[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$foqm4FBpstWkNN-A7GbrtA7AzLFeKEosyIrywQn81TE0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},3698,"Pikku miehiä","Alcott, Louisa M.",1832,1888,"3698-alcott-louisa-m-pikku-miehia","3698__Alcott_Louisa_M.__Pikku_miehiä",null,"lastenkirja",[],[15],"amerikkalainen","fi",1871,1918,72301,435598,false,51172,[24,25,26,27],"Boarding schools -- Fiction","Family life -- New England -- Fiction","New England -- History -- 19th century -- Fiction","Schools -- Fiction",[29,30,31],"American Literature","Children & Young Adult Reading","Novels","\"Pikku miehiä\" by Louisa May Alcott is a children's novel published in 1871.\n\nThis sequel to \"Little Women\" follows Jo Bhaer and her husband as they run an unconventional school at Plumfield. Young orphan Nat Blake arrives to find a place where pillow fights are scheduled, children tend their own gardens, and learning happens through experience rather than strict rules. As students like the troubled Dan and tomboyish Nan join the household, the Bhaers guide them through lessons about honesty, responsibility, and kindness in this blend of family life and education. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Hynynen, Ville",381,"Jatko-osa seuraa Jo Marchia ja hänen miestään, jotka ylläpitävät Plumfieldin sisäoppilaitosta pojille. Tarina kuvaa erilaisten poikien arkea, kasvatusta ja keskinäisiä suhteita lämminhenkisessä ja vilkkaassa kotiympäristössä.","Louisa M. Alcottin 'Pikku miehiä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3698.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","PIKKU MIEHIÄ\n\nKirj.\n\nLouisa M. Alcott\n\n\nSuom. Ville Hynynen\n\nJatkoa kirjaan 'Viimevuotiset ystävämme'\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,,\n1918.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Nat.\n 2. Pojat.\n 3. Sunnuntai.\n 4. Porraskiviä.\n 5. Piirakkapakari.\n 6. Tulipalo.\n 7. Nan nokkonen.\n 8. Leikkejä ja kepposia.\n 9. Daisyn tanssiaiset.\n10. Jälleen kotona.\n11. Teddy-setä.\n12. Sinivatukat.\n13. Kähäräpää.\n14. Damon ja Fintias.\n15. Raidassa.\n16. Varsan kesytys.\n17. Kirjallisia töitä.\n18. Sadonkorjuu.\n19. John Brooke.\n20. Takan ääressä.\n21. Kiitosjuhla.\n\n\n\n\n1\n\nNAT\n\n\n— Onkohan tämä Plumfield? kysyi resuinen poika mieheltä, kun tämä\navasi ison portin, jonka luo raitiovaunu oli pysähtynyt.\n\n— On. Kuka sinut lähetti?\n\n— Herra Laurence. Minulla on kirje rouvalle.\n\n— Hyvä on; käy sisään taloon ja anna se hänelle; kyllä hän ottaa\nsinut hoiviinsa, nuori mies.\n\nMies puhui ystävällisesti ja poika astui rohkaistuneena pihalle.\nHiljaisessa kevätsateessa, joka valeli versovaa ruohoa ja silmulla\nolevia puita, Nat näki edessään ison, neliömäisen rakennuksen.\nKuisti oli vanhanaikainen ja portaat leveät, ja talo näytti\nkodikkaalta, kun valo loisti sen monista ikkunoista. Tuota iloista\ntuiketta eivät peittäneet verhot eivätkä luukut, ja pysähtyessään\nhetkeksi ennen kuin kolkutti oveen Nat näki lukuisten pikku varjojen\ntanssivan seinillä, kuuli nuorten äänten hauskaa sorinaa ja saattoi\ntuskin uskoa, että hänen ikäisensä koditon nuori mies voisi päästä\nosalliseksi tuolla sisällä vallitsevasta lämmöstä, valosta ja\nkodikkuudesta.\n\nPunaposkinen palvelustyttö avasi oven ja hymyili ottaessaan kirjeen,\njonka poika sanaakaan sanomatta ojensi hänelle. Tyttö oli ilmeisesti\ntottunut ottamaan vastaan vieraita poikia, sillä hän osoitti\neteishallin tuolia ja sanoi nyökäten:\n\n— Istahda tuonne kuivattelemaan siksi aikaa kun minä vien tämän\nrouvalle.\n\nNat keksi paljon hauskaa siinä odottaessaan, hän katseli uteliaasti\nympärilleen, nautti näkemästään ja oli hyvillään siitä, että sai itse\nolla piilossa ovensuun hämärässä.\n\nTalo kuhisi poikia, jotka viettivät sadepäivän hämärää huvitellen\nmonin tavoin. Heitä oli kaikkialla; avoimista ovista Nat näki\niloisia poikaryhmiä, isoja poikia, pieniä poikia ja keskikokoisia\npoikia, kaikki pitämässä hauskaa omalla tavallaan tai suorastaan\nmellastamassa. Kahta suurta huonetta oikealla käytettiin varmasti\nkouluhuoneina, koska siellä oli pulpetteja, karttoja, tauluja ja\nkirjoja. Takassa räiskyi iloinen tuli, ja sen edessä loikoili\nselällään poikia juttelemassa uudesta krikettikentästä niin\ninnokkaasti, että jalat keikkuivat ilmassa. Nurkassa istui pitkä\npoika harjoittelemassa huilunsoittoa, eikä ympärillä vallitseva melu\nnäyttänyt häiritsevän häntä vähääkään. Pari kolme muuta poikaa hyppi\npulpettien yli pysähtyen silloin tällöin hengähtämään ja nauramaan\nhullunkurisille pilakuville, joita eräs pikku veitikka piirteli\nliidulla tauluun talon asukkaista.\n\nVasemmanpuoleisessa huoneessa näkyi pitkä illallispöytä, johon oli\nkatettu suuria maitokannuja, pinoittain tummaa ja valkoista leipää ja\nkomeita kasoja kiiltäviä piparkakkuja. Ilmassa leijuva paahtoleivän\nja paistettujen omenien tuoksu kiihotti nälkäistä vatsaa ja nenää.\n\nMutta itse eteishalli tarjosi kuitenkin kaikkein houkuttelevimman\nnäyn, sillä vilkas hippaleikki oli käynnissä yläkertaan johtavien\nportaiden juurella. Toisella porrastasanteella leikittiin\nmarmorikuulilla, toisella pelattiin tammea. Portailla istui\npojanvesseli uppoutuneena kirjaan, hänen lähellään tuuditti pieni\ntyttö nukkeaan uneen, ja ympärillä mellasti kaksi koiranpentua ja\nkissanpoika. Keskeytymätön jono pikkupoikia liukui käsipuita alas\nvähät välittäen vaatteistaan tai jäsenistään.\n\nTämä jännittävä meno valtasi Natin niin kokonaan, että hän vähitellen\nhivuttautui yhä lähemmäksi nurkastaan. Muuan rasavilli liukui juuri\nkaidepuuta alas sellaista kyytiä, ettei saanut vauhtiaan pysähtymään\nvaan kolahti suoraa päätä lattiaan — siinä olisi jo haljennut\npää kuin pää, mutta tällä pojalla se oli terästynyt kovaksi kuin\ntykinkuula niistä iskuista, joita se oli saanut yhdentoista vuoden\naikana. Mutta mistäpä Nat sen tiesi, hän unohti ujoutensa ja juoksi\nhuolissaan pudonneen ratsastajan luo odottaen tapaavansa hänet\npuolikuolleena. Mutta poika vain räpäytti silmiään muutaman kerran,\njäi loikomaan paikoilleen ja katseli yllättyneenä outoja kasvoja.\n\n— Hei!\n\n— Hei, hei! vastasi Nat tietämättä mitä muutakaan sanoisi.\n\n— Oletko sinä uusi? kysyi poika yhä lattialla loikoen.\n\n— En minä vielä tiedä.\n\n— Mikä sinun nimesi on?\n\n— Nat Blake.\n\n— Minä olen Tommy Bangs; tule mukaan liukumaan, sanoi Tommy ja\nhyppäsi jalkeille kuin olisi äkkiä muistanut vieraanvaraisuuden\nvaatimukset.\n\n— En taida tulla, ennen kuin kuulen saanko jäädä tänne vai en,\nvastasi Nat, ja hetki hetkeltä hänen teki yhä enemmän mieli jäädä.\n\n— Kuules, Demi, täällä on uusi poika. Tule katsomaan, hihkaisi Tommy.\n\nPortailla lukeva poika kohotti isot ruskeat silmänsä ja emmittyään\nhetken aivan kuin ujostellen pisti kirjan kainaloonsa, tuli alas ja\ntervehti tulokasta. Tämä tunsi heti saavansa tuosta lempeäsilmäisestä\npojasta ystävän.\n\n— Oletko jo nähnyt Jo-tädin? kysyi poika aivan kuin se olisi ollut\njonkinlainen tärkeä muodollisuus.\n\n— En, mutta minä odotan, vastasi Nat.\n\n— Laurie-setäkö sinut lähetti? jatkoi Demi kohteliaasti mutta\ntotisena.\n\n— Herra Laurence.\n\n— Hän on Laurie-setä, ja hän lähettää aina mukavia poikia. Nat\nilahtui Demin sanoista ja hymyili niin, että hänen laihat kasvonsa\nnäyttivät oikein miellyttäviltä. Hän ei tiennyt mitä siihen sanoisi,\nja pojat tuijottivat toisiaan ääneti ja myötämielisesti, kunnes\npikku tyttö tuli heidän luokseen nukke käsivarrellaan. Hän oli\nkovasti Demin näköinen, vain hiukan lyhyempi, ja hänellä oli pyöreät,\nrusottavat kasvot ja siniset silmät.\n\n— Tämä on minun sisareni Daisy, ilmoitti Demi kuin olisi esitellyt\nharvinaisen ja ihmeellisen olennon.\n\nLapset nyökkäsivät toisilleen, ja tytön poskiin ilmestyivät\nhymykuopat, kun hän sanoi ystävällisesti:\n\n— Toivottavasti sinä jäät, meillä on täällä mukavaa, eikö olekin,\nDemi?\n\n— Tietysti! Sitä vartenhan Jo-tädillä onkin Plumfield.\n\n— Tämä näyttää tosiaan oikein hauskalta paikalta, huomautti Nat,\njoka katsoi välttämättömäksi vastata jotain.\n\n— Tämä on maailman paras paikka, eikös vain olekin, Demi? sanoi\nDaisy, joka ilmeisesti piti veljeään kaikessa asiantuntijana.\n\n— Ei; Grönlanti on minusta vielä parempi, kun siellä on jäävuoria\nja hylkeitä. Mutta kyllä minä Plumfieldista pidän, täällä on hauskaa\nasua, vastasi Demi, joka parhaillaan luki kuvausta Grönlannista. Hän\naikoi juuri tarjoutua näyttämään ja selittämään kuvia Natille, kun\npalvelustyttö palasi, nyökkäsi salin oveen päin ja sanoi:\n\n— Kaikki on kunnossa; sinä saat jäädä.\n\n— Voi kuinka hauskaa! Tule nyt Jo-tädin luo. Ja Daisy tarttui niin\nsuojelevasti Natia kädestä, että tämä tunsi heti olonsa kotoiseksi.\n\nDemi palasi mielikirjansa pariin, ja sillä aikaa Daisy vei tulokkaan\ntakahuoneeseen, jossa tukeva herrasmies peuhasi sohvalla kahden pikku\npojan kanssa ja hoikka nainen piteli kädessään kirjettä, jonka hän\nnäytti juuri lukeneen.\n\n— Täti, tässä hän on! ilmoitti Daisy.\n\n— Tässäkö on siis minun uusi poikani. Olen oikein iloinen kun tulit\nja toivon että viihdyt täällä, sanoi rouva vetäen pojan luokseen\nja pyyhkien hiukset hänen otsaltaan niin hellästi ja äidillisesti,\nettä yksinäinen pikku Nat heti kiintyi häneen. Rouva näki Natin\nhuulten hiukan vapisevan, ja hänen viisas katseensa pehmeni. Hän veti\nresuisen olennon lähemmäksi itseään ja sanoi nauraen:\n\n— Minä olen äiti Bhaer, tuo herra on isä Bhaer ja nuo kaksi ovat\npieniä Bhaereja. Pojat, tulkaapas tervehtimään Natia.\n\nPainijat tottelivat heti, ja tukeva herra tuli pyöreäposkinen\npalleroinen kummallakin olkapäällä tervehtimään uutta poikaa. Rob ja\nTeddy hymyilivät Natille vain leveästi, mutta herra Bhaer pudisti\nhänen kättään ja osoittaen matalaa tuolia takan lähellä sanoi\nsydämellisesti:\n\n— Tuo paikka on sinua varten, poikaseni; istu siihen kuivattelemaan\njalkojasi.\n\n— Kuivattelemaan? Kylläpä kenkäsi ovatkin märät! Riisu ne heti\npaikalla, minä haen käden käänteessä sinulle kuivat jalkineet,\nhuudahti rouva Bhaer hääräten niin tarmokkaasti, että Nat huomasi\nykskaks istuvansa mukavassa tuolissa kuivat sukat ja lämpimät\ntohvelit jalassa.\n\n— Kiitoksia, rouva, hän sanoi niin onnellisen näköisenä, että rouva\nBhaerin katse taas heltyi, ja hän sanoi jotakin hauskaa niin kuin\naina liikuttuessaan.\n\n— Nämä ovat Tommy Bangsin tohvelit, mutta hän ei muista koskaan\nkäyttää niitä sisällä, niin että olkoon ilman. Ne ovat liian isot,\nmutta sen parempi, silloin et ainakaan pääse juoksemaan niin\nvikkelästi tiehesi.\n\n— En minä halua juosta tieheni, sanoi Nat ja ojensi tyytyväisyydestä\nhuokaisten likaiset pikku kätensä kohti takkavalkean lämpöä.\n\n— Sepä hyvä! Nyt aion paahtaa sinua kunnolla, että pääset tuosta\nilkeästä yskästäsi. Kuinka kauan olet kärsinyt siitä? kysyi rouva\nBhaer penkoessaan suuresta koristaan flanellinpalaa.\n\n— Koko talven. Minä vilustuin, eikä yskä ole parantunut.\n\n— Ihmekö tuo, poikaparka on elänyt kosteassa kellarissa tuskin\nriepua päällään, sanoi rouva Bhaer hiljaa miehelleen, joka tottunein\nsilmin katseli poikaa ja huomasi heti tämän laihat kasvot ja\nkuumeiset huulet.\n\n— Juoksehan, Robin, lastenhoitajan luo ja pyydä häneltä\nyskänlääkepullo ja linimenttiä, sanoi herra Bhaer vaihdettuaan\nvaimonsa kanssa puhuvan katseen.\n\nNat katseli vähän levottomana valmisteluja, mutta unohti pelkonsa\nja puhkesi sydämelliseen nauruun, kun rouva Bhaer kuiskasi hänelle\nveitikkamaisesti hymyillen:\n\n— Kuuletko, miten tuo Teddy-veijari koettaa yskiä. Yskänsiirapissa\non hunajaa, ja hänen tekee mieli sitä.\n\nKun Nat oli ottanut miehuullisesti annoksensa ja saanut\nflanellikääreen kaulaansa, soi iso kello ja äänekäs töminä\neteishallista ilmoitti illallisajan koittaneen. Ujoa Natia\nkauhistutti ajatus, että hänen täytyi tavata niin monta vierasta\npoikaa, mutta rouva Bhaer ojensi hänelle kätensä, ja Rob sanoi\nsuojelevasti:\n\n— Älä pelkää; minä kyllä pidän sinusta huolen.\n\nKaksitoista poikaa, kuusi pöydän kummallakin puolen, seisoi\ntuohensa takana valmiina käymään ruuan kimppuun, mutta pitkä\nhuilunsoittajapoika koetti hillitä heidän intoansa. Kukaan ei\nkuitenkaan istuutunut, ennen kuin rouva Bhaer oli paikallaan\nteekannun takana Teddy vasemmalla ja Nat oikealla puolellaan.\n\n— Tämä on meidän uusi poikamme, Nat Blake. Illallisen jälkeen saatte\ntutustua häneen. Hiljaa, pojat, hiljaa.\n\nHänen puhuessaan kaikki tuijottivat suut ammollaan Natia, ja sitten\nhe heittäytyivät tuoleilleen ja koettivat istua kunnolla onnistumatta\nsiinä alkuunkaan. Bhaerit yrittivät parhaansa mukaan saada pojat\nkäyttäytymään moitteettomasti aterioilla ja yleensä kaikki sujuikin\noikein hyvin, sillä koulussa oli vain vähän sääntöjä, mutta ne olivat\nsitä viisaampia. Pojat tiesivät, että he koettivat tehdä asiat\nhelpoiksi ja hauskoiksi, ja yrittivät parastaan. Mutta oli aikoja,\njolloin nälkäisiä ei voinut hillitä ilman ankaraa kuria, sellaisia\nolivat esimerkiksi lauantai-illat, joita oli edeltänyt poikien vapaa\niltapäivä.\n\n— Antaa poikakultien yhtenä päivänä huutaa, reuhata ja hullutella\noikein sydämensä pohjasta. Lupapäivä ei ole mistään kotoisin ellei\nsilloin saa olla vapaasti; ja heidän on kerran viikossa saatava\npeuhata kunnolla, sanoi rouva Bhaer aina kun mallikelposet ihmiset\nihmettelivät, miksi tyynysotaa ja kaideliukua ja kaikenlaisia\nvallattomia leikkejä sallittiin Plumfieldin katon alla.\n\nMainittu katto näytti aika ajoin olevan vaarassa lentää ilmaan, mutta\nniin ei koskaan käynyt, sillä yksikin sana isä Bhaerin suusta sai\nmilloin tahansa aikaan täyden hiljaisuuden, ja pojat olivat oppineet,\nettei vapautta saanut käyttää väärin. Niinpä koulu monista synkistä\nennustuksista huolimatta menestyi, ja säädyllisyys ja hyvät tavat\njuurtuivat oppilaisiin näiden edes huomaamatta, kuinka se oikein\ntapahtui.\n\nNat tunsi olevansa turvassa: isot teekannut suojelivat edessä,\nTommy Bangs istui pöydänkulman toisella puolen ja rouva Bhaer aivan\nvieressä täyttämässä hänen lautasensa ja lasinsa sitä mukaa kuin ne\ntyhjenivät.\n\n— Kuka tuon tytön vieressä istuu tuolla pöydän päässä? kuiskasi Nat\nnuorelle vierustoverilleen yleisen naurunrähäkän aikana.\n\n— Demi Brook. Hän on rouva Bhaerin sisarenpoika. Hänen oikea nimensä\non Demi-John, selitti Tommy kohteliaasti.\n\n— Hän taitaa olla mukava poika?\n\n— Siitä panen pääni pantiksi; tietää paljon ja lukee kuin mikäkin.\n\n— Entä tuo lihava poika hänen vieressään?\n\n— Pumppu-Cole. Oikeastaan hänen nimensä on George, vaikka häntä\nsanotaankin Pumpuksi. Tuo pikku kaveri isä Bhaerin vieressä on hänen\npoikansa Rob, ja tuolla on iso Franz, Robin serkku; hän opettaa yhtä\nja toista ja pitää meitä silmällä.\n\n— Hänkö soittaa huilua? kysyi Nat, kun Tommy tukki suunsa\nhaukkaamalla kerralla kokonaisen paistetun omenan.\n\nTommy nyökkäsi ja vastasi olosuhteisiin nähden yllättävän nopeasti:\n— Ja hyvin soittaakin, ja joskus me tanssimme ja voimistelemme\nmusiikin säestyksellä. Minä taas pidän rummuista ja aion oppia\nkäyttelemään palikoita niin pian kuin suinkin.\n\n— Minusta viulu on paras ja sitä minä osaankin soittaa, sanoi Nat\nuskoen toiselle suuren salaisuutensa.\n\n— Älä? Tommy tuijotti silmät pyöreinä Natia mukinsa reunan yli.\n— Herra Bhaerilla on vanha viulu. Saat varmasti soittaa sillä jos\nhaluat.\n\n— Saisinkohan minä? Haluaisin hurjan mielelläni soittaa. Minä\nnäetkös kuljin isän ja yhden toisen miehen kanssa soittelemassa,\nkunnes isä kuoli.\n\n— Se oli varmaan metkaa, huudahti Tommy innoissaan.\n\n— Ei, se oli kamalaa. Talvella oli kylmä ja kesällä taas kuuma.\nMinä väsyin; he olivat joskus ilkeitä minulle enkä saanut syödä\nkyllikseni, ja Nat vaikeni haukatakseen suuntäyden piparkakkua aivan\nkuin vakuuttuakseen siitä, että vaikeat ajat olivat ohi. Ja sitten\nhän jatkoi apeana: — Mutta minä pidin pikku viulustani, ja minä\nkaipaan sitä nyt. Nicolo otti sen minulta, kun isä kuoli, eikä hän\nhalunnut pitää minua enää, koska olin sairas.\n\n— Pääset orkesteriin, jos soitat hyvin. Saat vielä nähdä, että\npääset.\n\n— Onko teillä orkesteri? kysyi Nat katse kirkastuen.\n\n— Totta kai! Mainio orkesteri — kaikki poikia; pitävät konsertteja\nja muuta. Huomenillalla näet!\n\nOdotusta herättävän ilmoituksensa jälkeen Tommy jatkoi illallistaan\nja Nat vaipui onnellisiin mietteisiin täyden lautasensa ääressä.\n\nRouva Bhaer oli kuullut poikien keskustelun, vaikka näytti kokonaan\nsyventyneen täyttämään mukeja ja hoitelemaan pikku Teddyä, joka oli\nniin uninen, että pisti lusikan silmäänsä, nuokkui kuin unikko ja\nvaipui lopuksi syvään uneen pehmeä sämpylä päänsä alla. Rouva Bhaer\noli sijoittanut Tommyn Natin viereen, koska tämä rasavilli oli niin\nmutkaton ja puhelias, että ujotkin vapautuivat hänen seurassaan. Myös\nNat tunsi luottamusta Tomiin ja uskoi tälle illallispöydässä monia\nasioita, jotka valaisivat Jo-rouvalle pojan luonnetta paremmin, kuin\njos hän itse olisi puhunut tämän kanssa.\n\nNatin tuomassa kirjeessä herra Laurence oli kirjoittanut:\n\n  \"Rakas Jo! Tässä on oikein sinun mieleisesi tapaus. Tämä\n  poikaparka on orpo, sairas ja vailla ystäviä. Hän on ollut\n  katusoittaja, ja tapasin hänet eräästä kellarista suremassa\n  kuollutta isäänsä ja menetettyä viuluaan. Hänessä taitaa olla\n  jotakin ja uskoisin, että me voimme auttaa tätä pikku miestä.\n  Sinä parannat hänen lopen rasittuneen ruumiinsa ja Fritz kohottaa\n  hänen masentuneen mielensä, ja minä puolestani tutkin hänen\n  toivuttuaan, onko hän nero vai vain poika jolla on lahjoja sen\n  verran, että ansaitsee jokapäiväisen leipänsä. Anna hänelle\n  tilaisuus yrittää — minun tähteni.\n\n                                           Poikasi Teddy.\"\n\n— Tietysti me otamme hänet! sanoi rouva Bhaer luettuaan kirjeen,\nja nähtyään Natin hän tunsi heti, että olipa poika nero tai ei, hän\noli ennen kaikkea yksinäinen, sairas orporaukka, joka tarvitsi juuri\nsitä, mitä hän mielellään antoi: kodin ja äidillistä hoivaa.\n\nRouva ja herra Bhaer tarkkailivat ääneti poikaa; ja resuisista\nvaatteista, kömpelöstä käytöksestä ja likaisista kasvoista huolimatta\nhe näkivät Natissa paljon miellyttäviä piirteitä. Hän oli laiha\nja kalpea kaksitoistavuotias, jolla oli siniset silmät ja korkea\notsa takkuisen tukan kätkössä. Kasvoilla käväisi silloin tällöin\nhuolestunut, pelokas ilme, aivan kuin hän olisi odottanut kovia\nsanoja tai lyöntejä. Hänen herkkä suunsa värähti, kun ystävällinen\nkatse osui häneen, ja lempeä puhe sai hänen silmänsä loistamaan\nkiitollisuudesta. \"Hyvänen aika, poikaparka saa kyllä soittaa viulua\npäivät päästään, jos vain haluaa\", ajatteli rouva Bhaer nähdessään\nNatin innokkaat ja onnelliset kasvot, kun Tommy jutteli orkesterista.\n\nNiinpä illallisen jälkeen Jo-rouva ilmestyi viulu kädessään\nkouluhuoneeseen, jonne pojat olivat kerääntyneet hulluttelemaan;\nvaihdettuaan muutaman sanan miehensä kanssa hän meni Natin luo, joka\nistui nurkassa katsellen kiinnostuneena ympärilleen.\n\n— Kas tässä, Nat, soitahan meille jotain. Tarvitsemme yhtyeeseen\nviulunsoittajan, ja sinä sovit siihen varmaan mainiosti.\n\nHän odotti pojan epäröivän, mutta tämä tarttuikin heti vanhaan\nviuluun ja käsitteli sitä niin hellän huolellisesti, että ilman muuta\nnäki musiikin olevan hänen intohimonsa.\n\n— Koetan parhaani, oli kaikki mitä hän sanoi, ja sitten hän veti\njousella viulun kieliä aivan kuin olisi ollut innokas kuulemaan taas\nrakkaita säveliä.\n\nHuoneessa oli kova hälinä, mutta kuurona kaikille muille äänille\nNat soitti hiljaa itsekseen ja unohti onnessaan koko maailman.\nHän soitti yksinkertaisen neekerilaulun, jollaisia katusoittajat\nesittävät, mutta se tarttui heti poikien korviin, vaiensi heidät ja\nhe pysähtyivät hämmästyneinä ja ihastuneina kuuntelemaan. Vähitellen\nhe siirtyivät lähemmäksi, ja herra Bhaerkin tuli kuuntelemaan Natia,\njoka oli nyt omassa elementissään ja soitti muista välittämättä.\nSilmät loistaen ja posket hehkuen hän piteli otteessaan vanhaa viulua\nja pani sen hoikilla kiitävillä sormillaan puhumaan kieltä, jota hän\nrakasti.\n\nSydämellinen suosionosoitusten myrsky palkitsi hänet paremmin kuin\nlanttiryöppy, kun hän lopetti ja katseli ympärilleen aivan kuin\nsanoen:\n\n— Minä koetin parastani.\n\n— Sinähän soitat ihan ensiluokkaisesti, kehaisi Tommy, joka piti\nNatia suojattinaan.\n\n— Sinusta tuleekin ensiviulu yhtyeeseeni, lisäsi Franz hyväksyvästi\nhymyillen.\n\nRouva Bhaer kuiskasi miehelleen: — Teddy on oikeassa: pojassa on\njotakin. Ja herra Bhaer nyökäytti pontevasti päätään, taputti Natia\nolalle ja sanoi sydämellisesti:\n\n— Sehän meni hyvin, poikaseni. Soitapas nyt jotakin, jota me voimme\nlaulaa.\n\nPoikarukka koki elämänsä onnellisimman ja ylpeimmän hetken, kun hänet\njohdatettiin kunniapaikalle pianon ääreen ja toiset kokoontuivat\nhänen ympärilleen eivätkä edes huomanneet hänen kehnoa pukuaan, vaan\nkatselivat häntä kunnioittavasti ja odottivat innokkaina, että hän\nsoittaisi lisää.\n\nHe valitsivat laulun, jonka hän tunsi, ja parin väärän aloituksen\njälkeen he pääsivät vauhtiin. Huilu, viulu ja piano johtivat\npoikien kuoroa, joka raikui talovanhuksen jokaista soppea myöten.\nSe oli liikaa Natille, joka oli heikompi kuin aavistikaan, ja kun\nloppusävelet häipyivät, hänen kasvonsa alkoivat vavahdella. Hän\npäästi viulun käsistään ja kääntyi seinään päin nyyhkyttäen kuin\npieni lapsi.\n\n— Rakas lapsi, mikä sinun on? kysyi rouva Bhaer, joka oli laulanut\ntäysin rinnoin ja samalla koettanut estää Robia lyömästä tahtia\nkengällään.\n\n— Te olette kaikki niin hyviä, ja soitto on niin kaunista, enkä minä\nkestä sitä, nyyhkytti Nat yskien niin että oli menehtyä.\n\n— Tule minun kanssani. Sinun täytyy päästä vuoteeseen. Olet ihan\nuuvuksissa, ja tämä on liian meluisa paikka sinulle, kuiskasi rouva\nBhaer ja vei pojan omaan huoneeseensa, jossa tämä sai tyyntyä\nitkustaan.\n\nSitten hän sai pojan kertomaan vaikeuksistaan ja kuunteli silmät\nkyynelissä hänen tarinaansa, vaikkei se ollutkaan hänelle enää uusi.\n\n— Rakas lapsi, olet nyt saanut äidin ja isän ja täällä on sinun\nkotisi. Älä ajattele enää noita ankeita aikoja, vaan iloitse ja\nole onnellinen; me pidämme huolen siitä, ettei sinun enää tarvitse\nkärsiä. Tämä paikka on sitä varten, että pojat viihtyisivät täällä,\noppisivat auttamaan itse itseään ja tulisivat kelpo miehiksi. Sinä\nsaat soittaa niin paljon kuin haluat, kunhan ensin voimistut. Tule\nnyt hoitajattaren luo saamaan kylpy, ja sitten pääset nukkumaan.\nHuomenna suunnitellaan yhdessä sinun elämääsi.\n\nNat piti lujasti häntä kädestä, mutta ei sanonut mitään, antoi\nvain kiitollisen katseensa puhua puolestaan, kun rouva Bhaer vei\nhänet yläkertaan suureen huoneeseen; siellä he tapasivat lihavan\nsaksalaisen naisen, jonka iloiset kasvot olivat pyöreät kuin aurinko.\n\n— Tässä on hoitajatar Hummel ja hän kylvettää sinut, leikkaa tukkasi\nja tekee olosi \"suloksi\", kuten Rob sanoo. Tuolla on kylpyhuone. Näin\nlauantai-iltaisin pikku pojat kylvetetään aina ensin ja peitellään\nvuoteeseen ennen kuin isot pojat lopettavat laulamisen. Kas niin,\nRob, molskis veteen!\n\nPuhuessaan rouva Bhaer oli riisunut Robin ja nosti hänet pitkään\nkylpyammeeseen, joka oli pienessä huoneessa lastenhuoneen vieressä.\n\nSiellä oli kaksi ammetta, jalanpesualtaita, vateja, suihkuja ja muita\npuhdistautumisvälineitä.\n\nPian Nat polski nautiskellen toisessa ammeessa ja katseli,\nmiten molemmat naiset pesivät, pukivat puhtaisiin yöpukuihin ja\npeittelivät vuoteisiin neljä viisi pientä poikaa, jotka tietysti koko\ntoimituksen ajan keikkuivat ja mekastivat, kunnes vihdoin kuukahtivat\nvuoteisiinsa.\n\nSillä välin Natkin oli pesty ja istutettu huopaan käärittynä takan\nääreen ja hoitajattaren parturoidessa hänen tukkaansa saapui uusi\njoukko poikia ja sulkeutui kylpyhuoneeseen, missä he melusivat ja\npolskuttivat kuin parvi valaan poikasia.\n\n— Natin on parasta nukkua täällä, ja jos yskä vaivaa häntä\nyöllä, te voitte pitää huolta, että hän ottaa reilun kulauksen\npellavansiementeetä, puheli rouva Bhaer lentäessään edestakaisin kuin\nhuolestunut kanaemo suuren, vilkkaan poikasjoukon keskellä.\n\nHoitajatar oli samaa mieltä, ja annettuaan Natille vielä flanellisen\nyöpuvun ja juotettuaan hänelle jotain lämmintä ja makeaa hän peitteli\npojan pieneen vuoteeseen, jollaisia huoneessa oli kolme. Nat makasi\nkuin tyytyväinen muumio ja hänestä tuntui, ettei elämä olisi enää\nvoinut olla ylellisempää. Puhtaus sinänsä oli uusi ja ihana tunne,\nflanelliyöpaita hänelle ennen kokematonta ylellisyyttä, samoin\nkulaukset \"hyvää ainetta\", jotka lievittivät hänen yskäänsä yhtä\nsuloisesti kuin ystävälliset sanat hänen yksinäistä sydäntään; kaiken\nkaikkiaan: tietoisuus siitä, että joku välitti hänestä, sai tuon\nyksinkertaisen huoneen tuntumaan kodittomasta orpopojasta suorastaan\ntaivaalta. Se oli kuin kaunista unta, ja hän sulki usein silmänsä\nnähdäkseen, katoaisiko se kun hän taas avaisi silmänsä. Hänellä\noli niin autuas olo, ettei hän saanut nukutuksi, eikä hän olisi\nvoinutkaan vaikka olisi yrittänyt, sillä hetken päästä paljastui\ntaas yksi Plumfieldin omituisista tavoista hänen hämmästyksekseen ja\nihastuksekseen.\n\nVesileikkien hetkeksi hiljettyä alkoi kaikkialla lennellä tyynyjä,\njoita sinkosivat vuoteistaan rynnänneet valkoiset aaveet.\n\nTaistelu raivosi useassa huoneessa, jopa ylähallissa ja\nlastenhuoneessakin, kun joku ahdistettu soturi pakeni sinne. Kukaan\nei näyttänyt välittävän tästä purkauksesta vähääkään, kukaan ei\nkieltänyt eikä näyttänyt edes hämmästyneeltä. Hoitajatar jatkoi\npyyheliinojen ripustamista paikoilleen ja rouva Bhaer tarkasteli\npuhtaita vaatteita tyynenä kuin kaikkialla olisi vallinnut moitteeton\njärjestys. Hän jopa ajoi huoneesta erään uskalikon ja heitti tätä\ntyynyllä, jonka poika oli paiskannut häntä kohti.\n\n— Eivätkö tyynyt mene pilalle? kysyi Nat, joka nauroi minkä jaksoi.\n\n— Eivät toki. Lauantaisin pojat saavat aina käydä tyynysotaa.\nTyynyliinat vaihdetaan vasta huomenna, ja tyynysota lämmittää\nmukavasti poikia kylvyn jälkeen; minä itsekin melkein pidän siitä,\nsanoi rouva Bhaer touhuten tusinan sukkaparinsa kimpussa.\n\n— Tämäpäs on loisto koulu! totesi Nat ihastuneena.\n\n— Vähän omituinen, nauroi rouva Bhaer. — Mutta katsos, meistä\nei poikia kannata rasittaa turhilla säännöillä eikä liioilla\nläksyillä. Aluksi minä kielsin yöpukumelskeet, mutta varjelkoon,\nei siitä ollut mitään hyötyä. Oli yhtä toivotonta pitää poikia\nvuoteessa kuin vieteriukkoja laatikoissaan. Silloin minä tein heidän\nkanssaan sopimuksen: lupasin viidentoista minuutin tyynysodan joka\nlauantai-ilta ja he puolestaan lupasivat mennä kunnolla nukkumaan\nkaikkina muina iltoina. Elleivät he pidä sanaansa, ei mitään\nmellastusta, mutta jos he pitävät lupauksensa, minä vain käännän\npeilit nurinpäin, nostan lamput turvaan ja annan heidän riehua niin\npaljon kuin tahtovat.\n\n— Hieno suunnitelma, sanoi Nat ja hänen teki mieli itsekin\nottaa osaa taisteluun, mutta hän ei rohjennut ehdottaa sitä näin\nensimmäisenä iltana. Siksi hän vain loikoi ja iloitsi näytelmästä,\njossa tosiaan riitti katsomista.\n\nTommy Bangs johti hyökkääjiä ja Demi puolusti huonettaan urheasti.\nHän keräsi kaikki heitetyt tyynyt selkänsä taakse, kunnes\npiirittäjiltä loppuivat ammukset ja he hyökkäsivät kaikki yhdessä\nhänen kimppuunsa siepatakseen takaisin aseensa. Pieniä vahinkoja\nkyllä sattui, mutta kukaan ei välittänyt niistä. Hilpeästi pojat\njakelivat iskuja toisilleen ja tyynyt lentelivät kuin suuret\nlumipallot, kunnes rouva Bhaer katsoi kelloaan ja sanoi:\n\n— Aika on lopussa, pojat. Vuoteeseen joka mies, muuten tulee sakkoa.\n\n— Mitä sakkoa? kysyi Nat ponnahtaen istualleen, sillä hän oli\nutelias kuulemaan, mitä tapahtuisi niille onnettomille, jotka eivät\ntotelleet tätä erinomaista ja suopeamielistä koulurouvaa.\n\n— Menettävät ilonsa seuraavalla kerralla, vastasi rouva Bhaer. —\nMinä annan heille viisi minuuttia aikaa rauhoittua, sitten sammutan\nvalot ja oletan, että järjestys on palautunut. He ovat kelpo poikia\nja pitävät kyllä sanansa.\n\nSiltä näyttikin, sillä taistelu loppui yhtä pian kuin oli alkanutkin\n— enää muutama harhalaukaus ja loppuhuuto, kun Demi sinkautti\nvielä seitsemännen tyynyn perääntyviin vihollisiin, muutama haaste\nseuraavaksi kerraksi ja järjestys palautui. Vain satunnainen\ntirskahdus ja hiljainen sipinä rikkoi hiljaisuuden, joka seurasi\nlauantai-illan riemua, kun äiti Bhaer suuteli uutta poikaansa ja\njätti hänet näkemään onnellisia unia Plumfieldin elämästä.\n\n\n\n\n2\n\nPOJAT\n\n\nSillä aikaa kun Nat nukkuu virkistävää untansa, kerron teille vähän\nniistä pojista, joiden joukkoon hän aikanaan herää.\n\nAloitamme vanhoista ystävistämme. Franz oli pitkä, kuusitoistavuotias\npoika, tyypillinen saksalainen, tukeva, vaalea ja innokas lukemaan,\nsen lisäksi vielä taloudellinen, ystävällinen ja musikaalinen. Hänen\nsetänsä valmensi häntä yliopistoon ja hänen tätinsä onnelliseen\nkotielämään koettaen juurruttaa häneen hyviä tapoja, opettaa häntä\nrakastamaan lapsia, kunnioittamaan naisia, nuoria ja vanhuksia sekä\nolemaan avuksi kotona. Hän oli tätinsä oikeana kätenä — luotettava,\nkohtelias ja kärsivällinen; hän rakasti iloista tätiään kuin äitiä ja\näitinä tämä oli koettanutkin olla hänelle.\n\nEmil oli hänen täydellinen vastakohtansa: vilkas, levoton ja\nrohkea. Pojan mieli teki merille, sillä hänen suonissaan virtasi\nrauhatonta viikinkiverta. Hänen setänsä lupasi, että hän saisi lähteä\ntäytettyään kuusitoista. Setä pani pojan opiskelemaan merenkulkua\nja antoi tälle luettavaksi kertomuksia kuuluisista merisankareista,\nlisäksi Emil sai läksynsä luettuaan oleilla mielin määrin jokien,\npurojen ja lammikoiden partailla. Hänen huoneensa oli kuin sotalaivan\nkajuutta, missä kaikki oli merenkulkuun liittyvää, sotilaallista\nja mainiossa järjestyksessä. Kapteeni Kid oli hänen sankarinsa,\nja hänen suurin huvinsa oli pukeutua tuon herrasmies-merirosvon\ntavoin ja hoilata täyttä kurkkua verenhimoisia merimieslauluja.\nHän tanssi pelkkiä merimiestansseja, huojui kävellessään ja käytti\nmerimieskieltä niin paljon kuin setä suinkin salli. Pojat sanoivat\nhäntä 'Kommodoriksi' ja olivat ylpeitä hänen laivastostaan, joka\ntäytti lammen ja kärsi haaksirikkoja, jotka olisivat lannistaneet\npäällikön kuin päällikön — mutta eivät merimieheksi vihkiytynyttä\npoikaa.\n\nDemi oli niitä lapsia, joiden selvästi huomaa saaneen viisaan\nja hellän kasvatuksen, niin että heistä kehittyy henkisesti ja\nruumiillisesti sopusuhtaisia. Hänen käytöksensä oli miellyttävää ja\nluontevaa, jollaisen vain hyvä kotikasvatus voi pojalle antaa: äiti\noli hoivannut hänen rakastavaa, vilpitöntä sydäntään, isä pitänyt\nhuolen hänen ruumiillisesta kunnostaan valvomalla, että hän sai\nmonipuolista ruokaa, kylliksi lepoa ja liikuntaa, kun taas isoisä oli\nkehittänyt hänen ymmärrystään rasittamatta häntä kuitenkaan pitkillä\nvaikeilla tehtävillä tai ulkoaopituilla tiedoilla. Hän sai tiedon\nportit avautumaan Demille yhtä luonnollisesti ja vaivattomasti kuin\naurinko saa ruusun puhkeamaan kukkaan.\n\nDemi ei suinkaan ollut mallilapsi, mutta hänen virheensä eivät olleet\npahinta laatua. Hän oli hiljainen, omituinen poika, samalla vakava\nja hilpeä, eikä hän ollut lainkaan tietoinen poikkeuksellisesta\nlahjakkuudestaan ja hauskasta ulkonäöstään, vaikka hän itse olikin\nheti valmis ihailemaan toisten älykkyyttä ja kauneutta. Kirjoista hän\npiti kovasti ja oli täynnä merkillisiä päähänpistoja, joita voimakas\nmielikuvitus ja terävä äly ruokkivat. Hänen vanhempansa koettivat\nsaada nuo piirteet tasapainoon hyödyllisen tiedon ja terveellisen\nseuran avulla.\n\nNiinpä Demi oli sijoitettu Plumfieldiin, ja hän menestyi siellä\nniin erinomaisesti, että Meg, John ja isoisä olivat tyytyväisiä ja\ntunsivat tehneensä oikein. Toisten poikien seura toi esiin hänen\nkäytännölliset puolensa, se piristi häntä henkisesti ja karisti\npois ne somat hämähäkinverkot, joita hän niin mielellään kehräsi\npienessä päässään. Hän järkytti äitiään, kun hän kotona käydessään\npaiskeli ovia, sanoi pontevasti \"hittovie\" ja vaati pitkävartisia,\npaksupohjaisia kenkiä, jotka \"kolisevat kuin isän kengät\". Mutta\nJohn iloitsi pojastaan, nauroi hänen purkauksilleen, hankki hänelle\nsaappaat ja sanoi tyytyväisenä:\n\n— Hän kehittyy hyvään suuntaan; anna hänen kolistella. Haluan että\npojastani tulee miehekäs, eikä tuollainen tilapäinen rehvakkuus\nhäntä suinkaan vahingoita. Voimme vähitellen hioa hänen tapojaan; ja\nmitä oppimiseen tulee, hän kyllä noukkii tiedonjyviä kuin kyyhkynen\nherneitä. Älä siis kiirehdi häntä.\n\nDaisy oli niin aurinkoinen ja viehättävä tyttö kuin ajatella saattaa,\nja hänessä oli jo nupullaan monia naisellisia ominaisuuksia, sillä\nhän oli lempeän äitinsä kaltainen ja iloitsi kotiaskareista. Hänellä\noli kokonainen nukkeperhe, jota hän hoiteli mallikelpoisesti. Eikä\nhän tullut toimeen ilman ompelukoria ja käsitöitä; hän kirjailikin\nniin sievästi, että Demi usein veti nenäliinansa esiin näyttääkseen\nhänen kauniita ompeluksiaan, ja Josy-vauvallakin oli flanellinen\nalushame, jonka Daisy-sisar oli kauniisti kirjaillut. Daisy puuhaili\nmielellään astiakomerossa, täytti suola-astioita ja asetteli lusikat\nsuoraan ruokapöydässä. Joka päivä hän lakaisi olohuoneen ja pyyhki\npölyt tuoleilta ja pöydiltä. Demi kutsui häntä Apu-Liisaksi, mutta\noli mielissään, kun Daisy piti hänen tavaransa järjestyksessä,\nhelpotti vikkelillä sormillaan häntä kaikenlaisissa töissä ja\nauttoi häntä läksyjen luvussa, sillä he pysyivät tasaväkisinä\najattelemattakaan ryhtyä kilpailemaan toistensa kanssa.\n\nHeidän keskinäinen kiintymyksensä säilyi lujana eikä kukaan olisi\nvoinut saada Demiä luopumaan hellästä käytöksestään Daisyä kohtaan.\nHän taisteli rohkeasti sisarensa puolesta eikä voinut ymmärtää,\nmikseivät pojat olisi saaneet suoraan sanoa, että rakastivat\nsiskojaan. Daisy jumaloi veljeään — tämä oli hänen mielestään\nmaailman ihmeellisin poika, ja joka aamu hän aamutakkisillaan juoksi\nkoputtamaan Demin ovelle ja sanoi äidillisesti: — Nousehan jo, pian\non aamiaisaika, ja tässä on sinun puhdas kauluksesi.\n\nRob oli tarmokas pojan vesseli, joka näytti keksineen ikiliikkujan\nsalaisuuden, sillä hän ei pysynyt hetkeäkään paikallaan. Onneksi hän\nei ollut pahankurinen eikä kovin rohkeakaan. Siksi hän ei aiheuttanut\npahoja hankaluuksia, keikkui vain isänsä ja äitinsä välillä kuin\npieni uuttera heiluri tikittäen lakkaamatta, sillä Rob oli auttamaton\nlörppökieli.\n\nTeddy oli liian nuori näytelläkseen kovin tärkeätä osaa Plumfieldin\nelämässä, mutta hänellä oli oma pieni tehtävänsä, jonka hän täytti\nloistavasti. Jokainen tunsi tarvitsevansa joskus helliteltävää, ja\nTeddy oli aina valmis palvelukseen, koska suukot ja halimiset olivat\nerityisesti hänen makuunsa. Jo-rouvaa näki harvoin ilman kuopustaan,\nja siksi tämän pikku sormet olivat mukana jokaisessa Plumfieldin\nkeitoksessa, ja toiset pitivät sitä asiaan kuuluvana, koska heidän\nmielestään juuri Plumfieldin lapset antoivat elämälle oikean värin.\n\nDick Brown ja Adolf eli Doll Pettingill olivat molemmat\nkahdeksanvuotiaita. Doll änkytti pahasti, mutta oli vähitellen\npääsemässä vaivastaan, sillä kukaan ei saanut pilkata häntä, ja\nherra Bhaer koetti parantaa vikaa opettamalla häntä puhumaan hyvin\nhitaasti. Doll oli kiltti pieni poika, mutta ei mitenkään erikoisen\nlahjakas. Kuitenkin hän menestyi Plumfieldissa, selvisi hyvin\npäivittäisistä velvollisuuksistaan, eikä koskaan riehaantunut yli\näyräitten.\n\nDick Brownin onnettomuus oli kyssäselkä, mutta hän kantoi kuormansa\nniin reippaasti, että kerran Demi kysyi erikoiseen tapaansa: —\nTekeekö kyttyrä ihmiset kilteiksi? Jos tekee, niin minäkin tahtoisin\nsellaisen. Dick oli aina iloinen ja koetti parhaansa mukaan olla\ntoisten poikien kaltainen, sillä rujoudestaan huolimatta hänellä oli\nsisua. Tullessaan Plumfieldiin hän oli arka vammastaan, mutta oppi\npian unohtamaan sen, sillä kukaan ei uskaltanut viitata siihen sen\njälkeen kun herra Bhaer oli rangaissut yhtä poikaa, joka oli nauranut\nDickille.\n\n— Jumala ei välitä; minä itse olen suora, vaikkei selkäni olekaan,\nnyyhkytti Dick silloiselle kiusanhengelleen. Sitä ajatusta vaalien\nBhaerit saivat hänet uskomaan, että ihmisetkin pitivät hänestä\nvälittämättä hänen ulkonaisesta vammastaan.\n\nKerran eläintarhaa leikittäessä joku kysyi: — Mikä eläin haluat,\nolla, Dick?\n\n— Minä olen kameli; etkös näe kyttyrää selässäni? vastasi Dick\nnauraen.\n\n— Ole sitten minun pikku kamelini, joka ei olekaan mikään\nkuormajuhta, vaan marssii juhlasaatossa ensimmäisenä elefantin\nrinnalla, sanoi Demi, joka järjesti leikkiä.\n\n— Toivon, että toiset olisivat Dick-poloiselle yhtä ystävällisiä\nkuin Plumfieldin pojat, sanoi Jo-rouva opetukseensa tyytyväisenä,\nkun Dick astui hitaasti hänen ohitseen näyttäen hyvin onnelliselta\nvaikkakin heikolta pikku kamelilta lihavan Pumpun rinnalla, joka\nsattuvan kömpelösti esitti elefantin osaa.\n\nJack Ford oli älykäs ja vähän ovelakin poika, ja hänet oli\nlähetetty Plumfieldiin, koska se oli huokea. Moni olisi pitänyt\nJackia nokkelana poikana, mutta herra Bhaeria ei miellyttänyt hänen\ntapansa osoittaa nokkeluuttaan. Herra Bhaerin mielestä ovelalla\nja rahanhimoisella lapsella oli taakkanaan yhtä paha vamma kuin\nkonsanaan sellaisella, joka änkytti tai oli kyttyräselkäinen.\n\nNed Barker oli, kuten tuhannet muut nelitoistavuotiaat pojat,\npelkkiä sääriä, törmäilyä ja kerskailua. Siitä syystä perhe kutsui\nhäntä 'Paukkupyssyksi' ja odotti aina hänen kompastuvan tuoleihin,\ntörmäävän pöytiin ja pudottavan kaikki lähelleen sattuvat pikku\nesineet. Hän kerskui kauheasti sillä mitä osasi tehdä, mutta teki\nharvoin mitään osoittaakseen taitojaan; hän ei ollut rohkea ja\nhänessä oli vähän valehtelijan vikaakin. Ned härnäsi hanakasti pikku\npoikia ja hännysteli isoja, ja olematta lainkaan paha hän oli juuri\nsellainen poika, jonka saattoi helposti johtaa harhaan.\n\nGeorge Cole oli taas äitinsä pilalle hemmottelema; tämä oli pilannut\npojan terveyden makeisilla ja sitten arvellut, että George oli liian\nheikko lukemaan. Kahdentoista ikäisenä hän oli kalpea, lihava poika,\ntyhmä, kiukkuinen ja laiska. Eräs ystävä taivutti äidin lähettämään\nGeorgen Plumfieldiin, ja siellä tämä pian muuttui, sillä makeisia\nsaatiin harvoin, ruumiinliikuntaa vaadittiin paljon ja opiskelu\ntehtiin niin miellyttäväksi, että Pumppu innostui. Edistymisellään\nhän hämmästytti huolestunutta äitiään ja sai tämän vakuuttuneeksi\nsiitä, että Plumfieldin ilmassa oli todella jotain erinomaista.\n\nBilly Ward oli sellainen, jota skotlantilaiset hienotunteisesti\nsanovat 'viattomaksi', sillä tämä kolmentoista ikäinen pitkä poika\noli kehitystasoltaan vain kuusivuotias. Hän oli ollut tavattoman\nviisas lapsi, ja isä oli liikaa kiirehtinyt hänen kehitystään; isä\noli antanut pojalle vaikeita läksyjä, pitänyt häntä kuusi tuntia\npäivässä kirjan ääressä ja odottanut hänen sulattavan tietoa\nkuin syöttöhanhi kupuunsa ahdettua ruokaa. Hän luuli täyttävänsä\nvelvollisuutensa, mutta oli vähällä tappaa pojan. Lapsiparka sai\nankaran kuumeen, ja kun hän siitä virkosi, hänen ylenmäärin rasitetut\naivonsa olivat herpaantuneet. Billyn muisti oli kuin taulu, jonka yli\nsieni oli kulkenut ja pyyhkinyt sen tyhjäksi.\n\nSe oli kauhea opetus kunnianhimoiselle isälle; hän ei voinut katsella\nlupaavan poikansa muuttumista tylsämieliseksi, vaan lähetti hänet\nPlumfieldiin tuskin uskaltaen toivoa hänen paranevan, mutta varmana,\nettä poikaa kohdeltaisiin siellä hellästi.\n\nBilly oli tottelevainen ja kiltti, ja oli säälittävää seurata, miten\nankarasti hän yritti oppia, aivan kuin hän olisi hämärästi hapuillut\nkadotettua tietoa. Päivästä päivään hän tuijotti aakkosiinsa,\nlausui ylpeästi a ja b ja luuli tuntevansa ne, mutta aamulla ne\nolivat unohtuneet ja työ oli aloitettava uudestaan. Herra Bhaer oli\nrajattoman kärsivällinen Billyä kohtaan ja jatkoi opetusta, niin\ntoivottomalta kuin tehtävä tuntuikin. Hän ei välittänyt niinkään\nläksyistä, vaan koetti hajottaa sumua pojan pimenneistä aivoista\nja palauttaa niihin edes vähän ymmärrystä, jotta omaisten taakka\nkevenisi.\n\nRouva Bhaer yritti taas kaikin keinoin vahvistaa Billyn terveyttä\nja pojat säälivät häntä ja olivat hänelle kilttejä. Hän ei pitänyt\nheidän rajuista leikeistään, mutta saattoi katsella tuntikausia\nkyyhkysiä. Hän kaivoi Teddylle kuoppia, kunnes tuo innokas penkojakin\noli tyytyväinen, kulki tilanhoitaja Silaksen perässä kaikkialle ja\nseurasi hänen toimiaan, sillä kelpo Si oli kiltti hänelle, ja vaikka\nBilly unohti kirjaimet, hän muisti ystävälliset kasvot.\n\nTommy Bangs oli koulun rasavilli, ja kärsivällisyyttä koetteleva\nrasavilli jos kukaan. Hän oli täynnä kujeita kuin marakatti, mutta\nniin hyväsydäminen, että sai aina ennen pitkää anteeksi hurjimmatkin\nkepposensa. Hän oli sellainen tuulihattu, että hyvät lupaukset\nkatosivat hänen mielestään kuin tuhka tuuleen, mutta niin katuvainen,\nettei kukaan voinut pysyä totisena, kun hän pahojen tekojensa\njälkeen piti itselleen hurjia parannussaarnoja tai ehdotti toinen\ntoistaan kamalampia rangaistuksia kurituksekseen. Herra ja rouva\nBhaer olivat aina varautuneet onnettomuuksiin — kuka tiesi milloin\nTom taittaisi niskansa tai räjäyttäisi koko perheen ruudilla ilmaan.\nHoitajattarella oli erityinen laatikko, jossa hän säilytti siteitä,\nvoiteita ja laastareita juuri Tommyn varalta, sillä hänet kannettiin\naina henkihieverissä onnettomuuspaikoilta. Mutta koskaan hän ei\nmenehtynyt, vaan nousi jokaisen tapaturman jälkeen jalkeille entistä\ntarmokkaampana.\n\nEnsimmäisenä koulupäivänään hän satutti sormensa ruohonleikkurissa,\nja viikon varrella hän putosi vajan katolta, raivostunut kana oli\nnokkia häneltä silmät päästä, kun hän tutki sen poikasia, hän joutui\neksyksiin ja sai lujan korvapuustin keittiötyttö Pöpöltä, joka tapasi\nhänet nautinnollisesti kuorimassa kermakannua piirakanpuolikkaalla.\nLannistumatta kuitenkaan epäonnistumisista tai tiuskimisista tämä\nurhea nuorukainen huvitteli edelleen tekemällä kaikenlaisia kepposia,\nkunnes lopuksi kukaan ei tuntenut oloaan turvalliseksi. Ellei hän\nosannut läksyjään, hänellä oli aina jokin hullunkurinen puolustus\ntarjolla, ja kun hän oli nokkela oppimaan ja keksi oitis vastaukset\nsilloinkin, kun ei osannut läksyjään, hän menestyi koulussa melkoisen\nhyvin. Mutta tuntien jälkeen — varjelkoon kuinka Tommy riehui!\n\nEräänä kiireisenä maanantaiaamuna Tommy sitoi lihavan Pöpön\npyykkinuoralla yläkerran pylvääseen ja jätti hänet sinne puoleksi\ntunniksi mekastamaan kiukuissaan. Hän pudotti kuuman kuparirahan\nsievän Mary-Annin selkään, kun tämä oli tarjoilemassa vieraille\npäivällistä. Tyttöparka kaasi liemimaljan ja hyökkäsi kauhuissaan\nulos jättäen perheen ihmettelemään, oliko hän kadottanut järkensä.\nTommy sitoi vesisangon ylös puuhun ja kiinnitti nauhan sen sankaan,\nja kun Daisy kirjavan nauhan houkuttelemana koetti kiskaista sen\nalas, hän sai suihkun, joka kasteli hänen puhtaan mekkonsa ja\nloukkasi suuresti hänen tunteitaan. Tommy pani karkeita valkoisia\nkiviä sokeriastiaan, kun hänen isoäitinsä tuli teelle, ja vanha rouva\nihmetteli, miksi sokeri ei liukene kupissa, mutta oli liian kohtelias\nsanoakseen mitään. Tommy pöllytti nuuskaa kirkossa, jolloin viittä\npoikaa rupesi aivastuttamaan niin kovasti, että heidän täytyi mennä\nulos.\n\nTalvella hän loi lumen teiltä ja kasteli niitä salaa, että ihmiset\nkupsahtaisivat kumoon. Hän sai Silas-paran melkein raivostumaan\nripustamalla tämän suuret saappaat näkyviin. Silaksen jalat olivat\nnimittäin suunnattoman isot ja hän häpesi niitä kauheasti. Tom\nhoukutteli luottavaisen pikku Dollin sitomaan rihman heiluvaan\nhampaaseensa nukkumaan mennessään, niin että Tommy voisi\nvetää hampaan pois Dollin tietämättä mitään koko pelottavasta\ntoimituksesta. Mutta hammaspa ei lähtenytkään ensimmäisellä\nyrityksellä, ja Dolli parka heräsi suuressa hengenhädässä. Siitä\npitäen hänen luottamuksensa Tommyyn oli mennyttä. Viimeksi Tommy oli\nkeksinyt syöttää kanoille rommiin kastettua leipää, josta ne tulivat\nhiprakkaan ja herättivät tavatonta pahennusta muussa siipikarjassa.\nVanhat arvokkaat tiput hoipertelivat ympäriinsä nokkien ja kaakattaen\nniin hullunkurisesti, että perhe oli katketa nauruun katsellessaan\nniiden temppuja, kunnes Daisyn kävi niitä sääli ja hän sulki ne\nkanakoppiin nukkumaan ja selviämään.\n\nTässä onkin esitetty talon kaikki pojat; he elivät yhdessä niin\nonnellisina kuin kaksitoista poikaa suinkin voi, opiskelivat ja\nleikkivät, tekivät työtä ja kiistelivät, taistelivat pahaa vastaan\nja kartuttivat avujaan entisaikojen hyvään tapaan. Muissa kouluissa\npojat oppivat luultavasti enemmän kirjatietoja, mutta vähemmän\nsitä viisautta, joka tekee pojista kunnon miehiä. Latina, kreikka\nja matematiikka olivat tietenkin tärkeitä aineita, mutta herra\nBhaerin mielestä itsetuntemus, oma apu ja itsehillintä olivat vielä\ntärkeämpiä, ja niitä hän koetti opettaa pojille. Ihmiset pudistivat\njoskus päätään hänen ajatuksilleen, vaikka heidän samalla oli\nmyönnettävä, että poikien käytös ja luonne olivat hämmästyttävästi\nparantuneet. Oli miten oli, tämä oli \"omituinen koulu\" kuten Jo-rouva\nNatille sanoi.\n\n\n\n\n3\n\nSUNNUNTAI\n\n\nHeti kun kello seuraavana aamuna soi, Nat ponnahti vuoteesta ja\npukeutui tyytyväisenä pukuun, jonka löysi tuolilta. Se ei ollut aivan\nuusi puku, vaan ilmeisesti jonkun varakkaan pojan entinen. Nat oli\ntuskin saanut vaatteet ylleen, kun Tommy tuli komeasti puhdas kaulus\nkaulassaan viemään hänet aamiaiselle.\n\nAurinko paistoi ruokasalin yltäkylläiseen pöytään ja sen ympärille\nkokoontuneeseen nälkäiseen ja reippaaseen poikajoukkoon. Nat\nhuomasi poikien käyttäytyvän nyt paljon hillitymmin kuin edellisenä\niltana; jokainen odotti hiljaa tuolinsa takana, kun isänsä vieressä\npöydän päässä seisova pikku Rob risti kätensä, taivutti kiharaisen\npäänsä ja luki lyhyen rukouksen saksalaisen tavan mukaan. Sitten\nkaikki istuutuivat pöytään nauttimaan sunnuntaiaamiaista, johon\nkuului kahvia, paistia ja paistettuja perunoita niiden leipä- ja\nmaitoruokien asemesta, joilla pojat arkisin tyydyttivät hyvää\nruokahaluansa. Pöydässä kävi vilkas puheen sorina veitsien ja\nhaarukoiden iloisesti kalistessa, sillä oli sovittava sunnuntain\nohjelmasta, päätettävä kävelyretkestä ja keskusteltava tulevan viikon\nsuunnitelmista. Toisia kuunnellessaan Natista tuntui, että tiedossa\noli miellyttävä päivä; hän rakasti rauhaa ja talossa tuntui nyt\nvallitsevan tyynnyttävä hiljaisuus, josta hän piti.\n\n— Nyt, pojat, joutukaapas aamupuuhiinne, että olette valmiit\nlähtemään kirkkoon, kun raitiovaunu tulee, sanoi isä Bhaer ja näytti\nesimerkkiä ryhtyen kokoamaan kirjoja seuraavaa päivää varten.\n\nPojat kiiruhtivat toimiinsa, sillä kullakin oli jokapäiväiset\nvelvollisuutensa ja ne piti hoitaa tunnollisesti. Joku kantoi puita\nja vettä, joku lakaisi portaat tai juoksi rouva Bhaerin asioilla.\nToiset ruokkivat lemmikkieläimiä ja siivosivat tallipihaa Franzin\nkanssa. Daisy pesi kupit ja Demi kuivasi ne, sillä kaksoset\ntyöskentelivät mielellään yhdessä, ja Demiä oli opetettu auttamaan\nkotiaskareissa. Yksinpä pikku Teddylläkin oli oma tehtävänsä: hän\ntepsutti edestakaisin keräten lautasliinoja ja työntäen tuoleja\npaikoilleen. Puolisen tuntia pojat hyörivät kuin mehiläisparvi,\nkunnes raitiovaunu vihdoin tuli. Isä Bhaer työntyi sisään kannoillaan\nFranz, ja kahdeksan vanhinta Plumfieldin poikaa, ja niin he lähtivät\nkolmen kilometrin kirkkomatkalle kaupunkiin.\n\nKoska Natilla oli kiusanaan yskä, hän jäi kotiin neljän pienimmäisen\npojan kanssa ja vietti onnellisen aamun kuunnellen rouva Bhaeria,\njoka luki heille huoneessaan kertomuksia ja opetti Natille uuden\nvirren. Sitten hän askarteli itsekseen liimaamalla kuvia vanhaan\ntilikirjaan.\n\n— Tämä on minun sunnuntaikaappini, sanoi rouva Bhaer osoittaen\nNatille hyllyjä, jotka olivat täynnä kuvakirjoja, maalilaatikoita,\npiirustusvihkoja, pieniä päiväkirjoja ja kirjoitustarvikkeita.\n— Haluan poikien pitävän sunnuntaista ja huomaavan, että se on\nrauhallinen, miellyttävä lepopäivä, jolloin ei käydä koulua eikä\nleikitä, vaan nautitaan hiljaisista huvituksista ja opitaan vielä\ntärkeämpiä asioita kuin koulutiedot. Ymmärrätkö minua? hän kysyi\nkatsellen Natin tarkkaavaista ilmettä.\n\n— Tarkoitatteko, että opitaan tulemaan hyviksi ihmisiksi? poika\nkysyi hetken epäröityään.\n\n— Sitä juuri. Että olisit hyvä ja haluaisit olla hyvä. Tiedän\nvarsin hyvin, että se on joskus kovaa työtä, mutta me autamme\nkaikki toisiamme ja pääsemme siten eteenpäin. Tässä on yksi tapa,\njolla yritän auttaa poikia. Rouva Bhaer otti esiin paksun kirjan,\njoka näytti melkein täyteen kirjoitetulta ja avasi sivun, jonka\nyläreunassa oli vain yksi ainoa sana.\n\n— Tuossahan on minun nimeni! huudahti Nat hämmästyneenä.\n\n— Niin on. Minulla on sivu kutakin poikaa varten. Pidän\nkirjaa siitä, miten kukin teistä menestyy viikon varrella, ja\nsunnuntai-iltana näytän sitten tuloksen. Jos se on huono, olen\nmurheellinen ja pettynyt, mutta hyvästä tuloksesta olen iloinen ja\nylpeä. Mutta olkoonpa kummin päin hyvänsä, pojat tietävät, että\nhaluan auttaa heitä, ja he yrittävät parhaansa minun ja isä Bhaerin\ntakia.\n\n— Varmasti he yrittävätkin, sanoi Nat, joka nähtyään vilaukselta\nTommyn nimen vastapäiseltä sivulta olisi mielellään halunnut tietää,\nmitä sen alle oli kirjoitettu.\n\nRouva Bhaer näki hänen katseensa, pudisti päätään ja sanoi lehteä\nkääntäen:\n\n— Ei, minä näytän arvosteluni vain asianomaiselle. Sanon tätä\nomantunnon kirjakseni; ja vain sinä ja minä saamme koskaan tietää,\nmitä kirjoitetaan sinun sivullesi. Riippuu kokonaan sinusta, oletko\niloinen vai häpeätkö lukea sitä ensi sunnuntaina. Luulen kuitenkin,\nettä arvostelusta tulee hyvä; joka tapauksessa koetan tehdä asiat\nsinulle helpoiksi täällä uudessa ympäristössä ja olen täysin\ntyytyväinen jos noudatat vähiä sääntöjämme, viihdyt poikien kanssa ja\nolet oppivainen.\n\n— Minä koetan. Natin laihat kasvot punastuivat ja hänet täytti\npalava into tehdä rouva Bhaer iloiseksi ja ylpeäksi eikä surulliseksi\nja pettyneeksi. — On varmasti paljon vaivaa kirjoittaa niin monesta\npojasta, hän lisäsi, kun rouva Bhaer sulki kirjansa taputtaen poikaa\nrohkaisevasti olalle.\n\n— Ei minusta, sillä en tosiaankaan tiedä, kummasta pidän enemmän,\nkirjoittamisesta vai pojista, hän sanoi ja naurahti nähdessään Natin\nhämmästyvän moisesta vaihtoehdosta. — Tiedän kyllä, että monet\nihmiset pitävät poikia vaivalloisina, mutta se johtuu vain siitä,\netteivät he ymmärrä poikia. Minä ymmärrän, enkä ole ikinä tavannut\npoikaa, jonka kanssa en tulisi toimeen, kunhan ensin olen löytänyt\npehmeän kohdan hänen sydämessään. Hyvänen aika, enhän minä millään\ntulisi toimeen ilman rasavilliä, meluavaa poikajoukkoani, vai\ntulisinko, Teddy? sanoi rouva Bhaer ja ehti juuri ajoissa siepata\nsyliinsä pikku veijarin ja pelastaa siten ison mustepullon joutumasta\ntämän taskuun.\n\n— Nyt haluat varmaan mennä luokkaan harjoittelemaan niitä virsiä,\njoita aiomme illalla laulaa, sanoi rouva Bhaer arvaten tosiaan, mitä\ntoinen mieluiten halusi tehdä.\n\nYksin rakkaan viulunsa kanssa, nuottikirja tuettuna aurinkoiselle\nikkunalle — kevään kauneus ulkona ja pyhäpäivän hiljaisuus sisällä\n— Nat nautti pari tuntia täydellisestä onnesta; hän unohti tyystin\nentiset pahat päivät.\n\nKun kirkkomiehet palasivat ja päivällinen oli syöty, pojat\nhajaantuivat ympäri taloa lukemaan, kirjoittamaan kotiin tai\nkeskustelemaan hiljaa toistensa kanssa. Kello kolmelta koko perhe\nlähti kävelemään, sillä nuoret toimeliaat pojat tarvitsivat myös\nliikuntaa; ja näillä kävelyretkillä heitä opetettiin näkemään ja\nrakastamaan Luojan suuria ihmetöitä kauniissa luonnossa.\n\nRouva Bhaer ajoi Daisyn ja kahden oman poikansa kanssa kaupunkiin\njokaviikkoiselle vierailulle isoäidin luo. Se olikin ahkeran äiti\nBhaerin ainoa vapaahetki ja suurin ilo. Nat ei jaksanut vielä lähteä\npitkälle kävelyretkelle, ja siksi häntä kehotettiin jäämään kotiin\nTommyn kanssa, joka tarjoutui toimimaan Plumfieldin isäntänä.\n\n— Talon sinä olet nähnyt, mennään katsomaan puutarhaa, aittaa ja\neläintarhaa, sanoi Tommy heidän jäätyään Pöpön valvontaan.\n\n— Minkälaista eläintarhaa? kysyi Nat, kun he kiersivät talon ympäri.\n\n— Meillä kaikilla on oma lemmikkieläin. Niitä pidetään jyväaitassa\nja me sanomme sitä eläintarhaksi. Tässä se on. Eikös minun marsuni\nolekin kaunis? Tom kysyi ylpeästi esitellen rumimman elukan, minkä\nNat oli koskaan nähnyt.\n\n— Tunnen pojan, jolla on niitä kokonainen tusina, ja hän olisi\nantanut minulle yhden niistä, mutta ei minulla ollut sille paikkaa.\nSe oli valkoisen- ja mustankirjava ja aikamoinen votkale, ja voisin\nehkä saada sen sinulle, jos haluat, sanoi Nat ja hänestä tuntui, että\nsiinä oli kelvollinen vastalahja Tommyn ystävyydestä.\n\n— Tietysti haluaisin. Minä annan tämän sinulle ja ne voivat elää\nyhdessä, jos vain malttavat olla tappelematta. Nuo valkoiset\nhiiret ovat Robin — Franz antoi ne hänelle. Kaniinit ovat\nNedin ja helmikanat tuolla ulkona taas Pumpun. Tässä on Demin\nkilpikonnalaatikko, vaikka se onkin nyt tyhjillään. Viime vuonna\nhänellä oli niitä kuusikymmentäkaksi, jotkut olivat hurjan isojakin.\nYhteen hän kaiversi oman nimensä ja vuosiluvun ja päästi sen\nmenemään; ja hän sanoo, että hän ehkä löytää sen joskus pitkän ajan\nperästä ja tuntee omakseen. Hän luki kerran jutun kilpikonnasta, joka\noli löydetty ja jossa oli ollut merkki. Siitä oli käynyt ilmi, että\nse oli monta sataa vuotta vanha. Demi on sellainen metka kaveri.\n\n— Mitä tässä laatikossa on? kysyi Nat pysähtyen ison laatikon\nviereen, joka oli puolillaan multaa.\n\n— Se on Jack Fordin matokauppa. Hän kaivaa kasakaupalla matoja ja\nsäilyttää niitä laatikossa, ja kun meitä haluttaa lähteä ongelle,\nostamme niitä häneltä. Se säästää kyllä vaivoja, mutta hän kiskoo\nniistä ihan liikaa. Kun viimeksi teimme kauppoja, sain maksaa\nkaksi centtiä tusinasta ja madot olivat pieniä kuin mitkä. Jack\non joskus kamalan pihi, ja minä sanoin hänelle, että kaivan itse\nmatoni, ellei hän alenna hintoja. Minulla on kaksi kanaa, nuo\nharmaat suurihelttaiset, parasta rotua molemmat, ja minä myyn munat\nrouva Bhaerille, mutta en koskaan pyydä enempää kuin kaksikymmentä\nviisi centtiä tusinalta, en ikinä! Minua hävettäisi pyytää enemmän,\nhuudahti Tommy katsoen halveksivasti Jackin matokauppaa.\n\n— Entä kenen nuo koirat ovat? kysyi Nat kiinnostuneena näistä\nliiketoimista, ja hänestä tuntui, että olisi ilo ja kunnia saada\navustaa miestä, jonka nimi oli T. Bangs.\n\n— Tuo iso on Emilin. Sen nimi on Kristoffer Kolumbus. Se on rouva\nBhaerin antama nimi, vastasi Tommy kuin eläimiään esittelevä\nsirkuksen johtaja. — Tämä valkoinen koiranpentu on Robin ja tuo\nkeltainen on Teddyn. Eräs mies aikoi hukuttaa ne meidän lampeemme,\nmutta isä Bhaer ei antanut. Ne ovat ihan omiaan pikku pojille, mutta\nminä en niistä juuri perusta. Niiden nimet ovat Castor ja Pollux.\n\n— Jos minä saisin valita, ottaisin mieluiten Toby-aasin. Sillä\nolisi mukava ratsastaa ja se on niin pieni ja kilttikin, sanoi Nat\nmuistellen niitä raskaita taipaleita, joita oli talsinut väsyksissä.\n\n— Herra Laurence lähetti sen rouva Bhaerille, ettei hänen tarvitsisi\nkantaa Teddyä reppuselässä kävelyretkillä. Kaikki pitävät Tobysta, ja\nse onkin mainio aasi. Kyyhkyset ovat kaikkien yhteisiä. Jokaisella\non oma suosikkinsa ja me jaamme heti poikaset, kun niitä ilmestyy.\nNe ovat kauhean lystikkäitä. Nyt ei kylläkään ole poikasia, mutta\nvoit vilkaista vanhoja junkkareita sillä aikaa kun katson ovatko\nPunaheltta ja Miina munineet.\n\nNat kiipesi tikkaille, työnsi päänsä lattialuukusta ja katseli kauan\naikaa somia kyyhkysiä, jotka kujersivat avarassa lakassaan. Osa\nniistä kyyhötti pesässä tai istui orrella, osa pyrähteli edestakaisin\noviaukossa tai lensi päivänpaisteiselta katolta tarhaan, jossa kuusi\nkiiltävää lehmää märehti oljilla.\n\n— Kaikilla on jotakin, minulla vain ei mitään. Olisipa minullakin\nikioma kyyhkynen tai kana tai edes kilpikonna, ajatteli Nat ja tunsi\nitsensä kovin köyhäksi katsellessaan toisten poikien aarteita. —\nMiten te olette saaneet kaikki nämä eläimet? hän kysyi tavattuaan\nTommyn tallissa.\n\n— Me löydämme tai ostamme niitä tai ihmiset antavat niitä meille.\nIsä lähetti minulle nämä kanat, mutta heti kun saan kylliksi\nmunarahoja ostan ankkoja. Tallin takana on niille mukava pikku lampi;\nihmiset maksavat hyvin ankanmunista, ja ankanpoikaset ovat sieviä.\nNe ovat metkan näköisiä, kun ne uivat, sanoi Tommy miljoonamiehen\nhuolettomuudella.\n\nNat huokasi, sillä hänellä ei ollut isää eikä rahaa.\n\nTommy näytti ymmärtävän hänen huokauksensa, sillä hän mietti hetken\nankarasti ja sanoi: — Kuule, minä tiedän mitä tehdään! Etsi sinä\nminulle munia — se näes on minusta eri tylsää puuhaa — niin minä\nannan sinulle aina munan tusinalta. Sinä pidät kirjaa niistä, ja kun\nolet saanut tusinan täyteen, äiti Bhaer antaa sinulle kaksikymmentä\nviisi centtiä ja silloinhan voit ostaa mitä haluat.\n\n— Kyllä minä etsin. Olet hurjan reilu, huudahti Nat aivan\nhuikaistuneena loistavasta tarjouksesta.\n\n— Pyh, joutavia! Saat alkaa heti ja etsiä koko ladon, ja minä odotan\nsinua. Kun Miina kaakattaa noin, löydät varmasti jostakin ainakin\nyhden munan, sanoi Tommy ja heittäytyi tyytyväisenä heinille, olihan\nhän tehnyt hyvän kaupan ja ystävällisen teon.\n\nIloissaan Nat aloitti etsintänsä ja kulki kallistellen parvessa,\nkunnes löysi kaksi munaa, toisen erään palkin alta ja toisen\nvanhasta mitta-astiasta, jonka rouva Punaheltta oli anastanut\npesimispöntökseen.\n\n— Sinä saat toisen ja minä toisen — nyt tulikin täyteen minun\nviimeinen tusinani — ja huomenna vasta aloitamme uuden. Kas tässä,\nmerkitse tilisi liidulla tähän minun tilini viereen, niin silloin\nkaikki on niin kuin olla pitää, sanoi Tommy osoittaen kummallisia\nmerkkejä, joita oli rivi vanhan viskuukoneen sileässä pinnassa.\n\nTärkeänä ylpeä munanomistaja avasi tilinsä ja hänen ystävänsä\nkirjoitti nauraen entisten koukeroiden yläpuolelle kunnioitusta\nherättävät sanat:\n\n    \"T. Bangs & Kumpp.\"\n\nMunat lumosivat Nat-rukan niin, että hän vaivoin saattoi tallettaa\nomansa, tuon ensimmäisen omistamansa esineen Pöpön ruokakomeroon.\nSitten he jatkoivat tarkastelua, ja kun he olivat tutustuneet kahteen\nhevoseen, kuuteen lehmään ja yhteen vasikkaan, Tommy vei Natin vanhan\nraidan luo, joka kallistui solisevan puron yli. Aidalta oli helppo\nkiivetä kolmen suuren oksantyngän väliseen laajaan syvennykseen.\nOksat oli katkaistu, jotta haaraan kasvaisi tuuhea oksakruunu.\nSyvennyksessä oli pieniä istuimia, ja ontto kohta oli koverrettu\nparahultaisen isoksi, jotta sinne mahtui pari kirjaa, purjeista\nriisuttu pikku vene ja muutama keskentekoinen pilli.\n\n— Tämä on Demin ja minun ikioma paikka. Kukaan ei saa tulla tänne\nilman lupaa, paitsi Daisy, sillä hänestä ei ole väliä, selitti Tommy\nNatin katsellessa ihastuneena vihreää lehtiholvia, jossa surisevat\nmehiläiset herkuttelivat pitkissä, keltaisissa kukkatertuissa.\n\n— Onpas kaunista! huudahti Nat. — Annatteko minunkin joskus tulla\ntänne. En ole eläissäni nähnyt näin kaunista paikkaa. Olisi mukavaa\nolla lintu, että saisi aina asua täällä.\n\n— Onhan tämä kaunis ja kyllä sinä saat tulla tänne ellei Demi\nkiellä, eikä hän kielläkään, koska hän sanoi eilen illalla, että hän\npitää sinusta.\n\n— Sanoiko hän? Nat oli mielissään, sillä pojat näyttivät pitävän\nDemin suosiota suuressa arvossa, koska hän oli äiti Bhaerin\nsisarenpoika ja muutenkin järkevä ja tunnollinen poika.\n\n— Sanoi. Demi pitää hiljaisista pojista, ja te tulette varmaan hyvin\ntoimeen keskenänne, jos vain sinäkin pidät lukemisesta niin kuin hän.\n\nNat-paran kasvot lehahtivat äkkiä punaisiksi, ja hän sammalsi\nhäpeissään:\n\n— Minä en osaa lukea kunnolla. Minulla ei ollut koskaan aikaa\nsiihen, kun kiertelin soittelemassa.\n\n— En minäkään siitä pidä, mutta osaan kuitenkin lukea, jos vain\nhaluan, sanoi Tommy katsoen Natiin, aivan kuin olisi ihmetellyt:\n\"Kaksitoistavuotias poika, eikä osaa lukea!\"\n\n— Osaan minä sentään lukea nuotteja, lisäsi Nat nolona jouduttuaan\ntunnustamaan oppimattomuutensa.\n\n— Minä en osaa, sanoi Tommy niin kunnioittavalla äänellä, että Nat\nrohkeni sanoa päättävästi:\n\n— Aion lukea ahkerasti ja opiskella niin pitkälle kuin pystyn nyt\nkun minulla on siihen tilaisuus. Antaako herra Bhaer vaikeita läksyjä?\n\n— Ei, hän ei ole ollenkaan ankara. Hän selittää oikein hyvin ja\nauttaa vaikeissa paikoissa. Monet eivät viitsi, ei minun entinen\nopettajanikaan. Jos unohdimme sanankin, saimme ympäri korvia, sanoi\nTommy hieroen päänuppiaan aivan kuin se vieläkin olisi suhissut\nlukemattomista korvatillikoista. Ne olivat ainoa muisto siitä\nvuodesta, jonka hän oli käynyt koulua toisen opettajan johdolla.\n\n— Tätä minä ehkä osaisin lukea, sanoi Nat selaillen yhtä kirjoista.\n\n— Lue sitten vähän; minä autan sinua, sanoi Tommy suojelevalla\näänellä.\n\nNat koetti parastaan tankaten sivun verran, ja sinä aikana Tommy\noikaisi häntä moneen kertaan ja selitti lopuksi, että kohta lukeminen\nsujuisi Natilta yhtä hyvin kuin kaikilta toisiltakin. Sitten he\njuttelivat poikien tapaan kaikenlaisista asioista. Tuli puhe\npuutarhanhoidostakin, koska Nat sattui kysymään, mitä puron toisella\npuolen oleviin tilkkuihin oli istutettu.\n\n— Ne ovat meidän palstojamme, sanoi Tommy. — Jokaisella on oma\nmaapalansa ja saamme viljellä niissä mitä haluamme, kunhan vain\nkaikilla on eri kasveja. Palstoja ei vaihdeta ennen kuin sato on\nkorjattu, ja ne pidetään kunnossa koko kesän.\n\n— Mitä sinä aiot kasvattaa tänä vuonna?\n\n— Minä valitsin pavun, koska sitä on helpointa viljellä.\n\nNat ei voinut olla nauramatta, sillä Tommy oli työntänyt hattunsa\ntakaraivolle, pistänyt kätensä taskuihin ja lausui sanat venytellen\nmatkien tietämättään Silasta, joka oli herra Bhaerin tilanhoitaja.\n\n— Ei sinun tarvitse ollenkaan nauraa; pavut ovat helpompia kuin\nmaissi ja peruna. Viime vuonna minä koetin kasvattaa meloneja, mutta\nkirput tekivät kiusaa, ja sitten ne mokomat hedelmät eivät ottaneet\nkypsyäkseen ennen pakkasia, niin että minä en saanut kuin yhden\nainoan kunnollisen ja kaksi pientä vetistä lölleröä, sanoi Tommy\nlainaten taas Silaksen sanoja.\n\n— Maissihan näyttää kasvavan hyvin, sanoi Nat kohteliaasti\npeittääkseen naurunsa.\n\n— Niinpä kyllä, mutta sitä saa kuokkia alituiseen. Papua taas ei\ntarvitse kitkeä kuin kerran ja se kypsyy pian. Minä sain ruveta\nkasvattamaan papua, koska puhuin siitä ensiksi. Pumppukin olisi\nhalunnut papua, mutta sai ottaa herneen; ne täytyy riipiä, ja se työ\nkyllä sopii hänelle, kun hän syökin niin paljon.\n\n— Saankohan minäkin kasvitarhan? sanoi Nat miettien, että maissin\nmultaaminenkin mahtoi olla hauskaa työtä.\n\n— Tottakai, kuului alhaalta. Puun juurella seisoi herra Bhaer,\njoka oli palannut kävelyltä ja tullut etsimään heitä; hän halusi\npäivän mittaan puhella hetkisen jokaisen pojan kanssa, sillä hän oli\nhuomannut, että se antoi hyvän alun seuraavan viikon työlle.\n\nMyötätunto on mainio asia ja täällä se sai ihmeitä aikaan. Pojat\ntiesivät, että isä Bhaer oli kiinnostunut heistä, ja monet, etenkin\nvanhemmat, avasivat mieluummin sydämensä hänelle kuin äiti Bhaerille,\nsillä he halusivat puhua toiveistaan ja suunnitelmistaan niin\nkuin mies miehelle. Mutta ollessaan sairaana tai murheissaan he\nturvautuivat vaistomaisesti Jo-rouvaan, ja pienimmät pitivät häntä\nrippiäitinään kaikissa asioissa.\n\nKiivetessään alas pesästä Tommy putosi puroon, mutta koska se ei\nollut mitenkään harvinaista, hän pulikoi vain tyynesti rantaan ja\nriensi sisälle kuivattelemaan vaatteitaan. Ja niin jäi Nat herra\nBhaerin kanssa kahden kesken kuten tämä oli toivonutkin. Heidän\nkierrellessään puutarhamaalla isä Bhaer voitti Natin sydämen\nantamalla hänelle oman pikku palstan ja keskustelemalla satotoiveista\nniin vakavasti kuin perheen toimeentulo olisi riippunut täysin\nvuoden tulosta. Tästä mieluisasta aiheesta he siirtyivät toisiin, ja\nNatille selvisi monta uutta ja hyödyllistä asiaa, jotka upposivat\nhänen vastaanottavaiseen mieleensä kuin lämmin kevätsade kuivaan\nmaahan. Koko illallisen ajan hän mietti keskustelua ja katsoi usein\nherra Bhaeriin kuin sanoakseen: \"Minä pidin siitä, puhukaa vieläkin.\"\nKenties mies ymmärsi Natin sanattoman pyynnön, koska hän poikien\nkokoonnuttua rouva Bhaerin huoneeseen keskustelemaan valitsi aiheen,\njoka varmaan oli juolahtanut hänen mieleensä äsken puutarhassa.\n\nKatsellessaan ympärilleen Nat mietti, että he olivat pikemminkin\nsuuri perhe kuin koulu, sillä pojat istuivat laajassa puoliympyrässä\ntakkavalkean ääressä, muutamat tuoleilla, toiset matolla, Daisy ja\nDemi Fritz-sedän polvella ja Rob kyyristyneenä suureen nojatuoliin\näitinsä selän taa, missä hän saattoi torkahtaa kenenkään huomaamatta,\njos keskustelu kävisi yli hänen ymmärryksensä. Kaikki istuivat\nmukavasti ja kuuntelivat tarkkaavina, sillä he tiesivät että heidän\nmielipidettään voitaisiin kysyä ja halusivat olla varuillaan\nvoidakseen heti vastata.\n\n— Olipa kerran, alkoi herra Bhaer vanhanaikaiseen hyvään tapaan,\nsuuri viisas puutarhuri, jolla oli laajin puutarha, mitä koskaan\non nähty. Se oli ihmeellinen ja kaunis paikka, ja hän hoiti sitä\nhuolellisesti kasvattaen siinä monenlaisia oivallisia ja hyödyllisiä\nkasveja. Mutta tässäkin verrattomassa puutarhassa kasvoi rikkaruohoa;\nmaa oli usein huonoa eikä siihen kylvetty hyvä siemen näyttänyt\nollenkaan itävän. Hänellä oli apunaan monta puutarhuria. Muutamat\nheistä täyttivät velvollisuutensa ja tekivät tosiaan työtä runsaan\npalkkansa edestä. Mutta toiset löivät laimin palstansa ja päästivät\nne rappiolle, ja se suretti kovin puutarhuria. Mutta hän oli\nkärsivällinen ja odotti vuosituhannesta toiseen suurta satoa.\n\n— Hänen täytyi sitten olla hirveän vanha, sanoi Demi, joka oli\ntuijottanut suoraan setäänsä silmiin, ettei ainoakaan sana menisi\nhukkaan.\n\n— Hiljaa, Demi; sehän on satu, kuiskasi Daisy.\n\n— Ei, se on kuvavertaus, sanoi Demi.\n\n— Mikä on kuvavertaus? kysyi Tommy tiedonhaluisena.\n\n— Selitä se hänelle jos osaat, äläkä käytä sanoja, ellet tosiaan\nymmärrä niiden merkitystä, sanoi herra Bhaer Demille.\n\n— Kyllä minä ymmärrän, isoisä selitti sen minulle! Satu on\nkuvavertaus, kun se tarkoittaa jotakin.\n\n— Varmasti sedänkin satu on vertauskuva. Kuuntele siis, niin saat\ntietää, mitä se merkitsee, vastasi Jo-rouva.\n\nDemi rauhoittui ja herra Bhaer jatkoi parhaalla englannillaan —\nhänen kielitaitonsa olikin viiden viime vuoden aikana kovasti\nkehittynyt, poikien ansiosta, kuten hän selitti.\n\n— Suuri puutarhuri antoi kymmenisen peltotilkkua eräälle\npalvelijallensa ja käski tämän viljellä niitä parhaansa mukaan.\nPalvelija ei sattunut olemaan rikas, ei viisas eikä oikein hyväkään,\nmutta hän halusi auttaa puutarhuria, koska tämä oli monin tavoin\nosoittanut hänelle ystävällisyyttään. Hän siis otti auliisti vastaan\npeltotilkut ja ryhtyi työhön. Ne olivat erikokoisia ja erimuotoisia,\nmuutamissa maaperä oli hyvää, toisissa kovin kivistä, mutta kaikki\nne vaativat paljon työtä, sillä voimakkaaseen maahan kasvoi nopeasti\nrikkaruohoa ja laihassa maassa oli taas paljon kiviä.\n\n— Mitä siellä rikkaruohon ja kivien seassa kasvoi? kysyi Nat niin\ninnoissaan, että unohti ujoutensa.\n\n— Kukkia, sanoi herra Bhaer ystävällisesti. — Karuimmassa ja\nmuokkaamattomimmassakin pikku sarassa kasvoi orvokkeja tai resedoja.\nYhdessä sarassa kukoistivat ruusut, hajuherneet ja tuhatkaunot.\nToisessa oli kaikenlaisia harvinaisia kasveja, värikkäitä kiviä ja\nviiniköynnös, joka kiipesi korkealle kuin Jaakon herneenvarsi, ja\nsiinä alkoivat juuri orastaa monet hyvät siemenet, sillä sarkaa\nhoiti hellien viisas, vanha mies, joka oli työskennellyt koko ikänsä\ntämänlaatuisissa puutarhoissa.\n\n\"Kuvavertauksen\" tässä kohdassa Demi kallisti päätään kuin utelias\nlintu ja tuijotti kirkkain silmin setäänsä aivan kuin olisi epäillyt\njotain ja päättänyt olla varuillaan. Mutta herra Bhaer näytti täysin\nviattomalta ja katseli kiinteästi nuorten kasvojen rivistöä, ja hänen\nviisas, ymmärtäväinen katseensa kertoi paljon Jo-rouvalle, joka tiesi\nkuinka tunnollisesti aviomies koetti hoitaa näitä pieniä sarkojaan.\n\n— Kuten sanoin, muutamia näistä saroista oli helppo viljellä, mutta\ntoisia hyvin vaikea. Siellä oli yksi erityisen päivänpaisteinen pikku\nsarka, joka olisi saattanut olla täynnä hedelmiä, vihanneksia ja\nkukkia, mutta se ei viitsinyt nähdä vaivaa, ja kun mies kylvi siihen\n— sanokaamme vaikka meloneja — niistä ei tullut mitään, koska se\npieni sarka ei pitänyt niistä huolta. Mies oli pahoillaan, mutta\nkoetti yhä uudestaan, vaikka sadon epäonnistuttua sarka vastasikin\naina: \"Minä unohdin.\"\n\nKaikki purskahtivat nauramaan ja katsoivat Tommyä, joka oli\nhöristänyt korviaan kuultuaan sanan \"meloni\", ja hän painoi päänsä\nalas, kun hänen ainainen puolustelunsa toistettiin.\n\n— Minä tiedän: hän tarkoittaa meitä! huudahti Demi käsiään\ntaputtaen. — Sinä olet se mies ja me olemme niitä pikku puutarhoja,\neikö ollakin?\n\n— Sinä arvasit. Sanokaa nyt jokainen vuorollanne, mitä minä\ntänä keväänä kylväisin, että saisin ensi syksynä hyvän sadon\nkahdestatoista, ei vaan kolmestatoista sarastani, sanoi herra Bhaer\nja nyökkäsi Natille oikaistessaan puhettaan.\n\n— Jos meihin kylvetään maissia, papua tai hernettä, me lihomme\nkauheasti, sanoi Pumppu ja hänen pyöreät, veltot kasvonsa\nkirkastuivat, kun näin hupaisa ajatus juolahti hänen mieleensä.\n\n— Ei hän sellaista siementä tarkoita. Hän tarkoittaa miten saisi\nmeidät hyviksi, ja rikkaruohot ovat meidän virheitämme, sanoi Demi,\njoka tavallisesti otti johdon tällaisissa keskusteluissa, koska\nhänellä oli tottumusta ja hän piti keskustelemisesta.\n\n— Niin, miettikää nyt jokainen, mitä kipeimmin tarvitsette, ja\nkertokaa minulle, niin autan teitä kasvattamaan sitä. Teidän on\ntehtävä parhaanne, muuten menestytte yhtä huonosti kuin Tommyn\nmelonit — pelkkiä lehtiä eikä ollenkaan hedelmiä. Aloitetaan\nvanhimmasta päästä ja kysytään äidiltä, mitä hän haluaisi tilkussaan\nviljellä.\n\n— Minä haluaisin koko sarkani täyteen kärsivällisyyttä, sillä sitä\nminä tarvitsen eniten, sanoi Jo-rouva niin totisena, että pojat\nalkoivat tosissaan miettiä, mitä sanoisivat vuorollaan, ja muutamat\ntunsivat omantunnonpistoksen, koska olivat niin kovasti koetelleet\näiti Bhaerin kärsivällisyyttä.\n\nFranz halusi sitkeyttä, Tommy luotettavuutta, Ned kiltteyttä, Daisy\nkätevyyttä, Demi yhtä paljon viisautta kuin isoisällä, ja Nat\nsanoi arasti toivovansa niin monia asioita, että hän antaisi herra\nBhaerin valita ne hänelle. Toiset valitsivat enimmäkseen samoja\nasioita, mutta kärsivällisyys, kiltteys ja anteliaisuus näyttivät\nolevan suosituimmat. Yksi pojista halusi tulla aamuvirkuksi mutta ei\ntiennyt, miksi sitä siementä sanoisi, ja Pumppu-parka huokasi:\n\n— Minä haluaisin pitää läksyistäni yhtä paljon kuin päivällisestä,\nmutta en voi.\n\n— Meidän pitää istuttaa itsehillintää ja mullata ja kastella sitä\nja saada se kasvamaan niin hyvin, ettei kukaan ensi jouluna ahmi\nitseänsä kipeäksi. Jos kehität taitoasi, George, niin henkesi alkaa\nkaivata ravintoa aivan samalla tavoin kuin ruumiskin, ja pian\nrakastat kirjoja yhtä paljon kuin tämä meidän pikku filosofimme,\nsanoi herra Bhaer pyyhkäisten hiukset Demin otsalta. — Sinäkin olet\nahne, poikaseni, haluat ahtaa pääsi täyteen satuja ja tarinoita\nsamoin kuin George ahtaa vatsaansa leivoksia ja makeisia. Molemmat\novat pahasta, ja minä haluaisinkin teidän pyrkivän parempaan.\nTiedän mainiosti, ettei laskento ole läheskään yhtä hauskaa kuin\n\"Tuhannenyhden yön tarinat\", mutta se on varsin tarpeellista, ja\nnyt teidän on aika oppia laskemaan, muuten saatte ajan oloon hävetä\nosaamattomuuttanne.\n\nKuulkaa pojat, minä teen sopimuksen kanssanne — jos George syö\nainoastaan kolme kertaa päivässä ja Demi lukee vain yhden satukirjan\nviikossa, niin minä järjestän teille uuden krikettikentän. Teidän on\nvain luvattava sitten pelata, suostutteli Fritz-setä, sillä Pumppu\nvihasi juoksemista ja Demi luki aina urheilutunneilla.\n\n— Mutta me emme pidä kriketistä, sanoi Demi.\n\n— Ehkette nyt, mutta katsotaanpas, kun olette oppineet pelaamaan\nsitä. Sitä paitsi tehän olette mielellänne jalomielisiä. Kun toiset\npojat tahtovat pelata, te voitte luovuttaa uuden kenttänne heidän\nkäyttöönsä, mikäli haluatte.\n\nSe seikka tehosi poikiin, ja he suostuivat ehtoihin toisten suureksi\nriemuksi.\n\nHe keskustelivat vielä jonkin aikaa puutarhasta ja sitten he kaikki\nlauloivat yhdessä.\n\nNat oli onnellinen yhtyeestä, jossa rouva Bhaer soitti pianoa,\nFranz huilua, herra Bhaer bassoviulua ja hän itse viulua. Konsertti\noli varsin vaatimaton, mutta kaikki näyttivät nauttivan siitä.\nYksinpä Pöppökin nurkassaan liittyi silloin tällöin lauluun heleällä\näänellään, sillä tässä perheessä isäntä ja palvelija, nuori ja vanha,\nmusta ja valkoinen ottivat osaa yhteiseen sunnuntaivirteen. Sen\njälkeen pojat pudistivat isä Bhaerin kättä; äiti Bhaer suuteli heitä\nkaikkia aloittaen kuusitoistavuotiaasta Franzista ja päätyen Robiin,\njoka varasi äitinsä nenänpään omille erityissuukoilleen. Sitten\nkaikki puikkivat vuoteisiinsa.\n\nPehmeä valo lankesi lastenhuoneen lampun varjostimesta Natin vuoteen\njalkopään yläpuolella riippuvaan kuvaan. Natista tuntui, että\nsen täytyi olla aivan erikoinen kuva, koska sen kehys oli tehty\nsammalesta ja kävyistä ja sen alapuolella oli hylly, jossa oli\nmaljakko täynnä metsästä poimittuja tuoreita kevätkukkia. Nat aavisti\nhämärästi mitä kuva merkitsi ja toivoi tietävänsä siitä kaikki.\n\n— Tuo taulu on minun, joku sanoi hiljaa huoneessa. Nat kohotti\npäätään ja näki Demin juuri palaavan yöpuvussaan Jo-tädin huoneesta,\nmissä hän oli saanut tupon sormessaan olevaan haavaan.\n\n— Mitä hän tekee lapsille? kysyi Nat.\n\n— Se on Jeesus, Suuri Opettaja, ja hän siunaa lapsia. Etkö sinä\nhänestä tiedä? kysyi Demi ihmeissään.\n\n— En paljon, mutta minä kyllä haluaisin tietää, sillä hän näyttää\nystävälliseltä, vastasi Nat, jonka tiedot Jeesuksesta rajoittuivat\nsiihen, että hän oli kuullut tuota nimeä lausuttavan turhaan.\n\n— Minä tiedän hänestä kaiken, sanoi Demi.\n\n— Kuka sinulle on kertonut?\n\n— Isoisä, hän tietää mitä vain ja osaa kertoa maailman parhaat\nkertomukset. Pienenä minä leikin hänen isoilla kirjoillaan ja tein\nsiltoja, rautateitä ja taloja, alkoi Demi.\n\n— Kuinka vanha sinä nyt olet? kysyi Nat kunnioittavasti.\n\n— Kohta kymmenen vuotta.\n\n— Sinä taidatkin tietää paljon asioita?\n\n— Tiedänhän minä. Minun pääni on aika iso, ja isoisä sanoo, että\nsinne mahtuu melkoisesti, ja minä aion ahtaa sen täyteen viisautta\nniin pian kuin voin, vastasi Demi pikkuvanhasti.\n\nNat nauroi ja sanoi sitten totisena:\n\n— Kerrohan vielä.\n\nJa Demi kertoi iloisesti henkeä vetämättä: — Eräänä päivänä minä\nlöysin oikein kauniin kirjan ja halusin leikkiä sillä, mutta isoisä\nei antanut. Hän näytti minulle kirjasta kuvia ja kertoi niistä, ja\nminä pidin kovasti niistä kertomuksista, kuten Joosefista ja hänen\npahoista veljistään, sammakoista, jotka nousivat vedestä maalle, ja\npikku Mooseksesta, joka oli heitetty veteen, ja monista muistakin,\nmutta eniten pidin Suuresta Opettajasta. Isoisä kertoi sen minulle\nniin monta kertaa, että opin sen ulkoa, ja hän antoi minulle tämän\nkuvan, etten unohtaisi sitä. Ja kerran kun olin kipeä, se pantiin\ntuohon seinälle, ja minä jätin sen siihen, että toisetkin sairaat\nsaisivat katsella sitä.\n\n— Mitä varten hän siunaa lapsia? kysyi Nat, jota lasten keskellä\noleva olento kiinnosti.\n\n— Koska hän rakastaa niitä.\n\n— Olivatko ne köyhiä lapsia? kysyi Nat miettivästi.\n\n— Olivat, ainakin luulen niin. Näethän ettei kaikilla ole edes\nkunnon vaatteita, eivätkä heidän äitinsäkään näytä rikkailta\nrouvilta. Hän rakasti köyhiä ja oli hyvä heille. Hän auttoi heitä ja\nkielsi rikkaita kohtelemasta heitä pahasti, ja he rakastivat häntä,\nselitti Demi innoissaan.\n\n— Oliko hän rikas?\n\n— Kaikkea muuta! Hän syntyi tallissa ja oli niin köyhä, ettei\nhänellä ollut taloa missä asua eikä joskus muuta ruokaa kuin se, mitä\nihmiset hänelle antoivat, ja hän kulki ympäri opettamassa ihmisiä ja\nkoetti tehdä heistä hyviä, kunnes pahat miehet tappoivat hänet.\n\n— Minkä tähden? ja Nat nousi istumaan vuoteessaan kuullakseen kaiken\ntästä kiinnostavasta miehestä.\n\n— Minä kerron sinulle. Ei Jo-täti välitä vaikka me vielä\nvalvommekin, sanoi Demi ja puikahti vastapäiseen vuoteeseen\nonnellisena, kun sai kertoa mielitarinaansa näin otolliselle\nkuulijalle.\n\nLastenhoitaja kurkisti ovesta, joko Nat nukkui, mutta nähtyään mitä\noli tekeillä hän vetäytyi takaisin ja meni liikuttuneena kertomaan\nrouva Bhaerille:\n\n— Rouvakulta, haluatteko nähdä jotain kaunista? Nat kuuntelee tuolla\nhartaana Demiä, joka on kuin pieni valkoinen enkeli.\n\nRouva Bhaer oli aikonut mennä hetkeksi juttelemaan Natin kanssa\nennen tämän nukahtamista, sillä hän oli huomannut, että ystävällinen\nsana ennen unen tuloa teki usein hyvää. Hän kurkisti vaivihkaa\nlastenhuoneen ovenraosta, mutta nähdessään Natin ahmivan pienen\nystävänsä sanoja hän vetäytyi hiljaa pois.\n\n— Demi auttaa tietämättään poikaparkaa paremmin kuin minä pystyisin;\nen turmele hänen työtään omilla puheillani, hän ajatteli kyynelet\nsilmissä.\n\nLasten puheen muminaa kantautui vielä kauan. Kun se vihdoin loppui\nja rouva Bhaer meni sammuttamaan lampun, Nat makasi syvässä unessa\nkasvot käännettyinä kuvaan päin. Pojan kasvot olivat tyynet, ja\nrouva Bhaerista tuntui, että jos yksi ainoa onnellinen päivä oli\nsaanut aikaan näin paljon, niin vuoden kärsivällinen työ tuottaisi\nvarmaan runsaan sadon tässä laiminlyödyssä puutarhassa, johon pieni\nyöpukuinen lähetyssaarnaaja oli jo nyt kylvänyt parhaan siemenen.\n\n\n\n\n4\n\nPORRASKIVIÄ\n\n\nKun Nat maanantaiaamuna meni kouluun, hän sisimmässään vapisi\najatellessaan, että joutuisi nyt paljastamaan tietämättömyytensä\ntoisten edessä. Mutta herra Bhaer asetti hänet istumaan\nikkunasyvennykseen, jossa hän saattoi kääntää toisille selkänsä, ja\nFranz kuulusteli siellä hänen läksynsä, niin ettei kukaan pojista\nkuullut hänen vääriä vastauksiaan eikä nähnyt, miten hän tuhri\nvihkonsa. Hän oli siitä hyvin kiitollinen ja ahersi niin innokkaasti,\nettä herra Bhaer sanoi hymyillen nähtyään hänen hehkuvat poskensa ja\nmusteiset sormensa:\n\n— Älä niin julmasti raada, poikaseni, väsytät vain itsesi. Onhan\nmeillä aikaa.\n\n— Minun täytyy tehdä lujasti työtä, muuten en saa toisia kiinni. He\ntietävät niin paljon, enkä minä tiedä mitään, sanoi Nat, joka oli\njoutua epätoivoon kuunnellessaan, miten helposti ja varmasti — niin\nhän luuli — toiset laskettelivat kieliopin, historian ja maantieteen\nläksynsä.\n\n— Sinä osaat monia sellaisia asioita, joita he eivät osaa, sanoi\nherra Bhaer istahtaen hänen viereensä siksi aikaa, kun Franz\nselvitteli luokan kanssa kertotaulua.\n\n— Osaanko? Nat oli hyvin epäuskoisen näköinen.\n\n— Varmasti. Ensiksikin sinä osaat hillitä itsesi, kun taas Jack,\njoka on nopea laskemaan, ei osaa. Se on suurenmoinen asia, ja olet\ntainnut oppia sen hyvin. Lisäksi sinä osaat soittaa viulua, jota\ntoiset pojat eivät osaa, vaikka kuinka haluaisivatkin. Mutta parasta\non se, että sinä todella haluat oppia, ja se on jo puoli voittoa.\nAluksi kaikki tuntuu vaikealta ja joskus ehkä mielesi masentuu,\nmutta aherra sitkeästi, silloin asiat käyvät sitä helpommiksi mitä\npitemmälle pääset.\n\nNatin kasvot olivat kirkastuneet.\n\n— Minä pystyn kyllä hillitsemään itseni — sen isän selkäsaunat\nopettivat minulle, ja osaan soittaa viulua, vaikka en tiedäkään,\nmissä Biskaijan lahti on, hän ajatteli huojentuneena. Ääneen hän\nsanoi niin pontevasti, että Demikin kuuli:\n\n— Minä haluan oppia ja yritän parastani. En ole ikinä käynyt koulua,\nmutta se ei ole minun syyni. Ja varmasti opin, elleivät pojat naura\nminulle. Te ja rouva Bhaer olette kilttejä.\n\n— He eivät saa nauraa sinulle. Ja jos he vain nauravat, niin minä —\nminä — kiellän heitä, huudahti Demi unohtaen kokonaan missä oli.\n\nLuokan kertotaulu pysähtyi seitsemän kertaa yhdeksään, ja kaikki\nkohottivat katseensa nähdäkseen, mitä oli tekeillä.\n\nHerra Bhaer ajatteli, että lähimmäisen auttaminen oli tärkeämpää\nkuin kertotaulu, ja siksi hän kertoi heille Natista niin vetoavasti,\nettä hyväsydämiset pojat lupasivat kuorossa auttaa häntä ja olivat\nylpeitä, kun heitä pyydettiin jakamaan tietojaan pojalle, joka soitti\nniin erinomaisesti viulua.\n\nTästä hetkestä Natin ja poikien välillä vallitsi hyvä yhteisymmärrys,\nja Natilla oli enää vähän esteitä, joita vastaan hänen tuli\nponnistella, sillä kaikki auttoivat häntä ilomielin kipuamaan opin\ntikapuita.\n\nMutta Nat oli vielä liian heikko uppoutumaan koulukirjoihin. Niinpä\nrouva Bhaer keksi hänelle muuta ajanvietettä siksi ajaksi, kun\ntoiset lukivat läksyjään. Mutta puutarha oli Natin paras lääke,\nja hän möyri siellä kuin maamyyrä, muokkasi pienen maatilkkunsa,\nkylvi siihen papuja, seurasi tarkasti sirkkalehtien kehittymistä\nja iloitsi jokaisesta vihreästä lehdestä ja hennosta varresta,\njoka versoi lämpimässä kevätsäässä. Koskaan ei ole puutarhaa\nhuolellisemmin kitketty; herra Bhaer suorastaan pelkäsi, etteivät\ntaimet pääsisi lainkaan kehittymään, kun Nat alituisesti myllersi\nkylvöksellään. Siksi hän antoi pojalle helppoa työtä kukkatarhassa\ntai mansikkamaalla, ja sielläkin Nat ahersi hyräillen kuin mehiläinen.\n\n— Tällaisesta sadosta minä pidän eniten, sanoi rouva Bhaer nipistäen\nNatin pyöristyvää, punaista poskea tai taputtaen hänen hartioitaan,\njotka terveellisen työn ja hyvän ravinnon voimistuttamina vähitellen\nsuoristuivat päästyään kerran köyhyyden raskaasta taakasta.\n\nDemi oli Natin ystävä, Tommy hänen suojelijansa ja Daisy hänen\nlohduttajansa kaikissa murheissa, sillä vaikka he olivatkin\nnuorempia kuin Nat, tämä oli niin arka ja ujo, että viihtyi hyvin\nheidän seurassaan, kun taas vanhempien poikien rajuja leikkejä hän\nsuorastaan pelkäsi. Herra Laurence ei unohtanut Natia, vaan lähetti\ntälle vaatteita, kirjoja ja ystävällisiä terveisiä ja tuli silloin\ntällöin katsomaan, kuinka hänen poikansa menestyi ja otti tämän\nmukanaan kaupunkiin konserttiin. Silloin Nat aina tunsi olevansa\nseitsemännessä taivaassa, sillä hän pääsi herra Laurencen suureen\ntaloon, näki hänen kauniin vaimonsa ja keijumaisen tyttärensä, söi\nhyvän päivällisen ja tunsi olonsa niin mukavaksi, että puhui ja\nuneksi siitä vielä monta päivää ja yötä jälkeenpäin.\n\nKoska Bhaerien mielestä oli sääli, että tässä aurinkoisessa\nmaailmassa, joka oli täynnä hauskoja, mukavia asioita, oli niin\npaljon haikeita lapsen kasvoja, tyhjiä käsiä tai yksinäisiä\npikku sydämiä, joiden ilahduttamiseksi ei paljon vaadittu, he\nolivat keränneet kaikki löytämänsä murut ruokkiakseen nälkäistä\nvarpusparveaan. Itse he eivät olleet rikkaita muussa kuin\nlähimmäisenrakkaudessa. Monet Jo-rouvan ystävät lähettivät hänelle\nleluja, joihin heidän omat lapsensa olivat kyllästyneet. Niiden\nkorjaamisesta Nat löysi mieleisensä tehtävän. Hänen hoikat sormensa\ntekivät siistiä ja huolellista työtä, ja hän vietti monta sateista\niltapäivää paikkaamalla huonekaluja, eläimiä ja pelejä Daisyn\nommellessa sillä aikaa kuluneille nukeille vaatteita. Sitä mukaa\nkun lelut saatiin korjatuksi, ne pantiin huolellisesti erityiseen\nlaatikkoon, josta ne joulupuun ympärillä jaettiin naapuriston\nköyhille lapsille.\n\nDemi ei koskaan väsynyt lukemaan ja selittämään Natille\nmielikirjojaan, ja he viettivät monta hauskaa hetkeä vanhassa\nraidassa ahmien \"Robinson Crusoeta\", \"Tuhannenyhden yön tarinoita\"\nja monia muita kuolemattomia kertomuksia, jotka ovat ihastuttaneet\nlapsia vuosisadasta toiseen. Natille avautui kokonaan uusi maailma.\nHän halusi tietää, kuinka kertomus jatkui, ja se kannusti häntä,\nniin että hän ennen pitkää osasi lukea siinä kuin toisetkin. Hän oli\nniin ylpeä uudesta taidostaan, että hänestä uhkasi tulla samanlainen\nkirjatoukka kuin Demi.\n\nNatille tapahtui odottamatta toinenkin miellyttävä asia, josta\nhänelle oli hyötyä. Monet pojista \"ansaitsivat\", kuten he sanoivat,\nsillä enimmäkseen he olivat köyhiä, ja Bhaerit innostivat poikien\npyrkimyksiä riippumattomuuteen, koska tiesivät, että näiden olisi\nennen pitkää tultava omin neuvoin toimeen. Tommy möi munia, Jack\nkaupitsi kastematoja, Franz auttoi opetuksessa ja sai palkan siitä.\nNedillä oli taipumusta puusepäntöihin, ja hänelle oli laitettu sorvi,\njossa hän valmisti monenlaisia hyödyllisiä ja kauniita esineitä ja\nmöi niitä. Demi taas rakensi vesimyllyjä, hyrriä ja kaikenlaisia\nhyödyttömiä ja kummallisia koneita, joita hän sitten kaupitteli\npojille.\n\n— Olkoon mekaanikko, jos kerran haluaa, sanoi herra Bhaer. —\nAnnetaan poikien harjoittaa liiketoimintaa, niin he itsenäistyvät.\nTyö on terveellistä, ja mitä lahjoja näissä pojissa lieneekin,\nviitatkoot ne sitten runouteen tai kyntämiseen, niitä on kehitettävä,\njotta niistä olisi heille mahdollisimman paljon hyötyä.\n\nNiinpä kun Nat eräänä päivänä juoksi hänen luokseen ja kysyi\ninnoissaan:\n\n— Saanko mennä soittamaan retkeläisille, jotka ovat leiriytyneet\nmeidän metsäämme? He lupasivat maksaa minulle, ja minä tahtoisin\nansaita vähän rahaa niin kuin toisetkin pojat, ja soitto on ainoa\nkeino, jolla voin sitä saada —\n\nHerra Bhaer vastasi heti:\n\n— Saat toki, sehän on helppoa ja mukavaa työtä. Hauskaa että sinulle\ntarjottiin sellaista.\n\nNat lähti ja onnistui niin hyvin, että palatessaan hänellä oli\ntaskussa kaksi dollaria, joita hän näytteli onnellisena ja kertoi\nhauskasta iltapäivästään ja nuorista retkeläisistä, jotka olivat\nolleet oikein mukavia, kiitelleet hänen tanssimusiikkiaan ja\nluvanneet pyytää hänet toistekin soittamaan.\n\n— Heille on paljon hauskempaa soittaa kuin kadulla. Silloin en\nsaanut itse penniäkään, mutta nyt saan pitää kaikki rahat, ja\nlisäksi minulla oli vielä hauskaa. Nyt minäkin ansaitsen yhtä hyvin\nkuin Tommy ja Jack, ja se on hurjan mukavaa, sanoi Nat läiskytellen\nylpeänä vanhaa kukkaroaan aivan kuin olisi jo hyvinkin miljonääri.\n\nJa Nat ansaitsikin hyvin, sillä kesällä kävi paljon retkeilijöitä,\nja Natia pyydettiin alituiseen soittamaan. Hän sai vapaasti lähteä,\nkunhan vain hoiti läksynsä ja retkeilijät olivat kunnollisia nuoria.\nSillä herra Bhaer selitti hänelle, että hyvät tottumukset ovat\njokaiselle välttämättömiä ja etteivät suuretkaan rahasummat saisi\nhoukutella häntä menemään sellaisiin paikkoihin, missä hän joutuisi\nkiusaukseen tehdä väärin. Nat oli samaa mieltä, ja oli hauska nähdä\nhänen nousevan hilpeän nuorisojoukon ajamiin vaunuihin, jotka\npysähtyivät portille häntä hakemaan, ja kuulla hänen palaavan kotiin\nviulua soittaen väsyneenä mutta onnellisena, hyvin ansaittu raha\ntaskussaan ja Daisylle tai Teddylle tuomisiksi makeisia, joita hän ei\nkoskaan unohtanut.\n\n— Minä säästän, kunnes saan tarpeeksi rahaa omaan viuluun. Sitten\nvoin itse ansaita leipäni, eikö totta? hänellä oli tapana sanoa, kun\nhän toi dollarinsa herra Bhaerin talteen.\n\n— Toivottavasti. Mutta ensin meidän täytyy saada sinut voimistumaan\nja päntätä vähän tietoa musikaaliseen päähäsi. Sitten herra Laurence\nlähettää sinut opiskelemaan jonnekin, ja muutaman vuoden kuluttua\nsaamme kaikki tulla kuuntelemaan, kun soitat julkisesti.\n\nMieluisa työ, rohkaisu ja toiveikkuus tekivät Natin elämän päivä\npäivältä helpommaksi ja onnellisemmaksi, ja hän edistyi musiikissa\nniin hyvin, että hänen opettajansa antoi anteeksi hitauden muutamissa\nmuissa aineissa, sillä hän ymmärsi, että siinä missä sydän on mukana,\najatuskin juoksee parhaiten. Oli vain ripustettava viulu ja jousi\npäiväksi naulaan, jos Natia piti rangaista tärkeämpien läksyjen\nlaiminlyömisestä. Pelko rakkaimman ystävän menettämisestä sai hänet\npäättävästi tarttumaan kirjoihin. Ja mitä hyödytti sanoa \"en osaa\",\nkun kerran oli osoittanut osaavansa läksyt.\n\nDaisy rakasti musiikkia ja ihaili kaikkia, jotka osasivat soittaa,\nsiksi hänen usein nähtiinkin istuvan portailla oven takana Natin\nharjoitellessa. Nat oli siitä mielissään ja yritti parastaan\nsoittaessaan hiljaiselle kuuntelijalleen. Daisy ei koskaan halunnut\ntulla sisään, vaan istui mieluummin ulkona ommellen tai nukke\nsylissä, ja hän oli niin uneksivan näköinen, että Jo-täti sanoi\nkyynelet silmissä: — Hän on aivan kuin Beth. Nat piti paljon rouva\nBhaerista, mutta oli vielä kiintyneempi hänen mieheensä. Tämä mainio\nopettaja oli ottanut isälliseen huomaansa ujon ja heiveröisen\nNat-pojan, joka hädin tuskin oli pelastunut hengissä myrskyävältä\nmereltä, jolla hänen pikku haaksensa oli ajelehtinut kaksitoista\nvuotta peräsimettä. Suojelusenkelin oli täytynyt varjella Natia,\nsillä vaikka hän olikin kärsinyt ruumiillisesti, hänen sielunsa oli\nsäilynyt vahingoittumattomana ja hän oli päässyt satamaan viattomana\nkuin haaksirikkoutunut lapsi. Ehkä rakkaus musiikkiin oli säilyttänyt\nhänet turmeltumattomana kaikkien epäsointujen keskelläkin. Niin\nväitti herra Laurence, joka tunsi hyvin olosuhteet.\n\nOli miten oli, isä Bhaer huomasi uuden oppilaansa helläluontoiseksi\nja kuuliaiseksi. Hän sanoi Natia usein \"tyttärekseen\" puhuessaan\nhänestä Jo-rouvalle, ja tämä nauroi keksinnölle, sillä hän piti\nreippaista pojista, ja hänestä Nat oli heikko, vaikkakin miellyttävä.\nSiitä huolimatta hän hemmotteli Natia samalla tavoin kuin Daisya.\n\nYksi Natin virhe tuotti Bhaereille paljon huolta, vaikka he\ntajusivatkin, että se oli pelon ja tietämättömyyden seurausta. Nat\nei nimittäin aina pysynyt totuudessa. Eivät hänen valheensa olleet\nmustia, ja harvoin ne olivat harmaata tummempia, useimmiten vain\nvaaleita hätävalheita. Mutta se ei asiaa parantanut. Valhe on aina\nvalhe.\n\n— Koskaan et voi olla kyllin tarkka. Varo kieltäsi, silmiäsi ja\nkäsiäsi, sillä sanoissa ja katseissa ja teoissa erehtyy helposti,\nsanoi herra Bhaer heidän kerran keskustellessaan tästä Natin\nsuurimmasta virheestä.\n\n— Kyllä minä tiedän sen, enkä minä tieten tahtoen narraa, mutta\non paljon helpompi tulla toimeen, jos ei pidä niin tarkasti kiinni\ntotuudesta. Ennen vanhaan puhuin omiani, koska pelkäsin isää ja\nNicoloa, ja nyt minulta joskus pääsee vale, kun pojat nauravat\nminulle. Tiedän ettei se ole oikein, mutta unohdan sen aina, sanoi\nNat masentuneena.\n\n— Pienenä minäkin valehtelin. Voi, minkälaisia hätävalheita minä\nkeksinkään! Mutta isoäiti paransi minut siitä, ja arvaapa kuinka.\nVanhempani olivat nuhdelleet, rangaisseet ja varoittaneet minua,\nmutta aina minä unohdin niin kuin sinäkin. Silloin sanoi vanha, rakas\nisoäitini: \"Minä autan sinua muistamaan ja leimaan tottelemattoman\nkielesi.\" Ja sitten hän veti ulos kielen suustani ja nipisti\nsaksillaan sen kärkeä. Se oli kamalaa, sen saat uskoa, mutta siitä\noli apua. Kieleni oli arka monta päivää, ja puheeni kävi niin\nhitaasti, että ehdin ajatella jokaista sanaani. Sen jälkeen olin\nvarovaisempi, ja saksien pelossa pääsin irti valehtelemisesta.\n\n— Minulla ei ole koskaan ollut isoäitiä, mutta saatte nipistää\nkieleni kärkeä, jos arvelette siitä olevan apua, sanoi Nat\nsankarillisesti.\n\nHerra Bhaer hymyili, mutta pudisti päätään.\n\n— Minulla on parempi keino. Kokeilin sitä kerran hyvällä\nmenestyksellä. Katsos, kun sinä valehtelet, minä en rankaisekaan\nsinua, vaan sinä saat rangaista minua.\n\n— Kuinka? kysyi Nat hämmästyen moista ajatusta.\n\n— Sinä saat lyödä minua oikein kunnolla; minä itse lyön harvoin.\nTuottaessasi minulle tuskaa muistat paremmin kuin jos itse kärsisit.\n\n— Ei. Minä en ikinä voisi lyödä teitä! huudahti Nat.\n\n— Muista sitten pitää kielesi kurissa. En minä halua, että minua\nlyödään, mutta kärsin mielelläni kipua, jos sillä saamme sinut\nlopettamaan valehtelemisen.\n\nEhdotus kauhistutti niin Natia, että hän varoi sanojaan ja puhui\npoikkeuksetta totta. Herra Bhaer oli ollut oikeassa arvellessaan\nNatin pitävän hänestä niin paljon, että tämä pelkäsi enemmän tuottaa\nhänelle kipuja kuin kärsiä niistä itse. Mutta voi, yhtenä päivänä\nNat ei ollutkaan varuillaan. Joku oli näet juossut Emilin kasvimaan\npoikki ja taittanut sieltä parhaimmat maissit, ja kiukuissaan Emil\nuhkasi löylyttää Natin, jos tämä oli syyllinen. Mutta Nat kielsi\nja häpesi myöhemmin tunnustaa, että oli edellisenä iltana juossut\nkasvimaalla Jackin ajaessa häntä takaa. Nat arveli, ettei kukaan\ntiennyt asiasta, mutta Tommy oli sattunut näkemään hänet ja kertoi\nsiitä herra Bhaerin kuullen, kun Emil pari päivää myöhemmin otti\npuheeksi maissinsa. Koulutunnit olivat silloin juuri päättyneet\nja kaikki olivat hallissa ja herra Bhaer oli istahtanut pitkään\nsohvaan leikkiäkseen Teddyn kanssa. Mutta kuullessaan Tommyn sanat ja\nnähdessään Natin punastuvan ja katsovan häneen pelästyneenä hän laski\nTeddyn lattialle ja sanoi:\n\n— Menehän äidin luo, minä tulen kohta. Sitten hän tarttui Natia\nkädestä, vei hänet luokkahuoneeseen ja sulki oven.\n\nPojat katselivat ääneti toisiinsa, sitten Tommy puikahti ulos\nja kurkisti luokkaan ikkunaverhojen raosta. Häntä kohtasi näky,\njoka järkytti hänet tyystin. Herra Bhaer oli ottanut alas suuren\nviivoittimen, joka riippui hänen pöytänsä yläpuolella ja jota\nkäytettiin niin harvoin, että se oli aivan pölyn peitossa.\n\n— Kauhistus! Tällä kertaa hän taitaakin olla kovana Natille! Kunpa\nen olisi kertonutkaan, ajatteli hyväluontoinen Tommy, sillä koulun\nankarimpana rangaistuksena pidettiin viivoittimen iskuja kämmenille.\n\n— Muistathan mitä sanoin sinulle viime kerralla? kysyi herra Bhaer\nsurullisena mutta ei vihaisesti.\n\n— Muistan, mutta älkää pakottako minua, en kestä sitä, huudahti Nat\nkauhuissaan ja peräytyi kädet selän takana ovelle päin.\n\n— Miksei hän mene ja kestä sitä kuin mies? Niin minä tekisin,\najatteli Tommy, vaikka näky panikin hänen sydämensä tykyttämään\nkiivaasti.\n\n— Minä pysyn sanoissani. Sinun on muistettava puhua totta. Tottele\nminua, Nat, ota tämä ja anna minulle kuusi lujaa iskua.\n\nTommy hämmästyi niin, että oli vähällä tupsahtaa alas pengermältä,\nmutta sai kuitenkin säilytetyksi tasapainonsa tarrautumalla\nikkunalautaan. Hän tuijotti sisään silmät yhtä pyöreinä kuin\nuuninreunustan täytetyllä huuhkajalla.\n\nNat otti viivoittimen, sillä kun herra Bhaer puhui tuolla äänellä,\nhäntä oli toteltava. Nat oli niin onnettoman ja syyllisen näköinen\nkuin olisi aikeissa surmata mestarinsa, antaessaan kaksi kevyttä\niskua leveälle kämmenelle, joka oli avoinna hänen edessään. Sitten\nhän lopetti ja katsoi opettajaansa kyynelten sokaisemana, mutta herra\nBhaer sanoi tyynesti:\n\n— Jatka vain ja lyö lujemmin.\n\nTajuttuaan ettei päässyt eroon vaikeasta tehtävästään, Nat halusi\nselvitä siitä nopeasti, veti hihan silmilleen ja iski pari kertaa\nniin napakasti kämmenelle, että se tuli punaiseksi.\n\n— Eikö jo riitä? hän kysyi tukahtuneella äänellä.\n\n— Kaksi lyöntiä vielä, kuului vastaus, ja Nat antoi ne, vaikka\ntuskin näki mihin ne osuivat. Sitten hän heitti viivoittimen huoneen\ntoiseen päähän ja sulki herra Bhaerin ystävällisen käden omiensa\nväliin, painoi päänsä alas ja nyyhkytti katuvana ja häpeissään:\n\n— Minä muistan nyt, muistan varmasti!\n\nSilloin herra Bhaer kiersi toisen kätensä hänen ympärilleen ja sanoi\nsäälivästi:\n\n— Taidat tosiaan muistaa. Pyydä Jumalalta apua ja koeta vasta\nsäästää meitä molempia tällaiselta kohtaukselta.\n\nTommy ei katsellut enempää, vaan hiipi takaisin halliin niin\nkiihtyneen ja totisen näköisenä, että kaikki kerääntyivät hänen\nympärilleen kysymään, mitä Natille oli tehty.\n\nKarmivasti kuiskaten Tommy kertoi mitä huoneessa oli tapahtunut, ja\npojat olivat sen näköisiä kuin taivas olisi romahtamaisillaan, sillä\ntällainen järjestyksen kääntyminen ylösalaisin salpasi miltei hengen.\n\n— Kerran hän pakotti minut tekemään samoin, sanoi Emil.\n\n— Ja sinä löit häntä? Rakasta kunnon isä Bhaeria? Kautta ukkosen,\ntahtoisinpa nähdä sinun vielä lyövän häntä! sanoi Ned kouraisten\nEmilia tappelunhaluisesti.\n\n— Siitä on jo pitkä aika. Minä antaisin hakata pääni poikki, ennen\nkuin ryhtyisin siihen enää, ja Emil kaatoi varoen Nedin selälleen,\nsen sijaan että olisi kellistänyt hänet muitta mutkitta, minkä\ntoimenpiteen hän olisi katsonut velvollisuudekseen, ellei tilanne\nolisi ollut näin vakava.\n\n— Kuinka sinä saatoit? kysyi Demi kauhuissaan pelkästä\najatuksestakin.\n\n— Sillä kertaa olin raivoissani ja ajattelin, etten välittäisi siitä\ntippaakaan, vaan pitäisinkin ehkä siitä. Mutta kun olin iskenyt\nenoa kerran, niin kaikki mitä hän oli tehnyt hyväkseni tuli äkkiä\nmieleeni, enkä voinut jatkaa. Tiedättekö pojat, tunsin silloin\nitseni niin kehnoksi, että vaikka hän olisi kaatanut minut maahan\nja polkenut minua, en olisi ollenkaan välittänyt. Ja Emil muksautti\nnyrkillä rintaansa kuin rangaistakseen itseään menneestä asiasta.\n\n— Nat itkee kuin mikäkin ja on kauhean onneton. Ei puhuta koko\nasiasta sanaakaan, eihän pojat? sanoi helläsydäminen Tommy.\n\n— Ei tietenkään, mutta on kamalaa valehdella, sanoi Demi hänestä\nkauheus tuntui moninkertaisena siksi, ettei rangaistus kohdannut\nvalehtelijaa vaan hänen erinomaista Fritz-setäänsä.\n\n— Jätetään tie vapaaksi, että Nat voi mennä yläkertaan, jos haluaa,\nehdotti Franz lähtien vajaan, jota pojat kiusallisina hetkinä\nkäyttivät pakopaikkanaan.\n\nNat ei tullut päivälliselle, mutta Jo-rouva vei hänelle ruokaa ja\nsanoi hellän sanan, joka teki hyvää, vaikkei Nat voinutkaan katsoa\nhäneen. Ennen pitkää pojat kuulivat ulos viulun soittoa ja sanoivat\ntoisilleen:\n\n— Hän on jo rauhoittunut.\n\nNat oli rauhoittunut, mutta ei kehdannut tulla alas. Vihdoin hän\navasi oven puikahtaakseen metsään ja tapasi Daisyn istumassa\nportailla ilman työtä ja nukkea, vain nenäliina kädessään, aivan kuin\nolisi surrut vangitun ystävänsä puolesta.\n\n— Lähden kävelemään, tuletko mukaan? kysyi Nat. Hän koetti näyttää\nhuolettomalta, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta oli\nkuitenkin sisimmässään kiitollinen Daisyn sanattomasta osanotosta,\nsillä hän kuvitteli, että kaikki pitivät häntä nyt hylkiönä.\n\n— Tulen mielelläni! ja Daisy juoksi noutamaan hattunsa ylpeänä\nsiitä, että yksi isoista pojista oli valinnut hänet toverikseen.\n\nToiset näkivät heidän lähtönsä, mutta kukaan ei seurannut heitä,\nsillä he tunsivat vaistomaisesti, että Daisy oli sopiva ystävä\nmasentuneelle.\n\nKävely teki Natille hyvää. Kotiin palattuaan hän oli tavallista\nhiljaisempi, mutta hänen kasvonsa olivat iloiset, ja hän ripusteli\nkaikkialle tuhatkaunoseppeleitä, joita Daisy oli sitonut sillä aikaa,\nkun hän makasi ruohikossa satuja kertoen.\n\nKukaan ei maininnut sanallakaan aamullisesta tapahtumasta, mutta\nse painosti kaikkia, ehkä juuri siksi, ettei asiasta puhuttu. Nat\nyritti parastaan ja sai paljon lohtua innokkaista rukouksista, joita\nlähetti taivaalliselle ystävälleen, mutta myös maallisen ystävänsä\nkärsivällisestä huolenpidosta, eikä hän voinut ikinä koskettaa hänen\nhellää kättään muistamatta, että se oli auliisti kärsinyt kipua hänen\ntakiaan.\n\n\n\n\n5\n\nPIIRAKKAPAKARI\n\n\n— Mikä hätänä, Daisy?\n\n— Pojat eivät huoli minua pelaamaan kanssaan.\n\n— Mikseivät?\n\n— He sanovat, etteivät tytöt osaa pelata jalkapalloa.\n\n— Kyllä osaavat, minäkin olen pelannut, nauroi rouva Bhaer iloisesti\nmuistaessaan tätä nuoruutensa erikoishuvia.\n\n— Minä osaan varmasti. Olen pelannut usein Deminkin kanssa, ja\nmeillä oli oikein hauskaa, mutta nyt hän ei tahdo minua mukaan, koska\ntoiset pojat nauravat hänelle, sanoi Daisy syvästi loukkaantuneena\nveljensä kovasydämisyydestä.\n\n— Hän taitaa sittenkin olla oikeassa. Se käy kyllä päinsä kun te\nolette kahden, mutta se on sinulle liian rankkaa peliä silloin kun\npoikia on kokonainen tusina. Minä ainakin keksisin jotain hauskaa,\njota voisin leikkiä itsekseni.\n\n— Mutta minä olen kyllästynyt leikkimään yksin, valitti Daisy.\n\n— Lupaan leikkiä sinun kanssasi silloin tällöin, mutta juuri nyt\nminun täytyy mennä järjestelemään kaupunkimatkaani. Saat tulla mukaan\nkatsomaan äitiä, ja jos haluat, voit jäädä hänen luokseen.\n\n— Kyllä minä lähden mielelläni katsomaan häntä ja Josy-vauvaa, mutta\nannathan minun tulla takaisin. Demi kaipaisi minua, ja minä olen niin\nmielelläni täällä.\n\n— Etkä sinäkään tule toimeen ilman Demiä, sanoi Jo-täti, joka tiesi,\nmiten kiintynyt Daisy oli ainoaan veljeensä.\n\n— En tulisikaan. Mehän olemme kaksoset ja siksi me rakastamme\ntoisiamme enemmän kuin muut ihmiset, vastasi Daisy kasvot kirkastuen,\nsillä hän piti kaksosena olemista suurimpana kunniana, mikä hänen\nosakseen koskaan voisi tulla.\n\n— No, mitä aiot tehdä sillä aikaa kun minä häärin? kysyi rouva Bhaer\nlatoessaan suurella kiireellä kaappiin liinavaatepinoja.\n\n— En tiedä, minä olen kyllästynyt nukkeihin ja semmoisiin.\nKunpa keksisit minulle jonkin uuden leikin, sanoi Daisy keikkuen\nhaluttomana ovessa.\n\n— Minä mietin, mutta en minä tähän hätään ennätä. Menepäs katsomaan,\nmitä Pöppö on laittanut meille lounaaksi, ehdotti rouva Bhaer\nsaadakseen pikku häiritsijänsä vähäksi aikaa pois tieltään.\n\n— Sinne minä menenkin. Kunhan hän vain ei olisi pahalla tuulella.\nDaisy lähti laahustamaan neekerikokki Pöpön valtakuntaan.\n\nViiden minuutin kuluttua hän palasi innostuneen näköisenä kädessään\npala taikinaa ja nenännykerö jauhoissa.\n\n— Saanko minä leipoa piparkakkuja ja muuta, kun Pöppö ei olekaan\npahalla tuulella? hän pyysi yhteen hengenvetoon.\n\n— Mainiota, saat leipoa mitä ikinä haluat ja viipyä keittiössä niin\nkauan kuin mielit, vastasi rouva Bhaer huojentuneena, sillä joskus on\nvaikeampi huvittaa yhtä tyttöä kuin tusinaa poikia.\n\nDaisy juoksi tiehensä ja Jo-täti mietti puuhatessaan, minkä uuden\nleikin hän keksisi. Äkkiä hänen mieleensä juolahti jotakin, ja\nitsekseen hymyillen hän löi kiinni vaatekaapin ovet ja lähti\nreippaasti huoneesta sanoen: — Senpä minä teenkin!\n\nKukaan ei arvannut sinä päivänä mitä Jo-rouvalla oli mielessään,\nmutta hänen silmissään oli iloinen pilke, kun hän kertoi Daisylle\nkeksineensä uuden leikin, jonka aikoi hankkia kaupungista. Koko\nkaupunkimatkan Daisy oli pakahtumaisillaan uteliaisuudesta, mutta\nei saanut kysymyksiinsä sellaista vastausta, joka olisi mitään\nselittänyt. Hänet jätettiin kotiin leikkimään vauvan kanssa ja\nilahduttamaan äitiään siksi aikaa, kun Jo-täti kävi ostoksilla. Kun\ntämä palasi mukanaan iso kasa omituisia paketteja vaunujen nurkassa,\nDaisy oli niin utelias, että olisi tahtonut heti paikalla lähteä\ntakaisin Plumfieldiin. Mutta tädillä ei ollut lainkaan kiirettä, hän\njutteli pitkän aikaa äidin kamarissa istuen lattialla vauva sylissään\nja nauratti rouva Brookea poikien kepposilla ja monenlaisilla\nhassutuksilla.\n\nDaisy ei voinut ymmärtää, miten täti oli kertonut äidille\nsalaisuuden, mutta ilmeisesti äiti tiesi sen, koska hän sanoi\ntyttärensä myssyä sitoessaan ja antaessaan suukon tämän punaiselle\nposkelle:\n\n— Ole kiltti tyttö, Daisy, ja opettele se hauska uusi leikki, jonka\ntäti on sinulle hankkinut. Se on hyödyllinen ja hauska, ja täti on\noikein kiltti leikkiessään sitä sinun kanssasi, sillä hän ei itse\npidä siitä kovinkaan paljon.\n\nViimeiset sanat saivat molemmat rouvat sydämellisesti nauramaan ja se\nlisäsi Daisyn hämminkiä. Kun he sitten ajoivat kotiin, jokin kolisi\nvaunujen takaosassa.\n\n— Mikä se on? kysyi Daisy heristäen korviaan.\n\n— Uusi leikki, vastasi Jo-rouva juhlallisesti.\n\n— Mistä se on tehty?\n\n— Raudasta, tinasta, puusta, kuparista, sokerista, suolasta,\nhiilistä ja sadoista muista aineista.\n\n— Onpas se merkillinen! Minkä värinen se on?\n\n— Kaiken värinen.\n\n— Onko se iso?\n\n— Toiset osat ovat, toiset eivät.\n\n— Olenko minä nähnyt sellaista?\n\n— Montakin, mutta et yhtään niin sievää kuin tämä.\n\n— Voi, mikähän se on! Minä en jaksa odottaa. Milloin saan nähdä sen?\nkysyi Daisy pomppien kärsimättömänä ylös alas.\n\n— Huomenna koulun jälkeen.\n\n— Onko se poikiakin varten?\n\n— Ei, vain sinua ja Bessiä. Pojat tahtovat kyllä nähdä sen ja\nleikkiäkin eräällä sen osalla. Mutta sinun vallassasi on antaa heille\nlupa — tai olla antamatta.\n\n— Demin minä kyllä annan leikkiä, jos hän haluaa.\n\n— Saat olla varma, että he haluaisivat joka ikinen, varsinkin\nPumppu, sanoi rouva Bhaer taputtaen polvillaan olevaa kyhmyistä\nmyttyä, ja hänen silmänsä tuikkivat iloisemmin kuin koskaan.\n\n— Anna minun edes kerran koettaa, rukoili Daisy.\n\n— Ei kertaakaan, sillä arvaisit sen heti ja koko huvi menisi pilalle.\n\nDaisy huokasi, mutta iloinen hymy levisi hänen kasvoilleen, sillä\nkäärepaperin reiästä hän oli nähnyt jotain kiiltävää.\n\n— Kuinka minä voin odottaa niin kauan. Enkö saisi nähdä sitä tänään?\n\n— Et, kultaseni! Se täytyy saada kuntoon ja siinä on ensin\nlaitettava paikoilleen monta osaa. Lupasin Teddy-sedälle, ettet saisi\nnähdä sitä, ennen kuin se on kunnossa.\n\n— Jos setä tietää siitä, silloin se varmasti on ihana! huudahti\nDaisy käsiään taputtaen, sillä ystävällinen, rikas ja hauska\nTeddy-setä oli lapsille kuin haltijakummi ja keksi heille aina\niloisia yllätyksiä, kauniita lahjoja ja hauskoja huvituksia.\n\n— Kyllä hän tietää, Teddy tuli minun kanssani ostamaan niitä, ja\nmeillä oli hauskaa valitessamme eri osia. Hän halusi, että kaikki\nolisi suurta ja hienoa, ja minun suunnitelmani toteutui loistavasti,\nkun hän oli mukana. Sinun on annettava hänelle hellin suukkosi,\nkun hän seuraavan kerran tulee käymään, sillä ei ole toista yhtä\nkilttiä setää, joka menisi ostamaan niin ihastuttavan pienen keit-.\nVarjelkoon! Minähän melkein jo sanoin, mitä se on! huudahti rouva\nBhaer. Hän nielaisi paljastavan sanan ja alkoi tarkastella laskuja\nkuin peläten, että päästäisi porsaan pussista, jos vielä puhuisi.\nDaisy risti alistuvasti kätensä ja mietti ankarasti, mikä leikki\nvoisi alkaa \"keit\"-tavulla.\n\nKotiin tultuaan hän tarkkaili jokaista kääröä, joka otettiin\nvaunuista, ja iso raskas paketti, jonka Franz kantoi suoraan\nyläkertaan ja piilotti lastenhuoneeseen, oli pakahduttaa Daisyn\nuteliaisuudesta. Jotakin hyvin salaperäistä tapahtui huoneessa\nkoko iltapäivän, sillä Franz paukutti vasarallaan, Pöppö lyllersi\nylös alas ja Jo-täti liehui kuin virvatuli kuljetellen tavaroita\nesiliinansa alla. Vain pikku Ted päästettiin huoneeseen, koska hän\nei osannut vielä puhua selvästi. Hän leperteli iloisena ja koetti\nselittää, mitä ne \"lakkapannit\" olivat.\n\nDaisy oli poissa tolaltaan, ja hänen jännityksensä tarttui\npoikiinkin, niin että he olivat hukuttaa äiti Bhaerin\navuntarjouksillaan. Hän hylkäsi ne kuitenkin päättävästi vedoten\nheidän omiin sanoihinsa:\n\n— Tytöt eivät voi leikkiä poikien kanssa. Tämä on Daisyn, Bessin\nja minun leikkini, emmekä me halua teitä mukaan. Nuoret herrat\npoistuivat nöyrästi, mutta pyysivät Daisya leikkimään kanssaan mitä\nhän ikinä halusi ja olivat niin yllättävän kilttejä ja kohteliaita,\nettä se hämmästytti viatonta Daisy-parkaa.\n\nHeidän huomaavaisuutensa ansiosta Daisyn iltapäivä kului edes\njotenkuten. Hän meni aikaisin nukkumaan ja valmisti seuraavana\naamuna läksynsä niin ripeästi, että Fritz-setä toivoi joka päiväksi\nuutta leikkiä. Kohahdus kävi kouluhuoneessa, kun Daisy poistui\nyhdeltätoista, sillä jokainen tiesi, että nyt hän pääsi leikkimään\nuutta, salaperäistä leikkiään.\n\nMonet silmäparit seurasivat Daisyn lähtöä, ja Demi oli niin\najatuksissaan, että kun Franz kysyi häneltä, missä Saharan autiomaa\non, hän vastasi allapäin: \"Lastenhuoneessa\", ja sai koko luokan\nnauramaan.\n\n— Jo-täti, nyt minä olen lukenut kaikki läksyni enkä voi odottaa\nenää hetkeäkään, huusi Daisy juosten rouva Bhaerin luo.\n\n— Se onkin valmis, nyt saat tulla, sanoi Jo-täti ja lähti yläkertaan\npistäen Teddyn toiseen kainaloonsa ja ompelukorin toiseen.\n\n— En minä näe mitään, sanoi Daisy katsellen tarkasti ympäri\nlastenhuonetta.\n\n— Etkö sitten kuulekaan mitään? kysyi Jo-täti tarttuen Teddyä\nkoltusta, kun tämä tahtoi juosta huoneen toiselle puolen.\n\nDaisy kuuli kummallista rätinää ja hiljaista porinaa aivan kuin\nkattila olisi kiehunut. Ääni kuului ikkunasyvennyksestä, jonka eteen\noli vedetty verho. Daisy vetäisi sen syrjään, huudahti riemuissaan:\n\n— Ah! ja jäi ihastuneena tuijottamaan — arvaatko mitä?\nIkkunasyvennyksen kolmella seinämällä oli penkki; yhdellä puolen\noli patoja ja pannuja, paistinvartaita ja kasareita, toisella oli\npieni ruoka- ja teekalusto ja keskiosassa hella. Ei peltinen ja\nsilmänlumetta, vaan oikea rautahella ja tarpeeksi iso, että siinä voi\nkeittää ruokaa monellekin nälkäiselle nukelle. Mutta parasta oli se,\nettä hellassa paloi oikea tuli, oikea höyry nousi pienen teepannun\nnokasta ja pienen kattilan kansi tanssi polkkaa veden kiehuessa.\nIkkunasta oli otettu ruutu pois ja sen tilalle pantu peltilevy,\njossa oli reikä pientä savutorvea varten; ja oikea savu tuprusi ulos\nniin luonnollisesti, että teki ihan sydämelle hyvää. Puulaatikko\nja hiiliastia olivat lieden lähettyvillä ja niiden yläpuolella oli\nrikkalapio, harja ja luuta; pieni torikori oli matalalla pöydällä,\njonka ääressä Daisy tavallisesti leikki, ja hänen tuolinsa selustalla\noli valkoinen esiliina ja lystikäs päähine. Aurinko paistoi aivan\nkuin sekin olisi iloinnut leikistä, hella humisi miellyttävästi,\nkattila höyrysi, uudet esineet välkkyivät seinällä, sievät posliinit\nolivat houkuttelevissa riveissä ja keittiö oli kokonaisuudessaan niin\nhauska ja täydellinen kuin lapsi ikinä saattoi itselleen toivoa.\n\nDaisy seisoi ilosta mykistyneenä, ja hänen katseensa kirkastui\nkirkastumistaan, kun se vaelsi viehättävästä esineestä toiseen ja\npysähtyi lopuksi Jo-tädin iloisiin kasvoihin.\n\n— Voi, täti, tämä uusi leikki on ihanaa! Saanko minä ihan totta\nkeittää tällä hellalla, pitää kutsuja ja siivota ja laittaa ihka\noikean tulen? Minä pidän tästä kauheasti! Kuinka sinä keksitkin\ntällaista?\n\n— Se pälkähti päähäni, kun halusit tehdä piparkakkuja Pöpön kanssa,\nsanoi rouva Bhaer käsivarsi Daisyn ympärillä, ja tyttö hyppi kuin\nolisi halunnut lähteä lentoon. — Tiesin, ettei Pöppö antaisi sinun\nkovin usein sotkea keittiötään eikä yläkerran takkatulikaan olisi\nturvallinen, siksi päätin etsiä pienen lieden voidakseni opettaa\nsinua keittämään. Se kun on sekä hauskaa että hyödyllistä. Kiertelin\nleikkikalukaupoissa, mutta kaikki isot liedet maksoivat niin paljon,\nettä olin jo luopua koko asiasta, mutta sitten tapasin Teddy-sedän.\nHeti kun hän sai kuulla, millä asialla olin, hän tarjoutui avuksi ja\nhalusi ostaa isoimman leikkiuunin jonka löysimme. Minä kieltelin,\nmutta hän vain nauroi ja kiusoitteli minun nuoruudenaikaisella\nkeittotaidollani ja sanoi, että minun pitää sinun jälkeesi opettaa\naikanaan myös Bessiä, ja hän osti kaikenlaisia pieniä, sieviä\nkapineita \"keittoluokkaani\" varten, joksi hän sitä sanoi.\n\n— Hauskaa, että tapasit hänet! sanoi Daisy, kun Jo-rouva lakkasi\nnauramasta hauskalle ostosmatkalleen.\n\n— Sinun täytyy olla oikein ahkera, että opit valmistamaan erilaisia\nleivonnaisia, sillä Teddy-setä lupasi tulla usein teelle, ja hän\nodottaa saavansa jotain erityisen hyvää.\n\n— Tämä on maailman ihanin keittiö ja minä puuhailen täällä\nmieluummin kuin teen mitään muuta. Saanko opetella leipomaan\npiirakoita ja kakkuja ja keittämään ruokaa? huudahti Daisy tanssien\nympäri huonetta toisessa kädessä kasari ja toisessa pieni hiilihanko.\n\n— Saat aikanaan. Tämä on hyödyllinen leikki. Minä autan sinua ja\nsinä olet minun keittäjäni, ja minä sanon mitä sinun on tehtävä ja\nmillä tavalla. Meillä täytyy olla ruokatavaraa, jotta todella opit\nkeittämään, vaikkakin pienissä erissä. Minä sanon sinua Sallyksi, ja\nsinä olet talon uusi keittiötyttö, lisäsi Jo-rouva ryhtyen työhön.\nTeddy istui lattialla peukaloaan imien ja tuijotti uuniin, aivan kuin\nse olisi ollut elävä olento, josta hän oli kovin kiinnostunut.\n\n— Se on hurjan hauskaa. Mitä minä ensiksi teen? kysyi Sally.\n\n— Pue ensimmäiseksi päällesi tämä puhdas päähine ja esiliina. Minä\nolen vanhanaikainen ja haluan, että keittäjäni on siisti.\n\nSally tunki kiharansa pyöreän myssyn sisään ja sitoi mukisematta\nesiliinan vyötäisilleen, vaikka hän tavallisesti halveksi\n\"leukalappuja\".\n\n— Nyt voit järjestää kaikki paikoilleen ja pestä uudet astiat.\nVanhatkin täytyy pestä, sillä entinen apulaiseni jätti ne likaisiksi\neräiden juhlien jälkeen.\n\nJo-täti puhui kasvot totisina, mutta Sallyä nauratti, sillä hän\ntiesi, kuka se huolimaton tyttö oli ollut, joka oli jättänyt kupit\nlikaisiksi. Hän kääri hihansa ja alkoi tyytyväisenä järjestellä\nkeittiötään pysähtyen silloin tällöin ihailemaan \"suloista kaulinta\",\n\"herttaista pesuvatia\" tai \"hauskaa pippuriastiaa\".\n\n— Kas niin, Sally, otapas kori ja lähde torille; tässä on luettelo\nruoka-aineista, joita tarvitaan päivälliseksi, sanoi Jo-rouva ja\nantoi Daisylle pienen paperilappusen, kun tämä oli saanut kaikki\nastiat sievästi paikoilleen.\n\n— Missä tori on? kysyi Daisy huomaten, että uusi leikki kävi hetki\nhetkeltä hauskemmaksi.\n\n— Pöppö on tori.\n\nSally lähti matkaan ja aiheutti uuden kohahduksen kouluhuoneessa, kun\nhän uudessa asussaan kulki oven ohi ja kuiskasi Demille:\n\n— Se on aivan ihana leikki!\n\nLeikki huvitti vanhaa Pöppöä yhtä paljon kuin Daisyakin, ja hän\nnauroi iloisesti, kun tyttö sipsutti huoneeseen kuin mikäkin hupsu\npikku kokki päähine toisella korvallisella ja korin kannet kalisten\nkuin kastanjetit.\n\n— Rouva Jo-täti tahtoo nämä tavarat ja minun pitää saada ne heti,\nsanoi Daisy tärkeänä.\n\n— Annapas kun katson! Tässä on paistia, perunoita, kurpitsaa,\nomenoita, leipää ja voita. Liha ei ole vielä tullut; lähetän sen heti\nyläkertaan, kun se saapuu. Muut tavarat saat heti.\n\nSitten Pöppö laittoi koriin yhden perunan, yhden omenan,\nkurpitsanpalan, pienen kirpaleen voita ja sämpylän kehottaen Sallyä\nolemaan varuillaan lihakaupan juoksupojan suhteen, koska tällä oli\ntapana tehdä kepposia.\n\n— Kuka se on? kysyi Daisy toivoen, että se olisi Demi.\n\n— Sittenpähän näet, kuului Pöpön lyhyt vastaus, ja Sally lähti\nhyvillä mielin laulellen:\n\n    \"Pikku Mabel iloissansa\n    koriansa kantoi,\n    nisut, voit ja maitopullot\n    täti evääks' antoi.\"\n\n— Pane vähäksi aikaa kaikki muut paitsi omena komeroon, sanoi\nJo-rouva, kun keittäjä palasi.\n\nKeskimmäisen hyllyn alla oli kaappi, ja kun avasi oven, paljastui\nlisää ihastuttavia tavaroita. Toinen puoli oli ilmeisesti kellari,\nsillä sinne oli pinottu puita, hiiliä ja sytykkeitä. Toinen\npuoli oli täynnä pieniä saviruukkuja, laatikoita ja kaikenlaisia\nlystikkäitä rasioita, joissa saattoi säilyttää pieniä eriä jauhoja,\nsokeria, suolaa ja muita ruokatarvikkeita. Siellä oli hillotölkki,\npeltipurkillinen piparkakkuja, pullollinen mainiota mehua ja pieni\npeltirasiallinen teetä. Mutta kaiken huippu oli kaksi nukkien kulhoa\ntäynnä nuorta maitoa; niihin näytti jo kohonneen kerma. Vieressä oli\npikkuruinen kauha kuorimista varten. Daisy taputti käsiään ja olisi\nhalunnut heti ryhtyä kuorimaan kermaa. Mutta Jo-täti sanoi:\n\n— Ei vielä; sinä tarvitset kermaa päivällisellä omenapiirakan\nkanssa, älä vain sekoita sitä ennen.\n\n— Saanko minä piirakkaa? huudahti Daisy tuskin uskoen, että hänellä\noli tiedossa moinen ilo.\n\n— Saat, ja jos uunisi paistaa hyvin, niin me laitamme kaksi\npiirakkaa, toisen omenista ja toisen mansikoista, sanoi Jo-rouva,\njoka oli melkein yhtä innostunut uuteen leikkiin kuin Daisykin.\n\n— Mistä minä aloitan? kysyi Sally kärsimättömänä.\n\n— Sulje alimmainen pelti, että uuni kuumenee. Pese sitten kätesi ja\nota esille vehnäjauhot, suola, sokeri, voi ja kaneli. Katso, onko\nleivinpöytä puhdas, ja kuori omena valmiiksi.\n\nDaisy sai tavarat kokoon niin vähällä melulla ja sotkemisella kuin\nniin nuorelta keittäjältä suinkin saattoi odottaa.\n\n— En todellakaan tiedä, paljonko niin pieniin piirakkoihin menee\naineita, mutta täytyy panna arviolta, ja jos ne eivät onnistu, niin\nyritämme uudestaan, sanoi Jo-rouva vähän neuvottomana, mutta samalla\nhuvittuneena tästä pikku pulmasta. — Pane tämä pieni kulho täyteen\nvehnäjauhoja, lisää vähän suolaa ja hiero sitten voita sekaan niin\npaljon kuin tälle lautaselle mahtuu. Muista aina sekoittaa ensin\nkuivat aineet keskenään ja lisää vasta sitten neste. Ne sekoittuvat\nsilloin paremmin.\n\n— Minä tiedän kyllä, sillä olen katsellut, miten Pöppö tekee. Mutta\neikös ensin voidella vuoka? Pöppö ainakin voitelee, sanoi Daisy\nhämmentäen jauhoja hyvää kyytiä.\n\n— Tosiaan. Sinussa taitaa olla leipojan vikaa, kun käyt työhön noin\ntaitavasti, sanoi Jo-täti hyväksyvästi. — Nyt tilkka kylmää vettä,\nvain sen verran, että taikina kostuu. Ripota sitten jauhoja pöydälle,\nvaivaa taikinaa vähän ja kauli se. Juuri niin. Pane voinokareita\ntaikinalle ja kauli se uudelleen. Ei tehdä taikinasta kovin raskasta,\netteivät nuket saa vatsatautia.\n\nDaisy nauroi ajatukselle ja levitti runsaasti voita. Sitten hän kauli\nsievällä kaulimellaan, ja saatuaan taikinan valmiiksi hän levitti\nsen vuokiin. Hän leikkasi omenan ja latoi viipaleet paikoilleen,\nripotteli runsaasti sokeria ja kanelia päälle, ja vihdoin hän henkeä\npidättäen peitti piirakan päällyskuorella.\n\n— Minun on aina tehnyt mieli leikata pyöreät reiät kuoreen, mutta\nPöppö ei ole antanut. Onpas hauska tehdä omin päin, sanoi Daisy\nnipsutellen veitsellä taikinaa.\n\nKaikille leipojille, parhaillekin, sattuu joskus onnettomuuksia.\nSallyn ensimmäinen yritys ei liioin sujunut kommelluksitta, sillä\nveitsi liikkui niin vikkelästi hänen kädessään, että vuoka luiskahti,\nteki kuperkeikan ilmassa ja piirakka putosi ylösalaisin lattialle.\nSally parahti, Jo-rouva nauroi, Teddy riensi heti tavoittelemaan\npiirakkaa, ja hetken aikaa uudessa keittiössä oli täydellinen kaaos.\n\n— Ei se mennytkään pilalle, koska minä nipistin kuoret niin lujasti\nyhteen. Se on ihan hyvä. Minä leikkaan siihen vain reiät ja sitten se\non valmis, sanoi Sally, poimi pudonneen kalleutensa ja laittoi sen\nkuntoon välittämättä pölystä, jota siihen pudotessa oli tarttunut.\n\n— Uusi keittäjäni näkyy olevan hyväntuulinen, ja se on mainio asia,\nsanoi Jo-rouva. — Avaa nyt mansikkahillopurkki ja täytä tuo avoin\npiirakka. Lado sen päälle taikinasta ohuita suikaleita, niin kuin\nPöppökin tekee.\n\n— Minä laitan keskelle D:n ja sivuille kiemuroita; sitä on sitten\nhauska syödä, sanoi Sally ja kuormasi piirakkansa niin runsaasti\nhillolla ja koukeroilla, että oikea piirakantekijä olisi joutunut\nepätoivoon. — Nyt minä panen piirakat uuniin! hän huudahti, ja kun\nviimeinen tuhruinen kiehkura oli huolellisesti asetettu punaiselle\nhillokentälle, hän sulki piirakkansa voitonriemuisena pieneen uuniin.\n\n— Siisti nyt jälkesi. Hyvä keittäjä ei koskaan jätä käyttämiään\nesineitä hujan hajan. Kuori sitten kurpitsa ja perunat.\n\n— Minulla ei ole kuin yksi ainoa peruna, hihitti Sally.\n\n— Leikkaa se neljään osaan, niin se mahtuu pieneen kattilaan ja pane\nlohkot kylmään veteen, kunnes ne pannaan kiehumaan.\n\n— Liotanko kurpitsaakin?\n\n— Eihän toki! Kuori vain se ja pane sitten höyrykattilaan. Sillä\ntavalla siitä tulee kuivempi, vaikka se kestää kauemmin kypsyä.\n\nSilloin raaputettiin oveen, ja kun Sally juoksi avaamaan, ilmestyi\nKit-koira hampaissaan kannellinen kori.\n\n— Tässä se lihakaupan juoksupoika nyt on! nauroi Daisy ja otti\nkoiralta kantamuksen. Koira lipoi kieltään ja alkoi kerjätä luullen\nkai, että oli tuonut omaa päivällistään, sillä se oli usein\nkantanut sen isännälleen samalla tavalla. Huomattuaan erehtyneensä\nse lähti pois vihoissaan ja haukkui koko matkan alakertaan asti\ntyynnyttääkseen loukattuja tunteitaan.\n\nKorissa oli kaksi pientä lihapalasta, paistettu päärynä ja pieni\nkakku. Niiden mukana oli paperi, johon Pöppö oli töhertänyt: \"Neitin\nlounaaksi, jos keittäminen ei oikeen onnistu.\"\n\n— Minä en huoli hänen vanhoja päärynöitään enkä muutakaan; minun\nkeitokseni onnistuu ja minä syön herkullisen päivällisen, se on varma\nkuin mikä! puuskahti Daisy närkästyneenä.\n\n— Niitä voidaan tarvita, jos sattuu tulemaan vieraita. On aina hyvä,\njos varalla on jotakin, sanoi Jo-täti, jolle monet yllätystilanteet\nolivat opettaneet tämän arvokkaan asian.\n\n— Teddy tahtoo ruokaa, ilmoitti Teddy, jonka mielestä moisesta\nleipomisesta ja keittämisestä pitäisi toki saada jotain suuhunsakin.\n\nJo-rouva antoi pojalle käsityökorinsa pengottavaksi, että saisi hänet\npysymään hiljaa, kunnes päivällinen oli valmis, ja palasi jatkamaan\nemännyyttä.\n\n— Pane kasvikset tulelle, kata pöytä ja pidä huoli, että sinulla on\nhehkuvia hiiliä paistia varten.\n\nMikä ilo nähdä perunoitten kiehuvan pienessä padassa ja kurkistaa\nkurpitsanpaloja, jotka pehmenivät höyryssä, avata uuninluukku\njoka viides minuutti nähdäkseen, joko piirakat olivat kypsiä,\nja vihdoin, kun hiilet olivat punaisia ja hehkuvia, panna kaksi\noikeata paistinpalaa sormenpituiselle halstarille ja mahtavana\nkäännellä niitä haarukalla. Perunat valmistuivat ensiksi, eikä\nihmekään, sillä ne olivat koko ajan porisseet kovasti. Ne survottiin\nhienoksi pienellä nuijalla, sekaan pantiin paljon voita, mutta\nei yhtään suolaa (sen keittäjä innostuksissaan kokonaan unohti),\nja muhennoksesta laitettiin kukkula sievälle punaiselle vadille,\nsilitettiin maitoon kastetulla veitsellä ja pantiin uuniin\nruskistumaan.\n\nNiin kokonaan Sally oli syventynyt näihin töihin, että unohti\npiirakkansa, kunnes hän avasi uunin pannakseen sinne perunavadin.\nMutta silloin nousi parku, sillä voi kauhistus! pikku piirakat olivat\npalaneet mustiksi.\n\n— Voi, minun piirakkani, minun kauniit piirakkani! Ne ovat nyt\npilalla! huusi onneton Sally ja katseli tuhoutuneita luomuksiaan\nväännellen pieniä, likaisia käsiään. Mansikkapiirakka varsinkin oli\nsurkean näköinen, sillä koukeroiset koristeet törröttivät mustuneesta\nhillosta joka suunnalle kuin palaneen talon seinät ja savupiiput.\n\n— Voi hyvä lapsi, minä unohdin muistuttaa, että ottaisit ne ulos;\njuuri minun tapaistani, sanoi Jo-täti katuvasti. — Älä itke\nkultaseni, se oli minun syyni. Yritetään uudestaan päivällisen\njälkeen, hän lisäsi kun Sallyltä tipahti iso kyynel sihahtaen kuumaan\npiirakkaan.\n\nNiitä olisi virrannut enemmänkin, ellei paisti olisi juuri sillä\nhetkellä poksahtanut ja vaatinut keittäjän huomion, niin että tämä\npian unohti palaneet piirakkansa.\n\n— Pane lihavati ja lautaset lämpiämään siksi aikaa kun sekoitat\nkurpitsaan voita ja suolaa ja ripottelet vähän pippuria pinnalle,\nsanoi Jo-rouva toivoen hartaasti, ettei päivällinen kohtaisi enää\nuusia onnettomuuksia.\n\nVeikeä pippurikuppi tyynnytti Sallyn tunteet, ja hän valmisti\nkurpitsan mestarillisesti. Päivällinen oli turvallisesti pöydässä,\nja kuusi nukkea oli pantu istumaan kukin paikalleen. Teddy istuutui\npöydän ala- ja Sally yläpäähän. Kun kaikki olivat asettuneet, joukkoa\noli hauska katsella, sillä yksi nukeista oli täydessä juhlapuvussa,\ntoinen taas yöpaidassa, villalangasta tehty Jerry-poika punaisessa\ntalvipuvussa ja Annabella, nenätön lemmikki, aivan ilkosillaan.\n\nTeddy käyttäytyi perheen isänä mallikelpoisesti, sillä hän söi\niloisena kaiken mitä tarjottiin eikä huomannut missään pienintäkään\nvikaa. Daisy hymyili säteilevästi kumppanilleen, kuten ainakin\noikeiden päivällisten uupunut mutta vieraanvarainen emäntä, ja hän\nhoiteli emännyyttään niin vilpittömän tyytyväisenä, ettei moista\nusein näe.\n\nPaisti oli niin sitkeätä, että sen saattoi häthätää leikata\npikkuruisilla veitsillä, perunamuhennosta ei riittänyt kaikille\nja kurpitsa oli kovin möykkyistä. Mutta vieraat eivät olleet\nmillänsäkään puutteista, ja isäntä ja emäntä puhdistivat pöydän\nsellaisella ruokahalulla, että kuka hyvänsä olisi kadehtinut\nheitä. Kerman kuoriminen tuotti niin suuren ilon, että se vaimensi\npiirakoiden palamisesta aiheutuneen murheen, ja Pöpön halveksittu\nkakku oli tervetullut aarre jälkiruoaksi. — Tämä oli paras ateria,\nminkä olen ikinä syönyt. Saanko minä laittaa ruokaa joka päivä? kysyi\nDaisy kaapiessaan astioita ja syödessään tähteitä.\n\n— Voit joka päivä keittää ja paistaa koulutuntien jälkeen, mutta\non parasta, että syöt herkkusi oikeaan ateria-aikaan ja vain vähän\npiparkakkuja näin välipalaksi. Koska tämä oli ensimmäinen kerta,\nteimme poikkeuksen, mutta muuten meidän täytyy elää säännöllisesti.\nTänään voit leipoa vielä jotain iltapäiväteetä varten, jos haluat,\nsanoi Jo-rouva, joka oli iloinnut kovasti lounaasta, vaikkei\nollutkaan saanut kutsua pöytään.\n\n— Anna minun paistaa ohukaisia Demille. Ne ovat hänen herkkuaan, ja\non niin hauska käännellä niitä ja panna sokeria väliin, sanoi Daisy\npyyhkien hellästi keltaista tahraa Annabellan särkyneeltä nenältä,\nsillä Bella oli kieltäytynyt syömästä kurpitsaa, jota työnnettiin sen\nsuuhun, koska se oli niin hyvää \"reunatismille\" — vaiva, jonka se\noli saanut kevytmielisen pukeutumisensa vuoksi.\n\n— Mutta jos sinä annat Demille herkkujasi, kaikki toisetkin\ntahtovat, ja silloin sinulla on kädet täynnä työtä.\n\n— Saanko minä kutsua Demin teelle tämän ainoan kerran, sitten minä\nlaitan toisillekin jotain, jos he ovat kilttejä, ehdotti Daisy\ninnostuneena.\n\n— Mainio ajatus! Tehdäänkin sinun pikku herkuistasi palkintoja\nkilteille pojille, sillä jokainenhan heistä haluaa vähän ylimääräistä\nhyvää. Jos pikku miehet ovat isojen kaltaisia, niin herkut\nilahduttavat suuresti heidän mieltään, lisäsi Jo-täti nyökäten\niloisesti ovelle, missä isä Bhaer seisoi huvittuneena katsomassa.\n\n— Tuo viimeinen isku oli minulle, ja myönnän että totta se onkin.\nMutta jos olisin mennyt kanssasi naimisiin keittotaitosi vuoksi,\nminun olisi käynyt huonosti näinä vuosina, vastasi professori nauraen\nja keinutti Teddyä, joka oli pakahtua innosta kuvaillessaan äskeisiä\njuhlia.\n\nDaisy esitteli ylpeänä keittiötään ja lupasi ajattelemattomasti\nFritz-sedälle ohukaisia niin paljon kuin tämä jaksaisi syödä. Hän oli\njuuri kertomassa uudesta palkinnosta, kun pojat, Demi etunenässä,\nhyökkäsivät huoneeseen nuuhkien ilmaa kuin nälkäiset ajokoirat, sillä\nkoulutunnit olivat päättyneet ja päivälliseen oli vielä aikaa, ja\nDaisyn paistin tuoksu johti heidät suoraan saaliille. Tuskin lie\nnähty ylpeämpää tyttölasta kuin Sally, kun hän esitteli kalleuksiaan\nja kertoi pojille mikä näitä odotti. Useimmat heistä suhtautuivat\npilkallisesti koko ajatukseen, että hän muka pystyisi valmistamaan\nmitään syötäväksi kelpaavaa, mutta Pumppu oli heti voitettu, ja\nNatillä ja Demillä oli luja luottamus Daisyn taitoihin toisten\njäädessä odottavalle kannalle. Kaikki ihailivat kuitenkin keittiötä\nja tutkivat kiinnostuneina uunia. Demi tarjoutui heti ostamaan padan\nhöyrypannuksi suunnittelemaansa koneeseen ja Ned selitti, että paras\nja isoin kasari kelpaisi hänelle lyijyn sulatusastiaksi, kun hän\nvalaa luoteja, sotakirveitä ja muita kapineitaan.\n\nDaisy oli niin kauhistunut näistä ehdotuksista, että Jo-rouvan täytyi\nheti paikalla säätää laki, jossa poikia kiellettiin koskemasta,\nkäyttämästä tai edes lähestymästä tätä pyhitettyä hellaa ilman\nomistajan nimenomaista lupaa. Kielto lisäsi suunnattomasti lieden\narvoa miesväen silmissä, varsinkin kun asetuksen rikkojalta\nevättäisiin palkinnoiksi luvatut herkut.\n\nJuuri silloin soi kello, ja koko joukko lähti alakertaan\npäivälliselle. Ateria innoitti poikia luettelemaan, mitä Daisyn\ntulisi valmistaa heille, kunhan he ansaitsisivat palkintonsa. Daisy,\njoka luotti rajattomasti lieteensä, lupasi mitä vain, kunhan Jo-täti\nneuvoisi valmistusohjeet. Daisyn auliit lupaukset melkein pelottivat\nJo-rouvaa, sillä monet poikien toivomuksista ylittivät hänen\nkeittotaitonsa. Sellaisia olivat esimerkiksi hääkakku, kiillotetut\nsuklaapallot ja erittäinkin kaalikeitto, johon kuului silliä ja\nkirsikoita ja jota herra Bhaer pyysi suurimpana herkkunaan; se\nsaattoi hänen vaimonsa epätoivoon, sillä saksalainen keittotaito meni\nyli tämän ymmärryksen.\n\nDaisy halusi aloittaa heti kun päivällinen oli syöty, mutta hän\nsai luvan siistiä vain jälkensä, täyttää kattilan valmiiksi teetä\nvarten ja pestä esiliinansa, joka oli kuin suurten pitovalmistelujen\njäljiltä. Sitten hänet lähetettiin ulos leikkimään kello viiteen\nasti, sillä Fritz-setä sanoi, että liian ahkera opiskelu, vaikkapa\nliedenkin ääressä, oli pahaksi kasvaville, ja Jo-rouva tiesi pitkästä\nkokemuksesta, kuinka pian uusi leikki menettää viehätyksensä, ellei\nsitä käytetä viisaasti.\n\nPojat olivat hyvin kohteliaita Daisylle sen iltapäivää. Tommy\nlupasi hänelle ensimmäiset hedelmät puutarhatilkustaan, vaikka\nniistä häthätää näkyi vasta alut; Nat tarjoutui hankkimaan hänelle\npolttopuut ilmaiseksi; Pumppu aivan jumaloi häntä ja Ned rupesi heti\npaikalla tekemään jääkaappia hänen keittiöönsä. Demi johdatti Daisyn\nlastenhuoneeseen yllättävän täsmällisesti juuri kun kello löi viisi.\nEi ollut vielä aika aloittaa kutsuja, mutta hän pyysi hartaasti,\nettä hänelle myönnettiin erioikeus jäädä, ja hän sytytti tulen,\njuoksi asioilla ja seurasi kiinnostuneena illallisensa valmistumista.\nJo-rouva jakeli ohjeita ohikulkiessaan, sillä hän oli parhaillaan\nripustamassa puhtaita verhoja talon kaikkiin ikkunoihin.\n\n— Pyydä Pöpöltä kuppi hapanta kermaa, niin kakkusi kohoavat\nvähälläkin soodalla, kuului ensimmäinen määräys.\n\nDemi syöksyi keittiöön ja toi kerman suu väärällä, sillä hän oli\nmatkalla maistanut sitä ja ennusti, että kakut menisivät pilalle,\njos niihin pantaisiin niin hapanta ainetta. Jo-rouva sai tästä\naiheen pitää esitelmän soodan kemiallisista ominaisuuksista, Daisy\nei sitä kuunnellut, mutta Demi oli korva tarkkana, ja hän ymmärsikin\nasian sovittaen tietonsa seuraavaan lyhyeen, mutta ytimekkääseen\ntoteamukseen:\n\n— Kyllä minä ymmärrän: sooda muuttaa happamet aineet makeiksi ja\nsen kupluileminen kohottaa taikinan. Saapa nähdä, kohoaako sinun\ntaikinasi, Daisy.\n\n— Kaada tämä kulho melkein täyteen jauhoja ja lisää sitten hiukan\nsuolaa, määräsi Jo-rouva.\n\n— Voi kuitenkin, pitääkö nyt kaikessa olla suolaa, sanoi Sally, joka\noli väsynyt aukaisemaan pillerirasiaa, jossa suolaa pidettiin.\n\n— Suola on kuin hyväntuulisuus, melkein kaikki on parempaa, jos sitä\non pikkuisen mukana, sanoi Fritz-setä ja pysähtyi ohikulkiessaan\nlyömään pari kolme naulaa, jotta Sally saisi ripustaa pikku pannujaan\nseinään.\n\n— Sinua ei ole kutsuttu teelle, mutta annan silti sinulle kakkuja,\nenkä minä ole pahalla tuulella, sanoi Daisy ojentaen jauhoiset\nkasvonsa kiittääkseen häntä suukolla.\n\n— Fritz, sinä et saa tulla häiritsemään minun keittoluokkaani, tai\nminä tulen pitämään siveyssaarnaa kesken sinun latinan tuntisi.\nMitähän sinä siitä pitäisit? sanoi Jo-rouva heittäen ison, kukikkaan\nikkunaverhon miehensä päähän.\n\n— Pelkkää hyvää, koeta niin näet, sanoi rakastettava isä Bhaer ja\nkulki laulaen ja naputellen ympäri taloa kuin jättiläistikka.\n\n— Sotke sooda kermaan, ja kun se 'kupluilee', kuten Demi sanoo,\nsekoita siihen jauhot ja vatkaa niin paljon kuin ikinä jaksat.\nLämmitä sitten pannu, voitele se hyvin ja paista kunnes minä tulen\ntakaisin. Ja Jo-täti hävisi taas huoneesta.\n\nJa kyllä pieni lusikka kalisikin, ja taikinaa vatkattiin niin, että\nse ihan vaahtosi. Ja kun Daisy kaatoi sitä vähän vuokaan, se kohosi\nkuin taikavoimasta ja sai veden kihoamaan Demin kielelle. Tietenkin\nkakku tarttui kiinni ja paloi, koska Daisy oli unohtanut voin, mutta\ntämän ensimmäisen epäonnistumisen jälkeen kaikki sujui hyvin ja kuusi\nherkullista pikku kakkua saatiin turvallisesti vadille.\n\n— Minä söisin näiden kanssa mieluummin vaahterasiirappia kuin\nsokeria, sanoi Demi nojatuolista, johon hän oli istahtanut katettuaan\npöydän aivan uudella ja erikoisella tavalla.\n\n— Käy sitten pyytämässä sitä Pöpöltä, sanoi Daisy ja meni itse\nkylpyhuoneeseen pesemään käsiänsä.\n\nSillä aikaa kun lastenhuone oli tyhjänä, tapahtui kauheita.\n\nKit oli ollut koko päivän kovin loukkaantunut, kun kukaan ei ollut\nvielä palkinnut sitä, vaikka se oli tuonut kuuliaisesti lihakorin\nlastenkamariin. Se ei suinkaan ollut paha koira, mutta sillä oli\nomat virheensä niin kuin meillä kaikilla, eikä se aina voinut\nvastustaa kiusausta. Kit sattui juuri sillä hetkellä luikahtamaan\nlastenhuoneeseen, tunsi kakkujen tuoksun, näki ne vartioimattomina\nmatalalla pöydällä ja ajattelematta hetkeäkään seurauksia nielaisi\nne kaikki yhtenä suupalana. Sanottakoon kuitenkin lohdutukseksi,\nettä kuumat kakut polttivat niin tulisesti Kitin suuta, että siltä\npääsi hämmästynyt haukahdus. Daisy kuuli sen, syöksyi sisään ja näki\nvadin tyhjänä ja keltaisen hännänpään häviävän sängyn alle. Sanaa\nvirkkamatta hän tarttui häntään, veti esille varkaan ja ravisteli\nsitä niin julmistuneena, että sen korvat menivät ihan lupsaan. Sitten\nhän ajoi koiraraukan alas vajaan, jossa se vietti ikävän illan\nhiilikasalla.\n\nDemin osanoton rohkaisemana Daisy teki uuden taikinan ja paistoi\ntusinan kakkuja, jotka olivat vielä kauniimpia kuin ensimmäiset.\nNiinpä Fritz-setäkin, joka oli syönyt niistä kaksi, lähetti Daisylle\nsanan, ettei hän koskaan ollut maistanut niin hyviä kakkuja, ja\njokainen poika alakerran teepöydässä kadehti Demin kakkukekkereitä\nyläkerrassa.\n\nSe olikin oikein ihastuttava ateria, sillä pienen teekannun kansi ei\npudonnut kuin kolme kertaa ja maitokannu kaatui ainoastaan kerran;\nkakut tosin uivat siirapissa ja paahtoleivässä oli paistetun lihan\nmaku, koska kokki oli käyttänyt lihanpaahdinta. Demi unohti tyystin\nsyvämietteisyytensä ja ahmi kuin tavallinen poika konsanaan Daisyn\nsuunnitellessa uusia juhla-aterioita ja nukkein hymyillessä suopeasti.\n\n— No, onko teillä ollut hauskaa? kysyi Jo-rouva tullessaan ylös\nTeddy olkapäillään.\n\n— Hirveän hauskaa. Minä tulen pian uudestaan, ilmoitti Demi\npontevasti.\n\n— Pöydästä päätellen olet tainnut syödä liikaa.\n\n— Enkä ole, söin vain viisitoista kakkua ja ne olivat ihan pieniä,\nvakuutti Demi, jonka lautasen täyttämisessä siskolla oli ollut kova\ntyö.\n\n— Ei niistä ole hänelle haittaa, kun ne olivat niin sieviäkin, sanoi\nDaisy äänellä, jossa oli niin hupaisa sekoitus äidillisyyttä ja\nemännän ylpeyttä, että Jo-täti saattoi vain hymyillä ja sanoa:\n\n— Mainiota, uusi leikki on siis onnistunut?\n\n— Minä pidän siitä, sanoi Demi aivan kuin hänen hyväksymisensä olisi\nollut tärkeintä.\n\n— Se on hauskin leikki, mitä on keksitty! huudahti Daisy syleillen\npesuvatia, jonka hän juuri oli ottanut esille pestäkseen astioita.\n— Toivoisin, että kaikilla olisi yhtä ihana liesi kuin minulla, hän\nlisäsi katsellen sitä ihaillen.\n\n— Tälle leikille pitäisi antaa nimi, sanoi Demi nuollen siirappia\nhuulistaan.\n\n— Onhan sillä.\n\n— Onko? Mikä? kysyivät sisarukset innoissaan.\n\n— No, voisimme sanoa sitä vaikka \"piirakkapakariksi\", sanoi Jo-rouva\nja poistui tyytyväisenä onnistuneeseen leikkiinsä.\n\n\n\n\n6\n\nTULIPALO\n\n\n— Rouva Bhaer, minulla olisi vähän asiaa teille. Se on hyvin\ntärkeätä, sanoi Nat pistäen päänsä rouva Bhaerin huoneen ovesta.\n\nSe oli jo viides pää, joka oli kurkistanut sisään viimeisen puolen\ntunnin kuluessa. Mutta koska rouva Bhaer oli siihen tottunut, hän\nkohotti vain katseen työstään ja sanoi reippaasti:\n\n— Mitä sitten, poikaseni?\n\nNat tuli sisään, sulki oven huolellisesti jäljessään ja sanoi\nkiihtyneellä, huolestuneella äänellä:\n\n— Dan on tullut.\n\n— Kuka Dan?\n\n— Hän oli minun kaverini siihen aikaan, kun soittelin kaduilla. Hän\nmyi lehtiä ja oli kiltti minulle. Minä näin hänet toissa päivänä\nkaupungilla ja kerroin, kuinka hauskaa täällä on, ja nyt hän on\nsitten tullut tänne.\n\n— Kas vain, pianpas hän tulikin käymään.\n\n— Ei hän käymään tullut, hän haluaa jäädä, jos te vain sallitte,\nsanoi Nat viattomasti.\n\n— Niinkö, mutta ei se taida oikein käydä, sanoi rouva Bhaer melko\nyllättyneenä Natin mutkattomasta ilmoituksesta.\n\n— Miksei? Minä luulin, että te otatte mielellänne köyhiä poikia\nasumaan luoksenne ja olette heille hyvä niin kuin olette ollut\nminullekin, sanoi Nat hämmästyneenä ja hädissään.\n\n— Niin minä otankin, mutta haluan ensin tietää heistä jotakin. Minun\ntäytyy valita, koska heitä on niin paljon. Eikä täällä ole tilaa\nkaikille. Toivoisin kyllä että olisi.\n\n— Minä pyysin häntä tulemaan, koska luulin teidän pitävän siitä,\nmutta jos ei ole tilaa, hän voi lähteä pois saman tien, sanoi Nat\nsurullisena.\n\nRouva Bhaeria liikutti pojan luottamus hänen vieraanvaraisuuteensa\neikä hänellä ollut sydäntä pettää Natin toiveita. Siksipä hän sanoi:\n\n— Kerro minulle jotakin Danista.\n\n— En tiedä hänestä mitään. Hänellä vain ei ole ketään sukulaisia\nja hän on köyhä. Hän oli kiltti minulle ja nyt minä tahtoisin tehdä\njotain hyvää hänelle.\n\n— Tärkeitä syitä kaikki tyynni. Mutta tosiaan, Nat, talo on täynnä,\nenkä minä tiedä, mihin panisin hänet, sanoi rouva Bhaer, jolla oli\nyhä suurempi halu esiintyä sellaisena hätäsatamana, jona Nat häntä\npiti.\n\n— Hän voisi saada minun vuoteeni ja minä nukkuisin tallissa. Nyt ei\nole ollenkaan kylmä ja minulle se on samantekevää. Isän kanssa minä\nnukuin missä sattui, sanoi Nat innokkaasti.\n\nJokin Natin äänessä ja ilmeissä sai rouva Bhaerin laskemaan kätensä\npojan olalle ja sanomaan lempeästi:\n\n— Tuo sisään ystäväsi, Nat. Kyllä kai me saamme hänelle tilaa\nantamatta sinun paikkaasi.\n\nIloisena Nat juoksi tiehensä ja palasi pian mukanaan varsin\nepämiellyttävän näköinen poika, joka käveli laahustaen ja katseli\nympärilleen niin röyhkeän ja juron näköisenä, että rouva Bhaer heti\najatteli mielessään:\n\n— Taitaapa olla vaikea tapaus.\n\n— Tässä on Dan, esitteli Nat varmana siitä, että poika oli\ntervetullut.\n\n— Nat sanoo, että sinä tahtoisit jäädä meidän luoksemme, aloitti\nJo-rouva ystävällisesti.\n\n— Niin, kuului töykeä vastaus.\n\n— Eikö sinulla ole ystäviä, jotka pitäisivät sinusta huolta?\n\n— Ei.\n\n— Sano: \"Ei ole, rouva Bhaer\", kuiskasi Nat.\n\n— En ikinä, mutisi Dan.\n\n— Kuinka vanha olet?\n\n— Neljäntoista nurkilla.\n\n— Näytät vanhemmalta. Mitä osaat tehdä?\n\n— Vähän joka lajia.\n\n— Jos jäät tänne, tahdomme että teet työtä, luet ja leikit kuten\ntoisetkin pojat. Suostutko siihen?\n\n— Saattaahan tuota yrittää.\n\n— Hyvä, saat jäädä muutamaksi päiväksi, niin nähdään miten tulemme\ntoimeen keskenämme. Pidä sinä, Nat, huolta hänestä, kunnes herra\nBhaer palaa kotiin. Järjestetään sitten asia lopullisesti, sanoi\nJo-rouva, ja hänestä tuntui vaikealta saada kosketusta tähän\nröyhkeään nuoreen ihmiseen, joka katseli häntä tummilla silmillään\nkylmästi, epäluuloisesti ja murheellisen aikavasti.\n\n— Lähdetääs, Nat, sanoi Dan ja löntysti ulos.\n\n— Kiitoksia, rouva Bhaer, lisäsi Nat ja lähti seuraamaan Dania\ntajuten epämääräisesti, että hänet oli toivotettu aivan toisin\ntervetulleeksi kuin hänen jörö ystävänsä.\n\n— Pojat leikkivät sirkusta ladossa; mennäänkö katsomaan? hän kysyi,\nkun he astuivat leveitä portaita alas nurmikolle.\n\n— Ovatko ne isoja kavereita? kysyi Dan.\n\n— Eivät. Isot menivät kalaan.\n\n— Painutaan sitten viivana, sanoi Dan.\n\nNat vei Danin isoon latoon ja esitti hänet tovereilleen, jotka\ntelmivät ylhäällä tyhjässä parvessa. Avaralle lattialle oli heinillä\nrajattu suuri ympyrä ja sen keskellä seisoi Demi pitkä piiska\nkädessä, ja Tommy ratsasti ylpeästi ympäri kärsivällisellä Tobylla ja\nleikki apinaa.\n\n— Teidän täytyy maksaa pääsymaksu, muuten ette saa katsella\nnäytöstä, sanoi Pumppu seisten kärryjen vieressä, johon orkesteri\noli sijoitettu. Siihen kuului taskukampa, jota Ned puhalsi, ja\nleikkirumpu, jota Rob löi raivokkaasti.\n\n— Hän on toverini, minä maksankin molempien puolesta, sanoi Nat\nkohteliaasti ja pisti kaksi koukkupäistä ruuvia kuivaan sieneen, jota\nhe käyttivät rahakukkarona.\n\nNyökäten toisille pojille he istuutuivat parille laudankappaleelle\nja esitys jatkui. Tasapainoilun jälkeen Ned näytti notkeuttaan\nhyppimällä vanhan tuolin yli ja kiipeämällä tikapuita ylös ja\nalas kuin merimies. Demi tanssi polskaa niin tosissaan, että sitä\nkatseli huvikseen. Nat vaadittiin sylipainiin Pumpun kanssa, ja\nkädenkäänteessä tuo pyylevä nuorukainen oli permannossa. Sitten\nTommy astui ylpeänä esiin ja heitti kärrynpyörän. Taito oli\nhankittu kärsivällisyydellä ja tuskalla, sillä harjoitellessaan\nyksinäisyydessä hän oli saanut ruumiinsa täyteen mustelmia. Hänen\ntemppunsa herätti suurta ihastusta, ja hän oli juuri astumassa pois\nnäyttämöltä mahtavana ja kasvot punoittaen päähän laskeutuneesta\nverestä, kun katsomosta kuului ivallisesti:\n\n— Pyh! Tuo nyt ei ole mitään!\n\n— Sano se vielä kerran jos uskallat, pöyhisteli Tommy kuin äkäinen\nkalkkunakukko.\n\n— Tahdotkos tapella? sanoi Dan astuen heti alas laudaltaan ja\npuristi nyrkkejään taistelunhaluisesti.\n\n— Tappeleminen on kiellettyä! huusivat toiset kiihtyneinä.\n\n— Olettepas te arkaa sakkia! pilkkasi Dan.\n\n— Hei, ellet ole kunnolla, saat lähteä täältä, sanoi Nat tulistuen\nherjauksesta, jonka Dan oli singonnut hänen ystävilleen.\n\n— Tahtoisinpa nähdä, tekeekö hän saman tempun paremmin kuin minä,\npöyhisteli Tommy.\n\n— Tehkää sitten tilaa! komensi Dan ja heitti ilman minkäänlaista\nennakkovalmistelua kolme kärrynpyörää peräkanaa.\n\n— Tuohon et ikinä pysty, Tom. Isket aina pääsi ja lennät pitkällesi,\nsanoi Nat mielissään ystävänsä onnistumisesta.\n\nEnnen kuin hän ehti sanoa enempää, Dan sähköisti katsomon heittämällä\nkolme volttia taaksepäin ja kävelemällä jonkin matkaa käsillään.\nEsitys sai valtavat suosionosoitukset, ja Tommy yhtyi hyvä-huutoihin,\njotka tervehtivät taitovoimistelijaa, kun tämä hypähti taas jalkeille\nja katseli heitä viileän alentuvasti.\n\n— Luuletko että minäkin oppisin loukkaamatta kovin paljon itseäni?\nkysyi Tom nöyrästi hieroen kyynärpäitään, joita vieläkin kirveli\näskeisen tempun jälkeen.\n\n— Mitäs annat, jos opetan sinua? kysyi Dan.\n\n— Uuden linkkuveitseni. Siinä on viisi terää ja vain yksi on poikki.\n\n— Anna tänne. Tommy antoi veitsen katsellen hellästi sen sileätä\nkädensijaa.\n\nDan tutki tarkasti veitsen, pisti sen sitten taskuunsa, siirtyi\nsivulle ja sanoi silmää iskien:\n\n— Opettele kunnes opit, siinä kaikki.\n\nTommyn raivon huutoa seurasi sellainen meteli, ettei se asettunut\nennen kuin Dan, huomattuaan joutuneensa vähemmistöön, ehdotti\nveitsenheittoa, jolloin voittaja saisi pitää kalleuden. Tommy\nsuostui, ja veitsenheittäjien ympärille kerääntyi piiri jännittyneitä\nkatsojia, joiden ilmeet muuttuivat tyytyväisiksi, kun Tommy voitti\npelin ja kätki veitsen luotettavimman taskunsa uumeniin.\n\n— Tule, mennään katsomaan vähän paikkoja, sanoi Nat, josta tuntui,\nettä hänen oli puhuttava vakavasti kahden kesken ystävänsä kanssa.\n\nKukaan ei tiedä, mitä heidän välillään tapahtui, mutta kun he\npalasivat, Dan kohteli huomaavaisemmin jokaista, vaikka olikin\nhiomaton puheissaan ja karkea käytöksessään.\n\nPojat eivät pitäneet Danista lainkaan ja jättivätkin hänet Natille,\njoka pian tunsi raskaana vastuun, mutta oli liian hyväsydäminen\nhylätäkseen hänet.\n\nTommy tunsi kuitenkin, että veitsijutusta huolimatta heidän\nvälillään oli jonkinlainen side, ja hän halusi vielä palata niin\nmielenkiintoiseen aiheeseen kuin kärrynpyörät. Siihen hän saikin pian\ntilaisuuden, sillä huomattuaan, kuinka toinen ihaili hänen taitojaan,\nDan muuttui ystävällisemmäksi, ja ennen kuin ensimmäinen viikko oli\nlopussa, hänestä oli tullut vilkkaan Tommyn läheinen ystävä.\n\nKun herra Bhaer kuuli asiasta ja näki Danin, hän puisti päätään ja\nsanoi vain: — Koe voi tulla meille kalliiksi, mutta yritetään.\nMikäli Dan tunsi kiitollisuutta saamastaan huolenpidosta, ei hän\nainakaan näyttänyt sitä, vaan otti kaiken vastaan kiittämättä. Hän\noli tietämätön, mutta nopea oppimaan mikäli halusi ja tarkkasilmäinen\nympäristöönsä nähden. Puhe oli nenäkästä, käytös hiomatonta ja\nmielialat vaihtelevia: hän oli vuoroin rajun kiihkeä, vuoroin\nmurjottava. Hän oli innokas pelaaja ja pelasi melkein kaikkia\npelejä hyvin. Hän oli hiljainen ja juro aikaihmisten seurassa,\nja vain harvoin hän oli täysin yhtä pataa edes poikien kanssa.\nVaikka monikaan ei hänestä todella pitänyt, kukaan ei voinut olla\nihailematta hänen rohkeuttaan ja voimiaan, sillä mikään ei pelottanut\nhäntä, ja kerran hän pieksi pitkän Franzin niin pahanpäiväiseksi,\nettä toiset katsoivat viisaimmaksi pysyä kunnioittavan välimatkan\npäässä hänen nyrkeistään. Herra Bhaer tarkkasi häntä ja koetti\nparhaansa mukaan kesyttää 'metsäläispoikaa', joksi häntä sanottiin,\nmutta itsekseen tämä kelpo kasvattaja pudisti päätään ja ajatteli\nvakavana: — Toivottavasti koe onnistuu, vaikka pelkäänkin, että se\ntulee kalliiksi.\n\nRouva Bhaer menetti Danin takia kärsivällisyytensä vähintään kymmenen\nkertaa päivässä, mutta ei antanut periksi, vaan uskoi itsepäisesti,\nettä pojassa oli kaikesta huolimatta jotain hyvää. Dan oli\nystävällisempi eläimille kuin ihmisille, kuljeksi mielellään metsissä\nja mikä parasta: pikku Ted piti hänestä. Kukaan ei käsittänyt,\nmistä se johtui, mutta lapsi kiintyi Daniin heti paikalla: nauroi\nja jokelsi aina hänet nähdessään, halusi mieluiten ratsastaa juuri\nhänen leveillä harteillaan ja sanoi häntä omaksi Dannykseen. Teddy\nolikin ainoa olento, jolle Dan osoitti suosiotaan, mutta vain silloin\nkun luuli, ettei kukaan nähnyt. Mutta äidin katse huomaa ja äidin\nsydän vaistoaa erehtymättömästi, kuka rakastaa hänen lapsiaan. Niinpä\nJo-rouva keksi pian, että Danin karkean pinnan alla sykki hellä\nsydän, ja aikaansa säästämättä hän koetti päästä siihen käsiksi ja\nvoittaa hänet puolelleen.\n\nMutta odottamaton ja varsin hälyttävä tapaus särki heidän\nsuunnitelmansa ja karkotti Danin Plumfieldista.\n\nTommy, Nat ja Demi alkoivat suojella Dania, koska toiset pojat\nmelkein halveksivat häntä. Mutta ennen pitkää kolmikko huomasi\npahassa pojassa olevan erityistä vetovoimaa, ja heidän entinen\nväheksymisensä muuttui ihailuksi, johon kullakin oli oma syynsä.\nTommy ihaili hänen taitotemppujaan ja rohkeuttaan. Nat oli\nkiitollinen hänen aikaisemmin osoittamastaan hyvyydestä; Demi piti\npoikaa jonkinlaisena elävänä seikkailukirjana, sillä aina kun hän\nvain halusi, Dan kertoi hyvin elävästi jännittävistä kokemuksistaan.\nDanilla ei ollut mitään sitä vastaan, että nämä kolme suosivat häntä,\nja hän pakottautui ystävälliseksi heitä kohtaan. Se olikin hänen\nmenestymisensä salaisuus.\n\nBhaerit olivat hämmästyneitä, mutta toivoivat poikien vaikuttavan\nDaniin edullisesti. He seurasivat asioiden kehitystä hiukan\nhuolestuneina luottaen kuitenkin siihen, ettei mitään ikävyyksiä\nsattuisi.\n\nDan tunsi, etteivät he luottaneet häneen täydellisesti, eikä hän\nkoskaan näyttänyt parhaita puoliaan, vaan koetteli tahallaan heidän\nkärsivällisyyttään ja vastusti heidän toivomuksiaan niin paljon kuin\nsuinkin uskalsi.\n\nHerra Bhaer ei hyväksynyt tappelua eikä pitänyt miehuuden tai\nrohkeuden merkkinä sitä, että pojat mukiloivat toisiaan vain muun\njoukon huviksi. Heitä innostettiin kyllä vaikeisiin liikkeisiin ja\nruumiinharjoituksiin ja heidän odotettiin valittamatta kestävän\nkovia iskuja ja kaatumisia. Mutta pidettiin raakana ja järjettömänä\nleikkinä hakata toinen mustelmille ja verille vain huvin vuoksi, ja\nsiksi se oli kiellettyä.\n\nDan nauroi tälle säännölle ja kertoi niin innostavia tarinoita omista\nurotöistään ja niistä monista tappeluistaan, joissa hän oli ollut\nmukana, että pojissa heräsi kiihkeä halu nähdä kerran oikein kunnon\nnyrkkeilyottelu.\n\n— Ellette kerro, niin minä näytän teille miten nyrkkeillään,\nsanoi Dan ja haalittuaan kasaan puolisen tusinaa poikia tallin taa\nhän antoi heille nyrkkeilytunnin, joka tyydytti useimpien poikien\nopinhalut. Mutta Emil ei mitenkään voinut alistua siihen, että joku\nhäntä nuorempi poika oli etevämpi kuin hän — Emil oli näet täyttänyt\njo neljätoista vuotta ja hän oli hyvin rohkea nuorukainen — ja niin\nhän vaati Dania nyrkkeilemään kanssaan. Dan hyväksyi heti haasteen,\nja toiset seurasivat ottelua äärettömän kiinnostuneina.\n\nMikä pikku lintu lieneekään vienyt uutisen päämajaan, sitä ei kukaan\ntiennyt, mutta juuri kun ottelu oli kuumimmillaan ja Dan ja Emil\ntappelivat kuin kaksi nuorta bulldoggia toisten innostaessa heitä\nkiihtyneinä ja innostuneina herra Bhaer astui kehään, riuhtaisi\nottelijat eroon toisistaan ja sanoi äänellä, jota harvoin kuultiin:\n\n— Tällaista minä en salli, pojat! Lopettakaa heti älkääkä antako\ntämän toistua. Minä pidän koulua pojille enkä villipedoille. Katsokaa\nnyt toisianne ja hävetkää.\n\n— Päästäkää minut, että saan iskeä hänet vielä kerran maahan, kiljui\nDan huitoen nyrkeillään ilmaa herra Bhaerin lujassa otteessa.\n\n— Tule vain, tule vain, et sinä vielä ole minua voittanut, huusi\nEmil, joka oli ollut viisi kertaa maassa, mutta ei edes tiennyt,\nmilloin hänet oli isketty.\n\n— He leikkivät gladiaattoria — vai mitä ne roomalaiset olivat,\njoista sinä kerroit, Fritz-setä, huudahti Demi, joka silmät suurina\noli ihaillut tätä uutta ajanvietettä.\n\n— Ne olivat melkoista raakalaisjoukkoa; toivottavasti olemme sentään\noppineet jotain niiden päivien jälkeen. Minä en missään tapauksessa\nhalua, että teette minun ladostani Colosseumin. Kuka ehdotti tätä?\n\n— Dan, kuului eri puolilta.\n\n— Sinä tiesit, että tappeleminen on kiellettyä?\n\n— Tiesin, murahti Dan.\n\n— Miksi sitten rikot sääntöjä?\n\n— Täytyyhän heidän oppia nyrkkeilemään, muuten heistä kaikista tulee\nlalluksia.\n\n— Onko Emil sinusta lallus? Ei hän juuri siltä näytä.\n\nHerra Bhaer pani pojat kasvotusten. Danin silmänalus oli mustana ja\ntakki riekaleina, Emililtä oli huuli halki ja nenä lytyssä, niin että\nhänen kasvonsa olivat aivan veriset; otsassa oli kuhmu joka loisti\nsinipunaisena kuin luumu. Mutta vammoistaan huolimatta Emil mulkoili\nvastustajaansa ja oli ilmeisesti kärkäs jatkamaan heti taistelua.\n\n— Emil olisi yliveto, jos olisi saanut vähän oppia, sanoi Dan.\nHänen oli pakostakin annettava tunnustus pojalle, joka oli pystynyt\npitämään häntä lujilla.\n\n— Hän saa kyllä aikanaan perehtyä nyrkkeilyyn ja itsepuolustukseen,\nmutta toistaiseksi hän tulee hyvin toimeen ilman tappelutunteja.\nMenkää pesemään kasvonne, ja muista, Dan: jos kerrankin vielä rikot\nsääntöjä, niin sinut lähetetään täältä pois. Tämä on sopimus, ja se\npysyy voimassa, jos sinä pidät sen omasta puolestasi.\n\nPojat menivät, ja herra Bhaer lähti sitomaan nuorten gladiaattorien\nhaavoja. Emil joutui vuoteeseen, ja Dan oli viikon ajan murheellinen\nkatseltava.\n\nMutta kuriton poika ei tästä talttunut. Pian hänet saatiin kiinni\nuudesta rikkomuksesta.\n\nKun jotkut pojista lähtivät eräänä lauantai-iltana ulos, ehdotti\nTommy, että mentäisiin joelle hakemaan uusia ongenvapoja.\n\n— Mennäänkin, ja otetaan Toby vetämään ne kotiin. Joku meistä voi\nratsastaa sillä rantaan, innostui Pumppu, joka ei olisi viitsinyt\nkävellä.\n\n— Se joku tarkoittaa tietysti sinua, tokaisi Dan. — No vauhtia\nsitten, Laiska-Jaakko.\n\nNiin lähdettiin. Kun vavat oli katkottu ja oltiin jo paluumatkalla,\nsattui Demi pahaksi onneksi sanomaan Tommylle, joka ratsasti aasin\nselässä pitkä vapa kädessään:\n\n— Sinä olet kuin joku härkätaistelija, punainen vaate ja korea puku\nvain puuttuvat.\n\n— Olisi mukava joskus nähdä härkätaistelu, eikö? tuumi Tommy\nravistellen keihästään.\n\n— Hei, järjestetään sellainen, ehdotti Dan valmiina ilkikuriin. —\nTuolla niityllä on Keltaruusu, ratsasta sen luo ja pane se vanha\nköntys juoksemaan.\n\n— Älkää ihmeessä, aloitti Demi, joka oli alkanut suhtautua\nepäilevästi Danin ehdotuksiin.\n\n— Miksei muka, eihän siinä tarvita kuin vähän huutoa ja melua,\npuolusteli Dan.\n\n— Minusta tuntuu, ettei Fritz-setä pitäisi siitä.\n\n— Onko hän koskaan kieltänyt meitä leikkimästä härkätaistelua?\n\n— Ei, ei kai, myönsi Demi.\n\n— Ole sitten hiljaa! Ratsasta sinä, Tom, lehmän luo, tässä on\npunainen vaate, jota voit heilutella sen edessä. Minä autan sinua\nsaamaan siihen liikettä. Samassa Dan hyppäsi aidan yli uuteen\nleikkiin innostuneena. Toiset seurasivat häntä kuin lammaslauma,\nDemikin istui veräjäpuulla ja katseli kiinnostuneena näytöstä.\n\nKeltaruusu-parka ei ollut oikein hyvällä tuulella, sillä se oli\näskettäin erotettu vasikastaan ja suri sitä nyt katkerasti. Se piti\nkoko ihmiskuntaa vihollisenaan, niin kuin ymmärrettävää olikin. Kun\nmatadori lähestyi ratsain punainen nenäliina keihäännenässä liehuen,\nlehmä kohotti päänsä ja päästi tilanteeseen sopivan mölähdyksen.\nTommy ratsasti uljaasti sen luo, ja Toby ravasi innokkaana\ntervehtimään vanhaa ystäväänsä, mutta kun vapa iski läsähtäen lehmän\nselkään, sekä Keltaruusu että Toby närkästyivät. Aasi peräytyi\nkiljuen ja lehmä seisoi vihaisena sarvet ojossa.\n\n— Hyökkää uudestaan, Tommy. Keltaruusu on julman äkäinen ja\ntaistelee loistavasti!\n\nHuomattuaan joutuneensa saarroksiin ja tällaisen häpäisyn kohteeksi\nKeltaruusu laukkasi ympäri niittyä raivostuen hetki hetkeltä enemmän,\nsillä mihin se kääntyikin, aina oli joku kauhea poikalapsi kiljumassa\nja heiluttamassa uudenlaista ja hyvin ikäväntuntuista piiskaa.\nPojilla oli hirveän hauskaa, mutta eläinparalla kurjat oltavat.\n\nVihdoin Keltaruusu menetti kokonaan malttinsa ja teki leikistä lopun\nodottamattomalla tavalla. Se kääntyi äkkiä ja syöksyi oikopäätä kohti\nvanhaa ystäväänsä Tobya, jonka käytös oli loukannut sitä sydänjuuria\nmyöten. Hidas Toby peräytyi niin päistikkaa että kompastui kiveen,\nja sekä ratsu että matadori lensivät maahan. Vimmastunut Keltaruusu\nloikkasi aidan yli ja lähti hurjasti laukkaamaan tietä pitkin\npoispäin.\n\n— Ottakaa kiinni, pysäyttäkää se! Joutuin, pojat! karjui Dan\nampaisten Keltaruusun perään minkä kintuista pääsi, sillä lehmä oli\nherra Bhaerin silmäterä, ja Dan pelkäsi, että jos sille sattuisi\njotain, häneltä olisi kaikki mennyttä. Siinä kävi juoksu, meteli,\nhuuto ja puuskutus, ennen kuin Keltaruusu saatiin kiinni. Ongenvavat\nolivat jääneet, Toby oli ollut taittaa jalkansa kaatuessaan, ja pojat\nolivat punaisia, hengästyneitä ja peloissaan. Keltaruusu-poloisen\nhe löysivät kukkatarhasta, jonne se oli lönkyttänyt lopen uupuneena\npitkästä juoksusta.\n\nDan lainasi nuoran ja talutti Keltaruusun kotiin. Häntä seurasi\njoukko hyvin totisia nuoria herroja, sillä lehmä oli säälittävässä\nkunnossa. Se oli hypätessään nyrjäyttänyt jalkansa niin että se ontui\npahasti, silmissä oli vauhko katse, ja kiiltävä karva oli märkä ja\nlikainen.\n\n— Nyt jouduit kyllä kiikkiin, Dan, sanoi Tommy taluttaessaan\npuuskuttavaa aasia rääkätyn lehmän rinnalla.\n\n— Luuletko sitten itse pääseväsi noin vain livahtamaan? Sinähän olit\nmukana.\n\n— Kaikki me olimme mukana paitsi Demi, lisäsi Jack.\n\n— Mutta Demihän se koko jutun keksi, huomautti Ned.\n\n— Minä kielsin teitä, huudahti Demi, jonka sydäntä raastoi\nKeltaruusun kurja tila.\n\n— Bhaerin ukko antaa minulle varmasti potkut, mutta siitä minä viis\nveisaan, mutisi Dan. Hänen huolestunut ilmeensä puhui kuitenkin\ntoista kuin sanat.\n\n— Pyydetään kaikki, että hän antaisi sinun jäädä, sanoi Demi,\nja kaikki yhtyivät häneen — paitsi Pumppu, joka elätti kaikessa\nhiljaisuudessa toivoa, ettei rangaistus kohdistuisi muihin kuin\nDaniin.\n\nNähtyään Keltaruusun ja kuultuaan mitä oli tapahtunut herra Bhaer ei\npuhunut paljon, nähtävästi hän pelkäsi sanovansa kiivastuksissaan\nliikaa. Keltaruusu talutettiin hyvitellen parteen, ja pojat\nlähetettiin huoneisiinsa illalliseen asti. Tämä pieni lykkäys\nantoi heille aikaa miettiä tapahtumain kulkua, arvailla tulevaa\nrangaistusta ja kuvitella paikkaa, minne Dan lähetettäisiin.\n\nDan vihelsi reippaasti huoneessaan, jottei kukaan vain luulisi\nhänen välittävän asiasta. Mutta odottaessaan tietoa kohtalostaan\nhän toivoi sitä hartaammin saavansa jäädä Plumfieldiin, mitä\nenemmän hän ajatteli mennyttä kovaa elämäänsä ja täällä kokemaansa\nystävällisyyttä. Dan tiesi, että häntä tahdottiin auttaa, ja\nsisimmässään hän oli kiitollinen, mutta kova elämä oli paaduttanut\nhänet piittaamattomaksi ja epäluuloiseksi. Hän vihasi pakkoa ja\ntaisteli sitä vastaan kuin villipeto, vaikka aavistikin, että\nalistuminen sääntöihin olisi hyväksi hänelle itselleen. Hän mietti,\nmillaista olisi taas ajelehtia pitkin kaupunkia, niin kuin hän oli\ntehnyt melkein koko elämänsä, ja katseli pientä kodikasta huonettaan\nniin haikeana, että se olisi liikuttanut ketä tahansa. Mutta ilme\nhävisi heti, kun herra Bhaer astui sisään ja sanoi tuttuun vakavaan\ntapaansa:\n\n— Minä olen kuullut kaikki, Dan, ja vaikka olet taas rikkonut\nsääntöjä, annan sinun kuitenkin vielä kerran yrittää tehdäkseni äiti\nBhaerille mieliksi.\n\nOdottamaton armonaika sai Danin lehahtamaan tulipunaiseksi. Mutta hän\npeitti liikutuksensa.\n\n— En tiennyt, että härkätaistelut ovat kiellettyjä.\n\n— En ollut varautunut moiseen mahdollisuuteen, ja siksi niitä ei ole\nmainittu säännöissä, vastasi herra Bhaer hymyillen pojan tekosyylle.\nSitten hän lisäsi vakavasti: — Mutta ensimmäinen ja tärkein\nharvoista laeistamme määrää, että Plumfieldissa kohdellaan hyvin\njokaista luontokappaletta. Haluan että kaikki eläimet ovat täällä\nonnellisia ja rakastavat, auttavat ja palvelevat meitä yhtä alttiisti\nja uskollisesti kuin mekin yritämme rakastaa, auttaa ja palvella.\nMeillä on usein ollut puhetta siitä, että sinä olet ystävällisempi\neläimille kuin toiset pojat, ja äiti Bhaer pitää tätä ominaisuuttasi\nsuuressa arvossa, sillä hänen mielestään se osoittaa, että sinulla on\nhyvä sydän. Mutta nyt tuotit meille pettymyksen. Meistä se on ikävää,\nsillä toivoimme, että sinä olisit yksi meistä. Yritetäänkö vielä\nkerran?\n\nDan oli tuijottanut koko ajan lattiaan ja pyöritellyt hermostuneesti\nsormissaan puupalikkaa, jota oli herra Bhaerin tullessa vuoleskellut,\nmutta kuullessaan ystävällisellä äänellä esitetyn kysymyksen hän\nkatsoi äkkiä ylös ja sanoi kunnioittavammin kuin koskaan:\n\n— Antakaa minun yrittää.\n\n— Hyvä on. Ei puhuta enää asiasta. Mutta sinä niin kuin toisetkin\npojat jäät pois huomiselta retkeltä ja saatte kaikki yksissä tuumin\nhoitaa Keltaruusu-paran taas kuntoon.\n\n— Minä lupaan koettaa.\n\n— Kas niin, mene nyt illalliselle ja koeta tosiaan parastasi —\nenemmän itsesi kuin meidän tähtemme. Sitten herra Bhaer puristi\nDanin kättä, ja tämä lähti alakertaan. Hyvyys oli varmaan kesyttänyt\nhäntä enemmän kuin ankara selkäsauna, jota Pöppö oli innokkaasti\nsuositellut.\n\nDan yritti parastaan muutamia päiviä, mutta tottumattomana itsekuriin\nhän väsyi pian ja alkoi käyttäytyä entiseen, vallattomaan tapaansa.\nEräänä päivänä herra Bhaer joutui lähtemään liikeasioille, eikä\nkoulussa ollut tunteja. Pojista se oli hauskaa ja he pelasivat\ninnokkaasti iltaan asti, jolloin useimmat nukahtivat raskaasti kuin\ntukki. Danilla oli kuitenkin suunnitelma mielessään, ja jäätyään\nNatin kanssa kahden hän paljasti sen.\n\n— Katsopas tänne! hän sanoi ja otti vuoteensa alta pullon, sikarin\nja korttipakan. — Aion pitää vähän hauskaa samalla tavoin kuin\npoikien kanssa usein kaupungissakin. Tässä on olutta ja sikari,\nminä sain ne aseman lähellä asuvalta ukolta. Voit maksaa osasi, tai\nehkä Tommy maksaa, kun hänellä on niin paljon rahaa eikä minulla\nole centtiäkään. Minä menenkin kysymään häneltä, tai ei, mene sinä,\nsinuun ei kiinnitetä huomiota.\n\n— Siitä ei Bhaerin väki pidä, alkoi Nat.\n\n— Mistä he sen tietävät. Isä Bhaer on poissa ja äiti Bhaerilla on\npuuhaa Teddyn kanssa. Teddyssä on kuristustauti tai jokin sellainen\neikä häntä voi jättää yksin. Ei valvota myöhään eikä pidetä elämää,\nsilloin ei kukaan tiedä.\n\n— Pöppö tietää. Hän huomaa aina, jos illalla poltetaan lamppua.\n\n— Eikä huomaa, minulla on hämärä lyhty. Se valaisee heikosti ja me\nvoimme sammuttaa sen heti, jos kuulemme jonkun tulevan, sanoi Dan.\n\nLyhty viehätti Natia ja antoi asialle romanttista hohdetta. Hän lähti\nhakemaan Tommyä, mutta työnsi päänsä vielä sisään oveni raosta ja\nkysyi:\n\n— Haluat kai Deminkin?\n\n— Enkä halua. Se pyhimys pyörittelee vain silmiään ja alkaa\nsaarnata, jos hänelle puhut. Sitä paitsi hän nukkuukin jo. Kuiskaa\nvain Tommylle ja joudu takaisin.\n\nNat totteli ja palasi pian Tommyn kanssa, joka oli puolipukeissaan,\npörröinen ja uninen, mutta valmis leikkiin, kuten aina.\n\n— Muistakaakin olla hiljaa, niin näytän teille, miten pelataan\n'nakkia', se on mukavaa peliä, sanoi Dan, kun kolme hurjastelijaa\nistuutui pöydän ääreen, jossa oli pullo, sikari ja kortit. — Ensin\notetaan ryyppy, sitten pannaan tupakaksi ja aletaan paiskia kortteja.\nNiin miehet aina tekevät ja se on hurjan hauskaa.\n\nOluttuoppi kiersi miehestä mieheen ja kaikki kolme maistelivat ja\nmaiskuttivat huuliaan, vaikka Nat ja Tommy eivät ollenkaan pitäneet\noluen karvaasta mausta. Sikari oli vieläkin pahempaa, mutta he eivät\ntohtineet sanoa sitä, vaan vetivät vuoron perään sauhuja, kunnes\nolivat tukehtua ja päätä huimasi. Danilla oli hauskaa, sillä tämä\nmuistutti entisiä aikoja, jolloin hän sai silloin tällöin tilaisuuden\nmatkia niitä miehiä, joiden parissa eli. Tänä iltana hän kallisteli\noluttuoppia ja tupakoi ja kerskui minkä taisi ollakseen yhtä rento\nkuin nuo laitakaupungin hampuusit ja eläytyi osaansa niin, että alkoi\nkiroilla välittämättä kuuliko joku vai ei.\n\n— Et saa! On synti sanoa 'piru'! huudahti Tommy, joka siihen asti\noli seurannut Danin elkeitä.\n\n— Painu suolle äläkä saarnaa! Kiroaminen on osa huvia.\n\n— Minä sanon mieluummin 'pala ja kipinöi', ilmoitti Tommy.\n\n— Ja minä sanon 'hitto vie'. Se kuulostaa hyvältä, sanoi Nat\nihastuneena Danin rehvakkuuteen.\n\nDan pilkkasi heidän 'lorujaan' ja kiroili mahtavasti koettaessaan\nopettaa heille uutta korttipeliä.\n\nMutta Tommy oli uninen ja Natin päätä alkoi särkeä tupakasta, niin\nettä oppiminen kävi hitaasti ja peli oli sen mukaista. Huoneessa oli\nhyvin hämärää, sillä lyhty paloi kehnosti eivätkä pojat uskaltaneet\nnauraa tai liikehtiä, koska Silas nukkui samalla kohtaa yläkerrassa.\nKekkerit olivat kaiken kaikkiaan ikävät.\n\nOllessaan juuri jakamassa kortteja Dan keskeytti äkkiä ja kysyi: —\nKuka siellä?\n\nSamassa heittyi varjo valon yli. Hätäinen ääni vastasi pimeästä: —\nMinä en löydä Tommyä mistään, ja sitten pojat kuulivat paljaiden\njalkojen juosta lipsuttavan alas ja sieltä sisähuoneisiin.\n\n— Se oli Demi. Hän menee hakemaan jonkun. Painu vuoteeseesi, Tom,\näläkä kerro kenellekään! komensi Dan korjaten juominkien jäljet\nnäkyvistä. Hän ja Nat alkoivat riisuutua.\n\nTommy syöksyi huoneeseensa ja sukelsi vuoteeseen, jossa makasi\nhihittäen, kunnes jokin poltti hänen kättään. Silloin hän huomasi,\nettä juhlasikari oli jäänyt hänen käteensä, koska hän oli sattunut\npolttamaan sitä silloin kun keskeytys tuli.\n\nSikari oli melkein lopussa ja hän aikoi juuri sammuttaa sen\nhuolellisesti, kun kuuli hoitajattaren äänen. Tommy aavisti, että\nsikari kavaltaisi hänet jos sen kätkisi vuoteeseen, ja hän heitti sen\nsängyn alle puristettuaan sen ensin muka sammuksiin.\n\nDemi tuli sisään hoitajattaren kanssa ja hämmästyi nähdessään Tommyn\nlepäävän rauhallisesti vuoteessaan.\n\n— Ei hän äsken ollut täällä, Demi sanoi tarttuen Tommyä käsivarresta.\n\n— Mitä onnetonta sinä taas olet keksinyt? kysyi hoitajatar\npudistellen Tommyä leppoisasti, niin että tämä avasi silmänsä ja\nsanoi vaisusti:\n\n— Minä käväisin vain sanomassa Natille yhden asian. Menkää nyt ja\nantakaa minun olla, nukuttaa kamalasti.\n\nHoitajatar peitteli Demin vuoteeseen ja lähti jatkamaan tarkastusta.\nDanin huoneessa hän näki kaksi poikaa nukkumassa rauhallisesti. —\nVähän vallattomuutta vain, hän ajatteli, ja koska mitään ikävyyksiä\nei ollut sattunut, hän ei puhunut asiasta rouva Bhaerille, jolla oli\nhuolta ja vaivaa pikku Teddyn vuoksi.\n\nTommyä nukutti, ja käskettyään Demin pitää huolta omista asioistaan\nja olla kyselemättä turhia hän kuorsasi jo kymmenen minuutin kuluttua\naavistamatta lainkaan, mitä hänen sänkynsä alla tapahtui. Sikari ei\nollutkaan sammunut vaan kyti, kunnes olkimatto leimahti ilmiliekkiin.\nNälkäinen tuli eteni yhä, se tarttui peitteeseen, sitten lakanoihin\nja vihdoin itse sänkyyn. Tommy nukkui raskaasti ja savu tuuperrutti\nDemin, niin ettei kumpikaan herännyt, vaikka lieskat leimusivat jo\naivan heidän ympärillään.\n\nSinä iltana Franz oli lukenut pitkään, ja lähtiessään kouluhuoneesta\nhän tunsi savun hajua. Hän hyökkäsi yläkertaan ja näki paksun\nsavupilven tupruavan käytävään vasemmanpuoleisesta huoneesta.\nPysähtymättä tai kutsumatta ketään apuun hän juoksi sisään, raahasi\npojat vuoteista ja kaatoi tuleen kaiken veden, mitä saatavilla oli.\nLiekit alenivat, mutta tuli ei sammunut, ja pojat päästivät kovan\nporun herättyään kylmässä eteisessä. Kohta saapui rouva Bhaerkin ja\nsamalla hetkellä Silas hyökkäsi huoneestaan huutaen: \"Tuli on irti!\"\nniin kovaa, että koko talo heräsi. Joukko valkoisia säikähtyneitä\nolentoja tungeksi eteisessä, hetken aikaa kaikki olivat pakokauhun\nvallassa.\n\nPian rouva Bhaer tyyntyi. Hän pyysi hoitajatarta huolehtimaan\npalovammoja saaneista pojista ja lähetti Franzin ja Silaksen\nalakertaan hakemaan märkiä vaatteita. Niillä hän tukahdutti tulen\nvuoteista, matoista ja ikkunaverhoista, joista palo uhkasi levitä\nseiniin. Dan ja Emil tekivät työtä kuin miehet kantaen vettä\nkylpyhuoneesta ja repien alas palavia ikkunaverhoja.\n\nVaara oli pian ohi ja pojat taas vuoteissaan. Jätettyään Silaksen\nvartioimaan, ettei tuli kytenyt missään, rouva Bhaer läksi Franzin\nkanssa katsomaan onnettomuuden uhreja. Demi oli selvinnyt yhdellä\npalohaavalla ja säikähdyksellä, mutta Tommyltä oli palanut tukka ja\nlisäksi hänellä oli kädessä suuri palohaava, joka tuotti hänelle\nkovia tuskia.\n\nDemi rauhoittui pian, ja Franz vei hänet omaan vuoteeseensa.\nHoitajatar valvoi Tommyn luona koko yön koettaen huojentaa hänen\nkipuaan, ja rouva Bhaer kulki hänen ja pikku Teddyn väliä käsissään\nöljyä ja pumpulia, lääkesalvaa ja muita tuskia lieventäviä aineita ja\nhoki lakkaamatta itsekseen: — Olen aina tiennyt, että Tommy polttaa\nvielä talon, ja nyt hän sen teki! aivan kuin ajatuksesta olisi ollut\nsuurtakin lohtua.\n\nKun herra Bhaer palasi seuraavana aamuna, talo oli mullin mallin:\nTommy makasi vuoteessa, Teddy haukkoi henkeä kuin kala kuivalla\nmaalla, Jo-rouva oli lopen uupunut ja koko poikajoukko niin\nkiihtynyt, että kaikki puhuivat yhteen ääneen ja suorastaan kiskoivat\nhänet katsomaan hävitystä. Vähin äänin hän sai asiat pian kohdalleen,\nsillä jokainen tunsi, että isä Bhaer pystyi selvittämään vaikka\nkymmenen tällaista mylläkkää.\n\nAamulla ei pidetty koulua, mutta iltapäivään mennessä oli tuhoutunut\nhuone saatu kuntoon ja sairaat tervehtyneet sen verran, että voitiin\nryhtyä kuulustelemaan ja tuomitsemaan syyllisiä. Nat ja Tommy\ntunnustivat oman osuutensa ilkityöstä, ja olivat vilpittömästi\npahoillaan siitä, että olivat saattaneet rakkaan talovanhuksen ja sen\nasukkaat vaaraan. Mutta Danilla oli taas hiisi vieköön ilmeensä eikä\nhänen mielestään ollut tapahtunut suurtakaan vahinkoa.\n\nHerra Bhaer vihasi sydämensä pohjasta juomista, korttipeliä ja\nkiroilua. Tupakan hän oli itse jättänyt, jotteivät pojat joutuisi\nkiusaukseen matkia häntä. Sitä enemmän häntä murehdutti ja harmitti\nDanin rikkomus. Poika, jonka suhteen hän oli ollut tavallista\npitkämielisempi, toi näitä kiellettyjä tapoja taloon hänen poissa\nollessaan ja opetti viattomia poikia pitämään niitä miehekkäinä ja\ntavoittelemisen arvoisina. Hän puhui kauan ja vakavasti pojille ja\nlopetti pahoilla mielin mutta päättävästi:\n\n— Tommyllä on kaiketi ollut rangaistusta jo kylliksi: kädessään\nolevasta paloarvesta hän muistaa, että on parasta pysyä erossa\nmoisista aineista. Natille riittää ankara säikähdys, sillä hän on\ntodella pahoillaan ja yrittää totella. Mutta sinulle, Dan, on annettu\nanteeksi jo monta kertaa eikä siitä ole ollut hyötyä. En voi jättää\npoikia sinun huonon esimerkkisi turmeltavaksi, eikä minulla ole aikaa\npuhua kuuroille korville. Voit siis sanoa hyvästi kaikille ja pyytää\nhoitajatarta kokoamaan tavarasi minun pieneen mustaan laukkuuni.\n\n— Voi, mihin hän joutuu? huudahti Nat.\n\n— Mukavaan paikkaan maalle. Olen ennenkin lähettänyt sinne poikia,\njotka eivät ole menestyneet täällä. Herra Page on ystävällinen mies\nja Dan viihtyy varmasti hänen luonaan, jos vain yrittää parastaan.\n\n— Palaako hän ikinä? kysyi Demi.\n\n— Toivottavasti. Se riippuu hänestä itsestään.\n\nHerra Bhaer lähti kirjoittamaan kirjettä herra Pagelle, ja pojat\nkerääntyivät Danin ympärille, aivan kuin hän olisi ollut lähdössä\npitkälle vaaralliselle matkalle tuntemattomiin seutuihin.\n\n— Kuinkahan sinä viihdyt siellä? aloitti Jack.\n\n— Minä lähden pois, jollen viihdy, sanoi Dan kylmästi.\n\n— Minne? kysyi Nat.\n\n— Vaikka merille tai länteen, ja voinhan käväistä Kaliforniassa,\nvastasi Dan niin huolettomasti, että pienemmät pojat haukkoivat\nhenkeä.\n\n— Älä sellaisia puhu. Ole vähän aikaa herra Pagen luona ja tule\nsitten takaisin tänne, pyyteli Nat, jota asia kovasti painoi.\n\n— Samantekevää mihin minä menen ja kuinka kauan olen, ja minut saa\nhirttää, jos ikinä palaan tänne, sinkautti Dan kiukkuisesti ja lähti\nkokoamaan tavaroitaan, jotka oli kaikki saanut herra Bhaerilta.\n\nEi hän muuta hyvästiä pojille sanonutkaan, sillä nämä olivat ladossa\npohtimassa asiaa, kun hän tuli alakertaan, ja hän kielsi Natia\nkutsumasta heitä. Vaunut olivat oven edessä, ja rouva Bhaer tuli\npuhumaan Danille niin murheellisen näköisenä, että pojan sydäntä\nkirveli. Dan sanoi hiljaa:\n\n— Saisinko minä sanoa Teddylle hyvästi?\n\n— Saat toki, mene sisään ja anna suukko hänelle. Teddy ikävöi\nvarmaan kovasti Dannyänsä.\n\nKukaan ei nähnyt Danin katsetta, kun hän astui kynnyksen yli, huomasi\nTeddyn kasvojen kirkastuvan ja kuuli rouva Bhaerin pyytävän:\n\n— Emmekö voisi antaa poikaparan koettaa vielä kerran, Fritz? Mutta\nherra Bhaer vastasi päättävästi:\n\n— Emme, se ei olisi hyvä ratkaisu. Annetaan hänen mennä maalle,\nmissä hän ei voi tehdä pahaa toisille, maallaolo on hänelle hyväksi,\nja jonkin ajan kuluttua hän saa palata, minä lupaan sen.\n\n— Hän on ainoa poika, jonka suhteen olemme epäonnistuneet. Olen\nhyvin murheellinen, sillä aioin tehdä Danista kunnon miehen.\n\nDan kuuli rouva Bhaerin huokauksen ja hänen teki mieli pyytää vielä\narmonaikaa, mutta hänen ylpeytensä ei sallinut sitä. Hän tuli ulos\nkova ilme kasvoillaan, hyvästeli sanaa sanomatta ja ajoi herra\nBhaerin kanssa tiehensä.\n\nMuutama päivä myöhemmin Plumfieldiin tuli herra Pagelta kirje, jossa\nkerrottiin Danin menestyvän hyvin. Mutta kolme viikkoa myöhemmin\nsaapui uusi kirje, jossa ilmoitettiin, että poika oli karannut eikä\nhänestä ollut kuultu sen jälkeen. Kaikki olivat siitä huolissaan ja\nherra Bhaer sanoi:\n\n— Ehkä minun olisi pitänyt antaa hänen koettaa vielä kerran. Mutta\nrouva Bhaer nyökytti tietävästi päätään ja sanoi:\n\n— Älä sure, Fritz. Olen varma, että poika tulee kyllä takaisin.\nMutta aika kului eikä Dania kuulunut.\n\n\n\n\n7\n\nNAN NOKKONEN\n\n\n— Fritz, minä olen saanut ajatuksen, huudahti rouva Bhaer\nkohdattuaan miehensä kerran iltapäivällä koulun tuntien jälkeen.\n\n— No, kerrohan, sanoi herra Bhaer odottaen huvittuneena, millainen\nsuunnitelma hänen vaimonsa päässä oli tällä kertaa itänyt. Usein\nhänen ajatuksensa olivat niin lystikkäitä, että niitä oli vaikea\nkuunnella nauramatta, vaikka ne olivat samalla erinomaisen järkeviä\nja hänen miehensä toteutti niitä mielellään.\n\n— Daisy tarvitsee leikkitoverin, ja pojille olisi hyvä, jos täällä\nolisi toinenkin tyttö. Mehän uskomme, että poikia ja tyttöjä voi\nkasvattaa yhdessä, ja on aika toteuttaa ajatusta käytännössä. Daisy\nmenee aivan pilalle, kun pojat vuoroin lellittelevät lapsiparkaa,\nvuoroin sortavat häntä kuin mitkäkin hirmuvaltiaat. Heidän täytyy\noppia käyttäytymään ihmisiksi, ja tyttöjen seura on heille hyvin\nterveellistä.\n\n— Olet oikeassa kuten aina. Kenet me sitten otamme? kysyi herra\nBhaer nähtyään vaimonsa silmistä, että tällä oli jo ehdotus valmiina.\n\n— Pikku Anne Hardingin.\n\n— Sen tytön, jota pojat sanovat Nan Nokkoseksi? sanoi herr Bhaer\nhuvittuneena.\n\n— Niin, hän on saanut äitinsä kuolemasta lähtien juoksennella kotona\naivan omin valloin, mutta hän on liian älykäs lapsi palvelijoitten\npilattavaksi. Olen pitänyt jonkin aikaa häntä silmällä, ja kun\ntapasin toissa päivänä hänen isänsä kaupungissa, kysyin miksi tämä ei\npane Nania kouluun. Hän sanoi, että panisi heti jos löytäisi koulun,\njoka sopii tytölle yhtä hyvin kuin meidän koulumme sopii pojille.\nNanin isä olisi varmaan iloinen, jos ottaisimme tytön tänne. Mehän\nvoimme ajaa iltapäivällä häntä tapaamaan ja järjestää asian.\n\n— Eikö sinulla ole tarpeeksi huolia ilman tuota pikku\nkiusanhenkeäkin? kysyi herra Bhaer taputtaen vaimonsa kättä.\n\n— Ei läheskään, sanoi Jo Bhaer reippaasti. — Minä rakastan tätä\ntyötä ja olen onnellisin, kun ympärilläni on suuri poikajoukko.\nJa minä tunnen lukkarinrakkautta Nania kohtaan, sillä olin itse\nsamanlainen pikku hurjimus ennen vanhaan. Nan on täynnä tarmoa,\nmutta häntä täytyy ohjata käyttämään lahjojaan, jotta hänestä tulisi\nyhtä herttainen tyttö kuin Daisy on. Nan on niin teräväpäinen,\nettä hän pitäisi koulunkäymisestä, jos häntä vain oikealla tavalla\nohjattaisiin. Tiedän miten hänen suhteensa olisi meneteltävä, sillä\nmuistan, kuinka minun mainio äitini kasvatti minua, ja —\n\n— Jos onnistut puoliksikaan yhtä hyvin kuin äitisi, voit katsoa\ntehneesi suurenmoisen työn, keskeytti herra Bhaer, joka oli vakaasti\nsitä mieltä, että hänen vaimonsa oli maailman naisista onnistunein.\n\n— Jos vielä pilkkaat minun suunnitelmiani, tarjoan sinulle laihaa\nkahvia kokonaisen viikon, ja mitäs siitä sanot, herra? uhkasi\nJo-rouva tarttuen miestään korvasta kuin tämä olisi ollut joku\npikkupojista.\n\n— Eiköhän Daisyn tukka nouse pystyyn kauhusta, kun Nan on niin\nvilli, sanoi herra Bhaer karistaen Teddyä ja Robia pois kimpustaan.\n\n— Aluksi ehkä, mutta se on hänelle vain hyväksi. Hän onkin\nkehittymässä liian mallikelpoiseksi ja pikkuvanhaksi ja tarvitsee\nvähän piristystä. Daisylla on aina hauskaa, kun Nan tulee leikkimään,\nja tietämättään he kasvattavat toisiaan.\n\n— Kunhan vain ei hänkin sytyttäisi tulipaloa.\n\n— Dan parka. En anna koskaan oikein itselleni anteeksi, että päästin\nhänet lähtemään, huokasi rouva Bhaer.\n\nKuullessaan tutun nimen pikku Teddy pyörähti isänsä sylistä\nlattialle, taapersi ovelle, katseli haikeasti yli aurinkoisen pihan\nja tuli sitten takaisin.\n\n— Danny tulee kohta, hän sanoi kuten aina etsittyään turhaan\nystäväänsä.\n\n— Minä uskon tosiaan, että meidän olisi pitänyt antaa hänen jäädä\nvaikka vain Teddyn vuoksi. He pitivät tavattomasti toisistaan, ja\nehkä lapsen kiintymys olisi auttanut siinä missä me epäonnistuimme.\n\n— Siltä minustakin joskus tuntuu, myönsi herra Bhaer miettivästi.\n\n— Saanhan minä siis ottaa Nanin? kysyi Jo-rouva päivälliskellon jo\nkaikuessa.\n\n— Vaikka tusinan Naneja jos haluat, vastasi hänen miehensä,\njonka sydämessä oli tilaa maailman kaikille laiminlyödyille pikku\nvillikoille.\n\nKun Jo Bhaer palasi sinä iltapäivänä ajelulta poikakuormineen, jota\nilman hän harvoin liikkui, hyökkäsi vaunun takaistuimelta maahan\npieni kymmenvuotias tyttö, joka juoksi taloon ja kiljui:\n\n— Hei, Daisy, hei! Missä sinä olet?\n\nDaisy ilahtui vieraasta, mutta hämmästyi aika lailla, kun Nan sanoi\nhyppien, aivan kuin hänen olisi ollut mahdotonta pysyä paikoillaan:\n\n— Minä jäänkin kokonaan tänne, isä lupasi, ja minun laukkuni tulee\nhuomenna, kun kaikki tavarat pitää ensin pestä ja korjata, ja sinun\ntätisi tuli minua hakemaan. Eikö olekin hirveän hauskaa?\n\n— Tietysti! Toitko sinä ison nukkesi? kysyi Daisy toiveikkaasti,\nsillä viimeksi käydessään Nan oli tehnyt pahaa jälkeä nukketalossa.\nHän oli välttämättä tahtonut pestä Matildan kipsiset posket ja\nturmellut ikipäiviksi kaunotarparan hehkeän hipiän.\n\n— Toin, siellä kai se on jossakin, vastasi Nan kaikkea muuta\nkuin äidillisesti. — Minä tein tulomatkalla sinulle sormuksen,\notin siihen jouhet Tellun hännästä. Tahdotko? ja Nan tarjosi\njouhisormuksen sovinnon merkiksi, sillä viimeksi erotessaan tytöt\nolivat vannoneet, etteivät puhu enää ikipäivinä toisilleen.\n\nTarjous sai Daisyn sovinnollisemmaksi, ja hän ehdotti, että he\nmenisivät lastenhuoneeseen, mutta Nan sanoi: — Ei, minä tahdon nähdä\npojat ja ladon, ja leuhotti tiehensä pyörittäen hattuaan nauhasta\nkunnes nauha katkesi ja hattu lennähti ruohikkoon oman onnensa nojaan.\n\n— Hei Nan! huusivat pojat, kun hän syöksyi heidän joukkoonsa ja\nilmoitti:\n\n— Minä tulin olemaan tänne.\n\n— Eläköön! kiljui Tommy katonrajasta, jossa hän oli kiipeilemässä.\nNan oli hänen hengenheimolaisiaan, ja Tommyllä oli iloinen aavistus\ntulevista kepposista.\n\n— Minä olen hyvä lyöjä; ruvetaanko pelaamaan palloa? sanoi Nan, joka\noli aina valmis syöksymään johonkin puuhaan välittämättä saamistaan\nkolauksista.\n\n— Ei me nyt pelata, ja meidän puoli voittaa ilman sinuakin.\n\n— Juoksussa minä ainakin voitan teidät, vastasi Nan ylvästellen.\n\n— Voittaisikohan? kysyi Nat Jackilta.\n\n— Nan on kyllä tytöksi aika hurja menemään, vastasi Jack katsellen\nNania suosiollisen alentuvasti.\n\n— Koetetaanko? kysyi Nan.\n\n— On liian kuuma, sanoi Tommy vetelästi.\n\n— Mikäs Pumppua vaivaa? kysyi Nan, jonka katse oli siirtynyt\nnopeasti pojasta toiseen.\n\n— Satutti vain vähän kätensä palloon, mutta Pumppuhan parkuu joka\nasiasta, vastasi Jack halveksivasti.\n\n— Ai, minä en koskaan itke enkä valita, vaikka koskisi kuinka,\nmahtaili Nan.\n\n— Pyh! Minä saisin sinut itkemään parissa minuutissa, kivahti Pumppu\nnousten seisomaan.\n\n— Koetas.\n\n— No, rutista sitten tuota nokkosta. Pumppu osoitti seinän vierellä\nrehottavaa muhkeata kasvia.\n\nNan tarttui nokkoseen ja nyhtäisi sen maasta riuskasti välittämättä\npoltosta.\n\n— Hyvä, hyvä, huusivat pojat antaen täyden tunnustuksen heikommankin\nsukupuolen osoittamalle rohkeudelle.\n\nNähtyään ettei nokkonen vaikuttanut Naniin Pumppu päätti saada hänet\ntavalla tai toisella itkemään, ja siksi hän härnäsi:\n\n— Sinun kätesi ovat niin parkkiintuneet, ettei niihin mikään koske.\nMutta juoksepas pääsi oikein kovasti seinään, niin saadaan nähdä,\netkö itke.\n\n— Älä tee hulluja! kielteli Nat.\n\nMutta Nan oli jo vauhdissa ja juoksi päätä pahkaa seinään niin että\npaukahti. Hän meni nurin niskoin ja oli aivan pökerryksissä, mutta\nsinnikkäästi hän nousi pystyyn ja sanoi irvistellen kivusta:\n\n— Koskee kamalasti, mutta minä en itke.\n\n— Juokse uudestaan, käski Pumppu harmissaan, ja Nan olisi juossut,\nellei Nat olisi estänyt häntä. Tommykin unohti helteen ja iski Pumpun\nkimppuun kuin tappelukukko.\n\n— Lopeta senkin, tai minä heitän sinut katolle! hän huusi ja\npuisteli paksukaisparkaa niin, ettei tämä vähään aikaan tiennyt\nseisoiko päällään vai jaloillaan.\n\n— Itse hän yllytti, sai Pumppu vain sanotuksi, kun Tommy päästi\nhänet.\n\n— Vähät siitä. On halpamaista kiusata pikku tyttöä tuolla tavalla,\nmoitti Demi.\n\n— Pyh! En minä välitä enkä ole mikään pikku tyttö. Minä\nolen vanhempi kuin sinä ja Daisy, ettäs tiedät! kivahti Nan\nkiittämättömästi.\n\n— Älä saarnaa, pastori, itse sorrat Daisya joka ikinen päivä, huusi\nKommodori Emil, joka juuri ilmestyi paikalle.\n\n— Enkä sorra, enhän, Daisy? sanoi Demi kääntyen sisareensa, joka\nhoiti Nanin kihelmöivää kättä ja suositteli vettä parhaana lääkkeenä\notsaan kohoavaan tulipunaiseen kuhmuun.\n\n— Et tietenkään, vakuutti Daisy, mutta totuus pakotti hänet\nlisäämään: — Vaikka kyllä sinä joskus vähän vahingossa kiusaat.\n\n— No, päivää, pyryharakka, tervehti herra Bhaer, kun Nan tuli\ntoisten kanssa illalliselle. — Anna oikea käsi, tyttöseni, ja\ntervehdi niin kuin on tapana, hän lisäsi Nanin ojennettua hänelle\nvasemman kätensä.\n\n— Se on kipeä.\n\n— Sinun käsiparkasihan on ihan rakoilla. Mistä se on tuollaiseksi\ntullut? kysyi herra Bhaer vetäen Nanin piilotetun käden esiin selän\ntakaa. Tytön katse oli saanut herra Bhaerin epäilemään jotain\nkepposta.\n\nEnnen kuin Nan ehti keksiä mitään selitystä, Daisy kertoi koko jutun\nPumpun yrittäessä kätkeytyä leipäkorin ja maitokannun taakse. Kun\nDaisy oli lopettanut, herra Bhaer katsoi pitkän pöydän toiseen päähän\nvaimoaan ja sanoi hymy silmäkulmassa:\n\n— Tämä asia kuuluu sinulle, kultaseni. En halua sekaantua siihen.\n\nRouva Bhaer ymmärsi miehensä tarkoituksen, mutta hän piti entistä\nenemmän rohkeasta mustasta lampaastaan. Niinpä hän sanoi vain\ntotisena:\n\n— Tiedättekö mitä varten minä olen pyytänyt Nanin tänne?\n\n— Kiusaamaan minua, mutisi Pumppu suu täynnä ruokaa.\n\n— Avuksi kasvattamaan teistä nuoria herrasmiehiä. Jotkut teistä\nnäyttävät tosiaan tarvitsevan kasvatusta.\n\nPumppu painui taas leipäkorin taa eikä tullut näkyviin, ennen kuin\nDemi sai heidät kaikki nauramaan sanoessaan hitaasti ja ihmetellen:\n\n— Miten hän siihen pystyy, kun hän on tuollainen villikissa?\n\n— Siinäpä se, hän tarvitsee apua yhtä paljon kuin tekin, ja minä\nodotan, että te näytätte hänelle hyvää esimerkkiä.\n\n— Tuleeko hänestäkin nuori herrasmies? kysyi Rob.\n\n— Sitä hän varmaan haluaisi, vai mitä, Nan? kysyi Tommy.\n\n— En ikinä. Minä vihaan poikia! kivahti Nan tulisesti, sillä kättä\nkirveli yhä, ja hänestä alkoi tuntua, että hänen olisi pitänyt\nnäyttää rohkeuttaan vähän viisaammin.\n\n— Ikävä että vihaat minun poikiani. He nimittäin osaavat olla\nsangen kohteliaita ja mukaviakin, jos vain tahtovat, sanoi Jo-rouva\nlauhkeasti.\n\n'Nuoret herrasmiehet' ottivat vihjeestä vaarin. Koko aterian ajan\npöydässä vallitsi uskomaton kohteliaisuus, ja pojat viljelivät ylen\ntunnollisesti sellaisia sanoja kuin \"ole hyvä\" ja \"kyllä kiitos\"\nja \"ei kiitos\". Nan ei sanonut mitään, pysytteli vain hiljaa eikä\nkutittanut Demiä, vaikka hänen teki kauheasti mieli, kun poika istui\nniin juhlallisen näköisenä. Myöhemmin illalla Nan unohti kokonaan\nvihaavansa poikia ja oli heidän kanssaan piilosilla pimeään asti.\nPumpun havaittiin leikin lomassa tarjoavan hänelle ahkerasti makeisia\nrunsaista varastoistaan, ja ilmeisesti se lauhdutti lopullisesti\ntytön, koskapa hän sanoi nukkumaan mennessään:\n\n— Saatte kaikki pelata minun mailallani ja sulkapallollani, kunhan\nne tulevat.\n\nAamulla Nan kysyi ensimmäiseksi: — Onko minun laukkuni tullut?\nja kun hänelle vastattiin, että se tulee päivän mittaan, hän\nvoivotteli ja kiukutteli ja kuritti nukkeaan, niin että Daisya aivan\nkauhistutti. Jollakin tavalla hän sai kuitenkin päivänsä kulumaan\nkello viiteen asti, mutta silloin hän katosi eikä häntä kaivattu\nennen illallista, koska hänen luultiin menneen Tommyn ja Demin mukana\nharjulle.\n\n— Minä näin tytön juoksevan yksin katua minkä jaloistaan pääsi,\nsanoi Mary-Anne, kun hän puurovatia tuodessaan kuuli kyseltävän Nania.\n\n— Hän on juossut kotiinsa, senkin pikku mustalainen, huudahti rouva\nBhaer huolestuneena.\n\n— Tai jos hän on mennyt asemalle etsimään matkatavaroitaan, arveli\nFranz.\n\n— Se on mahdotonta. Eihän hän osaa sinne, ja vaikka osaisikin, ei\nhän missään tapauksessa jaksaisi kantaa laukkuaan, sanoi rouva Bhaer,\njosta alkoi tuntua, että hänen uusi 'ajatuksensa' kävi ylivoimaiseksi\ntoteuttaa.\n\n— Se olisi hänen tapaistaan, sanoi herra Bhaer ja otti hattunsa\nmennäkseen etsimään tyttöä. Mutta samassa Jack hihkaisi ikkunan luota\nja sai kaikki juoksemaan ovelle.\n\nJa totisesti: sieltä tuli Nan-neiti raahaten suurta, säkillä\npäällystettyä pahvilaatikkoa. Hän oli hikeentynyt ja likainen, mutta\nasteli yhä reippaasti, ja puuskutettuaan portaiden luo hän heitti\nkuormansa maahan helpotuksesta huokaisten, istahti sen päälle ja\nsanoi ristien kätensä:\n\n— En jaksanut enää odottaa ja siksi kävin hakemassa sen.\n\n— Mutta ethän sinä edes tiennyt mistä asemalle mennään, sanoi Tommy.\n\n— Kyllä minä löysin tien, en minä koskaan eksy.\n\n— Asemalle on matkaa kilometrikaupalla, kuinka sinä jaksoit?\n\n— Kaukana se oli, mutta minä lepäsin aina välillä.\n\n— Eikö laukku ollut hirveän painava?\n\n— Se on niin pyöreä, että sitä oli hankala kantaa ja käteni olivat\nkatketa.\n\n— Ihme että asemanhoitaja antoi sen sinulle, sanoi Tommy.\n\n— En minä puhunut hänelle mitään. Hän oli myymässä lippuja eikä\nnähnyt, kun otin sen.\n\n— Juokse asemalle kertomaan, Franz, muuten vanha Dodd luulee, että\nlaukku on varastettu, sanoi herra Bhaer nauraen toisten mukana Nanin\nkylmäverisyydelle.\n\n— Minähän sanoin, että laukku noudetaan, ellei sitä ala kuulua.\nSinä voit joutua ikävyyksiin, jos juokset tuolla tavalla tiehesi.\nLupaa ettet lähde minnekään omin päin, muuten en uskalla jättää sinua\nhetkeksikään silmistäni, sanoi rouva Bhaer pyyhkien Nanin hikisiä\nkasvoja.\n\n— Minä lupaan. Isä on vain aina sanonut, ettei leikistä saa kesken\nluopua.\n\n— Se onkin toinen juttu. Eiköhän ole parasta, että annat tytölle\nnyt illallista ja otat hänet vasta myöhemmin yksityispuhutteluun,\nsanoi herra Bhaer, jota koko asia huvitti niin, ettei hän voinut olla\nvihainen nuoren neidin urotyöstä.\n\nPoikien mielestä juttu oli hirveän hauska, ja Nan huvitti heitä\nkertomalla koko illallisen ajan seikkailustaan. Iso koira oli\nhaukkunut häntä, joku mies oli nauranut hänelle ja muuan eukko\nantanut munkkirinkilän, ja hänen hattunsa oli pudonnut puroon, kun\nhän raatamisesta uupuneena oli kumartunut juomaan.\n\n— Kyllä sinulla nyt työtä riittää, sillä Nanista ja Tommystä on\nhuolta kerrakseen yhdelle naisihmiselle, sanoi herra Bhaer puolisen\ntuntia myöhemmin.\n\n— Tiedän kyllä, että Nanin kesyttäminen voi viedä aikaa, mutta hän\non niin antelias ja hyväsydäminen, että rakastaisin häntä, vaikka hän\nolisi kahta vertaa vallattomampi, vastasi Jo-rouva osoittaen iloista\nryhmää, jonka keskellä Nan jakeli tavaroitaan vasemmalle ja oikealle\nniin auliisti kuin hänen laukkunsa olisi ollut pohjaton.\n\nPyryharakasta tulikin kaikkien suosikki. Daisy ei koskaan enää\nvalittanut ikävää, sillä Nan ehdotti toinen toistaan hauskempia\nleikkejä ja kilpaili Tommyn kanssa kepposten keksimisessä koko koulun\nriemuksi.\n\nKerran hän hautasi ison nukkensa ja unohti sen maahan koko viikoksi,\nja kun hän vihdoin kaivoi nuken esiin, se oli aivan homeessa. Daisy\noli onneton, mutta Nan vei nuken maalarille, joka oli talossa töissä,\nja maalautti sen tulenväriseksi ja laitatti sille mustat tuijottavat\nsilmät. Sitten hän puki sen punaiseen flanelliin ja sulkiin ja antoi\nsille aseeksi Nedin suurimman lyijykirveen. Intiaanipäällikkönä tuo\nentinen hienohelma listi poikki päät toisilta nukeilta, niin että\nlastenhuone aivan lainehti kuviteltua verta. Hän lahjoitti uudet\nkenkänsä kerjäläistytölle toivoen saavansa juosta itse paljasjaloin,\nmutta huomasi mahdottomaksi yhdistää mukavuuden ja ihmisrakkauden\nvaatimuksia, ja siitä pitäen hänen oli kysyttävä lupa, ennen kuin hän\njakoi pois vaatteitaan.\n\nKerran hän riemastutti poikia rakentamalla kattopäreistä laivan,\njohon pani kaksi isoa paloöljyyn kastettua purjetta. Iltahämärissä\nhän sytytti purjeet ja päästi aluksensa kulkemaan alas puroa. Hän\nvaljasti kalkunakukon leikkivaunujen eteen ja pani sen ravaamaan\nhirmuista vauhtia talon ympäri. Hän vaihtoi korallinauhansa neljään\nkissanpoikaan, joita sydämettömät pojanvintiöt olivat kiusanneet, ja\nhoiteli niitä monta päivää hellästi kuin äiti, voiteli niiden haavoja\nihovoiteella ja syötti niitä nukenlusikalla, ja kun ne kuolivat,\nhän suri niitä, kunnes sai lohtua Demin parhaasta kilpikonnasta.\nHän pani Silaksen tatuoimaan käsivarteensa samanlaisen ankkurin\nkuin tällä itsellään oli, mutta kun hän pyysi vielä sinistä tähteä\nkumpaankin poskeensa, Silas kieltäytyi eikä antanut periksi, vaikka\ntyttö maanitteli ja kiukutteli niin, että hyväsydäminen miesparka\nmeni pyörälle päästään. Nan ratsasti talon kaikilla eläimillä\nAndy-hevosesta vihaiseen sikaan asti; viimeksi mainitun kiukulta\nhänet saatiin töin tuskin pelastetuksi. Hän oli aina epäröimättä\nvalmis mihin ikinä pojat keksivätkin hänet usuttaa, eivätkä nämä\nkoskaan väsyneet kokeilemasta hänen rohkeuttaan.\n\nNanille tuotti yhtä suurta iloa käyttää tunneilla terävää älyään\nja hyvää muistiaan kuin pihalla sukkelia jalkojaan ja lystikästä\nkieltään. Niinpä pojat saivatkin yrittää parastaan säilyttääkseen\nasemansa, sillä Nan näytti, että tyttö voi selviytyä useimmista\nasioista yhtä hyvin kuin pojat, jopa paremminkin.\n\nPikku Nan tottui pian koulun ilmapiiriin ja näytti juuri sitä\ntarvitsevankin, sillä hän oli kuin pieni puutarha täynnä somia\nkukkia, jotka olivat olleet vain rikkaruohojen peitossa.\n\n\n\n\n8\n\nLEIKKEJÄ JA KEPPOSIA\n\n\nDaisy ja Demi olivat täynnä päähänpistoja ja elivät omassa\nmaailmassaan, jota kansoittivat monet rakastettavat ja eriskummaiset\nolennot. Niihin kuului henkieläin 'Kissihiiri Julmuri', jota kaksoset\nolivat pelänneet ja palvelleet pitkän aikaa. Kun tämä kummallinen\notus oli heidän salaisuutensa, josta ei juuri puhuttu muille, eivät\nhe koskaan koettaneet kuvailla sitä edes itsekseen; siksi sen\nvaiheilla oli hämärää arvoituksellisuutta, joka kiehtoi erityisesti\nDemin mieltä.\n\nKissihiiri Julmuri oli tavattoman oikullinen ja itsevaltainen otus,\nja sen palveleminen sai Daisyn värisemään pelosta ja ihastuksesta.\nHän totteli sokeasti Kissihiiri Julmurin järjettömiä vaatimuksia,\njotka se tavallisesti esitti Demin suulla, sillä Demin mielikuvitus\noli ehtymätön. Rob ja Teddy osallistuivat joskus juhlamenoihin ja\nne olivat heistä äärettömän hauskoja, vaikkeivät he ymmärtäneet\npuoliakaan siitä mitä tapahtui.\n\nEräänä päivänä koulun loputtua Demi pudisti sisarelleen\npahaenteisesti päätään ja kuiskasi:\n\n— Kissihiiri Julmuri tarvitsee meitä tänään.\n\n— Mitä varten? kysyi Daisy hätääntyneenä.\n\n— Uhraukseen, ilmoitti Demi juhlallisesti. — Isolle kalliolle\ntäytyy sytyttää tuli kello kahden aikaan, ja meidän täytyy viedä\nsinne ne tavarat, joista eniten pidämme — ja polttaa ne! hän lisäsi\nkorostaen kammottavasti viimeisiä sanoja.\n\n— Hirveätä! Minä pidän eniten niistä paperinukeista, jotka Amy-täti\nmaalasi. Täytyykö ne polttaa? huudahti Daisy, jonka mieleenkään\nei juolahtanut olla tottelematta tuon näkymättömän hirmuvaltiaan\nvaatimuksia.\n\n— Joka ikinen. Minä poltan veneeni, parhaan kuvakirjani ja kaikki\nsotilaani, sanoi Demi järkähtämättä.\n\n— No olkoon, minä poltan sitten. Mutta Kissihiiri on liian julma,\nkun se vaatii meiltä parhaat tavarat, huokasi Daisy.\n\n— Uhratessaan on annettava juuri se, mistä eniten pitää, selitti\nDemi. Ajatus oli syntynyt äsken hänen kuunnellessaan Fritz-sedän\nkertomuksia muinaiskreikkalaisten tavoista.\n\n— Tuleeko Robkin? kysyi Daisy.\n\n— Tulee, ja hän tuo koko leikkikaupunkinsa. Sehän on kokonaan puusta\nja palaa komeasti. Siitä tulee hieno kokko, uskotko?\n\nTuleva komea näytös lohdutti Daisya, ja hän söi päivällisen kuin\nviettäen jäähyväisjuhlaa edessään rivi paperinukkeja.\n\nSovittuun aikaan uhrikulkue lähti liikkeelle, ja jokainen kantoi\nniitä kalleuksia, joita kyltymätön julmuri heiltä vaati. Teddy\ntahtoi välttämättä päästä mukaan, ja nähtyään että toisilla oli\nleikkikaluja, hän työnsi toiseen kainaloonsa määkivän lampaan\nja toiseen Annabellan lainkaan aavistamatta minkälaisen tuskan\njälkimmäinen uhri hänelle tuottaisi.\n\n— Minne te olette menossa? kysyi Jo-rouva, kun joukko kulki hänen\novensa ohi.\n\n— Leikkimään suurelle kalliolle. Saadaanko me?\n\n— Saatte, mutta älkää vain menkö lammelle ja pitäkää hyvää huolta\npikkuisista.\n\n— Ainakin minä pidän, sanoi Daisy johtaen taitavasti joukkoaan.\n\n— Nyt teidän täytyy istua tähän ympärille ettekä saa liikkua, ennen\nkuin minä sanon. Tämä sileä kivi on alttari ja minä sytytän sille\ntulen.\n\nDemin onnistuikin laittaa pieni nuotio. Kun se paloi kunnolla, hän\nkomensi joukon kulkemaan kolme kertaa nuotion ympäri ja sitten\nseisahtumaan piiriin.\n\n— Minä aloitan, ja heti kun minun tavarani ovat palaneet, teidän on\ntuotava omanne.\n\nSen jälkeen hän pisti tuleen pienen vihon, joka oli liimattu\ntäyteen kuvia; sitä seurasi tuhoon tuomittu vene, ja vihdoin\nmarssivat onnettomat tinasotilaat toinen toisensa jälkeen kuolemaan.\nYksikään niistä ei epäröinyt tai peräytynyt, vaan kaikki katosivat\nliekkeihin punakeltaisesta, komeasta kapteenista pieneen jalkapuoleen\nrummunlyöjään asti, ja sulivat tinaläjäksi.\n\n— Nyt Daisy! huusi Kissihiiri Julmurin ylipappi, kun hänen oma\nrunsas antinsa oli uhrattu lasten suureksi nautinnoksi.\n\n— Kuinka minä voin antaa nukkieni palaa? vaikeroi Daisy syleillen\nkoko tusinaa, ja hänen kasvoillaan kuvastui syvä äidillinen tuska.\n\n— Sinun täytyy, komensi Demi, ja suudellen jäähyväisiksi kukoistavia\nnukkejaan Daisy laski ne hiillokselle.\n\n— Anna minun pitää edes tämä kaunis sininen, se on niin suloinen,\nrukoili onneton pikku äiti hyväillen epätoivoissaan viimeistänsä.\n\n— Lisää, lisää, mörisi pelottava ääni, ja Demi huudahti: — Se on\nJulmuri! Sen täytyy saada kaikki ja pian, muuten se ottaa meidät!\n\nSinikaunotar joutui siis tuleen laahustimineen, hattuineen päivineen,\neikä koko joukosta jäänyt kuin rahtunen tuhkaa.\n\n— Asetetaan nyt talot ja puut nuotion ympärille ja annetaan niiden\nsyttyä itsestään; silloin se on niin kuin oikea tulipalo, sanoi Demi,\njoka halusi vaihtelua uhrauksessakin.\n\nIhastuneena tähän ehdotukseen lapset järjestivät paikoilleen tuhoon\ntuomitun kaupungin, kokosivat hiiliä valtakaduille ja istuutuivat\nkatselemaan tulipaloa. Maalatut talot syttyivät hitaasti, mutta\nvihdoin yksi pieni kunnianhimoinen mökki leimahti tuleen ja sytytti\npalmun, joka kaatui ison vuokratalon katolle. Hetken kuluttua koko\nkaupunki oli palanut tuhkaksi. Puiset asukkaat tuijottivat älyttöminä\nhävitystä, kunnes liekit tarttuivat niihinkin ja ne hävisivät ääntä\npäästämättä. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin kaupunki oli palanut\nporoksi katselijoiden iloitessa näytelmästä suunnattomasti. He\nhurrasivat jokaisen talon sortuessa ja tanssivat kuin villit, ja\ntornin kaaduttua he heittivät vielä tuleen tanakan matamin, joka oli\npäässyt pakoon esikaupunkiin.\n\nLoistokas uhraus innosti Teddynkin toimeen; ensin hän heitti tuleen\nlampaansa, ja ennen kuin se ehti paistua, hän asetti onnettoman\nAnnabellan polttoroviolle. Se ei tietenkään pitänyt kohtalostaan,\nvaan ilmaisi tuskansa ja epätoivonsa niin puhuvasti, että pientä\nteloittajaa kauhistutti. Koska nukke oli nahalla päällystetty, se\nei syttynyt palamaan, vaan kiemurteli, mikä oli vielä pahempaa.\nKammottavan elävän näköisesti nousi ensin toinen polvi ylös,\nsitten toinen, sen jälkeen Annabella heitti kätensä pään yli kuin\nhengenhädässä, pää painui olkapäiden väliin, lasisilmät putosivat,\nja lopuksi se vääntelehtien luhistui mustaksi kasaksi hävitetyn\nkaupungin raunioille. Tämä yllättävä käänne hätkähdytti katselijoita\nja pelotti pikku Teddyn melkein suunniltaan. Hän tuijotti näkymää\nkauhuissaan, kirkaisi ja syöksyi sitten kohti taloa huutaen kimeästi:\n— Äitii!\n\nRouva Bhaer kuuli huudon ja juoksi apuun, mutta Teddy saattoi vain\ntarrautua häneen ja sopertaa katkonaisesti Bella-raukasta, pahasta\ntulesta ja kuolleista nukeista. Peläten jotain hirveätä onnettomuutta\näiti sieppasi pojan syliinsä ja riensi tapahtumapaikalle, missä\ntapasi Julmurin sokeat palvojat suremassa menettämiään lemmikkejä.\n\n— Mitä te olette puuhanneet? Antakaapas kuulua, komensi Jo-rouva\nvalmistuen kärsivällisesti kuuntelemaan, ja syylliset näyttivät niin\nkatuvilta, että hän antoi heille jo etukäteen anteeksi.\n\nVähän vastahakoisesti Demi kertoi leikistä, ja Jo-rouva nauroi niin,\nettä kyynelet juoksivat pitkin poskia, sillä lapset olivat kovin\njuhlallisia ja leikki kerrassaan järjetön.\n\n— Luulin että te olisitte liian hellätunteisia leikkiäksenne noin\nmieletöntä leikkiä. Jos minulla olisi tuollainen Kissihiiri, se olisi\nkiltti ja leikkisi vain turvallisia ja mukavia leikkejä eikä ryhtyisi\ntihutöihin. Katsokaa nyt, mitä tuhoa olette saanut aikaan: tuhkana\novat kaikki Daisyn kauniit nuket, Demin sotamiehet ja Robin uusi\nkaupunki ja niiden lisäksi vielä lammas, Teddyn lemmikki, ja vanha\nrakas Annabella. Minä kirjoitan lastenhuoneen seinälle seuraavat\nsäkeet, jotka oli ennen kirjoitettu leikkikalulaatikkoihin:\n\n    \"Sitä Hollannin lapset rakentavat ilolla,\n    mitä Bostonin lapset hävittävät tulella\",\n\npanen vain Bostonin asemasta Plumfieldin.\n\n— Ei me enää leikitä tätä leikkiä, ei ikinä! vakuuttivat\npahantekijät katuvaisina.\n\n— Demi käski, sanoi Rob.\n\n— Niin käskinkin. Kuulin sedän kertovan kreikkalaisista. Heillä oli\nalttarit ja kaikki, ja minä halusin tehdä samalla tavalla, mutta kun\nmeillä ei ollut eläimiä, niin me poltimme leikkikaluja.\n\n— Voi hyvät ystävät! Sehän on kuin tarina herneistä, sanoi Jo-rouva\ntaas nauraen.\n\n— Kerro se meille, pyysi Daisy.\n\n— Oli kerran köyhä vaimo, jolla oli kolme neljä lasta. Työhön\nlähtiessään hän aina lukitsi mökin oven, ettei lapsille sattuisi\nmitään vahinkoa. Eräänä päivänä hän sanoi lähtiessään: \"Muistakaa\nnyt, lapset, olla kilttejä. Älkää päästäkö vauvaa putoamaan\nikkunasta, älkää leikkikö tulitikuilla älkääkä panko herneitä\nnenäänne.\" Lapset eivät olleet ikinä ajatelleetkaan panna herneitä\nnenäänsä, mutta heti kun äiti oli lähtenyt, kaikki tukkivat nenänsä\ntäyteen herneitä kokeillakseen miltä se tuntui, ja palattuaan kotiin\näiti tapasi koko joukon itkemässä.\n\n— Koskiko se? kysyi Rob niin kiinnostuneena, että hänen äitinsä\nlisäsi äkkiä:\n\n— Koski kauheasti, tiedän sen omasta kokemuksesta, sillä kun minun\näitini kertoi minulle tarinan, minä pöhköpää halusin kokeilla sitä\nitse. Minulla ei ollut herneitä, mutta otin pieniä, sileitä kiviä\nja työnsin niitä nenääni. Se tuntui pahalta ja koetinkin saada ne\nheti pois, mutta yksi kivi jäi nenään, ja minua hävetti niin kertoa,\nkuinka typerä olin ollut, että odottelin tuntikausia, vaikka kivi\nvaivasi koko ajan nenässäni. Lopuksi tuska oli niin kova, että minun\ntäytyi kertoa asia, ja kun äiti ei saanut kiveä pois, tuli tohtori.\nSilloin minut sidottiin tuoliin, Rob, ja tohtori työnsi pihtinsä\nnenääni ja sai kuin saikin kiven pois. Kyllä minun nenäparkaani\npakotti ja ihmiset nauroivat!\n\nJo-rouva pudisti päätään aivan kuin pelkkä muisteleminenkin olisi\ntehnyt kipeää.\n\nDemi ehdotti, että Annabella-raukka haudattaisiin, ja innostuttuaan\nhautajaismenoihin Teddykin unohti surunsa. Amy-tädiltä tuli kohta\nuusi nukkelähetys, joka lohdutti Daisyn, ja Kissihiiri Julmuri näytti\nsaaneen viimeisestä uhrista tarpeekseen, sillä se ei enää kiusannut\nlapsia.\n\n'Keippi' oli uuden innostavan leikin nimi, jonka Tommy oli keksinyt.\nKoska tätä mielenkiintoista eläintä ei ole missään eläintarhassa,\nkerron vähän sen tavoista ja ominaisuuksista. Keippi oli siivekäs\nnelijalkainen, jolla oli inhimilliset, nuorekkaat ja iloiset kasvot.\nSen kävellessä maa tömisee, ja kun se lentää, ilma vinkuu. Joskus se\nkulkee pystyasennossa ja puhuu hyvää englantia. Se on tavallisesti\nkääriytynyt viittaan, joka on joskus punainen, joskus sininen tai\nkirjava, ja niin oudolta kuin kuulostaakin, keipit vaihtavat usein\nnahkoja keskenään. Päässä niillä on sarvi, joka muistuttaa ruskeasta\npahvista tehtyä lampunvarjostinta. Niiden selässä on samasta aineesta\ntehdyt siivet, joita ne räpyttävät lentäessään. Keipit eivät koskaan\nlennä korkealla, koska ne syöksyvät heti maahan, jos kohoavat kovin\nylös.\n\nKeipit syövät maasta ruohoa, mutta voivat myös nakertaa istualtaan\nkuin orava. Niiden mieliruokaa oli siemenkakku; mutta ne syövät myös\nomenoita, vieläpä raakoja porkkanoitakin, jos ruokaa oli niukalti. Ne\nelävät luolissa, missä niillä on jonkinlainen pyykkikoria muistuttava\npesä. Pienet keipit leikkivät pesässä, kunnes niiden siivet kasvavat.\n\nNämä omituiset eläimet riitelevät joskus, ja silloin ne käyttävät\nihmisten kieltä, haukkuvat toisiaan, itkevät ja toruvat, ja joskus\nne heittävät pois sarvet ja nahan ja selittävät äkäisesti: — Ei me\nenää viitsitä leikkiä. Ne harvat etuoikeutetut, jotka ovat tutkineet\nnäitä eläimiä, pitävät niitä apinan, sfinksin, griipin ja muiden\nkummallisten eläinten välimuotoina.\n\nLeikki oli hyvin suosittu, ja nuoremmat lapset viettivät monta\nsateista iltapäivää lastenhuoneessa räpytellen siipiään, ryömien ja\nkäyttäytyen ylimalkaan kuin mielipuolet. Itse asiassa leikki oli\ntuhoisaa vaatteille, varsinkin housunpolville ja kyynärpäille, mutta\npaikatessaan ja parsiessaan niitä rouva Bhaer sanoi vain:\n\n— Me aikuiset teemme paljon muuta yhtä hullua, mutta ei läheskään\nyhtä viatonta. Jos voisin iloita leikistä yhtä paljon kuin pienet\nlemmikkini, rupeaisin varmaan itsekin keipiksi.\n\nNatista oli hauskinta työskennellä puutarhassa tai kyyhöttää raidassa\nviuluineen, sillä tuo vihreä lehtipesä oli hänelle taikamaailma,\njossa hän istui onnellisena soittelemassa. Pojat sanoivat häntä\n'livertäjäksi', koska hän aina hyräili, vihelteli tai soitti,\nja he pysähtyivät usein hetkeksi kesken leikkejään kuuntelemaan\nhänen viulunsa säveliä, jotka tuntuivat johtavan kesäisen luonnon\norkesteria. Linnut näyttivät tervehtivän häntä kaltaisenaan,\nsillä pelkäämättä ne istuivat aidalla tai puikkelehtivat oksien\nvälissä katsellen häntä sirkein silmin. Läheisessä omenapuussa\npesivä punarintapariskunta piti ilmeisesti häntä ystävänään, sillä\nisälintu pyydysti hyönteisiä aivan Natin ympäriltä ja emo istui\nhautomassa sinertäviä muniaan niin kuin poika olisi vain uudenlainen\nmustarastas, joka viihdytti sitä laulullaan.\n\nPuro solisi ja kimalteli hänen allaan, mehiläiset surisivat\napilapellolla puron toisella puolen, ja vanhan talon siipirakennukset\nojentuivat suojelevasti Natia kohti. Onnellisena ja rauhallisin\nmielin hän haaveksi tuntikausia piilossaan tietämättä kuinka\nterveellistä tällainen elämä hänelle oli.\n\nHänellä oli yksi väsymätön kuuntelija, jolle hän oli paljon\nmuutakin kuin pelkkä koulutoveri. Billy-parka loikoili mielellään\npuron rannalla katsellen lehtien ja vaahtopallojen pyörintää veden\npinnassa ja kuunnellen raidasta kuuluvaa soittoa. Hän näytti pitävän\nNatia enkelinä, joka istui korkealla laulamassa, sillä jotkut\nlapsuusaikaiset mielikuvat olivat säilyneet hänen mielessään ja\nnäyttivät kirkastuvan näihin aikoihin.\n\nHuomatessaan Billyn mieltymyksen Natiin herra Bhaer pyysi, että\nNat auttaisi heitä karkottamaan niitä pilviä, jotka sumensivat\npoikaraukan järjen. Iloisena saadessaan jollakin tavalla osoittaa\nkiitollisuuttaan Nat hymyili aina Billylle, kun tämä seurasi häntä,\nja antoi pojan rauhassa kuunnella soittoaan.\n\nOstaminen ja myyminen oli Jack Fordin vapaa-ajan harrastuksena. Siinä\nhän seurasi setänsä jalanjälkiä, sillä tämä oli kauppiaana maalla ja\nkokosi rahaa myymällä vähän kaikkea. Jack oli nähnyt sekoitettavan\nhiekkaa sokeriin, vettä siirappiin, sianlihaa voihin ja muuta\nsamantapaista ja luuli autuaasti, että se kuuluu liike-elämään.\nHänen oma tavaravarastonsa oli kyllä toisenlainen, mutta hän kiskoi\nminkä ikinä sai jokaisesta myymästään madosta ja jäi aina voitolle\nvaihtaessaan poikien kanssa nauloja, veitsiä, ongenkoukkuja tai mitä\nmilloinkin. Pojilla oli jokaisella liikanimi. Jackia he sanoivat\n'kitupiikiksi', mutta hän välitti vähät siitä, niin kauan kuin vanha\ntupakkakukkaro, johon hän keräsi rahansa, tuli yhä raskaammaksi.\n\nHän perusti jonkinlaisen huutokauppakamarin ja myi silloin tällöin\nloppuun keräämänsä rojuvaraston tai auttoi poikia vaihtamaan\ntavaroita keskenään. Hän osti halvalla palloja, jääpallomailoja ja\nmuita välineitä, kiillotti ja yhdisteli niitä ja myi ne muutaman\ncentin voitolla ulottaen liiketoimensa säännöistä välittämättä myös\nPlumfieldin porttien ulkopuolelle. Herra Bhaer koetti estää pojan\nkeinottelua ja saada hänet ymmärtämään, ettei kaupanteko suinkaan\nollut samaa kuin toisten pettäminen.\n\nJoskus Jack teki huonon kaupan, harmitteli sitä enemmän kuin vääriä\nvastauksia tunnilla tai epäonnistuneita kokeita ja otti vahingon\nkorkoineen takaisin heti kun tilaisuus sattui. Hänen tilikirjansa oli\nerinomaisessa kunnossa, ja numerot selvisivät hänelle kuin itsestään.\nHerra Bhaer kiitteli häntä tästä ja koetti saada hänet yhtä helposti\nkäsittämään kunnian ja rehellisyyden vaatimuksia. Huomattuaan\nvähitellen, ettei voinut tulla toimeen ilman näitä hyveitä, Jack\nmyönsi opettajansa olleen oikeassa.\n\nEmil puolestaan vietti vapaapäivänsä joella tai lammella ja\nvalmensi isoja poikia soutukilpailuun tarkoituksenaan rökittää\neräät kaupunkilaispojat, jotka silloin tällöin tunkeutuivat heidän\nalueelleen. Kilpailu pidettiinkin, mutta koska se päättyi yleiseen\nhaaksirikkoon, siitä ei puhuttu julkisesti. Kommodori oli vähän aikaa\nniin masentunut tästä onnettomuudesta, että aikoi vakaasti vetäytyä\nautiolle saarelle. Koska sopivaa saarta ei kuitenkaan ollut tarjolla,\nhänen oli pakko jäädä ystäviensä joukkoon. Lohdutuksekseen hän\nrakensi laivatelakan.\n\nPikku tytöt tyytyivät ikäistensä leikkeihin täydentäen niitä vain\nvilkkaalla mielikuvituksellaan. Tärkeimmän ja hauskimman leikin\nnimi oli 'rouva Shakespeare Smith' — nimi oli Jo-tädin keksimä.\nRouvaparan koettelemukset olivat monet ja ihmeelliset. Daisy oli\nrouva S.S. ja Nan vuoroin hänen tyttärensä tai naapurinsa rouva\nRasavilli.\n\nNäiden rouvien kokemuksia ei voi sanoin kuvata, sillä yhden lyhyen\niltapäivän kuluessa heidän perhepiirinsä saattoi olla moninaisten\ntapahtumien näyttämönä. Siellä syntyi lapsia, vietettiin häitä ja\nhautajaisia, kärsittiin tulvan ja maanjäristyksen tuhoja, pidettiin\nteekutsuja ja tehtiin ilmapalloretkiä. Tarmokkaat rouvat matkustivat\nmiljoonia kilometrejä ja heidän hattunsa ja pukunsa olivat ennen\nnäkemättömiä. Vuoteella istuen he matkustivat tulisten juoksijoiden\nvetämissä vaunuissa ja keikkuivat ylös ja alas, kunnes päätä\npyörrytti. Tauteja ja tulipaloja sattui tuhkatiheään ja vaihteen\nvuoksi joskus yleinen verilöyly. Nan ei koskaan väsynyt keksimään\nleikeistä uusia muunnoksia ja Daisy seurasi hänen johtoaan sokeasti\nihaillen. Teddy oli heidän vakituinen uhrinsa, ja usein hänet\noli pelastettava todellisesta vaarasta, sillä innostuneet rouvat\nunohtivat helposti, ettei hän ollut samaa ainetta kuin heidän\nkärsivälliset nukkensa. Kerran he sulkivat hänet vaatekaappiin, muka\nvankilaan, ja unohtivat hänet sinne juostessaan ulos leikkimään.\nKerran he olivat hukuttaa hänet kylpyammeeseen leikkiessään 'sukkelaa\npikku valasta'. Ja kerrassaan huonosti yritti käydä silloin kun\ntytöt hirttivät Teddyn ryövärinä. Onneksi poika ennätettiin pelastaa\najoissa.\n\nMutta kaikkein suosituin ajanviete oli kerho. Nimeä sillä ei ollut,\neikä se sitä tarvinnutkaan, sillä se oli ainoa koko seudulla. Isot\npojat perustivat sen, mutta nuoremmatkin pääsivät silloin tällöin\nmukaan, jos käyttäytyivät hyvin. Tommy ja Demi olivat kunniajäseniä,\nmutta heidän täytyi aina poistua harmillisen aikaisin. Kerhon\ntoimintamuodot olivat hiukan poikkeukselliset, sillä se kokoontui\nmitä merkillisimmissä paikoissa ja mitä merkillisimpinä vuorokauden\naikoina ja harrasti eriskummaisia juhlamenoja. Silloin tällöin\nse hajosi myrskyisästi, mutta vain herätäkseen eloon entistä\nelinvoimaisempana.\n\nSateisina iltoina kerho kokoontui kouluhuoneeseen, jossa pelattiin\nsakkia, tammea ja tulitikkupelejä, harjoiteltiin kansantansseja,\nväiteltiin, harrastettiin lausuntaa tai esitettiin tärisyttäviä\nmurhenäytelmiä. Kesäisin oli kokouspaikkana lato, eikä kukaan\nulkopuolinen tiennyt mitä siellä tapahtui.\n\nHellepäivinä kerholaiset siirtyivät joelle harjoittamaan vesiurheilua\ntai istuskelemaan vilpoisasti rannalla kuin sammakot. Tällaisissa\ntilaisuuksissa puheet olivat perin kaunosanaisia, suorastaan\nvuolaita. Mutta jos jonkun sanat eivät miellyttäneet kuulijoita,\nhänen päälleen roiskittiin kylmää vettä, kunnes hän tukki suunsa.\nPuheenjohtajana oli Franz, ja kun muistaa jäsenistön luonteen,\nantaa täyden arvon hänen järjestelykyvylleen. Herra Bhaer ei\nkoskaan sekaantunut kerhon asioihin. Palkinnoksi tästä viisaasta\npidättyvyydestä hänet joskus vihittiin kerhon salaisuuksiin, ja ne\nnäyttivät suuresti huvittavan häntä.\n\nTultuaan taloon Nan aiheutti nuorten herrojen keskuudessa suurta\nhämminkiä ja erimielisyyttä anomalla herkeämättä kerhon jäsenyyttä\nmilloin kirjallisesti, milloin suullisesti. Hän häiritsi juhlamenoja\nkurkistelemalla avaimenreiästä, järjesti kiihkeitä kohtauksia oven\ntakana ja kirjoitteli pilkallisia huomautuksia seiniin ja aitoihin,\nsillä hän oli lannistumaton.\n\nHuomattuaan nämä keinot turhiksi tytöt perustivat Jo-rouvan neuvosta\noman yhdistyksen, jota he sanoivat Naisten kerhoksi. Sinne he\npyysivät jalomielisesti myös niitä herroja, jotka nuoruutensa\nvuoksi eivät päässeet toiseen kerhoon, ja viihdyttivät heitä pikku\nillallisilla ja Nanin keksimillä leikeillä niin, että isoistakin\npojista yksi toisensa jälkeen ilmaisi halunsa saada osallistua\nhuvitilaisuuksiin. Pitkien keskustelujen jälkeen päätettiin lopulta\nryhtyä keskinäiseen kanssakäymiseen.\n\nEräänä iltana Naisten kerhon jäsenet kutsuttiin vierailulle\nkilpailevaan yhdistykseen, ja herrojen suureksi hämmästykseksi heidän\nläsnäolonsa ei lainkaan häirinnyt vakinaisten jäsenten keskusteluja\ntai huvituksia. Neidit vastasivat sievästi ja vieraanvaraisesti tähän\nrauhantarjoukseen ja molemmat kerhot kukoistivat kauan ja onnellisina.\n\n\n\n\n9\n\nDAISYN TANSSIAISET\n\n\n  \"Rouva Shakespeare Smithillä on kunnia kutsua herra John Brooke,\n  herra Thomas Bangs ja herra Nathaniel Blake tanssiaisiin tänään\n  kello kolmelta...\n\n  J.K. Natin pitää tuoda viulunsa, että voidaan tanssia, ja poikien\n  täytyy olla ihmisiksi, muuten he eivät saa muruakaan niistä\n  herkuista, joita olemme valmistaneet.\"\n\nTätä hienoa kutsua olisi tuskin noudatettu ilman jälkikirjoituksessa\nannettua vihjausta.\n\n— Tuoksuista päätellen he ovat tosiaan tehneet kamalasti herkkuja.\nMennään, sanoi Tommy.\n\n— Voidaan lähteä pois heti kun kaikki on syöty, lisäsi Demi.\n\n— Minä en ole ollut ikinä tanssiaisissa. Mitä siellä pitää tehdä?\nkysyi Nat.\n\n— Leikitään että ollaan aikuisia, istutaan pönäkästi ja\ntyhmännäköisinä niin kuin isot ihmiset ja tanssitaan tyttöjen\nmieliksi. Sitten syödään mitä saadaan, ja lähdetään pois niin pian\nkuin suinkin.\n\n— Ehkä tuosta selviäisi, sanoi Nat mietittyään hetken Tommyn\nkuvausta.\n\n— Minä kirjoitan ja sanon, että me tulemme, päätti Demi ja kyhäsi\nkohteliaan vastauksen:\n\n\"Me tulemme kaikki. Olkaa hyvät ja laittakaa paljon syötävää. Nöyrin\npalvelijanne D.B.\"\n\nNeideillä oli todellinen hätä ja huoli näistä ensimmäisistä\ntanssiaisistaan, sillä jos kaikki onnistuisi hyvin, he pitäisivät\npian harvoille valituille suuret juhlapäivälliset.\n\n— Meidän pitäisi saada pojat viihtymään, sillä Jo-tädin mielestä\nheille on terveellistä leikkiä meidän kanssamme, kunhan he vain\novat siivosti, sanoi Daisy äidillisesti tarkastellen levottomana\ntarjouksia.\n\n— Demi ja Nat ovat kyllä kilttejä, mutta Tommy tekee varmasti jotain\nilkeyttä, tuumi Nan ja pudisti päätään järjestellessään pientä\nleivoskoria.\n\n— Silloin hän saa lähteä heti, sanoi Daisy päättävästi.\n\n— Ei ketään voi ajaa pois kutsuista, sehän on mahdotonta.\n\n— No sitten ei enää ikinä kutsuta häntä.\n\n— Se kyllä tepsii. Hän on hirveän pahoillaan, jos ei pääsekään\npäivällisille.\n\n— Ja silloin laitetaan niin hienoja herkkuja kuin ikinä osataan.\nHyvää lientä, jota ammennetaan kulhosta kauhalla, lintupaistia ja\nkastiketta ja kaikenlaisia hyviä vihanneksia.\n\n— Kello on pian kolme ja meidän pitää pukeutua, huomautti Nan,\njoka oli hankkinut tilaisuutta varten hienon puvun ja paloi halusta\nkäyttää sitä.\n\n— Minä olen äiti, eikä minun tarvitse hienostella, sanoi Daisy ja\npuki päälleen punaisilla nauharuusukkeilla koristellun yömyssyn sekä\nJo-tädin pitkän hameen ja huivin. Silmälasit ja iso miesten nenäliina\ntäydensivät asua ja tekivät tytöstä lylleröisen, punaposkisen eukon.\n\nNanilla oli kimppu tekokukkia, vanhat vaaleanpunaiset tohvelit,\nkeltainen liivi, vihreä musliinihame ja pölyhuiskun sulista tehty\nviuhka.\n\n— Minä olen tytär, niin että minä saan koristella itseäni aika\nlailla ja minun pitää tanssia ja laulaa ja puhua enemmän kuin sinun.\nÄidithän tarjoavat vain teetä ja ovat säädyllisiä.\n\nÄkkiä kuului ovelta kova koputus, joka lennätti neiti Smithin\nnojatuoliin leyhyttämään itseään arvokkaasti viuhkalla, kun taas\nhänen äitinsä istahti sohvaan suorana kuin kynttilä koettaen näyttää\nhyvin säädylliseltä. Pikku Bess, joka sattui olemaan vieraisilla,\nleikki sisäkköä, avasi oven ja sanoi kikattaen:\n\n— Hellat ovat hyvät ja tulevat fifään. Kaikki on valmifta.\n\nPojatkin olivat pukeutuneet tilaisuuden kunniaksi; kaikilla oli\nkorkea paperikaulus, musta hattu ja kädessä kirjava valikoima\nkäsineitä, sillä he olivat huomanneet tämän yksityiskohdan niin\nmyöhään, ettei kukaan ollut löytänyt yhtenäistä hansikasparia.\n\n— Hyvää päivää, rouva, sanoi Demi niin möreästi, että hänen äänensä\nkatkesi ja tervehdys jäi kovin niukaksi.\n\nKaikki kättelivät ja istuutuivat niin juhlallisen näköisinä, että\nnuoret herrat unohtivat pian arvokkuutensa ja vääntelehtivät\ntuoleillaan naurusta.\n\n— Voi älkää! huudahti rouva Smith hyvin pahastuneena.\n\n— Ette saa tulla uudestaan jos käyttäydytte noin, lisäsi neiti Smith\nnapauttaen hajuvesipullolla herra Bangsia, joka nauroi äänekkäimmin.\n\n— Minkä minä sille voin, kun te olette niin hurjan näköisiä, pyrski\nherra Bangs epäkohteliaasti.\n\n— Entäs sinä itse! Mutta minäpä en ole niin sivistymätön, että\nsanoisin sellaista. Hän ei saa tulla päivällisille, eihän, Daisy?\nhuusi neiti Smith kiukkuisesti.\n\n— Meidän on kai parasta tanssia nyt. Toitteko viulunne, hyvä\nherra? kysyi rouva Smith herra Blakelta koettaen säilyttää tyynen\nkohteliaisuutensa.\n\n— Se on eteisessä, vastasi Nat ja meni hakemaan viulua.\n\n— Parasta juoda ensin teetä, ehdotti Tommy ujostelematta.\n\n— Ei, meidän kutsuissamme ei koskaan aloiteta ateriasta, ja ellette\nte tanssi hyvin, ette saa ruuan muruakaan, hyvät herrat, sanoi rouva\nSmith niin jyrkästi, että hänen vieraansa muuttuivat paikalla ylen\nkohteliaiksi.\n\n— Minä otan parikseni herra Bangsin ja opetan hänelle polkkaa,\nsillä katsoa hän ei ainakaan osaa siivolla, lisäsi kutsujen emäntä\nsilmäillen Tommyä syyttävästi.\n\nNat nousi, ja tanssiaiset avasi kaksi paria, jotka veivät\ntunnollisesti päätökseen jotensakin sekalaisen tanssin. Naiset\nselvisivät erinomaisesti, sillä he pitivät tanssimisesta, mutta\nherratkin ponnistelivat toki miehekkäästi loppuun. Kun kaikki olivat\naivan hengästyksissään, sallittiin pieni lepotauko, ja varsinkin\nrouva Smith-parka oli sen tarpeessa, sillä hän oli ollut vähän väliä\nkompastua pitkään hameeseensa. Pikku sisäkkö tarjosi siirappivettä\nniin pienistä kupeista, että eräskin vieras tyhjensi niitä\nvalehtelematta yhdeksän.\n\n— Nyt teidän on pyydettävä Nania soittamaan ja laulamaan, sanoi\nDaisy veljelleen.\n\n— Laulaisitteko meille, hyvä neiti, pyysi tottelevainen vieras\ntarkastellen salaa, missä näkisi pianon.\n\nNeiti Smith riensi heti kirjoituslipaston luo, nosti auki sälekannen\nja istahti pöydän ääreen. Hän säesti itseään paukuttaen voimiensa\ntakaa pöytälevyä ja lauloi uuden ihanan laulun, joka alkoi:\n\n    \"Riemumieliä trubaduuri\n    kitaraansa soitti,\n    kun hän pahan vihollisen\n    taistelussa voitti.\"\n\nPojat läiskyttivät käsiään innokkaasti ja hän esitti vielä muita\nlauluja, kunnes vieraiden täytyi vihjaista, että he olivat saaneet\ntarpeekseen. Kiitollisena tyttärensä osaksi tulleesta ylistyksestä\nrouva Smith sanoi kohteliaasti: — Nyt aletaan juoda teetä. Mutta\nistukaa kauniisti älkääkä kahmiko.\n\nOli todella ilo katsella, miten arvokkaasti rouva Smith suoritti\nemännän tehtävät ja mitä mielenmalttia hän osoitti pienten vahinkojen\nsattuessa. Piirakoista paras luiskahti lattialle, kun hän koetti\nleikata sitä tylsällä veitsellä; leipä ja voi hävisivät pöydältä\nniin äkkiä, että emäntäparka joutui epätoivoon; ja mikä pahinta:\nkermavaahto oli niin löysää, että se piti juoda, vaikka tarkoitus oli\nollut syödä se sievästi pienillä lusikoilla.\n\nIkävä tilanne syntyi, kun neiti Smith joutui sisäkön kanssa\nriitaan parhaasta kanelirinkilästä ja tämä heitti koko vadillisen\nilmaan ja purskahti itkuun rinkelien putoillessa lattialle. Bess\ntyyntyi kuitenkin, kun hänkin pääsi pöydän ääreen ja sai tyhjentää\nsokeriastian.\n\nMutta tämän hälinän aikana iso lautasellinen rusinapullia oli\nhävinnyt salaperäisellä tavalla. Pullat olivat koko pitopöydän\nkaunistus, ja rouva Smith oli hyvin närkästynyt niiden katoamisesta.\nJokainen emäntä tietää miltä tuntuu, kun leipoo tusinan verran ihania\npullia ja sitten ne pyyhkäistään äkkiä olemattomiin.\n\n— Sinä piilotit ne, Tommy! Tiedän varmasti, että sinä ne otit!\nkiljui suuttunut emäntä uhaten epäilyksenalaista vierastaan\nmaitokannulla.\n\n— Enkä ottanut.\n\n— Otit!\n\n— Ei kannata väittää vastaan, sanoi Nan, joka riidan aikana oli\nhotkinut kaiken hyytelön.\n\n— Anna takaisin ne, Demi, tiukkasi Tommy.\n\n— Nyt sinä jallitat, olet sullonut ne omaan taskuusi, kivahti Demi\ntuohtuen väärästä syytöksestä.\n\n— Otetaan ne häneltä. On hävytöntä itkettää Daisya, sanoi Nat, jonka\nmielestä tanssiaiset olivat jännittävämmät kuin hän oli odottanutkaan.\n\nMutta Daisy itki jo, ja uskollinen Bess yhtyi emäntänsä kyyneliin, ja\nNan julisti, että kaikki pojat järjestään olivat kiusankappaleita.\nSamanaikaisesti riehui taistelu herrain kesken, sillä kun kaksi\noikeuden puolustajaa hyökkäsi syyllisen kimppuun, tämä paatunut\nnuorukainen linnoittautui pöydän taakse ja pommitti sieltä toisia\nvarastetuilla rusinapullilla, jotka soveltuivatkin hyvin ammuksiksi,\nkoska olivat melkein yhtä kovia, kuin kuulat. Niin kauan kuin\nammuksia riitti, hän piti puolensa, mutta heti kun viimeinen pulla\noli singonnut rintavarustuksen yli, saatiin lurjus kiinni, laahattiin\nulvoen huoneesta ja paiskattiin häpeällisesti eteisen lattialle.\n\nKukistajat palasivat voiton huumassa takaisin, ja Demin lohdutellessa\nrouva Smithiä Nat ja Nan keräsivät nurkista pullat, pistivät\npudonneet rusinat taas kohdalleen ja järjestelivät lautasta, niin\nettä se näytti melkein yhtä kauniilta kuin ennenkin. Mutta pullista\noli loisto poissa, sillä sokeri oli niistä karissut eikä kukaan\nhalunnut syödä niitä moisen häväistyksen jälkeen.\n\n— On kai parasta lähteä, sanoi Demi äkkiä kuullessaan Jo-tädin äänen\nportaista.\n\n— Niin kai, sanoi Nat ja pudotti samassa harhateille joutuneen\nrinkelin, jonka oli juuri poiminut lattialta.\n\nMutta Jo-rouva ilmestyi heidän joukkoonsa ennen kuin he ehtivät\nkarata, ja hän kuunteli osaaottavasti, kun nuoret neidit kertoivat\nhänelle murheensa.\n\n— Ei mitään tanssiaisia mokomille pojille, ennen kuin he ovat\nsovittaneet huonon käytöksensä jollakin hyvällä teolla, sanoi\nJo-rouva pudistaen päätään näille kolmelle pahantekijälle.\n\n— Leikkiähän se vain oli, alkoi Demi.\n\n— Ei sellainen leikki ole mukavaa, joka tekee toiset onnettomiksi.\nMinä olen pettynyt sinun suhteesi, Demi. En olisi uskonut sinun\nkoskaan erehtyvän kiusaamaan kilttiä pikku siskoasi.\n\n— Ainahan pojat kiusaavat siskojaan. Tommykin on sitä mieltä, mutisi\nDemi.\n\n— En hyväksy, että minun poikani kiusaavat, ja ellette voi leikkiä\nsovinnossa, minä lähetän Daisyn kotiin, sanoi Jo-täti vakavasti.\n\nKuullessaan tämän kauhean uhkauksen Demi vilkaisi siskoonsa, ja Daisy\nkuivasi äkkiä kyynelensä, sillä ero oli pahin onnettomuus, joka\nkaksosille saattoi tapahtua.\n\n— Natkin oli ilkeä ja Tommy kaikkein ilkein, ehätti Nan kantelemaan\npeläten, että kaksi pahantekijöistä välttäisi rangaistuksen kokonaan.\n\n— Minä pyydän anteeksi, sanoi Nat häpeissään.\n\n— Minä en! mörähti Tommy avaimenreiästä, josta hän oli parhaansa\nmukaan kuunnellut.\n\nJo-rouvaa nauratti väkisin, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi\npainokkaasti osoittaen ovea:\n\n— Saatte mennä, pojat, mutta muistakaa: te ette saa puhua ettekä\nleikkiä tyttöjen kanssa ennen kuin minä annan luvan. Kiellän teiltä\nkaiken hauskan, koska ette ansaitse sellaista.\n\nHuonosti käyttäytyneet nuoret herrat lähtivät heti, mutta joutuivat\njo eteisessä parantumattoman herra Bangsin pilkan ja ivan kohteiksi,\nsillä yksinäisyydessä hän oli paatunut yhä enemmän.\n\nDaisy lakkasi pian suremasta epäonnistuneita tanssiaisiaan, mutta\nnurisi määräystä, joka erotti hänet veljestä, ja samalla hän murehti\nveljen vajavaisuutta, helläsydäminen kun oli. Nan puolestaan oikein\niloitsi tästä selkkauksesta ja kulki nenä pystyssä poikien ohi.\nTommy ei ollut välittävinään koko asiasta ja ilmaisi äänekkäästi\ntyytyväisyytensä, kun oli päässyt rauhaan 'typeristä tytöistä'.\nMutta toiset antautuivat nopeasti ja halusivat taas olla ystäviä\ntyttöjen kanssa, sillä he kaipasivat Daisyn hemmottelua ja herkkuja\nja Nanin ilonpitoa. Kaiken kukkuraksi Jo-rouvakin näytti lukeutuvan\nloukkaantuneisiin tyttöihin, sillä hän ohikulkiessaan oli tuskin\nnäkevinään karkotettuja. Tämä äkillinen suosion menetys heitti synkän\nvarjon poikien elämään, sillä kun äiti Bhaer oli heidät hylännyt,\ntuntui kuin aurinko olisi pimennyt.\n\nKun luonnotonta tilannetta oli kestänyt kolme päivää, pojat eivät\nvoineet enää kestää sitä, vaan kääntyivät isä Bhaerin puoleen.\nHuolestuneet avunanojat saivat häneltä neuvon, jonka he hyväksyivät\nkiitollisina ja panivat täytäntöön seuraavalla tavalla.\n\nUllakolle sulkeutuneina he viettivät vapaahetkensä rakentaen\njotakin salaperäistä kojetta, johon meni niin paljon liisteriä,\nettä Pöppö pauhasi ja tytöt olivat ihmeissään. Keskiviikkoilta oli\ntavattoman kaunis, ja tutkittuaan tarkasti tuulta ja ilmaa Nat ja\nTommy lähtivät pihasta kantaen valtavaa litteätä kääröä, joka oli\nkiedottu moniin sanomalehtiin. Nan oli pakahtua uteliaisuudesta ja\nDaisy kiihtymyksestä ja molemmat aivan tärisivät jännityksestä, kun\nDemi marssi rouva Bhaerin huoneeseen hattu kädessä ja sanoi niin\nkohteliaasti kuin suinkin osasi:\n\n— Olisitko sinä hyvä ja tulisit tyttöjen kanssa ulos, Jo-täti? Me\nolemme valmistaneet teille yllätyksen. Tulkaa, se on hirveän hauskaa.\n\n— Kiitos, tulemme mielihyvin, minun täytyy vain ottaa Teddy\nmukaan, vastasi rouva Bhaer, ja hänen hymynsä ilahdutti Demiä kuin\npäivänpaiste sateen jälkeen.\n\n— Hauskaa saada hänetkin mukaan. Pikku vaunut odottavat jo tyttöjä.\nEthän pahastu, täti, vaikka saatkin kävellä Keisariharjulle?\n\n— Päinvastoin, kävelen oikein mielelläni. Mutta onko varmaa, etten\nhäiritse teitä?\n\n— Et tietenkään. Koko huvi menisi pilalle, jos sinä jäisit pois,\nsanoi Demi tosissaan.\n\n— Olette kovin ystävällinen, herra, sanoi Jo-täti tehden\nhoviniiauksen. — Joutukaapas nyt, tytöt, ei anneta heidän odottaa;\nhatut päähän ja matkaan. Palan halusta nähdä, mitä he ovat keksineet.\n\nRouva Bhaerin puhuessa kaikki joutuivat valmiiksi, ja viidessä\nminuutissa oli kolme tyttöä ja Teddy sijoitettu 'pyykkikoriin', joksi\nTobyn vetämiä pajupunoskärryjä sanottiin. Demi johti kulkuetta, jonka\njälkijoukkona tulivat Jo-rouva ja Kit-koira. Tobylla oli päässään\npölyhuiska, vaunujen yläpuolella liehui kaksi kummallista lippua,\nKitillä oli kaulassa sininen ruusuke, jota se inhosi, Demi oli\npistänyt komean voikukkakimpun napinreikäänsä ja Jo-rouva tilaisuuden\nkunniaksi avannut japanilaisen päivänvarjonsa.\n\nYlhäällä harjulla ei näkynyt muuta kuin tuulessa aaltoilevaa\nruohikkoa, ja lapset olivat pettyneitä. Silloin Demi sanoi jännitystä\nlisäten:\n\n— Astukaa nyt kaikki rattailta ja seiskää hiljaa, niin salaisuus\nilmestyy, ja hän poistui kallion taa, josta oli silloin tällöin\npistänyt näkyviin joku pää.\n\nOdotettiin hetken aikaa jännittyneinä, sitten Nat, Demi ja Tommy\nmarssivat esiin. Heillä oli käsissään kolme uudenuutukaista leijaa,\njotka he toivat kohteliaasti tytöille.\n\n— Eikä tässä ole vielä kaikki, pojat ilmoittivat riemuissaan\nja juostuaan kallion taa he ilmestyivät taas takaisin kantaen\nsuunnattoman suurta leijaa, johon oli maalattu loistavin keltaisin\nkirjaimin: \"Äiti Bhaerille\".\n\n— Me ajattelimme, että sinäkin tahtoisit leijan, koska olit\nvihoissasi meille ja pidit tyttöjen puolta, huusivat kaikki kolme\nnaurusta pyrskien. Jo-rouva taputti nauraen käsiään sydämestään\nmukana leikissä.\n\n— Hei, pojat, tämähän on kerrassaan komeaa! Kuka teistä keksi tämän?\nhän kysyi ottaen vastaan leijansa.\n\n— Fritz-setä ehdotti sitä, kun me suunnittelimme tytöille leijoja;\nhän sanoi, että sinä pitäisit siitä, vastasi Demi säteillen\ntyytyväisyydestä.\n\n— Fritz-setä tietää, mistä minä pidän. Minä olen aina toivonut\nleijaa.\n\n— Sen tähdenhän me ne teimmekin, huudahti Tommy ja heittäytyi\nkäsilleen seisomaan aivan kuin se olisi ollut paras tapa ilmaista\ntunteitaan.\n\n— Pannaan ne lentämään, touhusi Nan.\n\n— En minä osaa, aloitti Daisy.\n\n— Me näytämme, kyllä me neuvomme! lupasivat pojat palveluhaluisina\nja samalla Demi otti Daisyn leijan, Tommy Nanin ja Nat Bessin, joka\nei olisi hennonnut luovuttaa sinistä leijaa hetkeksikään käsistään.\n\n— Odota täti, vähän ajan perästä me lennätämme sinunkin leijaasi,\nsanoi Demi, josta tuntui, ettei rouva Bhaerin suosiota saanut\nmenettää laiminlyönnillä.\n\n— Kiitos, kultaseni, mutta minä taidan osata itsekin, ja sitä paitsi\ntuolta tulee poika, joka lennättää sitä minulle, lisäsi Jo-rouva, kun\nhänen miehensä iloiset kasvot ilmestyivät kallion takaa.\n\nHerra Bhaer tuli samassa heidän luokseen, päästi leijan liikkeelle,\nja Jo-rouva juoksutti sitä hilpeästi lasten katsellessa näytelmää.\nLeija toisensa jälkeen kohosi ilmaan, ja ne leijailivat kuin\nkisailevat linnut sinne tänne tasaisessa tuulessa. Oli siinä iloa\nja riemua! Juosten ja huutaen leijat lähetettiin ilmaan tai niitä\nvedettiin alaspäin ja seurattiin niiden kieppuilua; ne tuntuivat\nkiskovan voimakkaasti naruista kuin vapauteen pyrkivät eläimet. Nan\noli ihan villinä riemusta, Daisysta uusi leikki oli melkein yhtä\nhauskaa kuin nukeilla puuhailu ja pikku Bess oli niin ihastunut\n'nättiin leijuun', ettei raaskinut antaa sen lentää juuri lainkaan,\nvaan piti sitä mieluummin polvillaan ja katseli niitä mainioita\npiirroksia, joilla Tommy oli sen koristanut. Äiti Bhaer iloitsi\nsuunnattomasti leijastaan, ja näytti kuin se olisi ymmärtänyt kuka\nsen omisti, sillä se syöksyi äkkiä alas pää edellä juuri kun vähimmin\naavisti, tarttui puihin, oli pudota jokeen tai kiiti niin korkealle,\nettä näkyi vain pienenä pilkkuna.\n\nVähitellen kaikki väsyivät ja istahtivat lepäämään sidottuaan leijat\npuihin tai pensaisiin. Herra Bhaer lähti Teddy olallaan katsomaan\nlehmiä.\n\n— Onko teillä koskaan ollut näin hauskaa? kysyi Nat heidän\nloikoessaan ruohikossa kuin lammaskatras.\n\n— Ei sen jälkeen kun pikku tyttönä lennätin leijaa, vastas Jo-rouva.\n\n— Äiti Bhaer oli varmaan lapsena hurjan villi, sanoi Nat.\n\n— Minun täytyy surukseni tunnustaa, että olin tuhma tyttö.\n\n— Minä pidän tuhmista tytöistä, huomautti Tommy katsoen Naniin, joka\nvastasi kohteliaisuuteen hurjasti irvistäen.\n\n— Miksen minä muista sitä, täti? Olinko minä liian pieni? kysyi Demi.\n\n— Olit varmastikin.\n\n— Millaista oli, kun te viimeksi lennätitte leijaa, äiti Bhaer?\nkysyi Nat.\n\n— Voi, se oli ihan hassua, sillä minä olin viidennellätoista ja iso\ntyttö, ja minua hävetti näyttäytyä sellaisessa leikissä. Teddy-sedän\nkanssa me teimme leijat ja menimme varkain lennättämään niitä.\nMeillä oli hirveän hauskaa, ja istuessamme paraikaa lepäämässä niin\nkuin nytkin kuulimme äkkiä ääniä ja näimme joukon nuoria neitejä\nja herroja palaamassa retkeltä. Teddy ei välittänyt, mutta minulle\ntuli hirveä hätä, sillä tiesin että minulle nauretaan. Hurjat tapani\nhuvittivat jo muutenkin naapureita.\n\n\"Mitä minä teen?\" kuiskasin Teddylle, kun äänet yhä lähenivät.\n\n\"Tällä tavoin\", sanoi Teddy ja leikkasi veitsellä rihmat poikki.\nLeijat lensivät tiehensä, ja ihmisten tultua näkösälle me poimimme\nkukkia kaikessa rauhassa. He eivät aavistaneet mitään, ja meitä\nnauratti kovasti täpärä pelastus.\n\n— Katosivatko ne leijat? kysyi Demi.\n\n— Ikipäiviksi. Mutta en minä välittänyt siitä, sillä päätin odottaa,\nkunnes olisin niin vanha ja arvokas nainen, että voisin taas leikkiä\nleijoilla. Ja kuten näette, se odotus ei ollut turhaa, sanoi Jo-rouva\nalkaen kääriä leijaa talteen, sillä alkoi tulla myöhä.\n\n— Täytyykö meidän jo lähteä?\n\n— Minun täytyy, muuten ette saa illallista eivätkä sellaiset\nyllätykset taitaisi huvittaa teitä.\n\n— Eikö meidän juhlamme ollutkin hauska? kysyi Tommy tyytyväisenä.\n\n— Loistava! vastasivat kaikki.\n\n— Tiedättekö miksi? Siksi että teidän vieraanne ovat osanneet\nkäyttäytyä ja koettaneet saada kaiken onnistumaan hyvin. Ymmärsittekö\nmitä tarkoitan?\n\nPojat vilkaisivat noloina toisiinsa lähtiessään leija olalla\nastelemaan kotiin.\n\n\n\n\n10\n\nJÄLLEEN KOTONA\n\n\nHeinäkuu oli tullut ja heinänteko alkanut; puutarhat kukoistivat\nja pitkän kesäpäivän jokainen hetki toi tullessaan riemua. Ovet\nja ikkunat olivat auki aamusta iltaan ja pojat viettivät kaiken\nvapaa-aikansa ulkona. Tunnit olivat lyhyitä ja lupapäiviä pidettiin\nusein, sillä Bhaerien mielestä ahkera ruumiinharjoitus edisti\nterveyttä ja lyhyet kesät oli parasta käyttää ulkotöihin.\n\nPojat olivatkin vereviä, päivettyneitä ja terveitä, vankat jalat ja\nkädet työntyivät ulos lahkeista ja hihoista. Nauru ja riemu raikui\nkaikkialla; kujeiltiin sisällä ja ulkona, seikkailtiin ja retkeiltiin\nyli vuorten ja laaksojen. Vain yhtä asiaa toivottiin, jotta onni\nolisi täydellinen ja sekin tapahtui kun sitä vähiten odotettiin.\n\nKerran illalla, kun pienet pojat olivat jo vuoteessa, isot uimassa\njoella ja rouva Bhaer riisui huoneessaan Teddyä, tämä huudahti\näkkiä: — Tuolla Danny! ja osoitti ikkunaa, jonka läpi kuu paistoi\nkirkkaasti.\n\n— Ei, kultaseni, ei hän ole siellä, sehän on vain kuu, vastasi hänen\näitinsä.\n\n— Onpas, Danny katsoi ikkunasta; Teddy näki, väitti lapsi innoissaan.\n\n— Kai hän sitten oli, myönsi rouva Bhaer ja kiiruhti ikkunaan\ntoivoen, että niin olisikin. Mutta kasvot olivat kadonneet eikä\npojasta näkynyt vilaustakaan. Rouva Bhaer kutsui Dania, juoksi\npääovelle Teddy paitaressuna kintereillään ja antoi hänenkin huutaa\ntoivoen, että lapsen ääni tehoaisi paremmin kuin hänen. Mutta mitään\nei kuulunut, ja he palasivat pettyneinä takaisin. Teddy ei kuitenkaan\nuskonut näkemäänsä kuuksi, vaan kohotti vielä päätään vuoteesta ja\nkysyi:\n\n— Eikö Danny jo tule? Vähitellen hän kuitenkin nukahti, isot\npojat laittautuivat yöpuulle, talo hiljeni eikä vienossa kesäyössä\nkuulunut kuin sirkan laulu ruohikosta. Rouva Bhaer istui parsimassa,\nsillä suuri kori oli aina täynnä sukkia, joihin ehtimiseen ilmestyi\nhuikeita reikiä ja hän ajatteli kadonnutta poikaa. Hän uskoi Teddyn\nerehtyneen eikä halunnut häiritä miestään kertomalla lapsen puheista,\nsillä isä Bhaer istui kirjoittamassa kirjeitä, hänellä kun oli kovin\nvähän aikaa omiin asioihinsa ennen kuin pojat olivat nukkumassa.\nKello kymmeneltä Jo-rouva nousi sulkemaan ovia. Pysähtyessään\nhetkeksi portaille ihailemaan kaunista maisemaa hän huomasi jotain\nvalkoista pihanurmikolla seisovan heinäkasan vieressä. Lapset olivat\nleikkineet pihalla koko illan; rouva Bhaer luuli Nanin tapansa mukaan\njättäneen hattunsa heiniin ja meni hakemaan sitä. Mutta tultuaan\nlähemmäksi hän huomasi, ettei se ollut hattu eikä nenäliina, vaan\npaidanhiha, josta pisti esiin ruskea käsi. Hän kiersi heinäkasan, ja\nsiellä nukkui Dan syvässä unessa.\n\nPoika oli ryysyinen, likainen ja laiha. Toinen jalka oli paljas,\nja toiseen hän oli sitonut kääreeksi vanhan pumpulinuttunsa. Hän\noli ilmeisesti piiloutunut heinäkasan taa, mutta unissaan heittänyt\nkätensä sivulle. Hän huokaili ja mutisi kuin unet olisivat häirinneet\nhäntä, ja kerran liikahtaessaan hän valitti.\n\n— Ei hän voi tänne jäädä, tuumi rouva Bhaer ja kumartuen Danin yli\nsanoi hiljaa hänen nimensä. Poika avasi silmänsä kuin unta näkevä.\nHän hymyili ja sanoi unisesti:\n\n— Äiti Bhaer, minä olen tullut kotiin.\n\nPojan katse ja sanat liikuttivat syvästi rouva Bhaeria. Hän pani\nkätensä Danin pään alle ja nosti tämän istumaan sanoen ystävällisesti:\n\n— Minä uskoin sinun tulevan ja olen hyvin iloinen nähdessäni sinut.\n\nPoika näytti vasta nyt oikein heräävän. Hän hypähti pystyyn ja\nkatseli ympärilleen aivan kuin olisi äkkiä muistanut missä oli ja\nepäillyt ystävällistä tervehdystä. Hänen ilmeensä muuttui ja hän\nsanoi vähän jurosti:\n\n— Aioin jatkaa aamulla. Poikkesin vain ohikulkiessani katsomaan.\n\n— Mutta mikset tullut sisään, Dan? Etkö kuullut, kun me huusimme\nsinua? Teddy näki ja kutsui sinua.\n\n— Luulin ettette päästä minua sisään, poika sanoi pyöritellen pientä\nnyyttiä, jonka hän oli ottanut käteensä kuin lähteäkseen.\n\n— Koeta niin näet. Jo-rouva ei sanonut muuta, viittasi vain\nkädellään avonaiseen oveen, josta loisti kodikas valo.\n\nSyvään huoaten, aivan kuin raskas taakka olisi vierähtänyt\nhartioilta, Dan otti tukevan sauvansa ja alkoi nilkuttaa kohti taloa,\nmutta pysähtyi äkkiä ja sanoi:\n\n— Herra Bhaer ei ehkä halua? Minä karkasin Pagen luota.\n\n— Hän tietää sen ja oli pahoillaan, mutta se ei muuta asiaa. Oletko\nsinä satuttanut jalkasi? kysyi Jo-rouva, kun Dan lähti sauvansa\nvarassa taas nilkuttamaan.\n\n— Kivi putosi sen päälle, kun kiipesin muurin yli, ja se ruhjoi\njalkaani. Mutta ei se mitään.\n\nRouva Bhaer auttoi hänet omaan huoneeseensa, ja Dan heittäytyi sinne\npäästyään tuolille, pää retkahti hervottomana taaksepäin ja hän oli\naivan kalpea tuskasta ja väsymyksestä.\n\n— Dan parka! Juo tämä ja sitten syöt vähän; sinä olet nyt kotona ja\näiti Bhaer pitää sinusta hyvää huolta.\n\nDan katsoi vain kiitollisesti äiti Bhaeria, kun tämä kaatoi viiniä\nhänen huulilleen, ja sitten hän alkoi syödä. Jokainen suupala näytti\nlisäävän hänen rohkeuttaan, ja hän alkoi heti kertoa, aivan kuin\nhänellä olisi ollut kiire saada kaikki sanotuksi.\n\n— Minä karkasin jo toista kuukautta sitten. Page oli kyllä hyvä,\nmutta ankara. Enkä minä pitänyt siitä, vaan karkasin erään veneellä\nliikkuvan miehen mukana. Sen vuoksi ne eivät tienneet mihin olin\nlähtenyt. Erottuani miehestä minä tein töitä pari viikkoa eräässä\ntalossa, mutta sitten minä annoin selkään talon pojalle ja isäntä\npieksi minua, sen takia minä lähdin sieltäkin ja tulin tänne.\n\n— Kävelitkö koko matkan? kysyi äiti Bhaer etsiessään kääreitä Danin\njalkaan.\n\n— Niin, kun se mies ei maksanut minulle enkä minä pyytänytkään.\nPiti kai palkkani pojan kipurahoina. Dan nauroi, mutta katseli silti\nhäpeissään ryysyjään ja likaisia käsiään.\n\n— Miten tulit toimeen? Matka on aikamoinen sinunlaisellesi pojalle.\n\n— No, kaikki kävi hyvin siihen asti kun loukkasin jalkani. Ihmiset\nantoivat minulle ruokaa, minä olin yötä ladoissa ja kävelin päivisin.\nMinä eksyin kun koetin löytää oikotien, muuten olisin ehtinyt tänne\njo ennemmin.\n\n— Mutta jos et kerran aikonut jäädä meidän luoksemme, mitä sinä\nsitten aioit?\n\n— Minun teki mieli nähdä Teddyä ja teitä; ja sitten ajattelin mennä\nentiseen työhön kaupunkiin, olin vain niin väsynyt, että nukahdin\nheiniin. Olisin lähtenyt aamulla, jos ette olisi löytänyt minua.\n\n— Oletko pahoillasi siitä? kysyi rouva Bhaer puoleksi huvittuneena,\npuoleksi moittien kumartuessaan katsomaan pojan loukkaantunutta\njalkaa.\n\nDan karahti punaiseksi ja tuijotti rävähtämättä lautaseen\nvastatessaan hiljaa:\n\n— En, minä olen iloinen, sillä halusin kyllä jäädä, mutta pelkäsin\nettä —\n\nHän ei saanut lausettaan loppuun, sillä rouva Bhaer keskeytti hänet\nkauhistuneena nähdessään pojan jalan; se oli tosiaan loukkaantunut\npahasti.\n\n— Milloin tämä ruhjoutui?\n\n— Kolme päivää sitten.\n\n— Ja sinä olet kävellyt tuossa kunnossa?\n\n— Minulla oli keppi, ja pesin jalkaa jokaisessa purossa, jonka yli\nkuljin, ja eräs eukko antoi minulle rievun siteeksi.\n\n— Herra Bhaerin täytyy heti nähdä jalkasi ja sitoa se, sanoi rouva\nBhaer ja riensi viereiseen huoneeseen jättäen oven raolleen, niin\nettä Dan kuuli mitä puhuttiin.\n\n— Fritz, poika on tullut.\n\n— Kuka? Dan?\n\n— Niin. Teddy näki hänet ikkunasta ja me huutelimme häntä, mutta\nhän meni pois ja piiloutui heinäkasan taa. Minä löysin hänet sieltä\nhetki sitten nukkumasta — puolikuolleena kivusta ja väsymyksestä.\nHän karkasi kuukausi sitten Pagen luota ja on siitä lähtien ollut\nmatkalla tänne. Ei kuulemma tahtonut näyttäytyä meille, vaan aikoi\njatkaa matkaa kaupunkiin vain nähtyään meidät. Toivo takaisinpääsystä\non varmaan antanut hänelle voimaa voittaa vastukset, ja nyt hän\nodottaa tietoa, annatko hänelle anteeksi ja otatko hänet takaisin.\n\n— Kysyikö hän sitä?\n\n— Hänen silmänsä kysyivät, ja kun minä herätin hänet, hän sanoi kuin\neksynyt lapsi: \"Äiti Bhaer, minä olen tullut kotiin.\" Minulla ei\nollut sydäntä moittia häntä, vaan otin hänet kuin karanneen karitsan\ntakaisin katraaseen. Saanhan minä pitää hänet, Fritz?\n\n— Saat tietysti! Tämähän todistaa, että olemme voittaneet pojan\nsydämen, enkä tahtoisi enää lähettää häntä pois sen kummemmin kuin\nomaa Robianikaan.\n\nPari kyyneltä, jotka vähitellen olivat kertyneet Danin silmiin, vieri\nalas pitkin likaisia poskia. Kukaan ei nähnyt niitä, sillä Dan pyyhki\nne kiireesti pois; mutta luultavasti tuona hiljaisena hetkenä Danin\nvanha epäluulo näitä hyviä ihmisiä kohtaan häipyi ikipäiviksi. Hän ei\npuhunut mitään, päätti vain mielessään yrittää parastaan.\n\n— Tule katsomaan hänen jalkaansa. Se on luultavasti huonossa\nkunnossa, sillä hän on kävellyt sillä kolme päivää helteessä ja\npölyssä ja haavan ympärillä on ollut vain nutunrepale. Dan on\nsinnikäs poika, ja hänestä tulee vielä kunnon mies.\n\n— Sitä minäkin toivon — sinun vuoksesi. Ja sinun intosi takaa kyllä\nmenestyksen. Minä menen nyt katsomaan pientä spartalaistasi. Missä\nhän on?\n\n— Minun huoneessani, mutta ole hänelle kiltti, vaikka hän olisi\nkuinka yrmeä. Se on ainoa tapa, jolla hänet voittaa. Hän inhoaa\nankaruutta ja kovaa kuria, mutta hellä sana ja kärsivällisyys\ntehoavat häneen niin kuin tehosivat ennen minuunkin.\n\n— Niin kuin sinä nyt olisit ollut samanlainen kuin tuo pojanvintiö!\nsanoi herra Bhaer nauraen ja samalla miltei närkästyneenä.\n\n— Kyllä minä sisimmältäni olin, vaikka käyttäydyinkin toisella\ntavoin. Vaistoan hänen mielenliikkeensä ja luulen ymmärtäväni, mikä\nhäneen vaikuttaa. Olen iloinen siitä, koska minun on sen vuoksi\nhelpompi auttaa häntä.\n\nAstuessaan yhdessä huoneeseen herra ja rouva Bhaer tapasivat Danin\nistumassa pää käsiin painuneena, aivan kuin hän olisi vaipunut syvään\nuneen. Mutta äkkiä hän kohotti päänsä ja koetti nousta, kun herra\nBhaer sanoi ystävällisesti:\n\n— Sinä siis pidät Plumfieldista enemmän kuin Pagen talosta. Hyvä,\nkatsotaan nyt, saammeko me tällä kerralla sinut viihtymään täällä\nparemmin kuin viimeksi.\n\n— Kiitos, sanoi Dan koettaen esiintyä kohteliaasti.\n\n— Nyt katsotaan jalkaa. Ai, onpas pahan näköinen. Meidän täytyy heti\nhuomenna kutsua tohtori Firth. Tuo lämmintä vettä, Jo, ja pehmeätä\nriepua.\n\nHerra Bhaer pesi ja sitoi jalan, ja sillä aikaa rouva Bhaer\nteki sijan talon ainoaan tyhjään vuoteeseen. Se oli pienessä\nvierashuoneessa, jonne päästiin salista ja jossa pojat tavallisesti\nmakasivat sairaina ollessaan, koska he näin saivat olla lähellä rouva\nBhaeria ja näkivät mitä talossa tapahtui. Kun vuode oli valmis,\nherra Bhaer otti Danin syliinsä, kantoi hänet huoneeseen, auttoi\nriisuutumaan, peitteli vuoteeseen ja sanoi isällisesti puristaen\npojan kättä: — Hyvää yötä, poikaseni!\n\nDan vaipui heti uneen ja nukkui sikeästi monta tuntia. Sitten\nhänen jalkaansa alkoi vihloa ja pakottaa. Siihen herättyään poika\nheittelehti levottomana vuoteessa ja koetti olla valittamatta.\n\nYöllä rouva Bhaer kulkea hissutteli ympäri taloa. Hän sulki ikkunoita\nsiltä varalta että tuuli yltyisi, veti hyönteisverkon Teddyn vuoteen\neteen ja katsoi Tommyä, joka joskus käveli unissaan. Hänen tarkka\nkorvansa kuuli Danin hiljaisen valituksen, ja heti paikalla hän\noli pojan luona. Tuskissaan Dan juuri takoi kuumaa tyynyään, kun\nvalokiila tunkeutui ovenraosta hallin läpi ja Jo-rouva astui sisään\nkuin hullunkurinen aave suuri hiusnuttura päälaella ja yllään pitkä\nharmaa yöpuku.\n\n— Koskeeko sinuun, Dan?\n\n— Jalkani on hurjan kipeä, mutta en minä aikonut herättää ketään.\n\n— Minä olen kuin pöllö, joka lentelee aina öisin. Totisesti,\nsinun jalkasi on kuuma kuin kekäle, käärettä täytyy taas kastella,\nsanoi äidillinen pöllö ja lensi pois tuodakseen lisää käärettä ja\nkannullisen jäävettä.\n\n— Kylläpä tekee hyvää, huokasi Dan, kun kääre oli taas paikoillaan.\n\n— Kas niin, koeta nyt nukkua jos voit, äläkä pelästy vaikka näet\nminut uudestaan, sillä vaihdan kääreen jonkin ajan kuluttua.\n\nPuhuessaan Jo-rouva kumartui kohentamaan pojan vuodetta. Hänen\nsuureksi ihmeekseen Dan kiersi silloin kätensä hänen kaulaansa, veti\nkasvot lähemmäksi, suuteli häntä ja mutisi katkonaisesti \"kiitos\".\nJo-rouva ymmärsi kömpelön hyväilyn tarkoituksen, hyväksyi äänettömän\nlupauksen eikä pilannut asiaa hämmästelyllä. Hän muisti vain, ettei\nDanilla ollut äitiä, suuteli pojan ruskeata poskea, joka hellyyden\nosoituksen jälkeen oli puoliksi hautautunut tyynyyn ja sanoi:\n\n— Sinä olet nyt minun poikani, ja jos tahdot, voit tehdä minut siitä\nylpeäksi ja iloiseksi. Nämä sanat Dan muisti kauan.\n\nHiipiessään toisen kerran Danin luo Jo-rouva tapasi hänet syvässä\nunessa. Poika ei herännyt eikä osoittanut mitään kivun merkkejä, kun\nrouva Bhaer vaihtoi käärettä, tuskan juonteet vain lientyivät ja\nkasvoilla kuvastui tyyni rauha.\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai ja talossa oli niin hiljaista, että\nDan heräsi vasta puolen päivän aikaan. Katsellessaan ympärilleen\nhän näki innokkaiden pikku kasvojen kurkistelevan ovenraosta. Hän\nojensi kätensä, ja Teddy hyökkäsi huoneeseen, heittäytyi poikittain\nhänen päälleen ja hihkui: — Minun Danny, minun Danny! ja taputti\nja halaili häntä onnellisena. Pian ilmestyi rouva Bhaerkin tuomaan\naamiaista. Teddy halusi välttämättä tarjoilla. Hän syötti Dania kuin\npikkulasta toisten suureksi huviksi.\n\nSitten tuli tohtori ja onneton spartalainen joutui koville, sillä\nyksi jalkapöydän luista oli mennyt sijoiltaan ja sen paikoilleen\nasettaminen oli niin tuskallista, että pojan huulet olivat valkoiset\nja suuret hikikarpalot kohosivat hänen otsalleen. Mutta hän ei\npäästänyt äännähdystäkään, puristi vain Jo-rouvaa kädestä niin\nlujasti, että se oli punainen vielä kauan aikaa jälkeenpäin.\n\n— Pojan on oltava makuulla ainakin viikko, eikä hän saa astua\njalallaan maahan. Sitten vasta nähdään, pääseekö hän liikkumaan\nkainalosauvojen varassa vai pitääkö hänen pysyä vuoteessa kauemmin,\nsanoi tohtori Firth pistäen laukkuunsa kiiltävät pihtinsä, joita Dan\nei mielellään katsellut.\n\n— Paraneehan se tästä? kysyi Dan pelästyneenä.\n\n— Toivotaan, sanoi tohtori jättäen Danin hyvin masentuneelle\nmielelle, sillä jalan menettäminen on kauhea onnettomuus toimeliaalle\npojalle.\n\n— Älä sure, minä olen oivallinen sairaanhoitaja ja kuukauden päästä\nkävelet jo niin kuin ennenkin, sanoi Jo-rouva toiveikkaasti.\n\nMutta Dan pelkäsi niin rammaksi tulemista, ettei edes Teddyn\nhuolenpito piristänyt häntä. Jo-rouva ehdotti silloin, että pari\npojista tulisi katsomaan häntä, ja kysyi, kenet hän halusi nähdä.\n\n— Natin ja Demin; ja pyytäisin myös hattuni, koska siinä on jotain,\njosta he varmaan pitäisivät. Mahdoitteko te heittää minun nyyttini\nmenemään? kysyi Dan huolestuneena.\n\n— En, se on kyllä tallessa, sillä arvelin siinä olevan kalleuksia.\n\nJo-rouva toi hänen vanhan olkihattunsa, joka oli täynnä perhosia\nja kuoriaisia, ja nenäliinan, johon oli matkan varrella kertynyt\nkummallisia esineitä: linnunmunia sievästi sammalessa, harvinaisia\nkiviä ja simpukankuoria, sienen kappaleita ja pikku rapuja, jotka\nvankeus oli saanut ihan raivoon.\n\n— Saisinko minä pitää näitä jossakin? Herra Hyde ja minä löysimme ne\nja ne ovat loistokappaleita. Seuraisin mielelläni niiden kehitystä.\nSaanko minä? kysyi Dan unohtaen jalkansa nauraessaan ravuille, jotka\nryömivät takaperin peitteellä.\n\n— Tietysti saat; Pollyn vanha häkki on niille omiaan. Älä anna\nniiden nipistää Teddyn varpaita sillä aikaa kun käyn hakemassa sen,\nsanoi Jo-rouva lähtiessään.\n\nNat, Demi ja häkki tulivat yhtaikaa, ja ravut sijoitettiin uuteen\nasuntoonsa sellaisen riemun vallitessa, että pojat unohtivat\njäykistyä tervehtiessään karkulaista. Näille ihastuneille kuulijoille\nDan kertoi seikkailunsa paljon tarkemmin kuin Bhaereille. Sitten hän\nlevitteli saaliinsa ja selitti tarkasti jokaisen esineen. Poikien\ninnokas juttelu hämmästytti ja huvitti rouva Bhaeria, joka oli\nvetäytynyt viereiseen huoneeseen jättääkseen heidät rauhaan.\n\n— Poikahan tietää paljon noista tavaroista, hän on tutkinut niitä\ntarkkaan. Siitäpä pelastus tuleekin! Kun Dan ei välitä kirjoista eikä\nhänelle ole helppo löytää muutakaan ajankulua, pojat voivat hankkia\nhänelle kiviä ja kovakuoriaisia. Jos hänestä tulisi luonnontutkija ja\nNatista viulutaiteilija, voisin olla ylpeä näiden vuosien työstä.\n\nJa Jo-rouva tuijotti hymyillen kirjansa yli ja rakenteli pilvilinnoja\nkuten tyttönä ollessaan, erona vain se, että silloin hän rakenteli\nniitä itseään, nyt muita varten.\n\nNatia kiinnostivat eniten Danin seikkailut, mutta Demiä hänen\nperhosensa ja kovakuoriaisensa. Hän kuunteli Danin kuvauksia niistä\nkuin valloittavaa satua, sillä Dan kertoi hyvin ja oli onnellinen,\nkun hänkin pystyi opettamaan jotain pikku filosofille.\n\nAarteiden joukossa oli piisamin nahka, ja he syventyivät niin\ntämän eläimen pyydystämistapoihin, että itsensä herra Bhaerin oli\ntultava ilmoittamaan Natille ja Demille kävelyllelähdöstä. Kun he\njuoksivat pois, Dan katseli haikeasti heidän jälkeensä, ja herra\nBhaer tarjoutui kantamaan hänet salin sohvalle, että hänkin saisi\nhieman nauttia toisenlaisesta ilmasta ja näköalasta. Kun poika makasi\nmukavasti sohvalla ja talossa oli aivan hiljaista, Jo-rouva istuutui\nhänen lähelleen näyttämään Teddylle kuvia. Nyökäten aarteisiin, joita\nDan vielä piti kädessään, hän kysyi kiinnostuneena:\n\n— Mistä olet saanut kaikki tietosi noista?\n\n— Minä olen aina pitänyt elukoista, mutta en tiennyt niistä\npaljonkaan ennen kuin herra Hyde kertoi.\n\n— Kuka on herra Hyde?\n\n— No, hän on sellainen mies, joka kiertelee metsissä ja tutkii näitä\nasioita — en tiedä miksi heitä sanotaan — ja kirjoittaa sammakoista\nja kaloista ja muista. Hän asui Pagen luona ja pyysi usein minua\nauttamaan. Se oli mukavaa, sillä hän kertoi kaikenlaista ja oli\nhurjan viisas. Toivottavasti tapaan hänet vielä joskus.\n\n— Sitä minäkin toivon, sanoi Jo-rouva, sillä Danin kasvot olivat\nkirkastuneet ja hän oli niin innostunut, ettei tavanmukaisesta\njuroudesta ollut tietoakaan.\n\n— Hän sai linnut tulemaan luokseen, eivätkä oravat ja jänikset\npelänneet häntä yhtään. Hän ei ikinä tehnyt niille pahaa, ja ne\ntunsivat hänet ihan selvästi. Oletteko koskaan kutittanut sisiliskoa\noljella? kysyi Dan innoissaan.\n\n— En, mutta kutittaisin kyllä mielelläni.\n\n— Minäpä olen, ja on hirveän hauska katsella, miten se ojentelee ja\nkiemurtelee, sisiliskot pitävät siitä kovasti. Herra Hyde kutitteli\nniitä, sai käärmeen kuuntelemaan vihellystään ja tiesi tarkkaan,\nmilloin mikin kasvi kukkii, eivätkä ampiaiset pistäneet häntä, ja\nhän kertoi ihmeellisiä juttuja kaloista ja perhosista ja Intiasta ja\nvuoristoista.\n\n— Taisit niin mielelläsi kuljeskella herra Hyden kanssa, että\nunohdit kokonaan herra Pagen, sanoi Jo-rouva ovelasti.\n\n— Niin unohdinkin. Minua raivostutti, kun piti kylvää ja äestää, sen\nsijaan että olisi saanut kuljeksia herra Hyden kanssa. Page sanoi\nherra Hydea hassuksi, kun tämä vahtasi tuntikaupalla jotakin lintua\ntai kalaa.\n\n— Niinpä niin, Page on maanviljelijä eikä voi pitää luonnontutkijan\ntyötä kovin suuressa arvossa, ei ainakaan yhtä hyödyllisenä kuin\nomaansa. Kuules nyt, jos tosiaan pidät noista asioista, kuten\nilokseni uskon, saat ruveta oikein tutkimaan niitä ja kirjat auttavat\nsinua siinä. Mutta haluan sinun tekevän siinä ohessa muutakin ja\noikein tunnollisesti vielä, muuten saat vähitellen katua ja aloittaa\ntaas alusta.\n\n— Minä koetan, sanoi Dan nöyrästi ja hiukan pelästyen vakavasti\nesitettyä vaatimusta, sillä hän ei pitänyt lukemisesta, mutta oli\nilmeisesti lujasti päättänyt päntätä päähänsä kaiken, mitä äiti Bhaer\nvain halusi.\n\n— Näetkö tuon lipaston, jossa on kaksitoista laatikkoa? kuului\nseuraava yllättävä kysymys.\n\nDan katseli pianon kummallakin puolella olevia vanhanaikaisia\nlipastoja. Hän tunsi ne hyvin, sillä hän oli usein nähnyt niiden\nmonista laatikoista ilmestyvän kauniita nauhanpätkiä, nauloja,\nmonenvärisiä papereita ja muita hyödyllisiä tavaroita. Hän nyökkäsi,\nja Jo-rouva jatkoi:\n\n— Etkö usko, että noissa laatikoissa olisi hyvä säilyttää kokoamiasi\nmunia, kiviä, kuoriaisia ja liskoja?\n\n— Loistavasti! Mutta saanko minä tosiaan sotkea paikat tavaroillani,\nniin kuin herra Page sanoi, huudahti Dan ja katseli vanhaa huonekalua\nsilmät loistaen.\n\n— Sellaisesta sotkusta minä pidän. Jos en pitäisi, en toki\nluovuttaisi sinulle kaappejani. Minä pidän arvossa lasten kalleuksia\nja mielestäni niitä pitää kohdella kunnioittavasti. Teen nyt\nsopimuksen kanssasi, ja toivon että pidät sen kunniassa. Tässä on\nkaksitoista laatikkoa, yksi jokaista kuukautta kohden, ja saat ne\nsitä mukaa kuin olet täyttänyt pienet velvollisuutesi. Jotkut näistä\nlaatikoista on jo jaettu neljään osaan, ja minä annan jakaa loputkin,\nniin saat osaston kutakin viikkoa varten. Kun sinulla on laatikko\ntäynnä harvinaisia ja kauniita esineitä, minä olen niistä yhtä ylpeä\nkuin sinäkin, ehkä ylpeämpikin, sillä samalla kun katselen sinun\nkiviäsi, sammaleitasi ja koreita perhosiasi, näen sinun toteuttavan\nhyviä päätöksiäsi, karsivan virheitäsi ja pitävän lupauksesi.\nSuostutko siihen?\n\nDan ei sanonut mitään, mutta hänen katseensa puhui enemmän kuin\nparhaatkaan sanat. Äiti Bhaer ymmärsi hänen ilmeensä, veti auki\nylimmän laatikon, pyyhki siitä pölyt ja asetti sen kahden tuolin\nvaraan pojan eteen sanoen reippaasti:\n\n— Aloitetaanpa heti ja pannaan nämä sievät kuoriaiset varmaan\ntalteen. Kuten näet, näihin lokeroihin sopii aika paljon. Perhoset\nja kuoriaiset minä kiinnittäisin neuloilla reunoihin, missä ne ovat\nhyvässä turvassa, ja pohjalle jää vielä tilaa raskaammille esineille.\nAnnan sinulle rihmaa, puhdasta paperia ja neuloja, että saat selväksi\ntämän viikon urakan.\n\n— Mutta enhän minä voi mennä ulos mitään keräämään, sanoi Dan\nkatsellen surkeana jalkaansa.\n\n— Se on totta; mutta äläs huoli. Tämä viikko menee aarteiden\njärjestelyyn ja uskallanpa ennustaa, että pojat tuovat sinulle\nkuormakaupalla itikoita, jos vain pyydät.\n\n— Eivät ne osaa ottaa oikeita lajeja. Sitä paitsi jos minä\nmakaan päivät päästään, en voi tehdä työtä, en oppia enkä ansaita\nlaatikoitani.\n\n— On monta läksyä, jotka voit oppia maatessasikin ja lisäksi voit\ntehdä minulle pieniä palveluksia.\n\n— Mitä palveluksia?\n\n— Voit oppia olemaan kärsivällinen ja iloinen tuskista huolimatta\nja vaikka et saakaan leikkiä. Voit viihdyttää Teddyä, keriä lankaa,\nlukea minulle kun ompelen ja suorittaa monia askareita ilman että\nsinun tarvitsee käyttää jalkaasi. Sillä tavoin päivät kuluvat\nnopeasti eivätkä mene ihan hukkaan.\n\nSilloin Demi juoksi sisään toisessa kädessään iso perhonen ja\ntoisessa ruma pieni rupisammakko.\n\n— Katso, minä löysin nämä, eivätkö olekin komeita? läähätti Demi\nhengästyneenä.\n\nDan nauroi sammakolle ja sanoi, ettei hänellä ollut sille paikkaa,\nmutta perhonen oli kovin kaunis, ja sen hän tahtoi kokoelmaansa.\n\n— Jos sen täytyy kuolla, niin annetaan sille pisara kamferia, sanoi\nJo-rouva ottaen pullon esille.\n\n— Minä tiedän, herra Hyde tappoi ne aina myrkyllä. Ja Dan tipautti\nhellävaroen pisaran hyönteisen päähän, jolloin vaaleanvihreät siivet\nlepattivat hetken ja pysähtyivät.\n\nTuskin tämä murhenäytelmä oli päättynyt, kun Teddy huusi\nmakuuhuoneesta:\n\n— Äitii! Iso rapu syö pikkuista!\n\nDemi juoksi apuun tätinsä kanssa ja tapasi Teddyn haltioissaan\ntuolilla pomppimassa; kaksi pikku rapua ryömi lattialla, jonne ne\nolivat päässeet häkin ristikoiden välistä. Kolmas oli takertunut\nhäkin yläosaan ilmeisesti hengenhädässä, sillä sen alapuolella\navautui surullinen vaikkakin samalla hullunkurinen näky. Isoin rapu\nsyödä ratusteli veljeään aivan kylmäverisesti. Onnettoman uhrin\nsakset oli kiskottu irti ja se oli käännetty selälleen. Iso rapu\npiteli sen selkäkilpeä toisessa saksessaan ja vedettyään sen leukansa\nalle kuin lautasen pisteli siitä kaikessa rauhassa herkkupaloja\ntoisella saksellaan pysähtyen silloin tällöin pyörittämään varsien\npäissä olevia silmiään ja lipomaan kapeaa kieltään ja maiskuttelemaan\nsuutaan hullunkurisesti. Jo-rouva kantoi häkin Danin nähtäväksi ja\nDemi vangitsi kulkurit vanhaan pesuvatiin.\n\n— Minä päästän nämä ukkelit vapaiksi, ei niitä voi pitää täällä\nsisällä, sanoi Dan silminnähtävästi pahoillaan.\n\n— Kyllä minä hoidan niitä, kunnes sinä paranet, kun vain sanot\nkuinka. Ne voivat ihan hyvin olla minun kilpikonnasäiliössäni,\nsanoi Demi, jonka mielestä nämä pikku elävät olivat vielä\nmielenkiintoisempia kuin hänen omat kilpikonnansa. Niinpä Dan\nselitti, mitä ravut tarvitsevat ja miten ne elävät, ja Demi lähti\nviemään niitä uuteen kotiin ja uuteen seuraan.\n\n— Kyllä hän on kiltti, sanoi Dan, laittaessaan huolellisesti\nensimmäistä perhosta laatikkoon.\n\n— Niin hänen pitäisi ollakin, hänen hyväkseen on tehty paljon.\n\n— Hänellä on sukulaisia, jotka ovat auttaneet ja neuvoneet häntä.\nMinulla ei ole ollut, huokasi Dan.\n\nEntinen aika tuli harvoin hänen mieleensä, mutta nyt hänestä tuntui\nkuin hän olisi jotenkin jäänyt osattomaksi.\n\n— Minä tiedän sen, ystäväiseni, ja siksi en odotakaan sinulta samaa\nkuin Demiltä, vaikka hän on nuorempi. Me autamme nyt sinua minkä\nvoimme ja yritämme opettaa sinulle, kuinka ihminen voi itse parhaiten\nauttaa itseään. Oletko unohtanut, kuinka isä Bhaer neuvoi sinua viime\nkerralla täällä ollessasi pyrkimään hyväksi ja pyytämään Jumalalta\nsiihen apua?\n\n— En, kuului hyvin hiljaa.\n\n— Haluatko vielä yrittää?\n\n— Haluan, vielä hiljemmin.\n\n— Minä luotan siihen, ja tiedän kyllä, pidätkö uskollisesti\nlupauksesi, sillä ihmiset, jotka uskovat näihin asioihin, ymmärtävät\nsanoittakin, onko korkeimman apua pyydetty.\n\nAnnettuaan Danille luettavaksi \"Croftonin koulupojat\" Jo-rouva jätti\nhänet tunniksi yksin, mutta kävi tuon tuostakin katsomassa häntä. Dan\nei yleensä välittänyt lukemisesta, mutta tähän kirjaan hän innostui\nniin, että hämmästyi, kun pojat palasivat kävelyltä. Daisy antoi\nDanille kimpun metsäkukkia, ja Nan tahtoi välttämättä tuoda hänelle\nillallisen. Maatessaan sohvalla Dan näki avoimesta ovesta pojat,\njotka istuivat pöydän ääressä ja virnistelivät hänelle ystävällisesti\nvoileipää syödessään.\n\nHerra Bhaer kantoi Danin aikaisin vuoteeseen, ja Teddy tuli\nyöpukusillaan sanomaan hyvää yötä.\n\n— Saanko minä sanoa iltarukoukseni Dannylle, hän kysyi, ja kun äiti\nvastasi: — Saat toki, hän polvistui ja risti pulleat kätensä ja\nsanoi hiljaa:\n\n— Hyvä Jumala, siunaa kaikkia ja auta minua hyväksi.\n\nSitten hän lähti huoneesta hymyillen unisena äitinsä olan yli.\n\nMutta kun iltakeskustelu oli päättynyt, iltalaulu laulettu ja talo\nhenki viihtyisää sunnuntairauhaa, Dan makasi huoneessaan valveilla,\npohti uusia ajatuksia ja tunsi uusien toiveiden ja pyrkimysten\nmyllertävän sydämessään. Rakkaus ja kiitollisuus olivat aloittaneet\ntyön, jonka elämänkoulu ajan mittaan päättäisi.\n\n\n\n\n11\n\nTEDDY-SETÄ\n\n\nViikon verran Dania kuljetettiin sohvan ja vuoteen väliä. Se oli\npitkä ja raskas viikko, sillä loukkaantunutta jalkaa särki aika ajoin\nkovasti. Paikallaanolo oli myös perin ikävää toimeliaasta pojasta,\njoka halusi kiihkeästi päästä nauttimaan kesästä. Mutta Dan koetti\nparhaansa ja muut auttoivat häntä, kukin tavallaan. Niin kului aika,\nja lauantaiaamuna hänen vaivansa palkittiin, kun hän kuuli tohtorin\nsanovan:\n\n— Jalka on parantunut paremmin kuin luulinkaan. Antakaa pojalle\nkeppi, alkakoon vain liikuskella täällä sisällä.\n\n— Eläköön! huusi Nat ja ryntäsi ulos kertomaan toisille hyvää\nuutista.\n\nKaikki olivat iloisia, ja päivällisen jälkeen koko joukko kerääntyi\nkatsomaan, kun Dan harppoi kepin varassa muutaman kerran edestakaisin\nsalissa ja asettui sitten kuistille, jossa hänellä oli jonkinlainen\nvastaanotto.\n\nHäntä ilahdutti suuresti toisten huomaavaisuus ja hyväntahtoisuus\nja hänen mielihyvänsä kasvoi hetki hetkeltä, sillä pojat kävivät\nkunniatervehdyksellä, pikku tytöt kiidättivät hänelle jakkaroita ja\ntyynyjä ja Teddy vartioi häntä kuin jotakin heikkoa olentoa, joka\nei selviä omin voimin. Heidän istuskellessaan ja seisoessaan vielä\nrappusilla portin eteen pysähtyivät vaunut, joista heilutettiin\nhattua. Rob juosta piipersi portille minkä jaloistaan pääsi ja huusi\ntäyttä kurkkua:\n\n— Teddy-setä, Teddy-setä!\n\nKaikki pojat Dania lukuunottamatta karkasivat hänen jälkeensä\nkoettaen joutua ensimmäisenä avaamaan porttia, ja pian vaunut\npysähtyivät pihalle täynnä poikia, joiden keskellä Teddy-setä istui\nnauraen pieni tyttärensä polvellaan.\n\n— Pysäyttäkää riemuvaunut ja antakaa Jupiterin astua niistä, hän\nsanoi, hyppäsi vaunuista ja juoksi portaille, joilla rouva Bhaer\nseisoi nauraen ja käsiään taputtaen kuin nuori tyttö.\n\n— Mitä kuuluu, Teddy?\n\n— Kaikki hyvin.\n\nSitten he kättelivät ja Laurie-herra antoi Bessin Jo-tädin syliin ja\nsanoi lapsen puristaessa lujasti tätiään kaulasta: — Pikku kähäräpää\noli niin kovasti tulossa tänne, että lähdin tuomaan häntä, varsinkin\nkun itse aivan riuduin halusta nähdä sinua. Tulimme leikkimään\nmuutamaksi tunniksi poikien kanssa ja katsomaan, kuinka jaksaa\n'kenkätalon eukko, jolla on sata lasta ja elämä puuhakasta'.\n\n— Sehän hauskaa! Leikkikää, mutta älkää tehkö mitään pahaa, vastasi\nJo-rouva, kun pojat kerääntyivät Bessin ympärille ihailemaan hänen\nkultaisia kiharoitaan, hienoa pukuaan ja ylhäistä käytöstään,\nsillä pikku 'prinsessa', kuten he sanoivat, ei antanut kenenkään\nsuudella itseään, hymyili vain pojille tätinsä sylistä ja taputti\nheitä suopeasti päähän pikku kätösillään. Kaikki jumaloivat häntä,\nvarsinkin Rob, joka piti Bessiä jonkinlaisena nukkena; hän ei\nuskaltanut koskea tyttöön, koska pelkäsi tämän särkyvän, vaan katseli\nhäntä kunnioittavan välimatkan päästä ja oli onnellinen, kun pikku\nylhäisyys suvaitsi huomata hänet. Koska Bess halusi heti nähdä Daisyn\nkeittiön, Jo-rouva kantoi hänet sinne ja pikku pojat seurasivat\nheitä saattojoukkona. Muut paitsi Nat ja Demi juoksivat kunnostamaan\neläintarhaa ja kasvimaata, sillä Laurie-herra piti aina katselmuksen\nja oli pettynyt, elleivät paikat olleet kunnossa.\n\nPortailla Laurie kääntyi Danin puoleen kuin vanha tuttava, vaikka oli\nnähnyt tämän vain kerran tai pari, ja kysyi:\n\n— Mitenkä jalkasi nyt jaksaa?\n\n— Paremmin.\n\n— Taidat olla jo kyllästynyt sisälläoloon.\n\n— Olenhan minä! Ja Danin katse harhaili pitkin vehmaita mäkiä ja\nmetsiä, jonne hänen mielensä paloi.\n\n— Jospa tekisimme pienen retken ennen kuin toiset palaavat? Nuo isot\nkevyet vaunut ovat kyllin turvalliset ja mukavat, ja siemaus raitista\nilmaa tekee hyvää sinulle. Hae tyyny ja huivi, Demi, ja kannetaan Dan\nvaunuihin.\n\nPojista ajatus oli hirveän hauska ja Dan näytti ilahtuneelta, mutta\näkkiä hän sai odottamattoman hyveellisyydenpuuskan ja kysyi:\n\n— Eihän vain rouva Bhaer pahastu?\n\n— Ei toki, sovimme asiasta hetki sitten.\n\n— Ettehän te puhuneet sellaista, väitti Dan.\n\n— Meillä on tapana lähettää sanattomia viestejä. Parannettu\nsähkötysmenetelmä, näetkös.\n\n— Minä tiedän — silmät. Minä näin, kun te kohotitte kulmianne ja\nnyökkäsitte vaunuihin, ja rouva Bhaer nyökkäsi takaisin ja nauroi,\nselitti Nat arastelematta enää lainkaan Laurie-herraa.\n\n— Oikein. Kas niin, lähdetäänpäs nyt.\n\nJa hetken kuluttua Dan istui mukavasti vaunuissa jalka ojennettuna\nvastakkaiselle penkille, jossa se lepäsi tyynyn päällä käärittynä\nhuiviin; sen oli ylempi taho lennättänyt vaunuihin kuin taikaiskusta\njuuri sillä hetkellä kun sitä kaivattiinkin. Demi kipusi ajajan\npenkille mustan Petterin rinnalle. Nat istui Danin vieressä\nkunniapaikalla ja Teddy-setä halusi istua heitä vastapäätä — muka\nhuolehtimassa kipeästä jalasta, mutta itse asiassa tarkkaillakseen\nkaksia onnellisia pojan kasvoja, jotka olivat aivan erilaiset: Danin\nkulmikkaat, ahavoituneet ja voimakkaat, Natin kaidat, kauniit ja\nmelkein riutuneet, mutta ne olivat puoleensavetävät kasvot, katse oli\nlempeä, otsa korkea.\n\n— Minulla on muuten täällä jossakin kirja, jota ehkä mielelläsi\nkatselisit, sanoi seurueen vanhin poika ja kaivoi istuimen alta\nkirjan, joka sai Danin huudahtamaan:\n\n— Pahus vieköön, kuinka upea! Hän käänteli lehtiä ja näki hienoja\nperhosten, lintujen ja hyönteisten värikuvia. Hän oli niin\nriemuissaan, että unohti kiittää, mutta Laurie-herra ei pahastunut\nsiitä vaan katseli tyytyväisenä pojan vilpitöntä iloa ja kuunteli\nniitä ilonpurkauksia, joita tuttujen hyönteisten näkeminen herätti.\nNat nojasi hänen olkaansa nähdäkseen paremmin, ja Demi käänsi\nhevosille selkänsä osallistuakseen keskusteluun.\n\nKun he tulivat kuoriaisiin, kaivoi Laurie-herra oudon pikku ötökän\nliivintaskustaan, pani sen kämmenelleen ja sanoi:\n\n— Tässä on tuhansia vuosia vanha kuoriainen.\n\nJa sillä aikaa kun pojat tutkivat kummallista kivettymää, joka\nnäytti tosiaan vanhalta ja harmaalta, herra Laurence kertoi, kuinka\nse löytyi erään muumion kääreistä oltuaan vuosituhansia kuuluisassa\nhautakammiossa. Huomattuaan poikien innostuksen hän kertoi\nheille egyptiläisten rakentamista omituisista ja suurenmoisista\nmuistomerkeistä ja matkasta, jonka hän oli tehnyt komeaa Niiliä\npitkin mustien, kauniiden miesten ohjaamassa aluksessa. Hän kertoi\nmiten oli ampunut krokotiileja ja nähnyt ihmeellisiä lintuja ja\neläimiä ja matkustanut autiomaassa kamelilla, joka keinutteli häntä\nkuin myrsky laivaa.\n\n— Teddy-setä kertoo melkein yhtä hyvin kuin isoisä, sanoi Demi\nhyväksyvästi, kun tarina loppui ja pojat katsoivat kertojaan kuin\nlisää pyytäen.\n\n— Kiitoksia, sanoi Laurie-herra arvostaen suuresti Demin kiitosta.\n\n— Tässä minulla on pari pikku esinettä, jotka pistin taskuuni, kun\netsin tavaroitteni joukosta jotain, joka voisi huvittaa Dania, sanoi\nTeddy-setä kaivaen esille hienon nuolenpään ja simpukankuorista\ntehdyn kaulanauhan.\n\n— Voi, kerro meille intiaaneista! pyysi Demi, joka rakenteli\nmielellään intiaanimajoja.\n\n— Dan tietää niistä paljon, lisäsi Nat.\n\n— Varmasti enemmän kuin minä. Kerrohan meille, pyysi Laurie-herra\nnäyttäen yhtä innostuneelta kuin toisetkin pojat.\n\n— Herra Hyde oli asunut intiaanien luona ja osaa puhua monia\nintiaanien kieliä ja pitää niistä, aloitti Dan mielissään\nkehumisesta, mutta vähän hämillään aikuisen kuulijan vuoksi.\n\n— Mitä ne simpukkanauhat ovat? kysyi Demi yläilmoista. Toisetkin\nrupesivat kyselemään, ja ennen kuin huomasikaan, Dan lasketteli\nkaiken minkä oli kuullut herra Hydeltä muutaman viikon takaisen\njokimatkansa aikana. Laurie-herra kuunteli tarkasti, mutta totesi\nitse kertojan kiinnostavammaksi kuin intiaanit; Jo-rouva oli\nkertonut Danista, ja Laurie oli heti mieltynyt tähän karkailevaan\nmetsäläispoikaan.\n\n— Mielestäni teidän poikien olisi hyvä saada ihan ikioma\nmuseo, paikka jonne voisitte kerätä kaikki ne harvinaiset ja\nmielenkiintoiset esineet, joita löydätte, teette tai saatte. Jo-rouva\non liian kiltti välittääkseen, mutta kyllä hänen on vaikeata nähdä\ntalo täynnä kamaa — litrakaupalla itikoita parhaissa maljakoissaan,\nlepakoita naulattuina oven päälle, ampiaispesiä tippumassa ihmisten\nniskaan ja kaikkialla kivikasoja, joilla voisi päällystää vaikka\nkokonaisen kadun. Ei ole montakaan naista, joka kestäisi sellaista.\nVai mitä luulette?\n\nLaurie-herran puhuessa iloinen pilke silmissään pojat nauroivat ja\ntönivät toisiaan, sillä joku oli varmaan kertonut näistä epämukavista\nkalleuksista, eihän hän muuten olisi voinut niistä tietää.\n\n— Mihin ne sitten voisi panna? kysyi Demi.\n\n— Vanhaan vaunuvajaan.\n\n— Mutta sehän vuotaa, eikä siinä ole ikkunoita eikä mitään\nsäilytyspaikkoja tavaroille ja se on täynnä pölyä ja hämähäkin\nverkkoja, aloitti Nat.\n\n— Odottakaahan kun Gibbs ja minä olemme vähän korjanneet vajaa.\nGibbs tulee maanantaina kunnostamaan sitä. Ensi lauantaina minä tulen\nuudestaan, ja silloin järjestetään — tai pannaan ainakin alulle —\npieni sievä museo. Jokainen voi tuoda sinne tavaransa ja saa niille\npaikan. Dan saa olla museon johtaja, koska hän on niin selvillä\nnäistä asioista, ja se on hiljaista, mukavaa työtä nyt kun hän ei voi\npaljon kävellä.\n\n— Siitä tulee hurjan hauskaa, huudahti Nat, ja Danin kasvot\nloistivat kuin aurinko, mutta hän ei puhunut mitään, rutisti vain\nkirjaa rintaansa vasten ja katseli herra Laurencea kuin tämä olisi\nollut maailman suurin hyväntekijä.\n\n— Lähdetäänkö vielä uudestaan? kysyi Petteri heidän tultuaan\nportille kahden verkkaan ajetun kierroksen jälkeen.\n\n— Ei, meidän täytyy olla järkeviä, muuten emme pääse enää ajelulle.\nSitä paitsi minun täytyy katsella taloa, tarkastaa vaunuvaja ja\nkeskustella äiti Bhaerin kanssa ennen kuin lähden, sanoi herra\nLaurence, ja kannettuaan Danin takaisin sohvalle lepäämään ja\nnauttimaan kirjastaan hän meni leikkimään toisten poikien kanssa,\njotka olivat kääntäneet talon ylösalaisin etsiessään häntä.\nJätettyään pikku tytöt keittämään ja paistamaan yläkertaan rouva\nBhaer istahti Danin luo kuuntelemaan tämän innostunutta kertomusta\najelusta, kunnes toiset palasivat pölyisinä, hikisinä ja innoissaan\ntulevasta museosalista.\n\n— Minun on aina tehnyt mieleni perustaa jokin laitos, ja nyt minä\naloitan tällä, sanoi Laurie-herra istahtaen jakkaralle rouva Bhaerin\njalkojen juureen.\n\n— Olethan sinä perustanut jo yhden. Vai miksi sanot tätä? kysyi\nJo-rouva osoittaen poikia, jotka olivat leiriytyneet lattialle heidän\nympärilleen.\n\n— Minä sanon sitä lupaavaksi Bhaer-tarhaksi ja olen ylpeä\nkuuluessani itsekin siihen. Tiedätkö, Dan, että olen tämän koulun\nvanhin oppilas? kysyi Teddy-setä Danilta.\n\n— Minä luulin, että Franz on vanhin, sanoi Dan miettien mitä toinen\ntarkoitti.\n\n— Ei veikkonen. Minä olen ensimmäinen, jonka Jo-rouva otti hoitoonsa\nja minä olin niin kuriton, ettei hän ole vieläkään saanut minua\nmieleisekseen, vaikka on uurastanut vuodesta vuoteen.\n\n— Silloin hänen täytyy olla hirveän vanha! sanoi Nat viattomasti.\n\n— Hän vain aloitti niin aikaisin. Tyttöparka, hän oli vasta\nviidentoista alkaessaan kasvattaa minua, ja minä tein hänen elämänsä\nniin kauheaksi, että kumma kun hän ei ole raajarikko, harmaapäinen\ntai ihan näännyksissä, sanoi Laurie-herra nauraen.\n\n— Älä, Teddy; et saa parjata itseäsi tuolla tavalla, vastasi\nJo-rouva sipaisten tummakiharaista päätä, joka nojasi hänen polveaan\nvasten, sillä Teddy oli yhä hänen 'poikansa'. — Ilman sinua ei\nPlumfieldissa olisi koulua. Onnistuttuani niin hyvin sinun suhteesi,\nhyvä herra, rohkenin toteuttaa lempisuunnitelmani. Pojat saavatkin\nkiittää sinua kaikesta ja antaa perustajan kunniaksi uuden laitoksen\nnimeksi 'Laurencen museo', eikö niin, pojat? hän lisäsi iloisesti\nkuin entisaikojen Jo-tyttö.\n\n— Hyvä, hyvä! kiljuivat pojat.\n\n— Minä olen nälkäinen kuin karhu; onko mitään hyvää suuhunpantavaa?\nkysyi Laurie-herra, kun huuto lakkasi ja hän oli juhlallisesti\nkumartaen ottanut kiitokset vastaan.\n\n— Demi, menepäs pyytämään Pöpöltä piparkakkulaatikko. Välipalat ovat\nkyllä vastoin sääntöjä, mutta olkoot, tilaisuuden kunniaksi kaikki\nsaavat piparkakkuja, sanoi Jo-rouva, ja kun laatikko tuli, hän jakoi\nniitä avokätisesti koko joukolle.\n\n— Varjelkoon, minähän olen unohtanut isoäidin nyytin! huudahti\nLaurie-herra äkkiä suu täynnä piparkakkua ja juoksi vaunujen luo.\nPalatessa hänellä oli kädessään iso valkoinen käärö, ja kun se\navattiin, tuli esiin kokoelma eläimiä, lintuja ja somia esineitä,\njotka oli leikattu piparkakkutaikinasta ja paistettu kauniin\nruskeiksi.\n\n— Näitä on yksi jokaiselle, ja kirjeestä selviää kuka minkin saa.\nIsoäiti ja Hanna ovat leiponeet ne, ja minua ihan kylmää, kun\najattelen, mikä minut olisi perinyt, ellen olisi muistanut antaa\nniitä.\n\nKakut jaettiin sitten ilon ja riemun vallitessa: Dan sai kalan, Nat\nviulun, Demi kirjan, Tommy aasin, Daisy kukan, Nan vanteen ja Emil\ntähden, koska mahtaili sillä, että opiskeli tähtitiedettä. Mutta\nparas oli Franzin raitiovaunu, sillä hänen suurin huvinsa oli tehdä\nraitiovaunuretkiä. Pumppu sai lihavan possun ja pikku väki lintuja,\nkissoja ja jäniksiä, joilla oli mustat korinttisilmät.\n\n— Nyt minun täytyy lähteä. Missä minun pieni kähäräpääni on? Äiti\nrientää jo kohta hakemaan meitä, ellen vie tyttöä ajoissa kotiin,\nsanoi Teddy-setä, kun viimeinenkin piparkakun murunen oli kadonnut.\n\nNuoret neidit olivat menneet puutarhaan, ja sillä aikaa kun Franz\netsi heitä, Jo ja Laurie keskustelivat portailla.\n\n— Miten pikku pyryharakka menestyy? Laurie kysyi, sillä hänestä\nNanin kepposet olivat mainioita, eikä hän koskaan väsynyt\nkiusoittelemasta niillä Jo-rouvaa.\n\n— Erinomaisesti; hän käyttäytyy jo aika mukiinmenevästi ja alkaa\nhuomata, kuinka vallaton on ollut.\n\n— Eivätkö pojat yllytä häntä kujeisiin?\n\n— Yllyttävät, mutta minä koetan puhumalla vedota Naniin, ja hän on\nviime aikoina paljon kehittynyt. Näithän miten sievästi hän tervehti\nsinua ja kuinka kiltti hän oli Bessille. Daisyn esimerkki vaikuttaa\nhäneen, ja olen varma, että muutama kuukausi saa ihmeitä aikaan.\n\nTässä Jo-rouvan selitys katkesi lyhyeen, sillä nurkan takaa syöksyi\nNan neljän pojan valjakolla hurjaa vauhtia kannoillaan Daisy, joka\nveti Bessiä käsikärryissä. Ravatessaan siinä tomupilven keskellä\nhatutta päin ja hiukset valloillaan, piiskat läiskyen ja kärryt\njyristen tytöt näyttivät villi-ihmisiltä.\n\n— Siinä ne mallilapset nyt ovat! Olipa onni, etten tuonut rouva\nCurtisia katsomaan, miten teidän koulussanne opetetaan hyviä\nkäytöstapoja; hän ei olisi ikinä tointunut näin järkyttävästä näystä,\nsanoi herra Laurence nauraen sydämellisesti ystävänsä ennenaikaiselle\nilolle.\n\n— Naura vain, mutta vielä minä onnistun. Minä sanon niin kuin se\nprofessorisi ennen vanhaan: \"Vaikka koe epäonnistui, sääntö pitää\nkuitenkin paikkansa\", sanoi Jo-rouva yhtyen Laurien nauruun.\n\n— Nanin esimerkki taitaakin tarttua Daisyyn eikä päinvastoin.\nKas vain pikku prinsessaa, hän on täysin unohtanut arvokkuutensa\nja kirkuu siinä missä toisetkin. Nuoret neidit, mitä tämä nyt on\nolevinaan? ja herra Laurence pelasti pikku tyttärensä ilmeisestä\nvaarasta, sillä hevoset hyppivät villisti hänen ympärillään\nkuolaimiaan pureskellen tytön heiluttaessa pitkää piiskaa molemmin\nkäsin.\n\n— Meillä oli kilpa-ajot, ja minä voitin, hihkui Nan.\n\n— Olisin minäkin voinut juosta kovemmin, mutta pelkäsin että Bess\nputoaa, kirkui Daisy.\n\n— Hei, menkää siitä! huusi prinsessa sivaltaen piiskallaan niin,\nettä hevoset kiisivät tiehensä eivätkä enää näyttäytyneet.\n\n— Kallis tyttäreni, lähdetään pois tästä huonotapaisesta joukosta,\nennen kuin sinä menet kokonaan pilalle. Hyvästi, Jo! Ensi kerralla\nnäen kai pojillasi parsimukset käsissä.\n\n— Se ei vahingoittaisi heitä vähääkään. Minä en anna periksi, muista\nse, sillä yritykseni menevät aina muutaman kerran myttyyn ennen\nkuin ne onnistuvat. Terveisiä Amylle ja äitikullalle! huusi Jo,\nkun vaunut lähtivät liikkeelle. Viimeiseksi Laurie näki Jo-rouvan\nlohduttelemassa Daisya, joka oli hävinnyt kilpailun, ja ilmeisesti\nhän tuntui olevan mielipuuhassaan.\n\nInnostus oli suuri koko viikon, kun vaunuvajaa kunnostettiin. Työ\nkävikin joutuin, vaikka pojat olivat lakkaamatta kyselemässä,\nneuvomassa ja häiritsemässä. Vanha Gibbs oli ratkeamaisillaan,\nmutta hänen onnistui kaikesta huolimatta saada työnsä valmiiksi.\nPerjantai-iltana kaikki oli kunnossa — katto korjattu, hyllyt\npaikoillaan, seinät valkaistu, peräseinässä iso ikkuna, josta tulvi\nvaloa ja avautui kaunis näköala joelle, niityille ja etäisille\nvuorille. Suuren oven yläpuolelle oli maalattu punaisin kirjaimin:\n'Laurencen museo'.\n\nKoko lauantaiaamun pojat suunnittelivat, miten järjestäisivät\ntavaransa museoon, ja kun herra Laurence tuli mukanaan akvaario,\njohon Amy-rouva oli kuulemma kyllästynyt, heidän riemullaan ei ollut\nrajoja.\n\nIltapäivä kului järjestelypuuhissa, ja kun juoksu, tavaroitten\nraahaaminen ja vasaran pauke päättyi, kutsuttiin naisväki\ntutustumiskäynnille.\n\nMuseo oli kerrassaan viehättävä, ilmava, puhdas ja valoisa.\nHumalaköynnös värisytti lehtiään avoimen ikkunan ympärillä, keskelle\nlattiaa oli sijoitettu kaunis akvaario, jossa suikerteli siroja\nvesikasveja ja jossa kultakalat välähtelivät. Ikkunan molemmin\npuolin oli rivi hyllyjä odottamassa poikien kalleuksia. Danin korkea\nkaappi oli sijoitettu ison oven eteen, koska vain pientä ovea\nkäytettiin. Kaapin päällä oli kummallinen intiaanien epäjumala,\nhirveän ruma mutta mielenkiintoinen. Vanha herra Laurence oli\nlähettänyt sen sekä hienon kiinalaisen dšonkin täysissä purjeissa;\nveneelle löytyi sopiva paikka huoneen keskellä olevalla pitkällä\npöydällä. Renkaassa sen yläpuolella keikkui elävän näköisenä rouva\nBhaerin lahjoittama Polly-papukaija, joka oli kuollut vanhuuttaan\nja huolellisesti täytetty. Seiniä koristivat käärmeennahka, iso\nampiaispesä, tuohikanootti, pitkä rihmallinen linnunmunia, etelän\nharmaasta sammalesta tehty seppele, muutamia lepakoita ja iso\nkilpikonnan kuori. Demi oli lahjoittanut kokoelmaan strutsinmunan ja\ntarjoutunut vapaaehtoisesti esittelemään museota vieraille, jos tarve\nvaati. Kiviä oli kertynyt niin paljon, että vain osa niistä voitiin\nsijoittaa simpukankuorten lomaan hyllyille, loput ladottiin nurkkiin,\njotta Dan joutohetkinään saisi tutkia niitä.\n\nJokainen halusi antaa jotakin, yksinpä Silaskin pyysi lähettämään\nkotoaan täytetyn metsäkissan, jonka oli nuorena tappanut. Se oli\nkyllä koinsyömä ja repaleinen, mutta kun se pantiin korkealle\njalustalle ehjä puoli ulospäin, se näytti oikein hienolta. Keltaiset\nlasisilmät välkkyivät ja suu irvisti niin luonnollisesti, että Teddy\nihan vapisi pelosta tuodessaan tieteen alttarille oman uhrinsa,\nkallisarvoisen silkkimadon kotelon.\n\n— Hienoa. En olisi ikinä uskonut, että meillä on näin paljon\nharvinaisia esineitä. Minä annan tämän, ja se onkin komea, vai mitä?\nSaadaan vielä paljon rahaa pääsymaksuista, kun ruvetaan näyttämään\nmuseota ihmisille.\n\nViimeisen huomautuksen lisäsi Jack siihen keskusteluun, jota perhe\nkävi huonetta tarkastellessaan.\n\n— Museoon on vapaa pääsy, ja jos sillä aiotaan keinotella, minä\nmaalaan nimeni peittoon oven kamanasta, sanoi Laurie-herra kääntyen\näkkiä, ja Jack toivoi, että olisi hillinnyt kielensä.\n\n— Nyt avauspuhe, museoherra! komensi Jo-rouva.\n\n— En minä, olen niin ujo. Pidä itse, kun olet tottunut puhumaan,\nvastasi herra Laurence vetäytyen ovelle päin. Mutta äiti Bhaer sai\nhänet kiinni, ja vilkaistuaan kahtatoista likaista käsiparia hän\nsanoi nauraen:\n\n— Jos minä pitäisin nyt puheen, se koskisi saippuan puhdistavia\nominaisuuksia. Kuulepas nyt, laitoksen perustajana sinun on tosiaan\nesitettävä joitakin opettavaisia ajatuksia, joille me sitten\nosoitamme hurjasti suosiota.\n\nNähdessään ettei ollut pelastusta, herra Laurence katsoi päänsä\npäällä riippuvaa Pollya aivan kuin etsiäkseen inspiraatiota\nloistavahöyhenisestä lintuvanhuksesta, istahti sitten pöydän reunalle\nja sanoi mukavaan tapaansa:\n\n— On tosiaan yksi asia, jonka haluan sanoa teille, pojat. Toivoisin\nnäet että museosta olisi yhtä paljon hyötyä kuin huvia, ja silloin\nei pelkkä harvinaisten ja kauniiden tavaroiden näytteille paneminen\nriitä. Teidän on myös luettava niistä, niin että ymmärrätte asian ja\nvoitte vastata, jos joku pyytää teiltä lähempiä tietoja. Minä olen\nitsekin aikoinani harrastanut keräilyä, ja olisi hauskaa, jos joku\npalauttaisi mieleeni kaiken, mitä tiesin ennen vanhaan. Vaikka en\nminä silloinkaan paljon tiennyt, muistathan Jo? Tässä meillä on Dan,\njolla on loputtomasti juttuja linnuista, kuoriaisista ja paljosta\nmuusta. Antaa hänen pitää huolta museosta, ja kerran viikossa toiset\nsaavat kirjoittaa aineen tai pitää esitelmän jostakin eläimestä,\nkivilajista tai kasvista. Se olisi meistä kaikista hauskaa ja samalla\nkartuttaisitte tietojanne. Mitä professori sanoo siihen?\n\n— Minusta ajatus on mainio, ja minä autan poikia minkä voin. Mutta\nhe tarvitsevat tietokirjoja, eikä meillä taida olla niitä paljonkaan,\nsanoi herra Bhaer suunnitellen jo mielessään hauskoja ja luentoja\ngeologiasta, josta hän erityisesti piti.\n\n— Onko tuo kirja sinusta hyödyllinen, Dan? kysyi herra Laurence\nosoittaen kaapin päällä olevaa isoa avointa kirjaa.\n\n— On toki. Siinä kerrotaan kaikki, mitä haluan tietää hyönteisistä.\nToin sen tänne nähdäkseni, miten perhoset on kiinnitettävä. Ja minä\npanin siihen päällyspaperit, ettei se likaannu, vastasi Dan ja sulki\nkirjan peläten lainaajan ehkä pitävän häntä huolimattomana.\n\n— Annapas sitä vähän tänne, sanoi Laurie-herra, otti kynänsä\nja kirjoitti kirjaan Danin nimen. Asettaessaan sen eräälle\nnurkkahyllylle, jossa ei ollut muuta kuin täytetty pyrstötön lintu,\nhän sanoi:\n\n— Tässä on alku museokirjastolle. Minä hankin tänne lisää kirjoja ja\nDemi saa pitää ne järjestyksessä. Missähän mahtavat olla ne pienet,\nhauskat kirjat, joita me ennen luimme, Jo. \"Hyönteiset rakentajina\"\n— tai jokin sen niminen kertoi muurahaisten taisteluista,\nmehiläiskuningattarista, sirkoista jotka syövät reikiä vaatteisiin,\nvarastavat maitoa tai tekevät muita kolttosia.\n\n— Ne ovat kotona ullakolla. Minä pyydän lähettämään ne tänne ja\nsitten me paneudumme luonnonhistoriaan oikein sydämen halusta, lupasi\nJo-rouva auliisti.\n\n— Eikö sellaisista asioista ole vaikea kirjoittaa? kysyi Nat, joka\nvihasi ainekirjoitusta.\n\n— Ehkä aluksi, mutta pian se alkaa tuntua hauskalta. Jos sinusta\nnämä aiheet ovat vaikeita, mitä olisitkaan sanonut sellaisesta, joka\nkerran annettiin kolmitoistavuotiaalle tytölle. Aineen nimi oli näet\n\"Themistokleen, Aristideen ja Perikleen keskustelu Delos-liitolta\nsaatujen varojen käytöstä Ateenan kaunistamiseksi\", sanoi Jo-rouva.\n\nPojat ähkyivät jo kuullessaan pitkän otsikon ja herroja nauratti\naiheen mielettömyys.\n\n— Kirjoittiko hän siitä? kysyi Demi kunnioittavasti.\n\n— Kirjoitti, mutta voitte kuvitella, miten hirveä työ siinä oli.\n\n— Sen aineen olisin halunnut lukea, sanoi herra Bhaer.\n\n— Ehkä löydän sen vielä. Kävin näet samaa koulua kuin tuo tyttö, ja\nJo-rouva näytti niin veitikkamaiselta, että jokainen arvasi, kuka se\ntyttö oli ollut.\n\nPoikien mielestä Jo-rouvan otsikko kuulosti niin pelottavalta, että\nsen rinnalla tulevien aineiden kirjoittaminen tuntui lastenleikiltä.\nKeskiviikkoilta varattiin esitelmille, joksi pojat halusivat sanoa\nesityksiään, koska jotkut heistä ilmoittivat, että he puhuisivat\nmieluummin aiheestaan kuin kirjoittaisivat. Herra Bhaer lupasi antaa\nsalkun kirjoitusten säilyttämistä varten, ja rouva Bhaer sanoi\nosallistuvansa ilomielin tilaisuuksiin.\n\nSitten likakourainen seurakunta meni pesulle. Viimeisenä kulki herra\nBhaer yrittäen rauhoittaa hätääntynyttä Robia, jolle Tommy oli\nuskotellut, että vesi oli täynnä näkymättömiä hirviöitä.\n\n— Minusta sinun suunnitelmasi on oikein hyvä, kunhan et vain herkeä\nliian anteliaaksi, Teddy, sanoi Jo-rouva, kun he jäivät kahden. —\nKuten tiedät, useimmat näistä pojista joutuvat täältä lähdettyään\nitse ansaitsemaan leipänsä, joten ei ole hyväksi totuttaa heitä liian\nhelppoon elämään.\n\n— Yritän olla kohtuullinen, mutta suo minulle sentään hiukan huvia.\nOlen joskus kurkkuani myöten täynnä liikeasioita, mutta piristyn\nheti, kun saan hullutella poikiesi kanssa. Tuosta Danista minä pidän,\nJo. Hän on umpimielinen jurrikka, mutta hänellä on haukan katse, ja\nkunhan saat hänet vähän kesytetyksi, hänestä on sinulle paljon iloa.\n\n— Hauskaa, että ajattelet niin. Ja kiitoksia vain kovasti, että olet\nollut niin kiltti hänelle, varsinkin tässä museoasiassa. Se pitää\nhänet hyvällä tuulella niin kauan kuin hänen jalkansa on kipeä ja\nantaa minulle tilaisuuden vähän helliä ja hyvitellä poikaraiskaa.\nMistä saitkin noin hauskan ajatuksen? kysyi rouva Bhaer kääntyen\nvielä kerran katsomaan huonetta.\n\nLaurie tarttui Jo-rouvan käsiin ja katsoi häntä niin, että toiselle\nkihosivat kyynelet silmiin.\n\n— Rakas Jo! Minä tiedän, mitä äidittömän pojan elämä on, enkä voi\nkoskaan unohtaa mitä sinä ja kotiväkesi olette vuosien varrella\nminulle tehneet.\n\n\n\n\n12\n\nSINIVATUKAT\n\n\nEräänä elokuun iltapäivänä kalisteltiin huikeasti peltisankoja,\njuoksenneltiin edestakaisin ja pidettiin tiukkaa vaaria eväistä,\nsillä pojat laittautuivat retkelle sinivatukoita poimimaan, ja he\nvarustautuivat kuin olisi kysymys vähintään Luoteisväylän etsimisestä.\n\n— No niin, pojat, nyt matkaan niin hiljaa kuin voitte, sillä Rob on\nturvallisesti poissa tieltä eikä näe teitä, sanoi Jo-rouva sitoessaan\nDaisyn leveälierisen hatun nauhoja ja napittaessaan suurta sinistä\nesiliinaa, jonka sisään Nan kokonaan katosi.\n\nMutta hänen suunnitelmansa ei onnistunut, sillä Rob oli kuullut\nhälinän, päättänyt hänkin lähteä ja varustautunut senmukaisesti\najattelemattakaan, ettei häntä huolittaisi. Joukko oli pihalla, kun\npikku mies marssi alakertaan paras hattu päässään, kädessä korea\nsanko ja kasvot tyytyväisyydestä loistaen.\n\n— Voi taivas! Nyt tulee kohtaus, huokasi rouva Bhaer, joka tiesi\nvanhimman poikansa olevan joskus varsin hankala.\n\n— Minä olen valmis, sanoi Rob asettuen paikoilleen riviin niin\nautuaan tietämättömänä erehdyksestään, että oli vaikea oikaista häntä.\n\n— Matka on aivan liian pitkä sinulle, kultaseni. Jää sinä kotiin\nminun seurakseni, aloitti hänen äitinsä.\n\n— Onhan sinulla Teddy. Minä olen jo iso poika ja jaksan kävellä;\nsinä lupasit, että pääsen mukaan, kun tulen isommaksi, ja nyt minä\nolen iso, penäsi Rob, ja hänen kasvonsa alkoivat peittyä pilveen.\n\n— Me menemme takaniitylle asti emmekä rupea raahaamaan sinua\nperässämme, sanoi Jack, joka ei ollut suopea pikkupojille.\n\n— Ei minua tarvitse raahata, minä juoksen ja pysyn mukana. Voi,\näiti, anna minun mennä! Minä poimin uuden sankoni täyteen ja tuon\nkaikki sinulle. Anna nyt, äiti, minä olen kiltti, rukoili Rob katsoen\näitiinsä niin onnettomana ja vetoavasti, että tämän sydän alkoi\nheltyä.\n\n— Mutta sinulle tulee kuuma ja väsyt niin, ettei sinulla ole\nhauskaa. Odota kunnes minäkin lähden, ollaan sitten koko päivä ja\nsinä saat poimia marjoja niin paljon kuin haluat.\n\n— Et sinä koskaan lähde, kun sinulla on aina kiire, enkä minä jaksa\nenää odottaa. Minä lähden nyt ja tuon sinulle marjoja. Poimiminen on\nhauskaa ja minä tahdon uuden sankoni täyteen marjoja, nyyhkytti Rob.\n\nIsot kyynelet tippuivat uuteen sankoon ja uhkasivat täyttää sen\nsuolavedellä, ja tuo murheellinen näky liikutti syvästi naisväkeä.\nÄiti taputti itkijää selkään, Daisy tarjoutui jäämään kotiin Robin\nseuraksi ja Nan sanoi topakkaan tapaansa:\n\n— Antaa hänen tulla, minä kyllä pidän huolen hänestä.\n\n— En hätäilisikään, jos Franz olisi mukana, mutta hän on nyt isän\nkanssa heinässä, enkä minä oikein luota teihin toisiin, aloitti rouva\nBhaer.\n\n— Niitty on kaukana, pisti väliin Jack.\n\n— Minä kyllä kantaisin hänet, jos pystyisin kävelemään. — Kunpa\npääsisinkin mukaan, huokasi Dan.\n\n— Kiitoksia vain, poika kulta, mutta sinun on huolehdittava omasta\njalastasi. Mutta odottakaapas, ehkä asia sittenkin järjestyy. Ja\nsamassa rouva Bhaer juoksi alas portaita esiliinaansa heiluttaen.\n\nSilas oli juuri menossa heinähäkkeineen niitylle, mutta kääntyi\ntakaisin ja suostui heti, kun rouva Bhaer pyysi häntä viemään koko\njoukon niitylle ja noutamaan marjastajat kello viideltä.\n\n— Työnne vähän kärsivät, mutta älkää välittäkö, korvaamme vaivanne\nsinivatukkapiirailla, sanoi Jo-rouva, joka tiesi hyvin Silaksen\nheikon kohdan.\n\nSilaksen päivettyneet kasvot kirkastuivat ja hän nauraa hekotti:\n\n— Hehee! Vai että piirakkaa... Totta maar minä lähden.\n\n— No niin, pojat, olen järjestänyt niin, että te kaikki pääsette,\nsanoi rouva Bhaer juostuaan tyytyväisenä takaisin.\n\n— Pääsenkö minäkin? kysyi Dan ilahtuneena.\n\n— Ajattelin erityisesti sinua. Ole varovainen ja anna marjojen olla.\nSinähän voit istua paikoillasi ja tarkkailla luontoa, josta tiedät\nniin paljon mielenkiintoista, sanoi rouva Bhaer muistaen, kuinka\nystävällisesti Dan oli tarjoutunut kantamaan Robia.\n\n— Minä pääsen mukaan! hoki Rob riemusta hyppien ja helisytti\nsankonsa kantta kuin kastanjettia.\n\n— Niin pääset, ja Daisyn ja Nanin on katsottava sinun perääsi.\nTulkaa ladolle kello viideksi, kun Silas tulee hakemaan teidät.\n\nRob heittäytyi äitinsä kaulaan ratki kiitollisena ja lupasi\nolla poimimatta ainoatakaan marjaa suuhunsa. Sitten koko tusina\nkuormattiin heinärattaille, jotka vierivät jyristen pois; ja\nsäteilevimmät noista kasvoista olivat Robin, joka istui tilapäisten\npikku äitiensä välissä ja hymyili koko maailmalle heiluttaen parasta\nlakkiaan, jota äidillä ei ollut sydäntä ottaa häneltä pois tänä\nriemun päivänä.\n\nRiemukas iltapäivä se olikin huolimatta kaikista pikku\nonnettomuuksista, joita tällaisilla retkillä sattuu. Tommyä seurasi\ntietysti kova onni: hän törmäsi ampiaispesään ja sai piston; mutta\nhän oli tottunut vaivoihin ja kesti kivun miehuullisesti, Daisy näki\nkäärmeen ja juostessaan sitä pakoon kaatoi puolet marjoistaan, mutta\nDemi auttoi häntä saamaan astian taas täyteen ja kertoili samalla\nmatelijoista peräti oppineesti. Ned putosi puusta ja repi takkinsa,\nEmil ja Jack olivat iskeneet silmänsä samaan sinivatukkoon, ja heidän\nratkoessaan kiistakysymystä puhdisti Pumppu sukkelaan koko pensaan ja\njuoksi sitten Danin turviin. Tämä nautti ruhtinaallisesti elämästään.\nSauva ei ollut enää tarpeen, ja Dan oli ratki onnellinen huomattuaan\njalkansa kestävän niin hyvin, että sillä saattoi kierrellä ympäri\nsuurta niittyä, joka oli täynnä mielenkiintoisia kantoja ja kiviä.\nRuohikossa vilisi pikku eläimiä ja ilmassa tanssivat tutut hyönteiset.\n\nMutta iltapäivän jännittävin seikkailu sattui Nanille ja Robille, ja\nse säilyi kauan perheen puheenaiheena. Tutkittuaan niityn päällisin\npuolin, saatuaan hameeseensa kolme palkeenkieltä ja revittyään\nkasvonsa happomarjapensaassa Nan alkoi kerätä marjoja, jotka\nloistivat kuin mustat palloset matalissa vatukkapensaissa. Hänen\nsormensa liikkuivat kerkeästi, mutta koska astia ei täyttynyt hänen\nmielestään kyllin nopeasti, hän etsiskeli yhä parempia paikkoja sen\nsijaan että olisi poiminut uutterasti ja kärsivällisesti kuten Daisy.\nRob seurasi Nania, sillä tämän liikkuvuus miellytti häntä enemmän\nkuin serkun kärsivällisyys, ja hänkin halusi löytää suurimmat ja\nparhaat marjat äidille.\n\n— Vaikka poimisin kuinka, ei astia vain täyty, ja minua jo väsyttää,\nnurisi Rob pysähtyen lepuuttamaan lyhyitä sääriään ja alkaen miettiä,\nettei sinivatukoiden poimiminen ollutkaan niin hauskaa kuin hän oli\nkuvitellut. Aurinko helotti. Nan hyppi sinne tänne kuin heinäsirkka\nja marjat kaatuivat maahan melkein sitä mukaa, kuin hän sai ne\nastiaan, sillä sanko keikahti usein ylösalaisin hänen taistellessaan\npensaitten kanssa.\n\n— Viime kerralla kaikki varret tuolla raunion takana olivat ihan\ntäynnä. Siellä on luolakin, johon pojat tekivät tulen. Poimitaan\nsiellä äkkiä astiat täyteen, ja mennään sitten luolaan piiloon, niin\ntoiset saavat etsiä meitä, sanoi Nan seikkailunhaluisena.\n\nRob suostui heti, ja kiivettyään raunion yli he juoksivat loivaa\nrinnettä ja katosivat pian kivenjärkäleiden väliseen vesakkoon.\nMarjoja oli runsaasti ja lopultakin he saivat astiansa kukkuroilleen.\nSiellä oli varjoista ja viileää ja lapset sammuttivat janonsa\nsammaleisesta lähteensilmästä.\n\n— Nyt mennään luolaan istumaan ja syödään eväät, sanoi Nan\ntyytyväisenä, kun heitä oli onnistanut näin hyvin.\n\n— Osaatko sinä sinne? kysyi Rob.\n\n— Tottakai. Olen ollut siellä kerran ja aina minä paikat muistan.\n\nRob rauhoittui ja seurasi sokeasti Nania, joka johdatti hänet yli\nkivien ja puunrunkojen monien mutkien jälkeen pieneen kallion\nhalkeamaan, jossa mustuneet kivet todistivat joskus pidetyn tulta.\n\n— No, eikös olekin mukava paikka? kysyi Nan ja kaivoi esille\nvoileivän, joka oli varsin litistynyt oltuaan nuoren neidin taskussa\nnaulojen, ongenkoukkujen, kivien ja muiden sinne kuulumattomien\nesineiden kanssa.\n\n— On, mutta luuletko että ne löytävät meidät pian täältä? kysyi Rob,\njonka mielestä varjoisa kallionhalkeama tuntui aika kolkolta.\n\n— En usko, sillä heti kun kuulen heidän huutavan, minä menen piiloon\nja annan heidän etsiä.\n\n— Mutta ellei kukaan tulekaan?\n\n— Älä välitä; minä osaan kyllä itsekin kotiin.\n\n— Onkohan kotiin pitkäkin matka? kysyi Rob katsellen kenkiään, jotka\nolivat pitkästä rämpimisestä raamuuntuneet ja kastuneet.\n\n— Kai kymmenen kilometriä, vastasi Nan, jolla oli epämääräinen\nkäsitys välimatkoista, mutta vankka usko omiin voimiinsa.\n\n— Eiköhän lähdetä jo, ehdotti Rob vähän ajan päästä.\n\n— Minä en lähde ennen kuin olen puhdistanut marjani, ja Nan aloitti\nurakan, joka Robista tuntui loputtomalta.\n\n— Mutta sinähän lupasit pitää minusta huolta! huokasi Rob nähdessään\nauringon äkkiä painuvan kukkulan taa.\n\n— Minähän pidän sinusta niin hyvää huolta kuin voin. Äläkä hyvä\nlapsi marise, minä olen kohta selvä, sanoi Nan.\n\nNiinpä pikku Rob istahti odottamaan huolestuneena mutta\nkärsivällisesti, sillä pahoista aavistuksistaan huolimatta hän luotti\nNaniin.\n\n— Alkaa tulla jo pimeä, hän sanoi kuin itsekseen, kun hyttynen puri\nhäntä ja sammakot läheisessä suossa virittivät iltakonserttinsa.\n\n— Varjelkoon, niin tuleekin. Tule, lähdetään heti paikalla, muuten\ntoiset jättävät, huudahti Nan, joka nostettuaan katseensa marjoista\nvasta huomasi, että aurinko oli laskenut.\n\n— Minä kuulin aikaa sitten torven äänen; ehkä ne huutelivat meitä,\nsanoi Rob paarustaessaan oppaansa jäljessä, kun tämä kiipesi jyrkkää\nrinnettä.\n\n— Mistä se kuului? kysyi Nan pysähtyen äkkiä.\n\n— Tuolta. Rob osoitti likaisella sormellaan aivan väärään suuntaan.\n\n— Mennään tätä tietä niiden luo, sanoi Nan pyörähtäen ympäri ja\nalkoi ravata pensaikon halki vähän huolissaan, sillä lehmänpolkuja\noli niin paljon, ettei hän enää muistanut, mitä pitkin oli tultu.\n\nYli kivien ja kantojen he ryntäsivät pysähtyen silloin tällöin\nkuuntelemaan torven ääntä, jota ei voinutkaan enää kuulua, koska\nsoittaja oli ollut vain ammuva lehmä.\n\n— Minä en muista tuota kivirauniota — muistatko sinä? kysyi Nan\nistahtaen kumpareelle lepäämään ja saadakseen selvän, missä he olivat.\n\n— Minä en muista mitään, mutta minä tahdon kotiin, sanoi Rob niin\nvärisevällä äänellä, että Nan kietoi kätensä hänen ympärilleen ja\nnosti hänet viereensä istumaan sanoen vakuuttavasti:\n\n— Minä kävelen niin lujaa kuin ikinä pääsen, kultaseni. Älä itke,\nkun tullaan isolle tielle, minä kannan sinua.\n\n— Missä se tie on? Rob pyyhki silmänsä nähdäkseen sen.\n\n— Tuon suuren puun takana. Etkö muista, että Ned putosi siitä.\n\n— Niin putosikin. Odottavatkohan ne meitä? Minä tahtoisin ajaa\nkotiin — etkö sinäkin? sanoi Rob piristyneenä ja laahusti kohti ison\nniityn laitaa.\n\n— En, minä kävelen mieluummin, vastasi Nan varmana ettei muutakaan\nkeinoa ollut ja yrittäen valmistautua koettelemukseen.\n\nUusi pitkä taival tihenevässä hämärässä ja uusi pettymys, sillä kun\nhe tulivat puun luo, he huomasivat, ettei se ollutkaan se puu, johon\nNed oli kiivennyt, eikä tietä näkynyt mailla halmeilla.\n\n— Ollaanko me eksyksissä? kysyi Rob surkeana.\n\n— Vain vähän. On kai parasta huutaa, kun en oikein tiedä, mitä tietä\nolisi kuljettava.\n\nHe kirkuivat äänensä käheiksi, mutta muuta vastausta ei kuulunut kuin\nsammakkojen kurnutusta.\n\n— Tuolla on toinen iso puu, joka taitaakin olla se oikea, sanoi Nan\nmieli masentuneena, vaikka koettikin puhua rohkaisevasti.\n\n— En minä jaksa enää kävellä. Kengät painavat niin, etten minä jaksa\nastua enää askeltakaan, sanoi Rob istahtaen lopen uupuneena kivelle.\n\n— Sitten meidän täytyy jäädä tänne yöksi. Minä en välitä, kunhan ei\nvain tule käärmeitä.\n\n— Minä pelkään käärmeitä. Minä en tahdo olla täällä yötä. On ikävää\nolla eksyksissä, Nan. Robin kasvot vääristyivät itkuun, mutta äkkiä\nhänen mieleensä juolahti jotain ja hän sanoi luottavaisesti:\n\n— Äiti tulee kohta ja löytää minut; hän löytää aina.\n\n— Ei hän tiedä, missä me olemme.\n\n— Ei hän tiennyt silloinkaan, kun minut oli suljettu jääkellariin,\nmutta hänpä löysi minut. Kyllä hän varmasti tulee, vastasi Rob niin\nluottavaisesti, että Nankin alkoi uskoa ja istuutui hänen viereensä\nsanoen katuvaisena:\n\n— Että meidän pitikin erota toisista.\n\n— Sinä houkuttelit minua, mutta ei se mitään — äiti pitää minusta\nsittenkin, sanoi Rob tarrautuen pelastusankkuriinsa, kun muu toivo\npetti.\n\n— Minulla on nälkä. Syödään marjoja, ehdotti Nan hetken hiljaisuuden\njälkeen, kun Rob oli alkanut torkkua.\n\n— Niin minullakin, mutta en minä voi syödä niitä, koska lupasin\nkaikki äidille.\n\n— Mutta sinun täytyy, jos kukaan ei tule etsimään meitä, sanoi Nan,\njoka tällä hetkellä halusi vastustaa kaikkea ja kaikkia. — Jos me\njoudumme olemaan täällä monta päivää, niin saamme syödä kaikki marjat\nkoko metsästä ja sitten nääntyä nälkään, hän lisäsi julmasti.\n\n— Minä syön sassafraasipuuta. Minä tiedän ison puun, ja Dan kertoi,\nettä oravat kaivavat sen juuria ja syövät niitä, ja minusta on mukava\nkaivaa, vastasi Rob pelkäämättä uhkaavaa nälkäkuolemaa.\n\n— Niin, ja voidaanhan me pyydystää sammakoita ja keittää niitä. Isä\non kerran syönyt niitä ja ne olivat kuulemma hirveän hyviä, lisäsi\nNan, jota tämä sinivatukkaniitylle eksyminen alkoi viehättää.\n\n— Missä me keitämme ne? Eihän meillä ole tultakaan.\n\n— En minä vaan tiedä; ensi kerralla otan kyllä tulitikkuja taskuun,\nsanoi Nan harmissaan, kun sammakkokeiton tiellä oli moinen este.\n\n— Eikö tulta voi sytyttää tulikärpäsillä? kysyi Rob toiveikkaasti,\nkun näki niiden lentelevän kuin siivekkäät kipinät.\n\n— Yritetään. Ja jonkin aikaa kului oikein mukavasti, kun he\npyydystivät kärpäsiä ja koettivat saada niillä syttymään pari\ntaittamaansa oksaa. — On ihmisten petkutusta, että niitä sanotaan\ntulikärpäsiksi, kun niillä ei kuitenkaan saa tulta, sanoi Nan\nheittäen äkäisenä menemään onnettoman tulikärpäsen, joka oli\nloistanut parhaansa mukaan ja kulkenut nöyrästi oksaa edestakaisin\nmiellyttääkseen innokasta pikku kokeilijaa.\n\n— Kyllä äiti kohta tulee, sanoi Rob, kun he taas olivat olleet kauan\nhiljaa, tarkastelleet tähtiä ja kuunnelleet sirkkojen siritystä.\n\n— En käsitä, miksi Jumala loi ollenkaan yön, kun päivä on niin\npaljon mukavampi, sanoi Nan miettivästi.\n\n— Se on nukkumista varten, vastasi Rob haukotellen.\n\n— Nuku sitten, sanoi Nan Robia taputellen.\n\n— Minä tahdon omaan sänkyyn. Minä tahdon Teddyn luo, parahti Rob,\nkun linnut sirkuttivat hiljaa turvallisissa pikku pesissään.\n\n— Äitisi ei ikinä löydä meitä, sanoi Nan toivottomana, sillä hänestä\noli vaikeata odottaa mitään kärsivällisesti. — On niin pimeää, ettei\nhän näe meitä.\n\n— Jääkellarissakin oli ihan pimeä, ja minua pelotti niin, etten edes\nhuutanut, mutta hän näki minut; varmasti hän näkee minut nytkin,\nvaikka olisi kuinka pimeää, vastasi Rob luottavaisesti. Hän nousi\npystyyn kurkistaakseen, mistä päin tulisi apu, joka ei koskaan\npettänyt.\n\n— Minä näen hänet! Tuolla hän on! kiljaisi Rob ja lähti juoksemaan\nminkä väsyneillä kintuillaan pääsi kohti mustaa olentoa, joka\nhitaasti lähestyi. Äkkiä hän pysähtyi, kääntyi ympäri ja hoippuroi\ntakaisin kirkuen kauhuissaan:\n\n— Ei, se on karhu, iso musta karhu! ja piilotti päänsä Nanin helmaan.\n\nHetkeksi Nan lannistui. Ajatus karhun ilmaantumisesta sai hänenkin\nrohkeutensa karisemaan. Ja hän oli syöksymäisillään suin päin pakoon,\nkun lempeä \"muu\" muutti hänen pelkonsa iloksi, ja hän sanoi nauraen:\n\n— Sehän on lehmä, Rob, se sama musta lehmä, jonka näimme\niltapäivällä.\n\nIlmeisesti lehmä oudoksui, että kaksi pientä ihmislasta liikuskeli\nsen laitumella iltapimeässä, ja tuli ystävällisesti kysymään syytä\nsiihen. Lapset saivat taputella sitä, ja se katseli heitä kosteilla\nsilmillään niin ystävällisesti, että Nan joka ei pelännyt mitään\nmuuta eläintä kuin karhua, päätti lypsää sen.\n\n— Silas on opettanut minua, ja marjanmaito maistuu hyvältä, hän\nsanoi, ja tyhjennettyään marjat sangosta hattuunsa hän ryhtyi\nrohkeasti työhön Robin seisoessa vieressä ja toistaessa hänen\nkomennuksestaan runoa:\n\n    \"Poika ja lehmä pellolla\n    loikoivat nälissänsä.\n    Lehmä soitteli kellolla\n    ja poika pilliänsä.\"\n\nMutta näistä kuolemattomista säkeistä oli perin vähän apua, sillä\nhyväntahtoinen lehmä oli jo lypsetty ja sillä oli vain puoli\nsuuntäyttä antaa janoisille lapsille.\n\n— Huss! mene tiehesi, sinä olet vanha kitupiikki, huudahti Nan\nkiittämättömästi ja heitti pettyneenä sikseen turhan yrityksen.\nLehmäparka löntysteli tiehensä ynisten hämmästyneenä ja moittivasti.\n\n— Kumpikin saa tästä tipan, ja sitten meidän täytyy lähteä\nliikkeelle. Nukahdamme jos emme kävele, eivätkä eksyneet ihmiset saa\nnukkua. Muistatko kuinka siinä kauniissa sadussa Hanna Lee nukahti\nlumen alle ja kuoli?\n\n— Mutta eihän nyt ole lunta, sanoi Rob, jonka mielikuvitus ei ollut\nyhtä vilkas kuin Nanin.\n\n— Samantekevää, kävellään kuitenkin ja huudetaan. Jos ei ketään\ntule, piiloudutaan pensaitten alle.\n\nMatkanteko loppui kuitenkin lyhyeen, sillä Rob oli niin uninen, että\nkompasteli yhtä mittaa, ja Nan menetti lopulta kärsivällisyytensä.\nHän oli jo muutenkin poissa suunniltaan siitä vastuusta, johon oli\njoutunut.\n\n— Jos sinä vielä kaadut, niin minä ravistan sinua, sanoi Nan, mutta\nnosti pikku miesparan lempeästi pystyyn.\n\n— Älä, se on kenkien syy — ne ovat niin liukkaat, puolustautui Rob\nja pidätti miehekkäästi kurkkuun nousevan itkun lisäten niin nöyrästi\nja kärsivällisesti, että Nan ihan liikuttui: — Elleivät hyttyset\npurisi näin kauheasti, niin minä nukkuisin siihen asti kun äiti tulee.\n\n— Pane pääsi minun syliini, minä peitän sinut esiliinallani.\nMinua ei pelota, sanoi Nan istahtaen maahan ja koettaen vakuuttaa\nitselleen, ettei vähääkään välittänyt pitenevistä varjoista eikä\nympäriltä kuuluvasta salaperäisestä kahinasta.\n\n— Herätä minut sitten kun äiti tulee, sanoi Rob ja oli hetken päästä\nsikeässä unessa pää Nanin esiliinan alla.\n\nNan-poloinen istui viitisentoista minuuttia tuijotellen ympärilleen\npelokkaasti, ja jokainen sekunti tuntui tunnin pituiselta. Sitten\nalkoi kalpea valo kajastaa vuorten huipuilla ja hän tuumi itsekseen:\n\n— Yö on tainnut jo mennä ja aamu sarastaa. Minä haluan nähdä\nauringon nousun. Kyllä me päivänvalossa löydämme nopeasti kotiin.\n\nMutta ennen kuin pyöreä kuu ennätti nousta kukkulan takaa ja\nhävittää Nanin toiveet, hän nukahti nojaten päätään kuivuneeseen\nsananjalkapensaaseen ja näki suloisia kesäyön unia tulikärpäsistä,\nsinisistä esiliinoista, vatukkavuorista ja Robista, joka kuivasi\nmustan lehmän kyyneliä tämän nyyhkyttäessä:\n\n— Minä tahdon kotiin. Minä tahdon kotiin!\n\nSillä aikaa kun lapset rauhallisesti nukkuivat hyönteisten suristessa\nviihdyttävää tuutulaulua, perheellä oli kotona hirveä hätä.\nHeinähäkki oli tullut kello viideltä niitylle ja kaikki muut paitsi\nJack, Emil, Nan ja Rob odottivat sitä jo latojen luona. Franz oli\najamassa Silaksen sijasta, ja kun pojat kertoivat toisten lähteneen\njalan metsän halki, hän näytti tyytymättömältä ja sanoi:\n\n— Rob olisi pitänyt jättää kyytiin. Hän väsyy niin pitkästä\nkävelystä.\n\n— Sitä kautta on lyhyin matka ja he kantavat häntä, sanoi Pumppu,\njolla oli jo kiire illalliselle.\n\n— Olivatko Nan ja Rob varmasti mukana?\n\n— Olivat tietysti. Minä näin kun he kiipesivät aidan yli ja huusin,\nettä kello on kohta viisi, ja Jack vastasi, että he menevät toista\ntietä, selitti Tommy.\n\n— Hyvä on, nouskaa sitten kärryihin! Ja niin heinähäkki lähti\njyristämään kuormassaan väsyneet lapset ja täpötäydet marjasangot.\n\nJo-rouva tuli levottomaksi kuullessaan retkeläisten jakaantumisesta\nja lähetti Franzin hakemaan Tobylla väsyneitä lapsia kotiin.\nIllallinen oli syöty ja perhe istui tapansa mukaan kuistilla, kun\nFranz palasi hikisenä, pölyisenä ja huolissaan.\n\n— Ovatko he jo kotona? hän huusi pitkän matkan päästä.\n\n— Eivät, vastasi Jo-rouva ja hyppäsi tuoliltaan niin pelästyneen\nnäköisenä, että kaikki toisetkin nousivat ja kokoontuivat Franzin\nympärille.\n\n— Minä en löytänyt heitä mistään, hän aloitti, mutta hänet keskeytti\näänekäs hei-huuto ja Jack ja Emil ilmestyivät talon takaa.\n\n— Missä Nan ja Rob ovat? huusi Jo-rouva tarttuen Emilin käsivarteen.\n\n— En minä tiedä. Eivätkö he sitten tulleet toisten mukana? tämä\nvastasi hämmästyneenä.\n\n— Eivät. George ja Tommy olivat tietävinään, että he lähtivät teidän\nkanssanne.\n\n— Eivät he tulleet. Emme me ole heitä nähneetkään. Me olimme purolla\nuimassa ja kävelimme metsän halki, selitti Jack.\n\n— Ilmoittakaa herra Bhaerille, sytyttäkää lyhdyt ja pyytäkää Silasta\nminun luokseni.\n\nJo-rouva ei sanonut muuta, mutta jokainen tiesi, mitä hän tarkoitti\nja riensi täyttämään käskyä. Kymmenen minuutin kuluttua herra Bhaer\nja Silas olivat matkalla metsään ja Franz ratsasti vanhalla Andyllä\nharavoimaan isoa niittyä.\n\nJo-rouva pisti koriin vähän ruokaa pöydältä ja pienen pullon viinaa\nrohdoskaapista, otti lyhdyn ja pyysi Jackin ja Emilin mukaansa.\nKäskettyään toisten pysyä kotona hän nousi Tobyn selkään ja lähti\nmatkaan avopäin ja leninkisillään. Hän kuuli jonkun juoksevan\nperässä, mutta ei sanonut mitään ennen kuin pysähtyi jonkin matkan\npäässä kuuntelemaan ja huutamaan Nania ja Robia. Silloin lyhdyn valo\nlankesi Danin kasvoille.\n\n— Sinäkö siinä oletkin? Minähän käskin Jackin, sanoi Jo-rouva aikoen\nkäännyttää Danin takaisin hakemaan isompia poikia.\n\n— Minä en antanut hänen lähteä. Hän ja Emil eivät olleet saaneet\nillallista ja minä halusin tulla.\n\nDan otti lyhdyn rouva Bhaerin kädestä ja katsoi häneen hymyillen,\nmutta hänen ilmeensä oli niin vakava ja rohkea, että Jo-rouva tunsi\nsaaneensa luotettavan seuralaisen.\n\nRouva Bhaer hyppäsi Tobyn selästä ja käski Danin nousta satulaan,\nvaikka poika vastustelikin. Sitten he jatkoivat matkaansa pölyistä,\nyksinäistä tietä pysähtyen silloin tällöin huhuilemaan ja\nkuuntelemaan henkeä pidättäen kuuluisiko lasten vastausta.\n\nIsolle niitylle saapuessaan he näkivät siellä lyhtyjä, jotka\nhäilähtelivät pimeässä kuin virvatulet, ja kuulivat herra Bhaerin\nhuutavan: — Nan! Rob! Rob! Nan! Silas huusi ja vihelsi, ja Dan\nkuljeksi Tobyn selässä ristiin rastiin. Eläin näytti ymmärtävän mitä\noli tekeillä ja pujotteli taitavasti pahimpienkin louhikkojen yli.\nVälillä Jo-rouva käski kaikkien olla hiljaa ja sanoi itku kurkussa:\n\n— Ehkä melu säikyttää heitä. Antakaa minun kutsua, Rob tuntee minun\nääneni.\n\nHellällä äänellä hän huuteli Robin nimeä; tuuli kantoi suopeasti\nhänen huutonsa matkojen taa ja etäiset vuoret kertasivat sen hiljaa,\nmutta vastausta ei kuulunut.\n\nTaivas oli mennyt pilveen ja vain silloin tällöin vilahti kuu\nnäkyviin. Taivaanrannalla välähteli salamoita ja etäinen jyminä\nilmoitti, että ukonilma oli tulossa.\n\n— Voi pikkuista Robia, valitteli Jo-rouva harhaillessaan ylös ja\nalas rinnettä kuin kalpea aave Danin pysytellessä uskollisesti hänen\nrinnallaan. — Mitä minä sanon Nanin isälle, jos tytölle tapahtuu\njotakin? Miksi minä päästinkään heidät näin kauas? Fritz, kuuletko\nsinä mitään? Ja kun hiljainen \"en\" tuli vastaukseksi, hän väänteli\nkäsiään niin epätoivoisesti, että Dan laskeutui alas Tobyn selästä,\nsitoi aasin ladon nurkkaan ja sanoi päättävästi:\n\n— Minä käyn lähteellä — ehkä he ovat siellä.\n\nHän kiipesi aidan yli ja riensi eteenpäin niin nopeasti, että rouva\nBhaer tuskin pysyi perässä. Kun he pääsivät lähteelle, poika laski\nlyhdyn alemmas ja näytti riemuissaan Jo-rouvalle pieniä jälkiä\nsammalessa lähteen ympärillä. Rouva laskeutui polvilleen tutkimaan\nniitä ja hypähti pystyyn sanoen innoissaan:\n\n— Tosiaan, nuo ovat Robin kengänjäljet. Tule, he ovat varmaankin\nmenneet tuonne päin.\n\nSe oli vaivalloista etsintää, mutta selittämätön vaisto johdatti\nhätääntynyttä äitiä. Äkkiä Dan huudahti ja sieppasi pienen kiiltävän\nesineen pensaan juurelta. Se oli uuden sangon kansi, joka eksyneiltä\noli pudonnut jo alkusäikähdyksen aikana. Vähän matkan päästä he\nlöysivät Nanin hatun, ja kuljettuaan useaan kertaan paikan ohi he\nviimein keksivät metsän peitossa olevat lapset. Kumpikin nukkui\nmakeasti.\n\nDan ei koskaan voinut unohtaa näkyä, jonka lyhty sinä yönä valaisi.\nHän luuli Jo-rouvan purskahtavan ilosta itkuun, mutta tämä kuiskasi\nvain \"hss!\" ja kohotti varovasti esiliinaa. Sen alta paljastuivat\nRobin pyöreät likaiset kasvot, marjojen tahrimat huulet olivat\nraollaan pojan hengittäessä tasaisesti, vaalea tukka oli liimautunut\notsalle ja likaiset kädet pitivät lujasti kiinni sangosta, joka oli\ntäynnä marjoja.\n\nÄidille kerätyt marjat, joita kaikkien koettelemusten keskelläkin\noli tarkoin varjeltu, liikuttivat syvästi Jo-rouvaa. Hän otti pojan\nsyliinsä ja puhkesi itkemään niin sydämensä pohjasta, että lapsi\nheräsi ja katsoi häneen hämmästyneenä. Sitten Rob muisti, puristi\näitiä kaulasta ja sanoi voitonriemuisesti:\n\n— Minä tiesin, että sinä tulisit! Voi äiti, minulla oli sinua kauhea\nikävä!\n\nSillä aikaa Dan nosti Nanin jalkeille saniaispensaasta. Hän sai\ntytön rauhoittumaan ensi säikähdyksestä ja kuivasi hänen kyynelensä\nsilmissään hellä katse, jota kukaan muu kuin Teddy ei aikaisemmin\nollut nähnyt. Nan nyyhkytti helpotuksesta, tuntui ihanalta kuulla\ntuttuja turvallisia ääniä yksinäisyyden ja pelon jälkeen.\n\n— Tyttö kulta, älä itke! Nyt te olette turvassa eikä tänä yönä\nkukaan saa sanallakaan moittia teitä, sanoi Jo-rouva ja otti Nanin\nsyliinsä suojaten molempia lapsia kuin kanaemo, joka kokoaa eksyneet\npoikansa siipiensä alle.\n\n— Se oli minun syyni ja minä olen kauhea pahoillani. Minä koetin\npitää huolta hänestä ja peittelin hänet nukkumaan enkä koskenut hänen\nmarjoihinsa, vaikka minulla oli kova nälkä. Enkä enää milloinkaan tee\nniin, en milloinkaan, niiskutti Nan hukkumaisillaan katumuksen ja\nkiitollisuuden kyyneliin.\n\n— Huuda nyt toisille, että päästään kotiin, sanoi Jo-rouva, ja Dan\nnousi aidalle ja huusi: — Löydetty, niin että tienoot raikuivat.\n\nSilloin tuli liikettä: tuikkivat valot lähestyivät joka puolelta\nsananjalikossa seisovaa pikku ryhmää. Voi sitä halailua, suukottelua\nja puheensorinaa — sitä hämmästelivät varmaan kiiltomadotkin,\nainakin se hämmästytti hyttysiä, sillä ne surisivat kuin päättömät.\n\nNyt lähdettiin kotiin — ja se vasta oli kulkue: Franz ratsasti\nedellä viemään hyviä uutisia; Dan istui Tobyn selässä näyttäen\ntoisille tietä; Nan sai kyydin Silaksen vahvoilla käsivarsilla ja\nolikin \"nokkelin kuorma\", mitä Silas milloinkaan oli kantanut.\n\nHerra Bhaer tahtoi välttämättä itse kantaa Robin, ja pikku mies istui\nhänen sylissään virkeänä ja jutteli iloisesti kuin sankari konsanaan.\nÄiti käveli rinnalla taputellen häntä milloin mihinkin ja kuunteli\nväsymättä, kun poika yhä uudestaan kertasi:\n\n— Minä tiesin, että äiti tulee.\n\nKuu pilkisti pilvistä heidän saapuessaan puistotielle, ja kaikki\npojat juoksivat huutaen heitä vastaan ja toivat riemusaatossa\nkadonneet lampaat ruokasaliin. Eivätkä eksyneet olleet enää\nhiukkaakaan romanttisia, vaan halusivat illallista hyväilyjen ja\nsuukkojen asemasta. Kun he söivät voileipää ja maitoa, koko talon\nväki seisoi ympärillä katselemassa. Nan oli pian ennallaan ja kertoi\nsuurennellen niistä vaaroista, joista he olivat pelastuneet. Rob\nnäytti täysin uppoutuneen ruokailuun, mutta äkkiä hän laski lusikan\nkädestään ja päästi kauhean porun.\n\n— Kultaseni, mitä sinä itket? kysyi äiti, joka koko ajan oli\npysytellyt hänen lähellään.\n\n— Sitä kun minä eksyin, ulisi Rob, ja onnistui kuin onnistuikin\nsaamaan lopulta kyynelet silmiinsä.\n\n— Mutta sinuthan on löydetty. Nan kertoi, ettet yhtään itkenyt\nmetsässä, ja olin oikein iloinen, että sinä olit niin urhoollinen\npoika.\n\n— Minä pelkäsin niin kovasti etten ehtinyt. Mutta nyt minä tahdon\nitkeä, koska en pidä eksymisestä, selitti Rob suu täynnä leipää ja\nvelliä ja taistellen unta ja mielenliikutusta vastaan.\n\nPojat purskahtivat nauruun kuullessaan selityksen ja Rob katseli\nheitä hämmästyneenä, mutta heidän naurunsa oli niin tarttuvaa, että\nhäneltäkin pääsi kikatus, ja sitten hän laski lusikkansa pöydälle ja\nyhtyi sydämensä halusta yhteiseen iloon.\n\n— Kello on kymmenen. Nyt vuoteeseen joka poika, sanoi herra Bhaer\nvilkaistuaan kelloonsa.\n\n— Ja Luojalle kiitos, ettei tänä yönä ole yhtään vuodetta tyhjänä!\nlisäsi rouva Bhaer katsellen silmät kyynelissä Robia, kun tämä\ntaapersi isänsä syliin. Nan lähti Daisyn ja Demin saattamana heti\nnukkumaan, ja Demistä hän oli heidän joukkonsa ehdoton sankaritar.\n\n— Tätiparka on niin väsynyt, että hänetkin pitäisi kantaa\nyläkertaan, sanoi Franz kohteliaasti kiertäen kätensä Jo-rouvan\nympärille, kun tämä kulki hänen ohitseen pitkästä kävelystä ja\nsäikähdyksestä uupuneena.\n\n— Tehdään kultatuoli, ehdotti Tommy.\n\n— Ei, kiitoksia vain, poikaseni; mutta jonkun olkapäähän minä voisin\nnojata.\n\n— Minun, minun! ja puoli tusinaa poikia työntyi kilvan hänen\nluokseen toivoen tulevansa valituksi.\n\nNähdessään että pojat pitivät sitä kunniatehtävänä, hän valitsi sen\npojista, joka oli sen ansainnut, eikä kukaan nurkunut, kun hän pani\nkätensä Danin olalle ja sanoi niin lämpimästi, että poika punastui\nilosta ja ylpeydestä:\n\n— Dan löysi lapset ja hän saa saattaa minut ylös.\n\nDan tunsi saaneensa runsaan palkkion illan työstä, ei ainoastaan sen\nvuoksi, että hänet oli valittu poikajoukosta ja että hän sai ylpeästi\nnäyttää tietä, vaan siksi, että Jo-rouva sanoi hänelle sydämellisesti\nhuoneensa ovella:\n\n— Hyvää yötä. Jumala sinua siunatkoon.\n\nPikku Rob voi mainiosti seuraavana päivänä, mutta Nanilla oli\npäänsärkyä ja hän loikoi Jo-rouvan sohvalla naarmuiset kasvot\nyltyleensä voideltuina. Tunnonvaivat olivat haihtuneet, ja hän piti\nilmeisesti eksymistä kerrassaan suurenmoisena huvina. Tämä mieliala\nei Jo-rouvasta ollut läheskään paikallaan, sillä hän ei halunnut\ntoista kertaa etsiä lapsiaan öisiltä sinivatukkakentiltä. Hän ei\nollut päättänyt millä tavalla kurittaisi Nania, mutta eräs kertomus\nantoi hänelle hyvän viitteen, ja koska Jo-rouva piti epätavallisista\nrangaistuksista, hän päätti kokeilla sitä.\n\n— Kaikki lapsethan eksyvät, puolusteli Nan Jo-rouvalle aivan kuin\nolisi puhunut tulirokosta tai hinkuyskästä.\n\n— Eivät sentään kaikki, ja toisia ei koskaan löydetä, vastasi\nJo-rouva.\n\n— Etkö sinä itse koskaan eksynyt? kysyi Nan, jonka valppaat\nnappisilmät huomasivat, että hänen totisena ompelevan nuhtelijansa\nilme muuttui suopeammaksi.\n\nJo-rouva myönsi naurahtaen.\n\n— Kerro siitä, pyysi Nan, joka tunsi pääsevänsä keskustelussa voiton\npuolelle.\n\nJo-rouvakin huomasi sen oitis, vakavoitui ja sanoi katuvasti päätään\npudistaen:\n\n— Minä eksyin montakin kertaa, ja tein kepposillani äitiparkani\nelämän ihan kauheaksi, kunnes hän paransi minut.\n\n— Miten? kysyi Nan ja nousi kiinnostuneena istumaan.\n\n— Olin saanut uudet kengät ja halusin välttämättä näyttää niitä, ja\nvaikka oli kielletty, etten saisi poistua puutarhasta, minä karkasin\nkuitenkin ja kiertelin koko päivän ympäri kaupunkia, enkä ymmärrä\nkuinka minua ei tallattu kuoliaaksi. Ja se olikin aikamoinen päivä!\nMinä riehuin puistossa koirien kanssa, soutelin ventovieraiden\npoikien seurassa, söin päivälliseksi pienen irlantilaisen\nkerjäläistytön pussista suolakalaa ja perunoita, ja vihdoin minut\nlöydettiin erään talon portailta nukkumasta kädet ison koiran\nkaulassa. Oli iltamyöhä, minä olin likainen kuin porsas ja uudet\nkengät olivat siekaleina — niin pitkälti olin kuljeskellut.\n\n— Olipa se matka! huudahti Nan valmiina itse tekemään samoin.\n\n— Ei ollut hauskaa seuraavana päivänä, sanoi Jo-rouva varoen\nsilmiään kavaltamasta, kuinka hän vieläkin nautti entisistä\nkepposistaan.\n\n— Antoiko äitisi sinulle piiskaa? kysyi Nan uteliaasti.\n\n— Äiti ei antanut minulle piiskaa kuin yhden ainoan kerran ja\nsilloinkin hän pyysi anteeksi, muuten en ehkä koskaan olisi voinut\nleppyä hänelle, sillä loukkaannuin syvästi.\n\n— Miksi hän pyysi anteeksi? Ei minun isäni koskaan pyydä.\n\n— Kun hän oli piiskannut minua, käännyin ympäri ja sanoin: \"Sinä\nolet itse vihainen ja sinun pitäisi myös saada selkääsi.\" Hän katsoi\nvähän aikaa minua ja sitten hän kiukkunsa asettui. Hän sanoi kuin\nhäpeissään: \"Olet oikeassa, Jo, minä olen vihainen. Miksi minä\nrankaisen sinua kiivaudesta, kun itse näytän niin huonoa esimerkkiä?\nAnna anteeksi, kultaseni, koetetaan auttaa toisiamme paremmin.\" En\nikinä unohda sitä ja se auttoi tehokkaammin kuin tusina selkäsaunoja.\n\nNan istui mietteissään ja pyöritteli rasvapurkkia hetkisen käsissään,\neikä rouva Bhaerkaan enää puhunut, vaan antoi kertomuksen vaikuttaa,\nsillä Nan tajusi aina nopeasti, mitä ympärillä tapahtui.\n\n— Siitä minäkin pidän, sanoi Nan äkkiä. — Mitä äitisi teki kun\nkarkasit?\n\n— Hän sitoi minut narulla sängynjalkaan, ja sain olla koko\npäivän sisällä edessäni kuluneet kengät, jotka muistuttivat minua\ntottelemattomuudestani.\n\n— Se varmaan parantaisi kenet hyvänsä, sanoi Nan, joka rakasti\nvapauttaan yli kaiken.\n\n— Se paransi minut ja eiköhän se paranna sinutkin, sen tähden\naionkin koettaa samaa keinoa, sanoi Jo-rouva kaivaen työpöytänsä\nlaatikosta kerän vahvaa narua.\n\nKeskustelun päätös oli lopullisesti nujertanut Nanin ja hän istui\nmasentuneena, kun Jo-rouva sitoi narun toisen pään hänen vyötärönsä\nympäri ja toisen sohvan käsinojaan.\n\n— Minä en halua sitoa sinua niin kuin jotain tottelematonta koiraa,\nmutta ellet muista opetusta paremmin kuin koira, minun täytyy\nkohdella sinua samalla tavalla.\n\n— Minä tahdonkin, että minut sidotaan kuin — ei, minä tahdon\nleikkiä koiraa, ja Nanin kasvoille ilmestyi huoleton ilme ja hän\nalkoi haukkua kuin koira ja kävellä nelin kontin lattialla.\n\nKiinnittämättä siihen mitään huomiota Jo-rouva antoi hänelle pari\nkirjaa sekä nenäliinan päärmättäväksi ja lähti huoneesta jättäen\nNan-neidin oman onnensa nojaan. Nan ei ollut tyytyväinen tilanteeseen\nja istuttuaan hetken paikoillaan hän koetti avata solmun. Mutta se\noli sidottu lujasti selän taakse esiliinan nauhoihin ja sen vuoksi\nhän alkoi päästellä toista päätä. Se aukesi pian ja kerittyään\nnarun kasaan Nan oli juuri aikeissa karata ikkunasta, kun hän kuuli\nJo-rouva sanovan eteisessä:\n\n— Ei, en minä usko, että hän karkaa, hän on kunniantuntoinen tyttö\nja tietää kyllä, että minä olen tehnyt sen häntä auttaakseni.\n\nSiinä samassa Nan juoksi takaisin ja sidottuaan itsensä taas kiinni\nalkoi kiivaasti ommella. Hetken kuluttua Rob tuli sisään ja ihastui\nniin tähän uuteen rangaistukseen, että haki hyppynuoran ja solmi sen\nsohvan toiseen käsinojaan pitääkseen kohteliaasti seuraa.\n\n— Minäkin eksyin ja minut pitää sitoa niin kuin Nankin, hän selitti\näidilleen, kun tämä näki uuden vankinsa.\n\n— Kyllä sinäkin ansaitset pienen rangaistuksen, sillä tiesit vallan\nhyvin, ettei ollut oikein erota toisista.\n\n— Nan vei minut, aloitti Rob kerkeästi.\n\n— Sinun ei olisi tarvinnut mennä. Onhan sinulla omatunto, ja sinun\ntäytyy oppia kuuntelemaan sen ääntä.\n\n— Niin kai, mutta minun omatuntoni oli ihan hiljaa, kun Nan sanoi:\n\"Mennään aidan yli\", vastasi Rob.\n\n— Pysähdyitkö sinä edes kuuntelemaan sen ääntä?\n\n— En.\n\n— No, sitten et voi puhua mitään.\n\n— Se on kai niin pikkuinen omatunto, ettei se huuda tarpeeksi lujaa,\nlisäsi Rob ajateltuaan hetken asiaa.\n\n— Meidän täytyy vahvistaa sitä, on kauheaa, jos omatunto on heikko.\nSiksi saatkin jäädä tänne päivälliseen asti ja keskustella siitä\nNanin kanssa. Luotan siihen, ettei kumpikaan teistä päästä itseään\nirti ennen kuin minä annan luvan.\n\n— Ei me päästetä, vastasivat molemmat ja tunsivat itsensä vallan\nerinomaisiksi auttaessaan näin itse rankaisemaan itseään.\n\nTunnin verran he olivat oikein kiltisti, mutta sitten he väsyivät\nyhteen ja samaan huoneeseen ja kaipasivat ulos. Koskaan halli ei\nollut näyttänyt niin houkuttelevalta, yksinpä pieni makuuhuonekin\nherätti heissä äkkiä kiinnostusta, ja ilomielin he olisivat ruvenneet\nsiellä telttasille vierassängyn verhojen suojissa.\n\nAvoin ikkuna veti heitä armottomasti puoleensa, koska se oli\ntavoittamattomissa ja ulkomaailma näytti niin ihanalta, etteivät he\ntajunneet, kuinka se koskaan oli voinut tuntua ikävältä. Nan halusi\npäästä juoksemaan nurmikolle ja Rob muisti mielipahakseen, ettei\nollut aamulla syöttänyt koiraansa, ja mietti mitä Pollux-paralle\nkuului.\n\nHe katselivat kelloa, ja Nan laskeskeli minuutteja ja sekunteja; Rob\ntaas oppi kaikki tunnit kahdeksan ja yhden välillä niin hyvin, ettei\nikinä niitä unohtanut. Oli raivostuttavaa haistella ruuan tuoksua,\nkun tiesi että päivälliseksi valmistettiin piirakkaa sinivatukoista\neikä päässyt paikan päälle nappaamaan kunnon osuutta taikinasta ja\nmarjoista. Kun Mary-Ann alkoi kattaa pöytää, lapset olivat haljeta\nuteliaisuudesta koettaessaan kurkkia millaista liharuokaa pöytään\ntuotiin, ja Nan tarjoutui auttamaan Mary-Annia illalla vuoteiden\nsijaamisessa, jos hän saisi vilkaista, oliko vanukkaan päällä\nrunsaasti kermavaahtoa. Rynnätessään ulos luokkahuoneesta pojat\ntapasivat Nanin ja Robin kiskomassa riimujaan kuin villivarsat,\nja heistä oli sekä opettavaa että huvittavaa nähdä edellisen yön\ninnostavien seikkailujen päättyvän tällä tavalla.\n\n— Päästä minut nyt, äiti. Ensi kerralla minun omatuntoni pistää\nkuin neula, ihan varmasti, sanoi Rob, kun kello soi ja Teddy tuli\nsurullisen hämmästyneenä katsomaan häntä.\n\n— Saammepa nähdä, sanoi rouva Bhaer päästäen pojan vapaaksi. Rob\njuoksi riemuissaan salin kautta eteiseen ja sieltä ruokasalin läpi\ntakaisin Nanin luo, jonne pysähtyi tyytyväisyydestä loistaen.\n\n— Saanko minä tuoda Nanille päivällisen? hän kysyi vankitoveriaan\nsäälien.\n\n— Sillä lailla, kiltti poika. Vedä pöytä esiin ja aseta tuoli\npaikoilleen, sanoi Jo-rouva ja kiiruhti tyynnyttämään malttamattomia\npoikia, joilla oli aina päivälliselle tullessaan huikea nälkä.\n\nNan söi yksin ja vietti pitkän iltapäivän sohvaan sidottuna. Jo-rouva\npidensi kyllä köyttä niin, että tyttö pääsi ikkunalle asti. Siinä\nhän seisoikin katsellen poikien leikkiä, ja koko luomakunta nautti\nvapaudestaan. Daisy piti nukeilleen juhlat nurmikolla, niin että Nan\nsaattoi nähdä heidän ilonsa, vaikkei voinut olla itse mukana. Tommy\ntaas teki parhaat kuperkeikkansa huvittaakseen häntä, Demi istui\nportailla lukemassa ääneen, mikä viihdyttikin Nania, ja Dan toi\nNanille pienen rupisammakon ilahduttaakseen toisen mieltä.\n\nMutta mikään ei voinut korvata vapautta. Jo muutaman tunnin vankeus\noli opettanut, kuinka kallis etu vapaus on.\n\nMonenmoiset ajatukset käväisivät Nanin pikku päässä sinä aikana, kun\ntoiset olivat purolla katsomassa Emilin uuden aluksen vesillelaskua.\nOli päätetty, että Nan kastaisi sen, ja hän oli ajatellut rikkoa\npienen pullollisen viinimarjamehua purren keulaan, kun se\nristittäisiin Josephineksi Jo-rouvan mukaan. Nyt hän oli menettänyt\ntilaisuutensa, eikä Daisy suoriutuisi juhlamenoista läheskään\nniin hyvin kuin hän. Kyynelet kihosivat silmiin, kun Nan muisti,\nettä kaikki oli hänen omaa syytään, ja hän sanoi ääneen pullealle\nmehiläiselle, joka hääri keltaisessa ruusunkukassa aivan hänen\nikkunansa alla:\n\n— Jos sinä olet karannut, sinun on parasta mennä heti kotiin, pyytää\näidiltäsi anteeksi ja luvata, ettet enää ikinä karkaa.\n\n— Hauska että annat sille noin hyvän neuvon, ja se taitaakin ottaa\nsen varteen, sanoi Jo-rouva hymyillen, kun mehiläinen levitti\nsiitepölyn tahrimat siipensä ja lensi pois.\n\nNan pyyhkäisi pois pari kirkasta pisaraa, jotka kiilsivät\nikkunalaudalla, ja painautui Jo-rouvan rintaa vasten, kun tämä otti\nhänet polvelleen ja sanoi ystävällisesti — hän oli näet huomannut\npisarat ja tiesi mitä ne merkitsivät:\n\n— Äidilläni oli siis sinunkin mielestäsi hyvä keino parantaa\nkarkureita?\n\n— Oli, vastasi Nan, sillä pitkä hiljainen päivä oli lannistanut\nhänet.\n\n— Toivottavasti minun ei tarvitse koettaa sitä uudestaan.\n\n— Ei tarvitse, sanoi Nan niin totisena, että Jo-rouva oli\ntyytyväinen eikä puhunut enää mitään, sillä hän ei yleensä pilannut\nrangaistusten tehoa pitkillä nuhdesaarnoilla.\n\nSilloin Rob ilmestyi kantaen varovaisesti pikku vuoassa paistettua\ntorttua.\n\n— Tämä on tehty minun marjoistani ja sinä saat siitä puolet, hän\nsanoi hyväntuulisesti. — Tule, pyydetään Mary-Annia jakamaan se\nvalmiiksi, kohta on teeaika.\n\nNan hyppäsi pystyyn, mutta pysähtyi sitten ja sanoi:\n\n— Minä unohdin, enhän minä pääsekään.\n\n— Koeta niin näet, sanoi rouva Bhaer, joka Nanin puhuessaan oli\navannut solmun.\n\nNan huomasi olevansa vapaa ja suudeltuaan rajusti Jo-rouvaa hän\npyrähti tiehensä kuin pieni kehrääjälintu kannoillaan Rob, joka\njuostessaan heilutteli torttua, niin että hillo roiskui.\n\n\n\n\n13\n\nKÄHÄRÄPÄÄ\n\n\nNäiden kuohuttavien tapausten jälkeen palasi Plumfieldiin rauha, jota\nkesti useita viikkoja, sillä isot pojat pelkäsivät, että Nan ja Rob\nsaattaisivat kadota minä päivänä hyvänsä ja pitivät heitä herkeämättä\nsilmällä. Pienet pojat taas olivat kuunnelleet Nanin niin monesti\nkuvailevan kokemiaan vaaroja, että eksyminen alkoi tuntua heistä\nsuurimmalta onnettomuudelta mitä ajatella saattoi, ja he uskalsivat\ntuskin pistää nenäänsä ison portin ulkopuolelle, ettei vain yö\nyllättäisi ja aavemaiset mustat lehmät tulisi ammuen pimeästä.\n\n— Tämä on liian rauhallista kestääkseen kauan, sanoi Jo-rouva, sillä\nvuosien varrella hän oli oppinut, että tyyntä seurasi tavallisesti\nmyrsky. Joku vähemmän viisas nainen olisi kenties ajatellut, että\npojista oli tullut oikeita pyhimyksiä, mutta rouva Bhaer valmistui\nkotoiseen tulivuoren purkaukseen, joka voisi yllättää milloin tahansa.\n\nYhtenä syynä tervetulleeseen hiljaiseloon oli pikku Bessin vierailu.\nVanhemmat olivat lainanneet hänet viikoksi Plumfieldiin lähtiessään\nmatkoille sairaalloisen isoisä Laurencen kanssa. Kähäräpää oli\nrakastettava pikku olento ja poikien mielestä jonkinlainen\npikkulapsen, enkelin ja keijukaisen välimuoto. Hän oli perinyt\nvaalealta äidiltään kullankeltaiset kiharat, jotka verhosivat\nhänet kuin loistava huntu. Niiden kätköstä hän hyvällä tuulella\nollessaan hymyili ihailijoilleen ja niiden taakse hän piiloutui\nloukkaannuttuaan. Isä ei antanut leikata hänen kiharoitaan; ne\nulottuivat vyötärön alapuolelle ja loistivat niin kauniisti, että\nne olivat Demin mielestä kuin silkkiäisperhon kotelon hienon hienoa\nrihmaa.\n\nTietämättään Bess hallitsi nuoria alamaisiaan viisaammin kuin\nmoni todellinen yksinvaltias, sillä hänen lakinsa olivat lempeät\nja hänen valtansa pikemminkin tunnettavissa kuin nähtävissä. Hän\nkäyttäytyi luonnostaan niin sirosti ja hienosti, että vaikutti\nhillitsevästi huolettomaan poikalaumaankin. Kukaan ei saanut koskea\nhäneen kovakouraisesti tai likaisin käsin; Bessin vierailun aikana\nkäytettiin saippuaa enemmän kuin muulloin, sillä pojat pitivät\nsuurimpana kunnianaan saada kantaa hänen ylhäisyyttään.\n\nÄänekästä puhetta Bess ei sietänyt ja riita pelotti häntä. Siksi\npoikien ääneen tulikin heti hillitympi sävy, kun he puhuttelivat\nhäntä. Bess piti siitä, että häntä palveltiin, ja pojat toimittelivat\nnurisematta hänen asioitaan. He pyysivät saada vetää hänen kärryjään,\nkantaa hänen marja-astiaansa tai ojentaa hänelle lautasen pöydässä.\nMikään palvelus ei ollut liian halpa. Tommy ja Ned joutuivat kerran\nriitaan siitä, kumpi saisi kiillottaa pikku prinsessan kengät.\n\nNanille varsinkin teki hyvää viettää viikko näin hyvinkasvatetun\nneidin seurassa, niin pieni kuin tämä olikin. Bessin suurissa\nsinisissä silmissä kuvastui hämmästys ja pelko, kun hän katseli\nkirkuvaa ja pomppivaa rasavilliä. Bess pelkäsi Nania melkein kuin\ntämä olisi ollut villipeto. Tietysti helläsydäminen Nan pahastui.\n— Pyh! Minä en välitä! hän sanoi aluksi, mutta todellisuudessa hän\nvälitti paljonkin. Kuultuaan kerran Bessin sanovan: — \"Beff lakaftaa\nDaify-ferkkua. Daify on kiltti\", hän ravisti viatonta Daisy-parkaa\nniin, että tämän hampaat kalisivat, ja juoksi sen jälkeen latoon\nitkemään.\n\nTässä maailman murjomien yhteisessä pakopaikassa hänen masentunut\nmielensä sai lohdun ja neuvon, mistä lähteestä lie saanutkaan. Ehkä\npääskyset ylhäällä savipesissään visertäessään antoivat hänelle\noppitunnin käyttäytymisessä. Oli miten oli, Nan tuli ladosta\nkesyyntyneenä ja etsi puutarhasta varhaisen omenan, makean, pienen ja\npunaisen, jollaisesta Bess kovasti piti. Tämä rauhanlippu kädessään\nhän lähestyi prinsessaa, ja hänen suureksi ilokseen se otettiin\nvastaan. Ja kun Daisy suuteli häntä anteeksiannon merkiksi, Besskin\nsuuteli, aivan kuin olisi pyytänyt Nanilta anteeksi liiallista\nankaruuttaan.\n\nSen jälkeen he leikkivät yhdessä kiltisti, ja Nan nautti monta\npäivää kuninkaallista suosiota. Varmaan hän aluksi tunsi olevansa\nkuin häkkiin suljettu metsälintu, jonka teki joskus mieli levittää\nsiipensä lentääkseen jonnekin kauas tai laulaa kirkkaimmalla\näänellään pelkäämättä häiritsevänsä pulleaa Daisy-kyyhkyä tai nirsoa,\nkullankeltaista Bess-kanarialintua. Itsehillintä teki Nanille\nkuitenkin hyvää. Nähdessään kuinka jokainen rakasti herttaista ja\nkilttiä pikku prinsessaa hän alkoi jäljitellä tätä, sillä hän kaipasi\nrakkautta ja koetti kaikin keinoin saada sitä osakseen.\n\nRob palvoi Bessiä kuin konsanaan ihailija ja Teddy seurasi häntä kuin\nkoira. Billy-parka oli mielissään, kun sai vain katsella Bessiä, ja\nvaikka Bessiä kiusasi hänen tuijotuksensa, hän soi tuon ilon pojalle\nnurisematta, ymmärrettyään, että Billy oli erilainen kuin toiset ja\nettä häntä oli juuri sen takia kohdeltava erityisen ystävällisesti.\nJackista Bess ei pitänyt, koska tällä oli känsiä ja römeä ääni.\nPumppu ei liioin miellyttänyt häntä epäsiistien pöytätapojensa\nvuoksi, ja poikaparka koettikin parhaansa mukaan olla ahmimatta,\nettei olisi vastenmielinen vastapäätä istuvan siistin pikku neidin\nsilmissä.\n\nNed oli joutunut epäsuosioon ja karkotettu hovista, kun hänen kerran\nnähtiin kiusaavan peltohiiriparkoja. Kähäräpää ei voinut koskaan\nunohtaa tätä surullista näkyä. Hän piiloutui aina hiustensa taa Nedin\nlähestyessä, torjui hänet kuninkaallisella kädenliikkeellä ja sanoi\nmurheellisen vihaisesti:\n\n— Ned on tuhma. Ned leikkafi pikku hiililtä hännät ja hiilet itkivät.\n\nBessin tultua Daisy luopui heti vallasta ja tyytyi nöyrästi\npääkokin asemaan, kun Nan taas pääsi ensimmäisen hovineidin arvoon;\nEmilistä tuli rahaministeri ja hän järjesti yleisistä varoista niin\ntuhlailevasti näytäntöjä, että ne maksoivat kokonaista yhdeksän\npennyä. Franz oli pääministeri, hän hoiti valtion asioita, järjesti\nkuninkaallisia tarkastusmatkoja valtakunnan läpi ja piti kurissa\nvieraat vallat. Demi oli hovin filosofi ja menestyi paremmin kuin\ntämäntapaiset herrat yleensä kruunupäisen parissa. Dan oli prinsessan\nvakituinen armeija ja puolusti loistavasti hänen alueitaan, Tommy\nhovinarri ja Nat altis musikantti.\n\nFritz-setä ja Jo-täti nauttivat tästä rauhallisesta vaiheesta ja\nseurasivat somaa näytelmää, jossa nuori väki tietämättään jäljitteli\naikuisia liittämättä leikkiin kuitenkaan sitä traagisuutta, joka\nsuuremmilla näyttämöillä synkistää tapahtumia.\n\n— He opettavat meitä yhtä paljon kuin me heitä, sanoi herra Bhaer.\n\n— Voi noita lapsikultia! He eivät aavistakaan kuinka monta viitettä\nhe antavat meille siitä, miten heitä itseään olisi kohdeltava, lisäsi\nJo-rouva.\n\n— Olit oikeassa kun halusit tänne tyttöjä. Heillä on hyvä vaikutus\npoikiin. Besshän opettaa pikku karhuja paremmin kuin me osaammekaan,\nsanoi herra Bhaer nauraen, kun näki Tommyn riisuvan hattunsa ja\nheittävän vielä pois Nedinkin hatun poikien saapuessa eteiseen,\nmissä prinsessa ratsasti keinuhevosella Robin ja Teddyn koettaessa\nparhaansa mukaan täyttää ritarin tehtäviä.\n\n— Minä olen saanut toisenkin todistuksen kähäräpään hyvästä\nvaikutuksesta, sanoi Jo-rouva vetäen tuolinsa lähemmäksi\nsohvaa, jossa professori loikoi uurastettuaan koko päivän tässä\nmonipuolisessa puutarhassaan. — Nan inhoaa ompelemista, mutta hän\non ahertanut puoli iltarupeamaa merkillisen pussin kimpussa, johon\naikoo panna kymmenkunta parasta omenaamme viemisiksi, kun Bess lähtee\npois. Minä kehuin häntä siitä, ja hän sanoi: \"Minä ompelen mielelläni\ntoisille, mutta on ihan tyhmää ommella itselleen.\" Otan vihjeestä\nvaarin ja annan hänen tehdä jonkin paidan ja esiliinan rouva Carneyn\nlapsille. Hän on niin hyväsydäminen, että ompelee niitä sormensa\nverille.\n\n— Mutta ei ompelutaito ole enää muodissa, kultaseni.\n\n— Ei valitettavasti. Mutta minun kasvattieni täytyy oppia\nompelemaan, vaikka heidän sitten olisi pakko lyödä laimin latinan tai\nalgebran läksyt tai viisi kuusi muuta ainetta, joilla tyttöjen on\nnykyaikana vaivattava aivoparkojaan. Amy tahtoo tehdä tyttärestään\nkätevän naisen, ja pikku kullanmuru on jo nyt aika taitava käsistään.\nHän on tehnyt äidilleen monta kaunista käsityötä, ja Amy antaa\nniille vielä suuremman arvon kuin tytön muovailemalle nokattomalle\nsavilinnulle, josta Laurie oli niin ylpeä.\n\n— Minäkin tiedän esimerkin prinsessan vaikutusvallasta, sanoi herra\nBhaer katseltuaan, kuinka rouva Bhaer ompeli napin hänen takkiinsa\nselvästi halveksien tyttöjen nykyaikaista kasvatusta. — Jack ei\nhalua kuulua Bessin silmissä samaan vastenmieliseen ihmisryhmään kuin\nPumppu ja Ned, ja siksi hän vähän aikaa sitten tuli pyytämään, että\nsyövyttäisin pois syylät hänen käsistään. Olin aikaisemmin monta\nkertaa ehdottanut sitä, mutta hän ei ollut suostunut. Nyt hän kesti\nurheasti kivun, jotta voisi näyttää tuolle nirsolle ylhäisöneidille\nsileät kädet.\n\nRouva Bhaerin nauraessa jutulle Pumppu tuli kysymään, saisiko hän\nantaa kähäräpäälle äitinsä lähettämiä makeisia.\n\n— Häntä on kielletty syömästä makeisia, mutta jos annat hänelle\nsen sievän makeisrasian, jossa on punainen sokeriruusu sisällä, hän\nihastuu varmasti, sanoi Jo-rouva. Hän ei halunnut riistää Pumpulta\nuhrautumisen iloa, sillä 'lihava poika' tarjosi harvoin makeisiansa\nkenellekään.\n\n— Mutta jos hän syö sen? En haluaisi, että hän sairastuu, sanoi\nPumppu ja katseli hellästi makeisruusua koskematta kuitenkaan siihen.\n\n— Voi, ei hän syö sitä, jos minä sanon, että se on vain\nkatseltavaksi. Hän säilyttää sitä viikkokaupalla eikä hänen\nmieleensäkään tule maistaa sitä. Pystyisitkö sinä sellaiseen?\n\n— Miksen pystyisi. Minä olen paljon vanhempikin kuin hän, sanoi\nPumppu loukkaantuneena.\n\n— Yritetään. Kas tässä, pane makeisesi tähän pussiin ja katsotaan,\nkuinka kauan voit säilyttää niitä. Anna minun laskea — kaksi\nsydäntä, neljä punaista kalaa, kolme rintasokerihevosta, yhdeksän\nmantelia ja tusina suklaanappeja. Suostutko? kysyi neuvokas Jo-rouva\npistäen makeiset pieneen lankapussiinsa.\n\n— Suostun, sanoi Pumppu huokaisten, työnsi kielletyt herkut taskuun\nja lähti viemään Bessille lahjaansa. Se kirvoitti tytöltä hymyn\nja lupauksen, että Pumppu saisi tulla hänen kanssaan kävelemään\npuutarhaan.\n\n— Pumppu-paran sydän on tosiaan saanut viime aikoina voiton\nvatsasta, ja Bessin palkinnot rohkaisevat hänen yrityksiään, sanoi\nJo-rouva.\n\n— Onnellinen se mies, joka voi pistää kiusauksen taskuunsa ja\nopetella kieltäytymistä noin sievästä pienestä esimerkkitapauksesta,\nlisäsi herra Bhaer, kun lapset menivät ikkunan ohi Pumppu\npyöreät kasvot tyytyväisyyttä loistaen ja kähäräpää kohteliaasti\nruusulaatikkoansa katsellen, vaikka olisikin pitänyt enemmän oikeasta\ntuoksuvasta ruususta.\n\nKun isä tuli hakemaan Bessiä kotiin, syntyi yleinen itku ja valitus\nja tytölle kasaantui erojaislahjoja niin runsaasti, että Laurie-herra\nehdotti otettavaksi isot vaunut, joilla ne vietäisiin kaupunkiin.\nJokainen antoi jotakin, ja oli totisesti vaikeata pakata mukaan\nvalkoinen hiiri, kakku, iso kasa palloja, omenia, kaniini, joka\npotki hirveästi säkissä, iso kaalinkerä sen eväiksi, pullollinen\nrautakaloja ja hirvittävän iso kukkakimppu. Jäähyväiskohtaus oli\nliikuttava, sillä prinsessa istui hallin pöydällä alamaistensa\nympäröimänä. Hän suuteli serkkujaan ja ojensi kätensä toisille\npojille, jotka puristivat sitä hellästi, koska heitä ei ollut\nopetettu häpeilemään tunteitaan.\n\n— Tule pian taas, kullannuppu, kuiskasi Dan kiinnittäen kauneimman\nvihreänkeltaisen sulkansa hänen hattuunsa.\n\n— Älä unohda minua, sanoi kohtelias Tommy sipaisten vielä kerran\nBessin kauniita kiharoita.\n\n— Tulen käymään teillä ensi viikolla, ja silloin minä näen sinut,\nBess, lisäsi Nat ihan kuin tuo ajatus olisi lohduttanut häntä.\n\n— Anna minullekin nyt kättä, pyysi Jack tarjoten Bessille sileän\nkätensä.\n\n— Tässä on vielä kaksi uutta pilliä muistoksi meiltä, sanoivat Dick\nja Doll aavistamatta, että seitsemän vanhaa pajupilliä oli juuri\nsalaa heitetty keittiön uuniin.\n\n— Kuule, Bess! Minä teen heti sinulle kirjanmerkin ja sinun täytyy\naina käyttää sitä, sanoi Nan rutistaen hellästi Bessiä.\n\nMutta liikuttavimmat jäähyväiset olivat pikku Billyn, jonka mielestä\nBessin lähtö oli niin sietämätöntä kestettäväksi, että hän heittäytyi\ntytön eteen ja tarttui hänen pieniin sinisiin kenkiinsä ja hoki\nsurkeana: — Älä lähde pois! Älä lähde! Billyn tunteenpurkaus\nliikutti niin kähäräpäätä, että hän kumartui, kohotti pojan päätä ja\nsanoi lempeästi:\n\n— Älä itke, Billy! Faat fuukon ja minä tulen kohta taaf. Lupaus\nlohdutti Billyä ja hän kierähti selälleen loistaen onnesta ja\nylpeydestä, kun hänen osalleen oli langennut näin suuri kunnia. Ja\nkun isä ajoi Bessin kanssa pois, pojat istuivat rivissä aidalla kuin\nparvi helmikanoja ja huusivat:\n\n— Tule pian takaisin! Tule pian takaisin!\n\n\n\n\n14\n\nDAMON JA FINTIAS\n\n\nRouva Bhaer oli oikeassa. Oli vain tyyntä myrskyn edellä, sillä kaksi\npäivää Bessin lähdön jälkeen 'maanjäristys' sai koko Plumfieldin\nvapisemaan perustuksiaan myöten.\n\nOnnettomuuden perimmäisenä syynä olivat Tommyn kanat, sillä jos ne\neivät olisi itsepintaisesti munineet niin paljon, Tommy ei olisi\nvoinut ansaita munanmyynnillä sellaisia summia. Sanotaan että rahassa\non kaiken pahan alku, ja se piti paikkansa Tommynkin kohdalla; hän\nkäsitteli omaisuuttaan niin huolettomasti, että herra Bhaer katsoi\nparhaaksi antaa hänelle säästölippaan. Se oli pieni peltitalo, jonka\novessa oli nimi ja jonka korkeaan savupiippuun rahat tipautettiin;\nsiellä ne kilisivät viekoittelevasti omistajan odottaessa hetkeä,\njolloin hän saisi avata lattiassa olevan salaluukun ja tyhjentää\nlippaan.\n\nTalon paino lisääntyi niin nopeasti, että Tommy oli tyytyväinen ja\nalkoi suunnitella, mitä ennen kuulumattomia aarteita hän ostaisi\npääomallaan. Talletukset hän merkitsi muistiin, ja oli luvattu,\nettä hän saisi avata pankin kerättyään sinne viisi dollaria; ehtona\noli vain se, että hänen olisi käytettävä rahat järkevästi. Puuttui\nenää yksi dollari ja sinä päivänä, jolloin Jo-rouva maksoi Tommylle\nneljästä munatusinasta, tämä ryntäsi riemuissaan latoon näyttämään\nkiiltäviä kaksikymmenviisicenttisiään Natille, joka myös säästi\njokaisen centin saadakseen hankituksi kauan toivomansa viulun.\n\n— Olisipa minulla nuo rahat kolmen dollarini lisäksi, niin voisin\npiankin ostaa viulun, sanoi Nat katsellen halukkaasti Tommyn\nkolikoita.\n\n— Minä voisin vaikka lainata sinulle. En ole vielä päättänyt,\nmitä ostan rahoillani, sanoi Tommy heitellen kolikoitaan ilmaan ja\nsiepaten ne lennosta.\n\n— Hei pojat! Tulkaa joelle katsomaan, miten komean käärmeen Dan on\nsaanut! kuului ladon takaa.\n\n— Tule, mennään, sanoi Tommy, pisti rahansa vanhan viskuukoneen\nsisään ja juoksi Natin kanssa rantaan.\n\nKäärme olikin varsin kiinnostavaa katseltavaa, ja sitten vei\nsiipirikon variksen kiinniottaminen niin paljon aikaa, että Tommy\nmuisti rahansa vasta illalla vuoteeseen mentyään.\n\n— No, välikö sillä, vain Nat tietää, missä ne ovat, mietti Tommy\nhuolettomaan tapaansa ja nukahti.\n\nSeuraavana aamuna, kun pojat olivat kokoontuneet luokkaan, Tommy\nsyöksyi sisään ja tiukkasi hengästyneenä:\n\n— Kuka on ottanut minun rahani?\n\n— Mistä rahoista sinä puhut? kysyi Franz. Tommy selitti ja Nat\nvahvisti hänen sanansa.\n\nKukaan ei tiennyt koko asiasta, ja kaikki alkoivat vilkuilla Natia,\njoka hämmentyi hämmentymistään ja tuli yhä punaisemmaksi.\n\n— Jonkun on täytynyt ottaa ne, sanoi Franz, ja Tommy heristeli\nnyrkkiä koko joukolle ja uhkasi:\n\n— Pala ja kipinöi! Jos minä saan varkaan selville, niin annan\nhänelle semmoisen selkäsaunan, ettei se ensi hätään unohdu.\n\n— Rauhoitu, Tom. Kyllä me hänet keksimme. Varkaat joutuvat aina\nkiikkiin, sanoi Dan kuin hyväkin asiantuntija.\n\n— Jospa joku maankiertäjä on nukkunut ladossa ja ottanut rahat,\narveli Ned.\n\n— Ei, kyllä Silas olisi nähnyt miehen ja ajanut hänet pois. Kukaan\nkulkuri ei sitä paitsi osaisi mennä etsimään rahoja siitä vanhasta\nromusta, tuhahti Emil.\n\n— Mutta entä jos Silas on ottanut ne itse, sanoi Jack.\n\n— Johan nyt jotain! Vanha Si on itse rehellisyys! Hän ei ikinä\nottaisi penniäkään, puolusti Tommy uskollista ihailijaansa.\n\n— Joka tapauksessa varkaan olisi parasta heti tunnustaa eikä odottaa\npaljastumista, sanoi Demi sen näköisenä kuin perhettä olisi kohdannut\nonnettomuuksista kauhein.\n\n— Tietysti te luulette, että se olin minä, sanoi Nat tulipunaisena\nja kuohuksissaan.\n\n— Kukaan muu ei tiennyt, missä rahat olivat, totesi Franz.\n\n— Minkä minä sille voin, mutta rahoja minä en ottanut. Uskokaa nyt,\nminä en ottanut niitä, en! huusi Nat epätoivoissaan.\n\n— Rauhoittukaa, pojat! Mistä tämä meteli? kysyi herra Bhaer, joka\noli ilmestynyt äkkiä paikalle.\n\nTommy kertoi miten oli menettänyt rahansa, ja herra Bhaerin katse\nsynkkeni, sillä kaikista vioistaan ja kepposistaan huolimatta pojat\nolivat tähän asti olleet rehellisiä.\n\n— Istukaa! hän sanoi, ja kun kaikki olivat istuutuneet, hänen\nkatseensa kiersi kasvoista kasvoihin niin murheellisena, että sitä\noli vaikeampi kestää kuin ankaria nuhteita. Hän sanoi hiljaa:\n\n— Pojat, esitän teille jokaiselle vain yhden kysymyksen ja\nhaluan siihen rehellisen vastauksen. En aio turvautua uhkauksiin,\nhoukutteluihin tai ristikuulusteluun saadakseni totuuden ilmi,\nkoska teillä kaikilla on omatunto ja te tiedätte hyvin mitä varten\nse on. Nyt on aika sovittaa Tommylle tehty vääryys ja tunnustaa se\nkaikkien kuullen. Voin helposti antaa anteeksi sen, että joku sortuu\nkiusaukseen, mutta vilpillisyys on paljon pahempaa. Tunnustakoon\nsyyllinen suoraan, ja me kaikki koetamme antaa hänelle anteeksi ja\nunohtaa.\n\nHänen lopetettuaan huoneessa oli hetken aivan äänetöntä. Sitten hän\nesitti kysymyksensä jokaiselle hitaasti ja vetoavasti ja sai aina\nsaman vastauksen, vain sävy vaihteli. Kaikki olivat kiihtymyksestä\ntulipunaisia, ja jotkut pikku pojista änkyttivät pelästyksissään\nlyhyen vastauksensa kuin ilmetyt syylliset.\n\nKun tuli Natin vuoro, herra Bhaerin ääni pehmeni, sillä poikaparka\nnäytti niin kauhistuneelta, että häntä kävi sääliksi. Herra Bhaer\nuskoi, että Nat oli syyllinen, mutta toivoi varjelevansa poikaa\ntoistamiseen valehtelemasta, jos saisi hänet pelotta tunnustamaan\nrikoksen.\n\n— Nyt, poikaseni, vastaa minulle rehellisesti. Otitko sinä rahat?\n\n— En ottanut! vastasi Nat ja katsoi häneen anovasti. Tuskin sanat\nolivat päässeet Natin vapisevilta huulilta, kun joku vihelsi.\n\n— Hiljaa siellä! huusi herra Bhaer pamauttaen nyrkkinsä pöytään ja\nkatsoen ankarasti siihen nurkkaan, josta vihellys kuului.\n\nNed, Jack ja Emil istuivat siellä. Toiset näyttivät noloilta, mutta\nEmil puuskahti:\n\n— En se minä ollut, eno! Minusta olisi raukkamaista lyödä lyötyä.\n\n— Hyvä, hyvä, huusi Tommy, joka oli hyvin vaivautunut onnettoman\ndollarinsa aiheuttamasta kohusta.\n\n— Hiljaa! komensi herra Bhaer, ja poikien asetuttua hän sanoi\nvakavasti:\n\n— Minä olen hyvin pahoillani, Nat, mutta kaikki todisteet ovat\nsinua vastaan, ja aikaisempi vilpistelysi saa meidät herkemmin\nepäilemään sinua kuin jotakuta muuta poikaa. Mutta huomaa, Nat, etten\nsyytä sinua tästä rikoksesta. Minä en rankaise sinua siitä ennen\nkuin olen täysin varma syyllisyydestäsi, enkä kysele siitä sinulta\nenää. Jätän asian omantuntosi ratkaistavaksi. Jos olet syyllinen,\nvoit tulla luokseni yöllä tai päivällä tunnustamaan, ja minä annan\nsinulle anteeksi ja autan sinua sovittamaan rikkomuksen. Jos taas\nolet viaton, totuus tulee kyllä ilmi ennemmin tai myöhemmin. Minä\nolen ensimmäisenä pyytämässä sinulta anteeksi epäilystäni ja teen\nilomielin parhaani, että maineesi puhdistuisi.\n\n— Minä en ottanut rahoja! nyyhkytti Nat pää käsien varassa, sillä\nhän ei voinut kestää toisten epäluuloisia ja halveksivia katseita.\n\n— Toivon ettet ottanut niitä, sanoi herra Bhaer ja oli hetken\nvaiti aivan kuin antaakseen syylliselle, kuka hän sitten olikin,\nvielä tilaisuuden tunnustaa. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään;\nhiljaisuuden rikkoivat vain pienten poikien yksittäiset niiskaukset.\nHerra Bhaer pudisti päätään ja lisäsi pahoillaan:\n\n— En voi tehdä muuta. Haluan vain vielä sanoa: minä en puhu enää\ntästä asiasta ja toivon, että te seuraatte minun esimerkkiäni.\nTuskin voitte suhtautua yhtä ystävällisesti kuin ennen siihen, jota\nepäilette, mutta otaksun ilman muuta, ettei kukaan millään tavoin\nkiusaa epäilyksenalaista — hänellä on kyllin raskasta muutenkin. Ja\nnyt työhön.\n\n— Isä Bhaer päästi Natin liian helpolla, mutisi Ned Emilille, kun he\navasivat kirjansa.\n\n— Pidä suusi kiinni, ärähti Emil, jonka mielestä perheen kunniaan\noli tullut tahra.\n\nHerra Bhaer oli ollut oikeassa: ankarinkin selkäsauna olisi ollut\nhelpompi kestää kuin ne kylmät katseet ja karttelu, joita Nat nyt\nepäiltynä sai osakseen. Hän kärsi hiljaista kidutusta kokonaisen\nviikon, vaikka kukaan ei nostanut kättä häntä vastaan eikä viitannut\nsanallakaan asiaan.\n\nSe juuri olikin kurjaa. Olisi ollut helpompaa, jos he olisivat\npuhuneet suunsa puhtaaksi tai vaikkapa piesseet hänet perin pohjin,\nsen sijaan että kyräilivät häntä niin, että oli vaikeata kohdata\nkenenkään katsetta. Yksinpä rouva Bhaerinkin silmät karttelivat\nNatia, vaikka hän muuten olikin melkein yhtä ystävällinen kuin ennen.\nMutta isä Bhaerin surullinen katse viilsi kipeimmin Natin sydäntä,\nsillä hän rakasti lämpimästi opettajaansa ja tiesi, että tämä\nkaksinkertainen rikos oli sortanut kaikki isä Bhaerin toiveet.\n\nTalossa oli vain yksi ihminen, joka ehdottomasti uskoi Natia ja piti\nurheasti hänen puoliaan kaikkia muita vastaan. Se oli Daisy. Tyttö ei\nvoinut selittää, miksi hän luotti Natiin, vaikka kaikki asianhaarat\npuhuivat tätä vastaan. Hän tunsi vain, ettei voinut epäillä Natia ja\nasettui myötätuntoisesti hänen puolelleen. Kukaan ei saanut sanoa\nsanaakaan Natia vastaan. Kerran Daisy jopa löi rakasta Demiäkin, kun\ntämä yritti todistaa, että Natin täytyi olla syyllinen, koska kukaan\nmuu ei tiennyt rahoista.\n\n— Ehkä kanat söivät ne; nehän ovat sellaisia ahmatteja, sanoi Daisy,\nja kun Demi uskalsi nauraa, hän suuttui ja muksautti hämmästynyttä\nveljeään; sitten hän purskahti itkuun ja juoksi pois yhä selittäen:\n\n— Nat ei niitä ottanut! Ei ottanut, ei, ei!\n\nTäti ja setäkään eivät yrittäneet järkyttää Daisyn luottamusta\nystäväänsä, vaan toivoivat, että hänen vaistonsa puhuisi totta.\nMyöhemmin, kun kaikki jo oli ohi, Nat sanoi ettei hän olisi kestänyt\nilman Daisya. Toisten karttaessa Natia Daisy liittyi häneen entistä\nlujemmin ja käänsi muille selkänsä. Daisy pyysi Natilta apua läksyjen\nluvussa ja valmisti keittiössään ihmeellisiä sotkuja, jotka poika\nsöi uljaasti. Daisy ehdotti mahdottomia kriketti- ja pallopelejä,\nkun näki Natin karttavan toisia poikia. Hän toi puutarhastaan pieniä\nkukkakimppuja Natin pöydälle ja koetti kaikin tavoin osoittaa, että\noli tämän ystävä niin pahoina kuin hyvinäkin päivinä. Nan seurasi\nDaisyn esimerkkiä, ainakin kiltteydessä. Hän hillitsi terävän\nkielensä eikä antanut ilkkuvan nenännykerönsä osoittaa minkäänlaisia\nepäilyn tai vastenmielisyyden merkkejä — ja se oli paljon se, sillä\npikku villikko uskoi todella, että Nat oli ottanut rahat.\n\nUseimmat pojista antoivat kylmästi Natin olla yksin, mutta Dan,\njoka sanoi kyllä halveksivansa Natia koska tämä oli raukka, suojeli\nkuitenkin ystäväänsä ja tukki heti poikien suut, jos joku vain\nyritti pelotella tai kiusata tätä. Hänellä oli samanlainen käsitys\nystävyydestä kuin Daisyllakin ja hän osoitti uskollisuutensa omalla\nkarulla tavallaan.\n\nEräänä iltana hän istui joen rannalla seuraamassa vesihämähäkin\ntalonrakennuspuuhia ja kuuli kiviaidan toiselta puolen\nkeskustelunpätkän. Ned, joka oli luonnostaan tavattoman utelias, oli\nollut kuin tulisilla hiilillä yrittäessään onkia tietoonsa, kuka oli\noikea syyllinen, sillä viime aikoina jotkut pojista olivat alkaneet\nepäillä erehtyneensä, koska Nat pysyi jyrkästi kiellossaan ja kesti\nnöyrästi heidän ylenkatseensa. Epätietoisuus kiusasi Nediä enemmän\nkuin hän jaksoi kestää, ja hän oli herra Bhaerin kiellosta huolimatta\nusein salaa kiusannut Natia kysymyksillään.\n\nTavatessaan Natin, joka luki varjossa kiviaidan takana, Ned ei\nmalttanut olla pommittamatta häntä kielletyillä kysymyksillä. Danin\ntullessa paikalle hän oli ahdistanut Natia jo kymmenisen minuuttia,\nja ensimmäiseksi Dan kuuli Natin pyytävän kärsivällisesti:\n\n— Älä viitsi, en minä tiedä kuka rahat otti. Sinä olet raukka, kun\naina salaa nalkutat samaa asiaa, vaikka isä Bhaer kielsi kiusaamasta\nminua. Et kyllä uskaltaisi, jos Dan olisi täällä.\n\n— Minä en pelkää Dania, mokomaa mahtailijaa. Hän se varmasti ottikin\nTommyn rahat ja sinä tiedät sen, mutta et vain halua sanoa. Siinä\nkoko juttu!\n\n— Hän ei ole niitä ottanut, ja vaikka olisikin, minä puolustaisin\nhäntä, sanoi Nat niin pontevasti, että Dan unohti hämähäkit\nja ponkaisi pystyyn mennäkseen poikien luo. Mutta Nedin sanat\npysäyttivät hänet.\n\n— Minä tiedän, että Dan otti rahat ja antoi ne sitten sinulle. Enkä\nyhtään ihmettele, vaikka hän olisi ollut taskuvaras ennen tänne\ntuloaan; eihän kukaan tiedä hänestä mitään paitsi sinä, sanoi Ned\nuskomatta itsekään sanojaan, mutta toivoen, että suututtamalla saisi\ntoisesta totuuden irti.\n\nOsaksi hän onnistuikin, sillä Nat huusi vihoissaan:\n\n— Jos jankutat tuota vielä kerran, niin minä kerron herra Bhaerille.\nMinä en ole mikään kielikello, mutta ellet pahus vieköön jätä Dania\nrauhaan, minä kerron hänelle.\n\n— Kyllähän sinulta kanteleminen käy, senkin käärme, kun kerran\nvarastat ja valehteletkin, pilkkasi Ned, joka ei uskonut Natin ikinä\nrohkenevan mennä herra Bhaerin puheille puolustamaan Dania.\n\nNatin vastausta ei koskaan kuultu, sillä tuskin Ned oli lopettanut,\nkun pitkä käsi tarttui takaapäin hänen kaulukseensa, nosti hänet\nmukkelis makkelis kiviaidan yli ja lennätti puroon niin että\nläiskähti.\n\n— Sano se vielä kerran, niin painan pääsi veden alle, kunnes\nhaukot henkeä! huusi Dan seisten kuin jokin uusi Rhodoksen kolossi\nhajareisin kapean puron yläpuolella ja tuijottaen vedessä räpiköivää\nnitistettyä nuorukaista.\n\n— Minähän laskin leikkiä, sanoi Ned.\n\n— Itse olet käärme, kun ahdistelet Natia. Jos minä vielä tapaan\nsinut samassa puuhassa, paiskaan sinut jokeen. Ylös siitä ja painu\nmatkoihisi, Dan raivosi.\n\nNed katosi vettä valuen, ja yllättävä istumakylpy taisi tehdä\nhyvää hänelle, sillä sen jälkeen hän suhtautui molempiin poikiin\nvarsin kunnioittavasti ja uteliaisuus näytti hukkuneen puroon. Kun\nNed oli lähtenyt, Dan hyppäsi kiviaidan yli ja tapasi Natin aivan\nherpautuneena ja murheen murtamana.\n\n— Ei hän taida toista kertaa kiusata sinua! Kerro heti, jos hän\nvielä käy kimppuusi, niin minä kyllä näytän hänelle, sanoi Dan\nyrittäen rauhoittua.\n\n— En minä niin välitä, mitä hän minusta sanoo; olen tottunut\nsemmoiseen, mutta minua raivostuttaa, kun hän epäilee sinua.\n\n— Mistä sinä tiedät, vaikka hän olisi oikeassa? kysyi Dan katsoen\nmuualle.\n\n— Missä asiassa, rahojen suhteenko? ällistyi Nat.\n\n— Niin.\n\n— Mutta sitä minä en usko! Sinä et välitä rahoista, sinähän\nolet kiinnostunut vain koppakuoriaisista ja muista, naurahti Nat\nepäilevästi.\n\n— Minä haluaisin perhoshaavin yhtä mielelläni kuin sinä viulun.\nMiksen minä olisi voinut varastaa rahat siinä kuin sinäkin, kivahti\nDan yhä selin ja tökkien kepillä mätästä.\n\n— Et sinä varastaisi. Sinä nyrkkeilet ja annat toisille joskus\nselkään, mutta et sinä valehtele etkä varasta, vakuutti Nat päätään\npudistellen.\n\n— Minä olen tehnyt molempia. Ennen valehtelin kuin vimmattu, ja\nkun pakenin Pagen luota, varastin hedelmiä puutarhoista. Siitä näet\nkuinka läpi mätä minä olen, sanoi Dan entiseen rentoon tapaansa,\njosta hän viime aikoina oli koettanut päästä.\n\n— Voi, Dan, älä sano, että sinä varastit rahat! Mieluummin kuka\ntoinen hyvänsä! parahti Nat niin epätoivoisesti, että Dan ihan heltyi\nja kääntyi Natiin liikuttuneena, vaikka tyytyikin sanomaan:\n\n— En minä sanonut, että minä ne rahat otin. Mutta älä anna sen asian\npainaa mieltäsi. Kyllä me tästä selvitään, saat nähdä.\n\nJokin hänen ilmeessään ja eleissään toi Natin mieleen uuden\najatuksen, ja hän sanoi kiihtyneenä:\n\n— Sinä tiedät kuka ne otti. Jos tiedät, pyydä häntä tunnustamaan,\nDan. On kamalaa kun kaikki vihaavat minua ihan aiheetta. Minä en\njaksa enää kestää sitä. Jos vain tietäisin mihin mennä, karkaisin\ntäältä, vaikka pidänkin Plumfieldistä kauheasti. Mutta minä en ole\nniin rohkea ja iso kuin sinä, ja siksi minun täytyy vain odottaa,\nkunnes valkenee etten ole valehdellut.\n\nNat näytti niin epätoivoiselta ja murtuneelta, että Danin oli vaikea\nolla ja hän mutisi käheästi:\n\n— Ei sinun tarvitse kauan odottaa. Hän lähti äkkiä eikä häntä\nnäkynyt moneen tuntiin.\n\n— Mikähän Dania vaivaa? kyselivät pojat toisiltaan seuraavana\nsunnuntaina, kun loputtoman pitkältä tuntunut viikko oli vihdoin\ntakanapäin. Dan oli usein synkkä, mutta sinä päivänä hän oli niin\nvaitelias ja totinen, ettei kukaan saanut hänestä irti sanaakaan. Kun\nhe olivat kävelemässä, hän jättäytyi toisista ja tuli kotiin vasta\nmyöhään. Hän ei ottanut osaa iltakeskusteluun, vaan istui varjossa\nniin omissa ajatuksissaan, että tuskin huomasi mitä ympärillä\ntapahtui. Kun rouva Bhaer näytti omantunnonkirjaa, jossa oli hänestä\npoikkeuksellisen hyvä arvostelu, hän katsoi siihen hymyilemättä ja\nsanoi mietteissään:\n\n— Olenko minä sitten edistymään päin?\n\n— Olet. Ja minä olen siitä erittäin iloinen, koska olen koko ajan\nollut sitä mieltä, ettet tarvitse paljonkaan apua, kun sinusta saa jo\nolla ylpeä.\n\nDan katsoi häneen silmissään merkillinen ilme, johon sekoittui\nylpeyttä, rakkautta ja surua ja jonka tarkoituksen rouva Bhaer\nymmärsi vasta jälkeenpäin.\n\n— Te petytte ehkä, mutta minä koetan kuitenkin, sanoi Dan ja sulki\nkirjan osoittamatta vähääkään mielihyvää, vaikka hän tavallisesti\nluki sivunsa halukkaasti ja puhui siitä innolla.\n\n— Oletko sairas, ystäväiseni? kysyi Jo-rouva käsi hänen olallaan.\n\n— Jalkaani särkee vähän. Minä taidan mennä vuoteeseen. Hyvää yötä,\näiti, lisäsi Dan ja piteli hetken hänen kättään poskeaan vasten.\nSitten hän poistui sen näköisenä kuin olisi sanonut hyvästi kaikelle\nrakkaalle.\n\n— Dan-parka, hän ottaa kovin raskaasti Natin epäsuosion. Kummallinen\npoika, mahdanko milloinkaan oppia täysin tuntemaan hänet? pohti\nJo-rouva tyytyväisenä Danin viimeaikaisesta edistymisestä; hänestä\ntuntui, että pojassa oli enemmänkin ainesta kuin hän oli aluksi\notaksunut.\n\nTommyn käyttäytyminen oli niitä asioita, jotka olivat kipeimmin\nkoskeneet Natiin. Tommy oli heti rahansa menetettyään ilmoittanut\nNatille ystävällisen päättäväisesti:\n\n— Minä en halua loukata sinua, mutta ymmärräthän, ettei minulla ole\nenää varaa menettää rahojani, ja siksi on parasta, ettemme enää ole\nyhtiökumppaneita, ja näillä sanoin Tommy pyyhki pois liikenimen \"T.\nBangs & Kumpp.\".\n\nNat oli ollut kovin ylpeä tuosta \"Kumpp.\"-lisäyksestä ja oli etsinyt\nmunia ahkerasti, pitänyt tarkasti kirjaa ja saanut hyvät rahat\nmyytyään tyhjäksi varastonsa.\n\n— Voi, Tom! Täytyykö sinun? kysyi Nat, josta tuntui, että tämän\njälkeen hänen hyvä nimensä oli ikipäiviksi mennyttä liikemaailmassa.\n\n— Täytyy, vastasi Tommy tiukasti. — Emil sanoo, että kun joku\nkähveltää — se kai tarkoittaa samaa kuin ottaa rahat ja luikkia\ntiehensä — liikkeen omaisuutta, hänet haastetaan oikeuteen tai\nsaatetaan kiikkiin eikä hänen kanssaan olla enää missään tekemisissä.\nSinähän olet kähveltänyt minun omaisuuttani ja koska en voi haastaa\nsinua oikeuteen enkä pääse muutenkaan sinuun käsiksi, minun täytyy\nhajottaa yhtiö, koska en luota sinuun enkä tahdo tehdä vararikkoa.\n\n— Sinä et näköjään usko minua etkä huoli minun rahojani, vaikka\nantaisin ilomielin kaikki dollarini, kun vain sanoisit, etten minä\nole ottanut rahojasi. Anna minun etsiä munia niin kuin ennenkin. En\nminä halua mitään palkkaa, teen sen ihan ilmaiseksi. Minä tiedän\nkaikki paikat, ja minusta se on hauskaa hommaa, pyysi Nat.\n\nMutta Tommy pudisti päätään ja hänen hilpeät kasvonsa olivat kovat ja\nepäluuloiset, kun hän sanoi lyhyesti:\n\n— Ei tule mitään. Harmi että tiedät ne paikat. Mutta varokin\nkeräämästä salaa minun kananmuniani ja myymästä niitä.\n\nTätä loukkausta Natin oli vaikea kestää. Hän ei ollut menettänyt\nvain liikekumppania ja suojelijaansa vaan kunniansakin, ja hänet\noli kokonaan karkotettu liikemaailmasta. Kukaan ei uskoisi hänen\nsanaansa, ei puhuttua eikä kirjoitettua, vaikka hän kuinka yrittäisi\nsovittaa entistä rikkomustaan. Liikekilpi oli hävitetty, yhtiö\nhajotettu ja hän itse mennyttä miestä. Lato, poikien Wall Street\njossa Plumfieldin rahamaailma kokoontui, oli suljettu häneltä.\nPunaheltta sisarineen kaakatti turhaan hänelle. Se näytti olevan\npahoillaan hänen onnettomuudestaan, sillä munia tuli vähemmän ja\njotkut kanat tekivät pesänsä uusiin paikkoihin, joita Tommyn ei\nonnistunut löytää.\n\n— Ne ainakin luottavat minuun, sanoi Nat kuullessaan tämän. Vaikka\npojat nauroivat moiselle ajatukselle, se ilahdutti kuitenkin Natia,\nsillä kun ihminen on oikein maailman murjoma, kirjavan kanankin\nosanotto tuottaa lohtua.\n\nTommy ei kuitenkaan ottanut uutta yhtiökumppania, sillä epäluulo\noli myrkyttänyt hänet ja vienyt hänen mielenrauhansa. Ned tarjoutui\ntoveriksi, mutta Tommyn kunniaksi on sanottava, että hän selitti\noikeudenmukaisesti:\n\n— Voi vielä selvitä, ettei Nat ottanutkaan minun rahojani ja silloin\nme perustamme uudestaan yhtiön. En oikein usko sitä, mutta annan\nhänelle joka tapauksessa tilaisuuden ja odotan vielä vähän aikaa.\n\nBilly oli ainoa, johon Tommy saattoi täysin luottaa, ja Billy etsikin\nuskollisesti munia ja toi ne ehjinä isännälleen täysin tyytyväisenä,\njos sai joskus omenan tai sokeriluumun palkaksi. Danin synkän\nsunnuntain jälkeisenä aamuna Billy sanoi työn antajalleen:\n\n— Löysin vain kaksi, vaikka kuinka etsin.\n\n— Ne tulevat aina vain laiskemmiksi. En ole ikinä nähnyt\närsyttävämpiä kanoja, pauhasi Tommy muistellen niitä päiviä, jolloin\nhän sai kuusikin munaa. — No, pane ne minun hattuuni ja anna pala\nliitua, minun täytyy joka tapauksessa kirjoittaa ne muistiin.\n\nBilly kiipesi viljatynnyrille ja kurkotti viskurikoneen ylälokeroon,\njossa Tommy piti kirjoitusvälineitään.\n\n— Täällähän on julmasti rahaa, ilmoitti Billy.\n\n— Eikä ole, sillä minä vaihdoin kassan toiseen paikkaan, väitti\nTommy.\n\n— Onpas, — yksi, neljä, kahdeksan, kaksi dollaria, väitti Billy,\njoka ei osannut vielä oikein laskea.\n\n— Älä nyt höpise! huudahti Tommy ja loikkasi tynnyrille\nottaakseen itse liidun, mutta oli vähällä pudota päistikkaa\nalas, sillä lokerossa oli todellakin rivissä neljä kirkasta\nkaksikymmenviisicenttistä ja paperilappu, johon oli tekstattu \"Tommy\nBangs\", niin ettei siitä voinut erehtyä.\n\n— Pala ja kipinöi! kiljaisi Tommy ja siepattuaan rahat hän hyökkäsi\ntaloon hoilottaen:\n\n— Se selvisi nyt! Minä olen saanut rahani! Missä Nat on? Poika\nlöytyi pian ja hänen hämmästyksensä oli niin aito, että harvat\nepäilivät enää hänen sanojaan, kun hän kielsi tietävänsä mitään\nrahoista.\n\n— Kuinka minä olisin voinut panna ne takaisin, kun en niitä\nottanutkaan? Uskokaa nyt minua ja olkaa niin kuin ennenkin, hän sanoi\nniin anovasti, että Emil taputti häntä selkään ja vakuutti, että hän\nainakin uskoi.\n\n— Niin minäkin ja olen hirveän iloinen, ettet se ollut sinä. Mutta\nkuka kumma se saattaa olla? sanoi Tommy ravistaen sydämellisesti\nNatin kättä.\n\n— Vähät siitä, kunhan rahat ovat löytyneet, sanoi Dan katsoen Natin\nonnellisia kasvoja.\n\n— Mutta minä en pidä siitä, että minun rahani kähvelletään ja\npalautetaan jollakin silmänkääntötempulla, sanoi Tommy katsellen\nrahoja aivan kuin olisi pelännyt niiden olevan noiduttuja.\n\n— Kyllä me hänet jotenkin löydämme, vaikka hän onkin niin ovela,\nettä on tekstannut nimen, jottei käsiala paljastaisi häntä, sanoi\nFranz tarkastellen paperia.\n\n— Demi tekstaa hienosti, pisti väliin Rob, joka tuskin aavisti mistä\noli kysymys.\n\n— Minua ette kyllä saa uskomaan, että Demi olisi ne ottanut, vaikka\nseisoisitte päällänne, sanoi Tommy ja toisetkin pitivät naurettavana\nkoko ajatusta, sillä pikku pastori, joksi Demiä sanottiin, oli kaiken\nepäilyksen ulkopuolella.\n\nNat huomasi miten eri sävyssä pojat puhuivat Demistä ja hänestä, ja\nhän olisi antanut mitä tahansa sellaisesta luottamuksesta, jota Demi\nnautti, sillä hän oli kokenut, kuinka helposti toisten luottamuksen\nsaattoi menettää ja miten äärettömän vaikea sitä oli voittaa takaisin.\n\nHerra Bhaer iloitsi ensimmäisestä askelesta, joka oli otettu\nvääryyden korjaamiseksi ja odotti toiveikkaasti asian selviämistä.\nUusi käänne tapahtui pikemmin kuin hän osasi aavistaa ja tavalla,\njoka hämmästytti ja suretti häntä kovasti. Kun he sinä iltana\nistuivat illallispöytään, herra Bhaer sai neliskulmaisen paketin\nnaapurissa asuvalta rouva Batesilta. Sen mukana tuli kirje, ja herra\nBhaerin lukiessa sitä Demi avasi paketin ja huudahti:\n\n— Mitä, täällä on se kirja, jonka Teddy-setä antoi Danille.\n\n— Hitto! pääsi Danilta, joka yrityksistään huolimatta ei ollut vielä\npäässyt kiroilemisesta.\n\nHerra Bhaer katsahti äkkiä ylös ja Dan koetti kestää hänen katseensa,\nmutta ei voinut. Hänen päänsä painui ja hän punastui punastumistaan,\nkunnes häpeä aivan tihkui hänestä.\n\n— Mitä nyt? kysyi rouva Bhaer hätääntyneenä.\n\n— Minä olisin mieluummin puhunut tästä kahden kesken, mutta Demi\npilasi suunnitelmani, joten voin yhtä hyvin selvittää asian heti,\nsanoi herra Bhaer ankarasti, niin kuin aina, kun jokin halpamainen\nteko tai vilppi tuli tutkittavaksi.\n\n— Tämä kirje on rouva Batesilta. Hänen poikansa Jimmy osti kuulemma\ntämän kirjan Danilta viime lauantaina. Hänestä kirja on paljon\nenemmän kuin dollarin arvoinen, ja hän lähetti sen minulle siltä\nvaralta, että oli tapahtunut jokin erehdys. Myitkö sinä sen, Dan?\n\n— Myin, kuului hiljainen vastaus.\n\n— Miksi?\n\n— Minä tarvitsin rahaa.\n\n— Mihin?\n\n— Maksaakseni jollekin.\n\n— Kenelle sinä olit velkaa?\n\n— Tommylle.\n\n— Ei hän ole ikinä lainannut minulta centtiäkään, huudahti Tommy\nkauhistuneena. Hän arvasi mitä nyt tulisi ja olisi ennemmin\nhyväksynyt silmänkääntötemputkin kuin tämän, sillä hän ihaili\nsydämensä pohjasta Dania.\n\n— Ehkä hän otti rahat, sinkosi Ned, joka kantoi uittamisesta kaunaa\nDanille, ja tavallinen kuolevainen kun oli, tahtoi antaa samalla\nmitalla takaisin.\n\n— Voi Dan! huudahti Nat hätääntyneenä.\n\n— Tämä ei ole helppoa, mutta minun täytyy saada asia kerta kaikkiaan\nselväksi. Ei vetele, että urkitte toisianne kuin salapoliisit ja\nturmelette sillä tavoin koko koulun työn. Panitko sinä sen dollarin\nlatoon tänä aamuna? kysyi herra Bhaer.\n\nDan katsoi häntä suoraan silmiin ja vastasi:\n\n— Panin.\n\nYmpäri pöytää kuului mutinaa, Tommy laski kolauttaen mukinsa ja Daisy\nhuudahti:\n\n— Minä tiesin, ettei se ollut Nat!\n\nNan herahti itkuun ja Jo lähti huoneesta niin pettyneenä, surullisena\nja häpeissään, ettei Dan voinut sitä kestää. Hän peitti hetkeksi\nkasvonsa, mutta nosti sitten päänsä pystyyn, oikaisi hartiansa kuin\nkorjaten painavaa kantamusta ja sanoi uhmaten ja ylimielisesti niin\nkuin aikoinaan taloon tullessaan:\n\n— Minä panin ne rahat sinne. Saatte tehdä minulle mitä haluatte,\nmutta en puhu siitä sanaakaan enempää.\n\n— Etkö edes, että olet pahoillasi? kysyi herra Bhaer pohtien pojassa\ntapahtunutta suurta muutosta.\n\n— En ole pahoillani.\n\n— Minä annan hänelle pyytämättäkin anteeksi, sanoi Tommy. Hänestä\noli vaikeampaa nähdä urhea Dan syytettyjen penkillä kuin hento Nat.\n\n— Minä en tarvitse sinun anteeksiantoasi, vastasi Dan karheasti.\n\n— Ehkä tarvitsetkin kun olet miettinyt asiaa yksiksesi. En osaa\nsanoa kuinka hämmästynyt ja pettynyt olen, mutta tulen vähän ajan\nkuluttua sinun huoneeseesi puhumaan siitä.\n\n— Se ei muuta asiaa, sanoi Dan koettaen puhua uhmaillen, mutta se\nei onnistunut, kun hän näki herra Bhaerin surullisen katseen. Poika\ntajusi, että herra Bhaer halusi lähettää hänet pois toisten luota,\nja lähtikin huoneesta aivan kuin ei olisi voinut viipyä siellä enää\nhetkeäkään.\n\nHänelle olisi kuitenkin tehnyt hyvää jäädä, sillä pojat puhuivat\ntapauksesta niin vilpittömästi pahoillaan ja ihmeissään, että se\nolisi ehkä liikuttanut Dania anteeksipyyntöön asti. Ei kukaan ollut\nhyvillään, että hän oli syyllinen, ei edes Nat, sillä huolimatta\nDanin monista vioista — ja niitä oli paljon — kaikki olivat\nalkaneet pitää hänestä. Jo-rouva oli ollut Danin tärkein tuki ja\nturva, ja pojan rikkomus tuotti hänelle kipeän pettymyksen. Itse\nvarkaus oli jo paha, mutta vielä pahempaa oli se, että hän antoi\nviattoman joutua epäilyksen alaiseksi. Ja kaikkein kauheinta oli,\nettei Dan suostunut puhumaan asiasta, ei pyytänyt anteeksi eikä\nnäyttänyt pienimpiäkään katumuksen merkkejä.\n\nPäivät kuluivat. Dan luki läksynsä ja teki töitänsä hiljaisena,\njurona ja paatuneena. Aivan kuin viisastuneena Natin osaksi tulleesta\nkohtelusta hän ei pyytänyt kenenkään osanottoa, hylkäsi poikien\nlähentymisyritykset ja vietti vapaahetkensä niityillä ja metsissä\netsien leikkitovereita linnuista ja eläimistä.\n\n— Pelkään että hän karkaa taas, jos tätä jatkuu kauemmin, sillä\nnoin nuori poika ei kestä tällaista elämää, sanoi herra Bhaer\nmasentuneena, kun kaikki hänen ponnistuksensa olivat menneet hukkaan.\n\n— Vähän aikaa sitten olisin ollut ihan varma, ettei mikään\nvoima voisi viekoitella häntä pois täältä, mutta nyt minä olen\nvalmistautunut kaikkeen, niin muuttunut hän on, sanoi Jo-rouva\nonnettomana. Mikään ei voinut lohduttaa häntä. Dan karttoi häntä\nenemmän kuin ketään muuta ja katsoi häneen kuin häkkiin suljettu\nvillipeto hurjasti, mutta samalla anovasti, kun hän koetti puhutella\npoikaa kahden kesken.\n\nNat seurasi Dania kuin varjo, eikä Dan karkottanut häntä pois yhtä\njyrkästi kuin toisia, vaan sanoi töykeästi.\n\n— Eihän sinulla ole mitään hätää. Äläkä sinä minusta huolehdi. Minä\nkestän tämän paremmin kuin sinä.\n\n— Mutta minä en tahdo, että sinä olet ihan yksin, sanoi Nat\nmurheellisena.\n\n— Minäpäs pidän siitä, sanoi Dan ja tallusti pois pidättäen\nhuokauksen, joka joskus kohosi rinnasta, sillä hän oli todella\nyksinäinen.\n\nEräänä päivänä kun hän kulki koivikon läpi, pojat olivat siellä\ntemmeltämässä. He kiipesivät puun latvaan ja heittäytyivät riippumaan\nkäsiensä varaan, niin että pitkä notkea koivunrunko taipui ja latva\nkosketti maata. Dan pysähtyi hetkeksi katsomaan toisten leikkiä\naikomatta liittyä joukkoon. Juuri silloin oli Jack kiipeämässä\nylös. Onnettomuudekseen hän oli valinnut liian paksun puun. Kun\nhän heittäytyi riippumaan, se taipuikin vain vähän ja jätti pojan\nheilumaan korkealle taivaan ja maan väliin.\n\n— Mene takaisin! Et voi hypätä sieltä! huusi Ned alhaalta. Jack\nkoetti, mutta oksat luisuivat hänen käsistään, eikä hän saanut\njalkojaan rungon ympärille. Hän potki, kiemurteli ja koetti tarttua\nparemmin oksaan, mutta turhaan. Huomattuaan sen hän jäi riippumaan ja\nläähätti avuttomana.\n\n— Ottakaa minut vastaan! Auttakaa! Minun täytyy pudottautua.\n\n— Sinä kuolet, jos putoat noin korkealta, huudahti Ned suunniltaan\npelosta.\n\n— Pysyttele siellä! huusi Dan, ja kiipesi ketterästi kuin orava\npuuhun, kunnes saavutti Jackin, joka katseli häntä toivon ja pelon\nsekaisin ilmein.\n\n— No, nyt se taipuu, sanoi Ned hyppien jännityksestä puun juurella,\nja Nat levitti käsivartensa kuin estääkseen puussa riippujia\ntaittamasta niskojaan.\n\n— Se oli tarkoituskin. Pois alta! huusi Dan kylmästi, ja puu taipui\nhänen painostaan vielä hyvän matkaa alemmas.\n\nJack hypähti turvallisesti maahan, mutta painon vähentyessä koivu\nkimmahtikin suoraksi niin äkkiä, että kun Dan koetti heilauttaa\nitsensä jalat edellä maahan, hänen otteensa heltisi ja hän mätkähti\npäistikkaa rinteeseen.\n\n— Ei minuun sattunut. Kohta kaikki on ihan kunnossa, hän sanoi\nnousten kalpeana ja puolipökertyneenä istumaan toisten poikien\nkerääntyessä hänen ympärilleen ihaillen mutta säikähtyneinä.\n\n— Sinä olet kunnon kaveri. Tuo oli tosi hienosti tehty, sanoi Jack\nkiitollisena.\n\n— Eihän tuo nyt mitään, mutisi Dan nousten hitaasti ylös.\n\n— Kyllä vaan oli, ja minä haluan puristaa sinun kättäsi, vaikka\nsinä oletkin... Ned nielaisi tuon onnettoman sanan ja ojensi kätensä\ntuntien itsensä oikein reiluksi.\n\n— Mutta minä en purista sinun kättäsi, senkin liero, sanoi Dan\nmuljauttaen vihaisesti ja käänsi Nedille selkänsä. Silloin Ned muisti\nmitä purolla tapahtui ja vetäytyi kiireesti pois.\n\n— Lähde kotiin, minä autan sinua, sanoi Nat ja lähti Danin kanssa\njättäen pojat puhelemaan urotyöstä ja ihmettelemään, milloin Dan\n'tulisi ennalleen'. Kaikkien mielestä Tommyn viheliäiset rahat olisi\npitänyt upottaa järveen ennen kuin niistä syntyi tällainen meteli.\n\nKun herra Bhaer seuraavana aamuna tuli kouluun, hän näytti niin\niloiselta, että pojat ihmettelivät mitä hänelle oli tapahtunut. Hän\nriensi suoraan Danin luo, tarttui tätä molemmista käsistä ja pudisti\nniitä sydämellisesti sanoen yhteen hengenvetoon:\n\n— Minä tiedän nyt koko asian ja pyydän sinulta anteeksi. Tämä oli\nhyvin sinun tapaistasi ja minä pidän sinusta sen vuoksi, vaikka onkin\nväärin valehdella edes ystävän tähden.\n\n— Mitä nyt? huudahti Nat, sillä Dan ei sanonut sanaakaan, nosti vain\npäätään niin kuin kuorma olisi vierähtänyt hänen hartioiltaan.\n\n— Dan ei ottanut Tommyn rahoja!\n\n— Kuka ne otti? kysyivät pojat yhteen ääneen.\n\n— Jack lähti aikaisin tänä aamuna kotiinsa, ja hän jätti tämän. Oli\nhiiskumattoman hiljaista, kun herra Bhaer luki kirjeen, jonka oli\nlöytänyt ovenrivasta aamulla noustessaan:\n\n— \"Minä otin Tommyn rahat. Minä kurkistin seinänraosta ja näin mihin\nhän pani rahat. Minua pelotti kertoa aikasemmin, vaikka mieleni kyllä\nteki. En minä Natista juuri piitannut, mutta Dan on niin kunnon\nkaveri, etten kestä tätä. En ole tuhlannut rahoja. Ne ovat maton alla\noikealla pesupöydän takana. Minä olen kauhean pahoillani. Minä menen\nnyt kotiin enkä luule, että koskaan tulen takaisin. Antakaa Danille\nminun tavarani. Jack.\"\n\nVaikka tämä tunnustus oli huonosti kirjoitettu, tuhrittu ja varsin\nlyhytsanainen, se oli Danille arvokas paperi, ja kun herra Bhaer\nlakkasi lukemasta, poika meni hänen luokseen ja sanoi ääni karheana\nmutta kirkkain silmin:\n\n— Nyt minä haluaisin sanoa, että olen kauhea pahoillani ja pyydän\nteiltä anteeksi.\n\n— Se oli hyvää tarkoittava valhe, enkä voi olla antamatta sitä\nanteeksi, mutta kuten huomaat, se sai pahaa aikaan, sanoi herra Bhaer\nkäsi Danin olkapäällä, ja hänen ilmeensä oli helpottunut.\n\n— Se sai pojat jättämään Natin rauhaan, ja siksi minä valehtelin.\nNat oli ihan masennuksissa, minä taas en kärsinyt siitä yhtä paljon,\nselitti Dan ja hän tuntui olevan hyvillään, kun sai puhua pitkän\nvaitiolon perästä.\n\n— Kuinka sinä saatoit? Sinä olet mahdottoman kiltti minulle,\nsammalsi Nat, ja hänen teki kovasti mielensä hypätä Danin kaulaan ja\nitkeä, mutta Dan olisi vain hävennyt tuollaisia tyttömäisyyksiä.\n\n— Kaikki on nyt hyvin, äläkä siinä hulluttele, sanoi Dan nielaisten\npalan kurkustaan ja nauraen, mitä hän ei ollut tehnyt moneen\nviikkoon. — Tietääkö äiti Bhaer? hän kysyi innokkaasti.\n\n— Tietää, ja hän on niin onnellinen, ettei ymmärrä mitä hyvää\nkeksisi sinulle, aloitti herra Bhaer, mutta ei ehtinyt pitemmälle,\nkun pojat hyökkäsivät Danin ympärille uteliaina ja mekastaen. Mutta\nennen kuin kysymyksiä oli ennättänyt sadella tusinaakaan, kuului\nhuuto:\n\n— Eläköön Dan! ja oviaukkoon ilmestyi Jo-rouva heiluttaen\npyyheliinaa, ja näytti kuin hän olisi halunnut tanssia ilosta niin\nkuin usein pikku tyttönä. Ja kaikki hurrasivat niin, että Pöppö\nkeittiössä pelästyi ja vanha herra Roberts pudisti ohiajaessaan\npäätään:\n\n— Koulut eivät ole samanlaisia kuin minun nuoruudessani.\n\nDan kesti riemua vähän aikaa, mutta Jo-rouvan ilo suisti hänet\ntasapainosta, ja äkkiä hän häipyi eteisen läpi saliin. Rouva Bhaer\nmeni hänen perässään, eikä poikaa näkynyt puoleen tuntiin.\n\nTommy ripusti ylpeänä yhtiön liikekilven paikoilleen, Nat kiintyi\nDaniin entistä lujemmin ja pojat koettivat kaikin tavoin hyvittää\nmolemmille epäilynsä ja hyljeksintänsä.\n\n\n\n\n15\n\nRAIDASSA\n\n\nVanha raita kuuli sinä kesänä monta salaisuutta ja näki pikku\nnäytelmiä, sillä se oli Plumfieldin lasten mieluisin olopaikka ja\nnäytti iloitsevan siitä — ainakin se toivotti heidät joka kerta\ntervetulleiksi, ja sen tuuheissa oksahaaroissa vietetyt hiljaiset\nhetket tuntuivat tekevän kaikille hyvää. Eräänä lauantai-iltapäivänä\nraidan oksien kätkössä käytiin monta keskustelua, ja eräs pieni lintu\non kertonut, mitä kaikkea siellä tapahtui.\n\nEnsiksi tulivat Nan ja Daisy lähistölle mukanaan pienet sangot\nja saippuaa, sillä he saivat joskus puhtauden puuskan ja pesivät\npurossa kaikki nukenvaatteet. Pöppö ei antanut heidän solkata\nkeittiössä, ja kylpyhuoneeseen oli porttikielto siitä pitäen\nkun Nan oli unohtanut vesijohdon auki, niin että vesi tulvi yli\näyräitten ja tippui katon läpi alakertaankin. Daisy kävi näppärästi\ntyöhön, pesi ensin valkoiset ja sitten värilliset, huuhtoi ja\nväänsi vaatteet sievästi ja pingotti ne Nedin tekemillä sievillä\npyykkipojilla kuivumaan nuoralle kahden happomarjapensaan väliin.\nMutta Nan pisti vaatteet yhdellä kertaa likoon ja unohti ne sankoon\nkootessaan ohdakkeenhahtuvia tyynyntäytteeksi Semiramiille,\nBabylonin kuningattarelle, kuten yhtä nukkea nimitettiin. Kului\nvähän aikaa, ja kun rouva Rasavilli tuli katsomaan vaatteitaan,\nne olivat kaikki vihreitä, sillä hän oli työntänyt vihreän\nsilkkiviitan toisten joukkoon, ja vihreätä väriä oli imeytynyt\nvaaleanpunaisiin ja sinisiin pukuihin, pieniin patoihin ja parhaisiin\npoimualushameisiinkin.\n\n— Voi kauhistus! Kaikki on pilalla! huokasi Nan.\n\n— Pane ne nurmelle valkenemaan, sanoi Daisy kokeneesti.\n\n— Niin panenkin, ja me voimme istua raidassa katsomassa, ettei tuuli\nvie niitä.\n\nBabylonin kuningattaren vaatteet olivat pian nurmella levällään,\nsangot oli huuhdottu ja asetettu kumolleen kuivumaan ja pyykkärit\nkiipesivät juttelemaan, niin kuin naisilla on tapana askareitten\nlomassa.\n\n— Minä aion tehdä höyhenpatjan, jolle panen tuon uuden tyynyn, sanoi\nrouva Rasavilli siirtäessään ohdakkeenhahtuvia taskusta nenäliinaan\nhukaten siinä puuhassa niistä puolet puroon.\n\n— Minä en tekisi. Jo-täti sanoo, että höyhenpatjat ovat\nepäterveellisiä. Minä en ikipäivinä antaisi lasteni nukkua muilla\nkuin jouhipatjoilla, ilmoitti rouva Shakespeare Smith päättävästi.\n\n— Minä en välitä. Minun lapseni ovat niin karaistuneita, että\nnukkuvat usein paljaalla lattialla eivätkä ole siitä milläänkään (se\noli totta). Minulla ei ole varaa ostaa yhdeksää patjaa, ja minusta on\nhauskaa tehdä vuodevaatteet itse.\n\n— Mutta eikö Tommy veloita höyhenistä?\n\n— Kyllä kai, mutta minä en maksa hänelle eikä hän niin vaadikaan,\nvastasi rouva R. käyttäen halpamaisesti hyväkseen T. Bangsin\ntunnettua hyväntahtoisuutta.\n\n— Minusta näyttää, että tuon punaisen puvun oma väri haalistuu\npikemmin kuin vihreät läiskät, huomautti rouva Smith muuttaen\npuheenaihetta, sillä hän ja hänen sydänystävänsä olivat monissa\nasioissa eri mieltä ja rouva Smith oli sävyisä nainen.\n\n— Samantekevää. Minä olen kyllästynyt nukkeihin; taidan heittää ne\nkokonaan pois ja antautua maanviljelijäksi. Minä pidän peltotöistä\nenemmän kuin sisäaskareista, sanoi rouva R. ilmaisten vaistomaisesti\nmonen perheenäidin toiveen, vaikka useimpien on vaikeampaa jättää\nperheensä noin vain oman onnensa nojaan.\n\n— Mutta ethän sinä voi heittää niitä. Nehän kuolevat ilman äitiä,\nhuudahti hellämielinen rouva Smith.\n\n— Kuolkoot. Minä olen väsynyt lapsiin ja aion ruveta leikkimään\npoikien kanssa. He tarvitsevat minua pitämään huolta, vastasi tämä\nlujaluonteinen rouva.\n\nDaisy ei tiennyt mitään naisten oikeuksista. Hän teki vähin äänin\nmitä halusi, eikä hänen vapauksistaan syntynyt mitään riitaa,\nsillä hän vältti liian korkeita aitoja, mutta käytti kyllä\nvaistomaisesti omaa naisellista vaikutusvaltaansa saadakseen kaikki\nne erikoisoikeudet, jotka soveltuivat hänelle.\n\nNan taas yritti kaikkea välittämättä vähääkään hurjista kolhuista ja\nkömmähdyksistä, joita hänelle sattui; kovalla pauhulla hän julisti,\nettä hänen oli saatava olla mukana kaikessa missä pojatkin. He\nnauroivat hänelle, hätistelivät häntä pois tieltä ja pitivät pahaa\nmeteliä, kun hän puuttui heidän asioihinsa. Mutta Nan ei vähästä\nlannistunut, sillä hänellä oli luja tahto ja maailmanparantajan\ntaisteluinto.\n\nJo-rouva ymmärsi hyvin Nania, mutta koetti pitää aisoissa tytön\nkuohahtelevaa vapaudenhalua, sillä — niin hän selitti — ihmisen\non opittava mielenmalttia ja itsehillintää, ennen kuin hän osaa\noikein käyttää vapauttaan. Nöyrinä hetkinään Nan oli samaa mieltä,\nja ohjaajiensa hyvässä vaikutuspiirissä hän kehittyi päivä päivältä.\nTyttö julisti luopuvansa entisistä tulevaisuudenpäätöksistään, hän\nei aikonut enää koneenkäyttäjäksi tai sepäksi vaan maanviljelijäksi;\npuutarhatyöstä tulikin harrastus, johon hän saattoi puskea\npatoutuneen toiminnanhalunsa ja tarmonsa. Mutta täydellisesti ei\ntämäkään puuha häntä tyydyttänyt, sillä meiramit ja salviat olivat\nmykkiä eivätkä voineet kiittää vaalijaansa. Nan halusi helliä ja\nhoivata ihmisiä ja oli ikionnellinen, kun pikkupojat ryntäsivät\nkuhmuineen ja haavoineen hänen luokseen pyytämään, että hän\n'parantaisi' kipeän kohdan.\n\nHuomatessaan tytön taipumuksen Jo-rouva keksi pyytää\nsairaanhoitajatarta neuvomaan Nania, niin että tämä oppi\nkunnollisesti käsittelemään sairaita ja antamaan ensiapua. Pojat\nalkoivat kutsua Nania tohtoriksi, ja tyttö oli puuhaan niin\ninnostunut, että Jo-rouva sanoi miehelleen:\n\n— Nyt minä tiedän, mikä tuosta lapsesta voi tulla. Hän haluaa jo nyt\ntehdä työtä toisten hyväksi, ja ellei hän saa siihen tilaisuutta,\nhänestä tulee pisteliäs, kiukkuinen ja tyytymätön ihminen. Me emme\nsaa vangita hänen levotonta mieltään, vaan hänelle täytyy antaa\npuuhaa, josta hän pitää, ja meidän on vähitellen saatava Nanin\nisä suostumaan siihen, että tyttö saa aikanaan mennä opiskelemaan\nlääketiedettä. Hänestä tulee erinomainen lääkäri, sillä hän on\nrohkea, lujahermoinen ja helläsydäminen ja rakastaa kaikkia heikkoja\nja kärsiviä.\n\nAluksi herra Bhaer vain hymyili, mutta lupasi pitää asian mielessään.\nNan sai hoidettavakseen puutarhan lääkekasvit, ja herra Bhaer antoi\nhänen kokeilla niitä pikku sairauksiin, joita lapsilla silloin\ntällöin oli. Nan oppi nopeasti, oli järkevä ja niin innokas,\nettä opettaja saattoi hyvinkin uskoa vaimonsa ennustuksen kerran\ntoteutuvan.\n\nTätä kaikkea Nan ajatteli tuona päivänä istuessaan raidan oksalla,\nkun Daisy sanoi lempeästi:\n\n— Minusta on hauskaa tehdä taloustöitä, ja minä aion hoitaa Demin\nkotia sitten kun me olemme isoja.\n\nNan vastasi päättävästi:\n\n— Minulla ei ole veljeä enkä minä halua ollenkaan hosua\ntaloustöissä. Minä tahdon saada toimiston, jossa on kauheasti pulloja\nja laatikoita ja huhmareita, joissa voi sekoittaa lääkkeitä, ja minä\nratsastan hevosella ympäri sitomassa ja parantamassa sairaita. Se on\nvarmasti hirveän hauskaa.\n\n— Uh! Kuinka sinä voit sietää noita pahanhajuisia voiteita ja\ninhottavia pulvereita? Tai ajattele nyt risiiniöljyä ja sennaa!\nhuudahti Daisy väristen.\n\n— Eihän minun itseni tarvitse niitä ottaa, niin että mitä siitä.\nMutta ne tekevät ihmisille hyvää ja minä tahdon parantaa heitä.\nMinun salviateeni paransi äiti Bhaerin pään ja humalauutteeni Nedin\nhammassäryn viidessä tunnissa. Siitä näet!\n\n— Panetko sinä iilimatoja ihmisten ikeniin? Kiskotko hampaita ja\nleikkeletkö poikki jalkoja? kysyi Daisy väristen.\n\n— Tietysti minä teen kaikkea mitä pitää. Minä parannan ihmiset\nvaikka he olisivat palasina. Minun isoisäni oli lääkäri ja minä näin,\nkuinka hän ompeli umpeen erään miehen posken, siinä oli pitkä haava.\nMinä pitelin sientä enkä yhtään pelännyt, ja isoisä sanoi, että minä\nolin urhea tyttö.\n\n— Kuinka sinä uskalsit? Minun on sääli sairaita ihmisiä ja tahtoisin\nhoitaa heitä, mutta minun polveni vapisevat niin, että minun täytyy\njuosta tieheni. Minä en ole yhtään urhea, huokasi Daisy.\n\n— Älä hätäile, sinä voit olla sairaanhoitajana, kun minä olen\ntyöntänyt potilaat vuoteeseen ja pannut ne juomaan lääkettä ja\nleikannut niiden jalat poikki, sanoi Nan, jonka tuleva praktiikka oli\nilmeisesti varsin värikästä.\n\n— Hei, hei! Missä sinä olet, Nan? kuului ääni alhaalta.\n\n— Täällä ollaan.\n\n— Ai, ai! valitti ääni ja Emil ilmestyi näkyviin puristaen toista\nkättään naama tuskaisessa irvistyksessä.\n\n— Mikä hätänä? kysyi Daisy huolissaan.\n\n— Valtava tikku peukalossa, enkä saa sitä pois. Ota sinä, Nan.\n\n— Ai, sehän on hirveän syvällä eikä minulla ole silmäneulaa, sanoi\nNan tutkien kiinnostuneena tervaista peukaloa.\n\n— Ota nuppineula, kiirehti Emil.\n\n— Se on liian paksu ja tylsä.\n\nDaisy kaivoi taskustaan neulatyynyn, jossa oli neljä silmäneulaa.\n\n— Sinulla sitten on aina mitä tarvitaan, sanoi Emil, ja Nan päätti\nhankkia itselleen neulakirjan ja pitää sitä tästä lähtien aina\ntaskussaan, koska hänen ammatissaan sattui yhtä mittaa tällaisia\nyllättäviä tapauksia.\n\nDaisy peitti silmänsä, mutta Nan tarttui lujalla kädellä onnettomaan\npeukaloon, tutki ja kaivoi tikkua rohkean potilaansa antaessa neuvoja:\n\n— Paarpuuriin vain! Rauhallisesti, pojat, rauhallisesti! Ota uusi\nluovi! Ja nyt ylös! Hei, siinä se on!\n\n— Nuole haava! määräsi tohtori katsellen tikkua asiantuntijan silmin.\n\n— Liian likainen, vastusti potilas puistellen veristä kättään.\n\n— Odota, minä sidon sen, jos sinulla on nenäliina.\n\n— Ei ole. Ota joku noista räsyistä.\n\n— Räsyistä! Ei ikinä! Nehän ovat nuken vaatteita, kuohahti Daisy.\n\n— Ota minun pyykistäni, kyllä haava pitää sitoa, sanoi Nan ja\nEmil heilautti itsensä puusta ja otti ensimmäisen 'räsyn', minkä\nkäteensä sai. Se sattui olemaan rimssuhelmahame, mutta Nan repi sen\nmukisematta, ja kun kuninkaallinen alushame oli muuttunut pieneksi\nsiistiksi kääreeksi, Nan lähetti potilaan pois ja määräsi:\n\n— Pidä se kosteana ja anna haavan olla rauhassa. Silloin se paranee\nkunnollisesti eikä tule märkää.\n\n— Paljonko maksaa? kysyi Kommodori nauraen.\n\n— Ei mitään. Köyhät saavat tässä laitoksessa ilmaisen hoidon,\nmahtaili Nan.\n\n— Kiitos, tohtori! Kun minulle sattuu jokin onnettomuus, turvaudun\naina teihin. Emil hyppäsi maahan, mutta kääntyi vielä sanomaan\nvastapalvelukseksi lääkärinhoidosta: — Tuuli lennättää teidän\nryysynne pitkin peltoja, tohtori.\n\nAntaen anteeksi halventavan 'ryysy'-sanan rouvat laskeutuivat kiireen\nvilkkaa puusta, kokosivat pyykkinsä ja lähtivät sytyttämään pikku\nhellaansa tulta saadakseen silittää vaatteet.\n\nHiljainen humahdus kävi vanhassa raidassa, aivan kuin se olisi\nnaurahtanut lasten jutuille. Tuskin se oli ehtinyt vakavoitua, kun\npari uutta lintua laskeutui pesään uskomaan toisilleen salaisuuksia.\n\n— Hei, meillä on aika metka tuuma, aloitti Tom, joka oli ollut\npakahtua suureen uutiseensa.\n\n— Anna kuulua, vastasi Nat harmitellen, että oli jättänyt viulunsa\nsisään. Olisi ollut mukava soitella, kun täällä oli näin hiljaista ja\nvarjoisaa.\n\n— Me pojat puheltiin äskeisestä merkitsevästä tapauksesta, sanoi\nTom lainaillen umpimähkään sanoja puheesta, jonka Franz oli juuri\npitänyt kerhossa. — Minä ehdotin, että me antaisimme Danille jonkin\nlahjan hyvitykseksi siitä kaikesta, ymmärräthän — jonkin hyvän ja\nhyödyllisen esineen. Mitähän annettaisiin?\n\n— Perhoshaavi, sitä hän on jo kauan halunnut, sanoi Nat näyttäen\nhieman pettyneeltä, sillä hän oli toivonut että salaisuus koskisi\nhäntä itseään.\n\n— Ei, hyvä mies, mikroskooppi sen pitää olla, hieno mikroskooppi,\njolla voi tutkia soluja, vesieläimiä, muurahaisen munia, tähtiä\nja kaikkea. Eikö se olekin aikamoinen lahja? kysyi Tom sekoittaen\ninnoissaan mikroskoopin ja kaukoputken.\n\n— Yliveto! Oikein hauskaa! Mutta eikö se maksa kauheasti? huudahti\nNat tuumien, että hänen ystävänsä alkoikin olla arvossa pidetty\nhenkilö.\n\n— Tietysti se maksaa. Mutta annetaan kaikki jotakin. Minä merkitsin\nlistaan viisi dollariani, sillä jos kerran annetaan, niin annetaan\npihistelemättä.\n\n— Mitä, panitko sinä siihen kaikki rahasi? Oletpa sinä reilu kaveri!\nsanoi Nat vilpittömän ihailevasti.\n\n— Minulla on ollut omaisuudesta sellaista riesaa, että en rupea enää\nikinä säästämään. Menköön kaikki, silloin ei varkailla ole asiaa eikä\nminun tarvitse epäillä ihmisiä eikä murehtia mokoman takia, vastasi\nTom perin kyllästyneenä miljoonamiehen huoliin.\n\n— Lupasiko herra Bhaer, että saat antaa pois rahasi?\n\n— Hänestä tämä oli mainio tuuma, ja hän sanoi, että moni suuri mies\non mieluummin tehnyt rahoillaan jotain hyvää kuin säästää kiikutellut\nniitä perintöä kärkkyvien sukulaisten riideltäviksi.\n\n— Sinun isäsi on rikas; jakaako hänkin omaisuuttaan ihmisille?\n\n— En tiedä. Minä ainakin saan häneltä mitä pyydän, muuta en\ntiedä. Puhun hänelle siitä, kun menen kotiin. Näytän hänelle joka\ntapauksessa hyvää esimerkkiä, sanoi Tom niin totisena, ettei Nat\nuskaltanut nauraa, vaan sanoi kunnioittavasti:\n\n— Sinä voit tehdä omaisuudellasi paljon hyvää.\n\n— Niin herra Bhaerkin sanoo, ja hän on luvannut neuvoa minua\nkäyttämään sitä parhaalla tavalla. Minä alan Danista. Ensi kerralla\nkun saan dollarin, teen jotain Dickille, hän on mukava poika eikä saa\ntaskurahaa kuin centin viikossa.\n\n— Minusta tuo on hieno ajatus. Minäkin taidan jättää viulurahojen\nkeräämisen. Ostan mieluummin Danille perhoshaavin, ja jos jää vielä\ntähteeksi, annan jotain Billylle. Billyhän ei ole köyhä, mutta hän\npitää minusta ja on varmaan mielissään, jos saa minulta jotain\npientä, koska minä ymmärrän paremmin kuin te muut mitä hän haluaa.\nJa Nat rupesi miettimään, miten paljon onnea hän voisikaan hankkia\ntoisille kolmella hitaasti kootulla dollarillaan.\n\n— Hyvä. Tule, mennään kysymään herra Bhaerilta, pääsetkö maanantaina\nmeidän kanssamme kaupunkiin, että voit ostaa sen haavin, kun minä\nostan mikroskoopin. Franz ja Emil lähtevät myös ja on metkaa\nkierrellä kaupoissa valitsemassa.\n\nPojat lähtivät pois ja keskustelivat hyvin tärkeinä yksityiskohdista\ntuntien jo mielessään sitä iloista tyydytystä, minkä ihminen saa,\nkun koettaa — miten vaatimattomasti tahansa — auttaa köyhempiä ja\nheikompia lähimmäisiään.\n\n— Kiivetään tuonne raitaan järjestämään nämä lehdet, siellä on\nvarjoista ja mukavaa, sanoi Demi palatessaan Danin kanssa hiljalleen\nmetsästä, jossa he olivat kierrelleet pitkään.\n\n— Selvä! sanoi niukkasanainen Dan, ja he kiipesivät puuhun.\n\n— Minkä takia haavan lehdet lepattavat aina noin metkasti? kysyi\nDemi, joka oli tottunut siihen, että Dan tiesi aina kaiken.\n\n— Ne ovat oksissa kiinni toisella tavalla kuin muut lehdet. Katsos\ntätä lehtiruotia, se on litistynyt lehden puolelta eri tavalla kuin\noksan puolelta. Siksi pienikin tuulahdus panee sen värisemään.\nJalavan lehden ruoti on niin kankea, ettei se vähästä lepata.\n\n— Sepä kumma! Lepattaakos tämä? kysyi Demi näyttäen akaasian oksaa,\njonka oli taittanut metsästä.\n\n— Ei, se taas kohottaa lehtensä, kun siihen koskee. Tartupas\nsormillasi lehtiruotiin keskipaikkeilta, niin näet, kuinka lehdykät\nnousevat pystyyn, sanoi Dan tutkien katinkullan sirpaletta.\n\nDemi koetti ja samassa lehdykät nousivat vastakkain, niin että niitä\näskeisen kahden rivin asemesta näyttikin olevan lehtiruodissa vain\nyksi rivi.\n\n— Omituista! Kerro näistä muistakin lehdistä. Mitä nämä sitten\ntekevät? kysyi Demi ottaen uuden oksan.\n\n— Syöttävät silkkiäistoukkia. Nehän elävät mulperipuun lehdistä\nsiihen asti kun koteloituvat. Olin kerran silkkifarmilla ja siellä\noli huoneet täynnä hyllyjä, jotka oli peitetty lehdillä, ja toukat\nsöivät niitä niin, että ritinä kuului. Joskus ne syövät itsensä\nkuoliaiksi. Se pitäisi kertoa Pumpulle, nauroi Dan ja otti uuden\nkivilohkareen, jossa oli sammalta.\n\n— Näistä tulikukan lehdistä minäkin tiedän jotain: keijut pitävät\nniitä huopinaan, hymyili Demi, joka ei vielä ihan tykkänään ollut\nluopunut uskostaan metsän pikkuväkeen.\n\n— Jos minulla olisi mikroskooppi, näyttäisin että maailmassa on\npaljon kauniimpia asioita kuin sinun keijusi, sanoi Dan miettien,\nmahtaisiko ikinä omistaa tuota haluttua kalleutta. — Minä olen\ntuntenut erään vanhan mummon, joka käytti tulikukan lehdistä tehtyä\nyömyssyä, koska hänen kasvojaan särki jatkuvasti. Hän ompeli lehtiä\nyhteen ja piti laitosta päässään.\n\n— Olipas hassua! Oliko hän sinun isoäitisi?\n\n— Ei minulla ole ikinä ollutkaan isoäitiä. Hän oli kummallinen\neukko, asui yksin pienessä mökissä yhdeksäntoista kissan kanssa.\nIhmiset sanoivat häntä noidaksi, mutta kyllä hän oli oikea ihminen,\nvaikka näytti ryysysäkiltä. Hän oli oikein hyvä minulle ja antoi\nminun aina lämmitellä tulensa ääressä, kun minulle oltiin ilkeitä\nköyhäintalossa.\n\n— Oletko sinä ollut köyhäintalossa?\n\n— Vähän aikaa. Mutta ei viitsitä — en minä välitä puhua siitä, ja\nDanin puheliaisuus tyrehtyi äkkiä.\n\n— Kerro niistä kissoista, sanoi Demi pahoillaan, että oli kysellyt\nsopimattomia.\n\n— Mitäpä kertomista niistä on. Hänellä vain oli niitä paljon ja\nhän piti niitä tynnyrissä öisin. Joskus minä avasin tynnyrin ja ne\njuoksivat ympäri taloa, ja silloin eukko suuttui. Hän otti ne kiinni\nja työnsi kaikki tynnyriin takaisin, ja ne sähisivät ja monkuivat\nkuin villipedot.\n\n— Oliko hän kiltti niille?\n\n— Arvaat kai. Eukkopaha keräsi kaupungin kaikki kulkukissat\nmökkiinsä. Jos joku halusi kissan, hän meni vain Marm Webberin luo ja\nsai valita mieleisensä. Kissanpennun hinta oli yksi centti, ja Marm\noli iloinen, kun sai poikaset hyviin koteihin.\n\n— Minä haluaisin tavata Marm Webberin. Tapaisiko hänet jos menisi\nkäymään siinä kylässä?\n\n— Hän on kuollut, kuten kaikki minun omaisenikin, sanoi Dan lyhyesti.\n\n— Sehän ikävää, vastasi Demi ja istui hetken hiljaa miettien,\nmikä olisi turvallinen puheenaihe. Oli tulenarkaa puhua kuolleesta\neukosta, mutta kissat kiinnostivat, eikä hän voinut olla kysymättä:\n\n— Saiko hän sairaat kissat paranemaan?\n\n— Joskus sai. Yhdeltä oli jalka poikki; hän sitoi sen lastoihin ja\nse parani ihan terveeksi, toisella taas oli vilutauti ja hän keitti\nsille yrteistä rohtoja ja sekin parani. Mutta muutamat kuolivat ja\nMarm hautasi ne, ja jollei jostakin kissasta ollut eläjäksi, hän\ntappoi sen tuskattomasti.\n\n— Miten? kysyi Demi. Tuo kissaeukko kiehtoi hänen mieltään\ntavattomasti.\n\n— Eräs ystävällinen rouva, joka piti kissoista, oli neuvonut häntä\nja antanut hänelle jotain ainetta lähettäessään omat kissanpoikansa\neukon tapettaviksi. Marm kasteli sienen eetteriin, pani sen\nsaappaaseen ja pisti kissan sinne pää edellä. Eetteri nukutti sen\nsilmänräpäyksessä ja ennen kuin kissa ehti herätä, hän hukutti sen\nlämpimään veteen.\n\n— Toivottavasti kissa ei sitä tuntenut. Tuo minun täytyy kertoa\nDaisylle. Sinä olet tainnut nähdä paljon jännittäviä asioita, vai\nmitä? kysyi Demi ja vaipui miettimään niitä kokemuksia, joita Dan\noli kerännyt monilla karkumatkoillaan ja huolehtiessaan itsestään\nsuuressa kaupungissa.\n\n— Eipä olisi kaikista ollut väliä.\n\n— Miksi? Eikö niitä ole hauska muistella?\n\n— Ei.\n\n— Sinua on vaikea oppia tuntemaan, sanoi Demi kiertäen kädet\npolviensa ympäri ja katsellen taivaalle kuin etsien sieltä sopivaa\npuheenaihetta.\n\n— Saakelin vaikeaa — ei, en minä sitä tarkoittanut, ja Dan puri\nhuultaan, kun kielletty sana pääsi livahtamaan hänen huuliltaan,\nvaikka hän koetti olla Demin seurassa vielä varovaisempi kuin toisten\npoikien.\n\n— Minä leikin kuin en olisi kuullutkaan, koska et varmaan halua enää\nkäyttää sellaisia sanoja, sanoi Demi.\n\n— En, jos vain voin välttää. Nuo sanat — siinä nyt on yksi asia,\njonka haluaisin unohtaa. Minä yritän ja yritän, mutta se ei näy\npaljon auttavan, sanoi Dan alakuloisena.\n\n— Kyllä vain auttaa. Sinä et käytä enää läheskään niin paljon rumia\nsanoja kuin ennen, ja Jo-täti on siitä hyvillään, sillä hän sanoi,\nettä siitä tavasta on hyvin vaikea päästä irti.\n\n— Sanoiko hän niin? kysyi Dan vähän piristyen.\n\n— Sinun täytyy panna kiroileminen pahelaatikkoon ja lukita se sinne.\nNiin minä teen virheilleni.\n\n— Mitä sinä tarkoitat? kysyi Dan ja tuntui kuin Demi olisi ollut\nhänestä melkein yhtä mielenkiintoinen kuin jokin uusi kovakuoriais- tai\nturilaslaji.\n\n— Katsos, se on yksi minun salaisista leikeistäni; minä kerron\nsinulle, mutta sinä taidat nauraa sille, alkoi Demi iloissaan, kun\noli päästy näin mieluisaan puheenaiheeseen. — Minä kuvittelen,\nettä luonteeni on pyöreä huone ja sieluni jonkinlainen siivekäs\nolento, joka asuu siinä. Seinät ovat täynnä hyllyjä ja laatikoita,\nja niissä minä pidän ajatuksiani, niin hyviä kuin pahojakin, ja\nylipäänsä kaikkia asioita. Hyvät minä panen näkyville ja pahat\nvisusti laatikkoihin, mutta sieltäkin ne pääsevät joskus ulos.\nSilloin ne täytyy ottaa kiinni ja ihan tapella niiden kanssa, sillä\nne ovat voimakkaita. Yksin ollessani minä näin leikin ajatuksilla,\nsuunnittelen ja määräilen niitä mieleni mukaan. Joka sunnuntai minä\nsiistin huoneen ja puhun sen pienelle asukille, sanon mitä hänen\ntulee tehdä. Hän on joskus tavattoman ilkeä eikä tottele, niin että\nminun täytyy torua ja viedä hänet isoisän luo. Isoisä kyllä saa\nhänet tottelemaan, sillä isoisä pitää kovasti tästä leikistä, hän\nantaa mukavia asioita laatikkoihin pantaviksi ja neuvoo, kuinka\nilkeys teljetään. Demi näytti niin totiselta ja hartaalta, ettei Dan\nnauranut hänen vilkkaalle mielikuvitukselleen, vaan sanoi vakavasti:\n\n— Niin lujaa lukkoa ei varmasti olekaan, että minun pahat ajatukseni\npysyisivät sen takana. Sitä paitsi huoneeni on sellaisessa siivossa,\netten tiedä kuinka siitä selviäisin. Näytti siltä, kuin Dan olisi\nhalunnut mielellään kokeilla Demin lapsekasta sielunsiivouskeinoa.\n\n— Ovathan sinun pöytälaatikkosikin hienossa järjestyksessä. Kyllä\nsinä osaat siivota ja järjestää.\n\n— Kuule, älä puhu kenellekään, mutta tullaan aina joskus tänne\njuttelemaan näistä asioista. Minä voin kertoa sinulle kaikenlaista\nmitä tiedän luonnosta ja muusta. Suostutko? ja Dan ojensi ison\nkarkean kätensä.\n\nDemi puristi sitä pienellä pehmeällä kädellään, ja kuilu heidän\nvälillään umpeutui, sillä siinä onnellisessa rauhanmaailmassa, jossa\npojat elivät, leikkivät lampaat ja leijonat yhdessä ja pienet lapset\nopettivat tietämättään vanhempia.\n\n— Hei! sanoi Dan osoittaen taloon päin, kun Demi oli juuri\naloittamassa toista esitelmää pahan kahlehtimisesta ja\nnitistämisestä. Ja he näkivät piilostaan Jo-rouva kävelevän hiljaa\ntietä pitkin syventyneenä kirjaan. Teddy taapersi jäljessä vetäen\nkumolleen keikahtaneita pieniä kärryjä.\n\n— Odota, kunnes he keksivät meidät, kuiskasi Demi, ja molemmat\nistuivat hiljaa parin lähestyessä. Jo-rouva oli niin uppoutunut\nlukemiseen, että olisi voinut astua puroon, ellei Teddy olisi\npysäyttänyt häntä.\n\n— Äiti, minä tahdon onkia.\n\nJo sulki kirjansa, jota oli jo viikon päivät koettanut saada\nluetuksi, ja etsiskeli sopivaa ongenvapaa. Ennen kuin hän ehti\ntaittaa pajunvesan, putosi notkea raidanoksa hänen jalkoihinsa, ja\nkatsoessaan ylös hän näki poikien nauravan pesässä.\n\n— Ylös! Ylös! huusi Teddy räpytellen käsiään kuin lentoon lähdössä.\n\n— Minä tulen alas ja sinä pääset ylös. Minun täytyy mennä Daisyn\nluo, sanoi Demi toistaen mielessään kertomusta yhdeksästätoista\nkissasta ja saappaista ja tynnyreistä.\n\nTeddy oli pian nostettu puuhun, ja Dan sanoi sitten nauraen:\n\n— Tulkaa tekin, äiti, täällä on kylliksi tilaa. Minä kyllä autan.\nRouva Bhaer katsahti ympärilleen, mutta kun ketään ei näkynyt ja hän\nitsekin halusi vähän hullutella, hän vastasi nauraen:\n\n— Olkoon menneeksi, taidanpa kiivetä sinne, ja parilla taitavalla\nharppauksella hän oli raidassa.\n\n— En ole kiipeillyt puissa koko naimisissaoloni aikana. Mutta\ntyttönä olin innokas kiipeilijä, hän sanoi katsellen huvittuneena\nalas varjoiselta istuimeltaan.\n\n— Nyt voitte lukea jos haluatte, minä kyllä pidän Teddystä huolen,\nehdotti Dan ja alkoi nikertää ongenvapaa kärsimättömälle pojalle.\n\n— En taida välittää siitä nyt. Mitä te teitte täällä, Demi ja sinä?\nkysyi Jo-rouva ounastellen Danin vakavasta katseesta, että tällä oli\njotain mielessä.\n\n— Juteltiin vain. Minä kerroin hänelle puunlehdistä ja muista, ja\nhän kertoi minulle merkillisistä leikeistään. Kas niin, herraseni,\nalapas onkia, sanoi Dan ja pani vielä suuren sinisen kärpäsen\nkoukuksi väännettyyn neulaan kiinnitettyään sitä ennen siiman vapaan.\n\nTeddy kurkottautui alas puusta ja oli pian syventynyt tarkkailemaan\nkaloja. Dan piti poikaa mekonhelmasta kiinni, ettei tämä molskahtaisi\nveteen, ja Jo-rouva puhui Danille:\n\n— On hauskaa, että juttelet Demille 'puunlehdistä ja muusta', sitä\nhän juuri tarvitsee. Toivoisin että sinä opettaisit häntä ja ottaisit\nhänet mukaasi metsiin.\n\n— Kyllä minä ottaisinkin, mutta —\n\n— Mutta mitä?\n\n— Te ette varmasti luottaisi minuun.\n\n— Miksi en?\n\n— No, Demi on jotenkin niin hieno ja hyvä ja minä tällainen vintiö.\nKyllä kai te haluatte pitää hänet kaukana minusta.\n\n— Ethän sinä ole mikään vintiö. Minä luotan sinuun täysin, sillä\nsinä haluat vilpittömästi parantaa tapasi ja edistyt viikko viikolta.\n\n— Ihanko totta? Dan kysyi katsoen häneen, ja alakuloisuuden pilvi\nalkoi hälvetä hänen kasvoiltaan.\n\n— Niin. Etkö itse huomaa sitä?\n\n— Toivoisin kyllä, mutta eihän sellaista voi tietää.\n\n— Minä olen odottanut ja katsellut kaikessa rauhassa, pitänyt\njonkinlaista koeaikaa, ennen kuin annan sinulle parhaan palkinnon\njonka tiedän. Olet kestänyt kokeen hyvin, ja nyt minä en usko sinulle\nainoastaan Demiä vaan oman Teddynikin, sillä sinä pystyt opettamaan\nheille joitakin seikkoja paremmin kuin me.\n\n— Pystynköhän? sanoi Dan ja näytti hämmästyvän sellaista ajatusta.\n\n— Demi on ollut niin paljon aikuisten parissa, että hän tarvitsee\njuuri sitä, mitä sinulla on — tietoa jokapäiväisistä asioista ja\nvoimaa ja rohkeutta. Sinä olet urhein hänen näkemistään pojista ja\nhän ihailee sinun sisukkuuttasi. Sinä tiedät paljon luonnosta, osaat\nkertoa linnuista, mehiläisistä, lehdistä ja eläimistä hauskemmin kuin\nkirjat, ja koska sinun kertomuksesi ovat tosia, hän oppii ja hyötyy\nniistä. Näetkös nyt, kuinka paljon voit auttaa häntä ja miksi minä\nannan teidän olla yhdessä?\n\n— Mutta minä kiroilen aina joskus ja voin kertoa asioita, joita\nDemin ei tarvitse tietää. En minä tietenkään tahallani kiroa, mutta\nhuomaan sen vasta sitten kun sana on jo lipsahtanut, niin kuin äsken,\ntunnusti Dan.\n\n— Minä tiedän, ettet halua ehdoin tahdoin tehdä tai sanoa mitään\nikävää pojille, ja juuri siinä Demi voi varmasti auttaa sinua, sillä\nhän on vilpitön ja viisas käytöksessään ja hänellä on sellaista,\nmitä tahtoisin sinullekin antaa — hyviä periaatteita. Niitä ei voi\nkoskaan juurruttaa liian aikaisin eikä ole koskaan liian myöhäistä\npuhua niistä ihmiselle, joka on jäänyt kasvatusta vaille. Te olette\nvain poikasia, mutta voitte opettaa toisillenne yhtä ja toista.\nDemi vahvistaa tietämättään sinun moraalista ryhtiäsi ja sinä hänen\nkäytännöllisen elämän tajuaan ja minusta tuntuu, kuin olisin auttanut\nteitä molempia.\n\nVieraan on vaikea kuvitella, miten hyvillään ja liikuttunut Dan oli\ntästä luottamuksesta ja kiitoksesta. Kukaan ei koskaan ennen ollut\nluottanut häneen, kukaan ei ollut välittänyt etsiä eikä kehittää\nhänen hyviä ominaisuuksiaan eikä kukaan aavistanut, mitä tuon\nhyljityn poikaparan sydämessä piili.\n\nDan sai nyt rohkeutta kertoa Jo-rouvalle Demin kanssa tehdystä\nsopimuksesta ja rouva Bhaer oli tyytyväinen, että ensimmäinen\naskel oli otettu näin luontevasti. Kaikki Danin asiat näyttivät\nkääntyvän hyvin päin. Luottamus ja rakkaus olivat herättäneet eloon\nhänen luonteensa parhaan ja arvokkaimman puolen, ja hän oli saanut\nelämälleen pohjan.\n\nSeuraava puussa vierailija oli Ned, mutta hän istui siellä vain\ntuokion seuraten kaikessa rauhassa, kuinka Dick ja Doll keräsivät\nhänelle sankoon heinäsirkkoja. Hän halusi tehdä Tommylle kepposen ja\naikoi pistää näitä vilkkaita eläviä hänen vuoteeseensa, niin että\nBangs vuoteeseen mentyään saman tien ponkaisisi ylös ja lisäisi illan\niloa metsästämällä niitä ympäri huonetta. Sirkat saatiin pian kokoon\nja maksettuaan kerääjille pari pastillia Ned lähti viimeistelemään\nTommyn vuodetta.\n\nVähän aikaa vanha raita humisi ja lauloi itsekseen, keskusteli\npuron kanssa ja katseli piteneviä varjoja auringon painuessa\ntaivaanrantaan. Ensimmäinen iltaruskon kajo punasi sen loistavia\nlehtiä, kun eräs poika tuli hiipien lehtokujaa myöten, kulki vainion\nyli ja huomattuaan Billyn puron rannalla meni tämän luokse ja sanoi\nsalaperäisesti:\n\n— Oletko kiltti ja menet sanomaan herra Bhaerille, että minä\ntahtoisin puhua hänen kanssaan täällä. Mutta kukaan ei saa kuulla.\n\nBilly nyökkäsi ja juoksi pois; poika kiepsahti puuhun ja istui siellä\nhuolestuneen näköisenä, mutta ilmeisesti paikka ja kaunis iltahetki\nkuitenkin viehättivät häntä. Viiden minuutin kuluttua herra Bhaer\nilmestyi, nousi seisomaan aidalle, nojautui pesää kohti ja sanoi\nystävällisesti:\n\n— Hauskaa nähdä sinua, Jack. Mutta mikset tule sisään tervehtimään\nmeitä kaikkia?\n\n— Minä halusin ensiksi tavata teidät, herra Bhaer. Setä patisti\nminut takaisin. Tiedän etten ansaitse puolustusta ja sääliä, mutta\nminua pelottaa, että pojat ovat minulle kovin julmia.\n\nJack-parka ei esiintynyt juuri edukseen, mutta oli ilmeisesti\npahoillaan ja häpeissään ja koetti selvitä vastaanotosta niin\nhelpolla kuin suinkin, sillä hänen setänsä oli pieksänyt ja torunut\nhäntä ankarasti siitä, että poika oli seurannut hänen esimerkkiään.\nJack oli rukoillut, ettei häntä lähetettäisi takaisin, mutta koska\nkoulu oli halpa, herra Ford oli heltymätön. Niinpä Jack palasi niin\nvähin äänin kuin suinkin ja vetäytyi herra Bhaerin turviin.\n\n— Minäkin toivon etteivät he olisi, mutta en voi vastata heistä. Kun\nDan ja Nat ovat saaneet kärsiä syyttömästi, on sinunkin syyllisenä\nkärsittävä jotain. Eikö se ole oikein? kysyi herra Bhaer joka\nsäälistään huolimatta katsoi Jackin ansaitsevan rangaistuksen.\n\n— Niin kai. Mutta minähän annoin Tommyn rahat takaisin ja pyysin\nanteeksi. Eikö se riitä? sanoi Jack hiukan nyrpeissään.\n\n— Ei se riitä. Minusta sinun on pyydettävä anteeksi kaikilta\nkolmelta julkisesti ja rehellisesti. Et toki voi odottaa, että he\nkunnioittaisivat sinua ja luottaisivat sinuun vähiin aikoihin, mutta\nvoit vapautua heidän tuntemastaan kaunasta, jos oikein yrität. Minä\nautan kyllä sinua.\n\n— Minä pidän huutokaupan ja myyn tavarani huokeasta, sanoi Jack\nosoittaen katumustaan tavalla, joka luonnehti häntä mainiosti.\n\n— Parasta antaa kaikki pois ja aloittaa uusi elämä. Vaikket koko\nkesänä ansaitsisi centtiäkään, olet syksyllä kuitenkin rikas poika,\nsanoi herra Bhaer vakavasti.\n\nEhdotus tuntui kovalta, mutta Jack hyväksyi sen, sillä nyt hän\ntodella vasta ymmärsi, ettei kieroilu auttanut, ja hän halusi voittaa\ntakaisin poikien ystävyyden. Hänen sydämensä oli lujasti kiinni\nmaallisessa mammonassa ja hän ihan vaikeroi ajatellessaan, että\nhänen pitäisi antaa pois muutamia erinomaisia esineitä. Julkinen\nanteeksipyyntö tuntui helpolta siihen verrattuna. Mutta hän päätti\nsaada takaisin rehellisen nimen, maksoi mitä maksoi, ja ansaita\ntoveriensa kunnioituksen, joka ei ollut kauppatavaraa.\n\n— Hyvä, minä yritän parhaani mukaan, hän sanoi ja hänen äänessään\noli sen verran pontta, että se miellytti herra Bhaeria.\n\n— Oikein! Tule nyt ja aloita heti paikalla.\n\nJa isä Bhaer vei vararikkoon joutuneen pojan takaisin\npienoismaailmaan, joka aluksi otti hänet vastaan kylmästi, mutta\nlämpeni vähitellen, kun näki, että hän oli oppinut onnettomuudesta\nja koetti totuttautua liiketoimiin aivan uusien, rehellisten\nperiaatteitten mukaan.\n\n\n\n\n16\n\nVARSAN KESYTYS\n\n\n— Mitä maailmassa tuo poika tekee? hämmästeli Jo-rouva eräänä\npäivänä nähdessään Danin juoksevan puolen virstan rataa kuin\nkilpailuissa. Poika oli yksin ja näytti jostakin kumman syystä\npäättäneen jatkaa, kunnes pakahtuisi tai taittaisi niskansa, sillä\njuostuaan monta kierrosta hän koetti hypätä aidalle ja heitti sitten\nkuperkeikkaa puistokäytävällä ja heittäytyi lopuksi uupuneena\nnurmikolle oven eteen.\n\n— Harjoitteletko sinä kilpailua varten? kysyi Jo-rouva ikkunasta,\njonka ääressä istui.\n\nDan kohotti äkkiä päänsä, lakkasi puuskuttamasta ja vastasi nauraen:\n\n— En. Minä vain koetan käyttää höyryni loppuun.\n\n— Etkö voi keksiä mitään säyseämpää tapaa? Tulet sairaaksi, jos\nrehkit noin kauheasti tässä helteessä, sanoi Jo-rouva nauraen ja\nheitti hänelle palmunlehdistä tehdyn ison viuhkan.\n\n— Ei auta. Jossakin minun täytyy juosta, sanoi Dan niin outo ilme\nlevottomissa silmissään, että Jo-rouva pelästyi ja kysyi äkkiä:\n\n— Alkaako Plumfield käydä sinulle liian ahtaaksi?\n\n— Ei haittaisi, vaikka se olisi vähän avarampi. Pidän siitä kovasti,\nmutta joskus paholainen riivaa minua ja silloin tekisi mieleni karata.\n\nSanat taisivat luiskahtaa vastoin hänen tahtoaan, sillä hän katui\nniitä samassa ja ajatteli ilmeisesti ansaitsevansa nuhteita moisesta\nkiittämättömyydestä. Mutta vaikka Jo-rouva olikin pahoillaan, hän\nymmärsi Danin mielialan eikä voinut torua häntä tunnustuksesta. Hän\nkatseli huolestuneena Dania ja huomasi, kuinka isoksi ja vankaksi\npoika oli kehittynyt ja miten kiihkeän ja päättäväisen näköinen\nhän oli. Hän muisti, että poika oli ennen tänne tuloaan elänyt\nvuosikausia täydellisessä vapaudessa ja siksi lempeätkin säännöt\nsaattoivat ahdistaa häntä, kun hän joskus muisteli rajatonta\nvapauttaan.\n\n— Niin se on, minun villihaukkani tarvitsee väljemmän häkin, mietti\nJo-rouva itsekseen. Mutta jos minä nyt annan hänen mennä, hän joutuu\nehkä turmioon. Minun täytyy löytää tarpeeksi hyvä houkutin pitääkseni\nhänet turvassa.\n\n— Minä ymmärrän sinua oikein hyvin, hän lisäsi ääneen. — Ei sinua\nriivaa 'paholainen', niin kuin sinä sanoit, vaan kaikissa nuorissa\nasuva luonnollinen vapauden kaipuu. Minäkin tunsin aikoinani samoin\nja kerran minä toden teolla ajattelin karata.\n\n— Miksette sitten karannut? kysyi Dan ja tuli nojaamaan matalaan\nikkunalautaan haluten ilmeisestikin jatkaa keskustelua.\n\n— Tiesin että se oli mieletöntä, ja rakkaus äitiin sai minut\npysymään kotona.\n\n— Minulla ei ole äitiä, aloitti Dan.\n\n— Minä luulin, että sinulla nyt on, sanoi Jo-rouva pyyhkäisten\nlempeästi karkeat hiukset hänen kuumalta otsaltaan.\n\n— Te olette loputtoman hyvä minulle enkä voi kylliksi kiittää teitä,\nmutta ei se ole ihan samaa, eihän? Dan katsoi häntä niin hartaasti ja\nkaipaavasti, että Jo-rouvan sydäntä viilsi.\n\n— Ei ole, ei voi koskaan olla. Oma äitisi olisi varmaan voinut tehdä\npaljonkin sinun hyväksesi. Mutta anna minun täyttää hänen paikkansa.\nMinä en kai ole tehnyt kaikkea mitä olisi pitänyt, et sinä muuten\nhaluaisi lähteä pois täältä, hän lisäsi surullisesti.\n\n— Olette, kyllä te olette! huudahti Dan kiihkeästi. — Minä en halua\nkarata, enkä karkaakaan, jos vain suinkin voin estää. Mutta tuntuu\nkuin joskus täytyisi purkautua jollakin tavalla. Tekee mieli juosta\npäistikkaa johonkin, särkeä jotain tai hyökätä jonkun kimppuun. En\ntiedä miksi, mutta siltä minusta vain tuntuu — ja siinä kaikki.\n\nDan nauroi puhuessaan, mutta hän oli tosissaan, sillä hän rypisti\nmustia kulmiaan ja iski nyrkkinsä ikkunapenkkiin sellaisella\nvoimalla, että Jo-rouvan sormustin kimposi kauas nurmikolle. Dan toi\nsen takaisin ja ottaessaan sormustimen vastaan Jo-rouva piti hetken\npojan isoa ruskeata kättä omassaan. Hänen katseestaan näkyi, että hän\nkamppaili mielessään ennen kuin sanoi:\n\n— No niin, Dan, karkaa jos sinun täytyy, mutta älä karkaa kauas ja\ntule pian takaisin, sillä minä kaipaan sinua kovasti.\n\nSaadessaan näin yllättäen luvan jäädä pois koulusta Dan meni niin\nhämilleen, että koko karkaamishalu jotenkin laimeni. Hän ei tiennyt\nmiksi, mutta Jo-rouva tiesi ja halusi käyttää tietoa hyväkseen. Hän\nvaistosi, että kuta enemmän poikaa pidäteltäisiin, sitä enemmän hän\ntaistelisi vastaan. Mutta jos hän pääsisi täysin vapaaksi, vapauden\ntunto taltuttaisi hänet, varsinkin kun hän tiesi, että ne joita hän\neniten rakasti, pitivät hänet mielellään luonaan.\n\nSe oli pieni koe, ja se onnistui, sillä Dan seisoi vähän aikaa\nhiljaa eikä vastannut, nyppi vain ajatuksissaan viuhkan kappaleiksi.\nHän tunsi, että Jo-rouva oli vedonnut hänen sydämeensä ja\nkunniantuntoonsa. Katuvan näköisenä hän sanoi äkkiä päättävästi:\n\n— Toistaiseksi en lähde minnekään, ja ilmoitan kyllä etukäteen, jos\naion karata. Jätetäänkö asia tälleen?\n\n— Jätetään vain. Nyt yritän keksiä jotain työtä, johon voit käyttää\n'höyrysi' hyödyllisesti, ettei sinun tarvitse juoksennella ympäri\nkuin hullu koira, repiä minun viuhkojani tai tapella poikien kanssa.\nMitähän me keksisimme? Danin koettaessa korjata tärvelemäänsä viuhkaa\nJo-rouva vaivasi päätään, miten voisi varjella niskoittelijaansa niin\nkauan, että tämä oppisi läksynsä.\n\n— Haluaisitko ruveta minun lähetikseni? hän keksi äkkiä.\n\n— Käydä kaupungissa ja toimittaa kaikenlaisia asioita, niinkö? kysyi\nDan, jonka mielenkiinto heräsi heti.\n\n— Niin. Franz on kyllästynyt puuhaan, Silasta ei voi vaivata\njuuri nyt, eikä herra Bhaerilla ole aikaa. Vanha Andy on\nluotettava hevonen, sinä olet varma ajaja ja tunnet kaupungin kuin\npostinkantaja. Ota sinä nuo tehtävät huoleksesi, niin huomaat,\nettä on ainakin yhtä hauskaa ajaa kolme kertaa viikossa kaupunkiin\nasioille kuin karata kerran kuukaudessa.\n\n— Ottaisin hirveän mielelläni, mutta saanhan mennä yksin ja vastata\nitse kaikesta. En tahtoisi ketään toista sinne kiusakseni, sanoi\nDan, jota uusi puuha viehätti niin, että hän halusi saada asian heti\nselväksi.\n\n— Jos isä Bhaerilla ei ole mitään sitä vastaan, saat toimittaa asiat\nihan yksin. Emil ehkä valittaa, mutta hän ei osaa hoitaa hevosta niin\nkuin sinä. Huomenna on muuten toripäivä, minun täytyykin kirjoittaa\ntavaralista valmiiksi. Pidä huoli, että vaunut ovat kunnossa, ja sano\nSilakselle, että hän varustaa äidille vietävät vihannekset valmiiksi.\nSinun on noustava aikaisin, että joudut takaisin ennen koulun\nalkamista. Luuletko selviäväsi?\n\n— Minähän olen aamuvirkku, sanoi Dan innoissaan.\n\n— Ja se tapa talon pitää, sanoi Jo-rouva iloisesti.\n\nDan lähti riemumielin laittamaan uutta siimaa piiskaan, pesemään\nkärryjä ja antamaan Silakselle määräyksiä.\n\n— Minun täytyy keksiä varalle jotain muuta, ennen kuin hän ehtii\nkyllästyä ja levottomuuden puuska taas yllättää hänet, mietti\nJo-rouva mennessään kirjoittamaan ostoslistaa kiitollisena siitä,\netteivät kaikki hänen poikansa olleet Daneja.\n\nHerra Bhaer ei täysin hyväksynyt uutta suunnitelmaa, mutta suostui\nkokeeksi; ja se saikin Danin panemaan parastaan, niin että hän\nhylkäsi omat hurjat suunnitelmansa, jotka olivat liittyneet uuteen\npiiskaan ja pitkään alamäkeen. Hän nousi varhain aamulla ja lähti\naikaisin matkaan luopuen sankarillisesti kiusauksesta ajaa kilpaa\nmaitomiesten kanssa. Päästyään kaupunkiin hän suoritti huolellisesti\nasiansa ja tulla jyristi kotiin ennen koulun alkua herra Bhaerin\nhämmästykseksi ja rouva Bhaerin suureksi mielihyväksi.\n\nKommodori valitti että Dania suosittiin, mutta tyytyi saatuaan\nvenehuoneeseensa uuden munalukon ja ajatellessaan, että merimiestä\nodotti toki suurempi kunnia kuin torikuormien ajaminen ja ostosten\nteko. Dan täyttikin uuden virkansa moitteettomasti monta viikkoa eikä\npuhunut enää sanaakaan karkaamisesta. Mutta eräänä päivänä herra\nBhaer tapasi hänet kurittamassa Jackia, joka parkui suureen ääneen\nDanin polvien alla.\n\n— No mutta, Dan? Minä luulin sinun jo kokonaan unohtaneen\ntappelemisen, hän sanoi rientäen hätään.\n\n— Emme me tappele, me vain painimme, sanoi Dan jättäen kuritettavan\nrauhaan.\n\n— Tuo näytti kyllä selvästi tappelulta ja taitaa tuntuakin siltä,\nvai mitä, Jack? sanoi herra Bhaer, kun hävinnyt osapuoli vaivoin\nselvisi jaloilleen.\n\n— Varon kyllä toista kertaa painimasta Danin kanssa. Hän melkein\nväänsi niskani nurin, valitti Jack ja piteli päätään ollakseen varma,\nettä se yhä keikkui hartioiden välissä.\n\n— Me aloimme vain painia, mutta kun sain hänet alleni, en voinut\nolla löylyttämättä häntä vähän. Ikävä jos satutin sinua, selitti Dan\nhäpeissään.\n\n— Minä ymmärrän. Mielesi teki taas iskeä jonkun kimppuun, etkä\nvoinut vastustaa kiusausta. Sinä olet omituinen vimmapää, Dan,\ntappelunnahina näyttää olevan sinulle yhtä tärkeätä kuin musiikki\nNatille, sanoi herra Bhaer, joka oli saanut kuulla kaiken Jo-rouvan\nja Danin välisestä keskustelusta.\n\n— Minä en mahda sille mitään. Jos siis tahdot välttää löylytystä,\nJack, on parasta, että pysyt poissa tieltä, sanoi Dan niin\nuhkaavasti, että Jack livisti kiireesti tiehensä.\n\n— Jos välttämättä haluat painiskella, niin minä näytän sinulle\nsitkeämmän vastustajan kuin Jack, sanoi herra Bhaer vieden Danin\npuuvajaan. Siellä oli keväällä tuotuja mahtavia kantoja, jotka yhä\nodottivat pilkkomista. Niitä osoittaen herra Bhaer sanoi:\n\n— Kas tuossa, kun taas tunnet vastustamatonta halua kurittaa poikia,\ntule tänne ja käytä liiat voimasi noiden pienentämiseen.\n\n— Hyvä on, sanoi Dan, tarttui lähellä olevaan kirveeseen ja kävi\nsitkeän kannon kimppuun niin äkäisesti, että sälöt sinkoilivat kauas\nja herra Bhaerin täytyi paeta kuin henkensä edestä.\n\nDan piti sanansa tämän huvituksen suhteen, ja usein hänen nähtiin\ntaistelevan julmettujen kantojen kanssa kasvot punaisina ja hurja\nkatse silmissään. Hän joutui suorastaan vimmoihin joidenkin\nvastustajiensa kanssa ja kirosi niitä mielessään, kunnes viimeinenkin\noli nitistetty. Silloin hän kokosi tyytyväisenä sylinsä täyteen\ntammipilkkeitä ja kantoi ne riemumarssissa keittiöön. Hän oli saanut\nrakot käsiinsä, väsyttänyt selkänsä ja tykyttänyt kirveen, mutta se\nkaikki oli vain hyväksi; sitkeät juurakot helpottivat häntä enemmän\nkuin kukaan aavisti, sillä hän käytti jokaiseen iskuun kertynyttä\nliikavoimaansa, joka olisi muuten voinut purkautua vähemmän\nharmittomalla tavalla.\n\n— Kun tämä loppuu, en totisesti tiedä, mitä hänellä sitten teetän,\nmietti Jo-rouva, kun uusia ajatuksia ei ilmaantunut ja kaikki\nmahdollisuudet oli jo käytetty loppuun.\n\nMutta Dan keksi itse itselleen puuhaa ja ehti jo iloita siitä jonkin\naikaa, ennen kuin kukaan aavisti syytä hänen tyytyväisyyteensä.\n\nYksi Laurie-herran nuorista kauniista hevosista laidunsi sen kesän\nPlumfieldissä ja juoksenteli vapaana suuressa haassa joen takana.\nPojat olivat ihastuneita tähän komeaan, vilkkaaseen eläimeen, ja\njonkin aikaa heistä oli hauska katsella, kuinka se nelisti ja hyppi\nliinakkohäntä huiskien ja pää korkealla kaarella. Mutta pian he\nväsyivät ja jättivät Charlie-prinssin oman onnensa nojaan. Kaikki\nmuut paitsi Dan, joka ei milloinkaan väsynyt katselemaan sitä.\n\nDan kävi melkein joka päivä hevosen luona ja toi sille tuomisiksi\npalan sokeria, viipaleen leipää tai omenan. Charlie hyväksyi\nkiitollisena ystävyysliiton, ja toverukset rakastivat toisiaan kuin\nheidän välillään olisi ollut näkymätön mutta luja side. Oli Charlie\nsitten niityn millä puolen tahansa, aina se tuli täyttä laukkaa, kun\nDan vihelsi sitä latojen luona; ja pojan ylimpiä onnenhetkiä oli se,\nkun kaunis, vilkas eläin pani päänsä hänen olalleen ja katseli häntä\nystävällisesti suurilla ilmeikkäillä silmillään.\n\n— Me ymmärrämme toisiamme puheittakin, eikö totta, poika? teki Danin\nmieli sanoa ylpeänä hevosen luottamuksesta, jota hän varjeli niin\nmustasukkaisesti, ettei puhunut kenellekään kuinka luja tämä ystävyys\noli eikä huolinut muita mukaansa kuin Teddyn käydessään päivittäin\nkatsomassa Charlieta.\n\nLaurie-herra kävi joskus vilkaisemassa hevosta ja puheli, että syksyn\ntullen sitä täytyy ruveta opettamaan valjaisiin.\n\n— Se on niin nöyrä ja hyväluontoinen, ettei kaipaa paljon kesytystä.\nMinä tulen jonakin päivänä ja koetan totuttaa sitä satulaan, hän\nsanoi kerran käydessään laitumella.\n\n— Se antaa minun kyllä panna päitset päähänsä, mutta en usko, että\nse suostuu kantamaan satulaa, vaikka te itse panisitte sen sille\nselkään, vastasi Dan, joka ei ikinä jäänyt pois, kun Charlie ja hänen\nisäntänsä kohtasivat toisensa.\n\n— Kyllä minä sen satulaan totutan enkä välitä, vaikka aluksi\nmuutaman kerran putoaisinkin. Sitä ei ole koskaan kohdeltu ankarasti,\njoten se taipuu kyllä temppuilematta, vaikka ensin hämmästyykin\nsellaista vehjettä.\n\n— Saapas nähdä, mitä se tekee, tuumi Dan, kun isä Bhaer ja\nLaurie-herra lähtivät ja Charlie palasi aitaukseen, josta se oli\nherrojen saapuessa tullut.\n\nKun Dan istui siinä aidan harjalla kiiltävä varsan selkä edessään,\nhänen mieleensä iski rohkea ajatus: hän koettaisi kuinka kävisi. Hän\nei ajatellut minkäänlaista vaaraa, noudatti vain mielijohdettaan,\nja kun Charlie pahaa aavistamatta näppi omenaa hänen kädestään,\nDan keikahti äkkiä ja hiljaa sen selkään. Siinä hän ei kuitenkaan\nkauan pysynyt, sillä korskahtaen hämmästyksestä Charlie karkasi\npystyyn takajaloilleen ja heitti Danin maahan. Poika ei kuitenkaan\nloukkaantunut pudotessaan, sillä sammal oli pehmeätä. Hän hypähti\npystyyn nauraen ja sanoi: — Minä koetin joka tapauksessa! Tulepas\ntänne, veijari, niin yritän uudestaan.\n\nMutta Charlie kieltäytyi tulemasta ja Dan jätti sen rauhaan miettien,\nmiten lopulta onnistuisi tuumassaan, sillä tällainen voimainkoetus\nkiinnosti häntä kovin. Seuraavalla kerralla hän otti riimun ja\nsaatuaan sen kiinnitetyksi hän leikki hevosen kanssa jonkin aikaa,\ntalutti sitä edestakaisin ja pani sen tekemään temppuja, kunnes\nse hieman väsyi. Sitten Dan vei Charlien aidan luo ja antoi sille\nleipää, mutta odotti koko ajan sopivaa tilaisuutta, ja saatuaan hyvän\notteen riimusta hän hypähti hevosen selkään. Charlie koetti vanhaa\nkeinoa, mutta Dan piti varansa, sillä hän oli opetellut ratsastamaan\nTobylla, jolla oli omat temppunsa ja joka myös koetti pudottaa\nratsastajansa. Charlie oli sekä suuttunut että hämmästynyt, ja\nhypittyään vähän aikaa se lähti laukkaamaan, niin että Dan lensi suin\npäin sen selästä.\n\nEllei Dan olisi ollut niitä poikia, jotka vahingoittumatta kestävät\nmitä tahansa, hän olisi varmasti taittanut niskansa. Mutta hän vain\npudota muksahti hervottomasti maahan ja makasi hetken ajatuksiaan\nkooten; Charlie sitä vastoin laukkasi ympäri niittyä keikutellen\npäätään ja osoittaen kaikin tavoin tyytyväisyyttään ratsastajan\nvastoinkäymisen johdosta. Äkkiä sille näytti selviävän, että Danille\noli käynyt jotenkin hullusti, ja hyväluontoinen kun oli, se riensi\nkatsomaan mikä oli hätänä. Dan antoi sen nuuskia ja nipistellä\nhetkisen, mutta sitten hän katsoi varsaa ja sanoi hyvin päättävästi,\nniin kuin toinen muka olisi ymmärtänyt:\n\n— Sinä luulet kai voittaneesi minut, mutta erehdyt, poika. Minä\nratsastan sinulla vielä — saatpa nähdä.\n\nHän ei yrittänyt enää sinä päivänä, mutta keksi uuden tavan opettaa\nCharlieta sietämään taakkaa selässään.\n\nHän sitoi kokoon käärityn loimen sen selkään ja päästi hevosen sitten\nhyppimään, potkimaan ja raivoamaan niin paljon kuin sitä halutti.\nMellastettuaan muutaman kerran mielin määrin Charlie asettui ja\nantoi Danin jo parin päivän kuluttua nousta selkäänsä; se käveli\nrauhallisesti, pysähteli usein ja katseli ympärilleen aivan kuin\nolisi tahtonut sanoa: — Minä en ymmärrä tätä, mutta tuskin sinä\npahaakaan tahdot, joten olkoon menneeksi.\n\nDan taputteli ja kiitteli Charlieta ja ratsasti sillä kierroksen joka\npäivä, tosin hän putosi usein, mutta ei ollut siitä tietääkseenkään.\nHän toivoi, että voisi käyttää satulaa ja ohjaksia, mutta ei\nuskaltanut tunnustaa mitä oli tehnyt. Hänen toiveensa täyttyikin,\nsillä temppuilulla oli ollut todistaja, joka puhui hänen puolestaan.\n\n— Tiedättekös te, mitä tuo poika viime aikoina on puuhannut? kysyi\nSilas eräänä iltana isännältään, kun oli samassa ohjeita seuraavaksi\npäiväksi.\n\n— Kuka heistä? kysyi herra Bhaer alistuvasti, sillä hän odotti\nkuulevansa taas huonoja uutisia.\n\n— Dan. Hän on kesyttänyt varsaa, ja panen pääni pantiksi, että poika\nonnistuu, vastasi Silas myhäillen.\n\n— Mistä te sen tiedätte?\n\n— No, seuraanhan minä toki sen verran poikien hommia ja tiedän\nmelkein aina, mitä he puuhaavat. Kun minä näin Danin menevän tuonne\nniitylle ja palaavan sieltä mustelmilla, arvasin heti, että jotain\nsiellä on tekeillä. En puhunut mitään, mutta menin latoon ja katselin\nsieltä käsin, kuinka hän teki kaikenlaisia temppuja Charlien kanssa.\nSiunatkoon, miten se heitteli poikaa selästään ja paiski häntä kuin\njauhosäkkiä. Mutta Dan ei ollut millänsäkään koko höyhennyksestä,\ntaisipa vallan nauttia siitä.\n\n— Mutta Silas, teidän olisi pitänyt lopettaa se — poikahan olisi\nvoinut vaikka kuolla, sanoi herra Bhaer miettien, mitä ilveitä hänen\nlannistumattomien sankariensa mieleen johtuisi seuraavalla kerralla.\n\n— Olisi kai pitänyt, mutta ei siinä niin hätää ollut, kun ei\nCharlie juuri temppuile, se on niin hyväluontoinen kuin hevonen voi\nolla. Suoraan sanoen en raskinut pilata näytöstä, sillä Danilla on\ntotisesti sisua, ja sille minä nostan hattua. Mutta minä luulen, että\nhän havittelee nyt satulaa ja ottaa sen vanhan rähjän vaikka salaa,\nsen tähden minä tulinkin kertomaan. Antaisitte vain pojan yrittää,\nLaurie-herra ei siitä välitä, ja Charlie on juuri omiaan kokeiluun.\n\n— Saammehan nähdä, sanoi herra Bhaer ja lähti ottamaan selvää\nasiasta.\n\nDan tunnusti heti ja myönsi, että Silas oli oikeassa: hän kykeni\nhallitsemaan Charlieta. Sitten hän kertoi, miten oli voittanut\nvarsan suosion lukuisin porkkanalahjuksin, suostutellen ja\nperäänantamattomalla sitkeydellä, niin että oli monen turhan\nyrityksen perästä lopulta onnistunut ratsastamaan sillä riimut\nohjaksina ja loimi satulana.\n\nLaurie-herra oli huvittunut ja mielissään Danin rohkeudesta ja\ntaidosta ja antoi hänelle vapaat kädet. Varsan koulutus pantiin heti\nalulle, sillä Laurie-herra sanoi, ettei tuollainen hintelä poika\nmitenkään vahingoita hevosta. Danin kunniaksi on mainittava, että\nCharlie suhtautui suopeasti satulaan ja suitsiin, kun oli jo kerran\nalistunut kuolainten aiheuttamaan harmiin. Ja kun Laurie-herra\noli ensin sitä vähän koulinut, Dan sai istua satulaan ja lähteä\nratsastamaan toisten poikien suureksi kateudeksi.\n\n— Eikös se olekin komea? Ja se tottelee minua kuin lammas, sanoi Dan\neräänä päivänä laskeuduttuaan satulasta ja seisoen kädet Charlien\nkaulalla.\n\n— On! Ja eikö se olekin paljon hyödyllisempi ja miellyttävämpi kuin\nse villi varsa, joka kulutti aikansa laukaten ympäri niittyä, hyppien\nyli aitojen ja karaten silloin tällöin? kysyi rouva Bhaer portailta,\njoille hän aina ilmestyi, kun Dan ja Charlie esiintyivät.\n\n— On totisesti. Katsokaa, se ei lähde enää karkuun, vaikken pidäkään\nsiitä kiinni, ja se tulee heti luo kun vihellän. Minä olen saanut sen\nhyvin kesytetyksi, vai mitä? sanoi Dan ylpeänä ja onnellisena, sillä\nkäydyistä taisteluista huolimatta Charlie rakasti häntä enemmän kuin\nisäntäänsä.\n\n— Minullakin on varsa kesytettävänä ja uskon onnistuvani yhtä hyvin\nkuin sinä, jos vain olen yhtä kärsivällinen ja sitkeä, sanoi Jo-rouva\nhymyillen niin merkitsevästi, että Dan ymmärsi ja vastasi nauraen,\nvaikkakin samalla tosissaan:\n\n— Eihän me enää hypitä aitojen yli eikä karata, vaan jäädään tänne\n— meistä saa kyllä komean ja hyödyllisen ratsukon. Vai mitä, Charlie?\n\n\n\n\n17\n\nKIRJALLISIA TÖITÄ\n\n\n— Joutukaa pojat, kello on kolme, sanoi Franz eräänä\nkeskiviikkoiltapäivänä, kun kello oli soinut ja joukko kirjallisuuden\nharrastajilta näyttäviä herroja asteli kirjat ja paperit kainalossa\narvokkaasti museota kohti.\n\nTommy istui vielä luokassa pulpettinsa yli kumartuneena, musteen\ntahrimana ja innostuksen puna poskillaan, ja hänellä oli tapansa\nmukaan kauhea kiire; sillä huoleton Bangs ei joutunut koskaan\nvalmiiksi ennen kuin viime hetkessä. Kun Franz kulki oven ohi etsien\nkuhnustelijoita, Tommy piirsi viimeiset vinkurat ja hyppäsi ikkunasta\npihalle heilutellen kirjoitustaan kuivaksi. Nan seurasi hänen\nkannoillaan perin tärkeänä ja iso rullalle kääritty paperi kädessään,\nDemi saattoi Daisya ja molemmat olivat suorastaan haljeta jostakin\nmieluisasta salaisuudesta.\n\nMuseo oli mainiossa järjestyksessä ja aurinko loi köynnöstävästä\nhumalasta hauskoja varjoja lattialle ison ikkunan takaa. Huoneen\nsivupenkillä istuivat herra ja rouva Bhaer, ja toisella sivulla oli\npieni pöytä, jolle kirjoitukset pantiin, kun ne oli luettu. Lapset\nistuivat suuressa puoliympyrässä puutarhatuoleilla, jotka joskus\nrepsahtivat auki, niin että istuja jysähti lattialle häiritsemättä\nkuitenkaan pahemmin tilaisuuden kulkua. Koska kaikkien aineiden\nlukeminen olisi vienyt liiaksi aikaa, esiinnyttiin vuoroin. Tänä\nkeskiviikkoiltana oli nuorimpien vuoro. Isommat kuuntelivat heitä\narmollisesti ja arvostelivat esityksiä arkailematta.\n\n— Naiset ensiksi. Nan saa aloittaa, sanoi herra Bhaer, kun tuolien\nasettelu ja paperien ratina oli hiljentynyt.\n\nNan astui pienen pöydän ääreen, ja ryittyään alkajaisiksi hän luki\nseuraavan mielenkiintoisen aineen:\n\n    \"_Pesusieni_.\"\n\n\"Pesusieni, hyvät ystävät, on erittäin hyödyllinen ja merkillinen\nkasvi. Sitä kasvaa kallioilla veden alla ja se on kai jonkinlainen\nmerilevä. Ihmiset kokoavat, kuivaavat ja puhdistavat sitä, koska\npienet kalat ja hyönteiset asustavat sen huokosissa. Minäkin\nlöysin kuoria uudesta sienestäni, ja hiekkaa. Muutamat lajit ovat\nhyvin pehmeitä; niillä pestään pikkulapsia. Pesusieniä käytetään\nmoneen tarkoitukseen. Minä esitän muutamia niistä ja toivon, että\neräät ystäväni painavat nyt mieleensä, mitä minä sanon. Pesusientä\nkäytetään kasvojen pesussa. Minä en kyllä siitä pidä, mutta täytyyhän\nsitä käyttää, kun tahtoo olla siisti. Muutamat ihmiset eivät käytä\nsientä ja ovat likaisia.\"\n\nTässä lukija pysähtyi ja katsoi niin tiukasti Dickiin ja Dolliin,\nettä sai heidät lyyhistymään.\n\n— \"Sitä käytetään myös herättämään ihmisiä unesta, minä tarkoitan\npoikia, jotka liiaksi rakastavat Nukku-Mattia.\"\n\nSeurasi uusi paussi ja sen aikana kuului pidätettyä naurua ympäri\nhuonetta. — \"Jotkut pojat eivät näet heti herää kun herätetään, ja\nMary-Ann puristaa vettä märästä sienestä heidän kasvoilleen, ja se\ntekee niin ilkeätä, että jopas heräävät.\"\n\nKaikki purskahtivat nauramaan, ja Emil sanoi:\n\n— Minusta tuntuu, että sinä poikkeat asiasta.\n\n— Enkä poikkea, sillä mehän kirjoitamme kasveista tai eläimistä ja\nminä kirjoitan molemmista, sillä pojathan ovat eläimiä, selitti Nan,\nja välittämättä närkästyneestä ei-huudosta, joka hänelle karjaistiin,\nhän jatkoi tyynesti:\n\n— \"Vieläkin mielenkiintoisempaa tehdään sienellä: lääkärit kaatavat\nsieneen eetteriä ja pitävät sitä ihmisten nenän edessä, kun tahtovat\nkiskoa heiltä hampaat suusta. Minä teen niin suureksi tultuani ja\nannan sairaille ihmisille eetteriä, että he nukkuvat eivätkä tunne,\nkun minä katkaisen niiltä jalat ja kädet.\"\n\n— Minä tiedän naisen, joka on tappanut kissoja eetterillä, aloitti\nDemi, mutta Dan keskeytti jutun kaataen hänen tuolinsa ja peittäen\nhatullaan hänen kasvonsa.\n\n— Minua ei saa katkaista, sanoi Nan rypistäen kulmiaan kelvottomille\nmetelöitsijöille. Huomautusta toteltiin silmänräpäyksessä ja nuori\nneiti lopetti aineensa seuraavasti:\n\n— \"Esityksessä on kolme opetusta, hyvät ystävät.\" Joku voihkaisi,\nmutta mitään loukkaavaa ei sentään esitetty. — \"Ensimmäinen on:\npitäkää kasvonne puhtaina, toinen: nouskaa aikaisin ylös, kolmas: kun\neetterisieni pannaan nenänne eteen, vetäkää silloin syvään henkeä\nälkääkä potkiko, niin hampaat lähtevät kuin itsestään. Muuta en\ntahdokaan sanoa\", ja Nan-neiti istahti suosionosoitusten kaikuessa.\n\n— Sepä oli huomiota ansaitseva kirjoitelma. Sen moraali oli ylevä\nja siinä oli runsaasti huumoria. Oikein hyvin kirjoitettu, Nan. Ja\nnyt on Daisyn vuoro, hymyili herra Bhaer viitaten samalla toiselle\nnuorelle neidille.\n\nDaisy karahti helakanpunaiseksi asettuessaan paikoilleen ja sanoi\nhiljaa ja vaatimattomasti:\n\n— Minun aineeni ei ole yhtä hieno ja hauska kuin Nanin. Mutta en\nminä osannut kirjoittaa parempaa.\n\n— Mehän pidämme aina sinun aineistasi, kultaseni, sanoi\nFritz-setä, ja poikien hyväksyvä mutina vahvisti hänen sanojaan.\nTästä rohkaistuneena Daisy luki lyhyen juttunsa, jota kuunneltiin\nkunnioittavan tarkkaavasti:\n\n    \"_Kissa_.\"\n\n\"Kissa on suloinen eläin. Minä rakastan niitä kovasti. Ne ovat\npuhtaita ja sieviä ja pyydystävät rottia ja hiiriä ja antavat\nsilittää itseään ja pitävät ihmisistä, jos niille on kiltti.\nNe ovat viisaita ja osaavat liikkua missä vain. Pikku kissoja\nsanotaan kissanpojiksi ja ne ovat suloisia eläviä. Minulla on kaksi\nkissanpoikaa, Mikki ja Missi, ja niiden äiti on keltasilmäinen Mirri.\nSetä kertoi minulle hauskan jutun miehestä, jonka nimi oli Muhammed.\nHänellä oli kaunis kissa, joka makasi hänen nuttunsa hihalla, ja kun\nhän tarvitsi nuttuaan, hän leikkasi hihan pois, ettei herättäisi\nsitä. Hän oli varmasti hyvä mies. Muutamat kissat pyydystävät\nkalojakin.\"\n\n— Niin minäkin! huudahti Teddy ja ponkaisi pystyyn kertomaan\ntaimenestaan.\n\n— Hiljaa, sanoi hänen äitinsä ja istutti pojan oitis paikalleen,\nsillä järjestystä rakastava Daisy ei pitänyt siitä, että häntä\n'katkaistiin'.\n\n— \"Eräässä kirjassa kerrottiin kissasta, joka oli ovela kalastamaan.\nKoetin kerran opettaa Mirriä, mutta se vain raapi minua, kun se ei\npidä vedestä. Mutta teestä se pitää. Kun minä puuhaan keittiössäni,\nse silittää tassullaan teekannua, kunnes minä annan sille. Se on\nhieno kissa ja syö omenavanukasta ja siirappia. Kaikki kissat eivät\nniistä välitä.\"\n\n— Se oli hieno esitelmä, huudahti Nat, ja Daisy meni paikalleen\nmielissään ystävänsä kiitoksesta.\n\n— Demi näyttää niin kärsimättömältä, että hän saa tulla seuraavaksi,\nsillä muuten hän ei pysy nahoissaan, sanoi Fritz-setä, ja Demi astui\nreippaasti puhujan paikalle.\n\n— Minulla on runo! hän ilmoitti voitonriemuisesti ja luki\nensimmäisen tekeleensä kovalla ja juhlallisella äänellä.\n\n    \"Minä kirjoitan pienestä perhosta\n    Danin haavi on sille paula\n    se lentää ilmoja lintusena\n    mutta ei koskaan laula\n\n    Se toukkana pienenä ilmestyy\n    ja keltaisen kotelon päälleen laittaa\n    ja sitten se lentää perhona\n    ja kaikki lehdet suuhunsa taittaa\n\n    Ne syövät mettä ja hunajaa\n    eivätkä laita pesää\n    ne eivät pistä kuin ampiaiset mehiläiset tai herhiläiset\n    vaan tanssivat kaiken kesää\n\n    Minä perhona liidellä tahtoisin\n    aina luottaisin kauniiseen säähän\n    mutta en koskaan tahtoisi\n    Danin pistävän kanverttia päähän.\"\n\nTämä tavaton taidonnäyte hämmästytti kaikkia, ja Demin täytyi lukea\nruno uudestaan. Se oli kyllä vaikea tehtävä, sillä hieman ontuvissa\nsäkeissä ei ollut välimerkkejä ja pikku runoilijalta oli henki loppua\npitkiä säkeitä lukiessaan.\n\n— Hänestä tulee vielä toinen Shakespeare, sanoi Jo-rouva nauraen\nkuollakseen, sillä tämä runohelmi muistutti hänelle sitä runoa, jonka\nhän itse oli kirjoittanut kymmenen ikäisenä ja joka alkoi hieman\nepävarmasti:\n\n    \"Jos hauta pieni olisi\n    mulla mäen laitamalla,\n    niin perhot, linnut ja hyttyset\n    mulle laulais taivahalla.\"\n\n— Astupas esiin, Tommy. Jos itse aineeseen on käytetty yhtä paljon\nmustetta kuin noihin tahroihin, niin se onkin aika pitkä, sanoi herra\nBhaer, kun Demi oli saatu suostutelluksi takaisin paikalleen.\n\n— Ei se ole aine, se on kirje. Katsokaas, minä ihan unohdin, että\ntänään on minun vuoroni, ja muistin sen vasta koulun loputtua. En\ntiennyt mistä olisin kirjoittanut eikä ollut enää aikaa lukea, siksi\nkirjoitin kirjeen isoäidille. Siinä puhutaan vähän linnuista, ehkä se\nkelpaa.\n\nTämän pitkän anteeksipyynnön jälkeen Tommy sukelsi mustemereen ja\ntankkasi kirjettään pysähtyen silloin tällöin saadakseen selvää\nomista harakanvarpaistaan.\n\n  \"Rakas isoäiti. — Toivon, että voit hyvin. James-setä lähetti\n  minulle taskupyssyn. Se on kaunis pieni murha-ase, tämän näköinen\n  — ja Tommy piirsi ilmaan kummallisen kuvion, joka muistutti\n  lähinnä jonkinmoista pumppua tai höyrykonetta — piippu on\n  kaksikymmentä kaksi, perä on kahdeksan ja sen voi taivuttaa\n  A-kirjaimen muotoon, liipaisin on kolme ja hana kaksi senttiä. Se\n  ladataan takaa ja paukahtaa kauheasti ja kantaa kauas. Minä aion\n  pian mennä ampumaan oravia. Olen ampunut museoon monta hienoa\n  lintua. Niillä on täpliä rinnassa ja Dan pitää niistä kovin. Hän\n  täytti ne hienosti ja ne istuvat luonnollisessa asennossa puussa,\n  vain yksi on kuin humalassa. Täällä oli työssä eräs ranskalainen,\n  ja Pöppö lausui hänen nimensä niin hassusti, että minun täytyy\n  kertoa siitä. Hänen nimensä oli Germain. Ensin Pöppö sanoi\n  'Jerry', ja kun me nauroimme sille, hän muutti sen Jeremiaaksi.\n  Sitä pilkattiin ja siitä tuli herra Germani ja lopulta Garryman,\n  joksi se jäi. Minä en kirjoita sinulle usein, koska minulla on\n  niin paljon tekemistä, mutta minä ajattelen sinua usein ja pidän\n  sinusta ja toivon, että voit niin hyvin kuin ilman minua voit\n  voida.\n\n  — Pojanpoikasi\n\n                                  Thomas Buckminster Bangs.\n\n  P.S. Jos satut saamaan postimerkkejä, muista minua.\n\n  Muistutus. Terveisiä kaikille ja varsinkin Almira-tädille.\n  Vieläkö hän laittaa sokeroituja luumuja?\n\n  P.S. Rouva Bhaer lähettää terveisensä.\n\n  P.S. Herra Bhaer lähettäisi varmaan myös, jos tietäisi että\n  kirjoitan sinulle.\n\n  Muistutus. Isä kai aikoo antaa minulle kellon syntymäpäiväksi.\n  Olen siitä iloinen, sillä nykyään minulla ei ole aavistustakaan\n  ajan kulusta ja myöhästyn usein koulusta.\n\n  P.S. Minun tekisi mieli nähdä sinut pian. Etkö lähettäisi joskus\n  hevosta minua noutamaan?\n\n                                                 T.B.B.\"\n\nPojat nauroivat jokaiselle jälkikirjoitukselle raikuvasti, ja kun\nTommy tuli kuudenteen ja samalla viimeiseen, hän oli niin voipunut,\nettä ilomielin istuutui pyyhkimään tuhruisia kasvojaan.\n\n— Toivottavasti vanha rouvaparka kestää kunnialla kirjeesi, kuului\nmelun seasta herra Bhaerin ääni.\n\n— Ei oteta huomioon sitä ystävällistä viittausta, joka tehdään\njälkikirjoituksen viimeisessä osassa, sillä kirjeessä on hänelle\nkylliksi ilman Tommyn vierailuakin, vastasi Jo-rouva muistaen,\nettä vanha rouva tavallisesti joutui vuoteeseen lannistumattoman\npojanpoikansa vierailun jälkeen.\n\n— Nyt on minun vuoro, sanoi Teddy, joka oli oppinut muutaman säkeen\nulkoa ja oli toisten esiintyessä noussut vähän väliä pystyyn. Nyt hän\nei enää jaksanut odottaa sekuntiakaan.\n\n— Poika unohtaa, jos hänen vielä pitää odottaa, ja minulla oli\naikamoinen työ opettaa se hänelle, sanoi hänen äitinsä.\n\nTeddy tallusteli puhujan paikalle ja kumarsi ja niiasi yhtaikaa aivan\nkuin haluten tehdä kaikkien mieliksi. Sitten hän lausui melkein\nhenkeä vetämättä seuraavat säkeet painottaen aina vääriä sanoja:\n\n    \"Pienet vesipisaraiset,\n    hienot hiekkajyvät\n    luovat maita mantereita\n    sekä meret syvät.\n    Pienet ystävyyden sanat\n    kaunistavat kieltä,\n    tuovat kotiin viihtyisyyttä,\n    kohottavat mieltä.\"\n\nLopussa hän läpytti käsiään ja sai toiset kaksin verroin innostumaan,\nsitten hän juoksi äitinsä luo ja piilotti päänsä tämän helmaan\nriemuissaan valtavista suosionosoituksista.\n\nDick ja Doll eivät kirjoittaneet, mutta heidät oli innostettu\ntarkkailemaan eläinten ja hyönteisten tapoja ja kertomaan mitä olivat\nnähneet. Dickistä se oli hauskaa, ja hänellä olikin aina paljon\nkerrottavaa. Hän marssi vuorollaan pöydän luo ja katsellen yleisöä\nluottavasti kirkkailla silmillään kertoi tietonsa niin tosissaan,\nettei kukaan huomannut hänen kyttyräselkäänsä.\n\n— Minä olen tarkastellut sudenkorentoja ja lukenut Danin kirjastakin\nja koetan kertoa mitä muistan. Lammikolla niitä tapaa suuret joukot\nlentelemässä ympäriinsä. Ne ovat sinisiä ja niillä on isot silmät\nja verkkomaiset siivet ja ne ovat kauniita. Minä otin yhden kiinni\ntarkastellakseni, ja se oli varmastikin kaunein hyönteinen jonka\nolen nähnyt. Sudenkorento pyydystää pieniä eläviä syötäväkseen, ja\nsillä on omituiset koukut, jotka se panee linkkuun, silloin kun\nse ei metsästä. Se rakastaa auringonpaistetta ja tanssii päivät\npäästänsä. Odottakaas, mitä minun vielä piti niistä kertoa? Ai, nyt\nmuistan! Sudenkorento laskee munansa veteen ja ne laskeutuvat pohjaan\nja hautautuvat liejuun. Niistä tulee ulos pieni ruma elukka; en\ntiedä sen nimeä, mutta se on ruskea ja se saa uuden nahan ja kasvaa\nyhä suuremmaksi. Mutta kestää kaksi vuotta ennen kuin siitä tulee\nsudenkorento. Nyt tulee merkillisin asia, kuunnelkaa tarkkaan, sillä\nette taida tietääkään sitä. Se näet tuntee, milloin on valmis, ja\nsilloin ruma toukkamainen otus nousee vedestä kivelle tai kaislalle\nja sen selkä halkeaa.\n\n— Älähän, sitä minä en usko, sanoi Tommy, joka ei juuri tarkkaillut\nympäristöään ja todella luuli, että Dick panee omiaan.\n\n— Aukeaahan sen selkä? vetosi Dick herra Bhaeriin, joka pikku\npuhujan suureksi mielihyväksi nyökkäsi myöntävästi.\n\n— Niin on syntynyt sudenkorento, ja se istuu päivänpaisteeseen ja\nkokoaa voimia. Se kasvaa vahvaksi ja levittää kauniit siipensä ja\nlentää ilman halki eikä enää ole toukka. Siinä kaikki mitä tiedän.\nMutta minä pidän varani ja yritän nähdä, kun se kuoriutuu, sillä on\nvarmasti hurjan hauskaa muuttua komeaksi sudenkorennoksi.\n\nDick kertoi juttunsa hyvin, ja kun hän kuvasi vastasyntyneen\nhyönteisen lentoa, hän vaapotti käsiään niin kuin olisi nähnyt\nkorennon lentävän ja halunnut itsekin seurata sitä. Jo-rouva veti\nDickin rinnalleen, suuteli hänen kalpeaa poskeaan ja sanoi:\n\n— Se oli kaunis tarina, kultaseni, ja sinä muistit sen mainiosti.\nMinä kirjoitan ja kerron siitä äidillesikin.\n\nDick istuutui hänen polvelleen ja hymyili tyytyväisenä kiitoksesta\nja päätti tarkkaan seurata sudenkorennon kehitystä, kun se vaihtaa\nvanhan ruumiinsa uuteen. Doll kertoi jotakin sorsista ja ankoista\nkumman laulavalla nuotilla, sillä hän oli opetellut tietonsa ulkoa ja\nhänestä koko touhu oli aikamoista piinaa.\n\n— Meidän ankat ovat hyvin kesyjä, hän lopetti. — Ne syövät\nkauheasti ja etsivät ruokaa mudasta ja vedestä. Ne eivät välitä\nmunistaan, vaan jättävät ne pilaantumaan, ja —\n\n— Minun eivät jätä! huudahti Tommy.\n\n— Mutta jotkut kuitenkin jättävät, Silas sanoi niin. Kanat pitävät\nhuolta ankanpojista, mutta ne eivät päästä niitä veteen, vaan pitävät\nsiitä kauheaa melua. Mutta poikaset eivät välitä vähääkään.\n\n— Minä taas kerron pöllöistä, aloitti Nat, joka oli huolellisesti\nkirjoittanut esityksensä ja saanut apua Danilta.\n\n— Pöllöillä on iso pää, pyöreät silmät, käyrä nokka ja vankat\nkynnet. Jotkut ovat harmaita, toiset taas valkoisia, mustia ja\nkellertäviä. Pöllön höyhenet ovat hyvin pehmeät ja ne ovat joskus\nihan pystyssä. Se lentää aivan äänettömästi ja pyydystää lepakoita,\nhiiriä, lintuja ja pikkueläviä. Se rakentaa pesänsä kallioihin ja\nonttoihin puihin tai ryöstää joskus toisten lintujen pesiä. Isolla\nsarvipöllöllä on kaksi suurta munaa, isompia kuin kanan munat, ja ne\novat punaisenruskeita. Ruskeankeltainen yöpöllö munii viisi sileätä\nvalkoista munaa, ja sen kuulee öisin huhuilevan. Jotkut itkevät kuin\npikkulapset. Pöllöt nielevät hiiret ja lepakot kokonaisina, ja mikä\nei sula, sen ne oksentavat palloina pois.\n\n— Hyvänen aika! Sehän hassua! kuultiin Nanin huomauttavan.\n\n— Pöllö ei näe päivällä, ja jos se lähtee auringonpaisteessa\nliikkeelle, se räpyttelee puolisokeana ympäriinsä ja toiset linnut\nahdistelevat ja nokkivat sitä ihan kuin pilkkaisivat. Sarvipöllö\non hyvin iso, melkein kotkan kokoinen. Se syö jäniksiä, rottia,\nkäärmeitä ja lintuja ja asuu kallionrotkoissa tai vanhoissa\nraunioituneissa rakennuksissa. Pöllöt huutavat monella eri tavalla,\njoskus kuin ihminen hädissään: 'Hu-huuh!' ja moinen huhuilu\npelottelee ihmisiä öisin metsässä. Tunturipöllö asustaa kylmissä\nmaissa ja näyttää joskus haukalta. On sellaisiakin pöllöjä, jotka\nkaivavat koloja maahan ja elävät kuin myyrät, ne ovat aika pieniä.\nTornipöllö on yleisin, ja minä olen nähnyt sellaisen istuvan\npuunkolossa. Se oli kuin pieni harmaa kissa, toinen silmä auki,\ntoinen kiinni. Hämärissä se lähtee liikkeelle ja vaanii lepakoita.\nMinä sain yhden kiinni ja tässä se on.\n\nNat otti takkinsa povesta pehmeähöyhenisen linnun, joka räpytti\nsilmiään, pyristeli höyheniään ja näytti kovin uniselta, kömpelöltä\nja vihaiselta.\n\n— Älkääkä koskeko siihen! Muuten se antaa teille kyytiä, sanoi Nat\nsilitellen ylpeänä uutta lemmikkiään. Ensin hän pani paperihatun\npöllön päähän ja pojat nauroivat sen hupsua ulkonäköä, sitten hän\nvielä täydensi vaikutusta paperisilmälaseilla, jolloin lintu tuli\nniin oppineen näköiseksi, että pojat aivan kiljuivat riemusta.\nLopuksi lintu suuttui, tarrautui nokallaan riippuvaan nenäliinaan ja\n'kotkotti'. Silloin se sai lentää vapauteen, mutta se istahti oven\nedessä olevan petäjän oksalle ja katsella killisteli seuruetta niin\nhullunkurisen näköisenä, että kaikki olivat katketa naurusta.\n\n— Entäs George, onkos sinulla mitään? kysyi herra Bhaer, kun\nhuoneessa taas oli hiljaista.\n\n— Olen minä lukenut myyristä, mutta en muista muuta kuin että ne\nkaivavat reikiä ja asuvat niissä, ja jos aikoo saada niitä kiinni\ntäytyy kaataa reiät vettä täyteen. Ja myyrät kuolevat elleivät saa\nsyödä kauhean usein.\n\nSitten Pumppu istahti paikalleen ja toivoi hartaasti, että olisi\nollut ahkerampi ja kirjoittanut oikein paperille arvokkaat\nhavaintonsa, sillä hänen viimeksi mainitsemansa tieto herätti yleistä\nnaurua, joka harmitti häntä julmasti.\n\n— No niin, sitten onkin tämän päivän työ tehty, aloitti herra Bhaer,\nmutta Tommy huusi kiireesti:\n\n— Ei, ei vielä. Ettekö muista, että meidän pitää antaa se tavara.\nHän viittoili kiivaasti ja teki sormillaan kuin silmälasit.\n\n— Sehän on totta, minä vallan unohdin. Nyt on sinun vuorosi,\nTom, sanoi herra Bhaer istahtaen paikalleen, ja kaikki Dania\nlukuunottamatta olivat kovasti innoissaan.\n\nNat, Tommy ja Demi poistuivat huoneesta, mutta palasivat pian kantaen\npientä punaista sahviaanilaatikkoa Jo-rouvan hopeatarjottimella. Se\noli Tommyn käsissä, ja hän asteli Nat ja Demi kannoillaan mitään\naavistamattoman Danin luo. Tommy oli valmistanut tilaisuuteen\nvaikuttavan puheen, mutta kun hetki koitti, se oli haihtunut mielestä\nja hän sanoi vain mutkattomasti:\n\n— Kuule, Dan, me haluamme antaa sinulle jotain sovittaaksemme sen\nmitä tapahtui jokin aika sitten ja näyttääksemme, kuinka paljon me\nsinusta pidämme, kun sinä olet niin reilu. Tässä se on, toivottavasti\nsiitä on sinulle iloa.\n\nDan oli niin hämmästynyt, että lehahti yhtä punaiseksi kuin\nsahviaanilaatikko ja mumisi vain: — Kiitos pojat! kopeloidessaan\nlahjaansa auki. Mutta kun hän näki, mitä se sisälsi, hänen kasvonsa\nkirkastuivat ja hän tarttui kauan kaipaamaansa kalleuteen. Hän oli\nniin haltioissaan, että kaikki olivat tyytyväisiä.\n\n— Loistokappale! Olette totisesti kunnon kavereita, kun annoitte\nminulle tämän. Juuri tällaista minä olen toivonut. Annas kun puristan\nkättäsi, Tommy!\n\nMonta kättä ojennettiin ja kädenpuristukset olivat sydämellisiä,\nsillä pojat olivat riemuissaan Danin ilosta ja kokoontuivat hänen\nympärilleen juttelemaan kauniista lahjasta. Kesken puheensorinan Dan\nhuomasi Jo-rouvan, joka seisoi iloisen näköisenä piirin ulkopuolella.\n\n— Minulla ei ole osaa eikä arpaa asiassa. Pojat ovat keksineet\nlahjan ihan itse, hän sanoi vastaukseksi Danin katseeseen, joka\nnäytti kiittävän häntä tästä onnellisesta hetkestä. Dan hymyili, ja\nJo-rouva ymmärsi äänensävyn merkityksen, kun poika sanoi:\n\n— Te se olette kuitenkin. Työntyen poikajoukon läpi hän ojensi ensin\nkätensä Jo-rouvalle ja sitten herra Bhaerille, joka tyytyväisyydestä\nmyhäillen katseli joukkoaan. Sanaakaan ei lausuttu, mutta he tunsivat\nmitä hän halusi sanoa, ja pikku Teddy ilmaisi heidän ilonsa, kun hän\nisänsä sylistä kurottuen otti Dania kaulasta ja lepersi:\n\n— Minun Danny on kiltti!\n\n— Hei, Dan, näytä nyt taikalasillasi niitä komeita solu... mitä\nne olivatkaan, pyysi Jack, joka tunsi olonsa hankalaksi ja olisi\npuikahtanut ulos, ellei Emil olisi häntä pidättänyt.\n\n— Vilkaisepas tuota, niin kuullaan mitä tuumit, sanoi Dan\nonnellisena, kun sai näyttää mikroskooppiaan.\n\nHän pani sen kovakuoriaisen päälle, joka sattui olemaan pöydällä, ja\nJack kumartui tarkastelemaan sitä. Jackin silmät pyöristyivät.\n\n— Voi veljet, mitkä väkäset! Nyt minä ymmärrän, miksi koskee niin\nvietävästi, kun tuollainen ötökkä pääsee tarraamaan kiinni.\n\n— Se vilkutti minulle, hihkui Nan, joka oli pistänyt päänsä Jackin\nkainalon ali, niin että oli jo toisena näkemässä.\n\nKukin katsoi vuorollaan, ja Dan näytti heille perhosen siiven pehmeää\npintaa, hiuksen läpileikkauksen, lehden suoniston, jota tuskin näki\npaljaalla silmällä, vaikka se pienen taikalasin läpi katsottuna oli\nkuin tiheä verkko. Iho heidän omissa sormissaan oli kuin maisema\ntäynnä vuorenharjoja, laaksoja ja kukkuloita. Hämähäkinverkko näytti\npaksulta ompelulangalta ja mehiläisen pistin oli kuin naskali.\n\n— Ne ovat yhtä ihmeellisiä kuin minun satukirjani kuvat, mutta\npaljon jännittävämpiä, sanoi Demi haltioissaan.\n\n— Dan on nyt kuin satujen taikuri ja hän voi näyttää teille\nmonenmoisia ihmeitä, joita ympärillänne tapahtuu, sillä hänellä\non kärsivällisyyttä ja rakkautta luontoon. Me elämme kauniissa ja\nihmeellisessä maailmassa, Demi, ja mitä enemmän sinä tiedät siitä,\nsitä viisaammaksi ja paremmaksi itse tulet. Tämä pieni laite opettaa\nteille luontoa aivan uudella tavalla, ja te voitte saada erinomaisia\noppitunteja, jos vain haluatte, sanoi herra Bhaer iloissaan poikien\nkiinnostuksesta.\n\n— Voisinko minä nähdä jonkun sielun tällä mikroskoopilla, jos\nkatsoisin tarkasti? kysyi Demi, jota pienen lasipalan voima kovasti\nkiinnosti.\n\n— Et, ystäväni, siihen sen teho ei riitä, eikä niin tehokasta\nmikroskooppia voi tehdäkään. Sinun täytyy odottaa vielä kauan ennen\nkuin silmäsi ovat kyllin tarkat huomaamaan Jumalan näkymättömimmät\nihmeet, vastasi Fritz-setä käsi pojan päälaella.\n\n— Niin kai. Mutta Daisy ja minä arvelemme, että jos enkeleitä\non olemassa, niiden siivet näyttävät varmasti samanlaisilta kuin\nperhosen siivet tuon lasin läpi, ne ovat vain pehmeämmät ja niissä on\nenemmän kultaa.\n\n— Usko vain niin ja pidä omat siipesi puhtaina ja loistavina äläkä\nlennä pois vielä pitkiin aikoihin.\n\n— En minä lennäkään. Ja Demi piti sanansa.\n\n— Näkemiin, pojat, minun täytyy nyt mennä, mutta jätän teidät\njatkamaan tutkimuksia uuden luonnontieteen opettajanne johdolla,\nsanoi herra Bhaer ja lähti töihinsä tyytyväisenä tähän kirjallisten\nharjoitusten päivään.\n\n\n\n\n18\n\nSADONKORJUU\n\n\nPuutarhat menestyivät hyvin sinä kesänä ja syyskuussa korjattiin\nsato suurella riemulla. Ned ja Jack yhdistivät viljelyksensä\nja kasvattivat perunaa, koska se oli hyvää kauppatavaraa. He\nsaivat satoa tarkasti laskien viisikymmentä litraa ja myivät ne\nkohtuuhinnalla herra Bhaerille, sillä perunoita kului tässä perheessä\nlujasti.\n\nEmil ja Franz olivat maissin viljelijöitä ja kuorivat viljansa\nriihessä suurella melulla. Sitten he veivät itse jyvät myllyyn ja\npalasivat ylpeinä kotiin; heillä oli perheelle jauhoja pitkäksi aikaa\npikavanukasta ja maissikakkuja varten. He eivät huolineet rahaa\nviljastaan, vaan Franz selitti:\n\n— Emme voi ikinä palkita enolle sitä, mitä hän on tehnyt meidän\nhyväksemme, vaikka kasvattaisimme maissia koko lopun ikämme.\n\nNat sai papuja niin runsaasti, että joutui toivottomuuden valtaan:\nelinaikanaan hän ei selviytyisi niiden perkaamisesta. Mutta Jo-rouva\nkeksi keinon. Kuivat palot levitettiin riihen lattialle, Nat soitti\nkatrillia ja pojat tanssivat, kunnes pavut irtaantuivat paloista.\n\nTommyn varhaiset pavut epäonnistuivat täysin, sillä alkukesän kuivuus\nvikuutti niitä pahasti, kun hän ei kastellut palstaansa. Myöhemmin\npavut alkoivat jo vähän virkistyä, mutta kun viljelijä jätti ne aivan\noman onnensa nojaan taistelemaan kirppuja ja rikkaruohoja vastaan,\nne uupuivat ja kärsivät vitkallisen kuoleman. Silloin Tommy käänsi\nmaansa uudestaan ja kylvi siihen herneitä. Mutta oli jo myöhä,\nlinnut verottivat siemeniä ja kepittäminen unohtui, niin että varret\nretkottivat pitkin maata. Kun onnettomat palot vihdoin valmistuivat,\nei kukaan välittänyt niistä, sillä herneiden aika oli ohi.\n\nLohduttautuakseen Tommy kävi harjoittamaan laupeudentyötä. Hän siirsi\npalstalleen kaikki löytämänsä ohdakkeet ja hoiti niitä huolellisesti\nTobya varten; Toby näet ahmi herkkunaan näitä piikkisiä kasveja ja\noli nyhtänyt suuhunsa joka ikisen ohdakkeen, minkä laitumeltaan\nlöysi. Pojat pitivät hauskaa Tommyn ohdakeviljelmän kustannuksella,\nmutta Tommy väitti, että oli autuaampaa antaa kuin ottaa ja selitti\nkasvattavansa ensi kesänä maassaan ohdakkeiden lisäksi myös matoja\nja käärmeitä, niin että Demin kilpikonnat ja Natin lemmikkipöllökin\nsaisivat mieleistään ravintoa. Hyväsydämisen ja huolettoman Tommyn\ntapaista!\n\nDemi oli toimittanut isoäidilleen salaattia pitkin kesää ja syksyllä\nhän lähetti isoisälle korillisen nauriita, niin puhtaiksi hangattuja,\nettä ne olivat kuin isoja valkoisia munia. Isoäiti piti kovin\nsalaatista ja isoisä kehui itsensä Luculluksenkin syöneen nauriita.\n\nDaisylla oli pelkkiä kukkia pienessä maatilkussaan, ja sieltä sai\nkoko pitkän kesän kauniita ja tuoksuvia kukkakimppuja. Hän oli\nkovin ihastunut puutarhaansa ja möyri siellä päivät pitkät hoitaen\nruusuja, orvokkeja, hajuherneitä ja resedoja yhtä huolellisesti ja\nhellästi kuin konsanaan nukkejaan ja ystäviään. Aina tilaisuuden\ntullen lähetettiin kaupunkiin pieniä kukkavihkoja, ja muutamat kodin\nmaljakoista olivat erikoisesti hänen huolenaan. Hänellä oli monia\nhauskoja mielikuvia kukista. Punaisista ja valkoisista unikoista hän\nteki hehkeitä nukkeja, sitoi terälehdet ruohovyöllä röyhelöiseksi\nhameeksi ja pani vihreään päähän ihastuttavan kellokukkahatun. Näille\nkukkaihmisille hän teki herneenpaloista veneitä, joissa oli purjeet\nruusun terälehdistä ja jotka lipuivat viehkeästi tyynellä lammella.\nHuomattuaan, ettei keijukaisia olekaan, hän teki niitä itse ja\nrakasti uskollisesti näitä pieniä ystäviään, joilla oli tärkeä sija\nhänen kesämaisemassaan.\n\nNan viljeli lääkekasveja, ja hänen palstallaan oli hieno valikoima\nhyödyllisiä yrttejä, joita hän hoiti yhä kasvavalla mielenkiinnolla.\nSyyskuussa hänellä oli paljon touhua, kun hän leikkasi, kuivasi ja\nniputti satonsa. Samalla hän kirjoitti pieneen vihkoon, kuinka eri\nyrttejä oli käytettävä. Hän oli tehnyt monenlaisia kokeita ja myös\nmonia erehdyksiä; niinpä hän halusi varmistua, ettei toistamiseen\nantaisi esimerkiksi Mikille malia kissanmintun asemesta.\n\nDick, Doll ja Rob muokkasivat kukin maansa ja pitivät siitä\nääntä enemmän kuin kaikki muut yhteensä. Molemmat D:t viljelivät\npalsternakkaa ja porkkanaa ja odottivat haikeina ajan kulumista, että\nsaisivat kiskoa kallisarvoiset juureksensa maasta. Dick tutki salaa\nporkkanoitaan, mutta istutti ne takaisin ja myönsi Silaksen olleen\noikeassa, kun tämä sanoi, että oli liian aikaista nostaa niitä.\n\nRob korjasi satonaan neljä pientä ja yhden suunnattoman suuren\nkurpitsan. Tuo kurpitsavaari näytti imeneen itseensä pienen\nkasvitarhan kaiken ravinnon ja koonneen kaikki auringonsäteet,\nja siinä se köllötti suurena, keltaisena pallona luvaten moneksi\nviikoksi herkullista kurpitsapiirakkaa. Rob oli niin ihastunut\njättiläiskasviinsa, että vei kaikki sitä katsomaan, ja kun halla\nalkoi nipistellä, hän peitteli kurpitsansa yöksi vanhalla huovalla\nkuin rakkaan lapsen. Kun se korjattiin, hän ei antanut kenenkään\nkoskea siihen ja olikin vähällä taittaa selkänsä, kun työnsi sitä\nlatoon pienillä käsikärryillä, joita Doll ja Dick kärryjen eteen\nvaljastettuina vain vastamäessä saivat auttaa. Hänen äitinsä lupasi,\nettä kiitosjuhlan piirakat paistettaisiin siitä, ja viittaili\nepämääräisesti, että hänellä oli suunnitelma, joka tuottaisi\nkiitetylle kurpitsalle ja sen omistajalle kunniaa.\n\nBilly-parka istutti kurkkuja, mutta kuokki onnettomuudeksi ne\nmaasta ja jätti rikkaruohot jäljelle. Kymmenisen minuuttia hän suri\nlohduttomasti tätä erehdystä, mutta unohti sitten koko asian ja kylvi\nmaahan kourallisen keräämiään kirkkaita nappeja. Kukaan ei häirinnyt\nhäntä; hän sai tehdä palstalleen mitä halusi, ja pian se näyttikin\nmaanjäristyksen myllertämältä. Kun tuli korjuuaika, hänen satonsa\nolisi supistunut vain kiviin ja rikkaruohoihin, ellei kunnon Pöppö\nolisi ripustanut puolta tusinaa appelsiineja siihen kuivaan puuhun,\njonka poika oli istuttanut keskelle palstaansa. Billy oli ihastunut\nhedelmiin eikä kukaan turmellut hänen iloaan, vaan hän sai pitää\npienen ihmeensä.\n\nPumpulla oli monenmoisia koettelemuksia meloniensa suhteen. Hän\nhalusi välttämättä maistaa niitä ja piti itsekseen kekkerit ennen\nkuin ne olivat edes kypsiä; mutta hän tuli niin kipeäksi, ettei\npariin päivään uskonut enää ikinä syövänsä mitään. Mutta hän\nselvisi vaivoistaan ja tarjosi ensimmäiset sokerimeloninsa toisille\nmaistamatta itse suupalaakaan. Ne olivat mainioita meloneja, sillä\nhän kasvatti niitä päivänpaisteisella rinteellä ja ne kypsyivät\nnopeasti.\n\nViimeinen ja paras kasvoi pitkin viinisalkoa, ja Pumppu oli\nilmoittanut myyvänsä kaikki sen hedelmät naapurin rouvalle. Pojat\nolivat pettyneitä, sillä he olisivat toivoneet, että kaikki\npopsittaisiin kotona ja he ilmaisivat tyytymättömyytensä uudella\nja vaikuttavalla tavalla. Kun Pumppu eräänä aamuna meni katsomaan\nkolmea komeaa meloniaan, jotka piti myytämän, hän kauhistui. Jokaisen\nvihreässä kyljessä irvisteli veitsellä vuoltu valkoinen sana:\nahmatti. Hän raivostui ja juoksi Jo-rouvan luo lohduttautumaan. Tämä\nkuunteli, otti osaa suruun ja sanoi sitten:\n\n— Jollet halua joutua naurun alaiseksi, sinun täytyy antaa melonisi\nlahjaksi.\n\n— Kai minun sitten täytyy, en minä kuitenkaan voi löylyttää kaikkia\npoikia. Mutta kyllä minä tahtoisin näyttää niille konnille, että\nmuistaisivat, pauhasi Pumppu.\n\nJo-rouva tiesi melkein varmasti, kuka kepposen oli tehnyt,\nsillä hän oli edellisenä iltana nähnyt kolme päätä epäilyttävän\nlähellä toisiaan sohvan nurkassa, ja kun siinä oli sipisty ja\nnyökytelty, Jo-rouva tiesi kokemuksesta, että kepponen oli tekeillä.\nKuutamoilta, rapina vanhassa kirsikkapuussa Emilin ikkunan\nluona, haava Tommyn sormessa — kaikki nämä vahvistivat hänen\nepäilyksiään. Tyynnytettyään vähän Pumpun vihaa hän käski pojan tuoda\npahoinpidellyt melonit makuuhuoneeseensa, mutta kielsi puhumasta\nsanaakaan tapahtuneesta. Pumppu toi melonit, ja veijarikolmikko\nihmetteli, kun hän kesti kepposen näin tyynesti. Se tärveli heidän\nilonsa, ja melonien täydellinen häviäminen sai heidät levottomiksi.\nPumpun hyväntuulisuus lisäsi vielä huolestuneisuutta, sillä hän oli\ntyynempi ja tyytyväisempi kuin koskaan ja suhtautui heihin niin\nvälinpitämättömästi, että pojat olivat aivan ymmällään.\n\nPäivällisen aikaan he ymmärsivät kaiken; silloin Pumpun kosto kohtasi\nheidät ja he puolestaan joutuivat naurun alaisiksi.\n\nKun vanukas oli syöty ja tuli hedelmien aika, Mary-Ann ilmestyi\ntirskuen huoneeseen ja kantoi isoa melonia. Silas toi toista\nja jälkijoukkona tuli Dan kolmannen melonin kanssa. Kukin\npahantekijöistä sai eteensä melonin, jonka sileästä vihreästä\npinnasta saivat lukea lisäyksen omaan kaiverrukseensa: \"Ahmatti\nlähettää tervehdyksen.\" Kaikki näkivät kirjoituksen, ja koko\npöytäkunta; nauroi katketakseen.\n\nDanilla ei ollut kasvitarhaa, sillä alkukesän hän oli ollut poissa\ntalosta ja loppukesän jalkapuolena. Niinpä hän oli auttanut Silasta\nmissä pystyi, pilkkonut Pöpölle puita ja pitänyt ympäristöstä niin\nhyvää huolta, että Jo-rouvan käytävät aina olivat siistit ja ruoho\nhuolellisesti leikattu portaiden edestä.\n\nKun toiset korjasivat satoa, hän oli hiukan murheellinen, koska\nhänellä ei ollut mitään näytettävänään. Mutta syksyn mittaan hän\nsaattoi esittää kokoelman metsänantimia, jotka olivat kokonaan hänen\nomiaan. Joka lauantai hän lähti yksin metsiin, niityille ja vuorille\nja palasi aina runsaat tuomiset mukanaan. Hän näytti tietävän\nniityt, missä komeimmat kurjenmiekat kukkivat, viidakot missä\nsassafrasipuut olivat tuuheimmat, oravien pähkinäpaikat, arvokkaat\nvalkokuoriset tammet ja seudut, joissa kasvoi haavoja parantava\nkultalehtiviini. Hän toi sieltä loistavia punaisia ja keltaisia\nlehtiä, joilla Jo-rouva sai koristella huoneita — hajuheiniä,\nköynnöstupsuja, vahapensaan keltaisia ja untuvaisen pehmeitä marjoja\nja punalaitaisia, valkoisia tai smaragdin vihreitä sammalia.\n\n— Minun ei tarvitse mennä metsään, koska Dan tuo metsän luokseni,\noli Jo-rouvan tapana sanoa, kun hän koristeli seiniä keltaisilla\nvaahteran oksilla ja tulipunaisilla kuusamaseppeleillä tai täytti\nmaljakoita ruskeilla sananjaloilla, kauniita käpyjä notkuvilla\nkuusenoksilla ja kestävillä syksyn kukilla.\n\nSuuri ullakko oli järjestetty lasten vaatehuoneeksi, jossa jokaisella\noli oma osastonsa, ja jonkin aikaa se oli talon tärkeimpiä\nnähtävyyksiä. Daisyn kukansiemenet olivat pienissä paperipusseissa,\njoissa kaikissa oli sievästi kirjoitetut nimet, ja ne oli ladottu\nkolmijalkaisen pöydän laatikkoon. Nanin yrtit riippuivat tuoksuvina\nkimppuina seinillä. Tommyllä oli korillinen ohdakkeen höytyviä\nja siis aika tavalla ohdakkeensiemeniä seuraavan kevään kylvöön,\nelleivät ne siihen mennessä lentelisi tiehensä. Emilillä oli maissin\ntähkiä kuivamassa, ja Demi oli kerännyt tammenterhoja ja kaikenlaisia\nsiemeniä lemmikeilleen talven varaksi. Mutta Danin sadossa vasta\nnäkemistä oli, sillä runsas puoli lattiaa oli hänen metsästä\ntuomiensa pähkinöiden peitossa. Niitä oli kaikenlaisia, sillä hän\noli vaeltanut saalistusretkillään metsiä peninkulmittani, kiivennyt\nkorkeihin puihin ja tunkeutunut tiheimpiinkin pensaikkoihin.\nSaksanpähkinät, kastanjat, pikkupähkinät ja pyökinpähkinät oli\naseteltu kaikki eri ryhmiin, ja siellä ne tummuivat, kuivuivat ja\nmakeutuivat talven kesteihin.\n\nTalon lähettyvillä kasvoi saksanpähkinäpuu, jota Rob ja Teddy\nsanoivat omakseen. Se tuotti tänä vuonna runsaan sadon. Isot komeat\npähkinät putoilivat maahan ja hävisivät varisseitten lehtien sekaan,\njosta ahkerat oravat löysivät ne helpommin kuin laiskat Bhaerit.\nHeidän isänsä oli sanonut, että he saisivat pitää pähkinät, jos\npoimisivat ne, mutta siitäkään ei ollut apua. Työ oli helppoa ja\nTeddy piti siitä, mutta hän väsyi pian ja jätti pikku korinsa\npuolilleen puun juurelle seuraavaan päivään. Mutta ennen kuin uusi\npäivä ehti, olivat viekkaat oravat ahkerassa työssä vilistäen vanhaa\njalavaa ylös alas, kunnes olivat sulloneet kolonsa täyteen, ja sitten\nne vielä kokosivat pähkinöitä oksanhaaroihin, mistä ne kiireiden\nmentyä voisi siirtää pois. Niiden lystikkäät tavat huvittivat poikia\nsanomattomasti, kunnes Silas eräänä päivänä sanoi heille:\n\n— Oletteko te myyneet pähkinät oraville?\n\n— Emme, vastasi Rob miettien, mitä Silas mahtoi tarkoittaa.\n\n— Sitten on parasta pitää kiirettä, muuten ne pikku vekkulit eivät\njätä teille ainuttakaan.\n\n— Kyllä me ne voitamme, kunhan päästään alkuun. Pähkinöitä on tänä\nvuonna kauheasti.\n\n— Puussa ei ole enää montakaan, ja maan ovat oravat puhdistaneet\ntarkkaan, käy vaikka katsomassa.\n\nRobby juoksi katsomaan ja hätääntyi huomatessaan, kuinka vähän\npähkinöitä oli jäljellä. Hän kävi hakemassa Teddyn, ja pojat\nahersivat koko iltapäivän oravien sättiessä heitä aidalta.\n\n— Nyt meidän on pidettävä vahtia ja poimittava pähkinät heti kun\nniitä tippuu, muuten emme saa kuin vakallisen ja sitten kaikki\nnauravat meille.\n\n— Tuhma orava, et saa pähkinöitä, minä poimin vikkelästi ja vien ne\nylisille, sanoi Teddy topakasti pikku kurrelle, joka suutuksissaan\npöyhisteli häntäänsä ja naksutteli.\n\nSinä iltana kova tuuli pudotteli sadoittain pähkinöitä, ja tullessaan\naamulla herättämään poikiaan Jo-rouva sanoi reippaasti:\n\n— Tulkaa pian, oravat ovat jo ahkerassa työssä. Saattekin puskea\nlujasti tänään, muuten ne vievät viimeisetkin maasta.\n\n— Eivät kyllä vie, sanoi Robby, hyppäsi kiireesti vuoteesta,\nhotkaisi vähän aamiaista ja hyökkäsi pelastamaan omaisuuttaan.\n\nTeddy lähti mukaan ja ahersi kuin pieni majava taapertaen\nedestakaisin milloin tyhjä, milloin täysi kori kädessään. Vakallinen\noli jo viety vilja-aittaan, ja kun koulun kello soi, pojat\nmyllersivät yhä lehtien seassa etsimässä pähkinöitä.\n\n— Voi, isä anna minun jäädä poimimaan. Nuo oravat ryöstävät muuten\nkaikki minun pähkinäni. Luen sitten myöhemmin läksyt, huusi Rob\njuosten palavissaan kouluhuoneeseen.\n\n— Jos olisit noussut joka aamu varhain poimimaan, niin nyt ei\ntarvitsisi hätäillä. Minähän puhuin siitä, mutta sinä et välittänyt.\nSiksi en voi antaa sinun lyödä laimin koulua. Oravat saavat tänä\nvuonna enemmän kuin omansa, ja sen ne ansaitsevat, sillä ne ovat\nolleet ahkeria. Saat vapaata viimeisen tunnin, mutta et enempää,\nsanoi herra Bhaer ja osoitti Robin paikalleen. Pikku mies tarttui\nkirjaansa ja päätti ottaa tuona luvattuna tuntina vahingon takaisin.\n\nOli raivostuttavaa istua hiljaa ja katsella, kuinka tuuli karisteli\nviimeisiä pähkinöitä ja kuinka sukkelat varkaat häärivät ihan silmien\nedessä, pysähtyivät silloin tällöin syömään pähkinän ja heiluttelivat\nhäntäänsä aivan kuin ilkkuen: \"Ähä piti, senkin laiskuri.\"\n\nOnneksi Teddy jatkoi työtä yksinään, se lohdutti sentään poikaparkaa\ntänä koettelemusten hetkenä. Pikku miehen uutteruus ja sinnikkyys oli\nverratonta. Hän poimi ja poimi, kunnes selkää pakotti, hän tepsutti\nsinne ja tänne, kunnes jalat aivan väsyivät. Hän uhmasi tuulta,\nväsymystä ja vallattomia oravia, kunnes hänen äitinsä lopulta jätti\ntyönsä ja lähti kantamaan pähkinöitä hänen avukseen ja kehui samalla\nkilttiä pikku miestä, joka koetti parhaansa mukaan auttaa veljeään.\n\nPäästessään koulusta Rob löysi Teddyn lepäämästä ison pähkinäkorin\nluota. Poika oli lopen uupunut, mutta ei silti halunnut lähteä\nkentältä; hattu palleroisessa kädessään hän hätisteli varkaita ja\nhaukkasi aina välillä virkistävän palan isosta omenasta, joka hänellä\noli toisessa kädessään.\n\nRob ryhtyi työhön, ja maa oli kerätty puti puhtaaksi ennen kello\nkahta, pähkinät turvallisesti vilja-aitan ylisillä ja ahkerat\ntyömiehet iloissaan saavutuksesta. Mutta kurre eukkoineen ei\nantautunut. Mennessään muutaman päivän perästä katsomaan pähkinöitään\nRob kauhistui, sillä niitä oli hävinnyt paljon. Kukaan pojista ei\nollut voinut pihistää niitä, koska ovi oli lukossa; kyyhkyset eivät\nolleet syöneet niitä, eikä talossa ollut rottia. Pikku Bhaerit\npuhkesivat valitusvirsiin, kunnes Dick sanoi:\n\n— Minä näin kurren aitan katolla, ehkä se on ottanut ne.\n\n— Niin onkin. Minä laitan sille kyllä satimen, uhkasi Rob.\n\n— Jos olet silmä kovana, voit keksiä minne se ne vie. Ehkä minä\nonnistun saamaan ne takaisin, sanoi Dan, jota huvitti poikien ja\noravien välinen taistelu.\n\nRob alkoi seurata oravia ja näki herra ja rouva kurren heittäytyvän\njalavan riippuvilta oksilta jyväaitan katolle, livahtavan sisään\nkyyhkyslakan pienestä aukosta ja palaavan pähkinä suussa. Kun\nne eivät voineet kuormineen kulkea tulojälkiään, ne juoksivat\nräystäälle, sitten seinää pitkin alas, loikkasivat hetkeksi nurkan\nalle ja palasivat näkyviin ilman ryöstösaalista. Rob juoksi paikalle,\nja kolossa lehtien alla oli suuri kasa varastettua omaisuutta, joka\najan pitkään olisi kannettu edelleen koloihin.\n\n— Senkin lurjukset! Nyt minä teen teille kepposet enkä jätä teille\nainoatakaan, sanoi Rob. Hän tyhjensi kuopan ja aitan ylisen,\nvei riidanalaiset pähkinät ullakolle ja tutki tarkasti kaikki\nikkunaruudut, etteivät tunnottomat rosvot vain pääsisi sisään. Oravat\ntuntuivat tajuavan, että taistelu oli nyt päättynyt, ja palasivat\npesäänsä, mutta eivät aina voineet vastustaa kiusausta, vaan\nnakkelivat Robin päähän pähkinänkuoria ja sättivät häntä rumasti,\nikään kuin eivät olisi voineet unohtaa eivätkä antaa anteeksi, että\nRob oli sittenkin perinyt voiton.\n\nIsä ja äiti Bhaerin sato oli aivan toista lajia, eikä sitä ole helppo\nkuvata. Mutta he olivat tyytyväisiä siihen ja tunsivat, että kesän\ntyö oli onnistunut hyvin ja ajan oloon kypsyisi viljaa, joka tekisi\nheidät hyvin onnellisiksi.\n\n\n\n\n19\n\nJOHN BROOKE\n\n\n— Herääpäs, Demi! Sinua tarvitaan.\n\n— Mitä varten? Vastahan minä menin sänkyyn, ei nyt voi vielä olla\naamu, penäsi Demi unisena räpytellen silmiään kuin pieni huuhkaja.\n\n— Kello on vasta kymmenen, mutta isäsi on sairas ja meidän täytyy\nmennä hänen luokseen. Voi, pikku Demi-parkaani! sanoi Jo-täti ja\nlaski huokaisten päänsä tyynylle hänen viereensä. Uni kaikkosi Demin\nsilmistä ja hänen sydämensä täyttyi pelolla, sillä hän ymmärsi\nhämärästi, miksi täti itki aivan kuin jokin menetys olisi uhkaamassa.\nSanaa virkkamatta hän painautui lähemmäs tätiä, ja hetken kuluttua\ntämä saavutti tasapainonsa. Hän suuteli hellästi Demin huolestuneita\nkasvoja ja sanoi:\n\n— Me menemme sanomaan hänelle jäähyväiset, eikä aikaa ole\nhukattavana. Pue pian päällesi ja tule minun huoneeseeni; minun\ntäytyy mennä Daisyn luo.\n\n— Puen heti paikalla! Kun Jo-täti meni, Demi hypähti vuoteesta,\npukeutui kuin unessa, jätti Tommyn sikeästi nukkumaan ja käveli läpi\nhiljaisen talon. Hän tunsi, että jotain uutta ja surullista oli\ntapahtumassa — jotain joka erotti hänet toisista pojista joksikin\naikaa ja sai maailman näyttämään yhtä synkältä, hiljaiselta ja\noudolta kuin nämä tutut huoneet näin yöllä. Laurie-herran lähettämät\nvaunut odottivat oven edessä. Daisy oli pian valmis, ja istuessaan\nääneti vaunuissa tädin ja sedän kanssa kaksoset pitivät koko matkan\ntoisiaan kädestä.\n\nVain Franz ja Emil tiesivät mitä oli tapahtunut. Tullessaan\nseuraavana aamuna alakertaan pojat hämmästyivät ja säikähtivät,\nsillä talo tuntui autiolta ilman isäntää ja emäntää. Aamiaisesta\ntuli synkkä, kun iloinen Jo-rouva ei ollut teekannun takana, ja kun\nkoulun piti alkaa, isä Bhaerin paikka oli tyhjä. Pojat vaeltelivat\nonnettomina koko tunnin odottaen uutisia ja toivoen, että Demin isä\nvoisi hyvin, sillä kaikki pitivät ystävällisestä John Brookesta.\nKello löi kymmenen, eikä kukaan tullut rauhoittamaan heitä. Heidän ei\ntehnyt mieli leikkiä, vaikka aika kuluikin hitaasti. He vain istuivat\nvakavina ja haluttomina. Äkkiä Franz nousi ja sanoi vakuuttavasti:\n\n— Hei, kuulkaa. Mennään luokkaan ja pidetään koulua aivan kuin eno\nolisi täällä. Päivä kuluu nopeammin, ja eno on varmasti mielissään.\n\n— Kuka meitä kuulustelee? kysyi Jack.\n\n— Minä. En kyllä tiedä paljon enempää kuin tekään, mutta minä\nolen vanhin ja koetan täyttää enon paikan kunnes hän tulee — jos\nnimittäin suostutte.\n\nFranzin vaatimaton ja hillitty esiintyminen tehosi jollakin tavoin\ntoisiin, sillä vaikka hänen silmänsä olivat punaiset yön jäljiltä,\nhänessä oli kuitenkin jotain uutta ja miehekästä, aivan kuin hän\nolisi jo alkanut tuntea elämän huolten ja murheiden painon ja\nkoettanut ottaa ne rohkeasti kantaakseen.\n\n— Minä suostun ilman muuta, sanoi Emil ja meni paikalleen muistaen,\nettä merimiehen ensimmäinen velvollisuus on totella esimiehiään.\n\nToiset seurasivat esimerkkiä, Franz istuutui herra Bhaerin tuolille\nja tunnin ajan vallitsi mainio järjestys. Läksyt oli luettu ja\nkuulusteltu, Franz oli kärsivällinen ja hauska opettaja, sillä\nviisaasti kyllä hän jätti kuulustelematta ne aineet, joissa ei itse\nollut pätevä, ja piti järjestystä yllä enemmän murheen sävyttämällä\narvokkuudella kuin sanan voimalla. Juuri kun oli pikku poikien vuoro\nlukea, eteisestä kuului askelia ja kaikki kääntyivät nähdäkseen\nuutiset isä Bhaerin ilmeestä, kun hän astuisi luokkaan. Ystävälliset\nkasvot ilmaisivat heti paikalla, ettei Demillä ollut enää isää, sillä\nne olivat kalpeat ja murheelliset, eikä hänellä riittänyt edes sanoja\nvastaukseen, kun Rob juoksi häntä vastaan ja kysyi moittivasti:\n\n— Mitä varten sinä menit, isä, ja jätit minut yöllä?\n\nMuisto toisesta isästä, joka oli jättänyt lapsensa yöllä eikä koskaan\npalaisi, sai herra Bhaerin lujasti puristamaan omaa poikaansa ja\npiilottamaan kasvonsa hetkeksi tämän kiharoihin. Emil painoi pään\nkäsiinsä, Franz astui enon luo ja pani kätensä hänen olalleen kasvot\nkalpeina surusta ja myötätunnosta. Toiset istuivat niin hiljaa, että\nulkoa kuului selvästi putoavien lehtien rapina.\n\nRob ei oikein käsittänyt mitä oli tapahtunut, mutta hänen teki pahaa\nnähdä isä onnettomana. Niinpä hän kohotti pienin käsin isänsä päätä\nja sanoi sirkuttaen:\n\n— Älä itke, isä! Kaikki olivat kilttejä, me pidimme koulua ja Franz\noli opettaja.\n\nHerra Bhaer kohotti katseensa, koetti hymyillä ja sanoi niin\nkiitollisella äänellä, että pojat tunsivat olevansa pyhimyksiä:\n\n— Kiitoksia, pojat, kiitoksia oikein paljon siitä. Se oli hyvä tapa\nauttaa ja lohduttaa minua.\n\n— Franz ehdotti sitä, ja hän oli loisto-opettaja, kertoi Nat,\nja hänen sanojaan vahvisti toisten poikien myöntävä mumina, joka\nilahdutti suuresti nuorta viransijaista.\n\nHerra Bhaer laski Robin maahan, kiersi kätensä sisarenpoikansa\nharteille ja sanoi tyytyväisen näköisenä:\n\n— Tämä tekee minun raskaan päiväni helpommaksi ja saa minut\nluottamaan teihin kaikkiin. Minua tarvitaan kaupungissa ja minun\ntäytyy jättää teidät vielä vähäksi aikaa. Ajattelin antaa teille\nlupaa tai lähettää muutamia teistä kotiin, mutta jos tahdotte jäädä\nja jatkaa samaan tapaan, niin minä olen iloinen.\n\n— Me jäämme! Kyllä Franz pitää meistä huolen! kuului eri puolilta.\n\n— Eikö äiti pian tule kotiin? kysyi Rob haikeasti.\n\n— Me tulemme molemmat yöksi. Mutta Meg-täti tarvitsee nyt äitiä\nenemmän kuin te ja tiedän että mielelläsi lainaat häntä vähäksi aikaa.\n\n— Kyllä minä, mutta Teddy on itkenyt häntä ja löi hoitajaa ja oli\nkauhean ilkeä, kanteli Rob aivan kuin nämä uutiset toisivat äidin\nheti kotiin.\n\n— Missä minun kuopukseni nyt on? kysyi herra Bhaer.\n\n— Dan vei hänet ulos rauhoittumaan. Nyt ei ole enää mitään hätää,\nsanoi Franz viitaten ikkunaan, josta näkyi Dan vetämässä Teddyä\nrattailla koirien hyppiessä heidän ympärillään.\n\n— Minä en tahdo tavata häntä nyt, hän vain kiihtyisi turhaan; mutta\nsanokaa Danille, että minä olen jättänyt Teddyn hänen huostaansa. Te\nvanhemmat kyllä pidätte yhden päivän huolta itsestänne. Franz voi\nohjailla teitä ja Silas hoitaa muuten taloa. Hyvästi iltaan asti.\n\n— Kerro vähän John-sedästä, sanoi Emil pidättäen herra Bhaeria, kun\ntämä aikoi kiiruhtaa pois.\n\n— Ennätimme ajoissa jättämään hänelle hyvästit. Daisy ja Demi olivat\nhänen käsivarsillaan, kun hän nukahti rauhallisesti Meg-tädin syliin.\nEn jaksa nyt kertoa enempää, sanoi herra Bhaer ja lähti nopeasti\nhuoneesta. Langon kuolema oli sattunut häneen kipeästi, sillä John\nBrooke oli ollut hänen läheinen ystävänsä.\n\nKoko päivän talo oli hyvin hiljainen. Pikkupojat leikkivät ääneti\nlastenhuoneessa. Toiset kuluttivat aikaansa kävellen, istuen raidassa\ntai hoidellen lemmikkejään; tuntui aivan kuin olisi ollut sunnuntai\nkeskellä viikkoa. Kaikki puhelivat John-sedästä; pojat tunsivat, että\njotain arvokasta ja hyvää oli poistunut heidän pienestä maailmastaan.\n\nHerran ja rouva Bhaer tulivat hämärissä kahdestaan kotiin, sillä Demi\nja Daisy olivat jääneet äitinsä luo lohduttamaan häntä. Jo-poloinen\noli lopen uupunut ja tarvitsi ilmeisesti myös, lasten lohdutusta,\nsillä päästyään portaille hän ensimmäiseksi kysyi:\n\n— Missä minun pikkuiseni on?\n\n— Täällä, vastasi hento ääni. Ja kun Dan oli laskenut Teddyn äidin\nsyliin, poika jatkoi:\n\n— Danny on ollut minun kanssani koko päivän ja minä olen ollut\nkiltti.\n\nJo-rouva kääntyi kiittämään uskollista hoitajaa, mutta Dan oli\nrientänyt hätistämään pois poikia, jotka olivat rynnänneet eteiseen\ntulijoita vastaan, ja puhui heille matalalla äänellä:\n\n— Älkää tulko, ei hän jaksa kestää meitä nyt.\n\n— Ei, älkää menkö. Haluan tavata teidät kaikki. Tulkaa vain, pojat.\nMinä olen lyönyt teitä laimin koko päivän.\n\nJo-rouva ojensi kätensä kohti poikia, jotka kerääntyivät hänen\nympärilleen ja saattoivat hänet makuuhuoneeseen.\n\n— Minä olen niin väsynyt, että kyyhötän mieluimmin täällä Teddyn\nkanssa. Toisikohan joku minulle teetä, hän sanoi koettaen puhua\nhilpeästi.\n\nKoko lauma hyökkäsi ruokasaliin, ja illallispöytä olisi ollut\nvaarassa, ellei herra Bhaer olisi joutunut hätään. Sovittiin, että\ntoiset pojat saisivat viedä teen, toiset korjata astiat.\n\nNeljä läheisintä ja rakkainta sai ensiksi mainitun kunniatehtävän.\nFranz vei teekannun, Emil leivän, Rob maidon ja Teddy halusi\nvälttämättä kantaa sokeriastian, perille saapuessaan se sattui\nolemaan muutamaa palaa kevyempi kuin lähtiessä. Monia naisia olisi\npoikien äänekäs touhu tällaisena hetkenä kiusannut, mutta Jo-rouva\npiti siitä. Tämäniltaisessa herkässä mielentilassaan hän tunsi\nerityistä hellyyttä näitä poikia kohtaan, joista moni oli isätön ja\näiditön, ja heidän kömpelö osanottonsa lohdutti häntä. Se auttoi\nhäntä paljon enemmän kuin ne paksut voileivät, joita pojat hänelle\ntoivat, ja kun Kommodori kuiskasi hänelle käheästi, tukahtuneella\näänellä:\n\n— Koeta kestää täti, se oli ankara isku. Me yritämme jotenkin\nkorvata sitä, tämä lämmitti häntä enemmän kuin teekupillinen, jonka\npoika hänelle toi. Kun illallinen oli syöty, korjasi toinen joukko\npois tähteet ja astiat, ja Dan ojensi kätensä uniselle Teddylle.\n\n— Antakaa minun panna hänet nukkumaan, kun te olette noin väsynyt,\näiti.\n\n— Lähdetkö hänen kanssaan, kultaseni? kysyi Jo-rouva pieneltä\nmytyltä, joka lepäsi sohvatyynyillä hänen sylissään.\n\n— Lähden. Ja uskollinen hoitaja vei ylpeänä pikku miehen nukkumaan.\n\n— Minäkin tekisin mielelläni jotakin, sanoi Nat huokaisten.\n\n— Kyllä sinä voitkin tehdä. Hae viulusi ja soita minulle se sievä\nlaulu, jonka nuotit Teddy-setä sinulle viimeksi lähetti. Musiikki on\ntänä iltana paras lohdutus.\n\nNat lensi hakemaan viuluansa, ja istuen Jo-rouvan oven edessä hän\nsoitti kauniimmin kuin koskaan ennen, sillä nyt soitossa oli sydän\nmukana ja se antoi sormille ihmeellisen taidon. Toiset pojat istuivat\nääneti portailla ja vartioivat, ettei kukaan päässyt häiritsemään\ntalon rauhaa. Franz pysytteli Jo-rouvan luona, kunnes tämä vihdoin\nnukahti ja unohti hetkeksi surunsa.\n\nKului kaksi hiljaista päivää. Kolmantena herra Bhaer tuli koulun\nloputtua sisään kirje kädessään.\n\n— Minä luen teille jotain, pojat, hän sanoi, ja kun pojat seisoivat\nhänen ympärillään, hän luki:\n\n\"Rakas Fritz! — Kuulin, ettet ole aikonut ottaa joukkoasi tänään\nmukaan, koska arvelet, etten ehkä pitäisi siitä. Mutta tuo heidät,\nminä pyydän. Ystävien näkeminen voi auttaa Demiä kestämään raskaan\nhetken, ja haluaisin poikien kuulevan, mitä isä sanoo Johnista.\nTiedän että se tekee heille hyvää. Jos he laulaisivat jonkin vanhan\nkauniin virren, jonka sinä olet heille opettanut, se olisi minusta\nkauneita musiikkia ja sopisi erinomaisesti tilaisuuteen. Pyydä heitä.\nTervehtien Meg.\"\n\n— Haluatteko te lähteä? kysyi herra Bhaer katsellen poikia.\n\n— Haluamme, he vastasivat kaikki, ja tuntia myöhemmin koko joukko\nlähti John Brooken vaatimattomiin hautajaisiin.\n\nPieni talo oli yhtä hiljainen, aurinkoinen ja kodikas kuin kymmenen\nvuotta sitten, kun Meg saapui sinne morsiamena. Silloin oli kesä\nalullaan ja ruusut kukkivat kaikkialla, nyt oltiin alkusyksyssä,\nja kuihtuneita lehtiä leijui hiljaa maahan. Morsian oli nyt leski,\nmutta sama suloinen rauha loisti hänen kasvoillaan ja hänen tyyni\nalistumisensa lohdutti niitä, jotka olivat tulleet häntä lohduttamaan.\n\n— Oi, Meg, kuinka sinä jaksat kestää sen noin? kuiskasi Jo, kun\ntalon emäntä tuli ovelle heitä vastaan ja toivotti heidät hymyillen\ntervetulleiksi eikä hänessä havainnut mitään muutosta, ehkä vain\nenemmän hellyyttä kuin ennen.\n\n— Jo kulta, minun elämääni on kymmenen vuotta siunattu rakkaudella,\nja tuo sama rakkaus tukee minua yhä. Se ei kuole, ja John on nyt\nminun enemmän kuin koskaan ennen, vastasi Meg.\n\nHe olivat kaikki siellä — isä, äiti, Teddy-setä ja Amy-täti, vanha\nherra Laurence, nyt valkohapsisena ja heikkona, herra ja rouva\nBhaer joukkoineen ja paljon muita ystäviä. Joku olisi voinut sanoa,\nettä vaatimattomalla John Brookella oli ollut tyynessä, ahkerassa\nelämässään liian vähän aikaa hankkia ystäviä, mutta nyt heitä\nnäytti ilmaantuvan joka puolelta — vanhoja ja nuoria, rikkaita ja\nköyhiä, ylhäisiä ja alhaisia, sillä tietämättään hän oli vaikuttanut\nlaajalti, hänen ansionsa muistettiin ja hänen salaiset hyvät tekonsa\ntulivat nyt julki. Saattojoukko arkun ympärillä kunnioitti jo\npelkällä läsnäolollaan hänen elämäntyötään.\n\nToimitus oli vaatimaton ja lyhyt, sillä isä, joka aikanaan oli\nsiunannut myös avioliiton, oli niin liikuttunut, että hänen äänensä\nvärisi, kun hän suoritti viimeistä palvelusta rakkaalle pojalleen.\nVain yläkerrasta kuuluva Josy-vauvan jokellus rikkoi sen juhlallisen\nhiljaisuuden, joka seurasi aamenta. Sitten herra Bhaer antoi merkin\nja poikakuoro aloitti virren, johon kaikki vähitellen yhtyivät.\n\nKun Plumfieldin pojat sinä iltana tapansa mukaan istuivat portailla\nsyyskuun kalpeassa kuutamossa, he puhuivat tietysti päivän\ntapahtumista.\n\nEmil keskeytti hiljaisuuden sanomalla kiihkeään tapaansa:\n\n— Fritz-eno on viisain ja Laurie-setä hauskin, mutta John-setä oli\nparas, ja minä tahtoisin olla hänen kaltaisensa mieluummin kuin\nkenenkään muun.\n\n— Niin minäkin. Kuulitteko, mitä ne herrat sanoivat isoisälle?\nkysyi Franz, joka tunsi miltei katumusta, kun ei ollut osannut antaa\nJohn-sedälle kylliksi arvoa.\n\n— Kerro, pyysi Jack, häneenkin päivän tapaukset olivat tehneet syvän\nvaikutuksen.\n\n— Eräs herra Laurencen yhtiötovereista sanoi, että John-setä oli\nliikemieheksi melkein liian tunnollinen ja moitteeton. Toinen sanoi,\nettei rahalla voinut korvata sitä uskollisuutta ja rehellisyyttä,\njolla John-setä oli häntä palvellut, ja isoisän suusta kuultiin\nparas kuvaus. John-setä oli kerran työskennellyt erään keinottelijan\ntoimistossa, ja kun mies halusi setää juoniinsa, setä ei suostunut\nsuurestakaan palkasta. Mies suuttui, ja sanoi: \"Noin ankarilla\nperiaatteilla ette ikinä menesty liikemaailmassa\", jolloin setä\nvastasi: \"Ilman periaatteita en yritä koskaan menestyä.\" Setä jätti\nsen paikan ja otti toisen, paljon kehnomman ja pienipalkkaisemman.\n\n— Oliko hän rikas? kysyi Jack.\n\n— Ei.\n\n— Tekikö hän mitään huomiota herättävää?\n\n— Ei.\n\n— Hän oli siis vain hyvä?\n\n— Siinä kaikki, vastasi Franz ja huomasi toivovansa, että setä olisi\ntehnyt jotakin, josta kannattaisi kerskua, sillä hänen vastauksensa\nnäyttivät tuottavan Jackille pettymyksen.\n\n— Ainoastaan hyvä. Mutta siihen sisältyykin kaikki, sanoi herra\nBhaer, joka oli kuullut viimeiset sanat ja ymmärsi, mitä poikien\nmielessä liikkui.\n\n— Minäpäs kerron teille vähän John Brookesta, että ymmärtäisitte,\nmiksi häntä kunnioitetaan ja miksi hän oli tyytyväinen, vaikkei\nollutkaan rikas eikä kuuluisa. Hän yksinkertaisesti täytti aina\nvelvollisuutensa niin uskollisesti, että sai siitä kärsivällisyyttä\nja voimaa taistella vuosikausia köyhyyttä ja murheita vastaan. Hän\noli hyvä poika ja hylkäsi omat suunnitelmansa voidakseen elää äitinsä\nkanssa, koska tämä tarvitsi häntä. Hän oli Laurien ystävä ja opetti\nhänelle paljon muutakin kuin kreikkaa ja latinaa näyttämällä ehkä\ntietämättään rehdin miehen esimerkkiä. Hän oli uskollinen palvelija\nja tuli niin korvaamattomaksi työnantajilleen, että hänen paikkaansa\non vaikea täyttää. Hän oli hyvä puoliso ja isä, hellä, viisas ja\nhuomaavainen. Laurie ja minä olemme oppineet häneltä paljon ja vasta\nnyt tiedetään, kuinka paljon hän rakasti perhettään, kun on käynyt\nselville, mitä hän on kenenkään tietämättä tehnyt sen hyväksi.\n\nHerra Bhaer vaikeni hetkeksi ja pojat istuivat kuutamossa kuin\nkuvapatsaat, kunnes hän kääntyi taas heihin päin ja jatkoi hiljaa ja\nvakavasti:\n\n— Kun hän makasi kuolemaisillaan, minä sanoin hänelle: \"Älä\nsure Megin ja lasten puolesta, minä kyllä pidän huolen, ettei\nheiltä puutu mitään.\" Silloin hän hymyili ja puristi kättäni\nrohkaisevasti. \"Ei sinun tarvitse, minä olen pitänyt heistä\nhuolen.\" Ja niin hän oli tehnytkin, sillä kun katselimme hänen\npapereitaan, kaikki oli järjestyksessä. Ei ollut lainkaan velkoja,\nmutta säästöjä niin paljon, että ne takaavat Meg-tädille mukavan ja\nriippumattoman elämän. Silloin ymmärsimme, miksi hän oli elänyt niin\nyksinkertaisesti, kieltäytynyt niin monista huveista, vaikka soikin\nitselleen hyväntekeväisyyden ilon, ja raatanut niin ankarasti, että\nsillä varmaan lyhensi kallista elämäänsä. Hän ei koskaan pyytänyt\napua itselleen, mutta usein kyllä toisille ja kantoi kuormansa\nja täytti tehtävänsä miehekkäästi ja valittamatta. Kukaan ei voi\nsanallakaan moittia häntä; niin oikeudenmukainen ja hyvä hän oli. Nyt\nkun hän on poissa, kaikki ovat osoittaneet niin suurta kiintymystä,\narvonantoa ja kunnioitusta häntä kohtaan, että olen ylpeä, kun sain\nolla hänen ystävänsä, ja minä tahtoisin jättää lapsilleni samanlaisen\nperinnön kuin hän omilleen, koska se voittaa mielestäni maailman\nsuurimmat rikkaudet. Niin, yksinkertainen, aito hyvyys on paras\npääoma tässä elämän hyörinässä. Se jää, kun maine ja raha häviävät.\n\nKun Demi muutaman viikon kuluttua palasi kouluun, hän näytti\ntointuneen menetyksestään. Mutta unohtaa hän ei voinut, sillä\nasiat painuivat syvälle hänen mieleensä, ne jäivät sinne edelleen\npohdittaviksi ja voimistivat maaperää, jossa tapahtui nopeata\nhenkistä kasvua. Demi leikki ja luki, teki työtä ja lauloi aivan kuin\nennenkin, ja harva huomasi mitään muutosta tapahtuneen. Mutta oli\nkuitenkin jotain, jonka Jo-rouva huomasi, sillä hän tarkkaili hellin\nkatsein Demiä ja koetti täyttää Johnin sijan omalla tavallaan.\n\nDemi puhui harvoin menetyksestään, mutta Jo-täti kuuli usein öisin\ntukahdutettua nyyhkytystä, ja kun hän meni lohduttamaan, Demi\nselitti: — Minä kaipaan isää! Minulla on ikävä häntä!\n\nMutta aika lääkitsi. Vähitellen Demi oppi ymmärtämään, ettei ollut\nmenettänyt isäänsä; tämä oli vain näkymättömissä jonkin aikaa,\nja hän kohtaisi isän vielä kerran yhtä terveenä, voimakkaana ja\nrakastettavana kuin ennenkin, vaikka siihen kuluisikin pitkä aika.\nDemi oli siitä niin vakuuttunut, että hän sai ajatuksesta apua ja\nlohtua. Toivo päästä sen isän luo, jota hän lapsena oli rakastanut,\njohti häntä pyrkimään myös sen isän lapseksi, jota hän ei koskaan\nnähnyt. Molemmat olivat taivaassa, ja hän rukoili molempia ja\nrakkaudesta heihin yritti olla hyvä.\n\nSisäistä muutosta seurasi ulkonainenkin, sillä noiden muutaman\nviikon aikana Demi näytti kasvaneen pitkäksi pojaksi ja alkoi luopua\nlapsellisista leikeistä. Hän kasvoi niistä irti ja kaipasi nyt jotain\nmiehekkäämpää. Hän kävi käsiksi vihaamaansa laskuoppiin ja syventyi\nsiihen niin tosissaan, että hänen setänsä oli hyvillään, vaikkei\nymmärtänyt koko mielijohdetta, ennen kuin Demi sanoi:\n\n— Minä aion ruveta isona kirjanpitäjäksi niin kuin isäkin, ja minun\ntäytyy osata hyvin laskea, muuten minä en voi esittää yhtä siistejä\nja hyvin vietyjä tilikirjoja.\n\nToisella kertaa hän tuli tätinsä luo ja kysyi vakavana:\n\n— Kuinka pieni poika voisi ansaita rahaa?\n\n— Miksi sinä sitä kysyt, kultaseni?\n\n— Isä pyysi minua pitämään huolta äidistä ja tytöistä, ja minä\npidänkin, en vain tiedä, kuinka aloittaisin.\n\n— Ei hän tarkoittanut nyt, vaan sitten kun tulet suureksi.\n\n— Mutta minä haluaisin aloittaa jo nyt, ja minun pitäisi ansaita\nrahaa, että voisin ostaa heille jotain. Minä olen kymmenvuotias ja\nmonet minun iässäni jo ansaitsevat.\n\n— Hyvä, sovitaan että sinä haravoit karisseet lehdet ja peität\nniillä mansikkamaan. Minä maksan siitä sinulle dollarin, sanoi\nJo-täti.\n\n— Mutta eikö se ole liian paljon? Minä ennätän tehdä sen päivässä.\nSinun täytyy olla kohtuullinen etkä saa maksaa liian paljon, sillä\nminä tahdon tosiaan ansaita rahaa!\n\n— Demi kulta, minä olen kohtuullinen enkä maksa penniäkään liikaa.\nKun se työ on tehty, katsotaan jotain muuta, sanoi Jo-rouva\nliikuttuneena pojan auttamishalusta ja oikeudenmukaisuudesta, joissa\nhän muistutti täysin tunnollista isäänsä.\n\nKun mansikkamaa oli peitelty, Demi kärräsi metsästä monta kuormaa\nlastuja halkovajaan ja ansaitsi toisen dollarin. Sitten hän oli\niltaisin paperoimassa Franzin opastamana koulukirjoja. Kukaan ei\nsaanut auttaa häntä, ja palkkaa saadessaan hän oli niin tyytyväinen,\nettä likaiset setelit näyttivät aivan loistavilta hänen silmissään.\n\n— Nyt minulla on dollari jokaiselle ja haluaisin itse viedä rahat\näidille, että hän näkisi, miten täytän isän toivomuksen.\n\nNiinpä Demi teki pyhiinvaellusmatkan äitinsä luo ja äiti otti vastaan\nhänen pienet ansionsa kuin arvokkaan aarteen ja olisi säilyttänyt ne\nkoskemattomina, ellei Demi olisi pyytänyt häntä ostamaan rahoilla\njotain hyödyllistä itselleen ja siskoille.\n\nTämä teki Demin hyvin onnelliseksi, ja vaikka hän aina välillä\nunohtikin velvollisuutensa, auttamisen halu ei koskaan unohtunut,\nvaan vahvistui vuosi vuodelta.\n\nNiin lähti pieni kymmenvuotias poika tulevaisuuden suunnitelmien ja\ntoiveiden turvin maailmaan perintönään viisaan ja hellän isän muisto\nja kunniallinen nimi.\n\n\n\n\n20\n\nTAKAN ÄÄRESSÄ\n\n\nLokakuun kylmien tullessa sytytettiin valkeat suuriin uuneihin, ja\nDemin kuivat honkalastut auttoivat Danin pilkkomia kantoja valtavaan\nroihuun, joka iloisesti täytti koko takan. Kun illat pitenivät, väki\nkokoontui kotilieden ympärille leikkimään, lukemaan ja laatimaan\nsuunnitelmia talvea varten. Mutta mieluisin huvi oli satujen\nkertominen, ja herra ja rouva Bhaerilta odotettiin aina olevan\nehtymätön varasto hauskoja tarinoita. Joskus heillekin tuli pula, ja\nsilloin poikien oli tultava toimeen omillaan, eikä se läheskään aina\nonnistunut.\n\nYhteen aikaan olivat kummitusjuhlat oikeana vitsauksena. Niiden\nviehätys oli siinä, että valot sammutettiin, valkean annettiin\nhiipua takassa ja pimeässä kerrottiin niin kamalia juttuja, kuin\nikinä tuli mieleen. Näistä illoista aiheutui kaikenlaisia häiriöitä:\nTommy käveli unissaan tallin katolle, ja pikku pojat hermostuivat\naivan suunniltaan. Lopulta koko kummitusjuhlat kiellettiin, ja pojat\npalasivat harmittomampien huvitusten pariin.\n\nEräänä iltana, kun pikkupojat oli pantu nukkumaan ja isommat\nvetelehtivät koulusalin takan ääressä koettaen keksiä tekemistä,\nDemillä oli uusi ehdotus.\n\nHän tarttui hiilihankoon ja marssi se kädessä edestakaisin komentaen:\n— Riviin! Riviin! Riviin! Kun pojat nauraen ja tyrkkien olivat\nrivissä, hän sanoi: — Jokainen saa kaksi minuuttia aikaa keksiä\njonkin leikin.\n\nFranz istui kirjoittamassa ja Emil luki lordi Nelsonin elämäkertaa,\nniin ettei heitä otettu lukuun, mutta toiset pojat miettivät\nankarasti, ja kun aika loppui, jokaisella oli vastaus valmiina.\n\n— No, Tom! kysyi Demi.\n\n— Sokkoa.\n\n— Jack?\n\n— Panttileikkiä, oikein hyvä kierros ja centti pantiksi.\n\n— Setä on kieltänyt meiltä rahapelit. Dan, mitä sinä tahdot?\n\n— Järjestetään taistelu roomalaisten ja kreikkalaisten välillä.\n\n— Pumppu?\n\n— Paistetaan omenoita ja paahdetaan maissia ja pähkinöitä.\n\n— Hyvä, hyvä, hihkuttiin, ja äänestettäessä Pumpun ehdotus voitti.\n\nOsa meni hakemaan kellarista omenoita, osa ullakolta pähkinöitä ja\nosa paahdinta ja maissinjyviä.\n\n— Pyydetään tytöt mukaan, vai mitä? sanoi Demi äkillisessä\nkohteliaisuuden puuskassa.\n\n— Daisy rikkoo näppärästi kastanjoita, huomautti Nat.\n\n— Ja Nan paahtaa hienosti maissia, lisäsi Tommy.\n\n— Tuokaa vain heilanne, ei se meitä häiritse, sanoi Jack.\n\n— Älä sano minun siskoani heilaksi, se on ihan tylsää, kivahti Demi\nniin tosissaan, että Jack purskahti nauruun.\n\n— Mutta Daisyhan on Natin lemmikki. Eikös vain, pelimanni?\n\n— On hän, ellei Demi pahastu. Tietysti minä pidän Daisysta, kun hän\non aina niin kiltti minulle, vastasi Nat hämillään, sillä Jackin\nsuorasukaisuus vaivasi häntä.\n\n— Nan on minun heilani ja minä menen hänen kanssaan naimisiin\njoskus vuoden päästä, niin että pysykää vain poissa tieltä pojat,\nsanoi Tommy mahtavasti. He, Nan ja hän, olivat tosiaan suunnitelleet\ntulevaisuutensa aivan selväksi; he asuisivat raidassa, nostaisivat\neväät sinne korilla ja tekisivät paljon muuta hauskaa.\n\nBangsin päättäväisyys mykisti Demin kerta kaikkiaan, ja herrat\nlähtivät käsikoukkua noutamaan Nania ja Daisya, jotka olivat Jo-tädin\nluona ompelemassa rouva Carneyn nuorimmalle pikkiriikkisiä vaatteita.\n\n— Lainaisitteko meille tyttöjä vähäksi aikaa? Heistä pidetään kyllä\nhyvää huolta, sanoi Tommy. Hän iski silmää merkiksi omenoista,\nnapsautti sormiaan selittääkseen maissin paahtoa ja raksutti hampaita\nkuvatakseen pähkinöiden särkemistä.\n\nTytöt ymmärsivät elekielen heti ja alkoivat kääriä töitään\nkasaan ennen kuin Jo-rouvalle ehti selvitä, oliko Tommy saanut\nkouristustaudin vai oliko hänellä mielessään jokin tavallista\nhurjempi kepponen. Demi selitti suunnitelman, lupa saatiin ja pojat\npoistuivat palkintoineen.\n\n— Älä puhu Jackin kanssa, kuiskasi Tommy Nanille mennessään hänen\nkanssaan hakemaan hallista haarukkaa, jolla voisi keihästää omenoita.\n\n— Miksei?\n\n— Hän nauraa minulle enkä halua, että sinulla on mitään tekemistä\nhänen kanssaan.\n\n— Minä puhun jos minua huvittaa, sanoi Nan kimpaantuen Tommyn\nennenaikaisesta holhoamisesta.\n\n— Sitten minä en huoli sinua heilakseni.\n\n— En minä tahdokaan.\n\n— Mutta minä luulin, että sinä pidät minusta! Tommyn ääni oli\nnärkästynyt.\n\n— Jos sinä välität Jackin naurusta, en pidä sinusta enää tippaakaan.\n\n— Siinä on sormusrähjäsi, minä en halua sitä enää, sanoi Tommy\nvetäen sormestaan jouhista punotun uskollisuuden pantin, jonka Nan\noli antanut hänelle vastalahjaksi hummerin tuntosarvesta tehdystä\nsormuksesta.\n\n— Minä annan sen Nedille, kuului korskea vastaus; Ned näet piti\nrouva Rasavillistä ja oli tehnyt tälle niin paljon pyykkipoikia,\nlaatikoita ja rullia, että niitä riitti vaikka minkälaiseen talouteen.\n\n— Pala ja kipinöi! sanoi Tommy; vähempi ei riittänyt tulkitsemaan\nhänen tukahdutettuja tunteitaan. Riuhtaisten vimmoissaan kätensä\nNanin kädestä hän jätti tämän haarukkoineen seuraamaan perässään.\nTämän yliolkaisuuden Nan rankaisi puolestaan lisäämällä Tommyn\nmustasukkaisen sydämen piinaa.\n\nArina oli puhdistettu ja punaiset omenat ladottu paistumaan.\nPaahdin oli kuumennettu ja kastanjat tanssivat siinä iloisesti ja\nmaissinjyvät hyppivät huimasti vankilansa metallilankaisia seiniä\nvasten. Dan paahtoi parhaita saksanpähkinöitään, ja kaikki juttelivat\nja nauroivat eikä ketään häirinnyt, vaikka sade pieksi ikkunoita ja\ntuuli vinkui nurkissa.\n\n— Kun hevonen ja kissa kulkevat peräkkäin, niin mikä se on? kysyi\nEmil, joka oli ihastunut arvoituksiin.\n\n— Hepokatti, keksi Jack.\n\n— Minkä tähden Daisy on kuin mehiläinen? heitti Nat, joka oli\npohtinut kysymystä jo hyvän aikaa.\n\n— Koska hän on pesän kuningatar, sanoi Dan.\n\n— Ei.\n\n— Sano sitten itse.\n\n— Koska hän tekee herkkuja, häärii lakkaamatta ja rakastaa kukkia,\nsanoi Nat, ja hänen poikamainen kohteliaisuudenryöppynsä sai Daisyn\nposket helottamaan kuin puna-apila.\n\n— Miksi Nan on kuin herhiläinen? kysyi Tom tuijottaen tyttöä ja\nlisäsi antamatta muille aikaa vastata: — Koska hän pitää melua\ntyhjästä ja pistää kuin villitty.\n\n— Tommy on suuttunut mutta minä iloinen, huudahti Ned, kun Nan\nkeikautti päätään ja kysyi äkkiä:\n\n— Mikä esine astiakaapissa on samanlainen kuin Tom?\n\n— Pippurirasia, vastasi Ned antaen Nanille kuoritun kastanjan ja\nnauraen niin sietämättömästi, että Tommy olisi halunnut pompata kuin\ntulikuuma kastanja pannussa ja lentää jonkun niskaan.\n\nHuomattuaan, että pojat alkoivat piikitellä toisiaan, Franz yritti\nuutta keinoa.\n\n— Sovitaan että jokainen, joka astuu tuosta ovesta sisään, saa\nkertoa meille jotain. Hauska nähdä kuka tulee.\n\nSiihen suostuttiin, eikä tarvinnut kauan odottaakaan, kun eteisestä\nkuului raskaita askelia ja Silas ilmestyi huoneeseen syli täynnä\npuita. Riemuhuuto tervehti tulijaa, ja tämä katseli ympärilleen\nhämmästynyt irvistys punakoilla kasvoillaan, kunnes Franz selitti\nilon syyn.\n\n— Mitä! Enhän minä osaa kertoa juttuja, Silas sanoi, laski\npuut sylistään ja valmistautui lähtemään huoneesta. Mutta pojat\npiirittivät hänet, veivät hänet väkisin istumaan ja vaativat\ntarinaansa, kunnes hyväntahtoinen jättiläinen myöntyi.\n\n— Minä en tiedä kuin yhden ainoan jutun, ja sekin on hevosesta, hän\nsanoi hyvillään huomionosoituksesta.\n\n— Kerro se! huusivat pojat.\n\n— Olkoon menneeksi, aloitti Silas keikauttaen tuolinsa nojalleen\nseinää vasten ja työntäen peukalot liiviensä hiha-aukkoihin.\n\n— Minä jouduin sodan aikana rakuunarykmenttiin ja ehdin olla mukana\nmonessa kahakassa. Minun hevoseni, Majuri, oli mainio elukka, ihan\nkuin joku ihminen. Ei se mikään silmän ruoka ollut, mutta niin\nviisasta, kestävää ja lempeää luontokappaletta en ole toista nähnyt.\nKun ensimmäisen kerran jouduttiin taisteluun, se antoi minulle\nopetuksen, jota en hevillä unohda ja sen minä nyt kerron teille.\nTe pojat ette tiedä, millaista on taistelun aikana, sitä melskettä\nja kiirettä ja kamaluutta ei osaa kuvatakaan. Mutta sen tunnustan\nsuoraan, että olin ensimmäisissä kahakoissa niin pyörällä päästäni,\netten ymmärtänyt yhtään mitään. Meidät oli komennettu hyökkäykseen,\nja niin sitä mentiin päätä pahkaa eteenpäin kuin paremmatkin,\neikä meillä ollut aikaa jäädä katselemaan kentälle jääviä. Minä\nsain kuulan käsivarteeni ja putosin satulasta — en tiedä miten,\nmutta sieltä minä vain löysin itseni parin kolmen haavoittuneen ja\nkaatuneen joukosta, ja toiset jatkoivat matkaa. No, minä nousin\npystyyn ja tähyilin Majuria, sillä tunsin saaneeni kylliksi koko\ntouhusta. En nähnyt hevosta missään ja aioin juuri lähteä jalan\nleiriin, kun kuulin tutun hirnahduksen. Katsoin ympärilleni ja siellä\nMajuri seisoi kaukana minua odottamassa ja näytti ihmettelevän,\nmiksi olin jäänyt jälkeen. Vihelsin ja se juosta hölkytti luokse\ntottelevaisesti. Minä kompuroin sen selkään niin hyvin kuin kykenin,\nvasemmasta kädestä kun juoksi veri virtanaan, ja aioin lähteä\nleiriin, sillä olin kurja ja pehmeä kuin vanha rätti, ensimmäinen\ntaistelu kuulemma usein vie miehen sellaiseksi. Mutta Majuripa olikin\nmeistä kahdesta urhoollisempi, eikä se suostunut lähtemään takaisin,\nei sitten millään. Se hyppi ja tanssi ja korskui ja käyttäytyi ihan\nkuin ruudin savu olisi tehnyt sen villiksi. Minä yritin ja yritin,\nmutta kun se ei antanut periksi, minun oli pakko antaa. Ja mitä\nluulette sen sisupussin tehneen? Se kääntyi, lähti täyttä laukkaa\ntakaisin ja hyökkäsi tulisimpaan taisteluun!\n\n— Olipa hevonen! innostui Dan, ja toisetkin pojat unohtivat omenat\nja kastanjat.\n\n— Minä häpesin kuollakseni, jatkoi Silas lämmeten muistoistaan. —\nJa olin äkäinen kuin ampiainen, unohdin haavani, syöksyin mukaan\nja hyökkäsin kuin villitty, kunnes meikäläisten keskelle lensi\nkranaatti, joka teki kauheata jälkeä. Meni siinä minultakin tolkku,\nja kun heräsin, oli taistelu ohi ja Majuri makasi vierelläni vallilla\npahemmin haavoittuneena kuin minä. Minulta oli jalka poikki ja olin\nsaanut sirpaleen olkapäähän. Mutta minun hyvän kumppanini laita oli\npaljon huonommin. Se kirottu ammus oli repinyt Majurilta toisen\nkyljen auki.\n\n— Voi Silas, mitä sinä silloin teit? huudahti Nan työntyen\njärkyttyneenä lähelle kertojaa.\n\n— Minä hivuttauduin likemmäksi ja koetin tukkia sen verenvuotoa\nniillä räsyillä, joita yhdellä kädellä sain revityksi vaatteistani.\nMutta ei siitä ollut apua, se makasi ja valitti hirveissä tuskissa\nja katsoi minua niin luottavasti silmiin, etten kestänyt sitä enää.\nAutoin minkä saatoin, ja kun päivä kävi yhä kuumemmaksi, sen kieli\ntyöntyi ulos suusta. Minä yritin mennä hakemaan vettä purosta\nvähän matkan päästä, mutta eihän siitä mitään tullut, kun olin\nitsekin vaivainen; koetin sitten vain löyhytellä sitä hatullani.\nKuunnelkaahan nyt, mitä sanon, ja kun kuulette puhuttavan jaloudesta,\nniin muistakaa tätä. Siinä lähellä teki haavoittunut vihollinen\nkuolemaa, sillä kuula oli mennyt miehen keuhkojen läpi. Minä tarjosin\npoloiselle edes nenäliinaa otsalle siinä kauheassa paahteessa, ja\nhän kiitti ystävällisesti, sillä semmoisessa tilanteessa ei katsota\nmille puolelle toinen kuuluu, vaan autetaan jos voidaan. Miehellä oli\nitsellään kovat tuskat, mutta kun hän näki, miten paha minun oli olla\nMajurin takia ja miten koetin auttaa sitä, hän kohottautui ja anoi:\n\"Minun kenttäpullossani on vettä, ota se, vaikkei se enää autakaan\",\nja heilautti pullon minulle. En olisi ottanut sitä, mutta minulla\nsattui taas olemaan tilkka viinaa ja sain hänet juomaan sen. Se teki\nhyvää ja virkisti minuakin aivan kuin olisin itse ottanut lääkettä.\n\nJa Silas lakkasi puhumasta, aivan kuin olisi vieläkin nauttinut\nsilloisesta hyvänolontunteesta, kun hän ja hänen vihollisensa\nunohtivat vihan ja auttoivat veljinä toisiaan.\n\n— Kerro vielä Majurista, pyysivät pojat kärsimättöminä.\n\n— Minä kaadoin veden sen polttavalle kielelle, ja jos ikinä jokin\nluontokappale on näyttänyt kiitolliselta, niin Majuri totisesti\nnäytti. Mutta paljon ei vedestä ollut apua, sillä hevosparka kitui\nkauheissa tuskissa, enkä minä lopulta enää kestänyt sitä. Se oli\njulmaa, mutta tein sen säälistä ja tiedän, että Majuri antoi minulle\nanteeksi.\n\n— Mitä sinä sitten teit? kysyi Emil, kun Silas lopetti syvään\nhuokaisten. Ja ukon jäykillä kasvoilla oli sellainen ilme, että Daisy\nmeni hänen luokseen ja pani kätensä hänen polvelleen.\n\n— Minä ammuin sen.\n\nKuulijat värähtivät järkytyksestä, sillä Majuri oli heidän silmissään\nsankari, ja sen surullinen loppu riipaisi heitä kaikkia.\n\n— Niin, minä ammuin sen ja päästin sen kärsimyksistä. Minä taputin\nsitä ja sanoin sille: \"Hyvästi, ystävä!\" Sitten asetin sen pään\nnurmelle, katsoin vielä kerran sitä silmiin ja laskin kuulan sen pään\nläpi. Se ei vavahtanutkaan, niin kohdalleen minä osuin. Kun se sitten\noli hiljaa eikä enää valittanut, olin iloinen. En tiedä pitäisikö\nminun hävetä, mutta sitten panin käteni sen kaulaan ja ulisin ääneen\nkuin lapsi. Sellainen vouhka minä olin.\n\nSilas veti hihan silmilleen yhtä liikuttuneena Daisyn nyyhkytyksistä\nkuin uskollisen Majurin muistosta.\n\nKukaan ei puhunut vähään aikaan, sillä kertomus tehosi kuulijoihin.\n\n— Sellaisen hevosen minäkin haluaisin, mutisi Dan.\n\n— Kuoliko se vihollinen myös? kysyi Nan huolissaan.\n\n— Vasta myöhemmin. Siinä sitä maattiin koko päivä, kunnes\nillansuussa tuli muutama meikäläinen etsimään kadonneita. Olisivat\ntietysti ottaneet minut ensiksi, mutta minä saatoin hyvin odottaa ja\nsain pojat viemään sen vihollisen ensin. Miesraukka jaksoi juuri ja\njuuri ojentaa kätensä hyvästiksi ja sanoi minulle: \"Kiitos, toveri!\"\nNe olivatkin hänen viimeiset sanansa, sillä tuntia myöhemmin hän\nkuoli sairasteltassa.\n\n— Kai sinulla oli hyvä mieli, kun olit ollut niin ystävällinen\nhänelle! sanoi Demi, jota tämä kertomus oli syvästi liikuttanut.\n\n— Niin, se ajatus minua lohduttikin, kun makasin siinä tuntikaupalla\npää Majurin kaulalla ja katselin kuun kipuamista. Olisin tahtonut\nhaudata eläinparan säädyllisesti, mutta eihän se käynyt päinsä.\nSilloin minä leikkasin sen harjasta pienen tupsun, ja se on vieläkin\ntallella. Tahdotteko nähdä?\n\n— Voi, näytä se! vastasi Daisy pyyhkien kyynelet silmistään. Silas\notti taskustaan vanhan lompakkonsa ja kaivoi sen sisälokerosta\nruskean paperin, josta kuoriutui näkyviin valkoinen jouhikiehkura.\nLapset katselivat sitä hiljaisina, kun se oli oikaistu tuohon\nleveälle kämmenelle, eikä kenestäkään ollut hullunkurista, että Silas\nsäilytti tällä tavoin ystävänsä muistoa.\n\n— Se oli kaunis kertomus ja minä pidin siitä, vaikka se panikin\nminut itkemään. Kiitoksia kovasti, Si, sanoi Daisy ja auttoi häntä\nkäärimään ja piilottamaan pyhäinjäännöksen. Sillä aikaa Nan pisti\nkourallisen paahdettua maissia Silaksen taskuun, ja pojat ilmaisivat\näänekkäästi mielipiteensä kertomuksesta, jossa heidän mielestään oli\nkaksikin sankaria.\n\nSilas poistui hyvillään saamastaan tunnustuksesta, ja lapset\njuttelivat tarinasta odottaessaan uutta uhria. Seuraavana tuli\nJo-rouva. Hän oli ompelemassa Nanille esiliinaa ja halusi sovittaa\nsitä. Lapset antoivat hänen astua huoneeseen, mutta hyökkäsivät\nsitten hänen kimppuunsa selittäen leikin säännöt ja pyytäen\nkertomusta. Jo-rouvasta ansaan joutuminen oli oikein hauskaa ja hän\nsuostui heti, sillä iloiset äänet olivat kaikuneet salin yli hänen\nhuoneeseensa niin houkuttelevina, että hänen oli tehnyt mieli mukaan.\n\n— Olenko minä ensimmäinen hiiri, jonka saitte kiinni, senkin\nsaapasjalkakissat? hän kysyi, kun hänet oli istutettu suureen\nnojatuoliin ja iloisen näköinen kuulijakunta oli asettunut hänen\nympärilleen.\n\nHe kertoivat Silaksesta ja tämän 'pakkoverosta'. Jo-rouva löi\nepätoivoisena otsaansa, sillä oli vaikea näin yllättäen keksiä jokin\nuusi tarina.\n\n— Mistä minä nyt kertoisin?\n\n— Pojista, kuului yhdestä suusta.\n\n— Kerro juhlista, sanoi Daisy.\n\n— Joissa on hyvää syötävää, lisäsi Pumppu.\n\n— Siitäpä muistankin erään jutun, jonka muuan vanha rouva kirjoitti\nvuosia sitten. Minä pidin aikoinaan siitä kovin ja uskoisin teidänkin\npitävän, sillä siinä on sekä poika että hyvää syötävää.\n\n— Mikä sen nimi on? kysyi Demi.\n\n— \"Poika jota epäiltiin\".\n\nNat kohotti katseensa kastanjista, joita parhaillaan kuori ja\nJo-rouva hymyili hänelle arvaten mitä pojan mielessä liikkui.\n\n— Neiti Crane piti koulua pojille eräässä pienessä, hiljaisessa\nkaupungissa ja hyvä koulu se olikin, järjestetty vanhanaikaiseen\ntapaan. Kuusi poikaa asui hänen talossaan ja neljä viisi kävi koulua\nkaupungista käsin. Yksi niistä, jotka asuivat hänen luonaan, oli\nnimeltään Lewis White. Lewis ei ollut paha poika, mutta hiukan arka\nja altis päästelemään hätävalheita. Eräänä päivänä muuan naapuri\nlähetti neiti Cranelle korillisen karviaismarjoja. Niitä ei ollut\nriittävästi tarjota sellaisinaan ja siksi kiltti neiti Crane kävi\ntyöhön ja paistoi niistä tusinan kauniita, pieniä torttuja.\n\n— Minä tahtoisin kokeilla karviaismarjatorttuja. Mahtoiko hän leipoa\nne samalla tavalla kuin minä teen vadelmatortut, tuumi Daisy, jonka\nkeittämisinto oli taas elpymään päin.\n\n— Hiljaa nyt, sanoi Nat ja pani maissimöykyn tytön suuhun\nvaientaakseen hänet.\n\n— Kun tortut olivat valmiit, neiti Crane pisti ne ruokasalin\nkaappiin puhumatta niistä sanaakaan, sillä hän aikoi ne\nteeyllätykseksi. Kun hetki tuli ja kaikki istuivat pöydässä, hän\nmeni noutamaan torttuja, mutta palasi pian hämmästyneenä, sillä\narvaatteko, mitä oli tapahtunut?\n\n— Joku oli pihistänyt ne, huudahti Ned.\n\n— Ei, siellä ne kaikki olivat, mutta joku oli siepannut niistä\nmarjat, nostanut yläkuoren ja pannut sen taas paikoilleen kaavittuaan\nensin pois kaiken täytteen.\n\n— Katalaa! pihahti Nan ja katsoi Tommyyn kuin vihjaisten, että\nTommykin voisi syyllistyä samanlaiseen konnuuteen.\n\n— Kun neiti Crane kertoi aikomastaan yllätyksestä ja näytti tyhjät\nkuoret, joista paras osa oli viety, pojat olivat kovin pettyneitä ja\nselittivät yhdestä suusta, etteivät tienneet asiasta mitään. \"Ehkäpä\nrotat ovat ne syöneet\", sanoi Lewis, joka äänekkäimmin oli kieltänyt\ntietävänsä mitään tortuista. \"Ei, rotta olisi nakertanut kuoret\neikä suinkaan nostanut kantta syödäkseen sisuksen. Käsiä siihen on\ntarvittu\", sanoi neiti Crane, enemmän pahoillaan valheesta, jonka\njoku pojista oli lausunut, kuin itse tortuista. No niin, pojat söivät\nillallisen ja menivät nukkumaan, mutta yöllä neiti Crane kuuli jonkun\nvalittavan, ja mennessään katsomaan hän tapasi Lewisin ankarissa\ntuskissa. Poika oli ilmeisesti syönyt jotain sopimatonta ja oli\nnyt niin kipeä, että neiti Crane säikähti ja aikoi mennä kutsumaan\nlääkäriä, kun Lewis voivotteli: \"Se johtuu karviaismarjoista,\nminä ne söin ja minun täytyy kertoa se ennen kuin kuolen\", sillä\npelkkä ajatus tohtorin tulosta pelotti häntä kovasti. \"Jos se on\nsyynä, niin minä annan sinulle oksennusainetta ja pääset siitä\nheti\", sanoi neiti Crane. Niinpä Lewis sai kelpo kulauksen ja oli\nhuomenissa entisellään. \"Älkää kertoko pojille, muuten ne nauravat\nminulle kauheasti\", pyyteli sairas. Kiltti neiti Crane lupasi olla\nkertomatta, mutta palvelustyttö Sally julisti pojille koko jutun,\neikä Lewis-paralla ollut rauhaa pitkiin aikoihin. Toverit kutsuivat\nhäntä Karviaiseksi, eivätkä ikinä väsyneet kysymästä, paljonko torttu\nmaksoi.\n\n— Se oli hänelle oikein, sanoi Emil.\n\n— Valheella on lyhyet jäljet, lisäsi Demi opettavaisesti.\n\n— Ei aina, mutisi Jack käännellen innokkaasti omenoita, niin että\nsaattoi olla selin toisiin ja välttyä näyttämästä punasuistaan.\n\n— Joko se loppui? kysyi Dan.\n\n— Ei, se oli vasta alkua. Jatko on paljon mielenkiintoisempi. Vähän\nmyöhemmin koululle tuli kulkukauppias ja hän pysähtyi näyttelemään\npojille tavaroitaan. Joku heistä ostikin taskukamman, huuliharpun tai\nmuuta rihkamaa. Linkkuveitsien valikoimassa oli pieni valkopäinen\nkynäveitsi, jota Lewisin teki kauheasti mieli, mutta hän oli jo\ntuhlannut taskurahansa eikä kenelläkään ollut lainata. Hän käänteli\nveistä ihaillen kädessään siihen asti kun mies kokosi tavaransa.\nSilloin Lewis laski sen vastahakoisesti takaisin ja mies meni\nmatkoihinsa. Seuraavana päivänä kaupustelija kuitenkin palasi\nja sanoi, ettei hän löytänyt sitä veistä, ja arveli sen jääneen\nneiti Cranen luo. Se oli kaunis helmiäispäinen veitsi eikä hänen\nkannattanut menettää sitä. Kaikki etsivät ja selittivät, etteivät\ntienneet veitsestä mitään. \"Tällä nuorella herralla se viimeksi oli\nja hänen näytti kovin tekevän mieli sitä. Onko ihan varma, että\npanitte sen takaisin?\" kysyi mies Lewisilta, joka oli huolissaan\nveitsen katoamisesta ja vakuutti vakuuttamasta päästyäänkin, että oli\npannut sen takaisin. Hänen vakuutteluistaan ei kuitenkaan ollut apua,\nsillä kaikki näyttivät olevan varmoja, että hän sen oli ottanut, ja\nmyrskyisen kohtauksen jälkeen neiti Crane maksoi veitsen ja mies\nlähti riidellen matkoihinsa.\n\n— Oliko Lewis sitten ottanut sen? huudahti Nat kiihtyneenä.\n\n— Saatte nähdä. Nyt Lewis-parka sai uutta kestettävää, sillä pojat\npyytelivät lakkaamatta: \"Lainaahan sitä helmiäispäistä veistäsi,\nKarviainen\", ja muuta vastaavanlaista, kunnes Lewis oli niin onneton,\nettä pyysi päästä kotiinsa. Neiti Crane koetti tukkia poikien suut,\nmutta se oli vaikeata, sillä eivät kiusanhenget aina olleet hänen\nulottuvillaan. Tätä seikkaa onkin vaikeata opettaa pojille, omien\nsanojensa mukaan he eivät halua \"lyödä lyötyä\", mutta piinaavat silti\nhäntä kaikella joutavalla, kunnes toinen jo mielellään tappelisi\nasian selväksi.\n\n— Minä tiedän sen, sanoi Dan.\n\n— Niin minäkin, lisäsi Nat hiljaa.\n\nJack ei puhunut mitään, mutta oli samaa mieltä; sillä hän tiesi, että\nisot pojat halveksivat häntä ja jättivät hänet omiin oloihinsa juuri\nsiitä syystä.\n\n— Kerro vielä Lewis-raukasta, Jo-täti. En usko, että hän otti sen\nveitsen, mutta haluan tietää asian varmasti, sanoi Daisy oikein\nhuolissaan.\n\n— No niin, viikko toisensa perään kului eikä asia tullut sen\nselvemmäksi. Pojat karttoivat Lewisiä, ja huolet tekivät pojan\nmelkein sairaaksi. Hän päätti, ettei enää valehtele ja piti\nlujasti päätöksensä. Neiti Crane sääli ja auttoi häntä ja oli\nlopulta varma, ettei poika ollut ottanut veistä. Kaksi kuukautta\nensimmäisen vierailunsa jälkeen kaupustelija tuli uudestaan ja sanoi\nensimmäiseksi:\n\n\"Nyt on asia niin, hyvä neiti, että minä kuitenkin löysin sen\nveitsen. Se oli pudonnut päällisen ja vuorin väliin ja löytyi sieltä\nseuraavana päivänä, kun ladoin laukkuun uusia tavaroita. Tulin\nilmoittamaan teille, koska te maksoitte veitsen ja haluatte ehkä\nsaada sen omaksenne. Tässä se on.\"\n\nKaikki pojat olivat kokoontuneet kaupustelijan ympärille ja heitä\nhävetti kovasti ja he pyysivät Lewisilta vilpittömästi anteeksi.\nNeiti Crane lahjoitti veitsen Lewisille ja hän piti sitä monta vuotta\nmuistona rikkomuksestaan, joka oli tuottanut hänelle niin paljon\nmielipahaa.\n\n— En ymmärrä, miksi salassa ahmitut herkut ovat pahaksi, vaikka\nniitä pöydässä voi syödä ihan reilusti, huomautti Pumppu miettivästi.\n\n— Ehkäpä siksi, että omatunto kurittaa vatsaa, sanoi Jo-rouva\nhymyillen.\n\n— Hän ajattelee kurkkujaan, sanoi Ned, ja kaikkia nauratti, sillä\nPumpun viimeisin onnettomuus oli ollut perin hassu.\n\nHän söi salaa kaksi isoa kurkkua, tuli kipeäksi ja uskoi huolensa\nNedille pyytäen tätä tekemään jotakin. Hyväluontoinen Ned määräsi\nvatsalle sinappihauteen ja jalkoihin kuumat silitysraudan luodit.\nMutta kun sairas käytti näitä parannusvälineitä, hän unohti\njärjestyksen, pani jalat paksuun sinappitaikinaan ja kuumat luodit\nvatsalle. Pumppu-parka löydettiin aikanaan ladosta jalat rakoilla ja\ntakki pahasti kärventyneenä.\n\n— Olisi hauskaa kuulla vielä toinenkin tarina, sanoi Nat. Ennen kuin\nJo-rouva ehti kieltää sitä näiltä kyltymättömiltä Oliver Twisteilta,\nRob taapersi sisään peitettä laahaten ja meni suoraan äitinsä luo\nkuin turvalliseen rauhansatamaan.\n\n— Minä kuulin kamalaa melua ja tulin katsomaan mitä täällä tapahtuu.\n\n— Luulitko etten tulisikaan sanomaan hyvää yötä, tuhmeliini? kysyi\nhänen äitinsä muka ankarana.\n\n— En, mutta minä luulin, että sinusta on mukavaa, kun minä olen\ntäällä sinun luonasi, vastasi ovela pikku mies.\n\n— Minä näen sinut paljon mieluummin vuoteessa, mars matkoihisi vain,\nRobin!\n\n— Jokaisen joka tulee tänne, täytyy kertoa tarina, ja koska sinä et\nosaa, on parasta että laputat tiehesi, sanoi Emil.\n\n— Osaanpas. Minä kerron Teddylle paljon satuja karhuista ja kuusta\nja mehiläisistä, jotka osaavat puhua, penäsi Rob, joka tahtoi jäädä\nhinnalla millä hyvänsä.\n\n— Kerro sitten äkkiä satusi, sanoi Dan valmistuen kantamaan hänet\nsänkyyn.\n\n— Anna minun ensin miettiä vähän, sanoi Rob ja käpertyi äitinsä\nsyliin.\n\n— Meillä on oikein sukuvikana livistää vuoteesta, selitti Jo-rouva.\n— Demillä oli tämä paha tapa, ja aikoinaan minä pompin vuoteesta\npitkin yötä. Meg luuli aina, että talo palaa ja lähetti minut\nalakertaan katsomaan, ja minä jäin sinne huvittelemaan, kuten tämä\ntottelematon pojanvesseli tässä.\n\n— Nyt minä olen miettinyt, ilmoitti Rob, joka halusi innokkaasti\nlunastaa pääsyn tähän hauskaan piiriin.\n\nKoreaan peitteeseen kääriytyneenä hän sitten kertoi lyhyen, mutta\nsurullisen tarinansa.\n\n— Olipa kerran rouva, jolla oli miljoona lasta ja yksi kiltti pieni\npoika. Rouva meni yläkertaan ja sanoi: \"Et saa mennä pihalle.\" Mutta\npoika meni ja putosi kaivoon ja hukkui.\n\n— Joko se loppui? kysyi Franz, kun Rob pysähtyi vetämään välillä\nhenkeä.\n\n— Ei, se jatkuu vielä, vastasi Rob ja hieroi kulmiaan saadakseen\nuutta innoitusta.\n\n— Mitä rouva teki, kun poika oli pudonnut kaivoon? auttoi hänen\näitinsä.\n\n— Ai, hän pumppusi pojan ylös ja kääri hänet sanomalehteen ja pani\nhyllylle kuivumaan.\n\nHillitön naurunremakka seurasi yllättävää loppua, ja Jo-rouva taputti\nkiharaista päätä sanoen juhlallisesti:\n\n— Poikani, sinä perit äitisi sadunkertomistaidon. Sinua odottaa\nmaineikas tulevaisuus.\n\n— Saanhan minä nyt jäädä? Eikö se ollutkin hyvä satu? kysyi Rob\nhuumaantuneena loistavasta menestyksestään.\n\n— Saat olla niin kauan kuin tämä kourallinen maissia kestää, sanoi\nhänen äitinsä ja odotti jyvien häviävän yhtenä suupalana.\n\nMutta Rob oli järkevä pikku mies ja katsoi parhaaksi syödä ne\nverkkaan ja yksitellen, ja hän nautti joka hetkestä täysin siemauksin.\n\n— Jo-täti, sinähän voisit kertoa uuden sadun Robia odotellessasi,\nsanoi Demi.\n\n— Kerro pahoista pojista. Niistä minä eniten pidän, sanoi Nan.\n\n— Kerro mieluummin tuhmista äkäpussitytöistä, sanoi Tommy, jonka\nilta oli pilalla Nanin epäystävällisyyden takia. Omenat maistuivat\nkarvailta, maissit mauttomilta ja kastanjoita oli vaikea saada rikki,\nja kun hän näki Demin ja Nanin istuvan samalla penkillä, elämä tuntui\nhänestä raskaalta.\n\nMutta Jo-rouva ei kertonut enää satuja, sillä katsottuaan Robiin hän\nhuomasi pojan nukahtaneen viimeinen maissinjyvä lujasti nyrkkiin\npuristettuna. Käärittyään kuopuksensa kokonaan peitteen sisään\nJo-rouva kantoi hänet vuoteeseen eikä ollut pelkoa, että poika\nlähtisi uudestaan liikkeelle.\n\n— Katsotaanpas kuka tulee seuraavaksi, sanoi Emil avaten oven\nhoukuttelevasti raolleen.\n\nMary-Ann kulki ensin ohi ja Emil kutsui häntä, mutta Silas oli\nvaroittanut ja heidän houkutuksistaan välittämättä tyttö riensi\nnauraen menojaan. Äkkiä avautui ovi ja voimakas ääni lauloi:\n\n    \"Ich weiss nicht wass soll es bedeuten\n    dass ich so traurig bin.\"\n\n— Se on Fritz-eno; nauretaan kaikki ääneen, niin hän tulee varmasti\nsisään, sanoi Emil.\n\nSeurasi kova naurunremakka ja herra Bhaer tuli kuin tulikin\nhuoneeseen ja kysyi:\n\n— Mitäs hauskaa teillä on, pojat?\n\n— Saatiinpas kiinni! Emme päästä teitä ennen kuin olette kertonut\nmeille jonkin jutun, huusivat pojat ja sulkivat oven.\n\n— Ahaa! Tämä olikin siis ansa? Hyvä, en minä haluakaan pois, koska\ntäällä on näin hauskaa. Minä maksan veroni heti. Ja hän istuutui\nnojatuoliin ja aloitti arvelematta.\n\n— Kauan aikaa sitten sinun isoisäsi, Demi, meni erääseen suureen\nkaupunkiin esitelmöimään saadakseen rahaa pienelle orpokodille,\njonka muutamat hyvät ihmiset olivat perustaneet. Hänen luentonsa\nonnistuivat hyvin; hän sai kokoon huomattavan rahasumman ja oli\ntyytyväinen. Ajaessaan kieseillään toiseen kaupunkiin hän tuli\niltamyöhällä yksinäiselle tielle ja tuumi juuri, että tällaisella\nseudulla saattaisi olla rosvoja, kun samassa metsästä ilmestyi\npahannäköinen mies ja asteli hitaasti kohti aivan kuin häntä\nodotellen. Muistaen rahat isoisä pelästyi ja ajatteli kääntyä\ntakaisin. Mutta hevonen oli väsynyt eikä hän halunnut epäillä miestä,\nvaan ajoi edelleen. Päästyään lähemmäs ja nähtyään kuinka onnettoman\nja sairaan ja ryysyisen näköinen mies oli hän tunsi omantunnon\nsoimauksia, pysäytti hevosensa ja sanoi niin ystävällisesti kuin\nsuinkin:\n\n\"Ystäväni, näytätte kovin väsyneeltä. Saanko tarjota kyytiä?\" Mies\nnäytti hämmästyvän, epäröi hetken, mutta nousi sitten kärryihin.\nHän ei ilmeisestikään halunnut keskustella, mutta isoisä jutteli\nviisaasti ja hauskasti ja puhui ankarasta talvesta ja kuinka köyhät\nolivat saaneet kärsiä ja kuinka vaikea joskus oli tulla toimeen. Mies\nlämpeni vähitellen ja kertoi lopulta ystävällisyyden houkuttelemana\noman tarinansa. Hän oli ollut sairaana ja työttömänä, hänellä oli\nperhe ja lapsia ja nyt hän oli joutunut epätoivoon. Isoisä surkutteli\nhäntä ja unohtaen pelkonsa kysyi miehen nimeä ja lupasi koettaa\ntoimittaa hänelle työtä, sillä hänellä oli ystäviä kaupungissa.\n\nEtsiessään kynää ja paperia isoisä veti esille pullean lompakkonsa ja\nsamassa mies iski silmänsä siihen. Isoisä pelästyi rahojen vuoksi,\nmutta sanoi tyynesti:\n\n\"Niin, minulla on täällä rahaa erästä köyhää orpokotia varten. Jos\nne olisivat omiani, antaisin mielelläni niistä teille. En ole itse\nrikas, ja tiedän hyvin mitä köyhyys on. Nämä viisi dollaria ovat\nminun, ja ne haluan antaa lapsillenne.\"\n\nKova, ahnas katse miehen silmissä muuttui kiitolliseksi, kun hän\notti vapaaehtoisesti annetut rahat, ja hän jätti orpojen rahat\nrauhaan. Mies ajoi isoisän seurassa kaupungin portille ja pyysi siinä\npäästä kyydistä. Isoisä pudisti hänen kättään ja oli juuri lähdössä\neteenpäin, kun mies sanoi kuin jonkun pakottamana: \"Ajattelin jo\nepätoivoissani ryöstää teidät, mutta olitte niin ystävällinen, etten\nvoinutkaan. Jumala siunatkoon teitä, että estitte minut siitä!\"\n\n— Näkikö isoisä häntä enää koskaan? kysyi Daisy innokkaasti.\n\n— Ei. Mutta uskon, että mies sai työtä eikä enää koskaan aikonut\nryövätä ketään.\n\n— Outoa kohdella tuolla tavoin sitä miestä; minä olisin kyllä\nantanut hänelle selkään, sanoi Dan.\n\n— Hyvyys tehoaa aina paremmin kuin voima. Koettakaa, niin näette,\nvastasi herra Bhaer nousten.\n\n— Voi, kerro vielä jotain! huudahti Daisy.\n\n— Säästetään toiseksi kerraksi. On yhtä epäterveellistä saada liikaa\ntarinoita kuin namusiakin. Minä olen lunastanut panttini ja lähden.\nJa herra Bhaer juoksi minkä pääsi koko joukko kintereillään. Hän oli\nsaanut kuitenkin sen verran etumatkaa, että pelastui huoneeseensa\nturvaan, ja pojat palasivat mekastaen luokkaan.\n\nHe villiintyivät niin, etteivät voineet enää istua aloillaan, vaan\nalkoivat leikkiä sokkoa. Ja Tommy osoitti leikin kuluessa ottaneensa\nviimeisen kertomuksen opetuksesta vaarin, sillä kun hän sai Nanin\nkiinni, hän kuiskasi tytön korvaan:\n\n— Olen pahoillani, että sanoin sinua äkäpussiksi.\n\nOpetus oli vaikuttanut myös Naniin, sillä kun he leikkivät\n\"Kellä, kulla kivi on\" ja hänen vuoronsa tuli, hän sanoi: — Pidä\nhyvänäsi mitä saat, hymyillen Tommylle niin ystävällisesti, ettei\ntämä ollenkaan hämmästynyt, kun löysi kädestään kiven asemesta\njouhisormuksen. Tommykin hymyili, ja kun lähdettiin nukkumaan, hän\ntarjosi Nanille omenastaan parhaan palan. Nähtyään sormuksen Tommyn\npikkusormessa Nan otti omenapalan, ja rauha oli rakennettu.\n\n\n\n\n21\n\nKIITOSJUHLA\n\n\nTätä jokavuotista juhlaa vietettiin Plumfieldissä vanhan tavan\nmukaan, eikä mikään saanut häiritä valmisteluja. Jo monta päivää\netukäteen pikku tytöt auttoivat Pöppöä ja Jo-rouvaa keittiössä ja\nruokakomerossa. Leivottiin torttuja, tehtiin vanukkaita, lajiteltiin\nhedelmiä, pestiin pöytiä ja tehtiin auliisti monia muita askareita.\nPojat kiertelivät kiellettyjä alueita nuuskien suloisia tuoksuja\nja kurkistellen salaperäisiä touhuja, ja saivatpa he joskus\nmaistiaisiakin tulevista herkuista.\n\nTänä vuonna valmistauduttiin erityisen huolellisesti: tytöt häärivät\nahkerasti sekä ylä- että alakerrassa, pojat koulusalissa ja\nulkorakennuksissa, ja perinpohjainen suursiivous suoritettiin koko\ntalossa. Kaivettiin esiin vanhat nauhat ja koristeet, leikeltiin\nja liimattiin kultapapereita, kulutettiin valtavat määrät olkia,\nharmaata kangasta, flanellia ja isoja mustia helmiä. Mitähän Jo-täti\nja Franz niistä mahtoivat tehdä?\n\nNed uurasti työhuoneessa oudon koneen kimpussa, Demi ja Tommy\nkulkivat itsekseen mumisten kuin jotain opetellen. Emilin huoneesta\nkuului ajoittain hirveätä kolinaa, ja nauru kaikui lastenkamarissa,\njonne Rob ja Teddy oli karkotettu tuntikausiksi. Mutta herra Bhaeria\naskarrutti eniten, mitä Robin isosta kurpitsasta mahtoi tulla. Se\noli viety suurella riemulla keittiöön, jossa siitä paistettiin\ntusina kullanhohtoisia torttuja. Mutta jättiläiskurpitsasta oli\nmennyt niihin tuskin neljättä osaa, mihin oli loppu joutunut? Sitä\nei näkynyt missään, eikä Rob näyttänyt välittävän vähääkään asiasta,\nnauraa kikatti vain isälleen, kun siitä tuli kysymys, sillä hauskinta\nkoko asiassa oli hämmästyttää isä Bhaeria.\n\nTottelevasti herra Bhaer sulki silmänsä, korvansa ja suunsa ja koetti\nolla kuulematta juttuja, joita ilma kuhisi, näkemättä päivänselviä\nasioita ja tajuamatta salamyhkäisyyttä, joka häntä ympäröi. Hän\nrakasti vaatimattomia, kotoisia juhlia ja auttoi kaikin voimin niiden\nonnistumista, sillä ne tekivät kodin pojille niin viihtyisäksi,\netteivät he etsineet huvituksia muualta.\n\nKun kiitospäivä vihdoin koitti, pojat lähtivät pitkälle\nkävelyretkelle keräämään ruokahalua — vaikka sitä heillä oli\nkyllä muutenkin. Tytöt jäivät kotiin auttamaan pöydän kattamisessa\nja antamaan loppusilauksen erinäisille yksityiskohdille, joista\nhe olivat huolissaan. Luokkahuone oli ollut edellisestä illasta\nsuljettuna herra Bhaerilta. Teddy varjeli ovea kuin lohikäärme,\nvaikka oli pakahtua kertomishalusta; ja suuri salaisuus varjeltui\nvain sillä, että isä sankarillisesti kieltäytyi kuuntelemasta häntä.\n\n— Kaikki on valmista ja kerrassaan upeaa, huudahti Nan\nvoitonriemuisesti tullessaan vihdoin ulos luokkahuoneesta.\n\n— Se onnistuu hienosti, Silas kyllä tietää mitä on tehtävä, lisäsi\nDaisy jättäen lausumatta, mikä onnistuisi.\n\n— Tämä on, totta vieköön, paras näytelmä minkä olen nähnyt, sanoi\nSilas, joka myös oli vihitty salaisuuteen, ja hän poistui nauraen\nkuin iso poika.\n\n— He tulevat, minä kuulen Emilin hoilottavan: \"Onnen maa kaukana\non\". Juostaan äkkiä vaihtamaan vaatteita, huudahti Nan, ja tytöt\nkatosivat yläkertaan kovalla kiireellä. Pojat saapuivat kotiin\npieninä ryhminä, ja heillä oli sellainen ruokahalu, että kalkkuna\nolisi varmasti vapissut, ellei sitä jo olisi vapautettu kaikesta\npelosta. Pojat riensivät pukeutumaan, ja puolisen tuntia talossa\npestiin, harjattiin ja siistiydyttiin niin ponnekkaasti, että se\nolisi hivellyt jokikisen puhtautta harrastavan naisen sydäntä. Kun\nkello soi, poikajoukko astui huolellisesti suittuna pyhätamineissaan\nja puhtaat kaulukset kaulassa ruokasaliin, jossa Jo-rouva istui jo\npöydän päässä. Hänellä oli yllään musta silkkipuku, rinnassa kimppu\nmielikukkiaan, valkoisia krysanteemeja, ja hän 'näytti komealta'\nkuten aina juhlatilaisuuksissa. Daisylla ja Nanilla oli vyötäröllään\nja hiuksissaan koreat nauhat. Teddy oli soman näköinen punertavassa\nvillapaidassaan ja jalassa hänellä oli parhaat nappikenkänsä, jotka\ntyystin vaativat hänen huomionsa.\n\nKun herra ja rouva Bhaer katsoivat toisiaan yli pitkän pöydän, jonka\nkummallakin puolella oli rivi onnellisia kasvoja, heillä oli oma\nsanaton kiitosjuhlansa, sillä he tuntuivat sanovan toisilleen: —\nTyömme on onnistunut, jatkakaamme sitä kiitollisin mielin. Veitset\nja haarukat kilisivät vähän aikaa sangen vilkkaasti, ja Mary-Ann sai\nsuorastaan lentää jakaessaan lautasia ja tarjoillessaan. Melkein\njokainen oli osallistunut juhlapäivällisen valmisteluihin, siksi se\noli erityisen mielenkiintoinen ruokailijoiden mielestä, kun syötäessä\nvielä huomautettiin, kuka mitäkin oli tuonut.\n\n— Oletteko moisia perunoita ennen syöneet? kysyi Jack ottaessaan\nneljännen jauhoisen perunan murikan.\n\n— Kalkkunan täytteessä on minun yrttejäni, ja siksi se onkin niin\nhyvää, sanoi Nan tyytyväisenä.\n\n— Pöppö sanoi, ettei ole koskaan ennen paistanut niin lihavia\nankkoja kuin nämä minun, lisäsi Tommy.\n\n— Ovatpas nämä porkkanat komeita, ja palsternakatkin ovat yhtä\nmuhkeita kuin maasta otettaessa, pisti Dick väliin, ja Doll mutisi\nhyväksyvästi luun takaa, jota juuri kalusi.\n\n— Minä autoin, kun tehtiin torttuja minun kurpitsastani, hihkaisi\nRobby mukinsa takaa.\n\n— Ja minä olen tuonut pähkinät, lisäsi Dan, ja niin jatkui\nkeskustelu pöydän ympärillä.\n\n— Kuka kiitosjuhlan on oikein keksinyt? kysyi Rob, sillä saatuaan\nvasta äskettäin miehen pukimet, hän tunsi uutta ja harrasta\nmielenkiintoa maansa tapoihin.\n\n— Kuka osaa vastata? kysyi herra Bhaer ja nyökkäsi parille parhaista\nhistoriapojistaan.\n\n— Minä tiedän, pyhiinvaeltajaisät sen keksivät, sanoi Demi.\n\n— Mitä varten? tiukkasi Rob.\n\n— Sen minä olen unohtanut, sanoi Demi.\n\n— Minä luulen, että he kerran olivat kuolla nälkään ja kun sitten\ntuli hyvä vuosi, he kiittivät Jumalaa siitä ja määräsivät päivän,\njolloin kiitosjuhlaa oli vietettävä, sanoi Dan.\n\n— Hienoa! Luulen että sinä olisit kiinnostunut vain\nluonnontieteestä, sanoi herra Bhaer ja koputti pöytään kuin\nosoittaakseen suosiota oppilaalleen.\n\nDan näytti tyytyväiseltä, ja Jo-rouva kysyi Robilta: — Selvisikö\nasia nyt sinulle?\n\n— Ei. Mitä ne pyhiinvaeltajaisät olivat? Olivatko ne ihmisiä?\n\n— Kyllä sinä olet pöhkö! pyrskähti Demi nauramaan.\n\n— Älä naura hänelle, vaan yritä selittää niin, että hän ymmärtää,\nsanoi rouva Bhaer ja lohdutti Robia ylimääräisellä karpaloannoksella\nhyvittääkseen tämän loukattuja tunteita.\n\n— Hyvä, minä kerron, sanoi Demi ja mietittyään vähän aikaa hän\nkertoi pyhiinvaeltajaisistä — puritaaneista, jotka aikoinaan\nmuuttivat Englannista Amerikkaan — seuraavan tarinan.\n\n— Katso, Rob, muutamat ihmiset Englannissa eivät pitäneet\nkuninkaasta tai sitten he jostain muusta syystä astuivat laivoihin ja\npurjehtivat tähän maahan. Maa oli täynnä intiaaneja, karhuja ja muita\npetoja, ja he elivät kauppa-asemilla, ja ne olivat kauheita aikoja.\n\n— Karhuilleko? kysyi Rob kiinnostuneena.\n\n— Ei, vaan niille pyhiinvaeltajille, sillä intiaanit kiusasivat\nheitä. Eikä heillä ollut tarpeeksi ruokaa, ja kirkossakin heillä\npiti olla pyssyt, ja monia kuoli, ja he astuivat laivoistaan maihin\neräällä kalliolla, jonka nimi on Plymouthin luola, ja Jo-täti on\nkäynytkin siellä. Mutta pyhiinvaeltajat tappoivat kaikki noidat ja\nolivat oikein hyviä. Muutamat minun esi-isistänikin olivat retkillä\nmukana. He ovat keksineet kiitosjuhlan, jota me aina vietämme, ja\nminä pidän siitä. Saisinko lisää kalkkunaa.\n\n— Demistä taitaa tulla historioitsija, sanoi Fritz-setä katsellen\nnaurusilmin vaimoaan, kun tämä antoi pyhiinvaeltajaisien\njälkeläiselle kolmannen kimpaleen kalkkunaa.\n\n— Minä luulin, että kiitosjuhlassa saa syödä niin paljon kuin ikinä\njaksaa. Mutta Franz sanoo, että pitääkin olla varovainen, sanoi\nPumppu kärsivän näköisenä.\n\n— Franz on oikeassa, hillitse siis itsesi ja ole kohtuullinen,\nmuuten et voi olla mukana suuressa yllätyksessä, sanoi Jo-rouva.\n\n— Kyllä minä siitä pidän huolen. Mutta kaikki syövät tänään\nkauheasti ja minäkin söisin enkä välittäisi yhtään olla kohtuullinen,\nsanoi Pumppu sen harhakäsityksen vallassa, että kiitosjuhlana on\nsyötävä haljetakseen, vaikka kuinka saisi vatsakipuja ja päänsärkyä.\n\n— Ja nyt, pyhiinvaeltajat, keksikää jotain rauhallista ajankulua\nteehen asti, sillä teillä tulee olemaan kylliksi jännitystä illalla,\nsanoi Jo-rouva, kun he pitkän ajan perästä nousivat pöydästä.\n\n— Minä taidan viedä koko joukon ajelulle. Ja sinä voit levätä sen\naikaa, muuten olet illalla ihan uuvuksissa, lisäsi herra Bhaer.\n\nNiin pian kuin hatut ja takit saatiin päälle, pakattiin isot\nperhevaunut täyteen väkeä ja lähdettiin pitkälle ajelulle. Jo-rouva\njäi kotiin lepäämään ja lopettelemaan rauhassa askareitaan.\n\nTavallista aikaisemman teenjuonnin jälkeen pestiin taas käsiä ja\nharjattiin hiuksia, ja sitten koko joukko odotti kärsimättömänä\nvieraiden saapumista. Ja kaikki tulivat: herra ja rouva March\nmukanaan Meg-täti suloisena ja rakastettavana, huolimatta mustasta\npuvustaan ja leskenmyssystä, joka ympäröi hänen tyyniä kasvojaan,\nTeddy-setä ja Amy-täti sekä pikku prinsessa, joka taivaansinisessä\npuvussaan oli enemmän keijukaisen näköinen kuin koskaan. Kädessä\nhänellä oli iso kimppu kukkia, jotka hän jakoi poikien kesken pannen\nyhden jokaisen napinreikään. Joukossa näkyivät myös yhdet vieraat\nkasvot, ja Teddy-setä johdatti tuntemattoman herran Bhaerien luo\nsanoen:\n\n— Tässä on herra Hyde. Hän pistäytyi kysymään kuinka Dan jaksaa, ja\nminä rohkenin tuoda hänet tänne tänä iltana, että hän saisi nähdä,\nkuinka poika on edistynyt.\n\nBhaerit ottivat hänet Danin vuoksi ystävällisesti vastaan ja\nolivat hyvillään, että poikaa oli muistettu. Oli hauskaa nähdä,\nmiten Danin kasvot kirkastuivat, kun hän näki vanhan ystävänsä,\nja vielä hauskempaa oli huomata, miten tyytyväinen herra Hyde oli\nhuomatessaan, kuinka paljon poika oli kehittynyt sekä olemukseltaan\nettä käytökseltään. Mutta kaikkein hauskinta oli katsella, kun\nnämä kaksi istuivat nurkassa kuin hyvät ystävykset konsanaan ja\nkeskustelivat molempia kiinnostavista asioista.\n\n— Näytännön pitäisi alkaa, muuten esiintyjät nukahtavat, sanoi\nJo-rouva, kun ensimmäiset tervehdykset oli vaihdettu.\n\nNiinpä kaikki menivät koulusaliin ja istuutuivat esiripun\neteen, joka oli koottu kahdesta suuresta vuodepeitteestä.\nLapset olivat kadonneet, mutta tukahdutettu nauru ja iloiset\nhuudahdukset ilmaisivat heidän olinpaikkansa. Illanvietto\nalkoi voimistelunäytöksellä. Franz johti esiintyjiä, kuutta\nvanhinta poikaa; heillä oli yllään siniset housut ja punainen\npusero ja liikkeet tapahtuvat musiikin tahdissa. Dan oli niin\nkiihdyksissään herra Hyden vuoksi ja niin innokas tuottamaan kunniaa\nopettajalleen, että hän suorastaan pursui voimaa ja oli vaaraksi\nesiintyjätovereilleen.\n\n— Komea, vankka poika. Jos minä vuoden tai parin päästä lähden\ntutkimusretkelle Etelä-Amerikkaan, pyytäisin häntä mielelläni\nteiltä lainaksi, herra Bhaer, sanoi herra Hyde, joka oli kuulemansa\nperusteella entistä enemmän mieltynyt Daniin.\n\n— Saatte hänet mielihyvin, vaikka kaipaammekin varmasti\nHerkulestamme, sanoi herra Bhaer. — Uusien olojen näkeminen\ntekisi hänelle hyvää, ja olen varma, että hän palvelee ystäväänsä\nuskollisesti.\n\nDan kuuli kysymyksen ja vastauksen ja hänen sydämensä sykki ilosta,\nkun hän ajatteli, että pääsisi herra Hyden kanssa matkustamaan uusiin\nmaihin; ja kiitollisena hän lupasi mielessään tulla tuon luottamuksen\narvoiseksi.\n\nKoska tämä oli ainoa Plumfieldissa pidetty julkinen näytös,\njärjestettiin muutamia kilpailuja laskennossa, oikeinkirjoituksessa\nja lausunnassa. Jack hämmästytti yleisöä nopealla laskutaidollaan,\nTommy oli paras oikeinkirjoituksessa ja Demi luki pienen ranskalaisen\ntarinan niin hyvin, että Teddy-setä loisti tyytyväisyydestä.\n\n— Missä pikku lapset ovat? kysyi joku, kun esirippu laskeutui eikä\npieniä näkynytkään.\n\n— Se on salaisuus. Ja niin hauska, että surkuttelen teitä, kun ette\nvielä tiedä sitä, sanoi Demi, joka oli tullut äidin luo selittämään\nsalaisuutta, kun se ilmestyisi.\n\nJo-rouva oli kantanut kähäräpään pois Laurie-herran suureksi iloksi,\nja molemmat isät olivat menehtyä uteliaisuudesta.\n\nVihdoin kovan rapinan, takomisen ja ohjaajan äänekkäitten määräysten\njälkeen alkoi kuulua hiljaista soittoa ja esirippu avautui;\nnäyttämöllä istui Bess ruskean pahvitakan edessä. Hän oli suloinen\npikku Tuhkimo. Vaalea tukka ympäröi somia kasvoja, harmaa puku oli\nrepaleinen, pienet kengät lopen kuluneet ja koko tyttö niin maailman\nmurjoman näköinen, että yleisö nauroi kyynelet silmissä. Hän istui\nhiljaa paikoillaan, kunnes kuului kuiskaus:\n\n— Nyt!\n\nSilloin hän huoahti ja sanoi: — Voi, minä tahdon mennä tanffiaifiin!\nniin luontevasti, että hänen isänsä taputti raivokkaasti käsiään ja\näitinsä taas virkahti:\n\n— Kultaseni!\n\nNämä sopimattomat tunteenilmaukset saivat Tuhkimon unohtamaan itsensä\nja päätään pudistaen hän huuteli: — Ette te saa puhua minulle!\n\nHiljaisuus palasi silmänräpäyksessä, ja nyt kuului, kun seinään\nlyötiin kolme kertaa. Tuhkimo näytti hämmästyneeltä, ja ennen\nkuin hän muisti sanoa: \"Mitä se on?\" pahviuunin takaosa avautui\nkuin ovi ja hieman vaikeasti sieltä tunkeutui sisään haltijakummi\nhiippalakkeineen. Se oli Nan, jolla oli punainen kauhtana, myssy\npäässä ja kädessä sauva.\n\n— Sinä saat mennä tanssiaisiin, ystäväni, hän sanoi topakasti ja\nheilautti sauvaansa.\n\n— Mutta finun pitää muuttaa minut ja antaa kauniit vaatteet, vastasi\nTuhkimo tarttuen ruskeaan esiliinaansa.\n\n— Ei, kun sinun pitää sanoa: \"Miten minä tällaisissa ryysyissä voin\nmennä?\" sanoi haltijakummi omalla äänellään.\n\n— Ai, niin pitikin! Ja prinsessa sanoi vuorosanansa, eikä niiden\nunohtuminen häirinnyt häntä hiukkaakaan.\n\n— Minä muutan ryysysi loistavaksi puvuksi, koska sinä olet hyvä,\nsanoi haltijakummi näyttämöäänellä ja avasi samalla äkkiä ruskean\nesiliinan napit paljastaen ihanan näyn.\n\nPrinsessa oli tosiaan kyllin kaunis pannakseen pikku prinssien päät\npyörälle, sillä hänen äitinsä oli pukenut hänet kuin hovinaisen\nruusunpunaiseen silkkipukuun, jossa oli pitkä laahustin ja johon oli\npistelty sinne tänne pieniä kukkakimppuja. Haltijakummi pani hänen\npäähänsä kruunun, jossa heilui valkoisia ja vaaleanpunaisia sulkia,\nja antoi hopeapaperikengät hänen jalkaansa.\n\nPrinsessa nousi seisomaan ja kohotellen helmojaan näytteli kenkiä\nylpeänä: — Eivätkö ne olekin kiiltävät? Hän oli niin ihastunut\nkenkiinsä, että häntä oli vaikea saada syventymään taas osaansa ja\nsanomaan: — Mutta minulla ei ole vaunuja, kummitäti.\n\n— Katsohan! Nan heilutti sauvaansa niin innokkaasti, että oli lyödä\nkruunun prinsessan päästä.\n\nSilloin päästiin näytelmän huippukohtaan. Ensin nähtiin nuoran\nläiskähtävän lattiaan, sitten se kiristyi nykäisten, kun Emilin ääni\nhuusi:\n\n— Hei — ho hoi!\n\n— Hiljaa, tpruu, hiljaa! mörähti Silas vastaukseksi.\n\nYleisö purskahti nauramaan, sillä esille tuli neljä isoa rottaa,\njoilla oli vaappuvat jalat ja omituinen häntä, mutta pää mustine\nsilmineen erehdyttävän luonnollinen. Ne vetivät, tai olivat\nvetävinään, loistavia kurpitsavaunuja; jättiläiskurpitsan puolikas\noli nostettu Teddyn vaunuihin ja maalattu yhtä kirkkaan keltaisiksi\nkuin nekin.\n\nKorkealla etuistuimella istui lystikäs pieni ajaja, jolla oli\nvalkoinen pumpuliperuukki, kolmikulmainen hattu, punaiset polvihousut\nja punospäärmeinen takki. Hän huiski pitkää piiskaansa ja piteli\npunaisia ohjaksia niin pontevasti, että harmaat ratsut karkasivat\npystyyn. Ajaja oli Teddy, ja hän hymyili yleisölle niin kohteliaasti,\nettä sai omat taputukset.\n\n— Jos minä voisin saada noin luotettavan ajajan, niin pestaisin\nhänet siinä paikassa, puhkesi Laurie-setä sanomaan.\n\nVaunut pysähtyivät, haltijakummi nosti niihin prinsessan, joka\nlähti liikkeelle lentosuukkoja heitellen. Hopeakenkä jäi näkyviin\nja silkkipuvun laahustin viisti maata, niin että kaikesta loistosta\nhuolimatta hänen korkeudellaan oli aika hankalat oltavat.\n\nSeuraavassa näytöksessä oli tanssiaiset ja Nan ja Daisy olivat\nhienouksissaan koreat kuin riikinkukot. Nan oli kerrassaan mainio\nylpeänä sisarena ja kohteli murskaavasti kuviteltuja hovinaisia\nliehuessaan palatsin salissa. Prinssi istui yksikseen jonkinmoisella\nvaltaistuimella ja tirkisteli valtavan kruununsa alta leikkien\nsamalla miekallaan ja ihaillen kenkiensä ruusukkeita. Kun Tuhkimo\ntuli sisään, hypähti prinssi seisomaan ja sanoi sydämellisesti,\njoskaan ei kovin tyylikkäästi:\n\n— Hyvä tavaton! Kuka tuo on? ja vei neidin viivyttelemättä tanssiin,\nkun taas sisaret nyrpistivät nenäänsä ja nakkelivat niskojaan\nnurkassa.\n\nPienen parin arvokasta hyppelyä katseli mielellään, sillä lasten\nkasvot olivat niin vakavat, puvut niin koreat ja askelet niin\nhullunkuriset, että he muistuttivat niitä pikku karkeloja, joita\nnäkee kiinalaisviuhkoissa. Prinsessan laahus oli kovasti tiellä ja\nprinssi Robin miekka taas kampata kantajansa. Mutta he selviytyivät\nnäistä esteistään kuitenkin hyvin ja lopettivat tanssin sievästi ja\nsulavasti ottaen huomioon, että tanssivat kumpikin omalla laillaan.\n\n— Pudota kenkäsi, kuiskasi Jo-rouva, kun prinsessa yritti istuutua.\n\n— Voih! Minä unohdin, sanoi Bess, riisui toisen hopeisista\nkengistään, asetti sen huolellisesti keskelle näyttämöä ja sanoi\nRobille: — Faatko finä minut kiinni! ja lähti juoksemaan. Prinssi\ntaas koppasi kengän lattialta ja hyökkäsi kuuliaisesti jälkeen.\n\nKolmannessa näytöksessä — kuten kaikki tietävät — airut tulee\nkoettelemaan kenkää. Teddy, vieläkin ajajan puvussa, tuli puhaltaen\nkauheasti läkkitorvea ja molemmat ylpeät sisarukset koettelivat\nkenkää.\n\nNan näytteli varpaansa leikkaamista niin taitavasti, että airut\nhämääntyi ja pyysi: — Älä katkaise sitä!\n\nKutsuttiin sitten Tuhkimo, ja hän tuli ruskea esiliina puoliksi\npäällään, koetti kenkää ja sanoi tyytyväisenä: — Minä olen prinfeffa.\n\nDaisy itki ja pyysi anteeksi; mutta Nan joka rakasti murhenäytelmiä,\nheittäytyi epätoivoissaan lattialle ja jäi siihen sitten mukavasti\nkatselemaan näytöstä loppuun. Ei se enää kestänytkään kauan, sillä\nprinssi juoksi sisään, heittäytyi polvilleen prinsessan eteen ja\nsuuteli kunnioittavasti kähäräpään kättä, ja samanaikaisesti airut\npuhalsi torveensa niin, että kuulijain korvat olivat mennä lukkoon.\n\nEsirippu ei ehtinyt vielä laskeutua, kun prinsessa jo juoksi\nnäyttämöltä isänsä luo kysymään: — Enkö minä näytellyt hyvin?\nkun taas prinssi ja airut ryhtyivät miekkailemaan puumiekalla ja\nläkkitorvella.\n\n— Se oli kaunista! sanoivat kaikki, ja kun melu hieman vaimeni, Nat\nastui esille viulu kädessään.\n\n— Hiljaa! Hiljaa! huusivat lapset, ja sali hiljeni, sillä jokin\nNatin ujossa käytöksessä ja ilmeikkäissä silmissä pani yleisön\nystävällisesti kuuntelemaan.\n\nBhaerit luulivat, että hän soittaisi jonkin vanhan tutun kappaleen,\nmutta hämmästyksekseen he kuulivat uuden ihastuttavan sävelmän, jonka\nNat soitti niin eläytyneesti, että he tuskin tunsivat soittajaa\nomakseen. Se oli noita sanattomia lauluja, jotka tuovat julki sydämen\ntunteet ja liikuttavat syvästi. Meg-täti nojasi päänsä Daisyn olkaa\nvasten, isoäiti pyyhki silmiään ja Jo-rouva katsoi Laurie-herraan\nkuiskaten:\n\n— Oletko sinä säveltänyt tämän?\n\n— Tahdoin että poikasi osoittaisi sinulle kunniaa ja kiittäisi sinua\nomalla tavallaan, vastasi Laurie kumartuen hänen puoleensa.\n\nKun Nat kumarsi ja aikoi poistua, he taputtivat hänet takaisin, ja\nhän sai soittaa uudestaan. Hän soitti sen niin onnellisen näköisenä,\nettä hyvää teki.\n\n— Lattia tyhjäksi! huudahti Emil ja hetkessä tuolit oli työnnetty\nsyrjään, vanhemmat istuutuivat turvallisesti nurkkiin ja lapset\nkerääntyivät näyttämölle.\n\n— Näyttäkääpäs nyt taitojanne, huudahti Emil, ja pojat riensivät\nnaisten luo, nuorten ja vanhempien, ja pyysivät heitä kohteliaasti\n'riemupolskaan'.\n\nPikku pojat hyökkäsivät ihan tuulispäänä prinsessan luo, mutta\nhän valitsi Dickin, kuten hänenlaisensa pienen hienostuneen\nnaisen sopi, ja antoi pojan ohjata hänet paikalleen. Jo-rouvan ei\nannettu kieltäytyä, ja Amy-täti teki Danista ratkionnellisen pojan\nhylätessään Franzin ja valitessaan hänet. Tietysti Nan ja Tommy,\nDaisy ja Nat olivat parit, kun taas Teddy-setä haki tanssiin Pöpön,\njonka teki mieli 'katrillata' ja joka oli suunniltaan moisesta\nkunniasta. Silaksella ja Mary-Annilla oli yksityinen tanssinäytös\neteishallissa, ja puolen tunnin ajan Plumfield oli hukkua iloon.\n\nSeurue hajosi sitten ja nuori väki meni puistoon kävelemään.\nEtumaisena kulkivat kurpitsavaunut, joissa prinsessa ja hänen\najomiehensä istuivat, ja rotat olivat kauhean hyppivällä tuulella.\n\nSillä aikaa kun lapset iloitsivat illan viimeisestä huvista,\nvanhemmat istuivat salissa keskustellen pikkuväestä niin\nkiinnostuneina kuin vain vanhemmat ja ystävät voivat.\n\n— Mitä sinä mietit, kun näytät noin onnelliselta, Jo-sisko? kysyi\nLaurie istuutuen sohvaan hänen viereensä.\n\n— Kesän työtäni, ja samalla huvittelen suunnittelemalla poikieni\ntulevaisuutta, vastasi Jo hymyillen ja teki tilaa viereensä.\n\n— Heistä tulee runoilijoita, maalareita, valtiomiehiä, kuuluisia\nsotureita, tai ainakin eteviä kauppamiehiä.\n\n— Ei, en ole enää yhtä kunnianhimoinen kuin joskus. Olen nykyään\ntyytyväinen, jos heistä tulee kunnon miehiä. Tosin myönnän, että\nodotan muutamille heistä kunniaa ja menestystä. Demi ei ole aivan\ntavallinen lapsi, ja uskon että hän yltää vielä johonkin hyvään ja\nsuureen tässä maailmassa. Toivon että toisetkin menestyvät hyvin,\nvarsinkin kaksi uusinta poikaani, sillä kuultuani Natin soittavan\ntänä iltana minä tosiaan ajattelen, että hänellä on luontaiset lahjat.\n\n— Liian aikaista sanoa; lahjoja hänellä kyllä on, ja uskon, että\npoika pystyy piankin ansaitsemaan leipäänsä sillä työllä, jota\nrakastaa. Kasvata sinä häntä vielä pari vuotta, sitten minä otan\npojan hoiviini ja toimitan hänet saamaan lisäkoulutusta.\n\n— Siinä avautuu mukava tulevaisuus Nat-paralle, joka vielä kuusi\nkuukautta sitten oli ypöyksin ja ystävittä. Daninkin tulevaisuus\non jo selvä. Herra Hyde ottaa pojan mukaansa ja hän saakin\ntosi kunnollisen ja uskollisen apulaisen, sen lupaan. Dan on\npalvelevainen, jos hän saa palkakseen rakkautta ja luottamusta;\nhänellä on tarmoa luoda oma tulevaisuutensa. Niin, olen tosiaan\nonnellinen, kun olemme menestyneet molempien poikien suhteen. Toinen\noli heikko ja toinen raju; nyt ovat molemmat parempia kuin tullessaan\nja toiveita herättäviä.\n\n— Mitä taikakeinoja sinä oikein käytät, Jo?\n\n— Minä vain rakastan heitä ja annan heidän huomata sen. Muusta Fritz\non pitänyt huolen.\n\n— Kyllä pelkkä rakastaminenkin näyttää työstä käyneen, sanoi Laurie\nhipaisten hellästi Jo-rouvan kalpeata poskea.\n\n— Minä olen jo iäkäs nainen, mutta hyvin onnellinen, niin ettei\nkannata surkutella minua, Teddy, sanoi Jo katsellen tyytyväisenä\nympärilleen.\n\n— Tosiaan, suunnitelmasi tuntuvat luonnistuvan paremmin vuosi\nvuodelta, sanoi Teddy nyökäten hyväksyvästi viehättävälle näkymälle.\n\n— Kuinka voisin epäonnistua työssäni, kun te kaikki autatte minua\nniin paljon? vastasi Jo-rouva katsoen kiitollisena avokätisintä\nsuojelijaansa.\n\n— Tämän koulun perustaminen oli aikamoinen yllätys perheelle. Me kun\nolimme suunnitelleet sinulle aivan toisenlaisen tulevaisuuden, mutta\ntämä näyttää sopivan sinulle parhaiten. Se oli tosiaan aikamoinen\nkeksintö, Jo, sanoi Laurie torjuen tapansa mukaan kiitoksen.\n\n— Mutta kyllä sinä aluksi nauroit ja teet vieläkin monin tavoin\npilkkaa minun päähänpistostani. Etkö sinä ennustanut, että tyttöjen\nottaminen poikien joukkoon oli hirvittävä virhe? Katso nyt, kuinka\nhyvää se saa aikaan, ja hän osoitti onnellista ryhmää, jossa pojat\nja tytöt tanssivat, lauloivat ja juttelivat sulassa sovussa ja\ntoveruudessa.\n\n— Minä antaudun, ja kun kähäräpää on kyllin vanha, lähetän hänetkin\nsinun kouluusi. Voinko enää enempää sanoa?\n\n— Olen oikein ylpeä, kun luotat pikku aarteesi minun huostaani.\nMutta, Teddy, noiden tyttöjen vaikutus on tosiaan ollut erinomainen.\nTiedän että naurat minulle, mutta vähät siitä, olenhan minä tottunut.\nNiinpä kerron sinulle, että mieluisimpia ajatuksiani on kuvitella\nperhettäni pienoismaailmaksi, jossa seuraan pikku miesten kehitystä,\nja nyt olen saanut myös tarkkaillakseni, millainen vaikutus pikku\nnaisilla on heihin. Daisy on kodin hengetär, ja kaikki ihailevat\nhänen hiljaista, naisellista esiintymistään. Nan on levoton,\ntarmokas, lujaluonteinen tyttö. He ihailevat hänen rohkeuttaan ja\nantavat hänen tehdä niin kuin hän haluaa, sillä he ovat huomanneet,\nettä tytöllä on kiinnostusta, rohkeutta ja voimaa tehdä ja puuhata\npaljon tässä pienoismaailmassa. Sinun Elisabetisi on arvokas nainen,\ntäynnä luontaista hienoutta, suloutta ja kauneutta. Hän hioo heitä\ntietämättään ja täyttää paikkansa niin kuin kauniin naisen tuleekin\nkehittämällä heistä oikeita herrasmiehiä sanan vanhassa, hyvässä\nmerkityksessä.\n\n— Eivät ne aina ole hienohelmoja, jotka parhaiten vaikuttavat.\nJoskus voimakas, rohkea nainen kehittää ja tekee pojasta miehen,\nsanoi Laurie ja kumarsi Jolle merkitsevästi nauraen.\n\n— Ei! Minä uskon, että se suloinen nainen, jonka vihjaamasi poika\nvei vihille, on auttanut häntä enemmän kuin joku Nanin kaltainen\nvillikko nuoruusvuosina; tai paremminkin se viisas, äidillinen\nnainen, joka piti huolta pojasta, on vaikuttanut siihen, että\npoika on sellainen kuin hän nyt on, ja Jo-rouva kääntyi äitiinsä,\njoka istui Megin kanssa hieman syrjässä. Arvokkaalle ja kauniille\nvanhukselle Laurie osoitti kunnioittavaa rakkauttaan vastatessaan:\n\n— Kaikki kolme tekivät paljon hänen hyväkseen, ja voin hyvin\nymmärtää, että nuo tytöt voivat paljon auttaa poikia.\n\n— Eivät sen enempää kuin pojat heitä. Voin vakuuttaa, että se on\nmolemminpuolista. Natin soitolla on herkistävä vaikutus Daisyyn;\nDan hillitsee Nania enemmän kuin kukaan muu; Demi taas opettaa\nkähäräpäätä näppärästi ja hyvin. Hyvä ystävä, jos miehet ja naiset\nvain luottaisivat toisiinsa, ymmärtäisivät ja auttaisivat toisiansa\nniin kuin minun lapseni, maailma olisi mainio paikka, sanoi Jo-rouva\nkatsoen kaukaisuuteen.\n\n— Tehän teette parhaanne, että tuo onnellinen aika joutuisi,\nystäväni. Uskokaa edelleenkin siihen, tehkää työtä sen hyväksi ja\nkokeilkaa sen mahdollisuuksia omassa pienessä piirissänne, sanoi\nherra March, joka oli pysähtynyt ohi kulkiessaan.\n\n— Minä en ole niin kunnianhimoinen, isä. Tahdon vain antaa näille\nlapsille kodin ja opettaa heille ihan yksinkertaisia asioita, jotka\nhelpottavat heidän elämäänsä, kun he aikanaan joutuvat suureen\nmaailmaan ja taisteluun. Rehellisyys, rohkeus, tarmokkuus, usko\nJumalaan, lähimmäiseen ja omaan itseen — siinä kaikki mitä tahdon\nheille opettaa.\n\n— Siinä onkin kaikki. Antakaa heille sellaiset eväät, kun he miehinä\nja naisina lähtevät täyttämään elämänkutsumustaan; ja menestyvät\nhe sitten tai pettyvät toiveissaan, aina he muistavat ja siunaavat\nteidän työtänne, hyvä poikani ja tyttäreni.\n\nProfessori oli tullut heidän luokseen, ja puhuessaan herra March\nantoi molemmille kätensä ja katsoi siunaten heitä. Kun Jo ja hänen\nmiehensä seisoivat hetken hiljaa jutellen ja tuntien, että kesän työ\noli onnistunut, koska isä kerran hyväksyi sen, puikahti Laurie-herra\neteiseen, kuiskasi muutaman sanan lapsille, ja äkkiä koko joukko\nhyökkäsi sisään, ja ottaen toisiaan kädestä he muodostivat piirin isä\nja äiti Bhaerin ympärille ja lauloivat iloisesti:\n\n    — Kesä mennyt on,\n    kesäkiireet myös.\n    On vilja koottu aittoihin,\n    sai palkkion sun työs.\n    On juhlammekin lopussa,\n    nyt leikki jäädä saa,\n    vaan kiitosjuhlan kunniaksi\n    tää laulu kajahtaa:\n\n    Sato parhain\n    Luojas eessä on\n    onni, ilo lapsien\n    ja sydän nuhteeton.\n    Ken sydäntämme puhdistaa,\n    me heitä kiitämme,\n    ja isän, äidin, kodin tään\n    rukouksiin liitämme.\n\nViimeisten säkeitten aikana piiri pieneni, kunnes professori ja\nhänen vaimonsa joutuivat vangiksi, monet kädet kiertyivät heidän\nympärilleen ja nauravat kasvot piirittivät heitä joka puolelta. Se\nosoitti paremmin kuin mikään muu, että yksi kasvi oli juurtunut ja\nkukki jo kauniisti kaikissa näissä pikku puutarhoissa. Sillä rakkaus\non kukka, joka juurtuu millaiseen maaperään hyvänsä. Se kasvaa ja\ntekee ihmeitään syksyn kylmistä ja talven pakkasista huolimatta. Se\nkukkii ja tuoksuu kauniisti tuottaen siunausta niille jotka antavat\nsekä niille jotka saavat.\n\n\n\n"]