[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5e7T9zqbf5k3dhYbIGcpLCUa8He8w4oSVjPKJm62PWQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},3699,"Hota-Leenan poika","Haanpää, Pentti",1905,1955,"3699-haanpaa-pentti-hota-leenan-poika","3699__Haanpää_Pentti__Hota-Leenan_poika","Muutaman miehen onni, elämä ja sen tapahtumat","romaani",[],[],"fi",1929,null,33225,212765,false,77877,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[],[],186,"Romaani seuraa Hotakka-nimisen talon ja Hota-Leenan pojan elämänvaiheita 1800-luvun puolivälin maaseudulla. Teos kuvaa entisaikojen elämänmenoa, työntekoa ja ihmiskohtaloita aikana ennen teknologista kehitystä.","Pentti Haanpään 'Hota-Leenan poika' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3696.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","HOTU-LEENAN POIKA\n\nMuutaman miehen onni, elämä ja sen tapahtumat\n\n\nKirj.\n\nPENTTI HAANPÄÄ\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kansanvalta,\n1929.\n\n\n\n\n\n\nKuinka kaikki olikaan kummallisesti toisin kuin nykypäivänä, silloin,\nseitsemän vuosikymmentä takaperin? Voisihan tehdä luetelman, sanoa,\nettä esimerkiksi moni nykyinen ihmisasumus oli siihen aikaan vielä\nrakentamatta, moni pelto kuokkimatta ja soihin ei hulluinkaan\nmaanviljelijä vielä pannut turvaansa. Peltojen multaa eivät tonkineet\nrautainen aatra, eivätkä muut moniniveliset vehkeet, puhumattakaan\nnoista käsillä tehdyistä, vähämielisen näköisistä vetojuhdista. Sirppi\nleikkasi silloin viljan ja varstan jyskeellä karistettiin oljista\njyvät. Kylätie oli kuoppainen raiteiltaan ja sen vierillä ei tuuli\nvielä soitellut puhelinlangoilla, eikä missään nähnyt kauppapuodin\novea. Siihen aikaan tultiin omillaan toimeen. Kun tarvittiin suolaa\ntai rautaa, valjastettiin hevonen ja ajettiin kaukaiseen kaupunkiin.\nKylän lävitse virtailevan joen Myllykoskessa kävi harmaaseinäinen\nvesimylly. Se rusenteli jyvät jauhoiksi. Nykypäivinä moniniveliset\nrattaat suristen ottavat Myllykosken vesistä kirkkaat valot kyläkunnan\ntaloihin, oudot valot onteloihin pulloihin. Lapsikansa ei kulkenut\nvuosikausia koulutalossa kirjalaukku kupeellaan, eikä kylän nuorille\nollut tarvinnut rakentaa erikoista hyppyhuonetta. Yksikään rikas\nmanttaalimies ei ollut kasvattanut mahaansa ainoankaan tukkipuun\npihkaisilla lustoilla.\n\nJa kuitenkin: kuinka olikaan kaikki samankaltaista kuin nykyisinäkin\npäivinä? Yhtäläisinä ja järkähtämättä vaelsivat vuodenajat maan ja\nihmisten ylitse: päivä paahtoi ja sade lankesi, helle rasitti ja\nvilu ahdisti. Maan tonkimisesta odotettiin ja otettiin leipää, ja\njoessa juoksi vesi ja joen kaltailla kasvoi ruoho, jota ammuva nauta\njyysti antaakseen maitoa tuoppiin iltaisin. Ja kevät täytti jopa\nkissatkin samankaltaisilla tunteilla kuin nykyäänkin: ne maurusivat ja\nraaputtivat naamistoa pylvääseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylän laitamilla pyrki jokeen pienoinen puro, jota nimitettiin\nHotapuroksi. Sen rannalla sijaitsevan vähäisen talon nimi oli Hotakka.\nTalon emäntää sanottiin Hotan Leenaksi. Isäntää ei niillä hetkillä\nollut. Hän oli kävellyt hiljaa tiehensä, kuten melkein hiljaa oli\ntaloon tullutkin ja saanut aikaan sen, että Leena, talon tytär, oli\nnyt emäntä, että pari pientä ihmistainta taapersi lattiapalkeilla, ja\nkolmas oli kai pian yhtyvä heidän seuraansa.\n\nSillä näihin aikoihin tiesi Hota-Leena odotella taloonsa jotakin uutta\ntulokasta. Tämä tulokas ilmeni Taneliksi, Taneli Hotakaksi. Hänen\ntulemisensa tapahtui kesäisenä iltapäivänä. Hota-Leena pisti pienen ja\nparkuvan pojan vasuun ja vakan penkin alle ja meni lypsämään lehmiään.\nHän oli ainoa työihminen siinä vähäisessä talossa. Eikä talousaskareita\nkäynyt laiminlyöminen sen kaltaisten seikkain kuin lapsen saantien\ntakia. Ne olivat sellaisia viraapelitöitä ne. Vähäiset varat eivät\nsallineet apuihmisten palkkaamista.\n\nJa yleensäkin naiset siinäkin kylässä olivat eri mummoja siihen\naikaan. Kun he tekivät poikia, tapahtui se nokiotsaisessa saunassa.\nEikä lapsiakka tarvinnut muuta kuin naukun kirkasta viinaa. Ei siinä\nollut pitkiä makuulla oloja eikä lapsenpäästäjiä. Korkeintaan toimi\nportinvartijana joku vanha muori piippukänä leuoillaan.\n\nHotakan talo oli tiluksiltaan vähäinen, eikä siinä elätetty kuin pari\nkolme nautaa ja toisinaan pideltiin ruoissa sikaa. Mutta pirtti oli\navara, entisajan pihkaisista aarniohongista veistetty, joihin vain\ntyöläästi tehoavat säiden ja sateiden nakertelevat hampaat. Ne seinät\novat yhäkin pystyssä ja koreamieliset ihmiset ovat sivelleet niiden\npintaan punamultaa. Silloin ei maaliaineita näkynyt. Olisiko ollut\njonkin talon vaatearkussa kiertelevän kisällin maalaamat heleät ja\nkoreat kukankuvat?\n\nSiinä avarassa pirtissä pieni Taneli eleli varhaista lapsuuttaan,\nniitä ajattomia vuosia, joiden kulusta ei mieleen selkeitä piirteitä\npiirry. Kuinka lieneekään äiti, Hota-Leena, hankkinut itselleen ja\nkolmelle pojalleen leivän ja niukan särpimen? Luultavasti sellaisilla\nmonenkaltaisilla puuhilla kuin köyhät ja toimeliaat naiset maailman\najan. Olihan hänellä aina turvana maansa, joka kesäisin kantaa\nhedelmänsä, ja ne pari lehmää. Joka tapauksessa ravintoa tuli ja\nTanelin runko varttui kyynärpuun mitan ja hänen uutuuden puhtaat\naivonsa alkoivat tajuta tämän maailman menoja.\n\nHeti olivat häntä vastassa arkiset työnpäivät. Sillä, koti oli\nköyhä, kuten mainittu on, ja tietämistä oli monasti leipäpalan\nirroittamisessa. Mutta Hota-Leena tiesi, miten elää; hän oli leipänero\nelämänsä ahtaudessa, ja hän tahtoi kasvattaa poikansakin toimeliaaseen\nvaellukseen.\n\nNiinpä hän sanoi Taneli-pojalleen:\n\n— Otapa nyt pussi ja mene renikoita keräämään, että sika saa ruokaa.\n\nJa pieni Taneli otti pussin ja käveli kylälle ja kyyristeli talojen\npihahuoneitten seinänvierissä ja nosteli tikulla pussiinsa ruskeita\nrenikoita. Niitä kun ei tullut riittämiin oman navetan seinustalle.\nHän palasi pussi pullollaan ja sialle sekoitettiin suurus. Se söi ja\nmaiskutteli ja lihoi. Ajallaan elämän hyvyydet olivat siltä ohitse; sen\nrasvainen ruumis oli pellossa kasvaneen perunan kastikkeena. Ja pienen\nTanelinkin posket punoittivat kuin vöyräämmänkin talon poikien.\n\nMuutakin työtä oli tehtävä, mihin vain pienen miehen jäsenet\nkykenivät. Mutta olipa myöskin vielä aikaa oleilla joutilaanakin\nkylän toisten poikasten kanssa kesän lämpöisinä päivinä. Voitiin uida\nräpiköidä joessa, onkia sieltä piikkiharjaisia ahvenia. Opettelipa\nhän Närhi-Iikan kanssa aikamiestenkin pitämyksiä: kaiversivat\nkoivun pahkurasta piiput ja polttelivat niissä sammalia. Leikkasipa\nNärhi-Iikka salaa isänsä tupakkamaasta lehtiä ja kuivasi ne, ja sitten\nhe kiskoivat kessunlehtien häkää sisäänsä ja makasivat puolenpäivää\nsairaina heinäisellä pientarella.\n\nTämä Närhi-Iikka oli merkillinen, ikäänkuin jo vanha poikanen, aivan\nnauramattoman totinen, jäykkä kuin vahva pölkky, jonka nokkaan on\npistetty ikäkulu, rääkkääntynyt, lieriltään suunnattoman laaja hattu.\nSen kupu oli puhki ja siitä törrötti esiin pitkä hiustupsu. Tällainen\noli Närhi-Iikka, aina nauramattomin ja huutamattomin suin. Mutta\nhänen totinen päänsä keksi sadoittain puuhia, outoja, muiden mieleen\njuolahtamattomia temppuja kesäisen päivän kulutukseksi.\n\nHänen kanssaan Taneli kulki kylän isoimpaan napataloon, Isoon Mahalaan.\nSiellä oli kaikki ylen merkillistä ja suurta pienestä Tanelista.\nMonet huoneet, monet puolilahot, oudonpimeät hökkelit, puolisatainen\nkarjalauma, hevoset ja kiroilevat rengit, paksu isäntä, jota täytyi\npelätä ja karttaa. Siellä oli paljon ihmeteltävää, paljon pelättävän\nihastuttavaa, isossa, kesäisessä talossa.\n\nSiellä Taneli Hotakka oppi ensikerran, vielä ensimmäistä ikäkymmentään\nelävänä poikasena, seikan, johon sitten myöhemmin pitkin elämänsä\nvartta tuli aina tutustuneeksi mielihalulla tilaisuuden sattuessa.\n\nIsossa Mahalassa oli ruotiukko, silmäpuoli ja parrakas. Ja tämän miehen\npiti vielä vanhanakin ja ruotilaisena saada viinaa. Millä keinoin\nlienee sitten sitä hankkinutkin? Närhi-Iikan silmä oli keksinyt, että\nhänellä oli valtavavatsainen viinapullo kätkettynä lammaskarsinaan.\nNärhi-Iikka ehdotti, että he varastaisivat ruotiukon viinaa, ja Taneli\ntaipui tuumaan. Se oli suuri ja jännittävä hetki. Taneli pilkisteli\nlammasnavetan ovenpielessä ja Närhi-Iikka kaatoi vaivalloisesti ja\ntyöläästi nestettä suuresta pullosta pienempään hallinpulloon. Sitten\nTaneli äkkiä säikähti: ukko tulee... Kiireesti he sänttäsivät karkuun\njättäen pullot karsinan pinnalle kelteisilleen. Mutta mitään ukkoa ei\ntullut. Ne olivat vain piikoja, jotka kulkivat ohitse, hameet lonkille\nruopaistuna ja kintut sonnassa. Pojat palasivat ja suorittivat loppuun\nvarkauden työn. Sitten Närhi-Iikka sanoi, että puteli oli täytettävä,\nettei ukko huomaisi vajausta. Niinpä hän laski kuumaa ja suolaista\nvettä ruotiukon pulloon saman mitan, minkä he olivat sieltä viinaa\nvieneet, ja pisti sen sitten takaisin kätköönsä.\n\nSe päivä, oli kokonaan kummallinen. Auringonkin leppeät kasvot\nnäyttivät saavan oudon hohteen, kun he Ison Mahalan aitan takana\nruohikossa nauttivat viinaa hallinpullosta. Ja karvas viina oli\nmaistuvinaan hyvältä heidän nuorissa suissaan. Olihan se kielletty\nhedelmä, partamiesten juoma. Ja nyt oli Närhi-Iikan toimelias pää\nhankkinut sen heidän hoteisiinsa. Kuinka kaikki olikaan kummallista,\nmiten Närhi-Iikan pyöreä naama punoittikaan sen suunnattoman hatun\nlieren alla, ja kuinka hänen hiustupsunsa heiluikaan leikillisesti\nkesäisessä tuulessa.\n\nSen päivän loppu peittyi Tanelilta usvaan. Mutta hän muisti kuitenkin\nsaaneensa surkeasti selkäänsä äidiltään, Hota-Leenalta, Hotapuron\nrantakoivuista taitetuilla vitsoilla, joista lehdet tarkoin riivittiin.\nSitten hän nukkui vuoteeseensa. Mutta jälkeenkinpäin kuuli Taneli tästä\ntapauksesta äidiltään paljon itkun ja vihaisen rakkauden sekaisia\npuheita, uhkauksia ja lupauksen vaatimuksia.\n\nNärhi-Iikka, jolla oli sellainen jymypää sen huopahatun alla, oli\nvarmaankin selvinnyt uudesta humalastaan ilman vitsoja ja ilman\npaljoja, kiusallisia puheita. Ainakin Taneli jäi siihen uskoon, kun\nhänen toverinsa seuraavana päivänä saapui hänen luokseen ja tahtoi\nhäntä kanssaan Isoon Mahalaan katsomaan mitä siellä näkyisi: olisiko\nehkä ruotiukko jotakin huomannut... Tanelia oli kyllä kovien kokemusten\nuhalla varoitettu pysymään kotona, mutta niinpä siinä kävi kumminkin,\nettä hän lähti Närhi-Iikan mukana. Äiti kun ei ollut saapuvilla, vaan\njossakin töissä.\n\nIsossa Mahalassa oleiltiin kuitenkin kuten ennenkin. Ruotiukon vanha\nsuu ei ollut huomannut aineen laimistumista ja sekoittumista. Se\noli maistunut hänestä yhtä hyvältä kuin ennenkin. Nyt hän pienessä\nhinarissa makasi selällään lavitsalla talon pirtissä, hyräillen\njotakin, kai laulua, ja läpsytellen paljailla jalkapohjillaan tahtia.\nTulipa isäntä pirttiin, vilkaisi ukkoon ja kielsi häneltä laulun. Ukko\nvaikeni, mutta läpsytteli yhä isoja, paljaita jalkapohjiaan lavitsan\npintaan, kunnes isäntä kielsi häneltä senkin. Täytyyhän ruotiukon\ntotella isäntää, vaikka olisikin pienessä viinassa ja vaikka olisi\nkuinka pitkäpartainen.\n\nTämän kaiken he huomasivat Isossa Mahalassa, viipyivät iltaan ja\npalasivat. Jälleen Taneli sai lujasti selkäänsä Hotapuron rannalta\ntaitetuilla ja karsituilla vitsoilla. Työssä täytyi olla siitä lähtien\nentistä enemmän ja Närhi-Iikkaakin sai nähdä vain harvoin. Ei päässyt\nenää hänen kanssaan oudon viehättäviin tutkisteluihin. Ne ajat olivat\nohi.\n\nTuli talvikin. Viimeinen niistä, jotka Taneli vietti etupäässä Hotakan\nuunin päällä, ilman kenkiä ja ylen vähäisin vaatteinkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeväällä Taneli joutui jo rengiksi Kivitaloon, tekemään töitä ruokansa\nja jonkin vaatekappaleen edestä. Vanhin veli kun oli jo vahvempi ja\nkykyisämpi toimimaan kotona talonmiehenä. Keskimmäinen veljeksistä oli\njo vuosia sitten kuollut tautiin ja haudattu. Niinpä nuori Taneli jouti\nopettelemaan ihmiseksi ja renkimieheksi vieraan silmän alla. Kivitalon\nperunamaasta tuli nyt siis Tanelille kesäinen laidun. Siellä hän kykki\nja nyhti irti rikkaruohoja. Myöskin kesannolla hän käveli karhin\nperässä ja opetteli pitämään hevosen ohjia kourassaan. Tulivat sitten\nhikiset heinä- ja elonkorjuuajat ja puimahommat. Yleensä koko kesä oli\nikään kuin yksitoikkoinen työn erämaa: aamulla varhain ravistettiin\nhereille ja myöhään illalla sait laskeutua vuoteellesi.\n\nVasta syyskesällä sattui muuan tapahtuma. Se jäi Tanelin mieleen kuin\ntöyräs sen kesän tasangolta.\n\nKivitalon isäntä, puutöitäkin rakastava mies, oli ottanut urakalla\nkunnostaakseen lukkarin puustellin pitäjän kirkonkylässä. Erään kerran\npääsi Tanelikin sinne töihin: pyyhkimään tervaa puustellin seiniin ja\nnurkkiin. Niistä kun tehtiin lujat ja lahomattomat.\n\nSe matka oli Tanelin nuoresta mielestä ylen merkillinen, kaikki painui\nhänen tajuunsa kuin vahaan. Maantien ruskea hiekka, jolla rattaat\nkierivät aurinkoisena syyskuun päivänä, veräjien pielissä haukkuvat\nkoirat. Sitten kirkonkylä tiheänä, harmaana talorykelmänä ja sen\nkeskellä kirkko, korkeana ja valkoisena. Ensi kertaa Taneli näki sen\nja se vaikutti hänen nuoreen mieleensä, kuten sen kai on määräkin\nvaikuttaa: ihmeteltävältä ja pelottavalta, kuvatusmaiselta, tästä\nelämästä irroitetulta. Hänelle sanottiin, että se oli Herranhuone. Ja\nTaneli tajusi ilman selityksiä, että se Herra oli merkillinen mies\nja tarvitsi huonettaan joihinkin muihin epämääräisiin tarkoituksiin:\nei nukkumasijakseen, ruokahuoneekseen tahi jyväaitakseen. Oli\nkirkonkylässä myöskin kauppapuoti, jonka Taneli sai nähdä sisältäkin,\nkun isäntä pysäytti hevosen ja meni sieltä jotakin ostamaan, kai\nsuutupakkaa, jota hän alituisesti imeskeli poskessaan, niin että ruskea\nvesi valui hänen suupielistään. Isäntä ravisti hereille kauppiaan, joka\nnukkui tiskillään ja nousi silmiään hieroen ja hiljaa mutisten antamaan\nmitä pyydettiin.\n\nSitten he olivat valmiit ajamaan lukkarin puustellille. Kyllä Taneli\njo tiesi, mikä se lukkari oli: sellainen partamies, joka suu ammollaan\nveisaili ja lauleli eläville ja kuolleillekin. Taneli ei kyllä\ntajunnut, mitä se merkitsi ja mitä siitä siunaantui. Mutta kai hän\noli tarpeellinen, koska Kivitalon isäntä korjasi hänen talonsa hyvään\njos hyväänkin kuntoon. Tanelin työskentely lukkarin puustellilla ei\nmuodostunut pitkäaikaiseksi. Vielä samana päivänä hän kiipesi tikapuita\nkorkealle talon räystään alle tervaämpäri kourissaan, alkaakseen\nsivellä nahturilla nurkkaa. Tikapuut olivat huonosti pystytetyt, niiden\nalapäät alkoivat luistaa kovalla pihatanterella yläpäitten luisuessa\npitkin seinää. Taneli sai sangen nopean kyydin alas ja hänen nenänsä\nhankautui vasten seinän saumoja, niin että kaikki liha meni läjään\nrustoja myöten. Terva ämpäristä sinkoili sinne ja tänne. Poika oli\npuoleksi pyörtynyt ja nenästä tulviva veri sokaisi hänen silmänsä.\nHän tajusi vain, että isäntä kääriskeli pitkää rättiä hänen päänsä\nympärille, kiroillen, syleksien ja mälliä pyöritellen. Mutta veren\nvuoto ei lakannut. Sitä tuli yhä kuin pistetyn vasikan kurkusta.\n\nJa isäntä kiroili, syleksi ja nosteli housujaan.\n\n— Kaikenlaisia pojan pöllöjä tänne tulee kulettaneeksi. Kun rupeaa\nniistämään nokkaansa vasten rosoista seinää, puhdistamaan sitä puuta\nvasten kuin lintu... Ei se lakkaa vuotamasta. Nosta sinä, renki, poika,\nkärryille ja aja Syinmaalle tietäjään. Se kun kerran kiroaa, niin eipä\ntirahda verta ainoatakaan noppaa...\n\nNiin valjastettiin hevonen jälleen. Renki otti ohjakset ja Taneli\noli lavoilla pitkällään suuri verilätäkkö pään seutuvilla. Niin\najettiin pitkin maantietä ja käännyttiin koloisille ja hoitamattomille\nkärryteille, joita ajaa koluutettiin pitkät matkat ohi kotikylänkin\nSyinmaalle suureen, yksinäiseen taloon, jossa kuulu velho ja tietäjä\noli isäntänä. Sinne ihmiset juoksivat suunnattomien matkojenkin\ntakaa taudin tahi muun hädän tullen. Moni ei ottanut vielä turvaansa\npuhdaskauhtanaisiin ja paljaspäisiin lääkärimiehiin. Eikä niitä olisi\nollutkaan kuin kymmenen penikulman takana kaupungissa.\n\nSyinmaan tietäjän parantaviin kouriin oli nyt matkalla pieni Tanelikin,\npoukahdellen, vierähdellen laidasta laitaan verestä kastuneilla\nkärrynlavoilla, rengin lyödessä hevosta ohjasperillä syyskuun\npimenevässä illassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo puoliyö, kun he saapuivat perille ja hevonen pysähtyi tietäjän\ntalon aittojen eteen. Oli pimeys, tohisevainen tuuli ja hiljaa vihmova\nsade.\n\nSuuren velhon talo oli matala ja sammaltunut, kuten iän köyristämä. Se\nikäänkuin nöyrästi kunnioitti salomaan suurta yksitotisuutta, lävitse\nmetsien ja nevojen ja vetisten niittyjen soluttelevan samean puron\nalakuloisuutta, taivaan suunnattoman, leppeän silmän ja harmaitten\npilvien alla.\n\nTällainen oli talo, jonka roskan täyttämille portaille renki nyt\nastui poika kainalossaan kuin kissanpentu. Sairaan pää oli yhtenä\nmustanpuhuvana möhkäleenä, minkä sideriepu ja hyytyvä veri olivat\nmuodostaneet.\n\nRenki tempasi narahtavaa ovea, astui avaraan pirttiin ja laski pojan\npenkille. Pirtin perällä uunin reunustalla hehkui loppuun kituva päre.\nKuuma karsta pihahteli tipahdellessaan vesiastiaan. Ympäri avaraa\ntupaa kuului kuorsauksia, joku voihki, jonkun puujalkamiehen askelet\nkolisivat lattiapalkeilla, joku hupsu hoki älyttömiä lausejaksojaan. Ne\nolivat parannuksilla olevia sairaita, siukkoja, yöteloillaan.\n\nRenki töllisteli ja kuunteli hetken pimeydessä, ryki ja käveli sitten\nkolistellen keskemmä huonetta herättääkseen jonkun huomiota. Pian\nraottuikin perähuoneen ovi, ja joku kurkisti sieltä sinertävissä\nyöketineissään.\n\n— Tuliko sinne joku?\n\n— Tuli. Kivitalosta ollaan. Pojan nokka tuli vähän rouvisti niistetyksi\nsiellä puustellin korjauksessa. Verta on tullut kuin eläimen kurkusta,\nkärryn lavatkin hulveisilleen...\n\n— Onko sillä niin kiire, että tässä yösydännä...?\n\n— Kiire taitaa olla, ettei pääse ihan kuiviin. Vaikka ei tuossa taida\nolla enää verta monta noppaa. Siinä on poika penkillä. Minä lähden.\nParantakaa! Kyllä Kivitalon isäntä maksaa.\n\nRenki meni. Ovenraosta sinisissä yöketineissään kurkistellut mies\nlähestyi ovea väärin, ontuvin säärin. Hän oli matala mies, pää suuri\nja hieman kallellaan, suu vähän vinossa, naama likaisen näköisen\nparransängen peitossa. Hänen nimensä oli Hallelujaa Aatami ja toimensa\ntietäjän apulainen.\n\nHallelujaa-Aatami hamuili siis pimeydessä, löysi pojan kääryn penkin\nnokalta, mihin renki sen oli laskenut voimattomana, puolitiedottomana\nja turtana. Hän käsitteli ja tunnusteli pojan päätä ja mutisi\nlikaisesta parrastaan:\n\n— Poika raiska. Kyllä tämä on heti toimitettava isännän pakeille.\n\nHän otti pojan käsivarsilleen ja astui yli pirtin toiseen huoneeseen,\nkolautti kolmannen huoneen ovea pojan kantapäällä ja astui samassa\nsisään.\n\nSiellä istui talon isäntä, tietäjä, vanhahko mies keinutuolissa, piippu\nikenissä, yllä punarantuinen, villainen röijy ja jalassa tohvelit.\nPöydällä, epälukuisten pullojen seassa, paloi talikynttilä. Lieneekö\nisäntä nukkunut vaiko miettinyt siinä keinutuolissaan yösydännä. Hänen\npäänsä ja silmänsä eivät liikahtaneet. Hän olikin sokea mies. Savu\npöllähteli synkeänä pilvenä ison piipun kopasta huoneen mustuneeseen ja\nmatalaan lakeen.\n\n— No, mitä Aatami nyt yösydännä kolistelee?\n\n— Toivat tämän pojan. Se on Kivitalon kesämies poika ja on loukannut\nnokkansa, eivätkä ole saaneet veren vuotoa asettumaan.\n\n— Jaah, kitupiikki se Kivitalon isäntä. Ei siltä juuri palkkaa saa,\nvarsinkin kun on kysymys toisen lihasta. Mutta täytyyhän köyhää poika\nraukkaa armahtaa.\n\nLääkemiehet ryhtyvät työhön, tietäjä istuen liikkumattomana\nkeinutuolissaan, kysellen hiljaisella äänellä ja antaen määräykset.\nHallelujaa-Aatami hakee suuren kuparisen pesuvadin, joka on taottu\nruotsinvallan aikuisista plootuista, pesee ja lotostelee verisen ja\nhyytyneen siteen pois, puhdistaa pojan verisen naaman ja puristelee\nsitten ruhjoutunutta nenää entisiin muotoihinsa. Poika ähkää ja\nvalittaa, kirkaiseekin.\n\n— Vieläkö se vuotaa? kysyy tietäjä.\n\n— Meinaa siitä veri tiristä.\n\n— Pane ympärille lukinseittiä, lue asetussanat, voitele neljännen\npykälän voiteella, sido, anna sisälle hallinpullon lääkettä, joka\nvahvistaa ja palauttaa veriä, ja vie poika nukkumaan.\n\nHallelujaa-Aatami tekee kuten käsketään, häärii, ähkii, mumisee jotakin\nlikaisen-harmaaseen partaansa ja kantaa sitten sairaan pois. Etsii\njoitakin runsuja alle ja asettaa hänet nukkumaan pirtin takan viereen.\n\nMutta vanha tietäjä keinuskelee hetken, polttaa, piippunsa loppuun,\nnousee sitten sokean varovaisin askelin, nostaa oven valtavan rautaisen\nhaan paikoilleen, riisuuntuu, sammuttaa kynttilän etusormen ja peukalon\npihdillä ja kiipeää isoon, korkeaan sänkyyn, jonka neljä jalkapatsasta\nkohottavat nokkansa aivan liki tummaa lakea. Kunkin patsaan nokassa on\nkokoon puristetun nyrkin kuva, uhkaavan nyrkin hahmo, jotka puuseppä on\nkärsivällisesti ja taitavasti veistänyt koivupuun pahkurasta.\n\nSiinä sängyssä nukkuu tietäjä, ja koko hänen omituinen, synkeä talonsa\nja huonekuntansa lepää ympärillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyinmaan isäntä on ihmemies. Kukaan ei tiedä, mitä sukua ja syntyä hän\noikeastaan on, mistä hän on tullut ja missä elänyt, ennen kuin pääsi\ntämän talon isännäksi. Epäilemättä hän on paljon kulkenut ja paljon\nnähnyt. Sillä näkevä hän vielä oli siihen aikaan, kun Syinmaahan\nilmestyi, vöyräs ja iloinen mies. Talon haltijana oli lapseton leski,\nja kulkevainen mies vääntyi vähin vaivoin talon isännäksi. Luultavaa\non, että hän oli enemmän mielistynyt taloon ja tavaraan kuin siihen\nvanhaan vaimoihmiseen. Jopa tiedettiin, että hän odotteli emäntänsä\npäiviä päättyviksi päästäkseen ottamaan uudemman ja vereksen. Mutta\nmuori elikin kiusallisen kauan, ja isäntä vanheni hänen mukanaan\nvuosien mataessa. Viimein emäntä kyllä kuoli, mutta silloin isäntä ei\nenää välittänyt akan otosta, tahi ehkä hän ei enää saanut mieleistään.\nSillä hän oli jo vanha mies, pinnallaan vuosien leima. Hänen silmistään\noli jo aikoja sitten kadonnut näkö. Ne eivät erottaneet väriä eivätkä\nvaloa. Niiden edessä ujui ainainen pimeys.\n\nSiksipä kai olivatkin hänen sisäisten silmiensä edessä liikahtelevat\najatukset tulleet terävämmiksi ja värikkäämmiksi kuin niiden, jotka\nalituiseen näkivät luonnon himmeyden tahi kirkkauden. Sokean miehen\npääluuhun ahtautui paljon muistoja ja huomioita omasta entisestä\nelämästään, joka oli kukaties ylen monivaiheinen ja merkillinen,\nja tapauksista, joita oli sattunut muille ihmiseläjille ennen tai\nsattui nykyisinä aikoina. Sitäpaitsi oli hänellä luulon mukaan, jokin\nsalamyhkäinen aisti, tiedonantaja, jota ei ole jokaisella. Unessa nousi\nhänen aivoihinsa joku henki, joka asuipa sitten hänessä tai hänen\nulkopuolellaan, olipa sitten enkeli tai piru, kirkasti hänelle asioita\nja menettelytapoja, joita hän oli valveilla ajatellut. Jopa sittemmin\nsellaisiakin seikkoja, joista hän ei ennen ollut mitään tietänyt ja\njotka eivät vähääkään häneen koskeneet.\n\nNiinpä Syinmaan isäntä jo aikoja sitten, vielä näkevänä miehenä,\noli ryhtynyt käyttämään näitä lahjojaan. Hän paransi sairauksia ja\nselvitteli hämäriä asioita, kuten varkauksia ja muita. Ja pian kävi\nhänestä kuihke, että kaikki hänelle onnistui. Hän oli suuri tietäjä\nja velho, ties missä opin käynyt. Ehkä Tuli-Lapin poppamiesten luona.\nHänen maineensa kasvoi. Sairaita ja avunhakijoita tuli yhä kauempaa,\naina valtakunnan rajan takaa. Ja tietäjä ansaitsi rahaa. Rikkailta hän\nperi runsaan maksun, köyhiltä täytyi tyytyä ottamaan vähemmän. Olisiko\nhän ollut tietäjä, ellei olisi tietänyt tämän maailman pitämyksiä:\nettei täällä pitkälle käydä jakamalla jotakin ilman rahaa ja hintaa.\nMikä ilmaiseksi ja vaivatta saadaan, se on arvotonta.\n\nSellainen oli Syinmaan tietäjä, joka ainaisesti rehevänä ja\nleveäharteisena kiikkasi tuolissaan, iloisempana ja äänekkäämpänä kuin\nkukaan toinen metsäisten kylien asukkaista. Vaikkakin aivonsa vatvoivat\nsyviä ja hämäriä asioita, oli mielensä hilpeä, ajatuksensa ja sanansa\nrepäiseviä ja naurunsa äänekästä. Hän nauratteli vielä naisiakin,\npiikojaan, vanhana ja sokeana miehenä, ja kuului puheitten mukaan\nelävän heidän kanssaan syntisessä yhteydessä. Mitäpä siis emännästä\nväliä, kun talossa oli hyviä piikaihmisiä.\n\nSellainen on Syinmaan sokea vanhus, elävä, syntinen mies. Mutta\npieniäpä nämä synnit lienevät sellaiselle, joka on pirun kanssa tehnyt\nkontrahdin sielustaan, kuten tietäjälle ja velholle kuuluu.\n\nSokea tietäjä on kumma mies. Moni on hänen harmaassa talossaan ruhtonut\npoikki kainalosauvansa ja sytyttänyt niillä tulen isännän pystyraasuun,\nsokeat ovat saaneet näön ja kuurot kuulon, rupi, syyhelmä ja paiseet\novat karisseet pois ja iho hohtanut terveenä kuin kukkien terälehdet.\nVarkaat ja rosvot hän saa ilmi, löytää kätketyt tavarat, vapauttaa\nelukat metsän peitosta, ja voi sanoa kysyjälle, kuinka hän onnensa\nkäsittää, miten mielihalunsa ja -hauteensa tulee tyydytetyksi.\n\nKylien asukkaita vaeltaa hänen luoksensa suurten matkojen takaa,\nkun salavihaiset maan ja taivaan mahdit iskevät heihin taudin tahi\ntoimittavat muun onnettomuuden, ja tieto käy, että kaikki tulevat\nautetuiksi, saavat ainakin apua ja lievitystä. Ihmeet ovat epälukuiset.\n\nMistä oli hänellä tämä voima? Metsäisten kylien asukkaat uskoivat, että\nsiltä ylen vanhalta mieheltä, pirulta. Mutta kamppailut tämän maailman\nkanssa olivat heille opettaneet, ettei auta rantustella tulipa apu\nmistä tuli. He eivät liioin halunneet olla pirun kanssa tekemisissä,\nmutta tietäjäpä siinä olikin välimiehenä ja sai synnin päällensä.\nHeidän salainen mielihauteensa oli pettää piru ja vetää vielä taivaan\nJumalaakin huulesta.\n\nSyinmaan talo on kumma talo. Sen hämärät, likaiset huoneet ovat aina\ntäynnänsä siukkoja: ontuvia, paisumilla vaivattuja, vähänäköisiä ja\nkuuroja, hermotautisia, halvatuita ja hulluja. Näitä parantuneita\ntai parantuvia rampoja ja vähämielisiä on myöskin talon töissä.\nIsäntä, sokea tietäjä, hoitaa talonsa, tietää ja johtaa sen työt,\nparantaa ja ennustaa ja loitsii, keinuu tuolissaan, puhelee syviä ja\nhämäriä asioita, tahi ylen iloisia, nauraa jättimäistä nauruaan, että\nnoki karisee hänen mustan kamarinsa katosta ja lukinseitit nurkissa\nvapisevat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Taneli seuraavana aamuna heräsi, sai silmänsä auki ja hänen\npääkopassaan havahtui taju, säpsähti hän, meni aivan jäykäksi\nhämmästyksestä ja pelästyksestä.\n\nMitä oli tapahtunut? Missä hän oli?\n\nAvaran pirtin perällä, pitkän pöydän ääressä syötiin. Ympäri pöytää\nistui miehiä ja naisia. Perunat höyrysivät, kuiva leipä rutisi kourissa\nja hampaissa, kalan ruodot ja päät singahtelivat yli olkapäitten\nlattialle. Joku puhua mölensi äänekkäästi kuuma potaatti suussa. Koko\naterioimisessa oli valtava tohina ja vauhti.\n\nMyöskin pitkin pirtin seinustoita kiertelevällä penkillä oli\nruokailijoita. Joku oli kiinnitetty kaulasta ja ranteista vahvalla\nköydellä rautaiseen aspiin seinässä. Hän puri, punoi päätään ja\nmurahteli koiran tavoin, kun toinen mies työnsi hänen suuhunsa leipää,\nperunoita, kalaa ja piimää kiireisessä sekamelskassa.\n\nSeinällä löi miehen mittainen kaappikello yhdeksän. Painot hurahtivat\nkolahtaen penkkiin.\n\nMuisti välähti äkkiä Tanelin tajussa. Hän muisti eilisen päivän\nvaiheet, nopean hurahduksen tikapuitten ylimmältä puolalta, rääkkäävän\nmatkan poukkakärryjen lavoilla, jotakin sekavaa pesuista, siteistä ja\npistävän tuoksuvaisista pullolääkkeistä. Hän oli Syinmaan talossa,\ntietäjässä, parannuttamassa loukkaantunutta nenäänsä. Ja tuossa\ntalonväki ja monet siukat olivat eineellä.\n\nHän koitteli sidettä kasvoillaan. Nenässä tuntui jomottava kipu. Taneli\nvääntäytyi istualleen ja samassa se ontuva mies, Hallelujaa-Aatami,\ntuli toisen huoneen ovesta.\n\n— Johan nuori mieskin on herännyt, sanoo hän äänellä, joka tuntuu\nmerkillisesti onnahtelevan kuten hänen jalkansakin. — Mitenkäs on sen\nkärsän laita? Mikä sen oikein litisti sillä lailla?\n\nTaneli selittää, kuinka nenänsä voi ja kuinka se on siihen kuntoon\njoutunut. Ja kaiken aikaa hän miettii, mikä mies tämä ontuvajalkainen\nja ontuvaääninen harmaapartainen olento oikein on, onkohan hän itse\ntietäjä? Tanelin muistot koko eilisestä illasta ja yöstä ovat kuin\nsekavaa unta.\n\n— Mennäänpäs isännän puheille, niin se tutkii, tarvitseeko nokkasi\nuusia voiteita...\n\nTaneli nousee ja Hallelujaa-Aatami ohjaa häntä sen toisen huoneen\nlävitse, joka näkyy olevan keittiö, isännän kamarin ovelle. Aatami avaa\noven ja työntää pojan sisään.\n\n— Tässä on se yöllinen nokkavaivainen; saatte tunnustella, joko se\njoutaa kävelemään kotipuoleensa.\n\nAatami painaa oven kiinni ja niin Taneli huomaa seisovansa yksin\ntietäjän edessä, joka valkein ja ilmeettömin naamoin keinuu tuolissaan\nsauhutellen piippuaan. Hänen vieressään on laaja pöytä täynnänsä\nmonenkokoisia pulloja. Nurkassa on vielä isompia pulloja, joiden\nmustat kyljet kiiltelevät sieltä nippuihin sidottujen kasvien ja\nyrttien seasta. Peräseinällä on suuri vihreäksi maalattu ja vahvasti\nraudoitettu arkku, ja sänky kohottaa neljä punaiseksi väritettyä\nkäsivarttaan liki lakea. Jyhmeät nyrkit uhkaavat sieltä ikäänkuin\nvalmiina putoamaan. Koko huone on merkillisesti savuuttunut ja musta.\nNurkissa riippuu harmaita lukin seittejä.\n\nTietäjä on pitkän tovin vaiti. Savu suitsuttelee vain hänen\nletkuvarsipiipustaan. Sitten hän yhtäkkiä kysyy:\n\n— Kenenkä poika sinä olet?\n\nTaneli selittelee aralla äänellä ja tietäjä kyselee muutakin, pojan\nikää, oloja, ja kuinka onnettomuus oli sattunut.\n\n— Tule lähemmäs, sanoo hän sitten, tule, tule vain. Elä pelkää.\n\nTaneli tulee ja tietäjä tunnustelee sidettä hänen nenällään.\n\n— Onpa se siksikin siltä Aatamilta sattunut. Hyvä nokka siitä tulee,\npulska nenä. Vielä joudut varomaan puolenkymmenen vuoden päästä,\netteivät tytöt syö sitä pois, lokista...\n\nJa tietäjän nauru jyrähtää yhtäkkiä mustassa kamarissa niin, että poika\nsäpsähtää ja pelästyy. Nauru lakkaa vähitellen ja lientyy vähäiseksi\nhymyn väreeksi hänen suupieliinsä. Sitten tietäjän sormet kopeloivat\npojan pääkalloa, tunnustelevat sen muotoja ja nystyröitä. Hänen\nkasvoihinsa tulee mietteliäs, ikään kuin kaukana oleva ilme. Savu\nnousee vain harmaina, tiheinä tupsahduksina piipun pesästä.\n\n— Sinä lienet ymmärtäväinen poika, sanoo hän viimein ikäänkuin\nkysymykseksi. Mutta eihän Taneli osaa siihen virkkaa mitään.\n\n— Senhän sinä olet Hota-Leenan poika, jatkaa tietäjä sitten. — Ja isä\non kuollut.\n\n— Liekö tuo kuollut vai ei.\n\n— Aivan oikein. Kuulinhan siitä: kävellyt maailmalle.\n\nJa rykösen vaiti oltuaan puhelee tietäjä taasen:\n\n— Mitä sinä tykkäät renkeydestäsi Kivitalossa? Etkö muuttaisi rengiksi\ntähän Syinmaahan? Eli melkein niinkuin minulle pojaksi, ottopojaksi.\nMinä kun olen ollut niin huono mies, etten ole saanut itse tehdyksi\npoikaa. Opettaisin sinulle sellaista, mikä on tarpeellista tässä\nmaailmassa. Ja jos sinusta mies näyttäisi tulevan, niin tässä olisi\nvalmis talo ja valmis virka, kunhan minusta aika jättää. No, mitäs\ntuumii nuori mies?\n\nTaneli seisoo neuvottomana, vähän pelästyneenä ja tarkastelee tietäjän\nkasvoja, jotka ovat nyt totiset ja valjut, suupielissä vain vähäinen\nhymy.\n\n— Mitä?\n\n— En minä tiedä. Mitä äiti sanonee...\n\n— Joo, sepä se. Vormynterin alainenhan sinä vielä olet.\n\nTietäjä tupakoipi taasen tovin ja sanoo sitten kuin itselleen:\n\n— Mitäpä ne akat sanovat, varsinkin tyhmät naiset. Mutta puhutaan\nasiasta vielä. Ensiksi on saatava miehen naamataulu kuntoon. Otahan\nsieltä pöydän nurkalta se pitkä pullo ja puinen pikari.\n\nTietäjä tunnustelee tarkoin annetun pullon, avaa korkin, kaataa siitä\nainetta pikariin ja käskee pojan ryypätä sen. Se maistuu ilkeältä ja\nkatkeralta, ja Taneli kakistelee ja vääntelee suutaan.\n\n— Niin, niin, sanoo tietäjä, — ei se makeaa ole, mutta se panee\nveret kasvamaan maahan valuneen tilalle. Panehan nämä velkeet taasen\npaikoilleen.\n\nNyt avautuu ovi ja Hallelujaa-Aatami tulee sisälle jonkun vieraan\nharmaatakkisen miehen kanssa.\n\n— Aatami, sanoo tietäjä, — kyllä tämän pojan on viivyttävä vielä\njoitakin päiviä. Käske akkaväen tuoda sille tilavaatteet siihen\npirttikamariin ja huolehdi, että antavat sille lujaa ruokaa ja\nvahvasti, että poika saisi näkönsä jälleen.\n\nTietäjä ja harmaatakkinen mies jäävät kahden ja Hallelujaa-Aatami menee\nliikkasten järjestämään Taneli Hotakan oloja tietäjän tahdon mukaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaneli on oleskellut jo useita päiviä Syinmaan talossa ja hänen\nnenässään ei tunnu enää mitään kipuja. Liha juurtuu ja juuttuu\npaikoilleen. Hän syö emäntäpiian eteen kantamia ruokia, nukkuu\nvuoteellaan ja maleksii ympäri talossa, joka on hänestä kummallinen\nja outo. Vielä merkillisempi kuin Ison Mahalan talo. Hänen aikansa\nkuluu hyvin ja hän miettii, että kyllä kai täällä renkipoikana on, jos\nolot ovat vain tällaiset. Mutta se taitaisi olla toista se renki- jopa\nottopoikanakin olo kuin tällaisena paranevana siukkana. Kuka tietää\nmitä sattuisi, kun isäntä pitäisi häntä apulaisenaan, opettaisi ovelaa\ntaitoaan... Se kaikki pelottaa ja oudosti viehättää.\n\nHän kuulee piikojen keskenään ihmettelevän, että miksi ukko pitää\ntäällä tuota terveen näköistä poikaa ja miksi sitä pitää niin passata.\nMutta Taneli ei virka heille mitään. Ähkäisee vain ja ryystää tuopista\npiimää.\n\nMutta Hallelujaa-Aatami näyttää jo tietävän, miksi poikaa on talon\ntavoista poiketen passattava ja hoidettava. Ehkäpä hän jo ounastelee ja\npelkää virkansa menetystä. Tuo alussa melkein ystävällinen mies alkaa\nkohdella Tanelia tylysti ja ilkeästikin. Hän sanoo piioillekin, ettei\ntuota ipanaa tarvitse nyt juuri niin syöttää kuin pastoria. Ja pimeänä\nja sateisena iltana kun he ovat kahden pirttikamarissa, kertoo hän\npojalle kaameita asioita: kuinka he ovat tietäjän kanssa kahden menneet\nsyysyönä hautuumaalle, ja hän on kaivellut siellä lapiolla esiin\nkuolleitten sääriluita ja pistänyt ne pussiin. Tietäjä tarvitsee niitä\nmoniin asioihin, keittelee niistä voiteita. Sitä on pyyhkäisty sinunkin\nnokkaasi, ihmisluun ydintä... Mutta siellä öisellä hautuumaalla on\nheille esiintynyt kummitus: hyppiä luuhkaissut harmaassa kaavussaan\ntasakäpälässä ylitse ristien. Mutta Syinmaan ukko on lukenut\nasetussanat ja outo eläjä on kadonnut. Sitten he ovat menneet kirkkoon\nyösydännä, taivaan sataessa ja tuulien puhaltaessa. Kirkonovet ovat\ntietenkin olleet lukossa, mutta onhan velhoilla omat avaimensa. Ukko on\nsanonut hänelle, että tee niin kuin minäkin, sanonut asiaan kuuluvat\nsanat ja hypännyt tasakäpälässä vasten ovea. Ovi on auennut räsähtäen\nja paukahtanut lukkoon heti ukon selän takana. Mutta Hallelujaa-Aatami\non tehnyt kylmäverisesti saman tempun ja ollut kirkossa, missä tietäjä\non jo ollut neuvotteluissa kirkon väen kanssa, jota oli ollut paljon ja\nmonennäköistä. Kun ukko on saanut asiansa toimeen, on lähdetty, tultu\nsamoilla äkkituumaisilla tempuilla ovien lävitse ja irroitettu korskuva\nhevonen kirkkomaan aidasta...\n\nNiin kertoilee Hallelujaa-Aatami pojalle, naama ilkeässä hymyssä, kun\nhe ovat laskeutuneet vuoteilleen pimeässä pirttikamarissa. Pirtin\npuolelta kuuluu vielä siukkojen äännähdyksiä, köysissä oleva hullu\nkarjahtelee säännöllisin väliajoin. Taneli on päivällä nähnyt, että hän\nsamalla lyöpi päätänsä seinään, että veri tippuu hänen leuastaan. Hän\nkuulee, kuinka Hallelujaa-Aatami naurahtelee ilkeästi kertomustensa\nlomaan ja pelko valtaa hänet. Hän vetää lammasnahkat korviinsa, ettei\nnoita juttuja kuulisi, mutta raottaa niitä samassa kuullakseen. Viimein\nAatami vaikenee ja kauan valvottuaan, mielikuvitus täynnänsä kaameita\nhahmotteluja nukkuu Tanelikin.\n\nAamulla Hallelujaa-Aatami raottaa sidettä Tanelin nenältä ja sanoo,\nettei se ikipäivänä parane. Siinä on ruumiin mato. Se on siihen\nistunut, kun se voide oli keitetty liian vereksien ruumiitten luista.\nNyt poika mätänee kuin raato, elävänä ja seisoalleen.\n\nTaneli melkein uskoo häntä, vaikka tietääkin hänen puhuvan ilkeydestä.\nMutta Hallelujaa-Aatami ei varmaankaan olisi puhunut puheitaan, jos\nolisi tietänyt, että poika hänen poistuttuaan menee ukon puheille.\nTietäjä keinuu tuolissaan piippu ikenissään kuten ennenkin ja kysyy:\n\n— Kuka se on?\n\nTaneli selittää asiansa ja tietäjä sanoo:\n\n— Ilman se on puhunut piruuttaan, ilkeyksissään. Tulehan tänne. Ei\nmitään matoa eikä käärmettä. Nenähän on melkein terve. Side joutaa jo\npois.\n\nUkko irroittaa sen ja heittää lattialle, hamuilee sitten pöydältä\npuisen tölkin, kastaa siellä peukalonsa ja pyyhkäisee inhoittavalta\nhaisevaa rasvaa pojan nenään. Tanelia puistattaa, sillä hän muistaa\nHalleluja-Aatamin puheet ruumiidenluu-voiteista.\n\nSamassa Aatami raottaa ovea ja ukko äyhkäisee hänelle, että mitä sinä,\nAatami, olet pelättänyt poikaa puheillasi. Anna pojan olla, eläkä mene\nsitä kopeloimaan tästä lähtien, eläkä pahoja puhumaan.\n\nAatami vaikenee synkeänä. Eikä hän tästä lähtien puhu Tanelille\nsanaakaan. Hänen naamassaan on vain ilkeä ilme.\n\nNiin kuluu Tanelilta jälleen päiviä siinä vanhassa ja harmaassa\ntalossa, kussa ikäkulut ihmiset, rujot ja rammat, leuhkat ja\nvähämieliset tohisevat, syövät talon leipää ja ovat tekevinään töitä,\nkun Hallelujaa-Aatami aina vähän väliä käypi heidät hätistämässä\npirtin penkeiltä pihalle. Kaikenlaisten tautien vaivaamia venyy\navaran pirttihuoneen loukoissa. Tosin sairaita ja hädänalaisia käy\nvain käymäseltään. Kerran Taneli näkee siellä rikkaan vallasnaisenkin\nhienossa puvussaan, kirkkaat ketjut povellaan. Hän viipyy tovin\ntietäjän kamarissa ja nousee sitten ihmeellisiin ajopeleihinsä, jotka\nkatoavat koleiselle kärrytielle. Kuskin naamassa on ylpeät viikset,\ntakissa koreat napit ja kourassa pitkä piiska. Usein tuodaan hulluja,\njotka välistä saattavat koko talon entistäkin rauhattomammaksi.\n\nKerran oli joku hupsu saanut kouraansa puukon, katkaissut köytensä\nja karjui ja heilui pirtissä veitsineen. Eikä ollut miestä, joka\nolisi uskaltanut ottaa hullulta puukon pois. Sokea tietäjä oli\ntullut pirttiin, ja kysynyt missä asennossa mies oli ja miten oli\npuukko. Sitten hän oli yht'äkkiä karjaissut ja karannut kiinni hullun\nranteisiin. Puukko oli pudonnut ja mies kaatunut lattialle. Hän oli\nkarjunut ja ponnistellut, mutta apumiehet olivat köyttäneet hänen\njäsenensä ja ukko avannut lääkepullon kaataakseen sitä hullun suuhun.\nMies oli purrut leukaluunsa julmasti yhteen, että ratina oli kuulunut.\nMutta tietäjä oli painanut vahvalla peukalollaan hänen alaleukaansa.\nSuu oli ammahtanut levälleen ja solisten oli pullon sisältö kaatunut\nmiehen avoimeen kitaan. Raukeana ja velttona hän oli sitten maannut\nnuorat jäsenissä pirtin peräpenkillä.\n\nVanhasta, melkein kokoon lyyhistyneestä saunasta suitsahtelee harmaa\nsavu joka-ainoa ilta. Siellä velho loitsien kylvettää siukkojaan.\n\nJonakin pimeänä iltana Taneli uskaltaa hiipiä tämän saunan peräseinän\ntaa. Hän hytisee jännityksestä. Mitä siellä tapahtuukaan? On hyvä\netukäteen tietää, jos hänestä lopulta tulee tietäjän apulainen, jopa\npikku tietäjäkin. Aluksi hän kuulee vain epämääräistä liikuntaa,\nmutinaa ja ähkinää. Sitten kuuluu tietäjän ääni selvästi:\n\n— Hae nyt, Aatami, tänne se romuluinen leuhka. Se pitäisi saada\nsäikähtämään, että veret palautuisivat asemilleen.\n\nOvi käypi, tanterella kuuluvat Hallelujaa-Aatamin ontuvat askeleet.\nHetken kuluttua hän palaa ohjaillen suurta leuhkaa miestä, joka on\nkuitenkin aivan hyväntuulinen hullu: naurelee ja laulaa laulunpätkän\nhuomauttaen: näin se virrentekijä sanoo. He katoavat saunan tummuuteen.\nAluksi kuuluu vain kohaus kiukaan kiviltä ja vastojen pehmeä hössytys.\nTaneli hiipii seinäluukulle ja pilkistää sisään rakosesta. Pitkä päre\npalaa ja sen valossa näkyvät nuo kolme alastonta miestä, tietäjä ja\nleuhka ylhäällä lavoilla ja tietäjän apulainen lattialla. Tietäjä\naloittaa jonkun pitkän ja matalaäänisen puheen, loitsun, joka saa\nleuhkan vetäytymään taapäin. Sitten kuuluu ukon ääni:\n\n— Annahan, Aatami, se vitsavälikappale lavan alta.\n\nAatami ojentaa pitkän, sujuvan vitsan tietäjälle, joka pujottelee sitä\nja jatkaa loitsimistaan. Äkkiä hän lyödä räpsäyttää vitsalla seinään.\nSe antaa ilkeän naukaisevan äänen ja sisälle pilkistelevä poika\nsäpsähtää ja on juosta karkuun. Mutta leuhka vain naurahtaa:\n\n— Ei niin, isäntä. Ääni ei pelota, voimaa olla pitää.\n\nTietäjä jatkaa vain loitsimistaan, ojentaen sitten vitsan apulaiselleen\nja sanoo:\n\n— Annahan se rautavälikappale lavon alta.\n\nAatami ojentaa viikatteen. Tietäjä pyörittelee sitä tovin ja mumisee\nloitsuaan. Sitten hän karjaisee.\n\n— Varo ettei kaulasi katkea!\n\nJa Taneli näkee, kuinka viikatteen rauta painuu leuhkan kaulalle ja\nleikata hurauttaa. Mies lysähtää älähtäen polvilleen. Myöskin luukun\ntakana pilkistelevä Taneli kirkaisee säikähdyksestä ja ryntää karkuun,\nylitse kuraisen kartanomaan. Hän hiipii yötilalleen nahkasten alle\nja miettii kauan tätä tapausta: oliko tietäjällä oikeus tehdä mitä\nhyvänsä? Vaikkapa sivaltaa ihmiseltä pää irti viikatteella...\n\nMutta kun Taneli seuraavana aamuna meni pirttiin, näki hän sen\nromulaisen leuhkan miehen istuvan penkillä. Eikä sen kaulassa näyttänyt\nolevan vikaa millään puolella. Silloin juolahti Tanelin mieleen, että\nehkä tietäjä iski ja leikkasikin viikatteen hamaralla. Teki sellaisen\npetoksen ja pahasti säikäytti miehen ja hänetkin, salaisen katselijan.\nTaneli pani merkille, ettei leuhka mies enää nauranut itsekseen, eikä\nlaulellut värssyjään. Ehkä hänen verensä olivat säikkyneet asemilleen,\nkuten ukko oli sanonut.\n\nTaneli alkoi jälleen kierrellä ympäri harmaassa talossa, jossa aina\nnäki jotakin outoa, toimetonna, nenään pyyhkäistynä tummaa rasvaa.\nHän tunsi aikansa kuluvan hyvin ja iloitsi, ettei häntä lähetetty\ntahi haettu Kivitaloon takaisin. Siellä oli vain työpäivien harmaa,\nyksitoikkoinen jono. Täällä aina tapahtui jotakin, näki uusia,\nkaukaisia ihmisiä.\n\nHän oleili pihalla ja näki tietäjän tulevan pirtin ovesta keppi\nkourassaan ja kulkevan yli pihan kohti aitan ovea. Taneli painautui\nhisahtamatta tallin seinustalle. Mutta tietäjä pysähtyi hänen\nkohdalleen, ikäänkuin nuuski ilmaa ja sanoi:\n\n— Onko se poika, Hota-Taneli?\n\n— On, vastasi tämä ja oli pelkomielellä. — Mitähän se nyt? Ehkä se\nniistä illallisista katseluista ja kuunteluista? Onhan se tietäjä.\nSen ei sanota näkevän, ja kuitenkin se sai hänet selville seinän\nvierustalta...\n\n— No, sinä alkanet jo olla terve. Mutta eivätpä ne näytä kiirehtivän\nsinua sinne Kivitaloonkaan. Yhtä kai sinulle lienee olla täälläkin.\nJa ajan päälle huomaat sen paljon edullisemmaksi. Saisit tässä ryhtyä\nminun hanslankarikseni. En minä ainakaan aluksi runno miehen luita,\nenkä vaivaa ajukoppaa. Ottaisit nyt puukon ja pienen pussin ja hakisit\nmetsästä kuusen pihkaa. Minä tarvitsen sitä. No, miten on: jäätkö\ntaloon vai kävelet?\n\n— Jään, sanoi Taneli. Keittiöstä hän löysi tarvittavat esineet ja\nkäveli sitten yli pellon kohti kuusikkohakaa, miettien, että nämä\ntämän talon työt ovat sellaisia marjailutöitä, kuten Kivitalon isäntä\nsanoisi. Kyllähän näitä tekee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun Taneli palasi retkeltään ja pienoinen pussi pullollaan\nkuusipuun pihkaa pyrki tietäjän kamariin, niin hän seisahtui äkisti\nja hämmästyneenä oven taakse. Sieltä kuului hänen äitinsä ääni,\nHota-Leenan ääni. Taneli oli samalla kertaa sekä hyvillään että\npahoillaan. Sillä hän aavisteli, että äitinsä ei antaisi hänen jäädä\ntänne, vaan veisi mukanaan. Tämä näet lienee äidin silmissä outo ja\nkummallinen paikka, ehkä syntinen talo.\n\nHän kuulee äitinsä ja tietäjän keskustelevan kiivaasti, tietäjän harvat\nsanat ja Hota-Leenan tiheän säkätyksen. Sanoista vain ei saa täyttä\nselkoa. Hallelujaa-Aatami yrittää kamariin, mutta kuultuaan äänet palaa\ntakaisin, vilkaisten ohimennen Taneliin harmaasta partanaamastaan.\nHänen silmänsä välähtävät, kuten jokin metalliesine, vahingoniloisesti:\nähäs, lähtöpä tulee, mutta Hallelujaa-Aatami jää.\n\nTaneli seisoo siinä pienoinen pihkapussi olkapäällään ja on lentää\nselälleen, kun äitinsä äkisti avaa kamarin oven. Samassa hän tekee\npojalleen monia tiukkoja kysymyksiä.\n\n— Miten sen nenän kävi? Kuka sinut tänne toimitti? Mitä rasvaa siihen\non sivelty? Mitä sinä olet täällä tehnyt? Mitä pussissa on? Mitä\nsaastaista kuottaa sinä olet ollut keräämässä?\n\nTaneli ei ehdi vastata vielä sanaakaan, mutta keinutuolistaan noussut\ntietäjä virkkaa avoimesta ovesta:\n\n— Pihkaa siinä lienee. Ei sen väkevämpää eikä syntisempää ainetta...\n\nHota-Leena heittää romauttaa pihkapussin tietäjän kamariin.\n\n— Siinä on pussit. Eläkä sinä, poika, kuuntele eläkä usko, mihin sinua\nlieneekin täällä houkuteltu. Tässä talossa ei kuvan ihminen ole...\n\n— Eikä tarvitse olla, sanoi tietäjä. Minä en ole talooni ketään\nkutsunut enkä kutsu. Täältä pääsee. Mutta kyllä se poikakin aikanaan\nhuomaa, että silloin hänet estettiin käsittämästä onneansa.\n\n— Vai onneansa. Ja estettiin saamasta sielulleen iankaikkinen vahinko.\nTulehan poika!\n\nHän vetää poikaansa käsipuolesta kohti ovea.\n\n— Ja muista sanoa, puhuu tietäjä jälkeen, Kivitalon isännälle, että\nse käypi maksamassa pojan täällä olot. Eli jos ei maksa, niin perästä\nkuuluu.\n\n— Jaa, raha, raha, huutavat maailman lapset.\n\nJa pian Hota-Leena mennä hynttyyttää jo pihamaalla, sitten solalla ja\nkärrytiellä, vetäen poikaansa käsipuolesta. Kiireesti hän kulkee ja\nhameen helmat iskevät pieksusaappaitten varsiin.\n\n— Kun se kivitalolainen tuonne sinut hommasi, eikä sitten huoltanut\npois. Minä kuulin aivan vasta...\n\nJa tiukasti hän alkaa kysellä pojan oloja ja tekoja tietäjän talossa.\nMutta poika vastailee yksisanaisesti, vastahakoisesti astellen äitinsä\nrinnalla. Sillä hänen tajussaan on tunne, että jotakin on iäksi jäänyt\nja mennyt ja edessä ovat entiset arkiset päivät.\n\n— Eläkä sinä pane mieleesi mitä tuolla olet kuullut ja nähnyt. Sillä\nsiinä talossa menevät autuuden asiat hunningolle. Siksi se sinua sinne\nhoukutteli, että saisi tehdä sielustasi pirun kanssa kontrahdin...\n\nHe tulivat kotipurolle, ja siinä äiti käski pojan pestä nenästään sen\ntummanpuhuvan rasvan. Mutta ei hän uskonut vielä asiaa siihen. Hän\nlämmitti saunan, käski pojan peseytyä ja poltteli hänen vaatteensakin\ntulisessa löylyssä. Myöskin hän hyreksi virttä avarassa tuvassa.\nHämärän tullen poika näki hänen kiertelevän tuvan ja navetan nurkissa\nraudankappale kourassaan, huulet hölpötellen. Lehmiensä ääressäkin hän\nvielä suoritti joitakin outoja menoja, voimallisia sanoja mutisten.\n\nSellainen ihminen oli Hota-Leena. Hän osasi ottaa turvan väkevääkin\nvelhoa vastaan virsikirjasta ja äitivainajansa vanhoista taioista.\n\nSeuraavana aamuna äiti vei poikansa Kivitaloon jatkamaan palvelustaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä lähtien alkoivat Taneli Hotakan renkeysvuodet pitkinä ja\nkatkeilemattomina. Kekrin aikana hänen äitinsä teki uuden vuoden\nkestävän kontrahdin Kivitalon isännän kanssa.\n\nKeskenkasvuinen poika sai kokea monta kovaa talvisessa tuimassa säässä\nja huonoissa ketineissä. Silloin noustiin vielä sangen aikaisin\nkiljuvaan pakkaseen ja aamuyöhän, valjastettiin ja lähdettiin.\nKivitalossa oli puolenkymmentä hevosta. Ne kulkivat kuin pieni\nkaravaani nevojen aavoja aamuyön kuutamossa. Reen jalakset ja vitsaiset\nsavirikot kitisivät ja tähdet välkkyivät. Taneli köpötti reessään eli\nkuhveksi jälessä, ja pakkanen iski varpaisiin ja räkä jäätyi poskelle.\nJoskus tuimimmassa säässä oli keskenkasvuinen pojankäärö perille\ntultua melkein tiedoton, mihinkään sujumaton möhkäle. Silloin toiset\nrengit, aikuiset miehet, armahtivat ja rakensivat hongista nuotion,\ntervaisista, punalihaisista lapinhongista. Paahtavan tulen ääressä\npoika sai sitten lämmitellä ja kuunnella, kuinka pakkanen ja miesten\nkirveet kilvan mäiskyivät hongikossa. Kun kuormat olivat valmiit ja\npalattiin, viritettiin joskus nuotio pojan kuormankin päälle. Siinäpä\ntarkenit.\n\nMutta iltaisin tehtiin puhdetöitä, ährättiin savuavien ja karstaisten\npäreiden ääressä. Pirtin avaralla lattialla miehet rakensivat\nrekipelejä ja astioita. Alaikäinen Taneli sai usein toimia tervaksisen\ntuohuksen kanssa tulen näyttäjänä. Se oli ikävää työtä ja usein tuli\nuni ja nuokkuminen jo käsityön tekijä äyhki vihaisena: — Niistä!\nValaise tänne!\n\nMustat päreen karret tippuivat lattialle ja musertuivat ratisten\njauhoksi jalkain alla. Harmaa, kirpeä savu nousi mustaan lakeen. Joskus\npöllähti jonkun miehen päähän kertoa juttuja, ja silloin voi savuinen\npirtti jyrähtää naurusta. Päreiden liekit häilyivät ja käsityön\ntekijäin puuta leikkaavat aseet lepäävät hetken. Ulkona räsähtelivät\npakkasen kiivaat nyrkit.\n\nPian Taneli huomasi, että Kivitalokin oli kumma talo. Joskaan ei\nsellainen kuin Syinmaa, niin kuitenkin lähes kuten Iso Mahala. Monta\nomituista, oudosti mieltä huvittavaa saattoi sattua tässäkin talossa.\n\nSiinä oli vanha eläkkeellä oleva ukko, jota nimitettiin vaariksi. Tämä\nkoki olla uskon töhröksessä ja puheli mielellään uskonasioista ja\nraamatuista. Renkinä olivat Harri-veljekset ja eräs Leviämaa, josta\nisäntä sanoi, että hän oli konna ja koiranleuka, mutta samalla hyvä\ntyömies. Joten sai armon monista synneistään.\n\nOli ilta ja syötiin. Purtiin kalaa ja leipää ja ryypättiin sinukkaa,\nja eläkevaari puhui raamatun ihmisistä ja tapauksista. Leviämaa syödä\nhokelsi kiireesti ja heitti sekaan lauseen:\n\n— Ja ne Sepeteuksen pojat, ne olivat sitten niin kun näitä\nHarri-veljeksiä.\n\nHarri-veljekset kävivät punaisiksi vihasta, sillä alinomaa oli Leviämaa\nheitä ärsyttämässä. Kun sitten mentiin hevosia illastamaan, syntyi\naivan tuima käsirysy, kunnes isäntä joutui erottamaan. Renkien tappelu\nei kuitenkaan koskaan ollut vereen asti menevää: käytiin vain toisen\nhousunkauluriin tahi läimästiin kämmenellä naamaan. Korkeintaan heilui\napekeppi.\n\nLeviämaa osasi omaksi huvikseen ärsytellä Harri-veljeksiä monin tavoin.\nToisella heistä oli jo akka, joka asui saunanperässä olevassa kamarissa.\n\nOli jo kevät, ja rengit hakkasivat halkoja rantteella. Leviämaa oli\ntaasen saanut mieleensä aatteen, hokien sille akottuneelle Harrille\nalituiseen, kymmenet kerrat ja väsymättä:\n\n— Jo sinulla on ruma akka!\n\nTätä lausetta hän kertasi ikäänkuin säestykseksi kirveen iskuille\nvisaisiin koivupuihin. Viimein Harri lähti liikkeelle, haki tallista\nmarhaminnan ja meni pieksämään akkaansa. Varmaankin akalla oli\nmiettimistä, että mistä tämä kuri tuli.\n\nMyöskin Taneli mietti tätä tapausta paljon: epäilemättä oli\nHarri-rengillä luja usko siihen, että kurista on kaikelle lihalle apu,\nkoska luuli akkansakin sillä kaunistavansa...\n\nMutta myöskin siitä uskonasioista puhelevasta eläkevaarista saattoi\nolla huvia, kun hän joskus hairahtui ryyppyhommiin. Hänellä oli\nomituinen pieni rakennus kartanon laidassa, verstas, jossa hän teki\npuutöitä. Häneltä oli akka kuollut jo vuosia sitten ja eli hänessä\nvielä harine ottaa uusi. Ryypyksissä ollessaan hän oli sen antanut\ntiedoksi ja naapurikylissä puhelivat hänen puhemiehensä sopiville\nnaisihmisille emännän paikasta.\n\nEräänä kesäisenä päivänä joku tällainen morsiamen tarjokas saapui\npuhemiehineen katsomaan taloa, sulhasta ja tämän olosuhteita. Päivä\noli helteinen ja ukko pienessä humalassa höyläili saavin kimpiä pelkkä\npiikkoinen paita yllä. Niin tulivat sitten puhemies ja emännän ehdokas.\nNaisihminen vähän oudosteli ja ujosteli ukon asua.\n\n— Tpry, tpry, kutsui juovusten käsissä paitasillaan heiluva ukko\nmorsiantaan, kuten vasikkaa. Mutta morsian suuttui ja lähti heti\ntakaisin ja sen erän perästä ei niitä enää käynytkään. Toisinaan,\nryypättyään, ukko itse sai halun lähteä riijuumatkoille ja hekotteli\nvaljastaa hevosen. Kerran renki Leviämaa antoi hänelle suuren,\nsarvekkaan jäärän hevoseksi. Ukko olikin niin sekaisin, että se meni\ntäydestä ja pelehti jäärän kanssa valjastaakseen sen ihmisten iloksi\npihamaalla puolen sunnuntaista päivää. Piiska kädessä hän heilui ja\nkirosikin, ja valkoinen parta kuin hampputukko vipatti leuan päässä\nhauskasti. Viimein suuttunut jäärä töytäsi hänet sarvillaan kumoon ja\nukko kannettiin nukkumaan.\n\nSeuraavana päivänä hän oli jälleen selvä, luja ukko ja puheli\nruokapöydässä raamatullisia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTanelilta kuluikin puolen vuosikymmentä siinä Kivitalon tanhuvilla, ja\nhänen runkonsa kasvoi miehen mittaiseksi ja jäsenensä vahvistuivat.\nHän oli jo silloin täysi mies, kaikkiin rengin töihin pystyvä, monien\nrenkaan muotoisten työpäivien sitkistämä. Ne päivät voivat joskus\ntuntua ikäviltä ja liian lukuisilta. Saattoi joskus tulla mieleen,\nettä ehkä olisi ollut toisenlaista, helpompaa, olla siellä tietäjän\ntalossa renkinä, kenties ottopoikanakin. Aikoipa hän erään kerran vielä\nkäydä Syinmaan ukon puheilla, mutta aikomukseksi se jäi. Ehkäpä ei\ntietäjä olisi häntä enää tarvinnutkaan. Ja mitä olisi siihen sanonut\näiti, joka sieltä Hotakasta käsin piti yhä silmällä hänen elämäänsä ja\nolosuhteitaan.\n\nVanhin veli oli jo akottunut mies, eli ja isännöi kotitalossa.\nNuoremmalle, Tanelille, ei olisi siellä enää koskaan sijaa. Hänen oli\notettava turvansa maailman leipiin.\n\nKivitalon leivän ääressä oli häneltä nyt mennyt puolenkymmentä vuotta.\nJa Kivitalossa istuttiin leivän ääreen otsa hiessä. Huvituksia ja\nilonpitoa ei siellä suvaittu, paitsi mitä konu renkimies Leviämaa\nsai sitä aikaan niinä vuosina, jotka hän talossa palveli, ja mitä\nraamatullinen eläkemies sitä ryypyksissään ollessaan totuudessa\nharrasti. Joskus Taneli saattoi jo karata yötansseihin, joita pidettiin\nsuruttomissa taloissa. Siellä oli hauska istua nurkassa ja kuunnella,\nkuinka pelimanni Näpin viulu soi. Tahi hän puhalsi pilliä naama\nmustanpuhuvana pinnistyksestä. Rengit ja piiat tanssasivat totisesti\nja hartaasti, hiki päässä. He tekivät sitä kuin työtä, joskus aina\naamutunneille saakka, jolloin palkkapiian piti olla valmis kyyristymään\nnaudan kupeeseen ja rengin tarttumaan vetojuhdan ohjaksiin. Ihmislihan\npiti olla silloin lujan, jos mielit olla nuori ja huvitusta halaavainen.\n\nVälistä miehet näissä tanssipaikoissa nauttivat viinoja ja olivat\nsilloin kärkkäät rakentamaan riitaa. Tapeltiin, lyödä rojautettiin\ntoisiaan housun kaulurista lattiaan. Kerran keskenkasvuinen Taneli\nsai kivuta tanssipaikassa uunille, kun väkijuomilta liikutetut miehet\nryhtyivät tyhjentämään tupaa, ja vahvavoimaiset pistelivät heikompiaan\npenkin alle.\n\nMonasti ei Taneli vielä tanssipaikassa käynyt, sillä sinne piti mennä\nsalavihkaa ja karkaamalla. Kivitalon isäntä kun siitä mukisi. Tosin hän\nsanoi siitä muuten vähät välittävänsä, mutta kun palvelijat hyppäävät\nyöt, niin ne nuokkuvat päivät. Äiti taasen otti sen sielun ja autuuden\nasian kannalta ja puhella säkätti siitä pojalleen paljon ja kiivaasti,\nmilloin kuuli tämän ilopaikoissa käyneen. Kuten hän kutsui näitä\ntanssitilaisuuksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta näihin aikoihin kylän asukkaat alkoivat kokoontua myöskin muissa\nmielinouteissa: ei etsimään hetken iloja viinatilkoista ja tanssin\njytinästä. Tarkoitus oli olla nyt totisena ja murhemielellä, että\nilonhetket varautuisivat tuleviin aikoihin, sinne tuntemattomiin,\noutoihin seutuihin kuoleman mustan virran taakse. Innolla alettiin nyt\nahertaa hengellisiä, tehdä työtä autuuden asian eteen. Ei tyydyttänyt\nenää papin kuuleminen, kirkossa käynti ja ehtoollisryypyn ottaminen.\nJopa jotkut katsoivat kirkkopapin virkaherraksi, joka teki vain\nleipätöitä. Voimallinen ja ylenpalttinen uskonnollisuuden henki oli\npuhaltautunut liikkeelle. Kansa heräsi, havaitsi makaavansa synnin\nlätäkössä, sai ahdistuksen ja hädän sielunsa takia, jonka olivat\nkuulleet asustavan ihmisen lihojen ja luiden seassa. Se oli kallis\nkapine. Se ansaitsi tulla taidolla hoidetuksi, että se kerran pääsisi\nyljän hääpöytään siellä tulevaisessa maassa.\n\nSaarnamiehiä ilmaantui kylään, vanhahtavia, pyhiä miehiä, joiden\npäälaki hohteli paljaana ja leuassa kasvoivat pitkät partajouhet. He\njulistivat sanaa mustissa, pirteissä ja sanat sattuivat. Vaimoihmiset\ntulivat ensin synnintuntoon ja tekivät parannusta ja sitten vakaat\nmiehetkin, isännät ja talonmiehet, jopa joku torppari ja renkimieskin.\nHe ottivat uskon ristin kantaakseen.\n\nKivitalonkin haltijaväki teki parannuksen, samoin vanhempi\nHarri-veljeksistä. Isäntä ei enää kironnut kuin joskus kiireen tullen\ntiukkapaikoissa. Joka tapauksessa hän koki hillitä itseään, jopa\nmällinesteen valumistakin leuan sängelle. Mutta vähäisiltä näyttivät\nainakin aluksi uskon aikaansaamat ulkonaiset muutokset. Köyhältä\nkiskaistiin sama tiukka penninki perunakapasta ja piimäkannusta,\näkäisesti tiuskittiin palvelusväelle ja pahajuonista kakaraa\npieksettiin entistä enemmän. Se tapahtuikin Jumalan mielinouteeksi.\n\nMutta totisena istui kivitalolainen seuroissa emäntänsä rinnalla,\ntotisena ja huuli tönössä. Olivatpa seurat joskus hänen omassa\npirtissäänkin, vaikka hänen sääliksi lienee käynytkin, että piti\nsilloin ruokkia saarnamiehiä. Ne olivatkin syöläitä piikojen mielestä.\nIhmeen paljon he ahtoivat sisäänsä sianlihaa pyhää henkeä täynnä\noleviksi miehiksi. Nykyjään kivitalolainen saattoi usein muistuttaa\npalvelusväkeäänkin siitä, että nämä niin surutta elivät tätä maailmaa.\nMutta eipä hän kutsunut heitä kuitenkaan herätystä kuulemaan edes\nsilloin, kun hartauskokous oli omassa talossaan. Siitä olisi\ntyöaika lyhentynyt. Itse isäntä istui saamassa sielulleen ravintoa\nseuratuvassa, mutta palvelijat saivat tehdä töitä kuten ennenkin.\n\nOlipa kerran taasen kiertävä saarnamies saapunut kylään, ja Kivitalossa\npidettiin sitten seuroja. Oli talvinen ilta. Taneli ja Leviämaa\nolivat juuri tuoneet halkokuormat ja purkivat niitä pirtin päähän\npinoon. Sellainen oli tapa siihen aikaan. Halkoliitereitä ei ollut,\nja pirtin seinän vierestähän puut olivat nopeasti saatavissa. Toinen\nHarri-veljeksistä istui pirtissä saarnaa kuulemassa. Mutta Leviämaa\nsanoi, että maalliseksi vahingokseen hän siellä hengellisiä herkkuja\nnautti. Menetetty työaika vähensi hänen palkkaansa.\n\nLeviämaalla oli aina koiruus mielessä. Niinpä hän nytkin sanoi\nTanelille:\n\n— Pistetäänhän puut rapsakasti pinoon, että saarnamieskin huomaa,\nkuinka huonoa heidän olisi herraa kiittää, jos eivät syntiset lämmöstä\nhuolehtisi.\n\nNiin he iskivät halkojen päitä ankarasti seinään, että koko rakennus\ntärähteli, saadenkin aikaan sen mitä Leviämaa oli tarkoittanut.\nSanankuulijain ja piammiten sananselittäjänkin ajatukset johti jyrisevä\ntyönteon ääni maallisiin. Saarnamies sanoikin pian:\n\n— Jos isäntä käskisi ne työmiehet sieltä kuulemaan, sillä sana ei\ntaitaisi tehdä niille pahaa. Heidän työnteossaan on ylimielinen\nöykkärin ääni...\n\nNiinpä isäntä tuli portaille ja sanoi, että tulkaapa miehet kuulemaan\nsananselittäjää. Puretaan ne kuormat sitten aamulla.\n\nRengit tekivät kuten käskettiin, astuivat pirttiin ja etsivät sijansa\npenkin nokalta. Pirtti oli täynnä sanankuulijoita. Likellä pöytää\nuskovaisia, parannuksen tehneitä, mutta ovensuun puolessa suruttomia,\nnuoria piian tuikkuja ja pojan jääriä, jotka eivät vielä kyllikseen\nole ehtineet päästä maailman makuun. He etsivät vielä lihan iloja ja\nelämän koreutta. Unisena ja yksitoikkoisena vieri pöydän takana istuvan\nsaarnamiehen ääni ylitse hämärän pirtin. Hän puhui synninsitkaasta\nihmisluonnosta ja Jumalan pojan kalliista haavoista, ja vakaasti ja\nhurskaasti kuuntelivat vöyräiden talojen haltijaväet, kuuntelivat tahi\nnuokkuivat penkeissään.\n\nMutta äkkiä saarnamies hiiltyy hengessään, tuohtuu, kiskoo innostusta.\nHänen sanoihinsa tulee ikään kuin sateen kiivautta ja rakeitten\nraskautta:\n\n— Meidän tähtemme nostettiin Jumalan poika puuhun, meidän takiamme\niskettiin raaspiikit hänen jäseniinsä, ruosteiset naulat raskaalla\nvasaralla...\n\nJopa uilahtaa joku vaimoihminen itkuun, katkeran-haikeaan ja\nulvahtelevaan, ja pian yhtyy siihen toisia ääniä. Heidän sisässään\nlienee hätää ja tuskaa synnissä nuhraantuneitten sielujen puolesta.\nMutta kevytmielisesti kurkistelevat nuoret ovensuussa, ja joku vakaa\nisäntämieskin havahtuu penkillään: Mitä tapahtuukaan, kenen sielua hätä\nja itku kirkastaa...\n\nHetken täyttää pirtin itkijöiden ulina ja nyyhke, jonka seasta vain\nvaivoin voi kuulla saarnamiehen korotetun äänen. Mutta eihän ihminen\nvoi enempäänsä itkeä, eikä nauraakaan. Kaikesta on lakattava aikanaan:\ntanssi lopetettava, kun ei enää kuulu pillin ääntä. Saarnamiehen\ninnostus laskee, puhe tyyntyy uniseen tasaisuuteensa ja itkukin jo\nvaimenee.\n\nIlta kului, virsi veisattiin, rukous luettiin ja väki hälveni. Joku\noli ehkä saanut sieluunsa rauhan, lohtua ja lievitystä. Kivitalon\nhuonekunta nukkui raskasta unta.\n\nMutta jo kello kolme oli isäntämies hereillä. Kelteisillään hän käveli,\npäre hampaissa, ja töytäsi renkejä olkapäähän:\n\n— On purettava ne halkokuormat, että joutuu aikanaan uusia hakemaan.\n\nVähäiset olivat päälle näkyvät uskon vaikutukset tässä isännässä.\nLeviämaa katsoikin kohtuulliseksi puhua takapuolella hänestä, että usko\nei ollut vaikuttanut Kivitalon isännässä enempää kuin paljas vesi. Ei\nse mies muka tuntenut Jumalaa enempää kuin nupo sonni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöskin Tanelin äiti, Hota-Leena, oli tehnyt parannuksen ja oleskeli\nusein Kivitalossa uskonsisariensa ja veljiensä parissa ja puheli\nsilloin alituiseen pojalleenkin parannuksen teon tarpeellisuudesta.\nMutta Taneli oli penseä ja välinpitämätön. Hän ei ymmärtänyt hölynpölyä\nkoko hommasta.\n\nSitten Leviämaa puheli hänelle seuraavaan suuntaan:\n\n— Rupeahan, poika, vain uskoon, ja minä rupean myös. Ehkä siitä olisi\njotakin apua ja lievennystä tähän nykyiseen elämäänkin, ehkä tipahtaisi\nsen turvin jokin liika ruuan muru, jokin kuppi kahvia siunatuilta\nuskonveljiltä. Ehkä tämänkään talon töissä heränneellä miehellä ei\nolisi niin tulipalokiirettä kuin syntisellä.\n\nHän alkoikin puhua talonväelle ja muillekin jumalisia ja pian tuli\ntiedoksi, että hän ja Taneli olivat uskoon kallistumassa. Tämä tieto\ntuottikin heille jonkin ylimääräisen kahvitilkan. Mutta oikeaan\nparannuksen tekoon, vanhurskasten kaulaan nousemiseen, he eivät\nryhtyneet. Yleensä lienevätkin kaikki hienokseen epäilleet Leviämaan\nkääntymyksen oireiden vilpittömyyttä. Vapaasti he saivat nyt kuitenkin\nistua pirtissä silloin kun Kivitalossa oli seurat, jopa he joskus\npääsivät niihin kylän toisiinkin taloihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta uskossa oleva Harri-renki oli näihin aikoihin saanut aatteen\nryhtyä saarnamieheksi. Hän oli nähnyt näiden vanhurskasten miesten\ntienaavan ruokansa ja rasvaisen ruoan köykäisellä istumatyöllä ja\nolevan muutenkin ihmisiltä nähtyjä ja kunnioitettuja miehiä. Häneen\noli mennyt kunnianhimon piru tulla sananselittäjäksi, pyhäksi ja\nJumalalle otolliseksi mieheksi. Hän olikin siihen jo hyvällä alulla,\nollen hyvä-ääninen, paras veisaaja kylässä. Puuttui vain, että olisi\naloittanut puheet. Hän olikin jo ilmituonut aikeensa, ja varsinkin\nLeviämaa kannatti ja yllytti häntä kaikin tavoin.\n\nSitten eräänä sunnuntaina alkoivat kylän uskovaiset kokoontua\nKivitaloon. Harri-renki oli nyt pitävä ensimmäisen sananselityksensä.\nSaarnamies saataisiin omaan kylään.\n\nKaikki alkoikin hyvin. Harri asettui pöydän taakse raamattu edessään.\nVeisattiin virsi, joka huilahteli hänen kurkustaan komeasti kuten\nennenkin. Sitten hän luki saarnansa tekstin selvästi ja kangertelematta\nja nosti silmänsä aloittaakseen puheensa. Mutta nyt olikin ikään kuin\ntulppa pistettynä hänen kurkkuunsa. Ei ollut sanaa suuhun tulevaa.\nHän ruopi päätään, ojenteli kaulaansa, karautti kurkkuaan, ja tuskan\nhiki kohosi hänen ohimoilleen ja vyörähteli kasvojen parran sängelle.\nViimein pusertuivat hänen ahdistuneesta sydämestään sanat:\n\n— Voi, perkele, kun tuli ruvetuksikin...\n\nSanankuulijat valtasi mykistävä hämmästys. Kuului jokin salainen naurun\ntirskahdus. Leviämaa oli ryöminyt uunin leveään solaan ja nauroi\nsiellä, että hartiat hytisivät.\n\nSitten kuului isännän ääni:\n\n— Harri, tulepa pois sieltä pöydän takaa! Että mies rupeaakin\nkuvattelemaan...\n\nSeuraväki hajaantui.\n\nSe oli Harrin ensimmäinen ja viimeinen saarnayritys. Sen johdosta\nhän joutui vielä riitaan isännän kanssa, menettipä uskonsakin ja\nvajosi entiseen synnillisyyteensä äkäpäissään. Seuraavana kekrinä hän\nmuuttikin akkoineen Kivitalosta Isoon Mahalaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Taneli ja Leviämaa palvelivat yhä Kivitalossa ja kävivät\nseuroissakin, koska Leviämaa katsoi siitä koituvan jotakin etua.\nHän selitti Tanelille, että voivathan he olla uskosilla, kuten nuo\ntoisetkin: istua seurapirtissä hurskain naamoin, olla uskosilla\naikansa, kuten lapset talosilla, ja elää välillä kuten luonto myöten\nantaa. Niinpä se näkyy tapa olevan. Harvoilla se usko riittää\nseurapirttiä pitemmälle.\n\nHe olivat silloinkin matkalla seuroihin Alapellon taloon sunnuntaisena\niltapäivänä. Nuori Taneli mietti toverinsa puhetta.\n\n— Ero siinä sittenkin on, sanoi hän sitten. — He istuvat seuroissa\ntotuudessa ja me sen sijaan leikillämme. Ja Jumalahan ei taida sitä\nleikkiä tuntea. Siitä tulee meille raskas synti vanhana miehenä\nvedettäväksi.\n\n— Saattaapa niinkin olla. He tekevät kaiken sydämensä\nyksinkertaisuudessa ja me viisauksissamme. Taitaisipa siis olla\nparasta, että heittäisimme jumalisuuden pois. Tulot siitä ovatkin\nolleet vähäisemmät kuin luulin. Saahan sen tyhjän pyytämättäkin.\n\nTaneli myönsi sen. Kun he tulivat Alapellon kujan suuhun, kuulivat he\npillipelin iloisen mutkikkaan juoksun.\n\n— Mitä tämä on? ällistyi Leviämaa. — Mutta aivan oikein! Alapellon\nja Yläpellon isännät eivät vedä oikein yhtä köyttä: kun toisella on\nuskovaisille seurat, on toinen laittanut suruttomille ilot.\n\nNiin olikin. Yläpellon ja Alapellon talot seisoivat vastakkain saman\nkujan päässä välillään vain kartanomaa. Isännät olivat riidassa\nkeskenään. Niinpä oli nyt Yläpellon tuvassa soittoa ja tanssia, mutta\npihan toisella puolella veisattiin ja aherrettiin autuuden asian eteen.\n\n— Nyt, sanoi Leviämaa, tässä on tienhaara: tuo tie on lavia ja tuo\ntoinen kaitainen. Mutta kuten me tuolla mietiskelimme, keräämme me vain\nsyntiä päällemme jos viisauksissamme kuljemme sillä näkökaitaisella\npolulla. Minä menen siis sille väljälle pistämään polokaksi.\n\nHän suuntasikin kulkunsa Yläpellon portaita kohti ja Taneli alkoi\nseurata häntä. Mutta samassa hän näki Hota-Leenan, äitinsä, Alapellon\nportailla. Eikä äiti ollut ääneti:\n\n— Poika, tulehan tänne! Kyllä siellä synnin teillä kerkiät juosta, kun\nsinne mieli vetää, vielä vanhempanakin...\n\nTaneli astua marri vastahakoisesti seuratupaan. Sillä äitiään hän\nkatsoi tulevan totella. Ja eihän hänestä vielä oikein tanssijaksikaan\nollut, alaikäisestä. Yhtäpä siis istua täälläkin, missä virsiä\nveisattiin, istua hieman unisena ja alakuloisena. Pihamaan ylitse\navomista ovista kantautui tännekin soiton ja tanssin ääni.\n\nIlta kului ja molemmissa taloissa aherrettiin omaa hommaansa. Joku\ntyttö tuli kuitenkin tanssituvasta ylitse pihamaan seurapirttiin. Hän\nitkeskeli hiljaa. Eräs uskovainen kysyi häneltä, miksi hän itki. Tyttö\nsanoi nyyhteensä lomassa:\n\n— Niin, kun eivät tanssittaneet...\n\nSe oli oudon vilpitön tunnustus ja jonkun uskovaisenkin suu meni\npilkalliseen irveen. Mutta toiset hymähtivät hyväntahtoisesti ja\npuhelivat hänelle sopivia lohdutuspuheita. Niinpä tyttö tuntui pääsevän\nniine tunnustuksineen uskonlahkon helmaan.\n\nToinenkin, Tanelille merkittävämpi tapaus sattui tänä iltana. Äkkiä\njoku töytäisi häntä kylkeen ja suhahti: isäsi...\n\nTaneli näki ovella seisovan kookkaan, leveäharteisen, punakkakasvoisen\nmiehen, jonka ruskeat viikset pörhöttivät komeina. Hän vinkkasi juuri\nkoukistetulla etusormellaan Hota-Leenalle, kutsuen tätä ovelle. Mutta\ntämä oli mennyt punakaksi ja hämmentyneen näköiseksi, eikä ollut\nnäkevinään. Ovella seisovan miehen kärsivällisyys näytti loppuvan. Hän\nviittasi kiivaasti, entistä käskevämmin ja karjaisi samalla komeasti\nkajahtavalla äänellä yhden ainoan sanan:\n\n— Pois!\n\nNyt Hota-Leena nousikin ja käveli ovelle ikäänkuin vastahakoisesti. He\nmenivät portaille ja näkyivät sitten kävelevän rinnakkain tielle.\n\nTaneli istui penkillään seura-ajan loppuun ja mietiskeli tätä tapausta:\nyhtäkkiä oli ovella seisonut hänen isänsä, jota hän ei ollut ennen\nkoskaan nähnyt.\n\nPaluumatkalla Kivitalon emäntä sanoi Tanelille:\n\n— Sinähän et ole ennen tainnut isääsi nähdäkään? No, miltä hän näytti?\n\n— Pösäkkä mies.\n\n— Niin, mutta taitaapa olla syntinenkin mies.\n\nEmännän arvelu saattoi olla oikeakin. Ainakaan ei Hota-Leenan mies\nsopinut elämään talossaan kuin jonkin päivän. Hän oli riitaantunut\nHotakassa isännöivän poikansa kanssa ja lähtenyt jälleen. Taneli ei\nehtinyt häntä nähdä muuta kuin sen yhden kerran Alapellon pirtin ovella.\n\nHota-Leena oli jälleen elävän leski.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä syksynä oli Tanelin ikä jo lipunut niin pitkälle toista kymmentä,\nettä hän oli kelvollinen rippikouluun. Rippikouluviikko sattui nyt\npyhäinmiesten aikaan, palkollisten vapaaviikoksi. Äitimuori varusti\ntuohikontin täyteen leipää ja pisti sinne voirasian, ja lihanokareen.\nTakkinsa avaraan taskuun Taneli sovitti tarvittavat kirjat, virsikirjan\nja testamentin ja pitkäsivuisen katkismuksen. Äiti puheli hänelle\nvielä neuvonantopuheita: kuinka tulee käyttäytyä kiltisti, oppia\nkirjansa, eikä ottaa esimerkkiä niiltä ihmisenaluista, jotka näyttävät\nmaailmallisilta. Eikä ollut esikuvaksi liioin siitä kirkkoherrastakaan,\njoka oli pahasti synteihin jammertunut ihminen, suoraan sanoen räähkä\nmies. Muuksikin ihmiseksi, jopa sitten papiksi. Että Jumalakin suvaitsi\nsellaista seutukunnan paimenena...\n\nMutta Taneli tuskin kuuntelikaan näitä puheita. Hän heitti kontin\nviilekkeistä olalleen ja lähti astumaan. Iloisesti hän käveli, sillä\ntämä alkava rippikoulu ja ripille pääsy oli ikäänkuin päästötutkinto\nelämään. Ihminen tuli aikuiseksi, seisoi omilla kantapäillään ja\nkäänsi oman nokkansa vasten maailman tuulia. Ja maailman tuulet\nkävivät iloisina. Ripille pääsy oli vapaus, vapaus kaikkiin elämän\nmielenkiintoisuuksiin. Kuten lauluntekijäkin lauloi tanssipelin\nrailakkain sävelin:\n\n    Rippi oli saatu\n    ja yö oli maattu\n    tuon hummaripojan vieressä...\n\nTiellä Taneli tapasi kaksi kotikylänsä poikaa, samoin kontit\nhartioinaan ja samoin matkanmäärin. Sitten he astelivat kolmisin\neteenpäin kohti kirkonkylää puhellen keskenään ripille pääsyn\nmerkityksestä ja kirkkoherrastaan. Kaskut tämän pappismiehen elämästä\neivät olleet oikein soveliaita rippikoululapsille.\n\nTalvi oli kouristanut jo rautaiset sormensa syksyn tumman märkyyteen.\nMaa oli kohveessa, rapakot hohtavat jäähileissä. Sunnuntaisen\niltapäivän taivas kajasteli valjun selkeänä yöpakkasta ennustellen.\nTalitiainen lauleli koivupuun paljailla oksilla tiukoin äänin.\n\nPojat ikuistivat senkin värssyn, minkä joku oli runoillut tänään linnun\nsuuhun:\n\n    Rippi tii, tii,\n    mitä pappi\n    vaatii, tii...\n\nTämä heidän pappinsa ja paimenensa, mitäpä hän vaatinee. He kertoivat\nhänestä uuden jutun ja iloitsivat että heille oli sattunut sellainen\nopettaja: helppoa oli läpäistä koulu.\n\nHe saapuivat kirkonkylän laitaan. Kirkon maalailtu huippu hohteli\nkorkeana iltataivasta vasten. Taneli ei ollutkaan käynyt kirkonkylällä\nmuuta kuin sen yhden ainoan kerran, silloin kun hänen nenärustonsa\noli iskeentynyt kasaan vasten lukkarin puustellin seinää. Mutta se\nnenä oli parantunut kukaties entistä ehommaksi Syinmaan tietäjän ja\nHallelujaa-Aatamin hoivissa.\n\nOuto oli siis Tanelille kirkonkylä. Mutta hän katseli nyt jo kaikkea\narkisin silmin, järkimiehen silmin. Ei missään enää ilmennyt sitä\noutouden ja merkillisyyden hohdetta, joka kaikesta tulvahteli hänen\naisteihinsa ja tajuunsa silloin, vuosia sitten.\n\nMutta kas, siinäpä astui heitä vastaan Tanelista kummallisesti tutun\nnäköinen ja kuitenkin outo olento. Hän oli nuorimies, jopa herraspojan\nnäköinen, lyhyessä mustassa paltossaan ja patiineissaan. Hänen iso\npäänsä ja kuunpyöreä naamansa laajalierisen hatun alla muistuttivat\nTanelista jotakin aivan tuttua. Patiinijalkainen nuorimies katseli myös\ntulijoita tutkivasti. Sitte hän astui askelen Tanelia kohti ja sanoi:\n\n— No, terve!\n\nSamassa välähti Tanelinkin tajussa tuntemisen ilo: Närhi-Iikka, hänen\nlyhyen lapsuutensa paras toveri, jonka hän oli viime vuosina jo\nmelkein unohtanut. Tämä olikin joutunut pois kotikylästään jo Tanelin\nensimmäisinä renkeysvuosina. Hänen vanhempansa olivat kaatuneet\nyht'äkkiä melkein samaan hautaan, ja Iikan, heidän ainoan lapsensa,\noli kutsunut luokseen joku kaupungissa asuva setämies. Tämä setämies\noli jonkin sattuman kautta joutunut maakylästään opinteille ja oli nyt\nkaupungissa jossakin herran virassa. Hän oli ottanut hoitaakseen ja\nkasvattaakseen orvoksi jääneen veljensä pojan.\n\nNyt tämä Närhi-Iikka seisoi siinä kätellen Tanelia ja toisiakin poikia.\nJollakin tavoin vieraalta ja hienostuneelta hän tuntui patioissaan ja\npäällystakissaan. Hän kertoi tulleensa rippikouluun, hänkin, kysellen\nsitten Tanelilta missä tämä oli kortteeria. Kuultuaan, ettei vielä\nmissään, hän tahtoi Tanelia toverikseen. Hänen kortteeripaikkansa oli\ntuolla toisella puolella kirkkoa, pieni, harmaa talo.\n\nTaneli erosikin tulotovereistaan lähtien Närhi-Iikan mukana, joka\njutteli iloisesti ja puheliaasti. Kyseli kaikenlaisia synnyinkylästään\nja kertoi sitten itsestäänkin, kaupungista, jossa hän oli istunut monet\nvuodet koulunpenkillä. Mutta tämän viimeisen kesän hän oli ollut jo\nmaanmittarin apulaisena, kulkenut laajasti maakunnassa ja pystytellyt\nviittaseipäitä. Ensi talvena hän jo piirusteleisi ja värittäisi\nkarttoja.\n\nMitenkä hän oli tullut lähteneeksi tänne rippikoulun käyntiin, sai\nTaneli viimein tiedustetuksi.\n\nNärhi-likan kuumaisen naaman ylitse näytti ikäänkuin pilvi kulkevan.\n\n— Onhan se kirjakin vielä täällä. Ei ole setämieheltä tullut sitä\nmuutetuksi. Ja onhan mukava vähän nähdä näitä tekopitäjänsä maita.\nSetäukko oli kyllä tänne tuloa lujasti vastaan. Sanoipa, että jos en\nnoudata hänen mieltään, niin ei tipu enää avustusta. Tippukoonpa jos\ntahansa, kyllä minä jo pääni pärjään.\n\nHetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi:\n\n— Ja siltikin minä tänne tulin, kun täällä on semmoinen rostoi pappi.\nTäällä ei tarvinne pahasti tutkia niitä uskonkirjoja, joita minä en\nsuvaitse...\n\nNyt he saapuivat siihen pieneen, harmaaseen taloon, josta Närhi-Iikka\ntiedusteli Tanelillekin kortteerin. Sitten he puhelivat illan läpeensä.\nTaneli pani merkille, ettei Närhi-Iikka nytkään nauranut koskaan,\nenempää kuin pienenä poikasenakaan. Harvoin hänen suupielensä meni edes\nhymyn viistoon. Mutta vaikka hän tässä suhteessa olikin entisensä,\ntuntui hän Tanelista silti joltakin toiselta vieraalta Iikalta, eikä\nhänen entiseltä ystävältään.\n\nMerkillisen tietävältä, aikuiselta mieheltäkin hän vaikutti. Taneli\nmuisti kuitenkin ennen kuin nukkui, ettei se ole koskaan miehen töitä\ntehnyt. Istunut vain setänsä ruokkimana ja ruokkoamana koulun penkillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinpä sen rippikouluviikon päivät alkoivat kulua, harmaat ja lyhkäiset\nmarraskuun päivät. He istuivat pappilan pirtissä pitkillä penkeillä ja\nsaivat olla, enimmäkseen omissa oloissaan. Jo alkuelämästään maailman\nviisautta oppineet kokivat keksiä siellä ilon aihetta. Pappi kävi\njakamassa opetustaan vain harvoin ja silloinkin lyhyen hetken. Tämä oli\nhänen tavanmukainen kysymyksensä:\n\n— Mitkä ovat armon välikappaleet?\n\nMuuta hän ei kysynyt. Meni ryypiskelemään. Sillä sitä tämä pappi,\nkeski-ikäinen poikamies, etupäässä harrasti, jospa sitten lisäksi\nmuutakin humoristista elämää. Hän kuului tähän pitäjään tullessaan\nolleen hyvälahjainen pappi, erinomainen saarnamies. Ja hyvin\nse saarnasi vielä nykyäänkin, kun niikseen tuli. Täällä korven\nyksinäisyydessä hän oli ruvennut ryypiskelemään ja sitä lyytä mennyt\nyhä suurempiin hullutuksiin. Kansan keskuudessa kerrottiin hänestä\nmonet hullunkuriset ja hävittömät jutut, todet ja myöskin tekaistut.\n\nIhmeellisen hyvin häneltä nyt kuitenkin sujui koulun pito. Melkein\narvokkaan näköisenä hän tuli ja teki kysymyksensä armonvälikappaleista.\nKerran hänellä kuitenkin oli liikaa höyryä päässään. Silloin hän\nkonttaili penkkien välissä ja örisi:\n\n— Jos minulla olisi häntä takapuolessa, niin olisin kuin vasikka...\n\nSiten saattoi tämä pappi ja sielunpaimen esiintyä, ja\nrippikoululaisilta kului aika hupaisesti.\n\nMutta siiloin, kun vanha ja harmaapartainen lukkari piti\nveisuutuntinsa, ei ollut turhia naurelemista. Täytyi istua vakaana\npenkissään ja vyörytellä totinen veisuun ääni henkitorvestaan.\n\nNiin kuluivat ne päivät. Taneli sanoi hyvästi Närhi-Iikalle, joka meni\nkai sinne jonnekin, kaupunkiin. Mutta Tanelin oli käveltävä Kivitaloon\nrenkimiehen töihin tyhjentynyt kontti, jossa voirasia kumisi,\nhartioillaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului sitten talvi, kuten jo moni entinenkin ja kuten vielä useampi\njälkeenpäin, juhdan ajossa, ruokkoamisessa ja ruokkimisessa. Niin\nmenivät talven lumiset, huurteiset ajat.\n\nJa tuli kevät ja lumi hupeni ja vesi solisi, ja sulava ja lämpenevä\nmaanpovi uhkui kasvun voimaa.\n\nSilloin oli Tanelin jälleen täytettävä konttinsa kuivalla muonalla ja\nkuljettava kirkonkylään jatkamaan tutkinnoita, joilla päästiin pyhän\nseurakunnan yhteyteen, saatiin akan ottoluvat ja muut.\n\nOli juuri peltotöiden aika, ja Kivitalon isäntä oli vähän tyytymätön,\nkun renkimies joutui niille istumatöille näinä kiireisinä toukoaikoina.\nTyytymättömänä hän mutristi suutaan ja nosti housujaan, joiden\ntakapuoli pyrki aina riippumaan alhaalla kinttukivertimissä. Eihän\nhänellä, uskonmiehellä, ollut tietenkään mitään rippikoulua vastaan.\nMutta kun se pappikin oli sellainen... Niin, paremmin olisi ehkä elänyt\nJumalan mielinouteeksi pellolla sahran kurjessa tahi lantatadikon\nvarressa uhkean sinisen kevättaivaan alla...\n\nMutta tässä maailmassa ei ole aina tekemistä sitä, mikä parempi ja\noikeampi olisi. Tavoilla ja pitämyksillä on oma mahtinsa. Siispä Taneli\neli ne rippikouluviikkonsa vähin tapahtumin pappilan väentuvan penkillä\nja pienessä kortteeritalossaan, keskustellen Närhi-Iikan kanssa, joka\noli myöskin tullut jatkamaan kouluaan, piirusteltuaan talven mustia\nrajaviivoja ja metsien ja niittyjen vihreitä kuvioita valkoiselle\nkarttapaperille.\n\nSitten saapui se sunnuntai, jolloin he astuivat Herran armopöytään,\niloinen ja avara kevätkesän sunnuntai. Taivaan sinisellä rinteellä\nauringon naama oli lempeässä hymyssä. Koivumetsien nuoret lehdet ikään\nkuin arkailivat vihreyttään, mutta maan ruohojen väri oli mustanpuhuva\nja ujostelematon. Koko maailma näytti nuorelta ja leikillisesti\niloiselta.\n\nSilloinpa Tanelikin könötteli polvillaan alttarin ympärillä Närhi-Iikan\nvieressä, saaden suuhunsa naurettavan pienen, valkoisen leipäjytysen\nja isosta, kauniista pikarista ryypyn jotakin suunmukaista ainetta. Se\noli kummallinen ja outo tapahtuma: Jumala oli niissä aineissa läsnä\nlihallisesti ja teki poikasista ja tyttösistä täysi-ikäisiä ihmisiä\nmaailman kylmää tuulta vastaan.\n\nSe oli juhlallinen pyhäpäivä. Kirkon akkunat ja maalaillut seinät\nhohtelivat auringon paisteessa ja virsi hymisi ylös kuperaan kattoon,\nmissä kynttiläruunut heiluivat vitjoissaan. Ja juoppo pappi saarnasi\nihmeellisesti selvänä ja selkeällä äänellä.\n\nViimein kaikki toimitukset olivat ohi, ja Taneli seisoi ulkona\nkevätkesän taivaan juhlallisen ja uhkean kuvun alla, jonka rinnalla\nkirkonkin maalaillun katon avaruus oli naurettavaa pienuutta. Uutuuden\nkankea, äidin kutomasta kankaasta valmistettu puku oli Tanelilla\nyllään. Se samainen äiti, joka oli myöskin ollut katsomassa poikansa\nehtoolliselle pääsyä, tahtoi häntä nyt kulkemaan kanssansa kotikylään.\nMutta Taneli vastasi vähän kuin leikillä, että onhan hän nyt aikamies.\nKyllä hän jo pääsee yksinkin. Hän puhelee vielä tovin Närhi-Iikan\nkanssa, joka kohta lähtisi kauas, vieraisiin kyliin.\n\nNiinpä Hota-Leena lähtikin kävelemään tummissa, pyhäisissä vaatteissaan\nkesäistä tietä, laskien pienen huokauksen sydämestään. Hetkistä\nmyöhemmin kävelivät Taneli ja Närhi-Iikkakin sitä samaista tietä.\nNärhi-Iikka sanoi nyt haluavansa nähdä synnyinkylänsä. Tuskinpa siellä\ntulee sen koommin käydyksikään.\n\nHänen kädessään heilui pieni läkkipeltinen lekkeri. Taneli tiesi,\nmitä se lekkeri sisälsi, tiesi varsinkin sitten, kun he poikkesivat\nmännikköön kiviselle mäelle ja kallistelivat jonkin kerran tuota\niloisesti pulisevaa esinettä. Se oli viinaa, outoa ja tulista juomaa,\njota Taneli oli tuskin maistanutkaan kuin kerran vuosia sitten hyvin\nvajamittaisena, jolloin he tämän saman Närhi-Iikan kanssa olivat\nvarastaneet Ison Mahalan ruotiukon viinaa.\n\nEi Närhi-Iikkakaan sanonut maistaneensa, mutta luuli, että kyllä hän\ntästä lähtien maistelee, kun pääsee oikein itsensä haltijaksi. Se\nlämmittää ihmistä. Tässä maailmassa kun tuulahtelee toisinaan niin\nkylmästi.\n\nNiinpä he kävelivät, istuksivat tien kupeessa, joivat viinojaan,\nilostuivat ja puhelivat paljon. Kun he ehtivät kotikylän laitaan, oli\njo viileä iltayö. Yön viileää ja vaaleaa hiljaisuutta leikkasi vain\nkoiran ääni jostakin kylän tummaisesta kartanosta ja laulurastaan\niloinen hupatus kuusipuussa. Se muheva kuusi kantoi latvassaan kuin\nhyviäkin hedelmiä, juhlavan punaisia käpyjä.\n\nNärhi-Iikka sanoi, että mitäpä hän tuolla kylässä. Se näyttää niin\nvieraalta ja tylyltä. Mihinpä siellä mennä? Ainoastaan kotimökkiään hän\nkäypi katsomassa ja lähtee sitten.\n\nSinne he menivätkin kylän laitamien ruohoisia polkuja. Ja Närhi-Iikka\nnäki synnyinmökkinsä murheelliseksi autiona, muurin purettuna ja\nakkuna-aukot mustina ammottaen. Se mökki sijaitsi Kivitalon maalla,\nja Närhi-Iikan vanhempien kuoltua oli kivitalolainen ottanut sen\nhaltuunsa, autioittanut sen ja niitteli nyt sen hyvästi kasvavat\nnurmikot.\n\nTämän aution mökin seinän vieressä istuivat sitten nämä ripillä\nkäyneet nuoret miehet ja ryyppäsivät viinaansa. Närhi-Iikka toi ilmi\nmietteitään, ties mistä saamiaan, Tanelista outoja ja sekavia ja\nkäsittämättömiä.\n\nNärhi-Iikan mielestä tapahtui vääryyttä maailmassa. Hänen isänsä\noli pystyttänyt tämän mökin sakeaan metsään, raivaillut ympärille\nnämä pienoiset pellot. Se on raskasta työtä. Hiki siinä vierähtää\nmiehen pinnasta. Mutta maan kasvut olivat kasvaneet, lehmä ammunut ja\nmökin liesi oli lämmittänyt väsynyttä ihmistä illan tullen. Kunnes\ntämä ihminen kuoli, ja eräs ison talon isäntä purki sen lieden ja\nheitti huoneet lahoamaan ja niitteli eräinä vuosina maan kasvut siltä\nkuolleen miehen raivaamalta ja höystämältä maalta. Kunnes maa pelehtyi,\npientaret pajuttuivat, ja miehen työ oli mennyt hukkaan.\n\nTaneli yritti ajatella näitä asioita humalausvaisin aivoin ja sanoi\nsitten:\n\n— Mutta se maa oli sen isännän, Kivitalon isännän.\n\n— Niin, oli, maa oli Kivitalon isännän. Mutta miksi maa ei ole sen,\njoka sitä kuokkii? Silloin tässäkin mökissä olisi muutakin lämmittävää\nkuin mitä me lekkerissä toimme...\n\nHe ryyppäsivät viinansa ja juovusten henget kiehuivat heidän\nverissään. Taneli sanoi, että täällä oli yksinäistä ja ikävää. Kylälle\nhän tahtoi. Mutta Närhi-Iikka ei sinne lähtenyt. Hän jäi istumaan\nlekkeri vieressään entisen kotinsa seinän viereen, Tanelin lähtiessä\nharhailevin askelin kohti Kivitaloa. Siellä hän iski piikojen aitan\noveen ja pyysi päästä sisään. Tyttöjä hän tahtoi puhutella. Hän oli\nsaanut siihen luvan. Mutta piiat vain nauroivat, eivätkä avanneet ovea.\n\nNiinpä Taneli kömpi sitten tallin ylisille ja nukahti heiniin viileänä,\nhiljaisena kevätkesän yönä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä huomattiin Kivitalon maalla seisoneen aution Närhin\nmökin palaneen poroksi. Tästä salaperäisestä tapauksesta riitti moniksi\npäiviksi puheita Kivitalossa ja koko kylässä. Ilkityö, epäilemättä,\nmurhapoltto, päätti Kivitalon isäntä. Mutta vähän siitä on kostunut\npolttaja, eikä hänkään paljon menettänyt. Mitäs lahoilla seinähirsillä!\nNyt niiden tuhka voidaan levittää pellolle. Ja peltoja ne eivät voi\nhävittää eivätkä kätkeä.\n\nTaneli olisi mielestään voinut jotakin sanoa tähän asiaan. Hän piti\nvarmana, että humalainen Närhi-Iikka oli mökin sytyttänyt lähtiessään.\nMutta hän piti suunsa kiinni. Sitäpaitsi oli hänellä kyllin\nkeskustelemista piikojen kanssa yöllisestä rippikirkosta tulostaan.\n\nSitten isäntä lähetti hänet hajoittamaan Närhin mökin tuhkaa. Silloin\nkaamea pelko heräsi Tanelissa: ettei vaan porosta mitään löytyisi...\nEttei vaan Närhi-Iikan humalaiseen päähän ollut juolahtanut ajaa Eliaan\ntavoin tulivaunuissa taivaaseen... Mutta hänen lapionsa ei tavannut\ntuhkasta mitään epäilyttävää. Sieltä löytyi vain rutistunut ja palanut\npieni läkkipeltinen lekkeri. Sitä Taneli katseli kauan, ja hänen\nnuoreen mieleensä tulvahti jostakin syvällisiä mietteitä: kuinka ei\nkoskaan voinut tietää minkä siemen ja matkaansaattaja tuollaisen astian\nsisällys oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen kesän Taneli oli vielä Kivitalossa, mutta sitten römppäviikon\ntullen hän jätti sen harmaan talon, missä oli elänyt ja varttunut\nseitsentoista vuotiaaksi, täysiin rahkeisiin pystyväksi mieheksi.\n\nÄitimuorinsa oli hänelle puuhannut rengin paikan Laahan kylään, taloon,\njonka haltijaväet olivat heille vähän sukuhaisua. Sieltä Taneli sai\nvähän paremman palkan. Muutenkin olivat hänen välinsä Kivitalon isännän\nkanssa menneet hieman sekaisin, niin että hän ikäänkuin ilolla erosi\nhänestä.\n\nLaahan kylä oli naapurikylä, mutta suuri tietön metsä erotti sen\nTanelin kotikylästä, Latvusta, joten kylien asukkaiden välillä ei ollut\npaljon kanssakäymistä.\n\nAivan kuin raittiimpaa ja vapaampaa oli siellä ilma Tanelin hengittää.\nVaikka elämä itse olikin sitä entistä renkimiehen elämää: varhain oli\nnoustava ja myöhään levolle ruvettava, heilutettava vetojuhdan ohjaksia\nlumisella tiellä ja apekeppiä tallissa.\n\nMutta Taneli oli nuori, väkevä veri kierteli hänessä, maailma näytti\nhänestä hauskalta ja viehättävältä ja hän lauleli ja naureli. Turha\nvakavuus ja ihmisen iloa ja uskallusta kalvavat mietteet eivät saaneet\npesäänsä hänen päähänsä.\n\nHelposti ja hanakasti nuoret tyttöihmiset ottivat hänet tuttavuuteensa.\nHän oli täällä outo ja mielenkiintoinen tulokas. Kotikylällä hän oli\nollut vain Kivitalon renki ja Hota-Leenan poika.\n\nPian oli Tanelilla ystävä aivan siinä äärellä, palvelustalossa,\nvieläpä talon tyttö, sangen nuori ja vaaleaverinen Eeva. Ja sitten\netempänä taloissa ja mökeissä näytti niitä olevan useampiakin, kuten\nmäen mansikoita, kypsinä ja päivän hehkuttamina odottamassa poimijain\nsormia. Kuinka näyttikään maailma ihanalta! Siinä oli mukava elää.\n\nNiin meni nuorelta renkimieheltä talvi ja kesä tuli, tulivat\njuhannuskesän vaaleat, pitkäsivuiset päivät. Silloin näytti olevan\ntulossa suuri muutos Tanelin elämään: akanmies ja perheen elättäjä\nnäytti hänestä paisuvan tuossa tuokiossa.\n\nSillä mutkalla olivat nyt asiat sinä juhannusaattopäivänä, kauniina\nkesäisenä päivänä. Taneli oli matkalla renkeystalonsa Eevan kanssa\nkotiinsa, näyttämään morsiantaan äitimuorilleen ja saamaan lupiin tämän\ntärkeän teon tekemisen. Tytön vanhempien mielipide oli jo tiedossa.\nEivät he halunneet asettua vastahankaan, vaikka Taneli olikin vain\nrenkimies. Mutta verotalostapa hän itse asiassa olikin lähtöisin,\nvaikkakin pienestä, oli hyvännäköinen katsoa ja työ häneltä kävi.\nSaattaisi se sattua hullumpikin: joka valitsemaan rupeaa, sille jää\npiankin luu kouraan.\n\nMutta kahdenpa tytön kanssa Taneli nyt kuitenkin asteli metsäpolkua\nkotikyläänsä, kahden nuoren ja vaaleissa, pyhäisissä pukimissa\nastelevan tytön parissa. Toinen oli se hänen renkeystalonsa Eeva,\nmutta toinen oli torpan tyttö, Riitu nimeltään. Molemmat olivat hyvät\nnähdä ja kai myös suloiset maistaa, ja molempia tunsi Tanelikin\nrakastavansa, niin ettei oikeastaan tiennyt kumman ennen ottaisi.\nSiksipä Taneli olikin ottanut nämä molemmat mukaansa, että hänen vanha\nja ymmärtäväinen äitinsä miettisi tätä asiaa ja päättäisi, kumpi näistä\nolisi hänen pojalleen soveliaampi.\n\nJa taisipa siinä olla mukana jotakin ylpeyden ja näyttämisen henkeäkin:\nmennä kotikyläänsä ja kotiinsa kauniiden tyttöjen kanssa, että näin\nnäitä mies saa...\n\nMutta hieman vaikea ja mietityttävä oli Tanelille se aurinkoinen päivä\nja pitkä metsäinen polku. Eipä tiennyt oikein miten olla ja elää. Sillä\nkahta nuorta ja kaunista ja mieluista tyttöä hän kuljetti mukanansa.\n\nMutta niinpä he viimein illan tullen saapuivat Tanelin pienoiseen\nkotitaloon, Hotakkaan, missä nähtiin ja tuli ilmi, millä asialla poika\nnyt oli liikkumassa. Ällisteli siinä vähän äiti Leena, että pian se\nihminen ehtii vaikka toisia tekemään... Mutta melkein iloinen hän silti\noli, ottaen asian vähän kuin oikealta uskon kannaltakin: kun mies\nakottuu, niin se vakiintuu; on jo vähän kuin haudassa ja pois maailman\nteiltä...\n\nNiinpä siis Hota-Leenalle oli selvillä, että nämä kaksi tyttölasta\nolivat nyt hänen pojalleen tarjolla ja sai tietää heidän nimensä\nja sukujuurensa ja vähän muutakin. Silloinpa hänelle aivan pian\nselkisi kumpi näistä oli otollisempi otettavaksi, ja hän selitti sen\npojalleenkin.\n\nNäin oli asia: tämä Eeva oli rikkaanlaisen talon ainoa tyttö, ja oli\nsiis hänen mukanaan saatavissa aikaa voittaen, jos hyvin ja nöyrästi\neleli kotivävynä, kokonainen talokin. Joka tapauksessa kuitenkin maata\ntalon paikaksi ja kaksi, kolme lehmää ja muu hyvä elämän alku. Kun\ntaasen tästä toisesta saisi vain paljaan Riitun. Sievän Riitun tosin,\nmutta eipä ollut mitään virhettä toimessakaan. Ja kauanko täällä\nkauniina pysytään jos turvana ovat vain paljaat nyrkit maailman kylmää\ntuulta vastaan...\n\nTaneli tunsi ja tunnusti nämä äitinsä aatteet oikeiksi ja viisaiksi.\nNäin tämä asia oli ratkaistava. Mutta kuinka monasti ihmisen sydän\nkapinoikaan pään aatteita vastaan? Miksi murheen pitää aina ollakin\nläsnä ihmislapsen suloisimpanakin kesänä?\n\nMutta niin täytyi tämän asian nyt päättyä. Sillä yhtä vaikea olisi\nTanelia ollut luopua Eevastakin. Riitun onnettomuus oli se, että hän\noli vain paljas Riitu. Ei ollut hänen mukanaan toivoa maasta eikä\nmaitoisista naudoista.\n\nNiinpä sitten kaunis Riitu aavisti ja sai tietää puuttuvaisuutensa,\nja surumielisenä Ja närkästyneenäkin hän lähti heti, lähti yksin, kai\nitkeskellenkin, valkoisena Juhannusyönä vaeltamaan halki suuren metsän\ntakaisin kotiinsa.\n\nMutta vaikeata oli tämä nähdä Tanelinkin ja eipä liene paljon\npuuttunut, ettei vesiä tullut hänenkin silmäkulmiinsa. Sillä kovasti\nhän tunsi Riitua rakastavansa. Eevaa oli vain opittava rakastamaan\nvielä enemmän niiden lehmien ja muiden vuoksi, koska tämän maailman\nolemus ei sallinut hänen molempia ottaa.\n\nMutta Hota-Leenan silmässä olivat vedet pelkästä hyvästä mielestä.\nOikean johdatuksen hän näki tässä. Hyvältä ihmiseltä näytti nuori Eeva.\nVanha vaimoihminen kaivoi kätköistään esiin kaksi ohutta kultaista\nsormusta. Ne olivat hänen ja hänen kulukkeella olevan miehensä\nsormukset. Nyt nämä nuoret ihmiset saivat ne. Ja vanha vaimo toivoi,\nettä ne liittäisivät heidät yhteen onnellisemmin kuin mitä Herra oli\nnähnyt hyväksi hänen maalliseksi kohtalokseen...\n\nTämä oli juhannusyö. Ja kylän laidassa, kentällä, jota nimitettiin\nIloahoksi, oli kylän nuorilla hypyt ja ilot. Viulu soi. Sinne tuli\nlähtö kihlautuneidenkin. Taneli tahtoi nähdä tovereitaan ja ennen\nkaikkea näyttää, minkäkaltaisen linnun hän oli jo ehtinyt pyydystää.\n\nSe juhannusyö oli vaalea ja sopivasti viileä. Tummanmuhevassa metsässä\nkukkui käki, viulu soi ja kuiva kunnas kumisi tanssin askelista.\nJa kylän ihmisillä oli tietona, että Hota-Leenan poikakin siellä\npyörähteli morsiamineen.\n\nTanssiaholla seisoskeli myöskin Ahon talon isäntä, vielä nuorehko\nmies. Mutta ilonsa tässä maailmassa hän löysi etupäässä viinapullosta.\nTämä isäntä näki nyt siellä Tanelin morsiamineen ja joistakin syistä\ntunsi auliutta häntä kohtaan ja päätti jakaa ilonsa nuoren renkimiehen\nkanssa. Kyllähän Taneliin ryyppy painuikin metsän puiden varjossa. Niin\nhän kuitenkin sanoi, ettei tässä silti murtomiin mennä kun ollaan näin\nmorsianten kanssa kulussa. Minkä isäntäkin tunnusti oikein puhutuksi.\n\nAamu ehti, aurinko nousi punaisena ja loistavana, ja yönsä iloinneet\nihmiset alkoivat hajaantua asuntoihinsa. Tanelikin oli matkalla\nmorsiamineen tämän kotikylään. Niin äkkilähdön hän oli nyt tehnyt. Ahon\nisännän kanssa hän käveli iloisesti puhellen, ja nuori Eeva asteli\nyksin jälessä. Hieman surumieliseltä hän näytti ja hypisteli kädessään\nkedon kukkaa, vaikka Taneli oli hänelle kuiskannutkin, että elähän nyt,\nei tässä honkiin horista...\n\nMutta siinä oli polun ohessa Ahon talo ja isäntä sanoi, että sopiihan\nnuorten pistäytyä, sisälle istumassa levokseen. Pitkä on se polku\nLaahan kylään. Taneli menikin sisälle, mutta hänen tyttönsä jäi\nodottelemaan pihamaalle.\n\nSisällä, pitkän pirtin pöydän päässä, Ahon isäntä kaatoi väkiaineita\nkahteen tinaiseen pikariin. Ja nuori Taneli heltyi puhumaan ja sanoi,\nettä tämä oli hänelle lempeää lohdutusta, koska hänen sydämensä oli\nsyvästi murheellinen, sillä sievä morsian oli hänen pitänyt hylätä...\n\n— Hylätäkö? Miten niin? Tuollahan tyttö seisoskeli pihalla...\n\n— Niin kyllä kai tämä on ja pysyy, mutta entäpä se toinen...\n\nJa Taneli ryhtyi selittämään asiaansa, ja isäntämies kallisti\nuudemmat ryypyt pikareihin. Meni hetki, ja sitten Taneli muisti, että\nmorsianhan siellä odottelee pihalla valkoisessa ja pyhäisessä puvussa,\nseitsentoista vuotias ja rikkaan talon tyttö, kaikin puolin virheetön,\nja hän tahtoi lähteä. Mutta isäntä sanoi, että istupa vielä hetki. Aina\nsen ääressä olla ehdit liiaksikin ja kyllitellenkin.\n\nPikarit kumottiin jälleen ja Tanelin huolet hälvenivät. Iloinen hän\noli, eikä muistunut mieleen enää Eevansakaan, joka lienee istunut\nsiellä nurmella murhemielellä juhannusaamun auringon paistaessa.\n\nMutta Ahon isäntä oli nuuka ja säästäväinen mies, viisas mies,\nvaikkakin viinaa maistavainen.\n\nNyt hänet olivat jo vallanneet ryyppyöitten aamutunnelmat, väsymys\nja kyllästys. Hän kysyi itseltään harmistuneena, että miksi hän\njuotteli viinojaan tälle renkipojan nulikalle... Se ei ollut\nkohtuullista. Sopivasti hän toi esiin, ettei hänellä oikeastaan ollut\ntätä lääkitsevää lohtua rahatta ja hinnatta antaa. Hänen mielestään\ntuli nuoren miehen, olletikin kun hänellä oli tulossa morsian\nmyötäjäisineen, kustantaa lohdutuksensa ja ilonsa itse. No, eipä ollut\nTanelilla rahaa. Ei ollut arvannut sitä varata tälle retkelle. Mutta\nolihan hänellä kultaa, oli kaksi ohutta sormusta, äidin antamaa, liivin\ntaskussa. Kihlasormuksiksihan ne olivat tosin annetut, mutta komeammat\nne oikeastaan pitäisi olla ja uudetkin. Ja voihan ne lunastaa sitten\nisännältä pois, jos se osoittautuu välttämättömäksi.\n\nNiin selvisi se asia, ja vielä kerran täytettiin tinaiset pikarit.\nPäivä oli kohonnut jo korkealle, mutta olipa jo näiden ilojen loppukin\nlähestymässä.\n\nHota-Leena oli pitkästynyt odottelemaan vieraitaan, jotka olivat vielä\naikoneet palata hänen majaansa, mennyt kylälle kuulostelemaan ja saanut\nselville, että sielläpä istuskelee nuori sulhasmies Ahon pirtissä\nisännän kanssa ilolauluja laulellen.\n\nNiinpä sitten avautui Ahon pirttihuoneen ovi ja aukeni Hota-Leenan suu\nja suussa kieli kääntyili sangen vikkelästi: siinä ei ollut luita.\nKovasti haukkui tuohtunut muori ja sormuksetkin täytyi Ahon isännän\nluovuttaa hoteistaan. Sillä alaikäinen oli vielä Taneli kauppojen\ntekoon. Äänettömäksi synkistyi isäntä pöytänsä päähän, ja Hota-Leena\nvei poikansa ulos, missä juhannuspäivän aurinko paistoi. Mutta\nvalkopukuista tyttöä ei näkynytkään missään odottelemassa.\n\n— Vai vielä tässä pitäisi odottaa, sanoi Hota-Leena. — Kotiinsa on\ntietenkin mennyt tuommoisen resun matkasta. Ja renkeyteesi se on\nsinunkin paras kiirehtiä ja parantaa tapojasi tai kolusti sinua\nkohtelee vielä maailman ranta...\n\nSormuksetkin hän piti omassa kourassaan.\n\n— Eivät ne ole sinulla tallessa ja tuskinpa niitä tarvitsetkaan.\n\nHän saattoi poikaansa kappaleen Laahan kylään johtavaa polkua ja\nkatsoi, että tämä kulki edelleen metsän suojaan. Sitten hän raskaasti\nhuokaisten palasi takaisin kaksi ohutta kultaista rengasta kourassaan.\n\nMurhemielellä Tanelikin kulki polkuaan: niinkö tässä sitten kävi, ettei\nsaatu yhtään morsianta, että ainoakin meni...\n\nMutta eipä sentään. Siinä kylän laidassa katajaisella kummulla hän näki\nvalkovaatteisen seitsentoistavuotiaan Eevansa istumassa. Murheelliselta\nhän näytti ja vetistelevältäkin, mutta yhäpä oli vain odotellut. Mitäpä\nlienee hän siinä miettinyt tuntien vitkaan kuluessa, taittaessaan\nmustamarjaisen katajanlatvan tämän odotuksensa muistoksi. Oli siinä\nsitten vähäisellä katajaisella kummulla toruskelevia ja anteeksi\npyyteleviä sanoja ja katumusta ja kyyneleitä ja suuri sovinto.\n\nJa kun he juhannuspäivän painuessa iltaan saapuivat tytön kotitaloon\nolivat he aivan iloisia, melkein viserteleväisiä, kuten silkkikupuiset\npääskyset talon räystäitten alla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinpä sitten sekin kesä meni enimmäkseen hikeä pusertavissa töissä,\nkuten ennenkin ja kuten jälkeenkin. Ja kihlattu morsian oli Tanelilla,\nkalliina ja vahvalla kultasormuksella ja pienellä kiiltävävitjaisella\nkellolla kihlattu seitsentoistavuotias rikkaan talon Eeva.\n\nMutta syksy tuli, ja tämä asia tuntui jo Tanelista ikäänkuin vanhalta\nja väljähtyneeltä. Oli römppäviikko, kun joku poikamies puheli hänelle,\nettä päästääpä se muitakin viereensä, tuo sinun Eevasi, on maineen\nalainen ihminen. Lisääkin hän puheli, että siihenpä nyt mies itsensä\nnakkaa keskulaiseen taloon ja tyttäreen, niin nuori ja notkea ja\nnaisissa menestyvä mies.\n\nTaneli tunsi ja tunnusti nämä puheet oikeiksi ja viisaiksi. Onhan\nniitä tyttöjä, uudempia ja isommista taloista. Niinpä sitten sinä\nrömppäviikkona tapahtui, että Taneli sai kihlansa pois ja vaihtoi ne\nviinaan. Iloita hän tahtoi ja samalla murehtiakin, että tämän maailman\nolemus oli saattanut hänet eroamaan Eevasta, joka kuitenkin oli rikkaan\ntalon tyttö, valkoinen ja virheetön ja seitsentoistavuotias.\n\nSitten Taneli käveli kotikyläänsä ja ryhtyi rengiksi Ahon taloon. Sinne\nhän kuuli, että juuri se hänelle puhellut poikamies, oli piammiten\nmaineen alaisen Eevan korjannut.\n\nMutta näitä eevojahan on tässä maailmassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaneli eleli siis nyt renkinä Ahon talossa, jonka isäntä oli nuorehko\nja viinaa maistavainen. Töillä ei tässä talossa tavallisesti ollut erin\nkiirettä, mutta joskus niitä voitiin syöntyä huhtomaan lujastikin. Tahi\nkuten isäntä sanoi, tekemään ryymingillä.\n\nKaikki pyhän seudut isäntä ryypiskeli, ja viinaa riitti silloin\nrengillekin, riitti mikäli palkkaakin riitti. Sillä pian sai Taneli\nhuomata, että ryypyt olivat pitkiä, mutta palkka lyhyt. Se tuli\nkokonaisuudessaan holkituksi viinana, mutta sittenkin sait istua\nmonet sunnuntain seudut kuivin suin. Koko kylä tiesi, että Ahon talon\nrengissä on pahasti viinan vikaa.\n\nMutta se ei Tanelia vielä huolettanut eikä hidastanut. Hänellä oli\ntyttöjä kylässä, oli viisikin riijattavaa yht'aikaa. Oli elettävä\nkiivaasti, kun välistä piti käväistä jokaisen luona yhtenä yönä.\n\nNäillä viina- ja tyttöpoluilla asiat saattoivat joskus mennä\nhakkauksiin poikamiesten kanssa. Nyrkit heiluivat ja joskus seipään\nkappaleetkin, ja ruumiiseen saatiin koristeellisia mustelmia.\n\nTaneli näytti olevan lavealla tiellä. Kyläläisten mielestä hänen\nelämänsä vaikutti surullisen hupaiselta. Mutta hänen vanha äitinsä\nei nähnyt siinä mitään hupaisuutta: linnaan, lasarettiin ja\näkillisesti saatuihin lautaverhoihin se oli johtava tässä elämässä ja\niäisiin vaivoihin toisessa. Tätä mielipidettään hän ei väsynyt joka\nsilmännäkemä ilmilausumasta pojalleen.\n\nMutta tähän ei mikään sananlahja näyttänyt tehoavan. Hän oli nuori\nmies. Hauskalta näytti maailma ja hupaista oli siinä elää. Häneltä\nkului parisen vuotta Ahon talon renkimiehenä. Palkka solahteli viinana\nkurkkuun ja silti sitä tuntui olevan vain ilman maistiaisiksi; takki\noli repaleinen ja useampi yö tuli juostuksi yöjalassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYöjalassa Taneli oli taasenkin tummana ja lauhkeana syyskuisena yönä.\nIson Mahalan nuoren renkimiehen kanssa he kävelivät naapurikylään.\nKäsissään he heiluttelivat outoja, valoa välähteleviä miekkoja. Ne\nolivat sellaista puolilahoa, välkkyvää puuta, jota joskus metsässä\ntapaa ja joka hohtelee satuista valoa pimeydessä. Ison Mahalan renki\noli sitä löytänyt kokonaisen haapaisen pökkelön ja siitä he olivat\nmolemmat tänä lauantai-iltana veistelleet puiset ja tuliset miekat\ntalon liiterissä lähtiessään öiselle retkelleen. Nyt he kiireesti\nastellen kieputtelivat välähteleviä miekkojaan käsissään ja puhelivat\npiloja: enkeli Kaaprielit tässä olivat matkalla tulisten miekkojen\nkanssa viemään hyvää sanomaa...\n\nSyyskuisen yön pimeys oli viisas ja lauha: kaikki tuntui pehmeältä ja\nhyvältä.\n\nNiin he saapuivat naapurikylään, sen aitan eteen, jonka oven oli määrä\nheille avautua. Kuten avautuikin. He pelästyttivät tytöt miekkojensa\nhohteella. Sitten seurasi naurun kikatusta, supatusta ja hiljaisuutta\nja vähäisiä huokauksia vuoteissa punaisten peittojen alla. Aitta, jonka\nnurkissa riippuivat lakastuneina ja kellastuneina kesällä taitetut\ntuomenkukat oli täynnänsä rakkauden punahehkua. Tyttöjen vaatearkun\nkannelta hohtelivat puiset miekat satuista valoa aitan tummuuteen.\n\nSitten tapahtui, että ulkoa kuului laahaavaa tassutusta, ja\njokin jumahti raskaasti oven päälle. Paksu hirsi oli asetettu\npönkäksi vahvasti raudoitetulle aitan ovelle. Kuului supatusta ja\nvahingoniloista naurua.\n\nSielläpä olivat nyt rakastavaiset kistussa. Ja siellä pysyivät, kunnes\ntalon väki aamulla tulisi herättälemään piikojaan ja haalaamaan pois\noven päältä jyhkeitä salpapuita. Nolopa olisi sieltä silloin piikojen\nastua päivänvalkeuteen, nolo myöskin naapurikylän poikain.\n\nÄkisti sieltä punaisten peittojen alta olivatkin kimmonneet sekä\nTaneli että Ison Mahalan renki ja asettaneet olkapäänsä vasten\novea. Mutta se ei antanut perään vähääkään. Ja kirouksen voimalla\nlausuttuun uhkaukseen, että pönkkä oli otettava pois, tahi muuten olisi\npönkittäjäin selkä pian yhtä pehmeä kuin mahakin, tuli vastaukseksi\nvain naurua ja uuden hirren jumahdus oven päälle.\n\nTytöt pysyivät hiljaa ja hisahtamatta vuoteillaan, kun olivat ensin\nselittäneet pelästynein äänin, että siellä olivat pääpönkitsijöinä\ntämän talon pojat. Ne kun eivät suvainneet, että talon piikojen luona\nkävi poikia. Piiat kuuluivat sitten nuokkuvan päivällä työn ääressä.\n\nTelkien asettajat poistuivat ruohikossa sipsuttavin askelin ja\nnaureskellen. Näytti siltä, että nuorten renkimiesten oli odotettava\nhäpeällisesti, kunnes isäntäväki suvaitsi raottaa ovea ja luikahtaa\nsitten ulos häpeilevän koiran tavoin. Sillä aitan seinät olivat\njyhkeätä honkaa ja työlästä olisi myöskin kiivetä kattoon ja tunkea\nvahvojen lautojen lävitse hartioitaan.\n\nPuuhaan he kuitenkin ryhtyivät. Pari lattialankkua väännettiin irti\nja pujahdettiin aitan alle, josta kuitenkin vain perin vähäinen\nreikä johti multapenkin lävitse vapauteen. Mutta nuoret renkimiehet\nkävivät kynsin kiinni multaan, kuten kettu tahi mäyrä, ja kalvoivat\nja ruoputtivat ja laajensivat aukkoa. Mutta riittävän väljää siitä ei\nkuitenkaan näyttänyt syntyvän. Molemmin puolin oli vastassa joku kivi\ntahi hirsi, johon kynnet eivät pystyneet. Ison Mahalan renki, joka oli\nhoikka mies, pujahti jo kuitenkin siitä lävitse kuin mato, riisuttuaan\nitsensä alusvaatteisilleen. Ahtaammalle otti jo Tanelin. Hän riisuutui\nihan alasti ja alkoi ahtautua lävitse kylmän ja kostean mullan. Luut\nrutisivat ja ahtaasti pihahteli hengitys rinnasta, mutta lävitse hän\nrynnisti. Ja pieni piikainen itki hiljaa, työnteli vaateverhot jälestä\ntuosta ahtaasta hiirenreiästä. Viimeksi sieltä ojennettiin ne pari\npuista ja tulista sapelia.\n\nNiinpä he sitten kyyriskelivät syyskuisessa lauhassa ja viisaassa\npimeydessä siinä aitan seinustalla ja kaaputtelivat multaa ihostaan ja\nvaatteistaan ja pukeutuivat ja purivat hammasta, kiroilivat hiljaa ja\nmiettivät, miten kostaa tämä ahtaasta portista käynti.\n\nHe päättivätkin sitten käydä talon pirtissä näyttämässä, etteivät\nhe niin vain pysy pönkkien takana. Sillä talon pojathan tässä\ntelkeämisessä olivat olleet pääpukareina.\n\nEi tavannut silloin olla lukkoja eikä esteitä talojen ovilla. Saranat\nvain naukaisivat, kun he avasivat jykevän oven ja astuivat sisään.\nPirtissä vallitsi musta, öinen pimeys. Silmä ei siellä erottanut\nmitään. Jokin vanhan miehen kurkku tuntui vain rykäisevän tekorykäisyn\npirtin perällä. Tulijat olivat hiljaa, mutta alkoivat sitten heilutella\npuisia, välähteleviä miekkojaan. Kaameasti hohteli lahon puun vihertävä\nvalo pirtin mustassa pimeydessä.\n\n— Hä? kysyi ääni pirtin perältä.\n\nTulijat seisoivat hiljaa ja väläyttelivät vain aseitaan.\n\n— Mitäs peliä se on? toisti tiukka ääni hetken kuluttua.\n\nNuoret miehet eivät vastanneet sanaakaan, mutta heidän aseensa\nväläyttelivät yhä kaamean vihertäviä salamoitaan yömustassa pirtissä.\nOllapa tuolla pirtin perällä heikko sielu, synnintuntoineen ja maailman\nruntelema ihminen! Mikä pelko ja oudot kuvitelmat valtaisivatkaan\nhänet tuon sanattoman välähtelevän öisen näyn edessä: siinä on\nsielunvihollinen, pelsepuupi, kohennuskeppeineen, tahi ehkä valonenkeli\nKaaprieli on saapunut ihmistä noutamaan... Mutta siellä pirtin perällä\non talon vanha isäntä, joka on paksupäinen ja joka ei uskone enkeleihin\nja haamuihin enempää kuin nupo sonni.\n\nKuului kuinka hän rynnisti ylös vuoteeltaan ja ärjäisi:\n\n— No, mitäs pirun peliä se on? Pojat, ottakaa kirveet! Minulla on puukko\n\nUnisia ja ällisteleviä miehiä kimpoili pystyyn pimeydessä, kirveskaha\nromisi ja sitten hyökättiin ovensuun puoleen kohti tuota outoa,\ntuntematonta vaaraa.\n\nNuoret renkimiehet olivat väläytelleet aseitaan yhä kiihtyvällä\nvoimalla, mutta nyt he havaitsivat puiset ja tuliset miekkansa ylen\nköykäisiksi aseiksi tuon joukkoryntäyksen edessä. He kääntyivät\nsuin päin pakoon, ovi läjähti ja porstuan lattiapalkit kolisivat.\nYlitse kartanomaan he säntäsivät kirvesmiehet kintereillään. Mutta\nsolalla Taneli kompastui reen aisaan. Hän kuvitteli, että kirves oli\npudota humahtamaisillaan hänen niskaansa. Kuin kirppu hän kimposi\npystyyn, sieppasi aisan ja hosui sillä umpimähkään ympärilleen. Kuului\nparahduksia, joku kaatui maahan ja voivotteli. Mutta vielä huhtoi\nTaneli kotvan aikaa aisallaan ilmaa, ennen kuin heitti sen tantereesen\nja lähti juoksemaan toverinsa jälkeen.\n\nPian hän tämän tapasikin. Heitä ei enää ajettu takaa.\n\n— Tulipa siinä kiivasta liikettä, sanoi Taneli. Annoin tuossa solalla\nvähän niille aisalla pitkin pintaa, jotta tietävät, ettei niitä ihmisiä\nkirveellä veistellä...\n\nHe lähtivät kulkemaan kohti omaa kyläänsä. Mutta Taneli ei tuntenut\noloaan oikein hyväksi, eikä levolliseksi. Outo levottomuus, melkein\nhätä, tunki hänen mieleensä. Mitähän siellä solalla oli oikein\ntapahtunut? Niin siellä oli kaatunut mies kuin härkä kenttään. Etteihän\nvain tullut ruumista?\n\nMieltä ahdisti. Hänen täytyi puhua mietteensä toverilleen.\n\n— Ja sitä minäkin arvelin, vastaili tämä, kun sieltä kuului niin\näkäinen tappelun ääni. Olisikohan palata takaisin näkemään, miten\nkävi... Sittenhän tietäisit karkuunkin lähteä...\n\n— Niin karkuunko? Kävipä miten kävi, en karkaa. Viekööt. Pitää sen\nmiehen huutonsa vastata...\n\nTaneli tunsi helpotusta näiden sanojen ja päätösten jälkeen.\n\n— Niin, jatkoi Ison Mahalan renki, pian kai se kuullaan, mitä siinä\ntuli. Tuskinpa muuta kuin kuhmuja kulmaan. Ja mikäs pirun pakko sinun\non tunnustaa! Sano, että itse juoksivat pimeän päässä otsansa puhki\nseinään...\n\nMutta Taneli ei saanut sen yön lopulla enää unta silmäänsä.\n\n— Oikeassa on se äitimuori, mietti hän, linnareissut tässä taitaa olla\nedessä...\n\nEnsi kerran hänestä maailma ei näyttänyt hauskalta, kun syyskuinen aamu\nvaikeni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä tiedettiin jo kylällä, että Ahon talon renki Taneli\noli heilunut naapurikylässä aisa kourassa, niin että Soron talon\npoikain päässä oli paljon reikiä. Yksi kuului makaavan vuoteessa\nlähellä kuolemaa. Vai sekö tuon sen vuoteessa olon vaikuttanee, että\nkinttukin siltä kuuluu menneen poikki kuin savipiipun varsi.\n\nSunnuntainen päivä oli puolimaissa, kun Ahon taloon tuli Erinäköinen\nJosefiina, kyläkunnan paras ja pelättävinkin tietoihminen. Nyt hän\nhurskahtelevalla kiivaudella selitteli näitä uutisia.\n\nHän tiesi vielä lisäksi, että kova käräjänkäynti tästä on tulossa,\nvaikkapa siitä kuoloa tekevästä miehestä ei aivan peräti henki\nirtautuisikaan. Kovin oli ollut luonnossaan Soran vanha isäntä ja\nlähettänyt heti hakemaan vallesmannia. Ja vallesmannilla on aina\nriittävästi rautoja mukanaan, kun tapahtuu näin törkeitä rikoksia...\n\nAhon isäntä istui pöydän päässä ja oli taasen aivan aamusta ruveten\nkumonnut sisäänsä runsaasti ryyppyjä. Renki Taneli oli istunut tahi\nmakaillut pöydän vieressä penkillä koko sunnuntaisen aamupäivän ja\nnäyttänyt levottomalta ja alakuloiselta ja nololtakin. Isäntä oli\nsitä itsekseen ihmetellyt, mutta arvellut sitten sen johtuvan siitä,\nettä renkinsä piti viettää sunnuntainsa kuivin suin, koska palkka oli\npahasti etukynteen kulunut. Olipa hän jo päättänyt tarjota rengilleen\nryypyn. Mutta ainoastaan yhden, tuikun murheeseen. Sitten oli tullut\ntämä Erinäköinen Josefiina tietoineen, ja oli asia alkanut kirkastua\nisännälle. Josefiinalle hän ei kuitenkaan sanonut — eikähän siihen\nollut tilaakaan, koska Josefiinan kieli oli sangen taipuisa kappale —\nmuuta kuin, että ohoo ja jopa jotakin...\n\nJa Taneli oli penkillä venyessään urahtanut:\n\n— Tarkatpa sillä onkin Josefiinalla tiedot. Ehkä olitte itse\nnäkemässä...\n\n— Kyllä se ihminen kuuleekin. Ja ehkäpä tässä vielä nähdäänkin, kun\nkotva eletään.\n\nSitten Erinäköinen Josefiina lähti. Kiire hänellä oli aina. Tietojen\nlevittäminen ja kuuleminen oli hänen elämänsä, hänen nautintonsa.\n\n— No, sanoi isäntä, mikäs perä näissä Erinäköisen puheissa on?\n\n— Lieneepä niissä totta liitoksiksi. Kyllä siellä yöllä aisa kopeutui\nkouraani, mutta Soron väen käsissä heiluivat kirveet. Oli kai vain\nmiesten huonoutta, etteivät niillä mitään aikaansaaneet. Vai lienevätkö\npimeän päässä kopsineet toisiaan...\n\nAsiaa selitettiin ja katsasteltiin tarkemmin. Isäntä väliin kumosi\nryypyn ja ähkäisi ja sanoi lopuksi:\n\n— Paha juttu, jos siellä on sattunut hengenmenon paikoille tahi\ntullut jäsenvikoja. Rautoihin siitä joudut ja ruunun leipiin. Se\nrenkimiehen viisaus on aina lain edessä osottautunut lyhyeksi, vielä\nkappaletta lyhemmäksi kuin talonpojan taito. Herrojen järki siellä\nvain on täysipitkä. Sen vuoksi olisi parasta, että lähtisit nyt hiiden\nvonkaa sinne Soroon ja koittaisit, eikö asiasta mitenkään pääsisi\nsovittelemalla läpi. Lupaa niille kaikkea kaunista, pelottele omilla\ntiedoillasi, mutta elä puhu itseäsi pussiin...\n\nAsiaa tuumittiin ja Taneli huomasi neuvon viisaaksi. Hän veti takin\nhartioilleen, ja isäntä antoi hänelle lähtöryypyt ja sanoi:\n\n— Pidä nyt älynuorasi ja kielesi selkeänä. Vaikka kyllä kai\nse lopultakin on niin, että rikas vastaa rahallaan ja köyhä\nselkänahallaan...\n\nTaneli läksi. Erinäköinen Josefiina sattui näkemin hänen kiireisen\nkulkunsa Ison Mahalan solalta. Niinpä hän voikin pistäytyä talon\npirttiin puhumaan, että karkuun siinä näkyi tulleen lähtö Ahon talon\nrengiltä.\n\nAstuessaan huoneitten solana Soron talon kartanomaalle Taneli näki itse\nvanhan isännän seisovan portaitten edessä tanakkana kuin harmaa patsas.\nKummastuneen tuikeasti ja kysyvästi hän katsoi lähestyvää nuorta miestä.\n\nMutta tämä lähestyi vain huolettomasti ja teki hyvän päivän. Silloin\nisäntä ärjäisi, että hänen leikkotukkansa lepsahti:\n\n— Köysiin pantavaksiko tulit?\n\n— En. Tulin puhumaan, etteikö niistä yöllisistä pääse sopimalla\nsivuitse...\n\n— Sopimalla? Millä sinä niistä muulla vastaat kuin selkänahallasi! Ja\nruunu siitä huolehtii. Vallesmannia lähdetään hakemaan. Hyvä oli, että\ntänne tulit. Nyt et karkaa.\n\n— Ei ole meininkikään. En minä ole kirves kourassa heilunut yösydännä\nniin kuin tämän talon väki, ettei kulkija tahdo ohitse päästä.\n\n— Huuti poika! Ensin tunkeudut yöllä aseinesi ihmisten huoneisiin ja\nsitten tulet tänne suutasi soittamaan.\n\n— Tulin puhumaan, että asiat selvenevät.\n\n— Tuommoisten resumiesten puheista viisi. Kuulut saattavan työtäkin\ntehdä, mutta mielihaluksesi kuitenkin juovan viinaa ja kulkevan\npiikaihmisten aitoissa ja kaikenlaisia koirankonstia järjestät. Linna\nsinun kotisi lopultakin on. Sitä parempi, että ajoissa joudut sinne.\n\nTaneli oli istunut rappusille ja ukko myöskin. Ympärille ilmestyi\nmuitakin miehiä, jotka kuuntelivat vaiteliaina ja yrmyn näköisinä.\nJonkun naamaan painoi katkeran ilmeen suuri, musta kuhmu. Mutta\npirtissä kuului makaavan vanhin Soron pojista pää nyytissä ja toinen\nsääri lastoissa.\n\nSoron ukon ja Tanelin keskustelu jatkui, jatkui kauan ja monin mutkin,\närein kääntein ja jälleen lauhtuen.\n\nAika kului ja jo laskeutui maille syyskuisen sunnuntai-illan hämy.\nSilloin Taneli nousi portailta ja sanoi Soron ukolle hyvästi aivan\nkättä lyöden. Puhuen tämä asia oli selvinnyt.\n\nNiin oli käynyt, että Taneli oli lupautunut ikään kuin Soron ukolle\nottopojaksi. Tämän tuli hoitaa ja kasvattaa Taneli mieheksi. Hän\npalvelisi vuotensa umpeen Ahon talossa, mutta tulisi sitten Soroon\nrengiksi. Aluksi hänen oli korvattava työllään se, minkä vanhin poika\ntämän yöllisen tapauksen vuoksi joutui makailemaan sääri lastoissa.\nSitten juoksisi palkka. Mutta ei viinaa eikä muita riettaita vehkeitä.\nAinoastaan ankara ja harmaa työ, joka miehen ja mielen sitkistää. Ja\nkun Taneli oli myöskin kuleskellut Soron aitassa sen Kaisa piian luona,\nniin siitä oli Soron ukon mielestä tehtävä julkinen juttu eikä mikään\nsalavuoteus. Vasta oman vaimon kupeessa se miehestä mies tulee. Akaton\nmies kuin hännätön susi...\n\nTämmöinen oli nyt Tanelin elämän ohjelma. Mutta ihmeen vapaaksi,\nmelkein hihkuvan iloiseksi, hän tunsi itsensä astellessaan syyskuisen\nillan hämyssä. Linnat ja lasareetit, joiden portilla hän oli melkein\ntuntenut seisovansa, olivat jälleen tempautuneet jonnekin taivaan\nrannan taa. Viuh, vauh, ne olivat kadonneet!\n\nJääköön poikuus ja nuoruuden huimuus. Partamies hänestä vahvistuu. Se\non elämän laki. Edessä ovat elämän pitkät härkäviikot, kuivat, mutta\nterveelliset reikäleivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli pyhäinmiesten päivä ja renkimiesten ja piikapalvelijain\nrömppäviikko. Tällöin Tanelin asiat ja elämä olivat jo niin pitkällä,\nettä hänen häänsä piti vietettämän juuri sillä viikolla. Morsian oli\nse Soron piika, Kaisa Parras. Oikeastaan Taneli ei itsekään tietänyt,\nkuinka se nyt oli juuri tämä niistä puolestakymmenestä, joita hän\noli kierrellyt. Sillä kun asiaa mietti, taisivat kaikki toiset\nolla hieman kauniimpia ja hieman rikkaampiakin. Sillä eipä tällä\nKaisalla ollut enempää maallista hyvyyttä kuin jotkut ruumiinverhot\nja kolmekymmentäviisi penniä rahaa, nyt häiden ollessa saapumassa.\nKuitenkin oli Taneli sanonut: Kaisa Parras on paras. Ehkä oli\nratkaisuun vaikuttanut pääasiassa juuri se syyskuinen öinen tapaus\nSoron talossa. Eikähän Kaisassa mitään virhettä ollut: nuori hän oli\nja sitkeä jäseniltään, töihin pystyvä ja hyvänlaatuinen luonnoltaan.\nEikäpä voisi sitten akkana pahankuriseksi käytyään ryppyillä siitä,\nettä mies oli juonut ja hurvitellut hänen perintönsä. Ei akka, eikä\nkukaan muukaan. Kuten ei voinut äitikään, vaikka sillä olisi siihen\nhyvä halu. Perinnöt niin omalta suvulta kuin akankin suvulta jäivät\nTanelilta saamatta. Jos hän hurvitteli, niin omiaan hurvitteli,\nrehellisellä, harmaalla työllä irti saamiaan.\n\nEikähän tässä ollut aikomus hurvitellakaan. Sitä vartenhan hän oli\ntuleva Soron taloon ja sitä varten nämä häät piti vietettämän, että\nkaikki hurvittelu pois.\n\nMutta miehellä ovat omat häänsä hyvässä lykyssä vain kerran. Ja ne ovat\njuhlan ja riemun päivä. Viisaasti ja kauan ja monella muotoa Taneli\noli puhellut tästä asiasta Soron vanhalle isännälle. Eikä tämä ollut\naivan seinälle puhumista; sillä vaikka Soron ukko olikin totisen ja\nharmaan ja seivässuoran elämän mies, niin katsoi hän silti juhlat ja\nriemunpäivät joskus asiaan kuuluviksi ihmiselämässä. Olipa hän joskus\nitsekin yhtynyt ja yltynyt juhlaan nuoruudessaan, kuten Taneli oli\nkuullut. Raamatusta hän oli lukenut, että voi sitä maata, jossa ei\nviinaa ole. Omassa mielessään hän tunsi, että voi niitä häitä, joissa\nei iloa ole. Ja viinasta saatiin iloa.\n\nMutta kauan Tanelin oli puhuttava, kauan isäntä jupraili. Loppujen\nlopuksi Taneli sai kuitenkin kantaa kookkaan tammisen viina-aamin\nrekeen. Hän lähti ajamaan sadan virstan päähän kaupunkiin. Muiden\ntalon tuomisten joukossa hänellä oli lupa tuoda aamillinen iloa omiin\nhäihinsä. Soron ukko itse katsoi, että taidolla iloittaisiin. Sillä ne\nhäät oli määrä viettää Soron talossa.\n\nTulipa sitten se hääilta, marraskuinen ilta. Tähtien sakarat vilkkuivat\nmustankuultavalta taivaalta, maanpinta oli routainen ja musta. Mutta\nSoron suuressa pirtissä hohti öljylamppu ja kymmenkunta talista\nkynttilää. Hääväkeä ei ollut paljon: joitakin morsiamen ja sulhasen\nomaisia ja nuoria ystäviä, joitakin isäntiä ja emäntiäkin. Kahvia\noli juotu ja vehnästä syöty ja jotkut läheisemmät ja arvokkaammat\nmiesvieraat olivat saaneet kohtuulliset ryypyt tuimaa paloviinaa.\nHäätunnelma ja juhlainen tuntu oli ottanut sijansa avaraan pirttiin.\nIsännät juttelivat jo vuoden tuloksista, ja nuoret miehet olivat\nnaurutuulella, odotellen tanssia.\n\nSillä pirtin perällä napsutteli jo viulua vireeseen Näppi, pitäjän\nraatari ja pelimanni, mies, joka monessa kylässä rakensi juhlat,\nvalmisti häävaatteet ja ruskeanvälkkyvällä viulullaan kohotti ilon ylös\nsuurten tupien karstaisiin kattoihin. Iältään hän oli jo vanha mies\nja näöltään harmaa ja tuima. Mutta notkeat hänellä oli sormet: syntyi\npuku ja syntyi soitto. Nuottien oudot koukerot hän ymmärsi ja taisi\nniin epälukuisen määrän pelejä, ettei viikkoon tarvinnut laskea viulua\nleuan alta sen vuoksi, ettei olisi muistunut uusi peli mieleen äsköisen\npäähän päästyä.\n\nTämä harmaa ja tuimamuotoinen Näppi näppäili siis vanhaa viuluaan\npirtin peränurkassa ja kohotti sen sitten leuan alle. Sormet tekivät\ntyötään ja käyrä kieppui ja peuran suolet vonkuivat tahdikkaan\nhääpolskan. Nuoret miehet ja pyhäiset piiat alkoivat tanssin. Mutta\npöydän ympärillä juttelivat isännät vuoden tuloksista, muistelivat\nnuoruutensa päiviä, ennen olleita häitä.\n\nHaltioituneesti ja riemuitsevasti kaikui vanhan Näpin viulu, ja\nhuimasti kävi jo tanssi. Jopa riemastui Taneli pyörittäessään\nmorsiantaan ja hypähti tanssiessaan penkille ja uuninpankolle ja jopa\ntukevalle pöydällekin. Ripsakasti se kävi ja tahdista hairahtumatta.\nMutta silloin nosti jo jyhkeätä päätään talon vanha isäntä:\n\n— So, so, pojat! Ei hypitä seinille eikä varsinkaan pöydälle. Jos joku\ntässä talossa pöydälle hyppää, niin se olen minä...\n\nSilloin Taneli meni istumaan isännän viereen ja puheli tälle matalalla\näänellä supatellen ja suostutellen. Sitten he nousivat, isäntä ja\nsulhanen, joka katsahti ympärilleen ja teki sormenkoukulla merkin, ja\nmoni näytti ymmärtävän tämän salamyhkäisen osviitan. Vanha pelimannikin\nlaski viulun viereensä penkille ja seurasi sulhasta lävitse eteisen\nporstuanperäkamariin.\n\nSiellä sitten sulhanen seisoi keskellä lattiaa läkkinen kannu\njalkojensa juuressa ja miehiä niinkuin mustia patsaita ympärillään.\nSiinä olivat talon pojatkin, joiden naamoista olivat jo sen syyskuisen\nyön mustat kuhmut silenneet, siinä seisoi vanhin Velikin, jonka\nkoipiluu oli luutunut jälleen kuntoon. Kaikkien heidän kanssaan\nTaneli oli jo juonut sovinnon maljat: ettei sitä tapausta sen enemmän\nmuistella.\n\nNiinpä siis seisottiin siinä hetki se läkkinen kannu sulhasen jalkain\njuuressa. Epäilemättä hänellä oli mielessä lausua jotakin juhlavaa.\n\n— Olisihan tässä vielä vieraille jotakin kielenkostuketta ja\nsuunavausta...\n\nJa Taneli tempasi voimallisesti läkkipeltisen kannun kantta. Se kansi\noli sangen tiivis. Koko kannu tempautui ilmaan ja sitten kansi heltisi\nja avonainen astia putosi rämähtäen lattialle ja kaatui. Tuikea\nPaloviita räiskähti ympäri huonetta ja valui lammikkona pitkin lattiaa.\n\nTyrmistytä ja kirosanoja, lyhyitä ääneen lausuttuja aatoksia. Sitten\nsulhanen ja moni muu mies laskeutui lattialle nelinryömin tahi\nvatsalleen. Ja he ryystivät tuota murheellisesti hukkaan valuvaa\nmielijuomaa vanhan lattian monilukuisista koloista, latkivat, lipoivat\nkielellään, kuten koira kupin laitaa karkeita lattiapalkkeja. Äikeänä\nkohosi kattoon alkoholin haju.\n\nMutta talon vanha isäntä ja pelimanni Näppi eivät olleet köyristäneet\nniskaansa tomuun viinan jumalan edessä. He seisoivat oven suussa hetken\nja mutisivat jotakin, että niin se käy poikasille. Sitten he palasivat\npirttiin. Vaiti isäntä istui pöydän kulmaan ja raukein elein tarttui\nNäppi viuluun.\n\nPorstuanperäkamarissa miehet nousivat toinen toisensa jälkeen\nnöyristelevistä asennoistaan. Nuori sulhanen oli viimeisimpiä.\nMutta ei tuntunut olleen apua tästä kumarruksesta. Kaikkien päät\ntuntuivat kajahtaneen kuulaiksi ja selkeiksi kuten ulkona marraskuinen\ntähtitaivas. Kaikki entinenkin ilo tuntui tukan juuresta haihtuneen.\nJopa joku katsoi nuoreen sulhasmieheen karsaasti ja puheli, että tämä\nkai on jotakin uutta tyyliä tarjota häävieraille viinaa...\n\nTaneli oli vaiti, sillä syystä hän tunsi olevansa moitteen alainen.\nNiinpä astuttiin perätysten pirttiin, kaikki hieman vaiteliaina ja\nyrmyn näköisinä, jonkun naamassa pahatekoisen naurun väreet, joku\npuhellen pilapuheen:\n\n— Oli tämän Tanelin häissä ainetta! Lattiatkin lainehtivat kuin\nAtlantin meri...\n\nMyöskin talon vanhin poika oli kai närkästynyt, sillä hänkin puheli\nentisiä muistelevan lauseen siitä, kuinka kummaa oli, että Taneli\nlopultakin jammertui tähän piika Kaisaan, vaikka se jo kerran pyrki ja\npääsi sen luota hiiren reiästäkin...\n\nMutta Taneli oli niin masentunut, että hän sulatti hiljaa kaiken.\nJuhlatuntu ja tunnelma olivat kadonneet ja haihtuneet, öljylampun\nja niiden kymmenkunnan talisen kynttilän valo näytti himmenneen.\nAlakuloisesti soivat Näpin viulussa peuran jänteet ja raskaasti kuin\nsavirana näytti kiertävän tanssin ympyrä.\n\nKohta vieraat nousivatkin lähtöön. Pistivät kättä talonväelle ja\nnuorelle parille onnea toivotellen. Annettiin myös hääverot: jotakin\navioparille tarpeellista kalua, joitakin hopearahan kulmuja lautaselle.\nSitten poistuttiin yöhön.\n\nViimein Taneli huomasi istuvansa yksin avaran pirtin penkillä. Häät\nolivat olleet.\n\n— No, olivat ne kuitenkin railakat häät, sanoi hän itsekseen, riisuutui\nja ryömi häävuoteeseensa. Pirtin peräseinällä löi kello aamuyön\ntunteja. Painot hurahtivat.\n\nSangen pian tämän nuoren parin oli noustava, piian ja rengin. Vaimon\ntartuttava sontalapioon ja naudan nisiin, miehen mentävä talliin ja\notettava kouriinsa vetojuhdan ohjakset.\n\nKöyhän työihmisen juhlat ovat lyhkäiset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kevät, joka on tullut ja mennyt niin monasti, kovin monasti jo\nsaman ihmisen elonpäivinä. Sen luulisi olevan jo ylenpalttisesti tutun\nasian. Ja kuitenkin se on aina ikään kuin uusi, tuore ja voimallinen.\n\nKuinka maa pullisteleekaan keväällä siittämisen ja kasvamisen\nhimoa: miettimättä ja surematta se elää. Sen kyltymättömästä ja\nväsymättömästä, älyttömästä elämän halusta tarttuu silloin hiven\nihmiseenkin, joka on maan lapsi ja tulee onnettomaksi, jos kuvittelee\nsiitä irti olevansa, unohtaa viisaittensa sanat: maata olet, maasta\nolet tullut ja maaksi olet jälleen tuleva.\n\nOli siis kevät. Aurinko paistoi, maa vihersi ja lintujen kurkut\nvisersivät monisanaisia värssyjään. Puhjenneitten lehtien väri oli\nvielä hento ja ujosteleva ja taivaan väljyyden sini ja sileys kaiken\nyläpuolella oli uusi ja ällistyttävä.\n\nTämän kevään jonakin päivänä Taneli kulki metsäistä polkua harteillaan\nankara taakka työvehkeitä ja ruoka-aineita. Hänen nuori vaimonsa\nseurasi häntä melkein yhtä raskaasti kuormitettuna talouskaluilla ja\nmuilla. Viimeisenä käveli vanha Hota-Leena talutellen lehmää.\n\nTällainen oli matkue.\n\nOmaa kotia Taneli oli menossa pystyttämään.\n\nTaakka oli raskas, työläs oli hengittää ja pinnasta valui suolainen\nhiki. Mutta maan keväinen, miettimätön ja suruton elämisen halu istui\ntaakan kantajassa. Hänen mielensä oli iloinen, sillä ainahan se oli\npysynyt lähellä maata.\n\nNuorelta parilta oli kulunut talvi Soron talossa palkkalaisina.\nRoimasti ja vanhan isännän mieliksi oli Tanelilta käynyt työ. Eikä\nollut tarvinnut etsiä iloa viinasta ja turhista juoksuista. Mielessään\nhänellä oli uusi aatos: oma maja tulisi saada, oma eläminen. Hän puhui\nsiitä vanhalle isännälle. Tämä olikin suostuvainen: lupasipa vielä\ntorpparikseen. Mökin saisi rakentaa hänen maalleen, Naavakorpeen.\nHeti kun talon toukotöistä päästäisiin, saisivat nuoret mennä\nrakennushommiinsa. Kunhan kävisivät sitten talon töissä kesän\nkiireimpinä aikoina. Ja sehän oli heille tarpeellista leipäasiainkin\nvuoksi. Vähäisestä kotitalostaan Taneli sai lisäksi lupiin lehmän.\n\nNyt kesäisenä päivänä saapui siis tämä matkue Naavakorpeen, kolmen\nneljän kilometrin taakse ihmisasunnoista. Suuret kuusipuut kasvoivat\nsiinä, missä Tanelin mökin pitäisi pian sijaita. Sitten alkoi\npajupensaikko, jonka takaa avautui Soron avara ahteniitty. Kapean,\nmutkaisen joen vesi pilkoitteli niityn keskeltä.\n\nLehmä sidottiin kiinni kuusen tyveen ja kampeet järjesteltiin ja\nensimmäisen puuropadan alle viritettiin tuli. Syötyä Taneli ryhtyi\nrakentamaan havumajaa väliaikaiseksi asunnoksi sillä välin, kun\nhänen vaimonsa ja vanha äitinsä kiskoivat kourin sammalia irti ja\nlevittelivät niitä kuivamaan. Näin alkoi työ. Illalla maja oli jo\nasuttavissa ja siihen käytiin levolle. Taneli sanoi:\n\n— Tämän talon nimi on Naavakorpi.\n\nViilenevässä yössä lauloi lahorastas, ja havumajan seinän takana ynähti\nlehmä ja kalisutti vaskista kelloaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla sangen varhain, kun yönusvat viipyivät vielä jokiuoman yllä,\nniityllä ja rytöisellä korpimaalla, olivat uutisasukkaat jo nousseet.\n\nKirves alkoi tuiman, kuivan laulunsa kuusia kasvavalla rinnemaalla.\nAamuinen aurinko väritti viimeisen kerran monen aarnikuusen latvuksen.\nRungot parahtivat ja tanner jymähteli.\n\nIhminen oli ottanut asuinsijansa näiden puiden juurille. Ja missä\nihminen ryhtyy elämään, siellä kuolee paljon heikkoja ja vähätaitoisia.\n\nNäin olivat alkaneet ne päivät, pitkät ja hikiset työpäivät, kesäisen,\nnauravan auringon alla. Voimalla Tanelin kirves teki työtään. Sen\nvälähtelevä terä ei tehnyt turhia liikkeitä, eikä kohonnut korkealle,\nmutta syvälle painui jokainen isku kesäisen puun mehuisaan lihaan. Oma\ntyö: se tuntui tuovan jäseniin tuhattulimmaisen ydyn ja tarmon. Harvan\npuun kannolle eksyi istahtamaan ja tuumailemaan ja lataamaan piippua.\nVaikka ujostelemattahan ne heiluivat ennen Tanelin jäsenet vieraankin\ntyön ääressä.\n\nNiin kaatui ja karsiintui pitkiä puun runkoja, jotka sitten aseteltiin\nristikolle, nuijittiin päätökurikan jämähtävillä iskuilla lujaan\nsalvokseen, sammallettiin ja veistettiin. Kaisa asetteli sammalta,\nhirsien selälle ja Taneli käytteli kirvestä ja sahaa. Kävipä nuori\nvaimo myöskin pihkaisin, pelkäämättömin kourin kiinni hirsiin, kun\nniitä yhä työläämmin hinattiin nousevalle seinälle. Tanelin vanha\näitimuori viipyi myöskin heidän apunaan: kantoi kylältä ruoka-aineita\nja valmisti ne syötäväksi, nyhti sammalia, irroitti tuohilevyjä\nkoivujen rungoista, kellanhohtavia, kookkaita kattotuohilevyjä.\n\nPianpa sai Taneli jo nuijia paikoilleen kurkivuolen. Valkoisin, pihkaa\nkihoilevin seinin kohosi nyt hänen uuden mökkinsä kehikko vasten tummaa\nkuusimetsän reunaa. Sitten oli valmistettava lankkuja lattiapalkeiksi\nja muihin tarpeisiin. Korkeilla pukeilla seisoi Taneli ja Kaisa pukkien\nalla, ja leveä lankkusaha kulki jurnuttaen tietään hirttä päästä\ntoiseen. Sahanpurut pölähtelivät auringon paisteessa.\n\nPian oli jyhkeä lankkulattia rakennettu, pian myöskin tuohinen katto.\nSitten aseteltiin paikoilleen akkunat. Pitäjän kirkkoa korjattiin\njuuri niihin aikoihin. Sieltä saatiin halvalla akkunat ruutuineen\nvieläpä ovikin. Taneli sanoi, että ne ovat hänen uudelle asumukselleen\nonneksi: sillä lujasti pyhitettyä tavaraahan ne ovat, kauan oltuaan\nHerran huoneessa. Mutta hänen vanhalla äidillään oli omat aatoksensa.\nHän vastusti aika lailla niiden ostamista ja paikoilleen asettamista:\nkirkon väet ja muut pienet kummitukset voivat ehkä niiden johdosta\nliiaksi mielistyä tähän asumukseen...\n\nMutta Taneli eli nyt elämänsä kiivaimpia päiviä: kaikki pelko tuntui\nhänestä nyt naurettavalta.\n\nMuurari Pekka muurasi sitten uunin. Melkein pelkistä luonnonkivistä\nse tehtiin. Tiiliä kun oli vähän. Lujasti täytyi iskeä savea rakoon.\nKaunista siitä ei tullut, mutta hyvin nousi haiku taivaalle, kun siihen\njuhannuspäivän aattona viriteltiin ensimmäinen tuli.\n\nNiin Taneli pääsi jo juhannukseksi ensimmäiseen omaan tupaansa, minkä\npaikalla sen seinähirret olivat tuulessa humisseet vajaat kuukauden\npäivät sitten ja metsän elävät ja taivaan linnut eläneet niiden\nnaavaisilla oksilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten seurasi heinäaika Soron talossa. Vasta valmistunut mökki tumman\nkuusikon reunassa jäi Tanelin äitimuorin yksin asumaksi. Hän hoiteli\nsiellä lehmää ja valmisti voita. Taneli heilutti viikaterautaa saaren\ntalon niityllä ja hänen vaimonsa haravaa. Siihen aikaan oli talossa\nvain luonnonniittyjä, ahteita ja märkiä nevoja, monasti penikulmien\ntakana. Sinnepä riiputettiin selässä suurissa tuohikonteissa leipää\nja kalaa ja leileissä piimää. Sekin kävi työstä: kahdeksankannuinen\nleili ripustettiin pienen piiankin hartioille ja sitten kiireesti\nhalki rimpien ja kivisten kankaitten. Niittysaunoissa oltiin yöpuulla.\nMikä oltiin. Sillä työpäivä oli niin pitkä kuin keskikesäisen\nauringon paistekin. Joskus miehet voivat huhtoa töitä aivan totisessa\nkilvoittelussa, että vesi tipahteli housun takamuksista. Urheilijan\nveri kierteli silloinkin miesten suonissa: kuka tässä nyt on se pitäjän\npistämättömin niittomies... Lihavellin ja ohrapuuron ääressä puhuttiin\nvoiman töistä.\n\nSellainen oli heinäaika, viisi kuusi viikkoa. Sitten tartuttiin käyrään\nsirppiin ja vielä elokuisen illan pimeydessä pystyteltiin kykkäitä.\n\nMutta sittenpä työt talossa jo hälvenivät, niin että Taneli pääsi\nomaan asumukseensa huhkimaan töitä, rakentelemaan syksyn pilvisinä\npäivinä navettaa ja saunaa ja koluamaan vielä kulottunutta heinääkin\ntalon laajan niityn laiteilta lehmälleen. Melkoisen koon heiniä ja\nlehtikerppuja oli keräillyt jo kesän mökillä asustanut äitimuorikin.\nHota-Leena ilmaisikin haluavansa näistä puolin mieluummin asustaa\nTaneli-poikansa uudessa asumuksessa, sillä Hotakassa, kotitalossaan,\nvanhimman poikansa ja miniänsä luona hän luuli olevansa liika kapine.\nTaneli sanoikin hänelle, että miksei, kun tässä vain leipä riittää.\n\nNäinpä Tanelista näytti olevan tulemassa ja vakiintumassa vakaa akan\nmies ja torpanmies.\n\nHuurteinen talvi tuli. Hänen vaimonsa ja äitinsä elelivät ja askaroivat\nsiellä uudessa ja yksinäisessä lumeen vajonneessa mökissä, hoitivat\nlehmää ja vasikkaa, käsittelivät villoja kartoilla ja hyrisevällä\nrukilla. Mutta Taneli toimiskeli talollisten metsänkaatomiehenä\npakkasen kourissa risahtelevassa metsässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämmöinenkin tapaus sattui hänelle sitten sinä talvena: kouravoimien ja\nkynnenkovuuden näytös, urheiluesitys. Sillä urheilijan lihaa, luontoa\nja verta hänessä kyllä oli, halua olla jotakuta pykälää nohevampi muita\nmiehiä. Hän oli halonhakkaajana Soron talossa, jossa usein puhuttiin\nvoimista ja voiman töistä. Muun muassa ihasteltiin ja ihmeteltiin\nmuutamaa kuulua Halkomyllyksi mainittua miestä, joka oli tunnissa\nhakannut pystymetsästä sylen halkoja.\n\n— Sen nyt tekee kuka tahansa, sanoi Taneli. — Uskaltaako isäntä panna\nviinahallin veikkaan, niin yritetään?\n\nIsäntä uskalsi. Mentiin solevaan koivumetsään ja Tanelin kirves\nalkoi heilua ja ääntää. Puut parahtelivat, kaatuivat, katkesivat ja\nhalkesivat. Hakkaaja teki työtään kuin viimeistä päivää, mistään muusta\nvälittämättä. Mutta hänen liikkeissään ei huomannut mitään hätäistä\ntempoilemista ei harhaiskua. Hän osasi ammattinsa. Halkoja tuli, niin\nettä harmaapäisellä isännällä oli täysi työ latoessaan ne pinoon. Aivan\näkkiä hän huomasi halkokasan kasvaneen syltä pitkäksi ja korkeaksi.\n\n— Top, hän sanoi ja kai voi housunliitingistä hopeakuorisen kellonsa\n— kaksikymmentä minuuttia, sanoi hän sitten ja päästeli pieniä\nihmetteleviä kirouksia. — Ensi pyhänä saat sen hallin viinaa.\n\nTanelin arvo oli kohonnut monet pykälät isännän silmissä. Hän aivan\niloitsi, että hänellä oli sellainen voimakas ja työn taitava mies\ntorpparina. Tulipa tämä Tanelin työnryymäys puheeksi kylälläkin ja\njotenkin ikäänkuin pehmoisella pensselillä siveli sisäisesti hänen\nrintaansa. Olihan jotakin, että Naavakorven isäntä oli sellainen\nmaankanto puunhakkaaja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului parisen vuotta ja Naavakorven uutuuttaan hohtavat seinät olivat\njo taivaan tuulissa hieman siintyneet. Navetassa lehmät olivat\nkarsuneet kahdeksi kappaleeksi, pirtin perään oli muokattu vähäinen\nperunamaa, ja talon suuren niityn laitaan pensaikkoon oli raivattu\npienoinen ala niittymaata.\n\nTähän aikaan Tanelin elämässä sattui uusi tapahtuma: hän joutui\ntekemisiin kaukaisten voimien kanssa. Salamyhkäinen ja voimallinen\nRuunu tahtoi tarttua häneen, vyöttää hänen kupeensa ja viedä hänet\nminne tahtoi, kysymättä miehen omaa mieltä. Ruununherroilla on pitkät\nja voimalliset kourat. Yksilön temput ja taito ovat hädän edessään\navuttomia. Silti moni nuori mies yritti itsepintaisella oveluudella\npettää herroja: olla sairaana, syövyttää kuparirahalla reikää\nsääreensä, puhallella olkipillillä itsensä tyrien kantajaksi, tahi\nlyödä pahan kirveshaavan jalkaansa. Sillä enimmäkseen tämä kansa ei\nole koskaan rakastanut ruununleivissä oloa, vaan katsonut silloin\nkantavansa orjuuden iestä, kärsivänpä linnarangaistusta ja elävänsä\nkoiran elämää. Sotapalvelus on aina katsottu pelättäväksi elämän\nmuodoksi, ehkäkin sotakentällä on monasti tapeltu yrmyllä raivolla ja\nällistyttävällä kiivaudella.\n\nNyt oli siis arvannosto sen miehisen lihan edessä, joka oli saman\nvuoden satoa kuin Tanelikin. Eikä Taneli ollut siihen ihastunut. Mutta\nei myöskään ryhtynyt niihin sairaus- ja jäsenten typistämistöihin,\njoita tiesi joidenkin suunnittelevan. Eihän tämän takia nyt sentään\ntarvinnut terveyttään menettää. Onhan mies nyt jonkin vuoden vaikka\nalimmaisena aidanvitsaksena. Se on vähäinen aika iankaikkisuuteen\nverraten. Sitäpaitsi: tässähän oli toivon paikka, tapahtui jännittävä\npeli. Nostettiin arpa, joka näytti menikö ihmisen elämästä vain\njoitakin kesäkuukausia, vai vyötettiinkö hänen kupeensa kolmeksi\nvuodeksi.\n\nArvannostopäivä tuli. Nuoret miehet heiluivat juovusten käsissä, sillä\nviina oli nyt tositarpeeseen miehen luonnon karkaisemiseksi, ettei\nsiinä huomattaisi mitään mielenliikutusta, vaikka tipahtaisi sen kolmen\nvuoden tuomio. Miesten alastomat ruumiit mitattiin ja tutkittiin.\nUseat valittivat suurta raihnaisuuttaan. Mutta ruununherrat sanoivat,\nettä siispä he olivat omansa sotaan, kuolemaan kunnialla. Arvat\nlankesivat ja niille, joille sattuivat ne Joonan arvat, näytti elämä\nkatkeralta, vaikka viinaa olikin paljon päässä. Mutta Taneli pääsi\nreservipalvelukseen.\n\nSeurasi paluumatka. Talojen pojilla oli hevoset ja suuret heinähäkit\nrattailla. Näillä häkkirattailla nuoret miehet istuivat nostettu\narpa näkyvissä hatun ponnen alla ja viinahenttari jalkojen välissä.\nKurkuista helähteli laulu:\n\n    Liian ankara Suomen pojille\n    oli ruunun sotaherra,\n    kun se ei antanut arpaa nostaa\n    kuin yhden ainoan kerran...\n\nPitihän sivullistenkin nähdä mikä matkue tämä oli.\n\nSinä iltana Taneli tuli ensimmäisen kerran väkijuomien liikuttamana\nNaavakorpeensa. Mutta hänen vaimonsa ja vanha äitinsä ottivat\nlohdutuksensa siitä, että hyvä osahan hänelle oli langennut. Jospa\nnyt mies vähän riemuitsikin siitä, että oli välttänyt kolme vuotta\nkruununleipää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulivatpa sitten ensimmäiset kesäiset viikot reservikasarmissa,\naurinkoiset, kuumat viikot. Tämä elämä oli Tanelista jollakin\ntavoin lapsellista ja leikillistä: aikuisia miehiä koottiin turhiin\nriskaustöihin parhaiksi työviikoiksi. Hiekkaisen harjoituskentän pöly\nja hiki, raskas kivääri ja ammunnan räiske, hurstihousut, hernesoppa ja\nkarvas tee, ryhdin pöyhistys, koko tempukas elämän järjestys, kaikki\noli Tanelista omituista ja tähän elämään kuulumatonta, joutilaitten\nherrojen keksintöjä. Ja kaikki tehtiin totisesti ja synkeästi,\nnauramattomin suin, aivan kuin jokin Jumalan palvelus ja uskonnollinen\nmeno. Pienikin hairahdus oli ikäänkuin anteeksisaamaton rikos jotakin\npyhää henkeä vastaan.\n\nMutta yleensä Tanelin aika kului verraten hyvin. Hän ajatteli, että\nsaapa tässä nyt ihminen levotella ja pitää leikillistä rokulia samaan\naikaan, kuin kotipuolessa rikkainkin isäntä hikoilee kesätöitten\nääressä. Ei tämä hänestä työtä ollut, vaikka joskus hiekkaisella,\npaahteisella kentällä saattoikin joku heikko mies pyörtyä kesken\ntemppujen. Mutta Tanelilta temput kävivät rapsakasti. Eivät päässeet\nherrat hänen kanssaan rihlailemaan. Sen verran hän kuitenkin tuli\nlaiminlyöneeksi palvelustaan, että joku ylimääräinen veden kantovuoro\nhänelle järjestettiin.\n\nTapahtuipa hänelle sentään täällä reservikasarmissa muuan iloisesti\nällistyttävä kohtaus: hän näki siellä Närhi-Iikan. Sotapalvelustaan\nhänkin oli suorittamassa. Paljon oli heillä nyt toisilleen kertomista.\nTaneli kuuli, että myöskin Närhi-Iikka oli akalle vakiintunut mies,\nettä hän oli heittänyt maanmittauksen, kun setämiehensä kaupungissa\noli kuollut ja testamentannut hänelle jäämistönsä, joka ei kyllä ollut\nmikään rikkaus eikä omaisuus, vaan kuitenkin sievä summa. Samoin oli\nvaimon mukana tullut rahoja. Nyt Närhi-Iikka suunnitteli jotakin\nliikehommaa sinne vasta rakennetun rantatien viereen ja jokivarteen.\nSen saman joen, jonka latvajuoksulla oli Tanelinkin kotikylä ja\neläminen. Närhi-Iikalla kuului olevan siellä kauppapuoti ja pieni\nsahalaitoskin rakenteilla. Siinä valmistettaisiin lankuksi ja muuksi\ntavaraksi paksuja petäjiä. Tämä puutavara myytäisiin sitten jopa\nulkomaille asti, engelsmannille ja muille kovasta hinnasta. Närhi-Iikka\nselitteli laajasti näitä asioita: kuinka uusi aika saapuu, jolloin\npuukin on rahanalaista tavaraa. Talonpoikakin saa siitä rahaa. Puu\nkelpaa muuallekin kuin piisiin työnnettäväksi.\n\nTaneli selitteli myöskin oman elon kehityksensä: kuinka hänellä on oma\nakka, torppa ja lehmä. Ja siihen kai hän sitten harmaantuukin yhtä\nrintaa sen mökkinsä kanssa.\n\nMutta Närhi-Iikalla oli omat tuumansa ja ehdotuksensa: hänen\nmielestään oli hauskempi valmistaa luitaan lahoamaan vaihtelevammassa\nelämässä. Hän ehdotti, että Taneli tulisi hänen apumiehekseen. Hän\ntarvitsisi miehen, johon voisi luottaa, jonkunlaiseksi etumieheksi ja\nkatsastelijaksi, sahan isännöitsijäksi. Taneli ensin vastusteli. Puhui,\nettei hänestä ole herran viroille, kirjoitukseen taitamattomasta ja\nkorvessa kasvaneesta. Mutta Närhi-Iikka sanoi, ettei hän aivan herran\npäiville vielä pääsisikään, ja kyllä hän opastaisi ne työnsä hoitamaan.\n\nNiinpä Taneli hautoi ja tuumi tätä asiaa niinä kesäisinä viikkoina,\ntemppuja suoritellen hurstihousut yllä ja kivääri kourassa. Päätös oli\nse, että hän lupautui Närhi-Iikan palvelukseen. Hän lupasi hävittää\nelämisensä kotiseudullaan ja saapua vaimoineen Maston asemakylään jo\nvarhain sinä syksynä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nReservi viikot kuluivat loppuun ja Taneli palasi Naavakorpeen, mutta\nmielessään aatos, että oli sen jättävä, pian ja ainiaaksi. Hänen\nKaisansa kauhistui ensin tätä tuumaa, joka näytti tekevän täydellisen\nmutkan ja solmun heidän elämänsä naruun. Mutta Taneli ryhtyi vain\nselviytymään lähtöön ja saikin mökilleen ja lehmilleen ostajan.\nHalvasta ne menivät, mutta hyvä, että heillä jotakin sai. Eräänä\nsyyskuisena päivänä Taneli ja hänen vaimonsa ottivat kontit selkäänsä\nja lähtivät vaeltamaan kohti Maston asemaa. Heidän pystyttämänsä\nNaavakorpi jäi sinne syyskoreitten metsien sisään jo hieman siintynein\nseinin. Jotkut toiset ihmislapset ottaisivat sen rypypaikakseen.\nTanelin äiti Leena seisoi sen pihalla vettä pyyhiskellen vanhoista\nsilmistään. Ehkäpä hän näkikin nuorimman poikansa siinä viimeisen\nkerran. Hänen itsensä olisi otettava jälleen turvansa kotitaloonsa\nHotakkaan, vanhimman poikansa luo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaston asemalla oli Närhi-Iikalla maatalo, johon hän oli muodostanut\nkauppapuodin, mistä myytiin kaikenlaista tavaraa. Sekahedelmiä, kuten\nhän Tanelille sanoi. Mutta hän viljeli myöskin talon maita. Hänellä oli\nlehmiä navetassa ja pari hevosta tallissa. Tämän maatalouden etumiehenä\nja isäntärenkinä tulisi Tanelin pääasiassa aluksi olla. Lisäksi hänen\noli opeteltava jonkinlaiseksi isännän silmäksi ja jalaksi vasta\nvalmistuneella pienellä saha- ja myllylaitoksella, josta hän ei aluksi\npaljon ymmärtänyt.\n\nLyhyesti: olemaan ikään kuin oikeana kätenä Närhi-Iikalle, joka hänestä\nnyt äkkiä tuntui pelättävältä ja kunnioitettavalta mieheltä. Kas, mikä\nporho ja öykkäri oli äkkiä paisunutkaan sen palaneen mökin pojasta\nsieltä jokilatvan korpikylästä: sillä oli kaikenlaisia laitoksia,\nmonenlaatuista olemista, palkkalaista ja käskyläistä. Olivat karjapiiat\nja hevosmiehet, olivat sahan työmiehet ja jauhotakkinen mylläri, oli\nmies ja poikanen kauppapuodin tiskin takana, oli konttorihuoneen\nkirjojen takana muuan silmälasipäinen ja kalpeanaamainen mies, joka\nei tehnyt muuta kuin istui siellä kynä mampsellinsormissaan. Ja\nkaikki nämä menivät ja tulivat Närhi-Iikan osviitan mukaan... Kuinka\npohjustaakaan ihmistä maallinen oleminen...\n\nTanelille alkoi ikään kuin uusi elämä Maston asemakylässä. Hän sai\nkauppakartanon rakennuksesta asuttavakseen omituisen pienen kamarin.\nHänen työnsä oli monipuolista ja enimmäkseen helppoa ruumiille,\nsellaista päältäkatsovaa ja huolta pitävää. Hengelliseksi hän itse sitä\njoskus nimitti. Mutta hänen vaimonsa toimi karjapiikana ja haisi lehmän\nihville, kuten Taneli leikillään sanoi. Kaisa ei siihen vastannut muuta\nkuin epämääräisen: hmm. Olisihan tästä joku voinut ruveta ryppyilemään,\nettä eipä mies pysty muun laatuista tuoksuvettä vaimolleen hankkimaan.\nMutta Kaisa oli sellainen hiljainen ja hyvänlaatuinen ihminen. Hän\noli tyytyväinen, kun sai olla puuhissa, joihin oli tottunut; kun sai\njokapäiväisen leipänsä. Taneli oli häneen sangen tyytyväinen, silloin,\nkuten ennemmin ja myöhemminkin. Hän uskoi, että tuo hiljainen, pieni\nihminen piti hänet ikään kuin aisoissa tämän elämän edessä.\n\nMaston asemakylän halkaisi musta, kylän kohdalla koskena kihisevä joki,\nja poikki joen ja kylän kulki rautatien vasta valmistunut suora linja.\nSe oli ikään kuin joku elävä suoni ja jänne tämän alakuloisen metsäisen\nmaan pinnalla. Se tiesi eloa, kolinaa ja ääntä: äänihän on elämän\nmerkki.\n\nTaneli seisoi monasti syksyisessä iltapimeässä ja katseli kuinka\njuna, tuo outo ja voimallinen kulkija, rynnisti näkyviin tarkasti\nviitoitettua tietään. Hehkuvin silmin ja valoa välähtelevin kupein\nse ryömi tietään kuin valtaisa, satuinen mato, vatsassaan ihmisiä\nja esineitä. Sitten se hihkaisi ontosti kajahtavan nenävihellyksen\nja seisahtui kiltisti asemarakennusten luo. Mutta yhä ihmetteli\nTaneli veturia, joka voi siinä liikahdella välkkyvin kupein, puhkuen\nrajua voimaa, puuskuttaen että maa tärähteli. Tanelista se oli\nelävä, valtaisa peto, ja hän ihmetteli sielussaan, kuinka junamiehet\nvoivat hallita sitä, ettei se lähde omille teilleen noilta pitkiltä\nrauta-anturoiltaan, metsiin ja maille. Jos Tanelilla olisi tuollaiset\nvoimat, katsoisi hän ylön kaikki nuo junamiehet. Mutta tuohan olikin\nkone, rautainen kappale, jolla ei ollut ymmärrystä, joka vieläkin\nvähemmin napinoin kuin hevonen tai ihminen alistui vetojuhdan töihin.\n\nMyöskin se sahalaitos siellä kosken partaalla oli aluksi uusi ja\nviehättävä. Siellä oli outoa, kiihoittavaa humua, kun työ kävi.\nMonikonstiset rattaat hyräsivät, raamisaha leikkeli paksut petäjät\nsieviksi laudoiksi, sirkkeli särisi. Joka miehellä oli omat tehtävänsä.\nJa valkoiset lautakasat rakentuivat humussa ja läiskeessä. Tässä\nkaikessa oli jotakin suurta: punakuoriset petäjät olivat seisoneet\nja kasvaneet jossakin kaukana jokilatvoilla, ehkä hänen kotikylänsä\nmetsissä, vuosikymmeniä suuressa hiljaisuudessa talvisen tahi\nkesäisen taivaan alla. Sitten tuli puun kaataja, mutta ei rakentanut\nniistä huonetta siihen, eikä lähikylään. Hevoset vetivät puunrungot\nvesireitin varteen, ja notkeasivuinen vesi kuljetti ne kauas,\nhoilaavien piikkiniekka miesten mukana. Sitten tämä humuinen laitos\niski monet ja purevat hampaansa puiden runkoihin ja valmisti ne oivaksi\nlautatavaraksi, jota tarvitsevat hakivat täältä. Sitä nostettiin\nmyöskin sen suuren ja mustan ja voimallisen vetojuhdan monille\nrattaille, joilla ne kulkivat jos johonkin, missä toimeliaitten miesten\nvasarat kiinnittivät ne tarpeellisiin paikkoihin lahoamaan.\n\nMaailma näytti tämän sahalaitoksen piirissä kummallisen avaralta,\nkaikki näytti kulkevan ylen monien kätten kautta ja elämä olevan\nmutkallista.\n\nSahalaitoksen kupeessa oli myöskin mylly, joka oli Tanelille ikään kuin\ntutumpi ja rauhallisempi, melkein kuin se sammaltunut vesiratasmylly\nkotikylän Myllykoskessa. Täällä kävi kolisten kaksi kiviparia\nhienontaen lähiseudun maanomistajain jyvät. Mylläri oli vanha ja laiha\nmies, ikään kuin hienon myllynpölyn valkaisema. Hän tuli pian Tanelille\nylen tutuksi. He istuivat monasti pienessä, tomuisessa myllykamarissa,\nmissä rautainen kamiini hehkui lämpöä, viinalasin ääressä. Mylläri\nkertoi juttujaan, enimmäkseen tarinoita kummituksista ja aaveista.\nHänen mielikuvituksensa tuntui olevan tulvillaan jotakin aavemaista\nja näkymätöntä, tyhjän pamahtelua. Hän oli hiljainen ja vaitelias\nmies, mutta viinojen ääressä hän muuttui puheliaaksi ja lempeästi\nnaurahtelevaksi.\n\nViehättävän viinan kanssa Taneli tuli nyt olleeksikin tekemisissä\nrunsaasti. Kaisa moitiskeli häntä siitä alinomaa ja ehkä estikin\nmonasti liiemmän ryypyn ottamisen.\n\nMyöskin Närhi-Iikka, tilanomistaja ja kauppias, harjoitti ryyppäämistä,\ntahi oikeastaan hän joi melkein alinomaa. Taneli ei tietänyt, lieneekö\nhän ollut aivan selkein päin ainoatakaan päivää. Mutta hän oli ylpeä\nsiitä, että tämä hänen nykyinen isäntänsä piti häntä yhä ystävänään ja\njoskus juomatoverinaankin. Viina näytti kuitenkin aniharvoin saavan\nNärhi-Iikan iloiseksi ja remuisaksi. Enimmäkseen hän pysyi viinojensa\nääressä vakaana ja vaiteliaana murhemielisen näköisenä. Hän puhui\nmonasti Tanelille, kuinka tämä maailma ei tunnu hänestä pysyväiseltä\nmajalta. Ja sanaapa tälle miten näissä hollituvissa elät ja oleskelet.\nKuinka turhaan täällä puuhasit ja rakensit, nämä sahalaitokset jos\nmuutkin, jopa ihanat asuinsijat ja puutarhatkin. Ne osoittautuivat\nvain turhuudeksi ja vaivaksi, ihmisen lähtiessä taipaleelle\nhollikartanosta koska sattui, jonkun Taivaan Isännän käskystä, kuten\nhän, sahanomistaja, lähetti kirveet metsän puitten juurille...\nSamoili siellä tulevassakin hollituvassa tuli ehkä polttoaineen tarve\npiisiin... Miksi siis pyrkiä kiivaaseen elämään, toteuttamaan joskus\nmielessä itävät ajatukset teoiksi... Parasta antaa niiden riutua ja\nsammua, kuolla ja hautautua. Ihminen on niin heikko ja haihtuva olento.\nEläköön siis hiljaa, naurettavasti ja hupaisesti viinaa ryypiskellen...\n\nTähän tapaan puheli Närhi-Iikka kauppakartanon vinttikamarissa\nTanelille. Mutta Taneli ei häntä ymmärtänyt. Hän ei ollut koskaan\ntuntenut sitä, mitä Närhi-Iikka nimitti elämään kyllästymiseksi.\n\nVälistä Närhi-Iikka saattoi ikäänkuin innostua. Hänen valju ja ilmeetön\nkuunpyöreä naamansa sai väriä ja hänen silmänsä elivät. Hän kertoi\nsilloin oudoin ja hämärin esitystavoin, mitä hän tekisi, jos hän olisi\nrikas mies, jos hänellä olisi kultakaivos. Tuon kovan ja keltaisen ja\nkummallisen välikappaleen voimalla hän rakennuttaisi palasen tämän\nköyhän ja alakuloisen maan pintaa paremmaksi ja iloisemmaksi. Mutta\nTaneli ei jaksanut käsittää hänen hämäriä sanojaan ja mielikuviaan, ei\nsaanut selvää käsitystä minkä näköinen tämä keinotekoinen eedeni ja\npuutarha olisi.\n\nPianpa Närhi-Iikka masentuikin entiseen alakuloisuuteensa.\n\n— Mutta entäpä sitten, hän sanoi, jos Taivaan Isäntä nyt äkkiä lupaisi,\nettä siinä on kultaa: lohko ja järjestä ja rakentele. Niin tuskinpa\nminulta tulisi mihinkään ryhdytyksi. Ehkä mieluummin istuisin tämän\nviinalasin ääressä haaveillen. Sillä minä tiedän, ettei todellisuus\nkoskaan ole mielikuvittelujen veroinen. Mielikuvitus on siunattu asia.\nMuuten olisi ihmisellä vain autiota tyhjyyttä...\n\nVaikka Taneli ei ymmärtänytkään täysin hänen puheitaan, viihtyi\nhän kuitenkin hyvin isäntänsä seurassa siellä kauppakartanon\nvinttikamarissa. Varsinkin silloin, kun tämä ryhtyi muistelemaan heidän\nyhteistä lapsuuttaan, ikään kuin jotakin sadan vuoden takuista aikaa,\nkuinka ongittiin, kuinka juostiin kumisevilla kankailla...\n\nItse kauppakartanon rouva, Närhi-Iikan vaimo, toi heille usein kahvia\nja kuumia vesiä. Hän oli kaunis, vaalea ja vaitelias. Ei puhunut\ntavallisesti sanaakaan, katseli vain surullisin silmin. Muuten hän\nnäytti herrassäädyn ihmiseltä, ja vaikka hän ei mitään puhunut, huomasi\nTaneli selvään hänen pitävän miehensä toveria jonakin halpana ja tuskin\nsiedettävänä olentona.\n\nNärhi-Iikka sanoikin jossakin tilaisuudessa:\n\n— Mitä? Kyllä Hotakka on yhtä hyvää lähtöä kuin minäkin, sinun herra\nmiehesi. Vieläpä parempaakin. Hän on perintömaan poika, mutta minä\nkurjan torpparin...\n\nTavallisesti nämä heidän öiset istuntonsa jatkuivat, kunnes Närhi-Iikan\nmielikuvituksen siunattu tuiju sammui, ja hänet ympäröi autius ja\ntyhjyys. Hän nukkui mustalla nahkasohvallaan. Jos hän oli vielä\npystyssä Tanelin lähtiessä, puheli hän varoittavasti:\n\n— Elä sinä laske viinaa liiaksi veriisi. Koeta pitää pääsi selkeänä ja\nkatsastaa, että nämä maalliset elämisen keinomme jotenkin käyvät. Siksi\nminä olen sinut tänne hommannut, koska sinuun luotan, että leivässä ja\nviinassa pysyttäisiin nämä lyhkäiset elonpäivät...\n\nTaneli vakuutteli selväpäisyyttään ja rehellisyyttään, hiipi ulos\nja sitten omaan kamariinsa oman vaimonsa viereen, joka silloin\ntavallisesti heräsi ja mutisi unimieliinsä:\n\n— Jopahan taasen...\n\nNiin meni Tanelilta tässä asemakylässä Närhi-Iikan, sahanomistajan\nja kauppiaan, lähimpänä miehenä vuosi ja meni toinenkin. Hän oli jo\noleentunut tähän ympäristöön, missä sahalaitos humisi kosken partaalla,\njunat vaelsivat ja kauppoja ja muita pieniä keplottelulaitoksia seisoi\nruskean maantien molemmilla sivuilla. Täällä oli elämä ikään kuin\nnotkeasivuisempaa kuin siellä metsäisessä kotikylässä, missä vain\nkuokka ja kirves tekivät töitään vähin äänin. Täällä ihmiset monin\nkeinoin ja eri asein hankkivat purtavaa hampaittensa rakoon ja muita\nelämän ilojaan. Täällä näki monen eri näköisen miehen pysähdyttävän\nlaihan tahi lihavan juhtansa kauppakartanon eteen, näki monien uusien\nkasvojen muodostelevan ilmeitään miehen istuessa puodin köysinipuilla,\nkuuli monen eri kielen sujuttautuvan tarinoihin, esittävän älynsä\nkeskeisinä syntyvät ja kuolevat sikiöt.\n\nTässä ympäristössä Tanelin pitkärunkoinen olemus toimi ja näkyi,\nkuten hän olisi jo ollut siellä kauan, siihen syntynytkin. Keskikesän\nviikoiksi hänen oli vain mentävä harmaaseen reservikasarmiin, missä\nmyöskin oli monia kasvoja, ääntä ja hälinää, touhua ja tointa, älyn\nja tyhmyyden ojentelua. Hänen isäntänsä ei sinne enää mennyt. Hän oli\nhankkinut lääkärintodistuksen siitä, ettei hänen ruumiinsa sietänyt\nasepalvelusta.\n\n— Kas, sanoi hän Tanelille, minä olen jo vähän kuin herrassäätyä. Ja\nherrat voivat järjestää tätä elämäänsä. Mutta, kas, he ovat silti\ntyytymättömiä, enimmäkseen. Tyytyväisyys asuu vain siellä, missä ei\njoudeta ajattelemaan, eikä järjestämään, vaan ollaan pakotettuja\nkiivaisiin liikkeisiin jokapäiväisen leivän vuoksi. Elä sinä pyri\nkoskaan herrain ja kissain päiville. Tahi mielesi myrtyy ja happanee ja\njärkesi tyhmistyy...\n\n— Minusta näyttää, että sinä kuitenkin itse viettelet sellaisia päiviä,\nnauroi Taneli.\n\n— Siksipä minä tunnenkin asian. Katso, ihmisen ymmärrys voi välistä\nkäsittää kaiken, hyvän, mutta liha lököttää vain mukavuudessaan. Minkä\nsille mahtaa. Mutta asiaa se ei muuta.\n\nTanelikin oli suorittanut jo loppuun reservipalveluksensa ja hänen\nelämänsä näyttämönä näyttivät tulevan olemaan tästä lähtien tämä\nasemakylä, sahalaitos ja kauppakartanon tanteret. Mutta sitten\ntapahtui, että Närhi-Iikka yhtäkkiä möi sahalaitoksensa eräälle\ntukkiyhtiölle, jollaiset näihin aikoihin ojentelivat pitkiä kynsiään\nkaukaisimpiinkin metsäkyliin. Oli huomattu, että Närhi-Iikan perustama\nsahalaitos oli hyvällä paikalla, pitkän ja metsäisen jokilaakson\nsuupuolessa, mutta hänellä ei ollut varoja, eikä luultavasti\nyritteliäisyyttäkään paisuttaa liikettään täyteen voimaansa. Ja\nyhtiöllä oli kiire, himo päästä leikkaavine aseineen äkkiä noiden\nisänmaan puiden juurille. Ja noiden puiden rungoissahan — ei pinnassa,\nkuten joskus ennen — oli monen miehen leipä, monen herran pitkä\nryyppy korkeakantaisesta pikarista. Yhtiö tarjosi siis hyvän hinnan\nNärhi-Iikan sahalaitoksesta ja tämä möi. Hänen elämänhalunsa ja\nyritteliäisyytensä näytti menevän yhä enemmän sammuksiin. Hän ajatteli,\nettä kaipa tässä leipä ja viina riittää jo tämän kaupankin turvin,\njossa liikuteltiinkin jo paljon tavaraa.\n\nTaneli joutui nyt siis pois sahalaitoksen humisevasta piiristä, jossa\nhän oli ollut jo työnjohtaja ja isäntä. Nyt hänen oli ryhdyttävä\ntavallisiin renkimiehen töihin kauppakartanon maille tahi pusailemaan\njauho- ja suolasäkkien kimpussa makasiinissa. Tämä hänestä tuntui\nsiltä, kuin olisi häntä elämänsä puussa pudotettu jotakuta oksaa\nalemmaksi.\n\nSattui myöskin sellainen seikka, että hän viinan viljelyksessä\njoutui riitaan muutamien kylän nuorten miesten kanssa, joille tuli\npäämääräksi antaa Tanelille selkään ja ottaa hänet suuren pelon alle.\nHe tunkeutuivat jo muutamana yönä Tanelin kamariinkin tämän nukkuessa\nyövuoteellaan. Sieltä he kuitenkin palasivat sangen äkkiä. Taneli\npyörähti vain kerran ympäri puntari kourassa. Muuan ei joutunut\netsimään oveakaan, vaan ryntäsi ulos akkunasta ja juoksi tiehensä\nakkunan raamit kaulassaan. Ja pimeään yöhön kajahti Tanelin huuto:\n\n— Minä olen herra helvetissä ja perkeleitten päämies...\n\nSeuraavana päivänä oli valkeatakkinen lääkärimies saanut poimia\nlasinpalasia miehen ruumiista ja sitoa haavoja. Muuten tämä tapaus vain\nlisäsi miesten pienistä seikoista alkanutta äkää. Taneli huomasi joskus\npimeinä iltoina heidän kyttäilevän kauppakartanon nurkissa tiilikivet\nkourissa. Ja hän tunsi olonsa epävakaiseksi ja tukalaksi.\n\nKerran isäntä oli kutsunut hänet taasen vinttikamariinsa, missä he\nistuivat puhellen ja ryypiskellen. Siinä sattui Taneli mainitsemaan,\nettä tämmöisenä kauppiaana sitä menisi hänkin täydestä, niin kuin väärä\nraha...\n\nNärhi-Iikka vilkastui.\n\n— Tosiaankin. Sinäpä sanoit totisen sanan. Sinusta tulisi kauppias\nparemmin kuin minusta. Sinä osaat puhella mukavia ihmisille. Ja\nkauppiaita tarvitaan näistä puolin muuallakin kuin kaupungeissa ja\nrautateitten varsilla. Nyt ovat uusi aika ja uudet tuulet tulossa.\nMaakylien tunkiojuntatkaan eivät tule enää toimeen yksien ja samojen\nkätten töillä. Ei käy enää laatuun, että isäntämies jonkin kerran\nvuodessa käy kaupungissa ja tuo suolaa ja rautaa. Sinähän voisit\nperustaa kaupan kotikylääsi. Minä voisin hankkia sinulle tavarat, antaa\nluottoa, kyllä se kävisi. Tosin et osaa kirjoittaa, mutta voisithan\noppia. Ehkäpä sitä siltä pärjäileekin, notka mies, kunhan osaa nimensä\npapereihin piirustella...\n\nNiin oli uusi aatos itämässä ja versoi äkisti eläväksi ja\nvoimalliseksi. Jo viikon kuluttua Taneli lähti vaimoineen siitä\nmustan joen ja rautatielinjan ristiin halkaisemasta asemakylästä,\nperustaakseen kaupan Latvuskylään, kotitantereilleen.\n\nNärhi-Iikka jäi kauppakartanoonsa ylen mietteliäänä ja viinaan\nmielistyneenä miehenä. Hän oli luvannut kaikin tavoin auttaa Tanelin\nasiaa jalalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLatvuskylässä tiedettiin, että kauppias, porvari, oli nyt tuleva Taneli\nHotakasta, joka oli sinne saapunut pieneltä retkeltään isommasta\nmaailmasta. Siinäpä oli seikka ja tapahtuma kylän asukkaille. Monta\nkertaa täytyi tämän vuoksi pudistaa päätä ja liikuttaa kieltä ja nauraa\nhohottaakin: kauppa tähän kylään ja Taneli Hotakka kauppiaaksi, renki\nja viinalta vaivattu ihminen... Jopa nyt jotakin! Varsinkin Erinäköinen\nJosefiina, kylän tietorikkain ihminen, puhui tästä asiasta paljon ja\nennusti. Ennustuksen sisältö oli tämä: kuuseen kurkistelija kompastuu\nkatajaan.\n\nYleensä oltiin sitä mieltä, että koko homma jää vain aikomukseksi ja\njutuksi. Mutta Taneli osti Kivitalon isännältä vanhoja rakennuksia ja\nkylän keskeisimmältä raitilta palan maata. Hän kuului ottaneen posan\ntaskustaan ja lukeneen hinnan heti pöytään. Sitä sieti miettiä. Sitten\nrakennukset siirrettiin paikoilleen ja nostettiin pystyyn. Taneli\nheilui siellä kahden palkkalaisen kanssa kirveineen ja kurikoineen.\nViikon kuluttua oli kauppakartano pystyssä: puoti tiskeineen, sen\nperässä asuinhuone ja erillään makasiinirakennus. Kaikki oli kyllä\nvanhan ja harmaan näköistä, mutta hirret olivat vielä lujat.\n\nSitten tulivat ensimmäiset rahtimiehet, kokonaista puolikymmentä\nhevosta, syksyn ensimmäisillä lumilla. Puotiin ja makasiiniin purettiin\nruis- ja vehnäjauhoja, sokeria ja suolaa, kahvia ja tupakanlehtiä ja\nmuuta. Ensimmäiset ostajat tulivat ja ensimmäiset kaupat tehtiin.\nKauppias seisoi tiskin takana ja puheli hauskoja, nauratteli vakaita\nisäntiäkin. Kävivät mökkien akat ja mummot jostakin lantin saatuaan\nvaihtamassa sen kahvipapuihin ja sokerinmuruun. Sillä asialla käväisi\nErinäköinen Josefiinakin. Kai hän myöskin tahtoi omin aistimin\ntunnustella, että tämä kaikki oli todellista, eikä mitään harhaa ja\nsilmäin lumetta. Lipevä hänellä oli mieli ja kieli: niistä vuoti uuden\nkauppiaan ylenpalttista arvostusta.\n\n— Jo minä olen sanonut, että hyvä se on koko kylälle, että kauppa\nsaatiin. Ei tarvitse nyt talosten tehdä viikkokautista kaupunkimatkaa\ntavarain takia, ei köyhänkään vaivaisin jaloin vaeltaa kirkonkylään\nostaakseen tarvenyssäkkänsä, jota köyhänkin syntinen liha vaatii, niin\nkauan kuin hän täällä majaa pitää...\n\nSe kirkonkylän kauppa oli ollut jo olemassa kymmenkunta vuotta. Mutta\nyleensä se oli elänyt hiljaisesti ja kituliaasti, ehkä siksikin, että\nkauppias oli kovin laiska ja unelias mies. Saattoi sattua, että hän\nostajan tullessa oli makaamassa puotinsa tiskille viidenkilonpunnus\npäänsä alla. Eikä suinkaan aina noussut ostajan kysyessä jotakin\ntavaraa. Näin hän saattoi vastata:\n\n— Näkyykö sitä hyllyllä? Eikö? Makasiinista olisi haettava, mutta enpä\ntästä nyt viitsi nousta ruokalevoltani. Tule jokin toinen kerta...\n\nMutta nyt kuultuaan, että uusi kauppa oli perustettu hänen alueelleen,\nhän ihmeellisesti virkistyi. Alkoi puuhata, naulasi ja vasaroi paikkoja\nkuntoon, sai uutta puhtia ja elämää.\n\nMoni latvuskyläläinenkin saattoi vielä käväistä hänen puodissaan. Joku\nheistä sanoi Tanelille.\n\n— Helpommalla myy kirkonkylän kauppias. Se se lopultakin on haka\nkauppiaaksi tässä pitäjässä...\n\nSiihen Taneli:\n\n— Niin haka? Minä olen sitten koukku, koukkijainen. Koukin ja kaivelen\nrahat pois ihmisten kukkaroista.\n\nSiitä alkaen pidettiin Tanelia porvarina ja kauppamiehenä, ja\nKoukkijainen oli silloin hänen nimensä.\n\nHänen kauppansa näyttikin jo päältä nähden seisovan vahvasti\nkantapäillään. Liike kävi. Myytiin ja ostettiin. Kyläkunta oli sangen\nlaaja. Siinä oli monta taloa ja vielä useampia mökkiläisiä, kotureita\nja ahertajia. Ja rahahan kulkee monien hyppysien kautta, käväisee\npienessä määrässä joskus köyhienkin kourissa. Tukkiyhtiöitten kynnet\nolivat niinä vuosina ensi kertoja isketyt ympäristön metsiin. Moni\nisäntämies saattoi sanoa: kyllä mänty maksaa. Ja köyhä kirvesmieskin\nsaattoi jonkin kerran elää hurskaasti kahvinpapujen ja vehnäjauhojen ja\nriisiryynien parissa.\n\nNärhi-Iikka Maston asemakylästä antoi surutta tavaraa, lähetti\nsitä joskus pyytämättäkin kuormittain. Valtaisat pinot oli Tanelin\nmakasiinissa jauhoja ryynisäkkejä. Hän saattoi niitä katsellessaan\ntuntea mielensä juhlalliseksi: hänet on pantu paljon haltijaksi. Eikä\nollut nyt huolta omastakaan jokapäiväisestä leivästä: täysinäisiin\nsäkkeihin voitiin pistää ammennusastia.\n\nTaneli osti myöskin maantuotteita: voita ja pajunkuoria. Ostipa\nhän Simo-äijältä kaikki tämän rakentamat maalaillut länkipuut ja\nVerkkoukon, mainion kytän, salametsästämät metsot. Maatuotteet\nlastattiin rattaille ja ajettiin kaupunkiin, joskus monella hevosella.\nTaneli itse etumaisen kuorman päällä. Perillä tavarat myötiin ja\ntoista laatua ostettiin tilalle. Niillä länkipuilla ja suolatuilla\nmetsontäkillä ei monastikaan tuntunut tulevan nettoa, päinvastoin.\nMutta Taneli oli sitä mieltä, että kaupan ja meriliikkeen piti käydä.\n\nMelkein jokaisella kaupunkimatkalla piti myöskin astua viinapuodin\novelle valtavat ja kumisevat henttarit kourissa. Kaupungissa oli\nelämä sitten iloista väriltään, samoin paluumatkalla, jopa jonkin\npäivän kotonakin. Varsinkin markkina-aikaan olivat nämä kaupunkimatkat\nTanelista hupaisia. Silloin tapasi tien päällä tuttuja isäntiä, kuten\nkirkonkylän Pasionkin, suuren talon isännän ja suuren ryyppymiehen,\njoka ei koskaan selvää päivää nähnyt. Hänenkin kanssaan Taneli tuli\ntutuksi näillä matkoillaan, kallisteli ryyppyjä ja puhui komioita.\nPasio se osasikin puhua aina jotakuta pykälää komeammin kuin muut. Hän\noli sanonut muun muassa, että kuoltuaan on hänet haudattava pystyyn\nja pää näkyviin. Hänellä kun on paljon tuttuja savolaisia, niin ne\nvoivat sitten markkinoilta palatessaan käydä kolistamassa ryypyn\nedesmenneenkin kaverin suuhun...\n\nNiin saattoi puhua Pasio, joka oli pitkän vuosikymmenen elänyt\nyhdessä ja ainoassa viinan sumussa. Mutta varojensa mukaan on ihmisen\nyritettävä. Köyhä ei pysty täällä pysyväistä turvaa eikä suojaa saamaan\nmaailmaa vastaan. Sade ja pouta lankeavat hänen päällensä niin, kuin\nTaivaan Isäntä tahtoo.\n\nJa Taneli ei ollut rikas mies. Lekkerit tyhjentyivät ja pää sellosi\narkisen harmaaksi. Tuli katumuskin ja hengen vaiva ja unettomat yötkin,\naivojen laskiessa ja vatvoessa, kuinka tämä kauppa kävi, kuinka tämäkin\nkaupunkimatka oli lyönyt leiville. Kirjanpito olikin tämän Tanelin\nkaupankäynnin heikko puoli. Hän kun ei pystynyt sitä juuri kynällä\npitämään. Monet illat hän oli kyllä istunut korvallista kuumentavassa\nja kynsiä kouraavassa oppityössä. Mutkikkaat viirut syntyivät paperille\ntyöläästi, suunkin soppeillessa, huulien muodostellessa samansuuntaisia\nkuvioita. Loppujen lopuksi hän osasi piirtää paperille vain nimensä ja\nsenkin sait panna puoleksi arvaamalla. Tanelin oli siis kaikki asiansa\nvyörättävä ja sessottava selville aivoissa. Ja välistä tuntui jokin\nsuti sielläkin laaseskelevan kaikki sekaisin.\n\nMutta kauppa kävi kuitenkin. Tavaraa oli valtaisat pinot, ja kauppias\nKoukkijainen tunsi itsensä usein paljon haltijaksi. Hänellä oli jo\nhaaraliikekin. Kylän toisessa laidassa asui muuan viisas leskivaimo.\nHän sai Tanelilta myytäväkseen kaikkea ruokatavaraa suuret säkilliset.\nSitten aikanaan huomasi Taneli, ettei tästä liikkeen laajennuksesta\nollut muuta kuin suurta hallaa. Kahvia, ryyniä ja muuta mannaa vietiin\nsinne ilman määrää, mutta rahaksi niistä näytti vaihtuvan vain pieni\nripe.\n\nMutta saihan Taneli komeasti sanoa, että sielläkin on minun liikettäni.\nSaattoivat ihmiset vähän hymyillen puhua kauppias Koukkijaisen\nhaaraliikkeestä, jota viisas leskivaimo hoiti.\n\nVälistä käväisi Taneli rahtimiehen mukana Maston asemakylässä\nNärhi-Iikan, päätavaranhankkijansa ja luoton antajansa, luona\nselvittelemässä asioitaan, saamassa neuvoja, viemässä hänelle\nliikeneviä rahojakin. Närhi-Iikka oli edelleenkin sama vakaa ja\nnauramaton mies. Hän kutsui Tanelin ryypylle vinttikamariinsa ja puheli:\n\n— Mitenpä minä kauhalla kaatanen mieltä päähäsi, ellei sitä ole sinne\nsaanut Taivaan Isäntäkään. Mutta elä sekaannu housuihisi. Yritä\npysyä puujaloillasi. Korkein kohta taivaasta kai se Latvuskylässäkin\nnäyttänee olevan. Pitäisipä siellä yhden siistin kyläkauppiaan elää...\n\nNärhi-Iikan rouva oli yhäkin yhtä valkoisen ja hienon ja\nherrassäätyisen näköinen. Mutta nyt hän puhui Tanelillekin jonkin\nsanan, nimittäen häntä Koukkijaisen herraksi.\n\nNiinpä Taneli eleli kauppiaana ja Koukkijaisena kaksi kokonaista vuotta\nja kappaleen kolmatta. Sitten tuli taasen taite hänen elämäänsä.\nNärhi-Iikka oli yhtäkkiä myönyt kauppaliikkeensä ja mennyt ties mihin.\nOstajat ryhtyivät sitten tiukkoihin tileihin Tanelin kanssa, olivat\ntyytymättömiä, kielsivät uuden tavaran annin ja luoton ja vaativat\nentisetkin saamisensa pois. He saivatkin ne, kun ottivat Tanelilta koko\nkauppakartanon tavaroineen ja möivät ja hävittivät sen.\n\nTaneli huomasi nyt olevansa joku muu kuin kauppias Koukkijainen. Hän\nsanoi, että kun kauppiaalta on luotto lopussa, niin loppuu muukin, koko\nliike.\n\nKyläkunta oli jälleen toistaiseksi ilman kauppaa. Asukkaat, myöskin\nköyhät, kahvinkipeät muorit, saivat jälleen tallustella taivalta\nkirkonkylään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNämä ajat olivat Tanelin elämässä sumuisia ja sieluakin, ihmisen\nlihojen ja luiden sisässä väliaikaisesti asustavaa kapinetta,\nahdistavia aikoja. Oli hänelle siinä kauppaliikkeen lusahtaessa\nloppuun jäänyt sen verran varoja, että sai useammat litrat kirkasta\nja väkevää viinaa. Sitten alkoi ryypiskely mielen lohdutukseksi,\nkauppias Koukkijaisen maahanpanijaiset, kuten hän itse sanoi. Pari\nkolme viikkoa hän oli yhdessä ainoassa korkeassa viinassa. Se pakkasi\njo lopulta hämyä, viinahulluutta päähän. Hän uskoi yhteen aikaan, että\nhänen päälaessaan oli nyrkin mentävä reikä, josta sielu oli karannut\ntiehensä, joten hän oli ikään kuin autio, kylmille heitetty maja. Hän\nmeni jo Syinmaan tietäjän luokse näyttämään avointa päälakeaan ja\npuhumaan, tokko tähän neuvoa keksittäisiin. Mutta tietäjä sanoi, että\njos häneltä kerran on sielu karannut, niin hän on kuollut mies. Ja\nkuollut ei kakkua tarvitse.\n\nSiellä tietäjän talon penkillä maatessaan hän oli myöskin joutuvinaan\npirun kämmenille. Tämä pahahenki oli ikään kuin sian muotoinen ja\nröhkivä. Mutta kämmenet sillä oli suuret ja voimalliset, ja niillä se\nkiikutti Tanelia liki huoneen mustaa lakea. Hänet valtasi sellainen\ntuska ja hätä, että hän siitä päätteli sielun yhäkin hänessä asuvan.\nSieluton ja hengetön pökkelö ei sellaisia tuskia tunne.\n\nTämän kummitusmaisen pahan hengen kämmenien kiikutuksesta vapauduttuaan\nhän lähti Syinmaasta ja kulki kirkonkylään. Mutta sielläkin oli\noutoja vastaantulijoita: valkoposkisia virstantolppia pitivät\nhänen viinansumuiset silmänsä kovakaulaisina, pitkäviittaisina\nlähetyssaarnaajina. Jopa hän kerran lankesi polvilleen sellaisen\njuurelle maantien raviin ja rukoili suruttomuuttaan anteeksi. Hän kävi\nmyöskin Pasion, sen suuren talon isännän ja väsymättömän ryyppymiehen,\nluona. Mutta Pasio ei ryhtynyt hänen kanssaan millekään. Sanoi, että\nkauppias Koukkijaisen hän tunsi, mutta ei tuollaisia viinapäissään\nkuljeskelevia irtolaismiehiä.\n\nSiten Tanelin oli lähdettävä Pasion talosta niine hyvineen. Hänen\nviina-aineensa olivatkin jo lopussa. Pää selvisi ja henget eivät\nenää tuppaantuneet hänen seuraansa. Hän tunsi varmasti olevansa maan\npinnalla ja nahkojensa sisässä. Mutta suuri synnintunto häneen jäi. Hän\noli valmis lausumaan: minä vaivainen mato ja matkamies.\n\nKotikyläänsä tultuaan hän kuuli vaimonsa Kaisan olevan huonemiehenä\nKivitalossa. Taneli muisti, ettei heillä nyt ollut mitään omituista\nasuntoa eikä turvapaikkaa. Siitä hänen äkkiä pystyttämästään\nkauppakartanosta olivat valtaisat tavarapinot kadonneet. Eivätkä autiot\nseinätkään olleet hänen. Muurari-Pekka asui nyt siinä monilukuisine\npaljaskoipisine lapsineen.\n\nKivitaloon Tanelin oli siis käveltävä tapaamaan Kaisaansa. Ja\nankara rippi odotti siellä häntä: vaimo ja talon emäntäväki kävivät\nyhteisymmärryksessä hänen kimppuunsa. Ja Taneli tunsi häpeävänsä ja\nnöyrtyvänsä. Hänen sielunsa tila oli nyt otollinen uskonnollisille\njyvillekin. Hän kiipesi uskonlahkoon kuuluvien ihmisten kaulaan ja\nteki parannusta ja luetteli syntejään. Kaikki tämä totinen homma\ntuntui kummallisesti virkistävän ja parantavan hänen mieltänsä ja\nsieluansa. Olihan hänellä nyt uskonveljiä ja -sisaria, jotka puhuivat\nlohduttavia ja anteeksi antavia sanoja. Taneli tunsi olevansa valmis\ntämä kuittinippu kourassaan astumaan vaikka Taivaan Isäntää vastaan.\nHän tunsi jonkinlaista pyhää iloa ja sanoi:\n\n— Kauppias Koukkijainen on kuollut, mutta uusi Taneli on ylösnoussut...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJälleen oli kyläkunnan kiehtonut kesäinen lämpö, vehmaus ja pehmeys.\nJa Taneli oli ryhtynyt pystyttämään omaa asumusta, omaa rypypaikkaa\nja pesää. Hyvät naapurit ja uskonveljet auttoivat. Ison Mahalan vanha\nemäntä oli lahjoittanut hänelle kyläkunnan vanhimman, repaleiseksi\nkäyneen, iänikuisen raamatun ja vaikuttanut asiaan, niin että itse Ison\nMahalan isäntä luovutti hänelle velaksi jauhosäkin. Kivitalon isäntä\noli taasen antanut mökin paikan maaltaan, kyläkunnan laitametsästä..\n\nSinnepä siis Taneli laski hartioiltaan jauhosäkin kuusen juurelle,\nasetti raamattukirjan säkin päälle ja ripusti oksan tynkään\nkailettikellon. Hän sanoi vaimolleen, että tähän syntyy Kuusela. Ja työ\nalkoi.\n\nAjat olivat muuttaneet näinä muutamina vuosina: ei käynyt nyt torpan\npystyttäjän kaataminen suuria aarnipuita mökkinsä seinähirsiksi.\nMetsänomistaja sai niistä nyt rahat puuyhtiöltä. Niin oli saanut\nKivitalon isäntäkin. Suuri raiskio se oli, johon Taneli nyt oli\nryhtynyt asumusta pystyttämään. Metsä oli ikävän näköinen, kuten\npuoleksi kynitty linnunraato. Pienien puiden ja näreiden seassa\ntörröttivät kellastuneet oksat ja kaadettujen tukkipuiden latvukset.\nNäistä joutilaista maahan maatuvista latvapuista oli Tanelilla nyt lupa\nlaatia majansa.\n\nTyö alkoi suurella kiivaudella. Kas, vieläpä Taneli pystyi tarttumaan\nkirvesvarteen, vaikka olikin ollut kauppiaana ja Koukkijaisena täysien\nsäkkien ääressä tiskin takana. Puiden latvat karsittiin ja kannettiin\nkasaan. Vaimo oli suurena apuna. Kirves napsoi ja lastut sinkosivat\nvarhaisista aamuista hamoihin iltoihin, ja seinät kohosivat. Kun\nyksitoista työpäivää oli kulunut siitä aamusta, jolloin Taneli laski\njauhosäkkinsä ja raamattunsa puun juurelle tässä raiskiossa, oli\nKuuselan torppa valmis. Haiku kohosi savupiipusta ja akkunalasit\nkimaltelivat iltaisen auringon paisteessa.\n\nNiin oli Taneli jälleen oman kurkihirren alla. Siinäpä oli akalla\ntyyssija, siinä voit joskus itsekin levätä öitäsi ja iloita vaimostasi,\npistää ruoan murua rintaan, mikäli sitä irti sait. Mutta siinäpä sitä\nolikin tietämistä. Yleensä sait ripustaa kintaasi ovensuunaulaan.\nPerälle pirttiä niitä turhaan veit.\n\nEi ollut toki ilmestynyt suurta lapsilaumaa perässä vedettäväksi.\nLapsia ei heille Taivaan Isäntä näyttänyt siunaavan. Olivathan he\neläneet ja rakastaneet jo siksi monta vuotta, suudelleet, kuten Taneli\nhulluutensa päähän puhui, että kinnasparit olivat orrelta tipahdelleet.\nMutta kas, kun Kuusela valmistui, valmistui ja syntyi siinä myöskin\npieni poika. Tämä poika kuoli kuitenkin sangen pian. Sijaan syntyi\nkuitenkin tyttö, joka eli ja kasvoi. Useampi ei enää yritellytkään. Ja\nainahan tämän yhden lapsen ruoissa piti. Olipa hän ikään kuin ilokin\nvanhemmilleen, toivo vanhojen päivien elatusavusta. Hänet ristittiin\nMariaksi.\n\nNiin elettiin. Kuuselan mökki näytti pysyvän vain vuosi vuodelta\nentisellään, pienenä ja vesakkometsän läheltä piirittämänä. Ei ollut\ntässä torpassa navettaa, eikä lehmää. Särpimet oli kannettava taloista\nläkkipeltikannussa. Pieni se oli perunamaakin seinän takana. Joku\nolisi saattanut sanoa, että miksei Taneli penkonut ja viljellyt sitä\nmaata laajemmalti? Mutta köyhä ihminen ei aina nälältä kykene tekemään\nsitä, mikä ehkä viisasta olisi. Suolet pakottavat hänet toisen ihmisen\ntöihin, mistä leivänpalat saavutetaan nopsemmin hampaisiin. Sitäpaitsi\noli se torppain vuokrajärjestys siihen aikaan epämääräinen. Torppari\noli turvaton lakien ja isäntien edessä. Taneli luuli tietävänsä kuinka\nmoni heistä oli ahertanut torpassaan elämänsä ajan ja lopuksi nähnyt\ntuuleen työtä tehneensä: työstä ei ollut turvaa torpparin vanhuudelle\neikä hänen perillisilleen.\n\nNiin kuluivat vuodet vähin vaihein. Epämääräisen luvun metsän puita\nkatkoi ja halkoi Tanelin kirves, yhä venyivät hänen kaivamiensa ojien\npitkät sivut, yhä leveni kuokkimiensa maiden leveys. Kaiken hän teki\nmäärämaksusta talojen isännille. Ja niin voivat he kaikki kuljettaa\nsuoliensa lävitse ravintonsa. Niin on tämä elämä järjestetty.\n\nMutta yleensä Taneli eli surematta: hänen suunsa ja kielensä\nmuodostivat monien vuosien kuluessa epälukuisen määrän mukavia puheita\nja naurua. Uskonnollisuuden tuuli oli äkkiä kulkenut hänen ylitseen ja\njättänyt hänet taasen rauhassa jammertumaan maallisiin. Hänen välinsä\nKivitalon isännän kanssa eivät pysyneet oikein hyvinä. Hänen oli\ntehtävä torpastaan veropäivät, ja silloin isäntä tavallisesti asetti\nhänet hakkaamaan halkoja ahneus mielessä, sillä pystyihän Taneli siihen\ntyöhön aivan ylös hypäten. Mutta kas, halkoja tulikin päivän mittaan\nvain se määrä, mikä muiltakin miehiltä, parisen syltä. Kivitalon vanha\nisäntä mutusteli suutaan tyytymättömänä:\n\n— Vähännäppipä sitä jälkeä on. Onhan se monasti kuultu ja nähty, että\nsinä saat hakatuksi neljä viisi sylenmittaa päivässä...\n\n— Saan milloin saan, vastasi Taneli. Mutta ei nyt olekaan lyöty\nviinahallista veikkaa. Olen suorittamassa veropäiviäni ja teen työtä\nsen, minkä muutkin talonmiehenne ja renkinne. En hituistakaan vähemmän.\nPikemmin enemmän. Miehen työn olen tehnyt joka päivä. Eipä pitäisi olla\nmitään muistuttamista.\n\nMutta isännän mielestä oli. Se oli hänestä ilkeyttä ja laiskuutta.\nTaneli eli kuitenkin oman päänsä jälkeen: hakata huhtoi nopeasti\nmääränsä ja istuskeli sitten jouten työmaalla ja veisaili virttä\näänekkäästi, siinä tarkoituksessa, että se kävisi isännän älälle\nentistä enemmän.\n\nKuten se kävikin. Huonot olivat torpparin ja isännän välit. Uhkasipa\nisäntä hänet häätää aivan pois mökistään. Mutta Taneli ehtikin ennen\nhäntä. Hän möi Kuuselansa halvasta hinnasta muutamalle köyhälle\nmiehelle ja pystytti sitten Kivelän mökin Ison Mahalan maalle ja asui\nsiinä aikansa. Möi senkin ja rakensi sitten Kitulan. Kaikki torpan\ntarvitsijat kun eivät pystyneet tahi ryhtyneet rakennustöihin. Mutta\nTanelilta nousi mökki maasta yhtä äkkituumaisesti kuin sieni sateen\nperästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta näihin aikoihin, juuri kun hän oli saanut valmiiksi uudemman\nmökin ja nimittänyt sen Kitulaksi, alkoivat Tanelin tajussa puhallella\nja elää uudet tuulet ja tuumat. Häneen iski voimallinen Amerikan kuume.\n\nSe oli tavantakaa ikään kuin sivunnut ja hiponut häntä ennenkin.\nOlihan hän nähnyt monien miesten menevän meren taakse ja jonkun sieltä\npalaavankin. Ja silloin nämä, lähtiessään aivan köyhät ja tavalliset\nmiehet, olivat olleet rahamiehiä, herrasmiehen asulla ja komeilla\nkellonperillä varustettuja. Se maa siellä suuren lätäkön takana lienee\nihmeellinen ja lämmin maa. Se houkutteli ja kiehtoi mieltä. Ja nyt\ntämä viehätys oli äkisti kasvanut voimalliseksi kuumeeksi. Työkään ei\nkäynyt ja öiden unikin oli vähäistä. Mutta pitkä matka vaatisi varoja,\njoita Tanelilla ei ollut. Olisipa hänen entinen ystävänsä Närhi-Iikka\nnyt saapusalla. Taneli ei kuitenkaan tiennyt mihin tämä mies oli\nhaihtunut. Voimallinen halu ja harrastus vievät kuitenkin pyrkimyksiin,\njotka aikanaan kantavat kaltaisensa hedelmän. Niinpä Tanelikin alkoi\nistuskella kylän isäntien luona ja selittää heille asiaansa, ensin\ntaitavin esipuhein, ja sitten suoraan. Ja kas, jokin päivä kului ja jo\noli Tanelilla isäntien nimiä pönkämiehinä velkakirjassa, jolla Ison\nMahalan isäntä luovutti rahat.\n\nEnempää ei Taneli aikaillutkaan. Jonakin kevättalven päivänä hän\nsuuntasi matkansa meren taakse. Hänen Kaisansa pienine tyttärineen jäi\nAmerikan leskeksi Kitulan mökkiin.\n\nMutta koko tämä matka oli Tanelin mielestä jotakin epätodellista,\nelämä siellä maailman rannoilla ikään kuin unennäköä. Ällistyttävän\nviljavasti oli hänen mielestään merellä vettä, jonka suuret tuulet\nsaattoivat sellaiseen heiluntaan, että kookas laiva tuntui sen\nvaltaisilla kämmenillä epävarmalta, päreisen vakkaresun tavoin\nratisevalta kappaleelta. Monta vuorokautta hän makasi meritaudissa,\njoka tuntui kaivavan ulos kaikki sisälmyksetkin.\n\nTämänkin siivottoman veden paljouden ylitse päästiin viimein ja\nTaneli astui Lännen manterelle kiveränokkaisine saappaineen ja\nkarvalakkeineen. Maihinnousupaikassa hänen piti tavata tuttu, jo vuosia\nsitten tänne matkustanut kotikylän mies. Tämä tapaaminen tapahtuikin\nja hyvältä tuntui Tanelista tämä kohtaus, sillä orvoksi ja ikään kuin\nnaudan tavoin kulotettavaksi hän tunsi täällä itsensä.\n\nSitten piti ryhdyttämän työhön, irroittamaan niitä arvokkaita taaloja.\nSe työ oli kolin purkua, missä kyllä tarkeni armottomassa auringon\npaisteessa. Kolin mustaamat ohuet vaatteet liimautuivat ihoon, josta\nhiki tuntui kihoavan aivan vaahtona kihisten. Mutta myöskin niitä\ntaaloja tuli. Ensimmäinen rahakirje voitiin lähettää vanhaan maahan.\n\nSen työn lopussa Taneli joutui eroamaan toveristaan. Hän oli sitten\ntöissä maaseudulla aivan toiskielisellä farmarilla, joka ei osannut\nSuomen sanaa. Eikä talossa ollut muitakaan suomalaisia. Vaikka\nhän jotenkin tulikin toimeen isäntänsä kanssa työhommassa, niin\nkovin hänestä tuntui tukalalta tämä mykkä elämä. Siinä vanha maa,\nkotikylän metsäiset ja alakuloiset maisemat, nousivat jo ylen kauniina\nkangastuksina hänen mieleensä. Jopa pakkasi aivan huokaisuttamaan, että\nmiksi nuo tuli jätetyksi ja tokko noita enää koskaan nähnee.\n\nLähistöllä jonkin mailin päässä oli myöskin eräällä suomalaisella\nfarmi. Tämä oli ryhtynyt jo aivan taloksi, siinä mielessä, että tänne\nhänen luunsa vanhenevat. Hän oli kuljettanut tänne koko perheensä,\nmyöskin äitinsä, vanhan maan nälkäpitäjässä elämänsä eläneen naisen.\n\nPalvelijoista oli puute siinä seudussa. Niinpä tämä vanha muori oli\njonkin aikaa lapsenhoitajana juuri sillä toiskielisellä farmarilla,\njota Tanelikin palveli. Tämä muorin läsnäolo ikään kuin teki\nhupaisemmaksi ja lievitti Tanelin elämää: saihan kuulla edes vähäisen\nkristityn ihmisen puhetta.\n\nMuuan kuva ymppäytyi hänen mieleensä tältä ajalta. Oli sunnuntai ja\nTaneli ja se vanhan maan nälkäpitäjien muori olivat aterialla. Ruoka,\nleipä, se pääasiassa teki Tanelin elämän täällä vaikeaksi. Se leipä oli\nvehnästä, joka ei hänen vatsassaan ajan pitkään tuntunut ruoalta. Se\nteki elämän nivon tuntuiseksi ja vei ruokahalut. Samoin oli muorinkin\nlaita.\n\nHe siis syödä nälvivät vehnäleipää asetellen voita sen päälle tahi\ntöhräten sitä siirappiin. Eikä heidän sydämensä eikä sisuskalunsa\ntuntuneet sitä ilolla vastaan ottavan. Jopa sanoi Taneli:\n\n— Olisipa vanhan maan reikäleipää tai ohraista rieskaa...\n\nNälkämaitten muorin silmiin kierähtivät melkein vedet:\n\n— Voi, kun oisi petäjäistä...\n\nSen Taneli muisti vielä vanhanakin: olipa siinä tapaus, ettei ihminen\nole tyytyväinen vehnäsenkään ääressä, vaan hänen mieleensä muistuu,\nvieläpä herkkuna, hieman punertava ja pihkainen petäjänkuorileipä.\n\nKauan ei Taneli siinä farmilla palvellutkaan. Hän siirtyi\nkaivosseutuun. Kovin sotoista hänestä oli kuitenkin kaivostyömiehen\nelämä siellä maan uumenissa suuressa pimeydessä. Siellä hän kuitenkin\nkärräili kiviä vuoden päivät lepatteleva kynttilä lakissa, vaikka\nkaiken aikaa miettikin, ettei tämä ole hänen työtään eikä elämäänsä.\nMitä hänellä lienee sitten ollut muistuttamistakin, sillä paremmin hän\ntäällä eli kuin ikipäivänä ennen tahi jälkeen: töitten väliajoilla\nsai esiintyä aivan herraskaisessa asussa, löysipä täällä mieleistään\nruokaakin ja voi viettää salongissa juomien ääressä hurskasta elämää.\nMutta vanha maa, pieni Kitulan mökki, muistuivat aina hänen mieleensä.\n\nSitten tapahtui kaivannossa onnettomuus. Jokin osa siitä luhistui\nkasaan, ja monta miestä kuoli ja loukkautui. Taneli ei kyllä ollut\nonnettomuuden sattuessa työvuorollaan, mutta kovin oneaksi vei hänen\nmielensä, kun hän näki miesten jäännöksiä säkissä kuljetettavan pois.\nHän ajatteli, että noin voi hänkin siellä joskus lahistua kiven\nalle kuin hiiri loukkuun. Olisikohan sittenkin parasta elää loputkin\nelämäänsä siellä lähtöpaikallaan, kun ne eivät kuitenkaan haihdu\nmielestä... Ei siellä ainakaan kivi tipahda päälakeen.\n\nHänellä oli tarvittava määrä rahaa taskussa ja niinpä hän jonkin päivän\npäästä oleili jälleen keinuvassa laivassa sen viljavan veden paljouden\npäällä. Niin äkkiä hän palasi suurelta retkeltään. Rikkautta hän ei\nollut käsittänyt. Mutta olipahan sekin mielikivi kierretty.\n\nJonakin toukokuisena aamuna hän sitten avasi Kitulan mökin oven.\nKolmatta vuotta oli siitä, kun hän oli sitä viimeksi käsitellyt.\n\n— Terveisiä länneltä, sanoi hän.\n\nKitulan torpan Amerikan leski oli iloisesti hämmästynyt ja näytti\nTanelista uudelta ja viehättävältä. Hänen pikku tyttärensä Marian\npituus näytti myöskin venähtäneen muutaman korttelin.\n\n— Tuleehan se mies meren takaa, ihastui Kaisa. — Ja vieläpä turppaan\naltakin, lisäsi Taneli.\n\n— Sieltäkin kimpoillaan viimeisenä päivänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten Tanelin elämä jatkui kuten ennenkin mökin miehenä ja puun\nkaatajana ja maan kuokkijana.\n\nTämän Latvuskylänkin kasvojen ilme oli ikään kuin muuttunut niinä\nparina Amerikan vuotena, niitä ennen ja niiden jälkeenkin, aivan\nvitkalleen ja huomaamatta. Oikea ruskea, somerolla kyllästetty,\nvirstantolpilla varustettu maantiekin oli rakennettu kirkonkylään.\nJoidenkin talojen ja torppien seiniin oli sivelty punaista väriä.\nUusi kauppias, vakainen ja ymmärtäväinen Kitunen, pystytti kauppansa\nkylään, lähelle Tanelin entistä kauppakartanoa, joka oli nyt alentunut\nMuurari-Pekan harmaaksi ja köyhäksi mökiksi. Tämä kauppa pysyikin nyt\npystyssä vuodesta toiseen, vaikkakin hiljaisena, ikään kuin kituliaana.\nTästä kauppiaasta Taneli ajatteli ja sanoikin, että kostoon kovaan on\nmies kauppias.\n\nTalojen maille ilmestyi rautaisia maan kääntäjiä, touhukkaasti repiviä\nrullaäkeitä. Ensi kerran Iso Mahanen lähetti Tanelin kaivamaan\nviemäriä vetiselle suolle. Sen mustasta, epävarmasta pinnasta oli\nmaanomistajalla nyt mieli saada viljaa, etupäässä heiniä naudoille.\n\nLehmänannekin vietiin nyt jo rautaisen koneen käsiteltäväksi,\nmeijeriin. Se oli vielä pieni ja käsinväännettävä kone, kyläkunnan\nyhteinen. Mutta rasva siinä maidosta erotettiin ja puristettiin voiksi.\nHiljalleen joutivat lahomaan talojen maitokamarit ja monilukuiset\nvalkoiset pytyt.\n\nYhtä ja toista uutta ilmestyi. Kuten puhelinlinjakin maantien viereen\nkauppias Kitusen rakentamana. Tolpat kohosivat ja musta rautalanka\nhumisi tuulessa, ikään kuin voivotteli, että sen täytyi niin kiireesti\nkuletella ihmisten puheita. Tämä laite oli aluksi kyläkunnan ihme ja\nsitä nimitettiin juorulangaksi.\n\nNiin kuluivat vuodet ja niin ilmestyi aina uusi ilme ja ryppy\nkyläkunnan kasvoihin. Eikä kukaan voinut tietää, kävikö sen ilme\nvanhemmaksi vai nuoremmaksi, sairausko sitä muodosteli vaiko suuri\nelonvoima.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElämän verkossa ovat kuteet ja loimet monisäikeiset ja mutkalliset.\nSitä kudotaan, kudotaan, pujotellaan, moni käsi lennättelee\nsukkulaa, moni jalka painaa poikimia. Ja verkko ja kudelma käy yhä\nmutkallisemmaksi, kirjavammaksi, oudoksi ja käsittämättömäksi.\nItsekunkin harmaa tahi verevä elämän rantu voi siinä yht'äkkiä vaihtaa\nväriä, saada sykkyröitä tahi katketa syistä, joihin oma ohjaus ei ole\npaljon vaikuttanut. Ollapa sormesi kuinka taitavat ja notkeat tahansa,\njalkasi vaikka miten voimakkaat: elämän suuressa nuotassa kuitenkin\npyristelet nuotassa, jota vedetään kohti suurta tuntemattomuutta.\n\nNiinpä tämänkin puunhakkaajan, ajurin ja kuokkamiehen elämään\nvalmisteltiin pieniä mutkia, sillävälin kun hän itse löi puita, loi\nmaata.\n\nPitäjän kirkonkylän kauppiashan oli se ylenmääräisesti ja hupaisesti\nlaiska ja unelias mies, joka oli havahtunut vähän puuhaamaan ja\nelämään silloin, kun Taneli Hotakka yritti kasvaa ja äityä porvariksi\nja kauppamieheksi. Niihin aikoihin hän oli sitten ottanut apulaisen,\nnuoren ja elävän miehen, jolle vähitellen siirtyi koko kauppaliikkeen\nhoito ja johto. Siitä pitäen kauppa menestyi ja vaurastui. Liikkeen\nomistaja itse eli vielä vuosikausia uneliasta, hiljaista elämäänsä,\nkunnes kuoli. Ja nyt hänen tiskimiehensä toi esiin paperit ja\nsopimukset, joiden mukaan melkein koko edesmenneen miehen omaisuus\noli hänen, ja sukulaiset ja perilliset saivat nuolla huuliaan. Ensin\nkäytiin kuitenkin monet käräjät, mutta nuoren liikemiehen paperit ja\ntodistajat pitivät kutinsa, ja hän peri voitot.\n\nYleensä ajateltiin ja sanottiin, että tässä nuoressa miehessä oli\nliian suurta viisautta: tyhjin kämmenin aloittanut mies ja nyt jo noin\npitkällä. Mihin vielä ehtineekään tuo elävä mies, ajattelevainen,\nmutta kuitenkin nopsa ja tarttuvasorminen, samalla kun hänen sielunsa\noli niin rasvatun liukas, että tuskin itse niiden elämän suurten\nonkimiesten näpit siihen pystynevät. Kas, ihmeitä hän näyttää tämän\nmetsäisen pitäjän köyhälle kansalle. Loiskis: hyvällä naimakaupalla\nhän, pulska mies, lisää omaisuuttaan. Liikettä laajennetaan ja\nsyrjäkylille pyritään pystyttämään sivukauppoja.\n\nTanelin kotikylässä on Yläpellon talo joutunut yksinäisen leskivaimon\nhoteisiin. Uusi kauppias ostaa nyt leskeltä Yläpellon ovelasti ja\nedullisesti metsineen. Myö sitten puita ja perustaa taloon kaupan,\nmutta pitää samalla yllä talon maanviljelystä. Hänellä on korea ja\nkiharainen neiti kaupanhoitajana, ja kylän entinen kauppias Kitunen\nmenettää melkein tyystin ostajansa ja muuttaa jo jonkin vuoden kuluttua\npois kylästä. Tähän sivukauppaansa on nuori liikemies, Purnu on hänen\nnimensä, sangen tyytyväinen, mutta ei tilan maatalouteen. Hänen itsensä\nkun pitää enimmät ajat oleskella pääkaupassaan, niin laajanlainen talo\ntarvitseisi toimeliaan tilanhoitajan.\n\nMutta sitäpä ei tahtonut löytyä: monet yrittäjät ilmenivät pian joko\nnahjuksiksi tai liian viisaiksi.\n\nSitten Purnu tuli tuntemaan Taneli Hotakan. Purnu oli osaava mies\npäällyskuoresta päättelemään ihmisen sisälläpitoa. Hänen ei tarvinnut\nkauan ihmistä katsella, kun jo aavistus ja valittujen lasten henki\nsanoivat hänelle mitä lajia ja luontoa kukin oli. Näinpä hän lienee\ntuumaillut Tanelista: tuo huhkii töitä, on juuri parahiksi tyhmä ja\nparahiksi viisas. Tuolla ei ole himoa koota katoavaisia tavaroita.\nSyöpi mitä saapi ja tyytyy siihen. Ehkä hän mielellään ottaisi iloakin\nelämästä ja pitäisi hyvän päivän, mutta toista ihmistä isosti pettämään\nhänellä ei ole harinetta eikä taitoa. Siinäpä minulle mies.\n\nTaneli puolestaan myöskin mielistyi nuoreen ja iloiseen, ravakasti\npuhelevaan kauppamieheen, joka toi viisaasti ja taitavasti esiin\nasiansa. Päätös oli se, että Taneli Hotakasta tuli tilanhoitaja\nkauppias Purnun omistamaan Yläpellon taloon. Vaimonsa Kaisan, joka jo\nnäihin aikoihin alkoi olla sairasteleva ja raihnas, hän heitti asumaan\nKitulan mökkiin. Maria tyttö, joka jo hyvin pystyi juoksentelemaan,\nkanteli sinne Yläpellosta maitoa ja muuta muonaa. Siellä he sitten\nelivät turvallisesti mökin seinien sisässä, äiti ja tytär. Taneli kävi\nsiellä ainoastaan sunnuntaisin ja vain joskus arkisina yönseutuina.\n\nHänellä oli kiire. Hänen täytyi esiintyä toprasti talon isäntänä.\nHänellä oli renki ja joskus päiväläisiä, puun hakkaajia ja ojan\nkaivajia ja heinä- ja elonkorjuuaikoina aivan kokonainen työväki. Ja\nvuodenajat ja työt vaihtuivat, ja aika kului. Välistä juhlapyhinä\nTanelin piti saada vielä viinaakin, ja silloin hän sormet harrillaan\npuhui puotineitsyelle ja talon muille naisille leuhkevia, niin että\nnämä sekä kauhistuivat että ilostuivat.\n\nYleensä kauppias Purnu oli häneen tyytyväinen ja hän kauppiaaseen.\nJoskus Purnu saattoi häntä kyllä moittiakin, mutta enemmän hän puhui\nhöystäviä puheita. Sattui kerrankin, että kauppias tuli taloon ja\nhuomasi, ettei halkoja ole kuin jokunen kalikka.\n\n— Hakkaa nyt halkoja, hakkaa niin, että niitä kerrankin on eikä\noleskele, varoitti hän.\n\nTaneli renkeineen hakkasi. He iskivät sisukkaasti ja hellittämättä\npäivän ja viikon ja toisen viikon. Halkoja oli talon solalla kokonainen\nvaltava vuori, niin että ne tukkivat tien kartanolle. Tulipa sitten\nkauppias hevosellaan ja pysähtyi halkovuoren eteen ja puhua holotti\nkiivaasti:\n\n— Mitäs puun siivoa tämä on? Miksi niitä ei ollenkaan ole ladottu\nliiteriin?\n\n— No, niitähän oli puhe tehdä näkymään asti. Ja nythän kauppiaskin ne\nheti huomasi. Ne älyää ohikulkijakin, selittää Taneli ja nauraa.\n\nKauppiaskin yhtyy nauruun. He ovat molemmat leikin tuntevia miehiä. He\nsopivat hyvin.\n\nTuleepa kauppias myöskin joskus kesällä heinäaikana ja tahtoo nähdä\nkuinka työ käypi talon etäisellä ahteniityllä, jossa parasta aikaa\nheinää kaadetaan. Varhain aamulla he lähtevät talosta taipaleelle.\nKauppias kävellä huhkii edeltä. Hänellä on aina kiire. Hän on kiivas\nja kiihkeä elämässään, puuhakas, monta asiaa muistava. Mutta kauppias\nkävelee tyhjiltään ja Tanelilla on iso piimäleili selässä heinäväelle\neinesärpimiksi. Hänelle tulee hiki, mutta yhä kauppias lisää vauhtia,\njopa sanoo lopulta:\n\n— Eikö juosta?\n\n— Juostaan vain, vastaa Taneli.\n\nJa he juoksevat koukeroista metsäpolkua, mutta Taneli on pudottanut\nraskaan leilinsa selästään tien viereen. He saapuvat suurelle\nluonnonniitylle, missä heinämiesten hihat heiluvat. Taneli ottaa\nviikatteen, ja kauppiaskin tarttuu haravaan. Tulee suuruksen aika ja\nistutaan syömään. Mutta piimää, välttämätöntä särvintä ei näy. Kauppias\nkatselee ympärilleen ja sanoo:\n\n— Mihinkä se Taneli sen leilin pani?\n\n— Minä heitin sen siihen, missä juoksu aloitettiin.\n\n— Ahaa...\n\nJa muuta puhumatta kauppias Purnu nousee ja menee itse hakemaan\nleiliä. Väki saa istua ja odottaa särvintä, mutta kaikki ovat silti\nhymyileväisiä ja hyväntuulisen näköisiä.\n\nNiin Taneli ja kauppias opettavat toisiaan. He hioutuvat ja\nliippautuvat, viisastuvat.\n\nYläpellossa elätetään ja kasvatetaan myöskin sikoja. Ne paisuvat ja\nlihovat, ja sitten ne teurastetaan ja katoavat johonkin. Mutta Tanelin\nmielestä tulee talon pöydässä aniharvoin näkyviin mitään sikamaista.\n\nKauppias on ollut taasen talossa ja teurastuttanut pari sikaa ja\nkätkenyt ne lukon taakse. Nytpä Taneli tahtoo kauppiaalta tämän\nvarastoaitan avainta.\n\n— Mitä sillä teet? kysyy tämä.\n\n— Siellä kun on ne ruumiit, ja minä pelkään ruumiita. Sanovat, että\narkuus katoaa, kun saa koetella ruumiin jäseniä...\n\nMutta kauppias vain naurahtelee:\n\n— Mitä sinä, miehinen mies, arkailet. Karkaise vain luontosi. Mitäpä\nse ruumis tekee? Lötköttää. Etkö sinä ollut hyvissä väleissä niiden\nvainajien kanssa.\n\nNiin Taneli ja kauppias kestailevat. He ovat molemmat eläviä ja iloisia\nmiehiä. He sopivat hyvin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin vuodet kuluvat. Taneli puuhailee kauppias Purnun tilanhoitajana,\nja kyläkunnan kasvot ympärillä aivan hiljaa ja huomaamatta saavat\nuusia ilmeitä, vereksiä ryppyjä. Tuulet puhaltelevat, monien aatteiden\ntuulet. Ihmiset näyttävät heittäneen tulevaisen elämän hautomisen ja\nmietteet siitä, mikä usko ja oppi tekisi autuaaksi vähemmällä. He\nikään kuin jo tähän maailmaan haluaisivat rakentaa jonkin pysyväisen\nmajan. Ilma ja tuulenhenki ovat aivan kuin uutuutta ja aatetta täynnä.\nSanomalehdet, joita alkaa jo tulla melkeinpä jokaiseen taloon ja\nmökkiin, ovat ikään kuin siementä ja lantaa. Niin tulee työväenaate,\ntuo, jonka pitäisi yhdistää voimalliseksi möhkäleeksi kaikki alhaiset\nja köyhät, työtä tekeväiset, jotka kuitenkin ovat jääneet kuirinosalle\ntämän maailman hyvyyksistä. Ja kas, se aate on äkkiä itänyt tässäkin\nkylässä, noussut näkyväiseksi. Kohoaa punaseinäinen työväentalo,\njossa tätä aatetta selitetään ja levitetään, jossa myöskin nuorten\niloksi soitetaan hanuria ja tanssitaan pyhäilloin. Tulevat myöskin\nraittiusaatteet ja nuorisoseura, ja toinen talo kohoaa, toinen hanuri\nsoipi. Toiset ovat siitä iloisia, mutta jotkut vanhat ja kovasti\nuskontöhröksessä olevat nimittävät näitä taloja pirunkirkoiksi. Onhan\nTanelikin ollut uskoa tunnustamassa, mutta uskon karvas yrtti ei ole\nlöytänyt hänestä sopivaa maaperää. Se on äkisti kuoleutunut. Hän\nvoipikin siis käydä toisinaan työväentalolla, mutta innokasta aatteen\nmiestä hänestä ei tule. Hänen aivonsa eivät oikein käsitä, mitä tämä\nliike tahtoo, miten se menettelee. Mutta hänellä on työläisen sielu:\nhän tuntee nahkoissaan, että köyhä elää kurjaa elämää, kun taasen rikas\non rikas. Tuskin tuota Taivaan Isäntä lienee niin järjestänyt, tuskin\nse on hänen tahtonsa.\n\nKylään rakennetaan myöskin kansakoulu vahvoista hirsistä. Se on komea\nkuin linna. Leveät akkunalasit välkehtivät. Lapset kulkevat tässä\ntalossa laukku selässään vuosikausia. Taneli puhuu tästä asiasta\nvähän pilapuheita, että kuinka oppinut ihminen nykyaikana tarvitaan\nsontalapion varteenkin. Mutta silti hän lähettää Mariansa kouluun.\nSiellä tämä kulkee puolikymmentä pitkää vuotta. Sitten hän on kypsä\naloittamaan piikaihmisen elämän.\n\nTulee myöskin muita aatteita, tulee uusi kirjanoppinut maahenki ja\nosuustoimintaliike. Ihmiset alkavat elää seuroissa ja yhdistyksissä.\nKenenkään ei ole hyvä yksin olla. Soita kuivataan ja viljellään.\nSuonurmi ja sonniyhdistys lisäävät lehmänannetta. Uusi kalkinvalkoinen\nmeijeri kohoaa kyläkunnan keskelle. Siinä on voimallinen höyrykone.\nSe puhaltaa juhlallisen pilliäänen. Syksyinen varttojen jyske\nmustaotsaisissa riihissä vaikenee. Puimaosuuskunta erottaa jyvät\noljista höyryn voimalla ja moninivelisen ja hampaisen koneen\nhumisevalla työnryskeellä.\n\nPeltojen pintaa myöskin möyhentelevät moninaiset vehkeet. Tanelikin on\njo Yläpellon nurmia kaatanut maalaillulla niittokoneella, haravoinut\nheinää kokoon pitkähampaisella hevosharavalla. Hän on myöskin\nsiroitellut pelloille pussilantoja. Hän on puhunut isännälleen, että\nkovasti tämä tekee maan päälle työtä kauppiaaksi, kun ei riitä enää\nomintakeiset sonnatkaan. Ulkomailta täytyy tuoda jotakin Pietarin\nulostusta. On sekin Pietari ammatti-ihminen. Mutta ei taitaisi olla\nhulluin ammatti. Mitä isäntä arvelee: eiköhän tuo yhden äjäkän antaisi\njos oman talon ihmiset ja elukat hyvin söisivät ja hyvin kakaseisivat...\n\nMutta kauppias sanoo, että siistimpää se näin on kuin siten, että oman\ntalon väki uhalla räpisteleisi ruoan kanssa.\n\nKyläkunta on paljon muuttunut. Tuskinpa joku vanha ihminen enää tuntisi\ntätä kylää, sen oloa ja elämää. Mutta mistäpä se vanha ihminen tulisi?\nVanhat kuolevat ennen kuin näkevät perin merkillistä. Vuosia on jo\nsiitä, kun Taneli on seisonut äitinsä haudan partaalla. Sinne on\nmennyt kaiken maailman tietä myöskin Erinäköinen Josefiina kaikkine\ntietoineen, sinne moni muu. Ja he pysyvät poissa. He eivät nouse\nkurkistelemaan, vaikka kuinka ihmeellinen koje käydä hyrisisi heidän\nhautojensa päällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli syksyinen päivä ja Taneli oli käymässä kirkolla. Hän ajeli tuota jo\nvuosia sitten valmistettua ruskeapintaista tietä pääkaupasta tavaran\nhakuun.\n\nTällä matkalla tapahtui jotakin, joka sekä ilostutti Tanelin mieltä\nettä teki hänet samalla surulliseksi, miettiväiseksi. Yleensä liikutti\nhäntä. Oikeastaan ei tapahtunutkaan mitään: hän näki vain Närhi-Iikan,\nmiehen, jonka hän jo oli melkein unohtanut. Tahi paremminkin hän näki\nvain jonkin jätteen ja haamun tästä ihmisestä.\n\nJoku mies makasi kauppias Purnun pirtin penkillä, rappeutuneet patiinit\njaloissa ja pieni nyyty päänsä alla. Taneli ei kiinnittänyt häneen\nmitään huomiota: monastihan niitä miehiä makaili kauppiaan pirtin\npenkeillä. Mutta se makaaja äänsi:\n\n— Siinähän on Taneli Hotakka.\n\nTaneli katseli kauan aikaa epäillen ja ällistellen, ennen kuin\nälyämisen ja muistamisen säen räsähti hänen tajussaan: hän äkkäsi\nnoiden rappeutuneiden ja muuttuneiden, ruskeanharmajan parran\npeittämien kasvojen takaa jotakin entisestä Närhi-Iikasta. Ja hänen\nmielensä täytti outohohtoinen, iloinen surumielisyys.\n\n— Höh, sinäkö se olet? Mikä sinut siihen nakkasi? Ja tuohonko se\nsinunkin leveä elämäsi on kutistunut, likaiseen nyytiin?\n\nMutta sitten Taneli huomasi jo Närhi-Iikan ensimmäisistä katseista\nja sanoista, että tämä mies oli jotenkin heilahtanut. Hänen hermonsa\nja järkensä näyttivät olevan pois tolaltaan. Olivatko liika viina\nja mietteet, vaiko suuret vastoinkäymiset kulkeneet liiaksi\nraudoitetuin anturoin hänen tajunsa ylitse? Niinkö heikko ihminen oli\nNärhi-Iikkakin, josta Taneli oli melkein luullut, että hän on niitä\nmiehiä, joiden päätä saa vaikkapa porossa keittää... Ja noinko hän oli\njoutunut tienkululle heikkomielisenä...\n\nMutta Närhi-Iikka puheli vilkkaasti, liian vilkkaasti ja oudoin elein.\n\nNiin hänenkö olonsa ja elämänsä kutistunut? Ei se vielä niin vähissä\nollut kuin tässä näytti. Hän oli yritellyt yhtä ja toista. Nyt viimeksi\noikein siistiä käsillä tehtyä työtä: hän oli kelloseppä. Hän oli tullut\ntänne katselemaan, eikö täällä tarvittaisi sellaista käsityöläistä.\nJa muutenkin on ihmisellä kumma halu tulla vanhenemaan ja lahoamaan\nlähtöpaikoilleen...\n\nVilkkaasti ja viisaastikin hän puhui, mutta koko hänen olentonsa\nilmaisi jotakin vinossa olevaa. Tanelin mieli oli surullinen. Varovasti\nhän teki joitakin kysymyksiä: missä hänen vaimonsa oli, ja missä hän\noli harjoittanut uutta ammattiaan?\n\nNärhi-Iikka ei vastannut mitään näihin kysymyksiin, vaan alkoi\nselittää, että hänellä oli ollut aikamoinen liike, arvokas\nkellovarasto. Mutta sitten hän joutui Venäjän keisarin, tämän Nikun,\nkanssa riitaan ja sanoi itsensä irti tämän alamaisuudesta. Silloin\nkeisari otti hänen kellovarastonsa takavarikkoon ja mynttäytti sen\nrahoiksi. Hänen itsensäkin täytyi lähteä vähän kuin pakopirtille, tänne\nsyrjään, pois liikeseuduilta...\n\nTämä oli jo jotakin sekavaa ja ihmeellistä. Taneli sanoi siihen, että\nne ovat vaarallisia ne valtiolliset asiat...\n\n— Ovat, myönsi Närhi-Iikka sävyisästi. Pikkuhiljaa se on paras elää.\nMutta onhan niitä aina meitä tyhmiäkin, että öykkäritkin saavat\ntilaisuuden näyttää voimiaan.\n\nMutta sitten hän avasi nyyttinsä ja Taneli näki, että hänellä\ntodellakin oli taskukelloja ja kellosepän työkaluja. Yhden kellon hän\ntahtoi välttämättömästi lahjoittaa Tanelille. Tämän oli se otettava.\n\n— Muistoksi, sanoi Närhi-Iikka. — Olemmehan me olleet niin paljon\ntekemisissä. Eikä tämä minun liikkeeni aivan tässä ole. Sain\npelastetuksi pienoisen arkun tavaroita keisarin kynsistä. Olen nyt\ntäällä tunnustelemassa, sopisiko tänne asettua elämään käsillä\ntehtävällä työllä.\n\nHän puhui jälleen vallan järkevästi. He muistelivat menneitäkin,\nsitäkin kuinka he hurstihousut jalassa polkivat reservikasarmin\nkenttää, että hiekka pölähteli. Mutta äkkiä kävivät Närhi-Iikan muistot\nkummallisiksi ja satumaisiksi.\n\n— Minä ajoin sieltä hevosella kaupunkiin päin ja siinä, kaupungin\nlähellä oli, kuten muistat, myöskin pataljoona venäläistä sotaväkeä\nleirillä. Ja minä en tietänyt ryssän sotalakia. Ne käskivät minun\npysähtymään, mutta minä vain yllytin hevosta juoksuun. Niinpä koko\npataljoona alkoi ampua jälkeeni ja sellainen oli loppu, että sain maata\nkolme kuukautta sairaalassa kipsikääreissä...\n\nNärhi-Iikan mielikuvitus näytti elävän ja heiluvan kuin suuri tuli\ntuulessa. Hänen kiiltävät silmänsä näyttivät näkevän kaiken edessään,\nhän huitoi käsillään ja epäilemättä uskoi, ettei sen vakaisempia\nasioita puhuta raamatussakaan. Siksi Taneli ei sanonutkaan hänelle,\nettä jopa sinusta on tullut suuri valehtelija, vaan kysyi:\n\n— Sattuiko sinuun monta luotia?\n\n— Kuusisataa yhdeksänkymmentä yhdeksän osumaa, vastasi Närhi-Iikka ja\nalkoi sitten selittää nykyisen elämänsä järjestämistä. Kyllä hän taitaa\nlopultakin jäädä tänne tekopitäjäänsä. Ehkäpä täällä elää: saa aina\nmyydyksi jonkin kellon ja korjatuksi toisen. Tämä kauppiashan möisi tai\nvuokraisi tuon punaisen mökin tien vierestä. Se kun on sille kaupoissa\nkiertynyt tarpeettomasti.\n\nNiin Närhi-Iikka puhui ja selitti taasen asioita ylen ymmärtäväisesti.\nMutta Taneli uskoi silti, että pilalla on mies, suoraan sanoen hullu.\nMutta hänen mielestään oli melkeinpä hupaista, että ihminen on hieman\nhupsu, kunhan se nyt vielä ymmärtää vähän maallisiakin asioitaan, eikä\ntule köysien ja koppien tarpeeseen.\n\nMutta silti hän istui syvissä ja surumielisissä mietteissä\npaluukuormansa päällä. Niinpä oli käynyt Närhi-Iikallekin, hänen\nlapsuutensa ystävälle, jota hän oli aina pitänyt jonkinlaisena\nihmemiehenä. Niinpä elämä itsekutakin heittelee miten tahtoo.\n\nIltainen aurinko paistoi ja hullun miehen lahjoittama hopeakuorinen\nkello tokutti hänen taskussaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika kului. Kyläkunnassa käsiteltiin maita ja lypsettiin nautoja.\nMeijerin pilli hihkui aamuisin, maitotonkat kolisivat. Myöskin uutta\ntapahtui: ensimmäinen sinikupeinen auto kävi kylässä, hyrisevä ja\nhaiseva kummitus, ja nuoret miehet ajelivat polkupyörällä kylän\nraitilla. Suurempaakin tapahtui: vanha vesimylly purettiin, kosken\nkupeelle kaivettiin kanava, pato rakennettiin ja pystytettiin\nmyllylaitos, jossa saatiin jyvät jauhoiksi ja ryyneiksi, puunrungot\nlaudoiksi, jossa myöskin joen musta vesi muutettiin kirkkaaksi valoksi.\nSiinä oli Tanelin mielestä jotakin kummallista ja taikuutta: pylväitä\npystytettiin ja lankoja pingoitettiin ja valot syttyivät taloissa ja\nmökeissä lasisiin onteloihin. Hohtelivat ne Yläpellossa kaupan edessä\npatsaitten nenissäkin. Tanelin mielestä tämä oli kovin ylävää ja\njuhlavaa, hiukan kuin ylimielistä. Hän kun oli nähnyt, kuinka päreet\npaloivat loppuun ja nyt joutivat jo öljylamput loukkoon, ja öljyn\nkauppa alkoi käydä huonosti.\n\nMutta muutakin suurta tapahtui, joskin jossakin etäällä. Sanomalehdistä\nluettiin, että sota on syttynyt, suuri sota, maailman sota. Siellä on\ntulta ja verta, raunioita ja ruumiita. Tapelkoot. Tottapa heillä on\nyllin kyllin syytä. Tässä kylässä näytti kaikki käyvän vuodesta vuoteen\nkuten ennenkin. Naudat ammuivat ja heruivat maitonsa, työväentalolla\nja raittius- ja nuorisoseuran talolla puhuttiin asiasta ja soitettiin\nhanuria. Luettiin sotauutiset ja liimattiin sitten aviisi kamaripöksän\nseinään tahi käytettiin se nuusniekassa tarpeelliseen tarkoitukseen.\nTosin kohosi Purnun kaupoissa hiljalleen kirisperien hinta ja\nsamoin kävi kaikelle tavaralle. Mutta itsekukin lypsi jostakin,\nkuten muulloinkin, tarpeelliset lantit. Suuri sota alkoi vitkaan\nvaikutuksensa kaukaisten kylien elämään.\n\nTaneli eli kuten ennenkin Yläpellossa kauppias Purnun tilanhoitajana,\nhänen vaimonsa kärsi kärsivällisesti ja hiljaisesti ja yksin leinin\nnakertelua jäsenissään Kitulan mökillä. Heidän tyttärensä Maria oli\nkasvanut ja päässyt ripelleen. Hän oli nyt piikapalvelijana Isossa\nMahalassa ja kävi tansseissa työväentalolla. Mutta hän oli sangen\nsäädyllinen tyttö ja hän voi tarjota iloa vanhemmilleen sunnuntain\nseutuina jonkin ruoka- ja herkkupalan muodossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten tapahtui pitäjässä jotakin, joka ehkä jälleen oli vaikuttava\nTanelin jo kauan vakaisesti jatkuneeseen elämään Yläpellon\nisäntärenkinä. Pitäjään perustettiin osuuskauppa. Siitä oli\npitäjäläisten keskuudessa ollut jo kauan puhetta, hankkeitakin. Mutta\nPurnu, ainoa kauppias pitäjässä, oli sellainen haka, porho, oikea\nkaupparuhtinas, että hankala näytti olevan sen yhteisen osuuskaupan\nnousta jaloilleen. Nyt se oli kuitenkin perustettu ja myymälät\nkohosivat kuin kohosivatkin sekä kirkonkylään että syrjäkylille.\nPurnu oli saanut kilpailijan. Ostajat vähenivät, kauppa alkoi käydä\nhuonommin. No, joka tapauksessa oli kauppias Purnulla edessään vielä\njokapäiväinen leipänsä ja särpimensä. Ja saapahan ihminen levotella.\nMutta koska on kauppias Purnu levotellut: aina hänellä on hankkeita\nja suunnitelmia. Hän on rapsakka ja iloinen mies ja sanat eivät ole\nkoskaan hänen suustaan puuttuneet.\n\n— Terve, isännät, sanoi hän. Te käytte kauppaa ja viljelette maata.\nMinä voin tehdä samoin. Minunkin hallussani on tätä isänmaan pintaa.\n\nJa kauppias Purnu tarttui kynään ja paperiin ja kirjoitti vakaisia\nasioita. Hän kirjoitti virkamiehille ja valtaherroille, jotka monasti\nmenettelivät yhteisen kansan kanssa niin kuin tahtovat. Nyt kai\nkauppias Purnu tahtoi saada heidät menettelemään niin kuin hänestä oli\nhyvä. Hän kirjoitti vakaisia papereita, asiakirjoja. Sitten kului vuosi\nja toinenkin hiljaisuudessa. Mutta ne paperit kulkivat kai herrain\nhyllyillä ja tekivät vaikutuksensa.\n\nSillä eräänä päivänä alettiin viitoittaa maantielinjaa poikki sydänmaan\nTanelin kotikylästä Laahankylään. Tämä tie yhdistäisi kaksi maantietä,\nlyhentäisi seutukunnan matkaa rautatieasemalle, vaikuttaisi edullisesti\nmonen pitäjän elämään ja kanssakäyntiin. Eikä tietä ainoastaan\nviitoitettu. Ojia alettiin lapioida, tietä raivata ja karia vetää.\nTietä rakennettiin valtion suurilla voimilla.\n\nJa tämän olivat matkaansaattaneet kauppias Purnun hakemukset ja\nasiakirjat. Mitä hän oli tarkoittanut? Hän antoi kyllä pitäjäläisten\nymmärtää, että katsokaa ihmistä: näin hän voi vaikuttaa ja suuresti\nedistää koko seudun yhteistä hyvää. Nyt saa siinä köyhä lapiomieskin\ntyötä, ja arvaamaton on tämän tien merkitys, jahka se valmistuu.\n\nMitäpä tähän oli sanomista? Ehkäpä kauppias Purnu saikin itseään kansan\nsilmissä nostetuksi, jokusen uuden ostajan kauppaansakin. Sitäpaitsi\nse lyhensi hänen rahtimatkojaan rautatieasemalle. Mutta palvelihan tie\nyhtä uskollisesti osuuskauppaakin.\n\nTämä uusi maantie kulki kauppias Purnun maiden halki, poikki Yläpellon\ntakamaasaran. Siinä oli metsää ja oli avara suokin, Susisuo, musta ja\nvoimallinen. Purnu möi niihin aikoihin tämän metsäsaran puut. Pitäjässä\ntiedettiin puhua, että hän oli osannut tehdä tämän metsäkaupan\nvähän ovelammin kuin muut. Puutavarayhtiön työnjohtaja oli siitä\nviinapäissään puhunut ja puskenut vihaa kauppias Purnua kohtaan ja\nsanonut, että tämä oli kettu ja sanansa syöpä mies. Niinpä pitäjässä\ntiedettiin, että Purnu oli ryhtyessään metsäänsä myymään tarjonnut\ntälle työnjohtajalle konjakkiryypyt ja sanonut, että maksa nyt niistä\npuista yhtiön puolesta niin hyvä hinta kuin suinkin kärsii, niin minä\nmaksan sitten sinulle sen ja sen summan. Näin tapahtui. Purnu sai\npuistaan hyvän hinnan ja pisti rahat massiin. Mutta sitten hän ei enää\nmuistanutkaan sopimustaan työnjohtajan kanssa.\n\n— Mitä, oli hän sanonut, eikö puutavarayhtiö pysty maksamaan miehilleen\ntaipeeksi palkkaa? Luulisi pystyvän. Niin halvalla viepi puut\nmetsänomistajilta.\n\nKauppias Purnu on viisas mies. Hän osaa tehdä työtä ja pelata tässä\nmaailmassa. Hän on myöskin sanonut, etteivät nämä metsärahat menekään\nniinkuin monilta isänniltä pyhäruoan parannuksiin ja väkevään viinaan.\nHänellä on muka niin lyhyt kaula, ettei hänen kannata herkutella.\nPitkäkaulaisille se sopii. Niissähän herkut maistuvat vähän pitempään.\nHän katsoo aina seutukunnan yhteistä hyvää ja vaurastumista.\n\nNämä tapahtumat ja tuumat ne toivat taasen muutteen Tanelin elämään.\nHän joutui pois Yläpellosta, jossa hänen elämänsä oli niin monet\nvuodet jatkunut. Mutta hän ei silti joutunut pois kauppias Purnun\npalveluksesta. Ei suinkaan. Kauppias Purnu puhui hänelle höystäviä\nja mielillä pitäviä puheita. Sanoi, että sinä olet niin oikea mies,\nettä missä tuo toinen lieneekään. Sellaista miestä hän ei heitä\nmilloinkaan. Hän lupasi Tanelille vapaan asunnon ja ikuisen eläkkeen,\njos tämä tulisi liian vanhaksi työhön, kun tämä pysyisi edelleenkin\nhänen miehenään ja hoitaisi työnsä ja tehtävänsä kuten omansa.\nEikä toimittaisi niitä kuin kepillä hämmentäen, kuten toisen työt\ntavallisesti tehdään.\n\nJa Taneli mielistyi näihin puheisiin ja niiden puhujaan. Siinäpä vasta\noikea mies, mies, joka ymmärtää järjestää työläisensäkin vanhuuden\npäivät. Siinäpä hänelle turva, jota ei jokainen työntekijä tavoitakaan.\nToisenmoinen tuskanpäivän vara kuin tuo työläisen tavallinen vaivaisapu\nja vaivaistalo. Sillä eikö suoran ja rehellisen työmiehen ole aina\npitänyt saaliinsa syödä heti kissan tavoin? Voiko hän ottaa vanhuuden\nturvansa lapsiinsa? Mitä apua Taneli voi odottaa ainoalta tytöltään,\njoka jo oli mennyt naimisiin sangen nuorena köyhän miehen kanssa? Nyt\nhe asuivat pienessä mökissä ja purkivat maailman valkeuteen ihmisen\ntaimia. Ei, Tanelille ei ollut apua lapsestaan. Pikemminkin sait häntä\nvielä itse hoitaa ja holhota.\n\nTaneli mielistyi siis kauppias Purnun puheisiin ja lupasi häntä\npalvella kuin omaa lihaansa. Ja kauppias Purnu oli ryhtyvä nyt\nviljelemään Susisuota, jonka halki se uusi maantie oli johdettu. Tällä\nsuolla maantien vieressä oli vähäinen metsäinen mäki, kuten saari\njärven selällä. Tällä saarelmalla alkoivat nyt kauppiaan käskystä\nkirveet napsaa ja valkoseinäinen pirtti kohosi, suuri jos suurikin.\nAkkunat olivat laveat ja tiilinen uuni kaunis katsella. Tämä olisi nyt\nTanelin asunto. Tämä olisi nyt viimeinenkin, sanoi kauppias, Tanelin\nviimeinen asumus, jossa hän vanhenisi, jossa hän saisi turvallisesti\nkuolla, vieläpä tietoisena kunnon peijaisista.\n\nTähän uuteen asumukseensa Taneli muutti vaimoineen keväisenä päivänä.\nKitulan torppa jäi ja myöskin Yläpellon talo. Siellä asuivat ja elivät\nnyt toiset ihmiset. Taneli oli tullut elämään ja kuolemaan Susisaareen\nsuuren suon keskelle.\n\nMutta te rääkyvät sorsat rapakoissanne ja te juhlalliset, satumaisen\npitkäjäseniset kurjet, jotka pelättävän raikuvalla rumpuäänellänne\nhuudatte suon sumuiseen aamuun, te taidatte elää täällä viimeisiä\nkesiänne. Tämä ei ole enää teidän laidunmaanne. Sinäkin, vilkas\nja outoeleinen taivaanvuohi, joka soitat häntähöyhenilläsi suon\nyläpuolella, sinä saisit virittää soittimesi murhelauluun. Sillä maanne\nja vainionne otetaan teiltä.\n\nJo on Taneli laskeutunut suolle kuokkineen ja lapioineen, ja hänen\nmukanaan tulee monta miestä, monta kymmentä miestä. Sillä kun kauppias\nPurnu kerran on ryhtynyt Susisuota viljelemään, tekee hän sen suurella\nryymingillä ja komeudella. Hän tahtoo näyttää tälle yksinkertaiselle\nkansalle, kuinka hän osaa elatuksensa ottaa maastakin yhtä hyvin\nkuin kaupan käynnistäkin. Monet lapiot alkavat siis luoda viemäreitä\nja sarkaojia, monet kuokat kääntää suon pintaa nurin. Työ ja elämä\nottavat sijansa suon avaralle ja alakuloiselle pinnalle. Tanelin\nkuokkakin kääntää siellä omaa sarkaansa. Mutta hän on myöskin ikään\nkuin päällysmies ja työn vanhin. Hän on isännän edustaja: hän katsoo,\nettä työ tulee kunnollista, mittaa sen ja tekee työlaput, joilla miehet\nsaavat palkkansa rahassa tahi tavarassa itse Purnulta. Kyllähän Taneli,\nentinen kauppias, ymmärtää sen verran paperityön päälle. Ja kauppias\nPurnu tuntee hänen paperityönsä ja luottaa siihen. Tuskinpa hän on itse\nsiellä suolla käynytkään.\n\nMutta siellä on muita miehiä, monta sitkeäsisuista ojuria ja\nkuokkamiestä. Suorat ja sileäseinäiset ojat johtavat pois suomaan\nruskeata vettä, ja yhä laajenee musta kuokan jälki suoaavikon laidassa.\nKerran on tuo laaja suo kasvava heinää laidasta laitaan. Kerran\nsanotaan, että se Purnu, kauppias ja suuri maanviljelijäkin, otti ja\nraivasi tämän suon.\n\nTanelin uuden asumuksen ympärillä on ateria-aikojen ja iltojen\ntullen kuin jokin savotta ja leiripaikka. Sielläpä on käriseviä\nsianpintapannuja nokinaamaisten miesten käsissä. Tanelin varhain\nvanhentuva vaimokin on virkistynyt elämään. Hän keittää suurella\npannulla sen kaltaista mustaa kahvia, että siinä vaikka tikku pystyssä\npysyy. Miehet ojentelevat särkeviä sivujaan ruohikossa ja kielet\ntaivutetaan puheisiin. Siinä pohditaan sitä, kuinka tässä maailmassa\ntarvitaan kauppias Purnu ja tämän rahat ja epälukuisten miesten sitkeät\nselät. Siten on tämä maailma järjestetty: köyhän miehen vatsa vaatii\nleipää ja läskiä ja saattaa hänet yhteisymmärrykseen rahamiesten ja\nrahojen kanssa. Puhutaan myöskin ennustuspuheita kauppias Purnun\ntulevaisuudesta, siitä, kuinka moni rikas mies ehtii sitkeähenkisen\ntyömiehen rinnalla köyhtyä. Olihan tämä Tanelikin jo kauppiaana ja\nkalliina miehenä, mutta tännepä vain sortui Susisuolle kuokka kouraan...\n\nNiin voivat maan mullistajat puhua. Mutta etupäässä he tekevät jotakin.\nSusisuolla tapahtuu vakaita asioita. Syksyyn mennessä on siellä jo\nojia arvaamattoman pitkästi, ja nevan kulon kellertävään pintaan on\nilmestynyt avara, musta vyöhyke.\n\nSitten tulee talvi ja värjää Susisuon sileällä ja valjulla värillään.\nSen yllä on hiljaisuus ja pimeys tahi välkkävä tähtien paljous ja\njoskus revontulien satuinen hohde. Tanelin uusi pirtti maantien\nlaidassa, vasten metsäsaarelman huurteista rintaa on ikään kuin\nalakuloisiin mietteisiin vajonnut.\n\nMutta pian tulevat hevosmiehet juhtineen ja savirekineen. Savikuopissa\nsitkeäsivuiset miehet luoda jutkistavat kuorman jos toisenkin.\nSuurella, valkealla suoaavikolla on jälleen liikettä ja elämää. Sen\npinta rikotaan ja rypytetään loppumattomalla savikuormien jonolla.\nKeskenkasvuinen poika huutaa ja kiroaa juhdalleen talvisen taivaan\nalla. Taneli, joka myöskin täyttää kuormia kuopassa, sanoo, että\nhyvinpä olette lukeneet aapisenne: niinhän siellä ennen sanottiin, että\najaja huutaa ja kananpoika piipattaa...\n\nRahtijuhdat junnaavat myöskin kuormiaan ylitse suon, sitä vasta\nvalmistunutta maantietä. Mutta Tanelin uuden pirtin, Susisaaren mökin,\nkohdalla on heillä majapaikka: juhta saa heiniä eteensä ja rahtimies\nrappeutuneessa turkissaan ja kaulahuivissaan lämmittää kohmettuneita\njäseniään mökissä ja puhelee uutisensa. Pitkän, valkean ja pimeän\ntalven päiville löytyy jotakin sisällystä tänne suuren suonkin\nkeskelle, Susisaareen.\n\nJa sitten tulee kevät. Joku kurki kiertelee ja ääntelee orvon\ntunnelmissa suuren suon laiteilla, joku taivaanoinas virittää siellä\nvielä värisevän häälaulunsa pyrstösoittimellaan. Mutta kun kevätvedet\novat kuivuneet, laskeutuvat suolle taasen kuokkamiehet. Vieläkin\nmonta sitkeäselkäistä miestä, vaikkakaan ei enää monikymmenistä\nlaumaa. Kuokkasaroille ajetaan nyt ensi kerran myöskin rullakarhit.\nSiellä käsitellään myöskin apulantapusseja, siroitellaan kauroja ja\nheinänsiemeniä maahan, jota aivan äskettäin tallasivat kurkilinnun\nvaltavat varpaat, jossa kypsyivät suomuuraimen ihanat hedelmät. Kesän\nkuluessa kaura ja heinä nousevat taimelle ja kasvavat. Suolle kohoilee\nmyöskin heinälatoja, joiden valkoiset pärekatot hohtelevat kauas.\n\nSuuren Susisuon laajat ja alakuloiset kasvot saavat aivan uuden ilmeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinpä on mennyt taasen vuosia, yleensä ylen rauhallisesti siihen\nnähden, että sota, meteli ja veriset vaatteet olivat tietojen mukaan\nsangen suuressa käytännössä maailman pääpaikoilla. Mutta tässä\nkaukaisessa kylässä melkein uskottiin, että kählälle tuo se tappelu\nkäynee, koska siitä ei sen valmiimpaa tule.\n\nTulipa kuitenkin lopulta jonakin maaliskuun päivänä suuria kuulumisia,\nkuului pitkin puhelinlankaa ja näkyi sanomalehtien sivuilla. Ryssän\nkeisari ja Suomen suuriruhtinas on kukistunut ja pudonnut lavitsaltaan.\n\nSepä oli jo vakainen tieto. Siitä sopi puhua. Keisarilta oli otettu\nniskavoimat pois. Hänen kaunis kuvansa voitiin pudottaa kansakoulun\nseinältä. Kansa itse ryhtyisi nyt hallitsemaan itseään oikein ja\nviisaasti. Tässäkin kaukaisessa kylässä ikään kuin metsä kohisi\naatteiden ja vapauden tuulen puhaltaessa. Punaisia rusetteja kantoi\njoka mies rintapielissään.\n\nNiinä päivinä kohosi köyhän työkansankin arvo ja se tuli suuriin\nluuloihin voimistaan. Tämä työkansa oli yleensä näihin asti ollut\nhiljaista ja ikään kuin siinä luulossa elävää, että kaikki oli niin\nkuin ollakin piti, että heidän kohtalonsa oli säädetty ylhäällä\nja annettu heille viisaita miehiä herroiksi ja opettajiksi ja\npaimeniksi. Mutta nyt siinä ilmeni katkeruutta ja pahaa sisua ja\nsuuta. Monet heistä avasivat päänsä ja puhuivat, että niin tässä\njoutaisi käydä monelle muullekin, eikä ainoastaan ryssän Nikulle.\nMonet valtamiehet ja rahamiehet joutaisivat lentämään lavitsoiltaan\nja pehmeiltä istuimiltaan ja puhtaiden pöytien päistä. Jokunen niistä\nLatvuskylänkin sitkeäselkäisistä kuokka- ja kirvesmiehistä jutteli\npuheita, joita joidenkin oli ikävä kuunnella. He puhuivat muun muassa\nmonista paksumahaisista isännistä, jotka ovat kasvattaneet vatsansa\nköyhien hiellä ja Luojan hoitamien tukkipuiden ytimellä, venyttäneet\nsisuskalunsa häpeällisen valtavaksi, pian kottikärryllä työnnettäväksi,\nnautaeläimen rapamahaksi. Olisi muka oikeus ja kohtuus ja heille\nitsekullekin terveellistä, että hekin joutuisivat kumartumaan metsän\npuitten juurille, kääntämään nurin suon pintaa. Siinä ehkä suolistokin\nkutistuisi ja mies tulisi ihmisellisemmän näköiseksi.\n\nMutta päivät kuluivat, kesä tuli ja kesä meni. Ihmisten tajussa oli\nkuitenkin ehkä jotakin raskasta ja helteistä, jyrähdyksiä odottelevaa.\nKuultiin, että täälläkin oli perustettu jokin suojeluskunta, jokin\njärjestyskaarti. Oli kaksi ihmisluokkaa: ne, jotka eivät omistaneet\njuuri muuta kuin ruumiinsa, ja ne, jotka saivat sanoa omakseen ja\npidellä jotakin muutakin tämän maailman hyvyyttä. Ja ne katselivat\nepäillen toisiaan. Leivän puute näyttäytyi myöskin jo näinä aikoina:\nsitä jaettiin koreilla paperisilla korteilla, määränsä kullekin.\n\nTuli talvi ja sitten tuli outoja tapauksia. Ei kukaan tietänyt, miten\nse oikein alkoi. Mutta häikän aika oli äkkiä aivan käsissä.\n\nTässä pitäjässä sai suojeluskunta sangen helposti vallan ilman\naseellista yhteenottoa, kuten yleensä maan pohjoisessa osassa. Joitakin\ntyöväenaatteen miehiä vangittiin, etsittiin ja löydettiin toimettoman\npunakaartin aseita. Olivatpa asiat kuitenkin menneet niin iholle, että\njotkut punaisimmat ja pahasuisimmat pitäjän miehet saivat lopettaa\npäivänsä pyssyn kuulista. Siellä helmikuisella lumella oli pienoinen\nruumiskasa. Puhuttiin, kuinka muuankin köyhä akan kuvatus oli sitä\nkierrellyt ja puhellut, että siellä se poikakin makaa ja isän turkki\npäällä. Mutta jotkut valkoisen aatteen miehet kuuluivat puhuneen vähän\nkuin vahingoniloisesti, että sielläpä he saivat sen ihanne valtakunnan:\nkolme kyynärää maan alla.\n\nKaikki huomasivat, että nyt ovat käsissä totiset ja vakaiset päivät. Ei\nollut hyvä päästää suustaan kaikenlaisia ääniä, muuten voit pian olla\nylen hiljainen ihminen. Opetus osattiin antaa nopea ja tepsivä.\n\nTaneli säilyi erillään niistä asioista. Hän oli jo iälle ehtinyt mies.\nHän asui suuren suon keskellä ja teki töitään. Hänellä oli kauppias\nPurnulta tiedossa ikuinen eläke. Hän kuunteli, mitä joku hänelle puhui\ntapahtumista ohi kulkiessaan, ja ihmetteli ajan kovuutta ja kiivautta.\nSaattoipa hän puhua leikkipuheitakin ihmisen rauhoitusajan loppumisesta.\n\nSitten seurasivat sotakuukaudet. Punakaartihan oli saanut etelässä\nvallan ja pyrki pohjoiseen, ja valkokaarti tunki etelään. Sodan räiske\nei nytkään kuulunut tähän kaukaiseen kylään, mutta etelämpää tuotiin\nverisiä ruumiita, jotka haudattiin kirkkomaahan suurella komeudella ja\npyssyn räiskeellä.\n\nSitten tuli kevät ja voitto, vapaus ja itsenäisyys. Tuli myöskin ruoan\npuute ja vähäväkisille suora nälkä. Tanelikin sai nylkeä petäjän kuorta\nleipäänsä, kuten moni muukin. Muistuipa siinä mieleensä se pitkään\nnielettänyt nisu siellä Amerikan maassa, ja hän ajatteli, että onpa\nihmiselämässä aikansa kutakin. Ohikulkijalle hän saattoi julistaa,\nettä kyllä sota on surkia seikka, vaikka sillä lieneekin saavutettu\nitsenäisyys ja muita hyviä asioita. Mutta köyhän ja nälkäisen ihmisen\nsuussa eivät maistu komeat puheet, hänen silmäänsä eivät ilahduta\njuhlalliset patsaat sankarien haudoilla.\n\nKun Taneli sinä kevännä puri pihkanmakuista leipäänsä ja painoi sen\nvatsaansa kehnojen särpimien keralla, mietti hän monasti ja puhuikin\ntyökansan lyhyestä ymmärryksestä, kun se lähti leventämään niukkaa\nleipäänsä pyssyntorvilla ja pistimillä. No, moni heistä sai riittävän\nja tukevan leipäkortin, mutta loppujen elämä näytti menneen yhäkin\nheikommille pohjille.\n\nNäihin aikoihin heräsivät taasenkin kauppias Purnun toimeliaassa\ntajussa uudet tuumat. Hän ei ollut löytänyt tyydytystä Susisuon\nviljelemisestä, eipä koko paikkakunta häntä enää miellyttänyt. Hänen\nluulonsa mukaan väestö kantoi vihankaunaa häntä vastaan ja karttoi\nhänen kauppaansa, ja kunnan miehet rasittivat häntä sietämättömän\nraskaasti veroilla. Niinpä kauppias Purnu katseli ympärilleen ja oli\nhavaitsevinaan jossakin toisessa pitäjässä otollisemman laidunmaan\nelämälleen. Hän oli pyyhkivä tämän paikkakunnan tomut saappaistaan.\nEhkä täälläkin sitten joskus herätään ja huomataan mitä on menetetty.\n\nKauppias Purnu siis järjesteli muutosta elämäänsä näinä kiihkeinä\naikoina. Hän lopetti kauppansa ja möi koko tavaravarastonsa\nosuuskaupalle. Hän möi myöskin kiinteimistönsä ja maansa. Alapellon\ntalon kuului ostaneen Ison Mahalan isäntä, vielä nuorehko, mutta\nvakaasti toimelias mies, joka oli näinä sotavuosina kaikessa\nhiljaisuudessa maan hedelmillä ja lehmänanteella kartuttanut\nsievoisesti omaisuuttaan. Ja nyt hän laajensi maitaan kokonaisella\ntalolla saaden myöskin haltuunsa Susisuon komeasti aloitettuine\nviljelyksineen.\n\nTaneli kuuli kaikista näistä ja tuli mieleltään hieman levottomaksi.\nMiten käypi kaikissa näissä mulkkauksissa hänen ikuisen elatuksensa\nja kaunniitten peijaistensa? Muistiko kauppias mitä järjestää\nmyyntihommassaan? Mutta olihan hän niin oikea mies. Taneli oli kyllä jo\naikeissa lähteä puhuttelemaan häntä itseään, mutta sitten tuli uusia\nhuhuja, ohikulkijain kertomia.\n\nKauppias Purnu ei olekaan onnistunut hankkeissaan ja ostoissaan\ntoisessa pitäjässä. Ja sitten hän on ryhtynyt katsastelemaan kauppojaan\ntäällä ja havainnut tehneensä tyhmästi. Rahahan näytti näinä aikoina\nkadottavan kaiken arvonsa, mutta maa ja maantuotteet olivat vakaisia\narvoesineitä. Kauppias Purnu kuului yritelleen saada kauppojaan\npuretuksi, siinä onnistumatta. Ja hänelle kuuluivat tulleen tuskan\npäivät ja unettomat yöt, katkerat katumuksen ajat.\n\nOli jo käsissä kesä ja Taneli ja joku toinen mies olivat Susisuolla\nkuokkatöissä. Heillä oli ennen annettu lupa tehdä siellä töitä milloin\nvain voivat, ja mitään kieltoa ei oltu annettu. Työnteosta oli\nkuitenkin nyt puhti ja saatto poissa, sillä ruoat olivat ylen heikot.\nJa heikko työteho tiesi sitä, että ruokakin kävisi yhä kapeammaksi.\n\nTänne suolle ilmestyi sitten eräänä päivänä kauppias Purnu kiiltävissä\nsaappaissa ja nahkainen salkku kainalossa. Hän tuntui yhtä puheliaalta\nja rapsakalta mieheltä kuin ennenkin, kukaties entistä vilkkaammalta.\n\nTaneli ilostui peräti hänet nähdessään: nythän hän kuulisi mitä niissä\npuheissa on perää. Kuinka on hänen tulevaisuutensa järjestetty? Onko\nkauppias myönnyt tämän suon ja maan?\n\n— Myynytkö? Kuuluuhan sitä kansa hölyävän. Ja minähän olen kauppias,\nminä myyn ja vaihdan. Mutta kyllä minä tällä kertaa olen täällä isäntä.\nElä huolehdi ollenkaan, kyllä puheet pitävät. Iskekää päälle vain,\npalkka siitä maksetaan.\n\nSitten noustiin suolta Tanelin pirttiin, missä keitettiin kahvit.\nKauppias otti salkustaan pullon ja lirautti sekaan kermaa, jota ei\nkissat kuulu haistavan. Sitten hän otti salkustaan papereita ja\nsanoi, että tässähän on nyt tosimiehiä todistajiksi. Mitä papereita\nne olivat? Taneli ja se toinen kuokkamies olivat tulleet iloisiksi ja\nnaureleviksi. Ollapa mitä olla. Hyvä mies oli tämä kauppias, laatuun\nkäypä mies. Sen verran he kuitenkin käsittivät, että ne paperit olivat\nuudet kauppakirjat. Niissä todistettiin, että kauppias Purnu jälleen\noli maittensa ja tavarainsa isäntä ja omistaja. Taneli ja se toinen\ntyömies piirustivat niihin papereihin nimensä. Kauppias Purnu antoi\nheille myöskin rahaa kuokkatyöstä. Sitten hän pisti paperit ja pullon\nsalkkuunsa, nousi ja lähti.\n\nTanelin mieli oli tämän käynnin johdosta keventynyt ja ilostunut.\nOlihan hyvä tietää, että tuo niin laatuunkäypä mies ei ollut häntä\nhylännyt. Ruoan niukkuus tosin vielä vaivasi. Mutta ehkäpä se oli\nhetkellistä. Olihan sotahommat jo heitetty ja ryhdytty peltotöihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli syksy ja maasta saatiin sato, koottiin vilja ja juurikasvit.\nMaanmies havaittiin kaiken perustaksi ja pohjaksi niinä aikoina. Oli\njälleen opetettu ihminen havainnollisesti uskomaan todeksi vanha sana,\nettä leipä on pääasia. Tosin eivät köyhemmät vieläkään voineet sitä\nleveästi haukata: määrän perästä sitä tippui. Mutta hyväpä näinkin.\n\nMonta ainetta oli näihin aikoihin niukasti. Kaikkien hyppysiin ei\nriittänyt tupakkaa eikä muutakaan elämän koreutta. Mitä rahamies sai,\nsen hän sai satumaisesta hinnasta. Varakkaat kokosivat varastoja,\nkeinottelijat keräsivät rahaa ja rikastuivat. Rahaa oli, paperia.\nKyläkunnassa myötiin ja ostettiin taloja alituiseen. Keinottelun,\nkaupalla ja viisaudella elämisen ja rikastumisen himo oli istunut\nyhteiseen kansaankin.\n\nNäinä päivinä lähestyivät raskaat koettelemukset Tanelia. Ehkäpä\nhänen sielunsa oli jälleen kuurauksen tarpeessa, ehkä se oli liiaksi\njammertunut lihaan ja maailmaan.\n\nTapahtui niin, että eräänä päivänä Susisaareen tuli Laati niminen mies,\npienoinen tukkipomo. Hän oli jo vanhahko, mutta vielä pysty mies.\nViikset pörhöttivät komeina hänen tavattoman paksujen, kaksinkertaisten\nhuultensa yläpuolella. Hän sytytti oikein kunnollisen tupakan, mitä\nniihin aikoihin sai pitää äveriäisyyden ja älyn merkkinä, tarjosi\nTanelillekin, puhui soveliaat esipuheet ja toi sitten ilmi asiansa.\nSeikka oli se, että hän oli tullut katsomaan omaa taloaan. Hän oli\nostanut tämän Susisaaren mökin kauppias Purnulta.\n\nSepä oli sana. Taneli ällistyi ja säikähtyi, meni aluksi aivan\nsanattomaksi, mutta pystyi lopultakin ilmituomaan, että ei noissa liene\nperääkään sellaisissa puheissa.\n\nMutta silloin pieni tukkipomo Laati vähän loukkaantui ja kopautti\npoveaan ja sanoi, että täällä on tokumentit ja kaivoi ne lopuksi esiin.\nKauppias Purnu oli hänelle myönyt tämän asumuksen. Eikö hän ollut sen\nomistaja? Eikö Taneli asunut tässä vain vuokralla, eli aivan kuin\narmosta? Vai oliko hänellä ehkä lailliset omistuspaperit?\n\nTaneli oli hämmästynyt, eikä osannut muuta sanoa kuin että papereita\nei ollut, mutta oli kauppias Purnun pyhä lupaus, että hän saisi tässä\nasua elinaikansa. Vieläpä saisi työkyvyttömyyden tultua elatuksen ja\nkuoleman tultua maahanpanijaiset.\n\nLaati sanoi, etteivät ne asiat hänelle kuuluneet. Saattoipa olla\nniin kuin Taneli sanoi, mutta paljonhan niitä maailmassa puhutaan\nilmanaikuisia tupakkapuheita. Hän oli nyt kuitenkin tämän Susisaaren\nmökin ostanut ja tulisi siihen asumaan aivan kohta. Taneli saisi\nkatsella itselleen muuta olinpaikkaa.\n\nNämä puheet pidettyään Laati nousi ja lähti, mutta lupasi pian tulla\ntakaisin vaimoineen ja kaikkine olemisineen. Taneli nousi ja lähti\nmyöskin. Hän aikoi kauppias Purnun puheille. Mutta hän ei tavannut\ntätä. Kukaan ei tietänyt missä hän sillä haavaa oli. Kylällä kuulikin\nhän outoja ja ihmeellisiä seikkoja kauppias Purnusta ja tämän asioista.\nNe tuntuivat olevan aivan sekaisin. Huhuttiin jos jonkinlaista\nväärennetyistä asiapapereistakin ja muista. Kauppias Purnulla\nkuuluivat olevan edessä tukalat ajat. Sanottiin hänen jo edesvastuusta\npäästäkseen teeskentelevän syyntakeettomuutta, tekeytyvän hulluksi,\nkuten joskus Israelin Taavetti.\n\nTaneli palasi siis Susisaareen niine tietoineen ja tunsi mielensä ja\nelämänsä raskaaksi. Niinkö ihminen pettyy ja petetään vielä vanhoilla\npäivillään? Laaja suo aloitettuine viljelyksineen näytti harmaalta.\nSinne ei enää tuntunut osaavan lähteä kuokkaa heiluttamaan, kun ei edes\ntuntunut varmalta, maksaisiko siitä kukaan palkkaa.\n\nMuutakaan työtä ei ollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksy ehti pitemmälle, näytellen jo routaa ja lunta. Silloin eräänä\npäivänä tuli Susisaareen pieni ja paksuhuulinen tukkipomo Laati\nmuuttokuormineen ja vaimoineen. Taneli oli ollut metsässä polttopuita\nkeräilemässä. Mökilleen palatessaan hän näki sänkynsä ja pöytänsä ja\nmuut vähät kapineensa kartanolla. Laati oli vienyt omat tavaransa\nsisään ja leventeli siellä nyt isäntänä. Tanelin Kaisa vuodatteli\nvettä silmistään. Näyttiväthän he nyt joutuvan talvisen taivaan alle.\nOliko heidän nyt lähteminen kylälle anelemaan turvaa, jonkun armeliaan\nihmisen katon alta?\n\nMutta siinähän oli pieni ja nokiseinäinen sauna. Sen oli Taneli\nrakentanut omin varoinsa ja apuinsa. Siinä ei kauppias Purnulla ollut\nosaa eikä arpaa. Laati kyllä oli sitä mieltä, että hän oli ostanut\nSusisaaren saunoineen päivineen, mutta eipä hän kuitenkaan voinut estää\nsitä, että Taneli laittoi saunan suitsuten lämpenemään ja työntyi sinne\nvaimoineen. Laati sai, ainakin toistaiseksi, tyytyä siihen, että Taneli\npiti saunaa omanaan.\n\nNiinpä Taneli oli joutunut elämään savuista saunaelämää. Ja koko hänen\nelämänsä näytti olevan vain surun sauhua. Eräänä päivänä tuli lautamies\nja haastoi hänet oikeuteen. Sillä hän oli sekaantunut kauppias\nPurnun juttuihin. Miksi hän oli mennyt piirtelemään nimensä tämän\nsotkupapereihin? Väärä todistus: siitä antoi jo tuntuvan rangaistuksen\najallinen oikeus, puhumattakaan iankaikkisesta.\n\nTukalaa ja ahdistavaa oli nyt Tanelin elämä. Yöllä ei saanut unta, ja\npaita sikesi täpötäyteen täitä, ja päästä katosivat kaikki hiukset.\nSe oli häpeällisen paljas, kun taasen naamoissa rehoitti parta\nkunnioitettavan harmaana ja takkuisena. Ja jumalisuus ja uskonnollisuus\ntunkivat taasen ylenpalttisina hänen mieleensä. Jumalaan ja\nnäkymättömiinhän on ihmisellä turva tuskan päivän tullen. Ensikerranhan\nTanelilla oli meno lakitupaan. Ja edessä olivat väärät todistukset.\n\nHän oli ylen levoton ja sairas sielultaan. Hän käveli saunastaan\nLaatin pirttiinkin puhumaan jumalisia, sitäkin, kuinka piru teettää\njos jotakin lihaltaan heikolla ihmisellä. Mutta vähänpä tästä oli\nlievitystä. Vanha tukkipomo oli savotoissa ja liikkuvissa töissä\noppinut komeita puhetapoja.\n\n— Joo, hitaastihan se käypi parannuksen teko meiltä köyhiltä, jotka\nemme voi rahoista rakentaa turvaa maailman pahuutta vastaan. Tosi on\nse vanha sana, että hyvä on kokan syöjän herraa kiittää. Minäkin olen\nmontakymmentä vuotta kääntymystä tehnyt, eikä ole vielä kuin huulet\nnurin...\n\nNiin puhui Laati leikkipuheita paksuista, kaksinkertaisista huulistaan.\nMutta Tanelin mieli oli murheellinen. Hän ei saanut nyt iloa eikä\nlohdutusta tällaisista puheista.\n\nTuli lopulta se vaikea päivä, tuskallinen päivä. Raskaat olivat Tanelin\naskelet, kun hän käveli käräjäpaikalle. Mutta kun hän sieltä palasi,\nnousivat hänen jalkansa joustavasti, mieli oli keveä ja tuskasta\nvapautunut ja kasvot kirkastunet. Onpa maailmassa sentään hyvyys ja\noikeuskin jossakin nurkkajuurissa.\n\nSiellä käräjätalon nurkalla Taneli oli nähnyt vanhan Laki-Matin,\nasianajajan, oikeuden enkelin, kuten tämä kieleltään nokkela mies\nsaattoi itseään nimittää. Hänet Taneli vei vähän syrjään ja uskoi\nhänelle asiansa ja huolensa ja sai viisaita neuvoja halvalla hinnalla.\nSitten hän seisoi korkean oikeuden edessä ja selitti asiaansa. Kuinka\nhän oli mennyt piirustamaan nimensä tällaisiin papereihin, mennyt\ntodistamaan sellaista, mistä hän ei mitään tietänyt.\n\nTaneli sanoi, että hän oli vanhan ajan mies, kirjantaitamaton ja\nluonnostaan yksinkertainen ja tyhmänsekainen. Hän oli kauan ollut tämän\nkauppias Purnun työmiehenä ja oli monasti ennenkin piirrellyt nimeään\ntämän papereihin ilman, että siitä oli mitään jälkipuheita kuulunut.\nNiin että jos hän tässä oli langettanut syyn päällensä, oli se\ntapahtunut vain suuresta tietämättömyydestä ja ymmärtämättömyydestä...\n\nTuomari katsoi häneen pöytänsä ja silmälasiensa takaa tutkiskelevin ja\ntutkimattomin silmin. Hän teki Tanelille ja tämän todistajatovereille\nmuutamia tiukkoja kysymyksiä ja pudisteli päätään. Sitten hän teki\nkysymyksiään myöskin kauppias Purnulle, joka seisoi siellä myöskin\nlaihtuneena ja kärsineen näköisenä. Mutta hänen kielensä toimi yhäkin\nvilkkaasti. Hän puhui laajalti. Tuomari ärjäisi jo hänelle pariinkin\nkertaan, että olkaa hiljaa. Sitten hän äkkiä sanoi Tanelille ja tämän\ntoverille:\n\n— Menkää ulos.\n\nHe menivät. Laki-Matti tuli heidän luoksensa ja sanoi, että kiittäkää\nonneanne, sillä niin taisitte päästä kuin koirat veräjästä. Nyt olette\nvapaat menemään ainakin toistaiseksi. Menkää siis, elkääkä silleen\nsyntiä tehkö.\n\nNiinpä Taneli ja se toinen kuokkamies lähtivät astumaan keventynein ja\nilostunein mielin, kielin ja jäsenin. Heidän sielunsa kiittivät Taivaan\nIsäntää, joka oli johdattanut kaikki parhain päin.\n\nKuinka rakkaalta näyttikään nyt Tanelista se savuinen sauna suuren\nsuon keskellä ja myöskin hänen vanha vaimonsa, joka oli odottanut\nsiellä huolestuneena ja kuuli nyt mieheltään huojentavat ja mieltä\nilahduttavat sanat.\n\nViuh-vauh! Se raskas juttu oli mennyt ohitse. Hoi, henkiin ihminen ja\nhänen eläväinen sielunsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAsiat alkoivat järjestyä. Kauppias Purnu joutui pois pitäjästä ja\nsai oikeudessa heliseviä sakkoja. Mutta siksi liukas hän oli vielä\npinnaltaan, etteivät lain sormet hänessä pahemmin pysyneet. Kuin kala\nhän karkasi pyytäjän kourasta väljään veteen.\n\nOsuuskauppa peri hänen sijansa kaupankäynnissä ja Ison Mahalan isäntä,\ntoimelias maanviljelijä, Yläpellon talon ja suuren Susisuon. Taneli on\nhänen kantatyömiehensä suolla. Mutta avaran pirttinsä ja kuvitelman\neläkkeestä ja juhlallisista maahanpanijaisista hän on kadottanut. Hän\nasuu talven saunassaan. Hänen raamattunsa ja uskonkirjansa savustuvat\nlauteiden kulmalla ja hänen jumalisuutensa savustuu samaten. Herra\non häntä taasen armahtanut, ja usko väljähtyy ja sijaan tulee\nsuruttomuutta ja kevytmielisyyttä. Se ilmenee muun muassa siinä,\nettä hän myöpi aikaisemmin hankkimansa Laestadiuksen postillan uskon\nveljelle, koska se mies hänen mielestään oli liian ravakka meikäläistä\nhaukkumaan.\n\nKesän tullen hän muurauttaa saunaansa pienen uunin ja naulailee siihen\nlattian, muodostaa siitä pienen, mustan mökin. Hänen kuokkansa ja\nlapionsa laajentavat jälkiään suolla. Hän voi Kaisoineen syödä leipää\nja kuumentaa kahvia.\n\nSiinä hänen entisessä laajassa pirtissään asuu edelleenkin\nturpeahuulinen pieni tukkipomo Laati vaimoineen. Heidän lapsensa ovat\njo kasvaneet aikuisiksi, menneet ja elävät jossakin omaa elämäänsä.\nMutta Laati-ukkokaan ei ole vielä mikään laho mies. Hän on kesät\nuittoväylillä ja lajittelupaikoilla pienessä pomon virassaan. Myöhään\nsyksyllä hän palaa pienenä rahamiehenä mökkiinsä ja vaimonsa luo.\nHän ei enää mielellään lähde lumisiin metsiin leimailemaan puita ja\nmittailemaan niiden kokoa. Hänelläkin on omat kotkotuksensa. Hänkin\nhaluaa järjestellä elämäänsä ja elää sitä niin kuin hyväksi näkee.\n\nTämä vanha tukkilainen haluaa oleilla talvensa ikäänkuin herraskaisen\nkauniissa ympäristössä. Hän on naulaillut korkkimaton asumuksensa\nlattialle, maalailluttanut uunin rinnan ihmeellisen koreaksi ja\nliimauttanut seiniin punakukkaiset tapeetit. Hänen siipikarjansa,\nkanat ja komea kukko, asuvat myöskin tässä kauniissa huoneessa ja\njättävät mustan- ja valkoisenkirjavat merkkinsä korkkimatolle ja pöydän\nlatvallekin. Mutta Laati-ukko on herkkusuu: hän haluaa joskus saada\nkanankovia suunsa nahalle. Ehkäpä myöskin nuo puhtaat ja punahelttaiset\nlinnut kuuluvat hänen mielestään kauniiseen kalustoon. Sillä lasiset\nkannutkin ja posliiniset lautaset, kuten myöskin kiiltävä haarukka ja\nveitsi, tällä miehellä pitää olla. Monasti kevättalvella elämä voi olla\nahdasta: leipäpalaa ja keltaista, käpertynyttä silakkaa hän käsittelee\npöytäaseineen ja kaataa kannusta sinistä sintunestettä. Mutta ne\nmaistuvat kai hyvältä ja ovat ravitsevia herraskaisten vehkeitten\nansiosta. Tyytyväisenä, hän istuu keinutuoliinsa, sytyttää armiron ja\npuhelee kesämorsiamista eukkonsa kiusaksi.\n\nMutta syystalvella, juuri kun hän on palannut kesäretkeltään pienenä\nrahamiehenä, hänen elämänsä voi olla juhlavaa. Hänellä on silloin\nkäsillä mahtava parrunpää ja kiiltävä pikari. Hän kaataa silloin ryypyn\nTanelillekin, joka saapuu häntä tervehtimään. Taneli on jo unhoittanut\nnäränsä Laatia kohtaan. He ovat rakentaneet yhteisen saunan. He elävät\nniinkuin naapureille ja kylänmiehille sopii. He miettivät, aprikoivat\nja nauravat. Elämä ei ole masentanut näitä vanhuksia. He ovat molemmat\niloluontoisia, hieman ärtyisän hupaisia. He eivät ole niitä viisaimpia\nluomakunnassa, koska he ovat elämässään paljon vaivaa nähneet, mikä\nei liioin liene järjen mukaista. Mutta he ovat niitä tarpeellisimpia\njäseniä ihmiskunnassa, kaiken perustus, väkevien voiman ja viisaitten\nälyn. He ovat yksiä tuhansista. Heitä ei huomata. Mutta ilman heitä\nei olisi kauneutta eikä kukkia, ei elämän koreutta, eikä rikkauden\nloistoa. He ovat niitä, joilla elämän raskas, rautainen jyrä lannoittaa\nja höystää köyhän maan.\n\nToinen heistä on aina askarrellut puitten kimpussa kuten tikka, toinen\nmöyrinyt enimmäkseen maata myyrän tavoin. Nämä ovat nyt heidän elämänsä\njuhlahetkiä kiiltävän pikarin ääressä korkkimatolla varustetussa\nhuoneessa. Heidän mielikuvituksensa tekee katselmusretkiä, he puhelevat\nkorkeita asioita. Kuokkamies lienee taipuvainen vanhoillisuuteen, koska\nhän esittää seuraavan elämänkatsomuksen: maailman asiat eivät ole\nparantamalla parantuneet. Miksi, esimerkiksi, pudotettiin lavitsalta\nkaksi niin hyvää miestä kuin ryssän keisari Niku ja tämän pitäjän\nentinen kauppias Purnu? Ei ollut kuokkamiehellä henkilökohtaista\naihetta ylistää tätä vähän liian viisasta miestä, joka lupasi hänelle\neläkkeen ja olikin vähällä vähimmittäin saada hänet eläkevaariksi\noikein komeaan taloon, kiviseen ja monikerroksiseen... Mutta tottahan\noli, että Niku lähetti tänne jauhoja ilman määrää, ja Purnu jakoi niitä\nhalvasta hinnasta kaikelle kansalle. Sitten vallankumous karkoitti\nNikun ja osuuskauppa Purnun. Mitä tapahtui: tuli kaiken puute ja selvä\nnälkä. Tosin nyt jo tuntuu helpottavan, mutta ei ole elämä entisen\nveroista.\n\nMutta puutavaran käsittelijässä on kai jotakin punaisuutta ja\nkapinahenkeä. Sillä hän laulaa laulun kommunismin parantamisesta:\nkuinka siihen saksalaiset pillerit olivat parhaita, vaikkakin\nmaistajille karvaita.\n\nMyöskin toisenkaltaisen laulun hän laulaa, surullisen kauniilla\nsävelellä. Näin hän laulaa: — Alasti synnyin maailman helmaan... Ja\nlausuu väliin — Ja nyt jo oleilen näinkin hyvässä asussa. Sitten taasen\nlaulat — Itkulla aloitin eloni tään... Siihen selitys: — Ja nyt jo olen\nnäinkin hyvällä mielellä, iloinen poika...\n\nMolemmat miehet nauravat. Eihän ole tosiaankaan syytä suruun: näin\non edistytty onnessa ja olosuhteissa siihen katsoen kuinka vähin\nvälikappalein itku suussa elämä aloitettiin.\n\nSitten he juhlivat, kaksi vanhaa miestä, kunnes parrunpää on tyhjä\nkuin rumpu. Vanha tukkipomo elää talvensa kauniissa huoneessaan ja\nkeinutuolissaan. Varat ovat vähäiset, mutta talvi niillä sivuutetaan\nrauhallisesti. Jonkin kerran sattuu sellainen tapahtuma, että kukko\ntipauttaa valkoisen ja mustan kirjavan jälkensä kirkkaaseen pikariin.\nLaati-ukko on yleensä ylen suvaitsevainen tätä luontokappaletta\nkohtaan, mutta tämä on kuitenkin liiallista ylitsekäymistä. Hän etsii\nkirveen ja pölkyn ja huolimatta vaimonsa ja kukon äänekkäistä armon\nrukouksista hän täynnänsä pyhää ja armotonta kiivautta mestaa korean,\npunahelttaisen linnun. Mutta aamulla hänellä on lähtö kylälle etsimään\nuutta sulttaania kanarouville.\n\nToisen kerran sattuu, että hammaspiikkiä hänen telassaan äityy\nsärkemään, päiväkauden hän istuu ja kävelee synkkämielisenä ja\närtyneenä ja syntisesti manaten. Sitten hän sitoo hammaspiikkiinsä\nlujan narun ja naruun halon, istuu lattialle ja viskaa halon voimalla\npäänsä ylitse. Sitten hän ähkyy ja sylkee verta ja kirouksia. Mutta\nkipeästä hampaasta hän on vapautunut.\n\nNiin talvi kuluu ja kevät tulee ja vedet vapautuvat. Laati-ukko lähtee\nvesireittien vapauteen ja työhön. Mutta syksyn tullen hän sieltä\npalaa pienenä rahamiehenä korkkimatoin ja punakukkaisin tapetein\nkaunistettuun huoneeseensa ja oman vaimonsa ääreen.\n\nHän elää elämäänsä niin kuin osaa, mies, joka on monta kymmentä vuotta\ntehnyt kääntymystä, mutta saanut vasta huulensa nurin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuodet ja vuodenajat kiertävät järkähtämättöminä maan ylitse. Niillä\non yhäkin samat tuimat tahi leppeät ilmeensä. Sade, tuuli ja auringon\nhohtava hymyily ovat kaiken yläpuolella.\n\nMutta jos joku entinen mies, jonka hyppyset ovat jo ammoin pehmenneet,\nnousisi täysin muistin ja aistein kuopastaan, niin hän tuskin tuntisi\nelämänsä laidunmaita. Kuinka toiselta näyttääkään nyt Susisuo, jonka\npehmeässä ja alakuloisessa leveydessä ennen kurjet ja taivaanoinaat\nasuivat: se kasvaa nyt heinää laidasta laitaan. Sen pinnasta kohoaa\nepälukuinen määrä harmaita latoja. Sen ylitse ojentautuu yhä lujittuva,\nruskea maantien nauha, jolla vain joskus talvisin näkyy enää rahtimies\nkiusattuine juhtineen. Öljyjen voimalla kulkee tietä tavara-auto\nvaltavine kuormineen. Siinä kuljetetaan ihmisiä pitkässä katetussa\nvaunussa. Susisaaren mökkien sivuitse hyrisee myöskin vöyräitten\nihmisten silmäin pyynti ja elämän koreus puhdaskupeisissa autoissa.\n\nSusisuollakin työskentelee outo ja voimallinen juhta: Ison Mahasen\ntraktori. Se kyntää ja äestää nurkumatta. Ajajan huutoa ja kirousta ja\nruoskan ääntä ei kuulu. Mutta yhä tarvitaan suon laiteilla kuokkamiehen\nvahvaa selkää valmistamaan sille tietä. Siellä nyökkyy ja kiskaisee\nvanha Taneli kuokkarautoineen. Sieltä hän irroittaa leipänsä.\n\nHarvoin hän käypi enää kylällä, jossa on paljon puhelinlankoja ja\nsähköjohtoja, taikamaista kosken vesistä kiskottua valoa lasisissa\nonteloissa. Siellä on myöskin taloissa outoja kojeita, jotka taivaan\ntuulista haravoivat puhetta ja peliä iltojaan istuvien ihmisten iloksi.\n\nVielä harvemmin hän käypi kirkonkylässä, jossa on äskettäin kuollut\nja haudattu Närhi-Iikka, hänen entinen ystävänsä, joka oli joskus\nviettänyt hyviä päiviä ja ymmärtänyt paljon asioita. Nyt viimeisinä\naikoina hän oli ymmärtänyt paikalleen vain kellojen rattaat ja\nkoneistot. Hänen kaikki muut mielipiteensä olivat epäsuhtaiset ja\nsatumaiset. Ja sitten hän kuoli yksin ja köyhänä, kellojensa koneisto\nerinomaisen täsmällisessä pyörinnässä, mutta mielensä rattaat\nkummallisen hupaisessa käynnissä.\n\nTaneli on käynyt hänen haudallaan, alakuloisella ja köyhän paljaalla\nsorakasalla. Tuo vanha kuokkamies näyttää aivan katoamattomalta ja\npatsasmaiselta siinä seisoessaan. Hänen päällensä on kyllä laskeutunut\nikään kuin ajan harmaa tomu ja hänen päänsä on häpeällisen kalju\nja puhdas, kun hän ottaa lakin päästään. Hän miettii, että niin me\ntäältä kaikki menemme suurine viisauksinemme ja hulluuksinemme. Ei ole\nrahamiehelläkään ainoatakaan lanttia taskussa, kun hän astuu Herramme\neteen. Tanelin mieleen tunkee taasen ylenpalttinen uskonnollisuus.\n\nMaailma käypikin hänestä yhä oudommaksi ja kummallisemmaksi.\nViinakin on nostettu korkealle apteekin hyllylle. Sillä apteekkikin\näikein hajuin seisoo nyt kirkonkylän mäellä. Siellä on myöskin\npuhdaskauhtanainen lääkärimies. Seudun entinen lääkemies, Syinmaan\ntietäjä, on hänkin jo mennyt vuosia sitten kaiken maailman tietä,\nkaikkine mahteineen ja salamyhkäisyyksineen. Eipä Tanelilla tosin enää\nolekaan mitään erikoisempaa innostusta viinan katoaviin iloihin. Ei hän\netsi metsäkeittäjien pontikoita, eikä pirtunkuljettajien läkkiastioita.\nHän voi vieläpä kieltäytyä tarjotustakin ryypystä. Hänen mielensä on\nkohta yhtä puhdas kaikista tämän maailman turhuuksista kuin päälakensa\nhiuksista. Hän onkin sanonut, ettei järki eikä viina eikä hiuksetkaan\nsovi samaan päähän.\n\nKesät ja talvet hän möyrii teräkaluineen suolla, talvella luoden\nsavikuormia, harmaana ja hieman köyrynä, mutta yhä vielä miehisten\nmiesten veroisena. Hänelle ei tapahdu suuria asioita. Mutta jonkin\nkerran hän näkee ihmeen. Jonakin syksyisenä päivänä hän kuulee\nsalamyhkäistä surinaa ja näkee valtavan linnun lentävän taivaalla\nsuoaukean ylitse. Se on lentokone: järkiviisaitten siittämä ja\nsynnyttämä teräksinen lintu. Taneli katsoo sitä sieltä alhaalta\nkuokkaansa nojaten, kunnes se katoaa. Yhä se tämä maailma viisastuu,\non hänen aatoksensa. Hänen mielensä ihmettelee maailman viisaitten\nälyä, taitoa ja tointa. Hänen mieleensä ei juolahda ajatella itsestään\nsuuria, möhkälemäisiä ajatuksia.\n\nEi hän siis mieti, että kimpoilkaapa minkä kimpoilette, maahan te\nkuitenkin lopuksi tulette. Maa on teidän astinlautanne. Te tarvitsette\npaljon tällaisia miehiä, kuin on tämä kuokkamies alhaalla suolla. Ilman\nheitä kuihtuisi kaikki teidän viisautenne, toimenne ja komeutenne.\nMaankasvuja ja maanhedelmiä te kaikki tarvitsette. Se on ainoa\nvälttämätön. Niistä te loppujen lopuksi annatte mitä hyvänsä. Muilla\nvehkeillä ja puuhilla on vain se arvo mikä niille tahdotaan antaa.\n\nTaneli näkee myöskin sen kun rautatielinja viitoitetaan halki\nseutukunnan. Rautaiset kiskot asetetaan paikoilleen ja hiekkaiset\npenkeret kohoavat. Juna kulkee puhkuen aivan läheltä suurta Susisuota.\nIso Mahanen voi pullistaa tyytyväisenä valtavaa vatsaansa: kaikki menee\noikeinpäin. Hän on hyvän osan valinnut. Kyläkunnan laitaan rakennetaan\nasemarakennukset, kookkaat ja värikkäät.. Niiden ympärille juurrutetaan\nkaunistukseksi puita ja pensaita.\n\nKoko seutukunnan kasvojen ilme muuttuu valtavasti. Elämä kohisee sen\nylitse.\n\nMutta Tanelin elämän ympärillä ei ole enää mitään kohisevaa. Mitään\nerikoista ei voi hänelle enää tapahtua. Ehkä oli viimeinen tapaus\nse, kun Ison Mahalan isäntä hankki hänelle hopeisen kunniamitalin,\nritalin, kellonvitjoihin ja paperisen kunniakirjan, lasilla peitetyn\nja kullatuilla puilla kehystetyn, hänen mökkinsä seinälle, pitkästä ja\nuskollisesta maatyöstä.\n\nNyt on vain kysymys siitä, montako turpasta hän voi vielä kääntää\nnurin, montako lapion pistoa pistää multaa. Hän on seitsemänkymmentä\nvuotta elänyt mies, mutta vielä jäseniltään ällistyttävän sitkeä.\nEhkäpä hän voi vielä tehdä työtään kauankin. Ja niin kauan kuin hän\nsitä voi, saa hän myöskin asua mökissään, syödä leipänsä ja ryypätä\nkahvinsa. Se asumus on pieni, yksinkertaisista yksinkertaisin. Siellä\nei ole esimerkiksi mitään pehmoista sänkyä väsyneille jäsenille. Ei\nsänkyä ollenkaan. Yöksi levitetään lattialle kasa vaatteita. Eikä\nasumuksessa ole ylenpalttisen puhdastakaan. Sillä Tanelin Kaisa on\njo vanha ja taudin runtelema, silmiltäänkin melkein sokea. Hän on\naivan ylenmäärin kumaraan painunut niin ettei kummitus kummempi ole\nkuin hän, kun hän myyrän silmin ja koukkuisin polvin kömppeilee\ntarttuakseen kahvipannun sankaan. Muutenkin hän on tullut äreäksi\nluonnoltaan, oikein kotiristiksi Tanelille. Hän saattaa esimerkiksi\npuhua tohtoreista ja lääkkeistä, joiden tarpeessa hän muka olisi. Mutta\nTanelin kaljun pään alla istuu yhä hänen iloluontoisuutensa, jota eivät\nmonet vuodet eivätkä uskossa oloyritykset ole masentaneet.\n\n— Lääkkeitä? Jopa jotakin! Niinhän ne menisivät kuin lahoon kantoon. Se\nolisi aivan yhtä kuin kaataisi kalliit ropit lahoon pökkelöön tuossa\nmäellä. Jos jotakin, niin meille olisi määrättävä ketunmyrkkyä, yli\nkohtuuden eläneille...\n\nMutta nuo kaksi vanhaa ihmistä on katsottava sankareiksi: he haluavat\ntaistella viimeiseen saakka ja kaatua seisaaltaan. Kynsin hampain he\nkamppailevat vielä maailmaa vastaan, irroittaakseen leipäpalansa ja\nelääkseen kättensä töillä. Heidän harras halunsa on saada kuolla omin\navuin omassa majassaan.\n\nEhkäpä Taivaan Isäntä, joka on hyvä, suopi heille sen armon ja\nilon. Mutta ehkä hän katsoo kohtuulliseksi antaa heille viimeisen\nnöyryytyksen: ehkä ei Taneli eräänä päivänä enää pystykään menemään\ntyön ääreen suurelle suolle. Mutta siitä huolimatta elää edelleen.\nSilloin ei ole edessä muuta kuin ihmisten armo, kunnanapu ja\nvaivaistalo. Silloin hän katsoo ja tuntee tunnossaan, ettei ole\nkestänyt elämän taistelussa, että hän on kärsinyt siinä häpeällisen\ntappion.\n\nNiin voi ilta saapua synkeänä.\n\nMutta joka tapauksessa kirkonkellon malmiääni soittaa, ja virsi vyöryy\nveisuumiehen kurkusta. Aikansa elänyt ihminen lasketaan maan poveen\nhiljaa ja rauhallisesti. Ja joku vielä elävä ja touhuava saattaa sanoa\ntoiselle:\n\n— Taneli Hotakkakin, se Susisuon kuokkamies, kuuluu kuolleen.\n\n\n\n\nVIIMEINEN VÄRSSY\n\n\nOli heinäkuu. Maan kasvut kukoistivat vihreinä ja tuoksuisina. Taivaan\nvahvuus oli ylen väljä ja sininen. Sen hohtava räppänäaukko, lännen\nmaille painuen, loisti surkeilematta.\n\nSuorana ja ruskeana halkaisi maantien nauha suoaukean, joka\niltatuulessa aaltoili heinämerenä laidasta laitaan. Keskellä suota oli\nvähäinen mäki, jonka ylitse tie kiipesi. Mäellä oli pieni metsikkö ja\nkaksi mökkiä, toinen isompi ja punamullalla väritetty, toinen ylen\npieni ja ylen tumma. Sen nurkkajuuritse ojenteli tie pitkäsivuisia\nkupeitaan ja painui jälleen suolle, missä heinä kasvoi, tyhjät, harmaat\nladot pullistelivat rintakehiään, ikäänkuin ahnaina odotellen hetkeä,\njolloin niiden vatsa tungetaan täyteen nuorten heinien vihreyttä.\n\nTänä heinäkuisena iltana pitkin tien ruskeata nauhaa kulki suruton\nmatkue. Ylen joutilas ja ylen suruton sivusta katsoen: nauravin suin\nistuskelevia nuoriamiehiä ja jokunen valkoinen neiti heleässä puvussa\nnopeasti kulkevassa autossa. Joku soitti hanuria vaunun laidalla, jonka\nvihreä panssari välkkyi heinäkuisessa ilta-auringossa. Niin kulki se\nvihreä, suruton vaunu halki heinäisen, tuoksuvaisen suon.\n\nMutta suon laidassa, sen vähäisen mäen juurella, huomasivat autossa\nistujat kummallisen olennon. Hän oli hahmoltaan ikään kuin ihminen.\nHänen runkonsa, jonka alapäätä peitti jokin tumma verho, oli ylhäältä\npaljas ja verhoton. Se kumartui ja ojentui herkeämättä ja jokin\naseentapainen välähteli iltaisen auringon säteissä. Ase upposi aina\nmaahan, olennon hartiat nytkähtivät ja kappale maan pintaa repesi\nsijoiltaan ja kääntyi nurin. Koko maan pinta olennon selän takana\nolikin surkeasti raastettua, risuja törröttävää. Edessä oli villin suon\nsammaleinen, väkevästi haisevia kasveja ja vihreitä pensaita kasvava\npinta.\n\nJoku vihreäpanssarisessa vaunussa naurahti:\n\n— Tuo ei ole järkevä olento. Turmelee kesän vihreyden...\n\nOlennon korvat erottivat vihreäkupeisen vaunun surinan, nahkapalkeisen\nhanurin suruttoman äänen, naurun ja laulun. Hän ojensi selkäänsä ja\nloi välinpitämättömän, synkeän katseen matkueeseen. Hänellä oli iän\nleimaamat ihmiskasvot.\n\nOhi kiitävässä vihreässä vaunussa nuoren miehen ääni sanoi:\n\n— Se onkin ihminen. Se on vanhan ajan mies, vanha maatyömies. Hän ja\nhänen kaltaisensa ovat muuttaneet tuon suon, kurkilintujen laidunmaan,\ntuollaiseksi heinäerämaaksi. Ohhoh, että manttaalinmies nostaa pulskan\nmeijeritilin! Tämä otus, vanhan ajan mies, on sille, joka ymmärtää,\nyhtä mielenkiintoinen kuin muumio. Hän on elänyt aikana, jolloin\ntällaiset vaunut eivät tätä maantietä pyörineet, ehkä ei ollut tätä\ntietäkään. Sen poskeen ei ollut pingoitettu puhelinlankoja, eikä kylien\ntaloissa oudot kojeet haravoineet ääniä taivaan tuulista, valo ei\nkulkenut langoissa, eikä sulkeutunut onteloon pulloon, eikä valtava,\nihmisten rakentama sudenkorento surissut kylän ylitse. Seis, kuski!\nAstun alas.\n\nVihreäkupeinen vaunu pysähtyi ja jatkoi jälleen surutonta matkaansa.\nMutta alas astunut nuori mies käveli pitkin suunnattoman pitkän\nheinäsaran piennarta, kunnes saapui maata runtelevan olennon kohdalle.\nTämän paljas, pitkä selkä oli alkanut jälleen heilua. Kuokan rauta\niski kamaraan, kiskaisi palan irti ja kohosi jälleen. Kohosi ja laski,\ntasaisesti, herkeämättä. Eikä hän huomannut tahi ollut huomaavinaan\ntulijaa ja katsomaan seisahtajaa. Hän oli maatyömies. Hän kuokki. Ne ja\nne pennit sai hän ristisyleltä. Paljon oli ehdittävä, että irtautuisi\npäivän leipä, suola ja särvin.\n\n— Eikö nyt ole jo ilta? sanoi päältäkatsoja.\n\nVanhan miehen paljas runko ei herennyt heilumasta, kuokan rauta tempoi\nirti turvetta.\n\n— On jolla on. Meikäläisen päivä on monasti sen muotoinen kuin rengas\ntahi ainakin hevosenkenkä...\n\nPäältäkatsoja vaikeni ja alkoi virittää tulta tupakkaansa.\n\nMutta kun aurinko oli painunut sangen alas ja suosta uhosi tuskin\nnäkyvä viileä usva, nousivat vanha kuokkija ja suruttomasta autosta\npudottautunut nuori mies suolta sille vähäiselle mäelle. He astuivat\npieneen ja mustaotsaiseen mökkiin, jonka seinät olivat longahtaneet\nsinne jos tännekin. Ahdas oli se mökki, eikä mikään paikka kohdellut\nylen uutena eli puhtaana. Sänkyä ei näkynyt, mutta nurkassa oli myttyyn\nkääräisty läjä vuodevaatteita. Vanhuudenhimmeä kailettikello kävi\nseinällä alustanaan kellertävä sanomalehti. Oli lyhyt lavitsa ja pari\nkoivun rungosta katkaistua pölkkyä ja pieni onnahteleva pöytä, jonka\nnurkalla oli raamattu.\n\nSen pulskempaa kotia ei maankuokkija ole saanut vanhoille päivineen.\nJa ylen epätietoista on, tänäänkö vai huomenna kävelet siitäkin kunnan\nvaivaistuvalle. Kun miehellä on ikää seitsemän vuosikymmentä ja ainoat\nelämänpuut ovat kirveen ja kuokan varret.\n\nEipä ole suuren kuokkijan vaimokaan enää ylen uusi, kun hän istuu\nmuurin vieressä pölkyn nokassa. Ei hänen mekkonsa hohtele enää kesäisen\nheleänä eikä harmaat hiuskarvat ole taidoin asetettu.\n\nVanha kuokkamies ja vihreäkupeisesta vaunusta pudottautunut nuori mies\nistuvat vastatusten ontuvan pöydän ääressä ja harrastavat jotakin\nsalamyhkäistä ja taikamaista. Pöydän kulmalla on kupposessa vettä\nja pullosessa samaten kirkasta nestettä. Kuuluu lirinä, kun nesteet\nsekoittuvat yhteen, kuuluu kulaus, kun sekoitus kallistetaan kurkkuun.\n\nSe on taikuutta. Heidän mielensä ja kielensä notkistuvat. Heinäkuisessa\nyössä elää joku satuinen rome.\n\nVanha mies kertoo elämänsä tapahtumia, sen seitsemän vuosikymmenen\npituisesta juoksusta. Se juoksu ei ole ollut erin merkillinen eikä\noudosti ohjautunut. Hän on syntynyt köyhistä vanhemmista, ollut\nrenkipoikasena ja renkimiehenä, akoittunut, tehnyt mökin korpeen ja\ntehnyt niitä sittemmin useampiakin. Yksin lukien seitsemän kappaletta.\nSeitsemäs oli tämä, jossa nyt istuttiin, ja ehkäpä viimeinenkin. Olipa\nhänen elämänsä juoksuun tullut kuitenkin pari kolme mutkan paikkaa,\nmelkein kuin koristelevaa solmua: kerran hän oli ollut sahalaitoksen\nisännöitsijänä, kerran kyläkauppiaana, pienenä, reiluna porvarina.\nOlipa hän kulkenut poikki valtamerenkin, lännelle, kaivamaan esiin\nkuparia ja purkamaan hiililaivoja. Mutta tämä kaikki oli vähäistä:\nyleensä olivat elämän puina kirveen, kuokan ja lapion varret. Yli viisi\nhehtaaria oli hänen kuokkansa kääntänyt maata tuohonkin mäen alle\nsamaan teliin. Ei se ollut omaa maata. Se oli suuren maanviljelijän,\nIson Mahasen.\n\nJa yhä tämä mies kuokkii ikävuosiltaan seitsemissä kymmenissä. Yhä\nhän pitää itsensä ja akkansa leivässä ja lämpimissä kirveen ja kuokan\nvarresta. Tämän häävimpää se ei kyllä ole. Ja vaikka vieras tuntuu\nluulevan, että tämmöinen elämä se tätä isänmaata vahvistaa ja pönkissä\npitää, niin eipä ole tullut vanhanakaan mitään eläkettä, pansuunia.\nSemmoisista se taidetaan antaa hienommista lillityksistä.\n\nEipä silti, ettei miestä olisi huomattu. Siinä näkee vieras seinällä\nkunniakirjan ja kellon vitjoissa hopeaisen ritalin. Talousseuran\nantamat pitkästä ja uskollisesta maantyöstä.\n\nHiljainen heinäkuinen yö ikään kuin taikamaisesti nosti näkyviin tuon\npitkän, pitkän elämänkulun, jonka pääasiallinen sisällys on ollut\nharmaa, harmaa työ. Työ, jolla ei ole muuta käsitetty kuin niukka\nleipä. Ja jotkut, jotka eivät elämänpäivänä ole kättään työlle panneet,\novat rikkaita ja elävät hyvin. Se lienee kaikki ajassa ja onnessa.\n\nHe puhelevat edelleen ja tulevat raamatutkin ja uskonasioihin, joita\nvanha kuokkija on miettinyt paljon, kokenut olla uskontöhröksessäkin\nvarsinkin nyt vanhana ja silloin tällöin ennemminkin. Paljon on\nhän ollut tekemisissä omantuntonsa kanssa ja murhe ja huolet ovat\npudottaneet joka-ainoan karvan hänen päästään. Se hohtelee nyt puhtaana\nja sileänä kuin naurispaistikas tahi tuo posliinikuppi.\n\nHän käsittelee tuota kuppia.\n\n— Ei kai nämä tämmöiset minua paljon uskostani horjuta, vai? sanoo\nvanha mies.\n\n— Ei kai, eihän Jumala tyhmä ole.\n\nHe puhelevat edelleen, muistelevat menneitä, ankaria työpäiviä ja\nhengen vaivoja ja vähäisiä iloja morsiamien ja viinakorttelien ääressä.\n\nJa he käsittelevät posliinista kuppia. Vanha maatyömies koukkaa\nämpäristä vettä kupposeen, kurkistaa sinne ja näkee siellä jotakin.\n\n— Russakkako? kysyi nuori mies.\n\n— Ei kun sen muna, sanoi vanhus. — Sinä taidat olla niin herrasmies,\nettä se pitää ottaa pois.\n\nHän ojentaa pitkän, mustan etusormensa ja kaivaa russakan takapuolen\nvedestä. Kupposeen lirisee pullosen väritön neste.\n\nVanhan miehen mieleen muistuvat entiset ryyppypäivät, ammoin jo\nsivuutetut, sen aikuiset naurut ja laulut. Ja hänen päänsä kohoo, rinta\npaisuu ja hän laulaa nuoruutensa ryyppylaulua:\n\n    Jos meillä oisi lasi ja kortteli viinaa,\n    oisi hupainen laulella,\n    ilopäiviä vietellä,\n    kun lasi on meillä tallella.\n\n    Ryypätään nyt ryyppy kahtia,\n    siitä saamme laulun mahtia.\n    Muutamat soittaa,\n    toiset tanssaa,\n    polkekoot joutilaat tahtia.\n\nMutta vanha vaimoihminen, joka on hiljaa huokaillen istunut pölkyn\nnokassa muurin kupeella, sillä leini jäytää hänen jäseniään, tulee nyt\nkärsimättömäksi ja puhuu, kuinka hautaankaatuva saisi jo harrastaa\ntoisenmoisia värssyjä.\n\n— Hautaanko? Turvasi se vielä on, joka istuu ja laulaa. Ja kaada\nsinäkin tuosta kupista suuhusi: lähtee kolotus koipiluusta...\n\nHeinäkuinen yö on ehtinyt aamupuoleen. Nuori mies nousee ja sanoo\nhyvästi vanhalle maatyömiehelle, joka käy lyhyelle levolleen. Sillä\njonkin tunnin kuluttua hänen on mentävä manttaalin miehen heinäväkeen.\nKuokka ja lapio joutavat eräiksi viikoiksi nurkkaan. Sitten niihin\ntaasen tartutaan, jos jäsenissä yhä on tarvittava voima.\n\nNuori mies astuu ulos matalasta ovesta. On aamu. Auringon silmä nousee\nverestäen laajan, heinäisen aavan takaa. Yörastas hupattelee vielä\njossakin kesäisiä mielihauteitaan. Mutta suoviljelyksen laidasta rupeaa\nkuulumaan niittokoneen surina, kuten jättiläissirkan surunvoittoinen\nlaulu, joka kertoo, kuinka kukat kuolevat ja kaikki katoaa.\nMaanviljelijä on noussut varhain niittääkseen huomista luokopäivää\nvarten, joka on kirkas, mutta jonka yllä leuhahtaa kuolon tuoksu.\n\nNuori mies seisoo siinä vähäisellä mäellä, sen pienen ja mustan\nmökin nurkkajuuressa ja katsoo suurelle suoviljelykselle. Mustan\nseinän takana nukkuva mies on siihen kuokkansa jäljellä rakentanut\nmuistomerkkinsä, laajan ja uhkean. Sen kupeessa ei nähdä hänen\nnimeänsä, mutta se pysyy aina ja iankaikkisesti. Kauemmin kuin\npaksuinkaan patsas. Ehkä sitä ei kukaan huomaakaan, ei ajattele.\nKorkeintaan sanoo: se ja se manttaalinomistaja sen teetätti. Se oli\nsuuri maanviljelijä.\n\nKöyhä kuokkamies on silloin jo ehkä kannettu hautaan ja hänen luunsa\nlahoavat unhoitettuina, eikä kukaan mainitse hänen nimeänsä. Mutta\nmaasta nouseva viljankorsi muistaa sen. Hänen elämästään on jäänyt\njälki. Hän on ollut maan hiljaista ja voimallista suolaa, niitä\nnäkymättömiä pönkkäpuita, joita paitsi kaikki komeus lusahtaisi kasaan.\n\nHiljaisena heinäkuisena yönä nuori mies miettii tämän maailman\njärjestystä: kuinka siinä ne, jotka paljon vaivaa näkevät, eivät voi\njammertua kiinni elämän koreuksiin.\n\n"]