[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fVzSB8pr4tkbXZQIW-n9TOwLG-anxfSwOkE0OM8dKbm0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},370,"Vandiemenin maa","Dielitz, Theodor",1810,1869,"370-dielitz-theodor-vandiemenin-maa","370__Dielitz_Theodor__Vandiemenin_maa","Kertomus nuorisolle","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1852,1881,15486,99467,false,25518,[24],"Australia -- Juvenile fiction",[26,27],"Adventure","Historical Novels","\"Vandiemenin maa\" by Theodor Dielitz is a historical adventure narrative written in the late 19th century. The book follows the challenging journey of settlers, specifically focusing on Major Horton and his family as they navigate the dangers of life on Vandiemen's Land, which was once a penal colony. The story unfolds around themes of adventure, conflict, and survival, as the characters confront both the natural elements and precarious human encounters.  The opening of \"Vandiemenin maa\" introduces readers to the setting of Vandiemen's Land and the arrival of Major Horton and his family. They are on a ship attempting to anchor near a river mouth but face treacherous waters. The chapter weaves in reflections on the island's past as a penal colony and sets the stage for the challenges ahead, particularly with the looming presence of escaped convicts. As they interact with the environment and each other, the tension escalates with hints of impending conflict, particularly with mentions of a lurking group of escaped convicts planning to seize the ship. This opening sets a dramatic tone, blending exploration with the threat of violence and underlining the venture into an unknown land. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Hirvonen, Simeon",351,"Seikkailukertomus sijoittuu 1800-luvun alkuun Van Diemenin maahan eli nykyiseen Tasmaniaan. Majuri Horton perheineen saapuu saarelle etsimään uutta alkua, mutta kohtaa matkallaan vaaroja, kuten haaksirikkoja, rangaistusvankeja ja selviytymistaistelua tuntemattomassa erämaassa.","Theodor Dielitzin 'Vandiemenin maa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 370. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VANDIEMENIN MAA\n\nKertomus nuorisolle\n\n\nKirj.\n\nTHEODOR DIELITZ\n\n\nRuotsista suomentanut S. H--n.\n\n\nTampereella,\nEmil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1881.\nEmil Hagelberg'in kustannuksella.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Siirtolaiset\n  II. Luotsi\n III. Laivan anastus\n  IV. Myrsky\n   V. Uuden Hollannin eläinkunta\n  VI. Taistelu merellä\n VII. Kahakka\nVIII. Vangit\n  IX. Pako\n   X. Tappelu villien kanssa\n  XI. Haavoitettu\n XII. Vankeus villien luona\nXIII. Kosto\n XIV. Metsävalkea\n  XV. Pelastus\n\n\n\n\nI.\n\nSiirtolaiset.\n\n\nVandiemenin maa, saari, joka sisältää yli tuhannen neliöpeninkulmaa, on\nUuden Hollannin etelärannalla. Seitsemänkymmentä vuotta sitten\nkäyttivät sitä englantilaiset pahantekiäin siirtokuntana; kuitenkin\nasuu siellä, paitse kahtakymmentä tuhatta pahantekiää, myös yli\nneljäkymmentä tuhatta uutis-asukasta, ja sen suloinen ilman-ala sekä\nsen lisäksi maan hedelmällisyys houkuttelee vuosittain useampia sinne.\nMaan omia asukkaita on luvulleen noin kaksi tuhatta, ja ne asuvat\nsisempänä saarta. He ovat pelkureita ja arkoja, käyvät kesällä\nalastomina ja suojelevat itsiänsä talvella pakkaselta kengurun\nnahoilla.\n\nEräänä kauniina kevät-aamuna syyskuussa nähtiin saaren eteläisellä\nrannalla laiva, joka koki purjehtia Derventevirran suuhun. Taivas\nsäteili kirkkaasti ja tuuli oli tuskin niin väkevä, että olisi purjeet\ntäyttänyt. Laiva oli 120 lästiä vetävä priki, ja oli majori Hortonin\noma. Hän oli päättänyt parantaa huonoja asioitansa uudessa maailmassa\nja oli onnellisesti saapunut sinne tyttärensä Helenan ja Lovisan sekä\nsisarensa pojan Silman'in kanssa. Vielä oli laivalle tarpeeksi tuulta,\nvastustaaksensa virran voimakasta vetoa; mutta perämies, joka monta\nkertaa oli heittänyt laskinluodin, ja pohjaa tarkastellut, katseli\nturhaan rantaa, huomataksensa laivan liikuntoa. \"Nyt kuitenkin\ntarvinnemme heittää ankkurin\", sanoi hän viimein majorille, joka\nperheenensä oli tullut kannelle ja uteliaasti tähysteli tuota luvattua\nmaata. \"Minä olen myös kuullut, että näillä rannoilla harvoin tuulee,\npaitsi kuu myrskyää tahi kun sattuu tuulispäitä. Sentähden meidän\ntäytynee odottaa nousuveden aikaa.\"\n\n\"Tuolta nousee savu\", huudahti Helena, katsellen kiikarilla, \"juuri\ntuolla tuon kunnaan alapuolella.\"\n\n\"Ehkä ne ovat maan alkuasukkaita\", sanoi isä; \"kuuloni mukaan ei näillä\ntienoilla ole ensinkään uutisasuntoja. Niin, niin, siellä näen minä\nsavun, mutta minusta näyttää, kun se heti heikkoneisi. Katso, nyt on se\nkadonnut.\"\n\n\"Heitämmekö ankkurin?\" keskeytti häntä perämies, joka ainoastaan\ntyöskenteli laivan kanssa.\n\n\"Te ymmärrätte sen asian parhaiten, Northland\", vastasi majori. \"Tosin\non ikävää, ettemme jo tänä päivänä päässeet perille, mutta minä luulen,\nettei meillä ole mitään vaaraa pelättävänä näillä seuduilla. Merirosvot\neivät oleskele näillä tienoilla eikä alkuasukkaat ymmärrä käyttää\nveneitä.\"\n\n\"Rosvot ja alkuasukkaatko?\" sanoi Northland; \"niistä ei ole mitään\nvaaraa. Minä toivoisin, ettei meillä olisi mitään muuta pelättävää\ntässä virtaavassa paikassa. Mutta niinkuin näette on virta tässä hyvin\nvaarallinen ja täynä kallioita ja luotoja, niin että myrskyssä\nsaattaisimme joutua vähällä laivaväellämme pahaan pulaan.\"\n\nAnkkuriköyden kitinä ilmoitti heti päätöksen toimeenpanoa ja muutaman\nminuutin perästä oli pieni laiva ankkurissa.\n\n\n\n\nII.\n\nLuotsi.\n\n\nTämän tapahtuessa laivalla, venyi seitsemän miestä lähellä rantaa\nnuotion ympärillä. Heillä oli valkeankeltaiset nutut ja saman väriset\nhousut, rangaistuin pahantekiäin tavallinen vaatetus, ja ainoasti yksi\nheistä, joka näytti olevan päällikkö, oli vaatetettu kauppamiehen\ntavoin. He sammuttivat parhaallaan valkeata, jonka savu voisi huokeasti\nheidät ilmaista, sillä he eivät epäilleet, että heidän pakonsa oli\nhuomattu ja sotamiehiä lähetetty ajamaan heitä takaa.\n\n\"Minä toivoisin jotakin syödäksemme\", sanoi vihdoin yksi keltanuttu;\n\"hyvin huono huvitus on maata metsässä monta päivää tyhjin mahoin.\nKuinkahan olisi, jos menisimme prikille pyytämään ruoka-aineita?\nVoimmehan me sanoa, että olemme haaksirikkoon joutuneita merimiehiä.\"\n\n\"Senkötähden, että meidät ottaisivat kiini ja saattaisivat jälleen\nvankeuteen\", keskeytti häntä toinen. \"Tunteehan joka lapsikin meidät\nkeltaisista nutuistamme.\"\n\n\"Mutta minä en totisesti tiedä\", sanoi kolmas, \"mikä meidän eteemme\ntulee täällä metsässä, kun meidän täytyi karata aseitta ja varoitta.\"\n\n\"Onhan meillä vene\", sanoi järeä, voimakas ääni, joka siihen asti ei\nollut puuttunut puheesen.\n\n\"Ja mitä me sillä sitte tekisimme? Mitä me ylipään toimitamme\nsemmoisella pähkinän kuorella, jolla emme edes uskalla lähteä\nmerellekään? Minä alan arvella, ettemme juuri erittäin paljoa paollamme\nvoittaneet.\"\n\n\"Me olemme vapaat\", sanoi sama järeä ääni; \"se vastaa kaikkia.\"\n\n\"Mitä hyödyttää meitä vapautemme, jos me siinä nälkään näännymme?\nEnnenkun voin iloita vapaudestani, täytyy minun saada ensin jotakin\nmahaani; sinä olet päällikkömme, Mark, ja sinun pitää auttaa meitä\ntästä pulasta, johon olet meidät vienyt.\"\n\nTuo näin puhuteltu ei vastannut mitään, vaan viittasi pieneen prikiin,\njoka oli ankkurissa.\n\n\"Niinpä niin\", huusi yksi hänen seuralaisistaan; \"minä näen laivan\naivan selvästi; mutta mitä se meitä hyödyttää, jos ne eivät anna meille\nmitään syödäksemme taikka vielä vähemmin juodaksemme.\"\n\n\"Siellä on ruokavaroja kyllin\", vastasi Mark, \"ja kun he luultavasti\neivät meille mitään anna, täytyy meidän ottaa, mitä tarvitsemme.\"\n\n\"Mutta mitä lempoa voipi seitsemän aseetonta miestä tehdä varustetulle\nlaivalle?\"\n\n\"Ei mitään\", sanoi Mark, \"ei mitään väkivallalla, mutta hyvin paljon\nviekkaudella.\"\n\n\"Kuule, Mark, sinä olet ovela mies, mutta tuskin onnistuisi sinun\ntoimittaa meille rommia tuolta laivasta.\"\n\n\"Minä tahdon tehdä enemmänkin\", sanoi tämä.\n\n\"Enemmänkin!\" huusivat kaikki, kummastellen päällikkönsä vakavuutta ja\npäättäväisyyttä.\n\n\"Minä toimitan meille koko laivan\", sanoi Mark vakavasti, \"ja sillä\npakenemme tästä maasta, joka on täynnä häpeätä ja kahleita.\"\n\n\"No, ijankaikkisen Jumalan tähden! kuinka taidat sinä saada laivan\nvaltaasi, kapteeni?\"\n\n\"Kuulkaa\", sanoi Mark. \"Nyt on aivan rasvatyyni, priki seisoo\nankkurissa ja sillä on vastavirta. Minä olen sentähden vakuutettu, että\nluotsi olisi sille sangen tervetullut, ja siksi luotsiksi tahdon minä\nruveta. Kaksi teistä tulee minun kanssani; ne ovat minun väkeäni, ja\nsilloin ei keltainen pukukaan kummastuta. Onneksi on minun pukuni\nsellainen, kun luotsit ja satamain virkamiehet käyttävät. Muut noudan\nminä myöhemmin sillä tekosyyllä, että me tarvitsemme enemmän väkeä\nlaivan kulettamisessa. Yrityksemme on rohkea, sen myönnän; mutta meillä\nei ole muutakaan valittavana, ja kaikissa tapauksissa on se onni, että\nsattumus on valmistanut edes tämänkin tien pelastukseen.\"\n\n\"Eteenpäin! toimeen!\" huusivat kaikki, kun heidän rohkeutensa ja\nluottamuksensa oli palautunut päällikön nerokkaasta puheesta. Kaksi\nheistä astui veneesen, tarttuen airoihin, ja Mark Brandon istui perään.\n\nHeti kun vene oli laskettu vesille, oli prikin väki arvellut, mimmoista\nkansaa nuo tuliat olisivat.\n\n\"Oivallinen vene\", huusi perämies. \"Se uiskentelee veden kalvossa kun\nsorsa.\"\n\n\"Kummallinen vaatetustapa\", sanoi Lovisa; \"ihmiset taitavat täällä\npitää keltaisesta väristä.\"\n\n\"Luultavasti on tuon perässä istuvan herran palveliain puku sellainen.\"\n\n\"Hän on luultavasti Luotsi\", huudahti perämies. \"No, jos hän tuopi\nmyötänsä tuulta, on hän meille tervetullut.\"\n\nSamassa saapui tuo luultu luotsi laivalle, ja ainoallakaan silmäripsien\nvärähdyksellä ilmoittamatta tietoansa siitä vaarasta, johon hän oli\nantautunut, nosti hän kunnioituksella hattuansa majorin edessä,\nnyökkäsi perämiehelle, kumarsi kohteliaasti naisille ja asiaa\nymmärtävällä silmäyksellä katsahdettuansa purjeita ja touvistoa, teki\nhän tavallisen kysymyksen: \"Mistä?\"\n\n\"Lontoosta\", vastasi majori.\n\n\"Te olette luotsi, eikö niin?\" kysyi perämies.\n\nMark Brandon nyökäytti päätänsä.\n\n\"Kuinka on tuulen laita?\" kysyi perämies.\n\n\"Pelkäänpä\", kuului vastaus, \"että ennen pitkää on teillä enemmän\ntuulta kuin tarvitsettekaan. Onko kukaan teistä ennen ollut tässä\nmaailman osassa?\"\n\n\"Ei yksikään\", vastasi majori, joka ei ollut aivan hyvillänsä myrskyn\nennustuksesta.\n\n\"No, ei se haittaa\", jatkoi Mark. \"Maaherra myöntänee varmaan, että\nmuutamia meidän miehistä tulee teille avuksi ja päivälliseen saakka\npysyy sää muuttumatta.\" Sitte kääntyi hän majoriin ja sanoi: \"Minun on\nnoudettava vielä neljä miehistäni, ne ovat tässä lähellä, tunnissa\ntoivon olevani takaisin.\" Myöskin huomautti hän, että ruokavarat\nvälistä puuttuivat hänen väeltänsä tässä kaukaisessa paikassa ja että\nmuutamat rommiputelit, vähän lihaa ja leipää olisivat heille\ntervetulleet. Hän sai, mitä pyysi, ja kotvan perästä souti hän\nseuralaisinensa jälleen rantaan.\n\n\"No, mitä saitte mukaanne?\" huusivat toiset jo pitkältä matkalta.\n\n\"Lihaa ja rommia\", vastasi hän, \"ja pelastuksen toivoa.\"\n\n\"Eläköön! Eläköön Mark!\" huusivat kaikki, lakkiansa pyöritellen.\n\nRuokavarat jaettiin ja nautittiin tavattoman lyhyessä ajassa. Mutta\njuomasta antoi päällikkö heidän nauttia ainoasti vähäisen määrän, ettei\nhetkinen kohtuuttomuus tekisi heidän tuumaansa tyhjäksi. Oikeastaan\nolivat he kaikki peräti vakuutetut asemansa vaikeudesta, ja siis heidän\nainoa toivonsa välttää vankeutta perustui mahdollisuuteen valloittaa\nlaiva, jossa ainoasti oli kolmetoista miestä. Juoma jätettiin sentähden\npäällikön huostaan, ja tämän tarkoin ilmoitettua, mitä heidän olisi\ntekeminen, soutivat he laivalle.\n\n\n\n\nIII.\n\nLaivan anastus.\n\n\nNäytti siltä, kun onni olisi suosinut rosvojen rikoksellista tuumaa,\nsillä tuskin olivat he tulleet laivalle, kun nousi hieno tuuli, joka\npuhalsi myötävirtaan, ja vienosti röyhelsi veden kalvoa, ja samassa\nmusta pilvi vetäytyi ympäri lähellä olevia vuorten huippuja. Kaikki\npienen laivan väestö oli kokoontunut kannelle ja katseli uteliaana\ntulioita, jotka repaleisissa vaatteissaan eivät juuri herättäneet\nmyötätuntoisuutta kohtaansa.\n\nPerämies oli kuitenkin sillä välin luotsin käskemättä nostattanut\nankkuria, sillä kun vuoksi alkoi nousta, ja tuuli koveni, katsoi hän\nvälttämättömäksi, ettei kadotettaisi hetkeäkään ja että niin kiireesti\nkuin mahdollista saataisiin laiva pois ahtaasta väylästä.\n\nMark Brandon päätti käyttää hyväksensä tätä mukavaa tilaisuutta. \"Kas\nnyt, pojat, sanoi hän seuralaisillensa, tarttukaa käsitankoihin ja\nkäykää uljaasti toimeen!\" Hän huomasi, että nämä nuijamaiset tangot\nolisivat ratkaisevana hetkenä oivallisia aseita. Hänen seuralaisensa\nymmärsivät viittauksen, anastivat ne heti ja vähän ajan perästä oli\nankkuri nostettu.\n\n\"Nyt kyllä voimme päästä eteenpäin\", sanoi Northland, hykertäen\ntyytyväisenä käsiänsä.\n\n\"Me emme voi purjehtia vastatuuleen\", vastasi luotsi, miettien keinoa,\nkuinka hän löytäisi tekosyyn, laskeaksensa vastakkaiseen suuntaan. \"Te\nolettekin tulleet väärään väylään; teidän olisi pitänyt mennä tuon\nniemen ympäri; siellä voisitte pysyä ulompana rannasta, jos alkaisi\nankarasti tuulla. Tässä kaitaisessa väylässä, monien kallioiden\nvälissä, jotka pistävät virtaan päin, tuskin pääsee mukavimmallakaan\nilmoilla paikastaan; mutta semmoisella tuulella kuin nyt on, olisi\nhulluus yrittääkään.\"\n\n\"Minulla ei ole sama ajatus\", vastasi Northland, \"enkä minä koskaan\nkäsitä, että pian satamaan pääsemiseksi olisi ensin selälle\npurjehdittava. Mutta mitä tuuleen tulee, ei tämä ole mitään sen\nsuhteen, mitä jo olemme voittaneet.\"\n\nSamassa näytti kun ilma olisi ollut rosvojen liittolaisena ja ikäänkun\ntehnyt rehellisen merimiehen sanat valheeksi; sillä hirmuinen\npohjoistuulen puuska tapasi laivaa semmoisella ankaruudella, että\nkaikki säikähtivät. Luotsi käytti tätä hetkeä hyväksensä, hyppäsi heti\nperään ja käänsi laivan etelää kohden, ulospäin satamasta. Tosin meni\ntämä tuulen puuska ohitse yhtä pian kuin oli tullutkin, mutta Mark\nBrandon piti otetun suuntansa, perämiehen suureksi harmiksi. Tämä aikoi\nyhtä paljon epäillä luotsin taitavuutta kuin rehellisyyttäkin. Mutta\nkun hänen päämiehensä hyväksyi hänen menetyksensä, täytyi hänen siihen\ntyytyä, vaikka hän pudisti ankarasti päätänsä sekä silloin tällöin\npurki puoleksi tukehutettuja kirouksia. Myrsky, joka lähestyi\nhirmuisella nopeudella, näytti kuitenkin oikeuttavan luotsin pelkoa ja\nvarovaisuutta, niin että Northlandkin viimein alkoi arvella hänen\nmenetystänsä oikeaksi. Muutoin ei hänellä ollut nyt muuta mielessä kuin\nlaivan turvallisuus, sillä ankaran pohjatuulen ajamana kiiti se\nhirmuista vauhtia väylän suuta kohden.\n\nPriki ei ollut vielä kuitenkaan saapunut aavalle merelle, kun tuuli,\nyhtä pian kuin oli nousnutkin, kääntyi lounaasen. \"No\", huusi Northland\nluotsille, \"nyt ette mahtane enää pitemmältä estellä virtaa kohden\nmatkustamasta. Tahi luuletteko, ettei sitä vielä voi tehdä?\"\n\n\"Parempi olisi, jos koettaisimme päästä aavalle merelle\", vastasi Mark.\n\"Pian alkaa jälleen tuulla, ja silloin kävisi meille pahasti\nkaitaisessa väylässä, joka on täynnä hiekkakaria ja kallioita.\"\n\n\"Tämä seutu ja erittäinkin väylä näyttää olevan teille\nvastoinmielinen\", vastasi perämies; \"minä puolestani en näe mitään\nerinomaista vaaraa.\"\n\nPari kolme keltanuttua seisoi tämän keskustelun aikana Markin vieressä\nkokassa ja rehellisestä merimiehestä näytti ikäänkun heidän\nkasvoissansa olisi ollut kummallinen mielenilmaus, ja että he\nvaihettivat merkillisiä silmäyksiä päällikkönsä kanssa. Kun hän meni\npuhumaan majorin kanssa, kuuli hän jonkun hiljaisella äänellä kysyvän\nluotsilta: \"Onko jo aika?\" Hän kääntyi takaisin, katsoi tutkivasti\nheihin ja kysäsi: \"Mihin olisi jo aika?\"\n\n\"Hän kysyy\", virkkoi luotsi, \"olisiko aika kääntyä; mutta taitaa olla\nparasta, että tästä neuvottelemme majorin kanssa.\"\n\nNäin sanoen jätti hän seuralaisensa ja läksi perämiehen kanssa majorin\nluoksi, joka tyttärinensä katseli maata, josta he vastoinmielisesti\netenivät. Lovisa nojautui isän käsivarteen, koska hänen oli vaikea\nseisoa laivan keikkuessa; vanhempi tytär, Helena, seisoi taas\nhorjumatta, nojaten kädellään reelinkiin ja pitäen toisessa kädessään\nkiikaria. \"Katso, isä!\" huudahti hän äkisti, \"tuolla liikkuu jotakin\nveden päällä, joka näyttää isolta joutsenelta, juuri virran seuduilla,\njosta tulemme.\"\n\n\"Joutseneltako, lapseni\", vastasi majori; \"silloinpa olisi se musta;\nsillä minä olen kuullut sanottavan, että joutsenet tällä puolella\nmaanpalloa ovat mustat. Ei, Helenaseni, se ei ole joutsen, vaan\nluultavasti jonkun veneen purje. Miksi te sen luulette, Northland?\"\n\n\"Se on vene neliskulmaisine purjeineen\", sanoi perämies silmäyttyänsä\nsitä kiikarilla. \"Rakennustavasta päättäen näyttää se olevan keveä\nvalasvene; kuitenkin on se siksi melkein liian suuri. Mitäs te mietitte\nsiitä, luotsi?\"\n\nÄkillinen hämmästys kuvautui luotsin poskille ja haihtuva puna hänen\nkasvoillensa, sillä vene ei voinut olla kenenkään muun kuin maaherran\nja oli epäilemättä lähetetty ajamaan häntä takaa. Salataksensa yhä\nenenevää hämmästystänsä, otti hän äkkiä kiikarin perämiehen kädestä ja\nsuunnitti sen venettä kohden. Sill'aikaa viittasi Helena isällensä ja\nkuiskasi hänelle: \"Isäni, minä olen tarkastellut tuon miehen kasvoja;\nhänen muotonsa muuttuu Northlandin puhuessa veneestä. Ole varma, että\nveneessä on jotakin, joka saattaa häntä levottomaksi.\"\n\n\"Hyvin mahdollista, lapseni\", vastasi majori, \"niin on minustakin\nnäyttänyt. Selvintä on, että kysymme häneltä itseltään. Luotsi\", näin\nsanoen käänsihe hän äkkiä Mark Brandoniin, \"mitä näette veneessä, joka\nsaattaa teitä levottomaksi?\"\n\n\"Levottomaksiko minua?\" vastasi tämä, katsahtaen tutkivasti majoriin.\n\"Miksi tämän veneen näkeminen saattaisi minua levottomaksi?\"\n\n\"Miksi te sitä luulette?\" keskeytti häntä perämies; \"te olette sitä\nkatselleet kyllin, tietääksenne edes, mikä se on. Mitäs tuumaatte, ha?\"\n\n\"Minun pitää vielä kerran katsoa sitä\", vastasi Mark, joka nyt ainoasti\ntahtoi voittaa aikaa, ajatellaksensa jotakin juonta; \"niin, nyt minä\nnäen sen selvemmästi.\"\n\n\"No, mikä se sitte on, jos saa luvan kysyä?\" huusi perämies, joka alkoi\npitkästyä.\n\n\"Samanlainen vene kuin monet muut\", vastasi Mark, ottamatta kuitenkaan\nkiikaria pois silmältänsä.\n\n\"Hyvä, nyt ollaan asian perillä\", sanoi perämies. \"Nyt tuulee vahvasti\netelästä, sitä pitää meidän käyttää hyväksi vastavirtaan purjehtiessa.\"\n\n\"Mutta virta on meitä vastaan\", sanoi luotsi, \"ja jos tuuli vielä\nyltyy, niin voisi meille käydä pahoin kallioiden ja hiekkasärkkäin\nvälissä.\"\n\n\"Minä en koskaan myönny jättämään väylää, niin kauvan kun tuuli käy\nvastavirtaan\", sanoi perämies; \"kuules, ystävä, minusta näyttää melkein\nsiltä, kun te ette ensinkään tahtoisi mennä ylöspäin väylää. Ensin oli\nmeillä vastatuuli ja silloin emme muka uskaltaneet sinne; nyt kun tuuli\non kääntynyt, on taas virrassa vika.\"\n\n\"Vene tulee likemmäksi\", huusi Silman iloissaan. Hän oli sill'aikaa\nkatsahtanut kiikariin; \"he ovat ottaneet purjeet alas ja soutavat\nkaikin voimin, niin että he pian ovat täällä.\"\n\nLuotsi tempasi äkkiä kiikarin ihastuneen Silman'in kädestä, nosti sen\nsilmäänsä ja näki kauhistuksella sotamiesten muskettien (sotapyssyin)\nvälähtelevän auringon paisteessa. Helena näki, kuinka hänen kasvonsa\nmuuttuivat, ja vakuutettuna jonkun vaaran lähestymisestä, kääntyi hän\nhäneen, sanoen: \"Minä näen, että jotakin on veneessä, joka tekee teidät\nerittäin levottomaksi. Jos joku vaara uhkaa meitä, niin elkää sitä\nsalatko, vaan sanokaa se suoraan, että voisimme vastustaa sitä. Me\nolemme rohkeasti kohdanneet vaaroja merellä ja näytämme kaikessa, mitä\ntapahtuu, samaa uljuutta.\"\n\nNäissä sanoissa lensi onnellinen ajatus tuon epäillyn luotsin päähän ja\nmurheen osoituksella sanoi hän: \"Majori, minä pelkään, että tyttärenne\non oikeassa. Minä tahtoisin sitte ilmoittaa teille epäluuloni, kun\nnaiset ovat menneet pois, mutta aikaa ei ole hukattava. Veneessä tulee,\nniinkun en enää epäile, parvi pahantekiöitä, jotka ovat paenneet\nHobarttown'ista. Ne roistot ovat oivallisesti varustetut, ja kun ovat\njoutuneet pahimpaan pulaan, ryntäävät he päällemme epätoivon\nrohkeudella. Kuitenkin olen minä valmis panemaan henkeni ja vereni\nalttiiksi teidän edestänne, ja jos tahdotte varustaa sekä teidän että\nminun väkeni, ei mahtane tulla mitään vaaraa.\"\n\n\"Heti siis työhön!\" huusi majori, astui kiireesti alas kajuuttaan,\nantaaksensa noutaa aseita ja sotavaroja. Mark Brandon kävi sill'aikaa\npitkin laivan kantta, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa väellensä\ntärkeitä käskyjä ja kuiskasi hiljaisesti: \"Olkaa valmiit!\" Muutaman\nminuutin perästä olivat kaikki varustettuina ja kun tuuli kiihtyi ja\nlaivamiehet työskentelivät purjeiden kanssa, luuli Brandon että hetki\nryhtyä toimeen oli tullut. Hän toivoi vaan majorin ja perämiehen vielä\nmenevän pois kannelta. Sentähden huomautti hän heitä siitä, että naiset\nolisivat turvallisemmat kajuutassa, ja kun majori oli mennyt\ntyttäriänsä sinne saattamaan, huusi hän perämiehelle: \"herra Northland,\nmajori kutsuu teitä alas.\"\n\nPerämies kiiruhti alas; samassa käski Mark kahta miehistänsä sulkemaan\nluukun, sill'aikaa muut anastivat itsellensä ne aseet, jotka\nlaivamiehet olivat kannelle jättäneet. Silman oli hämmästyksellä nähnyt\nheidän rohkean työnsä; ennenkun hän kuitenkaan oli päättänyt, mitä\ntekisi, tarttui häneen kaksi miestä ja ottivat aseet häneltä pois, ja\nkun hän, vaikka kumoon heitettynä, epätoivon voimalla vastusti kättensä\nja jalkainsa sitomista, heitettiin hän ilman siekailematta mereen.\n\nSill'aikaa oli timmermanni ja kaksi laivamiestä anastaneet itsellensä\nkäsitangot, puolustaaksensa itsiänsä rosvoilta; lyhyen kahakan perästä\notettiin heiltä kuitenkin aseet pois ja he sidottiin. Muiden\nlaivamiesten, jotka vielä askaroivat touvistossa, täytyi Brandonin\nkäskystä tulla yksitellen alas, ja kun heidän kätensä ja jalkansa\nolivat sidotut, sidottiin he erityisiin paikkoihin laivalla.\n\n\"No, pojat\", huusi Brandon, \"eläköön vapautemme.\"\n\nHänen seuralaisensa päästivät hurjan kirkunan, joka ilmoitti vangeille\nkajuutassa, että priki oli vihollisten vallassa, mutta kutka nämä\nolivat, pysyi salaisuutena. Perämies katsahti kyllä kajutan ikkunasta,\nmutta kun hän älysi kaksi pyssynpiipun suuta, täytyi hänen vetäytyä\ntakaisin. Mark Brandon asettausi peränpitoon, uhkasi nyrkillänsä\nylönkatseellisesti venettä, käänsi laivan etelään päin ja pian lensi\npriki täysissä purjeissa aavaa merta kohden.\n\n\n\n\nIV.\n\nMyrsky.\n\n\nVeneen väki koki kuitenkin lähestyä laivaa, sillä se arveli paenneiden\npahantekiäin siellä olevan. \"Siellä tapahtuu verisiä töitä\", sanoi\nkorpraali; \"minä näin nyt juuri selvästi, kuinka he heittivät miehen\nmereen.\"\n\n\"Rivakka veto, pojat! rivakasti!\" huusi luutnantti, joka oli nousnut\nseisoalleen ja katseli kiikarilla. \"Minä näen miehen nyt juuri nousevan\nveden pinnalle. Soutakaa, soutakaa! ehkä me vielä voimme pelastaa\nhänen.\"\n\nSoutajat vetivät kaikin voimin ja kotvan kuluttua kiiti vene\ntainnuksissa olevan miehen viereen, joka juuri oli viimeisen kerran\npainumaisillaan veteen. He nostivat hänen kiireesti veneesen, ja nyt\npidettiin neuvoa, kuinka hän jälleen saataisiin henkiin.\n\n\"Ei mikään ole parempi, kuin kappale suolaista lihaa\", sanoi vanha\nlaivamies; \"sillä pitää häntä hieroa, ja jos henki vielä on ruumiissa,\nniin olkaa varmat, että suola sen jälleen palauttaa.\"\n\n\"Hän ei ole pahantekiöitä\", sanoi korpraali, kun he riisuivat hukkuneen\nja alkoivat hieroa hänen ruumistaan. \"Vaatteista päättäen on hän\nmerimies, mutta kädet ovat niin valkeat ja pehmeät, että hän varmaan on\nmatkustajia.\"\n\nTätä puhuttaessa soutivat merimiehet väsymättömällä innolla laivan\nperästä, mutta sotamiehet kokivat saada hukkunutta jälleen henkiin.\nPitkällisten vaivain perästä oli heillä ilo kuulla onnettoman\nhuokaisevan. Muutama minuutti sen jälkeen aukaisi hän silmänsä; mutta\nvasta puolen tunnin perästä oli hän niin tointunut, että hän taisi\nilmoittaa miehille, miten hänelle oli käynyt.\n\n\"Mitä nyt on tekeminen?\" kysyi korpraali luutnantilta. \"Käymmekö prikin\nkimppuun? Meitä on kymmenen seitsentä konnaa vastaan; eikö käy\nlaatuun?\"\n\n\"Jos me saisimme ne säännölliseen taisteluun, niin ei olisi mitään\nhätää\", vastasi luutnantti; \"mutta sotiessamme täysissä purjeissa\nolevan laivan kanssa emme luultavasti pitkälle pääsisi.\"\n\n\"Ei tule mitään taistelua eikä käsikahakkaa\", huusi yksi merimies, kun\nankara tuulenpuuska oli lyödä veneen kumoon. \"Jos alkaa tuulla -- pilvi\ntuolla näyttää minusta juuri siltä -- on parasta, että niin pian kun\nmahdollista etsimme turvallisen paikan.\"\n\nVähä sen jälkeen oli miehistöllä täysi työ omassa turvallisuudessaan;\nsillä nyt alkoi myrskytä, miten merimies oli ennustanut. Töin tuskin\npääsivät he maalle. Niin pian kun vene oli saapunut rantaan, tekivät he\nvalkean ja väsyneinä päivän vaivoista vetäytyivät nurmelle.\n\nSillä välin istui majori tyttärinensä ja perämies kajuutassa, pelon ja\nmurheen ahdistamina. \"Niin, niin\", huudahti hän viimein, \"luotsi on\npahantekiä, joka kumppaninensa tahtoo paeta saarelta.\"\n\n\"Jumal'avita!\" keskeytti häntä Northland, \"niin on. Nyt selkiää\nminullekin, miksi ne roistot eivät tahtoneet mennä ylöspäin väylää,\nvaan alinomaa merelle päin.\" Hänen sanansa keskeytti pyssynpiipun isku\nikkunaan.\n\n\"Mitä se on?\" huusi Lovisa säikähtäen.\n\n\"Se on kehoitus valmistaumaan kaikkeen\", sanoi perämies. \"Varmaan ne\nnyt meidät lopettavat. Heillä on tosin kaikki meidän aseemme siellä\nkannella, mutta niin kauvan kun meillä on veitset jälellä, myömme\nkalliista heille henkemme. Jumala kuinka laiva kiikkuu! Ne heittiöt\neivät ymmärrä ohjata sitä ja tuuli yhä tuimenee.\"\n\nSamassa kuului ikkunaan toinen lyönti, jota huuto: \"Pitäkää vaari\nsiellä alhaalla!\" seurasi.\n\n\"Mitä lempoa te tahdotte meistä?\" huusi Northland; \"ettekö voi antaa\nmeidän olla rauhassa?\"\n\n\"Meidän kapteenimme tahtoo puhutella majoria\", kuului vastaus.\n\n\"Majori\", sanoi kajuutan rapulla toinen ääni, joka heti tunnettiin\nluotsin ääneksi, \"laiva on vaarassa ja te tyttärinenne olette hukassa,\njos ei jotakin tehdä laivan pelastukseksi. Tahdotteko antaa\nkunniasananne, ettette tee mitään yritystä meitä vastaan, jos teidät\nvapautamme? Te olette sotilas, ja minä tiedän, ettette syö sanaanne;\njos panette kunnianne pantiksi.\"\n\n\"Entäs tyttäreni?\" vastasi majori; \"kuinka heille käy?\"\n\n\"Heidän on parasta jäädä kajuuttaan; heitä kohdellaan suurimmalla\nkunnioituksella. Uskokaa minua: meidän ainoa tarkoituksemme on päästä\nsiirtomaasta ja saada takaisin vapautemme; jos vaan tämä onnistuu, niin\nei meillä ole ketään vastaan mitään pahaa mielessä. Kuitenkin täytyy\nteidän pian päättää.\"\n\nMajori ja perämies lupasivat lyhyen keskustelun perästä, etteivät\nyrittäisi mitään vihollisuutta karkulaisia vastaan, kajuutan ovi\navattiin ja Northland kiiruhti peränpitoon. Aika olikin täperä; sillä\nlaiva kiiti hirmuisella vauhdilla väylän länsirannalla olevaa luotoista\nnientä kohden. Urhean perämiehen ääni kuului myrskyn ylitse, mutta\nturhaan; sillä noilla kauhistuneilla pakolaisilla, ollen tottumattomat\nalkuaineiden riehuntaan, ei ollut kykyä liikuttamaan jäsentäkään\npelastukseksensa. Turhaan lensi heidän päällikkönsä yhden luota toisen\nluoksi ja koki kiihoittaa heitä esimerkillänsä; heillä ei ollut\nmiehuutta eikä kuntoa toimittamaan perämiehen käskyjä.\n\n\"Me emme kykenee pelastamaan laivaa näiden maanmoukkain avulla\", sanoi\nNorthland Markille; \"jos ette vapauta minun laivamiehiäni, on priki\nhukassa.\"\n\nMark näki, että mies oli oikeassa, ja mielessään punnittuansa vaaran\nkumpaisessakin tapauksessa, käski hän vapauttaa merimiehet. Heti\nkahleensa jätettyä kiiruhtivat he kukin toimihinsa; sillä yksi ainoa\nsilmäys oli ilmoittanut heille, missä vaarassa laiva häälyi. Nyt\nlähestyi majorikin perämiestä ja kysyi murheellisella katsannolla:\n\"Voitteko pelastaa prikin?\"\n\n\"Tuskin\", vastasi Northland; \"niinkun näette, on se melkein hylky ja\ntuuli ajaa meitä tuolla olevaa nientä kohti, jonka te helposti voitte\nnähdä sumun lävitse. Meidän täytyy etsiä pelastustamme hakemalla\nsemmoista paikkaa, johon laskemme hiljaa, mutta tämäkin toivo on hyvin\nheikko, sillä koko ranta näyttää olevan kallioinen. No, mutta kaikissa\ntapauksissa ei kauvan kestä, kunnes tiedämme kohtalomme.\"\n\n\"Eikö olisi parempi valmistaa tyttöjä siihen, mitä meitä odottaa?\"\nsanoi majori, tuijottaen synkästi eteensä. \"En totisesti tiedä, mitä\ntässä on tehtävä\", vastasi Northland, jonka laivaa ja tyttöjä\najatellessa saavutti katkera tuska. \"Ehkä on kuitenkin parempi, että he\npysyvät siellä alhaalla, kunnes tölmäys on ohitse.\"\n\n\"Emmekö voisi pelastua veneellä?\" kysyi majori, katsahtaen\nepätoivoisena ympärillensä.\n\n\"Sen on jo aikoja laineet vieneet mukaansa\", kuului vastaus; \"eikä se\nmyös voisi kestää semmoisessa ärjyssä. Jos ei prikimme olisi niin\noivallinen laiva, ei se olisi kestänyt kymmentä minuuttia tämmöisessä\ntyrskyssä.\"\n\nHänen vielä puhuessaan näyttivät suuttuneet tuulet yhdistyvän\nviimeiseen ponnistukseen, murtaaksensa laivan kallioista rantaa\nvastaan. Mutta samassa keksi Northland, joka seisoi hiljaisena ja\nliikkumattomana perässä, omituisen aaltojen taitteen kallioiden välillä\nja tasaisen veden pinnan keskellä kiehuvaa merta. Voimallisella\nkädellään ohjasi hän laivan sinne, ja kohta kiiti priki erään kallion\nympäri välkkyvällä lahdelman pinnalla, jota varjeli tuulelta ja\nlaineilta jyrkkä vuori, hiljaa ja huomaamatta viheriäiseen rantaan,\njohon se seisahti rauhallisena ja liikkumattomana.\n\nIloisesta hämmästyksestä ei yksikään voinut laivalla kotvaan puhua,\nmutta kun tultiin varmaksi siitä, että vaara oli ohitse, kokosi Mark\nväkensä ympärillensä, merimiesten kokoillessa sinne tänne hajoitettuja\naseita ja asettuessa majorin ja perämiehen ympärille. Samassa keksi\nBrandon mustan savupilven, joka nousi rantaa rajoittavien mäkien takaa.\nHän ei syyttä pelännyt, että se oli häntä takaa-ajavien sotamiesten\nvalkea ja että ne heti tulisivat sinne, jos laukaisemisen kuulisivat.\nHän ei siis tohtinut aloittaa mitään vihollisuutta, mutta yhtä vähän\ntahtoi hän myös lähteä laivasta, joka oli hänen pelastuksensa ainoa\nkeino. Vakuutettuna siitä, että majori mieluisammin laivan uhraisi,\nkuin antaisi tytärtensä hengen vaaraan, sanoi hän vähän mietittyänsä:\n\"Majori, te tiedätte, että minä ainoasti voin välttää vankeuden ja\nkuoleman, jos minun onnistuu päästä tästä maasta. Siihen tarvitsen minä\nlaivaa. Jos te tahdotte ratkaista asian tappelulla, joutuu tytärtenne\nja oma henkenne vaaraan; sillä seuralaiseni ja minä olemme päättäneet\nkoettaa viimeiseen asti, saadaksemme laivan omaksemme. Jos taas annatte\nminulle prikin, niin sallin minä teidän tyttärinenne ja väkinenne mennä\nvahingotta maalle. Rahanne ja paperinne sekä tarpeelliset aseet ja\nelatusvarat saatte ottaa myötänne; sillä minun tarkoitukseni ei ole\nryöstää teitä eikä saattaa teille vahinkota. Mutta teidän pitää heti\npäättää; sillä me aiomme lähteä tältä rannalta, niin pian kun tuuli\nmyöntää.\"\n\nMajori rupesi perämiehen kanssa neuvottelemaan; sillä vaikka hänestä\noli iloista päästä pahantekiäin käsistä vahingotta, tuntui hänestä\ntoisesta puolen karvaalta jättää laivansa ja osan omaisuuttansa,\nyrittämättäkään niiden takaisin ottamista. \"Meitä on kaksitoista ja\nantaisimme laivan tappelutta noille seitsemälle heittiölle.\"\n\n\"Ei haittaa mitään\", tuumasi perämies; \"he eivät ikänään meidän avutta\nvoi viedä laivaa lahdesta kulkevan ahtaan väylän läpi, ja siten he\nkuitenkin aina ovat meidän käsissämme. Mitä voimme me sitä paitsi\nlaivalla? He ovat paremmin varustetut kuin me, ja jos ottelu tulisi,\nniin tuskinpa, jos kohta urhoollisestikin taistelisimme, taitaisimme\ntoivoa voittoa; mutta jos vaan saisimme enemmän aseita, olisi meilläkin\njotakin sanomista. Maalla ei meidän tarvitse myöskään yhä pelätä, että\nmitään pahaa tapahtuisi tyttärillenne.\"\n\n\"Mutta maan alku-asukkaat\", sanoi majori, \"antaisivatko he meidän olla\nrauhassa?\"\n\n\"Heille kyllä kestämme, paitsi olen minä kuullut, ettei metsäläiset\ntäällä koskaan kokoonnu suuriin parviin. Mieluisemminpa tahdon tullakin\nheidän kuin näiden pahantekiäin pariin.\"\n\n\"Te olette oikeassa, Northland\", sanoi majori vähän aikaa mietittyänsä.\nSitte käänsihe hän Mark Brandoniin sanoen olevansa valmis jättämään\nlaivan edellä sanotuilla ehdoilla. Laivamiehet saivat ne aseet, jotka\nheiltä vielä puuttuivat ja kulettivat vaatteita, ruokavaroja ja muita\ntarpeita maalle. Niin pian kun majori oli väkinensä lähtenyt laivalta,\nlaati Mark purjeet niin, että priki kulki hiljalleen keskelle lahtea,\njossa sen täytyi seisahtua, koska tuuli teki mahdottomaksi laskea\navoimelle merelle. Sillä välin valmistihe siirtolaiset viettämään\nyötänsä taivas-alla. Majori haki sopivaa paikkaa yösijaksi ja valitsi\nsiksi pensahiston, jota takapuolella suojusti korkea kallio ja\netupuolella oli paljon irtonaisia kiviä, jotka olisivat suurena esteenä\nlähestyvälle viholliselle. Sitä paitsi näki hän parhaaksi olla valkeaa\ntekemättä, koska se voisi herättää villien huomion. Vahvistettuansa\nvielä leiriä siihen kuletetuilla puunrungoilla ja oksilla, asetti hän\nkaksi vahtia, joita vaihetettiin joka tunti, perämiehen lähetti hän\ntiedustelemaan.\n\n\n\n\nV.\n\nUuden Hollannin eläinkunta.\n\n\nNiin pian kun Silman oli tointunut voimiinsa valkean vieressä, jonka\nsotamiehet olivat sytyttäneet erääsen myrskyltä suojattuun laaksoon, ja\nvahvistanut itseänsä ruoalla ja juomalla, lähti hän eräälle mäelle,\njosta hän toivoi näkevänsä Derventivirran suun, sillä hän oli levoton\nsukulaistensa kohtalosta, joiden hän luuli vielä olevan prikillä\nrosvojen vallassa. Mutta hän oli tuskin käynyt kymmentä askelta, kun\nluutnantti huusi hänelle korkealla äänellä: \"Jumalan tähden, herra,\npitäkää jalkanne ylhäällä, juuri niinkun se nyt on! Elkää laskeko sitä\nalas, vaan seisokaa liikkumatta! Ainoasti silmänräpäys vielä! Kas niin,\nse menee jo pois.\"\n\n\"Mitä se sitte on?\" huusi säikähtynyt Silman, kehoituksen mukaan\nseisoessaan yhdellä jalalla.\n\n\"Se oli musta käärme\", sanoi luutnantti, \"ja semmoisen purema on vaikea\nasia.\"\n\n\"Yhtä meidän väestä pisti Sidneyssä semmoinen\", sanoi korpraali, \"ja\nmuutamien tuntien kuluttua oli hän niin musta kun teidän hattunne ja\nmelkein ei voinut tuntea hänen kasvojansa. Inhoittavia petoja ovat nämä\nmustat käärmeet ja timanttikäärmeet ovat yhtä vaarallisia, vaikka ne\novat vähän kauniimpia. Varokaa, kun laskeutte\", huusi hän nyt sille\nnuorelle miehelle, joka aikoi asettaita litteälle kivelle, \"nämä kivet\novat toisinaan skorpioneja täynnä.\"\n\n\"Mitä\", huusi Silman, joka pelkäsi hirmuisesti näitä eläimiä, \"täynnä\nskorpioneja! Onko sitte täällä Australiassa skorpioneja?\"\n\n\"Niitä on täällä paljon. Te voitte tuskin laskea jalkanne maahan täällä\nmetsässä, sattumatta heidän keskellensä. Jos nostatte kiven, en minä\nensinkään ihmettelisi, jos heti kohtaisitte koko perhekunnan yhdessä.\"\n\nSilman nosti puun avulla kiven ja löysi sen alta näiden myrkyllisten\neläinten pesän. Sinne tunkeutuvan valon häiritseminä ja levottomiksi\ntekeminä alkoivat ne juosta edes ja takaisin, ne käyristivät\nvaaralliset häntänsä selkänsä päälle ja katselivat vihollistansa\nuhkaavilla silmäyksillä.\n\n\"Totisesti\", huusi hän, \"tämä on juuri suloinen seura, ja minun piti\nheti sattua heidän keskellensä. No, tosi on, että minut otetaan hyvin\nvastaan tässä maassa.\"\n\n\"Nämä eläimet ovat oikein rumia\", sanoi korpraali, \"ja se on\nihmeellistä, missä joukoissa niitä aina on yhdessä. Muutoin en ole\nkoskaan kuullut, että ne olisivat ketään ihmistä vahingoittanut. Ne\neivät ole puoliksikaan niin vahingollisia, kuin tarantelihämähäkki,\njonka myrkky on paljoa vaarallisempi.\"\n\n\"Minkä näköisiä ne ovat?\" kysyi Silman. \"Ovatko ne yhtäläisiä, kuin\nmeidän hämähäkit?\"\n\n\"Ajatelkaa viheriähkö ruumis, hevoskastanjan kokoinen ja pitkillä,\nkarvamaisilla jaloilla, niin on teillä tarantelin kuva.\"\n\n\"Ja millä elävät nämä eläimet?\"\n\n\"Kaikenlaisilla hyönteisillä. Kerrotaan myöskin, että ne välistä\npyytävät pieniä lintuja; en kuitenkaan ole itse sitä nähnyt.\nTavallisesti elää aina kaksi yhdessä saman kiven alla ja kaivavat\nsiellä kolon säännöllisillä kammareilla. Muutoin heittäiksen taranteli\nusein sen kasvoille, joka makaa selällään; ehkä sentähden, että\nvalkoisen ihmisen kasvot näyttävät semmoiselle esineelle, jossa sillä\non tapana ravintoansa hakea.\"\n\nVaikka nämä ilmoitukset olivatkin vähän miellyttäviä, päätti Silman\nyhtähyvin panna toimeen aikeensa; kuitenkin kysyi hän ensin\nluutnantilta, voisiko hän vaaratta kulkea likimäisille mäen kukkuloille\nja olisiko mitään pelkoa maan asukkaista.\n\n\"Tällä puolella saarta ei ole ensinkään maan synnyntä-asukkaita\", sanoi\nkorpraali, \"en myöskään tiedä mitään, joka estäisi teitä menemästä\ntuolle kukkulalle; kuitenkin tulee teidän aina silmällä pitää meidän\nleirissä olevaa valkeaa, ettette eksy.\"\n\n\"No\", mietti Silman, \"savu kyllä osoittaa minulle tien.\" Näillä\nsanoilla kulki hän mäelle, nähdäksensä prikin. Hän näki kuitenkin\nitsensä petetyksi, sillä mäen huipulta ei hän voinut nähdä muuta kuin\ntoisen korkeamman mäen, jolle hän ainoasti taisi tulla syvän rotkon\nkautta. Alas astuessaan säikähdytti häntä eräs musta eläin, jonka\nulkomuoto oli hirmuinen, ja joka suuruudelleen oli porsaan kokoinen.\nNiinkun hän sittemmin huomasi, oli uutis-asukkailla tapa sanoa sitä\n\"perkeleeksi\" rumuutensa ja villiytensä tähden. Hän alkoi jo katua\nvaarallista keksintöretkeänsä, kun hän viimeinkin tuli aukealle\nnurmikentälle, jossa hän suureksi iloksensa huomasi kengurun, eläimen,\njonka kuvaa hän niin usein oli katsellut ihmetellen ja kummastellen.\n\nSattumalta kohtasi hän koiraksen suurinta lajia, sillä eläin oli\nvähintäkin kuutta jalkaa korkea. Nähtävällä halulla söi se pienoista,\nmakeata nurmea, ja kun se verkalleen ja rauhallisesti hyppäsi toiseen\npaikkaan, oli Silman'illa tilaisuutta ihmetellä sen oivallisen hännän\npituutta ja voimaa, joka tuepisteenä antoi vakavuutta ja vahvistusta\nsen pystyssä seisovalle ruumiille. Eläimen isouteen ja kauneuteen\nmieltyneenä, sai hän vastustamattoman halun hankkia itsellensä tämän\nmehevän otuksen. Hän oli lukenut, että kenguru on arka eläin ja luuli\nsentähden vaikeudetta taitavansa voittaa sen. Jos hän olisi voinut\nnähdä suuren kynnen eläimen takajaloissa, joka on neljä viisi tumaa\npitkä ja terävä, niin olisi hän varmaan viivyttänyt hyökkäystä. Mutta\nkun hänellä ei ollut yhtään aavistusta tästä vaarallisesta aseesta, ei\njohtunut hänen mieleensä, että olisi mitään pelättävää kengurua\nkohdatessa. Hän hiipi sentähden hiljaa ja varovaisesti lähemmäksi,\nvarustettuna ainoasti vankalla kepillä.\n\nKun hän oli lähestynyt kengurua kymmenen askeleen päähän, nosti eläin\näkkiä päänsä, katseli vierasta kummastuneena, otti voimakkaan juoksun\nja laskihe tiiviisti hänen eteensä. Silman säikähti ja hyppäsi\nkiireesti muutamia askeleita takaisin, mutta kuu eläin vieläkin seurasi\nhäntä, nosti hän keppinsä ja löi sillä kovasti häntä päähän. Nyt syöksi\närsytetty eläin kiukkuisesti vihollisensa päälle, heitti hänen\netujaloillaan maahan ja alkoi juuri käyttää terävää kynttänsä, jolla se\nvoipi repiä väkevimmän koirankin mahan, kun sen nuoren miehen onnistui\npäästä irti ja nurin-niskoin vieryttää itsensä alaspäin jyrkkää mäkeä.\nTaaksensa katsomatta riensi hän leiriin ja saapui sinne hengästyneenä.\nKertoessaan seikkailustaan sai hän pitää hyvänänsä sotamiesten naurun.\nVähää jälkeen häntä tuli vahtimies ja ilmoitti suuren veneen lähestyvän\nrantaa. Se toi muassaan osaston sotamiehiä, kapteeni Trevorin\njohdatuksella. Nämä olivat lähetetyt, koska vielä suurempi\npahantekiäjoukko oli paennut samaan suuntaan kuin Mark Brandon, ja\npelättiin, että kaikista näistä pahantekiöistä, tuon vaarallisen\npäällikön johdatuksella, muodostuisi voima, jota vastaan ennen\nlähetetty miehistö ei pitkälle pääsisi. Kapteeni alkoi heti tehdä\ntarpeellisia tutkimuksia ja kääntyi, ensimäiset tiedot saatuansa,\nSilman'iin kysymyksellä: \"Kuinka suuri on niiden pahantekiäin luku,\njotka prikin valloittivat?\"\n\n\"Niitä on kuusi\", vastasi tämä, \"paitsi Brandonia, joka vastaa\ntusinaa.\"\n\n\"Niinmuodoin seitsemän. Ja kuinka suuri on prikin väestö?\"\n\n\"Prikillä on, paitsi perämiestä, yhdeksän merimiestä, yksi palvelia ja\nyksi kajuuttavahti; niinmuodoin majorin ja hänen tytärtensä kanssa\nviisitoista henkeä.\"\n\n\"Majori? mikä majori?\"\n\n\"Ah, minä olen unhoittanut sanoa teille, että priki on majori\nHortonin.\"\n\n\"Majori Horton? Ja hänen tyttärensä ovat myös laivalla? Mikä\nihmeellinen yhteensattuminen! Ne heittiöt eivät kyllä liene pahoin\nkohdelleet heitä. Jos he ovat heitä silmäykselläkin loukanneet, niin\nheidän pitää kalliisti se maksaa.\"\n\n\"Ohoh, Brandon on sivistynyt mies\", vastasi Silman, \"ja hän varmaan on\nosoittanut naisille suurinta kohteliaisuutta.\"\n\nTrevor oli vasta vuosi sitte tullut Vandiemenin maahan rykmenttinensä\nja oli siellä tehnyt itsensä niin mainioksi urhoollisuudellaan ja\ntoimellisuudellaan, että hän, vaikka ainoasti viidenkolmatta vuoden\nvanha, oli nimitetty kapteeniksi. Noin kahta vuotta ennen oli hän\nEnglannissa tullut Helena Hortonin tuttavuuteen. Hänen kauneutensa ja\nviehättäväisyytensä, mutta etenkin hänen luja mielenlaatunsa oli tehnyt\nsemmoisen vaikutuksen hänessä, että oli päättänyt Englantiin takaisin\ntultuansa pyytää hänen kättänsä. Että hän jälleen löytäisi hänen täällä\nVandiemenin maassa, näytti hänestä sallimuksen viittaukselta ja täytti\nhänen elävimmällä ilolla. Mutta samassa muisti hän kauhistuksella, että\nhän oli hirmuisten pahantekiäin käsissä, jotka ehkä, myrskystä\nhuolimatta, onnistuisivat saapua aavalle merelle.\n\nKoska hän vielä, häälyen toivon ja pelon välillä, ajatteli, mihin\ntoimiin ja puuhiin hän rupeaisi, lähestyi eräs vahti sekä yksi\nmerimiehen puvussa oleva mies, jossa Silman ihastuksella tunsi tuon\nrivakan Northlandin. Tämän oli, niinkun jo tiedämme, majori lähettänyt\ntiedustelemaan ja varovaisesti valkeaa lähestyessänsä oli hän suureksi\niloksensa huomannut, ettei villiä, vaan englantilaisia sotamiehiä\nmakasi sen ympärillä. Puhuttuansa kaikki, mitä oli tapahtunut,\npäätettiin heti lähteä liikkeelle ja kokea valloittaa priki, taikka\nvähintäkin miehittää kanavan suu, jotta eivät pahantekiät pakoon\npääsisi, jos tuulikin tulisi myöntäväksi.\n\nKun väkevä aaltoileminen ei sallinut veneillä kulkemista, niin\njätettiin niille suojelusta ja muut lähtivät perämiehen johdolla sinne,\nmissä priki oli ankkurissa. Mutta enenevä pimeys ja matkan vaikeudet\nestivät heitä niin, että he vasta keskellä yötä saapuivat majorin\nleirille. Vahdissa olevan sotamiehen huutoon vastasi Northland\nkorkealla äänellä: \"Hollaa, täältä tulee ystäviä ja hädässä auttajia.\nHerra Silman on myös jälleen eläväksi tullut ja tässä on osasto\nsotamiehiä, jotka tahtovat meitä auttaa. Nyt taivahan nimessä, voimme\ntakaisin ottaa prikimme ja minun pitää ottaa vapaus aivan selvästi\nselittää tuolle herra Brandon'ille, mikä minun ajatukseni oikeastaan\nhänestä on. Teidän suostumuksellanne, herra majori, teemme nyt myös\nvalkean, sillä meillä on kyllä voimaa lyödä pahantekiät, jos maalle\nuskaltaisivat. Kuitenkaan en usko heitä niin hävyttömiksi, sillä heidän\nainoa pelastuksensa riippuu lähtemisestään ulapalle merelle. Siellä me\nkuitenkin panemme heille puomin, eli muutoin en minä tahdo olla\nNorthland.\"\n\n\"Majori Horton\", sanoi kapteeni Trevor, \"minä luulen, etten mitään voi\nsen paremmin tehdä, kuin että rupean teidän käskynne alaiseksi, sillä\nteidän taitonne ja kokemuksenne ovat kaikissa tapauksissa etevämmät\nkuin minun.\"\n\n\"Ei, ei, herra kapteeni\", vastasi majori; \"te olette virassa, mutta\nminä en enää, teidän on siis käskeminen. Suurimmalla ilolla minä teille\nkuitenkin annan neuvojani, niin usein kun niitä haluatte. Mutta minulla\noli ennen kunnia olla tuttu yhden teidän nimisen herran kanssa; olisiko\nmahdollista, että me täällä jälleen löytäisimme toisemme näin\nkummallisissa seikoissa? Helena ja Lovisa, tulkaa tänne, täällä ei ole\nmitään vaaraa, vaan päinvastoin mieluinen odottamaton tapaus teille\nmolemmille. Kapteeni Trevor, jonka mahdoitte tuntea Englannissa,\njohdatti meidän avuksemme tulleen väkijoukon.\"\n\nMolemmat nuoret tyttäret olivat yhtä iloiset tästä odottamattomasta\nyhteen sattumisesta, kuin sotamiesten tulosta, jotka varjelisivat heitä\nkaikista vaaroista. Mutta iloisimman ihastuksen antoi heille heidän\norpanansa Silman'in näkeminen, jota he jo olivat kuolleena itkeneet.\nKertomuksen hänen kärsimisistään keskeytti Northland, joka ilmoitti,\nettä yösydän oli ohitse, ja että olisi aika toimittaa veneet estämään\nprikin merelle lähtemistä. Heti laitettiin perämies prikin laivamiesten\nja neljän sotamiehen kanssa viemään niin pian kuin mahdollista veneet\nlahden suulle, jossa kapteeni odottaisi heitä ja sitte ottaisi\nylipäällikkyyden. Yhden vahdin piti jäädä korpraalin päällikkyydessä\nkallion vierelle naisten suojelukseksi. Vuoressa oli majori keksinyt\nluolan, joka oli heidän rahainsa ja muiden kapineidensa hyvä\nsäilytyspaikka. Sinne mahtuivat tyttäretkin. Kun veneet vasta muutamien\ntuntien kuluttua taisivat ennättää paikalle, saivat sotamiehet ruveta\nlepäämään, kiväärit käsivarsilla. Tytärten mentyä takaisin luolaan,\nmakasivat kaikki, paitsi vahti, pian syvässä unessa.\n\n\n\n\nVI.\n\nTaistelu merellä.\n\n\nAurinko ei ollut vielä nousnut, kun vahdin ilmoitus, että priki alkoi\nliikkua, saatti koko leirin liikkeesen. Muutamat keveät pilvet, jotka\nvetäytyivät taivaalle, sitä paitsi ilmoittivat, että tuuli oli\nmuuttunut ja että oli aivan vähän toivoa laivan paon estämisestä, jos\neivät veneet oikeissa ajoin sinne ennättäisi.\n\nUuden päivän koite teki nyt majorille ja hänen tyttärillensä\nmahdolliseksi sen paikan tarkastelemisen, jossa olivat viettäneet\nensimäisen yön uudessa syntymämaassaan. Vaikka eteläiset ja läntiset\nVandiemenin maan rannikot yleisesti tarjoavat kolkon katsannon,\noleskelivat kuitenkin siirtolaisemme suloisessa ja ystävällisessä\ntienoossa. Valitettavasti voivat kuitenkin tyttäret aivan vähän nauttia\nmaanpaikan vienoa suloa, koska he tunsivat yhä vielä vaarassa\nhäälyvänsä.\n\nKylmä etelätuuli, joka oli ajanut prikin lahteen, oli nyt muuttunut\nlämpimäksi pohjatuuleksi ja aalloista nouseva aurinko ennusti yhtä\nsyyskuuhun kuuluvista, hymyilevistä kevät-aamuista Vandiemenin maassa.\nMonen laululinnun iloiset sävelet tervehtivät heräävää päivää. Joukko\nvalkeita kakadusia katseli uteliaina ja kummastelevilla katsannoilla\nvieraita ja kimaltelevina kiikkuivat korkeiden gummipuiden oksilla.\nYksi ja toinen kengururotta välistä hyppäsi esiin nurmimaton ylitse\nsekä pakeni taas sukkelalla juoksulla, ja siellä ja täällä kurotti myös\narka vyöhyt-eläin terävän kuononsa pensaasta. Loitolla olevan puun\nlatvassa istui vanha pelikaani ja katseli hyvin vakaisesti lahden\nvettä, jossa parvi mustia joutsenia ui aivan rauhallisesti. Metsän\nrinteessä askaroitsi kaksi papukaijaa uutterasti pesäänsä rakentaen, ja\nmuut linnut, loistavilla viheriäisillä höyhenillä ja tummanpunaisilla\npäillä, lensivät kirkuen ja pauhaten ympärillä. Kaikkia näitä uusia\nesineitä majori ja hänen tyttärensä kuitenkin aivan vähä huovasivat,\nkun heidän täytyi ajatella muita tärkeämpiä asioita.\n\nHorton ja Trevor lähtivät nyt matkalle sotamiesten kanssa ja kulkivat\nkalliolle, joka hallitsi lahden suulla. Kun oli välttämättömintä\nkääntää tuima tuli laivan purjeita ja touvia vastaan, näkivät he\ntarpeelliseksi ottaa mukaan kaikki sotakykyiset miehet. Ainoasti Silman\njätettiin luolan varjeliaksi, ja tämä, jonka sen aikaa piti olla\ntyttärien säilytyspaikkana, varustettiin niin hyvin, että sitä helposti\nolisi voitu puolustaa maan asukasten hyökkäykseltä, mutta ei kukaan\nuskonut niitä tässä tienoossa olevan. Lahden suulle tultuaan huomasi\nmajori harmiksensa, että Brandon yöllä oli rakentanut jonkunlaisen\nsuojuksen perätäkille, varjellaksensa perämiestä kaikilta vihollisten\nkuulilta. Perämies arvattavasti piti itsensä kätkettynä tämän suojuksen\ntakana; muutoin ei näkynyt yhtään ihmisolentoa täkillä. Purjeita näytti\nasettavan näkymätön käsi ja vitkalleen ja juhlallisesti kulki tuo\nkaunis laiva vienolla pohjatuulella tyyntä veden pintaa aavaa merta\nkohti.\n\n\"Tämä ihminen ajattelee kaikkea\", sanoi majori. \"Minun ensimäinen\ntoivoni oli, että voisimme ampua miehen rattaalta ja että priki sitte\nkulkisi kallioihin. Mutta nyt on tämäkin toivo pettänyt minun, sillä\nhän näyttää olevan käsiin saamaton.\"\n\n\"Tuolla tulevat veneet\", huusi kapteeni. \"Täperä on aikakin, sillä\npuolta tuntia myöhemmin olisi priki ollut turvassa. Mitä neuvotte\nmeille nyt, herra majori?\"\n\n\"Tässä ei ole muuta kuin laivaan kiini tarttuminen, vaikka se rohkea\nryöväri mahtaa puolustaa itseänsä urhoollisesti. Kuitenkin pitää meidän\nantaa prikin tulla likelle suuta, että voisimme sitä ampua rannalta ja\npitää sen kansi tyhjänä meille. Silloin voisimme ehkä tarttua kiini\nlaivaan ilman vähintäkään tappiota.\" Majorin aikomus muutettiin\nainoasti siten, että kapteeni meni yhteen veneesen, kun luutnantti jäi\nkallion huipulle. Brandon oli tarkoin huomannut kaikki vihollisten\nvalmistukset ja tullut pian vakuutetuksi, että hän ainoasti voisi\nuloslaskea, jos hän ensin voisi viekoitella veneet lahden suulta ja\neroittaa ne. Hän käänsi sentähden laivan ja purjehti lahden vastapäätä\nolevaa rantaa kohti.\n\n\"Nyt hurraa, poikani\", huusi perämies, \"nyt he ovat meidän, käykää\npäälle, käykää päälle!\"\n\n\"Seisokaa!\" huusi korpraali, \"ei ole niin kiirettä. Uskokaa pois, että\nBrandonilla on taas jotakin mielessä. Hän ei syyttä olisi niin\nrauhallisesti luopunut lahden suulta. Niin kauan kun täällä pysymme, on\nhän varmaan meidän, sillä hän ei pääse ohitsemme; mutta jos kulemme\nhänen perässään, niin emme ehkä häntä tavoita ja jätämme hänelle vapaan\nulospääsyn.\"\n\n\"Te olette oikeassa\", sanoi kapteeni. \"Mutta jos niillä muilla\npakolaisilla on mieli yhtyä tämän kanssa, niin tulisi vihollinen\nvihdoin meille liian väkeväksi.\"\n\n\"Se on totinen tosi, mutta sen verran tiedän minä, ettei Brandon ole\ntehnyt tätä käännettä tarkoituksetta. Minä hyväksyn korpraalin\najatuksen\", sanoi majori.\n\n\"Ei, ei, majori\", sanoi Northland, \"me emme saa pysähtyä tähän. Jaa,\nniin kauan kun tuuli on heikko, käynee se laatuun, mutta jos alkaisi\nkovasti tuulla, niin voipi hän lävistää jonkun veneistämme upoksiin ja\nkiitää ohitsemme salmen kautta. Minun neuvoni on käydä suoraan hänen\nhenkensä päälle. Mutta jos tahdomme oikein varmuudella menetellä, niin\nahdistamme yhdellä veneellä noiden roistojen henkeä, kun toinen\nsotamiehineen seuraa jälessä suorassa linjassa ja estää prikin\npalaustien, vaikka se mihin suuntaan kääntyisi.\"\n\nHänen tuumansa voitti yleisen suostumuksen ja pantiin heti toimeen.\nBrandon näki murheella, että hänen päällensä pian karattaisiin kahdelta\npuolelta ja mietti sentähden, miten hän viimeisessä hädässä voisi paeta\nrannalle.\n\nKoska hän tätä vielä tuumi, ilmautui hänen aavistamattansa mahtava\nliittolainen lahden pohjoiselle rannalle.\n\nToinen pahantekiäin joukko oli, näet, yhtyäksensä Brandoniin, seurannut\nsamaa suuntaa ja oli juuri ennättänyt lähellä olevan mäen kukkulalle,\nkun veneet alkoivat lähteä prikiä vastaan. Jonkun aikaa olivat\npakolaiset epävarmat, mistä heidän pitäisi etsiä ystäviänsä ja\nhuomasivat sentähden, pensaiden taakse kätkettyinä, molempain\npuolueiden liikkeet. Mutta kun näkivät sotamiesten muskettien välkkyvän\nyhdestä veneestä, eivät he enää epäilleet, missä heidän olisi\nvihollista etsiminen. He kokoontuivat heti neuvottelemaan. He olivat\nvarustetut yhdellä musketilla, viidellä jahtipyssyllä ja monella\nkirveellä ja sapelilla, joita olivat osanneet toimittaa itsellensä\nennen pakoansa. Mutta kuinka he ilmoittaisivat Brandonille tulonsa? Kun\nuseampia ehdoituksia oli hylätty, päättivät he vihdoin tehdä puun\nkuoresta purren semmoisen, kun asukkaat tavallisesti käyttävät. He\nkeksivät sopivan puun, ja yksi, toisten nostama mies hakkasi ylhäältä\nirti kuoren puun ympäriltä ja toinen alhaalla teki samoin. Sitte\nleikattiin kuori ylhäältä alas asti suoraan ja otettiin pois puusta.\nSiitä valmistivat he, niin hyvin kuin taisivat, veneen ja toiset\nsill'aikaa vestivät puun haarasta jonkunlaisen airon. Vene vietiin\nrantaan ja muutamissa minuutissa souti eräs mies siinä prikille, jonne\nhän tuli onnellisesti. Touvin avulla, joka hänelle ojennettiin, kapusi\nhän täkille ja ilmoitti päällikölle, että kahdeksankolmatta\npahantekiää, varustetut osittain tulikiväärillä osittain muilla\naseilla, oli saapunut rannalle ja olivat valmiit yhdistämään onnensa\nhänen kanssaan. Brandon näki heti ne suuret edut, jotka tämä\nyhdistyminen voisi myötänsä tuoda. Nyt toivoi hän mahdollisesti poistaa\ntuon yhden veneen häntä seuraamasta. Hän kehoitti sentähden miestä\nkokoamaan kaikki pakolaiset rannalle ja laski likelle maata, kunnes hän\noli lähestynyt rantaa muutamain satain askeleiden päähän. Nyt ui\nlaivalle tullut mies maalle ja Brandon laski takaisin lahden toiselle\npuolelle.\n\nNorthland oli suurimmalla tarkkuudella huomannut kaikki prikin liikkeet\nja huomautti nyt majorille miehestä, joka oli hypännyt veteen ja uinut\nmaalle. \"Katsokaa oikein\", huusi hän, \"tuolla juoksee hän mäkeä ylös.\nNyt katosi hän kukkulalle. Mitä mahtanee tämä merkitä? Varmaan tuon\nkamalan roiston uusi petos. No, olkoon niin, me emme saa hukata aikaa\narveluissa. Meillä ei ole muuta tehtävänä, kuin valloittaa priki.\nSoutakaa, rivakat pojat!\"\n\n\"Pysähtykää vielä silmänräpäys!\" huusi korpraali; \"minä näen\nihmisjoukon tulevan mäkeä alas, kaksi- tai kolmekymmentä miestä.\"\n\n\"Niin, minä näen heidät\", sanoi majori; \"priki kääntyy heitä kohti. Jos\nnuo pojat tuolla ovat Brandonin ystäviä, niin saamme enemmän työtä kuin\nolemme odottaneet.\"\n\n\"Oletteko huomanneet tuon parven rannalla?\" huusi kapteeni toisesta\nveneestä. \"Epäilemättä on tämä se toinen pakolaisjoukko\nHobarttown'ista.\"\n\n\"Nuo miehet voisivat mahdollisesti löytää tien meidän leirillemme\",\nsanoi majori; \"arveletteko, että teidän väki kalliolla taitaisi koettaa\nheitä hengeltä?\"\n\nKapteeni suostui heti tähän ehdoitukseen, kun hän tiesi, että ainoasti\nnuori Silman oli jätetty tyttöjen varjeliaksi. Hän soudatti takaisin\nlahden suulle ja antoi luutnantille käskyn mennä pahantekiöitä vastaan;\nsitte palasi hän toisen veneen luoksi ja lähestyi prikiä tämän kanssa.\n\nBrandon oli sillä välin tullut vakuutetuksi, ettei hän voisi puolustaa\nprikiä ja että hänellä ainoasti oli jälellä metsään pakeneminen. Mutta\nniin kauan kuin mahdollista estääksensä vihollista takaa ajamisesta,\nkokosi hän kajuuttaan kaikki palavat aineet, jotka hän taisi kiireessä\nkokoon saada, sytytti ne, antoi prikin kulkea rantaa kohti, hyppäsi\nmaalle toverinensa ja pakeni likellä rantaa olevan mäen kukkulalle.\nVakuutettuna, ettei olisi mahdollista päästä metsässä kulkemaan niin\nsuurella pakolaisparvella, etenkin kun heillä oli nyt tekemistä niin\nmahtavan vihollis-voiman kanssa, ilmoitti hän aikeensa rohkeimmalle ja\nuskaliaimmalle toverilleen, nimeltä Roger ja kääntyi sitte seuraavilla\nsanoilla muihin: \"Me voimme ainoasti tässä tapauksessa pelastaa\nitsemme, toverit, jos onnistuisimme johdattaa veneissä olevain\nsotamiesten huomaavaisuuden muuallepäin ja siten estää heitä yhtymästä\nmaalla olevain kanssa. Menkää nyt ystäväimme luoksi ja sanokaa heille,\nettä he taistellen peräytyvät pohjoiseen päin, kun minä Rogerin kanssa\nviettelen veneitä länteen päin. Tuolla korkealla vuorella yhdymme\njälleen ja tuumimme sitte paraasta yhteisestä pelastuskeinostamme.\"\n\nMiehet olivat tottuneet silmittömästi seuraamaan kavalan päällikkönsä\nneuvoja, ja ajattelematta mahdolliseksi sitä, että hän itseänsä\npelastaaksensa veisi heidät turmioon, menivät he, yhtyäksensä isompaan\npahantekiäjoukkoon. Sotamiehet olivat nämä jo piirittäneet, ja heidän\ntäytyi yhä enemmän ja enemmän peräytyä rannalle. Niin pian kun Mark oli\nvakuutettu petoksensa onnistumisesta, poistui hän seuraajansa kanssa\nvastakkaiseen suuntaan. Hän koki ensin ryömien päästä metsään ja sitte\najatteli hän toista tietä tulla sinne, missä arveli majorin tytärten ja\nrahain olevan.\n\n\n\n\nVII.\n\nKahakka.\n\n\nMahdoton olisi selittää perämiehen vihaa, kun hän huomasi prikin\nsurullisen tilan. Hän oli mitään vahinkoa kärsimättä kulettanut sitä\nkolme tuhatta peninkulmaa maanpallon toiselta puolelta tänne asti ja\nnyt piti hänen se nähdä palavana hylkynä. Ei vähemmin kauhistunut ollut\nmajorikaan, kun näki liekkien hävittävän omaisuutensa. Trevori oli\nmyöskin harmia täynnä konnantyöstä ja kehoitti väkeänsä suurimpiin\nponnistuksiin prikin saamiseksi, ennenkun tuli saisi ylivallan. Mutta\nkaikista näistä kolmesta oli perämies toimeliain ja puheliain. \"Käykää\npäälle, pojat\", huusi hän kerran toisensa perään; \"käykää päälle,\nniinkun jos omat sielunne olisivat pelastettavina! Sytyttää laiva!\nKirotut maantoukat! Ahaa, tuolla on luutnantti toisten perässä! Pankaa\npippuria niiden sekaan, poikani, se on oikein! Pistäkää heitä ja\nampukaa ne sudensikiöt; he ovat kaikki toistensa kaltaisia. Käykää\npäälle, pojat, käykää päälle! Hurraa, nyt olemme esissä! Kiiruhtakaa\nkursailematta ylös! Seuratkaa minua!\"\n\nNäitä sanoessa tarttui hän yhteen alasriippuvaan touviin, keikahutti\nitsensä täkille ja koetti tulen ja savun lävitse tunkeutua kajuuttaan\ntulta sammuttamaan. Sillä välin olivat sotamiehet luutnantin käskyllä\najaneet pahantekiät rannalle. Täällä yhtyi heihin Trevori ja vaati\npahankekiöitä antaumaan ja turvautumaan maaherran armoon. Muutamat\nnäyttivät olevan taipuvaiset suostumaan hänen ehdoitukseensa, mutta\nuseat tuumasivat, että olisi ryntääminen lävitse ja yhdistyminen\nBrandonin ja Rogerin kanssa. Niinmuodoin päätettiin jatkaa tappelua;\npakolaiset ampuivat täydellisen laukauksen ja mursivat itsensä\nsotamiesten riviin. Siten tappoivat he yhden ja haavoittivat kaksi\nmuuta. Mutta hekin saivat sotamiehiltä täydellisen latingin ja kolme\nheistä jäi kentälle. Muiden onnistui kyllä päästä likimäiselle mäelle,\nmutta kun seutu oli puuton, niin olivat he alinomaa alttiina\nsotamiesten tulelle ja nämä ajoivat heitä kiivaasti takaa, vihastuneina\ntoverinsa kuolemasta. Näin ajettiin heidät kaitaiselle meren\nsivuhaaralle, joka esti heitä enää pakenemasta, ja heidän täytyi\nantautua, menetettyänsä kahdeksantoista miestä. Aseettomina ja kädet ja\njalat sidottuina vietiin heidät isompaan veneesen ja sitte\nvartiosotamiehillä luutnantin päällikkyydessä olevilla varustettuina\nHobarttown'iin. Suureksi harmiksensa huomasi Trevori, että Brandon taas\noli pakoon pääsnyt ja neuvotteli nyt korpraalin kanssa, kuinka\npäästäisiin sen vaarallisen miehen jälille.\n\n\"Te olette kuulleet vangeilta\", sanoi tämä kokenut mies, \"että Mark\noli määrännyt tuon pohjoisessa päin olevan vuoren yhdyntäpaikaksi.\nSiitä seuraa, että hän on lähtenyt päinvastaiseen suuntaan, sillä\neksyttääksensä meitä jäliltänsä ei hän voinut tehdä mitään viisaampaa,\nkuin sanoa näille perkele-raukoille, että hän tahtoisi heitä tavata\ntuolla vuorella. Nyt olisi niiden luonnollisesti sinne rynnistäminen ja\njos sotamiehet menisivät perässä, olisi hänellä ranta vapaana.\"\n\n\"Te luulette siis, että Brandon on paennut länteen\", sanoi Trevori\nlevottomasti.\n\n\"Siitä ei tarvitse ensinkään epäillä; idässä ja etelässä on meri,\npohjoista, Hobarttown'iin menevää tietä ei hän valitse; siis ei jää\nhänelle muuta jälelle kuin paeta länteenpäin metsään.\"\n\n\"Jos hän on länteenpäin mennyt\", sanoi Trevori, \"niin tulee hän sinne,\nmihin majori on jättänyt tyttärensä ja rahansa. Kuka tietää, mitä\nsiellä jo on voinut tapahtua! Seuratkaa minua, korpraali, kahden miehen\nkanssa, mutta meidän pitää marssia niin pian kuin voimme.\" Samassa\nlähti hän liikkeelle, sillä hänellä oli syy pelätä pahinta, jos Brandon\nolisi luolan löytänyt.\n\n\n\n\nVIII.\n\nVangit.\n\n\nMolemmat sisaret viettivät sillä välin aikaansa murheellisella\nodotuksella, kun olivat hyvästi kuulleet ampumisen, mutta eivät saaneet\ntietoa sodan menosta.\n\n\"Ettekö tahtoisi kiivetä tuohon puuhun, Silman?\" kysyi Lovisa; \"siitä\nvoisitte ehkä nähdä, kuinka asiat ovat.\"\n\n\"Minä mielelläni tekisin teidän tahtonne mukaan, jos minun ei täytyisi\ntäällä vahtia seisoa, ja sotamies ei saa, kuten tiedätte, paikkaansa\njättää.\"\n\n\"Silman on oikeassa\", sanoi Helena. \"Hän ei saa jättää paikkaansa ja\nsotamiehen tyttärinä pitäisi meidän se tietää. Mutta epätietoisuus on\nsuurimmassa mitassa kiusallinen.\"\n\n\"Näetkö jotain tuolta vuoren takaa?\" kysyi Lovisa vähän vaiti oltua.\n\n\"Totisesti! Ja kuule! minä kuulen lauaistun kiväärin kuminan\", sanoi\nHelena säihkyvin silmin.\n\n\"Ne ampuvat!\" sanoi Lovisa vavisten.\n\n\"Niin, ja nyt taas! Mutta se on joksikin kaukana tästä.\"\n\n\"Luultavasti veneet karkaavat prikin päälle\", arveli Silman.\n\n\"Jotakin hirmuista on tapahtunut!\" huusi Lovisa, purskahtaen itkuun.\n\n\"Menkää, Silman, ja katsokaa, kuinka siellä on laita\", sanoi Helena.\n\n\"Mutta muistakaa, että minä olen luvannut isällenne en jättäväni\npaikkaani.\"\n\n\"Sitte menen minä itse\", sanoi Helena, \"elä pelkää, Lovisa, Silman jää\nsinun luoksesi ja minä tulen takaisin, niin pian kuin tiedän mitä on\ntapahtunut.\"\n\nNäillä sanoilla jätti tuo rohkea tyttö luolan ja pian oli hän kadonnut\nkallioiden ja pensaiden taakse. Nyt saavutti Lovisan uusi murhe.\n\"Taivahan Jumala!\" huusi hän; \"kunhan vaan ei mitään onnettomuutta\ntapahtuisi minun sisarelleni.\"\n\n\"Ei ole mitään vaaraa käsillä\", lohdutti Silman; \"ampumisesta päättäen\novat pahantekiät kauas karkoitetut ja asukkailla ei olisi tapana\nkoskaan tulla tälle puolelle saarta.\"\n\n\"Ettekö olisi niin hyvä\", sanoi Lovisa, pitkän tuskallisen hiljaisuuden\nperästä, \"että menisitte tuonne mäelle ja katsoisitte Helenaa?\"\n\nSilman oli taipuvainen täyttämään hänen toivoansa, vaikka hän\nvastahakoisesti jätti tehtävänsä. Mutta ennen lähtöänsä jätti hän\nhänelle ladatun pistuolin, että hän heti voisi antaa hänelle merkin,\njos mitä epäiltävää lähestyisi. Lovisa odotti, mutta ei Silman'ia eikä\nHelenaa kuulunut. Hän pidätti hengitystänsä ja kuunteli, mutta ei\nmitään kuulunut. Vihdoin ei hän enää voinut masentaa sitä kuolettavaa\ntuskaa, joka vaivasi häntä, ja hän päätti etsiä sisartansa metsästä.\nHän riensi samaan suuntaan, johon Helena oli mennyt. Jo oli hän nousnut\ntoiselle mäelle, kun hän odottamatta näki edessänsä näyn, joka saatti\nveren hyytymään hänen suonissaan. Onneksensa ei hänellä ollut voimia\nhuutamaan eikä liikkumaan; hän vaipui erään kallion taakse ja tuijotti\npienestä aukosta sitä hirmuista näytelmää, joka näkyi hänen silmäinsä\nedessä.\n\nEi kaukana hänestä istui hänen sisarensa, kädet selän taakse sidottuina\nsilkki suun eteen. Hänen edessään seisoi hurjan ja hirmuisen näköinen\nmies ja piti pyssyä hänen päätänsä kohden ojennettuna. Kappaleen matkaa\nsiitä makasi Silman, kädet ja jalat sidottuina ja kauhistuksen osoitus\nkalveilla kasvoilla. Mies, joka vartioitsi vankeja ja jossa Lovisa\nkauhistuksella tunsi yhden pahantekiöistä, katseli levottomasti siihen\nseutuun, missä luola oli ja mutisi huulillansa: \"Hän viipyy saakelin\nkauan ja me menetämme kallista aikaamme.\"\n\nKangistuneena kauhistuksesta oli Lovisa jo jonkun aikaa katsellut tätä\nnäkyä, kun Brandon tuli ja kuiskasi muutamia sanoja kumppanilleen. Hän\noli käynyt luolassa saadaksensa ne rahat, jotka hän arveli majorin\nsinne kätkeneen, sillä hän ei epäillyt, että Lovisa kieltämättä paikan\nhänelle ilmoittaisi. Kummastukseksensa oli hän löytänyt luolan tyhjänä\nja kun hän ei kiiressä voinut löytää rahoja, niin päätti hän pakoittaa\nHelenaa paikkaa neuvomaan. Muutamilla sanoilla ilmoitti hän hänelle\npyyntönsä, mutta tämä nerokas tyttö tiesi, että hänen ennen kaikkia\nolisi voittaminen aikaa ja kysyi sentähden: \"Mistä se tulee, ettei\nsisareni neuvonut teille paikkaa?\"\n\n\"Sisarenne ei voinut ilmoittaa minulle mitään\", vastasi hän vähän\nhämmästyneenä.\n\n\"Mitä olette tehneet sisarelleni?\" huusi Helena hämmästyen. \"Minä en\nilmaise mitään, niin kauan kun sitä salaatte minulta.\"\n\n\"Minä en ole ensinkään nähnyt sisartanne\", vastasi Mark; \"luultavasti\noli hän paennut sisemmäksi luolaan ja minulla ei ollut aikaa etsiä\nhäntä. Epäilemättä on hän turvassa. Muutoin täytyy minun ilmoittaa\nteille, neitiseni, ettei kumppanini tahdo enää kauvemmin odottaa.\nSanokaa siis pian, missä rahat ovat; muutoin on teidän ja tämän nuoren\nmiehen henki vaarassa.\"\n\n\"Jos lupaatte\", sanoi Helena, \"ettei mitään pahaa tapahdu Lovisalle,\nminulle eikä orpanallemme Silman'ille, niin ilmoitan teille kaikki.\"\n\nBrandon lupasi sen ja kiiruhti Helenan osoittamalle paikalle. Suureksi\niloksensa löysi hän sieltä pienen kulta- ja isomman hopeapussin.\nEdellistä ei hän suinkaan tahtonut jakaa raa'an kumppaninsa kanssa ja\nlaski sen sentähden onttoon puuhun, jonka jälkeen hän kääntyi hopeineen\nRogeriin. Brandonin neuvosta otti hän ainoasti niin paljon sitä, kun\nhän mukavasti taisi kantaa; loput kaivettiin erään kiven alle. Sitte\npalasivat molemmat vielä kerran vankinensa luolaan ottamaan, mitä he\nvoisivat tarvita metsässä, jonka ohessa eivät luonnollisesti\nunhottaneet vähäistä astiaa rommia. \"Vahinko\", sanoi Roger, \"ettemme\nole aasia! Me voisimme nyt aivan hyvin käyttää semmoista pitkäkorvaista\nherraa. Että itse kantaisimme nämä kapineet, on suora mahdottomuus.\"\n\n\"Ehkä\", jatkoi Brandon ja viittasi Silman'ia, \"on tämä herra niin hyvä,\nettä kantaa näitä kapineita meille.\"\n\n\"Suloinen ajatus!\" huusi Roger mielissään; \"hänen pitää olla meille\naasina.\"\n\nNäin sanoen sälytti hän tuolle onnettomalle Silman'ille isoimman osan\nryöstetyitä kapineita ja ajoi häntä niinkun kuormaeläintä edellänsä,\nkun Brandon tarttui Helenan käteen ja veti hänen kanssansa metsään.\nTosin tiesi hän, että tyttö estäisi hänen pakoansa, mutta hän näki\nmyös, mitkä suuret edut tämä taitaisi tarjota hänelle, koska majori ei\nkammoisi mitään uhria tyttärenä vapauttamiseksi. Niin pian kun he\nolivat kadonneet, jätti Lovisa pakopaikkana, etsiäksensä isäänsä ja\nystäviänsä. Ehkä hän pelkäsi, että hän kohtaisi jonkun pakenevista\npahantekiöistä, riensi hän kuitenkin rantaa kohti, koska hän näki,\nettei hänellä ollut mitään muuta valittavaa, jos tahtoi pelastaa\nrakkaan sisarensa.\n\n\n\n\nIX.\n\nPako.\n\n\nJonkun ponnistuksen jälkeen oli merimiesten onnistunut sammuttaa valkea\nja panna prikin purjehdittavaan kuntoon. Niin pian kun tämä oli\ntapahtunut, kiiruhti Horton purjehtimaan takaisin lahden suulle,\nilmoittaaksensa tyttärillensä sodan onnellisen päätöksen. Hän oli jo\nkulkenut ison osan matkaa, kun huuto mäen kukkulalta herätti hänen\nhuomionsa. Heti sen jälkeen näki hän kapteeni Trevorin korpraalin ja\nkahden sotamiehen kanssa rientävän alas mäeltä. Majori astui heti\nveneesen ja soudatti maalle. \"Tiedättekö\", huusi Trevori häntä vastaan,\n\"että Brandon on paennut yhden kumppanin kanssa?\"\n\nIsä vapisi ajatellessaan tyttäriänsä, ja hänen surunsa tuli yhä\nsuuremmaksi, kuu Trevori muutamilla sanoilla ilmoitti hänelle, että\nBrandon luultavasti oli mennyt luolalle. Horton seisoi hetkisen\nkielettömänä, sitte rohkaisi hän mielensä ja keskusteli kapteenin\nkanssa, maatako vai merta voisi pikemmin ennättää luolalle. He keksivät\nsen soveliaimmaksi, että Trevori jatkaisi matkaansa maitse ja Horton\nmeritse; mutta kun he erosivat kättä puristaen, seisahdutti uusi näky\nheidän askeleensa. Likimäisen mäen kukkulalle huomasivat he vaimoisen\nhaamun, jossa isän tarkka silmä heti tunsi nuoremman tyttärensä\nLovisan. Hän läheni kiireillä, vaan horjuvilla askeleilla. Hirmuisten\naavistusten käsittämänä lensivät he häntä vastaan. Isoon aikaan ei\nvoinut väsynyt tyttö puhua sanaakaan, mutta hänen katsantonsa ilmoitti\ntuiki selvästi, että hän myötänsä toi hirmuisen kertomuksen. Vihdoin\nkertoi hän kyyneleillä, mitä oli tapahtunut.\n\nMahdoton on selittää sitä tuskaa, joka käsitti nämä molemmat miehet\ntässä hirmuisessa kertomuksessa. Majori seisoi muutamia minuuttia\nkankistuneena ja puhkesi sitte kyyneleisin, ajatellessaan rakastetun\nlapsensa hirmuista kohtaloa. Trevori tömisti hurjasti maata, käski\nväkensä seuraamaan häntä, kiiruhti niin pian kuin taisi luolalle ja\nsaavutti sen puolessa tunnissa. Kun hän vielä katseli jälelle\njätetyitä, ympärinsä viskotuita kapineita, saapui majorikin, osa\nmerimiehiä muassaan. Tämä antoi sytyttää tulisoitot, tutkiaksensa\nluolan sisusta ja molemmat sotamiehet määrättiin haeskelemaan\npakolaisten jälkiä. Sillä välin tutki Trevori korpraalin kanssa sitä\npaikkaa, jossa Lovisa oli ollut piilossa, ja josta hän myös taisi nähdä\nympärillä olevan seudun. Hän tuli pian vakuutetuksi, että ryövärit\nolivat voineet paeta ainoasti yhteen määrättyyn suuntaan, kun eivät\ntaitaneet uskaltaa pohjoiseen päin Hobarttown'iin, ja korkeat kalliot\nmeren rannalla olisivat estäneet heidän pakonsa. Enempää majorin kanssa\npuhumatta, lähti hän, korpraali seurassaan, sinne päin, minne\npakolaiset hänen ajatuksensa mukaan olivat kääntyneet, ja tutki\nhuolellisesti koko seudun, löytääksensä jotakin jälkeä heistä.\nPitkällisen etsimisen perästä palkitsi menestys hänen uutteruutensa.\nLikellä matalaa kalliota näki hän maassa jotakin, joka ei voinut olla\nlehti eikä kivi. Hän kiiruhti sinne ja löysi selittämättömäksi\niloksensa rouvas-ihmisen hansikkaan; mutta itseänsä esinettä enemmän\nkummastutti häntä sen ihmeellinen asema. Kolme sormea ja peukalo\nolivat, niinkun selvästi näytti, vaseti yhteen puristetut ja etusormi\nosoitti kahden mäen väliseen vuorensolaan. Epäilemättä oli Helena\njättänyt tämän merkin ystävillensä. Trevori tunsi uusien toivojen\nelähyttäneen itseänsä, sillä hän ei epäillyt, ettei se urhoollinen\ntyttö viisaalla älyllään tekisi kaikkea, mikä voisi heidän\npelastustansa edistää. Kun aurinko oli likellä laskuansa, neuvoi\nkorpraali, että he palautuisivat jälleen luolalle, ottamaan mukaansa ne\nkaksi sinne jätettyä sotamiestä. Mutta Trevori päätti aikaa hukkaamatta\njatkaa takaa-ajamista. Ensin repäsi hän kuitenkin lehden\ntaskukirjastaan, kirjoitti siihen, että oli päättänyt korpraalin avulla\ntakaa ajaa ryöväreitä, ilmoitti, mihin suuntaan muiden olisi meneminen\nja kiinnitti paperin pieneen puuhun vuorenloukossa. Mutta\nhuomauttaaksensa niitä, jotka sitä paikkaa lähestyivät, katkasi hän\nnuoren puun, karsi siltä oksat, pisti ne maahan kallion viereen ja pani\nsiihen ruohoturpeen.\n\nSillä välin olivat Mark ja Roger pitkittäneet pakoansa suurimmalla\nkiireellä. Helenan kädet olivat vapautetut, jotta hän ei estyisi\nkiireesti käymästä. Tätä silmänräpäystä oli hän käyttänyt,\nheittääksensä hansikkaan tien-osoittajaksi. Silman-raukaltakin oli\nkapula suusta pois otettu, koska hän jo oli langennut monta kertaa,\neikä jaksanut käydä niin kiireesti, kun oli ollut vaikea hengittää.\nHävittääksensä häneltä kuitenkin kaiken pakenemisen toiveen, kävi Roger\nladatulla musketilla hänen takanaan. Kun yö viimein tuli ja Helena\nvaipui väsymyksestä, pysähdyttiin mimospuun juurelle. Helenalle\nlaitettiin oksista maja ja atrian jälkeen sidottiin vankien kädet ja\njalat. Kuitenkin jo muutamain tuntien kuluttua käski Brandon, että\nmatkaa piti jatkettaman samalla kiireellä.\n\nTrevori ja korpraali sillä välin takaa ajoivat pakenevia niin kauan kun\npäivän valo myönsi heille tien löytämisen; sitte heittäytyivät he\nväsyneinä maahan, mutta eivät voineet nukkua vankien kohtalon\ntuottamasta levottomuudesta. Kun kuu muutamien tuntien perästä levitti\nhimmeän valon maalle, jatkoivat he kulkuansa samaan suuntaan, vaikka\npelkäsivät tieltä eksymistä, koska ei ollut kylliksi valoa pakolaisten\njälkien näkemiseksi.\n\nPäivän valetessa olivat he kyllä niin onnelliset, että löysivät majan,\nmissä Helena oli levännyt, ja Trevorin ilo muuttui ihastukseksi, kun\nhän siinä löysi toisen hansikkaan, johon kirjain P ja sana Länsi olivat\nverellä kirjoitetut. \"Hurraa!\" huusi korpraali; \"nyt tiedämme olevamme\noikealla tiellä. Se tyttörukka on kirjoittanut ainoalla läkillä, minkä\ntaisi saada; hän on kirjoittanut verellänsä, sanoaksensa mihin päin\nmeidän olisi kääntyminen.\" Näillä sanoilla hän lähti matkalle\nneuvottuun suuntaan ja Trevori seurasi, iloisesti liikutettuna; sillä\nnyt oli hän vakuutettu, että Helena vielä oli elossa eikä kovin\nkaukana. Tällä tavalla kulkivat he rivakasti edelleen, kunnes tulivat\nlaajan kuivan tasangon reunaan, joka oli peräti puista paljastettu.\nJälet veivät kaukaiselle, tasangon toisella puolella olevalle mäelle.\nMolemmat miehet alkoivat kulkea tuon aution tasangon yli,\nvakuutettuina, että mainitulla kukkulalla oliat heidän näkisivät.\nRyövärit olivat todellakin myös tehneet leirinsä kukkulalle, koska\nHelena oli ollut niin väsynyt pitkästä vaelluksesta, ettei hän voinut\npaikaltaan liikkua; myöskin oli Silman muutamia kertoja kaatunut\nraskaan kuormansa alla. Brandon, joka ei enää pelännyt mitään\ntakaa-ajamista, oli kirveellään hakannut muutamia oksia ja pensaita ja\nlaittanut jonkunlaisen majan Helenalle, sekä alkoi nyt varovasti ja\ntarkasti vakoa ympärillä olevaa seutua. Äkkiä luuli hän näkevänsä\njonkun elävän liikkuvan tasangon reunassa. Ensin ei hän voinut tuntea,\nolivatko liikkuvaiset eläimiä vai maan asukkaita, mutta sitte näki hän\nliikunnon säännöllisyydestä, että ne olivat ihmisiä. Helenakin oli\noksien läpi huomannut ne kaksi lähenevää pistettä, ja hänen sydämensä\ntykytys ilmoitti, että hänen ystävänsä tulivat häntä pelastamaan. Hän\nhyppäsi ylös vuoteeltansa ja kiiruhti mäen reunalle, mutta samassa\nkäski Brandon lähteä matkalle. \"Jotakin epäiltävää on tulioissa\", sanoi\nhän Rogerille, \"pidä sentähden vaari vangista ja anna hänen ottaa\nkuorma selästänsä.\" Sitte käänsihe hän Helenaan sanoilla: \"Neitiseni,\nte tiedätte enemmän näistä miehistä, kuin minä nyt voin aavistaa. Elkää\nkieltäkö sitä; minä näen sen teidän silmistänne ja koko muusta\nolennostanne. Muistakaa kuitenkin, että te olette suuremmassa vaarassa,\njos koetetaan vapauttaa teitä, kuin jos vielä olisitte edelleen minun\nvallassani.\"\n\nHelena ei vastannut, mutta pitkitti suurimmalla ponnistuksella silmällä\npitää miehiä, jotka, miten jo selvästi nähtiin, eivät olleet maan\nasukkaita, vaan valkeita, kiväärit kädessä. Hän selitti sitte\nvakavalla äänellä, ettei hän kykene pitemmältä käymään. Mutta samassa\nojensi Roger pyssyn hänen päätänsä kohti ja uhkasi ampua hänen, jos ei\ntahtoisi käydä. Raskaalla sydämellä totteli hän käskyä, mutta matkalla\nrepi hän, kun luuli itsensä huomaamattomaksi, pieniä palasia\nleningistään ja pudotteli niitä maahan. Hän ei aavistanut, että Mark,\njoka kävi hänen takanaan, huomasi hänen petoksensa ja varovaisesti kosi\nkaikki kappaleet, jotka hän heitti. \"Ahaa\", kuiskasi hän itseksensä,\n\"tämä on siis keino, jota hän käyttää, neuvoaksensa tietä ystävillensä.\nMutta\", mutisi hän äkkiä seisahtaen, \"minä en ymmärrä myöskään, miksi\nhäntä estäisin. Hänen ystävänsä ovat meidän kantapäillämme ja marssivat\nnopeammin kuin me. Paras on meidän vapauttaa itsemme heistä ja nämä\nmerkit viettelevät heidät turmioon. Niin, tilkut olkoot siellä;\nnyt on ainoasti löydettävä hyvä piilopaikka, lopettaaksemme sieltä\ntakaa-ajamisen.\"\n\nSillä välin oli tultu pienen, matalan virran luoksi, jonka poikki taisi\nvaivatta kahlata. \"Mitäs hän nyt tekisi?\" ajatteli Mark. \"Ohoo, hänellä\non jotakin kengässään eikä luule minun näkevän, kuinka hän pistää oksan\nmaahan joen rannalle. Aivan hyvin ajateltu ja oivallisesti tehty,\nneitiseni; mutta te ette kyllin voi aavistaa, että siten viettelette\nystävänne paulaan.\"\n\nRyövärit tunkeusivat nyt viidakkoon, joka ikäänkun raami piiritti joen\nrantoja ja oli niin tiheä, ettei voinut askeltakaan eteensä nähdä. Mark\nkatsoi tämän paikan sopivaksi tuumansa toimeenpanemiselle. Hän käski\nvankien laskeuda alas eikä vähintäkään ääntä päästää; vastakkaisessa\ntapauksessa uhkasi hän heitä kuolemalla. Sitte taittoi hän muutamia\noksia, jotka häneltä estivät näköalan virralle, ilmoitti tuumansa\nseuralaiselleen, repäisi kappaleen Helenan leningistä ja heitti sen ei\nkauaksi siltä puusta, jonka hän oli valinnut itsellensä ampumamatkaksi.\nTyttörukan sydän löi suonenvedon tapaisesti, kun hän näki, että hänen\npetoksensa oli keksitty ja käytettiin hänen ystäväinsä tuhoksi. Veri\njuoksi kuumehehkulla hänen suonissaan, ja kykenemättömänä ajattelemaan,\nsulki hän silmänsä ja jätti ne miehet, jotka tulivat häntä pelastamaan,\ntaivaan suojelukseen.\n\n\n\n\nX.\n\nTappelu villien kanssa.\n\n\nKoska ryövärit tekivät näitä valmistuksia takaa-ajajainsa\nvastaan-ottamiseksi, saapuivat nämä autiota ketoa rajoittavan mäen\njuurelle. Kauan etsivät he sillä kovalla maalla jälkiä, jotka olisivat\nvoineet ilmoittaa heille sen suunnan, jonka heidän olisi ottaminen.\nVihdoin keksi kapteenin tarkka silmä nuoren ihmisjälen. \"Me olemme\nkuitenkin ne jälleen löytäneet\", huusi hän ilolla. \"Nyt pitäisi meidän\npian heidät kiini saada, ajattelen minä. Mutta\", jatkoi hän tarkoin\nmaata tutkien, \"mitä tämä on? He ovat riisuneet kenkänsä.\"\n\nKorpraali ei vastannut, mutta alkoi suurimmalla tarkkuudella tutkia\njälkiä.\n\n\"Jumalan tähden!\" huusi äkkiä Trevori, \"olisiko se mahdollista?\nKorpraali, näiden täytyy olla maan asukasten jälkiä.\"\n\n\"Se on, paha kyllä, tosi\", vastasi korpraali, jatkaen tutkimistaan.\n\n\"Luuletteko, että ne äskettäin ovat tästä ohitse menneet?\"\n\n\"Siltä näyttää se.\"\n\n\"Ja kuinka monta lienee niitä ollut?\"\n\n\"Täällä näkyy monet jälet. Myöskin tiedän minä, että ne tavallisesti\nmarssivat, kolmin neljinkymmenin joukossaan.\"\n\n\"Nämät jälet eivät näytä miellyttävän teitä?\" sanoi Trevori.\n\n\"Ei, totisesti ei\", vastasi korpraali vakaisella katsannolla. \"Ei ole\nleikkiä kohdata asukkaita metsässä. Ensiksi ovat heillä keihäät, joita\nheittävät suurella varmuudella neljän viidenkymmenen askeleen matkan.\nKäsikahussa käyttävät he hyvällä osavuudella kovasta puusta tehtyjä\nnuijiansa, ja viimein on heillä vielä yksi merkillinen ase, nimeltä\nBomera, jota he lingottavat arvaamattomalla ketteryydellä.\"\n\n\"No, niinpä täytyy meidän valmistaa itseämme kovaan tappeluun\", sanoi\nTrevori, käyden edemmäksi, \"ja kentiesi karkaa meidän päällemme\nyht'aikaa kaksi vihollista. Mutta maltas, mitä tuo on? Jumalan tähden,\ntuolla on rouvas-ihmisen leningin tilka! Ja tuolla taas yksi! Pidä\nvaari, korpraali!\"\n\nHe olivat nyt tulleet sen pienen virran rannalle, ja kun täällä\nhuomasimat ne kaksi Helenan pistämää oksaa, kävivät he varovaisesti\nvettä myöten viidakolle, jonka takana ne kaksi ryöväriä makasivat\nväijymässä.\n\n\"Valmista itseäsi\", sanoi Brandon hiljaisella, mutta vakavalla äänellä\nkumppanilleen, \"ja nyt valkea!\"\n\nMutta samassa silmänräpäyksessä, kun hän lausui tämän, rasahti joukko\nkeihäitä pensaiden lävitse. Yksi niistä sattui Brandonin oikeaan\nolkapäähän, toinen Rogerin leveään selkään, ja molemmat latingit\npaukahtivat tapaamatta esinettänsä. Kun vangit makasivat maassa,\nlensivät keihäät heidän ylitsensä heitä vahingoittamatta; mutta\nkiväärien paukahdus ja asukasten odottamaton ilmautuminen antoivat\nHelenalle jälleen koko hänen älyllisyytensä ja suurella avunhuudolla\nilmoitti hän läsnä-olonsa ystävillensä. Kun Trevori tunsi hänen\näänensä, juoksi hän rohkeasti esiin, huolimatta villien hirmuisesta\nvoittohuudosta. Nämä ryntäsivät riemuiten esiin ja heittäysivät osiksi\npahantekiäin, osiksi kapteenin ja hänen kumppaninsa päälle. Brandon ja\nRoger juoksivat joen rannalle, koska he ennen kaikkia tarvitsivat aikaa\nladataksensa, mutta Trevori tappoi yhden villeistä kaksipiippuisella\npyssyllään ja haavoitti toisen pahasti.\n\nKuu viholliset eivät tästä säikähtäneet, täytyi korpraalinkin ottaa\ntuli ja ampua likimäisen; mutta nytkin tunkeusivat villit esiin\nurhoollisesti, niin että Trevorin ja korpraalin täytyi peräytyä,\nsaadaksensa aikaa ladata. Kun he astuivat ulos viidakosta, huomasivat\nhe, tuskin sadan askeleen päässä, molemmat pahantekiät. Sillä välin oli\nkorpraalilla ollut aikaa ladata muskettinsa ja ampua yhden\npäälletunkeutuvista vihollisista, niin että he pelästyivät ja\nsilmänräpäyksessä taukosivat takaa-ajamisesta. Trevori käytti\ntilaisuutta ja huusi korkealla äänellä pahantekiöille: \"Jos te olette\nMark Brandon, niin lupaan teille antaa anteeksi edelliset, jos tahdotte\nauttaa meitä asukkaita vastaan.\"\n\nBrandon, joka oli pysynyt täydellisesti rauhallisena koko ajan eikä\nvieläkään näyttänyt hnolivan heidän edessään riehuvista villeistä,\nvastasi: \"Missä on valtakirjanne tähän lupaukseen? Minkä todistuksen\nvoitte antaa minulle siitä, että taitaisin luottaa teihin?\"\n\n\"Kunniasanani sotaherrana\", vastasi kapteeni. \"Minä lupaan teille hyvän\nkohtelun ja tahdon täyttää kaiken voimani maaherran tykönä, saadakseni\nteille anteeksi-antamuksen.\"\n\n\"Onko tämä kaikki?\" huusi pahantekiä nauraen.\n\nTässä silmänräpäyksessä kiinnitti hänen huomionsa uusi villien uhkaava\nliikunto. \"Elä ammu!\" huusi hän kumppanillensa, \"anna toisten tehdä\nsitä! Me voimme tarvita ruutimme muualle.\" Näillä sanoilla vetäytyi hän\nRogerin kanssa joen ylitse ja pysähtyi lähimmän mäen juurelle.\n\nUusi ampuminen oli sillä välin taas tehnyt yhden asukkaan\nkykenemättömäksi tappeluun, niin että ne näyttivät olevan kahdella\npäällä, tokko enää pitemmältä samoaisivat. Mutta kun näkivät niiden\nkahden pahantekiäin peräytyvän, rohkaisivat he taas mielensä ja\nhyökkäsivät hurjalla sotahuudolla kahta soturia vastaan.\n\n\"Sillä roistolla\", huusi korpraali, \"on taas joku konnamainen tuuma\npäässään. Näettekö, nyt matelee hän meidän taaksemme, että me tulisimme\nkahden tulen väliin. Nyt hänen poissa ollessaan saavat nuo mustat\nroistot myös uutta urhoollisuutta; meidän täytyy siis vielä ampua\nmuutamia niistä, ennenkun ne meidät rauhaan jättävät.\"\n\n\"Meidän täytyy murtaida läpi\", vastasi kapteeni; \"minä kuulin Helenan\näänen tuolta pensaiden seasta, ja tahdon vapauttaa hänen taikka\nkuolla.\"\n\nKorpraali pani pajonetin muskettiinsa ja tunki eteenpäin kapteenin\nvieressä asukkaita vastaan. Yhdistettyinä tiheään joukkoon kohtasi\nnäitä hyökkäys keihässateella. Tämä ei pysynyt pahoitta seurauksitta,\nkun välimatkaa ainoasti oli kaksikymmentä askelta. Trevori sai keihään\nrintaansa ja korpraalin sattui kolme. Nyt laukaisivat molemmat\nkiväärinsä, mutta villit linkosivat taas keihäitänsä, joista useat\nsattuivat. Lauaistut latingit saikäyttivät heidät kuitenkin taas.\n\n\"Ladatkaa, herra, ladatkaa pian!\" huusi korpraali; \"ne sudensikiöt\neivät vielä ole saaneet kylliksi. Mutta teistä juoksee vertä monesta\nhaavasta.\"\n\n\"Teistä myöskin, korpraali, mutta se ei haittaa mitään; meidän täytyy\nrynnistää eteenpäin.\"\n\n\"Tuolla makaa vielä yksi\", huusi vanha soturi, \"ja tuolla taas yksi! No\neivät ne tätä kauan kestä. Pitäkää vaan latinki pyssyssänne, että\nmeillä olisi semmoinen jälellä, jos he odottamatta päällemme\nkarkaisivat. Ahaa, asia ei näytä heitä kuitenkaan miellyttävän!\nTotisesti, he alkavat jo juosta. Kyllä minä ajattelinkin sitä; meidän\nkuulamme ovat vähän liian kovia heille.\"\n\n\"Elkää ampuko enää, jos ne pakenevat\", sanoi Trevori väsyneellä\näänellä.\n\n\"Teistä vuotaa kovasti verta, herra\", huusi korpraali, kiiruhtaen\nkapteenin tykö.\n\n\"Elkää huoliko minusta. Katso, asukkaat pakenevat; niin, nyt lähdemme\nvankeja vapauttamaan.\"\n\nMutta hänen puhuessansa tuli hänen äänensä heikommaksi; hän otti\nmuutamia askeleita, hoiperteli, piti itseänsä taas pystyssä ja lankesi\nsitte maahan. Veren menettäminen oli heikontanut hänen; hän koetti\nvielä kerran nousta ylös, vaan vaipui voimatonna jälleen nurmelle.\n\n\n\n\nXI.\n\nHaavoitettu.\n\n\nKorpraali oli mies, joka ei vaikeimmassakaan tilassa kadottanut\nälyänsä. Antaen vihallensa lomaa voimakkaissa valoissa mustia konnia\nvastaan, nouti hän hatullaan vettä lähellä olevasta lähteestä ja kaatoi\nsitä haavoitetun kasvoille. Sitte tutki hän haavat, joista yksi, joka\noli oikeassa olkapäässä, vuoti verta vahvasti. Hän sitoi ne liinallansa\nja näki suureksi iloksensa, että oli onnistunut seisattaa veren. Hän\nnouti taas enemmän vettä, kostutti sen vielä yhä tunnottoman huulia\nmuutamilla pisaroilla ja näki jonkun ajan kuluttua sanomattomaksi\niloksensa hänen aukaisevan silmänsä. Jonkun ajan perästä tunsi Trevori\nitsensä kyllin väkeväksi ylösnousemaan ja meni, korpraalin käsivarteen\nnojaten, metsään, katsellaksensa ympärillensä Helenaa. Mutta ei yhtään\nelävää sielua ollut siellä, ainoasti useain villien hengettömät ruumiit\nmakasivat tuolla verisellä ja tallatulla nurmella. Kun korpraali oli\nkatsahtanut varovaisesti ympärillensä, talutti hän kapteenin tiheän\nvesakon reunaan, jossa hän oli suojassa äkilliseltä päällekarkaukselta.\nSitte tutki hän seudun perinpohjin, nähdäksensä eikö joku kätketty\nvihollinen löytyisi läheisyydessä taikka eikö nuoren tytön jälkeäkään\nvoisi keksiä. Mutta kaikki hänen vaivansa oli turha, sillä ei asukasten\neikä Helenan vähintäkään jälkeä voitu selville saada. Hänen täytyi nyt\najatella haavoitetulle yövuoteen valmistamista. Hän kokosi sentähden\nlähimpänä seisovien puiden pehmeimpiä oksia ja valmisti niistä sopivan\nvuoteen kapteenille sekä levitti isommista oksista katon sen päälle ja\ntoimitti siten jotenkin tiheän majan, joka suojeli sateelta ja\npakkaselta. Nyt oli vietä yksi, kuitenkin aivan tärkeä kysymys\nvastattavana, nimittäin millä tavalla pidettäisiin huolta\nelatusvaroista. Kun korpraali vielä tätä tuumi, näki hän äkkiä ison\nkengurun hyppivän huolettomana joen rannalle janoansa sammuttamaan.\nEläin läheni verkalleen, milloin lyhyellä hypyllä, milloin neljän\njalan; silloin tällöin kohottihe se myös täydelliseen pituuteensa ja\nlepäsi siinä takajaloillaan, kun pitkä häntä oli sen tukena. Korpraali\ntarttui muskettiinsa, taivutti sivulle oksat, jotka kätkivät hänen\nsaaliinsa häneltä, ja samassa kun eläin ryskeen varoittamana aikoi\npaeta keveällä juoksulla, hyppäsi se kuulan satuttamana vielä kerran\nylös ja kaatui sitte raskaasti maahan.\n\nLaukaus säikähdytti kapteenin hänen levottomista unelmistaan ja\nhätäisenä katsahti hän ympärillensä, keksiäksensä uuden uhkaavan\nvaaran. Pian rauhoittui hän kuitenkin nähdessään uskollisen\nseuraajansa, joka läheni läähättäen, ammuttua eläintä kantaessaan. Tämä\nrupesi sitte ruokaa laittamaan. Muutamissa minuuteissa oli hän koonnut\nja sytyttänyt kuivan puuaineen, joka makasi ympärinsä maalla. Sitte\nleikkasi hän eläimestä parhaat paikat, pisti ne sekä maksan, jota\nmetsästäjät kuivuutensa tähden käyttävät leivän asemasta,\nlaahaustukkiinsa, ja käänteli tätä paistinvartaana tulella. Kun liha\noli valmiiksi paistettu, tarjosi hän kapteenille parhaat palat ja alkoi\nsitte atrian, joka maistui hänestä paremmalle kuin kaikki, mitä hän oli\nnauttinut koko elämässään. Haavoitetussakin, joka kahteen päivään ei\nollut mitään nauttinut, pääsi luonto valloille, mutta kun hän oli\nitseänsä vahvistanut muutamilla mehevillä paloilla, vaipui hän syvään\nuneen, josta hän vasta auringon noustua heräsi. Rehellinen korpraali\nkulki vielä muutamia tuntia vahtina edes-takaisin majan edessä, mutta\nviimein voitti väsymys hänenkin ja hän nukkui valkean viereen.\n\n\"Ojentakaa minulle kätenne\", sanoi Trevori aamulla korpraalille, \"minä\nnousen ylös ja sitte pitää meidän lyöttäidä matkalle Helenaa\nvapauttamaan.\"\n\nKorpraali autti hänen ylös yövuoteeltaan, mutta huomasi heti, ettei hän\nvoinut pysyä jaloillansa. \"Ei käy laatuun\", sanoi hän päätänsä\npudistaen, \"ja kuinka ajattelette te marssia, kun ette voi seisoakaan?\"\nNäin sanoen laski hän hänen jälleen vuoteelle.\n\nTrevori vaipui pian taas levottomaan uneen, hehkuva kuume vetäytyi\nhänen kulmillensa ja huulensa kuivivat yhä enemmän. Korpraali huomasi\nkauhistuksella enteen vaaralliseen haavakuumeesen, joka vähän sen\njälkeen puhkesikin ja sitte yhä yltyi.\n\n\n\n\nXII.\n\nVankeus villien luona.\n\n\nMolemmat pahantekiät olivat joen rannalla olevalta mäeltä katselleet\ntappelun loppua ja villien palausmatkaa. Sekään ei ollut heiltä jäänyt\nhuomaamatta, että Silman ja Helena oli viety vangiksi. Kaiken sen\nmukaan, mitä olivat ennen asukkaiden luonteesta kuulleet, eivät he\nvoineet epäillä, että nämä vangeille kostaisivat monen soturinsa\nkuoleman ja yhtä vahvasti olivat he vakuutetut, etteivät takaisin saisi\nniitä rahoja eikä arvokkaita varoja, jotka vankien kanssa olivat\njoutuneet villien käsiin. He päättivät sentähden välttää kaikkia\nasukasten vainoja ja ajatella ainoasti omaa turvallisuuttansa. He\nkokivat saavuttaa saaressa semmoista seutua, jossa voisivat olla\nturvallisemmat sotamiesten takaa-ajamiselta, ja johon myös harvoin\nsuuremmat villiparvetkaan tulisivat. He lähtivät sentähden matkalle,\nhakivat maan jylhimpiä seutuja ja kokivat niin paljon kuin mahdollista\nlähetä etelärantaa.\n\nHelena ja hänen orpanansa Silman olivat kuitenkin vielä elossa. Tosin\nolivat he monta kertaa olleet vaarassa, etteivät ystäväinsä kuolemasta\nsuuttuneet soturit heitä tappaneet, mutta joka kerta oli eräs vanha\nvaimo, joka, niinkun he sittemmin huomasivat, oli päällikön sisar,\nkatsannollansa pelastanut ja suojellut heitä rääkkäyksistä. Jonkun ajan\nperästä lauhtui miesten riehunta ja vieläpä näyttivät muutamat vaimot\nsäälivänkin sitä tyttöraukkaa. Kuitenkin käsitti Helena tilansa\nvaarallisuuden; sillä kuinka taisi hän toivoa laupeutta niiltä\nihmisiltä, joiden sukulaisia ja ystäviä äsken olivat valkeat miehet\ntappaneet? Silman parkakin näki itsensä kuoleman-alaiseksi ja odotti\njoka silmänräpäys keihästä, joka lävistäisi hänen. Sillä tavalla\nvaelsivat he jälellä olevan osan päivää pysähtymättä. Vihdoin keskeytti\nyön pimeys heidän kulkunsa. Kun he seisahtuivat jyrkän vuoren\nsulkemassa laaksossa, joivat he halulla lähteestä, joka lorisi\nkallioiden välissä. Sitte kokoivat miehet kuoria puista, käyttääksensä\nniitä majojen katoiksi, joiden piti heitä suojeleman pakkaselta ja\nsateelta. Vaimot kokosivat kuivia puita. Nyt maksoi valkean tekeminen,\nsillä sodassa olivat heiltä hävinneet ne palavat puukappaleet, joita\njokaisella heimolla oli tapana muassansa kulettaa. He etsivät nyt\nsentähden sopivan kuivan puukappaleen, panivat sen maahan, leikkasivat\nterävällä kivellä kolon siihen sekä pistivät toisen teroitetun\npuupalasen koloon. Yksi villeistä otti sitte tämän viimeksi mainitun\nkäsien väliin ja väänsi sitä kiirehesti edestakaisin kolossa. Kun hän\nväsyi, tuli toinen sijaan, kunnes vihdoin molemmat puukappaleet\nsyttyivät sukkelasta, alinomaa pitkitetystä hivuttamisesta. Niin pian\nkun tämä oli tapahtunut, heitettiin kuivia lehtiä ja lastuja hiilokseen\nja puhaltamalla saatiin leimuava liekki. Niinmuodoin onnistui heidän\nneljännestunnissa tehdä valkea ja pian valaisivat koko laaksoa\nleimuavat tulet.\n\nKoska kaikki miehet ja vaimot askaroitsivat valkean ympärillä, arveli\nHelena, että se silmänräpäys olisi pakenemiseen sopiva. Hän ilmoitti\naikeensa Silman'ille ja neuvoi häntä kiipeämään ylöspäin jyrkkää mäkeä\nyhdeltä puolelta, aikoen itse tehdä samoin toisella puolen. Silman\nmyöntyi heti siihen, vaikka hänellä oli aivan vähän toivoa\nonnistumisesta. Helena kävi ensin verkalleen mäen sivua ja alkoi sitte\nmennä ylöspäin, ikäänkuin hän olisi uteliaisuudesta katsellut puita ja\npensaita. Samoin teki Silman; hän oli myöskin ennättänyt sille\npaikalle, jossa hän aikoi yhtyä Helenaan, kun hän huomasi kaksi villiä,\njoista yksi oli varovaisesti seurannut Helenaa, toinen häntä.\n\"Uskaliaasti\", kuiskasi Helena, tultuansa sitte paikalle, jolla hän\nseisoi; \"nyt on pelastus mahdollinen.\"\n\n\"Kaksi mustaa konnaa on meitä seurannut\", vastasi Silman; \"nyt ei ole\nmuuta tehtävänä, kuin rauhallisesti takaisin kääntyminen.\"\n\n\"Ettekö voi lyödä maahan sitä, joka uhkaa teitä?\" sanoi Helena. \"suuri\nJumala, pitäisikö meidän vielä kerran palata noiden armottomain villien\nluoksi?\"\n\n\"Tässä ei ole muuta tehtävänä\", sanoi Silman toimekkaasti; \"jos minä\nyhden löisinkin alas, niin nostaisi toinen semmoisen melun, että koko\nnaapuristo rientäisi tänne, parempi on, että palajamme aivan\nrauhallisesti.\"\n\n\"Hyvä\", vastasi Helena lyhyen vaitiolon perästä. \"Menkäämme nyt\nrauhallisesti takaisin, ehkemme silloin herätä mitään epäluuloja.\"\n\nHe kääntyivät takaisin ja ne kaksi villiä seurasivat heitä. Sillä välin\nolivat muut pyydystäneet useita pussieläviä, jotka yöllä oleksivat\npipariminttupuissa, sekä paistoivat niitä nyt tulilla. Vaimot noutivat\nakasiapuiden pihkaa sekä heittivät sitä hiilille paistumaan. Kun seura\nistui atrialle, saivat vangitkin osansa; mutta kun pussi-eläimellä on\nhyvin paha haju ja pihka näytti tuliselta raudalta, niin jättivät he\nnämä herkut koskematta. Onneksi muisti Silman, että suuri varasto\nruoka-aineita oli säkissä, jota hän oli kantanut, niin että molemmat\nvangit voivat vahvistaa itseänsä runsaalla atrialla viimeisten päiväin\nponnistusten perästä. Kohdastaan atrian perästä etsi kukin yösijansa ja\nvähään aikaan hallitsi syvin hiljaisuus tuossa äsken niin eloisassa\nlaaksossa. Päivän valetessa olivat asukkaat valveella ja kun heillä ei\nollut surua vaatetuksestansa eikä tarvinneet niitä pakata kirstuihin\neikä vaatesäkkiin, niin taisivat he heti paikalla lähteä matkalle.\nPuolipäivän aikana levättiin vähän aikaa ja sitte kulettiin edelleen;\nyöpaikka laitettiin samoin kuin edellisenäkin päivänä. Päivällisen\naikana kolmantena päivänä huomasivat he viheriäiseltä mäen kukkulalta\naavan meren sekä että olivat saavuttaneet vaellustensa päämäärän.\nHelena ja Silman tunsivat jäisten vilutaudin puuskien käyvän läpi\nkaikkien jäseniensä, kun he ajattelivat, että jo tulisi aika, joka\nolisi ratkaiseva heidän kohtalonsa.\n\nAsukasten kylä oli ystävällisessä, viheriäin mäkien ympäröimässä\nlaaksossa, ja siinä oli noin kolmekymmentä puunkuorista valmistettua\nmajaa. Yhden semmoisen edessä istui kaatuneella puulla joukkion\npäällikkö, noin kuusikymmenvuotinen mies, kunnioitettavalla\nulkomuodolla. Kun eräs mies kertoi hänelle retken menosta, synkistyi\nhänen muotonsa; mutta sisar, joka jo matkalla oli niin laupiaasti\nsuostunut vankeihin, katsahti häneen taas, ja kun Silman, Helenan\ntahdon mukaan, aukaisi säkin ja toi esiin sen sisältämän, virkistyi\ntuon vanhan muoto huomattavasti. Erinomaisella mielihyvällä vastaan\notti hän kirveen, jonka käyttämistä Silman selitti hänelle. Suuri määrä\nsokeria sekä yksi tinapikari saivat yhtä ystävällisen vastaanottamisen.\nKun Silman viimein esiin-otti tulukset ja muutamilla iskuilla sytytti\ntaulan, muuttui koko heimon hämmästys korkeasti kaikuvaksi riemuksi.\nKoska villit askaroitsivat tuluksilla, löysi Helena sanomattomaksi\niloksensa yhdessä pienessä liinaisessa pussissa pistuoliparin ynnä\nruutisarven ja tusinan luotia. Hän tervehti näitä aseita, niinkun\nvanha ystävä, sillä nyt oli hänellä jotakin, jolla hän hätätilassa\nvoisi puolustaa itseänsä. Vanha päällikkö oli erinomaisen iloinen\nniistä kalleuksista, jotka hänelle olivat annetut ja ilmoitti merkeillä\nvangeille, ettei heillä ollut mitään pelättävää. Helenaa kohteli hän\nsuurella kunnioituksella, sillä hän näytti hänestä korkeammalle\nolennolle ja Silman voitti myöskin pian sen lohdullisen vakuutuksen,\nettei villit tahtoneet häntä hengeltä ottaa. Tyttärelle rakennettiin\nkuninkaan käskystä iso ja mukava maja, mutta Silman sai semmoisen\nkuorella katetun vuoteen, kun useimmat asukkaat käyttivät.\n\nNiinmuodoin olivat kyllä molemmat vangit vapautetut siitä\nvaivaavasta tuskasta, että heidät teurastettaisiin kostouhrina\ntapettuin soturien edestä; mutta he eivät kuitenkaan nähneet mitään\nmahdollisuutta vankeudesta pakenemiseen eikä olopaikastansa\nystävillensä tiedon-antamiseen. Sillä vaikka heitä kohdeltiin\nkunnioituksella ja ystävyydellä, vartioitiin heitä kuitenkin\ntarkimmasti, niin että heidän täytyi jättää jokainen paon-ajatus\nmielestänsä ja kärsivällisesti odotella kohtalonsa kehittymistä.\n\n\n\n\nXIII.\n\nKosto.\n\n\nKapteeni Trevori makasi sillä välin yhä vielä sairaana haavakuumeessaan\nja vanha korpraali hoiti häntä väsymättömimmällä huolella. Hän nouti\nhänelle vettä lähteestä, paistoi hänelle parhaita paloja kengurusta ja\nteki kaikki, mitä hänen voimissaan oli, saadaksensa hänen unhottamaan\nerämaan ja kaiken lääkärinhoidon kaipauksen.\n\nTrevori poloinen ei voinut nauttia mitään. Kolmena päivänä oli hänen\nainoana ravintonansa kylmä lähdevesi ja ainoasti hänen voimakas\nruumislaatunsa ja maan erittäin terveellinen ilman-ala vaikuttivat,\nettä hän taisi kestää kärsimisen, jonka käsissä useimmat ihmiset\nolisivat nääntyneet. Mutta kaikki hänen vaivansa eivät olleet\nverrattavat siihen piinaan, jonka hän tunsi ajatellessaan onnettoman\nHelenan kohtaloa. Kun hän ajatteli, että hän oli villien vallassa,\nheräsivät kaikki ne kauhut, joita hän oli kuullut kerrottavan näistä\nvillien heimokunnista, julmina hirmukuvina hänen sielussaan.\n\nNeljäntenä päivänä tunsi hän vihdoin kuumeen vähenevän. Nyt saattoi hän\nmyös vähän syödä, ja toisen neljän päivän perästä tunsi hän itsensä\nkyllin vahvaksi lähtemään matkalle Hobarttown'iin. Jo ensimäisenä\npäivänä löysi hän useissa paikoin painetuita kuulutuksia puihin\nnaulattuina; niissä lupasi hallitus viiden sadan dollarin palkinnon\nsille, joka toimittaisi Mark Brandonin esivallalle sekä jos hänen\nulosantajansa olisi maasta pois viety, vakuutettiin hänelle armo ja\nvapaa kulku Englantiin. Trevori tuli tästä vakuutetuksi, että esivalta\noli uuttera ryövärien takaa-ajamisessa ja hänessä heräsi myöskin toivo,\nettä he voisivat löytää ja vapauttaa Helenankin. Mutta korpraali arveli,\nettä siihen olisi sangen vähän toivoa, sillä metsässä saattaisi yksi\nturhaan etsiä toistansa koko elämänsä ajan. Kuusi päivää matkustettuansa\nsaapuivat nämä kaksi miestä vihdoin Hobarttown'iin. Korpraali meni heti\nmaaherran luoksi ja kertoi hänelle seikkailuksistansa; Trevori taas ei\nensinkään hukannut aikaa, tiedustellaksensa majoria ja hänen perhettään.\nHän sai kuulla prikin seisovan ankkurissa kaupungin vieressä ja Lovisan\nasuvan erään sotaherran perheessä, mutta että majori oli lähtenyt\nyhdellä sotamies-osastolla takaa-ajamaan pakolaisia, jotka, niinkun\narveltiin, pitivät vielä Helenaa vankina. Tämän nuoren tytön kohtalo oli\nherättänyt yleisen säälin ja Trevorin kertomus, että hän nyt luultavasti\nolisi villien vankina, koroitti vielä sääliväisyyttä, sillä se ajatus\noli yleinen, että nämä olivat hänen kuoliaaksi lyöneet, koska he eivät\ntavallisesti säästäneet valkeita, jotka heidän käsiinsä joutuivat.\nTrevori tahtoi heti taas lähteä matkalle, etsimään ja vapauttamaan\nryöstettyä, mutta lääkäri ei myöntänyt sitä, kun hänen haavansa eivät\nvielä olleet täydellisesti paranneet. Hänen täytyi sentähden päättää\njäädä Hobarttown'iin. Täällä vietti hän suurimman osan aikaansa Lovisan\nseurassa, ja surullinen hauskutus oli puhua hänen kanssansa ryöstetystä\nsisaresta.\n\nSillä välin viettivät molemmat pahantekiät surullista ja kurjaa elämää\nkaukaisemmissa ja kolkoimmissa metsätienoissa. Puuttuen\nvälttämättömimpiä tarpeita, täytyi heidän sitä paitsi päivää ja yötä\npelätä sotamiesten käsiin joutumista, jotka epäilemättä heitä jälestä\najoivat. Brandonia vaivasi vielä kaupan päälle toinenkin murhe. Hän oli\nuseissa paikoin metsässä huomannut maaherran kuulutuksen ja havainnut,\nmitä luvattu palkinto oli vaikuttanut hänen kumppanissaan. Epäilemättä\nkäyttäisi tämä ensimäistä mukavaa tilaisuutta, jättääksensä hänet\nesivallan käsiin sekä siten ansaitaksensa täydellisen armoituksen,\nviisisataa dollaria ja vapaan kulun Englantiin. Monta kertaa oli\nlikellä, ettei hän lopettanut häntä; mutta ajatus, että hän ei voisi\nhänettä puolustaa itseänsä villien päällekarkauksilta, esti häntä\nverisestä aikomuksestaan. Rogerkaan, joka nyt todellakin tuumaeli,\nkuinka hän pettäisi kumppaninsa ja siten voisi ostaa armoituksen\nitsellensä, ei silmänräpäystäkään epäillyt siitä, mitä Markin sielussa\noli tapahtunut. Niinmuodoin kuleskelivat nämä pahantekiät peläten\ntoinen toistansa, ja kun yökin lopetti päivän ponnistukset, eivät he\ntohtineet sulkea silmiänsä, etteivät jättäisi itsiänsä puolustuksetta\nkavaltajan käsiin. Vihdoin teki luonto kuitenkin oikean vaikutuksensa\nja molemmat vaipuivat eräänä yönä syvään uneen.\n\nKamalilla unelmilla vaivattuna, kieri Roger aamupuoleen kovalla\nvuoteellansa; silloin tunsi hän raskaan ruumiin liikkuvan kasvoillansa.\nHän heräsi ja näki kauhistuksella ison mustan käärmeen, joka soljui\nsiitä ylitse. Hän tuli kalman kalveaksi, sillä hän pelkäsi sen purevan\nja tiesi, mikä hirmuinen kuolema häntä silloin odottaisi. Eläin mateli\nkuitenkin hiljalleen matkaansa, eikä näyttänyt ensinkään häntä\nhuomanneen. Tosin näki tuo viheliäinen itsensä pelastetuksi, mutta yhä\nvielä väristi kuumeenpuiste hänen jäseniänsä. Hän katsahti vavisten\nympärillensä, sillä hän ei oikein tiennyt oliko hän valveella vaiko\nuneksi. Katsahtaen raivosti ympärilleen, tunsi hän Mark Brandonin, joka\nmakasi ja nukkui nurmella ei kaukana hänestä. Samassa pälkähti hänen\npäähänsä ajatus, että kauan toivottu hetki olisi tullut, jolloin hän\nvoisi toimittaa petollisen tehtävänsä, sillä olihan nyt Brandon hänen\nvallassaan. Tosin oli asialla vielä suuret vaikeutensa. Määrätty maksu\noli luvattu ainoasti sille, joka ulosantaisi Brandonin elävänä, ja\nvaikka tämä nyt makasi syvässä unessa, ei hän vielä ollut sidottu.\nKoska Roger katsahti mietiskellen ympärillensä, näki hän kappaleen\nmatkaa siitä kolme miestä astuvan esiin pensaista ja huomasi heti\nheidän kantavan muskettia käsissään. Varmaan olivat ne sotamiehiä,\njotka ajoivat heitä takaa ja tulivat siihen silmänräpäykseen niinkun\nkutsutut. Hän kiiruhti heitä vastaan, huusi jo kaukaa heille, että\nheidän olisi häntä seuraaminen, jos mielivät vangita Brandonin ja\nselitti vaativansa maaherran lupaamaa palkintoa. Hän pani sitte\nmuskettinsa nurmelle, vei korpraalin ja kaksi sotamiestä sille\npaikalle, jossa nukkuva oli ja kuiskasi: \"Tuossa hän on! Odottakaa nyt\nsilmänräpäys ja teidän pitää näkemän, että minä annan hänen elävänä ja\npuoluksettomana teidän käsiinne.\" Näin sanoen hiipi hän alas joelle,\njoka juoksi heidän lepopaikkansa ohitse, kasti nenäliinansa, läheni\nvarovasti makaavata, aukaisi hiljaa hänen kiväärinä vänkipannun ja\npuristi märästä nenäliinastaan vettä siihen. Sitte viittasi hän\nsotamiehille riemuitsevalla hymyllä ja aikoi astua takaisin, mutta\nsamassa putosi se märkä vaate hänen kädestään Markin kasvoille ja tämä\nhyppäsi ylös, ikäänkun käärme olisi häntä pistänyt. Hänen ensimäinen\ntyönsä oli tarttua pyssyyn, ja kun hän näki sotamiesten tulevan\nitseänsä vastaan, nosti hän kiväärinsä vähääkään viipymättä ja\nlaukaisi. Mutta veltosti ja ilman mitään seurausta löi hana alas ja\nsilmäys lukkoon vakuutti häntä, että hän oli aseeton. Pikaisesti ja\nuskaliaasti tarttui hän pyssyn piippuun, käyttääksensä sitä nuijana ja\nauaistaksensa siten tietä vihollisten läpitse. Mutta Roger tiesi, että\nhän itse olisi hukassa, jos Brandonin onnistuisi paeta, ja heittäysi\nsentähden, ennenkun tämä oli ottanut kahta askelta, -- sillä\nsotamiehet, jotka halusivat ottaa häntä elävänä, eivät uskaltaneet\nampua -- jättiläishahmossa hänen päällensä ja sulki hänen syliinsä.\nSotamiehet panivat nyt pois muskettinsa ja heittäysivät pahantekiän\npäälle, ja epätoivoisesta vastustuksestaan huolimatta, näki tämä\nitsensä pian sidotuksi ja maahan paiskatuksi. Hetkistä myöhemmin oli\nhän pantu käsirautoihin, ja nyt vasta olivat sotamiehet vakuutetut,\nettä se pelätty pahantekiä oli heidän vallassaan. Vaieten otti Mark\ntämän hyväksensä eikä ajatellut puolustusta eikä pakoa, mutta koko\nhänen sielunsa askaroitsi ainoasti siinä ajatuksessa kuinka hän\nkostaisi tuolle veijarille, joka niin häpeällisesti oli hänen pettänyt.\nKorpraali selitti nyt, että hän oli aivan tyytyväinen Rogerin\nkäytökseen, ja että hän siitä maaherralle kertoisi, mutta että hän\nkuitenkin näki olevansa pakoitettu häntäkin sitomaan. Roger oli siihen\ntyytyväinen, kun hän tiesi, että hän pian taas piti vapautettaman.\nOnnettomuutta aavistava hymy lensi Brandonin kasvoille, kun hän näki\nseläntaakse sidotuiksi sen miehen kädet, joka hänen oli pettänyt. Mutta\nsamassa palautui hänen muotoonsa se kylmä, tyyni vakaisuus, joka sillä\noikeastaan oli. Hän sanoi Rogerille: \"Sinä olet pettänyt minun, mutta\nminä en tahdo sinua ensinkään nuhdella; kiusaus oli liian suuri.\"\n\n\"Suuri Jumala! niin\", vastasi Roger. \"Katso, Mark, jokainen on lähinnä\nitseänsä, ja jos en minä olisi sitä tehnyt, niin olisi joku muu sen\ntehnyt.\"\n\n\"Varmaan\", sanoi Mark. \"Minä olen myös siihen tyytyväinen, että asialla\non loppu, sillä elämä, jota vietimme metsässä, oli tuiki surkeaa.\"\n\nSotamiehet neuvottelivat sillä välin, kuinka he pikaisemmasti ja\nvarmimmasti saisivat vangit Hobarttown'iin kuletetuiksi. Sillä ajalla\npitkitti Mark keskusleluansa Rogerin kanssa ja läheni vähitellen\njyrkkää joenrantaa. Äkkiä viittasi hän kumppanillensa, niinkun hänellä\nolisi ollut jotakin sanomista hauelle.\n\n\"Mitäs tahdot?\" kuiskasi tämä, peläten katsoen sotamiehiin.\n\n\"Kultaa\", vastasi Brandon yhtä hiljaa.\n\n\"Mitä kultaa?\"\n\n\"Majorin kulta, yli tuhannen tukaatin; minä olen kätkenyt ne, ja ne\neivät kuitenkaan enää minua hyödytä; ja'a sinä ne kumppaniesi kesken.\"\n\n\"Mutta missä ovat ne?\" kysyi Roger, joka ahneuden sokaisemana unhotti\nkaiken varovaisuuden.\n\n\"Tule vähän lähemmäksi\", sanoi Mark, astuen kuohuvan kosken rannalle.\n\"Sotamiehet eivät saa sitä kuulla, muutoin ottavat he aarteen.\"\n\n\"Mutta missä on sitte kultaa?\" kysyi Roger, joka unhotti kaikki\nympärillänsä olevat.\n\n\"Tiedätkö luolan vasemmalla puolella seisovan kallion?\" sanoi Mark\nhiljaisella, vaipuvalla äänellä.\n\nRoger ei oikein ymmärtänyt häntä ja tuli vielä lähemmäksi. \"Mitä sinä\nsanot?\" kuiskasi hän. \"Missä on kultaa?\"\n\n\"Tuolla alhaalla!\" huusi Brandon äkkiä, heittäytyen rajusti koko\nvoimallaan pettäjän päälle ja survaisi hänen riehuvaan koskeen. \"Tuolla\nalhaalla etsi sitä, hupsu!\"\n\n\"Apua\", huusi Roger ja koki turhaan sidotuilla käsillänsä kamppailla\nvirran kanssa. Molemmat sotamiehet kiiruhtivat sinne ja kokivat\npelastaa hukkuvaa, kun korpraali jäi Markin luoksi, mutta heidän apunsa\ntuli liian myöhään, Roger vaipui heidän silmäinsä edessä ja löysi\nsurmansa aalloissa.\n\nTässä silmänräpäyksessä luuli Mark voivansa tehdä paonyrityksen, vaikka\nhänen kätensä olivat sidotut, ja juoksi hänelle omituisella\nsukkeluudella pensasmetsään, jossa hän minuutissa olisi voinut\nkätkeytyä korpraalin näkyvistä. Tämä ei näyttänyt myöskään\nviivyttelevän aseensa käyttämistä, vaikka hän kyllä surkutteli, ettei\nvoinut jättää tätä vaarallista pahantekiätä eläväksi; hän ampui ja\nBrandon kaatui, päähän sattuneena, hengetönnä maahan. Sitte lähtivät ne\nkolme sotamiestä Hobarttown'iin kertomaan maaherralle retkensä menosta\nja kahden vaarallisen pahantekiän viimeisestä lopusta. Palausmatkalla\ntapasivat he majori Hortonin, joka turhaan etsi niitä kahta ryöväriä ja\ntuli nyt vakuutetuksi, että hänen tyttärensä, jos vielä eli, oli\nvillien käsissä. Niin pian kun hän oli tullut Hobarttown'iin, pyysi hän\nmaaherralta enemmän sotamiehiä, lähteäksensä heidän päällikkönänsä\nonnettoman lapsensa vapauttamiseen. Trevori, joka oli tullut\ntäydellisesti entiselleen, seurasi häntä ja vei heidät sille paikalle,\njossa hän oli maannut haavoitettuna monta päivää, seurataksensa sieltä,\njos mahdollista, asukkaiden jälkiä.\n\n\n\n\nXIV.\n\nMetsävalkea.\n\n\nHelena ja Silman viettivät sillä välin asukasten kylässä yksitoikkoisia\nja murheellisia päiviä. Erittäinkin vaivasi heitä sukulaistensa\nkohtalon tietämättömyys. Ehkä olivat he saaneet surmansa sodassa\npahantekiöitä vastaan. Heidän omakin tulevaisuutensa teki heidät\nlevottomiksi; sillä jos he eivät hetkeksi kärsineetkään erinomaista\nvaivaa, niin eivät he kuitenkaan tienneet, mitä ajatukset villeillä\nheistä oli. Silman ei voinut vapauttaa itseänsä siitä murheesta, että\nheitä oli säästetty siihen asti ainoasti, että jonkun kerran juhlalla\naiottiin heidät uhrina teurastaa. Tämä epävarmuus tuli vihdoin niin\ntuskauttavaksi, että he päättivät tehdä siitä lopun ja paeta jonakuna\nkuutama-yönä, huolimatta niistä vaaroista, jotka siihen voisivat\nolla yhdistetyt. Silman'illa oli ollut tilaisuus oppia tuntemaan\nkylän ympärillä olevaa seutua, ja se suunta, jossa englantilaiset\nuutis-asunnot olivat, oli myöskin tuttu hänelle. Jos siis onnistuisi\nhänelle huomaamatta tulla kylästä ulos Helenan kanssa ja saada muutamia\npeninkulmia juosta, niin olisi pelastus mahdollinen; mutta jos eivät\nonnistuisikaan, oli hän päättänyt ennen uutta vankeutta kärsiä\nkuoleman.\n\nKun se yö, joka oli määrätty heidän aikeensa toimeenpanemiseen, tuli ja\nSilman oli vakuutettu, että kylän kaikki asukkaat makasivat syvässä\nunessa, ryömi hän varovaisesti ulos majastansa ja lähti, tavattuansa\nennen suostutulla paikalla Helenan, ääneti ja täynnä murhetta, hänen\nkanssansa matkalle. Hänen ainoana aseenansa oli kirves ja pistuoli, kun\nHelena taas oli varustettu toisella pistuolilla ja keihäällä, joka\nhänellä myös oli matkasauvana. Kulettuansa noin puoli tuntia pimeällä\nyöllä -- sillä kuun olivat pilvet peittäneet -- luuli Silman voitavan\nvaaratta keskeyttää hiljaisuuden. Edellä kaiken koki hän kehoittaa\nHelenaa rohkeuteen; hän vakuutti hänelle, että heidän korkeintaan\ntarvitsi käydä ainoasti kaksikymmentä peninkulmaa, saavuttaaksensa\njonkun rakennuksen tahi tien, ja ettei mitään villiä eläimiä ollut\nsaarella, paitsi yksi hyena-laji, joka kuitenkaan ei koskaan ihmisten\npäälle karkaisi. Enimmin pelkäsi Helena käärmeitä ja hän kauhistui\nusein astuessaan jollekin pehmeälle, jolla oli jotakin yhtäläisyyttä\nnäiden eläinten niljakan nahan kanssa. Hänen kenkänsä olivat aikoja\nsitte rikki kuluneet ja hän oli sentähden villien luona ollessaan\nlaittanut itsellensä kengurun nahasta parin \"mokasinia\", jotka olivat\nhänelle oivallisena apuna metsässä. Muutoin kasvoi heidän rohkeutensa\nja luottamuksensa sitä myöten, kun he etenivät villien kylästä.\n\nNäin vaelsivat he erämaata, kunnes vaipuivat väsymyksestä. He eivät\nvielä olleet kauan levänneet, kun nousevan auringon ruusuiset säteet\nvalaisivat kaukaisen vuoren korkeita huippuja ja kehoittivat heitä\nmatkaansa jatkamaan. Heidän laskunsa mukaan olivat he käyneet neljä\ntahi viisi peninkulmaa yöllä ja kun ei asukkaista mitään merkkiä\nnäkynyt, jättivät he itsensä siihen toivoon, ettei heidän pakoansa oltu\nyön aikana huomattu ja että olivat voittaneet melkoisen ennätyksen.\nMutta heti huomasivat he siinä pettyneensä. Sillä tultuansa erään\ntasangon ylitse, jossa puut olivat harvemmassa, katsahti Helena\ntaaksensa ja luuli huomaavansa jotakin liikkuvaa kaukaisten puiden\ntakana. Kun he aamulla jo olivat nähneet useita kenguruita, ei hän\nalussa siitä lukua pitänyt. Mutta esine tuli yhä likemmäksi, ja kun hän\nhuomautti kumppaniansa siitä, tunsi tämä ensimäisellä silmäyksellä\nasukkaan, joka heitä seurasi. Vähän aikaa siitä näkivät he, että se oli\nvaimo, ja tunsivat päällikön sisareksi. Epäilemättä ei hän tullut\nyksinään, vaan siinä oli koko heimon sotajoukko. Silman veti Helenaa\nkanssansa niin kiireesti kuin mahdollista eteenpäin. Vanha tuli yhä\nlikemmäksi, pitäen tulisoittoja, joita hän villien tavan mukaan kantoi\ntaivasta kohden uhkaavina. Muutamain minuuttien perästä oli hän\ntavannut pakolaiset, asettihe heidän eteensä ja alkoi vilkkailla\nliikenteillä puheen, jota he eivät ymmärtäneet, mutta jonka sisällön\nhe saattoivat arvata. Silman'in ajatus oli ampua hänet, kun hän taas\ntuli heidän tiellensä, mutta Helenan rukouksesta tyytyi hän, että hänen\nkätensä sidottiin ja suunsa tuketttin turpeella, koska hän huusi\nhirmuisesti. Sitte tarttui hän Helenan käteen ja pitkitti kulkuansa\nviimeisellä vauhdilla. Mutta äkkiä näki hän kauhistukseksensa, että ne\ntulisoitot, jotka olivat pudonneet vanhan käsistä, olivat sytyttäneet\nlähellä olevat kuivat oksat ja että valkea riehuvalta vauhdilla levisi\nkaikille puolille. Nyt oli heillä toinen kehoittavainen syy\nkiiruhtamaan askeleitansa, sillä enenevä valo ja palavain puiden pauke,\nkertoivat heille, että koko metsä oli tulessa, ja katsoen savuun, joka\nsakeana pilvenä vetäytyi heidän ylitsensä, toi tuuli liekkiä aina\nlikemmäksi. Vähään aikaan ei heillä vielä ollut aavistusta uhkaavan\nvaaran suuruudesta, sillä he eivät tienneet, kuinka nopeasti kulovalkea\ntavallisesti leviää Vandiemenin maassa. Mutta pian näkivät he liekkien\nhyppivän pensaasta pensaasen, latvalta latvalle ja kiertäyvän ylöspäin\njättiläismäisiä puiden vartaloita. Vaikka hekin kovasti juoksivat, tuli\nliekki yhä likemmäksi ja likemmäksi; tukehduttava savu asettui niin\ntiiviisti pitkin maata, että he ainoasti takanansa olevasta paukkeesta\ntaisivat päättää seurattavan suunnan. Pelkonsa lisäksi näkivät he vielä\nitsensä piiritetyksi lukemattomilla mustilla ja kirjavilla käärmeillä.\nKun hirmuinen kuumuus oli heidät piilopaikoistaan pois ajanut,\npakenivat ne hurjalla kiireellä; ainakin oli heillä liian paljon\najattelemista, omasta pelastuksestaan, huoliaksensa ihmisistä.\nKauhistuksesta veltostuneet pakeniat seurasivat kerran alkamaansa\nsuuntaa niin kiireesti kuin heidän vaipuvat voimansa myönsivät. Mutta\nrajummin ja rajummin paukkuivat liekit, savu tuli yhä sakeammaksi,\nkuumuus tuskauttavammaksi. Viimeiseen asti vaipuneina, pysähtyivät he\nvihdoin odottamaan osaansa; Helena laskeusi polvilleen ja rukoili.\nHänen onnettomuuskumppaninsa katseli kauhistuksella paukkuvaa tulta,\njoka tulimeren kaltaisena vieryi häntä kohden korkeana kieppuvana\ntulipatsaana.\n\n\"Kauheata on kuolla tällä tavalla\", huusi Helena; \"mutta minä en näe\nmitään neuvoa. Suuri Jumala, kuinka tuli taas tuolla roihuaa!\"\n\n\"Ei ole toivomistakaan\", huokasi Silman; \"minä en myöskään tiedä mihin\nkääntyisimme, sillä kaikkialla nousevat liekit ympärillämme.\"\n\nTuli oli jo tarttunut muutamiin heitä lähellä oleviin pensaisin ja\nliekki tuli niin tuskauttavaksi, että Silman hyppäsi kauhistuneena\nylös.\n\n\"Minä en voi enää sietää tätä; Helena, nouskaa ylös, meidän täytyy\nmennä edelleen.\"\n\n\"Se on mahdotonta\", vastasi hän; \"minä en voi enää liikkua, mutta\npelastakaa itsenne ja antakaa minun kuolla tähän. Savuhan minut\ntukehduttaa, ennenkun valkea tulee. Sanokaa rakkaalle isälleni, että\nminä kuolemassakin ajattelin häntä.\"\n\n\"Ei, ei, niin kaukana emme vielä ole! Minä tunnen itseni taas väkeväksi\nja voin kantaa teitä vähän matkaa, sitte käy kyllä paremmin. Antakaa\nminulle kätenne ja koettakaamme viimeistä.\"\n\nHelena nousi ylös, nojaten häneen; mutta tuskin olivat he käyneet\nmuutamia askeleita, niin nousi tuuli, joka valoi heidän päällensä\ntulisäkenesateen, niin että he näyttivät seisovan tulen keskellä. Mutta\nsama tuuli karkoitti myös savun, joka oli vetäynyt heidän eteensä ja\nantoi heidän nähdä metsän reunan, jota jo olivat tulleet aivan lähelle.\nSieltä hymyili kirkas päivän valo heille ja muodosti miellyttävän\nvastakkaisuuden heidän takanansa riehuvalle punaiselle liekille. Tämä\nnäkö elähytti uudestaan heidän toivonsa ja antoi heille jälleen\nrohkeutta ja voimia. Muutamien minuuttien kuluttua olivat he saapuneet\npaikalle, jossa ainoasti muutamia pensaita kasvoi irtonaisten kivien ja\nkallioiden välillä. Heidän edessään juoksi suuri ja väkevä virta, joka\npani rajan tuolle hävittävälle elementille [_elementti_ on oikeastaan\nsuomeksi _alkuaine_; mutta tulta ei enää nykyisin alkeena pidetä,\nvaikka sitä ennen siksi luultiin. Suoment. muist.], mutta samalla myös\nasetti heidän paollensa ylitsepääsemättömän esteen. Virran rannalla\nkohosi korkea, keilimäinen kallio. He päättivät kiivetä sitä ylös,\nkoska he sen päällä toivoivat löytävänsä suojan tukehduttavalta\nsavulta, joka oli laskeutunut koko seudun ylitse. \"Rohkeutta, Helena,\nrohkeutta!\" huusi Silman kerran toisensa perään, auttaen häntä\nkiivetessä, \"rohkeutta! kohta olemme ylhäällä ja silloin saatte\nlevätä.\"\n\nNyt olivat he saapuneet huipulle ja vaipuivat alas väsyneinä. Vielä\nmuutamia kertoja leimahtelivat liekit mahdottoman suurena patsaana\ntaivaalle; sitte heikkoni se, ja tuli, leveän virran pidättämänä, kuoli\nyhtä pian kuin oli syntynytkin.\n\n\n\n\nXV.\n\nPelastus.\n\n\nNiin pian kun Silman oli saanut uusia voimia viimeisten ankarain\nponnistusten perästä, nousi hän tuumimaan, minkä suunnan heidän olisi\nottaminen. Hän oli juuri alkanut seutua tarkastella, kun hän huudahti:\n\"Helena, katsokaa, mitä tuolla alhaalla joen rannalla on?\"\n\n\"Suuri Jumala!\" huusi Helena, \"siellä on eräs maanasukas.\"\n\n\"Ja tuolla on vielä yksi\", sanoi Silman, \"ja tuolla taas yksi ja tuolla\non se vanha vaimo, joka takaa-ajoi meitä. Nyt näkevät he meidät!\nTaivahan nimeen, siellä on koko heimokunta!\"\n\nHelena katsahti ympärillensä. Heidän ympärillään ammotti syvyys,\ntakanansa pauhasi virta ja toiselta puolen tulivat villit. Nämät olivat\nnyt huomanneet vankinsa kallion huipulla ja syöksivät sinne hurjalla\nkirkunalla ja väkevällä juoksulla. Silman katsoi olevansa hukassa,\nmutta Helena huusi: \"Meillä on kaksi pistuolia; ne ovat tosin pieniä,\nmutta voivat kuitenkin hyödyttää meitä. Ampumavaroja on myös; siis emme\ntarvitse epäillä.\"\n\n\"Oikein, Helena!\" sanoi Silman, joka taas sai rohkeutta hänen\nsanoistaan. \"Sen joka kuulee teidän niin puhuvan, täytyy taistella niin\nkauan kun yksikin veripisara on suonissaan. Vielä olemme vapaat ja\nelävinä he eivät meitä ota.\"\n\nPirullisella kirkunalla ja metelillä syöksivät nyt villit esiin; heidän\nuhrinsa näkeminen näytti ärsyttävän heitä oikeaan vimmaan. Tultuansa\nkallion juurelle, alkoivat he lingottaa keihäitänsä. \"Minä rukoilen\nteitä, Helena\", sanoi Silman, \"laskeukaa alas kalliolle, ettei heidän\nkeihäänsä sattuisi teihin. Katsokaa, tuo vanha hylky tähtää juuri\nteitä; laskeukaa siis alas ja antakaa minulle se toinen pistuoli. Te\nvoitte ladata, kun minä ammun. Niin, nyt on hyvä; nyt saavat he maistaa\nkuulaa.\"\n\nHän laukaisi pistuolinsa ryntääviä vastaan, mutta kun haavoitettu\nkirkui kovasti, kiipivät toiset, haluten kostoa, ylöspäin\nkalliota, niin kiireesti kun sen rinne myönsi. Vaara oli nousnut\nkorkeimmillensa, kun Helena, joka ei viimeisessä hädässäkään kadottanut\nmaltillisuuttansa, huusi: \"sillä paikalla, jota me kiipesimme, riippuu\nirtonainen kivilohkare; ehkä te voisitte syöstä sen ryntäävien päälle.\"\n\nSilman survaisi jalallaan kivilohkaretta ja näki suureksi riemuksensa\nsen liikkuvan ja syöksyvän ryskeellä ulvovain asukasten päälle.\n\n\"Siellä olette nyt, hylyt\", huusi hän; \"ehkä te nyt jätätte meidät\nrauhaan.\"\n\n\"He pakenevat!\" huusi Helena, lähestyen kallion reunaa ja taputti\nkäsiään ilosta. \"Jumala tahtoo kuitenkin vielä pelastaa meitä.\"\n\n\"Niin, mutta nyt tulevat he takaisin\", huokasi Silman. \"se vanha on\nleppymätön; tuolla seisoo hän ja heiluttaa nuijaansa meitä vastaan.\nKatsokaa vaan, koko joukko alkaa taas liikkua.\"\n\nNäin sanoen laukaisi hän vielä kerran pistuolinsa, mutta paukaus ei\nollut kylliksi kova villiä säikäyttämään. He syöksivät esiin kauhealla\nkirkunalla.\n\n\"Nyt ei ole toivomistakaan\", sanoi Silman; \"minä voin korkeintaan ampua\nyhden ja heittää pistuoleilla toisia päähän, jos he tulevat ylös. Mutta\nmitä tuo on, Helena? Näettekö tuolla ratsumiehen ja tuolla vielä yhden!\nMyöskin yhden jalkamiehen näen minä! Taivahan Jumala, mikä odottamaton\napu!\"\n\nHelena huusi korkealla äänellä, mutta hänen äänensä ei olisi voinut\nkuulua, jos ei hän myös olisi huiskuttanut nenäliinaansa. Näin onnistui\nhän herättämään ratsumiesten huomion; hän näki, kuinka he ajoivat\ntäyttä laukkaa virran poikki ja kuinka jalkamiehet tarttuivat toistensa\nkäsiin, voidaksensa vaaratta kahlata sitä matalaa, mutta erittäin\nväkevää virtaa. Molemmissa ensimäisissä ratsumiehissä tunsi hän\nihastuksella isänsä ja kapteeni Trevorin. \"He ovat tulleet joen\nylitse\", huusi hän; \"puolustakaa vielä itseänne muutamia minuuttia,\nniin olemme pelastetut.\"\n\n\"Jumalan olkoon kiitos!\" sanoi Silman; \"minä pelkään vaan heidän\ntulevan liian myöhään, villit tunkeutuvat esiin joukolla.\"\n\n\"Pian, pian!\" huusi Helena tuskassaan. \"Avuksi, avuksi!\" mutta hänen\näänensä sammui villien voittohuutoon. Muutamat näistä jo katselivat\nkallion reunan ylitse.\n\n\"O Jumala!\" huusi Helena hirmuisessa tuskassa; \"he tulevat liian\nmyöhään.\"\n\n\"Yksi makaa tuolla alhaalla!\" sanoi Silman, lyötyänsä ensimäistä niin\nvoimakkaasti nyrkillään kasvoille, että tämä syöksyi alas pitkin\nkallion rinnettä.\n\n\"He ampuvat\", huusi Helena; \"he toivovat ilmoittaa meille\nläsnäoloansa.\"\n\nVillit säikähtivät ja katselivat ihmetellen uutta vihollistansa.\n\n\"Tuolla paukahti vielä yksi laukaus! He tulevat todellakin!\" riemuitsi\nSilman. \"Laskeukaa alas, Helena, muutoin voipi teihin sattua! Kuulkaa,\nkuinka he ampuvat! Hurraa, meidän mustillemme tulee hätä! Mutta,\nJumalan tähden, he ajavat roistoja meidän kimppuumme! Heittäitkää\npitkällenne, Helena, pitäkää kiini käsillänne ja jaloillanne; nuo hylyt\ntulevat kaikki meitä vastaan.\"\n\nKun hän vielä puhui, oli viisi villiä saapunut kallion kapealle\nhuipulle. Silman syöksi yhden alas, mutta toinen, jättiläismäinen\nhaamultaan, tarttui Helenaan ja koetti kulettaa häntä pois.\n\n\"Pysykää kiini, Helena, pysykää kiini!\" huusi Silman; \"minä näen\nystäväimme tulevan; ainoasti silmänräpäys vielä, Jumalan tähden!\"\n\n\"Helena!\" huusi ääni, jossa ahdistunut tytär tunsi isänsä, \"Helena,\nmissä sinä olet? Helena'\"\n\n\"Täällä\", huusi Silman, joka taisteli toisten villien kanssa. \"Täällä\nhän on! Yksi musta on tarttunut häneen!\"\n\nSiinä samassa oli Trevori muutamien sotamiesten kanssa saapunut\nhuipulle. Hän lennätti kuulan sen villin pään lävitse, joka oli saanut\nHelenan käsiinsä, nosti säikähtyneen tytön ylös ja kantoi hänen isänsä\nsyliin, kun ne kolme asukasta, jotka vielä olivat jälellä kalliolla,\nketterästi kuin tunturikilit, kiipesivät alas ja yhtyivät pakeneviin\nkumppaneihinsa.\n\nNiin pian kun Helena oli selittänyt seikkailuksensa, lähtivät he\nmatkalle Hobarttown'iin. Matka meni onnellisesti ja kaupungissa tuli\nyleinen riemu, kun kuultiin, että tyttöparka oli tullut pelastetuksi,\nsillä, vaikka tuntematon, oli hän ollut kaikkein sääliväisyyden\nesineenä. Lovisa taisi tuskin käsittää onneansa, kun hän pitkän,\ntuskallisen eron-ajan perästä jälleen sulki rakkaan sisarensa syliinsä.\nHän rukoili isäänsä, että he heti jättäisivät sen maan, jossa heillä\noli ollut niin murheelliset sattumukset; mutta tämä selitti, ettei\nhänen varallisuutensa riittäisi elää Englannissa, vaikka hänellä oli\nkylliksi saattaa itsellensä onnellinen tulevaisuus siirtomaassa. Hän\noli oikeassa, eikä koskaan katunut päätöstänsä. Trevori otti, naituansa\nHelenan, eron virastaan ja asetti asuntonsa lähelle appeansa sekä antoi\nuskolliselle korpraalille laumainsa hoidon. Mutta Northlandia, prikin\nperämiestä, ei saatu jäämään majorin luoksi. Tämä rehellinen merimies\nmietti, että hänen kutsumisensa olisi meren kyntäminen ja ettei hän\nvoinut määrätä itseänsä koko päivää kädet taskussa seisomaan. \"Ei\",\nsanoi hän, \"meri on minun! Siellä olen minä syntynyt, siellä on minun\nkotini ja siellä tahdon minä, jos Jumala suo, kerran kuolla.\" Mitä\nSilman'iin tulee, olisi hän Trevorin vihkiäisiä pidettäessä mielellään\nviettänyt kaksoishäät, sillä hän jo matkalla oli saanut suuren\ntaipumuksen lempeään ja ystävälliseen Lovisaan. Mutta hänen täytyi\nensin luoda itsellensä kodin, ennenkun hän taisi ajatella puolison\nsinne tuomista. Kun hän tarttui toimeen suurimmalla kiivaudella, ei\nollut vielä kahta vuotta kulunut, kun hän jo oli laittanut suuren\nuutis-asunnon kauniisen hedelmälliseen laaksoon, neljänneksen matkaa\n(Ruotsin virsta) majorin asunnosta, ja omisti lukuisia karjoja.\n\nNiin elivät nämä kolme perhettä onnellisessa yhteydessä ja muistaessaan\nvoitettuja seikkailuksiansa, eivät he koskaan unhottaneet kiittää\nJumalaa, joka heitä ihmeellisesti oli pelastanut niin monista\nvaaroista.\n\n\n\n"]