Nykyaikaa

NYKYAIKAA

Kertomuksia

Kirj.

PENTTI HAANPÄÄ

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1942.

SISÄLLYS:

Tuokioita. Miina ja helvetinkone. Vanki. Sotamies kyntää. Pyhiinvaellus. Syysilta teltassa. Loma. Vartiossa. Korsussa. Makuusäkki. Lintukauppaa. Jouluna v. 1941. Kirjeet. Haudalla. Korpimailla.

TUOKIOITA.

— Totta sinulla on leipää noissa laukuissa?

— Ei ole kuin panoksia...

Tuttavat olivat tavanneet korpipolulla. He katsoivat toisiaan väsyneinä ja haikeina ja samalla omituisesti huvittuneina. He katsoivat toisiaan ja ymmärsivät, että tämä oli aina muistettava kohtaus. Leivän kyselijä oli isäntämies, jolla aina oli ollut omasta takaa sen laatuista tavaraa, ja oli nytkin, että orret notkui, siellä kaukana.

Mutta he seisoivat jossakin Karjalan korvessa, metsäpolulla. Pataljoona oli lähetetty kiertämään selustaan, koukkaamaan, lyömään yhteyksiä poikki, ja huolto ei pysynytkään heidän kantapäillään. Kukin oli jo ammoin syönyt kuivan muonansa, ja jo pari päivää oli syvästi ymmärretty, kuinka kallis asia leipämuru oli.

Kyselijä silmäili yhä epäuskoisesti nahkalaukkuja, joita toinen mies, hänen entinen renkinsä, entisessä elämässä melkoinen hunsvotti, niin laiskansitkokin, että tuskin löysit vertaa, raahasi mukanaan molemmin käsin. Suuret paarmat saivat silloin vapaasti käyttää laidunmaanaan hänen hikistä naamaansa. Oli siinä nyt tarmoa! Eikä laukuissa ollut edes leipää, vaan jotakin vallan muuta kuin syötäväksi kelpaavaa...

— Unta vain on lyhyt elämämme, juolahti hänen mieleensä runollinen värsy.

Toisesta näytti, että naapuri oli murheellinen, lohdutuksen tarpeessa.

— Mutta savut saadaan, oi, isäntä! Vetäistäänpä oikein persesavut...

He istuivat sammalikkoon. Paarmat pörisivät, sääsket inisivät, ja myöskin sotahörhiläinen, lentokone, oli äänessä jossakin etempänä. Tuliaseet räsähtivät joskus kiivaaseen vauhtiin, ja kranaatit ujelsivat ja räiskähtelivät rannattomassa korpimaassa. Sodan äänet ikäänkuin hukkuivat erämaan suuruuteen. Se kaikki oli vähäistä — silloin kun ei sattunut kohdalle... Oli kyllä riittävästi esimerkkejä siitä, että leivänkaipuu voi loppua äkkiä...

— Mistä sinä olet käsittänyt tupakkaa?

— Ryssältä, ja sellaiselta ryssältä, että siitä olisi saattanut sanoa, että: herra, hän jo haisee. Mutta minä karkaisin luontoni ja kopeloin ja koettelin povitaskuja myöten. Sanoin, että isänmaan onni on kyseessä, ja niinpä kävikin ilmi, että ryssä oli kuolla kupsahtanut äveriäisyydessä. Melkein täysinäinen tokka mahorkkaa...

He käärivät sätkät, hätistellen verenhimoisia itikoita. Savut pölähtelivät.

— Hyvältä nämä maistuvat, kehaisi panosten kantaja. — Vaikka ei niitä moni ottaisi tupakoita niin ahtaalta, ei ainakaan siviilissä. Mitä? kysäisi hän tuimasti, vaikka toveri ei ollut puhunut mitään. — Voi, jos sinä olisit nähnyt sen ryssän! Se oli niin suuri ja pullistunut ja haisi niinkuin ketunsyötti, niin että aivanpa meinaa viedä savuista maun, jos muistelemaan rupeaa...

— No, eivät nuo muistelmasi, ainakaan makua paranna!

— Johdattivat ne meidät korpeen, niinkuin muinoin tapahtui Israelin lapsille. Milloin sitten mannaa ruvennee satamaan...

Oli hänellä kuitenkin toiveita ja uutisia muunkinlaisesta muonituksesta. Kantokaravaani kuului lähteneen liikkeelle aikoja sitten.

— Mutta mihin lienevät päkittäneet jäärät! Onhan täällä väljää...

Lopulta muonakaravaanit tapasivat pataljoonan. Huolto toimi. Tulipa lepopäiviäkin kovien paastoja tappelupäivien perästä. Syötiin ja nukuttiin, nukuttiin. Ei juuri luomea liikautettu sodan risahduksille. Kesäiset sadekuurot ropisivat kodikkaasti telttakankaisiin.

Kävi niin, että joukko-osasto sai levätä useita päiviä, ikäänkuin unohtuneena korven kainaloon. Tällä leirillä tuttavukset, isäntä ja renki entisessä sotimattomassa maailmassa, joutuivat tekemisiin toistensa kanssa useita kertoja. Kyselyjä ja muistoja tuttavista, muutamia juttuja melkein umpikuurosta komppanian päälliköstä, joka kuitenkin koki salata sen seikan peläten, ettei hän saisikaan olla mukana Karjalaa vapauttamassa, historiaa tekemässä, uutta maailmaa luomassa. Lähetin piti hänelle useinkin selostaa tilannetta ja selittää esimerkiksi, mitä pataljoonan komentaja oli sanonut puhuttelussa, sillä komppanian päällikkö oli kuullut vain hiljaista hyminää. Kranaattikeskityksessä hän saattoi pörhistellä ja töllistellä. Paukkaako? Missä paukkaa? Lähetti sai kiskoa häntä säärestä. — Turpa vain maata vasten, perkele...

Leiriytymistä ja lepoa oli jatkunut jo niin kauan, että uni ei ollut enää ainoa asia. Seläntaikaisen maailman isäntämies ja moni muukin kaivoi ja jyysti itselleen suoja-kuopan. Sillä sota ei ollut suinkaan kaukana. Kranaatteja tulla tupsahteli toisinaan aivan lähistölle, ja kokemus oli osoittanut, että kuoppa on silloin kallis asia.

Mutta seläntakaisen maailman renkimies syventyi pokkapeliin eikä kaivanut mitään kuoppaa. Lepopäivät paljastivat hänen luontaisen hunsvottimaisuutensa. Vieläpä hän virnisteli, kun vakavamieliset huomauttivat, että ihmisellä saisi olla toisenlaisia harrastuksia silloin, kun sota äkillisine kuolemineen ja muine ilmiöineen oli käden ulottuvilla; hän pilaili, että kerkiää sitä olla sittenkin hurskassa, kun kranaatit tulevat lähelle, niin hurskassa, että polvet notkuu...

Ja sitten tulikin aika, jolloin kranaatit tulivat lähelle. Seläntakaisen maailman renkimies oli juuri arvelemassa pelitilanteesta: Tässä taitaisi ropakanta auttaa! kun suhahti, räiskähti kiukkuisesti, vongahteli, vihelteli, pirskahteli puissa, sätkähteli telttakankaissa. Korttisaki pemahti hajalleen, ja korttilehdet ja rahat lepattelivat tuulen vieminä. Entisen elämän renkimies oli pahimmin kiinni maailmassa ja maallisissa. Hän nosti potin niinkuin olisi todellakin lyönyt nokkiin ja saanut toiset uskomaan korttinsa arvokkaiksi. Mutta sukaistuaan enimmät setelit housuntaskuunsa hän säntäsi tiehensä ja heittäytyi ensimmäiseen tyhjään kuoppaan. Kohta joku rymähti hänen selkäänsä ja läähätti: Eihän me tähän kahden mahduta... kaiva sinäkin itsellesi kuoppa! Ymmärräthän sinä, että jos römpsä tulee likelle, niin se viepi nyt minulta kannikat...

— Älä ole milläsikään, oi isäntä! pihisi ääni jossakin alla. — Luut tässä on lujalla minullakin. Ja joka paikassa ne sinullakin pitää olla omat kuopat: täällä sinä ne kaivat ja siellä kotipuolessa olet ostanut siunattuun maahan hyvät hautapaikat...

Muisto kotipuolesta oli äkkiä elävänä heidän mielessään. Viheriä ja harmaa kylä, tuttu ihminen, leikkivä lapsi, ammuva nauta, kuormaa vetävä juhta, hyvät hautapaikat. Se kaikki oli siellä kaukana, ja he kyyröttivät tukalasti päälletysten kuopassaan, ja yläpuolella räiskyi, suhahteli, ulvahteli.

Tämäkin oli niitä tuokioita, jotka painuisivat ainiaaksi heidän mieleensä — elleivät tuollaiset ilkeät metallinkappaleet, joita sodan ilmassa oli toisinaan viljalti liikkeellä, elleivät ne tekisi heidän muistiaan kovin lyhyeksi.

Ihmismieli oli kuin kynttilän liekki. Puhallus, eikä ollut muuta kuin musta pimeys.

MIINA JA HELVETINKONE.

Karjalainen kyläaukea. Muutamia harmaita rakennuksia synkeästi ammottavin akkuna-aukoin. Vuosikautista autiutta ja törkyä, jota heinän rehevä vihreys ja keskikesän ihana ja ahdistava helle koki peittää. Kesän ruoho yritti kätkeä myöskin viimeisten aikojen asumisen ja rakentamisen jäljet: keskeneräisiksi jääneet korsut ja ampumahaudat ja suuren linnakkeenkin, jossa oli valtavasti hirsiä ja maata, pieniä aukkoja ja pimeitä onkalolta.

Tämän rakennelman uumenista kohosi päivän valoon mies, sotamies. Hän sytytti tupakan ja katseli ja kuunteli. Kyläaukean vieritse johtavalla tiellä, juuri tehdyllä ja yhä tekeillä olevalla sotatiellä, kulki pitkä autokolonna. Moottorit huokasivat raskaasti raskaitten kuormien alla, kuormat keikkuivat, rytisivät, rämisivät, ja valtava tomupilvi nousi taivaalle todistamaan, että ihminen taisteli maasta ja vallasta.

Kolonna kulki ohi, tomupilvi haihtui, ja karjalaisella kyläaukealla ei nyt mikään todistanut, että taisteltiin maasta ja vallasta. Oli täysin tyyntä ja rauhallista. Järvi kimalteli auringon paisteessa häikäisevänä kuin sula hopea, heinikko rehoitti ja tuoksui, pääskyset lentelivät, tuhat paarmaa pörisi täynnä kiihkeätä elämänhalua. Etempänä oli muutamia hevosia lieassa ja sotamies niitteli heinää. Hän oli riisunut sotamiehenpuseronsa ja ahkeroi työssä, raskaassa maatyössä, jota hän oli aina tehnyt, josta hän oli elänyt, jossa hän aina eli, jota hän tavallaan kaipasi ja rakasti.

Täysin rauhallista. Pouta, pääskyset, paarmain pörinä, heinikon tuoksu ja niittomies loivat kotoisen, tutun heinäntekotunnelman. Sota, taistelu, uuden Euroopan synty haihtui johonkin etäälle.

Linnakkeen ääressä seisova sotamies seuraili joutilailla silmillään niittomiestä ja ajatteli, että oli hyvä nähdä muinoisia rauhantoimia. Siinä mies niitti haukattavaa, latoon pantavaa...

Ja sitten maa vavahti, räjähdys jyrähti keskellä kesäistä päivää tyrmistyttävän aavistamatonna, ja patsas maata, tomua ja savua suitsusi korkealle. Eikä ollut enää mitään niittomiestä. Vain hevoset tempoilivat irti liekaköysistään.

Niittomies oli lyönyt viikatteensa miinalaitteeseen, joita väistyvä vihollinen oli viritellyt jälkeensä.

Räjähdyksen jylinä, savupatsas, niittomiehen katoaminen silmäin edestä oli tyrmistyttävä elämys keskellä kesäistä vihreyttä, pääskysten lentoa ja paarmain pörinää. Se kaikki oli vain naamiota. Ei ollut mitään rauhaa. Aina vaani vaara ja kuolema. Maailma kävi sotaa ennätysmäisen pitkällä rintamalla.

Räjähdyksen savu ja tomu haihtui, kaikki näytti olevan ennallaan. Oli kaunis keskikesän päivä Karjalanmaassa. Mutta äskeinen niittomies oli kadonnut kertakaikkiaan.

Kotvasen kuluttua tuo niittävän toverinsa äkillisen lähdön nähnyt sotamies kantaa retosti linnakkeen sisään raskasta laatikkoa. Sinne piti tulla varastopaikka.

Äskeinen näky, niittomiehen katoaminen, järkytti ja askarrutti yhä miehen mieltä. Hän oli kyllä jo kolunnut linnakkeen, kaikki komerot, mutta kuka sen tiesi... Voi olla rauhallista, ja viatonta ja sitten kuitenkin jyrähtää...

Hän laski laatikon alas, ja silloin lattiapalkki keikahti, ja siinä samassa sotamiehen korva erotti kummallisen tokituksen ja tikityksen. Joku salaperäinen kellolaite kävi.

Hänen aivonsa toimivat kuumeisesti: Palkki keikahti ja kello alkoi käydä, helvetinkoneen kellolaite! Aika voi olla täpärällä...

Sotamies säntäsi ulos, heittäytyi matalaksi pehkon juureen ja kuunteli ja odotti sekapäisenä: Miten pitkä on kellon vieteri, milloin linnake lentää ilmaan...?

Se pysyi vakavasti ja varmasti paikoillaan. Ruoho tuoksui, lintu visersi, sata paarmaa pörisi korvan juuressa. Mutta olihan nähty, että se kaikki oli vain huolettomaksi houkuttelevaa lumetta.

Sotamies odotti jyrähdystä, vavahdusta, maan repeämistä, kauheaa loppua. Mutta kaikella on rajansa. Lopulta hän muisti jotakin, nousi, sukelsi linnakkeeseen ja lähestyi varovaisesti vaaran paikkaa.

Sama tokitus ja tikitys. Kellolaite kävi yhä. Mutta nyt sotamies pani itsensä uskomaan, että hän oli kuullut tuon äänenennenkin. Se oli seinäseppä, hirsitoukka, joka sahasi ja nakutteli puussa omituisin tahdikkain äänin. Sitä sanottiin kai kuolemankelloksikin...

Siinä se oli hänen helvetinkoneensa!

Mutta kesti vielä hetkisen, ennenkuin sotamies saattoi nauraa itsekseen ja liikkua jälleen vapaasti linnakkeessa.

Äkkilähdön hän oli sieltä saanut. Mutta hän oli sentään palannut. Se hyvä puoli asiassa oli äskeisen niittomiehen lähtöön verrattuna.

Oli paljon miellyttävämpää olla tekemisissä tällaisen helvetinkoneen kuin sellaisen miinan kanssa.

VANKI.

Yö, loppukesän hämyinen yö. Sitäpaitsi ilma on sinisenä savusta, sodan savusta, jota tuuli tuo idästä päin. Kuu kumottaa korkealta läpi savun ja hämyn, naama valtavasti, hammastautisesti, hullunkurisesti, ällistyneesti paisuksissa. Suuri korpi järvi lainehtii synkeänä. Kaukaa kuuluu moottorien puksutusta.

Rannalla ja laiturilla on kutakuinkin hiljaista. Ei mitään kuormauksen tai purkamisen kiirettä ja melua tällä hetkellä. Odotettiin laivaa, lauttaa, ponttoonia.

Ainakin kersantti Tannertöminä odotti hartaasti. Hevoset oli saatava ylitse. Toisenkin kerran jymisivät hänen raskaat askeleensa kentällä. Milloin tulee lautta? Milloin päästään lastaamaan ja lähtemään?

Joku torkkuva sotamies murahti iäti häärivän, huolestuneen kersantin raskaista askeleista häiriytyneenä, ja silloin Tannertöminä katsoi kohtuulliseksi puolustaa itseään huomauttamalla, että nyt lautta lopultakin tulee, niin hän luulee. Olisi syytä valmistautua...

Mutta kukaan ei vaivautunut jakamaan kersantin lähtökuumetta. Päällystakkeihinsa kääriytyneet torkkuvat ja nukkuvat sotamiehet eivät hievahtaneetkaan, ja kortinpelaajat nuotion ääressä elivät yhä omissa maailmoissaan. Kuului heidän mataloita, yksitoikkoisia huomautuksiaan: — Neljän raamit... — Valtin senssi... — Mikä se sielläkin maksaa? — Ne on kalliita lippuja, joita se myöpi!

Avopokka edistyi suunnitelmien mukaisesti, ja kersantti huokasi ja pyyhkäisi otsaansa. Hänellä oli johto ja vastuu, eikä hän voinut nukkua ei levätä, ennenkuin kuljetus oli suoritettu. Hän ei tullut ajatelleeksi, ettei laivaa ei lauttaa ollut vielä rannassa, eikä hänellä ollut edes luvissa ensimmäistä kuljetusvuoroakaan. Mutta ihmisen, sotamiehen, pitäisi kuitenkin olla valpas ja valvoa eikä nukkua tahi mieli huolimatonna pelata korttia ikäänkuin mitään kuljetusta ei tulisi koskaan tapahtumaankaan...

Vanha kersantti huokasi uudelleen ja aloitti ikuisen kävelynsä kuin toinen Jerusalemin suutari. Kenttä tömisi hänen anturainsa alla, ja joku unelias kohotti päätään, mutta hän kuuli vain pokanpelaajien matalat ja yksitoikkoiset, tutut äännähtelyt: — Neljän raamit... Valtin mahdollisuus... Kuu kumotti läpi hämyn ja savun mahdottomana, hammastautisena, hassuna. Järvi lainehti synkeänä. Moottori hurisi maantiellä ja puksutti järvellä, jossakin kaukana, näkymättömissä. Hevoset seisoivat mäellä mäntyihin sidottuina, liikahtamattomina, päät riipuksissa, tyhjät syöttöpussit lerpallaan kuonojen ympärillä. Niiden olemuksessa oli jotakin arvoituksellista, sfinksimäistä.

Niillä kaikilla oli numerot lautasilla. Nekin olivat kutsutut kaukaa jos kaukaakin olemaan mukana ja odottamaan sitä uutta, joka on tuleva. Yön hämyssä ja sodan savussa nuo vanhojen, unhoon painuneitten sotien aikuiset vetojuhdat ikäänkuin ilmensivät puihin kytketyillä, hievahtamattomilla hahmoillaan suuren odotuksen.

Ja tähän suureen odotukseen hukkui kokonaan tuo pieni odotus: laivan, lautan, yli pääsemisen, hukkui yön hämyyn ja savuun, häipyi johonkin kuin kersantti Tannertöminän, ainoan tämän hetken odottajan ja valvojan, levottomat ja raskaat askeleet

Mutta laiva tuli, odotettuna tai odottamatta, laiva tuli hinaten perässään lauttaa. Ja lautan lasti osoittautui mielenkiintoiseksi.

Yksinpä korttimiehet tulivat ajetuiksi pois pelin kuvitteellisesta maailmasta. He heittivät kortit ja nousivat.

— Lotjallinen ryssiä! totesi joku heistä. — Ja ruhaa ja rampaa vielä! ihmetteli toinen. — Eikö hautoja ollut Egyptissä? kysäisi ensimmäinen synkeästi.

Kaikki kerääntyivät rannalle ja laiturille, tungeksivat lautallekin näkemään haavoittuneita sotavankeja, vihollisia. Jälkipään miehen piti käyttää tilaisuutta nähdäkseen läheltä niitä, joita vastaan hän oli liikkeellä. Mutta nuo avuttomat, runnellut olennot olivat heille ikäänkuin metsäneläviä, ikuisiksi ajoiksi suljettuja oman tietoisuutensa vankilaan. Näki vain sen, että niiden ei ole hyvä olla.

Vankeja alettiin siirtää rannalle.

— Ihminenhän se on ryssäkin, sanoi se sotamies, joka oli aluksi synkeästi kysäissyt, että eikö hautoja ollut Egyptissä.

— Sitten sen vasta näkee, kun lunta sataa, epäili toinen, — jäljistä...

— Tartuhan aisoihin, että autetaan naapuria rannalle.

He kumartuivat ja alkoivat kantaa paareja, joilla lojui suuri miehen ruhmu. He kantoivat paareja varovaisesti, kantoivat kuten ainakin sairasta, heikkoa ihmistä.

Mutta kun he sitten rannalla laskivat paarit maahan, tapahtui pienoinen yllätys. Kun kylmästä hytisevä sotavanki näki nuotion, niin hän loikkasi siinä samassa alas paareilta, juosta kytäisi nuotiolle ja kyyristyi tulen ääreen.

Paarinkantajien silmät suurenivat. Toinen kirosi tarmokkaasti.

— Tekipä hävittämän tempun! Se ryökäle kannatti itseään meillä. Järveen se sietäisi paiskata!

Mutta toinen nauroi.

— Se oli sentään setä, oikea asukas! Se osasi ja uskalsi...

Hän käveli nuotiolle ja ojensi savukkeen vangille, joka otti sen vastaan epäillen, arasti ja arvoituksellisesti hymyillen.

— Ota, ota! yllytti sotamies. — Oli siinä tupakan edestä...

Kuu kumotti läpi yön hämyn ja sodan savun paisuneena, hammastautisena, hassuna, ja suuri korpijärvi lainehti synkeänä.

SOTAMIES KYNTÄÄ.

Kyntäjä, sotamiehen takissa, astui auran perässä kaukana Raja-Karjalassa. Maa kääntyi. Tumma kynnös näytti kauniilta keskellä syksyistä kuloa. Hevoset vetivät, mainio pari, hätäilemätön, junnaava, kuten ollakin pitää. Mies huuteli ja kierteli kiroillen kiviä, joita oli aivan liian runsaasti. Paljon niitä oli noussut, koottu kasoihin, tästä maasta aikoinaan. Muinoinen Suomen rotu oli hikoillut ja pyllistellyt tällekin aukealle hirvittäviä kiviraunioita, mittaamattoman määrän harmaita, sortuneita kiviaitoja. Mutta yhä niitä riitti tämänkin maanvalloittajan vaivaksi, jyrähteli tämän tästä hänen auransa terään.

Ja vaikka mies asiaankuuluvasti kiroili, niin hän sisimmässään oli hyvällä mielellä. Tämä oli hänen alaansa, tämä tällainen maan valloittaminen: maa nurin auralla, leipä kasvamaan. Kun taasen sota-ajoneuvojen ajeleminen noilla upouusilla sotateillä oli hänestä maistunut mustalaismaiselta retostamiselta...

Oli jo aikakin kyntää näitä näköjään vuosikausia viljelemättä olleita maita. Hullu maailma oli niin innostunut maan puolustamiseen ja valloittamiseen, että rakensi keskelle peltoa linnakkeen, kalvoi ruokamultaan ampumahautoja...

Syksyinen ilma oli kirkas ja kuulakas, ja sinisellä taivaalla surisi lentokone. Hevoset säikkyivät sen ääntä. »Niillä oli nähtävästi vahvassa hevosenmuistissaan omat kokemuksensa. Mutta mies tyynnytteli niitä: omia koneita ovat! Tämä sota on toista kuin edellinen: eipä silloin kehoteltu näin kelteisillään kedolla...

Siinä kyntövaolla heräsi miehen tajussa mahtava tunne, että auranjälki on lopultakin näkyvämpi ja kestävämpi kuin sotapommin.

Hän antoi hevosten levähtää ja käveli hieman sivuun talon paikalle. Niin, siitä talosta oli vain sija jäljellä. Sen seinähirret oli kai käytetty korsuihin tai talvisodan lämmitysnuotioiksi. Ylt'ympäri oli kaikenlaista törkyä, nykyvuosien nopeasti lahoavia muinaisjätteitä. Kaasunaamarin resut kiemurtelivat siellä kuin ilkeät matelijat. Siellä lahoi vaatekappaleita, reppuja ja nahkasalkkuja, sieltä kuulteli kypäreitä kuin pääkalloja, himmennyt tähti taivasta kohti. Kärrynpyöriä, koneitten ja kojeitten osia, kaikenlaisia ruostuneita raudankappaleita lojui tyhjien pullojen ja säilykepurkin kuorien keskellä.

Kaikki tämä oli jäänyt ja jätetty siihen pelkästä huolimattomuudesta, joka levähtävästä kyntömiehestä vivahti ilkeydeltä. Ne, jotka olivat tuossa aikoneet taistella maasta ja vallasta, eivät olleet pitäneet tarkkaa lukua tavarastaan. Oli helpotus ajatella, että nuo nykyisen hullun maailman muinaismuistot olivat hyvin katoavaa laatua. Vahvinta olivat nuo sinne tänne kaivetut kuopat ja haudat, joista tätä maata oli aiottu puolustaa. Mutta nekin vyöryvät, täyttyvät ja maatuvat umpeen ajallaan.

Vääntynyt sahran terä ilahdutti miehen silmää. Se kertoi ajasta, jolloin täällä kynnettiin, asuttiin, elettiin. Pieni, paikattu lapsen kenkä liikutti häntä: eikö sentään ollut sen etempänä aika, jolloin lapsi liikkui ja juoksi näillä tanterilla...?

Tuo pieni paikattu lapsen kenkä oli liikuttava ihme nykyisen hullun maailman ilkeinä matelijoina kiemurtelevien kaasunaamariresujen seassa.

Sitten siellä huoneen sijalla oli pari käsikiviä, jauhinkiviä, jotka kertoivat vielä vanhemmista ajoista, jotka vaivattomasti toivat mieleen Suomen rodun Kalevalan-laulut. Sillä nämä olivat juuri noita laulun maita. Juuri tässä kylässä oli Martiska-muori laulanut Lönnrotille, kirjoitusten mukaan. Ehkä se tapahtui juuri tuossa huoneessa, jota ei enää ollut, jonka sijalla käsikivet nyt lojuivat. Silloin ei tunnettu lentokoneen eikä kaasunaamarin ihmettä. Martiska-muori lauloi Lönnrotille, eikä kumpikaan uneksinut siitä suomalaisesta motorisoidusta kolonnasta, joka nyt jyrräsi tämän paikan sivuitse...

Tuo kaukainen aika sai ehkä nyt, jolloin radio lauloi tässä samaisessa kylässä salamasodan mahdikkaasta kulusta, tuo Kalevalan laulun aika kuvasteli ehkä nyt turhassa runon hohteessa. Kituelämää: käsikivet kitkasivat kivikkoisissa pelloissa poutinutta ohraa, kitkasivat petäjäistä, ja veden kalat olivat liukkaita...

Sotamies huokasi, nousi, tarttui auran sarviin, hoputti hevoset liikkeelle ja kiroili miehekkäästi terän kiveen karahtaessa, noihin runsaisiin kiviin, joita yhä oli jäänyt jälkeentulevaisten vaivaksi, vaikka muinoinen Suomen rotu olikin niistä kasannut valtavia röykkiöitä, huokaisuttavan suuria, jos tuli asiaa ajatelleeksi.

Siksipä kyntömies ei oikein ymmärtänyt sitä viljelyslakeuksien poikaa, joka hetkisen seisoi kynnöksen ääressä ja julisti:

— Äläs kelpo maat! Niistä ei luulisi kannattavan sotia käydä...

Sillä tuo köyhä multa ja harmaat, sammaltaneet kiviröykkiöt näyttivät tästä kyntömiehestä kotoisilta ja rakkailta. Tällä kamaralla oli suomalainen jo ammoin raatanut ja raivannut, kestänyt ja kärsinyt, elänyt ja kuollut, sangen usein sotien teuraana, joita hän ei käsittänyt...

Nuo Suomen heimon harmaat ja vahvat muistomerkit, karujen peltojen kivikasat, näyttivät tässä valossa huokasuttavan suurilta.

PYHIINVAELLUS.

Suuren kuormavaunun jarrut vingahtelivat, ja se pysähtyi rämisten. Tuuli puhalteli uljaasti yli komeina pohottavien vaarojen, joita lehtipuinen syksyinen värikkyys siellä ja täällä koristeli. Kylmä tomu tuprahteli tiestä, jonka juuri sinä kesänä sota oli noitunut koleiseen erämaahan. Tien vieressä seisova lotta hiiviskeli tomupilven alla ja lymyili päällystakkiinsa pystyyn nostetun kauluksen suojassa.

— Haluaisiko neiti kyytiä?

Autonkuljettaja hymyili koppinsa oven raosta.

Neiti halusi, kuten oli kysymättäkin ilmeistä. Hän kapusi koppiin, ja vaunu lähti liikkeelle. Sotatietä ja erämaata, yksitoikkoista ja painostavaa. Autonkuljettaja jutteli vilkkaasti ja vilkuili nopein syrjäsilmäyksin naapuriinsa. Aika soma otus siellä päällystakin sisässä, mutta vaikutti kovin jäykältä ja vähäpuheiselta. Yrittipä miten yritti, niin ei hymyn häivääkään ja vain vaivoin jokin sananpuolikas. Mies jo tympeili mielessään huonoa onneaan, jota kyllä riittää sata vuotta, kun alku on otettu. Nytkin hänen viereensä nostettiin tuollainen tokka kakottamaan...

Vaunu heilui, huojui, nytkähteli ja tärisi, ja lotta ja sotamies tulivat sysineeksi toisiaan kylkeen. Mies oli vaiti ja tyytyi tähän olosuhteitten pakosta johtuvaan tuttavallisuuteen. Sotatietä riitti. Korpea, mäkiä, vettä, palanutta metsää, poltettu kylä, raunioita, ampumahautoja, räjähdyskuoppia. Pahanunenomainen maisema, mielettömästi revitty ja töhritty maa, jonka sota jättää jälkeensä, jonka yllä yhä tuntuu viipyvän taistelun ahdistus ja kauhu.

Mutta tuohon, ehkä kylmästäkin kohmeaan naiseen, tämä maisema näytti vaikuttavan elähdyttävästi. Hänen mielenkiintonsa heräsi. Hän katseli ulos laajennein silmin.

— Milloin tässä on taisteltu?

Hän kävi puheliaaksi ja kertoi, että hänen sulhasensa, joka oli kaatunut sodan ensimmäisinä päivinä, oli taistellut tällä suunnalla. Oikeastaan hän vasta sen jälkeen oli saanut kutsumuksen ja tehnyt päätöksen lähteä itsekin mukaan tänne jonnekin. Hän oli lääkintälotta. Hän oli nyt oikeastaan pienellä omintakeisella harharetkellä, pienellä, kai lapsellisellakin, pyhiinvaellusmatkalla sankarisulhasensa haudalle. Vainaja oli nimittäin, haudattu johonkin tänne viimeisen taistelutantereensa ääreen.

Tyttö katseli mustaa, palanutta luurankometsää luonnottoman suurin silmin. Jossakin tuolla oli hänen sulhasensa hengittänyt viimeisen kerran tätä ilmaa, täällä kuollut kovan sotakuoleman...

— Mikä tämän paikan nimi on? kuiskasi hän kiihkeästi. — Mistä meikäläiset rynnistivät?

Autonkuljettaja selitti vaunun rämisten kulkiessa, että se taistelutanner, missä neidin sulhanen tietojen mukaan oli tavannut kohtalonsa, samoin kuin hautapaikkakin oli vielä kappaleen matkaa edessäpäin. Hän kertoili kesäisten taistelupäivien pauhusta, menosta läpi palavien metsien. Tuon joen veden tuolla hän oli nähnyt punertavan suomalaisten sotamiesten verestä...

Oikeastaan autonkuljettajan omakohtaiset taisteluelämykset ja kokemukset olivat vähäiset. Mutta mistäpä neiti sen olisi tiennyt? Nyt hän kuunteli hartaasti, sillä sotamies oli taitava juttelija.

Vaunu kääntyi äkkiä tiepuoleen ja pysähtyi. He laskeutuivat alas auton kopista, ja sotamies viittasi pienelle kummulle päin: tuolla... Hän saattoi lotan hautojen ääreen, kymmenkunnan valkoisen puuristin juurelle, joissa oli nimet ja päivämäärät. Sitten hän palasi asian ymmärtäen autonsa luokse.

Tyttö viipyi kauan sillä paikalla, jolle hän haavemielin oli lähtenyt ties mistä. Ei edes lentokonemoottorin tärisevä ja terävä surina, joka ilkeästi vastasi sotamiehen ruumiiseen, jossa tuntui elävänä piilevän muisto edellisen sodan ilman herroista, näyttänyt häntä herättävän omista maailmoistaan. Sotamiehellä oli vilu ja ikävä. Taivas oli verhoutunut pilviin kuin suruhuntuun, tihmoi vettä ja ilta hämärsi.

Hän käveli hiljoilleen lotan luo, joka näkyi harmaana varjokuvana harmaata taivaanrantaa vasten. Tyttö havahtui. Hän tarttui kuin hädissään sotamiehen käsivarteen. Ehkä hänen mielensä täytti äkkiä tunne, että hän oli surullisen yksin, että ympäröivä maailma oli tavattoman outo ja vieras. — Miten hän pääsisi täältä takaisin? Mihin hän menisi?

Autonkuljettaja selitti, että tänä iltana ei ehkä olisi mitään tilaisuutta paluuseen. Kolonna oli jo mennyt, ja yksinäisiä autoja ei pimeän tullen juuri kulkenut partiovaaran vuoksi. Sitäpaitsi tyttö oli väsynyt. Hän saisi kyllä järjestymään sopivan yöpaikan.

Sitten lotta kääntyi vielä kerran matalan hautakummun puoleen.

— Hyvästi, Lauri! sanoi hän. — Ehkäpä näin oli sinulle paras, ja mitäpä minusta...

Hän käveli sotamiehen rinnalla surullisena ja vaiteliaana, kaukaisena. Mutta autonkuljettaja hautoi omia sotamiehen ja valloittajan tuumiaan. Hänellä olisi vielä tytölle vakavia asioita puhuttavana. Elämää ei eletty eikä sotia käyty hautaristejä ja kuolinilmoituksia varten...

Hänen tuumansa edistyivät suunnitelmien mukaisesti... Majapaikka, pieni mökkirähjä, oli autio ja tyhjä. Kaikki toverit olivat pitkällä ajokomennuksella tahi autopajoilla korjauttamassa vaunujaan. Hän toi tytön sisään, viritti tulen uuniin ja teki olon mahdollisuuksien mukaan kodikkaaksi ja mukavaksi.

Nyt puuttui vain tehokas saarna siitä, että tuo hänelle tuntematon Lauri, sankari kylläkin, oli kerta kaikkiaan mennyt ja menetetty ja että kuollut ei kakkua tarvitse.

Mutta kun päivä sarasti ja kaikki oli käynyt suunnitelmien mukaisesti, tuntui sotamiehestä yhtäkaikki vähän ilkeältä. Syntikö lopultakin lienee tapahtunut? Sillä nykyhetkellä kyyneleinen tyttö ei näyttänyt oppineen yhdessä yössä, että elämää ei eletä eikä sotia käydä hautaristejä ja kuolinilmoituksia varten. Hän valitteli, ettei ollut osannut aavistaa, että matkasta Laurin haudalle tulisi tällainen...

— Niin, sota tempaisee meidät kaikki hieman pois raiteiltamme, sanoi sotamies. — Silloin tapahtuu paljon kauheita asioita, joita ei voi kertoa...

Kun kolonna sitten tuli ja tyttö lähti ja vieraan auton ovi sulkeutui hänen jälkeensä, niin sotamies katsoi kauan auton perään, katsoi niin kauan, että koko rämisevä ja jyrisevä vaunujono häipyi näkyvistä, ja ajatteli, että vieläkö hän näkisi tuota ihmistä, jolle hänellä oli ollut vakavia asioita sanottavana...

Sitä ei voinut tietää, ei edes entisessäkään maailmassa, saati sitten tässä salamasotaa käyvässä.

SYYSILTA TELTASSA.

Ilta tulee tummana, ja sade ropisee telttakankaaseen. Kodikas ääni: katto on ihmisen pään päällä. Mutta sisällä teltassa on kuitenkin hämärää ja surullista. Märkä maa tuoksahtaa tunkkaiselta, pyssyjen rauta ruostuu, muurahaiset parveilevat pakin kannessa sulamatta jääneitten sokerimurujen vetäminä, ja lihavat hiiret, joita tässä maassa on ylen viljavasti, juoksentelevat missä tahansa, yli vilttimyttyjen ja reppujen, rapistelevat pahvikoteloissa ja lautalaatikoissa etsien pimeitä elintarvevarastoja. Varsinkin tämän kesäiset hiirenpoikaset ovat lapsellisen, vihaksipistävän tietämättömiä maailman pahuudesta.

Toimeton iltahetki, mukava ja ikävä. Kirjuri yrittää suunnitella ja haaveilla Lonkan ristiä. Tulevana rauhan päivänä hän on astuva huoneeseen pystyssäpäin tuo mielikuvituksellinen risti rinnassaan. Hänet vaiennetaan huomauttamalla, että on olemassa myöskin muita, jo ammoin keksittyjä ristejä, oikeita päämääräänsä päässeen ristejä. Silloin kirjuri laskea täräyttää ilmaa itsestään ja lausuu:

— Tuon siitä saapi, kun minun mieleni pahoittaa...

Sitten on jälleen vaiteliasta, mukavaa ja ikävää, kodikasta ja yksitoikkoista. Sade ropisee telttakankaaseen, ja karstainen kamiina tupakoitsee savua sisään. Maailma käypi salamasotaa, armeijat lahmuavat maanosien ylitse. Tämäkin telttakunta kuuluu vähäisenä nivelenä, osasena tuohon samaiseen salamasotaan. Mutta täällä on kaikki ikäänkuin paikalleen jähmettynyttä. Viikon, kuukauden, kaksi kuukautta on teltta seisonut paikoillaan huoltotien varressa. Vehmas kesä on mennyt. Tomupilvet nousivat silloin poutaiselle taivaalle autojen pyörien alta. Samalla tiellä hyrisevät, jurraavat, huokaavat vaunujen moottorit tälläkin hetkellä, mutta tomu ei nouse. Vaivoin ja vitkalleen pyörähtelevät pyörät liejussa. Ei mitään salamasotaa, ei piiskansiimanliikkeitä täällä... Se kaikki tuntuu vain sanomalehtiuutiselämälle.

Onneksi on vielä muutamia kahvin papuja pussien pohjalla kuin muistona muinaisilta ajoilta, jolloin harrastettiin kauppaa ja meriliikettä eikä iloiten ilmoitettu, että niin ja niin monta tonnia on jälleen upotettu.

Mutta kamiina juonittelee, savuaa, sammuu, ja tehköön mitä tahtoo, sillä lähellä on paja ja pajassa kenttäahjo. Omituinen, ikäänkuin liian koneellinen kahvinkeittotunnelma syntyy ahjon ääressä. Kokki seisoo ja polkee, polkee, että kipunat sinkoilevat. Hiilet hehkuvat, ja valo kajastelee rappeutuneen takan kyljessä ja ihanan mustassa laipiossa, muinaisten savujen mustuttamassa. Tässä on ollut talo, ihmisasumus, tupa, jossa on elelty, asuttu. Sitten täällä vallitsi vuosikautinen autius. Vain sotaväki eli ja liikkui maisemassa, joka töhriytyi ampumahautojen hedelmättömällä muralla... Ja nytkin polkee sotamies kenttäahjoa tässä tuvassa, jonka lattialla emännäinen ennen ketteränä hääräili. Mutta ruttotuumaista on sotamiehenkin emannuus. Hän voipi kyllä huoletta sanoa, että istu, vieras, pian tämä pannu lämpiää! Ennätys! Kuusi minuuttia, ja kahvi on valmista.

Pimetköön ilta, ropiskoon lakkaamaton sade telttakankaaseen. Kahvi on mustaa ja kuumaa, lämmittävää, puhelahjoja antavaa. Ennustelu, profetoiminen kukoistaa. Sota lopetetaan kädenkäänteessä, kuten niin monena päivänä ennenkin.

Jälleen jyrrää ja kolisee kolonna tiellä, pitkä kolonna, kömpelö panssariauton rumilas etunenässä. Sillä tien varsilla liikuskelee sissejä, kavaloita vihollisia, jotka ampuvat ajoneuvoja, pistävät miinan rapakkoon, väijyvät ja yllättävät. Kovaliikenteinen tie, eräs tuon samaisen salamasodan valtimoita, jonka sota rakensi läpi korven ja erämaan, sodan ihme. Nyt on ilmeistä, että mikään ei ole liikkumatonta. Muutos on tekeillä. Pitkä, koliseva ja jyrisevä vaunujono saa kyllä yhäti peltojen äärestä siirretyn sotamiehen yksinkertaisen mielen ällistelemään maailman kummallisuutta: vaivoin liikenee öljytippa puintiin, jyvien irroittamiseen oljista, mutta onpas sitä, kun on kyseessä pommien kuljettaminen mahdottomille maille, jossa tonkaistaan rouvinlaisesti kamaraa, saadaan ehkä öljypisaralla veripisara vuotamaan...

Mutta samalla tuo halki pimeyden ja erämaan vaeltava vaunujono todistaa mahtavasti, että mikään ei ole ikuisesti muuttumatonta. Muutos on tekeillä. Jotakin on syntymässä. Jossakin sekä salamoi että jylisee.

Yli moottoriajoneuvojen, jyryn korva on erottavinaan jonkin muunkin äänen illan pimeästä, kiihtyvän liikunnon äänen kuin piiskansiiman vongahduksen.

LOMA.

Sotamies seisoi tien vieressä, ja tuuli tempoi hänen nuhrautunutta ja repeillyttä päällystakkiaan.

Kas, siinä oli tie, oikea tie, maantie! Sen jäinen pinta hohti kuin tinanauha iltahämärässä. Oli ojitettu ja sorastettu, louhittu kalliota, porrastettu suo, tehty silta puron yli. Puhelinpylväät kohosivat uljaasti, ja langat humisivat. Olipa kilometripylväskin kuten ennen rauhan maailmassa, viehkeä, valkoposkinen ilmestys, joka johti sotamiehen mieleen hänen nuoruutensa maantiet. Ja talokin oli kohonnut maasta, punaisesta hongasta, oikeasta pohjolan hongasta rakennettu, niitten vanhojen tilalle, jotka olivat nyt tomua ja tuhkaa.

Mutta oli ennen kaikkea tuo tie, maantie, joka kimalteli kuin tinanauha halki erämaan. Se oli ja pysyi sotamiehelle ihmeenä.

Sillä sisimmässään hän eli tässä maisemassa kuukausien takaista aikaa, jolloin kirves, lapio, rautakanki ja räjähdykset tekivät tässä ensimmäistä kertaa koliaa sileäksi. Tämä tie oli syntynyt hänen selkänsä takana. Hevoset kävelivät, kärryt junnasivat eteenpäin tietä, joka ei ollut vielä mitään tietä. Tulivat kuormavaunut raskaasti huokaillen, jyrräten ja rämisten. Ne matoivat eteenpäin, putosivat kuoppiin, vajosivat suohon, ne keikkuivat hinausköysien nenässä, ne kulkivat tuuma tuumalta ihmiskäsien työntäminä.

Silloin oli vehmas kesä. Hellettä ja hikeä, paarmojen surinaa ja kiduttavien sääskien ininää. Sotakulojen savu karvasteli kurkussa, ja pöly tunkeutui ihoon ja ihon sisäänkin. Ja joka metsiköstä, joka pensaan takaa he saivat tulta vastaansa. Hiki ja veri vieri. Ruumiit löyhkivät erämaassa, ja korppi äänteli mielissään. Yli vesistöjen pesäkkeitä ja ampumahautoja vastaan. Ja tie oli syntynyt heidän selkänsä takana...

Tämä sotamies huomasi sen vasta nyt sievoiseksi ällistyksekseen. Sillä hän oli ollut sivustalla, syvällä korvessa, jonne kulkivat vain kantokaravaanit. Hän oli kyyrötellyt murakuopissa läpi pimeän syksyn. Kaukana olivat nyt kesän helteet. Vain kuulapaarmat surisivat, vain kranaattituli löi lämpimäksi. Satoi vettä ja satoi rautaa. Iankaikkisen pitkiä, hiljaisia öitä murakuopissa. Tähystystä pimeyteen, johon ei mitään nähnyt, korvien höristystä, vaikka mitään ei kuulunut. Sillä ei koskaan tiennyt, milloin hellittämätön vihollinen ryömii yli vetisen suon ja nostaa helvetinmoisen rähäkän...

Nyt hän oli menossa lomalle, ja kylmä tuuli tempoi hänen likaista ja repeillyttä mantteliaan. Mutta sotamies vain tuijotteli tien ihmeeseen, joka oli loihdittu hänen selkänsä taakse. Kolia oli tullut sileäksi. Kas, kuinka autot pyihkivät! Niinkuin ennen rauhan aikana ja rauhan maanteillä...

Sotamies kiipesi kuormavaunun lavalle pahvisen kuomun alle, kyyristyi mahdollisimman pieneksi päällystakkinsa sisään ja yritti tähystää auton avoimesta peräosasta yhä sakeampaan hämärään kätkeytyviä maisemia.

Siinä ammottivat mustina pesäkkeitten ampuma-aukot. Näky, joka sai sotamiehen kyyristymään entistä pienemmäksi. Tuolia, tuo kivi ja kanto olivat ainaiseksi painuneet hänen mieleensä, hän oli elänyt ehkä elämänsä pisimmät minuutit, joita hän ei haluaisi elää uudelleen. Suihkut tikkasivat, tikkasivat, tikkasivat ympäriinsä, ja viereisessä mättään kolossa tärisivät Rahko-Antin kantapäät viimeistä kertaa tässä maailmassa, ja pienessä hiekkapälveessä touhusi tumma muurahainen omaa touhuaan ylen välinpitämättömänä ihmisten suuresta salamasodasta...

Tuolla vilahtelivat valkoiset ristit. Siellä lepäsivät Rahkon-Antti, Paso, Sääski, Heikki, Elias ja monta muuta, miten monta lieneekään, aivan liian monta. Sääsken leuka ei enää tärähtele naurusta. Hän ei enää välitä mitään, ei entisestä eikä nykyisestä Euroopasta. Hänen pelinsä on mennyt auttamattomasti silmällä metsään. Eikä Pason tarvitse enää lähteä korpivaellukselle, sille, joka alkoi juuri tuosta, näännyttävä marssi hellittämättömässä helteessä. Pakkaukset painoivat, aseet olivat aina hankalasti, hiki karvasteli silmää, sääsket ja paarmat pörisivät iloisesti kuin humalaiset ja imivät intikseen verta, kengät vihasivat kantapäitä. Moni eli eräänlaista henkimaailman elämää. Pasokin oli jo melkein tästä maailmasta tietämätön mies sillä hetkellä, kun venäläisen luoti mahaan lopetti hänen marssinsa. Mutta loppu oli hyvin sitkeätä. Sanotaankin, ettei henki helyllä lähde...

Siinä oli eräs lepopaikka. Jotakin tuttua, rakasta häivähti ja vilahti ohi pimeydessä. Siinä oli vietetty eräs ihanimmista hetkistä tämän ihmisen elämässä. Ja kuitenkaan ei ollut tapahtunut mitään merkillistä. Sait vain riisua raskaat saappaat verille lyöpyneistä jaloistasi ja ojentua pitkää pituuttasi kesälämpöisen maan povelle ja nukkua, unohtaa syvästi niin sanotun salamasodan vaivat...

Kolonna huristi eteenpäin pitkin sotatietä, jonka sileys ja maantiemäisyys oli ja pysyi ihmeenä tälle sotamiehelle, joka muisti, millaista täällä oli kesän helteellä, kun tungettiin taistellen eteenpäin. Silloin jalkamiehen saapas tuskin löysi sopivaa jalan tilaa, ja nyt kymmenien vaunujen valosilmät loistivat, tuikkivat, välähtelivät kauniisti pimeässä korpitien mutkissa.

Vauhtia ja vilua. Sotamiehet kyyröttivät pahvisten kuomujen alla tahi tyhjien laatikoitten lomissa. Torkahtelua ja hampaitten kalinaa ja tyytyväisyyttä. Sillä loma oli edessäpäin.

Pimeyttä ja erämaata riitti riittämistään. Jostakin vilahti valaistu akkuna, ja jostakin syystä tuntui varmalta, että se on oikea talon akkuna, rauhanomaisesti asutun talon akkuna. Tuli räsähtelee pesässä, perunat höyryävät padassa. Kirves kolkkaa, lastu lentää kalupuusta. Tahi ehkä ukkovaari on peukaloinut piippunsa täyteen kessuja ja kuuntelee, kuinka radio laulaa sotatoimien voitokkaasta kulusta...

Niin, puomi oli äsken sivuutettu, rajapuomi. Nuhainen korpraali oli tarkastanut paperit himmeän taskulampun valossa. Ehkä vauhtikin oli yhä kiihtynyt tien siletessä. Sillä vanha ja vakainen, tarkoin kustannusarvioin tehty maantie oli sittenkin toista kuin korpiin ja koleikkoihin noiduttu sotatie.

Vauhtia ja vilua ja joitakin kodikkaita tulen tuikahduksia pimeästä ja lumisesta maailmasta. Sitten auto pysähtyi, ja lomalaiset laskeutuivat alas kylmissään, kohmeisina, kankeina ja hiljaisina tahi teennäisen hilpeinä, äänekkäinä, ripeitä lämmitysliikkeitä tehden.

Lyhty paloi asemarakennuksen edessä, ja rautatiekiskot kiiltelivät pimeään kaikessa tuimassa ja paljon lupaavassa suoruudessaan. Pitkäjäykkistä, tympeää odotuksen aikaa. Käveleskelyä, torkahtelua asemahuoneen penkeillä ja lattialla. Kupponen haaleaa ja harmaata korviketta uneliaan lotan kädestä. Sotamies tuli ajatelleeksi, että tämä oli aivan sopimaton juoma tähän tuimaan, myrskyisenä lainehtivaan aikaan.

Sitten sattui virkistävä tapaaminen. Sotamies kohtasi tutun, ystävän, aseveljen edellisen sodan ajoilta. Molemmissa oli iloa ja pientä ihmetystä: siinähän sinäkin, mies, vielä elät, vaikka aika on tällainen! He muistelivat menneitä ja kertoivat nykyisistä. Niin, rautaa on ollut liikkeellä, mutta on onnistuttu menemään aina välistä. Mutta moni ei ole mahtunut enää väliin. Se ja se on kaatunut, se revitty ja raadeltu, kun taas se yhä elää ja vaikuttaa...

Hyvää tekevä jälleennäkeminen, joka sai molemmat melkein unohtamaan, että elettiin kauheaa odotuksen aikaa.

Aamuhämärissä juna lähti liikkeelle. Vieläkin vilua ja ahdinkoa, torkahtelua ja lopulta unta istuallaan täpötäyden vaunun penkillä. Kun sotamies heräsi, oli päivä jo pitkällä. Juna seisoi jollakin asemalla. Erään naisen vartalo, ryhti ja astunta toi sotamiehen mieleen Lyydin, hänen. Lyydinsä. Ja hänen mielensä herahti kevyeksi ja iloiseksi niinkuin vain joskus unesta herätessä. Hei, ihminen eli! Loma oli edessä, ja Lyydi odotti. Tahi oikeastaan hän ei tiennyt odottaa. Tapahtuu niin sanottu yllätys, iloinen yllätys. On jo iltamyöhä, kun hän ehtii perille, mutta mitäpä siitä, hän saa kyllä itsekin oven auki, kotinsa oven. Ja sitten Lyydi katsoo ja katsoo eikä usko silmiään, niinkuin hän myöhemmin selittää. Kaulaan se kapsahtaa. Sellainen Lyydi se on, hänen Lyydinsä...

Vaunuissa oli jo väljempää. Voi nojautua mukavasti akkunanpieleen ja lukea hylättyä, rypistynyttä sanomalehteä. Suuria otsikoita: ratkaisevia taisteluita, ennätysmotteja. Sellaisia uutisia oli ollut eilispäivänä, ja niitä tulee olemaan huomennakin. Ei mitään uutta auringon alla. Joku oli huolissaan naistemme siveellisestä tilasta. Ulkomaalaisten kainalossa ne kiikkuvat, jopa muka vilkuttavat silmää sotavankina olevalle periviholliselle, ryssälle. Mitä ne naiset ovat? Ehkä niin sanottuja yleisiä naisia, eivätkä siis oikeastaan naisia ollenkaan. Kuka kainalossa kiikkumista kadehtii? Ehkä joku vanhapiika, joka on huomannut, että hänen aikansa on auttamattomasti ohi, joka on tullut kaivaneeksi talenttinsa maahan...

Sotamies tunsi, että hän ei välittänyt tästä asiasta. Se ei koskenut häntä. Joka sotii, se sotii, ja joka huvittelee ulkomaalaisen kanssa, se olkoon hänen onnensa...

Sotamies oli sillä hetkellä virkeä ja seurustelunhaluinen. Mutta vaunun yleisö näytti tylsältä ja uneliaalta, ja niinpä hän nojautui nurkkaukseensaₜ heitti manttelin liepeen kasvoilleen ja nukkui pyörien tahdikkaaseen kolkkeeseen.

Siihen hän sitten heräsikin. Pyörät kolisivat, vaunu nytkyi, ja tummasta akkunasta pilkoitti tulia. Valaistu kylä, jonka hän tunsi, junanmuuttoasema hänelle. Taasen hetkinen ikävää odotusta. Puhelinjohdot kiiltelivät pylväissään, ja siitä sotamiehen mieleen johtui, että hän voisi soittaa täältä Lyydille. Se voisi olla hyvä. Mutta ei sentään! Parempi on yllättävä kotiintulo. Sotamiehen on palattava rintamalta kuin pommi...

Hän alkoi koota kamppeitaan ja laskeutui alas asemalaiturille odottaakseen sitä junaa, joka veisi hänet määränpäähän.

Kun juna pysähtyi hänen kotikaupunkinsa asemalle, oli jo myöhäinen ilta, melkein yösydän. Sotamies sälytti repun selkäänsä, heitti kiväärin hihnasta olalleen ja alkoi astua. Hän tuskin, vastasi jonkun tuttavan tervehdykseen. Hänen mielensä oli omituisen ja kiihkeän keveä. Kas, näkipä hän vielä tämän kaupungin, vaikka olikin toisinaan heikkoillut, että se oli häneltä painunut ikuiseen pimeyteen! Se oli kaunis kaupunki, nyt hyvin hiljainen. Vain myöhäisen kulkijan askelten ääni, ajurihevosen kavioitten jyminä ja junan vingahdus ja puuskutus takana päin, ratapihalla. Katulyhdyt iskivät iloisesti silmää, ikäänkuin mielisivät muistuttaa vanhoista asioista. Tämä oli rakkaitten muistojen kaupunki, hänen kaupunkinsa. Täällä ei ollut mitään sodan jälkiä, ei raunioita, ei pommikuoppia. Ihme oli tapahtunut. Sotamies käveli kotikaupunkinsa katua, käveli kuin kävelikin, ikäänkuin olisi astunut ajassa taaksepäin, entiseen Eurooppaan. Ja Lyydi oli lähellä, uskomattoman lähellä eikä aavistanut mitään...

Nyt! Siinä oli hänen kotinsa. Se sana herätti hänessä mieluista tyytyväisyyttä, sillä sekä koti että vaimo olivat hänelle oikeastaan varsin uusia asioita. Sitten oli tullut sota, suuret maailmanmullistuspuuhat...

Hän näki valon häämöittävän kaihtimien takaa ja oli siihenkin tyytyväinen. Lyydi oli vielä valveilla. Nyt oli käsissä eräs hänen lomansa huippukohtia: miehen odottamaton paluu...

Ovi oli lukossa. Sotamies kalvoi avaimen taskustaan. Se oli unohtunut hänen haltuunsa lähtöhetkellä, ja hän oli säilyttänyt sitä huolellisesti aivan kuin olisi etukäteen tiennyt, että se oli tarpeellinen välikappale täydelliseen yllätykseen ja iloon. Hän avasi oven hiljaa ja astui raskain, mutta melkein kuulumattomin askelin portaita ylös kantaen reppua ja kivääriä. Mitä? Naurua! Niin, tuo oli Lyydin naurua. Hänellä oli siis vieraita. Ikävä sattuma. Sotamies oli pettynyt ja pahantuulinen, ja samalla häntä harmitti tuo tunteensa: Eikö hän soisi Lyydille pientä naurua, pientä iloa? Muutenkin oli aika synkeätä, sotaa ja säännöstelyä, miehet rintamalla...

Niin, Lyydillä oli vieraita sangen myöhäisellä hetkellä. Tuo matala ääni oli kai miehen ääni. Sotamies seisoi suljetun oven edessä ja tunsi itsensä hyvin väsyneeksi matkasta. Iloinen yllätys, se oli nyt jollakin tavalla mennyt myttyyn...

Hän koputti äkkiä terävästi oveen, tarttui oven kahvaan ja vastausta odottamatta nykäisi oven auki. Niin, hän oli aikonut yllättää, mutta tulikin itse yllätetyksi: Siinä istui Lyydi, hänen Lyydinsä, vieraan miehen polvella, miehen, joka hymyili tyhmästi. Mies oli hihasillaan ja jollakin tuolilla virui sotilastakki.

Tämä hetki oli sotamiehestä kauhea. Jostakin syystä hänen mielessään vilahti muisto jostakin toisesta ovesta, jonka hän oli samoin repäissyt auki ja jonka takaa ilmautui vieraan soturin naama ja lisäksi automaattiaseen musta, tuima, suipistuva suu. Sotamies ei tiennyt, kumpi näistä oven avauksista oli ollut kauheampi... Mutta edellinen ei ollut ollut hänen viimeisensä eikä olisi luultavasti tämäkään...

Silmänräpäyksen hän näki Lyydin istuvan sotamiehen sylissä. Sitten hän oli pemahtanut erilleen, huudahtanut jotakin ja aikoi nyt esiintyä siihen tapaan kuin sotamies oli tullessaan kuvitellut: kapsahtaa kaulaan. Mutta hänet torjuttiin jyrkästi ja armottomasti.

— Pois! Ulos minun huoneestani, mokomat!

Vieras sotamies oli jo tempaissut irtonaiset vaatekappaleensa ja onnistunut livahtamaan ovesta ulos niin nopeasti, ettei kotia tullut isäntä ehtinyt iskeä häntä nyrkillä, vaikka yritti. Mutta Lyydi, nuori vaimo, ei ottanut aluksi uskoakseen, että ulosmenokäsky kuului myöskin hänelle. Hän kävi kieleväksi. Kaikki oli ollut vain viatonta leikkiä, ja vain miehen rivo ajatus teki asiasta pahan. Oli vain isänmaallista olla hieman ystävällinen...

Silloin mies tarttui naista käsipuoleen ja lennätti hänet portaille.

— Lohduta nyt kylliksesi vierasta, kun kerran olet sellaiseen laupeudensisaruuteen taipuvainen...

Naulakosta kopeutui hänen käsiinsä naisen päällystakki, ja hän heitti sen ulos ovesta, samoin kuin lakinkin, naisen perään, jota hän oli lähtenyt tapaamaan kaukaa, niin helvetin kaukaa, rintamalta. Sitten hän väänsi oven lukkoon ja meni huoneeseen, joka autiudessaan toi hänen mieleensä taistelutantereen, niin surulliselta ja kolkolta se nyt hänestä tuntui. Lattialla lojui leninki, viinipullo ja pikarit olivat kumollaan pöydällä, ja pudonnut ja särkynyt kukkaruukku, pirstaleet, multa, poljettu kukka täydensivät vaikutusta.

Kannattipa tosiaankin matkustaa niin pitkä matka muka lomalle. Aina seisoit taistelutantereella.

Ja äkkiä sotamies tunsi jälleen tavatonta, raskasta väsymystä. Hän sammutti valon, heittäytyi vaatteet yllä sänkyyn ja nukkui.

Kun hän heräsi, niin harmaa päivä tunkeutui vaivoin sisään laskettujen kaihtimien takaa. Sotamies vääntäytyi kankeasti istualleen ja jurotti kauan liikahtamatta. Olkoon sitten pimeää, hämärää ja surullista. Kaikki oli mennyt myttyyn. Rintamalla tai kotirintamalla. Aina olit taistelutantereella.

Sotamies nousi, napitti takkinsa, kiinnitti vyöremmin ja lähti ulos. Oven taikana olivat vieläkin hänen ulosheittämänsä naisen päällystakki ja päähine. Sotamies melkein säpsähti. Ruumiin se toi hänen mieleensä, kaatuneen, tuo tumma täplä lumisella tantereella. Hän potkaisi vaatekappaleen sivummalle ohi kulkiessaan.

Hän istui koko pitkän päivän kapakoissa ja joi olutta, mutta ei tullut siitä sen iloisemmaksi, vaan päinvastoin äreäksi ja pahantuuliseksi. Hän rähjäsi ja rähisi toisten lomalaisten kanssa. Kun he haaveilivat ja puhuivat rauhasta, joka pian koittaisi, niin hän sanoi, ettei mitään rauhaa. Nyt soditaan kerrankin, niin että on sodittu kertakaikkiaan...

Hän riitautui juomaveikkojensa kanssa ja läksi yksin toikkaroimaan kadulle. Hän oli äkeissään koko maailmalle ja vilkuili epäillen aivan outoja ihmisiä, etteiväthän ne vain tiedä ja näe, että tuon miehen ollessa maata valloittamassa häneltä valloitettiin ja varastettiin vaimo. Nämä ihmiset täällä, sen kuin elelevät, juovat olutta, käyvät kärpää ja ylistävät uljaita poikiaan. Mutta heidän sanansa haisevat mädältä. He eivät ymmärrä, missä parkissa pojat ovat...

Ja aivan äkkiä sotamiehessä heräsi tavaton ikävä takaisin rintamalle. Siellä korsussa oli koti, siellä kuorsattiin raskaasti, lyhty lekkui ja kamiina hohki lämpöä. Siellä lepäilivät toverit kylki kyljessä ja nousivat vartiovuoroilleen. Kranaatti räiskähti lämpöisesti, ja sirpale surisi kodikkaasti. Siellä oli parempi kuin tässä kaupungissa, jota hän oli vain luullut omakseen...

Mitä hän täällä teki! Loma ei liene mikään tuomio..

Hetken kuluttua sotamies avasi ne samat ovet, joita hän oli vajaa vuorokausi sitten lähestynyt niin suurin toivein. Nyt siellä oli kylmää ja autiota, kolkompaa kuin hiljaisella ja pimeällä taistelukentällä, jossa viimeisen haavoittuneen valitus oli vaiennut. Siellä saikin olla kylmää ja autiota hänen puolestaan. Huone sai jäädä sellaisekseen, leninki ja särkynyt kukkaruukku lattialle, viinipullo ja pikarit kumolleen pöydälle.

Sotamies otti reppunsa ja kiväärinsä, kiersi ovet lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa. Mutta mikä tuo haamu oli, joka lähestyi häntä? Sotamies tunsi kyllä tuon ryhdin ja vartalon, näki pimeässäkin, että siinä tällä kertaa oli jotakin arastelevaa ja anovaa. Hän kuuli kuiskattavan nimeänsä, mutta ei ollut kuulevinaan, vaan alkoi astella järkähtämättä ja yrmeänä: näin mies menee sotaan, mies, joka tietää, mitä se merkitsee...

Sinne se haamu häipyi, taakse, pimeyteen hänen entisen Lyydinsä haamu. Mutta älköön kuviteltakokaan, että mies, vaikka onkin kiireissään rintamalle, etsisi siten mukavaa tapaa päästä tästä pahasta maailmasta... Ei se sitä ole! Sitä iloa hän ei entiselle Lyydille suo. Hän osaa kyllä maastoutua entistäkin paremmin, vainuta kolopaikat, joihin sotakoneet eivät tapa, on osattava, ettei tuo pääse ylpeilemään hänen lopullaan...

Mutta mitä sitten? Ensin on tietysti sota sodittava, valloitettava avarampi maa. Sitten, kun sota on lopultakin sodittu, tunnet itsesi kuin uudeksi ihmiseksi ja huomaat, miten on elettävä. On lavialti vaikkapa erämaata ja kirkasta vettä...

Asemalla sotamies leimautti lippunsa ja nousi yöjunaan tekeytyen humalaisemmaksi kuin olikaan, ettei tarvitsisi nähdä ja puhutella tuttuja ihmisiä. Mutta heitä ei kertakaikkiaan voinut välttää, ja sotamies kuuli useamman kuin yhden ihmettelyn lomansa lyhyydestä. Sotamies vastasi jurosti:

— Siellä on parempi kuin kotona...

Junan lähdettyä liikkeelle hän näki puhelinjohtojen kimaltelevan nousevan kuun valossa, ja silloin hänessä välähti omituinen ajatus, että tämä kohtalo oli ehkä hänen omaa syytään. Miksei hän soittanut silloin? Siinä tapauksessa Lyydi olisi elänyt erilailla iltansa ja ottanut miehensä vastaan niinkuin tulee. Ja jos mies olisi sitten kuullutkin kuihkeita, että vaimo on kiikkunut muiden kynkässä, niin vähänkös paha maailma puhuu...

Ainakin loma ja lomalta paluu olisi ollut aivan toinen tyyliltään.

Niin, ihmisen kohtalo riippuu vähäisistä: seikoista, joista ei voi selkoa saada...

Sotamies huokasi ja rupesi nukkumaan junan jyristessä kohti pohjoista ja itää.

VARTIOSSA.

Puolikuu vilottaa lumisten puunlatvojen välitse, kynsistään riippuva, selällään kiuottava, kylmää ennustava, kapea ja kalpea kuu. Talvinen yö on tuima ja äkeä. Metsä risahtelee pakkasen kourissa.

Vartiomies seisoo hievahtamatta paikoillaan, liikutellen vain palelevia varpaitaan. Hänen mieleensä nousee muistoja menneistä totisista vartiovuoroista. Tämä nykyinen lienee vain vartiointia vartioinnin vuoksi. Vihollinen on rintaman toisella puolella, ja rintama on sadan kilometrin päässä. Hän on uusi mies täällä, juuri saapunut. Ja juuri hänen saapumisaikanaan oli täällä pientä kuohuntaa. Oli muka havaittu lähistöllä vihollispartio. Vartioita oli vahvistettu, vaikka tämä paikka kuuluu miinoitetun ja ansoitetun. Vaarallisia laitteita, oli joku vanha mies ehtinyt jo kertoa tulokkaalle: oma koira oli niihin juossut ja päivystäjä toikkaroinut humalapäissään... Tuossa oikealla oli latu, josta meikäläiset olivat hiihtää sihuuttaneet ahdistamaan noita partisaaneja, joita tämä vartiomies uskoi olevan vain näitten takalinjalaisten mielikuvituksessa. Sillä rintamalle on sata kilometriä, ja hän tietää, mikä talvinen korpi on: äkeä ja hirmuinen. Siellä ei ryssä hiihdä kymmenin penikulmin... Jos siellä on jotakin ollut, niin metsämiestä, poromiestä.

Vartiomies liikuttelee varpaitaan ja polkaisee lumiseen tantereeseen jäätyneitä lapikkaitaan. Korpi risahtelee pakkasen kourissa, tähdet tuikkivat pistävinä, ja kalpea uusi kuu riippuu kynsistään taivaan vahvuudessa.

Viimein tulee vaihto, ja vapautuva vartiomies astelee tiehensä tarkasti polulla pysytellen. Sillä hän muistaa, mitä oli kerrottu koiran ja miehen kohtalosta. Mikä sen tietää, miten ne ovat viritelleet lankojaan...

Tie onkin vallan likellä, valtatie »Uuteen Suomeen». Siinä on puomi tien poikki, puomi, joka pysäyttää kaikki ajoneuvot ja jokaisen kulkijan. Se kuuluu jostain syystä tämän sodankäynnin nuottiin. Ja siinä oli pahvimaja, joka oli osoitettu hänen majoituspaikakseen.

Kamiinan hehku loi lämpöisen ja kodikkaan tunnelman yksinäisen korvessa seisomisen jälkeen. Vartiomies riisui manttelinsa, lämmitti kohmeisia käsiään, sulloi tupakkaa piippuunsa, sytytti sen ja kävi loikomaan.

Ennenkuin hänen piippunsa sammui, hän vaipui jo unenhorteeseen, mutta havahtui supinaan ja nauruntyrähdykseen. Ei epäilemistäkään: naisen ääni! Se kuului pahviseinän takaa. Sillä tämä maja oli jaoitettu kahtia. Nyt nainen kuului sanovan:

— Älä, sinulla on niin kylmät kädetkin...

Ja hetken kuluttua:

— Nyt minä jo suutun!

Mutta matala miehen ääni vakuutti:

— Minä taasen en nyt ole ollenkaan vihainen?...

Sitten oli hiljaista. Ohuen pahviseinän takaa kuului vain syvää hengitystä. Vartiomies ajatteli, että seinäntakainen pari oli käsittänyt parhaimman onnensa. Nenät ne olivat panneet tohisemaan... Hän tunsi olevassa sekä huvitettu että harmistunut. Voisi helposti kehittää ajatuksen, että tällaisina aikoina... Tällaisina aikoina, jolloin niin monet kärsivät ja kuolevat suurten asiain puolesta, tällaisina aikoina voivat jotkut vaaran paikoilta kaukana olevat elää miten sattuu... Mutta ehkä tällaisen ajatuksen syvin syy olikin vain se seikka, että hän oli väärällä puolella pahviseinää, väärällä puolella ja yksin... Nämä ajat tulevat loistamaan historian lehdillä: Suur-Suomi syntyy. Mutta olipa aika mikä tahansa: ihmiset löydetään menoista kuten ennenkin. Suurten tapausten rinnalla ja sisässä sattuu paljon pieniä asioita. Ja kukapa lopultakin tietää, mikä on pientä? Voit helposti sanoa, että esimerkiksi nuo tuolla seinän takana panivat liian kevytmielisesti nenät tohisemaan... Mutta entäpä jos siinä ilmeneekin sen huomispäivän Suuren Suomen kannattava voima, itse asiassa tämän Suuren Suomen luomistyö. Niin on ajateltava. Väestöpolitiikkaan perehtyneet herrat ovat huolissaan ja puhuvat paljon sitä ja tätä. Mutta väestöpolitiikan korjaus, laajentuva elintila, vaatii paljon kevytmielisiä ihmisiä, tuollaisia kuin tuon pahviseinän takana, jotka eivät liikoja siekaile, kun jo pääsevät asian ytimeen...

Vartiomies mietiskeli, kuunteli, täytti piippunsa ja tupakoi. Mutta ennenkuin piippu oli palanut pohjaan, se jo pudota kolahti hänen leuoiltaan. Mies nukkui ja heräsi sitten kamiinan kolisteluun. Siihen lisättiin puita. Tulen loimu valaisi elähtäneet, kuopalle painuneet naamat. Heränneen vartiomiehen täytyi hymyillä muistaessaan ajatuksensa kevytmielisistä ihmisistä, joita huomispäivän isänmaa muka tarvitsi. Tuossa se nyt oli ja pyyhiskeli silmäkulmiaan. Ehkä se ei ollut oikein sen näköinen kuin tuollaisen kevytmielisen voisi kuvitella. Tämä oli erään hänen tuntemansa Pokka-Paavon mallinen mies, josta kaikki keveys oli kaukana. Mutta nenät tämä vain oli pannut tohisemaan...

Kävi ilmi, että hänkin oli vartiomies. Heidän vahtivuoronsa oli käsissä, ja he työntyivät ulos korpeen ja pakkaseen.

Parin pitkän tunnin perästä he palasivat pahvimajaan, ja tuo samainen sotamies työntyi heti oven remppanasta seinän taakse. Sieltä kuului jälleen naisen kitisevä:

— Sinulla on niin kylmät kädetkin...

Mutta nenät siellä lopulta tohisivat...

Ja piippua poltteleva vartiomies kuuli siinä huomispäivän humun. Isänmaa tarvitsee tuollaista yhtä hyvin kuin etuvartiota kaukana täältä, etuvartiomiestä, joka on haavoittunut ja jähmettyy hitaasti pakkasessa...

Aamulla, korviketta ryypiskeltäessä, tulokas kysäisi alikersantilta, vartiopäälliköltä, että oliko heillä täällä emäntäväkeä.

— Ei, sanoi alikersantti. — Vain tuo neiti. Me otimme sen tähän yöksi, kun sillä oli puutteelliset paperit. Pätevämmät, yhteiset, kuuluvat olevan sen toverilla, jonka pitäisi tulla nyt aamukolonnassa.

Ja tulokas ajatteli: nämä puomimiehet, tarkkaa ne tekevät...

Aamun kajossa kuului ampuma-aseitten kaukaista papatusta siltä suunnalta, missä partioitten olisi pitänyt kohdata. Siiskö sittenkin totta! Ryssäkö oli ryöminyt kymmenet penikulmat korpea, joka on äkeä ja hirmuinen? Kunnianarvoinen saavutus.

Jännittävää odotuksen aikaa. Jollakin tavoin livahti niin, että tulokas ei ehtinyt nähdä tuota pahviseinäntakaista toista kevytmielistä ihmistä, jonka paperit eivät olleet oikein kunnossa. Hänen päteväpaperinen toverinsa oli tullut, ja he olivat jatkaneet matkaansa. Öinen toveri vain pyyhiskeli vetistäviä silmiään. Tuskin se surua oli. Pakkassää se siten vaikutti tuon Pokka-Paavon näköisen, elähtäneen miehen silmiin.

Vihdoin iltahämärissä osa partiota palasi. Sukset sihisivät, lumipuvut kahisivat, likaiset, repaleiset lumipuvut, joita tulokas näki nyt ensi kertaa tämän sodan aikana ja jotka toivat ikävän elävinä hänen mieleensä kahden vuoden takaiset muistot.

He olivat yllättäneet metsäpirtillä majailleen vihollispartion, ja lyhyen tulitaistelun jälkeen oli heistä kolme kaatunut ja kolme antautunut vangiksi. Muutamia oli päässyt pakoon. Heitä ajettiin takaa. Mutta yksi meikäläinenkin sinne oli jäänyt, kaatunut. Hevosella se on haettava...

Mukana olevat vangit ovat myöskin suksilla. Yksi heistä on nainen, radisti. Sillä sellainen kojekin heillä on ollut. Yrmyn näköisiä vankeja katsellaan uteliaina. Kauaspa, kauaspa ovat tulleet kohtaloaan etsimään...

Tulokas, öinen vartiomies, ajatteli, että sota oli sittenkin lähellä, aavistamatta se voi olla aivan oven edessä. Arvat lankesivat, kohtalokkaat arvat. Yksi noista partiohiihtäjistä makasi siellä jossakin korvessa, lumessa jäätyneenä, hiljaisena. Se olisi voinut olla tuokin Pokka-Paavon näköinen, jos hänen osansa olisi ollut lähteä mukaan, eikä jäädä tänne vartioon käsittämään parhaimmat onnensa ja tohisuttamaan nenäänsä pahviseinän suojassa... Tahi se olisi voinut olla hänkin, ellei hän olisi niin juuri tullut, parahiksi tuoksi illaksi ja yöksi mietiskelemään lohdutuksekseen, että kevytmieliset ihmiset ovat huomispäivän suuren isänmaan turva...

Ihmisten osat ja arvat olivat entisenlaiset, sodassakin: joko kuolla tahi elää ja vaikuttaa, ja lopultakin kuolla, haihtua yksilönä.

Oli jälleen ilta ja yö, oli talvi ja korpi, perisuomalainen. Pakkanen risahteli, ja lumisten puunlatvojen välistä vilotti uusi kuu, selällään kiuottava, kynsistään riippuva, kylmää ennustava, kapea ja kalpea.

KORSUSSA.

Kamiina hehkui ja kortit läiskyivät lavitsaan, jota nimitettiin nylkypenkiksi. Oli hieman savuista ja kosteata ja samalla niin kuivaakin, että kuului alinomaan hiljainen ropina hiekan valuessa ja varistessa kattopuitten rakosista. Oli kodikasta ja rattoisaa, oikea iltahetki korsussa.

Sillä korsu tämä oli. Ihminen oli näihin aikoihin huomannut taasen terveelliseksi ryömiä maan uumeniin, luoliin, niinkuin joskus aikojen alussa.

Kun ovi avautui ja joku työntyi sisään partatörkimys huurteessa, niin kantautui korvaan kaukaisen konekiväärin lonkutus, niinkuin, kiireellinen ompelukoneen ääni, jolla jotakin uutta ahkeroitiin ihmiskunnan ylle...

Mutta sotamies Lohna kirjoittaa töhersi lyhdyn valossa kirjettä vaimolleen. Näin: — Rakas vaimoni ja lasten hellä äiti, tapoin juuri täitä ja oloni on tyydyttävä...

Sen pitemmälle hän ei päässyt, vaikka tovin aikaa raapi ohimoltaan ja pureskeli kynänpätkää. Ei ollut muuta neuvoa kuin merkitä: — Muuta kirjoittamistapa minulla ei olekaan, ja lopettaa kirje tavanmukaisin hyvänvoinnin toivotuksin ja rakkain terveisin.

Nyt olo oli joutilasta, sillä nylkypenkin ääreen, jossa läiskäyteltiin ja kirottiin, ei tällä kertaa mahtunut. Sotamies Lohna etsi tilaa ja ojentautui pitkäkseen, ja kun uni ei tullut, niin hän, pää kämmenen varassa, ajatteli, että tämä sotaseikkailu voi enimmältä osaltaan maiskahtaa yksitoikkoiselta. Eikö yhteen aikaan kirjoitettu ja puhuttu salamasodasta? Niin, sanomalehtien otsikkokirjaimet olivat suuria kuin killillä pää... Ja nyt: kuukausikaupalla samat maisemat, samat kasvot, sama korsu, sama polku, sama vahtipaikka, sama yksitoikkoinen kirje vaimolle ja vaimon melkein yhtä yksitoikkoinen vastaus...

Pieni sairaus ja loma kaiken tämän keskellä oli ollut kuin suuri seikkailu. Hän oli tyytyväinen siihen, että oli nähnyt niin sanotun kotirintaman. Se oli vahva. Monet naisenpuolet huomioivat hänen siellä olonsa, ja eräät hienot vanhat neidit kuuluivat puhuneen, että se Lohnakin on taasen lomalla pakoilemassa sodan vaaroja. Mutta sotamies Lohna, suulaana ja sodan karaisemana, osasi kyllä lohduttaa näitä isänmaallisuuden vaivaamia. Hän, sanoi, että sinne kunnian kentille on pian pääsy avoin niillekin, jotka eivät luulisikaan. Hän oli tutustunut huomattaviin voimiin, joitten nimet hän mainitsi, ja nämä olivat sanoneet, että koska miinoitukset ovat esteenä etenemiselle ja voitolle, niin sodankäyntiin otetaan avuksi vanhat ja siitoskykynsä menettäneet, joista ei tule mitään vahinkoa. He saavat kontata jylkyttää edellä ja laukoa miinat etumaastossa, että parempi väki pääsee hyökkäämään...

Sen uutisen kuultuaan akat hetkiseksi herkesivät jyvitystyöstään: kuka parhaiten joutaisi saamaan sankarikuoleman...

Niin, kotirintama oli vahva ja samalla kertaa jollakin tavoin hyvin hupainen ja hyvin surullinen. Henki heillä oli päällä, yhtäläinen kuin sillä sotaveikolla, jonka kanssa sotamies Lohna sitten palasi lomaltaan. Kun hän vain jossakin näki miehen ilman sotamiehen takkia, niin silloin hän puuskahti syvän vakaumuksen hartaudella: − Siviili! Hän sai ääneensä sävyn, että piti kertakaikkiaan ymmärtää, että nyt oli kysymys ainutlaatuisesta rikollisesta. On niitä! Miksi niitä ei viedä linjoille, tunnustelijoiksi?

Vastausta ei antanut kukaan, mutta sotamies Lohnan matkakumppani ei kyllästynyt aiheeseensa. Mitään muuta hän ei osannut puhua koko pitkän pitkällä junamatkalla, mutta ainoatakaan tilaisuutta hän ei lyönyt laimin, kun oli ihmeteltävä, että miksei tuota kävelykykyistä ihmistä ole viety sotaan...

Viimein tuli pääteasema, jolla he laskeutuivat junasta ja menivät lottakanttiiniin. Mustaa korviketta, tuttua, tympeää, rakasta, tuttavia, äänten sorinaa. Suulas eukko, joka odotti kyytiä ja antoi oikean sanaisen keskityksen: — Voitetaan ja voitetaan, mutta miten kauan on voitettava! Taitaa käydä niin kuin viimeinkin, että petäjäistä ja pehkua kurkkuun... Siinä se voitto on! Niin olkia miehille kuin sonnille...

Virkistävä, sensuroimaton eukko, maailmassa, joka sotaa käydessään oli niin ihmeteltävän yksimielinen, hyvä ja pyhäkin, kaunista ja suurta odottava. Hänen sanainen keskityksensä teki hyvää kuin saderyöppy kuivassa maassa, se jopa nauratti, hymyilytti...

Sitten autonmoottorit alkoivat surista, nuo iänikuiset, aina juonittelevat, mutta kuitenkin käyvät nykyaikaisen sodan sielut ja sydämet. Pyörät pyörivät sen ja sen suunnan tiellä. Ja tien päässä odottivat korsut, rintama, tulilinja...

Sotamies Lohna ei ehtinyt pitemmälle muistelevissa mietteissään. Kyynärpään ja kämmenen tuki petti, pää vaipui alas, ja uni tuli.

Yösydännä hänet herätettiin. Korsussa nukuttiin. Yksinpä nylkypenkillekin oli joku käpertynyt merkilliseksi unimytyksi.

Sotamies Lohna työntyi ulos, ja siellä häntä tervehti kookoon lonkutus, niin kuin kiireellinen ompelukoneen ääni, jolla jotakin ahkeroitiin ihmiskunnan ylle.

— Niin, tottapa siitä jotakin syntyy ja valmistuu, vaikka korsun loukossa voi tuntua siltä, että on jo saavutettu pysyväinen olotila, sanoi sotamies Lohna, ja alkoi astella vahtipaikalleen.

MAKUUSÄKKI.

Rimppi kolisteli kaminan suupeltiä lisätessään puita tuleen ja odotellessaan korvikeveden kiehumista. Kamiinan räminä oli samalla jonkinlainen herätysrummutus, sillä toiset venyivät yhä vuoteellaan ja vetivät huopaa korviinsa. Ei ollut muka kiirettä mihinkään. Onhan tätä kevättä. Ammoin sitten oli puhuttu salamasodasta...

Joku uninen ääni murisi:

— Älä räiskä! Kun nuori mies nukkuu, niin se on kuin panisi rahaa pankkiin...

— On siinä minulla sotahullut, makuuhullut...

Sitten Rimppi viheltää tohahutti muutamia mahdikkaita tahteja, joka kuulosti aivan ilkeältä viltin alla venyjäin korvaan.

Lisäksi hän sai apuvoimia herätyshommaansa. Lähetti liikkui postiasioissa, sillä aamukolonnan piti pian kulkea ohi. Hän pistäytyi murjuun.

— Ja täällä nukutaan kuin härskit sillit, vaikka teeriparvi on mökin nurkalla!

Rimppi muistutti heti pystyyn karannutta hevosta.

— Mitä? Teeri? Ethän vain puhu ropakantaa?

— Kurkista ovelta! neuvoi lähetti.

Rimppi kurkisti, ja siten hän ovea kiinni panematta kurottautui ottamaan kivääriään ja lakkiaan. Hän meni, ja jo muutaman minuutin kuluttua kuului kiväärin tuima paukahdus.

Sitten kämpässä alettiin nouseskella. Puhuttiin ja viisasteltiin äkkilähdön ottaneesta Rimpistä. Metsämies se oli. Ja mikä on metsämies? Se on sellainen, joka ei suvaitse ainoatakaan elävää olentoa Vienan korvessa...

Vesi kiehui. Korvike keitettiin ja juotiinkin. Mutta Rimppiä ei näkynyt, ei kuulunut. Pistäyttiin pihamaalle. Siinä oli latu, jota Rimppi oli hiihtänyt. Siinä metsänreuna, jossa teeriparvi oli istunut. Tietysti Rimppi, senkin tohkaisija, oli lähtenyt sen jälkeen kesken korvikkeen keiton. Sellainen se oli...

Mutta Rimppiä ei kuulunut koko pitkänä päivänä eikä vielä sittenkään, kun kevättalven armas päivä alkoi hämärtyä illaksi. Joku teki jo pienen tiedustelumatkan. Hän luki lumijäljistä kuin kirjasta pienen tarinan, palasi ja kertoi sen tovereille.

Tuossa Rimppi oli pamahduttanut teertä ja pudottanut tietenkin sen. Oli sillä sellainen silmä ja piippu. Sitten hän oli lähtenyt tavoittamaan saalistaan, mutta välillä, metsän reunassa, hän oli nähnyt hirven jäljet, ehkäpä aivan tuoreet, ja kääntynyt oitis jäljille kuin koira. Siellä se on ponnistellut nyt päivän niine korvikkeineen, jumalan jyvää maistamatta. Ei se malttanut ajatella evästä, kun kysymyksessä oli suuri metsänelävä, iso lihamöykky...

— Hulluja on monenlaisia! Mutta kylläpähän routa porsaan kotiin ajaa...

Tiedustelija oli lukenut aivan oikein tarinan alun.

Hiihdellessään aukealla metsän reunaa kohti Rimppi huomasi, että lähinnä oleva lintu alkoi jo epäluuloisesti koilistella. Silloin hän siekailematta ojensi kiväärinsä, vaikka matka olikin vähän liian pitkä, ja laukaisi. Lintu putosi niinkuin ainakin eloton mytty, ja toiset, parvi ei ollut suuri, turvautuivat siipiinsä.

Mutta laukauksen kajahdettua Rimppi oli erottavinaan — hämärää oli, että kuuliko sen korva vai tunsi koko ruumis — metsän kätköstä jonkin hätkähdyttävän äänen, risahduksen, humahduksen. Hän potkaisi suksensa liikkeelle noutaakseen saaliinsa, mutta teki latuunsa vartavasten kaarroksen tutkiakseen aavistamansa äänen alkuperää. Samalla hän kaikilla aisteillaan koki arvioida pakoon lähteneitten lintujen lennon suuntaa ja pituuttakin.

Mutta kohta hän kokonaan unhoitti lentoon pamahtaneen teeriparven. Sillä tiheässä vesakkometsässä hän äkkäsi hirven jäljet, aivan tuoreet, uljaat, syvät sorkan reiät lumessa. Tuosta, tuosta se oli ottanut lähdöt, silloin kun laukaus kajahti. Kunpa hän olisi ajoissa aavistanut, mitä metsä kätki! Mutta ei se ollut vieläkään myöhäistä. Hyvässä lykyssä sen saa jyvälle aivan äkkiä. Olisi sentään jotakin, jos hän korvikevettä kuumentaessaan kaataisi hirven, satoja kiloja lihaa ja nahka... Se oli toista kuin linnunrepale, suupala lihaa. Komealta se kuulostaisi...

Rimppi hiihti jo täyttä vauhtia hirven jälkiä, läpi vesakon, poikki pienen nevan, ylös loivaa rinnemaata. Keli oli hyvä, ja hänen leveät suksensa kantoivat kohtalaisen hyvin tuulien piiskaamassa lumessa. Hankiaista ei tosin vielä ollut, eikähän sitä kaikkina talvina olekaan. Mutta pitäisi hirvi tavoittaa tälläkin kelillä, kun perässä on hiihtomies, joka ei hellitä, joka ei ole koskaan hellittänyt...

Nyt oli jo kuitenkin selvää, ettei hän tavoittaisi sitä aivan äkkiä, yllättämällä. Jälkiä riitti, eikä elukasta näkynyt vilahdustakaan pienillä aukeamilla. Hetkisen hänen mielessään iti pieni epäröinti. Ehkä olisi parempi palata, haukata, ottaa evästäkin. Eikä hänellä ollut edes tulta, eikä tupakkaakaan. Mutta hän oli jo hiihtänyt melkoisen taipaleen. Paluu olisi väin turhaa ajan hukkaa. Sitäpaitsi saalis ei silloin olisi tuollainen sivumennen siepattu, korviketta keitellessä...

Rimppi heitti kertakaikkiaan paluutuumat ja syti menemään. Kevättalven aurinko paistoi, lumi loisti ja puut punoittivat kauniisti. Hirvenhiihto oli alkanut.

Hiihtoa ja hikoilua. Aurinko tavoitti korkeimman kaarensa ja alkoi kieriä alas kevättalven taivaan ihkauudessa sinessä. Ja aina riitti hirven jälkiä, aina jatkui taival oudossa, ennennäkemättömässä erämaassa. Pari kertaa hän havaitsi edellä menijän suurella jängällä. Sarvet keikkuivat kevyesti kuin kummitus, niin kaukana, että oli toivotonta ojentaa pyssyään. Eikö se koskaan väsyisi? Johtaako se hänet metsänpeittoon, ehkä vihollisen kairoille?

Kelikin pehmeni ja huononi puolen päivän jälkeen auringon lämmöstä, varsinkin päivän puoleisilla rinteillä. Väsymys tuli päälle kuin pilvi taivaalle. Sukset tokeltelivat ja lipsahtelivat, sauvat solahtelivat läpi kourien. Koko olo tuntui hontelolta ja hoikalta. Toisenkin kerran muistui mieleen, ettei hän ollut sinä päivänä syönyt muruakaan, ei jumalan jyvää...

Ja aina riitti hirven jälkiä, aina outoa erämaata, metsää, aavoja nevoja ja järven jäitä, väsyttäviä, ikuisuuden pituisia vaaran rinteitä. Mutta aina jatkoi hiihtäjäkin latuaan, hellittämättä, selkää oikaisematta. Tämä ei ollut hänen ensimmäinen hiihtonsa. Oli tullut ennenkin lykityksi eräitä penikulmia, kilpaillen sekä ihmisen että salakättä metsänelukankin kanssa. Hän tiesi, että jos väsytti, niin väsytti se naapuriakin...

Niin hän lykki eteenpäin, ja päivän aletessa ja varjojen venyessä tuli sitten hetki, jolloin hän tunsi jollakin tavalla saaneensa takaisin entisen voimansa. Suksien hallinta kävi varmasti ja vaivattomasti, ja käsien ote sauvoissa piti kutinsa. Ihmisen sisässäkin nousi entinen pohti. Ruokaako? Miestä päiväksi ja koiraa viikoksi! Tottahan rukiista leipää syönyt mies jaksaa sen minkä varpuja nälvinyt luontokappale...

Vauhti parani. Eräällä tasanteella, tiheässä metsässä, hän sitten tapasi edelläkävijänsä. Se oli pysähtynyt, ja se olisi pysähtynyt siihen paikkaan iäksi, ellei kiväärin selästä ottaminen olisi käynyt niin kähläisesti. Nyt hirvi vielä kerran pääsi pakenemaan.

Ja se pakeni vielä pitkälti. Aina riitti jälkiä rannattomassa korvessa. Mutta se oli hyvin väsynyt. Se etsi ohutlumisimpia paikkoja, joissa kulku oli helpompaa. Se teki mutkia, joissa ilmeni neuvottomuutta. Mutta se oli sitkeä ja kesti kauan, sillä se juoksi henkensä edestä...

Lopulta täytyi pään kuitenkin tulla, jälkien loppua. Rimppi hiihti ja ponnisteli, ja erään suon reunassa hän sitten näki saaliinsa seisomassa. Se ei enää paennut. Se seisoi paikoillaan hievahtamatta. Rimppi antoi hengityksensä tasautua ja kätensä vakiutua ennenkuin ampui sen kuoliaaksi, erehtymättä hengen paikoille osuen, etulapojen kohdalle.

Sitten hän hyökkäsi paikalle, sivalsi suurella puukollaan eläimen kurkun poikki, kumartui ja joi lämmintä verta. Sen jälkeen hän ryhtyi siekailematta nylkypuuhiin, ettei ruho ehtisi jäätyä. Välillä hän leikkasi lämmintä lihaa ja söikin kipeneen, mutta ei se oikein maistunut.

Nyljettyään saaliinsa hän oikaisi selkäänsä. Aurinko oli ammoin laskenut, oli jo tiheä hämärä, melkein pimeä. Tähdet tuikkivat pistävinä, ja metsä risahteli kiihtyvän pakkasen kourissa.

Vasta nyt mies näki selvästi oman asemansa ja tilanteensa. Hän oli oudossa erämaassa, ties missä, penikulmien päässä ihmisistä. Hän oli niin väsyksissä, että raajat tärisivät, kertakaikkiaan niin poikki, ettei hän pystyisi pimeässä korvessa hiihtää hankuroimaan kilometriäkään, sen hän tunsi. Paita kahisi jäisenä ihoa vasten, ja äkeä pakkanen oli käsissä. Tulta hän ei saisi sytytetyksi, kun tikkuja ei ollut sattunut mukaan, lähdön kiireellisyyden vuoksi...

Tilanne ei ollut kehuttava. Edessä oli kauhea pulma. Jotakin oli keksittävä, jotakin tehtävä...

Silloin hän muisti kuulleensa, että lappalainen nukkuu makuusäkissä, nahkapussissa, nukkuu lumihangessa, Selvä! Ei ollut muuta neuvoa. Hän etsi paksuimman nietoksen, kaivoi siihen kuoppasen, otti tuoreen, verisen, vielä höyryävän hirventaljan ja kääriytyi siihen niin hyvin kuin voi. Siinä hän sitten lepäsi karvaisen nahkan sisällä, saman nahkan, jossa vain vähän aikaa sitten metsäneläin oli huohottanut ja pelännyt henkensä edestä. Eikä Rimppi vieläkään ollut vallan varma asiastaan. Tämä oli hänelle uutta. Ehkä hänelläkin oli syytä pelätä henkensä edestä... Mutta kylmyyttä ei tuntunut, vaan päinvastoin mieluinen lämpö. Pian hän vaipui raskaaseen, sikeään uneen.

Metsä rasahteli ja tähdet tuikkivat pistävinä. Oli tumma mytty pienen lumikuopan pohjalla. Oli pohjolan talviyö.

Suuri maailmansota oli näköjään kaukainen asia, ja kuitenkin tässä tapahtui eräs sen pieniä episodeja.

Kun Rimppi vihdoin heräsi ja pääsi täyteen tajuunsa, niin valtasi hänet kauhu. Sillä hän huomasi olevansa vanki, pakkopaidassa, auttamattomasti rautapeltin kovaksi jäätyneen hirvennahkan puristuksessa. Kylmäkin oli, mutta pian sen jälkeen lämmin, tukala hengitellä. Hän jännitti lihaksiaan, ponnisteli ja rimpuili, mutta hirvenvuota, johon hän oli niin huolellisesti kääriytynyt, piti nyt kutinsa. Se ei hellittänyt hiventäkään. Tukala tilanne. Oliko hänen kohtalonsa menehtyä tällä tavalla, tulla elävänä haudatuksi outoon makuusäkkiinsä, josta hän oli etsinyt pelastusta pakkaskuolemalta?

Mutta olihan hänellä puukko, suuri ja terävä sotapuukko. Pelastus! Hän sai hivutetuksi kätensä lonkalleen, mutta hänen hapuilevat sormensa tapasivat vain tyhjän tupen. Uusi hengen haukkominen, sillä ilma tuntui loppuvan ahtaasta asunnosta. Oliko hän unohtanut puukkonsa teurastustantereelle? Tahi oliko hän pistänyt sen lapikkaan varteen, niinkuin hänen paha tapansa toisinaan oli...

Hän oli sen tuntevinaan kovana myttynä saapasvarren sisäpuolella. Saapas oli kuitenkin kaukana tässä tilanteessa. Hän tunsi kärsineensä kovin kauan vaivaa työntäessään kättään hiven hiveneltä alaspäin. Jäsenet ohenivat, ja ehkäpä vangitseva nahkakin hieman heltyi hikoilevan ja huohottavan ruumiin lämmöstä. Lopulta sormet koskettivat puukon kovaa päätä. Se oli siellä! Hän sai siitä otteen. Melkein yhtä hitaasti, melkein yhtä tukalasti hän kuljetti sitten veistä ylöspäin. Viimein sen kärki oli pystyasennossa kirottua, rautapeltin kaltaista hirvenvuotaa vasten juuri hänen kasvojensa kohdalla. Survaisu, ja pitkä, terävä terä teki reiän, josta tulvahti ilmaa, tulvahti valkeutta, tulvahti pohjolan talvipäivän ihanuus. Reikä laajeni alaskäsin, ja muutaman minuutin kuluttua Rimppi seisoi suorana ja vapaana pakkopaitansa vieressä ja potkaisi sitä ylenkatseellisesti.

Hiukan harmittikin: hyvä nahka oli mennyt piloille, satoja maksava... Mutta, päätti hän sitten: enemmän minä siinä voitin!

Hän järjesti saaliinsa lumen kätköön, otti kantamuksekseen aikamoisen taakan hirven reittä, jonka oli jo illalla irroittanut suurpuukollaan, ja aloitti sitten paluumatkan jälkiään myöten. Olisi ehkä ollut suorempikin tie, mutta mikä täällä tiesi oiustella, oudossa erämaassa. Oli tässä jo kylliksi seikkailua tulettomalle miehelle...

Kevättalven päivä oli kaunis. Lumi loisti, puut punersivat auringon paisteessa, ja taival taittui hyvin valmiilla ladulla.

Hän oli hiihtänyt jo pitkästi, kun hän kuuli edestäpäin suksien sihinää. Hän kätkeytyi metsään, sillä parasta oli katsastaa. Hiihtää se ryssäkin... Mutta suomalaisia nämä olivat, tuttuja miehiä, apuretkikunta... He pysähtyivät hätkähtäen kuullessaan metsästä karskin äänen:

— Kah, oletteko tekin tulleet Karjalan kansaa vapauttamaan ?

Sitten he näkivät kyselijän, etsityn, sotamies Rimpin onnellisen naaman, hirvenponkka hartioillaan.

Tehtiin tulet ja ruokailtiin. Hyvältä tuntui Rimpistä tulen loiste, hyvältä maistui ruoka, ihanasti pöllähtelivät tupakan savut.

Sitten apuretkikunta jatkoi matkaansa kantaakseen kotiin Rimpin saaliin tahi ainakin sen, minkä jaksaisivat.

Kovalle tässä jouduttiin sinun takiasi, moittivat jotkut.

— Vähällä te pääsette, sanoi Rimppi. — Valmis latu, ruokaa, tulta ja niin poispäin. Mutta uranaukaisijalla on toisinaan pulmallista...

LINTUKAUPPAA.

Korpraali Puksu oli tulossa sisään. Kuului, kuinka hän niisti nenänsä kämpän edessä.

— Marsalkan hopeatorvet, sanoi Nujunen.

Ja korpraali Puksun nenänniisto oli tosiaankin komea. Sekajahti kuin torventörähdys pakkassäässä. Tällä kertaa tuossa ainutlaatuisessa niistoäänessä oli lisäksi se selittämätön vivahdus, kiekaisu, mutkan paikka, joka juorusi peittämättömästi, että korpraali Puksusta elämä oli mielenkiintoista sillä erää, että oli uutisia, jokin kävi, jokin hautui...

Eikä hän tavallisesti salaillut tietojaan ja mielentilojaan.

— Tiedättekö, sanoi hän sisään tultuaan — että saksmanni on liikkeellä, lyöpi parakeita pystyyn Niemellä? Asumaan se on tullut, kylän se tekee kertakaikkiaan. Päivänkakkara on lakissa, ja ne kengän pohjat: niissä sitä on vahvuutta! Näkee, että ne pojat aikovat kävellä kauan, laajaa Venäjänmaata...

Olihan sekin jotakin. Sillä talvi oli ylen pitkä ja hiljainen. Lunta, pakkasta, pimeyttä. Aina samat näköalat, samat uutiset ryähtelevästä radiosta: sata hyökkäystä on torjuttu ja vihollista vahingoitettu jättiläismäisellä rintamalla. Tosiaankin, sylet siinä saivat olla sotijoilla levällään! Eipä ihme, että jokin pieni sotatie näytti unohtuvan lumeen ja hiljaisuuteen. Mutta nyt täälläkin oli liikkeitä saksalainen, jalo sotija. Se tiesi muutoksen enteitä, tapahtumia...

Puksu käveleskeli kämpän lattialla ja sytytti huolellisesti tupakkansa.

— Ja niillä on viinoja! julisti hän painokkaasti.

— Konjakkia, rommia...

— Niin, voi sitä maata, jossa ei viinaa ole, huokasi Nujunen — sanoo kirjakulta. Ja vielä enemmän voi, sanon minä, jos maassa on eikä meillä ole...

Yksinpä unelias Kiiskikin virkistyi ja mörähti:

— Eikö saksmanni myy?

Mutta korpraali Puksu käveli levottomana sinne ja tänne kämpän lattialla, sillä vähäisellä alalla, mikä siihen tarkoitukseen liikeni. Hän oli käymistilassa koko mies. Kului toinenkin pitkä tuokio, ennenkuin hän suvaitsi vastata:

— Myy, mutta nylkäisee sellaisen hinnan, että meikäläisen sotamiehen rahavarat eivät vankkaa. Myy ja vaihtaa. Kuulin, että esimerkiksi metsänriistalla, linnulla, metsolla, voisi vaihtaa edullisesti...

Kämpän täytti murheellinen hiljaisuus. Vain honkapuut räsähtelivät piisissä ja petromaksi suhisi. Ulkona oli pakkasta ja pimeää. Ympärillä levisi äkeä korpi, jossa nuo edulliset riistaeläimet piilivät, jos piilivät. Mutta peloittavan kaukainen asia, kuin rauhan päivä, oli tuollaisen linnun pudottaminen lennosta, ja jopa oksaltakin, oli ainakin tälle huonekunnalle, vaikka he kuuluivatkin uljaaseen armeijaan, jolle mikään ei ollut mahdotonta...

— Minusta tuntuu, että meikäläisellä on vielä heikommat riistavarat kuin rahavarat, virkahti Nujunen.

Korpraali Puksu käveleskeli kämpän lattialla, käyttäen lahjakkaasti sen vähäistä väljyyttä.

— Mies metsälle menee, sanotaan aapisessa. Mies saa...

Puksu heitti poltetun savukkeen natsan piisiin.

— Täytyy kai tässä yrittää, täytyy suuren, perheen eteen...

Hän meni, ja kämpän edestä kuului hänen niistotörähdyksensä. Iloinen, innosteleva ääni pakkasen ja pimeyden keskellä. Ihminen niisti ja nosti nenänsä, eli, suunnitteli, toimi...

Mutta sisällä kämpässä oli alakuloista ja ikävää. Lumpuiksi kuluneet korttilehdet tympäisivät, ja petromaksi juonitteli ja lummisteli kirkasta silmäänsä.

Oli jo myöhäinen korpraali Puksun työntyessä jälleen sisään. Tulo oli yllättävä, sillä nyt ei ollut kuulunut mitään riemukasta tulotörähdystä. Syy oli luonnollinen. Puksun kädet eivät sujuneet niistotoimitukseen, sillä hänen kummassakin kainalossaan oli lintuja, toisessa yksi ja toisessa kaksi. Mustia, kookkaita lintuja, mutta mitä omituisempiin asentoihin siivet levälleen jäätyneitä.

— Portit korkeiksi eränkävijälle! julisti Puksu.

— Mitä nuo ovat? ällisteli Nujunen. — Korppeja! Oletko sinä niin hullu, että luulet saksmannia niin hulluksi?

— Lintu mikä lintu! sanoi Puksu. — Sinä sanot, että korppi, kun olet sellaista jostakin kuullut. Mutta ehkä saksmanni ei ole erin perehtynyt lintumaailmaan...

Oli ilmeistä, että Puksu oli etsinyt ja kaivanut nuo rähjäisen näköiset linnut Parta-Pekan jäljiltä. Sillä tämä sotamies oli, ties mistä syystä, vihainen korpeille, ja vainosi ja vaani niitä, ja olikin onnistunut saamaan muutamia hengiltä pystykorvallaan. Silloin hän iloitsi kuin hyvästäkin saaliista. Ehkä olikin syytä: se lintu ei tulisi hänen silmäänsä kaivamaan, ei ainakaan se...

— Odottakaahan, kun minä nämä sulatan ja oion, niin näistä tulee hienoja.

Puksun silmä oikein välähteli taiteellista innostusta.

Mutta kun kävi ilmi, että hän aikoi toimittaa tuon sulattamis- ja siistimistyön juuri siinä kämpässä, niin silloin pantiin vastaan. Ei, täällä ei ollut tilaa, ja sitäpaitsi linnut olivat ilkeän näköisiä ja ehkä haisivatkin. Annettiin sellainen neuvo, että jos hän välttämättä halusi hupsutella korppeineen, niin menköön keittiöön.

Korpraali Puksu loukkautui. Oli hän nyt aseveljissä käsinä! Pienintäkään vaivaa tahi epämukavuutta ei haluttu nähdä asian eteen, mutta jahka toinen oli saanut touhutuksi makiat viinat, niin silloin kyllä oltaisiin kieli pitkällä...

Hän kokosi jäiset linnunkamuransa ja lähti.

Mutta korpraali Puksu ei kadonnut jäljettömiin. Seuraavan päivän iltana hänen tulotörähdyksensä kajahti oven takaa, kajahti miehekkäästi. Hän astui sisään ja koetti näyttää selvältä, vaikka oli ilmeistä, että hän oli juonut viinaa.

— Uusia, omituisia tapoja! murisi Nujunen. — Helsingin herrain tyyliä: juoda viinaa ja yrittää näyttää selvältä...

Tämä leikinlasku oli välien lämmitysyritys. Mutta Puksu ei ollut kuulevinaankaan, vaan istahti raskaasti rahille ja alkoi kertoa jotakin pitkäjäykkistä juttua, jossa ei ollut päätä eikä perää. Sitten hän vetäisi housujensa liitingin alta konjakkipullon, komean jos komeankin.

— Kas, niin jymäytti kuin jymäyttikin saksmannia! ihasteli Nujunen.

Puksu ei ollut kuulevinaankaan. Hän ravisti pulloaan ja tähysti yhdellä silmällä sen selkeyttä petromaksin kirkkautta vasten. Sitten hän naruutti hitaasti korkin auki, ryyppäsi, painoi korkin paikoilleen, ravisti, tähysti, työnsi pullon takaisin liitinkinsä kätköön ja jatkoi tarinaansa. Ja siinä jutussa ei ollut mitään makua. Se oli vain vaikuttava tausta hänen mielenosoituksellisille ryyppäysmenoilleen. Sillä hän teki saman uudelleen tuon tuostakin ja jatkoi juttuaan ja epäilemättä kuulosti, miten tämä esiintyminen vaikuttaisi kämpän asukkaisiin...

Mutta nämä kokivat pysyä kiltisti nahoissaan, vaikka heidän olikin vähän nolo olla. Miksi tuon totisen torvensoittajan piti nauttia viinastaan juuri tuossa ja tuossa muodossa...

— No, joko vähitellen alat päästä selville, miten viinasi vaikuttaa meihin? kysäisi Nujunen lopulta, kun Puksu jälleen oli suorittamassa pitkäveteistä ryyppäysmeininkiään.

Silloin Puksu suli ja remahti nauruun.

— Loppuun asti pitäisi kokeilla, mutta minähän olen kiltti poika, verraton. Ottakaahan mukinne, karjut! Eihän tämä viina mene päähänkään näin...

Mukit otettiin esiin ja täytettiin. Puksu pääsi nyt kertomaan, kuinka hän oli esiintynyt saksalaisten leirissä lintukauppiaan ja liikemiehen ominaisuudessa. Lintu pullosta, sellaiset kaupat hän oli tehnyt. Ja kaksi korppia hänellä oli ollut kainalossaan.

Hän veti jättiläismäisten sarkahousunköltöstensä sisästä toisen pullon, täysinäisen ja korkatun, ja asetti sen pöydälle.

Tunnelma kohosi korkealle. Kylmyys, pimeys, hiljaisuus, liikahtamattomuus eivät enää ahdistaneet. Tuntui mahdolliselta, että suuri sota, jättiläisrintamat olivat vain sitä varten, että suloisia, iloisia pulloja nousisi sarkahousunköltösten kätköstä heidän liasta tummalle pöydänrenkkanalleen...

— Mutta entäpä jos saksalainen ei pidäkään korpinlihasta? sanoi Nujunen, keksien tapansa mukaan viillyttäviä asianhaaroja. — Ja tulee ajatelleeksi, että eräs tämän kylän pääkorpraali välitti sitä hänelle...

— Minun jälkeni eivät haise, kerskasi Puksu. — Lintu mikä lintu. He näkivät ne. Mistä minä tiedän, ehkä hän himoitsee juuri sitä lintulajia. Tässä ei ole mitään petollista. Mutta kuuluvat tekevän sellaisiakin kauppoja, joista voi kuulua jälkipuheita...

Hän kertoi, että jossakin olivat vaihtaneet saksalaisille viinaan kokonaisen korsun, vieläpä sellaisen korsun, joka ei suinkaan ollut vaihtajain...

— Mutta tehdäänpä pieni motti!

Mutta pienet motit tyhjensivät väleen suuren pullon. Vaan eipä hätää. Ehkä Parta-Pekan jäljiltä löytyy vielä lintuja, ja hän on yhä korpeille vihainen, ja Puksu oli päivällä kuullut niiden äänen...

Hyvä aika näytti koittaneen tälle pienelle sotilasperheelle. Sitäpaitsi Puksulla oli yksi lintu jäljellä, sulatettu ja jälleen jäädytetty, kauppakuntoinen.

Hän lähtisi heti vaihtamaan pullosen, ja Nujunen seuraisi häntä, nähdäkseen ja tutkiakseen elämää.

Mäntymetsää kasvavalle Niemelle oli tosiaankin kohonnut useita pyöreitä, kellertäviä puumajoja. Nuotiot paloivat lauhduttaen pohjolan talven äkeyttä, ja vieraan maan miehet luoda pehersivät teitä lumeen.

— Luomista siinä riittää, järkeili Nujunen, kun päämääränä on kerran aivan uusi maailma...

Mutta kun Puksu lopulta löysi kauppalankonsa leirin vilinästä, niin sitä vaille, ettei syntynyt pientä kahakkaa.

— Niks Cógnac!

Hän osoitti mustaa kääröä Puksun kainalossa.

— Kraak, kraak!

Kävi ilmi, että edelliset linnut oli jo kynitty ja paistettu ja keitetty nuotiolla, vieläpä maistettukin. Mutta linnunliha ei ollut saanut oikein kannatusta.

Lintukauppiaat herättivät vilkasta huomiota. Mutta korpraali Puksu patsasteli pystynä ja häikäilemätönnä.

— Te ette ymmärrä linnun päälle...

Mutta kauppoja ei enää syntynyt kertakaikkiaan. Eikä pitkiä keskustelujakaan. Vieraan maan miehet, elintilan etsijät, olivat itsekin kauppahenkisiä, ymmärtäväisiä miehiä. He sanoivat: — Finnischer Soldat! He ehkä tarkoittivat: se on liittolainen tuo, vieläpä paremman puoleinen...

Nujunen katseli vähän haikeana nuotiota, jolla Puksun riistaa oli yritetty kypsyttää.

— Sanovat, että korppi elää toista sataa vuotta. Tuo korppi voi siis olla erittäin kunnianarvoisa lintu. Se on popsinut ehkä sisäänsä Suomen sodan sankaria» Mutta milläpä saisi nuo sen käsittämään, ja mitäpä se heille merkitseekään: joku Suomen monilukuisten sotien sankari... Kullakin kansalla on itsellään kylliksi sitä laatua tavaraa...

Surullinen paluu, tyhjin toimin, jäätynyt korppi yhä korpraali Puksun kainalossa. Sillä hän ei hevillä taipunut uskomaan, että lintu olisi vielä menettänyt arvonsa ainiaaksi — Pääni on jo selkeä kuin tuo taivas yllä! huokasi Nujunen. — Sillä korppikonjakilla ei tainnut olla oikein siunausta...

JOULUNA V. 1941.

Juna oli täpötäynnä. Sotamiehiä, sotamiehiä, joitten loma oli lopussa, jokunen nainenkin, hiljainen lotta, tylykasvoinen työläisnainen, hätäisen näköinen mummo, muutama siviilimieskin. Ties mikä heitä liikutteli, sillä nyt oli se ilta vuoden päivistä, jolloin muistettiin Betlehemin pilttiä, rauhan ruhtinasta. Ehkäpä jotkut heistä olivat myöhästyneinäkin matkalla tutun lieden ääreen.

Niin, jouluaatoilta pimeni mustien akkunalasien takana, tähdittyvä, pakkasäkeä ilta. Vaunu heilui, pyörät kolkkivat tahdikkaasti. Tungosta ja ahdinkoa, ihmisruumiita, pullottavia reppuja, tupakan tuprahtelua, yskintää, käytävällä huojahtelevan pienen puolihumalaissakin puheensorinaa, hajuja, saran, nahan, lämpenevän ilman, avautuvasta ovesta tulvahtavan pakkasen, ties minkä. Ehkä onnekseen ei ihmisellä ole koiran hienoa nenää ja hienosti liikahtelevia sieraimia...

Joukossa on saksalainenkin sinivihertävine takkeineen ja paksupohjaisine alppikengän kompuroineen. Orvon näköisenä ja mykkänä hän oleilee, ja pieni suomalainen sotamies, joka äkkiä, hiljaa huokaisten, on muistanut, että on se ilta, jolloin puhutaan Betlehemin piltistä, rauhanruhtinaasta, mutta loma on lopussa, ja jossakin kaukana takana päin syttyvät kodin kynttilät, joista lauletaankin, hän silmäilee ihmetellen alppikenkäistä. Siinä se on: ihminen, jonka päätä paahtaa Afrikan aurinko ja jalkoja jäätää Jäämeren pakkanen, elintilan etsijä, tekijä, joka muuttaa Euroopan kasvot, lestoittaa mieleisekseen kokonaisen avaruudessa kiitävän maapallon päänupin...

Siinä se istuu, ihmemies, ja vaunu nytkyy, juna kulkee. Takana syttyvät kodin kynttilät, ja edessä päin odottaa sota, rintama. Siellä ehkä juuri sihahtelevat lähtevien partiomiesten sukset, ehkä sellaistenkin, jotka eivät koskaan palaa. Vienan viima puhaltaa ladun lunta täyteen...

Risteysasema. Juna pysähtyi ja purkautui melkein tyhjäksi. Junanmuuttajain ei tarvinnut pelätä kadottavansa tilaansa, elintilaansa, josta ihmiskunnan oli vallannut niin suuri huoli, ei enää ainakaan siinä taakse jääneessä junassa. Mutta uudet junat, matkan jatko, huolestutti mieliä. Tungosta asemaravintolassa, jossa ei ollut juuri muuta saatavana kuin mustaa korviketta ja laimeata kaljaa. Höyryävät lihapullat olivat taakse jäänyttä elämää, entistä Eurooppaa...

Sitten uusi juna, uusi tungos, uusia kasvoja ja kuitenkin samoja, sotamiesten kasvoja, enimmäkseen alakuloisia, uneliaita kasvoja, sillä loma oli lopussa, ja jotakin ylen tuttua ja samalla aivan arvaamatonta edessä päin.

Pääteasema. Kuormavaunujen pahvikuomut odottivat, viluinen kyyti odotti. Vaunut alkoivat hurista ja kolista pitkin lumista korpitietä, pakkanen ahdisti kuomun alla, jossa oli pimeää ja matalaa. Perällä heilahteli oviverho, saksalainen paperisäkki ja siinä kotkankuva pää alaspäin. Verhon heilahdellessa vilahtelivat pakkastaivaan tähdet kirkkaina ja pistävinä.

Lomautuskeskus. Lautaparakeita petäjämetsässä. Sotamiehet kömpivät alas autoista, ja heidät kutsuttiin joulujuhlaan. Niin, kävi ilmi, että kaikkivoiva huolto oli loitsinut joulujuhlan myöskin matkustaville sotamiehille, heille, jotka äsken kyyröttelivät kuormavaunujen pahvikuomujen alla, jossa paleli, jossa oli pimeää ja matalaa, niinkuin aina arkisinkin. Hetkisen kuluttua he istuivat sotilaskodissa pitkien pöytien ääressä. Siellä hohkivat kamiinat kodikkaasti, lamput paloivat ja kynttilät lepattivat kuusessa. Siellä laulettiin, siellä puhuttiin, kahvi höyrysi, keksit ratisivat, lahjapaketit jaettiin, tupakkaa, makeisia, viinipullo, ja yhä vahvistuva huhu kertoi, että oikea juhlaillallinen odotti keittiörakennuksessa valmiiksi katettuna.

Valistusupseeri, iloupseeri, niinkuin leikillisesti sanottiin, puhui tilaisuuteen sopivasti. Oli yritetty mahdollisuuksien mukaan muistuttaa mieliin, että on joulu, rauhan juhla. Mutta kun me nyt tällaista sotajoulua vietämme, niin on hyvä tietää, että me vietämme sitä vain siksi, että meillä tulevaisuudessa olisi tilaisuus viettää sitä yhäkin isien tapaan, oikeana rauhan juhlana omissa kodeissamme...

Niin, istuttiin penkeillä niinkuin ihmiset, oikean pöydän ääressä, ja lämpö ja valo, lahjaviinipullon lupaavasti suipistuva kaula teki olon kodikkaaksi, melkein onnelliseksi. Eikö ollutkin hyvä olla? Kodin kynttilät olivat tosin jääneet, mutta kun muinoinen Betlehemin piltti tuli maailmaan, niin tälle matkustavaiselle ei ollut tilaa majatalossa, vaan syntyvän täytyi katsoa sijansa tallissa, oikeassa tallissa, jossa juhta kiljahti ja lanta tuoksahti väkevästi. Ottakaa huomioon: mistään leikkitallista ei ollut kysymys! Ja niin oli maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto...

Sitten tapahtui yllätys. Joku rääkäisi: — Tuli on irti! Seurasi sellaisissa tilanteissa tavallinen hälinä. Sotilaskoti tyhjentyi tuokiossa, ja ulkona tähtiä vilkkavan taivaan alla leiskuivat tulipalon liekit korkealle petäjän latvojen yläpuolelle. Suuri, kuiva lautaparakki näytti olevan erinomaista tulenruokaa. Mitään ei ollut tehtävissä. Nyt oli komea lieska, mutta kohta olisi vain kekäleitä ja kytevää tuhkaa.

Pahinta oli, että palanut rakennus oli juuri tuo keittiörakennus, jossa katetut pöydät olivat odottaneet Tuli oli ahmaissut jouluillallisen siankinkkuineen kaikkineen. Nyt oli tarjottavana vain laiha lohdutus, että sellaista on sota kertakaikkiaan. Mikään ei ole vallan varmaa: milloin viedään ruoka nenän edestä, milloin puhkaistaan reikä itse ihmiseen, ja lasketaan ilma, koko puhti pois...

Huhuiltiin, että kysymyksessä voisi olla tuhopolttokin. Sellaisiakin oli varmasti tapahtunut armeijakunnan alueella. Vihollinen vaani kaikkialla ja monissa muodoissa.

Puoliyö oli jo käsissä. Lomalaiset menivät asuntoparakkeihin. Illallinen oli mennyt, mutta olihan useamman repussa kotieväitä, oli lahjapaketti, oli viinipullo, joka toi ruumiiseen mukavan lämmön. Sitä tarvittiinkin, sillä parakki oli hatara ja kylmä, kamiina toimi huonosti, ja pieni, savuinen lyhty antoi niukan valon. Aamuyön uni oli huonoa. Vilu herätteli turkkipäällistä ja kintaskätistä miestäkin.

Aamun sarastaessa jatkettiin jälleen matkaa. Penikulma penikulman jälkeen korpitietä, sotatietä. Pahvisten kuomujen alla oli viluista, pimeää ja matalaa. Mutta ulkona loisti päivä kirkkaasti, loisti ja punersi lumi puissa auringon kurkistaessa kaukaisen vaaran takaa, koko korpimaailma loisti hetkisen. Sillä hyvin lyhyt on talvinen päivä kaukana pohjoisessa. Tuskin on valjennut, niin iltahämärä on jo käsissä.

Vaunujen silmät syttyivät kuin innokkaitten petojen silmät. Valokiilat leikkoivat pimeyttä, ja matka jatkui viluisena ja yksitoikkoisena korpista sotatietä pitkin.

Viimeinen vanhasuomalainen korpimökki tien vieressä. Kun kotkankuvainen peräoven verho heilahti, niin voi havaita, kuinka perässä tulevan auton valokiila heitti tuokioksi kirkkaan valonsa mökkiin ja sen pihamaahan ja pihamaalla seisovaan mieheen. Suomalaisen korpiukon vakavat, juovikkaat, sinnikkäät kasvot. Hän katsoi vaunuja, jotka kohisten kulkivat hänen kotinsa ohi. Ja kymmenien autojen valokiilat olivat komea näky pimenevässä illassa.

Sota oli loitsinut tien, vahvan maantien tähän, tälle mökille ja tälle miehelle, loitsinut muutamassa viikossa. Rauhan aikana sitä ei olisi voinut tapahtua pitkiin, pitkiin aikoihin. Taitavat herrat olisivat toisenkin kerran istuneet alas ja laskeneet, että kannattaisiko tuollainen rakennustyö.

Mitä tästä sodasta koituneekin, niin tälle miehelle ja hänen jälkeentulevaisilleen oli siitä jo siunautunut tie. Sitä ei voitu pyyhkiä pois. Se oli ja jäi. Tämä ukko, joka oli ennen saapastellut penikulmat ja rapiat soita ja kivikkoisia kinttupolkuja kantaen raskaita taakkoja, tämä ukko voi nyt astua kovaa tietä, voi nousta ajoneuvoihin ja antaa pyörien vetää.

Sinne jäi viimeinen vanhasuomalainen mökki ja ukko, ukko, jolle tästä sodasta oli jo jotakin siunautunut. Korpitie, sotatie, jatkui jatkumistaan. Ja äkeällä pakkastaivaalla tähdet terävöityivät yhä pistävämmiksi.

KIRJEET.

— Kaarinalta? kysäisi korpraali Puumi.

Postintuoja oli juuri ojentanut vääpeli Sohjulle kirjeen. Puumi ei saanut vastausta. Vääpeli Sohju näytti ynseältä. Mitäpä hänen kirjeensä ja Kaarinansa Puumille kuului, koiranleukaiselle! Joskus hän oli niillä leikillään kerskunut, silloin alussa, kuukausia sitten, silloin kun asia näytti lapselliselta, joutavalta, ajanvietteeltä... Mutta nyt hän halusi pitää kaiken itsellään. Kirje oli kyllä Kaarinalta, pitkulainen, virkistävästi hajuvedeltä lemahtava. Tuntui hyvältä, että jossakin oli Kaarina, tuntematon tuttu, joka muisti häntä synkeässä erämaassa, maan kolossa elelevää, ja kirjoitti kirjeen melkein joka päivä.

Lyhty paloi houkuttelevana, mutta Sohju tunsi ihossaan Puumin ivallisen, viisaan, raskaan katseen, eikä avannut kirjettään. Menköön hiiteen siitä silmineen, jotka näyttävät katsovan läpi ihmisen...

— On sillä tyttösellä kirjoittamista, kuului Puumin ääni, huoleton, välinpitämätön, notkea ääni.

— Mutta niitä on sen sortin hulluja. Kirje kirjeen jälkeen esimerkiksi puolelle tusinalle tuntemattomalle sotilaalle. Sekin käy jonkinlaisesta eroottisesta korvikkeesta, ja se on halpaa kenttäpostin aikakautena...

Sohjun ajatus takertui väkisinkin sanaan »puolelle tusinalle». Niinköhän? Mutta kukaan ei kirjoita puolelle tusinalle joka päivä, melkein joka päivä...

— Mutta kyllä se niin sanottu rakkaus roihahtelee, jatkoi Puumi — näin sota-aikana tavallista tulisemmin oikein kouraantuntuvalla tavallakin. Kyllä minä sen näin siellä vanhan maan rajoilla maleksiessani...

Puumi oli juuri palannut sotasairaalasta ja hänellä oli vereksiä elämyksiä ja ensikäden tietoja. Hän alkoi kertoa apokryfisiltä kuulostavia tarinoita.

— Mitä nuo jutut ovat olevinaan? Sohju ärähti. — Kylläpä olet ottanut kuljetellaksesi mieltä ylentäviä huhuja...

— Sellaista se on, sanoi Puumi häiriintymättömästi myhäillen.

Korpraali Puumi haukotteli ja vilkaisi kelloansa.

— Isänmaa näyttää kutsuvan. Niin, se on jälleen alkanut, se kyttäys...

Hän napitti turkkinsa ja työntyi ulos korsusta, vartiovuorolleen.

Silloin Sohju repäisi varovasti kirjeensä auki, Kaarinan kirjeen. Kuinka läheisiksi ja rakkaiksi ne olivat hänelle tulleetkaan, tuo eloisa, vilkas rupattelu, oikukas hypähtely asiasta toiseen. Kaarina oli hänelle tuttu ja elävä olento. Hän näki tytön astuvan sirona ja pirteänä kadulla, menossa toimeensa, johonkin toimistoon, paperitöihin. Ja hänellä oli tuntematon sotilas, Heikki, jopa rakas Heikki siellä jossakin, Vienaa vapauttamassa. Niin, tyttö eli. Eläneekö hän, Heikki Sohju, yhtä eloisana Kaarinan mielessä? Tämä tunkkainen korsu, kamiinan hehku, lyhtyjen valo, ampumahaudat, ryssän raitisääniset kranaatit, jotka nyt harvemmin kuultuina vastasivat niin ilkeästi ruumiiseen. Kaarina osasi sovittaa jutteluunsa sanasen Suur-Suomestakin. Se oli hänelle varma asia, tulevaisuus yleensäkin kuin ihana, pitkä kesäinen päivä. Hänellä oli näköala ikäänkuin hän olisi seisonut korkean vaaran laella.

Kun taasen Sohju tunsi näinä asemasodan yksitoikkoisina aikoina olevansa laaksossa, vieläpä ilkeässä maankolossa, jonka ylitse vienalainen viima puhalsi jäätävänä. Oli usein kuin pussin suuta olisi kurottu umpeen. Hän oli valmis ihmettelemään korpraali Puumin mukana, että eikö ihminen voisi järjestää sotiansa parempien teitten varsille...

Niissä oloissa olivat Kaarinan kirjeet tulleet hänelle läheisiksi ja lämmittäviksi. Niissä hän eli, täytti niillä ajatustensa tyhjät tilat. Hän kirjoitteli niihin pitkiä vastauksia kerran tahi kahdesti viikossa.

Tämä »suhde» teki hänet jollain tavoin onnelliseksi. Mutta toisina hetkinä se kiusasi häntä.

Sillä vääpeli Sohjulla oli vaimo ja lapsia, talo ja tavaraa. »Olisi tavaraa, kun olisi ihmisyyttä...» Miksi Puumin irvistelyt osausivat hänen mieleensä? Mutta toisina hetkinä tuntui hullulta, lapselliselta, syntiseltä, että hän, Heikki Sohju, melkoisen vakiutuneeksi mieheksi tunnettu maanviljelijä, kirjoitteli ja sai lähes joka päivä kirjeitä joltakin kaupunkilaiselta Kaarinalta, ties miltä tytön repaleelta...

Mutta Kaarinan kirjeistä hän piti, kun sensijaan. Liisan, vaimon, kirjeet olivat kiusallisia. Niitä tuli harvoin, mutta ne olivat melkein aina tulvillaan huonoja uutisia: itse hän sairasti ja lapset sairastivat, palkollisia ei saanut, asiat olivat rempallaan, viljaa ja heiniä oli luovutettava, karjaa otettiin pakolla. Sohjun emäntä, taloudellinen ja käytännöllinen ihminen, oli aina huolissaan vahingoista ja köyhtymisestä ja köyhtymisen pelosta. Eikä hän pitänyt siitä, että hänen miehensä kerran leikillisesti vastasi, että suurempia vahinkoja niitä nykyaikana tapahtuu joka hetki: suuria laivojakin menee meren pohjaan... Vaimo kirjoitti vastaan, ettei miehen pitäisi tehdä pilkkaa perheensä tukaluuksista.

Nyt aivan äskettäin hän oli kirjoittanut olevansa tavallista sairaampi, suorastaan vuoteessa. Miehen pitäisi anoa lomaa. Ja vääpeli Sohju oli jo puhunut asiasta esimiehilleen ja saanut lupauksen, että loma järjestyy ensitilassa.

Mutta kun hän nyt levitti paperin eteensä ja kaivoi kynänpätkän taskustaan, ei hänen mieleensä suinkaan muistunut koti, jossa vaimo makasi ehkä vuoteessa, jossa lapset telmivät ja rauhallinen, valkoinen lumi peitti pellot. Hänen mieleensä kohosi kaupunkilaisia näkyjä, nainen, joka kiiruhti kadulla somana ja kepeänä.

Hän kirjoitti Kaarinalle, että hän ehkä pääsee nyt lomalle ja ehkäpä tapahtuu niinkin, että tuntematon sotilas saa nyt nähdä Kaarinansa kasvoista kasvoihin.

Kotiin hän kuitenkin matkusti loman saatuaan, ja hänestä tuntui hyvältä nähdessään pienen tulen pilkoittavan talonsa akkunasta, pienen, sillä vain tippanen riitti öljyä kotoisiin lamppuihin, sillä sitä säästettiin sotavaunuille, joitten tuli ajaa rymyyttää mahdottomia maita. Mutta tuntui hyvältä nähdä, että kaikki tuttu ja rakas oli suurin piirtein ennallaan. Huoneet olivat yhä lämpimiä, ja lumipeiton alla uinui maa entisellään, maa, jota kranaatit ja räjähdykset eivät olleet töhrineet.

Vaimon hymy oli melkein kuin ennen muinoin, ja lapset olivat myöskin uusi ja miellyttävä asia. Siellä kaukana sodan maisemassa oli hän jo ehtinyt unhoittaa, että jossakin voi liikkua ja elää lapsia aivan niinkuin ennenkin.

Kaarina oli nyt vain pieni ja kaukainen asia, melkein hymyilyttävä tapaus, ajanvietejuttu.

Näin oli alussa, muutamana päivänä. Mutta sitten kävi ilmi, että vaimo oli todella sairas, joskaan ei aivan vuoteen oma. Hänessä oli jokin hivuttava tauti tahi hän kitui, niinkuin täälläpäin sanottiin. Ja lapsetkin olivat yskäisiä ja itkeskeleviä. — Koko kotiväestä ei ollut mitään iloa, huomasi vääpeli Sohju ajattelevansa raakamaisesti. Ja iloa hän tunsi kaipaavansa ja ansainneensa, rintama- ja korpielämän jälkeen. Sairaille pitäisi olla ystävällinen, mutta mikään sairaankantaja ei vääpeli Sohju ollut. Armeijassakin oli sairaille omat elimensä, ja niin tulisi olla kaikkialla koko sotaa käyvässä, hyvin järjestetyssä maailmassa...

Lisäksi vaimo keksi alituiseen johdattaa mieleen ikäviä asioita. Mutta Sohju ei nyt ollut eikä halunnut olla toimelias talon isäntä, jota huoletti rehun niukkuus, peltojen kyntämättömyys tahi lehmän luovuttaminen sotaväen syötäväksi. Se kaikki oli pientä. Siellä kaukana oli aina lähellä niin sanottu kuoleman viikatemies, joka teki kaikesta pientä... Niinpä hänen ottaessaan ensimmäisiä lomallelähtöaskeleitaan oli tullut äkkiarvaamatta kranaattikuuro, noita harvakseltaan kuultuna niin ruumiiseen ottavia raitisäänisiä kranaatteja. Hän oli maannut suullaan lumessa pitkältä tuntuvan tuokion ja rukoillut ja kiroillut jotakin, että nuo järjettömästi vongahtelevat sirut eivät sattuisi. Sillä lomalle lähtiessä ei mikään tuntunut sen sopimattomammalta ja pelättävämmältä kuin sankarikuolema...

Vääpeli Sohju oli käynyt läpi sellaisen parkin, joka oli tehnyt hänet niin nöyrähenkiseksi, että hän mielellään luovutti lypsävimmän lehmänsä nahkoineen ja sorkkineen. Mutta Sohjun Liisasta köyhtymisen pelko oli maailmaa mullistava asia. Ei, vaimon sairaus ja lasten yskä ei siitä parantunut, jos hän täällä malaksikin kalliit lomapäivänsä pahantuulisena ja kärsien. Ja siellä kaukana odottivat järkähtämättä korpi ja korsut ja raitisääniset kranaatit ja ehkä niin sanottu kuoleman viikatemies...

Sohju tunsi ansainneensa säkeneen iloa, elämää. Kirje-Kaarina kohosi jälleen hänen mieleensä läheisenä ja lämpimänä, kaikki täyttävänä asiana. Mutta vaimo, perhe? Vääpeli Sohju ajatteli täyttäneensä kaiken vanhurskauden siinä suhteessa. Tämä aika sotineen oli kiskaissut hänet omista ympyröistään ja ottanut hänen elämänsä käsiinsä. Se oli vapauttanut hänet liioista huolehtimisista ja turhista omantunnon pulmista. Perhe sai kuukausipalkan, sille juoksi eläke, jos hänestä aika jätti, se eli toistaiseksi kaikessa rauhassa hänen perintömaallaan...

Yksilö ei ollut enää tärkeä asia. Sota oli luonut suuren yksimielisyyden, jonkinlaisen suuren kolhoosin, jonka helmaan oli turvallinen heittäytyä...

Eikö viisaan Puumin eräs mielilause ollut, että oli sopimatonta nähdä nälkää, jos maassa oli viljaa? Piti siis olla sen verran järkeä, että otti selvän siitä, oliko missään kipene iloa, onnea hänen varalleen...

Vääpeli Sohju ilmoitti oitis vaimolleen, että tärkeät asiat vaativat häntä matkustamaan kaupunkiin. Varmuuden vuoksi hän ilmoitti kaksikin asiaa: hän halusi tarkastuttaa terveydentilansa lääkärillä ja päättää erään keskeneräiseksi jääneen kauppasopimuksen kaupungissa asuvan sukulaisen kanssa. Ehkäpä vaimo aavisti, vainusi jotakin, sillä hän sanoi, että eikö lääkäreitä ollut armeijassa, ja tuo kauppa sukulaisen kanssa ei ollut ollenkaan kiireellinen-, enempää kuin ennenkään. Kun mies pysyi päätöksessään, niin vaimo lopulta itkeä tihuutti: eivätkö lyhyet lomapäivät enää kuluneet kotona ja perheen parissa? — Se oli hirveätä!

Silloin Sohju tuskastui peräti ja sanoi, ettei vaimo tiennyt mikä oli hirveätä. Jos sodassa oli hirveätä, niin vielä hirveämpää oli täällä kuunnella itkua ja marinaa ilman syytä ja aihetta...

Sitten hän matkusti kaupunkiin.

Vääpeli Sohju laskeutui junan portailta asemasillalle alakuloisena ja mietteissään. Ihmisvilinä, niin monet vieraat kasvot saivat hänet tuntemaan itsensä ylen yksinäiseksi. Mitä hän täällä teki? Mitä hän täältä etsi? Koko kaupunkimatka tuntui surkealta jutulta. Syrjäinen sille olisi saattanut nauraa...

Hän maleksi haluttomasti eteenpäin pienen ihmisvirran mukana ja aikoi juuri kääntyä asemarakennuksen nurkitse kohti kaupunkia, kun joku seisahtui hänen eteensä ja vieläpä tarttui kiinni hänen päällystakkinsa nappiin.

— Herra vääpeli! — Tuntematon sotilas! — Heikki! — Tahi miten minun on sanottava? — Vai olenko erehtynyt?

Puhuttelija ehti pitää vaikuttavan tauon jokaisen pienen lauseensa välillä, sillä vääpeli Sohju seisoi tovin tyhmistyneenä. Lopulta hän tajusi, että siinä se nyt oli, se henkilö, jonka vetämänä hän oli liikkeellä! Ensi vaikutelma oli pettynyt, nololta maiskahtava: niin pieni, niin nuori, melkein tyttönen, tytönrepale, kuten korpraali Puumi sanoisi...

Mutta silmät sillä oli hyvin, hyvin siniset, ja hän katsoi vääpeli Sohjuun kiinteästi, samalla sekä arasti että huvittuneesti.

— Eihän vain Kaarina?

— Niin, pieni Kaarina! tuli iloinen vastaus. — Mutta emmekö kävele? Ihmiset alkavat pian katsoa meitä, ja sitä minä en siedä...

He ehtivät ottaa muutamia askeleita, kun vääpeli Sohju pysähtyi uudelleen. Hänen ilmeensä oli vilpittömän hämmästynyt.

— Mutta miten maailmassa te minut tunsitte? Miten te satuitte asemalle?

Tyttö näytti nauttivan.

— Ensimmäinen kysymys: näinä aikoina on osattava vähän noituutta, kotitarpeiksi... Toinen: kohtalo, ehkä isolla kirjaimella...

He alkoivat jälleen kävellä. Sohju vaikeni ensi ällistyksestään nolostuneena. Hän oli kuulevinaan korpraali Puumin äänen: — Kyllä ne natkut kaivavat asiat vaikka kiven alta... Hän kiusautui: Miksi Puumin viisauksineen piti tuon tuostakin nousta mieleen? Mutta valtava, tyhmistyttävä ihme alkoi kutistua yksinkertaiseksi asiaksi, niinkuin selitetty silmänkääntötemppu. Ehkä hän on tullut kirjeessään maininneeksi jostakin tuttavasta, ehkä tuttavan hallussa on ollut jokin valokuva. Se seikka, että tyttö oli asemalla, oli taasen ehkä puhdas sattuma...

Hän huomasi tytön katsoneen häntä kaiken aikaa viekkain, sinisin syrjäsilmäyksin.

— Niin, te olette hyvin uljas siinä kuvassa, jossa marssitte yli sillan! Sisältyykö siihen samalla jotakin vertauskuvallista: yli ollaan menossa, johonkin uuteen...

Vääpeli Sohju oli ällistyä kolmannen kerran: tyttöhän luki hänen ajatuksensa! Mutta samalla tuo pieni olento tuli hänelle läheiseksi, tutuksi. Hän muisti tuon kuvan, jossakin sodan alkuvaiheessa otetun, jolloin nopea ja loistava voitto, salamasota, oli kangastellut monien mielessä. Tyttö oli nähnyt kuvan jossakin tämän kaupungin perheessä, ehkäpä vänrikki Parrun. Kummallista kuitenkin, että hän oli tuntenut tuntemattoman tuttavansa tuon pienen, hieman tuhruisen kuvan perusteella...

— Miksikä te? sanoi hän. — Emmekö ole jo kauan olleet, kuten sanotaan, lähemmin tuttuja?

— Olemmeko? Etkö sinäkin sanonut te? Mutta aluksi voi tuntua niin vieraalta. Kirjetuttava on kuin jostakin kirjasta karannut henkilö. Melkein odottaa, että hän kahisisi paperilta...

Sohju nauroi. Mutta tyttö oli nyt vakavan näköinen.

— Kuvan olemassaolo ei selitä tätä tapaamistamme. Siinä toimi kohtalo...

Sitten hän alkoi jutella vilkkaasti, vastausta kaipaamatta. Hänellä oli yksi veli, nyt rintamalla upseerina. Äiti oli kuollut. Isä oli virkamies, nyt sattumalta matkoilla.

— Tiedätkö, menemme meille. Se käy nyt laatuun. Isän aikana epäilyttäisi, sillä vanhat ihmiset ovat sellaisia... Mitä ne nyt ovat? Vanhoja!

— Vanhahan minäkin olen.

— Mutta sinähän taistelet Suurta Suomea! Eihän sellainen voi olla vanha...

— Kaikkihan me taistelemme, kukin paikallaan.

— Niin, mutta oikein! Oikein ase kädessä! Se vasta on jotakin. Käynhän minäkin ikuista paperisotaa piirissä, mutta en minä vain tunne olevan! Suur-Suomen luojia, en oikein vahvasti...

— Ei sitä tunnetta tavoita hevillä siellä niin sanotussa keulassakaan...

— Siellä kotona on kyllä Tiina, meni tyttö toisiin asioihin, vanha hirmuvaltias. Mutta hänestä minä kyllä selviydyn...

Ja sitten he olivat kirje-Kaarinan kodin portilla. Sohju muisti, että hän oli monta kertaa vaeltanut tänne hengessä sieltä kaukaa tunkkaisesta korsusta, missä savuinen lyhty tuikutti surkeana.

Tytön koti vaikutti hienolta, varakkaalta, ylelliseltä, kun taustana oli taakse jäänyt korsu, Sohjun talo, koko hänen maalainen elämänsä. Pehmeitä mattoja, tauluja, maljakoita, kukkia, vajottavia istuimia.

Mutta Tiinan, vanhan uskollisen palvelijan katse oli kuin kaksi tuimaa pyssyn suuta. Vääpeli melkein hiiviskeli niiden edessä, odottaen leimausta.

Kaarina näytti veikeältä.

— Katsos, minun tuntematon sotamieheni! Hän taistelee meille elintilaa...

Vanhan naisen suu mutruili, mutta hän ei suvainnut vastata. Hän tyytyi tuimalla pyssynsuukatseellaan ilmaisemaan ajatuksensa ja tunteensa tästä vierailusta ja vieraasta.

Mutta Kaarinan silmät eivät tuoneet mieleen pyssynsuita. Ne olivat hyvin, hyvin siniset. Sitäpaitsi hän puhui suullaankin, puheli melkein lakkaamatta. Kahviakin he saisivat, ihan oikeata, sillä olipa heillä pieni säästelty myyränkasa. Niin, ruokamurun suhteen oli täällä toisinaan aika pulmallista. Ihmisellä täytyi näinä aikoina olla vähän myyränluontoa, vaikka siitä niin pahaa kirjoitettiin ja puhuttiin, Eikö ollutkin lystikästä! Jokainen kokosi vointinsa mukaan pieniä, pimeitä kasoja, ja kuitenkin, kirjoitusten mukaan, se oli tuhoavaa myyräntyötä, joka voi luhistaa perustuksen sen uuden isänmaan alta, joka oli rakenteilla...

— Onkohan sitä jotakin perin uutta auringon alla? ehti Sohju epäillä.

— Eikö? Mutta onhan, kun vain katselija on uusi! Nuori ihminen, sillehän on kaikki uutta...

Hän ei pysynyt kauan samassa aiheessa, vaan hypähteli eloisasti ja oikukkaasti asiasta toiseen. Välistä hänen juttelussaan vilahteli kiusallisia kysymyksiä. — Onko sodassa hirveätä? — Pelkäätkö kuolemaa? Ja sitten: — Mutta entä perheesi? Kerro! — Onko vaimollasi taipumusta mustasukkaisuuteen?

Mutta hän ei ahdistanut kysymyksillään. Hän näytti ne unhoittavan samalla hetkellä ja jatkoi rattoisaa rupatteluaan.

Vääpeli Sohju jäi ihmettelemään, että olikohan heidän kirjeissään koskaan ollut puhetta siitä, että hänellä oli vaimo ja lapsia. Ehkä, koskapa tyttö tuntui sitä pitävän luonnostaan lankeavana asiana...

Ilta kului hupaisesti, ja Sohju tunsi itsensä virkeäksi hankkiutuessaan lähtöön. He sopivat uudesta tapaamisesta huomispäivänä. Tyttö saattoi hänet ulko-ovelle. Mutta sitä ennen Tiina, vanha palvelija, sai tilaisuuden tavata Sohjun kahden kesken. Hän pysähtyi sotilaan eteen, ja hänen äänensä ja olentonsa oli omituinen sekoitus nöyrää pyyntöä ja tylyä uhkaa.

— Älkää tehkö tuolle lapselle pahaa...

Sohju huomasi nyökäyttävänsä päätään vaitiollen. Sitten hän sanoi synkeästi:

— Mutta mikä on pahaa, muoriseni?

Silloin Kaarina tuli ja Sohju jäi vastausta vaille.

— Tiedätkö, kun siellä asemalla kosketin päällystakiksi nappia, niin oikeastaan minua halutti tarttua noihin viiksiisi ja kiertää niitä...

Mutta kun vääpeli Sohju ojentautui pitkäkseen kalsean hotellihuoneensa vuoteelle, niin uni ei suinkaan tullut. Hän näki edessään kauhean pulman. Jostakin syystä hänen mieleensä muistui muinoinen keväinen päivä. Vasikka oli päästetty ulos navetasta, hupsusti kirmaiseva vasikka. Sen edessä näyttivät olevan vihreät laitumet. Mutta niin ei ollut laita, sillä Sohjun isäntä hioi juuri suurta puukkoaan. Hupsusti kirmaiseva vasikka lyötäisiin lahtipenkkiin...

Vertauskuvako? Kiusallista, että sekin oli korpraali Puumin luoma. Vääpeli Sohju muisti selvästi hänen lausumansa:

— Rakastaa nuorta tyttöä, se muistuttaa vasikan teurastusta...

Näin tuo kirottu korpraali oli pannut piloille hänen suuren seikkailunsa, hänen kirje-Kaarina juttunsa! Sillä hän ei nyt pääsisi eroon tuosta mielikuvasta. Naurettavaa herkkyyttä, huonoluontoisuutta, aikana, jolloin niin monet ihmiset, kokonaiset kansat, suurin piirtein koko ihmiskunta lyötiin lahtipenkkiin, eikä suinkaan kuvaannollisesti, vaan täydellä todella...

Mutta sille ei mahtanut mitään. Sohju tunsi, että tämä Kaarina-asia jäisi nyt toistaiseksi tähän, keskeneräiseksi.

Hän nousi huokaisten ja alkoi kirjoittaa kirjettä Kaarinalle.

Siinä hän vakuutti, että eilinen päivä ei unhoittuisi koskaan hänen mielestään. Se oli hänen elämänsä huippupäiviä. Kokonaan Kaarinan lumoissa hän oli luullut, että hän olisi vapaa ja itsenäinen, että aikaa oli rajattomasti. Vaikka hän vielä oli auttamattomasti kiinni entisessä elämässään. Hänen täytyi matkustaa heti, ensin kotiin ja sitten sotaan. Uudet tapaamiset jäisivät kohtalon käsiin...

Sohju tunsi taistelleensa jonkinlaiseen voittoon. Mutta tuo parin sivun mittainen kirje, jota hän kirjoittaa jukersi kauan, näytti hänestä tökeröltä asiakirjalta. Ihminen oli auttamattomasti yksin, ainaiseksi suljettuna oman tietoisuutensa vankilaan...

Hän tunsi tuskaa. Miksi hän ei silloin syksyn mottiviikkoina, kun kranatteja tuli niin runsaasti, että jos nousi rahkamättäälle, niin varmasti sai ruumiiseensa sirusen rautaa, miksi hän ei silloin ollut noussut vähän kolostaan? Ehkä jokin armoton ja armelias raudankappale olisi tehnyt lopun kirje-Kaarinan jutusta, vääpeli Sohjun kaikista jutuista...

HAUDALLA.

Vanhalla hautausmaalla, missä puut ovat elinvoimaisia, oksaisia ja tuuheita, missä on muutamia ruskeiksi ruostuneita rautaisia ja peltisiä hautamerkkejä, joista aika jo ammoin on huuhtonut kaiken kirjoituksen, ja harmaita kiviä joiden sammaltuneista uurteista voi vaivoin tavailla jonkin nimen tai vuosiluvun, täällä koskemattoman, kulottuneen heinikon keskellä on myöskin pitkä rivi pieniä, valkoisia puuristejä.

Siinä on sankarihauta.

Yhdessä ristissä, rivin äärimmäisessä päässä, on pienin mustin kirjaimin merkittynä eräs sattumalta tuttu nimi: Väinö Leo Sorri. Että hän lopultakin oli sankari tuo Sorrin Leko... Siihen ajatukseen täytyy näin äkkipäätä hieman tutustella.

Missä näinkään hänet viimeisen kerran tuon Väinö Leo Sorrin, joka nyt on sankarivainaja? En ole siitä vallan varma, mutta viimeinen selkeä muistikuvani hänestä on juuri tämän saman sankarihaudan pohjalta, jota hän oli silloin kaivamassa, tietämättä, että varsin lyhyen ajan kuluttua tämän haudan ennestäänkin pitkää pituutta täytyisi jatkaa sen verran, että Sorrin Lekokin siihen mahtuisi.

Se oli keväällä. Sota oli silloin jo sodittu, se sota, ja käsissä oli pitkäjäykkinen lepo, oikea lupon makuu. Kukapa olisi uskonut silloin, kun sodan kiire ja valvominen oli parhaillaan, että vielä samoilla lumilla saataisiin lepoa ja lämmintäkin yllinkyllin, niin paljon, että se kävi kyylytykseksi, niinkuin raamatussa sanotaan. Miehet olivat kärsimättömiä, odottivat odottamasta päästyäkin lomauttamista ja vapauttamista, kuljeskelivat kujilla ja kiroilivat, kun ei ollut tupakkaa. Laiskuus rehoitti. Ei aamuherätyksiä, ei mitään järjestäytymisiä. Töintuskin viitsittiin pieniä puita piisiin tahi lakaista liat paljastuneilta pihamailta. Toiset turvautuivat ja vajosivat korttipeliin. Nuhrautuneet korttilehdet läikyivät melkein ympäri vuorokauden, ja rahalla oli jälleen vanha makunsa, sotahorteen jälkeen, jolloin se oli näyttänyt jonninjoutavalta paperilta.

Yksikkömme oli majoittunut punaiseen taloon, joka pilkoittaa hautausmaan puitten lomitse. »Kauhujen talo», sanoi siitä juuri Leko Sorri, silloin kun kevätvedet olivat viljimmallaan ja maamiehet ikävöivät pelloilleen ja vapautumisen odotus oli korkeimmillaan.

Sen talon maalatulla lattialla ahkeroimme lakkaamattomassa korttilehtien selaamisessa ja onnistuimme unohtamaan nykyhetken, ajan tavattoman pitkäsivuisuuden. Siellä tultiin meitä komentamaan haudankaivajiksi, tämän saman sankarihaudan. Lähtö ei ollut suinkaan raitista, ja sanaatuova kersantti ehti jo työlästyä ja noitui, kun ei miehiä hetkeksikään saanut irti korttien äärestä.

— Älähän nyt tukehdu, sanoi Sorrin Leko. Lähdetään, lähdetään! Lähteneet ne ovat nekin, jotka ovat saaneet komennuksen hautaan eikä haudan kaivuuseen. Vaan eihän ihminen ole ampiainen...

Ja Sorrin Leko sulloi seteleitä taskuunsa ja sanoi olevansa rakastunut valtion paljaspyllyisiin.

Ja niin me sitten kalvoimme hautaa vanhalla hautausmaalla. Se oli kovaa työtä pitkän levon laiskistuttamille miehille. Maa oli vahvasti roudassa. Rautakangen iskut tärähtelivät ilkeästi ylenpalttisen pokan peluun turruttamaan päälakeen asti.

— Olisivat nämäkin kaivattaneet jo valmiiksi syksyllä, sulan maan aikana, reserviaikana. Tiesihän sen, että tarvitaanhan niitä...

Se oli Leko Sorrin ääni. Ja siltä hetkeltä on viimeinen selkeä muistoni hänestä. Pieni mies rautakanki kourassa, laihat, kalpeat kasvot, sillä hetkellä omituisen välinpitämättömät. Jonkun tuntemattoman sotamiehen suusta olisi hänen lauseensa voinut kuulostaa melkein rienaavalta. Mutta Sorrin Leko tunnettiin. Hän oli kunnon sotamiehen maineessa, joka oli konepistooleineen tehnyt pieniä ihmeitä ja kaatanut paljon vihollisia, suolannut, niinkuin sanottiin. Talvisissa taisteluissa hän oli taaperrellut jollain tavoin lapsenkaltaisena, tietämättömänä vaaroista. Mutta pahankurinen lapsi hän oli, kärsimätön ja kiroileva vilun ja unen ahdistaessa. Hän oli silloin valmis menemään mihin tahansa. Kerrottiin hänen konepistooleineen työntyneen sisään taloon, jossa vihollinen puolustautui sitkeästi ja tehneen ravakalla aseellaan luokoa. Kun lipas loppui ja muutamat henkiin jääneet ahtoivat yhä hänen päälleen, niin hän tappoi heidät pieksämällä. Mitaleita ja ristejä kuului hänellä olevan tiedossa.

Juuri tämä, että Sorrin Leko oli sellainen sotamies, suorastaan sankari, se sai ihmeisiinsä ne, jotka tunsivat hänet rauhan ajoilta. Hän oli silloin jonninjoutavan resumiehen maineessa. Jos rauhanpäivien Leko Sorri olisi ollut edes pahapäinen, kuten sanotaan, tappelija, niin hänen sotamaineensa käsittäisi suoralta kädeltä. Mutta hän oli vain pahasuinen miehenretale, joka välistä suututti väkevämpänsä, niin että he löivät häntä naamaan. Ja siitä ei seurannut sen enempää, ei minkäänlaista vastaiskua. Sorrin Leko piti lyönnit saaliinaan ja pakeni. Sitäpaitsi hän oli hyvin ahnas korttipeliin. Hänen kanssaan pelatessa sai olla vieläkin varuillaan. Hän veijaroi kortteineen kaikessa viattomuudessaan, niinkuin pieni lapsi. Suoran ja rehellisen pelin vaatiminen Leko Sorrilta olisi ollut vääryyden tekoa.

Ja sitten hän oli ollut mainio sotamies, taistelija kuin leijona! Siihen ajatukseen täytyi vähän tutustella. Mutta sota on oma maailmansa. Onhan kirjoitettu, että siellä arvioidaan uudestaan kaikki arvot. Sodan ahjoon Leko Sorri oli sopinut sangen hyvin.

Sen haudankaivuun jälkeen minulla ei ole mitään muistoja Leko Sorrista. Ainakaan hän ei ollut niiden kuorma-autojen lavalla, jotka veivät meitä vihdoinkin siviliin. Viimeinen kylmä kyyti, melkein tappavan kylmä. Mutta korpivaellus oli päättymässä. Hämyisästä kevätyöstä, tienvieren tummasta kuusikosta kuului joskus rastaan ääni kuin hopeisen tiu'un helähdys keskelle raskaitten vaunujen vauhdin huminaa. Se oli ikäänkuin todistus, ettei maailma ole suurestikaan muuttunut: linnut laulavat...

Ehkäpä Leko Sorri oli hetimiten tuon haudankaivuun jälkeen joutunut sairaalaan. Myöhemmin kuulin, että hän poti keuhkotautia, joka nujersi hänet muutamassa kuukaudessa kuolemaan. Välittömästi sodan rasituksiin sortuneena hänet oli sitten haudattu sankarihautaan, siihen samaan, jota hän oli ehtinyt itsekin olla kaivamassa.

Ja hän oli ollutkin sankari, etunokan sotamiehiä. Koko kovaosaisessa elämässään hänellä oli aina ollut iloinen pää. Hän ei liioin surrut maailman pahuutta, ja suustaan hän oli kokolailla tekevä.

Mutta että hän lopultakin oli sankari! Siihen ajatukseen täytyy ensi aluksi vähän tutustella...

Syksyiltä hämärtää, kalmiston, puut kahisevat tuulessa ja oksien, välitse häämöittää punainen talo, tuo »Kauhujen talo», jossa Sorrin Lekokin odotteli lomauttamista ja vapauttamista.

Ja hän sai vapauden, ehkäpä parhaimmassa muodossa, syltä syvällä maanuumenissa.

KORPIMAILLA.

Teerivaara: valkoista lunta ja tummaa havumetsää ja harmaa mökki loivalla rinteellä, ylen matala navetta, mustaotsainen sauna ja keskeneräinen, siintynyt hirsikehikko, todistaen puolitiehen jääneistä ja kenties ainaiseksi rauenneista pyrkimyksistä.

Päivä valkeni vitkalleen, harmaa talvinen päivä. Anna, Teerivaaran emäntä, korjasi pöydältä aterian tähteitä, perunankuoria ja tyhjentyneitä läkkipeltisiä maitoastioita. Samalla hän tähysteli ulos akkunanruuduista. Mutta ei ollut muuta nähtävää kuin pienoinen lumiaavikko ja valkoisen- ja mustankirjava metsänrinta. Ei hiiren hyppyä lumella. Olikohan niin, että kerran, pari siitä oli ihminen kulkenut tämän lumen aikana, ja ne jäljet oli tuisku peittänyt jo aikoja sitten. Itse emäntä Anna oli jättänyt hetkiseksi Teerivaaran tanhuat joskus kesällä, kun käki kukahteli ja koivumetsästä lemahti mainio haju. Vaikka ei tämä nyt niin sydänmaata ollut, ei enää, kun uusi tie oli valmistunut ja postivaunu porhalsi sitä joka päivä, porhalsi talvellakin eikä jäätynyt, ei juuttunut lumeen, tulinen vaunu. Vaivaisen penikuorman päässä Teerivaarasta sellainen ihme nyt tapahtui. Lyhyt oli nyt tie maailmaan...

Anna-emäntä, tahi akka se oikeastaan on tällaisissa asumuksissa, huokasi. Sekö kulun helppous se lienee täältä vetänyt vallan varhain hänen vanhimpansa, Annan, kauas kaupunkeihin ja terhakan Tuomaan, ylen nuoren vielä, mihin lienee savotoihin. Ja vetäähän se muukin tällaisista paikoista, vetää leveämmän leivän ääreen...

Teerivaaran Anna kääntyi valvomaan järjestystä huoneessaan. Hän tiuskasi: — Sikiöt, ihmisiksi! Ja silloin oli hetkeksi vaiettava hennon Marin, joka yritti laulaa kätkyessä kitisevälle pikku Liisalle, oli heitettävä touhunsa pörröpäisen, sorakielisen Eeron, joka yritti seisoa päällään, ja oli kaatuessaan luhistaa alleen taapertelevan Taunon.

Niin, väkeä Teerivaarassa oli, oli kotona ja oli maailmalla. Anna-emäntä varoitti Maria pitämään silmällä, etteivät hulvattomat tuoho tulen kanssa. Sitten hän meni ulos.

Ei muuta kuin hisahtamaton hiljaisuus, tummankirjava metsänrinta ja kaukaisia lumisten vaarojen rinteitä. Heikon savuhattaran voi erottaa Kivimäestä, lähimmästä naapurista. Siihen tuli silmätyksi joka jumalan päivä, sillä se oli toisinaan viikkoihin, kuukausiin ainoa elonmerkki muusta maailmasta. Niinpä vain elettiin naapurissakin savu: tupsahteli...

Mutta eipä vain Tuomasta kuulunut, isoa Tuomasta, isä Tuomasta, vaikka hän oli luvannut tulla kotiin jouluksi, ja hyvissä ajoin. Hän oli tukkitöissä toisessa pitäjässä asti, kaatomiehenä. Kerran olivat teerivaaralaiset päässeet niin pitkälle, että heillä oli hevonenkin, kohtalainen työhevonen. Mutta tuskin oli päästy maistamaan nohevampia ansioita, kun onnettomuus tuli niissä ikuisissa metsätöissä. Hevonen oli lopetettava, ja velka vain jäi painamaan...

Ei, eipä Tuomasta kuulunut, vaikka jouluaattopäivä oli käsissä, ainakin Teerivaaran Annan laskujen mukaan. Hetkisen riipaisi huoli: kunhan ei vain jotakin ole sattunut...

Mutta sellaisten tunnelmien valtaan ei Teerivaaran emännällä ollut tapana antautua. Mitäpä Tuomaalle tulisi! Siltä ei vain tule ajoissa lähdetyksi eikä vauhtia pidetyksi, köntykseltä... Ja olipa vielä leipää vartaalla, ja lehmät lypsivät hyvin. Ei mitään hätää. Kontu, heinät, olivat tosin vähissä, ja niitähän Tuomas saisi tulla touhuamaan sieltä ojan takaa ja puita samaten. Oli se niitä hakannutkin lähtiessään, mutta paljon niitä paloi talvella hatarassa mökissä. Nyt oli jäljellä vain muutamia honkarankoja, kuivetuista. Hyvä, että pyhän yli pääsee, että saunan saa vielä lämmitetyksi...

Teerivaaran Anna tarttui sahaan, ja heti näki, ettei se ollut ensi kertaa hänen käsissään. Se kulki vikevästi, se leikkasi, että purut pölähtelivät. Siinä sahapukin ääressä kävi erikoisesti ilmi, että Teerivaaran Anna oli yhäti komea, elävä nainen. Hänen kasvoillaan oli terve väri, silmä välähti ja hiuskiemura, joka pursui esiin huivin alta, kiilteli kuin keväisen linnun sulka. Liikunta oli vaivatonta ja sulavaa. Talvisen jähmeä, liikahtamaton erämaa oli vaikuttava tausta tälle puita sahaavalle naiselle. Hänessä yksin oli vauhtia, liikettä, muutoksen ennustusta. Kuusi lasta hän oli synnyttänyt tähän mailinaan, vanhimman jo parikymmentä vuotta sitten. Hänellä oli aina ollut kädet työtä täynnä, aamusta iltaan. Hän hoiti lehmät ja lapset, ruokki, pesi, paikkasi, hakkasi polttopuita. Hän havahtui herkästi hereille yölläkin hoivaamaan kitisevää tenavaa. Hän eli usein kuukausimääriä yksin lapsilaumoineen, miehensä, kookkaan, kolisevan, suuriäänisen, kerskahtavankin, mutta aina hieman kovaonnisen Teerivaaran Tuomaan työskennellessä kaukaisilla savotoilla. Teerivaaran Annalla oli hyvä mies, jolla oli iloinen pää, josta katsellen asiat eivät koskaan näyttäneet huonoilta, olivatpa ne miten tahansa.

Ja Teerivaaran Tuomaalla vielä parempi vaimo. Hän sai huoletta elellä savotoissaan, tehdä työtä ja tienata ja puhua kolista komeita. Kotona Teerivaarassa tultiin kyllä juttuun.

Nyt rangat olivat pölkkyinä, ja Teerivaaran Anna tarttui kirveeseen. Terä välähti ja jumahti pölkkyyn, ja puun oli haljettava ainakin uusiintuvista iskuista, äkäisistä ja hyvin suunnatuista. Halkoja syntyi.

Ympärillä leväsi talvinen erämaa äkeänä, jähmeänä, liikahtamatonna. Teerivaaran pihalla jumahtelivat kirveeniskut, nuo iloiset, enteilevät, lupaavat äänet korvessa. Teerivaaran Anna ei nyt ajatellut mitään. Hän eli, hänen kätensä olivat työtä täynnä.

Hän havahtui siihen, että pirtin, ovi läiskähti seinälle, ja pieni Eero säntäsi avojalkaisena ja pörröpäisenä lumiselle pihamaalle. — Äiti hoi! Isä tulee ja kuka tullenee!

Teerivaaran Anna ojensi selkänsä ja komensi ensi töikseen avojalkaisen poikansa huoneelle. Vasta sitten hän silmäsi siihen suuntaan, josta ihmisen piti tuilla, jos se joskus tuli tähän asumukseen. Sieltä hiihti tosiaankin mies, hiihti Tuomas mahtava reppu selässään! Anna-emännän mieli hykähti hyväksi: niin mies tulee jouluksi kotiin... Mutta mikä kuvatus se tuolla takana hankuroi, punainenkin kuin pahahenki? Tuo punainen vilkkaa kuin housut, mutta on sen miehen jälistäjän muodoissa vähän naistakin... Samassa Teerivaaran Anna näki ja tunsi tuossa hiihtäjässä jotakin perin tuttua. Ettei se ollut vain Anna, hänen vanhimpansa, jota hän ei ollut nähnyt pariin vuoteen? Hyväksi tuli mieli. Muistaapa, tulee katsomaan, ja siinä samassa huolestutti. Miksi se nyt tuollaisena tuli, housuissa, vieläpä punaisissa. Mutta sellaista se kuuluu olevan nykymaailma; ja olihan hän siitä vilauksen nähnytkin joskus kirkonkylässä...

Nyt Tuomas oli jo portaitten edessä ja väänsi reppua leveiltä hartioiltaan. Tuo punahousuinen oli tosiaankin Teerivaaran tyttö, nuori Anna, nykyinen pääkaupunkilainen palvelijatar. Hän oli nyt hiihdosta lämmin ja huurteinen ja melkoisen väsynyt.

— Hohoi! hän sanoi. — Kyllä ihminen on kaukana, kun täällä on...

— No, oli se kerran lyhin matka tänne, sinullakin, sanoi äiti Anna. Sillä sanalla hän jo torjui jotakin: ei tarvinnut tyttären halveksia näitä paikkoja, kaupunkilaisen, housujalan. Hän kätteli molempia tulijoita.

Isä Tuomas oli suruton ja suuriääninen, niinkuin tavallisesti.

— Puu, julisti hän. — Näkyypä sitä olevan, ja sanoinhan minä, että kyllä se riittää. Hiltulainen tulee tänne hevosineen pyhiltä, että puuta ja heinää... Ja on sillä kuormaa vähän tullessaankin.

Eihän sitä mikä kaikkea kanna...

Hän sulki suunsa ja näytti tyytyväiseltä: olihan nyt vihjaistu, etteivät tulemiset suinkaan tähän asetu...

Mutta tytär oli kääntynyt pienen veljensä puoleen, joka oli jälleen ilmestynyt pihamaalle, avojalka, pörröpää, repalehousu.

— Eerohan se on! Ihan totta, oikein mörökölli...

Ja hän taputti pojan pulleaa, likaista poskea. Siinä he seisoivat, hieno neiti, kaukaa tullut, ja hieman ällistelevä pieni Eero, korvessa kasvava, joka kuitenkin näytti aavistelevan tuossa kuvatusmaisessa tulijassa jotakin läheistä. Sellainen kohtaus korpitorpan talvisella pihamaalla! Niin erinäköisiä poikasia samasta pesästä!

Sitten he menivät sisälle, ja kaikkien pienten räkänenien suissa ja käsissä oli namusia, ihmettelevät silmät seurasivat ihmeellistä sisarta, ja pannu porisi tulella riemullisesti. Erittäin lupaavalta näytti kahvipannun musta kylki emäntä-Annan silmään, sillä hän oli nauttinut viimeiset kahvit jo päiviä sitten. Kielet kävivät. Isä ja tytär olivat tavanneet toisensa kirkonkylässä aivan sattumalta. Sitten he olivat jatkaneet matkaa postiautossa, olleet yöpuulla Hiltulaisen torpassa ja jatkaneet aamun tullen matkaa hiihtämällä.

Nuori Anna, niin hänellä oli tullut vain sellainen ikävä tänne korpeen, että piti päästä lähtemään vaikka miten. Hyvä hänellä oli paikassaan, ja sinne hän palaisi. Hän kertoili kaikenlaista elämästään, ja hänen juttelussaan vilahteli sanoja ja asioita, joita äiti Anna ei käsittänyt. Hän silmäsi tytärtään salaa: niin kovin kauas tämä oli ajautunut hänestä ja Teerivaarasta, niin outoa maailmaa hän eli ja vähän oudolta näyttäkin. Mutta mitäpä siitä, kunhan vain piti itsensä ihmisenä...

Äiti Anna huokasi, mutta isä Tuomas käytti tilaisuutta osoittaakseen omaa maailman tuntemustaan. Myöskin hän oli nähnyt kaupunkeja ja ihmeellisiä asioita nuoruutensa vaellusvuosina. Hän kertoi merenrantakaupungista ja sen rikkaista porvareista ja viinikaupan puhuvasta linnusta, papukaijasta.

Ilta hämärsi ja pieni seinälamppu sytytettiin. Kahvi ja kahvileipä maistuivat mainiolta. Sitten tytär Annalle tuli kiire nähdä kaikki paikat, joita hän oli niin ikävöinyt. Ne olivat pian nähdyt. Pimeä, ylen matala navetta, jossa pari lehmää ynähteli. Siellä eli yhä Äpyli, jota hän oli opetellut lypsämään, mutta tuskin kunnolla oppinut, sillä hän oli joutunut jo varhain kirkonkylään herrasväkien palvelukseen ja kulkeutunut sieltä kesävieraitten mukana loistavaan Helsinkiin asti. Tuolla nyykötti sauna, harmaana, vanhan mummon näköisenä. Savu pölähteli sen avoimesta ovesta. Äiti viritteli juuri tulta kiukaan alle. Mutta tuo kuiva tanner, jolla hän oli kesäisin leikkinyt käpylehmineen ja hyvin, hyvin likaisina, ja rakkaine riepunukkeineen, tuo tanner oli nyt lumen peitossa. Ja pimeys peitti maan, ja metsän piiri mökin ympärillä näytti uhkaavasti supistuvan. Hiljaisuus oli suuri ja peloittava, ja tuntui siltä, että täällä ei ole koskaan mitään tapahtunut eikä tule tapahtumaankaan...

Teerivaaran entinen Anna tunsi itsensä hyvin väsyneeksi ja lähti pirttiin etsimään paikkaa, johon voisi itsensä ojentaa.

Myöhemmin illalla, kun ruumiissa tuntui kylvyn jälkeinen suloinen raukeus, kun tyttären tuomat kynttilät paloivat, kun oli syöty ja juotu, ja nuorimmat lapset olivat nukkuneet, silloin oli jälleen mukavaa ja kodikasta. Nuori Anna lämpöni kertomaan olostaan, ja hänen juttelussaan vilahti kuin huomaamatta jonkun Jaakon nimi. Mikä se Jaakko oli? Niin, ehkä se oli hänen Jaakkonsa, kaupunkilainen, autonajaja. Teerivaaran tyttären elämä ja maailma olisi toisenlainen kuin tämä täällä...

Mutta isä Tuomas viritteli jälleen omia suuria pyrkimyksiään. Hevonen, suuret kuormat, hyötyminen oli vain käden ojentaman päässä, niin kuin ne olivat olleet kolmattakymmentä vuotta...

Äiti Anna vaikeni, sillä hänen mieleensä muistui poissaoleva, lemmikkinsä, teerevä Tuomas. Missä ja miten hän nyt oleillee? Mutta tapansa mukaan hän ei antautunut tuollaisten tulihan hempeitten tunnelmien valtaan. Ollapa missä olla! Poika kyllä pärjää, hänen poikansa...

Äiti Anna ajatteli, että armahti toki Luoja vielä: antoi hyvän joulun Teerivaaraan.

Mutta millainen oli seuraava joulu Teerivaarassa?

Teerivaarassa oli lunta ja autiutta. Pienet rakennukset olivat oudosti hankeen vajonneina, nietos oven edessä, ei aavistustakaan ihmisjäljistä pihamaalla. Ei savutuprua tornista, tuota uljasta todistusta elämän jatkumisesta pohjolan talvitaivaalle. Teerivaaran tupa oli kylmä ja autio, omituisella, kaamealla tavalla autio. Kello oli pysähtynyt seinälle, vesi jäätynyt ämpäriin, taikina tiinuun, ja kuvitella, että tuli oli jähmettynyt pesäänsä. Puuttui lasten kirkunaa ja Anna emännän komentavaa ääntä.

Ei hisahdustakaan, paitsi tuulta ja tuiskua, paitsi pakkasta. Tahi ehkä sentään matalasta navetasta kuului heikkoa ääntä, eläimen ynähdys ketjujen kalinaa. Teerivaaran navetassa elettiin tänäkin jouluna, elettiin kaameaa painajaismaista elämää. Kaksi lehmää ja hieho elivät siellä vielä seinään kytkettyinä, kummituslaihoina, hitaan nälkäännääntymisensä päiviä. Kaiken suuhun sopivan olivat nuo onnettomat eläimet kalunneet ympäriltään, nuolleet mustaa muraakin ja temponeet ketjujaan ja mölähdelleet kaameasta ja oudostellen. Mutta ketään ei tullut, mitään ei tapahtunut. Suuri, välinpitämätön hiljaisuus jatkui. Nyt eläimet makailivat paikoillaan, tuskin liikahtaen, nääntyneinä ja tylsinä.

Tuskallinen, pahanunenomainen joulu Teerivaarassa.

Sota oli tullut maahan, sota oli tullut Teerivaaraan.

Se oli tullut sinne melkein äkkiarvaamatta, tuulispäänä. Teerivaarahan oli kaukana maailmasta. Oli vain metsänreuna ja näköala, oli savuhaiku Kivimäestä, naapurista. Metsäneläimen jäljet lumessa olivat samat kuin ennenkin Mistäpä tänne huhut ja uutiset? Jättiläisotsikot eivät järkyttäneet elämää Teerivaarassa...

Jotakin sentään tiedettiin. Olihan isä Tuomas pistäytynyt kotona ikuisesta savotastaan ja puhua kolakoittanut sotasanomista ja kukaties mistä neuvotteluista. Mutta emäntä Anna ei ollut niistä puheista paljoakaan perustanut. Suuri maailma se kohisi kahinaansa. Teerivaara oli erittäin. Siellä riitti, kun leipiä oli vartaalla, lehmä lypsi, puita oli pinossa. Oli Teerivaaran Anna kuitenkin huokaissut, että kunhan ei Herra olisi kovin suuttunut ihmisiin eikä löisi heitä rautavitsallaan...

Olipa hän nähnyt merkinkin taivaalla: lentokoneen. Jyristen, kimallellen talviauringossa se oli kiitänyt yli Teerivaaran. Siitä riitti asiaa ja puhetta varsinkin lapsille. Eiväthän he tienneet, että sota oli syttynyt, että kone oli ollut viholliskone.

Sota tuli Teerivaaraan joulukuisen illan hämärtäessä hevosmiehen muodossa. Hevonen oli verrattain harvinainen näky siinä maisemassa. Ja miehen uutiset ja toimenpiteet, joita hän vaati, olivat suurta ja kaikkimuuttavaa ja mullistavaa laatua. Sota oli käynnissä, vihovenäläinen tulossa. Rajakylien kansaa koottiin pois sodan, jaloista. Teerivaaralaistenkin oli jouduttava maantien varteen vielä tämän pimeän aikana. Sitä varten hän oli tullut, auttamaan heitä hevosineen matkan teossa.

Aluksi Anna-emäntä tyrmistyi ja tyrmistyi. Lähteäkö Teerivaarasta? Sehän oli koko hänen maailmansa. Toinen manner ei olisi jollekin sen oudompi ja vieraampi kuin Teerivaaran Annalle toiset kylät. Ja vielä noin suinpäin, päätäpahkaa! Hän sanoi, että sotikoot! Hänen tulee pysyä Teerivaarassa ja hoitaa joukkoaan... Vaivoin sai mies hänet tajuamaan, että lähdettävä nyt kuitenkin oli, sellainen oli käsky kertakaikkiaan.

Mutta entäpä eläimet, Äpyli ja toinen lehmä, hiehokin? Mukaanko nekin? Ei, niitä ei otettaisi tähän kiireeseen. Heiniä vain lujasti eteen. Eläimet evakuoitaisiin myöhemmin, niin oli sanottu.

Mitä tehtäisiin? Miksi ei enää puhuttukaan ihmisiksi, että ymmärtäisi? Teerivaaran Annan täytyi saada tulistua jostakin.

Haettaisiin, sitä se merkitsi. Hän saisi lehmänsä sinne johonkin uuteen paikkaan.

Vähitellen Teerivaaran Anna käsitti, että tämä kauhea, pahan unen kaltaiseksi mennyt elämä oli totta, että oli toteltava ja lähdettävä. Hän ahtoi heiniä eläinten eteen, täytti ämpärit vedellä ja hyvästeli lehmänsä äänekkäästi puhellen ja päivitellen. Sitten hän kokosi myttyihin yhtä ja toista ja kääri lasten ylle vähäiset vaatevarat. Se ei suinkaan ollut paljon, sillä eihän ollut kuulunut kenenkään suunnitelmiin, että Teerivaaran lapset joutuisivat talvisille rekiretkille. Lopulta oltiin valmiina, ja silloin hakumiehen suuressa rasiassa oli ahtauden takia hyvinkin lämmintä.

Teerivaaran Anna painoi mökin oven kiinni, haikeasti huokaisten. Tämä oli hänelle ainoa paikka maailmassa. Muualla oli outous, orpous ja onnettomuus. Luutatynkä jäi oven päälle lukoksi. Muullaista lukkoa ei Teerivaarassa ollut koskaan ollutkaan. Ja tällaisena aikana, jolloin lähdettiin pakopirtille vihovenäläisen edestä, kuten vanhain vanhoissa tarmoissa, se oli yhtä hyvä lukko kuin mikä tahansa.

Teerivaaran emännän polvet tuntuivat heikoilta, ja hän nousi reen kannoille, mutta siinä hän ei ollut kauankaan, vaan sai kävellä paarustaa lumessa melkein koko matkan niinkuin ajomieskin. Sillä oli umpikeli niinkuin se Teerivaaraan aina oli, ja kuorma osoittautui raskaaksi. Parissa jyrkässä mäessä isommat lapsetkin pemahtivat reestä ja vohlusivat omin jaloin mäen päälle. Kaikilla heillä ei ollut kenginkään haaraa. Mutta ei se haitannut. Tämä oli heidän suuri matkansa, ymmärtämättömien.

Äiti Anna huokaili, ettei iso Tuomaskaan sattunut kotiin. Milloinpa se lienee sattunut! Joskus toisiksi ilmoiksi. Ja pikku Tuomas oli pohjan perillä, maan navoilla. Ja miten käynee Annankin siellä kaupungissa, jotka, niin tämä kyytimies tiesi, pommitetaan maan tasalle...

Viimein he saapuivat maantien varteen, Hiltulaisen torppaan, jossa oli paljon muita pakolaisia. Autot olivat jo odottamassa, kolkon näköiset, sotamaaleilla töhrityt, pimeät. Kansan kertomukset eivät mieltä nostattaneet. Hätä oli suuri, Ryssä oli jo siellä ja siellä. Päästäneenkö läpi, vai jäätäneenkö kuin kalat nuotan perään...

Idän taivaalla näkyi tulipalon romeita.

Läpi he pääsivät. Autot kulkea jyrräsivät loppuyön ja osan päivääkin, ja sitten löytyi paikka Teerivaaran väellekin. Suuren talon avaran pirtin nurkkaan sai Teerivaaran Anna järjestää omilleen olon niin hyvin kuin taisi.

Onealta ja oudolta tuntui olo vielä joulunpyhinäkin, vaikka itse iso isä Tuomaskin oli käymässä perheensä luona. Hänet oli otettu työkomppaniaan, ja hän oli joutunut pommituksiin ja konekivääritulen alaiseksi. Siitä riitti komeita kertomuksia. Muuten hän oli vahvasti sitä mieltä, että ryssän lopulta käy huonosti, kun on lähtenyt parempansa kanssa tiskaamaan...

Pikku Tuomaaltakin oli tullut kirje. Hänkin oli jonkinlaisessa työkomppaniassa. Ja Helsingin Annalta samoin. Hän kertoi olevansa lottana.

Mutta ehkä kaikkein useimmin Teerivaaran emännän mieleen muistuivat lehmät, lehmäraukat. Sillä niitä ei oltu ehditty noutaakaan, vaikka niin pyhästi oli luvattu. Sinne ne olivat jääneet kytkyviinsä. Oli se kohtalo luontokappaleille, ennenkuulumaton kohtalo, joka aivan mykisti hyvän emännän.

Pitkänpitkän talven jälkeen Teerivaaran väki oli jälleen kotona. Se oli ilon päivä. Huoneet olivat ennallaan. Vain joku partio näytti niissä käyneen, tehneen tulet, lämmitelleen ja lähteneen. Se, että huoneet olivat säilyneet oli jo iso asia. Useimmilla palaajilla ne olivat vain tomua ja tuhkaa.

Niitä oli itse sytytetty, omat joukot olivat polttaneet ja lieneepä ryssäkin.. Jo Kivimäessäkin oli höyräytetty. Vaikka haiku sieltä silti nousi. Jossakin kömmänässä siellä alettiin asua retostaa...

Mutta Teerivaarassa oli kaikki melkein ennallaan. Sama metsänreuna, sama näköala. Peltotilkut sulivat niinkuin muinakin keväinä, lehtimetsästä lemahti mainio haju ja rastas hupatteli iltaisin iloisesti. Tältä paikalta näytti siltä, ettei sota ollut suuriakaan vaikuttanut maailman menoon.

Vain navetta oli kaamea paikka. Sieltä olivat eläimet löytyneet kytkyvistään nälkäännääntyneinä, surkeina karvamyttyinä. Nyt siellä oli jo uutta karjan alkua, nuoresta poikiva lehmä. Loppukesällä saisivat jo pienet maitoa. Mutta Anna-emäntä liikkui yhä navetan seuduilla varoen, ikäänkuin kummituksia peläten. Olihan mahdollista, että paikalle, jolla tutut olennot olivat sillä tavoin kärsineet ja kuolleet, siitä täytyi jäädä jokin muisto, jälki...

Kuitenkin se jälki tuntui ja muistui päivä päivältä yhä heikommin. Sillä tämän maailman puoleinen, uusi olento liikkui menneitten paikalla uhkeana ja kouraantuntuvana, liikkui, ynähteli, lupasi lypsyä. Sodan kaamea jälki alkoi häipyä ja elämä, nykyhetki, otti Teerivaaran valtaansa.

Rauhan päivät olivat lyhyet. Sota alkoi uudelleen.

Taasenko olisi Teerivaaran väen lähdettävä maanpakolaisuuteen? Vaaniko jokin kaamea kohtalo heitä tahi lehmää ja vasikkaa? Taasenko lentokoneita taivaalle kuin äkäisiä paarmoja pimentäen auringon? Ja nyt oli kesä. Kuivat kankaat syttyisivät tuleen palopommeista ja Suomen maa peittyisi savuun...

Niin, sota oli syttynyt, mutta lentokoneita ei näkynyt, eikä Teerivaaran väen tarvinnut lähteä maanpakolaisuuteen. Itse isä Tuomaskin sai olla kotona ja rauhassa tehdä hompsia heinää korpiniityillä lehmälle ja vasikalle ja sitten järvikylän talollisille. Vanha vihollinen, ryssä, oli nyt saanut yllin kyllin sotarintamaa. Lentokoneita ei nyt riittänytkään kaikkien korpien ylle, eikä ryssä pystynyt tinkimään rajan ylitse maajalassakaan. Sen sijaan suomalainen marssi marssimistaan ja ryssä oli hätää kärsimässä. Tämä oli toisenlainen sota, voitokas, onnellinen...

Teerivaaran nuori Tuomaskin oli mukana tässä sodassa. Vain kerran oli äiti Anna hänet nähnyt lyhyen välirauhan päivinä, nähnyt miehistyneenä, kiharatukkaisena, iloluontoisena. Nyt Teerivaaran emäntä oli vähän levoton, sillä sodassa tulee vainajia ja ruhaa ja rampaa. Samalla hän hieman ylpeilikin: niinpä vain teerivaaralaisiakin on mukana isoissa asioissa! Takavuosina oli hän ollut huomaavinaan, että parempiosaiset ynseilivät heidän lapsirikkaudelleen. Köyhää väkeä näytti olevan niin yllinkyllin varakkaitten vaivana... Siksikin hän oli aina ollut tyytyväinen tähän teerivaaralaiseen elämään: ei tarvinnut olla ihmisten jaloissa eikä loukata ja kiusata heitä köyhyydellään. Siellä sai elää omaa elämäänsä, siellä oli kuin Herran kukkarossa... Mutta nyt kuuluttiin tunnustavan, että köyhät olivat tehneet hyvin tehdessään lapsia. Maa tarvitsi paljon väkeä, työhön, sotimaan...

Teerivaaran korpitaivaalla ei ollut siis mitään uhkaavia sodan merkkejä. Siellä elettiin edelleenkin kuin Herran kukkarossa.

Myöhemmin kesän kuluessa kävi kuitenkin ilmi, että tämä sota merkitsi jotakin aivan uutta ja mullistavaa Teerivaaralle. Sen sydänmaan halki alettiin rakentaa tietä, sotatietä, huoltotietä. Ja se tulisi kulkemaan aivan Teerivaaran, vieritse.

Itse iso isä Tuomas oli siitä asiasta hyvin iloinen eikä väsynyt puhumasta siitä. Eipä nyt oltu istuttu kauankaan miettimässä, että kannattiko näille teerivaaralaisille tietä tehdä. Hän kun tiesi, että se kannatti, hän, joka oli rämpinyt soita ja kompastellut kivikoissa tappava taakka hartioilla ja soutanut raskasta venettä suurten selkien aallokossa. Siinä sellaisessa se oli oikeastaan kulunut hänen nuoruudenaikansa ja miehuutensa. Hän se vasta osasi nauttia tiestä! Sitä hän oli aina odottanut, odottanut, ja jo esi-isätkin, koko korpikansa, ja saisivat odottaa edelleenkin, ellei olisi tullut sellaista voimaa maailmaan, että tie tuli Teerivaaraankin, — sotaa. Se oli siunattu niin! Ja rutosti tuli, ja sellainen tie, että pohjan piti pitää kertakaikkiaan! Ja millaiset voimat sitä tekivät! Sitä ei ollut tämä kansa nähnyt! julisti Teerivaaran Tuomas.

Siellä oli kaatepillari, oikea koneitten kone, hirmu, joka aukaisi ensimmäisen uran korpeen. Se kun kulki ja jyrräsi, niin voi taivahinen, syrjään vain kymmentuumaiset tukkipuut ja isot kivet! Sillä sitä oli voimaa ja perkkauskykyä. Amerikkalainen sen oli antanut Suomelle avuksi, silloin kun tämä yksin terhenteli ryssää vastaan. Teerivaaran Tuomas nauroi, että nyt amerikkalainen ottaisi sen kyllä mielellään pois, kun asiat olivat keikahtaneet sille kantille, että tuo hirmuinen kaatepillari ikäänkuin työskenteli Amerikkaa vastaan, möyrysi Teerivaaran sydänmaalla kuin pahahenki...

Teerivaaran Tuomaalta meni monta rupeamaa sitä valtavaa tientekijää katsellessa, ihmetellessä ja ihaillessa.

Mutta Terivaaran Anna suhtautui tulevaan tiehen sekavin tuntein. Se toisi tullessaan ties mitä, Teerivaaran herrankukkaromaisuus olisi mennyttä.

Ja se oli!

Erämaassa ryskyi ja paukahteli. Kiviä ja kallioita ammuttiin tielinjalta, joka uljaasti halkaisi korpimaan. Siltoja rakennettiin, ojia kaivettiin, parakkeja pystytettiin työkomppanioille. Teerivaarassa nähtiin päivässä enemmän vieraita kasvoja kuin ennen aikojen alusta. Nähtiin sotavankienkin likaisen kellertävä, alakuloisen pitkä jono marssimassa töihin. Varsinkin, ne herättivät Teerivaaran emännässä outoa kauhua. Ne eivät näyttäneet soveltuvan maisemaan. Koko tie oli hänestä vastenmielinen. Oli kuin olisi töhritty jotakin puhdasta...

Mutta isäntä Tuomas iloitsi. Hänen suuri ilonpäivänsä oli silloin, kun uusi sotatie oli läpi, ajokunnossa, kun ensimmäinen autokolonna kulki Teerivaaran ohi. Hän oli nähnyt työautojen jo ennenkin kulkevan kotinsa ohi, nähnyt niiden vaivalloisesti junnaavan eteenpäin raskaine sora- ja puulasteineen.

Mutta tämä oli enemmän: kokonainen kolonna, kymmeniä vaunuja, kulki kohisten, jyristen, rämisten, heilahdellen. Hän seisoi avopäin pihamaalla ja katseli, miten vaunujen valot välkkyivät pimeässä illassa. Se oli komea näky.

Teerivaarassa oli tie. Ja Teerivaaran Tuomas sai puhumisen hengen ja julisti, että olkoonpa sota mikä on ja voittakoon kuka tahansa, niin kukaan ei voita niin paljon kuin hän, Teerivaara. Tie on ja sitä ei viedä siitä mihinkään...

Anna emäntä tunsi taasen hämärää kauhua. Tässä oli jotakin noitamaista. Aivan äsken, kevään ja kesän valoisina viikkoina täällä oli entinen rauha ja hiljaisuus. Erämaa oli suuri ja rannaton, kotoinen. Ja nyt, kun talvi ei ollut vielä lopullisesti tullut, jo tuollainen matkue pauhasi Teerivaaran ohi, ja pahaatekevän kirkkaat valot leikkoivat korven pimeyttä...

Hän tajusi, että entinen oli iäksi mennyt ja huokasi raskaasti.

Niin, Teerivaaran elämä oli muuttunut toiseksi. Ei enää huomattu entistä ikuista metsänreunaa, ei savua Kivimäestä. Näköala oli muuttunut. Joka päivä nähtiin uusia ihmiskasvoja, sotamiehiä, joitten ajoneuvo vastusteli tahi jotka halusivat syödä ja levähtää. Heistä tuli vähitellen tuttujakin, varsinkin lasten, kasvavien kanssa. Äiti Anna näki heidän muuttuvan sydänmaan aroista lapsista joksikin muuksi. He kurkistelivat akkunasta täynnä innostusta ja tiesivät, missä mennä pyihkäsi Volvo ja missä taasen Heikki...

Teerivaaran Anna ymmärsi, että heidän elämänsä täytyi olla toisenlainen kuin hänen, korvessa kasvaneen. Hän ymmärsi, että siihen oli alistuttava. Se oli ehkä oikeinkin. Elää edelleen, se oli tärkeintä.

Hän ajatteli usein poikaansa, joka oli sotimassa jollakin suunnalla, jonkin samanlaisen sotatien päässä kuin se, joka oli tehty ja syntynyt hänen silmiensä alle, jonka päivittäisen elämän hän näki.

Hän seurasi sotatietojakin ja oli tyytyväinen, jos ei kerrottu mitään taisteluista, hyökkäyksistä ja voitoista sillä suunnalla, missä hänen poikansa oli sotimassa. Hän tajusi, että silloin ei sota riehu pahimmillaan, kovin tappavana. Ja elää edelleen, se oli tärkeintä. Silloin olit voittanut paljon...

Hän alkoi vähitellen sopeutua siihen uuteen elämään, jonka suuri sota oli loitsinut Teerivaaralle, hänelle ja hänen lapsilleen.