[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fIz0EeKCpeaYQzHaADWKurH3hWswDRETwSfF6Th9c3FQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3700,"Nykyaikaa","Haanpää, Pentti",1905,1955,"3700-haanpaa-pentti-nykyaikaa","3700__Haanpää_Pentti__Nykyaikaa","Kertomuksia","novelli",[],[],"fi",1942,null,19003,123261,true,[],[],[],"Novellikokoelma sisältää viisitoista kertomusta rintamalta ja sota-ajan tunnelmista Karjalan korvissa. Tarinat kuvaavat sotilaiden karua arkea, nälkää ja inhimillisiä kohtaamisia taisteluiden ja erämaan hiljaisuuden keskellä.","Pentti Haanpään 'Nykyaikaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3700.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","NYKYAIKAA\n\nKertomuksia\n\n\nKirj.\n\nPENTTI HAANPÄÄ\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1942.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nTuokioita.\nMiina ja helvetinkone.\nVanki.\nSotamies kyntää.\nPyhiinvaellus.\nSyysilta teltassa.\nLoma.\nVartiossa.\nKorsussa.\nMakuusäkki.\nLintukauppaa.\nJouluna v. 1941.\nKirjeet.\nHaudalla.\nKorpimailla.\n\n\n\n\nTUOKIOITA.\n\n\n— Totta sinulla on leipää noissa laukuissa?\n\n— Ei ole kuin panoksia...\n\nTuttavat olivat tavanneet korpipolulla. He katsoivat toisiaan\nväsyneinä ja haikeina ja samalla omituisesti huvittuneina. He katsoivat\ntoisiaan ja ymmärsivät, että tämä oli aina muistettava kohtaus.\nLeivän kyselijä oli isäntämies, jolla aina oli ollut omasta takaa sen\nlaatuista tavaraa, ja oli nytkin, että orret notkui, siellä kaukana.\n\nMutta he seisoivat jossakin Karjalan korvessa, metsäpolulla. Pataljoona\noli lähetetty kiertämään selustaan, koukkaamaan, lyömään yhteyksiä\npoikki, ja huolto ei pysynytkään heidän kantapäillään. Kukin oli\njo ammoin syönyt kuivan muonansa, ja jo pari päivää oli syvästi\nymmärretty, kuinka kallis asia leipämuru oli.\n\nKyselijä silmäili yhä epäuskoisesti nahkalaukkuja, joita toinen mies, hänen entinen renkinsä, entisessä elämässä\nmelkoinen hunsvotti, niin laiskansitkokin, että tuskin löysit vertaa,\nraahasi mukanaan molemmin käsin. Suuret paarmat saivat silloin vapaasti\nkäyttää laidunmaanaan hänen hikistä naamaansa. Oli siinä nyt tarmoa!\nEikä laukuissa ollut edes leipää, vaan jotakin vallan muuta kuin\nsyötäväksi kelpaavaa...\n\n— Unta vain on lyhyt elämämme, juolahti hänen mieleensä runollinen\nvärsy.\n\nToisesta näytti, että naapuri oli murheellinen, lohdutuksen tarpeessa.\n\n— Mutta savut saadaan, oi, isäntä! Vetäistäänpä oikein persesavut...\n\nHe istuivat sammalikkoon. Paarmat pörisivät, sääsket inisivät, ja\nmyöskin sotahörhiläinen, lentokone, oli äänessä jossakin etempänä.\nTuliaseet räsähtivät joskus kiivaaseen vauhtiin, ja kranaatit ujelsivat\nja räiskähtelivät rannattomassa korpimaassa. Sodan äänet ikäänkuin\nhukkuivat erämaan suuruuteen. Se kaikki oli vähäistä — silloin kun ei\nsattunut kohdalle... Oli kyllä riittävästi esimerkkejä siitä, että\nleivänkaipuu voi loppua äkkiä...\n\n— Mistä sinä olet käsittänyt tupakkaa?\n\n— Ryssältä, ja sellaiselta ryssältä, että siitä olisi saattanut\nsanoa, että: herra, hän jo haisee. Mutta minä karkaisin luontoni ja\nkopeloin ja koettelin povitaskuja myöten. Sanoin, että isänmaan onni\non kyseessä, ja niinpä kävikin ilmi, että ryssä oli kuolla kupsahtanut\näveriäisyydessä. Melkein täysinäinen tokka mahorkkaa...\n\nHe käärivät sätkät, hätistellen verenhimoisia itikoita. Savut\npölähtelivät.\n\n— Hyvältä nämä maistuvat, kehaisi panosten kantaja. — Vaikka ei niitä\nmoni ottaisi tupakoita niin ahtaalta, ei ainakaan siviilissä. Mitä?\nkysäisi hän tuimasti, vaikka toveri ei ollut puhunut mitään. — Voi,\njos sinä olisit nähnyt sen ryssän! Se oli niin suuri ja pullistunut ja\nhaisi niinkuin ketunsyötti, niin että aivanpa meinaa viedä savuista\nmaun, jos muistelemaan rupeaa...\n\n— No, eivät nuo muistelmasi, ainakaan makua paranna!\n\n— Johdattivat ne meidät korpeen, niinkuin muinoin tapahtui Israelin\nlapsille. Milloin sitten mannaa ruvennee satamaan...\n\nOli hänellä kuitenkin toiveita ja uutisia muunkinlaisesta\nmuonituksesta. Kantokaravaani kuului lähteneen liikkeelle aikoja\nsitten.\n\n— Mutta mihin lienevät päkittäneet jäärät! Onhan täällä väljää...\n\n\u003Ctb>\n\nLopulta muonakaravaanit tapasivat pataljoonan. Huolto toimi. Tulipa\nlepopäiviäkin kovien paastoja tappelupäivien perästä. Syötiin ja\nnukuttiin, nukuttiin. Ei juuri luomea liikautettu sodan risahduksille.\nKesäiset sadekuurot ropisivat kodikkaasti telttakankaisiin.\n\nKävi niin, että joukko-osasto sai levätä useita päiviä, ikäänkuin\nunohtuneena korven kainaloon. Tällä leirillä tuttavukset, isäntä\nja renki entisessä sotimattomassa maailmassa, joutuivat tekemisiin\ntoistensa kanssa useita kertoja. Kyselyjä ja muistoja tuttavista,\nmuutamia juttuja melkein umpikuurosta komppanian päälliköstä, joka\nkuitenkin koki salata sen seikan peläten, ettei hän saisikaan olla\nmukana Karjalaa vapauttamassa, historiaa tekemässä, uutta maailmaa\nluomassa. Lähetin piti hänelle useinkin selostaa tilannetta ja selittää\nesimerkiksi, mitä pataljoonan komentaja oli sanonut puhuttelussa,\nsillä komppanian päällikkö oli kuullut vain hiljaista hyminää.\nKranaattikeskityksessä hän saattoi pörhistellä ja töllistellä. Paukkaako? Missä paukkaa? Lähetti sai kiskoa häntä säärestä. — Turpa vain\nmaata vasten, perkele...\n\nLeiriytymistä ja lepoa oli jatkunut jo niin kauan, että uni ei ollut\nenää ainoa asia. Seläntaikaisen maailman isäntämies ja moni muukin\nkaivoi ja jyysti itselleen suoja-kuopan. Sillä sota ei ollut suinkaan\nkaukana. Kranaatteja tulla tupsahteli toisinaan aivan lähistölle, ja\nkokemus oli osoittanut, että kuoppa on silloin kallis asia.\n\nMutta seläntakaisen maailman renkimies syventyi pokkapeliin eikä\nkaivanut mitään kuoppaa. Lepopäivät paljastivat hänen luontaisen\nhunsvottimaisuutensa. Vieläpä hän virnisteli, kun vakavamieliset\nhuomauttivat, että ihmisellä saisi olla toisenlaisia harrastuksia\nsilloin, kun sota äkillisine kuolemineen ja muine ilmiöineen oli käden\nulottuvilla; hän pilaili, että kerkiää sitä olla sittenkin hurskassa,\nkun kranaatit tulevat lähelle, niin hurskassa, että polvet notkuu...\n\nJa sitten tulikin aika, jolloin kranaatit tulivat lähelle.\nSeläntakaisen maailman renkimies oli juuri arvelemassa pelitilanteesta:\nTässä taitaisi ropakanta auttaa! kun suhahti, räiskähti kiukkuisesti,\nvongahteli, vihelteli, pirskahteli puissa, sätkähteli telttakankaissa.\nKorttisaki pemahti hajalleen, ja korttilehdet ja rahat lepattelivat tuulen vieminä. Entisen\nelämän renkimies oli pahimmin kiinni maailmassa ja maallisissa. Hän\nnosti potin niinkuin olisi todellakin lyönyt nokkiin ja saanut toiset\nuskomaan korttinsa arvokkaiksi. Mutta sukaistuaan enimmät setelit\nhousuntaskuunsa hän säntäsi tiehensä ja heittäytyi ensimmäiseen tyhjään\nkuoppaan. Kohta joku rymähti hänen selkäänsä ja läähätti: Eihän me\ntähän kahden mahduta... kaiva sinäkin itsellesi kuoppa! Ymmärräthän\nsinä, että jos römpsä tulee likelle, niin se viepi nyt minulta\nkannikat...\n\n— Älä ole milläsikään, oi isäntä! pihisi ääni jossakin alla. — Luut\ntässä on lujalla minullakin. Ja joka paikassa ne sinullakin pitää olla\nomat kuopat: täällä sinä ne kaivat ja siellä kotipuolessa olet ostanut\nsiunattuun maahan hyvät hautapaikat...\n\nMuisto kotipuolesta oli äkkiä elävänä heidän mielessään. Viheriä ja\nharmaa kylä, tuttu ihminen, leikkivä lapsi, ammuva nauta, kuormaa\nvetävä juhta, hyvät hautapaikat. Se kaikki oli siellä kaukana, ja he\nkyyröttivät tukalasti päälletysten kuopassaan, ja yläpuolella räiskyi,\nsuhahteli, ulvahteli.\n\nTämäkin oli niitä tuokioita, jotka painuisivat ainiaaksi heidän\nmieleensä — elleivät tuollaiset ilkeät metallinkappaleet, joita sodan\nilmassa oli toisinaan viljalti liikkeellä, elleivät ne tekisi heidän\nmuistiaan kovin lyhyeksi.\n\nIhmismieli oli kuin kynttilän liekki. Puhallus, eikä ollut muuta kuin\nmusta pimeys.\n\n\n\n\nMIINA JA HELVETINKONE.\n\n\nKarjalainen kyläaukea. Muutamia harmaita rakennuksia synkeästi\nammottavin akkuna-aukoin. Vuosikautista autiutta ja törkyä, jota heinän\nrehevä vihreys ja keskikesän ihana ja ahdistava helle koki peittää.\nKesän ruoho yritti kätkeä myöskin viimeisten aikojen asumisen ja\nrakentamisen jäljet: keskeneräisiksi jääneet korsut ja ampumahaudat\nja suuren linnakkeenkin, jossa oli valtavasti hirsiä ja maata, pieniä\naukkoja ja pimeitä onkalolta.\n\nTämän rakennelman uumenista kohosi päivän valoon mies, sotamies. Hän\nsytytti tupakan ja katseli ja kuunteli. Kyläaukean vieritse johtavalla\ntiellä, juuri tehdyllä ja yhä tekeillä olevalla sotatiellä, kulki pitkä\nautokolonna. Moottorit huokasivat raskaasti raskaitten kuormien alla,\nkuormat keikkuivat, rytisivät, rämisivät, ja valtava tomupilvi nousi taivaalle todistamaan, että ihminen taisteli maasta ja\nvallasta.\n\nKolonna kulki ohi, tomupilvi haihtui, ja karjalaisella kyläaukealla ei\nnyt mikään todistanut, että taisteltiin maasta ja vallasta. Oli täysin\ntyyntä ja rauhallista. Järvi kimalteli auringon paisteessa häikäisevänä\nkuin sula hopea, heinikko rehoitti ja tuoksui, pääskyset lentelivät,\ntuhat paarmaa pörisi täynnä kiihkeätä elämänhalua. Etempänä oli\nmuutamia hevosia lieassa ja sotamies niitteli heinää. Hän oli riisunut\nsotamiehenpuseronsa ja ahkeroi työssä, raskaassa maatyössä, jota hän\noli aina tehnyt, josta hän oli elänyt, jossa hän aina eli, jota hän\ntavallaan kaipasi ja rakasti.\n\nTäysin rauhallista. Pouta, pääskyset, paarmain pörinä, heinikon tuoksu\nja niittomies loivat kotoisen, tutun heinäntekotunnelman. Sota,\ntaistelu, uuden Euroopan synty haihtui johonkin etäälle.\n\nLinnakkeen ääressä seisova sotamies seuraili joutilailla silmillään\nniittomiestä ja ajatteli, että oli hyvä nähdä muinoisia rauhantoimia.\nSiinä mies niitti haukattavaa, latoon pantavaa...\n\nJa sitten maa vavahti, räjähdys jyrähti keskellä kesäistä päivää\ntyrmistyttävän aavistamatonna, ja patsas maata, tomua ja savua suitsusi\nkorkealle.\nEikä ollut enää mitään niittomiestä. Vain hevoset tempoilivat irti\nliekaköysistään.\n\nNiittomies oli lyönyt viikatteensa miinalaitteeseen, joita väistyvä\nvihollinen oli viritellyt jälkeensä.\n\nRäjähdyksen jylinä, savupatsas, niittomiehen katoaminen silmäin edestä\noli tyrmistyttävä elämys keskellä kesäistä vihreyttä, pääskysten lentoa\nja paarmain pörinää. Se kaikki oli vain naamiota. Ei ollut mitään\nrauhaa. Aina vaani vaara ja kuolema. Maailma kävi sotaa ennätysmäisen\npitkällä rintamalla.\n\nRäjähdyksen savu ja tomu haihtui, kaikki näytti olevan ennallaan. Oli\nkaunis keskikesän päivä Karjalanmaassa. Mutta äskeinen niittomies oli\nkadonnut kertakaikkiaan.\n\n\u003Ctb>\n\nKotvasen kuluttua tuo niittävän toverinsa äkillisen lähdön nähnyt\nsotamies kantaa retosti linnakkeen sisään raskasta laatikkoa. Sinne\npiti tulla varastopaikka.\n\nÄskeinen näky, niittomiehen katoaminen, järkytti ja askarrutti yhä\nmiehen mieltä. Hän oli\nkyllä jo kolunnut linnakkeen, kaikki komerot, mutta kuka sen tiesi...\nVoi olla rauhallista, ja viatonta ja sitten kuitenkin jyrähtää...\n\nHän laski laatikon alas, ja silloin lattiapalkki keikahti, ja siinä\nsamassa sotamiehen korva erotti kummallisen tokituksen ja tikityksen.\nJoku salaperäinen kellolaite kävi.\n\nHänen aivonsa toimivat kuumeisesti: Palkki keikahti ja kello alkoi\nkäydä, helvetinkoneen kellolaite! Aika voi olla täpärällä...\n\nSotamies säntäsi ulos, heittäytyi matalaksi pehkon juureen ja kuunteli\nja odotti sekapäisenä: Miten pitkä on kellon vieteri, milloin linnake\nlentää ilmaan...?\n\nSe pysyi vakavasti ja varmasti paikoillaan. Ruoho tuoksui, lintu\nvisersi, sata paarmaa pörisi korvan juuressa. Mutta olihan nähty, että\nse kaikki oli vain huolettomaksi houkuttelevaa lumetta.\n\nSotamies odotti jyrähdystä, vavahdusta, maan repeämistä, kauheaa\nloppua. Mutta kaikella on rajansa. Lopulta hän muisti jotakin, nousi,\nsukelsi linnakkeeseen ja lähestyi varovaisesti vaaran paikkaa.\n\nSama tokitus ja tikitys. Kellolaite kävi yhä.\nMutta nyt sotamies pani itsensä uskomaan, että hän oli kuullut\ntuon äänenennenkin. Se oli seinäseppä, hirsitoukka, joka sahasi\nja nakutteli puussa omituisin tahdikkain äänin. Sitä sanottiin kai\nkuolemankelloksikin...\n\nSiinä se oli hänen helvetinkoneensa!\n\nMutta kesti vielä hetkisen, ennenkuin sotamies saattoi nauraa itsekseen\nja liikkua jälleen vapaasti linnakkeessa.\n\nÄkkilähdön hän oli sieltä saanut. Mutta hän oli sentään palannut. Se\nhyvä puoli asiassa oli äskeisen niittomiehen lähtöön verrattuna.\n\nOli paljon miellyttävämpää olla tekemisissä tällaisen helvetinkoneen\nkuin sellaisen miinan kanssa.\n\n\n\n\nVANKI.\n\n\nYö, loppukesän hämyinen yö. Sitäpaitsi ilma on sinisenä savusta, sodan\nsavusta, jota tuuli tuo idästä päin. Kuu kumottaa korkealta läpi\nsavun ja hämyn, naama valtavasti, hammastautisesti, hullunkurisesti,\nällistyneesti paisuksissa. Suuri korpi järvi lainehtii synkeänä. Kaukaa\nkuuluu moottorien puksutusta.\n\nRannalla ja laiturilla on kutakuinkin hiljaista. Ei mitään kuormauksen\ntai purkamisen kiirettä ja melua tällä hetkellä. Odotettiin laivaa,\nlauttaa, ponttoonia.\n\nAinakin kersantti Tannertöminä odotti hartaasti. Hevoset oli saatava\nylitse. Toisenkin kerran jymisivät hänen raskaat askeleensa kentällä.\nMilloin tulee lautta? Milloin päästään lastaamaan ja lähtemään?\n\nJoku torkkuva sotamies murahti iäti häärivän,\nhuolestuneen kersantin raskaista askeleista häiriytyneenä, ja silloin\nTannertöminä katsoi kohtuulliseksi puolustaa itseään huomauttamalla,\nettä nyt lautta lopultakin tulee, niin hän luulee. Olisi syytä\nvalmistautua...\n\nMutta kukaan ei vaivautunut jakamaan kersantin lähtökuumetta.\nPäällystakkeihinsa kääriytyneet torkkuvat ja nukkuvat sotamiehet eivät\nhievahtaneetkaan, ja kortinpelaajat nuotion ääressä elivät yhä omissa\nmaailmoissaan. Kuului heidän mataloita, yksitoikkoisia huomautuksiaan:\n— Neljän raamit... — Valtin senssi... — Mikä se sielläkin maksaa? — Ne\non kalliita lippuja, joita se myöpi!\n\nAvopokka edistyi suunnitelmien mukaisesti, ja kersantti huokasi ja\npyyhkäisi otsaansa. Hänellä oli johto ja vastuu, eikä hän voinut\nnukkua ei levätä, ennenkuin kuljetus oli suoritettu. Hän ei tullut\najatelleeksi, ettei laivaa ei lauttaa ollut vielä rannassa, eikä\nhänellä ollut edes luvissa ensimmäistä kuljetusvuoroakaan. Mutta\nihmisen, sotamiehen, pitäisi kuitenkin olla valpas ja valvoa eikä\nnukkua tahi mieli huolimatonna pelata korttia ikäänkuin mitään\nkuljetusta ei tulisi koskaan tapahtumaankaan...\n\nVanha kersantti huokasi uudelleen ja aloitti ikuisen kävelynsä kuin\ntoinen Jerusalemin suutari. Kenttä tömisi hänen anturainsa alla, ja\njoku unelias kohotti päätään, mutta hän kuuli vain pokanpelaajien\nmatalat ja yksitoikkoiset, tutut äännähtelyt: — Neljän raamit...\nValtin mahdollisuus... Kuu kumotti läpi hämyn ja savun mahdottomana,\nhammastautisena, hassuna. Järvi lainehti synkeänä. Moottori hurisi\nmaantiellä ja puksutti järvellä, jossakin kaukana, näkymättömissä.\nHevoset seisoivat mäellä mäntyihin sidottuina, liikahtamattomina,\npäät riipuksissa, tyhjät syöttöpussit lerpallaan kuonojen ympärillä.\nNiiden olemuksessa oli jotakin arvoituksellista, sfinksimäistä.\n\nNiillä kaikilla oli numerot lautasilla. Nekin olivat kutsutut kaukaa\njos kaukaakin olemaan mukana ja odottamaan sitä uutta, joka on tuleva.\nYön hämyssä ja sodan savussa nuo vanhojen, unhoon painuneitten\nsotien aikuiset vetojuhdat ikäänkuin ilmensivät puihin kytketyillä,\nhievahtamattomilla hahmoillaan suuren odotuksen.\n\nJa tähän suureen odotukseen hukkui kokonaan tuo pieni odotus: laivan,\nlautan, yli pääsemisen, hukkui yön hämyyn ja savuun, häipyi johonkin\nkuin kersantti Tannertöminän, ainoan tämän hetken odottajan ja\nvalvojan, levottomat ja raskaat askeleet\n\nMutta laiva tuli, odotettuna tai odottamatta, laiva tuli hinaten\nperässään lauttaa. Ja lautan lasti osoittautui mielenkiintoiseksi.\n\nYksinpä korttimiehet tulivat ajetuiksi pois pelin kuvitteellisesta\nmaailmasta. He heittivät kortit ja nousivat.\n\n— Lotjallinen ryssiä! totesi joku heistä. — Ja ruhaa ja rampaa vielä!\nihmetteli toinen. — Eikö hautoja ollut Egyptissä? kysäisi ensimmäinen\nsynkeästi.\n\nKaikki kerääntyivät rannalle ja laiturille, tungeksivat lautallekin\nnäkemään haavoittuneita sotavankeja, vihollisia. Jälkipään miehen\npiti käyttää tilaisuutta nähdäkseen läheltä niitä, joita vastaan\nhän oli liikkeellä. Mutta nuo avuttomat, runnellut olennot olivat\nheille ikäänkuin metsäneläviä, ikuisiksi ajoiksi suljettuja oman\ntietoisuutensa vankilaan. Näki vain sen, että niiden ei ole hyvä olla.\n\nVankeja alettiin siirtää rannalle.\n\n— Ihminenhän se on ryssäkin, sanoi se sotamies, joka oli aluksi\nsynkeästi kysäissyt, että eikö hautoja ollut Egyptissä.\n\n— Sitten sen vasta näkee, kun lunta sataa, epäili toinen, — jäljistä...\n\n— Tartuhan aisoihin, että autetaan naapuria rannalle.\n\nHe kumartuivat ja alkoivat kantaa paareja, joilla lojui suuri miehen\nruhmu. He kantoivat paareja varovaisesti, kantoivat kuten ainakin\nsairasta, heikkoa ihmistä.\n\nMutta kun he sitten rannalla laskivat paarit maahan, tapahtui pienoinen\nyllätys. Kun kylmästä hytisevä sotavanki näki nuotion, niin hän\nloikkasi siinä samassa alas paareilta, juosta kytäisi nuotiolle ja\nkyyristyi tulen ääreen.\n\nPaarinkantajien silmät suurenivat. Toinen kirosi tarmokkaasti.\n\n— Tekipä hävittämän tempun! Se ryökäle kannatti itseään meillä. Järveen\nse sietäisi paiskata!\n\nMutta toinen nauroi.\n\n— Se oli sentään setä, oikea asukas! Se osasi ja uskalsi...\n\nHän käveli nuotiolle ja ojensi savukkeen vangille, joka otti sen\nvastaan epäillen, arasti ja arvoituksellisesti hymyillen.\n\n— Ota, ota! yllytti sotamies. — Oli siinä tupakan edestä...\n\nKuu kumotti läpi yön hämyn ja sodan savun paisuneena, hammastautisena,\nhassuna, ja suuri korpijärvi lainehti synkeänä.\n\n\n\n\nSOTAMIES KYNTÄÄ.\n\n\nKyntäjä, sotamiehen takissa, astui auran perässä kaukana\nRaja-Karjalassa. Maa kääntyi. Tumma kynnös näytti kauniilta keskellä\nsyksyistä kuloa. Hevoset vetivät, mainio pari, hätäilemätön,\njunnaava, kuten ollakin pitää. Mies huuteli ja kierteli kiroillen\nkiviä, joita oli aivan liian runsaasti. Paljon niitä oli noussut,\nkoottu kasoihin, tästä maasta aikoinaan. Muinoinen Suomen rotu oli\nhikoillut ja pyllistellyt tällekin aukealle hirvittäviä kiviraunioita,\nmittaamattoman määrän harmaita, sortuneita kiviaitoja. Mutta yhä niitä\nriitti tämänkin maanvalloittajan vaivaksi, jyrähteli tämän tästä hänen\nauransa terään.\n\nJa vaikka mies asiaankuuluvasti kiroili, niin hän sisimmässään\noli hyvällä mielellä. Tämä oli hänen alaansa, tämä tällainen maan\nvalloittaminen: maa nurin auralla, leipä kasvamaan. Kun\ntaasen sota-ajoneuvojen ajeleminen noilla upouusilla sotateillä oli\nhänestä maistunut mustalaismaiselta retostamiselta...\n\nOli jo aikakin kyntää näitä näköjään vuosikausia viljelemättä olleita\nmaita. Hullu maailma oli niin innostunut maan puolustamiseen ja\nvalloittamiseen, että rakensi keskelle peltoa linnakkeen, kalvoi\nruokamultaan ampumahautoja...\n\nSyksyinen ilma oli kirkas ja kuulakas, ja sinisellä taivaalla surisi\nlentokone. Hevoset säikkyivät sen ääntä. »Niillä oli nähtävästi\nvahvassa hevosenmuistissaan omat kokemuksensa. Mutta mies tyynnytteli\nniitä: omia koneita ovat! Tämä sota on toista kuin edellinen: eipä\nsilloin kehoteltu näin kelteisillään kedolla...\n\nSiinä kyntövaolla heräsi miehen tajussa mahtava tunne, että auranjälki\non lopultakin näkyvämpi ja kestävämpi kuin sotapommin.\n\nHän antoi hevosten levähtää ja käveli hieman sivuun talon paikalle.\nNiin, siitä talosta oli vain sija jäljellä. Sen seinähirret oli kai\nkäytetty korsuihin tai talvisodan lämmitysnuotioiksi. Ylt'ympäri oli\nkaikenlaista törkyä, nykyvuosien nopeasti lahoavia muinaisjätteitä.\nKaasunaamarin resut kiemurtelivat siellä kuin ilkeät matelijat. Siellä\nlahoi vaatekappaleita, reppuja ja nahkasalkkuja, sieltä kuulteli\nkypäreitä kuin pääkalloja, himmennyt tähti taivasta kohti.\nKärrynpyöriä, koneitten ja kojeitten osia, kaikenlaisia ruostuneita\nraudankappaleita lojui tyhjien pullojen ja säilykepurkin kuorien\nkeskellä.\n\nKaikki tämä oli jäänyt ja jätetty siihen pelkästä huolimattomuudesta,\njoka levähtävästä kyntömiehestä vivahti ilkeydeltä. Ne, jotka olivat\ntuossa aikoneet taistella maasta ja vallasta, eivät olleet pitäneet\ntarkkaa lukua tavarastaan. Oli helpotus ajatella, että nuo nykyisen\nhullun maailman muinaismuistot olivat hyvin katoavaa laatua. Vahvinta\nolivat nuo sinne tänne kaivetut kuopat ja haudat, joista tätä maata oli\naiottu puolustaa. Mutta nekin vyöryvät, täyttyvät ja maatuvat umpeen\najallaan.\n\nVääntynyt sahran terä ilahdutti miehen silmää. Se kertoi ajasta,\njolloin täällä kynnettiin, asuttiin, elettiin. Pieni, paikattu lapsen\nkenkä liikutti häntä: eikö sentään ollut sen etempänä aika, jolloin\nlapsi liikkui ja juoksi näillä tanterilla...?\n\nTuo pieni paikattu lapsen kenkä oli liikuttava ihme nykyisen hullun\nmaailman ilkeinä matelijoina kiemurtelevien kaasunaamariresujen seassa.\n\nSitten siellä huoneen sijalla oli pari käsikiviä, jauhinkiviä, jotka\nkertoivat vielä vanhemmista ajoista, jotka vaivattomasti toivat mieleen\nSuomen rodun Kalevalan-laulut. Sillä nämä olivat juuri noita laulun\nmaita. Juuri tässä kylässä oli Martiska-muori laulanut Lönnrotille,\nkirjoitusten mukaan. Ehkä se tapahtui juuri tuossa huoneessa, jota\nei enää ollut, jonka sijalla käsikivet nyt lojuivat. Silloin ei\ntunnettu lentokoneen eikä kaasunaamarin ihmettä. Martiska-muori\nlauloi Lönnrotille, eikä kumpikaan uneksinut siitä suomalaisesta\nmotorisoidusta kolonnasta, joka nyt jyrräsi tämän paikan sivuitse...\n\nTuo kaukainen aika sai ehkä nyt, jolloin radio lauloi tässä samaisessa\nkylässä salamasodan mahdikkaasta kulusta, tuo Kalevalan laulun aika\nkuvasteli ehkä nyt turhassa runon hohteessa. Kituelämää: käsikivet\nkitkasivat kivikkoisissa pelloissa poutinutta ohraa, kitkasivat\npetäjäistä, ja veden kalat olivat liukkaita...\n\nSotamies huokasi, nousi, tarttui auran sarviin, hoputti hevoset\nliikkeelle ja kiroili miehekkäästi terän kiveen karahtaessa, noihin\nrunsaisiin kiviin, joita yhä oli jäänyt jälkeentulevaisten vaivaksi,\nvaikka muinoinen Suomen rotu olikin niistä kasannut valtavia röykkiöitä, huokaisuttavan suuria, jos tuli asiaa\najatelleeksi.\n\nSiksipä kyntömies ei oikein ymmärtänyt sitä viljelyslakeuksien poikaa,\njoka hetkisen seisoi kynnöksen ääressä ja julisti:\n\n— Äläs kelpo maat! Niistä ei luulisi kannattavan sotia käydä...\n\nSillä tuo köyhä multa ja harmaat, sammaltaneet kiviröykkiöt näyttivät\ntästä kyntömiehestä kotoisilta ja rakkailta. Tällä kamaralla oli\nsuomalainen jo ammoin raatanut ja raivannut, kestänyt ja kärsinyt,\nelänyt ja kuollut, sangen usein sotien teuraana, joita hän ei\nkäsittänyt...\n\nNuo Suomen heimon harmaat ja vahvat muistomerkit, karujen peltojen\nkivikasat, näyttivät tässä valossa huokasuttavan suurilta.\n\n\n\n\nPYHIINVAELLUS.\n\n\nSuuren kuormavaunun jarrut vingahtelivat, ja se pysähtyi rämisten.\nTuuli puhalteli uljaasti yli komeina pohottavien vaarojen, joita\nlehtipuinen syksyinen värikkyys siellä ja täällä koristeli. Kylmä tomu\ntuprahteli tiestä, jonka juuri sinä kesänä sota oli noitunut koleiseen\nerämaahan. Tien vieressä seisova lotta hiiviskeli tomupilven alla ja\nlymyili päällystakkiinsa pystyyn nostetun kauluksen suojassa.\n\n— Haluaisiko neiti kyytiä?\n\nAutonkuljettaja hymyili koppinsa oven raosta.\n\nNeiti halusi, kuten oli kysymättäkin ilmeistä. Hän kapusi koppiin,\nja vaunu lähti liikkeelle. Sotatietä ja erämaata, yksitoikkoista ja\npainostavaa. Autonkuljettaja jutteli vilkkaasti ja vilkuili nopein\nsyrjäsilmäyksin naapuriinsa. Aika soma otus siellä päällystakin\nsisässä, mutta vaikutti kovin jäykältä ja vähäpuheiselta. Yrittipä miten\nyritti, niin ei hymyn häivääkään ja vain vaivoin jokin sananpuolikas.\nMies jo tympeili mielessään huonoa onneaan, jota kyllä riittää\nsata vuotta, kun alku on otettu. Nytkin hänen viereensä nostettiin\ntuollainen tokka kakottamaan...\n\nVaunu heilui, huojui, nytkähteli ja tärisi, ja lotta ja sotamies\ntulivat sysineeksi toisiaan kylkeen. Mies oli vaiti ja tyytyi tähän\nolosuhteitten pakosta johtuvaan tuttavallisuuteen. Sotatietä riitti.\nKorpea, mäkiä, vettä, palanutta metsää, poltettu kylä, raunioita,\nampumahautoja, räjähdyskuoppia. Pahanunenomainen maisema, mielettömästi\nrevitty ja töhritty maa, jonka sota jättää jälkeensä, jonka yllä yhä\ntuntuu viipyvän taistelun ahdistus ja kauhu.\n\nMutta tuohon, ehkä kylmästäkin kohmeaan naiseen, tämä maisema näytti\nvaikuttavan elähdyttävästi. Hänen mielenkiintonsa heräsi. Hän katseli\nulos laajennein silmin.\n\n— Milloin tässä on taisteltu?\n\nHän kävi puheliaaksi ja kertoi, että hänen sulhasensa, joka oli\nkaatunut sodan ensimmäisinä päivinä, oli taistellut tällä suunnalla.\nOikeastaan hän vasta sen jälkeen oli saanut kutsumuksen ja tehnyt\npäätöksen lähteä itsekin mukaan tänne jonnekin. Hän oli lääkintälotta. Hän oli nyt oikeastaan pienellä\nomintakeisella harharetkellä, pienellä, kai lapsellisellakin,\npyhiinvaellusmatkalla sankarisulhasensa haudalle. Vainaja oli\nnimittäin, haudattu johonkin tänne viimeisen taistelutantereensa ääreen.\n\nTyttö katseli mustaa, palanutta luurankometsää luonnottoman suurin\nsilmin. Jossakin tuolla oli hänen sulhasensa hengittänyt viimeisen\nkerran tätä ilmaa, täällä kuollut kovan sotakuoleman...\n\n— Mikä tämän paikan nimi on? kuiskasi hän kiihkeästi. — Mistä\nmeikäläiset rynnistivät?\n\nAutonkuljettaja selitti vaunun rämisten kulkiessa, että se\ntaistelutanner, missä neidin sulhanen tietojen mukaan oli tavannut\nkohtalonsa, samoin kuin hautapaikkakin oli vielä kappaleen matkaa\nedessäpäin. Hän kertoili kesäisten taistelupäivien pauhusta, menosta\nläpi palavien metsien. Tuon joen veden tuolla hän oli nähnyt punertavan\nsuomalaisten sotamiesten verestä...\n\nOikeastaan autonkuljettajan omakohtaiset taisteluelämykset ja\nkokemukset olivat vähäiset. Mutta mistäpä neiti sen olisi tiennyt? Nyt\nhän kuunteli hartaasti, sillä sotamies oli taitava juttelija.\n\nVaunu kääntyi äkkiä tiepuoleen ja pysähtyi. He laskeutuivat alas\nauton kopista, ja sotamies viittasi pienelle kummulle päin: tuolla...\nHän saattoi lotan hautojen ääreen, kymmenkunnan valkoisen puuristin\njuurelle, joissa oli nimet ja päivämäärät. Sitten hän palasi asian\nymmärtäen autonsa luokse.\n\nTyttö viipyi kauan sillä paikalla, jolle hän haavemielin oli lähtenyt\nties mistä. Ei edes lentokonemoottorin tärisevä ja terävä surina, joka\nilkeästi vastasi sotamiehen ruumiiseen, jossa tuntui elävänä piilevän\nmuisto edellisen sodan ilman herroista, näyttänyt häntä herättävän\nomista maailmoistaan. Sotamiehellä oli vilu ja ikävä. Taivas oli\nverhoutunut pilviin kuin suruhuntuun, tihmoi vettä ja ilta hämärsi.\n\nHän käveli hiljoilleen lotan luo, joka näkyi harmaana varjokuvana\nharmaata taivaanrantaa vasten. Tyttö havahtui. Hän tarttui kuin\nhädissään sotamiehen käsivarteen. Ehkä hänen mielensä täytti äkkiä\ntunne, että hän oli surullisen yksin, että ympäröivä maailma oli\ntavattoman outo ja vieras. — Miten hän pääsisi täältä takaisin? Mihin\nhän menisi?\n\nAutonkuljettaja selitti, että tänä iltana ei ehkä\nolisi mitään tilaisuutta paluuseen. Kolonna oli jo mennyt, ja\nyksinäisiä autoja ei pimeän tullen juuri kulkenut partiovaaran vuoksi.\nSitäpaitsi tyttö oli väsynyt. Hän saisi kyllä järjestymään sopivan\nyöpaikan.\n\nSitten lotta kääntyi vielä kerran matalan hautakummun puoleen.\n\n— Hyvästi, Lauri! sanoi hän. — Ehkäpä näin oli sinulle paras, ja mitäpä\nminusta...\n\nHän käveli sotamiehen rinnalla surullisena ja vaiteliaana, kaukaisena.\nMutta autonkuljettaja hautoi omia sotamiehen ja valloittajan tuumiaan.\nHänellä olisi vielä tytölle vakavia asioita puhuttavana. Elämää ei\neletty eikä sotia käyty hautaristejä ja kuolinilmoituksia varten...\n\nHänen tuumansa edistyivät suunnitelmien mukaisesti... Majapaikka,\npieni mökkirähjä, oli autio ja tyhjä. Kaikki toverit olivat pitkällä\najokomennuksella tahi autopajoilla korjauttamassa vaunujaan. Hän toi\ntytön sisään, viritti tulen uuniin ja teki olon mahdollisuuksien mukaan\nkodikkaaksi ja mukavaksi.\n\nNyt puuttui vain tehokas saarna siitä, että tuo hänelle tuntematon\nLauri, sankari kylläkin, oli\nkerta kaikkiaan mennyt ja menetetty ja että kuollut ei kakkua tarvitse.\n\nMutta kun päivä sarasti ja kaikki oli käynyt suunnitelmien mukaisesti,\ntuntui sotamiehestä yhtäkaikki vähän ilkeältä. Syntikö lopultakin\nlienee tapahtunut? Sillä nykyhetkellä kyyneleinen tyttö ei näyttänyt\noppineen yhdessä yössä, että elämää ei eletä eikä sotia käydä\nhautaristejä ja kuolinilmoituksia varten. Hän valitteli, ettei ollut\nosannut aavistaa, että matkasta Laurin haudalle tulisi tällainen...\n\n— Niin, sota tempaisee meidät kaikki hieman pois raiteiltamme, sanoi\nsotamies. — Silloin tapahtuu paljon kauheita asioita, joita ei voi\nkertoa...\n\nKun kolonna sitten tuli ja tyttö lähti ja vieraan auton ovi sulkeutui\nhänen jälkeensä, niin sotamies katsoi kauan auton perään, katsoi niin\nkauan, että koko rämisevä ja jyrisevä vaunujono häipyi näkyvistä, ja\najatteli, että vieläkö hän näkisi tuota ihmistä, jolle hänellä oli ollut\nvakavia asioita sanottavana...\n\nSitä ei voinut tietää, ei edes entisessäkään maailmassa, saati sitten\ntässä salamasotaa käyvässä.\n\n\n\n\nSYYSILTA TELTASSA.\n\n\nIlta tulee tummana, ja sade ropisee telttakankaaseen. Kodikas ääni:\nkatto on ihmisen pään päällä. Mutta sisällä teltassa on kuitenkin\nhämärää ja surullista. Märkä maa tuoksahtaa tunkkaiselta, pyssyjen\nrauta ruostuu, muurahaiset parveilevat pakin kannessa sulamatta\njääneitten sokerimurujen vetäminä, ja lihavat hiiret, joita\ntässä maassa on ylen viljavasti, juoksentelevat missä tahansa,\nyli vilttimyttyjen ja reppujen, rapistelevat pahvikoteloissa ja\nlautalaatikoissa etsien pimeitä elintarvevarastoja. Varsinkin tämän\nkesäiset hiirenpoikaset ovat lapsellisen, vihaksipistävän tietämättömiä\nmaailman pahuudesta.\n\nToimeton iltahetki, mukava ja ikävä. Kirjuri yrittää suunnitella\nja haaveilla Lonkan ristiä. Tulevana rauhan päivänä hän on astuva\nhuoneeseen\npystyssäpäin tuo mielikuvituksellinen risti rinnassaan. Hänet\nvaiennetaan huomauttamalla, että on olemassa myöskin muita, jo ammoin\nkeksittyjä ristejä, oikeita päämääräänsä päässeen ristejä. Silloin\nkirjuri laskea täräyttää ilmaa itsestään ja lausuu:\n\n— Tuon siitä saapi, kun minun mieleni pahoittaa...\n\nSitten on jälleen vaiteliasta, mukavaa ja ikävää, kodikasta ja\nyksitoikkoista. Sade ropisee telttakankaaseen, ja karstainen kamiina\ntupakoitsee savua sisään. Maailma käypi salamasotaa, armeijat\nlahmuavat maanosien ylitse. Tämäkin telttakunta kuuluu vähäisenä\nnivelenä, osasena tuohon samaiseen salamasotaan. Mutta täällä on\nkaikki ikäänkuin paikalleen jähmettynyttä. Viikon, kuukauden, kaksi\nkuukautta on teltta seisonut paikoillaan huoltotien varressa.\nVehmas kesä on mennyt. Tomupilvet nousivat silloin poutaiselle\ntaivaalle autojen pyörien alta. Samalla tiellä hyrisevät, jurraavat,\nhuokaavat vaunujen moottorit tälläkin hetkellä, mutta tomu ei nouse.\nVaivoin ja vitkalleen pyörähtelevät pyörät liejussa. Ei mitään\nsalamasotaa, ei piiskansiimanliikkeitä täällä... Se kaikki tuntuu vain\nsanomalehtiuutiselämälle.\n\nOnneksi on vielä muutamia kahvin papuja pussien pohjalla kuin muistona\nmuinaisilta ajoilta, jolloin harrastettiin kauppaa ja meriliikettä eikä\niloiten ilmoitettu, että niin ja niin monta tonnia on jälleen upotettu.\n\nMutta kamiina juonittelee, savuaa, sammuu, ja tehköön mitä tahtoo,\nsillä lähellä on paja ja pajassa kenttäahjo. Omituinen, ikäänkuin liian\nkoneellinen kahvinkeittotunnelma syntyy ahjon ääressä. Kokki seisoo\nja polkee, polkee, että kipunat sinkoilevat. Hiilet hehkuvat, ja valo\nkajastelee rappeutuneen takan kyljessä ja ihanan mustassa laipiossa,\nmuinaisten savujen mustuttamassa. Tässä on ollut talo, ihmisasumus,\ntupa, jossa on elelty, asuttu. Sitten täällä vallitsi vuosikautinen\nautius. Vain sotaväki eli ja liikkui maisemassa, joka töhriytyi\nampumahautojen hedelmättömällä muralla... Ja nytkin polkee sotamies\nkenttäahjoa tässä tuvassa, jonka lattialla emännäinen ennen ketteränä\nhääräili. Mutta ruttotuumaista on sotamiehenkin emannuus. Hän voipi\nkyllä huoletta sanoa, että istu, vieras, pian tämä pannu lämpiää!\nEnnätys! Kuusi minuuttia, ja kahvi on valmista.\n\nPimetköön ilta, ropiskoon lakkaamaton sade telttakankaaseen. Kahvi on\nmustaa ja kuumaa,\nlämmittävää, puhelahjoja antavaa. Ennustelu, profetoiminen kukoistaa.\nSota lopetetaan kädenkäänteessä, kuten niin monena päivänä ennenkin.\n\nJälleen jyrrää ja kolisee kolonna tiellä, pitkä kolonna, kömpelö\npanssariauton rumilas etunenässä. Sillä tien varsilla liikuskelee\nsissejä, kavaloita vihollisia, jotka ampuvat ajoneuvoja, pistävät\nmiinan rapakkoon, väijyvät ja yllättävät. Kovaliikenteinen tie, eräs\ntuon samaisen salamasodan valtimoita, jonka sota rakensi läpi korven ja\nerämaan, sodan ihme. Nyt on ilmeistä, että mikään ei ole liikkumatonta.\nMuutos on tekeillä. Pitkä, koliseva ja jyrisevä vaunujono saa kyllä\nyhäti peltojen äärestä siirretyn sotamiehen yksinkertaisen mielen\nällistelemään maailman kummallisuutta: vaivoin liikenee öljytippa\npuintiin, jyvien irroittamiseen oljista, mutta onpas sitä, kun on\nkyseessä pommien kuljettaminen mahdottomille maille, jossa tonkaistaan\nrouvinlaisesti kamaraa, saadaan ehkä öljypisaralla veripisara\nvuotamaan...\n\nMutta samalla tuo halki pimeyden ja erämaan vaeltava vaunujono todistaa\nmahtavasti, että mikään ei ole ikuisesti muuttumatonta. Muutos on\ntekeillä. Jotakin on syntymässä. Jossakin sekä salamoi että jylisee.\n\nYli moottoriajoneuvojen, jyryn korva on erottavinaan jonkin muunkin\näänen illan pimeästä, kiihtyvän liikunnon äänen kuin piiskansiiman\nvongahduksen.\n\n\n\n\nLOMA.\n\n\nSotamies seisoi tien vieressä, ja tuuli tempoi hänen nuhrautunutta ja\nrepeillyttä päällystakkiaan.\n\nKas, siinä oli tie, oikea tie, maantie! Sen jäinen pinta hohti kuin\ntinanauha iltahämärässä. Oli ojitettu ja sorastettu, louhittu kalliota,\nporrastettu suo, tehty silta puron yli. Puhelinpylväät kohosivat\nuljaasti, ja langat humisivat. Olipa kilometripylväskin kuten ennen\nrauhan maailmassa, viehkeä, valkoposkinen ilmestys, joka johti\nsotamiehen mieleen hänen nuoruutensa maantiet. Ja talokin oli kohonnut\nmaasta, punaisesta hongasta, oikeasta pohjolan hongasta rakennettu,\nniitten vanhojen tilalle, jotka olivat nyt tomua ja tuhkaa.\n\nMutta oli ennen kaikkea tuo tie, maantie, joka kimalteli kuin tinanauha\nhalki erämaan. Se oli ja pysyi sotamiehelle ihmeenä.\n\nSillä sisimmässään hän eli tässä maisemassa kuukausien takaista\naikaa, jolloin kirves, lapio, rautakanki ja räjähdykset tekivät tässä\nensimmäistä kertaa koliaa sileäksi. Tämä tie oli syntynyt hänen\nselkänsä takana. Hevoset kävelivät, kärryt junnasivat eteenpäin tietä,\njoka ei ollut vielä mitään tietä. Tulivat kuormavaunut raskaasti\nhuokaillen, jyrräten ja rämisten. Ne matoivat eteenpäin, putosivat\nkuoppiin, vajosivat suohon, ne keikkuivat hinausköysien nenässä, ne\nkulkivat tuuma tuumalta ihmiskäsien työntäminä.\n\nSilloin oli vehmas kesä. Hellettä ja hikeä, paarmojen surinaa ja\nkiduttavien sääskien ininää. Sotakulojen savu karvasteli kurkussa,\nja pöly tunkeutui ihoon ja ihon sisäänkin. Ja joka metsiköstä, joka\npensaan takaa he saivat tulta vastaansa. Hiki ja veri vieri. Ruumiit\nlöyhkivät erämaassa, ja korppi äänteli mielissään. Yli vesistöjen\npesäkkeitä ja ampumahautoja vastaan. Ja tie oli syntynyt heidän\nselkänsä takana...\n\nTämä sotamies huomasi sen vasta nyt sievoiseksi ällistyksekseen.\nSillä hän oli ollut sivustalla, syvällä korvessa, jonne kulkivat vain\nkantokaravaanit. Hän oli kyyrötellyt murakuopissa läpi pimeän syksyn.\nKaukana olivat nyt kesän helteet. Vain kuulapaarmat surisivat, vain kranaattituli löi lämpimäksi.\nSatoi vettä ja satoi rautaa. Iankaikkisen pitkiä, hiljaisia öitä\nmurakuopissa. Tähystystä pimeyteen, johon ei mitään nähnyt, korvien\nhöristystä, vaikka mitään ei kuulunut. Sillä ei koskaan tiennyt,\nmilloin hellittämätön vihollinen ryömii yli vetisen suon ja nostaa\nhelvetinmoisen rähäkän...\n\nNyt hän oli menossa lomalle, ja kylmä tuuli tempoi hänen likaista ja\nrepeillyttä mantteliaan. Mutta sotamies vain tuijotteli tien ihmeeseen,\njoka oli loihdittu hänen selkänsä taakse. Kolia oli tullut sileäksi.\nKas, kuinka autot pyihkivät! Niinkuin ennen rauhan aikana ja rauhan\nmaanteillä...\n\nSotamies kiipesi kuormavaunun lavalle pahvisen kuomun alle, kyyristyi\nmahdollisimman pieneksi päällystakkinsa sisään ja yritti tähystää auton\navoimesta peräosasta yhä sakeampaan hämärään kätkeytyviä maisemia.\n\nSiinä ammottivat mustina pesäkkeitten ampuma-aukot. Näky, joka sai\nsotamiehen kyyristymään entistä pienemmäksi. Tuolia, tuo kivi ja kanto\nolivat ainaiseksi painuneet hänen mieleensä, hän oli elänyt ehkä\nelämänsä pisimmät minuutit, joita hän ei haluaisi elää uudelleen.\nSuihkut tikkasivat, tikkasivat, tikkasivat ympäriinsä, ja viereisessä mättään\nkolossa tärisivät Rahko-Antin kantapäät viimeistä kertaa tässä\nmaailmassa, ja pienessä hiekkapälveessä touhusi tumma muurahainen omaa\ntouhuaan ylen välinpitämättömänä ihmisten suuresta salamasodasta...\n\nTuolla vilahtelivat valkoiset ristit. Siellä lepäsivät Rahkon-Antti,\nPaso, Sääski, Heikki, Elias ja monta muuta, miten monta lieneekään,\naivan liian monta. Sääsken leuka ei enää tärähtele naurusta. Hän ei\nenää välitä mitään, ei entisestä eikä nykyisestä Euroopasta. Hänen\npelinsä on mennyt auttamattomasti silmällä metsään. Eikä Pason tarvitse\nenää lähteä korpivaellukselle, sille, joka alkoi juuri tuosta,\nnäännyttävä marssi hellittämättömässä helteessä. Pakkaukset painoivat,\naseet olivat aina hankalasti, hiki karvasteli silmää, sääsket ja\npaarmat pörisivät iloisesti kuin humalaiset ja imivät intikseen verta,\nkengät vihasivat kantapäitä. Moni eli eräänlaista henkimaailman elämää.\nPasokin oli jo melkein tästä maailmasta tietämätön mies sillä hetkellä,\nkun venäläisen luoti mahaan lopetti hänen marssinsa. Mutta loppu oli\nhyvin sitkeätä. Sanotaankin, ettei henki helyllä lähde...\n\nSiinä oli eräs lepopaikka. Jotakin tuttua, rakasta häivähti ja vilahti\nohi pimeydessä. Siinä oli vietetty eräs ihanimmista hetkistä tämän\nihmisen elämässä. Ja kuitenkaan ei ollut tapahtunut mitään merkillistä.\nSait vain riisua raskaat saappaat verille lyöpyneistä jaloistasi ja\nojentua pitkää pituuttasi kesälämpöisen maan povelle ja nukkua, unohtaa\nsyvästi niin sanotun salamasodan vaivat...\n\nKolonna huristi eteenpäin pitkin sotatietä, jonka sileys ja\nmaantiemäisyys oli ja pysyi ihmeenä tälle sotamiehelle, joka muisti,\nmillaista täällä oli kesän helteellä, kun tungettiin taistellen\neteenpäin. Silloin jalkamiehen saapas tuskin löysi sopivaa jalan tilaa,\nja nyt kymmenien vaunujen valosilmät loistivat, tuikkivat, välähtelivät\nkauniisti pimeässä korpitien mutkissa.\n\nVauhtia ja vilua. Sotamiehet kyyröttivät pahvisten kuomujen alla tahi\ntyhjien laatikoitten lomissa. Torkahtelua ja hampaitten kalinaa ja\ntyytyväisyyttä. Sillä loma oli edessäpäin.\n\nPimeyttä ja erämaata riitti riittämistään. Jostakin vilahti valaistu\nakkuna, ja jostakin syystä tuntui varmalta, että se on oikea talon\nakkuna, rauhanomaisesti asutun talon akkuna. Tuli räsähtelee pesässä, perunat höyryävät padassa. Kirves kolkkaa, lastu lentää\nkalupuusta. Tahi ehkä ukkovaari on peukaloinut piippunsa täyteen\nkessuja ja kuuntelee, kuinka radio laulaa sotatoimien voitokkaasta\nkulusta...\n\nNiin, puomi oli äsken sivuutettu, rajapuomi. Nuhainen korpraali oli\ntarkastanut paperit himmeän taskulampun valossa. Ehkä vauhtikin\noli yhä kiihtynyt tien siletessä. Sillä vanha ja vakainen, tarkoin\nkustannusarvioin tehty maantie oli sittenkin toista kuin korpiin ja\nkoleikkoihin noiduttu sotatie.\n\nVauhtia ja vilua ja joitakin kodikkaita tulen tuikahduksia pimeästä ja\nlumisesta maailmasta. Sitten auto pysähtyi, ja lomalaiset laskeutuivat\nalas kylmissään, kohmeisina, kankeina ja hiljaisina tahi teennäisen\nhilpeinä, äänekkäinä, ripeitä lämmitysliikkeitä tehden.\n\nLyhty paloi asemarakennuksen edessä, ja rautatiekiskot kiiltelivät\npimeään kaikessa tuimassa ja paljon lupaavassa suoruudessaan.\nPitkäjäykkistä, tympeää odotuksen aikaa. Käveleskelyä, torkahtelua\nasemahuoneen penkeillä ja lattialla. Kupponen haaleaa ja harmaata\nkorviketta uneliaan lotan kädestä. Sotamies tuli ajatelleeksi, että\ntämä oli\naivan sopimaton juoma tähän tuimaan, myrskyisenä lainehtivaan aikaan.\n\nSitten sattui virkistävä tapaaminen. Sotamies kohtasi tutun, ystävän,\naseveljen edellisen sodan ajoilta. Molemmissa oli iloa ja pientä\nihmetystä: siinähän sinäkin, mies, vielä elät, vaikka aika on\ntällainen! He muistelivat menneitä ja kertoivat nykyisistä. Niin,\nrautaa on ollut liikkeellä, mutta on onnistuttu menemään aina välistä.\nMutta moni ei ole mahtunut enää väliin. Se ja se on kaatunut, se\nrevitty ja raadeltu, kun taas se yhä elää ja vaikuttaa...\n\nHyvää tekevä jälleennäkeminen, joka sai molemmat melkein unohtamaan,\nettä elettiin kauheaa odotuksen aikaa.\n\nAamuhämärissä juna lähti liikkeelle. Vieläkin vilua ja ahdinkoa,\ntorkahtelua ja lopulta unta istuallaan täpötäyden vaunun penkillä.\nKun sotamies heräsi, oli päivä jo pitkällä. Juna seisoi jollakin\nasemalla. Erään naisen vartalo, ryhti ja astunta toi sotamiehen\nmieleen Lyydin, hänen. Lyydinsä. Ja hänen mielensä herahti kevyeksi ja\niloiseksi niinkuin vain joskus unesta herätessä. Hei, ihminen eli! Loma\noli edessä, ja Lyydi odotti. Tahi oikeastaan hän ei tiennyt odottaa.\nTapahtuu\nniin sanottu yllätys, iloinen yllätys. On jo iltamyöhä, kun hän ehtii\nperille, mutta mitäpä siitä, hän saa kyllä itsekin oven auki, kotinsa\noven. Ja sitten Lyydi katsoo ja katsoo eikä usko silmiään, niinkuin hän\nmyöhemmin selittää. Kaulaan se kapsahtaa. Sellainen Lyydi se on, hänen\nLyydinsä...\n\nVaunuissa oli jo väljempää. Voi nojautua mukavasti akkunanpieleen\nja lukea hylättyä, rypistynyttä sanomalehteä. Suuria otsikoita:\nratkaisevia taisteluita, ennätysmotteja. Sellaisia uutisia oli ollut\neilispäivänä, ja niitä tulee olemaan huomennakin. Ei mitään uutta\nauringon alla. Joku oli huolissaan naistemme siveellisestä tilasta.\nUlkomaalaisten kainalossa ne kiikkuvat, jopa muka vilkuttavat silmää\nsotavankina olevalle periviholliselle, ryssälle. Mitä ne naiset ovat?\nEhkä niin sanottuja yleisiä naisia, eivätkä siis oikeastaan naisia\nollenkaan. Kuka kainalossa kiikkumista kadehtii? Ehkä joku vanhapiika,\njoka on huomannut, että hänen aikansa on auttamattomasti ohi, joka on\ntullut kaivaneeksi talenttinsa maahan...\n\nSotamies tunsi, että hän ei välittänyt tästä asiasta. Se ei koskenut\nhäntä. Joka sotii, se sotii,\nja joka huvittelee ulkomaalaisen kanssa, se olkoon hänen onnensa...\n\nSotamies oli sillä hetkellä virkeä ja seurustelunhaluinen. Mutta\nvaunun yleisö näytti tylsältä ja uneliaalta, ja niinpä hän nojautui\nnurkkaukseensaₜ heitti manttelin liepeen kasvoilleen ja nukkui pyörien\ntahdikkaaseen kolkkeeseen.\n\nSiihen hän sitten heräsikin. Pyörät kolisivat, vaunu nytkyi, ja\ntummasta akkunasta pilkoitti tulia. Valaistu kylä, jonka hän\ntunsi, junanmuuttoasema hänelle. Taasen hetkinen ikävää odotusta.\nPuhelinjohdot kiiltelivät pylväissään, ja siitä sotamiehen mieleen\njohtui, että hän voisi soittaa täältä Lyydille. Se voisi olla hyvä.\nMutta ei sentään! Parempi on yllättävä kotiintulo. Sotamiehen on\npalattava rintamalta kuin pommi...\n\nHän alkoi koota kamppeitaan ja laskeutui alas asemalaiturille\nodottaakseen sitä junaa, joka veisi hänet määränpäähän.\n\n\u003Ctb>\n\nKun juna pysähtyi hänen kotikaupunkinsa asemalle, oli jo myöhäinen\nilta, melkein yösydän. Sotamies sälytti repun selkäänsä, heitti\nkiväärin hihnasta olalleen ja alkoi astua. Hän tuskin, vastasi jonkun tuttavan tervehdykseen. Hänen mielensä oli omituisen\nja kiihkeän keveä. Kas, näkipä hän vielä tämän kaupungin, vaikka\nolikin toisinaan heikkoillut, että se oli häneltä painunut ikuiseen\npimeyteen! Se oli kaunis kaupunki, nyt hyvin hiljainen. Vain\nmyöhäisen kulkijan askelten ääni, ajurihevosen kavioitten jyminä ja\njunan vingahdus ja puuskutus takana päin, ratapihalla. Katulyhdyt\niskivät iloisesti silmää, ikäänkuin mielisivät muistuttaa vanhoista\nasioista. Tämä oli rakkaitten muistojen kaupunki, hänen kaupunkinsa.\nTäällä ei ollut mitään sodan jälkiä, ei raunioita, ei pommikuoppia.\nIhme oli tapahtunut. Sotamies käveli kotikaupunkinsa katua, käveli\nkuin kävelikin, ikäänkuin olisi astunut ajassa taaksepäin, entiseen\nEurooppaan. Ja Lyydi oli lähellä, uskomattoman lähellä eikä aavistanut\nmitään...\n\nNyt! Siinä oli hänen kotinsa. Se sana herätti hänessä mieluista\ntyytyväisyyttä, sillä sekä koti että vaimo olivat hänelle\noikeastaan varsin uusia asioita. Sitten oli tullut sota, suuret\nmaailmanmullistuspuuhat...\n\nHän näki valon häämöittävän kaihtimien takaa ja oli siihenkin\ntyytyväinen. Lyydi oli vielä valveilla. Nyt oli käsissä eräs hänen lomansa huippukohtia: miehen\nodottamaton paluu...\n\nOvi oli lukossa. Sotamies kalvoi avaimen taskustaan. Se oli\nunohtunut hänen haltuunsa lähtöhetkellä, ja hän oli säilyttänyt\nsitä huolellisesti aivan kuin olisi etukäteen tiennyt, että se oli\ntarpeellinen välikappale täydelliseen yllätykseen ja iloon. Hän avasi\noven hiljaa ja astui raskain, mutta melkein kuulumattomin askelin\nportaita ylös kantaen reppua ja kivääriä. Mitä? Naurua! Niin, tuo oli\nLyydin naurua. Hänellä oli siis vieraita. Ikävä sattuma. Sotamies oli\npettynyt ja pahantuulinen, ja samalla häntä harmitti tuo tunteensa:\nEikö hän soisi Lyydille pientä naurua, pientä iloa? Muutenkin oli aika\nsynkeätä, sotaa ja säännöstelyä, miehet rintamalla...\n\nNiin, Lyydillä oli vieraita sangen myöhäisellä hetkellä. Tuo matala\nääni oli kai miehen ääni. Sotamies seisoi suljetun oven edessä ja tunsi\nitsensä hyvin väsyneeksi matkasta. Iloinen yllätys, se oli nyt jollakin\ntavalla mennyt myttyyn...\n\nHän koputti äkkiä terävästi oveen, tarttui oven kahvaan ja vastausta\nodottamatta nykäisi oven auki. Niin, hän oli aikonut yllättää, mutta\ntulikin itse yllätetyksi: Siinä istui Lyydi, hänen Lyydinsä,\nvieraan miehen polvella, miehen, joka hymyili tyhmästi. Mies oli\nhihasillaan ja jollakin tuolilla virui sotilastakki.\n\nTämä hetki oli sotamiehestä kauhea. Jostakin syystä hänen mielessään\nvilahti muisto jostakin toisesta ovesta, jonka hän oli samoin repäissyt\nauki ja jonka takaa ilmautui vieraan soturin naama ja lisäksi\nautomaattiaseen musta, tuima, suipistuva suu. Sotamies ei tiennyt,\nkumpi näistä oven avauksista oli ollut kauheampi... Mutta edellinen ei\nollut ollut hänen viimeisensä eikä olisi luultavasti tämäkään...\n\nSilmänräpäyksen hän näki Lyydin istuvan sotamiehen sylissä. Sitten hän\noli pemahtanut erilleen, huudahtanut jotakin ja aikoi nyt esiintyä\nsiihen tapaan kuin sotamies oli tullessaan kuvitellut: kapsahtaa\nkaulaan. Mutta hänet torjuttiin jyrkästi ja armottomasti.\n\n— Pois! Ulos minun huoneestani, mokomat!\n\nVieras sotamies oli jo tempaissut irtonaiset vaatekappaleensa ja\nonnistunut livahtamaan ovesta ulos niin nopeasti, ettei kotia tullut\nisäntä ehtinyt iskeä häntä nyrkillä, vaikka yritti. Mutta Lyydi, nuori\nvaimo, ei ottanut aluksi uskoakseen, että ulosmenokäsky kuului myöskin\nhänelle. Hän\nkävi kieleväksi. Kaikki oli ollut vain viatonta leikkiä, ja vain miehen\nrivo ajatus teki asiasta pahan. Oli vain isänmaallista olla hieman\nystävällinen...\n\nSilloin mies tarttui naista käsipuoleen ja lennätti hänet portaille.\n\n— Lohduta nyt kylliksesi vierasta, kun kerran olet sellaiseen\nlaupeudensisaruuteen taipuvainen...\n\nNaulakosta kopeutui hänen käsiinsä naisen päällystakki, ja hän heitti\nsen ulos ovesta, samoin kuin lakinkin, naisen perään, jota hän oli\nlähtenyt tapaamaan kaukaa, niin helvetin kaukaa, rintamalta. Sitten hän\nväänsi oven lukkoon ja meni huoneeseen, joka autiudessaan toi hänen\nmieleensä taistelutantereen, niin surulliselta ja kolkolta se nyt\nhänestä tuntui. Lattialla lojui leninki, viinipullo ja pikarit olivat\nkumollaan pöydällä, ja pudonnut ja särkynyt kukkaruukku, pirstaleet,\nmulta, poljettu kukka täydensivät vaikutusta.\n\nKannattipa tosiaankin matkustaa niin pitkä matka muka lomalle. Aina\nseisoit taistelutantereella.\n\nJa äkkiä sotamies tunsi jälleen tavatonta, raskasta väsymystä. Hän\nsammutti valon, heittäytyi vaatteet yllä sänkyyn ja nukkui.\n\nKun hän heräsi, niin harmaa päivä tunkeutui vaivoin sisään laskettujen\nkaihtimien takaa. Sotamies vääntäytyi kankeasti istualleen ja jurotti\nkauan liikahtamatta. Olkoon sitten pimeää, hämärää ja surullista.\nKaikki oli mennyt myttyyn. Rintamalla tai kotirintamalla. Aina olit\ntaistelutantereella.\n\nSotamies nousi, napitti takkinsa, kiinnitti vyöremmin ja lähti ulos.\nOven taikana olivat vieläkin hänen ulosheittämänsä naisen päällystakki\nja päähine. Sotamies melkein säpsähti. Ruumiin se toi hänen mieleensä,\nkaatuneen, tuo tumma täplä lumisella tantereella. Hän potkaisi\nvaatekappaleen sivummalle ohi kulkiessaan.\n\nHän istui koko pitkän päivän kapakoissa ja joi olutta, mutta ei tullut\nsiitä sen iloisemmaksi, vaan päinvastoin äreäksi ja pahantuuliseksi.\nHän rähjäsi ja rähisi toisten lomalaisten kanssa. Kun he haaveilivat ja\npuhuivat rauhasta, joka pian koittaisi, niin hän sanoi, ettei mitään\nrauhaa. Nyt soditaan kerrankin, niin että on sodittu kertakaikkiaan...\n\nHän riitautui juomaveikkojensa kanssa ja läksi yksin toikkaroimaan\nkadulle. Hän oli äkeissään koko maailmalle ja vilkuili epäillen aivan\noutoja\nihmisiä, etteiväthän ne vain tiedä ja näe, että tuon miehen ollessa\nmaata valloittamassa häneltä valloitettiin ja varastettiin vaimo. Nämä\nihmiset täällä, sen kuin elelevät, juovat olutta, käyvät kärpää ja\nylistävät uljaita poikiaan. Mutta heidän sanansa haisevat mädältä. He\neivät ymmärrä, missä parkissa pojat ovat...\n\nJa aivan äkkiä sotamiehessä heräsi tavaton ikävä takaisin rintamalle.\nSiellä korsussa oli koti, siellä kuorsattiin raskaasti, lyhty lekkui\nja kamiina hohki lämpöä. Siellä lepäilivät toverit kylki kyljessä ja\nnousivat vartiovuoroilleen. Kranaatti räiskähti lämpöisesti, ja sirpale\nsurisi kodikkaasti. Siellä oli parempi kuin tässä kaupungissa, jota hän\noli vain luullut omakseen...\n\nMitä hän täällä teki! Loma ei liene mikään tuomio..\n\nHetken kuluttua sotamies avasi ne samat ovet, joita hän oli vajaa\nvuorokausi sitten lähestynyt niin suurin toivein. Nyt siellä oli kylmää\nja autiota, kolkompaa kuin hiljaisella ja pimeällä taistelukentällä,\njossa viimeisen haavoittuneen valitus oli vaiennut. Siellä saikin olla\nkylmää ja autiota hänen puolestaan. Huone sai jäädä sellaisekseen,\nleninki ja särkynyt kukkaruukku lattialle, viinipullo ja pikarit\nkumolleen pöydälle.\n\nSotamies otti reppunsa ja kiväärinsä, kiersi ovet lukkoon ja pisti\navaimen taskuunsa. Mutta mikä tuo haamu oli, joka lähestyi häntä?\nSotamies tunsi kyllä tuon ryhdin ja vartalon, näki pimeässäkin, että\nsiinä tällä kertaa oli jotakin arastelevaa ja anovaa. Hän kuuli\nkuiskattavan nimeänsä, mutta ei ollut kuulevinaan, vaan alkoi astella\njärkähtämättä ja yrmeänä: näin mies menee sotaan, mies, joka tietää,\nmitä se merkitsee...\n\nSinne se haamu häipyi, taakse, pimeyteen hänen entisen Lyydinsä haamu.\nMutta älköön kuviteltakokaan, että mies, vaikka onkin kiireissään\nrintamalle, etsisi siten mukavaa tapaa päästä tästä pahasta\nmaailmasta... Ei se sitä ole! Sitä iloa hän ei entiselle Lyydille suo.\nHän osaa kyllä maastoutua entistäkin paremmin, vainuta kolopaikat,\njoihin sotakoneet eivät tapa, on osattava, ettei tuo pääse ylpeilemään\nhänen lopullaan...\n\nMutta mitä sitten? Ensin on tietysti sota sodittava, valloitettava\navarampi maa. Sitten, kun sota on lopultakin sodittu, tunnet itsesi\nkuin uudeksi ihmiseksi ja huomaat, miten on elettävä. On lavialti\nvaikkapa erämaata ja kirkasta vettä...\n\nAsemalla sotamies leimautti lippunsa ja nousi yöjunaan tekeytyen\nhumalaisemmaksi kuin olikaan, ettei tarvitsisi nähdä ja puhutella\ntuttuja ihmisiä. Mutta heitä ei kertakaikkiaan voinut välttää, ja\nsotamies kuuli useamman kuin yhden ihmettelyn lomansa lyhyydestä.\nSotamies vastasi jurosti:\n\n— Siellä on parempi kuin kotona...\n\nJunan lähdettyä liikkeelle hän näki puhelinjohtojen kimaltelevan\nnousevan kuun valossa, ja silloin hänessä välähti omituinen ajatus,\nettä tämä kohtalo oli ehkä hänen omaa syytään. Miksei hän soittanut\nsilloin? Siinä tapauksessa Lyydi olisi elänyt erilailla iltansa ja\nottanut miehensä vastaan niinkuin tulee. Ja jos mies olisi sitten\nkuullutkin kuihkeita, että vaimo on kiikkunut muiden kynkässä, niin\nvähänkös paha maailma puhuu...\n\nAinakin loma ja lomalta paluu olisi ollut aivan toinen tyyliltään.\n\nNiin, ihmisen kohtalo riippuu vähäisistä: seikoista, joista ei voi\nselkoa saada...\n\nSotamies huokasi ja rupesi nukkumaan junan jyristessä kohti pohjoista\nja itää.\n\n\n\n\nVARTIOSSA.\n\n\nPuolikuu vilottaa lumisten puunlatvojen välitse, kynsistään riippuva,\nselällään kiuottava, kylmää ennustava, kapea ja kalpea kuu. Talvinen yö\non tuima ja äkeä. Metsä risahtelee pakkasen kourissa.\n\nVartiomies seisoo hievahtamatta paikoillaan, liikutellen vain palelevia\nvarpaitaan. Hänen mieleensä nousee muistoja menneistä totisista\nvartiovuoroista. Tämä nykyinen lienee vain vartiointia vartioinnin\nvuoksi. Vihollinen on rintaman toisella puolella, ja rintama on sadan\nkilometrin päässä. Hän on uusi mies täällä, juuri saapunut. Ja juuri\nhänen saapumisaikanaan oli täällä pientä kuohuntaa. Oli muka havaittu\nlähistöllä vihollispartio. Vartioita oli vahvistettu, vaikka tämä\npaikka kuuluu miinoitetun ja ansoitetun. Vaarallisia laitteita, oli joku vanha mies ehtinyt jo kertoa tulokkaalle: oma\nkoira oli niihin juossut ja päivystäjä toikkaroinut humalapäissään...\nTuossa oikealla oli latu, josta meikäläiset olivat hiihtää sihuuttaneet\nahdistamaan noita partisaaneja, joita tämä vartiomies uskoi olevan vain\nnäitten takalinjalaisten mielikuvituksessa. Sillä rintamalle on sata\nkilometriä, ja hän tietää, mikä talvinen korpi on: äkeä ja hirmuinen.\nSiellä ei ryssä hiihdä kymmenin penikulmin... Jos siellä on jotakin\nollut, niin metsämiestä, poromiestä.\n\nVartiomies liikuttelee varpaitaan ja polkaisee lumiseen tantereeseen\njäätyneitä lapikkaitaan. Korpi risahtelee pakkasen kourissa, tähdet\ntuikkivat pistävinä, ja kalpea uusi kuu riippuu kynsistään taivaan\nvahvuudessa.\n\nViimein tulee vaihto, ja vapautuva vartiomies astelee tiehensä tarkasti\npolulla pysytellen. Sillä hän muistaa, mitä oli kerrottu koiran\nja miehen kohtalosta. Mikä sen tietää, miten ne ovat viritelleet\nlankojaan...\n\nTie onkin vallan likellä, valtatie »Uuteen Suomeen». Siinä on puomi\ntien poikki, puomi, joka pysäyttää kaikki ajoneuvot ja jokaisen\nkulkijan. Se kuuluu jostain syystä tämän sodankäynnin\nnuottiin. Ja siinä oli pahvimaja, joka oli osoitettu hänen\nmajoituspaikakseen.\n\nKamiinan hehku loi lämpöisen ja kodikkaan tunnelman yksinäisen korvessa\nseisomisen jälkeen. Vartiomies riisui manttelinsa, lämmitti kohmeisia\nkäsiään, sulloi tupakkaa piippuunsa, sytytti sen ja kävi loikomaan.\n\nEnnenkuin hänen piippunsa sammui, hän vaipui jo unenhorteeseen, mutta\nhavahtui supinaan ja nauruntyrähdykseen. Ei epäilemistäkään: naisen\nääni! Se kuului pahviseinän takaa. Sillä tämä maja oli jaoitettu\nkahtia. Nyt nainen kuului sanovan:\n\n— Älä, sinulla on niin kylmät kädetkin...\n\nJa hetken kuluttua:\n\n— Nyt minä jo suutun!\n\nMutta matala miehen ääni vakuutti:\n\n— Minä taasen en nyt ole ollenkaan vihainen?...\n\nSitten oli hiljaista. Ohuen pahviseinän takaa kuului vain syvää\nhengitystä. Vartiomies ajatteli, että seinäntakainen pari oli\nkäsittänyt parhaimman onnensa. Nenät ne olivat panneet tohisemaan...\nHän tunsi olevassa sekä huvitettu että harmistunut. Voisi helposti\nkehittää ajatuksen, että tällaisina aikoina... Tällaisina aikoina, jolloin niin monet kärsivät ja kuolevat suurten asiain puolesta,\ntällaisina aikoina voivat jotkut vaaran paikoilta kaukana olevat elää\nmiten sattuu... Mutta ehkä tällaisen ajatuksen syvin syy olikin vain se\nseikka, että hän oli väärällä puolella pahviseinää, väärällä puolella ja\nyksin... Nämä ajat tulevat loistamaan historian lehdillä: Suur-Suomi\nsyntyy. Mutta olipa aika mikä tahansa: ihmiset löydetään menoista\nkuten ennenkin. Suurten tapausten rinnalla ja sisässä sattuu paljon\npieniä asioita. Ja kukapa lopultakin tietää, mikä on pientä? Voit\nhelposti sanoa, että esimerkiksi nuo tuolla seinän takana panivat liian\nkevytmielisesti nenät tohisemaan... Mutta entäpä jos siinä ilmeneekin\nsen huomispäivän Suuren Suomen kannattava voima, itse asiassa tämän\nSuuren Suomen luomistyö. Niin on ajateltava. Väestöpolitiikkaan\nperehtyneet herrat ovat huolissaan ja puhuvat paljon sitä ja tätä.\nMutta väestöpolitiikan korjaus, laajentuva elintila, vaatii paljon\nkevytmielisiä ihmisiä, tuollaisia kuin tuon pahviseinän takana, jotka\neivät liikoja siekaile, kun jo pääsevät asian ytimeen...\n\nVartiomies mietiskeli, kuunteli, täytti piippunsa ja tupakoi. Mutta\nennenkuin piippu oli palanut\npohjaan, se jo pudota kolahti hänen leuoiltaan. Mies nukkui ja\nheräsi sitten kamiinan kolisteluun. Siihen lisättiin puita. Tulen\nloimu valaisi elähtäneet, kuopalle painuneet naamat. Heränneen\nvartiomiehen täytyi hymyillä muistaessaan ajatuksensa kevytmielisistä\nihmisistä, joita huomispäivän isänmaa muka tarvitsi. Tuossa se nyt\noli ja pyyhiskeli silmäkulmiaan. Ehkä se ei ollut oikein sen näköinen\nkuin tuollaisen kevytmielisen voisi kuvitella. Tämä oli erään hänen\ntuntemansa Pokka-Paavon mallinen mies, josta kaikki keveys oli kaukana.\nMutta nenät tämä vain oli pannut tohisemaan...\n\nKävi ilmi, että hänkin oli vartiomies. Heidän vahtivuoronsa oli\nkäsissä, ja he työntyivät ulos korpeen ja pakkaseen.\n\nParin pitkän tunnin perästä he palasivat pahvimajaan, ja tuo samainen\nsotamies työntyi heti oven remppanasta seinän taakse. Sieltä kuului\njälleen naisen kitisevä:\n\n— Sinulla on niin kylmät kädetkin...\n\nMutta nenät siellä lopulta tohisivat...\n\nJa piippua poltteleva vartiomies kuuli siinä huomispäivän humun.\nIsänmaa tarvitsee tuollaista yhtä hyvin kuin etuvartiota kaukana täältä,\netuvartiomiestä, joka on haavoittunut ja jähmettyy hitaasti\npakkasessa...\n\n\u003Ctb>\n\nAamulla, korviketta ryypiskeltäessä, tulokas kysäisi alikersantilta,\nvartiopäälliköltä, että oliko heillä täällä emäntäväkeä.\n\n— Ei, sanoi alikersantti. — Vain tuo neiti. Me otimme sen tähän yöksi,\nkun sillä oli puutteelliset paperit. Pätevämmät, yhteiset, kuuluvat\nolevan sen toverilla, jonka pitäisi tulla nyt aamukolonnassa.\n\nJa tulokas ajatteli: nämä puomimiehet, tarkkaa ne tekevät...\n\nAamun kajossa kuului ampuma-aseitten kaukaista papatusta siltä\nsuunnalta, missä partioitten olisi pitänyt kohdata. Siiskö sittenkin\ntotta! Ryssäkö oli ryöminyt kymmenet penikulmat korpea, joka on äkeä ja\nhirmuinen? Kunnianarvoinen saavutus.\n\nJännittävää odotuksen aikaa. Jollakin tavoin livahti niin, että tulokas\nei ehtinyt nähdä tuota pahviseinäntakaista toista kevytmielistä\nihmistä, jonka paperit eivät olleet oikein kunnossa. Hänen\npäteväpaperinen toverinsa oli tullut, ja he olivat jatkaneet\nmatkaansa. Öinen toveri vain pyyhiskeli vetistäviä silmiään. Tuskin\nse surua oli. Pakkassää se siten vaikutti tuon Pokka-Paavon näköisen,\nelähtäneen miehen silmiin.\n\nVihdoin iltahämärissä osa partiota palasi. Sukset sihisivät, lumipuvut\nkahisivat, likaiset, repaleiset lumipuvut, joita tulokas näki nyt\nensi kertaa tämän sodan aikana ja jotka toivat ikävän elävinä hänen\nmieleensä kahden vuoden takaiset muistot.\n\nHe olivat yllättäneet metsäpirtillä majailleen vihollispartion, ja\nlyhyen tulitaistelun jälkeen oli heistä kolme kaatunut ja kolme\nantautunut vangiksi. Muutamia oli päässyt pakoon. Heitä ajettiin takaa.\nMutta yksi meikäläinenkin sinne oli jäänyt, kaatunut. Hevosella se on\nhaettava...\n\nMukana olevat vangit ovat myöskin suksilla. Yksi heistä on nainen,\nradisti. Sillä sellainen kojekin heillä on ollut. Yrmyn näköisiä\nvankeja katsellaan uteliaina. Kauaspa, kauaspa ovat tulleet kohtaloaan\netsimään...\n\nTulokas, öinen vartiomies, ajatteli, että sota oli sittenkin lähellä,\naavistamatta se voi olla aivan oven edessä. Arvat lankesivat,\nkohtalokkaat arvat. Yksi noista partiohiihtäjistä makasi siellä jossakin korvessa,\nlumessa jäätyneenä, hiljaisena. Se olisi voinut olla tuokin\nPokka-Paavon näköinen, jos hänen osansa olisi ollut lähteä mukaan, eikä\njäädä tänne vartioon käsittämään parhaimmat onnensa ja tohisuttamaan\nnenäänsä pahviseinän suojassa... Tahi se olisi voinut olla hänkin,\nellei hän olisi niin juuri tullut, parahiksi tuoksi\nillaksi ja yöksi mietiskelemään lohdutuksekseen, että kevytmieliset\nihmiset ovat huomispäivän\nsuuren isänmaan turva...\n\nIhmisten osat ja arvat olivat entisenlaiset, sodassakin: joko kuolla\ntahi elää ja vaikuttaa, ja lopultakin kuolla, haihtua yksilönä.\n\nOli jälleen ilta ja yö, oli talvi ja korpi, perisuomalainen. Pakkanen\nrisahteli, ja lumisten puunlatvojen välistä vilotti uusi kuu, selällään\nkiuottava, kynsistään riippuva, kylmää ennustava, kapea ja kalpea.\n\n\n\n\nKORSUSSA.\n\n\nKamiina hehkui ja kortit läiskyivät lavitsaan, jota nimitettiin\nnylkypenkiksi. Oli hieman savuista ja kosteata ja samalla niin\nkuivaakin, että kuului alinomaan hiljainen ropina hiekan valuessa ja\nvaristessa kattopuitten rakosista. Oli kodikasta ja rattoisaa, oikea\niltahetki korsussa.\n\nSillä korsu tämä oli. Ihminen oli näihin aikoihin huomannut taasen\nterveelliseksi ryömiä maan uumeniin, luoliin, niinkuin joskus aikojen\nalussa.\n\nKun ovi avautui ja joku työntyi sisään partatörkimys huurteessa,\nniin kantautui korvaan kaukaisen konekiväärin lonkutus, niinkuin,\nkiireellinen ompelukoneen ääni, jolla jotakin uutta ahkeroitiin\nihmiskunnan ylle...\n\nMutta sotamies Lohna kirjoittaa töhersi lyhdyn valossa kirjettä\nvaimolleen. Näin: — Rakas vaimoni ja lasten hellä äiti, tapoin juuri\ntäitä ja oloni on tyydyttävä...\n\nSen pitemmälle hän ei päässyt, vaikka tovin aikaa raapi ohimoltaan ja\npureskeli kynänpätkää. Ei ollut muuta neuvoa kuin merkitä: — Muuta\nkirjoittamistapa minulla ei olekaan, ja lopettaa kirje tavanmukaisin\nhyvänvoinnin toivotuksin ja rakkain terveisin.\n\nNyt olo oli joutilasta, sillä nylkypenkin ääreen, jossa läiskäyteltiin\nja kirottiin, ei tällä kertaa mahtunut. Sotamies Lohna etsi tilaa ja\nojentautui pitkäkseen, ja kun uni ei tullut, niin hän, pää kämmenen\nvarassa, ajatteli, että tämä sotaseikkailu voi enimmältä osaltaan\nmaiskahtaa yksitoikkoiselta. Eikö yhteen aikaan kirjoitettu ja puhuttu\nsalamasodasta? Niin, sanomalehtien otsikkokirjaimet olivat suuria kuin\nkillillä pää... Ja nyt: kuukausikaupalla samat maisemat, samat kasvot,\nsama korsu, sama polku, sama vahtipaikka, sama yksitoikkoinen kirje\nvaimolle ja vaimon melkein yhtä yksitoikkoinen vastaus...\n\nPieni sairaus ja loma kaiken tämän keskellä oli ollut kuin suuri\nseikkailu. Hän oli tyytyväinen siihen, että oli nähnyt niin sanotun\nkotirintaman. Se oli vahva. Monet naisenpuolet huomioivat hänen siellä\nolonsa, ja eräät hienot vanhat neidit kuuluivat puhuneen, että se\nLohnakin on taasen\nlomalla pakoilemassa sodan vaaroja. Mutta sotamies Lohna, suulaana\nja sodan karaisemana, osasi kyllä lohduttaa näitä isänmaallisuuden\nvaivaamia. Hän, sanoi, että sinne kunnian kentille on pian pääsy avoin\nniillekin, jotka eivät luulisikaan. Hän oli tutustunut huomattaviin\nvoimiin, joitten nimet hän mainitsi, ja nämä olivat sanoneet, että\nkoska miinoitukset ovat esteenä etenemiselle ja voitolle, niin\nsodankäyntiin otetaan avuksi vanhat ja siitoskykynsä menettäneet,\njoista ei tule mitään vahinkoa. He saavat kontata jylkyttää edellä ja\nlaukoa miinat etumaastossa, että parempi väki pääsee hyökkäämään...\n\nSen uutisen kuultuaan akat hetkiseksi herkesivät jyvitystyöstään: kuka\nparhaiten joutaisi saamaan sankarikuoleman...\n\nNiin, kotirintama oli vahva ja samalla kertaa jollakin tavoin hyvin\nhupainen ja hyvin surullinen. Henki heillä oli päällä, yhtäläinen\nkuin sillä sotaveikolla, jonka kanssa sotamies Lohna sitten palasi\nlomaltaan. Kun hän vain jossakin näki miehen ilman sotamiehen takkia,\nniin silloin hän puuskahti syvän vakaumuksen hartaudella: −\nSiviili! Hän sai ääneensä sävyn, että piti kertakaikkiaan ymmärtää,\nettä nyt oli kysymys ainutlaatuisesta rikollisesta. On niitä! Miksi niitä ei viedä linjoille,\ntunnustelijoiksi?\n\nVastausta ei antanut kukaan, mutta sotamies Lohnan matkakumppani ei\nkyllästynyt aiheeseensa. Mitään muuta hän ei osannut puhua koko pitkän\npitkällä junamatkalla, mutta ainoatakaan tilaisuutta hän ei lyönyt\nlaimin, kun oli ihmeteltävä, että miksei tuota kävelykykyistä ihmistä\nole viety sotaan...\n\nViimein tuli pääteasema, jolla he laskeutuivat junasta ja menivät\nlottakanttiiniin. Mustaa korviketta, tuttua, tympeää, rakasta,\ntuttavia, äänten sorinaa. Suulas eukko, joka odotti kyytiä ja antoi\noikean sanaisen keskityksen: — Voitetaan ja voitetaan, mutta miten\nkauan on voitettava! Taitaa käydä niin kuin viimeinkin, että petäjäistä\nja pehkua kurkkuun... Siinä se voitto on! Niin olkia miehille kuin\nsonnille...\n\nVirkistävä, sensuroimaton eukko, maailmassa, joka sotaa käydessään oli\nniin ihmeteltävän yksimielinen, hyvä ja pyhäkin, kaunista ja suurta\nodottava. Hänen sanainen keskityksensä teki hyvää kuin saderyöppy\nkuivassa maassa, se jopa nauratti, hymyilytti...\n\nSitten autonmoottorit alkoivat surista, nuo iänikuiset, aina juonittelevat, mutta kuitenkin käyvät nykyaikaisen sodan\nsielut ja sydämet. Pyörät pyörivät sen ja sen suunnan tiellä. Ja tien\npäässä odottivat korsut, rintama, tulilinja...\n\nSotamies Lohna ei ehtinyt pitemmälle muistelevissa mietteissään.\nKyynärpään ja kämmenen tuki petti, pää vaipui alas, ja uni tuli.\n\nYösydännä hänet herätettiin. Korsussa nukuttiin. Yksinpä\nnylkypenkillekin oli joku käpertynyt merkilliseksi unimytyksi.\n\nSotamies Lohna työntyi ulos, ja siellä häntä tervehti kookoon lonkutus,\nniin kuin kiireellinen ompelukoneen ääni, jolla jotakin ahkeroitiin\nihmiskunnan ylle.\n\n— Niin, tottapa siitä jotakin syntyy ja valmistuu, vaikka korsun\nloukossa voi tuntua siltä, että on jo saavutettu pysyväinen olotila,\nsanoi sotamies Lohna, ja alkoi astella vahtipaikalleen.\n\n\n\n\nMAKUUSÄKKI.\n\n\nRimppi kolisteli kaminan suupeltiä lisätessään puita tuleen ja\nodotellessaan korvikeveden kiehumista. Kamiinan räminä oli samalla\njonkinlainen herätysrummutus, sillä toiset venyivät yhä vuoteellaan ja\nvetivät huopaa korviinsa. Ei ollut muka kiirettä mihinkään. Onhan tätä\nkevättä. Ammoin sitten oli puhuttu salamasodasta...\n\nJoku uninen ääni murisi:\n\n— Älä räiskä! Kun nuori mies nukkuu, niin se on kuin panisi rahaa\npankkiin...\n\n— On siinä minulla sotahullut, makuuhullut...\n\nSitten Rimppi viheltää tohahutti muutamia mahdikkaita tahteja, joka\nkuulosti aivan ilkeältä viltin alla venyjäin korvaan.\n\nLisäksi hän sai apuvoimia herätyshommaansa. Lähetti liikkui\npostiasioissa, sillä aamukolonnan piti pian kulkea ohi. Hän pistäytyi\nmurjuun.\n\n— Ja täällä nukutaan kuin härskit sillit, vaikka teeriparvi on mökin\nnurkalla!\n\nRimppi muistutti heti pystyyn karannutta hevosta.\n\n— Mitä? Teeri? Ethän vain puhu ropakantaa?\n\n— Kurkista ovelta! neuvoi lähetti.\n\nRimppi kurkisti, ja siten hän ovea kiinni panematta kurottautui\nottamaan kivääriään ja lakkiaan. Hän meni, ja jo muutaman minuutin\nkuluttua kuului kiväärin tuima paukahdus.\n\nSitten kämpässä alettiin nouseskella. Puhuttiin ja viisasteltiin\näkkilähdön ottaneesta Rimpistä. Metsämies se oli. Ja mikä on metsämies?\nSe on sellainen, joka ei suvaitse ainoatakaan elävää olentoa Vienan\nkorvessa...\n\nVesi kiehui. Korvike keitettiin ja juotiinkin. Mutta Rimppiä ei\nnäkynyt, ei kuulunut. Pistäyttiin pihamaalle. Siinä oli latu, jota\nRimppi oli hiihtänyt. Siinä metsänreuna, jossa teeriparvi oli istunut.\nTietysti Rimppi, senkin tohkaisija, oli lähtenyt sen jälkeen kesken\nkorvikkeen keiton. Sellainen se oli...\n\nMutta Rimppiä ei kuulunut koko pitkänä päivänä eikä vielä sittenkään,\nkun kevättalven armas päivä alkoi hämärtyä illaksi. Joku teki jo pienen\ntiedustelumatkan. Hän luki lumijäljistä kuin kirjasta pienen tarinan,\npalasi ja kertoi sen tovereille.\n\nTuossa Rimppi oli pamahduttanut teertä ja pudottanut tietenkin\nsen. Oli sillä sellainen silmä ja piippu. Sitten hän oli lähtenyt\ntavoittamaan saalistaan, mutta välillä, metsän reunassa, hän oli nähnyt\nhirven jäljet, ehkäpä aivan tuoreet, ja kääntynyt oitis jäljille\nkuin koira. Siellä se on ponnistellut nyt päivän niine korvikkeineen,\njumalan jyvää maistamatta. Ei se malttanut ajatella evästä, kun\nkysymyksessä oli suuri metsänelävä, iso lihamöykky...\n\n— Hulluja on monenlaisia! Mutta kylläpähän routa porsaan kotiin ajaa...\n\n\u003Ctb>\n\nTiedustelija oli lukenut aivan oikein tarinan alun.\n\nHiihdellessään aukealla metsän reunaa kohti Rimppi huomasi, että\nlähinnä oleva lintu alkoi jo epäluuloisesti koilistella. Silloin hän\nsiekailematta ojensi kiväärinsä, vaikka matka olikin vähän liian pitkä,\nja laukaisi. Lintu putosi niinkuin ainakin eloton mytty, ja toiset,\nparvi ei ollut suuri, turvautuivat siipiinsä.\n\nMutta laukauksen kajahdettua Rimppi oli erottavinaan — hämärää oli, että kuuliko sen korva vai tunsi koko\nruumis — metsän kätköstä jonkin hätkähdyttävän äänen, risahduksen,\nhumahduksen. Hän potkaisi suksensa liikkeelle noutaakseen saaliinsa,\nmutta teki latuunsa vartavasten kaarroksen tutkiakseen aavistamansa\näänen alkuperää. Samalla hän kaikilla aisteillaan koki arvioida pakoon\nlähteneitten lintujen lennon suuntaa ja pituuttakin.\n\nMutta kohta hän kokonaan unhoitti lentoon pamahtaneen teeriparven.\nSillä tiheässä vesakkometsässä hän äkkäsi hirven jäljet, aivan\ntuoreet, uljaat, syvät sorkan reiät lumessa. Tuosta, tuosta se oli\nottanut lähdöt, silloin kun laukaus kajahti. Kunpa hän olisi ajoissa\naavistanut, mitä metsä kätki! Mutta ei se ollut vieläkään myöhäistä.\nHyvässä lykyssä sen saa jyvälle aivan äkkiä. Olisi sentään jotakin, jos\nhän korvikevettä kuumentaessaan kaataisi hirven, satoja kiloja lihaa ja\nnahka... Se oli toista kuin linnunrepale, suupala lihaa. Komealta se\nkuulostaisi...\n\nRimppi hiihti jo täyttä vauhtia hirven jälkiä, läpi vesakon, poikki\npienen nevan, ylös loivaa rinnemaata. Keli oli hyvä, ja hänen leveät\nsuksensa kantoivat kohtalaisen hyvin tuulien piiskaamassa\nlumessa. Hankiaista ei tosin vielä ollut, eikähän sitä kaikkina talvina\nolekaan. Mutta pitäisi hirvi tavoittaa tälläkin kelillä, kun perässä on\nhiihtomies, joka ei hellitä, joka ei ole koskaan hellittänyt...\n\nNyt oli jo kuitenkin selvää, ettei hän tavoittaisi sitä aivan äkkiä,\nyllättämällä. Jälkiä riitti, eikä elukasta näkynyt vilahdustakaan\npienillä aukeamilla. Hetkisen hänen mielessään iti pieni epäröinti.\nEhkä olisi parempi palata, haukata, ottaa evästäkin. Eikä hänellä ollut\nedes tulta, eikä tupakkaakaan. Mutta hän oli jo hiihtänyt melkoisen\ntaipaleen. Paluu olisi väin turhaa ajan hukkaa. Sitäpaitsi saalis ei\nsilloin olisi tuollainen sivumennen siepattu, korviketta keitellessä...\n\nRimppi heitti kertakaikkiaan paluutuumat ja syti menemään. Kevättalven\naurinko paistoi, lumi loisti ja puut punoittivat kauniisti.\nHirvenhiihto oli alkanut.\n\nHiihtoa ja hikoilua. Aurinko tavoitti korkeimman kaarensa ja alkoi\nkieriä alas kevättalven taivaan ihkauudessa sinessä. Ja aina riitti\nhirven jälkiä, aina jatkui taival oudossa, ennennäkemättömässä\nerämaassa. Pari kertaa hän havaitsi edellä menijän suurella\njängällä. Sarvet keikkuivat kevyesti kuin kummitus, niin kaukana, että oli toivotonta ojentaa\npyssyään. Eikö se koskaan väsyisi? Johtaako se hänet metsänpeittoon,\nehkä vihollisen kairoille?\n\nKelikin pehmeni ja huononi puolen päivän jälkeen auringon lämmöstä,\nvarsinkin päivän puoleisilla rinteillä. Väsymys tuli päälle kuin pilvi\ntaivaalle. Sukset tokeltelivat ja lipsahtelivat, sauvat solahtelivat\nläpi kourien. Koko olo tuntui hontelolta ja hoikalta. Toisenkin kerran\nmuistui mieleen, ettei hän ollut sinä päivänä syönyt muruakaan, ei\njumalan jyvää...\n\nJa aina riitti hirven jälkiä, aina outoa erämaata, metsää, aavoja\nnevoja ja järven jäitä, väsyttäviä, ikuisuuden pituisia vaaran\nrinteitä. Mutta aina jatkoi hiihtäjäkin latuaan, hellittämättä, selkää\noikaisematta. Tämä ei ollut hänen ensimmäinen hiihtonsa. Oli tullut\nennenkin lykityksi eräitä penikulmia, kilpaillen sekä ihmisen että\nsalakättä metsänelukankin kanssa. Hän tiesi, että jos väsytti, niin\nväsytti se naapuriakin...\n\nNiin hän lykki eteenpäin, ja päivän aletessa ja varjojen venyessä tuli\nsitten hetki, jolloin hän tunsi jollakin tavalla saaneensa takaisin\nentisen voimansa. Suksien hallinta kävi varmasti ja vaivattomasti, ja käsien ote sauvoissa piti kutinsa. Ihmisen sisässäkin\nnousi entinen pohti. Ruokaako? Miestä päiväksi ja koiraa viikoksi!\nTottahan rukiista leipää syönyt mies jaksaa sen minkä varpuja nälvinyt\nluontokappale...\n\nVauhti parani. Eräällä tasanteella, tiheässä metsässä, hän sitten\ntapasi edelläkävijänsä. Se oli pysähtynyt, ja se olisi pysähtynyt\nsiihen paikkaan iäksi, ellei kiväärin selästä ottaminen olisi käynyt\nniin kähläisesti. Nyt hirvi vielä kerran pääsi pakenemaan.\n\nJa se pakeni vielä pitkälti. Aina riitti jälkiä rannattomassa korvessa.\nMutta se oli hyvin väsynyt. Se etsi ohutlumisimpia paikkoja, joissa\nkulku oli helpompaa. Se teki mutkia, joissa ilmeni neuvottomuutta.\nMutta se oli sitkeä ja kesti kauan, sillä se juoksi henkensä edestä...\n\nLopulta täytyi pään kuitenkin tulla, jälkien loppua. Rimppi hiihti\nja ponnisteli, ja erään suon reunassa hän sitten näki saaliinsa\nseisomassa. Se ei enää paennut. Se seisoi paikoillaan hievahtamatta.\nRimppi antoi hengityksensä tasautua ja kätensä vakiutua ennenkuin ampui\nsen kuoliaaksi, erehtymättä hengen paikoille osuen, etulapojen kohdalle.\n\nSitten hän hyökkäsi paikalle, sivalsi suurella puukollaan eläimen\nkurkun poikki, kumartui ja joi lämmintä verta. Sen jälkeen hän\nryhtyi siekailematta nylkypuuhiin, ettei ruho ehtisi jäätyä. Välillä\nhän leikkasi lämmintä lihaa ja söikin kipeneen, mutta ei se oikein\nmaistunut.\n\nNyljettyään saaliinsa hän oikaisi selkäänsä. Aurinko oli ammoin\nlaskenut, oli jo tiheä hämärä, melkein pimeä. Tähdet tuikkivat\npistävinä, ja metsä risahteli kiihtyvän pakkasen kourissa.\n\nVasta nyt mies näki selvästi oman asemansa ja tilanteensa. Hän oli\noudossa erämaassa, ties missä, penikulmien päässä ihmisistä. Hän\noli niin väsyksissä, että raajat tärisivät, kertakaikkiaan niin\npoikki, ettei hän pystyisi pimeässä korvessa hiihtää hankuroimaan\nkilometriäkään, sen hän tunsi. Paita kahisi jäisenä ihoa vasten, ja\näkeä pakkanen oli käsissä. Tulta hän ei saisi sytytetyksi, kun tikkuja\nei ollut sattunut mukaan, lähdön kiireellisyyden vuoksi...\n\nTilanne ei ollut kehuttava. Edessä oli kauhea pulma. Jotakin oli\nkeksittävä, jotakin tehtävä...\n\nSilloin hän muisti kuulleensa, että lappalainen nukkuu makuusäkissä,\nnahkapussissa, nukkuu lumihangessa, Selvä! Ei ollut muuta neuvoa. Hän\netsi paksuimman nietoksen, kaivoi siihen kuoppasen, otti tuoreen,\nverisen, vielä höyryävän hirventaljan ja kääriytyi siihen niin hyvin\nkuin voi. Siinä hän sitten lepäsi karvaisen nahkan sisällä, saman\nnahkan, jossa vain vähän aikaa sitten metsäneläin oli huohottanut ja\npelännyt henkensä edestä. Eikä Rimppi vieläkään ollut vallan varma\nasiastaan. Tämä oli hänelle uutta. Ehkä hänelläkin oli syytä pelätä\nhenkensä edestä... Mutta kylmyyttä ei tuntunut, vaan päinvastoin\nmieluinen lämpö. Pian hän vaipui raskaaseen, sikeään uneen.\n\nMetsä rasahteli ja tähdet tuikkivat pistävinä. Oli tumma mytty pienen\nlumikuopan pohjalla. Oli pohjolan talviyö.\n\nSuuri maailmansota oli näköjään kaukainen asia, ja kuitenkin tässä\ntapahtui eräs sen pieniä episodeja.\n\nKun Rimppi vihdoin heräsi ja pääsi täyteen tajuunsa, niin valtasi hänet\nkauhu. Sillä hän huomasi olevansa vanki, pakkopaidassa, auttamattomasti\nrautapeltin kovaksi jäätyneen hirvennahkan puristuksessa. Kylmäkin\noli, mutta pian sen jälkeen lämmin, tukala hengitellä. Hän jännitti\nlihaksiaan, ponnisteli ja rimpuili, mutta hirvenvuota, johon hän oli\nniin huolellisesti kääriytynyt, piti nyt\nkutinsa. Se ei hellittänyt hiventäkään. Tukala tilanne. Oliko hänen\nkohtalonsa menehtyä tällä tavalla, tulla elävänä haudatuksi outoon\nmakuusäkkiinsä, josta hän oli etsinyt pelastusta pakkaskuolemalta?\n\nMutta olihan hänellä puukko, suuri ja terävä sotapuukko. Pelastus! Hän\nsai hivutetuksi kätensä lonkalleen, mutta hänen hapuilevat sormensa\ntapasivat vain tyhjän tupen. Uusi hengen haukkominen, sillä ilma\ntuntui loppuvan ahtaasta asunnosta. Oliko hän unohtanut puukkonsa\nteurastustantereelle? Tahi oliko hän pistänyt sen lapikkaan varteen,\nniinkuin hänen paha tapansa toisinaan oli...\n\nHän oli sen tuntevinaan kovana myttynä saapasvarren sisäpuolella.\nSaapas oli kuitenkin kaukana tässä tilanteessa. Hän tunsi kärsineensä\nkovin kauan vaivaa työntäessään kättään hiven hiveneltä alaspäin.\nJäsenet ohenivat, ja ehkäpä vangitseva nahkakin hieman heltyi\nhikoilevan ja huohottavan ruumiin lämmöstä. Lopulta sormet koskettivat\npuukon kovaa päätä. Se oli siellä! Hän sai siitä otteen. Melkein yhtä\nhitaasti, melkein yhtä tukalasti hän kuljetti sitten veistä ylöspäin.\nViimein sen kärki oli pystyasennossa kirottua, rautapeltin kaltaista hirvenvuotaa vasten juuri hänen kasvojensa kohdalla. Survaisu,\nja pitkä, terävä terä teki reiän, josta tulvahti ilmaa, tulvahti\nvalkeutta, tulvahti pohjolan talvipäivän ihanuus. Reikä laajeni\nalaskäsin, ja muutaman minuutin kuluttua Rimppi seisoi suorana ja\nvapaana pakkopaitansa vieressä ja potkaisi sitä ylenkatseellisesti.\n\nHiukan harmittikin: hyvä nahka oli mennyt piloille, satoja maksava...\nMutta, päätti hän sitten: enemmän minä siinä voitin!\n\nHän järjesti saaliinsa lumen kätköön, otti kantamuksekseen aikamoisen\ntaakan hirven reittä, jonka oli jo illalla irroittanut suurpuukollaan,\nja aloitti sitten paluumatkan jälkiään myöten. Olisi ehkä ollut\nsuorempikin tie, mutta mikä täällä tiesi oiustella, oudossa erämaassa.\nOli tässä jo kylliksi seikkailua tulettomalle miehelle...\n\nKevättalven päivä oli kaunis. Lumi loisti, puut punersivat auringon\npaisteessa, ja taival taittui hyvin valmiilla ladulla.\n\nHän oli hiihtänyt jo pitkästi, kun hän kuuli edestäpäin suksien\nsihinää. Hän kätkeytyi metsään, sillä parasta oli katsastaa. Hiihtää se\nryssäkin... Mutta suomalaisia nämä olivat, tuttuja\nmiehiä, apuretkikunta... He pysähtyivät hätkähtäen kuullessaan metsästä\nkarskin äänen:\n\n— Kah, oletteko tekin tulleet Karjalan kansaa vapauttamaan ?\n\nSitten he näkivät kyselijän, etsityn, sotamies Rimpin onnellisen\nnaaman, hirvenponkka hartioillaan.\n\nTehtiin tulet ja ruokailtiin. Hyvältä tuntui Rimpistä tulen loiste,\nhyvältä maistui ruoka, ihanasti pöllähtelivät tupakan savut.\n\nSitten apuretkikunta jatkoi matkaansa kantaakseen kotiin Rimpin saaliin\ntahi ainakin sen, minkä jaksaisivat.\n\nKovalle tässä jouduttiin sinun takiasi, moittivat jotkut.\n\n— Vähällä te pääsette, sanoi Rimppi. — Valmis latu, ruokaa, tulta ja\nniin poispäin. Mutta uranaukaisijalla on toisinaan pulmallista...\n\n\n\n\nLINTUKAUPPAA.\n\n\nKorpraali Puksu oli tulossa sisään. Kuului, kuinka hän niisti nenänsä\nkämpän edessä.\n\n— Marsalkan hopeatorvet, sanoi Nujunen.\n\nJa korpraali Puksun nenänniisto oli tosiaankin komea. Sekajahti kuin\ntorventörähdys pakkassäässä. Tällä kertaa tuossa ainutlaatuisessa\nniistoäänessä oli lisäksi se selittämätön vivahdus, kiekaisu, mutkan\npaikka, joka juorusi peittämättömästi, että korpraali Puksusta elämä\noli mielenkiintoista sillä erää, että oli uutisia, jokin kävi, jokin\nhautui...\n\nEikä hän tavallisesti salaillut tietojaan ja mielentilojaan.\n\n— Tiedättekö, sanoi hän sisään tultuaan — että saksmanni on liikkeellä,\nlyöpi parakeita pystyyn Niemellä? Asumaan se on tullut, kylän se tekee\nkertakaikkiaan. Päivänkakkara on lakissa, ja ne\nkengän pohjat: niissä sitä on vahvuutta! Näkee, että ne pojat aikovat\nkävellä kauan, laajaa Venäjänmaata...\n\nOlihan sekin jotakin. Sillä talvi oli ylen pitkä ja hiljainen. Lunta,\npakkasta, pimeyttä. Aina samat näköalat, samat uutiset ryähtelevästä\nradiosta: sata hyökkäystä on torjuttu ja vihollista vahingoitettu\njättiläismäisellä rintamalla. Tosiaankin, sylet siinä saivat olla\nsotijoilla levällään! Eipä ihme, että jokin pieni sotatie näytti\nunohtuvan lumeen ja hiljaisuuteen. Mutta nyt täälläkin oli liikkeitä\nsaksalainen, jalo sotija. Se tiesi muutoksen enteitä, tapahtumia...\n\nPuksu käveleskeli kämpän lattialla ja sytytti huolellisesti tupakkansa.\n\n— Ja niillä on viinoja! julisti hän painokkaasti.\n\n— Konjakkia, rommia...\n\n— Niin, voi sitä maata, jossa ei viinaa ole, huokasi Nujunen — sanoo\nkirjakulta. Ja vielä enemmän voi, sanon minä, jos maassa on eikä meillä\nole...\n\nYksinpä unelias Kiiskikin virkistyi ja mörähti:\n\n— Eikö saksmanni myy?\n\nMutta korpraali Puksu käveli levottomana sinne ja tänne kämpän\nlattialla, sillä vähäisellä alalla,\nmikä siihen tarkoitukseen liikeni. Hän oli käymistilassa koko mies.\nKului toinenkin pitkä tuokio, ennenkuin hän suvaitsi vastata:\n\n— Myy, mutta nylkäisee sellaisen hinnan, että meikäläisen sotamiehen\nrahavarat eivät vankkaa. Myy ja vaihtaa. Kuulin, että esimerkiksi\nmetsänriistalla, linnulla, metsolla, voisi vaihtaa edullisesti...\n\nKämpän täytti murheellinen hiljaisuus. Vain honkapuut räsähtelivät\npiisissä ja petromaksi suhisi. Ulkona oli pakkasta ja pimeää. Ympärillä\nlevisi äkeä korpi, jossa nuo edulliset riistaeläimet piilivät, jos\npiilivät. Mutta peloittavan kaukainen asia, kuin rauhan päivä,\noli tuollaisen linnun pudottaminen lennosta, ja jopa oksaltakin,\noli ainakin tälle huonekunnalle, vaikka he kuuluivatkin uljaaseen\narmeijaan, jolle mikään ei ollut mahdotonta...\n\n— Minusta tuntuu, että meikäläisellä on vielä heikommat riistavarat\nkuin rahavarat, virkahti Nujunen.\n\nKorpraali Puksu käveleskeli kämpän lattialla, käyttäen lahjakkaasti sen\nvähäistä väljyyttä.\n\n— Mies metsälle menee, sanotaan aapisessa. Mies saa...\n\nPuksu heitti poltetun savukkeen natsan piisiin.\n\n— Täytyy kai tässä yrittää, täytyy suuren, perheen eteen...\n\nHän meni, ja kämpän edestä kuului hänen niistotörähdyksensä. Iloinen,\ninnosteleva ääni pakkasen ja pimeyden keskellä. Ihminen niisti ja nosti\nnenänsä, eli, suunnitteli, toimi...\n\nMutta sisällä kämpässä oli alakuloista ja ikävää. Lumpuiksi kuluneet\nkorttilehdet tympäisivät, ja petromaksi juonitteli ja lummisteli\nkirkasta silmäänsä.\n\nOli jo myöhäinen korpraali Puksun työntyessä jälleen sisään. Tulo\noli yllättävä, sillä nyt ei ollut kuulunut mitään riemukasta\ntulotörähdystä. Syy oli luonnollinen. Puksun kädet eivät sujuneet\nniistotoimitukseen, sillä hänen kummassakin kainalossaan oli lintuja,\ntoisessa yksi ja toisessa kaksi. Mustia, kookkaita lintuja, mutta mitä\nomituisempiin asentoihin siivet levälleen jäätyneitä.\n\n— Portit korkeiksi eränkävijälle! julisti Puksu.\n\n— Mitä nuo ovat? ällisteli Nujunen. — Korppeja! Oletko sinä niin hullu,\nettä luulet saksmannia niin hulluksi?\n\n— Lintu mikä lintu! sanoi Puksu. — Sinä sanot, että korppi, kun olet\nsellaista jostakin kuullut.\nMutta ehkä saksmanni ei ole erin perehtynyt lintumaailmaan...\n\nOli ilmeistä, että Puksu oli etsinyt ja kaivanut nuo rähjäisen näköiset\nlinnut Parta-Pekan jäljiltä. Sillä tämä sotamies oli, ties mistä\nsyystä, vihainen korpeille, ja vainosi ja vaani niitä, ja olikin\nonnistunut saamaan muutamia hengiltä pystykorvallaan. Silloin hän\niloitsi kuin hyvästäkin saaliista. Ehkä olikin syytä: se lintu ei\ntulisi hänen silmäänsä kaivamaan, ei ainakaan se...\n\n— Odottakaahan, kun minä nämä sulatan ja oion, niin näistä tulee hienoja.\n\nPuksun silmä oikein välähteli taiteellista innostusta.\n\nMutta kun kävi ilmi, että hän aikoi toimittaa tuon sulattamis- ja\nsiistimistyön juuri siinä kämpässä, niin silloin pantiin vastaan. Ei,\ntäällä ei ollut tilaa, ja sitäpaitsi linnut olivat ilkeän näköisiä ja\nehkä haisivatkin. Annettiin sellainen neuvo, että jos hän välttämättä\nhalusi hupsutella korppeineen, niin menköön keittiöön.\n\nKorpraali Puksu loukkautui. Oli hän nyt aseveljissä käsinä!\nPienintäkään vaivaa tahi epämukavuutta ei haluttu nähdä asian eteen,\nmutta\njahka toinen oli saanut touhutuksi makiat viinat, niin silloin kyllä\noltaisiin kieli pitkällä...\n\nHän kokosi jäiset linnunkamuransa ja lähti.\n\n\u003Ctb>\n\nMutta korpraali Puksu ei kadonnut jäljettömiin. Seuraavan päivän iltana\nhänen tulotörähdyksensä kajahti oven takaa, kajahti miehekkäästi. Hän\nastui sisään ja koetti näyttää selvältä, vaikka oli ilmeistä, että hän\noli juonut viinaa.\n\n— Uusia, omituisia tapoja! murisi Nujunen. — Helsingin herrain tyyliä:\njuoda viinaa ja yrittää näyttää selvältä...\n\nTämä leikinlasku oli välien lämmitysyritys. Mutta Puksu ei ollut\nkuulevinaankaan, vaan istahti raskaasti rahille ja alkoi kertoa jotakin\npitkäjäykkistä juttua, jossa ei ollut päätä eikä perää. Sitten hän\nvetäisi housujensa liitingin alta konjakkipullon, komean jos komeankin.\n\n— Kas, niin jymäytti kuin jymäyttikin saksmannia! ihasteli Nujunen.\n\nPuksu ei ollut kuulevinaankaan. Hän ravisti pulloaan ja tähysti yhdellä\nsilmällä sen selkeyttä petromaksin kirkkautta vasten. Sitten hän naruutti hitaasti korkin auki, ryyppäsi, painoi korkin paikoilleen,\nravisti, tähysti, työnsi pullon takaisin liitinkinsä kätköön ja jatkoi\ntarinaansa. Ja siinä jutussa ei ollut mitään makua. Se oli vain\nvaikuttava tausta hänen mielenosoituksellisille ryyppäysmenoilleen.\nSillä hän teki saman uudelleen tuon tuostakin ja jatkoi juttuaan ja\nepäilemättä kuulosti, miten tämä esiintyminen vaikuttaisi kämpän\nasukkaisiin...\n\nMutta nämä kokivat pysyä kiltisti nahoissaan, vaikka heidän olikin\nvähän nolo olla. Miksi tuon totisen torvensoittajan piti nauttia\nviinastaan juuri tuossa ja tuossa muodossa...\n\n— No, joko vähitellen alat päästä selville, miten viinasi vaikuttaa\nmeihin? kysäisi Nujunen lopulta, kun Puksu jälleen oli suorittamassa\npitkäveteistä ryyppäysmeininkiään.\n\nSilloin Puksu suli ja remahti nauruun.\n\n— Loppuun asti pitäisi kokeilla, mutta minähän olen kiltti poika,\nverraton. Ottakaahan mukinne, karjut! Eihän tämä viina mene päähänkään\nnäin...\n\nMukit otettiin esiin ja täytettiin. Puksu pääsi nyt kertomaan, kuinka\nhän oli esiintynyt saksalaisten leirissä lintukauppiaan ja liikemiehen\nominaisuudessa. Lintu pullosta, sellaiset kaupat hän oli tehnyt. Ja kaksi\nkorppia hänellä oli ollut kainalossaan.\n\nHän veti jättiläismäisten sarkahousunköltöstensä sisästä toisen pullon,\ntäysinäisen ja korkatun, ja asetti sen pöydälle.\n\nTunnelma kohosi korkealle. Kylmyys, pimeys, hiljaisuus,\nliikahtamattomuus eivät enää ahdistaneet. Tuntui mahdolliselta, että\nsuuri sota, jättiläisrintamat olivat vain sitä varten, että suloisia,\niloisia pulloja nousisi sarkahousunköltösten kätköstä heidän liasta\ntummalle pöydänrenkkanalleen...\n\n— Mutta entäpä jos saksalainen ei pidäkään korpinlihasta? sanoi\nNujunen, keksien tapansa mukaan viillyttäviä asianhaaroja. — Ja tulee\najatelleeksi, että eräs tämän kylän pääkorpraali välitti sitä hänelle...\n\n— Minun jälkeni eivät haise, kerskasi Puksu. — Lintu mikä lintu.\nHe näkivät ne. Mistä minä tiedän, ehkä hän himoitsee juuri sitä\nlintulajia. Tässä ei ole mitään petollista. Mutta kuuluvat tekevän\nsellaisiakin kauppoja, joista voi kuulua jälkipuheita...\n\nHän kertoi, että jossakin olivat vaihtaneet saksalaisille viinaan kokonaisen korsun, vieläpä sellaisen korsun, joka ei\nsuinkaan ollut vaihtajain...\n\n— Mutta tehdäänpä pieni motti!\n\nMutta pienet motit tyhjensivät väleen suuren pullon. Vaan eipä hätää.\nEhkä Parta-Pekan jäljiltä löytyy vielä lintuja, ja hän on yhä korpeille\nvihainen, ja Puksu oli päivällä kuullut niiden äänen...\n\nHyvä aika näytti koittaneen tälle pienelle sotilasperheelle. Sitäpaitsi\nPuksulla oli yksi lintu jäljellä, sulatettu ja jälleen jäädytetty,\nkauppakuntoinen.\n\nHän lähtisi heti vaihtamaan pullosen, ja Nujunen seuraisi häntä,\nnähdäkseen ja tutkiakseen elämää.\n\n\u003Ctb>\n\nMäntymetsää kasvavalle Niemelle oli tosiaankin kohonnut useita\npyöreitä, kellertäviä puumajoja. Nuotiot paloivat lauhduttaen pohjolan\ntalven äkeyttä, ja vieraan maan miehet luoda pehersivät teitä lumeen.\n\n— Luomista siinä riittää, järkeili Nujunen, kun päämääränä on kerran\naivan uusi maailma...\n\nMutta kun Puksu lopulta löysi kauppalankonsa\nleirin vilinästä, niin sitä vaille, ettei syntynyt pientä kahakkaa.\n\n— Niks Cógnac!\n\nHän osoitti mustaa kääröä Puksun kainalossa.\n\n— Kraak, kraak!\n\nKävi ilmi, että edelliset linnut oli jo kynitty ja paistettu ja\nkeitetty nuotiolla, vieläpä maistettukin. Mutta linnunliha ei ollut\nsaanut oikein kannatusta.\n\nLintukauppiaat herättivät vilkasta huomiota. Mutta korpraali Puksu\npatsasteli pystynä ja häikäilemätönnä.\n\n— Te ette ymmärrä linnun päälle...\n\nMutta kauppoja ei enää syntynyt kertakaikkiaan. Eikä pitkiä\nkeskustelujakaan. Vieraan maan miehet, elintilan etsijät, olivat\nitsekin kauppahenkisiä, ymmärtäväisiä miehiä. He sanoivat: —\nFinnischer Soldat! He ehkä tarkoittivat: se on liittolainen tuo,\nvieläpä paremman puoleinen...\n\nNujunen katseli vähän haikeana nuotiota, jolla Puksun riistaa oli\nyritetty kypsyttää.\n\n— Sanovat, että korppi elää toista sataa vuotta. Tuo korppi voi siis\nolla erittäin kunnianarvoisa lintu. Se on popsinut ehkä sisäänsä Suomen\nsodan sankaria» Mutta milläpä saisi nuo sen käsittämään, ja mitäpä se heille merkitseekään: joku Suomen monilukuisten\nsotien sankari... Kullakin kansalla on itsellään kylliksi sitä laatua\ntavaraa...\n\nSurullinen paluu, tyhjin toimin, jäätynyt korppi yhä korpraali Puksun\nkainalossa. Sillä hän ei hevillä taipunut uskomaan, että lintu olisi\nvielä menettänyt arvonsa ainiaaksi — Pääni on jo selkeä kuin tuo taivas\nyllä! huokasi Nujunen. — Sillä korppikonjakilla ei tainnut olla oikein\nsiunausta...\n\n\n\n\nJOULUNA V. 1941.\n\n\nJuna oli täpötäynnä. Sotamiehiä, sotamiehiä, joitten loma oli lopussa,\njokunen nainenkin, hiljainen lotta, tylykasvoinen työläisnainen,\nhätäisen näköinen mummo, muutama siviilimieskin. Ties mikä heitä\nliikutteli, sillä nyt oli se ilta vuoden päivistä, jolloin muistettiin\nBetlehemin pilttiä, rauhan ruhtinasta. Ehkäpä jotkut heistä olivat\nmyöhästyneinäkin matkalla tutun lieden ääreen.\n\nNiin, jouluaatoilta pimeni mustien akkunalasien takana, tähdittyvä,\npakkasäkeä ilta. Vaunu heilui, pyörät kolkkivat tahdikkaasti. Tungosta\nja ahdinkoa, ihmisruumiita, pullottavia reppuja, tupakan tuprahtelua,\nyskintää, käytävällä huojahtelevan pienen puolihumalaissakin\npuheensorinaa, hajuja, saran, nahan, lämpenevän ilman, avautuvasta\novesta tulvahtavan pakkasen, ties minkä. Ehkä onnekseen ei ihmisellä\nole koiran hienoa nenää ja hienosti liikahtelevia sieraimia...\n\nJoukossa on saksalainenkin sinivihertävine takkeineen ja\npaksupohjaisine alppikengän kompuroineen. Orvon näköisenä ja mykkänä\nhän oleilee, ja pieni suomalainen sotamies, joka äkkiä, hiljaa\nhuokaisten, on muistanut, että on se ilta, jolloin puhutaan Betlehemin\npiltistä, rauhanruhtinaasta, mutta loma on lopussa, ja jossakin kaukana\ntakana päin syttyvät kodin kynttilät, joista lauletaankin, hän\nsilmäilee ihmetellen alppikenkäistä. Siinä se on: ihminen, jonka päätä\npaahtaa Afrikan aurinko ja jalkoja jäätää Jäämeren pakkanen, elintilan\netsijä, tekijä, joka muuttaa Euroopan kasvot, lestoittaa mieleisekseen\nkokonaisen avaruudessa kiitävän maapallon päänupin...\n\nSiinä se istuu, ihmemies, ja vaunu nytkyy, juna kulkee. Takana syttyvät\nkodin kynttilät, ja edessä päin odottaa sota, rintama. Siellä ehkä\njuuri sihahtelevat lähtevien partiomiesten sukset, ehkä sellaistenkin,\njotka eivät koskaan palaa. Vienan viima puhaltaa ladun lunta täyteen...\n\nRisteysasema. Juna pysähtyi ja purkautui melkein tyhjäksi.\nJunanmuuttajain ei tarvinnut pelätä kadottavansa tilaansa,\nelintilaansa, josta ihmiskunnan oli vallannut niin suuri huoli, ei enää\nainakaan siinä taakse jääneessä junassa. Mutta\nuudet junat, matkan jatko, huolestutti mieliä. Tungosta\nasemaravintolassa, jossa ei ollut juuri muuta saatavana kuin mustaa\nkorviketta ja laimeata kaljaa. Höyryävät lihapullat olivat taakse\njäänyttä elämää, entistä Eurooppaa...\n\nSitten uusi juna, uusi tungos, uusia kasvoja ja kuitenkin samoja,\nsotamiesten kasvoja, enimmäkseen alakuloisia, uneliaita kasvoja, sillä\nloma oli lopussa, ja jotakin ylen tuttua ja samalla aivan arvaamatonta\nedessä päin.\n\nPääteasema. Kuormavaunujen pahvikuomut odottivat, viluinen kyyti\nodotti. Vaunut alkoivat hurista ja kolista pitkin lumista korpitietä,\npakkanen ahdisti kuomun alla, jossa oli pimeää ja matalaa. Perällä\nheilahteli oviverho, saksalainen paperisäkki ja siinä kotkankuva pää\nalaspäin. Verhon heilahdellessa vilahtelivat pakkastaivaan tähdet\nkirkkaina ja pistävinä.\n\nLomautuskeskus. Lautaparakeita petäjämetsässä. Sotamiehet kömpivät alas\nautoista, ja heidät kutsuttiin joulujuhlaan. Niin, kävi ilmi, että\nkaikkivoiva huolto oli loitsinut joulujuhlan myöskin matkustaville\nsotamiehille, heille, jotka äsken kyyröttelivät kuormavaunujen\npahvikuomujen alla, jossa paleli, jossa oli pimeää ja matalaa, niinkuin aina arkisinkin. Hetkisen kuluttua he istuivat sotilaskodissa\npitkien pöytien ääressä. Siellä hohkivat kamiinat kodikkaasti, lamput\npaloivat ja kynttilät lepattivat kuusessa. Siellä laulettiin, siellä\npuhuttiin, kahvi höyrysi, keksit ratisivat, lahjapaketit jaettiin,\ntupakkaa, makeisia, viinipullo, ja yhä vahvistuva huhu kertoi, että\noikea juhlaillallinen odotti keittiörakennuksessa valmiiksi katettuna.\n\nValistusupseeri, iloupseeri, niinkuin leikillisesti sanottiin, puhui\ntilaisuuteen sopivasti. Oli yritetty mahdollisuuksien mukaan muistuttaa\nmieliin, että on joulu, rauhan juhla. Mutta kun me nyt tällaista\nsotajoulua vietämme, niin on hyvä tietää, että me vietämme sitä vain\nsiksi, että meillä tulevaisuudessa olisi tilaisuus viettää sitä yhäkin\nisien tapaan, oikeana rauhan juhlana omissa kodeissamme...\n\nNiin, istuttiin penkeillä niinkuin ihmiset, oikean pöydän ääressä,\nja lämpö ja valo, lahjaviinipullon lupaavasti suipistuva kaula teki\nolon kodikkaaksi, melkein onnelliseksi. Eikö ollutkin hyvä olla? Kodin\nkynttilät olivat tosin jääneet, mutta kun muinoinen Betlehemin piltti\ntuli maailmaan, niin tälle matkustavaiselle ei ollut tilaa majatalossa,\nvaan\nsyntyvän täytyi katsoa sijansa tallissa, oikeassa tallissa, jossa\njuhta kiljahti ja lanta tuoksahti väkevästi. Ottakaa huomioon: mistään\nleikkitallista ei ollut kysymys! Ja niin oli maassa rauha ja ihmisillä\nhyvä tahto...\n\nSitten tapahtui yllätys. Joku rääkäisi: — Tuli on irti! Seurasi\nsellaisissa tilanteissa tavallinen hälinä. Sotilaskoti tyhjentyi\ntuokiossa, ja ulkona tähtiä vilkkavan taivaan alla leiskuivat\ntulipalon liekit korkealle petäjän latvojen yläpuolelle. Suuri, kuiva\nlautaparakki näytti olevan erinomaista tulenruokaa. Mitään ei ollut\ntehtävissä. Nyt oli komea lieska, mutta kohta olisi vain kekäleitä ja\nkytevää tuhkaa.\n\nPahinta oli, että palanut rakennus oli juuri tuo keittiörakennus, jossa\nkatetut pöydät olivat odottaneet Tuli oli ahmaissut jouluillallisen\nsiankinkkuineen kaikkineen. Nyt oli tarjottavana vain laiha lohdutus,\nettä sellaista on sota kertakaikkiaan. Mikään ei ole vallan varmaa:\nmilloin viedään ruoka nenän edestä, milloin puhkaistaan reikä itse\nihmiseen, ja lasketaan ilma, koko puhti pois...\n\nHuhuiltiin, että kysymyksessä voisi olla tuhopolttokin. Sellaisiakin\noli varmasti tapahtunut\narmeijakunnan alueella. Vihollinen vaani kaikkialla ja monissa\nmuodoissa.\n\nPuoliyö oli jo käsissä. Lomalaiset menivät asuntoparakkeihin.\nIllallinen oli mennyt, mutta olihan useamman repussa kotieväitä, oli\nlahjapaketti, oli viinipullo, joka toi ruumiiseen mukavan lämmön.\nSitä tarvittiinkin, sillä parakki oli hatara ja kylmä, kamiina toimi\nhuonosti, ja pieni, savuinen lyhty antoi niukan valon. Aamuyön uni oli\nhuonoa. Vilu herätteli turkkipäällistä ja kintaskätistä miestäkin.\n\nAamun sarastaessa jatkettiin jälleen matkaa. Penikulma penikulman\njälkeen korpitietä, sotatietä. Pahvisten kuomujen alla oli viluista,\npimeää ja matalaa. Mutta ulkona loisti päivä kirkkaasti, loisti ja\npunersi lumi puissa auringon kurkistaessa kaukaisen vaaran takaa, koko\nkorpimaailma loisti hetkisen. Sillä hyvin lyhyt on talvinen päivä\nkaukana pohjoisessa. Tuskin on valjennut, niin iltahämärä on jo käsissä.\n\nVaunujen silmät syttyivät kuin innokkaitten petojen silmät. Valokiilat\nleikkoivat pimeyttä, ja matka jatkui viluisena ja yksitoikkoisena\nkorpista sotatietä pitkin.\n\nViimeinen vanhasuomalainen korpimökki tien vieressä. Kun kotkankuvainen\nperäoven verho heilahti, niin voi havaita, kuinka perässä tulevan auton\nvalokiila heitti tuokioksi kirkkaan valonsa mökkiin ja sen pihamaahan\nja pihamaalla seisovaan mieheen. Suomalaisen korpiukon vakavat,\njuovikkaat, sinnikkäät kasvot. Hän katsoi vaunuja, jotka kohisten\nkulkivat hänen kotinsa ohi. Ja kymmenien autojen valokiilat olivat\nkomea näky pimenevässä illassa.\n\nSota oli loitsinut tien, vahvan maantien tähän, tälle mökille ja tälle\nmiehelle, loitsinut muutamassa viikossa. Rauhan aikana sitä ei olisi\nvoinut tapahtua pitkiin, pitkiin aikoihin. Taitavat herrat olisivat\ntoisenkin kerran istuneet alas ja laskeneet, että kannattaisiko\ntuollainen rakennustyö.\n\nMitä tästä sodasta koituneekin, niin tälle miehelle ja hänen\njälkeentulevaisilleen oli siitä jo siunautunut tie. Sitä ei voitu\npyyhkiä pois. Se oli ja jäi. Tämä ukko, joka oli ennen saapastellut\npenikulmat ja rapiat soita ja kivikkoisia kinttupolkuja kantaen\nraskaita taakkoja, tämä ukko voi nyt astua kovaa tietä, voi nousta\najoneuvoihin ja antaa pyörien vetää.\n\nSinne jäi viimeinen vanhasuomalainen mökki ja\nukko, ukko, jolle tästä sodasta oli jo jotakin siunautunut.\nKorpitie, sotatie, jatkui jatkumistaan. Ja äkeällä pakkastaivaalla\ntähdet terävöityivät yhä pistävämmiksi.\n\n\n\n\nKIRJEET.\n\n\n— Kaarinalta? kysäisi korpraali Puumi.\n\nPostintuoja oli juuri ojentanut vääpeli Sohjulle kirjeen. Puumi ei\nsaanut vastausta. Vääpeli Sohju näytti ynseältä. Mitäpä hänen kirjeensä\nja Kaarinansa Puumille kuului, koiranleukaiselle! Joskus hän oli niillä\nleikillään kerskunut, silloin alussa, kuukausia sitten, silloin kun\nasia näytti lapselliselta, joutavalta, ajanvietteeltä... Mutta nyt hän\nhalusi pitää kaiken itsellään. Kirje oli kyllä Kaarinalta, pitkulainen,\nvirkistävästi hajuvedeltä lemahtava. Tuntui hyvältä, että jossakin oli\nKaarina, tuntematon tuttu, joka muisti häntä synkeässä erämaassa, maan\nkolossa elelevää, ja kirjoitti kirjeen melkein joka päivä.\n\nLyhty paloi houkuttelevana, mutta Sohju tunsi ihossaan Puumin\nivallisen, viisaan, raskaan katseen, eikä avannut kirjettään. Menköön\nhiiteen\nsiitä silmineen, jotka näyttävät katsovan läpi ihmisen...\n\n— On sillä tyttösellä kirjoittamista, kuului Puumin ääni, huoleton,\nvälinpitämätön, notkea ääni.\n\n— Mutta niitä on sen sortin hulluja. Kirje kirjeen jälkeen esimerkiksi\npuolelle tusinalle tuntemattomalle sotilaalle. Sekin käy jonkinlaisesta\neroottisesta korvikkeesta, ja se on halpaa kenttäpostin aikakautena...\n\nSohjun ajatus takertui väkisinkin sanaan »puolelle tusinalle».\nNiinköhän? Mutta kukaan ei kirjoita puolelle tusinalle joka päivä,\nmelkein joka päivä...\n\n— Mutta kyllä se niin sanottu rakkaus roihahtelee, jatkoi Puumi — näin\nsota-aikana tavallista tulisemmin oikein kouraantuntuvalla tavallakin.\nKyllä minä sen näin siellä vanhan maan rajoilla maleksiessani...\n\nPuumi oli juuri palannut sotasairaalasta ja hänellä oli vereksiä\nelämyksiä ja ensikäden tietoja. Hän alkoi kertoa apokryfisiltä\nkuulostavia tarinoita.\n\n— Mitä nuo jutut ovat olevinaan? Sohju ärähti.\n— Kylläpä olet ottanut kuljetellaksesi mieltä ylentäviä huhuja...\n\n— Sellaista se on, sanoi Puumi häiriintymättömästi myhäillen.\n\nKorpraali Puumi haukotteli ja vilkaisi kelloansa.\n\n— Isänmaa näyttää kutsuvan. Niin, se on jälleen alkanut, se kyttäys...\n\nHän napitti turkkinsa ja työntyi ulos korsusta, vartiovuorolleen.\n\nSilloin Sohju repäisi varovasti kirjeensä auki, Kaarinan kirjeen.\nKuinka läheisiksi ja rakkaiksi ne olivat hänelle tulleetkaan, tuo\neloisa, vilkas rupattelu, oikukas hypähtely asiasta toiseen. Kaarina\noli hänelle tuttu ja elävä olento. Hän näki tytön astuvan sirona ja\npirteänä kadulla, menossa toimeensa, johonkin toimistoon, paperitöihin.\nJa hänellä oli tuntematon sotilas, Heikki, jopa rakas Heikki siellä\njossakin, Vienaa vapauttamassa. Niin, tyttö eli. Eläneekö hän, Heikki\nSohju, yhtä eloisana Kaarinan mielessä? Tämä tunkkainen korsu, kamiinan\nhehku, lyhtyjen valo, ampumahaudat, ryssän raitisääniset kranaatit,\njotka nyt harvemmin kuultuina vastasivat niin ilkeästi ruumiiseen.\nKaarina osasi sovittaa jutteluunsa sanasen Suur-Suomestakin. Se oli\nhänelle varma asia, tulevaisuus yleensäkin kuin ihana, pitkä kesäinen\npäivä.\nHänellä oli näköala ikäänkuin hän olisi seisonut korkean vaaran laella.\n\nKun taasen Sohju tunsi näinä asemasodan yksitoikkoisina aikoina\nolevansa laaksossa, vieläpä ilkeässä maankolossa, jonka ylitse\nvienalainen viima puhalsi jäätävänä. Oli usein kuin pussin suuta olisi\nkurottu umpeen. Hän oli valmis ihmettelemään korpraali Puumin mukana,\nettä eikö ihminen voisi järjestää sotiansa parempien teitten varsille...\n\nNiissä oloissa olivat Kaarinan kirjeet tulleet hänelle läheisiksi ja\nlämmittäviksi. Niissä hän eli, täytti niillä ajatustensa tyhjät tilat.\nHän kirjoitteli niihin pitkiä vastauksia kerran tahi kahdesti viikossa.\n\nTämä »suhde» teki hänet jollain tavoin onnelliseksi. Mutta toisina\nhetkinä se kiusasi häntä.\n\nSillä vääpeli Sohjulla oli vaimo ja lapsia, talo ja tavaraa. »Olisi\ntavaraa, kun olisi ihmisyyttä...» Miksi Puumin irvistelyt osausivat\nhänen mieleensä? Mutta toisina hetkinä tuntui hullulta, lapselliselta,\nsyntiseltä, että hän, Heikki Sohju, melkoisen vakiutuneeksi mieheksi\ntunnettu maanviljelijä, kirjoitteli ja sai lähes joka päivä kirjeitä\njoltakin kaupunkilaiselta Kaarinalta, ties miltä tytön repaleelta...\n\nMutta Kaarinan kirjeistä hän piti, kun sensijaan. Liisan, vaimon,\nkirjeet olivat kiusallisia. Niitä tuli harvoin, mutta ne olivat\nmelkein aina tulvillaan huonoja uutisia: itse hän sairasti ja\nlapset sairastivat, palkollisia ei saanut, asiat olivat rempallaan,\nviljaa ja heiniä oli luovutettava, karjaa otettiin pakolla. Sohjun\nemäntä, taloudellinen ja käytännöllinen ihminen, oli aina huolissaan\nvahingoista ja köyhtymisestä ja köyhtymisen pelosta. Eikä hän pitänyt\nsiitä, että hänen miehensä kerran leikillisesti vastasi, että suurempia\nvahinkoja niitä nykyaikana tapahtuu joka hetki: suuria laivojakin menee\nmeren pohjaan... Vaimo kirjoitti vastaan, ettei miehen pitäisi tehdä\npilkkaa perheensä tukaluuksista.\n\nNyt aivan äskettäin hän oli kirjoittanut olevansa tavallista sairaampi,\nsuorastaan vuoteessa. Miehen pitäisi anoa lomaa. Ja vääpeli Sohju\noli jo puhunut asiasta esimiehilleen ja saanut lupauksen, että loma\njärjestyy ensitilassa.\n\nMutta kun hän nyt levitti paperin eteensä ja kaivoi kynänpätkän\ntaskustaan, ei hänen mieleensä suinkaan muistunut koti, jossa vaimo makasi ehkä vuoteessa, jossa lapset telmivät ja rauhallinen, valkoinen\nlumi peitti pellot. Hänen mieleensä kohosi kaupunkilaisia näkyjä,\nnainen, joka kiiruhti kadulla somana ja kepeänä.\n\nHän kirjoitti Kaarinalle, että hän ehkä pääsee nyt lomalle ja ehkäpä\ntapahtuu niinkin, että tuntematon sotilas saa nyt nähdä Kaarinansa\nkasvoista kasvoihin.\n\n\u003Ctb>\n\nKotiin hän kuitenkin matkusti loman saatuaan, ja hänestä tuntui hyvältä\nnähdessään pienen tulen pilkoittavan talonsa akkunasta, pienen, sillä\nvain tippanen riitti öljyä kotoisiin lamppuihin, sillä sitä säästettiin\nsotavaunuille, joitten tuli ajaa rymyyttää mahdottomia maita. Mutta\ntuntui hyvältä nähdä, että kaikki tuttu ja rakas oli suurin piirtein\nennallaan. Huoneet olivat yhä lämpimiä, ja lumipeiton alla uinui maa\nentisellään, maa, jota kranaatit ja räjähdykset eivät olleet töhrineet.\n\nVaimon hymy oli melkein kuin ennen muinoin, ja lapset olivat myöskin\nuusi ja miellyttävä asia. Siellä kaukana sodan maisemassa oli hän jo\nehtinyt unhoittaa, että jossakin voi liikkua ja elää lapsia aivan\nniinkuin ennenkin.\n\nKaarina oli nyt vain pieni ja kaukainen asia, melkein hymyilyttävä\ntapaus, ajanvietejuttu.\n\nNäin oli alussa, muutamana päivänä. Mutta sitten kävi ilmi, että vaimo\noli todella sairas, joskaan ei aivan vuoteen oma. Hänessä oli jokin\nhivuttava tauti tahi hän kitui, niinkuin täälläpäin sanottiin. Ja\nlapsetkin olivat yskäisiä ja itkeskeleviä. — Koko kotiväestä ei ollut\nmitään iloa, huomasi vääpeli Sohju ajattelevansa raakamaisesti. Ja iloa\nhän tunsi kaipaavansa ja ansainneensa, rintama- ja korpielämän jälkeen.\nSairaille pitäisi olla ystävällinen, mutta mikään sairaankantaja ei\nvääpeli Sohju ollut. Armeijassakin oli sairaille omat elimensä, ja\nniin tulisi olla kaikkialla koko sotaa käyvässä, hyvin järjestetyssä\nmaailmassa...\n\nLisäksi vaimo keksi alituiseen johdattaa mieleen ikäviä asioita.\nMutta Sohju ei nyt ollut eikä halunnut olla toimelias talon isäntä,\njota huoletti rehun niukkuus, peltojen kyntämättömyys tahi lehmän\nluovuttaminen sotaväen syötäväksi. Se kaikki oli pientä. Siellä kaukana\noli aina lähellä niin sanottu kuoleman viikatemies, joka teki kaikesta\npientä... Niinpä hänen ottaessaan ensimmäisiä lomallelähtöaskeleitaan\noli tullut äkkiarvaamatta kranaattikuuro, noita harvakseltaan\nkuultuna niin ruumiiseen ottavia raitisäänisiä kranaatteja. Hän\noli maannut suullaan lumessa pitkältä tuntuvan tuokion ja rukoillut\nja kiroillut jotakin, että nuo järjettömästi vongahtelevat sirut\neivät sattuisi. Sillä lomalle lähtiessä ei mikään tuntunut sen\nsopimattomammalta ja pelättävämmältä kuin sankarikuolema...\n\nVääpeli Sohju oli käynyt läpi sellaisen parkin, joka oli tehnyt\nhänet niin nöyrähenkiseksi, että hän mielellään luovutti lypsävimmän\nlehmänsä nahkoineen ja sorkkineen. Mutta Sohjun Liisasta köyhtymisen\npelko oli maailmaa mullistava asia. Ei, vaimon sairaus ja lasten yskä\nei siitä parantunut, jos hän täällä malaksikin kalliit lomapäivänsä\npahantuulisena ja kärsien. Ja siellä kaukana odottivat järkähtämättä\nkorpi ja korsut ja raitisääniset kranaatit ja ehkä niin sanottu\nkuoleman viikatemies...\n\nSohju tunsi ansainneensa säkeneen iloa, elämää. Kirje-Kaarina kohosi\njälleen hänen mieleensä läheisenä ja lämpimänä, kaikki täyttävänä\nasiana. Mutta vaimo, perhe? Vääpeli Sohju ajatteli täyttäneensä kaiken\nvanhurskauden siinä suhteessa. Tämä aika sotineen oli kiskaissut hänet\nomista ympyröistään ja ottanut hänen elämänsä käsiinsä.\nSe oli vapauttanut hänet liioista huolehtimisista ja turhista\nomantunnon pulmista. Perhe sai kuukausipalkan, sille juoksi eläke,\njos hänestä aika jätti, se eli toistaiseksi kaikessa rauhassa hänen\nperintömaallaan...\n\nYksilö ei ollut enää tärkeä asia. Sota oli luonut suuren\nyksimielisyyden, jonkinlaisen suuren kolhoosin, jonka helmaan oli\nturvallinen heittäytyä...\n\nEikö viisaan Puumin eräs mielilause ollut, että oli sopimatonta nähdä\nnälkää, jos maassa oli viljaa? Piti siis olla sen verran järkeä, että\notti selvän siitä, oliko missään kipene iloa, onnea hänen varalleen...\n\nVääpeli Sohju ilmoitti oitis vaimolleen, että tärkeät asiat vaativat\nhäntä matkustamaan kaupunkiin. Varmuuden vuoksi hän ilmoitti kaksikin\nasiaa: hän halusi tarkastuttaa terveydentilansa lääkärillä ja päättää\nerään keskeneräiseksi jääneen kauppasopimuksen kaupungissa asuvan\nsukulaisen kanssa. Ehkäpä vaimo aavisti, vainusi jotakin, sillä hän\nsanoi, että eikö lääkäreitä ollut armeijassa, ja tuo kauppa sukulaisen\nkanssa ei ollut ollenkaan kiireellinen-, enempää kuin ennenkään. Kun\nmies pysyi päätöksessään, niin vaimo\nlopulta itkeä tihuutti: eivätkö lyhyet lomapäivät enää kuluneet kotona\nja perheen parissa? — Se oli hirveätä!\n\nSilloin Sohju tuskastui peräti ja sanoi, ettei vaimo tiennyt mikä oli\nhirveätä. Jos sodassa oli hirveätä, niin vielä hirveämpää oli täällä\nkuunnella itkua ja marinaa ilman syytä ja aihetta...\n\nSitten hän matkusti kaupunkiin.\n\n\u003Ctb>\n\nVääpeli Sohju laskeutui junan portailta asemasillalle alakuloisena\nja mietteissään. Ihmisvilinä, niin monet vieraat kasvot saivat hänet\ntuntemaan itsensä ylen yksinäiseksi. Mitä hän täällä teki? Mitä hän\ntäältä etsi? Koko kaupunkimatka tuntui surkealta jutulta. Syrjäinen\nsille olisi saattanut nauraa...\n\nHän maleksi haluttomasti eteenpäin pienen ihmisvirran mukana ja aikoi\njuuri kääntyä asemarakennuksen nurkitse kohti kaupunkia, kun joku\nseisahtui hänen eteensä ja vieläpä tarttui kiinni hänen päällystakkinsa\nnappiin.\n\n— Herra vääpeli! — Tuntematon sotilas! — Heikki! — Tahi miten minun on\nsanottava? — Vai olenko erehtynyt?\n\nPuhuttelija ehti pitää vaikuttavan tauon jokaisen pienen lauseensa\nvälillä, sillä vääpeli Sohju seisoi tovin tyhmistyneenä. Lopulta hän\ntajusi, että siinä se nyt oli, se henkilö, jonka vetämänä hän oli\nliikkeellä! Ensi vaikutelma oli pettynyt, nololta maiskahtava: niin\npieni, niin nuori, melkein tyttönen, tytönrepale, kuten korpraali Puumi\nsanoisi...\n\nMutta silmät sillä oli hyvin, hyvin siniset, ja hän katsoi vääpeli\nSohjuun kiinteästi, samalla sekä arasti että huvittuneesti.\n\n— Eihän vain Kaarina?\n\n— Niin, pieni Kaarina! tuli iloinen vastaus. — Mutta emmekö kävele?\nIhmiset alkavat pian katsoa meitä, ja sitä minä en siedä...\n\nHe ehtivät ottaa muutamia askeleita, kun vääpeli Sohju pysähtyi\nuudelleen. Hänen ilmeensä oli vilpittömän hämmästynyt.\n\n— Mutta miten maailmassa te minut tunsitte? Miten te satuitte asemalle?\n\nTyttö näytti nauttivan.\n\n— Ensimmäinen kysymys: näinä aikoina on osattava vähän noituutta,\nkotitarpeiksi... Toinen: kohtalo, ehkä isolla kirjaimella...\n\nHe alkoivat jälleen kävellä. Sohju vaikeni ensi\nällistyksestään nolostuneena. Hän oli kuulevinaan korpraali Puumin\näänen: — Kyllä ne natkut kaivavat asiat vaikka kiven alta...\nHän kiusautui: Miksi Puumin viisauksineen piti tuon tuostakin\nnousta mieleen? Mutta valtava, tyhmistyttävä ihme alkoi kutistua\nyksinkertaiseksi asiaksi, niinkuin selitetty silmänkääntötemppu. Ehkä\nhän on tullut kirjeessään maininneeksi jostakin tuttavasta, ehkä\ntuttavan hallussa on ollut jokin valokuva. Se seikka, että tyttö oli\nasemalla, oli taasen ehkä puhdas sattuma...\n\nHän huomasi tytön katsoneen häntä kaiken aikaa viekkain, sinisin\nsyrjäsilmäyksin.\n\n— Niin, te olette hyvin uljas siinä kuvassa, jossa marssitte yli\nsillan! Sisältyykö siihen samalla jotakin vertauskuvallista: yli ollaan\nmenossa, johonkin uuteen...\n\nVääpeli Sohju oli ällistyä kolmannen kerran: tyttöhän luki hänen\najatuksensa! Mutta samalla tuo pieni olento tuli hänelle läheiseksi,\ntutuksi. Hän muisti tuon kuvan, jossakin sodan alkuvaiheessa otetun,\njolloin nopea ja loistava voitto, salamasota, oli kangastellut monien\nmielessä. Tyttö oli nähnyt kuvan jossakin tämän kaupungin perheessä,\nehkäpä vänrikki Parrun. Kummallista kuitenkin, että hän oli tuntenut tuntemattoman tuttavansa tuon pienen,\nhieman tuhruisen kuvan perusteella...\n\n— Miksikä te? sanoi hän. — Emmekö ole jo kauan olleet, kuten sanotaan,\nlähemmin tuttuja?\n\n— Olemmeko? Etkö sinäkin sanonut te? Mutta aluksi voi tuntua niin\nvieraalta. Kirjetuttava on kuin jostakin kirjasta karannut henkilö.\nMelkein odottaa, että hän kahisisi paperilta...\n\nSohju nauroi. Mutta tyttö oli nyt vakavan näköinen.\n\n— Kuvan olemassaolo ei selitä tätä tapaamistamme. Siinä toimi kohtalo...\n\nSitten hän alkoi jutella vilkkaasti, vastausta kaipaamatta. Hänellä\noli yksi veli, nyt rintamalla upseerina. Äiti oli kuollut. Isä oli\nvirkamies, nyt sattumalta matkoilla.\n\n— Tiedätkö, menemme meille. Se käy nyt laatuun. Isän aikana\nepäilyttäisi, sillä vanhat ihmiset ovat sellaisia... Mitä ne nyt ovat?\nVanhoja!\n\n— Vanhahan minäkin olen.\n\n— Mutta sinähän taistelet Suurta Suomea! Eihän sellainen voi olla\nvanha...\n\n— Kaikkihan me taistelemme, kukin paikallaan.\n\n— Niin, mutta oikein! Oikein ase kädessä! Se vasta on jotakin. Käynhän\nminäkin ikuista paperisotaa piirissä, mutta en minä vain tunne olevan!\nSuur-Suomen luojia, en oikein vahvasti...\n\n— Ei sitä tunnetta tavoita hevillä siellä niin sanotussa keulassakaan...\n\n— Siellä kotona on kyllä Tiina, meni tyttö toisiin asioihin, vanha\nhirmuvaltias. Mutta hänestä minä kyllä selviydyn...\n\nJa sitten he olivat kirje-Kaarinan kodin portilla. Sohju muisti,\nettä hän oli monta kertaa vaeltanut tänne hengessä sieltä kaukaa\ntunkkaisesta korsusta, missä savuinen lyhty tuikutti surkeana.\n\nTytön koti vaikutti hienolta, varakkaalta, ylelliseltä, kun taustana\noli taakse jäänyt korsu, Sohjun talo, koko hänen maalainen elämänsä.\nPehmeitä mattoja, tauluja, maljakoita, kukkia, vajottavia istuimia.\n\nMutta Tiinan, vanhan uskollisen palvelijan katse oli kuin kaksi tuimaa\npyssyn suuta. Vääpeli melkein hiiviskeli niiden edessä, odottaen\nleimausta.\n\nKaarina näytti veikeältä.\n\n— Katsos, minun tuntematon sotamieheni! Hän taistelee meille\nelintilaa...\n\nVanhan naisen suu mutruili, mutta hän ei suvainnut vastata. Hän tyytyi\ntuimalla pyssynsuukatseellaan ilmaisemaan ajatuksensa ja tunteensa tästä\nvierailusta ja vieraasta.\n\nMutta Kaarinan silmät eivät tuoneet mieleen pyssynsuita. Ne olivat\nhyvin, hyvin siniset. Sitäpaitsi hän puhui suullaankin, puheli melkein\nlakkaamatta. Kahviakin he saisivat, ihan oikeata, sillä olipa heillä\npieni säästelty myyränkasa. Niin, ruokamurun suhteen oli täällä\ntoisinaan aika pulmallista. Ihmisellä täytyi näinä aikoina olla vähän\nmyyränluontoa, vaikka siitä niin pahaa kirjoitettiin ja puhuttiin,\nEikö ollutkin lystikästä! Jokainen kokosi vointinsa mukaan pieniä,\npimeitä kasoja, ja kuitenkin, kirjoitusten mukaan, se oli tuhoavaa\nmyyräntyötä, joka voi luhistaa perustuksen sen uuden isänmaan alta,\njoka oli rakenteilla...\n\n— Onkohan sitä jotakin perin uutta auringon alla? ehti Sohju epäillä.\n\n— Eikö? Mutta onhan, kun vain katselija on uusi! Nuori ihminen,\nsillehän on kaikki uutta...\n\nHän ei pysynyt kauan samassa aiheessa, vaan hypähteli eloisasti ja\noikukkaasti asiasta toiseen. Välistä hänen juttelussaan vilahteli\nkiusallisia kysymyksiä. — Onko sodassa hirveätä? — Pelkäätkö kuolemaa? Ja\nsitten: — Mutta entä perheesi? Kerro! — Onko vaimollasi taipumusta\nmustasukkaisuuteen?\n\nMutta hän ei ahdistanut kysymyksillään. Hän näytti ne unhoittavan\nsamalla hetkellä ja jatkoi rattoisaa rupatteluaan.\n\nVääpeli Sohju jäi ihmettelemään, että olikohan heidän kirjeissään\nkoskaan ollut puhetta siitä, että hänellä oli vaimo ja lapsia. Ehkä,\nkoskapa tyttö tuntui sitä pitävän luonnostaan lankeavana asiana...\n\nIlta kului hupaisesti, ja Sohju tunsi itsensä virkeäksi hankkiutuessaan\nlähtöön. He sopivat uudesta tapaamisesta huomispäivänä. Tyttö saattoi\nhänet ulko-ovelle. Mutta sitä ennen Tiina, vanha palvelija, sai\ntilaisuuden tavata Sohjun kahden kesken. Hän pysähtyi sotilaan eteen,\nja hänen äänensä ja olentonsa oli omituinen sekoitus nöyrää pyyntöä ja\ntylyä uhkaa.\n\n— Älkää tehkö tuolle lapselle pahaa...\n\nSohju huomasi nyökäyttävänsä päätään vaitiollen. Sitten hän sanoi\nsynkeästi:\n\n— Mutta mikä on pahaa, muoriseni?\n\nSilloin Kaarina tuli ja Sohju jäi vastausta vaille.\n\n— Tiedätkö, kun siellä asemalla kosketin päällystakiksi nappia, niin\noikeastaan minua halutti tarttua noihin viiksiisi ja kiertää niitä...\n\n\u003Ctb\u003C\n\nMutta kun vääpeli Sohju ojentautui pitkäkseen kalsean hotellihuoneensa\nvuoteelle, niin uni ei suinkaan tullut. Hän näki edessään kauhean\npulman. Jostakin syystä hänen mieleensä muistui muinoinen keväinen\npäivä. Vasikka oli päästetty ulos navetasta, hupsusti kirmaiseva\nvasikka. Sen edessä näyttivät olevan vihreät laitumet. Mutta niin ei\nollut laita, sillä Sohjun isäntä hioi juuri suurta puukkoaan. Hupsusti\nkirmaiseva vasikka lyötäisiin lahtipenkkiin...\n\nVertauskuvako? Kiusallista, että sekin oli korpraali Puumin luoma.\nVääpeli Sohju muisti selvästi hänen lausumansa:\n\n— Rakastaa nuorta tyttöä, se muistuttaa vasikan teurastusta...\n\nNäin tuo kirottu korpraali oli pannut piloille hänen suuren\nseikkailunsa, hänen kirje-Kaarina juttunsa! Sillä hän ei nyt pääsisi\neroon tuosta mielikuvasta. Naurettavaa herkkyyttä, huonoluontoisuutta, aikana, jolloin niin monet ihmiset, kokonaiset kansat,\nsuurin piirtein koko ihmiskunta lyötiin lahtipenkkiin, eikä suinkaan\nkuvaannollisesti, vaan täydellä todella...\n\nMutta sille ei mahtanut mitään. Sohju tunsi, että tämä Kaarina-asia\njäisi nyt toistaiseksi tähän, keskeneräiseksi.\n\nHän nousi huokaisten ja alkoi kirjoittaa kirjettä Kaarinalle.\n\nSiinä hän vakuutti, että eilinen päivä ei unhoittuisi koskaan hänen\nmielestään. Se oli hänen elämänsä huippupäiviä. Kokonaan Kaarinan\nlumoissa hän oli luullut, että hän olisi vapaa ja itsenäinen, että\naikaa oli rajattomasti. Vaikka hän vielä oli auttamattomasti kiinni\nentisessä elämässään. Hänen täytyi matkustaa heti, ensin kotiin ja\nsitten sotaan. Uudet tapaamiset jäisivät kohtalon käsiin...\n\nSohju tunsi taistelleensa jonkinlaiseen voittoon. Mutta tuo parin sivun\nmittainen kirje, jota hän kirjoittaa jukersi kauan, näytti hänestä\ntökeröltä asiakirjalta. Ihminen oli auttamattomasti yksin, ainaiseksi\nsuljettuna oman tietoisuutensa vankilaan...\n\nHän tunsi tuskaa. Miksi hän ei silloin syksyn\nmottiviikkoina, kun kranatteja tuli niin runsaasti, että jos nousi\nrahkamättäälle, niin varmasti sai ruumiiseensa sirusen rautaa, miksi\nhän ei silloin ollut noussut vähän kolostaan? Ehkä jokin armoton ja\narmelias raudankappale olisi tehnyt lopun kirje-Kaarinan jutusta,\nvääpeli Sohjun kaikista jutuista...\n\n\n\n\nHAUDALLA.\n\n\nVanhalla hautausmaalla, missä puut ovat elinvoimaisia, oksaisia ja\ntuuheita, missä on muutamia ruskeiksi ruostuneita rautaisia ja peltisiä\nhautamerkkejä, joista aika jo ammoin on huuhtonut kaiken kirjoituksen,\nja harmaita kiviä joiden sammaltuneista uurteista voi vaivoin tavailla\njonkin nimen tai vuosiluvun, täällä koskemattoman, kulottuneen heinikon\nkeskellä on myöskin pitkä rivi pieniä, valkoisia puuristejä.\n\nSiinä on sankarihauta.\n\nYhdessä ristissä, rivin äärimmäisessä päässä, on pienin mustin\nkirjaimin merkittynä eräs sattumalta tuttu nimi: Väinö Leo Sorri. Että\nhän lopultakin oli sankari tuo Sorrin Leko... Siihen ajatukseen täytyy\nnäin äkkipäätä hieman tutustella.\n\nMissä näinkään hänet viimeisen kerran tuon Väinö Leo Sorrin, joka nyt on\nsankarivainaja? En\nole siitä vallan varma, mutta viimeinen selkeä muistikuvani hänestä\non juuri tämän saman sankarihaudan pohjalta, jota hän oli silloin\nkaivamassa, tietämättä, että varsin lyhyen ajan kuluttua tämän haudan\nennestäänkin pitkää pituutta täytyisi jatkaa sen verran, että Sorrin\nLekokin siihen mahtuisi.\n\nSe oli keväällä. Sota oli silloin jo sodittu, se sota, ja käsissä\noli pitkäjäykkinen lepo, oikea lupon makuu. Kukapa olisi uskonut\nsilloin, kun sodan kiire ja valvominen oli parhaillaan, että vielä\nsamoilla lumilla saataisiin lepoa ja lämmintäkin yllinkyllin, niin\npaljon, että se kävi kyylytykseksi, niinkuin raamatussa sanotaan.\nMiehet olivat kärsimättömiä, odottivat odottamasta päästyäkin\nlomauttamista ja vapauttamista, kuljeskelivat kujilla ja kiroilivat,\nkun ei ollut tupakkaa. Laiskuus rehoitti. Ei aamuherätyksiä, ei\nmitään järjestäytymisiä. Töintuskin viitsittiin pieniä puita piisiin\ntahi lakaista liat paljastuneilta pihamailta. Toiset turvautuivat ja\nvajosivat korttipeliin. Nuhrautuneet korttilehdet läikyivät melkein\nympäri vuorokauden, ja rahalla oli jälleen vanha makunsa, sotahorteen\njälkeen, jolloin se oli näyttänyt jonninjoutavalta paperilta.\n\nYksikkömme oli majoittunut punaiseen taloon, joka pilkoittaa\nhautausmaan puitten lomitse. »Kauhujen talo», sanoi siitä juuri Leko\nSorri, silloin kun kevätvedet olivat viljimmallaan ja maamiehet\nikävöivät pelloilleen ja vapautumisen odotus oli korkeimmillaan.\n\nSen talon maalatulla lattialla ahkeroimme lakkaamattomassa\nkorttilehtien selaamisessa ja onnistuimme unohtamaan nykyhetken,\najan tavattoman pitkäsivuisuuden. Siellä tultiin meitä komentamaan\nhaudankaivajiksi, tämän saman sankarihaudan. Lähtö ei ollut suinkaan\nraitista, ja sanaatuova kersantti ehti jo työlästyä ja noitui, kun ei\nmiehiä hetkeksikään saanut irti korttien äärestä.\n\n— Älähän nyt tukehdu, sanoi Sorrin Leko. Lähdetään, lähdetään!\nLähteneet ne ovat nekin, jotka ovat saaneet komennuksen hautaan eikä\nhaudan kaivuuseen. Vaan eihän ihminen ole ampiainen...\n\nJa Sorrin Leko sulloi seteleitä taskuunsa ja sanoi olevansa rakastunut\nvaltion paljaspyllyisiin.\n\nJa niin me sitten kalvoimme hautaa vanhalla hautausmaalla. Se oli\nkovaa työtä pitkän levon laiskistuttamille miehille. Maa oli vahvasti\nroudassa. Rautakangen iskut tärähtelivät ilkeästi\nylenpalttisen pokan peluun turruttamaan päälakeen asti.\n\n— Olisivat nämäkin kaivattaneet jo valmiiksi syksyllä, sulan maan\naikana, reserviaikana. Tiesihän sen, että tarvitaanhan niitä...\n\nSe oli Leko Sorrin ääni. Ja siltä hetkeltä on viimeinen selkeä muistoni\nhänestä. Pieni mies rautakanki kourassa, laihat, kalpeat kasvot, sillä\nhetkellä omituisen välinpitämättömät. Jonkun tuntemattoman sotamiehen\nsuusta olisi hänen lauseensa voinut kuulostaa melkein rienaavalta.\nMutta Sorrin Leko tunnettiin. Hän oli kunnon sotamiehen maineessa,\njoka oli konepistooleineen tehnyt pieniä ihmeitä ja kaatanut paljon\nvihollisia, suolannut, niinkuin sanottiin. Talvisissa taisteluissa\nhän oli taaperrellut jollain tavoin lapsenkaltaisena, tietämättömänä\nvaaroista. Mutta pahankurinen lapsi hän oli, kärsimätön ja kiroileva\nvilun ja unen ahdistaessa. Hän oli silloin valmis menemään mihin\ntahansa. Kerrottiin hänen konepistooleineen työntyneen sisään taloon,\njossa vihollinen puolustautui sitkeästi ja tehneen ravakalla aseellaan\nluokoa. Kun lipas loppui ja muutamat henkiin jääneet ahtoivat yhä hänen\npäälleen, niin hän\ntappoi heidät pieksämällä. Mitaleita ja ristejä kuului hänellä olevan\ntiedossa.\n\nJuuri tämä, että Sorrin Leko oli sellainen sotamies, suorastaan\nsankari, se sai ihmeisiinsä ne, jotka tunsivat hänet rauhan ajoilta.\nHän oli silloin jonninjoutavan resumiehen maineessa. Jos rauhanpäivien\nLeko Sorri olisi ollut edes pahapäinen, kuten sanotaan, tappelija,\nniin hänen sotamaineensa käsittäisi suoralta kädeltä. Mutta hän oli\nvain pahasuinen miehenretale, joka välistä suututti väkevämpänsä,\nniin että he löivät häntä naamaan. Ja siitä ei seurannut sen enempää,\nei minkäänlaista vastaiskua. Sorrin Leko piti lyönnit saaliinaan ja\npakeni. Sitäpaitsi hän oli hyvin ahnas korttipeliin. Hänen kanssaan\npelatessa sai olla vieläkin varuillaan. Hän veijaroi kortteineen\nkaikessa viattomuudessaan, niinkuin pieni lapsi. Suoran ja rehellisen\npelin vaatiminen Leko Sorrilta olisi ollut vääryyden tekoa.\n\nJa sitten hän oli ollut mainio sotamies, taistelija kuin leijona!\nSiihen ajatukseen täytyi vähän tutustella. Mutta sota on oma\nmaailmansa. Onhan kirjoitettu, että siellä arvioidaan uudestaan kaikki\narvot. Sodan ahjoon Leko Sorri oli sopinut sangen hyvin.\n\nSen haudankaivuun jälkeen minulla ei ole mitään muistoja Leko Sorrista.\nAinakaan hän ei ollut niiden kuorma-autojen lavalla, jotka veivät meitä\nvihdoinkin siviliin. Viimeinen kylmä kyyti, melkein tappavan kylmä.\nMutta korpivaellus oli päättymässä. Hämyisästä kevätyöstä, tienvieren\ntummasta kuusikosta kuului joskus rastaan ääni kuin hopeisen tiu'un\nhelähdys keskelle raskaitten vaunujen vauhdin huminaa. Se oli ikäänkuin\ntodistus, ettei maailma ole suurestikaan muuttunut: linnut laulavat...\n\nEhkäpä Leko Sorri oli hetimiten tuon haudankaivuun jälkeen joutunut\nsairaalaan. Myöhemmin kuulin, että hän poti keuhkotautia, joka nujersi\nhänet muutamassa kuukaudessa kuolemaan. Välittömästi sodan rasituksiin\nsortuneena hänet oli sitten haudattu sankarihautaan, siihen samaan,\njota hän oli ehtinyt itsekin olla kaivamassa.\n\nJa hän oli ollutkin sankari, etunokan sotamiehiä. Koko kovaosaisessa\nelämässään hänellä oli aina ollut iloinen pää. Hän ei liioin surrut\nmaailman pahuutta, ja suustaan hän oli kokolailla tekevä.\n\nMutta että hän lopultakin oli sankari! Siihen ajatukseen täytyy ensi\naluksi vähän tutustella...\n\nSyksyiltä hämärtää, kalmiston, puut kahisevat tuulessa ja oksien,\nvälitse häämöittää punainen talo, tuo »Kauhujen talo», jossa Sorrin\nLekokin odotteli lomauttamista ja vapauttamista.\n\nJa hän sai vapauden, ehkäpä parhaimmassa muodossa, syltä syvällä\nmaanuumenissa.\n\n\n\n\nKORPIMAILLA.\n\n\nTeerivaara: valkoista lunta ja tummaa havumetsää ja harmaa mökki\nloivalla rinteellä, ylen matala navetta, mustaotsainen sauna ja\nkeskeneräinen, siintynyt hirsikehikko, todistaen puolitiehen jääneistä\nja kenties ainaiseksi rauenneista pyrkimyksistä.\n\nPäivä valkeni vitkalleen, harmaa talvinen päivä. Anna, Teerivaaran\nemäntä, korjasi pöydältä aterian tähteitä, perunankuoria ja\ntyhjentyneitä läkkipeltisiä maitoastioita. Samalla hän tähysteli\nulos akkunanruuduista. Mutta ei ollut muuta nähtävää kuin pienoinen\nlumiaavikko ja valkoisen- ja mustankirjava metsänrinta. Ei hiiren\nhyppyä lumella. Olikohan niin, että kerran, pari siitä oli ihminen\nkulkenut tämän lumen aikana, ja ne jäljet oli tuisku peittänyt jo aikoja\nsitten. Itse emäntä Anna oli jättänyt hetkiseksi Teerivaaran tanhuat\njoskus kesällä, kun käki kukahteli ja koivumetsästä lemahti mainio haju. Vaikka ei tämä nyt niin sydänmaata\nollut, ei enää, kun uusi tie oli valmistunut ja postivaunu porhalsi\nsitä joka päivä, porhalsi talvellakin eikä jäätynyt, ei juuttunut\nlumeen, tulinen vaunu. Vaivaisen penikuorman päässä Teerivaarasta\nsellainen ihme nyt tapahtui. Lyhyt oli nyt tie maailmaan...\n\nAnna-emäntä, tahi akka se oikeastaan on tällaisissa asumuksissa,\nhuokasi. Sekö kulun helppous se lienee täältä vetänyt vallan varhain\nhänen vanhimpansa, Annan, kauas kaupunkeihin ja terhakan Tuomaan,\nylen nuoren vielä, mihin lienee savotoihin. Ja vetäähän se muukin\ntällaisista paikoista, vetää leveämmän leivän ääreen...\n\nTeerivaaran Anna kääntyi valvomaan järjestystä huoneessaan. Hän\ntiuskasi: — Sikiöt, ihmisiksi! Ja silloin oli hetkeksi vaiettava hennon\nMarin, joka yritti laulaa kätkyessä kitisevälle pikku Liisalle, oli\nheitettävä touhunsa pörröpäisen, sorakielisen Eeron, joka yritti seisoa\npäällään, ja oli kaatuessaan luhistaa alleen taapertelevan Taunon.\n\nNiin, väkeä Teerivaarassa oli, oli kotona ja oli maailmalla.\nAnna-emäntä varoitti Maria pitämään silmällä, etteivät hulvattomat\ntuoho tulen kanssa. Sitten hän meni ulos.\n\nEi muuta kuin hisahtamaton hiljaisuus, tummankirjava metsänrinta ja\nkaukaisia lumisten vaarojen rinteitä. Heikon savuhattaran voi erottaa\nKivimäestä, lähimmästä naapurista. Siihen tuli silmätyksi joka jumalan\npäivä, sillä se oli toisinaan viikkoihin, kuukausiin ainoa elonmerkki\nmuusta maailmasta. Niinpä vain elettiin naapurissakin savu: tupsahteli...\n\nMutta eipä vain Tuomasta kuulunut, isoa Tuomasta, isä Tuomasta,\nvaikka hän oli luvannut tulla kotiin jouluksi, ja hyvissä ajoin. Hän\noli tukkitöissä toisessa pitäjässä asti, kaatomiehenä. Kerran olivat\nteerivaaralaiset päässeet niin pitkälle, että heillä oli hevonenkin,\nkohtalainen työhevonen. Mutta tuskin oli päästy maistamaan nohevampia\nansioita, kun onnettomuus tuli niissä ikuisissa metsätöissä. Hevonen\noli lopetettava, ja velka vain jäi painamaan...\n\nEi, eipä Tuomasta kuulunut, vaikka jouluaattopäivä oli käsissä, ainakin\nTeerivaaran Annan laskujen mukaan. Hetkisen riipaisi huoli: kunhan ei\nvain jotakin ole sattunut...\n\nMutta sellaisten tunnelmien valtaan ei Teerivaaran emännällä ollut\ntapana antautua. Mitäpä Tuomaalle tulisi! Siltä ei vain tule ajoissa\nlähdetyksi\neikä vauhtia pidetyksi, köntykseltä... Ja olipa vielä leipää vartaalla,\nja lehmät lypsivät hyvin. Ei mitään hätää. Kontu, heinät, olivat tosin\nvähissä, ja niitähän Tuomas saisi tulla touhuamaan sieltä ojan takaa\nja puita samaten. Oli se niitä hakannutkin lähtiessään, mutta paljon\nniitä paloi talvella hatarassa mökissä. Nyt oli jäljellä vain muutamia\nhonkarankoja, kuivetuista. Hyvä, että pyhän yli pääsee, että saunan saa\nvielä lämmitetyksi...\n\nTeerivaaran Anna tarttui sahaan, ja heti näki, ettei se ollut ensi\nkertaa hänen käsissään. Se kulki vikevästi, se leikkasi, että purut\npölähtelivät. Siinä sahapukin ääressä kävi erikoisesti ilmi, että\nTeerivaaran Anna oli yhäti komea, elävä nainen. Hänen kasvoillaan oli\nterve väri, silmä välähti ja hiuskiemura, joka pursui esiin huivin\nalta, kiilteli kuin keväisen linnun sulka. Liikunta oli vaivatonta ja\nsulavaa. Talvisen jähmeä, liikahtamaton erämaa oli vaikuttava tausta\ntälle puita sahaavalle naiselle. Hänessä yksin oli vauhtia, liikettä,\nmuutoksen ennustusta. Kuusi lasta hän oli synnyttänyt tähän mailinaan,\nvanhimman jo parikymmentä vuotta sitten. Hänellä oli aina ollut kädet\ntyötä täynnä, aamusta iltaan. Hän hoiti lehmät ja lapset, ruokki, pesi, paikkasi, hakkasi polttopuita. Hän havahtui herkästi\nhereille yölläkin hoivaamaan kitisevää tenavaa. Hän eli usein\nkuukausimääriä yksin lapsilaumoineen, miehensä, kookkaan, kolisevan,\nsuuriäänisen, kerskahtavankin, mutta aina hieman kovaonnisen Teerivaaran\nTuomaan työskennellessä kaukaisilla savotoilla. Teerivaaran Annalla oli\nhyvä mies, jolla oli iloinen pää, josta katsellen asiat eivät koskaan\nnäyttäneet huonoilta, olivatpa ne miten tahansa.\n\nJa Teerivaaran Tuomaalla vielä parempi vaimo. Hän sai huoletta elellä\nsavotoissaan, tehdä työtä ja tienata ja puhua kolista komeita. Kotona\nTeerivaarassa tultiin kyllä juttuun.\n\nNyt rangat olivat pölkkyinä, ja Teerivaaran Anna tarttui kirveeseen.\nTerä välähti ja jumahti pölkkyyn, ja puun oli haljettava ainakin\nuusiintuvista iskuista, äkäisistä ja hyvin suunnatuista. Halkoja syntyi.\n\nYmpärillä leväsi talvinen erämaa äkeänä, jähmeänä, liikahtamatonna.\nTeerivaaran pihalla jumahtelivat kirveeniskut, nuo iloiset,\nenteilevät, lupaavat äänet korvessa. Teerivaaran Anna ei nyt ajatellut\nmitään. Hän eli, hänen kätensä olivat työtä täynnä.\n\nHän havahtui siihen, että pirtin, ovi läiskähti seinälle, ja pieni Eero\nsäntäsi avojalkaisena ja pörröpäisenä lumiselle pihamaalle. — Äiti hoi!\nIsä tulee ja kuka tullenee!\n\nTeerivaaran Anna ojensi selkänsä ja komensi ensi töikseen avojalkaisen\npoikansa huoneelle. Vasta sitten hän silmäsi siihen suuntaan, josta\nihmisen piti tuilla, jos se joskus tuli tähän asumukseen. Sieltä hiihti\ntosiaankin mies, hiihti Tuomas mahtava reppu selässään! Anna-emännän\nmieli hykähti hyväksi: niin mies tulee jouluksi kotiin...\nMutta mikä kuvatus se tuolla takana hankuroi, punainenkin kuin\npahahenki? Tuo punainen vilkkaa kuin housut, mutta on sen miehen\njälistäjän muodoissa vähän naistakin... Samassa Teerivaaran Anna\nnäki ja tunsi tuossa hiihtäjässä jotakin perin tuttua. Ettei se\nollut vain Anna, hänen vanhimpansa, jota hän ei ollut nähnyt pariin\nvuoteen? Hyväksi tuli mieli. Muistaapa, tulee katsomaan, ja siinä\nsamassa huolestutti. Miksi se nyt tuollaisena tuli, housuissa, vieläpä\npunaisissa. Mutta sellaista se kuuluu olevan nykymaailma; ja olihan hän\nsiitä vilauksen nähnytkin joskus kirkonkylässä...\n\nNyt Tuomas oli jo portaitten edessä ja väänsi\nreppua leveiltä hartioiltaan. Tuo punahousuinen oli tosiaankin\nTeerivaaran tyttö, nuori Anna, nykyinen pääkaupunkilainen palvelijatar.\nHän oli nyt hiihdosta lämmin ja huurteinen ja melkoisen väsynyt.\n\n— Hohoi! hän sanoi. — Kyllä ihminen on kaukana, kun täällä on...\n\n— No, oli se kerran lyhin matka tänne, sinullakin, sanoi äiti Anna.\nSillä sanalla hän jo torjui jotakin: ei tarvinnut tyttären halveksia\nnäitä paikkoja, kaupunkilaisen, housujalan. Hän kätteli molempia\ntulijoita.\n\nIsä Tuomas oli suruton ja suuriääninen, niinkuin tavallisesti.\n\n— Puu, julisti hän. — Näkyypä sitä olevan, ja sanoinhan minä, että\nkyllä se riittää. Hiltulainen tulee tänne hevosineen pyhiltä, että\npuuta ja heinää... Ja on sillä kuormaa vähän tullessaankin.\n\nEihän sitä mikä kaikkea kanna...\n\nHän sulki suunsa ja näytti tyytyväiseltä: olihan nyt vihjaistu,\netteivät tulemiset suinkaan tähän asetu...\n\nMutta tytär oli kääntynyt pienen veljensä puoleen, joka oli jälleen\nilmestynyt pihamaalle, avojalka, pörröpää, repalehousu.\n\n— Eerohan se on! Ihan totta, oikein mörökölli...\n\nJa hän taputti pojan pulleaa, likaista poskea. Siinä he seisoivat,\nhieno neiti, kaukaa tullut, ja hieman ällistelevä pieni Eero, korvessa\nkasvava, joka kuitenkin näytti aavistelevan tuossa kuvatusmaisessa\ntulijassa jotakin läheistä. Sellainen kohtaus korpitorpan talvisella\npihamaalla! Niin erinäköisiä poikasia samasta pesästä!\n\nSitten he menivät sisälle, ja kaikkien pienten räkänenien suissa\nja käsissä oli namusia, ihmettelevät silmät seurasivat ihmeellistä\nsisarta, ja pannu porisi tulella riemullisesti. Erittäin lupaavalta\nnäytti kahvipannun musta kylki emäntä-Annan silmään, sillä hän oli\nnauttinut viimeiset kahvit jo päiviä sitten. Kielet kävivät. Isä ja\ntytär olivat tavanneet toisensa kirkonkylässä aivan sattumalta. Sitten\nhe olivat jatkaneet matkaa postiautossa, olleet yöpuulla Hiltulaisen\ntorpassa ja jatkaneet aamun tullen matkaa hiihtämällä.\n\nNuori Anna, niin hänellä oli tullut vain sellainen ikävä tänne korpeen,\nettä piti päästä lähtemään vaikka miten. Hyvä hänellä oli paikassaan,\nja sinne hän palaisi. Hän kertoili kaikenlaista elämästään, ja hänen\njuttelussaan vilahteli sanoja ja\nasioita, joita äiti Anna ei käsittänyt. Hän silmäsi tytärtään salaa:\nniin kovin kauas tämä oli ajautunut hänestä ja Teerivaarasta, niin\noutoa maailmaa hän eli ja vähän oudolta näyttäkin. Mutta mitäpä siitä,\nkunhan vain piti itsensä ihmisenä...\n\nÄiti Anna huokasi, mutta isä Tuomas käytti tilaisuutta osoittaakseen\nomaa maailman tuntemustaan. Myöskin hän oli nähnyt kaupunkeja\nja ihmeellisiä asioita nuoruutensa vaellusvuosina. Hän kertoi\nmerenrantakaupungista ja sen rikkaista porvareista ja viinikaupan\npuhuvasta linnusta, papukaijasta.\n\nIlta hämärsi ja pieni seinälamppu sytytettiin. Kahvi ja kahvileipä\nmaistuivat mainiolta. Sitten tytär Annalle tuli kiire nähdä kaikki\npaikat, joita hän oli niin ikävöinyt. Ne olivat pian nähdyt. Pimeä,\nylen matala navetta, jossa pari lehmää ynähteli. Siellä eli yhä Äpyli,\njota hän oli opetellut lypsämään, mutta tuskin kunnolla oppinut, sillä\nhän oli joutunut jo varhain kirkonkylään herrasväkien palvelukseen\nja kulkeutunut sieltä kesävieraitten mukana loistavaan Helsinkiin\nasti. Tuolla nyykötti sauna, harmaana, vanhan mummon näköisenä. Savu\npölähteli sen avoimesta ovesta. Äiti viritteli juuri tulta kiukaan alle.\nMutta tuo kuiva tanner, jolla hän oli kesäisin leikkinyt käpylehmineen\nja hyvin, hyvin likaisina, ja rakkaine riepunukkeineen, tuo tanner\noli nyt lumen peitossa. Ja pimeys peitti maan, ja metsän piiri\nmökin ympärillä näytti uhkaavasti supistuvan. Hiljaisuus oli suuri\nja peloittava, ja tuntui siltä, että täällä ei ole koskaan mitään\ntapahtunut eikä tule tapahtumaankaan...\n\nTeerivaaran entinen Anna tunsi itsensä hyvin väsyneeksi ja lähti\npirttiin etsimään paikkaa, johon voisi itsensä ojentaa.\n\nMyöhemmin illalla, kun ruumiissa tuntui kylvyn jälkeinen suloinen\nraukeus, kun tyttären tuomat kynttilät paloivat, kun oli syöty ja\njuotu, ja nuorimmat lapset olivat nukkuneet, silloin oli jälleen\nmukavaa ja kodikasta. Nuori Anna lämpöni kertomaan olostaan, ja\nhänen juttelussaan vilahti kuin huomaamatta jonkun Jaakon nimi. Mikä\nse Jaakko oli? Niin, ehkä se oli hänen Jaakkonsa, kaupunkilainen,\nautonajaja. Teerivaaran tyttären elämä ja maailma olisi toisenlainen\nkuin tämä täällä...\n\nMutta isä Tuomas viritteli jälleen omia suuria pyrkimyksiään. Hevonen,\nsuuret kuormat, hyötyminen oli vain käden ojentaman päässä, niin\nkuin ne olivat olleet kolmattakymmentä vuotta...\n\nÄiti Anna vaikeni, sillä hänen mieleensä muistui poissaoleva,\nlemmikkinsä, teerevä Tuomas. Missä ja miten hän nyt oleillee? Mutta\ntapansa mukaan hän ei antautunut tuollaisten tulihan hempeitten\ntunnelmien valtaan. Ollapa missä olla! Poika kyllä pärjää, hänen\npoikansa...\n\nÄiti Anna ajatteli, että armahti toki Luoja vielä: antoi hyvän joulun\nTeerivaaraan.\n\n\u003Ctb>\n\nMutta millainen oli seuraava joulu Teerivaarassa?\n\nTeerivaarassa oli lunta ja autiutta. Pienet rakennukset olivat oudosti\nhankeen vajonneina, nietos oven edessä, ei aavistustakaan ihmisjäljistä\npihamaalla. Ei savutuprua tornista, tuota uljasta todistusta elämän\njatkumisesta pohjolan talvitaivaalle. Teerivaaran tupa oli kylmä ja\nautio, omituisella, kaamealla tavalla autio. Kello oli pysähtynyt\nseinälle, vesi jäätynyt ämpäriin, taikina tiinuun, ja kuvitella, että\ntuli oli jähmettynyt pesäänsä. Puuttui lasten kirkunaa ja Anna emännän\nkomentavaa ääntä.\n\nEi hisahdustakaan, paitsi tuulta ja tuiskua,\npaitsi pakkasta. Tahi ehkä sentään matalasta navetasta kuului heikkoa\nääntä, eläimen ynähdys ketjujen kalinaa. Teerivaaran navetassa\nelettiin tänäkin jouluna, elettiin kaameaa painajaismaista elämää.\nKaksi lehmää ja hieho elivät siellä vielä seinään kytkettyinä,\nkummituslaihoina, hitaan nälkäännääntymisensä päiviä. Kaiken suuhun\nsopivan olivat nuo onnettomat eläimet kalunneet ympäriltään, nuolleet\nmustaa muraakin ja temponeet ketjujaan ja mölähdelleet kaameasta ja\noudostellen. Mutta ketään ei tullut, mitään ei tapahtunut. Suuri,\nvälinpitämätön hiljaisuus jatkui. Nyt eläimet makailivat paikoillaan,\ntuskin liikahtaen, nääntyneinä ja tylsinä.\n\nTuskallinen, pahanunenomainen joulu Teerivaarassa.\n\nSota oli tullut maahan, sota oli tullut Teerivaaraan.\n\nSe oli tullut sinne melkein äkkiarvaamatta, tuulispäänä. Teerivaarahan\noli kaukana maailmasta. Oli vain metsänreuna ja näköala, oli savuhaiku\nKivimäestä, naapurista. Metsäneläimen jäljet lumessa olivat samat\nkuin ennenkin Mistäpä tänne huhut ja uutiset? Jättiläisotsikot eivät\njärkyttäneet elämää Teerivaarassa...\n\nJotakin sentään tiedettiin. Olihan isä Tuomas pistäytynyt kotona\nikuisesta savotastaan ja puhua kolakoittanut sotasanomista ja kukaties\nmistä neuvotteluista. Mutta emäntä Anna ei ollut niistä puheista\npaljoakaan perustanut. Suuri maailma se kohisi kahinaansa. Teerivaara\noli erittäin. Siellä riitti, kun leipiä oli vartaalla, lehmä lypsi,\npuita oli pinossa. Oli Teerivaaran Anna kuitenkin huokaissut, että\nkunhan ei Herra olisi kovin suuttunut ihmisiin eikä löisi heitä\nrautavitsallaan...\n\nOlipa hän nähnyt merkinkin taivaalla: lentokoneen. Jyristen,\nkimallellen talviauringossa se oli kiitänyt yli Teerivaaran. Siitä\nriitti asiaa ja puhetta varsinkin lapsille. Eiväthän he tienneet, että\nsota oli syttynyt, että kone oli ollut viholliskone.\n\nSota tuli Teerivaaraan joulukuisen illan hämärtäessä hevosmiehen\nmuodossa. Hevonen oli verrattain harvinainen näky siinä maisemassa.\nJa miehen uutiset ja toimenpiteet, joita hän vaati, olivat suurta\nja kaikkimuuttavaa ja mullistavaa laatua. Sota oli käynnissä,\nvihovenäläinen tulossa. Rajakylien kansaa koottiin pois sodan,\njaloista. Teerivaaralaistenkin oli jouduttava maantien varteen vielä tämän pimeän aikana. Sitä varten hän oli tullut, auttamaan\nheitä hevosineen matkan teossa.\n\nAluksi Anna-emäntä tyrmistyi ja tyrmistyi. Lähteäkö Teerivaarasta?\nSehän oli koko hänen maailmansa. Toinen manner ei olisi jollekin sen\noudompi ja vieraampi kuin Teerivaaran Annalle toiset kylät. Ja vielä\nnoin suinpäin, päätäpahkaa! Hän sanoi, että sotikoot! Hänen tulee pysyä\nTeerivaarassa ja hoitaa joukkoaan... Vaivoin sai mies hänet tajuamaan,\nettä lähdettävä nyt kuitenkin oli, sellainen oli käsky kertakaikkiaan.\n\nMutta entäpä eläimet, Äpyli ja toinen lehmä, hiehokin? Mukaanko nekin?\nEi, niitä ei otettaisi tähän kiireeseen. Heiniä vain lujasti eteen.\nEläimet evakuoitaisiin myöhemmin, niin oli sanottu.\n\nMitä tehtäisiin? Miksi ei enää puhuttukaan ihmisiksi, että ymmärtäisi?\nTeerivaaran Annan täytyi saada tulistua jostakin.\n\nHaettaisiin, sitä se merkitsi. Hän saisi lehmänsä sinne johonkin uuteen\npaikkaan.\n\nVähitellen Teerivaaran Anna käsitti, että tämä kauhea, pahan unen\nkaltaiseksi mennyt elämä oli totta, että oli toteltava ja lähdettävä.\nHän ahtoi\nheiniä eläinten eteen, täytti ämpärit vedellä ja hyvästeli lehmänsä\näänekkäästi puhellen ja päivitellen. Sitten hän kokosi myttyihin yhtä\nja toista ja kääri lasten ylle vähäiset vaatevarat. Se ei suinkaan\nollut paljon, sillä eihän ollut kuulunut kenenkään suunnitelmiin, että\nTeerivaaran lapset joutuisivat talvisille rekiretkille. Lopulta oltiin\nvalmiina, ja silloin hakumiehen suuressa rasiassa oli ahtauden takia\nhyvinkin lämmintä.\n\nTeerivaaran Anna painoi mökin oven kiinni, haikeasti huokaisten. Tämä\noli hänelle ainoa paikka maailmassa. Muualla oli outous, orpous ja\nonnettomuus. Luutatynkä jäi oven päälle lukoksi. Muullaista lukkoa ei\nTeerivaarassa ollut koskaan ollutkaan. Ja tällaisena aikana, jolloin\nlähdettiin pakopirtille vihovenäläisen edestä, kuten vanhain vanhoissa\ntarmoissa, se oli yhtä hyvä lukko kuin mikä tahansa.\n\nTeerivaaran emännän polvet tuntuivat heikoilta, ja hän nousi reen\nkannoille, mutta siinä hän ei ollut kauankaan, vaan sai kävellä\npaarustaa lumessa melkein koko matkan niinkuin ajomieskin. Sillä oli\numpikeli niinkuin se Teerivaaraan aina oli, ja kuorma osoittautui\nraskaaksi. Parissa jyrkässä mäessä isommat lapsetkin pemahtivat\nreestä ja vohlusivat omin jaloin mäen päälle. Kaikilla heillä ei\nollut kenginkään haaraa. Mutta ei se haitannut. Tämä oli heidän suuri\nmatkansa, ymmärtämättömien.\n\nÄiti Anna huokaili, ettei iso Tuomaskaan sattunut kotiin. Milloinpa se\nlienee sattunut! Joskus toisiksi ilmoiksi. Ja pikku Tuomas oli pohjan\nperillä, maan navoilla. Ja miten käynee Annankin siellä kaupungissa,\njotka, niin tämä kyytimies tiesi, pommitetaan maan tasalle...\n\nViimein he saapuivat maantien varteen, Hiltulaisen torppaan, jossa\noli paljon muita pakolaisia. Autot olivat jo odottamassa, kolkon\nnäköiset, sotamaaleilla töhrityt, pimeät. Kansan kertomukset eivät\nmieltä nostattaneet. Hätä oli suuri, Ryssä oli jo siellä ja siellä.\nPäästäneenkö läpi, vai jäätäneenkö kuin kalat nuotan perään...\n\nIdän taivaalla näkyi tulipalon romeita.\n\nLäpi he pääsivät. Autot kulkea jyrräsivät loppuyön ja osan päivääkin,\nja sitten löytyi paikka Teerivaaran väellekin. Suuren talon avaran\npirtin nurkkaan sai Teerivaaran Anna järjestää omilleen olon niin hyvin\nkuin taisi.\n\nOnealta ja oudolta tuntui olo vielä joulunpyhinäkin, vaikka itse iso\nisä Tuomaskin oli käymässä perheensä luona. Hänet oli otettu työkomppaniaan, ja hän oli\njoutunut pommituksiin ja konekivääritulen alaiseksi. Siitä riitti\nkomeita kertomuksia. Muuten hän oli vahvasti sitä mieltä, että ryssän\nlopulta käy huonosti, kun on lähtenyt parempansa kanssa tiskaamaan...\n\nPikku Tuomaaltakin oli tullut kirje. Hänkin oli jonkinlaisessa\ntyökomppaniassa. Ja Helsingin Annalta samoin. Hän kertoi olevansa\nlottana.\n\nMutta ehkä kaikkein useimmin Teerivaaran emännän mieleen muistuivat\nlehmät, lehmäraukat. Sillä niitä ei oltu ehditty noutaakaan, vaikka\nniin pyhästi oli luvattu. Sinne ne olivat jääneet kytkyviinsä. Oli se\nkohtalo luontokappaleille, ennenkuulumaton kohtalo, joka aivan mykisti\nhyvän emännän.\n\n\u003Ctb>\n\nPitkänpitkän talven jälkeen Teerivaaran väki oli jälleen kotona. Se oli\nilon päivä. Huoneet olivat ennallaan. Vain joku partio näytti niissä\nkäyneen, tehneen tulet, lämmitelleen ja lähteneen. Se, että huoneet\nolivat säilyneet oli jo iso asia. Useimmilla palaajilla ne olivat vain\ntomua ja tuhkaa.\n\nNiitä oli itse sytytetty, omat joukot olivat polttaneet ja lieneepä\nryssäkin.. Jo Kivimäessäkin oli höyräytetty. Vaikka haiku sieltä silti\nnousi. Jossakin kömmänässä siellä alettiin asua retostaa...\n\nMutta Teerivaarassa oli kaikki melkein ennallaan. Sama metsänreuna,\nsama näköala. Peltotilkut sulivat niinkuin muinakin keväinä,\nlehtimetsästä lemahti mainio haju ja rastas hupatteli iltaisin\niloisesti. Tältä paikalta näytti siltä, ettei sota ollut suuriakaan\nvaikuttanut maailman menoon.\n\nVain navetta oli kaamea paikka. Sieltä olivat eläimet löytyneet\nkytkyvistään nälkäännääntyneinä, surkeina karvamyttyinä. Nyt siellä oli\njo uutta karjan alkua, nuoresta poikiva lehmä. Loppukesällä saisivat jo\npienet maitoa. Mutta Anna-emäntä liikkui yhä navetan seuduilla varoen,\nikäänkuin kummituksia peläten. Olihan mahdollista, että paikalle, jolla\ntutut olennot olivat sillä tavoin kärsineet ja kuolleet, siitä täytyi\njäädä jokin muisto, jälki...\n\nKuitenkin se jälki tuntui ja muistui päivä päivältä yhä heikommin.\nSillä tämän maailman puoleinen, uusi olento liikkui menneitten paikalla\nuhkeana ja kouraantuntuvana, liikkui, ynähteli,\nlupasi lypsyä. Sodan kaamea jälki alkoi häipyä ja elämä, nykyhetki,\notti Teerivaaran valtaansa.\n\n\u003Ctb>\n\nRauhan päivät olivat lyhyet. Sota alkoi uudelleen.\n\nTaasenko olisi Teerivaaran väen lähdettävä maanpakolaisuuteen?\nVaaniko jokin kaamea kohtalo heitä tahi lehmää ja vasikkaa? Taasenko\nlentokoneita taivaalle kuin äkäisiä paarmoja pimentäen auringon? Ja nyt\noli kesä. Kuivat kankaat syttyisivät tuleen palopommeista ja Suomen maa\npeittyisi savuun...\n\nNiin, sota oli syttynyt, mutta lentokoneita ei näkynyt, eikä\nTeerivaaran väen tarvinnut lähteä maanpakolaisuuteen. Itse isä\nTuomaskin sai olla kotona ja rauhassa tehdä hompsia heinää\nkorpiniityillä lehmälle ja vasikalle ja sitten järvikylän talollisille.\nVanha vihollinen, ryssä, oli nyt saanut yllin kyllin sotarintamaa.\nLentokoneita ei nyt riittänytkään kaikkien korpien ylle, eikä ryssä\npystynyt tinkimään rajan ylitse maajalassakaan. Sen sijaan suomalainen\nmarssi marssimistaan ja ryssä oli hätää kärsimässä. Tämä oli\ntoisenlainen sota, voitokas, onnellinen...\n\nTeerivaaran nuori Tuomaskin oli mukana tässä sodassa. Vain kerran oli\näiti Anna hänet nähnyt lyhyen välirauhan päivinä, nähnyt miehistyneenä,\nkiharatukkaisena, iloluontoisena. Nyt Teerivaaran emäntä oli vähän\nlevoton, sillä sodassa tulee vainajia ja ruhaa ja rampaa. Samalla hän\nhieman ylpeilikin: niinpä vain teerivaaralaisiakin on mukana isoissa\nasioissa! Takavuosina oli hän ollut huomaavinaan, että parempiosaiset\nynseilivät heidän lapsirikkaudelleen. Köyhää väkeä näytti olevan\nniin yllinkyllin varakkaitten vaivana... Siksikin hän oli aina ollut\ntyytyväinen tähän teerivaaralaiseen elämään: ei tarvinnut olla ihmisten\njaloissa eikä loukata ja kiusata heitä köyhyydellään. Siellä sai\nelää omaa elämäänsä, siellä oli kuin Herran kukkarossa... Mutta nyt\nkuuluttiin tunnustavan, että köyhät olivat tehneet hyvin tehdessään\nlapsia. Maa tarvitsi paljon väkeä, työhön, sotimaan...\n\nTeerivaaran korpitaivaalla ei ollut siis mitään uhkaavia sodan\nmerkkejä. Siellä elettiin edelleenkin kuin Herran kukkarossa.\n\nMyöhemmin kesän kuluessa kävi kuitenkin ilmi, että tämä sota merkitsi\njotakin aivan uutta ja mullistavaa Teerivaaralle. Sen sydänmaan\nhalki alettiin rakentaa tietä, sotatietä, huoltotietä. Ja se tulisi\nkulkemaan aivan Teerivaaran, vieritse.\n\nItse iso isä Tuomas oli siitä asiasta hyvin iloinen eikä väsynyt\npuhumasta siitä. Eipä nyt oltu istuttu kauankaan miettimässä, että\nkannattiko näille teerivaaralaisille tietä tehdä. Hän kun tiesi, että\nse kannatti, hän, joka oli rämpinyt soita ja kompastellut kivikoissa\ntappava taakka hartioilla ja soutanut raskasta venettä suurten\nselkien aallokossa. Siinä sellaisessa se oli oikeastaan kulunut\nhänen nuoruudenaikansa ja miehuutensa. Hän se vasta osasi nauttia\ntiestä! Sitä hän oli aina odottanut, odottanut, ja jo esi-isätkin,\nkoko korpikansa, ja saisivat odottaa edelleenkin, ellei olisi tullut\nsellaista voimaa maailmaan, että tie tuli Teerivaaraankin, — sotaa. Se\noli siunattu niin! Ja rutosti tuli, ja sellainen tie, että pohjan piti\npitää kertakaikkiaan! Ja millaiset voimat sitä tekivät! Sitä ei ollut\ntämä kansa nähnyt! julisti Teerivaaran Tuomas.\n\nSiellä oli kaatepillari, oikea koneitten kone, hirmu, joka aukaisi\nensimmäisen uran korpeen. Se kun kulki ja jyrräsi, niin voi taivahinen,\nsyrjään vain kymmentuumaiset tukkipuut ja isot kivet! Sillä sitä oli\nvoimaa ja perkkauskykyä.\nAmerikkalainen sen oli antanut Suomelle avuksi, silloin kun tämä\nyksin terhenteli ryssää vastaan. Teerivaaran Tuomas nauroi, että nyt\namerikkalainen ottaisi sen kyllä mielellään pois, kun asiat olivat\nkeikahtaneet sille kantille, että tuo hirmuinen kaatepillari ikäänkuin\ntyöskenteli Amerikkaa vastaan, möyrysi Teerivaaran sydänmaalla kuin\npahahenki...\n\nTeerivaaran Tuomaalta meni monta rupeamaa sitä valtavaa tientekijää\nkatsellessa, ihmetellessä ja ihaillessa.\n\nMutta Terivaaran Anna suhtautui tulevaan tiehen sekavin tuntein. Se\ntoisi tullessaan ties mitä, Teerivaaran herrankukkaromaisuus olisi\nmennyttä.\n\nJa se oli!\n\nErämaassa ryskyi ja paukahteli. Kiviä ja kallioita ammuttiin\ntielinjalta, joka uljaasti halkaisi korpimaan. Siltoja rakennettiin,\nojia kaivettiin, parakkeja pystytettiin työkomppanioille. Teerivaarassa\nnähtiin päivässä enemmän vieraita kasvoja kuin ennen aikojen alusta.\nNähtiin sotavankienkin likaisen kellertävä, alakuloisen pitkä jono\nmarssimassa töihin. Varsinkin, ne herättivät Teerivaaran emännässä\noutoa kauhua. Ne eivät näyttäneet\nsoveltuvan maisemaan. Koko tie oli hänestä vastenmielinen. Oli kuin\nolisi töhritty jotakin puhdasta...\n\nMutta isäntä Tuomas iloitsi. Hänen suuri ilonpäivänsä oli silloin, kun\nuusi sotatie oli läpi, ajokunnossa, kun ensimmäinen autokolonna kulki\nTeerivaaran ohi. Hän oli nähnyt työautojen jo ennenkin kulkevan kotinsa\nohi, nähnyt niiden vaivalloisesti junnaavan eteenpäin raskaine sora- ja\npuulasteineen.\n\nMutta tämä oli enemmän: kokonainen kolonna, kymmeniä vaunuja, kulki\nkohisten, jyristen, rämisten, heilahdellen. Hän seisoi avopäin\npihamaalla ja katseli, miten vaunujen valot välkkyivät pimeässä\nillassa. Se oli komea näky.\n\nTeerivaarassa oli tie. Ja Teerivaaran Tuomas sai puhumisen hengen ja\njulisti, että olkoonpa sota mikä on ja voittakoon kuka tahansa, niin\nkukaan ei voita niin paljon kuin hän, Teerivaara. Tie on ja sitä ei\nviedä siitä mihinkään...\n\nAnna emäntä tunsi taasen hämärää kauhua. Tässä oli jotakin noitamaista.\nAivan äsken, kevään ja kesän valoisina viikkoina täällä oli entinen\nrauha ja hiljaisuus. Erämaa oli suuri ja rannaton, kotoinen. Ja nyt,\nkun talvi ei ollut vielä\nlopullisesti tullut, jo tuollainen matkue pauhasi Teerivaaran ohi, ja\npahaatekevän kirkkaat valot leikkoivat korven pimeyttä...\n\nHän tajusi, että entinen oli iäksi mennyt ja huokasi raskaasti.\n\nNiin, Teerivaaran elämä oli muuttunut toiseksi. Ei enää huomattu\nentistä ikuista metsänreunaa, ei savua Kivimäestä. Näköala oli\nmuuttunut. Joka päivä nähtiin uusia ihmiskasvoja, sotamiehiä, joitten\najoneuvo vastusteli tahi jotka halusivat syödä ja levähtää. Heistä\ntuli vähitellen tuttujakin, varsinkin lasten, kasvavien kanssa. Äiti\nAnna näki heidän muuttuvan sydänmaan aroista lapsista joksikin muuksi.\nHe kurkistelivat akkunasta täynnä innostusta ja tiesivät, missä mennä\npyihkäsi Volvo ja missä taasen Heikki...\n\nTeerivaaran Anna ymmärsi, että heidän elämänsä täytyi olla toisenlainen\nkuin hänen, korvessa kasvaneen. Hän ymmärsi, että siihen oli\nalistuttava. Se oli ehkä oikeinkin. Elää edelleen, se oli tärkeintä.\n\nHän ajatteli usein poikaansa, joka oli sotimassa jollakin suunnalla,\njonkin samanlaisen sotatien päässä kuin se, joka oli tehty ja\nsyntynyt hänen silmiensä alle, jonka päivittäisen elämän hän näki.\n\nHän seurasi sotatietojakin ja oli tyytyväinen, jos ei kerrottu mitään\ntaisteluista, hyökkäyksistä ja voitoista sillä suunnalla, missä\nhänen poikansa oli sotimassa. Hän tajusi, että silloin ei sota riehu\npahimmillaan, kovin tappavana. Ja elää edelleen, se oli tärkeintä.\nSilloin olit voittanut paljon...\n\nHän alkoi vähitellen sopeutua siihen uuteen elämään, jonka suuri sota\noli loitsinut Teerivaaralle, hänelle ja hänen lapsilleen.\n\n\n\n"]