[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fy560pMohozHNm95sDqdiyOGbyMqG-d_LC-Vv_tgXweg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},3701,"Kahdeksan serkusta","Alcott, Louisa M.",1832,1888,"3701-alcott-louisa-m-kahdeksan-serkusta","3701__Alcott_Louisa_M.__Kahdeksan_serkusta",null,"lastenkirja",[],[15],"amerikkalainen","fi",1875,1917,50958,309868,false,52771,[24,25,26],"Cousins -- Juvenile fiction","Family life -- Juvenile fiction","Orphans -- Juvenile fiction",[28,29,30],"American Literature","Children & Young Adult Reading","Novels","\"Kahdeksan serkusta\" by Louisa May Alcott is a novel published in 1875. Recently orphaned Rose Campbell finds herself living with her great aunts until her unconventional Uncle Alec returns from abroad to become her guardian. Through his progressive ideas about health and education, Rose transforms from a sickly girl into a vibrant young woman while navigating life among her seven boy cousins and befriending Phebe, her aunts' housemaid. The story follows Rose's journey toward finding her place in her sprawling family. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Hynynen, Ville",389,"Orvoksi jäänyt Rose Campbell muuttaa asumaan isotätiensä luo ja tutustuu seitsemään poikaserkkuunsa sekä holhoojaansa Alec-setään. Kasvutarina seuraa tytön varttumista ja terveyden kohentumista Campbellin suvun kartanossa sedän epätavallisten kasvatusmenetelmien myötä.","Louisa M. Alcottin 'Kahdeksan serkusta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3701. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","KAHDEKSAN SERKUSTA\n\nKirj.\n\nLouisa M. Alcott\n\n\nSuomentanut\n\nVille Hynynen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Kaksi tyttöä.\n Serkut.\n Sedät.\n Tädit.\n Vyö ja matka-arkku.\n Alec-sedän huone.\n Matka Kiinaan.\n Ja mitä sitten tapahtui.\n Feben salaisuus.\n Rosen uhri.\n Mac-parka.\n Toiset pojat.\n Vuoristossa.\n Onnellinen syntymäpäivä.\n Korvarenkaat.\n Leipä ja napinreiät.\n Hyviä sopimuksia.\n Muoti ja terveydenhoito.\n Veli luuranko.\n Mistelin alla.\n Säikähdys.\n Uusia puuhia.\n Sovinto.\n Kuka?\n\n\n\n\n1\n\nKAKSI TYTTÖÄ\n\n\nRose istui ypöyksin suuressa salissa pieni nenäliina valmiina\nkuivaamaan ensimmäisen esiin pirahtavan kyynelen. Hän oli\nmiettimässä huoliaan ja arveli itkun tulevan pian. Rose oli valinnut\ntämän huoneen murehtimispaikakseen, sillä täällä oli hämärää ja\nrauhallista. Sali oli täynnä vanhanaikaisia huonekaluja, ikkunoissa\nriippuivat tummat, raskaat verhot ja seiniä peittivät maalaukset,\njoista tuijottivat juhlalliset vanhat herrat peruukeissaan,\nkorkeamyssyiset terävänenäiset naiset ja pyöreäsilmäiset lapset\nyllään lyhytmiehustainen mekko tai vyötäröön ulottuva takki.\n\nTäällä saattoi tosiaan heittäytyä murheen valtaan. Keväiset\nsadekuurotkin rapisivat ikkunaan kuin kuiskaten: itke pois huolesi,\nniin minäkin teen.\n\nRosella oli todellakin syytä suruun, sillä hänellä ei ollut äitiä,\nhän oli hiljan menettänyt myös isänsä, eikä hänellä ollut kotiakaan,\nhän vain asui täällä isotätiensä luona. Hän oli tullut vasta viikko\nsitten, ja vaikka herttaiset vanhat neidit koettivat parhaansa mukaan\nilahduttaa häntä, eivät he oikein onnistuneet, sillä tyttö oli aivan\ntoisenlainen kuin ne lapset, joita he olivat ennen nähneet. Tuntui\nkuin he olisivat saaneet hoitoonsa alakuloisen perhosen.\n\nRose sai liikkua missä halusi, ja pari päivää hän olikin huvitellut\nkiertelemällä ympäriinsä tässä vanhassa herraskartanossa, joka oli\ntäynnä kummallisia sokkeloita, salaperäisiä käytäviä ja viehättäviä\nhuoneita. Ikkunoita saattoi olla aivan yllättävissä paikoissa,\npuutarhan puolelle puikahti somia parvekkeita ja yläkerran suuri\nhalli oli täynnä esineitä maailman kaikilta kulmilta, sillä\nCampbellit olivat olleet merikapteeneita jo monen sukupolven aikana.\n\nPlenty-täti oli jopa antanut Roselle luvan käydä vapaasti\ntutkimusretkillä isossa keittiökomerossa, joka oli oikea hyvien\ntuoksujen tyyssija ja täynnä kaikenlaisia herkkuja. Mutta Rose näytti\nvähät välittävän moisista houkutuksista, ja kun tämäkin toive petti,\nPlenty-täti luopui epätoivoisena yrityksistään.\n\nYstävällinen Peace-täti oli puolestaan koettanut innostaa Rosea\nkauniisiin käsitöihin ja oli suunnitellut nuken vaatevaraston,\njoka olisi ihastuttanut isompaakin tyttöä. Mutta vaaleanpunaiset\nsatiinihatut tai pikkuruiset sukat eivät huvittaneet Rosea, vaikka\nhän yritti ommella tunnollisesti tädin mieliksi. Ja eräänä päivänä\nPeace-täti näki parhaaksi lopettaa koko ompeluseuran huomatessaan\ntytön pyyhkivän kyyneliään hääpuvun laahukseen.\n\nSen jälkeen tädit löivät viisaat päänsä yhteen ja kutsuivat\nsuojattinsa seuraksi koko seutukunnan kilteimmän ja moitteettomimman\ntytön. Mutta tämä Annabel Bliss oli kaikista heidän yrityksistään\nepäonnistunein, sillä Rose ei voinut sietää häntä ollenkaan vaan\nsanoi, että hänen teki mieli nipistää Annabelia nähdäkseen osasiko\ntuo vahanukke edes huutaa. Niin sai mallikappale Annabel palata\nkotiinsa, ja uupuneet tädit jättivät Rosen pariksi päiväksi oman\nonnensa nojaan.\n\nOli kolea sää. Vilustuttuaan hiukan Rosen täytyi pysytellä sisällä,\nja hän vietti aikaansa enimmäkseen kirjastossa isänsä kirjojen\nparissa. Hän luki paljon, itki joskus ja vaipui usein ihaniin\nunelmiin, joista haaveksivat tyttölapset aina löytävät iloa ja\nlohtua. Mielikuvitusleikki oli hänestä mieluisampaa kuin mikään muu,\nmutta terveellistä se ei ollut; hän kävi kalpeaksi, väsyneeksi ja\nhaluttomaksi, vaikka Plenty-täti syötti hänelle rautaa kilokaupalla\nja Peace-täti hellitteli häntä kuin sylikoiraa.\n\nTätiparat vaivasivat ankarasti päätään keksiäkseen Roselle jotain\nuutta. Vihdoin he päättivät tehdä rohkean yrityksen, vaikkeivät juuri\nuskaltaneet toivoa sen onnistuvan. He eivät kertoneet Roselle mitä\ntäksi lauantai-illaksi oli suunniteltu, vaan jättivät hänet omiin\noloihinsa yllätyshetkeen asti. Eivät he aavistaneet, että omituinen\nlapsi löytäisi huvia aivan odottamattomasta paikasta.\n\nEnnen kuin Rose oli ehtinyt pusertaa esille ainoatakaan kyyneltä,\nomituinen ääni katkaisi hiljaisuuden ja sai tytön herkistämään\nkuuloaan. Se oli vain hiljainen viserrys, mutta lintu tuntui olevan\nerityinen sävelniekka, sillä hiljainen viserrys muuttui pian\niloiseksi piipitykseksi, jota seurasi milloin liverrys, milloin\nkujerrus tai sirkutus, ja kaikki loppui hilpeään sävelryöpsähdykseen,\naivan kuin lintu olisi purskahtanut nauruun. Rose nauroi mukana ja\nhypähti innokkaasti seisomaan unohtaen kokonaan surunsa.\n\n— Tuohan on matkijalintu! Missä kummassa se laulaa?\n\nHän juoksi isoon eteiseen ja kurkisti ulos molemmista ovista, mutta\nei nähnyt kuin viheliäisen kananpojan, joka kyyhötti takiaisen\nlehden alla. Hän kuunteli uudestaan ja ääni tuntui tulevan talosta.\nHän palasi innoissaan sisälle, ja laulu johdatti hänet vihdoin\nkeittiökomeron ovelle.\n\n— Täälläkö se on? Sepä merkillistä! hän tuumi.\n\nMutta ei komerossa näkynyt muita lintuja kuin ikuisesti suutelevat\npääskyset hyllyillä olevien kiinalaisten teekuppien kyljissä. Äkkiä\nRosen kasvot kirkastuivat, ja avaten hiljaa ruokaluukun hän kurkisti\nkeittiöön. Mutta laulu oli vaiennut ja hän näki vain siniesiliinaisen\ntytön pesemässä liettä. Rose katseli häntä hetkisen ja kysyi sitten\näkkiä:\n\n— Kuulitko sinä matkijalinnun laulavan?\n\n— Minä sanoisin sitä febelinnuksi, sanoi tyttö ja katsoi häneen\nveitikkamaisesti mustilla silmillään.\n\n— Mihin se meni?\n\n— Täällä se on vieläkin!\n\n— Missä?\n\n— Minun kurkussani. Haluatko kuulla?\n\n— Haluan! Minä tulen sinne. Ja Rose ryömi luukusta leveälle keittiön\nhyllylaudalle, sillä hän oli niin innoissaan ja hämmästynyt, ettei\nmalttanut kiertää oven kautta.\n\nTyttö pyyhki kätensä, astui matolle, joka oli kuin saari saippuaveden\nkeskellä, ja sitten, totta tosiaan, hänen hennosta kurkustaan tulvi\npääskysen viserrystä, punarastaan lurittelua, metsäkyyhkyn kujerrusta\nja muita tuttuja säveliä. Ja kuten äskenkin laulu päättyi riemuisaan\njuoksutukseen, aivan kuin se olisi kuulunut pensaikosta kuumana\nkesäpäivänä.\n\nRose hämmästeli niin, että oli pudota hyllyltään, ja kun konsertti\nloppui, hän taputti riemuissaan käsiään ja ihasteli:\n\n— Voi miten sievää. Kuka sinua on opettanut?\n\n— Linnut, vastasi tyttö hymyillen ja tarttui taas työhönsä.\n\n— Ihmeellistä. Osaan minäkin laulaa, mutta en lähimainkaan noin\nkauniisti. Mikä sinun nimesi on?\n\n— Febe More.\n\n— Saanko minä jäädä tänne katsomaan, kun sinä puuhaat? Salissa on\nniin yksinäistä.\n\n— Jää vain jos haluat, sanoi Febe vääntäen hameensa kuivaksi niin\nkätevästi, että Rose ei voinut olla ihailematta häntä.\n\n— Asutko sinä täällä? kysyi Rose.\n\n— Saan ehkä jäädä tänne. Debby tarvitsee apulaisen, ja minä tulin\nkokeilemaan viikoksi.\n\n— Kunpa jäisitkin. Täällä on kamalan tylsää. Rose oli oikein\nihastunut tuohon tyttöön, joka liversi kuin lintu ja teki työtä kuin\ntäysikasvuinen nainen.\n\n— Olisi se minustakin mukavaa. Olen jo viidentoista, ja minun\npitäisi ruveta elättämään itseni, kun ei minulla ole sukulaisia.\nSinähän olet tullut tänne joksikin aikaa, eikö niin? Febe kysyi\nkatsoen vieraaseensa ja miettien, kuinka ihmeessä elämä saattoi olla\nikävää tytöstä, jolla oli silkkimekko, hieno röyhelöesiliina, kaunis\nmedaljonki ja tukassa samettinauha.\n\n— Olen täällä kunnes setäni tulee. Hän on nyt minun holhoojani, enkä\ntiedä mihin hän aikoo viedä minut. Onhan sinullakin holhooja?\n\n— Minulla? Ei toki. Minut on ihan pienenä jätetty köyhäintalon\nportaille. Neiti Rogers sattui mieltymään minuun ja otti minut\nhoitoonsa, niin että olen siitä asti ollut hänen luonaan. Mutta nyt\nhän on kuollut ja minä saan tulla toimeen omin neuvoin.\n\n— Sehän on jännittävää! Ihan kuin Arabella Montgomery \"Mustalaisen\nlapsessa\"! Oletko lukenut sen hauskan kirjan? kysyi Rose, joka piti\naivan erityisesti löytölapsitarinoista ja oli lukenut niitä monia.\n\n— Ei minulla ole kirjoja, ja kaikki vapaa-aikani minä juoksentelen\nmetsissä; se on minusta hauskempaa kuin sadut ja kertomukset. Febe\nlopetti lieden pesun ja ryhtyi uuteen puuhaan.\n\nHän otti esille ison papukulhon, ja Rose katseli häntä miettien,\nmiltä elämä mahtaisi tuntua, jos pitäisi aina tehdä työtä eikä saisi\nkoskaan vain olla ja pitää hauskaa. Mutta Febe näytti ajattelevan,\nettä nyt oli hänen vuoronsa kysellä, ja sanoi haikeasti:\n\n— Sinä olet kai käynyt paljon koulua?\n\n— Olen, voi kamalaa! Olin kokonaisen vuoden asuntolakoulussa ja\nhädin tuskin selvisin sieltä hengissä. Mitä enemmän luin, sitä\nenemmän neiti Power antoi läksyjä, ja minä olin niin onneton, että\nitkin melkein silmät päästäni. Isä ei antanut minulle koskaan\nvaikeita tehtäviä, hän opetti niin jännittävästi, että läksyt\ntuntuivat pelkästään hauskoilta. Isä ja minä olimme hirveän\nonnellisia yhdessä. Mutta nyt hän on mennyt pois ja jättänyt minut\naivan yksin.\n\nKyynelet joita Rose äsken turhaan odotti, tulivat nyt itsestään, ja\nne vierivät pitkin poskia kertoen rakkaudesta ja surusta tehokkaammin\nkuin sanat.\n\nVähään aikaan keittiössä ei kuulunut muuta kuin nyyhkytystä, jota\nsäesti sateen rapina. Febe lakkasi kaatamasta papuja kulhosta toiseen\nja katseli myötätuntoisesti Rosen polviin hautautunutta kiharaista\npäätä, sillä hän näki, että sievään esiliinaan pyyhittiin katkerampia\nkyyneliä kuin hän itse milloinkaan oli vuodattanut.\n\nPumpulimekossaan ja siniruutuisessa esiliinassaan Febe tunsi olevansa\nheistä kahdesta onnellisempi ja rikkaampi. Jos olisi uskaltanut,\nhän olisi kiertänyt käsivartensa tytön hartioiden ympärille. Mutta\npeläten käyttäytyvänsä sopimattomasti hän sanoi vain reippaasti:\n\n— Ethän sinä ole yksin, kun sinulla on niin paljon rikkaita ja\neteviä sukulaisia. Debbyn mielestä he hemmottelevat sinut pilalle,\nkun olet suvun ainoa tyttö.\n\nFeben viimeiset sanat saivat Rosen hymyilemään kesken itkun, ja hänen\nkyynelten tuhrimat kasvonsa olivat lystikkäät, kun hän kurkisti\nesiliinansa takaa ja sanoi hullunkurisen voipuneena:\n\n— Siinäkin yksi huoli! Minulla on kuusi tätiä, ja he kaikki\ntahtoisivat minut luokseen, enkä minä tunne kunnolla ketään heistä.\nIsä sanoi aina tätä paikkaa Tätiläksi, ja nyt minä kyllä tiedän minkä\ntähden.\n\nFebe nauroi hänen kanssaan ja sanoi rohkaisevasti:\n\n— Siksihän tätä muutkin sanovat, ja se on hyvä nimi. Kaikki\nCampbellin rouvat asuvat tässä lähellä ja käyvät usein tervehtimässä\nvanhoja neitejä.\n\n— Kyllä minä tätien kanssa tulisinkin toimeen, mutta kun täällä on\nvielä kymmenittäin serkkuja, kaikki päälle päätteeksi poikia, ja\npoikia minä inhoan! Osa heistä kävi viime keskiviikkona täällä, mutta\nolin onneksi päivälevolla, ja kun täti tuli kutsumaan minua, vedin\npeitteen korvilleni ja olin nukkuvinani. Tietysti minun täytyy joskus\ntutustua heihin, mutta pelkään sitä kauheasti.\n\nRosea puistatti. Hän oli asunut kahdestaan sairaan isänsä kanssa eikä\ntuntenut ainoatakaan poikaa; siksi hän kuvitteli heitä jonkinlaiseksi\nvillieläinlajiksi.\n\n— Voi, kyllä sinä rupeat pitämään heistä. He pyyhältävät usein\ntästä ohi tullessaan lammelta milloin ratsain milloin veneellä. Jos\nolet innostunut soutamisesta ja hevosista, niin sinulle tulee hurjan\nhauskaa.\n\n— Mutta minäpä en ole! Hevosia minä pelkään, veneessä voin pahoin ja\npoikia vihaan!\n\nJa Rose-parka väänteli käsiään ajatellessaan kamalaa tulevaisuuttaan.\nYhden näistä kauhuista voisi vielä kestää, mutta kaikki yhdessä oli\ntoki liikaa, ja hän alkoi miettiä, olisiko sittenkin parasta palata\npikimmiten kouluun.\n\nFebe nauroi Rosen voivotuksille niin että pavut pomppivat kulhossa,\nmutta koetti samalla lohduttaa tyttöä:\n\n— Ehkä setäsi vie sinut jonnekin, missä ei poikia olekaan. Debby\nsanoo, että setäsi on hyvin ystävällinen ja tuo aina tuliaisiksi\nkasakaupalla kauniita tavaroita.\n\n— Niin, mutta minua pelottaa, kun en tunne ollenkaan Alec-setää. Hän\nkävi meillä ani harvoin, vaikka lähetteli minulle sieviä esineitä.\nNyt minä kuulun hänelle ja hän saa määrätä minusta mielensä mukaan,\nkunnes täytän kahdeksantoista. Ehkä en pidä hänestä ollenkaan, vaan\nvihaan häntä koko ikäni.\n\n— Et kai sentään. Minä en sinuna viitsisi surra turhia vaan pitäisin\nhauskaa. Olisin kuin jänis kaalimaassa, jos minulla olisi sukulaisia\nja rahaa eikä muuta tekemistä kuin saada aikani kulumaan, Febe\naloitti, mutta ei ehtinyt pitemmälle, kun ulkoa alkoi äkkiä kuulua\nniin tavatonta melua ja jyrinää, että tytöt säpsähtivät.\n\n— Ukkonen, arveli Febe.\n\n— Sirkusseurue! innostui Rose, joka oli korkealta paikaltaan nähnyt\nvilaukselta koreat vaunut ja ponien liehuvia harjoja ja häntiä.\n\nMelu häipyi ja tytöt alkoivat jatkaa jutteluaan, mutta silloin\nilmestyi keittiöön vanha Debby unisena ja pahantuulisena herättyään\npäivällistorkuilta.\n\n— Rose-neitiä odotetaan saliin.\n\n— Kuka siellä on?\n\n— Pikku tytöt eivät kysele, vaan tekevät niin kuin käsketään, kuului\nDebbyn lyhyt vastaus.\n\n— Kunhan se vain ei olisi Myra-täti. Minulla menevät aina jalat\npehmeiksi, kun hän päivittelee yskääni ja voivottelee niin kuin\nolisin kuoleman kielissä. Rose hankkiutui vetäytymään pois samaa\ntietä kuin oli tullutkin, sillä joulukalkkunalle ja vanukkaalle\ntarkoitettu aukko oli aivan tarpeeksi avara hänen kuljettavakseen.\n\n— Taitaisitpa aika mielelläsi vaihtaa Myra-tätiin ne, jotka siellä\novat. Ja koetas kerran vielä kulkea minun keittiööni tuota tietä,\nniin minä näytän, pauhasi Debby, joka piti velvollisuutenaan nuhdella\nlapsia, kun tilaisuus salli.\n\n\n\n\n2\n\nSERKUT\n\n\nRose livahti takaisin keittiökomeroon ja piristi siellä mieltään\nirvistämällä Debbylle koettaessaan tyyntyä ja koota rohkeutta.\nSitten hän hiipi hiljaa hallin läpi ja kurkisti saliin. Ketään ei\nnäkynyt ja huoneessa vallitsi niin täydellinen hiljaisuus, että hän\nluuli vieraiden menneen yläkertaan. Siksipä hän puikahti rohkeasti\npariovista saliin. Huoneen vastakkaisella puolella häntä kohtasi\nnäky, joka melkein salpasi hengen.\n\nSiinä seisoi rivissä seitsemän eri-ikäistä ja erikokoista poikaa,\nkaikki vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä ja kaikilla yllään\nskotlantilaispuku. Koko rivi hymyili ja kumarsi ja laukaisi kuin\nyhdestä suusta:\n\n— Hyvää päivää, serkku!\n\nRose hengähti raskaasti ja katseli kauhuissaan ympärilleen kuin\npaetakseen, sillä pelko moninkertaisti poikien lukumäärän, niin että\nkoko huone näytti olevan heitä täynnä. Mutta ennen kuin hän ehti\nlähteä, astui pisin poika rivistä ja sanoi ystävällisesti:\n\n— Älä suotta pelkää. Tämähän on vain sinun klaanisi, niin\nkuin Skotlannissa sanotaan, ja me tulimme toivottamaan sinut\ntervetulleeksi. Minä olen päällikkö, Archie — palveluksessasi.\n\nHän ojensi kätensä, ja Rose pisti ujosti pienen kätensä pojan\nruskeaan kouraan, johon se kokonaan hukkui. Pitäen serkkua kädestä\nArchie jatkoi esittelyä:\n\n— Me tulimme koko komeudessamme, sillä niin me aina teemme suurissa\njuhlatilaisuuksissa. Toivottavasti pidät siitä. Nyt minä esittelen\nsinulle nämä veijarit, ja me kyllä tulemme hyvin toimeen. Tuo pitkä\nhongankolistaja on Charlie, Clara-tädin poika, lempinimeltä Prinssi.\nTädillä on vain tämä ainoa, mutta sepä onkin oikea kultapoika. Tämä\nkunnon kaveri on Mac, Kirjatoukka, ja tuo sievä otus Steve. Steve\non aikamoinen keikari, katsopas huvin vuoksi hänen käsineitään ja\ntöyhtöään. Ne ovat Jane-tädin poikia, loistopari muuten, usko pois.\nNämä nulikat ovat minun veljiäni, Geordie ja Will sekä hännänhuippuna\nJamie. Kas niin, miehet, liikkeelle mars ja käyttäytykää siivolla.\n\nJa Rose näki kauhukseen edessään vielä kuusi ojennettua kättä, ja oli\npäivänselvää, että hänen täytyi pudistaa niitä kaikkia. Se oli ankara\nhetki ujolle tytölle, mutta hän muistutti itselleen, että nämä olivat\nvain sukulaisia, ja koetti vastata ystävällisesti tervehdykseen.\n\nVaikuttavan seremonian päätyttyä rivi hajosi, ja poikajoukko täytti\nsilmänräpäyksessä molemmat huoneet. Rose pakeni kiireesti ison\nnojatuolin suojiin. Vajoten sen syvyyksiin hän katseli tunkeilijoita\nja odotti, milloin täti tulisi hänelle avuksi.\n\nKuin täyttääkseen miehekkäästi velvollisuutensa jokainen pysähtyi ohi\nkulkiessaan Rosen tuolin viereen, sanoi lyhyesti jotakin ja saatuaan\nvielä lyhyemmän vastauksen luikahti pois keventyneen näköisenä.\n\nArchie tuli ensiksi ja sanoi isällisesti kumartuen tuolin selustan\nyli:\n\n— Mukavaa että olet nyt täällä, serkku, toivottavasti viihdyt\nTätilässä oikein hyvin.\n\n— Kyllä minä viihdyn.\n\nMac pyyhkäisi hiukset silmiltään, oli kompastua jakkaraan ja kysyi\nlyhyesti:\n\n— Toitko mukanasi kirjoja?\n\n— Neljä laatikollista. Ne ovat kirjastossa.\n\nMac katosi huoneesta, ja nyt oli vuorossa Steve. Hän asettui\nseisomaan niin, että skottilaispuku esiintyi oikein edukseen, ja\nsanoi kohteliaasti hymyillen:\n\n— Ikävää ettei tavattu sinua keskiviikkona. Toivottavasti olet jo\npäässyt nuhastasi.\n\n— Olen, kiitos! Ja Rosen suupieliä nyki, kun hän muisti miten oli\nryöminyt peiton alle piiloon.\n\nSteve uskoi kohteliaisuutensa saavuttaneen aivan erityistä suosiota\nja vaelsi ohi uljas töyhtö korkeammalla kuin koskaan. Prinssi Charlie\nastui keikaillen lattian poikki ja sanoi rennon huolettomasti:\n\n— Äiti lähetti terveisiä. Hän toivoo sinun olevan niin kunnossa,\nettä voisit tulla käymään jonakin päivänä ensi viikolla. Pikku\nraukka, sinulla taitaa olla täällä hirveän ikävä?\n\n— Minä olen kolmetoista ja puoli vuotta vanha, vaikka näytänkin\npieneltä, kuohahti Rose. Hän oli niin närkästynyt toisen suojelevasta\näänensävystä, että unohti ujoutensa kokonaan.\n\n— Anteeksi, neitiseni, sitä ei tosiaan uskoisi, Charlie sanoi ja\nlähti tiehensä iloissaan, kun oli saanut hiljaisen serkkunsa vähän\nleimahtamaan.\n\nGeordie ja Will tulivat yhdessä, kaksi tanakkaa jallia, toinen\nyhdentoista ja toinen kahdentoista ikäinen, he katsoivat sinisillä\npyöreillä silmillään Rosea ja laukaisivat kumpikin kysymyksensä kuin\npyssyn suusta:\n\n— Toitko sinä apinasi tänne?\n\n— En, se kuoli.\n\n— Saat kai sinä oman veneen?\n\n— Toivottavasti en.\n\nSitten he sotilaallisesti käänsivät hänelle selkänsä ja marssivat\nmatkoihinsa. Pikku Jamie taas kysyi suorasukaisesti:\n\n— Toitko sinä minulle mitään hyvää?\n\n— Toin paljon makeisia, Rose vastasi. Ihastuneena Jamie kiipesi\nhänen polvelleen ja mäiskäytti tytön poskelle suukon ilmoittaen\nsamalla, että piti Rosesta kauheasti.\n\nRose joutui hämilleen, varsinkin kun toiset pojat katsoivat ja\nnauroivat, ja päästäkseen pälkähästä hän kysyi kiireesti nuorelta\nvalloittajalta:\n\n— Näitkö sinä sen sirkusseurueen, joka kulki tästä ohi?\n\n— Milloin? Missä? huusivat pojat innokkaasti.\n\n— Juuri vähän ennen teidän tuloanne. Ainakin minä arvelin sitä\nsirkukseksi. Näin semmoiset punaisenmustat rattaat ja monta ponia\nja...\n\nHän ei ehtinyt pitemmälle, sillä naurunremakka keskeytti hänen\npuheensa, ja Archie koetti naurunsa lomassa selittää hilpeyden syytä.\n\n— Mehän siinä ajoimme shetlanninponeilla ja uusilla\nmetsästysrattailla. Siitä sirkuksesta sinä et pääsekään eroon ihan\nhelposti.\n\n— Mutta niitä oli niin paljon ja ne menivät sellaista vauhtia, ja\nvaunut olivat tulipunaiset, Rose koetti selittää erehdystään.\n\n— Tule, niin näet koko roskan! huudahti Prinssi. Ja ennen kuin\nRose oikein tajusi, hänet riepotettiin vaunuvajalle ja esiteltiin\nmeluisasti kolmelle pörröiselle ponille ja uusille koreille\nmetsästysrattaille.\n\nTällä puolen pihaa Rose ei ollut vielä käynyt ja hän pelkäsi, ettei\nhänellä olisi siihen lupaakaan, mutta kun hän vihjasi, ettei täti\nehkä pitäisi tästä, pojat huusivat yhteen ääneen:\n\n— Tätihän pyysi meitä huvittamaan sinua ja täällä se käy paljon\nparemmin kuin sisällä.\n\n— Jos minä vilustun, kun minulla ei ole päällysvaatteita, sanoi\nRose. Hänen teki kauheasti mieli jäädä, mutta jotenkin hän tunsi\nolonsa epävarmaksi.\n\n— Etkä vilustu, odotahan, pojat melusivat. Samassa joku painoi\nhattunsa Rosen päähän, toinen pani takkinsa hänen hartioilleen,\nkolmas oli tukehduttaa hänet vaunuhuovalla ja neljäs avasi vajassa\nseisovien vanhojen vaunurämien oven sanoen sulavasti:\n\n— Astukaa sisään, neiti, ja istukaa oikein mukavasti, me esitämme\nteille jotakin hauskaa.\n\nJa Rose istui komeasti katselemassa, kun pojat tanssivat\nvauhdikkaasti ja taitavasti skotlantilaisen kansantanhun. Se oli\nhänestä niin hauskaa, että hän taputti käsiään ja nauroi iloisemmin\nkuin moneen viikkoon.\n\n— Mitäs pidit? kysyi Prinssi tullessaan tanssin loputtua Rosen luo\npunaisena ja hengästyneenä.\n\n— Se oli hienoa! Minä olen ollut teatterissa yhden ainoan kerran,\neikä siellä tanssittu läheskään noin hauskasti. Olettepa te eteviä!\nvastasi Rose hymyillen serkuilleen kuin kuningatar alamaisilleen.\n\n— Saat nähdä, että me olemme hienoa porukkaa, eikä tämä ollut kuin\nvähäinen näyte taidoistamme. Meillä ei ole soittimia mukana, muuten\nme tahtoisimme\n\n    \"laulun, soiton sävelin\n    sua, armas, miellyttää\",\n\nvastasi Charlie ylpeyttä uhoten.\n\n— Minä en tiennytkään, että me olemme skotlantilaisia; isä ei\nvihjannutkaan siitä koskaan eikä näyttänyt välittävän Skotlannista,\nvaikka pyysi kyllä minua usein laulamaan vanhoja balladeja, sanoi\nRose. Tuntui kuin hän olisi äkkiä siirtynyt kauas Amerikasta.\n\n— Emme mekään ole tienneet sitä kuin vasta äskettäin. Luimme Scottin\nkirjoja ja muistimme yks kaks, että isoisähän oli skotlantilainen.\nSilloin me rupesimme tutkimaan vanhoja sukutarinoita, hankimme\nsäkkipillin ja skottilaispuvut ja päätimme tuottaa klaanille kunniaa.\nOlemme jo jonkin aikaa olleet näissä puuhissa, ja se on hirveän\nhauskaa. Vanhemmatkin pitävät siitä, ja minusta me olemme oikein\nuljasta joukkoa.\n\nArchie kiikkui puhuessaan vaunujen toisella astinlaudalla, muut\nolivat kavunneet etu- ja takaistuimelle voidakseen levätessään ottaa\nosaa keskusteluun.\n\n— Minä olen Fitzjames ja tuo on Roderick Dhu, tiedäthän,\nScottin \"Järven neidosta\", ja jonain päivänä me esitämme sinulle\nkaksintaistelun lyömämiekoilla. Sen hienompaa et kyllä voi kuvitella,\nlisäsi Prinssi.\n\n— Niin, ja kuulisitpa Steven soittavan säkkipilliä. Sen parempaa\nkiljunaa ei kukaan saa aikaan, huusi Will kuskinpenkiltä innokkaana\nesittelemään suvun monipuolisia kykyjä.\n\n— Mac metsästää meille kirjoistaan vanhoja tarinoita. Hän neuvoo,\nmiten on pukeuduttava, ja löytää aina jännittäviä lauluja tai\nkohtauksia esitettäväksi, lisäsi Geordie sanoakseen jotain hyvää\npoissa olevasta Kirjatoukasta.\n\n— No, mitäs sinä ja Will osaatte? Rose kysyi Jamielta, joka\nuskollisesti istui hänen rinnallaan ja piti häntä silmällä odottaen\nluvattuja tuomisia.\n\n— Minä olen juoksupoikana ja toimittelen asioita, ja Will ja Geordie\novat sotajoukko aina kun marssitaan, tai hirviä kun metsästetään, tai\nkavaltajia kun hakataan päitä poikki.\n\n— Ovatpa he auliita, ei voi muuta sanoa, ihaili Rose, ja\nkäyttökelpoiset nuoret miehet säteilivät ujoa ylpeyttä ja päättivät\nniin pian kuin suinkin serkkunsa yksityishuviksi esittää kohtauksia\nSkotlannin kansallissankarien Wallacen ja Montrosen seikkailuista.\n\n— Ruvetaanpa hippasille, huusi Prinssi. Hän antoi aika läimäyksen\nSteven olkapäälle ja hyppäsi ylös orrelle.\n\nKäsineistään välittämättä Keikari ryntäsi hänen jälkeensä, ja\ntoiset kapusivat joka taholle aivan kuin aikoen taittaa niskansa ja\nnyrjäyttää raajansa niin pian kuin suinkin.\n\nTämä näytös tarjosi uutta ihmeteltävää Roselle, joka vastikään oli\ntullut jäykän muodollisesta asuntolakoulusta, ja hän katseli notkeita\nserkkujaan ihastuneena. Nämä tuntuivat olevan paljon ketterämpiä kuin\nkonsanaan hänen rakas apinansa, Mops-vainaja.\n\nWill oli juuri niittänyt kunniaa heittäytymällä pää edellä ylisiltä\njaloilleen maahan, kun Febe ilmestyi tuomaan viittaa, päähinettä ja\nkalosseja sekä Plenty-tädin terveiset, että Rosen olisi tultava heti\npaikalla sisään.\n\n— Hyvä on, me tuomme hänet, vastasi Archie antaen salamerkkikielellä\nkäskyn, jota toteltiin niin äkkiä, ettei Rose ehtinyt pois vaunuista,\nkun pojat jo olivat tarttuneet aisoihin ja vetivät hänet vajasta.\nHe toivat hänet pääovelle sellaisella räiskeellä, että yläkerran\nikkunaan ilmestyi kaksi myssyä ja Debby alkoi eteisessä päivitellä:\n\n— Varmasti nuo hurjimukset säikyttävät pikku raukan kuoliaaksi.\n\nMutta huviretki näytti tehneen pikku raukalle erinomaisen hyvää,\nsillä hän oli tyytyväinen, iloinen ja punaposkinen juostessaan tukka\npörrössä yläkertaan. Siellä Plenty-täti tuli kauhuissaan vastaan ja\nkäski hänen heti mennä vuoteeseen.\n\n— Voi, ei vielä! Me tulimme juomaan teetä Rosen kanssa ja olemme\nkilttejä kuin enkelit jos annat meidän jäädä, melusivat pojat, sillä\nhe olivat jo hyväksyneet serkkunsa eivätkä sitä paitsi aikoneet\nmissään tapauksessa jäädä vaille teeillallista, sillä Plenty-tädin\nvieraanvaraisuus tiedettiin.\n\n— No jääkää, kunhan olette siivolla. Mutta antakaa Rosen ensin mennä\nottamaan lääkkeensä ja siistimään itsensä. Saa nähdä sitten mitä\nlöydämme illalliseksi. Vanha neiti kiirehti keittiön puolelle oikean\ntoivomusryöpyn saattelemana.\n\n— Marmelaatia minulle, täti.\n\n— Iso möykky luumukakkua, ole kiltti.\n\n— Pyydä Debbyä paistamaan päärynöitä.\n\n— Sitruunapiirasta, rouva.\n\n— Tehkää pannukakkuja, Plenty-täti, niistä Rosekin varmasti pitää.\n\n— Torttuja hän ainakin haluaa, sen minä tiedän.\n\nKun Rose viidentoista minuutin kuluttua tuli alas kiharat sidottuina\nja kirjailtu esiliina edessään, pojat oleksivat joutilaina aulassa.\nRose pysähtyi portaiden puoliväliin tarkastelemaan serkkujaan, sillä\nhän ei ollut vielä ennättänyt tutkia heitä.\n\nKaikilla heillä oli selvät suvun tuntomerkit, vaikka joku kellertävä\npää oli tummempi kuin toinen, jonkun posket ruskeat, toisen punaiset\nja ikä vaihteli kuusitoistavuotiaasta Archiesta Jamieen, joka oli\ntätä kymmenen vuotta nuorempi. Prinssiä lukuun ottamatta kukaan\nheistä ei ollut piirteiltään erityisen kaunis, mutta hilpeitä ja\nhauskan näköisiä he olivat, ja Rose arveli, etteivät pojat olleetkaan\nniin kauheita kuin hän oli luullut.\n\nJokaisella pojalla oli niin luonteenomaista puuhaa, ettei Rose voinut\nolla hymyilemättä heitä katsellessaan. Archie ja Charlie, jotka\nnähtävästi olivat hyvät ystävykset, astelivat käsi toisen olalla\nedestakaisin viheltäen skottilaissävelmää; Mac istui nenä kiinni\nkirjassa; Steve — keikari — järjesteli tukkaansa ison peilin\nedessä; Geordie ja Will tutkivat innokkaasti vanhan kellon koneistoa,\nja Jamie loikoili vatsallaan porrasmatolla jalkojaan heilutellen,\nilmeisesti valmiina pyytämään luvattuja namusia heti kun Rose\nilmestyisi.\n\nRose arvasi pojan ajatukset, ja ennen kuin tämä ehti pyytää, heitti\nhänelle kourallisen sokerimanteleita.\n\nJamien hihkaisu sai toiset katsahtamaan ylös, eivätkä he voineet\nolla hymyilemättä, sillä seistessään tuossa portailla ujo,\nvaaleakiharainen serkku nauravine kasvoineen oli todella herttaisen\nnäköinen. Musta puku muistutti heitä Rosen surusta, ja tänä hetkenä\njokainen heistä päätti olla oikein kiltti serkulle, jolla ei enää\nollut muuta kotia kuin tämä.\n\n— Tuolla hän on ja niin hienona kuin ikinä voi toivoa! huudahti\nSteve lähettäen Roselle lentosuukon.\n\n— Suvaitseeko armollinen neiti astua alas, tee on valmista, Prinssi\nsanoi rohkaisevasti.\n\n— Minä saatan hänet pöytään, sanoi Archie tarjoten käsivartensa niin\narvokkaasti ja kunnioittavasti, että Rose lehahti punaiseksi kuin\nkirsikka ja hänen teki mielensä juosta takaisin yläkertaan.\n\nIllallinen oli vilkas, ja Archie ja Charlie lisäsivät huvia\nvihjailemalla toisten kiusaksi iloisesta yllätyksestä, joka oli\ntulossa. He väittivät sen olevan hirveän hauskaa, mutta sitä ei saa\nvielä kertoa kenellekään. Toiset kihisivät uteliaisuudesta.\n\n— Olenko minä nähnyt sitä? kysyi Jamie.\n\n— Et sinä ainakaan muista sitä, mutta Mac ja Steve kyllä muistavat\nja he pitivät siitä tavattomasti, vastasi Archie saaden molempien\nasianomaisten pään niin pyörälle, että Debbyn herkulliset pannukakut\nunohtuivat pitkäksi aikaa.\n\n— Kuka sen näkee ensiksi? kysyi Will suu täynnä marmelaatia.\n\n— Plenty-täti kai.\n\n— Koska? Geordie pomppi innoissaan tuolilla.\n\n— Maanantaina johonkin aikaan.\n\n— Hyvä tavaton, mistä tuo poika oikein puhuu? kysyi vanha neiti\nkorkean teekeittimensä takaa, eikä hänestä näkynyt kuin päähineen\nylin ruusuke.\n\n— Eikö tätikään tiedä vielä? kuului yhdestä suusta.\n\n— Ei, ja sepä siinä hauskaa onkin, sillä täti pitää siitä vallan\nkauheasti.\n\n— Minkä värinen se on? kysyi Rose puolestaan.\n\n— Sininen ja ruskea.\n\n— Maistuuko se hyvältä? kysyi Jamie.\n\n— Jotkut taitaisivat pitää siitä, mutta minun ei tee ollenkaan mieli\nmaistaa, vastasi Charlie ja nauroi niin että tee läikkyi.\n\n— Kenen se on? kysyi Steve.\n\nArchie ja Prinssi tuijottivat toisiinsa hetken täysin ymmällä, mutta\nsitten Archie vastasi iloisesti silmää iskien, mikä sai Charlien taas\nhyvälle tuulelle:\n\n— Isoisä Campbellille se kuuluu.\n\nNäin he pääsivät pulasta, ja siihen leikki loppui, vaikka Jamie\ntunnusti Roselle, ettei hän varmaan voisi elää maanantaihin\ntietämättä, mikä se kohuttu esine on.\n\nHeti illallisen jälkeen pojat läksivät kotiinsa hoilottaen täyttä\nkurkkua skotlantilaista kansanlaulua.\n\n— No, kultaseni, pidätkö serkuistasi? kysyi Plenty-täti, kun ponit\nolivat kadonneet nurkan taa ja melu vähitellen hiljeni.\n\n— Aika lailla, mutta Febestä minä kuitenkin pidän enemmän.\n\nKuullessaan vastauksen Plenty-täti väänteli epätoivoissaan käsiään\nja mennä lyllersi kertomaan Peace-siskolle, ettei hän oppisi koskaan\nymmärtämään tuota tyttöä ja siksi oli suuri onni, että Alec pian\nvapauttaisi heidät vastuusta.\n\nUupuneena iltapäivän epätavallisista ponnistuksista Rose painautui\nsohvan nurkkaan lepäämään ja miettimään poikien yllätystä. Eipä hän\nosannut aavistaa, että juuri hän saisi tietää sen ensimmäisenä.\n\nSiinä aprikoidessaan hän nukahti ja näki unta, että oli taas kotona\nomassa pienessä sängyssään. Hän oli havahtuvinaan ja näkevinään isän\nkumartuvan vuoteen yli ja kuuli hänen sanovan: \"Oma pikku Roseni\",\nja hän vastasi: \"Sinäkö, isä!\" Ja isä otti hänet syliinsä ja suuteli\nhäntä hellästi. Niin ihana ja todellinen tämä uni oli, että hän\nheräsi ilosta huudahtaen ja huomasi olevansa päivettyneen parrakkaan\nmiehen sylissä. Tämä puristi hänet rintaansa vasten ja kuiskasi niin\nisän äänellä, että Rose luottavasti painautui lähemmäksi häntä:\n\n— Tämä on siis minun pieni tyttöni, ja minä olen sinun setäsi Alec.\n\n\n\n\n3\n\nSEDÄT\n\n\nKun Rose seuraavana aamuna heräsi, hän ei ollut varma oliko\nedellisiltainen todella tapahtunut vai oliko hän nähnyt vain unta.\nNiinpä hän ei voinut nukkua enää hetkeäkään vaan hypähti vuoteesta\nja puki päälleen, vaikka olikin tuntia aikaisempaa kuin tavallisesti\nhänen noustessaan. Rosen piti välttämättä päästä katsomaan, olivatko\nmatkalaukut ja -arkut tosiaan eteisessä. Hämärästi hän muisti, että\noli kompastunut niihin tullessaan illalla huoneeseensa. Hänet oli\nsedästä huolimatta lähetetty levolle tavalliseen aikaan, sillä tädit\nhalusivat jutella kolmisin rakkaimman veljenpoikansa kanssa.\n\nAurinko paistoi ihanasti, ja Rose avasi oven parvekkeelle\nhengittääkseen raikasta keväistä meri-ilmaa. Hän nojasi parvekkeen\nkaiteeseen seuraten silmillään Varhaista lintua, joka sieppasi\nmatosen ja mietti, mahtaisiko pitää Alec-sedästä. Rose näki miehen\nloikkaavan puutarha-aidan yli ja tulevan vihellellen käytävää pitkin.\nEnsin hän luuli tulijaa joksikin tunkeilijaksi, mutta tarkemmin\nkatsottuaan hän huomasi, että Alec-setä siinä palasi varhaiselta\naamu-uinniltaan.\n\nIllalla hän oli tuskin uskaltanut vilkaista setään, sillä joka kerta\nyrittäessään hän näki sinisen, terävän silmäparin katselevan häntä.\nMutta nyt hän saattoi tuijottaa mielin määrin, kun setä pysähtyi ja\nsilmäili ympärilleen kuin iloissaan siitä, että oli taas vanhassa\ntutussa paikassa.\n\nAlec-setä oli ruskeaksi ahavoitunut, leveäharteinen ja\nvilkasliikkeinen mies, ja koko hänen olemuksensa uhkui terveyttä\nja voimaa, kun hän tuli sinisessä puvussaan avopäin, ravistellen\nkiharaista tukkaansa kuin kuiville noussut koira. Hänessä oli\nlujuutta, josta Rose piti, vaikka hän ei voinut sen tarkemmin\neritellä tunnettaan. Hän myönsi huojentuneena itselleen, että\nluultavasti hän pitäisi Alec-sedästä, vaikka tämä näyttikin melkoisen\nomatahtoiselta, ja juuri hänen miettiessään tätä Alec-setä kohotti\nkatseensa kukkivaan kastanjaan ja huomasi pienen pään ja kaksi\nsilmää, jotka kiinteästi tarkastelivat häntä. Hän huiskautti Roselle\nja tokaisi hilpeästi:\n\n— Oletpa sinä varhain kannella, veljentytär.\n\n— Minun täytyi nousta katsomaan oletko sinä todella tullut.\n\n— Niinkö? No, tule sitten tänne, että saadaan asia selväksi.\n\n— En minä saa tulla ulos ennen aamiaista.\n\n— Etkö! tuhahti setä hartioitaan kohauttaen. — No, minä tulen\nsitten tervehdyskäynnille. Ja hän tarttui Rosen ihmeeksi takakuistin\npylvääseen, kiipesi reisimällä katolle, asteli sen poikki ja\nheittäytyen sieltä parvekkeen kaiteelle kysyi:\n\n— Pelkäättekö te vielä minua, neitiseni?\n\nRose oli niin hämillään, ettei osannut sanoa mitään, hymyili vain\nmennessään setäänsä vastaan.\n\n— Kuinka minun tyttöni voi tänä aamuna? setä kysyi ottaen pienen\nkylmän käden isojen lämpimien kämmentensä väliin.\n\n— Kiitos, aika hyvin.\n\n— Mutta sinun pitäisi voida _oikein_ hyvin. Mikset sano niin?\n\n— Päätäni särkee ja minua väsyttää aina aamulla.\n\n— Etkö sinä nuku kunnolla?\n\n— Valvon tavallisesti kauan vuoteessa ja sitten näen niin kauheasti\nunia, ettei nukkuminen paljonkaan virkistä.\n\n— Mitä sinä teet päivisin?\n\n— Minä luen ja ompelen vähän, joskus nukahdan hetken tai istun tädin\nluona.\n\n— Etkö sinä ollenkaan juoksentele ulkona, ratsasta tai tee\ntalousaskareita?\n\n— Plenty-täti sanoo, että minä olen liian heikko kestämään\nponnistuksia. Joskus käyn ajelemassa tädin kanssa, mutta ei se ole\nhauskaa.\n\n— Ei ole ihmekään, Alec-setä tuhahti puoliääneen ja lisäsi nopeasti:\n— Onko sinulla ikäistäsi seuraa?\n\n— Annabel Bliss oli vähän aikaa, mutta hän oli sellainen tylsimys,\netten voinut sietää häntä. Pojat kävivät eilen täällä ja minusta he\nolivat mukavia — mutta enhän minä tietenkään voi ruveta telmimään\nheidän kanssaan.\n\n— Mikset?\n\n— Minä olen liian iso sellaiseen.\n\n— Päinvastoin. Poikien reippaat puuhat tekevät sinulle oikein hyvää,\nsillä sinä taidat olla aika lellikki. Serkkusi ovat kunnon poikia, ja\nlähivuosina joudut olemaan paljon heidän kanssaan, siksi on parasta,\nettä teistä tulee saman tien ystävät. Minä koetan kyllä etsiä\nseuraksesi tyttöjäkin, jos vain löydän jonkun, jota ei ole kasvatettu\npiloille.\n\n— Febe on aivan varmasti järkevä tyttö, ja minä pidän hänestä,\nvaikken ole nähnyt häntä kuin yhden kerran! Rose huudahti yhtäkkiä\ninnostuen.\n\n— Ja kuka tämä Febe on, saanko kysyä?\n\nRose kertoi vilkkaasti mitä tiesi, ja Alec-sedän huulilla karehti\nhymy, vaikka hänen silmänsä olivat vakavat, kun hän katseli edessään\nolevia kasvoja.\n\n— Hauskaa että olet mieleltäsi demokraattinen, mutta sittenkään en\nvoi ihan ymmärtää, miksi sinua miellyttää juuri tämä köyhäintalosta\ntullut nuori neiti.\n\n— Naura vain jos haluat, mutta minä pidän hänestä. En tiedä miksi.\nHän näyttää vain hirveän iloiselta ja ahkeralta ja laulaa kauniisti\nja on niin vahva, että jaksaa pestä ja lakaista, eivätkä häntä vaivaa\nmitkään huolet, luetteli Rose koettaen keksiä järkeviä selityksiä\nmieltymykselleen.\n\n— Mitä sinä hänen huolistaan tiedät?\n\n— No, kun minä kerroin hänelle omistani ja kysyin, onko hänelläkin\nsuruja, hän vastasi: \"Ei, minä tahtoisin vain käydä koulua, ja\nkouluun minä vielä kerran menenkin.\"\n\n— Hän ei siis pidä huolen aiheena turvattomuutta, köyhyyttä tai\nkovaa työtä? Urhea tyttö, häneen minäkin tahdon tutustua. Alec-setä\nnyökäytti hyväksyvästi päätään, ja se sai Rosen toivomaan, että\nhänkin olisi ansainnut sedän hyväksymisen.\n\n— Mutta mitä huolia sinulla sitten on, lapsi? setä kysyi hetken\nkuluttua.\n\n— Älä kysy.\n\n— Etkö voi yhtä hyvin kertoa niitä minulle kuin Febelle?\n\nÄänensävy sai Rosen tuntemaan, että olisi parasta puhua suoraan ja\nujostelematta, ja siksi hän vastasi punastuen ja käänsi katseensa\npois:\n\n— Suurin suruni on, että olen menettänyt rakkaan isäni. Alec-setä\nkiersi hellästi kätensä Rosen hartioille, painoi hänet rintaansa\nvasten ja sanoi melkein isän äänellä:\n\n— Sitä surua minä en pysty ottamaan pois, lapsi, mutta koetan tehdä\nsen sinulle niin keveäksi kuin voin. Entäs muuta?\n\n— Minä olen aina väsynyt ja niin heikko, etten voi koskaan tehdä\nmitä haluaisin, ja se suututtaa minua, Rose huokasi hieroen\nepätoivoisesti kivistävää päätään.\n\n— Sen vaivan voi parantaa ja se parannetaan, sanoi setä nyökäyttäen\nniin päättävästi, että tukka heilahti ja Rose näki harmaita hiuksia\nruskeitten seassa.\n\n— Myra-täti sanoo, että minulla on heikko ruumiinrakenne eikä\nminusta koskaan tulekaan vahvaa, huomautti Rose voipuneesti, ihan\nkuin olisikin oikeastaan hienoa olla heikko ja surkea.\n\n— Myra-täti on — hm — oivallinen nainen, hänen\nlempiharrastuksenaan on vain uskoa, että kaikki hoippuvat haudan\npartaalla. Ja totta totisesti, hän taitaa olla melkein loukkaantunut,\njolleivät ihmiset tottele häntä ja ryömi hautaan! Mutta odotahan, me\nnäytämme hänelle ruumiinrakennetta niin että tuntuu. Myra-täti saa\nvielä todeta, kuinka pienistä kalpeista aaveista tulee punaposkisia,\nvahvoja tyttöjä. Se on minun ammattini, kuten tiedät, setä lisäsi\nlevollisemmin, sillä hänen kiivautensa oli melkein pelästyttänyt\nRosen.\n\n— Olin ihan unohtanut, että olet lääkäri. Se on hauskaa, sillä\ntahtoisin tulla terveeksi, jos et vain määrää minulle kauhean\npaljon lääkkeitä. Minä olen juonut niitä litrakaupalla, eivätkä ne\nkuitenkaan auta.\n\nPuhuessaan Rose osoitti ikkunan vieressä olevaa pientä pöytää, jossa\noli rykelmä kaikenlaisia pulloja.\n\n— Ai, katsopas! Nytpä nähdään, mitä vahinkoa nuo siunatut naiset\novat saaneet aikaan.\n\nAlec-setä kurkotti pullon toisensa jälkeen ja asetti ne riviin\nleveälle kaiteelle. Huolellisesti hän tarkasti jokaista erikseen,\nhymyili muutamille, rypisti otsaansa toisille ja sanoi pannessaan\npois viimeisen pullon: — Nyt saat nähdä parhaan tavan, miten tätä\nsekasotkua on nautittava. Ja vilauksessa hän lennätti pullot maahan\nkukkapenkin laitaan.\n\n— Mitä Plenty-täti nyt sanoo? Ja Myra-täti varmasti suuttuu, sillä\nhän lähetti niistä suurimman osan! nuhteli Rose kauhuissaan ja\nsamalla ihastuneena.\n\n— Sinä olet nyt minun potilaani, ja minä vastaan kaikesta. Minun\nreseptini taitavatkin tepsiä mainiosti, sillä näytät jo nyt\nvirkeämmältä, Alec-setä sanoi niin hilpeästi, että Rosen täytyi\nnauraa, vaikka hän vastasikin nenäkkäästi:\n\n— Entä jos en välitä sinun lääkkeistäsi enempää kuin näistä vaan\nheitän ne pellolle. Mitäs siitä sanot?\n\n— Jos minä määrään sinulle tuollaisia sotkuja, saat heittää ne pois\nheti kun haluat. Mikäs on seuraava huolesi?\n\n— Älä viitsi kysyä enää.\n\n— Mutta kuinka minä voin auttaa sinua, ellen saa tietää? Huoli\nnumero kolme, ole hyvä.\n\n— On tietysti kauhean väärin, mutta toivon joskus, ettei minulla\nolisi ihan niin monta tätiä. He ovat kilttejä ja minä tahtoisin tehdä\nheille mieliksi; mutta he ovat kaikki niin erilaisia, että tuntuu\njoskus kuin he tahtoisivat repiä minut kappaleiksi, koetti Rose\nselittää, sillä hän tunsi olevansa kuin eksynyt kananpoika, jota\nkuusi kanaa koetti kilvan houkutella luokseen.\n\nAlec-setä heitti päätään taaksepäin ja nauroi kuin nuori poika, sillä\nhän voi mainiosti kuvitella, miten kelpo naiset olivat tarttuneet\nairoon ja koettivat soutaa jokainen omaan suuntaansa. Ei ihme, että\nRose-paran pää oli aivan pyörällä.\n\n— Nyt onkin aika setien tarttua ruoriin; katsotaanpa miten se sopii\nsinun ruumiinrakenteellesi. Minä aion tästä alkaen pitää omin päin\nhuolta sinusta enkä kuuntele kenenkään neuvoja, ellen nimenomaan\npyydä niitä. Muulla tavoin ei tässä laivassa synny järjestystä, ja\nminähän olen nyt sen kippari, ainakin toistaiseksi. Entä seuraava\nhuoli?\n\nMutta Rose takelsi ja lehahti niin punaiseksi, että setä arvasi mistä\noli kysymys.\n\n— En tosiaankaan voi sanoa sitä. Se olisi epäkohteliasta, ja sitä\npaitsi minusta ihan tuntuu, ettei sitä enää olekaan.\n\nKun Rose punaisena sammalsi nämä sanat, käänsi Alec-tohtori katseensa\nkauas merelle ja sanoi niin vakavasti ja hellästi, että jokainen sana\nkosketti Rosea ja jäi hänen mieleensä pitkäksi aikaa:\n\n— Rakas lapsi, en minä odotakaan, että sinä rakastaisit minua ja\nluottaisit minuun heti ensi hetkestä, mutta toivon sinun uskovan,\nettä koetan koko sydämestäni täyttää tämän uuden velvollisuuteni ja\nettä jos teen erehdyksiä — niin kuin varmasti teen —, ei kukaan\nsure niitä katkerammin kuin minä itse. Minä olen sinulle ventovieras,\nvaikka tahtoisin olla paras ystäväsi, ja se on minun omaa syytäni.\nJouduimme kerran epäsopuun, isäsi ja minä, ja luulin etten koskaan\nvoisi antaa hänelle anteeksi, siksi kartoin häntä vuosikausia.\nJumalan kiitos, me teimme sovinnon viimeisen kerran tavatessamme, ja\nsilloin hän sanoi, että jos hänen täytyisi lähteä pienen tyttärensä\nluota, hän jättäisi tämän minulle rakkautensa osoitukseksi. En\ntietenkään voi täyttää hänen paikkaansa, mutta koetan olla isäsi\nsijainen, ja jos opit rakastamaan minua puoleksikaan niin paljon kuin\nrakastit omaa isääsi, minä tunnen itseni ylpeäksi ja onnelliseksi.\nUskotko sen ja tahdotko koettaa?\n\nAlec-sedän ilme kosketti Rosea syvästi, ja kun setä ojensi kätensä\nsilmissään alakuloinen, levoton katse, tyttö suuteli häntä\nliikuttuneena ja luottavasti, kuin vahvistaen sopimuksen. Kumpikin\noli hiljaa, kunnes koputus sai heidät säpsähtämään.\n\nRose pisti päänsä parvekkeen ovesta huoneeseen ja huusi: —\nSisään! sillä välin kun Alec-tohtori pyyhkäisi takkinsa hihalla\nsilmänurkkaansa ja alkoi taas viheltää.\n\nOvelle ilmestyi Febe tuoden kupin kahvia.\n\n— Debby käski minun tuoda tämän ja auttaa pukeutumisessa, hän sanoi\nräväyttäen mustat silmänsä selkoselälleen hämmästyksestä nähdessään\n'merimiehen' parvekkeella.\n\n— Olen jo pukeutunut enkä tarvitse apua. Toivottavasti kahvi on\nhyvää ja väkevää, sanoi Rose katsellen ahnaasti höyryävää kuppia.\n\nMutta hän ei saanut sitä maistaa, sillä ruskea käsi tarttui kuppiin\nja setä sanoi:\n\n— Seis, tyttö, annahan minun tarkastaa annos ennen kuin nautit sen.\nJuotko sinä tuollaisen määrän väkevää kahvia joka aamu, Rose?\n\n— Juon ja pidän siitä. Tädin mielestä se virkistää, ja minä voinkin\naina kahvin jälkeen paljon paremmin.\n\n— Siksi sinä olet uneton, siksi sydämesi toiminta kiihtyy\npienestäkin ponnistuksesta ja kasvosi ovat kellankalpeat, vaikka\nniiden pitäisi olla ruusunpunaiset. Lopeta kahvin juonti, ja\nvähitellen huomaat minun olevan oikeassa. Onko meillä tuoretta\nmaitoa, Febe?\n\n— Vaikka sankokaupalla — vasta lypsettyä.\n\n— Se on oikeata juomaa minun potilaalleni. Tuopas sitä kannullinen\nja tuo samalla myös toinen kuppi; minuakin janottaa aika lailla.\nKuusamia kahvi ei vahingoita, sillä niillä ei ole hermoja, jotka\nsiitä kärsisivät. Ja Rosen mielipahaksi kahvi meni saman tien kuin\nlääkkeetkin.\n\nAlec-tohtori näki kyllä Rosen pahastuneen ilmeen, mutta ei ollut\nhuomaavinaan, vaan karkotti sen sanoen iloisesti:\n\n— Minulla on tavaroitteni joukossa pieni hieno pikari; sinä saat\nsen maitomukiksesi, sillä se on tehty sellaisesta puusta, jossa\nsanotaan olevan parantavaa voimaa — ihan kuin kvassia-puulla.\nSiitäpä muistan, niistä laatikoista, jotka Febe aikoi raahata\nillalla huoneeseeni, kuuluu yksi sinulle. Kun tiesin, että minua\nodottaa kotona tytär, keräsin matkan varrella kaikenlaisia kauniita\nja erikoisia esineitä, toivottavasti joku niistä miellyttää sinua.\nHuomisaamuna tutkimme sitä. No niin, tuossa maito tulee. Malja neiti\nRose Campbellin terveydeksi!\n\nRosen oli enää mahdotonta olla nyrpeissään, kun hän kuvitteli\nlaatikossa olevia lahjoja; niinpä hän unohti harminsa, joi hymyillen\noman maljansa ja huomasi, ettei tuore maito ollutkaan hullumpaa\nlääkettä.\n\n— Minun täytyy mennä, ennen kuin joku vielä tulee ja näkee minut\nperuukki pörrössä, Alec-tohtori sanoi valmistautuen lähtemään alas\nsamaa tietä kuin oli tullutkin.\n\n— Sinä taidat tavoiksesi kulkea kuin kissa, huomautti Rose, jota\ntoisen omituiset tavat kovasti huvittivat.\n\n— Poikasena minä aina puikin ikkunoista, ettei tarvinnut häiritä\ntätejä, ja nyt minä pidän siitä, sillä se on lyhyin tie ja pitää\nminut vetreänä, kun en enää saa kiipeillä laivan köysissä. Hei vain\naamiaiseen asti! Ja setä liukui alas syöksytorvea myöten ja katosi\nkukkivien kuusamien taa.\n\n— Siinäpä vasta sukkelaliikkeinen holhooja! huudahti Febe\nlähtiessään kuppeineen alakertaan.\n\n— Hän taitaa olla hyvä holhooja, Rose vastasi ja lähti Feben perässä\nkatsomaan isoja laatikoita arvaillakseen, mikä niistä oli hänen.\n\nKun kellonsoitto oli kutsunut aamiaiselle, setä tapasi Rosen\nlevottomana tarkastelemassa uutta ruokalajia, joka höyrysi pöydällä.\n\n— Oletko saanut lisää huolia, Rose? hän kysyi silittäen tytön\npehmeätä tukkaa.\n\n— Tahdotko sinä todellakin minun syövän kaurapuuroa? kysyi Rose\njärkyttyneellä äänellä.\n\n— Etkö sinä pidä siitä?\n\n— Minä inhoan sitä! vastasi Rose, ja sanoja tehostivat väristys,\nnenän nyrpistys ja syvä huokaus.\n\n— Et sinä ole oikea skotlannitar, jollet pidä kaurapuurosta.\nVahinko, sillä minä keitin sen itse ja arvelin, että me oikein\nherkuttelisimme, kun on noin paljon kermaakin kaataa sekaan. No, ei\nvoi auttaa, setä sanoi ja istahti pettyneen näköisenä.\n\nRose oli päättänyt pitää urhoollisesti puoliaan, sillä hän todella\ninhosi tuota ruokaa. Mutta kun Alec-setä ei yrittänytkään pakottaa,\nhän muuttikin äkkiä mielensä.\n\n— Minä koetan syödä sitä sinun mieliksesi. Kaikki hokevat aina\npuuron terveellisyyttä, ja siksi minä olen ruvennut vihaamaan sitä,\nhän sanoi häpeillen vähän hupsua puolusteluaan.\n\n— Toivottavasti pidät siitä, sillä tahtoisin sinun tulevan yhtä\nterveeksi ja voimakkaaksi kuin Jessien pojat, jotka on kasvatettu\nvanhaan hyvään tapaan. Heille ei syötetä herkkuja alituiseen, ja he\novat koko suvun komeimmat miehenalut. Kas täti, hyvää huomenta!\n\nTohtori tervehti vanhaa neitiä, ja Rose istui pöytään päättäen joko\nsyödä puuroa tai kuolla.\n\nViidessä minuutissa hän oli tyystin unohtanut mitä söi, sillä hän\noli pelkkänä korvana seuratessaan pöytäkeskustelua. Häntä huvitti\nkuulla Plenty-tädin kutsuvan nelikymmenvuotiasta veljenpoikaansa\npoikakullaksi. Ja Alec-sedällä oli varastossaan loputtomiin niin\nlystikkäitä juttuja joka puolelta ja varsinkin Tätilästä, että\nhalveksittu puuro hävisi vastalauseitta.\n\n— Kai sinä tulet kirkkoon meidän kanssamme, Alec, vai oletko liian\nväsynyt? kysyi vanha neiti, kun noustiin pöydästä.\n\n— Sitä vartenhan minä Kalkutasta tänne kiirehdinkin, tätiseni.\nMinun täytyy vain lähettää kälyille viesti, että olen perillä, sillä\nhe odottavat minua vasta huomenna, ja kirkossa syntyisi aikamoinen\nhämminki ja hälinä, jos pojat näkisivät minut yllättäen.\n\n— Lähetän Benin harjulle, ja Myran luona voit pistäytyä itse.\nEnnätät vielä hyvin, ja hän ilahtuu käynnistäsi.\n\nAlec-tohtori lähti heti paikalla eikä häntä näkynyt ennen kuin vanhat\nvaunut ajettiin portaitten eteen ja Plenty-täti astui portaita alas\nkahisevassa sunnuntaipuvussaan. Rose seurasi hänen kintereillään kuin\npieni musta varjo.\n\nNiin lähdettiin juhlallisesti liikkeelle, eikä Alec-setä saanut koko\nmatkalla juuri pitää hattua päässään, sillä kaikki vastaantulijat\nnyökkäilivät ja hymyilivät hänelle ja tervehtivät häntä niin\nhilpeästi kuin pyhäpäivänä suinkin sopi.\n\nVaroitus oli epäilemättä ollut tarpeen, sillä huolimatta ajasta ja\npaikasta pojat olivat niin kuohuksissaan, että vanhemmat pelkäsivät\nminä hetkenä tahansa tapahtuvan jotakin sopimatonta. Oli kerrassaan\nmahdotonta saada neljäätoista silmää kääntymään Alec-sedästä, ja\nkukaan tuskin voisi uskoa niitä kauheita asioita, mitä tapahtui\nsaarnan aikana.\n\nRose tuskin uskalsi nostaa katsettaan, sillä kurittomat pojat\nviestittivät tunteitaan hänelle niin huomiota herättävästi, ettei\nhän lopulta tiennyt itkeäkö vai nauraa. Charlie iski hänelle\nihastuneena silmää äitinsä viuhkan takaa; Mac osoitti kaikkien\nnähden hänen vieressään istuvaa kookasta olentoa; Jamie tuijotti\ntaukoamatta tuolinsa selustan yli, niin että Rose pelkäsi hänen\nsilmiensä putoavan; George kompastui palliin ja pudotti innoissaan\nkolme virsikirjaa; Will piirsi puhtaisiin kalvosimiinsa merimiehiä ja\nkiinalaisia ja näytteli niitä Rosen suureksi kauhistukseksi; Steve\noli narrata koko joukon nauramaan, kun virkisti itseään hajusuolalla\nnäyttääkseen, miten rajun vaikutuksen ilo oli tehnyt häneen; yksinpä\narvokas Archiekin häpäisi itsensä kirjoittamalla virsikirjaansa:\n\"Eikös hän olekin sininen ja ruskea?\" ja antoi sen kohteliaasti\nRoselle.\n\nRosen ainoa pelastus oli koettaa kiinnittää kaikki huomionsa\nMac-setään, lihavaan, hiljaiseen herraan, joka ei näyttänyt tietävän\ntuon taivaallista poikien kujeista, vaan nukkui penkkinsä päässä\nkaikessa rauhassa. Tämä oli ainoa setä, jota Rose oli vuosien mittaan\ntavannut, sillä Jem-setä ja Steve-setä, Jessie-tädin ja Clara-tädin\nmiehet, olivat merillä ja Myra-täti oli leski. Mac-setä oli kauppias,\nrikas ja ahkera mies. Hän liikkui kotonaan hiljaa kuin hiiri, sillä\nsiellä hän ei uskaltanut edes suutansa avata vaan antoi vaimolleen\ntäyden vallan.\n\nRose piti tästä kookkaasta, hiljaisesta miehestä, joka oli tullut\nhänen luokseen silloin kun isä kuoli ja lähetteli hänelle kouluun\nkauniita makeislaatikoita. Setä kutsui hänet usein isoon varastoonsa,\njoka oli täynnä teetä, mausteita, viinejä ja kaikenlaisia ulkomaan\nhedelmiä, ja käski hänen syödä ja ottaa mukaansa mitä ikinä halusi.\nHän oli salaa surrut sitä, ettei Mac-setä ollut hänen holhoojansa,\nmutta nähtyään nyt Alec-sedän hän piti kuitenkin tätä parempana,\nvarsinkin kun hän ei erityisesti ihaillut Jane-tätiä.\n\nJumalanpalveluksen päätyttyä Alec-tohtori lähti nopeasti kirkosta.\nEteisessä pojat ryntäsivät kaikki hänen kimppuunsa ja kälyt\npuristivat iloisina hänen kättään. Matka kirkonpenkistä eteiseen\noli peräti vaarallinen, Rose oli hälinässä litistyä tykkänään oven\ntaakse, mutta onneksi Mac-setä tuli avuksi ja nosti hänet vaunuihin\nturvaan.\n\n— No, tytöt, nyt teidän on tultava syömään päivällistä Alecin\nkanssa; Mac tulee tietysti myös. Mutta noita rasavillejä minä en voi\npyytää. Mehän odotimme rakasta poikaa vasta huomenna emmekä osanneet\nvarustautua. Menkööt pojat kotiin ja odottakoot huomiseen, sillä\nminua aivan hirvittää ajatella, miten he käyttäytyivät kirkossa,\npauhasi Plenty-täti noustessaan vaunuihin.\n\nMissä tahansa muualla pojat olisivat tällaista vääryyttä kärsittyään\nnostaneet metelin; nytkin he napisivat ja koettivat väittää vastaan,\nmutta Alec-tohtori tarttui asiaan ja sanoi:\n\n— Olkaa huoletta, veikkoset, saatte kyllä vahingon takaisin\nhuomenna. Mutta jos ette nyt mene kiltisti kotiin, ei tarvitse tulla\nkaivelemaan minun suuria arkkujani.\n\n\n\n\n4\n\nTÄDIT\n\n\nKoko päivällisen ajan Rose tunsi, että kohta alettaisiin keskustella\nhänestä, ja hän tiesi hetken koittaneen, kun Plenty-täti kuiskasi\nvierashuoneeseen siirryttäessä:\n\n— Juoksepa vähäksi aikaa Peace-tädin luo. Hän kuuntelee levätessään\nmielellään, kun luet ääneen. Meillä on täällä asioita pohdittavana.\n\nRose totteli, ja Peace-tädin luona vallitsi niin hiljainen ja\nrauhallinen tunnelma, että tytön kuohuvat tunteet tyyntyivät pian.\nJa hän oli tietämättään tosiaan lohtuna tälle vanhalle, väsyneelle\nnaiselle, joka sai vuodesta vuoteen nöyrästi odottaa kärsimystensä\nloppumista.\n\nRose tunsi hänen elämänsä surullisen tarinan, ja se loi lumoavaa\nhohdetta tämän isotädin ympärille, jota Rose jo oli oppinut\nrakastamaan. Kun Peace oli kahdenkymmenen, hänen piti mennä\nnaimisiin; kaikki oli valmiina, hääpuku riippui naulassaan, kukkaset\nodottivat, onnen hetki oli ovella. Silloin tuli järkyttävä sanoma,\nettä sulhanen oli kuollut. Kaikki ajattelivat, että hentoinen Peace\nkuolisi myös surusta, mutta hän kesti menetyksen urhoollisesti,\nheitti pois morsiuspuvun ja aloitti elämänsä uudelleen. Hän oli\nkaunis, hiljainen nainen, hiukset valkoiset kuin lumi. Hän ei\nkäyttänyt pukunaan mustaa, vaan pehmeitä, vaaleita värejä aivan kuin\nvalmiina vihille.\n\nKolmekymmentä vuotta hän oli elänyt hiljalleen kuihtuen. Hän oli\nollut ystävällinen ja ahkera ja seurannut kiinnostuneena kaikkea mitä\nperheessä tapahtui. Erityisesti hän oli ollut ympärillään kehittyvien\nnuorten tyttöjen neuvonantaja ja ystävä. Peace-tätiä ympäröivä\nilmapiiri viihdytti ja rauhoitti jokaista, joka tuli hänen lähelleen.\n\nPlenty-täti oli hänen täydellinen vastakohtansa, pyöreä, terve\nvanha neiti, jolla oli valpas katse, vilkas kieli ja posket kuin\ntalviomenat. Hän oli aina liikkeessä, jutteli ja puuhasi kuten kelpo\nMartta ainakin. Usein hän vaivasi itseään tämän maailman murheilla,\nmutta oli pohjimmaltaan kuitenkin onnellinen.\n\nRose oli oikeassa. Hänen istuessaan lukemassa virsiä Peace-tädille\ntoiset tädit istuivat alhaalla keskustelemassa varsin avomielisesti\ntytön pikku persoonasta.\n\n— No, Alec, mitä pidät holhokistasi? aloitti Jane-täti, kun he\nolivat istuutuneet ja Mac-setä vetäytynyt nurkkaan torkahtaakseen\npäivällisen jälkeen.\n\n— Tietysti pitäisin tytöstä enemmän, jos olisin saanut huolehtia\nhänestä pienestä pitäen, ainakin olisi ollut helpompi aloittaa.\nGeorge-parka vietti niin yksinäistä elämää, että lapsi on kärsinyt\nsiitä monessa suhteessa, ja isän kuoleman jälkeen tytön kasvatus\ntuntuu olleen vieläkin kehnompaa hänen tämänhetkisestä kunnostaan\npäätellen.\n\n— Rakas poika, me teimme voitavamme odotellessamme sinua kotiin.\nMinä olin kyllä aina sitä mieltä, ettei George osannut kasvattaa\ntyttöä, ja sanoinkin sen hänelle, mutta hän ei siitä paljon\npiitannut, ja tässä sitä nyt ollaan, kun lapsiparka on meidän\nkäsissämme. Minä puolestani tunnustan, etten tiedä mitä hänelle\ntehdä. Hän on kuin jokin niistä kummallisista linnuista, joita\nsinä ennen toit matkoiltasi. Ja Plenty-täti ravisti neuvottomana\npäätään, niin että kaikki purppuranväriset ruusukkeet, joita oli\nkuin krookuksen kukkia vieri vieressä hänen päähineessään, joutuivat\nvilkkaaseen liikkeeseen.\n\n— Jos minun neuvoani olisi seurattu, Rose olisi yhä siellä\nerinomaisessa opistossa, jonne hänet toimitin. Mutta Plenty-tädin\nmielestä tyttö oli otettava sieltä pois, koska hän ei viihtynyt, ja\ntulonsa jälkeen hän on vain laiskotellut. Joutilaisuus on pahinta\ntuollaiselle kivulloiselle ja hemmotellulle tytölle kuin Rose, sanoi\nJane-rouva ankarasti.\n\nHän ei voinut antaa anteeksi vanhoille neideille, kun nämä olivat\nsuostuneet Rosen innokkaisiin pyyntöihin, niin että tyttö oli saanut\njäädä odottamaan holhoojansa tuloa ennen kuin aloittaisi uuden\nlukukauden tuossa erinomaisessa opinahjossa, jossa moni kelpo nainen\noli saanut kasvatuksensa.\n\n— Minusta se ei alunperinkään ollut sopiva koulu lapselle, joka\non lähtenyt hyvistä oloista — niin, rikkaalle perijättärelle,\nsillä sehän Rose nyt joka tapauksessa on. Onhan se kieltämättä hyvä\nkoulu sellaisille tytöille, joiden täytyy omalla työllään hankkia\ntoimeentulonsa; mutta Roselle riittää vuosi tai pari jossakin\nuudenaikaisessa opistossa, jotta hän sitten kahdeksantoistavuotiaana\nvoisi arvonsa mukaisesti astua seuraelämään, sanoi Clara-täti,\njoka aikoinaan oli ollut ihailtu kaunotar ja oli vielä nytkin\nhyvännäköinen nainen.\n\n— Herra nähköön, kuinka lyhytnäköisiä te kaikki olette laatiessanne\nsuunnitelmia, kun selvästi näkee, että tuota lapsipoloista odottaa\nennenaikainen hauta, kuiskasi Myra-täti surullisesti huoaten ja\nnyökäytti juhlallisesti synkeätä päähinettään, jota hän ei ollut\nsuostunut siitä pitäen vaihtamaan, kun oli saanut pysyvän katarrinsa.\n\n— Minun mielestäni lapsi tarvitsee vain vapautta, lepoa ja\nhuolellista hoitoa. Hänen katseessaan on jotain, joka koskee\nsydämeen. Yksikään meistä ei voi antaa hänelle sitä, mitä hän\nkipeimmin tarvitsisi — äitiä, sanoi Jessie-täti, ja hänen silmänsä\nkostuivat, kun hän ajatteli, että hänen ehkä joskus pitäisi jättää\nomat poikansa toisten hoiviin.\n\nAlec-setä joka oli ääneti kuunnellut toisten mielipiteitä, kääntyi\nvilkkaasti viimeksi puhuneen kälynsä puoleen ja sanoi hyväksyvästi\nnyökäyttäen:\n\n— Sinä sen sanoit, Jessie. Ja jos sinä haluat auttaa, voimme\ntoivottavasti yhdessä saada aikaan, ettei tyttö tunne itseään aivan\norvoksi.\n\n— Minä koetan parhaani. Luultavasti sinä tarvitsetkin vielä minua,\nsillä niin viisas kuin oletkin, et varmaankaan voi ymmärtää Rosen\ntapaista hentoa, arkaa olentoa yhtä hyvin kuin nainen, sanoi Jessie\nhymyillen, sydän täynnä äidillistä hyväntahtoisuutta.\n\n— En voi muuta kuin kummastella, ettei George uskonut Rosea\nminulle. Enköhän minä osaisi parhaiten kasvattaa tyttöä; onhan\nminulla itselläni ollut tytär, Myra-täti huomautti haikeana. Hän\noli todellakin ainoa, joka oli lahjoittanut suvulle tyttären, ja\nhän tunsi kunnostautuneensa aivan erinomaisesti, vaikka pahansuovat\nihmiset kuiskailivat, että hän oli lääkinnyt lemmikkinsä kuoliaaksi.\n\n— Siitä minä en Georgea syytä, kun muistelen niitä vaarallisia\nkokeita, joita sinä teit Carrie-paralle, aloitti Jane-rouva kovalla\näänellä.\n\n— Jane Campbell, minä en tahdo kuulla sanaakaan! Minun Carolineni\nmuisto on pyhä, Myra-täti huusi nousten kuin lähteäkseen huoneesta.\n\nMutta tohtori pidätti Myra-rouvaa, sillä hänen oli mielestään kerta\nkaikkiaan selvitettävä suvulle asemansa tytön holhoojana ja pidettävä\nsiitä miehekkäästi kiinni, mikäli hän ylipäänsä aikoi onnistua\ntehtävässään.\n\n— Hyvät ystävät, ei kiistellä eikä tehdä Rosesta riitakapulaa,\nvaikka herraparatkoon, sehän hän melkein jo on. Te olette nyt\nkasvattaneet häntä vuoden. Ei voi juuri kehua, että olisitte\npäässeet tuloksiin, mutta mitä useampi kokki, sitä huonompi keitos.\nNyt minä aion kokeilla omalla tavallani vuoden, mutta ellei\nedistymistä tapahdu, jätän koko puuhan ja joku toinen saa hänet\nkasvatettavakseen. Niin olen päättänyt.\n\n— Vuoden kuluttua lapsipoloinen ei ole enää keskuudessamme, niin\nettei kenenkään tarvitse pelätä vastuuta, sanoi Myra-täti vetäen\nkäteensä mustat käsineet kuin valmistautuen hautajaisiin.\n\n— Pahus sentään, Myra, sinä se saat enkelinkin raivostumaan!\npuuskahti Alec-tohtori ja hänen silmänsä salamoivat. — Sinun pahat\nennustuksesi säikyttävät lapsen suunniltaan, sillä hänellä on vilkas\nmielikuvitus ja tuollaiset kauhukuvat kiusaavat häntä sanomattomasti.\nSinä olet saanut hänen päähänsä, että hänellä on heikko\nruumiinrakenne, ja hän taitaa itsekin olla melkein ihastunut tuohon\najatukseen. Ellei tyttö olisi ollut melkoisen hyväkuntoinen, sinun\nhuolenpitosi olisi tosiaan ennättänyt viedä hänet 'ennenaikaiseen\nhautaan'. Minä en tahdo, että kukaan sekaantuu tähän asiaan — olkaa\nhyvät ja muistakaa se: saatte pestä kätenne ja antaa minun pitää\nhuolta tytöstä. Jos tarvitsen apua, niin pyydän sitä aikanaan.\n\n— Hyvä, hyvä! kaikui nurkasta, johon Mac-setä oli nukahtanut.\n\n— Kun sinut kerran on määrätty holhoojaksi, ei meillä tietysti\nole oikeutta sanoa mitään, mutta minä ennustan, että tyttö joutuu\nturmioon, kerrassaan pilalle, Jane-täti sanoi katkerasti.\n\n— Kiitos. Minusta tuntuu, että jos nainen osaa kasvattaa kaksi\npoikaa niin oivallisesti kuin sinä olet tehnyt, voi mieskin edes\nyrittää kasvattaa tyttöä, jos hän oikein omistautuu työhönsä, vastasi\ntohtori iskien veitikkamaisesti silmää. Ja toisten oli vaikea\npidättää naurua, sillä jokainen tiesi, että Janen pojat olivat\nhemmotellumpia kuin suvun kaikki muut pojat yhteensä.\n\n— Minä olen huoletta, sillä uskon todella, että Alec saa lapsen\nparantumaan, ja vuoden kuluttua tyttö sitten voikin mennä madame\nRoccabellan opistoon täydentämään kasvatustaan. Clara-täti pyöritteli\nsormuksiaan ja ajatteli hyvillään sitä aikaa, jolloin saisi opastaa\nkauniin sukulaistytön seuraelämään.\n\n— Sinä kai jäät asumaan tänne vanhaan kotiisi, mikäli et aio mennä\nnaimisiin, Alec. Siihen sinun olisi kyllä jo aika, sanoi Jane-rouva\nkiukuissaan tohtorin äskeisestä huomautuksesta.\n\n— Ei kiitos. Tule tupakalle, Mac, sanoi tohtori äkkiä.\n\n— Älä mene naimisiin; perheessä on jo naisväkeä ihan kylliksi,\nmutisi Mac-setä, ja herrat pakenivat kiireesti huoneesta.\n\n— Peace-täti tahtoisi nähdä teidät kaikki luonaan.\n\nRose ilmestyi huoneeseen, ennen kuin rouvat ehtivät ryhtyä\nkäsittelemään asiaa uudelleen.\n\n— Riutuva pikku raukka, mutisi Myra-täti, ja hänen synkän\npäähineensä varjo lankesi Roseen, kun hän mustien käsineittensä\nkankeilla sormenpäillä hyväili tytön poskia, joista näin monen\nsilmäparin tuijottaessa väri oli kokonaan kadonnut.\n\n— Hauskaa että sievät kiharasi ovat luonnolliset; niistä sinulla on\nmyöhemmin paljon iloa, Clara-täti sanoi tarkastellen asiantuntevasti\nRosen hiuksia.\n\n— Kun setäsi nyt on tullut, en enää odotakaan, että jatkaisit\nkouluasi. Toivottavasti aikasi ei kuitenkaan kulu pelkkiin joutaviin\nhuvituksiin, lisäsi Jane-täti lähtiessään huoneesta kasvoillaan\nmarttyyrin ilme.\n\nJessie-täti ei sanonut mitään, suuteli vain veljentytärtään niin\nhellästi, että Rosen mieli äkkiä lämpeni. Kiitollisin katsein hän\nseurasi poistuvaa tätiään, kunnes ovi sulkeutui.\n\nKun kaikki olivat menneet kotiinsa, Alec-tohtori käveli tunnin ajan\nhämärässä alakerran salissa ajatuksiinsa vaipuneena. Välistä hän\nrypisti otsaansa, välistä hymyili ja joskus seisoi aivan hiljaa\nsyvissä mietteissä. Äkkiä hän mutisi aivan kuin tehtyään päätöksen:\n\n— Tytön täytyy nyt heti saada uutta ajateltavaa, sillä Myran\npelottelut ja Janen saarnat ovat panneet hänen päänsä aivan pyörälle.\n\nHän avasi yhden nurkassa olevista matka-arkuistaan ja hetkisen\npengottuaan veti sieltä esille koruompelein kirjaillun kauniin\nsilkkityynyn ja sievin leikkauksin koristellun, tummasta puusta\ntehdyn pikarin.\n\n— Nämä kelpaavat ensi hätään, hän tuumi pöyhien tyynyn pulleaksi ja\npyyhkien pikarin puhtaaksi. — Ne eivät säikäytä Rosea heti alkuun.\nHäntä täytyy suostutella varovasti ja lempeästi, kunnes hän luottaa\nminuun; sitten hän kyllä taipuu mihin tahansa.\n\nSamassa Febe tuli ruokasalista kädessään lautasellinen ruisleipää,\nsillä Rose ei saanut enää syödä lämpimiä teeleipiä aterialla.\n\n— Minä kevennän hiukkasen kuormaasi. Tohtori otti lautaselta reilun\nviipaleen ja vetäytyi kirjastoon jättäen Feben ihmettelemään tuota\noutoa ruokahalua.\n\nFebe olisi ihmetellyt vielä enemmän, jos olisi nähnyt tohtorin\npyörittelevän leivästä pikku pillereitä, jotka hän pani sievään\nnorsunluurasiaan tyhjennettyään siitä ensin omat pillerinsä.\n\n— No niin, tässä on lääkkeitä, jos he välttämättä niitä vaativat.\nNämä ovat ainakin vaarattomia. Minä haluan toteuttaa suunnitelmani,\nmutta koetan säilyttää rauhan tässä talossa, ja vasta sitten, kun\nkokeeni on onnistunut, tunnustan koko kepposen. Ja tohtori lähti kuin\npahankurinen poika ulos viaton pillerirasia mukanaan.\n\nRose soitteli hiljaa pieniä urkuja, jotka olivat yläkerran\nhallissa, jotta Peace-tätikin voisi nauttia soitosta; ja koko ajan\nkeskustellessaan vanhojen neitien kanssa tohtori kuunteli tytön\npuuskaista musiikkia ja ajatteli erästä toista Rosea, joka oli usein\nsoitellut hänelle.\n\nKun kello löi kahdeksan, hän sanoi:\n\n— No niin, nyt minun tyttöni on aika mennä levolle. Muuten et jaksa\nnousta aikaisin, ja minulla on paljon hauskoja suunnitelmia huomista\nvarten. Tulepas katsomaan, mitä olen keksinyt sinulle.\n\nRose meni hänen luokseen ja kuunteli jännittyneenä ja kasvot\nloistaen, kun tohtori selitti painokkaasti:\n\n— Matkoillani olen hankkinut maailmalta muutamia mainioita\nhoitovälineitä; ne ovat oikein miellyttäviä, ja ajattelin että sinä\nja minä voisimme kokeilla niillä. Tämän yrttityynyn sain Intiassa\neräältä viisaalta vanhalta vaimolta, kun olin sairaana. Se on\ntäytetty sahramilla, unikoilla ja muilla rauhoittavilla kasveilla;\nkun panet sen yöksi pienen pääsi alle, nukut suloisesti näkemättä\npahoja unia ja heräät aamulla virkistyneenä.\n\n— Saanko minä sen todella? Voi, kuinka hyvälle se tuoksuu! Rose otti\nihastuneena vastaan kauniin tyynyn ja nuuhki sen vienon suloista\ntuoksua.\n\n— Tässä on se pikari, josta sinulle puhuin, Alec-setä jatkoi.\nSanotaan että sen parantava voima tehoaa vain, jos juoja itse täyttää\nsen. Siksi sinun täytyy oppia lypsämään. Minä kyllä opetan.\n\n— En minä taida koskaan oppia, sanoi Rose, mutta hän katseli pikaria\nhyvillä mielin. Siihen oli vuoltu tanssivia pikkuolentoja, jotka\nselvästikin tahtoivat sukeltaa alapuolellaan olevaan valkoiseen\nmereen.\n\n— Etkö sinä luule, että hän tarvitsee myös jotain vahvistavaa? Minä\nolen todella levoton, ellet anna hänelle mitään lääkettä, tuumi\nPlenty-täti katsellen epäluuloisesti uusia hoitovälineitä, sillä hän\nuskoi enemmän vanhoihin, koeteltuihin lääkkeisiinsä kuin itämaisiin\npikareihin ja unikkotyynyihin.\n\n— Hyvä on, täti. Määrään hänelle pillereitä, jos se sinusta on\nvälttämätöntä. Sinähän tiedät, että vaarallista hasista valmistetaan\nhampusta? Näitä tehdään ohrasta ja rukiista. Ne ovat aivan\nvaarattomia ja niitä voi syödä runsaastikin ilman haittaa. Niitä\nkäytettiin runsaasti ennen vanhaan, ja toivon että ne tulevat taas\npian suosioon.\n\n— Sehän on kummallista! Plenty-täti pani silmälasit nenälleen ja\ntarkasteli pillereitä niin kiinnostuneena ja kunnioittavasti, että\nAlec-tohtorin oli vaikea pysyä totisena.\n\n— Ota yksi aina aamuisin. Ja nyt hyvää yötä, tohtori sanoi ja\nsuudeltuaan sydämellisesti potilastaan lähetti tämän levolle.\n\nKun Rose oli mennyt, tohtori upotti kädet hiuksiinsa ja sanoi\noudolla, surun ja ilon sekaisella äänellä:\n\n— Kun ajattelen edessäni olevaa urakkaa, minun täytyy tunnustaa,\nettä mieleni tekisi paeta täältä ja tulla takaisin vasta kun Rose on\ntäyttänyt kahdeksantoista!\n\n\n\n\n5\n\nVYÖ JA MATKA-ARKKU\n\n\nEnsimmäinen ihminen, jonka Rose seuraavana aamuna tapasi tullessaan\npikari kädessään huoneestaan, oli Alec-setä. Tämä seisoi vastapäisen\noven kynnyksellä ja näytti huolellisesti tarkastelevan huonetta.\nKuullessaan Rosen askelet hän kääntyi ympäri ja kysyi hyräillen\nvanhaa laulua:\n\n— Minnekä matkalla oot, neiti pieni?\n\n— Lypsylle, herra, käy aamuin tieni, vastasi Rose pikaria\nheilutellen, ja sitten molemmat puhkesivat nauruun.\n\nEnnen kuin kumpikaan ehti sanoa mitään, pisti kauempaa eräästä\novesta esiin niin iso koristeltu yömyssy, että koko pää näytti\nkaalinkerältä, ja kummastunut ääni huudahti:\n\n— Mitä maailmassa te puuhaatte näin varhain?\n\n— Viritämme kurkkuamme päivää varten, rouvaseni. Sanopas, täti\nkiltti, voinko minä saada tämän huoneen?\n\n— Ota minkä haluat, kunhan et ota siskon huonetta.\n\n— Kiitos! Ja saanko penkoa ullakon ja aitat kalustaakseni sen\nmieleni mukaan?\n\n— Saat kääntää vaikka koko talon ylösalaisin, kunhan vain pysyt\ntäällä.\n\n— Siinä vasta lupaus! Kyllä minä pysyn. Tässä on minun pieni\nankkurini, ja tällä kertaa saat minusta kyllä enemmän kuin\ntarpeeksesi.\n\n— Se on mahdotonta. Pane takki päällesi, Rose. Äläkä sinä väsytä\nhäntä liiaksi kujeillasi, Alec. Tulen, tulen, siskoseni! Ja\nkaalinkerä hävisi äkkiä näkyvistä.\n\nEnsimmäinen lypsy-yritys oli hullunkurista katseltavaa; mutta monen\nsäikähdyksen ja turhan yrityksen perästä Rosen onnistui täyttää\npikarinsa. Tosin Ben piti kiinni Mansikin huiskivasta hännästä\nja Alec-setä katsoi, ettei se päässyt puskemaan pientä lypsäjää.\nVarovaisuustoimenpiteet kävivät hieman Rosen kunnialle.\n\n— Mutta sinähän näytät olevan viluissasi tuon naurun jälkeenkin,\nsanoi tohtori, kun he tulivat navetasta. — Juoksepas reippaasti\npuutarhan ympäri, että saat poskesi punoittamaan.\n\n— Minä olen liian iso juoksemaan; neiti Power sanoi, ettei minun\nikäisteni nuorten neitien enää sovi juosta, sanoi Rose pikkuvanhasti.\n\n— Minä otan itselleni oikeuden olla eri mieltä kuin opettajasi,\nja lääkärinäsi minä suorastaan käsken sinun juosta. Mars matkaan\nvain! tohtori sanoi, ja hänen ilmeensä ja asentonsa olivat niin\npäättäväiset, että Rose lähti minkä jaloistaan pääsi.\n\nHaluten tehdä sedälle mieliksi tyttö lensi aika vauhtia puutarhan\nympäri, ennen kuin palasi sedän viereen rappusille ja heittäytyi\nläähättäen porraskivelle posket yhtä punaisina kuin hartioillaan\noleva huivi.\n\n— Hyvin tehty, tyttö; osaat sinä vielä käyttää jalkojasi, vaikka\noletkin nuori neiti. Vyösi vain on liian kireällä; avaa se, että voit\nhengittää kunnolla läähättämättä.\n\n— Ei se ole kireällä, minä voin hengittää ihan mainiosti, Rose\nväitti koettaen rauhoittua.\n\nMutta setä nosti hänet pystyyn ja avasi uuden vyön, josta Rose oli\nkovin ylpeä. Sillä hetkellä kun solki aukesi, vyö hellitti monta\nsenttiä ja Roselta pääsi syvä huokaus, joka puhui päinvastaista kuin\nhänen sanansa.\n\n— En minä tiennytkään, että se oli noin tiukka! Ei se tuntunut\nyhtään kireältä. Tietysti se kiristää, kun minä puuskutan näin\nkauheasti; mutta harvoinhan minä juoksen, selitti Rose ihan nolona\npaljastuksesta.\n\n— Sinä käytät keuhkojasi vain puolella teholla, sen takia voit pitää\nnoin luonnotonta kapinetta tuntematta sen kiristävän. On siinäkin\njärkeä — puristaa nyt pieni hento vyötärö teräs- ja nahkakahleisiin,\nkun sen pitäisi vapaasti kasvaa ja kehittyä, sanoi Alec-tohtori\nkatsellen ankarasti vyötä ja siirsi solkea monta reikää eteenpäin\nRosen salaiseksi mielipahaksi, sillä tyttö oli ylpeä hoikasta\nvartalostaan ja iloitsi joka päivä siitä, ettei ollut yhtä pyylevä\nkuin entinen koulutoverinsa Luly Miller, joka turhaan koetti pitää\nkilojaan kurissa.\n\n— Sehän putoaa, jos se pannaan noin höllälle, Rose sanoi huolissaan.\n\n— Eikä putoa, kun hengität kunnollisesti. Ja kun vyö alkaa tässä\nreiässä kiristää, panemme sen seuraavaan, kunnes vyötärösi on yhtä\nvahva kuin kreikkalaisten Heben, nuoruuden jumalattaren, muistathan.\nNykymuoti on iljettävää!\n\n— Voi, miltä se nyt näyttää! mankui Rose ja katseli halveksien\nväljää vyötään, joka roikkui hänen ohuella vyötäröllään. — Se häviää\nvielä, ja silloin minulla on paha mieli, sillä se on kaunis ja\nmaksoikin paljon. Haista, kuinka hyvälle se tuoksuu.\n\n— Jos kadotat sen, saat minulta paremman. Pehmeä silkkivyö sopii\nsinunlaisellesi sievälle tytölle paremmin kuin tällainen raudoitettu\nhaarniska. Ja minulla on tavaroitteni joukossa melkein loputon\nvarasto italialaisia silkkejä ja turkkilaisia vöitä. Kas niin, eikös\nvaan tunnukin paljon paremmalta? Ja tohtori nipisti hiljaa poskea,\njolle äkkiä oli ilmestynyt ujo hymy.\n\n— Se on ihan typerää, mutta tahtoisin niin mielelläni tietää, olenko\nminä... Rose pysähtyi punastuen ja painoi häpeissään päänsä alas, —\nolenko minä mielestäsi sievä.\n\nTohtori oli purskahtaa nauruun, mutta sanoi kuitenkin vakavasti:\n\n— Rose, oletko sinä turhamainen?\n\n— Kyllä kai minä olen, vastasi nöyrä ääni hiusverhon takaa.\n\n— Se on paha vika, tohtori huokasi masentuneen näköisenä.\n\n— Minä tiedän sen ja koetan päästä siitä; mutta ihmiset kehuvat\nminua, enkä voi olla olematta siitä hyvilläni, sillä en todellakaan\nluule olevani vastenmielisen näköinen.\n\nViimeiset sanat ja hullunkurinen ääni olivat todellakin liikaa\ntohtorille. Hän purskahti vakavuudestaan huolimatta äänekkääseen\nnauruun, ja Rose huokasi helpotuksesta.\n\n— Minä olen kanssasi samaa mieltä, ja jotta sinä olisit vielä\nvähemmän vastenmielisen näköinen, sinun täytyy kehittyä yhtä\nkauniiksi tytöksi kuin Febe.\n\n— Febe! Rose näytti niin hämmästyneeltä, että sedältä oli uudestaan\npäästä nauru.\n\n— Niin, Febe; sillä hänellä on eräs ominaisuus, joka sinulta\npuuttuu: hän on terve. Jos te herttaiset pikku tyhmyrit\nymmärtäisitte, mitä todellinen kauneus on, niin ette kuristaisi\nettekä nälkiinnyttäisi itseänne kalpeiksi raukoiksi. Terve sielu\nterveessä ruumiissa on täydellisintä kauneutta niin miehessä kuin\nnaisessakin. Ymmärrätkö mitä minä tarkoitan?\n\n— Ymmärrän, setä, vastasi Rose aika nolostuneena siitä, että häntä\noli verrattu köyhäintalosta tulleeseen tyttöön. Se pisti kipeästi, ja\nhän ilmaisi sen sanomalla äkkiä:\n\n— Sinä kai tahtoisit nähdä minun lakaisevan ja pesevän ja käyvän\nvanhassa ruskeassa mekossa hihat käärittyinä kuten Febe?\n\n— Oikein mielelläni, jos vain pystyisit tekemään työtä yhtä hyvin\nkuin hän ja jos sinulla olisi yhtä voimakkaat käsivarret. En ole\naikoihin nähnyt niin kaunista näkyä kuin tänä aamuna, kun Febe pesi\npyykkiä kädet kyynärpäihin asti saippuavaahdossa ja lauloi kuin\nmustarastas.\n\n— Sinä olet varmasti kummallisin mies auringon alla, oli kaikki mitä\nRose keksi sanoa saatuaan tällaisen todistuksen sedän huonosta mausta.\n\n— Et tiedä vielä alkuunkaan kuinka kummallinen minä voin olla,\ntohtori sanoi, ja hänen ilmeensä oli niin ilkikurinen, että Rose\noikein ilahtui kun aamiaiskello soi. Hän tunsi paljastaneensa jo\nliiankin selvästi, miten pahan kolauksen hänen turhamaisuutensa oli\nsaanut.\n\n— Sinun laatikkosi on avattuna Peace-tädin huoneessa. Voit myllertää\nsiellä mielin määrin hänenkin ilokseen; minä aion kierrellä\naamupäivän ympäri taloa ja laittaa huoneeni kuntoon, sanoi Alec-setä,\nkun he nousivat aamiaispöydästä.\n\n— Enkö minä saisi auttaa sinua? Rose kysyi.\n\n— Ei, kiitos vain. Minä lainaan Feben vähäksi aikaa, jos täti voi\ntulla toimeen ilman häntä.\n\n— Kaikella muotoa, totta kai. Taidat tarvita minuakin. Annan\nvain ohjeet päivällistä varten, sitten olen valmis auttamaan, ja\nPlenty-täti touhotti matkoihinsa innoissaan ja tulvillaan hyvää\ntahtoa.\n\n— Kyllä setä saa vielä huomata, että minä osaan sellaistakin, mihin\nFebe ei pysty, ajatteli Rose kun hän niskojaan nakellen riensi\nPeace-tädin ja kauan kaivatun laatikkonsa luo.\n\nJokainen tyttö voi helposti kuvitella, kuinka suurenmoista oli\nsukeltaa tuohon rikkauksien mereen ja onkia sieltä kaunis esine\ntoisensa jälkeen, kunnes ilmassa leijui myskin ja santelipuun tuoksu,\nhuone oli täynnä kirjavia värejä ja Rose haltioissaan ilosta. Hän\nantoi sedälle anteeksi kaurapuuron nähdessään ihanan norsunluisen\nompelurasian ja alistui vyönsä roikkumiseen löytäessään nipun\nkauniita silkkivöitä, värikkäitä kuin sateenkaari, ja kun laatikon\nsyvyyksistä nousi muutamia sieviä hajuvesipulloja, hän unohti\nkokonaan, että setä piti Febeä kauniimpana kuin häntä.\n\nAlec-tohtori oli sillä välin ottanut Plenty-tädin lupauksesta vaarin\nja kääntänyt todella talon ylösalaisin. Vihreässä kamarissa tapahtui\ntäydellinen mullistus, tummat silkkiverhot käärittiin kasaan ja Febe\nsai viedä ne pois; kamiina katosi Benin olalla kellariin; ja kolmen\nkantajan saattamana matkusti suuri sänky ullakolle. Plenty-täti kulki\nlakkaamatta varastohuoneen, lääke- ja liinavaatekaappiensa väliä, ja\nasiain käänne näytti samalla kertaa ihmetyttävän ja huvittavan häntä.\n\nRose ei ehtinyt tarkoin seurata Alec-tohtorin kummallisia toimia,\nmutta milloin hän vain kohotti katseensa arkustaan ja vilkaisi\nympärilleen, hän näki setänsä harppovan edestakaisin tuoden päänsä\npäällä milloin mitäkin: bambutuolia, omituista japanilaista\nkaihdinta, paria ryijyä ja lopuksi isoa kylpyammetta.\n\n— Siitä mahtaa tulla merkillinen huone, sanoi Rose istahtaessaan\nlepäämään ja nauttimaan ihanista tavaroistaan.\n\n— Sinä varmaan pidät siitä, vastasi Peace-täti hymyillen ja\nkohottaen katseensa kauniista kuviosta, jota parhaillaan ompeli\nsinisellä silkillä valkoiseen musliinikankaaseen.\n\nRose ei nähnyt hymyä, sillä samassa setä pysähtyi ovelle ja Rose\ntanssi häntä vastaan kasvot loistaen.\n\n— Katsopas minua! Katso minua, setä! hän riemuitsi. — Minä olen\nniin upea, etten tunne itseäni. Olen tainnut pukea nämä tavarat\npäälleni vähän hassusti, mutta minä pidän niistä kauheasti!\n\n— Sinä näytät korealta kuin papukaija, ja tekee sydämelle hyvää\nnähdä pienen tumman varjon muuttuneen sateenkaareksi, Alec-setä sanoi\nkatsellen iloisena säteilevää tyttöä.\n\nJa mielessään hän ajatteli, että tämä näky tarjosi silmälle sittenkin\nenemmän iloa kuin Febe pesusoikkonsa ääressä, sillä Rose oli pistänyt\ntulipunaisen fetsin päähänsä, sitonut uumilleen monta koreata\nvyötä, heittänyt ylleen kirjotun silkkitakin, jonka selästä loisti\nkultainen aurinko, edessä paistoi hopeinen kuu ja hihoja koristivat\nerikokoiset tähdet. Turkkilaistohvelit komeilivat hänen jalassaan ja\nkaulassa riippui meripihkasta, koralleista ja kullasta sommiteltuja\nkaulanauhoja. Toisessa kädessään tytöllä oli hajuvesipullo ja\ntoisessa hyvälle tuoksuva rasia täynnä ihania itämaisia makeisia.\n\n— Minä olen kuin tyttö Tuhannen ja yhden yön saduista ja odotan\nvain, milloin löydän taikamaton tai ihmeellisen talismaanin. En\nymmärrä, miten voin koskaan kylliksi kiittää sinua kaikista näistä\nihanista tavaroista, Rose sanoi ja lakkasi tanssimasta aivan kuin\nkiitollisuuden velka olisi äkkiä musertanut hänet.\n\n— Minäpä sanon miten. Pane pois tuo musta pukusi, sinunlaisesi tytön\nei tarvitse pitää sitä näin pitkään, ja pukeudu näihin värikkäisiin\nkankaisiin, joita toin sinulle. Se virkistää mieltäsi ja tuo eloa\ntähän hiljaiseen taloon. Vai mitä, täti?\n\n— Olet aivan oikeassa. Hyvä ettei Roselle ruvettu vielä ompelemaan\nkevätpukuja, sillä Myran mielestä hänen ei sopisi käyttää kirkkaampia\nvärejä kuin sinipunaista, mutta lila tekee lapsen liian kalpeaksi.\n\n— Antakaa vain minun selittää neiti Hemmingille, miten nämä puvut\nommellaan. Saatte ihmeeksenne nähdä, kuinka paljon minä tiedän\ntupsureunusteista, hihojen rypytyksistä ja helmojen poimuista, sanoi\ntohtori katsellen tuntijan silmin vaateläjää, jossa oli verkaa,\nsilkkiä ja musliinikankaita.\n\nPeace-täti ja Rose nauroivat niin, ettei tohtori saanut tilaisuutta\nnäyttää pitemmälti tietojaan.\n\n— Tuollainen nauru saa vyösi pian kiristämään, Alec-setä sanoi\nRoselle hyväntuulisesti. — Naura sinä vain, minä palaan takaisin\ntyöhöni, muuten se ei joudu koskaan valmiiksi.\n\n— En voinut olla nauramatta. Nuo poimut ja rypytykset kuulostivat\nniin hullunkurisilta, sanoi Rose palaten laatikolleen. Totta puhuen,\nPeace-täti, hän jatkoi vakavasti, minulla ei pitäisi olla näin paljon\nkauniita tavaroita. Voisinkohan minä antaa muutamia näistä Febelle?\nSetä ei varmaan pahastuisi siitä.\n\n— Ei varmaankaan, mutta eivät ne sovi Febelle. Anna hänelle\nsellaisia pukuja, joita et enää käytä, niin koetetaan korjata ne\nhänelle sopiviksi, vastasi Peace-täti siihen levollisen järkevään\nsävyyn, jota ihminen ei koskaan tahdo sietää, kun hän on haltioissaan\nomasta hyväntahtoisuudestaan.\n\n— Mieluummin antaisin hänelle uusia, sillä hän taitaa olla\nvähän ylpeä eikä ehkä välitä vanhoista vaatteista. Jos hän olisi\nminun sisareni, silloin se kyllä kävisi, mutta hän ei ole, ja\nse tekee asian vaikeaksi. Mutta minäpä tiedän: minä otan hänet\nottosisarekseni! Ja tuuma sai Rosen säteilemään ilosta.\n\n— Pelkään pahoin, ettei se käy laillisesti päinsä ennen kuin\nolet täysi-ikäinen. Mutta saathan ainakin nähdä pitääkö hän\nsuunnitelmastasi. Ja joka tapauksessa voitte olla hyviä ystäviä,\nsillä me olemme kaikki sisaria keskenämme ja meidän on autettava\ntoisiamme.\n\nPeace-täti katsoi Roseen niin sydämellisesti, että tyttö halusi\njärjestää asian heti paikalla ja riensi keittiöön juuri sellaisena\nkuin oli.\n\nFebe kiillotti parhaillaan vanhaa vaskista takanristikkoa niin\nuutterasti, että säpsähti kuullessaan huudahduksen:\n\n— Haista tuota, maista tätä ja katso minua!\n\nFebe veti nenäänsä ruusun tuoksua, purra rauskutti karamellia,\njoka pistettiin hänen suuhunsa ja katseli silmät pyöreinä pientä\nilmestystä, joka pyrähteli huoneessa kuin kirjava papukaija.\n\n— Voi taivas miten korea sinä olet! hän sai vain sanotuksi ja löi\nlikaiset kätensä yhteen.\n\n— Minulla on kasoittain ihania tavaroita yläkerrassa ja minä\nnäytän ne kaikki sinulle. Olisin jakanut ne kanssasi, mutta täti\narvelee, ettet voisi käyttää niitä, ja siksi antaisin sinulle jotain\nmuuta, ethän pahastu? Sillä katsos, minä tahtoisin ottaa sinut\nottosiskokseni ihan kuin sadun Arabella. Eikö se olisi hauskaa?\n\n— Voi, Rose, oletko kadottanut järkesi?\n\nEi ihme että Febe kysyi noin, sillä Rosen puhe tuli yhtenä ryöppynä\neikä hän ehtinyt innoissaan selittää tarkoitustaan, ja kaiken\nlisäksi hän näytti perin omituiselta kirjavissa vaatteissaan. Mutta\nhuomattuaan Feben hämmästyksen tyttö malttoi mielensä ja sanoi\nherttaisen vakavasti:\n\n— Ei ole oikein, että minulla on niin paljon ja sinulla niin\nvähän, ja minä tahdon olla sinulle yhtä kiltti kuin jos olisit\nsisareni, sillä Peace-täti sanoo, että me olemme kaikki sisaria\nkeskenämme. Minä ajattelin, että olisi mukavampaa, jos ottaisin sinut\nottosiskokseni niin hyvin kuin tämän ikäisenä voin. Suostuthan siihen?\n\nRosen ihmeeksi Febe istahti lattialle, kätki kasvonsa esiliinaansa\neikä vähään aikaan puhunut yhtään sanaa.\n\n— Voi kauhistus, nyt hän pahastui enkä tiedä mitä tehdä! Rose\najatteli lannistuneena.\n\n— Suo anteeksi, Febe, en minä tahtonut loukata sinua, toivottavasti\net luule... hän änkytti sovittaakseen loukkauksen heti paikalla\nmikäli mahdollista.\n\nMutta samassa Febe yllätti hänet toistamiseen. Tämä otti esiliinan\nsilmiltään, hän hymyili vaikka silmät olivat täynnä kyyneliä, kietoi\nmolemmat kätensä Rosen ympärille ja sanoi yhtaikaa nauraen ja itkien:\n\n— Sinä olet maailman kultaisin tyttö ja saat tehdä minulle mitä\nikinä haluat.\n\n— Sittenhän sinä pidit minun suunnitelmastani? Etkö itkenytkään\nsiksi, että arvelit minun yrittävän olla armollinen ja suojeleva? En\nminä tarkoittanut olla sellainen, vakuutti Rose ilahtuneena.\n\n— Tietysti minä pidän siitä. Minä itkin vain siksi, ettei kukaan\nole ikinä ollut minulle niin ystävällinen. Sinä saat olla suojeleva\nja tehdä mitä tahansa, minä en pahastu, Febe sanoi kiitollisuuden\npuuskassa, sillä sanat \"me olemme kaikki sisaria\" painuivat\nunohtumattoman syvälle hänen mieleensä.\n\n— No se on hyvä! Leikitään nyt, että minä olen hyvä hengetär tai\nparemminkin haltijakummi, joka tuli savupiipusta, ja sinä olet\nnyt Tuhkimo ja sanot mitä haluat, sanoi Rose koettaen esittää\nkysymyksensä niin hienotunteisesti kuin suinkin.\n\nFebe ymmärsi sen kyllä, sillä hän oli älykäs ja teräväsilmäinen tyttö.\n\n— En minä tarvitse kerrassaan mitään. Kunpa vain osaisin kiittää\nsinua kaikesta hyvästä, mitä olet minulle tehnyt, hän sanoi\nhieraisten pois kyynelen, joka kovin arkisesti vieri pitkin hänen\nnenänvarttaan.\n\n— Kiittää! Enhän minä vielä ole tehnyt muuta kuin antanut vähän\nmakeisia. Tässä on lisää, syö niitä ja mieti, mitä voisin tehdä.\nMinun täytyy nyt mennä laittamaan kaikki kuntoon. Hei, äläkä unohda\nettä olen ottanut sinut sisarekseni.\n\n— Sinä olet antanut minulle paljon parempaa kuin makeiset, enkä\nkoskaan unohda sitä.\n\nJa pyyhittyään käsistään hiilenpölyn Febe tarttui Rosen ojennettuun\nkäteen ja puristi sen karkeitten käsiensä väliin. Ja kun hän katseli\nvieraansa jälkeen, hänen mustista silmistään säteili kiitollisuutta,\njoka teki katseen sydämelliseksi ja loistavaksi.\n\n\n\n\n6\n\nALEC-SEDÄN HUONE\n\n\nHeti päivällisen jälkeen, ennen kuin Rose oli ehtinyt tutustua\npuoleenkaan uutta omaisuuttaan, Alec-tohtori ehdotti, että he\nlähtisivät ajelulle ja veisivät ensimmäiset tuomiset tädeille ja\nserkuille. Rose oli heti paikalla valmis, varsinkin kun hänen teki\nmielensä pukea ylleen valkoinen arabialainen viitta, jonka hän oli\nlöytänyt matka-arkusta; siinä oli huppu ja tupsuja joka puolella.\n\nIsot vaunut olivat täynnä paketteja, Benin penkille oli\nladottu intiaanien sotanuijia, päällimmäisenä oli kiillotetut\nantiloopinsarvet ja jättiläismäinen kiinalainen paperileija.\n\nPaahtunut Alec-setä istui ryhdikkäänä sinisessä puvussaan ja katseli\nkiinnostuneena tuttuja seutuja. Rose taas oli kääriytynyt mukavasti\npehmeään viittaansa ja tunsi olevansa kuin itämainen prinsessa, joka\njuhlakulussa matkusti maittensa halki.\n\nKolmessa paikassa heidän vierailunsa oli perin lyhyt. Myra-tädin\nkatarri oli tavallista pahempi, Clara-tädillä oli talo täynnä\nvieraita, ja Jane-täti osoitti niin kiihkeää halua keskustella\nEuroopan, Aasian ja Afrikan väestökysymyksistä, tuotteista ja\npolitiikasta, että Alec-setäkin pelästyi ja lähti tiehensä niin pian\nkuin saattoi.\n\n— Nyt pidetään oikein hauskaa. Toivottavasti pojat ovat kotona,\nsanoi Rose huoaten helpotuksesta, kun vaunut vierivät ylämäkeä\nJessie-tädin asunnolle.\n\n— Minä jätin tämän käynnin viimeiseksi, että pojat ehtisivät\nkoulusta kotiin. Aivan, tuolla Jamie pitää portilla vahtia; kaikki\nseitsemän ovat varmasti täällä — hehän ovat aina yksissä.\n\nSillä hetkellä, kun Jamie huomasi lähestyvät vieraat, hän päästi\nkimeän vihellyksen, johon kaikuna vastattiin niityltä, talosta ja\ntallista, ja joka suunnalta tuli poikia juosten ja huutaen täyttä\nkurkkua: — Hei, Alec-setä! Kuin rosvojoukko he piirittivät vaunut,\nryöstivät kaikki paketit, ottivat huostaansa sotavangit ja veivät\nheidät raikuvalla riemulla sisään.\n\n— Katso äiti! Tässä he nyt ovat, ja tuomisia ihan hirveästi! Tule\nkatsomaan näitä jännittäviä tavaroita! Nopeasti! kiljuivat Will ja\nGeordie repien papereita, katkoen käärenuoria ja heitellen niitä\nympäriinsä, niin että siisti huone oli tuossa tuokiossa mullin mallin.\n\nJessie-täti juoksi alas myssy vinossa, mutta kasvot niin\naurinkoisina, että tuo lentoon pyrkivä pääkoriste näytti vain\npukevan häntä. Hän tuskin ehti tervehtiä Rosea ja tohtoria, kun\npojat piirittivät hänet, ja jokainen vaati meluten häntä katsomaan\nlahjojaan, sillä hänen piti osallistua kaikkeen. Isot sarvet\nristeilivät ympärillä kuin valmiina heittämään hänet kattoon;\nsotakirveet kalisivat uhkaavasti hänen päänsä päällä, ihmeelliset\nesineet, joita oli koottu kaikista maanosista, täyttivät hänen\nhelmansa, ja seitsemän poikaa puhua pajatti hänelle yhteen ääneen.\n\nMutta hän nautti siitä, totisesti! Hän istui hymyillen, ihaillen\nja selittäen välittämättä hiukkaakaan hurjasta melusta, joka sai\nRosen tukkimaan korvansa ja Alec-tohtorin uhkaamaan, että hän\nhäipyisi silmänräpäyksessä, ellei meteli lakkaisi. Uhkaus sai aikaan\nhiljaisuuden, ja sillä välin kun setä kuunteli kiitoksia huoneen\ntoisessa nurkassa, oli tädillä ja Rosella toisessa luottamuksellinen\nkeskustelu.\n\n— No, kultaseni, miltä nyt tuntuu? Varmaan paremmalta kuin viikko\nsitten?\n\n— Minä olen oikein onnellinen nyt kun setä tuli. Hän puhuu joskus\nomituisesti, mutta hän on reilu ja kiltti, enkä voi olla pitämättä\nhänestä, ja painautuen lähemmäksi tätiään Rose kertoi kaikki, mitä\noli tapahtunut, kuvaillen lopuksi hienon laatikkonsa ihastuttavaa\nsisältöä.\n\n— Kuulostaa hauskalta. Mutta Rose, minun täytyy varoittaa sinua\neräästä asiasta: älä anna sedän hemmotella itseäsi pilalle.\n\n— Mutta tuntuu mukavalta, kun hemmotellaan.\n\n— Sitä en epäile yhtään; mutta jos sinä vuoden kuluessa kehityt\nhuonoon suuntaan, niin setä saa siitä moitteet, ja hän tuntee\nepäonnistuneensa. Sinäkin olisit siitä varmaan pahoillasi. Setähän\ntahtoo tehdä kaikkensa sinun hyväksesi ja pystyykin auttamaan sinua,\nellei hyväsydämisyys johda harhaan hänen arvostelukykyään.\n\n— Sitä en ole ajatellut. En minä haluakaan tulla hemmotelluksi.\nMutta mitä minun pitäisi tehdä? Rose kysyi levottomasti.\n\n— Koeta noudattaa valittamatta sedän määräyksiä, rakasta häntä, ole\niloinen ja valmis joskus uhrauksiinkin hänen tähtensä.\n\n— Minä yritän! Ja jos tulee hankaluuksia, saanko tulla kysymään\nsinulta neuvoa? Setä arveli että saisin, ja silloin minun ei\ntarvitsisi pelätä.\n\n— Tule toki, kultaseni. Tässä on paikka, jossa pienet huolet\nhaihtuvat, olkoon se sinulle äidin syli. Jessie-täti veti kiharaisen\npään olkaansa vasten, ja hänen hellä katseensa osoitti kuinka hyvin\nhän tiesi, mitä lääkettä tyttö kipeimmin tarvitsi.\n\nRosen oli siinä niin suloinen ja hyvä olla, että hän istui aivan\nhiljaa, kunnes kuuli pienen äänen sanovan:\n\n— Äiti, Pumpula varmasti tahtoisi muutamia minun tavaroitani? Rose\non antanut Febelle osan omistaan, ja minusta hän teki siinä kiltisti.\nSaanko minäkin antaa Pumpulalle?\n\n— Kuka on Pumpula? Rose kysyi kohottaen päätään.\n\n— Minun nukkeni — haluatko nähdä sen? kysyi Jamie, johon Rosen ja\nFeben uusi sisaruussuhde oli vaikuttanut syvästi.\n\n— Haluan. Minä olen ihan hulluna nukkeihin, mutta älä kerro pojille,\nmuuten he nauravat minulle.\n\n— Eivät he minullekaan naura. He leikkivät itsekin minun nukkeni\nkanssa vaikka kuinka — mutta minusta se kuitenkin pitää enimmän. Ja\nJamie juoksi tiehensä noutaakseen lemmikkinsä.\n\n— Minä toin vanhan nukkeni mukanani. Se on kyllä piilossa, sillä\nolen liian iso leikkimään nukeilla, mutta en raski heittää sitä\nmenemäänkään, Rose tunnusti tädilleen.\n\n— Tule tänne milloin ikinä tahdot, sillä täällä leikitään yhä\nnukeilla, sanoi Jessie-täti hymyillen itsekseen.\n\nSamassa Jamie jo tuli takaisin, ja Rose ymmärsi tädin hymyn. Nukke\nolikin suloinen tytön tyllerö, joka tepsutti sisään minkä jaloistaan\npääsi ja porhalsi suoraa päätä makeislaatikolle, sieppasi molemmat\nkätensä täyteen ja sanoi nauraen niin että valkoiset hampaat\nloistivat:\n\n— Kaikki Dimmin ja minun, Dimmin ja minun!\n\n— Tässä on minun nukkeni. Eikös olekin sievä? kysyi Jamie katsellen\nylpeästi lemmikkiään kädet selän takana ja hajasäärin.\n\n— Hän on todellakin suloinen. Mutta miksi häntä sanotaan Pumpulaksi?\nkysyi Rose uuteen leikkikaluun ihastuneena.\n\n— Koska hän on tuollainen pieni pyöreä pallero, aina liikkeessä ja\npistää nenänsä joka paikkaan; poikien mielestä Pumpula sopii hänelle\nmainiosti.\n\nJa aivan oikein, tarkastettuaan makeislaatikot ahkera vieras jatkoi\ntutkimistaan tarttuen kaikkeen minkä käsiinsä sai. Archie sieppasi\ntytön käsistä kaiverretut norsunluiset sakkinappulat, joita tämä\nimeskeli kuin makeisia. Riisipaperikuvia hän oli rutistanut ja\nsullonut pieneen taskuunsa ja lopuksi hän oli vähällä särkeä Willin\nsaaman strutsinmunan koettaessaan istua sen päälle.\n\n— Hei Jim, vie se pois, se on pahempi kuin marakatti, emmekä me voi\nvahtia sitä täällä, komensi vanhempi veli työntäen tytön Jamielle,\njoka otti tämän avosylin vastaan ja varoitti:\n\n— Teidän on parasta pitää varanne, sillä minä aion ottaa Pumpulan\nottosiskokseni niin kuin Rose Feben, ja silloin saatte kyllä olla\nhänelle kilttejä.\n\n— Pötki siitä kauemmas. Minä annan sinulle häkin, johon saat panna\nottosiskosi jos haluat hänet pitää, sillä tuo tenava on pahempi\nkuin paviaani, sanoi Archie ja meni takaisin toisten luo. Mutta\nJessie-täti, joka huomasi myrskyn lähestyvän, ehdotti että Jamie\nveisi nuken kotiin, koska se oli vain lainassa ja vierailun oli jo\naika loppua.\n\n— Minun nukkeni on parempi kuin sinun, eikös olekin? Se osaa\nkävellä, puhua, tanssia ja laulaa, eikä sinun nukkesi varmaan osaa.\nVai osaako? kysyi Jamie katsellen ylpeästi Pumpulaansa, joka juuri\nlattialla hyppien laulaa sirkutti:\n\n    \"Pimpula pampula pinkuu,\n    kitta ja viulu vinkuu...\"\n\nSitten Pumpula lähti Jamien saattamana kotiin ja molemmat pitivät\nhirvittävää meteliä puhaltamalla merisimpukan kuoreen.\n\n— Meidän täytyy riistäytyä irti täältä, Rose, haluan viedä sinut\nkotiin ennen auringon laskua. Lähdetkö mukaan ajelulle, Jessie? kysyi\nAlec-tohtori, kun musiikki lakkasi kuulumasta.\n\n— En nyt, kiitos vain. Mutta pojat kyllä mielellään, ellei sinulla\nole mitään sitä vastaan. Ainoastaan portille asti, sisään he saavat\ntulla vain lupapäivinä.\n\nSanat olivat tuskin päässeet Jessie-tädin huulilta, kun Archie\nkomensi:\n\n— Huomio, pojat! Saappaisiin ja satulaan, mars!\n\n— Selvä, kaikui yhdestä suusta, eikä pojista näkynyt enää\njälkeäkään, vain hirvittävä epäjärjestys lattialla.\n\nRatsastusseurue kiiti mäenrinnettä sellaisella vauhdilla, että\nRose tarrautui setänsä käsivarteen, sillä vanhat lihavat hevoset\nlaukkasivat minkä jaksoivat sivuilla ja takana kiitävien ratsuponien\nja edessä rätisevien koreiden metsästysrattaiden kiihdyttäminä.\nCharlie ja Archie olivat halveksineet shetlanninponeja siitä pitäen,\nkun nämä komeat juhlarattaat saatiin kuntoon. Ben istui etupenkillä\nja nautti poikien hurjista hypyistä, ja Rose selitti, että\nsirkusjoukkue oli heille sittenkin kaikkein sopivin nimitys.\n\nKun seurue saapui perille, ratsastajat astuivat satulasta ja\nasettuivat sotilaalliseen asentoon kolme kummallekin puolen porrasta\nja Alec-setä auttoi armollisen neidin vaunuista sirosti kuin\nhovimies. Samassa pojat kumarsivat hyvästiksi, heittäytyivät Archien\nkomennon mukaan satulaan ja kiitivät puistokujaa takaisin karjuen\nkuin villit.\n\n— Se oli hienoa, mutta onneksi takanapäin, sanoi Rose astellen ylös\nportaita ja keikutti päätään nähdäkseen, miten somat tupsut heiluivat.\n\n— Minä annan sinulle ponin, kunhan vähän vahvistut, tohtori lupasi\nkatsellen tyttöä hymyillen.\n\n— Hui, minä en uskaltaisi ikinä ratsastaa tuommoisella kamalalla\nvillipedolla! Nehän mulkoilevat kauheasti ja laukkaavat niin\nhurjasti, että kuolisin pelosta, parahti Rose ristien kauhusta\nkätensä.\n\n— Oletko sinä pelkuri?\n\n— Hevosten suhteen minä olen.\n\n— Ei sitten puhuta siitä enää. Tulehan nyt katsomaan minun uutta\nhuonettani. Ja hän johdatti tytön yläkertaan.\n\nAstellessaan jäljessä Rose muisti Jessie-tädille antamansa lupauksen\nja katui, että oli niin päättävästi vastustanut setää. Vielä\nenemmän asia kangersi häntä viittä minuuttia myöhemmin — ja sieti\nkangertaakin.\n\n— Katselehan nyt ympärillesi ja sano mitä tästä pidät, sanoi\nAlec-tohtori avaten oven ja päästäen Rosen edellään sisään. Molemmat\nnäkivät Feben rientävän rikkalapioineen takaportaita alas.\n\nRose astui keskelle huonetta, seisoi siinä hiljaa ja tuijotti\nympärilleen, ja kuta kauemmin hän katseli, sitä enemmän hänen\nsilmänsä alkoivat loistaa, sillä kaikki oli muuttunut perin pohjin.\n\nTämä huone oli rakennettu kirjaston yläpuolelle aivan kuin\ntyydyttämään jotakin oikkua, eikä sitä ollut käytetty vuosikausiin\nmuulloin kuin joulunseutuun, jolloin vanha talo oli tulvillaan\nvieraita. Siinä oli kolme ikkunaa. Itäisestä avautui näköala\nlahdelle, eteläisen puolella hevoskastanjat huojuttivat vihreitä\nlatvojaan ja läntisestä näki kukkulat ja auringonlaskun.\n\nIltarusko purppuroi lännen taivaan ja täytti huoneen hohteellaan.\nMeren loiskinta kuului hiljaisena, ja punarinta sirkutti hyvää yötä\nvasta lehteen puhjenneissa puissa.\n\nTämän Rose näki ja kuuli ensimmäiseksi. Sitten vasta hänen silmänsä\nalkoivat lähemmin tarkastella huonetta, joka oli ollut kolkosti\nverhoiltu, hiljainen ja juhlallinen, mutta uhosi nyt valoa ja lämpöä\nja yksinkertaista ylellisyyttä.\n\nLattian peitti intialainen matto, sinne tänne oli levitetty\niloisia ryijyjä, avarassa takassa paloi iloinen valkea, että kauan\nasumatta olleen huoneen ilma kuivuisi ja puhdistuisi. Huoneessa\noli bambusohvia ja tuoleja, nurkkauksissa sirot pienet pöydät ja\nniillä kaikenlaista tavaraa: tuossa oli ihana ompelukori, tuolla\ntaas kirjoja, jotka tuntuivat tutuilta, ja tuolla kirjoitusvälineet.\nVuodekomerossa oli kapea valkoinen sänky, jonka yläpuolella\nriippui kaunis madonnan kuva. Japanilaisen kaihtimen takaa näkyi\nmarmoripöytä, jolla oli somat sinivalkoiset pesuastiat, ja vähän\nsyrjemmällä oli iso kylpyamme. Naulassa riippui pehmeitä pyyhkeitä ja\nRosen pään kokoinen pesusieni.\n\n— Setä varmaan rakastaa kylmää vettä kuin sorsa, Rose ajatteli ja\nhäntä värisytti.\n\nSitten hänen katseensa osui pieneen kaappiin, jonka puoliavoimesta\novesta näkyi laatikoita, hyllyjä ja kaikenlaisia houkuttelevia\nlokeroita.\n\n— Tuolla olisi mainioita säilytyspaikkoja minun uusille\ntavaroilleni, hän ajatteli eikä voinut olla kummastelematta, mitä\nsetä mahtoi säilyttää tuossa aarrekammiossa. Ja seuraavassa hetkessä\nhän pysähtyi ihastuneena pukeutumispöydän eteen.\n\nSen yläpuolella riippui pyöreä vanhanaikainen peili, jonka\nyläreunassa istui kullattu kotka. Lintu piti nokassaan sinistä\nsilkkinauhaa, jolla kahta puolen laskeutuvat musliiniverhot oli\nsidottu kiinni. Pöytä oli täynnä pikku tavaraa: norsunluupäisiä\nharjoja, pari siroa hopeista kynttilänjalkaa, posliininen\ntulitikkujen pidin, pieniä sieviä rasioita. Mutta kaikkein\nihmeellisin oli pullea sininen silkkityyny, jonka ympäri kiersi\nsoma kultahelainen koriste ja jonka nurkissa oli vaaleanpunaiset\nruusunnuput.\n\nRosea viehätti erityisesti tämä tyyny, mutta myös koko pöytä, ja hän\najatteli hymyillen itsekseen:\n\n— Onpas setä aikamoinen keikari, sitä ei olisi ikinä uskonut!\n\nSamassa setä aukaisi suuren vaatekaapin ja sanoi huolettomasti\nhuitaisten:\n\n— Miehet tarvitsevat paljon tilaa pikku kapineilleen. Luuletko että\ntämä riittää minulle?\n\nRose kurkisti sinne ja säpsähti, vaikka siellä oli juuri sellaista\ntavaraa kuin vaatekaapissa tavallisesti on — vaatteita, kenkiä,\nlaukkuja ja lippaita. Niin, mutta vaatteet olivat pieniä mustia\nja valkoisia mekkoja; pienet sievät kengät, jotka siellä olivat\nrivissä, eivät olleet koskaan olleet Alec-sedän jalassa; vihreästä\nnauhalippaasta pisti esille harmaa harso, ja — kas! ovessa riippui\nRosen ikioma tilkkupussi, jonka toisessa nurkassa oli reikä. Hän\nsilmäsi ympäri huonetta ja ymmärsi, miksi se oli tuntunut liian\nhennolta miehen huoneeksi, miksi hänen omat testamenttinsa ja\nrukouskirjansa olivat pöydällä vuoteen vieressä ja mitä ruusunnuput\nsinisen tyynyn nurkissa tarkoittivat. Varmuutena hänelle välähti,\nettä koko tämä pieni paratiisi oli hänen, ja tietämättä, kuinka\noikein ilmaisi kiitollisuutensa, hän heittäytyi setänsä kaulaan ja\nsanoi kiihkeästi:\n\n— Setä kulta, sinä olet ihan liian hyvä minulle! Minä teen mitä\nikinä käsket, ratsastan villeillä hevosilla, otan jääkylmiä kylpyjä,\nsyön pahanmakuisia ruokia ja vaatteet saavat roikkua ylläni kuin\nsäkki, sillä minä olen äärettömän kiitollinen sinulle tästä ihanasta\nhuoneesta!\n\n— Pidätkö sinä siitä? Mutta miksi sinä arvelet, että se on sinun?\nkysyi Alec-tohtori näyttäen tyytyväiseltä vetäessään ihastuneen\nveljentyttärensä polvelleen.\n\n— Minä en arvele vaan tiedän, että se on minun, vaikka en ole sitä\nlainkaan ansainnut. Näen sen sinun silmistäsi. Jessie-täti sanoi,\nettä minä en saa antaa sinun hemmotella itseäni. Minusta tuntuu, että\ntämä on hemmottelua... ja ehkä — voi kuitenkin! — ehkä minun ei\nollenkaan pitäisi saada tätä kaunista huonetta! Rose koetti näyttää\nkyllin sankarilliselta luopuakseen siitä, jos niin olisi parasta.\n\n— Siitä minä vielä torun Jessie-rouvaa, sanoi tohtori koettaen\nrypistää otsaansa, vaikka hänen rehellinen sielunsa myönsi että käly\noli oikeassa. Sitten hän hymyili herttaista hymyään, joka kirkasti\nkuin päivänpaiste hänen ruskeat kasvonsa, kun hän jatkoi:\n\n— Tämä kuuluu hoitomenetelmiini. Sinun täytyy asua täällä,\nettä voisit nauttia kolmea lääkettäni parhaalla ja mukavimmalla\ntavalla. Paljon aurinkoa, raitista ilmaa ja kylmää vettä; mieluisa\nympäristö ja myös työtä joka päivä. Febe näyttää sinulle, kuinka\npidät huoneesi kunnossa — hän on sinun pikku apulaisesi ja samalla\nystäväsi ja opettajasi. Tuntuuko tämä kaikki sinusta vaikealta ja\nvastenmieliseltä?\n\n— Ei, tohtori, vaan oikein miellyttävältä, ja minä koetan olla hyvä\npotilas. Mutta ei kai näin ihanassa huoneessa kukaan voi olla sairas,\nRose sanoi onnesta huoaten.\n\n— Sinä taidat pitää minun rohdoistani enemmän kuin Myra-tädin\nlääkepulloista etkä heitäkään niitä ikkunasta ulos.\n\n\n\n\n7\n\nMATKA KIINAAN\n\n\n— Tulehan, tyttöseni, minulla on sinulle uutta lääkettä. Se ei taida\nolla sinusta aivan yhtä hyvänmakuista kuin viimekertainen, mutta ajan\noloon se kyllä maistuu, sanoi tohtori, kun suuresta yllätyksestä oli\nkulunut viikon päivät.\n\nRose istui sievässä huoneessaan, ja siellä hän olisi viettänyt\nkaiken aikansa, jos se olisi sallittu. Hän nosti hymyillen päätään,\nsillä hän oli jo lakannut pelkäämästä setänsä hoitomenetelmiä ja oli\naina valmis kokeilemaan uusia. Viime kerralla hän oli saanut pienet\npuutarhatyökalut, joilla auttoi setää kunnostamaan kukkapenkkejä.\nTyöskennellessään hän oppi paljon uusia ja hauskoja asioita kasveista\nja niiden elämästä, sillä sedän elävään opetukseen verrattuina koulun\nkasvioppitunnit tuntuivat sisällyksettömiltä ja kuivilta.\n\n— Mitä se sitten on? Rose kysyi ja sulki mutisematta ompelukorinsa.\n\n— Suolavettä.\n\n— Miten minä sitä nautin?\n\n— Pue päällesi se uusi puku, jonka neiti Hemming eilen lähetti, ja\ntule rantaan, niin saat nähdä.\n\n— Heti, tohtori, vastasi Rose lisäten kauhistuneena mielessään, kun\nsetä hävisi ovelta: — On vielä liian aikaista uida, sen täytyy siis\nliittyä tavalla tai toisella tuohon hirvittävään veneeseen.\n\nPukeutuessaan uuteen siniseen flanellipukuunsa, joka oli sievästi\nkoristettu valkoisella, ja pannessaan päähänsä pienen pitkänauhaisen\nmerimieshatun hän viehättyi uutukaiseen asuunsa niin, ettei\nmuistanutkaan lähestyvää vaaraa, ennen kuin kimakka vihellys\nhuomautti sedän odottavan. Rose juoksi hiekoitettua käytävää\npuutarhan läpi venerantaan ja tapasi siellä tohtorin panemassa\nkuntoon punaiseksi ja valkoiseksi maalattua venettä, jota nousuvesi\nkeveästi keinutteli.\n\n— Sievä vene, ja \"Sorea sotka\" on oikein kaunis nimi, sanoi Rose\nkoettaen salata, miten kauheasti häntä pelotti.\n\n— Se on sinun veneesi, niin että mene perään ja opettele ohjaamaan\nsitä, kunnes vankistut soutamaan.\n\n— Keikkuvatko kaikki veneet noin kauheasti? Rose kysyi ja sitoi\naikaa voittaakseen hatunnauhaansa kireämmälle.\n\n— Voi veikkonen, ihan kuin pähkinänkuoret, kun meri vähänkin\naaltoilee.\n\n— Aaltoileeko se nyt?\n\n— Ei paljon; idässä näyttää kyllä vähän uhkaavalta, mutta ei meillä\nole mitään hätää, jos tuuli ei käänny. Tule.\n\n— Osaatko sinä uida? Rose kysyi puristaen lujasti setää kädestä, kun\ntämä auttoi häntä veneeseen.\n\n— Kuin kala. No, tulehan nyt!\n\n— Pidä minusta oikein lujasti kiinni, kunnes pääsen sinne! Mitä\nvarten perä on noin kaukana? Nieleskellen esiinpyrkiviä hätähuutoja\nRose hiipi etäiselle paikalleen ja piti sitten kaksin käsin\nperäsimestä kuin odottaen jokaisen aallon heittävän veneen kumoon.\n\nAlec-setä ei ollut tietääkseen tytön pelosta, vaan opetti\nkärsivällisesti ohjaustaitoa, kunnes Rose syventyi ajattelemaan, mikä\noli ylä- mikä alahanka, ja unohti sanoa \"voi\" joka kerta, kun iso\naalto heitti venettä.\n\n— Mihin me menemme? kysyi Rose, kun raikas tuuli hyväili hänen\nkasvojaan ja pitkät, voimakkaat aironvedot veivät heidät keskelle\nlahtea.\n\n— Huvittaisiko sinua pistäytyä Kiinassa?\n\n— Eikö sinne ole pitkänpuoleinen matka?\n\n— Ei, kun mennään oikotietä. Ohjaa niemen ympäri satamaan, niin saat\nkahdenkymmenen minuutin kuluttua nähdä vilauksen Kiinasta.\n\n— Sehän hauskaa! Rose istui miettien mitä setä tarkoitti ja nautti\ntäysin siemauksin vaihtuvista näkymistä.\n\nMäenrinnettä peittävän vihreän metsän keskeltä pilkotti Tätilä, ja\ntutut talot reunustivat rannikkoa kodikkaina ja maalauksellisina.\nKun käännyttiin niemen ympäri, avautui silmien eteen suuri lahti\ntäynnä aluksia, ja sen takaa häämötti kaupunki, jonka suipot tornit\nkohosivat korkeammalle kuin iloisten viirien koristamat mastot.\n\n— Tuonneko me menemme? Rose kysyi ihastuneena, sillä hän ei ollut\nennen nähnyt vanhaa, vilkasta kaupunkia tältä puolen.\n\n— Sinne. Mac-sedän laituriin on juuri tullut laiva Hongkongista, ja\narvelin, että haluat nähdä sen.\n\n— Tietysti haluan! Minusta on hauskaa nuuskia ja penkoa Mac-sedän\nkanssa tavaramakasiineissa; siellä on kaikenlaista ihmeellistä, ja\nKiina kiinnostaa minua aivan erityisesti, koska sinä olet ollut\nsiellä.\n\n— Näytän sinulle kaksi oikeata kiinalaista, jotka ovat juuri tulleet\nkotimaastaan. Toivotat varmaan mielelläsi Wang Lon ja Fun Seen\ntervetulleiksi.\n\n— Älä pyydä minua puhuttelemaan heitä, minua rupeaa varmasti\nnaurattamaan, kun näen heidän palmikkonsa ja vinot silmänsä. Minä\nkiertelisin mieluummin sinun mukanasi.\n\n— Hyvä on. Ohjaapas nyt tuonne laituriin, missä on tuo iso laiva\nomituisine lippuineen. Se on \"Radzha\". Mennään sinne, jos vain\npäästään.\n\nHe soutivat laivojen välistä pujotellen syvemmälle satamaan, missä\nvesi oli tyyntä ja vihreää. Ilmassa leijuvat tuoksut ja laivojen\nnäkymät olivat outoja, mutta Rose piti niistä ja oli todellakin\nsaapuvinaan Hongkongiin, kun he hiljalleen soluivat korkean \"Radzan\"\nvarjoon.\n\nLaivan ruumasta nostettiin juuri isoja laatikoita ja paaleja, joita\nrotevat miehet ähkyen ja meluten kantoivat, hinasivat ja kärräsivät\nvarastohuoneeseen, ja satamassa työskenteli iso nostokurki, joka\ntarttui rautakoukuillaan raskaimpiin esineisiin ja heilautti ne\nilmaan, mistä leveä ovi kuin ammottava kita ne nielaisi.\n\nTohtori auttoi Rosen laivan kannelle, ja tyttö sai ilokseen pistää\nuteliaan nenänsä joka soppeen, mutta hän oli samalla alituisesti\nvaarassa eksyä, rutistua kuoliaaksi tai tulla tuupatuksi mereen.\n\n— Miltä sinusta tuntuisi, jos lähtisimme kiertämään maailmaa\ntällaisella vanhalla aluksella? kysyi Alec-setä, kun he hetkisen\nlevähtivät kapteenin kajuutassa.\n\n— Tahtoisin kauhean mielelläni nähdä maailmaa, mutta en tällaisessa\npienessä, likaisessa ja haisevassa laivarähjässä. Meillä pitäisi\nolla hieno ja mukava huvialus; Charlie sanoo, että se on oikea tapa\nmatkustaa, vastasi Rose tarkastellen kajuuttaa hiukan nyrpeästi.\n\n— Et sinä ole oikea Campbell, ellet pidä tervan ja suolaveden\nhajusta, eikä liioin Charlie loistopursineen. Lähdetään nyt maihin,\nniin saat jutella 'taivaanpoikien' kanssa.\n\nHe seikkailivat läpi ison varastohuoneen kurkistellen ihastuneina\nympärilleen ja löysivät viimein Mac-sedän ja kiinalaiset sedän\nyksityishuoneesta, missä oli suloisessa sekamelskassa tavaranäytteitä\nja juuri saapuneita merkillisiä itämaisia esineitä.\n\nRose vetäytyi heti sopivan tilaisuuden tullen nurkkaan, jossa häntä\nvartioi toiselta puolen posliinijumala, toiselta vihreä lohikäärme.\nRose katseli niitä hämmentyneenä, mutta vielä pahemmin hänet sai\nhämilleen Fun See, joka istui häntä vastapäätä teelaatikolla ja\ntuijotti sysimustilla silmillään, niin ettei Rose lopulta tiennyt\nmihin katseensa kääntäisi.\n\nHerra Wang Lo oli vanhanpuoleinen, amerikkalaiseen tapaan\npukeutunut herra, ja hänen palmikkonsa oli sidottu sirosti pään\nympäri. Hän puhui englantia, jutteli ja touhusi Alec-sedän kanssa\naivan kuin kuka tahansa, ja Rose ajatteli, että hän oli vallan\nepäonnistunut kiinalainen. Fun See sen sijaan oli kiinalainen\nnyöripohjasannikkaista pagodahattunsa huippuun asti. Yllään\nhänellä oli koko joukko silkkitakkeja, ja jalassa oli omituiset\npalmikoidut kengät. Hän oli lyhyt ja lihava ja huojutti ruumistaan\nhullunkurisesti, hänen silmänsä olivat hyvin kallellaan, kuten Rose\nsanoi, palmikko oli pitkä, samoin kynnet, keltaiset kasvot turpeat\nja kiiltävät; kaiken kaikkiaan hän oli siis sangen tyydyttävä\nkiinalainen.\n\nAlec-setä selitti Roselle, että Fun See oli tullut länsimaihin\nopiskelemaan ja osasi solkata englantia vasta muutaman sanan; Rosen\ntuli olla poikaparalle ystävällinen, sillä tämä oli vielä kovin\nnuori, vaikka näyttikin lähes yhtä vanhalta kuin Wang Lo. Rose\nlupasi olla ystävällinen, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan,\nkuinka huvittaa omituista vierasta, joka näytti olevan kotoisin\nseinällä riippuvasta riisipaperimaisemasta ja nyökytti kuin sadun\nmenninkäinen, niin että oli vaikea pysyä totisena.\n\nKesken Rosen kohteliaan hämmennyksen Mac-setä sattui huomaamaan,\nkuinka nuoret päätään vaivaten katselivat toisiaan, ja häntä näytti\nkovasti huvittavan tuo hankala tuttavuudenteko. Hän otti pöydältä\nlaatikon ja antoi sen Fun Seelle sanoen jotain, mistä poika oli\nselvästi mielissään.\n\nFun See hyppäsi istuimeltaan ja alkoi kätevästi ja nopsaan purkaa\nlaatikkoa Rosen katsellessa jännittyneenä. Ja kas vain, kääreistä\ntuli esille teekannu, joka sai Rosen ihastuksesta taputtamaan\nkäsiään, sillä se oli pienen, pullean kiinalaismiehen muotoinen.\nKantena oli hattu, kädensijana palmikko ja nokkana piippu. Jalassa\noli sannikkaat, jotka oli sidottu varpaiden kohdalta, ja hymy miehen\nlihavilla unisilla kasvoilla oli niin Funin hymyn kaltainen, ettei\nRose voinut olla nauramatta, ja sekös huvitti kiinalaispoikaa.\n\nKaksi kannellista kuppia ja tulipunainen tarjotin täydensivät\nastiaston, joka oli niin soma, että teki mieli heti saada kupillinen\nteetä kiinalaiseen tapaan ilman sokeria ja kermaa.\n\nKun Fun oli asettanut astiat pienelle pöydälle Rosen eteen, hän\nselitti merkeillä ja viittauksilla, että Mac-setä oli lahjoittanut\nne hänelle. Rose lausui kiitoksensa samalla tavalla, minkä jälkeen\nFun palasi takaisin teelaatikolleen. Kun he eivät muutenkaan voineet\njatkaa seurustelua, he vain istuivat hymyillen ja nyökytellen\ntoisilleen, kunnes Fun äkkiä näytti saaneen uuden ajatuksen. Hän\nkierähti alas istuimeltaan ja taapersi tiehensä niin nopeasti\nkuin helmat sallivat. Rose saattoi vain toivoa, ettei poika toisi\nhänelle paistettua rottaa, muhennettua sammakkoa tai jotakin muuta\nkiinalaista herkkua, joka hänen kohteliaisuudesta olisi pakko syödä.\n\nOdottaessaan lystikkään uuden ystävänsä paluuta Rose käytti aikansa\ntavalla, jonka Jane-täti varmaan olisi hyväksynyt. Herrat puhuivat\nmonenlaisista asioista, ja hän kuunteli tarkkaavasti painaen\nmieleensä mitä kuuli. Hänellä oli hyvä muisti, ja hän toivoi voivansa\nkäyttää näitä hyödyllisiä tietoja hyväkseen heti kun häntä seuraavan\nkerran toruttaisiin tietämättömyydestä.\n\nHän koetti juuri takoa päähänsä, että Amoy oli yli neljänsadan\nkilometrin päässä Hongkongista, kun Fun tuli touhuten takaisin.\nKädessään hänellä oli esine, jota Rose luuli pieneksi miekaksi,\nkunnes Fun leväytti sen auki isoksi viuhkaksi. Fun ojensi viuhkan\nRoselle lausuen joukon kiinalaisia kohteliaisuuksia, jotka olisivat\nkovasti huvittaneet Rosea, jos hän olisi ymmärtänyt ne.\n\nHän ei ollut koskaan nähnyt sellaista viuhkaa, ja hän tarkasti sitä\ninnokkaana. Kuvat olivat sikin sokin, mutta juuri se viehätti Rosea.\nTuolla istui upean kirkontornin huipussa suloinen nainen tukassaan\npitkät siniset puikot. Toisessa sievässä kuvassa juoksi joki suoraan\npääovesta komeaan palatsiin ja virtasi savutorvesta pois. Kolmannessa\nkiemurteli kummallinen muuri kohti taivaita ja katosi kuin salama\npilviin, ja kaksipyrstöinen lintu istui hautomassa kalastajan pään\npäällä, ja vene oli ajautumaisillaan karille kuussa.\n\nSe oli kerrassaan lumoava esine, ja Funin suureksi mielihyväksi\nRose olisi varmaan leyhytellyt sitä koko illan, ellei viuhkasta\nlähtevä tuulenpuuska olisi puhaltanut hiuksia Alec-tohtorin silmille.\nSäpsähtäen tämä huomasi, että oli jo aika lähteä kotiin.\n\nNiinpä kaunis kalusto pakattiin takaisin laatikkoonsa, Rose kääri\nkokoon viuhkan, ja kun tohtori oli sullonut taskuihinsa teepakkauksia\nviemisiksi vanhoille tädeille, he lähtivät Funin tervehtiessä\nheitä 'kolmesti kumartaen ja yhdeksästi naputtaen', kuten hänen\nkotimaassaan tervehdittiin keisaria.\n\n— Minusta tuntuu tosiaan kuin olisin käynyt Kiinassa, ja minä\nvarmaan näytänkin siltä, sanoi Rose veneen soluessa ulommaksi\n\"Radzhan\" varjosta.\n\nSiltä hän tosiaan näytti, sillä Wang Lo oli antanut hänelle\nkiinalaisen päivänvarjon, Alec-setä oli löytänyt muutamia lyhtyjä\nvalaistakseen niillä Rosen parvekkeen, iso viuhka oli tytön polvella\nja teekalusto hänen jalkojensa juuressa.\n\n— Ei hullumpi tapa opetella maantiedettä, vai mitä arvelet? kysyi\nAlec-setä.\n\n— Oikein hauska tapa, ja olen tainnut oppia tänään enemmän Kiinasta\nkuin kaikilla koulutunneilla yhteensä. Tähän asti olen tiennyt\nKiinasta vain sen, että sieltä saadaan teetä ja silkkiä ja että\nnaisilla on pienet jalat. Huomasin Funin katsovan jalkojani, ja\nhänestä ne olivat varmaan hirveän isot, sanoi Rose silmäillen\nnyrpeänä tukevia kenkiään.\n\n— Otetaan esille kartta ja maapallo, niin minä näytän missä olen\nkulkenut ja kerron niistä seuduista. Silloin me olemme melkein kuin\nmatkalla.\n\n— Kun sinä olet noin innostunut matkustamiseen, eikö sinulla ole\ntäällä hirveän ikävä? Plenty-täti sanoo, että vuoden tai parin\nperästä sinä varmasti taas lähdet.\n\n— Enköhän.\n\n— Mitäs minä sitten teen? huokasi Rose epätoivoissaan, ja selvästi\nilahtuneena tästä Alec-setä vastasi merkitsevästi:\n\n— Ensi kerralla otankin pienen ankkurini mukaan. Mitäs arvelet siitä?\n\n— Ihanko totta?\n\n— Ihan totta. Rose pomppasi niin että vene keikahti ja se sai tytön\nheti rauhoittumaan. Mutta hänen poskensa punoittivat innosta, kun\nhän koetti ratkaista, mitä kysyisi ensimmäiseksi niistä sadoista\nasioista, jotka pyörivät hänen mielessään. Samassa Alec-setä huomasi\nveneen, joka tuli kovalla vauhdilla heidän jäljessään.\n\n— Katsopas kuinka nuo pojat soutavat! Ota heistä oppia, kun alat\nitse opetella käyttämään airoja.\n\nLähestyvän \"Myrskylinnun\" miehistönä oli puolisen tusinaa reippaan\nnäköisiä merimiehiä, joiden sinisissä puseroissa ja vaaleissa\nlakeissa koreili joka puolella ankkureita ja tähtiä.\n\n— Vene tulee aika kyytiä, vaikka soutamassa on vain poikia. Mutta\nsetä, nehän taitavat olla meidän poikia! Varmasti, nyt näen Charlien\nnauravan olkansa yli. Souda, setä, souda! Voi, souda nyt, etteivät he\nsaa meitä kiinni! huusi Rose niin tohkeissaan, että uusi päivänvarjo\noli pudota mereen.\n\n— Koetetaan vain. Pitkät voimakkaat aironvedot saivat \"Sorean\nsotkan\" kiitämään niin että aallot kohisivat kokassa.\n\nPojat yrittivät parastaan, mutta tohtori olisi silti kerinnyt niemeen\nennen heitä, ellei Rose olisi innoissaan kiskaissut peräsinnuoraa\nirti, ja juuri kun hän sai sen taas kiinni, tuulenpuuska pyyhkäisi\nhäneltä hatun päästä.\n\nSe pysäytti kilpasoudun. Sillä välin kun he onkivat hattua, solui\ntoinen vene airot koholla heidän rinnalleen ja sieltä kuului\nriehakasta hälinää.\n\n— Saitko sinä ravun, setä?\n\n— En, se oli sinikampela, setä vastasi asettaen vettä tippuvan lakin\ntuhdolle kuivumaan.\n\n— Mitä te olette tehneet?\n\n— Olimme katsomassa Funia.\n\n— Mekin tunnemme hänet. Aiomme pyytää häntä näyttämään, kuinka\nleijaa oikein lennätetään, kun me emme saa sitä liikkeelle. Eikös Fun\nolekin valtavan metka heppu?\n\n— Ei Fun ole valtava, Fun on pieni.\n\n— Älkääs naljailko siellä vaan näyttäkää, mitä olette saaneet.\n\n— Nosta tuo viuhka purjeeksi.\n\n— Lainaa Keikarille päivänvarjosi, ettei aurinko polta hänen hienoa\nnenäänsä.\n\n— Aiotko sinä järjestää lyhtyjuhlan, setä?\n\n— En, minä aion järjestää voileipäjuhlan, sillä nyt on teeaika.\nEllei tuo musta pilvi häviä, saadaan kohta myrsky niskaan, ja siksi\non parasta, että tulette kotiin kiireen vilkkaa, muuten äitisi on\nlevoton, Archie.\n\n— Joo joo, kippari. Hei, Rose, tule usein vesille, meiltä kyllä opit\nkaiken, mitä soutamisesta pitää tietää, kuului Charlien vaatimaton\nkutsu.\n\nSitten veneet erosivat, ja etenevästä \"Myrskylinnusta\" kajahteli\npoikien suosikkilaulu:\n\n    — Oi Timballoo; majan onnekkaan\n    me saimme seulaan ja purnukkaan!\n    Yön kaiken me valossa tähtien\n    pavunvihrein purjein purjehtien\n    kuulaulua tahtiin kumistimen\n    näin laulamme viheltäen.\n       Niin kaukana, kaukana ovat ne maat\n    missä oudot olennot kohdata saat;\n    kädet siniset heillä, päät vihreät,\n       ja he merille seulassa lähtivät.\n\n\n\n\n8\n\nJA MITÄ SITTEN TAPAHTUI\n\n\n— Setä, voitko lainata kymmenen centtiä? Minä maksan ne takaisin\nheti, kun saan taskurahani, sanoi Rose samana iltana syöksyen setänsä\nluo kirjastoon.\n\n— Enköhän minä voi. En vaadi korkoja eikä sinun tarvitse pitää\nkiirettä maksamisella. Tule tänne järjestämään minun kanssani\nkirjoja, ellei sinulla ole hauskempaa tehtävää, tohtori vastasi ja\nojensi tytön pyytämän lantin.\n\n— Tulen heti paikalla takaisin. Olisin jo kauan sitten järjestänyt\nkirjani, mutta en ole uskaltanut koskea niihin, sillä sinä pudistat\naina päätäsi kun luen.\n\n— Pudistan päätäni silloinkin kun kirjoitat, jos kynänjälkesi on\naina sellaista kuin tämä luettelo.\n\n— Tiedän että se on kurja, mutta minulla oli kauhea kiire silloin,\nja niin on nytkin, sanoi Rose lentäen tiehensä iloissaan, kun pääsi\nkuulemasta nuhteita.\n\nMutta ei hän niin helpolla selvinnyt, sillä kun hän palasi\nkirjastoon, setä katseli vielä otsa rypyssä hänen tuhertamaansa\nkirjaluetteloa ja kysyi totisena osoittaen epävakaista ja horjuvaa\nriviä:\n\n— Onko tämä \"Kannattava puutalous\", neitiseni?\n\n— Ei, se on \"Kadotettu paratiisi\".\n\n— Hyvä. Aloinkin jo luulla, että aiot keskittää opiskelusi\nmetsätalouteen. Hm, selvästi huomaa, ettei neiti Power opettanut\nteille niin vanhanaikaista ainetta kuin kauno- ja oikeinkirjoitusta.\nKatsopas näitä Plenty-tädin muistiinpanoja ja huomaa, miten selvää\nja kaunista tuo käsiala on. Täti on käynyt aikoinaan tyttökoulua, ja\nsiellä opetettiin vain muutamia tarpeellisia aineita, mutta ne sitten\nperusteellisesti. Luvalla sanoen, minusta se on järkevämpää kuin tuo\npinnallinen näpertely monien muka hienojen aineiden parissa, kun\nmitään ei opita kunnolla.\n\n— Minua kyllä pidettiin koulussa etevänä, puolustautui Rose aika\nloukkaantuneena. — Me Lulun kanssa oltiin kaikkein parhaat,\nvarsinkin ranskassa ja musiikissa.\n\n— Niinpä kai, mutta jollet sinä tiedä ranskan kieliopista enempää\nkuin oman äidinkielesi säännöistä, niin loisto ei tainnut olla aivan\naitoa, kultaseni.\n\n— Miten niin? Kyllä me luimme englannin kielioppia, ja minä osaan\nmainiosti jäsentää lauseita. Meidän piti aina näyttää taitojamme, kun\nkouluun tuli vieraita. Kai minä puhun englantia yhtä oikein kuin kuka\nmuu tahansa.\n\n— Aivan, mutta me puhummekin kaikki liian huolimattomasti. Mietipäs\nonko oikein sanoa: \"Me Lulun kanssa oltiin kaikkein parhaat.\"\n\nRose ravisti närkästyneenä kiharoitaan ja puraisi huultaan, mutta\ntunnusti kuitenkin itselleen, että oli väärässä ja sanoi nöyrästi\nmurjotettuaan vähän aikaa:\n\n— Minun olisi kai pitänyt sanoa: \"Lulu ja minä olimme kaikkein\nparhaat.\"\n\n— Kiitos! Katso, en minä halua asettua miksikään esikuvaksi; sinä\nsaat vapaasti oikaista lauseitani, tapojani ja käytöstäni joka kerta,\nkun arvelet minun olevan väärässä. Minä olen kiertänyt maailmaa\nvuosikausia ja käynyt siellä huolimattomaksi, mutta tahtoisin että\nsinusta tulisi hyvin kasvatettu, vaikka et tänä koevuotenamme oppisi\nkuin alkeet. Meidän pitää olla perinpohjaisia, vaikka se kävisikin\nhitaasti.\n\nSetä puhui niin vetoavasti ja näytti niin vakavalta, ettei Rose\nvoinut olla istahtamatta hänen tuolinsa käsinojalle. Ja Rose sanoi\nkatuvana:\n\n— Anteeksi että nyrpistelin, vaikka minun pitäisi kiittää sinua\nkaikesta vaivasta, jota minun takiani näet. Tietysti sinä olet\noikeassa siinäkin, mitä sanoit perinpohjaisuudesta. Koulussa kaikki\nsaksat ja ranskat, historiat ja matematiikat, kieliopit ja musiikit\npyörivät hullunmyllyä minun aivoissani, joskus tuntui kuin pää\nhalkeaisi. En ollenkaan ihmettele, että sitä niin kauheasti pakotti,\nhän jatkoi aivan kuin tuon hullunmyllyn muisto olisi vieläkin\npyörryttänyt.\n\n— Neiti Powerin opistoa pidetään erinomaisena kouluna, ja se\nolisikin varmaan hyvä, jos neiti Power ei ahtaisi oppilaitaan täyteen\nkuin kiitosjuhlan kalkkunat, vaan ravitsisi heitä luonnollisella\nja terveellisellä tavalla. Se on meillä melkein kaikissa\nkouluissa vikana, ja päänsärkyä riittää kunnes keksimme paremmat\nopetusmenetelmät.\n\nTämä oli Alec-tohtorin keppihevosia, ja Rose pelkäsi hänen jatkavan\npitkään, mutta tohtori hillitsi ajoissa itsensä. Hän otti taskustaan\nkukkaron ja sanoi:\n\n— Mac-setä antoi kaikki sinun asiasi minun hoitooni, ja tässä on\ntaskurahasi tältä kuulta. Sinä kai hoidat itse pienen kirjanpitosi,\nvai kuinka?\n\n— Kiitos. Sain kyllä Mac-sedältä tilikirjan kun menin kouluun\nja kirjoitin siihen kaikki menot, mutta en saanut koskaan lukuja\ntäsmäämään. En osaa käsitellä numeroita, sanoi Rose penkoen\npöytälaatikostaan tilikirjaansa, jota ei millään olisi kehdannut\nnäyttää.\n\n— Saattaa olla niin. Mutta numerot ovat hyvin tärkeitä, ja koska\nsinäkin kerran saat paljon laskeaksesi, eikö olisi viisainta, että\noppisit pitämään huolta pienistä rahoista, ennen kuin suuret summat\npanevat pääsi pyörälle?\n\n— Minä toivoin, että sinä hoitaisit kaikki nuo ikävät asiat.\nTäytyykö minun kiusata itseäni niillä? Numerot ja laskut kammottavat\nminua.\n\n— Minä hoidan niitä kunnes tulet täysi-ikäiseksi, mutta tarkoitan,\nettä sinun pitää myös itsesi ymmärtää, kuinka omaisuuttasi hallitaan;\nsilloin et ole riippuvainen toisten ihmisten rehellisyydestä.\n\n— Mutta setä! Luuletko etten uskoisi sinulle miljoonia ja biljoonia,\njos minulla olisi? huudahti Rose, jota moinen viittauskin loukkasi.\n\n— Mutta minä voisin joutua kiusaukseen. Holhoojille on usein käynyt\nniin, ja siksi on parasta, että pidät minua silmällä. Siksi sinun\nmyös täytyy oppia ymmärtämään kaikkea, mikä koskee numeroita, tohtori\nvastasi avaten oman siistin tilikirjansa.\n\nRose kurkisti siihen hänen olkapäänsä yli, katsoi sitten omaa\nsotkuista kirjaansa ja huokasi epätoivoisena.\n\n— Kun sinä lasket menosi, tapahtuuko sinulle koskaan, että rahaa on\nenemmän kuin aluksi.\n\n— Ei. Tavallisesti minulla on vähemmän. Käykö sinun päinvastoin?\n\n— Käy. On oikein ihme, etten erehdyksessäkään saa oikeata summaa.\n\n— Ehkä minä voin auttaa sinua, sanoi Alec-setä asiallisesti.\n\n— Kai se on parasta. Jos minun kerran täytyy pitää kirjanpitoa,\nse on saatava oikein alkuun. Et saa nauraa! Tiedän olevani hirveän\ntyhmä, ja minua hävettää, kun tämä kirja on tämän näköinen, mutta\nen saanut pidetyksi sitä kunnossa. Ja Rose ojensi hämillään sedälle\nsotkuisen vihkonsa. Hän oli syvästi kiitollinen, kun setä ei\nnauranut, vaan sanoi asiaan paneutuen:\n\n— Dollarit ja centit ovat menneet hieman sekaisin. Jos minä oikaisen\nne, tilinpäätös täsmää varmasti.\n\nKun Rose seisoi setänsä vieressä ja katseli, kuinka helposti ja\nnopeasti tämä sai sekasotkun järjestykseen, hän päätti etsiä\nvanhan laskuoppinsa ja opetella perin pohjin neljä laskutapaa sekä\nkokonaisilla että murtoluvuilla, ennen kuin lukee ainoatakaan\nhaltijatarsatua.\n\n— Setä, olenko minä rikas tyttö? Rose kysyi äkkiä sedän\nkirjoittaessa numeroita sarakkeisiin.\n\n— Sanoisin sinua pikemminkin köyhäksi, juurihan tässä olit\npyytämässä lainaa.\n\n— Se oli sinun syysi, kun unohdit antaa taskurahani. Mutta ihan\ntotta, rikastunko minä ajan oloon?\n\n— Pelkään että rikastut.\n\n— Minkä tähden sinä pelkäät?\n\n— Ei ole hyvä omistaa liian paljon rahaa.\n\n— Mutta voinhan minä antaa sitä muille; se on rikkauden hauskin\npuoli.\n\n— Hauskaa että ajattelet noin, sillä sinä voit tehdä todella paljon\nhyvää omaisuudellasi, jos vain ymmärrät käyttää sitä oikein.\n\n— Opeta sinä minua, ja sitten kun olen aikuinen, perustetaan koulu,\njossa opetetaan vain kolmea ainetta, mutta oikein perusteellisesti.\nKaikki lapset syövät siellä pelkkää kaurapuuroa ja tyttöjen\nvyötärönmitta on ainakin metri, sanoi Rose vallattomasti.\n\n— Sinä olet nenäkäs vekara hyökätessäsi kimppuuni tuolla tavalla\njuuri kun ensimmäisen kerran koetan sinua opettaa. No viis siitä,\nvaraanpa sinulle ensi kerraksi oikein katkeria pillereitä.\n\n— Huomasin että sinua naurattaa salaa, ja annoin sinulle\ntilaisuuden. Hyvä herra, nyt olen taas kuuliainen oppilas ja teen\nkiltisti tehtäväni.\n\nHe nauroivat kumpikin, ja Rose sai kirjanpidon oppitunnin, joka jäi\nhänen mieleensä.\n\n— Tulehan lukemaan minulle ääneen. Silmäni ovat väsyneet ja istun\noikein mielelläni tässä takan ääressä, kun ulkona sataa taivaan\ntäydeltä ja Jane-täti pitää luentoa yläkerrassa, sanoi Alec-setä, kun\nedellisen kuun tilinpäätös oli saatu valmiiksi ja uusi sivu siististi\naloitettu.\n\nRosesta oli hauskaa lukea ääneen. Hän haki Dickensin \"Nicholas\nNicklebyn\" ja luki siitä Kenwigsin neitien ensimmäisestä\nranskantunnista. Hän koetti parhaansa ja toivoi, ettei osoittautuisi\nääneenlukijana yhtä taitamattomaksi kuin kaikessa muussa.\n\n— Vieläkö minä jatkan? hän kysyi nöyrästi, kun luku loppui.\n\n— Jatka toki, ellei sinua väsytä. On oikein nautinto kuunnella\nsinua, sillä luet mainiosti, vastasi setä.\n\nRose punastui ilosta. — Oletko tosiaan sitä mieltä, setä? Se on\nhauskaa! Isä opetti minua, ja minä luin hänelle usein tuntikausia,\nmutta arvelin, että hän kuunteli mielellään vain siksi, että piti\nminusta niin paljon.\n\n— Niinhän minäkin pidän, mutta sinä luet todella harvinaisen hyvin.\nIstu tähän mukavasti, siinä näet paremmin, ja minä voin nykäistä\nsinua kiharoista, jos luet liian nopeasti. Alec-tohtori veti tytön\nluokseen niin isällisen hellästi, että Rosesta tuntui helpolta\nrakastaa häntä.\n\nToinen luku oli juuri lopetettu, kun vaunujen jyrinä ilmoitti, että\nJane-täti oli lähdössä kotiin. Ennen kuin he ehtivät eteiseen, täti\nilmestyi sadetakkiin kääriytyneenä ovelle kuin mikäkin kummallinen\nmuumio, hänen silmälasinsa vain kiilsivät kuin kaksi välkkyvää\nkissansilmää.\n\n— Enkös minä arvannut! Lellittelemässä lasta pilalle ja luettamassa\nhänellä yömyöhään ties mitä roskaa. Kai sinä ymmärrät, minkä vastuun\nolet ottanut kantaaksesi, Alec, hän sanoi tuntien julmaa tyydytystä,\nkun asiat näyttivät menevän juuri siihen suuntaan kuin hän oli\nennustanutkin.\n\n— Minä tajuan vastuuni sangen selvästi, vastasi tohtori ja vilkaisi\nhartioitaan surkuhupaisesti kohauttaen Rosen iloisiin kasvoihin.\n\n— Ikävää nähdä ison tytön tuhlaavan tuolla tavalla kallista aikaa.\nKatsopas, minun poikani ovat lukeneet koko päivän, ja Mac on varmaan\nvieläkin kirjojensa ääressä. Sinä sitä vastoin et ole tänne tulosi\njälkeen opiskellut mitään.\n\n— On minulla ollut tänäänkin neljä oppituntia, vastasi Rose\nyllättäen.\n\n— Sehän hauskaa kuulla. Mitä sinä olet opiskellut? Rose vastasi\nhiukan epäröiden:\n\n— Merenkulkua, maantiedettä, kielioppia, laskentoa ja... lisäksi\nluonteenkasvatusta.\n\n— Merkillisiä aineita. Tekisipä mieleni tietää, mitä olet oppinut\ntuosta kaikesta.\n\nRosen silmät välähtivät vallattomasti ja vilkaisten veitikkamaisesti\nsetäänsä hän vastasi:\n\n— En tietenkään jaksa selostaa kaikkea, mutta olen kerännyt\nKiinasta muutamia hyödyllisiä tietoja, joista sinäkin olet varmaan\nkiinnostunut. Tiedän esimerkiksi, että parhaita kiinalaisia\nteelaatuja ovat Lapsing Soutshong, Assamin Pekoe, kukkiva Pekoe,\nverraton Aukoe, tuoksuva Kaper, Fadral, musta Kongou, ja vihreä\nTwanki. Shanghai on Huangpu-joen varrella. Hongkong on 'saari, jota\nympäröi suolaton vesi'. Singapore on 'Leijonakaupunki'. Monet\nkiinalaiset asuvat veneissä, ja he juovat teensä pikkuriikkisistä\nkulhoista. Tärkeimmät tuotteet ovat posliini, tee, kaneli, silkki,\ntupakka, tina ja oopiumi. Kiinassa on ihania temppeleitä, ja\nKantonissa säilytetään pyhiä sikoja, niitä on yhteensä neljätoista,\nhyvin isoja ja kaikki sokeita.\n\nTämän erinomaisen tiedonnäytteen vaikutus oli kerrassaan\nsuurenmoinen. Se vei tuulen Jane-tädin purjeista; purkaus oli\nniin äkillinen, vaihteleva ja odottamaton, ettei täti keksinyt\nsanaakaan vastaukseksi. Kiiltävät silmälasit tuijottivat hetkisen\nRosea, sitten kuului nopeasti: — Ai todellakin! Ja arvon rouva\nkiiruhti vaunuihinsa ja ajoi tiehensä aika lailla hämillään ja aivan\nkuohuksissaan.\n\nVielä enemmän hän olisi raivostunut, jos olisi nähnyt, kuinka\nparantumaton lankomies otti Rosea vyötäisiltä ja tanssi hänen\nkanssaan riemupolskaa ympäri salia iloissaan siitä, että vihollisen\npatteri oli ainakin siksi kertaa vaiennettu.\n\n\n\n\n9\n\nFEBEN SALAISUUS\n\n\n— Miksi sinä hymyilet itseksesi, Febe? kysyi Rose kun he eräänä\naamuna yhdessä tekivät työtä. Rose sai nyt opetella lakaisemaan,\ntomuttamaan ja kunnostamaan vuoteita, sillä Alec-tohtorin mielestä\ntaloustoimet olivat hyvää voimistelua.\n\n— Minä ajattelin hauskaa salaisuutta enkä voinut olla hymyilemättä.\n\n— Saanko minäkin joskus tietää sen?\n\n— Luulisinpa.\n\n— Pidänkö minä siitä?\n\n— Varmasti, aivan kauheasti.\n\n— Milloin minä saan kuulla sen?\n\n— Tällä viikolla jonakin päivänä.\n\n— Silloin minä tiedänkin! Pojat aikovat järjestää ilotulituksen\nneljänneksi päiväksi, ja he keksivät jonkin yllätyksen minulle. Eikö\nniin?\n\n— Enpä sano.\n\n— No, ole sanomatta, voin kyllä odottaakin. Sano kuitenkin yksi asia\n— onko setä siinä mukana?\n\n— Totta kai, kaikessa ilonpidossahan hän on mukana.\n\n— No, sitten on kaikki niin kuin pitääkin.\n\nRose meni parvekkeelle tomuttamaan mattoja, ja paukutettuaan niitä\naika lailla hän ripusti ne parvekkeen kaiteelle tuulettumaan ja\nryhtyi tutkimaan kasvejaan. Hänellä oli siellä monta isoa maljakkoa\nja ruukkua, ja kesäaurinko ja sade olivat kuukaudessa tehneet ihmeitä\nniille siemenille ja taimille, joita hän oli kylvänyt ja istuttanut.\nRuusupapu ja köynnöskuusama kiipesivät kiipeämistään, ja varsinkin\nkuusama tarttui hanakasti joka paikkaan, mihin suinkin saattoi.\n\nLahti loisti ja väikkyi auringon paisteessa ja raikas tuuli sai\nhevoskastanjat humisemaan. Puutarhan ruusujen ympärillä lehahtelivat\nperhoset, ja mehiläiset pörräsivät kukasta kukkaan. Ilma oli täynnä\nviserrystä ja sirkutusta, kun linnut puuhasivat pesäaskareissaan.\nKauempana valkosiipiset lokit tekivät rohkeita kaaria kohoten\nkorkealle ilmaan ja syöksyen alas mereen, missä laivat purjehtivat\nedestakaisin kuin vielä isommat linnut.\n\n— Oi Febe, onpas ihana päivä! Toivon että sinun salaisuutesi\ntäyttyisi juuri tänään. Kaikki tuntuu olevan nyt hyvin. Eikö\nsinustakin? sanoi Rose ojentaen käsiään kuin valmistautuen lentoon.\n\n— Minusta tuntuu usein semmoiselta, mutta ei auta, täytyy vain\nodottaa, kunnes ilon aika tulee, enkä minä haluakaan keskeyttää\ntyötäni. No niin. Saat pyyhkiä viimeiset pölyt kunhan ne ovat\nlaskeutuneet, minä menen lakaisemaan portaat, Febe sanoi ja kiiruhti\nlaulaen harja kädessä tiehensä.\n\nRose nojasi kaidepuuhun miettien, kuinka paljon tällaisia hyviä\nhetkiä hänellä oli viime aikoina ollut: puutarha menestyi\nerinomaisesti, hän opetteli ahkerasti uimaan ja soutamaan, oli\ntehty hauskoja ajelu- ja kävelymatkoja, oli vietetty rauhallisia\nkeskustelu- ja lukuhetkiä sedän kanssa, mutta kaikkein ihaninta oli,\nettä entinen tuska ja ankeus vaivasivat häntä enää harvoin.\n\nHän jaksoi tehdä työtä ja leikkiä päiväkaudet, nukkui yönsä hyvin\nja nautti elämästä täysin siemauksin. Ei hän ollut läheskään yhtä\nvoimakas ja rohkea kuin Febe, mutta hän vahvistui päivä päivältä.\nKalpeat posket olivat saaneet väriä, käsivarret pyöristyivät ja\ntulivat pian ruskeiksi, eikä vyökään ollut enää liian väljä. Kukaan\nei puhunut Roselle enää hänen terveydestään, ja tyttö unohti\nkokonaan, että hänen \"ruumiinrakenteensa oli heikko\". Plenty-täti\npiti edistymistä kyllä sedän pillerien ansiona, mutta kun pillereitä\nei sen koommin enää leivottu, vanha neiti taisi erehtyä.\n\nRose oli kuin puhkeava ruusunnuppu seisoessaan ja hymyillessään\nitsekseen.\n\n    — Katso, sanoi nuorukainen,\n    tyttö sinihamosessa,\n    hiuksilla silkkiliina,\n    kengissä kultaiset soljet,\n\nkuului äkkiä alhaalta ja samassa lensi iso ruusu vasten Rosen kasvoja.\n\n— Mitä kuuluu, riippuvan puutarhan prinsessa? kysyi Alec-setä Rosen\nvastatessa hänen aamutervehdykseensä.\n\n— Haluaisin tehdä jotain oikein hauskaa, kun on näin kaunis\npäiväkin, jotain oikein jännittävää, sillä tämä raikas tuuli saa\nihmisen villiintymään.\n\n— Voitaisiin tehdä retki saareen. Arvelin että mentäisiin vasta\niltapäivällä, mutta jos sinua huvittaa, niin lähdetään heti.\n\n— Lähdetään! Minä olen valmis viidessätoista minuutissa. Minun\ntäytyy vain saada ensin huoneeni kuntoon, sillä Febellä on kauheasti\ntyötä.\n\nRose tarttui puhuessaan mattoihinsa kadoten sen tien, ja Alec-tohtori\npalasi sisään hyväksyvästi hymyillen ja tuumiskellen:\n\n— Tämä voi vähän rikkoa suunnitelmia, mutta lapsen ilo on\nkaksinkertainen, kun hän saa huvinsa juuri silloin, kun itse sitä\nhaluaa.\n\nHarvoin on pölyriepu huiskinut vilkkaammin kuin sinä aamuna Rosen\nkädessä, ja tuskin koskaan on huone tullut kuntoon sellaisella\nhopulla kuin nyt. Pöydät ja tuolit lensivät pyyhkäisten paikoilleen;\nikkunaverhot heiluivat kuin myrsky olisi niitä puistanut; posliinit\nkilisivät ja pikku esineet hyppivät kuin maanjäristys olisi leikkinyt\nniillä. Purjehduspuku pujahti ylle silmänräpäyksessä, ja hyppien ja\ntanssien Rose kiiti matkoihinsa — tuskin aavistaen, että kuluisi\nmonta tuntia, ennen kuin hän taas näkisi huoneensa.\n\nRosen tullessa rantaan Alec-setä oli juuri lastaamassa isoa koria\nveneeseen, ja ennen kuin he lähtivät, ehätti Febe juosten veneelle\nmukanaan kummallinen, sadetakkiin sidottu käärö.\n\n— Me emme jaksa syödä puoliakaan näistä ruuista emmekä tarvitse näin\npaljon huopia. Minä en tahtoisi täyttää niillä turhanpäiten koko\nvenettä, sanoi Rose, joka vieläkin hieman pelkäsi vesillä liikkumista.\n\n— Etkö olisi voinut tehdä vähän pienempää pakettia? tohtori kysyi\nFebeltä katsellen kääröä epäluuloisesti.\n\n— En, herra, en tällaisessa hirveässä hopussa, Febe vastasi nauraen\nja koetti taputella muodotonta pakettiaan tasaiseksi.\n\n— No, mikäpäs siinä, kelpaahan se painolastiksi. Älä vain unohda\nlähettää Jane-rouvan kirjettä, koeta muistaa se.\n\n— En unohda. Lähetän sen heti paikalla, ja Febe juoksi mäkeä ylös\nkuin siivitettynä.\n\n— Pistäydytään ensin majakalla, koska et ole vielä käynyt siellä,\nsen näkeminen maksaa kyllä vaivan. Sitten syödään välipalaa puiden\nvarjossa.\n\nRose oli valmis kaikkeen, innoissaan hän nousi niemen kärkeen ja\nmajakalle, missä kiipesi juoksujalkaa kapeita portaita aina suureen\nlyhtyyn asti. He viipyivät siellä kauan, sillä Alec-tohtori ei\ntosiaan pitänyt kiirettä, vaan katseli pitkät ajat kiikarillaan joka\npuolelle aivan kuin olisi luullut löytävänsä jotain merkillistä\nmaalta tai mereltä. Kello oli jo yli kahdentoista, kun he tulivat\nsaareen ja Rose vihdoin sai välipalansa, jota jo kauan oli odottanut.\n\n— Kyllä tämä on ihanaa! Kunpa pojatkin olisivat täällä. Minusta on\nhauskaa, että he viettävät koko lomansa meidän kanssamme. Mutta sehän\nalkaa tänään, eikö niin? Kas kun en muistanut sitä aikaisemmin, ehkä\nhe olisivat lähteneet mielellään mukaan, sanoi Rose kun he istuivat\nmukavasti vanhan omenapuun juurella ja söivät herkullisia voileipiään.\n\n— Niin varmaan. Ensi kerralla ei lähdetäkään sellaisella kiireellä.\nPojat voivat joutua suunniltaan, kun huomaavat meidän karanneen,\ntohtori vastasi juoden rauhallisesti kylmää teetä.\n\n— Setä, minä tunnen paistetun hajua, huudahti Rose, kun hän puolisen\ntuntia myöhemmin korjasi ruuan tähteitä.\n\n— Siltä minustakin tuntuu — paistettua kalaa, ellen erehdy.\n\nHe istuivat hetken nuuhkien ilmaa. Sitten Alec-setä ponkaisi\npäättävästi pystyyn.\n\n— Ei, tämä ei vetele! Kellään ei ole oikeutta tulla tänne kysymättä\nlupaa. Minun täytyy ottaa selvää, kuka uskaltaa käristää kalaa minun\nyksityisalueellani.\n\nKaapaten korin toiseen käteensä ja vaatemytyn toiseen setä lähti\nharppomaan paljastavaa hajua kohti kuin raivostunut leijona, ja Rose\nmarssi hänen kannoillaan kiinalainen päivänvarjo levällään.\n\n— Sinä olet Robinson Crusoe ja minä hänen Perjantainsa, ja me\nmenemme katsomaan, ovatko villit tulleet, sanoi Rose.\n\n— Katso tuolla ne ovat. Kaksi telttaa ja kaksi venettä, totta\ntotisesti! Nuo veijarit aikovat nähtävästi huvitella oikein perin\npohjin.\n\n— Siellä pitäisi olla enemmän veneitä eikä yhtään telttaa. Missähän\nheidän vankinsa ovat.\n\n— Tuolla on niiden jätteitä, sanoi Alec-setä osoittaen ruohikossa\nlojuvia kalan päitä ja pyrstöjä.\n\n— Ja tuolla lisää, naurahti Rose osoittaen punaista tavarakasaa,\njoka näytti hummeriläjältä.\n\n— Villit kai syövät parhaillaan uhrejaan. Etkö kuule kummallista\nveitsenkalinaa tuolta teltasta?\n\n— Meidän täytyy hiipiä hiljaa ja kurkistaa sisään; Crusoe oli\nvarovainen ja Perjantai pelkuri kuin jänis, lisäsi Rose, jota leikki\nhuvitti entistä enemmän.\n\n— Mutta tämä Crusoe hyökkää heidän päälleen kuin rajuilma\nvälittämättä seurauksista. Jos minä kaadun ja joudun villien ruuaksi,\nanasta sinä kori ja juokse takaisin veneeseen; eväät riittävät kyllä\nsinulle kotimatkaksi.\n\nAlec-setä hiipi teltan oviaukolle, ja heittäen ison myttynsä kuin\npommin keskelle telttaa hän huusi jyrisevällä äänellä:\n\n— Merirosvot, antautukaa hyvällä!\n\nKuului hirveätä melua, naurua, huutoa ja karjuntaa, ja villit\nhyökkäsivät ulos aseinaan veitsiä, haarukoita, kananluita ja\npeltituoppeja, ja kaikki mukiloivat tungettelijaa armottomasti ja\npauhasivat:\n\n— Te tulitte liian aikaisin! Täällä ei ole vielä läheskään valmista!\nKaikki menee päin mäntyä! Missä Rose on?\n\n— Täällähän minä! vastasi naurava ääni ja Rose näkyi\nistuvan äskeisellä hummeriläjällä, joka olikin kasa punaisia\nflanelliuimapukuja. Hän oli heittäytynyt sinne ilonpuuskassa\nhuomattuaan, että ihmissyöjät olivatkin hänen vallattomia serkkujaan.\n\n— Senkin lurjukset, te teette minulle aina kepposia, ja minä annan\nteidän narrata itseäni, kun en ole tottunut moisiin kujeisiin. Setä\non ihan samanlainen — ja siksi tämä onkin niin hurjan hauskaa, sanoi\nRose, kun pojat kerääntyivät hänen ympärilleen nauraen ja meluten.\n\n— Odotimme teitä vasta iltapäivällä, äidin piti olla teitä vastassa.\nTäällä on kaikki ihan kesken paitsi teidän telttanne; sen me\nlaitoimme ensimmäiseksi kuntoon. Voit sieltä käsin katsella kun me\npuuhaamme, sanoi Archie tehden kunniaa kuten hänellä oli tapana.\n\n— Rose tunsi jäsenissään — niin kuin Debby sanoo —, että\njotain oli tekeillä ja tahtoi välttämättä lähteä retkelle. Olisin\nminä voinut viivyttää häntä vielä tunnin verran, mutta tuo kalan\npaistaminen kavalsi teidät, selitti Alec-setä muuttuen julmasta\nCrusoesta hyväntuuliseksi sedäksi.\n\n— Tämä paikka tuntuu vähän kostealta, taitaa olla parasta nousta,\nsanoi Rose, kun ensimmäinen riemunpuuska oli vähän asettunut.\n\nMonta epäilyttävän likaista kättä tarjoutui avuksi, ja Charlie sanoi\nlevitellen melalla uimapukuja nurmikolle:\n\n— Meillä oli tässä ennen ateriaa reipas uimanäytös ja minä käskin\npoikien levittää nämä nurmelle kuivumaan. Toivottavasti sinäkin otit\nuimapuvun mukaan; sinähän haluat pistäytyä hummerien luona, ja on\nhauskaa jos saamme opettaa sinua sukeltamaan, kellumaan ja pyörimään\nvedessä.\n\n— Minä en ottanut mitään mukaan, Rose aloitti, mutta Will ja Geordie\nkeskeyttivät hänet. He raahasivat myttyä, joka oli pudotessaan\nhajonnut niin, että sen toisesta päästä pursui punaflanellinen\nuimapuku ja toisesta sininen aamunuttu. Mytyn kohoumat olivat\nsaippuakotelo, kalossit ja hopeapikari.\n\n— Voi sitä viekasta Febeä! Tämä hänen salaisuutensa oli, ja hän\nkääri tavarat kokoon, kun minä jo olin lähtenyt rantaan, nauroi Rose.\n\n— Mytyssä on särkynyt jotain, koska sieltä putosi pieni lasinpala,\nhuomautti Will, kun he laskivat nyytin Rosen eteen.\n\n— Tytöt eivät tietenkään voi lähteä mihinkään ilman peiliä! Meistä\nei kellään ole sellaista kapinetta mukanaan, tuhahti Mac.\n\n— On Keikarilla, minä näin hänen laittelevan haiveniaan puun takana,\nkun oli tultu uimasta, paljasti Geordie ja osoitti sormellaan\nhärnäävästi Steveä. Tämä vaiensi serkkunsa kopauttamalla tätä päähän\nrumpupalikalla, jota juuri oli kiillottamassa.\n\n— Töihin, senkin laiskurit, muuten emme joudu valmiiksi ennen äidin\ntuloa. Vie Rosen tavarat telttaan ja auta häntä järjestämään ne,\nPrinssi. Mac ja Steve, pankaa te oljet paikoilleen; ja pikku veijarit\nsaavat tyhjentää pöydän, jos kaikki ovat jo popsineet kylläkseen.\nSetä hyvä, minä tarvitsisin sinun neuvoasi, kun määrään rajalinjaa ja\nvalitsen keittiönpaikkaa.\n\nKaikki tottelivat päällikköä, ja Charlie saattoi Rosen telttaan\ntarjoutuen hänen käskettäväkseen. Rose oli ihastunut majapaikkaansa\nja vielä enemmän ohjelmaan, jota Charlie toisten työskennellessä\nhänelle selitti.\n\n— Me olemme aina loman aikana leirillä. Asetumme milloin mihinkin,\nja tänä vuonna päätimme majoittua saarelle. Tämä on lähellä ja\nitsenäisyyspäivän ilotulitus näyttää täällä komealta.\n\n— Olemmeko me täällä neljänteen päivään asti? Kolme vuorokautta!\nSiitä tulee hauskaa!\n\n— Mitä tuo nyt on! Usein me isot pojat olemme viikkokausia leirillä,\nmutta tänä vuonna pikku nassikatkin tahtoivat mukaan. Meillä on\nhauskoja puuhia, saatpa nähdä. Täällä on luolakin, siellä voi leikkiä\nmerirosvoa; sitten me järjestämme haaksirikkoja, kilpailuja ja muuta.\nMonet leikit ovat tietysti Archielle ja minulle hiukan lapsellisia,\nmutta me olemme silti aina mukana, Charlie lisäsi ylpeillen\nkuudestatoista ikävuodestaan.\n\n— En ikinä aavistanut, että poikien leikit voisivat olla näin\nhauskoja. Minusta ne ovat aina tuntuneet liian rajuilta. Enhän minä\nennen tuntenutkaan poikia, tai jospa te olette mallikappaleita, sanoi\nRose, ja kuulijasta kiitos tuntui täysin ansaitulta.\n\n— Tuossa, armollinen neiti, sanoi Charlie kohteliaasti, tuohon\nnaulaan voit ripustaa särkyneen peilisi, että voit järjestää sievät\nkiharasi. Saat valita punaisen tai sinisen peitteen ja olki- tai\nuntuvatyynyn, kumman haluat. Täällä voi rauhassa riisua ja pukea ja\nolla vapaa ja huoleton kuin intiaaninainen wigwamissaan, sillä tämä\nnurkka on varattu naisille, emmekä me astu ilman lupaa rajaviivan\nsisäpuolelle. Millä minä vielä voin palvella sinua?\n\n— Kiitos, en tarvitse enää mitään. Minä jätän valmistelut siksi kun\ntäti saapuu ja tulen auttamaan teitä, jos sopii.\n\n— Tulekin katsomaan keittiötä. Osaatko sinä valmistaa ruokaa?\nCharlie kysyi viedessään Rosen kallioiden väliin, minne Archie juuri\npingotti purjekangaskatosta.\n\n— Osaan minä laittaa teetä ja paahtaa leipää.\n\n— Hyvä. Me opetamme miten paistetaan kalaa ja valmistetaan keittoa.\nPane sinä padat ja pannut järjestykseen ja siisti täällä jotenkin.\nJessie-täti tahtoo aina välttämättä auttaa meitä keittiössä, ja\ntäällä saisi olla säädyllisen näköistä.\n\nKello neljältä leiri oli kunnossa, ja raatajat istahtivat\nnäköalakalliolle tähystämään kaivattuja vieraitaan, Jessie-rouvaa\nja pikku Jamieta, joka aina kulki äitinsä liepeissä. He kyyhöttivät\nsiinä kuin sininen lintuparvi, joka oli istahtanut kalliolle, sillä\nkaikilla oli merimiespuku, ja hattujen pitkät nauhat liehuivat\ntuulessa. Aika soinnukas lintuparvi he olivat, sillä pojat lauloivat,\nja Jessie-rouva kuuli heidän äänensä jo paljon ennen kuin näki heidät.\n\nSinä hetkenä, kun vene tuli näkyviin, vedettiin lippu liehumaan, ja\nmeripojat hurrasivat. Tervehdykseen vastasi liehuva nenäliina ja\nraikuva \"hei, hei, hei!\" Pikku merimies seisoi perässä ja heilutti\nmiehekkäästi hattuaan äidin pidellessä häntä lujasti kiinni.\n\nEi Kleopatrakaan noustessaan maihin kultaisesta purrestaan voinut\nsaada juhlallisempaa vastaanottoa kuin Jessie-täti, kun hänet\nkannettiin telttaan. Innokas Jamie meni heti paikalla Rosen luo ja\nvannoi suojelevansa häntä kaikkia niitä vaaroja vastaan, jotka heitä\nsaattoivat kohdata.\n\nTietäen kokemuksesta, että pojilla oli aina nälkä, Jessie-täti\nehdotti melkein heti, että syötäisiin jo illallista, ja ryhtyi\nvalmistamaan sitä edessään suunnattoman suuri esiliina ja päässään\nArchien vanha hattu. Rose auttoi häntä ja koetti olla yhtä taitava\nkuin Febekin vaikka oudonmallinen ruokapöytä teki koko touhun\nvaikeaksi. Pian ateria oli valmis ja seurue istuutui puiden alle\nsyömään ja juomaan välittämättä siitä, että muurahaiset ja hämähäkit\nkiipeilivät jakamaan yhteistä hyvää.\n\n— En olisi ikinä voinut kuvitella, että on näin hauskaa pestä\nastioita, sanoi Rose, kun hän illallisen jälkeen huuhteli lautasia\nmeressä ja vene keinahteli hauskasti hänen allaan.\n\n— Äiti on ihan turhan tarkka; me hankaamme niitä vähän hiekalla ja\npyyhimme paperinpalalla. Se on minun mielestäni paras tapa, vastasi\nGeordie, joka loikoi siinä vieressä toisessa veneessä.\n\n— Miten Febe olisikaan mielissään! Kumma ettei setä antanut hänen\ntulla mukaan.\n\n— Setä kai koetti, mutta Debby harasi vastaan ja sanoi, ettei tule\ntoimeen ilman Febeä. Minusta se on ikävää.\n\n— Feben pitäisi joskus saada viettää lomapäiviä niin kuin mekin\nsaamme. Minusta on hirveän väärin, että hänen täytyy aina jäädä pois\nkaikesta hauskasta.\n\nTätä Rosen ajatusta toistettiin monta kertaa sinä iltana, sillä\nFebe olisi innokkaasti ottanut osaa siihen pieneen konserttiin,\njota pidettiin kuutamossa. Hän se vasta olisi nauttinut leirillä\nkerrotuista tarinoista, koettanut kilvan ratkaista arvoituksia\nja nauranut sydämensä pohjasta kaikelle hauskalle. Ja nukkumaan\nmentäessä olisi ilo ollut vieläkin suurempi, sillä Rose olisi\nvälttämättä tahtonut jonkun kyyhöttämään kanssaan sinisen peitteen\nalle, supattelemaan, nauraa kukertamaan ja kertomaan salaisuuksia.\n\nVielä kauan sen jälkeen kun toiset rauhallisesti nukkuivat, Rose\nloikoi valveilla, sillä kaikki uusi mikä häntä ympäröi teki hänet\nvirkeäksi ja eräs ajatus kyti hänen mielessään. Etäältä kuului\nkaupungin kellon ääni, kun se löi kaksitoista; suuri tähti, kuin\nlempeä silmä, pilkisti sisään teltan aukosta, ja aaltojen hiljainen\nloiske tuntui kutsuvan häntä ulos. Jessie-täti oli vaipunut syvään\nuneen, ja pikku Jamie oli kääriytynyt kuin kissanpoika hänen\njalkoihinsa. Kumpikaan ei huomannut, kun Rose huopaansa kääriytyneenä\nhiipi ulos. Yö oli ihana, ja hän istahti sydän tulvillaan kalliolle\nkatsomaan sitä.\n\nOnneksi Alec-tohtori huomasi tytön, ennen kuin tämä ehti kylmettyä.\nHän nousi vetämään oviverhoja hiukan syrjään saadakseen telttaansa\nraitista ilmaa, ja silloin hän keksi pienen olennon, joka kyyhötti\nkalliolla kuutamossa. Tohtori hiipi varovasti tytön luo, laski hiljaa\nkätensä hänen hiuksilleen ja sanoi:\n\n— Mitäs minun tyttöseni täällä tekee?\n\n— Nautin ihanasta yöstä, Rose vastasi ollenkaan pelästymättä.\n\n— Mitä sinä mietit, kun katseesi on niin vakava?\n\n— Mietin kertomaasi tarinaa jalosta merimiehestä, joka luovutti\nvanhalle vaimolle paikkansa pelastusveneessä ja antoi viimeisen\nvesipisaran lapsiraukalle. Kyllä kai niitä ihmisiä, jotka ovat\nvalmiina uhrauksiin, rakastetaan ja ihaillaan kovin, sanoi Rose\nvakavana.\n\n— Selvä se, mutta usein kukaan ei saa tietää mitään jaloimmista\nuhreista eivätkä ne siis herätä huomiota. Se ei kuitenkaan vähennä\nuhrin arvoa, vaikka ehkä tekee antamisen vähän raskaammaksi, sillä\nkaikki me kaipaamme myötätuntoa. Alec-setä huokasi.\n\n— Sinä olet varmaan monta kertaa uhrautunut toisten takia? kysyi\nRose kuultuaan sedän huokauksen.\n\n— Viimeksi silloin, kun heitin tupakanpolton, kuului arkipäiväinen\nvastaus.\n\n— Miksi sinä heitit?\n\n— Etten olisi huonona esimerkkinä pojille.\n\n— Oliko se vaikeata?\n\n— Hävettää sanoa, hyvin vaikeata. Mutta eräs viisas mies on kerran\nsanonut: \"On välttämätöntä tehdä oikein; ei ole välttämätöntä olla\nonnellinen.\"\n\nRose mietti lausetta niin kuin se olisi erityisesti miellyttänyt\nhäntä, ja hänen katseensa oli kirkas ja avoin, kun hän sanoi:\n\n— Oikea uhrautuvaisuus on siis sellaista, että antaa pois jotakin,\njosta oikein paljon pitää, tai kieltäytyy jostakin huvista, eikö niin?\n\n— Niin.\n\n— Kun tekee sen oikein mielellään ja iloisesti eikä ollenkaan odota\nkiitosta?\n\n— Niin, ystäväni, se on paras tapa koetella luonnettaan; sinä tunnut\nymmärtävän sen ja sinulle tulee elämässäsi monta kertaa tilaisuus\ntutkia asiaa. Toivon ettei elämä vaatisi sinulta liian raskaita\nuhreja.\n\n— Minä toivon, että se vaatisi, aloitti Rose, mutta keskeytti\nsamassa.\n\n— Kas niin, nyt on aikasi uhrautua ja mennä nukkumaan, muuten olet\nhuomenna sairas, ja tädit sanovat ettei leirielämä ole sinulle\nhyväksi.\n\n— Minä menen — hyvää yötä! Ja heittäen lentosuukon pikku aave\nkatosi jättäen Alec-sedän pitkäksi aikaa rannalle kävelemään ja\nmiettimään niitä uhrauksia, jotka olivat tehneet hänet siksi, mikä\nhän nyt oli.\n\n\n\n\n10\n\nROSEN UHRI\n\n\nKuten Charlie oli ennustanut, saaressa harrastettiin seuraavana\npäivänä hauskoja puuhia, ja Rose osallistui niihin innokkaasti, sillä\nhän oli päättänyt nauttia täysin siemauksin jokaisesta minuutista.\nAamiaisen jälkeen tehtiin pieni kalastusretki, ja kun päivä yhä\nlämpeni, sukelsi koko punainen hummerijoukko mereen, yksinpä\nJessie-tätikin. Alec-setä osasi tehdä vedessä mainioita temppuja, ja\npojat koettivat kilpailla hänen kanssaan voimassa ja taidossa. Rose\nui Alec-sedän turvin rohkeasti syvälle, mutta Jessie-täti polski\nrauhallisesti rantavedessä, ja Jamie pulikoi hänen ympärillään kuin\npikku valas emonsa kupeella.\n\nTuskinpa mikään muu kuin kalakeitto olisi saanut joukon\nviekoitelluksi kuiville, mutta tuon perinteisen herkun valmistaminen\nvaati kokonaisen komennuskunnan keskitettyä toimintaa. Niinpä\n'Vellamon lapset' nousivat rannalle keittopuuhiin.\n\nAsianomaisten mielestä siitä tulikin oivallisin kalakeitto, mitä\nmilloinkaan on keitetty, ja sitä upposi leiriläisiin uskomaton määrä.\nAterian jälkeen oli lepo tarpeen; jokainen heittäytyi pitkäkseen\ntelttaan tai nurmikolle, mihin ketäkin huvitti, ja pojat nukahtivat\nsiinä samassa kuin väsyneet sotamiehet pitkän taistelun jälkeen.\n\nVanhemmat pääsivät unen päästä kiinni vasta silloin, kun nuoret jo\nvirkistyneinä nousivat uusiin urotöihin. Päällikön viittauksesta he\nlähtivät luolaan, josta löytyi nuolia ja jousia, sotanuijia, vanhoja\nmiekkoja ja monia muita verrattomia esineitä. Rose istua kyyhötti\nkallionkielekkeellä katselemassa historian kohtauksia, joita hänen\netevät serkkunsa taitavasti esittivät. Pikku Jamie istui hänen\nrinnallaan, ja 'selitti' vaikeatajuiset kohtaukset.\n\nSaatiin nähdä, kuinka alkuasukkaat surmasivat kapteeni Cookin\nkamalalla tavalla, miten kapteeni Kid kätki satumaisen aarteen\nkeittokattilaan ja ampui molemmat vahdissa olleet villit, jotka yksin\ntiesivät salaisen piilopaikan. Sindbad laski maihin koettuaan monia\nseikkailuja, ja myrsky heitteli lukemattomia laivoja karille, niin\nettä koko rannikko oli täynnä pirstaleita.\n\nRosen mielestä esitykset olivat kerrassaan jännittäviä, ja kun sarja\nvihdoin loppui fidzhisaarelaisten villiin tanssiin, johon liittyvä\nkarjunta säikytti lokit pakosalle, ei Rose enää keksinyt sanoja,\nmillä ilmaista ihastustaan.\n\nHe uivat vielä uudestaan auringon laskiessa ja viettivät illan\nkallioilla katsellen loistavasti valaistuja laivoja, kun ne\nsuuntasivat kulkunsa merelle, tai huvialuksia, jotka verkalleen\npalasivat satamaan. Näin loppui leirielämän toinen päivä ja\nkaikki menivät aikaisin levolle kootakseen voimia huomisen päivän\njuhlallisuuksia varten.\n\n— Archie, olin kuulevinani, että setä pyysi sinua käymään aamulla\nkotona hakemassa tuoretta maitoa ja muuta tarpeellista. Eikös\npyytänytkin?\n\n— Pyysi kyllä — entäs sitten?\n\n— Saanhan minä tulla mukaan? Minulla on hirveän tärkeää asiaa;\ntiedäthän kuinka kauhealla kiireellä minut lennätettiin kotoa,\nkuiskasi Rose hiljaa sanoessaan serkuilleen hyvää yötä.\n\n— Kernaasti minun puolestani. Ei Charliellakaan varmaan ole mitään\nsitä vastaan.\n\n— Kiitos! Pidä sitten minun puoliani, kun aamulla pyydän lupaa,\nmutta älä puhu asiasta kenellekään muulle kuin Charlielle. Lupaathan?\ntiukkasi Rose niin tosissaan, että Archie teki asennon ja lausui\njuhlallisesti:\n\n— Kuu olkoon todistajani.\n\n— Hiljaa! Selvä on, hyvää yötä! Rose meni tyytyväisenä telttaansa.\n\n— Hän on kummallinen pikku olento, eikö olekin, Prinssi?\n\n— Kerrassaan suloinen.\n\nMatkalla telttaan Rose kuuli molemmat huomautukset, ja hän tuumi\nunisen loukkaantuneena:\n\n— Pikku olento, tosiaankin, aivan kuin olisin mikäkin vauva. No,\nkylläpä kohtelevat minua kunnioittavammin huomisen jälkeen.\n\nArchie piti todella hänen puoliaan seuraavana aamuna, ja hänen\npyyntöönsä suostuttiin heti, aikoivathan pojat palata saman tien\nsaareen. Niin he lähtivät rannasta, ja Rose heilutti mietteissään\nhyvästiksi saarelaisille, sillä hän oli sankarillisesti päättänyt\nnäyttää, miten voi unohtaa itsensä ja uhrautua toisen puolesta.\n\nSillä aikaa kun pojat odottivat maitoa, Rose juoksi Feben luo ja\nkäski hänen jättää astiainpesun ja pukeutua vähän siistimmin, sillä\nhänen piti viedä Alec-sedälle kirje joka selitti, miksi Rose ei\npalannut poikien mukana. Febe totteli. Rose meni hänen mukanaan\nrantaan ja kertoi pojille, ettei päässyt vielä lähtemään; he voisivat\ntulla noutamaan häntä, kun hän ripustaisi parvekkeelle merkiksi\nvalkoisen vaatteen.\n\n— Mutta mikset sinä tule nyt? Mitä sinulla on mielessä? Setä\nloukkaantuu varmasti, intti Charlie pahoillaan.\n\n— Tehkää vain niin kuin sanon, setä kyllä ymmärtää ja selittää\nteille. Tottele kuten Febekin äläkä kysele turhia. Minulla voi olla\nsalaisuuksia yhtä hyvin kuin muillakin ihmisillä.\n\nRose lähti rannasta niin itsetietoisena ja ylväänä, että toiset\nkatselivat silmät pyöreinä hänen jälkeensä.\n\n— Hänellä ja sedällä on jokin salajuoni, johon ei voida sekaantua.\nOletko valmis, Febe? Työnnä irti, Prinssi!\n\nJa he lähtivät takaisin mukanaan kirje, joka tuotti saarelaisille\nsuuren yllätyksen. Sillä kirje kuului näin:\n\n  Rakas setä! Minä jään Feben sijaan täksi päiväksi ja päästän\n  hänet huvittelemaan. Älä välitä siitä, mitä Febe sanoo, vaan pidä\n  häntä siellä ja pyydä, että pojat ovat kilttejä hänelle minun\n  tähteni. Älä luule, että minun on helppoa tehdä näin; päinvastoin\n  on sangen vaikeaa menettää kaikkein hauskin päivä. Mutta minusta\n  tuntuu liian itsekkäältä nauttia ja huvitella yksin ja jättää\n  Febe aivan osattomaksi, siksi minä tahdon antaa tämän pienen\n  uhrin. Älä kiellä sitä äläkä naura minulle. Vakuutan sinulle,\n  että teen sen vilpittömästi enkä toivo kiitosta. Sano kaikille\n  terveisiä\n\n                                            Roselta.\n\n— Jumala siunatkoon tuota tyttöä, hänellä on kultainen sydän!\nNoudammeko hänet takaisin, Jessie, vai annammeko hänen tehdä mielensä\nmukaan? kysyi Alec-tohtori, kun ensimmäinen hämmästyksen puuska oli\nasettunut.\n\n— Anna tytön tehdä niin kuin hän itse haluaa äläkä turmele hänen\npientä uhraustaan. Rose on todella tehnyt sen vilpittömästi, tiedän\nsen, ja jo hänen takiaan meidän on annettava Febelle mahdollisimman\nhauska päivä. Olen varma, että hän on sen ansainnut, sanoi\nJessie-rouva.\n\nOli vaikea estää Febeä palaamasta heti kotiin, hän selitti, ettei\nhänellä voinut olla hauskaa ilman Rosea.\n\n— Lyön vaikka vetoa, ettei hän pysy päätöksessään, vaan tulee\ntakaisin jo ennen puolta päivää, sanoi Charlie, ja toiset yhtyivät\nmielellään ajatukseen, koska toivoivat Rosen tosiaan tulevan.\n\nMutta tunti tunnin perään kului, eikä parvekkeelta näkynyt merkkiä,\nvaikka Febe niin toivoi. Veneitä kulki paljon, mutta mikään niistä ei\ntuonut karkuria takaisin, vaikka rannalta katseli monta silmäparia,\neikö pyöreän hatun peittämiä vaaleita kiharoita jo alkaisi näkyä.\nMutta kun aurinko laski purppuraiseen mereen, lakkasivat kaikki\nodottamasta.\n\n— En todellakaan uskonut, että Rose oli päättänyt asian näin\nvakaasti. Luulin hänen toimivan vain mielijohteesta. Tyttö\nkulta! Minä koetan korvata hänelle tämän kieltäymyksen ja pyydän\nanteeksi, että luulin hänen vaihtaneen osaa Feben kanssa vain\nitsetehostushalusta, sanoi Alec-tohtori katuvaisena.\n\n— Ilotulitusta hän ei voi olla näkemättä, ellei ole niin tylsä, että\npiiloutuu jonnekin pimeään putkaan päästäkseen näkemästä sitä, sanoi\nArchie, jota oikein harmitti Rosen näennäinen kiittämättömyys.\n\n— Meidän ilotulitustamme hän kyllä voi seurata mainiosti, mutta\nhäneltä jäävät näkemättä kaikkein suurimmat ja komeimmat raketit,\njotka sytytetään kukkulalla, ellei isä ole kokonaan unohtanut asiaa,\nlisäsi Steve.\n\n— Minä haluaisin nähdä mieluummin Rosen kuin maailman komeimmankaan\nilotulituksen, sanoi Febe, joka koko ajan oli miettinyt keinoa, miten\npäästä pakoon jollakin ohikulkevalla veneellä.\n\n— Antaa asioiden mennä menoaan. Jos hän voi vastustaa sitä loistavaa\nkutsua, jonka hänelle lähetämme, hän on sankaritar, puheli Alec-setä\ntyynnyttävästi.\n\nSillä aikaa Rose vietti kotona päivänsä ahkerassa työnteossa. Hän\nauttoi Debbyä, palveli Peace-tätiä ja torjui päättävästi kaikki\nPlenty-tädin yritykset lähettää hänet takaisin onnellisten saarelle.\nAamulla oli ollut vaikeata tulla sisään ihanasta ulkoilmasta, missä\nliput liehuivat, kanuunat jymisivät, raketit rätisivät ja jokainen\nvalmistui viettämään riemukasta juhlapäivää — vaikeata oli ollut\nryhtyä pesemään astioita ja kuunnella Debbyn murinaa ja tätien\nvalitteluja. Vaikeata oli nähdä päivän kuluvan, kun tiesi kuinka\nhauskoja hetkiä vietettiin salmen toisella puolella ja kuinka yksi\nainoa sana olisi voinut viedä hänet sinne.\n\nMutta kaikkein raskainta oli kun tuli ilta, jolloin Peace-täti\nnukkui, Plenty-tädillä oli vieraita salissa, Debby oli istahtanut\nportaalle ihailemaan ilotulitusta eikä pienellä palvelustytöllä ollut\nmuuta tehtävää kuin istua yksin parvekkeella ja katsella, kuinka\nmonet raketit lensivät kohti korkeuksia kaupungin joka puolelta.\nIlmassa kuului ihanaa soittoa ja kirkkaasti valaistut veneet ja\nlaivat kulkivat edestakaisin, kaikki täynnä iloisia ihmisiä. Silloin\nkyynel tai parikin pirahti sinisiin silmiin, ja kerran kun oikein\nloistava raketti valaisi hetken saarta niin että Rose kuvitteli\nnäkevänsä siellä seisovat teltatkin, kiharainen pää painui kaidetta\nvasten ja vasta puhjennut intiankrassi kuuli huokauksen:\n\n— Kunpa siellä edes joku kaipaisi minua!\n\nKyynelet kuivuivat kuitenkin pian, ja innoissaan Rose katseli miten\nkukkula ja saari kilvan vastasivat toisilleen. Häntä nauratti, kun\nhän kuvitteli, kuinka kiireissään pojat touhusivat ehtiäkseen vastata\nkilpailijan rakettitulvaan. Silloin kuului hänen vierestään yhtäkkiä\nMac-sedän ääni:\n\n— Tule, Rose, pane jotain lämmintä päällesi ja lähde mukaan. Minä\ntulin hakemaan Febeä, mutta tädit sanoivat, että hän on saaressa,\nja nyt minä haluan viedä sinut. Fun odottaa venerannassa. Olen\njärjestänyt yhden ilotulitusnumeron erityisesti sinua varten ja olen\noikein pahoillani, jollet tule katsomaan sitä.\n\n— Mutta setä, Rose aloitti tuntien, että hänen tänään tulisi\nkieltäytyä kaikesta ilosta. — Ehkä...\n\n— Tiedän, ystäväiseni, minä tiedän kaiken, täti kertoi. Mutta\nkukaan ei tällä hetkellä tarvitse sinua niin paljon kuin minä, ja\nsiksi vaadin sinua tulemaan, sanoi Mac-setä, joka näytti kiirehtivän\nkovasti, mutta oli silti tavallistakin ystävällisempi.\n\nNiinpä Rose lähti sedän mukaan. Pieni kiinalainen oli koreine\nlyhtyineen odottamassa, että saisi auttaa hänet veneeseen, ja Rose\noli katketa naurusta, kun Fun koetti kehnolla englannintaidollaan\nilmaista tunteitaan. Kaupungin kellot löivät yhdeksän, kun he tulivat\nlahden suulle. Saaren ilotulitus näytti loppuneen, sillä yksikään\nraketti ei vastannut viimeiseen roomalaiseen kynttilään, joka säkenöi\nkukkulalla.\n\n— Meidän ilotulituksemme on loppunut, mutta se jatkuu vielä monessa\npaikassa kaupungissa. Kyllä se on kaunista, sanoi Rose kietoen\nvaippaansa tiukemmin ympärilleen ja katseli ihastuneena näytelmää.\n\n— Toivottavasti poikia ei ole kohdannut mikään odottamaton vastus,\nMac-setä mutisi, mutta lisäsi mielissään myhäillen, kun näki sakenen\nleimahtavan: — Ei, siinä se nyt tulee! Katsohan, Rose. Pian saamme\nnähdä mitä pidät siitä; se on tehty sinun kunniaksesi.\n\nRose katsoi tarkkaan ja näki sakenen kasvavan kultaiseksi\nmaljakoksi, josta nousi vihreitä lehtiä, ja näiden keskeltä kohosi\nkarmosiininpunainen loistava kukka hehkuen kuin sädehtivä kruunu.\n\n— Setä, onko se ruusu? Rose kysyi taputtaen ihastuksesta käsiään.\n\n— Ruusupa tietenkin! Katsohan tarkemmin ja koeta arvata, mitä nuo\nmerkitsevät, sanoi Mac-setä nauraa kihertäen innoissaan kuin pikku\npoika.\n\nMaljakon alapuolelta kohosi valokuvioita, jotka aluksi näyttivät\npurppuranpunaisilta luudilta, mutta Rose arvasi, mitä ne\ntarkoittivat. Seisten suorana veneessä ja pitäen kiinni sedän\nolkapäästä Rose huudahti haltioissaan:\n\n— Ohdakkeita, setä, Skotlannin ohdakkeita! Niitä on seitsemän —\nyksi kutakin poikaa kohden. Ja ruusu tarkoittaa minua. Voi miten\nhieno keksintö! Rose nauroi niin, että lysähti veneen pohjalle ja\ntähysti sieltä taivaalle, kunnes loistava näytös oli ohi.\n\n— Se oli kyllä soma keksintö, minäkin voin onnitella siitä itseäni,\nsanoi Mac-setä tyytyväisenä, kun ilotulitus oli onnistunut niin\nhyvin. — Menetkö sinä nyt saareen vai viemmekö sinut takaisin\nkotiin, tyttöseni? hän lisäsi nostaen Rosen pystyyn, ja hänen äänensä\noli niin sydämellinen, että Rose otti setää kaulasta ja antoi hänelle\nsuukon.\n\n— Menisin kotiin. Ja kiitoksia oikein paljon tästä ihanasta\nilotulituksesta, jonka järjestit minulle. Olen niin iloinen siitä,\nettä taidan nähdä ensi yönä untakin raketeista, vastasi Rose\nvarmasti, vaikka loikin kaihoisan silmäyksen saareen, sillä vene\noli niin lähellä rantaa, että he tunsivat ruudin hajua ja näkivät\nvarjojen liikkuvan edestakaisin.\n\nHe palasivat siis kotiin, ja Rose nukahti tunnustaen itselleen:\n\n— Se oli vaikeampaa kuin osasin aavistaakaan, mutta olen hyvilläni,\nettä jaksoin kestää sen, enkä pyydä muuta palkintoa kuin että Febellä\nolisi ollut hauskaa. Se on minun rehellinen toivomukseni.\n\n\n\n\n11\n\nMAC-PARKA\n\n\nRosen uhri oli eräässä suhteessa epäonnistunut, sillä vaikka\nvanhemmat antoivat sille täyden arvon, pojat eivät näyttäneet\nkunnioittavan häntä sen enempää kuin ennenkään. Päinvastoin, hän\nkuuli sattumoisin Archien sanovan, ettei koko jutussa ollut mitään\njärkeä, ja se loukkasi hänen tunteitaan syvästi. Prinssi teki asian\nvielä pahemmaksi lisäämällä, että Rose oli kummallisin kana, jonka\nhän milloinkaan oli nähnyt.\n\nNiin on aina ja se tuntuu ikävältä. Vaikka ihminen ei tahtoisikaan,\nettä hänen ansioitaan toitotetaan maailmalle, sitä toivoo kuitenkin\nettä ne huomattaisiin ja tuntee pettyvänsä, jos ne näyttävät jäävän\nunhoon.\n\nPian tuli kuitenkin aika, jolloin Rose aivan tietämättään voitti\nserkkujensa kunnioituksen.\n\nVähän jälkeen saaren tapahtumien Mac sai auringonpiston ja makasi\njonkin aikaa hyvin sairaana. Se tapahtui aivan äkkiä, ja kaikki\nolivat epätoivoisia, sillä muutamia päiviä pojan elämä oli vakavassa\nvaarassa. Hän läpäisi sairauden, mutta juuri kun perhe iloitsi hänen\nparantumisestaan, ilmestyi uusi huoli, joka heitti varjon koko suvun\nelämään.\n\nMac-paran silmät tulivat hyvin kipeiksi. Ne olivat aina olleet\nheikonlaiset, ja kun hän jatkuvasti rasitti niitä liikaa, olivat\nseuraukset kohtalokkaat.\n\nKukaan ei uskaltanut kertoa hänelle, miten pelottavia tietoja etevä\nsilmälääkäri oli antanut tutkittuaan perusteellisesti Macin silmät.\nPoika koetti olla kärsivällinen ja arveli, että muutaman viikon lepo\nparantaisi vahingon, minkä monen vuoden liikarasitus oli aiheuttanut.\n\nNyt hän ei saanut katsoakaan kirjaan, ja koska lukeminen oli ollut\nMacin mieliharrastus, se oli hänelle kova isku. Kaikki olivat\nvalmiita lukemaan hänelle ääneen, ja aluksi pojat ihan kilpailivat\ntästä kunniasta. Mutta kun viikko viikon perään kului ja Mac oli\nyhä tuomittu toimettomuuteen puolihämärässä huoneessa, heidän\nintonsa laimeni ja toinen toisensa jälkeen luopui esilukijan\nvirasta. Tietysti tuo puuha olikin ikävää vilkkaille pojille\nkeskellä loma-aikaa, eikä kukaan moittinut heitä, kun he tyytyivät\nvain pistäytymään toisinaan sairaan luona, juoksemaan asioilla ja\nosoittamaan myötätuntoa.\n\nVanhemmat koettivat parhaansa, mutta Mac-sedällä ei ollut aikaa, ja\nJane-täti puolestaan luki niin murheellisella nuotilla, ettei sitä\njaksanut kauan kuunnella. Toiset tädit taas olivat vajonneet omiin\nhuoliinsa ja tyytyivät hankkimaan pojille kaikenlaisia herkkuja.\n\nAlec-setä oli hyvin ystävällinen, mutta hän ei voinut omistaa\nsairaalle kaikkea aikaansa, ja ilman Rosea onneton Kirjatoukka olisi\njoutunut viettämään aikansa peräti yksin. Mutta Rosen miellyttävä\nääni tyynnytti Macia, tytön kärsivällisyys ei loppunut, ja hänellä\nnäytti olevan aina aikaa.\n\nRose jäi uskollisesti paikalleen, kun toiset karkasivat pois. Tunnin\ntoisensa jälkeen hän istui hämärässä huoneessa; vain kapea valokeila\nlankesi kirjalle, kun hän luki. Mac loikoi ääneti silmät peitettyinä\nja nautti tästä ainoasta ilosta, joka valaisi hänen pimeitä päiviään.\nJoskus hän oli ärtyinen ja häntä oli vaikea viihdyttää, joskus hän\nriiteli siitä, ettei lukija voinut syventyä niihin kuiviin kirjoihin,\njoita hän tahtoi kuulla, ja toisinaan hän oli niin epätoivoissaan,\nettä Rosen oli vaikea sitä kestää.\n\nNäissä koettelemuksissa Rose pysyi kuitenkin lujana ja käytti\nmonenlaisia pikku keinoja ilahduttaakseen Macia. Kun sairas\ntuskitteli, hän oli kärsivällinen; kun tämä riiteli ja torui, hän\nponnisteli urhoollisesti kuivien sivujen yli, ja kun poika antautui\ntuskan valtaan, Rose lohdutti häntä niin toiveikkaasti kuin tohti.\n\nMac puhui vähän, mutta Rose tiesi tämän olevan kiitollinen, sillä hän\nsopeutui sairaan oikkuihin paremmin kuin kukaan muu. Jos hän tuli\nmyöhään, Mac oli kärsimätön; kun hänen täytyi mennä, tämä näytti\nhylätyltä; ja kun väsynyttä päätä pakotti, Rose viihdytti Macia\nlaulamalla hiljaa vanhoja lauluja, joista isä oli paljon pitänyt.\n\n— En ymmärrä, miten tulisin toimeen ilman Rosea, sanoi Jane-täti\nusein.\n\n— Hän on parempi kuin kaikki nuo meluavat pojat yhteensä, lisäsi Mac\nja hamuili käsillään saadakseen selville, oliko pieni tuoli valmiina\nRosea varten.\n\nMuuta palkintoa Rose ei tarvinnut. Aina kun häntä väsytti, hänen\ntarvitsi vain katsoa vihreää silmäsuojusta, hapuilevia käsiä ja\nkiharatukkaista päätä, joka levottomana pyöri tyynyllä. Silloin hänen\nsydämensä värähti ja hänen väsynyt äänensä sai uutta eloa.\n\nHän ei tiennyt opettivatko häntä enemmän ne kirjat, joita hän\nluki, vai ne kieltäymykset, joita hän mielellään kesti joka päivä.\nHän piti itse romaaneista ja runoista, mutta Mac ei välittänyt\nniistä vähääkään; ja kun Macilta oli kielletty hänen mieliaineensa\nkreikka ja latina, hän tyydytti tiedonhaluaan matkakuvauksilla,\nelämäkerroilla ja keksintöjen ja löytöretkien historialla. Tällaista\nmakua Rose aluksi halveksi, mutta pian hän itsekin mieltyi\nLivingstonen seikkailuihin, Hobsonin harharetkiin Intiassa ja Wattin,\nFultonin ja Arkwrightin kärsivällisiin kokeisiin, joista vihdoin\nkoitui voitto. Vaikeatajuiset kirjat olivat haaveelliselle tytölle\nsuureksi hyödyksi, hänen alttiutensa ja kärsivällisyytensä liikutti\npoikaa ja valloitti tämän; ja jälkeenpäin molemmat ymmärsivät, miten\nhyödyllisiä nämä näennäisesti vaikeat ja ikävät hetket olivat olleet\nheille molemmille.\n\nEräänä aamuna, kun Rose oli juuri ryhtymässä hirvittävän paksuun\nteokseen, jonka nimi oli \"Ranskan vallankumouksen historia\" ja joka\nvilisi pelottavan pitkiä ja vaikeita nimiä, Mac keskeytti hänet\näkkiä. Poika köntysteli ympäri huonetta kuin sokea karhu ja kysäisi:\n\n— Mikä päivä nyt on?\n\n— Eiköhän nyt ole elokuun seitsemäs.\n\n— Lomasta on jo kulunut yli puolet enkä minä ole saanut nauttia\nsiitä kuin yhden viikon! Se on kurjaa, Mac valitti synkkänä.\n\n— Ikävää se on, mutta onhan vielä paljon jäljellä, ehkä sinä voit\nnauttia siitä.\n\n— Voin ehkä! Minä tahdon nauttia siitä! Luuleeko se vanha hölmö,\nettä minä suostun ikuisesti olemaan tällä tavalla sisälle suljettuna?\n\n— Pelkään pahoin että hän todella luulee niin, elleivät silmäsi\nparane joutuisampaan kuin tähän asti.\n\n— Onko hän hiljan sanonut mitään?\n\n— Tiedäthän etten ole tavannut häntä. Joko minä aloitan? Tämä\nnäyttää aika jännittävältä.\n\n— Lue jos haluat, minulle on kaikki samantekevää. Ja Mac heittäytyi\nvanhaan leposohvaan, jossa hän parhaiten saattoi lepuuttaa raskasta\npäätään.\n\nRose aloitti oikein vilkkaasti, ja pian oli luettu pari lukua. Hän\noli hyvillään, kun osasi lausua vaikeat nimet aivan oikein, ainakaan\nMac ei korjannut ainoatakaan kertaa, vaan lepäsi hiljaa, ja Rose\nluuli hänen seuraavan kiinnostuneena. Mutta kesken mielenkiintoisen\nluvun Mac keskeytti hänet. Hän hypähti seisomaan polkien jalkaansa\nrajusti lattiaan ja sanoi käheällä, kiihtyneellä äänellä:\n\n— Lopeta! Minä en kuule sanaakaan siitä mitä luet. Säästä ääntäsi ja\nvastaa minun kysymykseeni.\n\n— Mitä sinä sitten kysyt? Rose sanoi levottomana, sillä hän aavisti,\nmitä Mac aikoi.\n\n— Katso minuun, Rose. Minä tahdon tietää jotakin ja sinun pitää\nvastata minulle.\n\n— Mac kiltti, älä kysy..., pyysi Rose pelästyneenä.\n\n— Sinun täytyy vastata, muuten otan pois suojuksen ja tuijotan\naurinkoon niin tiukasti kuin ikinä jaksan. No sanotko vai et? Ja\npoika kohottautui aivan kuin aikoen panna uhkauksensa täytäntöön.\n\n— Kyllä, kyllä minä vastaan, jos vain tiedän. Mutta älä nyt tee\nmitään kauheaa, Rose huudahti onnettomana.\n\n— Hyvä on. Kuuntele sitten äläkä suotta kiemurtele, niin kuin kaikki\nmuut tekevät. Eikö tohtori sanonutkin, että silmäni ovat pahemmat,\nkun hän viimeksi oli täällä? Äiti ei tahtonut kertoa, mutta sinun\ntäytyy.\n\n— Minä luulen, että hän sanoi niin, änkytti Rose.\n\n— Enkös arvannutkin! Sanoiko hän, että voin mennä syksyllä kouluun?\n\n— Ei, et voi, Mac, kuiskasi Rose.\n\nMac parahti kerran, sitten hän puristi huulensa yhteen ja veti\nsyvään henkeä aivan kuin Rose olisi antanut hänelle kovan iskun.\nHän hillitsi kuitenkin itsensä ja kysyi hetkisen kuluttua aivan\nrauhallisesti:\n\n— Kuinka pian hän luulee minun voivan jatkaa lukujani?\n\nOli suunnattoman vaikeaa vastata tähän kysymykseen. Mutta Rose tiesi,\nettä hänen täytyi, sillä Mac-setä oli pyytänyt Rosea ilmoittamaan\nkauhean sanoman onnettomalle serkulleen.\n\n— Ei vielä moneen kuukauteen.\n\n— Kuinka moneen? Mac kysyi kiivaasti.\n\n— Ehkei vuoteen.\n\n— Kokonaiseen vuoteen! Ja minä kun toivoin pääseväni siihen mennessä\nylioppilaaksi. Mac kohotti suojuksen silmiltään ja tuijotti Roseen\nkauhistuneena, mutta huoneeseen tunkeutuva vähäinen valo pakotti\nhänet pian sulkemaan silmänsä.\n\n— Siihen sinulla on vielä aikaa; sinun täytyy olla nyt kärsivällinen\nja hoitaa silmäsi terveiksi, muuten ne voivat tulla uudestaan\nkipeiksi silloin, kun tarvitset niitä kaikkein eniten, Rose koetti\nlohdutella, vaikka hänen omat silmänsä olivat täynnä kyyneliä.\n\n— Minä en tahdo! Minun täytyy lukea ja päästä eteenpäin, käyköön\nkuinka tahansa. Silkkaa hullutusta, että tässä täytyy muka\nlaiskotella niin kauan. Ihan lääkärien tapaista koettaa pitää kiinni\nsaaliistaan niin kauan kuin suinkin. Mutta minä en siedä sitä! Ja\nMac iski nyrkkinsä viattomaan tyynyyn aivan kuin olisi mukiloinut\nkovasydämistä tohtoria.\n\n— Kuule nyt, Mac, Rose sanoi tyynesti ja vakavasti, vaikka ääni\nvärisi ja sydäntä kivisti. — Tiedäthän että olet turmellut silmäsi\nlukemalla takan valossa ja hämärässä ja istumalla kirjojesi ääressä\nmyöhään yöhön. Nyt saat kärsiä siitä, niin lääkäri sanoo. Sinun\ntäytyy olla varovainen ja tehdä kuten hän käskee, sillä muuten...\nmuuten sinusta tulee sokea.\n\n— Ei!\n\n— Tulee, se on totta, ja hän käski meidän sanoa sinulle, että vain\ntäydellinen lepo voi parantaa sinut. Tiedän että se on äärettömän\nkovaa, mutta me tahdomme kaikki auttaa sinua kestämään sen. Minä luen\nsinulle päivät päästään, talutan ja palvelen sinua ja koetan tehdä\nkaiken helpommaksi...\n\nSiihen hän pysähtyi, sillä hän huomasi, ettei toinen kuullut\ntavuakaan; sana 'sokea' näytti lannistaneen Macin tyystin, sillä hän\noli haudannut päänsä tyynyyn ja makasi niin hiljaa, että Rose aivan\nkauhistui. Rose istui liikkumatta monta minuuttia ja tahtoi lohduttaa\npoikaa, mutta ei tiennyt kuinka. Siksi hän toivoi, että Alec-setä nyt\ntulisi, olihan hän luvannut ilmoittaa tämän surusanoman Mac-paralle.\n\nÄkkiä kuului tyynyn sisästä tukahdettu ääni, joka tunki suoraan hänen\nsydämeensä — katkerampaa nyyhkytystä Rose ei ollut milloinkaan\nkuullut. \"Ranskan vallankumous\" putosi lattialle hänen sylistään, ja\nhän juoksi sohvan luo, heittäytyi polvilleen sen viereen ja sanoi\nhellästi:\n\n— Rakas Mac, et saa itkeä! Se on vaarallista silmillesi. Nosta pääsi\ntuosta kuumasta tyynystä ja anna minun lohduttaa. Ymmärrän hyvin,\nettä tunnet itsesi onnettomaksi, mutta älä silti itke. Minä itken\nsinun puolestasi, minua se ei vahingoita.\n\nOttaessaan tyynyn Macilta hellästi mutta päättävästi hän näki, että\nvihreä silmäsuojus oli mennyt ruttuun ja kastunut pilalle. Mac\nhypähti istualleen ja sanoi koettaen pyyhkiä paljonpuhuvat kyynelet\ntakkinsa hihaan.\n\n— Älä välitä; heikot silmät valuvat aina vettä. Ei minua mikään\nvaivaa.\n\nMutta Rose tarttui hänen käteensä ja huudahti:\n\n— Älä koske niihin karkealla villavaatteella! Lepää siinä ja anna\nminun hautoa niitä, ettei tehdä mitään vahinkoa.\n\n— Niitä pistelee niin vietävästi. Ethän kerro pojille, että\nkäyttäydyin kuin vauva? Mac sanoi huoaten ja teki niin kuin hoitaja\nkäski. Rose otti silmäveden ja ohuen pellavaisen nenäliinan ja puheli:\n\n— Ole huoletta, en minä puhu; mutta kuka tahansa olisi joutunut\nsuunniltaan ajatellessaan, että olisi — oi ei — sellaiset huolet\nkauas pois. Olen varma, että sinä kestät sen miehekkäästi, eikä hoito\nole läheskään niin kauheata, kunhan ensin totut ajatukseen. Vuosi\nei lopultakaan ole pitkä aika, ja vaikka et voikaan opiskella, voit\ntehdä paljon muuta hauskaa, uskotko? Sinä saat siniset suojalasit.\n\nJa puhellessaan lohduttavia sanoja Rose hautoi Macin kirveleviä\nsilmiä ja valeli kuumaa otsaa kölninvedellä. Sillä aikaa potilas\nmakasi aivan hiljaa, ja hänen ilmeensä koski kipeästi Rosen sydämeen.\n\n— Homeros oli sokea, samoin Milton, ja siitä huolimatta koko\nmaailma muistaa heitä kiitollisuudella, sanoi Mac kuin itsekseen\njuhlallisella äänellä, eivätkä siniset suojalasit häntä lainkaan\nnaurattaneet.\n\n— Isällä oli kuva Miltonista ja hänen tyttärestään, joka oli hänen\nkirjurinaan. Minusta se oli suloinen taulu, huomautti Rose vakavana\nkoettaen asettua Macin asemaan.\n\n— Ehkä minä kuitenkin voisin opiskella, jos joku lukisi minulle\nja tekisi kaiken sen, mihin silmiä tarvitaan. Luuletko että minä\nvähitellen voisin? kysyi Mac ja toivo kuulsi jälleen hänen äänestään.\n\n— Ihan varmasti, jos vain jaksat. Auringonpisto vahingoitti sinua\nkovin, ja nyt tohtori sanoo, että sinun hermosi ja aivosi tarvitsevat\ntäydellistä lepoa.\n\n— Minä kysyn ukolta, kun hän seuraavan kerran tulee tänne, mitä\nminä oikeastaan saan tehdä. Sittenpä voin päättää, mitä minun on\ntehtävä. Mikä hullu minä olinkaan, kun annoin auringon paahtaa aivoni\nja paistaa kirjaan, niin että kirjaimet tanssivat silmissä! Näen\nvieläkin mustia palloja hyppimässä toistensa ympäri ja tähtiä ja\nkaikenlaisia ihmeellisiä esineitä kun suljen silmäni. Näkevätköhän\nkaikki sokeat sellaisia?\n\n— Älä ajattele sitä. Jospa jatkan lukemista? Me tulemme kohta\nkaikkein hauskimpaan paikkaan ja silloin sinä unohdat tämän huolen,\nRose ehdotti.\n\n— Ei, sitä minä en ikinä unohda. Hiiteen koko vallankumous! En tahdo\nkuulla siitä sanaakaan. Päätäni särkee ja minulla on kuuma. Miten\nhauskaa olisikaan päästä \"Myrskylinnulla\" merelle. Ja Mac parka pyöri\nja heittelehti tietämättä, miten tyynnyttäisi tuskansa.\n\n— Minä laulan sinulle, ehkä nukahdat, ja silloin päivä tulee\nlyhyemmäksi, Rose sanoi ottaen esille viuhkan ja istuutui hänen\nviereensä.\n\n— Ehkäpä. En nukkunut paljonkaan viime yönä ja silloinkin näin ihan\nhulluja unia. Kuule, sano nyt toisille, että minä tiedän kaiken\nja että ei siitä sen enempää. En tahdo, että he puhuvat siitä\ntai parkuvat minun takiani. Laula nyt, niin koetan nukkua. Jospa\nvoisinkin nukkua koko vuoden ja herätä sitten terveenä!\n\n— Voi, miten minäkin toivoisin sitä.\n\nRose sanoi sen niin sydämensä pohjasta, että Mac liikuttui. Hän\nhapuili tytön esiliinaa ja piteli sen nurkasta kiinni aivan kuin\nolisi tuntunut hyvältä pitää sitä lähellään. Mutta hän sanoi vain:\n\n— Sinä olet reilu ja kiltti, Rose. Laula nyt se tuutulaulu, johon\nminä aina nukahdan.\n\nIloisena kiitoksesta Rose liehutti viuhkaansa ja lauloi vienolla\näänellä vanhan skotlantilaisen laulun, joka alkaa:\n\n    \"Pieni paimentyttönen\n    uinuu unten maille.\"\n\nMene tiedä, uinuiko paimentyttönen, mutta paimenpoika matkasi\nvajaassa kymmenessä minuutissa unten maille, sillä murheellinen\nuutinen, jonka hän oli koettanut miehekkäästi kestää, oli uuvuttanut\nhänet tyystin.\n\n\n\n\n12\n\nTOISET POJAT\n\n\nRose kertoi toisille koko asian, eikä kukaan 'parkunut' Macin\nonnettomuuden takia tai sanonut sanaakaan, joka olisi tehnyt pojan\nlevottomaksi. Mac keskusteli lääkärin kanssa, mutta se tuotti hänelle\nsangen vähän lohtua, sillä hän ei oikeastaan saanut tehdä kerrassaan\nmitään. Kuitenkin se toivo, että hän saisi kerran opiskella jos\nkaikki menisi hyvin, antoi hänelle voimaa kestää onnettomuuden. Hän\nalistui kohtaloonsa niin tyynenä, että kaikki ihmettelivät, sillä\nkukaan ei ollut aavistanut, että hiljaisessa Kirjatoukassa olisi niin\npaljon miehuutta ja mielenlujuutta.\n\nToisiin poikiin onnettomuus ja Macin osoittama kärsivällisyys tekivät\nsyvän vaikutuksen. He olivat kaikki kilttejä hänelle, mutta eivät\naina erityisen tahdikkaita koettaessaan lohduttaa ja huvittaa häntä;\nja Rose huomasi, että hän oli usein masentunut heidän vierailujensa\njälkeen.\n\nRose piti yhä edelleenkin paikkansa ylihoitajattarena ja esilukijana,\nvaikka pojatkin koettivat parhaansa omalla meluisella tavallaan.\nJoskus he olivat pahoillaan, kun näkivät että Rosen palvelukset\nolivat mieluisampia kuin heidän, ja salaa he kuiskailivat toisilleen,\nettä \"vanha kunnon Mac alkaa pitää tyttömäisestä hemmottelusta\".\nMutta he eivät voineet kieltää, että Mac tarvitsi Rosea ja että vain\nhän oli pysynyt uskollisesti paikallaan. Tuo tosiasia tuotti heille\njokaiselle silloin tällöin ankaria omantunnon tuskia.\n\nRose hallitsi tässä huoneessa, sillä Jane-täti uskoi potilaan\nhoivaamisen melkein kokonaan hänelle huomattuaan, kuinka paljon\nkokemusta tyttö oli saavuttanut hoitaessaan sairasta isäänsä, ja\ntässä tapauksessa hänen nuoruutensa oli enemmän hyödyksi kuin\nvahingoksi. Mac oli ehdottomasti sitä mieltä, ettei kukaan osannut\nhoitaa häntä niin hyvin kuin Rose, ja Rose puolestaan oppi yhä\nenemmän pitämään hoidokistaan, vaikka oli ensin ajatellut, että tämä\nkaikista seitsemästä serkusta oli vähimmän viehättävä. Hän ei ollut\nyhtä kohtelias ja herkkä kuin Archie, ei yhtä iloinen ja kaunis kuin\nCharlie, ei liioin yhtä vilkas ja valmis palvelemaan kuin Steve. Hän\nei osannut pitää hauskaa kuten 'nulikat' eikä ollut niin sydämellinen\nja luottavainen kuin pikku Jamie. Hän oli jörö, hajamielinen,\nhuomaamaton, kömpelö ja vähän rikkiviisaskin, ei siis lainkaan sitä\nlajia, jolle Rosen kaltainen nirso, kauneutta rakastava tyttö antoi\narvoa.\n\nMutta tämän koettelemuksen aikana Rose keksi Macissa monia hyviä\nominaisuuksia, ja hän oppi paitsi säälimään myös kunnioittamaan\nja rakastamaan onnetonta Kirjatoukkaa. Mac koetti olla miehekäs,\nkärsivällinen ja iloinen, mutta se oli vaikeampaa kuin kukaan osasi\nedes kuvitella. Vain pikku hoitaja näki myös hänen raskaimmat\nhetkensä. Rosesta alkoi tuntua, etteivät toiset antaneet Macille\nkylliksi arvoa, ja kerran hän ilmaisi sen tavalla, joka teki poikiin\nvoimakkaan vaikutuksen.\n\nLoma oli melkein lopussa, eikä Mac päässyt toisten mukana kouluun. Se\nmasensi hänen mielensä, ja serkut koettivat kaikin keinoin piristää\nhäntä; varsinkin eräänä iltapäivänä näytti heidät kaikki vallanneen\noikea alttiuden puuska. Jamie taapersi mäkeä alas ja suoraan sairaan\nluo kädessään tuokkosellinen karhunvatukoita, jotka hän sanoi\npoimineensa kaikki itse, mikä muuten näkyikin hänen tahraisista\nsormistaan ja mustista huulistaan. Will ja Geordie toivat kumpikin\nkoiranpenikkansa ajankuluksi, ja vanhemmat pojat puhuivat käydessään\npelkästään jalkapallosta, kriketistä ja muista urheiluharrastuksista,\njotka olivat omiaan muistuttamaan potilaalle, mistä kaikesta hän oli\nosaton.\n\nAlec-setä oli vienyt Rosen kanssaan ajelulle, koska tämä hänen\nmielestään oli käynyt kalpeaksi kuin perunanitu istuessaan\nlakkaamatta puolipimeässä huoneessa. Rosen ajatukset olivat kuitenkin\nkaiken aikaa Macissa, ja palattuaan hän juoksi suoraa päätä sairaan\nhuoneeseen. Siellä vallitsi hirveä sekamelska.\n\nPojat olivat tulleet hyvin aikein, mutta he olivat tehneet enemmän\npahaa kuin osasivat aavistaakaan, ja se näkymä, joka hoitajatar\nRosea kohtasi, oli surkea. Koirat haukkuivat, pikku pojat hyppivät\nja tanssivat, kaikki isot pojat puhuivat yhteen ääneen; ikkunaverhot\nvedetty syrjään, ilma oli painostava, marjoja oli heitelty ympäriinsä\nja suojus oli puoliksi poissa Macin silmiltä. Hänen kasvonsa\nhehkuivat ja hän oli aivan kuohuksissaan, sillä hänen äänensä\nkuului yli muiden, kun hän väitteli tulisesti Steven kanssa eräästä\nmieluisasta kirjasta.\n\nRose piti tätä huonetta omana valtakuntanaan, ja hän kävi\nrauhanhäiritsijöitten kimppuun niin kipakasti, että se hämmästytti\nkaikkia ja lopetti melun silmänräpäyksessä. Pojat eivät olleet\nkoskaan ennen nähneet Rosen suuttuvan, ja vaikutus oli nyt mahtava.\nOli hullunkurista nähdä, kun hän ajoi koko poikajoukon huoneesta\nkuin raivostunut pieni kana, joka taistelee poikasensa puolesta. He\ntottelivat kaikki nöyrinä; pikkupojat syöksyivät päätä pahkaa ulos,\nmutta kolme vanhinta jäi viereiseen huoneeseen saadakseen tilaisuuden\nselittää ja puolustautua. He toivoivat hartaasti voivansa lepyttää\nsuuttuneen nuoren neidin, joka heti ryhtyi asettamaan pöytiä ja\ntuoleja paikoilleen.\n\nSiinä seisoskellessaan he näkivät puoliavoimesta ovesta Rosen\naskartelun ja olivat onnettomia todetessaan, että he olivat\najattelemattomuuttaan aiheuttaneet paljon vahinkoa.\n\n— Hän pani huoneen käden käänteessä kuntoon! Me olimme aika\ntylsimyksiä, kun toimme sisään koirat ja pidimme niin hirveää melua,\nhuomautti Steve katseltuaan ovenraosta.\n\n— Vanha Kirjatoukka kiemurtelee niin kuin saisi kyytiä, vaikka\nRose hoitelee häntä kuin kissaemo. Onkohan hänkin suuttunut? lisäsi\nCharlie, kun kuuli Macin valittavan 'kirottua päätänsä'.\n\n— Kyllä Rose hänet lepyttää; mutta on kurjaa, että me saatamme\nhänet kiihdyksiin ja jätämme sitten Rosen tyynnyttelemään häntä.\nMinä tahtoisin mennä auttamaan, mutta en tiedä miten, sanoi Archie\nmasentuneena.\n\n— En minäkään tiedä. Mutta eikö olekin ihme, miten käteviä naiset\novat hoitamaan sairaita? sanoi Charlie pohtien tätä kieltämätöntä\ntosiseikkaa.\n\n— Hän on ollut tavattoman kiltti Macille, aloitti Steve ikään kuin\nmoittien itseään.\n\n— Parempi kuin hänen oma veljensä, pisti Archie väliin lohduttautuen\nsillä, että sai syyttää toista.\n\n— Ei sinun tarvitse minulle saarnata. Te ette ole tehneet hänen\nhyväkseen sen enempää, vaikka olisitte kyllä voineet, sillä hän pitää\nteistä enemmän kuin minusta. Minä ärsytän häntä, niin hän väittää,\neikä ole suinkaan minun syyni, etten ole pystynyt enempään, penäsi\nSteve puolustautuen.\n\n— Me olemme kaikki olleet itsekkäitä ja jättäneet hänet oman onnensa\nnojaan. Eikä siitä kannata riidellä, vaan meidän täytyy koettaa\ntehdä parannus, sanoi Archie ottaen jalomielisesti moitteista\nomille niskoilleen enemmän kuin oikeastaan oli syytä, sillä hän oli\nmuistanut Macia useammin kuin toiset.\n\n— Rose on ollut hänen luonaan kuin hyvä hengetär, eikä ollenkaan\nihme, että Mac tahtoo mieluimmin hänet hoitajakseen. Minäkin\ntahtoisin Rosen, jos olisin niin kurjassa jamassa kuin Mac, lisäsi\nCharlie tuntien, ettei ollut kohdellut Rosea oikeudenmukaisesti.\n\n— Suoraan sanoen, pojat, me emme ole olleet Roselle niin reiluja\nkuin olisi pitänyt, ja meidän täytyy keksiä hänelle jokin hyvitys,\nsanoi Archie, joka aina tahtoi maksaa rehdisti velkansa vaikkapa\nvelallinen olisi ollut vähäinen tyttölapsi.\n\n— Minua harmittaa, että härnäsin häntä sen nuken takia, jonka Jamie\npenkoi esille, ja sanoin häntä kapalovauvaksi, kun hän itki kuollutta\nkissanpoikaa. Tytöt ovat kyllä joskus aikamoisia hanhia, sitä ei voi\nauttaa, sanoi Steve tunnustaen vilpittömästi rikkomuksensa ja oli\nvalmis hyvittämään ne, vaikkei tiennyt niillä tavalla.\n\n— Minä pyydän häneltä polvillani anteeksi, että olen kohdellut häntä\nkuin pikku tenavaa. Se on varmasti raivostuttanut häntä. Oikeastaan\nhän on vain pari vuotta minua nuorempi. Mutta hän on niin pieni ja\nsoma, että häntä pitää melkein nukkena, sanoi Prinssi katsellen sadan\nkahdeksankymmenen senttinsä korkeudesta alas, aivan kuin Rose tosiaan\nolisi ollut kääpiö hänen rinnallaan.\n\n— Olkoon vain kuin nukke, mutta hänellä on hyvä sydän ja mainion\nterävä pää. Mac sanoo, että Rose käsittää muutamia asioita nopeammin\nkuin hän, ja äidin mielestä Rose on tavattoman taitava tyttö, vaikkei\ntiedäkään kaikkia maailman asioita. Ei sinun ollenkaan tarvitse\npöyhistellä, Charlie, vaikka oletkin noin pitkä. Rose pitää Archiesta\nenemmän kuin sinusta, sillä Archie kohtelee häntä kunnioittavasti.\n\n— Kas vain, Stevehän hyökkäilee kuin tappelukukko; mutta älä\nollenkaan kiukuttele, poika, siitä ei ole apua. Tietenkin kaikki\npitävät Päälliköstä eniten, ja elleivät pitäisi, minä kyllä\nopettaisin heitä. Tyynny sinä vain ja tarkkaa omaa käytöstäsi, ennen\nkuin tulet toisia neuvomaan.\n\nPrinssi sanoi tämän hyvin arvokkaasti ja hyväntahtoisesti; Archie\nnäytti ujon tyytyväiseltä saatuaan näin imartelevaa tunnustusta,\nja Steve rauhoittui täytettyään velvollisuutensa veljenä ja\nserkkuna. Seurasi hetken hiljaisuus, ja sinä aikana Jane-täti\nilmestyi viereiseen huoneeseen teetarjottimineen, jolle oli asetettu\nmonenlaisia herkkuja, ja valmistautui syöttämään isoa poikaansa,\nsillä sitä tehtävää hän ei tahtonut jakaa kenenkään kanssa.\n\n— Jos voit viipyä vielä vähän aikaa, pyytäisin sinua tekemään\nMacille uuden silmäsuojuksen; pojat ovat tahrineet tämän marjoilla\nja sen pitää olla siisti, sillä huomenna Mac pääsee ulos, jos on\npilvinen päivä, sanoi Jane-täti voidellen tottuneesti paahtoleipää.\n\n— Kyllä minä teen, Rose vastasi niin lempeällä äänellä, että poikien\noli vaikea uskoa sitä samaksi, joka hetkistä aikaisemmin oli vihan\nvimmassa komentanut: \"Ulos tästä huoneesta, heti paikalla joka mies!\"\n\nSamassa Rose astui saliin ja istahti sanaakaan virkkamatta työpöydän\nääreen. Oli hullunkurista nähdä kolmen ison pojan tuijottavan pientä\ntyttöä, joka vakavana pujotti vihreää silkkilankaa neulansilmään.\nKaikki he tahtoivat jotenkin ilmaista katumustaan, mutta eivät\ntienneet miten aloittaa. Rosen juhlallinen ilme osoitti selvääkin\nselvemmin, että tyttö aikoi säilyttää arvokkuutensa, kunnes\nsyylliset olisivat perin juurin nöyrtyneet. Äänettömyys alkoi käydä\npainostavaksi, kun Charlie, jolla oli erinomainen taito hieroa\nsovintoa, äkkiä heittäytyi polvilleen Rosen eteen, löi rintoihinsa ja\nsanoi epätoivoisella äänellä:\n\n— Rakas serkku, suo anteeksi tämä kerta! Minä en enää milloinkaan\ntee sellaista.\n\nRosen oli vaikea pysyä totisena, mutta hän onnistui sentään ja sanoi\narvokkaasti:\n\n— Macilta sinun on pyydettävä anteeksi, ei minulta. Minulle te\nette ole tuottaneet mitään vahinkoa, mutta hänelle ehkä paljonkin\npäästäessänne sisään niin ajattelemattomasti valoa ja melutessanne ja\npuhuessanne hänelle asioista, jotka kiihdyttivät häntä.\n\n— Luuletko todella, että me olemme saaneet pahaa aikaan? kysyi\nArchie huolissaan, ja Charlie heittäytyi omantunnon vaivoissa\nlattialle pöydän jalkoihin.\n\n— No ihan varmasti, sillä hänellä on kauhea päänsärky, ja hänen\nsilmänsä ovat punaiset kuin — kuin tämä tyyny, vastasi Rose\npistäen vakavana neulansa tyynyyn, joka oli punainen ja pullea kuin\nhyötymansikka.\n\nTämän lyhyen tiedotuksen kuultuaan Steve kirjaimellisesti repi\nhiuksiaan, sillä hän työnsi sormensa huolellisesti kammattuun\ntukkaansa ja pörrötti sitä aika lailla, aivan kuin se olisi ollut\nankarin rangaistus jonka hän saattoi itselleen keksiä. Charlie\nrukoili lattialla, että joku hirttäisi hänet; mutta Archie, johon\ntapaus koski syvimmin, ei puhunut mitään, vaan vannoi itsekseen\nlukevansa Macille ääneen, kunnes hänen omat silmänsä olisivat\npunaiset kuin tusina neulatyynyjä.\n\nKun Rose näki, kuinka terveellisen vaikutuksen hänen esiintymisensä\noli tehnyt pahantekijöihin, hänestä tuntui, että oli aika leppyä\nja herättää heissä vähän toivoa. Hän ei voinut kuitenkaan olla\nantamatta lattialla loikovalle Prinssille pientä ojennusta, sillä\ntämä oli loukannut hänen tunteitaan useammin kuin ehkä aavistikaan;\nniinpä Rose antoi sormustimellaan luunapin pojan päälaelle ja sanoi\nalentuvasti kuin joku korkeampi olento, joka katsoo maan matosen\npuoleen:\n\n— Älä ole typerä, vaan nouse pystyyn. Minä neuvon sinulle paljon\njärkevämpää tekemistä kuin tuo kieriskely lattialla.\n\nCharlie totteli heti ja istahti jakkaralle Rosen jalkojen juureen;\ntoisetkin syntiset vetäytyivät lähelle kuullakseen viisauden\nsanoja hänen huuliltaan, ja tämän nöyryyden lepyttämänä Rose sanoi\näidillisesti:\n\n— Jos te todella tahdotte olla kilttejä Macille, muistakaa ettette\nkoskaan puhu hänelle peleistä, joihin hän ei voi ottaa osaa, ettekä\nlavertele kuinka hauskaa teillä itsellänne on ollut. Lukekaa\nhänelle rauhallisesti jotakin hyvää kirjaa, rohkaiskaa häntä sillä\najatuksella, että hän vielä pääsee kouluun, ja auttakaa häntä vähä\nvähältä opiskelemaan. Te voitte tehdä sen paremmin kuin minä, sillä\nminähän olen vain tyttö enkä opiskele latinaa, kreikkaa enkä muita\nvaikeita aineita.\n\n— Mutta silti sinä osaat monia asioita paljon paremmin kuin me; sen\nsinä olet osoittanut käytännössä, sanoi Archie katsoen Roseen niin\nlämpimästi, että tyttö ilahtui. Silti hän ei malttanut olla antamatta\nCharlielle vähän lisää kuritusta vaan sanoi niskojaan nakaten ja\nmuikistaen huulia, jotka väkisinkin olivat vetäytyä hymyyn:\n\n— Hauskaa että ajattelet noin, vaikka olenkin vain tällainen\n'kummallinen kana'.\n\nHuomautus sai Prinssin kätkemään kasvonsa; Steve taas kohotti\nylpeästi päänsä huomattuaan, ettei tuo nuoli ollut tarkoitettu\nhänelle. Archie nauroi, ja nähdessään sinisten silmien vilkkuvan\nveitikkamaisesti ruskeitten sormien lomasta Rose nipisti\nsovinnollisesti Charlieta korvasta ojentaen näin palmunoksan rauhan\nmerkiksi.\n\n— Nyt siis kaikki on hyvin ja suunnitelma valmis Mac-paran hyväksi,\nsanoi Rose hymyillen niin suopeasti, että pojista tuntui kuin aurinko\nolisi äkkiä alkanut täydellä terällä paistaa paksun pilven väistyttyä.\n\nMyrsky oli puhdistanut ilman ja sitä seurasi neuvottelu, jonka aikana\ntehtiin varsin vaihtelevia ja yllättäviä suunnitelmia, sillä jokainen\noli valmis uhraamaan Mac-paran alttarille, ja Rose oli johtotähti,\njohon toiset nöyrinä katsoivat. Tietenkään näin ylevä mieliala ei\nvoinut kestää kauan, mutta sen muisto säilyi vielä sittenkin, kun\nensimmäinen innon puuska oli jäähtynyt.\n\n— No niin, nyt se on valmis, ja toivottavasti huomenna on pilvistä,\nRose sanoi saatuaan valmiiksi uuden suojuksen, jonka edistymistä\npojat olivat kiinnostuneina seuranneet.\n\n— Minä olen tilannut oikein paisteisen päivän, mutta teenkin ilmojen\nkirjurille muutosehdotuksen. Hän on hyväntahtoinen kaveri ja ottaa\nsen kyllä huomioon, olkaa huoletta, sanoi Charlie, jonka vallaton\nmieli oli palannut.\n\n— Helppo sinun on laskea leikkiä, mutta miltähän itsestäsi tuntuisi\nkäydä viikosta viikkoon silmät peitossa, herraseni? Ja Rose hillitsi\nCharlien kuohuvaa vallattomuutta sitomalla suojuksen pojan silmille,\nkun tämä istui tyynyllä hänen jalkojensa juuressa.\n\n— Se on inhottava! Ota se pois, kuule, ota se pois! En ollenkaan\nihmettele, että Mac-parka on synkkämielinen käyttäessään tällaista\nkapinetta. Charlie katseli tuota kidutusvälinettä niin totisena, että\nRose suopeasti irrotti sen ja meni sanomaan Macille hyvää yötä.\n\n— Minä saatan Rosen kotiin, sillä alkaa jo hämärtää ja hän on arka,\nsanoi Archie unohtaen, että oli usein virnistellyt tuon arkuuden\ntakia.\n\n— Kai se tehtävä kuuluu pikemminkin minulle, minun veljeänihän hän\nhoitaa, ryhtyi Steve puolustamaan oikeuksiaan.\n\n— Mennään kaikki yhdessä; se on hänestä hauskaa, ehdotti Charlie\ntarttuvassa ritarillisuuden puuskassa.\n\n— Mennään vaan! vastasivat toiset, ja he lähtivät kaikki Rosen\nmukaan tämän suureksi ihmeeksi ja salaiseksi tyydytykseksi. Tosin\nArchie yksin huolehti Rosesta, sillä toiset kaksi loikkivat aitojen\nyli, juoksivat kilpaa ja painivat keskenään koko matkan.\n\nPerille päästyään he rauhoittuivat, kättelivät sydämellisesti ja\ntekivät parhaan kumarruksensa; sitten he kääntyivät arvokkaasti\nkotiinpäin kuin ainakin herrasmiessaattajat. Rose katseli heidän\njälkeensä tyytyväisenä ja tuumi:\n\n— Juuri noin minua pitää kohdella!\n\n\n\n\n13\n\nVUORISTOSSA\n\n\nLoma-aika loppui, pojat menivät kouluun, ja Mac-parka jäi kotiin.\nHänen ei tarvinnut enää oleskella hämärässä; hän käytti sinisiä\nsilmälaseja, kuljeskeli ympäriinsä ja koetti huvittaa itseään miten\nparhaiten taisi rasittamatta silmiään. Jokainen joka on joskus ollut\ntuomittuna toimettomuuteen, tietää kuinka tukalaa se on, ja ymmärtää\nmyös Macin mielentilan, joka sai hänet eräänä päivänä sanomaan\nepätoivoissaan Roselle:\n\n— Kuule, ellet sinä keksi minulle jotain työtä ja huvia, minä ammun\nkuulan kallooni niin totta kuin elän.\n\nRose juoksi Alec-sedän luo neuvoa kysymään, ja tämä määräsi sekä\npotilaan että hoitajan kuukaudeksi vuoristoon Jessie-tädin ja\nJamien kanssa. Pumpula ja hänen äitinsä liittyivät joukkoon, ja\neräänä kirkkaana syyskuun aamuna astui kuusi varsin iloista ihmistä\nPortlandiin menevään pikajunaan. Siinä oli kaksi hymyilevää äitiä\nruokakoreineen ja huopineen, nuori tyttö kirjasalkku käsivarrellaan,\npitkä hoikka poika lakki silmillä ja kaksi lasta, jotka istuivat\njalat ojossa, pyöreät kasvot säteillen sanomatonta ihastusta.\n\nVihdoin he pitkän päivämatkan jälkeen ajoivat avaraan vihreään\npihaan, jossa valkoinen varsa, ruskea lehmä, kaksi kissaa, neljä\nkissanpoikasta, joukko kanoja ja tusinan verran vanhoja ja nuoria\nihmisiä huvitteli parhaansa mukaan. Kaikki nyökyttivät ja hymyilivät\nherttaisesti, ja vanha vilkas rouva suuteli vastasaapuneita vieraita\npuhellen samalla sydämellisesti:\n\n— Onpa hauska nähdä teitä. Tulkaa sisään lepäämään, tee joutuu\ntuossa tuokiossa, te olette varmasti kovin väsyneitä. Lizzie, ohjaa\nvieraat yläkertaan; Kitty, mene sinä auttamaan isää, että saatte\ntavarat sisään; Jenny ja minä katamme pöydän siksi kun tulette alas.\nSiunatkoon noita pienokaisia, he tahtovat mennä katsomaan kissoja —\nno kyllä te saatte ne nähdä.\n\nKolme sievää tytärtä pyyhälsi töihinsä, ja vieraat tunsivat heti\nkotiutuvansa, sillä kaikki olivat vieraanvaraisia ja ystävällisiä.\nJessie-täti oli iki-ihastunut kotikutoisiin mattoihin, peitteisiin\nja sieviin huonekaluihin; Rose juoksi ikkunasta ikkunaan, sillä\njokaisesta avautui kuin kaunis taulu; ja pikku väki ystävystyi\nheti talon lasten kanssa, kun nämä kantoivat heille sylin täydeltä\nkissanpentuja ja kananpoikasia.\n\nTorven törähdys kutsui kaikki illalliselle, ja seurue, johon\nCampbellin lasten lisäksi kuului kuusi lasta, kokoontui pitkään\nruokasaliin. Kaikilla oli vuoristoilman synnyttämä erinomainen\nruokahalu ja hilpeä mieli. Äiti Atkinson, kuten kaikki talon emäntää\nkutsuivat, oli kaikkein iloisin ja työteliäin; tavan takaa hän\nnousi pöydästä tuodakseen sisään uuden ruokalajin tai auttaakseen\nlapsia. Ja samalla hän ajeli pois kotieläimiä, jotka olivat niin\nseuranhaluisia, että varsa tuli eteiseen pyytämään sokeria, kissat\nistuivat vieraiden polvilla makupaloja kärkkyen ja kirjavat kanat\nnokkivat muruja keittiön lattialta ja yhtyivät vimmatusti kaakattaen\nyleiseen iloon.\n\nIllallisen jälkeen kaikki menivät ulos katsomaan auringonlaskua ja\nviipyivät pihalla, kunnes illan purppurainen hohde oli sammunut. Oli\nihmeen tyyntä ja hiljaista, vain hyttysten kimeä laulu täytti ilman.\nVastatulleita hämmästytti yhtäkkiä urkujen vieno soitto, ja salissa\nhe tapasivat isä Atkinsonin soittamassa pieniä omatekoisia urkujaan.\nLapset kokoontuivat hänen ympärilleen, ja soittaen ja laulaen\nkului ilta, kunnes Pumpula nukahti ovensuuhun ja Jamie haukotteli\nkuuluvasti kesken mielilaulunsa:\n\n    \"Kuherra kyyhkyläinen, kuherra vaan,\n    illan tullen kuusikosta ääntäs kuulla saan.\"\n\nVäsyneet matkamiehet sanoivat kaikki yhtaikaa hyvää yötä ja\nvetäytyivät yöpuulle. He nukahtivat makeasti äiti Atkinsonin\nkotikutoisilla lakanoilla ja kaislapatjoilla, joihin hän varmaan oli\nripottanut unijauhoa, niin syvä ja suloinen heidän unensa oli.\n\nSeuraavana päivänä oli ilma ihana ja vuorten tuulet tekivät lapset\nvirkeiksi kuin nuoret vuonat. Vanhemmat kulkivat ympäriinsä hymyillen\ntoisilleen ja puhellen: — Eikös tämä olekin ihanaa! Vieläpä Mac,\nväsynyt veikko, hyppäsi aidan yli ihan kuin ei olisi mahtanut sille\nmitään. Ja kun Rose juoksi Macin jälkeen viemään hänen leveälieristä\nhattuaan, poika ehdotti kevytmielisesti, että lähdettäisiin\nmetsästämään villikissoja.\n\nJamie ja Pumpula kirjoittautuivat heti Alppilan kevyeen jalkaväkeen.\nSe oli mahtava komppania, johon kuului yksinomaan upseereita.\nKaikilla oli kolmikolkkahattu päässään ja lippu kädessään,\nkulkiessaan he heiluttivat isoja miekkoja tai löivät rumpua. Ei\nkukaan voinut murjottaa tai olla pahalla tuulella, kun näki tämän\nmainion joukon marssivan sotilaallisessa järjestyksessä kapteeni\nDoven johdolla.\n\nDove oli isopäinen yksitoistavuotias poika; hän jakeli käskyjä\njuhlallisesti kuin kenraali, ja rykmentti totteli niitä suuremmalla\ninnolla kuin taidolla. Snow'n pienokaiset tekivät temput hyvin, myös\nluutnantti Jack Dovea kelpasi katsella, ja rumpali Frank, talon pieni\njuoksupoika, päristeli innolla palikoitaan. Jamie oli 'harjoitellut'\naikaisemmin, ja siksi hänestä tehtiinkin heti eversti; mutta Pumpula,\njoka muodosti jälkijoukon, oli paras kaikista ja herätti katsojissa\nsuosionosoitusten myrskyn taapertaessaan viimeisenä kolmikolkkahattu\ntoisella silmällä. Lippunsa hän oli heilauttanut olan yli ja se\nmelkein viisti maata, mutta puumiekka oli juhlallisesti kohotettuna\ntaivasta kohti. Tytön pyöreät kasvot paistoivat intoa, kun hänen\nlyhyet jalkansa koettivat tarmokkaasti tepsuttaa tahdissa.\n\nMac ja Rose poimivat karhunvatukoita tienposken pensaista, kun\nsotajoukko heitä huomaamatta marssi ohi, ja lapsilauma oli samalla\nliikuttava ja hullunkurinen. Vähän aikaisemmin oli metsän tähän\nlaitaan haudattu suurin juhlallisuuksin kissanpoikanen, ja kun\nkomppania saapui paikalle, kapteeni Fred Dove komensi joukkonsa\npysähtymään ja ilmoitti ajatuksensa seuraavin sanoin:\n\n— Tämä on hautausmaa. Nyt rummutetaan hiljaa ja lasketaan liput, kun\nkuljetaan ohi. Taitaisi olla hyvä ottaa vielä hattu päästä, se kai\nosoittaisi kunnioitusta.\n\n— Eivätkö he ole herttaisia? kuiskasi Rose, kun pieni joukkue\nmarssi rumpujen hiljaa päristessä ohi, liput ja miekat alhaalla ja\npäät paljastettuina tuuheittein puiden luodessa varjojaan vakaville\nlapsenkasvoille.\n\n— Mennään perässä katsomaan, mitä he oikein tekevät, ehdotti Mac,\njoka oli syönyt kyllikseen karhunvatukoita ja istui nyt ojan reunalla\nlepäämässä.\n\nNiin he seurasivat heitä, ja pärrytys voimistui taas, kun hautuumaa\noli sivuutettu. He näkivät lippujen liehuvan tuulessa ja huomasivat,\nettä joukko meni vanhaan rappeutuneeseen kirkkoon, joka oli kolmen\nmetsätien risteyksessä. Laulu sai kuuntelijat kiirehtimään kulkuaan,\nja saavuttuaan paikalle he kurkistivat sisään rikkinäisestä ikkunasta.\n\nKapteeni Dove oli kiivennyt vanhaan puiseen saarnatuoliin ja katseli\njuhlallisesti seurakuntaansa, joka oli jättänyt aseensa eteiseen\nja istui nyt penkeillä laulaen kovaäänisesti ja hartaasti erästä\npyhäkoululaulua.\n\n— Rukoilkaamme, sanoi kapteeni Dove ihan armeijanpapin nuotilla,\nja pannen kätensä ristiin hän lausui kaikille tutun rukouksen; se\noli oivallinen pieni rukous, mutta ei erityisen sopiva aamupäiväksi,\nsillä se kuului: \"Levolle lasken Luojani.\"\n\nJokainen yhtyi siihen kerraten sanat, ja oli soman näköistä, kun\npienokaiset taivuttivat päänsä ja kuiskasivat nuo tutut sanat.\nKyynelet herahtivat Rosen silmiin, ja Mac otti vaistomaisesti hatun\npäästään, mutta painoi sen takaisin kuin häveten näyttää tunteitaan.\n\n— Nyt minä pidän teille saarnan ja minun tekstini on: Lapset,\nrakastakaa toisianne. Pyysin äitiä antamaan minulle tekstin, ja hän\narveli että tämä olisi hyvä; istukaa nyt kaikki hiljaa niin minä\nsaarnaan. Älä kuiski, Marion, vaan kuuntele minua. Se merkitsee, että\nmeidän pitää olla kilttejä toisillemme ja leikkiä kauniisti eikä\nriidellä niin kuin tänä aamuna vaunuista. Jack ei saa aina ajaa, eikä\nkenenkään tarvitse olla vihoissaan vaikka minä olenkin mielelläni\nFrankin kanssa. Annette, sinunkin täytyy olla joskus hevosena, et saa\naina istua vaunuissa. Willien pitää antaa Marionin rakentaa talonsa\nnaapuriksi, koska Marion tahtoo, eikä siitä saa ollenkaan marista.\nJamie näyttää olevan hyvä poika, mutta kyllä minä pauhaan hänelle,\nellei hän ole. Kuules Pumpula, ihmiset eivät suutele kirkossa eivätkä\npane hattua päähänsä kesken saarnan. Teidän täytyy muistaa mitä minä\nsanon, ja minua on toteltava, koska minä olen kapteeni.\n\nTässä luutnantti Jack keskeytti saarnan ja julisti rohkeasti\nkapinalliset mielipiteensä:\n\n— Siitä minä viis veisaan. Pidä sinä huoli omista asioistasi ja sano\nmihin panit minun hihnani. Ja sinä otat aina suurimmat tortut etkä\nvetänyt kunnolla, kun leikittiin karavaania.\n\n— Niin, ja sinä löit Frankia, minä näin, huusi Willie Snow hypäten\npenkille seisomaan.\n\n— Ja sinä otit minun kirjani ja piilotit sen, kun en tullut\nkeinumaan vaikka pyysit, lisäsi Annette, vanhin Snow'n kolmikosta.\n\n— Minä tahdon tuukotella Dimmia ja minä panin hatun päähän, kun\nneula pitti minua, kirkui Pumpula, vaikka Jamie yritti estää häntä.\n\n— Minä en mene Willien naapuriksi, ellei hän itse pyydä, se on\nvarma! sanoi pikku Marion liittyen hänkin kapinoitsijoihin.\n\nKapteeni Dove oli ihan hämillään, kun rivit näin murtuivat, mutta\nmenettämättä arvokkuuttaan hän tyynnytti nousevan kapinan taitavasti\nja hienotunteisesti:\n\n— Nyt lauletaan loppuvirsi: \"Hyvästi, armas kuusisto\", sen te kaikki\nosaatte. Lauletaan kauniisti ja lähdetään sitten päivälliselle.\n\nRauha oli silmänräpäyksessä palautettu ja Rosen ja Macin hillitty\nnaurunkikatus hukkui sävelten tulvaan. Viidessätoista minuutissa\nkorviasärkevä ääni oli vaiennut ja komppania marssinut ulos kirkosta\nyhtä hiljaa ja juhlallisesti kuin tullutkin. Koko joukko kiiruhti\nnyt kotiin minkä pienet jalat kantoivat, ja lounaspöydässä he\nkinastelivat täyttä päätä \"kapteenin loistavasta saarnasta\".\n\nOn vallan ihme, kuinka paljon tekemistä kaikki löysivät Alppimajassa;\nja Mac, joka oli aikonut vain maata riippumatossa ja antaa\njonkun lukea ääneen, oli kaikkein ahkerin. Häntä pyydettiin\nlaatimaan pohjapiirros kaupungille, jonka lapset aikoivat rakentaa\nkarhunvatukkatarhaan. Se työ huvitti häntä kovin: hän suunnitteli\npienet kadut, määräsi talojen tontit, järjesti vesijohdot ja\nkeskusteli 'valtuuston' kanssa julkisten rakennusten paikoista; sillä\nMac oli vieläkin poika viidestätoista ikävuodestaan ja lukuhalustaan\nhuolimatta.\n\nSitten hän kävi kalastamassa erään lännestä tulleen miellyttävän\nherran kanssa; ja vaikka he harvoin saivat mitään pataan pantavaa,\nheitä kiehtoi kuitenkin lohenpyynti. Sen lisäksi Mac harrasti\ngeologisia tutkimuksia. Hän tarkasteli kiviä ja kallioita ja\nkeskusteli hyvin viisaasti eri aikakausien kerrostumista ja\nkivettymistä. Rose taas keräsi lehtiä ja jäkäliä ja opetti Macille\nkasvioppia geologisten luentojen vastapainoksi.\n\nHeillä oli oikein hauskaa, sillä Atkinsonin tytöt keksivät alituiseen\npieniä huviretkiä, ja kaikki sujui niin mainiosti, että kukaan ei\npitkästynyt. Ja ennen kuin kuukausi oli lopussa, kaikki saattoivat\ntodeta, että Alec-tohtori oli määrännyt hoidokilleen tepsivää\nlääkettä.\n\n\n\n\n14\n\nONNELLINEN SYNTYMÄPÄIVÄ\n\n\nLokakuun kahdentenatoista oli Rosen syntymäpäivä, mutta kukaan ei\nnäyttänyt muistavan tätä tärkeätä tapausta, eikä hän itse kehdannut\nsiitä muistuttaa. Niinpä hän nukahti edellisenä iltana miettien,\nsaisiko huomenna ainoatakaan lahjaa.\n\nKysymykseen hän sai vastauksen varhain seuraavana aamuna. Hän\nheräsi siihen, että jokin pehmeä esine kosketti hänen kasvojaan,\nja avatessaan silmänsä hän huomasi pienen mustavalkoisen olennon\nistuvan päänalusella. Pyöreät silmät kuin mustikat katselivat häneen\nuntuvaisen käpälän hyväillessä hänen nenäänsä.\n\nSe oli Kitty Comet, kissanpojista kaunein, ja ilmeisesti sillä\noli suoritettavanaan jokin tehtävä, sillä sen kaulassa koreili\nvaaleanpunainen nauha, jossa riippui paperipala ja siinä luki:\n\"Rose-neidille Frankilta.\"\n\nTämä oli vain alkua, sillä yllätyksiä ja lahjoja tippui pitkin\npäivää. Atkinsonin tyttäret olivat tällaisissa asioissa tavattoman\nkekseliäitä ja Rose oli heidän suosikkinsa. Mutta paras kaikista tuli\niltapäivällä, kun päivän kunniaksi lähdettiin kolmena joukkueena\neväskorien kanssa vuorelle. Kaikki näyttivät etukäteen päättäneen\npitää oikein hauskaa, varsinkin äiti Atkinson. Hänellä oli päässään\nhattu, joka oli leveä kuin päivänvarjo, ja hän oli ottanut mukaan\ntorven pitääkseen sen avulla joukkonsa koossa.\n\n— Minun täytyy mennä ajamaan tädin ja lasten hevosta, sinä saat\nratsastaa minun ponillani. Mutta pysyttele reilusti jäljessä, sillä\nme käymme hakemassa asemalta paketin, jota et saa nähdä ennen kuin\npäivällispöydässä. Ethän pahastu? kuiskasi Mac hiljaa Roselle, kun\ntoiset melusivat lähdön touhussa.\n\n— En toki, Rose vastasi. — Muulloin minua loukkaisi kauheasti, jos\nen saisi olla salaisuuksissa mukana, mutta jouluna ja syntymäpäivänä\nkuuluu asiaan olla tyhmä ja sokea ja pysytellä nurkissa. Minä tulen\nmukaan sitten, kun sallitaan.\n\n— Jää ison vaahteran alle odottamaan, kunnes minä kutsun sinua\n— sieltä et voi nähdä mitään, lisäsi Mac auttaessaan Rosen ponin\nselkään. Barkis, jonka Macin isä oli lähettänyt poikansa käyttöön,\noli niin tyyni ja tasainen, että Rosea olisi hävettänyt, jos\nhän olisi pelännyt ratsastaa sillä. Niinpä hän oli harjoitellut\nuutterasti tuottaakseen kotiin palattuaan Alec-sedälle yllätyksen.\nHän oli tehnyt Macin kanssa monta hauskaa retkeä 'yli kasteisten\nvuorten'; Rose oli ratsastanut Barkiksella ja Mac oli tyytynyt\nAtkinsonin vanhaan Sorreliin.\n\nNiin he lähtivät, ja kun he tulivat punaisen vaahteran luo, Rose\npysähtyi tottelevasti, mutta hän ei malttanut olla salaa katselematta\nkiellettyyn suuntaan jo paljon aikaisemmin kuin kutsu kuului. Ja\naivan oikein; oli tullut paketti, joka työnnettiin istuimen alle, ja\nRose huomasi myös pitkän miehen, jota Mac hoputti vaunuihin. Yksi\nainoa silmäys paljasti Roselle, kuka tulija oli, ja ihastuneena hän\nlähti mäkeä alas niin kovaa kuin poni ikinä pääsi.\n\n— Nyt minä hämmästytän setää, hän ajatteli. — Ratsastan hänen\nluokseen täyttä laukkaa ja näytän, etten sittenkään ole pelkuri.\n\nTämän kunnianhimoisen tuuman kannustamana hän läimäytti vähän\nBarkista ja antoi sen valtoimenaan porhaltaa alas kivistä tietä.\nKaikki olisi onnistunut loistavasti, ellei jokunen säikähtänyt kana\nolisi hirveästi kaakattaen räpiköinyt poikki tien juuri kun Rose\nvalmistui juhlallisesti tervehtimään. Pelästyneenä poni pysähtyi\näkkiä, ja varomaton ratsastaja syöksyi päistikkaa pelästyneen\nSorrelin jalkoihin.\n\nRose pääsi pystyyn ennen kuin Alec-tohtori ehti vaunuista ja kiersi\nlikaiset kätensä sedän kaulaan huutaen hengästyneenä:\n\n— Voi setä, kyllä on hauskaa nähdä taas sinut! Se on kaikkein\nparasta — parempi kuin vaunulastillinen lahjoja. Olitpas kiltti, kun\ntulit!\n\n— Et kai vain loukkaantunut, lapsi? Se oli kamala keikahdus,\nnäytti siltä, että sinun käy ihan huonosti, vastasi tohtori hellän\nlevottomana ja katseli ylpeänä tyttöään.\n\n— Minun tunteeni ovat kyllä loukkaantuneet, mutta luuni ihan\nkunnossa. Harmi! Minun piti näyttää kuinka taitava olen, ja sitten\nnuo tyhmät kanat pilasivat kaiken, Rose sanoi masentuneena.\n\n— Kysyin Macilta missä olet enkä ollut uskoa silmiäni, kun hän\nosoitti pientä amatsonia, joka kiiti hurjaa vauhtia mäkeä alas. Et\nolisi voinut tehdä mitään, mikä olisi ilahduttanut minua enemmän.\nSinähän ratsastat hienosti. Jatkatko vielä vai vaihdatteko Macin\nkanssa? kysyi tohtori, kun Jessie-täti ehdotti, että lähdettäisiin,\nsillä etumaiset viittoilivat jo kärsimättömästi.\n\n— Ylpeys käy lankeemuksen edellä, niin se on. On kai parasta, ettet\nkoeta näyttää enää taitoasi, neitiseni, Mac sanoi kiusoitellen.\n\n— Ylpeys käy lankeemuksen edellä, sillä taisin nyrjäyttää nilkkani,\najatteli Rose salaten uljaasti tuskansa ja vastasi hyvin arvokkaasti:\n\n— Minä ratsastan mieluummin. Saammepa nähdä, kuka on ensiksi perillä.\n\nHän kiipesi ponin selkään ja kiiti pois. Hän koetti parhaansa mukaan\nunohtaa onnettoman putoamisensa. Siksi hän istui hyvin suorana ja pää\npystyssä Barkiksen laukata kiepsuttaessa tietä pitkin rauhallisesti\nkuin keinutuoli.\n\n— Sinun pitäisi nähdä, miten hienosti hän pysyy Barkiksen selässä\nkun ylitämme esteitä. Sitä paitsi hän juoksee kuin hirvi, kun\nloikimme 'viimeistä paria' ja heittää kiviä ja palloa melkein yhtä\nhyvin kuin minä, Mac yhtyi setänsä kiitoksiin.\n\n— Sinä taidat pitää häntä poikatyttönä, Alec; mutta hän näyttää\ntodellakin niin terveeltä ja onnelliselta, ettei minulla ole sydäntä\nkieltää häntä. Hän pursuaa iloa ja elämänhalua niin, että hänen\ntäytyy juosta ja hosua, olkoon se sitten hyvää käytöstä tai ei, sanoi\nJessie-rouva, joka nuoruudessaan oli ollut vallaton huimapää.\n\n— Hyvä, hyvä! Parempia uutisia et voisi minulle kertoa. Anna tytön\njuosta ja huutaa niin paljon kuin haluaa, se on varmin terveyden\nmerkki ja yhtä luonnollista onnelliselle lapselle kuin hyppiminen\nnuorelle eläimelle. Poikatytöistä tulee tavallisesti voimakkaita\nnaisia, ja mieluummin näkisin Rosen pelaavan Macin kanssa jalkapalloa\nkuin virkkaavan pitsiä kuten tuo käsityöhullu Annabel Bliss.\n\n— Mutta ei hän enää kauan voi pelata jalkapalloa emmekä saa unohtaa,\nettä hänen täytyy vähitellen oppia naistenkin töitä, Jessie-rouva\nhuomautti.\n\n— Ei Mac liioin voi enää kauan pelata jalkapalloa, mutta hän\nmenestyy luvuissaan paremmin, kun ulkoilu on karaissut hänen\nruumistaan. Ulkonainen kiilto saadaan pian, jos pohja on luja, mutta\nmitä ulkosilaus hyödyttää, jos itse rakennus on virheellinen. Olet\nvarmasti oikeassa, Jessie; ja jos työni on yhtä menestyksellistä\nseuraavan kuuden kuukauden aikana kuin kuluneitten, niin kokeeni on\nonnistunut.\n\n— Kyllä se onnistuu, sillä kun vertaa noita eloisia, kukoistavia\nkasvoja niihin haluttomiin ja kalpeihin, joiden näkeminen vielä vähän\naikaa sitten teki ihan kipeää, alan melkein uskoa ihmeisiin, sanoi\nJessie-rouva katsellen Rosea, jonka koko olemus uhkui voimaa ja\nterveyttä.\n\nKun kaikki olivat perillä, tarjottiin oikea mustalaisaamiainen, jonka\nvalmistamiseen nuori väki innokkaasti osallistui. Äiti Atkinson puki\nison esiliinan päälleen, kääri hihansa ja kävi työhön yhtä iloisena\nkuin omassa keittiössään. Hän hämmensi kolmen seipään varassa\nroikkuvaa kattilaa, jonka alla roihusi tervaksia ja kuivia käpyjä.\nSillä aikaa tytöt kattoivat vihreälle sammalpöydälle maalaisherkkuja,\nja lapset pyörivät touhuissaan jokaisen tiellä, kunnes torven\ntoitottaessa kerääntyivät ruokapöydän ympärille kuin parvi nälkäisiä\nlintuja.\n\nKun ateria oli syöty ja sen jälkeen levähdetty hetkinen, ruvettiin\nesittämään kuva-arvoituksia. Pehmyt vihreä tasanne kahden komean\npetäjän välissä valittiin näyttämöksi, ja esirippu tekaistiin\nhuiveista.\n\nEnsimmäisenä esiintyi Mac aivan surkeassa tilassa, yllään kehnot\nvaatteet ja ilmeisesti raskaiden huolten murtamana. Hänen luokseen\nhiipi eriskummallinen eläin. Sillä oli päässään ruskea paperipussi,\njonka rei'istä näkyi kaksi kiiluvaa silmää, punerva nenännykerö ja\nrivi valkoisia hampaita. Suun molemmilla puolilla sojotti viiksinä\nruohokimppu. Pussin yläkulmat oli taivutettu korviksi ja selässä\nroikkuva musta huivi oli ilmeinen häntä.\n\nEläin osoitti monin elein haluavansa lohduttaa ja neuvoa murheellista\nmiestä. Vihdoin tämä taipui, riisui saappaansa, veti ne pikku eläimen\njalkaan ja antoi tälle säkin selkään. Nuolaistuaan rohkaisevasti\nmiehen kättä eläin poistui niin onnistuneesti naukuen, että kaikki\nhuusivat:\n\n— Saapasjalkakissa!\n\n— Se oli kissa, vastattiin näyttämöltä ja esirippu sulkeutui.\n\nSeuraava arvoitus oli vaikeampi. Näyttämölle tuli taas nelijalkainen,\nmutta tällä eläimellä oli toisenlainen häntä ja pitkät korvat.\nSillä ratsasti itämaalaisen näköinen pieni herra, joka oli koko\najan tipahtamaisillaan ratsun kulkiessa. Eteen ilmestyi äkkiä\nvalkopukuinen henki selässään pitkät sanomalehtisiivet ja kasvojen\nympärillä vaaleat kiharat. Mies ei ilmeisesti nähnyt tiellä seisovaa\nhenkeä, hän ruoski tuimasti ratsua, mutta eläin ei suostunut\nliikkumaan eteenpäin. Lopulta pieni herra tipahti sananjalkojen\nsekaan, ja lempeä eläin polvistui hengen eteen.\n\nLapset olivat aivan ymmällä, mutta äiti Atkinson sanoi:\n\n— Ellei tuo ollut Bileam ja hänen aasinsa, niin ihme ja kumma. Rose\noli suloinen enkeli, eikö ollutkin?\n\n'Aasi' oli ilmeisesti oikea sana, ja enkeli vetäytyi pois\nmairiteltuna osakseen tulleesta kohteliaisuudesta.\n\nSeuraavana oli satukuvaelma. Näyttämölle tepsuttivat käsi kädessä\nJamie ja Pumpula, ja he alkoivat toimekkaasti poimia marjoja.\nKuvaelma oli käyty kulissien takana läpi moneen kertaan, ja kaikki\nsujui niin kuin pitikin: korit täyttyivät, tietä ei löytynyt,\nkyynelet valuivat, ja lopulta eksyneet paneutuivat selälleen\nsananjalkojen sekaan ja kuolivat silmät selällään ja kengän kärjet\ntaivasta kohti.\n\n— Nyt ne linnut taa tulla. Ole tinä kuollut, Dimmi, minä tahdon\nkattoa niitä, kuului tukahdutettu sipinä.\n\n— Saisivatkin tulla kiireesti, sillä minun allani on kivi ja\nmuurahaiset polttavat jalkoja, mutisi toinen.\n\nPaikalle lensi hurjasti räpytellen parvi punarintoja. Niillä oli\nsuussaan lehtiä, ja ne asettelivat niitä lasten päälle niin tiheästi\nkuin riitti. Kesken kaiken tipahti karhea karhunvatukan lehti\nPumpulan nenänpäähän ja sai tytön aivastamaan niin ankarasti, että\nlyhyet sääret nousivat ilmaan ja Jamie huusi kauhistuneena: \"Oh!\"\nmikä sai linnut tirskuen hajaantumaan.\n\nLyhyen keskustelun jälkeen päätettiin, että kuvaelma esitti satua\n\"Metsän peitossa\".\n\nSeuraava esitys oli lyhyt mutta vaikuttava. Kaksi junaa vihelsi\nvastakkaisilla suunnilla ja ne törmäsivät kauhealla rytinällä\ntoisiinsa keskellä näyttämöä. Kaikki arvasivat, että sana oli\n'onnettomuus'.\n\n— Nyt tulee oikein opettava kuvaelma, ilmoitti Rose.\n\nViiden minuutin kuluttua esirippu avautui. Aluksi ei näkynyt muuta\nkuin puuhun kiinnitetty ruskea pahvilevy, iso kellotaulu, jonka\nosoittimet näyttivät neljää. Alla oleva pieni lappu ilmoitti, että\nkello oli neljä aamulla. Heti kun katsomolle oli selvinnyt tämä\ntosiasia, kohosi kannon takaa näkyviin sadetakkiin kietoutunut\nkäärme, tai liikehtimisestä päätellen pikemminkin mittarimato.\nSamassa paikalle lennähti hyvin valpas ja toimekas lintu, joka keräsi\nsiipiään räpytellen ahkerasti toukkia. Sillä oli töyhtönä vihreä\nlehtivihko, pyrstönä keikkui sananjalkakimppu, ja monivärinen huivi\ntoimitti siipien virkaa. Pöyhistellen tämä komea lintu tepasteli\neteenpäin. Sen silmät kiilsivät terävinä ja ääni sai ilmeisesti\nmittarimadon kauhistumaan — mikäli se oli mittarimato. Koukistellen\nja kiemurrellen se koetti ryömiä pakoon, mutta kaikki oli turhaa.\nLintu keksi sen, kiekaisi innoissaan, iski kiinni matoon ja lepatteli\nvoitonriemuisasti tiehensä.\n\n— Varhainen lintu sai muhkean saaliin, oikean kirjatoukan, nauroi\nJessie-täti.\n\n— Tämä oli erityisnäytäntö Alec-sedälle, hän aina huomauttelee,\nettä aamunvirkku se talon elättää, nauroi Rose ilmaantuen katsomoon\nkaksijalkainen toukka vierellään.\n\n— Oikein näppärä. No, ja mikä on seuraava? kysyi Alec-tohtori. Rose\nistahti hänen viereensä.\n\n— Doven pojat tahtovat välttämättä esittää kohtauksen Napoleonin\nelämästä. Lapset pitävät siitä, ja pikku miehet esittävät sen oikein\nsievästi, vastasi Mac suojelevaan sävyyn.\n\nNäyttämöllä oli teltta, jonka edessä vahtisotilas kulki edestakaisin\npuhellen itsekseen ja ilmaisten siten kuulijoille, että hän oli\nlopen väsynyt marssittuaan sinä päivänä useita satoja kilometrejä.\nSitten hän pysähtyi, nojautui pyssyynsä ja nukahti; pian hän lysähti\nmaahan ja kuorsasi siinä supisuorana kivääri vieressään uskoton\npieni vahti. Astuu esiin Napoleon kolmikolkkahatussaan ja harppoo\nedestakaisin käsivarret ristissä rinnalla ja katse tuimana. Jokin\nsuuri suunnitelma on nähtävästi kypsymässä hänen mielessään — ehkä\nmatka yli Alppien, Moskovan palo tai Waterloon taistelu. Hän kulkee\nedestakaisin majesteettisen hiljaisuuden vallitessa, kunnes kuorsaus\nhäiritsee keisarillisia mietteitä. Hän huomaa sotilaan, tuijottaa\nhäntä hetken ja sanoo ankarasti:\n\n— Haa, nukkuva vartiomies! Hänen on kuoltava!\n\nNapoleon ottaa kiväärin ja aikoo heti panna tuomion täytäntöön, mutta\nkatsoessaan nukkuvaa hän näyttää äkkiä liikuttuvan — eikä ihmekään,\nsillä Jack oli hyvin herttainen pieni soturi maatessaan siinä suuret\nmustat viikset sojottaen ja lapselliset kasvot totisina. Napoleon\nlauhtuu ja tehden komean anteeksiantavan eleen hän sanoo:\n\n— Poika urhokas, hän on väsynyt. Minä pidän vahtia hänen puolestaan.\n\nVartiosotilas herää ja luulee turmionsa tulleen. Mutta hallitsija\nojentaa hänelle aseen huulillaan valloittava hymy ja sanoo osoittaen\nkalliota, jolla nyt sattui istumaan varis:\n\n— Muista, että näiltä pyramideilta vuosisadat katselevat sinua.\n\nNäytelmän nostattamat suosionosoitukset olivat tuskin lakanneet,\nkun äkkiä kuului veden polsketta ja kimakka huuto, joka sai\nkaikki ryntäämään vesiputoukselle. Lähellä virtasi näet pienoinen\nvuoristopuro, joka hyppeli kallionrinnettä alas iloisesti poristen.\nPumpula oli koettanut hypellä samaan tahtiin, mutta horjahtanut\nmatalaan lammikkoon, jonne Jamie oli häntä ritarillisesti\nseurannut. Molemmat pulikoivat siellä nyt hiukan hädissään, mutta\nsamalla ihastuneina odottamattomaan kylpyynsä. Onnettomuus pakotti\ntoimittamaan likomärät lapset kiireen vilkkaa kotiin.\n\nRose otti osaa kaikkeen iloon eikä paljastanut ainoallakaan sanalla\ntai katseella, miten kovaa kipua hän tunsi nilkassaan. Hän kieltäytyi\nkuitenkin illan leikeistä ja istui setänsä luona vilkkaasti\njutellen, mikä hämmästytti ja ilahdutti kovin tohtoria. Rose kertoi\nleikkineensä hevosta lasten kanssa, harjoitelleensa 'kevyessä\njalkaväessä', kiipeilleensä puissa ja osallistuneensa moniin muihin\nhurjiin yrityksiin, jotka olisivat saaneet tädit suunniltaan, kuten\nAlec-setä arveli.\n\n— En välitä hiukkaakaan siitä mitä he sanovat, jos sinä vain et pidä\nsitä pahana, sanoi Rose.\n\n— Selvä on, uhmaa vain heitä, mutta taidat villiintyä täällä niin,\nettä uhmaat pian aikaa minuakin, ja mitäs sitten?\n\n— Ei, en minä sinua uskalla, sillä sinä olet minun holhoojani ja\nvoit panna minut pakkopaitaan jos haluat, Rose nauroi ja työntyi\nluottavasti sedän kainaloon.\n\n— Totisesti, Rose, minä alan tuntea itseni mieheksi, joka on\nostanut norsun eikä sitten tiedä mitä tekisi sillä. Luulin saaneeni\npienokaisen, jonka kanssa leikin vanhoilla päivilläni, mutta sinä\nkasvat kasvamistasi ja olet kohta pitkä kuin humalasalko. Yks kaks\nminulla on huostassani tarmokas pikku nainen, joka alkaa pitää minua\nkurissa. Kas siinä miehelle pulma pohdittavaksi.\n\nKun Rose meni nukkumaan, hän huomasi, ettei Alec-setä ollut unohtanut\nhäntä: yöpöydällä oli siro pieni jalusta ja samettipohjalla kaksi\npienoismuotokuvaa. Hän seisoi katsellen niitä, kunnes silmät\nsumentuivat kyynelistä. Kuvat esittivät hänen isäänsä ja äitiään ja\nne oli maalattu vanhojen muotokuvien mukaan, joiden väri vaaleni sitä\nmukaa kuin vuodet kuluivat.\n\nRose sulki pienet pyhäinjäännökset käsiensä väliin ja lupasi: Koetan\ntehdä elämäni sellaiseksi, että te ilolla voitte seurata sitä.\n\nSe oli Rosen pieni iltarukous hänen neljäntenätoista syntymäpäivänään.\n\nKahta päivää myöhemmin Campbellit matkustivat takaisin kotiin. Heitä\noli nyt enemmän kuin tullessa, sillä sekä Alec-setä että Kitty Comet\nmatkasivat mukana. Kissanpoika oli pienessä korissa, johon sille oli\npantu evästä.\n\nSiinäkös syleiltiin ja suudeltiin, heilutettiin nenäliinoja ja\nheitettiin hyvästiä, kun lähdön aika koitti. Ja kun he vihdoin\npääsivät liikkeelle, juoksi äiti Atkinson vielä heidän jälkeensä ja\ntuikkasi mukaan pieniä piirakoita, jotka juuri oli otettu uunista.\n\nTaas lähdettiin, mutta taas piti pysähtyä, sillä Snow'n tyttäret\nsaavuttivat heidät ja vaativat kimakasti takaisin ne kolme\nkissanpoikaa, jotka Pumpula oli pistänyt matkalaukkuunsa. Mirriparat\nolivat melkein läkähtyneet, kun ne vapautettiin vankilastaan ja\nluovutettiin laillisille omistajilleen, vaikka pieni anastaja kuinka\nvalitti ja selitti, että ne tahtoivat tulla sisarensa Kittyn mukaan.\n\n— Rose ei taida kovinkaan mielellään tulla kotiin, sillä hän tietää,\nettä riehumisen aika on ohi, sanoi Mac, kun he lähestyivät vanhaa\ntaloa.\n\n— Minä en voisikaan riehua, vaikka kuinka tahtoisin, en ainakaan\nvähään aikaan. Nyrjäytin jalkani kun putosin Barkiksen selästä, ja se\non tullut koko ajan pahemmaksi, vaikka olen koettanut varoa sitä. En\nole puhunut siitä, ettette turhan päiten huolestuisi, kuiskasi Rose\npurren tuskasta hampaitaan, kun nousi astuakseen vaunuista. Salaa\nhän toivoi, että setä ottaisi kantaakseen hänet itsensä eikä hänen\npakettejaan.\n\nHän ei tajunnutkaan kuinka se oikein kävi, mutta yhtäkkiä Mac oli\nkantanut hänet portaita ylös ja asettanut salin sohvalle.\n\n— Siinä sinä nyt olet — tämä puoli ylöspäin! Ja muista että\njos nilkkasi kiusaa sinua ja joudut vuoteeseen, minä olen sinun\nlakeijasi. Se on oikeus ja kohtuus, kuten tiedät, sillä ikinä en\nunohda kuinka reilu sinä olet ollut minulle.\n\n\n\n\n15\n\nKORVARENKAAT\n\n\nRosen nilkan nyrjähdyksestä näytti tulevan vakava juttu, kun se\noli ollut hoitamatta niin kauan, ja Alec-tohtori määräsi tytön\nmakaamaan ainakin kahdeksi viikoksi. Mielessään Rose valitti\nsitä kauheasti, mutta ääneen hän ei uskaltanut voivotella, sillä\nsilloin pojat olisivat ruvenneet pitämään hänelle samoja saarnoja\nkärsivällisyydestä, joita hän itse oli niin usein pitänyt heille.\n\nNyt oli Macin vuoro toimia sairaanhoitajana, ja hän maksoi velkansa\nkunniakkaasti. Kun hän ei vieläkään saanut mennä kouluun ja vapaata\naikaa jäi sen takia paljon, hän vietti sen enimmäkseen Rosen\nseurassa. Hän auttoi tyttöä kaikin tavoin, salli tämän opettaa\nitselleen käsitöitäkin vakuututtuaan siitä, että moni uljas\nskotlantilainen mies on itse osannut 'paikata purjeensa'. Rosen oli\nkuitenkin pyhästi luvattava pitää asia salassa.\n\nEräänä kirkkaana lokakuun iltapäivänä Rose korjaili toverinsa\nkäsityötä. Hän oli asettunut mukavasti yläkerran aulaan sohvalle,\nja Jamie ja Pumpula, jotka oli varta vasten 'lainattu' häntä\nhuvittamaan, leikkivät nurkassa Cometin ja Rosen vanhan nuken kanssa.\n\nSilloin Febe toi käyntikortin. Rose luki sen ja irvisti, sitten hän\nnauroi ja sanoi:\n\n— Minä otan vastaan neiti Blissin. Samassa hänen kasvoilleen tuli\nvakava seurusteluilme ja hän järjesti medaljonkinsa ja kiharansa.\n\n— Päivää, Rose. Minun on tehnyt joka päivä mieleni tulla\ntervehtimään, mutta on ollut niin paljon puuhaa, etten ole mitenkään\nennättänyt. Hauskaa että sinä olet yksin, sillä äiti lupasi että saan\nviipyä hetken, ja minä otin mukaan pitsinvirkkauksen näyttääkseni\nkuinka ihana malli siinä on, toitotti neiti Bliss ja tervehti Rosea\nsuudelmalla, johon ei kovin lämpimästi vastattu. Rose kiitti kyllä\nkohteliaasti pistäytymisestä ja pyysi Febeä tuomaan vieraalle\nnojatuolin.\n\n— On varmaan hauskaa, kun on oma kamarineiti, sanoi Annabel\nistahtaen. — Mutta kai sinä olet yksinäinen ja kaipaat läheistä\nystävää.\n\n— Onhan minulla serkkuni, vastasi Rose arvokkaasti, sillä vieraan\nsuojeleva esiintyminen suututti häntä.\n\n— Mutta eivät kai nuo pojat voi olla ystäviäsi? Äiti sanoo, ettei\nsinun todellakaan sopisi olla heidän kanssaan niin paljon.\n\n— He ovat kuin veljiäni, ja tätien mielestä se sopii, Rose vastasi\nterävästi.\n\n— Minä tahdoin vain sanoa, että olisi mukavaa, jos tulisit minun\nparhaaksi ystäväkseni, sillä riitelimme kauheasti Hatty Masonin\nkanssa emmekä puhu enää toisillemme. Hän on alhainen luonne, ja minä\nhylkäsin hänet. Ajattele nyt, hän ei koskaan maksa karamellivelkaansa\ntakaisin eikä pyytänyt minua kutsuihinsa.\n\nKaramellit olisin vielä antanut anteeksi, mutta en voi sietää, että\nhän syrjäyttää minut noin sivistymättömästi. Sanoin ettei hän saa\nelämän päivänään edes vilkaista minua.\n\n— Kiitos vain, kun ajattelit minua, mutta minä en taida kaivata\nparasta ystävää, sanoi Rose päättävästi.\n\nAnnabel Blissin mielestä Rose oli 'nenäkäs ipana', mutta toiset\ntytöt tahtoivat tutustua Roseen, ja kun he eivät sitä voineet, he\nlähettivät Annabelin valmistamaan maaperää. Olihan vanha kartano\ntavattoman viehättävä vierailupaikka, poikia pidettiin miellyttävinä\nnuorukaisina ja lisäksi Campbellit olivat varsin huomattu suku, kuten\nAnnabelin äiti sanoi. Siksi Rosen kylmäkiskoisuus harmitti kovasti\nAnnabelia, mutta hän peitti sen ja muutti heti puheenaihetta.\n\n— Sinä näyt opiskelevan ranskaa. Kuka sinua opettaa? hän kysyi\nselaillen pöydällä olevaa romaania.\n\n— En minä oikeastaan opiskele, luen sitä samalla tavalla kuin\nenglantiakin, ja setä ja minä puhumme ranskaa usein tuntikausia. Hän\npuhuu kuin synnynnäinen ranskalainen ja sanoo, että minä äännän hyvin.\n\nRose ei todellakaan malttanut panna kynttiläänsä vakan alle, sillä\nranskantaito oli hänen vahva puolensa ja hän oli siitä aika ylpeä. Ja\nAnnabel sieti hänen mielestään pienen näpsäyksen.\n\n— Niinkö, todella! vastasi Annabel Bliss hieman nolona, sillä hän\nosaltaan ei voinut suinkaan sanoa ranskaa vahvaksi puolekseen.\n\n— Minä matkustan sedän kanssa ulkomaille vuoden tai parin kuluttua,\nja hän tietää, miten välttämätöntä on osata kieliä. Läheskään kaikki\ntytöt, jotka pääsevät koulusta, eivät osaa kunnolla ranskaa, ja\nulkomailla heillä on vain ikävää. Minä autan sinua mielelläni jos\ntahdot, sillä sinullahan ei ole ketään, jonka kanssa voisit puhua\nkotona.\n\nVaikka Annabel näytti nukelta, hänen sisässään oli muutakin kuin\nsahajauhoa, ja Rosen pöyhkeä puhetapa loukkasi häntä syvästi. Rose\noli hänen mielestään nenäkkäämpi kuin koskaan, ja hänen teki mielensä\nnujertaa tämä kerta kaikkiaan, mutta hän ei keksinyt miten. Tuntui\nkuin hän olisi saanut korvapuustin, ja vaistomaisesti Annabel kohotti\nkätensä suojellakseen korviaan. Samassa hän huomasi korvakorunsa ja\nsai niistä ajatuksen.\n\n— Kiitos vain, mutta minä en tarvitse apua, sillä meidän opettajamme\non Pariisista, ja hän puhuu varmasti parempaa ranskaa kuin sinun\nsetäsi. Sitten hän keikautti päätään, niin että hänen korvissaan\nolevat kelloset heilahtivat ja lisäsi:\n\n— Mitäs pidät uusista korvakoruistani? Isä antoi ne minulle viime\nviikolla, ja kaikki sanovat, että ne ovat ihanat.\n\nRose putosi kopeutensa kukkuloilta aika vauhtia, sillä Annabel oli\nnyt todella päässyt voiton puolelle. Rose ihaili kauniita koruja.\nHänen salaisia haaveitaan oli laitattaa reiät korviinsa, mutta hän\npelkäsi sedän pitävän sitä pelkkänä hupsutuksena eikä uskaltanut\npuhuakaan asiasta. Hän olisi ilomielin antanut ranskantaitonsa,\njos olisi saanut korviinsa tuollaiset kultakelloset, joiden kieliä\nkoristivat helmet. Hän risti kätensä ja sanoi haltioituneena:\n\n— Ne ovat ihanat! Olisin onnellinen jos setä antaisi minunkin\nkäyttää korvakoruja.\n\n— Minä en sinuna välittäisi mitä hän sanoo. Isäkin nauroi\nminulle ensin; mutta nyt hän pitää niistä, ja hän lupasi antaa\ntimanttikoristeet, kun täytän kahdeksantoista, sanoi Annabel\ntyytyväisenä täysosumaansa.\n\n— Sain äskettäin sievät korvarenkaat, jotka ovat olleet äidilläni.\nNiissä on helmiä ja turkooseja ja haluaisin kuollakseni pitää niitä,\nhuokasi Rose.\n\n— No, pidä sitten. Minä pistän reiät korviisi, ja pidä niissä\nsilkkilankaa, kunnes ne ovat terveet — hiuksesi peittävät ne\nmainiosti. Pujota sitten korvarenkaat paikoilleen, ja usko pois,\nsetäsikin pitää niistä.\n\n— Koskeeko se hirveästi? kysyi Rose epäröiden.\n\n— Eikä mitä! Pieni pisto vain ja sillä selvä. Minä olen tehnyt reiät\nmonen korviin ja tiedän miten se käy. Sido hiukset ylös ja anna\nminulle paksu neula.\n\n— Haluaisin sentään kysyä ensin sedältä, sammalsi Rose, kun kaikki\noli valmiina toimitusta varten.\n\n— Onko hän milloinkaan kieltänyt sitä? Annabel kysyi pitäen kiinni\nuhriaan kuin vampyyri.\n\n— Ei, ei koskaan.\n\n— Et kai sinä pelkää, huudahti Annabel, joka oli päättänyt saada\ntahtonsa läpi.\n\nViimeinen sana ratkaisi asian, Rose sulki silmänsä ja sanoi\ntuskallisesti kuin olisi odottanut mestausta: — Lävistä nyt.\n\nAnnabel lävisti ja uhri kesti sen sankarillisesti, vaikka tuli\nkalmankalpeaksi ja sai silmänsä täyteen kyyneliä.\n\n— Kas niin! Pane nyt silkkilanka reikiin ja voitele korvalehtiä joka\nilta rasvalla. Pian ne ovat terveet ja saat renkaat paikoilleen,\nsanoi Annabel tyytyväisenä työhönsä, sillä tyttö joka puhui\nerinomaisesti ranskaa, makasi nyt sohvalla niin masentuneena kuin\nhäneltä olisi leikattu molemmat korvat.\n\n— Niitä pakottaa kauheasti, ja minä tiedän, ettei setä pidä tästä,\nhuokasi Rose, kun omatunto alkoi soimata häntä. — Lupaa ettet puhu\ntästä kenellekään, muuten pojat kiusaavat minut kuoliaaksi, hän\nlisäsi levottomana — unohtaen kokonaan kaksi pientä olentoa, joilla\noli sekä silmät että korvat ja jotka suurella mielenkiinnolla olivat\netäämmältä seuranneet toimitusta.\n\n— En puhu. Varjelkoon, mitä tuo on? Annabel hätkähti kuullessaan\nääniä ja askelia, jotka reippaasti lähenivät alakerrasta päin.\n\n— Pojat tulevat! Piilota neula. Näkyvätkö minun korvani? Äläkä\nhiiskahda sanaakaan, kuiskasi Rose ja koetti peittää pahan työn\njäljet poikien teräviltä katseilta.\n\nSiinä he tulivat koko joukko mukanaan kantamus kastanjoita, joita\nolivat olleet poimimassa.\n\n— Ai kuinka paljon ja komeita! Pidetäänkin teen jälkeen kekkerit ja\npaahdetaan ne, sanoi Rose upottaen molemmat kätensä pussiin, joka oli\nmelkein täynnä isoja ruskeita kastanjoita.\n\n— Nämä on poimittu erityisesti sinua varten, Rose. Minä olen omin\nkäsin kerännyt jokaisen, ja ne ovat valiolaatua, sanoi Mac ojentaen\nhänelle pussinsa, jossa oli litrakaupalla kastanjoita.\n\n— Sinun olisi pitänyt nähdä Mac kiipeilemässä. Kerran hän putosi\npäistikkaa maahan ja olisi varmasti taittanut niskansa, ellei\nArchie olisi saanut häntä kiinni, huomautti Steve heittäytyessään\nhuolettomasti ikkunapenkille.\n\n— Sinun ei kannata puhua, Keikari, kun et itse erottanut\nkastanjapuuta pyökistä, ja ravistelisit kai vieläkin sitä vanhaa\npyökkiä, jollen minä olisi tullut hätiin, sinkautti Mac takaisin\nheittäytyen Rosen sohvan selustaa vasten, sillä hänellä oli\nerikoisoikeuksia.\n\n— Pitääkö minun ruveta ravistelemaan sinua, vastasi Steve\nosoittamatta vähintäkään kunnioitusta vanhempaa veljeään kohtaan.\n\n— Alkaa jo hämärtää, minun täytyy lähteä kotiin, muuten äiti tulee\nlevottomaksi, sanoi Annabel nousten lähteäkseen, vaikka toivoikin,\nettä häntä pyydettäisiin jäämään kastanjakesteihin.\n\nMutta kukaan ei pyytänyt, ja sillä aikaa, kun hän valmistautuessaan\nlörpötteli Rosen kanssa, pojat neuvottelivat salamerkein siitä\nikävästä tosiasiasta, että jonkun olisi lähdettävä saattamaan\nnuorta neitiä kotiin. Mutta kukaan ei tuntunut tällä kertaa\nhaluavan tililleen sankaritekoja; jopa kohtelias Archiekin pakoili\nvelvollisuutta sanoen Charlielle, kun he hiljaa pujahtivat viereiseen\nhuoneeseen:\n\n— Ei kai minun tarvitse olla jokaiselle mieliksi. Vieköön Steve\ntytön kotiin ja näyttäköön hyvät tapansa.\n\n— Minut saa kyllä ennemmin hirttää, sanoi Prinssi, joka ei voinut\nsietää neiti Blissiä.\n\n— Sitten minä menen, sanoi Alec-tohtori poikien häpeäksi ja lähti\ntarjoamaan palvelustaan vieraalle.\n\nHän tuli kuitenkin liian myöhään, sillä Mac oli Rosen katseen\nkehottamana uhrautunut ja tallustellut nöyrästi Annabelin mukaan.\n\n— Minä kai saan viedä tämän neidin teepöytään, koska toinen löysi\nritarin kotimatkalle. Alakerran lamput on sytytetty ja tunnen\nnenässäni, että tädillä on jotain erikoisherkkuja meille illaksi.\n\nPuhuessaan Alec-tohtori valmistautui kantamaan Rosen alakertaan kuten\ntavallisesti; mutta silloin Archie ja Prinssi törmäsivät esiin ja\npyysivät katumustaan peitellen innokkaasti, että saisivat kantaa\nhänet kultatuolissa. Rose suostui, sillä hän pelkäsi tarkkasilmäisen\nsedän huomaavan kohtalokkaat silkkilangat. Pojat panivat kätensä\nristiin, Rose kiersi kätensä heidän kaulansa ympärille ja niin hänet\nkannettiin juhlallisesti alas toisten poikien seuratessa heitä\nkäsipuuta pitkin liukuen.\n\nTee tarjoiltiin tänä iltana tavallista aikaisemmin, jotta Jamie ja\nhänen nukkensa saisivat edes hetken olla juhlassa mukana. He olivat\nsaaneet luvan olla jalkeilla seitsemään asti ja kummallekin luvattiin\nkaksitoista paahdettua kastanjaa, jos he söisivät ne vasta seuraavana\npäivänä.\n\nAteriasta selvittiin sen takia nopeasti ja seurue kokoontui\nruokasalin avaran takan ympärille. Pian kastanjat tanssivat iloisesti\nkuumilla paahtimilla tai sinkoilivat paahtajien syliin aiheuttaen\npienimmissä ihastunutta pakokauhua.\n\n— Hei, Rose, kerro sinä meille jokin tarina sillä aikaa kun me\nteemme työtä, ehdotti Mac, joka istui hieman syrjässä valitsemassa\nkastanjoita.\n\n— Sitä minäkin, täytyy meilläkin olla jotain hauskaa, lisäsi Charlie\nheittäen kasan kuumia kastanjoita Rosen helmaan ja pyyhkien käsiään.\n\n— Olkoon menneeksi. Minulla onkin parahiksi pieni opettavainen\ntarina, vaikka se sopisi paremmin pienemmille lapsille kuin te,\nvastasi Rose.\n\n— Anna tulla! sanoi Geordie, ja Rose totteli aavistamatta lainkaan,\nkuinka tuhoisaksi juttu koituisi hänelle itselleen.\n\n— Kerran eräs pieni tyttö meni tervehtimään nuorta naista, joka piti\nhänestä kauheasti. Sattui niin, että tämä nuori nainen oli loukannut\njalkansa ja hänen täytyi pitää siinä kylmiä kääreitä; siksi hänellä\noli aina valmiina korillinen sievästi käärittyjä siteitä.\n\nPikku tyttö leikki mielellään tuolla korilla, ja kerran, kun hän\nluuli ettei kukaan näkisi, hän otti omin lupinsa yhden siteen ja\npisti sen taskuunsa.\n\nNyt Pumpula, joka oli ihastuneena katsellut viittä paahdettua\nkastanjaa pienen taskunsa pohjalla, kohotti äkkiä päätään ja sanoi:\n— Ai! Hänen äänensä oli niin hätääntynyt kuin kertomus olisi äkkiä\nmuuttunut peräti jännittäväksi.\n\nRose kuuli ja näki, miten pieni synnintekijä kauhistui, ja hän jatkoi\nkertomustaan varsin mahtipontisesti, poikien nykiessä toisiaan ja\nosoittaen salamerkeillä, että he ymmärsivät pilan.\n\n— Mutta olipa yksi silmä, joka näki tämän pienen tyhmän tytön, ja\nkenen silmä se oli?\n\n— Jumalan tilmä, mutisi omantunnonvaivoihin joutunut Pumpula kätkien\npyöreät kasvonsa kahden pienen pullean käden väliin.\n\nRose oli joutua ymmälle tästä vastauksesta, mutta huomattuaan\nettä hänen kertomuksensa teki tarkoitetun vaikutuksen, hän jatkoi\nvakavasti:\n\n— Niin, Jumala näki hänet, mutta myös nuori nainen näki sen, vaikka\nei puhunut mitään; hän halusi tietää mitä tyttö aikoi tehdä siteellä.\nLapsi oli ollut hyvin onnellinen, ennen kuin otti sen, mutta tunsi\nitsensä onnettomaksi, kun se oli hänen taskussaan. Hän lopetti pian\nleikin ja istui vakavana nurkassa. Tyttö mietti muutamia minuutteja\nja kävi sitten panemassa siteen pois, ja hänen oli taas kevyt olla.\nNuori nainen oli tästä kovin iloinen ja mietti, mikä sai tytön\nviemään siteen takaisin.\n\n— Omatunto pitti, mutisi murtunut ääni pienten käsien takaa, jotka\npuristivat punaisia kasvoja.\n\n— Voitko sinä ollenkaan sanoa minkä tähden hän otti sen, kysyi Rose\nkoulumestarin äänellä.\n\n— Te oli niin tievä ja hän tahtoi ten, vastasi vieno ääni.\n\n— Hyvä on, minä olen iloinen, että hänellä oli niin herkkä omatunto.\nTämän tarinan opetus onkin, että se joka varastaa ei voi olla\niloinen, ennen kuin on palauttanut varastamansa tavaran.\n\nMinkäs tähden tämä pieni tyttö peittää kasvonsa? kysyi Rose\nlopetettuaan kertomuksensa.\n\n— Pumpula häpeää, kuiskasi pieni rikollinen, joka oli aivan murtunut\nomantunnonvaivojen ja tämän kauhean paljastuksen vuoksi.\n\n— Kuule nyt, Rose, ei tuo ole oikein, että sinä kerrot hänen\npienistä erehdyksistään kaikkien kuullen ja saarnaat hänelle tuolla\ntavalla; et sinä itsekään pitäisi siitä, sanoi tohtori ottaen itkevän\ntyttösen polvelleen ja koettaen lohduttaa tätä.\n\nEnnen kuin Rose ehti sanallakaan ilmaista katumusta, hyökkäsi\nJamie kuin suuttunut kalkkuna nurkastaan, jossa oli punaisena ja\nlevottomana seurannut Rosen tarinaa. Vakaasti päättäen kostaa\nPumpulan saaman iskun hän puuskahti:\n\n— Minäpä tiedän mitä sinä itse olet tehnyt ja minä kerron sen nyt\nkaikille. Sinä luulit ettei kukaan näe, mutta me näimme kaiken,\nja sinä sanoit ettei setä pidä siitä ja että pojat kiusaavat\nsinut kuoliaaksi, ja sinä vaadit Annabelin lupaamaan, ettei kerro\nkenellekään, ja hän pisti reiät sinun korviisi, että saisit panna\nniihin korvarenkaat. Siinä se. Ja se on paljon pahempaa kuin jonkin\nvanhan rätin näpistäminen, ja minä vihaan sinua, kun panit Pumpulan\nitkemään.\n\nTämä hiukan hajanainen tunteenpurkaus haihdutti Pumpulan hairahduksen\nsiinä silmänräpäyksessä, ja Rose tunsi että nyt oli hänen hetkensä\ntullut.\n\n— Mitä! Mitä! Mitä! huusivat pojat yhteen ääneen, jättivät\ninnoissaan paahtimensa ja veitsensä siihen paikkaan ja syöksyivät\nRosen ympärille, joka ei voinut olla äkkiä koettamatta korviaan. Tuo\nliike paljasti oitis hänen syyllisyytensä, ja kuin säikähtynyt jänis\nhän peitti päänsä tyynyihin huudahtaen hiljaa:\n\n— Annabel yllytti minua!\n\n— Nyt hän voi sitten riiputtaa korvissaan lintuhäkkejä ja koreja ja\nkärryjä ja sianporsaita ja kaikkea mitä ajatella saattaa ihan niin\nkuin muutkin tytöt. Ja kai hän näyttää aikamoiselta hanhelta, sanoi\nyksi kiusanhengistä tarttuen kiharaan, joka pisti esiin tyynyjen\nseasta.\n\n— Minä en olisi ikinä uskonut, sanoi Mac niin pettyneellä äänellä,\nettä Rose ymmärsi arvonsa laskeneen hirvittävästi viisaan serkkunsa\nsilmissä.\n\n— Tuo Blissin tyttö on semmoinen kiusankappale, että häneltä pitäisi\nkieltää pääsy tähän taloon, sanoi Prinssi.\n\n— Mitäs sinä sanot tästä, setä? kysyi Archie, joka piti itseään\ntavallaan perheen päänä ja tahtoi säilyttää kurin hinnalla millä\nhyvänsä.\n\n— Minä olen kovin hämmästynyt; mutta hänhän on tyttö eikä voi sille\nmitään, että on tyttöjen tapaan vähän turhamainen, vastasi Alec-setä\nhuokaisten niin kuin olisi luullut Rosea enkeliksi, joka on kaikkien\nmaallisten kiusausten yläpuolella.\n\n— Mitä aiot tehdä, Alec-setä? kysyi Geordie miettien, mikä\nrangaistus parhaiten sopisi rikolliselle naiselle.\n\n— Kun hän kerran pitää niin hirveästi koruista, on parasta antaa\nhänelle myös nenärengas. Minulla pitäisi olla jossakin sellainen,\nse on aikoinaan kuulunut jollekin Fidzhi-saarten kaunottarelle. Minä\nkäynkin hakemassa sen, sanoi Alec-tohtori ja jättäen Pumpulan Jamien\nhoivaan hän nousi pannakseen ehdotuksensa täytäntöön.\n\n— Hyvä! Hyvä! Tässä on naskali. Pidelkää te häntä, niin minä kaivan\nhänen sievään nenäänsä reiän, hihkui Charlie paiskien tyynyt menemään\ntoisten poikien tanssiessa sohvan ympärillä kuten fidžisaarelaiset\nkonsanaan.\n\nSe oli kauhea hetki, sillä Rose ei voinut juosta pakoon, hän saattoi\nvain suojella uhattua nenäänsä ja ojentaa samalla toisen kätensä\nsedälle kauhuissaan huutaen:\n\n— Voi setä, pelasta minut, pelasta!\n\nJa tietysti setä pelasti hänet; ja kun Rose oli varmassa turvassa\nsedän voimakkaan käsivarren suojassa, hän tunnusti hupsuutensa niin\nnöyrästi, että pojat naurettuaan tarpeeksi hänelle päättivät antaa\nanteeksi ja panna kaiken syyn kiusanhengen, Annabelin, niskoille.\nMyös Alec-setä leppyi ja jopa lupasi kaksi kultaista korvarengasta\nyhden pronssisen nenärenkaan asemesta. Tällä lupauksellaan hän\nantoi Rosen naiselliset heikkoudet anteeksi; jopa taipuikin niihin\nhuolimatta omasta paremmasta arvostelukyvystään.\n\n\n\n\n16\n\nLEIPÄ JA NAPINREIÄT\n\n\n— Mitä ihmettä minun tyttöni miettii istuessaan täällä noin yksin\nja juhlallisen näköisenä? kysyi Alec-tohtori tullessaan eräänä\nmarraskuun päivänä kirjastoon, kun Rose istui siellä kädet ristissä\nvakaviin ajatuksiin vaipuneena.\n\n— Setä, minä tahtoisin keskustella kanssasi vakavasti jos sinulla on\naikaa, Rose vastasi heräten unelmistaan aivan kuin ei olisi kuullut\nsetänsä kysymystä.\n\n— Minä olen tässä vain sinua varten ja kuuntelen mielelläni, vastasi\nsetä kohteliaasti, sillä aina Rosen esiintyessä kuin pieni nainen\nsetä kohteli häntä leikillisen kunnioittavasti, ja se oli tytölle\nhyvin mieleen.\n\nKun setä nyt istui Rosen viereen, tämä sanoi hyvin vakavana:\n\n— Olen koettanut miettiä mille alalle antautuisin, ja tahtoisin että\nneuvot minua.\n\n— Mille alalle — mitä sinä tarkoitat, ystäväni? Alec-setä näytti\nniin kummastuneelta, että Rose kiirehti selittämään:\n\n— Unohdin ihan, ethän sinä ollutkaan vuoristomajalla, kun puhuimme\nsiitä. Me istuimme siellä usein kuusien alla käsitöitä tehden ja\njuttelimme monista asioista, — me naiset, tarkoitan — ja minusta se\noli oikein hauskaa. Äiti Atkinson oli sitä mieltä, että jokaisella\npitää olla ammatti, jolla hankkii toimeentulonsa, sillä rikas voi\ntulla köyhäksi, kuten tiedät. Jessie-täti myönsi että hän oli\noikeassa. Kun minä näin, kuinka onnellisia ja riippumattomia äiti\nAtkinsonin omat tyttäret olivat, aloin toivoa että minäkin oppisin\njonkin ammatin. Silloin en olisi riippuvainen rahoista, vaikka onkin\nmukavaa, että niitä on.\n\nTohtori kuunteli tytön selitystä omituinen ilme kasvoillaan, hän\nihmetteli, oli hyvillään ja samalla huvittunut katsellessaan pientä\nveljentytärtään, joka äkkiä tuntui muuttuneen nuoreksi naiseksi. Rose\noli kasvanut paljon puolen vuoden aikana, ja hänen pienessä päässään\nversoi uusia ajatuksia. Tohtori olisi varmasti ollut ihmeissään,\njos olisi tiennyt mitä kaikkea tyttö mielessään pohti, sillä Rose\noli niitä nuoria, jotka tekevät havaintoja ja miettivät paljon ja\nhämmästyttävät silloin tällöin ystäviänsä viisailla, omintakeisilla\nmielipiteillään.\n\n— Minä olen samaa mieltä kuin naiset siellä majalla ja olen iloinen,\njos voin auttaa sinua valitsemaan itsellesi elämänuraa, sanoi tohtori\nvakavasti. — Mihin sinä tunnet sopivasi? Luontaiset taipumukset\nmerkitsevät valinnassa paljon.\n\n— Ei minulla ei ole mitään erikoistaipumuksia. Sen takia minusta\ntuntuu, että olisi parasta valita jokin hyödyllinen työ ja opetella\nse hyvin, koska en tee sitä huvin vuoksi vaan kouluttaakseni itseäni\nja valmentautuakseni sen varalle, että tulisin joskus köyhäksi,\nvastasi Rose sen näköisenä kuin olisi todella tahtonut hiukan\nköyhtyä, jotta joutuisi harjaannuttamaan käytännöllisiä lahjojaan.\n\n— Hyvä. On muuan tärkeä ja oivallinen taito, joka jokaisen tytön\npitäisi hankkia ja jota tarvitsee yhtä hyvin rikas kuin köyhä. Ja\nminä tiedän erinomaisen koulutuksen saaneen naisen, joka opettaisi\nsitä sinulle.\n\n— Mikä se on? kysyi Rose innokkaasti.\n\n— Taloudenhoito! vastasi tohtori Alec.\n\n— Onko sekin taito? kysyi Rose ja iloinen ilme hänen kasvoiltaan\nkatosi, sillä sedän puhuessa hänen mielessään oli herännyt\nmonenlaisia epämääräisiä, mutta viehättäviä unelmia.\n\n— On, se on parhaita ja hyödyllisimpiä taitoja mitä ylipäänsä voi\noppia. Se ei ehkä tyydytä turhamaisuutta yhtä paljon kuin laulaminen,\nmaalaaminen, kirjoittaminen tai lasten opettaminen; mutta sen varassa\non monien onni ja tyytyväisyys. Niinpä niin, sinä katselet minua\nkummissasi, mutta tosiasia on, että mieluummin näkisin sinut kunnon\nemäntänä kuin kaupungin kehutuimpana kaunottarena. Ei keittotaito\ntukahduta sinun muita lahjojasi, mutta se kuuluu välttämättömästi\nkasvatukseen. Toivoisinkin että alkaisit opetella sitä heti, kun olet\nnyt noin hyvässä kunnossa.\n\n— Kuka se nainen on? kysyi Rose, johon sedän vakava puhe oli tehnyt\ntarkoitetun vaikutuksen.\n\n— Plenty-täti.\n\n— Onko hän saanut erinomaisen koulutuksen? ihmetteli Rose, sillä\nPlenty-täti tuntui kaikista tädeistä vähimmän sivistyneeltä.\n\n— Vanhan hyvän ajan mittojen mukaan hän on, ja Plenty-täti on tehnyt\ntämän talon onnelliseksi kodiksi meille kaikille niin kauan kuin\nvoimme muistaa. Hän ei ole suuren maailman tapaan tyylikäs, mutta hän\non hyvä nainen, ja kaikki rakastavat ja kunnioittavat häntä niin,\nettä suru mahtaa olla syvä, kun hänen paikkansa kerran on tyhjä.\n\n— Kunpa ihmiset pitäisivät minustakin sillä tavoin. Voisiko\nPlenty-täti opettaa minua taloustoimissa, niin että minusta tulisi\nyhtä hyvä kuin hän? kysyi Rose tuntien hieman omantunnonvaivoja\nsiitä, että oli pitänyt Plenty-tätiä varsin jokapäiväisenä vanhana\nnaisena.\n\n— Voi hyvinkin, ellet halveksi sitä vaatimatonta oppia, jota hän\nsinulle antaa. Hän on iloinen ja ylpeä, jos joku välittää hänen\nopetuksestaan, sillä täti kuvittelee aikansa olevan jo ohi.\n\n— Mutta miten minä aloitan?\n\n— Minä puhun asiasta hänelle, ja hän sopii Debbyn kanssa, sillä\nruuanlaitto on tärkein asia, kuten tiedät.\n\n— Niin on. Sitä minä en ollenkaan pelkää, sillä minä keitän\nmielelläni ja yritinkin joskus kotona, mutta siellä ei ollut ketään\nneuvomassa, eikä puuhasta juuri syntynyt muuta kuin likainen\nesiliina. Piirakoita on hirveän hauska laittaa, mutta Debby on niin\nkiukkuinen, ettei hän varmaan anna minun ikinä tehdä kerrassaan\nmitään keittiössä.\n\n— No silloin me keitämme olohuoneessa. Usko pois, Plenty-täti\njärjestää kyllä asian, ei sinun tarvitse olla siitä huolissasi. Ja\nmuista minun toivomukseni: parempi että osaa leipoa hyvää leipää kuin\nmaailman parhaita kakkuja. Kun tuot minulle kauniin, uunilämpöisen\nleivän, jonka olet leiponut aivan omin päin, olen iloisempi kuin jos\nantaisit minulle tohvelit, jotka olet kirjaillut viimeisen muodin\nmukaan. En suinkaan halua lahjoa sinua, mutta silloin saat suukon\nja lupaan syödä yksin koko leivän, niin ettei siitä jää muruakaan\ntähteeksi.\n\n— Sovittu. Tule puhumaan siitä tädille, sillä minä tahdon aloittaa\nheti! huudahti Rose tanssien setänsä edellä saliin, missä Plenty-täti\nistui yksin ompelemassa.\n\nEi tarvinne mainita, miten hämmästynyt ja iloinen vanha täti oli,\nkun häntä pyydettiin opastamaan Rosea taloudenpidossa ja miten\ninnokkaasti hän antautui mieluisaan tehtävään. Debby ei uskaltanut\nnurista, sillä Plenty-neiti oli ainoa, jota hän totteli, ja Febe\niloitsi avoimesti, sillä tämä harjoittelu toi Rosen lähemmäksi häntä.\n\nTotta puhuen tädit olivat joskus tunteneet joutuneensa syrjään Rosen\nseurasta, ja he surivat sitä, sillä tyttö oli voittanut heidän\nsydämensä. Joskus he asiasta keskenään puhelivatkin, mutta päätyivät\nsiihen, että kun Alec oli saanut kantaakseen kaiken vastuun, hänen\npiti saada myös eniten tytön aikaa.\n\nAlec-tohtorille oli valjennut tämä pieni salaisuus, ja moitittuaan\nitseään siitä, että oli ollut sokea ja itsekäs, hän oli koettanut\nkeksiä keinon, miten korjaisi asian ketään loukkaamatta. Nyt Rosen\nuudet tuumat soivat erinomaisen tilaisuuden. Mutta Alec-setä tunsi\nolonsa aika haikeaksi, kun Rose vietti päivänsä uuden opettajan\nhoivissa. Hän ei voinut vastustaa kiusausta, vaan kurkisti ovenraosta\nnähdäkseen kuinka tyttö voi, tai katsoi salaa luukusta, kun Rose\nalusti taikinaa tai kuunteli tarkkaavasti Plenty-tädin kodikasta\nesitelmöintiä. Joskus naisväki huomasi katselijan ja komensi hänet\npois kaulinta heristäen; toisinaan, kun työ oli sujunut hyvin ja\nleipojat olivat sen vuoksi leppeällä tuulella, hänet houkuteltiin\npaikalta piparkakulla tai leivoksella.\n\nTietysti tohtori otti koko sydämestään osaa heidän puuhiinsa ja\nkehui lakkaamatta pöytään ilmestyviä ruokalajeja. Jokin laji saattoi\nmaistua muita herkullisemmalta, ja kun hän silloin rehellisesti\nkiitteli, Rose punastui viattomasti ylpeydestä ja sanoi kainosti:\n\n— Minä valmistin sen, hauskaa että pidät siitä.\n\nKului jonkin aikaa ennen kuin odotettu leipä ilmestyi, sillä\nleivän leipominen ei ole suinkaan helppoa, ja kun Plenty-täti oli\nperinpohjainen opettaja, oli Rosen aloitettava aivan aakkosista.\nVasta kun hän oli laittanut erilaisia kakkuja ja pikkuleipiä, tuli\nlopuksi kaiken kruununa 'hyvän, kauniin ja uunilämpöisen' leivän\nvuoro.\n\nSe ilmestyi teepöytään hopeatarjottimella, jonka Febe ylväästi kantoi\nsisään, eikä hän voinut olla kuiskaamatta asettaessaan sitä kasvot\nloistaen tohtorin eteen:\n\n— Eikö se ole hieno?\n\n— Todella komea leipä. Onko se tosiaan Rosen tekemä? Alec-setä\nkysyi katsellen kaunista, hyvälle tuoksuvaa leipää kiinnostuneena ja\nmielissään.\n\n— Hän on tehnyt sen alusta lähtien kysymättä ollenkaan neuvoa,\nvastasi Plenty-täti ristien kätensä tyytyväisenä.\n\n— Minä olen epäonnistunut niin monta kertaa, etten uskonut koko\njutusta tulevan mitään. Kerrankin unohdin leipomuksen uuniin eikä\ntuo kelvoton Debby hiiskunut mitään, vaikka tunsi palaneen käryä.\nPerästäpäin hän sanoi, että kun kerran rupeaa leipomaan, ei saa\najatella muuta. Eikö se ollut julmaa? Olisi hän voinut edes kutsua\nminua, sanoi Rose ja hänen rinnastaan pääsi raskas huokaus, kun hän\nmuisti tuon kurjan hetken.\n\n— Hänen mielestään sinä opit kokemuksesta parhaiten, aivan niin kuin\nSwinburnen Rosamond, muistathan?\n\n— Minusta hänen äitinsä oli halpamainen, kun ei ollenkaan neuvonut\ntyttörukkaa edeltäpäin. Minun on aina tehnyt mieleni ravistella sitä\nilkeätä naista, olipa hän kuinka hyvää tarkoittava äiti tahansa.\n\n— Jääköön hän omaan arvoonsa. Puhutaan nyt tästä leivästä, sanoi\nsetä, jota Rosen harminpurkaus huvitti.\n\n— Ei siinä mitään puhumista ole. Minä vain tein parhaani, jätin\nmielestäni kaiken paitsi leivän paistamisen ja vahdin sitä koko ajan\nkun se oli uunissa, niin että olin itsekin paistua. Kaikki kävi nyt\nhyvin, ja minä otin uunista kauniin pyöreän, kypsän leivän, niin kuin\nnäet. Maista nyt sitä ja sano, maistuuko se yhtä hyvältä kuin näyttää.\n\n— Täytyykö minun todella leikata siitä? Panisin mielelläni sen\nlasikuvun alle ja veisin näytteille saliin.\n\n— Höpsistä, setä. Pianhan se homehtuisi ja pilaantuisi. Ihmiset vain\nnauraisivat meille. Sinä lupasit syödä sen, niin että syö nyt, mutta\nälä yhdellä kertaa, vaan aina kun maistuu. Sitten saan leipoa sinulle\nlisää.\n\nAlec-tohtori leikkasi juhlallisesti aimo kimpaleen ja söi sen\nsanaakaan virkkamatta; sitten hän suuteli Rosea otsalle.\n\n— Hyvä neiti, sinä tuotat opettajallesi kunniaa. Kun meille\nperustetaan talouskoulu, annan palkinnon parhaasta leivästä, ja sinä\nsaat sen varmasti.\n\n— Minä sain sen jo ja olen mielissäni, sanoi Rose koettaen kääntyä\ntuolillaan niin, että saisi piilotetuksi oikean kätensä, jossa oli\npalohaava.\n\nMutta Alec-setä näki sen ja arvasi, mistä se oli tullut. Illallisen\njälkeen hän pani siihen lievittävää voidetta, josta Rose oli hyvin\nkiitollinen.\n\n— Clara-täti sanoo, että käteni pilaantuvat, mutta siitä minä viis\nveisaan, sillä minulla on ollut tosi hauskaa Plenty-tädin kanssa, ja\nhän on tainnut iloita työstä yhtä paljon kuin minä. Mutta yhdestä\nasiasta olen huolissani ja tahtoisin kysyä sinulta neuvoa, sanoi\nRose, kun he illan hämärtyessä kävelivät edestakaisin alakerran\nsalissa ja Rose oli varovasti sujauttanut kääreessä olevan kätensä\nAlec-sedän kainaloon.\n\n— Vieläkin salaisuuksia? Minä pidän niistä tavattomasti.\n\n— Katsos, minusta tuntuu että Peace-tätikin mielellään opettaisi\nminua, ja nyt olen keksinyt, mitä hän voisi tehdä. Hänhän ei kykene\nliikkumaan ja touhuamaan niin kuin Plenty-täti, ja hän on tainnut\ntuntea viime aikoina olevansa yksinäinen ja hylätty. Mutta Peace-täti\non taitava käsitöissä, ja sekin on hyödyllinen taito. Siksi aion\npyytää, että hän opettaisi minua ompelemaan.\n\n— Siunatkoon sinun hyvää sydäntäsi! Samaa minäkin ajattelin tässä\nmuutama päivä sitten, kun Peace-täti valitti näkevänsä sinua\nkovin harvoin. Aioin puhua sinulle heti, mutta jätin sen, kun\nsinulla oli kädet täynnä työtä. Kyllä täti mahtaa ihastua, kun saa\nopettaa sinulle käsityötaitoaan, varsinkin napinreikien tekemistä,\nsillä siinä te nuoret naiset ette taida olla erityisen taitavia.\nOpettelekin tekemään kunnollisia napinreikiä; tee niitä kaikki\nminun vaatteeni täyteen, jos tarvitset harjoituskappaleita. Minun\npuvuissani saa olla napinreikiä kuinka paljon hyvänsä.\n\nRose nauroi rohkealle tarjoukselle ja lupasi ryhtyä opettelemaan\ntuota tärkeätä taitoa, vaikka arveli että parsiminen sujuisi vielä\nhuonommin. Silloin Alec-setä lupasi toimittaa hänelle sukkia, jotka\novat niin risaisia kuin ikinä saattoi toivoa.\n\nNiinpä he yhdessä menivät yläkertaan Peace-tädin luo ja esittivät\nvirallisesti pyyntönsä, joka sai tätiparan suunniltaan ilosta. Hän\noli koko sydämestään mukana, kun he kerivät lankaa, etsivät neuloja\nja järjestivät Roselle sievän parsimakorin.\n\nRose vietti nyt päivänsä ahkerassa työssä. Aamuisin hän tarkasti\nPlenty-tädin kanssa liinavaatekaappeja ja varastohuoneita, ullakoita\nja kellareita tai teki työtä keittiössä oppien hoitamaan suurta\ntaloutta. Iltapäivisin käytyään setänsä kanssa kävelemässä tai\najelulla hän istui Plenty-tädin kanssa Peace-tädin luona käytellen\nahkerasti neulaa. Plenty-täti, jonka silmät olivat käyneet heikoiksi,\nkutoi sukkaa ja kertoi vilkkaasti hauskoja juttuja menneiltä\npäiviltä, kunnes kaikki kolme nauroivat tai itkivät yhdessä.\n\nJa jos keittiö oli houkutellut tohtoria silloin, kun Rose siellä\ntyöskenteli, niin ompeluhuone oli hänestä kerrassaan vastustamaton.\nTäältä ei kukaan hennonut ajaa häntä pois, varsinkaan kun hän\ntottelevaisesti luki ääneen tai kertoi merimiesjuttuja.\n\n— No niin setä, tässä on sinulle kasa yöpaitoja, ja jokaisessa on\nneljä napinreikää. Voit tarkastaa ne, sanoi Rose muutamia viikkoja\nsen jälkeen kun oli ryhtynyt opiskelemaan ompelemista.\n\n— Ihan lankasuoraan ja kärjissäkin sievät pistot. Loistotyötä,\nneitiseni, ja minä olen syvästi kiitollinen. Napit minä ompelenkin\nitse paikoilleen, ettei sinun tarvitse käyttää väsyneitä sormiasi.\n\n— Sinäkö? huudahti Rose katsellen häntä hämmästyneenä.\n\n— Odotahan hetkinen, haen vain ompelutarvikkeeni, niin saat nähdä\nmitä minä osaan.\n\n— Osaako hän tosiaan? kysyi Rose Peace-tädiltä, kun tohtori oli\nlähtenyt huoneesta.\n\n— Osaa toki, minä opetin häntä ennen kuin hän lähti merille. Ja\nvarmaan hän on joutunut matkoilla käyttämään taitoaan.\n\nKai hänen taitonsa oli säilynyt, sillä hän palasi pian kädessään\nmukava ompelurasia, ja pantuaan rihman neulansilmään hän ryhtyi\nompelemaan nappeja niin kätevästi, että se huvitti ja hämmästytti\nRosea.\n\n— Mahtaako maailmassa ollakaan sellaista työtä, jota et osaisi, hän\nsanoi ihailevasti.\n\n— On pari asiaa, joita en koskaan opi tekemään, vastasi setä\nilkikurisesti pistellen vilkkaasti neulalla.\n\n— Mitä ne ovat?\n\n— Leipä ja napinreiät, neitiseni.\n\n\n\n\n17\n\nHYVIÄ SOPIMUKSIA\n\n\nOli sateinen sunnuntai-iltapäivä, ja neljä poikaa koetti viettää\naikaansa 'kirjannossa', kuten Jamie sanoi sitä huonetta, joka\nJessie-tädin kodissa oli varattu kirjastoksi ja poikien huoneeksi.\nWill ja Geordie loikoivat sohvalla syventyneinä rosvo- ja\nsalapoliisijuttuihin, Archie venytteli nojatuolissa ympärillään\nhuiskin haiskin heiteltyjä sanomalehtiä, Charlie seisoi takkamatolla,\nja ikävä sanoa molemmat tupakoivat.\n\n— Tämä päivä ei tunnu ikinä loppuvan, sanoi Prinssi haukotellen\nniin, että leuat olivat mennä sijoiltaan.\n\n— Lue ja kehitä itseäsi, vastasi Archie kurkistaen sanomalehden\ntakaa.\n\n— Älä saarnaa, pastori, vaan vedä saappaat jalkaan, niin mennään\nvähän kävelemään. Sinä haudot itseäsi takan ääressä kuin mikäkin\nmummo.\n\n— Ei kiitos, tuollainen myrsky ja sade eivät juuri houkuttele\nkävelemään. Archie pysähtyi ja kohotti kätensä, sillä herttainen ääni\nkuului eteisessä kysyen:\n\n— Ovatko pojat kirjastossa, täti?\n\n— Ovat ja kaipaavat auringonpaistetta; mene sinäkin sinne, niin he\nsaavat sitä, vastasi Jessie-rouva.\n\n— Rose, totesi Archie ja heitti sikarinsa tuleen.\n\n— Miksi sinä sen sinne heität? kysyi Charlie.\n\n— En minä koskaan polta naisten läsnäollessa.\n\n— Mutta minä en aio tuhlata tuolla tavalla hyvää sätkää, sanoi\nPrinssi ja pisti sikarinsa tyhjään mustepulloon, jota he käyttivät\ntuhkakuppina.\n\nKuului hiljainen koputus ja pojat vastasivat yhteen ääneen: —\nSisään. Rose astui huoneeseen posket kolean ilman punaamina.\n\n— Ajakaa minut vain pois jos häiritsen, hän sanoi pysähtyen\nkynnykselle epäröiden, sillä vanhempien poikien ilme teki hänet\nuteliaaksi.\n\n— Et sinä koskaan häiritse, sanoivat tupakoitsijat, ja toiset\npojat jättivät sankarinsa kapakkoihin tai katuojiin siksi aikaa kun\ntervehtivät serkkuaan.\n\nKun Rose kumartui lämmittelemään käsiään, hän huomasi tuhkassa\nArchien sikarin pään, joka savusi kauheasti ja haisi väkevältä.\n\n— Senkin tuhmilukset, kun teette tuollaista, hän sanoi moittivasti.\n\n— Mitä pahaa siinä on? kysyi Archie.\n\n— Tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin. Se on huono ja epäterveellinen\ntapa, joka kuluttaa vain rahaa.\n\n— Loruja. Kaikki miehet polttavat, Alec-setäkin, ja hänhän on sinun\nmielestäsi malli-ihminen, aloitti Charlie härnäävästi.\n\n— Eipäs, ei hän polta. Hän on tehnyt lakon, ja minä tiedän miksi,\nsanoi Rose innokkaasti.\n\n— Tosiaan, en ole nähnyt sedän vanhaa merenvahapiippua nyt koko\naikana. Tekikö hän lakon meidän takiamme? kysyi Archie.\n\n— Teki. Ja Rose kertoi tapauksen, joka sattui merenrannalla\nleiriaikoihin.\n\nSe vaikutti Archieen, ja hän sanoi miehekkäästi: — Mitä minuun\ntulee, setä ei tehnyt sitä turhaan. Minä en välitä vähääkään koko\ntupakasta, ja voin luvata, etten polta enää. Olenkin tupakoinut vain\nsilloin tällöin huvin vuoksi.\n\n— Entäs sinä? Rose kääntyi katsomaan Prinssiä, joka oli sytyttänyt\nuudestaan sikarinsa kiusatakseen Rosea.\n\nOikeastaan Charlie ei välittänyt tupakasta sen enempää kuin\nArchiekaan, mutta hän ei tahtonut antaa näin helpolla periksi. Niinpä\nhän pudisti päätään, veti muutamia uhkeita savuja ja sanoi sitten\nylpeästi:\n\n— Te naiset vaaditte meitä hylkäämään pienet viattomat huvimme vain\nsiksi, että te ette niitä hyväksy. Mitähän sanoisitte, hyvä neiti,\njos me menettelisimme samalla tavalla?\n\n— Jos minä tekisin jotakin tyhmää ja vahingollista, olisin vain\nkiitollinen huomautuksesta ja koettaisin parantaa tapani, sanoi Rose\ninnokkaasti.\n\n— Hyvä, katsotaan tarkoitatko todella mitä sanot. Luovun kyllä\ntupakasta jos haluat, mutta panen sen ehdon, että sinäkin teet jotain\nminun mielikseni, sanoi Prinssi uskoen varmasti vetävänsä pitemmän\nkorren.\n\n— Minä suostun, jos se on yhtä hullua kuin sikarin polttaminen.\n\n— Vielä paljon hullumpaa.\n\n— No, silloin minä lupaan. Mitä se on? Rose aivan värisi\nlevottomuudesta, niin utelias hän oli tietämään, mistä tavastaan tai\nlempiesineestään hänen olisi luovuttava.\n\n— Heitä pois korvarenkaasi, pamautti Charlie ja nauroi häijysti,\nsillä hän oli varma, ettei Rose suostuisi tällaiseen ehtoon.\n\nRose huudahti ja tarttui molemmin käsin kultaisiin korvarenkaisiinsa.\n\n— Voi Charlie, eikö mikään muu kelpaisi? Olen nähnyt niiden takia\nniin paljon vaivaa ja kärsinyt kiusantekoa, että tahtoisin nyt iloita\nkorvarenkaistani, kun vihdoinkin voin niitä pitää.\n\n— Pidä niin paljon kuin haluat, ja minä tupakoin kaikessa rauhassa,\nvastasi poika.\n\n— Etkö tyydy mihinkään muuhun? Rose kysyi nöyrästi.\n\n— En, vastasi toinen jyrkästi.\n\nHetkisen Rose seisoi ääneti ja ajatteli, mitä Jessie-täti kerran oli\nsanonut: \"Sinä voit vaikuttaa poikiin enemmän kuin arvaatkaan; käytä\nsiis vaikutusvaltaasi heidän hyväkseen, niin minä olen ikäni sinulle\nkiitollinen.\" Tässä hänellä nyt oli tilaisuus tehdä hyvää uhraamalla\nvähän omasta turhamaisuudestaan. Mutta uhraus tuntui kovin vaikealta,\nja hän kysyi:\n\n— Tarkoitatko sinä, etten koskaan saa pitää niitä?\n\n— Et koskaan, ellet halua minun polttavan.\n\n— Sitten luovun niistä ainiaaksi.\n\n— Tähän käteen!\n\nCharlie ei voinut kuvitella, että Rose tarkoitti täyttä totta, ja hän\naivan hämmästyi, kun toinen äkkiä irrotti mieluisat korut korvistaan\nja lausui renkaitaan näyttäen niin herttaisesti, että se nosti punan\nCharlien ruskeille poskille:\n\n— Serkuistani minä pidän enemmän kuin korvarenkaistani, ja siksi\nsuostun ehdotukseesi.\n\n— Häpeä, Prinssi. Älä vaadi palkkaa sellaisesta, minkä tiedät\noikeaksi. Anna Rosen pitää killuttimensa jos hän haluaa, puuskahti\nArchie ja hypähti suuttuneena sanomalehtensä takaa.\n\nMutta Rose halusi näyttää tädille, että hän todella tahtoi käyttää\nvaikutusvaltaansa poikien hyväksi, ja siksi hän sanoi vakavasti:\n\n— Tämä on reilu sopimus, ja minä aion pitää sanani, jotta uskoisitte\nminun olevan tosissani. Minä annan renkaan teille kumpaisellekin,\nvoitte pujottaa ne kellonperiinne, että muistatte mitä päätettiin.\nMinä en unohda lupaustani, sillä reiät menevät umpeen, ja sen jälkeen\nen voisi pitää korvakoruja vaikka tahtoisinkin.\n\nPuhuessaan Rose antoi korvakorun kummallekin serkulleen, ja\nnähdessään kuinka vakavissaan hän oli pojat tottelivat. Kun pantti\noli kiinnitetty kellonperiin, Rose ojensi kummallekin kätensä, jota\npojat puristivat sydämellisesti puoleksi huvittuneina, puoleksi\nhäveten omaa osuuttaan tähän sopimukseen.\n\nSamassa Alec-tohtori ja Jessie-rouva tulivat huoneeseen.\n\n— Mitäs tämä on? Tanssimassa talkoopolskaa pyhäpäivänä? huudahti\ntohtori ja katsoi kolmikkoa ihmeissään.\n\n— Ei, tässä on tehty vain tupakanvastustajain liitto. Tuletko\nmukaan? kysyi Charlie sillä välin kun Rose livahti tätinsä luo ja\nArchie heitti toisenkin sikarin liekkeihin.\n\n— Minä toivoisin, että Rose tekisi sopimuksen myös Willin ja\nGeordien kanssa, sillä nuo kirjat ovat yhtä epäterveellisiä nuorille\nkuin sikarit isommille, sanoi Jessie-rouva istahtaen sohvalle\nlukijoitten väliin, kun nämä kohteliaasti keräsivät jalkojaan\ntehdäkseen tilaa hänelle.\n\n— Ne kai ovat nykyään muodissa kaikkialla, vastasi Alec-tohtori\nistuutuen suureen tuoliin Rosen viereen.\n\n— Niinhän polttaminenkin on, ja kuitenkin se on vahingollista.\nNäiden halpahintaisten juttujen kirjoittajatkin tarkoittavat hyvää,\nsitä en epäile, mutta minusta näyttää, että he ovat erehtyneet\nottaessaan tunnuslauseekseen: \"Ole ovela, niin tulet rikkaaksi\",\nvaikka sen pitäisi kuulua: \"Ole rehellinen, niin tulet onnelliseksi.\"\nMinä en tuomitse äkkipikaisesti, Alec, sillä olen lukenut noita\njuttuja ainakin tusinan verran, ja vaikka ne viehättävätkin poikia,\nniissä on kuitenkin paljon ala-arvoista.\n\n— Voi itku, äiti, mitä sinä vaahtoat. Tämäkin kirja on ihan nasta,\npuuskahti Will.\n\n— Hemmetin jänskiä juttuja, enkä ymmärrä mitä vikaa niissä on,\nlisäsi Geordie.\n\n— Itse te juuri näytätte, mitä vikaa niissä on: niistä oppii\nkatukieltä, vastasi heidän äitinsä arvelematta.\n\n— Sellaista kieltä niissä pitääkin olla. Jos nämä kaverit puhuisivat\noikein hienosti, ei koko jutuissa olisi jujua, väitti Will.\n\n— Kengänkiillottaja ei tunne kielioppia ja sanomalehtipoikien täytyy\nvähän kirota, muuten ne eivät ole luonnollisia, selitti Geordie.\n\n— Mutta minun poikani ovat luonnollisia vaikkeivät kiroakaan.\nEn usko, että tuollaiset tarinat auttavat hulttioita parantamaan\ntapojaan, eikä kunnon poikienkaan ole tarpeen tutustua väärentäjien\nluoliin, pelihuoneisiin, juopottelupaikkoihin ja kaikenlaiseen\nkehnoon elämään.\n\n— Mutta usein niissä kerrotaan reiluista ja kunnollisista pojista;\nhe menevät merille ja oppivat paljon ja matkustavat maailman ympäri,\nja heillä on aina hurjia seikkailuja.\n\n— Minä tiedän nuo sankarit, Geordie, mutta en voi olla\ntyytyväinen siihen valheelliseen tapaan, jolla heidän elämänsä\nkuvataan. Ajatelkaapa itse pojat. Tuollainen viisitoista-,\nkahdeksantoistavuotias poika ei ikinä pystyisi komentamaan laivoja,\nhävittämään merirosvoja, johtamaan salakuljettajia ansaan ja\nkokoamaan siten itselleen kuolematonta kunniaa, niin että amiraali\nFarragut pyytäisi häntä päivälliselle sanoen: \"Jalo nuorukainen,\nsinä olet kunniaksi isänmaallesi!\" Vaikka tuollaisen kirjan sankari\nolisikin rehellinen poika, joka koettaa tulla toimeen omin neuvoin,\nei hänen sallita päästä eteenpäin tavalliseen tapaan kovalla\ntyöllä ja ponnistelulla, vaan yhtäkkiä joku miljonääri ottaa hänet\nottopojakseen, koska hän on löytänyt tuon pohatan rahakukkaron, tai\nodottamatta rikas setä palaa meriltä juuri oikeaan aikaan. Eikö tämä\nkuulosta tutulta, pojat?\n\n— Kuulostaa. Tietysti noilla kavereilla on hyvä onni, mutta he\novatkin hurjan rohkeita ja ripeitä, vastasi Will katsellen edessään\nolevaa kuvaa, jossa pieni, pirteä nuorukainen kaatoi juopuneen\njättiläisen kapakassa. Alla komeili kirjoitus: \"Peter Peloton\nnitistää Jerry Juomarin.\"\n\n— Nuo jutut antavat pojille aivan väärän käsityksen elämästä; ne\nsaavat heidät uskomaan, että onnetar suosii heitä, että he saavat\nraharuhtinaan tyttären tai maallista kunniaa vaikka he eivät lainkaan\nponnistelisi ja näkisi vaivaa. Jonkun pitäisi kirjoittaa hauskoja,\naitoja ja hyödyllisiä kertomuksia — tarinoita, joissa kieli on hyvää\nja ihmisten luonteet sellaisia, että voimme rakastaa heitä heidän\nvirheistään huolimatta. Minusta on ikävää nähdä pienten miehenalkujen\nistuvan kirjastoissa ahmimassa tuollaista roskaa; se on kehnoa,\nellei suorastaan kelvotonta, eikä se sovi lainkaan tyydyttämään\nlukuhaluisia nuoria, jotka herkuttelevat sillä paremman puutteessa.\nKas niin! Nyt olen lopettanut esitelmäni ja haluaisin tietää, mitä\nteillä on siihen sanottavaa.\n\n— Mutta \"Tom Brownista\" sinäkin pidät. Toivottavasti Hughes\nkirjoittaa uuden yhtä hyvän romaanin, sanoi Archie.\n\n— Tom Browneista ei nykyaikana välitetä; ne joutavat pyhäkoulujen\nkirjastoihin. Ja Jessie-rouva luki katkelman kirjasta, jonka hän otti\nWillin kädestä:\n\n— \"Siellä me näimme Johannes Kastajan hampaan. Ben sanoi, että hän\nnäki heinäsirkkoja ja hunajaa sen kolossa, mutta minä en nähnyt.\nEhkäpä Johannes oli vuollut hammastikkunsa rististä.\"\n\n— Tuo on ihan tylsien poikien puheita, ja me hyppäämme sellaisten\nsivujen yli, joissa kuvataan mitä he näkivät eri maissa, puolusteli\nWill.\n\n— Ja matkaoppaista otetut kuvaukset ovat kuitenkin arvokkainta\nnoissa kirjoissa. Muu on vain konnien inhottavia juttuja, ja niitä te\nsiis niin ahneesti luette, vastasi hänen äitinsä masentuneena.\n\n— Laivoja koskevat osat ovat ainakin hyödyllisiä. Niissä on hyviä\nniksejä, joita tarvitaan sitten kun menemme merille, lisäsi Geordie.\n\n— Saattaa olla. Silloin te varmaan voitte selittää minulle, mitä\ntämä merkitsee. Jessie-rouva luki toiselta aukeamalta seuraavan\nmerenkulkua koskevan kohdan:\n\n— \"Tuuli on länsilounaassa, ja me voimme kulkea neljä piirua\nmyötätuuleen ja kuitenkin olemme vielä kuusi piirua tuulen\nyläpuolella. Jos se kiihtyy, miehitämme etu- ja isonpurjeen, jos ilma\nasettuu, tiukennamme tyynen puolella olevat nuorat.\"\n\n— Kyllä minä varmasti osaisin, mutta pelkään vähän setää. Hän tietää\nniin paljon enemmän kuin minä ja nauraa minun tiedoilleni, sanoi\nGeordie selvästi hämillään kysymyksestä.\n\n— Mitä vielä, turha sinun on uskotella. Me ymmärrämme tuskin puolta\nmerikuvauksista, ja senkin päin honkia, huudahti Will siirtyen äkkiä\nvihollisen puolelle Geordien suureksi harmiksi.\n\n— Poikien ei pitäisi puhutella minua niin kuin olisin laiva, valitti\nRose. — Kun tulimme aamulla kirkosta ja tuuli oli viedä hatun\npäästäni, huusi Will ihan keskellä katua, että \"reivaa etuseili ja\nkääri kasaan liehuva viistopurje, niin se pysyy\"!\n\nPojat nauroivat täyttä kurkkua kuullessaan Rosen loukkaantuneena\ntoistavan Willien sanat, ja turhaan Will koetti selittää, että oli\nvain pyytänyt Rosea vetämään viittaa tiukemmalle ja ottamaan kiinni\nhattunsa liehuvista harsoista, kun ne aikoivat lentää tiehensä.\n\n— Mutta toden sanoakseni, jos poikien välttämättä täytyy puhua\neri kieltä kuin meidän muiden, niin mieluummin minä kuuntelen\nmerimieskieltä kuin katuslangia. Minua loukkaa vähemmän, jos\npojat 'reivaavat etuseilin' kuin jos he 'painuvat hirteen'. Mutta\nroskakirjoja minä en kärsi. Archie, ole hyvä ja toimita nuo kaksi\nkirjaa pois silmistäni.\n\nJessie-rouvan kädet olivat lujasti Willin ja Geordien ympärillä,\nkun hän antoi tämän määräyksen, eivätkä pojat voineet muuta kuin\nkiemurrella epätoivoissaan. — Kätke ne ylimmälle hyllylle kirjarivin\ntaakse, hän jatkoi päättävästi. — Kas niin, jungmannit — siinä\nteille merimieskieltä — luvatkaapa nyt, ettette kokonaiseen\nkuukauteen lue tuollaista roskaa. Minä toimitan teille kunnon\nluettavaa.\n\n— Emmekö saa lukea edes noita loppuun? pyyteli Geordie.\n\n— Archie ja Charlie heittivät pois puoleksi poltetut sikarit, ja\nteidän kirjanne saavat mennä perässä. Ette suinkaan te halua olla\nhuonompia kuin isot pojat.\n\n— No ei sitten.\n\nWill antoi lupauksensa kuin sankari. Hänen veljensä suostui huoaten,\nmutta päätti itsekseen lukea kertomuksensa loppuun sillä hetkellä,\nkun kuukausi olisi kulunut.\n\n— Sinä otit vaikean tehtävän suorittaaksesi, Jessie, kun lupasit\nhankkia hyvää lukemista pojille, jotka ovat eläneet helppohintaisilla\njutuilla. Sehän on samaa kuin siirtyä vadelmatortusta voille ja\nleivälle. Mutta nähtävästi sinä tahdot pelastaa heidät sappitaudilta,\nsanoi Alec-tohtori huvittuneena.\n\n— Minä muistelen isoisän sanoneen, että mieltymys hyviin kirjoihin\non miehen paras turva, sanoi Archie mietteissään katsellen edessään\nolevaa hienoa kirjastoa.\n\n— Olkoon, mutta nykyään ei ole aikaa lukemiseen; pitää oppia\nhaalimaan rahaa, muuten mies ei ole mistään kotoisin, pisti Charlie\nväliin muka maailmanmiehenä.\n\n— Niin, rahanhimo on Amerikan kirous. Sen vuoksi miehet syövät\nkunniansa ja rehellisyytensä, niin ettei enää tiedä, kehen voi\nluottaa. Vain joku nero, sellainen kuin luonnontieteilijä Agassiz,\nuskaltaa sanoa: \"En voi tuhlata aikaani tullakseni rikkaaksi\", tuumi\nJessie-rouva alakuloisena.\n\n— Toivotko sinä, että meistä tulisi köyhiä? kummasteli Archie.\n\n— En, hyvä ystävä, eikä sinusta toki tulekaan niin kauan kuin\nvoit käyttää käsiäsi. Mutta minä kauhistun tätä rahanhimoa ja sen\naiheuttamia kiusauksia. Voi pojat, pelkään sitä aikaa, jolloin minun\ntäytyy päästää teidät maailmalle, sillä sydämeni varmaan murtuisi,\njos te joutuisitte turmioon kuten niin moni muu. Muistattehan, että\nsuuresta neekerien puolustajasta Sumnerista sanottiin: \"Kukaan\nei olisi uskaltanut yrittää lahjoa häntä.\" Toivoisin että teistä\nvoitaisiin sanoa samoin.\n\nJessie-rouvan ääni vapisi, kun hän lausui viimeisiä sanoja. Hän\npuristi poikia rintaansa vasten, aivan kuin peläten päästää heitä\ntästä rauhallisesta satamasta elämän suurelle merelle, jossa moni\npieni pursi on tuhoutunut. Nuoremmat pojat painautuivat lähemmäksi\nhäntä, ja Archie sanoi rauhallisesti ja päättäväisesti:\n\n— En voi luvata, äiti, että minusta tulee Agassiz tai Sumner; mutta\nlupaan, että minusta tulee rehellinen mies.\n\n— Silloin olen tyytyväinen! Ja tarttuen Archien ojennettuun käteen\nJessie-rouva vahvisti hänen lupauksensa suudelmalla, johon sisältyi\näidin usko ja toivo.\n\n— Minä en ymmärrä, kuinka heistä voisi koskaan tulla kehnoja\nmiehiä, kun täti on noin onnellinen ja ylpeä heistä, kuiskasi Rose\nAlec-sedälle liikuttuneena tästä pienestä kohtauksesta.\n\n— Sinun täytyy auttaa tätiäsi tekemään heistä miehiä. Sinä olet\njo aloittanut. Kun näen nuo renkaat kellonperissä, sinä olet minun\nsilmissäni kauniimpi kuin jos timantit välkkyisivät korvissasi,\nvastasi Alec-tohtori katsoen Rosea lämpimästi.\n\n— Olen iloinen, kun sinä uskot minun voivan tehdä jotakin, sillä\nminä haluan sydämestäni olla hyödyksi.\n\n— Minä uskon, että olet oikealla tiellä, sillä kun tytöt hylkäävät\nturhamaisuutensa ja pojat pienet paheensa, silloin asiat ovat\noikealla tolalla. Jatka vain eteenpäin, Rose, ja auta poikia\nkasvamaan rehellisiksi ja vastuuntuntoisiksi miehiksi.\n\n\n\n\n18\n\nMUOTI JA TERVEYDENHOITO\n\n\n— Voi tohtori, teidän pitäisi varmaan heti mennä yläkertaan, muuten\ntulette liian myöhään, sillä minä kuulin Rosen sanovan, että te ette\nsiitä pidä ja ettei hän ikinä uskalla näyttäytyä teille siinä puvussa.\n\nFebe sanoi tämän kiireesti pistäessään päänsä kirjastoon, missä\nAlec-tohtori istui lukemassa.\n\n— Niinkö, väittelevätkö he siitä? sanoi tohtori ponnahtaen\npaikaltaan kuin ryhtyäkseen taisteluun.\n\n— Väittelevät kamalasti, eikä Rose näytä tietävän mitä tehdä, niin\nmuodikasta ja hienoa kaikki on. Hän on hurjan tyylikkään näköinen,\nvaikka kyllä minä pidän hänestä enemmän, kun hänellä on vanha\npukunsa, vastasi Febe.\n\n— Sinä olet järkevä tyttö. Puolustan mielelläni Rosea, mutta\ntarvitsen siihen hieman sinunkin apuasi. Onko kaikki valmiina hänen\nhuoneessaan, ja tiedätkö varmasti miten ne puetaan päälle?\n\n— Tiedän, mutta ne ovat aika hassut! Ihan varmasti Rose ensin\nluulee, että te vain pilailette, Febe vastasi nauraen katketakseen.\n\n— Vähät siitä. Pyydä häntä pukemaan ne päälleen minun tähteni,\nkyllä hän huomaa, että se on hauskinta pilaa missä hän on koskaan\nollut mukana. Ymmärrän kyllä kohtaavani sitkeää vastarintaa, mutta\nsittenkin minä lopulta voitan, sanoi tohtori astellessaan yläkertaan\nkirja kädessä ja merkillinen hymy huulillaan.\n\nArkihuoneessa oli sellainen puheen porina, ettei kukaan kuullut\nkoputusta. Hän avasi oven ja näki pian, mitä huoneessa tapahtui.\nPlenty-täti, Clara-täti ja Jessie-täti olivat syventyneet\ntarkastelemaan Rosea, joka yllään viimeisen muodin mukainen talvipuku\nhitaasti ja arvokkaasti asteli tätiensä ja ison peilin väliä.\n\nHyvä tavaton, sehän on kauheampi kuin osasin aavistaakaan,\najatteli tohtori ja häntä puistatti, sillä tyttö näytti hänen\nmielestään riikinkukolta ja uusi puku oli vastenmielinen, ruma ja\nepäkäytännöllinen.\n\nPuku oli sinistä kangasta, jossa vaalea ja tumma väri kihtasivat sen\nmukaan, miten valo lankesi. Hame oli kaksiosainen: ylempi osa oli\nvedetty niin tiukasti taakse, että käveleminen oli hankalaa, alaosaan\noli taas poimutettu niin mahdottomasti kangasta, että se aivan\npursui sekä edestä että takaa. Juuri vyötärön alapuolelle oli taakse\nrypytetty paljon kangasta ja huipulla komeili upea nauharuusuke.\nPieni jakku oli samasta kankaasta. Korkea röyhelöinen kaulus kiersi\nkaulaa, mutta edestä jakku oli leikattu avoimeksi, niin että\npitseille ja medaljongille jäi tilaa. Puku oli ripsujen, poimujen ja\nnauharuusukkeitten peitossa niin että päätä pyörrytti, kun ajatteli\nsitä suunnatonta työn ja tarvikkeiden tuhlausta, mitä siihen oli\nuhrattu.\n\nKorkea samettihattu, jossa oli kimppu punaisia ruusuja ja upea\nsulka, oli asetettu toiselle korvalle ja kiharat palmikoitu taakse\nsykkyräksi. Korkeakorkoiset kengät pakottivat ryhdin etukumaraan,\nohut puuhka kahlehti käsiä ja pilkullinen harso oli kietaistu niin\ntiukasti kasvoille, että se painoi silmäripsiä.\n\n— Nyt hän on sen näköinen kuin muutkin tytöt, ja tuollaisena minä\nkatselen häntä mielelläni, kuuli tohtori Clara-rouvan sanovan\ntyytyväisenä.\n\n— Tosiaan muodikas nuori nainen, mutta kuinka ollakaan, minä kaipaan\npikku Roseani. Minun aikanani lapset puettiin lasten tavalla, vastasi\nPlenty-täti katsoen levottomasti silmälasiensa yli, sillä hän ei\nvoinut kuvitella, että tuo olento juoksisi hänen asioillaan tai\ntäyttäisi talon lapsellisella ilollaan.\n\n— Ajat ovat muuttuneet sinun päiviesi jälkeen, tätikulta, ja kestää\nkauan tottua uusiin oloihin. Mutta sinä, Jessie, pidät varmaan tästä\npuvusta enemmän kuin niistä mekoista, joita Rose on koko kesän\nkäyttänyt. Myönnä pois, että pidät siitä, sanoi Clara-rouva toivoen\nkiitosta työstään.\n\n— Clara kulta, ollakseni täysin rehellinen minun täytyy sanoa, että\npuku on kauhea, vastasi Jessie-rouva niin suorasukaisesti, että Rose\npysähtyi hätkähtäen.\n\n— Oikein, oikein, kuului ovensuusta syvä basso, ja naiset\nsäpsähtivät, sillä he ymmärsivät vihollisen päässeen linnoitukseen.\n\nRose punastui hatunlieriään myöten ja tunsi näyttävänsä\npähkähullulta. Clara-rouva kiirehti selittämään:\n\n— En toki odotakaan, että sinä pitäisit siitä, Alec, mutta sinä et\ntoki ole pätevä arvostelemaan, mikä sopii nuorelle tytölle. Siksi\nolen ottanut itselleni vapauden hankkia tämän sievän kävelypuvun\nRoselle. Tietenkään hän ei pidä sitä jos vastustat, sillä olemmehan\nluvanneet että saat menetellä vuoden ajan tyttöraukan suhteen niin\nkuin ikinä haluat.\n\n— Kävelypukuko tuo on? kysyi tohtori tyynesti. — Ei ikinä olisi\nosannut arvata, että joku pystyisi tuossa puvussa kulkemaan jonnekin.\nKävele nyt tuossa lattialla, Rose, ja näytä minulle miten se toimii.\n\nRose koetti kävellä reippaasti, mutta hameen helmat olivat tiellä ja\nsen yläosa niin ahdas, ettei voinut ottaa kunnon askelia; sitä paitsi\nhän ei voinut korkeilta koroiltaan seisoa suorana.\n\n— Minä en ole vielä tottunut tähän, hän sanoi potkaisten ärtyisästi\nlaahustaan kun kääntyi ympäri.\n\n— Jos vihainen koira tai pillastunut hevonen tulisi sinua kohti,\nvoisitko juosta pakoon? kysyi tohtori silmissään veitikkamainen\npilke, kun hän katseli koreaa hattua.\n\n— Tuskinpa, mutta voinhan koettaa, sanoi Rose ja lähti juoksemaan\nhuoneen toiseen laitaan. Kengänkorot tarttuivat maton nukkiin, hattu\nlensi päästä ja hän heittäytyi tuolille nauraen niin tarttuvasti,\nettä kaikki Clara-rouvaa lukuun ottamatta yhtyivät iloon.\n\n— Minun täytyy sanoa, että kävelypuku, jossa ei voi kävellä, ja\ntalvipuku, joka jättää kaulan, pään ja jalat alttiiksi kylmälle\nja kostealle, ei vastaa tarkoitustaan, Clara. Eikä se ole edes\nkaunis, sanoi Alec-tohtori auttaessaan Rosea irrottamaan harson ja\nlisäsi hiljemmin: — Tämä vasta on terveellinen silmille. Pian näet\nkaikkialla pilkkuja, olipa tämä silmilläsi tai ei, eikä aikaakaan,\nniin saat mennä silmälääkäriin.\n\n— Vai ei kaunis! huudahti Clara-rouva kiivastuen. — Tuosta\nnäkee, miten sokeita miehet ovat. Kangas on parasta silkkiä\nja kamelinkarvaa, strutsinsulat aitoja ja kärpännahkapuuhka\nkallisarvoinen. Mikä voisi olla tyylikkäämpää nuorelle tytölle?\n\n— Minä näytän sen, jos sinä, Rose, menet huoneeseesi pukeutumaan.\nSiellä ovat vaatteet valmiina, kuului tohtorin vastaus suoralta\nkädeltä.\n\n— Alec, jos se vain on Amelie Bloomerin tyylinen housumekko, niin\nminä panen vastalauseeni. Sellaista sinulta kyllä voi odottaa, mutta\nminä en voi sietää, että kaunis lapsi uhrataan sinun hulluille\nterveysihanteillesi. Lupaa minulle, ettei se ole Bloomer, vaikeroi\nClara-rouva ristien epätoivoissaan kätensä.\n\n— Ei ole.\n\n— Luojan kiitos. Ja helpotuksesta huoahtaen Clara-rouva alistui\nlisäten surullisesti: — Minä toivoin, että hyväksyisit tämän puvun,\nsillä Rose-parkaa on kiusattu kyllin kauan kauheilla vaatteilla,\njotka pilaisivat maun keneltä tahansa.\n\n— Sinä sanot, että minä olen kiusannut tyttöä, ja sitten teet itse\nhänestä tuommoisen avuttoman linnunpelätin, vastasi tohtori osoittaen\npientä muotinukkea, joka kiiruhti pois näkyvistä minkä hameiltaan\npääsi.\n\nKohauttaen olkapäitään Alec-tohtori sulki oven, mutta ennen kuin\nkukaan ehti lausua sanaakaan, hänen tarkka silmänsä keksi esineen,\njoka sai hänet rypistämään kulmiaan ja kysymään suuttuneena:\n\n— Mitä ihmettä? Aioitteko te todella viekoitella minun tyttöni\npitämään noita kapineita?\n\n— En aikonut tyrkyttää niitä väkisin, mutisi Clara-rouva pyyhkäisten\npienet korsetit piiloon syyllisen näköisenä. — Toin ne vain\nkoeteltaviksi, sillä Rosesta tulee aika paksu, ellei niitä pian\nruveta käyttämään, hän lisäsi haikealla äänellä, joka suututti\ntohtoria vielä enemmän, sillä hänestä korsetit olivat kauheinta mitä\najatella saattaa.\n\n— Vai paksu! Luojan kiitos, hän on viime aikoina vahvistunut\nkovasti. Hän saa kehittyä edelleenkin vapaasti, sillä luonto tietää\nparemmin kuin korsetintekijä millaiseen muottiin nainen on valettava,\nenkä minä halua estää sitä. Clara hyvä, oletko sinä kadottanut\njärkesi, kun tahdot puristaa kasvavan tytön tuollaiseen pakkopaitaan?\n\nJa äkillisellä liikkeellä tohtori tempasi pahennusta herättävät\nkorsetit sohvatyynyn alta ja levitteli niitä kauhuissaan aivan kuin\nolisi löytänyt jonkin muinaisajan kidutusvälineen.\n\n— Älä ole mahdoton, Alec. Ei niissä ole mitään piinallista, sillä\ntiukat eivät enää ole muodissa, ja nykyään me käytämme vain kauniita\nmukavia liivejä. Lapsetkin tarvitsevat kankeita liivejä tukemaan\nheikkoa selkäänsä, puolusteli Clara-rouva tarmokkaasti.\n\n— Minä tiedän sen, ja siksi noilla pikku raukoilla onkin huono selkä\nkuten heidän äideillään ennen heitä. Turhaa siitä on väitellä, enkä\nminä väittelemään rupeakaan; sanon vain kerta kaikkiaan, että jos\nnäen korsetit Rosen lähettyvillä, heitän ne oikopäätä tuleen.\n\nHänen puhuessaan korsetit olivat jo matkalla kohti tuhoaan, mutta\nJessie-rouva tarttui hänen käteensä iloisesti huudahtaen:\n\n— Älä herran tähden polta niitä. Ne ovat täynnä valaanluita ja\nniistä tulee kauhea haju. Anna ne minulle. Minä katson, etteivät ne\nenää ole vastuksina.\n\n— Vai valaanluita! Aikamoinen aita ja rautaiset portinpylväät!\nAivan kuin omat luunne eivät täyttäisi tehtäviään, jos niille vain\nannetaan tilaisuus, pauhasi tohtori heittäen haarniskan halveksivasti\npois. Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän hymyili sanoessaan:\n— Kuulkaas tuota iloa. Sellaista ääntä ei tule keuhkoista, joita\nkorsetti puristaa.\n\nHilpeätä naurua kuului Rosen huoneesta, ja tahtomattaan kuulijatkin\nhymyilivät, kun välitön ääni kantautui heidän korviinsa.\n\n— Onko sinulla jokin uusi kuje mielessäsi, Alec? kysyi Plenty-täti\nhyväntuulisesti.\n\n— On, ja toivottavasti pidät siitä. Minä huomasin mitä Clara\npuuhasi, ja niinpä suunnittelin täksi päiväksi puvun kilpailemaan\nClaran asun kanssa. Minä en suinkaan aio 'kiusata' Rosea, vaan annan\nhänen itsensä valita, ja ellen erehdy, hän pitää minun antamastani\npuvusta enemmän. Selitän tässä odotettaessa tarkoitukseni, että\nosaatte antaa puvulle arvoa. Sain käsiini tämän pienen kirjan ja\nhuomasin mielihyväkseni, että siinä esitetään järkeviä mielipiteitä\nnaisten terveellisestä ja kauniista pukeutumisesta. Järkevä\npukeutuminen alkaa alusvaatteista, ja eiköhän naisilla vain ole syytä\niloita, kun heidän kuormaansa tällä tavalla kevennetään.\n\nPuhuessaan Alec-tohtori pani kirjan Plenty-tädin eteen, joka saatuaan\nsilmälasit nenälleen katseli sitä tarkasti hetkisen ja huudahti\nsitten harmistuneena:\n\n— Hyvä tavaton, nämähän ovat kuin Jamien yöhousut. Et suinkaan\ntarkoita, että Rose esiintyisi tuommoisessa puvussa? Se on kerrassaan\nmahdotonta enkä minä ikinä suostu siihen!\n\n— Kyllä minä sitä tarkoitan ja olen varma, että järkevä tätinikin\nhyväksyy ne kun huomaa, miten käytännölliset ne ovat, Rose\nvoi käyttää niiden päällä vaikka kuinka kauniita pukuja. Tämä\nflanellinen, yhdestä kappaleesta ommeltu aluspuku ja hame, joka\nkiinnitetään liiviin, pitää tytön lämpimänä, eikä hänen tarvitse\nraahata päällään vöitä, solkia, poimutuksia tai rypytyksiä. Lihakset\novat vapaina, sillä ne tarvitsevat tilaa kehittyäkseen. Jos minä voin\nsen estää, hänellä ei ole koskaan selkäkipuja eikä muitakaan vaivoja,\njoiden te naiset luulette kuuluvan asiaan.\n\n— Minusta tämä puku ei tosiaankaan ole sopiva, ja olen varma,\nettä Rose kauhistuu sitä, sanoi Clara-täti, mutta keskeytti äkkiä,\nkun näki Rosen ilmestyvän ovelle eikä tämä näyttänyt hiukkaakaan\nkauhistuneelta.\n\n— Tulehan tänne, minun terveysopillinen mallinukkeni, ja anna meidän\nihailla sinua, sanoi setä, ja tyttö astui huoneeseen vallattoman\niloisena, sillä pila selvästikin huvitti häntä.\n\n— No, tuossa minä nyt en näe mitään erityistä. Siisti,\nyksinkertainen puku, joka on hyvää kangasta. Sopii mainiosti, jos\ntahdot hänen näyttävän pieneltä koulutytöltä. Mutta muodikas se ei\nole, eikä kukaan viitsi vilkaistakaan tuommoista, sanoi Clara-rouva,\nja hänen mielestään tämä huomautus antoi koko puvulle lopullisen\ntuomion.\n\n— Juuri niin kuin minä tahdoinkin, sanoi pahanilkinen tohtori\nhykerrellen tyytyväisenä käsiään. — Rose näyttää nyt siltä\nmikä onkin, ujolta pikku tytöltä, joka ei halua olla kaikkien\ntöllisteltävänä. Luulen kuitenkin, että järkevät ihmiset, jotka\nymmärtävät panna enemmän arvoa säädylliselle ja yksinkertaiselle\npuvulle kuin höyhenille ja muille hepenille, katsovat kernaasti hänen\npukuaan. Käännyhän, Hebeni, ja anna minun virkistää silmääni.\n\nEipä siinä kuitenkaan ollut paljon näkemistä, se oli sievä\nyksinkertainen, pehmeästä lämpimänruskeasta kankaasta tehty puku,\njoka ulottui matalakorkoisten kenkien varsiin asti. Hylkeennahkainen,\nväljä päällystakki, hattu ja käsineet, punainen liina kaulassa,\nkauniit kiharat sidottuina samettinauhalla — siinä koko asu. Mutta\nse oli lämmin ja miellyttävä ja Rose näytti siinä suloiselta kuin\npunarinta.\n\n— Mitä pidät siitä? kysyi tohtori, sillä Rosen mielipide oli hänestä\ntärkeämpi kuin kaikkien tätien yhteensä.\n\n— Se tuntuu oudolta ja keveältä, mutta silti se on lämmin eikä\nmikään tunnu olevan tielläni, vastasi Rose hypähtäen niin, että\njalanmyötäiset säärystimet vilahtivat, sillä hän saattoi liikuttaa\nnyt jalkojaan vapaasti ja helposti kuin poika.\n\n— Nyt kai voit juosta pakoon vihaista koiraa ja kävellä reippaasti\nkaatumatta nenällesi?\n\n— Voin mainiosti! Jos koira tulee, hyppään aidan yli näin, ja kun\nolen pakkaspäivänä kävelyllä, marssin tällä tavalla...\n\nRose antautui niin täydellisesti leikkiin, että hyppäsi sohvan\nselustan yli, ja sitten hän harppoi pitkän hallin poikki kuin hänen\nkenkänsä olisivat olleet sukua seitsemän peninkulman saappaille.\n\n— Katsos vain! Pue hänet poikien tavalla, niin kohta hän käyttäytyy\nkuin poika. Minä inhoan kaikkia noita tarmokkaiden naisten\nkeksintöjä, puuskahti Clara-rouva, kun Rose tuli juosten takaisin.\n\n— Muutamat noista järkevistä keksinnöistä ovat syntyneet etevien\nmuodinluojien aivoissa, ja he haluavat että vaatteenne olisivat\nsekä tyylikkäitä että mukavia. Rouva Van Tassel kävi rouva Stonen\nluona juuri tuollaisessa puvussa. Van itse kertoi, kun kyselin hänen\nrouvansa vointia, ettei tämä makaile enää päiväkausia sohvalla, vaan\npuuhailee innokkaasti, ja hänen terveytensä on kohentunut vallan\nmerkillisesti.\n\n— Mitä ihmettä sinä puhut! Anna minun katsella vähän tuota kirjaa,\npyysi Clara-täti ja tutki nyt varsin kunnioittavasti malleja, sillä\njos kerran hienostunut rouva Van Tassel käytti noita 'kauheita\nkapineita', ei hänenkään sopinut suhtautua niihin ennakkoluuloisesti.\n\nAlec-tohtori katsoi Jessie-rouvaan ja molemmat hymyilivät, sillä\nJessie tiesi salaisuuden etukäteen ja se oli tavattomasti huvittanut\nhäntä.\n\n— Minä arvasin, että se auttaisi, sähkötti tohtori. — Minä en\njäänyt odottamaan, miten rouva Van suhtautuisi asiaan, ja niinpä\nminäkin kerran olen muotiasioissa edellä Claraa. Minun väljä pukuni\non jo valmis, ja saat ennen pitkää nähdä minut pallosilla Rosen ja\npoikien kanssa, vastasi Jessie-rouva.\n\nSillä aikaa Plenty-täti oli tarkastellut Rosen asua, sillä tyttö oli\nheittänyt pois hattunsa ja takkinsa ja esitteli paraikaa innokkaasti\nalusvaatteitaan.\n\n— Katsos, täti, kaikki kirkkaanpunaista flanellia! Iloisen värinen\npikku alushame ja pitkät sukat, hurjan lämpimät! Febe ja minä olimme\nkuolla nauruun, kun minä pukeuduin, mutta minusta nämä vaatteet\novat kauhean mukavat. Kaikki on käytännöllistä, ei vöitä eikä\nnauhoja, voi olla vapaasti ja huoletta. Minä haluan olla siisti,\nmutta hienoja ja koreita pukuja täytyy aina varoa ja siihen väsyy.\nSano, täti, pidäthän tästä. Minä olen päättänyt pitää, vaikkapa vain\nsedän mieliksi, sillä hän tietää terveydestä enemmän kuin kukaan, ja\npukeutuisin vaikka säkkiin jos hän niin käskisi.\n\n— En toki käske mitään, Rose. Mutta mieti tarkkaan, vertaa pukuja ja\nvalitse sitten se, josta pidät enemmän. Minä jätän ratkaisun sinun\nterveen järkesi varaan, vastasi Alec-tohtori tuntien voittaneensa\npelin.\n\n— Tietysti minä otan tämän. Tuo toinen on muodikas ja kieltämättä\nsievä, mutta se on hankala ja minä olisin siinä kuin kävelevä nukke.\nOlen tädille hyvin kiitollinen, mutta pidän tämän jos vain saan.\n\nRose puhui sävyisästi, mutta päättävästi, vaikka katsoikin\nkaihoisasti toista pukua, jonka Febe oli tuonut arkihuoneeseen.\nClara-täti huokasi, tohtori hymyili ja sanoi herttaisesti:\n\n— Kiitos, ystäväni! Lue nyt tämä kirja, niin ymmärrät miksi pidän\ntätä tärkeänä. Jos tahdot, alan opettaa sinulle ihan uutta ainetta;\npuhuit siitä eilen, ja se on paljon tärkeämpää kuin ranska ja\ntaloudenhoito.\n\n— Mitä se on, setä? kysyi Rose ottaen kirjan, jonka Clara-rouva\npettyneenä oli heittänyt kädestään.\n\nVaikka Alec-tohtori oli nelikymmenvuotias, ei hän ollut vielä\nunohtanut poikamaista kiusoittelunhaluaan, ja ylpeänä voitostaan hän\nei voinut vastustaa kiusausta härnätä hieman Clara-rouvaa. Siksi hän\nvastasi puoliksi vakavana, puoliksi leikillään:\n\n— Terveydenhoitoa, Rose. Etkö haluaisi opiskella lääketiedettä, että\nolisit valmis jatkamaan ammattiani, kun minä sen jätän? Jos sinua\nhaluttaa, pengon huomisaamuna esille vanhan luurangon, jota itse\naikoinani tutkin.\n\nTämä oli Clara-rouvalle liikaa, hän sanoi äkkiä hyvästit ja poistui,\nja hänen mielessään myllersivät rouva Van Tasselin uusi puku ja Rosen\nuudet opinnot.\n\n\n\n\n19\n\nVELI LUURANKO\n\n\nRose oli suostunut setänsä tarjoukseen, Myra-täti huomasi sen\nparin kolmen päivän kuluttua. Hän tuli aamulla pistäytymään ja\nkuullessaan puhetta kirjastosta avasi oven, mutta sulki sen samassa\nkauhistuneena. Tohtori riensi kysymään mikä oli hätänä.\n\n— Vielä sinä kysyt! Tuo pitkä kapea laatikko on niin ruumisarkun\nnäköinen, etten voinut muuta ajatellakaan, ja tuo kauhea kapine\ntuijottaa minua, vastasi Myra-rouva osoittaen luurankoa, joka roikkui\nkattokruunusta ja hymyili ystävällisesti läsnäolijoille.\n\n— Tämä on lääketieteellinen korkeakoulu, johon naisilla on vapaa\npääsy. Astukaa sisään, hyvä rouva, ja liittykää opiskelijain\njoukkoon, jos tahdotte tuottaa minulle sen kunnian, sanoi\nAlec-tohtori ja kumarsi kohteliaasti vieraalleen.\n\n— Tule, täti, tämä on aivan suurenmoista! huusi Rose ja hänen\nkukoistavat kasvonsa hymyilivät ja nyökyttivät iloisesti luurangon\nkylkiluitten välitse.\n\n— Mitä ihmettä sinä teet? kysyi Myra-täti heittäytyen tuolille ja\ntuijottaen kauhuissaan Rosea.\n\n— Tänään opettelen luustoa, ja se on kauhean jännittävää. Kylkiluita\non kaksitoista, kuten tiedät, ja kaksi alinta liikkuvat, koska ne\neivät ole kiinni rintalastassa. Sen tähden ne painuvat helposti\nsisään, jos niitä puristetaan vyöllä ja liiveillä, ja painavat\nsydäntä ja keuhkoja rintaontelossa. Rose säteili ylpeydestä\nsaadessaan näyttää mitä oli jo ennättänyt oppia.\n\n— Onko Rosen sinun mielestäsi hyvä tutkia tuota kauheata kapinetta?\nTyttöhän on hermostunut. Kunhan opiskelu ei vain pahentaisi asiaa,\nsanoi Myra-täti katsellen levottomana Rosea, kun tämä laski\nselkänikamia ja keikutti tutkivasti lonkkaniveltä.\n\n— Päinvastoin, Rose pitää tästä. Haluan opettaa hänet hallitsemaan\nhermonsa, ettei niistä koidu hänelle riesaa niin kuin niin monille\nnaisille. On aivan mieletöntä kauhistella näitä asioita tai pitää\nniitä salassa, ja toivon Rosen oppivan kunnioittamaan ruumistaan niin\npaljon, ettei kevytmielisesti turmele sitä kuten naiset yleensä.\n\n— Ja hän pitää tosiaan opiskelusta?\n\n— Pidän, pidän kovasti! On aivan ihmeellistä tietää, miten hienosti\nkaikki on järjestetty. Ajattele, että meillä on keuhkoissa kuusisataa\nmiljoonaa ilmarakkulaa ja ihossa kaksituhatta huokosta neliötuuman\nalalla. Siitä voi päätellä, miten hurjasti ihmisen täytyy saada ilmaa\nja miten tarkkaa huolta on pidettävä ihosta, että kaikki pienet ovet\navautuvat ja sulkeutuvat oikealla tavalla. Entä aivot sitten, ne\nvasta ovat merkilliset laitteet. Minä en ole vielä päässyt niihin\nsaakka, mutta pääsen pian, ja setä on luvannut hankkia tutkittavaksi\nkipsi-ihmisen, jonka voi hajottaa pieniin osiin. Kuvittele kuinka\nhauskaa on nähdä kaikki elimet oikeilla paikoillaan.\n\nKelpasi katsella Myra-tädin kasvoja, kun Rose seisoi hänen edessään\nja puhui vilkkaasti käsi luurangon olkapäällä. Jokainen sana, jonka\nRose ja tohtori lausuivat, satutti häntä arimpaan kohtaan, ja oli\nkuin hänen silmiensä eteen olisi ilmestynyt pitkä rivi pulloja\nja pillerirasioita. Ne muistuttivat häntä 'tietämättömyydestä ja\najattelemattomuudesta', jotka olivat tehneet hänet siksi mikä hän nyt\noli: hermostunut, sairaalloinen ja onneton vanha nainen.\n\n— Voit olla oikeassa, Alec. Älä vain mene liian pitkälle. Naiset\neivät tarvitse paljon tuollaista tietoa, eikä se sovikaan heille.\nMinä en ainakaan koskaan voisi koskea tuota inhottavaa esinettä, ja\noikein selkäpiitäni karmii, kun kuulen teidän puhuvan elimistä, sanoi\nMyra-täti huoaten ja veti kätensä selän taakse.\n\n— Eikö olekin hauska tietää, että maksa on oikealla eikä vasemmalla\npuolella? sanoi Rose vallattomasti hymyillen, sillä hän oli äskettäin\npäässyt selville, ettei Myra-tädin maksatauti ollut oikealla paikalla.\n\n— Me elämme katoavaisuuden maassa, ja siksi on samantekevää missä\ntauti piilee, sillä ennemmin tai myöhemmin me kaikki lähdemme emmekä\nenää palaa, huomautti Myra-täti.\n\n— Oli miten oli, jos suinkin pystyn siihen, minä aion ottaa\nselville, mihin minä kuolen. Mutta ennen sitä aion nauttia elämästä,\nvaikka tämä onkin 'katoavaisuuden maa'. Sinä voisit tehdä samoin,\ntäti, ja tulla opiskelemaan sedän johdolla; se tekisi varmasti\nsinulle hyvää. Ja Rose palasi laskemaan luurangon selkänikamia niin\nonnellisen näköisenä, ettei Myra-tädillä ollut sydäntä hillitä hänen\nintoaan.\n\n— Ehkä on parasta antaa hänen tehdä mitä haluaa niin kauan kuin hän\non keskuudessamme. Pyydän vain, ettet anna hänen rasittaa itseään\ntyöllä, Alec, hän kuiskasi lähtiessään.\n\n— Päinvastoin, minä koetan keksiä hänelle työtä niin paljon kuin\nikinä voin, tohtori sanoi sulkien oven huolellisesti Myra-rouvan\njälkeen. Tädit tuntuivat joskus olevan kovasti hänen tiellään.\n\nPuolen tunnin kuluttua tuli uusi keskeytys. Mac ilmestyi oviaukkoon\nja tokaisi:\n\n— Heipä hei! Mitäs uutta leikkiä täällä harrastetaan?\n\nRose selitti, ja Mac päästi kummissaan pitkän vihellyksen. Sitten hän\nasteli luurangon ympäri huomauttaen vakavasti:\n\n— Veli Luuranko näyttää hauskalta hepulta, mutta ei sitä voi\nkauniiksi kehua.\n\n— Et saa pilkata sitä. Se on vanha kunnon veikko, etkä näyttäisi\nitse yhtään kauniimmalta, jos sinusta olisi liha poissa, sanoi Rose\npuolustaen hartaasti uutta ystäväänsä.\n\n— Kiitos, siksi pidänkin mielelläni lihani. Sinulla taitaa olla niin\npaljon työtä, ettet ehdi lukea eräälle toiselle kaverille, vai mitä?\nkysyi Mac, jonka silmät olivat jo paremmat, mutta vielä liian heikot\nlukemiseen.\n\n— Etkö tulisi mukaan tunnille? Setä kyllä selittää kaiken, ja\nmyöhemmin voit tutkia kuvatauluja. Mutta jätetään luut tältä päivältä\nja keskitytään sen sijaan silmiin. Ne kiinnostavat sinua enemmän,\nlisäsi Rose huomatessaan, ettei toinen ollut erityisen kiinnostunut\nluuston tutkimiseen.\n\n— Hyvä on, kuta täydempi luentosali, sitä parempi, sanoi tohtori\nkoputtaen rystysillään pöytää.\n\n— Tule minun viereeni, Mac, niin näemme kumpikin kuvat; ja jos pääsi\nväsyy, voit käydä pitkäksesi, sanoi Rose ystävällisesti.\n\nHe istuivat siinä rinnakkain ja kuuntelivat esitystä silmän\nrakenteesta; heidän mielestään luento oli oikein jännittävä, sillä\nväritaulut havainnollistivat esityksen ja innostunut opettaja selitti\nasiat tuoreesti ja eloisasti.\n\n— Totta totisesti, jos olisin tiennyt, minkä tihutyön tein tuolle\nhienolle ja ihmeelliselle koneistolle, en olisi ikinä lukenut takan\nvalossa enkä antanut auringon paistaa suoraan kirjaani, sanoi Mac\nkatsellen vakavana suurennettua silmämunaa. Sitten hän työnsi\nkuvataulun luotaan ja sanoi katkerasti: — Miksei ihmiselle opeteta\najoissa tämmöisiä asioita, ettei tarvitsisi kulkea silmät ummessa\nsuoraa päätä kiipeliin? Kun onnettomuus on jo tapahtunut, ei asian\nkuulemisesta ole enää paljon iloa — kokemuksesta sen jo tietää.\n\n— Niin, Mac, tuota minä juuri saarnaan, mutta ihmiset eivät halua\nkuunnella minua. Te nuoret tarvitsette paljon enemmän elävää tietoa,\nja vanhempienne täytyisi kyetä antamaan sitä teille. Harvat siihen\nkuitenkin pystyvät, ja juuri siksi onnettomuuksia tapahtuu. Vähemmän\nkreikkaa ja latinaa ja enemmän tietoa terveyden laeista! Matematiikka\non hyväksi, mutta oikeat elämäntavat ovat tarpeellisempia, ja minä\ntahtoisin auttaa opettajia ja vanhempia ymmärtämään tämän seikan.\n\n— Jotkut ymmärtävät. Jessie-täti ja hänen poikansa keskustelevat\nusein tärkeistä asioista, mutta meillä äiti on niin kiinni\ntaloustoimissaan ja isä liikkeessään, ettei heillä ole aikaa. Ja\nvaikka olisikin, minusta tuntuu, ettei heille olisi helppoa puhua\nhuolistaan, kun meillä ei ole koskaan juteltu sellaisesta.\n\nMac-parka tuli tässä lausuneeksi moitteen, johon moni hänen\nikätoverinsa voisi yhtyä. Isät ja äidit ovat liian kiireissään;\nheiltä ei riitä kylliksi aikaa lapsille. Siksi nuoret salaavat\nheiltä huolensa ja kiusauksensa, kunnes onnettomuus on tapahtunut ja\nmolemminpuolinen katumus tulee liian myöhään.\n\nAlec-tohtori katsoi myötätuntoisesti Macia, läjäytti kirjansa kiinni\nja sanoi lämpimästi:\n\n— Lapset, te voitte koska tahansa tulla minun luokseni puhumaan\nmurheistanne; minä koetan auttaa teitä selviytymään niistä. Minusta\ntuntuu, että olen täällä juuri sitä varten, ja olen vain iloinen, jos\nvoitte luottaa minuun.\n\nSekä Mac että Rose nyökkäsivät niin innokkaasti, että tohtori tuli\nhyvälle mielelle.\n\n— Selvä on. Tunti on nyt loppunut ja minä neuvoisin teitä täyttämään\nkeuhkojenne kuusisataa miljoonaa rakkulaa raittiilla ilmalla. Tule\nsinä, Mac, mukaan milloin vain haluat. Me koetamme auttaa sinua,\nettei sinun enää tarvitsisi \"kulkea silmät ummessa suoraa päätä\nkiipeliin\".\n\n— Minä tulen, tohtori, kiitos vain, sanoi Mac, ja fysiologian\nopiskelijat lähtivät ulos jaloittelemaan.\n\nMac kävi tämän jälkeen usein tunneilla ja oli mielissään, kun saattoi\nheikoista silmistään huolimatta opiskella. Tietysti toiset pojat\ntekivät pilaa koko yrityksestä ja kiusasivat Alec-tohtorin oppilaat\nhenkihieveriin. Mutta nuo kaksi jatkoivat itsepintaisesti opintojaan,\nja eräänä päivänä sattui tapaus, joka sai toiset pojat tarkistamaan\nkäytöstään.\n\nOli lupapäivä. Rose luuli kuulleensa huoneeseensa serkkujen ääniä ja\njuoksi alakertaan, mutta ei nähnyt ketään.\n\n— No pian he kuitenkin tulevat, hän tuumi mennessään kirjastoon\nodottamaan. Hän nojautui pöytään katsellen karttaa, kun hänen\nkorvansa erotti oudon äänen. Kuului hiljaista koputusta, ja se tuntui\ntulevan siitä pitkästä laatikosta, jossa luuranko oli silloin, kun\nsitä ei käytetty opetustarkoituksiin. Laatikko oli kahden kirjakaapin\nvälisessä syvennyksessä huoneen peränurkassa, missä Veli Luuranko,\nkuten pojat sitä nimittivät, ei ollut kenenkään tiellä.\n\nKatsellessaan nurkkaan Rose näki kauhukseen laatikon oven hiljaa\navautuvan; luinen käsi kohosi ja sormet viittoivat hänelle. Hän\nsäikähti kuollakseen ja juoksi sydän pamppaillen ovelle, mutta juuri\nkun hän oli tarttumaisillaan ripaan, sai pidätetty nauruntyrskähdys\nhänet pysähtymään.\n\nRose puhui hetken itselleen järkeä, sitten hän hiipi hämärään\nnurkkaan luurangon luo. Lähemmin tarkastettuaan hän huomasi, että\nsen käteen ja sormiin oli sidottu mustia lankoja. Langanpäät menivät\npieniin reikiin, jotka oli tehty laatikon seinään. Kurkistettuaan\nperemmälle syvennykseen hän huomasi karkealla harmaalla kankaalla\npeitetyn kyynärpään, jonka hyvin tunsi.\n\nHalveksivasti tuhahtaen Rose otti sakset ja leikkasi poikki langat,\nniin että luinen käsi retkahti kolahtaen alas. Ennen kuin hän ehti\nsanoa: \"Tule pois, Charlie, ja anna luurangon olla rauhassa\",\nilmaantuivat pojat nauraen ja meluten selittämään piiloutuneelle\nveijarille, että hänen kepposensa oli kerta kaikkiaan epäonnistunut.\n\n— Minä kyllä kielsin häntä, sillä pelkäsin sinun säikähtävän\nkuoliaaksi, sanoi Archie työntyen ulos kaapista.\n\n— Minulla oli hajusuolapullo valmiina siltä varalta, että olisit\npyörtynyt, lisäsi Steve kömpien esiin ison tuolin takaa.\n\n— Olipa ikävää, ettet alkanut juosta ja kaakattaa kuin hanhi! Me\nveikkasimme sitä, ja olisi totta vie ollut hauska kiusata sinua,\nsanoivat Will ja Geordie vierien esiin sohvan alta sykkyrässä.\n\n— Sinä alat tulla liian rohkeaksi, Rose; useimmat tytöt olisivat\npäästäneet kauhean porun, kun tuo vanha veikko alkoi viittoilla,\nvalitti Charlie ryömien pois ahtaasta piilopaikastaan tomuisena ja\ntyytymättömänä.\n\n— Minä olen jo tottunut teidän ilveilyihinne ja osaan pitää varani.\nMutta ei Veli Luurankoa saa pilkata. Setäkään ei pitäisi siitä,\naloitti Rose juuri kun Alec-tohtori astui sisään. Hän huomasi heti,\nmitä oli tapahtunut, ja sanoi tyynesti:\n\n— Minäpä kerron, kuinka olen saanut tämän luurangon. Sen jälkeen\nkunnioitatte sitä varmasti.\n\nPojat istuutuivat kuuntelemaan.\n\n— Vuosia sitten, kun työskentelin sairaalassa, sinne tuotiin\nmies, jolla oli hyvin harvinainen ja tuskallinen tauti. Hänen\nparantumisestaan ei ollut toiveita, mutta me koetimme parhaamme\nmukaan lievittää hänen tuskiaan. Hän oli niin kiitollinen,\nettä testamenttasi ruumiinsa meille, jotta voisimme tutkia\nsen perusteellisesti ja ehkä auttaa toisia, jotka joutuisivat\nsaman taudin uhriksi. Siitä olikin paljon hyötyä. Pitkän aikaa\njälkeenpäinkin muistelimme miehen urheutta ja kärsivällisyyttä. Minä\nolin hänen mielestään kohdellut häntä erityisen ystävällisesti, ja\nsiksi hän oli sanonut tovereilleen: \"Sanokaa tohtorille, että minä\njätän hänelle luuni, koska minulla ei ole mitään muuta koko avarassa\nmaailmassa, enkä tarvitse niitä sen jälkeen kun nämä kauheat tuskat\novat minut tappaneet.\" Näin ne tulivat minulle ja siksi minä olen\nhuolellisesti säilyttänyt ne. Vaikka Mike Nolan oli vain köyhä,\nyksinkertainen mies, hän teki silti kaikkensa auttaakseen toisia ja\nosoittaakseen kiitollisuuttaan niille, jotka olivat koettaneet auttaa\nhäntä.\n\nKun tohtori lopetti, Archie sulki laatikon oven niin kunnioittavasti\nkuin sen sisässä olisi säilytetty Egyptin faaraon muumiota; Will ja\nGeordie katsoivat toisiinsa, ja Charlie huomautti miettiväisenä:\n\n— Monessakin talossa kuuluu olevan luuranko kaapissa, mutta tuskin\nmissään yhtä hyödyllistä ja mielenkiintoista kuin meidän.\n\n\n\n\n20\n\nMISTELIN ALLA\n\n\nRose sai Feben lupaamaan, että tämä toisi jouluaamuna sukkansa\nkammioon, kuten Febe hänen huonettaan kutsui, sillä lahjojen\npenkominen olisi menettänyt puolet viehätyksestään, ellei kaksi\npientä yömyssyä olisi yhdessä kumartunut aarteiden yli ja kaksi\nonnellista ääntä yhdessä puhjennut ihastuksen huutoihin.\n\nKun Rose jouluaamuna avasi silmänsä, hän näkikin ensimmäiseksi\nuskollisen Feben, joka isoon vaippaan kääriytyneenä istui matolla\nräiskyvän takkavalkean ääressä, ja vieressä pötkötti hänen avaamaton\nsukkansa, jossa joululahjat olivat.\n\n— Iloista joulua! huudahti pikku emäntä reippaasti hymyillen.\n\n— Iloista joulua! vastasi pikku apulainen sydämensä pohjasta.\n\n— Tuokin sukat tänne, niin katsotaan, mitä olemme saaneet, sanoi\nRose kohottautuen istumaan tyynyjensä väliin, ja hän näytti\nuteliaalta kuin pikkulapsi.\n\nPahkurainen sukkapari pantiin peitteelle ja niiden sisällys\ntutkittiin suurella riemulla, vaikka kumpikin tiesi jok'ikisen\nesineen, mikä toisen sukassa oli.\n\nVaikkeivät lahjat kovin ihmeellisiä olleet, tytöt selvästi\npitivät niistä, sillä nojautuessaan tyynyjä vasten Rose sanoi\ntyytyväisyydestä huokaisten: — Nyt olen saanut kaiken mitä ikinä\nolen toivonut, ja katsellessaan hymyillen täpötäyttä syliään Febe\nvastasi:\n\n— Tämä on ihanin joulu, mikä minulla eläissäni on ollut. Sitten hän\nlisäsi tärkeän näköisenä: — Toivo nyt vielä jotakin, sillä minä\ntiedän kaksi lahjaa, jotka odottavat sinua tuolla oven takana.\n\n— Voi tätä runsautta! huudahti Rose jännittyneenä. — Ennen minä\naina toivoin, että saisin lasikengät niin kuin Tuhkimo, mutta kun en\nvoi saada niitä, en tosiaan tiedä, mitä toivoisin.\n\nFebe taputti käsiään, kun hän loikkasi sängynlaidalta ja juoksi\novelle sanoen iloisesti:\n\n— Toinen lahja onkin sinun jalkojasi varten. Mitä mahdat toisesta\ntuumia, minusta se on ihastuttava.\n\nJa Rosen ihastus oli rajaton, kun hän näki välkkyvät luistimet ja\nsiron kelkan.\n\n— Nämä ovat sedältä, varmasti ovat. Nyt voin luistella ja laskea\nmäkeä. — Katso, ne sopivat täsmälleen, sanoi Rose, kun hän uudessa\nkelkassaan istuen sovitteli luistinta paljaaseen jalkaansa.\n\n— Nyt meidän täytyy nopeasti pukeutua, sillä tänään on paljon\ntehtävää ja minä tahtoisin kokeilla luistimia ennen päivällistä.\n\n— Voi kauhistus, ja minun olisi pitänyt pyyhkiä pölyt salista jo\naikoja sitten!\n\nRose ja Febe erosivat niin onnellisen näköisinä, että jo heidän\nkasvoistaan olisi arvannut, mikä päivä nyt oli.\n\n— Kas vain, Rose, nyt \"Dunsinanin vuorta ylös mennen Birnamin metsä\nkulkee\", lainasi Alec-tohtori Shakespearea, kun hän kesken aamiaisen\navasi oven kulkueelle, joka asteli portaita kantaen rautatammen,\nkuusen ja setripuiden oksia.\n\nLumipallot ja iloisen joulun toivotukset lentelivät hetken, sitten\nkaikki kävivät koristamaan vanhaa taloa vihreillä oksilla, sillä suku\nkokoontui aina joulupäivälliselle tänne.\n\n— Minä olen ravannut mailikaupalla etsimässä tätä harvinaisuutta ja\nripustan sen nyt tähän, jotta takila olisi täydellinen, sanoi Charlie\nkiinnittäessään tummanvihreän oksan salin kynttiläkruunuun.\n\n— Ei tuo koristeeksi kovin häävi ole, sanoi Rose, joka koristi takan\nreunaa rautatammen hehkuvilla oksilla.\n\n— Vähät siitä. Se on mistelinoksa, ja kuka ikinä pysähtyy sen alle,\nhäntä saa suudella, olkoon hän siitä hyvillään tai pahoillaan.\nPitäkää siis varanne, naiset! Nenäkäs Prinssi katseli kiusoitellen\ntyttöjä, jotka vetäytyivät pakoon vaaralliselta paikalta.\n\n— Minua ei ainakaan, sanoi Rose hyvin arvokkaasti.\n\n— Katsotaan kuinka käy!\n\n— Minä olen iskenyt silmäni Febeen, huomautti Will tärkeällä\näänellä, joka sai kaikki nauramaan.\n\n— Siunatkoon tuota poikaa! Saat suudella minua oikein kernaasti,\nFebe vastasi niin äidillisesti, että nuoren kavaljeerin into sammui\nsiinä hetkessä.\n\n— \"Oi oksa mistelin\", lauloi Rose.\n\n— \"Oi oksa mistelin\", yhtyivät kaikki pojat, ja vanha tuttu balladi\nteki kiusoittelusta lopun.\n\nRoselle jäi hyvin aikaa kokeilla uusia luistimiaan ennen päivällistä.\nHän luisteli pienellä lahdella, joka näytti jäätyneen varta vasten\nhänen ensimmäistä harjoitteluaan varten. Hän kaatui ja kömpi\npystyyn yhtä mittaa niin että hiki valui, mutta kuuden opettajansa\niloksi hänen onnistui lopulta pysytellä jaloillaan omin neuvoin.\nTyytyväisenä saavutukseensa hän virkisti mieltään laskemalla\nkaksitoista kertaa kelkallaan ison mäen.\n\n— Voi tuota pahanenteistä väriä hänen poskillaan! Sydämeni\nihan pakahtuu, valitti Myra-täti, kun Rose vähän myöhemmin tuli\npäivälliselle posket punaisina kuin orjanlaakerin marjat ja kiharat\nniin sievästi järjestettyinä kuin Feben näppärät kädet ikinä osasivat.\n\n— Minua ilahduttaa, että Alec järjettömistä mielipiteistään\nhuolimatta sentään antaa tyttöparan kaunistaa itseään, Clara-täti\ntotesi tyytyväisenä huomatessaan Rosen sinisessä silkkipuvussa kolme\nrimsua.\n\n— Hän on älykäs tyttö ja käyttäytyy sievästi, huomautti Jane-täti\ntavattoman ystävällisesti, sillä Rose oli juuri tuonut Macille\nvarjostimen, että poika suojaisi silmänsä kirkkaalta valolta.\n\n— Jospa minulla olisi tuollainen tyttö, olisin onnellinen ja ylpeä,\najatteli Jessie-täti, mutta moitti samassa itseään kiittämättömäksi,\nkun ei ollut tyytyväinen, vaikka hänellä oli neljä kelpo poikaa.\n\nPlenty-täti oli niin kiinni päivällispuuhissaan, ettei nähnyt\neikä kuullut mitään, muuten hän olisi varmasti huomannut, miten\nsuurenmoisen vaikutuksen hänen uusi myssynsä teki poikiin. Tämä kelpo\nneiti tunnusti, että hänen heikkoutenaan olivat pukevat myssyt, ja\ntällä kertaa hänen päähineensä oli kerrassaan muhkea; tuo pitseistä\nrakenneltu torni oli koristettu niin runsaasti liehuvilla nauhoilla\nja ruusukkeilla, että näytti kuin hänen herttaisen päänsä päälle\nolisi kerääntynyt parvi keltaisia perhosia. Kun hän asteli huoneessa,\nnauhat lepattivat niin hullunkurisesti ja ruusukkeet törröttivät niin\npystyssä, että Archien oli pakko toimittaa pojat ikkunaverhojen taa\ntirskumaan naurunsa.\n\nMac-setä oli tuonut Fun Seen mukanaan päivälliselle, ja isommat\npojat saivat oivallisen varaventtiilin kiusoitellessaan nuorta\nkiinalaista hänen muuttuneen ulkonäkönsä johdosta. Hänellä oli nyt\nyllään amerikkalainen puku, tukka oli lyhyeksi leikattu ja hän puhui\njokseenkin hyvin englantia opeteltuaan sitä koulussa puoli vuotta;\nmutta keltaisine kasvoineen ja vinoine silmineen hän erottui silti\nlystikkäästi Campbellien vaaleasta joukosta.\n\nPeace-täti oli kannettu alakertaan, ja hän istui pöydässä\nkunniapaikalla, sillä jouluna hän ei koskaan jäänyt pois joukosta,\nvaan oli mukana ja hymyili kaikille kuin rauhantoivotuksen\nhenkilöitymänä, kuten Alec-setä sanoi istuutuessaan hänen viereensä.\n\n— Minä säästin vatsaani aamiaisella ja nyt on huikea nälkä, mutta\njos koetan maistaa noita kaikkia, niin varmasti napit pimahtavat\ntakistani, kuiskasi Geordie Willille, kun he katselivat toivottomina\nedessään olevaa herkkujen paljoutta.\n\n— Ei ihminen koskaan tiedä mihin pystyy, ennen kuin on yrittänyt,\nWill vastasi ja hyökkäsi kukkurapäisen lautasensa kimppuun aikoen\nnähtävästi täyttää velvollisuutensa kuin mies.\n\nJoulupäivällinen kesti niin kauan, että kaasuvalo piti sytyttää\njo ennen kuin jälkiruoka oli syöty, mutta se teki olon vain\nhauskemmaksi. Jokainen oli hyvällä tuulella, mutta kaikkein hilpein\noli Archie — hän nauroi ja jutteli niin, että Charlie kuiskasi\nRoselle pelkäävänsä päällikön kallistaneen viinikarahvia.\n\nRose kumosi loukkaantuneena syytöksen, sillä maljoja juotaessa hän\noli huomannut Jessie-tädin poikien täyttäneen lasinsa vedellä.\nPrinssin kiusoittelusta huolimatta hän itse oli tehnyt samoin.\n\nMutta Archie oli tosiaan poikkeuksellisen vilkas, ja kun joku\ntoivoi, että Jem-setä olisi näin hääpäivänään itsekin täällä ja\npitäisi puheen, perheen vanhin poika hämmästytti puhumalla isänsä\npuolesta. Se oli kyllä koreasanainen ja hieman hajanainen puhe\nniin kuin ensikertalaisen konsanaan, mutta lopussa Archie kääntyi\näitinsä puoleen ja sanoi ääni hiukan värähtäen toivovansa, että\nlaivanlastillinen onnea pian purjehtisi hänen luokseen maiden ja\nmerien takaa myrskyjä ja rajuilmoja uhatenkin.\n\nTämä viittaus kapteeni Jemiin, joka oli paraikaa kotimatkalla,\nsai Jessie-rouvan pyyhkäisemään silmäkulmiaan lautasliinaan ja\ntyynnyttelemään poikien hyvä-huutoja. Ja ikään kuin tässä ei vielä\nolisi tapausta kylläkseen Archie hyökkäsi äkkiä huoneesta kuin\njärkensä menettänyt.\n\n— Liian ujo kuunnellakseen ylistystä, sanoi Charlie tuntien\nvelvollisuudekseen puolustaa Päällikön omituista käytöstä.\n\n— Minä näin Feben viittaavan hänelle, huudahti Rose katsoen ovelle.\n\n— Tuleeko vielä lisää lahjoja? kysyi Jamie, kun Archie ilmestyi\noviaukkoon entistäkin hilpeämpänä.\n\n— Tulee — lahja äidille! Archie avasi oven selko selälleen\npäästääkseen sisään kookkaan miehen, joka sanoi:\n\n— Missä minun pikku vaimoni on? Ensimmäinen suukko hänelle, toiset\nasettukoot jonoon.\n\nEnnen kuin hän sai tuota sanotuksi, Jessie-rouva hukkui hänen\ntakkinsa syvyyksiin ja neljä poikaa mekasti hänen ympärillään kukin\nvuoroaan tiukaten.\n\nTämän iloisen hämmingin aikana Rose puikahti ikkunasyvennykseen ja\nseurasi sieltä tapahtumia kuin jotakin joulutarinaa. Oli hauska\nnähdä, kuinka karu Jem-setä katseli ylpeänä pitkää poikaansa ja\nhyväili hellästi pienempiä, kuinka hän ravisti veljensä kättä\nkuin ei lainkaan raskisi hellittää ja suuteli kälyjään niin että\nkuolemanvakava Myra-tätikin suli hetkeksi. Mutta kaikkein kauneinta\noli nähdä hänen lopuksi istahtavan isoisän tuoliin 'pikku vaimo'\nvieressään ja kolme nuorinta poikaa polvellaan Archien kumartuessa\nselustan takaa hänen ylitseen kuin jättiläismäinen kerubi.\n\n— Kaikki terveenä ja koolla, Jumalan kiitos! sanoi kapteeni Jem\nkatsellen ympärilleen iloisen ja kiitollisen näköisenä.\n\n— Kaikki paitsi Rose, vastasi pieni uskollinen Jamie unohtamatta\npoissaolevaa.\n\n— Totta, hänethän minä unohdin. Missä on Georgen pieni tytär? kysyi\nkapteeni, joka oli nähnyt Rosen vain sylivauvana.\n\n— Voisit pikemmin kysyä, missä on Alecin iso tytär, sanoi Mac-setä\nja tunnusti olevansa veljelleen kauhean mustasukkainen.\n\n— Täällä minä olen, Rose vastasi ja tuli ujosti esiin ikkunaverhojen\ntakaa sen näköisenä, kuin olisi mieluummin tahtonut pysyä\npiilopaikassaan.\n\n— No voi pyhä Yrjänä, miten pikkuinen on kasvanut! huudahti kapteeni\nJem laskien pojat polveltaan ja nousi tervehtimään nuorta neitiä\nkuten hänenlaisensa herrasmiehen sopi. Mutta kuinka ollakaan,\nRosen käsi näytti niin pieneltä hänen kädessään ja tytön kasvot\nmuistuttivat niin paljon kuollutta veljeä, ettei hän voinut olla\nsieppaamatta tyttöä syliinsä. Painaen karhean poskensa Rosen pehmeää\nposkea vasten hän kuiskasi:\n\n— Jumala siunatkoon sinua, lapsi! Suo anteeksi, että unohdin sinut\nhetkeksi, mutta usko pois, ettei kukaan ole onnellisempi kuin setäsi\nJem nähdessään sinut täällä.\n\nJa kun hän päästi tytön sylistään, Rosen kasvot säteilivät, eikä\nniissä ollut jälkeäkään äskeisestä masennuksesta, joka oli vallannut\nhänet ikkunaverhojen takana.\n\nSitten kaikki istuutuivat kuulemaan, miten kotimatka oli sujunut.\nKapteeni kertoi päättäneensä lujasti päästä jouluksi kotiin, mutta\nkaikki näytti liittoutuneen suunnitelmaa vastaan ja se onnistui vasta\nviime hetkessä. Hän oli lähettänyt Archielle sähkösanoman ja pyytänyt\npitämään tulonsa salassa, sillä laiva oli laskenut toiseen satamaan\nja hän tiesi joutuvansa perille vasta hyvin myöhään.\n\nArchie kertoi sitten puolestaan, kuinka sähkösanoma oli polttanut\nhänen taskuaan koko päivällisen ajan. Lopulta hänen oli täytynyt\nuskoutua Febelle, joka oli ovelasti pidättänyt kapteenia sen aikaa\nkun Archie puhui, jotta hänen ilmaantumisensa olisi mahdollisimman\nvaikuttava.\n\nKun oli tunnin verran hartaasti keskusteltu, alkoivat nuoret tulla\nlevottomiksi, sillä he halusivat leikkiä kuten aina jouluna.\nNeuvoteltuaan äänettömästi keskenään he keksivät keinon, jolla saivat\nperheneuvottelun keskeytetyksi.\n\nSteve katosi, ja samassa alkoi hallista kuulua hurjaa säkkipillin\nkirkunaa, joka kutsui Campbellien klaania ilonpitoon.\n\n— Hellitä vähän, Steve. Sinä vedät mahdottoman hienosti, mutta\nkuulostaa siltä, kuin siellä pelaisi koko hornan soittokunta, huusi\nJem-setä tukkien korviaan, sillä tämä musiikki oli hänelle aivan\nuutta ja \"pani purjeet paukkumaan\", kuten hän sanoi.\n\nSteve soitti sitten erästä skotlantilaista sävelmää niin pehmeästi\nkuin taisi, ja toiset pojat tanssivat. Kapteeni Jem ei kuitenkaan\nripeänä merimiehenä voinut seistä joutilaana silloin, kun jotakin\nhauskaa tapahtui. Kun Steve sitten hengästyi eikä jaksanut enää\npuhaltaa, kapteeni pyöräytti komean kärrynpyörän keskelle salia\nja kysyi: — Kuka tulee kanssani merimiestanssiin? Ja odottamatta\nvastausta hän alkoi viheltää niin kutsuvasti, että Jessie-rouva\nkiepsahti hänen luokseen nauraen kuin nuori tyttö. Rose ja Charlie\nlähtivät heidän jälkeensä ja nämä neljä tanssivat niin hilpeästi,\nettä ilo tarttui toisiinkin ja veti pyörteisiinsä kaikki tuossa\ntuokiossa.\n\nTämä oli vasta alkua, seurasi lukemattomia muita tansseja,\neikä kukaan näyttänyt väsyvän. Yksinpä Fun Seekin kunnostautui\nvalitsemalla parikseen Plenty-tädin, jota ihaili silmittömästi, koska\ntämä oli lihavin koko joukosta. Vanha neiti kehui pojan imartelevan\nhäntä kovin, ja serkukset selittivät, että täti oli pannut Fun Seen\npään pyörälle, sillä muuten tämä ei ikinä olisi uskaltanut ottaa\ntätiä kiinni mistelinoksan alla ja varpaisillaan suudella hänen\npulleita poskiaan.\n\nSiinäkös naurettiin tädin hämmästykselle, ja Funin pienet mustat\nsilmät säteilivät tämän urotyön jälkeen. Charlie oli viekoitellut\npojan siihen, hän itse puolestaan pani kaiken taitonsa liikkeelle\nvangitakseen Rosen ja lahjoi toisiakin auttamaan. Mutta Rose piti\nvaransa ja vältti hänen ansaansa. Febe-parka ei onnistunut yhtä\nhyvin, sillä hän sattui tarjoamaan teetä Myra-tädille juuri tuon\nonnettoman lehvän alla, ja silloin Archie käytti tilaisuutta\nhyväkseen. Isän tulo oli saanut hillityn Päällikönkin heittäytymään\nvallattomaksi.\n\nJamie pyysi rohkeasti, että kaikki naiset tulisivat suutelemaan\nhäntä, ja Jem-setä puolestaan näytti luulevan, että koko huone oli\ntäynnä misteleitä. Alec-setä taittoi pienen mistelinoksan, sujautti\nsen salaa Peace-tädin myssyyn ja suuteli häntä sitten hellästi. Tämä\npieni pila näytti aivan erityisesti miellyttävän tätiä, sillä hän\notti koko sydämestään osaa yhteiseen iloon, ja Alec oli veljenpojista\nhänen ehdoton suosikkinsa.\n\nCharlie vain ei saanut kiinni Rosea, ja kuta useammin tämä pääsi\npakoon, sitä vakaammin hän päätti saada linnun pauloihinsa. Kun\nkaikki muut keinot oli turhaan koetettu, hän sai houkutelluksi\nArchien ehdottamaan panttileikkiä.\n\n— Kyllä minä sinun metkusi tunnen, ajatteli Rose ja piti\nhuolellisesti varansa, ettei ainoakaan panteista ollut hänen.\n\n— Lunastetaan nyt pantit ja leikitään sitten jotain muuta, sanoi\nWill, sillä hän ei tiennyt mitään niistä salajuonista, joita hänen\nympärillään punottiin.\n\n— Vielä yksi kierros ja sitten lunastetaan, sanoi Prinssi.\n\nJuuri kun Rose sai kysymyksen, Jamie huusi toisesta huoneesta kuin\nhengenhädässä: — Voi, tule pian, pian! Rose hyökkäsi sinne unohtaen\nvastata kysymykseen, ja kun hän tuli takaisin, häntä tervehdittiin\nyhteishuudolla: — Pantti, pantti! Ja pikku petturi oli mukana\nhuutamassa.\n\n— Nyt hän on kiikissä, ajatteli nuori valloittaja iloiten\nsuunnattomasti onnistumisestaan.\n\n— Tässä sitä ollaan, ajatteli Rose antaen neulatyynynsä pantiksi\nniin ankaran ja uhmaavan näköisenä, että kuka hyvänsä muu kuin\nhäikäilemätön Prinssi olisi säikähtänyt. Itse asiassa Charlie\nalkoikin jo epäröidä ja päätti päästää Rosen helpolla, koska tämä oli\nollut niin taitava.\n\n— Hyvä pantti, kaunis pantti. Miten se lunastetaan? kysyi Steve\npitäen neulatyynyä Charlien pään päällä, sillä tämä oli laittautunut\nitse tuomariksi ja pyytänyt jättämään neulatyynyn viimeiseksi.\n\n— Huokeako vai vaikea?\n\n— Vaikea.\n\n— Hm, sen omistajan pitää viedä vanha Mac mistelin alle ja kiltisti\nsuudella häntä. Siitä Mac kyllä hikeentyy! sanoi Charlie nauraen\nsydämensä pohjasta kepposelleen.\n\nSyntyi jännittävä hiljaisuus siinä nurkassa, jossa nuori väki oli,\nsillä kaikki tiesivät, että Mac todellakin hikeentyisi. Hän ei voinut\nsietää tällaista hölynpölyä ja oli sen vuoksi mennyt juttelemaan\naikuisten kanssa panttileikin alkaessa. Hän seisoi parastaikaa\ntakan luona viisaan näköisenä kuin huuhkaja kuuntelemassa isänsä ja\nsetiensä keskustelua eikä tiennyt mitään uhkaavasta vaarasta.\n\nCharlie oli odottanut, että Rose kieltäytyisi. Sen vuoksi hän\nhämmästyi kovin, kun Rose katsottuaan hetken uhriinsa naurahti.\nSitten hän veti Mac-sedän mistelin alle ja hämmästytti tätä\nsydämellisellä suudelmalla.\n\n— Kiitos, ystäväni, sanoi setä yllättyneenä ja oli hyvillään\nodottamattomasta kunniasta.\n\n— Hei, tuo ei ollut oikein, sanoi Charlie. Mutta Rose keskeytti\nhänet niiaten syvään ja sanoen:\n\n— Sinä sanoit \"vanha Mac\", ja se oli hyvin epäkohteliasta, mutta\nminä noudatin määräystä. Siinä oli sinun viimeinen tilaisuutesi,\nherraseni, ja sinä epäonnistuit täydellisesti.\n\nSe olikin viimeinen tilaisuus, sillä puhuessaan Rose otti mistelin\nkattokruunusta ja heitti sen tuleen poikien hurratessa nolostuneelle\nPrinssille ja korottaessa neuvokkaan Rosen pilviin.\n\n— Mitäs hauskaa teillä nyt on? kysyi Mac heräten syvistä\nmietteistään iloiseen nauruun, johon vanhemmatkin yhtyivät.\n\nMutta ilo nousi ylimmilleen, kun Macille oli selitetty asia ja hän\ntarkkaavasti katseltuaan Rosea silmälasiensa takaa sanoi filosofin\ntyyneydellä:\n\n— No, en minä nyt olisi niin kauheasti suuttunut, vaikka hän\nolisikin suudellut minua.\n\nSe huvitti poikia sanomattomasti, ja jollei samassa olisi ilmestynyt\npöydälle suuhunpantavaa, he olisivat kiusoitelleet pitkään onnetonta\nKirjatoukkaa, joka ei nähnyt nöyrässä alistumisessaan mitään\nhullunkurista.\n\nPian huomattiin Jamien nukahtaneen sohvan nurkkaan. Se muistutti\nhänen vanhempiaan siitä, että oli aika lähteä kotiin, ja toisetkin\nnousivat lähteäkseen.\n\nKaikki olivat eteisessä pukemassa päällysvaatteita ja toivottamassa\ntoisilleen hyvää yötä, kun suloinen ääni, joka lauloi hiljaa\n\"Onnellista kotia\", sai heidät vaikenemaan ja kuuntelemaan. Laulaja\noli Febe, tyttö jolla ei ollut kotia ja joka ei ollut milloinkaan\nsaanut tuntea isän ja äidin, veljien ja sisarten rakkautta. Ja kun\nääni lakkasi kuulumasta, toiset jatkoivat laulua ja lopettivat sen\nniin hartaasti, että koko vanha talo tuntui kaikuvan koti-sanaa\nnäille kahdelle orpotytölle, jotka olivat viettäneet ensimmäisen\njoulunsa sen vieraanvaraisen katon alla.\n\n\n\n\n21\n\nSÄIKÄHDYS\n\n\n— Mutta Alec, et kai sinä anna tytön mennä ulos tällaisella\nkauhealla pakkasella, sanoi Myra-täti pistäen päänsä kirjastoon,\nmissä Alec-tohtori luki sanomalehteään eräänä kylmänä helmikuun\naamuna.\n\n— Miksen antaisi? Kun sinunlaisesi heikko ihminen sen kestää, kai\nsilloin minun vankka tyttönikin, varsinkin kun hänellä on riittävästi\nlämmintä yllään, vastasi tohtori ärsyttävän itsevarmasti.\n\n— Mutta sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka pureva tuuli on.\nMinua paleltaa luita ja ytimiä myöten, vastasi Myra-täti hieroen\nnenänpäätään tummalla käsineellään. — Varo leikkimästä tytön\nterveydellä ja luottamasta liikaa hänen näennäiseen voimistumiseensa.\nHänhän on heikko lapsi, ja me voimme menettää hänet aivan äkkiä,\nkuten menetimme hänen äitipoloisensakin, Myra-täti jatkoi huojuttaen\nmurheellisesti valtaisaa hattuaan.\n\n— Minä otan sen riskin, vastasi Alec-tohtori rypistäen kulmiaan\nkuten aina, kun tavalla tai toisella viitattiin Rosen äitiin.\n\n— Muista minun sanoneen, että saat vielä katua sitä. Ja lausuttuaan\nsynkän ennustuksensa Myra-täti poistui kuin musta varjo.\n\nTäytyy tunnustaa, että tohtorin vioista oli näkyvimpiä miesten\ntavaton vastenmielisyys kaikkia neuvoja kohtaan, joita heille\nannetaan pyytämättä. Hän kuunteli aina hartaasti isotätejä ja\nneuvotteli usein Jessie-rouvan kanssa; mutta toiset kolme tätiä\nkoettelivat ankarasti hänen kärsivällisyyttään lakkaamattomilla\nvaroituksillaan, valituksillaan ja neuvoillaan. Myra-täti oli\nkaikkein mahdottomin, eikä tohtori voinut kuunnella häntä kinaamatta\nheti vastaan. Hän ei mahtanut sille mitään ja häntä itseään huvitti\nusein tämä asenne.\n\nNiin nytkin. Vaikka hän oli juuri ajatellut, että Rose saisi lykätä\nluisteluretkensä, kunnes tuuli asettuisi ja aurinko paistaisi\nlämpimämmin, hän ei voinut olla antamatta palttua Myra-tädin\nneuvoille. Ei Rosen takia tarvinnut olla huolissaan, sillä tämä\nkävi ulkona joka päivä, ja setä katseli tyttöä tyytyväisenä, kun\ntämä muutamia minuutteja myöhemmin käveli katua pitkin muistuttaen\nhylkeennahkaturkissaan punaposkista eskimoa.\n\n— Toivottavasti tyttö ei viivy kovin kauan ulkona, sillä tuuli on\ntodellakin kylmä, ja nuorempikin ihminen kuin Myra voi palella luita\nja ytimiä myöten, ajatteli Alec-tohtori ajaessaan puolta tuntia\nmyöhemmin kaupungille katsomaan niitä harvoja potilaita, joita hän\nvanhan tuttavuuden vuoksi oli ottanut hoitaakseen.\n\nAjatus palasi hänen mieleensä monta kertaa aamupäivän kuluessa,\nsillä pakkanen oli todella pureva, ja tohtorikin paleli\nkarhunnahkaturkistaan huolimatta. Mutta hän luotti lujasti Rosen\nterveeseen järkeen, eikä hänelle juolahtanut mieleenkään, että tyttö\ntahallaan tekisi itsestään marttyyrin.\n\nAsian laita oli niin, että Mac ja Rose olivat sopineet tapaamisesta\njäällä ja päättäneet antaa komean luistelunäytöksen heti kun Mac\npääsisi niiltä muutamilta tunneilta, joita hänen sallittiin jo\nseurata koulussa. Rose oli luvannut odottaa häntä ja odottikin\nuskollisesti tunnista toiseen, sillä Mac oli unohtanut heidän\nsopimuksensa ja syventyi kemian kokeisiin, kunnes yleinen kaasuhäiriö\nkarkotti hänet laboratoriosta. Silloin hän äkkiä muisti Rosen ja\nolisi heti rientänyt tämän luo, mutta äiti kielsi häntä menemästä\nulos, sillä pureva tuuli voisi vahingoittaa hänen silmiään.\n\n— Mutta äiti, Rose odottaa minua. Hän pitää aina sanansa ja minä\npyysin häntä odottamaan kunnes tulisin, selitti Mac eikä voinut saada\najatuksistaan pientä kylmästä hytisevää olentoa, joka tähyilisi\nkukkulalle.\n\n— Joutavia, Alec-setä ei anna hänen mennä ulos tällaisella ilmalla.\nJa vaikka antaisi, Rose on toki siksi järkevä, että tulee tänne tai\nmenee kotiin, kun sinua ei kuulu, vastasi Jane-täti ja syventyi\njälleen vaikeatajuiseen kirjaansa.\n\n— Eikö Steve voisi käydä katsomassa onko Rose siellä, kun minä\nkerran en saa, sanoi Mac huolestuneena.\n\n— Steve ei liikuta jalkaansakaan, kiitos vain. Kunhan tässä saa edes\nomat varpaansa sulamaan, ja nälkäkin on, vastasi Keikari, joka oli\njuuri tullut koulusta ja kiskoi kärsimättömänä kenkiä jalastaan.\n\nMacin täytyi siis alistua, ja Rose odotti nöyrästi, kunnes\npäivällisen aika joutui ja hän oli varma, että odotti turhaan. Hän\noli tehnyt parhaansa pysyäkseen lämpimänä, oli luistellut, kunnes oli\nväsynyt ja ollut kuumissaan, sitten hän seisoi ja katseli toisten\nluistelua, kunnes alkoi väristä, koetti sen jälkeen saada lämmintä\njuoksemalla tietä edestakaisin, mutta se ei auttanut, ja lopuksi\nhän käpristyi onnettomana vanhan petäjän juurelle katselemaan ja\nodottamaan.\n\nLähtiessään vihdoin kotiin Rose oli perin pohjin vilustunut ja\njaksoi tuskin ponnistella vastatuuleen, joka puski armottomasti. Kun\nAlec-tohtori ajelulta palattuaan lämmitteli kirjaston takan ääressä,\nhän kuuli äkkiä hiljaista nyyhkytystä, joka sai hänet rientämään\novelle ja kurkistamaan levottomana halliin. Rose kyyhötti siellä\nväristen päällysvaatteet puoliksi riisuttuina ja hieroi käsiään\nkoettaen pidättää itkuansa, sillä huoneen lämmössä hänen paleltuneita\nsormiaan alkoi kauheasti kolottaa ja pistellä.\n\n— Tyttö kulta, mikä sinun on? Samassa Rose oli Alec-sedän sylissä.\n\n— Mac ei tullut — minä en saa itseäni lämpiämään — koskee\nkauheasti! Ja koko hänen ruumiinsa läpi kävi ankara väristys ja hän\npurskahti haikeaan itkuun. Hänen hampaansa kalisivat ja nenä oli\naivan sininen.\n\nTuossa tuokiossa tohtori oli käärinyt tytön karhunnahkaturkkiinsa\nja pannut hänet sohvalle, ja Feben hieroessa Rosen jalkoja tohtori\nhankasi lämpimiksi pisteleviä sormia. Plenty-täti valmisti kuumaa\njuomaa ja Peace-täti lähetti lapsikullalle oman jalkojenlämmittimensä\nja koruompeleisen peitteensä.\n\nTäynnä omantunnon vaivoja ja hellää huolenpitoa tohtori hoiteli\npotilastaan, kunnes tämä selitti olevansa taas ennallaan. Setä ei\nantanut Rosen nousta päivälliselle, vaan syötti häntä itse ja unohti\noman nälkänsä katsellessaan hoidokkiaan, joka vaipui horroksiin,\nsillä Plenty-tädin juoma raukaisi.\n\nRose lepäsi siinä useita tunteja. Hän nukahti pian syvään uneen,\nja vuoteen vieressä istuessaan Alec-tohtori näki huolekseen, että\ntytön kasvoihin alkoi ilmestyä kuumetäpliä. Samalla hengitys kävi\nläähättäväksi ja epätasaiseksi, ja silloin tällöin potilas valitti\nhiljaa. Äkkiä hän säikähtäen heräsi ja nähdessään Plenty-tädin\nkumartuneena ylitseen ojensi kätensä kuin sairas lapsi ja pyysi\nväsyneesti:\n\n— Enkö saisi mennä sänkyyn?\n\n— Se onkin sinulle nyt paras paikka. Tuo hänet heti ylös, Alec;\nminulla on siellä lämmin vesi valmiina, kylvyn jälkeen hän saa\nvadelmateetä ja sitten tyttö kääritään huopiin, että hän saa nukkua\npois vilustumisensa, puheli vanha neiti rohkaisevasti ja kiiruhti\nantamaan määräyksiään.\n\n— Koskeeko sinuun? kysyi Alec-setä kantaessaan Rosea yläkertaan.\n\n— Kylkeeni pistää kun hengitän ja tuntuu niin ahdistavalta ja\nkummalliselta; mutta ei se mitään tee, älä ole huolissasi, kuiskasi\nRose sivellen kuumalla kädellään sedän poskea.\n\nMutta tohtoriparka näytti huolestuneelta, eikä syyttä, sillä\nkun Rose koetti nauraa nähdessään Debbyn kantavan huoneeseen\nvuoteenlämmitintä, hän sai niin ankaran kohtauksen, ettei voinut\nhengittää, vaan parahti tuskasta.\n\n— Pistoksia! huokasi Plenty-täti kylpyammeen äärestä.\n\n— Keuhkotulehdus, mutisi Debby haudatessaan lämmittimen vuoteeseen,\njohon sairas peiteltäisiin.\n\n— Onko se vaarallista? kysyi Febe ja oli hätäpäissään kaataa\nlattialle sangollisen kiehuvaa vettä, sillä hänellä ei ollut\naavistustakaan sairauksista ja Debbyn arvelu tuntui kerrassaan\nkamalalta.\n\n— Hiljaa! komensi tohtori sellaisella äänellä, että se lopetti\nkerralla keskustelun asiasta. — Hoitakaa häntä niin hyvin kuin\nvoitte, ja kun Rose on vuoteessa, minä tulen sanomaan hänelle hyvää\nyötä, hän lisäsi, kun kylpy oli valmis ja huovat riippuivat takan\npaahteessa.\n\nSitten hän käveli pitkän aikaa edestakaisin hallissa punoen partaansa\nja sivellen kulmiaan, mikä oli varma merkki levottomuudesta.\n\n— Olisikin ollut liian hyvä onni, jos olisi päästy vuoden yli ilman\nsairauksia. Kirottu itsepäisyyteni! Olisin vain kuunnellut Myran\nneuvoa ja pitänyt Rosen kotona! Nyt lapsiparan täytyy kärsiä minun\nrikollisen itsevarmuuteni vuoksi. Mutta keuhkokuume nujerretaan! Ja\nhän katsoi uhkaavasti intialaista jumalankuvaa, joka sattui olemaan\nhänen edessään, aivan kuin tuo ruma hirviö olisi alkanut vainota\nhänen suojattiaan.\n\nMutta uhmastaan huolimatta hän oli joutua epätoivoon nähdessään Rosen\nuudestaan, sillä tuskat olivat entistä kovemmat, kylpy ja peitteet,\nvuoteenlämmitin ja tulikuuma vadelmatee eivät olleet vaikuttaneet\nmitään.\n\nJuuri pahimman tuskankohtauksen aikana tuli Charlie äitinsä asialle\nja tapasi Feben, joka alakuloisena asteli portaita alas kantaen\nlautasella sinappitaikinaa, joka ei ollut tuottanut lievitystä.\n\n— Mikä kumma täällä on hätänä? Sinäkin olet allapäin kuin vanha\nrukkanen, hän sanoi, kun Febe kädellään vaiensi toisen railakkaan\nvihellyksen.\n\n— Rose on kauhean kipeä.\n\n— Eikä hemmetissä!\n\n— Ei saa kirota; se on totta, ja se on Macin syytä. Ja Febe kertoi\nlyhyesti ja kärkevästi koko tapauksen, sillä hän suhtautui tällä\nhetkellä sotaisesti kaikkiin maailman poikiin.\n\n— Kyllä minä hänelle näytän, siitä saat olla varma, sanoi Charlie\nheristellen uhkaavasti nyrkkiään. — Mutta ei kai Rose ole\nvaarallisesti sairas? hän lisäsi huolissaan, kun näki Plenty-tädin\nastuvan ylähallin poikki ravistellen mennessään kiivaasti pulloa.\n\n— On, hän on hyvin sairas! Tohtori ei puhu paljon, mutta hän ei sano\nsitä enää vilustumiseksi. Rosella on pistoksia, ja minä olen varma,\nettä siitä tulee huomenna keuhkomyrkytys, vastasi Febe katsellen\nepätoivoissaan taikinaansa.\n\nCharlie purskahti tukahdettuun nauruun kuullessaan uuden nimen\nkeuhkokuumeelle — mitä tyttö epäilemättä tarkoitti —, ja se\nloukkasi Febeä tavattomasti.\n\n— Kuinka sinulla on sydäntä nauraa, vaikka Rose kärsii niin kauheita\ntuskia? Kuuntele vähän ja naura sitten jos uskallat, Febe sanoi\nmustat silmät leimuten.\n\nTytön kiihkeä huoli tarttui Charlieenkin ja hän lähti siinä\npaikassa tiehensä mennäkseen kurittamaan Macia, sillä sen työn\nhän katsoi ensimmäiseksi velvollisuudekseen. Ja hän teki sen niin\ntarmokkaasti ja perinpohjaisesti, että Kirjatoukka joutui kauheisiin\nomantunnontuskiin ja kävi sinä iltana vuoteeseen tuntien kantavansa\nKainin merkkiä otsassaan.\n\nTohtorin taidon ja hänen apulaistensa alttiuden ansiosta Rosen olo\nhelpottui puolenyön aikaan, ja kaikki toivoivat, että pahin olisi\nvoitettu. Febe keitti teetä kirjaston takassa, sillä tohtori oli\nunohtanut kokonaan ateriat ja Plenty-täti tahtoi välttämättä, että\nhän joisi kupin vahvistavaa teetä ponnistustensa jälkeen.\n\nHiljainen naputus ikkunaan sai Feben hätkähtämään, ja kun hän kohotti\nkatseensa, hän näki ikkunan takana kasvot. Febe ei pelästynyt, sillä\ntarkemmin katsottuaan hän huomasi, ettei katselija ollut rosvo eikä\nryöväri, vaan Mac, joka kuun valossa näytti kalpealta ja hurjalta.\n\n— Tule päästämään minut, hän sanoi matalalla äänellä, ja astuessaan\nsisään hän tarttui kiihkeästi Feben käteen ja kysyi: Kuinka Rose\njaksaa?\n\n— Luojan kiitos, paremmin, vastasi Febe, ja hänen hymynsä valaisi\nkuin päivänpaiste poikaparan levotonta mieltä.\n\n— Ja on huomenna jo taas terve?\n\n— Voi, ei. Debby sanoo, että siitä tulee vähintäänkin luuvalo ellei\nkeuhkotulehdus! Febe koetti tällä kertaa muistaa nimet oikein.\n\nMacin kasvot synkistyivät, ja omantunnon vaivat alkoivat uudestaan\nkalvaa häntä. Hän huokasi raskaasti ja kysyi:\n\n— Enkö saisi nähdä häntä?\n\n— Et toki tähän aikaan yöstä, kun hänet juuri on saatu nukkumaan.\n\nMac avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta hänet valtasi äkillinen\nitkunpuuska.\n\n— Älähän nyt, sanoi Febe nuhdellen. — Sinä varmasti herätät hänet.\n\n— En voi sille mitään. Voi minun huonoa onneani! valitti Mac\nvalmiina lähtemään tiehensä, ennen kuin hänen onneton läsnäolonsa\nehtisi saada aikaan enemmänkin vahinkoa.\n\nMutta portaiden yläpäästä kuului hiljaa:\n\n— Mac, tule tänne, Rose tahtoo tavata sinua. Hän riensi ylös ja\ntapasi setänsä odottamassa.\n\n— Charlie sanoi, että kaikki on minun syytäni, ja jos hän kuolee,\nminä olen tappanut hänet. Minä en voinut nukkua, vaan tulin katsomaan\nkuinka hän voi. Tästä ei tiedä kukaan muu kuin Steve, Mac vastasi\nniin surkean näköisenä, ettei tohtorilla ollut sydäntä torua häntä.\n\nEnnen kuin hän ehti sanoa enempää, kuului hiljaa: — Mac! ja tohtori\nkuiskasi kiireesti: — Älä viivy kauan, sillä minä tahdon saada hänet\nvihdoinkin nukkumaan, ja niin hän päästi pojan Rosen huoneeseen.\n\nTyynyllä lepäsivät kalpeat lapsenkasvot ja hymy, joka tervehti Macia,\noli kovin heikko, sillä tuskat olivat uuvuttaneet Rosen, mutta hän ei\nsaanut rauhaa ennen kuin oli sanonut serkulleen muutaman lohduttavan\nsanan.\n\n— Kuulin sinun äänesi ja arvasin, että tulit katsomaan minua, vaikka\nonkin myöhä. Älä ole huolissasi, minä voin jo paremmin eikä se ole\nollenkaan sinun syysi vaan minun; eihän minun olisi tarvinnut odottaa\npakkasessa, vaikka olinkin luvannut.\n\nMac kiirehti selittämään, sätti itseään julmasti ja rukoili, ettei\nRose vain kuolisi, sillä Charlien läksytys oli saanut pojan ihan\nsuunniltaan.\n\n— En tiennytkään, että minun henkeni on vaarassa, vastasi Rose\nkatsellen häneen juhlallisesti suurilla silmillään.\n\n— Voi, toivottavasti ei, mutta toisinaan ihmiset kuolevat niin\näkkiä, enkä saanut rauhaa ennen kuin olin pyytänyt sinulta anteeksi,\nsammalsi Mac ajatellen, että Rose oli jo nyt kuin enkeli maatessaan\nsiinä kiharat hajallaan tyynyllä ja kasvoillaan nöyrän alistuva ilme.\n\n— En minä usko kuolevani; setä ei anna minun kuolla. Mutta jos nyt\nkuolisin, niin muista että olen antanut sinulle anteeksi.\n\nHän katseli Macia lempeästi, ja nähdessään kuinka syvä pojan suru\noli, hän lisäsi hiljaa taivuttaen Macia puoleensa:\n\n— En tahtonut suudella sinua mistelin alla, mutta nyt minä tahdon,\nsillä haluan vakuuttaa, että olen antanut sinulle anteeksi ja\nrakastan sinua kuten ennenkin.\n\nTämä sai Mac-paran ihan hämmennyksiin, hän saattoi vain mutista\nkiitoksensa ja rynnätä pois niin nopeasti kuin suinkin. Hän hoippui\nhallin sohvalle ja makasi siinä kunnes nukahti, sillä hän oli lopen\nväsynyt päivän kaikista mielenliikutuksista.\n\n\n\n\n22\n\nUUSIA PUUHIA\n\n\nKuinka vaarallinen Rosen vilustumisesta johtuva sairaus lienee\nollutkin, se meni kuitenkin pian ohi, vaikkei Myra-täti ottanut sitä\nuskoakseen. Ja Alec-setäkin vaali ja hoiteli tytärtään vielä monta\nkuukautta aivan erityisen huolellisesti.\n\nSairastaminen oli Rosesta oikein hauskaa heti kun tuskat loppuivat,\nsillä parin viikon ajan hän eleli kuin prinsessa kammiossaan ja\njokainen koetti parhaansa mukaan huvittaa, palvella ja vaalia\nhäntä. Mutta sitten tohtori kutsuttiin erään vanhan ystävänsä\nluo, joka oli vaarallisesti sairaana, ja Rose tunsi olevansa kuin\nturvattomaksi jäänyt linnunpoika. Hän tunsi sen erittäin voimakkaasti\neräänä iltapäivänä, jolloin tädit nukkuivat päivällisuntaan,\ntalossa vallitsi täydellinen hiljaisuus ja taivaasta putoili suuria\nlumihiutaleita.\n\n— Minäpä etsin Feben käsiini. Jos Debby sattuu olemaan poissa, me\nkeitämme karamelleja ja yllätämme pojat, kun he tulevat, mietti Rose\nheittäessään pois kirjansa ja lähtiessään etsimään seuraa.\n\nKaiken varalta hän kurkisti luukusta ennen kuin astui keittiöön,\nsillä silloin ei keitelty makeisia, kun Debby oli lähettyvillä. Mutta\nväylä oli selvä eikä näkyvissä muita kuin Febe, joka istui pöydän\nääressä pää käsien varassa ja näytti torkkuvan. Rose aikoi juuri\nherättää hänet, kun tyttö kohottikin päänsä, kuivasi silmänsä sinisen\nesiliinansa liepeeseen ja tarttui uudestaan ja päättävästi työhönsä.\nRose ei keksinyt mitä toinen teki, ja hänen uteliaisuutensa kasvoi\nkasvamistaan, sillä Febellä oli edessään pala ruskeata paperia ja\nhän kirjoitti siihen kynä täristen, jäljensi kai pöydällä olevasta\npienestä kirjasta.\n\nRose unohti tyystin makeiset. Kierrettyään oven kautta keittiöön hän\nsanoi:\n\n— Febe, minä haluaisin tehdä jotakin. Voinko auttaa sinua vai\nhäiritsenkö?\n\n— Et, hyvä ystävä, et toki. Mitä sinä tahtoisit tehdä? kysyi Febe\navaten laatikkonsa ja aikoi työntää tavaransa piiloon; mutta Rose\nesti häntä huudahtaen kuin utelias lapsi:\n\n— Näytä minulle mitä sinä teet! En minä kerro Debbylle, jos tahdot\npitää sen salassa.\n\n— Minä vain koetan opiskella, mutta olen niin tyhmä, ettei siitä\ntahdo tulla mitään, sanoi Febe, ja hyvin vastahakoisesti hän antoi\npienen emäntänsä tarkastettavaksi ne vaatimattomat välineet, joilla\nkoetti työskennellä. Vajan katosta lohjennut liuskakiven kappale\ntauluna, parin tuuman mittainen lyijykynänpätkä, vanha almanakka\nlukukirjana, useita ruskeita tai keltaisia paperipalasia jotka oli\nsilitetty ja ommeltu vihoksi, pieni pino Plenty-tädin siistejä\nruokareseptejä kirjoitusmalleina — jos tähän vielä lisää pienen\nmustepullon ja ruostuneen kynän, Feben apuneuvot on lueteltu. Ei ihme\nettei uurastuksesta tahtonut tulla mitään näillä välineillä, vaikka\ntyttö yritti niin että kyynelet kihosivat silmiin ja koetti yhä\nuudestaan saada tottelemattoman kynän kulkemaan mielensä mukaan.\n\n— Naura pois jos tahdot. Minä tiedän, että kirjoitusvälineeni ovat\nkehnot, ja siksi minä ne piilotin. Ei se mitään, vaikka saitkin\nselville minun yritykseni. Mutta minua hävettää, kun olen niin paljon\nikäisistäni jäljessä, selitti Febe vaatimattomasti, ja hän punastui\nentistä enemmän pestessään kivitaulustaan isoja kömpelöitä kirjaimia,\njotka eivät olleet vielä kuivuneet kyynelten jäljiltä.\n\n— Minäkö nauraisin sinulle! Pikemmin minun kai pitäisi itkeä, kun\nhuomaan kuinka itsekäs olen ollut. Minullahan on paljon kirjoja ja\nmuita tarvikkeita, mutta en koskaan ole tullut ajatelleeksi, että\nvoisin antaa niitä sinulle. Mikset tullut pyytämään vaan koetat\nponnistella tuolla tavalla yksin eteenpäin? Se on väärin, ja vastedes\nsinun on tultava, muuten en koskaan anna sinulle anteeksi, Rose sanoi\nkäsi Feben olalla, kun tämä hiljalleen lehteili vaatimatonta vihkoaan.\n\n— Sinä olet ollut niin hyvä minulle koko ajan, etten halunnut pyytää\nsinulta enää mitään, mutisi Febe.\n\n— Sinä olet liian ylpeä. Antaminen se vasta hauskaa onkin. Kuule\nnyt, minulla on suunnitelma, etkä saa käydä poikittain tai muuten\nminä kiukustun. Minä kaipaan tekemistä, ja nyt rupean opettamaan\nsinua. Ei kestä kauankaan, kun olen kertonut sinulle kaiken mitä\ntiedän. Ja Rose nauroi kiertäessään kätensä Feben kaulaan ja\npörröttäessään hänen tummaa tukkaansa.\n\n— Se olisi taivaallista! sanoi Febe kasvot loistaen. Ne synkistyivät\nkuitenkin pian, kun hän lisäsi miettivästi: — Mutta minun ei kai\npitäisi antaa sinun tehdä sitä. Siihen menee aikaa, ja tohtori ei\nehkä pidä siitä.\n\n— Hän ei anna minun opiskella liikaa, mutta opettamisesta hän ei\nole koskaan sanonut sanaakaan, enkä usko että hänellä on mitään sitä\nvastaan. Ainakin me voimme koettaa siihen asti kun hän tulee kotiin.\nKerää siis tavarasi ja tule minun huoneeseeni, niin aloitetaan heti\npaikalla. Minusta opettaminen on hauskaa, ja usko pois, tunneista\ntulee oikein hienoja.\n\nFebe keräsi tavaransa esiliinan helmaan ja juoksi yläkertaan aivan\nkuin hänen hartain toiveensa olisi nyt äkkiä toteutunut. Ja Rose\njuoksi edellä laulaen:\n\n    — \"Kierreportaat, kierreportaat huoneeseeni johtaa,\n    Monet kummat, monet kummat siellä sinut kohtaa.\n    Kiiruhda, kiiruhda, Febe ystäväin!\"\n\n— Tulenhan minä, vastasi Febe iloisesti ja lisäsi heidän astuessaan\nkammioon: — Sinä olet maailman kiltein hämähäkki, ja minä olen\niloinen, kun olen joutunut sinun verkkoosi.\n\n— Minäpäs aion olla oikein ankara. Nyt istut tuohon tuolille ja\nolet ihan hiljaa, kunnes koulu on valmis avattavaksi, komensi Rose\nriemuissaan, kun oli saanut sellaista tekemistä, joka oli samalla\nhyödyllistä ja mieluista.\n\nFebe istui ujosti paikallaan sillä aikaa kun uusi opettaja otti\nesille kirjat ja taulut, sievän kirjoitustelineen ja pienen\npallokartan. Rose repi vielä palan isosta pesusienestään, teroitti\ntarmokkaasti vaikkei kovin taitavasti kynät, ja kun kaikki oli\nvalmiina, hän hypähti innostuksesta niin ettei Febe voinut olla\nnauramatta.\n\n— Nyt koulu on avattu ja minun täytyy kuulla teidän lukevan,\nettä tiedän mille luokalle te joudutte, neiti Moore, aloitti Rose\nhyvin arvokkaasti. Hän asetti kirjan oppilaansa eteen ja istuutui\nnojatuoliin pitkä viivoitin kädessään.\n\nFebe luki melko hyvin, vaikka kangertelikin vierasperäisissä\nsanoissa ja sotki joskus d:n ja t:n. Tämä kutkutti aika lailla\nRosen nauruhermoja, mutta hymynhäivähdyskään ei käväissyt hänen\nkasvoillaan. Feben tiedot maantieteestä olivat hämäränlaiset,\neikä hänellä ollut aavistustakaan kieliopista, vaikka hän väitti\nkoettavansa puhua \"kuin sivistyneet ihmiset\", minkä vuoksi Debby oli\nsanonut hänelle, että \"suutari pysyköön lestissään\".\n\n— Debby on vanha hanhi, älä välitä hänestä, hän nyt puhuu\n\"serviisistä\", \"hantuukista\" ja \"tropeista\" niin kauan kuin elää\nja uskoo varmasti puhuvansa oikein. Sinä puhut luontevan puhdasta\nkieltä, sen minä olen huomannut. Kielioppi on vain sitä varten,\nettä se osoittaa miksi jokin asia on niin eikä toisin, puheli Rose\ntuntien, että hänen piti itsensä puhua hyvää kieltä kelvatakseen\nFebelle esimerkiksi.\n\nKun laskentotunti tuli, opettaja huomasi hämmästyksekseen että\noppilas selviytyi toisista laskuista nopeammin kuin hän itse. Febe\noli laskenut leipurin ja lihakauppiaan vastakirjan sarakkeita jo\nkauan ja oli tottunut laskemaan oikein ja niin nopeasti, että Rose\nihan hämmästyi ja hänestä tuntui, että tässä aineessa oppilas\npiankin olisi opettajaansa etevämpi, jos edistyisi tuota vauhtia.\nRosen kiitos ilahdutti kovin Febeä, ja he jatkoivat niin ahkerasti\nja innoissaan, että aika lensi kuin siivillä, kunnes Plenty-täti\nilmestyi ja nähdessään kaksi päätä kumartuneena taulun yli huudahti:\n\n— Mitä ihmettä te teette täällä?\n\n— Pidämme koulua. Minä opetan Febeä, ja se on hurjan hauskaa!\nhuudahti Rose katsoen tätiä silmät loistaen.\n\nMutta Feben silmät loistivat vielä enemmän, vaikka hän näyttikin\nlevottomalta lisätessään:\n\n— Minun olisi kai pitänyt pyytää lupaa, mutta kun Rose ehdotti tätä,\nolin niin onnellinen että aivan unohdin. Pitääkö meidän nyt lopettaa?\n\n— Ei toki. Olen oikein iloinen nähdessäni, että haluat oppia ja että\nRose auttaa sinua.\n\nPlenty-tädin puhuessa ja katsellessa ystävällisesti tyttöjä Febe\nvilkaisi kelloon, ja nähtyään sen osoittavan viittä hän muisti, että\nDebby pian saapuisi keittiöön eikä valmistavia töitä illallista\nvarten ollut vielä aloitettu. Siksi hän pisti äkkiä kynänsä pöydälle\nja hypähti pystyyn sanoen:\n\n— Saanko jo mennä? Minä jatkan kyllä, kunhan saan valmiiksi\naskareeni.\n\n— Koulu on loppunut, vastasi Rose, ja Febe juoksi kiittäen tiehensä\nja hän lauloi kertotaulua asetellessaan teekeitintä kuntoon.\n\nNäin alkoivat tunnit, ja viikon ajan ne jatkuivat molempien iloksi\nja hyödyksi, sillä Febe oli erinomainen oppilas ja tuli tunnille\nkuin juhlaan. Nuori opettaja taas teki parhaansa ansaitakseen sen\nluottamuksen, jota Febe hänelle osoitti, sillä Febe oli vuorenvarma,\nettä parempaa opettajaa kuin Rose ei maailmassa ollutkaan.\n\nPojat saivat tietää mitä tytöillä oli tekeillä ja kiusasivat heitä\narmottomasti 'seminaarin' vuoksi, kuten he tyttöjen yritystä\nnimittivät. Itse asiassa se oli heistä hyvä idea, ja he tarjoutuivat\nkorvauksetta antamaan opetusta latinassa ja kreikassa, koska\narvelivat, ettei Rose täysin hallinnut näitä perustietoja.\n\nRosella oli omat epäilynsä siitä, miten setä suhtautuisi asiaan, ja\nsiksi hän suunnitteli jo ennakolta pienen puheen vakuuttaakseen,\nettä tämä oli hyödyllisin, terveellisin ja hauskin tuuma, mikä ikinä\noli keksitty. Mutta hän ei saanut tilaisuutta pitää puhettaan.\nAlec-tohtori palasi näet niin yllättäen, että sanat kerrassaan\nhaihtuivat hänen päästään.\n\nRose istui kirjaston lattialla tutkimassa paksua kirjaa, joka oli\nhänen polvillaan, eikä tiennyt mitään sedän paluusta, kun kaksi\nisoa lämmintä kättä tarttui hänen leukaansa ja taivutti hellästi\nhänen päätään taaksepäin. Rose sai suukon molemmille poskilleen, ja\nisällinen ääni sanoi muka nuhtelevasti:\n\n— Miksi minun tyttöni istuu täällä nenä kiinni pölyisessä\ntietosanakirjassa, kun hänen pitäisi rynnätä ottamaan vastaan erästä\nvanhaa herraa, joka ei olisi voinut kestää hetkenkään pitempää eroa?\n\n— Voi setä. Minä olen iloinen! Ja pahoillani! Mikset ilmoittanut\ntulostasi tai kutsunut minua heti kun olit täällä? Olen ikävöinyt\nsinua. Kirja lensi Rosen sylistä kolahtaen lattialle ja hän itse\nAlec-sedän syliin. Ja setä painoi hänet rintaansa vasten kuin\nkonsanaan maailman kalleimman olennon.\n\nPian hän istui nojatuolissa polvillaan Rose, joka hymyili ja puheli\nniin nopeasti kuin kerkeä kieli suinkin ennätti, ja setä katseli\ntyttöä tyytyväinen ilme kasvoillaan silitellen tämän pehmeätä poskea\nja pidellen hentoa kättä omassa ruskeassa ja voimakkaassa kädessään.\n\n— Kuinka sinun aikasi meni? Saitko pelastetuksi sen rouvaparan? Kai\nsinusta on hauskaa, kun pääsit taas kotiin tyttäresi kiusattavaksi?\n\n— Myöntävä vastaus kaikkiin kolmeen kysymykseen. Kerropas nyt sinä,\npieni synnintekijä, mitä oikein olet puuhannut. Plenty-täti sanoo,\nettä haluat neuvotella kanssani jostakin uudesta merkillisestä\nsuunnitelmasta, jonka olet punonut minun poissaollessani.\n\n— Ei kai hän kertonut siitä?\n\n— Ei. Sinä kuulemma epäilet, etten hyväksyisi sitä, ja haluat puhua\nitse riisuaksesi minut aseista, niin kuin sinä aina yrität vaikka\nturhaan. Annahan kuulua!\n\nRose kertoi vakavana koulustaan, Feben opiskelunhalusta ja siitä,\nkuinka hauskaa häntä oli opettaa, ja lisäsi nyökäten viisaasti\npäätään:\n\n— Siitä on hyötyä minullekin, sillä Febe on ahkera ja kauhean\nvikkelä; muutamissa asioissa minä saan tehdä parhaani, ettei hän\npääse minusta edelle. Tänään meillä oli lukukappaleessa sana\n'puuvilla' ja hän kysyi minulta siitä kaikenlaista. Oikein hävetti\nhuomata, kuinka vähän itse tiesin: vain että sitä kasvaa etelässä\nja siitä tehdään kangasta. Sitä minä juuri olin tutkimassa kun sinä\ntulit, ja huomenna kerron hänelle kaiken puuvillasta. Siitä näet,\nmiten tarpeellista se on minullekin: joudun kertaamaan kaiken mitä\nolen oppinut.\n\n— Senkin ovela tyttölapsi! Olet keksinyt kiertotien selviytyäksesi\nminun kiellostani, eikö niin? Tämähän ei ole opiskelemista, vai mitä?\n\n— Ei, hyvä herra, se on opettamista, minä pidän siitä paljon enemmän\nkuin pänttäämisestä omin päin. Sitä paitsi, minähän olen ottanut\nhänet ottosisarekseni, ja minun täytyy pitää sanani, eikö pidäkin?\nvastasi Rose odottaen hiukan levottomana mutta päättävästi tuomiotaan.\n\nAlec-tohtori oli ilmeisesti jo voitettu, sillä Rose kuvasi\nkattokivestä tehtyä taulua ja ruskeasta paperista ommeltua\nkirjoitusvihkoa niin vaikuttavasti, että setä oli jo paljon ennen\nkertomuksen loppua mielessään päättänyt lähettää Feben kouluun. Hän\nmoitti vain itseään siitä, että rakkaus Roseen oli saanut hänet\nunohtamaan velvollisuutensa toista tyttöä kohtaan. Kun Rose siis\nlopetettuaan kertomuksensa koetti saada kasvoilleen niin nöyrän ja\nanovan ilmeen kuin suinkin, setä naurahti, nipisti tyttöä poskesta ja\nvastasi sydämellisesti:\n\n— Sinun suunnitelmasi on erinomainen. Oikeastaan olin ajatellutkin,\nettä saisit jo käydä lukuihisi käsiksi, tietysti rasittamatta itseäsi\nliikaa. Tässä on nyt mainio tilaisuus koetella voimiasi. Febe on hyvä\nja järkevä tyttö, ja hän tulee kyllä toimeen maailmassa, jos me vain\nautamme hänet alkuun.\n\nRose sanoi kiitollisena:\n\n— En voi kyllin kiittää sinua siitä, että olet niin kiltti Febelle.\nMutta hän on itse aikanaan sinulle paras kiitos, sillä hänestä\ntulee vielä nainen, josta saamme olla ylpeitä, niin luja, rehti ja\nrakastettava hän on.\n\n— Hyvä lapsi, enhän minä vielä ole tehnyt mitään, ja olen siitä\noikein pahoillani. Mutta nyt pannaan toimeksi. Heti päästyään\njotenkin alkuun hän saa mennä kouluun ja opiskella niin pitkälle kuin\nhaluaa. Mitäs siitä arvelet?\n\n— Se on taivaallista, kuten Febe sanoo, sillä hänen hartain halunsa\non aina ollut päästä kouluun. Saanhan kertoa jo hänelle? Tiedän että\nhänen silmänsä revähtävät selälleen ja hän taputtaa ilosta käsiään.\n\n— Tämä on sinun asiasi, toiset pitäkööt sormensa poissa taikinasta.\nMutta älä pidä kiirettä äläkä rakentele turhia pilvilinnoja,\ntarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä ennen kuin tämä meidän pieni\nleipomuksemme kohoaa ja kypsyy.\n\n— Niin, kuninkaan kaakku, setä! \"Ne linnut lauloi niin, kun kaakku\navattiin\", naurahti Rose tanssien ympäri huonetta, niin että posket\nhehkuivat. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja kysyi totisena:\n\n— Jos Febe menee kouluun, kuka täällä sitten työt tekee? Minä kyllä\nauttaisin mielelläni.\n\n— Tulehan tänne, niin kerron sinulle salaisuuden. Debby näyttää\nkäyvän yhä hankalammaksi sitä mukaa kuin hänen reumatisminsa pahenee,\nja siksi tädit ovat päättäneet antaa hänelle eläkkeen. Hän saa mennä\nasumaan naimisissa olevan tyttärensä luo, joka on hyvissä varoissa.\nMinä tapasin Debbyn tyttären tässä viikolla, ja hän ottaa äitinsä\nmielellään luokseen. Keväällä on siis odotettavissa suuria muutoksia,\nsaadaan uusi keittäjä ja sisäkkö.\n\n— Voi, mitenhän minä tulen toimeen ilman Febeä? Eikö hän sentään\nvoisi asua täällä, että edes joskus näkisimme toisemme? Mieluummin\nmaksan hänen täysihoitonsa kuin päästän hänet pois. Pidän hänestä\nniin kauheasti.\n\nEhdotus nauratti kovasti tohtoria, ja Rose oli tyytyväinen kun\ntohtori selitti, että Febe jäisi edelleen Rosen 'kamarineidiksi',\nmutta hänellä olisi vain sellaisia velvollisuuksia, jotka hän voisi\nhelposti suorittaa koulutuntien lomassa.\n\n— Hän on vaatimattomasta käytöksestään huolimatta ylpeä tyttö eikä\nvarmaan ottaisi vastaan almuja. Siksi tämä järjestely on selvä ja\nmukava, ja Febe voi suorittaa koulumaksunsa järjestelemällä hiuksiasi\nvaikka kymmenen kertaa päivässä, jos sinä vain annat.\n\n— Sinä osaat aina järjestää niin että asiat sujuvat. Kuinka kummalla\nmuut tytöt tulevat toimeen, kun heillä ei ole Alec-setää! Rose\nhuokasi osaanottavasti kaikkien toisten tyttöjen puolesta.\n\n\n\n\n23\n\nSOVINTO\n\n\n— Steve, kerrotko minulle yhden asian, sanoi Rose Keikarille eräänä\npäivänä, kun tämä seisoi peilin edessä tarkastelemassa itseään ja\nodotti Plenty-tädin vastausta äitinsä kirjeeseen.\n\n— Saa nähdä. Mitä tahdot tietää?\n\n— Ovatko Archie ja Charlie riidoissa?\n\n— Enpä tiedä, meillä pojilla sattuu silloin tällöin pientä\nerimielisyyttä. Kas vain, taidanpa saada näärännäpyn oikeaan\nsilmääni, väisteli Steve ja oli tarkastavinaan keltaisia ripsiään.\n\n— Ei, ei tuo riitä. Minä tahdon tietää kaiken, sillä ihan varmasti\nse on paljon pahempaa kuin pieni erimielisyys. Kerro minulle kaikki,\nniin olet kiltti.\n\n— Loruja! Et suinkaan tahdo, että lörpöttelisin sinulle kuin mikäkin\njuoruakka? mutisi Steve silitellen tukkaansa kuten aina hämmillään\nollessaan.\n\n— Kyllä, tällä kertaa minä tahdon, kuului Rosen päättävä vastaus,\nsillä huomattuaan olevansa oikeassa, hän aikoi käyttää kaikkia\nkeinoja viekoitellakseen salaisuuden esiin. — Enhän minä tietysti\ntoivo, että kertoisit kenelle hyvänsä, mutta minulle voit kertoa ja\nsinun täytyykin, sillä minulla on oikeus tietää. Te pojat tarvitsette\njonkun, joka huolehtii teistä, ja minä aion pitää sitä virkaa, sillä\nme tytöt osaamme rakentaa rauhaa ja käsitellä ihmisiä. Setä on\nsanonut niin, ja hän on aina oikeassa.\n\nSteve oli jo hymähtämässä pilkallisesti Rosen huolenpidolle, mutta\näkkiä hänen päähänsä pälkähti muuan ajatus, ja hän päätti tehdä Rosen\nmieliksi ja hyötyä samalla itse asiasta.\n\n— Mitä annat, jos kerron asian juurta jaksaen? hän kysyi karahtaen\npunaiseksi, sillä häntä itseäänkin hävetti tällainen kysymys.\n\n— Mitä sinä tahdot? kysyi Rose ja näytti hämmästyneeltä.\n\n— Lainata vähän rahaa. En aikonut pyytää sinulta, mutta Macilta\nei liikene nykyään centtiäkään; hänhän pani pystyyn sen kemian\nlaboratorion, jonka mukana hän vielä jonain päivänä räjäyttää itsensä\nilmaan, niin että sinä ja setä saatte ilon sovitella kappaleet\nyhteen. Ja Steve koetti näyttää siltä kuin mielikuva olisi huvittanut\nhäntä.\n\n— Lainaan mielihyvin, antaa tulla, sanoi Rose tahtoen välttämättä\ntietää salaisuuden.\n\nLupaus vieritti ilmeisesti raskaan taakan Steven hartioilta, ja\njärjestettyään huolellisesti jakauksensa suoraan hän selitti nopeasti\nasian.\n\n— Kyllähän minä sinulle voin kertoa, mutta älä sano pojille, että\nolen juorunnut, muuten Prinssi hirttää minut. Katsos, Archie ei voi\nsietää niitä poikia, joiden kanssa Charlie seurustelee. Se suututtaa\nCharlieta ja hän on heidän kanssaan vain härnätäkseen Archieta. Tätä\nnykyä he karttavat toisiaan jos suinkin voivat. Siinä koko juttu!\n\n— Ovatko ne Charlien ystävät oikein pahaa joukkoa? kysyi Rose\nhuolissaan.\n\n— Eivätpä kai, mutta aika hurjia. He ovat vanhempia kuin meidän\npojat, mutta pitävät Prinssistä, kun hän on semmoinen vekkuli; hän\nlaulaa hyvin, esittää yksintanssia kuten tiedät ja osaa pelata\nmitä tahansa. Hän voitti kerran Morsen biljardissa, ja sitä kyllä\nkannattaa kehua, sillä ainakin Morse itse luulee olevansa etevämpi\nkuin kukaan muu. Minä katselin ottelua ja se oli suurenmoista!\n\nSteve oikein lämpeni, sillä hän oli ylpeä Charliesta, jota hän\nihaili kovin ja koetti kaikin tavoin matkia. Rose ei aavistanut\nlainkaan, kuinka suuriin vaaroihin muutamat Charlien luonteenpiirteet\nsaattoivat viedä, mutta vaistomaisesti hän tunsi, että jotakin oli\nvinossa, kun Archie oli tyytymätön.\n\n— Jos Prinssi pitää joistakin biljardipelureista enemmän kuin\nArchiesta, niin minä en juuri arvosta hänen makuaan, sanoi Rose\nankarasti.\n\n— Eihän hän heistä pidäkään, mutta Charlie ja Archie ovat molemmat\nniin ylpeitä, ettei kumpikaan käy hieromaan sovintoa. Kyllä\nkai Archie on oikeassa, mutta kyllä minusta Charlie saa joskus\nseurustella toistenkin kanssa, ainakin sellaisten mukavien heppujen,\nsanoi Steve koettaen näyttää vakavalta, vaikka silmät tuikkivat, kun\nhän muisteli noiden veikkojen urotöitä.\n\n— Voi sentään, Rose huokasi. — Enpä taida pystyä auttamaan.\nMutta toivon hartaasti, että he sopisivat, sillä Prinssi tarvitsee\nArchieta, ettei joutuisi vaikeuksiin. Archie on mahdottoman kiltti.\n\n— Siinäpä se onkin. Archie saarnaa eikä Charlie voi sietää sitä. Hän\npilkkasi Archieta narriksi ja pastoriksi, ja Archie taas sanoi, ettei\nCharlie ole herrasmies. Voi saapas, eivätkö he ole molemmat hulluja.\nMinä luulin että he hakkaisivat toisensa. Olisi ollutkin parempi,\neivät jurottaisi ja kulkisi nyt happamina nenä pystyssä. Mac ja minä\niskemme sellaisissa tapauksissa mailalla toista päähän ja sillä selvä.\n\nRose ei voinut olla nauramatta, kun Steve alkoi huitoa nyrkeillään\npulleata sohvatyynyä osoittaakseen mitä tarkoitti. Mukiloimaan hetken\npoika heitti tyynyn käsistään, korjasi kalvosimensa ja hymyili\nsäälivästi naisille, jotka eivät tienneet mitään tällaisesta riitojen\nsovittelusta.\n\n— Pojat ovat hassuja! sanoi Rose ihailevan ja hämmästyneen\nnäköisenä, ja Steve käsitti ilmeen erityiseksi suosionosoitukseksi\nsukupuoltaan kohtaan.\n\n— Olemmehan mekin sentään hyviä olemassa, neitiseni, ettekä te\ntulisi toimeen ilman meitä, hän vastasi nenä pystyssä. Sitten hän\näkkiä siirtyi muihin asioihin ja lisäsi: — Entäs se raha, jonka\nlupasit lainata? Olen jo kertonut, nyt sinun on maksettava.\n\n— Totta kai! Kuinka paljon sinä haluat? kysyi Rose avaten kukkaronsa.\n\n— Voisitko lainata kerrassaan viisi dollaria? Tahtoisin maksaa\nkunniavelan, joka on aika kiusallinen, sanoi Steve yrittäen olla\nmiehekkään näköinen.\n\n— Eivätkö kaikki velat ole kunniavelkoja? kysyi tietämätön Rose.\n\n— Ovat tietysti; mutta tämä on veto jonka hävisin, ja minä tahtoisin\nmaksaa sen heti paikalla, sanoi Steve, josta selittelyt alkoivat\ntuntua hankalilta.\n\n— Voi, älä lyö vetoa, se ei ole hyvä, ja tiedän ettei isäsi pidä\nsiitä. Lupaa ettet milloinkaan enää lyö vetoa, sanoi Rose puristaen\nlujasti kättä, johon juuri oli pannut rahan.\n\n— Hyvä on, lupaan. Se on suututtanut minua kauheasti, mutta tulin\nlyöneeksi sen aivan pilanpäiten. Olen sinulle hyvin kiitollinen, nyt\nminulla ei olekaan mitään hätää, ehätti Steve sanomaan ja lähti äkkiä\ntiehensä.\n\nRose oli päättänyt olla rauhan rakentajana ja odotti sopivaa\ntilaisuutta. Pian se tulikin.\n\nHän oli viettänyt päivänsä Clara-tädin luona, missä oli muitakin\nnuoria vieraina, sillä täti ajatteli, että Rosen pitäisi päästä\nujoudestaan ja alkaa ottaa osaa seuraelämään. Päivällinen oli syöty\nja seura oli hajaantunut. Clara-täti oli mennyt vähän lepäämään, ja\nRose odotti, että Charlie tulisi saattamaan häntä kotiin.\n\nHän istui yksin komeassa vierashuoneessa, ja hänestä tuntui oikein\nhauskalta ja mukavalta, sillä hänellä oli yllään paras pukunsa ja\nkäsissä kaksi kultaista rannerengasta, jotka hän oli saanut tädiltä.\nHän istui nojatuolissa ja katseli uusia kenkiään, joissa oli kauniit\nruusukkeet, isot kuin syysdaaliat. Äkkiä Charlie ilmestyi hänen\neteensä velttona ja unisena, kuten Rosesta näytti. Hänet huomatessaan\nCharlie kohensi ryhtiään ja koetti saada kasvoilleen hymyn, joka pian\nkuitenkin muuttui haukotukseksi, kun hän sanoi:\n\n— Minä luulin, että olit äidin luona, ja siksi minä torkahdin, kun\nsain saatetuksi ne tytöt kotiin. Nyt olen valmis palvelemaan sinua\nkoska vain haluat.\n\n— Päätäsi näyttää särkevän. Älä välitä minusta. Voin hyvin juosta\nyksin kotiin, kun on vielä näin varhaistakin, vastasi Rose, joka\nei voinut olla panematta merkille serkkunsa punoittavia kasvoja ja\nväsyneitä silmiä.\n\n— Siihen minä en suostu. Samppanja saa aina pääni kipeäksi, mutta\nkyllä se siitä selviää, kun pääsen raittiiseen ilmaan.\n\n— Miksi sitten juot sitä? kysyi Rose huolissaan.\n\n— En kai muutakaan voi, kun olen isäntänä. Älä nyt sinä rupea\nminulle paasaamaan; olen kuullut ihan tarpeeksi Archien tylsiä\nsaarnoja enkä välitä kuulla enää lisää.\n\nCharlien ääni oli tyly, ja hänen olemuksestaan oli kadonnut\ntavanomainen hyväntahtoinen iloisuus, niin että Rose aivan masentui\nja sanoi alakuloisesti:\n\n— En minä aikonut paasata, mutta on vaikea nähdä niiden kärsivän,\njoista pitää.\n\nTämä tehosi Charlieen, sillä Rosen huulet vapisivat, vaikka hän\nkoetti salata sitä haistelemalla ruusua, jonka irrotti vyöstään.\n\n— Olen oikea tyhmeliini, ja minun täytyy pyytää sinulta anteeksi\närtyisyyttäni, sanoi Charlie avoimesti ja miellyttävästi kuten hänen\ntapansa oli.\n\n— Toivon että pyytäisit anteeksi myös Archielta ja että olisitte\ntaas ystäviä. Sinä et koskaan ollut ärtyinen etkä epäkohtelias, kun\nhän oli sinun ystäväsi, sanoi Rose katsahtaen pyytävästi Charlieen,\njoka nojasi kyynärpäätään takan reunustaan.\n\nSamassa Charlie oli taas muuttunut. Hän seisoi Rosen edessä suorana\nja jäykkänä kuin heinäseiväs, ja silmät olivat kiukkuiset, kun hän\nvastasi töykeästi:\n\n— Tekisit viisaammin, jos et sekaantuisi asioihin, joita et ymmärrä.\n\n— Mutta tämän asian minä ymmärrän ja olen pahoillani, kun näen\nteidän kohtelevan toisianne noin kylmästi ja välinpitämättömästi.\nEnnen olitte aina yhdessä, ja nyt te tuskin puhutte keskenänne. Sinä\nolet valmis pyytämään anteeksi minulta, enkä totta totisesti ymmärrä,\nmikset voisi pyytää Archieltakin, jos kerran olet väärässä.\n\n— Mutta minä en ole väärässä! kuului napakka vastaus, joka sai\nRosen hätkähtämään. Ja Charlie jatkoi tyynemmin, mutta silti vielä\nkiukkuisesti. — Herrasmies pyytää aina anteeksi naiselta, jos on\nkäyttäytynyt häntä kohtaan sopimattomasti, mutta ei koskaan mieheltä,\njoka on häntä loukannut.\n\n— Hyvänen aika, mikä ampiainen! ajatteli Rose ja sanoi ivallisesti\nkoettaen viekoitella toista nauramaan: — Minä en puhunut miehistä,\nvaan pojista, ja yksi niistä on Prinssi, jonka pitäisi kai näyttää\nhyvää esimerkkiä alamaisilleen.\n\nMutta Charlie ei halunnut leppyä, ja kääntääkseen keskustelun\ntoisaalle hän irrotti pienen kultaisen korvarenkaan kellonsa peristä\nja sanoi vakavasti:\n\n— Minä olen rikkonut sanani. Siksi annan tämän sinulle takaisin\nja vapautan sinut lupauksestasi. Olen pahoillani, mutta minusta se\noli hölmö lupaus, enkä minä aio pitää sitä. Saat hankkia mieleisesi\nkorvarenkaat minun laskuuni. Nythän sinulla on oikeus käyttää niitä.\n\n— Minähän voisin käyttää vain yhtä, sillä Archie kyllä pitää\nsanansa, siitä olen varma! Rose oli niin loukkaantunut ja pettynyt\nettä puhui pisteliäästi ja kieltäytyi ottamasta korvarengasta, jota\nrikkuri hänelle tarjosi.\n\nCharlie kohautti olkapäitään ja heitti korvarenkaan Rosen syliin\nkoettaen näyttää tyyneltä ja välinpitämättömältä, vaikka se ei oikein\nonnistunut, sillä poikaa hävetti ja hän oli poissa tolaltaan. Rosen\nteki mieli itkeä, mutta ylpeys ei antanut myöten. Kiihtyneenä hän\nnousi tuoliltaan, heitti korvarenkaan menemään, ja hänen äänensä\nvärisi kaikista ponnisteluista huolimatta, kun hän sanoi:\n\n— Sinä et ole sellainen poika, joksi sinua luulin, enkä minä\nkunnioita sinua pennin edestä. Tahdoin auttaa sinua, mutta sinä et\nyritäkään, koska et itse välitä mistään. Sinä sanot aina olevasi\nherrasmies, mutta olet kaikkea muuta, koska olet rikkonut lupauksesi.\nMinä en ikinä enää luota sinuun. En huoli sinua saattamaan, menen\nmieluummin Maryn kanssa. Hyvää yötä!\n\nJa tämän kauhean iskun jälkeen Rose poistui huoneesta. Charlie jäi\nyksin yhtä hämmästyneenä kuin jos hänen lempikyyhkysensä olisi\nlentänyt vasten kasvoja ja nokkinut häntä armottomasti. Rose suuttui\nharvoin, mutta kun se tapahtui, se teki poikiin syvän vaikutuksen.\n\nTämä pieni ukkossää purkautui nyyhkytyksenä Rosen pukiessa eteisessä\npäällysvaatteita ylleen, mutta se virkisti häntä. Hän sanoi nopeasti\njäähyväiset Clara-tädille, joka oli parhaillaan kähertäjän kynsissä,\nja sitten hän meni etsimään Maryä, sisäkköä. Mutta Mary oli mennyt\nulos, samoin myös talonmies, ja Rose puikahti ulos takaovesta\nhyvillään siitä, ettei hänen tarvinnut kärsiä Charlieta saattajanaan.\n\nSiinä hän kuitenkin erehtyi, sillä tuskin portti oli sulkeutunut\nhänen jälkeensä, kun tutut askelet kuuluivat ja Prinssi oli samassa\nhänen rinnallaan. Rosen suuttumus kaikkosi kuin taikavoimalla, kun\nCharlie sanoi katuvan kohteliaasti:\n\n— Sinun ei tarvitse puhua minulle ellet tahdo, mutta minun\nvelvollisuuteni on pitää huolta, että pääset turvallisesti kotiin.\n\nRose kääntyi samassa häneen päin, ojensi kätensä ja sanoi\nherttaisesti:\n\n— Minä olin ilkeä. Anna anteeksi ja ollaan taas ystäviä.\n\nCharlie pudisti sydämellisesti Rosen kättä ja pitäen sitä hetken\nomassaan hän sanoi koettaen saada kaikki hyväksi jälleen:\n\n— Katsos, Rose, olen pannut korvarenkaan takaisin kellonperiisi,\naion yrittää uudestaan. Mutta et tiedä, kuinka vaikea on sietää\nmuitten naurua.\n\n— Tiedän hyvinkin! Annabel kiusaa minua aina tavatessa, kun en pidä\nkorvarenkaita vaikka näin niistä niin paljon vaivaa.\n\n— Hänen lörpötyksensä ei ole läheskään yhtä sietämätöntä kuin\npoikien pilkka. Vaatii aika lailla sisua antaa kutsua itseään äidin\nhelmoissa roikkuvaksi mammanpojaksi tai muuksi sellaiseksi, huokasi\nCharlie.\n\n— Minä luulin, että sinulla olisi aika lailla sisua, niin kuin itse\nsanot. Pojat kehuvat sinua koko seitsikon rohkeimmaksi, sanoi Rose.\n\n— Niin olenkin muutamissa asioissa, mutta en kestä, että minulle\nnauretaan.\n\n— Se on raskasta, mutta eikö helpota, kun tietää olevansa oikeassa.\n\n— Ei minua. Archien tapainen hurskas pastori voi tietenkin löytää\nsiitä lohtua.\n\n— Älä viitsi haukkua Archieta. Minä luulen, että hänellä on henkistä\nrohkeutta ja sinulla fyysistä. Setä selitti minulle, mikä ero niillä\non, ja henkinen on parempaa ja jalompaa, vaikkei useinkaan näytä\nsiltä, sanoi Rose miettivästi.\n\nMutta Charlie ei pitänyt tästä, ja hän vastasi äkkiä: — En usko,\nettä hän kestäisi kiusoittelua sen paremmin kuin minä, jos hän\njoutuisi noiden kaverien hampaisiin.\n\n— Ehkäpä hän sen tähden pysyykiin heistä erillään ja toivoo, että\nsinäkin pysyisit.\n\nRose oli oikeassa, sen Charlie tajusi, mutta hän ei tahtonut\nantautua vielä vaikka hänen vastustuksensa olikin murtunut. Kuinka\nollakaan, hän tunsi kuitenkin näin hämärissä löytävänsä asioiden\nytimeen helpommin kuin päiväsaikaan, eikä ollut kovin vaikea tehdä\ntunnustuksia, kun kuulija oli 'vain Rose'.\n\n— Jos hän olisi minun veljeni, hänellä olisi oikeus puuttua minun\nasioihini, mutta..., aloitti Charlie loukkaantuneella äänellä.\n\n— Minä toivoisin, että hän olisi! huudahti Rose.\n\n— Samaa minäkin toivoisin, vastasi Charlie, ja sitten he molemmat\nnauroivat hänen ailahteleville tunteilleen.\n\nNauru teki heille hyvää, ja Prinssi puhui taas, mutta hänen äänensä\noli nyt vallan toinen — se oli mietteliäs, ei ylpeä eikä äreä.\n\n— Katsohan, minun onnettomuuteni on, ettei minulla ole veljiä eikä\nsisaria. Toisten asiat ovat paljon paremmin, heidän ei tarvitse\nlähteä muualle etsimään seuraa elleivät tahdo. Minä olen ihan yksin,\nja olisin kiitollinen edes pikku siskosta.\n\nTämä kuulosti kovin liikuttavalta, ja kiinnittämättä huomiota\nviimeisen lauseen epäkohteliaaseen edes-sanaan Rose vastasi niin\nsydämellisesti, että valloitti siinä paikassa serkkunsa:\n\n— Leikitään että minä olen sisaresi. Tiedän olevani tyhmä, mutta\nehkä minä sittenkin olen parempi kuin ei mitään, ja olisin kovin\nmielelläni siskosi.\n\n— Sovittu. Sinä olet siis minun sisareni, etkä sinä ole ollenkaan\ntyhmä, vaan meidän kaikkien mielestä oikein järkevä tyttö. Minä olen\nylpeä saadessani sinut siskokseni.\n\nRose hypähti ja kosketti iloissaan hylkeennahkapuuhkallaan Charlieta\nkäsivarresta.\n\n— Olet kiltti, kun sanot noin. Ja nyt sinun ei tarvitse olla enää\nallapäin. Minä koetan täyttää Archien paikan, kunnes olette jälleen\nystäviä. Archie puolestaan olisi varmasti valmis sovintoon vaikka\nheti paikalla.\n\n— No niin, sinulle voin sen sanoakin: en minä ikinä kaivannut\nsiskoja tai veljiä tai muitakaan ystäviä niin kauan kuin Archie ja\nminä olimme yhdessä; mutta sen jälkeen kun hän hylkäsi minut, olen\nhaljuillut yksinäisenä kuin Robinson ennen Perjantain tuloa.\n\nTämä luottamuksen puuska sai Rosen entistä vakuuttuneemmaksi siitä,\nettä Charlien oli saatava takaisin toverinsa, mutta Rose ei sanonut\nenää mitään, vaan oli tyytyväinen saavutukseensa. He erosivat\nystävinä, ja Prinssi palasi kotiin miettien, miksi pojan on helpompi\nkertoa tytölle asioita, joita ei kuolemakseenkaan kertoisi toisille\npojille.\n\nSeuraavana päivänä Rose meni Archien luo, ja kerrottuaan\nkeskustelustaan Charlien kanssa niin paljon kuin katsoi\ntarpeelliseksi hän pyysi Archieta unohtamaan ja antamaan anteeksi.\n\n— Olen kyllä ajatellut, että minun ehkä pitäisi tehdä sovinto,\nvaikka tiedänkin olevani oikeassa. Minä pidän hurjasti Charliesta,\nhän on maailman hyväsydämisin veikko, mutta hän ei osaa sanoa 'ei',\nja se tuottaa onnettomuutta ellei hän ole varuillaan, sanoi Archie\nystävällisen vakavasti. — Minä olin paljon yhdessä isän kanssa, kun\nhän oli kotona, ja sinä aikana Charlie sai seuralaisia, joista en\npidä. He koettavat elää rennosti ja luulevat olevansa miehekkäitä.\nHe imartelevat Prinssiä ja houkuttelevat hänet kaikenlaisiin\ntyhmyyksiin. Minä en voinut sietää sitä ja koetin saada hänet\nluopumaan, mutta olin liian kovakourainen, ja me riitaannuimme.\n\n— Hän on valmis sovintoon, kunhan et moiti häntä kovin, sillä hän\ntunnusti minulle olevansa väärässä, mutta tuskin hän myöntää sitä\nsinulle, sanoi Rose.\n\n— En minä siitä välitäkään. Jos hän vain luopuu tuosta joukosta ja\ntulee takaisin, niin olen tyytyväinen enkä saarnaa. Mutta hän taitaa\nolla velkaa noille pojille eikä halua katkaista välejään ennen kuin\nsaa velkansa maksetuksi. En tiedä varmaan enkä viitsi kysyä. Vaikka\nSteve varmaan tietäisi, hänhän jäljittelee aina Prinssiä, ikävä\nkyllä, sanoi Archie huolestuneena.\n\n— Kyllä kai Steve tietää, sillä hän puhui minulle kunniaveloista\nvastikään, kun annoin hänelle..., tässä Rose keskeytti ja karahti\npunaiseksi.\n\nMutta Archie vaati häntä 'tunnustamaan', ja viidessä minuutissa\nhän oli kuullut koko jutun. Loppujen lopuksi Archie pisti väkisin\nviiden dollarin setelin Rosen taskuun ja näytti sekä päättävältä että\nloukkaantuneelta sanoessaan:\n\n— Älä koskaan enää tee niin, vaan lähetä Steve minun puheilleni,\njos hän ei uskalla pyytää isältään. Mutta ikävä kyllä Charlie saa\nSteven huonoille jäljille, sillä Steve ihailee ja koettaa jäljitellä\nhäntä kaikessa. Älä puhu sanaakaan — minä kyllä järjestän asian eikä\nkukaan moiti sinua.\n\n— Voi voi sentään. Minä tuotan aina harmia koettaessani auttaa,\nhuokasi Rose pahoillaan kerkeästä kielestään.\n\nArchie lohdutti häntä huomauttamalla, että on aina paras puhua totta,\nja sai hänet jälleen iloiseksi lupaamalla sopia Charlien kanssa niin\npian kuin suinkin.\n\nArchie pitikin sanansa, niin että Rose jo seuraavana päivänä\nikkunasta vilkaistessaan näki ilokseen Archien ja Charlien tulevan\nkatua entiseen tapaan käsi toisen harteilla, ja he keskustelivat\nvilkkaasti aivan kuin korvatakseen viikkokausia kestäneen vaitiolon.\nRose laski työn käsistään, riensi avaamaan oven sepposen selälleen ja\nodotti heitä niin innokkaasti, että poikien kasvot kirkastuivat, kun\nhe juoksivat portaita hänen luokseen näyttääkseen, että olivat taas\nhyvissä väleissä.\n\n— Kas niin, rauhanrakentaja, sanoi Archie ravistaen sydämellisesti\nRosen kättä.\n\nMutta Charlie lisäsi sen näköisenä, että Rose tuli ylpeäksi ja\nonnelliseksi: — Ja minun pikku siskoni!\n\n\n\n\n24\n\nKUKA?\n\n\n— Setä, nyt minä tiedän, mitä varten tytöt on luotu, sanoi Rose\nsovinnon jälkeisenä päivänä.\n\n— No mitä varten? kysyi Alec-tohtori joka 'mittaili laivankantta'\nniin kuin hän nimitti edestakaista kävelyään alakerran salissa.\n\n— Pitämään huolta pojista, vastasi Rose tyytyväisyyttä säteillen. —\nFebe nauroi, kun kerroin sen hänelle. Hän sanoi, että tytön tärkein\ntehtävä on oppia ensin pitämään huolta itsestään. Mutta hän puhuu\nniin, kun hänellä ei ole seitsemää poikaserkkua kuten minulle.\n\n— Hän on silti oikeassa, ja oikeassa olet myös sinä, sillä ne\nkaksi asiaa kuuluvat yhteen, ja auttaessasi seitsemää poikaa sinä\ntietämättäsi autat myös itseäsi, sanoi Alec-tohtori pysähtyen\nhymyillen ja nyökkäsi hyväksyvästi kirkaskasvoiselle tytölle, joka\noli väsyneenä istahtanut nojatuoliin pari tuntia kestäneen pelin\njälkeen.\n\n— Ihanko totta? Sehän hauskaa. Minun on tosiaan ihan pakko pitää\nhuolta pojista, sillä he kertovat minulle aina murheitaan ja kysyvät\nneuvoa, ja minä olen siitä hurjan iloinen. Minä en vain aina osaa\nneuvoa, ja sen tähden neuvottelen salaa ensin sinun kanssasi ja\nhämmästytän heidät sitten suurella viisaudellani.\n\n— Se sopii. Ja mikä on ensimmäinen huolesi? Minä näen kyllä, että\nmieltäsi painaa jokin, kerro pois vanhalle sedällesi.\n\nRose sujautti kätensä hänen kainaloonsa, ja kun he kävelivät siinä\nedestakaisin, hän kertoi kaikki Charliesta ja kysyi mitä hänen olisi\ntehtävä.\n\n— Luuletko että voisit muuttaa Clara-tädin luo kuukauden päiviksi?\nkysyi tohtori, kun Rose oli lopettanut.\n\n— Voisin kai, mutta ei se kovin hauskaa olisi. Tahtoisitko sinä\ntodellakin että minä menisin?\n\n— Paras lääke Charlielle olisi saada joka päivä annos ruusuvettä,\ntoisin sanoen ruusu ja vettä. Jospa menisit pitämään huolta, että hän\ntodella ottaa sitä? nauroi Alec-setä.\n\n— Tarkoitatko sinä, että jos minä menen sinne ja koetan virkistää\nCharlieta, niin hän pysyy kotona ja karttaa huonoa seuraa?\n\n— Sitä juuri.\n\n— Mutta voisinko minä virkistää häntä? Poikia hän kaipaisi.\n\n— Siitä ei hätää; pojathan seuraavat aina sinua. Etkö ole sitä\nhuomannut?\n\n— Plenty-täti sanoo, etteivät he ennen käyneet täällä niin paljon\nkuin nykyään, mutta en minä ajatellut, että se johtuisi minusta.\nSehän on selvä, että he käyvät täällä usein.\n\n— Sinä et tiedäkään, millainen magneetti olet, mutta jonakin päivänä\nse sinulle vielä selviää. Ja tohtori pyyhkäisi Rosen mielihyvästä\npunehtunutta poskea. — Katsos nyt, jos magneetti siirretään\nClara-tädin luo, se vetää pojat sinne kuin rautahiukkaset, ja Charlie\npysyy kotona eikä välitä ikävistä tovereistaan.\n\n— Minä lähden heti paikalla! Clara-täti on usein pyytänyt minua ja\nilahtuu varmasti, kun menen. Minä pukeudun hienosti ja syön myöhään\nillalla, seuraan tarkasti muotia ja joudun tapaamaan monenlaisia\nihmisiä, mutta koetan varoa, ettei se ole haitaksi. Jos minä joudun\npulaan jonkin asian vuoksi, niin juoksen sinun luoksesi, vastasi Rose.\n\nNiin asia siis päätettiin, ja selittämättä vierailunsa todellisia\nsyitä Rose muutti Clara-tädin luo; hän tunsi että hänellä oli siellä\ntehtävä täytettävänään.\n\nAlec-tohtori oli ollut oikeassa, sillä pojat seurasivat todella Rosea\nja hämmästyttivät Clara-tätiä käymällä tuhkatiheään. Charlie koetti\nkaikin tavoin osoittaa kiitollisuuttaan 'pikku siskolle', sillä hän\narvasi mitä varten tämä oli tullut, ja häntä liikutti Rosen harras\nhalu koettaa auttaa häntä.\n\nRose katseli usein kaihoten vanhaa taloa, jonka elämä oli\nyksinkertaisempaa ja jossa hän saattoi olla enemmän hyödyksi. Mutta\nhän oli Feben vastaväitteistä huolimatta saanut päähänsä, että tytöt\non luotu pitämään huolta pojista, ja hän löysi paljon ilon aihetta\nniistä uusista velvollisuuksista, jotka oli ottanut suorittaakseen.\n\nKoe onnistui niin hyvin, että kuukauden päätyttyä Mac ja Steve\npyysivät Rosea tulemaan vuorostaan heillekin. Rose otti tarjouksen\nvastaan ja toivoi, että töykeä Jane-täti sanoisi kuten Clara-täti\nheidän erotessaan: — Toivoisin että saisin pitää sinut luonani koko\nikäni.\n\nKun hän oli ollut Macin ja Steven vieraana yhden kuukauden, veivät\nArchie ja kumppanit hänet kotiinsa muutamiksi viikoiksi; ja heidän\nluonaan hän oli niin onnellinen, että olisi tahtonut jäädä sinne\nainiaaksi, jos vain Alec-setäkin olisi tullut sinne.\n\nMyra-tätiä ei myöskään sopinut unohtaa, ja salaisen kauhun vallassa\nRose meni eräänä päivänä 'Hautakammioon', kuten pojat sanoivat\nhänen synkkää kotiaan. Onneksi se oli aivan lähellä vanhaa taloa;\nAlec-tohtori pistäytyi siellä usein, eikä vierailusta tullut niin\nankeata kuin Rose oli pelännyt.\n\nNiin meni talvi aivan huomaamatta, ja Rose oli tuskin ennättänyt\npalata takaisin kotiin, kun oltiin toukokuussa. Pojat sanoivat häntä\n'kuukausiruusuksi', koska hän oli viettänyt kuukauden kunkin tätinsä\nluona ja jättänyt jälkeensä niin herttaisen muiston, että kaikki\ntoivoivat saavansa hänet pian takaisin.\n\nAlec-tohtori iloitsi suuresti saatuaan tytön jälleen luokseen,\nmutta kun hänen kokeiluvuotensa lähestyi loppuaan, hän salaa hiukan\npelkäsi, että Rose tahtoisi siirtyä ehkä seuraavaksi vuodeksi\nJessie-tädin luo. Hän ei puhunut mitään, vaan odotti levottomana\nratkaisua.\n\nRose vietti näinä aikoina melkein kaiket päivänsä ulkona seuraten\nluonnon suloista heräämistä, sillä kevät tuli tänä vuonna sellaisella\nkohinalla, kuin sillä olisi ollut tavaton kiire saada tehtävänsä\nsuoritetuksi. Vanhat kastanjat kukkivat ikkunan alla, kukkaset\nrehottivat puutarhassa, ja linnut lauloivat heleästi hänen päänsä\npäällä.\n\nKukaan muu kuin tohtori itse ei muistanut, että oli kulunut vuosi\nsiitä myrskyisestä keskustelusta, jonka tuloksena syntyi ajatus\nvuoden koeajasta. Aavistamatta mitään erikoista tädit tulivat eräänä\nlauantaina teelle ja istuivat vilkkaasti keskustellen, kun Alec tuli\nsisään kädessään kaksi valokuvaa.\n\n— Tunnetko tätä? hän kysyi näyttäen toista Clara-tädille, joka\nsattui istumaan lähinnä.\n\n— Totta kai minä tunnen. Sehän on Rose silloin, kun hän tuli tänne\n— juuri sama surullinen, pikkuvanha ilme, laihat pienet kasvot ja\nsuuret silmät.\n\nKuva kiersi kädestä käteen ja kaikki olivat samaa mieltä: juuri sen\nnäköinen Rose oli ollut vuosi sitten. Kun tämä oli todettu, tohtori\nnäytti toista kuvaa. Sitä ihailtiin kovasti, ja tädit selittivät\nyhteen ääneen, kuinka onnistunut kuva oli.\n\nOlihan se onnistunut, ja se oli edellisen täysi vastakohta:\nkukoistavat, hymyilevät kasvot täynnä iloa ja terveyttä, eikä\nalakuloisuuden merkkiäkään, vaikka lempeissä silmissä olikin\nmietteliäs ilme.\n\nTohtori asetti molemmat kuvat takan reunustalle, astui pari kolme\naskelta taaksepäin ja katseli tyytyväisenä niitä muutaman minuutin.\nSitten hän pyörähti ympäri ja sanoi äkkiä kuvia osoittaen:\n\n— Nyt on koevuosi päättynyt. No, hyvät rouvat, onko minun kokeeni\nteidän mielestänne onnistunut?\n\n— Ai, tottakin, nythän on vuosipäivä! huudahti Plenty-täti pudottaen\nhämmästyksissään silmän neuleestaan.\n\n— Onnistunut erinomaisesti, vastasi Peace-täti hymyillen\nveljenpojalleen sydämellisen hyväksyvästi.\n\n— Onhan hän vankistunut, mutta ulkomuoto pettää usein. Hänellä on\nheikko ruumiinrakenne, ei siitä koskaan kestävää tule, ruikutti\nMyra-täti.\n\n— Minä myönnän auliisti, että mikäli on kysymys terveydestä, koe on\nonnistunut, myönsi Jane-täti armollisesti.\n\n— Minä olen samaa mieltä ja menen vieläkin pitemmälle: minusta\nAlecin menetelmä on tehnyt lapselle ihmeitä. Tätä vauhtia hän on\nparin kolmen vuoden perästä oikea kaunotar, lisäsi Clara-täti ja se\noli paras arviointi, minkä hän antaa saattoi.\n\n— Minä tiesin aina, että Alec onnistuisi, ja olen oikein iloinen,\nkun te kaikki myönnätte sen. Tämä työ tuottaa hänelle enemmän kunniaa\nkuin aavistattekaan, ja hän ansaitsee siitä enemmän kiitosta kuin\nkoskaan saa, huudahti Jessie-täti taputtaen ihastuksissaan käsiään,\nniin että pikku Jamien punainen sukka heilui kuin voitonlippu\ntuulessa.\n\nAlec-tohtori kumarsi heille ja näytti hyvin tyytyväiseltä sanoessaan\nvakavasti:\n\n— Kiitän teitä. Mutta nyt on edessä kysymys: jatkanko minä, sillä\ntämähän on ollut vasta alkua. Kukaan teistä ei tiedä, mitä takaiskuja\non sattunut, mitä erehdyksiä olen tehnyt ja kuinka huolissani olen\nusein ollut. Myra on oikeassa eräässä suhteensa: Rose on hento\nolento, joka kukoistaa päivänpaisteessa, mutta kuihtuu nopeasti sen\npuutteessa. Hän ei ole luonnostaan heikko, mutta hän on perinyt\näitinsä herkän luonteen ja tarvitsee viisasta huolenpitoa. Minä\nluulen löytäneeni oikean menettelytavan, ja teidän avullanne toivon\nvoivani kasvattaa hänestä naisen, joka tuottaa iloa meille kaikille.\n\nTässä tohtori pysähtyi hengähtämään, sillä hän oli niin liikuttunut,\nettä viimeiset sanat kuulostivat käheiltä. Tätien hiljainen mumina\nnäytti rohkaisevan häntä, ja hän jatkoi valloittavasti hymyillen,\nsillä hän toivoi pienellä viekkaudella saavansa naiset äänestämään\nitseään kun aika tulisi.\n\n— En halua menetellä itsekkäästi ja omavaltaisesti sen varjolla,\nettä olen hänen holhoojansa, vaan jätän Roselle vapauden valita. Me\nkaikki tahdomme saada hänet, ja jos hän mieluummin haluaa valita\nkotinsa jonkun muun luota kuin minun, hänellä on siihen oikeus.\nToden sanoakseni minä järjestin talvella hänen vierailunsa teidän\nluoksenne, että hän saisi nähdä, mitä me kukin voimme hänelle tarjota\nja kenen luona hän olisi onnellisin. Eikö se ollut puolueetonta?\nTahdotteko alistua hänen valintaansa?\n\n— Tietysti, totta kai! sanoivat kaikki tädit.\n\n— Hyvä! Rose tulee pian tänne ja voimme järjestää asian seuraavaksi\nvuodeksi. Se onkin tärkeä vuosi, sillä hän on päässyt nyt hyvään\nalkuun ja kehittyy jo sangen nopeasti, jos kaikki käy hyvin. Siksi\npyydänkin: älkää turmelko työtäni, vaan kohdelkaa tytärtäni viisaasti\nja hellästi.\n\nSilloin juuri kaikui iloisia ääniä puutarhasta ja hymy ilmestyi\nkaikkien vakaville kasvoille. Tohtori kääntyi toisten puoleen ja\nsanoi: — Siinä hän on.\n\nSerkukset olivat olleet poimimassa kevään ensimmäisiä kukkia ja\npalasivat näyttämään saalistaan.\n\n— Tässä on meidän sievä skotlantilainen ruusumme kaikki okaat\nympärillään, sanoi Alec-tohtori katsellen ylpeästi ja hellästi Rosea,\nkun tämä meni näyttämään Peace-tädille koriaan, joka oli täynnä\nvarhaisia kevätkukkia, vihreitä lehtiä ja harvinaisia sammalia.\n\n— Olkaapas hiljaa, pojat, ja istukaa rauhassa, jos haluatte jäädä\ntänne, sillä meillä on tärkeitä asioita, sanoi Plenty-täti heristäen\nsormeaan meluavalle joukolle.\n\n— Tietysti me jäämme. Emme mistään hinnasta halua menettää\nlauantaiteetä, sanoi Päällikkö palauttaen miehensä järjestykseen\npelkällä nyökkäyksellä ja merkitsevällä silmäniskulla.\n\n— Mitäs täällä on tekeillä? Istuuko sotaoikeus? kysyi Charlie\nkatsellen kokoontuneita rouvia uteliaasti.\n\nAlec-setä selitti asian niin lyhyesti ja tyynesti kuin taisi, mutta\nhänen sanojensa vaikutus oli siitä huolimatta valtava, sillä pojat\nalkoivat kilvan lahjoa, mairitella ja houkutella serkkua omaan\nkotiinsa.\n\n— Sinun täytyisi todellakin tulla meille äidin takia. Ymmärräthän,\nettä hän kyllästyy pelkkiin poikiin, sanoi Archie esittäen tärkeimmän\nsyyn, jonka sillä hetkellä saattoi keksiä.\n\n— Voi, tule meille! Me emme koskaan peuhaa emmekä melua kun sinä\nolet lähellä, emmekä sano sinua 'sähiseväksi kissaksi', rukoilivat\nWill ja Geordie ja väänsivät kauheasti kasvojaan koettaessaan\nhymyillä ylenpalttisen herttaisesti.\n\n— Veljet ja siskot pitävät aina yhtä ja varsinkin veli tarvitsee\njonkun, joka tekee kodin hänelle viehättäväksi, houkutteli Charlie.\n\n— Teillä hän oli kaikkein kauimmin ja nyt on meidän vuoromme. Mac\ntarvitsee häntä enemmän kuin sinä, Prinssi, sillä 'Rose on hänen\nsilmiensä valo', kuten hän sanoo. Tule meille, niin minä en ikinä\nenää rasvaa hiuksiani, kun sinä et siitä kerran pidä, sanoi Steve.\n\nMac katseli häntä viisaan näköisenä silmälasiensa yli ja sanoi\nhartaasti ja vakavasti:\n\n— Tule, niin voimme yhdessä opiskella kemiaa. Koeputkeni eivät enää\nräjähtele kovin usein eikä kaasukaan ole kamalaa, kun siihen tottuu.\n\nKoko ajan Rose oli seisonut aivan hiljaa ja kukat tippuivat hänen\nkäsistään, kun hän katseli innostuneesta pyytäjästä toiseen. Ääneti\nhän silmäsi setäänsä, jonka katseesta kuvastuva hellyys riipaisi\nRosen sydäntä.\n\n— Varmasti — niin se on, hän ajatteli. — Setä tahtoo kaikkein\nhartaimmin saada minut! Minä olen jo kauan toivonut, että voisin\nantaa hänelle sellaista, josta hän pitää oikein paljon, ja nyt minä\nvoin.\n\nRosen kasvoille oli kohonnut kaunis puna, ja katsahdettuaan\nrukoilevasti ympäri huonetta hän sanoi ikään kuin pojilta anteeksi\npyytäen:\n\n— On vaikeata valita, kun te kaikki pidätte minusta niin paljon;\nsiksi luulen, että menen asumaan sen luokse, joka tarvitsee minua\nenimmän.\n\n— Ei, ystäväni, vaan sen luokse, jota rakastat enimmän ja jonka\nluona olet onnellisin, sanoi tohtori, ja Charlie lisäsi toivoen yhä\nvoittavansa:\n\n— Mieti tarkasti, älä tee äkkipikaista päätöstä, ja muista 'ikuista\nystävääsi'.\n\n— En minä tarvitse miettimisaikaa! Tiedän ketä rakastan eniten ja\nkenen luona olen onnellisin. Minä valitsen sedän. Huolitko sinä\nminut? kysyi Rose, ja samassa hän juoksi Alec-sedän syliin.\n\nHetkeen kukaan ei virkkanut sanaakaan, mutta sitten tädit joutuivat\nliikutuksen valtaan ja pojille tuli kiire estää vesiä tulvimasta.\nSiksi he tarttuivat toisiaan kädestä, muodostivat piirin sedän ja\nRosen ympärille ja alkoivat äkki-innostuksen vallassa laulaa tuttua\nlaulua: \"Prinsessa Ruusu linnassa...\"\n\nTunteilu loppui tietysti siihen ja Rose irrottautui nauraen sedän\nsylistä vasemmassa poskessaan liivinnapin painama soma merkki. Setä\nhuomasi sen, painoi siihen suukon ja sanoi sitten:\n\n— Painoin merkin lampaaseeni, ettei kukaan voi riistää sitä minulta.\n\nTämä huvitti sanomattomasti poikia ja iloissaan he hoilottivat:\n\n\"On setäsellä karitsa!\"\n\nMutta Rose liittyi piiriin, ja samassa Febe, joka oli tullut\nkastelemaan kukkia, alkoi visertää, kujertaa ja sirkuttaa, niin että\ntuntui kuin kaikki ilman lintuset olisivat kokoontuneet kahdeksan\nserkuksen kevätiloon.\n\n\n\n"]