[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_6lOJumnD4-MocR2RJpNq0Vgq3R8PIpx8ZDRqkUy1ck":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":25,"aiDescription":26,"preamble":27,"content":28},3703,"Kolmen Töräpään tarina","Haanpää, Pentti",1905,1955,"3703-haanpaa-pentti-kolmen-torapaan-tarina","3703__Haanpää_Pentti__Kolmen_Töräpään_tarina",null,"romaani",[],[],"fi",1927,22278,138838,false,77934,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[],[],169,"Haanpään esikoisteos kuvaa pohjoissuomalaisen Töräpään talon elämää ja sen asukkaiden kohtaloita. Kertomus tavoittaa maaseudun karun arjen, uskonnollisen ankaruuden ja ihmismielen liikkeet luonnonvoimien keskellä.","","KOLMEN TÖRÄPÄÄN TARINA\n\nKirj.\n\nPentti Haanpää\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1927.\n\n\n\n\n\n\n  I\n\n\n  Harmaat, poimukkaat pilvet laahustivat matalalla metsänlatvojen\n  ja kyläaukeitten ylitse. Tuuli heräsi jossakin erämaassa, nousi\n  lymypaikastaan; sen sairaat keuhkot läähättivät ja puhkuivat,\n  pilvien pinta pullisteli ja muutti muotoaan kuin laho, harmaa\n  vaate. Paikoin se painui maata kohti kuin valtava, riippuva vatsa,\n  joka jälleen rypistyi, kuroutui kiinni selkärankaan... Sitten\n  siellä kai repeilivät ja ratkeilivat ohuet kalvot; tuiskusi, isot\n  monimuotoiset hahtuvat tanssivat alas kevytmielisesti pyörähdellen.\n  Tuisku yltyi, hämärä laskeutui maisemille. Mutta pimeydessä tanssivat\n  monimuotoiset, isot, kuin pöhötautiset hiutaleet. Pimeyttä ja\n  valkeutta sekaantuneina toisiinsa vähämieliseksi, murheelliseksi\n  tuprakaksi...\n\n  Laajan mäen lappeella on Töräpään talo, kuulujen Taikinamaitten\n  talo, harmaana ja matalana, lumeen vajonneena. Isäntä, Timo\n  Taikinamaa, seisoo portailla; valju ja sileä vanhanmiehen naama\n  kurkistaa harmaan, pitkän takin sisästä. Näkee pimeyden, hiutaleiden\n  vähämielisen pyörinnän, tuntee tajuunsa painuvan yhä raskaamman\n  synkeyden, levottomuuden, huokaa ja mumisee:\n\n  — Kevätkö nyt on vai talvi? Marraskuuko tulossa vai toukokuu? Onko\n  siellä ylhäällä riitingit sekaisin: yritelläänkö asettaa kaksi talvea\n  seläkkäin...\n\n  Huokaa jälleen.\n\n  — Syntien tähden ihmistä koetellaan. Sillä paha sydän ei nöyrry eikä\n  masennu. Yhä se ajattelee katkeria ja pilkallisia ajatuksia.\n\n  Vanha isäntämies kääntyy, painuu huoneeseen narahtavasta ovesta ja\n  yrittelee ottaa lepoa, unta mustin ja levottomin mielin.\n\n  Tulee aamu. Tuisku on laannut, mutta kaikkialla on paksuna ja\n  pehmeänä lumen suunnaton valkea vaippa. Taivaan iso ontelo on\n  näkyvissä, viimeiset pilvenrepaleet haihtuvat, pohjanpuolelta pyyhkii\n  viima purevana ja kylmänä kuin partaveitsi.\n\n  Töräpään isäntämies seisoa harottaa keskellä kartanoa haarojaan\n  myöten lumessa, kynsäisee päätään ja kahlailee takaisin tupaansa\n  murahtaen ainoastaan:\n\n  — Vappuaamu.\n\n  Sitten ottaa hän kirveen ja koivuisen kelleksen ja alkaa hakata.\n  Ei siitä mitään synny, iskut vain putoilevat ankarina, isot lastut\n  sinkoilevat räsähdellen palkeille. Talon vanha emäntä vaappuu tupaan\n  leveänä ja lihavana. Hän on kuin syötetty hanhi, jalat ja kädet\n  liikahtelevat kuin tönköt kapulat. Hän nousee seinää kiertelevälle\n  kapealle penkille ja yrittelee tavoitella katonrajassa naulassaan\n  roikkuvaa aitan avainta, mutta ei onnistu. Iso vatsa ottaa kiinni\n  seinään ja hän horjahtaa takaisin lattialle.\n\n  — Ota sinä, ukko, tuo avain, sanoo hän hiljaisella, lempeällä\n  äänellään. Minä en saa.\n\n  Ukko ei kuule tai ei ole kuulevinaan. Kirves kolkkaa, lastut\n  irtaantuvat räsähdellen kuivasta puusta. Emäntä yrittelee itse\n  välillä, ei onnistu ja alkaa uudelleen ruihnata:\n\n  — Ota sinä, ukko, tuo avain...\n\n  Silloin ukko viimein paiskaa kirveen pois, hyppää kiukkuisesti\n  tasakäpälää penkille, töytäisee avaimen aivan emännän nenän alle ja\n  tiuskaisee:\n\n  — Tuossa! Vielä tässä avaimia! Mitä siellä tyhjässä aitassa teet?\n  Loppu tässä kuitenkin tulee...\n\n  — Ukko, älähän nyt kimpaannu. Yritettävä se elävän on.\n\n  Navettapiika tulee ulkoa, päällään roikkuen joitakin likaisia ja\n  karvaisia vaateriekaleita, kengät tolokkosessa, paljaat kintut\n  sonnassa.\n\n  — Nyt siellä on yksi kuollut.\n\n  — Mikä yksi? tivaa ukko.\n\n  — Lehmä. Nälkään ne alkavat kupertua. Koivun varvutkin ovat taasen\n  kaikki. Millä heitä ruokittanee...\n\n  — -kele! Ei millään! Kun ei ole lehmille suuhun sujuvaa, niin\n  koetetaan löytyykö lehmistä vielä ihmisen suuhun sujuvaa. Kun ei\n  kerran kesä tule, en minäkään enää odota...\n\n  Ja Timo Taikinamaa, Töräpään isäntä, alkaa romuta puukkoja kahasta ja\n  teroitella niiden teriä.\n\n  — Ukko, ukko, ääntelee emäntä vaisusti. Älähän nyt kovin kimpaannu!\n\n\n\n\n  II\n\n\n  Pitkästä ja matalasta, tuohikattoisesta navetasta tuodaan elukka\n  toisensa jälkeen surkean laihana, luut ponkollaan, karva pörhöisenä\n  ja takkuisena, vaivoin pystyssä pysyvänä hankurana, joka kuitenkin\n  yrittelee harata vastaan. Kirvesnakka kumahtaa sen niskaan, puukko\n  sujahtaa kurkkuun, veri lirisee astioihin, naudan silmät mulahtelevat\n  tovin, sorkat sätkivät. Lumen valkeudelle ilmestyy verisiä vuotia,\n  lihakasoja, joissa tosin ei liene kuin luita ja jänteitä, suolia ja\n  kutistuneita rapamahoja. Aurinko on kohonnut korkealle ja katsoo\n  ikäänkuin pilkallinen, kaihinen pirun silmä, hanki punertaa ja\n  sädehtii, päivänpuoleiselta räystäältä tipahtaa joku vesipisara.\n\n  Mutta yhä uusia elukoita kiskotaan esiin vitsaperistään. Joku\n  mölähtää surkeasti, mutta nuija putoaa, puukko tekee työtään ja ei\n  ikinä ole siitä kurkusta kuuluva enää älähdystä. Ukko itse liikkuu\n  lehmien ja lihojen keskellä kepelänä ja sukevana kuin pieni pirun\n  poika, kädet kyynäspäitä myöten veressä, puukko ahkerassa liikkeessä\n  irroittaen nahkaa, silpoen irti lapoja ja lihankappaleita. Tulee ilta\n  ja hämäryys. Silloin Töräpään pitkä navetta on tyhjä. Puolenkymmentä\n  nautaa kiekkuu siellä kytkyvissään ynähdellen surunvoittoisesti.\n  Neljäkymmentä on niitä nuijittu ja lihattu. Ukko kulkee ja katsoo,\n  että vuodat tulevat huolella levitetyiksi orsille, että lihoihin ja\n  luunsolmuihin, joita on talon kaikki ammeet ja astiat kukkurina,\n  tulee runsaasti suolaa.\n\n  Niin hän kävelee, isännöipi, neuvoo ja tiuskii ikäänkuin ei mitään\n  merkillistä olisi tapahtunutkaan, aivan kuin olisi tehty vain\n  heinätyötä tai korjattu viljaa. Sitten taasen hänen herkät verensä\n  joutuvat liikkeelle, niinkuin hän nyt vasta huomaisi, niitä tässä on\n  tehty, hän, kitsasluontoinen mies, jolle pieninkin vahinko taloudessa\n  oli kangastellut silmissä perikatoon vievänä, joka oli joutunut\n  suunniltaan, jos häneltä joutuu hukkateille jokukaan pahainen karitsa.\n\n  — Neljäkymmentä lehmää, neljäkymmentä lehmää! Niin ihmistä\n  koetellaan... Siihen meni eläminen, siihen kahdenkymmenen vuoden\n  aherrus! Jumala, punnitsitko tarkasti: olinko niin suuri syntinen,\n  pitikö minun maaltani hävitä...\n\n  Hän kävellä viuhtoo, heittää lakkinsa kartanolle ja repii tukkaansa.\n\n  — Navetta tyhjäksi minulta poloiselta! Niin meni eläminen! Kuolema,\n  kuolemahan tässä kuitenkin tulee, tai kerjääjän keppi kouraan...\n\n  Hän menee talliin, ottaa marhaminnan ja ripustaa itsensä orteen.\n  Siinä hän korisee, jalkaterä viputtaa lattiaan, tärisee ikäänkuin\n  tahtia polkien. Silloin tulee renki ja sivaltaa marhaminnan poikki.\n\n  — Ei tässä nyt sentään tarvinne itseään orttaa...\n\n  Töräpään vanha isäntä korisee hetken, tointuu, nousee ylös\n  marhaminnan kappaleet käsissä, äyskäisee rengille:\n\n  — Katkaisit hyvän marhaminnan! Saat maksaa! Mitä? Meinaatko ettet\n  maksa? Tilistäsi se vedetään...\n\n  Mutta renki taluttelee isännän huoneeseen ja vuoteeseen. Hän on\n  sairas, kuolema on iskenyt häneen kouransa, ehkä hän ei saanutkaan\n  lopettaa hengenvetojaan nuoran nenässä... Tulee yö, Timo Taikinamaan\n  viimeinen yö.\n\n  Pilvet vaeltavat taasenkin taivaalla, tuulen keuhkot hengittävät\n  raskaasti, metsä puhisee, sataa, pisarat tippuvat kattoon raskaina\n  kuin lyijynrakeet. Sade rummuttaa kummallista soivaa ja salaperäistä,\n  enteilevää rummutustaan...\n\n  — Mitä? Sataako? Se on vettä... Tulee kesä! Kesä tulee muille, mutta\n  minulle kuolema... Neljäkymmentä nautaa löin minä lihoiksi juuri\n  kesän tullessa... Niin syntinen veri ihmisessä öntyilee, teettää\n  hulluntöitä, kuolemansyntiä... Oo, kuolema korjaa. Hakekaa tänne\n  Iisakki.\n\n  Iisakki, ukon ainoa poika, tulee ylisillään; pienenlainen, liki\n  toista ikäkymmentään oleva mies. Hänellä on isänsä valju, selkeä\n  ja ilmeetön naama, mutta hänen rauhallisista liikkeistään, koko\n  olennostaan on havaitsevinaan, että hänessä liikkuu talon emännän\n  laimeaa ja väritöntä, leppeää verta, tai ainakin asuu isän kuumuus ja\n  kiivaus jossakin syvällä.\n\n  — Iisakki! Joo, minusta nyt aika jättää. Hetki on tullut.\n  Kaksi kertaa elämässäni olen tehnyt suuren synnin. Ensin minut\n  armahdettiin. Nyt ei. Eikä ole väliäkään, Iisakki, mutta sinun on\n  yritettävä. Älä anna talon hävitä. Kokoa omaisuutta, omaisuutta...\n  Siinä on turva. Elä viisaasti. Kokoa kaikin keinoin. Kyllä olen\n  opettanut, vaikka en itse ole pystynyt, hulluverinen mies... Sinä\n  osaat, tiedän sen... Omaisuutta, omaisuutta...\n\n  Ne ovat Töräpään vanhan isännän viimeiset sanat. Hän on saavuttanut\n  rauhan, hän makaa levossa.\n\n\n\n\n  III\n\n\n  Valkeni seuraava päivä. Kaikkialla oli lumisohjoa, vettä suurissa\n  lammikoissa ja vettä pisarteli vielä harmaista pilvistäkin, ja joskus\n  kurkisti aurinko pilven repaleista ja silloin häivähti maanpinnalla\n  ikäänkuin suuri, onnellinen hymy. Metsän puut hamottivat vihreinä,\n  koivunvarvut paisuneina, ikäänkuin punastellen, tuuli puhisi,\n  soitteli oksastoissa. Se oli vapauden laulua, vanhaa ja siltikin\n  uutta. Kartanolta höyrähti sonnanhaju ja sulavan lumen tuoksu,\n  vainiot näkyivät harmaina ja paljaina, kukko pelehti kanoineen\n  tunkiolla ja kiekaisi röyhkeästi.\n\n  Töräpään vanha isäntä vietiin riiheen ojennettuna laudalle, pestynä,\n  parta ajeltuna, valkoinen paita päällä. Iisakki nojasi ovenpieleen,\n  katseli ja mietti.\n\n  — Siinä se nyt makasi hänen isänsä valjuna ja kumman rauhallisena.\n  Eilen se vielä reutoi teurastöissä, hihat käärittyinä ja kädet\n  veressä, puukko kourassa. Rinnassaan asui tuska ja levottomuus. Noin\n  nättiinkö siitä pääsi... Vai oliko se jokin yhä olemassa tuskineen ja\n  levottomuuksineen jossakin, heitettyään tuohon tuon valjun pökkelön.\n\n  Pojan mieleen nousevat kuvat tuon nyt niin liikkumattoman miehen\n  vaelluksesta tällä maankamaralla. Oh, miten paljon olikaan tarvittu\n  kiivautta ja vaivaa ja pyrkimyksiä päästäkseen nyt lopulta tuohon\n  laudalle parta ajeltuna, puhdas paita päällä...\n\n  Tässä se oli syntynyt maailman vaivaan samassa Töräpäässä, jossa\n  henkikin lähti. Isänsä oli juureva ukko. Se oli rakentanut jyhkeistä\n  puista nämä Töräpään nykyiset rakennukset, viljellyt maata, ja\n  nostanut talon rikkaaksi öhytaloksi, jossa oli rahaa ja rukiita.\n  Äitinsä, talon emännän, sanottiin jääneen taloon mustalaisjoukosta ja\n  siitä kai peri poikakin kiivasta, hurjapäistä, kulkevaisen verta.\n\n  Viidentoista vanhana se rupesi kulkemaan kylillä ja juomaan. Ajeli\n  oriilla, varasti aitasta viljaa ja vaihtoi viinaan. Isäukko työlästyi\n  perinpohjin ja sanoi, että kun kerran kuljet niin kulje sitten, äläkä\n  palaa ja lähde alinomaa. Silloin Timo Taikinamaa lähti, eikä siitä\n  kuultukaan kymmenkuntaan vuoteen. Taloon jäi kuitenkin toinenkin\n  poika, vähäistä nuorempi, joka oli kotona pysyväinen ja puuhaili\n  sävyisästi. Mutta toinen poika kulki missä lienee kulkenutkaan,\n  merimiehenä purjelaivoissa, vieraissa maissa ja suurissa\n  kaupungeissa, teki väliin töitä ja taasen vaelsi. Sitten hän ilmestyi\n  jälleen kotikyläänsä puettuna kuten oudon hieno herrasmies, leuan\n  alla simsetti, jaloissa patiinit, mustat kuin tervaruuhet. Äitinsä\n  oli kuollut jo vuosia sitten, ja isänsä makasi juuri tautivuoteella.\n\n  Isänsä, vanhan ja harmaantuneen miehen, sydän oli käynyt pehmeäksi,\n  leppeäksi ja unhoittavaiseksi, kun hän siinä lepäsi odotellen\n  kuolemaa. Hän kutsui maankiertäjä-poikansa luokseen ja sanoi, että\n  tälle oli tuleva toinen puoli niin maasta kuin muustakin taloudesta,\n  asukoot veljekset yhdessä tai erillään, kuinka sopivat.\n\n  Mutta se oli käynyt kovin sen kotona pysyneen veljen sydämelle.\n  Hän sanoi, että oli tehty vääryyttä: toinen, joka oli humunnut\n  maailmanrantoja, tuli ja otti häneltä sen minkä eteen hän oli\n  vuosikausia uurastanut ja hikoillut kuin orja. Niinpä lienee siis\n  hänen vuoronsa lähteä, täällä hän ei enää voisi elää rauhassa, tehdä\n  työtä ja syödä. Lähti, meni kai merille ja sille tielle jäikin.\n\n  Mutta Timo-poika puuhaili nyt talon töissä ja riijaili lähikylästä\n  rikkaan talon tyttöä saadakseen taloon emännän. Isänsä kuoli. Nytpä\n  hänen verensä taasen kuohahti outoihin toimiin: hän pitäisi häät\n  ja hautajaiset yksin tein. Ne häät pitäisi kuitenkin pian pitää ja\n  parempi yhtä aikaa kuin kovin lähekkäin. Turhaan kylän hurskaat\n  muorit selittelivät hänelle aikeen jumalattomuutta, kehoittelivat\n  saattamaan isänsä kunnialla ja rauhassa hautaan.\n\n  — Maatkoon isä levossa. Uskon, että hän ei enää välitä maallisista,\n  peijaisista paremmin kuin häistä tai ristiäisistäkään... Ja monta\n  kertaa hän sanoi minulle, että emäntä se talossa tarvitaan. Miksi\n  siis aikailla...\n\n  Niinpä tapahtui, että kun Töräpään toisessa tuvassa oli vanhan\n  isännän peijaat, oli toisessa pojalla häät. Se oli marraskuinen yö,\n  tähdet loistivat taivaan mustansinisestä vahvuudesta, kuun kannikka\n  painui metsän taa kapeana ja käyränä kuin silppuviikate, vainiot\n  aukenivat tummina ja kellertävinä, teiden ja kartanoiden jäätiköt\n  kiilsivät ja kimmelsivät kuin tinapaperi. Häätuvassa yritti olla\n  hiljaista ja vähäpuheista, iloisuus ja remu näytti jääneen kauas.\n  Mutta sulhanen itse huojahteli humalaisena, päissään kuin taivaan\n  käki.\n\n  — Hohoi, näyttääpä, että sain talooni kahdet hautajaiset! Siksi\n  asetin häät ja hautajaiset rinnan, jotta ilo murheen rinnalla sitä\n  selvemmin havaittaisiin. Mutta näyttääpä, että ei häähuonetta\n  tullutkaan, tuli tuplapeijaat... Soita, pelimanni! Viinaa ollaan\n  noutamassa.\n\n  Vanha, harmaantunut soittaja, jonka veriä viina kiehtoo kevyempään\n  kiertoon, tempaa viulun leuan alle. Sen punaisenruskeat laudat\n  kimmeltävät himmeässä valossa, pitkät, hoikat sormet hypähtelevät\n  kielillä, käyrä keikkuu ja hääpolskan tahti ja sävelet täyttävät\n  tuvan palkeista mustaan, karstaiseen laipioon, tummina ja\n  riemastuttavina, veriä huumaavina. Jopa alkaa tanssi, palkit\n  natisevat, kauas tummankirkkaaseen yöhön kaikuu jyske tanssin\n  hiostavasta ympyrästä, poikien hihkaisu tai tyttöihmisten\n  naurunkikatus.\n\n  Sulhasmies vuoroin huojahteli häähuoneessa, vuoroin painui läpi\n  pimeän porstuan toiseen tupaan, missä istuskeli vanhempia, vakaita\n  ihmisiä muistellen vainajaa ja puhellen sen elämästä ja kuolemasta ja\n  maahanpanosta. Täällä istui sulhasmieskin hetken vakavana, ikäänkuin\n  syvästi murheissaan, kuunteli totisena, kun he puhuivat hänelle\n  moitiskellen syntisistä, jumalattomista meiningeistä, myönteli,\n  nyökytteli päätään. Sitten hän taasen ärtyi:\n\n  — Elettävä se elävän on! Kyllä haudassa levätä saa...\n\n  Ja hän kompuroi läpi porstuan häätupaan, nauroi ja hekahteli, ärtyi\n  taasen mitättömästä syystä, kävi miehiä rinnuksiin, tuli työnnetyksi\n  nurkkaan ja sydämistyi peräti:\n\n  — Mitä? Kenen luvalla on tultu tanssimaan ja hyppäämään tänne\n  peijaistaloon? Onko tämä enää ihmisten hommaa. Vaikka en olekaan\n  häävi mies, niin kyllä vielä sen verran vaikkua on, ettei täällä\n  hypitä ja remuta silloin kun isäukko on tuskin ehtinyt rauhassa saada\n  multaa päälleen...\n\n  Hän ottaa uunin kolapuun, noituu ja räiskää ja ajaa kaikki\n  kartanolle. Siellä hän sitten seisoo keskellä pihaa, avopäin, tukka\n  hurrin harrin, nokinen kola kädessä, kaivaa pullon poveltaan ja sanoo:\n\n  — Ryyppy murheeseen! Yksi sille kun isä kuoli ja toinen, kun otettiin\n  akka...\n\n  Taivaan äärettömästä holvista tuikkivat tähdet ikäänkuin iskien\n  silmää jollekin, jäinen tie kiiluu kuin tinainen nauha, ja poistuvan\n  hää- ja hautajaisväen häly etääntyy. Talonväki ja nuori morsian\n  seisoskelevat ovissa ja portaissa siunaillen ja päivitellen, naiset\n  itkeä tihauttaen jonkun kyyneleen.\n\n  — Ei sitä sentään noin hulluksi olisi uskonut...\n\n  Sitten he vähitellen poistuvat jättäen nuoren isännän taivastelemaan\n  pihamaalle, humalaisena kuin käenpoika. Hän kompuroi viimein saunaan,\n  jossa tuntuu vielä eilisen kylvyn lämpö, ja nukkua rötkähtää\n  lattialle. Sieltä hänet aamulla löydetään kohmeisena, tukka\n  jäätyneenä kiinni lattialla olleeseen vesilätäkköön, sairaana ja\n  kuumeisena.\n\n  Tauti on kova. Monta kertaa katsovat vanhat muorit hänet kuolevaksi,\n  loppua tekeväksi mieheksi. Mutta monia viikkoja sairasteltuaan hän\n  viimein tointuu, nousee hoitelemaan taloaan ja tavaroitaan ikäänkuin\n  toisena miehenä.\n\n\n\n\n  IV\n\n\n  Tauti oli syönyt Töräpään Timosta kaiken lihan, eikä sitä enää uutta\n  ilmestynyt. Oli vain luut, jänteet ja kellertävä nahka, tukka oli\n  käynyt valkoiseksi. Ei ollut enää kuin pelkkä varjo jäljellä äsken\n  niin uljaasta miehestä. Veri vain oli pysynyt entisenä, vieläpä\n  siihen oli ikäänkuin jäänyt pitkän kiduttavan taudin jäleltä entistä\n  enemmän kuumetta, herkkyyttä ja ärtyisyyttä. Miehen muu luonto vain\n  oli ikäänkuin toinen. Väkeviä hän ei maistanut enää pisaraakaan,\n  eikä havitellut muihinkaan entisiin hullutuksiinsa. Kaiken kiihkeän\n  verensä voimalla hän heittäytyi taloudenhoitoon, rikastuakseen,\n  kootakseen omaisuutta. Pian hän, Töräpään humupoika, oli kuulu\n  kitsaudestaan ja tavaranhimostaan. Omaisuus, iso omaisuus, jyviä,\n  lehmiä ja rahaa; siinä hänen alituinen mietteensä. Haamiloi hän\n  silti olla ikäänkuin jumalinenkin mies, luki raamattua, ja puheli\n  oikeudesta ja laista, koetti, minkä ärtyinen verensä suinkin salli,\n  elää tasaisesti, nöyrästi, päästäkseen Jumalan suosioon, että tämän\n  turvissa voisi sitten entistä enemmän saada kasaan omaisuutta...\n\n  Sinä ensimmäisenä vuotena syntyi jo Iisakki. Useampaa lasta ei\n  tullutkaan. Äiti, leppeä ja laimeaverinen nainen, joka jo niinä\n  vuosina alkoi lihoa mahdottomaksi kasaksi, hoiteli häntä huolella.\n  Isä puuhaili ankarasti, teki työtä ja isännöi. Iloitsi, kun talo\n  vaurastui ja tuskitteli ja joutui epätoivoon pienimmänkin vahingon\n  kohdatessa.\n\n  Aika vieri ja Iisakin tajuun uppoutuivat ensimmäiset kuvat elämästä.\n  Kesäinen talo mäenlappeella, harmaa rakennusrykelmä, vihreä ruoho,\n  taivaan sininen kupu, pääskylintujen mustat sakset, tarha, missä\n  naudat ynähtelivät, tuulimylly vihreän laihopellon takana mäen\n  harjalla korkeana ja kummallisena, suuret siivet viuhtoen ja humisten\n  ilmassa... Tai talvi, johon hän tuijotti huurteisesta akkunaruudusta,\n  könötellen polvillaan penkillä, autio hanki, jota tuulen näkymätön\n  puukko siveli kirkkaana ja terävänä, tehden taitoleikkauksia, outoja\n  ja ihmeellisiä... Hieno, valkea jauho lensi harmaana, hypähtelevänä\n  pilvenä kohti metsää, jonka totisesta, huurteisesta reunasta erotti\n  kummallisia, kurkistelevia päänuppuja, rujoja vartaloita, isoja,\n  osoittelevia peukaloita...\n\n  Pian Iisakki sai kuitenkin heittää alituiset katselemiset ja\n  kuvittelut. Isä alkoi pitää häntä alituisessa työntouhussa heti\n  polvenkorkuisesta, pahaisesta mukulasta. Ajatti hänellä hevosta heti\n  kun ohuet ohjakset vaivoin pysyivät käsissä; niisti nenän ja nosti\n  kuorman päälle. Antoi hänelle puukon ja vuoletti pieniä, tarpeellisia\n  esineitä, lietsotti palkeita pajassa takoessaan, teetti mihin poika\n  suinkin pystyi. Iltaisin piti opetella lukemaan käryävän päreen\n  valossa, ankarasti, pää märkänä.\n\n  Timo Taikinamaa kasvatti poikaansa. Hänen tajuaan jäyti alinomainen,\n  kirvelevä katumus omasta nuoruudenaikaisesta elämästään. Hän katsoi\n  joutuneensa hunningolle, humumiehen jäljille siksi, että oli pienenä\n  saanut kasvaa liian vapaasti ja holtittomasti, hänen elämänsä\n  rehevälle ja viheriälle kasville ei oltu asetettu minkäänlaista\n  humalasalkoa tai tukikeppiä. Hän oli kasvanut ja rönsinyt pitkin\n  maanpintaa, kunnes hän elämän runtelemana itse pystytti itselleen\n  saikan, jota myöten kiemurrella ylöspäin ja pysyä juurillaan.\n\n  Niin ei saanut tapahtua pojalle. Nuorena oli vitsa väännettävä. Hän\n  aikoi ahdistaa hänet vielä sangen nuorena ja taipuisana määrättyyn\n  muottiin, pystyttää hänelle tukiseipään, koota ruokamullan ja\n  osoittaa päämäärän, jonka oli havainnut oikeaksi sitten, kun selkeni\n  nuoruutensa huuruista...\n\n  Alinomaa sai Iisakki oppia, että oli aina tehtävä työtä, säästettävä,\n  rikastuttava, kaikella muotoa ja joka tapauksessa rikastuttava.\n  Kaikenkaltainen vaolta poikkeaminen tai hurvittelu ei saanut olla\n  mahdollista. Timo Taikinamaan ylen ärtyinen ja kärsimätön luonto\n  pysyi ihmeen tasaisena ja sävyisänä poikaa kohtaan. Hän malttoi aina\n  mielensä, sanoi tuskin kieroa sanaa, vaikka turmeluksensa nousi\n  alinomaa muuta talonväkeä ja naapureita vastaan. Pari tai kolme\n  kertaa muisti poika hänen suuttuneen mitättömistä, käsittämättömistä\n  syistä.\n\n  He olivat pajatöissä. Oli syksyinen ilta. Poika lietsoi, hiilet\n  hehkuivat ja rauta punertui, ahjon reunoilla kimaltelivat\n  pajakuonakasat kummallisina, sileät kulmat välkkyen kuin posliini.\n  Isä takoi kuokkaa, iski ankarasti, kipunat sinkoilivat kattoaukosta\n  pimeyteen. Hän intoutui puhumaan, kuten tapansa oli joskus intoutua,\n  saarnailevasti. Sanoi, että ihmisen pitää kuokkia maata, viljellä\n  sitä ankarasti, pysyä konnullaan. Hupsut lähtevät vain jeputtelemaan\n  maanteitä ja maailmanrantoja... Miten lieneekään, sattui silloin\n  poika kysäisemään, että miksi isä sitten ennen oli lähtenyt maailman\n  kululle...\n\n  — Mitä? tuimistui tämä ja sysäsi raudan ahjoon, vaikka se oli\n  ennestään tulikuuma, niin että säkenet pölähtelivät. — Mitä sinä,\n  kakara, kyselet? Ovatko ihmiset puhuneet? Tekeekö sinunkin mielesi\n  mennä? Mene, mene Norjanmerelle, sillinpyyntiveneeseen, mene! Saat\n  kylmää vettä niskaasi, saat sisääsi mädänneitä sillinraatoja,\n  hylkeentraania... Kyllä minä tiedän...\n\n  Sitten hän oli kuitenkin rauhoittunut. Selittänyt pojalle\n  hiljaisesti, ihmisiksi, että hulluuksissaan hän oli lähtenyt, hänkin.\n  Siksi hän tiesikin, tiesi tarkoin. Paikoillaan ihmisen on pysyttävä.\n  Vierivä kivi ei ota sammalta.\n\n  Toisen kerran he olivat myllyssä. Silloinkin oli syksyinen pimeä,\n  ankara tuuli. Siivet humisivat, korkea mylly ryskyi, rattaat kävivät\n  kolisten, rukiit painuivat tuuttiin ja soluivat jauhoina alakerrassa\n  olevaan säkkiin. Pieni Iisakki kuuntelee ja miettii. Hänen mieleensä\n  muistuu, että Hurra, sen pienen mökin pahasuisen akka, on kysynyt\n  jauhoja jotakin kappaa työn päähän ja isä on äyhkäissyt: Ei ole antaa.\n\n  — Paljotkin jauhot tarvitaan, ääntää Iisakki itsekseen muistamatta\n  isäänsä. Ei ole antaa.\n\n  — Mitä? ärähtää isä. Opetteletko sinä ihmisten puheita,\n  laiskureitten? Onko jauhoja mielestäsi paljon? Pitäisikö ne jakaa\n  niille retkulaisille, jotka venyvät penkeillä, eivät yritä uskosta,\n  makaavat... Sen, joka on toimellisesti vaeltanut, säästänyt, pitäisi\n  antaa sitten niille retkuille. Painu jalkoihisi!\n\n  Poika oli juosta kipittänyt halki pimeän pellon tupaan, mielessä\n  tunne, että isä oli joskus kummallinen, käsittämätön.\n\n  Kun kuljettiin kappale Töräpään mäeltä alaskäsin, kohti jokilaakson\n  kyläkuntaa, oli siinä paikassa, missä pieni, lirisevä puro\n  katkaisi maantien, sillankorvassa punainen mökki, valkoisin nurkin\n  ja akkunalaudoin. Siinä asui Laki-Matti, omituinen mies, joka\n  kyläkuntain ihmisille teki asiakirjoja, toimitteli niitä virastoille,\n  kävi käräjiä. Hänen asunnossaan oli suuret pinot kirjoja, papereita,\n  mustetölkki ja kyniä. Ja sieltä yhytti Timo Taikinamaa kerran\n  poikansa. Laki-Matti oli sen tavannut maantiellä, vienyt mökkiinsä,\n  näytellyt kirjoja, kuvia, selitellyt pojalle, joka katseli suurin,\n  ihmettelevin silmin. Laki-Matilla oli omat haaveensa: pitäisi muka\n  kansaa opettaa, kehittää...\n\n  Mutta nyt oli Timo Taikinamaa suuttunut tavattomasti, haukkunut\n  Laki-Mattia, taluttanut pojan pois ja tarttunut tukasta kiinni ja\n  räpsinyt varvulla paljaille kintuille.\n\n  — Mitä? Meinaatko ahtaa kirjoja päähäsi, oppia järkiviisautta, katala\n  mukula... Ruokaa ja ruoskaa ja työtä, siinä sinulle ohjelmaa...\n\n  Ei, Timo Taikinamaa ei päästänyt poikaansa väärille teille. Lukea\n  sai vain sunnuntaisin ja piti lukea suurta raamattua, lautakantista,\n  ukkovaarin ostamaa. Ei muuta. Kylille ei saanut mennä milloinkaan. Ei\n  siellä ollut opittavissa mitään hyvää eikä hyödyllistä.\n\n  Niin Iisakki kasvoi ja kehittyi. Hän oli varhain jo vakaa mies.\n  Ei nauranut koskaan, sai värittömälle, ilmeettömälle naamalleen\n  tuskin hymyn värettä, ei puhellut joutavia, ei yleensä mitään.\n  Pienestä pitäen tottuneena työhön ei osannut olla hetkeäkään ilman\n  tointa. Nukkui yöt raskaasti, luki sunnuntait raamattua, ensin\n  siksi, että se oli hänelle työksi annettu, lopulta kai omasta\n  halustaankin. Epäilemättä hän käsitti vauraan talouden, muheitten\n  peltojen, lihavien nautojen, rukiin ja rahan edut. Ei penninkään\n  arvosta hän ollut tuhlannut vielä tavaraa turhuuteen tai hekumaan\n  tai ylellisyyteen. Ei vetänyt rintaansa tupakan savua, ei maistanut\n  viinan tilkkaa, ei pitänyt ylimääräistä vaatekappaletta, ei mitään.\n\n  Timo Taikinamaa alkoi lopulta katsella poikaansa kummastellen,\n  ihmetellen, puoleksi peloissaan. Oliko hän tosissaan saanut\n  noin verrattoman aikaansaannoksen, oliko kehittynyt virheetön,\n  oikea ihminen vai tapahtuisiko joskus lankeemus katkera ja\n  musertava. Mitään ei tapahtunut. Ja Timo Taikinamaa melkein\n  pelkäsi ja kunnioitti poikaansa, uskoi ja voi turvallisesti sanoa\n  läähätellessään kuoleman kourissa viimeisenä yönään:\n\n  — Sinä osaat...\n\n         *       *       *       *       *\n\n  Sellainen oli se poika, Iisakki Taikinamaa, Töräpään isäntä, joka\n  nojaili ovenpieleen, kun isänsä makasi laudalla, pestynä, parta\n  ajeltuna, valkoinen paita päällä.\n\n  Leivonen, ensimmäinen leivonen, kohosi kevättaivaan uhkuvaan sineen\n  laulaen rinnan täydeltä sokeltelevaa, kuin riemusta pakahtuvaa\n  lauluaan. Sillä sade oli herennyt. Vesipisarat vain kimmelsivät\n  lehdettömien varpujen nirpuissa.\n\n\n\n\n  V\n\n\n  Iisakki Taikinamaa astui siis rahkeisiin Töräpään isännäksi ollessaan\n  erään vuoden alle toisesta ikäkymmenestään. Kylien ihmisasukkaat ja\n  talon väkikin ikäänkuin nousivat varpailleen, utelivat, kuuntelivat\n  ja kurkistelivat: miten se nyt eläisi Töräpään öhytalon perijä, kun\n  isänsä oli pois paimentamasta, kun tiellä ei ollut enää alituista\n  osviittaa... Heräisivätkö siinä ehkä sukunsa rajut ja levottomat\n  veret? Ei mitään näyttänyt heräävän tai nousevan. Nuori Iisakki eleli\n  vain isäntänä, vakaana, nauramattomin suin, vähäpuheisena, tehden\n  töitä ja ohjaillen töitä. Viikot menivät harmaina ja tasaisina. Tuli\n  sunnuntaiaamu, jolloin talon väki vuoron perään sai astella porstuan\n  peräkamariin ja nakata suuhunsa pikarillisen kirkasta viinaa. Se\n  oli ollut Töräpään talon tapa vuosikymmeniä, eikä Iisakkikaan siitä\n  luopunut, vaikka ei itse maistanutkaan tuota nestettä yhtään pisaraa.\n  Sitten hän nukkua keuvotti sängyssään tai luki raamattua, samaa\n  raamattua, mistä ukkovaari vainaja oli ottanut alkuun tuon talon\n  sunnuntaiaamuisen tavan, keksiessään sieltä lauseen: Voi sitä maata,\n  missä ei viinaa ole.\n\n  Parin vuoden vierittyä oli talon karja taasen täysilukuinen,\n  yhtä runsas kuin silloin, kun Timo Taikinamaa viimeisenä\n  elonpäivänään hommasi sen ammeisiin ja aittoihin. Laareissa oli\n  jyviä, arkunpohjalla, rautapeltilaatikoissa oli rahaa se määrä,\n  minkä isäukko oli sinne kerännyt, taisivatpa pohjimmaiset olla\n  ukkovaarinkin jäljeltä.\n\n  Kylien ihmiseläjät kurkkivat yhäkin uteliaina: eikö mitään\n  tapahtunut, eikö se ottanut edes akkaa, taloon emäntää, äveriäistä\n  taloista, missä niitä oli otettavissa, eikö pitäisi edes omia\n  piikojaan, punaverisiä ja pyöreitä... Mutta Iisakki käveli vain\n  vaitonaisena maillaan. Epäilemättä sillä oli suonissaan jotakin\n  laimeaa nestettä, eikä punaista, väkevää verta, ei ihmiselämän himoja\n  ja kiihkoja.\n\n  Mutta Iisakilla oli himonsa ja kiihkonsa, se, minkä isäukko oli\n  häneen juurruttanut ja kasvattanut, niin ettei mieleensä muuta\n  mahtunutkaan: himo kasata rahaa ja tavaraa, omaisuutta.\n\n  Yhtenä talvisena päivänä hän oli etsinyt käsiinsä isävainajansa\n  rautapeltisen laatikon, rahalaatikon.\n\n  — Niin, pitikö hänen ruveta sitä kartuttamaan, koota rahaa tuohon\n  laatikkoon, arkunpohjalle? Eikö se ollut maahan kaivettu leiviskä?\n  Eikö ollut parempi, että menit ja asioit niillä ja annoit niiden\n  kasvaa omasta voimastaan kaksinkertaiseksi, kymmenkertaiseksi...\n\n  Iisakki alkoi lainata rahoja ympäristön tarvitseville talonpojille\n  ja torppareillekin kovalla korolla. Vähitellen hänestä kehittyi\n  ikäänkuin pankkiiri, kymmenien pitäjien mahtimies, jota vihattiin\n  ja pelättiin ja kunnioitettiin, kumarrettiinkin. Oli mainittava\n  ja kuulu mies, omituinen tavoiltaan, saituri ja kinnari. Ei ollut\n  puettukaan niinkuin muut ihmiset, lieneekö aina edes syödä hennonut.\n  Kesät talvet sillä oli sama rojettunut turkkikasukka päällä, päässä\n  lammasnahkareuhka, jaloissa vanhat saappaanterät.\n\n  Silloin ja tällöin joku velallinen joutui yhä kovempaan ahdinkoon,\n  ei voinut suorittaa korkoja; tuli vasaramarkkinat ja Iisakki sai\n  hoteisiinsa talon ja tavarat. Meni vuosia ja hänellä oli monia\n  taloja, peltoja ja jylkkiä metsiä, pinkka seteleitä, velkakirjoja,\n  jotka imivät rahaa, kypsentivät monen velanalaisen niin, että tämä\n  vihdoin häätyi konnultaan, heitti kaikki sille, jolla ennestäänkin\n  oli runsaasti.\n\n  Töräpään isännän nimi ei ollut enää Iisakki. Häntä mainittiin\n  Töräpään Isoksi. Siellä hän asui harmaassa talossaan mäenlappeella,\n  jonka harjalla humisi tuulimylly. Vanha talo lahosi, rapistui, katot\n  sammaltuivat ja puhkeilivat, vuosivat vettä. Mitään ei korjattu.\n  Meni akkuna rikki. Sijalle pistettiin päreitä tai olkitukko tahi\n  rehupussi. Ovenlenkkanoiden ruosteiset saranat naukuivat, leveät\n  lattiapalkit olivat lahonneet ja niissä ammotti reikiä, iso uuni\n  oli rokeloinen ja tiilensirut vyöryivät ja murenivat alaskäsin,\n  kaikkialla oli tomua, nurkissa lukin seittiä. Kello kävi nilkuttaen\n  miehenmittaisessa kaapissaan, mustissa seinähirsissä juoksentelivat\n  ruskeat russakat. Koko talossa, sen ilmapiirissä henkäili outo\n  surunvoittoisuus, synkeys. Mutta siellä viihtyi Töräpään Iso\n  erinomaisesti, siellä hän kässehti, mietti, johteli laajojen maidensa\n  töitä, keskusteli velkamiestensä kanssa, teki sopimuksia, kauppoja.\n  Harvoin hän lähti katsastelemaan ympäri pitäjiä olevia maitaan, joita\n  asuivat pehtorit ja arentimiehet. Astui pitkin hiekkaista tietä,\n  hartioilla kelsiturkki, rojettunut ja likainen, päässä karvareuhka,\n  jaloissa saappaanterät, astui kesäisen auringon paistaessa. Löysi\n  talonsa maantien poskesta, katsasteli kaikki paikat, neuvoi\n  työmiehiä, söi, nukkui yönkin ja lähti edelleen etsiäkseen toisia\n  talojaan. Niin hän teki kierroksensa ja saapui jälleen Töräpäähän,\n  synnyintaloonsa laajan mäen lappeelle. Siihen näkyi suokin, Suurisuo,\n  aukeana kuin järvi. Senkin hän oli kuivannut, ojittanut ja viljellyt.\n  Kymmeniä latoja nousi harmaina ja valkoisina sen kesäisen vihreästä\n  pinnasta.\n\n  Töräpään Iso on mahtava, mainittava mies. Kolmekymmentä vuotta hän\n  on jo ollut Töräpään isäntänä ja mitään ei ole tapahtunut, mies vain\n  on tullut yhä äveriäämmäksi. Ei ole hänellä akkaa, ei lasta.-Ihmiset\n  kylällä kuihkivat: mihin, mihin kokoaa tämä mies tavaraa? Mihin ne\n  joutuvat, kun hän kuolee? Kuoleeko? Ei osaa kuvitella, kuinka se\n  kuolisi, Töräpään Iso, paremmin kuin sitäkään, että se osaisi akan\n  ottaa, tai sen elämän uralla tapahtuisi muuta mullistusta.\n\n  Hän on ikäänkuin järkkymätön laakakivi rinteellä, joka ei vyöry, ei\n  murene.\n\n\n\n\n  VI\n\n\n  Liki Suurtasuota pienellä kangasnyppylällä on mökkirötiskä, seinät\n  puolimaihin turpeilla vuorattuina, navetta puoleksi upotettuna\n  maan sisään kuten perunakuoppa, yläpuoli ladottuna maan pinnalle\n  tökeröksi turvekasaksi. On siihen kuokittu joku peltosarkakin, laiha\n  ja hedelmää kantamaton, kaivettu ojennaveroa, koottu kivennupuloita\n  kasaan. Mökissä asuu suutari Teppo, Töräpään torppari, iälle ehtinyt\n  mies, lestien ääressä kutistunut, naskalin ja polvihihnan kumaraan\n  painama, ja akkansa Hurra, vaimoihminen, jonka kieli laulaa, joka\n  ei vaikene muulloin, kuin ehkä nukkuessaan. Navetassa on lehmä,\n  kippurasarvinen ja linkkajalkainen, levein, pullottavin vatsoin.\n  Lapset, ne ovat jo varhain painuneet maailmanrannoille jätkämiehiksi\n  ja piian tuikuiksi taloihin. Joku heistä käypi aina mökilläkin\n  joskus, sunnuntaisin, tuopi pöönäjässäkän, sokerinokareen, viipyy\n  päivän ja pari ja menee taasen omille teilleen.\n\n  On elokuinen, poutainen päivä. Auringon raukeassa paisteessa\n  leikataan Töräpään pelloilla viljaa. Kellertäviä kuhilaita nousee\n  taajat rivit, riihien ovista höyrähtelee sauhu. Niissä on ensimmäiset\n  ahokset. Aamulla kuuluu jo varstojen jyske. On käsissä syksy, hämärät\n  illat, joiden viileyteen paimenpoikien tuohitorvet soittavat outoja,\n  monipoimuisia lurituksia.\n\n  Mutta nyt on elokuinen iltapäivä. Töräpään Iso tulee suurelta\n  suoviljelykseltään karanko kädessä, noituu ja ärähtelee. Hän ajaa\n  lehmää, suutari Tepon kippurasarvista lehmää, joka juosta lenkkaa\n  kappaleen, poikkeaa syrjään, jyystää ja mulkoilee suurin silmin,\n  kun isäntämies taasen lähestyy heristäen karahkalla ja älähdellen\n  vihaisesti. Niin he lähestyvät vitkalleen suutari Tepon mökkiä. Jo\n  tulee Hurra ja ottaa lehmän huostaansa.\n\n  — Pitäisit huolta kankustasi, ettei mene ihmisten viljelyksiin,\n  äyhkäsee isäntä.\n\n  — Ää, räsähtää toinen, näkyypä tuolla olevan paimenia! Ajaa\n  roihuuttaa toisen elukkaa, että eikö liene suolet solmulla... Ja\n  aitaa viljelyksesi, kun ei köyhän pirun elukka saa nykäistä yhtä\n  Luojan kasvattamaa ruohotukkoa.\n\n  — Älä rällää! Pitää sitä itsekurikin ainakin yritellä elämään omin\n  neuvoin, eikä aina toisen turvin. — Ja sano sille Tepolle, että käypi\n  mun pakeillani.\n\n  — Omillaan! Kunpa eläisit niinkään omillasi kuin me. Aina olet imenyt\n  maakuntaa, kerännyt toisten hien ja vaivannäön...\n\n  Akka haukkuu ja säkättää, hoivaa lehmäänsä, mutta Töräpään isäntä\n  astuu jo kaukana karanko kädessä yli peltojen taloonsa.\n\n  Pistäytyessään solasta kartanolle näkee hän portailla istuvan miehen,\n  hampaissa piippunysä, sinisen savupilven leuhahdellessa kesän ilmaan.\n  Töräpään Iso pysähtyy hetkeksi nurkan suojaan ja katsoo, luurailee\n  toista, joka ei ole vielä häntä huomannut. Siinä seisoo Töräpään Iso,\n  monien kiroama mies, peljätty mies, pienikokoinen, kuivettunut äijä,\n  harmahtavin, raskaitten mietteitten juovittamin kasvoin, laajoin,\n  kuhmuisin otsin, paksuin nenin, suupielessä ivallinen hymyn poimu,\n  leuassa joku harmaa haiven, kulmat painuneena julmaan ryppyyn, joten\n  silmänluontiin tulee jotakin haukkamaista.\n\n  Ja siinä on heitä taasen yksi Töräpään kuulussa kartanossa, yksi\n  isäntämies jostakin etäisestä kylästä, velkamies, jolle Töräpään\n  Iso on lähettänyt tiedon, että olisi luettava rahat pöytään siitä\n  velasta. Se ei voi maksaa, arvattavasti. Mistäpä se haravoisi sen\n  summan? Niinpä joutunee sen maat ja mannut Töräpään Ison hoteisiin,\n  kuten on monelle muulle käynyt. Siksi jysöttää hän piippua poltellen\n  Töräpään portailla ja päässä piileilevät synkkämieliset ajatukset.\n\n  Viimein Töräpään Iso lähtee astumaan ja mies portailla nousee.\n\n  — Päivää. Siinähän isäntä.\n\n  — Päivää, päivää. Mitä kuuluu sinne Kaukokorven puoleen?\n\n  — Eipä joutavia. Kesän ilmat vain, viljankorjuun kiireet, mutta\n  eipä auta. Niiden asiain, asiain takia piti lähteä astumaan. Kun\n  kirjoittelitte, että olisi luettava lantit siitä velasta...\n\n  — Joo, niinhän se sattui. Tuli tarpeita. Ovat tässä paikat joutuneet\n  vähän uuruokkoon, kuten sen vieraskin näkee. Pitäisi kohentaa.\n\n  — Niinpä niin. Mutta kyllä se niin on, etten minä tässä yhden äkin\n  rahaksi repiä. Ja siksi tulin puhumaan, että eikö tätä asiaa voisi\n  mitenkään järjestää, odottaa, maksaa vähitellen...\n\n  — Ei kävele, ei kävele! Olen odotellut tarpeeksi täpärälle. Kyllä\n  minun nyt pitää saada ne rahat ja nopsasti pitääkin.\n\n  — Mutta kyllä te, rikkaaksi mainittava mies, voitte järjestää, minä\n  uskon, muutenkin asioitanne, jos vain tahdotte.\n\n  — Joo, niin sen outo luulisi, kun kylällä kuulee. Sehän on aina ollut\n  ihmisten tapa, että mikä vähäiseksi uskotaan, se luhistetaan maatakin\n  matalammaksi ja mikä korkeaksi, se koroitetaan pilvenpatsaisiin.\n  Rikkaaksihan minua huutelevat, porhoksi, ja hyvä on, että huutelevat,\n  sillä pirunkaulalla ovat asiani; sen voin teille uskoa salaisena\n  sanana. Minähän olen suuriin asioihin sotkeutunut mies, tavallaan\n  kuin liikemies. — No, päällisin puolin näyttää: iso pytinki, mutta\n  pirustako tiedät, mikä siinä on kivijalalla, mikä onton päällä...\n\n  — Hm, lieneeköhän niin. Ei mahdu päähän. Juoksisihan rahasta korko ja\n  hyvä juoksisikin. Ja olenhan aina sen suorittanut säntilleen?\n\n  — Kyllä, kyllä. Mutta kun ei sovi niin ei sovi.\n\n  Harmaatakkisen, piippuaan kopistelevan miehen veret hieman nousevat,\n  ääni värähtää:\n\n  — Joo, aivan niin kuin ihmiset sanovat: tunnoton mies, koronkiskuri,\n  nylkyri, kinnari, kuin kokkohaukka... Kyllähän minä sitä velkaa\n  ottaissani jo huoppailinkin, että pirulle siinä pistit pikkulillisi.\n  Nyt menee koko käpälä.\n\n  — No, miksi otitte?\n\n  — Tyhmysissäni! Jos oli se järki päässä, mikä nyt, niin en ottaisi\n  teiltä puolta poltettua puupenniä. Oli niitä silloin vielä muitakin\n  keinoja ja teitä. Odottamattomat asiain keikaukset tekivät minulle\n  silloin vahinkoja, hätäännyin ja otin teiltä rahaa ja vielä niin\n  suuren summan, kun niin höölisti annettiin. Arvelin, että eihän noin\n  rikas mies liene heti pois ronkkumassa. Sitä päivää kadun ikäni.\n\n  — Sanovat, että myöhäistä katuminen kuoleman jälkeen.\n\n  — Niinpä niin. Kun teillä kerran on niin hoppu, niin ei kai tässä muu\n  keino auta kun maan myynti. Saatte nyt ainakin siksi odottaa, kun\n  kerkiän ostajan hommata.\n\n  — Parasta siis, että minä rupean ostajaksi. Jos ostajaa ruvetaan\n  muualta odottelemaan, niin asia pitkistyy ja mutkistuu.\n\n  — No, arvasinhan! Sama kuin niin monelle muullekin: talo ja tavarat!\n  Vaikka äsken oli olevinaan tarve tätä taloa kunnostaa...\n\n  — Niin kuin onkin. Ei se siitä somene. Kun talo on kerran myytävä,\n  eikö ole sama, jos minä sen muutan rahaksi? Eikö asia näin järjesty\n  mukavimmin ja mutkattomimmin?\n\n  — Niinpä lienee. Ei kaikki yhtäälle: te parantelemaan isän perintöä\n  ja minä saan sen vuoksi luopua omastani kokonaan.\n\n  Huokaa ja lataa piippukänäänsä. — Olkoon menneeksi: paljas maa teille\n  sitä velkaa vastaan; irtaimisto jää minulle. Halpaan menee, peräti\n  pilkkahintaan, mutta eipä sillä isompia saane nykyaikana, ja kun\n  tässä tuli niin tavaton kiire...\n\n  — Paljas maa! No, tietenkin rakennukset, puut ja kaikki mitä maa\n  kasvaa tulevat myös...\n\n  — Tietenkin. Paitsi tämän vuotiset viljat ja kasvut kuuluvat minulle.\n\n  — Olkoon. Sovittu. Mitäpä turhia kiistellä... — Hohoi, huutaa\n  hän piikapalvelijalle, joka juuri on menossa tarhalle, juoksepa\n  Laki-Matti tänne ja nopsasti, nopsasti sinä ja nopsasti Laki-Matti! —\n  Tehdään siis kaupat ja kontrahdit kirjan päälle. Käydäänhän sisään.\n\n  Ja he painuvat tupaan ovenremppanasta, jonka saranat naukaisevat\n  itkevin äänin.\n\n\n\n\n  VII\n\n\n  Pian tulla humsuttaa Laki-Matti pitkin tietä.\n\n  Hän on pitkänhuiskea, riukusäärinen mies, housunlahkeet höllällään\n  ikäänkuin olisivat aivan tyhjät. Naama pitkä ja kapea, kalvakka. Koko\n  olentonsa tuopi mieleen rämeellä kahlailevan kurjen: siinä ilmenee\n  totisuutta, arvokkaisuutta, juhlallisuutta. Hän on jonkinlainen\n  asioitsija. Monien kylien miehet teettävät hänellä asiakirjansa,\n  jotka aiemmin oli tehtävä ruotsiksi, sittemmin jo suomeksikin,\n  kysyvät neuvoja, käyttävät ovelana käräjäpukarina. Maantien vieressä\n  hän asuu punaisessa mökissään, ainoana seuranaan mustetölkki ja\n  kuorma kirjoja. Hän on Töräpään Isolle välttämätön mies, laintuntija,\n  neuvonantaja, läheisin mies, melkein henkiystävä tälle omituiselle,\n  erakkomaiselle mahti-isännälle. Sellainen on se mies, joka tulla\n  humsuttaa mustassa puvussa, hattu päässä, nahkainen laukku\n  kainalossa, ehtii kartanolle ja astuu tupaan.\n\n  — Ahaa, äännähtää Töräpään Iso, siinähän se mies, jota tarvitaan.\n  Käyhän töihisi. Tekaistaan tässä pienet kaupat tämän Kaukokorven\n  kanssa. Sinähän, lait tunteva mies, osaat kirjoittaa sen kirjaan,\n  niin ettei siihen pysty esivallan ja oikeuden mutkat ja koukut.\n\n  — No, onhan heitä joku määrä piirustettu, sanoo Laki-Matti. Hänen\n  puhetapansa on kuivaa, katkonaista, pysähtelevää, ikäänkuin hän\n  etsisi tarkasti täsmällistä sanaa. Avaa laukkunsa, asettaa pöydälle\n  mustetolpon ja hiukan paperia ja ryhtyy kirjoittamaan.\n\n  — Mitkä ovat siis kaupan perusjuonteet?\n\n  — Että Kaukokorpi myypi minulle omistamansa Kaukokorven tilan\n  kaikkine etuineen ja rasituksineen välillämme sovitusta hinnasta,\n  joka heti kuitataan maksetuksi, ja että irtaimisto ei seuraa kauppaa.\n\n  Vallitsee hiljaisuus. Laki-Matin kynä rapisee, Töräpään Iso kurkkii\n  hänen olkansa yli. Aurinko paistaa peräakkunasta, jonka yhdessä\n  ruudussa on päreristikko, toisessa rehutukko, ja heittää lahonneille\n  palkeille kummallisen kuvion. Kaukokorpi istua ähöttää piippua imien,\n  sylkäisee:\n\n  — Niin piti mennä mieheltä isältä peritty maa ja häätyä maantien\n  kululle...\n\n  — No, no, ehätti Töräpään Iso, rankempia niitä on maailmassa! Onhan\n  siellä vielä tavaraa kuin markkinassa, ja nautoja ja hevosia lauma.\n\n  — On. Mutta mihinkä ne nyt sijoitan?\n\n  — Sanovat, että on ontta ilman alla.\n\n  Kaukokorpi vaikenee. Jälleen kuuluu vain seinäkellon nilkuttava\n  tokutus ja kynän rapina.\n\n  — Valmis on, sanoo viimein Laki-Matti. Nimet vain alle ja todistajat.\n\n  Töräpään Iso tarkastelee paperit hitaasti ja perinpohjaisesti ja\n  piirtää raapustaa nimensä kömpelösti ja varovaisesti:\n\n  — Ei se sievää tule, sanoi, mutta täydestä käypi. Ei siihen nurku\n  pysty missään oikeudessa... Joo, minunhan piti se velkapaperi ja\n  todistajat. Niiksihän käypi nuo piikapalvelijat, vai...\n\n  Hän menee portaille, äyhkäisee ja vinkkaa piikoja tarhalta ja painuu\n  sitten toiseen tupaan tai porstuanperä-puurukkaan.\n\n  Kaukokorpi ja Laki-Matti ovat kahden. Auringon säteet siivilöityvät\n  ja leikkovat piipun harmaassa, leijuvassa sauhupilvessä.\n\n  — Mitä laatua mies se tuo isäntä oikein on? Semmoinenko kuin ihmiset\n  puhuvat?\n\n  Laki-Matti nostaa pitkän, valjun naamansa papereistaan.\n\n  — Laatua? En minä ole nähnytkään ihmisiä kuin yhtä laatua: että\n  itsensä toista parempana pitää...\n\n  — Mutta kyllä tämä isäntä näyttää olevan ikäänkuin muista erotettu,\n  eri rotua, itsehyväinen, tunnoton...\n\n  — Yhtä luuta se on ihmisluonto, samasta pölkystä veistettyä. No,\n  rakenne, muoto saattaa vaihdella, niin että välistä voi näyttää\n  ikäänkuin aineskin, laatu, olisi muuttuvainen...\n\n  Isäntä tulee ja jo tulevat piiatkin, kaksi nuorta naisihmistä,\n  jotka katsovat asiakseen nauraa tyrskähdellä ja tukkia taasen käsin\n  nauravaa suuta, ikäänkuin olisi kyseessä joku perin lystillinen\n  juttu. Mutta viimein saa Laki-Matti heiltä puumerkkiviirut nimien\n  alle ja isäntä ajaa heidät töihinsä. Kaukokorpi piirtää nimensä,\n  heittää kynän pöydälle, että muste pärskähtää ja sanoo:\n\n  — Raskas koukero piirrettäväksi...\n\n  — Mutta painava sillä saatiin paperikin, virkahtaa Töräpään Iso ja\n  ojentaa velkakirjan Kaukokorvelle. Tämä silmäilee paperia ja työntää\n  rusauttaa sen taskuunsa.\n\n  — Tuommoisen takia meni mieheltä elo ja eläminen!\n\n  — No, no, päinvastoin! Sehän oli aikansa pönkkäpuuna! Ilman sitä\n  olisi lähtö tullut kai ennemmin.\n\n  Kaukokorpi ei väitä, eikä puhu enää mitään, eipä näytä kuulevankaan.\n  Hänet on vallannut jokin levottomuus tai kiire. Hän kävelee ja\n  kompastuu yhteen lahon lattian rekistä.\n\n  — No, puhelee Töräpään Iso. Hän on viime vuosikymmenenä herennyt\n  puheliaaksi, vastakohtana nuoruusvuosiensa vaitiololle — taikka\n  milloinka hän nyt oikeastaan on ollut nuori... — No, puhelee hän\n  siis, eläkää varovasti, varovasti... on siinäkin rahalle reikiä; sen\n  vieraskin huomaa.\n\n  Kaukokorpi on ehtinyt ovelle, pistää lakin päähänsä, kääntyy.\n\n  — Hyvästi — hetken empiminen — ja kiitoksia.\n\n  — Mikäs kiire? huutelee isäntä. No, hyvästi, hyvästi!\n\n  Harmaatakkinen mies astelee jo tiellä, nysä hampaissa, vaikka\n  siinä ei ole tulta eikä tupakkaakaan. Hiekka narskuu ja pääluussa\n  piileilevät synkkämieliset ajatukset.\n\n  Moni on niin poistunut Töräpään kuulusta kartanosta, joka harmaana ja\n  rapistuvana, akkunalävistään outo synkeys kurkistellen, seisoo laajan\n  mäen lappeella.\n\n\n\n\n  VIII\n\n\n  Töräpään Iso istuu tuvassaan honkaisen pöydän päässä, avopäin ja\n  lenoo setelipinkkaa, laskeskelee ja ääntelee jotakin itsekseen\n  mutruilevin huulin.\n\n  On syyspuoli, illankuhju. Uunissa leiskahtelee hiillokselle raukeneva\n  tuli.\n\n  Suutari Teppo on tullut ja seisahtunut oven suuhun ilman, että\n  isäntämies on häntä heti huomannut puuhaillessaan omissa hommissaan.\n  Kohta hän kuitenkin huomaa ja hätkähtää, survaisten setelipinkan\n  edessään pöydällä olevan lakkireuhkanansa poimuun.\n\n  — Mitä sinä Teppo, ärisee hän, sillä lailla äänenpuhumatta hiivit\n  ihmisten huoneisiin? Sitä on tapana sanoa päivää tai muuta.\n\n  — Sannoo joka sannoo, vaan joka ei, se ei.\n\n  — Huono tapa semmoinen. Varkaan lailla liikkumista. Se taitaa olla\n  Tepolla verissä.\n\n  — Miten niin?\n\n  — Siltä se vähän näyttää. Vai muistatko sinä mitä kirkonmies\n  rippikoulussa opetti: että pidä erossa muiden omaisuus omastasi...\n\n  — Jo nuo minunlainen omansa muistaa. Ei niitä niin hupsusti ole:\n  naskali ja polvihihna.\n\n  — Niin luulisi, mutta ainapa kuitenkin menet sekaisin. Vetelet\n  kelkkoinesi kuivetuisia talon metsästä, vieläpä polttelet valmista\n  aitaakin, ettei ole kuin haamu jäljellä, käyt vohkimassa heiniä\n  suoladoista ja jyrsität kankullasi milloin vain silmä välttää.\n\n  Teppo yrittelee pöyhistellä vastaaniskevän näköisenä.\n\n  — Te, te taidatte syytellä minua vasten silmiä varkaaksi!\n\n  — Syytän, kun on syytä syyttää!\n\n  — No, saahan sitä koetella. Laki se on köyhälläkin.\n\n  — Ai, ai, Teppo! — Töräpään Ison äänessä on isällinen, neuvova ja\n  varoittava sointu. — Tämä on sinulle paha asia, jos se menee lain\n  ja oikeuden eteen. Siitä ei sinun päätäsi silitellä. Minulla on\n  todistajat. Mutta mitäpä me käräjöimään, naapurin miehet; sovitaanhan\n  me muutenkin. Viikon kun pistät kenkiä, niin sillä selvä tähän asti.\n\n  — Oho, vai viikon! Milläs me akan kanssa sen aikaa elämme, kun minä\n  palkatonta työtä teen?\n\n  — Ootte te ennenkin eläneet. Tulihan teille perunoita. Appakaa niitä.\n\n  — Vai ne pitäisi syödä heti syksyllä ja teitä rikastuttaa viimeisillä\n  voimanhivenillään...\n\n  — Kyllä se on parasta, että et yhtään reutoile, Teppo. Sinä teet\n  minulle, nakertaja, siksi sievän vahingon, ettei mitenkään passaa\n  sikseen heittää. Kun ottaisit vähempi, kun ottaisit välillä\n  muiltakin...\n\n  Teppo hermostuu ja älähtää varomattomasti:\n\n  — Otan minä muiltakin!\n\n  Pilkallinen poimu Töräpään Ison suupielissä syvenee ja venähtää,\n  silmä tuikahtaa, mutta samassa ovat kasvot entisessä muodossaan.\n\n  — No, pikkuvorohan sitä sinä olet, Teppo, eikä sinusta isoa tulekaan.\n  Mutta miksi suojelisin hiirenpesää vainioni reunassa? Käräjiin sinut\n  häätyy viedä, ellet taivu oikeisiin tuumiin.\n\n  — Viekää, äityy toinen. Minkä minulta saatte, tyhjältä mieheltä? Sama\n  se, jos ruunun leivissäkin istuu jonkun kuukauden.\n\n  — Nähdäänpäs! Mökistäsi häädyt maantien kululle. Onko sinulla mitään\n  kirjoja tai kontrahteja?\n\n  Vanha suutari masentuu, tuijottelee lattiaan ja ääntää viimein\n  vaisusti:\n\n  — Pitänee sitten tehdä niitä kenkiä, kun niin tunnoton ootte...\n\n  — Tunnoton! Eri peli tässä nähtäisiin, jos tunnoton öisin. Mutta mitä\n  minä vanhalle miehelle ja naapurille muuta kuin että kohtuus.\n\n  — Tämäkö se oli se asia, kun se akka sitä haamaili, että ootte joskus\n  puheille käskenyt!\n\n  — Eipä sitä muuta liene ja olihan sitä tässäkin kerraksi.\n\n  — Oli liikaakin, sanoo Teppo, kääntyy ja pujahtaa ulos.\n\n  Töräpään Iso kohentelee uunin hiilistöä ja hymähtelee:\n\n  — Joutaa ommella. Eipä menee rahaa mihinkään.\n\n  Korjaa sitten setelit lakin poimusta parempaan talteen, kässehtii\n  lattialla pää nyököllään, vältellen reikiä, kai miettien jotakin,\n  hymähdellen ja murahdellen. Ilta yhä tummenee; huonetta valaisee\n  hiilistön kellanpunainen hehku.\n\n  Ovi narahtaa ja Laki-Matin tumma, pitkä hahmo, laukku kainalossaan,\n  pujahtaa näkyviin. Mutta tuskin hän on ehtinyt ääntää: hyvää iltaa,\n  kun takaansa samasta ovenavauksesta syöksähtää esiin Hurra, suutari\n  Tepon akka. Hän on luiseva, kipakka naisihminen, naama keltainen,\n  ryppyinen ja juovainen, koukkuleuka, katse pistävä kuin puukonkärki.\n  Etukumarassa, nyrkit pystyssä, mieli kiivaana syöksyy hän esiin,\n  tuijotellen ison huivin huppulasta, mahdoton solmu leuan alla,\n  päällyshameet ropaistuina röökille. Hän hypähtelee, leiskahtelee ja\n  kimmahtelee vihan voimasta.\n\n  — Öö, senkin kääpänaama, kinnari, rahakukeli, aloittaa hän, ja puhe\n  juoksee yhtenä virtana, hurisee kuin rukki, sohisee kuin sahti\n  tynnyristä, mutta on siinä silti ivallisia korostuksia, pausseja.\n  — Että kehtasitkin taasen Teppoa syyttää vasten silmiä varkaaksi,\n  hyppiä silmille, mokomakin lain patsas, iso voro! Vaikka oot\n  kuinkakin Töräpään Iso, kuinkakin raharuhtinas, niin sen sanon, että\n  isompi voro oot kuin kukaan muu. Aina sinä olet nylkenyt meitä ja\n  muita, kinnaroinut, imenyt hien ja veren, teettänyt ilmaista työtä.\n  Koko maakunnan olet ahdistanut valuttamaan rahaa pusseihisi... Ja\n  taasen tuli tuo toinen hyväkäs, kuvatus, kirjatoukka, lain nuuskija!\n  Valmistetaan papereita, velkakirjoja, joilla päästään lain varjolla\n  imemään ihmisiltä viimeisetkin pennit! Ainako vain pientä rosvoa\n  piiskataan ja isot katsovat päältä?\n\n  Laki-Matti on vetäytynyt nurkkaan, josta selkä seinää vasten katselee\n  valjuin, liikkumattomin naamoin. Töräpään Iso on ällistyneenä\n  ja tyhmistyneenä äkillisestä hyökkäyksestä seistä tollotellut\n  keskilattialla. Nyt hän viimeinkin tointuu, yrittelee huudella väliin:\n\n  — Akka, akka, sen vietävä!\n\n  Hurra kimmastuu yhä enemmän, heiluttelee nyrkkejään toisen nenän alla.\n\n  — Meinaatko vielä inistä, senkin töräpää! Kuulet kerrankin! Ainako\n  sinua pitäisi palvella, kunnioittaa raharuhtinasta, ikäänkuin olisit\n  joku taivaan ovenvartija... Vaikka oot kuinkakin mahtimies, pösö ja\n  porho, niin et sinä silti mikään Jumala ole, et niinkään Jumala kuin\n  penni on Jumala sinulle...\n\n  Töräpään Iso, jonka luonto on palannut entiselle järkkymättömälle\n  uralleen, ärisee:\n\n  — Suu kerälle!\n\n  — Hä, hä, siinä on miehellä jumala, homeisia lantteja, keltaisia,\n  koin syömiä velkakirjoja! Niitä kumartaa: Hä, hä hä...\n\n  Akka hähättää pahaa naurua, joka suututtaa Töräpään Isoa. Hän\n  hihkaisee:\n\n  — Mene pois, akka, ennenkuin tässä tarvitsee viljellä vanhoja\n  puheenparsia ja näyttää, mistä on viisi hirttä poikki!\n\n  — Kutsumatta olen tullut ja käskemättä menen pois, kunhan oon sanani\n  sanonut. Ja sanon, vaikka ajaisit mökistä pois, vaikka pitäisi\n  loppuikänsä nälviä kanervan juuria...\n\n  Mutta silloin akka hämärässä pirtissä hypähdellessään saa jalkansa\n  yhteen lattian monista lävistä, kompastuu, äyskähtää selälleen. Siinä\n  hän ähkyy, siunailee ja noituu hetken, pääsee jälleen jaloilleen.\n\n  — Kostoon kovaan mies rikastuu! Niin on kuin variksen pelätti\n  pellolla ja maja niin, että köyhältä kintut katkoo, katto niskaan\n  tippumassa... Ja hyvä on, että jäisi loukkuun! Mihin sinä sitä\n  tavaraa keräät? Mies kuolee kuin koira, menee helvettiin ja piru\n  kääntää haaralla niin monta kertaa kuin oot toisten vaivannäköä\n  anastanut... Ja tavarat on toisten takana, jaetaan vielä vaivaisille,\n  köyhille... Hä, hä, ei ole miehellä jälkeentulevaisia, kakaroita,\n  jotka perisivät!\n\n  — Hurra, äyhkäisee isäntämies, painu jalkoihisi!\n\n  Mutta ämmä yhä intoutuu, rähähtelee ja ilkkuu:\n\n  — Ja kukapa naisenpuoli sinusta huolisi, raiskaeläimestä, vaikka\n  öisille kahden maailmassa ja samassa kirnussa istuisitte... Hä, hä,\n  ei näe mies ruumiinsa hedelmää muualla kuin tunkion laidalla! Hä,\n  hä...\n\n  Nytpä Töräpään Iso viimein kiivastuu toimintaan. Potkaisee oven auki,\n  tempaisee jakkaran ja iskee sen lattiaan.\n\n  — Näät, akka, mistä on nikkari reiän tehnyt!\n\n  Hurra jo peljästyy, poistuu, mutta ovenraosta hän vielä säkättää:\n\n  — Älä luule! Ei Teppo pistä sinulle ilmaiseksi neulettakaan, vaikka\n  pää pölkylle! Et ristuksen killinkiä meiltä saa! Ja vielä se löytyy\n  lakipykälä sullekin, jos ei ennen niin helvetissä! Oota, raato,\n  oota...\n\n  Sitten hän menee, juosta hynttyyttää poikki pimenevän pellon kohti\n  mökkiä, vielä mennessäänkin räiskäen ja haukkuen, höpisten itsekseen.\n\n\n\n\n  IX\n\n\n  Töräpään Iso on sulkenut oven, etsinyt jostakin nurkasta öljytuijun\n  ja sytyttänyt sen ja asettanut laajalle, honkaiselle pöydälle.\n  Laki-Matti tulee esiin sopestaan ja alkaa rauhallisesti selitellä\n  asioita, aivan kuin ei olisi mitään keskeytystä ja häiriötä\n  ollutkaan, kuten häneltä olisi kokonaan jäänyt huomaamatta tuo\n  kiivas, myrtynyt naisihminen. — Tulin, kuten puhe oli, katsomaan,\n  mitä paperitöitä sinulle olisi kertynyt.\n\n  Töräpään isäntämies istuu pöydän päässä ikäänkuin ei kuulisi\n  mitään, mietteissään, synkistyneenä, rummutellen kynsillään pöytää,\n  käpristyneillä, mustilla kynsillään.\n\n  — Mietitkö yhä sitä Kaukokorven kauppaa? puhelee Laki-Matti\n  kuivakiskoisesti. Sinä meinasit, että tulit antaneeksi liikaa, kun\n  vainiot eivät olleet laajat ja huononlaisessa ruokossa. Mutta metsät,\n  jylkät metsät! Puulla on iso arvo tulevina aikoina.\n\n  Töräpään Iso ei vastaa, vaan naputtelee ainoastaan. Hetken kuluttua\n  hän kuitenkin nostaa kasvonsa ja sanoo:\n\n  — Sinä kuulit, mitä tämä vaimoihminen sanoi.\n\n  — Niin, tämä suutarin akka, puolihullu eläjä.\n\n  — Mutta ylen viisaat puheet tällä kertaa, järkikotkan selkeys!\n\n  — Ettäkö tuntuisi niinkuin sen puheitten valossa kirkastuvan oma\n  elämäkertasi?\n\n  — Niin, tämä akkako minulla tulen näyttäjänä? Älä veikkonen! Kyllä\n  minä ymmärrän ja käsitän paremmin asioita kuin joku luulee, kauan\n  olen jo käsittänyt. Eikä minuun tepsi se iva ja pilkkakaan. Olen\n  tähän elettyyn ikään jo siksi palttoutunut maailmaa vastaan. Ja\n  ihmisistä minä yleensäkin tuhannen viis! Äläs kelpokaluja! Kaikilla\n  heillä on oma mittapuikkonsa, jolla tarkastelevat ympäristöään. Mutta\n  missä lienee oikea mitta? Luulen, että jos joku on toista hintinkään\n  mittavampi, niin sen osoittaa aikanaan vissimpi kyynärpuu.\n\n  — Ja kun sinut asetetaan sen kyynärpuun viereen, niin nähdään, että\n  sinä olet niitä etevimpiä miehiä rikastumaan.\n\n  — Ehkä. Mutta eikö mitään muuta? Niinkö vähän sinäkin, jonka pitäisi\n  tuntea minut paremmin kuin kukaan muu, tiedät, mitä sisälläni\n  liikkuu? Luulitko, että aherran ja kokoan tavaraa koko elinaikani\n  niin kuin kusiainen roskaläjää, ja sitten kuolla köykähdän homeinen\n  lantti hyppysten välissä...\n\n  — On se siltä vähän näyttänyt.\n\n  Töräpään Iso istuu rykösen vaiti ja aloittaa taasen napauttaen\n  ohimoaan:\n\n  — Voi, miten aju onkaan kehrännyt ja takonut tuolla kallon ontelossa!\n  Mutta olenko kovinkaan syvälle päässyt, kun on tullut läpäisemätön\n  usva ja huuru... Niin olen antanut ajan kulua ja tavaran kasautua,\n  elellyt ja miettinyt. Omaisuus, se on raskas vasara, voimallinen\n  vipu, jolla saa suuria aikaan maailmassa.\n\n  Laki-Matin valjuilla kasvoilla viipyy hienon ivan ja hymyn häivä.\n\n  — Antanut tavaran kasautua! Kyllä minä luulen, että olet ollut kasaan\n  kantamassakin innokkaana kuin muurahainen, nyhtänyt minkä suinkin\n  olet irtisaanut, tunnottomastikin...\n\n  — Tunnottomasti! Aina teillä on lingottavana minua vastaan se\n  tunnottomuuden tuomio. Ikäänkuin ei kaikissa ihmisissä olisi\n  sama tunto tai tunnonpuute. Ei ole vain kaikissa samaa kykyä ja\n  väkevyyttä. Eikö niin?\n\n  — Saattaa olla — noin laajoin hahmoin.\n\n  Töräpään Iso nostaa harmaat kasvonsa, joissa himmeänä ja laimeana\n  hohtaa eräänlaista innostusta, huitaisee kädelläänkin.\n\n  — Etkö ole koko luonnosta huomannut, kuinka siellä kaikki sotivat\n  toisiansa vastaan, käyvät kamppaukseen kuihduttaakseen ja\n  kuolettaakseen toisen ja itse hyötyäkseen ja paisuakseen.\n\n  — No, ihminen on kuitenkin erittäin ja elukka erittäin ja muu älytön\n  luonto. Ihmisellä on omatunto, puntari. No, tosin eri herkkä:\n  toisella toppaa sadan gramman, toisella kilon tai kymmenen kilon\n  paino... No, sinulla on kaikessa toiminnassasi ollut puolellasi voima\n  ja väkevyys ja oikeuden vahva varjo! Et milloinkaan ole ahminut niin\n  paljon, että puntari sisässäsi oli tullut levottomaksi. Siten olet\n  pysynyt rauhallisena, onnellisena. No, jos puntari joskus osoittaisi,\n  että nyt teit vääryyden, niin silloinpa tulisit levottomaksi,\n  pelokkaaksi, sinulle tulisi tunne, että ylhäällä istuu joku, jota\n  pitää lepyttää, palvoa ja kumartaa, jolle olet kiitollisuuden velassa\n  siitä, ettei se sinua rankaise, muserra. No, tämä pelko — siitä saa\n  alkunsa uskonnollisuus...\n\n  — Sinä huoppailet nyt kaukana, hypit pois asiasta.\n\n  — Ehkä. No, siihen siis jäät, luonnonvertauksistasi päättäen, että\n  elämäsi päämäärä on yhä ja yhä koota rikkauksia.\n\n  — Ei. Se on ainoastaan keino, välikappale, elääkseni lopulta sitä\n  väkevämmin. Sillä juuri näinä päivinä, näillä hetkillä, aion tehdä\n  kirkkaan käänteen, vinkkeli-mutkan elämäni taipaleella.\n\n  — No, annappa kuulua!\n\n  — Niin, tietenkään en ole kummempaa keksinyt kuin lakata kokoon\n  haalimasta ja ruveta päinvastoin kuluttamaan. Minä rakennan komean\n  talon, tornin, otan akan, montakin akkaa, huoria, käyn kalliissa\n  asussa, elän joka päivä ilossa herkullisesti...\n\n  — No, hm. Lieneeköhän sekään viisaan miehen hommaa? Eikö olisi\n  parempi käyttää rahoja noin yleishyödyllisesti. Ja muutenkin\n  sellainen homma olisi uskonnollisesti ottaen pahennus, sielun päälle\n  käypää hommaa.\n\n  — Uskonto! Kyllä olen sitäkin tunnustellut ja tutkinut. Tuolla\n  nurkkahyllyllä on maailmanaikainen raamattu, ukkovaarin ostama —\n  mokomaan länttäsi ison summan rahaa...\n\n  Laki-Matti hymyilee hienosti ja Töräpään isäntämies huomaten\n  vuosikymmenien tottumuksen puuskahtaneen esiin, jatkaa hieman\n  harmissaan:\n\n  — No, sen kirjoituksia olen minä lukenut ja tutkinut. Siellä\n  kerrotaan muutamasta rikkaasta miehestä, joka eli joka päivä ilossa\n  herkullisesti, ja toisesta, joka aina lykkäsi elämisen eteenpäin,\n  kunnes hänelle sanottiin: sinä tyhmä, huomenna sielus otetaan sinulta\n  pois! Mutta näin ei päästä sanomaan Iisakki Taikinamaalle, Töräpään\n  isännälle!\n\n  — Luuletko niin?\n\n  — Ainakin aloitan.\n\n  Rummuttelee pöytään ja kysäisee sitten äkkiä:\n\n  — Miten on, kauanko luulet omaisuuteni riittävän?\n\n  — Aha, alkaako epäilyttää? Riippuu tietenkin kulutuksen nopeudesta.\n  Paljonhan sitä on: selvää rahaa, tuottavia maita ja olletikin\n  velkakirjoja, ylen edullisia kuten sekin Kaukokorven. Kyllä siinä\n  nousee rahan roskaa...\n\n  — Nouskoon nyt mitä hyvänsä! Hupenemaan se rupeaa...\n\n  — Mutta otapa huomioon, että omaisuutesi kymmenen vuoden kuluttua\n  tavallisia keinojasi käyttäen olisi kaksinkertainen.\n\n  Äveriäs mies tuijottaa hetken kulmiensa alta ja älähtää sitten:\n\n  — Älä, älä yritä kiusausta! Ei vetäise! Ei ole aikaa! Sinä tyhmä,\n  huomenna sielus otetaan sinulta pois! Tahdon elää!\n\n  — No, elä sitten ihmisiksi, kuten maailman ajan ovat rikkaat talot\n  eläneet: rakenna tämä kartano, ota akka, viljele sitä ja viljele\n  maata. Se on viisaampaa kuin hullutus ja muutenkin omaltasi ja\n  jälkeentulevaisten kannalta hyödyllisempää.\n\n  — Minä himpun jälkeentulevaisista! Eikö ole kylliksi niitä, jotka\n  mallin mukaan elävät? Minä rakennan tulitornin, senkaltaisen\n  putkulan, että ihmisiltä nähtäisiin, mainittaisiin: tuon teki se!\n  Ja sitten kun sitäkään ei enää ole, vanhat ukot raasun paisteella\n  kertovat tarinoita minusta, miehestä, joka ennen eli...\n\n  — Merkillistä! Ihmisiä sinä vihaat ja halveksit ja kuitenkin heidän\n  ihailuaan ja ihmettelyään himoitset...\n\n  — Kaikki on merkillistä maailmassa.\n\n  — Kaikkein merkillisintä olisi kuitenkin tuo sinun kääntymyksesi\n  vanhalta uraltasi.\n\n  — Päinvastoin. Sillä on peruskivet luonnerakennelmassani. Sillä\n  olenko minä tätä ennen elänyt ihmisten ojennusnuorien mukaan?\n\n  — Se on totta. Pois ladulta tahdot sinä aina vyöryä, teitpä mitä teit.\n\n  — Kolmekymmentä, vuotta, enemmänkin, elämäni ajan, olen minä koonnut\n  omaisuutta, koonnut ja elänyt kuin kerjäläinen, en edes aina kyllältä\n  syönytkään. Mutta loppuaika on oleva eri rillitystä...\n\n  — Mutta jos rällätellessäsi tuleekin tie eteen ja keppi käteen.\n\n  — Tulkoon! Ja katso asuani. Kuin kulkuriukolla. Ei siis ole outoa.\n\n  — Ero se on kuitenkin tahallisen ja pakon välillä.\n\n  — Sittenpä senkin näkee. No, muistuupa mieleeni muuan tuuma. Kun\n  minä tässä pian pukeudun rikkaan miehen purppuraan ja kalliiseen\n  asuun, niin ota sinä nämä nykyiset tamineeni kengistä lakkiin saakka\n  säilytettäväksesi. Sinultahan sitten ne saan, kun niitä taasen\n  tarvitsen.\n\n  — Olisiko tuosta tuloja?\n\n  — Oikein. Sinullahan on minulle ikäänkuin velkaa pieni summa.\n  Kirjoita siis kuitti. Minä vahvistan sen nimelläni ja perin\n  sinulta sillä tämän pukuni, jos sitä tarvitsen, tai löytyy se\n  jälkeenjäämistäni kuoltuani. Sopiiko?\n\n  — Miksei, jos niistä hommistasi nyt lopultakin jotakin tulee, eikä\n  luonto jälkiviisautta voita.\n\n  — Ettäkö epäilet!\n\n  Töräpään Iso töytää tuohtuneena pystyyn, menee paiskaten ovet\n  selälleen porstuaan ja sen peräkamariin. Tulee takaisin ja iskee\n  penkkiin rautapeltisen laatikon.\n\n  — Siinä on raha ja rahanalaiset paperit! Ja mitä minä teen muulla,\n  mitä minä teen tällä vanhalla talon ronilla, minä, joka rakennan\n  tornin! Katso, entinen on mennyt ja uudesti teen minä kaikki...\n\n  Töräpään Iso syytää koukulla tuliset hiilet ja kekäleet ympäri tupaa.\n\n  — Lyökäähän puita piisiin, sanoi Seikkinen helvetissä!\n\n  Hän pudottelee orsilta pärekimput hiilien ja kekäleitten sekaan.\n  Laki-Matti seisoo valkein kasvoin liikkumattomana kuin patsas.\n\n  — Mi-mitä sinä nyt? Oletko tullut hulluksi? Nytkö siinä nousi\n  isävainajansa viiripää...\n\n  Hän pujahtaa laukkuineen nopeasti ulos, mutta isäntämies sytyttelee\n  kaikki tarkoin. Vasta kun koko tuvan sisus roihahtelee liekeissä,\n  astuu hän ulos, toisessa kainalossaan peltilaatikko, toisessa\n  raamattu.\n\n  Kuuluupa jo piikojen kimakoita kirkaisuja:\n\n  — Tuli on irti!\n\n  Kohta on hälinää ja huutoa. Rengit yrittelevät sammutustöihin, mutta\n  isäntämies estää heidät jyrkästi:\n\n  — Antakaa palaa vain! Vanha huuhkaimen pesä — ei siitä muuhun olekaan!\n\n  Palvelusväki katsoo isäntäänsä pitkään ja tutkivasti: näyttääkö se\n  miten muuttuneen vähämielisen tai riivatun näköiseksi... Isäntärenki,\n  keski-ikäinen, romuluinen, väkeväkourainen mies huomauttaa, että tuli\n  voi levitä vielä muuallekin.\n\n  — Levitköön! Ei se kauas mene. Töräpäässä se pysyy!\n\n  Niinpä paloi Töräpään vanha rakennus syyskuisessa pimeässä.\n  Tulenkielet tupsahtelivat näkyviin akkunalävistä ja katosta. Jo paloi\n  porstua, jo toinen tupakin ja kauas yli pihamaan ja peltojen valaisi\n  tulinen roihu.. Edempää katselivat Laki-Matti ja palvelusväki ja\n  itse isäntä. Hänen harmaa naamansa hohti punaiselta ja paahtuneelta;\n  selkäkenossa hän seisoo rahalaatikko kätkössä turkkinsa liepeessä,\n  jalkojensa juuressa reksotti raamattu avoimena. Niin hän seisoo ja\n  lausuu jonkun huomautuksen tulen kulusta ja muodosta, kehahteleekin:\n\n  — Mitäs yksi talo meidän varoissa! Köyhiä se koitteleisi!\n\n  Liekit hulmusivat ja hulmusivat ja jopa putosi katto ryskyen alas,\n  säkenet vain sinkoilivat korkealle kohti taivaan mustaa vahvuutta.\n\n  — Eikö nyt ole lauantai? kysäisee sitten isäntämies äkkiä. Kylvettävä\n  on ennenkuin se on myöhäistä. Voi vielä levitä ja polttaa saunankin.\n\n  Niinpä he kylpevät, isäntä, Laki-Matti ja muut, suuressa saunassa.\n  Kivet kohisevat ja harmaa huuru tulvahtelee saunan otsikosta, jota\n  tulipalon rome valaisee. Ähkynän ja vastojen pehmeän hössytyksen\n  joukosta kuuluu Töräpään Ison kehaisu:\n\n  — Mitä minä välitän, vanhan pellon poika! Pistän vain löylyksi kun\n  talo palaa, vanha kotitalo, Töräpää...\n\n  Toiset katselevat häneen entistä enemmän epäillen: kyllä se on\n  tullut nöyräpäiseksi, mööpelit yläkerrassa menneet entistä enemmän\n  sekaisin...\n\n  Töräpään Isolla on yhä entinen vanha onnensa. Tulipalo ei levinnyt.\n  Se poltti vain vanhan asuinrakennuksen, mutta jätti navetat ja\n  tallit, vilja-aitat ja muut polttamatta. Tulipalo raukeni kekäleiksi,\n  hiilistöksi, pienet sinertävät liekit hehkuivat ja pihahtelivat\n  ja tulisijat törröttivät outoina, kummallisina, mustina kasoina\n  kekäleitten keskellä.\n\n  Yö oli leuto ja hiljainen, tuuleton ja tumma. Taivas kumotti\n  kalpeana, ikäänkuin iloiten laimeasti, joku tähti pilkoitti läpi\n  öisen tummuuden.\n\n  Talon palvelusväki oli mennyt nukkumaan aittoihin ja\n  tallinvintteihin. Mutta vanha isäntämies oli jäänyt saunaan ja yksi\n  piioista, nuori ja kevytverinen, iloluontoinen ihminen. Ensikerran\n  kukaan näki tai kuuli Töräpään Isolla olevan vetoa naisenpuolen\n  seuraan. Varmaa oli, että se oli eksynyt järkimiehen ladulta\n  hupsuille teille.\n\n  Sinne siis jäivät Töräpään Iso ja nuori naisihminen saunan leutoon\n  herpaisevaan lämpimään. Ukko oli tehnyt käänteen, valtavan mutkan\n  elämänsä taipaleella. Rahalaatikon oli hän salavihkaa pistänyt\n  piiloon saunan lattialankun alle. Toiset piiat poistuivat\n  pilkallisina ja kateellisina. He puhelivat, ettei sillä yhdellä\n  lutkalla ollut älyä pelätä Jumalaa eikä hävetä ihmisiä. Vanhan,\n  homeisen ukon kepulin laskee ääreensä... Mutta sisuksissaan he\n  tunsivat kateuden: sillä tarvitsiko tässä rakastua ihmiseen, mutta\n  ainoastaan rahoihin...\n\n  Laki-Matti viipyi vielä raukenevien kekäleitten ääressä hieman\n  punaisena ja raukeana kylvyn jäljeltä. Siinä hän katseli, mietti,\n  vanhapoika, jonka sivuitse elämä oli lipunut, ettei ollut jäljellä\n  kuin harmaata, väritöntä hännän lierukkaa. Ei voinut hän toivoa, eikä\n  halunnutkaan, saavansa riehahtaa kiivaaseen, kuumaveriseen elämään,\n  kuten tuo vanha tuttavansa tuolla mustaotsaisessa saunassa. Ainoana\n  ilonaan ja nautintonaan olivat mietteet hiljaisten metsien keskellä.\n\n  Niinpä hän viipyi siellä tovin suitsevilla raunioilla katsellen,\n  mietiskellen ja lähti astumaan hiljaisessa yössä asunnolleen.\n  Tuulimyllyn hahmo vilahti viimeiseksi hänen silmiinsä ja mieleensä\n  syntyi kummallinen kuva: se oli kuin entisajan saarnaileva munkki,\n  etusormi osoitellen kohti taivas lakea: tuolla ylhäällä.\n\n\n\n\n  X\n\n\n  Jo huomenna kävi pitikin monia kyliä huihke, että Töräpään Iso oli\n  tullut hulluksi: sytyttänyt asuntonsa ja pidellyt piikoja saunassa,\n  talo tulessa. Kohta kerrottiin, että se rakennutti itselleen\n  tiilitaloa, korkeata kolmikerroksista, pyöreätä tornia jokiahteelle\n  suuren suvannon äkkijyrkälle törmälle. Oli pukeutunut oudon koreihin\n  pukimiin, naismaisiin hepeneisiin. Oli aikeissa ottaa emännänkin niin\n  nuoren ja kauniin kuin suinkin löytäisi kymmenestä pitäjästä. Ei\n  huolehtinut isosti omaisuuksistaan; saivat hänen puolestaan työmiehet\n  tehdä työtä tai olla tekemättä niillä laajoilla tiluksilla. Oli\n  muuttunut tauhkaksi, leppeäksi mieheksi.\n\n  Kylien ihmisasukkaat sanoivat viisaasti hymyillen, että odotettava\n  asia se oli, vaikka kauan sitä nyt sai odottaa. Milloinkaan ei kukaan\n  Taikinamaa ole tyytynyt elämään ihmisten tavalla.\n\n         *       *       *       *       *\n\n  On kesäyö Juhannuksen aikaan tulvillaan valoa, kirkkautta ja\n  lempeyttä. Maassa on vihreyttä yllin kyllin, värikkäitä kukkiakin,\n  unenhuumaavia tuoksuja, taivaan suuri haalea silmä ei himoitse\n  eikä nuhtele. On öistä hiljaisuutta, jota leikkaa vain yörastaan\n  laulu muhevassa kesämetsässä, intohimoinen, riemuitseva ja villi,\n  monipoimuinen hupatus.\n\n  Yössä seisoo Töräpään Ison tiilitorni punertavana ja muhkeana.\n  Ruutujen takana on sytytetty keltaiset lamput; himmeästi heloittavat\n  ne yöhön, jossa kyllä olisi valoa runsaasti. Töräpään Iso on sanonut\n  tämän talonsa nimen olevan Autuuden Sarven, mutta kansa nimittää sitä\n  enimmäkseen Tapuliksi.\n\n  Iloista on Tapulin pyöreässä, avarassa salissa keltaisten lamppujen\n  hehkuessa. Seinistä ja katosta heloittavat räikeänväriset\n  hedelmämaalaukset läpi tupakan sinisen sauhulaatan. Pyöreän\n  pöydän ääressä istuu vieraiden valtapyörä ja siinä istuu itse\n  isäntäkin, joka ennen eleli Töräpään mannulla asussa, joka muistutti\n  variksenpelättiä, himoiten rikkauksia. Kuinka onkaan nyt mies\n  muuttunut! Merkillinen, ylen omituinen on hänellä puku: matalat\n  kengät, levein, perhosina lehottavin nauhoin, silkkisukat, lyhyet\n  housunlahkeet puristettuina partaveitsen terälle, valkoiset liivit,\n  keltaiset, paksut kellonvitjat, laaja, sininen kauhtana, johon on\n  vielä maalattu päivänkakkaroita. Miehen harmahtaville kasvoille on\n  langennut leppeyttä, tauhkaa rauhallisuutta, silmänsä hehkuvat,\n  poskensa alkavat punertaa viinan vaikutuksesta. Sillä tämä mies,\n  joka ei ennen maistanut pisaraakaan jakaessaan palvelusväelleen\n  sunnuntaiaamuiset ryypyt, maistelee nyt runsaasti kuumia, tulisia\n  nesteitä. Lasikarahveissa välkkyy kirkas, karvas viina taikka punssi\n  imelänä ja kellertävänä. Salissa vallitsee häly, helähtelevä,\n  kukerteleva nauru, kuin metristen suruton surina. Ketä ovat kaikki\n  nämä ihmiset, miehet ja naiset, mistä on Töräpään Isolle ilmestynyt\n  niin paljon ystäviä? Ei Töräpään Isolla ole ystäviä enemmän kuin\n  ennenkään, eipä pahoin tuttaviakaan. Hän puhelee heidän kanssaan,\n  mutta aina hän pysyy ikäänkuin ylhäällä taivaansinessä, ikäänkuin\n  ylpeä haukka, jota ei kuitenkaan tällä kertaa haluta iskeä\n  turvattomien, vapisevien lintujen niskaan. Mutta kaikki, jotka\n  saapuvat Tapuliin, kuuluun Autuuden Sarveen, saavat ruokaa tai ryypyn\n  tai molempia, ja siksi on Töräpään Isolla runsaasti ja liiankin\n  runsaasti ystäviä, vieraita. Töräpään Iso tarjoaa surkeilematta,\n  lukua pitämättä.\n\n  Täällä on myöskin talon nuori ja kaunis, kemuja rakastava emäntä,\n  koreilevassa puvussa, ylen iloisena ja hilpeänä. Tuon tuostakin saa\n  hän pitkätukkaisen, synkkäsilmäisen soittajan liikkeelle pyöreän\n  pöydän ja punssilasin äärestä. Ja pienen, nurkkaan syöstyn pöydän\n  päällä vetää tämä säveliä, mustia ja sumeita, kaipaavia, ja moni pari\n  alkaa kieppuvan kierron ympyriäisessä salissa ympäri pyöreän pöydän,\n  jonka ääressä istuvat isäntä ja osa vakaaverisiä vieraita, joita ei\n  tempaise liikkeelle punalaitainen viulu eikä kieppuva käyrä.\n\n  Viina kimmeltää laseissa, savukkeet höyrähtelevät sinisin,\n  haaveilisin kiemuroin.\n\n  Puhellaan; Töräpään Iso miettiväisenä nyykyttelee päätään, kun\n  joku noista vieraista kertoo kaskuja, tapauksia tai toinen mies,\n  paksupäinen, harjastukkainen, leveäsuinen alkaa puhua paksuin\n  lausein, katkerasti ivaillen, lohkoen mahdottomiin möhkäleisiin\n  ihmiset ja kaikki elämänilmiöt. Tahi väliin intoutuu isäntäkin\n  puhumaan viinapäissään, selittelee mietteitään, uskomuksiaan, kertoo\n  juttuja vieraiden kuunnellessa kunnioittavan tarkkaavaisina, inttelee\n  ja väittää sen paksupäisen miehen kanssa, joka uskaltaa ainoastaan\n  varovaisesti ja viisaasti kaataa rytöjä mahtimiehen ajatuksien\n  langettamiseksi.\n\n  Yö kuluu. Kaikki alkavat olla juovuksissa. Soittaja on unohtunut\n  nurkkaan muistamatta enää punssilasiaan ja vetää viulua herkeämättä,\n  tanssivat parit kiepahtelevat yhä hupsummin pöydän ympäri, jonka\n  ääressä istuvien puheet alkavat käydä yhä yhtäkaikkisemmiksi,\n  puiseviksi ja työläämmin tajuttaviksi.\n\n  — Miksi, sanoo se paksupäinen mies, miksi te tämän Autuuden Sarven\n  tänne pystytitte? Siinähän se entisen kartanonne paikalla olisi ollut\n  yhtä korkealla, mainiolla paikalla; sitten siitä vasta olisi tullut\n  oikea Töräpää.\n\n  Töräpään Iso ryyppää, kakistelee.\n\n  — Ei käynyt. Siinä ei voi iloita rauhallisesti vanhalla paikalla:\n  tulevat mieleen monet vainajat, jotka ovat siinä ennen asuneet.\n  Alkaa tuntua kaamealta, levottomalta, tulee synkkämieliseksi...\n  Joo, niin tapahtuu, vaikka tyhmät eivät käsitä! Kukaties vielä\n  kummittelee... Mutta tässä on uusi, veres paikka, aivan uutta elämää\n  varten rakennettu rakennus. Tässä ei muistu mikään mieleen. Voi elää\n  rauhassa, iloita ja nauttia elämästään...\n\n  — Se on taikauskoa, sanoo paksupäinen mies. Omatunto soimaa...\n\n  — Olkoon. Mutta vanhoissa rakennuksissa en enää asu. Siellä asuvat\n  henget. Ihminen kun kuolee, niin pitäisi talokin polttaa... Siksi\n  minä poltinkin Töräpään, sillä entinen isäntä kuoli silloin ja syntyi\n  uusi, tämä nykyinen, joka tässä istuu, aivan veren mies...\n\n  Niin he puhelevat, lapsekkaasti vatoen samoissa asioissa, yhä\n  enemmän päihtyen, nauraen ja suristen, tanssien viulun säveleitten\n  lennähtäessä avoimesta ikkunasta kauas, hiljaiseen yöhön, taivaan\n  alle, minkä suuri, haikea silmä katsoo ilman himoa ja nuhdetta,\n  kalpeasti iloiten...\n\n  Töräpään Iso tuntee päänsä raskaaksi lyijymöhkäleeksi, kaikki vaappuu\n  silmissä värikkäänä sumuna, hän nuokkuu, ärähtelee ja nukkuu kuullen\n  vielä viulupelin tahtiin lällätetyn laulunrenkutusta.\n\n  Sitten herää Töräpään Iso ryntäiltään pöytänsä äärestä. Huoneeseen\n  lankeaa päivän punainen valo, säteet leikkivät lasien särmillä, jotka\n  tyhjinä törröttävät laajalla pöydällä. Huone on tyhjä. Vieraat kai\n  ovat poistuneet raikkaaseen aamuyöhön, jolloinkin auringon noustessa\n  ja lintujen alkaessa virkein mielin viserrellä.\n\n  Hän tuijottelee hetken tyhmin silmin kaiken tuntuessa jättimäiseltä,\n  oudon paksulta ja pöhöttyneeltä, tointuu ja päättää mennä nukkumaan.\n  Hän menee läpi keittiön saadakseen vettä kuivaan suuhunsa, jolla\n  ei nyt tunnu saavan aikaan mitään muita ääniä kuin kivitaskun\n  tapaisia maiskahduksia, ja huomaa siellä sen paksupäisen miehen,\n  joka on uupunut nukkumaan taikinatiinun viereen. Taikina on noussut,\n  pursunut yli laitojen ja valunut nukkuvan miehen vatsan päälle.\n  Töräpään Iso ihmettelee, ällistelee ja katselee pääsemättä turralla\n  ajullaan selville, mitä on tapahtunut: oliko paksupäisen miehen maha\n  ehkä halennut... Viimein hän lähtee liikkeelle ja painuu myristen\n  vuoteelleen herätäkseen päivän paistaessa jo kovin viistoon kesän\n  suloisen raikkaana iltana.\n\n  Niinpä elelee Töräpään Iso punertavassa tornin komussaan remu-elämää\n  ajan kieriessä, taivaan valtavan ja puhtaan silmän alla.\n\n\n\n\n  XI\n\n\n  Vuosia meni. Ihmiset elivät ja Töräpään Iso eli maan kamaralla\n  taivaan vahvuuden alla.\n\n         *       *       *       *       *\n\n  Suuri joki halkoi mustana maisemia, kaislat ja ruohot, lumpeitten\n  vihreys ja kukkien kauniit tyhmännäköiset kärsät rehoittivat sen\n  rannoilla ja kala posahti oudosti niiden rehevyydessä. Jokipenkalla\n  kohosivat vanhat ja ryhmyrunkoiset haavat, lehdet lipatellen ja\n  sipisten, vaikka vähäinenkään tuulenhenki ei niitä häirinnyt. Oli\n  kaunista, kesäistä ja lämmintä. Ilta-auringon paiste lankesi maille;\n  jokin pilvi viipyi vielä taivaan sinessä kuin suuri pumpulinen\n  möhkäle. Sillä oli ikäänkuin matala, mietinnästä rypistynyt otsa...\n\n  Jokitörmällä kohosi Töräpään Ison tiilinen talo, punertavana\n  hirviönä, joka kuumotti kauas. Aurinko välkkyi sen isoissa\n  ikkunoissa, joiden takana Töräpään Iso keinahteli kiikkutuolissa\n  koreassa asussaan, siinä samassa isossa ja ympyriäisessä, hedelmien\n  ja kukkien kuvilla kaunistetussa salissa.\n\n  Pöydän luona tuolilla istuu Laki-Matti näöltään yhtäläisenä kuin\n  ennenkin. Puhelee:\n\n  — Sanon siis sinulle, ettet ole enää rikas mies. Ei sinulla, ole\n  maita, eikä arvopapereita liiemmälti. Nyt sinulta todellakin kaikki\n  entinen on mennyt! Hyvä, ettet joudu kunnan elätiksi.\n\n  Töräpään Iso soutelee, tupakoitsee ja vastaa viimein laimeasti,\n  rauhallisesti, melkein välinpitämättömästi:\n\n  — Niinhän se saattaa pyörä kiepahtaa. Tikka on kirjava, mutta ihmisen\n  elämä kirjavampi. — No, niin. Kun siis et ole enää rikas mies, et\n  saa elääkään enää rikkaan miehen tavalla kalliissa asussa ja ilossa.\n  Elämä on järjestettävä varojen mukaan.\n\n  — Sanotaan sanassa, että kullakin päivällä on surunsa. Antaapa ajan\n  kulua, kyllä mies aina pärjää.\n\n  — Sinä vanha kuhveli, sanoo Laki-Matti ärtyisästi. Ota huomioon, että\n  et ole enää yksin. Sinulla on vaimo — no, yksi virallinen ja liepä\n  epävirallisia lisäksi... Ja tuolla piikapalvelijallasi on poikakin;\n  hänenkin tulevaisuuttaan sinun olisi katsottava.\n\n  — Itsensä sitä on itsekunkin eteensä katsottava — niin on säännöt\n  tässä maailmassa. Onhan heillä yhtä suuret silmät päässä kuin\n  minullakin...\n\n  Laki-Matti näyttää hieman kiivastuneelta.\n\n  — Niin olet laiska ja tyhmän välinpitämätön, että etkö liene päästäsi\n  vialla! Pitäisihän sinun ymmärtää, että olet puilla paljailla:\n  sinulla on velkaa niin paljon, että niippis naappis saatko maksetuksi\n  Töräpään maalla, mikä sinulla enää on jäljellä. Saamisia ei muuta\n  kuin minulta ja senkin sinä kuittasit, vaikka et antanut paperia\n  haltuuni. Ei siis muuta kuin tämä tornin komu ja mitä tämä sisällänsä\n  pitää.\n\n  — Yksi on ylhäällä, sanoo Töräpään Iso viitaten kattoon. Hän pitää\n  huolta niistä, jotka on kerran maailmaan lähettänyt... Miksi siis\n  pullistella ja huolehtia — kaikki sattuu kuitenkin niinkuin sattuu...\n\n  — Sattuu semmoiselle kuin miksi sinä olet heittäytynyt... Viisaalle\n  sattuu niinkuin hän tahtoo!\n\n  Vaikenee ja sanoo sitten hiljemmin:\n\n  — Mutta ehkä sinä olet kätkenyt jonkin summan etkä pannut kaikkia\n  rahojasi tähän elämän hullutukseen...\n\n  — Etkö ole lukenut sanasta, mitä siellä sanotaan maahan kätketyistä\n  leivisköistä? Mitäs rahoista olisikaan, ellei niiden osaisi antaa\n  huilata?\n\n  — Niin, sehän olisi oikein, jos kauttakulku olisi hyvää, mutta siitä\n  asti kun rikkaasti rupesit elämään, on suita vain mennyt, eikä tullut\n  mitään.\n\n  — Minkäs sille mahtaa?\n\n  Vanha asioitsija näyttää ärtyneeltä ja suutahtaneelta.\n\n  — Äh, kuinka sinä olet rauhallinen, että oikein harmittaa! Sanon\n  sinulle, sanoo hän sitten hiljaa, melkein kuiskaten, vanhana,\n  lapsesta asti tuttuna: sinua uhkaa suuri vaara...\n\n  — Mikä minua voisi uhata, joka peloittaisi?\n\n  — Saat nähdä! Minä selitän sinulle seikkoja ja kirkastan asioita,\n  jotka ovat tärkeitä — kun vain annat minulle niistä veloista sen\n  kuitin, joka on jo kirjoitettuna.\n\n  — Joo, palkka, palkka! sanoo Töräpään Iso ivallisesti. Tuosta tunnen\n  ihmiseläjät! Sinun, jonka pitäisi olla minun henkiystäväni...\n\n  — No, kun se kuitti on kerran kirjoitettuna, niin yhtä hyvinhän\n  voisit sen antaa minulle.\n\n  — Se annetaan, kuten puhe oli, sitten kun kuolen tai tulen vaatimaan\n  sinulta sitä kuulua pukuani, yhtä kuulua kuin tämäkin...\n\n  — Ei sinuun mikään tepsi! Olkoot sitten asiat pimeinä.\n\n  — Ohoh! Luuletko, että minulta on äly mennyt, kun olen heittänyt\n  rehkimisen pois? Ei likikään! Eikö liene tämäkin asia näin:\n\n  — Kun minä aloin elää kuin rikas mies, oli minun, otettava akka. Ja\n  sainkin nuoren, vetreän, minä äveriäs kitupiikki, iällinen ukko,\n  jonka saattoi toivoa piankin kuolevan, että sitten pääsisi rahojen\n  kanssa nauttimaan elämästään... Mutta minäkö kuolemaan! Silloinhan\n  minä vasta elämän aloinkin. Se oli aika läikönen akalle: pettymys!\n  Mutta se mietti uuden keinon: keplotteli ja pimitti monin keinoin\n  minun omaisuuttani — ja pelkäänpä, että sinäkin, vanha henkiystävä,\n  saatoit olla siinä jotenkin avullisena. Mutta nyt varani näyttivät\n  olevan lopussa, eikä akka ollut saanut vielä kyllältä, luulee minulla\n  vielä olevan salattuja rahoja, joita himoitsee. Saattaapa miettiä\n  keinoja saattaakseen minut hengiltä, ja sitä tietä päästäkseen ehkä\n  selville viimeisistä varoistani ja niiden omistajaksi.\n\n  Laki-Matti katselee toista hieman ällistellen.\n\n  — Jos kerran tuommoista luulet talossasi tapahtuneen, niin mikset ole\n  estänyt?\n\n  — Mitä minä huoppailemaan ja ohjailemaan, kun kerran ylhäällä on\n  parempi perämies... Ja mikä rikas eläjä minä sitten olisin jos\n  rupeaisin huolehtimaan ja kamppailemaan maailman ja ihmisten kanssa...\n\n  — No, kohta saat seisokkia aivan nauramattomalla suulla maailmaa\n  vastaan, sen takaan.\n\n  — Mahdollisesti, mutta älkäämme murehtiko huomista päivää.\n\n  — No, niin minä olen puhellut sinulle, kuten olen katsonut\n  velvollisuudekseni. Et näytä välittävän. Luotat omaan päähäsi. Ja\n  mikäs; paremminhan olet pärjännyt tähän asti kuin kukaan ja elänet\n  edelleenkin. Lähdenpä siis kävelemään. Näkemiin.\n\n  Nousee, ottaa lakkinsa ja menee Töräpään Ison jäädessä soutelemaan\n  hiljalleen savuke hampaissa.\n\n  Laki-Matti laskeutuu alas pitikin kiertäviä portaita ja kohtaa\n  niissä naisen, kookkaanlaisen, nuorehkon, kaunismuotoisen naisen,\n  koreilevassa puvussa. Ulkonäkö, käytös ja ääni, kaikki hänessä on\n  kylmää, kirkasta ja kuulakkaa. Hän on Autuuden Sarven emäntä, Iisakki\n  Taikinamaan vaimo.\n\n  — No, hän kysäisee, ei siis uutta?\n\n  — Eipä. Ei hänellä muka ole salaisia varoja, ei huolehdi huomisesta.\n  Se on vielä perin viisas ja kavala mies, vaikka sillä joku mutteri\n  liekin liestynyt...\n\n  — Kavaluus kavaluutta vastaan, äännähtää nainen melkein vihaisesti.\n  Kyllä niiden rahojen täytyy löytyä, vaikka sinisen kiven sisästä.\n\n  — Vaan entäpä jos niitä ei olekaan.\n\n  — Olla täytyy! Ei se vanha saituri muuten niin huoletonna elelisi.\n\n  — Minun uskoni on, ettei sillä ainakaan kovin tavatonta summaa ole,\n  siksi selvillä olin sen omaisuuksista.\n\n  — Olipa nyt suuri tai pieni, niin kyllä sen täytyy tulla käsiini\n  keinolla millä hyvänsä.\n\n  Vanha asioitsija nojaa käsipuuhun ja ryästelee neuvottomana-.\n\n  — Toivon, ettei käytetä mitään äkkipikaisia keinoja, ja ettei miestä\n  paljasteta aivan putipuhtaaksi. En ilkiä nähdä sitä tienkululla...\n\n  — Ahaa! Teitä arastuttaa!\n\n  Nuoren naisen hampaat välkkyvät hymyävästä suusta, käherrettyjä\n  hiuksia kultaa ilta-auringon sade.\n\n  — Älkäähän turhia. Saattehan tekin osanne ja heitetään ukolle sen\n  verran, ettei anella tarvitse.\n\n  — No, niin. Nyt on kuitenkin parasta odotella. Äkkipikaiset päätökset\n  ja teot voivat viedä kaikki pilaan. Aika on paras liittolainen, se\n  tuo keinoja ja mahdollisuuksia.\n\n  — Oh, odottaminen on niin ikävää. Olen jo niin kauan odottanut ja\n  elänyt tässä vankitornissa. Te, viisas mies, kyllä osaatte menetellä\n  nopeasti ja hyvin...\n\n  Laki-Matti pudistelee päätään.\n\n  — Parasta on odottaa.\n\n  Hän sanoo hyvästi ja lähtee. Nainen katsoo portailta hänen jälkeensä,\n  kun hän mennä humsuttaa nopeasti, hoikin säärin, pitkin, heiluvin\n  käsin, ikäänkuin jokin suunnaton, hoikka, pitkänivelinen hyönteinen.\n\n  — Siinä on toinen hassu, sanoo nainen itsekseen.\n\n  Hänen kiharoissaan leikkivät auringon säteet.\n\n\n\n\n  XII\n\n\n  On talvi. Lumen suunnaton vaippa on peittänyt kaikki, metsän puutkin\n  se on paisuttanut pöhöisiksi, muodottomiksi möhkäleiksi. Tulee\n  pakkanen. Taivaan vahvuus on korkealla, haalakkana ja kuulakkana. Sen\n  pintaa rikkovat ainoastaan tähtien pilke ja kuun keltainen naama.\n  Päivisin kurkistaa aurinko lumitaakkaisen metsän takaa, kurkistaa ja\n  painuu johonkin, jossa sillä on paremmat olot. Ilmassa asuu pakkanen,\n  harmaana, kireänä ja ankarana.\n\n  Vanhan suutari Tepon on vaikea tulla toimeen. Mökki on kylmä. Ei\n  tahdo uskaltaa lähteä kehnoilla kerineillä lumiseen metsään, ei edes\n  lähimmälle niityn aidallekaan, saadakseen puuta, jotta uuninkivet\n  hohkaisivat lämmön suloisuutta. Voi vielä käpertyä hangelle vanhoine\n  verineen russakan tavoin. Eivätkä talojen isännät tuo uppokelillä\n  puukuormaa työn päähänkään, eivät ne teetä kenkiäkään. Niillä on\n  ennen teetettyjä.\n\n  Hurra pauhaa ja säkättää, haukkuu Teppoa, ihmisiä, luontoa, maata ja\n  taivasta ja niiden asukkaita. Teppo istuskelee vehkeittensä ääressä\n  liikkumattomana, vaiti. Rintaa ahdistaa murhe.\n\n  — Kun olisi edes jotakin villaista, lammasnahkaista, ettei pakkasen\n  viima heti tunkisi ytimiin, niin tarkenisi edes nujuuttaa puuta\n  uuniin.\n\n  Vilahtaa siinä mielessä sen entisen Töräpään ainainen turkki, joka\n  sillä oli yllään kesät talvet, olipa lämmin tai kylmä.\n\n  — Mihinkähän se lunnari pani ne turkkivehkeensä?\n\n  Hän miettii ja päättää viimein käydä kysymässä Laki-Matilta. Juosta\n  hynttyyttää läpi pakkas-illan, hitinäisen, repaleisen takin liepeet\n  heiluen.\n\n  — No, sanoo Laki-Matti, Iisakki Taikinamaan entiset turkit?\n  Minullahan ne ovat. Antoi minulle säilytettäväksi, ties miksi.\n  Ainahan sillä on hullutuksia. Kuluneet ketaleet. Ei niistä juuri\n  mihinkään ole. Ja kohtahan tuo taitaa nuo tarvita taasen, katala,\n  köyhtyy, tekee velkaa, entinen porho. Liiaksi hullutteli...\n\n  Teppo kärvistelee perin surkean näköisenä, kopistelee jalkojaan.\n\n  — Kyllä ne passaisi antaa minulle. Ei se niitä tarvitse, eikä\n  muistakaan...\n\n  — Kyllä se muistaa ne. Mutta pahahan on sekin, että sinulla on\n  kylmä ja ne turkit tuolla vain nipussa, tyhjän panttina. No, eihän\n  tässä isoja kummia, ota ja pidä. Jos se niitä kaipaa, niin ainahan\n  tuollaiset saa. Ja jos ne pitää samat olla, niin saanhan ne sinulta\n  takaisin.\n\n  Teppo juosta liputtelee Töräpään Ison vaatenippu käsissä mökilleen.\n\n  Omituinen kohtaus sattui tuossa rötistyneessä, lumeen vajonneessa\n  mökissä, öljytuijun keltaisessa, hämärässä valossa, pakkasen\n  risahdellessa ulkona, tähtien tuikkiessa vihaisesti.\n\n  Teppo kääntelee noita äveriään mahtimiehen peruja, likaista\n  rojettunutta turkkia ja lakkireuhkaa. Äkkiä hän älähtää säikähtyneenä:\n\n  — Akka!\n\n  Hurra tulee, hätkähtää ja jopa on rykösen vaitikin ällistyksestä.\n  Lakkireuhkan saumasta, vuorin välistä näkyy setelitukon laita.\n  Ihmettelivät, siunailivat, etsivät kaikki paikat tarkoin ja\n  löytävät pari muutakin kätköä. Laskevat setelitukkoa moneen kertaan\n  nuoleskellen vapisevia, ryppyisiä sormiaan, mutta eivät saa muuta\n  selville, kuin että heillä on nyt rahaa, paljon rahaa. Sitten he\n  kätkevät setelit visusti uunin taakse irtautuneitten kivien alle.\n  Mutta eivät he saa yölläkään unta. Useammin kuin kerran he nousevat,\n  pistävät tulen päreeseen, ottavat setelit esiin kätköistään: kyllä ne\n  ovat olemassa edelleenkin. He kätkevät ne taasen, kokevat pilkistellä\n  jäisestä akkunalävestä: eihän vain joku kytännyt ulkona... Pakkanen\n  vain rapisi, tähdet katsoivat tuhansin silmin, kuu painui metsän taa\n  naama paisuneena ja hymyten salaperäisesti. Ja he kävivät taasen\n  levolle kohta jälleen noustakseen kaiken tuntuessa epätodelliselta,\n  tarulta.\n\n  — Se oli selvää: nämä olivat Töräpään Ison rahoja. Joko hän lienee ne\n  sinne vasiten kätkenyt tai muuten unohtanut. Yhdestä he ovat varmat:\n  he ovat vaiti kuin kivi, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Eikö\n  ollut sama, jos he pitivät ne? Töräpään Isolla oli kyllä rahaa,\n  ainakin oli ollut enempi kuin oli kohtuullista yhdelle ihmiselle. He\n  sen sijaan olivat aina olleet köyhiä kuin vanhat metsäpirut. Eiköhän\n  lienekin joku, joka istui korkealla pakkastaivaan yllä, tahtonut\n  antaa heille pehmeämpää, leudompaa oloa vanhan päivän varalle...\n\n  Eivät he alussa kuitenkaan uskaltaneet rahoja käyttääkään.\n  Pelkäsivät, että mitä ihmiset sanoisivat, jos näkisivät heillä\n  setelin laidan.\n\n  Teppo vain raahasi Töräpään Ison turkki yllä, kelkkoineen ja\n  latuskaisine suksineen metsästä puuta muutaman pesällisen. Ja\n  sitten he istuivat uunin lämmössä, miettivät ja kypsyttivät viimein\n  ajukopassaan tuuman.\n\n  Tepolla oli vanhempi veli, joka joskus, vuosikymmeniä sitten oli\n  mennyt Amerikkaan, johonkin Sikakoon puoleen, josta tuodaan jätkille\n  sianläskiä. Tämän velimiehen oli nyt sanottava kuolleen, heittäneen\n  omaisuutta, joka oli lähetetty Tepolle. Tätä ajatusta he nyt\n  pyörittelivät ja vatvoivat tajussaan oppiakseen valehtelemaan sen\n  selvästi, vakain naamoin, uskoakseen sen viimein melkein itsekin\n  todeksi ja tapahtuneeksi.\n\n\n\n\n  XIII\n\n\n  Ovat jälleen liikkeessä tuulien humisevat siivet, laahaavat\n  taivaalle pilviä, huojuttavat lumista, jähmettynyttä metsää ja\n  pudistelevat latvuslumia harmaina pilvinä hangelle. Pilviverhot\n  tihenevät, harmenevat ja tummenevat, jopa pisartelevat vettäkin,\n  metsä huokaa, kohahtelee, pudottelee viimeisetkin lumien taakat\n  oksistaan ja hennoista rungoistaan. Joku on ne väännellyt esittämään\n  peikkoja, kouria ja rumia varpaita, kummallisia peukaloita, pöhöisiä,\n  osottelevia etusormia, ja nyt ne ojentelevat ja pudistelevat soittaen\n  vanhaa huminaansa.\n\n  On tullut talvinen suoja, alakuloinen, hiukan kitulias ja sairas.\n  Märkä lumi natisee, räystäältä tipahtelee pisaroita, kimallellen,\n  venyen, ikäänkuin vastahakoisesti, apein mielin pudoten lumen\n  karkeaan pintaan.\n\n  Nyt lähtee suutari Teppo harmaasta mökistään, lähtee mielessä\n  merkillinen, kumma tuuma, joka ties mistä syystä on itänyt hänen\n  pääluunsa takana. Hän kulkee pitkin lumisia teitä, joita reunustavat\n  harmaiden, paljastuneiden pisteaitojen selät. Hän on menossa Töräpään\n  Ison Autuuden Sarveen, kuuluun Tapuliin.\n\n  Korkeana ja punertavana kohoaa tuo tiilinen kuvatus talven\n  valkeudesta, ja kunnioittava, pelokas tunne valtaa väkisinkin Tepon,\n  kun hän sitä lähestyy ja ryhtyy nousemaan kiertäviä portaita.\n\n  Astuu sisään avaraan, pyöreään huoneeseen. Laki-Matti istuu\n  siellä yksin. Hänen pitkä, valju muotonsa keinahtelee isännän\n  kiikkutuolissa, laukkunsa roikkuu käsipuissa.\n\n  — Päivää, äännähtää Teppo.\n\n  — Päivää, päivää.\n\n  — Eipä täällä näykään isäntämiestä.\n\n  — Eipä se liene kaukanakaan. Istu ja odottele. Siellä on suoja.\n  Turkitta tarkenee.\n\n  Teppe istuu ja vilkaisee toiseen pitkään alta kulmain.\n\n  — Tarkeneehan siellä.\n\n  — Ne taisivat jo pakkaset pidellä Teppoa lujilla, kun siinä\n  mökissä ei ole sitä puun puolta. Piti jo käydä saamassa suojaksi\n  lammasnahkoja.\n\n  — Pitihän sitä.\n\n  Teppo on tovin vaiti, tuijottelee toiseen, mutta sanoo sitten äkkiä\n  ja rennosti:\n\n  —— Vaan näistäpuolin en taida muilta turkki kasukkaa kartella! Satuin\n  saamaan vähän periä.\n\n  — Periäkö? Ja mistä?\n\n  — Velimies siellä Amerikan puolessa oli kuollut kaivantoon kiven\n  alle, selittää Teppo levollisesti, ja siellähän ne lähettivät\n  useamman markan.\n\n  — Vai niin. Kuolemallako se nyt Teppoa lykästi... Onhan se\n  sananlaskukin, että toisen kuolo toisen leipä.\n\n  — Niinhän se on, alkaa Teppo, epäröipi ja jatkaa. — Minä olenkin\n  tässä nyt oikeastaan maanostelijana. Ajattelin, että jos isäntä möisi\n  sen Töräpään maateikaleen. Saattaisihan se olla ja elää tässä aina\n  mainittavassa Tapulissaankin.\n\n  — Ahaa, vai tuli sitä rahaa niin rutkasti, että sinusta äityy oikein\n  pösö talollinen! No, joo, miksei se voi myydäkin, kun hinnoilla\n  sovitte. Myynythän se on muutkin maat.\n\n  Töräpään Iso tuleskelee sisään savuketta tuprutellen ja istahtaa\n  pöydän ääreen.\n\n  — Joo, täällähän on pitkästä kotvasta Teppokin. Mitä nyt asioidaan?\n\n  — Eipä kummempia. Meinasin vain kysäistä, että eikö isäntä myy tuota\n  viimeistä maakappalettaan, Töräpäätä?\n\n  Töräpään Iso katselee kummastellen pääsemättä selville, onko toinen\n  tosissaan vai eikö, ivanpoimut suupielissä venähtelevät.\n\n  — Kyllä kai. Sitä on Tepolle kertynyt arkunpohjalle sen verran, että\n  maihin pystyy...\n\n  — Lienee tuota sen verran, puhuu Teppo vakaasti ja tukevasti, että\n  pystyy tämmöisistä pesistä lyömään tinat pöytään.\n\n  Töräpään Ison järkkymättömän mielen valtaa melkein ällistys, miltei\n  vihastus sen johdosta, ettei tiedä, puhuuko toinen tosissaan vai onko\n  sillä joku ilkeys ja piruus mielessä. On rykösen hiljaista. Viimein\n  kiikkutuoli narahtaa ja Laki-Matti virkkaa:\n\n  — Kuuluu saaneen periä.\n\n  — Katos pakanaa, kirkastuu Töräpään Isolle. Rikastui! No niin, osta\n  siis vain Töräpää. Eikä siitä tarvitse lukea minun kämmenelle pennin\n  hyrrää. On kertynyt velkaa tuolle Kauppajehulle. Sen kun maksat, niin\n  pidä maa, kunhan vain tämän taloni ympärille heität jonkun metrin\n  tontiksi.\n\n  — Paljonko sitä velkaa on?\n\n  — En tiedä tarkalleen, mutta ei se mene mahdottomiin. Vallan\n  kohtuullinen hinta se Töräpäälle on.\n\n  — En tiedä nyt lyödä kauppaa lukkoon niin uusummassa, mutta jos\n  velka ei mene murtomiin, niin pyöräytetään kauppakirja ja maksetaan.\n  Käynkin siellä Kauppajehulla siekailematta.\n\n  Teppo pistää lakin päähänsä, ja menee.\n\n  — No, eihän nyt niin hoppua olisi, estelee isäntämies. No, mene, mene\n  soutelemaan asiaa eteenpäin. Hyvästi.\n\n  Töräpään Iso siirtyy akkunan ääreen, katselee ja puhelee:\n\n  — Katsoppa Teppoa! Mistähän tuolle se perintö nakattiin? Nyt se\n  sieltä hiirenpesästään pellonreunasta nousee availemaan Töräpään\n  viljelyksiä — minun ja sukuni rakennelmia... Se viheliäinen suutari\n  Teppo! Voi, matala läjä — oudosti saattaa sattua maailmassa...\n\n\n\n\n  XIV\n\n\n  He ovat syöneet alakerran ruokahuoneessa kauniisti katetulta\n  pöydältä ravitsevia ja makeita ruokalajeja. Töräpään Iso, joka ennen\n  eläessään kotitalossaan vanhana poikana ja mahtimiehenä haukkasi vain\n  leivänkannikkaa, puri kalaa ja ryyppäsi piimää, eikä aina kyllälti\n  sitäkään, syöpi nyt aina monia, suunmukaisia ruokalajeja ja tarjoaa\n  muille. He siis söivät, Töräpään Iso ja Laki-Matti ja nuori, kaunis\n  emäntä, kaksikin emäntää ja pieni poika. Sillä Töräpään Iso on\n  kutsunut, hetimiten jouduttuaan yysyrjäisiin väleihin nuoren vaimonsa\n  kanssa, tänne Autuuden Sarveensa entisen piikansa, sen, jonka\n  kanssa oli jäänyt saunaan nukuskelemaan Töräpään talon palaessa.\n  Tämä naisihminen on tullut ja tuonut mukanaan kolmen tai neljänkin\n  vuotiaan pojan, kirkassilmäisen nupupään, joka epäilemättä lienee\n  Töräpään Ison poika. Ainakin itse isäntä sitä sinä pitää.\n\n  Tietenkään ei nuori ja laillinen emäntä katsonut tätä epävirallista\n  tulokasta suopein silmin ja sortikin häntä minkä voi. Ei kuitenkaan\n  paljon voinut, sillä isäntämies, vaikka pysyikin periaatteittensa\n  mukaan mahdollisimman rauhallisena, irti kaikista puuhista,\n  riidoista, vehkeistä ja kamppauksista, oli sen jyrkästi estänyt.\n  Piialla, joksi isäntämies häntä aina nimitti, ja pojalla olivat omat\n  huoneensa ylimmässä kerroksessa, joihin talon emännällä ei ollut\n  asiaa.\n\n  Keskustelu ei ole ollut mitään erikoista. Nuori emäntäihminen on\n  puhunut jonkin ivallisen lauseen Töräpään Ison entisestä elämästä ja\n  nykyisestäkin ja varsinkin toisesta emännästä, Piiasta. Mutta nämä\n  ovat vaienneet melkein tyystin, ja niin on puhe tyrehtynyt. Syötyä\n  on Piika poikineen äkkiä kadonnut, isäntä itse on kompuroinut ylös\n  portaita isoon saliinsa, ainaiseen kiikkutuoliinsa sytyttelemään\n  tupakkaansa.\n\n  Laki-Matti ja emäntä ovat jääneet kahdenkesken. Emäntä katselee\n  hetken vanhaa asioitsijaa, keikauttaa päätään ja virkahtaa:\n\n  — Ei siis tuon vanhan saiturin kanssa tule sen selvempää. Aina se\n  vain elää ja rahaa riittää.\n\n  — No, enpä mene sanomaan, onko raha niin selvää. Velkaa sillä on jo\n  niin, että siitä menisi Töräpään maa, viimeinen maansa. Näistäpuolin\n  sen alkaa nähdä, onko sillä jokin minulta salattu tulolähde tai\n  kassapaikka.\n\n  Nuori, verevä nainen silpoo vihastunein liikkein jotakin viuhkaa,\n  puree huultaan.\n\n  — Ei kannata epäilläkään. On sillä. Miten se muuten istuisi ja\n  kiikkaseisi, tupakoisi...\n\n  — No, voihan se vetää aikaa, ennenkuin tulee mitään selvyyttä tai\n  tapahtuu romahdus tai jotakin repäisevää. Onhan sillä, ellei muuta,\n  hyvä luotto. Velkaa se saa vielä paljon. Niin iso on ihmisillä usko\n  Töräpään Isoon. Meinataan, ettei sillä tarvetta olisikaan. Muuten\n  vain ottaa, huvikseen, lystäillessään...\n\n  — Niin. Siispä tässä täytyy jotakin keksiä, yrittää. Minä en rupea\n  enää kauan elämään tässä mokomassakin Autuuden Sarvessa, luostarissa.\n\n  — Tuskin se siitä vastaan yrittää, jos lähdetiekin, ja mitä sitten\n  jos yrittelisikin.\n\n  Nainen hymyilee ja sanoo sitten helein, tiukin äänin:\n\n  — Mutta minä en lähde näin! Kun kerran olen käynyt vihillä tuon\n  vanhan, homeisen kitupiikin kanssa ihmisten edessä, niin täytyy siitä\n  jotakin etua olla, hyötyä enemmän kuin on ollut.\n\n  — No, sanoo Laki-Matti ryästellen, näyttääpä, ettei sitä enää ole.\n\n  — Oh, luuletteko niin? Kyllä minä vielä keinot keksin.\n\n  Hän hymyilee ja leikkii viuhkallaan ja alkaa sitten äkkiä:\n\n  — Luuletteko, että tuo muuan lutka, Piika, voisi olla sen rahojen\n  säilyttäjänä?\n\n  — Enpä usko. En luule, että se toiselle, ollenkaan naiselle, heittää\n  tärkeitä ja selvästi havaittavia toimia.\n\n  — Eikä sillä ole muitakaan ystäviä, tuskin tuttaviakaan, kun ei ole\n  kerran teillekään uskonut. Lienee siis tehnyt kätkön johonkin, mutta\n  eipä se ole liioin liikkunut tästä tapulistaan, vai onko?\n\n  — Te kai sen parhaiten tiedätte. ‘\n\n  — Eikä se osaa elää, hengittääkään muuten kuin rahojen lähellä, vanha\n  saituri. On siis kätkenyt ne tähän kuuluun Tapuliinsa...\n\n  — Voi olla niin yhtähyvin kuin toisinkin.\n\n  — Niin, herääpä mielessäni muuan tuuma, virkahtaa nuori nainen ja\n  leikkii viuhkalla mietteissään.\n\n  Laki-Matti jättää hänet, nousee portaita ja tapaa Töräpään Ison\n  kiikkutuolissaan. Alkavat jutella minkä mitäkin, yhtäkaikkista,\n  Teposta, tämän perinnöstä ja maanostosta, vaikenevat ja mietiskelevät.\n\n  Sitten alkaa alakerrasta kuulua kolinaa ja melua ja kirkaisu:\n\n  — Tulipalo! Tuli on irti!\n\n  Laki-Matti hypähtää pystyyn. Töräpään Iso seisauttaa tuolin keinunnan\n  ja kuuntelee.\n\n  — Tuli on irti alakerrassa, sanoo Laki-Matti hätäilevänä ja\n  säikähtyneenä.\n\n  — Joo, onhan olemassa siitäkin sananlasku, virkahtaa Töräpään Iso,\n  että tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä.\n\n  — Hoi, mies, älä järkeile! Sammuttamaan! älähtää toinen yritellen\n  ovea kohti.\n\n  Töräpään Iso viittaa käskevästi, jolloin toinen seisahtuu, ja alkaa\n  rauhallisesti keinuen puhella:\n\n  — Älä hätäile! Enhän minäkään hätäile, vaikka on oma tönö tulessa.\n  Minulla on semmoinen tapa, että kun palaa niin minä annan palaa!\n  Hohoi, sinä näit, kuinka paloi se vanha Töräpää... Merkillistä,\n  kuinka kaikki käänteet elämäni radalla tapahtuvat tulipalon\n  yhteydessä...\n\n  — Sinähän olet pähkähullu! Tointa nyt tarvitaan! Portaat voivat palaa\n  ja silloin ollaan kistussa...\n\n  Laki-Matti tarttuu toista kaulukseen ja kiskoo pystyyn ja vetää häntä\n  ovelle ja portaille kuin vastahakoista mullikkaa.\n\n  — Se on akan vinkeitä koko höly, ärisee hän. Samassa he törmäävät\n  nuoreen emäntään, joka kiireesti kapuaa portaita.\n\n  — Koko alakerta tulessa, heläyttää hän kirkkaalla äänellään,\n  huoneiden seinustat ja välikattokin. Ukko, onko sinulla mitään\n  arvopapereita tai muuta rahanalaista, että keritään pelastaa?\n\n  Töräpään Iso nojaa käsipuuhun ja ivanpoimut suupielissä venähtelevät,\n  silmät tuijottelevat juhmukulmien alta pirullisen pilkallisesti.\n\n  — Mitäpä niitä, nyt enää olisi, ja vähät välitänkin noista\n  maallisista asioista...\n\n  Sitten hän vilkaisee ikäänkuin hätääntyneenä sivuilleen.\n\n  — Entä Piika ja poika?\n\n  — Siinä on miehellä aarteita, tiuskaisee emäntä äkäisen ivallisesti.\n  Tallessa ovat! Tuolla olivat pikkuportailla; raahasi vielä rojuakin\n  ulos.\n\n  Töräpään Iso nojaa taasen käsipuihin ikäänkuin mietteissään,\n  katsellen, kuinka liekit leiskahtelevat ulos alakerran akkunalävistä\n  ja palaneen käry nousee sieraimiin.\n\n  — Hoi, hyvä mies, huutelee Laki-Matti ja pudistelee häntä olkapäästä.\n  Eikö tulipalossa pitäisi jotakin yrittää? Ehkä sinulla sittenkin on\n  jotakin arvokasta pelastettavaa? Ainakin se minun kuittini?\n\n  — Omastaan kukin huolehtii, puhelee Töräpään Iso hätäilemättä.\n  Tallessa on. Onpas sinullakin ne minun vaatteeni. Kun tuli syö\n  linnan, niin lie nilistettävä herrasasu päältä pois ja pukeuduttava\n  kulku-ukon ketineisiin...\n\n  — Ne rojettuneet turkit ja lakkiko, ihmettelee Laki-Matti. Annoin ne\n  tässä pakkasilla suutari Tepolle.\n\n  Töräpään Iso tuijottelee toiseen tyhmistyneenä, silmät suurina\n  ja säikähtyneinä, hypähtelee sitten portailla kokonaan malttinsa\n  menettäneenä, vähän kähein äänin:\n\n  — Annoit Tepolle! Annoit Tepolle minun vaatteeni! Herra Jumala! Siinä\n  se oli Tepon Amerikan perintö! Niissä vaatteissa oli rahakätkö, minun\n  hätävarani, vanhan päivän turva... Ja nyt se on mennyt! Voi, matala\n  läjä! Sinä teit minusta kerjäläisen...\n\n  — Mistäs minä sen tiesin! sanoo Laki-Matti hätäisenä.\n\n  — Siinä on miehellä pankkilaitos, aloittaa nuori emäntä ivallisen\n  vihaisesti. Rahat siltä menee ja talot palaa eikä muuta kuin\n  tollottaa...\n\n  Töräpään Iso kimmastuu ja polkaisee jalkaa.\n\n  — Palaahan ne kun poltetaan! Akka saatana, sinä olet varastanut minun\n  omaisuuteni ja polttanut taloni! Sinä joudut vielä kiipeliin...\n\n  Mutta nainen naurahtaa, hymyilee ja virkkaa melkein lempein äänin:\n\n  — Millä sinä sen toteen näytät? Hyi, tuommoinen mies! Hyvästi ja\n  iäksi!\n\n  Ojentaapa vielä kättäänkin, mutta kun Töräpään Iso ei siihen tartu,\n  pyörähtää ja hypähtää portaita alas.\n\n  — Tämän näköistä ei näy näillä mailla!\n\n  — Mikä nyt neuvoksi? kysäisee Laki-Matti masentuneen näköisenä.\n  Voisikohan Tepolta saada peloittelemalla ne rahat pois?\n\n  — Eihän niitä mitä saada. On sillä sen verran älliä.\n\n  Alakerran akkunoita räsähtää rikki ja lieskat kuumentavat ahtaat\n  portaat, yrittelevätpä nuoleskella jo käsipuita. Ukot painuvat\n  pihalle katselemaan, eivät yritäkään ryhtyä pelastushommiin, ja\n  tuli hypähtelee jo toisessa kerroksessa, kohta kolmannessakin ja\n  hulmahtelee pian katolla.\n\n  — No, tiiliset vahvat seinät siihen ainakin jäävät, ääntelee viimein\n  Laki-Matti. Mutta muutapa sulle ei jääkään. Mitä ottanet neuvoksi?\n\n  Töräpään Iso seisoo hajasäärin yritellen tapailla entistä tyyneyttään\n  ja rauhallisuuttaan. Häneen on noussut jonkinlaista innostusta,\n  vahvaa tunnelmaa: tässä Töräpään Iso taasen seisoo, katselee, kuinka\n  talonsa palaa.\n\n  — Neuvoksi! aloittaa hän ja huitaisee kädellään ja jatkaa kuin\n  saarnaillen: — Neuvot ovat monet! Aika aikaa kutakin, sanoi pässi,\n  kun päätä leikattiin! Ja maailmassahan tässä vielä ollaan! Sinäkin,\n  jos lienetkin näinä viime aikoina puliveivannut omaisuudestani\n  jonkun markan, niin olitpa edesmenneinä aikoina hyvällä nurkalla\n  sitä omaisuutta kasaamassa. Tässä on siis vielä kuitti niistä\n  vanhoista veloista. Jos tietäisin, että teit tämän viime rötöksen\n  tahallasi, niin olisinpa tällä velalla voinut sinua hieman kiusailla.\n  Mutta mitäpä näistä maallisista asioista. Yksi on ylhäällä, jonka\n  hyppysissä ovat nyörit...\n\n         *       *       *       *       *\n\n  Töräpään Ison ylen kuuluisa Autuuden Sarvi paloi melkein perin\n  pohjin. Tiiliseinät jäivät törröttämään nokisina ja murenevina ja\n  kevätahavat ulisivat alakuloisesti raunioitten raoissa.\n\n\n\n\n  XV\n\n\n  Taivaankumu uhoi sineä, sen rinta oli pysty ja röyhkeä, auringonsilmä\n  sädehti leppeästi ja hyväntahtoisesti. Valkeilla tuulen ja auringon\n  taituriveitsien koristamilla hangilla välkkyi ja kimmelsi loputon\n  määrä juovuttavaa kirkkautta. Metsä punoitti himokkaan muhevana ja\n  kevytmieliset teerilinnut kukertelivat sen vehreydessä. Siellä lemusi\n  väkevästi pihka, pihoilla ja raiteilla levisi sulavan lannan terve ja\n  totinen haju ja kukko kiekaisi kuumaverisen laulun.\n\n  Siellä seisoi maaliskuisessa sinessä, valkeudessa ja kirkkaudessa\n  suutari Tepon mökki harmaana ja matalana vainion liepeellä. Mitä\n  onkaan raikas maaliskuu mökille tehnyt? Ei mitään merkillistä. Se\n  on paljastanut seinät ja katot, istuttanut räystäisiin jääpuraita,\n  jotka loistelevat päivänpaisteessa, tipauttavat heltyen nokastaan\n  vesipisaran kuin kyynelen. Turvenavetan tienoilla tuoksahtaa sonta,\n  lehmä ynähtää haikeasti.\n\n  Mutta mökin akkunapuurukan takana ei istu enää viheliäinen Teppo.\n  Siellä istuu entinen Töräpään Iso nahkainen esiliina yllään, pyöreät\n  sankalasit nenällä, hiat käärittyinä kyynärpäihin ja naputtelee\n  nauloja kengän kantoihin.\n\n  Niin on käynyt nyt mahtimiehelle, Töräpään Isolle, jota näihin\n  aikoihin Töräpään Rajaksikin, mainitaan. Kaikki oli mennyt\n  hurvitellessa; lakkireuhkaan tehty kätkö oli keikahtanut viheliäisen\n  Tepon hyväksi. Autuuden Sarvensa tiilenjäännöksillä, jollakin\n  kellolla ja sormuksella ja muulla arvoesineellä sai hän vähän\n  elämisen keinoa, tinkasi Tepolta, joka osti kuin ostikin Töräpään\n  Ison omilla rahoilla, suuren kotitalonsa, tämän mökin. Siinä hän\n  siis asua törsöttelee, tekee ja korjaa kenkiä elinkeinokseen, koska\n  oli sitä ammattia jo ennenkin rikkaana miehenä ollessaan tullut\n  saituudessaan opetelleeksi. Onpa hänellä vaimokin, tosin vihkimättä;\n  se entinen palvelijansa, joka oli ollut Tapulissakin, ja jota hän\n  aina mainitsi vain nimellä Piika. Vihitty vaimonsa oli mennyt ties\n  minne.\n\n  Mutta Töräpään öhytalon isäntänä puuhaili viheliäinen Teppo ja\n\n  Hurrasta alkoi kehittyä toimelias emäntä, ylväs ja riuskanlainen.\n  Maailman rannoilla vaellelleista lapsistakin tuli yksi ja toinen\n  talon töihin.\n\n  Tänä maaliskuisena päivänä siis Töräpään Iso naulaili kenkään pohjaa,\n  akkansa hääri kahvinkeittopuuhissa ja Laki-Matti istuskeli ovensuussa\n  ainainen laukkunsa vieressään ja katsasteli toisten töitä, puheli:\n\n  — No, oudosti saattavat asiat punoutua tässä maailmassa! Siinä\n  nyt entinen rikas Töräpään Iso lyöpi hengenpitimekseen nauloja\n  navettapiikojen sontakenkiin...\n\n  — Mitäs tuosta, vastaa entinen mahtimies rauhallisesti. Moni lyöpi\n  nauloja niihin syntymästä hautaan saakka, eikä ole milloinkaan saanut\n  olla Töräpään Iso, ei elää ilossa ja herkullisuudessa, ei kokea\n  mitään onnenvaihteluita, kohtaloita... Se on paljon yksitoikkoisempaa!\n\n  — Saat kai niillä mietteillä hyvittää mieltäsi. Mutta totta se on\n  sinunkin kohdallesi se sana, että tyhmän pään takia saa ruumis\n  kärsiä... Sillä aivan tyhmyyksissäsi ja hullusissasi sinä haalasit\n  itsesi tuolle jälelle vanhaksi päiväksi.\n\n  — Mikä parempi minun olisi sitten elää sillä entisellä jälelläni,\n  lantteja laskien, huolehtien, ettei vain omaisuus vähenisi,\n  hupenisi... Ja kuolema tulisi kumminkin.\n\n  — Toista se olisi kuitenkin hautaa odotella, kun olisi runsaasti\n  leipää ja leivän särvintä. Tekisi mitä tahtoisi ja söisi mitä\n  lystäisi — monien maiden isäntänä ja ihmisiltä pelättynä ja\n  kunnioitettuna. Kun sen sijaan nyt vahingoniloisina virnistelevät ja\n  puhuvat pilkkapuheita.\n\n  — Minä ihmiseläjistä tuhannen viis, sanoo Töräpään Iso lyöden\n  naksauttaen äkäisesti naulaa. Minkäs nauru mahtaa eli tylsä puhe?\n  Johonkuhun toiseen saattaisi ottaa, kun se on siltä kohtaa pehmeä.\n  Minusta kilpistyy pois kuin kirves kivestä.\n\n  — Saahan sitä sitten viisastella ja intoa kiskoa, virkahti Piika\n  hääräten omissa puuhissaan, kun hupsutteli ja haaskasi ja antoi sen\n  muutaman lutkan varastaa omaisuutensa... Viisas olisi hupsutellut\n  edes sillä varaa, että olisi riittänyt hautuumaalle asti, eli ainakin\n  pitänyt sen varan, että olisi jäänyt talontapaista asuttavaksi, edes\n  pientäkään.\n\n  Töräpään Iso katselee kenkää ja virkahtaa hieman nyrpeänä:\n\n  — Tämä Mattihan siinä tekoset teki. Kyllä minun älynuora hurisi...\n\n  — Huonosti hurisi, ärähtää Laki-Matti. Kuka sen rojettuneen\n  nahkalakin arvasi miksikään pankkiholviksi.\n\n  Töräpään Iso lyödä läjäyttelee nauloja ja aloittaa:\n\n  — Ja Teppo sitten sai minulta haltuunsa talon omilla varoillani. Voi,\n  matala läjä! Tuntuupa toisinaan kismittävän, turmelus nousevan! Teppo\n  asuu nyt Töräpäässä niinkuin minä ennen ja otti minut tähän entiseen\n  pesäänsä niinkuin armosta ahertamaan entiselle työalalleen. Ikäänkuin\n  olisi osia vaihdettu! Niin se saattaa piru sotkea selvät älynjengat!\n  Tätä nyt luulisi jonkun loukossa kyhnöttävän ruotiukon joutojutuksi,\n  taruksi...\n\n  — Kyllä sinä oletkin luonnoltasi niitä tarun eläjiä. Ihme, että nyt\n  jo tyydyt elämään jotenkin muiden tapaan.\n\n  — Mihinkä pemistelemällä pääset taivaan alla? Maailmassa pysyt ja\n  jonkun ajan perästä kuolet. Mitä siis niin lyhykäisestä ajasta: eli\n  miten eli.\n\n  — On se rikkaalla olo leudompaa.\n\n  — On ne nuo leudot olot nähty! On saanut ruumis hyvää, jos nyt on\n  jokin huonompikin päivä. Kaikki pitää ihmisen kokea!\n\n  — No, ryästelee Laki-Matti, hyvähän se on, että ihminen kokee olla\n  tyytyväinen.\n\n  — Ja minkäs katumalla mahtaa! Tapahtunutta ei tee toiseksi\n  Jumalakaan! Tuolla nurkkahyllyllä on kirja — ukkovaari siihen\n  länttäsi sen mokoman rahaa — ja siinä sanotaan, että rikas kuolee\n  kuten köyhäkin; mitä hyvää on hänelle ollut, että on tuuleen työtä\n  tehnyt...\n\n  Silloinpa narahtaa matala ovi ja sisään työntyy Teppo uudessa\n  sarkapuvun hölttänässä, kädet pistettyinä takin rintamustaskuihin,\n  koko olennoltaan muistutellen pakkasessa pöyhistelevää tiaista.\n  Äänikin on kirkastunut, on ikäänkuin soittimen lanka vedetty\n  kireämmälle: siinä on voimaa ja varmuutta, vaikka näyttääkin, että\n  hän vielä joskus haksahtaa, ei muista uutta asemaansa.\n\n  — Päivää!\n\n  Töräpään Iso vilkaisee silmälasiensa yli ja naputtelee töitään.\n\n  — Päivää. Mitä sille kuuluu?\n\n  — Ei erikoista. Poikkesin vain kysäisemään, että mikä sitä harventaa\n  tuota raja-aitaa, kun sitä ei ole kuin haamu jälellä?\n\n  Töräpään Iso naputtelee ennen kuin vastaa:\n\n  — Eikö tuota samat syyt harvennelle kuin tässä edesmenneinä\n  aikoinakin: kun torpalla ei ole metsää eikä varaa ostaa puuta, niin\n  täytyy ottaa mikä käteen käypi.\n\n  Teppo seisoo tukevana, hajasäärin ja yrittää katsoa tuimasti, silmä\n  kiiluu kuin tinainen nappi ja ääni on jyrkkä:\n\n  — En minä kärsi semmoista nakertelua! Jos se jatkuu, niin saatte\n  lähteä lipettiin tästä tönöstä.\n\n  — Samalla lailla sinä nakertelit itsekin kun tässä asuit.\n\n  — Ja samalla lailla tekin patistelitte ja ahdistelitte.\n\n  — Mutta enpä ajanut mökistä pois kuitenkaan.\n\n  — Ja onneksi, aloittaa Laki-Matti, onneksi se oli sinulle, Teppo,\n  että oli vähän puuta ja tuli kylmä. Sitä lyytä sitten sait ne\n  rikkauden turkit ja lakit...\n\n  — Joo, Teppo, puhelee Töräpään Iso ikäänkuin isällisesti, minultahan\n  sinä sait sen Amerikan perinnön! Älä yhtään opettele ylvästelemään:\n  ei tiedä vielä miten käypi.\n\n  — Ei käy ainakaan niin kuin sinulle! Minä en rakenna tornia!\n\n  Töräpään Iso tulistuu, heittää saappaansa penkin alle ja älähtää:\n\n  — Älä, älä reutoile minun rahoillani...\n\n  — Sinun, sanoo Teppo venytellen ivallisella äänellä. Kansalta\n  nyljetyillä rahoilla! Joudat nyt nähdä! Toisen omaa imit kuin\n  iilimato rikkaana ja samaa teet vielä köyhänäkin.\n\n  — Voi veikkonen, puhelee Töräpään Iso taasen tyyntyneenä, luuletko\n  itse häävimpi olevasi? Yhtä luuta se on ihmisluonto! Kyllä me\n  saisimme pistää peukaloa! Jos minä olin iso rosvo ensin ja pieni\n  perästäpäin, niin olet sinä sitä vain eri järjestyksessä.\n\n  Tuhertaa ja ahertaa työtään ja jatkaa tovin kuluttua:\n\n  — Onhan se mahdollista, ettei sinusta tule niin isoa, ei tule\n  toista Töräpään Isoa. Mutta ei siihen muu ole syynä kuin ettei ole\n  niskantakuista, ei vaikkua kynnen alla...\n\n  — Ei se kannata kehua sinunkaan niskantakuisesi: kesken se loppui!\n\n  — Ja sen sitä saa niittää, minkä on kylvänytkin! Et niistä\n  vohkimisistasi ihan iltiksesi pääse, kuten en päässyt minäkään. Saat\n  lyödä puolipohjia kenkiin!\n\n  — No, pitänee lyödä, että oikeus täyttyisi.\n\n  — Ja varo, ettet polttele aitoja enää. Siitä et sitten pääsekään yhtä\n  huokialla.\n\n  Ja Teppo työntyy ulos, astuu akkunapuurukan alitse Töräpäätä\n  kohti pitkävartisissa pieksuissaan, kädet pistettyinä sarkatakin\n  rintamustaskuihin.\n\n  Mökissä on hetken hiljaisuus; pannu vain porahtelee, suutarin vasara\n  napsaa. Sitten Läki-Matti alkaa puhella:\n\n  — No, näyttää todellakin osat vaihtuneen, kuten itse sanoit. Tuolla\n  lailla sitä sinäkin Teppoa pidit jöötisi alla! Eikö ala jo tuntua\n  siltä, että elämässä on parasta pysytellä pinnalla ja käskijänä, eikä\n  ehdoin tahdoin painua viheliäisten joukkoon...\n\n  — Erittäin se olisi minullekin olo emäntänä Töräpäässä, sanoo Piika\n  asetellen kahvivehkeitä pienelle, letisevälle pöydälle. — Ero se on\n  lehmänläjällä ja pannukakulla!\n\n  Töräpään Iso heittää työn ja kääntyy kahvipöytään päin, harmaasta\n  vanhanmiehen naamasta uhoen jotakin innostusta, puhelee saarnaillen,\n  käsillään elehtien:\n\n  — Ei minusta. Olen minä ollut rikkaanakin. Kyllä minä tiedän. Rikasta\n  ahdistaa ainainen huoli, ettei yön ei päivän rauhaa: että noita\n  pennejä kasoittuisi... Köyhä ei huolehdi, köyhä ei kaadu korkealta.\n  Olkoon rikas se jota huvittaa! Heittäytykää rikkaaksi — minä yllytän!\n  Olen itse ollut rikkaana. Minä tiedän... Kuule sinä Piika ja\n  Laki-Matti: viisas on se, joka ei huolehdi, ei rasita itseään, vaan\n  elelee niinkuin kedon kukka tai taivaan lintu auringon alla.\n\n         *       *       *       *       *\n\n  Tuli kalpea maaliskuun ilta ja sinertävillä, laihtuvilla hangilla\n  seisoa kyyhötti se matala mökki, jonka seinän takana nukkui se\n  harmaantunut mies, monin vaihein vaeltanut, taruinen eläjä, joka\n  piankin oli kai heittävä elämän levottomuuden nukkuakseen levon unta\n  viileässä, kauniissa mullassa.\n\n  Oli sinertävän elävä, riutuva maaliskuun ilta. Taivaalla oli röyheä\n  rinta, tähdet välkkyivät, kalpea kuu hymyili. Tummissa metsissä ja\n  kylissä vallitsi öinen hämy, aavemainen ja salaperäinen, sihisevä\n  hiljaisuus, joka idätti kauniita kuvitelmia elämän muhevasta\n  ihanuudesta, toivoa tulevien päivien kulusta.\n\n\n\n\n  XVI\n\n\n  Kesäisenä päivänä laskee pari päiväläistä kirveitään Töräpään\n  tanhuvilla. Toinen veivaa tahkoa ja toinen pitelee kirvestä sen\n  selällä. Kuivat navat yrittelevät vingahdella ja veivimies sylkäistä\n  topsauttaa niihin, saamatta niitä kuitenkaan vaikenemaan ja kiroaa\n  äkeissään. Jopa nostaa toinen kirveen, tarkastelee sen terää,\n  sylkäisee tottuneesti ruskean syljen ja virkkaa:\n\n  — Se Töräpään entinen Isokin kuuluu kuolleen.\n\n  — Kuolleenhan kuuluu, myöntää toinen.\n\n  — Oli sekin aikanaan köyhien nylkijä, mutta eipä tainnut\n  itselläänkään lopulta olla häävit oltavat. Korjaili kenkärajoja...\n\n  — Hulluuttaan se sille jäljelle joutui. Piru tienasi...\n\n  — Jäi siltä poika.\n\n  — Jäihän siltä sen piika-lutkan kanssa.\n\n  — Kohta tuo taitaa sekin kuolla: rykii, rintatauti lienee.\n\n  — Niin piika... Ja mikähän senkin pojan hyvittää. Huutopoikapa\n  tietenkin entisen Töräpään Ison ainoasta mukulasta...\n\n  — Joo, ei siltä isot perut jääneet ihmisille Isoltakaan...\n\n  Vaikenevat. Veivi kitisee. Hiekkapyörä kuluttelee tahisten kirveen\n  rautaa.\n\n         *       *       *       *       *\n\n  Töräpään Iso on todellakin kuollut harmaassa mökissä vainion\n  liepeillä. Hän kuoli äkkiä ja kitumatta: vasara putosi kädestä\n  lattialle ja siihen hän nytkähti kenkärajojen ja suutarivehkeitten\n  päälle. Piika, joka jo kauan on ollut kivulloinen ja rykinyt\n  rintaansa, tuli ulkoa ja näki lopun tulleen. Sai silmänurkkaansa\n  vettä, ajatteli: äkkiäpä tuli Töräpään ukolle kuolema. Ja kyllähän\n  tästä olen minäkin menevä... Mikähän poikarievun hyvittää? No, onhan\n  ihmisiä maailmassa, eihän ketään jätetä kuolemaan...\n\n  Mutta ulkona hiekkaisella pihamaalla istuu Töräpään Ison\n  poika, Jallu, joka ei vielä eräisiin vuosiin täytä ensimmäistä\n  ikäkymmentään. Hänen valkoista tukkaa tunkeva päänsä on pieni, mutta\n  otsassa isiltä peritty luonnoton laajuus, posket ovat paksut ja\n  pyöreät, silmät kirkkaat ja ihmetteleväiset. Sellaisena hän istuu\n  ja rakentelee jotakin tikuista ja hiedasta, huulilla hymy. Aurinko\n  paistaa, ruoho lemuaa.\n\n  Tulee äiti, kuihtunut ruipelo, itkenein silmin ja virkkaa:\n\n  — Ukko on kuollut.\n\n  Pojan kirkkaissa silmissä näkyy vakavuus. Kuollut: ehkä se tuopi\n  hänen tajuunsa jotakin liikkumattomasta ja kylmästä, iäksi\n  menevästä...\n\n  — Ja pian taitaa äitistäkin aika jättää. Jallu parka jää yksin.\n\n  Sitten hän juosta hynttyyttää lähimmälle ihmisasunnolle, Töräpään\n  taloon, jossa oli ennen pyörähdellyt naurusuisena piikana,\n  ilmoittamaan tapahtumasta, hakemaan apua.\n\n  Jo entinen Töräpään Iso, mainittava, mahtava mies hommataan hautaan\n  ja tuskin on hänet sinne saatu, niin jopa nuikahtaa piikakin kuten\n  sairas linnunpoika. Rykii ja oksentaa verta ja on valmis vietäväksi\n  maanrakoon.\n\n  Jallu, Töräpään Ison ainoa poika, on yksin. Pieni, kirkassilmäinen\n  nupupää, älytön kuin metsänelävä, osanneeko mielensä myrtyä, tuleeko\n  tajuunsa suru tai murhe? Ehkä hän tuntee hämäränä ja sekavana\n  turvattomuuden tunteen, tyhjyyden... Isä ja äiti, läheiset, ylen\n  tutut ja aina läsnäolevat eläjät, ovat kadonneet, ovat jossakin,\n  mihin ei ylety.\n\n  Ja Jallu on Töräpään huutopoika.\n\n  Vanha Teppo-ukko, entinen viheliäinen suutari mies, nykyinen öhytalon\n  isäntä, on saanut pääluunsa taakse mietteen ottaa hoitoonsa tuon\n  pienoisen kunnanelätin, josta hän saa ne ja ne markat vuodessa.\n  Siinä on hänestä outoa viehätystä: Töräpään Ison poika huutopoikana\n  Töräpään talossa...\n\n  Kuten isänsä ennen, niin joutui Jallukin sangen varhain ahertamaan\n  työn touhussa Töräpään tanhuvilla. Hakata napuloi puita liiterissä,\n  tuhersi tunkion kimpussa, ajeli hevosta seisten sontareen kannoilla.\n  Kesäisin oli hän paimenena pitkät päivät. Se olikin hänestä\n  mieluisinta. Sai olla omissa oloissaan etäällä Töräpäästä ja sen\n  asukkaista.\n\n  Sillä talon asukkaat, olletikin vanha emäntäihminen, Hurra, joka yhä\n  kuivettui, kutistui entistä ryppyisemmäksi ja jonka sisässä kihahteli\n  entinen ilkeys ja pahantuulisuus, kohtelivat poikaa yliolkaisesti\n  ja pilkallisesti. He puhuivat hänelle isävainajastaan, Töräpään\n  Isosta, hullupäisestä rikkaasta miehestä. Ähä, siinäpä oli hänen\n  huoripoikansa ruotipoikana samassa talossa, jossa isänsä ennen\n  pelättynä ja isovaraisena käveli. Ähä, menepä ruotipoika tallin\n  luontiin ja ota oppia! Vaikka mitäpä se huurupää oppinee? Minkä voi,\n  kun verissä on hupsuutta? Se on sen suvun tauti. Ei niistä tule\n  ihmisiä.\n\n  Mutta Jallun mieli oli herkkä. Iva ja tyly kohtelu painoivat piankin\n  hänen mieleensä lähtemättömät jäljet. Hän tunsi olevansa orpo ja\n  yksinäinen, vieras kaikille ihmisille. Hänen silmiinsä herahti\n  helposti kyyneleitä, mutta silloinpa vasta yllyttiinkin ivailemaan.\n\n  — Ähä, älä itke poika! Ei se isäsikään itkenyt, kun talo paloi! Pisti\n  vain iloksi saunassa, lystäili herra, eli niin lystisti, että sai\n  pojankin, joka itkee puolestaan... Älä välitä! Olethan sinä rikkaan\n  miehen poika! Ei se isäsikään välittänyt, vaikka maaltaan hävisi!\n\n  Eikä poika kohta välittänytkään, ei ainakaan ollut välittävinään.\n  Vaikeni, ei puhunut, eikä pukahtanut. Toimitteli töitään. Mutta\n  vanhenevalle Hurra-akalle kävi tämä kylmäkiskoisuus ja vaikeneminen\n  tuiki sydämelle, katkeruus ja närä nakerteli hänen sisuksissaan.\n\n  — Voi, voi, kun tuo poika on hullu! Tollottaa vain, vaikka kuka mitä\n  puhuisi, opettaisi... Pieksää pitäisi, että järki selvenisi!\n\n  Koettipa hän lyödä räpsäyttääkin kun käsiksi pääsi, mutta\n  epätietoiseksi jäi, minkä verran se pojan ajua kirkasti. Poika\n  vaikeni, teki nöyrästi, arkana töitään ja tunsi mielessään surua ja\n  katkeruutta kaikkia ihmiseläjiä kohtaan, joissa näki vain ivaa ja\n  ilkeyttä. Hän tunsi olevansa vieras heille kaikille, yksin kaikkien\n  näiden ihmisten keskellä. Hän oli repaleinen ja surkea, nöyrän\n  näköinen, mutta sisässään eli jo ylpeys. Hän ajatteli isäänsä, joka\n  oli ollut pelätty mies, jota oli täytynyt palvella ja kunnioittaa.\n  Mieleensä tuli hämäriä muistoja suuresta tiilitornista, jossa oli\n  pienenä asunut, jossa tuuli humisi ja ihmiset elivät iloisesti...\n  Hän kuuli ihmisten sitä kertovan pilkallisesti, mutta ihailun sointu\n  äänissään, kuuli, vaikka ei ollut kuulevinaan.\n\n  Ja eräänä sunnuntaina kävi hän katsomassa sen paikkaa, raunioita ison\n  joen partaalla ja sieluunsa sikisi sekavia haaveita, kuvitelmia,\n  että kerran hänkin kasvaa, näyttää ihmisille, tekee töitä, joita\n  mainitaan. Hän mietti, mitä hän tekisi silloin Hurtalle, Tepolle ja\n  kaikille Töräpään asukkaille, yleensä ihmisille... Sisässään iti viha\n  ja kostonhimo, ylpeys ja mielikuvitus rakenteli outoja kuvia näiden\n  höystämässä maaperässä.\n\n  Niin menivät vuodet etanan tavalla rähmien ja poika kasvoi ja\n  kehittyi vitkalleen, kituliaasti. Ihmiset pitivät häntä hieman\n  nöyräpäisenä, kun oli aina vaiti, nyyrötteli, hymyili joskus\n  itsekseen. Kesäisinä sunnuntaipäivinä istui hän joen rannalla onkien.\n  Siinä sopi miettiä, kuvitella, tuijotella kaarnaa, odotella kalan\n  nykäisyä. Sitten hän hiipi sieltä takaisin, varkain, heittäen kalat\n  kissalle.\n\n  Kerran illalla ajellessaan karjaa kotiin näki hän ukon istuvan sillan\n  korvassa punaisen mökin kohdalla. Se oli Laki-Matti ylen vanhana,\n  laihana ja harmaana, hän oli ikäänkuin mehuton, pakkasen palelluttama\n  korsi. Hänen kuvansa uppoutui ainiaaksi Jallun tajuun. Sillä tämä\n  äijä sanoi käheällä, kuiskaavalla äänellä:\n\n  — Sehän on Töräpään Ison poika. Isäsi oli viisas, jymy mies. Yritä\n  sinäkin. Eihän sinussakaan liene veri väljähtynyt...\n\n  Jallu meni ohi kummastellen: lieneekö horissut vanha äijänkääkkä.\n\n\n\n\n  XVII\n\n\n  Niin meni aikaa Jallulta eräitä vuosia, työssä, vaitiolossa,\n  mielihauteissa. Ivalla ja pilkkapuheilla ei häntä liioin enää\n  häiritty, koska ne näyttivät tepsimättömiltä. Poika eli vain\n  omaa elämäänsä. Oli jo viisitoista ja ylikin. Vanha, viheliäinen\n  Teppo on kuollut ja haudattu ja haudan päälle on ostettu kallis,\n  mustanpuhuva kivi. Hurra elää, mutta leini on väännellyt hänen\n  jäsenensä muhkuroihin, tehnyt ne kankeiksi ja häätänyt melkein\n  vuoteen omaksi. Siellä hän rähisee, kitisee, vihan ja kivun\n  kaivellessa hänen sisuksiaan. Isäntänä on joku Tepon pojista, kookas\n  ja salskea ruumiiltaan, luonnoltaan sekoitus äitinsä ilkeyttä ja\n  pahantuulisuutta ja isänsä leppeää vähä-älyistä mitättömyyttä.\n\n  Sitten tapahtui jotakin. Laki-Matti punaisessa mökissään harmaana,\n  Ikäänkuin läpinäkyvän mehuttomana kuolee ja jättää jälkeensä\n  paperin, jolla hän antaa kaiken omansa Töräpään Ison pojalle,\n  Jallu Taikinamaalle. Niinpä on siis hänellä punainen mökki ja pino\n  kirjoja, mustetölkki ja kyniä. Siitäpä saivat taasen aiheen pitkiin\n  ivapuheisiin tilanomistajasta ja suurviljelijästä, kuinka hänellä nyt\n  oli siemen, ensimmäinen maa: ei muuta kuin alkaa kerätä toisia, kuten\n  isänsäkin ennen...\n\n  Jallu vaikeni ja muutti kuin muuttikin Töräpäästä punaiseen mökkiin.\n  Tienasi itselleen kirveen ja lapion töillä kuivaa leipää ja\n  suolanrakeita ja ryyppäsi päälle puron vettä. Ja ihmiset havaitsivat\n  piankin, että suvun hullutukset olivat puuskahtaneet siinä esiin:\n  oli ryhtynyt lukemaan. Yökaudet Jallu istui Laki-Matti vainajalta\n  jääneitten kirjojen ääressä, luki tukka pörrössä ja naama oudosti\n  puuntaen, istui ja tähtäsi kirjojen sivuja. Mutta suurin osa vainajan\n  kirjoja oli ruotsalaisia, ja niitäpä sai Töräpään Ison poika turhaan\n  kääntää ja väännellä. Niistä ei hänen ajunsa ruostunut. Mutta mitäpä\n  teki hän silloin? Meni kirkolle rovastin puheille saadakseen opetusta\n  ruotsinkielessä. Sai, hikoili ankarasti ja oppi. Vanha pappismies\n  ihmetteli, puheli, että olisi hommautettava opin tielle, yllytti\n  yrittämään. Poika palasi jälleen mökilleen, istui ja luki, tutki\n  kirjojaan.\n\n  Nytpä osui hänen kouraansa jokin merkillinen kirja, jossa puhuttiin\n  Saatasnammasta, Saatasnammasta, joka oli kurja orja, kovan kohtalon\n  mies, ja kokosi kaikki sorron alaiset suureen kapinaan valtiaita\n  vastaan. Kas, siinäpä Jallulle kirja! Veri kihelmöi poskinahoissa,\n  silmät tuijottivat pitkällä kuin puukonpään nuppi, pitkin selkäpiitä\n  kävi outo värinä, sydän läpätti. Hän näki Saatasnamman laihana ja\n  leveäharteisena, korkean, tylyn otsan, synkän ja miettiväisen muodon,\n  terävän katseen, hukari vyöllä, punainen sulka hatussa liehahdellen.\n  Hän kuuli hänen äänensä jylinän suitsevien pyssyjen jyskeestä, näki\n  tuhansien keihäitten ja teräaseitten välkkyvän, veren roiskuvan ja\n  tippuvan punaisena sateena keihäitten kärjistä, ja palavien talojen\n  roihun nousevan tulisina pilvinä taivasta kohti.. Niin taisteli\n  Saatasnamma ja hänen väkensä sortajaa vastaan... Vapaus! jylisi\n  Saatasnamman ääni, vapaus tai kuolema! Onnellisia ne, jotka kaatuvat,\n  jotka luoti murskaa, joiden suolet roikkuvat teräaseitten terissä,\n  sillä he eivät enää koskaan nuoleskele maata tyrannin edessä, eivät\n  heidän niskansa nöyrry sortajan ikeen alle...\n\n  Kas, siinäpä Jallulle kirja! Hän luki ja hytisi mietteistä, hän itki\n  Saatasnamman kovaa kohtaloa. Sillä Saatasnamma sortui. Hänen omat\n  toverinsa pettivät hänet, pelkurit, kurjat kavaltajat, ja Saatasnamma\n  pistettiin kuoliaaksi, neljä keihästä varrasti hänet yhtaikaa.\n  Kapinaliekit sammutti veren vesi, mutta vapauden aate jäi aina\n  kytemään ja itämään sorrettujen sydämiin.\n\n  Sitä kirjaa luki Jallu Taikinamaa, luki ja alkoi lukea taasen\n  uudelleen. Lähti liikkeelle vasta nälän ahdistamana, hakata\n  rytyyttääkseen puita, luodakseen ojaa isäntämiehille. Sai\n  leivänkakkaroita ja suolanrakeita imeskelläkseen, oli hentoluinen,\n  laiha ruipelo, mutta jäseniltään oudon sitkeä, kasvonsa olivat\n  kalpeat, silmänsä hehkuivat kuin hiilet laajan, kallion tavoin esiin\n  tunkevan otsan alla. Harvoin hän puheli mitään; näytti käyvän omissa\n  ajatuksissaan, ikäänkuin olisi selvitellyt jotakin perin sekavaa ja\n  raskasta pääluunsa takana. Ihmiset odottelivat, että milloin siltä\n  viimeisetkin mutterit yläkerrassa liestyisivät, kun se vasiten\n  sekoitti päätään kirjojen kimpussa.\n\n  Mutta tapahtui, että Jallua rupesivat kiehtomaan muut verevämmät ja\n  väkevämmät asiat kuin kirjojen mustat koukerot, harmaat, kellastuneet\n  lehdet, ajan ja tomun haju tai Saatasnammankaan mahtava ja synkkä\n  hahmo. Talossa, jossa hän suoritteli joskus henkipitimikseen töitä\n  lapiolla ja kirveellä, oli hän nähnyt tytön. Se oli piikaihminen,\n  valkoinen iholihoiltaan, veriltään nuori ja kihisevä, hepentelevä ja\n  houkutteleva narttu. Vaikeneva, töissä aherrellut ja nyt viimeksi\n  kirjojen laimea tuoksuiseen elämään uppoutunut poika tunsi veriinsä\n  imeytyvän huumetta ja kuumuutta. Hänen tajuunsa tunki outoja ja\n  viekoittelevia tunnelmia. Haamoitti ajatus pienestä mökistä,\n  punaverisestä, viehättävästä emästä, pienestä lapsi-ipanasta,\n  joka ahnain suin kävisi sen rintoihin. Niin sihisivät sekavat,\n  viekoittelevat tunteet, joita hän turhaan koki ajun voimalla\n  kuolettaa ja masentaa. Kuvitteli mieleensä likaisen mökin ja kakarat,\n  kuihtuneen naisihmisen, joihin oli elämänsä ajaksi sidottu, koskaan\n  saamatta muuta yrittääkään kuin niille leipäpalaa. Siinäpä hänelle\n  olisi tulevaisuus, hänelle, joka alkoi joskus mullistella, vasaroida\n  tylsäpäisten ihmisten seassa, jonka päässä itivät ja versoivat oudot\n  ja sekavat ajatukset, suuret ja merkilliset pyrkimykset. Mutta\n  jokin pieni ja rumanverevä tuntui lopultakin kiehtovan enemmän kuin\n  sumuinen ja suuri. Ei muistanut mennä mökilleen, jätti vanhat kirjat\n  nurkkaansa ja oleili talossa alkaen lähennellä verevää, naurusuista\n  naista. Uskotteli itselleen: eihän tässä kenen vielä tarvitse miettiä\n  mökkiä ja kakaroita, yhteistä elämää. Voihan muutenkin, miksei, elää\n  ja leikitellä, pistäytyä sänkyyn ja lystäillä.\n\n  Eikä tyttöihminenkään hakastellut liian paljon. Ei Jallu Taikinamaa\n  ollutkaan kaikkein hulluimman näköinen: notkea ja sujakka runko,\n  kirkkaan valkoiset kasvot ja silmät katsoivat hehkuen. Ja hänelle\n  antoi outoa viehätystä se, että oli Töräpään Ison, rikkaan, kuulun,\n  aina mainittavan miehen poika. Tahi piili tuossa suopeudessa vain\n  naiseläjän ylimalkaista halua miellyttää miehenpuolia, näytellä\n  itseään kauniina ja kiehtovana, enkelinsuloisena.\n\n  Niinpä alkoivat Jallu Taikinamaata vallata sumeat ja hempeät\n  tunnelmat, mutta kohtapa niihin sekaantui muitakin kiivaita tunteita,\n  närää, kateutta, ja katkeruutta.\n\n  Se Töräpään nykyinen isäntä, Tepon poika, oli vielä emännätön mies,\n  etsiskeli naisenpuolta ja hoksasipa juuri saman elävän, mitä Jallu\n  koki vokotella. Ja pianpa olikin Töräpään mies voiton päällä: hän\n  oli vanhempi, rotevampi ja rohkeampi ja ison talon isäntä. Eikä\n  tyttö paljoakaan epäillyt asettaessaan hänet etusijaan hennomman,\n  ikäänkuin hellävaraisemman, köyhän Jallun rinnalla, josta ei oikein\n  tiennyt, mikä elävä se oli. Ei hän kuitenkaan mennyt niin äkkipäätä\n  ilmiantamaan mielialojaan. Hän ikäänkuin heilui, heilui seipään\n  nenässä kuten vaivaisen onni, kaikkien tuulien häälyteltävänä,\n  että kummalle puolelle pudota vai eikö kummallekaan. Siten hän sai\n  molemmat miehet vireiksi, innokkaiksi, ärtyisiksi, ylen kateellisiksi\n  ja vihaisiksi.\n\n  Laki-Matti vainajan torppa oli Töräpään maalla, ehkei sillä enempää\n  ollut sitä viljeltävänä kuin mitä seiniensä alle sitä tarvitsi.\n  Töräpään nuori isäntä mietti saavansa kilpailijalleen kiusaa, etsi,\n  oliko mökillä kirjoja. Löysi ne, mutta, havaitsi vuokra-ajan olevan\n  lopussa, joitakin kuukausia enää jäljellä. Vaikeni, odotteli, kunnes\n  vuokra-aika oli kaikki ja sanoi sitten Jallulle talossa, jossa he\n  kulkivat kohtailemassa mielihalujensa esinettä:\n\n  — Ei näy enää se mökkisi kuuluvan sinulle. Vuokra-aika on lopussa.\n  Niin, että muuttelepa sieltä pois se kirjallisuus ja muu rönä.\n\n  Jallu tunsi itsensä päältänähden masentuneeksi ja vaisuksi, sisällä\n  kiehuessa kiukun. Ei siksi, että hän olisi hätääntynyt mökkinsä\n  ja kirjojensa puolesta: ne tuntuivat nyt hänestä merkillisen\n  yhtäkaikkisilta. Mutta häntä kiusasi se, että toinen voi noin\n  osoittaa isäntävaltaa tytön nähden, ilmoittaa, että kannapas nyt\n  vehkeesi siitä ja siitä paikasta muualle... Mutta Töräpään mies\n  tunsi röyhistyvänsä yhäkin varmemmaksi ja päätti esittää hiukan sitä\n  entisen laatuista ivaa:\n\n  — Joo, Jallu, näyttää, että sitä sinäkin hävisit talostasi, kuten\n  isäsi ennen!\n\n  Jallu ei hoksaa siihen vastata juuri mitään, ei edes miettiä sitä,\n  että oliko sillä lopultakin oikeutta hätyytellä pois mökistä. Hän\n  tunsi itsensä oudon tyhjäksi ja avuttomaksi.\n\n  — Enpä heillä pidä väliä, sanoi sitten. Elä siellä niin kuin hyväksi\n  näet. Ilman saatu tönö...\n\n  — Ilman on saatu minunkin tönö, mutta kyllä minä sentään vähän\n  välittäisin, jos joku rupeaisi ulos patistamaan.\n\n  Meni eräitä päiviä ja Jallu lähti mökilleen katsoakseen, oliko siellä\n  jotakin tapahtunut. Akkunat olivat väännetyt sijoiltaan ja tupa oli\n  tyhjä ja kylmä, sisälle oli tuiskunnut lunta. Vähäiset huonekalut\n  olivat nostetut pihalle, tuuli kasaili lunta isojen kirjakasojen\n  peitoksi ja liehutteli avautuneitten kirjojen lehtiä. Samassa kuuli\n  hän kulkusen ja tiukujen heleästi soivan, virma hevonen ravasi\n  ohi harja hulmahdellen, kirjavat vällyt tuulessa liehahdellen.\n  Kaksi ihmistä istui perässä ja nauroivat nähdessään miehen seistä\n  harottavan hangessa aution mökin kartanolla. Ne olivat Töräpään\n  isäntämies ja se nuori naisihminen, arvattavasti matkalla pappilaan.\n\n  Mökin kartanolla seisovan nuoren miehen tajuun valahti raskas apeus.\n  Oli kuin hänen sisällään olisi pyyhkinyt tuo talvinen tuuli: vihainen\n  ja alakuloinen, leikkaava ja kalsea. Turhaan hän yritti synnyttää\n  ajatusta, että mitäpä tuosta yhdestä naisesta. Niitä oli toisiakin.\n  Narttu kun narttu. Tunsi sittenkin, että jotakin, jota oli kiihkeästi\n  tavoitellut, oli luiskahtanut ohi sormien kuten niljakas kala. Nyt\n  hän tunsi, että olisi osannut antaa arvoa taasenkin tuolle mökille\n  ja kirjoille. Olisi istunut tulen ääressä, lukenut ja miettinyt, ja\n  unhoittanut piankin tämän joutavan jutun. Nyt oli kaikki mennyt.\n\n  Raskaasti hän paarusti paksussa lumessa, heittäen kirjansa ja\n  vehkeensä aution mökin pihalle lumen peitettäväksi» Korjatkoon ne\n  sieltä vaikka piru.\n\n\n\n\n  XVIII\n\n\n  Niinpä Jallu Taikinamaa oleili harmaassa kylässä ja mielensä oli\n  autio ja tyly ikäänkuin nämä talviset ajat, tyhjä ja toivoton\n  kuin harmaat pakkaspäivät. Mutta tulipa sitten tuuli ja tuisku,\n  vähämielinen, ylen ärtyisä ja sinne tänne töytäilevä. Samoin\n  Jallunkin mielessä sikisi katkeruuden ja vihan älytön ja etsiskelevä\n  pyry. Mielensä harmaa tyhjyys täyttyi mitättömällä vihalla,\n  kostotuumilla.\n\n  Hänen täytyisi jotakin tehdä Töräpään miehelle. Se oli vienyt häneltä\n  naisen ja mökin turvallisuuden, jossa hän oli tulen ääressä, tuulen\n  ähkyessä nurkan takana, lukenut ja miettinyt alakuloisen onnellisena.\n  Jallu mietti ja päätteli, eipä silti, että hän olisi siitä naisesta\n  ja tönöstä niin välittänyt, pitänyt niitä raskaina vahinkoina, mutta\n  muuten ansaitsi Töräpään mies jotakin muistutusta, joka kävisi sen\n  älälle, olisi sille kiusaksi... Se oli tympeä ja ilkeämielinen ja\n  konu mies...\n\n  Jallu mietti, mietti olevansa pitkämielinen ja kaukaa viisas. Sitten\n  joskus, kun hän oli kohonnut mahtavaksi ja paljon voivaksi mieheksi,\n  hän kostaa jotenkin... Mutta se ajatus ei mieltä lievittänyt. Mikäs\n  sen tiesi, milloin hän oli paljon voipa mies, vai oliko milloinkaan?\n  Mistä hän kasaisi sen mahdin ja väkevyyden? Tuulestako ja auringon\n  paisteesta?\n\n  Jallu elätteli itsessään yhä karvastelevampaa närää, katkeruutta,\n  ikäänkuin tuo Töräpään isäntämies olisi valmistanut kaikki ne kiusat,\n  mitä hänelle sattui. Sitten sanoi se isäntämies hänelle kerran, sanoi\n  perin tarpeettomasti ja tahdittomasti, ajaessaan hevosineen ohi\n  Jallun, joka hakkaili halkoja metsätien vieressä:\n\n  − No, hei, hei, Jallu, tule sinä Töräpäähänkin iskemään joku syli\n  halkoja! Saat maata yöt vaikka emännän vieressä, vanhasta rakkaudesta.\n\n  Silloin oli Jallu kiristänyt hammasta ja poskilihakset olivat\n  longahdelleet vihasta. Eikä tajuunsa mahtunut muuta kuin nippu\n  kirouksia:\n\n  — Tuhannen tuhatta laivanlastia mannaryynin kokoisia, rutikuivia\n  perkeleitä! Luuleeko tuo Töräpään mies puhuvansa ihan iirikseen mitä\n  lystää?\n\n  Illalla oli pimeys ja ilkeä pyry. Jäinen, räntäinen lumi iskeysi\n  ihoon kirvellen kuten suola. Mutta Jallu, ei voinut pysyä aloillaan,\n  läpi pimeyden ja tuiskun hän paarusti kohti Töräpäätä. Siellä hän\n  seisoskeli ja kykki nurkkajuurissa käsi povella, silmät kiiluen\n  vihaisesti kulmien alta. Nyt, nyt oli Töräpään isäntämies kävellyt\n  lyhty kourassa talliin. Jallu valitsi liiteristä sopivan koivuisen\n  halon ja hiipi pitkin tallin seinää aivan ovenpieleen. Läpi mustan\n  pimeyden vilkutteli asuinrakennuksen himmeä tuli kuin kaihinen,\n  ivallinen silmä, tuuli ulisi nurkissa, jäinen räntä iski ilkeästi\n  kasvoihin.\n\n  Sitten tuli isäntämies tallista kantaen lyhtyä edessään korkealla.\n  Kanki iski häntä käsivarteen, lyhty putosi ja särkyi rämähtäen.\n  Samassa musta haamu syöksähti liki; ase rikkoin sarkatakin\n  rintamuksen jurahtaen ja painui lihaan, veri purskahti ja mies\n  lysähti parahtaen kontalleen lyhdyn sirujen päälle. Mutta Jallu\n  juoksi jo etäällä tiellä, heitti verisen puukon kauas ja jatkoi\n  juoksuaan. Lumi pieksi valkeita kasvoja, tuulen ulina kyläaavalta\n  kantautui korvaan kuin kiukkuinen itku.\n\n  — Sait nyt saatana rautaa keuhkoihisi, ähisi hän tyyntyen viimein\n  kävelemään.\n\n  Tuli seuraava päivä, ja Jallu sai kuulla kerrottavan, kuinka Töräpään\n  isännälle on lyöty puukko rintaan ja se makaa henkitoreissaan ja\n  pian kai kuoleekin. Hän kuuli ihmeteltävän, että kuka lienee teon\n  tehnyt ja kuunteli valjuin naamoin ja vaiti. Hän ei voinut sanoa\n  asiaan sanaakaan ja kiitti onneaan, ettei muulloinkaan sekaantunut\n  ihmisten asioihin ja puheisiin, niin ettei hänen vaiteliaisuuttaan\n  oudoksuttu. Mutta päivällä iskiessään kirveellä vimmatusti petäjän\n  tyviä, alkoi hän tuntea nousevaa hätää. Mitähän, jos asia tulee\n  ilmi? Jos saa raudat kinttuihinsa ja hänet raahataan vankilaan?\n  Äkkiä hän tuli havaitsemaan, kuinka hän sittenkin rakasti elämää ja\n  vapautta, kaikesta sen surkeudesta huolimatta. Rintaan alkoi rähmiä\n  rautainen huoli, pelko, niljakkana ja kosteana, kylmin raajoin. Hän\n  rukoili, rukoili ylhäällä olevaa Valtiasta, jota ei ollut niihin asti\n  paljon ajatellut, jopa epäillytkin ja kironnut, sanonut, että jos se\n  siellä oli, oli se tyhmä eläjä, hirmu... Nyt hän rukoili, asettuipa\n  polvilleenkin hankeen, rukoili, että Taivaan Valtias armahtaisi\n  tämän kerran, niin silloin hän uskoisi, palvelisi häntä aina ja\n  tekisi, mikä oli oikein. Katkerasti hän katui eilistä tekoaan,\n  ajattelematonta, huonosti harkittua työtä. Lupasi, jos Herra häntä\n  nyt armahtaisi, sen monin verroin korvata hyvillä töillä tulevina\n  aikoina. Sitten hän tunsi taasen häpeää, ahdistavaa harmia: nytkö on\n  aika armoa pyytää, poika parka... Ja näinkö sinä teet katumusta ja\n  parannusta: pyrit irti pahojen tekojesi seurauksista...\n\n  Levottomana ja lamaantuneessa mielessään hämäriä ja sekavia kuvia\n  hän viimein hiihteli taloon. Siellä hän kuuli, että Töräpään isännän\n  puukottaja oli saatu ilmi. Se oli Tepon entisen mökin mies, torppari,\n  jonka kanssa isäntä oli alituisessa riidassa, olivatpa olleet vähällä\n  yhteenkin ottaa aikaisemminkin, kuin sinä päivänä, jolloin puukotus\n  tapahtui. Tosin torppari oli kieltänyt kiven kovaan, väittänyt, ettei\n  ollut liikkunut mökistä mihinkään, ollut hyvin hermostunut, hädissään\n  ja puhunut ristiin. Isäntä itse makasi kuoleman kielissä, houriessa\n  ja tuskin lienee tuntenut pimeässä lyöjää. Torppari oli vangittu.\n  Poliisimiehet ovat kuulemma pampulla iskien koettaneet saada häntä\n  tunnustamaan. Mies on ärtynyt, suuttunut, purrut hammasta ja\n  kironnut, ettei hän ole lyönyt, vaan hyvä on, että joku on lyönyt...\n  Oikein on ollut! Eikö liene piru puukottanut, velimiehensä...\n\n  Jallu kuunteli kaikkea tätä, ja hän tunsi vapautuvansa, melkein\n  ilostuvansa: auttoipa ja armahtipa häntä taivaan Jumala... Samassa\n  vilahti mieleensä kuitenkin, että äläs kelpo auttaja: syytön mies sen\n  pitää saada tilalle! Samat on sillä vinkeet maailman ajan: kärsiä\n  pitää, kärsi kuka kärsi, vaikka syytön ja viaton... Sitten hän\n  kuitenkin tukahutti tämän ajatuksen, häpesi, nöyrtyi: mistäpä hän\n  tiesi korkeat asiat? Ojennusnuorat siellä ylhäällä ovat mutkikkaat\n  ja ihmiselle tajuamattomat. Ehkä on tämä mies muuten vikapää; sillä\n  on salaisia, kuittaamattomia syntejä... Niistä se viedään tilille.\n  Hän, Jallu Taikinamaa, saanee armon. Ja hänestä todellakin tuntui,\n  ettei syntisäkkinsä ollut vielä ylen raskas, niin että tarvitsisi\n  kovin nuijia.. Ja nyt hän parantuisi paljon, vähitellen. Ehkä Jumala\n  huomasikin näin parhaaksi ohjailla hänet oikealle tielle...\n\n  Niin Jallu, mielessä levottomuus ja vuoroin taasen lyhyt\n  rauhallisuus, teki mieltään viihdyttääkseen ankarasti töitä. Tuli\n  taloon pimeän päässä, söi, ojensi väsyneet jäsenensä vuoteelle\n  ja nukkui herätykseen taasen samaan ahdistavaan, kiusalliseen\n  rauhattomuuteen.\n\n  Sitten tuli mieleensä, että miltä mahtanee tuntua siitä torpan\n  miehestä? Kuinka raskaasti se kironnee, kun käypi pitkälleen kopin\n  lattialle? Ja sillä miehellä oli kotona mökissä vaimo ja liuta\n  lapsia. Eikä niillä kaiketi ole runsaasti muuta kuin kurjuutta... Ja\n  täällä oleili vapaana nuorimies, jolla ei ollut veriheimolaista, ei\n  muuta huolehdittavaa taivaan alla kuin oma ruumiinsa. Ja tämän nuoren\n  miehen iskemä oli se haava, josta toista syytetään...\n\n  Taasenkin vilahti Jallun päähän ikäänkuin varkain ja syntisesti\n  ajatus, että mitähän se ukko mahtoi ajatella siellä ylhäällä...\n  No, ehkä hän vain säikäytti, opetti, ehkä tulisi hänenkin vuoronsa\n  kerran... Niin kerran, epäilemättä se tulisi kerran. Pitikö hänen\n  siis tästedes kulkea ainaisen huolen ja pelon alla, että milloin\n  putoaa rankaiseva vasara? Eikä olisi rauhaa vaikka vaeltaisi kuinka\n  nöyräniskaisena ja katuen ja tehden oikeita töitä? Ainako pitäisi\n  epäillä, että synti on siellä tallella, että sitä ei ole pyyhitty\n  pois? Jokaista iloa häiritsisi ajatus, että nyt Jumala närkästyy,\n  vihapäissään kaivaa kaikki entiset esiin ja rankaisee... Eikö olisi\n  parempi, että lyönnit tulisivat nyt jo heti, kun niiden kerran\n  tultava on? Eikö hän voisi silloin kävellä pystyin niskoin ja rauha\n  mielessä: mitään ei ole salassa, kaikki tekoni saat kaivaa esiin,\n  Jumala, antaa rangaistusta täydet vaaksat... Jos tyhjästä suutut\n  niin suutu, jos syyttä rankaiset niin rankaise! Tämä mies kärsii sen\n  ilolla, veri ei vapise, sillä hän on silloin sinun vertaisesi-...\n\n  Jallu hakkasi ankarasti, mielessä kuohuva levottomuus, kuume.\n  Meni päiviä. Sitten hän eräänä aamuna, mielessä outo keveys ja\n  viileä rauha, lähti astumaan. Hän meni ja ilmoitti nimismiehelle\n  puukottaneensa Töräpään isäntää. Torppari oli syytön. Päästettäköön\n  hänet vapaaksi.\n\n  Jallu Taikinamaa pidätettiin.\n\n  Oli talvinen päivä, tyyni ja kirkkaan lauhkea. Metsän latvoille\n  levisi punerrus, ikäänkuin hymy nousevasta auringosta.\n\n  Jallua pantiin rautoihin. Vanginkuljettaja iski niittejä, vasara\n  kolisi. Jallu istui ja tuijotteli kylmin, liikkumattomin kasvoin.\n\n  — Miksi sinä sitä puukolla pistit? kysäisee viimein vanginkuljettaja.\n\n  — Pieksi pienenä. Löi selkään.\n\n  — Ja sanoivat, jatkoi toinen, että se vei sinulta mieluisen\n  tytönkin...\n\n  — Vähät tytöistä.\n\n  — Miksi nyt sitten tulit itse kiinni pantavaksi?\n\n  — Olisi muuten syytön mies tullut syylliseksi.\n\n  — No, miksi odottelit näinkin kauan? Hetihän se mies vangittiin.\n\n  — Täytyy sitä vähän harkita, ennenkuin ottaa ruumin kihlat!\n\n  — Olisit saanut harkita jo vähän ennemmin, ennen kuin menit tekemään\n  liian ruokaisia töitä. Se lyönti toi sinulle leipää, nuori mies...\n\n  Niinpä vietiin Töräpään Ison poika kotikylästään hilut kintuissa\n  talvisena päivänä.\n\n  Kaksi päiväläistä rouhi sontaa irti Töräpään tunkiolla. Katsoivat.\n\n  — Taitaa olla pojalla iäksi leipää, arveli toinen.\n\n  — Tuskin sitä nyt sentään yhdellä lyönnillä niin paljon tienataan,\n  vastasi toinen. Kovin on vielä nuori mies. Ei kahta kymmentäkään...\n\n  Hevonen hölkkäili, lumi narisi ja niin katosi reki näkyvistä.\n\n\n\n\n  XIX\n\n\n  Jallu Taikinamaa kävellä viputtelee tiilisessä kopissaan\n  edestakaisin, nurkasta nurkkaan. Taasen alkaa rintaansa mataa pelko,\n  epäilys, rähmii litteänä ja ilkeänä kylmin raajoin. Tuntuu tukalalta\n  ja ahdistavalta, kaamealta. Kirottu, miksi sulkevat ihmisen kivien\n  taakse, jossa mieli happanee, tunkkaantuu, aivoja särkee, yksinäisyys\n  tuntuu ruhjovan rintaluut sisään... Vaikka rasittaisivat ruumista\n  surkealla työllä, kun vain pitäisivät väljän taivaan alla, missä käy\n  tuulien humu, pilvet laahautuvat ilmojen halki...\n\n  — Miten käynee sen Töräpään miehen? Tointuuko se? Tuomitaanko Jallu\n  miestaposta vaiko pahoinpitelystä?\n\n  Niinpä hän kävelee, kiroilee, tuskittelee.\n\n  — Kun tulisi päätös, tulisi kummin hyvänsä, että pääsisi rauhassa\n  istumaan, alistumaan, kohtalon alle, jota ei voi enää väistää. Sitten\n  se menisi. Mutta tämä hirveä odotuksen aika... Ja miksi piti mennä\n  tuohomaan älyttömästi puukolla? Miksi purkaa vihansa ja raivonsa\n  typerällä, mitättömällä tavalla? Ja miksi piti sen torpan miehen\n  joutua kiikkiin, miksi kaiken sattua niinkuin sattui?\n\n  Jallu kävelee, ei saa öisin unta, ajatukset harhailevat ja iskevät\n  aina samassa uudelleen tähän samaan asiaan. On ikäänkuin olisi hänen\n  omiin lihoihinsa juurtuneena pensas, jota täytyy kiskoa kaikin voimin\n  latvuksista, vaikka pieninkin nykäisy tuottaa sietämätöntä tuskaa.\n\n  — Niin, miksi pitää hänelle sattua niin kuin sattuu? Turhaanpa\n  kyselet. Siellä ylhäällä tietänevät ne yksi tai kaksi, Jumala tai\n  Piru, mutta eivät hiisku mitään... Voi, matala läjä! Eipä ole Jallu\n  saanut kokea muuta kuin kovaa kohtaloa pienestä pitäen.\n\n  Hän tuntee hetkisen kummallista, haikeaa onnellisuutta ajatellessaan\n  olevansa onneton ihminen, kovan kohtalon lapsi...\n\n  Menee kuukausia raskaina ja harmaina unennäön tapaisina ja tulee\n  tieto, että Töräpään isäntä on tointunut. Tulee tuomiokin. Kaksissa\n  käräjissä seisoskelee Jallu ja tuntee sisässään ylpeyden sekaista\n  harmia ja kiukkua, kotikylänsä asukkaiden kurkkiessa uteliaasti:\n  sielläpä se seisoo Töräpään Ison poika, raitapuvussa, pari leiviskää\n  rautaa päällä...\n\n  Niin saa Jallu Taikinamaa tuomionsa: parisen vuotta ruunun leipää\n  läänin punertavassa, tiilisessä hökötyksessä..\n\n  On kesäinen-poutapäivä tukala helle, aurinko hehkuu kirkkaana ja\n  kuumana. Töräpään päiväläiset latovat aitaa kuivan ja pölisevän\n  kesannon vieressä. Sääret lynkässä iskee mies seivästä pystyyn,\n  sylkäistä ruikuttaa ja puhelee:\n\n  — Samat, samat niillä on vinkeet Töräpäillä, niin isällä kuin\n  pojalla: tiilinen, tiilinen torni niillä olla pitää...\n\n  Sielläpä eleli nyt Töräpään Ison poika tiilisessä talossa. Oli\n  rookissa vedellä ja leivällä, rautakiilat kintuissa, käsiraudat\n  ruuvattuina niin tiukalle, että peukalot rampaantuivat. Pääsi sieltä\n  jälleen, mutta eipä voinut pitää suutaan kiinni, vaan kiroili ja\n  puheli kauttarantain piloja ja ärsytti pirunahkaiset vartijat\n  kimppuunsa. Vasiten teki myrkyksi elämänsä, kypsytteli sisässään\n  sammumatonta vihaa, karvasta katkeruutta. Muisteli, mitä oli lukenut\n  kirjoista ennen, surkeana pojan ketaleena, sovitteli niitä omiin\n  kiivaisiin kuvitelmiinsa ja hautoi koston töitä. Mutta hän ei enää\n  aikonut horjahtaa pieneen ja mitättömään. Laajasti, laajasti hän\n  iskisi, siksi, että oli sortunut onnettomuuteen... Sillä mikä oikeus\n  on toisella elää onnellisempana kuin toisellakaan? Istukoon vain\n  kaikkien niskoilla yhtäläinen onni tai onnettomuus...\n\n  Niin hän mietti mustin mielin kopin nurkassa, valjut kasvot hehkuen,\n  ojennellen jalkojaan, että ketjut romisivat.\n\n  — Tuli korventakoon koko nykyisen yhteiskunnan! Luhistukoon vanha ja\n  typerä, että päästään rakentamaan uutta, samantekevää mitä. Nouskoon\n  sitten uusi Autuuden Sarvi kuten isä-ukolle ennen... Vaikkapa sen\n  sitten taasen nielisi tuli.\n\n  Ah, hän oli Saatasnamma, suuri ja synkkäotsainen kapinoitsija! Hän\n  mietti ja muisteli vanhaa ja merkillistä, rakasta kirjaansa, ja\n  sydämensä vapisi vihasta ja ylpeydestä. Kerran hän iskisi, näyttäisi\n  hampaitaan, nousisi humisten kuin mahtava, vapaa kokkohaukka...\n\n  Niin olivat Jallu Taikinamaan, nuoren vangin, hämäriin viha- ja\n  kostokuvitelmiin sekaantuneet yhteiskunnalliset mietteet. Siellä ne\n  liikkuivat suurina ja muodottomina, raskaasti ja kömpelösti, kuten\n  puujaloilla liikahdellen. Mutta ne antoivat sisältöä elämälle, toivat\n  elämänhalua, toivoa tulevista ajoista. Hän ei nähnyt enää itseään\n  kuivettuneena kelohonkana, luisevana, harmaana ja hedelmättömänä,\n  josta ei ikipäivinä putkahtaisi tuoretta oksaa. Hän tunsi itsessään\n  mahlan kihisevän, vihan ja katkeruuden väkevän nesteen.\n\n\n\n\n  XX\n\n\n  Vapaus! Tiilisen linnan ovet ovat avautuneet.\n\n  On talvi, kirkas ja kuulakka, kuuraiset puut hohtaen sinertävinä,\n  savun noustessa harmaana ja punertavana, monin poimuin korkeuteen.\n  Mutta Jallu Taikinamaan mielestä tuoksahtaa kevät, tuoksahtaa\n  väkevästi ja selittämättömästi. Varpuset pyörivät sontaisilla teillä\n  kuin harmaat kerät päästäen enteileväsi! kahisevia ja suhisevia\n  tirskahduksiaan.\n\n  Jallu Taikinamaa näkee ja hengittää kaikkialla vapautta, kevättä ja\n  taistelua.\n\n  On kapinakevät. Osa Suomen kansaa on noussut sotaan toista osaa\n  vastaan. He ampuvat toistensa ruumiiseen pieniä ja kirkkaita\n  nikkelinpalasia, sohivat toisiaan pistimillä, paksut rautaputket\n  rykivät raskaasti, heittääkseen ihmisten päälle esineitä, jotka\n  löisivät heidät kasaan, liiskaksi, taloja tuohustetaan tuleen...\n\n  Kapinallinen on Jallu Taikinamaakin, Töräpään Ison ainoa poika,\n  parahin punikki onkin.\n\n  Ah, nytpä oli unista tullut tosi! Hän oli Saatasnamma nyt, vanhan\n  kirjan uljas, tylyotsainen synkeäsilmäinen Saatasnamma, kapinoitsija,\n  jonka ääni jyrisi mustien pyssyjen räpseestä, yli suitsevan sauhun,\n  yli taajan ja välkkyvän keihäsmetsän, joiden kärjistä tippuivat\n  punaiset pisarat... Ah, nyt oli luhistettava, rusennettava, verta,\n  verta ja tulta! Hursikoon yli maan kuten kulovalkea! Syököön ja\n  tuhotkoon kaikki, kehnon ja vanhan, kulottuneen ja mädänneen.\n  Nouskoon tuli kuten helvetin lieska, kuuma ja rankaiseva... Mikä ei\n  siinä kestä, se on huonoa, saa kadota, että sijalle pääsee nousemaan\n  uusi maailma, uudet valkeiksi piilutut rakennukset: Nyt riehukoon\n  viha ja kosto, että kerran puhdistuneeseen, raikkaaseen ilmaan\n  nousisi uusi ja onnellinen päivä, vanhojen mätien rakennelmien vielä\n  suitsutessa, veren noustessa vielä huuruna maasta...\n\n  Jallu käveli pitkin keväisiä teitä ja kapinalaulujen uljaat ja\n  raisakat sävelet saivat hänen verensä väräjämään. Nyt lyötäisiin\n  asian puolesta, huomenna nousisi onnen aika, nousisi hänellekin,\n  jonka osana oli ollut aina vain kova kohtalo. Vai olisiko ehkä\n  edelleenkin? Saisiko hän kuten Saatasnamma kapina mielineen nähdä\n  kaiken kukistuvan ja kuolisi pois? Ei, voitto on tuleva; oikeuden\n  ja totuuden, tulevan ajan voitto, miekanrauta on vahva... Voitto!\n  Vähät sitten, jos Jallu Taikinamaan ruumis nykertyisikin karkealle\n  sulavalle lumelle, sontaisen tien viereen, punertavaan lätäkköön,\n  puhelinlankojen ulistessa surunvoittoisesti. Moni oli sinne jo\n  nuukertunut, ja moni vielä nuukertuisi — asian puolesta.\n\n  Jallu Taikinamaa astui punakaartin laumassa, hontelona, lätyskälakki\n  päässä, punaisen kaulahuivin päät lerppuen ja liehahdellen.\n  Väsymättä hän venyi hangella, puristi pyssyä poskea vasten,\n  ruskeatukkista, äkäisesti yskähtelevää pyssyä, joka sylkäisi\n  vinkuvan nikkelinokareensa sinne johonkin eteen, missä sen tuli\n  käydä vihamiehen jäseniin. Siellä se oli jossakin edessä se sortaja,\n  porvari, jonka Jallu näki mielikuvituksessaan suurena, mulkoilevana,\n  vähämielisenä ja voimallisena kasana. Se ei tahtonut, että tulisi\n  uusi aika, että tasattaisiin, että onni ja onnettomuus silputtaisiin\n  yhtäläisiin kappaleisiin ja annettaisiin kullekin osansa... Se\n  tahtoi edelleenkin olla päällepäsmäri; pitää mahdollisimman pitkältä\n  onnellisuuden nuoraa ja heittää toisille onnettomuuden vahvan köyden;\n  se tahtoi, että Jallu Taikinamaalle ei koittaisi koskaan pehmeää\n  ja leppeää aikaa... Jallu vihasi sitä edessä olevaa vihamiestä\n  verisesti, kiroili, ettei se ollut sellainen kuin hän sen sisässään\n  näki: mahdoton möhkäle, jonka voisi ampua seulaksi, rusikoida pyssyn\n  perällä, söhäistä pistimellä, että veri ruiskahtaisi.\n\n  Mutta ei päästy eteenpäin, ei käyty kimppuun. Kaveri toisensa\n  perästä nykertyi tantereeseen veren imeytyessä hankeen, ja sitten\n  lähdettiin talsimaan takaisin pitkin tietä, keväisiä lumisohjuisia\n  teitä, täynnä risaisia heinänkorsia. Taivaan kumu oli selkeä, aurinko\n  paistoi, mutta Jallu, talsi raskain mielin punaisen kaulahuivin\n  heilahdellessa. Mutta ei hän uskonut mitään pahaa tapahtuvan:\n  tämä oli hetkellistä; kohta tehtäisiin tenä, iskettäisiin ja\n  voitettaisiin. Mitä jos nykertyisikin miehiä? Antaa nykertyä,\n  molemmin puolin, paljon. Sitä väljempää, tulisi, sitä enemmän\n  riittäisi eloon jääneille onnea ja rikkautta, parempaa elämää,\n  tasajakoon...\n\n  Mutta yhä vain väistyttiin pitkin keväisiä teitä, auringon\n  paistaessa, lumen sulaessa vedeksi, joka liristen juoksi jonnekin.\n  Yhä useamman miehen tapasi sieltä takaa tuleva metallinokare, nokaisi\n  kuin näkymätön, salavihainen aavehaukka, ja siihen käpertyi mies tai\n  jäi kiusallisesti kitumaan veren valuessa pinnan alta. Yhä useampi\n  ruskeatukkinen pyssy laskeutui alas ja vaikeni. Raskaasti talsivaan\n  kapinoitsijalaumaan matoi epäilys- ja lamaannus, pelko, että tässä\n  taisi tulla surkea loppu asialle. Ne, jotka antautuivat vielä\n  tappeluun iloisen äkäisesti, iskivät ainoastaan epätoivosta, pitäen\n  asiaa menetettynä, ja toivoen saavansa jättää kaikki, jättää komeasti\n  veren ja tuhkan tulvassa.\n\n  Sitten, jonakin keväisenä yönä, paljastuneitten kyläaukeitten\n  kuumoittaessa murheellisina kuin hedelmätön hiekka-aavikko, veden\n  tippuessa tummista repaleisista pilvistä, huomasi Jallu Taikinamaa\n  jälleen olevansa vanki. Heidät oli kavalasti kierretty, ahdistettu\n  kuin älyttömät kalat nuotanperään. Jallu oli monien viikkojen\n  liikkeestä uupunut, valvomisesta lamassa ja nyt masensi hänet\n  toivottomuus, tunne, että kaikki oli mennyt. Kontettuneilla,\n  voimattomilla käsillään hän tuskin sai painetuksi patruunoita\n  kiväärinsä makasiiniin, sitten loppuivat patruunatkin ja samassa\n  väännettiin kuuma kivääri hänen kourastaan. Oltiin vankeja.\n  Ruumiita oli paljon, paikoittain röykkiöinä, siinäkin, missä\n  Puna-Simin konekivääri oli rällätellyt... Haavan saaneita oli samoin\n  epälukuisia. Jallu oli ainoastaan vanki. Yön tummuudesta kuului\n  rähäkkää ja kirouksia, joku haavoittunut ulisi ja vaikerteli,\n  jossakin räsähteli vielä pyssytuli, luodit leikkasivat ilmaa kuin\n  suuret, valtavat ruoskanlyönnit.\n\n  Ja Jallu Taikinamaan sydämeen valahti vaisu haikeus, katkeran onea\n  apeus. Kaikki oli mennyt. Punaisen huivinsa otti hän kaulastaan\n  ja itki. Kaikki oli mennyt. Oikeutta ei ollut maailmassa, totuus\n  värjötteli, piileskeli kuin myyrä... Vääryys vesoi ja raha oli\n  väkevä, herrat voittivat.\n\n  Kuului huuto, että kaikille erikoisemmin syyllisille annettaisiin\n  pikatuomio. Jäisihän niitä vankeja siteenkin tuhoton lauma. Siellä\n  yön hämyssä, lyhdyn haaleassa valossa, tuotiin Jallu Taikinamaakin\n  esiin.\n\n  — Olette ollut ase kädessä laillista järjestystä vastaan, vielä viime\n  tingassakin, kun osa jo oli antautunut.\n\n  — Ei sitä tiedä vielä kenen puolella on laki, kenen lain varjo.\n\n  — Olette tappanut yhteiskuntajärjestyksen puolesta sotivia sankareita.\n\n  — Tappanut olen, niin monta kuin olen saanut. Ja tappaa pitää\n  sodassa...\n\n  — Joo, joo! Tappaa pitää. Yhtämieltä ollaan, kaveri: tappaa pitää.\n  Viekää pois.\n\n  Samana aamuyönä kaivoi parikymmentä vankia pitkää kuoppaa\n  metsäntörmänteeseen järven rannalle. Niin he kaivaa töhersivät hieman\n  jääkohmeista maata, enimmät äänettöminä, joku hiljaa kiroillen ja\n  jonkun yrittäessä lasketella sukkeluuksia. Muuan lättälakkinen,\n  punahuivinen mies loi ylen innokkaasti, hiki tippui hänen sotkuisesta\n  otsatukastaan lättälakin alla. Hän ojensi hetkeksi selkäänsä, nojasi\n  lapioonsa. Vinha tuuli ajeli kohahtaen vettä vasten aaltojen sileiksi\n  nuolemia rantakiviä.\n\n  — No, no, äsähtää siellä joku voittajain päällysmies, pistäkääpä nyt\n  ravakasti, punikit! Työ valmiiksi, että pääsette lepäämään... Teidän\n  takia tässä vielä valvoa. Pitäkää kiirettä, kirotut!\n\n  Pian kuitenkin se punakaartilainen kohotti taasen päätään, ojensi\n  selkäänsä ja alkoi puhua:\n\n  — Koska hautapuhe taitaisi jäädä pitämättä, elleivät asianomaiset\n  siitä huolehtisi, lausun siis minä tarpeelliset, lohduttavat ja\n  sovittavat mietteet. Toverit! Ei me raukkoja olla, vaan ne, jotka\n  ovat syntymättömiä lapsia. Me olemme jo kipumme kärsineet. Kohta\n  on kaikki ohi. Mutta ne, jotka tulevat, jotka eivät ole vielä\n  aloittaneetkaan: niitä sitä koetellaan. Niistä tuntuu kuolema\n  aikanaan makealta...\n\n  Mutta puhe tuntui merkillisen tyrehtyneeltä; kukaan ei naurahtanut,\n  tuskin veti suutaan visaan tai edes kuunteli. Ja päällysmies käski\n  miehen pitää turpansa kiinni.\n\n  Viimein on kuoppa valmis. He kämpivät sen reunalle ja lapiot kerätään\n  pois.\n\n  — No, sanoo päällysmies, heittäkää nyt itsenne Jumalalle tai Pirulle.\n  Napse alkaa. Pitääkö teille sitoa rättejä silmille?\n\n  — Mitäs noilla, sanoo joku pitkä, mustanpuhuva, synkkä sälli. On se\n  ennenkin nähty pyssyntorvi...\n\n  Jollakin punakaartilaisella on kädet ristissä, huulet liikkuvat, joku\n  on lysähtänyt polvilleen, enimmät seisovat tyhmännäköisinä. Synkkä,\n  mustanpuhuva sälli sanoo:\n\n  — Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.\n\n  — Vielä siellä piruilette, äsähtää päällikkö. Valmista siellä jo!\n  Antakaa rapsaa!\n\n  Aamu kajasti. Kiväärit räsähtelivät ja hauta täyttyi. Sinne pitkään\n  kuoppaan, matalien mäntyjen keskelle, jäi se lättälakkinen\n  punakaulahuivinen mieskin.\n\n  — No, sanoi päällysmies, selvältä näyttää. Tuokaa, sieltä joitakin\n  niitä eläviä punikeita, että heittävät vähän muraa kavereitten päälle.\n\n         *       *       *       *       *\n\n  — Mutta Töräpää seisoo yhä mäkensä lappeella, pajassa kalkkaa vasara,\n  tuulimylly humisee mäen harjalla. Ja uudessa, avarassa tuvassa\n  voidaan vielä kertoa tarinoita entisestä mainittavasta Töräpään\n  suvusta.\n\n  Päiväläiset askartelevat jotakin, keltainen lamppu on sytytetty,\n  pakkanen rapsaa talvi tai vaan alla.\n\n  — Joo, niinhän se Töräpään Iso... Mutta sen poika vietiin linnaan.\n  Kuuluu olleen punikki. Ja surmansa löysi silloin häikän aikana. Tämä\n  isännän velimies oli nähnyt, kun vietiin ja ammuttiin...\n\n  — Niin siellähän se sai ihannevaltakunnan — jonkun kyynärän maan alla.\n\n  — Niin sep kävi viimeiselle sitä aina mainittavaa Töräpään sukua...\n\n\n\n\n  XXI\n\n\n  Mutta Jallu Taikinamaa ei ollut vielä löytänyt rauhan valtakuntaa,\n  hänen asuntonsa päälle ei vielä ruoho yrittänyt tunkea viheriää\n  koreuttaan.\n\n  Tämmöinen kohtaus oli sattunut sinä kevään tummana vangitsemisyönä:\n\n  Voittaja oli poiminut laumasta ne parikymmentä, joita syystä tai\n  toisesta pidettiin erikoisen syyllisinä. Siinä he seisoivat eri\n  ryhmänä, vaikkakin aivan muiden vankien vieressä, ympärillään\n  joitakin harvalukuisia, pitkien taistelujen ryöseessä väsyneitä\n  vartijoita. Yötummalta taivaalta tippui vielä vettä; vaikkakin pilvet\n  olivat ohenemassa ja haihtumassa. Jallu Taikinamaan sydämeen matoi\n  taasenkin kaameaa, niljakasta ja kylmää: kuoleman kammo. Hän olisi\n  halunnut elää vielä maailmassa, taivaankumun alla, missä maa muutteli\n  muotoaan, rehoitti ja lakastui, ja taivaan suuri aurinko paistoi tai\n  lymysi pilviin, joista herui virvoittavia pisaroita... Ah, raskasta\n  on kuolla, kun on kerran elämään juotettu. Kunpa ei olisi nähnyt\n  maailmaa ollenkaan, kunpa olisi jo pienenä räämäisty kiveen... Ei\n  älyttömällä ipanalla ole sielua...\n\n  — No, sanoo matalin äänin eräs vangituista siinä lähellä, Puna-Simi,\n  jonka kanssa Jallu on viikkokausia vaeltanut yhdessä, toverina.\n  — No, sinulle siis luettiin laki lyhyeen. Olit edes sen puolesta\n  onnellinen...\n\n  — Onnellinen... On se elävällä edes jokin toivo, supisee Jallu.\n\n  — Toivo? Mitä tässä on toivottavaa: asia on menetetty. Ei nyt voi\n  elää. Ja parempi äkkinitistys kuin kituminen.\n\n  — Niin sen sanoo, ärisee Jallu hiljaa, mutta kun luetaan, että nyt,\n  niinkuin kissanpentu...\n\n  — No, jos sinulla on vielä halu yrittää, kokeilla, niin nopsasti...\n  Minä olen jo väsynyt.\n\n  Puna-Simi tulee, sieppaa Jallun lättälakin ja punaisen huivin ja\n  pistää oman reuhkansa tämän päähän.\n\n  — No, nopeasti nyt, ennenkuin huomaavat.\n\n  Jallu seisoo neuvottomana.\n\n  — Ei sentään. Sinullahan on, puhuit, vaimo ja lapsiakin.\n\n  — Siksipä juuri. Ei tässä pitkälle potki toisetkaan. Ja en voisi elää\n  sielläkään nyt, kun asiaa ei saatu jalalle...\n\n  Puna-Simi työntää Jallun pois ja jää itse paikalle. Kivääriään vasten\n  torkkunut vahtimies havahtuu ja ärisee:\n\n  — Mitä mylläystä siinä? Haluatteko maistaa kiväärin tyvi- vai\n  latvapuolta?\n\n  Samassa tulevat jo näitä valituita hakemaan. Joku päällysmies\n  huutelee:\n\n  — Siinäkö ne nyt ovat kaikki? Eihän niistä vain ole joku livistänyt\n  tai vaihtunut toiseen? Montako niitä on? Yksikolmatta. Täysi määrä ja\n  välipä muusta! Kunhan on yksikolmatta punikkia! No, liikkeelle, mars!\n\n  He häipyvät yön hämyyn vahtimiehet ympärillään pistintorrakkoineen\n  ja lapionippuineen. Mutta Jallu Taikinamaa jää seisomaan sinne kylän\n  pihamaalle vankilaumaan, mieli autiona ja kalsuna.\n\n  Niinpä alkoi aika lipua. Tutkinnoita. Kesä ja vankileiri. Harmaat,\n  apean toivottomat päivät kesäisen taivaan alla, nälkä ja syvällä\n  sisuksissa kiukku.\n\n  — Miksi ei, miksi ei tapeltu talvella kovemmin, kysäisee Jallu\n  itseltään syödessään jotakin merkillistä juurista ja muista tehtyä\n  tahasta. Tai olisin edes kuollut silloin, kun olisin saanut lyhyen\n  lopun. Nytpä tätä kestää... No, ehkä ei päivä laske niin, ettei se\n  nouse jälleen. Mutta milloinka se on juuri noussut minulle, Jallu\n  Taikinamaalle?\n\n  Ja joka päivä vietiin leiristä miehiä, taudin ja nälän tappamia,\n  alastomina roikkuen rattailla. Elävät kävivät varjoiksi,\n  aidaksenharmaiksi haamuiksi. Joka ruohonpiikki oli leirialueelta\n  nyhdetty, olipa männytkin kaluttu kuorista puhtaiksi niin korkealta\n  kuin oli yletytty.\n\n  — Kiduttavat nälällä, ajatteli Jallu laiskoin, uupunein aivoin,\n  synkeitä, paksuja ajatuksia. No, niukasti niillä taitaa olla murua\n  itselläänkin. Ja kukapa se vangille liioin, kun antaa puuttuu\n  vartijaltakin. Maassa ei ole ruokaa. Paljon tapettiin, mutta enemmän\n  olisi pitänyt tappaa. Liikaa on ihmisiä.\n\n  Mutta tylsässä toivottomuudessaankin toivoi hän vielä jotakin.\n\n  Hänessä pysyi henki, hän eli. Meni syksy vankileirissä ja sitten\n  eräitä vuosia vankilassa, aju turtana, tylsänä, aivoihin piintyneenä\n  ajatus: näin elää kovan kohtalon mies, onneton ihminen. Tämän\n  miettiminen tuotti hänelle jonkinlaista outoa nautintoa.\n\n  Sitten tuli vapaus. Jälleen avautuivat vankilan portit. Oli kesä,\n  ruohoa, tuoksua ja lämmönvärinää. Jallu Taikinamaa oli vuosikaan\n  tuskin viisissäkolmatta, mutta yhtä hyvin olisi häntä luullut\n  viisikymmenvuotiaaksi. Oli laihtunut karangoksi, kuten ukkovaarinsa\n  kerran kovassa taudissa, ja hänen iholleen oli langennut resuisen\n  pisteaidan harmaus.\n\n  Niinpä seisoskeli Jallu Taikinamaa, kerrallisen Töräpään Ison ainoa\n  poika. Minnekä hän nyt askelensa ohjailisi?\n\n  Hän oli vankilassa kehunut jollekin toverilleen, ettei hän tee työtä,\n  kun vankilasta pääsee, ei niin hipaisekaan työkalun nimelliseen.\n\n  — Millä elät?\n\n  — Kyllä ihmiset elättävät. Hullut tekevät töitä, tekevät liikaakin.\n  Liian työnteon takia ne syntyivät nämä suuret sodatkin maailmaan.\n  Kasaantuu paljon työn tuotetta, jota ei voida kuluttaa. Tekevät\n  pyssyjä, valavat ammuksia ja ampuvat sitten toisiaan. Ei auta. Liikaa\n  on sittenkin ihmisiä ja liikaa tehdään työtä. Jos kukin tekisi\n  vain sen, että ruoassa pysyisi, niin vähänpä valaisivat pyssyjä ja\n  pommeja, myrkkyä ja surmakojeita...\n\n  Kaveri oli katsellut Jallua pöllistyneenä. Katsellut harmaasta\n  naamasta hohtaviin hieman verenkarvaisiin silmiin ja päätellyt, että\n  hullun se on näköinenkin, mutta hupsut sen on puheetkin.\n\n  Jallu Taikinamaa on siis vapaa, astuu tovin ja menee taloon. Heti\n  näkevät, ettei tuo ole oikea kulkija. Istuu penkille laihana\n  karankona, verenkarvaiset silmät hehkuen harmaasta, liikkumattomasta\n  naamasta.\n\n  — Taistelin vapauden puolesta, alkaa hän puhua yksitoikkoisella,\n  kumealla äänellä kiusallisen äänettömyyden jälkeen. — Vapauden\n  puolesta tappelin! Pirua ja sortajaa vastaan! Maa on vapaa! Tässä\n  olen nyt! Näin käy vapahtajalle!\n\n  Näitä lauseita hän hokee, kumeasti, yksitoikkoisesti ja pyytää\n  viimein suoraan ruokaa ja rahaa.\n\n  Ei tuo ole täysipäinen, ajattelee talonväki. No, miksei, on kai\n  taistellut maan puolesta, vapaussoturi... Äly on mennyt raukalta.\n  Antavat ruokaa ja pienen rahankin ja Jallu Taikinamaa lähtee.\n\n  Menee seuraavaan taloon: istuu nököttää penkillä ja hokee kuin joku\n  älytön linnunkuvatus samoja hokemiaan:\n\n  — Tappelin vapauden puolesta! Kaikki annoin vapauden puolesta!\n  Omaisuuteni, voimani! Kaikki meni! Tässä olen nyt!\n\n  Eikä hän lähde, ennenkuin on saanut jonkun rahan tai ruokaa, jos on\n  nälissään.\n\n  Näin hän alkoi vaelluksensa talosta taloon, kylästä toiseen. Ensi\n  aluksi tunsi hän sisässään jonkinlaista häpeilyä: hän kerjäilemässä\n  ruokaa ja rahaa ihmisiltä, joita kohtaan hän tunsi mustaa kaunaa,\n  kateutta, vihaa ja halveksumista. Mutta eivätpä varvaa pyssyä\n  silläkään rahalla, eivät ammu kuulaa toisen lihaan... Ja oliko hän\n  edes valehdellut: vapauden puolesta hän oli ampunut...\n\n  Joskus muistaa hän kärsimyksiään, nälkää vankileirillä, pamppuja\n  ja pamputtajia ja sadattelee mielessään ja tuntee vihaa ja\n  kostonhimoakin. Muistelee ensimmäistä vankilassa oloaan, suuria\n  kuvitelmiaan, pyrkimyksiä, että hän kohoaa etumieheksi, johtajaksi,\n  tien näyttäjäksi, vanhan kirjan Saatasnammaksi... Nyt hän ei enää\n  kuvittele sellaista. Mikäs nostaja ja johtaja hän olisi ja minkä\n  näyttäjä, lihaton kuhveli, mikäs Saatasnamma se oli, joka ei\n  uskaltanut ammuttaa itseään, vaan tapatti toverin sijastaan...\n\n  Hän miettii, että mitä silloin tapahtuisi, jos muut panisivat\n  vielä asian jalalle... Yhtyisikö hän joukkoon? Puristaisiko taasen\n  ruskeapuista pyssyntukkia ja antaisi sen sylkeä metallinappeja\n  vihamiehen jäseniin? Tai vielä parempi, jos pääsisi liki, tuikkimaan\n  pistimen nokalla... Siitä liha nauttisi, kun muistaisi sen ajan,\n  jolloin se sai maistaa pamarin pamppua...\n\n  Näin Jallu Taikinamaa miettii, mutta ei hän pääse asiasta oikein\n  selville: menisikö tappeluun vai ei. Viimein hänelle selviää, että ei\n  tappelisi, mutta yllyttäisi muita, tienaisi oikein ja nauttisi, kun\n  ihmiset karkaisivat toistensa kurkkuun, iskisivät kuin pyöräpäiset,\n  hullut jäärät, että otsaluut lusahtaisivat sisään... Silloinpa\n  älymies seisoisi kaikessa rauhassa syrjässä ja nauttisi kuitenkin\n  tappelun ihanuudesta.\n\n  Niin hän miettii itsekseen, kulkee pitkin teitä ja puhelee ihmisille\n  vanhoja hokemiaan:\n\n  — Vapauden puolesta taistelin...\n\n  Hänen resuisten vaatteittensa taskuihin, vuorin väleihin,\n  takin kätköihin alkaa kertyä rahaa, setelitukkoja. Sillä hänen\n  kerjäämisensä onnistuu mainiosti. Hän saa. Ja raha, jonka hän saa,\n  pysyy tallella. Hän ei menetä penniäkään. Ruoan, sen vähän, minkä hän\n  sitä nykyjään tarvitsee, hän kerjää samoin. Hän ihmettelee välistä\n  itsekin, kuinka kerjääminen luonnistuu häneltä niin erinomaisesti.\n  Hän tietää, että on toisia, joilla on paremmatkin syyt anella kuin\n  Jallu Taikinamaalla, mutta eivät vain saa hintin tinttiä. Mutta\n  kun hän nököttää penkin reunalla, laihana kuin karanko ja aloittaa\n  omituisen laulunsa, ei hän hellitä, ennenkuin kukkaro on avautunut.\n  Kuka antaa nikkelirahaa, kuka viitosen tai kympin tai joskus joku\n  rikas isänmaanmies, jonka sydämelle käy vapaussankarin kohtalo,\n  saattaa antaa isommankin setelin. Jallu on kerran laskenut rahojaan\n  ja huomannut ällistyksekseen, että niitä on paljon, tuhansia.\n\n  Silloin hän miettii itsekseen:\n\n  — En minä suotta ole Töräpään Ison poika: rahaa kertyy. Repaleinen\n  se oli puku isäukollakin ollut ja sen poimuihin kokosi, vaikka loput\n  sieppasikin toinen, väärä mies. Mutta siihenpä vain minäkin lopuksi\n  tulin, että rahaa vain kasaan... Lienee verissä, sukuvika...\n\n  Joskus sattui joku kysäisemään häneltä:\n\n  — Missä taisteluissa olitte? Missä joukko-osastossa palvelitte?\n\n  Mutta hän ei ollut kuulevinaan. Jatkoi vain entistä hokemaansa:\n\n  — Kaikki annoin vapauden puolesta! Kaikki meni! Näin nyt elän!\n\n  Kukaan ei pitänyt häntä täysipäisenä.\n\n  Vuosia meni. Sitten Jallu Taikinamaa kerran kesäisenä päivänä luki\n  taasen rahojaan tien varrella metsässä. Sitten sijoitti hän rahat\n  paikoilleen ja lähti kiireesti astumaan. Hän pyrki kotikyläänsä,\n  Töräpäähän. Tuskin malttoi käydä edes kaikissa tienvarren\n  taloissakaan hokemassa lauluaan:\n\n  — Vapauden puolesta taistelin!\n\n\n\n\n  XXII\n\n\n  On ollut hallayö, tylynselkeä, kuuraa ripotteleva. Töräpään rukiin\n  on pannut pakkanen. Se hamoittaa harmaantuneena, kahisten viluisen,\n  kolakan pohjatuulen pyyhkiessä. Isäntämies tuijottelee siihen\n  ikkunasta synkin miettein: leipä siepataan kynsistä. Saa siinä sitten\n  yrittää, kun yö vie, minkä vuosien työ tuo. Eihän siinä auta kynnen\n  kovuuskaan...\n\n  Jo rykösen on lihaton, harmaan kellertävä hupsu kulkumies istunut\n  penkin reunalla ja hokenut omia kotkotuksiaan:\n\n  — Taistelin vapauden puolesta!\n\n  — On tässä itsekukin, tapellut vapauden puolesta! Mitäpä tuosta\n  sitten leipä valkeni... Menot vain lisääntyivät ja verot ja pakkanen\n  vie viimeiset.\n\n  Isäntämiehen ääni on ärtyisä ja hän on kääntynyt viimeinkin\n  selin akkunaan ja katselee hupsua vierasta. Tämä jatkaa mistään\n  välittämättä omia lausejaksojaan:\n\n  — Kaikki meni vapauden puolesta! Tässä nyt olen!\n\n  — Niin, sillä jälellä sitä pian on, ellei tässä jotakin hoksaa. Saisi\n  tämän talon ronin myydyksi, että pääsisi painumaan leipämaihin,\n  Amerikkaan, tai vaikka Austraaliaan. Sieltä kirjoittavat hyvää.\n\n  Silloin kulkumies heittää omat puheensa ja virkkaa:\n\n  — No, myö.\n\n  — Pirukos sen ostaa. Saisin vähänkään hintaa, niin heti tämän saisi.\n\n  — Saahan sillä. Myö minulle.\n\n  Isäntämies tarkastelee toista: kaikkea sen hullun päähän juolahtaa.\n\n  — Vai taloa sinä oletkin vailla. Äsken kuulosti, että tyytyisit\n  vähempäänkin.\n\n  Kulkumies pistää käden poveensa ja läpsäyttää setelitukkoa penkkiin.\n\n  — Luuletko, ettei ole tekevää? Heti lyödään raha pöytään, kun\n  hinnalla sovitaan.\n\n  Isäntä katsoo suurin silmin. No, hullujahan on monenlaisia,\n  rikkaitakin. Siinä taitaisi olla nyt ostaja. Hän katselee harmahtavaa\n  ruisvainiotaan, kääntyy ja epäröipi ja mainitsee viimein summan.\n\n  — Sen kun pusket, niin isäntä olet.\n\n  Kulkumies istuu, heiluttelee jalkojaan, ja virkkaa viimein:\n\n  — No, hae pännämiestä. Tehdään pisma. Minä en tinkaa, kun kerran\n  ostan.\n\n  Niinpä tapahtuu, että kauppa tulee. Kulkumies vetää setelitukon\n  toisensa perästä pukunsa kätköistä, lukee ne ja työntää isännän\n  eteen. Sitten hän ripustaa takkinsa naulaan ja sanoo:\n\n  — No, nyt sitä ollaan isäntänä kotitalossa, isä vainajan entisessä\n  talossa.\n\n  Kaikki hätkähtävät. Nyt he erottavat Jallu Taikinamaan, talon\n  entisen ruotipojan, tuon karankolaihan, harmaan kellertävän haamun\n  takaa. Isäntämies, joka kerran on saanut keuhkoihinsa Jallun puukon,\n  silmäilee häntä peloissaan ja epäluuloisesti: mikähän sillä nyt on\n  mielessä...\n\n  Mutta Jallu sanoo ainoastaan kirjan tekijälle:\n\n  — No, pistetään nyt nimi sinne pismoihin.\n\n  Ja jatkaa sitten:\n\n  — Entisen väen ei tarvitse pitää mitään hoppua. Menee kun kerkiää.\n  Kyllä tässä mahtuu. Minä kun olen aivan yksinäinen mies.\n\n  Entinen isäntäväki poistuu kuitenkin aivan ensipäivinä. He\n  hommautuvat ulkomaille puheittensa mukaan. Ennen lähtöään kysäisee\n  entinen isäntä kuitenkin Jallulta:\n\n  — Miten sinä selvisit niistä häikän ajan kahakoista? Sanovat, että\n  sinut olisi ammuttu...\n\n  Mutta ei Jallu anna sen selvempää. Puhelee vain tavaksi tulleita\n  puheitaan.\n\n  — Eivät kaikki kuulat tapa! Eikä multa niin raskasta ole, ettei ylös\n  jaksa nousta!\n\n  Kohta puhuttiin pitkin kyliä, että Jallu Taikinamaa, Töräpään Ison\n  ainoa poika, joka jo kerran oli ammuttu, oli nyt ostanut Töräpään ja\n  oleili siinä isäntänä kuten isänsä ennen. Pian tiedettiin, että hullu\n  mies se on kuten koko entinen sukunsa. Tietäähän ne Töräpäät. Sillä\n  kuuluu olevan aikomus ottaa akka ja siittää lapsia. Kuului sanoneen,\n  ettei suku saa kuolla. Jos vieras kävi, niin eipä häneltä saanut\n  kuvan puhetta.\n\n  — Olin punikki, saattoi hän äityä selittämään vieraalle. Taistelin\n  vapauden puolesta. Nyt olen porvari. Minulla on rahaa ja voimaa. Ei\n  kannata ruveta laumassa, rysyssä ja ryymingillä elämää parantamaan.\n  Itsekukin kohdastaan. Joka ei onnistu, se on huono. Joka onnistuu, se\n  on porvari ja pysyy porvarina niin kauan kuin voimaa on...\n\n  Akankin hän oli saanut, nuoren leski-ihmisen. Meni aikoja ja lasta\n  ei syntynyt. Jallu Taikinamaa äitteli akalleen: Ei meinaa tehdä\n  hänelle perillistä, koska toivoo, että Taikinamaitten suku kuolisi,\n  että kuolisi viimeinen Töräpään isäntä ja akka sitten pääsisi\n  talon ja tavarain kanssa rillittelemään... Niin puhui mies, joka\n  oli ikävuosiltaan kymmenisen vuotta akkaansa nuorempi. Lopuksi\n  hän ajoi akan pois ja eleli yksinään. Oli muuttanut mieltään.\n  Ei aikonut enää tuottaa lapsia pahaan maailmaan tappelemaan,\n  sotamiehiksi, tykin ruoaksi... Ihmisiä oli ilmankin liikaa, siksi\n  piti tehdä surmankojeita, sotia ja tappaa nitistellä aina vähän\n  väliä. Paljon viisaampaa oli, jos niitä ei siis tehty ollenkaan.\n  No, kuluihan hupsuilta hyvin aika tässä maailmassa, niissä teko- ja\n  tappomeiningeissä. Oli se sen puolesta hyvä. Mutta eri miehet ne on,\n  jotka ruumiita tekee ja eri, jotka niitä pesee...\n\n  Hän alkoi kulkea kylällä. Puhui pirullisen pilkallisia puheita,\n  ivaili ilkeästi ikäänkuin viillellen veitsellä lihanpintaa. Koettaa\n  saada ihmiset suuttumaan, riitelemään itsensä ja muiden kanssa.\n  Riemuitsee kovin, aivan hytisee onnesta, kun saa ihmisille harmia ja\n  kiusaa, kun saa heidät vihastumaan ja sadattelemaan. Hän, vuosiensa\n  luvulta tuskin päälle kolmenkymmenen, näyttää iänikuiselta ukolta,\n  hieman käyränä rungoltaan, niin laihana, että voi joka luunsolmun\n  lukea, pinnaltaan harmaana kuin resuinen pisteaita. Näytti, että iho\n  meinasi ottaa sammaltakin, harmaata, homeista jäkälää.\n\n  Ihmiset sanoivat häntä Töräpään Piruksi.\n\n\n\n\n  XXIII\n\n\n  On lokakuinen ilta. Pimeys on musta, maa litkahtelee märkyydestä,\n  tuuli puhisee ja sade lankee kumeasti rummutellen ruutuihin.\n\n  Jallu Taikinamaa istuu jonkun vieraan miehen kanssa Töräpään\n  kamarihuoneessa. Jallu kohentelee kekäleitä pystyraasussa, se vieras\n  herrasmiehen näköinen istuu pöydän ääressä, jolla näkyy kahden\n  talikynttilän valossa papereita ja kirjoitusneuvoja.\n\n  — Miten? puhelee se vieras herra. Te teette testamentin, sellaisen,\n  että ette anna omaisuuttanne kenellekään, että sen pitää antaa olla\n  semmoisenaan, koskemattomana, iänpäivän... Ei laki tunne sellaista\n  testamenttia. Ei sitä voi tehdä, eikä sitä hyväksytä.\n\n  Jallu Taikinamaa istua ähöttääja kohentelee kekäleitä ja vastaa\n  viimein:\n\n  — Mitä oppia se on? Omaisuus on minun ja minä saan tehdä sen kanssa\n  mitä haluan.\n\n  — Saatte kyllä, selittää herrasmies, saatte eräissä puitteissa niin\n  kauan kuin elätte. Mutta yhteiskunta ei salli, että te määräätte\n  sen käyttämättömäksi, koko tämän omaisuutenne, talon ja maat,\n  metsittymään ja villiytymään, ilman että ihmiskäsi saisi niihin enää\n  milloinkaan koskea. Se ei käy.\n\n  — Kyllä sen kävellä häätyy. Ja mitä te välitätte, kunhan kirjoitatte\n  paperin, niin kuin testamentti tehdään, lain sanoilla ja pykälillä ja\n  esitätte kuoltuani oikeudelle.\n\n  — Ei laki sitä hyväksy. Ja, yrittelee herrasmies, mitä te\n  vielä testamentista? Tehän ehditte sen vielä, nuori mies,\n  kolmissakymmenissä...\n\n  — Niin sen luulisi. Mutta nyt se on tehtävä. Minä kuolen pian.\n\n  — Mitä te nyt turhia...\n\n  — Tosi se on. Minä kuolen. Tehkää vain paperi. Ja jos laki ei\n  huolehdi siitä, että kuolevan tahto täytetään, niin kyllä minä\n  huolehdin. Minä kummittelen. Jos joku elävä iskee kyntensä näihin\n  maihin, niin minä lentää louhkasen hautuumaalta ja revin tukasta...\n\n  Sade rapisee, tuuli ulvahtaa, ähkäisee uunin hormissa ja tuprauttaa\n  tulista tuhkaa. Herrasmiehestä alkaa tuntua kaamealta. Hän katsoo\n  tuota omituista miestä, joka kyhnöttää uunin ääressä kuin suuri,\n  harmaa lintu, muistaa ne monet tarinat, joita on hänestä kuullut,\n  ottaa kynän ja alkaa kirjoittaa.\n\n  Sade hakkaa seiniä ja akkunoita, tuuli humisee pimeydessä, kynä\n  rapisee ja Jallu Taikinamaa istua nököttää tuijotellen riutuvaan\n  hiillokseen.\n\n  Viimein on paperi valmis. Jallu Taikinamaa tutkii sen huolellisesti,\n  piirtää nimensä alle ja painaa sinetinkin punaiseen, kihahtelevaan\n  lakkaan.\n\n  — No niin, sanoo hän sitten. Välttää. Te huolehditte, että se\n  esitetään asianomaisissa paikoissa. On jo myöhä. Käykää tänne\n  levolle. Mihinkäpä siellä liikkunette sateessa ja pimeässä.\n\n  Hän poistuu ja herrasmies alkaa hankkiutua levolle, pysähtyen väliin\n  kuin miettimään, pudistellen päätään.\n\n  Mutta Jallu Taikinamaa on ottanut tuvan puolelta lyhdyn ja\n  mennyt ulos. On myöhä, pian puoliyö. Musta pimeys tuntuu\n  melkein läimäyttävän naamaa, tuuli tohisee ikäänkuin nuhaisena,\n  synkkämielisesti, ja sade jatkuu. Jallu Taikinamaa kävelee lyhtyineen\n  ympäri tanhuvia, kiertelee rakennuksia, seisoskelee ja näyttää\n  katselevan välittämättä sateesta. Mutta mitäpä hän juuri nähnee muuta\n  kuin pimeyden, sateenpisarat ja tuulen, joka melkein läimäyttää\n  sammuksiin hänen lyhtynsä.\n\n  Viimein hän lähtee tupaa kohti. Istuu portaille kuin jokin öinen\n  pöllö pää käsien välissä, liikkumattomana. Hänen vieressään palaa\n  lyhty, jonka liekin tuuli saa hurjasti, levottomasti heilumaan,\n  pitkin lyhdyn laseja valuvat isot, sumeat pisarat.\n\n  Menee yö ja talon palvelusväki nousee ja tapaa isännän yhä\n  nököttämässä portailla, kuin harmaan, läpimärän linnun. Lyhdystä on\n  öljy loppumassa. Sen liekki pihahtelee vielä surkeana ja kituen.\n  Jallu Taikinamaa, Töräpään Ison ainoa poika, on kuollut.\n\n\n\n"]