[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fXTRYV7nwXTJTq22l0bciqua8Uxl_moPe2qu8R_YFb_0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3705,"Tuuli käy heidän ylitseen","Haanpää, Pentti",1905,1955,"3705-haanpaa-pentti-tuuli-kay-heidan-ylitseen","3705__Haanpää_Pentti__Tuuli_käy_heidän_ylitseen","Kertomuksia","novelli",[],[],"fi",1927,null,21994,140486,false,77927,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[],[],207,"Novellikokoelma sisältää kertomuksia maaseudun vähäosaisista, jätkistä ja kulkureista. Tarinat kuvaavat karulla ja toteavalla tavalla köyhyyttä, työtä ja erilaisia ihmiskohtaloita yhteiskunnan laidalla.","Pentti Haanpään 'Tuuli käy heidän ylitseen' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3705. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että\nsen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TUULI KÄY HEIDÄN YLITSEEN\n\nKertomuksia\n\n\nKirj.\n\nPENTTI HAANPÄÄ\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1927.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nHanuri-Pelimannin elämäkerta.\nJätkä ja jätkän onnea.\nKotiin.\nLumirimppa.\nVapaa.\nVanha emäntä.\nVoimaa.\nLaki.\nPetkuttaja.\nPekka Älämäen vanhuus.\nVanha kartano.\nAholan Juuseppi.\nSairas Hese ja Hesen omaisuus.\nVanha toveri.\nEedenin poika.\n\n\n\n\nHANURI-PELIMANNIN ELÄMÄKERTA.\n\n\nPuut suhisivat ja huokasivat tuulen pyyhkiessä, pilvien hahmot\nvaelsivat taivaalla kuin mustat, pitkäkaulaiset linnut, ja joskus\nulahti tuuli, kuten nuo synkät pilvihaamut olisivat rääkäisseet käheän\nkorpinäänen. Sitten välähti pilvien välitse kuun keltainen, vääntynyt,\nikäänkuin taudin näivettämä naama...\n\nSinä yönä syntyi Remu-Eemeli, jonkin talon mustaotsaisessa saunassa.\nOli piian poika, punakan ja verevän, joka oli tahtonut ottaa iloja\nirti elämästä minkä voi, elää ja tuntea lihansa huumaantuvan. Mutta\nhuumeiset ja hemaisevat yöt olivat tuottaneet maailmaan sen paljaan ja\npienen, kitisevän eläjän syksyisenä yönä, nokisilla lauteilla, käryävän\nöljytuikun haaleassa valossa, eläjän, jota sittemmin vuosien kuluttua\nmainittiin Remu-Eemeliksi. Mutta likeltä piti, ettei Remu-Eemeli\nnukkunut jo alkuunsa, häipynyt pois jo silloin, kun hän ei ollut\nmikään, ainoastaan lihamöhkäle tai taimi, nimetön ja nopeasti unohtuva.\n\nPiika, nuori, punanverevä emä, ei ollut ensinkään mielissään tästä\ntulemasta, siitä, että ihmiseläjän ilojen ja nautinnoiden piti siitä\nlihaksi. Hän oli katkeroitunut ja ärtynyt. Olivathan ihmiset häntä\npakkailleet ja yritelleet nöyrrytellä häpeään, eikö poikamieslauma\nollut eräitä päiviä sitten, kun hän oleskeli nuorten ilopaikoissa\npyörein ja tukevin vartaloin, rallatellut: — Sun kukoistukses\nkuorestaan kerrankin puhkeaa... Ja näissä poikamiehissä saattoi olla\nse, joka oli syynä hänen kukoistukseensa. Hän oli yksin oltuaan miltei\nitkenyt kiukusta ja pahasta mielestä ja päättänyt, ettei hän tule sitä\ntulijaa eloon imettämään, ei vetämään vaivoikseen perässään halki\nnuoruutensa verevimmät vuodet... Miksikä todellakaan: huora-penikka\nsaisi paljon kärsiä, parempi, että kuoli pienenä pois, pääsi koreaksi,\nsiipiselkäiseksi enkeliksi taivaan iloihin.\n\nJa niinpä nyt piian sormet asettuivat tuon paljaan ja nihkeän,\nkitisevän rääpiskän kaulan ympäri ja pusersivat lujaa. Hieman vain\nvielä, ja koskaan ei enää olisi henki pihissyt tuon eläjän keuhkoissa.\nRemu-Eemeliä ei olisi koskaan näkynyt kylien raiteilla. Mutta\nnapamuija, keltainen ja ryppyinen, liikkaseva, alinomaa piippuaan\nlataava akka, tuli ja pelasti pojan, pesi ja hoiteli henkiin.\n\nSitten, päivien kuluttua, poika taasen uskottiin äidilleen, imemään\npunaisin, ahnain turvin pullottavia rintoja. Eikä emä enää halunnut\nsitä tappaa. Ihmisen mieli muuttuu. Hän oli harkinnut: kun oli\nkerran siinnyt ja syntynyt, niin niinpä eläköön. Ja hän ruokki ja\nhoiteli lasta sen kuin kerkesi, elätellessään itseään kylän taloissa\npiikaihmisen töillä.\n\nVuodet kuluivat ja lapsi pysyi hengissä ja kasvoi.\n\nTyperä poikanulikka se oli, isopäinen, suurisilmäinen, tukka töyröllään\nkuin tilhintöyhtö. Ei siitä näyttänyt olevan työn touhuun, istui\näänetönnä, sormi suussa. Yhteen asiaan sillä näytti olevan harrastusta:\nsoittoon, monin värein juokseviin ääniin. Se kuunteli sorakielisen\nlinnun viserrystä haaveilevin silmämunin, kalvakka, näivä naama oudosti\nkallellaan.\n\nEemeli kasvoi yhä, oli kymmenissä oleva torvelo, joskin hontelo,\nkalvakka ja kurja. Eikä siitä näyttänyt tulevan itsensä elättäjää.\nHänet pantiin paimeneen, mutta kohta olivat naudat aumoilla ja\nlaihopelloissa, ja poika töyrötti jossakin kuunnellen soittoa. Mikä\nsoitti? Linnut lauloivat ja tuuli soitteli oksastoissa... Poika\nei menestynyt missään askareissa. Äiti, nyt jo elähtänyt, mehevän\nolemuksensa menettänyt naisihminen, nimitti häntä »pelikseen» ja\nvalmisti soittoa hutkimalla häntä koivunvarvuilla selkään ja kirkui:\n\n— Ei tullut sinusta ihmistä, pölsö tulikin, ei tullut ihmistä...\n\nTodellakin näytti siltä, ettei hänestä tulisi ihmistä. Suurissa\ntaloissa, joissa äitinsä eleli palkkapiikana, hän sai potkuja aamusta\niltaan, että oli lopulta pehmeä kuin ruttoinen peruna, veltto ja taudin\nnujertaman näköinen.\n\nMutta mitäpä tuosta! Päreistä ja jouhista hän oli rakentanut itselleen\nviulun ja sitä hän sahasi ja kitkutteli aamusta iltaan, milloin suinkin\nrääpyä sai. Monen monta kertaa iskettiin tuo kurja viulu risoiksi\nseinään, mutta aina hän sen rakensi uudelleen. Soiton synti oli siinä\nnulikassa poisjuurittamaton.\n\nTuli kesäisiä sunnuntai-iltoja, leudonraikkaita ja ruohon lemuisia.\nAurinko painui, puiden latvat punersivat ja taivaanlaella oli outoja\nvärinkajoja. Ja pitkin kellertävää tietä kulkivat kylänpojat ja tytöt,\nrintapielissään lemuavia tuomenkukkia, haitari remusi, ja niin meni\nmatkue halki kylän ohi vöyräiden talojen kumisevalle tanssimäelle.\n\nJa Eemeli katsoi hievahtamatta, suurin, ahmivin silmin sälliä,\njoka astui kulkueen etunenässä ja veti hanuria, metallihelaista ja\nvälkkyvää, punanahkapoimuista. Ollapa pikku Eemelillä sellainen! Ja\nsävelet! Ne vyöryivät mahtavina, hihkaisten, ujostelematta ja remuten,\nne uppoutuivat tuutien ja keinuen Eemelin sieluun, joka värisi ja\nhukkui niihin. Tällaista lienee taivaassa!\n\nPikku Eemeli juosta lippasi paljain säärin tanssimäelle, lymysi\npensaaseen ja kuunteli ja katseli. Haitari lauloi ja tanssi kävi,\nja Eemeli kuunteli koko sielullaan, kunnes pensaat ja puut ja koko\nluonto tuntui väräjävän samaa soittoa. Eikä hän huomannut, että\nkosteankylmä yöusva nousi ja piiritti mäen, että vilu täristeli hänen\njäseniään soiton tahdissa. Sitten hän viimein havahtui, kun peli\nhetkeksi taukosi, irtautui vaivoin ja juosta kipitti loukuttavin leuoin\nja kasteisessa maassa kirvelevin varpain takaisin kylään ja pääsi\nonnekseen huomaamatta yöpaikoilleen. Kukapa hänestä niin tarkkaa lukua\npiti mokomastakin kuvatuksesta!\n\nJa koko seuraavan päivän hän tapaili surkeasti kitisevällä\npäreviulullaan, nenä nuhasta tohisten, hanuripelin keinuvaa tahtia ja\nyritteli rallatella sekaan, kuten oli kuullut yöllä humalaisen sällin\nlaulavan soitontahdissa:\n\n    Kaikki muut käskyt rikkonut olen...\n\nSiitä pitäen näki Eemeli unessa ja valveilla ainoastaan haitarin. Hän\nuneksi siitä alinomaa. Hän näki sen: monipoimuiset, kureille painuvat,\npunaisiksi päärmätyt nahkat, metallihelat, valkoiset näppäimet,\nhoukuttelevina, tenhoavina, vihreän remmin, josta se laitettiin\nmahtavasti olkapäälle... Se kangasteli alinomaa hänen tajussaan ja\nepäilemättä tulisikin pysymään vain haaveena. Sillä mistäpä tulisi\ntämän nulikan kynsiin haitari, töyhtötukkaisen, huurupäisen huorapojan,\njoka epäilemättä ei ikipäivänä omaa leipäänsä ansaitsisi.\n\nMutta paljon omituista saattaa sattua maailmassa.\n\nKylän laidassa, keltamullalla väritetyssä talossa asui Päärhälli,\nentinen vallesmanni, hupsu mies, joka oli mestannut virkansa juoden ja\nrähjäten ja toimitellen hulluntöitä. Siellä hän asui talossaan, ainoana\nseuranaan vanha, puolikuuro palvelijansa; ryypiskeli, käveli metsässä\npyssytorrokko olalla, hankki vuoroin lauman koiria, vuoroin komean\nratsun, tai itselleen ihmeellisen puvun, jossa toinen housunlahje oli\nverenpunainen, toinen harmaa, hupsutteli jos jotakin. Rahoja häneltä\nriitti, mistä lie riittänytkin.\n\nTällä miehellä oli hanurikin, koreavärinen ja raskas, moninäppäiminen.\nHän soitatti sitä itselleen silloin kun sattui soittajan saamaan tai\noli itsekin soittaa kurnuttavinaan. Kerran oli kylässä isot tanssit,\nsuuret häät. Päärhälli houkutteli viinalla ja rahalla pelimannit\nluokseen, soitatti itselleen, ja sillä välin sai hääväki tulla toimeen\nilman soiton kumua. Niin teki Päärhälli kiusaa ihmisille milloin vain\nvoi.\n\nPikku Eemeli tiesi, että tällä hullulla miehellä oli tuo ihmeellinen\nsoittokoje, ja niin hän alkoi kierrellä keltaista taloa ikäänkuin\nkorppi haaskaa. Mitä hän odotti? Ei mitään, tai ehkä jotakin\nepämääräistä.\n\nKerran tapahtuikin jotakin. Päärhälli istui talonsa vieressä\nviinimarjapensaan juurella, humalaisena, alkoholisamein silmin,\nvierellään karahveissa vettä ja viinaa ja sylissään hanuri, jota hän\nhiljoilleen venytteli painellen näppäimistä veltoin sormin. Eemeli\ntuijotteli kätköstään hehkuvin silmin ja outo, epäselvä ajatus sikisi\nhänen tajussaan: ottaa, heittää vihreästä remmistä olalleen ja astua\npitkin tietä johonkin etäälle...\n\nSilloin nousi Päärhälli, heitti hanurin nurmelle, niin että rämähti\nja astui huojahdellen taloonsa. Eemeli hiipi lähemmä. Oli hiljaista,\nauringon raukea paiste kimmelsi viinakarahveissa, mettinen lensi\npöristen sivuitse, haitari retkotti nurmella kuin jokin kummallinen\nihmiskääpiö, vatsa kureille kuihtuneena, valkoiset näppäimet loistaen\nkuin hampaat suunnattomassa, ivallisessa naurussa... Heinikko kahahti.\nEemeli oli hanurin luona. Hänen laihat, vavahtelevat käsivartensa\nkohottivat vaivoin soittokonetta, hoikat sormet hyväilivät näppäimiä.\nNyt oli tuo himoittu taikakalu hänen hallussaan mutta poikanulikka\nei livistänyt pensaitten peittoon, vaan jäi älyttömänä paikoilleen,\nrapistellen sormillaan koskettimin ja kuunnellen sen kirkkaita,\nhelähteleviä hengenvetoja.\n\nHän ei huomannut, että aika lipui, että Päärhälli palasi, huomasi\npojan, ällisteli ja yritti ärjäistä kirouksen. Mutta jokin muu miete\nvirkosi kai lepattelemaan hänen alkoholihöyryisessä päässään, sillä hän\nkatseli vain tovin, rykäsi ja sanoi käheän rämisevällä äänellään:\n\n— Ka, Korkalan piian huorapoikahan se on, peli-Eemeli! No, no, älä\nsäikähdä! En minä ketään purematta niele! No, pelaa, pelaa, kun mielesi\ntekee, soita, kun setä käskee...\n\nJa pelästynyt Eemeli kiskoi palkeita kaikin voimin, ja kummallinen,\nhytkähtelevä luritus virtaili todellakin soittokoneesta, ikäänkuin se\nei ensikertaa olisikaan poikasen hentoluisissa käsissä. Hullu Päärhälli\nistua läsötti, sekoitti vettä ja viinaa, ryyppäsi ja irvisteli,\nkuunteli ja nyökytteli päätään, neuvoi ja usutti kiihdyttämään tahtia.\n\nOmituinen miete syntyi hänessä: hän on Raamatun mies, hän on\nSauli, hänellä täytyy olla soittaja, Taavetti, ja Korkalan piian\nhuorapoika tulkoon hänen Taavetikseen. Näin tapahtuikin. Päärhälli\nkävi puhumassa pojan tähänastiselle huoltajaväelle, sanoi ottavansa\npojan palvelijakseen, tai vaikka ottopojakseen, kasvattavansa hänestä\nmieleisensä miehen... Ja niin eleli Eemeli sitten vanhan vallesmannin\nkanssa, soitteli hänelle ja soitteli itselleen, oppi erinomaiseksi\npelitaituriksi. Ei muuta tehnytkään; korkeintaan oppi, hintelä,\noudon kalvakka poikanulikka, tuskin härevämpi lasta, ottamaan ryypyn\nisäntänsä laseista ja käsittelemään taidolla korttipakkaa. Niin he\nelelivät, kaksi leuhkaa, kunnes tauti nujersi Päärhällin vuoteeseen.\nSiinä hän kirosi ja tuskitteli: — Tässä tulee synkkämieliseksi!\nAlinomaa sai Eemeli sekoitella hänelle höyryäviä toteja, sillä viina\noli ainoa, mikä hänelle enää maistui, ja soitella haitarilla kiveröitä\npelejä. Eikä kuulunut pelastusta, lääketiede osoittautui tehottomaksi,\nvoiteet vähenivät ja sairas kävi yhä kiukkuisemmaksi.\n\nSitten Päärhälli kuoli syksyisenä iltana, tulen takassa humistessa ja\nEemelin vetäessä haitaria littein rinnoin, rystyset valkeina:\n\n    Kaikki muut käskyt rikkonut olen\n    vain kuudennesta olen vapaa juu...\n\nNiin oli Eemeli pian toisen ikäkymmenensä loppuun ehtivä nuorimies,\nyksin, pääasiallisena omaisuutenaan haitari ja nuhraantunut\nkorttipakka. Muu omaisuus oli ikäänkuin parahiksi riittänyt siksi kauan\nkuin Päärhällin elämäkin. Se mitä jäljellä oli, meni parissa viikossa\nmaahanpanijaisryyppyihin, joita Eemeli kallisteli ja kallistelutti\nmuille sureskellessaan isäntäänsä.\n\nNyt oli hänellä edessään pitkä ja monivaiheinen maantie. Mutta hätäkös\nhänellä, joka taisi pelata hanuria ja taisi pelata korttia paremmin\nkuin kukaan laajassa maaherran läänissä. Kyllä hän leivässä pysyi.\nNiinpä alkoi monivaiheinen elonvaelluksensa, monivaiheinen ja kuitenkin\naina yhtäläinen, samaa toisteleva. Astui maantietä, räikeitä värejään\ntaivaan tuulissa haalistuttanut haitari vihreästä remelistä roikkuen,\npelasi isoissa pirteissä häitä ja muita hyppyjä, tai päivänpaisteisilla\nmäkirinteillä ja lenseän lämpimissä saunoissa korttia. Tai eli myös\nkorpien tukkikämpillä ja remusi alas uittoväyliä savotan mukana.\nKoskaan ei ihmeeksikään ottanut mitään työasetta käsiinsä. Laajalti\ntunnettiin tuo mainio peliniekka, Remu-Eemeli, pieni, rähjäinen,\nliian viinan ja muidenkin tunteiden kalvistama jätkä. Monet tarinat\nkerrottiin hänestä talvisin, kun talo oli vajonnut lumeen, pimeys\npeitti ilmapiirin ja tuli takassa räiski kevytmielisesti... Useimmiten\nhän soitti humalassa, niin humalassa, että hänet oli työnnettävä\nnurkkaan ja naulattava rintapuu eteen pidättelemään, ettei pelimanni\ntuuskahtaisi nenälleen.\n\nNiin eli monet vuodet piian poika, jota ei oltu aiottu imettää\nhenkiin, josta aiottiin henki puristaa pois jo silloin, kun hän oli\nnähnyt ainoastaan öljytuikun väräjävän liekin nokisessa saunassa.\nTaiturisormin juoksutteli hän eräät tuntimäärät peliä kuluneesta,\nmonesti korjatusta hanuristaan, osasi oikealla hetkellä lyödä sopivat\nkorttilehdet lautaan ja pyyhkäistä haltuunsa rahanpennit, ryyppäsi\nviinanestettä, nautti ravintoa ja ryhtyi naisenpuoliin, tyytyen niihin,\njoita sai.\n\nNiin eleli, ja tauti ruostutti hänen keuhkojaan, kunnes hän eräänä\npäivänä vieraassa pirtissä oksenti sisuksistaan punaisen ja lämpöisen\nverisuihkun, ojenteli jäseniään, korahteli ja kuoli. Vanha hanuri\nretkotti hänen vierellään, ikäänkuin sekin kuolinkamppauksen\nväänteissä, vatsa kureilla kuihtuneena, keltaiset, kuluneet näppäimet\nsuunnattomassa, ivallisessa naurussa...\n\nRemu-Eemeliä ei enää ollut. Mitä hän oli etsinyt, mitä saavuttanut?\nKukapa käsittää. Hän oli vain _elänyt_ aikansa, kuten jokainen\nihmislapsi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRemu-Eemeliä ei enää ole, hänen hanurinsa roikkuu vielä erään pirtin\nseinällä siitä samasta vihertävästä hihnasta, josta Eemeli kuljetti\nsitä pitkin tietä ja kyliä, roikkuu rapistuneena ja vanhana, russakkain\nasuinsijana, kirkkaat maalit ja kiiltävät helat murheellisesti\nhimmentyneinä. Ja keltaiset, kuulun soittajan luisevan taitosormen\nkuluttamat näppäimet irvistävät suunnatonta, ivallista nauruaan.\n\n\n\n\nJÄTKÄ JA JÄTKÄN ONNEA.\n\n\nJokipenkan päivänkaltevan rinteen peitti tiheä tuore ja lemuava ruoho,\nvesiäpräässä rehoitti mustanpuhuva leppäpuska, aurinko heloitti,\nkimalainen turrasi, koski hymisi ja kohahteli.\n\nVälkähtelevä vesi soljutteli tukkeja, joiden nokat kolahtelivat\ntaidolla rakennettuihin korvakkoihin, niljakkapintaiset propsit\nnyökkyivät laineilla ikäänkuin unimielisinä.\n\nJokipenkan kaltevalla rinteellä venyimme me, kaksi rähjäistä,\nsinimekkoista jätkää auringon lempeässä paisteessa. Pääluun ontelossa\neivät itäneet repäisevät mietteet; oli ikäänkuin se olisi ollut täynnä\npehmeitä pumpuleita tai poutapilven harsoriekaleita... Poutapilvien\ntakainen valtias on toisinaan lempeä ja hyvä, se silittää luomakunnan\nalimpienkin päätä; antaa jätkän lojua nurmella ja olla onnellinen kuten\nsen harmajan torpanmiehen lehmänkin, joka märehtii haassaan kiven\nkupeella vatsa pullollaan keväistä ruohoa.\n\nVenyi siinä vierelläni Närhi-Isko, kulkumies ja jätkä, jäsenet\nraukeina, uniset silmät siikaillen siintävään, pyörryttävään\ntaivaankumuun. Närhi-Isko, rihainen, pienikokoinen mies, kasvoillansa\nsuurien tunteiden kalvea leima ja punertava puukonpiirto halki naaman.\nYmpäri Suomenniemen vaellellut mies, ottanut elantonsa sahalla ja\nhakavarrella; lie joskus juonut ja rähjännyt ja tapella nahistellutkin\nsaaden tusinan verran koristelevia arpia. Liekö pihissyt suonissaan\nmustalaisveren alaa. Ei tiennyt isästään, ei äidistään. Oli vain\nlöytänyt itsensä isoisten ihmisten pirttien loukoista, sittenkuin\ntajunlanka alkoi juosta hänen ajukopassaan. Oli kuullut mainittavan,\nettä oli jostakin maantien poskesta löydetty se lihantaimi, josta oli\nkehkeytynyt Närhi-Iisko, synkeä sällimies. Eikä ollut ilmestynyt sitä\nvaimoihmistä, joka olisi sanonut: sinä olet minun poikani, sinuun olen\nmielistynyt...\n\nAurinko paistoi ja aika lipui sähisten sivuitse, aika, joka jaettuna\ntunnin kappaleisiin toi rahaa jätkille, jotka eivät rasittaneet\nruumistaan raskaalla työllä... Luonto on toisinaan ihmisille laupias ja\nlahjoittaa jätkällekin joksikin häipyväksi tuokioksi ylen suuren onnen.\n\nOli saapunut jokin päivä sitten koko roikka tämän kihahtelevan\nkoskisarjan partaalle. Ja niin me olimme kahden vahtimiehinä kosken\nylimmässä nikamassa, kaksi synkeätä, savotoissa rähjistynyttä jätkää,\nsinimekkoista ja pitkäsaappaista, leveät hatunreunat remsallaan, vyöllä\nroikahteleva helahoito. Olipa rakenneltu korvaukset, että soluivat\npuut sivuitse ilman huolta ja vaivaa, oli uisteltu kirkaskupeisia\nhaukia koskenniskan pyörteistä, oli pelailtu markan nakkia leppäpuskan\nsiimeksessä. Olipa kerrottu tarinoita, sattumuksia elämän suuressa\nsouvissa, itselle ja muille.\n\n— Kerrankin... ja yhden kerran...\n\nKunnes ei enää tehty mitään näistä, oltiin vain onnellisia. Miksikä\nläpsytellä likaisia korttilehtiä, lurkkia uistimella, puhua ja\nnauraa kihauttaa tolkutonta naurua... Olihan sitä tehty niin monesti\nennen ja tultaneen tekemään tulevinakin aikoina... Lojua, ah, lojua\nhaaleassa, tuoksuvassa kesän ilmassa juuri ja juuri kierittäen\nitseään sen verran, että leppäpuska langetti ylle sakean varjon. Tai\nkäveltiin, toikkailtiin, raukein jäsenin, haalein ja harmain silmin,\nhaukkaamaan jokin ruuanpala Isoon Mahalaan, taloon, joka jykevänä\nkohosi vainioittensa keskellä. Kärpäset surisivat uneliaasti avarassa,\nvalkopermantoisessa tuvassa, emäntäihminen pyörähteli ruokapuuhissa,\njätkät söivät ja napsuttivat ja nököttivät penkeillä savuke veltosti\nsuupielessä. Sammupa nyt tai savua... Suuri hiljaisuus; vain kello\ntokutti ja keittiön puolella kolahtelivat astiat. Piikaihmiset, pyöreät\nlyllykät, missä lienevät olleet pölisevällä kesannolla talikkoineen\ntunkion kimpussa kuin sontiaiset... Joku huutomuori nukkua nyyrötti\npankonkulmassa; vihamielinen kärpänen vainosi sen paljaita sääriä eikä\nantanut levon rauhaa...\n\nMentiinpä myös harmaaseen, kallistuneeseen mökkiin vesakon keskelle,\nmissä akka kiehautti meille kahvit mustakylkisellä pannullaan. Jätkä\ntietää, että taloista saa ruuan, mutta kahvi on etsittävä mökeistä.\nHörpittiinpä mustaa lientä, kastettiin vehnästä, liepä lirautettu\ntoisinaan sekaan korpikuusen hempeän karvaita kyyneleitäkin. Mutta\nei maistunut nyt viinakaan. Ei nautittu niin, että olisi kihahtanut\nonnellisen uneliaaseen päänuppiin ja turistu kuin kimalaiset humalan\nhumussa jokiahteiden asunnoilla.\n\nNiinpä loikoiltiin nurmella kirkkaina päivinä ja lauhoina, tyyninä\nöinä unen kääriessä tylsät aivot pehmeisiin pumpuleihinsa. Ah,\nylistys unelle! Nukumme, ja hetket lipuvat vaivatta taaksemme. Tai\nsaatettiin istua nököttääkin kivipaadella viileässä iltailmassa,\njolloin kymmenmies tavallisesti kulki katselmusretkellään nähdäkseen,\nettä vartijat olivat raittiit ja valvoivat. Koski pihisi ja hymisi\nainaista hyräilyään, Isosta Mahalasta kantautui ilta-askareitten ääni,\nkuusikossa yritteli kukahdella sorakielinen käki. Saattoi silloin\nNärhi-Isko vetäistä housun liitingistä holskuvan putelin ja ryypätä,\nimeskellen, muljahuttaen silmää kuten nahkasilmä säynäs.\n\nViisi viikkoa kestivät nämä onnenajat, leudot olot sinisen taivaan\nalla, taivaan, jossa poutapilvien terhenet purjehtivat monin hahmoin.\nLie joskus pisaroinut vettäkin mustanpuhuvasta kuuronpilvestä, että\nIson Mahasen, jumalisen miehen pelloilla viljankorsi tunkisi rehevästi\nmullasta.\n\nSitten se loppui. Koski nieli viimeiset ylhäältä uivat puut. Saapui\nhäntäroikka ja alkoi hajoitella virran vietäviksi korvakoitamme.\nEipä ollut enää unta ja onnea. Työnnä, vedä, kieritä ja väännä.\nNärhi-Iskosta maistui se ylen puulle. Otti tilin ja katosi. Olikin\nsiinä makaillessa tullut useahkoja seteleitä, niin että mikäs\nkävellessä.\n\nJa niin valuin häntäroikassa ahteista alas tehden töitä haamuharmain,\nunisin silmin, umpimielisenä, hautoen pääkopassani, että nyt humusi\nNärhi-Isko kaupunkipaikassa, humusi ja sumusi, kunnes raha oli lopussa,\nja painui sitten kellertävälle tielle...\n\nMutta minä erehdyin. Ei ollut Närhi-Isko mennyt maalikyliin. Kumma\njätkä! Jäi siihen harmaaseen tölliin vesakon peitossa, lähellä Isoa\nMahalaa. Siellä sitten eli, syöden vehnästä, leipää ja läskiä ja\nnaukkien viinaa aamusta iltaan. Humusipa täällä minkä voi! Pelaili\nIson Mahalan rengiltä pennit pois mustissa saunoissa, piteli piikoja\nluhdissa, ui ja roikisteli alasti auringonpaisteessa paahdattaen\nnahkansa niljakan punaiseksi. Kun sitten Ison Mahalan väki liehui\nheinätöissä, liehuivat isäntä ja palkkalaiset, että hiki kierähti\nvesiherneinä pinnasta, silloinpa istui Närhi-Isko juuri vieressä\nkahareisin mökin harjalla ja vetäisi hanurilla lurituksia, alastonna\nkuin nyljetty made, parhaana luokopäivänä...\n\nJa sillävälin kulkeusin minä yhä alemmas vierivän veden vartta\naina jokisuulle saakka. Teinpä taasen lastaustöitä mykkänä ja\nyksitoikkoisena kuin tylsä muuli, kunnes kului kesä ja kului vielä\nsyksykin. Sittenpä painuin valtatielle tylynselkeinä marraskuunpäivinä,\nkun tie oli kovettunut rypyläiseksi ja raudankovaksi ja kuuraa oli\npiroteltu ruohonkuloihin ja varpupuihin. Astelin kiertelevää tietä,\njoka leikkoi synkeitä korpimaita, kiipeili kankaille ja tapasi\nkylärykelmiä mukaisissa laaksoissa, sekasortoisia ja ikävänharmaita tai\nhelakoiksi ja tylynkoreiksi väritettyjä. Verkoin kuljin, välittämättä,\nmihin tie vie, mille haaralle käännyin. Kuljin minkä kuljin tai\npoikkesin taloon tai suonsyrjässä kyhjöttävään tölliin.\n\nSilloin syystalven harmaina päivinä, kun auringon silmä juuri ja juuri\nkurkisti metsän sahareunan takaa, tapasin ihmeekseni Närhi-Iskon\nkaukana kesäisiltä onnenkentiltämme.\n\n— Hilurimsistä, kautta rantain! Eihän ole vielä kaverikaan kuollut...\n\nNiinpä pantiin kirves puiden juurelle, päätämme elätellessämme.\nSaha suhisi, nila sinkosi rungosta ja kova oli mäellä mäike. Mutta\nsunnuntain seudussa humistiin kylällä tanssituvissa, missä hanuri\nlauloi raisakoita säveliä, tai joikui alakuloisin rytmein jotakin\nkaihoilevaa niinkuin kissa maaliskuun sädehtivällä hangella,\nvihertävässä kuutamossa.\n\nOlivat sitten jouluviikot, jolloin koko savotta vietti laiskanpäiviä,\nja silloinpa Närhi-Isko taasen tuli huomaamaan, kuinka ruumista\nrasittavaa oli sahata petäjän juurta. Sanoi ottavansa oppia karhusta\nja nukkuvansa, kunnes kevään metiset ilmat hänet herättäisivät uuteen\neloon... Kiipesi uunille, hiostavaan, leutoon lämpimään. Siellä hän\nähötti. Lie nukkunut enimmät ajat, lie valvonut alakuloisin miettein,\ntiiristellyt mustaan laipioon, missä russakat rapisivat. Laskeusi\nsitten sieltä alas aina vuorokauden parin perästä ja söi aterian leveän\npöydän päässä.\n\nNiin kuluivat viikot. Mutta sitten eräänä päivänä hän luovutti\nviimeiset killinkinsä syötyään mahansa täyteen läskiä ja perunaa. Monta\npäivää makasi hän sittenkin uunin kuumilla kivillä koivuinen kelles\npäänsä alla.\n\nOlipa jo kevät tulossa: taivas sininen ja valkea maa. Hanki sädehti,\nmetsät lemusivat pihkalle. Tikka pärrytti onttoa honkaa, tiainen\nrimpuili koivun kärhämässä ja soitteli kiivaita tunteitaan... Mutta\nkuusikon vihertävässä hämärässä Närhi-Isko taasen suhisutti sahaa ja\nkatkoi paperipuita.\n\nKevät teki työtään, pehmeitä huuhkansiipiään suhisuttava kevät. Ehkäpä\nkesän leppeä valtias lahjoittaisi taasen jonkin onnen haipuvan hetken\nuittoväylän varsilla: levon ja suloisen uneliaisuuden...\n\n\n\n\nKOTIIN.\n\n\nSyksy saapui, puiden ja pensaiden lehtiverho karisi, rimmet ja suot\nkohvettuivat. Suurella sydänmaalla vallitsi tuulien humu ja metsän\npuhina, joskus kakkasi tikka, metsälinnun siipi havisi raskaasti, närhi\nnauroi. Tuiskusi lunta ja tuli jätkäroikka. Hirsisaunat rakennettiin ja\ntyö alkoi.\n\nEenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, oli juuri tällä savotalla. Veti\nankarasti jännesahaa ja koloi kuorta puunrungosta, söi leipää ja\nläskiä, nukkua törsötti raskasta tukki-unta kämpän ahtaudessa, istui\näänetönnä, kirosi synkästi ja lausui jonkin jätkäsananparren. Iltaisin,\nkun tuli paloi, käristettiin läskiä, kuivailtiin kerineitä ja pelattiin\nkorttia, makaili Eenokki ritsillään selällään sammuva sätkä hampaissa\nja mietti, laskeskeli, paljonko tässä tienasi päivässä, ja mitä\nehtisi saada kokoon siksi, kun lumi sulaa ja uitto alkaa. Teki usein\nmieli yrittää pelatakin, mutta kuinka monta kertaa se sama mieliteko\nolikaan jo katkaissut hänen suunnitelmansa: onneton tuuri vei kaikki.\nJa niinpä tyytyi hän lyömään markan katkuja, ettei pelitaito kävisi\naivan ruosteeseen. — Kun oli viinankauppiaita kämpällä ja vallitsi\nviinan humuinen ja sumuinen elämä, himoitti Eenokkia ylettömästi yhtyä\nleikkiin. Maallistahan tämä kaikki oli! Höh, minkälaisia suunnitelmia\nhän elättelikään itsessään, hän, jo kouliintunut lentojätkä... Mutta\nsittenkin hän, juopporetku, ei ostanut viinaa kuin pari pullollista\ntalven mittaan, asteli pikkuhinarissa ja valehteli muille jätkille\nylettömiä reisuistaan ja teoistaan...\n\nTalvi meni ja Eenokilla oli todellakin säästössä joku seteli. Uitto\nalkoi. Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, käytteli keksiä ja tienasi,\nsöi lujasti ja joi kahvia vahvasti, mutta eipä yhtynyt kortinlyöntiin\ntai ryyppysakiin. Toiset jätkät mulkoilivat häneen altakulmain ja\npuhuivat piloja. Mitähän tämä Eenokki mahtoi suunnitella sisuksissaan?\nHe laskeskelivat, että oli sillä varmaankin senverran rahoja säästössä,\nettä sai kyytirahat Niuvanniemeen, kun jokisuulle päästäisiin.\n\nNiin mentiin tukkien ja solisevan veden mukana ohi monien kylien\nja pitkien korpirantojen sivuitse. Kesä meni ja syksyllä oltiin\nuittoväylän päässä laajassa, maalaillussa kyläkunnassa.\n\nEenokilla, Kärki-Sipon vanhimmalla pojalla, oli nyt vihdoinkin tukku\nrapisevia seteleitä heteissään — asia joka oli sattunut tätä ennen ani\nharvoin ja ylen pikaisesti hänen jätkävaelluksensa aikana.\n\nNyt viimeinkin toteutuisi hänen mielihauteensa, joka oli lakkaamatta\näännellyt ja nakertanut hänen sisuksissaan, kuten joku seinätoukka.\nMonesti ennenkin oli hän jo yrittänyt, mutta aina olivat viina, kortit\nja naiset eksyttäneet hänet suunnitellulta tieltä, ja sitten oli hän\nkaikki aatokset hetkeksi heittänyt.\n\nJa nyt oli hän melkein päämäärässään. Viimeinkin palaisi hän etäiseen\nja eteläiseen kotikyläänsä, näkisi vielä lapsuutensa pienen, harmaan\nmökin, jonka akkunan alla pari vanhaa ja väärää omenapuuta kannatteli\nkai näihin aikoihin punertavia, kypsyviä omenanmöykkyjä...\n\nOh, muistot tulvahtelivat kuin kihisevä kosken vesi hänen tajussaan!\nSiitä oli kauan, kun hän oli nähnyt tuon kaiken, vanhan ja etäisen,\nomituisesti liikuttavan... Oh, kuka uskoisi, että sellainen tunteenarka\ntaimi eläisi hänen jätkänsydämessään!\n\nSiitä oli kauan, kun hän oli kotoaan lähtenyt, siitä oli vuosikymmen\ntai toistakin. Viina, rähjäykset ja lentojätkän levoton veri ajoivat\nhänet sieltä. Monesti oli hän aikonut palata sinne, mutta ei hän\nhalunnut yritellä takaisin resuisessa jätkänasussaan ikäänkuin joku\npuoliksi kynitty linnunkuvatus...\n\nMutta nyt hän viimeinkin saisi nähdä kotikylänsä ja lapsuutensa\ntantereet, kuten oli kauan suunnitellut. Ja kun hän sinne tulisi: entä\nsitten? Ei hän tiennyt. Miten lienevät siellä olot? Eihän piintynyt\njätkä voine siellä elää, eikä viihtyä... Kunhan oleilisi siellä vain\nhetken ja astuisi taasen jätkän loputonta tietä...\n\nNiinpä Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, kaukaa harmaasta mökistä,\njonka ikkunan alla oli omenapuu, heitti yltään kaksi kuukautta\nyhtämittaa päällä roikkuneen nokimustan paidan, pihkaisen puseron,\nriekaleita roikkuvat sarkahousut ja lätyskäisen lakkireuhkan. Hän\nkäveli nyt uudessa, sinisessä puvussa, joka hohti kuin sittisontiaisen\npanssari, siistissä hatussa, punarantuisessa simsetissä, kiiluvissa\nkellonperissä. Ja sitten osti hän juutalaisukon puodista saappaat,\nmustat, kovat ja kimmeltävät.\n\nMitään ei puuttunut. Kaikki oli kuten hän oli kuvitellut. Vielä\noli rahaakin, että kykeni matkustamaan kuten herra ja näyttämään\nsetelinlaitaa vielä kotinurkillakin. Olipa sitä Eenokin mielestä\nenemmänkin, niin että oli syytä ottaa pikku kihaus, ja saada iloja irti\nelämästä...\n\nNiinpä Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, otti ryypyn ja useammankin.\nPäivä meni ja yö ja toinenkin päivä, ja tuli taasen yö. Hänen\nalkoholihämyisessä päässään kuvasteli satuisen kauniina romeena\nkotikylään paluunsa. Hän selitteli sitä toisille jätkille takeltavin\nlausein, seikkaperäisesti, kuinka hän, Kärki-Sipon vanhin poika, retu,\nsaapuisi kotikyläänsä ikäänkuin herra, autolla, hienossa puvussa,\nsikaari hampaissa. Ihmiset katselisivat oudostellen: se on Kärki-Sipon\npoika, Eenokki... Ja hän oleilisi hetken ja lähtisi sitten.\n\nNiin kuvitteli Eenokki viinan kihistessä pääkopassaan, ja viimeisetkin\nmarkat menivät ja sitten aamulla heräsi Eenokki maantien ravista,\nsateen kastelemana ja rapaisena, vilusta täristen ja pakottavin\npäin. Joka ainoa penni, kellot ja puukot olivat pois, ja hänen\nhienot, kiiltävät saappaansa... Oh, kavala juutalainen oli hänelle\nmyynyt pahvikengät! Nyt ne olivat sateessa kastuneet, särkyneet\nja loukahdelleet rikki, harmaa pahvi irvisti sieltä ja täältä\nmurheellisesti...\n\nSiinä makasi Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, ja sanomaton haikeus\ntäytti hänen turran päänsä. Oh, taisi olla niin, ettei hän koskaan\nnäkisi kotimökkiään, lapsuutensa laaksoa. Hän oli jättänyt sen\nainiaaksi. Ehkäpä ilmestyi silmänurkkaan katkera kyynel, ehkäpä\nainoa, mitä sieltä tuli esiin puristumaan hänen vaellellessaan jätkän\nloputonta tietä...\n\nEenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, oli seuraavina päivinä taas töissä.\nHienossa, sinisessä puvussaan ja simseteissään juoksenteli hän\nlankkutaakka olkapäällä. Mutta jalkojen verhoiksi oli kääräisty säkit,\njotka oli köytetty nilkan ympäri toppinuoralla.\n\n\n\n\nLUMIRIMPPA.\n\nKurjen kohtalo.\n\n\nHammasreunaisen kuusikkokorven mustan ja synkeän seinämän takaa alkoi\nauringon hehkuva kiekko kohota lyhytkaariselle tolalleen. Pilvien\nresuiset, ryppyiset palteet hehkuivat veripunaa ja tulipalon loimotusta\nalakuloiselle nevalle, minkä karskuvasta lumipinnasta tunki tuolla ja\ntäällä näkyviin vaivaisen varvun tai suojuornikkaan harmaa, hedelmätön\nlatva, lumenpinta kimalteli ja säihkyi, ja jonkin nyreännäköisen,\nmustasuortuvaisen männynkärrin pitkä varjo leikkasi sitä tummana\nhiiliviiruna.\n\nValoa kiiluvalle lumiaavikolle ilmestyi outo näky.\n\nKuusikon katveesta toikkaili esiin Lumirimppa — tuhkanharmaa,\npörhöhöyheninen, riukusäärinen kurki. Isona, harmaana haamuna asteli\nse juhlallisesti nevanselällä, pitkä kaula kiertyi ja Vääntelehti ja\npienet, pyöreät, punertavat silmät killistelivät alakuloisesti talvista\nluomakuntaa.\n\nAurinko katsoi jo koko silmällään kuusikon sahareunan takaa,\nsiimamäntyjen sorea lakkapäinen pilaristo puunsi verisenhaaleana nevan\ntoista syrjää paartavalla kangaskaarteella. Tohiseva teeriparvi, joka\njuuri oli kaivautunut nutuistaan kankaan reunassa ja pyyhkäisi yli\nnevan, teki kurjen kohdalla säikähtyneenä pitkän mutkan.\n\nVaivaiskoivujen, kiertyvien ja kitukasvuisten varvunkärhämien seassa\nLumirimppa nyt kaivoi ja pehnasi lunta pitkillä riukusäärillään ja\nsärmikkäällä puikkonokallaan. Paljastuvista rahkamättäistä näykkäsi se\nmakeanpunaisen ja väkevänmehevän, mutta jäisenkalisevan karpalon. Kuiva\nja kipsakka ilma liimasi pärskähteleviä lumikiteitä sen pörröisiin\nhöyheniin, joiden lomitse pakkanen itsepäisesti yritti kohmettamaan\nlinnun luulaihaa ruumista. Mutta se eli kiivaasti, kuopi säärillään,\nkarhoi nokallaan ja pehnasi siivillään niin, että lumi pyrähteli\nympärillä. Ja etempää, suon reunasta katseli valkoposkinen, pakkasessa\npöyhistelevä metsätiainen, joka rimpuili lahonneessa koivunluu rangossa\nja äännähti ihmetellen: äks tii tii tii...\n\nSillä se ei ymmärtänyt, miksi kesän eläin, suon liejussa kahlaileva\njättiläinen, toikkaili nyt narskuvalla lumella, taivaan holvikaaren\nkaartuessa korkealla, puiden seisoessa huurteisina ja sulina\nläikkyneiden nesteiden ollessa jääksi jähmettyneinä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuon syrjäisimmissä ja iätivievissä sopukoissa, niissä mustien\nkurnamoitten silmäkkeistä vaani vesipirun tyly, pilkallinen silmä —\nsiellä oli se ilmestynyt taistelujen maailmaan. Suo oli höyrynnyt,\nsuolla ja suon reunoilla, koivikoissa, männiköissä kuhisi elämää, ja\ntaivaan siintävässä ylhäisyydessä hehkui päivän pyörä...\n\nMutta kurjenpoika oli paljas ja pieni rääpiskö; nokka ja koivet\nkömpelöt ja holtittomat ja siipispankan tyngät sulkia vailla. Sen\nhoikkakaulaiset vanhemmat kahlasivat ja kalastivat liejussa ja\nruokkivat sitä toukilla, mustilla rasvaa tiukkuvilla sammakoilla ja\nkaikenkaltaisilla suossa rähmävillä hyönteisillä. Ja se kasvoi ja\nvahvistui. Höyhenet ja sulat putkahtivat esiin, kasvoivat ja peittivät\nsen tiilenpunaisen ihon. Sitten se oli toikkaroinut ulos suolle,\noppinut kohottamaan ruhonsa humisevien siiveniskujen varassa ilmaan ja\netsimään ravintonsa avaralta suolta, vetisiltä rimmiltä ja ryteisiltä\nrämemailta.\n\nSyksyisin, kun pienet liejuelävät ryömivät piiloon, kohosi kurkijoukko\nmahtavin kiertein korkeuteen. Sitten pyyhkäistiin suhisevana kiilana\nkohti etelän maita, missä maa tiukkuu lihavuudesta ja ytimestä, aurinko\npaistaa seipään reikään taivaan laelta ja elämänkuhina on ylipursuileva.\n\nMutta tuli toinen kevät ja orpo, alakuloinen neva heräsi: vesi solisi\nja porisi, rahka, lieju ja muta hengitti, huokui ja lemusi. Silloin\nkurkiroikka palasi etelänretkeltään kiivaita tunteita täynnä. Ja se\nnuori kurki, joka nyt lähmi lumessa, sinimustan talvitaivaan alla,\noli komea uros ja kantoi päätään ylväästi korkealla hoikan kaulansa\nnenässä. Se sai puolison ja katosi vetelimmälle, vellinä notkuvalle\nrimmelle, sai kaksi ruskeankirjavaa kalkkikuulaa ja kasvatti maailmaan\nparin pitkäkaulaisia jälkeläisiä.\n\nNiin se oli elänyt monet ajat. Kun lumi ja vilu valtasi sen kotinevan,\navaran ja monisokkeloisen, oleskeli se etelän hehkuvan taivaan alla\nheti keväällä palatakseen.\n\nNiin oli taas kevätaamu, ja kosintatanssit suon reunassa sujuivat\nkiivasta menoaan. Kurjet patsastelivat ja pöyhistelivät korkeina\nriukusäärillään. Piirissä seisoivat toiset juhlallisina, totisina\npatsaina, mutta keskellä tanssi kurkipari kiivain liikkein,\nkumarrellen, kaulaa keikistellen, siipiä räpytellen, riukukoipia\nojennellen ja pyörähdellen.\n\nMutta silloin tirrisilmäisen kurkivanhuksen varoituskirkaisu leikkasi\nhiljaisuuden, ja silmänräpäyksessä suurien siipien havina ja kohu\nkiidätti kurkiparvea kaikkiin suuntiin. Suon helmuksia kiertelevästä\nturkintiheästä tureikosta suitsahti savupatsas, ase räiskähti ja yksi\nkurki pyörähteli surkeasti ilmassa toisen siiven hervotonna painuessa\nsivulle ja toisen pieksäessä ankarasti ilmaa. Siipirikko rääpsähti\nnokalleen ruohikkoon, mies säntäsi pyssyineen kohti, mutta samassa\nlintu tointui, turvautui koipiinsa ja oli kohta kaukana tuhoavan\ntulitorven seutuvilta.\n\nSiitä pitäen ei se enää koskaan saanut kohota taivaan siintävään\nkumuun, ei valita itselleen puolisoa, ei elää toisten joukossa. Sillä\nse ei ollut enää kurki, se oli siipirikko, jota toiset eivät enää\ntunnustaneet veljekseen. Se oli kuin toista rotua, aave, kamaiseva\nkummitus, jota toiset karttoivat ja jonka he karkoittivat kauas.\n\nSe eli erakkona, kahlaili rimmillä ja rämeillä surumielisenä ja\ntiiristeli alakuloisena kesän elämää ja auringon hehkua. Kesä kului\nja saapui syksy. Ja niin se näki kurkien kohoavan korkealle ja\npääskynpyrstönä alkavan liukua päivää kohti. Silloin sai sen valtaansa\nsuunnaton tuska ja hätä. Se hyppi tasajalkaa mättäältä mättäälle,\nhuhtoi väkevästi siivellään ja sai riippuvan siipensäkin lepattamaan.\nSe kohosi metrin, kohosi kaksi ja putosi nurinniskoin alas. Mutta se\nyritti yhä uudelleen, yritti vimmatusti, kunnes se ruhjoutuneena,\nsairaana ja voimatonna rääpsähti mättään koloon. Talvi lähestyi\nvitkalleen. Myrsky pyyhki raskaalla luudallaan maita ja metsiä, salo\nhuokaili, valitti ja ryskyi. Suhusade vihmoi, viimeisetkin kesän\nelävät muuttivat muille maille. Raskaan kanalinnun siipi havisi joskus\nnäreikössä, tikka hakkasi, hohkanärhi nauroi rumasti ja synkkä korppi\nlouhotteli yli metsän etsien haaskaa. Joskus pilkisteli auringon silmä\ntöhryisten, murheellisten pilvien lomitse.\n\nSitten tuuli pyyhki pilvivaipan kasaan, ilma kiristyi ja kirkastui.\nSinimustan taivaan kumusta tähdet vilkuttivat sakaroitaan ikäänkuin\nsalaperäisellä ilmekielellä selittäen outoja asioita. Ankara oli\npakkasen mahti. Nesteet jähmettyivät, suon lieju kopristui rauskavaksi\nrautapelliksi.\n\nKurkea palelti, ja se näki nälkää. Marjat ja kaikenlaiset kasviaineet\npitivät vain vaivoin yllä hengen pihinää. Monet viikot oli siitä, kun\nse oli nielaissut viimeisen kohmeisen, piiloon rähmivän sammakon. Mutta\nse ei murtunut. Elinvoima istui lujassa sen laihtuvissa, pitkissä\njäsenissä, höyhenet pörhistyivät ja kokivat tiheytyä lämmittäväksi\nturkiksi. Ja korpi, tuo tiheä ja synkkä kuusikkokorpi, huokui kosteita,\nlauhkeita höyryjä. Sieltä kaatuneen kuusen juurakon luolasta kurki\nlöysi asuinsijan, minne pakkasen mahti ei ylettynyt kaikella voimallaan.\n\nEikä ainoastaan nälän musta haamu ja kylmän jäisenhilisevä kummitus\nhautoneet Lumirimpan pään menoa. Monta vaani muutakin vaaraa.\nPunaturkkinen, nälistynyt kettu kierteli, ja harmaissa metsämökeissä ja\nmaalatuissa kyläsikermissä asui verenhimokkaita petoja.\n\nLiukuipa eräänkin kerran tämmöinen kumma pölkynmuotoinen elävä yli\nnevan, liukui nököttäen hirsiläjällä, joka huilasi sileätä tietä,\nedessään takkuinen juhta. Juhta näki viidakossa pelmostavan kurjen\nja säikähti, hirsiläjällä nököttäjä ihmetteli, ja repsukorvainen\nrakki kiiti vinkuen kohti. Kurki roikki nopein askelin pakoon, mutta\nnököttäjän usuttama koira oli nopea. Se oli jo kintereillä, sen\nnaskalinterävät hampaat valmistautuivat iskuun. Mutta silloin kurki\npyörähti, sen iskuun jännitetty kaula laukesi raskaasti, nokka tökkäisi\nkoiraa silmään, ja ulisten pakeni rakki.\n\nSiitä pitäen oli kurki ylen kuuluisa mökeissä ja kyläsikermissä. Siellä\nse ristittiin Lumirimpaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta maineen taivaanvuohen laulava siipi ei ollut onneksi Lumirimpalle.\n\nSuon syrjässä kyhjötti rampa mökki — pölkynmuotoisen pedon pesä —\nsammalseinäinen, tihruakkunainen lätiskö. Mökissä oli keskenkasvuinen\npoika, likasilmäinen, räkäkourainen torvelo, joka oli ottanut asiakseen\nvaania ja vainota Lumirimppaa. Niinpä hän lipui tervatuilla suksillaan\nmonisokkeloisella nevalla sinne ja tänne ja yhytti viimeinkin\nruokailevan linnun.\n\nElämisen, olemassaolon kiihkoisa, vastustamaton yty yllytti kurkea\nsäntäämään vimmaista vauhtia neva-aavikkoa. Tappaminen, huvittelu —\nsen, joka eli ja hengitti, kuolleena, vastustelemattomana möhkäleenä\nnäkeminen, se sai pojan sysimään vielä vihaisemmin perässä. Meni aava\nnevanselkä, meni viidakkoniemi ja tuli toinen nevan salmi, mutta\nyhä olivat linnun jäntevät riukukoivet pojan sivakoita liikuttavia\nkinttujänteitä nopeammat. Niin leikattiin taivalta, kurki teki lysmiä\nja koukerolta, mutta ihminen tuli perässä. Aika kului ja tuli ilta.\nVitkaan poika saavutti, mutta saavutti kuitenkin, ja jo raapaisi sauvan\nkäyräpiikki kurjen höyhenpintaa. Poika oli lääpästynyt, jäsenistä oli\ntaito ja tarmo poissa. Kurki käännähti — viimeisetkin voimanhiutaleet\nkeräytyivät pitkään kaulaan, joka lennätti luupuikkonsa vasamana\nkohti pojan päätä. Takaa-ajaja tyrmistyi. Sauvanpistot sattuivat vain\nnirhaten, mutta Lumirimppa nakutti ja tuikki vimmatusti ja erehtymättä.\n\nJa niin tapahtui, että ihmisenpenikka horjui verille hakattuna ja\nsilmä puhkaistuna harmaaseen kallistuneeseen pesäänsä halki iltaisen\nerämaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli yö. Resuiset pilviriekaleet täyttivät pumpulihahtuvina taivaan.\nTuhkanharmaa lintujättiläinen astua rimputteli halki yöhiljaisten\nmaisemien kohti mustaa kuusikkoa päästäkseen lämpöä hohkaavaan\njuuriluolaansa.\n\nKuun jäänvihreä, vipajava, häilyvä valo väreili hangilla, metsän\njuurilla lepäsi sekasortoinen valoja varjokudelma, ja yksinäisen kurjen\nkuvajainen hiiviskeli muodottomana ja aavemaisena lumiaavikolla.\n\nMutta korven reunassa muhkuraisessa, kitukasvuisessa, pörhöpartaisessa\nkuusessa istui isohuuhkaja, juronjuovikkaassa naamassa hiilenhehkuvat,\ntuijottavat silmät. Kurki marssi kuutamoista tietään, lumi rapsahteli\nsen varpaitten alla. Silloin iso, pehmein siivin liihoitteleva\nhöyhenpilvi häilähti sen pään päällä ja höyhenpilvestä ojentuivat\nkarskavan terävät naskalihaarukat. Mutta ne nirhaisivat vain pintaa,\nja iskijälintu putosi hangelle. Kuun horjuva valo ja kurjen säikkyvä\nhyppy olivat vieneet sen harhaan. Mutta se hyökkäsi uudelleen äkäisin,\näänettömin siivenlyönnein. Kurki ojensi särmikkään nokkansa peitseksi\neteen, mutta se lipsahti tehottomana syrjään ja yölinnun kynnet\nkouristuivat sen kaulaan. —\n\nSe oli Lumirimpan, väkevän eläjän surmayö suurella suolla Pohjan\narmottomassa talvessa.\n\n\n\n\nVAPAA.\n\n\nOlipa kerran katraassa jäärä, jonka pään oli metsän vapaus saattanut\npyörälle, syrjään lampaan tavalliselta elämäntolalta. Sille ei\nriittänyt enää hakamaan ahdas ala, eikä maistunut sen ruoho. Se\nlaihtui, jalkainsa juuressa mehevä heinä, ja määkyi haikeasti kuivin\nkurkuin. Sen luisiin koipiin kokoontui voimaa ja se loikkasi aidan yli\nmennäkseen omille teilleen. Mutta ihmiseläjät hätistivät sen takaisin\nja paransivat aitaansa pingoittamalla rautaisen langan puuaidan\nyläpuolelle. Saipa nyt kilupäinen jäärä yrittää, minkä yritti: lanka\nheitti sen takaisin ja sitä nopsemmin heitti, kuta voimallisempi oli\nollut sen hyppy. Kuitenkin se yritti yrittämistään, kunnes lanka murtui\nja se meni metsäisille laitumille kenenkään huomaamatta ja koskaan\npalaamatta.\n\nSe kulki ja näki uusia ja outoja laitumia ja tuntemattomia laumoja,\nlyöttäytyi niiden seuraan ja jätti ne taas tavatakseen piankin toisia.\nJa kuolettava syksy matoi esiin, väritteli lehdet heleiksi ja antoi\ntuulenhengen karistaa ne irti, ryöpytellä ja laulaa hautalaulua...\n\nNiityllä, keskellä metsänkorpia oli ihmiseläjän työläästi rakentama\nheinäsuova. Mutta mitä tapahtuikaan, kun tulivat talven jäähileet,\nhuurre ja lumituiskujen ryöpe? Eikö tämä jäärä ja kaksi sen seuraan\nliittynyttä kiharavillaista emää kaivautunut siihen ikäänkuin laupias\nluonto olisi sen niitä varten maasta nostattanut... Olipa niillä nyt\nomituinen luola, huuruavan lämmin, seinässä ruokaa sen kuin halusi\nhaukata tai polkea vuodepehkuksi nopsilla sorkilla.\n\nTalvi kului, ja tulivat hankiaiset, rapsavan kantavat lumet, auringon\nja hangen kilotus. Silloin saapui ihmiseläjä periäkseen kesällä\nkokoomansa heinät. Ja silloin syntyi suovan vaiheilla näytelmä, missä\nkuusinen seiväs ruhjoi kahdelta lampaalta poikki koipia tai selkärangan\nja missä kyömykuonoinen, kippurasarvi jäärä pakeni pitkin kantavia\nlumia metsän turvallisiin pimentoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKurnamokorpi on kumma korpi! Korkeiden kangasmaiden piirittämässä\nrotkossa kohoavat siellä liehuvine naavapartoineen iänikuiset\nkuusijättiläiset imien juurillaan hyllyvistä syvyyksistä elämän voiman.\nEi ole ihmisen saastainen kynnenjälki pystynyt heittämään tänne\nlautuvaa sijaansa, ei ole tuon raiskaavan eläjän tänne tulemista,\nvaikka hänen kyltymätön sydämensä kuinkakin himoitsisi noita jylkkiä\nmetsänpuita.\n\nKurnamokorvessa on väkevä henki. Sen pohja on pohjaton liete, josta\nHerra elävää varjelkoon, musta mutainen vesi, jonka pinta on ohut ja\npettävä. Sille kun astut: humsis — ei ollut enää ihmistä! Pari miestä\noli sinne mennyt eikä koskaan enää palannut, hiiviskellessään pitkin\npuiden juuria punaturkkisten oravien perässä. Ei ole ihmiseläjän\ntänne tulemista: puiden takana kurkkivat pahat henget ja mustasta\nsilmäkkeestä vilkuilee vesipirun vaaniva katse...\n\nEikä tottele tämä korpi pakkasenkaan rautaista mahtia. Se uhkuu\nsyvyyksistään lämmön, joka ei suvaitse jäätä eikä lumenhiutaleita.\n\nNäille oudoille maille tuli tämä jäärä etsi onnellisesti polkunsa\npitkin puiden juurakoita, polun, jota ihmiseläjä ei tule\ntallustelemaan. Mikä sen tänne johti? Itsesäilytysvaistonsako, joka\nujui sen tajussa? Muualla ei henki olisi pysynytkään; täällä pysyi.\nTäällä se eli humajavien kuusijättiläisten alla, joiden sotkuiset\nnaavaparrat liehahtelivat ja tarjosivat sille ravinnon. Vallitsi synkeä\nhämärä, maanpovesta nousi kohti taivaanlakea valju, salamyhkäinen,\nkostea huuru. Täällä se eli, ja luonto kiersi järkkymätöntä kiertoaan:\ntuli kesä ja taasen talvi. Kesällä nousi se korvesta levottomana\netsien sukuistensa seuraa, jotka ihmiseläjä oli vapauttanut laitumille\ntalvisista vankikammioistaan. Mutta kun läheni talvinen viluja autius,\npakeni se takaisin omille asuinsijoilleen. Sillä se oli vapaa.\n\n\n\n\nVANHA EMÄNTÄ.\n\n\nTalvisen, lyhkäisen päivän alkaessa vaisusti valjeta on isossa\npirtissä hiljaista. Miehet ovat ajaneet metsään hevosineen ja\nnaiseläjät ahertanevat navetoissa tai kyökinpuolella. Ainoastaan vanha\nvaimoihminen istuu nurkassa ja liekuttaa lasta, huulillaan jonkinlainen\nhyräily.\n\nPirtti on vanha, laakea, levein likaisenvalkein palkein, jyhkeä uuni,\nkuusiin ruutuihin jaoitetut akkunat. Pöytä on raivattu puhtaaksi\neinesuuruksen jätteistä; kaksikorva tuoppi seisoo vain sen keskellä\ntalon vanhojen tapojen jälkeen, tarjoten työtä tekeville virvoitukseksi\npiimänkokkaa tai sinertävää sinnun luirunkia; joku ruskeapintainen\nrussakka vaeltelee juuri ylös tuopin punertavaksi sivuttuja laitoja...\n\nLasta liekuttava vaimoihminen tuijottelee eri esineitä, tikuttavaa\nkelloa ja muita, kallistelee päätään, hyssyttelee ihmisen taimelle,\njoka kitinällään ilmaisee tyytymättömyytensä. Mihin — sitä on työläs\ntajuta: vasta sen maha on täytetty maidolla, eikä vuodevaatteissa\npitäisi olla mitään epämukavuutta. Ihmisellä näkyy nyt kerta kaikkiaan\npitävän olla kiusansa, ikäänkuin joku räpsisi polttiaisen varvulla\nsalaperäisestä, tahmaisesta pimeydestä, siitä saakka kuin hän astuu\nmaailmaan vaimon verisestä kohdusta, siihen saakka kuin hänet peitetään\nmaan rakoon...\n\nTämä vanha vaimoihminen on talon entinen emäntä. Hänellä on vielä\nmelkein entinen voima veressään ja lihassaan, elämänkaavakkeet ovat\nvielä selkeäpiirteisinä hänen tajussaan, hän katselee, karvaalla\nsydämellä näkee ylitsekäymiset tarkkaviivaisen ojennusnuoransa poikki.\nEikä ole mitään sanomista! Jos sanot, on se yhtä kuin jos et olisi\nsanonutkaan. Kukaan ei kuuntele, ei ota huomioon. Tämä sen jälkeen kun\nhän on lähes puoli vuosisataa kävellyt emäntänä näillä tanhuvilla,\nkun kaiken täytyi käydä juuri niin kuin hän tahtoi, eikä hituistakaan\ntoisin! Sitten maailman kulku lujaotsaisesti ja vähämielisesti on\nottanut hänen käsistään nyörit ja asettanut hänet tälle jäljelle:\nvaiteliaana syömään leipää ja toimittelemaan pikkuisia askareita.\n\nKuitenkin on hänessä lähes laimentumattomana entinen veri ja jäntevyys.\nHän ei ole kääntynyt pois maailmasta, ei osaa miettiä muuta kuin tämän\ntalon elämää ja mitä sen ympärille kutoutuu, eikä löydä tyydytystä\nhoitelemalla lapsia, niiden nuorempien naaraitten siittämiä ja\nsynnyttämiä, jotka ovat tunkeneet hänen tilalleen ja saattavat aikaan\nmuutoksia talon vanhaan järjestykseen. Ja tämä talo ja sen järjestys\noli vanhan emännän koko elämä. Muuta hän ei tuntenut. Lisäksi oli\nhänellä käsitys Jumalasta, joka oli ylhäällä ja jonka hoteissa oleva\noikeuden alkuperäinen kaava oli täsmälleen sama kuin tämän eukonkin.\nHän oli saanut siitä edesmenneinä aikoina jäljennöksen ja soveltanut\nsen elämäänsä — tämän talon ja talouden hoitoon. Nyt, julkeasti ja\nsyntisesti rikotaan hänen ja Jumalan järjestyksiä... No, tosin he\nsiitä saavat aikanaan tietyn palkan! Samoin on hänen ja Jumalan väli\nselvä; oikeastaan elää eukon tajussa se kuvitelma, että Jumala onkin\nolemassa pääasiassa sitä varten, että hän kuoleman jälkeen ottaisi\nhänen ja joidenkin muiden soveliainten kalliisti lunastetut sielut\nja valmistaisi niille leudon ja hyvän olon... Ja tämä autuus pyrkii\nkangastelemaan mielessä saunan makeasti löyhähtelevänä löylynä,\nhössyttelevien vihtojen vaiheilla...\n\nNe olot tulevat aikanaan palkaksi kaikesta, mutta sillä välin elättelee\neukko itsessään kirvelevää katkeruutta, närää, joka tekee myrkyksi\nhänen elämänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlen lyhkäinen sydäntalven päivä ei viitsi kirkastua kovin selkeäksi,\nkun kuitenkin hetimiten pitäisi ruveta tihentämään toista hämärää, ja\nolletikkin kun harmaa pilviverho seuloskelee lumikiteitä.\n\nSitten tulee huutopoika, parin kyynärän mittainen nupupää, kylmästä\npunertavin, räkäisin naamoin, kirkkain, pyörein silmin. Hänen on ollut\nmäärä puhdistaa talli jäisistä sontakokkareista ja hakata silppuakin;\nliekö sitten mitä aikaan saanut. Tuossa se nyt tälläilee kämmeniään\nuunin otsakiviin ja rapisuttaa jäisiä kenkärajojaan.\n\nVanha emäntä katselee häneen kulmat rypyssä, tuiki vihaisesti.\nHyödyttömästi elätetään tuotakin vierasta mukulaa. Tosin ne sille\närjäisevät ja kiroavat, kitistävät työhommaan, mutta sekös siltä\nvalmistuu... Ja sitten se saa taasen olla omissa oloissaan. Eukon\nkurkkuun nousee karvasteleva harmi: kuluttaa vain, ja paha sillä on\nnahoissa, tekee kiusaa; taitaa taas virnistellä suupielillään...\n\n— Jokos työ loppui? ärjäisee hän.\n\n— Milloin se ennen on loppunut! Aattelin vain, että hullu paljon työtä\ntekee! Tulin lämmittelemään ja juomaan...\n\nPoika on aika viikari. Hänessä istuu ihmiseläjän tavallinen halu tehdä\nkiusaa sille, jonka tietää voimattomaksi. Hän tietää, ettei mikään käy\neukon niin älälle kuin hänen pirtissä vetelehtimisensä ja olletikkin\nse, kun hän ryypiskelee sinukkaa. Siksi hän juo tuopista äänekkäästi\nryystäen, asettuu rehevän veltosti rahille jalkapohjat vasten uunin\notsikkoa, käy toistamiseen ryyppäämässä ja tulee leposijalleen jälleen.\n\nHarmi nousee eukon sisässä, vaikka hän on vaiti, mutta se nousee,\nse on ylen voimallinen kuin höyrykone täynnä höyryä... Hänen täytyy\npuhkaista, pihahtaa. Yrittää ajatella, että olkoon; eihän hän ole\nmikään enää, toistenhan tässä on peli ja ohjat! Ei auta! Koko ikänsä\novat häntä nöyrästi totelleet raavaatkin miehet, ja nyt tuommoinen\nmukula pitää häntä pilkkanaan... Kyllä hänellä sentään on valtaa ja\nvaikkua tuommoinen ipana nitistämään...\n\nPoika nousee taasen, menee pöydän luo, vilkaisee eukkoon, ryyppää.\nSilloinpa eukko kiehahtaa.\n\n— Menetkö töihisi kakara! Ja hän sieppaa jonkin kättä pitemmän ja\nkarkaa ylös.\n\nPoika juosta sukaisee kiireesti uunin ja seinän väliseen leveään\nsolaan. Sinne ei mahalta paksu eukko mahdu, mutta hän ottaa uuninkoukun\nja sorkkii sillä ja heittelee halonkalikoilla. Mutta aseet eivät satu,\nsillä poika on ehtinyt nurkan ympäri toiseen solaan, ja kun eukko\nmuuttaa sinne, on poika yhtä nopeasti suojassa edellisellä sivulla.\nVanha emäntäihminen kiihtyy raivoon, karjahtelee, tulee syntisesti\nkiroilleeksi, hypähtelee uunin edessä ja käyttelee uutterasti aseitaan.\nMutta sillä aikaa kun hän meiskaa toisella solalla, juosta sukaisee\npoika toisesta pöydän luo, ryypätä karrauttaa, iskee tuopin pöytään,\nettä sintu roiskahtaa ja on taasen turvallisen uunin takana, ennenkuin\nakka ehtii rankaisevine koukkuineen.\n\nSitten tulee nuori emäntä. Poika vilkuilee niinin solasta, vanha emäntä\nhästää koukkuineen, vaalimatta jäänyt lapsi melusta säikähtyneenä\nparkuu kätkyessään.\n\nJärjestys palautuu. Eukko istuu pian kätkyen ääressä, huutopoika\non saanut luvan ryypätä sinnkkaa sen kuin haluaa, ei siksi, että\nnuoriemäntä armahtaisi tai säälisi häntä enempää kuin vanhakaan, mutta\nhän haluaa nöyryyttää toista, näyttää hänelle, vanhalle emännälle,\nkuinka voimaton ja tehoton hänen sanansa ja mielinouteensa on... Niinpä\neukon, sisässään pohjaton harmi ja katkeruus, on nähtävä, kuinka poika\najaa juomaa hyödyttömiin jäseniinsä, molemmat kourat tukevasti tuopin\nkorvissa, silloin tällöin välähdyttäen sen takaa ilkeästi irvistävää\nnaamaansa.\n\nSitten on vanha emäntä taas yksin. Nuori emäntä on mennyt askareilleen\nja huutopoikakin on hätistetty johonkin ulkokausteelle. Lapsi itkee\nuikuttelee hiljaa, mutta ei eukko sitä nyt liioin hoitele. Ajattelee\nmaailman pahuutta, kuinka siinä oikeuden yrtit kuoleutuvat ja vääryyden\nvesat ovat rehevät, ja ajattelee sitten sitäkin, että kohta hän täältä\nerkanee ja saa Aaprahamin helmassa lohdutusta ja hoivaa...\n\nNousee, etsii nurkkalaudalta virsikirjan, pudistelee siitä torakat,\niskee yhtä virsikirjan selällä, kun se tarrautuu seinään, ja\npoljeskelee ne liiskaksi, jotka karisevat lattialle. Sitten hän veisaa,\nveisaa vatsan pohjasta nousevalla, heleällä, kiekaisevalla äänellä\nlaakeassa, karstalakisessa pirtissä. Lapsi katsoo ihmettelevin, suurin\nsilmin, ja vanha emäntä tuntee veisusta uhovan itseensä uskon voimaa,\njotenkuten taasen sietääkseen tätä elämää ja maailmaa, missä mikään ei\nenää idä ja verso oikeuden salkopuun juurella...\n\nTalvinen vaisu ja hämärä päivä kahistun alakuloisesti ja\nraskasmielisesti iltapimeäksi.\n\n\n\n\nVOIMAA.\n\n\nHarmaassa laajamantuisessa talossa oli eläkeukko, seitsenkymmenvuotias\nköpeli, joka oli antanut talonsa nuoremmille, ja jolla ei ollut\nmuuta virkaa kuin olla ja odottaa hautaa. Talonhaltijaväki näki\nhänessä vain ikäänkuin jonkin nihkeän sienikuvatuksen, lehmäntatin,\nloiselukan, joka joistakin käsittämättömistä syistä oli juuritettu\nheidän taloutensa pintaan estämään sitä hyötymästä. Se, että talo\nja muut oli lakipykälien mukaan joutunut juuri sillä ehdolla heidän\nhoteisiinsa, oli jo ehtinyt unehtua. Siis he katselivat yysyrjäisenä\nukkoa, toivotellen hiljaisesti sisuksissaan, että hyödytön henki\nhänessä lakkaisi kuluttamasta elinaineita, jotta ne saisivat kasaantua\nsen hetken varalle, kun heidän jäsenensä ja henkensä olisivat\nyhtä hyödyttömät... Tämmöinen oli heidän mielinouteittensa sisus,\njoskin se tässä selkeydessä oli heiltä itseltäänkin piilossa, ja\nhe kokivat tarkasti olla sitä hituistakaan ilmiantamatta muille\nihmisasukkaille. Sillä he olivat uskovaisia, heränneitä ja hurskaita\nihmisiä ja karttoivat kaikkea synnillistä. Mutta minkäs he mahtoivat\nitse ihmisluonnolle, sen tekoja aineslaadulle, jota uskokin sivui ja\nvernissasi vain pinnalta...\n\nMutta ukko ei liioin huomannut näitä elättäjiensä mielitekoja,\npäinvastoin, eleli siten, että se oli omiaan saattamaan näiden\nsydämet myrtyneiksi. Ukko, ehkä hekin ennen huolehtinut, hiostunut\nruumiintöissä ja rasittanut mieltään isännyyden taakalla, oli\nnyt ne uneuttanut. Laupias luonto oli hätistänyt hänen tajustaan\nsenlaatuiset huolet, estänyt ukkoa hautomasta synkkämielisiä aatoksia\nja nostanut sinne uusia ja viehättäviä. Ukon aju ahersi mielellään\nja hapeneesti vain yhteen suuntaan: voimaa, voimaa, jänteiden ja\nlihassäikeiden kykyä... Pitkien vuosikymmenien kierähdellessä hän ei\nollut huomannut mitään niin ihailtavaa kuin voimanmies, mies, jolla\noli ruumiissaan jänteitä enemmän kuin toisella, ja toisen esiin työssä\ntai riitapaikoissa repäisevissä liikkeissä. Siinäpä asia, jota ukko\nihaili muissa ja olletikin itsessään! Sillä kun ihmiseläjällä on\nmittapuikko, jossa hän näkee sen mitä katsoo hyväksi ja ihailtavaksi,\nniin hän tietenkin pyrkii kohottamaan päälakeaan tuon mittapuikon\nhuippua kohti... Siten ukkokin, kun vuosien luku oli sekoittanut\nhänen aivoihinsa höperyyttä, uskoi itsensä väkeväksi, luki itsensä\nniiden joukkoon, jotka työnhommassa loivat tai hakata jutkistivat\nmahdottomia tahi reuhauttivat toisia miehiä kuten keuhkonippuja...\nTämä ei luonnollisesti ollut totta: pikkuisen, vanhan ukonköykkänän\njäsenissä ei ollut väkevyyttä liikoja. Mutta mitäs siitä: ne olivat\nterveet, lujat, ja luonto oli ukolla karski ja usko hyvä. Hän uskoi\nitsensä väkeväksi, näki maailman mukavana ja oli onnellinen. Luonto on\ntoisille ylen leppeä: se täyttää heidän tajunsa mieluisilla mietteillä\nja näyttää heille totiset ja varmat ihanteet...\n\nMutta talonväellä oli runsaasti syytä olla myrtynyt, sillä ukkohan oli\nterve ja väkevä ja näytti syövän ja kuluttavan loputtomiin. Se saattoi\nheidät kiusaukseen tuoda harminsa synnillisesti ilmi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoka ainoa aamu nousi ukko pää iloisen keveänä ja ajatteli piammiten\nvoimaa, omaansa ja muiden, paahtoi kahvinpapuja, keitti liemen ja\nasteli sitten kappaleen tietä sepän pajalle, jonka kattoaukosta säkenet\nsinkoilivat.\n\nSeppä oli nuori, raavas mies, lujatekoinen kuin sonni, mustin väkevin\nkourin. Hänen kanssaan ukko jutteli voimasta ja voiman töistä, kun\nseppä lietsoi rautaa puhkuvalla palkeella, rauta hehkui ja ankara\nvasara taivutteli sitä soveliaisiin muotoihin. Siinä tuli kerrotuksi\nomat työt, ennen jo monesti kerrotut: milloin hän oli pistänyt\nsataviisikymmentä syltä ojaa päivän ajalla tai läjäyttänyt viisi syltä\nhalkoja yhteen lastaukseen. Tahi oli asiain mennessä kamppaukseen\njuonikkaitten miesten kanssa pitänyt vedota ruumiilliseen voimaan ja\nesittää ravakoita lyöntejä, kaateita ja tönäyksiä. Kaikki asioita,\njotka epäilemättä olivat tapahtuneet, mutta jotka olivat ukon voiman\nkuvittelujen kuumassa ahjossa pehmenneet ja muuttaneet muotoaan, kuten\nrauta tuon sepän pihdeissä...\n\nMutta lopuksi tapahtui voimankoitto sepän ja eläkeukon välillä, että\nnähtäisiin, onko jänni väljähtänyt vanhoissa jäsenissä vaiko ehkä\nnuoremmissa... Ukko pöyhötti kuten talitiainen, ähisi ja puliisi sepän\nvyötäröissä paljas päälaki verestä punaisena; seppä horjahteli ja\nkaatua rojahti, ihmeellistä kyllä, aina samaan loukkoon, romahtavaan\nsysiläjään. Ukko tarrautui hänen kaulukseensa, ryntteli polvillaan\nhänen rinnoillaan ja julisti, että jos emännät ruokaa tuovat, et pääse\npois milloinkaan.\n\nNiin oli huomattu ukon väkevyyden pysyneen ennallaan, ellei yhä\nenenneen. Hän nauraa hekautti, antoi sepälle paksun, mustan sikaarin\ntapansa jälkeen ja läksi hyvillä mielin astua lapsuttelemaan.\n\nTämmöinen kohtaus tapahtui joka ainoa aamupäivä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta onnen vihreä ja rehevä vesa saattaa yhtäkkiä olla laho, tomuksi\nraukeava pökkelö. Onnenkuvitteluilla voi näköjään olla kiviperustus,\nmutta todellisuudessa istuu se perin häälyväisen korren nokassa,\nluhistuu tuulenpuuskan tultua, ja sisälle astuu elämän tavallinen\nmurheellinen näytelmä, jota kaiken aikaa on tahkottu ja rakennettu itse\nkunkin varalle juuri tuon onnen kuplalinnan suojassa...\n\nHarmaaseinäisen talon eläkemiehen hetki oli tullut.\n\nVäkevähartiainen seppä muutti joistakin syistä toisille paikkakunnille.\nSitä ennen he panivat toimeen ukon kanssa vielä viimeisen voimankoiton\ntalon heinäladossa. Ukko oli siihen perin kärkäs, ja sepän oli tapana\närsytellä hänet siihen pienillä intoksilla ja epäilyksillä joka Jumalan\npäivä, painiskella, nujertua loukkoon ja saada musta ja mieluinen\nsikaari. Niin tapahtui nytkin. Ukko voitti, nauraa hekautti, vei sepän\nkamariinsa, jossa ryypittiin kahvia ja poltettiin sikaareita. Mutta\nsitten menivät puheet sille tolalle, että päätettiin painiskella vielä\nkerran.\n\nMentiin latoon, ja nyt tapahtui, että väkeväkourainen seppä sinkautti\nköykäisen eläkeukon korkean heinärintuuksen päälle.\n\n— Nyt on kahvit juotu ja sikaarit poltettu!\n\n— Niin sanoi ja lähti astumaan.\n\nSe heitto ei tosin ruhjonnut luita tai reväyttänyt lihaksia. Mutta\njotakin, mikä oli ukolle perin kallista ja välttämätöntä, oli\nlusahtanut mäsäksi. Ymmärtämättömät voivat nauraa, mutta kuitenkin oli\ntässä tapahtunut yksi elämän loppukohtauksia, sisimmältään yhtä surkea\nja murheellinen kuin mikä hyvänsä. Elämän murhenäytelmät ovat monet\nmuodoiltaan. Ukosta ei ollut enää eläjäksi. Oliko hän ehkä ennenkin\nepäillyt voimiensa paljoutta nähdessään ihmisten ivallisia ilmeitä ja\nsilmän välähdyksiä, tietämätöntä, mutta nyt oli tapahtunut hirmuinen,\nhäpeällinen, herpaiseva lankeeminen... Miksi hän enää eläisi tässä\nmaailmassa...\n\nUkko alkoi riutua ja kääntyi vuoteeseen. Joku uskovainen ukko- tai\nakkaihminen könötti usein hänen vuoteensa ääressä niinä viikkoina,\njotka hän sairasti ja puheli kokeneesti iäisyysasioista. Ukko kuunteli\nja myönteli mielellään; karskikin luonto lauhkenee kuoleman oudoilla\nkynnyspuilla. Epäilemättä hänen sielunsa pelastui autuuden iloihin,\nmutta epäilemättä taivas valmisti hänelle odottamattoman suuren onnen\nantamalla sen verhoksi rotevan ruumiin ja vahvat hauvislihakset.\n\nEläkeukko saatettiin turpeen alle, ja talon haltijaväen oli syytä\ntuntea sisuksissaan mielihyvää ja hykertää kämmeniään. Herra, ehkä\nensin koetteleekin, ohjaa kaikki parhain päin ja tekee niiden\nvaelluksen onnelliseksi, jotka häntä pelkäävät.\n\n\n\n\nLAKI.\n\n\nKelo-Apram, kylän suutari, astuskelee pitkin syksyistä, kuraista tietä\nlaihana ja kutistuneena lestien ja pikilankojen ääressä istumisesta,\nkalvakkana liioista ryypyistä. Kura pyrkii sisään hänen rikkeimien\nkenkiensä syrjistä. — Suutari, mikset ompele itsellesi kenkiä? kysäisi\njoku häneltä kerran. — Kukas sen maksaisi? kysäisi Kelo-Apram vastaan.\nOstanpa ennen pullon viinaa, kun lantin saan, niin unehtuvat sekä\nhuonot kengät että moni muukin seikka.\n\nHän saapuu punaisen talon luokse, kylän poliisin asunnolle, pysähtyy\npuotirivin nurkan taakse, pyyhkii kenkänsä nurmeen, ottaa pullon\npoveltaan ja ryypätä karauttaa pari pitkää ryyppyä.\n\n— Rohkaisuksi, mutisee hän, että uskaltaa mennä sen poliisimiehen\npuheille. Meinaa saada minut sakkoihin, linnaan istumaan...\n\nHän astuu suoraan poliisin kamariin, jossa tämä istuu kynä kädessä\nkatsellen papereitaan. Seinällä riippuu hänen virkapukunsa, rivi\npyssyjä, sapeli ja pamppu, muistuttamassa sisääntulijalle, että hän\nseisoo esivallan ankaran kouran edustajan huoneessa.\n\nVaihdetaan välttämättömät tervehdyspuheet. Poliisimies nostaa otsaansa,\nnuuhkaisee ilmaa, naama rypistyy ja katse on tuikea. Ajattelee:\n\n— Mitähän se tuo suutari nyt tänne? Alituiseen renttuilee. Päissään se\non taaskin. Haisee viinalle...\n\nMutta Kelo-Apram menee heti asiaan.\n\nKuinka se on, minä kuulin, että poliisi olisi antanut minut ilmi\npäihtymyksestä ja pullon hallussapidosta...\n\n— Totta se on. Sinut olisi pitänyt antaa ilmi jo ennenkin monta kertaa.\nJa nyt tulee toinen juttu. Olet taasen juovuksissa!\n\n— Kyllä konstaapeli nyt erehtyy.\n\n— Haiset kuitenkin viinalle.\n\n— Jos haisen, niin se on vielä sitä viime pyhällistä.\n\n— Ja silmät ovat harmaina.\n\n— Jos ovat, niin ovat luonnostaan.\n\n− No turhaan sinä tänne tulit viisastelemaan. Tästä tulee vain\ntuplajuttu.\n\n− Ei ainoastaan tupla, mutta moninkertainen, monikymmenkertainen...\n\n— Miten niin?\n\n— Muistiko poliisi antaa myös ilmi oman velimiehensä, tuon Pellon\nnuoren isännän.\n\n— Mitä sinä oikein auot päätäsi, renttu? Mitä se sinuun kuuluu, mitä\nminä teen ja mitä en?\n\n— No, no, turhaan konstaapeli nyt kiivastuu. Minä ainoastaan tahdon\nilmoittaa, että jos se on poliisilta unohtunut, niin minä tulen sen\ntekemään.\n\n— Ilmiannon? Mikä ilmiantaja sinä olet? Ja millä sinä toteen näytät ne\nkaikkia ihmisiä kohtaan?\n\n— No, turhaan konstaapeli siitä huolehtii. Minä osoitan, lautamies\nhaastaa, todistajat puhuvat ja korkea oikeus tuomitsee. Ja sattuuko\npoliisi tietämään, että esimerkiksi nämä hänen serkkunsa tässä\nlähitaloissa ja kunnallislautakunnan esimies ja osuuskaupan hoitaja ja\napteekkari ja Nökön ukko olisivat ilmiannettavat?\n\nPoliisimies nauraa väkinäistä, pahaa naurua.\n\n— On siinä itsekin ilmiantaja!\n\n— Herra konstaapeli saisi ottaa huomioon, että tämä ei ole hyvin\nhupainen juttu, sanoo suutarimies vakavasti ja kaivaa povitaskustaan\npapereita. — Minä tulen vain ilmiantamaan nämä tässä listassa nimitetyt\nhenkilöt juopumuksesta, ja tässä toisessa listassa mainitut ovat\nhaastettavat todistajiksi.\n\nPoliisimies silmäilee papereita hieman ällistyneen ja äkäisen näköisenä.\n\n— Mitä hupsutusta tämä on? Nämäkö muka annetaan ilmi? Tässähän on isoin\nosa kylän miehiä...\n\n— Herra konstaapelihan sen parhaiten tietää, mikä osa niitä on. Ja\nonhan siinä pari naistakin joukossa...\n\n— Ja milloin nämä muka ovat juoneet?\n\n— Enhän minä vanhoista asioista puhukaan. Viime kesän aikana ne ovat\nkaikki juoneet ja olleet juovuksissa.\n\nMutta se ei ole sillä selvä, että ilmiannetaan. Syytös pitää myöskin\nnäyttää toteen.\n\n— Minähän jo huomautin poliisille, että siinä toisessa paperissa\nluetellaan todistajat.\n\n— Vai luetellaan! Hyvähän niitä on luetella, mutta toinen asia on, mitä\nne sitten tietävät.\n\n— Sehän tulee oikeudessa ilmi aikanaan.\n\n— Se ei tule ilmi missään. Mikä ilmiantaja sinä olet? Sinun\nilmoituksiasi ei oteta missään mihinkään huomioon...\n\n— Jos lienee niin. Mistäpä minä tiedän lain pykälät. Mutta minä etsin\nja löydän kanssa miehen, jonka puhe otetaan huomioon. Pistän vain ne\npaperit sille.\n\n— Oho, vai aiot sinä olla niin konstikas! Puolisataa miestä yhdeltä\nkylältä kieltolakirikoksista yksille käräjille! Sillehän nauraa jo\nViron sudetkin. Siitä vasta laulu tehdään, kuinka tällä kylällä\njuodaan ja resutaan, eletään rivosti. Ja kuitenkin tämä kylä on niitä\nraittiimpia kyliä. Sinä olet ainoa resu...\n\n— Se on paha, kun se laki ei ota huomioon, kuka on resu, ainoastaan\nsen, että on ollut humalassa...\n\n— Humalassa! Humalassa ei tällä kylällä ole muut kuin sinä. Jos joku\nmaistaakin viinaa kerran kaksi vuodessa yskäänsä eli muuhun, niin\nmitä se on sen rinnalla, kun sinä maistat joka pyhänseutu ja välistä\nviikollakin. Oletpa toisinaan yritellyt laulamaan ja loilottelemaan...\n\n— Kyllä kai se on vähä, mitä minä olen äänelläni pelotellut.\n\nPoliisimies tuijottelee paperiin, ratisuttaa sitä ja raapaisee\npäälakeaan.\n\n— No, mitä sinä tällä nimi-rätingilläsi oikein tarkoitat?\n\n— Kylläpä minä toin jo mielestäni sen selvästi esille. Minä tarkoitin\nhuomauttaa poliisille, että sillä lyhemmällä listalla mainitut ovat\ntehneet itsensä syypääksi kännissä oloon ja pitemmällä listalla\nmainitut sen todistavat.\n\n— Jaa, vai niin! Puolisensataa henkilöä yhdeltä kylältä ja yhtäaikaa\nkäräjiin, ja todistajia kokonainen lauma. Komeatahan se olisi, kun se\nkävisi.\n\n— Kyllä sen täytyy käydä. Minä olen ajatellut, että kun kerran ollaan\nyhden kylän miehiä, niin mennään joukolla, jos kerran mennään. Mitäpä\nsitä ruvettaisiin eriseuraisiksi...\n\nOletko sinä kuullut, mitä laki sanoo väärästä ilmiannosta? Sinä et\nsaisi puoliakaan näistä ilmiannoista toteen näytetyksi. Tämä olisi\nsinulle paha paperi. Mutta tämä herättäisi kyllä naurun röhäkkää ja\njoutojuttuja ympäri pitäjiä. Kyllä se on parasta sinulle ja muille,\nettä tämä paperi revitään palasiksi.\n\nJa poliisimies repii paperit ja paiskaa ne paperikoriinsa.\n\n— Mutta kyllä se on sitten parasta, että sekin ilmianto minua vastaan\nrevitään ja peruutetaan. Jos minut haastetaan, niin silloin haastetaan\nkaikki ne paperissa mainitut perässä.\n\nPoliisimies rykii, katselee tuimasti ja sanoo viimein:\n\n— No, peruutetaan tällä kertaa. Ei silti, että sinun ilmiantojasi\npelättäisiin, mutta muuten vain, että saat parannuksen aikaa. Mutta\nmuista, että en enää näe sinua päissäsi. Silloin ei päätäsi enää\nsilitetä?\n\n— No, konstaapeli muistaa sitten tämän puheen. Jos minut haastetaan,\nsyntyy tälle kylälle vähän liian komea juttu...\n\n— Pääasiassa sinulle. Sinulle siitä tulisi suolainen ja kuuma soppa.\nMutta tällä kertaa syyte sinua ja Hako-veljeksiä vastaan peruutetaan,\nettet tuon nimilistasi kanssa saisi aikaan mitään joutojuttuja ympäri\npitäjiä. Ja painu jalkoihisi nyt!\n\n— Hyvästi vain ja kiitoksia, herra konstaapeli. Kelo-Apram lähtee\ntölmäten kumpaankin ovenpieleen, loikkii yli pihan, pysähtyy nurkan\ntaakse ja ryyppää pari pitkää ryyppyä pullostaan. Tuumii:\n\n— Siinäpä se! Arvasinhan, että siliäksi se menee minunkin kohdaltani,\nkun rupean punomaan koko kylää yhteen köyteen. Joo, oisihan tässä\nmentävä vetämään sitä pikilankaa, kurottava kenkiä, mutta onhan niitä\nvielä päiviä muitakin. Mennäänhän Riemu Tillikkaan kahville.\n\nHän astuu pitkin syksyistä, kuraista tietä kohti kyläkahvilaa, vuoroin\ntoista vuoroin toista laitaa ja välillä aina vinoon yli tien.\n\nKylän poliisimies katsoo akkunasta hänen jälkeensä ja raapaisee\npäälakeaan, miettii tyytymättömänä:\n\n— Päissään on taasen. Kyllä sille olisi saatava sakkoa selkään ja\ntiilenpään lukemistakin, mutta mitenkäs sait! Vetää koko kylän\nmuassaan. Siivot oikeat ihmiset, jotka ovat sattuneet kerran kesässä\nmaistamaan. Veisi koko kylän maineen, lauluksi ja nauruksi pitkin\npitäjiä. Mistä sen kaninpäähän lienee juolahtanutkin, että hän muka\nilmiantaa oikeita ihmisiä.\n\n\n\n\nPETKUTTAJA.\n\n\nYrjö Kiimamaan olennossa ja käytöksessä oli hienostuneen köyhälistön\nleima. Hänen isänsä oli ollut jo vuosikymmenen tai parikin sumerilaisen\nmaakylän meijerilaitoksen koneenkäyttäjänä. Työnsä väliaikoina hän luki\nsanomalehtiä, työväen julkaisuja ja muutakin kirjallisuutta, toimi\ntyöväenyhdistyksessä, jossa piti puheitakin, luki ja näyttelikin.\nOli sen seudun työväenluokan etevimpiä miehiä, harrasti oppia ja\nsai asioista jotakin laajempaa käsitystä, kuten työväen paras osa\nyleensäkin, halveksi talonpoikia, jotka vain harrastivat saada\nrukiita ja potaatteja, maitoa ja rahaa, omaisuutta. Äitinsä oli myös\nlueskellut, toiminut yhdistyksissä. Siksipä lieneekin heidän ainoaan\npoikaansa Yrjö Kiimamaahan, luonnon pakosta tullut jotakin liiaksi\nhienoa ja herkkää, ikävästi sairasta verta. Taipumus ruumiilliseen\ntyöhön, joka jo isässäänkin oli vähäinen, oli hänestä hävinnyt\nkokonaan. Jo pienenä oli isä havaitsevinaan pojassaan taipumusta\noppineeseen elämään, nähdessään sen viihtyvän kirjojen ääressä tai\nistua nököttelevän lattialla kuten koiranpentu kuunnellen ihmisten\npuheita. Tätä hän ei pannut pahakseen. Paremminkin oli hyvillään. Hän\njaksaisi toki kouluuttaa ainoan lapsensa, ehkä se kovallekin ottaisi,\nkasvattaa sen paremmille, helpommille päiville, ainakin pois jäseniä\nvaivaavasta työstä.\n\nPoika oli hiljainen ja mietiskeleväinen, toimitteli säännöllisesti\ntehtävänsä, pääsi lävitse kansakoulun ja siirtyi sitten kaupungin\nlyseoon. Mutta jo parin vuoden kuluttua hän sieltä palasi yrittämättä\nenää koulutielle. Hän oli luonnoltaan liian herkkä, arka ivalle ja\nnaurulle, hänen verensä kuohahti raskaasti, ja silloin hän piankin\nteki ällistyttäviä tekoja. Joitakin sellaisia vaikeuksia oli kai\nhänelle kaupungissa tullut, ja lisäksi oli käynyt ilmi, että hänen\noli muutenkin vaikea seurata mukana opinkappaleissa, matematiikan\nnumerovyöryissä ja kielioppien pykälöissä. Isälle tämä oli pettymys.\nHän alkoi uskoa, ettei pojastaan ollut mihinkään, ja painui mieleltään\näreäksi ja nyreäksi.\n\nPoika oleskeli nyt vuoden verran isänsä kotona iältään puolivälissä\ntoista kymmentään, makaillen, oleskellen, lueskellenkin jotakin,\netupäässä romaaneita. Sitten hän yritti olla puotipoikana,\nkonttoristinakin, mutta ei menestynyt niissäkään, ja palasi jälleen\nisänsä asuntoon. Hänen isänsä puheli hänelle vähän ivallisesti, kuten\ntoiveissaan pettyneen on tapa, että kyllä kai sinä tässä niin kauan\nelät kun minusta aika jättää. Mutta entä sitten? Sitä sietäisi opetella\njohonkin käyttämään jäseniään, kun kerran äly on vähäinen, vaikkapa\nkatkaisemaan puunrunkoa, ottamaan siitä kuorta tai iskemään se halki.\n\nPoika näytti kiusaantuneelta, mietiskelevältä ja synkältäkin, oli\nvaitelias ja oleskeli mielellään yksin. Siinä hän kuitenkin pysyi\nisänsä kotona. Varoi ryhtymästä mihinkään töihin. Hankki vain jostakin\npyssyn, ampumatarpeita, pienen, pystykorvaisen koiran ja alkoi\nkuljeksia metsiä.\n\nSiellä tuulien humina, ikuinen kaihoisa humina tummissa puissa toi\nlohtua hänen varhain vanhentuneelle, kiusaantuneelle ja mietiskelevälle\nmielelleen. Hän tunsi sulautumansa yhdeksi olennoksi koko luonnon\nkanssa, noiden tummien puiden, joiden humina oli niin aavistelevaa,\nhämärää, levotonta ja sittenkin niin kevytmielistä, välinpitämätöntä.\nHän tottui katsomaan asioita laajasti, korkealta, mietiskelemään,\nettä mitäpä merkitsi yksi Yrjö Kiimamaa, ihminen... Ei sen kohtaloa\nkannattanut surra, hänen itsensä enempää kuin muittenkaan. Ei\nkannattanut pysähtyä tuijottelemaan, kiusaamaan aivojaan sillä, että\nmiksi minä, Yrjö Kiimamaa, olen tässä, miksi olen tällainen, en halua\ntöihin, en menesty enkä tule toimeen ihmisten kanssa, en tunne niitä\nveljikseni, vaan vihaan niitä, inhoan ja kiroan... Se kaikki oli\npientä, naurettavaa. Kunhan on vain, kuten sammaleinen kivi, kuten\ntuo kaarnainen mänty hiljaa, levollisesti. Nälkäkö työn puutteessa?\nYhdentekevää. Ja olipa häntä elänyt tähän asti. Kai edelleenkin.\nMaa, tuo iso möhkäle, muhoileva ja kitsas äiti, sehän siitti surutta\nlapsia, puitakin ilman määrää, ja kaikkien juuret löysivät vettä,\nkohottivat latvaviuhkaansa tuulen siveltäväksi. Vai oliko niin, ettei\ntämä maa-äiti pitänyt niin hyvää huolta lapsistaan joilla kuitujen\nsijasta oli lihansuonia, kihoilevan pihkan asemesta punaista, juoksevaa\nverta... Niin, montahan niistä puistakin myrsky paiskasi maahan, ja\nmärkyys mädätti ne, monta jäi varjoon, kuivettui, menetti vihannuutensa\nja jäi seisomaan harmaana ja elottomana luurankona. Näinkö kävisi Yrjö\nKiimamaankin ihmisten lihantaimistossa, puutarhassa... Se olisikin\nhänestä mieleen: olla eloton, kylmä, kuollut, jäkälä otsallaan.\n\nMutta toisenlaisiakin ajatuksia hän ajatteli. Mietti että hän oli\nvielä iältään nuori, että hänellä oli vielä elämä edessä, ehkä\nmerkillinen, kiivas ja kuohuvainen. Paljon voi vielä hänelle sattua,\ntulla kokemuksia. Intohimoja voi herätä, olla kaunista, syntistä...\nNaisiin hänen täytyy tutustua, valkoisiin ja pehmeisiin, joiden\npiti olla suloisia ja nautintoa antavaisia, ja viinaan, kirkkaaseen\nviinaan, jonka piti nostaa aivoihin satuista sumua, ihania kuvitelmia,\nkuolettaa murheelliset mietteet. Ja vielä oli yksi asia, jota hän\nusein ajatteli ja joka tuntui hänestä nautinnoista merkillisimmältä,\nsyvimmällä: kun sielussaan nousisi synkeä viha jotakuta kohtaan, saisi\ntarttua kirkkaaseen puukkoon ja upottaa sen ihmisen lihaan, sydämen\nlihaspumppuun, joka rikkoutuisi pursuttaen veren veistä pitkin hänen\nvihasta vapiseville käsilleen...\n\nNiin hän kulki mietiskellen, haaveillen metsissä, hiekkaisilla\nkankailla, joilla mäntyjen ruskeat pilarit seisoivat, rinnemailla,\nmissä koivut heloittivat syksyn räikeitä värejä, verenkarvaista ja\nkeltaista, kulki yli synkeiden, mustien kuusikkokorpien, poikki\naavojen nevojen, kanervien ja vaivaisten varpujen seassa. Hän ei ollut\ninnostunut metsästykseen. Ampui kuitenkin, kun havaitsi metsänelävän\nlähistöllä, oravan tai raskassiipisen kanalinnun. Ja pieni, ruskea\nkoira kulki hänen kanssaan. Hän taipui luulemaan, että se oli ainoa\nhyvä ja vilpitön olento maailmassa. Ihmiset, nehän olivat nostaneet\npuheen, että heillä vain oli sielu erotukseksi eläimistä. Jos oli, oli\ntällä koiralla suuri sielu, mutta ihmisillä vain pieni jytynen. Tämä\nkoira oli rehellinen; ei sellainen monioloinen kuvatus kuin ihminen,\njoka on tulvillaan suurta, kaukaista viisautta, viekastelua...\n\nYrjö Kiimamaa oli likimain onnellinen, alakuloisen onnellinen,\nkulkiessaan metsissä varhaisesta aamusta iltaan. Mutta hänen isänsä ei\nollut siitä yhtään mielissään. Hän alkoi tuntea syvää vastenmielisyyttä\npoikaansa kohtaan, jossa ei huomannut taipumusta muuhun kuin\nvetelehtimiseen, jouten oleskeluun. Hän ei lopuksi voinut sietää häntä\nnäkyvissään, vaan päätti karkoittaa hänet maailmalle, eläköönpä sitten\nmillä tahansa tahi kuolkoon. Jos hänessä oli kunnon ainesta ollenkaan,\nniin kylläpähän karkeneisi mieheksi, kun joutuisi nokka vasten maailman\ntuulta. Jos ei, no, se näyttäisi, ettei hänestä ihmistä tullut\nleipomallakaan.\n\nEräänä yönä heräsi Yrjö Kiimamaa siihen, että pyssy pamahti ja koira\nulvahti surkeasti. Hän kiepahti istualleen, sydämessään paha, synkkä\naavistus. Isänsä astui huoneeseen ja heitti pojan pyssyn nurkkaan.\n\n— Te olette tappanut Nopen! sanoi poika.\n\n— Tapettu on. Tässä kaikenlaisia koiraroikaleita elätetään. Ja\njoutaisit tästä sinäkin yrittelemään elää omalla opillasi, kun ei\nsinusta näytä ihmistä tulevan minun opillani...\n\n— No, ampukaa sitten!\n\n— En ammu. Vaan onhan sinulla jalat. Kävele!\n\n— No, kyllä tästä päästään — perkeleen pesästä...\n\nYrjö Kiimamaa tunsi nyt sydämeensä laskeutuvan sen mustan, synkeän\nvihan, josta hän oli uneksinut. Vaistomaisesti hän silmäsi ympärilleen.\nKirkasta veistä ei kuitenkaan näkynyt. Hän säpsähti ja alkoi kamuilla\nvaatteita ylleen.\n\n— Ei tästä kuitenkaan niin kiirettä ole, että yön selkään...\n\n— Tulipa se Nopellekin, ja se oli kuitenkin monta vertaa parempi kuin\nminä tahi te...\n\n— Kyllä se sinutkin maailmanranta opettaa.\n\n— Saisi tuo opettaakin vähän paremmin kuin mitä teitä on opettanut,\nsanoi poika. Ja sitten hetken kuluttua: — olisitte nyt opillanne\nlaittanut pois maailmasta, kun ei kerran mieluista tullut. Teidän\nopillahan tänne on tultukin.\n\nIsä ei vastannut. Vallitsi tukehduttava, läkähdyttävä äänettömyys.\nSisähuoneen ovella seisoi pojan äiti yöpukimissaan, äänettömänä,\nkyyneleisin silmin. Poika meni, läimäytti oven kiinni ja kirosi\najatellen, ettei koskaan enää sitä aukaise. Pihamaalta hän löysi\nkoiransa, vielä lämpimänä, verta tihkuvin päin. Hän nosti sen\nhartioilleen ja lähti kävelemään läpi pimeyden, itkien, purren hammasta:\n\n— Tappoivat Nopen, perkeleet...\n\nMaantien varressa oli sorakuoppia. Sinne hän hautasi koiransa pimeässä,\ntuulen puhistessa mäntyjen oksissa, ja makasi sitten haudalla,\nkosteassa sorassa, kunnes päivä valkeni. Hänen mielensä oli katkera,\nmietteissään syden väri, kun hän ajatteli että kohta ne hänessäkin\nmadot ovat nokamiehinä...\n\nNiin ei kuitenkaan käynyt. Lienevätkö kohtalon valtaiset sormet tai\nsallimus, joka kyyröttelee jossakin kuten harmaja hämähäkki, jonka\nseitteihin ihminen takertuu, suunnittelipa hän mielessään mitä hyvänsä,\njohtaneet hänet seuraavana päivänä hiukan vanhahtavan, omituisen\nmaantien vaeltajan pariin. Heistä tuli ystävät. Yrjö Kiimamaa kiintyi\ntuohon kulkuriin, kuten oli kiintynyt Noppe-koiraansa, ja hänessä\nsyntyi omituinen luulo: sen koiran sielu oli siirtynyt tuohon pieneen,\noutoon kulkuriin, hänen toverikseen. Se miete syntyi hänessä heti,\nkun hän lähti koiransa haudalta ja tapasi tuon miehen tiellä laihoin,\nryppyisin kasvoin, joista silmät katsoivat syvinä, surumielisen\niloisina. Ne olivat Nopen silmät hänen kuolleen koiransa silmät...\n\nNiin he vaelsivat sitten yhdessä vuoden, toistakin. Tältä\nvanhahtavalta, omituiselta, ryyppyiseltä mieheltä Yrjö Kiimamaa oppi\npaljon, oppi vaeltamisen, elämisen taidon. Oppi elämään huoletonna,\nvaikka ei ollut tiedossa ruuan murua, ei sijaa, mihin päänsä kallistaa.\nOppi, että oli joskus ryhdyttävä työhönkin, ellei muun vuoksi, niin\nruumiin terveydeksi. Hänen seurassaan hän oppi tuntemaan maailman\nmakeuksia, joista oli ennen uneksinut metsiä kulkiessaan, joille\nihmiset yleensä tuntuivat antavan ison arvon ja joita tämä vanha,\nrypistynyt kulkurikin vielä himoitsi: maistoi ensimmäiset kerrat\nnaista ja viinaa. Hänelle ne tuottivat pettymyksen. Ei ollut hänen\nmielestään niissä mitään niin suloista, ihanan synnillistä, kuin\nsen oli kuvitellut. Tympäsi, äitelöi. Muutakin hän oppi, paljon hän\nviisastui tämän vanhan vaeltajan kertoessa retkistään ja muistakin,\nsatuja, kummallisia tarinoita, jotka ainaiseksi jäivät tummina,\nsumuisina hahmoina hänen mielikuvitukseensa. Hän rupesi noudattelemaan\nvanhemman ystävänsä oppia, ettei tämä maailma ollut ylen paha eikä\nmyöskään kaunis, siinä oli molempia. Aika, jota elettiin, oli yleensä\nharmaa, kalsea, mutta jos katselit kauas ennen elettyyn aikaan, oli se\nsatuisen kaunis, kuten kaukana sinisyydessä mäellä kuumoittava kylä.\nSamoin saatoit nähdä kauniina tulevaisuudenkin, ja hyvä, jos kykenit\nnykyisenkin ajan näkemään. Hyvä, jos sait itsesi uskomaan, että oli\naina pyhä ja aina kesä, aina häitä...\n\nYrjö Kiimamaa oli taasen likimain onnellinen. Hän odotti aina\nmielenkiinnolla uutta päivää ja sen tapauksia, toisteli mielessään\nvanhan Vaeltajan lausumia. Ellei mitään tapahtunut: Hyvä, sileää,\nliukuvaa. Ei kannattanut surra. Jos tapahtui jotakin, mitä pidit\npahana: turha murehtia, sillä et vielä tiennyt, oliko se onni tai\nonnettomuus. Ajan kuluttua saatoit ehkä havaita, että olikin hyväksi\nse, minkä tapahtumista itkit. Kaikessa tapauksessa ei voinut tapahtua\nmitään kuolemaa pahempaa, ja sekin, oi veljeni, niin vähän me tiedämme\n— voi yhtähyvin olla kaikkein suurin onni...\n\nMutta sitten Yrjö Kiimamaa eksyi tästä vanhasta toveristaan. Se\ntapahtui eräässä merenrantakaupungissa, ja hänellä oli syytä uskoa,\nettä Vaeltaja oli karannut, vasiten jättänyt hänet. Jo eräät ajat hän\noli aavistellut Vaeltajan haluavan olla yksin tai uusien tovereitten\nseurassa. Nyt hän oli mennyt. Yrjö Kiimamaa suri, unehuttaen Vaeltajan\nopit. Mutta sitten hän taasen taipui luulemaan, että se hänen vanhan,\nkuolleen koiransa sielu ei ollutkaan siinä Vaeltajassa. Se oli jossakin\nparemmassa paikassa, paratiisissa, missä kukat lemusivat, oli aurinkoa\nja ketään ei ikävä rasittanut. Siellä Yrjö Kiimamaa sen tapaisi\naikanaan...\n\nNyt hän kulki yksin tai ihmisten kanssa, joista yksikään ei kuitenkaan\nollut niin merkillinen kuin se vanha Vaeltaja, jota hän ei koskaan enää\ntavannut. Hän yritti monenkaltaista työtä, mutta ei viihtynyt missään,\nkulki toiseen paikkaan heti kun kyllästyi. Hän ajautui lentojätkien\nseuraan ja eli heidän elämäänsä. Ryyppi ja oli juovuksissa, ei siksi\nettä siitä olisi mielestään erinomaista iloa herunut, mutta kuluihan\naika siinäkin. Myöskin hän tiesi, niiltä tuntui kun mieleen tulvahti\nkuuma, synkeä viha ja tartuttiin kirkkaaseen puukkorautaan. Hän oli\nsaanut ruumiiseensa verestävän ja kirvelevän haavan, joka arpeutui\npunertavaksi rannuksi. Ja hänenkin puukkonsa oli piirtänyt rikki\nihmisen kudoksia, saanut tumman ja punaisen veren valumaan. Hän\notti osaa varkauksiin henkensä pitimiksi, eikä se hänestä tuntunut\nmerkilliseltä. Hän tutkiskeli itseään ja havaitsi sen melkein\nluonnolliseksi, eikä tajunnut mitään lankeemusta tapahtuneeksi.\nArvattavasti hänen luonnerakennelmassaan ei ollut sellaista kohoumaa,\njolta pudota.\n\nNiinpä oli Yrjö Kiimamaa tiellä, lavealla tiellä, jolta on työläs\npalata etsiskelemään toisia polkuja. Olisi kai sattunut ennemmin tai\nmyöhemmin, että hän olisi joutunut linnan seiniä katsomaan ja sieltä\npäästyään, mielessään se Vaeltajan ainainen ohje, ettei koskaan tiedä,\nonko sattuva tapaus onneksi vaiko onnettomuudeksi, taasen joutavaan\nrenttuilemiseen, pieniin rikoksiin ja jälleen linnaan. Mutta sattui\nkuitenkin, että hän tuli tekemään poikkeuksen tältä jo viitoitetulta,\naukenevalta tieltä.\n\nSiellä pienessä rantakaupungissa pohjoisessa, samassa missä Vaeltaja\noli hänet eksyttänyt itsestään, ei kovin kaukana kotiseudultaan,\nluki hän työväenlehdestä ilmoituksen, jossa hänen isänsä pyysi häntä\ntulemaan kotiin, koska äitinsä oli sairas, kuoleman sairas. Yrjö\nKiimamaa ajatteli ja taisteli päivän ja yön, oli kauan kahdella päällä,\nmutta sitten hän lähti matkustamaan kotiseudulleen. No, hänet oli\nkerran sieltä karkoitettu, ja hän itse oli kerran kiroten luvannut olla\nsinne palaamatta, mutta kerrankos ihminen kiivastuu, tulee tehneeksi\ntekoja ja päätöksiä, joiden noudatteleminen kävisi työlääksi. Yrjö\nKiimamaasta tuntui vieläkin, että hänen isänsä oli ampuessaan koiran\ntehnyt raskaamman rikoksen kuin miesmurhan, mutta jos pojan näkeminen\nvoi ikäänkuin lievittää vanhan miehen ja vaimon elämänillan kylmyyttä,\nniin ei poika tullut heiltä sitä kieltämään. Lisäksi palasivat\nmieleen lapsuuden muistot, kauniin sumuisina, kuten Vaeltaja oli\nsanonut, ja halu nähdä ne seudut taasenkin kerran. Hän, ikävuosiltaan\nparissakymmenissä, tunsi itsensä vanhaksi astuessaan kolmen vuoden\npoissaolon jälkeen isänsä asuntoon.\n\nIsä näytti paljon vanhenneen, käyneen ryppyiseksi. Vuodet ja elämän\nmurheet lienevät häntä sivelleet. Lienee murehtinut tätä poikaansakin,\nsitä, että tuli kiivaudessaan hänet pois ajaneeksi, oikeastaan oli\nhänellä sittenkin ollut tarkoitus opettaa poikaa, nöyryyttää, luulo,\nettä hän palaisi takaisin kuten koiranpentu korjattavaksi syyssateista.\nJa sitten hän näyttikin kadonneen ainaiseksi, ainoa poika. Hän tunsi\nitsensä yksinäiseksi, oli taipuvainen unhoittamaan poikansa puutteet,\nuskomaan, että tämä olisi vähitellen mieltynyt, ryhtynyt työhönkin.\nKatumus kaiveli häntä. Sitten oli vaimonsa sairastunut, ja silloin hän\nlähetti ne ilmoitukset muutamiin sanomalehtiin vähäisin toivein. Mutta\nsitten tuli kirje, tieto, että poika tulee, ja vanha mies oli iloinnut,\nuskonut saavansa pojan jälleen. Nyt oli poika tullut, mutta hän huomasi\nerehtyneensä. Heidän välillään ei ollut mitään yhteistä, läheistä. Tämä\noli hänelle vieras mies, joku synkkäsilmäinen kulkija, nukkavierussa\ntakissa. Eikä poikakaan tuntenut mieltymystä, ellei enää vihaakaan,\nkuten vielä äskettäin. Hän katseli kylmästi. Ei ajatellut: isä, vaan:\nmökinmies, koneenkäyttäjä, vanha työväenaatteen mies...\n\nJa samalta ventovieraalta tuntui hänestä äitinsäkin, kun näki hänen\nmakaavan heikkona, iho keltaisena ja läpikuultavana, silmät sameina.\nYrjö Kiimamaa istui hänen vuoteensa vieressä, puheli jonkin sanan,\npiteli häntä kädestäkin, ajatteli: tuo vanha vaimo, se oli hänen\näitinsä. Sen verestä oli hän elänyt, imenyt ravintoa, ja nyt se oli\nhänelle vallan vieras, kuten joku muukin vanha, rapistuva ihmismöhkäle.\nHän ihmetteli, tunsikohan tuo vanha vaimo hänet pojakseen, rakasti\nvieläkin sielussaan, kuten kerran jotakin pientä eläväistä, nimetöntä\nlihantainta.\n\nHänen äitinsä kuoli ja haudattiin.\n\nPaitsi vaimonsa kuolemaa, tuli vanhalle koneenkäyttäjälle nyt muitakin\nsuruja. Hänen elinaikaiset aatteensa ja ihanteensa näyttivät romahtavan\nkasaan. Oli alkanut punainen kapina. Suomen työväki ryhtyi sotaan,\ntappoon ja murhaan. Vanha työväen aatteen mies ei tätä hyväksynyt. Itse\npäämäärän kyllä sanoi oikeaksi, mutta ei sitä, että siihen ase kourassa\npyrittiin. Hi sanonut väkivallan milloinkaan mitään pysyväistä luovan.\nSanoi, ettei hän voi nostaa asetta ihmistä vastaan...\n\nYrjö Kiimamaa tunsi ahdistavan harmin nousevan sisässään kuunnellessaan\nnäitä puheita, eikä hän malttanutkaan mieltään, vaan sanoi:\n\n— Olette te tappanut parempiakin kuin ihmisiä. Ammuitte sen koiran,\njoka ei ollut teille mitään tehnyt, joka oli parempi kuin minä tai te,\nyleensä ihmiset...\n\nVanha mies katsoi poikaansa arkaillen, raskaasti hengittäen.\n\n— Yhäkö sinä sitä muistat? Ja koiriako sinä rakastat, et ihmisiä...\n\n— Ne näyttävät sen paremmin ansainneen. Tämä ihminen on\nitseviisaudessaan tehnyt sananlaskun: syötä koiraa, juota koiraa,\nkoirana koira pysyy. Mutta minä sanon, että on hyvä, etteivät ne ala\nmuuttua ihmisen kaltaisiksi.\n\nSotarintama, se oli kaukana etelässä. Sieltä kuului vain humu ja\nhuhut. Ja sitten tuotiin ensimmäiset ruumiit, vapaussankarit, ruudista\nmustina, verisinä. Ja heidät saatettiin hautaan suurella komeudella,\npuhein ja lauluin, lipun liehunalla, pyssynräiskeellä ja kyynelillä.\nHe oivat olleet vapauttamassa maata, tätä muhevan kitsesta möhkälettä,\nettä sen pinnalla voisi kukin rauhassa loikoilla tai ahertaa työtä.\nYrjö Kiimamaakin oli tätä kaikkea katsomassa ja häneen nousi innostus,\nkuume. Ennen hän ei ollut paljon väittänyt koko tästä kohinasta, oli\najatellut, että ihmisten tavallisia vinkeitä: välistä niiden pitää\nsaada tapella, välistä syödä rauhassa leipäänsä. Työväenaatteetkaan,\nne, jotka synkkinä ja yrmeän kateellisina liikkuivat niissä\nköyhälistölaumoissa, joissa hän oli elänyt, eivät häneen tehonneet.\nHän ei uskonut, että kullekin ihmiselle voitiin millään järjestelmällä\ntiputtaa tasajakoinen määrä elämän hyvyyksiä.\n\nMutta nyt heräsivät Yrjö Kiimamaassa muistot entisistä\nmetsäkuvitelmistaan, joihin oli kuulunut sekin, että kerran hän\non kehittyvä sotasankariksi, taitavaksi tappelun johtajaksi, joka\nällistyttää ihmisiä suurilla veritöillä, ammuttaa, hakkuuttaa,\npistättää... Ja nyt heräsivät ne muistot. Ja nyt oli aika! Ehkä se\nhyvinkin oli hänen alansa. Hän päätti lähteä sotaan isänmaan puolesta.\n\nMutta hänen isänsä, vanha työväenaatteen ja ihanteitten mies, vanheni\nja harmaantui äkisti, tuli sairaaksi. Kaikki oli häneltä mennyt. Tämä\nkapina luhisti hänen suuret kuvitelmansa, uskon, että työväki loisi\nrauhallisella, tyynellä mahdilla, uuden ja paremman järjestyksen.\nVaimonsa oli kuollut ja ainoa poika lähti sotaan, sotaan, joka oli\njo sinänsä väärä teko, ja lähti väärän asian puolesta. Sillä vanha\nkoneenkäyttäjä ei nähnyt tässä mitään isänmaan puolesta ponnistamista.\nPorvari ja punakaarti siinä iskivät vain yhteen tökerösti vihaan\nkiihoitettuina. Ja punaisten asia oli sittenkin oikea, uskoi vanha\naatteen mies, se sortui noin siksi, kun oli tartuttu miekkaan. Hän\ntunsi olevansa ylen yksin, tunsi että hänellä ei ollut muuta enää\nelämältä odotettavissa kuin kuolema, raskas kuolema.\n\nMutta Yrjö Kiimamaan sotaura muodostui lyhyeksi. Jo ensimmäisessä\ntaistelussa sai hän luodin käsivarteensa, makasi nietoksessa taidotonna\nja kohmeisena, korjattiin ambulanssiin ja sairaalaan, missä hänen\nkäsivartensa täytyi sahata poikki. Ja sitten hän makasi sairaalassa\nkuukausikaupalla, hourien, vaappuen elämän ja kuoleman välillä. Hänet\noli vallannut suuri kuolemanpelko, hätä ja läkähdyttävä levottomuus.\nHän ei halunnut nyt muistaa sen Vaeltajan sanoja, ettei ollut tiedossa,\noliko kuolema onni tai onnettomuus. Hän rukoili Jumalaa, rukoili,\nettä saisi vielä elää tätä maailmaa, elää nyt oikeuden mittanauha\nsilmäinsä edessä, vakavasti ja kunnollisesti. Hän rukoili, että hänelle\nlievitettäisiin vielä elonaikaa, tunnusti katkerasti katuen, ettei\nihminen voi elää hätäpäivän tullen oman itsensä varassa, vaan hänellä\ntäytyy olla tuki, johon turvautua. Ja tämä tuki oli Jumala. Vain mies,\njota ei ollut koskaan kohdannut pohjaton hätä ja kärsimys, kuten\nVaeltajakin, voivat uskoa järjellään käsittävänsä kaiken, olla viileitä\nja viisaita, luulotella, ettei heitä enää pysty heiluttelemaan pelko\neikä himo. Elämä kangasteli Yrjö Kiimamaan mielessä ihanana. Ihmiset ja\nmaailma olivat hyvät. Katkerasti katuen rukoili hän anteeksi, että oli\nihmisestä, Jumalan jaloimmasta työstä, omasta kuvasta, ajatellut niin\nsyntisesti, Jumalaa pilkkaavasti, että koira oli sitä monin verroin\nparempi... Hän muisti elämästä vain auringon loisteen ja valon, kesän\nja kukat, linnunlaulun.\n\nHän toipui ja pääsi sairaalasta, mieli sovinnollisena, lempeänä, täynnä\nkiitollisuutta ja nöyryyttä korkeutta kohtaan, joka oli sallinut hänen\nelää. Entiset synkänviileät ajatukset olivat poissa. Hän ajatteli\nihmisistä hyväntahtoisesti, tuntien olevansa yksi heistä, horjuvainen\nja heikko, mutta tästä lähtien pyhästi luvaten tarkoittaa vain hyvää.\nMutta hänen toinen käsivartensa oli poissa. Hiha hamoitti tyhjänä,\nsuu takin taskuun pistettynä. Yrjö Kiimamaan mieli meni haikeaksi ja\nhän ajatteli runollisia ajatuksia siitä, kuinka Jumalan myrskyn oli\npitänyt häntä riuhtoa, karsia pois yksi elinvoimainen, synnillinen\noksa, ennenkuin hän huomasi kirveen olevan valmiina myös koko runkoa\nvarten. Nytpä hän eläisi nöyrästi. Ei pyrkisi pröystäilemään, hihkumaan\nmaailman tiellä ja lyömään kahta kämmentä...\n\nHän meni kotiseudulleen. Isänsä, vanha koneenkäyttäjä, aatteen mies,\noli kuollut ja haudattukin pojan maatessa sairaalassa. Vanhempainsa\nhaudalla hän mietti, muisteli, vuodatti kyyneleitä ja sai niistä\nlievitystä. Sitten hän meni ottamaan haltuunsa vanhemmiltaan jääneen\npienen omaisuuden, pienen mökin ja palan peltoa. Mutta kauan hän ei\nsiinä viihtynyt. Mieltä ahdistavalta tuntui siinä asua. Hän möi sen ja\nosti toisen torpan kylän laidasta, jossa sitten eleli tehden töitäkin,\njoihin kykeni ja saaden valtiolta, vapaussodassa kätensä menettäneenä,\npienen eläkkeen.\n\nRyhtyi lueskelemaan kirjoja, mihin hänellä olikin ollut synnynnäistä\nhalua ja taipumusta, vaikka olikin vaellusvuosillaan siitä\nvieraantunut. Luki etupäässä uskonnollisia, työläästi tajuttavien\najattelijain kirjoituksia ja raamattua. Se vaikutti häneen\nihmeellisesti. Se oli hänestä kuin suunnaton metsä, jossa ryhmyiset\nrungot seisovat ja tuuli humisee korkealla lehvissä ja päivänvalo\nläikkyy lehtien lomitse himmeänä ja lanketellen valojen ja varjojen\nihmeellisen kudelman. Se oli kuin lammikko, kirkasvetinen ja\nkimmeltävä, tai taasen himmeä ja samea, johon hän sukelsi näkemään\npohjakivien kummallisia muotoja, heiluvia kaisloja virvoittavan\nvihreinä, lumpeen leveitä lehtiä, liekoja, outoja vesikasvien\nlonkerolta, limaisia ja ilkeitä...\n\nNiin vaikutti häneen raamattu, kun hän luki sitä, soutaen, kiikkasten\nkeinutuolissaan. Hän mietiskeli paljon, ja aika kului. Elämisen ilo\nalkoi taasen kadota, kiitollisuuskin siitä, että elon päiviä riitti.\nJopa päivien paljous alkoi tuntua raskaalta, tyhjältä ja harmaalta.\nVaistomaisesti alkoi taasen tarkastella, mikä tässä elämässä tarjoaisi\niloa ja ajan kulua. Hän huomasi tarvitsevansa ottaa emännän. Se kai\ntoisi viihtyisyyttä, rauhaa. Mutta hän havaitsi, että ei käynyt\nottaminen ketä hyvänsä naisenpuolta; se kai olisi lihanhimoa,\nsynnillistä. Hänelle pitäisi olla sellainen, joka muistuttaisi kedon\nkukkaa lauhkeudessa ja koreudessa, tuoretta marjaa, jossa ei olisi\nkarvasta jälkimakua, repiviä okaita. Hän katseli ympärilleen ja\nnäkikin naisia, mutta kun ei heidän okaisuudestaan voinut muuten\nsaada selvää, luuli hän viisaimmaksi, ettei rupea sitä kokemuksenkaan\nkautta selville ottamaan. Sitten hän tuli viinaan. Mutta hän muisteli\nentisestä kokemuksestaan, että sen tarjoamat ilot olivat vähäiset.\nOli kuin vyöryttäisit aivoihisi painostavan, sumuisen möhkäleen, joka\nteki sinut kömpelöksi, nuorasta hoideltavaksi leikkiukoksi. Laulatti\nja nauratti ilman pätevää syytä. Ja sitten tuntui elämä viheliäiseltä\nja sameriaiselta. No, sellainen ihminenhän oli papeille mieluinen ja\nkai Jumalallekin. Tuli synnintuntoon, tunnusti surkeilematta: minä\nvaivainen, syntinen...\n\nYrjö Kiimamaa etsi raamatustaan sanat: Nautitse vähän viinaa sydämesi\ntähden... Ja hän katsoi sydämensä nyt sitä tarvitsevan, katsoi,\nettä sielulleen oli tarpeellista, että siellä vietettäisiin vuoroin\npeijaisia ja häitä... Silloin se kypsyisi ja muokkaantuisi Herralle\notolliseksi. Maassa oli kieltolaki, mutta Yrjö Kiimamaa muisti raamatun\nsanat, että enemmän on kuultava Jumalaa kuin ihmistä. Ja sydämessään\nhän luuli kuulevansa Jumalan puheen. Hän keitteli viinaa, pontikkaa.\nHapatti rukiita ja istui patojensa ja pilliensä ääressä, kirkkaan\nnesteen liristen tippuessa kannuun. Sitten hän istui raamattunsa\nääressä, kumosi ryyppyjä, luki, ja aika vieri, iloisen hartaat mietteet\ntunkivat merkillisinä ja sameina hänen päälakeensa. Sitten tuli\nkohmelo, synnintunto, katumus ja harras rukous.\n\nKun viina loppui, keitti hän uutta, ryyppi, luki ja vatvoi\najatuksissaan loppumattomasti uskon, iäisyyden ja sielun asioita.\nLopuksi hän kutsui joitakin kylänmiehiä luokseen. Ryypittiin ja\npuheltiin. Yrjö Kiimamaa ilmoitti silloin, että hän on paljon\najatellut ja taistellut iäisyysasioissa, että hän on ikäänkuin jo\npappi, pyhä mies, vaikkakin vaatimattomasti. Herra on jo valaissut\nhänelle tien, antanut valon langeta niin, että hän on jo voinut lukea\nkirjoitukset maailman suuresta tienviitasta... Hän on huomannut, että\nyksi on maailmassa tarpeellinen, nimittäin piru, saatana. Ellei sitä\nolisi, niin eipä olisi hyvyyttäkään, valoa. Pimeys tarvitaan, että\nvalkeus huomattaisiin. Piru ja pahuus ne ovat ne, jotka muokkaavat ja\nhöystävät maan, että siinä voi hyvyys ja hurskaus kasvaa rehoittaa ja\nkantaa hedelmää... Kuinka olisi hänkään, jos hän nyt otti esimerkin\nitsestään, tullut pyrkineeksi hurskauden ja valon, hyvyyden polulle,\nellei hänen sielunsa olisi ensin ollut synnin vallassa, nuhraantunut,\njoutunut kärsimyksiin ja hätään... Älköön siis pirua, vanhaa uskollista\nkyntömiestä moitittako. Hän ehkä tekee kaiken pahaa tarkoittaen,\nmutta tyhmyyksissään tuleekin tehneeksi kaikkein kiitettävimmät työt\nmaailmassa. Hän valmistaa ihmiselle tilaisuuden mennä itseensä, palata\nja tehdä parannusta...\n\nVieraat kuuntelivat, ryyppäsivät, tuijottivat Yrjö Kiimamaahan silmät\npyöreinä kuin suitsirenkaat. Ja lopuksi nauraa rähähtivät. Eräs heistä\nsanoi:\n\n— Sinä saarnaat uutta oppia, mutta minä en sitä usko. Saat inttää ensin\nkiinni kirveen silmänkin, ennenkuin siihen uskon.\n\n— Et usko! äityi Yrjö Kiimamaa. Niin! Et usko!\n\nJa hän lyödä mäjäytti puhujaa ainoalla kädellään kasvoihin, niin että\ntämä kierähti loukkoon kuten kinnas, veri valui ja kaksi hammasta oli\nmurtunut poikki.\n\nHän oli jo perin juovuksissa, kiihtynyt ja täynnä pyhää innostusta ja\nveisasi: Voi iäisyys, minä pelkään sinun pituuttasi...\n\nMutta tästä Yrjö Kiimamaan uskon julistuksesta tuli käräjäasia.\nHän sai maksaa sakkoja ja kipurahoja, vieläpä tulivat ilmi hänen\nviinankeittonsa ja juopumuksensa. Mutta hän ei surrut. Hän näki tien,\njolle Jumalansa langetti ihmeellisen valon hohteen, näytti hänelle\niäisyysasioitten tummat ja kosteat ruokamullat. Hän oli pyhä mies,\nprofeetta, hän pitäisi voimallisen saarnan. Ei sanoilla, mikä oli\nsamaa kuin sivellä linnun siivellä ihmisten syntisiä päitä, mutta\nteoilla. Hän toimittaisi heille vointinsa mukaan sitä, mitä he sanoivat\nonnettomuuksiksi, kärsimyksiksi. Vasta onnettomuuksien, kovien kiusojen\nahdistamina he lähestyisivät Jumalaansa, huomaisivat rähmivänsä kuten\nkärpänen aineellisuuden tervassa, pörisevänsä kuten mehiläinen vasten\nsynnin lävitsekuultavaa lasia... Niin heidän sielunsa kirkastuisi ja\npuhdistuisi kärsimyksissä ja kiusoissa ja pääsisi Herransa iloon...\n\nMutta hänen kotikylänsä asukkaat, joilla oli tieto näistä hänen\najatuksistaan, nauraa hohottivat ja puhuivat: Kuulkaas Kiimamaan Yrjöä!\nSe on tutkinut Jumalan sanaa monta vuotta ja huomannut, että perkele\non Herran suurin palvelija ja profeetta. Nyt se tahtoo tietenkin itse\nolla tällä korkeuden ja kunnian paikalla, hiipiä saatanan karvaisiin\nhousuihin. Joutuneeko se entinen Vanha Erkki viralta, vai sulaneeko nuo\nyhteen tämän uuden kanssa...\n\nKohta he eivät kuitenkaan ainoastaan nauraneet, eivät ainakaan\nkaikki. Yrjö Kiimamaa ryhtyi todellakin saamaan aikaan kiusoja ja\nkoettelemuksia ihmisille. Ja kyllä se niitä saikin siksi, että ei\nniitä, joita ne kulloinkin kohtasivat, juuri naurattanut, pikemminkin\nkiroilutti. Hän pisti itsensä kaikkiin asioihin, jotka eivät vähääkään\nhänelle kuuluneet, kaivoi valoon vanhoja ja salattuja erheitä ja\nsyntejä, vei oikeuteen ja tuskastutti peräti asiaan osalliset. Hän\ntarttui kiinni jokaiseen tilaisuuteen, millä voi ahdistaa toisen\njoko häpeään tai jonkinlaiseen ahdistukseen ja hätään. Heidän\nsielunsa pelastukseksi, sanoi hän. Jos hän kuuli itsestään tehdyksi\npieniäkin huomautuksia, vei hän käräjiin kunnianloukkauksesta.\nHänellä oli kymmeniä käräjäjuttuja vireillä, jotka hävittyään hän\nvetosi hovioikeuteen ja jälleen korkeimpaan oikeuteen. Paikkakunnan\nihmiset alkoivat piankin pelätä häntä ja vihata synkeästi. Häntä\nkoetettiin saada pois paikkakunnalta uhkauksin ja houkutuksin. Hänen\ntorpastaan tarjottiin satumainen hinta, mutta hän ei siitä luopunut\nsittenkään. Lopuksi liittoutui pieni joukko miehiä antaakseen\nhänelle hirmuisesti selkään, mutta Yrjö Kiimamaa ampui heihin pahoja\nhaavoja haulipyssyllään ja selitti oikeudessa tehneensä sen hyvästä\nsydämestä, heidän terveydekseen, niin kuin isä kurittaa lapsiaan...\nKaikesta huolimatta jatkoi hän voimallista saamavirkaansa saattaakseen\nihmisiä oikealle tielle. Eikä kukaan tuntenut olevansa turvassa hänen\ntunnetulta uhkaukseltaan: — Minä vien oikeuteen, vaikka eihän Suomessa\njuuri oikeutta löydy...\n\nViimein kuitenkin tuli tästäkin loppu. Yrjö Kiimamaa menetti käräjän\nkäynnissä koko sievoisen omaisuutensa, jota viime vuosina oli\nkartuttanut saamansa perintö. Monet ihmiset etäämpänä, joilta hän oli\nkeinotellut velkaa, huomasivat menettäneensä rahansa, ja Yrjö Kiimamaa\niloitsi lähtiessään karkuun, että oli heille tehokkaasti osoittanut,\nkuinka katoavaista maallinen tavara on...\n\nJa hän osoitti sen vielä monilla paikkakunnilla, joihin hän\ntuli tuntemattomana, esiintyen milloin milläkin nimellä, ollen\npuuhailevinaan jos joissakin hommissa. Aina hän toi ilmi\nuskonnollisuutensa, pyrkimyksensä hyville teille, vaikka katsoikin\nolevan asioilleen eduksi, ettei heti ilmaissut, mitä luuli tuon\nuskon itseltään syvästi vaativan. Hänen esiintymisessään oli jotakin\nsuurenmoista, kiehtovaa. Taitavasti hän pujottautui mitä erilaisimpien\nihmisten suosioon, sai heiltä rahoja lainaksi ja pani ne menemään sen\ntien. Hän paijasi ihmisiä monin tavoin, kuten katsoi profeetan virkansa\nvaativan ja kuten ruumis vaati tarpeitaan. Hän oli ottanut myöskin\ntavakseen pitää voimallisia saarnoja naisille, nuorille ja vereville,\njoiden suosion hän voitti ja sitten taasen yhtä helposti heitti.\nSaarna, jonka tuli heille osoittaa, kuinka mitätöntä oli riippua\nkiinni maailmassa ja ihmisissä ja niiden koreuksissa ja makeuksissa,\npalauttaa heidät Jumalan ja katoomattomien iäisyystoiveitten turviin.\nMutta sitten, kuten profeettojen kohtalo on, kun hänen päälleen alkoi\nkasaantua sama synkeä viha, samat lain mustiin varjoihin turvaantumiset\nkuin aikoinaan kotiseudullaankin, hän nopeasti matkusti toisiin\nseutuihin. Sitä ennen hän kuitenkin, jos suinkin kävi laatuun, ilmoitti\nkysymyksessä olevalle seurakunnalleen, mitä hänen opetuksensa oli\nsisältänyt, ja kehoitti kulkemaan tietä, jonne hänen profeetansormensa\noli viitannut.\n\nNäin Yrjö Kiimamaa saarnasi ja opetti useat vuodet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYrjö Kiimamaa istuu vankina. Vaino on kohdannut voimallista\nsaarnamiestä, tien viittaajaa, lain synkeät varjot ovat langenneet\nhänen polulleen. Hän istuu siis tyrmässä ja lukee raamattuaan, pientä\nja pehmytkansista, hakien lohdutusta, lukee vangista tornissa,\nvanhurskasten vainosta, vihatuista profeetoista: ketä profeetoista\neivät teidän isänne vainonneet, kivittäneet ja pilkanneet... Hän tuntee\nitsensä suloisesti liikutetuksi, kyyneleiseksi, että ties kuinka monta\nsielua hän on pelastanut säikyttäessään ne irti maallisista ja lihan\nhaluista, että saisivat ojentaa tyhjät, anovat mielensä kohti ylhäistä\nkorkeutta... Ja sitten hänet pistetään linnaan, lukkojen taakse,\nnimitettynä petkuttajaksi, huijariksi, ikäänkuin rosvo, synnintekijä.\nPahat ihmiset eivät ymmärrä hänen tekevän käännytystyötä, puhuvan\nvoimallisesti oikeuden kieltä. Yrjö Kiimamaan mieli painuu synkeäksi\nja hän miettii, tokko kannattaa tehdä mitään ihmisten hyväksi, tuskin\nmikään vaikuttaa heidän pimeihin sydämiinsä.\n\nMutta sitten hän jälleen muistaa, että niin on aina käynyt\nprofeetoille, että hän on yksi heistä, pyhien miesten vertainen, jolle\nJumala ylhäisyydessä osaa antaa arvoa, vaikka hän on ihmisten edessä\nsyntinen, lyötävä ja vainottava. Hän tuntee itseensä tulvivan lauhkean\nilon, rauhallisuuden, tuntee voivansa istua vankina kauan, kauan, kuten\nentisten aikain vanhurskas ja vainottu mies tornissaan.\n\nJa kerran on hän, koneenkäyttäjän poika, näyttävä ihmisille, ketä he\novat pistäneet, ja saava kirkkaan kruunun.\n\n\n\n\nPEKKA ÄLÄMÄEN VANHUUS.\n\n\nPekka Älämäki oli saavuttanut jo vuosia sitten sen, mihin oli\npyrkinytkin, tosin vanhana, työn köyristämänä, kasvoilla taisteluiden\nja vaivojen uurteet. Mutta se taistelu ja vaiva, joka oli jo takana,\nherätti enää vain muistoja, joissa ajatus mielellään vatvoi, tehden\nnäiden nykyisten hetkien olon yhäkin mieluisemmaksi. Ja hän oli\nvakuuttautunut siitä, että vaivat ja huolet eivät enää uusiintuisi,\nettä penninkejä liittäisi, että tämä nykyinen olo ei enää muuttuisi\nhänen elonpäivinään.\n\nHänen pieni talonsa oli maalailtu, porraspäihin ja nurkkajuuriin oli\njuuritettu kukkia, reheviä ja värikkäitä. Oli rivi marjapensaita,\njokunen käyrä omenapuu, lohko peltomaata, jossa sopi viljellä\njuurikasveja ja viljaakin.\n\nKesäisin puuhaili Pekka Älämäki paljon siellä tarhassaan, kasvatti\nkasvejaan, perkkasi maata, nyhti ruohoja ja käveli kastelukannuineen.\nTai istui hän omenapuunsa juurella piippu hampaissa nauttien kesän\nkirkkaudesta, rehevyydestä, väreistä ja hajuista. Mutta kun tuli syksy,\npimeänä ja kosteana, ja talven pitkä, valju kylmyys, ei hänellä ollut\njuuri muuta tehtävää kuin istua pystyraasunsa ääressä ja kohentaa\ntulta, miettiä ja tupakoida. Tosin saattoi hän lukea kirjojakin, joita\nhänellä oli eräs hyllyllinen. Sillä Pekka Älämäki on aina rakastanut\nkirjoja, joiden valkoisilta sivuilta nuo salaperäiset, rytöiset ketjut\nikäänkuin luikersivat sisään silmän aukoista aivoihin ja siittivät\nsiellä sen tai tämän tunnelman eli mietteen...\n\nMutta enimmäkseen hän kuitenkin istui hiljaa, mietteissään, savun\nnoustessa haaleina kierukoina piipunpesästä, muisteli entistä\nelämäänsä, työtä ja pyrkimyksiä, joiden perille hän lopultakin oli\npäässyt kutakuinkin: saavuttanut lepoa, huolettomuutta ja rauhaa. Ja\noliko se ylenmääräistä, jos olikin saavuttanut? Sillä runsaasti, yllin\nkyllin oli ollut levottomuutta, taistelua ja vaivaa Pekka Älämäen\nelämässä.\n\nHän oli syntynyt köyhänä, mieheksi, jonka oli määrä tehdä hengen\npitimikseen ruumiin töitä.\n\nJo sangen varhain hän huomasi, että heillä työmiehiä ei ollut mitään\npyrkimyksiä, yrityksiä, toivoa parempaan. Vaivattiin jäseniä,\nsyötiin mitä saatiin, vähemmän tai enemmän, kunnes ruumis rapistui,\ntuli vanhuus ja kurjuus. Vähänpä Pekka Älämäki osasi olla huoletta\nhuomisesta, kuten enimmät toverinsa, kehaisten mainita, että hänelläkin\noli talo ja maa, vaivaistalo ja hautuumaa. Tämmöistä Pekka Älämäki\nhuomasi ja kauhistui, että hänenkin elämänsä ja tulevaisuutensa\nolisi sellainen. Ainakin oli hänen yritettävä, pyrittävä johonkin,\npäästäkseen irti ladulta, jonka lopussa odotti kurjuus, vaivaistalo\nainoana turvapuuna. Sentähden Pekka Älämäki jo silloin, nuorena\npojantorvelona, kun muut toverinsa juoksentelivat joutoaikansa\njoutavissa ja turhissa puuhailuissa, istui yksin, luki, opiskeli. Sillä\njotakin hän jo käsitti hämärästi, hamuili niitä rappupuita, joiden oli\nmäärä kohottaa hänet laumasta ainoalle polulle, jonka lopulla häämöitti\nhänen oma rakentamansa turvapaikka, jossa voisi elää rauhassa,\nikäänkuin erillään tämän elämän kuhinasta ja ihmisistä, pyytämättä\nkeneltäkään mitään tai jotakin toiselle tarjoilematta...\n\nSitten oli hän päässyt niin pitkälle, että voi siirtyä valtameren\ntaakse, maahan, missä oli väljyyttä ja tilaisuutta yrittää hänenkin,\njonka piti koota omaisuutta jäseniensä voimalla. Ja sitten oli\nollut työtä, ankaraa työtä, metsissä, kaivannoissa, tehtaissakin.\nJa dollareita oli kertynyt vähitellen. Mutta välistä oli kaikki\nromahtanut kasaan, mielen masentanut musta toivottomuus, etteivät\nsuuret pyrkimyksensä koskaan toteudu. Pitkällinen tauti oli ollut\nvähällä viedä hänet juuri siihen asemaan, mistä hän pyrki itseänsä\niäksi vapauttamaan: ihmisten ja yhteiskunnan armoleipiin. Kuitenkin\nhän pelastui, aloitti uudelleen. Pitkiä vuosia, työtä ja työtä. Rahaa\nalkoi kertyä ja hän piti huolta, että se pysyi koossa ja kasvoi,\nsijoittelemalla sitä taitavasti ja varovasti tuottaviin yrityksiin.\n\nSitten jonakin päivänä tunsi hän ruumiissaan väsymystä ja\nhaluttomuutta. Rahan ja pyrkimyksien saavuttamisen miettiminen ei\nsaanut sitä karkotetuksi. Vanhuus, mietti hän, vanhuus on minut\nsaavuttanut. Hän valvoi monta yötä, laski ja epäili ja vakuuttautui\nlopulta siitä, että hänen ei tarvinnut enää mitään tehdäkään, että hän\nvoi jo saavuttaa sen, mitä oli tahtonutkin.\n\nHän kokosi omansa, matkusti yli meren kotimaahansa ja synnyinseutunsa\ntanterille, osti tämän pienen talon, vuoraili seinät laudoilla ja\nväritti ne, istutteli kukkia, pensaita ja puita ja muokkaili peltoja\npuutarhamaata.\n\nPitikö Pekka Älämäen olla tyytymätön elämäänsä? Vaikka hän olikin\nsyntynyt köyhänä, kärsinyt kurjuutta ja vaivaa, niin olipa hän\nsaavuttanut sen, mihin oli pyrkinytkin. Mitään tämän isompaa ei hän\nkoskaan ollut mielessään haamiloinut eikä havitellut toimeenpannakseen.\nHänellä oli oma talo, kasveja, rauhaa. Kukaan ei pystynyt häntä\nkomentelemaan. Hän oli kohonnut, oli kieltämättä herra. Hänen ei\nollut pakko tehdä kerrassaan mitään. Jos hän pehnaili ja tonki\npuutarhassaan, niin teki hän sen vain huvikseen, lystäillessään; kylän\nihmiset sanoivat, että söisivät ja makaisivat he vain Älämäkenä. Ja\nsitähän se etupäässä tekikin. Pekka Älämäki oli kieltämättä herra,\nonnellinen mies. Ei ollut sitä voimaa, joka olisi pystynyt hänelle\nsanomaan: nouse, liikupas nyt niin tai näin. Vähät siitä, että hän oli\ntämän saavuttanut vasta vanhana, kun puolen vuosisadan kesäauringot\nolivat lämmittäneet hänen paljastuvaa päälakeaan. Niinpä osasi hän\nollakin tyyni ja viisas, ottaa onnesta sen mikä oli saatavissa, eikä\nyritellä mihinkään turhiin pullistuksiin. Sitäpaitsi hän tunsi itsensä\nmerkillisen nuoreksi jälleen päästyään synnyinseuduilleen, lepoon,\nheitettyään työt ja huolet.\n\nSitten kesän ollessa kaunis, raukea ja rehevä, pehnaillessaan\nkasvimaallaan, poltellessaan piippuaan ja kävellessään kylälläkin\nsiistinä herrasmiehen asussa, hän tuli tutustuneeksi nuoreen\nnaisihmiseen, joka seisoskeli puodin tiskin takana, Tämä tyttöihminen\ntunsi selvää mielenkiintoa tuohon siistiin, vaikkakin vanhahtavaan,\nvierailta mailta saapuneeseen mieheen. Pekka Älämäki mietti asiaa ja\nhavaitsi, että oikeastaan hänen pyrkimyksiinsä alunperin oli kuulunut,\nettä siinä maalatussa, kukilla koristetussa talossa asuisi sitten\npaitsi häntä joku toinenkin, akka, nainen...\n\nNiinpä sitten suoritettiinkin asianomaiset menot ja nainen siirtyi\nkauppapuodista Pekka Älämäen pieneen taloon. Sitä kai oli sitten\nkestänyt parisen vuotta, aikaa, jolloin tässä punavalkoisessa talossa\noli emäntä, Pekka Älämäellä vaimo. Lapsia ei tullut. Ja silloin\noli emäntä ehdottanut, että otettaisiin taloon joku vieras lapsi\nhoidettavaksi ja kasvatettavaksi. Pekka Älämäki oli miettinyt ja\nmyöntynyt: no, miksei, kyllä kai ne pennoset riittäisivät, vaikka\nheillä ruokkisi ja vaatettaisi jonkun elävän... Niin oli emäntä sitten\ntuonut taloon puolenkymmenen ikäisen jonkun sukulaisensa pojan. Mutta\nnaisihmistä se ei tainnut kauankaan viehättää tai poistaa sitä, mitä\nhän tahtoi pois hädistää. Sillä hänellä oli ikävä. Hän oli nuori,\nja punavalkoisessa talossa oli hänen mielestään liian rauhallista,\nyksitoikkoista ja siistiä. Hän ei osannut ottaa onnesta sitä, mikä oli\nsaatavissa. Mutta eipä hänellä ollut myöskään, kuten Pekka Älämäellä,\nmuistoja taistelusta ja vaivasta, ei hän nähnyt tässä elämässä mitään\nsuurien pyrkimyksien toteutumista.\n\nLopuksi tapahtui, että hän lähti Pekka Älämäen talosta erään\npaikkakunnalla hetkisen asuneen nuoren herrasmiehen mukana. Kylän\nihmiset luulivat, että korean talon herralle oli tämä isohko\nonnettomuus, että hän oli suutuksissaan, harmissaan, tai suruissaan,\nvarsinkin kun luulivat, että vaimon mukana oli myös mennyt joku erä\nrahoja. Mutta he erehtyivät. Kuinka olisi Pekka Älämäki, joka monta\nvuosikymmentä oli koonnut pientä omaisuuttaan suurella, vieraalla\nmantereella, monien kiusojen ja vastusten läpi, antanut nyt jonkun\nnaisihmisen kähveltää sitä mukaansa. Todellisesti tämä tapaus sai\nPekka Älämäen veriä liikkeelle vallan vähän. Hän mietti tätä asiaa ja\nhavaitsi, että hän voi kestää sen, sekä vaimon menetyksen, että hänen\nmukanaan menneitten varojen, jokseenkin samalla helppoudella kuin sen,\nettä puutarhassa kyykkiessään joku nappi pirahti hänen housuistaan ja\nhukkaantui multaan.\n\nSiitä oli nyt monta vuotta ja hän saattoi muistella sitäkin tapausta,\nvaimoaan, kuin jotakin hyvin kaukaista aikaa, istuessaan pystyraasunsa\nääressä ja polttaessaan piippuaan. Se vaimonsa ottama ottopoika hänellä\noli yhä talossaan, vaikka Pekka Älämäki oli hänet melkein unhoittanut,\neikä tullut kiinnittäneeksi siihen minkäänlaista huomiota. Se oli jo\nkymmenissä iältään ja kävi kansakoulussa, tuli ja meni laukku selässä,\nsöi, lienee katsellut kirjaakin, ja kadonnut sitten pelehtimään kylän\nkujille. Pekka Älämäki ei liioin tiennyt, mitä poika puuhaili.\n\nSiksipä hän ikäänkuin hätkähti hereille, hölmistyi, kun koulunopettaja\ntuli hänen luokseen puhumaan Älämäen ottopojasta, Ansusta. Mitä?\nEikö hän ollutkaan pyrkimystensä perillä? Oliko hän erehtynyt? Hän\nei ollutkaan kenestäkään riippumaton herra. Sillä näillä ihmisillä\noli jotakin muistuttamista hänelle, he tahtoivat huomauttaa hänelle\nvelvollisuuksista. Hän oli siis sekaantunut ihmiseläjien vyyhteen,\nkanssakäymiseen. Hän, Pekka Älämäki, joka oli edistynyt ja hankkinut\nälyä vuosikymmenien kuluessa vieraalla mantereella, hän oli sittenkin\nhuomaamattaan iskenyt kouransa mäihään... Mitä? Se poikako ei\nmenestynyt koulussa? Oli laiska, huolimaton, harjoitti ilkeyttä,\ntappeli toisten kanssa, oli rikkonut ikkunoitakin. Oliko kasvattaja\ntätä huomannut, ja mitä tehoisia toimenpiteitä hän harkitsi, että\npojasta kehittyisi kunnon ihminen...\n\nPekka Älämäki ei tähän osannut vastata juuri mitään. Mutisihan vain\njotakin, että tuli annetuksi sen akan hommata tähän se mukula...\nAnsu, ottopoika, haettiin esiin, sillä opettaja tahtoi hänelle puhua,\nvaroittaa holhoojan kuullen, ja Pekka Älämäki katsoi asiakseen sanoa\npojalle, että esiintyköön ihmisiksi, ellei halua selkäänsä kirjavaksi,\nruvelle...\n\nSitten hän rupesi miettimään, miten päästä eroon tuosta pojasta, jonka\noma varomattomuutensa ja aina onnettomuuksia siittävä kohtalo näytti\nheittäneen hänen vanhojen päiviensä vaivaksi ja huoleksi. Hän tuumi\nantaa hänet takaisin sinne, mistä se oli otettukin, mutta kävi ilmi,\nettä pojalle ei ollut ketään omaisia enää löydettävissä. Hän mietti\nantaa hänet yhteiskunnan haltuun, mutta hänelle selitettiin, että kun\nkerran oli ottopojaksi otettu, niin siinä pysyikin. Koreaksi maalailtu\ntalo oli pojan koti ja Pekka Älämäki ikäänkuin hänen isänsä. Älköön\nsiis Älämäki turhaan yritelkö irtaantua velvollisuuksistaan, vaan\nholhotkoon ja huolehtikoon pojasta kuten isä ainakin...\n\nHuolehtikoon! Niin oli siis käynyt, että ihmiseläjät vieläkin pystyivät\nsanomaan Pekka Älämäelle: Tee tämä. Hän oli luullut olevansa rauhassa,\nsaavansa muistella vain menneitä huolia ja vaivoja, uskomatta uusia\nenää tulevankaan. Mitäs jos antoikin eräälle lapsimukulalle ruuan ja\nsuojan, eihän se mitään, jos se olisi ollut kuten tavallinen ihmisen\nlapsi, mutta tämä pojan tolikka oli raisuverinen, räntäpäinen sikiö.\nSe laiskotteli ja keksi konnanjuonia koulussa, varasteli puutarhoista\nja linkoili tiilikiven siruja. Pekka Älämäki huomasi huolettomuutensa\nhäirityksi, hän oli saanut vieraan mätimunan rauhanpesäänsä. Turhaan\nhän yritti ohjailla poikaa ihmistavoille, ensin hyvällä, sitten jo\nkiroillen. Hän aikoi antaa pojalle selkään, mutta siitä ei tullut\nmitään, kun poika äyskäsi:\n\n— Mikä pieksäjä te olette. Ette te ole minun isäni!\n\n— No, luuletko, äityi Pekka Älämäki, luuletko, että tämä on sitten\nkotisi, että tässä saat koiruutta harjoittaa?\n\n— Ajakaa sitten pois, neuvoi poika.\n\nMutta Pekka Älämäki ei uskaltanut häntä poiskaan karkoittaa, peläten\nsiten joutuvansa ihmisten kanssa yhä pahempiin ja kiusallisempiin\nkanssakäymisiin. Hän koetti jo houkutella poikaa, luvaten lahjoittaa\ntälle talonsa ja omaisuutensa, jos poika käytöksellään osoittaisi sen\nansainneensa.\n\nMutta poika osoitti paatumustaan ja röyhkeyttään kysäisemällä, että\nluuletteko rahalla sieluja ostavanne...\n\nNiinpä meni vuosia ja Pekka Älämäki toivoi niitä menevän vielä nopeasti\nmuutamia, jotta ottopoikansa olisi varttunut ja ollut valmis elämään\noman jalkansa juuresta. Olisihan hänellä sitten taasen vielä eräitä\nvanhan miehen päiviä, vaisuja ja harmaita, elettävänä levossa ja\nrauhassa ennenkuin tulisi retki mustaan ja outoon Tuonen maahan.\n\nNo, aika rähmii kulkuaan, kello naputtelee välittämättä siitä,\nhalutaanko hetket viipyviksi vai poistuviksi. Ansu, Pekka Älämäen\nottopoika, kulki lävitse kansakoulun alituiseen joutuen pikkurötöksiin,\nniihin sen pahemmin sotkeutumatta, kävipä vielä rippikoulunkin ja\nsivuutti viidennentoista ikävuotensa. Vanheneva, kutistuva, yhä enemmän\nkalkinvalkoiseksi väriltään raukeneva ukko luuli jo hänestä piankin\npääsevänsä ja toimitteli häntä yrittelemään sitä tai tätä työtä. Mutta\npoika ei näyttänyt olevan halukas eikä pystyvä mihinkään. Pekka Älämäki\nkauhistui ja kirosi, että luuletko, että sinua elätän kaiken ikäni...\nSinulla on jo järki päässä ja miehen jäsenet...\n\n— Saatanpa tästä lähteäkin, arveli ottopoika, mokomasta pesästä...\n\n− No, mene, mene! Juokse jalkoihisi. Minä annan vielä matkarahaakin,\nison setelin, kun et sitten täällä näytä nenääsi...\n\nPekka Älämäki ei uskonut hänen lähtevän, ei luullut hänestä koskaan\nenää pääsevänsä. Mutta poika lähti pitkin hiekkaista tietä Pekka\nÄlämäen seteli taskussaan. Se oli elokuinen ilta, aurinko painui metsän\ntaa ja kuun alkoi erottaa taivaan sinestä, valkoisena, ohuena ja\nkuluneena ikäänkuin imeskelty pastilli. Ja vaisu, kalkin valkoiseksi\nrauennut ukko seisoi portillaan ja näki hänen poistuvan. Mutta ei hän\ntuntenut iloa laskeutuvan sydämeensä, kuten oli luullut, lopultakin\npäästessään tuosta kiusanhengestään. Hän huomasi jonkin merkillisen\nhaikeuden ja kaipauksen, jopa iloitsikin siitä, että hänellä oli\ntuo poika ollut, että hän oli kasvattanut sen täysirunkoiseksi\neläjäksi. Hän tunsi, kuten ei koskaan ennen, itsensä vanhaksi ja ylen\nyksinäiseksi. Oli kuin avaruuden suuri tyhjyys olisi ammahtanut hänen\nympärilleen oneana ja kalsakkana. Muistot menneistä, nekin olivat\nsiellä vaisut ja haalistuneet, ikäänkuin imeskellyt ja hioutuneet,\nmelkein huomaamatta jääneet, kuten tuo valkea kuu iltataivaalla...\n\nMutta ilta yhä viileni, ja jopa sai väriä, vaskenkarvaa ja punerrusta,\nkuun kalvas naama, ja taivaan sinimanttelista välähtelivät tähtien\nkirkkaat sakarat, maasta nousi kylmänkostea huuru, ja rehevät kukat\ntalon seinustoilla tuoksuivat viimeisillä hetkillään ennen tautista ja\ntappavaa syksyä.\n\n\n\n\nVANHA KARTANO.\n\n\nKellertävältä, tummankellertävältä valtatieltä, jossa vallitsi loka\nja jalan alla litkahteleva rapakko, alkoi koivukuja. Vanhat ja väärät\nrungot ja syksyinen keltatauti lehdissä; ne kahisivat kosteassa\ntuulessa, jonkin lehden kanta jo katkesi, ja se oli piankin löytävä\nlopullisen sijansa — sen ruohon juuren, jossa sen oli määrä mädätä.\n\nKujan päässä oli kartano, korkea ja kaksikerroksinen, puistikon\nkeskellä, isojen koivujen, haapojen, leppä- ja pihlajapensasten, joiden\nsekaan oli juurrutettu jokin kukkapenkki ja johdatettu jokin hiekkainen\nkäytävä. Edempänä olivat navetat ja läävät, aidat ja luhdit ja niiden\ntakana vainiot laajat ja multaiset.\n\nKartano oli vanha, kovin vanha se oli kartano. Monta asuinriviä oli\nsiinä ohut ennen tätä, ja tämäkin oli vanha. Siihen sivelty väri oli\naikoinaan ollut iloisen heleä, mutta nyt se oli tumma ja murheellinen.\nSade oli hakannut seiniä, saaden aikaan outoja, töhryisiä kuvioita,\nikäänkuin joku olisi yritellyt hahmoitella entisten aikain eläjiä ja\ntapahtumia, aurinko oli paistanut ja maali oli kohonnut pinnasta monina\nryppyinä...\n\nKartanon itäisimmästä päästä pisti lyhyt kylkirakennus esiin, aivan\nseinissä ja akkunoissa kiinni oli puita, kaikki lehdet sairaina,\nräikeinä, ikäänkuin himokkaan koreina, punaisina ja verestävinä,\nkellertävinä ja ruosteisina... Hämärä laskeutui maille kuin savu,\ntaivaalla vaelsivat kosteat pilvet, viluinen tuuli kahisi puutarhassa.\n\nMutta sisällä huoneessa paloi pystyvalkea, iloisin räsähtelevin\nliekein. Ukko istui sängyssä rennoilla, kahisevilla kaisloilla, imi\npiippua ja puhui; minä venyin lavitsalla kirjavan raanun päällä. Ukko\npuhui hiljaisella, tasaisella, värittömällä äänellä, joka toi mieleen\npitkän, harmaantuneen hiuskarvan, jonka sisästä on kadonnut ydin, puhui\nja imaisi piippuaan. Hänen haaleat, harmaat silmänsä katsoivat kauas.\nMutta kun ne sitten tovin tuijottivat silmiini, saatoin hätkähtäen\nhuomata, ettei niissä ollut mitään ilmettä: ne eivät katsoneetkaan\nkauas, vaan sisäänpäin. Elämä oli jo valahtanut tämän äijän sivuitse;\nse mitä nyt siinä tapahtui, ei ukkoa liioin liikuttanut. Hän eli\nmuistoissa, niissä asioissa ja puheissa ja tapahtumissa, jotka olivat\niskeytyneet hänen tajuunsa ennen, silloin, kun hän otti oman elämänsä\nkiivaasti ja tärkeästi, kun sen monisakarainen hierin hämmensi hänet\nmaailman suureen sikakaukaloon...\n\nNyt ei enää hämmentänyt, hauta häämöitti jo lähistöllä. Ainoastaan\nmuistot menneistä kuljeskelivat ukon pääluun ontelossa, ja niistä hän\npuheli vaisulla, hiljaisella äänellä minulle, joka tulin joka ikinen\nilta, kun vallitsi syksyinen hämärä, loka, puita kahisuttava tuuli.\nAstuin yli kynnyksen huoneeseen, jonka takassa humisi tuli. Ukko kohosi\nistualleen kaisloilta, hamuili tupakkavehkeitä viereltään.\n\n— Onko se poika...\n\n— On.\n\nJa hän täytti piippunsa, sytytti, imeskeli; piippu kurahti, hehkuvat\ntupakat pursuivat korkealle, ennenkuin ukko painoi ne alas pitkällä,\nmustalla etusormenaan. Alkoi puhua oudolla, vaisuna äänellä tästä\nkartanosta, sen entisistä eläjistä ja tapauksista. Ei koskaan puhunut\nmuusta. Kertoi jotkut asiat moneen kertaan, mutta kertoi aina uuttakin\nja ennen kuulematonta.\n\nSaatoin toisinaan harhautua omiin mietteisiini ja unhoittaa ukon ja\nhänen tarinointinsa. Sitten ikäänkuin heräsin, ja yhä nökötti ukko\nsänkynsä laidalla, kelteisillään, oli tovin vaiti, piippu kurisi, ja\njatkoi puhetta vanhoista asioista...\n\nKekäleet raukesivat kasaan, hiilet hehkuivat, sinersivät, pihahtelivat\nja tummenivat. Huoneessa oli outo valonkajo, samanlainen kuin niiden\nentisten aikain ja tapausten yllä, joista ukon hymisevä ääni kertoi...\nNyt, mitä tapahtuukaan tässä kartanossa — ei mitään. Sen eläjät vain\nnostattavat maasta leivän ja syövät sen. Minä en heitä ollenkaan\nkunnioita.\n\nOli yö kun astuin taasen puutarhaan, jonka himokkaan koreita\nlehtiverhoja rapisuttivat sateenpisarat ja tuuli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin se mies, joka juurrutti nämä puut, se oli ensimmäinen, joka\ntämän kartanon haltijoista kohotti hahmonsa esiin ajan hämystä. Ne\nentiset isännät, ja niitä oli jo ohut monta, olivat yhtä harmautta,\nmykriä, jotka ahersivat maankamarassa ja söivät leipää. He, hiljaiset\nahertajat, livahtivat sivuitse huomaamatta: mitä heistä olisi\nkerrottavaa — kaiken kertoo peltomuru, joka on jäänyt jälkeen...\n\nPienenä se puita juurruttanut mies luuhotti tämän talon ovinurkassa\nruotipoikana. Oliko luonto tehnyt hänelle vääryyttä? Tai miksi oli\nkatsottava ruma naama, merkillisen soikula kallo ja tavattomasti\nlängelle painuneet sääret. Toiset ihmiseläjät, tämän talon silloiset\nisäntäväetkin, jotka katsoivat ansiosta kantavansa parempimuotoista\nruumiinrakennetta ja muitakin kykyjä, ivailivat ja pilkkasivat häntä —\ntekivät elämän alun ylen ryppyiseksi. Ja viha ja katkeruus painuivat\nraskaina pisaroina hänen sydämeensä. Poika kasvoi, teki työtä ja oli\nvaiti, murjotti, liekö mitä hautonut sisuksissaan. Sitten hän katosi.\n\nEi sentään kadonnut iättömiin. Eräitten vuosien kuluttua hän palasi\nja oli rikas mies, porho kerrassaan. Osti tämän kartanon, luki markat\npöytään ja istui nyt isäntänä siellä, missä oli ennen ollut kaikkien\nivattavana. Silloinko jo lienee itänyt mielessään se miete, että kerran\nhän näyttää, nauttii kostosta; sillä saivatpa nyt entiset pilkkaajat\nhavaita monin muodoin, että kaikki hän muisti, että väkevä veri oli\nhänessä ja että ei ole hyvä elää rikkaan miehen vihoissa... Kovin he\nihmettelivät, että mistä tämä näköjään ylen mitätön mies oli äkisti\nkahmaissut omaisuutta: liekö ryövännyt vai varastanut. Hämäräksi\njäikin, millä keinoin sai — pääasia, että sitä oli ja että sillä oli\nväkevyyttä. Täytyi kumartaa huolimatta siitä, kenen hyppysissä penni\noli. Herra on se jolla on!\n\nJa tämä mies eleli aikansa. Availi viljelyksiä, rakensi huoneet,\njotka ovat aikaa lahonneet, ja istutti nämä puut, jotka yhä elävät\nja julistavat hänen nimeään. Oli kyläkunnan napa, valtias, jonka\nedessä vapistiin, nautti siitä, että ajanpyörä oli kiepahtanut, että\noli toisten vuoro olla vaiteliaita ja nöyriä, jos oli hänen ollut\naikaisemmin, hopuksi kuoli, mutta muisto elää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTässä kartanossa ei ole milloinkaan vallinnut suku, se ei ole siirtynyt\nisiltä pojille. Tämä maa on elätellyt pinnallaan aina uutta ja verestä\nverta.\n\nSeuraava isäntä oli taaskin sitä työmykrien laatua, mutta jäsenissään\nouto sitkeys, kaivukämmenensä tonkivat syvälle ja avaralle. Kaivoi\nsiis syvälle ja kauan, koko elämänsä ajan, kunnes kaatui vaolleen.\nSiinä oli hänen nautintonsa, ja talo siitä hyötyi ja jälkeentulevaiset.\nJa miehelle itselleen tipautettiin kuolema, palkka, jonka luonto\njärkkymättömällä naamalla suorittaa jokaiselle, vaelsipa tämä tiensä\nkuinka tahansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyvä oli nyt elää sen miehen, joka astui sijalle. Ei huolehtinut\npelloista. Oli rikas mies, eli joka päivä ilossa herkullisesti.\nJaoitteli maahan vanhat rakennukset ja rakennutti uudet uhkeammat.\nMaa kasvoi, ja oli miehellä muitakin tuloja. Elämänsä kului ainaisena\nsumuna ja humuna. Pimeinä öinä hehkuivat valorivit alas muuhun\ntuhruiseen ja harmaaseen kylään, saleissa helisi soitto, oli naisia,\nkirkasta viinaa, joka kimmelsi hienoissa, hauraissa laseissa...\nEi ollut surua, ei ajan yksitoikkoista jonoa; oli naurua, mieltä\nriemastuttavana kohosi alkoholin höyry, suruttomina lentelivät puheet...\n\nSitten kuoleman mustat sakset leikkasivat elämänlangan. Vaolleen\nkaatui isäntä, kuten edellinenkin. Ryntäillään nökötti hän pöytää\nvasten, missä törrötti laseja, toisia kumollaan, pöydällä lammikko\nryyppyainetta, savukkeitten tuhkaa, himmeleissä hehkui punainen tuli...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNytpä asui kartanossa ylen omituinen mies, merkillinen kuvatus. Oli\nelossa, hengitti, mutta oli kuitenkin kuollut tälle maailmalle. Lie\njoskus syönyt, enimmäkseen kuitenkin nukkui, venyi herpaisevassa\nlämpimässä uunin päällä. Haikuroi joskus pihamailla, avopäin,\noudonkalvain naamoin. Mutta useimmiten ei kuitenkaan lähtenyt\nliikkeelle mistään syystä; pyllisti — ruskeat juovat ja räiskeet\nvaluivat alas pitkin uunin rintakiviä...\n\nMaa alkoi jo laihtua, pelehtyä ja rappeutua, mutta aina se kuitenkin\nyhden miehen elätti. Luoja ties, miten pysyi vähäkin järjestys, miten\npalvelusväet olivat, elivät ja toimittelivat töitään.\n\nMeni sekin isäntä ja tuli toinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä isäntä oli taasen niitä, joille luonto oli määrännyt uran\ntäynnä touhua ja toimeliaisuutta, Hätisteli pajupehkot pientareilta,\npehnasi maata, oli ruumiinvoimiltaan kuulu: käsitteli täysinäisiä\ntervatynnyreitä kuin muut miehet piimätuoppia.\n\nOli aikansa väkevä, kunnes tauti hänet nujersi yhtenä syksyisenä yönä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen jälkeen asuskeli kartanossa iholtaan mustanpuhuva, synkkäsilmäinen,\numpimielinen mies. Toimitteli töitä, huolehti tarkasti eduistaan, oli\narka arvostaan, viisas ja kiivas. Joutui riitaan naapuriensa kanssa,\nriita kiihtyi, meni kamppaukseen, ja kartanon isäntämies humautti kiven\nriitaveljensä kalloon.\n\nOikeuden koura on ankara ja väkevä. Tuolla kirkon luona, kaakinpetäjän\nkupeella lyötiin miestä raipoilla. Sisu siinä miehessä oli voimallinen;\nhän pilkkaili, uhmasi: — Syökää nyt minun lihani, juokaa nyt minun\nvereni... Päärhälli, se paha vallesmanni, heilautteli vain keppiään\npiiskurille: jatka. Ja piiskuri löi, kunnes oli miehen heltyminen\n— pyörtyi. Luuturesuja tukittiin hänen kylkiluittensa rakoihin,\nkun suoletkin pyrkivät näkymään — ja mies lähetettiin Siperian\nvankitielle...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt tapahtui, että kartano kerrankin kulki perintönä. Siperiaan\nlähetetyllä miehellä oli poika. Isien perintöä lienee ollut outo hehku\nja levottomuus veressään. Joi ja resusi, hurrasi kylillä ja pistipä\nviimein elokuun haavemielisessä kuutamossa tuohikäiverön talonsa\nnurkkaan. Liekki horsusi, humusi tuhansin urkuäänin, söi ja kukisti\nkekäleiksi uhkean kartanon, puutarhan puista tippuivat kärventyneet\nlehdet... Mutta talonisäntä asteli pitkin hiekkaista valtatietä ja\nkatosi.\n\nMonet, monet pitkät vuosien ympyrät oli kartano autio. Puutarhan\npuissa vain soitteli tuuli, rehevissä lehvissä ja jossakin nokisessa,\nhankautuneessa, kummitusmaisessa karankassa. Mökkiläiset ja resutalojen\nisännät korjasivat pelloilta heinän.\n\nSitten talon omistaja tuli takaisin, tuli muuttuneena, hillittynä ja\nhiljaisena, kasvoillaan leuhka rauhallisuus, poskilla pehmeä parta.\nOli sillä jonkin verran kai varojakin, koska rakennutti kartanon\nentisen tilalle, paranteli uuruokkoon joutuneita maitakin, eli kuin\nihminen... No, ei sentään aivan! Vintissä sillä oli jokin kamari,\njohon se ei ketään laskenut ja jossa se aherteli melkein alituiseen\npuolen vuosikymmentä. Kävi kuiske, että se rakenteli siellä rattaita,\nkonstikkaita laitteita — aikoi saada aikaan ikiliikun... No, selvisi\nse siitä viimein, kun rattaat ja pyörät eivät lopultakaan ruvenneet\nelämään.\n\nMutta kun tällä miehellä kerran oli verissä vika, niin tyytyikös se\nelämään ihmisten tavoin, tasaisesti, yhdellä luiskahtelemattomalla\nradalla ja yhtäläisesti väritetyillä ajopeleillä.\n\nIstui kirjojen ääressä ja luki, tutki raamatulta ja uskonmiesten\nkirjoituksia. Alkoi puhua Jumalasta ja selitellä hapeneesti\niäisyysasioista ja muista, jotka olivat kylien eläjille työläät tajuta\nja saattoivat hänet yhä enemmän joutavia hourailevan miehen kirjoihin.\n\nVanheni, mietiskeli, käveli hajamielisenä maillaan, noudatteli outoja,\nsekavia mietteitään töissään, huoppaili sinne ja tänne.\n\nAika kului. Vanheni yhä enemmän, parta valkeni, ja silmissä asui\nusvaa. Ei ollut enää jumalinen mies, oli Jumalan kieltäjäkin ja mikä\nlienee ollutkaan. Otsaltaan sikisivät yhä raskaammat mietteet. Jos\njoku halusi kuunnella, selitteli uskomuksiaan katkonaisin lausein,\nkiihtyi, huitoi käsillään. Sanoi kaiken olevan yhtä: ihmiseläjien,\nelukoiden, maan ruohon, kivien ja soran — on sattunut vain elämän iäti\njauhavassa myllyssä pursahtamaan siihen muotoon... Ei ollut ihminen\nhänen mielestään mikään kaunis elämänmuoto: oli törkyisin luonnontuote,\nrumin ja ilettävin elävä... Ah, kivi ja maa olivat ehkä onnelliset\nja kauniit, ehkä niihin ei ollut istutettu sielun tympeätä basillia,\ntietoisuutta... Eikä uskonut Jumala-eläjien odottavan pimeydessä\npuntari kourassa, kohennellen helvetin tulia ja sytytellen taivaan\nkynttilöitä... Iloitsi, että humahti kohta ylleen kuoleman pimeys ja\nettä sai ihmisen ilettävän muodon sijaan muuttua viileäksi, kauniiksi\nmaaksi...\n\nNiin hän puhui sumuisin, epäselvin lausein tavallisten eläjien\nihmeeksi, kirkkohurskaitten kauhuksi. Sitten elämä herkesi\nkuljettamasta ajatuksiaan ukon otsaluun takana. Hautuumaan sammaltuneen\naidan vieressä tuirapäinen kivenmöhkäle osoittaa hänen viimeisimmän ja\nrauhallisimman asuntonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen viimeisinä elonvuosinaan oli ukon suosioon pujottautunut eräs\nmies — pienenläntä, rihainen, pitkin, solakoin kasvoin. Älynlanka\noli siinä miehessä kovin kierä, sisuksiinsa juurtuneena himo kohota\nihmisten nähtäväksi mieheksi, rikkaaksi ja voimalliseksi. Oli ylen\nviekas ja kavala, pinnalta hurskas ja haikea, jumalinen ja rehellinen,\nkieleltään lipevä, naamaltaan näyttelijä, läpiliipattu ihmisten ja\nelämän tuntija. Tämä mies punoutui nyt tuon vanhuuttaan höpsäksi\njärkikotkaksi ajautuneen ukon seuraan, puheli hänelle mieliksi, eli\nkaikessa hänen mielinouteekseen. Sitten ukon kuoltua tapahtui, että\ntämä mies toi esiin paperin, jonka mukaan kaikki, mikä ennen oli ollut\nvainajan omaa, oli nyt hänen.\n\nEleli edelleen, tarttui jokaiseen riippuvaan rahkeeseen, josta oli\ntilaisuus nykäistä, viljeli maata, käveli pelloilla kintut sonnassa\n— oli taasen ikäänkuin herrasmieskin, lipevä olennoltaan, lautamies,\nlopuksi herastuomarikin, viljeli emäntiä, kolmea luvultaan, jotka\nkaikki kuolivat tekemättä pahaistakaan rintaperillistä. Sitten iski\nleini touhunmiehen jäseniin; istui ähkyen ja irvistellen rohtopullojen\nääressä ja viimein ojensi koipensa, kuoli. Kansa taruaa, että tämä\nherastuomari kätki ja mädätti setelitukon metsään, koska ei halunnut,\nettä ne lämmittäisivät vieraita kämmeniä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin he kohottivat hahmonsa ajan hämystä, he, joilla oli omia muotoja,\nväriä, kohottivat, ellei muualla, niin vanhojen tarinoissa, kun\ntakkavalkea paistaa, ulkona elää tuuli ja syksyinen pimeä. Muut —\nheidän päällään viipyy sumu. Kukapa haluaisi loppumattomasti lappaa\nsamankaltaista, harmaata ja sileätä narua... Mitäpä huvittaisi katsella\neläjiä, jotka muuttavat vain sontakokkareen leiväksi ja leivän jälleen\nsontakokkareeksi, eikä muuta mitään.\n\nSen vuoksi hiiviskelen minä illoin, kun jostakin akkunasta tuijottaa\nhikihimmeä valo, yhä harvenevat, himokkaan sairasveriset lehdet\nhuokailevat levottomasti, hiiviskelen ukon luo, joka nököttää sänkynsä\nreunalla ja kertoo vanhoja tarinoita.\n\nPiippu kurahtelee oudosti, tulenkielet takassa elävät levottomasti.\n\n\n\n\nAHOLAN JUUSEPPI.\n\n\nI.\n\nJuuseppi huojahteli pihamaalle läpi pimeän verannan ja seisahtui tukka\nharillaan ja haalein silmin.\n\nElokuinen aamuyö oli pehmoisen hämärä. Metsien sahareuna kyläaukean\nympärillä oli kuin hiilellä vetäisty synkkä viiru, pois painuvan kuun\nverestävä silmä kurkisteli vielä sen ylitse, ja taivaan haaleasta\nontelosta erotti jonkin tähtisakaran pilkkeen. Hiljaisuus, suuri\nhiljaisuus. Ruskeat kuhilaat seisoivat pellolla totisina, ikäänkuin\njotkin leveähameiset kääpiöämmät, erään päälaella sirpin kiiluva käyrä.\n\nSitten kolahteli tallissa hevonen ja puraista rouskautti rehua terävin\nhampain. Hevonen, se oli vielä Juusepin, samoin naudat navetassa\nja lampaat ja kaikki kuolleetkin irtonaiset kappaleet. Mutta tämä\ntalo kaikkine rakennelmineen, tämä pihamaa, jolla hän seistä hojotti\nhumalaisin päin, nuo vaimot, jotka olivat tunkeneet esiin nurmea ja\nviljaa, ne eivät olleet enää hänen. Vielä äskettäin, iltayöstä, ne\nolivat, mutta eivät enää. Juuseppi oli pelannut talonsa. Korttilehtien\npunaiset ja mustat silmät olivat sanoneet, ettei Juusepilla ole taloa.\n\n— Hohoh, huokasi Juuseppi, kortti tuo ja kortti vie ja maanviljelys on\nonnessa.\n\nHousun liitingistä nousi kirkas putelli, korkki natisi, neste solisi,\nsuu maiskahti ja mutruili tovin, ja pullo painui jälleen sijoilleen.\nJuuseppi nojasi nurkanpäähän ja tuijotteli lauhaan, hämyiseen,\nelokuiseen yöhön harmain silmin, alkoholin kieppuhäntäisten molekyylien\npitäessä pääluussa omaa kihinäänsä.\n\nSiitä oli pari kuukautta, kun Juuseppi, Aholan talon ainoa poika,\nsaatteli hautaan isäukkonsa, ja puolisen vuotta, kun hän seisoskeli\näitinsä haudan reunalla. Juuseppi, parissakymmenissä oleva vohlakka\npoika, jäi yksin Aholan talon haltijaksi. Se isäukko, kuiva ja luinen,\noli häntä tautivuoteellaan varoitellut elämään ihmisiksi, antanut\nneuvoja ja sanonut: — Lapsen reiässä olet saanut tähän asti olla, eikä\nsinusta olisi vielä maailmaa vastaan eikä itsesi elättäjäksi... Mutta on\nkoetettu sen vainajan kanssa koota sinun varallesi, että tässä kyllä\npärjää, kun vähänkin on niskantakuista...\n\nNiin sanoi hänelle, kolmikyynäräiselle, raavaalle miehelle!\nYmmärtämätön, kuiva, itseviisas ukon saatana... Voi, kuinka se puhe\notti Juuseppia älälle!\n\nNiin, pari kuukautta oli mennyt, kun isäukko sai lopullisen\nasuinsijansa sinne siunattuun someroon. Juuseppi oli toimitellut\nisännän ja maamiehen töitä ja yritellyt samalla hiljoilleen etsiä\niloa ryypyistä ja muista. Ja nyt hän oli kolmessa tunnissa menettänyt\nmaansa korttipelissä Mustalle-Samulle, hevoshuijarille ja pelimiehelle.\nKotitalo oli mennyt, tuo tuttu kamara ja tutut seinät, se, jossa oli\nensi kerran muovannut suunsa itkuun tai hymyyn, jossa oli kellistellyt\nnurmella pienenä paita päällä, tai vähän isompana yritellyt työn\ntouhuun...\n\nPyrkikö Juusepin mieltä painamaan muukin kuin alkoholi, yrittelikö\nsilmiin laskeutua muutakin kuin viinan sumua? Tunkiko sydämeensä\nlapsellisuus ja lauhka haikeus...\n\nSe isäukko oli sanonut: lapsimies ei maailmaa vastaan, eikä leipänsä\ntienaajaa... Saatana! Eikö Juusepilla ollut miehen runko! Mitäs jos\nmeni maa: maallistahan se oli. Ja vieläpä oli hänellä, maanpäällistä\nmonen setelin arvosta. Sai sillä vielä... Mutta mitä: kun oli mennyt\nmaa, niin menköön maanpäällinenkin. Hän aloittaa elämän tyhjin\nkämmenin, sille isäukolle kiusaksi, joka ei luullut hänestä miestä\ntulevankaan... Isä kokosi, mutta poika pelasi! Mitäs siis muuta kuin\npirttiin takaisin, ja sanoo Mustalle-Samulle, että vastakkain nyt maa\nja maanpäällinen, kerta katkulla, mutta kolmesta poikki... Jos kävi\nkortti hyvin ja hän sai talonsa takaisin, niin mitäs, hän yrittelee\nelää kuten ihmiset ja isäntämiehet... Jos taas kaikki meni: no, hän\nastui ulos talostaan ja lähti kyykkimään jätkämiehenä, jolla ei ole\nmuuta kuin hartiat ja nyrkit... Tämä oli sellainen hetki, nyt viippui,\nviippui, elokuisena yönä... Vainaja luuli, ettei poika pärjää...\n\nAamutuulen henki narahutti tuuliviiriä. Juuseppi havahtui ja katsahti\nsiihen samein silmin.\n\n— Hm, sitä peltikukkoa hän oli monesti poikasena viskellyt kivillä ja\nampunut sitten rihlapyssyllä pyrstön poikki... Nyt katsottaisiin, yhäkö\nhän eläisi tuon tuulikukon alla, vaiko jossakin muualla...\n\nPullo nousi liitingistä, korkki natisi, ja sitten Aholan poika\nhuojahteli pirttiin, joka ei enää ollut hänen.\n\nKynttilän lepatteleva valo, se sopi yhteen humalaisen Juusepin kanssa,\nse oli levoton ja heiluva kuten Juusepin omat mietteetkin. Mustan-Samun\ntumma, pitkä muoto, korkein otsin, vilkusilmin ja riippuvin viiksin,\noli toiselle puolella honkaista pöytää ja hän toisella. Viisi lehteä\njaettiin ja peli alkoi.\n\nEnsimmäinen tikki: se oli vängällä Samun. Mitäs Juuseppi toimitti\npienisilmäisillä lapuillaan, joita ei tukenut ainoakaan kuvakortti.\nToinenkin meni Samulle, vaikka Juusepilla oli nyt kortit, joilla piti\njotakin toimittaa. Mutta Samu olikin vanha tekijä, ei siihen tepsinyt\nviikatteetkaan.\n\nYksi voitto enää, ja niinpä olisi Samu täysinäisen talon haltija ja\ntoinen tyhjä mies. He ottivat välillä ryypyt ja sekoittivat huolella\nkortit. Juuseppi ei tuntenut alakuloisuutta eikä levottomuutta. Hän\najatteli eräänlaisella ylpeydellä: tässä Aholan Juuseppi pelaa maataan.\nHänelle kävi huono kortti, eikä hän enää toivonutkaan mitään; peli oli\nSamun, kunhan tiputteli lehdet pöytään. Mutta kas, nyt sai Juuseppi\ntikin. Ei Samukaan sentään mikään hevonen ole, että pystöstä veisi\ntalon täysineen. Seuraavassa pelissä oli Juusepilla jekke, akka ja ukko\nja kaksi ässää, ja silloin oli Samun vaiettava.\n\nNyt oli molemmilla kaksi tikkiä. Seuraava peli oli ratkaiseva. Saisiko\nAholan Juuseppi takaisin maansa vai ei?\n\nEi hän saanut. Musta-Samu sai esiin patasumansa, ja mitäpä Juuseppi voi\nvieraan maan korkeilla korteillakaan.\n\nKortti tuo ja kortti vie ja maanviljelys on onnessa, huomautti Samu ja\nveti kasaan kortit.\n\n    Kun pienenä pelasin sen pappani talon,\n    tuli kurjuus mun eteheni juu, laulahteli Juuseppi ja ryyppäsi.\n\nHän nukkua rötkötti aamupuolen yötä ja pitkälle päivää. Sitten hän\nlähti ja huomautti mennessään pihalla piikapalvelijoilleen: — Minä\nlähden nyt. Tähän tulee toinen isäntä.\n\n\nII.\n\nEi Aholan Juuseppi kävellyt pitkälle. Siinä hän eleli lähikylien\nja pitäjien tutuissa maisemissa metsänkaatomiehenä, ojurina ja\npäiväläisenä. Kyllä hän pärjäsi, vahvarunkoinen mies. Juuseppi eli\nomien lihastensa ja aivojensa avulla eikä vainajan perinnöllä. Kovin\nhäntä kiusasi vain se, että tutut ihmiset joka näkemällä kysäisivät:\n\n— Miksi sinä talosi pelasit?\n\nSuuttuneena hän äyskäisi:\n\n— Siksi kun tulen talottakin toimeen!\n\nIhmiset kuitenkin päättelivät, että sitä se kuitenkin suree talonsa\nmenetystä, siksi se juo, suruunsa. Sillä tämä ihminen joi. Viikon\nhän tehdä jutkisti työtä, mutta lauantai-illasta maanantaiaamuun\nhuojahteli hän humalaisena kylillä, ja toisinaan meni maanantaipäiväkin\nperään. Miksi Juuseppi joi? Etsikö hän jollekin surulle unhoitusta tai\nlievitystä, esimerkiksi side, että oli maaltaan hävinnyt... Ei, hän\netsi vain elämästä joitakin iloja ja mehuja, ja sitä hän oli havainnut\nlöytyvän vain viinapullosta, alussa pinnalta, sitten pohjalta, tai\nverevissä piian pullukoissa punaisissa luhdissa voi sitä myöskin\nlöytyä, ja korttilehtien läiske voi myös saada ajalle vauhdin ja\nmielelle virvoituksen...\n\nNiin, Juuseppi siis heräsi joka ainoan maanantaipäivän aamuna tai ehkä\niltapuolellakin kortteeripaikastaan, tai ehkä jostakin vallan vieraasta\npaikasta, jopa joskus maantien ojastakin, ja tunsi pääsuonissaan\nveren takovan ja koko elämän näyttävän sameriaiselta. Silloin tuntui\ntaas ylen työläältä tarttua kirveen ja sahan tahi lapion ja kuokan\nvarteen. Tuli silloin mieleen, että saisi se olla se isänkin Ahola.\nSilloin ei ollut kiirettä työhön, vanhan pellon pojalla, vaikka\ntulitkin juovuksissa kotiin. Jos oli nälkä, etsit kaapeista voileipää,\nsianpintaa, viiliä ja piimää, söit ja olit väkevä. Jos halutti, sait\nkiivetä piian viereen.\n\nSiten mennyt kangasteli jo Juusepin mielessä kauniina ja nykyinen\ntuntui kolialta ja erämaan tapaiselta.\n\nSitten seuraavana sunnuntaina saattoi Juuseppi laulaa remseän haikein\näänin:\n\n\n    Kun pienenä pelasin sen pappani talon\n    tuli kurjuus mun eteheni, juu...\n\nEivätkä kylien ihmiset nyt olleet niinkään väärässä kun sanoivat: —\nKatuu se tunnossaan, siksi se juo, kun maaltaan hävisi...\n\n\nIII.\n\nAholan Juuseppi aikoi hirttää itsensä. Hän solmeili narua vajan\nkattoon, katseli, että silmukka oli luja ja juokseva, sytytti tupakan\nja istahti pölkyn tyvelle. Epäilikö Juuseppi?\n\nOli elokuun yö, kuutamon viehkeä valo, varjot kuin mustia pitsirimsuja.\nKaikki kaunista, ikäänkuin eivät tuska ja murhe asuisikaan maailmassa.\n— Niin, tällaisena elokuun yönä vuosi sitten oli Juuseppi pelannut\ntalonsa. Ja nyt hän aikoi hirttää itsensä. Tai eikö hän ehkä\nhirttäisikään, vai miksi hän istui mietteissään ja poltteli savuketta...\n\nKuinka Juusepin mietteet olivat ajautuneet sille tolalle, että hän\noli solmeillut narun vajan kattoon ja tarkastanut, että silmukka oli\nluja ja juokseva... Hänellähän oli riittävästi työtä ja työ toi ruokaa\nja viinaakin sen kuin Juuseppia haluttikin. Mutta tällainenko siis\nolisikin Juusepin elämän radan puiseva kaava: työtä, ruokaa ja viinaa...\n\nKaikki oli Juusepista ruvennut näyttämään yksitoikkoiselta ja\nhämärältä, jolla ei ollut väliä, missä se pisteeseen päättyisi.\n\nJa tänä elokuisena yönä oli Juuseppi saapunut koreaan ja maalattuun\ntaloon, kamariin, pitsiverhoisten akkunaruutujen taa, vaalean ja\nkauniin tyttöihmisen luo. Monesti ennenkin oli Juuseppi siellä jo\nkäynyt, komea poika, tuuhein, kiharaisin otsatukin, tummin silmin,\nkomeassa kartanossa, valkokukkaisten pihlajapuiden suojassa, valkoisten\nikkunaverhojen takana, vaaleanverevän tyttönsä ääressä... Ah, silloin\noli veren ja viinan hehkua, kesän ja kukkien lemua, sadunomaista ja\nkaunista, jotakin epätavallista, kuumeista ja suurta...\n\nJa nyt oli tuo valkoisenverevä tyttöihminen samojen vaaleiden verhojen\ntakana sanonut hänelle, että Juuseppi oli isä, että oli tulossa\nmaailman valoon joku uusi elävä lapsi, joka olisi valkoverisen tytön\nja Aholan Juusepin. Akkunaruudun takana oli syksyinen tummuus, ja\npihlajapensaiden tertut olivat punaisia ja lehdet verestäviä ja\nkellertäviä.\n\nJuuseppi istui hetken äänettömänä, hieman humalassa ja hänestä lemahti\nsomaan ja koreaan kamariin viinan ja tupakan haju. Sitten hän huomautti\nikäänkuin välinpitämättömästi:\n\n— Mikäpä sen niin tarkkaan tietää, että minä olen syypää...\n\nSitten oli tullut valkoisenverevän tytön kyyneleitä ja huudahduksia ja\nkiivastuneita syyttelyjä:\n\n— Kyllä niitä on todistajiakin sattunut. Saat sen maksaa lapsellesi\neläkkeen, vaikka lakituvassakin, kun niin olet... Ei se ole kaunista\nsinultakaan, eikä halpaa...\n\nJuusepin sydämeen oli ensin tulvahtanut sääli nähdessään naisen\nkyyneleet ja sitten tukahduttavana ja raskaana käsitys koko elämän\nyksitoikkoisuudesta, harmaudesta ja turhuudesta. Hän oli huomauttanut\nivanväännös äänessään:\n\n— Ensin rakastakaamme ja sitten riidelkäämme! Mitäpäs siinä. Sehän on\ntapa maailmassa.\n\nJuuseppi oli haparoinut lakkinsa ja kävellyt ulos yöhön. Sitten hän oli\nseisoskellut hetken, huokaissut, ottanut puukkonsa ja katkaissut palan\npyykkinarua ja mennyt vajaan.\n\nSavuke sammui. Nyt Juuseppi nousi, asetti narun kaulaansa ja ajatteli,\nettä hetken kuluttua ei enää olisi Aholan Juuseppia, vaan ainoastaan\nruma ruumis, mustan puhuvin kasvoin, silmät pullistuneina, kieli\nvenähtäneenä, sinisenä möhkäleenä... Juuseppi kurkotteli tyhjyyttä,\nnaru piukkeni, ruumis roikkui, värisevin säärin, kurkku korahti.\n\nSilloin veitsi välähti, naru katkesi ja Juuseppi pudota rysähti kasaan,\närisi ja puistalehti, konkoili sitten nelinkontin kuin joku elukka,\nkääntyi istualleen ja tuijotteli mulkoilevin, älyttömin silmin.\n\n— Enkeli, oliko se enkeli. Mitä oli tapahtunut? Oliko Juuseppi kuollut?\nEi, hän eli, ja tuo tuossa oli tämän maalaillun talon komea tytär,\njoka aikoi saada Juusepin maksamaan housuveroa viisin, kuusinkymmenin\ntuhansin. Siksi se oli katkaissut narun.\n\nVaaleaverinen nainen seisoi ohuissa pukineissa, hiukset levällään ja\nväänteli käsiään: — Juuseppi poloinen! Itsensä se aikoi menettää...\n\nMutta Juuseppi kysäisi heti, kun hänen kangistunut kielensä kääntyi:\n\n— No, mitäs sinä minusta vielä?\n\n— Oi, Juuseppi, miten sinä noin... Emmekö voisi vielä elää yhdessä. Me\nolimme niin onnellisia.\n\n— Yhdessä edelleen. Miksei: mökkirähjä, lauma mukuloita, orjuus ja\nkurjuus... Siinä tulevaisuus! Varoja, varoja sellaiseen yhdyselämään\ntarvitaan, jos mieli sen olla otollista.\n\nNyt huokaisi maalaillun talon vaalea tyttö, hajallisin hiuksin: —\nJuuseppi, miksi sinä talosi pelasit?\n\nNiin miksi! Mikäpä sen tiesi. Täytyi pelata. Ja nyt taasen täytyisi\nsaada talo takaisin, välttämättömästi täytyisi. Ja Juuseppi innostui ja\nselitti aikeensa tytölle, puolihöperönä, kiihkeästi:\n\nSe Aholan Juusepin kotitalon isäntä Musta-Samu on kuollut\ntapaturmaisesti ja talon haltijaksi on jäänyt leski, vanha,\nkarvaleukainen, pöhölihainen möhkäle. Hänet aikoo Juuseppi saada\npauloihinsa, naida ja päästä jälleen syntymäkotinsa isännäksi. Sitten\nse vanha vaimoihminen pian kuitenkin kuolisi ja Juuseppi olisi vapaa\nottamaan emännäksi maalaillun talon tyttären, elää lihan ja luonnon\njälkeen ja saattaa vapaasti maailmaan pieniä ihmisasukkaita... Niin,\ntäksi epämieluiseksi odotusajaksi olisi naisen parasta muuttaa johonkin\nedemmä, outoihin seutuihin, että välttyisi kaikki häly ja tyhjä puhe...\n\nJa katso, maalaillun talon komea tytär seisoi valjuin, ihmettelevin\nkasvoin ja suostui; kyyneleisenä, hieman ivallisena ja kylmänä ojensi\nhän kätensä: selvä. Kääntyi ja käveli ylitse pihan, lanteet soutivat,\nvartalo keinui, hiekka narisi anturan alla.\n\nJuuseppi istua läsötti vajan lattialla kirvelevin kauloin, kädessään\nnuoranpätkä, jaloissaan välkkyvä veitsi.\n\n\nIV.\n\nNäistä puolin alkoi kuulua kylillä kuihke, että Juuseppi kosiskeli\nMustan-Samun leskeä, paksua, karvaleukaista kellivatsaa. Oleili\nikäänkuin renkimiehenä talossa, jossa äskettäin oli ollut isäntänä\nja jossa tuli piammiten jälleen olemaan. Sillä jonakin marraskuisena\nkylmän kirkkaana päivänä vihittiin ikäkulu leski ja Aholan Juuseppi,\nnuori, vohlokka poika.\n\nAika rupesi kierimään. Juuseppi oleili vakaana ja vaiteliaana, kuten\nainakin isäntämies. Teki töitä ja katsasteli tarkasti taloutta,\nmaisteli taidolla viinaa, oli kaikessa kohtuullinen. Muisteli välillä\nsitä komean talon komeaa tytärtä, joka oli muuttanut johonkin\netäisempään kylään, jossa sillä poika, pieni poika, Juusepin poika...\n\nMutta aika kieri yhä. Meni vuosi ja toinen ja kohta kolmaskin. Juuseppi\npitkästyi ja työlästyi oloonsa. Se vanha naisihminen, aviopuolisonsa,\neli yhä edelleen ikäänkuin kiusalla. Oli kuin olisi Jumalakin\nuneuttanut koko eläjän ja jättänyt hengen sille, jolle ei siitä ollut\nitselle iloa ja muillekin vain haittaa ja vastusta. Juuseppi ihan\nsynkistyi. Mietti jo sellaisia asioita, joista oli kuullut kansan\ntaruavan tämänlaatuisissa tapauksissa, kuten myrkynsekoittamista\nruokakuppiin ja muuta.\n\nNäyttipä kuin olisi aika mennyt odotellessa, elämä luiskahtanut läpi\nkämmenten kuten limainen, niljakka made.\n\nMutta sitten vanha vaimo kuitenkin kuoli. Syksyn sateella hän luiskahti\nmärältä, niljakalta porraspuulta koskeen vaatteita huuhtoessaan ja\nhukkui. Juuseppi oli päältä nähden kylmän tyyni, mutta hänen sisällään\noli myrskyä ja iloisuutta. Nytpä hän viimein eläisi, eläisi kuten\nmuutkin ihmiset, nauttisi vauraan talon pösön elämästä, kuten muutkin,\ntäysin kahmaloin. Hän oli valmis pitämään häät ja hautajaiset yksin\ntulin!\n\nHän kirjoitti sille kauniin talon kauniille tyttärelle sinne etäiseen\nkylään: — Nyt on asiat niin kuin niiden mennä piti. Se tämän talon\nemännän kuvatus on nyt vainaja. Uusi tarvitaan. Tule. On häät, ja alkaa\nuusi elämä...\n\nMeni pari viikkoa ja Juusepille tuli kirje. Ei se sisältänyt kuin\njonkin lauseen: — En voi vielä tulla. Minäkin rupesin tässä emännäksi,\nsinua odotellessani. Talo on iso, mutta isäntä on vanha, vaikka tuskin\nse sentään ylen pian kuolee. Varro siis vähän, kuten minäkin olen\nodottanut...\n\nKun Juuseppi sinä iltana hämärissä astui kartanolle talostaan, muisteli\nhän kauniin talon kaunista tytärtä, sen poikaa, omaa poikaansa, jota ei\nollut nähnyt ja joka ihmisten edessä ja virallisesti oli erään vanhan\nmiehen poika... Kylmänä myöhäissyksyn iltana näki hän renkinsä palaavan\ntyöstä, parin piikapalvelijansa askartelevan navetan puolella ja mustan\nkorpin louhottelevan ylitse talon. Ja Juusepin sydämeen laskeutui\nautiuden ja yksinäisyyden tunto. Hän oli yksin maailmassa. Ja äkkiä hän\ntunsi itsensä vanhaksi, hän, tuskin viisissäkolmatta oleva mies. Mitä —\nsuriko hän sitä tyttöä? Paljonhan naisia maailmassa. Kuitenkin: paljon\noli iäksi mennyt...\n\nJa Juuseppi käveli lysmähtelevin jaloin alas kartanon mäkeä saunalle\nkylpeäkseen. Jalka nousi vaivalloisesti, ja takin taskusta pisti esiin\npullon kaula.\n\n\n\n\nSAIRAS HESE JA HESEN OMAISUUS.\n\n\nSiitä oli jo kauan, monta vuotta. Lääkäri oli koputellut, kuunnellut\nja kurkistellut torveensa Hesen hengittäessä röhisevin rinnoin. Sitten\ntohtori oli pudistellut isoa päätään, joka oli puhdas ja sileä kuin\nkananmuna, ja kysäissyt, että kuinka runsaasti, kuinka runsaasti on\nisännällä sitä maallista tavaraa.\n\nHese oli ajatellut harmaata taloaan, peltoja, kymmenkuntaa lehmää,\nparia juhtaa ja sitäkin, että ne kylillä puhuivat, kuinka se\nAlatalon Hese pärjää hyvästi, on vöyräs eläjä. Mutta hän karautti\nkurkkuaan, silmäsi tohtoriin huuli törrössä, niin että tupakkapurujen\nkellastuttamat hammaspiikit näkyivät, ja sanoi, että pirustako sitä\nolisi niin pulskasti. Hyvä, että saa suurusmurun rintaan, jopa sitten\nmärkiviä keuhkoja ruveta parantelemaan rahan voimalla...\n\n— Jaha, jaha, oli tohtori hokenut, se puhdas ja sileä pää nyökähdellen,\nja sitten se oli kirjoittanut reseptin, jolla Hese sai apteekista\npullon, jonka kupeeseen oli liimattu pitkä paperinen pyrstö. Hän\nmaksoi, mitä oli menevää, otti hevosensa, tempasi suitsista ja karautti\npois kaupungista äkein mielin. Hän oli nyt varma, että ne pienet,\nkavalat vihamiehet istuivat hänen rinnassaan, nakersivat ja valmistivat\nhänelle tuhoa. Eikä niitä vastaan voinut mitään, ei muuta kuin istu ja\nodota kunnes ne ovat työnsä tehneet. Lääkäri, no, se oli sitä varten,\nettä nylkisi liiat pennit pois sairailta ja hautaan meneviltä. Hese\nluotti sangen vähän siihen karvasnesteiseen pulloon, jonka kaula\ntörrötti hänen sarkatakkinsa taskusta.\n\nHän lausui kirosanan, tempoi suitsia ja laski niin, että somero pirisi\nkolisevien rattaiden alla. Hän kirosi vielä toistamiseen ja mietti,\nettä kaikki tämä oli saanut alkunsa siitä, että oli silloin ottanut\nakakseen sen Mäkelän Salmen, hentoluisen naisen, josta ei ollut\nmihinkään, jossa oli rintatauti, joka teki rintatautisen lapsen ja\nkuoli kohta sen jälkeen lapsineen kaikkineen. Niistä kai se taudin itu\noli jäänyt Heseenkin, kuten hän oli viime aikoina luissaan tuntenut ja\nnyt saanut vahvistuksen puhdaspäälakiselta tohtorilta.\n\nHän kirosi vielä ja löi hevostaan kovempaan juoksuun. Näin nyt piti\nkäydä, kun hän jonkin lehmän ja tuhatlappusen persolla otti sen\nMäkelän Salmen. No, nyt sait vaikka raakata partasi ja ruveta laudalle\nvalmiiksi odottelemaan hautaa. Eipä silti, mietti hän edelleen,\netteikö tästä maailmasta hennoisi erota. Ei tämä niin makea paikka\nole. Kuolema, se oli niin jokapäiväinen juttu. Eikä hän pelännyt\nsitä tulevaistakaan elämää, eikä sitä liioin ajatellutkaan. Hän oli\nkyllä kuullut mainittavan siedä olevan kaksi majapaikkaa, paremman\nja pahemman. Mutta Hesestä tuntui melkeinpä yhdentekevältä, kumpaan\nhän joutuisi. Ihmisiä vartenhan ne olivat rakennetut molemmat, ja\ntottapahan siinä yksi pärjää missä toinenkin.... Ja sitäpaitsi tämä\nruumishan mätäni maassa nuuskaksi, keuhkojen jo nyt alettua mädätä.\nSen täytyi siis olla Hesen henki, joka joutui toisiin tai toisiin\nolosuhteisiin siellä kaukana. Ja hänestä tuntui, että se sormin\nkoskettelematon henki, sielu jos sitä nyt hänessä oli — oli kokonaan\ntoinen elävä kuin hän, Alatalon Hese. Tottapahan pitää huolta\nitsestään. Ei Hese ainakaan rupea sen puolesta suremaan...\n\nTällaiset työläät mietteet valuskelivat Hesen tajun läpi, kun hän\nistuskeli ajopeliensä tärisevällä istuimella ja läheni kotiaan,\nAlataloa, missä hänen, isännän, lisäksi asui ainoastaan pari piikaa\nja renki. Aluksikin oli hän jo unohtaa koko tautinsa taittuessaan\ntalon töihin; ryki rykimisensä, korjasi mäihä poskessaan ja touhusi\ntöissään. Sitten hän kuuli renkinsä puhuvan, mitä naapurin isäntä\noli sanonut, että jokohan se Hese nyt uskoo, että tauti on, kun\nkävi tohtorissa. Parasta, että nakkaisi loput keuhkot kissalle ja\njättäisi talon terveiden miesten hoitoon, ennenkuin maahankin tulee\nkeuhkotauti. Tämä naapurin mies oli Hesen nuorempi veli, Yläpellon\nisäntä. Veljekset olivat perineet isältään maan, jakaneet sen kahtia\nja asuneet eripuraisina, riidellä nahisten niityistä, laidunmaista ja\nraja-aidoista. Nytpä selvisi Heselle, että siinäpä velimies kopolla\nkourin odottaa hänen kuolemaansa. Kuta kiivaammin tauti söisi hänen\nkeuhkojaan, sitä enemmän se hykertäisi kämmeniään, himoitsisi. Sillä se\noli perivä kaiken, mitä Heseltä jäisi.\n\n— Saatana, mietti Hese itsekseen, luuletko, että niin äkkiä kuolen, eli\nettä minulta paljonkin jää? Saattaapa sattua, että saat odotella niin\nkauan, että kääpä otsaan kasvaa...\n\nMiettipä hän jo sitäkin, että muuttaa kaiken omansa rahaksi ja\nyrittää sitten rahan ja lääkärien ja lääkkeiden väkevyydellä parantua\ntaudistaan. Mutta mikä tiesi, paraniko sittenkään, ja hän olisi siis\nvain rikastuttanut puhdaspäisiä tohtorimiehiä. Ja sitäpä ei Hese tee,\nei pennin ymmyrkäistä anna hän heille. Eikä hän heittäisi rahtuakaan\nomaisuudestaan muillekaan, ei ainakaan velimiehelleen. Mutta myöskin\nkaikenlainen tuhlaus, remuinen ja humuinen elämä, kuten juonti\ntai peli, ei tule hänen mieleensäkään. Hänellä ei ole sellaiseen\nhituistakaan harinetta, vaan karttaa hän sitä luontojaan. Hän tuumi\nottavansa vielä akan, siittävänsä lapsia. Mutta eipä tullut siihenkään\nryhtyneeksi. Siitäkin olisi niin paljon vaivaa ja puuhaa ja koko\naviohomma oli alkanut häntä jollakin lailla peloittaa, tympäistä. Kuka\nties mitä silloinkin tapahtuisi...\n\nMutta yksi asia ei haihtunut hänen mielestään: kuinka estää rikkautta\npersova velimiehensä perimästä hänen omaisuuttaan, varsinkaan\nrunsaasti. Hän istui vain huoneessaan, puri tupakkaa, sylki ja söi.\nHän hävitti vähitellen lehmänsä ja hevosensa. Asui yksin, ottaen kyllä\nvälistä jonkun työmiesperheen hyyryläiseksi huoneisiinsa. Vuokrasi\npeltonsa ja heinämaansa; möi puita ja jopa jonkin maapalstankin ja eli\nyhä edelleen. Hänen keuhkonsa näyttivät riittävän loppumattomiin.\n\nTodellakin, jos hän halusi tehdä kiusaa velimiehelleen, niin eipä olisi\nlöytynyt parempaa keinoa. Kitsaan, rikkautta persovan, penninkejä\nvenyttävän miehen kävi ylen älälle, kun hän näki omaisuuden, jota oli\npitänyt jo melkein kuin omanaan, hyödyttömästi kuluvan ja hupenevan,\nmureitten peltojen hoidon puutteessa pelehtyvän. Ja taudin hivuttama\nmies ei muuta kuin istui ja söi ja sai kaiken tämän aikaan. Epäilemättä\noli asia unehtunut Jumalaltakin, koska hän salli tällaisen syntisen\nseikan jatkua. Harmi ei tahtonut mahtua hänen kuivien nahkojensa sisään.\n\nJa joka päivä hänen täytyi nähdä velimiehensä astuvan talonsa sivuitse\nhontelona ja laiskana, läkkinen kannu heiluen kädessä. Hän haki kylän\ntaloista maidon, jota hän juoda siemaisi päivässä litroittain, koska\nuskoi sen kasvattavan keuhkoja sijaan sen mukaan kuin tauti niitä\nkulutti. Olisi sitä maitoa Ylipellossakin, mutta eivät veljekset\nsopineet niin paljon, että Hese olisi voinut sitä sieltä ostaa.\n\n— No, sanoi velimies kerran kyntäessään aidan takana, kun Hese käveli\nmaitomatkoillaan — no, se tauti se vain pelailee sinun kanssasi. Ei\nparane eikä pahene, ei heitä eikä vapahda...\n\n— Joo, vastailee Hese, mitäpä tässä, kun Jumala ei huoli eikä piru pidä\nkiirettä. Eikähän tässä ole hoppua minullakaan, kun on vielä noita\nmaallisia keinoja saada leipää ja leivän särvintä. Kuolee häntä sitten,\nkun ei ole jäljellä hintin tinttiä, ei ristuksen killinkiä...\n\nHän astui kohti rapistuvaa taloaan hontelona, laiskasti, läkkinen\nmaitokannu heilahdellen, poikki sonnan ja hoidon puutteessa pelehtyvien\npeltojensa. Velimies jatkoi työtään tuntien sisuksissaan pohjattoman\nharmin ja tyytymättömyyden elämään, jossa mikään ei tapahdu kuten\noikeus ja kohtuus olisi.\n\n\n\n\nVANHA TOVERI.\n\n\nKyläkunta aukeni epätasaisena; notkelmia ja kumpuja, joilla talot\nseisoivat, ympärillään jokin tuuhea puu tahi kasvi- ja kukkamaakin.\nViljapellot ja nurmet hohtelivat ilta-auringon paisteessa, kylän\nlaidassa välkkyi hämäränä järven lahti. Kesää ja kauneutta. Siitä\nsopi kääntyä taloon kovapintaiselta maantieltä, taloon, jonka katolta\nvoit lukea neljä savupiippua ja jonka kivinavetta oli leveä ja pitkä.\nPortailla istui mies piippua imeskellen, paitahihasillaan. Heti huomasi\nhänet isännäksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltaa, iltaa. Kesänhän se on ilma. Mistäs kaukaa se vieras?\n\n       *       *       *       *       *\n\nJaa, Rasnakaisesta, Rasnakaisesta... Jaa, no, ethän sinä vain... Jo\nminä nyt! Heti tulikin mieleen, kun kartanolle astuit, että kovin on\ntutun näköinen mies. Sehän sinä olet Marnan poika? Muistathan sinä?\nNiitähän sitä minäkin olen Rasnakaisen tuotteita, Jussi, sen Naperon\npoika... Mitä sinä nyt patikoitset?\n\n       *       *       *       *       *\n\nJaa, että patikoitset vain. Tien päällä. Onhan sekin, näin kesäisin.\nNäkee aina uutta, verestä. Se kun luonto aina vaihtuu. Ei ole maanpinta\neikä puutkaan aina samanlaiset. Vaikka saattaisihan tuon senkin\ntoisekseen ajatella, että maa kuin maa ja puu kuin puu. No, kunhan aika\nkuluu. Milloin sinä olet viimeksi Rasnakaisessa käynyt? Mitäs siellä\npäin tapahtuu? Vieläkö Naperossa on entiset asukkaat, vanhempani?\n\n       *       *       *       *       *\n\nJaa, että siinä vain elää kituuttelevat mökissä. Ja vanha muori on\nkuollut ja se kitulias Ville veli ja Antti on jo iso, työssä käypä\ntolikka. Niinhän se muuttuu, mutta onhan siitä jo aikaakin kun\nRasnakaisesta läksin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n  Että miten minä tulin Rasnakaisesta lähteneeksi? Silloinhan minä\n  lähdin, kun sattui se Päätalon isännän kahaus. Muistathan sinä? Jaa,\n  mutta se pitäisi kertoa laajemmalti, juurta jaksain, että siitä\n  pääsisi känninkiin tästä minunkin elämäkerrastani. — Istukan ja pistä\n  tuosta rouheita piippuusi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNo, jaa, nehän olivat ne minunkin vanhempani, niin, ja lienevät\nvieläkin, uskovaisia ihmisiä. Kasvattivat meitä lapsiakin kurituksessa\nja Herran nuhteessa, ohjeitten mukaan. He olivat lukeneet kirjasta,\nettä joka piiskaa säästää, se vihaa lastansa. He eivät vihanneet:\nsitkeitä varpuja oli aina oven päällä seinän raossa. Mutta kun\nAntti oli pieni ja Ville kivuloinen, niin sain minä niitä vitsoja\nmaistaa useimmiten, tekipä ylitsekäymisen kuka tahansa. Näin tulin\nminä saaneeksi kolminkertaisen kurin, eli kasvatuksen. Housut vain\nnilkkoihin ja tuoreilla varvuilla takapuoliin, että se asusti aina\nhellänä, oli makkaroillakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoo, en minä sitä pahalla sano, enkä muista. Epäilemättä se oli\nminulle hyväksi, onneksi. Ja saattoipa olla, että olin useimmiten\nsyyllinenkin. Ja jos olisi ollut syytä toisissakin, niin mitenkä niitä\nnyt pieksit: kovin pientä ja kovin kivulloista... Sekin sopi antaa\nminulle, joka olin jo iso mukula, terve, purin hammasta enkä hevillä\nparkunut. Tyhmyyksissäni, kuten olen nyt jäljestä päin huomannut, sillä\njos olisin päästänyt ison äläkän, olisin päässyt vähemmällä. Mutta\ntoisinaan ne lyönnit olivat terveelliset, onneksi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä muistat. Jaa, olihan siinä se muorikin. Se oli jo vanha, mutta\nymmärsi vielä sen, että kasvatusta sikiö tarvitsee, että siitä ihminen\nkasvaisi. Sanoi toisinaan, että puistan niin tukastasi, että joka\nnurkan näet. No, se oli vanha, sen käsissä ei ollut jänniä, eikä\nse pystynyt puistamaan, mutta se yllytti äidin ja isäukon ja nepä\npystyivät. Joo, kyllä minä kasvatuksen sain, mutta tarpeellista se\nolikin. Kerrankin — jäi mieleen. — Antti se nuorempi veli, kyykötteli\njonkin matkan päässä ja huusi, että et osaa minuun kivellä. Minä en\nheittänyt. Se sanoi, ettet uskalla. En vieläkään heittänyt. Sitten se\nsanoi, ettet osaa, etkä uskalla. Silloin minä paiskasin nupukiven: se\nkävi kulmaan, ja poika nosti ison itkun ja äläkän. Tietenkin siitä oli\ntiedossa hyvä löyly. Mutta silloin minä kirrasin tuppivyön niin lujalle\nja pitelin päästä kiinni niin lujasti, etteivät pystyneet housuja\nlaskemaankaan. Sen teinkin aina niistäpuolin, joten saivat isontaa\nvitsoja ja ronsia vaatteitten päälle miten taisivat. Sitä ei pahasena\nymmärrä omaa parastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoo, joo ne vuodet kuluivat ja kasvettiin melko tolikoiksi. Minussakin,\nvaikka kasvoinkin hyvässä kurissa ja nuhteessa, pysyi synnin elkeitä\n— vanhemmiltani salassa. Alettiin etsiä mukavaa, lystinpitoa kylältä\nöisinkin ja etupäässä öisin. Mehän oltiin silloinkin mukana toisten\npoikain kanssa, kun Päätalon isäntä pönkittiin vahvoilla hirsillä\nnaapurinsa piian äären aittaan. Se isäntä oli jo iäkäs ja akallinen\nmies, mutta einepäivissä se sieltä aitasta laskettiin. No, tuli\nvanhempien korviin, että minä olin ollut osallinen tässä tempussa,\nollut kylän jätkäjoukossa, vieläpä yöllä ja harjoittanut suurta\nkoiruutta Päätalon isäntää kohtaan, jonka maalla mökiämme seisoi. No,\ntietysti oli piiskat tiedossa. Mutta ihmisluonnossa on synti lujilla\njuurilla. Minä olin saanut kolminkertaisen kasvatuksen, mutta luulenpa,\nettä se olisi pitänyt olla nelin-, viisinkertainen oikein tehotakseen.\nMinussa oli vielä syntistä sitkeyttä, ylpeyttä: tuntui, että olin liian\niso ja vanha ja hyväkin könöttämään kyyryssä piiskattavana, kuin jokin\nsahapukki, renkku, purren hammasta ja pidellen kaikin voimin tuppivyön\npäästä kiinni. Niinpä minä lähdinkin sitten Rasnakaisesta astumaan sinä\niltana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoo, että mitenkä sitten? No, minä astua taputtelin. Onhan tätä tästä\nmatkaa Rasnakaiseen. Vähemmällä minä olen päässyt sen kulkukonstin\nsivu, kuin miltä sinustakin näyttää. Tämän välin, tästä Raskanaiseen\nolin kulussa, ilman muuta turvaa kuin tie, ja sitten osuin tähän taloon\nrenkipoikaseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, että miten minua on onnistanut, että nyt oleskelen isäntänä?\nSaattaapa se näyttää sinusta kummalta, että entinen Naperon poika on\nöhynlaisen talon isäntänä. He, he... Mutta ei se niin kummaa ole, kun\nsitä lähempää katsot. Minä, kuten olen tässä koko ajan selvitellyt,\nsain hyvän kasvatuksen, kolminkertaisen, ja niinpä palvelinkin renkinä\nnöyrästi, kunnollisesti, enkä hanastanut mitään huonoja tapoja. Tässä\noli isäntänä vanha mies ja sillä nuori tytär. Muuta talon väkeä ei\nollutkaan. Emäntä oli jo kuollut. Niinpä minä viimein väännyin tässä\nkotivävyksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, niinhän sitä sanotaan, että kesä kaikilla, vaan onni yksillä.\nJaa, no, appiukko kuoli, ja tässä viime kesänä jo kuoli eukkokin ja\npoika. Minulla oli jo kyynärpuun mittainen poikakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoo, niinhän se on luonnon kulku. Kuolema haluaa niittää viljansa,\nhänkin aikanaan. Sanovatpa joskus, että ennen oikeaa aikaakin. Tässä\nkylässä puhuivat, että minä muka olisin pieksämällä tappanut sen\nkyynärpuun mittaisen poikani. Se oli neli- tai viisivuotias, mutta\nsiinä alkoi näkyä jo synnin elkeitä: juonitteli ja maurusi. Silloin\nminä ajattelin, että mikä oli ollut hyväksi ja onneksi minulle,\nei tekisi pahaa hänellekään ja läiskäyttelin sitä vähän tuppivyön\nlatvalla. No, tästä akat kylällä puhumaan, että se sen vuoksi kuoli.\nMutta minä uskon, että muuten se kuoli, omaa huonouttaan, tautiin. Enkä\nminä kadu sitä, että löin, enkä tunne tunnonvaivoja. En niinä sitä\npahalla tehnyt, vaan vilpittömässä mielessä, hyvää tarkoittaen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJaa, että mitäkö edespäin? No, mitäpä tässä asuessa ja viljellessä\nmaata. Ja pitäisihän se katsella taloon emäntäkin, kun tässä tulisi\ntoimeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, että ruokaako sinun piti saada? Painu sinne keittiön puolelle.\nPuhu piioille. Kai sieltä jotakin löytyy puuta pehmeämpää.\n\n\n\n\nEEDENIN POIKA.\n\n\nJärven rannalla oli rakennus, jonka ympärillä nukluvaiset ja\nkaikenlaiset rikkaruohot kasvoivat merkillisen rehevästi, yrittelipä\nniiden seassa jokin kitulias, hoitamaton kukka tai marjapensaskin\nkasvaa ja kantaa hedelmää. Toiset niistä olivat jo kuolleita, mustia\nja harmaita karankoja. Tätä tarhaa kiersi harmaa, sortunut, maahan\nkukistunut kiviaita.\n\nTätä rakennusta sanoivat kylän asukkaat Paratiisiksi ja sen isäntää\nmainittiin Eedenin Pojaksi. Tämä Eedenin Poika oli asukas, jota\nihmisten mielestä erinomaisesti sopi nimittää hupsuksi. He kertoivat\nmielihalulla hänen tarinansa, josta hän oli saanut nimensä ja jolle\nheidän mielestään hyvin sopi nauraa röhäyttää tai vääntää suutaan\nvinoon — tarinan siitä, kuinka tämä Eedenin Poika oli saanut päähänsä\nrakentaa ilon ja autuuden tarhan, kuten Jumala joskus, kasvattaa maasta\nkaiken kukkia ja hedelmäpuita, kauniita nähdä ja hyviä syödä.\n\nMutta mitäpä naurettavaa siinä oikein lienee, jos Eedenin Pojalla\nolikin pyrkimys saada aikaan onnen ja rauhan paikka. Sellaisia haaveita\nistunee itsekunkin sydämessä.\n\nMoni saattaa odottaa, että ilontarha annettaisiin hänelle valmiina,\npalkkana vaikkapa hurskaudesta ja hyvistä töistä, niin ettei muuta\nkuin astuit sisään ja lymyilit kukkien ja hedelmien ja Eevojen sekaan.\nNäin ei odotellut Eedenin Poika. Hän tahtoi rakentaa ilontarhan\nitse. Vaikka hänellä olisi ollut varoja teettää sitä päiväläisillä\nja palkkatyömiehillä ja katsoa päältä, niin hän oli itse heilunut\nsiellä kuokka kädessä paahtavan auringon tai räiskävän sateen alla.\nHän oli kärrännyt siihen raskailla kärryillä suota jos sakeampaakin,\npyllistellyt siellä kontallaan monet pitkät päivät nenä ja kynnet\nmaassa, tahraten käsiään ja vetäen sisäänsä pahaa hajua, huolellisessa\nsekoitustyössä. Hän oli sanonut itselleen: vedä vain honoosi! Siinä\nei ole luita! Ja lohduttanut itseään sillä, että sellaisesta luonto\nkasvatti aikanaan korean ja tuoksuvaisen kukan tahi makean hedelmän.\nHän oli väännellyt raskaita laakoja ja koonnut pieniä kivennupuloita\nrakentaessaan kiviaitaa, korkeata ja suoraa, tarhansa ympärille\nsuojaksi pahaa maailmaa vastaan. Ja vihdoinkin oli maa ollut hänen\nmielestään kylliksi hedelmällinen, pehmeä ja kuohkea, jotta siihen\nvoitiin karistella siemenet ja istuttaa pensaat ja puut. Sittenkin\nvielä hän oli saanut töytätä epälukuisat kerrat ulos asumuksestaan,\njuosten ja ärjyen, heilutellen käsiään, karkoittaakseen pois varikset\nja muut räähkälinnut, jotka mielivät varastaa ja syödä sisäänsä\nsiemenet.\n\nLopuksikin eräänä kesänä olivat sitten tarhassa rehoittaneet\nvärikkäät kukat, sinisinä ja punaisina, tuoksuen, vihreät pensaat\nvalmistelleet marjannuppuja, mehiläiset lennelleet höristen, kauniit\nperhoset lepatelleet värisevin siivin. Aurinko oli paistanut hehkuen,\ntaivaan sinisessä vahvuudessa uinut jokin poutapilvi kuin suunnaton\npumpulinen möhkäle. Eedenin Poika oli astunut tarhaansa alastomana\npunainen silkkiriepu lantioilla, iloitakseen, nauttiakseen elämästään,\najan huolettomasta kulusta. Oikeastaan oli hänen suunnitelmiinsa\nkuulunut, että hänen seuranaan tässä ihanassa, vaivalla rakennetussa\ntarhassa, puiden siimeksessä ja järven hiekkaisella rannalla, tulisi\nolla Eeva. Nyt sitä ei vielä ollut. Hän oli kyllä ilmaissut tämän\naikeensa taloudenhoitajattarelleen, Loviisalle, mutta tämä ei suinkaan\nsuostunut tulemaan tarhaan, ei ainakaan silkkinen riepu lantioilla.\nHän oli äkäisesti keikauttanut ruumistaan ja tiuskaissut: Hm tolvana!\nEikä Eedenin Poika tarkemmin mietittyään sitä liioin surrutkaan. Tämä\nLoviisa taisi olla liian pyöreä perältään ja punainen poskiltaan\nEedenin Eevaksi, ympyriäinen, laaja möhkäle. Hän taisi liiaksi, Eedenin\nPojalle keitellessään, maistella kermaa ja tirisevää läskiä pannuista...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiispä Eedenin Poika sai nyt oleilla tarhassaan yksin. Pistäytyä\njärvessäkin, loikoilla hiekalla tai puiden siimeksessä, haistella kesän\ntuoksuja tai kuunnella lintujen kirkkaita ääniä. Ehkä hän tunsikin\njonkin hetken olevansa Paratiisin yrttitarhassa, olevansa onnen poika.\nMutta sitten kävi kuitenkin ilmi, ettei ihmisen ole kauan hyvä olla,\nettei Eedenin Poika ollut saanut pysyväisempää ilotarhaa kuin vanhan\ntestamentin Jumala ennen.\n\nHän oli nukkunut hiekkaiselle rannalle, nukkunut raskaasti ja sikeästi,\nja helteinen aurinko oli polttanut hänen iholihojaan, paahtanut sen\nkarvasteleville rakkuloille, vasten kuumaa, hautovaa hiekkaa. Viimein\noli Eedenin Poika herännyt, huomannut kauhistuen, mitä oli tapahtunut,\nja lähtenyt juosta hölkkäämään asunnolleen, mutta matkalla olivat\norjanruusupensaan piikit raapineet rakkuloita, sen juurella piilleet\nnukluvaiset tarranneet jalkoihin, ja lopuksi hän oli langennut\nasuntonsa nurkkajuurissa kasvavaan viholaispensaaseen.\n\nLoviisa oli sanonut, että se oli rangaistus syntisistä elkeistä. Mutta\nEedenin Poika oli synkistynyt, myrtynyt ja käynyt vihaiseksi.\n\nEikö hän ollut nähnyt paljon vaivaa tämän tarhan tähden, maata\npehnatessaan, höystellessään, rakentaessaan kivistä aitaa,\nkarkoitellessaan taivaan lintuja, riiputtaessaan vettä järvestä näihin\nkukkiin ja pensaisiin... Ja nyt taivaan aurinko paahtoi hänen ihonsa\nrikki, maan kasvut vahingoittivat ja polttivat häntä... Senkö vuoksi\nhän oli itseään vaivannut? Eedenin Poika avasi suunsa ja kirosi sen\ntarhan. Hän ei siitä enempää välittäisi: se saisi kuivettua, tulla\ntäyteen rumia ruohoja, kaikenlaiset raiskaeläimet saisivat siellä\nmielin määrin pelehtiä. Hän kävi vyöryttelemässä vaivalla rakentamansa\nkiviaidan maahan ja ajoi tarhaansa kylän vasikoita ja sikoja ja kanoja,\nja istui itse asunnossaan voitelemassa ruumistaan öljyllä.\n\nMutta siitä pitäen nimitettiin häntä Eedenin Pojaksi, ja ihmiset olivat\nsaaneet uuden ja pätevän todistuksen hänen hulluudestaan. He sanoivat,\nettä oli hyvä, kun se oli varakas mies. Raha se holhoo ja hoitaa\nhullujakin. Muuten kai Eedenin Pojallekin olisi tullut yhteiskunnan\nkustantaa köysiä jos koppejakin, kylmiä kääreitä ja vartioita. Oli\nsiis hyvä, että Eedenin Pojan vanhat sukulaiset olivat ahertaneet\ntoimeliaasti yhteiskunnassa, saaneet kokoon tavaraa ja osanneet lähteä\naikanaan näistä katoovista. Siispä oli Eedenin Pojallakin varaa olla\nhullu, rakennella iloisia yrttitarhoja jos muitakin ja jälleen niitä\nkukistaa.\n\nJärven hiekkaisella rannalla seisoo Eedenin Pojan asunto, ympärillään\nihmeellinen rehevyys nukluvaisia ja rikkaruohoja ja niiden keskellä\njokin kuollut puu tai pensas paljain ja mustin oksin.\n\n\n\n"]