Pienoisromaani sijoittuu 1900-luvun alkuun ja kuvaa hallaöiden jälkeistä nälänhätää pohjoisessa kyläyhteisössä. Kun kuvernööri päättää jakaa valtion jauhoja työtä vastaan, käynnistyy tapahtumaketju, joka koettelee asukkaiden moraalia ja selviytymiskykyä.
Pentti Haanpään 'Jauhot' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3707. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
JAUHOT
Tarina pakkasen jäljiltä
Kirj.
PENTTI HAANPÄÄ
Porvoo • Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1949.
1.
Pouta oli kuin kupari, mutta korkealle kohoavan auringon paisteessa oli jotakin voimatonta ja vaisua, viluista. Sillä pohjoistuulella oli nyt puheenvuoro. Se puhalteli täysin palkein, lensi laajoin syllin yli avaran maan, yli rannattomien metsien, jotka kohosivat siintäviksi vaaroiksi ja painuivat tummiksi korviksi, ja välistä antoivat avaran tilan nevojen ja jänkien laajalle alakuloisuudelle. Siellä täällä oli veden väikettä, järviksi avartuvaa tahi umpilampien tuijottavia silmiä ja jokisuonien tummia nauhoja.
Enimmäkseen vetten lähistölle ja kauas pohottavien vaarojen harjalle oli ihminen kynsinyt jälkensä, pienet vielä, metsien avaran aallokon ja nevojen laveuden rinnalla. Levottomina aaltoilivat vihreät viljatilkut leveäsyltäisen pohjoisen lentäessä, värisyttävän kolean tuulen, joka oli lähtenyt jostakin iäksijäätyneiltä tundrilta tai napameren valkealta lakeudelta.
Vilja olikin sinä kesänä noussut rehevästi mullasta, ohranlaiho ja perunanvarsikko, juuri sen näköisenä, että viljankasvattaja oli aavistellut pahaa: tämä ei voi olla hyvän edellä... Lupausta, lupausta se vain on, eikä antia...
Ja tänä päivänä, tuon kolkon pohjoisen lentäessä hänen ylitseen, ihminen tiesi, että nyt se on tullut, tuo näillä main useinkin käyvä kesävieras: pakkanen, halla. Peltotilkku voi olla pieni, mutta siitä puhuttiin kuitenkin vuoden tuloksena. Monta leipäkakkaraa, monta puuropadallista pyyhkäistäisiin jälleen noitamaisesti tuosta käden ulottuvilta, olemattomuuteen...
Siksi ihminen nuuski levottomana, huolissaan ja masentuneena tuulta, liippaillessaan viikaterautaansa purojen varsilla ja nevojen laiteilla, kohotellessaan siellä kuloisia ja rahkansekaisia, sammaleisia suovia, köyhää heinää, karun maan niukkaa antia. Ja päästäkseen noihin melkoisen viheliäisiin rehuihin käsiksi hän oli kävellyt ehkä penikuormaisen polun, kivikkoista kangasta ja upottavaa nevaa leipäkontti tahi piimäleili hartioilla. Lehmän talvisen elannon kokoonhaaliminen ei suinkaan ollut mitään riemukasta elonkorjuujuhlaa...
Ja nyt puhalsi pohjoinen yli maan, jäältä tuoksahdellen, tehden liittoja nevojen ja rämeiden roudan kanssa, joka ei sekään ollut kaukana, jota auringon mahti tuskin lienee pystynyt kaikkina kesinä sulattamaan. Se lensi koko päivän ja illan tullen se tyyntyi ja levitti tyytyväisenä maan pinnalle kaukaa, vielä viluisemmilta mailta tuomansa ilman. Auringon punainen pallo vierähti taivaanrannan taakse ja siinä samassa jängät ja järvet uhoivat kylmää usvaa koko maailman täyteen. Yhä kylmeni ja kylmeni tämä metsäinen maailma, kääriytyen usvaan kuin suruharsoon. Pakkasen henki oli taitava ja nopea toimessaan. Jokaisen vihreän korren se jäädytti jähmeäksi ja värjäsi valkoiseksi. Huurretta, kuuraa, lunta kimalteli kaikkialla vihreyden keskellä.
Lohduttoman talviselta näytti maisema ihmisestä, jonka levottomuus ei antanut nukkua, joka tuli ulos harmaasta majastaan. Kuura ja sumu kuvasteli hänen silmissään jonkin mahtavan vainoojan pahahenkimäisestä hengityksestä syntyneeltä. Turha oli puristella jäätynyttä tähkää. Uskoi sen muutenkin. Muutama öinen taikamainen tunti oli vienyt hänen leipänsä, vuoden tulokset...
Hallayö — ylen kuulu se oli Suomenmaassa. Eikä tämä ollut mikään pikkuhalla, tuollainen jokavuotinen, joka näpistelee kylän laidassa ja suonhengessä asuvan uutisasukasraukan raiviolla. Tämä oli suuri taivaallinen vilu, joka hiipi keskelle vankkaa kylääkin, vanhoille vainioille, laskeutui järvien lenseille rannoille ja kohosi korkeiden vaarojen laelle.
Kuin satujen pahahenki se lyhkäisenä kesäyönä ahmi ihmiskansan leivän.
Sinä aamuna heräsi myöskin Juhani Lunki jo sangen aikaisin ja tuli ulos mökistään. Tahi paremminkin se oli jonkinlainen mökin irvikuva, harmaa ja laho, pullistuva ja pyörähtävä, yhdellä ainoalla pienellä akkunalla katseleva, särkyneillä, päreillä vahvistetuilla ruuduilla. Päällä repalehti tuohta ja malkaa ja parin korttelin pituinen kivinen ja savinen savupiippu todisti, että tultakin siellä pidettiin: kotiliesi lämmitti ihmistä...
Siinä oli kipene suomalaisen viljelyksen historiaa. Melkoinen määrä aikaa oli kulunut siitä, jolloin nuo lahot seinähirret nostivat nokkansa maasta ja kasvoivat ja vahvistuivat pohjolan auringon alla, hitaasti, hitaasti. Sitten ihmisen kirves kaatoi ne maahan ja niistä tehdä nitistettiin nelisnurkkainen asumus, terhakasti pihkalle tuoksahtava. Ja asumisen savu nousi erämaasta, joka kuitenkin pysyi erämaana, mitä se on vieläkin, suurinpiirtein.
Metsää, metsää näkyy joka puolella ja surkeata suota. Järvenresu pilkottaa ja vaaroja sinertää etempänä. Niihin lienee asukas turvautunut, metsän ja veden antiin. Ehkäpä kasken ja tervahautojen savukin nousi ilmoille. Mutta kävi hän käsiksi maaemäänkin, viljelyksen äärimmäisenä etuvartijana. Pieni peltotilkku aukeni mökin ympärille. Ehkäpä lapsikin juoksi pihapolulla...
Jostain syystä, jonka voi aavistaa, tämän uutisraivaajan rohkea ryntäys metsää ja pohjoista kohti kuitenkin epäonnistui täydellisesti. Niin kolkolta täällä lienee näyttänyt, ettei ollut edes työn jatkajaa. Mökki oli kauan aivan autiona. Kanerva valtasi pienen pellon, kanerva, sammal ja puunvesat, ja ojannaveroista oli vain haamu jälellä.
Sitten tuli tämä nykyinen mies, Lunki, jota myös sanotaan Eteläiseksi, koska hän on siltä ilmansuunnalta kulkeutunut, ja vielä Kenttäläiseksikin, paikan vanhan nimen mukaan. Lunki otti haltuunsa Kentän, kunnosti vähän maahan luhistuvaa mökkeröistä, etupäässä muurata rötistämällä nurkkaan jonkinlaisen tulisijan. Olipa hänellä asumiseensa luvan tapainenkin maanomistajalta, joka ei sattunut olemaan ruunu. Kalassa hänen piti vuokra suorittaa, sillä niitä hän pyydysteli. Mutta jatkoi hän viljelystäkin, käänsi nurin nurkkasen entisen ukon raiviosta. Perunanvarsikkoa ja tupakanlehtiäkin on mökin seinustalla, tällä hetkellä harmahtavan kuuran koristamina...
Hyvin kääpiömäistä tämä Kentän viljelys oli, vaikka itse isäntä pii iso ukonkolsu, musta kuin pahahenki ja tällä hetkellä ainakin naamaltaan karvainen kuin ukonkoira. Siinä hän seisoi tupansa korkuisena ja kuurainen maa höyrysi hänen edessään lämpimästä vesisuihkusta. Sumu oli jo haihtumassa, vaikka aurinko ei vielä ollut tullut näkyviin itäistä taivaanrantaa paartavan pilviseinän takaa.
Miehen silmät välähtelivät tuuheiden kulmatupsujen alla. Hän tupisi ajatuksensa ääneen, pitkäaikaisen tapansa mukaan:
— Talvi kertakaikkiaan... On siinä taasen anti metsäkansalle...
Hänen omat hallavahinkonsa eivät missään tapauksessa näytä nousevan suuriksi. Muutamaan kahmalolliseen perunoita niiden luulisi rajoittuvan. Mutta ehkä hän ajattelee tätä asiaa kauemmaksi katsoen mutistessaan:
— Sieltä se koituu, sieltä se koituu...
Hän lopetti toimituksensa ja kääntyi, ja ruohokon kuuraan jäi laajentuva kostea läikkä ja suurten jalkapohjien ja rumien varpaitten jäljet. Ovea avatessaan mies virkahti, tällä kertaa selvästi ja äänekkäästi:
— Se on pussi nyt lujassa!
Hän työntyi tupaansa, josta hyvänkin kolmanneksen täytti kivistä ja savesta kasattu avotakka. Akkunan luona, jonka ilme rikkinäisine laseineen ja päresäleineen oli selittämättömän murheellinen, oli pieni pinttyneen lian värjäämä pöytä. Lattialla, jota myöskin maalasi vuosien lika, oli pari istuinpölkkyä ja liedellä ja pöydällä muutamia törkyisen näköisiä talouskaluja ja törppöjä. Peräseinällä oli makuulava, jolla kuivien ja tuoreittenkin lehdeksien päällä nukkui naisihminen ja lapsi, poikanen, ehkäpä puolenkymmenen vuoden ikäinen.
Myöskin isäntä itse heittäytyi tälle melkoisen leveälle vuoteelle täysissä vaatteissa, kuten muukin perhe, repalehtavissa ja kuivuneita kalansuomuja kiiltävissä. Maatessaan hän täytti verkalleen piippunsa ja imeskeli savuja, kunnes piippu pudota tupsahti kahahtaen lehdeksille hänen viereensä.
Kentässä nukuttiin. Sitä siellä tosiaankin tehtiin paljon.
Mutta kovin pitkäaikaista ei uni enää ollut tällä kertaa. Vaimo heräsi ja alkoi huokaillen kohoilla lehdeksiltä, harmaakasvoinen, lihavahko, pehmeän ja velton näköinen ihminen. Tulet hän kuitenkin viritteli takkaan, kolisteli puuämpäristä vettä nokiseen pannuun ja löysi siihen karkeita kahvinmurujakin ja suolaa, vieläpä sokerinokareenkin. Sitten hän joi, parikin peltimukillista, äänekkäästi ryystäen, pöhöisillä poskilla vaisun nautiskeleva, saavannäköinen ilme...
Sen jälkeen hän ryhtyi herättämään perheen päämiestä.
— Niitä jauhoja, jauhojahan sinun piti! vaikeroi hän.
Samaa hän toisti monet monituiset kerrat, väsymättä ja ääntään korottamatta. Niin toivottomalta kuin alkoi näyttääkin hän lopulta pääsi tuumansa perille. Juhani Lunki avasi silmänsä ja loi juhmukulmiensa alta vihaisen katseen vaimoonsa, joka jatkoi. ääntelemistään kuin jokin yksitoikkoinen lintu. Juhani ei kaikistellen jaksanut käsittää, miten tuo ikävä ihminen oli joutunut hänen kiusoikseen, joltakin kannalta katsoen vielä laiskempi kuin hän itse, turta möhkäle...
— Ei nyt saa jauhoja! sanoi hän tiukasti. — Siellä on yöllä kulkenut joku sellainen, että jauhot ovat meikäläiselle entistä enemmän kiven alla...
Jauhoja ei tosiaankaan tainnut olla jälellä juuri pölyäkään. Niitä olisi pitänyt hommata ennemmin. Olihan se siitä ratkuttanut. Nyt niitä ei voi pölähdellä niin turhiin päihin kuin kenttäläisten...
— Herra isä! inisi eukko. — Täytyy kaiketi niitä saada! Nälkäänhän sitä muuten...
Kenttäläinen vääntäytyi istualleen.
— Meissä ei tule minkäänlaista vahinkoa!
— Vain poika, Pekkakin! vaikeroi vaimo.
— Se on samaa sukua!
— Minunko se sitten on lähdettävä? Miten minä niitä kannan huonolla terveydelläni...
Terveys, se oli niitä harvoja asioita, joihin Kentän Reeta-emäntä oli innostunut. Hänen sisällään kuulosti olevan ties minkälaisia taudinpesiä, mouruavia ja mauruavia, kissoina kerälle kiertyviä. Sairaudet vetivät ja kiehtoivat häntä ja hän jaksoi niistä puhua vaikka kuinka kauan, jos oli kuuntelijaa ja vaikka ei ollutkaan. Lisäksi hän oli itsepintainen ja melkoisen taitava kerjäläinen ihmisten ilmoille päästyään.
Ja niinkuin tyhmä lintu se jaksoi kyllä hokea yhtä sanaa koko päivän, joten näköala näytti synkältä. Parempi olisi Kenttäläisen kiertää vaikka pitäjällä. Niinpä hän sanoikin:
— Yritetään, yritetään, yritellään...
Ryypättyään tilkkasen mustaa kahvia Juhani Lunki ryhtyikin oitis toimeen. Hän ajeli oikein partansa, mikä oli melkoinen työ, varsinkin kun hänen veitsensä ei ollut pystyvimpiä. Sitten hän haki pyhäpukunsa aitasta, minkä hän oli tehnyt omin käsin, merkillisen rakennuksen, kantojen nenään pystytetyn erämiehen varastopaikan. Sillä kylillä Juhani Lunki esiintyi mahdollisuuksien mukaan komeana, puheliaana, reimana ja iloisena. Naisiakin hän siellä mielellään puhutteli, jopa leipoi heitä lautasille laajalla kämmenellään. Sitten hän otti suolakalaa konttiin ja asetti tyhjentyneen jauhosäkin kontinkielen alle.
Tällä välin oli Kentän pariskunnan poikakin herännyt, kellertävän kalpea, lyhyt ja paksu pökerö. Nyt hän istui kynnyspuulla ja veteli savuja piipustaan, pienestä, isän vuolemasta, tuo viisivuotias ukonköpelö.
— Antaapa hänen kasvaa miten mielii, oli isä Juhani sanonut. — Minua ennen pitivät paininpuussa...
Aurinko oli jo tovin paistaa rävöttänyt ja harmaa kuura oli haihtunut olemattomiin kuin henkimaailman olento. Mutta perunanvarret retkottivat maahan nujertuneina ja alkoivat käpristyä ja mustua, kuolla väkivaltaisella, myrkyllisellä kuolemalla, kuten koko pohjolan viljapellot. Kentän vainioilta halla ei tosiaankaan paljon voittanut, mutta vähäkin sille maistui...
Reeta-emäntä käveli pihapolulla vesikiulua kantaen ja veisaili:
— Ylkä on noussut kunniaan ja jäsen nousee kanssa...
Myöskin poika Pekkaan oli nyt tullut eloa. Hän kulkea jurrasi kuin sonnipura äitinsä jälessä ja laususkeli miehekkäästi, piippunysän savutessa:
— Anna, saatana, akka, tissiä!
Kentän isäntä oli tällä hetkellä lähdössä, seisoen saunansa seinustalla, joka oli talon uusin ja kolmas rakennelma, Juhani Lunkin omaa käsialaa. Sekin oli ällistyttävän pieni. Mille mutkalle iso isäntä sinne mahtunee? Se oli kyhätty kuoripäällisistä kuusipuista ja mustuneet sudensammalet roikkuivat rumasti sen saumoista. Juhani Lunki näytti sitä seinustaa vasten oikeinpa komealta eheissä, vaikkakaan ei kehuttavan puhtaissa vaatteissaan, kontti hartioilla, musta hattureuhka vetäistynä varjostamaan parranajon jälkeen punoittavia kasvoja, joille nyt ilmestyi merkillisiä hymynmareita...
— Ota kahviakin, jos on saamantietä! hinkaisi Kentän Reeta miehen jälkeen.
Jos oletamme, että meillä on keinot kurkistaa Juhani Lunkin pääluun sisäpuolelle, niin huomaisimme hänen sillä erää ihmettelevän, että mitähän eräät tädit, joita hänellä oli, oli ainakin ollut, kaukana, kaukana etelässä, sanoisivat tästä kohtauksesta Kentän pihamaalla, mitä varsinkin pienestä sukulais-Pekastaan! Miten he panisivat silmänsä ja suunsa, nuo tädit, jotka niin hyvin tiesivät miten on oltava, jotka kuvittelivat kirkkaasti näkevänsä ihmisen oikean tien... Sellainen kohtaus, jos se olisi ollut järjestettävissä, olisi tosiaankin ollut näkemisen arvoinen siinä määrässä, ettei sitä voisi rahaksi arvioida... Nuo naisenpuolet eivät suinkaan tulisi ajatelleeksi, ettei Kentässä ole muuta lypsävää kuin Reeta-emäntä, he tuskin tietäisivät, että pitkä imetysaika on keino, jolla pyrittiin estämään uusien jälkeläisten tulo. Ja tuollainen viisivuotias, lystikäs, saatanoiva tissinmankuja oli tuskin omiaan yllyttämään suureenkaan ahkeruuteen seurakunnan vahvistamis- ja maantäyttämisasiassa...
Juhani Lunki astuskeli polkua verkalleen, alapäisenä ja mietiskelevän näköisenä, kuten hän kulki melkein aina. Alunperin ei suinkaan liene ollut ennakolta aavistettavaa, että hän asuisi metsäpirttiläisenä täällä sydänmaan nevoilla. Hän oli kaukaa tullut. Mutta nykyään korven vanhat asujat olivat tietävinään hänen menneisyydestään sitä ja tätä. Kerrottiin, että hän olisi käynyt melkoisen osan papinkoulusta. Joku utelias akka oli Kenttäläiseltä kerran kysäissyt, että miksi hän oli heittänyt sen papinkoulun.
— Herätyksen sain, oli hän vastannut. — Ja mustuainen takapuolessa kävi vähiin...
Sillä vanhansanan mukaan piti papilla olla musta takapuoli. Mutta muutakin merkillistä Juhani Lunkista tiedettiin. Ryöstönkö lienee tehnyt vaiko miesmurhan ja sitten kulkenut Kainina korpeen lymyämään esivallan käsivartta. Miten lienee ollutkin: suuri syntinen se epäilemättä oli, eikä sen milloinkaan kärsinyt muistella menneitä kenellekään...
Jonkun neljänneksen matkattuaan Kenttäläinen yhdytti korvessa asukkaita. Pahallaojalla oli niittymiehiä. Kuului viikatteen liippauksen kalke ja tulikuuselta pölähteli savu. Keskenkasvuinen poikanen oli siellä juuri saanut puuron keitetyksi ja oli nyt padan ääressä polvillaan lusikka kädessä. Hän oli ilmeisesti huolissaan ja murheen vallassa.
— Onko jotenkin koirinut? tervehti Juhani Lunki tultuaan tulille.
— Tästä sattui tulemaan suolaista kuin mitä myrkkyä, selitti poika synkeänä. — Ja se isä kun on sellainen... Noituu — kuin katajapensas palaisi...
— No, ei siinä nyt muuta keinoa liene kuin lisätä vettä ja tarpeen mukaan jauhoja. Onneksi on padassa varaa...
Annettuaan neuvonsa ystävällisellä äänellä Kenttäläinen istahti levähtämään lekuttavan nuotion lähistölle nojaten konttiselkäänsä kuusen runkoon. Edessä ammotti pienen niittypirtin avonainen musta oviaukko kuin haukotteleva suu. Kenttäläinen tupakoi ja poika askarteli hierimineen keitinselässä riippuvan padan yllä. Kohta hän huutaa huikkasi ja kotvan kuluttua alkoi kostealta nevaiselta ojanvarrelta kuulua astunnan tassutusta. Sitten pullahti pajupensaikosta näkyviin lyhyt ja vanttera, jollakin tavoin ahventa muistuttava mies, pari poikasta perässään. Nähtyään keitinselästä nostetun padan runsaine sisällyksineen mies pysähtyi äkkiä kuin komennon saanut sotamies.
— Jeesus siunakkoon!
Jatkoakin näytti olevan tulossa, mutta äkkiä huomatuksi tullut Kenttäläisen musta, piippusuinen hahmo muutti puheen suuntaa:
— Ka piru, vieraskinhan täällä...
— Vieraspa vieras, vaikka ei niin mainittava kuin se viimeöinen.
— Eihän se vieras tähteitä jättänyt! Vaikka mitäpä se sinulle...
— Sitä tässä minäkin olen aprikoinut: onkohan tuo niin ovela, että ottaa, vaikka ei olekaan...
Nämä naapurit eivät olleet mitään erikoisia ystävyksiä. Heinämies, Aapeli Kurtti, oli uutisasukas ja korvenraivaaja, kokonaan toista laatua kuin Kentän Juhani. Hän oli seudun syntyjä, mutta oli aikoinaan tullut kylmään korpeen niinkuin siihen aikaan tultiin, mukana akka ja lapsi ja lehmä ja kontti. Hän oli pystyttänyt talon ja repäissyt peltomaata aikamoisen aukean. Hallat ja monenmoiset hankaluudet olivat kuitenkin kaiken aikaa tehneet hänen elämänsä raskaaksi ja hänet itsensä kiukkuiseksi ja kärsimättömäksi. Köyhyyden kanssa hän löi loppumatonta sylipainia. Mutta lapsien, jälkeläisten, suhteen oli elämä ollut hänelle hyvin runsas ja aulis. Niitä siunautui, tulipa sitten ohria eli ei. Toki jo vanhimmat repalehtivat isän apuna. Kun taasen Kentän Juhani: korpi pysyi korpena sekä hänen itsensä että epäilemättä jälkeläistenkin jälkeen. Kuvasteli siltä, ettei hän ota elämäänsä oikein toden kannalta, ettei hänen valtakuntansa ole tässä maailmassa...
Kurtti ja hänen poikansa keräytyivät padan ympärille. Keltaista voitakin heillä oli painaa puuroon silmäksi ynnä lisäksi leipää haukattavaksi ja piimää ryypättäväksi. Niin he ahkeroivat puulusikoineen ja isä Kurtti pauhasi:
— Iski se poika puuron! Onpa niinkuin kilvoittelisi sen viimeöisen puuronkeittäjän kanssa, niinkuin ensi talvena olisi jauhoja kuin lunta...
Pojat vaikenivat ja lusikoivat. Isä murti leipää ja saarnasi:
— Sitä nykäistään heti, pojat, petäjää, nyt kun on vielä kuori irti!» Ei siitä päästä: niinkuin jänis se on elettävä...
Mutta sitten hän huomasi:
— Onhan tässä vieraankin vara. Tule, Eteläinen, haukkaamaan. Katsele käteesi jotakin, jolla kaivat...
Kentän Juhani kopisteli piippunsa, äkkäsi kentällä sopivan tuohikäiverön, jota voi käyttää lusikkana ja istahti piiriin. Mikään runsasruokainen mies hän ei ollut, vaikka olikin sellainen romuluu. Oli kuin hän olisi siinäkin asiassa tuuminut, että kerkeäähän tätä tehdä vastakin...
Niin he aterioivat. Leipä ratisi ja hapan piimä pihahteli. Tuuli leyhäytteli maankasvujen kirpeitä ja imeliä hajuja, hallan jälkeisiä, syksyisiä. Kuusikon katveessa tipautteli tynnyrilintu.
Mutta äkkiä he kaikki säpsähtivät. Tulikentän laiteilla heinikossa kahahti käärme, melkoisen harvinainen eläjä näillä mailla, kohotti päätään, kähähti, tuijotti lasisin silmin ja alkoi kiemurrella tiehensä. Silloin oli Aapeli Kurtti kuitenkin jo hypähtänyt pystyyn kiivaana kuin tulenkipinä ja hamuillut käteensä keitinselän, jolla huiteli äkäisesti matelijaa noituen:
— Vai tänne sinä keleen — keleen kangashauki!
Kohta kiemurteleva käärme riippui surkeasti pihdissä, käännellen päätään ja väännellen kitaansa.
— Onko se tuo elävä, sanoi Kurtti. — Säpsäyttää se, kun sen äkkiä näkee...
Juhani Lunkin pikisissä silmissä, kulmakarvatupsujen alla, välähti.
— Se lienee muistoa kaukaisilta ajoilta, jolloin matelijain suku vallitsi maailmaa, maalla, vedessä ja ilmassa. Ihminen oli silloin vähäpätöinen olento, jonka aina piti olla varppeillaan ja pelätä kuolon surmaa. Mutta lopulta hän peri voiton ja matelijain mahti murtui. Se oli kuitenkin pitkä ja kova taistelu, josta on muisto säilynyt siinä säpsähdyksessä, jonka ihminen kokee nähdessään matelijan, joka on vain vähäpätöinen mato. Sen suvun aika on ohi...
Tämä oli puhetta, jota Aapeli Kurtti ei ymmärtänyt, kummallista ja joutavaa lorua. Ei ollut syytä jatkaa hullun kirveeseen vartta millään uteliaisuuden ilmaisulla. Joillakin tämäntapaisilla piti tuon Eteläisen aina vähänväliä todistaa, että pilalle oli mies mennyt... Kurtin silmiin tuli kylmä ilme, hän tuhahti halveksivasti ja syventyi hanakasti syöntitouhuun.
Juhani Lunki oli jo lopettanut. Hän sytytteli piippunsa, kiitteli kestityksestä, nousi verkalleen ja ryhtyi jatkamaan matkaansa. Kurtti katsoi hänen peräänsä ja näki keikkuvan kontin katoavan puiden ja pensaiden lomaan. Hän tuhahteli:
— Mikähän lienee tuokin, ketale ja kutale! Puhuukin — aivan joutavaa, vasenkätistä...
Kentän Juhani kulkea kutvotteli. Hän ylitti suuren nevan, joka joihinkin suuntiin näytti aukeavan avarana kuin meri. Suo oli nimeltään Porrasneva, sillä jolloinkin oli ihminen heittänyt pienen ikeen sen hartioille, pitkospuut, jotka jo olivat pahoin lahot ja paikoitellen mustaan liejuun vajonneet. Mutta niiden turvin voi nevan yhä ylittää. Sitten oli rämemaata, jossa harmaat, pystyyn kuolleet kelot seisoivat kuin kummitukset, lujina, miten kauan lienevät seisseet. Vaikka oli niitä kaatunutkin, lahonnut ja sammaltunut. Siellä täällä niitä pötkötti, yhä vielä puunrungonhaamua säilytellen, herätellen mielikuvia ajan hitaasta, mutta järkähtämättömästä työstä. Mikä jono vuosia siitä, jolloin tuon puuvainajan hakosissa tuuli suhisi ja metso söi niitä kupunsa täyteen...
Räme muuttui vähitellen kangasmaaksi, jossa petäjät kohosivat punertavina pilareina. Latvuksissa kävi hiljainen suhina ja jossakin ilmojen sinessä naukaisi haukka. Mies, konttiselkä, kulkea kutvotteli. Oli pieni notkelma, jossa kasvoi koivua ja leppää. Ja sitten oli edessä vaara, jonka laella pohotti viljelyksien keskellä harmaa talo. Miten lienee ollutkin nimeltään Korte, tuo korkea, tuulinen...
Vaaran rinteellä oli hakamaa, jonka korkeaan pystyaitaan nojaili keskikokoinen, kalvakka mies, josta jo ensisilmäyksellä sai sen käsityksen, että hän on kevyt höyväke, melkein kuin jonkin kasvin siemennyslaite, jonka tuuli voi siepata mukaansa. Hän oli Kortteen talon isäntä, Jaako, korvessa kasvaneeksi merkillisen kevytmielinen ja iloluontoinen mies, joka oli ehtinyt hankkia melkoisen maineen hevos- ja markkinamiehenä, ahkerana viinanryyppääjänä ja pelurinakin, taitavana tanssijana ja monihyväisenä naisväen suhteen. Hän oli epäilemättä niin sanottuja talonhävittäjiä, eikä edes Kortteen luonnollisia: perillisiä, vaan syrjästä änkäytynyt, vävymies, talon ainoan tyttären nainut. Tällä ei tavattoman rumuutensa takia ollut suuriakaan mahdollisuuksia maailmassa ja silloisella Jaako Pätsillä oli ainakin kieltä. Se lienee tosiaankin ollut parempi kuin kymmenen kapan kylvö... Niin hänestä tuli Kortteen vanhan ja melkoisen talon isäntä ja pian tuhlaajapoika, jonka toimille mainittavan ruma emäntä, rintatautinenkin, mutta sitkeä kuin kissa, asetteli esteitä.
Tällaisen miehen siis ylämäkeä ponnisteleva konttiselkäinen Kenttäläinen tapasi nojailemassa aitaan ja ihailemassa hevosen varsaa.
— Siitä se vielä nähdään, sanoi hän tervehdykseksi, — hevonen kuin lintu! Lentää, lentää sen pitää...
Hän osasi puhua pitkästikin tuon varsan tulevaisuudesta. Sitten hän tunnusti:
— Join tässä eilen melkoisen läikän viinaakin, vaan se ei mennyt edes päähän. Turha on yrittääkään. Ei siitä ole siitäkään, että miehellä on pää kuin hevosella...
He jaarittelivat kauan, miehet, joilla ei kummallakaan näyttänyt olevan kiirettä. Tahi etupäässä vain Jaako Korte oli äänessä ja Kenttäläinen nyökäytteli suurta luuhkapäätään. Lopulta selvisi, että konttiselkäinen oli oikeastaan jauhoja etsimässä.
— Jauhojako? päsähti kevyen näköinen isäntämies. — Niitä on Kortteessa ja niitä saapi, saapi aina tavallinen mies... Kalojako järjestät tilalle? Punaisethan sillä on särjellä silmät, mutta kyllä sitä puree, kun sattuu ryyppäämään...
He alkoivat kiivetä taloa kohti. Isäntämiehen pyhäsaappaitten hupsuntupsut heiluivat. Tien vieressä levisi perunamaa, surullisen tummana ja toisella puolella heiluivat ohrantähkät oudon kalvakoina ja keveinä.
— Nousi, nousi se tännekin, puheli Jaako Korte. — Vaikka sanotaan, että on luja paikka...
Asia ei näyttänyt häntä paljonkaan huolettavan. Hän julisti:
— Mutta laariin ei pane pakkanenkaan! —
He ehtivät vaaran harjalle, jossa Kortteen talo seisoi harmaana, vankkana, iäkkäänä, liiankin iäkkäänä. Jäkälöityminen ja lahominen löi siihen jo rappion leiman.
Mutta maisema, joka aukeni vaaran toisella puolella oli korpipolkua astuneelle ällistyttävän uusi. Kapean järven takana kohosi kirkko ja tapuli, jyrkät katot harmaina, vielä jyrkemmissä seinissä haalistuneen maalin hohdetta. Siinä levisi Kairan kirkonkylä, jonka viljelysaukea vielä pienempiin tilkkusiin tottuneeseen silmään näytti valtavalta. Monen monta taloakin siellä kohosi, joukossa sellaisiakin, joiden seinissä maali puunsi. Ja harmaanruskea maantie lähti sieltä kiemurtelemaan etelän ilmoja kohti...
Kortevaaralta katsoen kirkonkylä oli matalalla, kuin kämmeneltään sitä silmäili. Isäntä kirvahtikin:
— Minä poika katselen korkealta!
Kortteessa vallitsi heinäkuisen päivän hiljaisuus. Väki oli nähtävästi niityllä. Isäntä saapasteli sisään, ja portaille pysähtynyt Juhani Lunki alkoi kohta kuulla riiteleviä ääniä, isännän kirkkaan ja selvän ja naisenpuolen käheän ja vihaisen, variksen raakuntaa muistuttavan. Ei mitään avainta, eikä mitään jauhoja! Viinanliemeen ne vain menisivät ja ties mihin, joista ei viitsi puhuakaan... Miten käynee heinänteonkin! Tietää sen, kun isäntänä on tuollainen kötkylä! Välillä kuului Jaako Kortteisen kirkas ääni sanovan, että isännät ovat niitä miehiä, jotka tekevät jos tahtovat ja tekevät mitä tahtovat... Siten kuului jälleen vaimonpuolen variksen ääni, joka kuitenkin pian loppui läkähtelevään yskänpuuskaan. Sen jälkeen kevyen näköinen isäntä tupsusaappaineen ilmestyi oviaukkoon hartioitaan kohauttaen, kasvoilla inhon ja säälinsekainen ilme.
— Katalaa! sanoi hän hiljaa.
Ja sitten Kenttäläiselle melkein iloisesti:
— Kuka uskoisi! Emäntä kun oli pistänyt aitan avaimen piiloon! Eikä anna. Sattui sille päälle...
Juhani Lunki nyökäytti vaiteliaana isoa päätään. Oikeastaan tämän olisi pitänyt olla hänelle melkoinen isku, sillä itse asiassa hän ei tiennyt muuta ihmistä, jonka käsi ei olisi koukussa, joka olisi tarpeeksi hupsu tai hyvä ajatellakseen, että pussi jauhoja ei ole mikään suuri asia... Hallayö oli nyt kaikkien mielessä kovin tuoreena ja näköalaa muuntavana. Ja nyt kävikin ilmi, ettei Jaako Kortteinen voinutkaan antaa jauhoja, jos niitä nyt hänen aitassaan olisi ollut... Oli tietäviä, jotka tiesivät, että ne ovat hänellä itselläänkin etsinnässä...
He seisoivat aittojen edessä, kahden aitan, joiden ovet oli vahvasti raudoitettu ja heloitettu.
— Tekaisi se entinen mies oven, sanoi Kortteen Jaako. — Kaiketi rosvon varalta. Vaikka kyllä se varmasti aukeaisi! Vaikka kangella sen saa aukaista aittansa...
— Ei nyt sentään sellaista...
— Eikä tarvitsekaan! Myöskin Polson ukolla on jauhoja ja Jaako Kortteisella luottoa! Sano, että se maksaa, jollet sinä jaksa...
Niin evästettynä Juhani Lunki souteli lainaamallaan veneellä järven yli kirkonkylään, jonka tantereilla oli autiota ja hiljaista. Kansa teki heinää. Kirkon hoikka torni osoitteli taivasta kohti kuin sormi ja sen ympärillä lepäsivät vainajat töittensä keskellä. Ehkä he siellä maanuomenissa hymyilivät viisasta hymyä madonsyömillä leuoillaan ajatellessaan aukkoa, jonka heidän kyntensä olivat repineet erämaahan...
Juhani Lunki syventyi joskus siihenkin kysymykseen. Missä kuolleet ovat? Mitä ne tekevät? Ehkä ne harhailevat vain ympäri kyllästyneinä iankaikkisuuden pituuteen, harhailevat ikävystyneinä ja kärsimättöminä... No, kerran sekin ovi avautuu, avautuu ilman pääsymaksua, rahattomallekin. Juhanista on ikäänkuin hyvä, että ainakin yksi mielenkiintoinen tapaus on hänen edessään, elämys, seikkailu, joka ei jätä ketään kylmäksi...
Mutta hän haluaisi heittää sen suuren tapahtuman kokemisen vielä toistaiseksi, viivyttää sen tuloa. Haluaisi, ei tosin millään kiihkolla, vaan melkoisen laimeasti. Tämän maailman elämälläkin oli oma mielenkiintonsa, varsinkin kun tiesi, että siitä kyllä pääsee...
Niinpä Kenttäläinen kontteineen työntyi Kairan kirkonkylän kauppaan. Tiuku helähti oven päällä. Sen äänessä oli säpsähdyttävää virkeyttä, vaikka kauppapuoti olikin autio ja tyhjä. Siellä haisi vain varallisuus, suuruksen ja suolain, kahvin ja sokerin, lamppuöljyn ja tupakanlehtien ja minkä lienee. Hyvin kiverä hajujen polkka hyökkäsi siellä ihmisen sieraimiin...
Vasta kotvan kuluttua tuli paikalle kauppias, tuli hieroskellen silmiään virkeiksi, vaikka ne hetimiten ikäänkuin sammuivat: Eteläinenhän se vain oli, kovin vähäpätöinen asiakas, hiireen verrattava, sellainen ukonkolsu kuin olikin...
Kauppias, Polso itse, oli valtavavatsainen, tavattomasti turvonnut mies, melkein pallonmuotoiseksi, ihmiskukkulaksi. Juhani Lunki ei koskaan voinut olla häntä ällistelemättä. Miten tulee ihminen tuollaiseksi? Tauti siinä tehnee työtä... Hänen mielessään vilahti sääliäkin: on siinä ihmiselle annettu raskas elämisen taakka, oman lihansa taakka! Mutta ehkä kaikki on tarpeellista. Ainakin madolla on tiedossa haukattavaa...
Nyt tämä lihavuori ja joku korvesta kävellyt Juhani Lunki kävivät taistelua jauhopussista, jonka voimalla eräs suuri seikkailu siirtyisi tuonnemmaksi Juhani Lunkin kohdalta... He nojailivat tiskiin, kumpikin puolellaan, ja Polson ukon pienet, syvällä olevat silmät alkoivat vilkkua virkeinä. Tässä taisi sittenkin olla syytä terhakoitua hyvin varuilleen...
Velaksiko? Ei käynyt laatuun, ei varsinkaan nyt, kun tämä hallakin kävi, eikä ole tietoa miksi hinnat mulkkautuvat... Sitäpaitsi, Eteläisellä oli entistäkin syntiä...
Vähänkö oli? Herra isä, paljonko sitä olisi vielä pitänyt olla sellaisilla eläjillä? Kalojako? Ja ne kalat vielä uivat. Ja äläs sitten sitit: ruotokaloja, joilla tappaa itsensä! Niillä nyt ei ole juuri mitään arvoa... Lintuako ja nahkaa talven tullen? Topias Polsolle on toki Herra lainannut sen verran viisautta, ettei hän anna velkaa lentävälle linnulle... Puunkaadonko päähän? Eipä siitä ollut kuulunut, että Eteläinen olisi niitä juuri kumoon saanut. Sitäpaitsi kauppiaalla ei ole mitään puun tarvetta tätä nykyä...
Jaako Korteinenko takaa? Jopa löytyi pönkkäpuu! Sillä kun on itselläänkin velkaa ja kuuluu olevan mihin sattuu. Sen takuut eivät merkitse mitään...
Kauan he neuvottelivat ja jaahasivat, Juhani Lunki hymyssäsuin, ikäänkuin huvitettuna tarkkaillen mitä hänen esittämänsä näkökohdat vaikuttaisivat Polsoon. Mutta tämän pienet silmät välkähtelivät viisaina lihan syvyydestä ja hänen lujuutensa ei vyörynyt eikä murentunut. Silloin Kenttäläinen alkoi työlästyä. Hän katseli ilkeästi juhmukulmainsa alta ja antoi ymmärtää, että hän oli niitä miehiä, joiden kanssa on parasta olla hyvissä väleissä...
Ja Topias Polso muisti, että tämä Eteläinen oli jonkinlainen runoilijakin, kuten tuollaiselta hupsunsekaiselta voi odottaakin. Tekaisi värssyjä, jotka eivät kuolleet koskaan. Niitä laulaa ällitti tämä sukupolvi ja vielä osa seuraavaakin. Se saattoi tappaakin jonkun, joka oli hänen mielensä pahentanut, tappaa seisaalleen, lauluissaan. Oli sitten kuunneltava kuinka: — Peijaiset on pietty ja ne piettiin komiat...
Kiusan paikka! Mutta Polso on kertakaikkiaan äijä, joka ei pölähdytä jauhosäkkiään tuuleen. Sellaista tekoa hän ei voisi koskaan antaa itselleen anteeksi...
— Kuule, sinä Eteläinen, hän sanoi silmät tiukkoina, — tässä ei nyt auta muu kuin raha. Lyö kaksikymmentäviisi penniä jauhokilosta pöytään, niin niitä saat. Sillä annan, vaikka hinta epäilemättä nousee, kun kato tuli...
— Liian kovat ehdot, sanoi Eteläinen. — Ei kävele...
Mutta sen verran hän sai vuorenkaltaisen Polso-äijän heltymään, että hän vaihtoi kontissa olevat suolakalat melkoiseen tukkoon tupakkaa, mustia venäjänlehtiä. Siksipä Kenttäläinen astui melkeinpä tyytyväisenä ulos raitille, missä kirkontorni osoitteli taivasta kohti. Eihän hän oikeastaan ollut kärsinyt mitään pettymystä. Olihan hän tiennyt, että jauhot eivät nyt hevillä pölähtele...
Hän istahti järven rannalle ja tupakoi. Käväisisikö hän vielä jossakin? Pappilassako? Siellä on epäilemättä jauhoja, mutta siellä on myöskin mies, joka osaa pitää vaarin, ettei koi ja ruoste raiskaa eivätkä varkaat kaiva ja varasta. Kylänloppulaiset, jotka eivät maksa veroja, eivät ole siitä minkään arvoisia. Hyvä ettei pyyhkäise pois kirjoistaan, jottei hänen tarvitsisi kinkereillä karjua: Juhani Lunki, kerjäläinen... Eikä Kenttäläistä haluttanut nähdä kasvoista kasvoihin myöskään vallesmannia, ruununpalvelijaa, jonka sikari savuaa lakkaamatta. Se on päässyt jotenkin siihen uskoon, että Juhani Lunki on laajan suvun harhateille joutunut vesa. Esi-isät ovat voineet vuosisatoja palvella ruunua ja kirkkoa, mutta mikä tämä Juhani on muu kuin rikkaruoho... Anna sille kappa jauhoja, niin jatkat ja kukaties levität pahaa... Niin ajattelee sikarimies... Sitten oli vielä eräitä isäntiä, jumalaapelkääväisiä miehiä, jopa hyväsydämisiäkin. Mutta kun kaikkivaltias on nähnyt hyväksi kasvattaa kansaa katovuodella, niin mitä he ovat pistämään kättään väliin, ettei syntinen Kenttäläisukko saisi osaansa... Ei se ole edes heidän uskonveljiään. He nostavat silmänsä tulevaisuuteen, hyppäävät pystyyn seuroissaan ja kiljuvat: kiitetty! Uskovaisenkin ihmisen on hyvin lohduttavaa ajatella, että naapurille ei käy häävisti...
Täten Juhani Lunki tyytyi tekemään loppupuolen jauhonetsintämatkaansa vain ajatuksissaan. Jauhot! Oliko se nyt niin tärkeätä! Joskus on ollut vanha vaari, joka on sanonut, että on tuota eletty ilman niitäkin, eletty kuolemaan asti, kun esiintyi joku uudistusintoinen vouhake alkaen västätä jyvien ja jauhojen kanssa... Juhani Lunki voi muuttaa uskonsa tälle pohjalle, varsinkin kun jauhoja ei ole saatavana. Hän voi palata metsäpirttiinsä ja purra särkeä ja napsia marjoja metsästä...
Hän katsoi tovin harmaanruskeata maantierantua, joka kiemurteli etelän ilmoja kohti, huokasi, nousi ja lykkäsi veneen vesille. Kapea järvi oli pian soudettu. Sitten hän kiipesi Kortevaaran ylitse, ohi hiljaisen talon, joka jyhmötti matalana ja harmaana, ikäänkuin vähän myhäillen ilta-auringon paisteessa kuin viisas vanhus, joka kätkee paljon hymynsä taakse...
Mutta sitten Kenttäläinen kulki toista polkua kuin tullessaan, polkua, joka kiersi Porrasnevan ja oli paljon pitempikin. Ei hänellä siinä ollut mitään tarkoitusta, ellei se vain ollut halua nähdä mitä uutta. Aapeli Kurtti, totinen korvenraivaaja, oli taasen tehnyt: pystyttänyt huoneen, kaivanut ojan, kääntänyt maata nurin, lisännyt lapsia...
Sillä Kurtin talo oli siellä Porrasnevan laidassa. Sen nimi oli Oltava. Oltava: oltava ihmisen on, kun on olemaan pantu... Asumusten nimetkin täällä puhuivat paljon. Siellä sydänmaiden kätköissä lymyili Surkeaa ja Puutetta jos Kiusaakin. Synkeän musta oli Oltavankin perunamaa ja vaaleina heiluivat ohrantähkät. Mutta mitä valkeaa kuumoitti harmaalla aidalla? Niin, petäjänkuorilevyjä, petäjäisen, tuon punertavan leivän juurta... Kurtti oli ravakka poika, nopea käänteissään...
Vaaleita lapsenpäitä vilahteli ja kirkkaat kirkaisut leikkasivat erämaata, voimallisimmat pedonäänet, mitä täällä oli koskaan kuulunut... Vaikka Kurtti oli raivannutkin melkoisesti Suomenmaata, niin pientä se oli sen rinnalla, että hän kasvatti pirtillisen suomalaisia. Siinä hän varsinkin menestyi. Kaiken muun voi viedä halla...
Miten lienee mies jaksanut, mitä ajatellut? Ei tietenkään mitään. Hänen aivonsa heiluivat alhaalla reisien välissä, kuten enimmillä ihmisillä. Entäpä sitten? Hänen elämänsä voi olla hyvinkin maistuvaa, todellista elämää, onnellista... Lystikseen vain kiroili...
Kun taasen miehessä, joka kulki metsäpolkua kontti kumisten tyhjyyttään, oli jotakin kummallista ja kipeää. Kuin kummitus hän oli, henkimaailmasta karannut, ikävystynyt harhailija...
Oli jo sangen myöhäinen, oikeastaan yö, kun Juhani Lunki ehti pienen pirttiaukeamansa laitaan. Aurinko oli painumassa vaaran taakse ja varjot olivat kovin pitkät ja mustat.
Mies pysähtyi puitten varjoon kääpiömäisen saunan taakse ja näytti jotakin mietiskelevän. Hänen kasvojaan valaisi outo, mielipuoliselta vivahtava hymy. Hän nitisti kontin selästään, otti sieltä tyhjän säkin, ja alkoi ropsia sillä itseään, hartioitaan ja kupeitaan. Jauhoinen säkki pölähteli ja mies oli kohta tomuinen kuin hyväkin myllymies.
Hän työntyi pirttipöksään, jossa vaimo ja poika jo nukkuivat makuulaverilla. Tahi lieneekö Reeta-emäntä nukkunut? Ainakin hän oli heti valveilla kysäisten:
— Saitko?
Toki näytti mies olevan jauhontöhreessä yltäpäätä, aivan valkoisena. Reeta tuskin kuunteli mitä mies vastasi.
— Jauhojako? Ne eivät ole mitään harvinaista tavaraa. Niitä on paljon maailmassa, niin isoja kasoja, ettet, muoripaha, osaa kuvitellakaan...
Vaimo vääntäytyi jalkeille ähkien ja huokaillen.
— Armahdettiin toki vielä... Minä jo paninkin juuren...
Hän kolisteli hierintä saaviröttelössä.
— Ulosko sinä ne jauhot heitit?
Mies oli istunut syömään pöydän ääreen. Siinä oli kasa hiilillä paistettua kalaa ja vielä pala leipääkin.
— Pianhan ne meikäläisten aitat on katseltu...
Reeta-emäntä meni ulos, mutta palasi kotvan kuluttua, vaikertaen:
— Kun minä en löydä...
Juhani Lunki söi touhukkaana, mutta silmäili samalla kulmainsa alta hyvin uteliaana ikäänkuin ei saisi koskaan kyllikseen nähdä miten ihminen käyttäytyy...
— Kaikistellen ei näe mitä haluaisi...
Vaimo meni jälleen turhalle etsintäretkelle viipyenkin nyt melkoisen tovin. Palatessaan hän parkui:
— Ei löydy! Eikä niitä olekaan! Voi, tuota kuvatusta! Ei se ole saanut mitään. Tyhjä säkki vain kontissa...
Hän heittäytyi makuulavalle, masentuneena, vetelänä kuin lankavyyhti.
— Itsensä sitä pitää lähteä, pojan kanssa, kuului vielä. — Tietää kaiketi sen, miten leivättä käypi...
Juhani Lunki oli jo lopettanut syöntinsä ja venyi lavan lehdeksillä piippu suussa. Sopii mennä, hän ajatteli. Kävely on terveellistä laiskalle akanmöhlälle... Mutta Kenttäläinen itse menee kalaan. Hänellä on muutamia verkonresuja ja olletikin ongenkoukkuja. Löytyy aina joku tyhmä kala, joka antaa henkensä, jotta eräs varma, mielenkiintoinen tapahtuma Juhani Lunkin kohdalla siirtyisi tuonnemmaksi...
Oli toki suolanrakeita melkoinen säkki.
2.
Mutta menneisyyteen oli jo siirtynyt aika, jolloin kansa vain puri pettua ja luotti Jumalan hyvyyteen. Hamaan Kairan erämaan kirkolle oli jo kulkeutunut tietoa ja uskoa myöskin maanpäälliseen mahtiin, jonka ei suinkaan aina tarvitse olla ottamassa ja nykkimässä, veroina, ryöstöinä, mutta joka voi myöskin ojentaa väkevän, auttavan käsivarren silloin, kun hätäpäivä ja kuura-aamu on valjennut ylämaan kansalle...
Sellainen ajatus asui ainakin kunnanesimiehen aivoissa, harmaan ja ohuen tukan alla, kun hän alastoman näköisessä kamarissaan Kairan kirkolla kastoi teräskynänsä musteeseen, lakkiin, ja kirjoitti. Oli kuin toimelias hiiri olisi rapissut tyhjän ja aution tuntuisessa huoneessa, etsien, etsien suupalaa...
Kunnanesimies kirjoitti kadosta, jyvänkahuista, joista jauhetuista jauhoista tuli sellaista leipää, joka voitiin paistaa vain vanteitten sisässä. Petkeleet rusensivat petäjänkuorta, olki kahisi ja ihminen kaapi kankailta porojen kanssa kilpaa. Raskaalta tuntui tällainen töhkä köyhänkansan mahassa, raskaaksi se teki hänen mielensä ja hänen sisällään syntyi tautia ja turmiota. Eikö ruunu voisi ojentaa käsivarttaan erämaihin, nälkämaihin...
Kunnanesimies sulki kirjoituksensa kuoreen, joka aloitti matkan etelää kohti postisäkkiin suljettuna. Tie kiemurteli ja ampaisi joskus suorina ojelmuksina läpi metsien, yli vaarojen ja poikki jänkien. Jokipurojen sillat kumisivat postihevosen kavioitten alla, rattaat ratisivat ja moni totinen, valkoposkinen kilometripylväs jäi jatkamaan ikuista odotustaan. Mutta posti liikkui, partaukko istuimella ja nahkalaukku ja hoikka säkki rattaitten pohjalla. Maisemat vaihtuivat, maat ojentuivat tasaisesti kuin suunnaton kakku, jonka laidalla oli lopuksi kaupunki ja rannaton meri.
Kaupungissa asui kuvernööri, kookas ja pitkä herra, punanaamainen ja hyvinvoivan näköinen, kaljupää. Siinä olikin itse asiassa hänen salaisen murheensa lähde, tuossa kaljussa, joka kohosi kuin alaston tunturinlaki kasvullisuusrajan yläpuolella. Se sai kuvernöörin murheellisena ajattelemaan, että kuolema on alkanut ja leviää huipulta alaspäin... Se sai hänet aprikoimaan, oliko hän jo kiivennyt huipulle elämässään: kuvernööri on jo suuri herra...
Mutta ajatus huipulla seisomisesta, näky oman huippunsa sileästä kuoleman autiudesta ei ollut hänelle mieluinen. Sen vuoksi hän touhusi touhuamistaan, tuumien, että oli olemassa suurempiakin, herroja kuin joku kuvernööri kaukana pohjoisessa. Ihminen oli olemassa kiivetäkseen...
Tämän miehen edessä oli eräänä päivänä Kairan kunnanesimiehen kirjoitus maakuntaa kohdanneesta kadosta ja nöyrä anomus toimenpiteistä sen johdosta. Ja kävi ilmi, ettei kaukaisen Kairan ukon kynä aution makuisessa kamarihuoneessa ollut rapissut turhaan virkeänä hiirenä. Kuvernöörin kaljun alla syntyi ajatus, että maakunnan köyhää kansaa olisi tosiaankin autettava, ei veltostavalla almun annilla, mutta kohtuullisesti paikatulla työllä, joka toisi virkeyttä elämään, jonka halla oli lyönyt lamaan...
Kuvernööri piti pieniä, nopeita neuvotteluja miesten kanssa, joiden oletti tuntevan asioita, ja tuotapikaa hänellä oli valmiina suunnitelma, jossa selvin numeroin ehdotettiin ruunun siunaavan kouran ojentamista maakunnan ylle hätäaputöitten muodossa. Kynä ja kaksikin kynää alkoi oitis rapista valkoisilla papereilla kuvernöörin viittauksesta. Ne anovat asiakirjat aloittivat sitten matkansa etelän korkeisiin virastoihin. Oli oivallinen asia tälläkin tavoin muistuttaa, että kaukana pohjoisessa oli suuri lääni ja kuvernööri, jolla ei ole aikomustakaan vaipua mihinkään metsäkarhun uneen...
Niin asiakirjat kulkivat nopeasti puuskuttavassa junassa, lepäsivät laatikoissa ja pöydillä, ne kahahtelivat puhtaissa ja pehmeissä sormissa, tulivat luetuiksi ja saivat reunoihinsa jotakin merkitseviä variksenvarpaita. Ne synnyttivät vaisun, haukottelevan ajatuksen, että niinköhän siellä jossakin kaukana on nälkää näkeviä, ja valtiolla pitäisi olla pussi, jossa riittää kuin taikurin hatussa... Sellaisia summia se yksinäisyydessään tylsistynyt kuvernööri mainitsi, että hotelliinhan niillä majoittaisi koko läänin kansan... Jotakin lienee kuitenkin tehtävä, sillä jotenkin on jo muovautunut ikäänkuin pitämys, että valtiolla on velvollisuuksia niin sanottuina hallavuosina...
Summat asiakirjoissa pienenivät aikalailla ja sitten ne aloittivat paluumatkan pohjoiseen puuskuttavassa junassa. Kuvernööri sai lukea terävän huomautuksen, että valtion mahdollisuudet ovat rajoitetut...
— Niinkuin minä en olisi ajatellut tuota asiaa, sanoi kuvernööri, sivellen otsansa harvenevia hiussuortuvia kaljunsa peitoksi.
Mutta jotajommoinenkin määräraha oli sentään myönnetty hätäaputöitten järjestämiseen kadosta pahimmin kärsimään joutuneille seuduille. Siitä sai melkoisen osan myöskin Kairan pitäjä. Se nimi oli jäänyt kuvernöörin mieleen eräästä sieltä tulleesta kirjeestä tai kirjelmästä, josta hän oikeastaan oli saanut ensimmäisen idun tähän puuhaan, joka hänestä nyt tuntui hyvin tärkeältä, joka sai hänet tuntemaan itsensä tärkeäksi...
Hän oli ottanut selville, että siellä oli eräs suuri suo, Porrasneva. Siihen kanavia, hallanpesään. Jo Runeberg oli pannut Saarijärven Paavon luomaan kahta suurempia ojia... Ja sitten maantie sen nevan ylitse ja ohitse yhä pohjoisemmaksi. Siellä on jonkinlaista asutustakin, eikä ole muuta kuin luonnollista, että asukkaat kaivavat maata, jota aikovat asua...
Mutta lisäksi kuvernöörin kaljun alla ujui eräs sitkeä ajatus. Nuo laajan erämaan asukkaat kuvastelivat hänen mielessään ikäänkuin alaikäisinä, jotka eivät osaa oikein elää, eivät ymmärrä omaa parastaan. Nähdäänpä tämä: ruunun, valtion on heitä autettava elämisen taistelussa, joka ei tosiaankaan liene aivan helppoa siellä karussa korvessa... He eivät tosiaankaan oikein osanne järjestää elämäänsä. Saatuaan rahapennin käteensä he tuhlaavat sen kuin lapset turhuuteen. Esimerkiksi kahville he kuuluvat olevan kovin ahnaita ja kuvernööri on omin silmin nähnyt köyhännäköisiä maanukkoja viinapuodin edessä henttareineen... Ja siinä he sitten ovat jälleen ilman jauhoja, siinä he ovat kuin ne raamatulliset huonojen vuosien lehmät, jotka eivät millään ilveellä tule sen täyteläisemmiksi...
Kuvernööri näki hengessään ne monenmonet mustat pannut, joilla kansa pitää itseään köyhyydessä. Niistä nousi ainainen höyry, uhrisavu köyhyyden Moolokille. Onko tämä nyt laitaa, että jonkun korpiakan kuvatuksen takia pitää laivojen kyntää isoja meriä kahvinpapuja noutamassa... Entäpä sitten se vedennäköinen aine, joka ei suinkaan ole vettä ja joka hölskyy kaupungista palaavan ukon hinkissä...
Niin he turmelevat itseään, tuhlaavat turhuuteen, paitsi omaansa, vaikka valtion kalliit rahat. Mutta tehköötpä sen nyt! Näistä ruunun kalliista rahoista, jotka kuvernööri on puuhannut maakunnan elämää virkistämään, ne eivät tosiaankaan pistä penniäkään turhuuteen. Kuvernööri on sellainen mies, joka estää sen, niin mahdottomalta kuin sellainen tuuma kuulostaneekin. Vaikka päälaen päällä ei kasvaisikaan mitään, niin alla on sitä enemmän. Siellä itää ja versoo suuria ja uusia ajatuksia...
Kuvernööri on päättänyt, että hätäaputöitten palkat on maksettava yksinomaan jauhoissa. Hän on hyvin ihastunut tähän tuumaansa, jossa hän näkee kaikki suuren ajatuksen tunnusmerkit: selvyyden, terävyyden ja yksinkertaisuuden. Nykkiköön nyt piru helmasta korven asukasta miten tahansa, niin suurusta hän saa vain jäseniinsä, selvää leipää, joka tekee hänet kelvolliseksi työhön...
Kuvernöörin kasvot punoittivat ja hän kaljunsa hohti kuin hymyilevä kuu. Hänellä ei ollut aavistustakaan niistä asioista, ja kenelläpä olisi ollut, joita hänen suuri keksintönsä aiheuttaisi kaukana Kairan pitäjässä...
Ajatus liikahteli raskaana kuvernöörin kaljun alla, ja oli kuin kipene hiivaa olisi singahtanut niihin toistaiseksi tuntemattomiin jauhosäkkeihin jossakin kaupungin porvarin makasiinissa.
Ne lötköttivät siellä pinossaan viattoman valkeina, uljaina, tavallisina jauhosäkkeinä. Helppoa olisi ollut ennustaa, että käymistilaan ne joutuvat, kiertelevät suolien monet mutkat ja tupsahtavat tuuleen. Mutta kaikilta olisi pysynyt kätkettynä, että nyt niissä uinui arvaamattomia mahdollisuuksia, tekojen ja tapausten ituja...
Ja tämä ainoastaan sen vuoksi, että läänin kuvernööri oli ajatellut suuren ajatuksen.
Sillä välin aika, jonka voi ajatella olevan hidas kuin etana tahi nopea kuin lintu, kulki kulkuaan ja teki työtään. Sateet tulivat ja lehti putosi puista ja sitten tulivat pakkaspäivät lasinkirkkaina. Maa jähmettyi ja lopulta lumen laaja ja valkoinen patja peitti sen.
Vasta silloin ruunun auttava käsivarsi oli valmis ojentumaan kohti Kairan nälkämaita, jossa petäjäinen lepäsi punertavana pöydän kulmalla, jossa vanne ympäröi paistettavaa leiväntapaista uunissa. Jos ei jokaisessa uunissa, niin kuitenkin monenmoisessa siellä laiteilla, oltavissa, surkeissa, puutteissa, missä lienee, tuolla metsän peitossa, jossa kuitenkin löytyi suita syömään...
Mutta nyt ojentui ruunun käsivarsi Kairan maille, ojentui rantakaupungin tullista pitkänä rahtijonona, jossa jauhosäkit pullistelivat lihavina ja valkeina kolmessakymmenessä reessä. Kaukaa veti kairalainen suu ja maha täytettään. Mustanmullan mailla, Venäjän aroilla, oli vilja kasvanut ja kypsynyt. Itämeren rannalla oli saksalainen sen jauhanut suuressa myllyssään, laiva oli kyntänyt merta, satamajätkä kouristellut säkkejä ja kauppias lukenut niitä. Ja nyt niitä veti kolmekymmentä kairalaista hevosta, enimmäkseen takkukarvaisia ja alakuloisia rahtikoneja, joihin monenmoiset raskaat penikuormat olivat lyöneet leimansa. Sillä Kairassa ja sinne vievän tien varrella oli melkonen määrä aivan ammattimaisia rahdinajajia. Ne sydänmaat tarvitsivat joka vuosi kuormittain tavaraa, etupäässä jauhoja, suurusta, jota kitsas ja vähän viljelty maa ei koskaan kasvanut kylliksi.
Tähän karavaaniin, ruunun pitkään käsivarteen, oli nyt yhtynyt suurin osa Kairan pitäjän hevoskantaa. Halla oli vienyt viljan ja jokainen ansion tilaisuus oli otettava varteen, koukattava rahanpenni kuin raiskalintu varisseet jyvät. Nuo kymmenet hevoset olivat ensin kulkeneet toistakymmentä penikuormaa alas kaupunkiin tyhjiltään eli oikeastaan reki täynnä eväitä, heinäntöhkää, silppusäkkejä ja suurusjauhopusseja. Olipa jollakin onnenpojalla tervatynnyrikin tahi kasa pajunparkkinippuja.
Käynti kaupungissa Kairan kirkolta oli matka kertakaikkiaan.
Tämä matkue, näkyvän muodon saanut ruunun käsivarsi, oli komea pituudessaan ja jauhosäkkien pulskuudessa. Mutta muuten se oli näöltään niin ja näin. Ei mitään hirnuntaa ja hönkyntäa juhtien puolelta ja vaiteliaita olivat ajomiehetkin, sydänmaan ukkoset ja poikasrehvanat. Turkkireuhkaa ja sarkatakinköltöstä ja korville vedettyjä karvalakkeja, joiden sisästä laihat ja tuimat naamat katselivat. Huurre iski niin miesten kuin hevostenkin karvoihin heti alkutaipaleella. Oli kuin pakkasessa ja suolaisenpurevassa tuulenvinkassa olisi piillyt himo saada aikaan koristeellisia muutoksia...
Niin ojentui ruunun käsivarsi merenrantakaupungista. Hevosten kaviot tömähtelivät tiehen, valjaat ja ajoneuvot kitisivät ja rekiraudat iskivät kipinöitä vähälumisen tien paljaista kivistä. Vaiti istuivat ajajat ikäänkuin niiden toistakymmenen penikuorman masentamina, edessä olevan, junnaavan, junnaavan penikuorman... Aniharvalla oli ollut varaa käydä Ruman Rouvan puodissa, tuossa kivijalassa, jonka akkunassa kumma lintu, papukaija, hoki yhtä ja samaa »rumaa rouvaansa», jossa sai vedennäköistä ainetta, sai rennon, ylitse läikkyvän mitan. Mutta raha siellä vain tunnettiin ja sitä oli ylämaan ukoilla vallan vähän...
Siis vain muutamat äveriäimmät ja persoimmat olivat ottaneet luontoa nostattavan piiskaryypyn, jonka valossa nuo junnaavat penikuormat, sään tuimuus, kitukelit ja uppoumpikaan eivät näyttäneet miltään. Tahi oikeastaan tällä asteella oli vain Jaako Kortteinen, jolle tuo vedenvärinen oli tärkeämpi kuin leipä, jonka kuormassa sitä nytkin hölskyi monessakin astiassa. Tiedettiin, että tuolle Kortteelaiselle monestikin ilmaantui välttämätöntä kaupunkiasiaa, aivan välttämättömästi matkaa vaativaa. Ja kun hän pääsi kaupunkiin ja sai päänsä täyteen, niin siinä se sitten olikin: asiat olivat haihtuneet kuin kaste maasta... Oli hänessä kuitenkin sen verran isäntääkin, että hänellä nyt oli matkassa kaksikin hevosta, kaksi rahtikuormaa ruununjauhoja. Toista hevosta ajoi renkipoika ja voi se saada toisenkin huollettavakseen, jos isäntä sattui sille päälle, meni aivan olemattomaksi...
Jaako Kortteinen Iällätti siis päissään kuormansa keulalla ja puhui paljon ja kiivaasti jollekin rahtiukolle, jonka oli ottanut rekeensä kuuntelemaan ja ryyppykumppaniksi.
Mutta takana vetää ketuutti kiireellisen näköisenä raskasta kuormaansa Oltavan isännän, Kurtin Aapelin, pieni tamma. Tuo ahvenen näköinen korvenraataja oli myöskin lähtenyt sieppaamaan pennoset ruununjauhojen ajolla, vaikka ei sitä tavallisesti tapanaan pitänyt. Kovin oli miehen naama nyt kalsea ja väännyksissä, ei ainoastaan talvisesta viimasta, mutta myöskin karvaista ajatuksista. Olikin mies osunut paikkaan: tuossa nenän edessä näkemään ja kärsimään eto ketaletta, talon nainutta, vahvan ja vanhan, hyväpohjaisen. Tuossa se nyt lällätti lällättämistään ja kirkas pullo keikahteli talvista taivasta kohti. Niinkin voi isännöidä... Kun taasen Aapeli Kurtti oli tehnyt talon kylmään korpeen, tehnyt sitä kymmeniä vuosia ja teki yhäkin, eikä sillä tekemisellä ollut loppua, enempää kuin Oltavan emännän lapsenteollakaan. Ja Kortteen miehellä oli nuori ja roima hevonen ja keveä kuorma, sillä tuollainen nätisti talonsa tehnyt voi armahtaa juhtaansa. Mutta Oltavan pieni ikätamma oli ahtaalla, kun isännän oli pitänyt muistaa niitä monia suita, petäjäistä pureskelevia, muistaa ja lastata kuormaansa säkkeröinen liikaa...
Tällaiset vertailut ja varsinkin ajatus, ettei Jaako Kortteinen alkuaan ollut kummempaa lähtöä kuin Oltavan isäntäkään, vaan köyhä pirulainen. Mutta tiesipäs mitä jäsentä on käytettävä, jotta menestyisi! Eläneekö sitten kauan maanpäällä mokoma rentaali...
Ja Oltavan Aapeli riuhtaisi ohjaksista ja kirosi karmeasti tammalleen. Luontokappale joutui kirouksen kohteeksi, vaikka se ahkeroi nuhteettomasti Kortteen roimasti astuvan hevosen jälkeen. Sillä eihän Aapeli Kurtti voinut lähettää kiroustaan suoraan kaikkeutta kohti, sinne, missä asiat järjestettiin näköjään niin hulttiomaisesti...
Niin junnasi rahtijono kohti pohjoista, pideten, venähdellen, katkeillen, kun huonompisaattoiset tai liian raskaasti kuormitetut juhdat epäonnistuivat kiirehtimisessään. Ja kirous karskahti ja ruoska roiskahti äkeän taivaan alla, joka kiilistyi pakkaseen...
Sitten yön pimeydessä ja tähtien tuikkeessa syöttötalot, jotka tiedettiin, joihin mentiin kuin kotiinsa olipa hetki mikä tahansa. Talli ja tantereet täynnä hevosia, ja kaivonvintti kitisi ja apekepit kolisivat. Avaran pirtin ovi aukeili ja paukahteli kiinni ja lattia oli märkänä saapasrähjien kuljettamasta lumesta. Huone kajahteli äänistä, holinasta ja hohotuksista. Totista tottumusta ja paatumusta se lienee vaatinut talonväeltä, että he voivat olla ja jopa nukkuakin kaiken tämän keskellä. Ja se oli samaa tahi melkein samaa aina, vuoden ympäriinsä. Miten he lienevät sallineet ja kärsineet kotinsa muovautumisen suorastaan maantieksi? No, vaskilantteja he keräsivät kuumista ja haaleista kahvikupeista ja maidosta ja sahdista. Ja rahalantit eivät olleet helposti kiinniotettavia. Niiden vuoksi oli aina kestettävä ja kärsittävä. Sitäpaitsi hevosetkin heittivät jälkeensä jotakin talon peltojen höysteeksi...
Ulkoa kuului siis hevosten hammasten rouske, tuo terhakka ääni, joka ikäänkuin vakuuttaa, että eletään ja pyritään ikuisesti. Sisällä purivat ja nassuttelivat miehet vahvoin tahi mätänevin hampain ja aivan paljain ikeninkin. Tuppisuinakin istuttiin ja puhettakin tuli olipa suuaukko minkänäköinen tahansa, tuli monenmakuista kuivan ja nuivan näköisten eväitten höysteeksi, eikä tarvinnut edes ihmetellä, että syöneekö he samalla suulla... Oltavalainenkin puri petäjäistä ja tuntui pelkäävän vain sitä seikkaa, että hapsinkattiainen rupeaa laulamaan takapuolessa, tuo hirteen ja pihkanhajuun mielistynyt...
Mutta Jaako Kortteinen istui aivan tollona päissään, istui ja murisi ja myrisi itsekseen. Renkipojan rehvana sai hänen puolestaan hoitaa hevoset miten kykeni ja tahtoi...
Lyhyt oli lepoaika. Kaikki tuskin malttoivat siepata unenpätkää pirtinpenkillä, pankolla tahi lattialla. Ja voihan tosiaankin torkahtaa kuormankin päällä, jos tarkeni. Ihminen oli siinä suhteessa onnellisemmassa asemassa kuin hänen juhtansa, jotka seisoivat pihamaalla valjaissaan, reipasmielisemmät yhä syödä hampsien heinänkorsia ja toiset torkkuen riippuvin päin ja riippuvin huulin, alakuloisuuden ja mykän murheen perikuvina. Se nyt olisikin vielä puuttunut, että ne olisivat pystyneet huokaamaan väsymyksensä ja kipunsa...
Lyhyt oli siis lepo. Pimeys peitti vielä maan rahdinajon jälleen jatkuessa, junnauksen kohti pohjoista, jossa odottivat mäet, toinen toistaan korkeammat. Niiden mäkien ylityksestä sukeutui aina pieni Golgatan tie. Hevoset vetivät ja kiskoivat, hikoilivat ja vaahtosivat ja tärisivät lepohetken tullen. Ja ruoska roiskui ja kiroukset kimpoilivat kuin kipinät tulesta...
— On se tuolla konilla konin kohtalo! saattoi joku pehmeämielinen päivitellä.
— Vähällä se pääsee! jymisi toinen vihainen ääni. — Ruoskaako? Kerran karskahtaa, mutta miehellä on ruoska sydämessä! Se puree aina.
Nämä mäet ja vaarat, joilta kyllä oli komea katsella, tekivät tästä tiestä melkoisen Golgatan tien, ainakin luontokappaleille. Jos voisi kuvitella, että juhdan mykkä huokaus ja miehen kirous, tahi olihan joukossa monta sellaistakin, jotka eivät kironneet, koska se oli kuolemansyntiᵣ vaan päästelivät muita korvikeääniä, jos voisi kuvitella, että tämä kaikki kohosi johonkin ja tuli talteen pannuksi ja vaikutti, niin silloin on ilmeistä, että siitä sikesi, monen rahdinvetäjähevospolven huokauksesta, kuormavaunu. Monen kymmenen vuoden kuluttua se porhalsi näiden juhtien jälkeläisiä vastaan, jolloin ne pelästyivät ja riuhtoivat kuormansa ojaan. Luontokappale ei ole sen viisaampi kuin ihminenkään, milloin vapahtajan tuntemisesta on kysymys...
Mutta silloin tuo vapahtaja oli vielä kaukana, uinui sikiöasteella jonkun kuvittelijan ja keksijän aivoissa. Oli vain elävää lihaa, tammaa ja tammannahkaa, jotka saivat kärsiä, jotta kaukana Kairan pitäjässä syötäisiin leipää. Ja saavat vieläkin. Yhä luontokappale vetää ja huokaa ja auttaa kairalaista kiinni leivänsyrjään, vaikka vapahtaja porhalteleekin maanteillä... Ja mitäpä vapahtajista, jotka pyyhkäisisivät meidät tarpeettomina maanpinnalta. Elämä on vaivaa ja vastuksia...
Tuli siis hetki, jolloin ruunun käsivarsi, ylen pitkäksi venyneenä, ulottui Kairan kirkolle, etunenässä, osoittelevana sormena, Jaako Kortteinen, joka oli lyönyt korkin henttariinsa ja oli raitis ja selvä ja silti ilomielinen. Nyt se on nähtävissä kenellä ne on kävijät ja vetäjät, ettei vertaa ylimäissä. Kortteessa on isäntä, joka ymmärtää kärrytyön päälle. Mitä on pappilan Musta: sopii sen tallissa hönkäistä, joutilaana...
Punamullalla väritetty makasiini, jonka ajankäden sively oli haalistanut, oli muhkean ja mahavan näköinen, selkäkenoinen, ja sen edessä odotteli paikkakunnan hätäapulautakunta. Vallesmanni, vanha, väsynyt ja sammuvan näköinen kuin sikarintumppi, joka kyti hänen suupielessään, joka kuitenkin sammuttuaan sytytettiin. Se oli Kairan ikuinen tuli. Sitten oli itse puheenjohtaja, Kairan seurakunnan pappi, keski-ikäinen ja keskikokoinen, laiha ja kalvakka kuin haavankelo, mitään sanomattoman ja uneliaan näköinen. Mutta hän sai silmänsä suuriksi ja häneen tuli velttoa, hapuilevaa eloa, jos häntä jotenkin karkaistiin... Siitä huolimatta seudun uskovaiset pitivät häntä heräämättömänä kötkylänä. Kova ja kolea ääni vain kiertää kolakoitteli ympäri kirkkoa, jossa on tyhjää ja tylyä. Leipäpappi tämä kirkkoherra Borgh heidän mielestään oli. Maksujen perimisessä se kyllä osoitti virkeyttä ja kokosi jääneet muruset, ettei mitään unohtunut. Mutta kirkkoherra puolestaan oli sitä mieltä, että nämä Kairan asukkaat turvautuivat köyhyyteen kuin johonkin epäjumalaan. Ne laiminlöivät maallisen ja olivat siinä mielessä kehittäneet itselleen uskon, että kunhan he vain jotenkuten läpäisevät tämän vähän aikaa köyhän maan pinnalla, niin jopa rävähtää autuus eteen, puuttumaton toimeentulo... Mistä he sen niin varmaan tietävät? Älkööt kuvitelkokaan, että kirkkoherra antaa heille löysiä tässä maallisessa, jota on niin lyhyesti iankaikkisuuden pituuteen verraten...
Hätäapulautakuntaan kuului myöskin parisen talonpoikaa. Toinen heistä oli Veija Kataja, kunnanesimies, joka kerran kesällä oli kirjoittanut kirjettä kuvernöörille alastomassa ja arkisessa kamarissaan yksivakaisena ja vaiteliaana, niinkuin yksinäisyydessään puuhailevat ihmiset enimmäkseen. Hänen huonokuntoisen teräskynänsä jättämässä tasaisen pyöreähkössä jäljessä voi ajatella uinuneen jotakin sinapinsiemenen kaltaista...
Mutta sitä seikkaa hän tuskin lienee ajatellut, ei ainakaan puhunut siitä, vaikka olikin hätäapulautakunnan kirjanpitäjä ja kassanhoitaja. Hän pyörähteli ketteränä kelsiturkissaan, karvalakki syvälle korville vedettynä ja sipoili pukinpartaansa, leuanpään kirjavaa karvatupsua. Hän ei kuunnellut kuinka Jaako Kortteinen kehua retosti hikisiä hevosiaan, vaan ihasteli jauhokuormien silmille hyväätekevää näkyä:
— Siinä niitä on säkkejä! Valkoisia ja lihavia kuin motukat kusiaispesän pohjalla, nuo, joilla poikaset harreja onkivat... Kyllä nyt henki tupsaa kairalaisista...
Hän nauraa hihitti. Hän oli iloinen mies, joka pursui kaskuja, muisteluksia ja imelää hihitystä. Merkillinen ilmestys korven yksivakaisten miesten joukossa. Etsi iloa kuin kimalainen mettä ja löysikin sitä aivan mitättömistä seikoista, vaikkapa kissan poikasen liikkeistä lattialla. Näytti siltä, että hän pitää ihmisen velvollisuutena iloisuuden, vaikka hänen oma elämänsä oli yleensä köyhää ja vastuksellista ja vaikka hän oli uskoa tunnustava mies, lestadiolainen. Tiedettiin uskonveljien ja -sisarien joskus epäilevän, ettei hänen uskonsa voi olla oikeaa. Oli hänet vedetty siitä tilillekin, sopimattomasta iloluontoisuudesta. Mutta Veija Kataja oli selittänyt, ettei meidän Herramme ole kieltänyt iloa. — Mutta sinä iloitset maailmasta! — Meidän Herramme antoi meille maan ja maailman, eikä Ristuskaan ole käskenyt nullotcaa.... Hän osasi lepyttää heidät hurskailla puheilla ja muistoissa kaukaisessa menneisyydessä tapahtuneesta parannuksen teostaan. Suuri saarnamies oli saanut hänet tuntemaan elämänsä raadollisuuden, eikä ollut edessä muuta keinoa suurella syntisellä kuin nousta, astua törkkiä pöydän ääreen ja tunnustaa kaikki syntinsä kaiken kansan kuullen. Hän oli vihastunut lähimmäiseensä, niin että vaikka kurkun olisi katkaissut, ellei olisi lainkouraa pelännyt, oli varastanut ja pettänyt ja tarttunut lihastaan kiinni. Katumus ne pesee sellaiset ja nyt hänen oli hyvä elää. Miksi hän siis murehtisi?
Uskovainen hän oli. Mutta usein tapahtui, että uskonveli silmäsi häneen epäillen ja karsaasti, kun juttu oikein lensi lentämistään Veija Katajan suusta ja naurunhihitys paisui paisumistaan kuin hyväkin taikina... Niin hän eli merkillisen virkeänä. Joka aamu hän hyppäsi herättyään vuoteesta kuin poukka pesästä ja alkoi puuhailla ja puhella. Uni oli hänelle hukkaan heitettyä aikaa, eikä elämä ollut mikään murheenlaakso...
Nyt hän ylisti maaherran viisautta.
— Siinä oli sentään mies, joka ymmärsi mitä se raha on jumalanviljan rinnalla. Jauhot: joka ei niitä tarvitse, se ei tarvitse mitään. Ja nyt niitä saa, kun kaivaa otsansa hiessä...
Yhä uusia kuormia alkoi saapua perille hikisten ja huurteisten hevosten vetäminä, tiukujen helähdellessä hilpeästi. Veija Katajalle riitti nyt puuhaa ja puhetta kuormien purkamisen johtamisessa ja säkkien lukemisessa. Jauhosäkkien valkoinen pino kasvaa kasvamistaan makasiinin jo vanhastaankin viljantuoksuisessa hämäryydessä. Ne paiskattiin siihen ylpeällä voimalla tai ketuutettiin mitenkuten, käsivarsien kunnon mukaan.
Pappi ja vallesmanni vetäytyivät hiljaa tiehensä. Lautakunnan kirjanpitäjän ja kassanhoitajan velvollisuuksiin kuului hoitaa tämä asia, joka näytti muodostuvan pitkäjäykkiseksi. Mikä tiesi milloin sieltä venyvät paikalle hännimmäiset, huonosaattoiset ja väsyneet... He kohtasivat hämärtyvällä raittilla kylän kauppiaan pallonmuotoisen hahmon, vähäpuheisena, silmät vilkkuen lihan syvyydestä. Hänkin oli tullut katsomaan hevoskaravaanin paluuta, ja oli ilmeistä, että ainakaan hänelle siitä ei ollut mitään iloa. Sillä ei nyt tule hänen luokseen jauhon kyselijää ja ostajaa...
— On tämäkin keksintö! tupisi hän. — Niinkuin ruunulla ei olisi rahaa kiertämässä. Työntääpä vain jokaisen kouraan ja turpaan jauhoja. Pesussa olette vielä tässä jutussa, herrat...
— Ehkäpä, myönteli vallesmanni, — ehkä on hankaluuksia. Mutta onhan siinä hyvätkin puolensa. Sitäpaitsi tämä tulee korkeammalta...
— Katoltako, taivaastako? jahkaili Polso puhahdellen, pienet silmät synkeinä.
Herrat kiirehtivät tiehensä, sillä he eivät halunneet jälleen kuulla Topias Polson keksimää ajatusta, että kuvernööri oli tässä asiassa liitossa kaupungin porvarien kanssa. Niitä rikastuttaakseen ja maakauppiasta sortaakseen se johti noin...
Hämärä tiheni, tähdet välkkyivät pään päällä ja lumi narahteli askelten alla. Karavaanin paluun katsontaan oli ehtinyt myöskin tumma akkaparvi, kylän köyhimpiä. Jauhojen, tuon elonpulverin, valtava paljous liikutti heidän sydämiään ja herätti ajatuksia, joita he kuiskuttelivat toistensa korviin kerkein kielin, kasvot lymyillen huivien hupussa.
Sinne kätkettiin ruununjauhot, köyhäinjauhot, makasiinin jykevien seinien suojaan, pimeyteen. Niinköhän ne vain tulevat kaikki sieltä mihin ovat tarkoitetut, köyhille? Pahoja ne ovat pölähtelemään, jauhot... Ja niinköhän se isä ruunu lienee tarkoittanut, että niistä on kaivettava? On se voinut antaa muutenkin, niinkuin hyvä isä antaa, mutta nämä täällä ovat keksineet omistaan lisää... Sillä miten ne kaikki kaivavat, vanhat ja voimattomatkin, vaivaiset? Ja miten sitä kukaan kaivaa talvella, kun taivaan isä on jyräyttänyt maan routaan? Oli siinäkin ajatusta! Iske vaikka kangella, niin päähän siinä vain tärähtää...
Niin lensi akkojen ajatus, jauhosäkin toisensa jälkeen kadotessa makasiinin pimeyteen, jossa savuinen lyhty tuikutteli.
Mutta pään päällä taivaan tähdet iskivät iloisesti silmää maapallolle, jossa oli sekä sulaa että routaista maata ja vettä ja jäävuoria. Ja kaikkialla sen pinnalla ryömiskeli ihminen itsepintaisena syöpäläisenä...
3.
Mutta tärähtipä päälaessa minkä tärähti rautakangen iskiessä routaan, niin maantielinja alkoi ojentua Kairan kirkolta pohjoista kohti. Puut kääntyivät juurineen maasta. Ja Porrasnevan laajaan valkeuteen alkoivat piirtyä kanavien tummat juovat. Kairan korvesta pullahteli ukkoja, joista monet olivat heittäneet taakseen penikuormaisia latuja, rumia, juovikas- ja karvanaamaisia ukkoja ja poikasrehvanoita, löntössaapasta, paikkapöksyä, resupuseroa. Lihavien jauhopussien taikuus oli kutsunut koolle tämän metsänväen. Jo aamuhämärissä, pimeän päässäkin, alkoi jää ja routa piristä kirveiden ja hakkujen alla. Kuori voi olla vahvakin, mutta alta löytyi sula maa, vetelä suo, vaivoin lapiossa pysyvä. Lämpöäkin siellä näytti piilevän, sillä harmaa utu höyrähteli talviseen ilmaan. Siellä, syltää syvällä, oli lahonnutta puunpökkelöä ja tuohenriekaletta, muinaista kasvikuntaa, joka kertoi, että kauan oli aika leikannut ja toiminut maailmassa maisemaa muuttaen... Nyt sitä muutti ensikerran täällä ihmiskäsi, ja vetelä suomaa tuntui käyvän levottomaksi. Siellä pulahteli, murisi, myrisi, hyrisi kuin mummon rukki, kertoi jotakin käsittämätöntä tarinaa kaivajan korvaan, joka tonttuna piirsi jykevää viivaansa Porrasnevan laajaan valkeuteen...
Olisi voinut ajatella, että muutos on suuri. Mutta aika on leikkaava ja kanavan reunat tulevat vyörymään ja murenemaan ja rahkottumaan umpeen. Muutamien vuosikymmenien kuluttua Porrasneva seisoo jälleen lujana juurillaan, melkein entisellään. Jossakin kanavan penkalla kasvaa sentään kituva mänty muistona muinaisista ruunun eli köyhäinjauhoista ja jossakin laiteilla on sitkeäselkäinen kuokkaukko, metsämökkiläinen, kyökkäissyt maanpintaa nurin kuvitellen tulevasta suopellosta. Ja senkin on sitkeähenkinen räme saattanut vallata takaisin, puristaen ojat umpeen, työntäen toimeliaana rahkaa ja sammalta...
Mutta silloinen Kairan ukko ei ajatellut, että hänen kättensä perintö voi unohtua hoitamatta, eikä mokomasta paljon perustanutkaan. Hän tienasi jauhoja omaan ja jossakin korven kätköissä, mökillä, odottaviin suihin. Siellä möyri Oltavan Aapeli vähän keskenkasvuisine poikineen. Siellä lapioi itse Juhani Lunkikin. Täytyipäs tunnustaa, että muinainen mies oli keksinyt oivallisen asian jauhoja jauhaessaan! Täytyi verkkoukon katkaista vahva laiskansuonensa ja lähteä jauhonpölyjä pyydystämään. Melkoinen kaivaja hän olikin kerran alkuun päästyään, kookas, romuluinen ukko. Hän heitteli uljaita lapiollisia penkalle syvästä ja leveästäkin kanavasta, jota eivät tehneet kaikki lapset. Äänettömänä, äkeänä, oksaisena hän kaivoi. Arvattavasti hänen sisulleen pisti jumalattomasti, että oli kaivettava, ettei muu auttanut...
Ja illan tullen alkoivat monet suksiparit läpsähdellä ja hiihtää hangata monia latuja moniin suuntiin. Iltapakkanen kävi terhakasti miesten kimppuun, jotka olivat hiestä kastuneet ja suon roiskeesta ryvettyneet. Märät liepeet ja lahkeet jähmettyivät rautapeltimäiseksi ja vettyneet jalkineet sarvenkoviksi. Porrasnevan laiteilla lymyävissä asumuksissa, tuvissa, saunoissa, riihissä, oli ahdasta. Muutamat hiihtivät yöpuulleen pitkänkin matkan, aina kirkonkylään asti.
Mutta oli niitäkin, jotka eivät liikoja hiihdelleet, ehkäpä juuri niitä ukkosia, joilta kaivaminen vei jo kaikki voimat, tahi niitä, joiden kenkärajat olivat niin vuotavat, että he pelkäsivät varpaittensa jäätyvän kynttilöiksi iltaisella hiihtotaipaleella. He kaatoivat honkia suon laiteella, pystyttivät laavut ja virittivät kaksi rakovalkeaa ja majailivat niiden välissä havulattialla. Siinä he kyykkivät patoineen ja pannuineen ja valmistivat yksinkertaisen ateriansa. Siinä he muistelivat menneitä savuja imien, ketineitten kuivuessa yllä ja oksaorrella. Siihen he sitten kallistuivat havuvuoteelle. Tämäkään yömaja ei ollut vailla vastuksia. Välistä lämmitti liikaa ja välistä herätteli vilu tahi pöksyihin lennähtänyt tulenkipinä. Mutta olipa viljavasti ilmaa hengitellä korkean katon alla, josta tuhannet tähdet katselivat...
Ja tuli lauantai ja ensimmäiset pussit ruununjauhoja, köyhäinjauhoja, alkoi vaeltaa Kairan saloille, vain jokunen hevosen vetämänä, useimmat hiihtäjän hartioilla kyyrötellen. Monen mökin oviloukossa könötti sinä iltana selässä köyristynyt pussi loistaen kuin taivaankappale, kuu, pimeyteen, säteillen turvallista äveriäisyyden tuntoa. Puuropadat porisivat ja juurisaaveissa kolisi hierin vettä loiskutellen...
Jauhot, oikeat rukiiset jauhot, jumalanvilja, ei suinkaan ollut mikään vähäinen asia Kairan korvessa. Jauhosäkki loisti todellakin kuin mikäkin taivaankappale mökin mustasta nurkasta valaisten elontien...
Mutta Veija Kataja, leukatupsuinen hihittäjä, pääsi sinä iltana toisiin tuntemuksiin kuvernöörin älyn tilasta, pääsi riiputellessaan puntarin nokassa säkkejä, joihin ei millään tahtonut sattua soveliasta kilomäärää, ja tiiraillessaan viivaa huurtuvasta varresta. Lisäksi miehet nurisivat, että miksi heidän oli hiihdettävä neljänneksittäin väärään suuntaan saadakseen palkkansa. Ja miksi vain jauhoja: muutakin ihminen tarvitsee...
— Jos vain saa, sanoi Veija Kataja. — Mutta, kyllä sen suun tukkii jauhoillakin, varsinkin jos olisivat akanaisempia...
Kyllä se osasi naurun nauraa ja lohduttaa, että tännehän teidän olisi ollut kuitenkin tultava kirkolle, tavaran ääreen, vaikka rahalla maksettaisiinkin. Mutta tämä puntarissa riippuminen ja viivan tähystäminen huonukaisilla silmillä ja tämä lisääminen ja vähentäminen! On tämä nyt ajatus kuvernöörin aivoilla, että jauhot soveltuvat palkanmaksuun yhtä vaivattomasti kuin lantit taskuun! Mitä tästä vielä tullee! Se kuvernööri! Variksen pelättimeksi joutaisi pellolle! Siinä se palvelisi sopivassa virassa...
Siitä ajatuksesta vanha laestadiolainen sai lohdutusta kiusalliseen puuhaansa. Ei se tuntunut edes synniltäkään, moinen solvaaminen. Kovin kaukana ja korkealla oli kuvernööri, kuin henkimaailman olento, tonttu-ukko...
Mitenpä Kairan korpien mies ajatuksineen jo sanoineen voisi häntä loukata...
Miesten mutinan karhaisemana ja ajatellen, että tietyömaalla on pitkät sivut ja että tulee vielä keväthölse ja kesäkin ja työ jatkuu ja kulkukeinot Kairan metsissä huononevat, ryhtyi Veija Kataja kuljettamaan jauhoja toiseen varastoon, kauas Porrasnevan pohjoispuolelle. Hän teki sen itse omalla hevosellaan. Hänen talouteensa, oli ansio tervetullut ja sitäpaitsi kuljeskelu, liikunta ja ihmisten tapaaminen ja puhuttelu oli hänestä mieluista. Aikaa hänellä oli, sillä hätäaputyömaan varsinainen työnjohto oli toisissa käsissä.
Sinä talvena ei ollut pahoja tuiskujakaan, joten hänen uransa uuden maantien linjalla ja vanhoilla talvitien paikoilla pysyi hyvin auki. Oli mukava istua könötellä kuorman päällä ja antaa hevosen kulkea niinkuin se halusi. Mieleen nousi kirkkaita, eläviä mielikuvia hänen nuoruutensa teiden varsilta. Vehmaitakin maita hän oli nähnyt ja suuria kaupunkeja, Helsingit ja Pietarit, ja kuullut muukalaisten kielten sorinaa. Ja oli nähnyt vieläkin karumpaa ja kaljumpaa maailmaa kuin nämä Kairan korvet, Norjan meren, jossa hän oli soutanut kalavenettä. Oli kuin jossakin sierainten sokkeloissa olisi yhä tallella sen aikaisia merellisiä hajuja, vaikka siitä haistelemisesta oli kauan. Hän oli silloin nuori mies, melkein poikanen...
Niin, johonkin noiden nuoruutensa teiden varsille hän olisi kyllä voinut rakentaa pesäsen, jossa olisi ehkä helpompi elellä, ehkä paljonkin helpompi. Mutta Kairan sydänmaat vetivät puoleensa, miten lienevät vetäneet. Ei missään muualla ollut niin tutun ja kotoisen tuntuista. Niinhän on linnunkin laitaa Kurkeloinen, surkealle synnyinsuolleen se lentää, vaikka lienee, pitkällä retkellään nähnyt parempaakin...
Niin oli Veija Katajakin palannut, akottunut, lisännyt ja vahvistanut seurakuntaa ja sitten huomannut olevansa kuin mikäkin kotieläin liekanuorassa. Lisäksi hän oli ennen pitkää, kuin muinoin Paavali, Jeesuksen Kristuksen vanki. Usko, iäisyyselämä, valmistautuminen lopullista kotiseutua varten tuli hänelle läheiseksi. Moinaan meni jo tämä maailma, jossa sopi parhaiten lämmitellä uskon rakotulilla. Niitä riittää täksi kylmäksi maailmanyöksi...
Palkkajauhojen toinen varastopaikka oli eräässä Salo-nimisessä talopahasessa, eikä niin pahaisessakaan Kairan korpien mittasuhteissa. Puolikymmentä lehmää navetassa ja hevonen tallissa ja paljon perikuntaa pirtissä. Sitä tämä Kairan maaperä kaikkialla ikäänkuin pursumalla pursui: uutta sukupolvea...
Ajaessaan ensimmäisen kuormansa talon pihaan ja kohdatessaan isännän, Veija Kataja, joka ei useinkaan käyttänyt tavanmukaisia tervehdyssanoja, lausahti naurusuin:
— Minä olen hyvän sanoman tuoja!
Mutta isännän, vanhenevan partasuun, kasvot pysyivät totisina. Silmissä oli kartteleva, hajamielinen ilme.
— Miten lienee. Sitä tietouhuako sinä hyväksi sanot?
— Mutta sitähän sinä olet ikäsi toivonut! ihmetteli Kataja. Hän muisti tämän isännän useamman kuin yhden kerran haikailleen, että kunpa olisi tie taloon! Haikailleen vain, sillä näytti ilmeiseltä, että maailman maanteiden pää tulee hänen eläessään jäämään Kairan kirkolle...
Ja nyt tuollainen penseys ihmeen veroiseksi luettavan asian kehittyessä nokan edessä!
— Se oli silloin, hymähteli Salon isäntä. — Mitä se tie tuo muuta kuin lisää rasituksia, ja roikale sitä myöten kävelee taloon... Mitä vaikuttaa ihmisen yritellä? Kylvät ja tulee halla. Käy ilmi, että parempi olisi ollut kylvämättä...
— Ei ihmisen sovi väsyä kylvämiseen, eikä hän väsykään, sanoi Veija Kataja. — Ja mistä me tiedämme, mikä on pahaksi? Halla kävi ja siitä siunautui kanavia ja tie...
Salon isäntä ei kuitenkaan nähnyt tiessä mitään innostavaa. Vain vastahakoisesti hän suostui tyhjentämään vanhan aittahuoneen palkkajauhojen varastoksi, mikäli siinä nyt oli tyhjentämistä, sillä tyhjältä se näytti jo entuudestaan.
Ja hän oli Amerikat käynyt mies, aikoinaan virkeä ihminen. Veija Kataja tarkasteli häntä, väijyi, kyseli ja uteli. Mitä tekee metsä ja yksinäisyys, vastuksellinen elämä, köyhyys ja lapsensynnytys, kaikki pyyhkäisevä halla, ihmiselle? Tietysti ne voivat perätikin masentaa.
— Sinussa taitaa olla hyväsesti metsännenää! sanoi Veija Kataja.
— Mitä nenää? tiukkasi isäntä, valmiina pahastumaan.
Mutta Veija Kataja osasi nauraa hihittää sovittavasti.
— Se on jotakin sellaista, mitä metsä tekee ihmiselle. Ei uskoisi, että sinäkin kerran menit sinne meren taakse tutkimaan, missä ihminen parhaimman onnensa käsittäisi...
— Suurta rahaa tienaamaan, sanoi Salon isäntä. — Pieniksi jäivät. Pari vuotta olin työttömänäkin, hoopona kuljeskelin, kanoja varastelin, taalat alushousuihin ommeltuna. Enpä niitä monta kulutellut, vaikka miten tiukalle otti...
Hän otti lakin päästään ja osoitti arpea ohimossaan.
— Muistokin jäi niiltä retkiltä. Junamies huitaisi lyhdyllä päähän...
Hän näytti elähtyvän ja virkistyvän saadessaan muistella menneitä.
Veija Kataja viipyi aina talossa yötä kuorman tuotuaan. Hän nukkui pienessä kamarihuoneessa ja heräsi tapansa mukaan sangen varhain, vetäisi lianharmaat huopasaappaat jalkaansa ja päällyksettömän turkin hartioilleen ja tassutteli hiljaisilla kengillään läpi pimeän pirtin, jossa tuoksahteli monen ihmisen öisten hengenkulkujen vankka haju. Oli mieluista vetäistä keuhkoihinsa talvisen ilman raikkautta, seisoskella nurkkajuuressa ja tarkastella kuuta ja tähtien välkettä, ounastella sään kehitystä ja työntyä talliin, jossa hevonen hörähti tervehdykseksi. Veija Kataja sytytti tuijupahasen, kahisutteli silppusäkkiään, kouraisi kahmalollisen akanaisia jauhoja ja alkoi sekoittaa apetta. Keppi kopisi hauskasti jäisessä vakassa ja Veija Katajan päähän voi pöllähtää esimerkiksi ajatus, että olikohan hevonen se lihankäsivarsi, josta raamattu puhui... Olikohan hevosen ajaja verrattavissa niihin, jotka tekivät lihan käsivarrekseen?
Hän asetti apevakan hevosen eteen, sammutti tuijun ja seisoi tovin pimeydessä kuunnellen hevosen hampaiden rousketta. Tarmokas, touhukas, virkistävä ääni. Sitten Veija Kataja tassutteli yli pihan ja läpi pimeän pirtin, pää ja rinta täynnä hyvää mieltä, vain omien ajatustensa leikistä siinnyttä ja syntynyttä. Kamarissa hän riisui turkkinsa ja saappaansa ja heittäytyi tilalleen selälleen, piippu leuoissa. Unta ei enää tullut, vaan jonkinlainen mieluinen horros, josta hän havahtui ohuen seinän takaa kuuluvaan sanojen mutinaan.
Salon pariskunta oli noussut. Veija Kataja näki heidät mielensä silmällä niinkuin seinää ei olisi ollutkaan välillä. Mies istui sängyn laidalla vielä kelteisillään, savuja tupsutellen, tuiju paloi haisten ja kituen, ympärillä hengitteli kasvavaa Kairan kansaa ja vaimo punarantuisessa alushameessaan hääri hellan ääressä keitellen aamujuomaa hallanpanemista jyvistä. Mustaa se oli ja kuumaa ja se höystettiin maitotilkalla ja sokerinokareella. Mutta ennen kaikkea he näyttivät höystävän elämäänsä tuolla loppumattomalla sanojen mutinalla. Se oli unien kerrontaa. Tuon vanhenevan pariskunnan joka-aamuisena tapana kuulosti olevan viimeöisten uniensa selostaminen toisilleen. Vaikutti siltä, että nämä aamuhetket olivat heidän elämänsä kohokohtia, jotka antoivat maun heidän arkisille korpipäivilleen. Päiväelämänsä pienestä, ja köyhästä ympyrästä he pakenivat unien avaraan valtakuntaan. Heidän ruumiinsa pysyivät tunkkaisessa pirtissä kuluneitten lammasnahkavällyjen alla, mutta heidän henkensä lenti vaikka meren ylitse, näki maailman loistoa ja koki merkillisiä seikkailuja, kohtasi kasvoista kasvoihin ammoin kuolleita ihmisiä, jopa sellaisiakin, joita ei olisi luullut olevan olemassakaan ja joita ei ehkä ollutkaan olemassa...
Yksi ainoa yö tuntui olevan verrattomasti rikkaampi tapahtumista ja vaihtelevista näyistä kuin sata vuotta elämää Kairan korvessa. Siinä riitti kertomista ja varustamista monesti niin pitkälle, että heiltä tuntuivat vallan unohtuvan arkiset askareet, aamunavetta ja eineheiniään hörähtelevä hevonen. He olivat hyvin harjaantuneita ja kehittyneitä unennäkijöitä. Unen vapaassa valtakunnassa heille sattui ja tapahtui mitä tahansa...
Mutta oli aamuja, jolloin he tuntuivat olevan tyytymättömiä uniinsa, jotka olivat olleet ikäviä ja yksitoikkoisia. Ja joskus toisen kerran he tuntuivat uumoilevan unissaan piilevän pahoja enteitä ja huokailivat huolissaan: — Tienneeköhän hyvää...
Veija Kataja kuunteli seinän takana, kuunteli ja kiusautui ja tympeili mielessään, että miten voivat ihmiset noin paeta omaa elämäänsä! Tämä Salon talo, karjan ja lasten kasvatus, peltojen laventaminen ja syventäminen näytti olevan heille vähäistä, piupauta. Tiekin, joka kerran oli kuvastellut tärkeänä, oli nyt vain häiritsevä tekijä. Isännän Amerikan-matkakin näytti nyt vain sitä varten tehdyltä, että se oli omiaan ruokkimaan ja rikastuttamaan hänen uniaan...
Sellaiseksi olivat nämä ihmiset muovautuneet, kaiketi sen houkutuksista, joka ei koskaan nuku. Uniin he olivat ottaneet turvansa, tyhjiin harhakuviin...
Erään kerran Veija Kataja oli niin närkästynyt terveen elämän puolesta, että hän pirttiin astuttuaan virkahti:
— Uniako te? On vanha sana, että unella on musta takapuoli ja unennäkijällä vielä mustempi...
Syntyi synkeä äänettömyys, tuskallinen tuokio. Oli kosketettu taitamattomasti sellaista, joka on ihmiselle kallista ja pyhää...
— Jumala, yritteli Veija Kataja korjata asiaa, — elävä Jumala: siihen se on turva...
Salon isännän huulitupsu liikahteli enteilevästi.
— Ettei vain siinä olisi oikein emäuni...
— Älä, älä puhu syntiä! varoitteli Kataja leppoisasti. — Jos tulee mieleen, että Jumala on unikuvitelma, niin se ajatus on siitä toisesta isästä...
— En ole huomannut, että Jumalasta olisi minulle mitään apua, sanoi Salon isäntä jurosti. — Ei hän liiku maajalassa...
— Sitä me emme tiedä. Olemme omituisia. Jumalanpalveluksesta puhumme, mutta itse asiassa pitäisimme Jumalaa renkinämme...
Sitten Veija Kataja johti puheen toisaalle, antaen eloisan, notkeasivuisen puhepurosensa virtailta vapaasti. Hän omasi taidon lepyttää ja leppyä. Hän ajatteli olleensa hupsu närkästyessään moisesta. Unet: ne lienevät synneistä keveimpiä. Oliko hän nyt mikä Josefin veli sanomaan, että unennäkijä tulee: tappakaamme hänet... Ja tosiaankin: yhdessä yössä heille näytetään sellaista, että tuhannen vuotta maanpäällistä elämää on vähän sen rinnalla... Pitäisikö sellainen rikkaus riistää köyhältä...
Muutaman kerran, kun Veija Kataja oli lähdössä jauhonvientimatkalleen Kairan viljamakasiinin edessä, hiihtää hankuroi siihen Sakari-niminen ukko, vanhan ja raihnaan näköinen ruotilainen. Hänen laiha ja harmaa, suureen takinkauhtanaan verhottu hahmonsa muistutti jollain tavoin sääskeä, samoin kuin hänen äänensä ilkeä ininä.
— Mahtaako kyytiin sopia — isäntä?
Isäntä-sanan hän mainitsi epäröiden, ikäänkuin tarkan harkinnan jälkeen.
— Miksei, myönteli Kataja. — Keliä on, ja eipähän tuossa liha paina...
Sakari asetteli leveät suksensa ja vitsasompaiset sauvansa rekeen, nousta kömpelöi kuorman kantapuolelle, istahti selin kulkusuuntaan ja hevosen lähdettyä liikkeelle inahteli:
— Vain lanttia kyytistä minulla ei ole...
— Sen nyt arvaa, hymyili Veija Kataja. — Eipä niitä juuri meille eksy...
Sakari vilkaisi taakseen altakulmain, epäluuloisesti. Hänen harmaa, karvainen naamansa näytti siltä kuin hän alituisesti kääntelisi ilkeyden ja pahantuulisuuden märettä kuin mikäkin härkä. Niin Veija Kataja ajatteli samalla, kun hän ystävällisesti tiedusteli, kuinka vanha vaari jo oli. Mutta Sakari ei ollut kuulevinaankaan, ja tiesihän Kataja kysymättäkin, ettei hän oikeastaan vanha ollut, vaikka varhain vanhentunut jonninjoutavissa synneissä, juoppoudessa, laiskuudessa ja maankiertämisessä. Kairan maakin kasvoi monenlaista, kun tämänkin. Sillä tämän maan kasvuja se oli. Oli täällä vallan nuorena avioitunutkin, eikä perheen elättäminen siitä kaiketi mitään maistuvaa ollut, koska karkasi, kulkeutui etelään ja rupesi sotamieheksi Suomen Kaartiin, työpäiviä pelkäävä pötkylä. Niin palveli ruunua kunnes tuli tieto, että hänellä oli perhe, jolloin hän sai linnaa ja piiskoja. Rumia ruoskan jälkiä se kantaa yhä selässään ja lienee siinä samassa saanut yhä enemmän pahuutta nahan allekin, sillä ei siitä ihmistä tullut. On se toisenkin kerran kuljetettu ruununkyydillä tänne, mutta aina se on lähtenyt uudelleen. Kunnes ei lopulta enää pystynyt, vaan sijoitettiin ruotilaiseksi sinne Salon taloakin taaemmas, Nälkäperän pienoiseen kyläpuskaan. Mutta ei sen aika tahdo kulua sielläkään. Onpas nytkin keinotellut itsensä kirkolle asti asioilleen, valittelemaan, ehtoollisellekin.
Sakari oli matkan varrella taasen taipunut avaamaan suunsa ja mainitsemaan sitä ja tätä. Siitä ehtoollisestakaan ei ollut ollut suurta iloa.
— Niin vähän antoi sitä Ristuksen vertakin, että kielen kantaan...
Hän näytti todella myrtyneeltä, näytti nielevän ja odottavan halukkaasti uutta pahantuulen märettä.
— Syntisäkki, syntisäkki! ajatteli Veija Kataja. Sellaisen hän oli nyt saanut rekeensä, ja raskaan. Ketultakin se siinä näytti vilkuillessaan reen kannoilla, sellaiselta sadun ketulta, joka muka kuolleena makasi, mutta vajenteli miehen kuormaa...
Sakari silitteli nyt säkin kuvetta ja kyseli:
— Tässäkö niitä nyt on niitä köyhäinjauhoja?
Ja hetken kuluttua:
— Ja nuori ja terve ja riskikö sen pitää miehen olla, että näitä saa?
Veija Kataja selitti, että vähän sen suuntaista se oli. Työtä täytyi tapahtua, ennenkuin suu sai suurusta...
Vielä Sakari kyseli, saaden sammuviin silmiinsä oikeinpa kiilua, että niinköhän tuo on esivalta tarkoittanutkin, ettei vanhalle saatanalle ja sairaalle pölyäkään oikeita jauhoja, vaan vain maanparkkileipää, pakkasen panemaa ja piru tiesi mitä töhkää...
— Niin, sanoi Veija Kataja, — niinpä se lienee, ellei vanha ja vaivainen satu saamaan osaansa työtätekevien kätten kautta...
— Ei satu, ei satu ainakaan Sakari saamaan...
— Jospa se johtuu jostakin. Ehkei Sakarikaan tullut muistaneeksi muita suita voimainsa päivinä...
Silloin Sakari jo kirosi kipeästi ja tuntui kuin kokonainen sääskipilvi olisi inissyt ilkeästi:
— Se on hyvä puhua, kun on hyvä istuin — — kun sattuu istumaan köyhäin jauhojen päällä...
Mutta Veija Kataja ajatteli laupiaasti, että mitäpä hänen puheistaan, häipyvän miesrievun. Ruoskanjälkiä se kantaa ja omaa ilkeyttään ja pahaa sydäntään kuin raskasta taakkaa...
Loppumatka kului ärtyisässä sovinnossa, vähin puhein, Veija Katajan hyräillessä virrenpätkiä, joille Sakari mulahdutteli himmenneitä silmiään. Hän epäili, että niissä piili juuri häneen osoittelevia piikkejä...
Lopulta he pääsivät perille Salon talon rähjäisen aitan eteen ja Veija Kataja ryhtyi purkamaan kuormaa. Nujuuttamalla ja kähläisesti, kovasti hengitellen se kävi, sillä hän oli vanha mies, vanhempi Sakari-vaaria, ja sitäpaitsi varsinkin viime aikoina keveissä hommissa ollut. Vilusta värähtelevä Sakari asetteli suksensa solalle hiihtoasentoon, mutta sitten hän meni taloon lämmittelemään. Siellä hän seisoi selkä lämpimiä uuninkiviä vasten, vaiteliaana, silmissä ynseyttä ja kyllästymistä, vastaten jollakin oksaisella sanalla emännän puheluyrityksiin. Sitten hän lähti, seisoi suksillaan ja sauvoihinsa nojaten tarkasteli aittaa, jossa Veija Kataja vielä kolisteli. Lopulta hän alkoi verkalleen hiihtää hangata metsänreunaa kohti, pimenevään iltaan.
Veija Kataja seisoi aitan portailla ja katseli hänen menoaan.
— Pesä se vain löytyy itsekullekin, ajatteli hän. — Jossakin pitää yöpuun olla...
Hän näki mielensä silmällä Suomenmaan metsät suunnattomana repaleisena turkkina, jossa ihmisolennot ryömiskelivät kuin syöpäläiset turhantuntuisissa touhuissa...
Mutta Sakari-vaari ei suinkaan vielä kadonnut jäljettömiin Kairan pimeneviin korpiin. Hän hiihtää hankasi ja ajatukset liikahtelivat hänessä. Täysien jauhosäkkien juhlava näky oli pannut hänen mielensä käymistilaan. Jauhoja, oikeita leipämaan jauhoja, köyhäin jauhoja, eikä niitä kuitenkaan anneta hänelle, joka on köyhä. Maanparkkileipää, pakkasen panemaa, petäjänkuorta, ja ties mitä töhkää siellä olopaikassa, sukulaisen luona, jossa häntä katsotaan sillä silmällä kuin turhaa syöpäläistä, kunnan vaivaista, katsotaan. Mutta nähdäänpäs! Jos Sakari ei enää pysty työhön, niin kovalle pitäisi ottaa, ettei hän pystyisi varastamaan. Se ajatus ei häntä pahasti pelottanut. Olipa se oikeastaan tuttua entuudestaankin, vaikka sellaisia ei sopinut muistella. Turhaa rasitusta mielelle... Hän muistutteli mieleensä lauluntapaista, jonka oli joskus kuullut:
/p
— Jos leipä loppuu niin leivotaan,
jos jauhot loppuu niin varastetaan,
jos kiinni saadaan niin hirtetään,
jos köysi katkeaa niin solmitaan...p/
Siinä sitä oli sitkeyttä ja sisua, esi-isien antamaa esikuvaa! Sellaisen piti miehen olla... Sitäpaitsi aika oli kovasti miedontunut. Jos joutuu kiinni, niin ei enää piiskojakaan, vaan linnaa. Ja mitäpä sitä. Pääseepähän vielä lähtemään Kairan kairoilta. Koko hänen elämänsä oli ollut yhtä lähtemistä, vaikka hän ei ollut tuosta taahan päässyt. Saivat, aina niskasta kiinni kuin kissa hiiren ja toivat tänne kylmään korpeen. Ja nyt eivät antaisi hänelle osaansa edes niistä köyhäinjauhoista. Mutta saavat nähdä Sakarin olevan sellaisen, että hän ottaa itse, omalla ohvakkuudellaan! Linnaa... Linna menee linnana! Hänelle alkaa jo olla sama, missä kutjottaa. Mitäpä hän oikeastaan jauhoistakaan muuten kuin näyttääkseen, että jos ei anneta, niin on sellainenkin, joka ottaa. Ei hän tyydy kuolemaan ahdistettuna kuin elukka koloonsa. On ikäänkuin sopivaa, että hänet viedään linnaan loppumaan. Siinä on rahtunen maailmallista komeutta...
Sakari-vaari hiihtää hissutteli, hengästyi, väsyi, levähteli, nojasi sauvoihinsa, ryki ja hiihti jälleen. Ja sitten hän taasen levähti. Voimille otti tavattomasti ja hänet valtasi kauhistava ajatus, että miten hän jaksaa jauhosäkkiä raahata, kun omien luittensakin vetäminen oli oikeastaan liikaa... Eiköhän siitä tulekaan mitään? Hirvitti, sillä tämä asia oli jo ruvennut tuntumaan hänestä tavattoman tärkeältä, ikäänkuin elämän viimeiseltä teolta, jonka jälkeen voi tyytyväisenä kuolla...
Ja nyt kirottu vanhuus ja sairaus pilaisi kaiken. Ei hän pystyisi vetämään säkkiä. Apua hänen pitäisi saada tähänkin, ihmisapua. Mutta siinäpä se! Oli toki järkikulta vielä entisellään! Suoni tykytti otsassa... Tottahan nyt Sakari sen verran kaveria löytää korvessakin, vanha maailmanmies...
Tämä ajatus oli niin virkistävä, että voimatkin elpyivät ja hän hiihteli lopputaipaleen oikeinpa keveästi.
Hänen olinpaikkansa oli pienoinen sydänmaan kyläkunta, Nälkäperä nimeltään. Sinne saakka maailman maantiet tulisivat nyt puskemaan erään sakaransa ruununjauhojen voimalla. Hyvä täältä olisi kohta lähteä, mutta Sakarilla ei taida olla enää jälellä muuta kuin se muuan lähtö... Sitä ennen hän tahtoi kuitenkin tehdä jotakin, antaa muistutuksen maailmalle, joka pölisteli jauhoineen ikäänkuin jotakin Sakaria ei enää olisikaan...
Nälkäperällä oli kyllä kylliksi köyhyyttä yleensäkin, mutta varsinkin sitä oli eräässä mökissä Sakari-vaarin olinpaikan lähistöllä. Leskivaimo siinä elää retosti lapsineen, miten lienee elänyt. Se oli melkoinen ihme, jos pysähtyi ajattelemaan. Kulki töissä talopahasissa, joissa ei juuri ollut mitään olemista itselläkään ja kehräili iltaisin mökissään. Kaiketi siitä sentään herahteli suuhun sopivaa, koska elivät ja kituivat. Leipää ei ollut, mutta sonnalta sentään haisivat. Siinä on aivan raamatullista ihmettä kerrakseen...
Näin ajatteli Sakari-vaari istuessaan tässä lesken mökissä iltapimeällä kapealla rahilla. Hänen otsassaan kun vielä virtaili jotakin ajatussuonessa. Ei hän siinä istunut niinkuin mikä hyvänsä ruotivaivainen, istukas. Asialla hän oli. Hän ryiskeli ja antoi äänensä sääskenä inistä tuossa tummassa mökissä...
Leski auttoikin häntä alkuun päivittelemällä, että kun eläisi vielä se vainaja, niin olisi nyt suurusta mökissä. Saavat ne nyt jauhoja, joilla on miestä kaivamassa...
— Siihen nyt ei tarvitsisi enempää miestä, kun että jaksaisi pussin kelkalla vetää, inahteli Sakari.
Vaimoinen ääni ja kaksikin, sillä mökissä majaili tilapäisesti levähtelemässä Leena-muori, pitkin pitäjiä kiertelevä hieroja, kuppari ja suonenlyöjä, Karhunvillaksikin sanottu, tarvittaessa melkoinen velhokin, Kairassa sangen tunnettu henkilö, vaimoiset äänet alkoivat siis ihmetellä ja jahkailla, että kuinka se niin on, kun on ollut tietona, että pitää kaivaa routaista maata, ja että ne kaivavatkin...
— Ilkeyksissään kaivattavat, ja mitäpä jos voipa mies kaivaakin. Mutta muutenkin niitä olisi annettava tarvitsevaisille...
— Niinköhän tuo on?
— Niin on. Kyllä minä tiedän. Olen noita nähnyt asioita kulkiessani...
Naisenpuolet siunailivat maailman kovuutta ja pahuutta. Mutta sitten Sakari-vaarin sääskenininä täytti tuvan, jota takkatuli valaisi. Hän sanoi, että jos ei anneta, niin silloin on otettavat Ne jauhot eivät olisikaan kaukana, eivätkä erhäisten yhdeksäin lukkojen takana...
— Herra Jumala! Linnaanhan sitä sellaisesta! kauhisteli leski.
— Ei mitään linnaa! vakuutti Sakari-vaari lujasti. — Eivät ne siitä uskalla asiaa tehdä ja lakisille lähteä. Ei niillä ole puolta.
Mutta mökin leski jankutti itsepintaisesti, että syntiä kaiketi se sellainen kumminkin olisi. Sakaria jo suututti.
— Synti! inisi hän kiukkuisesti. — Se on vain sellainen sana tyhmän kansan pelotukseksi. Niin minä olen sen ajatellut. Paljon suurempi synti se sellainen on, ettei anna jauhoja nälkäiselle...
— Siitä ne vastaavat vasta viimeisellä tuomiolla, mutta varkaudesta joutuu linnaan jo täällä ajassa...
— Jos joutuu, niin joutuu! Linna se on sekin vain eräänlainen herrain laitos. Täällä Kairan sydänmailla kärsii moni elinaikaista kuritushuonetta nälässä ja jos jossakin. Millä käräjillä lienevät siihen tuomitut...
— Sopinee tuo teidän niinkin ajatella. Meikäläinen jos vietäisiin, niin miten noiden pientenkin kävisi...
Siinä lesken lauseessa saattoi piillä jo Sakaria osoitteleva piikki. Tämä kun aikoinaan ei ollut välittänyt sellaisista siteistä. Mökin Hultan äänessä oli sellaista sävyä kuin ainakin paremmalla ihmisellä, joka tietää miten on oltava. Sakaria kiukutti. Hän ei yleensä rakastanut muistelemista, eikä kärsinyt muistuttelemisia...
— Tässä nuo nyt lienevät turvan takana, kun on emo paikan päällä, surisi hän äkäisesti. — Leipääkin kurkkuun asti...
— On siinä muuan äveriäs pilkkaamassa! rähähti jo leski Hulta. —, Eivät ole ainakaan varastettua syöneet ja olisiko sillä sitten siunausta...
Mutta Sakari-vaari pysyi tyynenä. Asian vuoksi. Nyt ei sopinut riidellä tahi teko voisi jäädä tekemättä. Oli vielä toivoa. Ehkäpä tuo kuppari kävisi liittolaiseksi. Sakari luuli huomanneensa, että tämä oli jo kallistanut korvansa hänen puoleensa, vaikka toistaiseksi vaikeni viisaasti...
— Samalla lailla se täyttää mahan varastettukin. Ja onko tämä varastamista? Köyhillehän köyhäin jauhot kuuluvat. Omaansa siinä ottaa...
— Sakari puhuu oikein, totesi Leena-muori.
Sakari-vaari ilostui ja innostui.
— Olla miten olla ja tulla mitä tulla, hän inisi ja ryki. — Tässä olisi mies, joka ottaisi säkin, kun olisi joku vetämään...
— Hevonen, hevonen pitäisi olla vaarille!
Leski jo nauraa rähähteli. Mutta Leena Karhunvilla silmäili häntä moittivasti.
— Älä pilkkaa, oikeassa asiassa, sanoi hän. — Onko noilla pienilläsi liiaksi sitä suuruspuolta?
— Eihän sitä, mutta linnaanhan sitä sellaisesta...
Sakari-vaari istui vaiti, nyt ynseänä ja vihaisena ja koputteli keppinsä päällä lattiaan.
— Ei mitään linnaa, sanoi hän lopulta. — Ja jos sitä jollekin tulisi, niin minulle. Minä joudan...
— Niin, ehätti Leena-muori. — Eikä se olisi mikään synti, jos auttaisi vaaria kelkan vedossa...
Siihen asia kuitenkin jäi sinä iltana. Olisi jäänyt ehkä ainaiseksi ilman Leena Karhunvillaa. Mutta kun Sakari-vaari oli kömpelöinyt ulos keppeineen, niin vieras alkoi vihaisesti supattaa:
— Hulluko sinä olet, kun et anna tuon kouhon varastaa! Luulisi, että ihmisellä on jauhoja vaivaksi asti...
Silloin mökin leski tunsi oikein häpeävänsä kehnouttaan. Tästä Leenastakin tosin tiedettiin sitä ja tätä, haamiloitiin, ettei sekään aivan oikein elänyt. Mutta syntisyydestään huolimatta se oli hyvä ihminen. Sen Hulta tiesi. Oli nytkin antanut omasta eväsnyytistään pienille. Ja sitä kun ei moni tee, vaikka olisi miten olemista.
— Oudolta se sellainen tuntuu, vaikeroi hän.
— Niin, nälän näkeminenhän tuo on tutumpaa! Vaikka mitä varastamista se olisi, kuten ukonhöpsä sanoikin. Ruununjauhoja, köyhäinjauhoja, palkkajauhoja: eiväthän ne ole kenenkään. Tuskin huomaavat, jos jokunen säkkeröinen häipyy...
Mutta yhä edelleenkin asia näytti Hultasta oudolta ja linna peloitti. Lopulta Leena-muori lupautui ryhtymään juoneen kolmanneksi, olemaan yhtenä kelkan jutkossa, noin vain hyvyyksissään, Ei hän itse mitään tarvinnut. Oli hänellä ja hän sai. Mutta eihän tuota voinut nähdä, että ihminen oli noin saamaton, vaikka häntää oli venymässä...
Silloin Hulta huokasi:
— Jospa se sekin pitää tehdä...
Murheellinen hän oli, mutta leipiä ei tosiaankaan ollut vartaalla eikä jauhoja vakkasessa. Sakari-vaarissa oli sitkeyttä. Seuraavan illan hämärtyessä hän jälleen istui rahilla Hulta-lesken mökissä, koputteli suksisauvakepillään lattiaan, ryki ja inisi. Myrtynyt hän oli ja olisi jo mielellään kääntynyt toisaalle, mutta ei oikein tiennyt mihin kääntyä, mistä saisi apua. Sitäpaitsi hän pian ällistyksekseen huomasi, ettei hänen nyt tarvinnut puhua paljoakaan. Asia oli kypsynyt. Leski oli taipuvainen ja tuo levähtelevä kuppari tuntui yhtyvän juoneen. Päätettiin toimia heti. Sää oli mitä sopivin, lauha ja pimeä ilta. Mökin lapset jo nukkuivat nurkassaan ryysyjen alla. Sitä toki oli yllinkyllin panna eteen, unta, ja se näytti heille maistuvankin. Sakari-vaaria taasen ei tavallisesti kaipailtu olopaikassaan eikä hänen poissaolonsa herättäisi mitään huomiota, sillä hänellä oli useinkin tapana kulkeutua kylän toisiin asumuksiin, istuskella iltakausi, jopa toisinaan kytkähtää kupeelleen mihin sattui ja viipyä yökin.
Nälkäperän sissit lähtivät siis liikkeelle pimeän suojassa. He hiihtää hankasivat perätysten, Sakari-vaari etunenässä ja viimeisenä leski-Hulta vetäen perässään kelkkaa. Keli oli hyvä ja tumma talvinen taivas matalalla. Leppeänä täytti pimeys maan, ja Hultasta tuntui, että se tunkeutui synkeänä myöskin ihmissieluun. Kaikkea se piru teetätti poloisilla. Peloitti. Nenänniistokin tuntui liian äänekkäältä, puhumattakaan suksien ja sauvojen aiheuttamista äänistä ja hameitten kahinasta. Koko maailmahan tämän kuulee...
Mutta kuulosti siität että Sakari-vaaria eivät äänet pelottaneet. Se oikein paukutteli suksiensa kantaa latuun. Oli siinä nyt voimaa ja vauhtia. Riitti sillä nyt henkeäkin, eikä tarvinnut edes rykiä. Sieltä edestä ihan uhosi ponteva miehuus, asiallaolo...
Taival taittui siis hyvin ja se ei ollut pitkä, joten he olivat perillä tuotapikaa. Mustina ja synkeinä möhkäleinä häämöttivät edessä Salon talon rakennukset. Mökin Hultan päässä sikisi mielikuva, että tuo rakennusrykelmä oli ikäänkuin suljettu nyrkki, joka odottaa, avautuu ja tarttuu kiinni... Myöskin Karhunvilla-Leena, joka oli paksu ja puuskuttava ja joka oli työlästynyt ponnistuksista, myöskin hän alkoi tuntea pelkomieltä. Miksi hänen piti sekaantua kaikkiin asioihin? Mitä se hänelle kuului, ettei eräillä kakaroilla ollut leipää? Miksi hänestä oli aina niin tärkeätä, että jotakin oli tapahtumassa? Jopa hän oli johonkin yhtynyt, taitava ihminen! Tietäähän sen tuollaisten kanssa; mikä niiden kielen alla pysyy...
Niin akat lähestyivät Salon taloa hitaasti ja epäröiden, pelon tunteitten rasittamina. Sakari oli ehtinyt jo paljon edelle. Hänelle oli tullut lämmin kiireisessä kulussa ja nyt hän ryki ja kakisteli aitan edessä ja kävi jo kärsimättömäksi ja hinkaisi:
— Joutukaa, akat!
— Hulluko sinä olet! sähisi Leena Karhunvilla matkan takaa. — Herätät talon väen ja toiseenkin taloonhan tuo kuuluu...
— Eivät herää! vakuutti Sakari-vaari. — Unta se näkee jo salolainen pään täydeltä...
Ilmeisesti hän oli jo katsonut täällä ympärilleen näkevällä silmällä, sillä hän tiesi, että aittaan olisi helppo pääsy yläovesta. Siinä ei ollut lukkoa ja jos haassa lieneekin sisäpuolelta, niin raollaan se lonkotti, joten siitä mahtuisi puukonterä sisään. Ja navetan seinustalla oli tikapuut, joita Sakari-vaari jo ujostelematta kolisteli.
— Tulkaa auttamaan, akat! hän karjaisi naisten kauhistukseksi. — Tarttukaa kiinni!
Niin heidän oli tehtävä ja siekailematta, sillä muutenhan tuo kouho melullaan herättäisi kuolleetkin. Yhteisvoimin he saivat kun saivatkin raskaat tikapuut aitan eteen ja vieläpä pystyynkin. Sitten Sakari-vaari kiipesi niitä myöten ylös, aukaisi onnekseen lonkottavan ja vingahtelevan oven, kömpelöi sisään ja kuului kolistelevan portaita alas alalaidalle. Melkein kolinkolia se kuulosti menevän, saaden aikaan ääniä, jotka kauhistuneitten akkain korvissa muistuttivat pilttuussaan teiskaroivaa hevosta. Mutta henkiin hän jäi, tuo sitkeä Sakari, sillä nyt hän kuulosti käyvän sisäpuolelta alaoven lukon kimppuun, jonka avaaminen sysipimeässä vaati melkoisesti sekä taitoa että voimaa ja kärsivällisyyttä. Mutta Sakari-vaarilla oli sinä iltana ja yönä noita ominaisuuksia riittävästi. Iäisyyden kuluttua ovi lennähti selälleen.
— Sisään, akat! hihkaisi Sakari. — Siinä niitä on. Säkin niskaan vain joka kynsi kuin havukka...
Mutta naisia ei näkynyt. He näyttivät livistäneen tiehensä. Lopulta kuului pimeydestä lesken käheä kuiskaus:
— Itsehän sinä aioit... Me vain kelkkaa vedämme...
— Hä? karjaisi Sakari-vaari. Hän kiroili. — Tietäähän sen, että akoiksi se menee akkain kanssa... Olisinko minä teitä tarvinnut, jos nämä säkit minua tottelisivat?
Vihan vimmassa hän kävi syliksi jauhosäkkiin ja ähelsi ja ponnisteli. Mutta säkki ei inahtanutkaan. Yhtähyvin hän olisi voinut nostamisaikeissa iskeä kyntensä koko maahan, josta ihminen on tullut ja johon on menevä...
— Hupsu, älä repäise itseäsi! kuului Karhunvilla-muorin ääni ovelta. — Tuossa on säkki. Ota vähempi...
Sakari-vaari hengitteli aikansa, ryki ja rauhoittui. Sitten hän sivalsi puukollaan säkin halki ja alkoi kahmaloida jauhoja akkojen antamaan pussiin. Hankalasti se kävi, kun ei ollut edes säkin pitäjää. Jauhoja valui lattialle ja pölähteli ympäri aittaa. Ne menivät henkeenkin, niin että oli jälleen ryittävä ja kiroiltava.
— On se tuo akkain ajatus, tupisi hän. — Näinkö he luulevat synnin välttävänsä! Tuo kupparikin! Niin tohtona se lähti ja tällaista se nyt on. Mistä lienee saanut niin komean nimenkin kuin Karhunvilla? Mikä villa lieneekään...
Lopulta pussin pohjassa oli jauhoja melkoinen kasa ja Sakari retuutti sen aitan portaille.
— Siinä on! Kelpaako? älähteli hän.
— Älä, jumalanluoma, karju! rauhoitteli kuppari. — Ihmehän on, etteivät herää...
— Siitä ei ole pelkoa, julisti Sakari. — Unta ne näkevät pään täydeltä...
— Otatko vielä? Siinä olisi säkkiä...
Leena Karhunvilla ei sillä välin ollut ollut toimettomana. Hän oli riisunut yhden alushameistaan, joita hänellä oli monta, ja sitonut sen yläpäästään kiinni, joten siitä oli muodostunut eräänlainen säkki.
Sakari taipui mielellään. Kun on kerran ottamassa, niin on sitä sen verran otettava, ettei näytä aivan poikasten hommalta. Tähän avarasuiseen säkkiin olikin helpompi ammentaa kuin äskeiseen.
Ja ulkona talvisen lauhassa pimeydessä seisoskelivat vaimonpuolet supatellen ja siunaillen ja kuulostellen. Yö tuntui olevan outoja ääniä täynnä, peloittavia huokauksia ja kolahduksia. Tuulta lienee ollut ja talon kotielukoita suojissaan, vaikka mieli muovaili näistä luonnonäänistä jos jotakin. Pelko paisutteli mieltä ja vain vaivoin, toisiinsa turvautuen, he malttoivat odottaa. Ihmisen ei ole helppo poiketa tutulta ja totutulta polultaan...
Tuli sitten hetki, jolloin Sakari-vaari riepotti hamesäkinkin aitan portaille hyvillemielin täytettynä. Hulta riipaisi sen siitä kelkkaansa entisen pussin viereen, kietaisi kelkan vitsajukon vyötäisilleen ja alkoi hiihtää. Karhunvilla-Leena seurasi häntä. Turhaan Sakari-vaari karjui:
— Akat, olisi tässä vähän, jälkiään...
Naiset häipyivät pimeyteen ja Sakari tupisi:
— Olkoon! Näkevät kaiketi ne kuitenkin, että liikuttu on...
Hän painoi alaoven kiinni ja jätti tikapuut ja haukottelevan yläoven todistamaan yön tapahtumista. Kun Sakari-vaari pääsi suksilleen ja alkoi hiihtää, niin suuria lumihiutaleita alkoi leijailla pimeydessä.
— Jäljet peittyvät, sanoi Sakari itsekseen. — Niin se käypi, kun oikein onnistaa...
Tuisku sakeni ja Sakari oli täynnä hyväämieltä, mutta pian kävi ilmi, ettei lumentulo merkinnyt silkkaa siunausta.. Sukset jäätyivät ja Sakari-vaarin kulku kävi tukalaksi ja pian hän ei päässyt juuri paikalta päkähtämään. Hän irroitti jalkansa mäystimistä, raaputti puukollaan jäätä suksiensa pohjista ja hiihtää hankasi taasen eteenpäin. Mutta tuossa tuokiossa oli luisto jälleen entistäkin huonompi. Ja Sakari-vaari oli jo sangen väsynyt. Hän oli touhunnut paljon ja edellisen yön unikin oli ollut huonoa suunnittelevien ja hautovien ajatusten takia. Ja nyt tuli tällaista... Hän aikoi lyödä sukset olalleen ja kulkea jalan, mutta huomasi jotenkuten harhautuneensa pois talvitien pohjalta. Hän alkoi jälleen raaputtaa jäätä suksiensa pohjasta ja kiroili akkoja, jotka olivat hänet hyljänneet. Siinä touhussa hän pudotti puukkonsa lumeen, löytämättömiin, ja sitten hän huomasi hukanneensa myöskin toisen sauvansa. Tuisku sakeni ja tuulen henkikin jo ulvaisi lavealla nevamaalla. Ja maa veti armottomasti puoleensa Sakari-vaaria, avaran, valkoisen vaipan alla lepäävä Suomenmaa. Mutta vaari könttyröi vielä suksilleen ja hiihti yhdellä sauvalla. Oli menevinään eteenpäin, vaikka itse asiassa oli niin ja näin, liikkuiko hän ollenkaan. Ja vähitellen hätä täytti hänen mielensä: tännekö hän oli jäävä, tuiskuun, taivasalle, kuin metsänpeto...
Mutta hänen toverinsa, vaimoihmiset, eivät suinkaan olleet kaukana. Hekin olivat ihastuneet tuiskusta ja leski-Hulta oli huokaissut kiitoksensa ylhäälle, jossa voidaan peittää ihmisen syntiset jäljet. Sitten heidän suksensa olivat jäätyneet ja kulku oli käynyt tukalaksi ja hitaaksi ja paksu Karhunvilla oli alkanut läähättää, huomatessaan jäävänsä jälkeen:
— Ei, älä mene! On kaiketi meidän odotettava sitä ukonhupsua...
Niin hän oli lopulta saanut mökin Hultan, joka raahasi kelkkaansa kuin piru olisi ollut kintereillä, pysähtymään. He levähtivät ja odottivat, mutta Sakari-vaaria ei kuulunut. Oli vain tuiskua ja pimeyttä.
Karhunvilla-muorin paksuun ruumiiseen oli kulku jäätyneillä suksilla ottanut kovin. Ja niinpä hän istui mielikseen pitempäänkin jauhopussin päällä selkä päin tuiskua ja imi piippunysää. Hän sanoi:
— Lienee vaikka lumeen tuupertunut, ukkopaha. Otapa ja nuoremmuudeksesi käväise katselemassa...
— Yksinkö minä sinne? epäili leski-Hulta.
— Piru se on vaivaisen kaarakumppani, sanoi Karhunvilla karskisti.
Ja leski-Hulta lähti. Käveskeli hiljoilleen töhmeröistä, umpeen tuiskuavaa tienpaikkaa, tähysteli pimeyteen ja huutelikin, hiljaa ja arkaillen. Näytti jo toivottomalta, mutta sitten hänen silmänsä erotti pimeydestä jonkin liikkuvan möhkäleen kuin hiljakseen heilahtelevan sahuriäijän. Tästä oudon näköisestä hahmosta sukeutui lopulta Sakari-vaari, kun Hulta hiljaa ja hiipien lähestyi, Sakari-vaari, joka tienpaikan vieressä, umpihangessa, oli hiihtävinään, vaikka ei juuri paikalta päkähtänyt, joka hiljakseen ryiskeli, kiroili ja tupisi. Hulta sai hänet tielle, keräili hänen hiihtoneuvonsa kainaloonsa ja alkoi talutella ukkoa käsipuolesta. Hitaasti ja vaivalloisesti könttyröiden he kulkivat kun kulkivatkin kelkan luokse. Silloin oli jo ilmeistä, ettei Sakarista ollut omin jaloin liikkujaksi. He sijoittivat hänet kelkkaan, samoin kuin kaikki hiihtoneuvotkin. Hulta nosti jutkovitsan olalleen ja alkoi vetää, Leenan työntäessä takaa.
Niin palasivat Nälkäperän sissit pimeyden suojassa, tuiskun peittäessä laupiaana heidän jälkensä. Paksu ja hengästyvä Karhunvilla ei voinut olla äkäilemättä:
— On siinä eto rosvopäällikkö! Itseään vedätyttää...
Mutta vielä oli jotakin Sakari-vaarissa, oli ainakin sekä pahankurisuutta että naurua hänen änkkäilevässä äänessään, kun hän muistutteli vanhaa tarinaa:
— Mitä, huono, huokaat! Turvasi kelkassa istuu...
Sitten hän kakisteli, huokaili ja vaikeni. Omituisen huolettomassa ja veltossa asennossa hän näytti istuvan kelkassa naisten saapuessa perille leski-Hultan mökin eteen, aivan kyllikseen ponnisteltuaan.
— No, vaari, ollaan perillä, sanoi Hulta. Ja hetken kuluttua: — Herra isä, eihän se vain...
Leena-muori kumartui toimeliaana ja kopeloi ja tutkiskeli kelkassa istujaa.
— Kuollut on, sanoi hän. — Ei henkeä helmeäkään...
Naiset seisoivat pitkän tovin tyhmistyneinä. Hulta jo itkeskeli, että mikä nyt eteen. Mutta Leena Karhunvilla oli lopultakin toimenmuori.
— Se on nyt sillä lailla, että täältä tätä ei pidä löytää, sinun luotasi. Muuten meitä piru nokkii. Viemme sen tuonne tielle. Sehän sitä veti eläessäänkin. Otetaanhan jauhopussit ja omat suksemme kelkasta pois...
Niin he tekivät ja vetivät hiljaista Sakari-vaaria kappaleen matkaa takaisin talvitielle, joka johti Nälkäperän taloihin. Siellä he muljauttivat hänet kelkasta ja ojensivat hänet pitkälleen lumeen ja asettivat sukset hänen viereensä. Ja tuisku tuprusi ja lumikiteet laskeutuivat lepäävän peitoksi, takertuivat rohkeasti partakarvoihin, eikä miehen koura ojentunut pudistelemaan ja pyyhkäisemään. Tuisku tuprusi ja tuuli lensi yli Kairanmaan ja peitteli pakenevien naisten kelkan jäljet.
Mutta vielä mökin seinien sisälläkin, tulen alkaessa räiskää takassa, heillä riitti puuhaa ja huolta.
— Katselehan jotakin kopsaa, joka sietää vähän märkyyttäkin, ja pane jauhot siihen ja anna tuiskun peittää hankihautaan, niin että kestää katsella näkevänkin silmän, neuvoi Leena-muori.
— Niinhän tuo täytynee...
— Niin täytyy. Vain ota ensin hyvät puurojauhot ja keitä puuro. Eihän tuo tunnu nukuttavankaan...
Niin he puuhailivat ja Leena Karhunvilla pudisteli tyhjentyneen alushameensa jauhonpölyistä puhtaaksi taivaan tuuliin. Sitten he istuivat tulenpaisteella hiljaisina. Molempien mielissä pyöriskeli, että aivan pienen matkan takana oli vainaja, jota lumi peitteli. Se vaari tietänee ja jotakin. Mutta he eivät tiedä milloin ja miten se tulee. Sen vain, että se varmasti tulee...
— Jääkö se nyt sinne lumen sulamiseen asti? huokasi Hulta.
— Ole huoletta. Kyllä minä sen asian järjestän. Sinä pidät vain suusi kiinni ja keittelet mitä olet saanut. Sakari-vaarin ei katsottu enää kakkua tarvitsevan...
Vesi kiehui, valkoiset jauhot valuivat ja hierin heilahteli. Mutta puuro ei maistunut eukkojen suussa. Heidän oli yhä ajateltava sitä, joka niin touhukkaana oli ollut puuroaineita hankkimassa, mutta joka ei saanut lusikallistakaan, vaan sen sijaan laajan, valkoisen, yhä paksunevan peitteen ylhäältä. Sillä yhä tuiskutteli ulkona ja tohahteli lumeen vajoavan hökkelin nurkissa.
Sitä ahkerammin lusikoivat öiseen puurojuhlaan heränneet lapset. Mihin mahaan lienevät ammentaneetkin tuota ihanaa, valkoista puuroa, jonka höysteenä oli silkka vesi. Silmät tuijottivat toimeliaina puuron valtavaan paljouteen, lusikat upposivat ja kohosivat, upposivat jo kohosivat...
Karhunvilla-muori katseli heitä hellin silmin.
— Saivat toki nuokin sikiöt köyhäinjauhoja...
— Saivat, kertasi mökin emäntä ja pillahti samassa itkuun. Sillä hän ajatteli, että lapsukaiset söivät siinä varastettuja jauhoja. Lieneekö siunausta...
He kävivät levolle, mutta kotvan kuluttua Hulta kavahti istualleen ja parahti:
— Vain jos se ei aivan kuollut ollutkaan!
— Oletkos siinä! sanoi Karhunvilla ankarasti. — Usko, että se on kuollut kuolemalla...
Vasta aamupuoleen naiset nukkuivat vähäsen, heräillen vähänväliä ja unikuvien häiritessä heitä.
Sinä aamuna ei unien kerronnasta tullut mitään Salon talossa. Isäntä oli heti herättyään kaahaillut roikkossaappaissaan ulos nähdäkseen, mitä tuisku oli tehnyt. Sillä unestaan ja unistaan huolimatta hänellä oli seinien sisällekin ollut jonkinlainen aavistus vallitsevasta säästä.
Tuisku oli jo lakannut, mutta lumipatja näytti saaneen melkoisen vahvistuksen. Kuulustellessaan ympärilleen Salon isännän silmään sattui läpi pimeydenkin mustana auki ammottava aitan yläovi ja pystyssä sojottavat tikapuut. Hänen partatupsunsa alkoi liikahdella. Kauhistus! Nytkö ne jo tulivat: roikaleet ja rosvot! Eikö hän sitä jo aavistellut...
Hän palasi takaisin tupaan ja kertoi emännälleen näkemänsä, alkaen kiireesti pukeutua. Kovin huolissaan hän oli. Mikä sen tietää, vaikka vielä katsovat, että hän on niiden jauhojen vartija tahi luulevat peräti, että Salon isäntä itse tuiskun suojassa... Voi halvattu!
— Minä näinkin niin outoja unia, sanoi emäntä.
Mutta isäntä ei nyt joutanut unia kuuntelemaan. Paljon parempi kyllä olisi, että oudot asiat tapahtuisivat unessa. Sillä nyt oli ilmeistä, että oli lähdettävä sananvientiin niille tieherroille. Mutta syytön kaiketi luontokappale oli kahlaamaan umpea ihmisten syntien tähden. Sukset ne oli otettava ja hiihdettävä, höyrytköötpä hartiat miten höyryävät. Sellaista se tie toi...
Salolainen ryypiskeli kiireesti synkeänmustan, suolantuntuvan ohrajuoman, varoitti emäntäänsä kahlailemasta aitalle, koska siellä ei suinkaan tarvittu talonväen jälkiä, työntyi ulos, otti suksensa ja alkoi hiihtää pahrustaa Kairan kirkkoa kohti. Hidasta hänen kulkunsa oli umpilumessa, sillä ei hän nyt sentään viitsinyt niin höyryten hiihtääkään. Oli hänellä malttia ajatella, ettei ihminen ole ampiainen. Malttoi hän pistää piippuun ja katsoa kuinka tientekijät pehersivät lumessa kuin metsäkanat.
Vihdoin iltapäivällä hän oli paluumatkalla, seisoskellen reenkannoilla tahi kävellä paarustaen lumessa, kun vallesmanni ja Veija Kataja ajelivat sydänmaita kohti tutustuakseen tapahtuneeseen. Väsyneen näköinen vallesmanni haukotteli ja vaikeni. Vain hänen sikarinsa kyti. Mutta Veija Kataja puhui. Vähänväliä hän lointeli:
— Kuka se muu olisi kuin se Sakari-vaari, Sakari Kivalo. On se sellainen. Syntiä synnin päälle. Rakennus se on...
Ja iltahämärissä Salon talossa, luettuaan jauhosäkit ja huomattuaan, että vain yksi puuttui tahi sekin oli oikeastaan jälellä, halkaistuna, vielä jauhon rippeitä säilytellen, hän sai vahvistusta epäluuloilleen.
— Huonovointisen työtä. Onpahan niinkuin se kehno Sakari olisi piirtänyt selvän puumerkkinsä...
Mutta jo aamuhämärissä oli Karhunvilla-Leena lähtenyt leskenmökistä, hiihtänyt yli uuden lumen, joka oli peittänyt kaiken, levittänyt ikäänkuin uuden lehden kirjoittajan eteen, hän oli hiihtänyt ohi tietyn kohoutuman, lumimättään, ja koskettanut siihen sauvallaan, pyyhkäissyt lunta pois, ja sitten hän oli jatkanut matkaa Nälkäperän taloon ja tuonut sinne uutisia. Oliko talosta ketään poissa? Oli näyttänyt siltä niinkuin Sakari-vaari olisi saanut levon.
Niinpä vallesmanni ja Veija Kataja saapuessaan iltapimeällä taloon tapasivat Sakari-vaarin riihestä ruumislaudalta. Ratisevan talikynttilän välkkyvässä valossa Veija Katajasta näytti, että Sakari Kivalo sanoi kuolleen naamallaan: kysele mitä kyselet: en vastaa, tutki mitä tutkit: ei löydy...
Jauhoista ei tiedetty. Ainakaan vainajan lähistöltä ei ollut löytynyt muuta kuin suksipari ja yksi sauva.
— Taisivat mennä hukan suuhun, sanoi vaitelias vallesmanni.
Veija Kataja tuijotti pimeyteen ja virkahti:
— Niin, jos ei lumen sulaessa...
Lumen sulaessa tosiaankin paljastui jotakin. Leski-Hulta lapsineen oli talven kuluessa kulutellut nuo varastetut jauhot, syönyt ja tuntenut tunnontuskia, säikkynyt ja väikkynyt. Varsinkin sitten kun jauhot loppuivat, hän pelkäsi, että vainaja, pahasti elänyt ihminen, voi tulla niitä tiedustelemaan... Niinpä kevään tullen eräässä seuratilaisuudessa mökin Hulta heitti kuorman päältään, teki parannuksen ja tunnusti suuren syntinsä. Hän oli löytänyt nuo Sakari-vaarin varastamat jauhot, löytänyt ja salannut ja syönyt. Mutta voi, ei niillä nälkä lähtenyt! Jano niillä vain tuli ja hätä sielun puolesta, ainoan, mitä köyhällä oli kallista...
Hän uskoi itsekin, että hänen syntinsä oli meikein tämän muotoinen. Ja sitäpaitsi: täytyyhän ihmisen jättää jotain itselleenkin.
Uudet uskonveljet ja -sisaret uskoivat ja todistivat hänen syntinsä anteeksi annetuksi.
Ja siitä pitäen leski-Hultan lohdutuksena ja turvana elonvaelluksellaan oli usko. Se oli ikäänkuin sauva, johon nojata.
Talvi kului. Hätäapuviemärit aukeilivat mustina kuin synti ja tielinjalle raahasivat konit ja ukonköpelit puuta jos maatakin, ja ruununjauhot pölähtelivät kuin siunaus ylitse Kairan laajan pitäjän, tuon tylynnäköisen maan, jossa ennen vain koillistuuli juoksutteli vitiä laajoilla nevoilla...
Ja Leena Karhunvilla kuljeskeli ja hieroskeli, kuppasi ja iski suonta ja tekaisipa pienen taiankin, missä sellaista kaivattiin. Talvi kallistui jo kevääseen, aurinko kiersi korkealta taivaan sineä ja kantavat hanget olivat keveät kulkea, kun Leena-muorin taival osui kulkemaan Rämeen mökin kautta. Tämä mökki oli aivan Kairan laidoilla, josta kirkon ristin juureen kertyi matkaa kolmin neljin penikuormin.
Siinä oli Rämeen mökki, nimensä mukainen, sillä onealla rämeellä se seisoi ja oli sen näköinen kuin jonkin suunnattoman linnun pesärötiskö. Joku kaukaa tullut olisi voinut ihmetellä, että miksi ihmisen oli pitänyt asettua moisellekin paikalle syömään leipää, jota ei suinkaan kasvanut likimailla... Mutta niin se vain on kasvanut erämaitten asutus. Niin oli Rämeen mökistäkin jo vuosikymmenet noussut asumisen savu. Ellei siellä mitään muuta kasvanut, niin uusia ihmisiä, vaikka ristimäpaikallekin oli niin turkasesti taivalta...
Leena Karhunvilla tuli huomaamaan, että Rämeen mökissä vallitsi sitä nykyä huoli juuri tästä asiasta. Siellä oli kotona vain nuorenlainen emäntä muutaman kuukauden ikäisine esikoisineen. Mies oli hätäaputöissä ja emäntä oli saanut päähänsä, että lapsi olisi kaikin mokomin saatava kasteelle näillä hyvillä hankikeleillä. Mutta kuka hoitaisi ja huoltaisi sillä välin mustassa navettapöksässä ynyvää lehmää ja vasikkaa? Ei ole aina hyvä, että naapuri on aivan äänen kuuluvissa, mutta ei ole aina siitäkään, että se on neljännesten päässä... Leena Karhunvilla huomasi tulleensa mökkiin kuin mikäkin pehmoinen ja lämmittävä keränen, taivaan lähetti. Hänen täytyi lupautua kotimieheksi ja oikeastaan hän tekikin sen mielellään, tuntien sisässään pienoisen, hyväätekevän tärkeyden: hän ei suinkaan ollut mikään turha kulkija Kairan saloilla. Häntä tarvittiin ja hän osasi mitä tahansa. Lehmänhoidot ja lypsämiset olivat hänelle pieniä asioita...
Rämeen Mari nousi sinä aamuna sangen varhain. Hänellä oli mieluinen tunne, että se päivä ei tulisi olemaan aivan tavallinen arkipäivä hänen elämässään. Olihan hän lähdössä kirkonkylään papinpakeille saamaan esikoiselleen nimeä. Lähetti toki luoja tuon Karhunvillan! Moista tilaisuutta ei sopinut jättää käyttämättä, eikä moista keliä. Keliä saikin olla, sillä olipa taivaltakin Kairan kirkolle...
Siinä aamuhämärissä oli pyhäisten hameitten esiinkaivamista, suksen mäystimien kuntoon laittoa ja einepalan haukkaamista. Oli toki mitä haukata. Porstuassa seisoi jauhosäkki, monileiviskäinen, jota itse hyvinelävä kupparikin kunnioituksella katseli. Ja mies oli uutta tienaamassa siellä jossakin etäisellä. Porrasnevalla, hätäaputyömaalla, jossa kaivettiin suurta jos suurtakin ruununojaa ja rakennettiin vahvaa maantietä...
Pitihän silloin Rämeen emännässä olla sen verran ihmistä, että poika tulisi ristiä ripsautetuksi. Hän kääri jälkeläisen riepuihin, pisti kitisevän käärön suureen tuohikonttiin, nosti kontin hartioilleen ja lykkäsi lylyt lumelle.
Sinne jäi Rämeen mökki, jonka pienoisesta akkunalasista Karhunvilla-muori, maankaato hieroja, katseli kuinka emäntä lähti, että kontti keikkui. Siinä oli oikea hömöakka, niinkuin köyhän ja korvessa eläjän ollakin pitää. Muuten hänen elämänsä juuttuu suohon ja vähää vaille se sittenkin on...
Niinpä Rämeen emäntä siis hiihtää hankasi karskuvia hankia, jotka auringon noustua alkoivat säkenöidä, tekivät koko kairalaisen maailman suunnattoman ruhtinaalliseksi saliksi... Rämeen Mari hiihti ja höyrysi metsiä ja nevoja ja järven selkiä, ja kontti keikkui hartioilla. Kerran hän poikkesi tolansa viereen sattuneeseen asumukseen ja antoi kontin asukkaan, nimen etsijän, aterioida ja haukkasi vähän itsekin. Sitten hän jälleen hiihti ja höyrysi. Oli tokin oivallinen keli, armas kevättalven päivä. Kun hanki auringon lämmöstä alkoi ikäänkuin vähän hikoilla ja keli huononi, niin silloin Rämeen emäntä kontteineen jo sauvoikin kirkonkylän kujia. Hän levähteli tovin kauppapuodissa köysinipulla istuen, ihmetteli kauppiasta, ähkivää ihmispalloa, ja teki pari pientä ostosta.
Sitten hän olikin valmis ohjaamaan suksensa pappilan kujaan, jossa harvat ja väärät koivunkantturat harottivat hangesta. Hän työntyi kirkkoherran kansliaan ja laski konttinsa ovensuuhun.
Nimetön hänellä siinä olisi, ensimmäisellä hiihtoreissullaan, kaukaa Rämeen torpasta.
Kirkkoherra Borgh istui pöytänsä takana muistuttaen Rämeen Marin mielestä hyväsesti kissapöllöä. Tuo kulmakarvojen outo kiekaus ja pyöreitten silmälasien välke se kaiketi siten vaikutti. Hän silmäili Rämeen Maria ja hänen konttiaan pitkään ja arvostelevasti.
— Kaiketi teillä on sitten mukana se kastetoimituksesta menevä maksu, kahdeksankymmentä penniä, sanoi kirkonmies lopulta. Hän oli mutkaton ihminen. Hänen mieleensä ei juolahtanut ollenkaan salailla sitä seikkaa, mikä hänestä nähtävästi oli tärkeintä kasteasioissa.
Ei, Rämeen emännällä ei ollut rahaa, ei ensinkään.
Kirkkoherra Borgh alkoi yhä selvemmin muistuttaa päivälevossaan häirittyä pöllöä.
— Te olette nuoria ja terveitä ihmisiä, sanoi hän. — Ja lapsi on ensimmäinen. Luulisihan sitä nyt sen verran olevan. Eikö miehenne ole työssä?
— Onhan se siellä ruununojalla, vain sieltä kun palkka annetaan jauhoina, niin mistäpä sitä...
— Eikä ole entistäkään?
— Mistäpä sitä meikäläisellä...
Silmälasimiehen ilme kävi Rämeen Marin mielestä entistä kissapökkömäisemmäksi. Hän näytti suorastaan näkevän Rämeen emännän lävitse, kun tämä tiedusteli, että eikö maksua kerkeäisi suorittaa sitten myöhemmin, kun rahoja satutaan saamaan.
— Satutaan, satutaan, satutaan! hoeskeli kirkkoherra. Hän oli joutunut jo palauttamaan muutamia, jotka pyrkivät kastattamaan velaksi, ties kenen maksun päälle. Sillä kyllä hän heidät tunsi. Pettävät, pettävät! Heittäytyvät köyhemmiksi kuin ovatkaan...
— Ei se näin käy, rakas ystävä, sanoi hän. — Terve lapsi. Kastetaan se sitten, kun rahaa on kassottunut...
Rämeen Mari koetti yhäkin pyydellä, sen pitkän taipaleenkin takia, mutta kähläisestihän se häneltä kävi, kun ei ollut tottunut tällaiseen.
Borgh piti pähtinsä. Tämä ei suinkaan näyttänyt köyhimmiltä, ja jos hän tässä myöntyisi, niin sitten niitä vasta tulla lappaisi, rahattomia. Siinä sivussa hänen päässään välähti, että kuvernööri jauhoajatuksineen oli tullut ikäänkuin lyöneeksi köyhän seurakunnan köyhää kaitsijaa...
Niin Rämeen Mari sai nostaa konttinsa hartioilleen hiljaa huokaisten, niine nimineen. Hän yritteli levätä pappilan väentuvassa, mutta kovin tylyltä hänestä siellä tuntui ja koko tässä ihmisten kylässä. Jossakin kaukana rämeellä kyhjöttävä pesä alkoi kajastella mielessä kovin leppoisana ja lämpöisenä. Niinpä Rämeen Mari, iltakylmäisen ehdittyä, jo hiihtää hohkaisi kotia kohti noita kolmea neljää penikuormaa. Hanki karskui, sauvat naukuivat ja repalekielisessä kontissa uinui se nimetön, jota pappi ei ollut kastanut isien uskoon, koska puuttui kahdeksankymmentä penniä.
Olihan Mari kyllä kuullut, että tämä pappi on hyvin omansa ottava. Miten lienee tämä uusi ihmistaimi voinut sokaista uskomaan, että kirkkoherra ehkä ajattelisi näitä penikuormia... Mutta varsinkin sitä seikkaa Rämeen Mari ihmetteli olikohan kirkkoherra, papinkoulun käynyt, voinut nähdä, että hänellä oli tullessaan tosiaankin ollut rahaa, kokonainen hopeinen markka. Hän oli vain sen haaskannut Polson kaupassa kahvinyssäkkään ja sokerinokareeseen ja uuteen vaatekappaleeseen tälle nimettömälle. Oli aivan unhoittanut, että kasteeseenkin tarvittiin rahaa. Tahi lieneekö niin luottanut näihin sivuihin ottaviin penikuormiin, siihen ettei tuollaista lasta kukaan henno lähettää takaisin niine hyvineen. Mutta papinkoulun käyneen sydän lienee toisenmoinen kuin tavallisen ihmisen...
Ja toisekseen: mitenpä olisit palannut sen kotimiehen eteen ilman pannunhöystettä? Niinhän se olisi ollut kuin hiihtää takapuolille ammuttua karhua vastaan...
Oli aikaa mieteksiä monenmoista hangen karskuessa, sauvojen naukaistessa, tähtien alkaessa tuikkaa ja kevättalven yön kiilistyessä napsavaksi pakkaseksi. Kuukin alkoi kumottaa metsänreunan ylitse ikäänkuin uteliaana tarkastellen kuinka Rämeen mökin esikoinen palasi ensimmäiseltä ristimismatkaltaan.
Ruununjauhot olivat kuin mitäkin puhkuilevaa taikinanjuurta ja saivat aikaan monia asioita Kairan lumisessa maassa.
Talvisessa illassa, joka sinersi jo keväälle, Juhani Lunki, Kenttäläinen, hiihteli asumispesäänsä kohti pitkänä ja mustana, suuri piippu kuin kurikka leuoissa riippuen ja harmaa jauhosäkki hartioilla. Ja häntä vastaan tuli askeltietä hevosella ajaen ja heinälläkin päällä kellotellen Jaako Kortteinen, suurjuoppo mies, joka kuitenkin viinankatkeimen aikana ja välistä viinoissaankin teki töitäkin, tekipä välistä ällistyttävän ahkerasti.
Kortteen isäntä oli liikkeellä vanhalla ja viisaalla hevosella, joka tiesi pysähtyä itsestään, antaakseen auliisti tilaisuuden puheluun. Ja Jaako Kortteinen aloitti:
— Sitä nyt siunautuu Kenttäläisellekin tuota suuruspuolta...
— Selkää tuo kysyy, sanoi Juhani Lunki jurosti. — Eikö se siunaus tarkoita jotakin väljempää tuloa?
— Siunausta, siunausta siinä silti tarvitaan. Sillä olet kaiketi huomannut, että välistä saa vaivata kupeitaan vaikka kuinka ja menee vain entisetkin. Mutta nyt: jauhoja pölähti, että vaikka viinaa läimäyttäisit...
— Siinä kohti on synkkä reikä minun ihmisyydessäni: en osaa.
— Mutta Jaako Kortteinen osaa! Vanha muori neuvoi, oikein senaikuinen taitava piikaihminen, jolloin talonpojalta ei oltu vielä riistetty hänen kaikkia oikeuksiaan. Olen minä muutaman kerran keittänytkin takavuosina, sillä Kortteessa on pannutkin, oikeat vanhat ja luvalliset. Miten lienevät jääneet. Ovat ne olleet sellaisia kettuja ja kokoojia ne Kortteen entiset isännät, että poroa ne ovat lyöneet herrainkin silmään...
Jaako Kortteiselta tuli puhetta kuin köyttä. Hän sanoi, että keittäisi hän nytkin, mutta se ei käy päinsä kotosalla, sillä emäntä sen heti haistaisi. On sillä sellaiset sieraimet. Ja koko kansa alkaisi siitä kertoa kuin maailman lopusta...
Sitten hän sanoi:
— Mutta siellä sinun kentilläsi se kävisi laatuun, metsänpeitossa. Eiköhän, eiköhän kiehauteta?
Mitä lienee tapahtunut Juhani Lunkissa, joka pitkänä jötkylänä nojasi sauvoihinsa, mitä hänen suuressa päässään, jonka vahvat leuat kannattelivat vaivatta kurikan kokoista piippua. Jaako Kortteinen oli heittänyt kysymyksensä noin vain pelkässä puheliaisuudessaan, sillä eihän Kenttäläinen ollut mikään viinamies. Ryypyn se oli tosin joskus ottanut Kortteen isännänkin pullosta huuliaan maiskutellen, jopa kaksikin, mutta siihen se loppui. Jos tyrkytit lisää, niin se katsoi karsaasti ja sanoi jotakin sellaista, että on hän jo sitä lakkinut oman osansa. Juokoot ne joita juotattaa... Mutta nyt! Lienee kiusaantunut siellä talvisissa murakuopissa sydänkerästään myöten, koska päästi suupielestään:
— Vaikkapa...
Jaako Kortteinen ei ällistyksissään ehtinyt vielä virkkaa mitään, kun Juhani Lunki jatkoi:
— Mutta ei se käy Kentässäkään. Sielläkin on se Riita suineen.
— Mitenkä sitten? pääsi Kortteen isännältä haikeasti.
— Tervahaudan pirtillä...
— Mutta etkö tiedä, että lämmin huone siinä tarvitaan näin talvisaikaan?
— Minä voin lämmitellä. Aion ottaa rokulia. Mitäpä noista kasaa jauhoistakaan kovin moneksi päiväksi. Eihän ihminen tiedä milloin hän herkeää leukojaan liikuttelemasta...
— Oikein! Sinä se osaat ottaa oikealla tähtäimellä tämän ihmisen elämän, ylisti Jaako Kortteinen.
Ja niin he tekivät liitot korpitiellä kevättalven illan sinertäessä. Kortteen isäntä aikoi jo aamulla varhain kyyditä hevosella viinavehkeet ja aineet Tervahaudan pirtille. Nykäistyään hevosensa liikkeelle hän pysäytti sen jälleen ja huusi taakseen:
— Eikä siihen sinun kovastaotettuja palkkajauhojasi tarvita. Kyllä Kortteessa on...
Siinä hän kuitenkin erehtyi. Joko ei Kortteessa ollut tahi talon emäntä, joka sairaudestaan huolimatta oli hyvin isäntähenkinen, oli häirinnyt Jaakoa aitta-asioissa. Hänellä oli jauhoja sangen niukasti, joten Kenttäläisen oli kiikutettava paikalle melkoinen säkki palkkajauhojaan. Mutta sitten rankki alkoikin kuhista ja sipistä tervanpolttajien lahonneen majan nurkassa. Kuin mikäkin velho se puhui siellä omaa kieltään, ennusteli ehkä tulevia, Juhani Lunkin käydessä päivittäin pitämässä tulta pirtin kiukaassa. Samoilla hiihtomatkoillaan hän viritteli myöskin ansalankoja jäniksille ja metsäkanoille ja saikin muutamia niitä surkeasti hirttäytymään ja vahvistamaan kuolemallaan Kentän perheen heiveröiseltä näyttävää elämänlankaa.
Ihme on tapahtunut! sanoi Juhani Lunki.
Kirkas neste oli alkanut tipahdella torven suusta, juosta pillittää pienenä norosena alle asetettuun leiliin. Jaako Kortteinen ojensi varrella varustettua pahkakuppia, mustunutta, vanhaa ryyppynappoa, kämpän nurkasta löytynyttä, ja antoi sen täyttyä.
Hän ryyppäsi ja irvisti ja antoi sitten napon Kenttäläiselle.
— He! Menee se jo näin etupäästä, vaikka sikunaa, se vielä on. Kun lasketaan toinen kerta, niin silloin se on viinaa...
Juhani Lunki makusteli pahkakupin laidalta.
— Ihme on tapahtunut, toisti hän. — En minä oikein käsitä kuinka samasta aineesta voi tulla sekä leppoisaa leipää että karvasta viinaa...
Jaako Kortteinen liikkui ahtaassa, puolipimeässä hökkelissä nopeana ja taitavana, palava päre kourassa. Hänen oli pidettävä alinomaista huolta tehtaastaan, joka vaati sopivan määrän sekä lämpöä että kylmyyttä.
— Enkä minä ymmärrä, mikä se ihmistä vetää tähän aineeseen, jatkoi Kenttäläinen. — Heittäydypäs niitä nimiäsi pimeyteen, pöllöyteen, jonninjoutavaan törinään ja jos johonkin...
— Niinhän sinä puhut kuin paha pappi, sanoi Jaako Kortteinen. — Viinakulta antaa vauhtia elämään...
— Kyllä minä senkin vauhdin tiedän...
— Taidat tietää. Viinan vauhdillako tulit tänne metsäihmiseksi?
Jaako Kortteisessa heräsi vanha uteliaisuus. Tiesi mitkä konnuudet ja kolttoset ovat tuon ahdistaneet kurjaksi ja kummalliseksi korven eläjäksi... Jospa se nyt maistaisi tarpeeksi ja puhuisi! Viina on vakainen...
Hän tarttui nappoon, antoi sen täyttyä ja ojensi Kenttäläiselle.
— Maistahan! Nyt on viina viljimmillaan ja lypsylämmintä...
Mutta Juhani Lunki katsoi pitkään pahkakuppiin.
— Ottaisiko tuota... Ei koskaan tiedä, mitä se lopuksi teettää. Jollekin on esimerkiksi tapahtunut sellaista, että kaveri on ojentanut pitkän jos pitkänkin puukon ja sanonut, että jos et sinä tapa minua, niin minä tapan sinut...
— Älä! Mitenkä kävi?
— Miten luulet?
Juhani Lunki maistoi naposta ja katsoi puhetoveriaan kierosti. Hänen kasvonsa näyttivät heikossa ja häilyvässä valossa ylen synkiltä, mielenvikaisilta, sellaisilta, että Jaako Kortteista alkoi peloittaa. Sillä ei tiedä, vaikka tuollainen itse tekisi jotakin kertomansa kaltaista... Hän otti hapeneesti tähteet pahkakupista, rohkaisuryypyksi.
— En minä osaa muuta arvata kuin, että kovilla siinä mies on.
— Temppelin harjalla kertakaikkiaan! sanoi Juhani Lunki melkein karjaisten. — Ota huomioon, että mies on aivan leikitön, hurja, raivostunut...
Seurasi hiljaisuus, pitkä ja ahdistava. Jaako Kortteisen ei tehnyt mieli kysellä enempää siitä asiasta. Hänen kalvosensa vähän vavahtelivat, kun hän antoi napon jälleen täyttyä viinanorosen alla, vaikka hän ajattelukin, ettei koskaan tiennyt milloin Eteläinen oli tosissaan. Sellainen konna ja kouho se oli. Mutta ryypyn ääressä piti toki puhua jotakin leppoisampaa.
— Olen kuullut, että olet käynyt kouluja, hän virkahti. — Miksi sinusta ei herraa tullut?
— Ihmiset puhuvat ja koirat haukkuvat. Vaikka saatanpa tuon nyt sanoa, että minusta olisi voinut tulla tuollainen, joka kirkon pöntöstä haukkuu kansaa, ristii, vihkii, hautaa, paimentaa sieluja, ja semmoinenkin, joka käräjätuvan pöydän takaa tuomita rapsii toisille ihmisille sakkoja, kuritushuonetta ja päänkin pölkylle... Herrojahan ne ovat: leipäpapit ja leipätuomarit...
Mutta nyt Jaako Kortteinen ajatteli, että taidat kehua liikaakin. Et tuota ole sen näköinen, savua ja metsäsaunoja rakastava törkimys, että voisi olla aivan toisinkin...
— Ja viinan takiako meni kaikki meiningit myttyyn? hän kysäisi.
— Ei se viina ole aina pohjimmainen syy, vaikka se läikähtelisikin siinä jonakin välikappaleena, sanoi Juhani Lunki ja katsoi jälleen vähän karsaasti ja kierosti. — Ei ollut meininkiäkään. Sillä miten voisi ja uskaltaisi ottaa turvansa pappeuteen ja tuomarinteen, narrinpeliin. Sillä mikä minä olen paimentamaan toisen ihmisen ehkä olematonta sielua ja mikä sinä olet vaivaamaan minua rangaistuksilla? Hirvittäviä tekoja! Onhan yksinkertaisempi ja helpompi tie: elellä vain kuin ihminen...
Tämä oli puhetta, jota Jaako Kortteinen ei käsittänyt. Siinä haiskahti vain jokin kieroonkasvanut, joutava houre, joka melkein suututti häntä.
— Kuin ihminen! hän jämäsi. — Ja näinkö sinä elät ihmisiksi: ryvet korpien savusaunoissa, joskus nälissäsikin?
— Näin! julisti Juhani Lunki. — Tämä se on minun elämääni, joka olen päässyt perinjuurin käsittämään raamatun sanan: mitä se sitten auttaa ihmistä...
Niin he keskustelivat ja ryyppäilivät, Jaako Kortteisen vähänväliä nokkelana ja taitavana hoidellessa tehdaslaitostaan, joka norosena herutteli kirkasta ja karvasta nestettään. He ajautuivat muistelemaan muinaisiakin, entisiä ukkoja, jotka asuivat tässä luhistuvassa pirttisessä ja taikoivat tervaa petäjäpuista ja raahasivat sitä kymmenen penikuormaa merenrantaan ja saivat saaliikseen elämän. Ja yhähän haudat savusivat, vaikka uusi aika oli jo koittamassa. Talonpoika sai jo rahaa metsistään pystyyn, kättä puurtamatta, yhtiöille myömällä.
Sen tiesi Jaako Kortteinen ja samalla noiduskeli, että Kortteenkin entiset isännät, vaikka muka eteensä katsovia miehiä, olivat kuitenkin tyhmiä ja ottivat isossa jaossa pieniä metsäaloja, kun pelkäsivät veroja. Olisivat vain maksaa pullistaneet, vaikka olisi miten ahtaalle ottanut, niin nyt olisi Jaakolla mitä möisi...
— Ja miksi niitä sinun pitäisi myödä? kysäisi Juhani Lunki. — Eikö se olisi sama vaikka Kenttäläinen möisi?
Jaako Kortteinen ällisteli, mutta sanoi kuitenkin lopulta:
— Sinähän olet muualta tullut. Minä olen sentään paikkakunnan kasvuja...
— Mutta puut ovat kasvaneet maasta, jota kukaan ei ole kuokkinut...
Niin he keskustelivat. Jaako Kortteinen oli jo melkoisen juovuksissa, kun viinankeitto päättyi ja kahdeksankannuinen leili hölskyi hyvillämielin ainetta. He horjuivat ja raahasivat keittovehkeet ulos pirtistä ja kätkivät ne suurten kuusten juurelle lumeen. Äkeä aamupakkanen napsahteli ja tähdet kiiluivat korkeutta kohti sojottavien puiden lomitse, ja he kiiruhtivat takaisin tervanpolttajien majaan hiilloksensa ja leilinsä ääreen.
Viina ja juopumus ei suinkaan ollut tyystin karkoittanut Kortteen isännästä hänen elämänsä pulmia. Hän kumartui kuten ainakin yhteiseen huoleen osaaottava mustan ja synkeännäköisen Kenttäläisen puoleen ja virkahti:
— Meillä ne on rumat akat?
— Niin, tunnusti Juhani Lunki. — Rumat ja lisäksi tylsimykset, mutta mitä siinä on valittamista?
— Valittaa täytyy totta ja surra suuresti, lällätti Jaako Kortteinen.
— Älä veikkonen! Minä kun en ole koskaan ymmärtänyt sitä harinetta, että naisen pitäisi olla komea ja kaunis. Ruma ajaa saman asian ja on eräissä suhteissa paljon parempikin...
— Se on sitä sinun omaasi, kaiken nurin kääntämistä... Voi, ei minun sydämeni ota vastaan omaa emäntääni, joka on maailman rumin ja sairaskin...
— Väärältä puolelta katsot asiaa. Ja onhan rikkautta rumuuden höysteenä, sinulla, lohdutteli Kenttäläinen.
Mutta Jaako Kortteinen oli ylen murheellinen, eikä kuunnellut Juhani Lunkin sekavia saarnoja siitä kuinka pienellä nautinnon pisaralla luonto työntää elävien ketjua halki iankaikkisuuden. He käsittelivät yhä ahkerammin mustaa pahkakippoaan ja heidän keskustelunsa kehittyi jonninjoutavaksi törmäksi.
Ja päivän valjetessa Kairan saloille nuo kaksi tanssivat kauhean tanssin pienessä, pimeässä pirtissä, juovuksissakin notkeasti ja sulavasti liikahteleva Jaako Kortteinen, jonka saappaiden suissa hupsuntupsut heiluivat, ja löntöspieksuinen, kömpelö Kenttäläinen.
Kauas, auringon noustessa sädehtivään lumiseen korpeen, kuului heidän laulunsa:
/p
— Tule korkea valkeuden isä,
tule ylimmäinen tuomari,
tuo pojallesi pitkä pullo viinaa,
sillä poikas on juomari,
tuo pullolla lohdutusta lisää,
muuten poikas vaipuu murheeseen...p/
Tanssiessaan he kaatoivat leilinsä, rojahtivat pitkälleen matalalle, särkyneelle makuulavalle ja nukkuivat raskaaseen juopuneen uneen.
Kaatuneen leilin suulla oli kyllä tunti paikoillaan, mutta hyvin huolimattomasti kiinnitettynä, joten kirkas neste tihkui multaiselle lattialle, niukkana, vaikka jatkuvana juomauhrina.
Kun Rämeen emäntä kontteineen oli kadonnut kansliahuoneesta, niin kirkkoherra Borgh istui tovin liikkumattomana pöytänsä takana, ja tunsi katkeruutta ja harmia kuvernöörin tyhmää järkeä kohtaan. Keksipäs jauhotuumansa, eikä ajatellut ensinkään, ettei kansa siis saa kasterahaa...
Mutta sitten hän ajatteli, ettei hän voi mitään tälle asialle, joten hänen tunteensa ovat turhia ja joutavat poispyyhkäistäviksi. Oli vain oltava tyytyväinen siihen seikkaan, että hän oli jaksanut pysyä lujana tolallaan, eikä ollut antanut periksi kiusauksille, jotka houkuttelivat heikkouteen. Silloin sisähuoneisiin johtava ovi aukeni ja ovella seisoi itse pappilan rouva harmaana kuin mikäkin haamu, valjuin, soikein kasvoin.
— Olisit nyt kastanut sen, kun se oli niin kaukaakin...
— Ja rahatta ja hinnatta? kysäisi kirkkoherra ivallisesti. — Kyllä minä sen hyvin tiedän, miten siinä kävisi, jos sille tielle lähtisin: kohta en saisi palkkaa penninpyöreää...
— Mutta voisithan tehdä poikkeuksen säälittävissä tapauksissa. Ei se nyt leipää kaventaisi...
— Jos poikkeilee, niin silloin ei osaa tielle takaisin. Ja kuten olen monesti sanonut, nämä kairalaiset ovat tehneet köyhyydestään epäjumalan, johon he ottavat turvansa...
— Mutta on ikävä kuulla heidän puhuvan niin paljon saituudestasi ja...
Rouvan ääni petti. Hän näytti surulliselta, melkein itkuavääntävältä.
— Se on ihmisten tapa. He puhuvat, elitpä niin tai näin...
Kirkkoherra vilkaisi rouvaansa vihaisesti ja jatkoi:
— Sitäpaitsi, eikö sinulla ole muuta tekemistä kuin kuunnella ja kurkistella ovien takana...
Rouva huokasi ja painoi oven kiinni, mutta hän oli kuitenkin ollut ja vaikuttanut, joten kirkkoherra ei nyt voinutkaan noin vain pyyhkäistä mielestään tätä asiaa. Ihmisten puheet olivat nekin jollakin tavalla huomioitava, papin olletikin. Oli ilmeistä, että ne tästä asiasta saavat uutta vettä myllyynsä, sillä hän oli joutunut palauttamaan tyhjin toimin jo monta rahatonta. Siitä oli tietenkin haittaa ja harmia heille jos hänellekin...
Ja siinä samassa Borghin päässä syntyi uuden ajatuksen itu. Eikö hän voisi periä palkkaansa jauhoina, kun heillä kerran niitä oli? Ne eivät olleet rahaa, mutta rahanalaista tavaraa. Sopisi hyvinkin. Mutta saisiko hän sitten jauhojaan? Jos hän heittäisi maksun vastaisen varalle, niin isokello ne soittelisi kuitatuksi. Ja jos hän vaatisi pussin paikalle, niin oliko hänen sopivaa seisoa kansliassaan puntari kourassa? Ja joka pussi olisi tietysti vähän vajaa, koska kansa olisi sitä mieltä, että se passaa papinsäkkiin ja ettei se kehtaa vähän takia...
Synkältä näytti, ja kirkkoherra lähti kiusaantuneena kävelemään, tarkasteli talli- ja navetta-asioita, pilkoskeli puita ja viritteli tulet kansliansa kakluuniin. Kirkkoherra Borgh työskenteli mielellään käsillään, intoutuipa välistä niin, että siihen sai olla hyväkin renki rinnalle. Siinä sivussa sopi aina olla päässäkin jotakin kytemässä. Nytkin hän hautoi sitä ruununjauhojuttua. Miten hän vaivattomasti ja varmasti saisi osansa, joten ristimiset ja hautaamiset eivät venyisi tietymättömiin...
Ja siinä, könöttäessään pesän edessä kyykyllään kuin suunnaton lintu, tulen alkaessa räiskäen palaa ja välähdellessä hänen silmälaseissaan, siinä syttyi myöskin kirkkoherra Borghin päänupissa. Sitenhän hän ne jauhot saa kuten muutkin, hätäaputyömaan kassanhoitajan ja kirjanpitäjän Veija Katajan kätten kautta. Antaa vain hänelle nimiluettelon ja perittävät summat, jotka käyvän hinnan mukaan jauhokiloiksi muutettuna vähennettäisiin asianomaisten tilistä. Siinäkin tietenkin jää heittiöille tilaisuus petokseen, mutta vajavaistahan on kaikki ihmiselämässä. Sen hän on tekevä. Näin hän välttyy pölistelemästä pikkuisia jauhopusseja, välttyy kiusallisista neuvotteluista ja lapset tulevat ristityiksi entisessä järjestyksessä. Jos sittenkin vielä puhuvat, että turhaan se rahaton ryökäle Kairan papin pakeille pyrkii, niin se on valetta ja vihapuhetta...
Kirkkoherra Borgh ei ollut mikään pahantahtoinen ihminen. Hän tuli muistaneeksi sen erämaan eukkosen, joka oli saanut lähteä niine hyvineen, mutta jonka asia voitaisiin ottaa uudelleen esille, nyt kun hän oli keksinyt pätevän järjestelmän rahattomia varten. Ehkä tämä hyvinkin vielä oli väentuvan puolella. Silloin häneltä sopi säästää liiat jalkajuonet...
Kirkkoherra Borgh käveli yli pimeän pihan tiedustelemaan, mutta Rämeen Mari oli jo ehtinyt lähteä paluumatkalle.
— Tyhmästäpä teki, sanoi kirkkoherra ja käänteli kaulaansa ja välähdytteli silmälasejaan ja toi väkisinkin tarkkailijan mieleen erään Suomenmaan metsien yölinnun.
5.
Kallistui jo kevääseen. Ainakin talvitiet olivat jo kallellaan ja hevosenkikareet pyrkivät näkösälle lumien piilosta. Ja koivunkarahkat näyttivät ikäänkuin tiheämmiltä, aavistuksen verran paisuneilta.
Veija Kataja palasi hätäaputyöläisten tilinmaksusta kaukaa Salon talosta, antoi hevosen kävellä omin valloin ja loikoili kelsiturkissaan selällään reessä ja kiikaroi taivaan suunnatonta, alassuin käännettyä muuripataa. Hänen päänalaisenaan oli heiniin peitetty jauhopussi, Kairan kirkkoherralle kuuluva joistakin lasten ristimisistä ja jostakin, hautauksestakin.
Kun Veija Kataja muisti sen säkin, niin hän oli hieman harmissaan ja tyytymätön. Mokoma kitupiikki! Piti häntä ryöstövoutinaan ja saattoi siten hänetkin köyhyyden takia pahasuisten ihmisten hampaisiin. Hitaasti se oli katsellut, heh, kun hän taivutteli sen suostumaan muutaman puolenpennin ja penninkin vahinkoon jauhokiloa kohti, kun jako ei muuten mennyt tasan... Kääntymätön kötkylä, olkoon vaikka pappikin, on aina ahnas katoavaiselle tavaralle. Vaikka miten lienee. Sekaista on seurakunta, on vanha sana. On hän nähnyt senkin kumman, nuhdellessaan uskonveljeä ja -sisarta, pariskuntaa, suoranaisesta vilpistä ja vääryydestä kaupanteossa, manaten, että tekin uskovaiset ihmiset! nämä katselivat ällistynein ja ymmyrkäisin silmin ja sanoivat: mitä sinä siihen sitä uskoa vetelet: nämähän ovat maallisia asioita... Hohoi, ja ihmiset olivat ainoassa autuaaksi tekevässä uskossa...
Niin mietiskeli Veija Kataja ja unhoitti kokonaan päänalaisenaan olevan papinsäkin. Hän ajoi sen omalle kartanolleen ja vasta muutamien päivien kuluttua hän löysi sen löytönään reestään heinien sisältä. Silloin hänelle tuli kiire viemään sitä pappilaan ja hän pisti hevosen valjaisiin. Olisi sen voinut viedä kantamallakin, ei se niin suuri pussi ollut, mutta Veija Kataja tiesi, kuinka siinä olisi jo silmiä katsomassa, että mitähän jauhoja ne ovat... Ruununjauhojapa tietenkin! Noin niitä kuljetetaan missä sattuu! Siinä sitä jo olisikin puheen juurta...
Ainoastaan sen vuoksi Veija Kataja, joka ei suinkaan sanonut kaikkea, mitä hänen kaljunsa alla liikkui, vaikka niin paljon ja mielellään puhuikin, ainoastaan pahaa välttääkseen hän vei vartavasten hevosella sen pienen pussin ja ajoi sen lyhyen matkan pappilan pihamaalle. Siellä meni kaikki hyvin. Kirkkoherra Borgh ei turvautunut edes puntariin, vaan uskoi lasien vahvistamaa silmäänsä ja huusi rengilleen, että tulepas ottamaan pussi haltuusi, niin siitä saa Musta apejauhoja...
Hyvin yksinkertainen, mutkaton, viattoman näköinen kohtaus Kairan pihamaalla.
Mutta olikohan asia niin? Veija Kataja huomasi, että väentuvan portailla seisoi suorana kuin pylväs laiha ja musta akka, jonka pitkän hameresun alta vilahtelivat suunnattomat saappaanterät, rumat, kuvatusmaiset. Pöllön Riita kirkonkylän liepeiltä. Mitä lienee ollut asioimassa pappilassa, ehkäpä yksinkertaisesti vain köyhänapua anelemassa, sillä hänen asumuksensa oli oikea kurjuuden pesä, köyhyyden kukkanen, Kairan monien samanlaisten joukossa, etupäässä lapsien tavattoman runsauden takia. Hätä lienee ollut suuri, jos hän siinä mielessä pappilaan ja pappiin turvautui, sillä tokihan tiedettiin kirkkoherran olevan sitä mieltä, että almulla ei ihminen tule autetuksi. Anna vaikka itsesi koljuksi, paitakin päältäsi, niin siitä on vain se seuraus, että köyhiä on yksi lisää. Ja miksi sitten ollaan köyhiä? Siinä ei ole muuta kuin ahkerasti tekee työtä ja rukoilee Jumalaa, niin kyllä puute pakenee. Jos on toisin, niin silloin on Herra kieltänyt siunauksensa ja ihmisapu on turha...
Niinpä saattoi olla... Mutta nyt Veija Kataja huomasi Pöllön Riitan silmien välähtävän kuin uistimenlusikan virrassa. Hänen kasvoihinsa, jotka olivat luuta ja nahkaa, tuli uhkaavan janoinen ilme, kun hän seurasi silmillään jauhopussin kulkua pappilan tallinovea kohti. Ja Pöllön akalla oli kieltä, katkeran ja hellittämättömän köyhyyden teräväksi hiomaa, oli suuta kuin koirilla leukoja. Ja mieltä ja kuvitustakin sen verran, että hän saattoi, kun hänen mielensä pahoitettiin, lisätä ja vähentää, jopa kääntää asian aivan nurinpäin, sanalla sanoen valehdella, äänessään syvän vakaumuksen hartaus. Kun se otti jotakin tahi jonkun tehdäkseen, niin se piti uskoa, ettei se enää sanomalla parantunut...
Veija Kataja oli hyvin huolissaan, kun hän poispäin ajellessaan muisti Pöllön Riitan katkeranlaihan naaman ja siitä välähtäneen uistimenlusikkakatseen. Ja samalla hän tunsi itsessään jonkinlaista mieluista odotusta, aivan kuin joku olisi iskenyt silmää hänen sydänkeräsessään: oleppa vaiti, mitä kuuluu...
Ja kyllä kuuluikin.
Vielä samana päivänä Pöllön Riita muisteli ja puhui, mitä hän oli nähnyt ja kuullut pappilan pihamaalla. Näyttää niitä ruununjauhoja, köyhäinjauhoja, pölähtelevän missä sattuu. Niitä se syöpi pappilan Mustakin, niin ettei kaiketi ole kumma, vaikka kupeet silkkinä välkkyvätkin. Niin se syö suurusta, syö ja ähkää, luontokappalekin, syöttiläs, kun on sattunut pääsemään pappilan talliin asumaan. Sekin on niitä parempiosaisia, joilta ei pidä mitään puuttuman. Mutta kovasta ottaa köyhä ja köyhän kakara pölysen niitä ruununjauhoja. Paljonkohan se pappi on kaivanut Porrasnevaa, hi hi? Mutta lienee niin, että pappilan Mustallakin on enempi sielua kuin köyhällä. Taivaaseen se pääsee, ei sillä muuten niin kupeet välkkäisi suuruksen paljoudesta...
Pöllön Riita kertoi saman asian monesti, monin sanoin ja monella muotoa, kuten hänen tapansa oli oikein intoutuessaan. Ja nyt hän oli elementissään. Hän oli tosiaankin hätääntynyt pyytelemään papilta, mutta tiesihän ne tulokset. Ennen se veden kalakin heltyy! Ja siksi Riita nyt oli myrtynyt ja kärtynyt, kitkuinen ja kaunopuheinen. Oli toki tullut nähdyksi siellä pappilassa jotakin, kun oli ihmisellä niin päin silmät päässä... Oli nähnyt kuinka köyhää pannaan silmään. Sillä ei kaiketi tuo muuta liene kuin sisseyttä, rosvoutta, jos puhutaan ymmärrettävää kieltä...
Tämän Pöllön Riitan esitys tapahtui Polson kaupassa, monen henkilön läsnäollessa. Sattui niin, että paikalla oli myöskin Rämeen Mari, joka oli lähtenyt uudemman kerran esikoisensa ristittämismatkalle. Jotenkuten oli haalittu tarvittava raha ja niin oli Rämeen Mari hiihtänyt jälleen ne monet penikuormat imeväinen kontissa. Ja nimi oli lähtenyt, että paukahti. Mikäpäs oli lähtiessä, kun Rämeen Marilla oli nyt lantit nenäliinan nurkkaan solmittuina.
Mutta matkan vaivat — kelikin oli nyt heikompi kuin ensimmäisellä retkellä — aiheuttivat sen, että Rämeen Mari oli nyt erittäin otollisessa sieluntilassa kuuntelemaan Pöllön Riitan puhuvaista suuta. Hän oli erinomainen kuuntelija, joka pienillä, kyselevillä ja hyväksyvillä välihuudahduksilla osasi ilmoittaa, että kyllä ymmärretään. Lopulta hän innostui sanomaan sanasensa, vaikka kähläistä ja mautontahan se oli Riitan esityksen rinnalla, siitä seikasta, että köyhä pannaan jutamaan sydänmaita kuinka monta kertaa tahansa saadakseen nimen lapselleen...
Oli niin mukava purkaa sydäntään. Eihän ihminen aina tule muistaneeksi, että piru voi istua missä puussa tahansa...
Ja niin lähti huhu lentämään kuin tuuli Kairan pitäjää laidasta laitaan. Ruununjauhoja, köyhäinjauhoja se kuuluu syövän pappilan Mustakin. Ei kaiketi ole kumma, jos kyljet silkkinä välkkyvät, kun syöpi sen, jonka oikeastaan pitäisi olla köyhäin kupeissa...
Veija Kataja, utelias mies, oli ensimmäisiä kuulemaan näistä puheista, jotka kulkivat kuin kulovalkea kansan keskuudessa, kasvoivat, paisuivat, muuttelivat muotoaan. Monta oli suuta ja yhtä monta päätä, joiden onteloissa mielikuvitus askaroi... Oikeastaan näiden puheiden piti koskea Veija Katajaa, hätäaputyömaan palkkajauhojen haltijaa ja vartijaa, ennemmin kuin Kairan pappia kuuluisine silkkimustine hevosineen. Mutta hän ei ollut juuri millänsäkään, niin paatunut oli hänen sydämensä maailmaa vastaan. Hän hymähti ja hihittelikin, kouri leukatupsuaan ja päätteli: — Pian se kuiva roska hännästä karisee....
Kirkkoherra Borgh oli viimeisenä koko Kairan pitäjässä kuulemassa, minkä laatuisia jauhoja ne olivat, joita sekoitettiin hänen Mustansa appeeseen, nimittäin: hätäaputyömaalta varastettuja...
Hän kuuli sen rouvaltaan, jonka tiedossa asia oli ollut jo jonkin aikaa. Mutta hänellä oli ollut malttia säilytellä sitä takanaan, arvokkaana aseena tulevan perhekohtauksen varalta. Sillä tiedolla voi ottaa vauhdin pois miehestä, antaa hänelle verestä ajattelemista...
Rouva siis piti Kairan kansan uusia kertomuksia kuin kivenmukuraa kourassaan, kunnes tuli hetki, jolloin hän katsoi sen käyttämisen tarpeelliseksi ja välttämättömäksi. Hän pääsikin tuumansa perille. Kirkkoherra Borgh suorastaan tyrmistyi, kuten pöllö, joka herätetään päiväoksaltaan...
Vai ovat ne tehneet hänestä rosvon ja ryövärin, omasta paimenestaan! Ohoo! Se menee jo liian pitkälle. Malttakoothan mielensä! Ellei Kairan akkain suuta tuki akanaisilla jauhoilla, niin lienee jotakin muuta, joka opettaa heitä käyttelemään kieltään vähän taitavammin... Kairan kirkkoherra tiedusteli, kyseli ja uteli, kunnes katsoi päässeensä selville siitä, kuka moiset puheet oli viritellyt kuin kulovalkean raivoamaan.
Hän antoi tämmingin, haasteen Pöllön Riitalle ja Rämeen Marille. Heidän oli tultava vastaamaan ensituleviin syyskäräjiin kirkkoherra Borghin herjauksesta ja solvauksesta.
Kevään viimeisillä keleillä, hangilla, jotka selkeän yötaivaan alla kovettuivat karskavan koviksi, ja päivällä, auringon paistaessa ja tuulen puhaltaessa lauhkeana, alenivat, litistyivät, pehmenivät ja hupenivat, keväisen illan sinertäessä haikeasti, Juhani Lunki, tuo suuri romuluinen ukko, kalanpyydystäjä ja lauluntekijäkin, hiihtää hankuroi Katajan talon kartanoon, heitti suksensa porraspäähän, avasi oven, käveli horjuen yli pirtin lattian ja ääntä päästämättä ojentautui pankolle pitkäkseen.
Isäntä, Veija Kataja, leukatupsuineen ja kaljuine päineen, vilkkaana ja uteliaana kuten aina, oli nähnyt hänen tulonsa kamarinsa akkunasta ja tullut pirtin puolelle. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että Kenttäläinen oli päissään. Yhäkö sillä riitti? Siitä oli jo aikaa, kun oli tullut tieto, että Kenttäläinen jonkun toisen raukan kanssa oli lämmäyttänyt viinaa, tuota pirun pissaa, ja pitänyt meininkiään korvessa. Varallisuus ei ole hyväksi heikoille. Puute, hellittämätön ja ankara elatuksen murhe, oli ajanut Juhani Lunkin töihin, oikein hartioihin, ottaviin töihin, sinne ruununojalle, jota valtio kaivatti, jotta hallasta kärsineellä maakunnan väellä olisi leipää. Eteläinen olikin vihapäissään kaivanut kuin karhu, sen Veija Kataja hyvin tiesi niin, että jauhoja oli jäänyt tähteeksikin, taakse, kassaan. Ja eikö silloin piru pannut jo poloista rakentamaan niistä sitä veden näköistä! Vaikka oli niin viisaasti ajateltu oikein kuvernöörin pään kautta, että kun hätäaputöistä maksetaan palkka jauhoina, niin niitä ei voi käyttää turhuuteen ja hekumaan. Mutta heikko on ihmisajatus...
Siinä rojotti nyt Kenttäläinen pitkää pituuttaan jauhonpaljouden lyömänä. Mutta vähitellen Veija Katajalle selvisi, ettei Juhani Lunki. tainnut ollakaan väkijuomien liikuttama. Vilu sitä puisti ja täryytti ja se uihki ja ynisi niinkuin sairas ainakin. Oli tainnut yrittää yli voimiensakin siellä kanavalla, äkikseltä ja äkäpäissään ja sitten siihen lisäksi ne synnit, joista aina saa palkkansa...
— Siihen senkin piti vetää luunsa, sanoi Katajan emäntä, laihankarahka ihminen, jonka kasvot olivat joiun näköiset ja tympeytyneet.
— Älähän nyt, älähän nyt! kielteli Veija Kataja. — Olemmehan lukeneet, että ota raadolliset kulkijat huoneeseesi...
— Heittiö se on!
— Heittiöhän sitä tahtoo olla itsekukin, rakennus kertakaikkiaan...
»Rakennus» oli jonkinlainen kirosana Veija Katajan suussa, joka oli uskoa tunnustava ihminen, laestadiolainen, ja jonka ei siis sopinut viljellä maailmanlasten kirouksia. Hän oli säilyttänyt vanhalle iälleen sammumattoman mielenkiinnon ihmisten ja elämän suhteen ja siksi sellainen seikka kuin suuren ja sairaan ja likaisen miesrähjän paiskautuminen hänen tupaansa, ei herättänyt hänessä vain kiusautumista ja harmia, vaan pikemminkin mielihyvän sekaista harrastusta. Mitä piilee sellaisessa ihmiselämässä kuin Kenttäläisen? Mies oli kulkeutunut tänne jostakin etelästä kuin Kaini korpeen, äkäytynyt asumaan savupirttirähjään, murjottamaan kuin mörkö yksin tai Reetansa kanssa, lihavan tylsimyksen. Onki ja heitti verkkoja veteen ja näytti elävän vaikka pelkillä jäniksen jäljillä ja hauen posauksilla. Ja miehen pitäisi olla pitkälti papinkouluja käynyt, herraslähtöinen, missä mahtoi olla perääkin, sillä välistä se uhoi jonkinlaista valistusta ja laajoja tietoja. Ja välistä se tekaisi laulunvärssyn, kun joku ihminen tai asia herätti hänen harrastuksensa tahi vihansa. No, tietysti oli miehen pääkopassa tapahtunut jonkinlainen nyrjähdys, niin että hän oli hätäytynyt ja äkäytynyt tuollaiseksi metsäläiseksi. Mutta ihmisiinpähän oli turva, kun sairaus päälle kävi! Siinä se nyt rojotti lämpimällä pankolla, partaisena, repalehtivana, likaisena, savulle ja ties mille haisevana. Mutta Veija Katajaa viehätti ajatus, että ehkäpä sairauden kouristus, kuoleman uhka iskee jollain tavoin tulta ja sallii hänen kurkistaa erään ihmiselämän pimeyteen...
— Kipeäkö olet? kysyi hän.
— No, en tervekään, ynähti Kenttäläinen.
— Eikö se Reeta, vaimo, hoitele? Missä se on? uteli Veija Kataja, vaikka tiesi kyllä kysymästäkin miten sekin seikka oli.
— Pitäjillä, pitäjillä, urahti Juhani Lunki.
Niin, siellähän Reeta parka kierteli talosta taloon ja kylästä kylään, lihavana, tylsänä ja typeränä, kiersi ja kerjäsi. Siihen hän oli melkoisen taitava. Sai aina palasen ja elämä venyi eteenpäin. Veti perässään laihaa ja keltaista poikaa, joka imi sekä tissiä että piippua. Ei ollut Kenttäläisessä miestä, vaikka olikin kookas kolho ja väkevä, jopa hajunsakin puolesta, jos ei liioin Reeta-rievusta vaimoksi. Mutta olivatpas vain pystyneet kutsumaan olemattomuuden pimeydestä uuden ihmissielun...
Niin Juhani Lunki, pitkä ja musta mies, jonka joskus kuiskailtiin tehneen siellä kaukana ties mitä kauheita ja sitten paenneen korven kätköön lain käsivartta, niin Kenttäläinen makaili ja sairasti Katajan talossa, ja sai jonkinlaista hoitoakin, sellaista kun se siihen aikaan oli Kairan seurakunnassa: joka sairasti se sairasti ja joka parani, se parani. Ruokaa hän ei paljon kuluttanut. Huonolta hän näytti ja Veija Kataja kaljuine päineen viipyi tuon tuostakin hänen ääressään ja puheli jumalisia. Yritteli peloitella huonossa jamassa olevaa Kenttäläistä kauttarantain ja suoraankin kuolemantakaisella. Kuuluihan toki ristitylle antaa lähtevälle jonkinlaista evästystä...
Lieneekö Juhani Lunki edes kuunnellut tahi ollut tarpeeksi taidollaan kuullakseen. Jotakin se ynisi ja murahteli. Mutta sitten eräänä päivänä, sairaus oli silloin kestänyt jo monta vuorokautta, hän avasi silmänsä suuriksi ja tokaisi selvällä äänellä:
— Kun olisi pappi...
Ja hetken kuluttua vaisummin:
— Ja vallesmanni...
Silloin Veija Katajaan, tavallisissakin oloissa melkoisen eloisaan ja iloiseenkin, näin korpimaiden mieheksi ja laestadiuksen uskoa tunnustavaksi, tuli vauhtia. Ehkä tässä välähtää ja ihminen saa nähdä...
Hän siirrätti Kenttäläisen kovalla kiireellä pirtin uuninpankolta omaan kamariinsa, välittämättä vähääkään siitä miten hänen happamenmakuista emäntäänsä kaiveli nähdä tuo likainen, karvainen turilas valkoisella lakanalla, peittojen alla. Täissäkin se tietysti oli, kötkylä...
Mutta Veija Kataja oli iloinen saadessaan näyttää herroille kuinka hänen tapanaan oli kohdella raadollista kulkijaa. Kun kaikki oli valmista, niin silloin he jo saapuivatkin, lihava, vanha ja vaisu vallesmanni, ikuinen sikarinpätkä suupielessä kytemässä, ja kalvakka, silmälasejaan välähdyttelevä kirkkoherra. Heidät oli tavattu kotoa ja matkahan ei ollut pitkä ja sanoma oli saanut heihinkin vauhtia. Hekin kaiketi käsittivät tämän jonkinlaiseksi juhlahetkeksi, harvinaiseksi tilaisuudeksi korpielämän yksitoikkoisuudessa. Eihän voinut tietää miten syntistä ja synkeää paljastuisi Kenttäläisen, kelvottoman ja arvoituksellisen ihmisen, valmistautuessa majan muuttoon...
Heidät ohjattiin kamariin, jossa Kenttäläinen sairasti. Veija Kataja olisi itsekin hyvin mielellään jäänyt sinne, mutta kun se ei näyttänyt käyvän laatuun, niin hän poistui paikalta vastahakoisesti ja viivytellen. Hänen oli kuitenkin mahdotonta olla yrittämättä saada ensikäden tietoja tästä kohtauksesta, ja niinpä hän hiljaisissa huopasaappaissaan hipsutteli kamarin oven taakse, painoi korvansa avaimen reikään ja kuunteli.
Kirkkoherra Borgh kuului tiedustelevan miten Juhani Lunki voi, ja tämä vastasi, että hän luulee kuolevansa. Sitten seurasi pitkä, odotusta täynnä oleva hiljaisuus. Kirkkoherra jo ryiskeli, ilmeisesti valmistautuen puhumaan, kun viimeinkin kuului Kenttäläisen syvä, pahankurinen kurkku ääni:
— Minä olen kutsunut teidät...
Jälleen seurasi pitkä Veija Katajaa kiduttava hiljaisuustauko. Sitten Juhani Lunki jatkoi:
— Jeesushan sanoi, että seuratkaa minua, ja niin tulin ajatelleeksi, että olisi hyvä kuolla kahden ryövärin välissä...
— Voi tuota konnaa! jupisi Veija Kataja oven takana ja hänen kasvojaan väänsi merkillinen naurunmare ja hän koetti kurkistella avaimenreiästä nähdäkseen miltä huoneessa näytti, mutta eihän siitä mitään nähnyt. Jälleen vallitsi pitkä hiljaisuus ja sitten kuului kirkkoherran ääni:
— Eikö Luukilla ole muuta sanottavaa?
— Olihan tuota tuossakin...
— Olipa niin, sanoi vallesmanni. — Minusta tuntuu, ettei se Lunki vielä heti heitä henkeään, eikä meillä ole aikaa odottaa...
Herrat tuntuivat hankkiutuvan lähtemään, joten Veija Katajalle oven takana tuli kiire. Hän hipsutteli tiehensä, leukatupsu heiluen ja kalju kiiltäen. Ja pian hänen perässään tulivat sairaankatsojatkin, Veija Katajan tietävästä silmästä hieman pettyneen ja nolon näköisinä ja vähäpuheisina. Vallesmanni sentään virkahti:
— Entisensä, entisensä se on. Koirankujeita...
— Rakennus, rakennushan se on, huokaili Veija Katajakin.
Hänen omaan poveensa ja päähänsä pakkautui nyt huolta ja harmia: mitenkähän kauan Kenttäläinen meinaa nyt maata hänen kamarissaan, sängyssä, valkoisella lakanalla, paksun peiton alla? Kun herrat olivat menneet, niin hän kiirehti Juhani Lunkin luo, joka näytti nyt paljon paremmalta. Sen silmissä oli väikettä ja sen karvainen naama monilla mareilla.
— Sattui toki johtumaan mieleen mukava sana, sanoi hän.
— Mutta miten on sielun tila? kysyi Veija Kataja.
— Sekin on niinkuin rohtoa saanut...
Sairaan näytti jo olevan oikeinpa hyvä olla, mutta siellä se vain viipyi vuoteessa, peiton alla. Maanneeko kauankin? aprikoi Veija Kataja huolissaan lähtiessään omiin askareisiinsa.
Mutta ei Juhani Lunki maannut enää kauan. Kun Veija Kataja seuraavan kerran kurkisti kamariinsa, niin Kenttäläinen seisoi jo lattialla, nosti housujaan ja kiristi tuppivyötä.
— Kun ei tässä vielä jaksanut kuolla, niin täytynee lähteä sinne pirtille.
— Tuletko sinä siellä toimeen?
— No, kala kutee tänäkin vuonna ja onpa vielä jauhopussikin nurkassa. Tuoreen kalakeiton sen saat vielä sinäkin, kun maltoit esiintyä laupiaana samarialaisena...
Kohta Juhani Lunki hiihtää hankasi tummaa metsänreunaa kohti verkkaisin, määrätietoisin liikkein. Hanki rahisi ja keväinen ilta sinersi ja punersi. Hyvin mustalta ja kummitusmaiselta hänen etenevä hahmonsa kuvasteli Veija Katajan silmissä. Mistä lienee tullut ja minne mennee ja mikä lienee? Ei mitään valon välähdystä, vaikka oli jo näyttänyt siltä, että nyt iskee tulta...
— Rakennus se on, sanoi Veija Kataja.
6.
Syksyinen ilma oli lasisen kirkas ja lehtipuut vaarojen rinteillä pohottivat kauas. Ylen koreat värit oli kuoleva lehti ottanut ylleen ennenkuin se putoaisi maan hyviksi. Se voi pudota puun juurelle tahi syksyn tuuli voi ripotella sen kauas kasvupaikoiltaan...
Sellainen tuulen kouriin joutunut, ties mihin lennätettävä lehti tunsi Rämeen Mari olevansa vaeltaessaan erämaisia kinttupolkuja kohti kirkonkylää kauniina syksyisenä aamuna. Eikä hänellä ollut mitään syyslehden värikästä juhla-vaippaa, vaan tumma oli hänen pukunsa ja harmaa hänen mielensä.
Nämä samat polut oli eräänä päivänä vaeltanut Kairan lautamies, ukon kalstaani, ja manannut Rämeen emännän oikeuteen kirkkoherra Borghin kunnianloukkauksesta. Isokokoinen, itsetietoisen ja ilkeän näköinen lautamies oli ollut kuin mikäkin musta ukkospilvi ilmestyessään Rämeeseen ja itse tämminki kuin häikäisevä, maahan iskevä salama. Rämeen Mari oli aivan tyrmistynyt. Mihin ihmisen pitääkin joutua! Mikä sen olisi arvannut, että on tullut loukatuksi ja kolhituksi itse pappia... Ja siinäkö se oli tapahtunut Polson puotissa? Nyt hän tunsi katkeruutta, aivanpa vihaa myöskin Pöllön Riitaa kohtaan. Piruko sen siihen lennätti, pahasuisen, juuri hänen aikanaan! Mutta sitä oli ollut niin mukava kuunnella ja niin oli kaiketi tullut heitetyksi sananen joukkoon, kuin säestykseksi. Pöllön Riita se kuitenkin oli ollut joka tiesi ja puhui. Sen suu se loukkasi, jos loukkasi, ja nyt se veti hänetkin mukanaan samaan onnettomuuteen...
Rämeen Mari oli ollut hyvin masentunut ja murheissaan kaikki nämä odotuspäivät, varsinkin kun mieskin oli ollut hänelle tyly ja vihainen, sanoen, ettei se olisi paljon vaadittu ihmiseltä, että suunsa osaisi kiinni pitää. Mutta tarttuupas turvastaan kiinni kuin tyhmä kala koukkuun...
Ja aika joutui ja valkeni se kauhea päivä, jolloin Kairan kirkolla pidettäisiin käräjäsaarna ja istunnot alkaisivat. Kovin kauniina se päivä valkeni, mutta Rämeen Marista näytti maailma synkkääkin synkemmältä. Tuntui siltä, ettei hän mitenkään voi lähteä täältä korven turvallisesta kätköstä sinne ihmisten silmänväänteeksi, kiusattavaksi ja pilkattavaksi. Mitäpä jos hän ei menekään? Mutta mies oli sanonut, että se vielä puuttuisi. Siitä on heti sakkoa selässä muulle tulevalle lisäksi. Ehei, ruunun käsivartta ei vältetä, vaikka oltaisiin kuinka kaukana korvessa...
Ja niin oli Rämeen Marin täytynyt aloittaa työläs vaelluksensa, pitkä Golgatan tie kohti Kairan kirkonkylää. Mies jäi kotimieheksi, kopsimaan jotakin pihanurkissa ja hoivaamaan samalla lasta, esikoista, jonka ristimisen takia näytti äiti Marille riittävän vaellusta... Toista lasta, tulevaa, joka ei ollut vielä nähnyt tätä pahaa maailmaa, hän oli kantamassa...
Rämeen mökin kesätie sopi nykyään ohjata kulkemaan Salon talon seutuville ja nousta siellä uudelle maantielle. Se oli nyt valmis, niin valmis kun siitä oli voinut tulla hätäaputöihin myönnetyillä jauhovaroilla. Maantie oli ehkä liian komea nimi tälle tielle, mutta olipahan ura aukaistu, ravitkin luotu suomaitten kohdalle, maa tasoitettu ja someroakin ripoiteltu sinne tänne. Siitä voi näin uudekselta hyvinkin koluutella kärryillä ja käveleminenkin kävi vaivattomasti. Rämeen emäntä tunsi kuitenkin sydämensä sopukoissa jonkinlaista kaunaa tätä tietä kohtaan. Työtä se oli tuonut tänne, tienestiä hänen miehelleenkin, jauhoja, leipää. Mutta sen tuomiset eivät loppuneet siihen. Eikö johtunut pohjaltaan juuri niistä väkevistä ruununjauhoista, että Rämeen Marikin oli matkalla lain eteen? Tämä tie tuntui rakennetun pelkästään sitä varten, että maailma olisi voinut tarttua häntä tukkaan ja vetää luokseen, kiusattavakseen...
Niin Rämeen Mari ajatteli ja läpsytteli paljaita jalkapohjiaan vihaisesti tiehen. Kengät hänellä oli kainalossa, vanhan tavan mukaan. Ne olivat kalliita kapineita, joita ei sopinut kuluttaa turhanpäiten. Ne vedettäisiin jalkaan vasta kirkonkylän laidassa-...
Varhaisen, kuuraisen ja kasteisen aamun Rämeen Mari oli vaeltanut metsäpolkuja. Hän oli nähnyt muutamia porojakin, sillä niitäkin oli Kairan mailla jonkin verran, varakkaammilla. Ja hän oli kadehtinut noita kevyen näköisiä eläimiä, jotka saivat jäädä väljälle...
Nyt, hänen kulkiessaan uutta maantietä, auringon ollessa jo niin korkealla kuin mihin se näin syksyisin kiipesikin, hän yhdytti myöskin matkaseuraa.
Eräässä tienkaarteessa istui Leena Karhunvilla kivellä ja syödä mutusteli voileipää. Rämeen Mari ensin ujosteli ja ynseili mielessään, ajatellen, että tietysti tuokin on menossa katsomaan ja kuulemaan, mitä hänelle tapahtuu, mitä, annetaan kirkkoherran herjaajalle... Mutta Leena oli jo kerennyt nähdä hänet, joten ei sopinut pujahtaa metsäänkään, ja toisekseen, kyllähän tuolla kerkesi olla, vielä useampain silmänväänteenä... Siksi hän istahti muorin viereen ja haukkasi evästään hänkin.
Sitten he jatkoivat matkaa kahden. Karhunvilla-muori ei tosin ollut erhäinen kävelijä, mutta vähemmälläkin tuota kerennee sen ruoattoman pöydän ääreen. Hänkin oli avojaloin, kengät kainalossa, ja puheli kuinka mukava oli ihmisen tunnustella maata jalkapohjillaan. Hän oli hyvin ystävällinen. Sanoi kuulleensa miten Rämeen Marille oli käynyt. Se oli ihmiselläkin toisinaan edessään kuin ansa metsänelävällä. Siihen käpertyi ilman omaa syytään. Kuka hyvänsä sitä sen verran levitteli leukojaan, sen nyt ymmärsi. Ja kenelle siellä sitten Rämeessäkin juorusi punoit, repolaisilleko?
— Mistä minä tiedän, miten paha asia tämä on! nyyhkäisi Rämeen Mari.
— Et sinä tiedä sitä, eikä muutkaan. Laki on niinkuin luetaan. Saatat siitä linnaankin joutua. Valmista vain sydämesi siihen...
— Herra isä! Vieläkö sekin pitäisi nähdä?
— Ja mitä se sitten olisi! Ihmislaitoksia nekin ovat, sanoi Sakari-vaari vainajakin. Saattaa olla, että vuosien kuluttua muistelet sitä mielelläsi, ehkä ainoaa kertaa, jolloin näit maailmaa, toisenlaisen näköalan kuin Rämeen akkunasta ja muualla Kairan korvessa.
Niin Karhunvilla-Leena jakoi lohdutustaan ja Rämeen Mari unohtui kuuntelemaan hänen äänensä hyväätekevää huminaa. Ehkä siinä piili viisautta, tuossa. Olipahan kuitenkin ihminen, joka ei siunaillut eikä päivitellyt eikä lyönyt kahtakämmentä. Hänen seurassaan oli tosiaankin paljon helpompi kuin katkerassa yksinäisyydessä lähestyä käräjätuvan kauheutta...
Tämä Rämeen Marin kauhujen talo oli kauppias Polson kartano. Siinä oli avaruutta sen verran, että laille ja oikeudellekin löytyi istumatila. Ehkäpä Polso oli rakennuttaessaan taloaan pitänyt jo sitäkin seikkaa silmällä. Sillä käräjät Kairan kirkolla olivat eräänlaiset markkinat, juhlat, johon kansa kokoontui kutsumattakin. Ja kauppias Polso oli ajatellut, että hänen tiskinsä oli näin lähistöllä, joten kansa voi laskea sille lanttinsa...
Kauniina, kirkkaana, melkein kesäisenä syyspäivänä parveili siis kansaa yllinkyllin kauppias Polson hiekkaisilla, kuivilla tantereilla, tapaili tuttuja, kätteli ja kertoili kuulumisia. Savu tuprahteli piipuista ja viinakin haiskahteli Liljoilleen.
Ainakin Jaako Kortteisesta se tuoksahteli jo matkan päähän, kun hän pyörähteli väkijoukossa. Hänen saappaittensa komeat hupsuntupsut heiluivat vilkkaasti. Tällaisissa tilaisuuksissa, joissa vilahteli lukuisasti ihmiskasvoja, tuttuja jos tuntemattomiakin, hän oli kuin kala vedessä ja tunsi elävänsä. Nyt Jaako Kortteinen oli tavallista vilkkaampi, sillä hän oli sisäisesti levoton, eikä voinut oikein täydestä sydämestään nauttia tavallisista nautinnoistaan...
Tämä johtui siitä, että hänellä oli nyt Kortteessa, paitsi rumaa emäntäänsä, myöskin Anna, nuori ja tavattoman kaunis piikaihminen, jonka kanssa Jaako oli, hyljäten viinatkin kesäkaudeksi, päässyt melkoisen pitkälle, niin, oikeastaan asian ytimiin asti. Niin, maailman rumin ja maailman kaunein nainen oli hänen omansa... Siinä ajatuksessa oli jotakin, joka viehätti... Sellaista uutta onnea olisi pitänyt olla alituisesti vaalimassa...
Siksipä Jaako Kortteisella oli huono omatunto. Hän ei nyt itse asiassa ollutkaan väkijoukossa niinkuin kala vedessä, vaikka oli olevinaan. Mutta ihmisen oli edustettava itseään maailman edessä, järjestettävä asioitakin, jotka pyrkivät rempalleen...
Mutta nyt talon asiatkin ojentuisivat uuden onnen hehkusta...
Käräjätuvan pihamaalla oli tietysti myöskin Veija Kataja, hänkin niitä, joka oli kotonaan väkijoukossa ja jokapaikassa, niinkuin se, joka tarttuu pyörivään rattaaseen.
— Kunnia, maailmallinen kunnia! hihitti hän ja sipoi leukatupsuaan. — Ja mokoman takia tartutaan akkaraasuihin kuin luutuun...
Hän viittasi kirkkotarhaan, jossa lahonneet puuristit ja rautaiset sojottivat unohdetun ja hyljätyn näköisinä.
— Ja siellä sitä sitten levätään kaikessa kunniassaan, kirkonristin juurella...
Paikalla seisoi Juhani Lunkikin, laihana, pitkänä ja mustaverisenä, naama puhtaaksi ajeltuna, eheissä pyhävaatteissaan, joista kuitenkin kalansuomut kimaltelivat siellä täällä. Hän tuijotteli tovin Veija Katajan osoittelemaa kirkkoa ja virkahti:
— Tosiaankin! Siinä on roomalainen risti, kidutuspuu. Kauas se on kulkeutunut sekä aikaan että paikkaan nähden...
Se oli eräs niitä Kenttäläisen silloin tällöin päästelemiä lausumia, johon kenelläkään ei ollut mitään sanomista.
Hänen jauhopussinsa Kentän hökkelin, loukossa oli ehkä tyhjä, ja tyhjiä olivat voineet olla ne verkonrepaleetkin, jotka hän aamulla oli nostanut järvipahasestaan. Mutta paljon on tyhjyyttä maailmankaikkeudessakin...
Ja niinpä Kenttäläinen seisoi nyt väkijoukossa kalansuomuille kimallellen, ja katseli ympärilleen kylmin, ylpein silmin, niinkuin koko Kairan maa ja sen asukkaat olisi ollut hänen omaansa...
Vähäisemmältä näytti hänen rinnallaan moni, jolla oli maata rekisterissä tahi joka ei saanut rauhaa muuten kuin ahertaen ja hikoillen muuttelemalla vähän maanpintaa. Kuten esimerkiksi Oltavan Aapeli, hän, joka kuokki ja kasvatti. Hänkin oli täällä asioillaan, taivastelikin tovisen, tervehti tuttavia, kitkuisena, oksaisin sanoin. Kauan hän ei täällä viihtynyt eikä viipynyt. Maan piti kasvaa ja saada uusia asukkaita. Se oli syvällä hänen lihassaan...
Mutta sisällä, Polson talon salihuoneessa, istuivat tuomari ja lautamiehet pitkän pöydän ääressä. Jo huudettiin Kairan kansaa esiin, ketä päältäkantajana, ketä, altavastaavana, kun he riitelivät toistensa tai esivallan kanssa tavarasta ja raja-aidoista ja lapsenruokoista ja pahoinpitelyistä ja päihtymyksistä. Niin laaja kuin Kairan maa olikin, niin metsäänvajonneilta kuin sen asukkaat näyttivätkin, niin itsekullakin oli naapuri, ja hankausta, hierontaa tapahtui. Toki oli sentään niitäkin, olipa paljonkin, jotka olivat niin ja niin vanhaksi eläneet, eivätkä olleet käräjähuoneen ovea avanneet. Siitä sopi jo tarpeen tullen hieman ylvästellen mainita.
Mutta sellainen kerskaus kuului Rämeen Marin kohdalta menneisyyteen. Kuin arkana metsänelukkana hän hiiviskeli lyllertävän Karhunvilla-muorin kintereillä käräjätuvan tantereilla. Edelläkävijän laaja ja viisas selkä oli kuin kilpi, jonka takana voi lymyillä niiltä katseilta, joita hän kuvitteli joka puolelta heiteltävän kuin keihäitä juuri häneen...
Hän seisoskeli siellä tovin puhumattomana ja tylsänä ja tapasi kohtalotoverinsa Pöllön Riitan, jonka silmät kiiltelivät ivaa ja vihaa vääntyneesti hymyilevästä naamasta. Hän kuiskutteli ja antoi välistä tulla suun täydeltäkin, enimmäkseen yhtä ja samaa, että kaiketi se Kairan seurakunta on nyt puhdas ja synnitön, kun saivat haukkana iskeä pahimpain niskaan...
Ja sitten hän nauraa rähähti, pahaa, harakkamaista naurua.
Mutta Rämeen Mari tunsi sydämessään ynseyttä ja vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Mokoma räähkälintu! Veti hänetkin tähän vaivanpaikkaan...
Hän piti nyt visusti suunsa kiinni. Ei, toista kertaa häntä ei petetä!
Kaikesta tyhmistymisestään huolimatta hän sai sen verran selville, että asia, heidän asiansa, olisi esillä vasta huomenna. Hän turvautui Leena Karhunvillaan ja meni hänen mukanaan samaan majapaikkaan, erääseen kirkonkylän taloon.
Rämeen Mari ei kuitenkaan saanut unta juuri silmäntäyttä koko pitkänä yönä. Hän huokaili penkillään, nousi istumaankin ja kaahaili ulos pimeälle pihamaalle ja tuijotteli syystaivaan tähtiin. Hän tunsi syvästi ymmärtävänsä sen sananparren, jossa puhuttiin ihmisen joutumisesta elolta elettävältä tielle tietimättömälle...
Unenomainen häivä tuntui ympäröivän maailmaa ja elämää Rämeen Marin seisoessa Polson salissa kihlakunnanoikeuden edessä. Kaikki tuntui epätodelliselta ja samalla oli niin tuskallista ja peloittavaa kuin vain unessa voi olla. Kaiken aikaa Rämeen Mari aprikoi itsekseen kuinkahan paha asia se mahtoi olla, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi... Paha se kaiketi oli. Ei niitä muuten olisi kokoontunut tuollaista joukkoa isäntiä ja herroja pöydän ääreen, jossa ei suinkaan ollut ruokaa, vaan kaksi niin paksua kirjaa, että niistä jo luulisi löytyvän pykälän vaikka mihin asiaan ja kenen varalle...
Siinä siis seistä töllötti Rämeen Mari Pöllön Riitan rinnalla, joka oli ulkonäöltään ja verhoiltaan kuin variksen pelätti pellolla, niin että se vaikutti aivan mielenosoitukselliselta. He olivat molemmat aivan avuttomia eläjiä esivallan ja kihlakunnanoikeuden edessä. Mitään asiamiestä, pulmahtia, heillä ei ollut varaa hankkia ja tuskinpa heillä oli edes tietoa ja ymmärrystä, että sellainen olisi tarpeellista ja sallittua. Nimensä ja säätynsä he tunnustivat ja sitten vallesmanni, jonka näkyi pitäneen luopua sikaristaan, esitti kanteen uneliaana jupisten ja tupisten. Itse kirkkoherra Borgh ei ollut paikalla. Sitten tuomari, josta jo kaukaa näki, vaatetuksesta, ryhdistä, kätilön käsistä ja kirkkaista kasvoista, että siinä istuu herra, tuomari kysyi syytetyiltä mitä heillä olisi sanomista.
Rämeen Marilla ei ollut sanaa suuhun tulevaa. Hän vain seistä töllötteli, mutta tuikeasilmäinen ja katkeranaamainen Pöllön Riita puhui. Hän aloitti reippaasti lausumalla, että pikilappuako tässä on ruvettava köyhän ja kerjäläisen suunsa päällä pitämään... Mutta hänenkin vuolas sanantulvansa tyrehtyi pian itkuntyrskeeseen, niin hän kiihdytti itsensä. Tuomari käski hänet ulos rauhoittumaan ja todistajain kuulustelu alkoi. He, kauppias Polso ja muutamat muut, vannoivat valansa ja muistelivat ja haamiloivat, kukin laatunsa ja puhetaitonsa mukaan, sujuvammin tai kankeammin, mitä Pöllön Riita oli sanonut pappilan Mustan ruununjauhojen voimalla kiiltävistä kupeista. Joku muisteli hänen maininneen kuinka sanotaan, ettei vääryydellä saadulla ole siunausta, mutta varastettu se näkyykin vasta hyvää tekevän ainakin pappilan syöttiläälle... Kysyttäessä useimmat muistivat, että Rämeen Mari oli hyvin ihastunut näihin Pöllön Riitan puheisiin ja hyväksynyt ne ja kertonut omasta puolestaan turhista kastematkoistaan ja sanonut, että porstuvassa siellä on pappilassa lantteja kilistettävä, jos mieli, että ovea raoitetaan...
Jälleen tiedusteltiin syytetyiltä, oliko heillä mitään sanottavaa. Rämeen Mari vaikeni. Hän oli päättänyt, ettei hän enää ainakaan äänellään mitään riko. Pöllön Riita, joka oli jälleen ollut paikalla jo kappaleen aikaa, lausui ilmi saman ajatuksen:
— Se taitaa olla parasta, että meikäläinen pitää turpansa kiinni, ettei sotkeudu niihin esivallan mutkaisiin peräsuoliin...
Heidät käskettiin ulos ja oikeus ryhtyi tekemään päätöstä. Neuvottelu oli lyhyt. Nuorehko nopeasti ja sujuvin sanoin puhuva tuomari oli sitä mieltä, että syytetyt ansaitsivat tuntuvan rangaistuksen, jo esimerkin vuoksikin, osoitukseksi siitä, ettei ihminen saanut puhua mitä sattui, vaan hän oli vastuussa sanoistaan. Lautamiehet nojailivat kyynäspäitään polviinsa, tuijottelivat lattiaan ja ikävöivät piippua leukoihinsa. Puheliain heistä sanoi haukotellen:
— Joutavathan ne akat saada suuntuketta...
Käräjäkirjurin kynä rapisi, ovet avattiin ja asianomaiset kutsuttiin tuomiolle. Pöllön Riita sai yhdeksän kuukautta ja Rämeen Mari kuusi kuukautta vankeutta herjauksesta ja solvauksesta.
Rämeen Mari seisoa töllötti, nähden kaiken unenomaisen sumun läpi. Linnaa... Niinhän Karhunvilla oli sanonutkin, että valmista siihen sydämesi...
Mutta Pöllön Riita, jonka silmät olivat kuin pyssynreiät, avasi jälleen suunsa:
— Joukkoineenko? Leipää se sekin tarvitsee...
— So, so! keskeytti tuomari. — Ei teillä ole puheenvuoroa...
Tuomitut saivat poistua-, toistaiseksi vapaallejalalle laskettuina. Aikoinaan esivalta tarttuisi heihin väkevällä kädellään Rämeen Mari ei puhutellut eikä hyvästellyt ketään. Kuultuaan sen luvalliseksi hän mennä homsotti jo tiellä, suuntanaan kaukana rämeellä kyhjöttävä mökki. Hänen mielensä oli kuin jostain pinteestä päässeen metsänelävän. Kuusi kuukautta! Se tullee... Mutta päästivätpäs sentään hänet vielä väljälle...
Rämeen Mari saikin elää vielä viikkoja ja kuukausiakin yksinäisen asumuksensa ahtaassa väljyydessä. Ruunu, esivalta, tuo suunnaton rohmu, ei koskaan ole kovin nopea käänteissään. Lumi peitti jo laajaa Kairan maata, kun vankivyöräri, tuo samainen lautamies, Rämeen Marista ilkeän näköinen ukonkolsu, joka oli hänelle haasteenkin antanut korkean oikeuden eteen, kyllikseen umpea ajettuaan päätyi Rämeen pihamaalle.
Emäntä Mari oli toki jo etukäteen kuullut kuihkeita, että lähtö on lähellä, ja hommannut erään sukulaistyttösensä mökkiin, hoitamaan pirtin lasta ja navetan elukkaa. Mies olikin etäällä tukkitöissä.
Nyt Rämeen Mari oli siis lopultakin vanki, tuollainen, joista laulussakin lauletaan. Niin isomahaisena, että lyhyt toppatakkireuhka tuskin kiinni mahtui, hän hautautui heiniin vankivyörärin pitkässä reslassa. Vesikiehteet pyrkivät silmiin, kun hän nevan reunassa käänsi päätään todetakseen, vieläkö Rämeen mökki näkyi...
Hevonen kahlaili lumista, autiota erämaata, jossa vankila, linna tuntui kaukaiselta, kerrassaan epätodelliselta asialta. Salon talon seutuvilla he yhtyivät uuteen maantiehen ja hevosen kulku kävi helpommaksi, siitä kun sentään oli ajeltu jo useita kertoja. Salon unennäkijä pariskunta katsoi akkunaruudusta ja isäntä mutisi partaansa:
— Vankia viedään. Siihen sitä tietä tarvittiin...
Mutta Kairan kirkolla oli vankikyydin yövyttävä. Hevosta oli lepuutettava ja Pöllön Riita, toinen tuomittu, oli saatava samaan rekeen.
Se ei ollutkaan aivan niin yksinkertainen juttu kuin Rämeen-Marin noutaminen. Siinä Pöllön Riitan lausumassa oikeuden edessä, että hänet olisi ollut tuomittava perheineen, oli perää paljonkin. Hänen majansa oli, kuten sanottu, oikea kurjuuden pesä. Pirttipöksä niin täynnä toinen toistaan pienempiä räkänokkaisia, melkeinpä paidattomia paitaressuja, että se näytti kusiaispesältä. Oli ilmeistä, että mökkiin oli hankittava, paitsi leipää, myöskin hoitaja äidin rangaistusajaksi.
Ja Kairan isännät katselivat alaspäin. Kuntaako, toisin sanoen heitä kaikkia, tässä olikin sakotettu? Oliko se ollut oikeuden tarkoitus? Menot nousevat. Äyriin se vaikuttaa....
Mutta kunnanesimies Veija Kataja, uskovaisuudestaan huolimatta niin iloluontoinen ihminen, vain nauraa hihitti:
— Katso rakennusta, tuota pappia! Yhteisen kansan kustannuksella se vain kunniaansa kirkasti...
Ei todellakaan näyttänyt olevan muuta neuvoa. Pöllön Riita, niin joutava ihminen kuin olikin, tarvitsi sijaisen linnassaoloajakseen. Ja kunnan kustannuksella! Isännät silmäilivät Veija Katajaa hitaasti ja moittivasti. Miten ihminen, joka kantaa ristiä, voikin olla hoin kevyen ja hilpeän näköinen...
Seuraavana aamuna vankivyörärin pitkä resla lähti jälleen liikkeelle, molemmat vangit heiniin ja johonkin vällyresuun kääriytyneinä sen peräpuolessa. Rämeen Mari oli saanut viettää yönsä vanginkuljettajan pirtin penkillä niinkuin joku muukin matkustaja. Karkaamista ei näytetty pelkäävän. Eikä heillä vieläkään ollut mitään rautoja tahi muuta merkkiä, joka muistuttaisi heille olotilastaan.
Pöllön Riita leukailikin:
— Meitä toki onnesti, niin että saamme ajaa kyydillä jo eläissämme. Ei sitä tavallisesti meikäläistä muuten kyyditä kuin hautaan...
Päivä oli jo oikeastaan pitkällä, vaikka Kairan maata peittikin pimeys, kuten melkein aina tähän aikaan vuodesta. Sen verran kuitenkin hämärsi ja lieneekö kuukin kumottanut pilvien takana, että voi tuntea viljamakasiinin luona vastaan tulevan miehen kirkkoherra Borghiksi. Hän käveli kuluneessa turkissaan ja silmälasit välähtelivät pystyyn nostetun turkinkauluksen välissä. Lienee ollut aamukävelyllään, jolloin hän tapasi pistäytyä Polson puodissa.
Pöllön Riitan sydän oli täynnä. Hänen täytyi äännähtää:
— Lienee nyt Kairan paimenen hyvä olla, kun sai kadonneet lampaansa tallelle...
Eikä Riita tyytynyt vielä tähänkään, vaan lauloi ja loikui kimein äänin:
/p
— Silloin se tyttö vasta tallella on,
kun oven pääll’ on rautakanki...p/
Mutta tuuli puhalsi väkevänä ja läpitunkevana kuljetellen mukanaan lumikiteitä, joita Kairan talvisilla mailla oli niin viljavasti. Hevonen hölkkäili ja kirkonkylä alkoi jäädä kauas selän taakse. Laulu ja komeat sanat sammuivat Pöllön Riitan huulilta. Tuntui haikealta, tuntui siltä, että he olivat matkalla, jolta ei palata. Ainiaaksi oli jäänyt Kairan maa... Ja se oli sentään seutu, jossa he olivat syntyneet, kasvaneet ja eläneet; ainoa maa, jonka he tunsivat. Sen asukkaatkin alkoivat tuntua vanhoilta rakkailta... Jopa edessä suitsia hoiteleva vankivyörärikin, joka vei heitä linnaan, jopa itse jälkeen jäänyt Kairan pappikin kuluneessa turkissaan tuntui nyt mukiinmenevältä olennolta, niihin tuntemattomiin verrattuina, joita he tulevat kohtaamaan...
Eukot pyyhiskelivät poskiaan hämärän suojassa. Kairan nevojen talvinen väkevä tuuli on tekijä sekin, mutta muukin ihmiseen vaikuttaa...
Ja edessäpäin, kymmenen ja toistakymmenen penikuorman takana odotti merenrannan kaupunki vankiloineen, linnoineen, joka lienee kivinen ja kolkko, aivan sitä varten rakennettu, että ihmisen olisi siellä paha olla... Mutta ihmistä varten se oli tehty. Kairankin ihmistä varten...
Kerran oli merenrannan kaupungista lähtenyt pitkä matkue pohjoista kohti, monessa reessä monenmonta säkkiä jauhoja. Ja väkevät ruununjauhot olivat tehneet tehtävänsä, käyneet ja vaikuttaneet ja matkaansaattaneet paljon sellaistakin, mistä ei edes kuvernöörin aivoissa ollut aavistustakaan. Oliko tässä nähtävissä ruununjauhojen viimeinen pihahdus? Kaksi akanrepaletta vanginkuljettajan pitkässä reslassa, hevosen nulkatessa etelään päin...
Viimeinenkö? Ei koskaan tiedä mikä on viimeistä...
Jos olisi ollut mahdollista ojentaa valoisa kiila kuin salama halki tulevaisuuden pimeyden, läpi vuosien ja vuosikymmenien, niin olisi ehkä huomannut Kairan muinaisten hätäapujauhojen jatkavan vaikutustaan.
Paitsi sitä, että rattaat nyt kierivät yli Porrasnevan ja männynkerkkä nosti nokkaansa kanavien laiteilla ja jossakin yritti peltotilkkukin levennellä, olisi nähnyt Rämeen Marin palaavan vankilareissultaan ja jatkavan mökkiläiselämäänsä. Hän osasi nyt pitää pientä suuta ihmisten ilmoilla, mutta siellä korven helmassa omiensa keskuudessa hän tuli kuitenkin useammin kuin yhden kerran muistelleeksi kuinka vaikeata ja pulmallista nimensaanti oli ollut Rämeen esikoiselle. Kuka tietää, ehkäpä tuo silloinen konttimatkalainen sai näistä muistelmista alkuidun, niin että hänestä kasvoi ensimmäisiä sosialisteja Kairan korpiin, iloinen pelimanni ja pakana, joka sortui nimettömään hautaan nuoruutensa kukoistuksessa levottomina ja sotaisina vuosina, jotka muuttivat ja mullistivat maailmaa.
Ja Rämeen Marin toinen poika, se, jota hän kantoi mukanaan vanginkuljettajan reslassa ja joka syntyi vankilassa, hän palasi sinne sitten useinkin ja asui siellä vuosikausia. Mutta hän ei joutunut sinne ikäänkuin sattumalta ja kohtalon oikusta niinkuin äiti-Mari, vaan maailmankatsomuksensa vuoksi. Niinkuin kaikki oltavain ja surkeain isännät Kairassa kävivät korven kimppuun muuttaakseen sen viljellyksi maaksi, niin hän näki nykyisen yhteiskunnan ja järjestyksen korpena, jonka kimppuun oli käytävä, joka oli raivattava, järjestettävä, muutettava...
Rämeen Mari kaukaisella rämeellään ei kaikistellen ymmärtänyt tämän poikansa elämää. Miksi piti ihmisellä olla niin kiire muuttaa maailmaa, ettei hän joutanut elämään omaa elämäänsä? Ja missä hänen jälkensä näkyivät? Elämä näytti jatkuvan entisellään. Rämeen Marista näytti toisinaan, että poika oli itsensä suurin vihollinen hommautuessaan yhä uudelleen linnaan, syistä sellaisista, että niitä ei käsittänyt... Eihän hän sentään varastanut eikä ryöstänyt, ei murhannut ei polttanut, eikä pahoinpidellyt, mutta linnaa vain annettiin vuosia ja vuosia. Lienee ollut kirousta, joka oli tarttunut häneen äiti-Marin omalta kummalliselta retkeltä...
Niin ne vuosikymmenien takaiset hätäapujauhot, ruununjauhot, köyhäinjauhot ikäänkuin yhäti kävivät, pihahtelivat, vaikuttivat monessa muodossa, joista tuolla merenrantakaupungissa virkahuoneessaan istuvalla punakalla ja ryhdikkäällä miehellä, kuvernöörillä, ei ollut aavistustakaan, kun hän keksi tuumansa, jossa hänen mielestään oli kaikki suuren ajatuksen tunnusmerkit, nimittäin: selvyys, terävyys ja yksinkertaisuus...
Hän ei tietänyt mitään ajatuksensa voimasta, eikä koskaan tullut siitä tietämäänkään.