Kolme mestarijuttua

KOLME MESTARIJUTTUA

Kirj.

Pentti Haanpää

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1955.

SISÄLLYS:

Huhtikuinen yö Pussisen akka, kunnianarvoisa naishenkilö Metsää ja uskoa

Huhtikuinen yö

Huhtikuinen, humiseva tuuli riipoi matalalla roikkuvia, monipoimuisia pilviä, mustia tai vaaleankalsakoita. Sade räiskyi. Tukkipuut seisoivat sumassa Leväsuvannolla, sillä tuuli puhalsi vastaan, eikä virta niellyt ollenkaan tällä hulevesien aikana järveksi paisuvalla aukealla suolla.

Ja suuressa vanhassa talossa, mikä yksinäisenä, harmaana, unisin, kaihomielisesti katselevin akkunaruuduin kyyhötti peltojensa keskellä, vietti savotta rokulipäivää. Seisoi kaksi vanhaa pirttiä vastakkain, välillään porstua. Toisessa myytiin kahvia: kilisivät kupit ja kallisteli muhkea, mustavatsainen pannu. Mutta toisessa lauloi haitari, kilkkarauta helisi ja märät jätkät, useimmilla yllään sininen mekko ja leveä lippalakin luuhka, kiersivät tuimassa tahdissa huonetta. Jytisi, narisi ja naukui, tuuti ja lonkahteli lattia.

Ja ulkona käytiin kauppaa aittojen luona, joiden sammaleisia hirsivatsoja vuosikymmenien viljasadot pullistivat. Myytiin siellä leipäkakkaraa, kullankeltaista voilohkoa, sonninselkää ja valkoista sianpintaa, kauhottiin läkkituoppeihin voimallista piimänkokkaa. Saipa jätkä ravintoa ja sai talo rahaa, kilisevää hopeaa ja rapisevaa seteliä. Kuukki portailla talon isäntä. Vanhahtava äijä, muhkurainen sauva kädessään, kuukki ja kurkisteli, että kaikki kävi käskyjen mukaan. Niin on ukko näöltään kuin pahin jätkä, kuin lokattu varis, riekaleiset vaatteet yllä ja päässään likainen pannuhattu, pitkä piippana, jonka nokassa on punainen tupsu.

Saituus se miestä sellaisessa puvussa käyttää, saituruus ja ylpeyskin, kuinka hän rikas mies ei komeile vaatetuksella, kalliilla asulla, vaan alentaa itsensä. Hurskas, nöyrämielinen mies, vähäväkisille esikuva; niin uskoo ukko hänet ihmisiltä nähtävän, suuressa ylpeydessään...

Rikas on mies, rikas kuin pakana! Maita puolet pitäjästä, mureita peltoja, kolkkoja hirsikköjä, kokonaisia pikkutiloja, nautoja ja hevosia lauma. Rahaa lie hänellä arkun pohjalla kuin muuta paperia sekä kellastuneita velkakirjoja raamatun paksuinen pinkka. Kitsas on mies, ahne, kinnari, nylkee maakunnan maillaan köyhtyviltä talonpojilta rahoja minkä ikinä ilkeää. Vihattu hän on, mutta vielä enemmän pelätty, kunnioitettu! Minkä ympäristön kansa kaivaa vaivoin irti karusta maaperästä auringon rävötyksessä tai talven tuimuudessa, siitä enin osa valuu tälle mahtimiehelle — Kiia Hyypiölle, valuu kuin omasta painostaan. Penni lienee tämän miehen jumala! Niin käy kansassa tarina, että sitten kun maailma palaa, tonkii Hyypiö-ukko yhä tuhkassa, tonkii esiin metallista lanttia...

Emäntä on talosta kuollut, mutta elääpä tytär, melkein yhtä mainittava ihminen kuin isänsäkin. Eikä ainoastaan isänsä vuoksi mainittava. Kaunis on Hyypiön Liina, kuten kedon kukat, kuten taivaan linnut ovat sileitä, sopusuhtaisia, kuten mehevässä hillassa rämeellä ei ole moitteensijaa. Luonto on valanut hänet parhaimmilla vormuillaan, eikä ole aine pursunut muoteista ulos, ei loppunut kesken. Iho hänellä on maidonvalkea ja silmät puhtaan siniset kuin huhtikuinen poutataivas. Hyvä hän on myöskin, lempeä, ei harkiten, ajatellen, vaan luonnostaan, koska ei voi olla muuta, kuten nauta jyystää vain ruohoa tietämättä lihansa makeudesta. Äitiinsä lienee hänestä sellainen tullut, nuorena kuolleeseen naiseen, hentoon, hiljaiseen, kaihosilmäiseen, siipiä vailla enkeliin.

Niin käy kauppa aittojen luona, missä palkkapiiat hyörivät, talon tytär kerää rahaa ja katselee päältä Kiia Hyypiö, resutakkinen, mahtava, mainittava mies. Mutta kauppa käy myöskin tomuisessa riihikartanossa peltojen reunassa. Kyssäselkäinen, mustanmuotoinen mies myy siellä pehkuläjän kupeella viinaa. Pulisee, holskuu valtainen lekkeri, ja kirkas viina juoksee lirittäen puteliin, rikkinäiseen savikuppiin, punaiseen saunakippoon — minkälaisen osuvat astian käsiinsä saamaan. Ja mustaotsaisessa saunassa läiskyvät kortit.

Sitten lakkaa kauppa aittojen luona, kun viimeinenkin jätkä on täyttänyt mahansa ja reppunsa, sitten riihikartanossa, kun kauppiaan lekku kumisee tyhjyyttään. Tulevat nyt syöneet jätkät kohti tupia, mistä kuuluu pirun ja paimenen valssin äläköivät, monipoimuiset lopputahdit, tulevat röyhtäillen ja suitaan pyyhkien. Tulee myös toisia, väkeviltä liikutettuja, hoippuvia, hörähteleviä. Kiivaasti ja humuten lipuu nyt jätkiltä elämä! Kauas virtaa avonaisista ovenremppanoista hörinä ja turina kuten ampiaispesästä. Hanuri puhkuu kuin tukehtumaisillaan, rämistin soi tahtirauta. Joskus välähtää Kauhavan teräs juopuneen jätkän kädessä, hän pyörähtää kannoillaan, hihkuu. Hiluu — aukesipa piiri! Mutta siinä samassa ovat kourat kiinni hänen kalvosissaan, puukko väännetään pois, lyödään korkealle seinään, ja miestä talutellaan syrjään.

Niinpä kuluu rokulipäivä murheellisen, vettä tippuvan taivaan alla. Kuuluu polkan yksitoikkoinen jumputus, jytisevät lattiapalkit, joku ryyppii vielä kahvin ruskeata nestettä, joku nuristelee viimeistä viinatilkkaansa seinän takana.

Mutta kun on vitkalleen saapunut ilta, vaisu hämäryys, silloin makaavat miehet luokonaan molempien pirttien lattioilla, tiukalle sullottuina kuten silakat nelikossa. Ei ulotu siinä kaikkien ruumis lattiaan, ei voi kukaan liioin liikahtaa ottaakseen unta toisella kyljellään. Mutta vielä kurkistaa jätkän pää ovelta:

— Hohoi! Mahtuuhan tänne!

— Älä veikkonen, ei täällä ole kahta vuovinkia!

— Eihän ole hällälläkään ketään!

— Saat siinä paistaa lihasi, jos lystää!

Kuuluupa räsähdys. Mies kiskaisi porstuahuoneesta lankun irti, ja kohta hän juosta sukaisee sukkasillaan makaavien ylitse, rimputtelee kuin tukkisumaa, hihkaisee, vielä viinanhöyryjä päässään ja kompuroi toisten uhkaillessa ja sadatellessa lankkuineen kuumalle hällälle.

Onpa jo remu vaiennut, kuuluu vain sateen sihinä ja tuulen tohahdukset. Pihamaalla seisoo yksin kuin öinen haamu talon kaunis Liina katsellen alakuloisia maisemia, märkiä, kulonkeltaisia maita, totisia metsiä. Onpa kuin hän odottaisi jotakin, ikäänkuin haaveilisi. Sillä näissä miehenpuolissa, joita litkottaa kuin mitäkin lihaa pirttien lattioilla ja kuumassa saunassa, on eräs, joka ehtimiseen haamiloituu hänen tajuntaansa ja joka myös muistanee häntä. Kummallista, että erään noista jätkistä, Soiniksi sanottavan miehen, piti olemuksensa mahdilla ikäänkuin pensselillä sutien maalata kuvansa Hyypiön Liinan mieleen niin unhoittumattomaksi, että tarvittanee aikoja, ennen kuin se himmenee. Kummallista, että tyttö, kun alkaa mieluilla miehenpuolta, hän kaihoilee jotakin määrättyä niistä: tuo tuolta... Miksei tälle Liinallekin yhtä hyvin joku muukin näistä rähjäisistä jätkämiehistä, mies kuin mies. Tai jos valitsemaan ruvettiin, niin olihan löydettävissä näyttävämpiä, naamoiltaan nätimpiä, ihmisten mittapuikon edessä kaikinpuolin parempia, arvoissaan olevia miehiä, ennen tätä muutamaa Soinia. Oudot ja torjumattomat luonnonlait ne tekevät kuitenkin työtään syvyyksissä, minne ihmisten luotausnuorat eivät ylety. Siksi tämän tytön tajussa kangastelee muutaman jätkän kuva, joka märkänä litkottaa tuolla hielle ja lialle haisevassa miesjoukossa, kangastelee niin väkevänä, kuin ei mitään muuta olisikaan tässä maailmassa.

Mutta ei Liina Hyypiö näin ajattele. Kaikki asiat ovat hänelle merkillisen selkeitä, helposti tajuttavia ja luonnollisia. Ei ole mitään ounastelevia mielenkuvajaisia, ei asioissa hämäryyttä, utua. Tämäkin asia on hänelle kirkas: Soini, pienenpuoleinen, valkoverinen mies, tummin kiharaisin otsatukin, sinisin silmin, hymyilevin suin ja välkähtelevin hampain. Mies, joka osaa puhua mukavia lauseita hieman änisevin, hiljaisin äänin. Oh, ettei tullut toimitetuksi sitä paremmille makuupaikoille. Sinne se voi kaatua ties minne, saunaan tai pirttiin. Eikä tullut tervehdityksi, vaikka näki hänet syömässä kuistin loukossa, näkyi kuin nyreissään nakertavan kivikovaa leipää ja ryystävän piimää. Sitten se taisi olla hiukan humalassa. Toikkaili siellä jätkäjoukossa lakittomin päin, naureskellen ja silmissä viinan hehkua. Mutta ei Liina tunnu siitäkään olevan erikoisemmin pahoillaan, kuten saattaisi olla joku toinen. Hän ikäänkuin tietää, vaikkei sitä ajattele, että mies lopultakin pitäisi hänet parempana kuin viinan.

Rämähtelivät toisen rakennuksen ovet, punertavan korkean törelön, jossa pomomiehet ovat yritelleet levolle talonväen seurassa. Nyt ovat he huomanneet tuulen tyyntyneeksi, joten suma voi hyvinkin ruveta lipumaan alaskäsin. Liina hiipii takaisin huoneeseensa samalla kun alkavat kuulua herätyshuudot:

— Hohoi, pojat! Töihin tai tiliin! Rokuli ei tee rahaa!

Sitten sieltä kuuluu hämärtyvässä iltayössä lähdön sutakkaa, ja kohta on koko savotta liikkeellä marssien valkoisin, välkähtelevin hakavarsin rantaan. Suurissa veneenlotjissa naukuvin, vingahtelevin airoin soutavat he pois. Kympit huutavat. Miehet nököttävät hakavarsilla, jotka ovat asetetut veneen laidoille istuimiksi, rannalla mösöttää ukkoherra keltaisessa sadetakissaan. Kuovi kuikuttaa valittavasti, haikein mielin ja liipottelee yli veden suipoin, käyrin siivin. Niinpä ollaan keskellä leveätä vettä ohjeen vieressä ja aletaan tiputtaa miehiä ohjetukkien selälle kiinnitystolppien viereen.

Ohjeiden väli on täynnä ohuita tukkeja, propsintölkkiä, paperipuita, joiden kulkua miesten on autettava tönimällä niitä liikkeelle. Tuuli henkäilee vielä veden selällä, ja suhusade vihmoo herkeämättä. Mutta hämäryydessä kaikuvat pilapuheet, huudot, laulunrenkutukset, kimeät vihellykset, joilla miehet kokevat ylläpitää iloista tuulta, sillä yö tulee olemaan kurja. Joku laulaa levein syvin äänin laulun alusta loppuun, asettuu sitten laulelemaan yhä yhtä värssyä ja jumuttaa lopuksi yhtä ainoata säettä:

— Jurvalan uunin päällä hyvä oli olla...

Sitä hän jumuttaa yksitoikkoisesti, herkeämättä, kunnes ääni viimein hiljenee, sanoja ei erota, kuuluu vain nuotin alakuloinen, ikävä kurnutus, ja sitten sekin lakkaa.

Soinia vastapäätä, tolppa kainalossaan, keksi tukkiin lyötynä, seisoo vanha ukko kokien pitää rikkeimiä kenkiään veden pinnan yläpuolella. Tuuli puhaltelee hänen paitansa rintarakosesta, ja mies kärvistelee kylmissään, kärsivän näköisenä. Alkaa puhua, puoleksi Soinille, puoleksi itsekseen, väläytellen talinkarvaisia, elottomia silmiään:

— Minkä vuoksi häntä pitänee ihmisen vielä vanhanakin näin elää...

Ja sitten hetken vaiti oltuaan:

— No, pääsisihän tästä, painuisi suman sekaan. Nokko tokko kukaan kysyisikään, mihin se joutui! Mutta täällä sitä pitää vain torjottaa, vaikka tässä elämä on samanlaista kuin myllärin laulu: päähän kun pääsee, niin alkaa se vielä...

On hetken hiljaista: kuuluu vain tukkien hiljaisia kolahduksia, veden lipinää, sateen sihinää. Sitten kymppi huutaa:

— Hohoi, suma seisoo ja miehet makaa!

Alempaa jostakin hankalasta mutkasta kuuluu työn ähellys: keksit kolahtelevat, vesi pärskähtelee. Huudetaan:

— Huupa menemään, aamulla pakkanen!

Soinia värisyttää. Sade on kastellut hänet läpikotaisin, märkä paita takertuu ihoon. Jos nyt tuli aamuksi pakkanen, kuten saattaa sattua huhtikuun oikukkailla ilmoilla, niin olipa silloin oltava.

Vaatteet kohmettuvat, eikä pyörivän, jääsilaisen tukin selässä saa lämmintä. Eikä pääse ohjeelta pois ennenkuin kympit veneellä noutavat, ei ole miestä kantavaa tukkia. Soini painautuu tolppaa vasten ja tuijottelee pimeyteen.

— Hohoi, Soini! huhuaa joku lähellä.

Soini ei viitsi vastata: mitä huudellee joku, ilmanaikuisia.

— Hohoi, Soini, saatana, siellä sinä olet kuitenkin.

Sitten joku juosta sukaisce pitkin notkahtelevaa ohjelitkaa, menettää tasapainonsa, pärskäyttelee vettä ja pääsee liikkeelle uudelleen. Nyt törmää mies kiinnitystolppaan, johon Soini nojaa, niin hapeneesti, että tämä horjahtaa pois ohjeelta vesivaraiselle sumalle. Puut ovat pieniä, ja mies polkee niitä nokkelasti ennenkuin kerkiää heittäytyä hakavartensa varaan könöttämään ja siitä takaisin ohjetukille.

— Peijakas, mitä tämä merkitsee?

— St! Elä hiljaisemmin! Karataan. Täällähän paleltuu näillä kerineillä.

— Vaan jos huomaavat, niin toisinaan polttavat pois. Voi tulla hyviä urakoita.

— Palttua polttajille! Ei tässä niin pilvien orjia olla.

— No eihän tuossa maaltaan hävitä.

Niinpä he vetelivät kolme tukkipuuta puomin alitse koettaen katsoa jykevintä, sitaisevat ne vyöremmillä päistään yhteen ja alkavat solia ja meloskella kohti rantaa. Sinnepä jäävät toiset ohjelitkalle öiseen sateeseen katsomaan, että suma elää. Mutta nämä toiset saavat ehkä samat rahatunnit saunan lauteilla lempeässä lämpimässä. Tai saattaa pomomies lukea heille huomenna lantit nyrkkiin ja tulla muutto toiseen savottaan.

On keskiyö, ja Hyypiön rakennukset näkyvät tummin, epämääräisin ääriviivoin sakeaksi kutoutuneessa pimeydessä. Toinen jätkistä on jo pistäytynyt saunaan, mutta Soini on mennyt etsimään reppuaan pihan puolelta. Silloin huudahtaa joku pimeydessä hiljaisella, hätkähtävällä äänellä, joku jolla on sininen, tuulessa häilähtävä puku.

— Oh, sinäkö Soini! En ole nähnyt kuin silloin kesällä hein'aikana. Ihanhan sinä olet likomärkä. Tule toki lämpimään! Minä olen valvonut, paistanut kahvileipää teille uittomiehille.

Niinpä he ovat äkkiä pitkässä, pimeässä porstuassa. Tyttö vetää miestä kädestä ja kuiskaa: — St, hiljaa, etteivät herää! Ja samalla hänen mieleensä välähtää kuva jostakin koreakantisesta romaanikirjasta, jossa neito ohjailee miestä suuren, pimeän talon sokkeloissa. Soininkin tajuun tulvahtelee joistakin ihmeellisistä, käsittämättömistä syistä muisto harmaasta kotimökistä kaukana täältä pienellä mäellä, jossa hän oli pieni poika, peukalon pituinen tapsukka. Siellä oli sininen arkku, josta hän oli penkonut esiin vanhan, hiirien jyrsimän, repaleisen kirjan, jossa oli kuvia, tarinoita. Ja nytpä hän eli itse näitä tarinoita: prinsessa talutti häntä, repaleista kulkuria. Täten he molemmat todistavat kuvitteluillaan tämän öisen tapauksen tähän heidän elämäänsä ikäänkuin muualta siirretyksi, oudoksi, luonnottomaksi.

Ovi narahtaa, ja he ovat kahden tuvassa, johon hiilistön sininen hehku luo kajastusta. Hämyinen valo tekee kaiken oudoksi, pehmeäksi ja haavemaiseksi. Soinin valtaa hyvä tunnelma, lohduttava, ihmeellinen ja lauha. On kuin hän olisi elänyt tämän hetken ennenkin, joskus muinaisina aikoina, sinihämärässä, satuisessa maassa. Tai tuntuu siltä, kuin tämä kaikki olisi perin tuttua ja kauan jatkunutta, kun hän puhelee tytön kanssa hiljaisella äänellä, puhelee puheita, jotka eivät tartu mieleen, hymyilee ja nauraa hyrähtelevän, visertelevän naurun. Hän on riisunut puseron yltään kuivamaan ja istuu paitahihasillaan. Lieskan hehkussa kuumentunut kostea paita höyryää, tyttö liikuskelee öisissä talousaskareissaan. Hänellä on kahvia ja punertavia, höyryäviä vehnäsiä. Sitten tyttö haluaa näyttää vieraalleen lintunsa, punatulkut, jotka elävät kirkaslankaisessa häkissään tuvan peräkamarissa, hänen kamarissaan. Niinpä Soini, kulkuri ja jätkä, näkee kynttilän lepattelevassa valossa Hyypiön kuulun tytön kamarin, näkee punatulkut nököttämässä yösijoillaan tylpin nokin, uros punaisin, upein vatsoin. Tyttö kertoo linnuistaan, pahankurisesta, juonikkaasta naaraasta, hyvälaatuisesta, hymähtelevästä uroksesta, niitten laulustakin, hyrähtelevästä ja huiluäänisestä.

Silloin joku rykäisee ovella kuivakiskoisesti, ja ennenkuin kynttilä heidän säikähdyksestä vavahtelevissa käsissään tupsahtaa sammuksiin, kerkeävät he nähdä pitkän, repalaisen, römsyisen takin, sylttyiset sukat, vanhat, varrettomat pieksurajat ja niiden yläpuolella valjut kasvot ja likaisen piippalakin. Se on talon isäntä, hassunkurisessa, naurettavassa asussaan. Kuitenkaan ei kukaan hymyile tai naura. Kiia Hyypiö herättää aina ahdistavan, lamauttavan kunnioituksen tunteen, on kaiken yläpuolella, kuten kokkohaukka ilman sinessä, leijailevin, auringossa välkkyvin siivin. Ja nämä kaksi olivat kuin pienet, älyttömät lintuparat ruohon juuressa.

— Luulin, alkaa hän puhua napsahtavan kuivin, pilkallisin äänin, luulin, että täällä vielä elävät ne Kärnä-muorin kummitukset, hittuset. Mutta toinenhan täällä on peli: tytöllä on sulhasia, yöpoikia.

He ovat pyörähtäneet takaisin tupaan, ja ukko jatkaa:

— On totisesti löytänytkin kauniin sulhasen, likomärän jätkäräsyn! Sillä mikä on tämä mies: silkka jätkä! Mitä hänellä on: likaiset silmät ja räkäiset nyrkit!

Ja kimmastuneena, vihan sokea aalto päässään kohisten, tempaisee ukko hiilistön vierestä kohennusraudan ja uhkailee sillä Soinia. Tämä älyää tilanteen kiusalliseksi: tarttuako ukkoon ja lennättää loukkoon kuten keuhkonipun — mutta mitä siitä sanoisi tytär. Ei tehnyt myöskään mieli puittaa suinpäin pakoon. Hän aikoo nykäistä ukolta raudan, sanoa jonkin tepsivän, varman sanan ja poistua sitten verkalleen, kiirehtimättä. Mutta silloin hän älähtää tuskasta ja säikähdyksestä. Kohennusrauta on hiilistössä kuumentunut, ja hän on polttanut kätensä pahoin. Hätäpäissään hän sieppaa puseronsa ja pakenee ohi rämähtävän oven, ohi letiseväpalkkisen porstuan, kintereillään ukko kuin pahahenki haaruineen, sohien tulikuumalla raudalla ja nauraen voitonriemuisesti ilkkuen: hä, hä, hampaattomalla, mustuneella kidallaan.

Soini seisoskelee pihan liepeillä hiljaa kiroillen ja painellen palaneeseen käteensä märkää maanpintaa ja sitoen tiukasti puseronsa sen ympärille. Mutta ukko seisoo yhä asuntonsa ovella molisten jotakin kähein kurkuin, epäselvin sanoin, pudistellen ja heristäen rautaa, jonka hehkuva kärki piirtelee yöhön outoja kiemuroita. Sitten ovet rämähtäen sulkeutuvat ja Soini astelee kohti nokiotsaista saunaa.

— Likaiset silmät ja räkäiset nyrkit!

Oikeinhan se sanoi! Miksi hän sitten istui pohatan tyttären kanssa hiilistön hämyssä öisessä tuvassa haaveillen ja puhuen joutavia. Mitä hän oikein aikoi? Kotivävyksikö isoon Hyypiöön vai perustaa pienen mökin, samanlaisen kuin mistä hän oli alkuisin, likaisen ja köyhän, metsän reunaan, vai halusiko hän hyväillä tyttöä hetken kaihapaikassa ja astua sitten edelleen pitkin solisevan joen rantaa, pitkin hiekkaista tietä. Soini ei halua ajatella asioita, kuten ei milloinkaan ole halunnut. Ei hän tee äkkijyrkkiä päätöksiä, ei repäiseviä, ratkovia tekoja. Kulkekoon vain aika, tulkoon ja menköön päivä, ja tapahtukoon kunakin päivänä mitä tapahtuu.

Hän astuu saunaan, missä löyhähtää mätäin lehtien ja vastain lemu, palaneitten, murenevien kivien haju, imelä, herpaiseva lämmin. Toinen jätkä nukkuu jo lavitsalla selällään, nyrkit lattialla. Soini kytkähtää lauteille, ja hänen tajussaan haamoittuu mielikuva, haamoittuu ja kirkastuu:

Hän vonkailee kosken reunalla Leväsuvannon alapuolella lepikon tummanvihreässä siimeksessä, vonkailee kesän kaukaisimpia puita, Jotapurolta tulevia. On ilta, kirkas ja tyyni. Koski elää ja solisee, jokin tukki solahtaa sivuitse, ryhmyrunkoisessa haapapuussa lipisevät lehdet. Metsän tumman sahareunan latvoilla möllöttää kuu kuin ajettunein naamoin, punaisena ja paisuneena.

Silloin tulee Liina sinisin, häilähtelevin hamein lepikon hämärään, sinne, missä valkea hakavarsi sojottaa pystyssä. Niin he ovat kuin kahden koko maailmassa, kesäyössä, kuin kaksi itikkaa suunnattoman, sinikirkkaan lasikuvun alla.

Tämä kuva häilyy Soinin aivoissa kuin jonkinlainen voide, palsami hänen kihelmöivälle kädelleen, kunnes hän nukkuu, ja ajan hetket valuvat sivuitse ilman huolta ja vaivaa, kaikki on unohtunutta ja onnellista...

Miten selkeänä, kirkkaana paljastuukaan tässä ihmiselämän koko surkeus, viheliäisyys, kun etsiessämme onnellisimpia hetkiä saamme osoitella niitä, jolloin kaiken verhoaa unohduksen.

(Maantietä pitkin, 1925.)

Pussisen akka, kunnianarvoisa naishenkilö

Hän asuu kylän laidassa, mökinlahossa, jota voisi nimittää vaikka ihmispesäksi. Ympärillä on suota ja rämettä, ja vesakkometsää, melkoisen tylyn ja tympeän näköinen maisema, jollaista se usein pyrkii olemaan köyhän ihmisen lähistöllä Suomenmaassa. Hän on jo iäkäs ihminen, jolunnäköinen mökin akka, jonka kasvoihin aika on kirjoittanut, mitä on kirjoittanut. Suustaankin hän on sellainen, että sivistyneenmakuinen ihminen voi ällistyä. Sellaista käkriäismäistä kielenkäyttöä, jossa uhkausta pahanjuonisen sikiönkantturan pääkuoren halkaisemisesta ei ole otettava aivan täydestä, sananmukaisesti.

Mutta hän on kuin onkin oikein muorien muori, kunnianarvoisimpia naishenkilöltä tässä maassa.

Ensiksikin tyly ja karu maa on hänen toimestaan pursunut Pussisten paljoutta. Suurimman osan verevintä nuoruudenaikaansa hän on kävellyt kantavana, jalat haarallaan ja maha lupaavasti pullollaan. Hänen kukoistavimman elämänsä aika on ollut tulvillaan lasten kitinää ja parkumista, hyssytystä ja likaisten riepujen löyhkää. Ja sitten ajan tullen maa on täyttynyt Pussisten paljoudesta, tuosta tunnetusta suvusta, jonka kirveen kalkkeesta ja sahan sirinästä Suomenmaan metsät kaikuvat, siitä samasta suvusta, jota on kulkenut myöskin jylisten käyviin, savuaviin ja haiseviin tehtaisiin, jota on riittänyt kaatumaan sankarivainajina isänmaan sodissa, joissa on etsitty parempaa rajaa...

Laaja ja mahtava on Pussisten suku. Ja tämä Pussisen akka on ollut vahva tekijä sen suvun suurentamisessa. Toista tusinaa Pussisia ei suinkaan ole vähäinen saavutus alallaan, ja vielä enimmäkseen miehenpuolia, tervettä ja terhakkaa lajia, äitiinsä. Ja tietysti isäänsäkin, ukko Pussiseen, jonka kirveen ja sahan ja kuokan ja lapion voimalla pienten Pussisten lauma kasvoi ja vahvistui. Mutta akkakin siinä kyllä tarvittiin, aivan etunokan naisia. Pussisten kasvatukseen sisältyi paljon asioita, niin paljon, ettei sitä äkkipäätä arvaakaan. Monta puuropataa oli keitettävä, ja sellaisilla puilla, metsästä kaikessa kiireessä kerätyillä risuilla ja pökkelöillä, joista voi mainita sitä ja tätä, kun tuli ei ottanut viritäkseen, ja sellaisessa tulisijassa, joka tupakoi savun sisään, kun risut viimeinkin ritisivät. Monet perunat höyrysivät, sillä kaikilla Pussisilla on suu, johon painuu ja josta myöskin tulee ulos äänenväkeä, jota maailmaan mahtuu. Monet kerrat äiti Pussisen käsi ehti myöskin tarttua mustan kahvipannun sankaan, ainoa asia, joka siinä mökissä haiskahti ylellisyydelle.

Ja paitsi toistakymmentä pohjatonta pussissuuta oli mökissä myöskin navetta, synkeän musta ja ummehtunut kuin luola, jossa pari kolme lehmänkantturaa märehti ja jokunen lammas määkäisi haikeasti. Nekin oli ruokittava ja huollettava, sillä nämä luontokappaleet antoivat maitotilkan pienten Pussisten tuoppiin. Jopa Pussisen akka joskus kirnusikin kuten kunnon emäntä ainakin voinokareen, valkoista köyhän voita, lujasti suoloilla höystettyä roppaa. Sitten hän ehti kartata ja kehrätä, polkea rukkia, nuorin Pussinen sylissä tissi suussa. Sitten hän parsi ja paikkasi, etupäässä isä Pussiselle ja myöhemmin isompina kasvaville Pussisille, joiden oli työnnyttävä työhön Suomenmaan äkeään talviseen metsään. Pienillä Pussisilla ei ollut kuin paitatilkkua ja housuisaa, joissa he kyllä tarkenivat juosta kipaista nurkanjuuressa...

Ja sitten Pussisen akka pesi, pesi pesemästä päästyäänkin lapsenriepuja ja muita vaatekappaleita. Vesi lotisi ja vaatehintaleet litisivät kourissa, jotka olivat karkeat ja halkeilleet. Sitäkin työtä riitti riittämistään. Pussiset ovat sellaista sukua, josta erittyy paljon hikeä ja likaa. Ja sitten hän luutasi mökin lattiankin, kuluneet palkit, joista kovat oksat pullistelivat kuin mulkosilmät. Sillä miltäpä elämä lienee välillä maistunutkin, niin Pussisen akka ei koskaan menettänyt uskoaan, että enempi sitä on vettä kuin paskaa...

Hän työskenteli myöskin mökkeröisen ulkotöissä väljän taivaan alla, teki heinää niittäen ja haravoiden, taitteli lehdeksiä, oli pyllyllään perunamaalla kuokkineen ja sirppeineen ohrapeltotilkulla, joka kylläkin oli vain sen kokoinen, että akka sen hameellaan peittäisi. Ja sitten hän kerätä hotaisi risutaakan ja kiiruhti mökille, jossa pienet Pussiset parkuivat...

Eikä kaikessa tässä ollut vielä kylliksi. Hän ehti vieraankin työhön, ansioon, tienestiin. Sillä pieniä Pussisia oli tosiaankin paljon ja heidän suunsa pohjattomia. Pussisen akka töytäili talojen pelloilla, pestä hursaisi äveriäämpien alusvaatteita, kartata raapaisi villojakin, poimi marjoja ja kiskoi pajunparkkeja.

Toimelias Pussisen akka, ripeä ja riuska ja suulaskin, parkkimetsässä oli uljaimpia näkyjä mitä tämän maan pinnalla on nähty. Hän rutaisi pajun poikki ja vetäisi vahvoilla kynsillään irtautuvaa pajunkuorta kuin mitäkin nahkaa. Valkoisena hohtelivat nyljetyt pensaat, ja pienet pahaiset, räkänenäiset Pussiset olivat auttavinaan äitiä, joka kiskoi ja noitui. Mökillä odottelivat kaikkein pahaisimmat milloin äiti parkkitaakkoineen pullahtaa esiin vesakon reunasta. Ja kun hän tuli ja pudotti parkkitaakan maahan, niin hän riiputti sisään vesiämpärin ja alkoi imettää. Sellainen nainen hän oli siihen aikaan, että oli ilo nähdä. Siinä ei tosiaankaan tauti työtä tehnyt...

Hän eleli kesät avojaloin, käveli vielä routaisessa maassakin, sillä hänen jalkoihinsa oli kasvanut sellaiset anturat, ettei parkkitiinussa tule verrempiä. Hän saattoi astella avojaloin syksyisellä jäälläkin kirveskalso kädessä, kolkaten mateita, saadakseen kalakeiton Pussisilleen...

Sellainen äiti oli Pussisten äiti. Ja melkein kaiken aikaa, koko muhkeimman akkuutensa ajan, hän käveli kantavana, jalat terhakasti haarallaan, maha lupaavasti pullollaan. Kaiken aikaa hän imetti. Ja melkein aina hänen suunsa kävi. Hänen suomenkielensä kajahti ilmeikkäänä, ja kaiken lapsenteon ja työnryskeen keskellä hän päästeli helapäitä nauruja suomalaisen köyhyyden höysteeksi.

Sanottakoon, että hänen työnsä, keitokset ja paistokset, pesut ja paikkuut, ovat sitä laatua, joka haihtuu ja katoaa. Hänen kiskomansa parkitkin ovat jo ammoin lahonneet karvarin ammeessa, ja anturoille, jotka köyhän elämän parkki antoi Pussisen akan avojalkoihin, on käyvä samoin. Mutta toista tusinaa Pussisia on sentään toista. He elävät.

Monta miehevää kirveeniskua jumahtaa hirteen Suomenmaan rannattomissa metsissä.

(Heta Rahko korkeassa iässä, 1947.)

Metsää ja uskoa

Saha puri puuta, puri, vaikka monesti vastahakoisesti ja työläästi, ikävästi ja pahantuulisesti kirskahdellen. Oli kaiketi siinä hammas hampaan vieressä, mutta piru sen oikein tiesi miten se olisi pitänyt renkata ja harittaa, jakaa, ja miten viilalla sipaista. Leikkoja kuitenkin tuli tulemistaan, välistä vähän vinoonkin.

— Saha puoltaa, sanoi työnjohtaja, pysähdyttyään katsomaan, ikuista paperossiaan imien.

Aatu murnisteli, virnisti ja virkkoi:

— Hyvähän tuo on, että minuakin joku puoltaa...

Sahan laulussa oli samansuuntaista nuottia kuin hänen nuoressa elämässään. Se lauloi metsässä, jonka Aatun esi-isät olivat omistaneet ties kuinka monessa polvessa, aina aikojen hämäristä, metsässä, jonka vielä Aatun isä oli omistanut. Aatukin muisti vallan hyvin isänsä isannuuden, oli noiden aikojen loppuessa jo melkoinen pojantorvelo, miehen kokoinen.

Tuhantisen hehtaaria oli Tervassavussa metsää, ainakin maata, joka sai sitä kasvaa jos jaksoi. Ja kasvoihan maa, paitsi ylen vedenvaivaama, suoksi sanottava. Oli siinä niittyjäkin, ojanvarsia, joissa kesäisin senkin seitsemän miestä huiskutti viikaterautaa. Kolmekymmentä lehmää lypsi parhaana aikana Tervassavun Topin nimiin. Peltojakin oli ja kolme aittaa seisoi mahavana rivissä. Aatu oli poikasena monta kertaa työntänyt kätensä olkapäätä myöten kahahtaviin ja sihahtaviin jyviin, eikä laarin pohja ollut vielä lähelläkään. Se oli tuntunut hyvältä, tuo, että pieniä jyviä oli niin monta, että niistä oli karttunut kasa...

Tervassavun maan laajuuteen mahtui vielä kuusi kokonaista torppaakin, joista tehtiin veropäiviä taloon, parhaista viisin-kuusin viikoin.

Nyt Tervassavun metsään mahtui laulamaan monta sahaa ja siellä lauloi ja soitteli tällä hetkellä. Rysähteli ja räsähteli, kun petäjä kaatui, ja ajajat hihkuivat ja kiroilivat. Metsän turkki harveni, niin että oikein rumalta näytti. Jälelle jäävät puut seisoivat ikäänkuin orpoina ja viluisina. Mutta se on hetkellistä. Metsä kasvaa, seisoo totisena, humisee ja hymisee, natisee ja panee vaikka millä äänellä tuulen kourissa...

Mutta ei se koskaan hymise Aatulle kotoisesti, tuloa tuottavasti, niinkuin hymisi isille, isännille. Välistä, useinkin, Aatun mieleen muistui, että tämä metsä voisi oikeastaan olla hänen. Hän oli sellaista lähtöä, oikeaa talonpoikaissäätyä, ettei hänen luonnon tavallisen kulun mukaan olisi tarvinnut kumartua puun juurelle, jollei tahtonut, ei olisi tarvinnut pokkuroida puulaakia ja puuherroja kuin sen verran, että olisi kirjoittanut nimensä kauppakirjoihin lämpimässä kamarissa...

Tämä metsä voisi ja oikeastaan pitäisi olla Aatu Tervassavun, mutta toisin on kuitenkin kirjoitettu nykyisiin maarekistereihin. Metsänanti kahahtelee ja kilahtelee aivan toisille ihmisille, vieraille, tulokkaille. Talon oikean pojan ja perillisen, siinä kasvaneen, on kumarruttava puun juurelle ja letkautettava sahaa toisenkin kerran ja oltava vielä päälle päätteeksi kiitollinen, että on hanketta, tienestiä, että hienoinen hopealanka juoksee. Puu on kovaa ja se on kovasti jäässä ja saha pihistää ja puoltaa, tekee mielellään vinopäitä, niinkuin tietäisi, että vinoon on mennyt tämän sahan pitelijän elämä...

Topi Tervassavu oli tullut kaukaa viime vuosisadalta, raasun paisteelta, päreen äärestä. Hänen viistoon katsovat tihrusilmänsä olivat nähneet ensimmäisen öljytuijun syttymisen ihmeen Kairanmaassa, tuollaisen uuden, epäilyttävän valon, jossa aivan hyvin saattoi piillä syntiä... Ja Topi Tervassavu karttoi syntiä kaikin voimin. Hän oli hyvin uskonnollinen ihminen ja oli aina ollut, hamasta nuoruudestaan. Hämärä taru tosin kertoi, että hän olisi joskus, ajan alussa, paiskannut korttipakan pappien ja saarnamiesten eteen ja sanonut, että tutkikaapa tätäkin kirjakultaa. Mutta sitten raamattu oli hänen turvansa. Hän osasi sen ulkoa, hyvämuistinen mies, osasi mainita luvun ja värssyn ja tiesi selittää mitä sanojen takana lymysi. Yksi vähäinen synti oli yhtä painava kuin yhdeksänkymmentäyhdeksän törkeää, eikä ihmisellä ollut omin avuin muuta edessä kuin helvetin korventava tuli, ikuisesti kestävä, joka oli seitsemän kertaa ärhäkämpää maallista tulta. Pelastus oli katumuksessa ja parannuksessa ja kääntymyksessä ja herätyksessä, jolloin Vapahtaja sekautui asiaan ja pyyhki pois ihmisen ja maailman synnit, pyyhkäisi niitä saman tien vaikka kuinka paljon. Aatu Tervassavu, joka sahasi kovia puita menetetyllä maallaan ja jonka sydän oli täynnä kaikkea uskontoa ja jumalallisia johdatuksia vastaan, ja jolla oli jonkinlainen käsitys maapallon koosta ja sen synneistäkin, ajatteli, että häätyi siinä olla luutu, ja se lienee nävös tuon pyyhkäisyn jäljiltä, kertakaikkiaan tunkiolle heitettävä...

Topi Tervassavu tahtoi kiertää helvetintulen ja päästä siihen toiseen paikkaan, paratiisiin, autuuteen, missä sielun olisi hyvä olla. Hänellä riitti väsymätöntä harrastusta viittoilla vielä muillekin koirannahkakintaallaan ainoata oikeata tietä, vanhaa, taattua suuntaa. Hänen maalliset huvinsa, kaikki tuollainen pieni, josta ihminen saa sisällyksen elämäänsä, supistui Tervassuvun suvun jatkamiseen ja laajentamiseen ja tupakkapuruun. Vanhalla puolella ikäänsä, hampaiden lahoessa, mustan ruskeat juonteet hänen molemmissa suupielissään todistivat tästä lakkaamatta. Lisäksi hän teki kellokauppoja, vaihteli mielellään hopeakuorisia syntistenkin ukkojen kanssa. Jos veli tällöin useimmiten sai kellon, jonka rattaat nilkuttivat, joka jakoi maailman aikaa miten sattui, niin se ei ollenkaan huolettanut tervassavulaisen omaatuntoa. Raamatussa ei löytynyt lukua ja värssyä, joka olisi soveltunut näihin asioihin. Sitäpaitsi, pitihän ihmisen jossakin lomassa saada todistus oveluudestaan ja ylemmyydestään, viisaudestaan, tuo suuri, välistä salainen, tyydytys, että pystyi pettämään ja kynimään...

Mutta usko, hyvien olojen varmistaminen tulevaisessa, oli hänen elämänsä pääsisällys. Paljon hän oli istuskellut kuumissa pirteissä ja kuunnellut sanaa ja sananselitystä, huokaillut ja itkeskellytkin. Hänen silmistään valuivat kyyneleet yhtä vilpittöminä kuin mällinestekin suupielistä. Hänen uskonsa paisui paisumistaan ja hän alkoi itsekin saarnailla. Niin täysi oli hänen sydämensä. Tervassavun suuri pirtti oli tuontuostakin ahtaen täynnä seuraväkeä. Siellä majaili saarnamiehiä ja uskonveljiä ja -sisaria. Ihminen ei täyty yksinomaan hartaudesta ja uskosta, ja niinpä leväytettiin pötyä pöytään. Olihan Tervassavussa syötävää. Ja pannu, suuri kuin Jordani, oli aina lämminnä jättiläismäisen uunin vahvalla, vyörymättömän näköisellä pankolla...

Topi Tervassavu ei tyytynyt uskomaan ja saarnailemaan vain omassa pirtissään vaan kierteli pitkin pitäjiä, yli laajan Kairanmaan. Ehkäpä hänen mahassaan hautui haave, että juuri hän se on oleva, tuo suuri saarnamies, jonka kielessä piilee kipinä, joka on sytyttävä palon, oikean kulovalkean, syntisryteikköön... Uskosta paisui hänelle ainoa vaivan arvoinen asia ja Tervassavun talon asuminen oli vain jotakin sivuhommaa, hyvin väliaikaista...

Maailma soti siihen aikaan ja syvälle suomalaisten metsien kaihoisaan huminaankin oli leviämässä tunne, että ihmiselämä oli suuresti mulkkautumassa, että jotakin uutta ja tuntematonta oli tulossa rientoaskelin. Puhuttiin vapaudesta ja itsenäisyydestä, ennustettiin torppareillekin sellaista. Eivät ne tule tekemään päivätöitä isännille ja miten silloin Tervassavussakin asutaan? Työmiesten palkat ovat tyyriitä maksaa. Topi Tervassavu alkoi ajatella, että hän aivan turhan takia piti niin laajaa maata ja oli raskaiden maailmallisten huolten alla. Uskon, oikean elämän tiellä, esteenä oli koko Tervassavu. Aikuiseksi saavissa jälkeläisissäkään ei ilmennyt mitään talonasumisen henkeä. Töhkeitä ne olivat työhön, eivätkä edes taipuneet uskontielle, eivät peljänneet helvetintulta. Nuori ihminen on sellainen: tyhmä ja ylpeä. Topi Tervassavu alkoi ajatella, että maailma, niin sanottu maailmanranta voisi olla niille sopiva koulu. Siellä on pehmennyt paljon kankeita selkäruotoja ja uskokin alkanut maistua...

Maanostajia ja ostelijoita kulki ja he vilauttelivat sellaisia summia, ettei oikein sanomalla uskonut, ennenkuulumattomia. Hupsuja nuo lienevät olleet, rahanpaljoutensa sokaisemia. Topi Tervassavu teki päätöksen ja möi talonsa, jota hän oli asunut montamonituista vuosikymmentä, jossa jo hänen isänsä ja ukkovaarinsa ja vielä vanhemmat esiukot olivat pitäneet tulia, viritelleet vaivansavuja. Hän osti sitten paljon pienemmän talon ja pisti liiat rahat korkoa kasvamaan ja olemaan valmiina palvelukseen. Niin hänen maailmalliset huolensa vähenivät ja usko eneni, seurat sakenivat, saarnat pitenivät...

Mutta pian kävi ilmi, että maailma pyöri, että rahaa ei voinut pistää suolaan. Se ei säilynyt, se hupeni kouriin kuin multa ketunkynsiin... Päästäkseen rahoihin jälleen käsiksi Topi Tervassavu pienensi uudelleen maataan, pienensi useita kertoja, niin että loppujen lopuksi asui pahaisessa torpassa, josta piti tehdä veropäiviä taloon. Aatupojan, joka mieheksi kurkottelevana, yhä vyöryi isänsä mukana, olisi pitänyt lähteä niitä tekemään.

— Menkää itse! sanoi hän. — Tehän niitä olette joskus saaneetkin, teettäneet muilla ihmisillä...

— Huuti! äsähti Topi Tervassavu. Huuti!

Hän sanoi vielä paljon muutakin ja Aatu teki päivätyöt ja ukko uskoi ja saarnaili ja vaihteli hopeakuorisia ja mällimehua riitti leualla. Hänen jälkeläisensä kansoittivat Amerikkaa ja Suomen kaupunkeja. Vain nuorin poika eleli yhä Kairanmaassa, omistamatta siitä ristisyltääkään. Hänen kädessään oli saha ja edessään jäinen puu, isänmaassa kasvanut. Kaiken aikaa oli maailma intoillut jumalattomuutta ja juoppoutta ja huonoa elämää vastaan ja siinä sivussa, kenenkään huomaamatta, oli Topi Tervassavu uskonut ja saarnaillut ison talon, Kairanmaan suurimpia. Autuudessa tuo nyt istunee ukkopaha, mutta hänen poikansa Aatu ei koskaan voi ajatella oikein hyvällä sydämellä uskoa ja jumalisuutta ja jumalaa. Kalliiksi, kalliiksi oli tullut Topi Tervassavun ikuinen ilo...

Aatu oli niihin aikoihin köyhimmillään. Hän oli syksyllä palannut sotapalveluksesta oppimasta isänmaan puolustusta, isänmaan, jota hänellä ei enää ollut ristisyltääkään, jonka isä oli saarnaillut toisiin käsiin. Ruununtakin riisuttuaan hänellä oli vetää ylleen vain keveitä, kepulimaisia vaatekappaleita, jäännöksiä. Melkein joka ainoa ilta sait kaivaa äimän ja pikilangan pätkän karvareuhkan kätköstä ja kuroa kiinni repeämiä ja ratkeamia, paikata tököstää. Alusvaatteitakin oli vain yhdet, joita piti pitää pesemättä koko pitkä talvi, vaikka ne olivat liasta ja hiestä niin kankeat, että rautapelti muistui mieleen. Aatu Tervassavulla ei ollut myöskään minkäänlaista asuntoa, kotia, tutussa ja laajassa Kairanmaassa, vaikka ketuillakin on siellä luolansa. Ei ollut keinoja hankkia edes suksia, joilla olisi taittanut taivalta. Jalan oli tallusteltava, urrittavakin, olipa lunta miten paksusti tahansa. Hyvä kun sai kirveskalson kouraan ja sahan kainaloon. Hyvä, että Tervassavun metsää, jonka isä oli saarnaillut, oltiin kaatamassa ja työtä saatavissa.

Hämärsi, pakkanen tuntui kiihtyvän ja tähdet syttyivät hyvin terävinä ja ilkeinä taivaanvahvuuteen. Aatun oli aika lähteä, sillä majapaikkaan oli matkaa, nelisen kilometriä metsää ja sitten aava järvenselkä, parivirstainen. Oli siinä tallustelemista, vaikkapa polku olisikin ollut auki. Sitäpaitsi vilukin alkoi ahdistaa, päivän työn ja sulaneen lumen kastelemien ohkaisten pukimien läpi. Ikävästi äänteli pakkasen purema lumi jäätyneitten jalkineitten alla.

Metsän peitossa, tuon Kairanmaan jo kuluneen turkin helmustoissa, oli aina suojaisampaa, mutta järven aavalla tuuli aina, aina siellä oli palkeet paikattuina. Kun ei vesi läikkynyt niin lumi lainehti ja liikahteli, kevyet kiteet kulkivat sihisten. Tuuli oli näin talvisin tosiraikasta, ytimiin tunkevaa. Kyllä Aatu sillä aavalla vilunvirren veisasi ja paleltuminen lienee monesti ollut ihan huulella. Kyyryssä hän kulki ja koki pitää selkää tuulta vasten ja kädet olivat tungettuina syvälle housunkaulukseen. Hän kadehti niitä, joilla oli asettaa paljon enemmän maailmaa vastaan: sarkaa, lampaalta nylkäistyä turkkia, sammallettua hirsiseinää ja lämmitetyn uunin hohdetta. Autuutta tuo tuollainen lienee, autuutta sellaista, ettei entisellä ja viimeisellä oikealla tervassavulaisella, saarnailleella isäukolla, liene verrempää! Vaikka toisekseen: Aatu Tervassavu oli aina epäillyt koko iäistä iloa. Lieneekö sellainen mahdollista: aina jatkuva, liikahtamaton hyväolo?

Sillä puolensa oli elävän, kovaosaisen ilollakin. Järvenselkä, leveä jos leveäkin, tuli aina ylitetyksi. Yhä lähempää, läpi pimeyden pilkoittivat Tervassavun tulet. Tuulensuoja, lämpö lähestyi, eikä tällaiselle järvenselän ylittäneelle entiselle tervassavulaiselle voinut hevillä keksiä mitään hekumallisempaa kuin että tunsi ihanasti sulavansa, lämpenevänsä. Mitään parempaa ei liene tarjolla taivaassakaan...

Lempeinä pilkoittivat Tervassavun maalliset tulet ja terävinä ja ilkeinä iskivät tähdet silmää taivaanvahvuudesta. Siinä oli jo ranta, Tervassavun ranta. Juuri siinä oli Aatu ensikerran perusteellisesti tutustunut järvenselän tuulen raikkauteen ja Kairanmaan talven äkeyteen. Hänen oli pitänyt purkaa siinä aitaa, lahoa ja harmaata, aikansa elänyttä, eikä poikaselle liene hiennyt kovin hääviä kamppeita Tervassavun talossa. Paleli, paleli armottomasti, hirmuisena avartui ympärillä talvinen autius ja niin Aatupoloinen turvautui lopulta itkuun.

— Iso mies itkee! sanoi Topi Tervassavu.

— Itkettehän tekin kuumassa pirtissä, keksi Aatupoika.

— Se on toinen asia, aivan toinen asia... Toinen asia se oli, kokemattoman Aatun mielestä hölmö ja hupsu asia itkeskellä pirtin turvallisessa lämpimässä, jossa ei ollut mitään hätää. Mutta isä Topin tupakkamällijuonteet pitkällä leualla olivat pakkashuurteen hopeoimat ja näyttivät oudoilta puustaimilta, näyttivät todistavan ja merkitsevän jotakin perin salamyhkäistä ja vaikeasti tajuttavaa...

Nyt ei Aatulla ollut asiaa Tervassavun pirttiin, mutta riiheen oli, päältä harmaaseen ja sisältä mustaan. Siellä majaili savottaväkeä. Sielläkin oli lämpöä ja laajaa lattiaa ja kuitenkin aikamoista ahtautta, sillä asukkaita oli paljon. Sen vahvan asumisen, vyöryvän nykyhetken alle peittyi Aatulta tavallisesti paikan tuttuus, tuollainen syvä tuttuus, joka syntyy vain lapsuudessa ja nuoruudessa. Lukemattoman monina syksyinä olivat tervassavulaiset puineet tässä huoneessa tahi heille oli puitu. Piian ja rengin vartanjyske oli kaikunut aamuöitten sakeassa pimeydessä ja siinä samassa oli heille huokeasti saattanut tapahtua sellaista, joka tiesi seurakunnan lisääntymistä ja vahvistumista, uuden mökin nousemista Kairanmaahan. Aatukin oli täällä opetellut heiluttamaan varttaa, työn tahtia, vieläpä nuoren piianrepaleen kanssa, eläväisen, jolla oli piru ihon alla, riihen pölyn ja noen ärsyttämän nahkan. Hiiliin hän oli täällä tuijottanut tummina iltoina käydessään kohentamassa pesää, täältä olivat peräisin uutisrieskojen maut, vuodentuloksien eri vivahteet, jotka hän oli vieläkin tuntevinaan suussaan. Nyt ei Aatu Tervassavu koskaan pääsisi käsiksi uutiseen, vaikka vuosi olisi kuinka pitkä...

Mutta talvet, keväät ja kesät oli riihi seisonut autiona ja tyhjänä ja unohdettuna. Vain Aatu, poikanen, oli sinne joskus eksynyt retkillään ja imenyt tajuunsa jotakin peloittavaa yksinäisyyden tunnetta. Riihestä oli peräisin elo, mutta sinne vietiin myöskin ruumiit...

Nykyhetkellä Tervassavun mustassa riihessä oli aivan toisenlaista. Se oli täynnä ihmiselämää, asumista, kämpän omalaatuista henkeä. Oli niin ahdasta, että tuskin löysi jalansijaa, elävät hieroivat toisiaan melkein kuin jyvät muinoin rusassa. Kuivuvat verhot höyrysivät, ryittiin ja kirottiin karkeasti, sanasia sinkoili...

Mutta eipä tuullut, eipä kylmä nainut! Aatu Tervassavu tunsi suloisesti sulavansa, sai pitkävartisen läskipannunsa tirisemään kiukaan hiillokseen, sai kupposen kuumaa kahvia, järsi leipää ja voiteli ruokatorveaan sillä rasvalla, jonka sika kaikessa viattomuudessaan oli jalostanut kaikista solkuista. Mistäpä se olisi voinut aavistaa ihmiskavaluuden, jonka suuruudella ei liene äärtä eikä päätä...

Sitten Aatu harsi housunlahkeestaan repeimen kiinni. Povessa tuntui kutinaa, sillä täitkin tulivat virkeiksi lämpimässä. Riihiasukkaat, ainakin Aatu, elättivät niitä mahdottoman määrän. Jos joskus polttelitkin paitasi saunan löylyssä, niin uutta täinsukua vain siunautui. Ne söivät, eikä elävän nahka ottanut parkkiutuakseen tunnottomaksi...

Aatu Tervassavu raapi itseään. Härnäiltiin täällä ihmistä, povea poltteli pinnalta jos pinnan altakin. Yhtä kiusausta oli elämä...

Hän koetti olla katsomatta riihen peränurkkaan, jossa narusta roikkuvan savuisen öljylyhdyn alla tapahtui jotakin salamyhkäistä. Tiheä, moninkertainen ympyrä nuorukaisia ja miehiä istui ja kyyrötteli ja oli vajonnut kuin suohon jonkun peräti mielenkiintoisen ja tähdellisen seuraamiseen. Aatu tiesi hyvinkin mitä tuon ihmisympyrän sisällä oli. Pulja, pirra, arpanappula, kahdeksakulmainen hyrrä, joka pyöri Tervassavun riihen leveällä lattiapalkilla, johon vartat olivat niin monesti iskeneet, monen syksyn oljet kahisseet ja jyvät pirahdelleet, pyöri, kunnes vauhti lakkasi ja se kallistui kupeelleen. Ja sen joka kantilla oli numeroita, paitsi yhdelle oli leikattu risti, henkselit. Numerot ja risti merkitsivät jotakin, merkitsivät ainakin Aatu Tervassavulle. Tuolla kahdeksakulmaisella puljalla oli hyvä osansa siihen seikkaan, että hän oli niin syvässä köyhyydenkuopassa, että ei ollut varaa paitaa vaihtaa, että täitä oli niin tuhottomasti, että päällysvaatteet rönsyilivät ja kylmä piti häntä morsiamenaan. Hän oli tarttunut hyppysineen liiemmän kerran tuon puljan napaan ja pyöräyttänyt ja nähnyt sen kallistavan ristikupeensa, henkselit, näkyviin. Kolikot olivat siirtyneet toiseen taskuun. Kesti se sitten sahailla ja nytkytellä kovaapuuta...

Aatu jo mielessään vihasi tuota kahdeksakanttista. Puuta sekin oli, Tervassavun tervaspuusta terävällä puukolla ja taitavin sormin vuolaista. Samalla hänen kyntensä syhyivät tarttua siihen uudemman kerran. Osanneehan tuo kallistua toisellekin kantille, näyttää kahtakymmentäyhtä, niin että Aatu saisi pyyhkäistä lattialta kaikki nikkelikolikot ja setelinresut, kaikki, kerta toisensa perästä, saisi omansa takaisin ja korot, saisi saaliin, voiton sellaisen, ettei tämä kansa olisi ennen nähnyt...

Eihän tuolla sieväpyllyisellä puljalla riittäne koko talvea, ristejä, henkseleitä! Vaikka muuan vanha mies oli sanonutkin, että sata vuotta se kyntää sama onni, köyhällä...

— Eikö Aatu pyöräytäkään tänä iltana? huomasi joku jo kysäistä. Aatu ei vaivautunut vastaamaan. Kyhnäyttelihän vain itseään ja tarkasteli olisiko hänen ulkokuoressaan äimälle työtä. Eikä vastaus ollut tarpeellinenkaan. Kysyjän äänensävy tuntui selvästi julistavan, että kyllähän Aatu pyöräyttäisi jos varat vankkaisivat. Kotamikolla ei ole asiaa tarttua puljan napaan...

Tällainen ajatus ei ollut kaukana oikeasta. Aatu oli monesti ajatellut hyljätä koko puljan, kahdeksakanttisen kauhistuksen. Se lypsää häneltä joka pennin ja päälle päätteeksi varastaa levon ja unenajat, työvoiman. Mokoma epäjumala, taitavasti puusta vuolaistu! Mutta sen julmempaa riistäjää ei voinut kuvitella...

Mutta kun vain oli rahankolikoita, niin oli kuin piru olisi nykkinyt Aatun puljanurkkaam Ehkäpä nyt herahtaisi vähän takaisin! Sinne oli jo mennyt niin monta markkaa, että luulisi jo toisin käyvän. Yhä uudelleen kävi kuitenkin ilmi, että pulja kallisteli kupeitaan siihen tapaan, että Aatun markkoja vietiin. Hän työntyi aamupakkaseen vähän levänneenä, köyhänä ja kiivaana, ärtyisenä, vakain tuumin: sahan oli pystyttävä...

Ehkäpä köyhyys olisi sinä iltana pelastanut Aatun unenhelmoihin, mutta ovi avautui ja huurupilven sisästä työntyi riihen ihmiskuohuntaan työnjohtaja. Kulunut nahkatakki tehosti hänen naamansa iloista ja rauhallista punaverisyyttä. Aatussa syttyi ajatus ja hän pujahti ulos kuin sukkula työnjohtajan seläntaitse samasta ovenavauksesta. Hän odotti hyvin tietäen, ettei kymmenmies koskaan viivy kauan riihessä, joka on kuin väellä ahdettu. Hän sanoo asiansa ja lähtee tiehensä. Odottaa sitä kuitenkin sai, kärvistelyyn asti. Pakkanen rasahteli, järven jää halkesi julmasti paukahtaen ja ulvahtaen. Tervassavun talo jymötti vankkana illan äkeydessä. Aatun mieleen nousi muistikuvia paljosta sananselityksestä ja veisuusta. Jumalaa oli pidetty hyvin höystöntuntevana ja sitä toista puolta, pirua, oli haukuskeltu yhtä ujostelemattomasti, vasten naamaa...

Siinä työnjohtaja nyt oli. Aatua ujostutti, mutta sanottava se oli:

— Suontahan minä...

— Taasko? mutisi työnjohtaja. — Onko niitä puitakaan? Noille vain riihitontuille, ettei vaatekappaletta päälleen! Niin on mies kohta rönsyinen kuin kukka. Ja tammikuussa!

Hän naurahti leveästi, veti laajalla liikkeellä lomsan esiin ja ojensi kaksikymppisen.

Niin Aatu pääsi jälleen puljan, puisen, pienen, tunnottoman epäjumalan ääreen. Vähitellen hän sitä lähestyi, ujostellen, ajatellen kuinka kaikki arvaavat, että kyllä se nyt taasen, kun työnjohtaja kävi, kun on rahaa... Lopulta puljan monien sormien silittämä napa eli hänen hyppysissään. Antakoon, antakoon nyt takaisinkin nielemiään! Aatu pyöräytteli hyvin varovaisesti, markkaa ja kahta. Pitkä tovi vierähteli ja sitten Aatu huomasi kauhistuen, että vienyt se taasen oli, niellyt pohjattomaan kitaansa tuo sievä pieni nappula. Vain muutama markka oli enää hänen kourassaan. Tuskan palava kihosi hänen naamaansa ja hän tarttui vapisevin sormin puljaan, joka pyörähteli ikäänkuin pilkallisesti horjahdellen, pyörähteli ja kallistui. Aatun silmät seisoivat tappeina. Ristipä tietenkin, henkselit!

Hän raivostui ja kiroili. Synkeä viha syttyi syvällä hänen sisuksissaan. Viimeisen kerran nyt veit, sievä epäjumala, minulta tai muilta! Puinen kappale ei ole ikuinen! Palaahan se tai lahoo... Nyt se oli viimeisen kerran hänen kourassaan. Ovi aukeni ja pulja singahti kauas talven öiseen äkeyteen, vajosi syvälle johonkin lumien pehmeyteen. Siellä se on pysyvä, eikä niele enää markkoja...

Mutta pelitoverit sydämistyivät peräti Aatulle ja uhkailivat puistella häntä, antaa sellaisen selkäsaunan, että hän aina muistaisi käyneensä tuon siivon ja hyvän puljan kimppuun. Rähinä oli sellainen, että nukkuvatkin heräsivät ja joku ikämies sanoi, että oli tapahtunut oikea asia. Puljaa ei tarvittu tässä huoneessa. Sen pyörittäjät häiritsivät yörauhaa ja heitä oli jo kylliksi kärsitty. Poika oli sahannut paljon puita ja pulja oli tullut hänelle kalliiksi...

Tämän kaltaiset äänet pelastivat Aatun ruumiilliselta pahoinpitelyltä. Olihan hänellä muutenkin kylliksi kuritusta: työtä, säätä, puljaa, viekkaita veljiä, lyhyen elämänsä muistoja. Hän pelastui pitkälleen riihen lattialle hornamaiseen pimeyteen, joka oli täynnä hengitystä, kuorsausta, ääntelyjä, tuhahduksia, liian lähellä olevia vieraita ihmisjäseniä. Tuntui siltä, että hän oli tehnyt itsensä mahdottomaksi jatkamaan tätä riihielämää. Hän saisi kuulla liian usein tästä illasta. Pulja, puinen, punaverinen, pieni epäjumala makasi nyt jossakin hankihaudassa. Aatu oli ollut voittavinaan tuon pienen, mutta miten lienee. Hänetkin oli voitettu, ei voinut olla edessä muuta kuin pako, marssi johonkin tuntemattomaan.

Niin kävi. Huomispäivänä Aatu oli tilissä ja kolme nikkelimarkkaa ja saman verran hilkunrahoja kertyi ja jäi hänen taskunsa pohjalle. Repussa oli palanen leipää, kirves, sahanpuut ja kehälle kietaistu sahanterä. Vähäpuheisena ja hieman kankein niskoin hän lähti. Mieleen ei tuntunut tällä väljäällä työmaalla ja ahtaassa asunnossa kertyneen mitään mieluista muisteltavaa, kaipuun arvoista. Näinä monina pitkinä viikkoina Aatu ei ollut vielä kertaakaan käynyt itse talossa. Jokin esti häntä siitä, muisto, että hän oli ollut näillä mailla asukas ja olokas, perillinen, eikä ollut enää. Vain vanhurskaat perivät maan... Mutta nyt hän työntyi Tervassavun avaraan pirttiin. Ei ollut kiirettä mihinkään ja olihan sopivaa nähdä jäähyväisiksi miltä siellä nykyään näytti.

Oli jo iltapimeä. Lamppu paloi katossa, pari renkiä veisteli reenjalaksia ovenpielessä ja itse isäntä istuskeli peremmällä soututuolissa. Hän ei vastannut Aatun tervehdykseen tavuakaan, lueskelihan sanomalehteä. Aatu tunnusti, ettei hän ulkonäöltään ollut mikään mielivieras. Asukin oli sellainen, ettei sanomalla uskonut ja täikin hänestä voi tipahtaa. Hyvä kun sai istahtaa penkille ja ottaa ilmaista lämpöä. Olisi tuo kuitenkin saanut päivään vastata. Entuudestaankin tiedettiin toisistaan ja sitten oli oltu yhtäaikaa sotapalveluksessa, vieläpä samassa ryhmässä, eikä siitä ollut monta kuukauttakaan aikaa. Mutta ei tuo perkele sen vertaa, että kääntäisi kasvojaan lehdestä! Siinä on jotakin perin tärkeää maailman menosta...

Lattia oli laaja ja lankut leveitä ja luultavasti paksujakin. Se oli kulunut, niin että oksat mulkoilivat siitä kuin ulkonevat silmät. Oikein tutakseen ne näyttivät katsovan Aatua, oikeaa tervassavulaista. Maalin nämä tulokkaat olivat vain lattiaan pyyhkäisseet ikäänkuin oksasilmiä sokaistaakseen. Lastut lentelivät, renkien kirveet kolkkivat. Ei talosta puututtu savottatöihin. Tämä uusi isäntä oli vain myynyt metsää. Vieraalta näytti, lattialankun oksien silmänmuljauksista huolimatta. Ei ollut pannua pankolla, suurta kuin Jordani, kuten silloin kun talossa uskottiin ja höysteltiin jumalaa...

Viimein nuori isäntä pani sanomalehden pöydälle, vilkaisi Aatuun ja virkahti:

— Sitähän taidettiin olla yhtäaikaa siellä väessä?

— Niinpä taidettiin...

Kotvan kuluttua isäntä sanoi:

— Muistelen, että pitelivät sinuakin niinkuin heikompisaattoista...

Aatu puolestaan muisti sangen hyvin, että tätä isäntää ei oltu suinkaan pidelty kuin heikompisaattoista. Oli jäänyt mieleen eräskin tapaus. He seisoivat rivissä paskantärkeinä, kuten sotaväen tyyliin kuuluu. Oli pakkitarkastus ja tämän isännän pakki oli sellaisessa kunnossa, ettei hän ollut uskaltanut tuoda sitä paikanpäällekään, vaan näytti salavihkaa omanaan Aatun pakkia. Ja sitten kävi niin, että vääpeli avasi suunsa ja lausui: — Alokas Pätsin — se oli nykyisen tervassavulaisen nimi — pakki kiiltää kuin koiranmunat kuutamossa, mutta muille kaikille kymmenen kilometrin santsimarssi. Niin Aatukin oli kävellä kölkytellyt penikuorman iltapimeässä pahoilla saapaskamuroilla, vaikka hänen hoidossaan ollut astia oli kelvannut kyllä herralle, aivan kiiltänyt, Pätsin näyttämänä...

Siinä oli ajattelemista siitä huolimatta, että ongelma oli hyvin yksinkertainen. Pätsi oli jo silloin Tervassavun isäntä ja oli ottanut rahaa evääksi ruununleipiin lähtiessään. Hän juotti juoppoa vääpeliä, eikä hänellä ollut hätäpäivää, ei hän voinut ollakaan huonosaattoinen. Aatu tiesi, että hän harrasti siviilissäkin sotaisia asioita, oli isänmaallinen ihminen, joka tuon tuostakin kiskoi ylleen suojeluskunnan sarkavaatteet ja käveli kiväärintorrakko olalla jonakin toukokuun päivänä, jolloin oli tapahtunut suuria asioita...

No, hänen hallussaan oli Aatun isien maa, hän sai myydä metsää. Kaikki oli hyvin ymmärrettävää, mutta olisi hän saanut jutella ystävällisemmin pelastuttuaan pitkältä marssilta Aatun pesemän pakin avulla. Keskustelusta ei kuitenkaan tuntunut tulevan mitään tolkkua ja Aatu lähti talosta vähin äänin, jotenkuten häipymällä.

Hän käveli, mihin lienee kävellyt. Hotua oli auki joka puolella, olletikin ylöspäin. Viti narskui askelten alla. Selässä oli likainen reppu ja selässä pari työvälinettä ja palanen leipää, taskussa voi kilauttaa kolmea nikkelimarkkaa ja hilkkuja.

Revontulet pitivät ilvettään jollakin avaruuden kulmalla. Siinä oli senkin seitsemän näköistä väriä ja rantua. Aatun mieleen jylkähti, että joku isompi naiseläjä, piru nahan alla, liehautteli ja kouhotteli juhlahameitaan taivaanvahvuudessa...

Mutta jäähän karahtaneen kiveränokkaisen saappaan alla natisi viti kuivasti.

(Jälkeenjääneistä papereista.)