[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fcaKZIrcK6vLXmKSQXqDtxzRtLBa4jagDKQYGr6Cqj-o":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":20,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":21,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":22,"preamble":23,"content":24},3708,"Kolme mestarijuttua","Haanpää, Pentti",1905,1955,"3708-haanpaa-pentti-kolme-mestarijuttua","3708__Haanpää_Pentti__Kolme_mestarijuttua",null,"novelli",[],[],"fi",6825,45079,true,[],[],[],"Kokoelma sisältää kolme kertomusta, jotka sijoittuvat suomalaiseen maaseutuun ja savottaelämään. Tarinoissa kuvataan ihmisluonnon piirteitä, kuten ahneutta ja uskoa, sekä työntekoa ja luonnonvoimia tarkkanäköisesti.","Pentti Haanpään 'Kolme mestarijuttua' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3708. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KOLME MESTARIJUTTUA\n\nKirj.\n\nPentti Haanpää\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1955.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nHuhtikuinen yö\nPussisen akka, kunnianarvoisa naishenkilö\nMetsää ja uskoa\n\n\n\n\nHuhtikuinen yö\n\n\nHuhtikuinen, humiseva tuuli riipoi matalalla roikkuvia, monipoimuisia\npilviä, mustia tai vaaleankalsakoita. Sade räiskyi. Tukkipuut seisoivat\nsumassa Leväsuvannolla, sillä tuuli puhalsi vastaan, eikä virta niellyt\nollenkaan tällä hulevesien aikana järveksi paisuvalla aukealla suolla.\n\nJa suuressa vanhassa talossa, mikä yksinäisenä, harmaana, unisin,\nkaihomielisesti katselevin akkunaruuduin kyyhötti peltojensa keskellä,\nvietti savotta rokulipäivää. Seisoi kaksi vanhaa pirttiä vastakkain,\nvälillään porstua. Toisessa myytiin kahvia: kilisivät kupit ja\nkallisteli muhkea, mustavatsainen pannu. Mutta toisessa lauloi haitari,\nkilkkarauta helisi ja märät jätkät, useimmilla yllään sininen mekko ja\nleveä lippalakin luuhka, kiersivät tuimassa tahdissa huonetta. Jytisi,\nnarisi ja naukui, tuuti ja lonkahteli lattia.\n\nJa ulkona käytiin kauppaa aittojen luona, joiden sammaleisia\nhirsivatsoja vuosikymmenien viljasadot pullistivat. Myytiin siellä\nleipäkakkaraa, kullankeltaista voilohkoa, sonninselkää ja valkoista\nsianpintaa, kauhottiin läkkituoppeihin voimallista piimänkokkaa.\nSaipa jätkä ravintoa ja sai talo rahaa, kilisevää hopeaa ja rapisevaa\nseteliä. Kuukki portailla talon isäntä. Vanhahtava äijä, muhkurainen\nsauva kädessään, kuukki ja kurkisteli, että kaikki kävi käskyjen\nmukaan. Niin on ukko näöltään kuin pahin jätkä, kuin lokattu varis,\nriekaleiset vaatteet yllä ja päässään likainen pannuhattu, pitkä\npiippana, jonka nokassa on punainen tupsu.\n\nSaituus se miestä sellaisessa puvussa käyttää, saituruus ja ylpeyskin,\nkuinka hän rikas mies ei komeile vaatetuksella, kalliilla asulla, vaan\nalentaa itsensä. Hurskas, nöyrämielinen mies, vähäväkisille esikuva;\nniin uskoo ukko hänet ihmisiltä nähtävän, suuressa ylpeydessään...\n\nRikas on mies, rikas kuin pakana! Maita puolet pitäjästä, mureita\npeltoja, kolkkoja hirsikköjä, kokonaisia pikkutiloja, nautoja ja\nhevosia lauma. Rahaa lie hänellä arkun pohjalla kuin muuta paperia\nsekä kellastuneita velkakirjoja raamatun paksuinen pinkka. Kitsas on\nmies, ahne, kinnari, nylkee maakunnan maillaan köyhtyviltä talonpojilta\nrahoja minkä ikinä ilkeää. Vihattu hän on, mutta vielä enemmän pelätty,\nkunnioitettu! Minkä ympäristön kansa kaivaa vaivoin irti karusta\nmaaperästä auringon rävötyksessä tai talven tuimuudessa, siitä enin\nosa valuu tälle mahtimiehelle — Kiia Hyypiölle, valuu kuin omasta\npainostaan. Penni lienee tämän miehen jumala! Niin käy kansassa tarina,\nettä sitten kun maailma palaa, tonkii Hyypiö-ukko yhä tuhkassa, tonkii\nesiin metallista lanttia...\n\nEmäntä on talosta kuollut, mutta elääpä tytär, melkein yhtä mainittava\nihminen kuin isänsäkin. Eikä ainoastaan isänsä vuoksi mainittava.\nKaunis on Hyypiön Liina, kuten kedon kukat, kuten taivaan linnut ovat\nsileitä, sopusuhtaisia, kuten mehevässä hillassa rämeellä ei ole\nmoitteensijaa. Luonto on valanut hänet parhaimmilla vormuillaan, eikä\nole aine pursunut muoteista ulos, ei loppunut kesken. Iho hänellä on\nmaidonvalkea ja silmät puhtaan siniset kuin huhtikuinen poutataivas.\nHyvä hän on myöskin, lempeä, ei harkiten, ajatellen, vaan luonnostaan,\nkoska ei voi olla muuta, kuten nauta jyystää vain ruohoa tietämättä\nlihansa makeudesta. Äitiinsä lienee hänestä sellainen tullut, nuorena\nkuolleeseen naiseen, hentoon, hiljaiseen, kaihosilmäiseen, siipiä\nvailla enkeliin.\n\nNiin käy kauppa aittojen luona, missä palkkapiiat hyörivät, talon tytär\nkerää rahaa ja katselee päältä Kiia Hyypiö, resutakkinen, mahtava,\nmainittava mies. Mutta kauppa käy myöskin tomuisessa riihikartanossa\npeltojen reunassa. Kyssäselkäinen, mustanmuotoinen mies myy siellä\npehkuläjän kupeella viinaa. Pulisee, holskuu valtainen lekkeri, ja\nkirkas viina juoksee lirittäen puteliin, rikkinäiseen savikuppiin,\npunaiseen saunakippoon — minkälaisen osuvat astian käsiinsä saamaan. Ja\nmustaotsaisessa saunassa läiskyvät kortit.\n\nSitten lakkaa kauppa aittojen luona, kun viimeinenkin jätkä on\ntäyttänyt mahansa ja reppunsa, sitten riihikartanossa, kun kauppiaan\nlekku kumisee tyhjyyttään. Tulevat nyt syöneet jätkät kohti tupia,\nmistä kuuluu pirun ja paimenen valssin äläköivät, monipoimuiset\nlopputahdit, tulevat röyhtäillen ja suitaan pyyhkien. Tulee myös\ntoisia, väkeviltä liikutettuja, hoippuvia, hörähteleviä. Kiivaasti\nja humuten lipuu nyt jätkiltä elämä! Kauas virtaa avonaisista\novenremppanoista hörinä ja turina kuten ampiaispesästä. Hanuri puhkuu\nkuin tukehtumaisillaan, rämistin soi tahtirauta. Joskus välähtää\nKauhavan teräs juopuneen jätkän kädessä, hän pyörähtää kannoillaan,\nhihkuu. Hiluu — aukesipa piiri! Mutta siinä samassa ovat kourat kiinni\nhänen kalvosissaan, puukko väännetään pois, lyödään korkealle seinään,\nja miestä talutellaan syrjään.\n\nNiinpä kuluu rokulipäivä murheellisen, vettä tippuvan taivaan alla.\nKuuluu polkan yksitoikkoinen jumputus, jytisevät lattiapalkit, joku\nryyppii vielä kahvin ruskeata nestettä, joku nuristelee viimeistä\nviinatilkkaansa seinän takana.\n\nMutta kun on vitkalleen saapunut ilta, vaisu hämäryys, silloin makaavat\nmiehet luokonaan molempien pirttien lattioilla, tiukalle sullottuina\nkuten silakat nelikossa. Ei ulotu siinä kaikkien ruumis lattiaan, ei\nvoi kukaan liioin liikahtaa ottaakseen unta toisella kyljellään. Mutta\nvielä kurkistaa jätkän pää ovelta:\n\n— Hohoi! Mahtuuhan tänne!\n\n— Älä veikkonen, ei täällä ole kahta vuovinkia!\n\n— Eihän ole hällälläkään ketään!\n\n— Saat siinä paistaa lihasi, jos lystää!\n\nKuuluupa räsähdys. Mies kiskaisi porstuahuoneesta lankun irti, ja kohta\nhän juosta sukaisee sukkasillaan makaavien ylitse, rimputtelee kuin\ntukkisumaa, hihkaisee, vielä viinanhöyryjä päässään ja kompuroi toisten\nuhkaillessa ja sadatellessa lankkuineen kuumalle hällälle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOnpa jo remu vaiennut, kuuluu vain sateen sihinä ja tuulen tohahdukset.\nPihamaalla seisoo yksin kuin öinen haamu talon kaunis Liina katsellen\nalakuloisia maisemia, märkiä, kulonkeltaisia maita, totisia metsiä.\nOnpa kuin hän odottaisi jotakin, ikäänkuin haaveilisi. Sillä näissä\nmiehenpuolissa, joita litkottaa kuin mitäkin lihaa pirttien lattioilla\nja kuumassa saunassa, on eräs, joka ehtimiseen haamiloituu hänen\ntajuntaansa ja joka myös muistanee häntä. Kummallista, että erään\nnoista jätkistä, Soiniksi sanottavan miehen, piti olemuksensa\nmahdilla ikäänkuin pensselillä sutien maalata kuvansa Hyypiön Liinan\nmieleen niin unhoittumattomaksi, että tarvittanee aikoja, ennen\nkuin se himmenee. Kummallista, että tyttö, kun alkaa mieluilla\nmiehenpuolta, hän kaihoilee jotakin määrättyä niistä: tuo tuolta...\nMiksei tälle Liinallekin yhtä hyvin joku muukin näistä rähjäisistä\njätkämiehistä, mies kuin mies. Tai jos valitsemaan ruvettiin, niin\nolihan löydettävissä näyttävämpiä, naamoiltaan nätimpiä, ihmisten\nmittapuikon edessä kaikinpuolin parempia, arvoissaan olevia miehiä,\nennen tätä muutamaa Soinia. Oudot ja torjumattomat luonnonlait ne\ntekevät kuitenkin työtään syvyyksissä, minne ihmisten luotausnuorat\neivät ylety. Siksi tämän tytön tajussa kangastelee muutaman jätkän\nkuva, joka märkänä litkottaa tuolla hielle ja lialle haisevassa\nmiesjoukossa, kangastelee niin väkevänä, kuin ei mitään muuta olisikaan\ntässä maailmassa.\n\nMutta ei Liina Hyypiö näin ajattele. Kaikki asiat ovat hänelle\nmerkillisen selkeitä, helposti tajuttavia ja luonnollisia. Ei ole\nmitään ounastelevia mielenkuvajaisia, ei asioissa hämäryyttä, utua.\nTämäkin asia on hänelle kirkas: Soini, pienenpuoleinen, valkoverinen\nmies, tummin kiharaisin otsatukin, sinisin silmin, hymyilevin suin\nja välkähtelevin hampain. Mies, joka osaa puhua mukavia lauseita\nhieman änisevin, hiljaisin äänin. Oh, ettei tullut toimitetuksi sitä\nparemmille makuupaikoille. Sinne se voi kaatua ties minne, saunaan\ntai pirttiin. Eikä tullut tervehdityksi, vaikka näki hänet syömässä\nkuistin loukossa, näkyi kuin nyreissään nakertavan kivikovaa leipää\nja ryystävän piimää. Sitten se taisi olla hiukan humalassa. Toikkaili\nsiellä jätkäjoukossa lakittomin päin, naureskellen ja silmissä viinan\nhehkua. Mutta ei Liina tunnu siitäkään olevan erikoisemmin pahoillaan,\nkuten saattaisi olla joku toinen. Hän ikäänkuin tietää, vaikkei sitä\najattele, että mies lopultakin pitäisi hänet parempana kuin viinan.\n\nRämähtelivät toisen rakennuksen ovet, punertavan korkean törelön, jossa\npomomiehet ovat yritelleet levolle talonväen seurassa. Nyt ovat he\nhuomanneet tuulen tyyntyneeksi, joten suma voi hyvinkin ruveta lipumaan\nalaskäsin. Liina hiipii takaisin huoneeseensa samalla kun alkavat\nkuulua herätyshuudot:\n\n— Hohoi, pojat! Töihin tai tiliin! Rokuli ei tee rahaa!\n\nSitten sieltä kuuluu hämärtyvässä iltayössä lähdön sutakkaa, ja kohta\non koko savotta liikkeellä marssien valkoisin, välkähtelevin hakavarsin\nrantaan. Suurissa veneenlotjissa naukuvin, vingahtelevin airoin\nsoutavat he pois. Kympit huutavat. Miehet nököttävät hakavarsilla,\njotka ovat asetetut veneen laidoille istuimiksi, rannalla mösöttää\nukkoherra keltaisessa sadetakissaan. Kuovi kuikuttaa valittavasti,\nhaikein mielin ja liipottelee yli veden suipoin, käyrin siivin. Niinpä\nollaan keskellä leveätä vettä ohjeen vieressä ja aletaan tiputtaa\nmiehiä ohjetukkien selälle kiinnitystolppien viereen.\n\nOhjeiden väli on täynnä ohuita tukkeja, propsintölkkiä, paperipuita,\njoiden kulkua miesten on autettava tönimällä niitä liikkeelle. Tuuli\nhenkäilee vielä veden selällä, ja suhusade vihmoo herkeämättä. Mutta\nhämäryydessä kaikuvat pilapuheet, huudot, laulunrenkutukset, kimeät\nvihellykset, joilla miehet kokevat ylläpitää iloista tuulta, sillä\nyö tulee olemaan kurja. Joku laulaa levein syvin äänin laulun alusta\nloppuun, asettuu sitten laulelemaan yhä yhtä värssyä ja jumuttaa\nlopuksi yhtä ainoata säettä:\n\n— Jurvalan uunin päällä hyvä oli olla...\n\nSitä hän jumuttaa yksitoikkoisesti, herkeämättä, kunnes ääni viimein\nhiljenee, sanoja ei erota, kuuluu vain nuotin alakuloinen, ikävä\nkurnutus, ja sitten sekin lakkaa.\n\nSoinia vastapäätä, tolppa kainalossaan, keksi tukkiin lyötynä, seisoo\nvanha ukko kokien pitää rikkeimiä kenkiään veden pinnan yläpuolella.\nTuuli puhaltelee hänen paitansa rintarakosesta, ja mies kärvistelee\nkylmissään, kärsivän näköisenä. Alkaa puhua, puoleksi Soinille,\npuoleksi itsekseen, väläytellen talinkarvaisia, elottomia silmiään:\n\n— Minkä vuoksi häntä pitänee ihmisen vielä vanhanakin näin elää...\n\nJa sitten hetken vaiti oltuaan:\n\n— No, pääsisihän tästä, painuisi suman sekaan. Nokko tokko kukaan\nkysyisikään, mihin se joutui! Mutta täällä sitä pitää vain torjottaa,\nvaikka tässä elämä on samanlaista kuin myllärin laulu: päähän kun\npääsee, niin alkaa se vielä...\n\nOn hetken hiljaista: kuuluu vain tukkien hiljaisia kolahduksia, veden\nlipinää, sateen sihinää. Sitten kymppi huutaa:\n\n— Hohoi, suma seisoo ja miehet makaa!\n\nAlempaa jostakin hankalasta mutkasta kuuluu työn ähellys: keksit\nkolahtelevat, vesi pärskähtelee. Huudetaan:\n\n— Huupa menemään, aamulla pakkanen!\n\nSoinia värisyttää. Sade on kastellut hänet läpikotaisin, märkä paita\ntakertuu ihoon. Jos nyt tuli aamuksi pakkanen, kuten saattaa sattua\nhuhtikuun oikukkailla ilmoilla, niin olipa silloin oltava.\n\nVaatteet kohmettuvat, eikä pyörivän, jääsilaisen tukin selässä saa\nlämmintä. Eikä pääse ohjeelta pois ennenkuin kympit veneellä noutavat,\nei ole miestä kantavaa tukkia. Soini painautuu tolppaa vasten ja\ntuijottelee pimeyteen.\n\n— Hohoi, Soini! huhuaa joku lähellä.\n\nSoini ei viitsi vastata: mitä huudellee joku, ilmanaikuisia.\n\n— Hohoi, Soini, saatana, siellä sinä olet kuitenkin.\n\nSitten joku juosta sukaisce pitkin notkahtelevaa ohjelitkaa, menettää\ntasapainonsa, pärskäyttelee vettä ja pääsee liikkeelle uudelleen. Nyt\ntörmää mies kiinnitystolppaan, johon Soini nojaa, niin hapeneesti,\nettä tämä horjahtaa pois ohjeelta vesivaraiselle sumalle. Puut ovat\npieniä, ja mies polkee niitä nokkelasti ennenkuin kerkiää heittäytyä\nhakavartensa varaan könöttämään ja siitä takaisin ohjetukille.\n\n— Peijakas, mitä tämä merkitsee?\n\n— St! Elä hiljaisemmin! Karataan. Täällähän paleltuu näillä kerineillä.\n\n— Vaan jos huomaavat, niin toisinaan polttavat pois. Voi tulla hyviä\nurakoita.\n\n— Palttua polttajille! Ei tässä niin pilvien orjia olla.\n\n— No eihän tuossa maaltaan hävitä.\n\nNiinpä he vetelivät kolme tukkipuuta puomin alitse koettaen katsoa\njykevintä, sitaisevat ne vyöremmillä päistään yhteen ja alkavat solia\nja meloskella kohti rantaa. Sinnepä jäävät toiset ohjelitkalle öiseen\nsateeseen katsomaan, että suma elää. Mutta nämä toiset saavat ehkä\nsamat rahatunnit saunan lauteilla lempeässä lämpimässä. Tai saattaa\npomomies lukea heille huomenna lantit nyrkkiin ja tulla muutto toiseen\nsavottaan.\n\nOn keskiyö, ja Hyypiön rakennukset näkyvät tummin, epämääräisin\nääriviivoin sakeaksi kutoutuneessa pimeydessä. Toinen jätkistä on jo\npistäytynyt saunaan, mutta Soini on mennyt etsimään reppuaan pihan\npuolelta. Silloin huudahtaa joku pimeydessä hiljaisella, hätkähtävällä\näänellä, joku jolla on sininen, tuulessa häilähtävä puku.\n\n— Oh, sinäkö Soini! En ole nähnyt kuin silloin kesällä hein'aikana.\nIhanhan sinä olet likomärkä. Tule toki lämpimään! Minä olen valvonut,\npaistanut kahvileipää teille uittomiehille.\n\nNiinpä he ovat äkkiä pitkässä, pimeässä porstuassa. Tyttö vetää miestä\nkädestä ja kuiskaa: — St, hiljaa, etteivät herää! Ja samalla hänen\nmieleensä välähtää kuva jostakin koreakantisesta romaanikirjasta, jossa\nneito ohjailee miestä suuren, pimeän talon sokkeloissa. Soininkin\ntajuun tulvahtelee joistakin ihmeellisistä, käsittämättömistä syistä\nmuisto harmaasta kotimökistä kaukana täältä pienellä mäellä, jossa hän\noli pieni poika, peukalon pituinen tapsukka. Siellä oli sininen arkku,\njosta hän oli penkonut esiin vanhan, hiirien jyrsimän, repaleisen\nkirjan, jossa oli kuvia, tarinoita. Ja nytpä hän eli itse näitä\ntarinoita: prinsessa talutti häntä, repaleista kulkuria. Täten he\nmolemmat todistavat kuvitteluillaan tämän öisen tapauksen tähän heidän\nelämäänsä ikäänkuin muualta siirretyksi, oudoksi, luonnottomaksi.\n\nOvi narahtaa, ja he ovat kahden tuvassa, johon hiilistön sininen hehku\nluo kajastusta. Hämyinen valo tekee kaiken oudoksi, pehmeäksi ja\nhaavemaiseksi. Soinin valtaa hyvä tunnelma, lohduttava, ihmeellinen\nja lauha. On kuin hän olisi elänyt tämän hetken ennenkin, joskus\nmuinaisina aikoina, sinihämärässä, satuisessa maassa. Tai tuntuu siltä,\nkuin tämä kaikki olisi perin tuttua ja kauan jatkunutta, kun hän\npuhelee tytön kanssa hiljaisella äänellä, puhelee puheita, jotka eivät\ntartu mieleen, hymyilee ja nauraa hyrähtelevän, visertelevän naurun.\nHän on riisunut puseron yltään kuivamaan ja istuu paitahihasillaan.\nLieskan hehkussa kuumentunut kostea paita höyryää, tyttö liikuskelee\nöisissä talousaskareissaan. Hänellä on kahvia ja punertavia, höyryäviä\nvehnäsiä. Sitten tyttö haluaa näyttää vieraalleen lintunsa, punatulkut,\njotka elävät kirkaslankaisessa häkissään tuvan peräkamarissa,\nhänen kamarissaan. Niinpä Soini, kulkuri ja jätkä, näkee kynttilän\nlepattelevassa valossa Hyypiön kuulun tytön kamarin, näkee punatulkut\nnököttämässä yösijoillaan tylpin nokin, uros punaisin, upein vatsoin.\nTyttö kertoo linnuistaan, pahankurisesta, juonikkaasta naaraasta,\nhyvälaatuisesta, hymähtelevästä uroksesta, niitten laulustakin,\nhyrähtelevästä ja huiluäänisestä.\n\nSilloin joku rykäisee ovella kuivakiskoisesti, ja ennenkuin kynttilä\nheidän säikähdyksestä vavahtelevissa käsissään tupsahtaa sammuksiin,\nkerkeävät he nähdä pitkän, repalaisen, römsyisen takin, sylttyiset\nsukat, vanhat, varrettomat pieksurajat ja niiden yläpuolella valjut\nkasvot ja likaisen piippalakin. Se on talon isäntä, hassunkurisessa,\nnaurettavassa asussaan. Kuitenkaan ei kukaan hymyile tai naura. Kiia\nHyypiö herättää aina ahdistavan, lamauttavan kunnioituksen tunteen,\non kaiken yläpuolella, kuten kokkohaukka ilman sinessä, leijailevin,\nauringossa välkkyvin siivin. Ja nämä kaksi olivat kuin pienet,\nälyttömät lintuparat ruohon juuressa.\n\n— Luulin, alkaa hän puhua napsahtavan kuivin, pilkallisin äänin,\nluulin, että täällä vielä elävät ne Kärnä-muorin kummitukset, hittuset.\nMutta toinenhan täällä on peli: tytöllä on sulhasia, yöpoikia.\n\nHe ovat pyörähtäneet takaisin tupaan, ja ukko jatkaa:\n\n— On totisesti löytänytkin kauniin sulhasen, likomärän jätkäräsyn!\nSillä mikä on tämä mies: silkka jätkä! Mitä hänellä on: likaiset silmät\nja räkäiset nyrkit!\n\nJa kimmastuneena, vihan sokea aalto päässään kohisten, tempaisee ukko\nhiilistön vierestä kohennusraudan ja uhkailee sillä Soinia. Tämä älyää\ntilanteen kiusalliseksi: tarttuako ukkoon ja lennättää loukkoon kuten\nkeuhkonipun — mutta mitä siitä sanoisi tytär. Ei tehnyt myöskään\nmieli puittaa suinpäin pakoon. Hän aikoo nykäistä ukolta raudan,\nsanoa jonkin tepsivän, varman sanan ja poistua sitten verkalleen,\nkiirehtimättä. Mutta silloin hän älähtää tuskasta ja säikähdyksestä.\nKohennusrauta on hiilistössä kuumentunut, ja hän on polttanut kätensä\npahoin. Hätäpäissään hän sieppaa puseronsa ja pakenee ohi rämähtävän\noven, ohi letiseväpalkkisen porstuan, kintereillään ukko kuin pahahenki\nhaaruineen, sohien tulikuumalla raudalla ja nauraen voitonriemuisesti\nilkkuen: hä, hä, hampaattomalla, mustuneella kidallaan.\n\nSoini seisoskelee pihan liepeillä hiljaa kiroillen ja painellen\npalaneeseen käteensä märkää maanpintaa ja sitoen tiukasti puseronsa\nsen ympärille. Mutta ukko seisoo yhä asuntonsa ovella molisten jotakin\nkähein kurkuin, epäselvin sanoin, pudistellen ja heristäen rautaa,\njonka hehkuva kärki piirtelee yöhön outoja kiemuroita. Sitten ovet\nrämähtäen sulkeutuvat ja Soini astelee kohti nokiotsaista saunaa.\n\n— Likaiset silmät ja räkäiset nyrkit!\n\nOikeinhan se sanoi! Miksi hän sitten istui pohatan tyttären kanssa\nhiilistön hämyssä öisessä tuvassa haaveillen ja puhuen joutavia. Mitä\nhän oikein aikoi? Kotivävyksikö isoon Hyypiöön vai perustaa pienen\nmökin, samanlaisen kuin mistä hän oli alkuisin, likaisen ja köyhän,\nmetsän reunaan, vai halusiko hän hyväillä tyttöä hetken kaihapaikassa\nja astua sitten edelleen pitkin solisevan joen rantaa, pitkin\nhiekkaista tietä. Soini ei halua ajatella asioita, kuten ei milloinkaan\nole halunnut. Ei hän tee äkkijyrkkiä päätöksiä, ei repäiseviä, ratkovia\ntekoja. Kulkekoon vain aika, tulkoon ja menköön päivä, ja tapahtukoon\nkunakin päivänä mitä tapahtuu.\n\nHän astuu saunaan, missä löyhähtää mätäin lehtien ja vastain lemu,\npalaneitten, murenevien kivien haju, imelä, herpaiseva lämmin. Toinen\njätkä nukkuu jo lavitsalla selällään, nyrkit lattialla. Soini kytkähtää\nlauteille, ja hänen tajussaan haamoittuu mielikuva, haamoittuu ja\nkirkastuu:\n\nHän vonkailee kosken reunalla Leväsuvannon alapuolella lepikon\ntummanvihreässä siimeksessä, vonkailee kesän kaukaisimpia puita,\nJotapurolta tulevia. On ilta, kirkas ja tyyni. Koski elää ja solisee,\njokin tukki solahtaa sivuitse, ryhmyrunkoisessa haapapuussa lipisevät\nlehdet. Metsän tumman sahareunan latvoilla möllöttää kuu kuin\najettunein naamoin, punaisena ja paisuneena.\n\nSilloin tulee Liina sinisin, häilähtelevin hamein lepikon hämärään,\nsinne, missä valkea hakavarsi sojottaa pystyssä. Niin he ovat kuin\nkahden koko maailmassa, kesäyössä, kuin kaksi itikkaa suunnattoman,\nsinikirkkaan lasikuvun alla.\n\nTämä kuva häilyy Soinin aivoissa kuin jonkinlainen voide, palsami hänen\nkihelmöivälle kädelleen, kunnes hän nukkuu, ja ajan hetket valuvat\nsivuitse ilman huolta ja vaivaa, kaikki on unohtunutta ja onnellista...\n\nMiten selkeänä, kirkkaana paljastuukaan tässä ihmiselämän koko surkeus,\nviheliäisyys, kun etsiessämme onnellisimpia hetkiä saamme osoitella\nniitä, jolloin kaiken verhoaa unohduksen.\n\n(Maantietä pitkin, 1925.)\n\n\n\n\nPussisen akka, kunnianarvoisa naishenkilö\n\n\nHän asuu kylän laidassa, mökinlahossa, jota voisi nimittää vaikka\nihmispesäksi. Ympärillä on suota ja rämettä, ja vesakkometsää,\nmelkoisen tylyn ja tympeän näköinen maisema, jollaista se usein\npyrkii olemaan köyhän ihmisen lähistöllä Suomenmaassa. Hän on jo\niäkäs ihminen, jolunnäköinen mökin akka, jonka kasvoihin aika on\nkirjoittanut, mitä on kirjoittanut. Suustaankin hän on sellainen, että\nsivistyneenmakuinen ihminen voi ällistyä. Sellaista käkriäismäistä\nkielenkäyttöä, jossa uhkausta pahanjuonisen sikiönkantturan pääkuoren\nhalkaisemisesta ei ole otettava aivan täydestä, sananmukaisesti.\n\nMutta hän on kuin onkin oikein muorien muori, kunnianarvoisimpia\nnaishenkilöltä tässä maassa.\n\nEnsiksikin tyly ja karu maa on hänen toimestaan pursunut Pussisten\npaljoutta. Suurimman osan verevintä nuoruudenaikaansa hän on kävellyt\nkantavana, jalat haarallaan ja maha lupaavasti pullollaan. Hänen\nkukoistavimman elämänsä aika on ollut tulvillaan lasten kitinää ja\nparkumista, hyssytystä ja likaisten riepujen löyhkää. Ja sitten ajan\ntullen maa on täyttynyt Pussisten paljoudesta, tuosta tunnetusta\nsuvusta, jonka kirveen kalkkeesta ja sahan sirinästä Suomenmaan metsät\nkaikuvat, siitä samasta suvusta, jota on kulkenut myöskin jylisten\nkäyviin, savuaviin ja haiseviin tehtaisiin, jota on riittänyt kaatumaan\nsankarivainajina isänmaan sodissa, joissa on etsitty parempaa rajaa...\n\nLaaja ja mahtava on Pussisten suku. Ja tämä Pussisen akka on ollut\nvahva tekijä sen suvun suurentamisessa. Toista tusinaa Pussisia\nei suinkaan ole vähäinen saavutus alallaan, ja vielä enimmäkseen\nmiehenpuolia, tervettä ja terhakkaa lajia, äitiinsä. Ja tietysti\nisäänsäkin, ukko Pussiseen, jonka kirveen ja sahan ja kuokan ja lapion\nvoimalla pienten Pussisten lauma kasvoi ja vahvistui. Mutta akkakin\nsiinä kyllä tarvittiin, aivan etunokan naisia. Pussisten kasvatukseen\nsisältyi paljon asioita, niin paljon, ettei sitä äkkipäätä arvaakaan.\nMonta puuropataa oli keitettävä, ja sellaisilla puilla, metsästä\nkaikessa kiireessä kerätyillä risuilla ja pökkelöillä, joista voi\nmainita sitä ja tätä, kun tuli ei ottanut viritäkseen, ja sellaisessa\ntulisijassa, joka tupakoi savun sisään, kun risut viimeinkin ritisivät.\nMonet perunat höyrysivät, sillä kaikilla Pussisilla on suu, johon\npainuu ja josta myöskin tulee ulos äänenväkeä, jota maailmaan mahtuu.\nMonet kerrat äiti Pussisen käsi ehti myöskin tarttua mustan kahvipannun\nsankaan, ainoa asia, joka siinä mökissä haiskahti ylellisyydelle.\n\nJa paitsi toistakymmentä pohjatonta pussissuuta oli mökissä myöskin\nnavetta, synkeän musta ja ummehtunut kuin luola, jossa pari kolme\nlehmänkantturaa märehti ja jokunen lammas määkäisi haikeasti. Nekin\noli ruokittava ja huollettava, sillä nämä luontokappaleet antoivat\nmaitotilkan pienten Pussisten tuoppiin. Jopa Pussisen akka joskus\nkirnusikin kuten kunnon emäntä ainakin voinokareen, valkoista köyhän\nvoita, lujasti suoloilla höystettyä roppaa. Sitten hän ehti kartata ja\nkehrätä, polkea rukkia, nuorin Pussinen sylissä tissi suussa. Sitten\nhän parsi ja paikkasi, etupäässä isä Pussiselle ja myöhemmin isompina\nkasvaville Pussisille, joiden oli työnnyttävä työhön Suomenmaan äkeään\ntalviseen metsään. Pienillä Pussisilla ei ollut kuin paitatilkkua ja\nhousuisaa, joissa he kyllä tarkenivat juosta kipaista nurkanjuuressa...\n\nJa sitten Pussisen akka pesi, pesi pesemästä päästyäänkin lapsenriepuja\nja muita vaatekappaleita. Vesi lotisi ja vaatehintaleet litisivät\nkourissa, jotka olivat karkeat ja halkeilleet. Sitäkin työtä riitti\nriittämistään. Pussiset ovat sellaista sukua, josta erittyy paljon\nhikeä ja likaa. Ja sitten hän luutasi mökin lattiankin, kuluneet\npalkit, joista kovat oksat pullistelivat kuin mulkosilmät. Sillä\nmiltäpä elämä lienee välillä maistunutkin, niin Pussisen akka ei\nkoskaan menettänyt uskoaan, että enempi sitä on vettä kuin paskaa...\n\nHän työskenteli myöskin mökkeröisen ulkotöissä väljän taivaan alla,\nteki heinää niittäen ja haravoiden, taitteli lehdeksiä, oli pyllyllään\nperunamaalla kuokkineen ja sirppeineen ohrapeltotilkulla, joka kylläkin\noli vain sen kokoinen, että akka sen hameellaan peittäisi. Ja sitten\nhän kerätä hotaisi risutaakan ja kiiruhti mökille, jossa pienet\nPussiset parkuivat...\n\nEikä kaikessa tässä ollut vielä kylliksi. Hän ehti vieraankin työhön,\nansioon, tienestiin. Sillä pieniä Pussisia oli tosiaankin paljon ja\nheidän suunsa pohjattomia. Pussisen akka töytäili talojen pelloilla,\npestä hursaisi äveriäämpien alusvaatteita, kartata raapaisi villojakin,\npoimi marjoja ja kiskoi pajunparkkeja.\n\nToimelias Pussisen akka, ripeä ja riuska ja suulaskin, parkkimetsässä\noli uljaimpia näkyjä mitä tämän maan pinnalla on nähty. Hän rutaisi\npajun poikki ja vetäisi vahvoilla kynsillään irtautuvaa pajunkuorta\nkuin mitäkin nahkaa. Valkoisena hohtelivat nyljetyt pensaat, ja pienet\npahaiset, räkänenäiset Pussiset olivat auttavinaan äitiä, joka kiskoi\nja noitui. Mökillä odottelivat kaikkein pahaisimmat milloin äiti\nparkkitaakkoineen pullahtaa esiin vesakon reunasta. Ja kun hän tuli ja\npudotti parkkitaakan maahan, niin hän riiputti sisään vesiämpärin ja\nalkoi imettää. Sellainen nainen hän oli siihen aikaan, että oli ilo\nnähdä. Siinä ei tosiaankaan tauti työtä tehnyt...\n\nHän eleli kesät avojaloin, käveli vielä routaisessa maassakin, sillä\nhänen jalkoihinsa oli kasvanut sellaiset anturat, ettei parkkitiinussa\ntule verrempiä. Hän saattoi astella avojaloin syksyisellä jäälläkin\nkirveskalso kädessä, kolkaten mateita, saadakseen kalakeiton\nPussisilleen...\n\nSellainen äiti oli Pussisten äiti. Ja melkein kaiken aikaa, koko\nmuhkeimman akkuutensa ajan, hän käveli kantavana, jalat terhakasti\nhaarallaan, maha lupaavasti pullollaan. Kaiken aikaa hän imetti.\nJa melkein aina hänen suunsa kävi. Hänen suomenkielensä kajahti\nilmeikkäänä, ja kaiken lapsenteon ja työnryskeen keskellä hän päästeli\nhelapäitä nauruja suomalaisen köyhyyden höysteeksi.\n\nSanottakoon, että hänen työnsä, keitokset ja paistokset, pesut ja\npaikkuut, ovat sitä laatua, joka haihtuu ja katoaa. Hänen kiskomansa\nparkitkin ovat jo ammoin lahonneet karvarin ammeessa, ja anturoille,\njotka köyhän elämän parkki antoi Pussisen akan avojalkoihin, on käyvä\nsamoin. Mutta toista tusinaa Pussisia on sentään toista. He elävät.\n\nMonta miehevää kirveeniskua jumahtaa hirteen Suomenmaan rannattomissa\nmetsissä.\n\n(Heta Rahko korkeassa iässä, 1947.)\n\n\n\n\nMetsää ja uskoa\n\n\nSaha puri puuta, puri, vaikka monesti vastahakoisesti ja työläästi,\nikävästi ja pahantuulisesti kirskahdellen. Oli kaiketi siinä hammas\nhampaan vieressä, mutta piru sen oikein tiesi miten se olisi pitänyt\nrenkata ja harittaa, jakaa, ja miten viilalla sipaista. Leikkoja\nkuitenkin tuli tulemistaan, välistä vähän vinoonkin.\n\n— Saha puoltaa, sanoi työnjohtaja, pysähdyttyään katsomaan, ikuista\npaperossiaan imien.\n\nAatu murnisteli, virnisti ja virkkoi:\n\n— Hyvähän tuo on, että minuakin joku puoltaa...\n\nSahan laulussa oli samansuuntaista nuottia kuin hänen nuoressa\nelämässään. Se lauloi metsässä, jonka Aatun esi-isät olivat omistaneet\nties kuinka monessa polvessa, aina aikojen hämäristä, metsässä, jonka\nvielä Aatun isä oli omistanut. Aatukin muisti vallan hyvin isänsä\nisannuuden, oli noiden aikojen loppuessa jo melkoinen pojantorvelo,\nmiehen kokoinen.\n\nTuhantisen hehtaaria oli Tervassavussa metsää, ainakin maata, joka sai\nsitä kasvaa jos jaksoi. Ja kasvoihan maa, paitsi ylen vedenvaivaama,\nsuoksi sanottava. Oli siinä niittyjäkin, ojanvarsia, joissa kesäisin\nsenkin seitsemän miestä huiskutti viikaterautaa. Kolmekymmentä lehmää\nlypsi parhaana aikana Tervassavun Topin nimiin. Peltojakin oli ja\nkolme aittaa seisoi mahavana rivissä. Aatu oli poikasena monta kertaa\ntyöntänyt kätensä olkapäätä myöten kahahtaviin ja sihahtaviin jyviin,\neikä laarin pohja ollut vielä lähelläkään. Se oli tuntunut hyvältä,\ntuo, että pieniä jyviä oli niin monta, että niistä oli karttunut kasa...\n\nTervassavun maan laajuuteen mahtui vielä kuusi kokonaista torppaakin,\njoista tehtiin veropäiviä taloon, parhaista viisin-kuusin viikoin.\n\nNyt Tervassavun metsään mahtui laulamaan monta sahaa ja siellä lauloi\nja soitteli tällä hetkellä. Rysähteli ja räsähteli, kun petäjä kaatui,\nja ajajat hihkuivat ja kiroilivat. Metsän turkki harveni, niin että\noikein rumalta näytti. Jälelle jäävät puut seisoivat ikäänkuin orpoina\nja viluisina. Mutta se on hetkellistä. Metsä kasvaa, seisoo totisena,\nhumisee ja hymisee, natisee ja panee vaikka millä äänellä tuulen\nkourissa...\n\nMutta ei se koskaan hymise Aatulle kotoisesti, tuloa tuottavasti,\nniinkuin hymisi isille, isännille. Välistä, useinkin, Aatun mieleen\nmuistui, että tämä metsä voisi oikeastaan olla hänen. Hän oli sellaista\nlähtöä, oikeaa talonpoikaissäätyä, ettei hänen luonnon tavallisen kulun\nmukaan olisi tarvinnut kumartua puun juurelle, jollei tahtonut, ei\nolisi tarvinnut pokkuroida puulaakia ja puuherroja kuin sen verran,\nettä olisi kirjoittanut nimensä kauppakirjoihin lämpimässä kamarissa...\n\nTämä metsä voisi ja oikeastaan pitäisi olla Aatu Tervassavun, mutta\ntoisin on kuitenkin kirjoitettu nykyisiin maarekistereihin. Metsänanti\nkahahtelee ja kilahtelee aivan toisille ihmisille, vieraille,\ntulokkaille. Talon oikean pojan ja perillisen, siinä kasvaneen, on\nkumarruttava puun juurelle ja letkautettava sahaa toisenkin kerran\nja oltava vielä päälle päätteeksi kiitollinen, että on hanketta,\ntienestiä, että hienoinen hopealanka juoksee. Puu on kovaa ja se on\nkovasti jäässä ja saha pihistää ja puoltaa, tekee mielellään vinopäitä,\nniinkuin tietäisi, että vinoon on mennyt tämän sahan pitelijän elämä...\n\nTopi Tervassavu oli tullut kaukaa viime vuosisadalta, raasun\npaisteelta, päreen äärestä. Hänen viistoon katsovat tihrusilmänsä\nolivat nähneet ensimmäisen öljytuijun syttymisen ihmeen Kairanmaassa,\ntuollaisen uuden, epäilyttävän valon, jossa aivan hyvin saattoi piillä\nsyntiä... Ja Topi Tervassavu karttoi syntiä kaikin voimin. Hän oli\nhyvin uskonnollinen ihminen ja oli aina ollut, hamasta nuoruudestaan.\nHämärä taru tosin kertoi, että hän olisi joskus, ajan alussa,\npaiskannut korttipakan pappien ja saarnamiesten eteen ja sanonut,\nettä tutkikaapa tätäkin kirjakultaa. Mutta sitten raamattu oli hänen\nturvansa. Hän osasi sen ulkoa, hyvämuistinen mies, osasi mainita luvun\nja värssyn ja tiesi selittää mitä sanojen takana lymysi. Yksi vähäinen\nsynti oli yhtä painava kuin yhdeksänkymmentäyhdeksän törkeää, eikä\nihmisellä ollut omin avuin muuta edessä kuin helvetin korventava tuli,\nikuisesti kestävä, joka oli seitsemän kertaa ärhäkämpää maallista\ntulta. Pelastus oli katumuksessa ja parannuksessa ja kääntymyksessä ja\nherätyksessä, jolloin Vapahtaja sekautui asiaan ja pyyhki pois ihmisen\nja maailman synnit, pyyhkäisi niitä saman tien vaikka kuinka paljon.\nAatu Tervassavu, joka sahasi kovia puita menetetyllä maallaan ja jonka\nsydän oli täynnä kaikkea uskontoa ja jumalallisia johdatuksia vastaan,\nja jolla oli jonkinlainen käsitys maapallon koosta ja sen synneistäkin,\najatteli, että häätyi siinä olla luutu, ja se lienee nävös tuon\npyyhkäisyn jäljiltä, kertakaikkiaan tunkiolle heitettävä...\n\nTopi Tervassavu tahtoi kiertää helvetintulen ja päästä siihen toiseen\npaikkaan, paratiisiin, autuuteen, missä sielun olisi hyvä olla.\nHänellä riitti väsymätöntä harrastusta viittoilla vielä muillekin\nkoirannahkakintaallaan ainoata oikeata tietä, vanhaa, taattua suuntaa.\nHänen maalliset huvinsa, kaikki tuollainen pieni, josta ihminen saa\nsisällyksen elämäänsä, supistui Tervassuvun suvun jatkamiseen ja\nlaajentamiseen ja tupakkapuruun. Vanhalla puolella ikäänsä, hampaiden\nlahoessa, mustan ruskeat juonteet hänen molemmissa suupielissään\ntodistivat tästä lakkaamatta. Lisäksi hän teki kellokauppoja, vaihteli\nmielellään hopeakuorisia syntistenkin ukkojen kanssa. Jos veli tällöin\nuseimmiten sai kellon, jonka rattaat nilkuttivat, joka jakoi maailman\naikaa miten sattui, niin se ei ollenkaan huolettanut tervassavulaisen\nomaatuntoa. Raamatussa ei löytynyt lukua ja värssyä, joka olisi\nsoveltunut näihin asioihin. Sitäpaitsi, pitihän ihmisen jossakin\nlomassa saada todistus oveluudestaan ja ylemmyydestään, viisaudestaan,\ntuo suuri, välistä salainen, tyydytys, että pystyi pettämään ja\nkynimään...\n\nMutta usko, hyvien olojen varmistaminen tulevaisessa, oli hänen\nelämänsä pääsisällys. Paljon hän oli istuskellut kuumissa pirteissä ja\nkuunnellut sanaa ja sananselitystä, huokaillut ja itkeskellytkin. Hänen\nsilmistään valuivat kyyneleet yhtä vilpittöminä kuin mällinestekin\nsuupielistä. Hänen uskonsa paisui paisumistaan ja hän alkoi itsekin\nsaarnailla. Niin täysi oli hänen sydämensä. Tervassavun suuri\npirtti oli tuontuostakin ahtaen täynnä seuraväkeä. Siellä majaili\nsaarnamiehiä ja uskonveljiä ja -sisaria. Ihminen ei täyty yksinomaan\nhartaudesta ja uskosta, ja niinpä leväytettiin pötyä pöytään. Olihan\nTervassavussa syötävää. Ja pannu, suuri kuin Jordani, oli aina lämminnä\njättiläismäisen uunin vahvalla, vyörymättömän näköisellä pankolla...\n\nTopi Tervassavu ei tyytynyt uskomaan ja saarnailemaan vain omassa\npirtissään vaan kierteli pitkin pitäjiä, yli laajan Kairanmaan. Ehkäpä\nhänen mahassaan hautui haave, että juuri hän se on oleva, tuo suuri\nsaarnamies, jonka kielessä piilee kipinä, joka on sytyttävä palon,\noikean kulovalkean, syntisryteikköön... Uskosta paisui hänelle ainoa\nvaivan arvoinen asia ja Tervassavun talon asuminen oli vain jotakin\nsivuhommaa, hyvin väliaikaista...\n\nMaailma soti siihen aikaan ja syvälle suomalaisten metsien kaihoisaan\nhuminaankin oli leviämässä tunne, että ihmiselämä oli suuresti\nmulkkautumassa, että jotakin uutta ja tuntematonta oli tulossa\nrientoaskelin. Puhuttiin vapaudesta ja itsenäisyydestä, ennustettiin\ntorppareillekin sellaista. Eivät ne tule tekemään päivätöitä isännille\nja miten silloin Tervassavussakin asutaan? Työmiesten palkat ovat\ntyyriitä maksaa. Topi Tervassavu alkoi ajatella, että hän aivan turhan\ntakia piti niin laajaa maata ja oli raskaiden maailmallisten huolten\nalla. Uskon, oikean elämän tiellä, esteenä oli koko Tervassavu.\nAikuiseksi saavissa jälkeläisissäkään ei ilmennyt mitään talonasumisen\nhenkeä. Töhkeitä ne olivat työhön, eivätkä edes taipuneet uskontielle,\neivät peljänneet helvetintulta. Nuori ihminen on sellainen: tyhmä ja\nylpeä. Topi Tervassavu alkoi ajatella, että maailma, niin sanottu\nmaailmanranta voisi olla niille sopiva koulu. Siellä on pehmennyt\npaljon kankeita selkäruotoja ja uskokin alkanut maistua...\n\nMaanostajia ja ostelijoita kulki ja he vilauttelivat sellaisia\nsummia, ettei oikein sanomalla uskonut, ennenkuulumattomia. Hupsuja\nnuo lienevät olleet, rahanpaljoutensa sokaisemia. Topi Tervassavu\nteki päätöksen ja möi talonsa, jota hän oli asunut montamonituista\nvuosikymmentä, jossa jo hänen isänsä ja ukkovaarinsa ja vielä vanhemmat\nesiukot olivat pitäneet tulia, viritelleet vaivansavuja. Hän osti\nsitten paljon pienemmän talon ja pisti liiat rahat korkoa kasvamaan\nja olemaan valmiina palvelukseen. Niin hänen maailmalliset huolensa\nvähenivät ja usko eneni, seurat sakenivat, saarnat pitenivät...\n\nMutta pian kävi ilmi, että maailma pyöri, että rahaa ei voinut pistää\nsuolaan. Se ei säilynyt, se hupeni kouriin kuin multa ketunkynsiin...\nPäästäkseen rahoihin jälleen käsiksi Topi Tervassavu pienensi uudelleen\nmaataan, pienensi useita kertoja, niin että loppujen lopuksi asui\npahaisessa torpassa, josta piti tehdä veropäiviä taloon. Aatupojan,\njoka mieheksi kurkottelevana, yhä vyöryi isänsä mukana, olisi pitänyt\nlähteä niitä tekemään.\n\n— Menkää itse! sanoi hän. — Tehän niitä olette joskus saaneetkin,\nteettäneet muilla ihmisillä...\n\n— Huuti! äsähti Topi Tervassavu. Huuti!\n\nHän sanoi vielä paljon muutakin ja Aatu teki päivätyöt ja ukko uskoi\nja saarnaili ja vaihteli hopeakuorisia ja mällimehua riitti leualla.\nHänen jälkeläisensä kansoittivat Amerikkaa ja Suomen kaupunkeja. Vain\nnuorin poika eleli yhä Kairanmaassa, omistamatta siitä ristisyltääkään.\nHänen kädessään oli saha ja edessään jäinen puu, isänmaassa kasvanut.\nKaiken aikaa oli maailma intoillut jumalattomuutta ja juoppoutta ja\nhuonoa elämää vastaan ja siinä sivussa, kenenkään huomaamatta, oli Topi\nTervassavu uskonut ja saarnaillut ison talon, Kairanmaan suurimpia.\nAutuudessa tuo nyt istunee ukkopaha, mutta hänen poikansa Aatu ei\nkoskaan voi ajatella oikein hyvällä sydämellä uskoa ja jumalisuutta ja\njumalaa. Kalliiksi, kalliiksi oli tullut Topi Tervassavun ikuinen ilo...\n\nAatu oli niihin aikoihin köyhimmillään. Hän oli syksyllä palannut\nsotapalveluksesta oppimasta isänmaan puolustusta, isänmaan, jota\nhänellä ei enää ollut ristisyltääkään, jonka isä oli saarnaillut\ntoisiin käsiin. Ruununtakin riisuttuaan hänellä oli vetää ylleen vain\nkeveitä, kepulimaisia vaatekappaleita, jäännöksiä. Melkein joka ainoa\nilta sait kaivaa äimän ja pikilangan pätkän karvareuhkan kätköstä ja\nkuroa kiinni repeämiä ja ratkeamia, paikata tököstää. Alusvaatteitakin\noli vain yhdet, joita piti pitää pesemättä koko pitkä talvi, vaikka\nne olivat liasta ja hiestä niin kankeat, että rautapelti muistui\nmieleen. Aatu Tervassavulla ei ollut myöskään minkäänlaista asuntoa,\nkotia, tutussa ja laajassa Kairanmaassa, vaikka ketuillakin on siellä\nluolansa. Ei ollut keinoja hankkia edes suksia, joilla olisi taittanut\ntaivalta. Jalan oli tallusteltava, urrittavakin, olipa lunta miten\npaksusti tahansa. Hyvä kun sai kirveskalson kouraan ja sahan kainaloon.\nHyvä, että Tervassavun metsää, jonka isä oli saarnaillut, oltiin\nkaatamassa ja työtä saatavissa.\n\nHämärsi, pakkanen tuntui kiihtyvän ja tähdet syttyivät hyvin terävinä\nja ilkeinä taivaanvahvuuteen. Aatun oli aika lähteä, sillä majapaikkaan\noli matkaa, nelisen kilometriä metsää ja sitten aava järvenselkä,\nparivirstainen. Oli siinä tallustelemista, vaikkapa polku olisikin\nollut auki. Sitäpaitsi vilukin alkoi ahdistaa, päivän työn ja sulaneen\nlumen kastelemien ohkaisten pukimien läpi. Ikävästi äänteli pakkasen\npurema lumi jäätyneitten jalkineitten alla.\n\nMetsän peitossa, tuon Kairanmaan jo kuluneen turkin helmustoissa,\noli aina suojaisampaa, mutta järven aavalla tuuli aina, aina siellä\noli palkeet paikattuina. Kun ei vesi läikkynyt niin lumi lainehti ja\nliikahteli, kevyet kiteet kulkivat sihisten. Tuuli oli näin talvisin\ntosiraikasta, ytimiin tunkevaa. Kyllä Aatu sillä aavalla vilunvirren\nveisasi ja paleltuminen lienee monesti ollut ihan huulella. Kyyryssä\nhän kulki ja koki pitää selkää tuulta vasten ja kädet olivat\ntungettuina syvälle housunkaulukseen. Hän kadehti niitä, joilla oli\nasettaa paljon enemmän maailmaa vastaan: sarkaa, lampaalta nylkäistyä\nturkkia, sammallettua hirsiseinää ja lämmitetyn uunin hohdetta.\nAutuutta tuo tuollainen lienee, autuutta sellaista, ettei entisellä\nja viimeisellä oikealla tervassavulaisella, saarnailleella isäukolla,\nliene verrempää! Vaikka toisekseen: Aatu Tervassavu oli aina epäillyt\nkoko iäistä iloa. Lieneekö sellainen mahdollista: aina jatkuva,\nliikahtamaton hyväolo?\n\nSillä puolensa oli elävän, kovaosaisen ilollakin. Järvenselkä, leveä\njos leveäkin, tuli aina ylitetyksi. Yhä lähempää, läpi pimeyden\npilkoittivat Tervassavun tulet. Tuulensuoja, lämpö lähestyi, eikä\ntällaiselle järvenselän ylittäneelle entiselle tervassavulaiselle\nvoinut hevillä keksiä mitään hekumallisempaa kuin että tunsi\nihanasti sulavansa, lämpenevänsä. Mitään parempaa ei liene tarjolla\ntaivaassakaan...\n\nLempeinä pilkoittivat Tervassavun maalliset tulet ja terävinä ja\nilkeinä iskivät tähdet silmää taivaanvahvuudesta. Siinä oli jo ranta,\nTervassavun ranta. Juuri siinä oli Aatu ensikerran perusteellisesti\ntutustunut järvenselän tuulen raikkauteen ja Kairanmaan talven\näkeyteen. Hänen oli pitänyt purkaa siinä aitaa, lahoa ja harmaata,\naikansa elänyttä, eikä poikaselle liene hiennyt kovin hääviä kamppeita\nTervassavun talossa. Paleli, paleli armottomasti, hirmuisena avartui\nympärillä talvinen autius ja niin Aatupoloinen turvautui lopulta itkuun.\n\n— Iso mies itkee! sanoi Topi Tervassavu.\n\n— Itkettehän tekin kuumassa pirtissä, keksi Aatupoika.\n\n— Se on toinen asia, aivan toinen asia... Toinen asia se oli,\nkokemattoman Aatun mielestä hölmö ja hupsu asia itkeskellä pirtin\nturvallisessa lämpimässä, jossa ei ollut mitään hätää. Mutta isä Topin\ntupakkamällijuonteet pitkällä leualla olivat pakkashuurteen hopeoimat\nja näyttivät oudoilta puustaimilta, näyttivät todistavan ja merkitsevän\njotakin perin salamyhkäistä ja vaikeasti tajuttavaa...\n\nNyt ei Aatulla ollut asiaa Tervassavun pirttiin, mutta riiheen oli,\npäältä harmaaseen ja sisältä mustaan. Siellä majaili savottaväkeä.\nSielläkin oli lämpöä ja laajaa lattiaa ja kuitenkin aikamoista\nahtautta, sillä asukkaita oli paljon. Sen vahvan asumisen, vyöryvän\nnykyhetken alle peittyi Aatulta tavallisesti paikan tuttuus, tuollainen\nsyvä tuttuus, joka syntyy vain lapsuudessa ja nuoruudessa. Lukemattoman\nmonina syksyinä olivat tervassavulaiset puineet tässä huoneessa\ntahi heille oli puitu. Piian ja rengin vartanjyske oli kaikunut\naamuöitten sakeassa pimeydessä ja siinä samassa oli heille huokeasti\nsaattanut tapahtua sellaista, joka tiesi seurakunnan lisääntymistä\nja vahvistumista, uuden mökin nousemista Kairanmaahan. Aatukin oli\ntäällä opetellut heiluttamaan varttaa, työn tahtia, vieläpä nuoren\npiianrepaleen kanssa, eläväisen, jolla oli piru ihon alla, riihen\npölyn ja noen ärsyttämän nahkan. Hiiliin hän oli täällä tuijottanut\ntummina iltoina käydessään kohentamassa pesää, täältä olivat peräisin\nuutisrieskojen maut, vuodentuloksien eri vivahteet, jotka hän oli\nvieläkin tuntevinaan suussaan. Nyt ei Aatu Tervassavu koskaan pääsisi\nkäsiksi uutiseen, vaikka vuosi olisi kuinka pitkä...\n\nMutta talvet, keväät ja kesät oli riihi seisonut autiona ja tyhjänä ja\nunohdettuna. Vain Aatu, poikanen, oli sinne joskus eksynyt retkillään\nja imenyt tajuunsa jotakin peloittavaa yksinäisyyden tunnetta. Riihestä\noli peräisin elo, mutta sinne vietiin myöskin ruumiit...\n\nNykyhetkellä Tervassavun mustassa riihessä oli aivan toisenlaista.\nSe oli täynnä ihmiselämää, asumista, kämpän omalaatuista henkeä. Oli\nniin ahdasta, että tuskin löysi jalansijaa, elävät hieroivat toisiaan\nmelkein kuin jyvät muinoin rusassa. Kuivuvat verhot höyrysivät,\nryittiin ja kirottiin karkeasti, sanasia sinkoili...\n\nMutta eipä tuullut, eipä kylmä nainut! Aatu Tervassavu tunsi suloisesti\nsulavansa, sai pitkävartisen läskipannunsa tirisemään kiukaan\nhiillokseen, sai kupposen kuumaa kahvia, järsi leipää ja voiteli\nruokatorveaan sillä rasvalla, jonka sika kaikessa viattomuudessaan\noli jalostanut kaikista solkuista. Mistäpä se olisi voinut aavistaa\nihmiskavaluuden, jonka suuruudella ei liene äärtä eikä päätä...\n\nSitten Aatu harsi housunlahkeestaan repeimen kiinni. Povessa tuntui\nkutinaa, sillä täitkin tulivat virkeiksi lämpimässä. Riihiasukkaat,\nainakin Aatu, elättivät niitä mahdottoman määrän. Jos joskus\npolttelitkin paitasi saunan löylyssä, niin uutta täinsukua vain\nsiunautui. Ne söivät, eikä elävän nahka ottanut parkkiutuakseen\ntunnottomaksi...\n\nAatu Tervassavu raapi itseään. Härnäiltiin täällä ihmistä, povea\npoltteli pinnalta jos pinnan altakin. Yhtä kiusausta oli elämä...\n\nHän koetti olla katsomatta riihen peränurkkaan, jossa narusta roikkuvan\nsavuisen öljylyhdyn alla tapahtui jotakin salamyhkäistä. Tiheä,\nmoninkertainen ympyrä nuorukaisia ja miehiä istui ja kyyrötteli ja oli\nvajonnut kuin suohon jonkun peräti mielenkiintoisen ja tähdellisen\nseuraamiseen. Aatu tiesi hyvinkin mitä tuon ihmisympyrän sisällä\noli. Pulja, pirra, arpanappula, kahdeksakulmainen hyrrä, joka pyöri\nTervassavun riihen leveällä lattiapalkilla, johon vartat olivat niin\nmonesti iskeneet, monen syksyn oljet kahisseet ja jyvät pirahdelleet,\npyöri, kunnes vauhti lakkasi ja se kallistui kupeelleen. Ja sen joka\nkantilla oli numeroita, paitsi yhdelle oli leikattu risti, henkselit.\nNumerot ja risti merkitsivät jotakin, merkitsivät ainakin Aatu\nTervassavulle. Tuolla kahdeksakulmaisella puljalla oli hyvä osansa\nsiihen seikkaan, että hän oli niin syvässä köyhyydenkuopassa, että\nei ollut varaa paitaa vaihtaa, että täitä oli niin tuhottomasti,\nettä päällysvaatteet rönsyilivät ja kylmä piti häntä morsiamenaan.\nHän oli tarttunut hyppysineen liiemmän kerran tuon puljan napaan ja\npyöräyttänyt ja nähnyt sen kallistavan ristikupeensa, henkselit,\nnäkyviin. Kolikot olivat siirtyneet toiseen taskuun. Kesti se sitten\nsahailla ja nytkytellä kovaapuuta...\n\nAatu jo mielessään vihasi tuota kahdeksakanttista. Puuta sekin oli,\nTervassavun tervaspuusta terävällä puukolla ja taitavin sormin\nvuolaista. Samalla hänen kyntensä syhyivät tarttua siihen uudemman\nkerran. Osanneehan tuo kallistua toisellekin kantille, näyttää\nkahtakymmentäyhtä, niin että Aatu saisi pyyhkäistä lattialta kaikki\nnikkelikolikot ja setelinresut, kaikki, kerta toisensa perästä, saisi\nomansa takaisin ja korot, saisi saaliin, voiton sellaisen, ettei tämä\nkansa olisi ennen nähnyt...\n\nEihän tuolla sieväpyllyisellä puljalla riittäne koko talvea, ristejä,\nhenkseleitä! Vaikka muuan vanha mies oli sanonutkin, että sata vuotta\nse kyntää sama onni, köyhällä...\n\n— Eikö Aatu pyöräytäkään tänä iltana? huomasi joku jo kysäistä. Aatu\nei vaivautunut vastaamaan. Kyhnäyttelihän vain itseään ja tarkasteli\nolisiko hänen ulkokuoressaan äimälle työtä. Eikä vastaus ollut\ntarpeellinenkaan. Kysyjän äänensävy tuntui selvästi julistavan, että\nkyllähän Aatu pyöräyttäisi jos varat vankkaisivat. Kotamikolla ei ole\nasiaa tarttua puljan napaan...\n\nTällainen ajatus ei ollut kaukana oikeasta. Aatu oli monesti ajatellut\nhyljätä koko puljan, kahdeksakanttisen kauhistuksen. Se lypsää häneltä\njoka pennin ja päälle päätteeksi varastaa levon ja unenajat, työvoiman.\nMokoma epäjumala, taitavasti puusta vuolaistu! Mutta sen julmempaa\nriistäjää ei voinut kuvitella...\n\nMutta kun vain oli rahankolikoita, niin oli kuin piru olisi nykkinyt\nAatun puljanurkkaam Ehkäpä nyt herahtaisi vähän takaisin! Sinne oli\njo mennyt niin monta markkaa, että luulisi jo toisin käyvän. Yhä\nuudelleen kävi kuitenkin ilmi, että pulja kallisteli kupeitaan siihen\ntapaan, että Aatun markkoja vietiin. Hän työntyi aamupakkaseen vähän\nlevänneenä, köyhänä ja kiivaana, ärtyisenä, vakain tuumin: sahan oli\npystyttävä...\n\nEhkäpä köyhyys olisi sinä iltana pelastanut Aatun unenhelmoihin, mutta\novi avautui ja huurupilven sisästä työntyi riihen ihmiskuohuntaan\ntyönjohtaja. Kulunut nahkatakki tehosti hänen naamansa iloista ja\nrauhallista punaverisyyttä. Aatussa syttyi ajatus ja hän pujahti ulos\nkuin sukkula työnjohtajan seläntaitse samasta ovenavauksesta. Hän\nodotti hyvin tietäen, ettei kymmenmies koskaan viivy kauan riihessä,\njoka on kuin väellä ahdettu. Hän sanoo asiansa ja lähtee tiehensä.\nOdottaa sitä kuitenkin sai, kärvistelyyn asti. Pakkanen rasahteli,\njärven jää halkesi julmasti paukahtaen ja ulvahtaen. Tervassavun talo\njymötti vankkana illan äkeydessä. Aatun mieleen nousi muistikuvia\npaljosta sananselityksestä ja veisuusta. Jumalaa oli pidetty hyvin\nhöystöntuntevana ja sitä toista puolta, pirua, oli haukuskeltu yhtä\nujostelemattomasti, vasten naamaa...\n\nSiinä työnjohtaja nyt oli. Aatua ujostutti, mutta sanottava se oli:\n\n— Suontahan minä...\n\n— Taasko? mutisi työnjohtaja. — Onko niitä puitakaan? Noille vain\nriihitontuille, ettei vaatekappaletta päälleen! Niin on mies kohta\nrönsyinen kuin kukka. Ja tammikuussa!\n\nHän naurahti leveästi, veti laajalla liikkeellä lomsan esiin ja ojensi\nkaksikymppisen.\n\nNiin Aatu pääsi jälleen puljan, puisen, pienen, tunnottoman epäjumalan\nääreen. Vähitellen hän sitä lähestyi, ujostellen, ajatellen kuinka\nkaikki arvaavat, että kyllä se nyt taasen, kun työnjohtaja kävi, kun\non rahaa... Lopulta puljan monien sormien silittämä napa eli hänen\nhyppysissään. Antakoon, antakoon nyt takaisinkin nielemiään! Aatu\npyöräytteli hyvin varovaisesti, markkaa ja kahta. Pitkä tovi vierähteli\nja sitten Aatu huomasi kauhistuen, että vienyt se taasen oli, niellyt\npohjattomaan kitaansa tuo sievä pieni nappula. Vain muutama markka\noli enää hänen kourassaan. Tuskan palava kihosi hänen naamaansa ja\nhän tarttui vapisevin sormin puljaan, joka pyörähteli ikäänkuin\npilkallisesti horjahdellen, pyörähteli ja kallistui. Aatun silmät\nseisoivat tappeina. Ristipä tietenkin, henkselit!\n\nHän raivostui ja kiroili. Synkeä viha syttyi syvällä hänen\nsisuksissaan. Viimeisen kerran nyt veit, sievä epäjumala, minulta\ntai muilta! Puinen kappale ei ole ikuinen! Palaahan se tai lahoo...\nNyt se oli viimeisen kerran hänen kourassaan. Ovi aukeni ja pulja\nsingahti kauas talven öiseen äkeyteen, vajosi syvälle johonkin lumien\npehmeyteen. Siellä se on pysyvä, eikä niele enää markkoja...\n\nMutta pelitoverit sydämistyivät peräti Aatulle ja uhkailivat puistella\nhäntä, antaa sellaisen selkäsaunan, että hän aina muistaisi käyneensä\ntuon siivon ja hyvän puljan kimppuun. Rähinä oli sellainen, että\nnukkuvatkin heräsivät ja joku ikämies sanoi, että oli tapahtunut oikea\nasia. Puljaa ei tarvittu tässä huoneessa. Sen pyörittäjät häiritsivät\nyörauhaa ja heitä oli jo kylliksi kärsitty. Poika oli sahannut paljon\npuita ja pulja oli tullut hänelle kalliiksi...\n\nTämän kaltaiset äänet pelastivat Aatun ruumiilliselta pahoinpitelyltä.\nOlihan hänellä muutenkin kylliksi kuritusta: työtä, säätä, puljaa,\nviekkaita veljiä, lyhyen elämänsä muistoja. Hän pelastui pitkälleen\nriihen lattialle hornamaiseen pimeyteen, joka oli täynnä hengitystä,\nkuorsausta, ääntelyjä, tuhahduksia, liian lähellä olevia vieraita\nihmisjäseniä. Tuntui siltä, että hän oli tehnyt itsensä mahdottomaksi\njatkamaan tätä riihielämää. Hän saisi kuulla liian usein tästä illasta.\nPulja, puinen, punaverinen, pieni epäjumala makasi nyt jossakin\nhankihaudassa. Aatu oli ollut voittavinaan tuon pienen, mutta miten\nlienee. Hänetkin oli voitettu, ei voinut olla edessä muuta kuin pako,\nmarssi johonkin tuntemattomaan.\n\nNiin kävi. Huomispäivänä Aatu oli tilissä ja kolme nikkelimarkkaa\nja saman verran hilkunrahoja kertyi ja jäi hänen taskunsa pohjalle.\nRepussa oli palanen leipää, kirves, sahanpuut ja kehälle kietaistu\nsahanterä. Vähäpuheisena ja hieman kankein niskoin hän lähti. Mieleen\nei tuntunut tällä väljäällä työmaalla ja ahtaassa asunnossa kertyneen\nmitään mieluista muisteltavaa, kaipuun arvoista. Näinä monina pitkinä\nviikkoina Aatu ei ollut vielä kertaakaan käynyt itse talossa. Jokin\nesti häntä siitä, muisto, että hän oli ollut näillä mailla asukas ja\nolokas, perillinen, eikä ollut enää. Vain vanhurskaat perivät maan...\nMutta nyt hän työntyi Tervassavun avaraan pirttiin. Ei ollut kiirettä\nmihinkään ja olihan sopivaa nähdä jäähyväisiksi miltä siellä nykyään\nnäytti.\n\nOli jo iltapimeä. Lamppu paloi katossa, pari renkiä veisteli\nreenjalaksia ovenpielessä ja itse isäntä istuskeli peremmällä\nsoututuolissa. Hän ei vastannut Aatun tervehdykseen tavuakaan,\nlueskelihan sanomalehteä. Aatu tunnusti, ettei hän ulkonäöltään ollut\nmikään mielivieras. Asukin oli sellainen, ettei sanomalla uskonut\nja täikin hänestä voi tipahtaa. Hyvä kun sai istahtaa penkille ja\nottaa ilmaista lämpöä. Olisi tuo kuitenkin saanut päivään vastata.\nEntuudestaankin tiedettiin toisistaan ja sitten oli oltu yhtäaikaa\nsotapalveluksessa, vieläpä samassa ryhmässä, eikä siitä ollut monta\nkuukauttakaan aikaa. Mutta ei tuo perkele sen vertaa, että kääntäisi\nkasvojaan lehdestä! Siinä on jotakin perin tärkeää maailman menosta...\n\nLattia oli laaja ja lankut leveitä ja luultavasti paksujakin. Se oli\nkulunut, niin että oksat mulkoilivat siitä kuin ulkonevat silmät.\nOikein tutakseen ne näyttivät katsovan Aatua, oikeaa tervassavulaista.\nMaalin nämä tulokkaat olivat vain lattiaan pyyhkäisseet ikäänkuin\noksasilmiä sokaistaakseen. Lastut lentelivät, renkien kirveet\nkolkkivat. Ei talosta puututtu savottatöihin. Tämä uusi isäntä oli vain\nmyynyt metsää. Vieraalta näytti, lattialankun oksien silmänmuljauksista\nhuolimatta. Ei ollut pannua pankolla, suurta kuin Jordani, kuten\nsilloin kun talossa uskottiin ja höysteltiin jumalaa...\n\nViimein nuori isäntä pani sanomalehden pöydälle, vilkaisi Aatuun ja\nvirkahti:\n\n— Sitähän taidettiin olla yhtäaikaa siellä väessä?\n\n— Niinpä taidettiin...\n\nKotvan kuluttua isäntä sanoi:\n\n— Muistelen, että pitelivät sinuakin niinkuin heikompisaattoista...\n\nAatu puolestaan muisti sangen hyvin, että tätä isäntää ei oltu\nsuinkaan pidelty kuin heikompisaattoista. Oli jäänyt mieleen eräskin\ntapaus. He seisoivat rivissä paskantärkeinä, kuten sotaväen tyyliin\nkuuluu. Oli pakkitarkastus ja tämän isännän pakki oli sellaisessa\nkunnossa, ettei hän ollut uskaltanut tuoda sitä paikanpäällekään,\nvaan näytti salavihkaa omanaan Aatun pakkia. Ja sitten kävi niin,\nettä vääpeli avasi suunsa ja lausui: — Alokas Pätsin — se oli\nnykyisen tervassavulaisen nimi — pakki kiiltää kuin koiranmunat\nkuutamossa, mutta muille kaikille kymmenen kilometrin santsimarssi.\nNiin Aatukin oli kävellä kölkytellyt penikuorman iltapimeässä pahoilla\nsaapaskamuroilla, vaikka hänen hoidossaan ollut astia oli kelvannut\nkyllä herralle, aivan kiiltänyt, Pätsin näyttämänä...\n\nSiinä oli ajattelemista siitä huolimatta, että ongelma oli hyvin\nyksinkertainen. Pätsi oli jo silloin Tervassavun isäntä ja oli ottanut\nrahaa evääksi ruununleipiin lähtiessään. Hän juotti juoppoa vääpeliä,\neikä hänellä ollut hätäpäivää, ei hän voinut ollakaan huonosaattoinen.\nAatu tiesi, että hän harrasti siviilissäkin sotaisia asioita, oli\nisänmaallinen ihminen, joka tuon tuostakin kiskoi ylleen suojeluskunnan\nsarkavaatteet ja käveli kiväärintorrakko olalla jonakin toukokuun\npäivänä, jolloin oli tapahtunut suuria asioita...\n\nNo, hänen hallussaan oli Aatun isien maa, hän sai myydä metsää. Kaikki\noli hyvin ymmärrettävää, mutta olisi hän saanut jutella ystävällisemmin\npelastuttuaan pitkältä marssilta Aatun pesemän pakin avulla.\nKeskustelusta ei kuitenkaan tuntunut tulevan mitään tolkkua ja Aatu\nlähti talosta vähin äänin, jotenkuten häipymällä.\n\nHän käveli, mihin lienee kävellyt. Hotua oli auki joka puolella,\nolletikin ylöspäin. Viti narskui askelten alla. Selässä oli likainen\nreppu ja selässä pari työvälinettä ja palanen leipää, taskussa voi\nkilauttaa kolmea nikkelimarkkaa ja hilkkuja.\n\nRevontulet pitivät ilvettään jollakin avaruuden kulmalla. Siinä oli\nsenkin seitsemän näköistä väriä ja rantua. Aatun mieleen jylkähti,\nettä joku isompi naiseläjä, piru nahan alla, liehautteli ja kouhotteli\njuhlahameitaan taivaanvahvuudessa...\n\nMutta jäähän karahtaneen kiveränokkaisen saappaan alla natisi viti\nkuivasti.\n\n(Jälkeenjääneistä papereista.)\n\n\n\n"]