[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwKnHjTFn-Z-TNHzwW41188182OErOFoHmnGP5Miiq9M":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},371,"Helenan perhe","Charles, Elizabeth",1828,1896,"371-charles-elizabeth-helenan-perhe","371__Charles_Elizabeth__Helenan_perhe","Kertomus Roomasta ensimmäiseltä vuosisadalta","romaani",[],[],"fi",1870,1875,104711,665529,false,24511,[23],"Rome -- History -- Fiction",[25],"Historical Novels","\"HELENAN PERHE\" by Elizabeth Rundle Charles is a historical novel written in the late 19th century. The narrative takes place in Rome during the time of Nero, focusing on the early Christians and the societal dynamics of the era. Central to the story are characters like the Apostle Paul and his companion Luke, as well as the family of Lucius Sulpicius Labeo and his wife Helena, who face the challenges and tribulations brought on by the tumultuous social and political landscape of ancient Rome.  At the start of the book, we are introduced to a vibrant and complex Roman society under Nero’s rule. The narrative blends historical context with character exploration as it follows Paul and Luke's journey toward the capital, while Helena anxiously awaits news of her husband Labeo, who is stationed in Britain. The text paints a vivid picture of life in that period, touching on themes of faith, courage, and the struggle against oppression, as well as the tension created by the political unrest and religious persecutions of the time. Helena's emotional turmoil and her brother Cineas' steadfastness provide a personal touch to the overarching historical drama. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Churberg, Waldemar",313,"Kertomus sijoittuu ensimmäisen vuosisadan Roomaan keisari Neron hallituskaudelle. Historiallinen romaani kuvaa varhaiskristittyjen elämää, Rooman paloa ja uskovien kohtaamia vainoja antiikin maailman murtuessa uuden uskon edessä.","Elizabeth Charlesin 'Helenan perhe' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 371. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HELENAN PERHE\n\nKertomus Romasta ensimäiseltä vuosisadalta\n\n\nKirj.\n\nELIZABETH CHARLES\n\n\nEnglannin kielestä suomentanut Waldemar Churberg\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.\n1875.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      I. Juutalainen, joka oli vetonut Caesariin\n     II. Nuori Athenalainen\n    III. Isaak\n     IV. Poika ja hänen imettäjänsä\n      V. Caesarin ministeri\n     VI. Upseeri, joka purjehti Paavalin kanssa\n    VII. Syrialainen saa nuhteita\n   VIII. \"Opettaja\".\n     IX. Takaisin-tulo\n      X. Juutalaisen toivo\n     XI. Kartanonhoitaja rangaistu\n    XII. Amfiteateri\n   XIII. Cineas ja Helena\n    XIV. Neron hovi\n     XV. Centurio\n    XVI. Kristityin kokous\n   XVII. Ennustuksen tarkoitus\n  XVIII. Britannialainen\n    XIX. Hovissa\n     XX. Tuhlaajapoika palajaa\n   XXXI. Päätös\n   XXII. Isä ja poika\n  XXIII. Roman palo\n   XXIV. Ensimäinen vainomus\n    XXV. Kapinaliitto\n   XXVI. Vankeus\n  XXVII. Kostaja\n XXVIII. Vapaus\n   XXIX. Muutoksia\n    XXX. Etevin Martyri\n   XXXI. Tuonelle menneet\n  XXXII. Pois sotaan\n XXXIII. Nero Kreikassa\n  XXXIV. Neron loppu\n   XXXV. Judea\n  XXXVI. Jotapata\n XXXVII. Surun virka\nXXXVIII. Jerusalemin hävitys\n  XXXIX. Loppu\n\n\n\n\nI.\n\nJuutalainen, joka oli vetonut Caesariin.\n\n\nRoma -- kaupungin vuonna 814; armon vuonna 61; Nero valta-istuimella;\nApostolit Kristin uskon saarnaajina, vanha maailma korkeimman\nsivistyksensä aikakaudella, jolloin nuot vähäiset riidat olivat\nratkaistut, ja kaikki kansakunnat nöyristyivät ainoisen pääkaupungin\nalamaisiksi; -- semmoinen on tämän kertomuksen aika.\n\nOli vireä, rikas ja tiheään asuttu valtakunta. Ikäänkuin säteet\nlevisivät tämän suuresta keskikohdasta sotatiet, jakaantuen sen\nkaukaisimmille rajoille. Välimeri oli kansakuntain valtatienä, jota\njoukko vä'ekkäitä kaupungeita ympäröitsi; jota suunnattoman suuret\nlaivastot viiltelivät, ja jonka maailma kaupallansa täytti.\n\nRoman laki oli muodostanut kaikki voittomaat yhden-kaltaisiksi, heihin\nkaikkiin painanut saman kuvan; ja nämät valtakunnat, joita sodat ja\nmerirosvot muinoin olivat autioiksi saattaneet, vaurastuivat nyt\nyleisen rauhan kestäessä tähän asti tuntemattomalla nopeudella.\n\nKun laajemmalta luomme silmämme tähän maailmaan, näemme ensiksi\nHispanian, joka lyhyellä aikaa Roman provinsina oli niin rauhallisesti\nvoimistunut, ettei historiakaan voi kuin vähäisen siitä mainita. Maa\noli sivistynyt, ja täältä sai Roma Lucanonsa, Senecansa ja Trajanonsa.\nRannikkoa reunustivat useat kaupungit, joista Gades oli etevin, joka\nvielä nytkin, niinkuin entisinä aikoina, lähettää kaikkiin maailman\nääriin hedelmiänsä, viiniänsä ja öljyänsä. Kenties Hispania oli\näveriäämpi kuin nyt. Oli kumminkin Afrika monta vertaa onnellisempi,\npitkin koko pohjoisrantaa asui kansakuntia, joilla oli suuri sivistys\nja varallisuus ja paljon kaupungeita, jotka kuljettivat Romaan parhaat\nviljavaransa. Karthago oli raunioittensa helmasta kohonnut toisella\npaikalla, ja monta pääkaupunkia oli syntynyt semmoisilla seuduilla,\njotka vähää ennen olivat raakalaisparvien vainotanterina. Alexandria\noli jo saavuttanut itsellensä ylhäisen aseman sekä taiteen ja\nkirjallisuuden että myöskin kauppaliikkeen puolesta, ja edistyi\nedistymistään. Kaikkialta kulki karavaneja halki hiekka-aavikon,\nsaattaen sivistystä barbarikansoille, ja koko Afrika oli päässyt\nkukoistukseen, joka monen onnen vaihdellessa kesti ihmispolvia, kunnes\nvaipuvan keisarikunnan vauriot sitä ehkäisivät ja Muhamettilaisten\nvoitot sen toisaalle käänsivät.\n\nAlexandriasta tulivat isoimmat alukset ja suurimmat laivastot; sillä\nromalainen ylpeys kuljetti paraillaan pääkaupunkiin noita vankkoja\nEgyptin obeliskeja, jotka vielä tänään löytyvät uuden-aikuisessa\nRomassa; eikä se itämainen kauppa ollut aivan vähäinen, joka poikkesi\nPunaiselle Merelle ja toi sen satamoista höysteitä, kultaa, kalliita\nkiviä, silkkiä ja hopeisia kankaita, joita romalainen hekuma suuresti\nhimoitsi.\n\nEmmekä saa unohtaa Palestinaa. Aikaa sitten johonkin määrin\nkreikkalaistuneena ja nyt Roman sivistyksen alaisena näki kansa Lännen\ntiedetten ja taidetten tuotteita maassansa; mutta kreikkalaisten\npuhetaiteiliain ja romalaisten soturien läsnä ollessa kyti yhä kansassa\nse hurja uskon vimma, joka viimein leimahti ilmikapinaan ja kukistui\nJerusalemin ikimuistettavan valloituksen nimettömiin hirmu-tapauksiin.\n\nTuolla puolen Palestinaa olivat Syrian ja Vähän Asian runsaasti\nkansoittuneet maakunnat, joissa löytyi semmoisia kaupungeita, kuin\nEfesus, Antiochia, Smyrna ja Damaskus, ynnä monta muuta, jotka uhkeuden\nja komeuden puolesta veivät voiton itse Romastakin, ja joitten rauniot\nhämmästyttävät nyky-ajan matkustajia. Näitten kautta kävi se suuri\nkauppa perimmäisen Idän kanssa, jonka toimessa karavaneja yhteen\njaksoon hyöri Roman ja Kiinan provinsien välillä.\n\nMitä oli niitten läheisinten erämaitten takana, joitten poikki\nkaravanit kulkivat, sitä eivät Romalaiset ensinkään tietäneet. Heidän\naseensa eivät olleet koskaan saattaneet Persiaa minkään ikeen alle;\neikä ollut milloinkaan mikään romalainen kenraali nähnyt Indus joen\ntasangoita eikä liioin legioneinensa Persian lahta purjehtinut. Parthit\npelottivat Romalaisia enemmän kuin Persialaiset muinoin Kreikkalaisia;\neivätkä latinalaiset historioitsiat ikinä antaneet Alexander suurelle\nanteeksi, että hän oli käyttäyttänyt sotajoukkoja tuolle puolen Roman\nkotkien lentoa.\n\nNe Kreikkalaiset, jotka niin tavoin olivat ennen Romalaisia ehtineet\nkaukaisimpaan Itään, elivät, ikäänkuin nuortuneina jälkeisissään,\njotenkin hilpeää elämää vanhassa kotimaassaan. Athenassa oli enemmän\nasukkaita kuin koskaan ennen, ja koko maa vihannoitsi. Mutta\nkreikkalaisten maine oli kadonnut ja heidän entinen neronsa riutunut.\nKuitenkin suuresti erehtyisi, jos luulisi, että Kreikkalaiset olivat\nvaipuneet muitten kansojen tasalle, jotka Roman rautavaltikkaa\ntottelivat; päin vastoin olivat he kaikkia muita etevämmät.\n\nKreikkalaisten tila tähän aikaan on osaksi opettavainen, osaksi\nhuvittava. He olivat samalla kertaa oppineita, kokkapuheisia ja\npettureita. Heidän kirjallisuuttansa luettiin kaikkialla; heidän\ntaidettansa ihmeteltiin koko maailmassa. Jokainen, joka tahtoi\njommoisestakin käydä, osasi heidän kieltänsä. Tämä kieli oli yleinen\nkieli ja oli kaikkiin maihin tunkeunut. Kaikki, missä kysyttiin taitoa,\nkuntoa ja keksiväisyyttä, kaikki jalommat keinot olivat joka paikassa\nKreikkalaisten omaksi joutuneet. He olivat parhaita maalareita,\nkuvanveistäjiä, rakennus- ja soittolaiteen harjoittajia. Ne taiteen\noivatuotteet, jotka vielä säilyvät Romassa, kantavat, jos niillä mitään\nnimeä on, kreikkalaisten taiteiliain nimiä. Rikkaat Romalaiset\nlähettivät poikansa Athenaan hankkiakseen heille kasvatusta heidän\nsäätynsä mukaan, taikka palkkasivat kreikkalaisia opettajia kotoihinsa\nRomaan. Romassa oli Kreikkalainen kaikki kaikissa. Pilkkaavan\nsatiri-runoilian sanojen mukaan:\n\n    \"Mittari, grammaticus, sekä lääkäri, taituri on hän,\n    Nuoralla-byppijä myös, magi, parturi -- kaikki hän osaa.\"\n\nPohjassapäin pidettiin barbarikansat kurissa, vaikka he kyllä rajusti\nraja-varustuksia ahdistivat. Pannonit ja Dacit vartoivat otollista\nhetkeä. Germanit eivät ottaneet lannistuaksensa. Näitten takana asuivat\nnuot lukemattomat Gothit, ja vielä edempänä elivät Sarmatit ja Skythat,\njoita muut kansat heidän vuorestaan hätyyttivät. Näissä kansoissa\nnäkivät Romalaiset paremman hengen asuvan kuin ttsessään.\n\nGallit olivat asettuneet varsinaiseen romalaiseen provinsiin, jossa\nkaikki Roman sivistyksen tavalliset merkit ilmaantuivat. Etelärannikko\noli jo ajat ja erät ollut sivistyneenä; ja Massilia, jonka\nKreikkalaiset vuosisatoja takaperin perustivat, oli kuuluisa kulturinsa\npuolesta; samalla kuin lähi-seuduilla löytyi mahdikkaita kaupungeita,\njotka ovat jättäneet perinnöksi meidän ajoille isoja muistopatsaita ja\nmajesteetillisia raunioita.\n\nToisella puolella merta oli Britannia, nyt täynnänsä sotaa ja\nverenvuodatusta. Sillä tänä vuonna tapahtui Boadicean kosto,\nkun Suetonius lähti sotaan Druideja vastaan, jättäen saaren\nturvattomaksi. Silloin oli Britannian kuningatar tyttärinensä mennyt\nbarbarilais-heimokuntien luo, kostoon heitä kiihoittaaksensa. Maa\njoutui jälleen heidän valtaansa. Suetonius oli kadonnut heidän\nnäkyvistään, ja, katsoen Britanniaa kohden, näkivät Romalaiset kaikki\npalavien kaupunkien savuun kätketyksi.\n\nVaan mimmoinen oli Italia itse, tämä vanhan maailman keskipalkka?\nÄärettömän suuri ryhmä kaupungeita, verkko oivallisia valtateitä; maa\nviljeltynä kuin puutarha, kansasta uhkuva. Pohjassa lautuivat Alppein\njuurella Padus joen viljavat lakeat komein, kansakkain kaupunkinensa.\nLähinnä näitä oli Etruria, jossa öljy- ja viinipuut kasvoivat kaikin\npaikoin tyvenissä laaksoissa ja vuorten käytävillä. Kampania silloin\ntulvasi asukkaista; Pontinon suot olivat kuivina ja raadettuina; ja\nmaailman ihanimmat seudut olivat silloin, niinkuin nytkin, Neapolin\nlahden äärillä, jossa romalainen hekumallisuus käytti kaikkia\nkeinojansa uusia huveja ja uusia nautintoja keksiäkseen.\n\nMistäpä aloitamme? Paestumistako, jossa nuot viisi temppeliä kohosi, jo\nsiihen aikaan ihmeteltyinä harmaan muinaisuuden perikuvana, mutta\nmäärättyinä vielä kunniakkaampaan ikään, koska ne ovat kummastuttavan\neheinä kestäneet nyky-aikoihin saakka; vai Sorrentumista, jonka\nihanissa laaksoissa ikuinen kevät vallitsee; vai Capreasta, johon\nTiberius oli peräytynyt kamalassa salaisuudessaan yhä julmempia juonia\nmiettiäkseen; vai Pompejista ja Herkulanumista, jotka Vesuvion\nhirmuiset tulihornat ennen pitkää nielaisivat ja pitivät vuosisatojen\nkuluessa haudattuina, että ne meidän aikoina esiin kaivettuina\nilmaantuisivat ja näyttäisivät meille vanhan ajan lahonneen sivistyksen\nsemmoisena kuin se niitten kolkoilla kaduilla silmiin astuu? Vai\nkäännymmekö Baiaesen, johon moneksi ihmispolveksi oli kokoontunut\nkaikki, mitä Romassa oli nerollista, rikasta, urhoollista,\nhekumallista, veltostunutta, jopa turmeltunuttakin, että syntyi\nkummallinen kudelma, jossa aistillisuus ja järjellisyys,\nkaunotunteisuus ja turmelus eri säikeinä säilyivät; jossa vielä nytkin\nnuot vankat patsaat löytyvät, jotka Caligula meren pohjaan pystytti\nvoidakseen välttää rannan kaartoa ja kulkea suoraa tietä valtameren\nesteistä huolimatta; vai Misenumiin, jossa romalainen sotalaivasto oli\nankkurissa, ja sen kolmisoutoiset airolaivat häärivät edestakaisin; vai\nLucrinon järvelle ja Elysiumin kentille ja Cumaen luolaan, jonka kautta\nVirgilius laskee uroonsa manalaan; vai Posilipon jyrkkien kallioin\nkattamaan onkaloon, jonka sama runoilia määräsi haudaksensa, niinkuin\ntuo tunnettu hautakirjoitus kertoilee;\n\n    \"Mantua synnytti mun, Kalabria henkeni otti,\n    Hautani Naapoliss' sain; sodat, pellot ja paimenet lauloin.\"\n\nVai saattaako kristillinen mielemme meidän kääntymään näistä pois\nPuteoliin, katsoaksemme Pyhän Paavalin maalle nousemista ja\nseurataksemme häntä Caesarin valta-istuimen juurelle?\n\nKeväinen päivä alkoi jo iltaantua, kun lukuisa seurue matkusti Neapolin\ntietä Romaa kohden. Ensinnä ratsasti joukko sotureita, joitten\npäällikkönä oli joku decurio; ja aivan läheltä seurasi heitä yksi\ncenturio, kaksi miestä kummallakin puolella. Muut seurueen jäsenet\neivät olleet sotamiehen luokkaa; moniaat olivat Roman kansalaisia,\ntoiset muukalaisia; moniaat korkeata säätyä, toiset alhaista väkeä.\nKaikki kulkivat hilpeästi eteenpäin, vilkkaasti keskustellen, hymyillen\nja nauraen. Ylimalkain näkyi kuitenkin, että heissä oli vakava ja\ntotinen luonto, joka ainoastaan satunnaisista syistä oli hetkeksi\nilahtunut.\n\nNe molemmat miehet, jotka ratsastivat centurion vieressä, olivat eri\nkansakuntaa ja heidän muotonsa koski enemmän huomiota. Heidän kasvonsa\nja asunsa todisti heitä Juutalaisiksi. Centurio kohteli heitä\nsuurimmalla kunnioituksella. Toisella, joka matkusti lähinnä\ncenturiota, oli nerokkaat kasvot ja kirkkaat, terävät silmät, joita hän\nvirkeästi loi jokaiseen uuteen esineesen, joka heidän tiellänsä\nilmestyi, ja hän teki paljon kysymyksiä, joihin upseeri kohteliaasti\nvastasi. Toisella oli eri muoto. Hän oli varreltansa vähänläntäinen;\nhänen hivuksensa olivat lyhyet ja kähärät; hänen kasvonsa olivat kovat\nsäät muuttaneet mustan ruskeiksi; hänen otsansa oli leveä, vaikkei\naivan korkea; hänen huulensa ohuet; hänen suunsa tiivisti ummistettuna\nja pielistä alaspäin kaareutuneena; hänen poskipäänsä olivat\nnelikulmaiset ja jämeät ja peitetyt tuuhealla parralla; hänen silmänsä\nharmaat ja ihmeellisen terävät. Ratsastaessaan katseli hän kiinteästi\nkaupunkia, joka nyt täydelleen levisi heidän silmiensä eteen, eikä hän\nnäyttänyt ollenkaan huomaavan, mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Hänen\nkasvonsa olivat niitä, joita mielellään tahtoo toistamiseen katsella --\nrohkeat, vankat, voimakkaat kasvot, joissa joka juonne todisti\nlevotonta jäntevyyttä, intoa ja voimaa ja joissa kuitenkin ihmeellinen\nmielen tyyneys kuvautui. Hänen otsansa rypyt ja kasvojensa juovat\nkertoivat pitkistä taisteloista ja ahkerasta työstä; vaan kuitenkin voi\ntylsinkin tarkastaja helposti havaita, että tämä mies oli kaikista\nvastuksista voittajana päässyt.\n\nTämmöinen Paavali, apostoli, oli. Hänen kumppaninsa oli Lukas, tuo\nrakastettu lääkäri. Upseeri oli centurio Julius. Heidän ystävänsä\nolivat Roman kristityt, jotka olivat lähteneet Apostolia vastaan Tres\nTabernaesen ja Forum Appiihin asti. Näitten lempeästä tervehdyksestä\nmolemmat ystävät \"kiittivät Jumalata ja saivat uskalluksen\".\n\nJa nyt kuului kaukaa kaupungista humajava kohina, Roman miljonain\nasukasten astunta ja kivikaduilla liikkuvien rattaiden ratina. Komeita\nmonikertaisia kivimuureja kohosi korkealle ja näitä ylempänä nousi\ntemppeleitä ja torneja ja muistopatsaita. Keskeltä kaupunkia häämötti\nkeisarin mahtama linna; ja kaikkien ylinnä siinsi Kapitolion temppelein\nseppelöitsemä kunnas.\n\nVäentunko tiellä karttui joka askeleelta, kuin he lähenivät, kunnes\nheidän viimein täytyi hitaammin kulkea. Maantie muuttui nyt enemmän\nkadun kaltaiseksi; huoneita oli yltympäri, ja vaikea oli sanoa, mistä\nmaaseutu alkoi ja mihin kaupunki päättyi; sillä liiaksi kansoitettu\npääkaupunki oli paisunut muuriensa ylitse ja penikulman määriä lakealle\nlähettänyt esikaupungeitaan. Enenemistään eneni liike tiellä, joka\nviimein tuli aivan täyteen. Tuolla vieri aatelisten vaunuja, mennen\nheidän etäisiin huviloihinsa; täällä jyrisi raskaat vankkurit täynnänsä\nkiviä rakennustöitä varten; toiselta taholta tuli joukko sotureita,\ntoiselta orjaparvi. Tuolla astuskeli härkälauma, uljas, pitkäsarvinen,\nkermankarvainen -- jommoisesta Italia aina on ylpeillyt -- ja läheltä\nseurasi joukko paimenia taikka ukittajia. Vaan yhä enemmän karttui\nväentunko; aaseja kantokoreinensa; muuleja taakkoineen; kaivajia,\nhiekkakuormia katakombeista kuljettaen; keisarillisia sananlennättäjiä;\nkahletettuja vankeja; kerjäläisiä, paljastaen inhottavia haavojansa;\npappeja matkalla temppeleihin; vedenkantajia; viininmyyjiä;\nkaikenlaiset taiteet ja keinot; -- tämmöinen oli se kirjava joukko,\njoka kuohui heidän ympärillänsä, kun he olivat ulkopuolella kaupungin\nportteja.\n\nKummallakin puolella tietä näkyi nyt hautakiviä, joitten välitse\nratsastaessaan he sivusivat Caecilia Metellan suunnattoman suuren\nympyriäisen tornin, tuon hautapatsaan, joka niin kuin Egyptin pyramidit\noli ijäisyyttä varten rakennettu. Tästä kohdasta ulottui eteenpäin\npitkä sarja hautoja, jotka tallettivat Roman jaloimpien miesten\njäännöksiä. Matkustajamme jatkoivat matkaansa, kaupunkia lähestyen. He\nkulkivat Egerian luolan ohitse, jonka vehmasto oli Juutalaisille\nvourattu. He kulkivat sen paikan sivutse, jossa kansantarun mukaan\nHannibal seisoi, kun hän heitti keihäänsä vallein ylitse, ja likenivät\nPorta Capenaa, jonka päältä yksi vedenjohto kävi.\n\nMutta mitkäpä ajatukset olivat niin valloittaneet suuren Apostolin\nmielen, ettei hän näyttänyt mitään kaikista näistä huomaavan?\nAjatteliko hän pääkaupungin suuruutta ja komeutta, vai pikemmin\npakanuuden valtaa, jota vastaan hän taisteli?\n\nMinkälainen se kansa oli, jolle hän nyt oli Vapahtajan evankeliumia\nsaarnaava, tiesi hän hyvin; ja myöskin me saamme siitä tiedon, jos\nluemme ne kuvaelmat tästä ajasta, jotka kirjoitettiin muutamia vuosia\nNeron hallituksen perästä. Silloin eli Roman suurin historioitsia ja\nsen etevin satirista. Kumpikin on maailmalle jättänyt muistelmansa. Jos\nnämät muistelmat eivät olisi yhdessä säilyneet, voisimme luulla niitä\nliioitetuiksi; mutta molemmat vahvistavat toistensa todenperäisyyttä.\nJos ainoastaan Juvenalis olisi meidän edessämme, sopisi arvella, että\nhän runoiliana ja satiristana on liikoja laskenut; mutta Taciton\nkauhea vakavuus tulee ja todistaa kaikki, mitä Juvenalis kertoo;\nTacitossa ei ole mitään kiihkoa, vaan tasapuolisesti kuvaelee hän noita\nhirmu-hallituksia, hän, jonka oma sydän tämän ajan tähden oli\nkatkeruudella täyttynyt. Vaan mimmoinen on se kuva, jonka nämät\nkirjailiat tuovat eteemme?\n\nVanhan tasavallan yksinkertaiset tavat olivat aikaa sitten kadonneet.\nVapaus oli iki-päiviksi paennut. Kansa oli alentunut ja katseli\näänetönnä, kuinka julmimpia rikoksia tehtiin. Neroa ei tuo hirveä\nmenetys omaa äitiä vastaan keisarin istuimelta luovuttanut. Uskonnon\nnimeä käytettiin perin lahonnutta opinrakennusta varten. Ei kukaan,\njoka luuli itsensä jotakin ymmärtävän, sitä uskonut. Julkisesta kunnian\ntunnosta ja rehellisyydestä tuskin tiedettiin mitään; valloitetut\nmaakunnat olivat sorrolle alttiiksi annetut. Yksityisten hyvät avut\nolivat miltei sammuneet; kunniaa, totuutta ja sääliväisyyttä ei\nlöytynyt kuin nimeksi. Yksin siivouskin oli poistunut; julkisesti\nharjotettiin moninaista riettautta, jota ei meidän aikoina sovi\nmainitakaan, eikä yleinen mieli-ala sitä häätänyt. Tämä oli\nyhteiskunta, jossa pahuus oli tunkeunut pianpa jokaiseen perheesen ja\nmissä vallitsevat käsitteet olivat kaikkein saastaisimmat. Miehet\nolivat menettäneet kunniansa, naiset kainoutensa ja lapset viattoman\nmielensä.\n\nVaan mikä vastakkaisuus ilmestyi heille tämän yhteiskunnan helmassa! He\nnäkivät toisen keisarin leikkaavan pois koko vuoren keisarillista\nlinnaa rakentaaksensa; toisen kutsuvan kokoon valtioneuvostonsa jonkun\nkalan keittämisestä päättämään. He näkivät entisen tasavallan sankarein\nnimen, maineen ja kunnian joutuneen unhotuksiin näitten turmeltuneilta\njälkeisiltä, jotka eivät ylpeilleet mistään niin suuresti, kuin että he\nainoastaan mausta voivat tesmälleen tietää jonkun simpsukan taikka\nmeritakiaisen syntymäkarin. Veltostuneet ylimykset käyttivät keveitä\ntaikka raskaita sormuksia sen mukaan kuin ilmat talvisin ja kesäisin\nvaihtelivat, vaan nämät kuitenkin antoivat iltapuoliseksi huviksensa\nristiin naulita kymmenkuntia orjia. Tämä oli se aika, jolloin\nverenhimoiset kansalaiset kymmenin tuhansin katselivat gladiatoran\nkuoleman kamppausta, gladiatorein, joitten kostonhaluiset heimolaiset\nriehuivat pitkin keisarikunnan rajoja; jolloin Roman soturit olivat\nDacialaisia torjumassa taikka Monan saarella Druideja sodittamassa,\nsillä välin kuin Boadicea johti barbarilaisheimoja Camaldunumia\nkostamaan; ja jolloin Roman kansalaiset kotona mahtavien porteilla\ntappelivat jokapäiväisestä ruokamäärästänsä; jolloin suurin pahantekiä\noli kaikkein onnellisin ja ne saavuttivat itselleen rikkautta ja arvoa,\njotka testamenttein salavaihdolla olivat leskiä ja orpolapsia\npettäneet; jolloin hurja alhaiso, vasta amfiteaterista tultuansa,\naatelisto nimettömillä rikoksilla saastutettuna ja äitinsä murhaaja\nkeisari pilkaten katselivat, kuinka martyyrit, _tunica molesta'an_\npuettuina, kuolivat liekkeihin; jolloin vuodesta vuoteen, polvesta\npolveen kaikki nämät vammat vähenivät, kunnes, Taciton kauheain sanojen\nmukaan, \"he olisivat kadottaneet muistinsa samalla kuin äänensäkin, jos\nolisi käynyt yhtä hyvin unohtaa kuin olla äänetönnä\".\n\nTulee kuitenkin myöntää, että paljon kelvollisuutta löytyi keskellä\ntätä yleistä tapain turmelusta. Todellakin löytyi hyviä avuja, jopa\njalojakin. Löytyi nimiä, jotka hohtavat sitä kirkkaammin, mitä synkempi\npimeys muutoin on. He valaisevat Taciton kertomusten varjoja; ja\nsaattavat meidän iloitsemaan, koska näemme, kuinka pahuuden on vaikea\npoistaa miehuullista taikka ylevää mielialaa. Paetus Thracea, Aurulenus\nRusticus, Helvidius Priscus kaunistaisivat mitä aikakautta hyvänsä.\nLucanus olisi yksinään voinut tämän ajan mainioksi kohottaa. Senecan\nelämän laatu olkoon epäiltävä, mutta ken voisi heltymättä hänen\nkuolemaansa katsella? Myöhemmin Tacitus ja Plinius vireillä pitivät\nylevää ystävyyttänsä ja löysivät muita vertaisiansa -- samankaltaisia\nhenkiä -- jotka eivät tehneet elämää ainoastaan kärsittäväksi, vaan\nmyöskin suloiseksi. Tällä ja seuraavalla vuosisadalla löytyi hyviä\nja jalomielisiä miehiä; sillä eivätkö \"hyvät keisarit\" tulleet\n\"huonojen keisarein\" perästä? Trajanosta olisi ollut maailman\njaloimmalla ihmispolvella kunnia. Markus Aurelius oli mitä etevimpiä\nhallitsioita. Paitsi näitä historian suuria löytyi epäilemättä useita\nalhaissäätyisiä, jotka hiljaisuudessa elelivät aikansa, vaan kuitenkin\nolivat rehellistä ja ylevämielisiä kansalaisia. Löytyi epäilemättä\npaljon semmoisia kuin Juvenalin Umbricius, jotka surkuttelivat ajan\npahuutta ja luulivat, niinkuin hän, ettei Romassa ollut rehellisillä\nmitään sijaa; mutta jotka koettivat olla rehellisinä heidän tavallansa.\nVarmaan löytyi paljon senkaltaisia, joista Umbricius on ainoastaan\nesimerkki; liian suorapuheisia menestyäksensä tässä imartelevassa\nsukupolvessa ja liian jalomielisiä taipuaksensa siihen nöyryyteen, joka\noli ainoa edistymisen keino.\n\nPaitsi sitä ei Roma ollut maailma. Löytyipä maakuntakin. Siellä sai,\nniinkuin Umbricius kertoo, nähdä yksinkertaisuutta, hyviä avuja ja\nrehellisyyttä. Noille suorasukaisille, vilpittömille ja kohtuullisille\ntalonpojille olivat pääkaupungin paheet oudot. Maaseuduilla tuo suuri\njoukko epäilemättä pysyi semmoisena kuin se aina oli ollut -- ei\nparempana eikä huonompana.\n\nMyöntäkäämme kaikki nämät -- että pääkaupungissa oli muutamissa siveys\nja maakunnassa maalaisten yksinkertaisuus. Mitä on jälellä?\n\nSuoraan sanoen: että lopulta Roma oli maailman pää, sydän ja aivo. Se\njohti. Se kävi etupäässä. Mikäpä apu kaikista muista, kun se oli\npääsemättömästi pilaantunut? Sen hyvän-avuiset kansalaiset havaitsivat\nitsensä toivottomaksi vähemmistöksi. He eivät voineet mitään\nkaikinpuoliseen rasittavaan sortoon. He taistelivat, he kuolivat; ja\ntoisia sukupolvia nousi, joitten asema kääntyi yhä huonommaksi. Koko\npää oli kipeä, koko sydän oli nääntynyt. Sydämeen yhtyneenä valtion\nruumis imi turmiota, joka levisi sen hienoimpiin suoniin. Yhteiskunta\noli hajoamaisillaan ja ainoastaan yksi asia voi maailman pelastaa.\n\nTämän pelastuskeinon toi se mies, jota olemme kuvailleet.\n\nMutta nyt on matkaseurueemme kulkenut Porta Capenan tiukkuvan\nholvikäytävän läpitse; ja centurio saattaa Juutalaisen, joka oli\nvetonut Caesariin, määrättyyn asuntopaikkaan.\n\n\n\n\nII.\n\nNuori Athenalainen.\n\n\nLähellä Tiburin kaupunkia seisoi Apenninein rinteillä Lucius Sulpicius\nLabeon huvila. Tämän etupuolelta näki kauvas avaraa Kampaniaa ja\nkaukaista pääkaupunkia päin. Jotensakin pieni muihin läheisiin\nhuviloihin verrattuna oli se kuitenkin mitä sievin rakennustapansa\npuolesta. Sen etupuolta kaunisti leveä pylväskäytävä, jonka edessä oli\nkukilla ja pensailla peitetty penger; tämän käytäviä reunustivat\npuksipuut, joitten latvat paikottain olivat leikatut kukka-astiain ja\neläinten muotoisiksi. Valtatie oli noin neljänneksen penikulman päässä;\nja avara platanikujamo, niin polveillen, että kulkeminen alaspäin kävi\nhelposti laatuun, yhdisti sen kartanon kanssa ja juuri yhdistyskohdassa\nsijaitsi portinvartian soma huone. Huvilan takana oli ulkohuoneita ja\naittoja; oikealla kädellä oli laaja kryytimaa; vasemmalla puolella\nympäröitsivät puutarha ja viinamäki kartanon hoitajan asuntoa.\n\nLäheltä ja loittoa näkyi vuorten vietoksilta useampia muita huviloita.\nMainioin näistä oli kaikkein läheisin, jalon komea asunto, joka\nlaveutensa ja koreutensa puolesta oli Labeon huvilaa paljon etevämpi.\nSilloinen kaupungin prefekti Pedanius Secundus oli sen omistaja. Labeon\npenkereltä sopi nähdä suurin osa tästä kartanosta; mutta inhoittava\nnäky sen porteilla kiinnitti kaiken huomion, sillä siellä riippui\nisolla ristillä kaksi orjaa, joitten hiljainen vaikeroitseminen\ntodisti, että he vielä olivat hengissä.\n\nPäivä oli koittanut varhain. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta\nihmisäänet likeisestä huvilasta ilmoittivat, että orjat olivat ulkona\npäivän töissä. Labeon huvilassa sen sijaan oli kaikki hiljallaan eikä\nketään ollut näkyvissä paitsi yksi henkilö pylväskäytävässä.\n\nTämä oli huvilan emäntä, erinomaisen kaunis nainen vielä hempeimmällä\niällänsä. Hänen käytöksensä osotti suurinta mielen kiihtymystä ja\nmalttamattomuutta. Tuon tuostakin astuskeli hän vähäisen aikaa\nedestakaisin pylväskäytävässä ja sitten kiiruhti hän portaita alaspäin\npenkerelle, ahkerasti katsellen maantietä kohden, ikäänkuin olisi hän\njotakin odottanut.\n\nViimein hän pääsi epätiedostansa. Etäältä kuului hevoskavioin kopina ja\nennen pitkää ilmestyi yksinäinen ratsastaja laskien täyttä laukkaa\nedelleen. Hän poikkesi ajoportin kautta, lennätti kujamoa myöten ja\nsaapui vähän ajan perästä huoneen luo. Nainen oli rientänyt alas. Heti\nhänet nähtyänsä, ja seisoi häntä odottaen ja kohtasi häntä kujamossa.\nRatsastaja hyppäsi hevosen selästä ja heitti sen sikseen. Lujaan,\nkiivaasti tarttui nainen hänen molempiin käsiinsä ja kysyi suurinta\nmielen liikutusta osottavalla äänellä:\n\n\"No, mitä uusia?\"\n\nHän puhui kreikkaa, Hetkeen aikaan toinen ei vastannut mitään, vaan\nkatseli häntä levottomin kasvoin, joita hän turhaan koetti asettaa\ntyynen näköisiksi.\n\nOli suuri yhtäläisyys näitten molempain välillä, kun he seisoivat näin,\ntoisiaan katsoen -- veljen ja sisaren yhtäläisyys. Molemmilla oli samat\nhientyneet ja nerokkaat kasvojen juonteet puhtainta kreikkalaista\nkaavaa, samat henkevät silmät ja kirkas otsa. Mutta naisen lempeä\nluonto oli saattanut tämän lienteämmäksi; miehessä oli se laajentunut\nmitä mahtavimmaksi todistukseksi hänen järkensä voimasta.\n\n\"Armas sisareni\", lausui hän viimein, puhuen hänkin kreikkaa, niin\npuhtaasti, kuin ainoastaan Athenan Akropolin varjossa voi oppia --\n\"armas sisareni, ei ole mitään syytä tämmöiseen tuskaan. Minä en ole\nkuullut mitään varsinaista; vaan luulen varmaan, että Labeo on hyvässä\nturvassa.\"\n\n\"Sinä et ole kuullut mitään\", toisti nainen hengähtämättä. \"Mitä minun\non tekeminen?\"\n\n\"Niin, rakas sisareni; olen kuullut hyviä uutisia ja pahoja uutisia,\nmutta en Labeosta mitään. Mutta sinä olet niin alakuloinen, etten tohdi\nsanoa mitään. Tule\", ja hellästi tarttuen hänen käteensä astui hän\npylväskäytävää kohden.\n\n\"Helena, luuletko, että jaksat kuulla, mitä minulla on kerrottavaa?\"\nkysyi hän, kun he seisoivat siellä yhdessä.\n\nHän katsoi ylös veljen huolestuneisin kasvoihin, ja painoi äkisti\nkätensä sydäntänsä vastaan. Sitten vastasi hän tyveneksi pakoitetulla\näänellä:\n\n\"Cineas, epätieto on pahempi kuin mikään muu. Kerro minulle tarkkaan,\nmitä olet kuullut. Älä salaa mitään. Tahdon tietää pahimmatkin,\nolkoonpa sitten mitä laatua hyvänsä.\"\n\nVähän ajan kuluttua sanoi Cineas:\n\n\"Helena, sinä olet oikeassa. Epätieto on kaikista pahin. Minulla ei ole\nmitään kertomista sinulle, jota et saa kuulla. Minä tunnen paitsi sitä\nsinun voimakkaan luontosi ja lupaan vakaasti olla mitään sinulta\nsalaamatta. Mutta samalla vaadin, että katsot asioita semmoisiksi, kuin\nne todella ovat etkä kokonaan epätoivoon heittäy. Muistuta hetkeksi\nmieleesi viimeinen kirje, jonka Labeo lähetti sinulle. Paljonko aikaa\nsiitä on kuin sen sait?\"\n\n\"Siitä on kolmatta kuukautta kuin viimein kuulin Luciosta mitään\",\nvastasi Helena; \"se oli siihen aikaan, kuin he lähtivät Londonista\nCamaldunumiin tuota onnetonta Monan retkeä hankkiaksensa. Lucius\nhaasteli hyvin iloisesti, kertoi Druideista ja heidän julmista\nuskonmenoistansa, kiitti Suetonion kykyä ja täytti kirjeensä\nylistyspuheilla jalosta ystävästänsä Agricolasta, joka oli hänen\nteltakumppaninsa.\"\n\n\"Sinä tiedät, että Suetonius on armeijan parhaita kenraaleja --\nkukaties kaikkein etevin Corbulon jälkeen.\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Helena huoaten.\n\n\"Sinä tiedät myöskin, että kaikki hänen upseerinsa ovat jänteviä ja\nurhoollisia miehiä; ja hänen terävä järkensä ja havaintonsa ilmestyvät\nsiinä, että hän on valinnut avuksensa semmoisia miehiä kuin Agricolan\nja Lucion.\"\n\n\"Se on tosi, Cineas.\"\n\n\"No hyvä, ajattele nyt tätä\", lausui Cineas semmoisella äänellä, jota\nhän aikoi iloiseksi. \"Ainoa vaara, jota sinun tarvitsee peljätä, on\narmeijan tappio. Ei ole kappaleen aikaan tullut mitään sanomia siitä.\nMutta semmoinen kenraali kuin Suetonius tuskin joutunee vaaraan.\nSyy, jonka vuoksi emme ole kuulleet hänestä mitään, on se, että\nBritannialaiset ovat ruvenneet kapinaan hänen takanansa ja katkaisseet\nhänen yhteytensä Romalaisten kanssa.\"\n\nHelena ei virkkanut mitään, vaan katseli murheellisna kuin ennenkin\nveljeänsä.\n\n\"Meidän täytyy siis uskoa, että Suetonius pian pääsee hämärästä\nnäkyviin ja kukistaa barbarilaisparvien vallan.\"\n\n\"Niin oikein; mutta sinä et ole vielä kertonut minulle viimeisiä\nuutisia Britanniasta, ja kuinka minä tiedän mitä uskoa taikka\najatella?\" lausui Helena surullisesti.\n\n\"Minä tahdoin, että muistaisit, jotta, kävi kuinka kävi, armeija ja\nLabeo ovat turvassa. Suetonius ilmestyy legioneinensa kaikkia\nkostaakseen.\"\n\n\"Voi Cineas, älä pidä minua kauemmin epätiedossa!\" lausui Helena\nvapisevalla äänellä. \"Kerro kaikki -- kaikki. Tämä epätieto kuolettaa\nminun. Sano minun kuullakseni pahimmatkin.\"\n\n\"Kallis sisareni\", sanoi Cineas äänellä, jota hän turhaan koetti saada\nlevolliseksi, \"koko Britannia on tarttunut aseisin Romalaisia vastaan.\"\n\nKalmankalpeana Helena hoipertui muutaman askelen taaksepäin; mutta\nCineas tapasi hänen kätensä ja piti ne omiensa välissä.\n\n\"Jaksatko kuulla enemmän?\" kysyi hän huolestuneena.\n\n\"Kaikki\", vastasi toinen hiljaisesti.\n\n\"Koko saari on heidän vallassaan. Boadicea on heidän johtajansa!\"\n\n\"Boadicea!\"\n\n\"Juuri hän.\"\n\n\"Sekö, joka on kärsinyt niin hirveää vääryyttä! Hurskaat jumalat!\"\n\n\"Juuri se. Hän on vimmastuttanut kaikki kansalahkot ja ne seuraavat\nhäntä, mihin ikinä hän tahtoo.\"\n\n\"Oi!\" huudahti Helena, \"mikä kosto palkinnee sitä vääryyttä, jonka hän\non kärsinyt!\" Hän hykersi käsiänsä tuskissaan. \"Ei mikään vastarinta --\nei -- ei mikään -- ole mahdollinen ja Suetonius on Monassa! Ja koko\nprovinsi on Boadicean vihan alaisena!\"\n\nCineas ei vastannut mitään, vaan hänen vaiti-olonsa osotti, että hän\nmyöntyi toisen sanoihin.\n\n\"Kerro kaikki\", sanoi Helena astuen likemmäksi häntä. \"Kaikki -- mitä\nkuuluu kolonioista?\"\n\n\"Camaldunum on valloitettu.\"\n\n\"Entäpä asukasten laita?\"\n\n\"Joka henki on loppunsa nähnyt.\"\n\nHelena oihkasi ja nojausi Cineaasen tukea saadaksensa. Tämä tarttui\nhäneen, estäen häntä maahan vaipumasta.\n\n\"Boadicea ei tunne mitään sääliä eikä mitään osotakaan\", lisäsi hän\nvielä; \"molempain tyttärtensä keralla sytyttää hän seuralaistensa\nsydämen kaikenlaiseen väkivaltaan. Sinä voit arvata kaikki. Mutta minä\ntahdon mainita kaikki yksityiset seikat, jotka olen kuullut. Muista\nvaan, että, vaikka mitä kertoisin, Labeo on turvassa.\"\n\n\"Näyttää siltä, kuin olisi Britannialaisten kosto etupäässä\nCamaldunumia tarkoittanut. Veteranein käytös maan asujaimia vastaan oli\ntämän aikaan saanut. Minun ei tarvitse muistuttaa sinulle, mimmoinen\ntämä käytös oli. Roman soturit eivät ole missään pahempaa\nvallattomuutta harjoittaneet. Kaupungissa oli ainoastaan joku\nkymmenkunta sotamiehiä, kun asukkaat nousivat kapinaan. Hämmästys ja\nkauhu levisi kaikkialle kaupunkiin, kun tämä uutinen kuultiin. Tänne\ntulleessa kertomuksessa kuvaillaan kaikenlaisia kummallisia tapauksia,\njotka tahdon jutella sinulle, että saat kuulla ne semmoisina, kuin itse\nolen kuullut. Ne olivat nämät: -- Victorian kuvapatsas kaatui\nitsestänsä maahan. Hurjapäisiä naisia juoksi sen ympärillä ennustaen\npian tapahtuvaa onnettomuutta. Neuvoskunnassa kuultiin Britannian\nkielen ääniä; teateri kaikui hirmuisista ulinoista; hävinneen kolonian\nkuva kangasti veden pinnalla lähellä Tamesin suuta; meri oli ruskeana\nverestä; ja vuoksen aikana nähtiin ihmiskuvia hiekassa.\"\n\n\"Kaikki nämät pahat enteet ja monet muut liioitelmat kerrottiin\nkumpaisessakin kansakunnassa. Kolonistat olivat epätoivoa täynnä, mutta\nBritannialaiset riemuitsivat. Camaldunumin asujaimet panivat\nprokuratorilta Catus Decianolta apua pyytämään. Tämä lähetti noin kaksi\nsataa huonosti varustettua soturia. Camaldunumin veteranit käyttivät\nitsensä kehnosti. Kansa joutui äkilliseen pelkoon; ja juuri tällöin\nryntäsivät Britannialaiset kaupunkiin, surmasivat kaikki miekalla ja\nvalloittivat viimein temppelin, josta vastarinta oli tehty. Harva pääsi\npakenemaan; nämät pakolaiset toivat kamalan sanoman Londoniin.\"\n\nVeljen kertoessa oli Helena pysynyt aivan äänetönnä, hartaasti ja\nhengähtämättä häntä kuunnellen.\n\n\"Minä en voi ymmärtää\", lausui hän viimein, \"kuinka meidän soturimme\nolivat niin huonosti johdetut. Minulla ci ole paljon toivoa\", lisäsi\nhän heikolla äänellä.\n\n\"Petilius Cerealis lähti yhdeksännen legionan kanssa kaupunkia\nauttamaan\", jatkoi Cineas; \"mutta hän syöstiin pakoon, jalkaväki\nkaadettiin kokonaan ja ainoastaan hevosväki muassaan pakeni kenraali.\"\n\nHelena katseli kauvan ja suruisesti veljeänsä.\n\n\"Voi Cineas!\"\n\nTämä oli kaikkein pahin uutinen. Se oli ikäänkuin kuoleman-isku hänen\ntoiveisinsa; sillä nyt ei ollut mikään vähäinen armeijan osasto\nhävinnyt, vaan kokonainen legiona.\n\n\"Tyhmän rohkeata -- varsin hullua oli\", vastasi Cineas, arvaten\nsisarensa ajatukset, \"käydä yhden ainoan legionan kanssa kymmenien\ntuhansien villein kimppuun. Suetonius on ihan toisenlainen päällikkö.\nHän on kaikki kostava; jopa juurta-jaksain.\"\n\n\"Ei, ei; hän suljetaan Monaan!\" lausui Helena, itsepäisenä surussaan.\nHäntä värisytti, kun hän ajatteli, kuinka Labeon voisi käydä.\n\n\"Jos niin tapahtuisi\", sanoi Cineas tyynesti, \"löytyy siellä\nviisikymmentä kenraalia, jotka ilomielin ryhtyisivät hänen\nauttamiseensa. Mutta ajattele silmänräpäys, mimmoinen mies Suetonius\non. No, vaikka hän olisi saarrettu _Ultima Thule'hen_, avaisi hän tien\nitselleen ja armeijallensa. Ei minkään romalaisen kenraalin tarvitse\npelätä tappiota. Kaikki, jotka ovat joutuneet jonkunlaiseen\nonnettomuuteen, ovat varomattomuudellaan itse olleet siihen syypäät.\nMutta minä jatkan ja kerron kaikki loppuun. Cerealiin voitettuansa\nBritannialaiset vyöryivät eteenpäin, ikäänkuin vuoren virta upottaen\nkaikki. He lähestymät nyt Verulamia ja Londonia. Decianus on paennut\nBritanniasta ja oleksii nyt Galliassa.\"\n\n\"Paennutko! prokuratoriko paennut!\" huudahti Helena hämmästyneenä. ^\n\n\"Niin; suurin osa armeijasta on, kuten tiedät, Suetonion luona.\"\n\n\"Miksei hän voi koota niitä sotureita, jotka vartioivat linnoituksia!\nVoi sitä pelkuria! sitä kurjaa pelkuria! Ensiksi yllyttää hän noita\nviheliäisiä barbareja hurjuuteen ja sitten pelkää hän heidän kostoansa.\nEnsiksi rosvo, sitten pelkuri,\" Ja levottomana ja liikutettuna\nastuskeli Helena edestakaisin riehuen, raivoten ja jonkunlaista\nlievitystä saaden vihastansa Cerealista vastaan.\n\nVähän ajan perästä palasi hän Cineaan luo ja lausui:\n\n\"Cineas, jos prokuratori on paennut, Suetoniolla ei ole mitään toivoa.\"\n\n\"Toivoa -- no, sitä on varmaan\", vastasi Cineas niin tyynesti kuin hän\nvoi.\n\n\"Ajattele hiukka: melkoinen osa meidän vartiopaikoistamme on vielä\nvalloittamatta. Niihin eivät Britannialaiset ole koskeneet. Niitten\nsotamiehistön voi koota suureksi armeijaksi. Britannialaiset eivät\npysty mihinkään piiritykseen. He ovat liian hätäisiä. Jolleivät he ensi\nrynnäköllä saa jotakuta paikkaa käsiinsä, kääntyvät he toisen heikomman\npuoleen. Suetonion tarvitsee vaan lähteä takaisin, kerätä näitten\nlinnoitusten soturit lippunsa ympärille ja sitten mennä kapinoitsioita\nvastaan. Ja lausuppas minulle, mikä voiton toivo olisi heillä, kun\nkerran joku Roman armeija, tämmöinen kenraali etupäässä, käy heidän\nkimppuunsa? Minä takaan sinulle\" -- ja hänen äänensä muuttui\nvakavammaksi, kun hän puhettansa jatkoi -- \"minä takaan sinulle, että\nainoastaan tämmöinen päätös on mahdollinen -- häviö kapinan nostajille.\nHäviö -- perinpohjainen, kokonainen, täydellinen!\"\n\nPitkään aikaan ei puhuttu mitään. Veli ja sisar seisoivat lähellä\ntoisiansa. Helena oli vaipunut omiin mietteisin, Cineas ei häirinnyt\nniitä. Hän oli lausunut kaikki, mitä hän voi.\n\nAurinko oli noussut ja valaisi tuota jalon kaunista näkyalaa. Tässä\nlevisi Kampania -- avara tasanko, tuoreen vihantana, lehtoja ja\npuutarhoja täynnä, koristettu lukemattomilla kartanoilla, jotka yhä\nlisääntyivät, siksi kuin kaupunkiin yhtyivät. Tuossa suikerteli Tybris\nlakean halki, vierien, kunnes se kaukana katosi. Täältä näkyi\n\n    \"Lation ranta, tuttu vanhastaan\n    'Aseista, miehistä', jonk' uudestaan\n    Nous' onnen tähti valtaa ennustain;\n    Tuoll' lepopaikka oli Tullion, vaan\n    Takana noiden vuorten korkeain\n    Maapaikka runoniekan armiain.\"\n\nVähän ajan päästä alkoi Helena levottomana ja kiihtyneenä kävellä\npylväskäytävässä, niinkuin ennen. Cineas yhtyi häneen ja astui hänen\nvieressänsä. Molemmat liikkuivat tuokion äänettöminä.\n\nKun he kävivät oven editse, heittäysi joku taaksepäin, ikäänkuin olisi\nhän tahtonut välttää, että hänen läsnä-olonsa havaittaisiin. Hän meni\nnyt atriumiin; ja, kun Cineas ja Helena kävelivät edestakaisin, sovitti\nhän niin, että hän voi kuulla melkein kaikki, mitä he puhuivat. Hänen\nkasvojensa pinta oli tumman ruskea; hänen silmänsä mustat, terävät ja\nilkeät; hänen muodossaan ilmestyi häijyys ja kavaluus. Hän oli hyvin\nkookas varreltansa; hänellä oli jämeät jäsenet ja hänen pukunsa\nilmoitti hänen kartanon hoitajaksi. Tämmöinen oli se mies, joka heitä\nväijyi.\n\nPitkän väli-ajan päästä lausui Cineas: \"no, minä arvaan, ettei minun\ntarvitse kysyä, mitä mietiskelet.\"\n\n\"Ajattelen Luciota\", vastasi Helena syvästi huokaillen, sitten alkoi\nhän puoleksi lausua ja puoleksi laulaa itseksensä muutamia surullisia\nsäkeitä eräästä kreikkalaisesta kööristä:\n\n    \"Jota varroten ainiaan\n    Käyn silmissä kyynelkaste;\n    Mun mieltäni murheen taakka\n    I'äti painavi vaan.\"\n\n\"Muista Helena\", sanoi Cineas, \"mitä seuraa samassa laulussa;\nlohduttakoon edes tämä sinua, jollet tahdo uskoa, mitä minä olen\nvakuuttanut; sinä tunnet nämät sanat yhtä hyvin kuin minä:\n\n    \"Oi lapsi, pelkosi poista!\n    Zeus valvovi korkealla,\n    Jumalallisin silmin nähden\n    Ja halliten taivaan ja maan.\"\n\n\"Zeus!\" lausui Helena surullisesti; \"voi! siinäpä vastus onkin. Minun\nZeusini on filosofian Zeus, korkein, käsittämätön olento, jota ei\nkukaan voi lähestyä. Kaiken ikäni olen oppinut palvelemaan häntä,\npelolla häntä kunnioittamaan. Mutta etkö näe, mikä äärettömän suuri\njuopa on minun ja hänen välillään. Oi Cineas, tuossa yhteisessä rahvaan\nuskossa on kuitenkin jotain, joka saattaa minun kadehtimaan sen\ntunnustajia. Katso kuinka köyhä ja oppimaton kansa ottaa jumalansa\nluokseen, rukoilee häntä ja saa lohdutuksen häntä palvellessaan.\nMyrskyn tullen tekee merimies lupauksiansa suojelusjumalalleen ja\nrauhoittuu; hän uskoo, että hän viimein pelastuu ja panee _tabula\nvotiva'nsa_ temppeliin riippumaan. Mutta tässä minä olen pahemmassa\nmyrskyssä eikä ole ketään, johon kääntyisin, taikka jolle lupauksia\ntekisin.\"\n\n\"Jo nyt unhotat itsesi\", lausui Cineas. \"Kuinka! tahtoisitko heittää\nomat ylevät käsitteesi ainoasta totisesta jumalasta ja turvata noihin\nyhteisen uskonnon yksinkertaisiin taruihin? Pitäkööt he epäpuhtaat\njumalalansa, Apollonsa, Neptunonsa, Marsinsa ja Herkuleensa. Meitä on\nparemmin opetettu ja me voimme palvella koko maailman suurta jumalaa.\n\n\"Voi, mutta surussa, surussa, Cineas. Kuinka voimme päästä hänen\nluokseen? Voimmeko uskoa, että hän todella tahtoo pitää huolta meistä?\nHalvan sotamiehen vaimo toimittaa uhrinsa ja rukoilee jumalaansa, jolta\nhän toivoo apua itselleen. Mutta kuinka rohkenisin minä ilmoittaa\nvähäpätöiset huoleni ijankaikkiselle olennolle, taikka toivoa, että hän\ntahtoisi kuulla minun rukoukseni? Ei! ei! Etkös muista näitä sanoja:\n\n    \"Etkö, ystävä, huomaa,\n    Kuinka heikkona hiljalleen\n    Unelman lailla kulkevi tää\n    Suku ihmisten harhaten pois tolaltaan,\n    Vaan ei kina, taistelo kuolevaisten\n    Zeun sopusointua häiritä voi?\"\n\n\"Helenaseni\", lausui Cineas lempeästi, \"sinun nykyiset surusi saattavat\nsinun unohtamaan kaikki nuoruutesi opinnot. Mistä syystä valitset\nrunoillan synkimmät lauseet? Oletkos unohtanut koko meidän lapsuutemme\nja nuoruutemme ja meidän oivallisen Theofilomme ylevät opit? Etkö\nmuista tämän kunnioitetun opettajan korkeita mietteitä jumalan\nluonnosta, sielun kuolemattomuudesta, pyhyydestä ja rukouksesta? Kallis\nsisareni, minä en ole koskaan herjennyt olemasta kiitollisena\nnuoruuteni ajalle, jolloin minulla oli semmoinen opettaja mieltäni\nsemmoisilla ajatuksilla täyttämässä, jolloin sinä olit minun\nseuralaiseni ja kumppalini. Kun Labeo vei sinun pois, tunsin, että olin\nmenettänyt toisen puolen luonnostani; sen jälkeen olen koettanut\nsäilyttää tuota hehkuvaa nuoruuden intoa, tuota luottamusta jumalaan,\njonka me molemmat tunsimme. Kuinka sinun laitasi on? Onko se sinulta\nkadonnut?\"\n\n\"Oi Cineas, minä olen elänyt aivan toisin kuin se innokas tyttö, jonka\nsinä tavallisesti teit osalliseksi omiin harrastuksiisi ja unelmiisi.\nOlen elänyt aivan toisin kuin ennen Athenassa.\"\n\n\"Unelmiksiko sinä, Helena, näitä nimität?\" kysyi Cineas leppeästi\nnuhtelevalla äänellä -- \"näitä kaikkia hyvyyden ja kauneuden\nahkeroimisia, tätä pitkää jumalan olennon tutkistelemista?\"\n\n\"Suo minulle anteeksi, rakas veljeni\", vastasi Helena, lempeästi\nlaskien kätensä hänen olkapäällensä ja katsellen häntä kirkkain silmin;\n\"minä en ensinkään tuota tarkoittanut; tarkoitin sitä, ettei minulla,\nnaimisissani, ole ollut mitään aikaa filosofian harjotukseen.\nRomalaisen puolisona on minun tullut voimassa pitää Sulpicius Labeon\nperheen arvoa. Minä olen matkustanut paljon. Olen monta vuotta\noleskellut Galliassa ja erittäin Britanniassa. Minulla on poika, jota\nminun täytyy kasvattaa. Jääkö siis, armas veljeni, näiltä kaikilta\nminulle paljon aikaa filosofiallisiin mietintöihin? Mutta enpä\nkuitenkaan ole koskaan unohtanut nuoruuteni opetuksia. Minä kunnioitan\nja rakastan tuota jaloa Theofiloa. Ken voisi 'opettajaa' unohtaa? Minä\nen sitä koskaan voi, vaan ainiaan muistan niitä yleviä tunteita, jotka\nhän meissä synnytti. Minä rakastan Platoa ja Pindaroa ja Aiskhyloa ja\nSofoklesta enemmän kuin milloinkaan, ja pidän yhä suuremmassa arvossa\nnuo oivalliset kohdat heidän teoksissansa, joihin hän aina etupäässä\nkäänsi meidän huomiotamme. Osaanpa vielä melkoiset jaksot niistä ulkoa\nyhtä hyvin kuin ennen Athenassa. Eivätkä kuitenkaan, kallis veljeni,\nminun elämässäni, minun toimissani nämät opit minulle mitään lohdutusta\ntuo. Minä en tiedä, mitenkä voin lähestyä tuota korkeinta olentoa, ja\nelämäni päämäärä on päästä selville siitä. Voitko sanoa minulle sen?\nKukaties saat minun suurimman suruni poistetuksi. Jos voit, niin sano,\nsinä olet edistynyt, sillä välin kuin minä olen pysynyt ennallani; sinä\nolet säilyttänyt koko voimakkaan rakkautesi kaikkiin, mitä on\njumalallista ja pyhää. Mikä siis neuvoksi? Sano se minulle.\"\n\n\"Sinä teet minun voimani liian suureksi, rakas Helena\", vastasi Cineas\nsyvästi mietiskellen. \"Tämmöisessä asiassa on vaikea saavuttaa mitäkään\nvarmuuden kaltaista. Mutta minä tahdon kertoa sinulle kaikki, mitä\ntiedän.\"\n\n\"Sinä uskot, eikö niin, että jumala on viisas ja hyväntahtoinen? Hän\nloi koko maailman. Eikö ole luonnollista, että hän kumminkin tahtoo\npitää vaaria luontokappaleittensa hyvästä ja hyödystä?\"\n\n\"Kukaties\", arveli Helena ajatellen; \"ylimalkain hän niin tekee. Eikä\ntämä kuitenkaan tuota mitään lohdutusta yksityiselle ihmiselle.\"\n\n\"Jos hän kerta on hurskas ja hyväntahtoinen, etkö luule, että hän\ntahtoo edistyttää myöskin yksityisen hyvää ja hyötyä?\"\n\n\"No, ehkä niin lienee.\"\n\n\"Hän on läsnä kaikkialla ja tietää kaikki. Muista mitä Sokrates sanoo\nXenofonissa: jumala on niin suuri ja luonnoltansa semmoinen, että hän\nyhtaikaa näkee kaikki ja kuulee kaikki, on kaikkialla läsnä ja pitää\nhuolta kaikista asioista samalla haavaa!\"\n\n\"Niin; se en tosi.\"\n\n\"Hän siis näkee ja kuulee meitä tänä hetkenä. Juuri tällä\nsilmänräpäyksellä, rakas sisareni, katsoo hän sinua täällä Italiassa ja\nLabeota Britanniassa.\"\n\n\"Tuossa ajatuksessa on jotain lohduttavaa\", lausui Helena vähän ajan\npäästä.\n\n\"Hän on meidän luojamme, meidän synnyttäjämme; hänestä me olemme\nsiinneet, me olemme hänen lapsensa. Miksei siis tämä olento tänä\nhetkenä tahtoisi kuulla meitä molempia taikka jompaakumpaa meistä?\nVoitko rahvaan uskossa tavata mitään parempaa kuin tämän? Emmekö voi\nluottaa tämmöiseen olentoon ja sydämessämme lausua hänelle: 'sinä minun\nloit. Surussani käännyn sinun puoleesi ja anon sinulta apua!' Eikö tämä\nole parempi kuin joku lupaus Neptunolle taikka Mercuriolle?\"\n\n\"Mutta taitamaton ja taikauskoinen kansa saa lohdutusta myöskin\nlupausten tekemisestä\", väitti Helena.\n\n\"Tähän vastaan vaan Platon sanoilla: 'jumalaa ei käy lahjominen. Hän\npitää ainoastaan väliä sielullamme eikä laisinkaan uhreillamme ja\njuhlasaatoillamme!'\"\n\n\"Uskotko siis, että me saamme pyytää häneltä kaikkia?\"\n\n\"Ei suinkaan. Hän on periviisas eikä katsoisi sopivaksi suostua siihen.\nHänellä on omat tarkoitukset. Hänen tahtonsa noudattaminen on jokaisen\nensimäinen ja tärkein velvollisuus, joka häntä rukoilee. Etkö muista\nmitä Sokrates sanoo samassa dialogissa, johon vasta viittasin: 'jos\njumala, jota aiot rukoilla, yhtäkkiä ilmaantuisi sinulle ja kysyisi\nsinulta, ennenkuin olisit rukouksesi aloittanut, tyytyisitkö sinä\nsiihen, että hän antaisi sinulle jotakin semmoista, josta äsken\npuhuimme, vai tahtoisitko, että hän sallisi sinun itse pyytää jotain;\nmitä luulisit parhaaksi ja etuisimmaksi itsellesi -- joko ottaa\nvastaan, mitä hän antaisi, vai saada, mitä häneltä pyytäisit?'\"\n\n\"Ei ole kuin yksi vastaus tähän kysymykseen. Periviisas tietää\nparhaiten:\n\n    \"Älköön heikko tahtoni koskaan\n    Nousko kaikkien valtiasta,\n    Maailman haltiaa vastustamaan!\"\n\n\"Sentähden\", lausui Cineas, \"jos hyväksyt tämän Aiskhylon juhlallisen\nrukouksen, niin vielä mieluisammin suostut tähän, johon Sokrates\nneuvoo. Se on totisin ja meille sopivin rukous. Sinä muistat kaiketi\nsen: 'suuri jumala! Anna meille, mitä on meille hyvää ja tarpeellista,\njoko pyydämme sitä taikka ei; ja pidätä meistä, mikä pahaa on,\nsilloinkin kuin semmoista sinulta pyydämme!'\"\n\n\"Mutta, Cineas, eikö tässä ole mitään vastuksia? Pääsemätkö kaikki\njumalan luokse? Eikö tarvita mitään vahvistusta? Kuuleeko hän kaikkia\nihmisiä ilman eroituksetta?\"\n\n\"Minun luullakseni\", vastasi Cineas miettiväisesti, \"vaaditaan\nvalmistusta.\"\n\n\"Epäilemättä; mutta minkälaista?\"\n\n\"Syvä sielun aateksiminen, ja täydellinen mielen irroittaminen sinä\nhetkenä kaikista ulkonaisista esineistä, ynnä suurin kunnioittaminen ja\nmitä nöyrin alamaisuus.\"\n\n\"Niin\", vastasi Helena; \"ja sinä tiedät, mitä Sokrates tässä sanoo,\nkoska niin suuresti luotat häneen, sillä hän sanoo, että sielun\npuhdistaminen on siinä: -- että se tottuu peräytymään ja sulkeumaan\nitseensä, luopuen kaikesta yhteydestä ruumiin kanssa, niin paljon kuin\nsuinkin mahdollista, sekä elämään itsekseen ruumiin siteissä pysymättä.\nAivan niin, Sokrateelta ja Platolta ja tuolta totiselta Theofilolta\ntämä kävi päinsä. Jos minä olisin sinun kaltaisesi, rakas Cineas,\ntaitaisi se olla mahdollista minullekin. Jos minä olisin suuri\nfilosofi, niinkuin Seneca, menettelisin tällä tavalla sieluani\nhoitaakseni ja pitääkseni sitä puhtaana jumalan edessä. Mutta; minä\nolen heikko nainen keskellä äidin huolia. Jos näistä herkeisin ja\neläisin aateksivaisen filosofin elämää, tekisin väärin -- väärin\nlastani, väärin puolisoani vastaan. Etkö havaitse sitä tuskalloista\nristikohtaa, johon olen joutunut?\"\n\n\"Minä näen sen\", vastasi Cineas; \"mutta sinä voit tehdä sen kumminkin\nosaksi ja näin estää ajatuksiasi kokonaan niihin kiertymästä. 'Sielu\nkaikkein ensinnä, sitten kaikki muut asiat.' Niin sanoi 'opettaja.'\"\n\n\"Voi! sinä et voi ymmärtää minun elämääni. Kaikki nämät käyvät sinulta\nlaatuun, vaan ei minulta. Filosofiallinen tutkisteleminen -- minäkö\nromalainen vallasnainen semmoiseen rupeisin? -- mahdotonta!\"\n\n\"Ei juuri niin\", lausui Cineas. \"Hyvän-avuinen elämä, niinkuin sinun\nelämäsi, vietettynä parhaitten ja korkeinten velvollisuuksien\ntäyttämisessä, on jo itsestään elinaikainen sielun puhdistaminen.\"\n\n\"Minä koetan tehdä parastani\", vastasi Helena lempeästi. \"Mutta\nkuitenkin havaitsen, että luja rakkauteni lastani ja puolisoani kohtaan\nsaattaa minun unohtamaan jumalan. Hän pysyy minun silmissäni\nmajesteetillisena mielen kuvana, ylevänä tunteena. Kuinka voin lähestyä\nhäntä? oi, jospa löytäisin jonkun tien hänen luoksensa! Elämäni\nmuuttuisi mielestäni kahta suloisemmaksi, jos keksisin jonkun yhteyden\nhänen ja minun raukan välilläni. Minä palvelen jumalaa, mutta minä\npelkään häntä. En tiedä kuinka kääntyä hänen puoleensa, enkä edes millä\nnimelläkään.\"\n\nHän herkesi hetkeksi ja jatkoi sitten suloisella, hiljaisella laululla,\nhyräillen sanoja noista majesteetillisistä kööreistä, jotka olivat niin\nmieluisat hänelle:\n\n    \"Oi Zeus! -- ken lienetkin -- jos kuulet\n    Mielelläs näin sua rukoiltavan,\n    Sun puolehes käännyn!\n    Sillä kun kaikki ma mietin tarkoin,\n    Jos tosiaankin tahtoisin heittää\n    Taakan pois, joka mieltäni painaa,\n    Missä ois auttaja muu kuin Zeus?\"\n\n\"Jatka sitä\", lausui Cineas, \"ja kuule mitä samassa laulussa sanotaan\",\n-- ja hän itse aloitti värsyn:\n\n    \"Ainoa hän, joka kuolevaista\n    Viisauden tielle johdattaapi,\n    Kärsimisissä tiedon antaa.\"\n\n\"Oi! Helenaseni, olen usein ajatellut, että jumala sillä tapaa johtaa\nmeitä viisauden tiellä ja saattaa meille 'tiedon kärsimisestä.'\nVakaasti uskon, että se halu, jolla pyrimme häntä tuntemaan, on hänelle\notollinen; ja kaikista asioista, jotka sielua puhdistavat, on jumalan\ntavoittaminen etevin. Jos halajamme häntä, osottaa se itsestään, että\nolemme valmistuneet häneen kääntymään. Ystävä liittyy ystävään, kun\nmolempain tunteet yhteen soveltuvat. Se tahto, jolla pyydämme lähestyä\njumalaa, todistaa, että me tavallaan olemme hänen kaltaisensa. Niin,\nsamanlaatuiset yhdistyvät toisiinsa ja ken vaan etsii jumalaa, se\nlähestyykin häntä.\"\n\n\"Kyllä; mutta tahtooko jumala tulla meidän luoksemme? Mitäpä siitä,\nvaikka me kuinka paljon häntä haluaisimme? Emme voi koskaan saavuttaa\nhäntä. Hänen yhteyteensä ei kukaan pääse.\"\n\n\"Lähestymisessä on kuitenkin jotain.\"\n\n\"Mutta minun tilassani ei se mitään auta. Voi! Cineas, minä varon,\nettei sieluni kaipaus milloinkaan saa tyydytystä. Jos vaan tuntisin\nhänen, menisin hänen luokseen; mutta kuinka voi mennä hänen luokseen --\nkuinka puhutella häntä?\"\n\n\"Minun entinen elämäni\", lausui hän vähän ajan perästä, \"ja sinun\nkumppanuutesi, ja 'opettajan' opit synnyttivät minun sielussani\nhillittömän halun -- aatteita ja ajatuksia joita ei koskaan saa\ntukehtumaan. Sinä, armas veljeni, menet minun sivuitseni\", lisäsi hän\nsuruisella äänellä; \"minun sivuitseni. Sielusi siivillä sinä lennät\ntuonnemmaksi, sillä välin kuin minä alkukohdalla viivyn. Sinä jo näet\njumaluuden hohteen, sillä välin kuin minä turhaan häntä etsiskelen.\nMinä en tiedä, mitenkä häntä puhutella; ja jos tietäisin sen, olisivat\nensimäiset sanani, 'suuri jumala! opeta minua, kuinka minun tulee sinua\nrukoilla.'\"\n\nJa nyt, kun hän lausui nämät sanat, tapahtui kummallinen seikka.\nPylväskäytävässä astuessaan he usein kävivät edestakaisin, ja juuri\ntällä hetkellä saapuivat he sen läntiseen päähän, jossa oli vähäinen\nhuone, ovi rakennuksen etupuolella. Tästä huoneesta kuului suloinen\nlapsen ääni, mutta tavattoman vitkaisena ja juhlallisena.\n\n\"Hiljaa!\" lausui Helena laskien kätensä veljensä olkapäälle. Silloin\nkuului vitkaan ja juhlallisesti tämän suloisen lapsen-äänen lausumat\nsanat, ikäänkuin suoraan vastaukseksi äidin kaipailevaan huudahukseen:\n\n\"_Isä meidän, joka olet taivaissa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi.\nLähestyköön sinun valtakuntasi. Olkoon sinun tahosi niin maassa kuin\ntaivaassa. Anna meille tänäpäivänä meidän jokapäiväinen leipämme; ja\nanna meille meidän velkamme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi annamme\nmeidän velvollistemme. Älä johdata meitä kiusaukseen, mutta päästä\nmeitä pahasta: sillä sinun on valtakunta, ja voima, ja kunnia,\nijankaikkisesti. Amen_.\"\n\nKyynelet kiilsivät Helenan silmissä.\n\n\"Mitä sanoja nämät ovat?\" hän huudahti. \"Isä meidän;\" ja, pannen\nkätensä ristiin, seisoi hän kuunnellen, samalla katsoen ylöspäin,\nikäänkuin olisi hän himmeästi ajatellut, että hän saisi sillä tavoin\nnähdä \"Isän.\"\n\n\n\n\nIII.\n\nIsaak.\n\n\nKun rukous päättyi, odottivat he äänettöminä jotakin vielä. Mutta muita\nrukouksen sanoja ei kuultu. Iloisesti nauravan lapsen ääni kaikui pian\nja Cineas katseli ylös huoaten.\n\n\"Voi, Helena\", lausui hän, \"tässä olen kuullut jotain, joka on parempi\nkuin kaikki minun toteennäyttöni. Mistä Markus tuon on oppinut?\"\n\n\"Minä en tiedä, jollei imettäjältä.\"\n\n\"Imettäjältäkö?\"\n\nCineas laski käsivartensa ristiin ja seisoi ajatuksiinsa kiintyneenä.\nHelena jätti hänen hiljalleen ja meni sisään.\n\nVähän ajan päästä nosti Cineas silmänsä häntä etsien ja havaitsi, että\nhän oli poissa.\n\n\"Niin\", virkki hän itsekseen; \"äiti on varmaan mennyt lohduttamaan\nmieltänsä tuolla suloisella pojalla. Mutta imettäjä -- mistä hän tuon\non oppinut?\"\n\nTuokion käveli hän edestakaisin, sitten astui hän hitaisesti huoneesen\nja istuutui sohvalle peristyliumissa. Kotvasen kuluttua tuli Helena\nsinne, Markus ja imettäjä muassaan. Pojan kasvoissa, jotka olivat ihan\näidinkaltaiset, kuvautui taivaallinen lempeys. Hänellä oli tämän\ntunkevat silmät ja suloinen, mielekäs suu. Hän ei ollut kuin seitsemän\nvuoden vanha ja jotenkin varteva iäksensä. Hän riensi enonsa luo; hänen\nmuodostansa näkyi, että hän luuli itsensä mielivieraaksi. Cineas otti\nhänen syliinsä, likisti häntä vasten poveansa, katsoi hellästi hänen\nkauniisin kasvoihinsa ja lausui tuhansia hyväilyssanoja. Hiukan ajan\nperästä poika juoksi ulos huoneesta ja hyppeli lauleskellen\npylväskäytävässä.\n\nImettäjä jäi jälelle. Cineas oli ennenkin ottanut vaaria hänestä, mutta\nnyt hän katseli häntä tavallista suuremmalla tarkkuudella. \"Mistä\",\narveli hän, \"on tuo rukous alkunsa saanut? Hänkö on opettanut nämät\nihmeelliset sanat? Mistä hän ne oli oppinut? Ymmärsikö hän niitten\nsyvän merkityksen?\" Hän päätti ottaa selkoa siitä häneltä itseltä.\n\nImettäjä oli ilmeisesti Kreikkalainen; kenties joltakulta saarelta.\nHänen kasvojensa juonteet olivat jaloksi hientyneet ja hänen hiuksensa\nolivat lumivalkoiset. Nuoruudessaan lienee hän ollut erinomaisen\nkaunis, sillä nytkin, hänen iäkkäänä ollessansa, asui hänen kasvoissaan\nihmeellinen suloisuus. Hänen muotonsa vaikutti mitä voimakkaimmalla\ntavalla Cineaasen. Se oli niitä, jotka ilmoittavat kovia, suuria\nkärsimyksiä; Cineas ei ollut koskaan nähnyt mitään kasvoja, joihin suru\noli suuremmat jäljet jättänyt eikä hänen mieleensä kuitenkaan tullut,\nettä toinen oli murheissaan. Se oli enemmän; ohitse menneen surun\nkuvaus, semmoisen surun, jonka järkähtämätön, melkein jumalallinen\nkärsivällisyys oli voittanut. Se oli Nioben muoto, tyytyväinen osaansa,\ntaipuen taivaan tahtoon. \"Eiköhän tuo liene\", ajatteli hän,\n\"puhdistunut sielu'\" Viimeisen keskustelun esine joutui hänen\najatuksiinsa ja hän arveli, että tässä oli sielu, joka oli irroittanut\nitsensä kaikista aineellisista kappaleista; sielu, joka ehkä oli\nyhteydessä korkeimman olennon kanssa; joka ehkä käänsi hänen puoleensa\nniin ylevän rukouksen kuin sen, jonka Markus oli lausunut. Hän\nkummasteli, mikä oli synnyttänyt nuot kauheat, nyt kokonaan laantuneet\nsurut ja mikä salainen voima oli saanut hänen kääntämään katkeruuden\nsuloiseksi rauhaksi. Nämät silmät -- tyynet kuin Egyptin Sfinxin\nmuuttumaton katsanto -- eivät osottaneet mitään nykyistä mielen\nliikutusta eikä kiivautta. Hän ajatteli, ettei se suinkaan ollut\nfilosofia, joka näin oli häntä voimistuttanut, sillä ei hän koskaan\nollut tuntenut ketään naista -- eikä semmoisesta kuullut -- joka olisi\npäässyt semmoiseen filosofialliseen mielen tyyneyteen, johon ainoastaan\nmuutamat runsaslahjaiset miehet olivat ehtineet.\n\nMutta hänen mieltymyksensä tähän naiseen ei saattanut häntä laimin\nlyömään mitä tärkeitä velvollisuuksia hänellä paraillaan oli. Tosin hän\noli Helenaa lohduttanut, mutta hän tiesi hyvin, että asiat Britanniassa\nolivat mitä täpärimmällä kannalla. Armeija kukaties ei koskaan ollut\nhämärästänsä näkyviin pääsevä, Labeo kukaties ei koskaan palaava.\n\nNoin vuosi takaperin, kun oli päätetty hävittää Druidein uskonto, oli\nLabeo lähettänyt puolisonsa ja lapsensa Britanniasta Romaan. Kun hän\nsen teki, tiesi hän hyvin, että ratkaiseva taistelo oli tulossa. Hän\nymmärsi Britannialaisten tuiman, uljaan luonnon ja oli varma siitä,\nettä he rupeisivat kauheaan vastarintaan. Hän menetteli niinkuin vaara\nolisi ollut käsissä. Hän teki testamenttinsa ja määräsi Cineaan\npoikansa holhojaksi siinä tapauksessa, että hän itse kuolisi. Hän antoi\nasiakirjat Helenalle, käskien hänen jättää ne Cineaalle. Tämän Helena\ntekikin, niitten sisältöä tuntematta.\n\nKun Suetonius viipyi jotenkin kauan poissa, oli Helena kirjoittanut\nCineaalle levottomuudestaan ja tämä oli kohta lähtenyt Athenasta\nRomaan. Muutkin asiat kehoittivat häntä lähtemään, mutta tämä oli\npääsyy. Veli ja sisar olivat aina olleet kirjeenvaihdossa siitä saakka\nkuin jälkimäinen naitiin; mutta he eivät koskaan sen jälkeen olleet\ntoisiaan tavanneet.\n\nSe ilo, jonka Helena tunsi, kun hän rakastetun veljensä tapasi,\nlievitti ajaksi hänen surunsa; ja Cineaan mielen rohkaisevat sanat\nsaattoivat hänen parhaita toivomaan. Mitä Cineaasen tuli, oli hän kohta\npäättänyt hankkia itselleen tiedon, kuinka kartanon talous oli hoidettu\nja tehdä mitä hän voi sitä edistääkseen. Hän ei ollut oleskellut kuin\nkaksi viikkoa siellä, kun he saivat ne surulliset sanomat, joista\nedellisessä luvussa mainittiin.\n\nMuuan mies oli kohta alusta herättänyt hänen suurinta epäluuloansa.\nTämä oli kartanon hoitaja Hegio. Hän oli syntyänsä Syrialainen, oli\nalhaista sukua ja orja, kun hän ensiksi tuli Romaan. Jonkunlaisilla\nkeinoilla oli hän kohottanut itsensä parempaan tilaan ja häntä oli\nkiitetty hyväksi Labeon edessä, joka jätti kartanon hoidon kokonaan\nhänen haltuunsa. Tuskin sai Cineas häntä nähneeksi, kuin hän jo\nhavaitsi, että hän oli ilmetty konna. Hänen kamala, karsastava\nkatsantonsa inhoitti nuorta Athenalaista. Paitsi sitä Hegio ei ollut\nerittäin kohtelias Cineaalle. Edellisen käytöksessä ilmestyi puoleksi\nsalattu ynseys, jota Cineas päätti rangaista. Kuinka lieneekään ollut,\nCineas näki selvään, ettei Hegiossa ollut miestä näin tärkeitä asioita\nhoitamaan.\n\nCineas oli päättänyt kutsua kartanon hoitajan puheillensa ja luovuttaa\nhänen suorastaan hänen virastansa. Tänä aamuna oli hän pannut hänelle\nsanan, että hän tulisi hänen luoksensa; mutta kummastukseksensa oli hän\nhavainnut, että toinen oli lähtenyt Romaan. Kun ei hän tahtonut Helenaa\nhäiritä, meni hän tapaamaan kirjaston hoitajaa, jota hän piti suuressa\narvossa, vaikka tämä ei ollut muuta kuin orja.\n\nTämä mies oli Juutalainen, nimeltä Isaak, jonka Labeo muutamain\nomituisten seikkojen kautta oli Syriassa haltuun saanut. Hän oli\nottanut osaa yhteen maanmiestensä kiivaasen kapinaan ja oli sentähden\nkuolemaan tuomittu. Syystä taikka toisesta oli Labeo säälinyt tätä\nonnetonta ja pelastanut hänen ristiin naulitsemisen tuskista. Sen\nperästä liittyi Juutalainen isäntäänsä ja tämän perheesen suurimmalla\nrakkaudella ja uskollisuudella. Kuusi vuotta seurasi hän heitä eri\nmaissa; ja joka vuosi oli saattanut heidän yhä enemmän häntä\nkunnioittamaan. Kun perhe saapui Romaan, oli Isaakkin muassa ja oli\nihan alusta Hegiota epäillyt. Ei hän kuitenkaan ilmoittanut tunteitansa\nkenellekään; eikä hän ennen Cineaan tuloa puhunut asiasta mitään.\n\nHän oli kookas, varreltansa majesteetillinen mies, Juutalaisen vahvasti\nesiytyvät juonteet kasvoissa. Hänen partansa oli pitkä, hänen silmänsä\nkirkkaat ja terävät, ja hänen otsansa täynnä syviä vakoja. Hänen\nkasvatuksensa oli ollut mitä monipuolisinta laatua ja suurten\nluonnonlahjainsa vuoksi oli hänen mahdollista hyväksensä käyttää\nkaikkia etujansa. Hän oli perehtynyt Kreikan ja niin ikään Latinan\nkirjallisuuteen; hän oli taitava kirjoittaja ja tarkka luvunlaskia.\nTämmöinen oli se mies, johon Cineas etupäässä nyt pani luottamuksensa.\n\nKun hän astui sisään, lientyivät Juutalaisen vakavat kasvot lempeään\ntervehdyksen hymyilyyn. Hän oli virkaansa toimittamassa kirjastossa.\nTämä oli soma huone, seinät täynnä hyllyjä, nämät jaetut eri\nkomeroihin, joihin itsekuhunkin oli paperikääryjä pistetty. Hyllyjen\npäällä seisoi kirjailiain marmorista veistetyitä rintakuvia ja isolla\npöydällä keskellä huonetta olivat tavalliset kirjoittamisen, sitomisen,\nkiillottamisen ja kirjojen koristamisen koneet.\n\nCineas silmäili hänen työtänsä ja havaitsi, että hän juuri kopioitsi\nHomeroa.\n\n\"Isaak\", lausui hän ystävällisellä äänellä, \"mikä ihmeellinen kirja\ntämä on! Sillä minä en tiedä, kuinka monta vuosisataa se on\nKreikkalaisia innostuttanut ja elähyttänyt. Me tunnemme kaikki sen.\nFilosofit ja talonpojat, soturit ja esivaltalaiset, kaikki kertovat sen\nlauseita. Romalaisilla ei ole mitään sen veroista. Mutta meillä se on\npääkirja. Me ajattelemme Homeron ajatuksia, me elämme Homeron elämää.\nTunnetko sinä ketään muuta kansakuntaa, jolla on kirja, joka täyttäisi\ntämmöisen sijan kuin tämä?\"\n\nNäin lausuen nojausi hän huoneen toisessa päässä olevaan sohvaan ja\nkatseli Juutalaista.\n\n\"Meillä Juutalaisilla\", vastasi Isaak häveliäästi, \"on yksi pääkirja.\nMutta tässä on kaikki meidän kirjailiamme yhdessä koossa. Se on\ntodestikin meidän kirjallisuutemme. Me kaikki tunnemme sen. Me\nviittaamme aina sen sisältöön. Se sytyttää meidän sydämemme ja johtaa\nmeitä elämän vaiheissa. Me elämme sen elämää, me kerromme sen lauseita\nmonta vertaa enemmin kuin te, mitä Homeroon tulee.\"\n\nCineas kummastui, kun hän kuuli tämän, mutta silmänräpäyksen\najatteleminen sai hänen havaitsemaan, ettei se ollutkaan mitään\nihmettä, että jollakulla kansakunnalla oli kirjallisuus, jota se piti\nsuuressa arvossa.\n\n\"Mitä kirjoja ne ovat?\" hän kysyi.\n\n\"Meidän pyhät kirjamme\", vastasi Isaak.\n\n\"Ovatko ne runollisia?\"\n\n\"Ne ovat sekä runollisia että suorasanaisia.\"\n\n\"Löytyykö niitten joukossa mitään epillistä runoelmaa?\" kysyi Cineas,\njota vähäisen nauratti, kun hän ajatteli barbarilaista eposta ja\nkuvaili itsekseen kuinka kauheasti tämmöinen tuote tavallisia sääntöjä\nloukkaisi.\n\n\"Ei\", vastasi Isaak. \"Meillä ei ole mitään epillistä runoelmaa. Meidän\nvanhin historiamme ei kuitenkaan: aineensa puolesta eriä suuresta\nepoksesta. Sen sisältö on mitä korkeinta ja tärkeintä voi käsittää. Se\nkertoo, kuinka kaikkivaltias loi maailman; ja kuinka ihmiset syntyivät.\nSe kuvailee aikaisinten vuosisatojen tapauksia ja näyttää, kuinka\nkaikki ihmiset juontavat alkunsa samasta lähteestä. Se laatii\nkansakuntamme kummallisen sukuperän ja ihmeellisen historian. Kukaties\nsinun mielesi joskus tekee lukea tätä historiaa. Minä voin vakuuttaa\nsinulle, että siinä on paljon opin ja kummastuksen aihetta myöskin\nsemmoiselle mielelle kuin sinulla on. Äläkä pidä sitä ainoastaan\nkansallisylpeytenä, jos sanon, että se mies, joka tämän historian\nkirjoitti, on nerokkaampi kuin Homeros ja tämä kirja suuren-arvoisempi\nmeille kuin Iliadi Kreikkalaisille.\"\n\n\"Hänessä lienee kyllä ollut suuri nero\", lausui Cineas sävyisesti,\n\"mutta ei hän ole kirjoittanut mitään epillistä runoelmaa, eikä niin\nmuodoin juuri sovi verrata häntä Homeroon. Tahtoisin kuitenkin\nmielellään nähdä kirjan, josta sinä puhut. Minä olen kuullut siitä\njotain. Eikö sitä käännetty kreikaksi Alexandriassa?\"\n\n\"Kyllä. Mutta minun ei tarvitse sanoa, että käännös on meistä, jotka\nalkukirjan tunnemme, tämän kauneuksia vailla.\"\n\n\"Tietysti; semminkin mitä runoelmiin tulee. Niitä ei saa käännetyksi.\nKatso Ciceroa, kun hän Aiskhyloa kääntää. Onko koskaan surkeampaa\nyritystä nähty? Ei Catullonkaan onnistunut suorittaa muutamia Sapphon\nvärssyjä.\"\n\n\"Vaan hän vääristeli niitä\", lisäsi Isaak. \"Ei; runoelmia ei voi\nkääntää. Niitten hieno haju haihtuu, kun ne toisenkielisiksi\nmuutetaan.\"\n\n\"Sinä puhuit suorasanaisista kirjoituksista\", sanoi Cineas, äskeiseen\npuheesen palaten. \"Mitä runouden lajia teillä on? Löytyykö mitään\ndramallista? Jos niin on, mitä sinä tuosta kolmenlaatuisesta yhteydestä\narvelet? Sinä et suinkaan liene noita sääntöjä havainnut.\"\n\n\"Meillä on kumminkin yksi dramallinen runoelma\", vastasi Isaak. \"Se ei\nkuitenkaan sovi julkiselle näkymölle, vaan ainoastaan totisimman mielen\nhiljaiselle mietinnölle. Sen sisältö on mitä syvintä ihmisen mieli voi\nkäsittää. Sen suhteen on se enemmän 'Prometheyn' ja 'Oedipon'\nkaltainen, kuin minkään muun Kreikkalaisten näytelmän. Se esittelee\njumalan hallinnon suurta salaisuutta. Semmoinen on, niinkuin tiedät,\nPrometheyn sisältö. Sinä tiedät myöskin, kuinka Aiskhylolta on hänen\näärettömän suuri yrityksensä huonosti menestynyt. Kreikkalaisten\nylevimmässä runoelmassa kuvaillaan korkeinta olentoa hirmuvaltiaaksi,\njoka itse on heltymätönten Vaiheettarien alainen; eikä 'Vapautettu\nPromethey' voi valaista 'Kahletetun Prometheyn' salaluontoisuutta ja\nhämäryyttä. Jumala antaa hyväntahtoisen olennon kärsiä kidutuksen\nhirmuja juuri hänen hyvien avujensa vuoksi. Mikä on hirmuisempaa kuin\ntämä? Aiskhylos yrittelee liian suuria. Hän ei voinut todistaa\ntaivasten haltian hurskautta, kun hän ensiksi oli niin voimakkaasti\nhänen kauheaa hirmuvaltaansa kuvaillut. Ei 'Oedipossa' ole paremmin\nlaita. Varsin viaton mies johdatetaan pääsemättömäksi ilkeinten\nrikosten teentöön ja heittää viimein henkensä koviin tuskiin. Tässä on\nmyöskin tuo suuri kysymys viritetty, mutta vastausta siihen ei saada.\nTämmöiset teokset täyttävät mielen epätoivolla ja elämän synkkä\nsalaisuus muuttuu yhä synkemmäksi.\"\n\n\"Mutta meidän runoelmassamme on toisin. Kysymys on esitelty samalla\ntavalla. Aivan hurskas ja rehellinen mies kietoontuu yhtäkkiä\nsanomattoman suureen onnettomuuteen. Tässä on sama ansaitsematon\nvääryys ja kärsintä, joka näyttää mielivaltaiselta ja kohtuuttomalta;\nsamat seikat, jotka saattavat ihmiset syyttämään jumalaa julmuudesta --\najattelemaan kaikkivaltiasta häijyksi ja pahansuovaksi. Mutta tässä on\nvastattu kaikkiin -- vastattu kaikkiin. Sillä vastaus on _jumala_!\nKaikki jätetään hänen haltuunsa. Hän puhuu ja osottaa itsensä ja työnsä\noikeaksi. Tämä on ainoa vastaus ja on ijäti oleva ainoa\", jatkoi Isaak\ntavallista suruisemmalla äänellä; \"ainoa vastaus sille, joka kysyy:\nmiksi minä kärsin?\n\n    \"Herra antoi ja Herra otti:\n    Herran nimi olkoon kiitetty.\"\n\n\"Kuinka! otammeko vastaan hyvää Herralta, emmekä pahaa?\"\n\nCineas oli kuunnellut suurimmalla tarkkuudella. Isaak nojasi päätänsä\nkättänsä vastaan ja oli muutaman silmänräpäyksen äänetönnä.\n\nCineas viittasi nyt siihen, että hänestä oli näissä tunteissa jotain\nstoalaisuuden kaltaista.\n\n\"Stoalaisuuttako?\" lausui Isaak, katsoen ylös hämmästyneenä. \"Kaukana\nsiitä. Juuri päinvastoin. Sillä stoalaiset puhuvat ihmisistä, jättäen\njumalan siksensä; mutta me katsomme kokonaan jumalan puoleen ja häneen\nkatoomme. Sillä mitä me ilman hänettä olemme? Jos hän kerta poistuu\nnäkyvistämme, mitä jääpi meille muuta kuin epätoivo? Hänessä kaikki\nasiat selkonsa saavat. Hän on ääretön, pyhä ja kaikkiviisas. Häneen\nminä turvaan.\"\n\nSillä välin kuin Isaak lausui nämät sanat, oli hänen käytöksensä\nmuuttunut. Hänen äänensä kuului syvemmältä. Hän näytti enemmän\najattelevan itsekseen, kuin puhuttelevan Cineasta. Ja tässä\nmietinnön-tapaisessa tilassa nosti hän sanomattomalla kunnioituksella\nja hartaudella silmänsä ja, katsoen ylöspäin, aloitti jonkunlaista\nrhytmillistä laulua:\n\n  \"Herra, sinä olet meidän turvamme suvusta sukuun. Ennen kuin vuoret\n  olit syntyneet ja sinä loit maan ja mailman; olet sinä Jumala\n  ijankaikkisesta ijankaikkiseen.\"\n\nHän herkesi; ja, pannen kätensä ristiin, katsoi hän taas äänetönnä\nmaahan.\n\nOlisi mahdotonta kuvailla sitä ihmetystä ja kunnioitusta, jolla Cineas\nkuunteli näitä sanoja. Kaikki mitä hän milloinkaan oli kuullut\nEgyptiläisten ja Asialaisten mystillisistä tiedoista, joutui hänen\nmieleensä. Olikohan paljonkin tämänkaltaista noissa pyhissä\nrunoelmissa, joista Isaak puhui? Siinä tapauksessa eivät hänen hartaat\nylistyksensä todellakaan olleet perättömät.\n\n\"Tämän\", lausui Cineas, \"on varmaan joku teidän runoilioistanne\nsepittänyt. Onko teillä montakin tämmöistä runoelmaa?\"\n\n\"Monta\", vastasi Isaak innokkaasti; \"mutta ei dramallista. Ne ovat\nparhaasta päästä lyyrillisiä. Aivan niinkuin teidän dramallisissa\nteoksissanne ylevimmät tunteet ilmaantuvat lyyrillisissä kappaleissa,\nlöydämme mekin niistä jaloimmat käsitteemme jumalasta. Me olemme\njumalista kansaa ja meidän runoiliamme olivat jumalan profeetat.\nMeillä, niinkuin muinoin Romalaisilla, olivat runoiliat ja profeetat\nsamat.\"\n\n\"Millä kummaisella tavalla sopii toisiinsa verrata meidän ja teidän\nlyyrillisiä kirjailioita?\" kysyi Cineas uuteliaasti. \"Onko teillä\nmitään meidän runomittamme kaltaista?\"\n\n\"Meillä on rhytmillinen systemi, jonka itse olemme keksineet. Entisinä\naikoina, jolloin nämät runoelmat sepitettiin ja laulettiin, oli meidän\nsoittotaitomme epäilemättä paras maailmassa.\"\n\n\"Mikä niitten aine on?\"\n\n\"Niissä on kaikissa vaan yksi aine\", sanoi Isaak; \"mutta koska tämä\naine on ääretön, on laulujemme sisältö alati vaihtelevaa.\"\n\n\"Mikä tämä ääretön sisältö on?\" kysyi Cineas, ainoastaan puoleksi häntä\nymmärtäen.\n\n\"_Jumala_!\" vastasi pitkäänsä Isaak kavahtavalla kunnioituksella.\n\"Meidän kielessä ei ole sallittu lausua tätä ylevää nimeä.\"\n\n\"Teidän runoutenne olisi siis nöyrää kunnioitusta täynnä\", sanoi Cineas\nhämmästyneenä Isaakin käytöksestä ja taipuen noihin syviin tunteisin,\njotka ilmestyivät Juutalaisessa joka kerta, kuin vaan jumalaa\ntarkoitettiin.\n\n\"Minun tietääkseni ei ole missään muualla tämmöisiä ajatuksia lausuttu\",\nsanoi Isaak, \"ja sinä tiedät, että minä olen jotenkin opastunut\nKreikkalaisten runouteen. Mutta en ole koskaan lukenut mitään, joka\nvetäisi vertoja tälle kaikissa ilmestyvälle ylevyydelle, joka on meidän\nrunoudellemme omainen. Sinä tiedät hyvin, kuinka minä ihastelen\nkreikkalaisen hengen ihmeellisiä tuotteita; ne ovat ihmisneron\ntäydellisimpiä luomia. Kuitenkin on teidän runoutenne ymmärryksen\nkirjallisuus; meidän on sielun. Se on hengellinen, jumalinen. Jos\nPindaros loistavimmalla kuvailu-keinollansa lyyrillisen intonsa\nkuohulla esittelisi Platon ylevimpiä ajatuksia, sinä ymmärtäisit, mitä\nmeidän runoelmamme ovat.\"\n\nCineaan oli vähän vaikea olla nauramatta tuota, jota hän katsoi\nkiihkeimmäksi kansallis-ylpeydeksi. Nuot juhlalliset värsyt, jotka hän\noli kuullut vähäistä ennen, todistivat, että löytyi joku syy Isaakin\nylistykseen; vaan kuitenkin tuntui hänestä liialliselta, kun Isaak piti\nkotimaansa runoilioita etevämpänä, kuin itse Pindarota. \"Lopulta\",\najatteli hän, \"ei tämä Asialainen voi milloinkaan kreikkalaista henkeä\nymmärtää. Vaikka hän on sivistynyt, asuu kuitenkin barbarin luonto\nhänessä.\"\n\nJos hän olisi tarkemmin katsonut Isaakia, olisi hän havainnut, että\ntämä oli keskustelun aikana suuresti muuttunut. Joka hetki saatti hänen\nsilmänsä tulisemmin hehkumaan; hän pusersi lujaan kätensä kiinni; hän\nhengitti rajummin. Hänen käytöksensä tuli myöskin toisenlaiseksi. Hän\npuhui katkonaisemmin ja usein enemmin itsekseen kuin Cineaalle. Hänen\näänensä oli välisti melkein käskeväinen. Hänen vankka vartalonsa olisi\nsopinut Moseksen kuvan kaavaksi. Hän muisti kansakuntaansa, sen kunniaa\nja Israelin jumalan koko voimaa -- tämä muisto paloi hänen sydämessänsä\nja muutti hänen muotonsa. Hänkö orja? Päinvastoin hän oli niitten\nHebrean sankarien kaltainen, jotka tuomarein hallitessa olivat eri\naikoina johtaneet kansaa, kun se katkaisi kahleensa ja kukisti\nsortajansa -- hän oli niinkuin Ehud taikka Gideon taikka Jephtah.\n\n\"Minun tekee suuresti mieleni kuulla enemmän teidän runoudestanne\",\nsanoi Cineas. \"Osaatko kääntää minulle jotakin, jonka kautta saisin\njonkunlaista käsitystä siitä? Jos osaat, lausu jotain samantapaista,\nkuin äsken, minä tahtoisin kuulla sitä.\"\n\nIsaak ei vastannut mitään. Hän nousi verkalleen istuimeltansa ja\nseisahtui Cineaan eteen. Nyt havaitsi Athenalainen ensi kerran, kuinka\nJuutalainen oli muuttunut. Hänen jalon komea päänsä, säihkyvin\nsilminensä, parta aaltoina ja hiukset kiehkuroissa, koko hänen vakava\nkatsantonsa tekivät hänen mitä ylevimmäksi olennoksi Cineas ikinä oli\nnähnyt. Hän ajatteli, että tämmöinen pää olisi sopinut Olympon\nJupiterille. Hän kummasteli muutosta eikä voinut sitä ymmärtää.\n\nIsaak mietiskeli hetken ja alkoi sitten äänellä, joka alusta oli tyyni,\nmutta jälestäpäin muuttui yhä hartaammaksi:\n\n  \"Minä rakastan sydämestäni sinua Herra, minun voimani, Herra minun\n  kallioni, linnani ja vapahtajani, Jumalani, vuoreni johon minä\n  turvaan, kilpeni, ja autuuteni sarvi, ja varjelukseni.\n\n  Minä kiitän ja avukseni huudan Herraa; niin minä vapahdetaan\n  vihollisistani.\n\n  Sillä kuoleman siteet ovat käärineet minun ympäri; ja Belialin ojat\n  peljätit minun.\n\n  Tuonelan siteet kiedoit minun; kuoleman paulat ennätit minun.\n\n  Ahdistuksessa minä avukseni huudan Herraa, ja Jumalalle minä huudan:\n  niin hän kuulee ääneni templistänsä, ja huutoni hänen edessänsä\n  tulee hänen korviinsa.\n\n  Maa liikkui ja vapisi, ja vuorten perustukset liikuit: he värisit,\n  koska hän vihastui.\n\n  Savu suitsi hänen sieramistansa, ja kuluttava tuli hänen suustansa,\n  niin että hiilet siitä sytyit.\n\n  Hän notkisti taivaat ja astui alas; ja synkiä pimeys oli hänen\n  jalkainsa alla.\n\n  Hän istui kerubimin päällä ja lensi; ja hän lensi tuulen sulkain\n  päällä.\n\n  Hän pani pimeyden peitoksensa, ympärinsä majaksensa mustat paksut\n  pilvet.\n\n  Kirkkaudesta hänen edessänsä hajosit hänen pilvensä rakeilla ja\n  leimauksilla.\n\n  Ja Herra jylisti taivaissa, Ylimmäinen antoi pauhinansa, rakeilla\n  ja leimauksilla.\n\n  Hän ampui nuolensa ja hajotti heitä: hän iski kovat leimaukset,\n  ja peljätti heitä.\n\n  Ja niin ilmestyit vetten kuljut, ja maan perustukset ilmaannuit,\n  Herra sinun kovasta nuhtelemisestas, ja sierames hengen\n  puhalluksesta.\n\n  Hän lähetti korkeudesta ja otti minun ja veti minun ulos suurista\n  vesistä.\n\n  Hän vapahti minun voimallisista vihollisistani, vainollisistani,\n  jotka olit minua väkevämmät.\n\n  Ne ennätit minun tuskapäivänäni; mutta Herra tuli turvakseni.\n\n  Ja hän vei minun lakealle: hän tempasi minun ulos, sillä hän\n  mielistyi minuun.\"\n\nNäitten sanojen lausuminen teki tämän kohtauksen Cineaalle\nmuistettavaksi. Ensimäisten säitten perästä kiihtyi Isaak\nkiihtymistään, kunnes hän joutui hehkuvan innon ylevään mielen\nliikutukseen. Hänen kirkas, väkevä äänensä vieri juhlallisesti\nsäkeestä säkeesen, että se Cineaan mielestä kuului niinkuin sotatorven\njyminä ja valloitti koko hänen sielunsa. Nämät sanat mukaantuivat\nitsestänsä Markon rukoukseen. \"Mistä kaikki nämät sanat tulivat?\" hän\najatteli. Viehättyneenä kuunneskellen hän oivalsi runoillan ylevän\naatteen, vaikkei hän voinut kaikkia hänen lauseitansa ymmärtää. Sillä\nensiksi tämä runoilia lauloi omaa rakkauttansa luojaan, jonka perästä\nhän kävi kertomaan kaikkia välikappaleita, joita Ääretön koki\npelastaakseen häntä -- ihmistä. Tämä oli ikäänkuin uusi ilmestys\nCineaalle. Tässä oli korkea vakuutus siitä, mitä hän tuskin rohkeni\ntoivoa. Hän saatti sanoa itsellensä, että se oli todenmukaista,\ntoivottavaa; mutta tässä oli semmoinen, joka julisti, että todella niin\noli ollut. Toisella oli luulo; toisella kokemus. Tämä kokemus oli tässä\nkerrottu; ja mimmoisilla sanoilla! Kuinka kylmältä tuntuivat Platon\nylevimmät puheet näihin jumalallisiin verrattuina!\n\n\"Jatka! jatka!\" huudahti hän, kun Isaak taukosi; \"taikka ei -- herkeä\n-- ala uudestaan ja lausu monta kertaa kaikki päästä päähän, kunnes\nolen kiinnittänyt nämät kummalliset sanat mieleeni.\"\n\n\"Kyllä, Cineas\", lausui Isaak; \"mutta nämät virret ovat ainoastaan\nvähäinen osa noista useista muista, jotka ovat elämäni tuki ja\nlohdutus; eikä ainoastaan minun elämäni, vaan koko poljetun\nkansakuntani.\"\n\nHän katkaisi puheensa; huokaus kohosi hänen rinnastansa; ja hän näytti\ntaistelevan ankaraa mielen liikutusta vastaan. \"Ei, ei\", virkki hän\nitseksensä: \"minä en saa ajatella sitä;\" ja nyt kääntyen Athenalaisen\npuoleen: \"jalo Cineas, suo minulle anteeksi heikkouteni; mutta se\nvoittaa minun aina, kun vaan isänmaatani muistelen.\"\n\nTaas heltyi hänen sydämensä; kyyneliä kumpui hänen silmistänsä:\n\n  \"Kuinka veisaisimme Herran virttä vieraalla maalla? Jos unohdan\n  sinua Jerusalem, niin olkoon oikia käteni unohdettu. Tarttukoon\n  kieleni suuni lakeen: ellen sinua muista: ellen tee Jerusalemia\n  ylimmäiseksi ilokseni.\"\n\nHän herkesi jälleen, koettaen asettaa tuimaa suruansa. Cineas otti\nsuuresti osaa tämän eriskummaisen miehen liikutukseen. -- Tuo kalvava\nkoti-ikävä, ilmaantuen Isaakin sanoissa ja äänessä, salvasi syvältä\nhänen mieleensä. Hän arveli tätä keskustelua liian tuskalloiseksi tälle\nsydämestä sortuneelle maan-pakolaiselle. Hän nousi seisaalleen ja astui\nhänen luokseen.\n\n\"Isaak\", lausui hän, puhuen äänellä, joka oli täynnä hellintä ja\njalointa osan-ottoa ja laskien kätensä Juutalaisen olkapäälle: \"Älköön\nminun tähteni tämmöinen mielen liikutus syntykö. Suo minulle anteeksi,\nettä olen herättänyt surullisia muistoja. Älä ajattele enään näitä\nasioita.\"\n\nIsaak kokosi heti mielensä. Kiitollisuudella ja rakkaudella katseli hän\nCineasta.\n\n\"Voi\", sanoi hän suruisesti hymyillen, \"minä ajattelen näitä asioita\njoka hetki ja yöllä niistä uneksin. Anna minulle anteeksi. Minä en saa\nitseäni hillityksi. Sinun lempeä osan-ottosi houkutteli minun\nunohtamaan itseni. Puhutaan toiste näistä asioista. Mutta minä\nkirjoitan sinulle muutamia näistä värsyistä, joita sinä pidät niin\nsuuressa arvossa, koska en voi luottaa siihen, että kykenisin niitä\nulkoa lausumaan.\"\n\nKynäänsä tarttuen piirsi hän nuot värsyt papyrus-arkkiin, jonka hän\nantoi Cineaalle.\n\n\"Ja nyt\", lausui Cineas, halullisesti kääntäen keskustelua toiselle\nuralle, \"tahdon lyhykäisesti jutella sinulle asian jonka vuoksi tänään\ntulin tänne.\"\n\nTuosta kertoi hän, kuinka Labeo oli tehnyt ja kuinka hän itse oli\nmäärätty holhojaksi siinä tapauksessa, että tämä kuolisi.\n\n\"Nyt, Isaak\", jatkoi hän, \"sen johdosta, mitä olen sinusta nähnyt ja\nkuullut, luotan sekä sinun rehellisyyteesi että taitoosi. Minä\ntarvitsen kelpo apumiestä siinä työssä, joka on tullut minun\ntehtäväkseni; sillä minä mielin kohta ryhtyä tämän perheen ja tilan\nhoitamiseen.\"\n\nKun Cineas lausui nämät sanat, lensivät Isaakin kauniit kasvot\ntodellisesta ja teeskentelemättömästä ilosta punaisiksi.\n\n\"Sinäkö itse, Cineas?\" hän huudahti. \"Minä olen siis vapaa suuresta ja\nraskaasta huolesta. Minä olen kuullut, että sinun tiluksesi ovat\näärettömän suuret ja että sinulla on rikkautta saman verran kuin Roman\näveriäimmilläkin. Sinä voit helpommin ymmärtää tämän kartanon asiat ja\nmikä parempi on, sinä havaitset, onko jollakin tavalla tuhlattu\ntäällä.\"\n\n\"Juuri tämän asian perille tahdon minä päästä. Sinä tiedät, että minä\njo olen suuttunut Hegioon ja epäilen häntä. Hän on kolme vuotta ollut\ntämän talon päällysmiehenä ja hoitajana; ja hän menettelee kaikissa\nmieltänsä myöten. Minun täytyy katsoa, mitä hän on saanut aikaan. Minä\nsoisin, että sinä nyt kerrot kaikki, mitä hänestä tiedät. Oleskeleeko\nHegio paljonkin Romassa?\"\n\n\"Paljon.\"\n\n\"Minkä vuoksi?\"\n\n\"Hän askaroitsee kauppatuumissa.\"\n\n\"Minkälaisissa?\"\n\n\"Alusta myi hän harvoin nähtyjä ruokia keisarin pöytää varten --\nerittäinkin afrikalaisia multasieniä. Nyt on hän jonkun ajan\nlainaskellut rahoja muille.\"\n\n\"Rahojako lainaskellut?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Onko hän rikas?\"\n\n\"Ei; mutta hänen hallussansa on paljon rahoja\", lausui Isaak salaisella\nviittauksella.\n\n\"Sinä tarkoitat kaiketi Labeon rahoja, arvaan minä\", sanoi Cineas.\n\n\"Niin\".\n\n\"Kenties panee hän rahat lainaan kartanon hyväksi, isäntäänsä\nrikastuttaakseen.\"\n\n\"Rahat kyllä ovat Labeon. Hyötyykö hän niistä vai ei, se on ihan toinen\nasia. Hegion tuttavuus suurten kanssa on hänen pilannut\", jatkoi Isaak\njotensakin kuivankiskoisesti. \"Seneca, tuo kummallinen filosofi ja\nmoralisti on näyttänyt hänelle, kuinka hän viisaalla lainanannolta saa\nyhtenä vuonna tulonsa kahdenkertaisiksi. Tigellinus opettaa nyt häntä,\nkuinka ne tuhlata.\"\n\n\"Tigellinus!\"\n\n\"Niin. Hegio ei toisinaan eroita Tigellinoa Labeosta, ja tuskin tietää\nhän, kumpi hänen isäntänsä on.\"\n\n\"Kuinka?\" kysyi Cineas, joka ei oikein selvästi ymmärtänyt häntä.\n\n\"Sillä tapaa, että hän maksaa Labeon rahat Tigellinolle ja näyttää\ntilikirjat hänelle.\"\n\n\"Suuri Zeus!\" huudahti Cineas kavahtaen seisaalleen. \"Kuinka sinä sen\ntiedät?\"\n\n\"Minun kiitollisuuteni Labeota kohtaan ja rakkauteni hänen jaloon\npuolisoonsa ja lapseensa ovat saattaneet minut pitämään aina tarkkaa\nhuolta tästä perheestä. Kun me tulimme tänne, kääntyi minun huomioni\ntähän mieheen. Minä tiesin, ettei mikään rehellinen sydän voinut olla\nsemmoisen ulkomuodon takana. Minä tiesin, että hän oli kamala konna ja\npäätin tarkoin pitää häntä silmällä. Asianhaarat olivat minulle sangen\netuisat. Sinä tiedät, kuinka kansalaiseni ovat keskinäisessä\nyhteydessä, mihin hyvänsä heitä hajoitetaan ja kuinka me kaikki olemme\ntoisiimme liittyneet. Me olemme eri yhteiskuntana, mihin tahansa\nlähdemme. Me tunnemme kaikki toinen toisemme, me seisomme toistemme\nvieressä ja autamme toistamme niin paljon kuin mahdollista on. Minä\ntunnen kaikki Juutalaiset Romassa. Moni heistä on sangen rikas ja\ntietää kaikki suuren maailman salaisuudet.\"\n\n\"Heti kuin päätin pitää vaaria tästä miehestä, havaitsin, että\ntarvitsin useamman silmän kuin minulla itsellä on. Hän vietti paljon\naikaa Romassa, mutta mitä hän siellä toimitti, se jäi minulta salaan.\nMinä tiesin kuitenkin, etteivät kaikki tämän kartanon tulot joutuneet\nLabeon hyväksi eivätkä muulla tavalla häntä hyödyttäneet. Mihin ne siis\nmenivät? Johonkuhun tarpeesen kaupungissa. Päästäkseni selvilleen\nsiitä, rupesin yhteyteen omien maanmiesteni kanssa. Kohta oli heidän\ntietonsa minun käytettävänäni; ja minä orja-raukka, sain tietoihini\nHegion koko käytöksen ja kuinka hän oli viettänyt joka hetken, joka\npäivän elämästänsä.\"\n\n\"Tigellinus on perin kunniaton ihminen ja vaikuttaa jo suuresti\nCaesariin. Hän pyrkii valtion korkeimpaan virkaan, keisarillisen\nhenkivartioston päälliköksi, mutta siihen hän ei suinkaan pääse, niin\nkauvan kuin Burrhus elää. Hän on kuitenkin saaliinhimoinen ja tunnoton,\nja Nero on jonkun ajan suuresti häntä suositellut. Hän on pannut\ntoimeen muutamia noista julmimmista rikoksista, jotka taannoin ovat\ntapahtuneet. Erittäin on hän taipusa ryöstämään iällisiä, heikkoja ja\nturvattomia; ja kaikista näistä syistä on hänen nimensä nykyjään yksi\nRoman kauhuista.\"\n\n\"Labeon lähdettyä Britanniaan, Hegio jäi enemmän kuin ennen itsekseen\nja laveammalta ryhtyi hän omiin kauppatoimiinsa, isäntänsä rahoja\nniitten hyväksi käyttäen. Kun me ensiksi tulimme tänne, ajoi hän näitä\nasioita suuressa määrässä ja oli pannut isot summat korkoa kasvamaan.\nTakaisin tulomme ensi aikoina joutui hän Tigellinon pariin. Hän luuli\ntässä näkevänsä arvoon nousevan lemmityn ja sentähden teki hän hänelle\nkunnian-osoituksensa.\"\n\n\"Britanniassa tapahtuneitten kommelusten perästä on hän uusia tuumia\nkeksinyt. Hän luulee, ettei Labeo enää palaa ja niin tavoin jäänee\nkartano alttiiksi tunnottomalle miehelle, jota Tigellinon voima tukee.\"\n\n\"Mutta kuinka he voivat tämmöisiä tehdä?\" kysyi Cineas. \"Suurin vääryys\nperustuu tavallisesti johonkin tekosyyhyn; mutta Labeo ei ole koskaan\nedes kateutta herättänyt. Hän ei ole kylläksi mahtava siksi.\"\n\n\"Ei mikään asia voi suojella ihmisiä keisarin vallasta. Jos Labeo nyt\nolisi Romassa ja Hegio olisi hankkinut itselleen Tigellinon avun, olisi\ntuiki mahdoton kartanonhoitajan menestymistä ehkäistä. Tämmöistä on\nusein tapahtunut. Huolimattomasti suostuu Nero Tigellinon tuumaan. Joku\nhovi-upseeri käy Labeon luona ja neuvoo häntä päivänsä päättämään. Hän\ntottelee kovemmasta kohtalosta pelastuakseen. Hän kaatuu miekkaansa.\nHänen perheenä ajetaan pois häviön ja nälän käsiin. Päällekantaja jakaa\nkartanon Tigellinon kanssa, uhriensa kurjuudesta riemuiten. Näin\ntehdään joka päivä.\"\n\nKylmä väristys vavautti Cineasta, kun hän ajatteli, että niin suittaisi\nkäydä. Vaara oli todella tarjona. Tigellinon nimi, sen hän hyvin tiesi,\noli kaikenlaisten hirmujen veroinen ja harva häneltä turvassa oli.\n\n\"Kaikki nämät minä tunnen\", lausui Isaak, \"mutta en tiedä tarkemmin,\nmitä erityistä käytöstapaa Hegio on päättänyt noudattaa. Kenties lykkää\nhän yrityksen toimeenpano siksi kuin hän varmaan tietää, että Labeo on\nkuollut ja hän ja hänen suojeliansa voivat holhojina ottaa omaisuuden\nhaltuunsa. Tämä on, arvatakseni, hänen nykyinen tarkoituksensa. Mutta\nminä luulen, että, jos tänään tulisi sanoma, että Suetonius on hukassa\nja Labeo kuollut, kartano kerrallaan anastettaisiin ja minun kallis\nemäntäni ja hänen lapsensa ajettaisiin pois nälkään nääntymään.\"\n\n\"Toiselta puolen\", sanoi Isaak, \"löytyy paljon, joka pidättää\nTigellinoa semmoisesta menetyksestä. Burrhus on vielä korkein arvon\npuolesta ja hänellä on suuri valta. Viimeistä lukua on hän juuri nyt\nTigellinoa mahtavampi. Minä tiedän, että hän on sinun harras ystäväsi\nja myöskin suuresti Labeoon mieltynyt. Seneca on niinikään hänelle hyvä\nystävä. Labeon vanha perhe; Sulpiciot, joitten päämies hän on; sinun\njalon sisaresi, hänen puolisonsa, korkea syntyperä -- hän on, niinkuin\nkaikki tietävät, siinnyt Megakleidein ja Herakleidein suvusta --\ntekevät hänen nimensä mainioksi ja estänevät noita ennen aikojaan\ntyöhön kajoomasta taikka hurjimpiin keinoihin rupeamasta.\"\n\n\"Hegio lähti varmaan tänä aamuna Tigellinoa tapaamaan. Minä en luule,\nettä nykyiset uutiset Britanniasta vaikuttavat mitään muutosta heidän\nkäytöksessänsä. He vartovat.\"\n\n\"Mitä kartanon rahoihin tulee, ne ovat kaikki Hegion takana. Noin\npuolen niistä antaa hän perheen elatukseksi, mutta toisen käyttää hän\nkauppavehkeisin. Minulla on todistuksia, jotka voin näyttää sinulle.\nYksi kartanon orjista on hänen kirjanpitäjänsä. Tämä on Juutalainen ja\nvihaa Hegiota. Minun oli vähäisen vaikea taivuttaa häntä näyttämään\nitselleni tilikirjoja ja minä tarkastelen myöskin paraikaa niitä joka\npäivä.\"\n\n\"Kuinka saat sinä niin sovitetuksi?\"\n\n\"Kirjanpitäjä tuopi ne minulle, milloin hyvänsä hän vaan tietää, että\nHegio on lähtenyt Romaan. Silloin me tutkimme niitä. Kaksi, kolme\nkuukautta mennee ennenkuin työmme päättyy. Minä olen havainnut\näärettömän suuria petoksia ja voin milloin tahansa näyttää sen sinulle\ntodeksi. Asianhaarat ovat varsin paljon auttaneet minua ja Hegio tietää\nniin vähän tästä, ettei hän voisi uneksiakaan, että minä olen muuta\nkuin viaton kirjastonhoitaja, joka olen kirjoihini kokonaan kiintynyt.\"\n\nInnokkaimmalla tavalla lausui Cineas suurta kiitollisuuttansa Isaakin\nhyvistä toimista; kehoitti häntä jatkamaan tutkimustansa ja sanoi\naikovansa sillä välin mietiskellä, kuinka hän parhaiten menettelisi\nnoin vaarallisen konnan suhteen. Sitten erkani hän Isaakista, täynnänsä\najatuksia ja kovasti tuskautuneena.\n\n\n\n\nIV.\n\nPoika ja hänen imettäjänsä.\n\n\nKun Cineas kohtasi sisarensa, hän löysi hänen perheinensä\nperistyliumista, joka oli komea, pylväillä ympäröitetty sali, aukko\nkatossa. Hänen anoppinsa, Sulpicia, oli siellä; hänen poikansa, Markus,\nseisoi hänen vieressään ja imettäjä istui aivan lähellä. Taas iski\ntämän erinomainen muoto Cineaan mieltä. Siinä ilmestyi niin paljon\nnähtyjä vaivoja ja kestävää kärsivällisyyttä.\n\nKun hän astui sisään, koetti Sulpicia paraikaa omalla tavallansa\nHelenaa lohduttaa. Hän oli vanhanpuolinen nainen, niin sanoaksemme\noikeata romalaista lajia: yksivakaiset ja jalot kasvot, mukava käytös\nja katsanto, joka osotti jommoistakin ylpeyttä. Hän oli niitä, jotka\neivät koskaan voineet unohtaa että he kuuluivat _gens Sulpicia'an_.\n\n\"Jos olisit Romalainen, tyttäreni\", lausui hän niin lempeästi, kuin hän\nvoi, \"näyttäisit suurempaa vakavuutta.\"\n\n\"Mutta minä en ole Romalainen\", sanoi Helena jotenkin surullisesti,\n\"enkä minä voi unhottaa, että Lucius vaarassa.\"\n\n\"Vaarassako?\" vastasi Sulpicia halveksien. \"Missä vaarassa? -- noitten\nBritannian raakalaistenko puolelta? Ja mitä, kultaseni, voivat he\nromalaisen armeijan?\"\n\n\"Eivätkö he jo ole liian paljon aikaan saaneet?\" lausui Helena; ja hän\npainoi poikaansa yhä lujemmin rintaansa vastaan, niin ilmoittaen\nsalaisen ajatuksensa, että tämä yksin on nyt hänelle jäänyt.\n\n\"Minun poikani puoliso\", lausui Sulpicia aivan nuhtelevalla äänellä,\n\"saisi oppia luottamaan enemmän Roman sotureihin. Nämät Britannialaiset\novat äkki-arvaamattomalla kapinallansa kiskaisseet muutamia etuja\nitselleen; mutta he eivät ole vielä Suetoniota kohdanneet.\"\n\n\"London, Verulam, Camaldunum!\" huokaili Helena; ja puhuessansa hän\nhyräytyi itkuun; sillä selvään ja hirveästi kangastivat hänen\nsilmissänsä barbarilaisen koston kaikki kauhut noilla hänelle aivan\ntutuilla paikoilla. Hän oli hyvin tuntenut nämät seudut. Hän oli asunut\njonkun ajan niissä itsekussakin ja voi kokonaan niitten kohtalon\nkovuuden käsittää.\n\n\"Ainoastaan äkillisellä päällekarkauksella saivat he vartiakuntamme\nvaltaansa\", sanoi Sulpicia vähän tylysti. \"Tietysti saattavat Romankin\nsoturit semmoisessa tilassa tulla voitetuksi. Mutta Suetoniota seuraa\nRomalaisten ydinjoukko; ja, kun hän palaa, näyttää hän heille, mitä\nkosto on. Ensimäiset uutiset, jotka saamme, kertovat varmaan, että hän\non kääntänyt takaisin ja rangaissut nuot viheliäiset kapinoitsiat\nheidän ansionsa mukaan.\"\n\n\"Pahin seikka on se\", huokasi Helena, \"että noilla viheliäisillä\nkapinoitsioilla on jonkunlainen syy meteliinsä. Boadicean kärsimät\nvääryydet.\"\n\n\"Minä en usko sanaakaan tuosta; nämät ovat kaikki heidän valheitansa.\nRomalaiset ovat aina jalosti vihollisiansa kohdelleet. Tietysti tämä\nkurja nainen, jos hän tahtoi nostaa kapinan, helposti voi siihen\ntekosyitä keksiä.\"\n\n\"Olisivatko he olleet niin rajut ja leppymättömät, jollei heillä olisi\nollut joku syy?\"\n\n\"Tietysti he olisivat olleet\", vastasi Sulpicia semmoisella äänellä,\njota vastaan ei käynyt inttäminen. \"Tietysti he olisivat olleet.\nKapinoitseminen on barbarilaisten luonto. Ja tämä todistaa, että\nankaruutta tarvitaan. Sinun on mahdoton olla turvassa tuommoisten\nhylkyjen joukossa, jollet lujasti heitä sorra ja alinomaa valvo. Kun\nheidän armeijansa taas ovat maahan ruhdotut, saavat he, toivon minä,\nmuistomarjan, jota he eivät äkkiä unhota.\"\n\n\"Heidän armeijansa ovat niin suuret ja he ovat niin tuimat ja\nurhoolliset!\" lausui Helena.\n\n\"Entä siten? Roman armeijat eivät milloinkaan katso vaan lukumäärää,\nkun he barbarilaisia vastaan taistelevat. Meidän soturimme voivat\nhelposti kukistaa heidän; eikä todellakaan heidän suuri lukumääränsä\nmuuta kuin saattaa heidän häviönsä varmemmaksi ja laveammaksi.\"\n\n\"Minä varon, ettei minulla ole sinun luottamuksesi\", lausui Helena.\n\"suuret vauriot ovat toisinaan Roman sotajoukkoja kohdanneet. Muista\nCarboa, Cassiota, Aureliota, Caepiota ja Manliota, jotka kaikki\nGermaneja vastaan sotiessansa joko voitettiin taikka vangittiin. Muista\nennen kaikkia Varoa ja hänen kolmea legionaansa, jotka surkeasti\ntuhottiin.\"\n\n\"Hyvinpä sinä, tyttäreni, tapaturmat muistatkin\", sanoi Sulpicia\nkylmäkiskoisesti. \"Minä puolestani ajattelen mieluisammin meidän\nvoittojamme. Eivätkö nämät Germanit ole meidän valtamme alaisina tai\nkumminkin peloissaan? Eikö Britannialaisia ole voitettu? Kaikki\nvauriomme ovat lähteneet kenraaleimme liiasta rohkeudesta. He eivät ole\nymmärtäneet barbarilaisten sotatapaa. Jahka vaan varovainen kenraali\nmenee noita vastaan, mikä toivo heille jää?\"\n\n\"Eivätpä kuitenkaan meidän parhaat kenraalimme\", lausui Helena, katsoen\nkaikkia pahimmalta kannalta, \"ole suuria toimittaneet. Eikä Juliuskaan,\nkun hän Britanniaan lähti, kyennyt sitä valloittamaan. Hänen kauttansa\nsaari tuli Romalaisten tietoihin, hän ei saattanut sitä heidän valtansa\nalle.\"\n\n\"Oih, kuinka järjetön sinä olet\", sanoi Sulpicia suuttuen. \"Vähät\nsiitä, valloittiko hän sen vai ei. Jos hän olisi niin tahtonut, olisi\nhän sen helposti tehnyt. Toiset tuumat vaativat häntä muuanne.\nHeikkokuntoisemmat kuin hän valloittivat sen sangen kerkeästi; ja tämä\nkapina joutuu pian unhotuksiin. Suetonius on aivan toisenlainen kuin\nmuut kenraalit ja hänellä on suuri armeija.\"\n\n\"Mutta ajattele, kuinka suunnattoman suuria joukkoja Britannialaisia\nlöytyy\", jatkoi Helena. \"Kuinka vimmastuneita ja uskaliaita. Minä olen\nkuullut sinun kertovan heidän kuuluisasta päälliköstänsä, Caractacosta\n-- ja sinä sanoit, että kaikki Romalaiset ihmettelivät häntä -- ja\nClaudius päästi hänen vapaaksi. Jos heillä nyt on semmoisia miehiä,\npelkään minä, että tämä kapina yltyy ankarammaksi, kuin sinä luulet.\"\n\n\"Sinä olet lapsi, tyttäreni, etkä tunne Romalaisten luontoa. Tämän\nkapinan täytyy tyrehtyä. Boadicean ja kaikkien hänen seuralaistensa\ntäytyy rikoksistansa joutua rangaistukseen. Kenties on Suetonius jo\ntähän aikaan tehtävänsä tehnyt ja kurittanut häntä, niinkuin hän\nansaitsee. Se tapa, jolla nämät barbarit ovat menetelleet, ilmoittaa\nmyöskin heidän todellisen luonteensa. He käyttivät legionain poissaoloa\nkapinan nostamiseksi. He tekevät rynnäkön ja kaikki lakountuu heidän\nedessänsä. Tämmöisissä tiloissa he usein ovat vaaralliset; mutta kun\naavalle tappotanterelle tullaan, silloin he eivät pysty mihinkään.\nYhden taikka kahden legionan suuruinen romalainen armeija vastaa varsin\nhyvin heidän isointa sotajoukkoansa. Vaan, jos sinä tahdot yhä edelleen\npahimpia luulla, mitä voin minä tehdä taikka sanoa sinun\nlohdutukseksesi?\"\n\n\"Ei mitään -- ei mitään. Sinä olet hyvä ja ystävällinen ja minä olen\nheikko ja toivoton. Jos minulla olisi sinun lujuutesi, ajattelisin\naivan kuin sinä.\"\n\n\"Minä olen romalainen vallasnainen\", sanoi Sulpicia ylpeästi.\n\n\"Ja minä olen kreikkalainen\", vastasi Helena.\n\n\"Mutta sinun täytyy oppia romalaiseksi\", lausui Sulpicia leppeästi; ja\nlähestyen Helenaa hän suuteli tätä ja lisäsi: \"tule, tyttäreni, toivo\nparasta; osota kumminkin enemmän lujuutta äläkä epäile. Turvaa\njumaloihin. He ovat aina Roman sotajoukkoja suosineet.\"\n\nTaas hän suuteli Helenaa ja hänen kättänsä likistettyään lähti hän\nhuoneesta. Helena nojasi päätänsä kättään vastaan ja tunteihinsa\nvajoten käänsi hän kasvonsa pois ja itki.\n\nHänen pikkuinen poikansa liihentihe äitiänsä likemmäksi ja kiersi\nkäsivartensa hänen ympärilleen. Muutaman silmänräpäyksen istuivat\nmolemmat siinä asemassa. Mitä Cineaasen tulee, hän ei tietänyt mitä\nsanoa. Sisartansa säälitellen oli hän kuitenkin epätiedossa, kuinka hän\nvoisi hänen raskasta mieltänsä keventää. Niin istui hän äänetönnä\nsopivaa tilaisuutta odottaen.\n\nVoimiansa ponnistaen sai Helena viimein tunteensa hallituksi; kääntyen\nsyleili hän poikaansa ja katseli kauan ja lempeästi häntä.\n\n\"Äiti-kultani\", lausui hän, \"minkätähden sinä itket? Älä sure isää.\nKyllä Jumala häntä suojelee.\"\n\nPikkuinen poika katseli häntä vakavana ja totisena lapsen-kasvoiltansa.\nHänen äitinsä suuteli häntä ja silitteli hänen päätänsä lempeästi.\n\n\"Sydänkäpyni\", hän lausui, \"mitä sinä Jumalasta tiedät?\"\n\n\"Oho, minä tiedän\", vastasi Markus, \"kuinka hän pitää huolta kaikista.\nHän on meidän isämme ja hän rakastaa meitä.\"\n\n\"Rakastaa meitä!\" Helena kätki nämät sanat sydämeensä ja punnitsi\nniitä. \"Rakas poikani, sinulla on välisti kummallisia ajatuksia ja\ntunteita\", sanoi hän vähän ajan perästä. Cineaskin ymmärsi näitten\nsanojen suuren merkityksen. Hän ei ollut koskaan tämmöistä Platon\nkirjoista oppinut. Tämä lapsi oli jo hänen kuullen lausunut sanoja,\njotka tunkivat hänen sielunsa pohjaan ja häntä värähyttivät ja niin\nkatseli hän nyt äitiä ja poikaa, kummastellen, mitä uusia\nlausuttaisiin.\n\n\"Minä rukoilen Jumalaa armaan isäni tähden\", sanoi Markus juhlallisella\näänellä, joka niin nuoren suusta kuului oudolta. \"Minä rukoilen, ja\nJumala kuulee minua. Ja minä uskon, että minun rakas isäni palaa\nsodasta. Enkä minä itke, kun ajattelen häntä, vaan olen iloinen.\"\n\n\"Sinäkö rukoilet suurta Jumalaa -- sinä, pieni lapsi?\" kysyi Helena.\n\n\"Niin; sillä hän on sanonut, että kaikki pienet lapset saavat tulla\nhänen luokseen.\"\n\n\"Minä en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat\", sanoi Helena vähän\nhämmästyneenä. \"Minä en ole milloinkaan tietänyt, että hän on lausunut\nmitään. Koska hän tämän lausui?\"\n\nMarkus katseli häntä jonkinlaisella nuhtelevalla kummastuksella.\n\n\"Kuinka! etkö sinä tiedä?\" kysyi hän vähän ajan perästä. \"Minä tunnen\njuuri ne sanat, jotka hän lausui ja minä rakastan niitä. Mutta\ntunnethan sinäkin ne?\" lisäsi hän, äkkiä ajatellen, että hänen äitinsä\nlaski leikkiä.\n\n\"En, poikaseni; minä en tiedä, mitä sinä tarkoitat. Sinä olet niin\nkummallinen;\" ja Helena katsahti Cineaan puoleen, jonka silmät olivat\nhäneen luodut ja havaitsi, että tämä kiinteästi tarkasti heitä.\n\n\"Minä tunnen nämät sanat\", lausui Markus; \"ja rakastan niitä. Tämän\ntähden minä rukoilenkin. Sillä hän sanoi, että pienet lapset\nrukoilkoot. Hän sanoi: sallikaat lasten tulla minun tyköni, ja älkäät\nheitä kieltäkö; sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta; -- etkö sinä\nole tätä ennen kuullut.\"\n\nHelena ei vastannut mitään. Cineas kuuli nämät sanat samalla\nkummastuksella kuin ennen. Koko lapsen ulkomuoto osotti, että hän\ntäydellisesti ymmärsi sen asian, josta hän puhui. Hänen käytöksessään\nei ollut mitään epätietoisuutta eikä ajatusten häiriötä.\n\n\"Milloin hän tämän lausui?\" kysyi Helena viimein. \"Minä en ymmärrä\nsinua.\"\n\n\"No kun hän oli täällä.\"\n\n\"Täälläkö?\"\n\n\"Niin, maailmassa. Kun hän jätti taivaan ja asui maan päällä.\"\n\n\"Kun hän jätti taivaan -- ja asui maan päällä\", toisti Helena.\n\"Jumalaistarumme eivät sisällä senkaltaista kertomusta. Suurin osa\njumalista vietti näitten tarujen mukaan eri aikakausia ihmisten\nparissa, mutta eiväthän ihmiset sentähden muuttuneet paremmiksi.\"\n\n\"Niin, mutta tämä on tuo suuri Jumala ja meidän isämme\", sanoi Markus\ntotisesti. \"Hän rakasti meitä ja armahti meitä ja sillä tapaa hän tuli\nja asui täällä meitä siunatakseen. Juuri silloin tulivat pienet lapset\nhänen luoksensa. Ja he tahtoivat ajaa pienet lapset pois. Mutta hän\nsanoi: Sallikaat niitten tulla, ja älkäät niitä kieltäkö; sillä\nsenkaltaisten on Jumalan valtakunta!\"\n\n\"Minkä sadun lienee hän kuullut?\" kysyi Cineas.\n\n\"Jonkun, joka on puhdistunut ja muuttunut hänen omissa suloisissa\najatuksissaan\", lausui Helena, poikaansa hyvästi suudellen ja\nsyleillen.\n\n\"Sanoiko hän, että sinä saisit rukoilla häntä?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Markus innokkaasti. \"Hän sanoi, että me anoisimme,\nmitä tarvitsemme ja hän antaa sen meille ja hän sanoi, että me pääsemme\ntaivaasen, jos rakastamme häntä.\"\n\nRakkautta taas -- häntä rakastaa. Voi, suloinen lapsien ajatus. Kaikki\non vaan rakkautta taikka vihaa. Rakastaa Jumalaa. Kenties tämä lapsen\nmielestä on helppo; mutta miehen se on vaikea. Näin ajatteli Cineas\nkuunnellessaan ja arveli vielä, että Markus oli kuullut jonkun\ntoisinnon noista monesta Jupiterin saduista. Kuitenkin häntä\nkummastutti, ettei hän ollut koskaan mitään tämänkaltaista kuullut.\n\nSilla välin kuin näitä keskusteltiin, imettäjä ei ollut näyttänyt\nkuuntelevan. Surullisin, mutta kirkkain kasvoinensa istui hän erinänsä\nperheryhmästä, kädet kiinni jossakin neulomustyössä ja silmät\nnähtävästi siihen kääntyneinä. Kuitenkin hän oli huomannut kaikki ja\nkuullut kaikki.\n\n\"Mutta, armas äiti\", lausui Markus hyväillen häntä, \"kuinka sinä et ole\nkuullut siitä suloisesta ajatuksesta, että Jumala rakastaa sinua?\"\n\n\"Jumalako rakastaa minua?\" virkki Helena kummallisella, vitkaisella\näänellä ja katsoi miettivin silmin Cineasta.\n\n\"Etkö sinä sitä tiedä? Sinä puhut niin oudosti\", sanoi Markus lapsen\ntavallisella luopumattomuudella.\n\n\"Entä kuinka sinä sen tiedät?\" kysyi hänen äitinsä.\n\n\"No, minä olen tietänyt sen aina -- se on, siitä asti kuin imettäjä\ntuli meille. Ja niin minä tulen hänen luokseen ja rukoilen häntä ja,\nkun katselen kirkasta, sinistä taivasta, luulen usein näkeväni Jumalan\nvaltakunnan ja pienten lasten joukkoja hänen istuimensa ympärillä.\"\n\n\"Tämä olisi siis puhtaampi taivas kuin Olympon\", lausui Cineas.\n\n\"Ja kun minä olen murheellinen, rukoilen häntä ja hän poistaa kaikki\nminun murheeni.\"\n\n\"Oi, herttaiseni, sinun sanasi koskevat minun sydämeeni. Mitä sanoja\nnämät ovat? Mistä sinä olet kaikki nämät oppinut? Kerro minulle\nenemmän, mitä tiedät!\"\n\nHelena puhui totisella, kaipaavalla äänellä. Pikaisella liikunnolla\nkohotti imettäjä päätänsä, mutta painoi sen kohta alaspäin ja kaksi\nisoa kyyneltä vieri neulomukselle hänen eteensä.\n\nMarkus katseli kummastuneena äitiänsä.\n\n\"Kuinka, etkö sinä ole kuullut, että hän kuulee kaikki meidän\nrukouksemme ja pyyhkii pois kaikki meidän kyynelemme? Minä tahdon\nkertoa sinulle, mitä hän sanoi ja mitä minä rakastan yhtä paljon kuin\nnoita toisia sanoja, jotka jo sinulle lausuin.\"\n\n\"Mitkä ne ovat?\"\n\n\"Hän sanoi; 'tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette\nraskautetut ja minä tahdon teitä virvoittaa.' Hänen sanansa ovat hyvin\nsuloiset, äitikultani.\"\n\n\"Tulkaat minun tyköni!\" toisti Helena. \"Mitä tämä on? Markus, mistä\nolet kaikki nämät oppinut? -- että Jumala voi rakastaa; että hän sanoo:\n'tulkaat minun tyköni;' ja ottaa vastaan myöskin pieniä lapsia. Tämä ei\nole yhteisen kansan eikä filosofian taruja. Ovatko kaikki nämät sinun\nomiasi, lapseni? Ovatko nämät sinun omia ajatuksiasi? Mutta kerro\nminulle uudestaan nuot sanat.\"\n\nTaas kertoi Markus nämät taivaallisen suloiset sanat ja hänen äitinsä\nkuunteli hartaasti ja ilostuneena, ikäänkuin olisi hän tahtonut\niki-päiviksi istuttaa ne mieleensä.\n\nYhä liikutti imettäjä neulaansa ja näytti kokonaan työhönsä kiintyneen.\nCineas kuunteli yhtä innokkaasti kuin ennen.\n\n\"Jos me vaan voisimme pitää tätä luojamme todellisena äänenä\", lausui\nhän viimein juhlallisesti, \"ja kaikki, mitä tämä armas poika on meille\nkertonut, hänen sanoinansa, mikä lohdutus lähtisi siitä sinulle ja\nminulle! Mikä lohdutus olisi siitä lähtenyt eräälle, jonka kotitalo\nusein on juohtunut minun mieleeni! Enkö minä koskaan ole kertonut\nsinulle eräästä eriskummaisesta Theofilon oppilaasta, nimeltä Kleon,\njolla nimellä hän oli kumminkin Athenassa tunnettu. Vuosi tai pari\nsinun lähtösi jälkeen tuli hän jostakusta Kretan kaupungista Athenaan\nja joutui pian kaupungin huonoimpain nuorukaisten seuroissa\nirstaisuudestansa mainioksi. Jonakuna päivänä Theofilos paraikaa\nopetti, kun Kleon, parvi kumppaneita muassaan, astui sisään. He\nnäyttivät vasta pääsneen juomingista, vaikka oli varhain aamulla. He\nolivat öljyltä voideltuina, seppeleet päässä ja viinin lemut löyhyivät\nheidän ympärillänsä. Theofilos esitteli juuri mieli-ainettansa,\nkuolemattomuutta. Hän puhui sielun ijankaikkisesta elämästä tämän\njälkeen, hyvän-avuisten ja pahantapaisten ihmisten tilasta. Hän näytti,\nettä ne ihmiset, jotka rakastivat hyviä avuja, olivat kaikkein enemmän\nJumalan kaltaisia ja että heidän täytyi aikaa voittain välttämättömästi\ntulla yhä enemmän hänen tapaisekseen; samalla kuin toiselta puolen\nrikollisten ja saastaisten piti mennä seurustelemaan muitten\nvertaistensa kanssa. Näitä kaikkia selitti hän sillä ylevällä innolla,\njoka teki meidän kuuluisan opettajamme niin kalliiksi kaikille hänen\noppilaillensa ja painoi hänen opetuksensa aivan syvälle meidän\nsydämeemme.\"\n\n\"Reijailiat kuuntelivat tarkkuudella ja ihmeeksemme näytti Kleon\nkovasti liikutetulta. Kun luento oli päättynyt, lähtivät hänen\nkumppaninsa pois, mutta hän jäi paikalle. Suurimmalla kunnioituksella\nkysyi hän Theofilolta, saisiko semmoinen kuin hän ruveta hänen\noppilaaksensa. Theofilos käski häntä sydämellisesti tervetulleeksi. Nyt\nyhtyi hän meihin ja kävi kolmatta vuotta joka päivä näissä luennoissa.\"\n\n\"Hänestä tuli kummallinen, harvapuheinen mies. Hän kartti kaikkien\nmuitten oppilaitten seuraa, mutta halusi mielellään olla opettajan\nluona. Joku kova kuorma rasitti hänen sydäntänsä. Koska minä usein\nkävin opettajan tykönä, satuin monasti olemaan siellä semmoisina\naikoina, jolloin Kleon toi esiin muutamia omituisia kysymyksiänsä.\"\n\n\"Opettajan suuri tarkoitus oli opettaa, että jumala oli pyhä ja oikea\nja että hyvät avut saattavat ihmiset ikuiseen onneen. Kleonin teki\nmieli tietää, kuinka rikollinen ihminen voi muuttua hyvän-avuiseksi ja\nkuolemattomuuden saavuttaa. Hän katsoi taaksensa semmoiseen elämään,\njosta hän nyt inholla kääntyi pois; mutta tämän entisen elämän muisto\nsoimasi hänen omaa tuntoansa. Hän pelkäsi suuresti, että kosto kohtaisi\nhäntä jostakin kauheasta työstä, jota hän ei tahtonut koskaan mainita.\"\n\n\"Opettaja koetti vakuuttaa hänelle, ettei hän, koska hän nyt oli\nerkaunut huonosta elämästänsä ja pyrki hyviin avuihin, voinut mitään\nmuuta tehdä. Mutta Kleon ei tyytynyt siihen.\"\n\n\"Minulla on oman tunnon vaivoja! oman tunnon vaivoja!\" lausui hän kerta\nsydämeen tunkevalla äänellä; \"ne vievät minusta hengen. Olkoon, että\nsinun ylevät oppisi sopivat hurskaille ihmisille, jotka eivät koskaan\nole langenneet. Mutta kun on langennut niin syvälle kuin minä, olisi\njumalatonta ajatella jumalaa.\"\n\n\"Jumala kuulee sinua, jos rukoilet häntä!\"\n\n\"Ei\", vastasi Kleon; \"minä olen koettanut. Mutta jumalatonta on\nrukoilla häntä. Jos voisin jutella sinulle, mitä olen tehnyt, näkisit\nitse, että ainoastaan kosto on minulle tarjona. Voi, kuinkapa\nmielelläni tekisin jotain pelastaakseni itseäni näistä oman tunnon\nvaivoista! Kuinka toivon itselleni Oedipon kohtaloa, jolle, tarinan\nmukaan, Vaiheettaret olivat näyttäneet sen paikan, jossa hän viimein\nsaisi levon. Minä tahtoisin lähestyä noita pelottavia jumalattaria ja\nodottaa loppuani, tulkoonpa vaikka tuonelasta kauhea kutsumus.\"\n\n\"Tämä oli hänen huolensa -- katumus jostakusta synkästä rikoksesta,\njota hän ei tahtonut nimittää, ja ylen suuri toivottomuus, koskei hän\nluullut pääsevänsä sydämen vaivastaan.\"\n\n\"Minä tunnen\", sanoi hän eräässä tilaisuudessa, \"ettei minulla ele\nmitään toivoa. Kuolemattomuus ei ole muuta kuin kirous minulle. Ijäti\neläminen on ijäti kärsiminen. Kaikkein pahinta on _jumalaa_ ajatella.\nMinkä vuoksi minä olen olemassa? _Minäkö_ rukoilla _häntä_? Mahdotonta,\nJa kuitenkin _hän_ yksistään voi vastata minun sieluni hirmuisiin\nkysymyksiin. Hän yksin voisi _anteeksi antaa_. Oi, jospa vaan voisin\nmennä _hänen_ luokseen! Mutta hän on minulle hirveämpi kuin nuot\nleppymättömät Erinnyt!\"\n\n\"Vihdoin näimme hänen viimeisen kerran. Eräänä päivänä tuli hän\nopettajan luo ja ilmoitti tälle, että hän menehtyisi, jos hän jäisi\nAthenaan. Hän tahtoi koettaa toista vireämpää elämää. Hän tahtoi ruveta\nsotapalvelukseen romalaiseen armeijaan. Kenties sodan kohina\nhaihduttaisi hänen ajatuksensa ja vähentäisi hänen oman tuntonsa\nvaivaa. Ja sillä tavoin hän lähti. Opettaja ei voinut tehdä tuon\nonnettoman mitään. Tämä koski kovin kipeästi häneen. Synkkämielisyys\nvalloitti hänen. Hänen entinen uskalluksensa oli kadonnut. Hän näki\nuusia kysymyksiä kohoavan, joita hän ei ollut ennen ajatellut ja joihin\nhän ei ensinkään pystynyt vastaamaan.\"\n\n\"No, eikö Kleon koskaan ilmoittanut rikostansa? kysyi Helena, joka oli\nsuurimmalla huomiolla tätä kertomusta kuunnellut.\n\n\"Kyllä\", vastasi Cineas; \"ja myöskin todellisen nimensä.\"\n\nJos Cineas olisi tällä haavaa katsonut imettäjää, olisi hän hämmästynyt\nhänessä tapahtuneesta muutoksesta. Cineaan kertomuksen alussa oli\nimettäjä levollisesti jatkanut neulomistansa; mutta viimein hän herkesi\nsiitä ja katseli totisena kertojaa. Mahtava mielenliikutus näytti\nkokonaan hänen itsehillintänsä. Hänen aina vaaleat kasvonsa kääntyivät\nnyt harmaansinisiksi. Hänen jäsenensä tyrmistyivät; ja pannen kätensä\nristiin hän katsoa ällisteli puhujaa. Epätiedossaan hän hengähtämättä\nodotti kertomuksen loppua. Muut eivät huomanneet häntä ja Cineas istui,\nsilmät syvämietteisesti käännettyinä laattiaan päin.\n\n\"Niin, hän ilmoitti Theofilolle kaikki\", jatkoi Cineas. \"Hän oli,\nniinkuin minä jo sanoin, Kretasta kotoisin. Hän oli saanut hyvän\nkasvatuksen, mutta aivan nuorena joutunut pahuuden poluille. Hän\ntuhlasi isänsä omaisuuden ja kuoletti hänen sydämensä. Silloin rupesi\nhän rahapeliin; ja vihdoin hän kerta kamalan kovasydämisenä vei oman\näitinsä pois Kyreneen ja myi hänen orjaksi.\"\n\nHelenan sydän meni kylmäksi rinnassaan. Mutta toinen seikka johdatti\nnyt hänen ajatuksensa toisaalle. Se oli imettäjä. Istualtaan nousten\nhän astui tai pikemmin hoiperteli Cineaan luokse; ja nojauten raskaasti\nhänen hartioillensa, huoahti hän, kauheasti, tuimasti tuijotellen:\n\n\"Hänen nimensä -- hänen oikia nimensä?\"\n\nCineas katsahti ylös ja häntä hirvitti. Hän arvasi asian todellisen,\nkatkeran laidan. Mutta se oli liian myöhään. Ohkaisten hän vastasi:\n\n\"Philo Kretalainen.\"\n\nImettäjä hengähti syvältä ja vaipui laattiaan. Helena äännähti, Markus\njuoksi imettäjän luo ja notkistui hänen ruumiinsa yli, huikeasti\nvaikeroiten.\n\n\"Voi!\" huusi Cineas, \"mitä minä olen tehnyt? Minä onneton!\"\n\n\"Sinäkö? Mitä sinä olet tehnyt? Mitä nämät kaikki ovat?\"\n\n\"Vie hänet hänen huoneesensa. Ja oi, Helena, ole lempeä hänelle. Hän\ntointukoon; hän parantukoon. Rakasta häntä ja ole hänelle hyvin lempeä,\n_sillä hän oli Kleonin äiti_!\"\n\n\n\n\nV.\n\nCaesarin ministeri.\n\n\nImettäjä ei parantunut äkkiä. Isku oli ollut aivan arvaamaton ja tuima\nja hänen ajastunut ruumiinsa kukistui siihen. Kuitenkin Helena hoiti\nhäntä niin huolellisesti, kuin hän suinkin voi ja osotti hänelle niin\nsuurta hellyyttä, kuin olisi tämä ollut hänen oma äitinsä. Että\nimettäjä oli orja, siitä ei tämä jalomielinen nainen laisinkaan pitänyt\nlukua.\n\nRomalaisten orjien tila oli sekä parempi että huonompi kuin nyt. Ei\nollut päältä nähden mitään eroitusta heidän ja heidän isäntänsä\nvälillä. Heillä oli usein, niinkuin Isaakilla, suuret tiedot ja\nerinomaiset luonnon lahjat ja kaikissa tiedollisissa harjoituksissa\nolivat he isäntäänsä paljon etevämmät. Orjilla oli usein korkea\nsivistys ja mitä siistikkäin käytöstapa. Heidän velvollisuutensa olivat\nyhtä laajat kutu heidän taitonsakin ja isojen kartanoin hoito jätettiin\nusein heidän käsiinsä. Heiltä ei puuttunut muuta kuin vapaus ja sen\nvoivat he ostamalla hankkia itselleen. Toiselta puolen sai kohdella\nheitä mitä kovimmalla tavalla. Orja-raukoilla ei ollut mitään turvaa\ntunnottominta isäntää vastaan. Kauheinta julmuutta harjoitettiin\nyleiseen ja tuon tuostakin nähtiin orjain riippuvan ristillä, taikka\nmuihin kuoleman tuskiin hiukeevan. Heitä oli summattoman suuri joukko,\njopa on arvattu, että Roman valtakunnassa oli yhtä paljon orjia kuin\nvapaita, joitten lukumäärä nousi kuuteen kymmeneen miljonaan henkeen.\n\nMonta viikkoa imettäjä-parka sairasti hengen heinänä. Markoa ei saatu\nlohdutetuksi ja, kun hän voivotti imettäjäänsä, näkyi selvään, mistä\nhän oli ammentanut ne aatteet, jotka Helenasta ja Cineaasta tuntuivat\nniin uusilta ja oudoilta.\n\n\"Voi, armas imettäjä\", huudahti hän välisti, kun hän hellästi silitti\nhänen laihaa kättänsä ja painoi sitä huuliansa vastaan, \"armaani, kuka\nnyt kertoo minulle Jumalasta ja taivaan valtakunnasta ja nuot suloiset\ntarinat, jotka sinä opetit minulle? Eikä hän puhu sanaakaan, vaikka hän\nkukaties ainaiseksi jättää minun. Eikö hän milloinkaan enää puhu, äiti?\n\n\"Häneltäkö sinä, Markus, opit nuot ihanat sanat, joita olet kertonut\nminulle?\" kysyi Helena ja hän katsoi enentyneellä osan-otolla näihin\nkalveihin ja murheellisiin kasvoihin, joitten muodon hän niin hyvin\ntunsi. Häneltäkö?\"\n\n\"Niin, kaikki; ja paljon enemmän kuin minä voin kertoa sinulle. Hän\npuhuu niin kauniisti; kun kuuntelen häntä tahtoisin olla poissa tuossa\nkirkkaassa maailmassa, jonne hän lähti.\"\n\n\"Hän? Kuka?\"\n\n\"Vapahtaja.\"\n\n\"Mikä vapahtaja? Minä en ymmärrä.\"\n\n\"No, vapahtaja on se nimi, jolla hän puhuttelee sitä kallista Jumalaa,\njota hän rukoilee, sillä hän rakasti meitä ja pelasti meidän. Mutta\netkö sinä tätä tiedä? Tiedät kai!\"\n\nHelena oli vaiti ja katseli mietiskellen imettäjää. Hän arveli, että\nhän kenties tässä tapaisi jotain, joka olisi kumminkin hänelle parempi\nkuin Cineaan filosofia. Kukaties löytäisi hän sen salaisen lähteen,\njosta tuo tyyni alttiiksi-antamus ja puhdas suloisuus vuotivat, jotka\nilmestyivät kaikissa imettäjän töissä ja sanoissa.\n\nImettäjä meni nyt taidottomaksi. Isaak, jok'ei ainoastaan ollut\nkirjaston hoitaja, vaan myöskin perheen lääkäri sanoi hänen kyllä\nparanevan, vaikka kestäisi kauan, ennenkuin hän pääsisi entisiin\nvoimiinsa. Niinkuin moni hänen maanmiehensä osasi Isaak hyvin\nparannustaitoa, siksi myöten kuin se oli niihin aikoihin edistynyt. Hän\noli perin-pohjin lukenut kaikki lääkärinkirjat ja tutkinut useitten\nkasvien luonnon ja käytännön.\n\nImettäjä ei tuntenut ketään pitkään aikaan. Hänen ajatuksensa\nhaihattelivat herkeämättä sinne tänne. Hourauksissaan hän lausui\nsydämensä salaiset mietteet ja Helena kuuli paljon siitä suuresta\nsurusta, joka vuosikaudet oli piileskellyt hänen povessaan.\n\nAjatustensa kierteessä hän usein puhui kodistansa Kretassa ja mainitsi\nkaupungeita, jotka Helena tyyni tiesi. Hän puhui paljon pojastansa ja\nnäytti luulevan, että hän vielä kerran piti häntä, pikkuista poikaa,\nsylissänsä. Välisti hänen tunteensa puhkesivat ilmiin ja hän syyteli\ntuskan sanoja. Toisinaan hän isot ajat laususkeli: \"petetty! petetty!\n_hänen_ kauttansa petetty!\"\n\nTuosta hän taas hetken perästä tyyntyi ja hänen häilyvät ajatuksensa\nkääntyivät toisaalle. Katkonaisen rukouksen sanoja -- jonkun puoleen,\njota hän puhutteli vapahtajakseen -- alkoi yhä tiheämmin kuulua ynnä\npaljon muita asioita, joita ei Helena voinut ymmärtää.\n\nHän puhui vapahtajastansa, kuinka tämä oli elänyt kärsivän elämää;\nhänen tuskastaan ja suruistaan. Tämäkin oli petetty, vieläpä ystävänsä\nkautta.\n\n\"Mitä kaikki nämät ovat?\" kysyi hän Markolta.\n\nJa Markus jutteli hänelle ihmeellisen kertomuksen. Siinä ei ollut\ntäyttä johtoa, siinä puuttui jotakin, ikäänkuin ei hän olisi tuntenut\nsitä kokonaan, mutta se kuvaili erään kärsimyksiä, jota Markus nimitti\nrukoustensa jumalaksi eli vapahtajaksi.\n\nNämät kaikki sytyttivät Helenassa outoja toiveita. Hän halusi tietää\nkoko tämän salaisuuden. Hän puoleksi tunsi, että siinä löytyi vastaus\nhänen omiin vakavimpiin mielipyyntöihinsä.\n\nViimein imettäjä eräänä päivänä, jolloin Isaak oli läsnä, aloitti\ntavalliset rukouksensa ja tällä kertaa mainitsi hän ehtimiseen\nsemmoista nimeä, joka vaikutti erinomaisella tavalla kumminkin yhteen\nhänen kuulioistansa.\n\nSe oli _Jesuksen Kristuksen_ nimi.\n\nJuuri Juutalaisessa tämä kummallinen vaikutus havaittiin. Hänen\nmuotonsa musteni, hänen silmänsä valoivat valkeata. Pitkän aikaa\ntaistellen jotakuta voimakasta mielenliikutusta vastaan, jupisi hän\nviimein tyyneiksi taivutetuilla sanoilla:\n\n\"Hän on noita kristittyjä.\"\n\nNämät sanat lausui hän verrattoman katkeralla ylenkatseella.\n\n\"Kristittyjäkö?\" säisti Helena; \"minä olen kuullut paljon puhuttavan\nheistä ja heitä vastaan. Mitä ne ovat? Minkä vuoksi tämä niin kovasti\nsinuun koskee?\" lisäsi hän huomaten, että Isaak vielä oli\nmielenliikutuksensa vallassa.\n\nIsaak rakasti Helenaa suurella hellyydellä ja kunnioituksella. Hän\nhäpesi, kun hän oli antanut tämän nähdä tunteittensa rajun kuohun ja\nkoetti päästä tavalliseen itsehillintäänsä.\n\n\"Ei se ole mitään\", sanoi hän. \"Meidän kansamme on kärsinyt paljon\nnoitten kristittyjen tähden ja minussa kytee vanha kansallisnurjuus\nheitä vastaan.\"\n\n\"Vihaatko sinä heitä?\"\n\n\"Enemmän kuin kuolemaa\", huudahti Isaak, silmänräpäykseksi unhottaen\nitsensä; mutta kohta maltti hän mielensä ja lausui: \"suo minulle\nanteeksi; mutta joku kipinä entisistä kansallistunteistani tuikahtaa\ntoisinaan ilmiin.\"\n\n\"Minua pahoittaa, että tulin jotakin sanoneeksi, joka on sen\nsytyttänyt\", lausui Helena vähän surkuttelevaisesti. \"Mutta häntä sinä\net kuitenkaan saa vihata. Hän on minun uskollisin ja luopumattomin\nkumppanini.\"\n\n\"Sinun tähtesi\", sanoi Isaak, \"minä tahtoisin heittää kaikki viat.\nMutta, nämät sikseen, sinun ei tarvitse pelätä mitään. Lääkärin\ntoimissani minä en koskaan omia tunteitani muistele. Taiteeni on\naltisna sille, jonka hyväksi sitä kulloinkin harjoitan ja vaikkapa\nkävisin veriviholliseni luona, koettaisin, jo tieteeni vuoksi, tehdä\nkaikki häntä parantaakseni.\"\n\nTämmöisiä kohtauksia tapahtui usein tässä rauhallisessa huoneessa,\nmutta Isaak ei koskaan enää näyttänyt mitään mielenkiintymystä. Hän\npalasi taas entiseen hiljaisuuteensa, kävi sairastansa katsomassa,\nmääräsi rohtoja ja pani kaikki taitonsa liikkeelle.\n\nNäin kuluivat viikkokaudet.\n\nImettäjän sairastaessa Cineas ahkeraan askaroitsi omissa toimissansa.\nHän oli usein kahden kesken Isaakin kanssa ja tilikirjojen tutkiminen\nkävi joutuisasti. Asioita alkoi kyllin ilmestyä semmoisia, jotka\nsynnyttivät levottomuutta ja näyttivät, että oli ollut syitä pahimpiin\nepäluuloihin.\n\nEräänä päivänä päätti Cineas käydä Burrhon luona, joka oli\nkeisarillisen henkivartioston pää-upseeri ja valtakunnan korkein mies\nitse Neron jälkeen. Hän ja Seneca olivat olleet keisarin opettajina ja\nsamalla kuin jälkimäinen selitti hänelle filosofiaa, opetti edellinen\nsotatieteitä.\n\nBurrhon linna oli Roman komeimpia. Avarat puistot ympäröitsivät sitä ja\nmonta auran alaa oli peitetty lavealla katolla, jota marmoripylväät\nkannattivat, tarjoten sade-ilmalla sopivaa paikkaa aseharjoituksille.\nLinna oli sangen laaja ja vestibuliin oli isännän ratsaskuva asetettu.\n\nLinnan edustalla seisoi suuri joukko klientejä odottaen huoneenhaltian\novella _sportula'ansa_ eli pientä koppaa, joka sisälsi tuon\njokapäiväisen raha- tai muonamäärän, jonka mahtavain perheitten\npäämiehet jakoivat seuralaisillensa. Kun Cineas lähestyi, hän havaitsi\njonkunlaisen hämmingin väkijoukossa. Nähtiin, että joku klienti oli\nmuassaan tuonut umpinaisen kantovuoteen, jossa hän sanoi vaimonsa\nolevan. Huoneenhaltia ei tahtonut uskoa häntä, eikä luvannut antaa\nvaimon osaa, ennenkuin hän oli nähnyt, oliko tämä todella siinä vai ei.\nTurhaan vakuutti klienti, että hänen vaimonsa oli kipeä ja nukkui.\nHuoneenhaltia vaati jämeästi kantovuoteen avaamista ja havaitsi sen\ntyhjäksi. Kovasti suuttuneena hän nyt kieltäytyi klientin omaakin osaa\nantamasta ja ajoi hänen pois, kansaparven hihittäessä, juuri kuin\nCineas tuli.\n\nKun hän saapui saliin, näki hän ison joukon ihmisiä, jotka vartoivat\nvuorostansa päästäkseen mahtavan miehen puheille. Cineas antoi runsaan\nlahjan jollekulle palvelialle ja käski hänen ilmoittaa nimensä\nisännälle. Sana tuli, että hän kohta laskettaisiin sisään.\n\nCineas astui sisään ja Burrhus, jonka kasvoissa näkyi todellinen ilo,\nnousi istualtansa ja syleili häntä.\n\nHän oli ijäkäs mies, hänellä oli kaunis sotamiehen muoto ja hän oli\npuettu uhkean keisarillisen henkivartioston kenraalin komeaan asuun.\nKaikki muut klientit käskettiin viipymättä pois ja Cineas jäi kahden\nkesken Burrhon kanssa.\n\n\"Kuinka! rakas Athenalaiseni. Kuinka sinä olet menetellyt, kun olet\nirtaunut Akropolista? Salli minun vakuuttaa, että teet minulle\nkahdenkertaisen hyvän työn, ensiksi siinä, että tulit minun luokseni ja\ntoiseksi, että päästät minun klienteistäni.\"\n\nNyt seurasi paljon kysymyksiä Cineaan terveyden tilasta, tulo-ajasta ja\nasuntopaikasta. Lempeästi hän nuhteli Cineasta, kun ei tämä ollut ennen\nkäynyt hänen luonansa ja pyysi saadaksensa tehdä hänen hyväksensä\njotain semmoista, jota hän sai aikaan.\n\nKun sitten oli suoritettu kaikki nuot puheen alkajaiset, jotka ovat\ntavalliset, kun kaksi ystävää yhtyy, kysyi Cineas, oliko Britanniasta\nmitään sanomia tullut.\n\n\"Ei -- ei mitään\", vastasi Burrhus. \"Tämä näyttää pahalta, mutta me\nluotamme kaikki Suetonioon. Aha! minä ymmärrän -- Labeo on siellä. No,\nkyllä minä luulen, että hän kuitenkin eheänä palaa. Nämät barbarilaiset\ntekevät tavallisesti suuren rynnäkön ja antavat sitten pilkota itsensä\npirstaleiksi.\"\n\nBurrhus kohteli Cineasta likeisen ystävän tavalla. Nuoruudessaan oli\nhän itse usein käynyt Athenassa, jossa hän oli joutunut läheiseen\ntuttavuuteen Cineaan isän kanssa, joka oli äärettömän rikas ja eli\naivan komeasti ja rehevästi. Jälestäpäin oli Burrhus silloin tällöin\nnähnyt tämän ja viime kerroilla Athenassa käydessänsä oli hän osottanut\nsuurta mieltymystä Cineaasen, joka siihen aikaan oli ikänsä heiteellä.\nHänellä oli sillä tapaa nyt paljon kysyttävää ja hän oli nähtävästi\nerittäin ihastunut vanhan ystävänsä seuraan.\n\nLabeosta puhuen lausui hän äkkiä:\n\n\"Teillä on pahanretkinen mies tuolla maalla -- kovin kelvoton mies --\nkartanonhoitaja Hegio.\"\n\nCineasta kummastutti.\n\n\"Mitä!\" sanoi hän. \"Kuinka sinä sen tiedät?\"\n\n\"Kah, minulla on urkkijoita joka paikassa ja minä voin kertoa sinulle\nkaikenlaisia hänestä. Hän käyttää isäntänsä rahoja kauppavehkeisin ja\njonakuna päivänä suittaa niistä tulla loppu. Olisi parempi, jos sinä\npitäisit tarkempaa vaaria hänestä.\"\n\n\"Sitähän nyt teenkin\", vastasi Cineas ja hän mainitsi nyt tilikirjojen\ntutkimista, joka paraikaa oli käsillä.\n\n\"Se on oikein. Sinun täytyy olla vähän varovainen. Kaikki, mitä sinun\nälykäs Juutalaisesi on puhunut sinulle, on tosi. Hegio on ruvennut\nyhteyteen tuon konnan Tigellinon kanssa.\"\n\n\"Onko Tigellinon ja keisarin väli hyvä?\"\n\n\"Erinomaisen hyvä. Tigellinus on tunnoton hylky ja on valmisna vaikka\nmihin, kun hän vaan pääsee keisarin suosioon.\"\n\nCineas oli ääneti. Hän tuli ajatelleeksi minkälainen mies keisari oli.\nYksin Neron nimikin oli ihmiskunnan kauhu. Burrhon ja Senecan vaikutus\noli lakannut ja vaikka he vielä olivat Neron suosiossa, hän kuitenkin\noli aikaa sitten herjennyt olemasta heidän hoitonsa alaisena. Mitä\ntörkein irstaisuus ja kauhein riettaus ja muutamain Roman jaloimpien\nmurha, kaikki nämät rikokset oli tämä äitinsä surmaaja toimeen pannut\nja perille saattanut ja ne kaikkuivat maailman korvissa. Muita rikoksia\noli vielä tulossa, yhtä inhottavia kuin nämät, mutta hirmuisempia.\nSemmoisesta hallitsiasta ei ollut aika hiiskua mitään ja sekä Burrhus\nettä Seneca, jotka kyllä puhuivat suoraan kaikista muista asioista,\nolivat tässä kohden varovaiset ja äänettömät.\n\nViimein alkoi Burrhus muutamien silmänräpäysten perästä:\n\n\"Minun tykönäni kävi tänä aamuna jotensakin omituinen vieras, rakas\nCineas, ja minä olen pahoillani, kun et sinä tullut varemmin, että\nolisit ollut saapuvilla meidän yhdessä ollessamme.\"\n\n\"Kuka se oli?\"\n\n\"No, eräs Syrialainen -- nimenomaan Juutalainen; kaikkien noitten\nkristittyjen mahtava johtaja, joista nyt niin paljon kuulee. Hänen\nnimensä on Paavali.\"\n\n\"Paavali!\" lausui Cineas, näyttäen suuresti uutetiaalta. \"Mimmoinen\nmies se on?\"\n\n\"Varreltansa vähänläntäinen, hinterä ja laiha. Hänen kasvonsa ovat\nvarsin merkilliset. Hän on erinomaisen miellyttävä mies muodoltaan.\nHänen silmänsä ovat hyvin terävät, hän näyttää lukevan toisen\najatukset; ja hänen käytöksessänsä on jonkunlaista hehkuvaa\nuskonkiihkoa, joka suuresti vaikutti minuun. Hän kertoi minulle niistä\npitkällöisistä vainomuksista, joita hän yhtä mittaa oli saanut kärsiä\nuusien oppiensa vuoksi ja näytti olevaa aivan valmis vielä samoja\nkestämään. Minä en ole koskaan kenessäkään nähnyt jalompaa henkeä eikä\nalttiimpaa urhoollisuutta. Mikä ennen kaikkia ihmeytti minua, oli se --\nettei hänessä, vaikka hän oli täydellinen uskonkiihkolainen, ollut\nmitään semmoista loukkaavaa itsekylläisyyttä, jota melkein aina\nhavaitsee senkaltaisissa miehissä. Päinvastoin hän oli erittäin\nhäveliäs ja peräti kohtelias. Hänen käytöksensä osotti mitä suurinta\nsievyyttä ja hyvää kasvatusta.\"\n\n\"Minä aloitin keskustelun ystävällisellä tavalla; ja koska kohta\nmiellyin häneen, johdatin tutkimustani niinkuin vanha tuttava,\njolloin puhe sattumalta kääntyi kirjallisuuteen, jonka huomasin hänen\njuurta-jaksain tuntevan. Minä sain nyt tietää, että hänen pikavihaiset\nmaanmiehensä, moninaisesti häntä ahdistettuansa, olivat heittäneet\nhänen vankeuteen ja hänen viimein täytyi vetoa Caesariin. Roman\nkansalaisena hänen oli oikeus tehdä niin.\"\n\n\"Näistä sain minä kysymyksilläni tiedon. Lopulta minä käskin hänen\nselittää itselleni perusmietteensä. Minä olin suostunut tähän mieheen\nja minua halutti kuulla, mikä se oli, jonka vuoksi hän oli kärsinyt\nniin paljoa. Kun hän oli saanut luvan minulta, niinkuin myöskin\nkehoituksen vapaasti puhua, aloitti hän mitä kummallisimman\nkertomuksen, jota en minä, yksinkertaisena sotamiehenä, ymmärtänyt,\nmutta kenties sinä taikka Seneca, jotka olette filosofeja, siitä selkoa\ntekisitte.\"\n\n\"Hän jutteli minulle, että Juutalaisten joukossa oli ilmestynyt suuri\nopettaja, joka julisti itsensä jumalaksi taikka oikeammin ainoaksi\njumalaksi; ja vanhaa tapaansa myöten Juutalaiset vainosivat häntä,\nveivät hänen viimein Pilaton tutkittavaksi ja panivat hänen hengeltä.\nKaikki nämät tunsin jo ennen, mutta se keino, jolla hän nämät esitteli,\noli sangen erinomainen.\"\n\n\"Silminnähtävästi oli hän ankarasti vastustanut tämän miehen\nseuralaisia ja vilkkaasti ottanut osaa heidän surmaamiseensa. Mutta\njonakuna päivänä, kuin hän matkusti Damaskoon, tehokkaammalla tavalla\ntyötänsä jatkaakseen, eräs näky äkki-arvaamatta häntä kauhistutti; ja\nhän vakuuttaa, että hän selvään näki taivaalla tuon mystillisen\nJesuksen haamun, joka käski hänen luopua hänen työstänsä. Tämä tapaus\niski niin hänen mieleensä, että hän itse rupesi kristityksi. Mutta minä\nen voi likimainkaan laatia tätä kertomusta, niinkuin hän. Minä tunsin,\nettä kumminkin hän uskoi, mitä hän sanoi, huolimatta siitä, uskoinko\nminä vai ei. Hän oli perinjuurin rehellinen -- jommoinenkin ihme näihin\naikoihin.\"\n\n\"Hän kertoi vielä minulle paljon opistansa -- että tämä Jesus on\njumalan poika; että sielu on kuolematon ja että tämä kuoli sitä\npelastaaksensa; mutta minä tunnustan, että kaikki nämät olivat enemmin\nulkopuolella minun ajatusteni piiriä, sillä minä en ole koskaan paljon\nsellaisista asioista huolinut. Hän puolestansa uskoi sitä; ja se juuri\nminua kummastutti. Hän oli altis kuolemaan uskonsa tähden. Kuinkapa\nmonessa Roman miehessä, rakas Cineas, asuisi tämmöiset tunteet?\"\n\n\"Mutta minä en osaa ensinkään kuvailla sinulle, kuinka voimakkaasti hän\npuhui. Siinä ei ilmestynyt taide, vaan luonto. Vaikka minä en\nymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä hän puhui, tunsin kuitenkin, että\nkaikki oli totta; hänen käytöksensä saattoi minun näin tuntemaan.\nKuunnellen ja katsellen häntä muistin nämät vanhan Homeron tunnetut\njakeet:\n\n    \"Vaan kun mahtava ääni Odysseyn rinnasta raikkui,\n    Lausehet lensivät kuin lumihöhtyvät talvella tuiskii,\n    Ei hänen vertaistaan lie ollut maan asujissa;\n    Emmepä muotoa vaan ihastelleet sankarin silloin.\"\n\n\"Kuinka hänen sitten kävi?\" kysyi Cineas, joka oli tarkasti kuunnellut.\n\n\"No, minä laskin hänen vapaaksi. Alusta minä tunsin tämän miehen ja\ntutkimus oli ainoastaan näön vuoksi. Sen tähden minä lähetinkin hänen\npois, ystävällisesti häntä puhutellen ja lausuen hänelle, että\nmielellään tahtoisin häntä jälleen kuulla ja nähdä. Hän katseli minua\nkunnioituksella, vaikka puoleksi nuhtelevaisesti, ikäänkuin olisi hän\najatellut, että minä unhottaisin hänen, enkä koskaan enää kuuntelisi\nsitä oppia, jota hän piti niin kalliina -- mutta hän ei enää tämän\nsuhteen puhunut mitään; vaan, kun hän oli lausunut minulle sulimmat\nkiitoksensa kohtuullisuudestani ja oikeudentunnostani, hän jätti\nsoveliaalla kohteliaisuudella hyvästi ja lähti.\"\n\nCineas ei hetkeen aikaan sanonut mitään. Se suuri tarkkuus, jolla hän\noli kuunnellut kertomusta tästä tutkimuksesta, todisti, että se oli\nhänen mieltänsä suuresti viehättänyt. Burrhus näytti olevan hyvillään\ntästä ilmeisestä osan-otosta; sillä hän näki siitä, että hän oli tuonut\nesiin semmoisen aineen, josta hänen vieraansa piti paljon lukua.\nViimein lausui Cineas muutamilla sanoilla, kuinka hän suuresti\nihmetteli tätä Juutalaista ja mainitsi tahtovansa nähdä häntä.\n\n\"Hän huvittaisikin sinua enemmän kuin minua, rakas Cineaani\", lausui\nBurrhus, \"sillä minä olen sotamies, mutta sinä filosofi. Sinulle tämän\nmiehen opit olisivat otolliset. Sinä voit niitä ymmärtää ja keskustella\nniistä. Mutta minä en kumpaankaan kykene.\"\n\nPaljon haasteltiin vielä kaikenlaisista asioista.\n\n\"Sinä tahdot kaiketi päästä Caesarin tienoille?\" lausui Burrhus vähän\najan jälkeen kysyväisellä äänellä.\n\nCineas viivytti vastaustansa. \"Kyllä\", sanoi hän viimein, kun ensiksi\nolemme saaneet jotakin tietoa Labeon kohtalosta.\"\n\n\"Olisi etuisampi, jos menisit hänen luoksensa\", vastasi Burrhus. \"Sinun\nomituiset taidon lahjasi suostuttelisivat hänen kauneuden tuntoansa.\nHänen taipumuksensa vaartaa kahtaalle -- kirjallisuuteen ja hekumaan.\nTigellinus koettaa päästä arvoon sillä, että hän jälkimäistä halua\nkasvattaa; mutta suo minun sanoa sinulle, Cineas, että sinä voit vähän\naikaa kilpailla myöskin Tigellinon kanssa, jos keisarille esittelet\njonkun uuden teorian runon sepityksestä.\"\n\n\"Paljon kiitoksia\", lausui Cineas. \"Kun kerta lähden, tiedän minä siis,\nkuinka käytän itseni.\"\n\n\"Kun lähdet, vie hänelle joku uusi sävel- taikka runoustaiteen tuote\nja, kun annat sen hänelle, puhu innokkaasti taiteesta. Sinun asiasi\nmenestyy kohta. Minä vaadin sitä sinulta\", lausui Burrhus. \"Seneca\nolisi vielä arvossa, jos hän vaan olisi pysynyt entisessä\nmielenlaadussaan. Mutta hän tulee vanhaksi, eikä ole niin suuressa\nmäärässä runoilia kuin filosofi. Kun lähdet Caesarin luo, älä ole liian\nfilosofillinen. Ole runoilia! -- ole runoilia!\"\n\nCineas hymyili; ja kun hän vähän ajan perästä heitti jäähyväisensä,\nolivat Burrhon viimeiset sanat: \"muista vaan! ole runoilia!\"\n\nCineaalla oli paljon ajattelemista, kun hän ratsasti kotiin. Oli jo\nmyöhäinen ilta, kun hän ehti huvilan portille. Kova hälinä veti hänen\nhuomionsa puoleensa. Kuului siltä kuin se olisi tullut kiivaasta\nkiistasta. Hän tunsi kartanonhoitajan Hegion harmittavan äänen, joka\nröyhkeimmällä tavalla käski jonkun lähteä pois.\n\n\"Mene tiehesi!\" huusi hän. \"Enkö minä jo ole sanonut sinulle, ettei hän\nole täällä?\"\n\n\"Pois tieltä, riiviö!\" vastasi toinen. \"Päästä minut sisään, taikka\nrutistan pääsi murskaksi!\"\n\n\"Sinäkö?\"\n\n\"Juuri minä, sinä hävytön ruoskan-ruoka! sinä ilkeä hirtehinen! Eikö\nsinun selkääsi tarpeeksi kypsetty, kun orjana riuottelit, ettei sinun\nolisi tarvis yllyttää minua nyt lisiä antamaan?\"\n\nHegion kävi vihan vaahto suusta.\n\n\"Minä olen Roman kansalainen!\" hän lausui. \"Minä huudan orjat tänne ja\npieksetän sinun.\"\n\n\"Sinäkö Roman kansalainen!\" ärjähti toinen katkeran ylenkatseen\nnaurulla. \"Sinä Syrian sikiö! Kuinka ainoastaan pari päivää sitten sinä\ntarjottiin torilla myytäväksi, jalat kipsillä silattuna, niinkuin\nmuutkin orjat, tuoreena, äsken maahan tulleena tavarana. Sinäkö, sinä\nhirtehinen, Roman kansalainen? -- kauppakalu, tuotu tänne viikunain ja\ntaatelein seassa ja samaan luokkaan luettu? Pois, mieletön, taikka minä\nlyön sinun kuoliaaksi!\"\n\nHän astui Hegion puoleen. Tällä silmänräpäyksellä joutui Cineas\npaikalle. Hän oli kuullut, mitä oli lausuttu ja havaitsi heti, että\nvieras itsekin kykeni puoliansa pitämään. Tämä oli roteva mies; hänellä\noli sotamiehen muoto ja hän näytti olevan noin viiden kymmenen vuoden\nvanha. Kun Hegio näki hänen lähestyvän, peräytyi hän pari askelta ja\nhuusi isolla äänellä orjille: \"Corbalio! Storax! Hoi! ottakaat kiinni\ntämä mies!\"\n\nMelkein samalla jo voimakas käsi tarttui hänen kurkkuunsa. Hegio\nrehki ja kimpuili hurjasti. Mutta hänen syrialaiset jäsenensä eivät\npitäneet vastustajan vahvoille suonille, jotka olivat romalaisessa\nsotapalveluksessa norjenneet ja tuhansissa taisteloissa terästyneet.\nVäkevällä hyömäyksellä hän viskasi kartanonhoitajan taaksepäin ja\npaiskasi hänen maahan.\n\nTällä oli joukko tukevia orjia tullut saapuville. Hegio nousi seisaalle\nja kiljaisi heitä käymään vieraasen käsiksi. Cineas oli astunut\nratsahilta ja vieras ja Hegio havaitsivat hänen nyt ensikerran. Hän\nviittasi kädellänsä orjia takaisin ja kääntyi vierasta päin.\n\n\"Ottakaat kiinni hänet!\" Hegio taas karjasi vihoissaan Cineaasta\nkokonaan huolimatta ja koettaen orjia yllyttää.\n\n\"Jollet sinä vaikene\", lausui Cineas kylmäkiskoisesti, \"ryhtyvät he\nsinuun\". Ja suurella ylenkatseella käänsi hän selkänsä päin Hegiota.\nSyrialainen katseli häntä synkästi.\n\n\"Terve, jalo Cineas\", lausui vieras. \"Minun nimeni on Aurulenus Carbo;\nja minä tulin tänne tänä aamuna poikani Julion pyynnöstä, joka on\ncenturiona Auguston armeijassa ja pitää suurta ystävyyttä sinua\nkohtaan.\"\n\n\"Juliusko?\" huudahti Cineas innolla; \"Julionko isä? Sydämestä terve\ntullut, ystäväni. Minä olen usein halunnut tavata sinua.\" Ja hän\nsyleili vierasta.\n\n\"Olit sinä kuka olit\", huusi Hegio, raa'asti heitä keskeyttäen, \"pois\ntäältä, taikka --\"\n\n\"Kuinka!\" huudahti Cineas, \"etkö sinä tiedä, että, jos minä vaan virkan\nsanankin, nämät orjat ilolla panevat sinun kiinni ja suomivat sinua\nhengettömäksi? Pois, vimmattu, äläkä saata kovempaa rangaistusta\nitsellesi! pois!\"\n\nHegion silmät lantuivat maahan tulisesta katsannosta ja kirouksia\nmutisten kääntyi hän pois ja meni tiehensä.\n\n\"Suo minun pyytää anteeksi, ystäväni\", sanoi Cineas, \"tämän hultion\nhävyttömyydestä. Hän on konna, jota minä juuri nyt aion rangaista,\nniinkuin hän ansaitsee.\"\n\n\"Sinun ei tarvitse pitää mitään puolustuspuhetta\", vastasi Carbo. \"Ja\nolethan paitsi sitä nähnyt, että minä kostin itse puolestani. Mutta\nnämät tämmöiset eivät kummastuta minua. Jokainen mahtava talo on täynnä\nnäitä heittiöitä, joitten on lupa rankaisematta koiruudellaan solvaista\nkaikkia, jotka eivät liiku lukuisa saattoväki muassa. Joutavia! Ollaan\ntästä puhumatta. Roma on täynnä näitä Syrian hylkylä. Orontes purkauu\ntänne ja koko valtakunta on Idän inhoista tulvillaan. Mutta minä aion\nkertoa sinulle, minkä vuoksi tulin tänne. Minun poikani Julius saapui\nkotiin noin kaksi kuukautta sitten, eikä tietänyt ennenkuin eilen, että\nsinä olit täällä. Kuu hänellä tänään oli muita toimia, hän ei itse\npäässyt sinua tervehtimään. Sen takia minä tulin hänen sijastaan; sillä\nminä tiedän kyllin kaikki, mitä sinä olet tehnyt hänen hyväksensä ja\nminä tahdon kiittää sinua, koska olet pelastanut hänen huonoudesta ja\nhäviön tilasta. Hän on kertonut minulle, jalo Cineas, että hän,\nAthenaan majoitettuna, joutui kiusauksen valtaan ja pikaisesti tuli\nrappiolle. Sinä tapasit hänen, jopa juuri semmoisella hetkellä, jolloin\nhän rahapelin kautta oli pääsemättömiin velkaantunut ja viran hukka ja\nperikato olivat hänen tarjonansa. Sinä tapasit hänen, kun hän oli\npäättänyt murhata itsensä ja sinä johdatit hänen seuraasi, maksoit\nkaikki hänen velkansa ja, mikä parempi on, opetit häntä hyviä avuja\nahkeroitsemaan. Mitäpä puheista? Hän pelastui ja sinun kauttasi. Jalo\nCineas, isä kiittää sinua poikansa pelastuksesta.\"\n\nVakava Romalainen, joka oli puhunut kaikki nämät huomaamatta, että\nCineas oli yrittänyt häntä keskeyttämään taikka hänen ylistyksiänsä\nehkäisemään, tarttui nyt tämän käteen ja pusersi sitä innokkaasti.\n\n\"Sinä ylistelet minua liiaksi\", alkoi Cineas; mutta Carbo katkaisi\nhänen puheensa.\n\n\"Tässä on kylläksi. Minä en koskaan enää viittaa siihen. Minä vihaan\nylistyksiä; mutta nämät sinä olet ansainnut. Puhutaan muista asioista.\"\n\n\"Tule siis\", lausui Cineas; \"menkäämme sisään\" ja he astuivat yhdessä\nhuoneesen päin.\n\n\"Minä luulin, että sinä asuit Romassa\", sanoi Cineas, kun he kumpikin\nsohvaansa nojausivat ja viiniä oli asetettu heidän eteensä. \"Sinun\npoikasi sanoi, että sinulla oli oma talo kaupungissa.\"\n\n\"Niin olikin\", vastasi Carbo, \"viime vuoteen saakka. Mutta Roma iljetti\nminua aina. Se on syrialainen kaupunki ja pahuus, joka siellä\nkaikkialla vallitsee, tuntuu rehellisestä ihmisestä hirmuiselta. Mitäpä\nminusta Romassa? Minä en voi valhetella; minä en voi liehakoita eikä\nliioin kumarrella. Kun käyn jossakussa ylhäisessä perheessä, minä en\nvoi hetkikausia leperrellä ynseitten palveliain kanssa, kunnes isäntä\nhuolimattomasti viittaa minua puoleensa. Sentähden minä muutin sieltä\npois tänne maalle pikkuiselle tilalleni, jossa saan nauttia raitista\nilmaa ja vapautta.\"\n\n\"Asutko sinä lähellä täällä?\"\n\n\"No, asun; vähäinen taloni on ainoastaan penikulman päässä. Sinä voit\nnähdä rakennukset\" ja hän osotti sormellansa pikkuiseen huvilaan päin,\njoka pilkisti kaukaa puitten välistä.\n\n\"Niin\", jatkoi Carbo, ruveten uudestaan Romasta puhumaan; \"siellä ei\nole rehellisyydellä mitään sijaa eikä työllä palkintoa. Omaisuus\nhupenee päivä päivältä ja seuraavana päivänä yhä enemmän hupenee. Minä\nhavaitsin vähäisten säästöjeni kutistuvan ja sillä tapaa päätin asettua\nmaalle, niin kauan kuin vielä oli jotakin elinpäivistäni jälellä, niin\nkauan kuin ruumiini oli terve ja vahva ja niin kauan kuin voin liikkua\nsauvaan turvaamatta. Jääkööt petturit sinne; asukoot ne siellä, jotka\nvoivat muuttaa valkean mustaksi, jotka voivat varkaudella ja kavalilla\nkoukuilla itseänsä elättää. Kaupunki kihisee kulkunuijista, jotka ennen\noliat koko Italiassa tunnetut, mutta nyt Romassa hääräävät teaterein ja\njulkisten näytelmien johtajina. Mikseivät he kaikkia itsellensä\nanastaisi? Niin todella aikaa voittain käykin. Tällä tämmöisellä\ntavalla Onnetar meidän kanssamme leikkiä laskee. Ei, ei. Romasta ei ole\nasuntopaikaksi minulle. Minä en voi pettää yleisöä sillä, että sanoisin\nitseni tähtien selittäjäksi taikka loihtijaksi; minä en voi enkä tahdo\nluvata tuhlareille heidän isänsä murhaamista; minä en ole koskaan\nsammakkojen sikikuntaa tutkinut, osatakseni siitä onnen vaiheita\nennustella; enkä minä kartanonhoitajana pitäisi varkaita luonani. Minä\nen siis sovi Roman asukkaaksi ja sinä näet minun täällä; ja täällä minä\nolen tätä haikeata virttä vetäen, joka aina on ajatuksissani. Anna\nminulle anteeksi, ystäväni; mutta minä olen vanhan ajan Romalaisia ja\nminun on katkera nähdä isänmaani perikatoa.\"\n\nCineas vakuutti hänelle, että hän otti osaa hänen tunteisinsa ja\nymmärsi hänen mielen-karvautensa.\n\n\"Mielen-karvausko?\" toisti Carbo. \"Niin, kenen sydäntä ei kivistä, kun\nhän näkee syntymämaansa joutuneen vapautettuin orjien ja muukalaisten\ntanssiattarien valtaan. Imartelia on ainoa, jolle suosionosoitukset\novat tarjona. Syrialainen pystyy siihen virkaan paremmin kuin\nRomalainen. Orjana tulee hän tänne; ja yhtäkkiä on hän jo päässyt\nsuureen suosioon ja saattaa istua sinua ylempänä pöydässä. Hän on\nvalmis valehtelemaan sinusta ja erottamaan sinun kokonaan pois\nseurasta.\"\n\n\"Köyhällä ei ole tässä mitään edistymisen toivoa. Jopa oikeudenkin\nedessä hänen valaansa halveksitaan. Tuo kaikkein kunnollisin mies --\ntuo Numa itse jonkun nykyisen romalaisen tuomio-istuimen eteen ja\nensimäiseksi kysytään tulojansa. Montako orjaa hänellä on? Montako\nauran alaa hän viljelee? Köyhät sysätään alhaisimmille sijoille\npöydässä ja huonoimmille istuimille julkisissa näytelmissä.\"\n\nYhtäkkiä hän herkesi ja alkoi lempeällä ja aivan toisenlaisella äänellä\npuhua jostakin muusta. Cineas havaitsi, että hän oli vakava ja tyven,\nkun muista asioista keskusteltiin, mutta kun vaan Romasta puhe syntyi,\nhän muuttui katkeraksi, kiivaaksi ja tuliseksi. Hän rakasti\nisänmaatansa; hänen terävä silmänsä näki sen turmion, johon se oli\nvaipuva; eikä mikään toivon säde hänelle koittanut. Ei myöskään\nCineaalle. Hänkin tunsi pääkaupungin pahat tavat eikä ymmärtänyt,\nkuinka kaikki viimein päättyisi. Näin päivä ehtoontui ja myöhään\nillalla Carbo lähti.\n\n\n\n\nVI.\n\nUpseeri, joka purjehti Paavalin kanssa.\n\n\nMuutamain päiväin perästä kävi Carbo taas Cineaan luona ja tällä kertaa\noli hänen poikansa Julius muassa. Jälkimäinen oli melkein saman ikäinen\nkuin hänen ystävänsä ja kantoi romalaisen centurion pukua. Hän tuli\nsuuresti isäänsä, mutta hänen kasvoissaan oli enemmän hienoutta ja\nkäytöksessä enemmän kohteliaisuutta. Cineas oli ulkona, kun he\nratsastivat pihaan ja kiirehti heitä vastaan. Julius astahti maahan ja\nsyleili häntä hellästi.\n\n\"Onnea ja terveyttä, kallis ystävä\", lausui Julius. \"Kuinkapa iloitsen,\nkun taas nähdä sinua ja lisäksi täällä!\"\n\n\"Iloa ja terveyttä, armas Julius, ja tuhat kertaa terve tultua:\n\n    Ken sun Italian maille jälleen\n    Luo jumalain kotimaasi saattoi?\n\nniinkuin Horatiosi lausuu; mutta tule:\n\n    Siis uhriteuras Jupiterille vie!\n    Laskeite luonain laakerin varjohon,\n    Sodasta uuvuksissa, maistain\n    Viiniä, jonka ma sulle säästin.\"\n\n\"Kuinka?\" huudahti Julius, hymyillen, kun hän käsitysten ystävänsä\nkanssa astui huoneesen, \"alennatko sinä itsesi kertomaan latinalaisen\nrunoilian lauseita? -- sinä kiihkoisa Kreikkalainen!\"\n\n\"No, tämmöisessä tilaisuudessa minä mielelläni säännöistä poikkeen,\nHoration tavalla:\n\n    \"Ma hurja tahdon olla kuin Edonit;\n    Suloista mun on riemuella\n    Ystävän tultua armahimman.\"\n\nKaikki kolme olivat ennen pitkää huoneessa ja istuivat kukin\nsohvassaan, viiniä edessä. Cineas kyseli ystävältänsä kaikenlaisia.\nHänellä oli paljon tiedusteltavaa, sillä hän ei ollut kuullut toisesta\nmitään siitä asti, kuin he olivat Athenassa yhdessä.\n\nViimein kysyi Cineas häneltä, mikä sattumus oli hänen Romaan saattanut.\n\nTästä kysymyksestä muuttui Julion käytös.\n\n\"Cineas\", lausui hän, \"minun matkani vaiheet ovat mitä ihmeellisimpiä\nmilloinkaan olen kuullut.\"\n\n\"Kerro ne kaikin mokomin minulle\", lausui Cineas suurella osan-otolla.\n\nTuosta alkoi Julius:\n\n\"Kun olin Palestinassa, löytyi siellä merkillinen Juutalainen, nimeltä\nPaavali. Tämä mies oli mainio siitä rohkeudesta ja innokkaasta tavasta,\njolla hän puollusti erästä uutta uskontoa. Tätä saarnatessansa oli hän\nnähnyt lukemattomia vaivoja ja vaaroja. Viimein ottivat hänen\nvihollisensa hänen kiinni ja vetivät hänen oikeuden eteen. Tällä välin\noli hän käyttänyt oikeuttansa Roman kansalaisena -- hän oli Tarsosta\nsyntyisin -- ja vetonut Caesariin. Festus olisi päästänyt hänen\nvapaaksi, jollei tämä vetominen olisi tapahtunut; asiain näin ollen hän\nlähetti hänen Romaan muutamien muitten vankien kanssa ja minä\nmäärättiin heitä kuljettamaan.\"\n\n\"Kohta ensi näöllä vankini muoto vaikutti minuun. Hänen iloinen ja\nkohtelias käytöksensä, hänen tyytyväinen mielenlaatunsa ja täydellinen\nhyväntahtoisuus olisivat itsestänsä taivuttaneet minun hänen puoleensa.\nMutta hänessä oli jotakin enemmän, sillä näitten kaikkien takana oli\nhänellä juhlallinen ja todellinen harrastus, hänen elämänsä tarkoitus.\"\n\n\"Hän ryhtyi mielellään puheesen jokaisen kanssa, jota ylimalkain kävi\nlähestyminen ja pian minäkin olin kiertynyt keskusteluisiin noista\nylevistä aineista, joita sinä, Cineas, ensiksi opetit minua\nrakastamaan: sielusta, kuolemattomuudesta ja jumalasta. Minä en ole\nmilloinkaan kuullut semmoisia ajatuksia kuin ne, jotka tällä miehellä\noli. Ensiksi minä vertasin häntä Sokrateesen; jälestäpäin havaitsin,\nettei Sokrateen opetukset yksikään ainoa sisältänyt mitään\ntämänkaltaista.\"\n\n\"Hän saavutti itselleen kaikki minun luottamukseni. Minä kerroin\nhänelle, mitä olin Athenassa kokenut, parannuksestani, sinun\nhyvyydestäsi, 'opettajasta' ja tämän opista; joita kaikkia hän suurella\ntarkkuudella kuunteli.\"\n\n\"Tavallista kulkua myöten tulimme Lykian kaupunkiin Myraan ja täällä\ntapasin yhden Alexandrian haahden, joka oli matkalla Italiaan, viljalla\nlastattuna. Tähän laivan me kaikki nousimme.\"\n\nSitten kertoi Julius mitä kummallisimmasta matkasta, joka koskaan on\nmuistoon pantu; meren vaaroista; satamasta, jonka turviin jo paettiin,\nmutta joka jälleen jätettiin; tuosta kauheasta myrskystä, jonka käsissä\nheidän heikko aluksensa saamatonna ajeli; kaikkien laivassa olevien\nepätoivosta; yhden miehen sankarin-kaltaisesta ryhdistä, joka\nsanoillansa loi kaikkien sydämeen tyyneyttä, miehuutta ja toivoa. Hän\nkuvaili, kuinka he viimein viskattiin maalle, eikä yhtäkään henkeä\nmenehtynyt, vaan kaikki pelastuivat, niinkuin Paavali oli ennustanut.\nSitten mainitsi hän Paavalin ihmetöitä Melitassa ja kaikkien\nkummastusta, jotka ne näkivät. Tämän jälkeen kysyi hän Cineaalta:\n\n\"Mitä sinä tästä arvelet? ja kaikki nämät minä olen omin silmin\nnähnyt.\"\n\n\"Se on ihmeellistä!\"\n\n\"Se on tosi, sillä minä näin sen. Se on sen jumalan voima, jonka\npalvelia Paavali on.\"\n\nCineas ei lausunut mitään.\n\nJulius jatkoi kertomustansa:\n\n\"Me vietimme talvea saarella ja monta monituista kohtausta tapahtui\nsiellä, joka ei koskaan mielestäni mene. Tämän ajan kuluessa puhui\nPaavali tarkemmin minun kanssani suuresta opistansa, jota varten hän\noli niin kauan voimiansa ponnistanut ja niin paljon kärsinyt. Näitä\nkolmea kuukautta minä ainiaan muistan; ja minulla on paljon sinulle\nkerrottavaa, jota minun täytyy säästää toistaiseksi, koska minä\ntarvitsen pitkän ajan voidakseni näin tärkeistä asioista sinun kanssasi\nkeskustella.\"\n\n\"Mutta minä tahdon päättää kertomukseni. Me olimme saarella noin kolme\nkuukautta ja sitten, kuin talvi oli kulunut, nousimme _Castor ja\nPollux_ nimiseen laivaan ja saavuimme jonkun ajan perästä Puteoliin.\nSieltä tulimme Romaan.\"\n\n\"Hänellä näytti olevan paljon ystäviä täällä, jotka vartoivat häntä,\nsillä joukottain tulivat he häntä kohtaamaan, jopa muutamat _Forum\nAppii'hin_ ja _Tres Tabernae'hen_ asti. Heidän yhteentulonsa todisti,\nettä tämä eriskummainen mies oli synnyttänyt heissä mitä hartaimpia\nystävyyden tunteita.\"\n\n\"Oletko sinä jälestäpäin häntä nähnyt?\" kysyi Cineas.\n\n\"Olen\", vastasi Julius, \"usein. Minun vartianvirkani ei oikeastaan\nkokonaan loppunut ennenkuin muutamia päiviä takaperin, kun vein hänen\nBurrhon luo. Hän otettiin hyvin vastaan. Burrhiuskin kunnioitti häntä\nja salli hänen asua itsekseen yhden vartioivan sotamiehen kanssa.\"\n\n\"Minä kuulin Burrholta tästä yhtymyksestä\", sanoi Cineas.\n\nJulius näytti kummastuneelta.\n\n\"Minä olin Romassa pari päivää sitten ja kävin hänen luonansa. Hän\nylisti suuresti tätä miestä.\"\n\n\"Hän on ihmeellinen mies. Hänen valtansa muitten suhteen on\nkummallinen. Minä kuulin erään ylevän puheen, jonka hän piti Feston ja\nkuningas Agrippan edessä. He ihastuivat hänen jaloon käytökseensä ja\nkaunopuheisuuteensa. Laivalla ollessaan hän vaikutti samalla tavalla\nmeihin kaikkiin, minusta alkaen halvimpaan merimieheen asti. Hänen\nryhtinsä tuossa pitkässä ja kauheassa myrskyssä oli uljas. Hänen\nmiehuutensa ei höltynyt tuokioksikaan. Hänen levollisissa kasvoissaan\nkuvautui kaiken aikaa kirkas leppeys; ja kun hän puhui, hän aina\nhymyili iloisesti. Kaikkein mustempana hetkenä, jolloin epätoivo täytti\njokaisen sydämen, hän seisoi vankkana, ikäänkuin olisi hän ollut\ntäydessä turvassa. Minä puolestani luulen itsessäni olevan yhtä paljon\nrohkeutta kuin tavallisissa ihmisissä; mutta tässä oli mies, joka sillä\nvälin kuin me tuskailimme ja odotimme viimeistä hetkeämme, pysyi niin\njärkähtämättömän vakavana meidän joukossamme, että yksistään hänen\nmuotonsa tuotti meille uskallusta.\"\n\n\"Hänen tarvitsee tulla Romalaiseksi\", lausui Carbo. \"Hän on miehen\nmies. Minä en huoli siitä, mitä hänen kantajansa sanovat hänestä, hän\non paras miehen peri-kuva.\"\n\n\"Semmoinen mies\", sanoi Julius, \"joka vastaa Horation jaloa kuvaelmaa:\n\n    \"Ei aimo miehen, sitkeämielisen,\n    Voi järkähyttää tahtoa kiinteää\n    Raivolla rahvas, käskiessään\n    Kehnoja, eikä tyrannin katseet,\n    Ei Adriankaan myrskyinen valtias,\n    Ei Jupiterkaan ukkosennuolineen.\n    Jos maa ja taivas raukeais, hän\n    Pelvotta raunioin alle sortuis.\"\n\n\"Mutta hänessä oli jotain muuta kuin paljas urhoollisuus\", lisäsi hän\nmietiskellen; \"hänessä oli tuo hengen voima, joka piti hänen pystyällä\nja teki hänen muita ihmisiä mahtavammaksi. Tämän yliluonnollisen voiman\nkautta hän ennusti meille meidän hädästä pääsömme, pelasti itsensä\nkaikkein myrkyllisimmästä mateliaisesta ja paransi sairaita kätensä\npäälle panemisella.\"\n\n\"Hän on noitamies\", lausui Carbo, \"hän saa voimansa jostakin\nsaastaisesta lähteestä.\"\n\n\"Saastaisestako? Koko hänen elämänsä on puhdas ja kaikki hänen\najatuksensa ja sanansa. Sillä, huomatkaat, hän teki kaikki nämät\nhyvyydestä ja sääliväisyydestä; hän ei ole mitään voittoa ahnehtiva\nvelho. Hän on köyhä ja hänen täytyy usein omin käsin tehdä työtä\nleipäänsä varten.\"\n\n\"Jos hänellä olisi yliluonnollinen voima, tarvitsisiko hänen työtä\ntehdä? Eikö hänen sopisi muuttaa kiviä kullaksi?\" lausui Carbo.\n\n\"Hän ei sitä missään tapauksessa tee; vaan kuitenkin minä tiedän, että\nhänellä on semmoinen voima, sillä minä olen nähnyt sen. Hän ei koskaan\nkerskaile eikä isottele. Mutta kun köyhä isä kantaa hänen luokseen\nkalvean lapsensa taikka itkevä äiti pyytää hänen tulemaan poikansa\nkuolinvuoteelle, silloin jumalallinen sääliväisyys kirkastaa hänen\nkasvonsa ja hän lähtee, hyvyydestään ja hellyydestään, sairasten\npuolesta rukoilemaan ja heitä pelastamaan. Hän sanon: 'se on kaikki sen\nJumalan työ, jota minä nöyrästi rukoilen; minä olen ainoastaan heikko\nihminen, jok'en itsestäni saa mitään aikaan.'\"\n\n\"Yksi hänen kumppaneistansa kertoi lisäksi minulle paljon hänestä. Hän\nkertoi hänen kummallisesta matkastaan maissa ja Kreikassa, -- kuinka\nhän välisti kivitettiin melkein kuoliaaksi, mutta toisinaan häntä\njumalaksi kunnioitettiin. Tämä mies, joka oli hänen matkatoverinsa,\noli itse erinomainen henkilö, jossa havaittiin paljon Paavalin\nmielen-tyyneyttä ja syvää tarkoitusta; mutta hän näytti pitävän itsensä\nvähäpätöisenä ystävänsä rinnalla.\"\n\n\"No, tuo yliluonnollinen voima ei ole aivan käsittämätön!\" lausui\nCarbo. \"Eikö Sokrateellakin ollut tämmöinen suojeleva henki?\"\n\n\"Sokrateen suojeleva henki oli aivan toisenlainen kuin tämä. Se oli\nenemmän jonkun sisällisen vartian kaltainen, joka varoitti häntä\nvaaroista; se ei ollut mikään itsetoiminen voima niinkuin tämä, jonka\navulla Paavali sairaita paransi.\"\n\nCineas ei juuri lausunut mitään. Julion kummallinen kertomus painui\nsyvälle hänen mieleensä. Tämä Paavali oli jo ennen hänestä erinomainen.\nNyt olivat asianhaarat ympäröinneet häntä uudella ja suuremmalla\nviehätysvoimalla.\n\n\"Mitä ne suuret opit ovat, joihin sinä niin isolla innolla viittaat?\"\nkysyi Carbo. \"Mika Paavali on? mitä hän opettaa? Mikä se uusi asia on,\njota varten hän kärsii niin paljon ja on altisna kuolemaan?\"\n\n\"Minä en voi juuri tällä haavaa selittää näitä\", vastasi Julius.\n\"Ainakin hän on kristitty --\"\n\n\"Kristitty!\" huudahti Carbo häntä keskeyttäen. \"Kuinka! ainoastaan\nkristitty!\"\n\nHänen muotonsa ilmoitti ylenkatsetta ja suuttumusta.\n\n\"Minä tunnen heidän: -- Roman kirouksen ja maailman hylkyjoukon.\nNämäthän ne miehet ja opit ovat, jotka saattavat keisarikunnan\nhäviöön.\"\n\n\"Kuinka?\" kysyi Julius lempeästi.\n\n\"No, he harjoittavat inhottavia salaisia paheita.\"\n\n\"Minä tiedän sen perättömäksi\", sanoi Julius; \"sillä minä olen ollut\nsaapuvilla monessa heidän salaisimmassa kokouksessaan ja vakuutan\nsinulle, että heidän tarkoituksensa on puhdas ja pyhä.\"\n\n\"Olkoon niin, he ovat kumminkin pelkureita; he opettavat, että\nsodankäynti on vääryys, että pelkurimaisuus on heidän jumalallensa\notollinen. Roma on kylläksi jo veltostunut; mutta tämä oppi, se se voi\nmiehuuden viimeisen kipinän sammuttaa.\"\n\n\"Isäni\", lausui Julius totisesti, kun Carbo oli herjennyt puhumasta,\n\"oliko se mies, josta olen kertonut, pelkuri? Hän, joka tuon hirmuisen\nonnettomuuden uhatessa urhoollisuudellaan häväisi Roman soturit, hänkö\npelkuri? Soisinpa useita tämmöisiä löytyvän.\"\n\n\"Ei\", vastasi Carbo suoraan; \"ei kumminkaan hän ole mikään pelkuri.\nTotta puhuen! ei mikään koeta miehen luontoa niin paljon kuin\nhaaksirikko.\"\n\n\"Ja minä takaan sinulle, että kaikki muut ovat tässä kohden hänen\nkaltaisensa. Sinä olet kuullut heidän vihamiestensä joutavia loruja;\nsillä kaikista ihmisistä maailmassa kristityt kaikkein vähimmin\nkuolemaa pelkäävät. Aasiassa heidän on monen ollut kärsiminen ja\nkuoleminen; ja he menevät aina teloitettavaksi ei ainoastaan\nmielentyyneydellä, vaan myöskin ilolla.\"\n\n\"Ilollako?\"\n\n\"Niin. Heidän uskonsa on semmoinen, että he ovat varmat siitä, että he\npääsevät ikuisen onnellisiksi taivaassa; ja sentähden he eivät pelkää\nkuolemaa. Lienevätköhän semmoiset ihmiset pelkureita?\"\n\nCarbo oli vaiti.\n\nLopuksi päivää Cineaalla ja Juliolla oli paljon haastelemista toinen\ntoisensa kanssa. Keskustelua kristityistä jatkettiin; mutta lavealta\nkertoi Cineas Labeon poissa-olosta ja Hegion konnamaisuudesta. He\nerkanivat illalla, keskinäisesti luvaten käydä toistensa luona.\n\n\"Ja minä vien sinun jonakuna päivänä tätä kummallista Juutalaista\nkatsomaan\", lausui Julius hymyllä, jok'ei kokonaan peittänyt sitä\nsuurta totisuutta, jolla ehdotus tehtiin.\n\n\n\n\nVII.\n\nSyrialainen saa nuhteita.\n\n\nKymmenen viikkoa oli kulunut siitä ajasta, jolloin imettäjä ensiksi\nsairastui ja hän alkoi nyt vähitellen tointua. Isaak piti rehellisesti\npuheensa ja osotti väsymätöntä huolta; hyvä menestys palkitsisin hänen\ntaitonsa. Hän vastaan-otti tyvenmielisesti Helenan kiitokset ja\nylistykset ja jatkoi tointansa paremmilla toiveilla kuin koskaan ennen.\n\nKun imettäjä rupesi ymmärtämään, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, hän\nkaikkein ensiksi huomasi Helenan hellät huolet. Eivät mitkään sanat\nnäyttäneet kylläksi voivan ilmoittaa hänen kiitollisuuttansa. Hän\nvuodatti kaikki jalon sydämensä hartaat tunteet emäntänsä eteen ja\nvakuutti, ettei hän milloinkaan voisi tämmöistä hyvyyttä kostaa.\n\nVälisti palasivat imettäjän ajatukset siihen hänen elämänsä surulliseen\ntapaukseen, jonka Cineas niin äkkiä oli hänen muistiinsa johdattanut ja\nHelena ymmärsi sen murheen, joka ilmaantui hänen kasvoissaan; mutta\nsairas rauhottui, heti kuin hän alkoi muita asioita ajatella ja tuo\ntavallinen kirkkaus, joka ennen loisti hänen muodostaan, pääsi taas\nvaltaansa. Helena kartti tarkasti tähän suureen suruun viittaamasta,\neikä kajonnut mihinkään aineesen, joka jollakin tapaa suittaisi siihen\nyhtyä. Hän puhui ennemmin hänen kanssaan hänen parannuksestaan ja siitä\najasta, jolloin hän jälleen rupeisi Markoa hoitamaan.\n\nMitä Markoon tulee, oli hänen ilonsa rajaton, kun imettäjä taas tunsi\nhänen. Hän oli ollut kovin suruissansa siitä, ettei tämä ollut\nensinkään taudin kestäessä pitänyt hänestä lukua ja lapsellisella\ntavallansa pelännyt, että hän oli tehnyt jotain, joka oli imettäjää\nloukannut; mutta nyt palaava järki ja terveys saattoivat kaiken\nimettäjän entisen rakkauden vireille ja Markus näki, ettei hän ollut\nmuuttunut.\n\n\"Sinä olet taas minun oma rakas imettäjäni\", lausui hän, kun hän\nhartaasti syleili häntä ja suuteli hänen vaaleita kasvojaan. \"Ja nyt\nsinä pian kävelet minun kanssani käsi kädessä niinkuin ennen\nplatanipuitten alla ja kertoilet minulle tuosta kalliista Jumalasta ja\nVapahtajasta ja kaikista noista kummallisista tarinoista. Enkä minä,\narmas imettäjä, ole yhtäkään ainoata niistä unhottanut, vaan olen\najatellut niitä joka ilta, kunnes nukuin ja sitten minä näin unta\nniistä aamuun asti.\"\n\nImettäjä silitti lempeästi pojan päätä laihalla kädellänsä ja kyynelet\nnousivat hänen silmiinsä.\n\n\"Niin, lapsi kultani; minulla on paljon, paljon kertomista sinulle ja,\njos Jumala suo, kävelemme taas platani-puitten alla.\"\n\n\"Ja minä rupean kuunteliaksi\", lausui Helena leppeästi.\n\nImettäjä katsahti ylös tutkistellen. Kummasteleva ja suuri uuteliaisuus\nnäkyi hänen silmissään.\n\n\"Minä olen Markolta kuullut niin paljon sinun kertomuksistasi\", sanoi\nHelena ystävällisesti, \"että minua haluttaa kuulla vielä enemmän.\nTiedätkö, miltä tuntuu, kun mieli aina hehkuu ja palaa johonkuhun\nparempaan lohdutuksen lähteesen kuin se, jonka tämä elämä tarjoopi?\nSinä tiedät, sinä tiedät! Sinä voit ymmärtää minun tunteeni.\"\n\n\"Sinunko tunteesi, rakastettu emäntäni?\" huudahti imettäjä ja toivo\nhohti hänen kasvoistansa; \"minä tahtoisin panna henkeni sinun tähtesi.\nJospa minä vaan rohkenisin kertoa sinulle, mitä tiedän; jos sinä vaan\nhaluaisit kuunnella.\"\n\nHän vaikeni.\n\n\"Sieluni\", lausui Helena totisella äänellä, \"sieluni kaipaa rauhaa. On\nainoastaan yksi, joka voi sen antaa sille. Sinä olet löytänyt hänen.\nHän se juuri on, jonka nimen sinä olet houreissasi maininnut, jota\nrukoilet, johon turvaat. Jospa vaan minä voisin tietää, mitä sinä\ntiedät ja tuntea niinkuin sinä tunnet, silloin saisin rauhan. Sinun\ntäytyy opettaa se minulle. Sinun täytyy puhua minulle, niinkuin\nolet Markolle puhunut. Sinun täytyy ilmoittaa minulle salainen\nlohdutuksesi.\"\n\nImettäjä vapisi liikutuksesta ja pannen hermottomat kätensä ristiin\nummisti hän silmänsä ja hänen huuliltansa kuului rukouksen sanoja.\n\n\"'Siunaa Herraa, sieluni!' lausui hän viimein äänellä joka väräytti\nHelenaa. 'Siunaa Herraa, sieluni ja kaikki, mitä minussa on, siunaa\nhänen pyhää nimeänsä!' Hän on kuullut rukoukseni. Hän on herättänyt\nnämät kaikki sydämet, että ne kaipaavat häntä.\"\n\n\"'Sieluni ylistää Herraa ja henkeni riemuitsee Jumalassa,\nVapahtajassani.'\"\n\nHelena pidätti häntä lempeästi.\n\n\"Ei nyt, ei nyt\", hän sanoi. \"Sinä olet liian heikko. Vähinkin\nmielenliikutus raukaisee sinua ja tekee sinun heikommaksi.\"\n\n\"Voi kallis emäntä\", vastasi imettäjä, \"se ei heikennä minua, se\nvahvistaa.\"\n\n\"Ei. Katso, kuinka sinä väriset. Sinun sydän-raukkasi sykkii, niinkuin\nse olisi pakahtumaisillaan.\"\n\n\"Mutta minä viihdyn, jos puhun tästä sinun kanssasi. Juuri tässä\najatuksessa on lohdutus ja lepo.\"\n\n\"Aivan niin; mutta sinun täytyy pitää tämä ajatus itseksesi, kunnes\nolet voimistunut.\"\n\n\"Oi, minä halaan nyt puhua siitä sinun kansiasi!\" ja innoissaan yritti\nimettäjä kohottamaan itseänsä kyynäspäälleen. Mutta hän oli liian\nheikko ja vaipui kohta takaisin huoaten.\n\n\"Tuosta\", lausui Helena leppeästi, \"sinä näet, kuinka heikko sinä olet.\nMinä olen pahoillani, että tulin tästä nyt puhuneeksi. Kun olet\nvaurastunut, minä tahdon ilolla kuunnella, mutta nyt täytyy minun\nkieltää. Ajattele, kuinka Isaak, joka niin huolellisesti ja taitavasti\non hoitanut sinua, suuttuisi, jos minä malttamattomuuteni kautta\nsaattaisin sinun uudestaan taudin käsiin. Ei, ei. Meidän täytyy\nmolempain odottaa.\"\n\n\"Minä tottelen siis\", sanoi imettäjä heikolla äänellä. \"Sinä tiedät\nparemmin kuin minä ja minä teen, mitä hyvänsä tahdot. Mutta voi, minkä\nuuden lohdutuksen olet minulle antanut! Jos mikään asia voi väleen\ntehdä minun terveeksi, niin tämä se on. Se on jo poistanut minusta\nkaikki minun suruni.\"\n\nImettäjä luuli lujasti muutamain päivien jälkeen pääsevänsä\ntoiveittensa perille ja kykenevänsä puheisiin emäntänsä kanssa siitä\nhyvästä aineesta, jonka keskustelemiseen tämä oli häntä pyytänyt; mutta\nhän ei arvannut voimiensa heikkoutta. Hänen ijästyneessä ruumiissansa\nei ollut sitä jäntevyyttä, jonka kautta lyhyellä aikaa taudin\nkohtauksista toivutaan; päivä toisensa perästä kului eikä kuitenkaan\nmitään erinäistä muutosta havaittu, ei silloinkaan kuin parantuminen\ntavallista kulkuansa kävi.\n\n\"Armas äiti\", sanoi toisinaan Markus, \"kummallista, että rakkaan\nimettäjäni täytyy niin kauan kärsiä! Ensiksi minä luulin, että hän\njättäisi meidän ja lähtisi tuohon kirkkaasen maailmaan, jossa enkelit\nja pyhät lapset asuvat; mutta hän ei mennyt, ja nyt, minkä vuoksi hän\nei tule terveeksi?\"\n\nHelena selitti hänelle, kuinka niin vanha ihminen tarvitsee pitkän ajan\nkostuaksensa.\n\n\"Minä rukoilen Jumalaa hänen puolestansa, -- Jumalaani ja Vapahtajaani\n-- ja siinä on syy, minä luulen, jota vasten hän paranee; eikä hän\nolisi parannut ensinkään, jollen olisi rukoillut -- eikö niin, äiti?\"\n\n\"Minä en tiedä, kultaseni\", lausui Helena, jok'ei ymmärtänyt mitä\noikein vastata.\n\n\"Mutta minusta on vaikea rukoilla ilman häntä; se on, minusta tuntui\nsiltä.\"\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"No, en minä tiedä; mutta, kun hän oli minun kanssani, näytti siltä,\nkuin olisi koko huone ollut enkeleitä täynnä ja välisti niinkuin\nVapahtajani olisi seisonut vieressäni, hymyillen minulle aivan niinkuin\nimettäjä ennen hymyili. Ja kun hän oli kipeä, oli huone aivan tyhjä.\nMutta jonkun ajan perästä alkoivat enkelit tulla jälleen; ja nyt, kun\nminä rukoilen, minä luulen, että Jumala kuulee.\"\n\nNäin oli Markon tapa haastella äitinsä kanssa, sillä välin kuin Helena\nhartaammin kuin koskaan ennen halusi tulla osalliseksi tuommoiseen\npuhtaasen ja pyhään yhteyteen ja ruveta poikansa suhteen samaksi kuin\nimettäjä oli ollut.\n\nKoko tämän ajan oli Cineas ollut melkein tykkönään kiinni Isaakin\ntutkimuksissa ja niissä erinäisissä tuumissa, jotka olivat tarjona, kun\naiottiin Hegiota vastaan neuvoja nivoa. Siitä asti kuin Hegio purkasi\nvihansa Carboa vastaan, ei Cineas muutamana päivänä pitänyt hänellä\nmitään väliä; mutta viimein tuotti hän kartanonhoitajan eteensä.\nSyrialainen tuli sisään ja hänen kalseat kasvonsa olivat entistänsä\nsynkeämmät. Hänen tervehdyksensä osotti niin suurta halveksimista, että\nCineas katsoi tarpeelliseksi siitä muistuttaa.\n\n\"Ystäväni\", hän lausui, \"kun astut isäntäsi eteen, sinun pitää käyttää\nitseäsi alamaisen tavalla.\"\n\nHegio ei puhunut mitään ja Cineas jatkoi:\n\n\"Kun solvasit ystävääni Carboa, olisit ansainnut tulla rangaistuksi ja\npois ajetuksi; mutta minä en tahto menetellä väärin, vaan odotin sen\nvuoksi siksi kuin vihani lauhtui, että voin harjottaa kohtuutta sinun\nsuhteesi.\"\n\n\"Sinun ei ole mitään tekemistä minun kanssani\", vastasi Hegio jyrkästi.\n\"Sinä et ole minua pestannut.\"\n\n\"Sen perästä, mitä nyt on tapahtunut, olisi oikein, että heti kohta\nlähettäisin sinun matkoihisi\", lausui Cineas tyynesti. \"Mitä minun\noikeuksiini ja valtaani täällä koskee, minä luulen sinun erehtyneen.\nMinä olen Markon holhoja ja tämän kartanon haltia.\"\n\n\"Sinäkö?\" huudahti Hegio kummastellen.\n\n\"Minä en tiedä, mitä myönnytyksiä tulee suoda tuommoiselle hävyttömälle\nkonnalle, kuin sinä olet. Sinä et nähtävästi tiedä, kuka ja mitä minä\nolen. Sinä et näytä tietävän, että minä voisin silmänräpäyksessä tehdä\nlopun sinusta ja sinun viheliäisestä elämästäsi.\"\n\n\"En\", vastasi Hegio kylmäkiskoisesti; \"en minä sitä tiedä.\"\n\n\"Että sinä täydellisesti tyydyt ja pääset siitä huolesta, onko minun\noikeuteni perustettu, minä tahdon näyttää sinulle nämät asiakirjat,\njotka sinun isäntäsi on allekirjoittanut. Sinä näet, että hän on\nmäärännyt, että, jos muutamat asiat tapahtuvat, minä rupean hänen\npoikansa holhojaksi ja koko hänen omaisuutensa täysivaltaiseksi\nhaltiaksi. Nämät asiat ovat tapahtuneet ja minä olen täydellisesti\nuusiin toimituksiini ruvennut. Minä olen isäntä täällä.\"\n\n\"Sinä luulet kai, että minä aion kostaa sinun solvauksesi. En\nlaisinkaan. Sinä olet liian huono minun huomattavakseni. Sinä olet\nkurjimmasta kansan suoskusta kohonnut tähän asemaan. Minä tyydyn\nsiihen, että saan sysätä sinun siitä pois.\n\n\"Kenties sinun murheesi tämän perheen edusta saattaa sinun\nkummastelemaan, kuinka minä olen asetettu tänne tämmöisen vallan\npitäjäksi. Sillä minä voin huomispäivänä myydä nämät kaikki, jos\nmieleni tekee. Minä tahdon päästää sinut tästäkin surusta. Markus ei\nperi ainoastaan tätä kartanoa, vaan myöskin minun omaisuuteni. Tämä ei\nole mitään sen suhteen, mitä minä jätän hänelle. Minun kuoltuani\nomistaa hän enemmän kuin kaksikymmentä kartanoa Akajassa, niistä lähtee\nitsekustakin enemmän tuloja kuin mitä sinun vertaisesi onneansa varten\ntarvitsee. Sinä näet siis, että Labeon sekä perillinen että kartano\novat hyvässä turvassa minun hoivissani. Häneltä jää pojalle tämä\nkartano ja viisikymmentä orjaa; minä annan hänelle enemmän kuin\nkaksikymmentä kartanoa ja kymmenen tuhatta orjaa.\"\n\n\"Sinä olet viekas konna, mutta sinä olet tyhmästi asiaasi ajanut.\nKeinokkaana petturina olisi sinun pitänyt hankkia tarkat tiedot\nminusta. Sinä olisit sitten koettanut synnyttää minussa hyvää ajatusta\nitsestäsi. Pahoin sinä erehdyit, kun rohkenit röyhkeydellä kohdella\nmiljonien omistajaa. Minä olisin enemmän hyödyttänyt sinua, kuin\nTigellinus; sillä, jos olisit koettanut, olisit voinut rankaisematta\npettää minua. Häntä sinä et voi pettää.\"\n\n\"Kuule vielä, mimmoinen kaksinkertainen houkkio olet ollut. Sinä luulet\nolevasi Tigellinon suosikki a lemmitty. Sinä tiedät, että suojeliasi\nantaisi huomenna ristiin-naulita sinun, miellyttääkseen niin rikasta\nmiestä kuin minä olen. Etkö tiedä vai oletko unhottanut, mitä rikkaus\nRomassa aikaan saa? Etkö tiedä, että tämä sinun uusi suojeliasi uhraisi\ntuhat semmoista kuin sinä, jos hän sen kautta voisi päästä miljonain\nhallitsian suosioon ja testamentin kautta saada edes osan hänen\nrikkaudestaan?\"\n\nSyrialainen oli kuunnellut Cineasta syvillä ja vaihtelevilla tunteilla.\nAlusta oli hän pitänyt tätä Kreikkalaisena, joka kenties oli suurta\nsukua, mutta niinkuin useammat Kreikkalaiset, vähissä varoissa. Niin\npaljon kreikkalaisia seikkailioita oleskeli Romassa, että paljas nimi\noli samanveroinen kuin kova hätä ja näppärä petturimaisuus. Hän luuli,\nettä Cineas oli tullut anastamaan tätä kartanoa itselleen.\n\nIhmeekseen ja suureksi hämmästyksekseen havaitsi hän mimmoinen hölmö\nhän oli ollut. Ensiksi hän ei uskonut Cineaan vakuutuksia, vaan piti\nkaikki tyhjänä kerskauksena. Mutta kun Cineas sanoa sukaisi hänelle\nTigellinon nimen -- tämän nimen joka jo oli kaikkien kauhuna -- kun hän\nmainitsi sen niin halveksivalla tavalla, niin tyvenen mahtavana\nmuodoltansa, silloin näki hän, että Cineaalla oli kaikki ne rikkaudet\njoita tämä omiksensa väitti. Silloin näki hän koko äärettömän\ntyperyytensä. Cineas oli nimittänyt juuri sen asian, joka kaikkein\nenimmin valloitti Hegion mielen. Raha oli Hegion jumala. Miljonain\nvaltava hallitsia oli hänestä miltei jumalallinen olento. Koko hänen\nkäytöksensä muuttui. Hänen kasvoissaan ilmestyi mitä suurinta ja\nilkeintä nöyryyttä. Cineaskin kummastui tästä muutoksesta.\n\n\"Jalo Cineas\", sanoi hän, syvästi kumartaen tämän edessä, \"minä olen\npahasti sinua loukannut. Jos minun sopii toivoa itselleni anteeksi\nsaamista sinulta, täytyy minun hartaasti pyytää sitä. Kuule minua:\nminun ainoa rikokseni oli, mitä itse nimität solvaukseksi ystävääsi\nvastaan. Voi' minä en tietänyt, että hän oli sinun ystäväsi. Hän tuli\n-- ja sinä suot minulle anteeksi, jos sanon, ettei hänellä ollut sitä\nmajesteetillista ja ylevää ulkomuotoa, joka sinun ystävillesi sopii --\nhän tuli ja jakeli minulle käskyjänsä niin ylpeästi, kuin olisin ollut\nhänen orjansa. Minun kiivas luontoni yltyi. Hän löi minua ja se\nvimmastutti minua. Minä unhotin itseni sinunkin läsnä ollessasi ja\nnöyrimmällä tavalla anon minä anteeksi pikaista ylenkatsettani. Minua\noli ankarasti lyöty ja minä olin harmista hurjistunut.\"\n\n\"Voi! minulla ei ole mitään arvoa Tigellinon silmissä enkä minä\nymmärrä, mitä sinä tarkoitat. Minä tiedän hyvin, että semmoinen mies,\nkuin sinä, voi tehdä, mitä hän tahtoo, köyhälle mies-rukalle, kuin minä\nolen. Säästä minua. Minun on henkeni sinun käsissäsi. Polvillani minä\nrukoilen sitä sinulta.\"\n\nJa inhoittavassa nöyryydessään lankesi Hegio todestikin maahan ja\nhalasi Cineasta polvista.\n\nHänen koskemisensa vaikutti Cineaasen niinkuin jonkun matelia-eläimen.\n\n\"Nouse\", lausui hän kylmäkiskoisesti; \"minä en pyydä sinun henkeäsi.\nMinun on siinä kyllä, että ymmärrät minua niin hyvin, että tiedät minun\nvoivani sen helposti sinulta riistää, jos niin minua haluttaa. Mutta se\nei haluta minua.\"\n\nHegio nousi ja lausui hänelle ylimäärin kiitoksiansa.\n\n\"Kuule minua\", sanoi Cineas, \"ja lähde sitten. Koska minä nyt ryhdyn\ntämän kartanon hoitamiseen, tahdon tietää, millä kannalla sen asiat\novat olleet Labeon lähdön jälkeen. Laita täydellinen tili kaikista.\nNäytä se minulle. Varo, ettet mitään väärennä. Sillä minä sanon\nsinulle, että jos epäilen vaan ainoatakaan kohtaa, minä tutkin kaikki;\nja voi sinua, jos niiksi kerta tulee! Mene nyt!\"\n\nHegio yritti puhumaan.\n\n\"Anna minulle aikaa --\"\n\n\"Aikaako? No, minä en tahdo sinua hoputtaa. Käytä siihen yksi kuukausi\ntaikka kaksi. Muista vaan, mitä minä olen sanonut ja ole varovainen!\nMene nyt!\"\n\nSyvästi kumartaen Hegio tuskastuneella muodolla jätti huoneen.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\"Opettaja.\"\n\n\nNiistä monesta kartanosta, jotka olivat lähellä Labeon huvilaa, oli\nyksi, jonka omistaja oli Aulus Plautius, korkea-arvoinen mies, joka oli\ntehnyt ensimäiset valloitukset Britanniassa keisari Claudion\nhallitessa. Hän oli ollut maaherrana siellä; ja muut olivat laventaneet\nhänen valloituksiansa, siksi kuin kapina alkoi. Hänen virkansa oli\nollut vaivaloinen ja hän tunsi juurta-jaksain Britannialaiset. Kohta\ntänne ensikerran tultuaan oli Helena joutunut tuttavuuteen Plaution\npuolison kanssa, mutta suru ja kivulloisuus pitivät häntä paljon\nkotona, etteivät he suuresti toistensa kanssa seurustelleet.\n\nHänen nimensä oli Pomponia Graecina. Hän oli jaloa sukuperää, ja hänen\nluontonsa oli vielä jalompi. Sillä aikaa kuin imettäjä hitaasti parani,\njoutui Helena eräänä päivänä iloisen hämmästyneeksi, kun Pomponia tuli\nhäntä tervehtimään. Paitsi sitä iloa, jonka hänen läsnä-olonsa tuotti,\ntoivoi Helena vähäisen, että jonkunlaisia uutisia oli Britanniasta\ntullut. Kun tavallisten tervehdysten perästä hiukan oli keskusteltu\nyleisistä asioista, lausui Pomponia:\n\n\"Minun ei tarvitse kysyä, oletko sinä levoton puolisosi tähden. Minä\ntiedän hyvin, mitä semmoinen tuska maksaa, sillä, niinkuin tiedät,\ntaisteli minunkin puolisoni heitä vastaan; mutta samalla kertaa, kallis\nystäväni, arvelen, että on paljon toivoonkin syytä.\"\n\nHän alkoi sitten kertoa Helenalle moninaisia, jotka suurimmassa\nmäärässä tätä lohduttivat. Hän mainitsi Britannialaisten omituisuuksia,\nheidän äkki-arvaamattomia päällekarkauksiansa, heidän kateuttaan ja\nkeskinäisiä kiistojaan, heidän taipumustansa vähän ajan perästä\nyhteisestä yrityksestä luopumaan. Hän vakuutti, että hänen oma\npuolisonsa arveli, ettei ollut vähintäkään pelon syytä Suetonion\narmeijan suhteen; vaan että se välttämättömästi, jos edes jommoistakaan\npäällikkyyttä löytyi, perin juurin voittaisi Britannialaiset ja ottaisi\nheistä koston.\n\nNämät tämmöisestä lähteestä saadut sanat vaikuttivat monta vertaa\nenemmän kuin kaikki, mitä Helenalle oli lausuttu. Ne hänen mieltänsä\nrauhoittivat. Jos kukaan, tiesi Aulus nämät asiat, ja hänen\najatukseensa Helena nyt pani suurta arvoa. Pomponia ilostui, kun hän\nnäki sanojensa vaikutuksen siinä enentyneessä vilkkaudessa, joka äkkiä\nHelenassa ilmestyi.\n\n\"Rakas ystäväni\", lausui hän, \"se aika, jolloin puolisoni oli poissa,\noli kaikkein merkillisin elämässäni. Minä en unhota sitä koskaan. Hänen\nsotiensa kestäessä oli keskinäinen yhteys hänen ja meikäläisten välillä\ntoisinaan katkaistu ja hirmuinen levottomuus vaivasi minua. Minä en\ntietänyt mitä tehdä, mihin mennä.\"\n\n\"Ja kuinka se päättyi? mitä tapahtui?\" kysyi Helena, kun Pomponia\ntuokioksi taukosi.\n\n\"Minä tein lakkaamatta lupauksia jumalille puolisoni onnellista\npalausta varten. Mutta meidän uskontomme jumalat näyttivät minusta aina\nhirmuisilta. Minä en uskonut noita tavallisia tarinoita heistä; vaan\nminulla ei ollut mitään muuta tietoa heistä kuin tarinain antama. Minä\nnoudatin menetyksessäni jonkunlaista taika-uskoa ja tunsin koko ajan,\nettä se oli pelkkää taika-uskoa. Minun lupaukseni lausuttiin muutamille\nsiveyttömille daimoneille, jollei niitä lausuttu sattumukselle, taikka\naivan ketäkään ajattelematta. Tämä se oli, joka huoletti minua. Mutta\nkenties minä väsytän sinua, kun tällä tavalla itsestäni puhun.\"\n\n\"Minuako väsytät? Oi, ei\", huudahti Helena; \"minua haluttaa kuulla\nkaikki. Mikä hyvä onni saattikaan sinua luokseni? Minä olen samoja\nepäillyt, vaikka vähäisen eri tavalla, ja myöskin nyt minä kaipaan\njotakin parempaa kuin tämä yleinen uskonto taikka kreikkalainen\nfilosofia.\"\n\n\"Kallis ystävä\", lausui Pomponia suuresti liikutettuna, kenties minun\nkertomukseni voi hyödyttää sinua. Minä en tuntenut mitäkään filosofiaa.\nMinä olin vaan yksinkertainen nainen, minä olin saanut aivan tavallisen\nkasvatuksen -- mutta minä jatkan. Palvelustyttöni katseli usein minun\nsuruani ja havaitsi viimein sen syyn ja kaikki haluni ja toivoni.\"\n\n\"Tämä tyttö oli Kyrenestä kotoisin ja oli jonkun ajan palvellut\nminulla. Hänen uskontonsa oli ihan toisenlainen kuin minun. Minä en\nsitä koskaan paljon ajatellut, sillä itsekullakin kansalla on oma\nuskonsa; ja minä luulin hänen uskonsa olevan niinkuin muitten hänen\nkansalaistensa.\"\n\n\"Mutta ennen pitkää minun oli syytä ajatella toisin. Vähitellen ja\nsyvimmällä kunnioituksella rupesi hän uskonnostansa puhumaan. Minun\nhuomioni oli herätetty ja osan-ottoni viritetty. Siinä oli jotain, joka\nsuuresti vaikutti minuun. Hän puhui eräästä korkeimmasta olennosta --\ntotisesta jumalasta, joka hallitsee kaikki ja kaikkia hoitaa. Hän\nkertoi, kuinka tämä ainoa loi ihmiset, mutta he tekivät syntiä\nhäntä vastaan. Hän jutteli, kuinka hän armahti heitä heidän\nsyntiin-lankeamuksensakin perästä ja ajatteli neuvoja heidän\npelastuksekseen. Hän nimitti vielä monta sanansaattajaa, jotka jumala\noli lähettänyt maailmaan, -- miehiä, joista emme Kreikanmaalla ja\nRomassa ole koskaan kuulleet, mutta jotka kuitenkin jättivät sanomansa\nihmisille kirjoituksissa, jotka vielä säilyvät. Ennen kaikkia hän\nkuvaili, kuinka joku oli tulossa, jonka oli määrä selittää kaikki ja\n antaa maailmalle uusi uskonto ja uusi toivo.\"\n\n\"Hänellä oli paperi-kääry näitä ihmeellisiä sanomia, josta hän luki\nsanoja, niin täynnä rakkautta ja armoa, niin kummallisia tarkoituksensa\npuolesta ja sisältäen niin yleviä aatteita, että sydämeni pohjasta\ntunsin, että ne tulivat taivaasta. Suuren jumalan rakkaus ja armo!\nTämäpä ajatus johtui mieleeni, iki-päiviksi siihen jäädäksensä. Sitten\nluki palvelustyttöni minulle eriskummaisia ilmoituksia ja ennustuksia\neräästä, joka oli tulossa. Lopulta luki hän kijoituksen, joka ilmoitti,\nettä hän oli tullut.\"\n\n\"Että hän oli tullut!\" huudahti Helena, pannen kätensä ristiin ja\nkääntyen loistavin silmin Pomponiaa likemmäksi. \"Oi, kuinka sinun\nsanasi painuvat sieluuni! Kuka hän on ja milloin hän tuli?\"\n\n\"Se kirja, jonka palvelustyttöni luki minulle, sisälsi kummallisen\nkertomuksen eräästä, joka meidän tähtemme rupesi ihmiseksi ja oleskeli\nvuosikausia maailmassa ja viimein surmattiin!\"\n\nHelena toisti nämät sanat, kammova kunnioitus silmissään.\n\n\"Voi! kallis ystäväni, sinun on vielä opittava kaikkein ihmeellisin\nkertomus, joka ikinä on kerrottu -- kuinka hän tuli ja syntyi\nmaailmaan; kuinka hän eli ja opetti; mitä lempeitä sanoja hän lausui;\nmikä hyvyys ja sääliväisyys asui kaikissa hänen sanoissaan ja\nteoissaan; mikä ääretön rakkaus voimistutti häntä koko hänen\nelinkautensa. Sinun on vielä opittava\" -- ja Pomponian ääni muuttui\nmatalammaksi ja juhlallisemmaksi -- \"kuinka hän petettiin ja vainottiin\nja lyötiin ja ruoskittiin ja pilkattiin; ja kuinka hän kaikenlaisia\nhäväistyksiä kärsittyään ristiin naulittiin.\"\n\nNämät sanat vavistuttivat Helenaa. Ne olivat hänestä jotakin uutta.\nHän oli kuullut kristityistä ja tietänyt, että he palvelivat erästä,\njoka oli ristiin naulittu; mutta hän ei koskaan ollut ajatellut tämän\ntosi-asian todellista merkitystä. Hän oli pitänyt heitä halpoina ja\noppimattomina uskonlahkolaisina; ja siksi kuin hän sai tietää, että\nimettäjä oli yksi heidän joukostaan, luuli hän heitä tavoiltansa\nhuonoiksi. Mutta nyt heidän uskonsa esitteli henkilö, jota hän\nkunnioitti, tavalla semmoisella, joka täytti hänen kummastuksella ja\nkauhulla. Tämäkö ristiin naulittu siis oli tuo ainoa, jonka luoksi hän\noli pyrkinyt? Tämäkö oli se ainoa, jota hän niin kauan oli etsinyt?\n\n\"Minä en tahdo heikoilla sanoillani jutella tätä kertomusta\", sanoi\nPomponia, \"mutta salli minun antaa itsellesi tämä kallis-arvoinen\nkirja, jossa kaikki nämät ovat kerrotut. Minä tuon sen sinulle. Sinä\nsaat sitten lukea sen. Se sopii varsin hyvin sinulle. Kaikki, mitä minä\nsiitä löysin, kun palvelustyttöni antoi sen minulle, olet sinäkin siitä\nlöytävä: -- rauhaa, toivoa ja siunausta, jota ei voi kuin sanella.\"\n\n\"Voi, tuo tämä kirja minulle, jos sinulla on semmoinen\", lausui Helena.\n\"Elämäni ainoa tarkoitus ja toivo on saada hänestä jotain tietää.\"\n\n\"Oi, rakas ystäväni, tässä kirjassa hän sanoo: 'oppikaat minusta, ja te\nlöydätte sielullenne levon!' Tässä minä sain levon sieluuni ja olen sen\nsiitä asti aina tuntenut.\"\n\n\"Oliko tämä se huoli, johon jälestäpäin jouduit, kun sinun puolisosi\npiti tuon tutkinnon?\" kysyi Helena, tarkoittaen erästä Romassa hyvin\ntunnettua tapausta.\n\n\"Oli\", vastasi toinen. \"Kun hän palasi, minä kohta kerroin hänelle\nkaikki. Hän kysyi minulta niitä näitä uskostani, mutta ei hän juuri\npaljon siitä huolinut. Hän näytti kunnioittavan tämän uskonnon yleviä\nja jaloja oppeja. Mutta muutamat hänen ystävistänsä ja muutamat\nheimokuntamme jäsenet panivat pahaksi, koska minä en enää tahtonut\nottaa osaa valtion uskonnollisiin menoihin ja koettivat synnyttää nurjaa\nmieltä minua vastaan. He panivat liikkeelle pahoja huhuja minusta ja\ntuottivat minulle paljon murhetta. Puolisoni sai tietää sen ja päätti\ntehdä siitä lopun. Hän kutsui muutamia sukulaisia luoksensa ja tutki\nminua heidän läsnä ollessaan. Minä laadin täydellisen kertomuksen\nuskonnostani ja sen opinkappaleista. Puolisoni julisti minun\njuhlallisesti viattomaksi, eikä sen koommin ole minua sillä tavalla\nvaivattu. Minulla on minun osani suruja ja minä odotan enempiä.\nKuitenkin minä turvaan häneen, joka itse on kärsinyt niin paljon; ja\nhänestä minä olen saanut rauhan sieluuni.\"\n\nTuesta seurasi hetkeksi aikaa syvä äänettömyys ja Cineaan tulo esti\npuheen jatkamista. Hän tervehti Pomponiaa suurella kunnioituksella ja\nlausui:\n\n\"Minä toivon, että sinun on onnistunut karkoittaa joku määrä sisareni\nsurusta. Sinulla on ennen ollut samanlaiset huolet ja sinä olet\nhavainnut ne perättömiksi.\"\n\n\"No niin\", lausui Helena; sitten kuin hän tuli, tuntui siltä, kuin\nolisi kumminkin osa tuosta raskaasta surun taakasta mielestäni\npoistunut.\"\n\n\"Sisään tullessani minä kuulin sinun puhuvan 'sielun rauhasta.' Älä\nanna minun keskeyttää semmoista keskustelua. Taikka jos se on\nkahdenkeskeistä, suo minun peräytyä.\"\n\nMutta he kielsivät häntä menemästä, vaatien häntä jäämään.\n\n\"Olkoon niin\", sanoi Cineas, \"ja jos jään tänne, otan minäkin osaa\nsamaan keskusteluun. Olenko minä koskaan kertonut sinulle, kallis\nsisar, 'opettajan' elämän viimeisistä vaiheista?\"\n\n\"Et sinä ote.\"\n\n\"No, jos sinä siis haluat kuulla niitä, tahdon minä nyt kertoa ne. Se\nselittää myöskin johonkin määrin syyn omaan Roman matkaani ja näyttää\nsinulle suuren tarkoituksen minun elämässäni. Minä niin tavoin teen\ntäydelleen uskontunnustuksen\", lausui hän hymyillen; \"enkä minä rupea\nmihinkään anteeksi pyyntöön, sillä teidän, ettei mikään, joka vaan\n'opettajaan' koskee, voi kumminkaan sisartani ikävystyttää.\"\n\nNäin lausuen alkoi hän:\n\n\"Sinä tiedät hyvin, rakas sisareni, kuinka puhtaat ja ylevät oivallisen\nopettajamme opit olivat. Mutta sinä, jalo Pomponia, ehkä et tunne niitä\nja sentähden minä nyt tahdon ne selittää.\"\n\n\"Opettajanvirkansa alusta oli hän tullut siihen päätökseen, että\nkaikkein parhaimmat nykyiset opit talletetaan Platon kirjoituksissa ja\nettä jaloin ihmisen esikuva on Sokrateen elämästä ja luonteesta\nlöydettävä. Nuot opit olivat hänen kaavansa. Tässä elämässä havaitsi\nhän neljä suurta pää-äjatusta, joita hän aina koki omassa elämässään\nnoudattaa ja teroittaa oppilaittensa mieleen. Nämät olivat:\n\n \"1. Itsensä kieltäminen.\n  2. Hyväntekeväisyys.\n  3. Alinomainen huoli sielusta.\n  4. Uskollisuus jumalaa kohtaan.\"\n\n\"Jos olet lukenut mitään Sokrateesta, tiedät, että hän kaikissa\nlauseissaan ja erittäin 'Puolustuspuheessaan' panee suurinta arvoa\nnäihin. Hän kehoitti meitä itsekieltämiseen, mainiten Sokrateen\nsääntöjä itsehillinnöstä ja siveydestä ja kohtuullisuudesta. Hän\nkehoitti meitä ihmisrakkauteen, muistuttaen meitä, kuinka Sokrates\nkulki ympäri, tehden hyvää -- kolmekymmentä vuotta työskennellen\nkaikkein ihmislajien ja luokkien eduksi, laimin lyöden omia etujansa ja\nmuitten onneksi itseänsä kokonaan uhraten. Huoli sielusta oli hänestä\nelämän ainoa suuri tarkoitus, ainoa, jonka kautta me voimme valmistaa\nitseämme siihen hengelliseen elämään, joka tämän maallisen jälkeen\nseuraa. 'Sielu, sielu', lausui hän usein, 'kuinka se suurimpaan\ntäydellisyyteen ehtii -- tuo on ainoa tarkoitus, joka kuolemattomalle\nolennolle sopii!' Voi! kuinka sydäntämme sykäytti, kun hän esitteli\njumalan luontoa ja näytti että sielu oli laadultaan hänen kaltaisensa\nja kuinka sen tulee olla hänen kaltaisensa tunteitten ja luonteen\npuolesta! Kuinka sydäntämme sykäytti, kun hän näytti meille jaloimman\nesikuvan semmoisesta sielusta, joka on valmis jumalaansa kohtaamaan,\nkuvaillen Sokrateen viimeisiä hetkiä ja viimeistä keskustelua, jolloin\nhän jumalallisilla sanoillaan koko päivän ihastutti oppilaitaan ja\nsitten toivolla ja ilolla ja innostuneena joi myrkyn ja laskeusi alas\n-- minkä vuoksi? -- kuollaksensako? ei; vaan jumalaansa kohdatakseen!\nNyt kääntyi hän tavallisesti tästä juhlallisesta voiton kohtauksesta\nhänen merkilliseen tutkintoonsa oikeuden edessä ja lausui, ettei jaloin\naika Sokrateen elämässä ollut tämä kunniakas kuolema, vaan enemmin\nhänen 'puolustuksensa' loppusanat, joilla hän antaa anteeksi\nvainoajillensa. Tämä, hän lausui, on korkein kohta, johon ihmissielu on\nsaapunut, kun se pyrkii luojansa kaltaiseksi.\"\n\n\"Ennen kaikkia juurrutti 'opettaja' mieleemme uskollisuutta jumalaa\nkohtaan, -- hänen tahtonsa ehdotonta noudattamista. Sokrateen ylevät\nlauselmat näyttävät, mimmoinen jokaisen sielun asema on oleva. Hän\nkertoi tuomareillensa, että jumala oli pannut hänen Athenaan, että hän\nopettaisi kaikkia ihmisiä pitämään huolta heidän sielustansa ja että\nhän tahtoi mieluisammin kuolla kuin luopua tehtävästänsä. Hän vakuutti,\nettä hän aikoi totella jumalaa enemmän kuin ihmisiä, eikä myöskään\nsuostuisi vapaaksi pääsemiseensä, jos se myönnettäisiin hänelle sillä\nehdolla, että hän jumalansa pettäisi. Tämä oli, väitti 'opettaja',\nmainitun perusaatteen suurin voitto, että ihminen voi näin pitää\nitseänsä samana kuin jumala ja ajatella ja tuntea ja tehdä, kuin olisi\nhän aina tämän kanssa yhdistetty.\"\n\n\"Täksi 'opettaja' ymmärsi Sokrateen jumalallisen äänen. Hän luuli, että\njumala oli ilmestyttänyt Sokrateen seurusteliakseen; ja sillä tapaa\nopettajankin oman elämän korkeimmaksi tarkoitukseksi tuli pääseminen\njohonkin sen kaltaiseen jumalan yhteyteen, jossa Sokrateen oli sallittu\nelää. Tämä oli hänen elämänsä päämäärä ja hän koetti vuodattaa oman\nhenkensä kaikkiin oppilaisiinsa. Tätä varten hän ottikin rukouksekseen\nseuraavan ihmeellisen Sofokleen köörilaulun:\n\n    \"Oi että mun ois suotu hurskautta täydellistä\n    Sanoista, töissä saavuttaa,\n    Joiden on säännöt vakaat\n    Laadittu taivahan korkeudessa,\n    Joiden on isä Olympon valtias yksinään!\n    Niiden ei ole alku ihmisluonto kuolevainen,\n    Unehen vaivuttaa niit' ei unhotus voi;\n    Suuri on jumala näissä eikä vanhene milloinkaan.\"\n\n\"Saman laulun johdolla väitti opettaja, että itserakkaus ja luontomme\nylpeys etupäässä estivät jumalan lain täyttämistä, joka oli sydämeemme\nkirjoitettu; ja piti vastasäkeitten loppua kaikkein parhaimpana\npäätöksenä:\n\n    \"Jumala vartianain olkoon ainiaan!\"\n\n\"Mutta noin kymmenen vuotta takaperin tapahtui kummallinen kohtaus,\njosta hänen toiveensa kokonaan raukenivat ja hänen mielensä täyttyi\nsurulla. Se oli Philon seikka.\"\n\nNyt laati Cineas Pomponialle uudestaan saman kertomuksen, jonka hän oli\njutellut sisarellensa; ja kertomus liikutti mitä syvimmällä tavalla\ntätä naista, erittäin kun hän kuuli imettäjästä ja hänen siitä asti\nkestäneestä taudistaan. \"Hän on yksi sinun uskolaisistasi\", kuiskasi\nHelena -- \"hän on kristitty; hän on saanut rauhan -- hän uskoo sinun\njumalaasi -- hän on luvannut, että minä saan oppia häneltä.\" Pomponia\npusersi Helenan kättä ja näki kielin kertomattomia asioita; sillä välin\nkuin Cineas, joka oli liiaksi omiin ajatuksiinsa vaipunut, ettei hän\nhavainnut heidän puhettansa, jatkoi kertomustaan.\n\n\"Tässä tuli nyt esiin semmoinen asia, joka todisti, että koko hänen\nfilosofiansa oli mitätön. Siitä virisi kysymys, joka katkeroitti hänen\nelämänsä ja synkeytti hänen sielunsa. Se oli ilkeimmän synnin kamala\nnäky ja tämän synnin hellittämättömät oman tunnon vaivat. Kumma kyllä,\ntämä ei koskaan ennen hänelle tapahtunut. Kenties tuo olikin\ntapahtunut; mutta silloin vaan teorian alalla ja se oli tämä ainoa\nkauhea tosi-asia, johon hänen filosofiansa meni haaksirikoksi.\"\n\n\"Kuinka jumala voi syntiä anteeksi antaa? Se oli hänen kysymyksensä.\nHän oli ollut siinä vahvassa luulossa, että Plato ulottui kaikkiin. Hän\narveli ennen, että kääntyminen pois synnistä -- parannus -- riitti. Nyt\nhän näki, että löytyi semmoinen sielun tuska, jota ei mikään elämän\nparannus voi itsestään liennyttää. Hänen täytyi myöntää, ettei Platossa\nollut tähän kylläksi. Plato ei tietänyt mitään neuvoa tämmöiseen\ntapaukseen. Vaan jollei Platossa ollut tähän kylläksi, ketä muita siis\noli tarjona?\"\n\n\"Hän ei tuntenut ketään.\"\n\n\"Hän rupesi syvempään ajattelemiseen ja mietintöön; mutta hänen\nalakuloisuutensa heikensi hänen terveytensä. Oli aivan ikäänkuin se\nvankka perustus, johon kaikki hänen toiveensa olivat rakennetut, olisi\nmurskaksi rauennut.\"\n\n\"Kun minä tähän saakka olin ollut hänen lempi-oppilaansa, tulin minä\nnyt hänen ainoaksi kumppanikseen. Sillä hän luopui nyt kokonaan\nopetustoimestaan, sanoen, ettei hän tietänyt mitään ja ettei hänellä\nollut mitään opettamista.\"\n\n\"'Suurin siunaus, jonka jumala voi ihmisille antaa', lausui hän kerta\nminulle, 'on totuuden tieto. Mutta kuinka tähän tietoon päästään?\nItsestänsä ei voi siihen saapua. Plato näyttää kaikki, mitä ihminen\nitse voi oppia -- korkeimman tiedon, jonka kukaan voi itsellensä\nhankkia. Ei mikään filosofi Platon jälkeen ole päässyt häntä edemmäksi,\neikä mitään lisättävää keksinyt!' Hän muistutti minua usein siitä\nkohdasta _Faidon'issa_ sielun kuolemattomuuden suhteen, jossa Plato\npanee Simmiaan todesti tunnustamaan, ettei kukaan ihminen voi päästä\nkuin määrättyyn rajaan ja että ihminen edemmäksi päästäksensä tarvitsee\napua joltakulta korkeammalta voimalta. 'Sillä meidän täytyy', sanoo\nSimmias, 'näitten asiain suhteen joko oppia muilta, mimmoiset ne ovat,\ntaikka itsestämme ne keksiä; taikka, jos molemmat nämät keinot ovat\nmahdottomat, meidän täytyy valita särkymättömin ihmispäätelmä, ottaa\ntämä haahdeksemme ja siihen astuttuamme, niinkuin se, joka lautalla\nmeren vaaroihin lähtee, purjehtia läpi elämän, jollei pääse kulkemaan\nturvallisemmalla tavalla ja vähemmällä vaaralla jollakulla tukevammalla\naluksella taikka _jumalallisella sanalla_!'\"\n\n\"Tähän kohtaan hän usein viittasi, siksi kuin me molenmat käytimme\nnäitä sanoja hyvin tuttuna lausepartena, joka tarkoitti jonkunlaista\nsuuresti toivottavaa taivaan voimaa, joka kaikki asiat selittäisi.\"\n\n\"Mutta kuukausien kuluessa riutui hän riutumistaan, eikä ollut mitään,\njoka olisi saattanut toinnuttaa häntä hänen voivuksistaan. Ja viimein\nminä näin, että hän oli tuonelaan lähtevä.\"\n\n\"Ja niin tavoin hän viimein meni pois\", lausui Cineas tuskin\nkuultavalla äänellä. \"Hän jätti minun -- hän, ystäväni, isää kalliimpi;\nja kun hän tällä viimeisellä hetkellä syliini nojaantui, olivat hänen\nviimeiset sanansa, jotka kuulin hänen lausuvan:\n\n\"'Oi jumala, ilmoita itsesi!'\"\n\nKaikki olivat ison aikaa äänettöminä. Cineas oli ensimäinen, joka alkoi\npuhua.\n\n\"Voi!\" lausui hän, \"kaikki elämä ja kaikki uskonnot ovat hämmennystä\ntäynnä! Mikä sen poistuttaa? Se ei koskaan poistu, ennenkuin pääsemme\nsiihen toiseen elämään, jota me kaikki odotamme. Siellä saamme totuuden\ntietää. Muistatko, Helena, noita Pindaron jaloja värssyjä, joita\nlauloimme, kun olimme yhdessä armaassa kodissamme Athenassa?\nLaulakaamme ne vielä, kallis sisareni ja palauttakaamme sydämemme\nlapsuutemme aikoihin ja kääntäkäämme ajatuksemme taivaasen.\"\n\nHänen pyynnöstään nousi Helena ja tarttui kanteleesen, joka oli\njollakin istuimella. Sitten lauloi hän lyhyen alkusoitannon jälkeen\nseuraavat säkeet, sillä välin kuin Cineas häntä säesti:\n\n    \"Valon vainioilla autuailla,\n    Jossa Phoibos ainiaan\n    Kultasätehin kirkastaapi\n    Yön hiljaisuutta, päivää pilvetöntä,\n    Siellä riemua rauhallista\n    Hurskaat nauttivat, huoletonta.\n    Ei ole pakko vaivalla vaikealla\n    Kiusata maata kiittämätöntä,\n    Aaltoin vaaroja kauheita kestää;\n    Voimat ei raukea työstä raskahasta\n    Henkeä varten heikkoa, kurjaa;\n    Tuoll' asunnoissa riemun ja rauhan\n    Heille suodaan palkka vilpittömyyden,\n    I'äti hurskaiden seurassa saavat\n    Eloa viettää kyyneletöntä.\"\n\n\"Eloa viettää kyyneletöntä!\" toisti Helena. \"Ei ole koko\nkirjallisuudessamme mitään tämänkaltaisia sanoja. Oi tuota elämää!\nMutta kuinka sen löydämme?\"\n\n\"Jumala on meitä johdattava, kallis sisareni\", lausui Cineas.\n\nJa kun Pomponia katseli näitä molempia hartain sydäminensä, menivät\nhänen silmänsä kyyneliin ja hän rukoili, että Jumala antaisi heille sen\ntiedon itsestänsä, joka on ijankaikkinen elämä.\n\n\n\n\nIX.\n\nTakaisin-tulo.\n\n\nKun he muutamia viikkoja jälestäpäin paraikaa istuivat atriumissa,\nnousi yhtäkkiä outo hälinä ulkona. Kuului ripeä hevoskavioin kopina ja\npalveliain huuto. Helena vaaleni; hän kavahti seisaalleen ja astua\nhorjui ovea kohden, ikäänkuin unissa käviä, muutamia sekavia sanoja\nlausuen. Cineas syöksähti hänen ohitsensa ja riensi ulos, mutta kohtasi\nRoman upseerin pukuisen miehen, joka juoksi sisään ja sanaakaan\nsanomatta syleili Helenaa. Hän likisti tätä sydäntänsä vastaan,\nniinkuin hän ei koskaan tahtoisi laskea häntä käsistään.\n\nEi sanaakaan lausuttu. Kaikki seisoivat äänettöminä. Sulpicia katseli\nkiinteästi vasta-tullutta ja koko hänen kehuttu mielenlujuutensa heti\nkatosi. Isoja kyyneliä vieri hänen poskillensa ja, pannen kätensä\nristiin, katsoi hän ihastuneena ylöspäin. Helena ei muuta kuin itkeä\nnyyhkytti ja nojausi häneen, jota hän niin hartaasti rakasti. Viimein\nhänen puolisonsa vienosti irroitti itsensä hänestä ja sepäili hellästi\nkunnian-arvoista äitiänsä. Sitten katseli hän ympärillensä, silmin\npoikaansa etsien.\n\n\"Missä Markus on?\" virkkoi hän ja tämä oli ensimäinen sana, jonka hän\nlausui.\n\n\"Tuolla\", sanoi Helena, kädellään osottaen sitä paikkaa, jossa Markus\nseisoi.\n\nPikkuinen poika seisoi huoneen toisessa päässä, kasvot vaaleina ja\nsamalla haavaa kummallisella tavalla ilmaisten sekä iloa että\nvieraksumista. Kyynelet kimalsivat hänen isoissa, henkevissä\nsilmissään, jotka hän oli luonut isäänsä.\n\n\"Minun lemmittyni!\" huudahti hänen isänsä ja, ottaen hänen syliinsä,\nhän herkeämättä suuteli häntä. Markus kietousi kiinni isäänsä, kätki\ntuokioksi päänsä hänen olkapäätänsä vastaan, katseli taas pitkäänsä\nhäntä ja halasi häntä ehtimiseen, kiertäen kätensä hänen kaulansa\nympärille. Poika sylissä meni Labeo sitten tervehtimään Cineasta, joka\njuuri ikään oli tullut sisälle. Heidän tervehdyksensä todisti heidän\nsydämellistä rakkauttansa.\n\nKaikki oli iloa. Itsekullekin lausui Labeo jonkun ystävällisen sanan.\nHän käski panna toimeen kolmipäiväisen juhlan uhreinensa ja tuli sitten\nsisään vastaamaan kaikkiin kysymyksiin, joita jokainen oli kärkäs\ntekemään.\n\nHän oli hyvin pitkä; hänellä oli jalon komea pää, jossa Romalaisen\nkasvonjuonteet vahvasti esiytyivät. Hänen vartalonsa oli sangen kookas\n-- vaikkei tavattoman suuri; ja koko hänen katsantonsa ja käytöksensä\nosottivat, että hän oli tottunut käskemään. Hän ei ollut älyn puolesta\nyhtä terävä kuin Cineas, mutta hän oli voimakkaampi taikka ainakin\nnäytti siltä. Hän oli Romalaisen perikuva -- vankka, lujatuumainen,\nmalttavainen -- sovelias edustamaan sitä kansaa, joka oli maailman\nvalloittanut.\n\nKuitenkin asui tässä vankassa miehessä -- tässä Romalaisessa -- niin\nsyvä rakkaus, ettei sitä hevin voi kuvailla. Koko hänen sydämensä\nnäytti hiukeevan puolison ja lapsen kaipaukseen. Hän ei laskenut Markoa\nsylistään, hän piti häntä siinä, kun hän istui, ja kanneskeli häntä,\nkun hän käveli. Markus puolestaan osotti isälleen yhtä syvää rakkautta.\nHän näytti lepäävän isänsä povella, ikäänkuin se, jok'ei mitään enää\npyydä. Helena istui Labeon toisella puolella, pitäen kiinni hänen\nkädestään ja likistäen sitä sydäntänsä vastaan; sillä välin kuin\nSulpicia juhlallisena istui toisella, vaikkei hän vielä ollut saanut\ntunteitaan kokonaan asettumaan, vaan usein varkain katseli häntä,\nniinkuin ainoastaan äiti jumaloittua poikaansa katselee, nuot\ntavallisesti tylyt kasvot lempeämmiksi lientyneinä.\n\nLabeolla oli paljon kertomista. Hän oli pilvistä ja pimeästä päässyt\nkodin valoon; hän oli tullut ikäänkuin tuonelasta; ja tämän mustan ajan\ntapauksia halasivat kaikki kuulla.\n\nHän kertoi armeijansa matkasta Monaan, druidein linnain hävittämisestä\nja kuinka he kaikki luottivat siihen, että koko maa oli kukistettu. Hän\njutteli siitä hämmästyksestä ja kauhusta, jotka täyttivät kaikkein\nmielen, kun he saivat tiedon Britannialaisten kapinasta ja siitä\nkiivaasta koston himosta, joka sotureissa syttyi.\n\n\"Vaikka pakolaiset liioittelivat näitä tapauksia, ei kenkään meistä\nkuitenkaan silmänräpäystäkään epäillyt, että saattaisimme kaikki\njälleen laidallensa ja vihollisen rankaisisimme. Samaa päätä astuimme\ntakaisin saaren poikki Londoniin, tavaten ainoastaan muutamia\nhajallisia barbarilaisparvia. Täällä aikoi Suetonius ensiksi koota\nmeidän eri linnoituksiin sijoitetut soturimme; mutta me kuulimme, että\näärettömän suuri britannialainen armeija oli tulossa. Suetonius oli\npäättänyt voittaa ratkaisevan voiton ja sentähden vetäytyi hän\ntakaisin, kunnes hän saisi lisäväkeä armeijaansa. Me heitimme\nkaupungin, mutta annoimme kaikkein asukasten, jotka tahtoivat, tulla\nmukaamme. Britannialaiset seurasivat meitä, kun peräydyimme. Vihdoin\nolivat kaikki eri joukkomme yhtyneet ja sotureimme lukumäärä nousi\nkymmeneen tuhanteen mieheen. Silloin päätti Suetonius taistella.\"\n\n\"Hän valitsi metsien keskellä olevan paikan, jolla oli kaita aukko ja\nsynkkä salo takana. Iso lakea oli tämän edessä. Täällä Britannialaiset\ntapasivat meidän ja varustivat itsensä ryntäykseen. He toivat esiin\nlukemattomia joukkoja ja olivat niin varmat voitosta, että he asettivat\nvaimonsa ja lapsensa vaunuihin aivan lähelle tappelutannerta, että\nnämät saisivat katsella miestensä urhoollisuutta. Tämä on yleinen tapa\nnäillä Pohjan barbareilla; sillä heidän vaimonsa rohkaisevat heidän\nmieltänsä huudoillansa.\"\n\n\"Boadicea ajoi vaunuillaan ympäri heidän joukossaan, kaksi tytärtä\nmuassaan, kertoen sotajoukoilleen kärsimäänsä moninaista vääryyttä ja\nkehoittaen heitä kostoon. Hurjina sohrivat Britannialaiset, rajusti\ntanssien ja hypiskellen. Me olimme kaikki innoissamme, mutta\nlevollisina, siitä me tiesimme, kuinka tämä päättyisi.\"\n\n\"Viimein astuivat Britannialaiset eteenpäin, kaikki yhdessä, kauheasti\nriekuen ja sinkauttaen nuoliansa meitä kohden. Tuosta kaidasta aukosta\nhe töyväsivät päällemme ja joutuivat pian oman kiivautensa kautta\nepäjärjestykseen. Tämän havaittuansa Suetonius asetti meidän\nvaajan-kaltaiseen kolmioon ja järjesti meidän hyökkäykseen. Me kävimme\ntuon julman joukon kimppuun vastustamattomalla vimmalla. Kaikki taantui\nmeidän tiveäin raskas-aseisten legioneimme edestä. Kevyt-aseiset\nsoturit seurasivat. Ratsuväki lentää leimahti vihollisten keskelle,\nkaataen kaikki. Britannialaiset, jotka koko ajan olivat olleet\nsekasorrossa, sullottiin nyt taajalta kokoon ja joutuivat hirmuiseen\nhämminkiin. Lopulta he kääntyivät ja pakenivat. Mutta kun pakeniat\nehtivät lakean äärelle, he eivät päässeet edemmäksi. Tähän oli\nrivitetty vaunuja pitkä jono ja niillä seisoivat heidän vaimonsa\nlapsinensa, ikäänkuin yhtä monta Bakchantinnaa, huutaen, parkuen,\nrukoillen, viitaten heitä kääntymään takaisin, rintoihinsa lyöden,\nhiuksiaan repien ja kirouksilla nimitellen miehiänsä pelkureiksi.\nBritannialaiset koettivat sijoittua järjestykseen, mutta se oli\nmahdotonta. Tuhannet pitivät paikkansa, viimeisiin asti tuimasti\ntapellen. Itse vaimotkin ottivat osaa taisteloon, vaunujen vehmaroilla\nhuimien. Mutta viimeistä lukua tämä ei ollutkaan mikään tappelu; se oli\nteurastus. -- Näitten vaunujen luona me tarpeeksi kostimme\nCamaldunumin, Londonin ja Verulamin puolesta. Miehet, vaimot ja lapset\nsaivat loppunsa, vieläpä karjatkin pantiin samaa tietä menemään.\nKahdeksankymmentä tuhatta henkeä surmattiin ja muu armeija syöstiin\nkaikille ilmoille hajalliseksi, pelon-alaiseksi pakolais-joukoksi.\nMeitä ei kuitenkaan koko taistelossa menehtynyt kuin neljä sataa\nmiestä.\"\n\n\"Ja kuinka Boadicean kävi?\"\n\n\"Hän koetti järjestää sotureitansa, vaan havaitsi, että kaikki oli\nhukassa. Silloin luopui hän sotatanterelta ja myrkytti itsensä. Hänen\nruumiinsa löydettiin jälestäpäin. Ei ole koskaan hirmuisempaa kostoa\nollut, eikä täydellisempää voittoa.\"\n\n\"Voiton perästä Suetonius valitsi minun viemään laakerilla seppelöidyt\nkirjeensä Caesarille. Minä olen ensimäinen, joka tuon nämät\nriemusanomat tänne. Viime yönä minä saavuin tänne ja minun tuli käydä\nCaesarin puheilla.\"\n\n\"Kun minä laskettiin hänen eteensä, oli hän vallan hyvällä tuulella.\nHän oli vastikään kuullut, että jossakin kreikkalaisessa kilpajuhlassa\nhän oli saanut kunniapalkinnon yhdestä runoelmastansa. Hänen ensimäiset\nsanansa minulle olivat:\n\n\"'Toivota onnea minulle, Labeo. Minä olen kaikkein onnellisin ihminen.\nMinä olen voittanut lyyrillisen kunnia palkinnon!' ja hän rupesi sitten\nhartaasti Kreikkalaisten kauneuden tuntoa ja kirjallisuutta ylistämään.\nViimein muisti hän minun asiani ja lausui -- 'sinun sanomasi joutuvat\ntodestansa aivan parahiksi. Samana päivänä minä voitan Britannialaiset\nja saan lyyrillisen kunniapalkinnon. Lieneeköhän mitään suurempaa\nonnea?'\"\n\n\"Myönnytykseni osoitteeksi minä hiljalleen lausuin jotain, mutta hän ei\nkuunnellut, -- oli jotakin minun ruumiini asemassa, joka näytti\nhämmästyttävän häntä, kun seisoin hänen edessään. Hän katseli minua\ntarkkaan. Tuosta nousi hän istualtansa, astui verkan taaksepäin ja\nsitten eteenkäsin, päätänsä kallistaen ja katsoen minua, ikäänkuin\nolisin ollut joku taidetuote.\"\n\n\"'Ikijumalien kautta!' hän lopulta huudahti. 'Älä hievahda paikalta\nhenkesi tähden. Sattumalta vielä lisäksi. No, minä vakuutan sinulle,\netten kymmenen miljonan sestertin edestä olisi tahtonut olla tätä\nasemaa näkemättä. Älä liikahda henkesi tähden. Jupiterin kautta! Tuo on\nHerkules, kun hän jumalien joukkoon otettiin.'\"\n\n\"Nyt hän kutsui jonkun seuralaisistaan ja pani tämän piirtämään kuvaani\ntässä erityisessä asemassa, tuon tuostakin neuvoja antaen ja koko ajan\nkieltäen minua liikkumasta.\"\n\n\"Sitten meni hän jälleen istumaan ja katseli minua niin kuin ennen,\nsilmät puoleksi kiinni. Minä olin hyvin häpeissäni, mutta en voinut\ntähän mitään. Minä en suinkaan odottanut, että tällä tapaa joutuisin\nCaesarin ihmeteltäväksi.\"\n\n\"Tämän perästä kertoi hän minulle, että hän aikoi teettää suurenmoisen\nkuvapatsaan, joka kuvaili häntä itseä, ja että joku kohta minun\nasemassani oli johdattanut hänen mieleensä juuri mitä hän tahtoi tuohon\nkuvapatsaasen saada. Näitä haastellen vakuutti hän minulle, että minun\ntarvitsisi jäädä hänen linnaansa. Hän aikoi antaa minulle jonkun viran\nhovissa.\"\n\n\"Minä koetin sanoa jotain perheestäni ja halustani saada nähdä sitä.\nHän suostui siihen kohta hymyillen ja sanoi, että saisin viipyä\nlinnassa, niin kauan kuin mieleni teki; ja viimein kysyi hän,\nrakastinko minä soitantoa ja tahtoisinko kuulla sitä kappaletta, josta\nhän oli saanut palkinnon.\"\n\n\"Minä sanoin tahtovani.\"\n\n\"Hän otti sitten juhlallisesti vieressään olevan lyyran ja monta vertaa\nsuuremmalla yksivakaisuudella kasvoissaan, kuin hän tähän asti oli\nnäyttänyt, lauloi ja soitti hän erään kummallisen sävelteoksen, jota\nminä tuskin ymmärsin. Minun hämmästykseni näkyi ilmeisesti; mutta\nCaesari luuli sitä ihastukseksi ja oli hyvillään. Minä en tiedä, kuinka\nolisin asiasta selvinnyt; mutta meitä keskeytti kaunis, nuori tyttö,\njoka likeisen tuttavan tavalla ja niinkuin hemmoteltu lapsi lähestyi\nCaesaria. 'Kuinka ikävä sinä olet, kun annat minun odottaa', hän\nlausui. 'Jo kaksi tuntia.'\"\n\n\"'Kaksi tuntia', huudahti Caesari. Hän unhotti kokonaan minun ja, sen\nkoommin minusta huolimatta, meni hän pois. Vähäisen aikaa odotettuani\nlähdin minä, pitäen itseäni sangen onnellisena, kun olin tullut näin\nsopivaan aikaan.\"\n\n\"Eikö hän siis kysynyt sanaakaan Britanniasta ja tappelusta?\" kysyi\nHelena kummastuneena.\n\n\"Ei sanaakaan. Hän ei huoli ensinkään Britanniasta eikä tappeluista\",\nvastasi Labeo hymyillen. \"Mutta mikä onnellinen asia minun\nruumiin-asentoni oli! Varmaan minä nyt ylenen virassani.\"\n\nNäytti oleman yhteinen tahto, että kartettaisiin pidempää puhetta\nCaesarista. Itsekullakin oli omat ajatuksensa, eikä niitä aina käynyt\nlausuminen. Löytyi paljon asioita, jotka liittyivät Caesarin nimeen ja\ntekivät sen sopimattomaksi keskustelu-aineeksi.\n\n\"Minulla on vuodeksi aikaa kylläksi sinulle kerrottavaa, poikaseni\",\nlausui Labeo Markoa hyväillen. \"Villeistä ja heidän pajuvenheistään; ja\nkuinka he maalaavat ihonsa; ja heidän viikatevaunuistaan, jotka voivat\npanna miehen lahtia; ja noista hulluisista druideista ja heidän\nuhreistansa. Me istumme koko päivän platani-puitten alla ja puhumme ja\nsinä saat oppia, kuinka Romalaiset taistelevat.\"\n\n\"Ja minusta tulee romalainen soturi\", sanoi Markus ja hänen silmänsä\nsädehtivät uljuudesta; \"ja minäkin johdatan tappeluita -- joskus.\"\n\nLabeo katseli pientä poikaansa lempevällä ylpeydellä. Tämä poika oli\ntäydellinen Kreikkalainen, hänessä ei löytynyt hiukkaakaan Romalaista,\nvaan sen sijaan äidin henkevyys, hienoluontoisuus ja herkkätunteisuus.\nTämä erinkaltaisuus kenties vaan synnytti enemmän rakkautta isässä.\n\n\"Kerro minulle kaikki Britanniasta\", lausui Markus, painuen likemmäksi\nisänsä rintaa.\n\n\"Britannia\", sanoi Labeo, \"se on kummallinen maa. Ensiksi siellä on\nmeri. Se paisuu joka päivä ja nousee isona tulvana pitkin koko\nrannikkoa ja sitten kaikki vesi taas laskee. Se on suuri ihme, sillä\ntäällä ei ole mitään senkaltaista. Meidän vesi pysyy alallansa,\nniinkuin tiedät.\"\n\n\"Niin\", lausui Markus. \"Minä näin meren yhtä haavaa kohoavan; ja minä\nleikittelin koko päivän rannalla, siksi kuin se jälleen perääntyi.\"\n\n\"Oho, tokko sinä muistat tätä aikaa, muistatko? No, ei ikään siitä\nperäti pitkä aika olekaan. Mutta annahan kerron muutamia muita kummia.\nSiellä hoetaan, että kaukana Pohjassa on paikka, jossa kesän aikana\naina on valoisa, sillä aurinko ei laskeennu ensinkään.\"\n\n\"No, mihin se menee?\"\n\n\"Se menee vuorten taa, luulen\", vastasi Labeo epäillen; \"mutta, totta\npuhuen, ei kukaan ole koskaan voinut sanoa, mihin se lähtee. Ja sitten\ntaas talvella on siellä pimeä melkein koko ajan.\"\n\n\"Onko tämä paikka Britanniassa?\"\n\n\"Ei; se on maa, joka on kaukana Britanniasta ja nimitetään Thuleksi.\"\n\n\"Onko kukaan koskaan käynyt siellä?\"\n\n\"Ei; mutta kauppamiehet ovat purjehtineet lähellä sitä, vaikkeivät ole\nvoineet lumituiskuilta sitä selvään eroittaa.\"\n\n\"Tuossa kauheassa maassa on kaiketi aina lunta.\"\n\n\"Niin; pelkkää lunta ja jäätä. Meri on alati jäätyneenä. Sieltä on\nkovin vaikea soutaa mitään laivaa. Moniaat sanovat, että kaikki vesi on\nsakeata ja raskasta eikä milloinkaan aallotu; mutta minä en tiedä,\nsillä minä en ole koskaan tavannut ketään, joka olisi käynyt siellä.\"\n\n\"Asuuko siellä ihmisiä?\"\n\n\"Siitä jutellaan kaikenlaisia. Mitkä sanovat, että siellä asuu\njättiläisiä, jotka ovat puetut nahkoihin. Mitkä väittävät, ettei siellä\nole asujaimia ollenkaan. Sinä näet, ettei kukaan tiedä siitä mitään.\nMuutamat sanovat, että Britannia ulottuu tuhansien penikulmien päähän,\nsiksi kuin ilmestyy vaan jäävuoria, jossa ainaiset lumituiskut\nriehuvat. Toiset päättävät, että se on saari, jonka pohjoispuolta tuo\nsakeavetinen meri kiertelee. Kukaties saamme joskus tästä selkoa.\nSopiihan meidän lähettää laivasto kulkemaan sen ympäri, jos se on\nsaarimaa.\"\n\n\"Minä olen iloinen, ettet sinä ole Britanniassa ja toivon, ettet\nkoskaan, koskaan enää lähde sinne\", sanoi Markus vähän ajan perästä.\n\n\"Miksi niin?\" kysyi Labeo.\n\n\"Sentähden että se on täynnä villejä ja lunta ja jäätä, ja minä toivon,\nettä, jos sinä taas menet pois, niin lähdet semmoiseen maahan, johon\nvoit ottaa meidän kaikki mukaasi.\"\n\n\"Pelkäsitkö sinä\", kysyi Labeo, sanomattomalla rakkaudella poikaansa\nkatsellen, \"ettet koskaan saisi isääsi jälleen nähdä?\"\n\n\"No, en\", vastasi Markus. \"Minä tiesin, että sinä tulisit kotiin.\"\n\nHän puhui vakaalla äänellä ja pudisti luottavaisesti päätänsä, niinkuin\nkaikki epäileminen olisi ollut mahdoton.\n\n\"Tiesitkö sinä sen? -- kuinka?\" kysyi hänen isänsä uuteliaasti.\n\n\"Sillä minä rukoilin aina Jumalaa ja tiesin, että hän kuulisi minua.\"\n\n\"Rukoilit jumalaa! -- mitä jumalaa?\"\n\n\"Minun Jumalaani ja Isääni.\"\n\n\"Sinun jumalaasi ja isääsi?\" kysyi Labeo kummastellen.\n\nHelena katseli Markoa lempeällä hymyllä, hyvin tuntein hänen viattoman,\nlapsellisen uskonsa suloiset tunnustussanat.\n\n\"Minun Jumalaani ja Isääni, joka rakastaa minua. Minä rukoilen aina\nhäntä ja aina hän kuulee minua. Ja hän onkin kuullut minua. Ja sinä\nolet palannut. Ja minä aion kiittää häntä.\"\n\nLabeo katseli poikaansa kauan ja äänetönnä.\n\n\"Mitä sinä jumalasta tiedät?\" kysyi hän erinomaisen leppeällä äänellä.\n\n\"Kaikki, mitä hän on hyväkseni tehnyt\", sanoi Markus, \"ja turvannut.\nHän on niin hyvä. Ja minä näen hänen usein unissani.\"\n\n\"Poika on yhtä eriskummainen kuin ennen\", virkkoi Labeo vähän ajan\nperästä puolisollensa. \"Hän puhuu niinkuin Theofilos, mutta\noivallisemmin. Theofilos kertoi, mitä hän luuli taikka toivoi; mutta\nMarkus kertoo, mitä hän tietää. Sinulta, annas Helenani, on tämä\nkummallinen poika perinyt tuon ylevän, henkevän aistin. Minä olen\nenemmän aineellisen maailman oma, kuin koskaan ennen. Kun olen poissa\nsinun tyköäsi, olen minä vaan romalainen soturi. Nyt, kun taas olen\nsinun luonasi, rakastettu puolisoni, saat sinä minun paremmat tunteeni\njälleen vireille. Sinun sopii kertoa minulle 'opettajasta'. Minä varon\nkuitenkin, että opettajan muisto on minulle kalliimpi, sillä kun minä\nolin hänen oppilaisenansa, rakastuin minä sinuun.\"\n\nHelenan silmät loistivat semmoisen puolison ylpeyttä, joka tietää,\nkuinka syvästi häntä rakastetaan. Tämä vankka romalainen sydän, jossa\nasui niin paljon urhoollisuutta ja voimaa, helli ainoastaan häntä. Tämä\nylevä ja jalo henki, jonka lempevää uskollisuutta oli vuosikaudet\nkoetettu, oli kokonaan hänen. Helenan kauan vaivaantunut sydän viihtyi\nvihdoin.\n\nLabeon tulo muutti kaikki. Perhe heittäysi riemun valtaan. Helena\nliikkui ympäri kepeillä, notkeilla askelilla, alati puolisonsa vieressä\ntaikka silmin seuraten häntä. Cineas heitti hartioiltaan sen\nedesvastauksen taakan, joka oli raskaasti painanut häntä, ja osotti\ntodellisen Athenalaisen vilkkautta ja mielen hilpeyttä. Näistä kolmesta\ntuntui siltä, kuin olisivat he palanneet takaisin ensi nuoruuden\naikoihin -- poikuuden ja tyttöyden ikään. He unhottivat ajaksi elämän\nkaikki murheet.\n\nJonkun ajan jälkeen aikoi Labeo taas lähteä Caesarin puheille ja Cineas\npäätti seurata häntä. Hänellä ei ennen ollut mitään halua siihen; mutta\nnyt, kun kaikki huolet olivat poistuneet, oli hän uutelias omin silmin\nnäkemään Neroa ja tahtoi kenties piloillaan koettaa Burrhon neuvon\nkelvollisuutta -- \"ole runoilia!\"\n\nMolemmat lähtivät siis yhdessä ja pääsivät ilman mitään vaikeutta\nCaesarin luo.\n\nHän istui paraikaa pöydän ääressä, kun he astuivat sisään. Hänellä oli\nkirjoitusruoko kädessään ja pergamenttilevy edessänsä, johon hän\nkopioitsi jotain. Hänen päänsä oli kallellaan, hänen silmänsä\nkääntyneet ylöspäin ja puoleksi ummistuneet semmoisen tavalla, joka on\najatuksiin vaipunut.\n\nHän oli keski-iällä, hänen kasvonsa olivat lihavahkot ja näyttivät\npikemmin pöhöttyneiltä. Hänen silmänsä olivat isot ja kauniit; hänen\nalaleukansa kohtuullisen leveä, hänen huulensa ohuet. Ylimalkain oli\nhän irstaan muotoinen mies, jossa havaitsi jonkunlaisen taipumuksen\nmiettiväisyyteen. Hänen kasvoissaan ei ollut mitään, joka olisi\nilmoittanut julmuutta taikka koston himoa; sillä Neron hirmutyöt\nlähtivät enemmin täydellisestä sydämen puutteesta kuin rajusta\njulmuudesta. Hän ei pitänyt kärsimisellä mitään väliä. Hän tuomitsi\nkuoleman tuskiin ja kääntyi kerkein mielin pois taiteen taikka\nkirjallisuuden puoleen.\n\nKun Cineas näki hänen, ajatteli hän Agrippinaa -- ja noita muita,\njoitten nimi kansassa kuultiin ja joitten kohtaloita ainoastaan\nhiljaisella äänellä mainittiin. Hän ei huomannut tässä mitään merkkiä\nsiitä miehestä, jonka paljas nimi sai maailman vaalenemaan.\n\nNero katsoi yhtäkkiä heidän puoleensa tuttavan hymyllä, joka heti\nihastutti.\n\n\"Kuinka! minun Herkuleeni -- ja sinä, minun Athenalaiseni -- sinä olet\nAntinous. Lisäksi ystävät. Te näette, että minä tiedän kaikki, mitä\nteihin koskee. Mutta kuinka on mahdollista, että Cineas -- Megakleidi,\nAthenalainen, runoilia, filosofi -- on ollut niin kauan Romassa minun\nluonani käymättä?\"\n\nCineas hymyili ja pyysi anteeksi sievän suloisella tavalla. Hän puhui\ntuosta suuresta levottomuudestaan ystävänsä vuoksi, joka oli\nlannistanut hänen mieltänsä ja estänyt häntä pääsemästä siihen iloiseen\nmielialaan, joka oli ainoa sopiva, kun aikoi käydä semmoisen miehen\nluona kuin Caesari. Mutta heti Labeon tultua oli hän kiirehtinyt\nkeisarin luokse.\n\nSe hienous, jolla Cineas suoritti vastauksensa ja joka ilmestyi enemmän\nhänen äänessään kuin hänen sanoissaan, miellytti Neroa. Hän puhui\nkreikan kielellä, jota keisari osasi täydellisesti, ja hänen tarkka\näännöstapansa ja luonteva lausekeinonsa tyydyttivät keisarin kauneuden\ntuntoa. Tässä oli mies, joka jo ensikertaa häntä puhutellessaan näytti\nsysäävän kaikki keisarin muut hovimiehet syrjään. Paitsi sitä oli\nCaesar jossakin määrässä ihastunut Kreikan muinaisuuteen ja\nMegakleidien heimokuntalainen oli hänen silmissään etevämpi kuin Roman\njaloin aatelismies.\n\n\"Sinä olit oikeassa\", sanoi Nero; \"sinä osotit aito Athenalaisen\nhienoutta.\" Sitten alkoi hän haastella runoudesta ja runomitasta, toi\nesiin muutamia Pindaron lauseita ja otti tuon tuostakin lyyransa\nnäyttääkseen, kuinka joku värssy oli lajillensa laulettava.\n\nCineas kiitteli kohteliaasti; mutta Labeo oli vaiti, koskei hän oikein\ntietänyt, mitä lausua näin erinomaisessa tilassa. Mutta hänen\näänettömyytensä oli pikemmin Neron mieleen, joka yksin toimitti\nkeskustelun ja oli juuri nyt kaikissa tapauksissa varsin tyytyväinen\ntarkkaan kuunteliaan.\n\nViimein ilmoitti hän Cineaalle, että hän oli keksinyt uuden systemin,\njonka kautta latinankielinen runonsepitys saatettaisiin aivan toiselle\ntolalle.\n\n\"Teidän runoutenne\", lausui hän, \"on alkuperäinen^ Meidän ei ole. Te\ntuotte ilmi oman kielenne hengen. Meidän runoiliamme mukailevat\nteikäläisiä. Meidän parhaimmat runoelmamme ovat ainoastaan mukaelmia.\nKuitenkin meidän kielessä löytyy kauneuksia, joita teidän kielenne on\nvailla. Sivistyneet kansaluokkamme ovat aina laimin lyöneet nämät.\nLaupiaat Vaiheettaret ovat suoneet minun saada tämän etevyyden\nvalkeuteen ja asettaa latinankielisen runouden sen oikealle\nperustalle.\"\n\nCineas sanoi suuresti haluavansa tietää, mikä keksintö se oli.\n\nSamalla astui joku muu huoneesen. Hän tervehti Caesaria ja viitattiin\nistumaan lähelle häntä.\n\nHän oli ijäkäs, kooltansa keskinkertainen mies; hänen kasvonsa olivat\nhienot, hänen katsantonsa jotenkin rehevänkunniainen. Mutta kasvojen\njuonteissa ilmestyi jotain maailmantaitoista, joka vivahti viekkauteen\nja kavaluuteen ja se vähensi hänen kasvojensa kunnian-arvoisuutta.\nYlipäänsä oli hänellä ylhäinen käytöstapa; ja kun keisari leppeästi\nesitteli molemmat ystävät hänelle, hän tervehti heitä viehättävällä\nkohteliaisuudella.\n\nTämä oli Seneca, Neron entinen opettaja, hänen johdattajansa\nfilosofiassa ja kirjallisuudessa. Hänen arvonsa oli nyt alenemallansa,\nmutta hänellä oli kuitenkin oikeus oleskella hovissa.\n\n\"Minun oli juuri aikomus kertoa keksinnöstäni runouden teossa\", lausui\nNero ollen vähän olevinansa. \"Maailman hallitsian on sallittu tehdä\nihmiskunta onnelliseksi mitä tähdellisimmällä tavalla -- kirjallisuuden\nalalla.\"\n\nHän tarttui lyyraansa, näpähytti puoleksi hajamielisesti muutamia\nakkordeja ja alkoi sitten:\n\n\"Meidän Latinan kielessämme on muutamia omituisuuksia, jotka\ntekevät sen Kreikankin kieltä etevämmäksi. Yksi on sen rikkaus\nsomasointuisista, saman-äänisistä sanoista. Runoiliaimme on vaikea\nvälttää niitä, niitä löytyy ylen runsaalti. Ovidius on niitä täynnä.\nMutta runoiliamme karttavat aina paitsi elegioissa, tätä yhdenmoisten\nsanojen käyttämistä.\"\n\nSillä välin kuin Caesar näitä laverteli, Cineas ei ajatellut muuta kuin\nAgrippinaa ja surman laivaa ja hän viimeisiä sanojaan salamurhaajille.\nHän ajatteli Senecan, kun tämän neuvoa murhan suhteen kysyttiin.\nHänestä tuntui, ikäänkuin ei koko tämä hirmuinen tapaus voisi olla kuin\nunen kuvaelma.\n\nJa yhä jaaritteli Nero runomitasta. \"Meidän oma alkuperäinen\nrunoutemme\", sanoi hän, \"tarjoo tähän monta todistusta. Me aloitimme\noikein. Runoiliaimme olisi pitänyt edespäinkin viljellä tätä keinoa.\nVärssyjen todellisen kaikun suhteen olisi meidän runoutemme voittanut\nteidän, Cineas.\"\n\nCineas nyykäytti päätänsä, mutta ei vastannut mitään.\n\n\"Cicero huomasi tämän keinon kauneuden\", hän jatkoi. \"Hän ihmetteli\nsitä. Jos hänessä olisi ollut tarpeeksi runollista neroa, olisi hän\nehtinyt ennen minua; mutta se oli minulle aiottu, -- niin\", hän toisti,\n\"se oli minulle aiottu. Te näette esimerkkejä tästä hänen\nkirjoituksissansa. Yhteinen kansa rakastaa sitä. Tästä näkyy, että se\nkuuluu kieleen. Kuunnelkaat muutamia heidän laulujaan ja te näette,\nettä he käyttävät saman-äänisiä sanoja värssyjen lopulla.\"\n\nHän herkesi silmänräpäykseksi ikäänkuin koettaen muistuttaa jotain\nmieleensä ja, kääntyen Senecan puoleen, hän lausui:\n\n\"Minä luulen, että muistoni on huono tänään, lausu sinä nuot Ciceron\nvärssyt -- sinä tiedät, mitä minä tarkoitan -- jotain, joka alkaa\nsanalla 'Priamo' luullakseni.\n\n    \"Haec omnia vidi inflammari,\n    Priamo vi vitam evitari,\n    Jovis aram sanguine turpari.\"\n\nSeneca lausui nämät säkeet vienolla äänellä, loppusointua huomattavaksi\nsaattaen.\n\n\"Niin\", sanoi Nero; \"lausu nuot toiset, jotka alkavat 'Coelum\nnitescere.'\"\n\n    \"Coelum nitescere, arbores frondescere,\n    Vites laetificae pampinis pubescere,\n    Rami baccarum ubertate incurvescere.\"\n\nSeneca lausui nämät värssyt niinkuin äsken huomauttaen loppusoinnusta,\nvaikka hän silminnähtävästi ei ottanut osaa Neron ihmetykseen.\n\n\"Te näette\", sanoi Nero, \"kuinka sointuvalla tavalla Latinan kieli voi\nnäitä loppuvasteisia sanoja esitellä. Se on oivallista. Se on\ntodellista runoutta.\"\n\nHän taukosi tuokioksi ja tarttui teeskennellen lyyraansa. Hän näpähytti\nmuutamia akkordeja ja katseli sitten ympärillensä mieltymyksen osotteita\nvastaan ottaaksensa. Kaikki ilmoittivat ihastustansa kohteliaalla\ntavalla.\n\n\"Että saisitte kuulla tämän loppuvasteisuuden kummallisen vaikutuksen,\nkun se oikein hyvissä runoelmissa ilmaantuu, tahdon minä lausua\nmuutamia omia värssyjäni.\"\n\nNäin puhuen otti hän edessään olevan pergamentin ja luki seuraavat\nsäkeet:\n\n    \"Torva Mimalloneis implerunt cornua bombis,\n    Et raptum vitulo caput ablatura superbo\n    Bassaris, et lyncem Maenas flexura corymbis,\n    Evion ingeminat: reparabilis adsonat echo.\"\n\n\"Huomatkaat\", jatkoi hän uljastellen, \"tuo kaunis loppuvasteisuuden\nvaikutus sanoissa Mimalloneis ja bombis, vitulo ja superbo; ja samoin\nvastaavaisissa riveissä sanoissa bombis ja corymbis, superbo ja echo.\nTämä se on, jolla minä aion johdattaa latinankielisen runonsepityksen\nuudelle uralle.\"\n\n\"Mutta minulla ei ole totisia puolenpitäjiä\", sanoi hän vähän\nsuutuksissa. \"Kaikkia kirjailioita riivaa ennakkopäätökset.\nKreikkalaiset esikuvat ovat orjuuttaneet heidän. Minä ihastelen\nKreikkalaisten runoutta ennen kaikkia; mutta minun mielestäni tulee\nmeidän tehdä jotain saadaksemme latinankieliselle runoudelle\njonkunlaista alkuperäisyyden arvoa.\"\n\n\"Kukaties se on juuri onni maailmalle\", hän jatkoi, \"että minä, joka\nolen keisari, olen ruvennut tämmöiseksi kirjallisuuden harrastajaksi ja\nettä minulla on taipumus säveltaiteesen. Tämän kautta voin niitä\nedistää. Jos olisin ollut vaan alhainen Romalainen, olisin kenties\nollut onnellisempi. Minä olisin sepittänyt jonkun suuren epillisen\nrunoelman --, ainakin paremman kuin Lucanon _Pharsalia_. Mutta minä\nolen, mikä minä olen; ja käytän maailman hyväksi taipumustani\nsäveltaiteesen.\"\n\n\"Mutta myöskin asiain näin ollen minä näytän, etteivät hallitustoimet\nvoi neron ponnistuksia lamauttaa. Keskellä kaikkia huolia on lyyrani\nminun paras lohduttajani. Ei mikään voima ole soitannon vertainen. Te\nsaatte nähdä, mikä taiteilia minä olen. Annanko teidän kuulla\nPindaroa?\"\n\nJa vastausta odottamatta hän helkytti lyyran kieliä ja heittäen päänsä\ntaaksepäin hän lauloi hiukeevalla tavalla muinaisajan jaloimmat\nrunosäkeet, joista seuraavat ovat paras näyte, vaikka vaan mukaelma:\n\n    Oi kannel, sielun valtias,\n      Sä synnyttäjä sulosävelten!\n      Sä poistat sumut huolien\n    Ja himot hurjat lemmen voimallas.\n      Jumala tuima taistelon\n      Pois heitti keihään, valjakon\n    Rajuutta hillitsi, kun äänes soi.\n      Useinpa unta loi\n      Se silmiin siivekkäiden kuninkaan\n      Kädellä kaikkivaltiaan;\n      Ja hiljaa sammui unehen\n      Nokkansa voima, leimaukset silmien.\n\n\n\n\nX.\n\nJuutalaisen toivo.\n\n\nPaljon eneni Helenan ilo siitäkin, että imettäjä alkoi joutuisammin\npäästä terveyteensä ja voimiinsa. Päivästä päivään hän parani. Labeon\ntakaisin-tulo teki hänen osalliseksi nyt vallitsevaan onneen. Hän osasi\nparemmin hillitä itseänsä, eikä hän enää joutunut siihen suureen\nlevottomuuteen, joka oli tähän asti myöhästyttänyt hänen\ntointumistansa.\n\nKun hän kuuli Labeon takaisin-tulosta, hän hiljalleen lausui: \"se on\nkaikki Hänen rakkauttansa. Hän tekee sinun taas onnelliseksi ja saattaa\nsinun puolisosi takaisin. Ja myöskin minulle, vaikka olen ollut kovissa\ntuskissa, hän tuo oman rauhansa ja leponsa.\"\n\nHän puhui nyt vaan yhdestä aineesta emännällensä. Päivän toisensa\nperästä hän puhui Hänestä, joka rakasti meitä ja antoi itsensä\nalttiiksi meidän tähtemme. Helena kuunteli ja havaitsi vähitellen\nitsensä perehtyvän imettäjän katsanto-tapaan. Jos hän olisi ollut\njätetty aivan itsekseen, olisi kukaties hänen puolisonsa takaisin-tulo\nvähentänyt hänen haluansa saada oppia Kristuksesta. Mutta tässä oli\nyksi, jok'ei koskaan herjennyt Vapahtajaansa ajattelemasta. Ja niin\npysyi Helenassa totuuden halu vireänä, vaikka kohta hänen surunsa oli\npoistunut. Imettäjä ei ruvennut minkäänlaiseen todeksi näyttämiseen;\nhän ainoastaan kertoili. Naisia johdattaa usein välittämätön tieto\ntaikka joku sisällinen aisti, joka saattaa heidät näkemään, mikä on\noikea. Näin esiteltiin Helenalle kertomus Kristuksen ihmiseksi\ntulemisesta. Tämä ei ainoastaan näyttänyt hänestä olevan enemmän\njumalan arvon mukainen kuin filosofian tai mytologian mietinnöt, vaan\nnäytti hänestä olevan ainoa teoria, joka oli jumalan suhteen sopiva.\nKaikista näistä syntyi yksi suuri aate, joka yhä voimakkaammalla\ntavalla tunkeusi Helenan mieleen, kunnes se täydelleen tämän valloitti,\nkunnes se veti puoleensa kaiken hänen uskonsa. Se oli tuo suuri totuus,\nettä Jumala rakastaa.\n\nTämä se oli, josta imettäjä sai kaiken lohdutuksensa. Jumalan menetys\nihmisten suhteen poisti hänen mielestänsä kaiken epäilemisen tässä\nkohden. Ja kaikki yhtyi Kristuksessa. Hän selitti Helenalle aivan\nalusta Jumalan ilmestyksen ja kaikki tarkoitti tätä.\n\n\"Jumala on aina rakastanut maailmaa. Hän loi sen onnea varten ja hän\nharrastaa sen onnea.\" Näin lausui hän välisti. Luontokappaleet, jotka\nhän oli luonut, kääntyivät pois hänen puolestansa ja me olemme kaikki\nhäntä vastaan syntiä tehneet; mutta hän ei milloinkaan ole unhottanut\nmeitä, eikä ylenkatsonut meitä. Hän rakasti meitä niin, että hän tuli\nmeidän luoksemme, meitä pelastaakseen. Hän tuli ja eli, niinkuin jo\nolen sinulle kertonut ja suostui kuolemaan meitä vapahtaaksensa.\"\n\n\"Lepo tulee kerta\", hän lausui toisella erällä. \"Kaikki suru ja kaikki\nkaipaus ja kaikki elämän epäilys taukoo. Minä saan nähdä hänen. Minä\ntiedän, ettei hän lopulta hylkää minua.\" Hänen silmänsä täyttyivät\nkyynelillä. \"Sillä minä olen turvannut häneen ja huolissani olen yhä\nenemmän pysynyt kiinni hänessä. Syvyydestä olen minä huutanut.\"\n\n\"Kaikkein kalliin ajatukseni on se, että Vapahtajani oli surujen\nalainen. Ei ole koskaan ollut niin suurta surua kuin tämä. Ja keskellä\ntätä hän tiesi, miltä tuntuu, kun katselee sydämestä sortunutta äitiä.\nEnnen kaikkia tuopi hän tämän esiin minulle, että minä tietäisin,\nkuinka ihmeellisesti hän rakastaa. Voi surua ja rakkautta ja Jumalaa!\nMitä minun tulee tehdä muuta kuin kokonaan jättäytyä hänelle, jossa\nkaikki nämät olivat yhdistetyt, ja odottaa, siksi kuin hän kutsuu minun\nkotiin?\"\n\nKoti, lepo, rauha, taivas. Kaikki nämät sanat olivat niin alituiseen\nimettäjän huulilla, että ne elivät Helenan mielessä ja hänessäkin\nsyntyi tuo ylevä aate tulevaisesta elämästä. Sillä imettäjä vakuutti\nhänelle, että taivas on maailman salaisuuden selitys ja ettei niillä,\njotka rakastavat Jumalaa, ole mitään kotia täällä, vaan tuolla.\n\nTässä huoneessa oli Pomponia, Plaution puoliso, usein kolmantena.\nHelenan oli pian tilaisuus lukea tuo kallis käsikirjoitus, josta hän\noli aivan paljon kuullut. Tässä yksinkertaisessa kertomuksessa, sen\njumalallisissa sanoissa ja tärkeissä tapauksissa näki hän uusia\nkuvauksia tuon ainoan luonteesta, jota hän etsi. Hän kuuli sanoja,\njotka painuivat syvälle hänen sydämeensä; hän näki tekoja, jotka\nvavistuttivat häntä. Ja kaikista näistä suoriutui hänelle, ylevämpänä\nkuin ennen, tuo kaikkein totuutten totuus: -- Jumala rakastaa.\n\nHän havaitsi itsensä vähitellen vedetyksi erään puoleen, joka sillä\ntavoin tuli kalliiksi hänelle. Hän tahtoi antautua hänelle. Meneminen\nhänen luoksensa, hänen tunnustamisensa, hänen rukoilemisensa näyttivät\nkäyvän Helenan luonnolle tarpeelliseksi. Uusi yhdistys-side äidin ja\npojan välillä syntyi. Nyt saattoivat he istua yhdessä ja puhua noista\nasioista, joita he molemmat rakastivat. Tässä oli käsikirjoitus, josta\nHelena voi lukea ja Markus kuunnella, kunnes hän tiesi kaikki.\n\nNämät muutokset tapahtuivat hiljalleen ja melkein havaitsematta. Helena\npuhui usein puolisonsa kanssa niistä asioista, jotka etupäässä\ntäyttivät hänen mielensä. Vaikka he molemmin puolin suuresti rakastivat\ntoisiaan, eivät he kuitenkaan tiedon suhteen olleet varsin\nsamanmietteiset. Labeo omistutti puolisollensa koko sydämensä ja\nrakasti häntä hellästi ja vilpittömimmällä uskollisuudella. Helenan\nrakkaus häntä kohtaan oli yhtä suuri. Mutta järjen asioissa kumpikin\nkävi omaa rataansa. Helena ja Cineas tajountuivat niin täydellisesti\nyhteen, että he välisti voivat seurata samaa ajatusten juoksua niin,\njotta toinen voi sanoa, mitä toinen ajatteli. He katselivat asioita\nsamalta kannalta. Mutta Helena ja Labeo olivat erinkaltaiset.\n\nKun Helena kertoi tunteistaan ja sisällisistä kokemuksistaan, puhui hän\npaljon, jota hänen puolisonsa tuskin ymmärsi. Tämä kuunteli ja usein\nhyväili häntä ja lausui hänelle, että hän oli liian rikkiviisas ja\nliiaksi Kreikkalainen; pilkoillaan hän nuhteli häntä, koska hän muka\nvaivasi itseänsä joutavilla, ja kummasteli, mitä hän aikoi tehdä\nuusilla uskonnon havainnoillaan. Tämä oli kaikki häneltä salattu. Hänen\noli mahdoton tätä käsittää.\n\nHän sanoi arvelevansa, ettei korkein olento koskaan tahtonut, että\nihmiset kiusaisivat itseänsä ja saattaisivat itsensä mielipuoliksi tuon\nnäkymättömän maailman ajattelemisella. Jos hän olisi luonut meidän\nsemmoisia asioita miettimään, olisi hän helposti voinut ilmoittaa\nmeille jotain varmaa.\n\n\"Mitä minuun tulee\", hän jatkoi, \"kun olin 'opettajan' johdatettavana\nja nuori ja vaikutuksille altis, ilman mitään totista tarkoitusta\nelämässä, toivoen vaan oivallisen pikku Helenani kanssa saattavani\nkaikki kunniakkaaksi -- minä silloin olin miettimiseen taipusa. Vieläpä\nrakastinkin 'opettajan' oppeja, sillä minä havaitsin niissä jotain\nvarmaa. Hän opetti minulle velvollisuuteni ystäviäni, vihollisiani,\nperhettäni ja isänmaatani kohtaan.\"\n\n\"Mutta etkö sinä näe, kuinka on mahdoton päästä mihinkään päätökseen,\nkun jätät taaksesi siveyden opin ja käyttöpuoliset velvollisuudet?\nKaikki filosofia on sekavaa. Ei ole kahta järjestelmää taikka\njärjestelmän haaraa, jotka olisivat yhdenkaltaiset. Filosofia sopii\nainoastaan nuorille oppilaille, jotka tahtovat teroittaa ymmärrystänsä\ntaikka tiedemiehille, joilla on joutoaikaa ja joilla ei ole mitään\nerityistä toimitusta.\n\n\"Minä olin nuorukainen, kun opettaja johdatti minua. Nyt olen mies --\nkunnianhimoinen, jäntevä, luja aikomuksessani yletä ja kohottaa\nperheeni arvoa. Kaikki halu miettimiseen, mitä minussa koskaan on\nollut, on minulta kadonnut ja monta vertaa mieluisammin lukisin jonkun\nsotatiedon Corbulolta kuin jonkun Senecan esitelmän. Enkä minä antaisi\nCaesarin kommentarioita kaikista Kreikan filosofien teoksista.\"\n\n\"Mutta sinun laitasi on toisin\", jatkoi hän ylpeällä, hellällä äänellä.\n\"Sinä olet henkevä. Sinä olet yhtä paljon etevämpi minua, mitä\nkauneuden-tuntoon ja terävyyteen tulee, kuin minä olen sinua etevämpi\nruumiillisen voiman suhteen. Minä rakastan sinua yhä innokkaammin tämän\nvuoksi. Minä kuulen mielelläni sinun puhuvan näistä asioista. Minä en\nole koskaan kuullut mitään sinun äänesi kaltaista. Mutta, totta puhuen,\nminun tekee yhtä, mitä sinä puhut. Minä kuuntelen, ikäänkuin\nkuuntelisin soitantoa. Se on äänesi sointu, jonka minä kuulen.\"\n\nEi mikään aine kelvannut hengelliseen keskusteluun niin vähän kuin\ntämä. Todellakin päättyivät nämät keskustelut muuttumatta aivan samalla\ntavalla. Kaikki koski heidän keskinäistä rakkauttaan ja kumpikin luuli\ntoistansa entistä rakkaammaksi.\n\nMutta vaikka Cineas ja Helena olivat sangen yhden luontoiset, löytyi\nheissä kuitenkin erinkaltaisuutta. Cineas oli harras totuuden tutkija\nja etsi sitä kaikilta aloilta. Hän oli kuullut Julion johonkin määrin\nselittävän Kristin uskoa, eikä hän kuitenkaan katsonut sitä hyväksi.\nHänen mielensä talletti runsaampia tiedon lähteitä kuin Helenan. Hän\nmietti tyystemmin. Hän epäili ja oli kahden vaiheilla, silloin kuin\nHelena oli varma. Se vaillinainen tieto, jonka Cineas oli saanut, jätti\nhänet hänen entiseen asemaansa.\n\nSattumalta eräänä päivänä Isaakin luona ollessaan hän mainitsi\nkristityistä jotain.\n\nIsaak kohta osotti suurta mielenliikutusta. Cineas kysyi syytä.\n\n\"Minä vihaan heitä!\" vastasi Isaak kiivaasti.\n\n\"Minkä vuoksi? Ei heissä ele mitään vihattavaa.\"\n\n\"On tosi-juutalaisen silmissä. He ovat väärän profeetan seuraajia, joka\ntutkittiin valtiopetoksesta ja ristiin naulittiin. Mutta heidän pahin\nvikansa on se, että he koettavat ryöstää meiltä meidän kalliimman\ntoivomme.\"\n\n\"Mitä tämä on? Mikä teidän kalliin toivonne on?\"\n\n\"Itsenäisyytemme palauttaminen ja kaikkien ihmisten hallitseminen.\"\n\n\"Luuletko siis, että teidän Juutalaisten on mahdollinen päästä maailman\nvalloittajiksi?\"\n\n\"Jumalalle on kaikki mahdollista\", vastasi Isaak juhlallisesti.\n\n\"Minä tiedän kaikki\", lausui Cineas, \"mitä teidän pyhät kirjanne tästä\nlausuvat. Mutta juuri tämä asia on esteeksi minulle. Kuinka me\nKreikkalaiset voimme uskoa semmoista kirjaa, joka ainoastaan lupaa\ntätä?\" Hän muisti \"opettajan\" tutkimuksia, hänen kokemustaan ja\npettyneitä toiveitaan, mutta ei hän lausunut tästä mitään Isaakille.\n\n\"Jumala valitsi meidän\", sanoi Isaak tyynesti ja ylevällä\npontevuudella. \"Vuosisatoja takaperin jumala synnytti Abrahamin, meidän\nisämme, josta me kaikki olemme siinneet. Kansakunta yleni tästä\nmiehestä -- jumalan ystävästä -- ja tämä kansakunta on aina seisonut\nitsekseen, jumalan noudattajana ja hänen lempikansanansa. Koko meidän\nhistoriamme on häneen kiinni kutoontunut. Hän on ollut meidän\njohtajamme. Me olemme nyt poljettuina -- voitettuna kansana; mutta me\nolemme olleet vielä suuremmassa sorrossa. Hän on tahtonut johdattaa\nmeitä semmoiselle tielle, joka näytti kolkolta.\"\n\n    \"Sumu ja pimeys on hänen ympärillänsä,\n    Vanhurskaus ja tuomio ovat sinun istuimes perustukset.\"\n\n\"Kiistetty olkoon hänen pyhä nimensä!\"\n\n\"Me olemme olleet orjuutetut, masennetut, vankeuteen kuljetetut. Me\nolemme kärsineet onnettomuuksia, joihin jokainen muu kansa olisi\nkukistunut. Mutta hän on ollut uskollinen. Hän on rangaissut meitä,\nmeitä jälleen luoksensa saattaaksensa. Rangaistuksen jälkeen olemme\naina palanneet hänen puoleensa ja sanoneet: 'ylistetty olkoon hänen\npyhä nimensä.'\"\n\n\"Kaikkien näitten ohessa on hän ilahuttanut meitä ylevällä\nlupauksellansa. Hän on kertonut meille, että vuosisatojen kuluessa\nsemmoinen aika tulisi, jolloin kaikki kärsimyksemme loppuisivat. Yksi\noli ilmestyvä, joka saattaisi meidän ainaiseen rauhaan. Hänen kauttaan\nme voitonriemua viettäisimme. Hänen pyhä valtansa ulottuisi koko\nmaailman ääriin. Kaikki kansakunnat tulisivat hänen kauttansa\nsiunatuksi; niin, kaikki kansakunnat nimittäisivät häntä siunatuksi.\nSilloin tämän korkeimman läsnä-oloa pyhässä kaupungissa kautta\nmaanpiirin kunnioitettaisiin. Jerusalem tulisi pyhien vaellusten\nkeskustaksi ja kaikkia hän hallitsisi. Tämä on ollut meidän toivomme.\"\n\n\"Sinä latelet Juutalaisten ajatuksia\", sanoi Cineas. \"Voiko muu maailma\npitää sitä jumalan siunauksena, että Juutalainen sitä hallitsisi?\nMinkätähden katsoisin Jerusalemia paremmaksi kuin Romaa? Romalainen\nharjoittaa oikeutta. Koko maailma on rauhassa hänen tasapuolisen ja\nvoimakkaan hallintonsa alla. Jos me Kreikkalaiset jotakin jumalalta\ntoivoisimme, toivoisimme vanhaa itsenäisyyttämme -- entisen kunniamme\naikaa.\"\n\n\"Jos minä katselen teidän pyhiä kirjojanne, yksi asia sysää minun\ntakaisin ja se on juuri sama asia, joka niin suuresti sinua ilahuttaa.\nMinä en tarvitse ketään valloittajaa. Filosofia kertoo minulle jotain\nparempaa kuin tämän. Jos sinä katselisit kirjoituksianne meidän\nsilmillämme, sinä et uskoisi niitä. Ei se ole mikään oikea eikä\nsovelias tehtävä pyhälle jumalalle, että hän antaa semmoisen\nilmestyksen ihmisille, joka ei sisällä muuta kuin tämän.\"\n\n\"Sinä puhut valitusta kansasta ja sinä puhut kummallisesta\nhistoriastanne\", hän jatkoi ja suurempi vilkkaus ilmestyi hänen\nsanoissaan. \"Mistä, kysyn minä sinulta, tuota valittua kansaa hakisi?\nRomalaisten on suurempi oikeus kuin Juutalaisten. He ovat kohonneet\nhalvasta kansasta maailman hallitsioiksi. Eikö tämä osota jumalan\nsuosiota? Jos jumalan suosio tarkoittaa maailman valloittamista, niin\nRomalaiset ovat hänen kansansa. He ovat valloittaneet senkin paikan,\njota te pidätte hänen omana pyhänä kaupunkinansa.\"\n\n\"Jos etsisin valittua kansaa, löytäisin semmoisen kansakunnan, joka on\naikaan saanut jotain muuta, kuin tappeluissa voittanut. Mielen ylevyys\non parempi kuin ruumiin voima, Romalaisissa vallitsee aineellisuus;\nmutta Kreikkalaisissa tiedollisuus. Filosofit koettavat tutkia jumalaa\nja hengellisiä asioita hengelliseltä kannalta. He eivät salli, että\nrahvaanomaiset arvelut valloittavat heidän mielensä. Kreikkalainen\nhenki on heistä ihmeellisin asia maailmassa. Me olemme sivistyttäneet\nihmiset ja opettaneet heille kaikkia. Me olemme antaneet heille tiedon,\ntaidon, kirjallisuuden, soitannon, filosofian -- kaikki mitä elämässä\non parasta ja korkeinta.\"\n\n\"Me olemme opettaneet ihmisille, kuinka ajatellaan. Meidän maamme on\nnyt Roman vallan alainen; mutta henki on vapaa ja Kreikka hallitsee\nmaailman henkeä. Mitä on olla jumalan valitsema, jollei tämä? Jos\njumala jollakin tapaa vaikuttaa maailman hallintoon, on tämä varmaan\nollut hänen sallimansa. Sinä näet siis, että minäkin saatan lausua\njotain valitusta kansasta. Minua pahoittaa, että minun on täytynyt\nkehua; mutta sinä olet pakoittanut minua siihen.\"\n\n\"Jalo Cineas, kaikki, mitä sinä olet puhunut, on totta\", vastasi Isaak\ntyynesti. \"Mutta sinä et ole puhunut kylläksi. Minä myönnän mielelläni,\nettä jumala on synnyttänyt Romalaiset maailmaa valloittamaan ja\npoistamaan sotaa eri kansojen väliltä; ja että hän loi Kreikkalaiset\nihmishenkeä hallitsemaan. Hän antoi Romalaisille aineellisen voiman,\ntiedollisen Kreikkalaisille. Eikö ole vielä mitään antamista?\"\n\n\"On. Löytyy voima, suurempi kuin ikinä tuo tiedollinen, ja se on\nhengellinen. Sen hän antoi Juutalaisille. Hän loi meidän sitä varten.\nHän kasvatti meitä sitä varten ja muodosti koko meidän luontomme, että\nme tämän ilmi toisimme.\"\n\n\"Mikä tämä hengellinen voima on? Se on kyky häntä ymmärtää -- häneen\nuskoa. Näkymättömään lujasti luottaa; henkeä palvella. Tämä on meidän\nsukukuntamme ominainen luonne. Me rukoilemme näkymätöntä, emmekä\ntarvitse epäjumalia hänen edustajiksensa. Näin ei ole ainoastaan\nmuutamain filosofien laita, vaan koko kansakunnan. Halpa, oppimaton\ntalonpoika, sivistymätön käsityöläinen, raaka kalastaja, kaikki meillä\nuskovat tuon ainoan jumalan olemista ja läsnä-oloa. Semmoista kansaa ei\nole missään muualla ja, jollei se todella olisi olemassa, kaikki\nsanoisivat sitä mahdottomaksi, jotka eivät tunne muita kuin tavallisia\nsukukuntia.\"\n\n\"Hän loi meidän, valitsi meidän, eroitti meidän muista, kasvatti meitä,\nettä me tulisimme hänen kansaksensa. Hänen kansanansa me olemme\neläneet. Koko hänen menetyksensä meidän suhteen on tarkoittanut tätä.\nKun olimme hänen unhottamaisillamme, saatti hän meidän takaisin. Kun\ntodesti epäjumalia palvelimme, hän rankaisi meitä. Polvesta polveen\nolemme sillä tavalla eläneet, ja sillä välin kuin koko maailma eli\npimeydessä, on meillä ollut totuuden valo. Meillä on totuus ollut ja me\nolemme säilyttäneet sen näihin päiviin saakka.\"\n\n\"Mutta historiassamme löytyy jotakin muuta kuin tämä. Me olemme näin\nkauan totuutta tallettaneet, mutta meille on ilmoitettu, että meidän on\npaljon suurempia toimittaminen. Vuosisadasta toiseen on se lupaus\nmeille annettu ja mitä juhlallisimmissa tiloissa uudistettu, että,\nnousevina aikoina jolloinkulloin yksi tulisi, joka tapaisi meidän\nkaikki valmistettuna ja levittäisi koko maailmaan Abrahamin jumalan\npalvelluksen. Silloin saisimme palkinnon kärsimyksistämme, me valitut,\nme kasvatettu kansa seuraisimme Messiastamme tähän jaloon voittoon. Me\nolisimme kaikissa osalliset. Niinkuin me olemme ottaneet osaa suruun,\nniin ottaisimme osaa myöskin iloon. Koska jumalamme on saattanut meidät\nsodan alaiseksi, hän viimein antaa meille kunniakkaan voiton.\"\n\n\"Tästäpä syystä on oikein ja kohtuullista, että hän tekee meidän\nmaailman hallitsioiksi. Meidän valtamme Messiaksen hallitessa olisi\npaljoa parempi kuin Romalaisten. Se aika on tuleva, jolloin kaikki\nnämät tapahtuvat. Silloin ei löydy mitään hirmuvaltiaita, ei\nahdistettuja ja ryöstäviä armeijoita, eikä sorretuita kansakuntia,\njotka kapinoita nostavat. Meidän jumalamme on silloin muuttava itse\nluonnonkin muodon. Korvet vihantuvat. Pedot kesyvät. Sota on\ntuntematon, mutta jumala hallitsee Sionin pyhältä kunnaalta.\"\n\nCineas ei virkkanut mitään; kaikki nämät olivat hänestä Juutalaisen\npuolettomia houreita. Nuot pyhät kirjat eivät siis sisältäneet mitään\nmuuta. Näin hän ajatteli ja jonkunlainen pettynyt toivo sai sijaa\nhänessä. Hän arveli, että, jos kukaan, tiesi Isaak nämät asiat, eikä\nIsaakin selitys miellyttänyt häntä.\n\n\"Kaikki pyhät kirjamme ovat näitä täynnä\", sanoi Isaak. \"Nämät\nennustukset ovat joutuneet kansamme iloksi ja tueksi ja tätä varten\nodotamme ja kärsimme. Tämä on, mitä ne kertovat. Kuule.\"\n\nJa Isaak alkoi:\n\n  \"'Iloitkaat te taivaat, riemuitse sinä maa, pakahtukaat te\n  vuoret ihastukseen; sillä Herra on kansaansa lohduttanut, ja on\n  raadollisiansa armahtanut.\n\n  Mutta Sion sanoo: Herra hylkäsi minun. Herra unohti minun.\n\n  Unohtaako vaimo lapsukaisensa, niin ettei hän armahda kohtunsa\n  poikaa? ja vaikka hän unohtaisi, en minä kuitenkaan sinua unohda.\n\n  Katso, käsiini olen minä sinun pyältänyt; sinun muuris ovat\n  alati silmäini edessä.'\"\n\nIsaak pysähtyi hetkeksi ja huokasi. Sitten toisti hän nuot muutamat\nviimeiset värsyt, samalla kuin hänen silmänsä säihkyivät liikutuksesta.\nSen perästä jatkoi hän:\n\n  \"'Sinun rakentajas rientävät; mutta sinun kukistajais ja hävittäjäis\n  pitää pakeneman sinusta pois.\n\n  Nosta silmäs ympäris, ja katso, kaikki nämät kootut tulevat sinun\n  tykös. Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, sinä olet kaikilla\n  näillä niinkuin kaunistuksella itses puettava, ja sinä käärit ne\n  ympärilles niinkuin morsian.\n\n  Sinun autio, hävitetty ja turmeltu maas on silloin ahdas oleva\n  asuakses, koska raatelias sinusta kauvas pakenevat.\n\n  Vielä sinun hedelmättömyydes lapset korvihis puhuvat: ahdas on\n  minulla sia, istu puolees, että minäkin asuisin sinun tykönäs.\n\n  Mutta sinä olet sanova sydämessäs: kuka nämät minulle synnytti?\n  sillä minä olin hedelmätön, yksinäinen, ajettu pois ja syösty ulos.\n  Kuka nämät on minulle kasvattanut? Katso minä olin yksinäni jäänyt,\n  kussa nämät silloin olit?\n\n  Näin sanoo Herra, Herra: katso, minä nostan käteni pakanain puoleen,\n  ja korotan lippuni kansain puoleen, niin he tuovat edes helmassansa\n  sinun poikias, ja sinun tyttäriäs hartioilla kannetaan.\n\n  Ja kuningasten pitää oleman sinun holhojas, ja heidän\n  kuningattariensa sinun imettäjäs, heidän pitää lankeeman kasvoillensa\n  maahan sinun edessäs, ja nuoleskeleman jalkais tomua. Silloin sinä\n  tiedät, että minä olen Herra, ja ettei kenkään tule häviöhön, joka\n  minuun toivoo.\n\n  Otetaanko saalis väkevältä pois? taitaako joku päästää vanhurskaan\n  vangit?\n\n  Sillä näin sanoo Herra: nyt vangit väkevältä otetaan pois, ja\n  tuiman saalis irralle pääsee; ja minä tahdon riidellä riitaveljeis\n  kanssa ja pelastaa lapses.\n\n  Ja minä annan hävittäjäis syödä omaa lihaansa, ja heidän pitää\n  juopuman omasta verestänsä, niinkuin viinan mehusta; ja kaikki\n  liha on tietävä, että minä olen Herra, sinun auttajas, ja sinun\n  lunastajas, Jakobin väkevä.'\"\n\nNäitä värssyjä lausuessansa Isaak näytti taas, niinkuin kerta ennen,\nunhottavan kumppaninsa. Hän oli ikäänkuin yksin haasteleva. Lohdutus,\nvoitonriemu olivat kaikki hänen omansa. Näissä sanoissa löytyi jotakin,\njok'ei ollut Cineaasen vaikuttamatta. Se hellä yhteys, jonka ne\nkuvailivat olevan valitun kansan ja heidän jumalansa välillä, näytti\ntukevan Isaakin ylevää uskoa hänen kansansa aiottuun päämäärään. Tämä\npäämäärä näytti olevan selvillä sanoilla lausuttu, vaikkei koko aate\nAthenalaista miellyttänyt. Paljas aineellinen menestys, valloitus,\nvoitonriemu, vaikka kohta suuret seurauksiltansa, eivät hänen\nmielestänsä olleet jumalan korkein toimi. Näin alentuisi tuo ylevä\najatus äärettömästä järjestä. Näin tehtäisiin Jerusalemista vaan toinen\nRoma. Ja kuinka hänen, Athenalaisen, mielestä tämmöisessä hankkeessa\nolisi mitään jumalallista?\n\n\"Katso tuossa\", lausui Isaak, \"tulevaisuuden kuvaus. Kaikki on selvään\nkerrottu meille; siihen me luotamme. Messias on tuleva ja meitä näihin\nkaikkiin johdattava.\"\n\n\"Se on tavallansa sangen suurenmoista\", sanoi Cineas; \"mutta minä\nen voi vielä tämmöisessä tarkoituksessa nähdä mitään, joka olisi\njumalalle sopivaa. Jos tämä olisi kuvaannollisesti puhuttu; jos teidän\nMessiaksenne olisi opettaja; jos hänen voittonsa olisivat totuuden; jos\nhän opettaisi mikä täydellinen hyvyys ja täydellinen kauneus on,\nsilloin se jumalalle sopisi.\"\n\n\"Opettajako!\" lausui Isaak sanoin selittämättömällä äänellä; \"uusiko\nopettaja! Mitä semmoinen toimittaisi? Lukemattomia opettajia on tullut.\nProfeetat ja papit ovat puhuneet jumalan käskyjä. Mitä he ovat aikaan\nsaaneet? Ei mitään. Tuskin meidänkään kesken, valitussa kansassa,\nheidän sanojansa kuunneltiin. Ei, me tarvitsemme jotain ylhäisempää, me\ntarvitsemme voimakasta hallitsiaa, joka suurilla, jumalan kaltaisilla\nihmetöillä meitä voittoon johdattaa. Hän johdattaa meitä meren poikki,\njoka avautuu meille tietä antaaksensa ja kaikki luonnon voimat\ntaistelevat meidän puolellamme vihollisiamme vastaan.\"\n\nCineas katseli häntä pettyneen muotoisena.\n\n\"Tässäkö siis kaikki on? Tähänkö teidän jumalallinen ilmestyksenne\npäättyy? Tähän verraten on Plato todestansa jumalallinen. Sokrates on\njumala tämmöisen Messiaksen rinnalla. Sillä teidän turvattu johtajanne\nei muuta kuin täyttää maailman hirmuisilla sodilla ja koko ihmiskunta\nrunnottaisiin.\"\n\n\"Mutta ajattele, mikä suurenmoinen päätös näistä kaikista tulee.\"\n\n\"Mikä suurenmoinen päätös! Sekö, että Jerusalem olisi Roman sijasta\npääkaupunkimme. Tämän taistelemisen ja marssimisen ja voittamisen aate\ntyydyttää ainoastaan rahvaanomaista mieltä. Mikä jumalallinen olento\nnäitä kaikkia tarvitsee? Sinä teet hänen semmoiseksi, joka uhraisi\nkaikki maailman kansakunnat erästä näytelmää varten. Sopikoon nämät\nOlympon haltialle, filosofian jumalalle ne eivät sovi.\"\n\n\"Hänen voittonsa\", sanoi Isaak Cineaan ilmeisestä tyytymättömyydestä ja\nhalveksivasta jyrkkyydestä vaaria pitämättä -- \"hänen voittonsa\nkuljettaa hänen kansaansa. Se täyttää maailman hänen kunniallansa.\nLoppu kaikista on kaikkien onni. Maailma näkee uuden _kultaisen\naikakauden_ ja hän hallitsee -- kaikkia.\"\n\n\"Ja keskellä tätä hänen suuruuttansa olisi hän paljoa alhaisempi kuin\nmeidän 'suuri opettajamme', kun tämä, kuolemaan tuomittuna, astui esiin\nja lausui vihamiehilleen, kuinka hän heille kaikille anteeksi antoi.\"\n\n\"Sinun Messiaksesi Jerusalemin valta-istuimella, kukistuu\nmaailman voittajana, Juutalaisten armeijam ympäröitsemänä olisi\nvähän-arvoisempi kuin Sokrates vankihuoneessansa, kun tämä riemun\nhymyllä tarttui pikariin ja joi myrkyn. Minä en pane mitään arvoa sinun\nvalloittajaasi. Sano minulle, että teidän voiton ennustuksenne ovat\nkuvaannolliset. Sano minulle, että hänen voittonsa koskee sieluun,\nsilloin minä tähtään tuota jumalallista teidän pyhissä kirjoissanne.\"\n\n\"Ei\", sanoi Isaak totisesti ja kiivaalla varmuudella. \"Mahdotonta. Ne\novat sanoja myöten ymmärrettävät, taikka ei mikään ole totta. Pyhkäise\npois tämä sananmukainen totuus ja kaikki vuosisatojen toivo kuolee.\nSilloin ovat Juutalaiset pilkaksi joutuneet. Tuo arvelu, että Messias\nolisi kuvaannollinen ihmisten mielten valloittaja, on häväistys meitä\nvastaan alennus-tilassamme. Ei, ei!\" hän lausui ikäänkuin vimmassa,\n\"minä olen ollut taipuvainen tähän ajatukseen, mutta se on ohitse. Minä\npysyn jumalan sanassa, hänen lupauksessaan. Ei hän, joka vallitsi\nmeidän ja saattoi meidän niin pitkällöisiin kärsimyksiin, aio koskaan\npilkata meitä semmoisella valekuvalla. Ei hän, joka käski meidän\ntoivoa, aio koskaan pettää meitä näin ja sortaa meidän sydäntämme -- ei\nkoskaan! -- ei koskaan!\"\n\n\"Tämä\", hän jatkoi vähän ajan päästä ja semmoisella äänen\nkatkeruudella, jota ei Cineas ikinä ennen ollut havainnut, \"tämä se on,\njonka vuoksi minä vihaan kristityitä. Nämät ovat ainoat, jotka tuovat\nmeidän eteemme tämän pilkan, tämän luulokuvan ihan paljaanansa. Kuule\nminua\".\n\n\"Eräs mies ilmestyi, joka sanoi opettavansa muutamia uusia oppeja. Hän\nsai seuralaisia, Aina seuralaisia saa, yhtä kaikki mitä opettaa. Nämät\nhänen oppilaansa sanoivat, että hän oli Messias. Hän sanoi itse samaa.\nHän väitti, että hän oli siinnyt meidän kuninkaallisesta huonekunnasta\nja oli Juutalaisten kuningas. Tämän vuoksi hän tutkittiin, tuomittiin\nja mestattiin.\"\n\nIsaak kiristi hampaitansa tätä lausuessaan. Hänen vihansa teki, että\nhänen sanojansa tuskin eroitti.\n\n\"Mitä -- mitä, arvaappas, tästä seurasi? Hajosivatko hänen\nseuralaisensa? Ei. He rohkenivat panna toimeen uuden petoksen. He\nrohkenivat sanoa, että hän oli noussut kuolleista; ja tuhat kertaa\nsuuremmalla innolla kuin ennen he julistivat, että tuo pahantekiä oli\nMessias.\"\n\n\"Kaikista näistä oli se todennäköisyys, joka ilmestyi heidän\ntodistuksissansa, meille Juutalaisille katkerin. He sovittivat kaikki\nmeidän ennustuksemme tähän mieheen. He veivät meiltä kaikki -- kaikki\n-- kaikki. Nämät ne ovat, jotka sanovat, että kaikki noissa\nennustuksissa on hengellistä ja että tämä Messias on tullut opettajana\nihmisten mieliä valloittamaan.\"\n\n\"Vielä pahempi. He veivät kaikki meidän toivomme, kaikki meidän\nhalumme, kaikki omalta jumalalta meille, hänen valituilleen annetut\nlupaukset -- he jakelevat kaikkia näitä muille vieraille kansakunnille.\nHe julistavat ristiin naulitun Messiaksensa opit kaikille kansakunnille\nja opettavat, ettei Juutalaisilla ole suurempia etu-oikeuksia ja\ntoiveita kuin muilla ihmisillä. Pahin kaikista heidän opettajistaan on\nPaavali, joka nyt on Romassa -- joka riemuitsee tästä opista --\nuskostansa luopunut Juutalainen, heittolainen, isänmaansa kavaltaja,\njumalansa pettäjä.\"\n\n\"Voi meidän kansakuntamme tuskia, pitkän pitkiä tuskia, jos kaikki\ntähän loppuu; jos hän, joka vuodatti meidän lopullisen voittomme\ntoivon, sen näin meiltä riistää! Mutta ei. Minä en koskaan, en koskaan\nanna tämän kiusaajan viedä itseltäni omaa uskoani häneen! Vaikka hän\nlopettaisi minun ja minun kansakuntani, häneen kuitenkin turvaan! Hän\ntäyttää lupauksensa. Hän siunaa kansaansa. Minä ylistän ja siunaan\nhänen pyhää nimeänsä, niin kauan kuin minä elän.\"\n\n\"Ei -- ei! Hän tekee, mitä hän on sanonut. Sillä meidän profeettamme\novat selvään ilmoittaneet ajan ja tämä aika on nyt käsissä. Monta\nvuotta takaperin me odotimme häntä, mutta nyt hän pian tulee. Kaikki,\nmitä tähän aikaan tapahtuu, todistaa sitä. Kaikki Juutalaiset nyt\ntoivovat ja vartovat. He odottavat hänen tuloansa. Mutta ei! sydäntä\nsärkee, kun täytyy odottamistaan odottaa ja yhä vielä kysyä: 'eikö hän\nkoskaan tule?'\"\n\nIsaak keskeytti puhettansa ja, pannen kätensä ristiin, nosti hän ne\ntaivasta kohden ja lausui ääneen loistavin silmin:\n\n  \"'Joska sinä taivaat halkaisisit, ja astuisit alas, että vuoret\n  vuotaisit sinun edessäs, niinkuin valkia sytyttää risu-läjän,\n  niinkuin valkia veden kiehahuttaa.\n\n  Että sinun nimes tulis tiettäväksi vihollisilles, ja että pakanat\n  edessäs vapisisit.\n\n  Niitten ihmetten tähden, jotka sinä teet, joita ei kenkään toivonut;\n  koska sinä menit alas ja vuoret edessäs sulasit.\n\n  Ei maailman alusta kuultu, eikä korviin tullut ole, eikä yksikään\n  silmä nähnyt ole, paitsi sinua, Jumala, mitä niille tapahtuu,\n  jotka sinua odottavat.'\"\n\nHän herkesi silmänräpäykseksi ja jatkoi sitten:\n\n  \"'Sillä sinä peitit kasvos meiltä, ja annat meidän nääntyä\n  suurissa synneissämme.\n\n  Mutta nyt Herra, sinä olet meidän Isämme; me olemme savi, sinä\n  olet meidän valajamme, ja me olemme kaikki sinun käsialas.\n\n  Älä Herra niin kovin vihastu, äläkä ajattele syntiämme; katso\n  sitä, että me olemme kaikki sinun kansas.\n\n  Sinun pyhyytes kaupungit ovat hävitetyt, Sion on autioksi tehty\n  ja Jerusalem on kylmillä.'\"\n\nIsaak peitti kasvonsa käsillään ja oli kauan aikaa ääneti. Cineas\nihmetteli niitä sanoja, joita tämä oli lausunut. Näitten ilmaisemaan\nnöyryyteen, totiseen syntien tunnustukseen, murheesen kansakunnan\nkärsimysten vuoksi, yhtyi vielä luottamus jumalaan, semmoinen\nluottamus, joka näytti surussakin sisältävän järkähtämätöntä uskoa. Hän\nhavaitsi vielä, että Isaakin sanat tarkoittivat suurta valloittajaa,\njotakuta kuningasta, joka saattaisi maailman Jerusalemin alaiseksi.\nHäntä kummastutti, kuinka tämmöinen aate vielä kyti kansassa, joka näki\nedessänsä Roman vastustamattoman vallan.\n\nLopulta Isaak hetken kuluttua katsahti ylös. Hän oli rauhoittunut.\nVienosuruinen hymyily näkyi hänen kasvoissansa.\n\n\"Minä en tiedä, jalo Cineas\", hän lausui, \"kuinka puolustaa itseäni\ntämän liiallisen kiivauden vuoksi. Se aine, joka asetettiin eteeni,\ntulistuttaa minua aina vasten tahtoani. Minä menen suunniltani. Suo\nminulle anteeksi, minä olin tänään tuoda sinulle tutkimusteni hedelmät.\nHegion tulee tehdä tiliä kymmenestä miljonasta sestertistä. Sen mukaan\nkuin minä hänen asiansa tiedän, hän hyvin voi palkita nämät. Katso\",\nlausui Isaak ja toi esiin muutamia taulusia, jotka hän laski Cineaan\neteen, \"tässä on loppupäätös.\"\n\nNyt rupesi Isaak selittämään luvunlaskujaan ja näytti Cineaalle koko\nHegion menetystavan, siitä asti kuin perhe oli tullut Britanniasta.\nVailinki havaittiin semmoiseksi, kuin hän oli ilmoittanut.\n\nCineas otti tauluset ja sanoi:\n\n\"Se on jollakin tavalla korvattava; Labeon täytyy saada nähdä, että\nkaikki on maksettu\", ja sitten hän sanoi jäähyväisensä.\n\n\n\n\nXI.\n\nKartanonhoitaja rangaistu.\n\n\nHegio oli jo aikaa huomannut, kuinka suuresti hän oli erhettynyt, kun\noli ynsistellyt Cineasta vastaan. Heidän muistettavan yhtymyksensä\njälkeen oli hän ruvennut tiedustuksiin ja nähnyt, että Cineas\ntosiaankin oli semmoinen, joksi hän oli sanonut itsensä, jopa vielä\nmahtavampikin. Hänen rikkautensa, hänen suuret tietonsa, hänen jalo\nsukuperänsä ja hänen maineensa tekivät hänen mitä etevimmäksi Romassa\nkäviäksi. Jos Hegio olisi ollut jotakin muuta kuin oppimaton vapautettu\norja, olisi hän näin kuuluisan miehen tuntenut. Ei myöskään hänen\nsuojeliansa, Tigellinus, voinut kuin sanoa häntä kouhoksi ja vakuuttaa\nhänelle, että hän puolestansa mieluisammin tahtoisi Cineasta ystäväksi\nkuin vihamieheksi.\n\nLabeon takaisin-tulo enensi Hegion hämmennystä. Sillä Labeo palasi\nvoitonriemun ja kunnian-osoitusten tuoksinassa, suuren voiton\njulistajana, laakerikirjetten tuojana. Nero kerrottiin ottaneen häntä\nvastaan mitä kohteliaimmalla tavalla. Viran koroitus oli hänen\ntarjonansa, suosio ja edistyminen hovissa. Semmoisen miehen suhteen\nHegio ei ollut mitään.\n\nKauppatuumiinsa oli hän menettänyt paljon rahaa ja menetti vieläkin.\nMutta se summa, jonka hän oli ottanut Labeon rahavaroista, oli suuri ja\nkenties huomattaisiin tarkalla luvunlaskujen tutkimisella. Jos niiksi\ntulisi ja kaikki saataisiin ilmi, oli hänen rahat takaisin maksaminen.\nHänen oli mahdoton paeta. Roman keisarikunnassa ei ollut karkureilla\nmitään turvapaikkaa. Hallituksen käsi ulottui kaikkialle; ja\nsemmoinen mies kuin Cineas voi saada kiinni Hegion Roman valtakunnan\näärimmäisistä osista. Jollei hän voisi rikostansa sovittaa, oli kovin\nrangaistus hänen edessänsä. Tigellinus ei ruvennut semmoisessa\ntapauksessa välittäjäksi. Jos semmoinen mies kuin Hegio onnettomuuteen\njoutui, ei todellakaan Tigellinus hänestä mitään piittaisi. Hegio ei\nvoinut kuin jättää menetystapansa asianhaarain ohjattavaksi ja, jos\nhänen rahan-anastuksensa tulisi ilmi, palkita sen, sikäli kuin ne sen\nvaativat.\n\nViimein tuli päätös.\n\nEräänä aamuna kutsui Labeo häntä luoksensa ja hän totteli käskyä. Kumma\nkyllä, Hegio, vaikka hän muutoin oli hävytön, kammosi ja kunnioitti\nLabeota ja pelkäsi häntä enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa.\nTuon vaikutti kenties hänen isäntänsä ruumiillinen etevyys, tämän\nkasvanto ja voima, tämän rautainen vartalo ja tukeva koko, taikka\nvaikutti tämän jäykkä romalainen luonto, tämän levoton jäntevyys ja\nmasentumaton tahto. Juuri nämät ominaisuudet tekivät Labeon muista\nerinomaiseksi ja juuri näitä Syrialainen pelkäsi. Taikka oli tuohon\nkenties syynä joku salainen aavistus, että tämä mies kerta määräisi\nhänen kohtalonsa -- joku selittämätön tulevaisuuden ennakkotunne, joku\ntietäjän kyky vasta tapahtuvien suhteen. Oli miten oli, Hegio\nkunnioitti Labeota; eikä hän koskaan, isäntäänsä kohdatessaan, katsonut\ntätä suoraan kasvoihin; vaan loi tavallisesti semmoisissa tiloissa\nsilmänsä maahan, voimakkaamman luonnon valtaa tunnustaen.\n\nSaapuville tullessaan Hegio havaitsi Labeon totiseksi ja\nankarannäköiseksi. Kaikki oli tullut ilmiin, sillä Cineas oli kertonut\nLabeolle kaikki. Hegio huomasi pian, ettei ollut mitään toivoa.\nJollakin tavalla, jota hän ei tuntenut, oli Labeo saanut tietää koko\nvajauksen.\n\nHegio päätti kohta mukaantua oloja myöten. Hän ei tietänyt, kuinka\nmuutoin käyttää itseänsä. Labeon korkea asema teki kaikenlaisen riidan\nheidän välillään mahdottomaksi; ja Hegio oli päättänyt pahimmassa\ntapauksessa uhrata kaikki, sillä hän tiesi hyvin, ettei mikään muu\nkeino auttaisi.\n\nKun siis Labeo näytti hänelle tilin omaisuudestaan ja kysyi häneltä\nerityisten rahasummain käyttämistä, Hegio vastasi, että hän oli\nkuluttanut sisääntulot kartanon hyväksi. Koko se rahamäärä, jonka Labeo\nluuli puuttuvan, oli tallella. Hänen kauppatuumansa eivät olleet juuri\nhyvin onnistuneet, mutta ei hän mihinkään tappioonkaan ollut\njoutunut. Kaikki oli säilyssä ja minä hetkenä hyvänsä saatavissa.\nKuivankiskoisesti ilmoitti Labeo hänelle, etteivät semmoiset\nkauppatuumat olleet hänelle mieliksi ja ettei hänen kartanonhoitajansa\nsaanut panna hänen rahojansa tämmöisellä tavalla alttiiksi. Hänen oli\nvelvollisuus kerätä kaikki sisääntulot ja pitää huolta niistä, mutta\nhänen ei ollut oikeus ruveta kauppatuumiin eikä saattaa hänen rahojansa\nvaaran-alaisiksi hurjilla kauppavehkeillä Afrikan puolella. Kaikkiin,\nmitä Labeo lausui, vastasi Hegio suorasti, että kaikki oli tallella;\nettei hän ollut ryhtynyt mihinkään hurjiin kauppavehkeisin; että hän\nainoastaan isäntänsä eduksi oli kauppaa harjoittanut ja voisi vastata\njokaisesta obolista. Asia päättyikin niin, että Hegio maksoi kaikki\nkaivatut rahat ja äyritönnä lähti isäntänsä talosta.\n\nÄyritönnä, mutta koston tuumia täynnä. Sillä Labeo pani hänen pois;\nlaski hänen häpeällä menemään; uhkasi tehdä lopun hänestä; kielsi häntä\nkoskaan eteensä tulemasta; ja kaikki Hegion katkera viha virisi ja hän\njätti kartanon, havaiten itsensä köyhtyneeksi mieheksi ja vannoen\nsydämessään, että hän kaikki nämät jollakin tapaa kostaisi, jos\nVaiheettaret joskus hänelle siihen voimaa antaisivat.\n\nNäin tuli Hegiosta ero.\n\nSamana päivänä kuin tämä tapahtui, kävi Carbo Labeolla vieraissa. Hän\nkuuli asian.\n\n\"Vai niin, teidän konnanne on mennyt. Hyvä, antakaat hänen mennä ja\nliittäkööt hän ja Tigellinus onnensa yhteen. Tigellinus on oleva\nparempi isäntä kuin teidän jalo Labeonne. Voi näitä Syrialaisia! näitä\nSyrialaisia! kaupunki on niitä täynnä! Koko Syria on tullut Romaan ja\ntuonut tänne kielensä, menonsa ja tapansa, lyyransa ja tanssiattarensa.\nTämä on Roman kirous. Enkö minä tehnyt oikein niitä paetessani? Pitääkö\nminun olla Romassa, kun Hegion vertaisille annetaan parempi sia\npöydässä kuin minulle ja mahtavain suosio on heidän tarjonansa? Hänen\nkaltaisensa voivat edistyä siellä. Liehakoitsemalla ja imartelemalla he\nsukeltavat suurten perhetten luottamukseen, hoitavat näitten asioita ja\nkatselevat halveksien rehellisiä, vanhan-aikaisia Romalaisia.\"\n\n\"Taisi häneltä mennä kaikki, mitä hänellä oli, tämän loven\ntäyttämiseen\", sanoi Cineas. \"Ei suinkaan hänelle mitään jäänyt.\"\n\n\"Oho, hänellä on yltäkyllin -- yltäkyllin. Eihän tuo herja liene suotta\nkauppavehkeinensä veijaillut. Ja olkoonkin köyhä, kyllä hän taas pian\nrikkaaksi pääsee. Hän lierittelee itsellensä jonkun muun luottamuksen.\nNämät ne ovat, jotka tätä nykyä luikahtavat mahtavuuteen ja arvoon.\nRomasta ei ole rehellisten miesten olopaikaksi eikä köyhien, jos he\novat rehellisiä. Kaikkien köyhien Romalaisten täytyy muuttaa pois.\nSiitä on erä, ettei Roma ole koko maailma. Löytyy paljon paikkoja,\njossa vanhan-aikainen yksinkertaisuus vielä menestyy. Meillä on\nPraeneste ja Gabii ja Tibur, joissa ei kenenkään tarvitse pelätä, että\nheidän rakennuksensa luhistuvat kokoon taikka palavat. Mutta Romassa\nasuu ihminen hengen kaupalla. No, suureksi osaksi pönkät kaupunkia\npystyssä pitävät. Tarkastaja-koira määrää, että joku vaarallinen\nhalkeama rakennuksen seinässä huolellisesti kalkitaan ja menee\ntiehensä. Seuraavana päivänä tuo vanha rakennus-raiska raukee ja\nrutaisee perheen hengettömäksi. Muista yöllisiä tulipaloja. Minun\nluullakseni Roma joku päivä kokonaan menee tuhaksi. Minua kummastuttaa,\nettä se on niin kauan säilynyt. Mutta nyt on jouduttu siihen, että\nminä, kun välisti katselen kaupunkia kohden, näen kymmenkunnan taloja\nmelkein joka yö yhtä monella eri taholla palavan. Tämä ei kelpaa\nköyhälle, sillä häneltä menee kaikki. Mutta rikkaalta tämä käy varsin\nhyvin laatuun. Jos rikas polttaa talonsa, jopa seuraavana päivänä\nkaikki hänen ystävänsä lähettävät hänelle kalliita lahjoja: --\nkuvapatsaita, koru-astioita, maalauksia, kulta- ja hopeakaunistuksia,\nkirjoja, vieläpä rahojakin. Nuot rikkaat saavat paremmat kalut kuin ne,\njotka heiltä hävisivät; mutta jokainen ymmärtää heidän konnankoukkunsa.\nKun Roma on palanut, rikkaat rakentavat sen uudestaan. Minä toivon\nvaan, että he kaikki yhdessä palavat.\"\n\n\"Romassa ei ole mitään järjestystä. Hämyssä ihmisparka lähtee hengen\nvaaralla liikkeelle. Silloin ikkunat avataan kahdalleen, hänen\nkulkiessaan, ja raskaita saviastiain kappaleita viskataan niistä\nkadulle. Minä tunnen aina itseni kiitolliseksi, kun näen, että\nainoastaan astiain kappaleita nakataan ulos. Mutta tämä ei ole mitään.\nOllaan hengen vaarassa paljoa pahemmistakin syistä. Yötistä aikaa on\nkaupunki rosvojoukkojen vallassa, jotka päihtyneinä ja viinanhaluisina\nkähäjävät pitkin katuja. Jos he tapaavat rikkaan miehen, jolla on pitkä\njono saattajia, tietävät he hyvin pysyä kaukana hänestä; mutta jos he\nkohtaavat yksinäisen ihmisrukan, silloin he karkaavat häneen, ja kaikki\nmitä hän saattaa pyytää taikka rukoilla, on se, että hänen sallitaan\nlähteä kotiin, hammas taikka kaksi jälellä suussa. Tämä asianlaita on\nnyt huonompi kuin koskaan ennen. Nuoret miehet tekevät sitä alituiseksi\ntyöksensä. Tuommoinen ei saa olluksi, jollei hän ole ketään maahan\nkapistanut; uni ei tule mielipahalta öisiin hänen silmiinsä.\nYlhäisimmät ovat pahimmat; enkä minä pelkää sanomasta, että Caesari on\nkaikista pahin.\"\n\n\"Caesari!\" lausui Cineas. \"Aiotko sinä sanoa, että Caesari kuljeksii\npitkin katuja ja hätyyttää ihmisiä?\"\n\n\"Hämmästyttäneekö mikään, mitä Caesari tekee?\" vastasi Carbo tuiman\nkatkeralla äänellä. \"Onko mikään rikos, mikään ilkityö liian suuri?\nMutta ei ole viisasta semmoisesta aineesta puhua. Romalla on kumminkin\nhyvin sille sopiva hallitsia. Mutta eihän tätä ijäti kestäne. Juliolla\noli Brutonsa, Cajolla Caereansa; Nero saa surmansa jonkun kädestä,\njonka jumalat lähettävät.\"\n\nCarbo rohkeni vaaralliselle alalle; mutta hän uljasteli pelottomasta\npuheestaan. Hän herjasi Caesarin luonnetta mitä kiivaimmalla tavalla,\njutteli kaikki kertomukset hänen sanomattomista rikoksistaan ja julisti\nhänelle kostoa. Cineaan mieli keventyi vähän, kun hän näki Carbon\nlähtevän; sillä hän pelkäsi, että joku palvelioista salaa kuuntelisi\ntätä rajumielistä vanhaa Romalaista.\n\n\n\n\nXII.\n\nAmfiteateri.\n\n\nMarkus ei ollut koskaan käynyt amfiteaterissa ja hänen isänsä päätti\nhankkia hänelle huvituksen, jonka hän luuli poikaa suuresti\nmiellyttävän. Sentähden Labeo eräänä päivänä vei hänen sinne. Se oli\nennen tuon mainion Colosseumin aikaa; mutta tämäkin rakennus oli\nsuunnattoman suuri, vaikkei sillä ollut jälkeläisensä kokoa.\n\nKun he astuivat sisään ja istuutuivat, heille ilmaantui kummallinen\nnäky. Kaikkialla heidän ympärillänsä oli lukemattomia istuimia,\ntäynnänsä kymmeniä tuhansia ihmisiä, kaikensäätyisiä ja kaiken-ikäisiä.\nAlemmilla istuimilla siaitsivat ylhäisemmät kansaluokat samalla kun\nalhaiso oli tuonnemmaksi asettunut. Rakennuksen toisessa päässä nähtiin\nkeisari koroitetulla paikalla.\n\nUseita miekkailuita oli jo pidetty, ja kun he tulivat sisään, oli juuri\nlyhyt loma-aika. Pian alkoivat miekkailut uudestaan. Muutamia\nlikikätisiä taisteluita toimitettiin erilaatuisilla aseilla. Ensimäinen\nottelu loppui niin, että toinen taistelioista pisti toisen sydämen\npuhki. Markus näki veren purskahtavan esiin; näki miehen kaatuvan\nkuoliaaksi; kuuli mieltymyshuudot kaikkialta ympäriltänsä.\n\nHän painoi kasvonsa isänsä käsivartta vastaan ja häntä hirvitti.\n\n\"Isä, minä tahdon mennä kotiin.\"\n\nHän lausui nämät sanat tuskin kuultavalla äänellä, kun hänen isänsä\nkallistui hänen puoleensa kysyäksensä mikä häntä vaivasi.\n\n\"Minkätähden\" Oletko sinä kipeä, poikaseni?\"\n\n\"Olen; minä en saa katsotuksi, kuinka ihmisiä tapetaan.\"\n\n\"Vai niin! siinäkö kaikki?\" lausui Lateo levollisesti. \"Se ei tee\nmitään. Tähän sinä pian totut. Muista, että sinä sanoit, että sinusta\ntulee urhoollinen soturi. Sinun tarvitsee nyt jo ruveta katsomaan,\nkuinka ihmiset taistelevat ja surmaavat toisiansa. Sinä olet\nRomalainen.\"\n\nMarkoa kauhistutti ja hän siirtyi likemmäksi isäänsä.\n\n\"No, rakas poikani, katso ylös. He miekkailevat.\"\n\nMarkus kokosi kaikki lapsellisen rohkeutensa ja pakoitti itsensä\nkatsomaan kiistakentälle. Mutta häntä ilvotti nähdä taistelevia miehiä,\njotka veristyneinä ja pölyttyneinä tappelun tuimuudessa huokasivat ja\nvaikeroivat. Taas häntä pudistutti ja hän kätki kasvonsa isänsä rintaa\nvastaan.\n\n\"Minä en julkene! Oi, minä en julkene\", hän nyyhkytti.\n\n\"Älä nyt, oma poikaseni, minä tiedän ettet sinä ole mikään pelkuri\",\nsanoi Labeo ison ajan perästä. \"No, ole romalainen poika! Katso, kaikki\nmiehet ovat menneet pois ja he ovat nyt lähteneet tuomaan esiin petoja.\nKoetappas katsoa tätä.\"\n\nTaas nosti Markus kasvonsa ja näytti väkisin irroittavan ne heidän\nsuojapaikastansa sekä voimansa takaa pakoittavan silmänsä näkymöä\nkohden.\n\nHän näki arenan edessänsä, siinä yhden miehen. Tämä mies seisoi\nkeskikohdalla, kasvot heitä päin kääntyneenä, ainoastaan lyhyt miekka\naseena. Hän oli soleva, harteakas ja runteva. Hänen rehtava ruumiinsa\ntoi esiin hänen uhkeaksi muodostuneet jäntäreensä. Hänellä oli vaaleat,\npitkät hiukset, jotka tiheinä suortuvina vyöryivät hänen päästänsä.\nHänen kasvoissaan ilmestyi vakavuutta ja rohkeutta ja kun hän katseli\nyleisöä ympärillänsä, osotti koko hänen käytöksensä tyyntä ja uljasta\nhuolettomuutta.\n\n\"Minä tiedän kertoa sinulle kaikki hänestä\", sanoi Labeo, aikoen\nluovuttaa poikansa tunteet tuosta kauhusta, joka oli niin peräti\nvalloittanut hänen. \"Minä tiedän kertoa kaikki hänestä. Hän on\nBritannialainen. Meidän soturimme ottivat hänen kiinni ja lähettivät\nhänen tänne muitten vankien joukossa. Hän on ollut jonkun ajan opissa\nja koko Roma on kiihostunut hänen tähtensä. Hänestä näyttää tulevan\noiva gladiatori.\"\n\nTässä kova kiljuna keskeytti Labeon. Se tuli _vivarium'ista_, jossa\npedot pidettiin suljettuina. Labeo luuli, että Markus säikähtyisi\ntästä; mutta hänen ihmeeksensä kipelsi poika välkkyvin silmin hänen\njalkojensa luo ja vartoi innostuneena saadakseen nähdä, mistä se tuli.\n\nKiljuna toisensa perästä kuului.\n\n\"Etkö sinä pelkää?\" kysyi Labeo.\n\nMarkus ei kuullut häntä. Labeo ei ymmärtänyt poikansa hienoa\narkaluontoisuutta. Ihmisveren näky -- ihmisten kuoleminen -- ne häntä\nolivat kammottaneet.\n\nEnnen pitkää joku rautaristikko paiskattiin auki ja tiikeri hypähti\nesiin. Hän ei ollut moneen päivään saanut mitään ruokaa ja hänen\njulmuutensa oli hirveä. Hän seisahtui tuokioksi hiiluvin silmin ja\npieksi kupeitaan hännällänsä. Silloin hän havaitsi Britannialaisen.\n\nHän rönkäisi kauheasti.\n\nBritannialainen silmäili häntä levollisesti. Tiikeri syöksähti häntä\nkohden. Viimein se kyyristyi ja karkasi sitten hirmuisella\nhuippauksella suoraan häntä vastaan.\n\nMutta Britannialainen oli varoillaan. Taitavasti väistäen hän kerran\nlujasti iskeä sivahutti petoa. Tämä oli kuoleman isku. Kookas eläin\nkarjahti kauheasti ja kellistyi värähdellen hiekalle.\n\nIkäänkuin ukkosen jyrinä kaikkuivat äärettömän katseliajoukon\nmieltymyshuudot. Markus yhdistyi muihin, taputtaen käsiänsä.\n\n\"Minun oma kelpo poikani!\" sanoi Labeo ylpeästi. \"Tiesinhän minä, että\nsinä vihdoin mieltyisit tähän.\"\n\n\"Kyllä; mutta en silloin, isä, kuin ihmisiä tapetaan! Se on liian\nkauheata.\"\n\n\"Odota ja katso\", lausui Labeo.\n\nTiikerin ruumis vietiin pois ja taas kiinnitti aukenevan rautaristikon\nkirskuna kaikkien huomion. Tällä kertaa se oli leijona. Hän astui esiin\nverkalleen ja katseli ympärillensä arenalle ikäänkuin hämmästyneenä.\nHän oli mitä isoimpia laatuansa -- oikea jättiläinen kooltaan -- ja\nhäntä oli kauan säästetty jotakuta etevää vastustajaa varten. Hänessä\nnäytti olevan kahden semmoisen eläimen vastus kuin edellä käynyt\ntiikeri. Hänen vieressään oli Britannialainen niinkuin lapsi.\n\nLeijona oli kauan nähnyt nälkää; mutta ei hän osottanut semmoista\nraivoutta kuin tiikeri. Hän juoksi vitkalleen arenan poikki ja kokonaan\nympäri sitä, niinkuin olisi hän etsinyt jotakin pääsöpaikkaa. Havaiten\nitsensä joka puolelta saarretuksi, hän palasi jälleen keskikohdalle ja\npainaen suunsa aivan lähelle maata, hän laski niin kumajavan, niin\nkaikkuvan, niin kestävän ärjynän, että koko aimfiteateri siitä järkkyi.\n\nBritannialainen ei liikahtanut. Ei mikään jäntäre hänen kasvoissansa\nvavahtanut. Hän piti päänsä pystyssä, vartoen, miekka tanassa. Viimein\nkääntyi leijona kokonaan häntä päin ja peto ja miekkailia seisoivat\nsilmästä silmään toinen toistansa katsellen. Mutta ihmisen tyven\nkatsanto näytti tuskauttavan ja vimmastuttavan eläintä. Hän ammahti\ntakaisin, karvojansa ja häntäänsä pöyristyttäen; ja harjaansa pudistaen\nhän lyykistyi alas hirmuista hpökkäystä varten. Summaton kansajoukko\nistui kuin lumottuna. Tässä olikin näky, jonka vertaista ei usein\nnähdä. Leijonan tumma haamu töytäsi eteenpäin; mutta taas heittäysi\ngladiatori, niinkuin äskenkin, syrjään ja lyödä jämäytti. Mutta tällä\nkertaa miekka sattui johonkuhun kylkiluuhun. Se heltesi hänen\nkädestänsä. Leijona oli vaan vähäisen haavoitettu; eikä isku muuta kuin\närsytti häntä hurjimmilleen.\n\nEi Britannialaiselta kuitenkaan tänä kamalana hetkenä hiukkaakaan hänen\nkylmäkiskoisuudestaan kadonnut. Aivan aseetonna hän seisoi leijonan\nedessä, päällekarkausta odottaen. Kerta toisensa perästä leijona\nhyömäsi häntä vastaan; mutta taitava gladiatori väisti aina, koettaen\nsukevilla liikunnoillaan päästä siihen paikkaan, jossa hänen aseensa\noli ja saada sitä haltuunsa. Uskollinen miekka kädessänsä hän nyt\nvartoi nyt viimeistä ryntäystä. Niinkuin ennen leijona tulla tuoksahti;\nmutta tällä kertaa Britannialainen tähtäsi oikein. Miekka kävi sen\nsydämeen. Kauhea peto kaatui, tuskissansa sinne tänne väänneksien.\nKavahtaen uudestaan kämmenilleen, hän riensi arenan poikki ja vielä\nkerran karjuen hän kaatui kuoliaaksi sen rautaristikon luo, jonka\nkautta hän oli tullut.\n\nMutta gldiatoria, vaikka hän oli voittanut, olivat nämät ponnistukset\nraukaisseet. Hän laskeusi alas, nojautuen käsivarttansa vastaan ja\nkatsoen maahan päin. Hänen raskaan hengityksensä voivat katseliat\nistuimiltaan asti kuulla. Sillä tuossa kauheassa ottelussa oli leijona\ntuskin suonut hänelle hengen vuoroa, ja hän oli nyt kovasti uupunut.\n\nMutta Romalaiset eivät koskaan tunteneet sääliä. Palveliat tulivat\nesille ja niitten joukossa kypärällä ja miekalla varustettu mies. He\nheittivät yhden verkon ja kolmikärjen Britannialaiselle, jättäen hänen\nuuden vastustajan haltuun.\n\nTämä oli tuo aseellinen gladiatori. Hän oli Afrikalainen, yhtä vantera\nkuin Britannialainen ja ruumiiltansa yhtä notkea. Ei ollut mitään\nsurkua, ei mitään armoa, et mitään kunnollisen käytöksen tuntoa edes\nkäsityksenäkään semmoisessa kansassa, joka näin julkeni suostua siihen,\nettä taisteloon asetettiin vastakkain mies, joka oli väsynyt kahdesta\nmitä ankarimmasta ottelusta, ja mies, joka oli aivan veres.\n\nVoivuksissaan Britannialainen nousi hitaasti ja tarttui verkkoon ja\nkolmikärkeen. Hän ei ollut kolmatta taisteloa odottanut ja hänen\nryhtinsä näytti lannistuvan. Hän jännitti kuitenkin voimiansa ja\nviskasi verkon vastustajaa kohden. Se ei tavannut. Britannialainen\nalkoi nyt juosta, Afrikalainen seurasi. Tämä oli mitä tavallisimpia\narenan taisteloita; ja jollei Britannialainen olisi ollut uuvuksissa,\nolisi hän kenties voittanut. Mutta hän juoksi hitaasti, koettaa\nselvittää verkkoansa uutta heittoa varten. Raittiina ja vikkelänä pääsi\nAfrikalainen joka askeleella vähän likemmäksi. Lopulta Britannialainen\nkääntyi ja nosti verkkonsa sitä nakatakseen. Silmänräpäys aikaa, ja jo\nsurvaisi Afrikalainen miekkansa hänen kylkeensä. Britannialainen\nkaatui.\n\nÄkkiä kuului iso, huikea huuto. Se oli Markon suusta. Hän heittäysi\nisänsä syliin.\n\n\"Oi, pelastakaat hänet! pelastakaat hänet!\" hän huudahti. \"Viekäät\nhänet pois! pelastakaat hänet!\"\n\nLabeo koetti viihdyttää häntä, mutta turhaan. Surunsa innoissa poika\nhylkäsi hänen hyväilyksensä ja huusi vaan niin kuin ennen: \"pelastakaat\nhänet!\" Labeo otti sen vuoksi Markon käsivarrellensa ja jätti paikkansa\nkatsoakseen, saisiko hän jotain aikaan.\n\nTällä välin makasi Britannialainen samalla paikalla, johon hän oli\nkaatunut, Afrikalainen kumartuneena hänen puoleensa. Tämä oli niitä\ntapauksia, jossa katseliain tuli ratkaista voitetun kohtalo.\nAfrikalainen katsoi ylös. Hetken perästä myöskin Britannialainen\nvaivoin kohotti itseänsä ja nojausi käsivarttansa vastaan. Mutta\nhiljalleen vaipui hänen päänsä hermotonna takaisin ja\n\n    \"Kyljestä hiljaa vuoti veripisarat.\"\n\nKaikkuvat suosiohuudot tervehtivät Afrikalaisen voittoa, ja joku aika\nkului, ennenkuin ne heikkenivät. Noitten tunnottomien katseliain\nhallussa oli urhoollisen miehen kohtalo. Se päätettiin pian. Näissä\nkatselioissa oli syntynyt korkea ajatus Britannialaisesta. Siitä oli\npitkä aika kulunut, kuin he olivat nähneet semmoisen voiton pedoista,\nkuin hän oli näyttänyt heille. Tämä leijona, jonka hän oli tappanut,\noli ollut kaikkien gladiatorein kauhu. He eivät tahtoneet kadottaa näin\nhyvää miekkailiaa. Hänen tarvitsi elää; hänen tarvitsi vielä huvittaa\nheitä. He tahtoivat antaa hänen tointua hänen haavastaan, jos hän\nkykeni. Kun siis Afrikalainen katsoi ylös, hän näki kaikkien käsillään\nosottavan, että Britannialainen saisi elää. Hän kääntyi huolimattomasti\npois ja esille tulevat palveliat nostivat ylös haavoitetun ja kantoivat\nhänen pois.\n\nLabeota itseä oli viimeinen taistelo inhottanut. Hän oli viettänyt\nsuuren osan elämästänsä muissa maissa; mutta vaikka hän kyllä oli\ntottunut amfiteateriin, ei hän kuitenkaan voinut muuttua sen\nainaiseksi käviäksi. Hän ei ollut saavuttanut tuota oikeata\nkylmäkiskoista julmuutta, joka oli omituinen tavallisille katselioille.\nBritannialainen miellytti häntä ja hän päätti tehdä tämän hyväksi, mitä\nhän voi.\n\nYhdessä Markon kanssa astui hän alempia käytäviä myöten, siksi kuin hän\ntuli gladiatorein puolelle. Kun hän tuli sisään, sekanainen näky\nilmestyi hänelle. Yltympäri oli gladiatoreja, mitkä nauraen, mitkä\nriidellen, mitkä viiniä juoden. Hän nosti poikansa syliinsä ja kysyi\nmuutamilta lähellä seisovilta, missä Britannialainen oli. Hän ei\ntietänyt, kuinka asia arenalla oli päättynyt; mutta hän arvasi, että\nBritannialaista ehkä oli säästetty, koska hän oli liian hyvä\ntuhlattavaksi. Ne miehet, joita hän oli puhutellut, viittasivat\nhuolimattomasti toiseen nurkkaan. Avaten itselleen tietä väki-tungon\nläpitse, meni hän sinne ja löysi sen, jota hän oli hakenut.\n\nHän oli tylysti viskattu yhteen loukkoon permannolle, että hän olisi\npoissa tieltä, ja oli jätetty aivan itsekseen. Ei kukaan pitänyt\nhänellä väliä eikä koettanut tyrehyttää hänen haavojansa. Kun Markus\nnäki hänet hänen kurjassa tilassansa, hän päästi kestävän, matalan\nhuudon. Hän pyrki maahan isänsä sylistä ja tarttui gladiatorin käteen.\n\n\"Oi isäni, kuinka kovasti hän kärsii! Tokko hän kuolee? Etkö sinä tahdo\npelastaa häntä? Kuinka tuo on hirmuista tappaa häntä! Pelasta hänet,\narmas isäni! Voi katso, kuinka veri vuotaa hänestä ja kuinka vaalea hän\non! Ja hänen silmä-parkansa ovat kiinni!\"\n\nGladiatori avasi puoleksi silmänsä; ja kesken hänen tuskaansa kajasti\nhänen kasvoistaan hieno hämmästys siitä, että joku ajatteli häntä.\n\n\"Oi isäni\", lausui Markus kyynelsilmin, \"etkö tahdo toimittaa häntä\npois? Sinä tahdot pikkuisen poikasi tähden. Jos sinä rakastat minua,\nkallis isäni, ota hänet pois. Katso, kuinka kovasti hän kärsii!\"\n\nKoko hänen poikansa käytös -- tämän kyynelet, kiihkeä levottomuus ja\nhellittämättömyys -- niissä oli enemmän, kuin Labeo voi vastustaa.\nPaitsi sitä, vaikka hän oli romalainen soturi ja tottunut\nverta näkemään, oli tässä näyssä jotain, joka loukkasi hänen\noikeudentuntoansa.\n\nNiin kutsui hän heti muutamia vartioita luoksensa ja käski heidän viedä\npois Britannialaisen. Hänen arvonsa vaati kuuliaisuutta; ja vartiat\nkantoivat haavoitetun gladiatorin toiseen huoneesen, jossa he laskivat\nhänen oljille makaamaan.\n\n\"Lähettäkäät nyt joku tänne hänen haavaansa hoitamaan\", lausui Labeo.\n\nEnnen pitkää tuli muuan palvelia, joka tutki hänen haavaansa ja tukotti\nsen yksinkertaisella tavalla.\n\n\"Isä\", sanoi Markus, \"Sinä et saa jättää häntä tänne.\"\n\n\"Kuinka niin? No, mitä minä voin tehdä?\"\n\n\"Sinun täytyy ottaa hänet pois.\"\n\n\"Poisko? Mihin sitten?\"\n\n\"Kotiin.\"\n\n\"Mitä minä gladiatorilla tekisin, kallis poikani? Minä en tarvitse\nhäntä itse edessäni miekkailemaan.\"\n\n\"No, ei -- minä tarvitsen häntä. Anna hänet minulle, rakas isäni. Minä\ntahdon pelastaa hänen henkensä ja pitää häntä omanani.\"\n\n\"No -- sinulla on kummalliset mielijuohteet\", lausui Labeo, \"mutta\nluultavasti minun täytyy tehdä, mitä sinä sanot.\"\n\n\"Katso -- hän näkee meidän -- hän tuntee, että me olemme hänen\nystävänsä\", huudahti Markus innokkaasti.\n\nGladiatori avasi silmänsä puoleksi ja näytti himmeästi käsittävän\nasian. Hän näki nuot suloiset lapsen kasvot rakkauden ja sääliväisyyden\nkirkkaassa valossa; näki silmien loistavan hellästä osan-otosta, hänen\nomiinsa kääntyneinä. Hän katseli kummastuneena näitä kasvoja. Oli\nikäänkuin uusi aate olisi syntynyt hänessä. Hän oli hämmennyksissä.\n\nMarkus tarttui taas hänen käteensä.\n\n\"Isä, kallis isäni, anna hänet minun omakseni. Etkö anna?\" Sinä\npelastat hänen ja annat hänen minulle -- eikö niin -- ja otat hänen\nmeidän kanssamme?\"\n\n\"No, ei nyt\", lausui Labeo epäillen.\n\n\"Niin, mutta koska?\"\n\n\"Minun täytyy ensiksi tavata muutamia ja kysyä; ja sitten, rakas\npoikani, hankin minä hänen pois sinulle.\"\n\n\"Armas isäni, tiesinpä minä, että sinä suostuisit. Ja me kohtelemme\nhäntä hyvin\", sanoi Markus, \"ja hän paranee tästä kauheasta haavasta.\"\n\nKoko ajan oli Markus pitänyt gladiatorin käden omiensa välissä ja\nhaavoitettu mies makasi häntä katsellen. Hänen kasvoissaan kuvautui\npian suuri lempeys hämmennyksen sijasta. Hän näytti ymmärtävän mitä\ntarkoitettiin. Hän havaitsi, että tämä kirkas, kaunis olento anoi hänen\nhenkeänsä ja koetti pelastaa häntä hänen surkeasta tilastaan. Heikosti\nja hitaisella ponnistuksella nosti hän Markon hienon käden ylöspäin ja\npainoi sen tuokioksi huuliansa vastaan. Iso kyynel puhkesi hänen\nsilmistänsä ja vieri hänen poskilleen.\n\n\"Oi isäni\", sanoi Markus, \"hän tietää, että minä olen suruissani hänen\npuolestansa. Katso, hän on suudellut kättäni. Koska sinä tahdot noutaa\nhänen pois tästä hirmuisesta paikasta?\"\n\n\"Ei tänään\", vastasi Labeo; \"mutta minä puhuttelen heitä ja käsken\nheidän kohdella häntä hyvästi; ja sitten kun hän vähäisen voimistuu,\nminä tuotan hänen täältä.\"\n\nTämä näytti tyydyttävän Markoa. Hänen isänsä kutsui sitten palvelian,\njoka oli sitonut Britannialaisen haavan, luoksensa ja pistäen vähän\nrahaa tämän käteen, neuvoi hän, mitenkä haavoitettu mies oli\nhoidettava, samalla sanoen, että hänen oli aikomus muutaman päivän\nperästä muuttaa hänen pois, jos hän tointuisi. Palvelia arveli, että\nhän kyllä tulisi terveeksi, ja lupasi tarkkaan noudattaa kaikkia Labeon\nkäskyjä. Tämän perästä isä ja poika menivät pois.\n\n\"Kallis isäni\", sanoi Markus, kun he lähtivät, \"mikä saattaa ihmiset\nniin julmiksi? He haluavat nähdä verta. Kaikista näistä sydämeni\nkipeentyy. Minä en tahdo koskaan tulla takaisin tänne. Ja minun tekee\nniin kovin mieli saada tämä miesraukka pois kotiin. Kuinka hän kärsi!\nKuinka kauheata se oli! ja vaikka hän oli ollut niin urhoollinen! Oi\nkuinka minä toivon, että hän pian paranee. Mutta mikä saattaa ihmiset\nniin julmiksi?\"\n\n\"No, eivät he ole julmia\", vastasi Labeo, koettaen kiertää hänen\nkysymystään. \"Se on heidän tapansa. He ovat aina olleet semmoiset. Sinä\nopit kyllä rakastamaan sitä, kun vanhenet.\"\n\n\"En koskaan\", sanoi Markus kauhistuen; ja sitten vähän ajan perästä\nlausui hän matalalla, nuhtelevaisella äänellä: \"tokko sinä tahdot\nopettaa minua yhtä julmaksi, armas isäni?\"\n\nLabeo näytti hämmästyneeltä. Lopulta hän lausui:\n\n\"Rakas poikani, kun sinä rupeat sotamieheksi, sinä ajattelet toisin.\"\n\n\"Mutta pitääkö sotamiehen olla julma? Ethän sinäkään ole julma. Sinä et\nhennoisi kiusata hevosparkaa; enkä minä ole koskaan nähnyt, että sinä\nolet pahoin kohdellut ketään. Minä tahdon olla niinkuin sinä; enkä minä\ntahdo koskaan olla julma. Minä tahdon olla laupias. Tämän on imettäjä\nminulle opettanut. Hän sanoo: 'autuaat ovat laupiaat; sillä he saavat\nlaupeuden.'\"\n\n\"'Autuaat ovat laupiaat'\", toisti Labeo. \"Se on viisas puheenparsi.\nNiin, kallis poikani, ole niinkuin sinä tahdot. Sinulla on hyvä, jalo\nsydän; enkä minä tuo sinua tänne toisten, ennenkuin itse haluat.\"\n\n\n\n\nXIII.\n\nCineas ja Helena.\n\n\nMarkus ei antanut isälleen mitään rauhaa, ennenkuin tämä oli tuottanut\ngladiatorin huvilaansa. Haava oli tuima, mutta terveydeltänsä\nterästyneen Britannialaisen vahva ruumis oli vammaa voimallisempi, ja\nhän parani nopeasti. Markus ystävöittyi häneen ja gladiatori\npuolestansa näytti rakastavan tätä viatonta poikaa melkein kuin\njumalaa. Hän ei voinut puhua kuin muutamia katkonaisia latinalaisia\nsanoja, josta syystä Markus koetti opettaa tätä kieltä hänelle.\n\nBritannialainen sanoi, että hänen nimensä oli Galdus, ja että hän oli\nollut yksi Trinobantien päälliköistä. Oli syntynyt jonkunlaisia\nmeteleitä viljaveron vuoksi ja muuan romalainen sotaväen osasto oli\nhätyyttänyt hänen kansalaisiansa. Hän teki vastarintaa. Tämän johdosta\nnousneessa tappelussa tuo vähäinen sotajoukko karkoitettiin. Tuosta\ntoinen suurempi joukko ennätti paikalle ja riidan kestäessä\nGaldus vangittiin. Hän jätettiin henkiinsä ja lähetettiin Romaan.\nSoturi-muotonsa ja voimakkaan vartalonsa tähden hän valittiin\ngladiatoriksi. Semmoinen oli hänen kertomuksensa. Se juteltiin\ntuskin käsitettävällä kielellä ja ilmaisi niin tulista vihaa\nRomalaisia vastaan, että hänen nuori toverinsa siitä säikähtyi.\nMutta sydämessään Markus taipui kokonaan Galdon puoleen.\nKaikenlainen väkivalta ja sorto loukkasi häntä, ja tässä oli hänen\nedessänsä mies, joka haasteli hänelle semmoisen kertomuksen\nkärsimästänsä vääryydestä, että tästä syttyi hänessä epämääräinen\nhalu rangaista jotakuta. Tämä semmoisesta lähteestä vuotava\nsamatunteisuus suurensi Galdon kunnioitusta ja rakkautta Markoa\nkohtaan ja saattoi hänen herkeämättä omistamaan huolensa tälle\nsuloiselle lapselle. Hänen karkea barbarilainen luontonsa ihastui\nkummallisella tavalla tähän nuoruuden armauteen ja hempeyteen ja\nMarkus seisoi hänen edessään niinkuin jumala.\n\nUljaalla mielihyvällä ajatteli Markus tuota, että hän oli pelastanut\ntämän urhean barbarilaisen. Hän oli tämän suojelia. Aina, kun hän ei\nollut isänsä seurassa, hän oli Galdon luona. Nämät molemmat nähtiin\nmelkein joka hetki päivästä kävelevän yhdessä, Galdus seuraten Markoa,\nmihin hyvänsä tämä meni ja usein kantaen häntä hellästi sylissään.\nAikaa myöten hän kertoi Markolle, ettei hänellä ollut mitään sukulaisia\nBritanniassa. Kaikki olivat kaatuneet sotaan ja hänen isänsä, viimeinen\njälellä oleva, oli kuollut Camaldunumissa, ennenkuin hän lähti\nBritanniasta.\n\nEräänä päivänä hirveä tapaus pelästytti koko Romaa. Se oli Labeon\nhuvilan lähellä asuvan Pedanion murha. Murhamies oli joku hänen\norjistansa. Pedanius oli aina ollut mainittu julmuudestaan. Ensimäinen\nesine, jonka Cineas oli nähnyt, kun hän tuli Labeon kartanoon, oli\nPedanion portilla ristiin naulittujen orjien kauhea kuva. Ei kukaan\nRomalainen ollut niin julma kuin hän. Suuri vääryys oli aikaan\nsaattanut tämän hirmutyön. Muuan hänen orjistansa, joka monen vuoden\nkuluessa oli säästänyt rahaa ostaaksensa itseänsä vapaaksi ja jo oli\nmaksanut suuremman osan, havaitsi, ettei hänen ahne isäntänsä\ntahtonutkaan pysyä kaupassa. Tämä vaati suurempaa summaa, joka yhdessä\nmaksetun kanssa olisi tehnyt enemmän, kuin mitä alusta oli pyydetty.\nOlisi vielä mennyt viiden vuohen työ tämän maksamiseen, eikä sittenkään\nollut varmaa, että hän pääsisi vapaaksi. Mies vaipui raskaimpaan\nalakuloisuuteen ja päätti viimein kostaa. Sydän-yönä hiipi hän Pedanion\nmakuuhuoneesen ja pisti hänen kuoliaaksi. Aamulla löydettiin ruumis,\ntikari vielä haavassa.\n\nLikiseutu ja kaupunki täyttyivät kauhulla. Eikä ainoastaan tämän\nsalamurhan, vaan sen seurausten tähden; sillä laki sääsi, että\ntämmöisessä tilassa kaikkien orjien ilman eroituksetta piti kuoleman.\nKoska nyt löytyi neljä sataa orjaa kartanossa, tämmöinen lamanansa\ntapahtuva teloitus loukkasi itse Romalaisiakin. Roman väestö, joka\nsääli näin monta viatonta ihmistä, vastusti tätä menetystä niin\nsuurella kiivaudella, että oltiin miltei täydessä kapinassa. Hirnuisin\nlevottomuus vallitsi Romassa. Asia otettiin puheeksi senatissa ja\nmuutamat pitivät kansan puolta; mutta enimmät, joilla itsellä oli orjia\nja jotka kenties eivät suuresti luottaneet näitten uskollisuuteen,\ntahtoivat noudattaa lakia sen suurimmassa ankaruudessa. He väittivät,\nettei enään olisi mitään turvallisuutta ja että valtion etu vaati, että\nkaikki surmattaisiin.\n\nKuolemaan tuomittujen lukumäärä, heidän ikänsä ja sukupuolensa ja\nsuurimman osan ilmeinen viattomuus synnytti sääliä senatin\njäsenissäkin, vaan laista ei poikettu. Mutta kansassa nousi orjien\nhyväksi suurempi melu kuin milloinkaan ennen. He ryhtyivät aseisin,\ntäyttivät kaupungin telmeellä ja estyttivät teloitusta.\n\nLabeo oli niitten puolella, jotka vaativat lempeää menetystä ja hän\nkuuli kauhulla senatin päätöksestä. Mutta hän ei voinut tehdä mitään.\nNero oli määrännyt, että laki piti pantaman toimeen. Hän päätti\nsurkeilematta saattaa sen perille. Hän lähetti ulos julistuksen\nasiasta, käski täyttää kadut sotamiehillä, jolla tapaa kansa\nhillittiin, ja keskellä koko kaupungin kammoa kaikki orjaraukat\nmestattiin. Se on kummallinen asia, että yksi senatoreista todella\ntahtoi, että myöskin kaikki vapautetut orjat surmattaisiin; mutta Nero,\njoka sattui olemaan sillä leppeällä mielellä, johon hän välisti joutui,\nkielsi sitä tekemästä ja arveli, että jos kohta oli oikein, että vanhat\nlait koko ankaruudessaan säilytettiin, se oli väärin, että niitten\nkovuutta karaistiin.\n\nKoko tämä tapaus kolkostutti Labeon asunpaikkaa. Tuossa oli aina\nPedanion huvila näkyvissä ja aina se muistutti tästä inhottavan\nkauheasta teosta. Helena havaitsi, ettei hän enää voinut levossa asua\nsiinä ja pyysi puolisoansa, että he muuttaisi johonkuhun muuhun\npaikkaan, jota eivät tämmöiset hirvittävät muistot saastuttaisi.\nMarkoonkin oli tämä aivan syvästi koskenut. Hänen tarkka\noikeudentuntonsa saattoi hänen kipeimmällä tavalla tuntemaan mestauksen\narmottoman julmuuden, eikä hän koskaan kävellyt lähellä sitä rajaa,\njoka eroitti molemmat kartanot. Hän pysyi aina kartanon toisella\näärellä eikä koskaan kammoomatta katsonut tätä paha-enteistä paikkaa.\nUseat asiat kiusasivat hänen lempeätä luontoansa ja antoivat hänelle\ntietoa maailman kurjuudesta ja vääryydestä. Gladiatorein kärsimiset,\nGaldon ja hänen maanmiestensä näkemät vääryydet ja tuo kauhea,\neroitusta tekemätön kosto, jonka saaliiksi orjat olivat joutuneet,\nrasittivat hänen herkkätunteista mieltänsä. Hän teki taas usein tehtyjä\nkysymyksiänsä: \"mikä tekee Romalaiset niin julmiksi? -- eikö heissä ole\nminkäänlaista sääliväisyyttä?\" Moneksi päivää kuvautui hänen\nkasvoissansa semmoinen yksitotisuus ja raskasmielisyys, jota ei ennen\nollut hänessä nähty ja hänen murheellinen katsantonsa todisti jotakuta\nsuurta sisällistä ahdistusta. Näytti siltä kuin hänen hennokas\nruumiinluontonsa olisi nääntynyt elämän pimeimpien kysymysten alla,\njotka liian varhain asetettiin hänen eteensä.\n\nTämmöisissä tiloissa Markus välisti puhui Galdon kanssa ja kertoi\nhänelle kaikki tunteensa; ei sentähden, että Galdus oli hänelle\nkalliimpi kuin kukaan muu, vaan sentähden, että tämä oli tiedossa häntä\nheikompi. Hän ei voinut niin vapaasti jutella tämmöisistä asioista\nisänsä eikä äitinsä eikä Cineaan kanssa. Hän ajatteli, että he kenties\nkatsoisivat kaikki lapselliseksi. Mutta niin ei Galdus. Galdus uskoi\nkaikki, mitä hän sanoi. Galdus katsoi kunnioituksella hänen puoleensa.\nSen vuoksi hän haasteli kaikki tunteensa Galdolle; ja vaikkei tämä\nosannut niin hyvin hänen kieltänsä, että hän olisi ymmärtänyt kaikki,\nvoi hän kuitenkin helposti käsittää ne suuret ja yksinkertaiset\noikeuden ja kohtuuden totuudet, jotka Markus hänelle lausui. Eikä ollut\nmikään tavan määräämä käytös vääristänyt tätä oikeudentuntoa. Toinen\noli lapsi, toinen barbari, ja heidän oli siis kantansa samanlainen, kun\nmolemmat vielä olivat luonnon helmoissa ja kaukana kujeista ja\njuonista.\n\nMutta Markon mielenliikutus ei jäänyt hänen vanhemmiltansa\nhavaitsematta. He luulivat, että hänen terveytensä pilaantuisi, jos hän\nperäti kauan ja alinomaa tätä hirveätä asiata mietiskelisi; ja tämä\nenensi Helenan halua muuttaa muualle.\n\nLabeo ei ollut vastahakoinen. Hän oli ruvennut melkein yhtä mittaa\nkäymään hovissa. Nero suositteli häntä erinomaisessa määrässä, sanoi\nhäntä aina Herkuleeksi ja yleisesti hoettiin, että hän oli aiottu\nsuureen valtaan ja arvoon. Kaikki nämät tekivät hänen taipuisaksi\nhankkimaan itsellensä kartanoa kaupungissa; ja sillä tavoin koko perhe\nuseitten kuukausien perästä tuli Romaan.\n\nAsuntopaikan muutos vaikutti hyödyllisellä tavalla Markoon. Kartano oli\njalo rakennus keskellä puutarhoja Esqvilinon kunnaan rinteellä. Sen\nkatolta oli avara katsanto kaupunkiin. Galdon kaivatessa Markus\nmielellään tahtoi kävellä kaduilla, pitkin meluavaa ja väestä kuohuvaa\nSuburraa, taikka hälisevällä, vireällä Forumilla. Hän muisti vielä nuot\nhirmuiset tapaukset, jotka olivat niin tuskastuttaneet häntä, mutta\nkuitenkin himmeämmin. Aikaa voittain vetivät toiset asiat hänen\nhuomionsa puoleensa ja ystävänsä Galdon kanssa hän useasti puhui ison\npääkaupungin ilmiöistä.\n\nSiihen aikaan, jolloin he muuttivat Romaan, oli imettäjä täydellisesti\ntoipunut ja oli nyt yhtä terve kuin koskaan ennen. Hänen suloiset,\nkirkkaat kasvonsa saatiin vielä kerta nähdä perheen naisten joukossa.\nNe monet keskustelut, jotka hän oli pitänyt emäntänsä kanssa, olivat\nsynnyttäneet todellisen ystävyyden, jossa imettäjän orjatila ei tullut\nHelenan mieleenkään. Uusi side oli myöskin heidän välillään punoutunut\nHelenan taipuvaisuudesta Kristin uskoon. Imettäjän ylevät ja puhtaat\ntunteet saattoivat hänen mitä viehättävimmällä tavalla esittelemään\nemännällensä sen käsikirjoituksen jumalallisia opetuksia, jonka hän oli\nsaanut.\n\nCineaan ja hänen sisarensa suuri samamielisyys johdatti heidän\nehtimiseen toinen toisensa seuraan. Cineas ymmärsi Helenan. Hän taipui\ntämän tunteisin. Kun Helena puhui Kristin uskosta, näytti hän olevan\nuutelias tietämään, kuinka se oli vaikuttanut häneen. Cineas sanoi,\nettä tämä uskonto seisoi ihmeen ihanana heidän kaikkien edessään ja\nettä se kenties viimeiseltä oli juuri se, jota he etsivät. Mutta vaikka\nsen opit olivat ihmeellisellä tavalla koskeneet häneen, löytyi hänestä\nkuitenkin paljon vastuksia.\n\nHelena puhui tästä aineesta semmoisella ihastuksella, jota hän ei\nkoskaan ennen ollut osottanut; ja he olivat niin yhdenkaltaiset, että\nCineas aina joutui samaan mieli-alaan, jopa toisinaan otti osaa Helenan\nriemuunkin siitä, että tämä viimein oli päässyt totuuden perille.\n\n\"Kuinka minä iloitsen, kallis sisareni\", hän lausui, \"että sinä olet\nlöytänyt, mitä olet halannut. Minä puolestani koetan tutkia asioita\ntarkemmin kuin sinä. Minä punnitsen monelta taholta joka kysymystä.\nKenties sinä olet oikeassa, mutta minä en voi luontooni mitään; paitsi\nsitä olisi minulla paljon lausuttavaa, mutta minä en henno häiritä sitä\nlevollisuutta, jonka olet saavuttanut.\"\n\nEi kulunut pitkä aika, ennenkuin Helena antoi hänelle sen\nkäsikirjoituksen, jonka hän itse oli niin suurella liikutuksella\nlukenut. Hän otti iloisesti vastaan sen ja käytti monta kuukautta sen\nlukemiseen, kunnes kaikki sanat ja opit olivat hänelle tutut.\n\n\"Minä tunnen, että olen puoleksi kristitty\", sanoi hän kerta; \"ja\njollen kokonaan siksi muutu, ammennan kirjasta kuitenkin aatteita,\njotka eivät milloinkaan minulta unhotu. Siinä löytyy lauseita, joita\nsopii sanoa jumalallisiksi ja jotka näyttävät sisältävän kokonaisten\nfilosofiallisten järjestelmien loppujohteet ja päätökset.\"\n\n\"Minä en voi muuta kuin uskoa, että jumala oli lähettänyt tämän\nkummallisen miehen sanansaattajaksi tähän kansaan, sitä opettamaan. He\neivät odottaneet hänen kaltaistansa; he vartoivat aivan toisenlaista,\nniinkuin Isaak usein on minulle kertonut.\"\n\n\"Hänen elämänsä ihmeyttää ja kummastuttaa minua. Minä olen aina\nkoettanut ajatuksiani ohjata tosi-filosofialliseen suuntaan ja niin\nvälisti itsekseni kuvailla, mimmoiseksi sellaisen olennon\nfilosofiallinen elämä muodostuisi. Minä olen tuntenut, että hän\nhalveksisi kaikenlaista jokapäiväistä latelemista ja kääntyisi\nainoastaan ymmärryksen puoleen, mutta ei tunteitten. Minä näen tässä,\nmikä on enempi kuin itsekseni olen kuvaillut: minun epäselvän\nkehäykseni todellisen sisällön; tihkeän, täysinäisen olennon minun\nmiettimäni heikon varjon sijasta.\"\n\n\"Minä en tiedä, mitä ajatella hänen ihmetöistänsä; mutta, jos ne ovat\ntodenperäiset, ovat ne sitä lajia, kuin niitten tulee olla. Niillä ei\nkoskaan pyydetty yleisön hyväksymistä; niitä ei koskaan tehty\nkummastuttamista varten. Vaan ne tehtiin ihmisten hyväksi -- sairaitten\nparantamiseksi, surevien lohduttamiseksi. Tämä oli Sokrateen todellinen\nluonne ja hänen elämänsä varsinainen laatu -- käyminen kaikkien\nihmisluokkien joukossa, kansan edun harrastaminen. Hän laimin löi omat\nasiansa ja uhrasi itsensä kokonaan lähimmäistensä hyväksi. Minun täytyy\nkuitenkin myöntää, että minä havaitsen tässä juutalaisessa opettajassa\njotakin enemmän intomielistä, kuin meidän kreikkalaisessa\nopettajassamme -- jotakin enemmän hellää, enemmän sääliväistä, enemmän\njumalallista. Ennen kaikkia on hänessä jotain enemmän varmaa. Niinkuin\nkirja itsekin sanoo, hän puhuu semmoisen tavalla, jolla on taattu arvo.\nHän julistaa, mitä hän tietää todeksi. Sokrates antaa viittauksia ja\ntodistelee ja lausuu harvoin mitään varmaa. Hän noudattaa\nkieltoperäistä keskustelutapaa; mutta juutalainen opettaja sanoo aina\nsuorastaan, mitä mikin on.\"\n\n\"Tästä syystä tunkeekin kaikki, mitä hän sanoo, suorastansa sydämeen ja\nmieleen. Muutamat sanat toimittavat semmoisen asian, jonka\numpimääräiseen selittämiseen Sokrates jo panee paljon puhetta. Hän\nkuvailee myöskin jumalaa ylevämmällä tavalla. Hän sanoo suoraan,\nettä korkein olento on meidän isämme ja kohdastaan rakastaa\nluontokappaleitaan. Tämmöistä Sokrates ei koskaan sano. Minä käsitän\ntämän, kallis sisareni; minä hyväksyn tätä; minä tahdon pitää sitä\nsyvällä sydämessäni, niin kauan kuin elän; ja vaikka en olisi oppinut\nmitään muuta sinun kirjastasi, olen kumminkin keksinyt tämän ja tässä\nsuuressa opissa riemuitsen.\"\n\n\"Minä en voi kertoa sinulle kaikkia ajatuksia, jotka ovat täyttäneet\nmieleni, sitten kuin lu'in tämän kirjan. Koko elämäni näytti\nmuuttuneen. Kaikki mitä ikinä olen lukenut, näytti taas palaavan\nmieleeni; ja lempirunoiliani jaloimmat laineet näyttivät viriävän\nmuistissani ja asettuvan näitten sanojen äärelle, ujostellen, koska he\neivät vertoja vetäneet. Kaikkein enimmän minä ajattelin Prometheyn\nsanoja. Kuinka usein minä olen maininnut tätä luonnetta ihmishengen\nkorkeimmaksi kuvaukseksi; mutta minä en milloinkaan luullut, että\nkoskaan saisin lukea kenenkään todellisen ihmisen elämänkertomuksen,\njoka itse oli kaikki, mitä minä Prometheyssä ihmettelin, jopa vielä\nenemmänkin.\"\n\n\"Kun lu'in tuosta tuskan kuolemasta, minä muistin monta kohtaa tästä\nrunoelmasta, jotka näyttivät sopivan verrattavaksi. Sinä tunnet ne\nhyvin, sillä kuinka usein olemme niitä yhdessä lukeneet ja laulaneet!\nKuinka minä tunsin, että voin sanoa tälle kärsijälle tämän kööri-laulun\nylevillä sanoilla:\n\n    \"Vavisten näen sua kiusattavan\n    Tuskilla tuhansilla\n       *     *     *\n    Koska kuolevaista rakastit\n    Jalosti lemmellä liiallisella!\"\n\n\"Niin; siinä toiseen kertaan nähtiin kaikki, mitä Aiskhylos on tuonut\neteemme -- olento, joka rakastaa ihmisiä, joka tekee hyvää heille, joka\nkärsii heidän puolestansa, joka kantaa korkeimman olennon\nkäsittämättömän vihan. Mutta Aiskhylon korkein olento on hirmuvaltias,\nsillä välin kuin tämä kärsivä aina puhuu rakkaudestansa.\"\n\n\"Kun minä näen hänen nääntyneenä yrttitarhassa, johtuu Prometheyn\nvalitus mieleeni:\n\n    \"Kun kuolevaisille ma hankin kunniaa,\n    Ikehen alle sallimuksen ankaran\n    Ma jouduin.\"\n\n\"Mutta minä havaitsen, että tässä juutalaisessa opettajassa asuu monta\nvertaa jumalallisempi henki; niin suuressa määrässä, että tämä\nvertaaminen käy mahdottomaksi; ja kun Prometheyn sanat ovat johtuneet\nmieleen, enempi ajatteleminen näyttää, että yhtäläisyys on ainoastaan\nosittainen. Kuitenkin on tässä paljon, jota sopii muistaa. Kun uhri on\nristiin naulittu, hänen vihollisensa pilkaten ivaavat häntä ja\nmuistuttavat meitä Kraton sanoista Prometheylle:\n\n    \"Sä jumaloilta oikeudet ryöstäen\n    Ne tuhlaat noille päivän olennoille vaan!\n    Voivatko nämät vaivojasi huojentaa?\"\n\n\"Tässä ilmestyy sama ylenkatse, jota näen kerrottavan sanoissa: 'muita\nHän autti, itseänsä Hän ei voi auttaa.'\"\n\n\"Ja samoin myöskin, kun minä näen tämän viattoman uhrin, tämän pyhän ja\njumalallisen olennon hänen tuskissansa, lausun niitten sanat, jotka\nkatselivat Prometheytä:\n\n    \"Näen sun, Prometheys,\n    Ja silmäni kauhistuupi,\n    Se peittyvi kyynelpilveen,\n    Katsoessain, miten ruumiis nääntyy\n    Näin tuskissaan, kalliohon\n    Vahvoin kahlehin kiinnitetty.\"\n\n\"Ja kun he vielä lausuvat:\n\n    \"Ma itken sun kurjaa kohtaloas, Prometheys!\n    Silmistäni kyynelvirrat\n    Alituiset viljoin vuotaa\n    Näin poskia kastutellen.\"\n\n\"Niin molemmat kärsivät rakkaudesta ihmisiä kohtaan:\n\n    \"Tän tuskan sait ja rakkaudestas\n    Ihmistä kohtaan.\"\n\n\"Mutta minä huomaan suuren eroituksen näitten molempien kirjain, tämän\nkreikkalaisen runoelman ja juutalaisen kertomuksen välillä. Toisen\nmukaan on korkein olento kauhea hirmuvaltias, mutta toisen hellä ja\nrakastava isä; edellinen synnyttää pelkoa, jälkimäinen herättää\nrakkautta.\"\n\n\"Kaikkein enimmin, sisareni, minuun on koskenut noitten tapausten\ntragillinen luonto, jotka seurasivat tämän mystillisen miehen kuolemaa:\ntaivasten pimeneminen, maanjäristys ja kaikki muut kohtaukset, jotka\ntodistavat, että itse luontokin sääliä tunsi. Samoin Prometheyssä\nluonto ottaa osaa ja kaikki sukukunnat yhtyvät yleiseen vaikeroimiseen:\n\n    \"Ylt' ympärillä\n    Koko maa jo vaikertaapi,\n       *     *     *\n    Yhtyvätpä kaikki kansat\n    Pyhän Aasian puoll' asuvaiset\n    Murhees raskaan huokauksiin;\n    Kolchiin asujatkin, immet\n    Taisteloissa urholliset,\n    Sekä Skythain heimokunnat\n    Tuolla äärillä maailman Maiotin luona;\n    Arabiankin urhot ovat,\n    Kaukason portin vartiatkin\n    Korkeassa linnassansa,\n    Jotka tuimasti taisteloon rientävät keihäinensä.\"\n\n\"Sinä tiedät, kuinka 'opettajan' aina oli tapa sanoa, että kaikkein\njumalallisin kohta Sokrateen elämässä oli se, kun hän antoi anteeksi\nvihollisilleen. Tätä minäkin aina katselin samalta kannalta. Minä\nmielistyin täydelleen tämän miehen majesteetilliseen, jumalan\nkaltaiseen luontoon, tämän miehen, joka niin voitti inhimillisen\nheikkouden, että hän kääntyi niitten puoleen, jotka silloinkin paloivat\nkoston himoa ja lausui heille vasten kasvoja, että hän antoi heille\nanteeksi. Nämät sinäkin hyvin tunnet, sillä samat opit esiteltiin myös\nsinulle ja sinä olet tottunut katsomaan asioita samoilla silmillä kuin\nopettaja. Sinun on siis helppo ymmärtää, kuinka koko minun luontoani\nväräytti, kun pääsin siihen kohtaan tämän kummallisen miehen\nkärsimisessä, jossa hän rukoilee jumalaa antamaan anteeksi\nvihamiehilleen. Tämä korkeimmalla kunnialla seppelöitsee hänen ylevää\nelämäänsä. Ei olisi ollut ihmeellistä, jos tämmöisessä ruumiillisessa\nkivussa jotain koston himon kaltaista olisi hänessä ilmestynyt ja jos\nnuot suuret tuskat olisivat pakoittaneet häntä huutamaan kostoa hänen\njulmille vihamiehilleen. Mutta hänessä ei ollut mitään senkaltaista;\nhänessä ilmestyi jotakin korkeampaa -- hänessä ainiaan asui sama\nrakkaus ihmisiä kohtaan, joka oli ollut omituinen hänen elämällensä; ja\nhän puolusti heitä, sanoen, etteivät he ymmärtäneet, mitä he tekivät.\"\n\nTämmöinen oli Cineaan uskontunnustus. Hän lausui sen suoraan, suuresti\nliikutettuna ja niin totisena, että selvään näkyi, että kirjan\nlukeminen, jonka Helena oli lainannut hänelle, oli vaikuttanut koko\nhänen olentoonsa. Helena ei virkkanut sanaakaan; eikä hän rohjennut\nmillään lailla Cineasta keskeyttää. Hän toivoi, että Cineas päättäisi\nnämät kaikki sillä ilmoituksella, että hän oli löytänyt kaikki, mitä\nhän ikinä oli etsinyt. Cineaan tunteitten ilmeinen syvyys liikutti\nhäntä itseä ja hän toivoi, että he riemulla yhdistyisivät tämän uuden\nopin tunnustamiseen. Ja kun Cineas vihdoin herkesi puhumasta, Helena\nsiis lausui:\n\n\"Ja mitä sinä luulet tämän ihmeellisen olennon olevan? Luuletko\nmahdolliseksi, että hän on kaikki, miksi kristityt häntä sanovat?\"\n\nCineas oli vähän ajan ääneti.\n\n\"Minä tiedän kaikki, mitä kristityt uskovat, ja minä saatan sanoa,\netten vielä ole mikään kristitty. Kenties ei minusta koskaan kristittyä\ntulekaan. Minä kerron sinulle, sisarelleni, mimmoinen minun nykyinen\najatukseni on, sitä myöten kuin se minussa on selväksi muodostunut.\"\n\n\"Minä luulen, että tämä mies on toinen Sokrates, syntynyt muitten,\nkenties etuisampien asianhaarain vallitessa. Monen keskustelun kautta,\njoihin olen joutunut Isaakin kanssa, olen saanut tietää paljon\nJuutalaisista. He olivat kansakunta, jossa melkein joka hengessä\nliika-intoisia uskonnollisia mietteitä rehotti. He olivat kovin vakavia\nja hurskaita, he kunnioitivat syvästi korkeinta olentoa, jonka he\nluulivat aina olevan keskellänsä.\"\n\n\"Toiselta puolen me Athenalaiset aina olemme olleet vilkkaita, sukkelia\nja ivapuheisia, sekä suuresti rakastaneet toteen-näyttöjä ja\nkeskusteluita. Meidän suurella opettajalla oli meidän luontomme.\nKeskustelut huvittivat häntä; hän oli hilpeä, leikkisä, näppärä\nvastaamaan ja rakensi väitöksiänsä sillä suorakohtaisella tavalla, joka\non luonteenomainen sille kansalle, johon me kuulumme. Keskusteluissa\nhäntä ei voittanut kukaan, hänen sukkeluutensa oli verraton, hänen\nironiansa kaikkia kukistava. Hän oli suuri opettaja, mutta kokonaan\nAthenan kaavainen.\"\n\n\"Mutta tämä juutalainen opettaja lähti vastikään juhlallisesta,\nharvapuheisesta kansasta, joka oli taipusa kunnioitukseen, joka oli\ntottunut jumalaa perin yleväksi ajattelemaan ja oli vakuutettu hänen\nrakkaudestansa heitä kohtaan. Hän oli tämmöisen kansan oikea lapsi. Hän\noli juhlallinen, muihin vaikuttava, totinen, niinkuin he itse. Hän\npuhui väittöperäisesti, niinkuin he, eikä kieltopuolisesti. Hän ei\nkoskaan epäselvästi määritellyt totuutta, hän julisti sen suoraan.\nLyhyeltä puhuen, hän oli juutalainen Sokrates, jollei tämmöinen lause\nolisi itse suhteensa vastakkainen; elikkä hän oli, mikä Sokrates olisi\nollut, jos hän olisi ollut syntyänsä Juutalainen.\"\n\n\"On monta seikkaa, joita minä en voi ymmärtää, erittäin mitä hänen\nihmetöihinsä ja niitten luontoon tulee. Sokrates vakuutti suoraan, että\nhän oli jumalan lähettämä, aivan niinkuin tämä juutalainen opettaja;\nmutta hän ei koskaan tahtonut käydä ihmetten tekiästä. Hänen\nyliluonnollisen voimansa ainoa tunnusmerkki oli hänen 'suojeleva\nhenkensä' -- hänen daimoninsa. Mutta kenties oli parempi, ettei hänellä\nskeptillisten Athenalaisten joukossa ollut voimaa ihmetöitten\ntekemiseen. Tuo olisi varmaan ennen aikaa tehnyt lopun hänen\ntoimestaan.\"\n\n\"Tämmöiset ovat minun nykyiset mielen-vaikutukseni, kallis sisareni;\nmutta monta vastusta on edessäni. Nämät minun tunteeni suittavat\nmuuttua. Mutta sinä tiedät, kuinka varovainen minä olen, mikä aito\nAthenalainen olen, kuinka minä ensiksi kaikkia kohtia punnitsen,\nennenkuin uusiin mielipiteisin taivun. Usko minua kuitenkin, kun\nvakuutan, ettei se, mitä olen tässä kirjassa lukenut, äkkiä minulta\nunhotu. Minä tunnen nytkin, että se kummallisella tavalla vaikuttaa\nminuun.\"\n\nNäitä oli tämä kirja Cineaassa aikaan saanut. Helena ei puhunut paljon,\nsillä hän tiesi, että kaikenlainen yritys todistusten esiin tuomiseen\nvaan vahvistaisi Cineasta niissä mielipiteissä, joita tämä ottaisi\npuolustaaksensa. Hän jätti ennemmin veljensä itsekseen.\n\n\n\n\nXIV.\n\nNeron hovi.\n\n\nNeron hovissa ihmiskunta näki hulluuden ja pahuuden verrattomalla\ntavalla menoansa pitävän. Keisari oli aina innolla rakastanut\nkaikkia, mitä kreikkalaista oli, niin taidetta ja kirjallisuutta\nkuin voimisteluakin. Hän ei itserakkaudessaan tyytynyt olemaan\nnäitten suojeliana, hän koetti itse kaikissa kilvoitella. Hän pani\ntoimeen taidon koetuksia soitantoa, painelua ja ratsastusta varten --\nnimeltä _Neronia_ -- joita pidettiin joka viides vuosi. Näihin\nkyllästyneenä hän päätti astua arenalle voittaaksensa muutamia noista\nkunnianosoituksista, joita Pindaron laulut muinoin saattivat aivan\nkuuluisaksi. Hän tavoitti vaunun-ajajan mainetta ja tahtoi paitsi sitä\nlyyralla säestäen laulaa omia runoelmiansa. Hänen oli tapa sanoa, \"että\ntämä oli muinaisina aikoina urosten ja kuninkaitten ainainen työ.\" Hän\nriisti niitten mainioin miesten nimeä, jotka tällä keinoin olivat\nsaattaneet itsensä eteväksi ja sanoi, että Apollolla oli vähemmän\nkunniaa ennustusky'ystään kuin virastaan runottarien suojeliana.\nTämmöiseksi kuvapatsaat tätä jumalaa osottivat.\n\nSeneca ja Burrhus koettivat estää maailman hallitsiaa itseään kansan\nsilmissä alentamasta, ja alussa he osaksi häntä pidättivät. Hänen\nkäytettäväksensä aidattiin avara ala Vatikanon juurella ja siellä hän\nensiksi vähänläntäisen seuran edessä harjoitti rakastettuja\ntaiteitansa. Mutta hänen kunnianhimonsa ei viihtynyt näissä ahtaissa\nrajoissa; hän kutsui kansaa katsomaan itseään ja heidän mieltymyksensä,\njossa ei ollut päätä eikä määrää, johdatti hänen toisiin puolettomuuden\ntekoihin.\n\nNyt hän päätti kaunistaa omia hullutuksiaan sillä, että hän otti muita\npariinsa. Hän sai käsiinsä köyhiä ylimysperheitten jälkeisiä ja maksoi\nheille heidän avustansa. Hän toimitti nämät esiin julkiselle näkymölle.\nMenestys viehätti hänen yhä edemmäksi, ja runsailla antimilla hän\nhoukutteli monta romalaista ritaria näytteliän toimeen arenalle.\n\nTuosta hän asetti erään huvituslajin nimeltä \"_nuorten ajanviete_.\"\nYlhäiset kirjoituttivat itsensä tähän yhtiöön ja ennen pitkää kaikki\nkansaluokat pyrkivät sen jäseniksi. Näytelmällisen taiteen edistäminen\noli sen tarkoituksena. Korkean-säätyiset naiset noudattivat vallitsevaa\ntapaa. Eräs kahdeksankymmenen vuotinen nainen nimeltä Aelia Catella\nunhotti itsensä niin, että hän tanssi näkymöllä. Hekuma ja turmelus\nhallitsivat ylimpänä täällä ja nämät huvit imartelivat pahimpia himoja.\n\nKaikki nämat seikat näyttivät yllyttävän Neroa toisesta hurjuudesta\ntoiseen. Ajan turmelus rohkaisi häntä kaikkien estetten poistamiseen.\nViimeiseltä rupesi hän näytteliän virkaan kansan edessä julkisella\nteaterilla. Lyyra kädessä hän astui näkymölle, varsinaisten\nsoittoniekkojen taidetta tavoitellen. Joukko ystäviä ympäröitsi\nhäntä, tribuneja ja centurioita oli saapuvilla ja osa keisarin\nhenkivartioväestä piti vahtia häntä suojellakseen. Kaikki osottivat\nmieltymystä maailman hallitsialle.\n\nTämän ohessa Nero perusti romalaisen ritari-yhtiön nimeltä _Auguston\nseura_, jonka jäsenet olivat nuoria, ilkeimpiin paheisin taipuvaisia\nmiehiä. He auttoivat Neroa hänen huimimmassa vallattomuudessaan, olipa\nsitten soitannossa taikka kilpa-ajossa. Johtajille maksettiin\nitsekullekin vuosipalkaksi neljä kymmentä tuhatta sestertia. Näistä sai\nsuojelia hartaimmat puolustajansa, he ylistivät kaikkia hänen\ntekojansa, lausuen hänelle ylenpaltisia mielisanoja ja sakeita\nimarruksia; sillä jokainen heistä toivoi tämän kautta korkeammalle\npääsevänsä.\n\nRunoilian-maine oli yksi Neron kiihkeimmistä toiveista. Kaikkia, jotka\nrakastivat runotaidetta, kehoitettiin yhtymään tätä varten\nperustettavaan seuraan. Seuran jäsenet kokoontuivat likeisten tuttavain\ntavalla ja toivat kokouksiinsa, mitä he olivat siittäneet. Toisinaan\nheillä oli muassaan kesken-eräisiä runokappalia, joita he koettivat\nsovittaa yhteen kekonaiseksi runoelmaksi, aina kuitenkin jättäen\netumaisen sijan keisarin tuotteille.\n\nNäin Nero kesken hirmutekojansa tuhlasi aikansa mitättömillä puuhilla\nyhtä paljon kuin pahoilla tavoillaan ja maailma noudatti hallitsijan\nantamaa esimerkkiä, jopa liian nopeastikin.\n\nKoko tämän ajan Burrhus ja Seneca olivat hillinneet Neroa; mutta nyt\ntuli aika, jolloin nämät esteet poistettiin.\n\nBurrhus kuoli yhtäkkiä jostakin kaulan kivusta. Ihmiset puhuivat\nkeskenänsä, että joku Neron lähettiläs oli myrkyttänyt hänen ja että,\nkun keisari oli käynyt kuolevan ystävänsä luona, tämä oli kääntänyt\nkasvonsa pois hänen puolestaan.\n\nHänen kuolemansa jälkeen Tigellinus nousi. Burrhon virka annettiin\nhänelle ja yhdelle toiselle Rufus nimiselle, mutta Tigellinus oli\ntodellinen hoitaja. Tigellinus oli kauan viettänyt tunnottoman pahuuden\nelämää ja tämän kautta kohonnut keisarin etevimmäksi lemmityksi.\nBurrhus vihasi häntä aina ja piti häntä jonkunlaisessa kurissa, mutta\nnyt ei mikään enään estänyt häntä toivojensa perille pääsemästä. Samat\nkeinot, joitten avulla hän niin pitkän aikaa oli vaikuttanut Neroon,\npysyttivät yhä tätä vaikutusta ja enensivät päivästä päivään hänen\nvaltaansa.\n\nSeneca tunsi seuraukset ystävänsä kuolemasta. Ei ollut enää mahdollinen\nhuovata hovin turmelusta vastaan, ja hän havaitsi pian sen muutoksen,\njoka oli tapahtunut hänen asemassaan. Salaiset vihamiehet rupesivat\nlaskemaan juonia hänen perikadokseen. Hänen ääretön rikkautensa ja ne\nvälikappaleet, joita hän käytti tämän suurentamiseen, olivat hänestä\nluovuttaneet hyvän-avuistenkin suosion, samalla kuin ylimalkain hänen\nluonteensa pahantapaisia vihoitti. Tigellinon ilkeät kätyrit ja\nhuonommat hovimiehet eivät lakanneet koskaan Neron mieltä\npanettelemuksillaan täyttämästä, siksi kuin Seneca viimein huomasi,\nettei hänen enään ollut tilaisuus mukavasti ja turvallisesti asua\nhovissa.\n\nHän pyysi Nerolta saadaksensa peräytyä yksinäisyyteen, luetteli ne\nmonta suosion-osotusta, jotka olivat tulleet hänen osakseen, ylisti\nkeisaria hänen jalomielisyydestään, mainiten ikäänsä ja\nkivulloisuuttansa pyyntönsä puolustukseksi.\n\nNero vastasi häntä erittäin miellyttävillä ja kohteliailla sanoilla.\nHän vakuutti Senecalle, että hänen tuli kiittää häntä kaikista, mitä\nhän tiesi, ja ilmoitti, ettei hän ollut koskaan sopivalla tavalla\npalkinnut häntä niistä hyvistä töistä, jotka tämä oli hänelle tehnyt.\nNero kielsi häntä lähtemästä, sanoen, että hän vielä tarvitsi hänen\nviisaita neuvojansa.\n\nTähän sai Seneca sääntyä ja vaikka hän epäili Neron vilpittömyyttä,\ntäytyi hänen vielä olla yhteydessä tämän kanssa. Mutta kateutta ja\nepäluuloa häätääksensä hän eli mitä hiljaisimmalla tavalla, kartti\nkomeutta ja kävi vaan harvoin ulkona. Hän pelasti henkensä vähäksi\naikaa, mutta hänen arvonsa oli kadonnut, eikä Nero nyt viimeisestä\nesteestä päästyänsä ollenkaan julmuuttansa pidättänyt. Kaikki, jotka\nherättivät hänen epäluuloansa, poistettiin kuoleman kautta. Hänen\netevimpiä uhrejansa oli jalo Plautus, jonka kuolema täytti maailman\nkammolla. Kuitenkin oli yleinen mielenlaatu niin orjallinen, että Roman\nsenati, kun tästä murhasta tiedon sai, sääsi yleisiä lupauksia ja\nrukouksia jumalille. Tämä senatin menetys opetti Nerolle, ettei mikään\nvastus kohdannut häntä yhdenkään hänen mielihalunsa täyttämisessä.\n\nNyt Nero päätti saattaa perille yhden aikomuksen, jota hän jonkun aikaa\noli pitänyt, ja tämä oli eronsaanti hänen puolisostansa Octaviasta.\nOctavian puhdas elämä oli alin omaisena nuhteena toiselle ja hänen oma\nluonteensa saattoi hänen semmoisen miehen kuin Neron vihattavaksi.\nEnnen kaikkia -- Nero oli kovasti rakastunut Poppaeaan ja päättänyt\nottaa tämän puolisokseen. Helposti löydettiin vääriä todistajia, jotka\nvannoivat, että Octavia oli tehnyt häpeällisiä rikoksia. Hänen\npalveliansa pantiin kiinni ja kidutettiin ja vaikka useat kestivät\nvaivansa, muutamia kuitenkin löytyi, jotka tuskan voitteessa\ntunnustivat, mitä ikinä heiltä vaadittiin. Octavia tuomittiin,\nhylättiin, lähetettiin pois linnasta ja ajettiin jälestäpäin\nmaanpakoon.\n\nMutta kansa rakasti ja sääli Octaviaa; murinaa syntyi ja viimein nousi\nsemmoinen meteli, että Neron täytyi kutsua hänet takaisin hänen\nmaankulkeudestaan. Mutta Poppaea oli vannonut hänen kuolemansa, eikä\nherjennyt koskaan tätä varten kaikilla juonillaan Neroon vaikuttamasta.\nHän ei katsonut vehkettänsä vaikeaksi. Toisia tuumia sommiteltiin\nonnetonta naista vastaan ja viimein saatiin kunniaton konna, joka\nsyytti Octaviaa uusista rikoksista, ja tämä syöstiin vielä kerta maasta\npois. Muutaman päivän perästä sai hän käskyn surmata itsensä. Hän oli\nnuori ja arka, hän oli nähnyt paljon suruja ja tässä viimeisessä\nonnettomuudessa hän kuolema silmäin edessä horjui. Mutta hänen\nrukouksensa eivät auttaneet mitään. Hän otettiin kiinni, hänen suonensa\navattiin ja kun ei veri hänen pelkonsa vilulta kyllin nopeasti juossut,\nhän vietiin löylykylpyyn ja kuristettiin siellä kuoliaaksi.\n\nKoko Romaa kauhistutti, vaan kuitenkin käski senati, että tästäkin\ntapauksesta, niinkuin muista, jumalille kiitoksia kannettaisiin.\n\nMutta hovi-elämässä ei tiedetty mistäkään muutoksesta. Yhä jatkettiin\niloa ja hekumaa ja yhä Nero harrasteli kirjallisuutta ja filosofiaa ja\ntaidetta. Nerokkaita miehiä kävi vielä hovissa; he eivät tosiaankaan,\nvaikka olisivat tunteneet mitä hyvänsä, rohjenneet jäädä sieltä pois,\nsillä he pelkäsivät, että he härnöttäisivät epäluuloista\nhirmuvaltiasta.\n\nLucanus ja Seneca, suuria nimiä sillä aikakaudella ja suuret nimet\nvielä nyt, kävivät usein hovissa. Niitten joukossa, joita Nero suosi,\nei ollut kukaan hänelle otollisempi kuin tuo iloinen ja hilpeä\nPetronius. Hänellä oli kummallinen luonto, joka valaisi muutamia tämän\naikakauden omituisuuksia. Hän nukkui päiväkaudet ja joi yökaudet.\nKäytöksessään hovissa hän osotti itsensä aivan suruttomaksi. Hän pyrki\nylöspäin sillä, että hän harjoitti kaikkia tunnetuita huveja. Hän\ntuhlasi äsmältä rahoja, mutta ei koskaan ettänsä jättänyt; hän noudatti\nsamaa varovaisuutta huvituksissaankin, silla hän kartti liiallisuutta.\nHän oli epikurilainen, mutta ei mikään ahmustaja; hän toimitti\nhienotapaisen ja siistikkään lehottelian virkaa. Hän oli viehättävä\nkeskusteluissa, iloinen tai sukkela, osaava soitannossa ja taiteessa ja\nkirjailia, jonka kaikki eteväksi myönsivät. Tämmöisenä hän olennossaan\nyhdisti kaikki ne taidot ja tavat, jotka parhaiten voivat saavuttaa\nNeron kaltaisen suosiota. Hän tuli arviotuomariksi maun asioissa ja\nvaikutti niin suuresti keisariin, -- niin suuresti tosiaankin, että\nTigellinus rupesi kadehtimaan häntä enemmän kuin ketään muuta ja koetti\nennen kaikkia kukistaa häntä. Petronius tunsi hänen pahansuontinsa,\nmutta ei pitänyt sillä mitään väliä. Hän ei ollenkaan huolinut\nonnestaan, eikä liioin surrut, toiko nouseva päivä myötänsä kunniaa,\nvai häviötä. Tämän uljaan huolettomuuden vuoksi oli hän kukaties ainoa\nkoko hovissa, joka oli todella niin hilpeä kuin hän näytti.\n\nTällä välin oli Cineaan ja Labeon asema omituinen. Molemmat katsoivat\ninholla Neron rikoksia. Cineaasta tuntui Burrhon kuolema kuin kova\nonnettomuus ja entisen ystävyyden muisto saatti tämän poismenon\nhaikeaksi. Mutta kaipaus Burrhon suhteen ei vetänyt vertoja hänen\nsurullensa Octavia raukan puolesta. Häntä iljetti, että nämät tämmöiset\nteot saivat tapahtua ja että liian nöyrä senati niitä ylisti.\n\nKuitenkin hän vielä kävi hovissa ja erinäisistä syistä Nero otti häntä\nvastaan vähentymättömällä suosiolla. Jos hän olisi pysynyt poissa,\nolisi hän välttämättömästi synnyttänyt tyrannissa epäluuloa ja tätä\nepäluuloa olisivat hänen kadehtijansa kujeillaan kartuttaneet. Ainoa\nkeino, jonka kautta hän voi luopua hovista, oli Athenaan palaaminen.\nMutta tähän hän ei ollut halullinen. Hänen oli paljon syitä jäädä\nRomaan.\n\nEi mikään sisällinen pelkurimaisuus saattanut häntä hovissa-käyntiänsä\njatkamaan. Jos oikea tarve vaati, Cineas olisi osottanut yhtä paljon\nurhoollisuutta kuin kukaan muu. Mutta, jos hän nyt olisi jollakin\ntavalla näyttänyt, että hän paheksi Neron menetystä, hän ei sillä olisi\ntoimittanut mitään. Hän olisi vaan kietoontunut perikatoon, eikä hän\ntietysti tahtonut vaaraa kiusata. Etupäässä hän ajatteli itseään. Hänen\noli elämänsä tarkoitus suuri ja hän tahtoi rauhassa tätä toteuttaa. Hän\nei tahtonut päätähavin syöstä vankeuteen, eikä maankulkeuteen, eikä\nkuolemaan. Hän olisi voinut kestää kaikki nämät, jos hän olisi luullut,\nettä velvollisuus pakoitti, mutta nyt hänen velvollisuutensa näytti\nvaativan, että hän saattaisi totuuden-etsintönsä perille. Hän tahtoi\nolla filosofina. Mutta, jos hän olisi ainoastaan itsestänsä huolinut,\nolisi hän epäilemättä ensi kiivastuksissaan eronnut hovista,\nseurauksiin tyytyen. Häntä inhotti se mies, joka oli maailman\nvalta-istuimella, ja vaan suurella vaivalla voi hän tämän läsnä ollessa\njatkaa entistä käytöstapaansa. Häntä inhottivat sykofantit, jotka\ntäyttivät hovin ja olivat valmiit tekemään mitä rikosta hyvänsä\nkeisarin suosioon päästäksensä. Mutta hänen täytyi ajatella muita kuin\nitseään. Hänen sisarensa ja Labeo ja Markus olivat kaikki hänen\nkanssaan ja, jos hän joutuisi epäsuosioon, se kohtaisi heitäkin. Labeon\ntoiveet saisivat kuoleman iskun, hänen valoisa näkö-alansa himmentyisi\nja vuosien työ menisi turhiin. Eikä tässä kyllin. Neron ystävyyden\nväheneminen, julkinen epäsuosio olisivat vaan kaikkien heidän turmionsa\nenteenä. Tigellinus seisoi valmiina ahdistamaan heitä, saati vaan\nsovistui. Palkatuilla parvillansa voi hän tehdä minkälaisia syytöksiä\nhyvänsä heitä vastaan ja väärillä todistajilla niitä vahvistaa. Jos\nCineas joutui Neron epäsuosioon, niin hän itse ja kaikki hänen\nystävänsä takertuisivat yhteiseen onnettomuuteen.\n\nKaikista näistä syistä täytyi Cineaan, niin kauan kuin hän oli Romassa,\nkäydä hovissa, niinkuin ennen. Raskaalla mielellä hän kuitenkin sitä\nteki. Rikokset, jotka vallitsivat siellä, olivat liian ilmeiset ja\nliian suuret. Se seura, jossa hänen täytyi olla, iljetti häntä.\n\nLabeo puolestansa ei tietänyt ollenkaan siitä tuskasta, joka Cineasta\nahdisti. Neron rikokset kammottivat häntä suurimmassa määrässä. Mutta\nhän arveli, ettei hänen tullut niistä mitään sanoa. Sotamieheksi\nkasvatettuna hän oli koko elinaikanaan joutunut yhteyteen semmoisten\nihmisten kanssa, jotka aivan hänen silmiensä edessä tekivät ilkeimpiä\nrikoksia. Neron teot eivät loukanneet häntä niin paljon kuin Cineasta.\nTottumus oli paaduttanut hänen.\n\nHänen elämänsä päätarkoitus oli virassa edistyminen. Hän oli\nkunnianhimoinen; mutta se oli jalo kunnianhimo, johon yhtyivät rakkaus\nhänen poikaansa ja hellät ajatukset tämän tulevista kunnianviroista.\nHän näki vaivaa, mutta syy oli se, että hän tahtoi jättää suuren nimen\nja suuren perinnön Markolle. Näitä kilvoitellessaan hän ei koskaan\nolisi juljennut ruveta siihen kelvottomuuteen, joka niihin aikoihin oli\naivan tavallinen. Hänen sielunsa ei pystynyt mihinkään häväisevään\ntekoon. Häntä ilahutti, että hänen oli tilaisuus käydä hovissa ja hän\ntoivoi, että hän sen kautta pääsisi johonkuhun korkeaan ja arvokkaasen\nvirkaan.\n\nOli kuinka oli, näitten molempain asema ei kuitenkaan ollut niin\ntuskalloinen, kuin tuota luulisi. Syy tähän oli Neron kummallinen\nluonne. Kaikessa irstaisuudessaan ja hurjuudessaan hän ei koskaan\npyytänyt heitä kumppaneikseen. Hän ei todellakaan sitä edes odottanut.\nHän katseli näitä kumpaakin ihan toisilla silmillä.\n\nCineaan kanssa Nero ei koskaan puhunut kuin taiteesta, kirjallisuudesta\nja filosofiasta. Athenalaisen mainiot tiedot näissä asioissa\nmiellyttivät häntä. Hän ei tahtonut katsoa häntä miltäkään muulta\nkannalta. Hän nimitti häntä runoiliakseen taikka filosofikseen. Hän\neroitti huvituksensa kokonaan kirjallisista pyrinnöistään; eikä hänen\nmieleensäkään tullut pyytää Cineasta enemmän kuin Senecaa huviensa\nosan-ottajaksi. Nero tavoitti mielellään filosofein puhekeinoa, hän toi\nesiin lauseita Platon teoksista, hän keskusteli semmoisista esineistä\nkuin sielun kuolemattomuudesta, _summum bonum'ista_ ja muista tärkeistä\nkysymyksistä, joista filosofit yleiseen väittelivät. Hän tahtoi\nmielellään puhua myöskin runomitasta, selittää omia teorioitansa siitä\nja esitteli uusia parannuksia värssyjen rakennustavassa. Nero luotti\nehdottomasti omaan kykyynsä. Hän luuli itsensä jonkunlaiseksi\nkaikenpuoliseksi tiedetten suojeliaksi ja tahtoi ennemmin pitää\nitseänsä semmoisena kun maailman hallitsiana. Noissa keskusteluissa\nsielun kuolemattomuudesta taikka kreikkalaisista kilpaleikistä taikka\nvaihettelevan runomitan vaikutuksesta, hän ei sattumaltakaan ajan\ntapauksiin vähintäkään viitannut. Agrippina ja Octavia olivat\nunhottuneet. Hän eli entisyydessä. Muisnaisaikojen runoiliat, sankarit\ntaikka jumalat olivat ainoat, joista hän huoli. Hänessä dilettantin\nhenki muodostui erinomaisemmaksi kuin milloinkaan ennen.\n\nSamoin kuin Cineasta arvosteli hän myöskin Labeota. Mutta Labeo seisoi\nhänen edessään aivan toisenlaisena luonteena. Edellinen oli hänen\nfilosofinsa taikka runoiliansa. Jälkimäinen oli hänestä Romalaisen\nperikuva. Häntä ihastutti Labeon uhkea ruumiinrakennus, häntä\nihastuttivat yhtä paljon, vaikka tuo kuuluu kummalliselta, tämän\nlahjomaton rehellisyys, tämän jalot hyvät avut ja ylevä siveydentunto.\nNero nimitti häntä välisti \"Herkuleeksi\", mutta jälestäpäin hän\nmieluisammin puhutteli häntä \"Catoksi.\" Labeon hyvät avut miellyttivät\nhäntä aivan samalla tavalla kuin oivasti veistetty kuvapatsas.\nMolemmissa tapauksissa se oli ainoastaan maun asia. Nerolla oli tarkka\nkäsitys olokappalten kelvollisuudesta. Häntä olisi loukannut, jos Labeo\njossakin tilaisuudessa olisi näyttänyt taipumusta yleisiin paheisin\ntaikka heikkouteen. Se olisi pilannut Neron idealin. Se olisi muka\nosottanut niin tavattoman huonoa makua Labeossa, ettei keisari olisi\nkoskaan antanut sitä anteeksi eikä sitä unhottanut. Ja siis tämän\nkummallisen miehen mielestä ne vallattomuuden työt, joihin hän pakoitti\nmuita ja joita hän itse harjoitti, olisivat olleet anteeksi antamaton\nrikos, jos Cineas taikka Labeo olisi niihin ruvennut. Muille olisi\nrikosten karttaminen, heille rikosten tekeminen tuottanut kuoleman.\n\nSemmoinen Nero oli.\n\nJos nyt Cineas olisi ollut oikein viisas, olisi hän kääntynyt pois\ntästä hovista ja sen seuroista erään puoleen, joka olisi kertonut\nhänelle paljoa enemmän, kuin hän ikinä oli oppinut sekä \"opettajalta\"\nja Isaakilta että myös keneltäkään muulta, jonka yhteyteen hän oli\njoutunut.\n\nPaavali oli hänestä näyttänyt olevan mies, jolla oli varsin merkillinen\nluonne, ja Cineasta oli usein haluttanut saada kohdata häntä, vaikkei\nhän kuitenkaan vielä ollut tätä hakenut.\n\nTähän löytyi moninaisia syitä, joista hänen kreikkalainen ylpeytenä oli\nehkä etevin. Hän ei ymmärtänyt tämän suuren Apostolin luonnetta sen\ntäydellisessä ylevyydessä. Hän piti häntä urhoollisena, jopa muutamissa\nkohden suurenakin miehenä; mutta sydämessään hän halveksi Paavalia,\nkoska tämä oli Juutalainen. Hän ei tahtonut semmoiselta mieheltä oppia\nmitään. Jos Paavali olisi ollut Senecan kumppaneita, taikka jos Cineas\nolisi nähnyt hänen liikkuvan Roman ylimysten parissa, olisi hän\nkukaties pyrkinyt Apostolin puheille. Asiain näin ollen, hän ei koskaan\nyrittänytkään.\n\nKuitenkin oli Cineas taipuvainen tuohon uuteen uskontoon, josta hän jo\noli nähnyt niin kauniita ja liikuttavia ilmestymiä. Jopa hän tahtoi\nmyöskin saada tarkempaa tietoa siitä. Hän luuli jo oppineena kaikki,\nmitä kristittyin kirjoitukset voivat opettaa hänelle, mutta lisäksi\nhalasi hän saada lähemmältä nähdä kristityitä itseä.\n\n\n\n\nXV.\n\nCenturio.\n\n\nKun he olivat olleet muutamia viikkoja Romassa, Julius tuli Cineasta\ntervehtimään. Keskustelun kuluessa hän kysyi jälkimäiseltä, eikö tämän\ntehnyt mieli lähteä kristittyin kokouksia katsomaan.\n\n\"He pitävät varsinaisia kokouksiansa\", hän lausui, \"viikkonsa\nensimäisenä päivänä. He noudattavat Juutalaisten tapaa siinä, että he\njakavat ajan seitsenpäiväisiin osiin ja lepäävät yhden näistä\nseitsemästä päivästä maallisista askareistaan, aivan niinkuin\nJuutalaiset sabbatinansa. He eivät sinä päivänä tee minkäänlaista työtä\neivätkä mitään asiaa aja, vaan katsovat sitä pyhäksi. He kokoontuvat\naamulla viikkonsa ensi päivänä uskonnollisia menoja varten ja ovat\nvalinneet tämän päivän, sillä he uskovat, että sinä päivänä heidän\njumalansa, Kristus, ristiin naulitsemisensa perästä kuolleista nousi.\"\n\n\"Oletko sinä käynyt missään tämmöisessä kokouksessa?\"\n\n\"Olen kyllä; monestikin. Kristityt pitävät näitä tärkeimpinä\nkokouksinansa. Heidän on tapa syödä leipää ja juoda viiniä yhdessä,\nsillä heidän opettajansa asetti niin ja käski heidän aina tehdä tällä\nlailla hänen muistoksensa. He panevat siihen juhlallisen ja mystillisen\nmerkityksen ja luulevat, että heidän kokouksensa sinä päivänä on muita\npyhempi. Mutta he pitävät myöskin öisin kokouksia ja tämä yö on niitä,\njoita he ovat tähän tarkoitukseen määränneet.\"\n\nCineas oli iloinen tästä tilaisuudesta ja sanoikin sitä. Hän tahtoi\nnähdä näitä kristityitä, kun he olivat itseksensä, ja saada tietää,\nkuinka he jumalaa palvelivat. Hän tunsi kyllin heidän oppinsa, niin\nettä hän kunnioitti heitä, vaikka kohta hän ei näitä uskonutkaan. Hän\ntiesi, että niissä löytyi muutamia mitä jaloimpia totuuksia, joita hän\nkoskaan oli kuullut, esimerkiksi jumalan hengellisyys, hänen\nkaikkivaltansa, hänen ääretön viisautensa ja monta muuta, joita hän\ntavallisesti ajatteli ainoastaan filosofiaan koskevaksi. Mutta näitten\nohessa oli heillä hänen tietääksensä eräs oppi, paljoa suurempi kuin\nmitä filosofia ikinä oli opettanut; ja tämä oli tuo ylevä oppi\näärettömän olennon personallisuudesta -- hänen osan-otostansa ihmisten\nasioihin, hänen huolenpidostaan luontokappaltensa suhteen. Kristityt\nuskoivat, että hän suoraan, personallisesti otti osaa ihmisten toimiin;\nettä hän katseli ihmisiä isän tunteilla; että hän piti murhetta\nkaikista luoduista kappaleistaan; -- sanalla sanoen, että hän rakasti\nheitä.\n\nJumala rakastaa. Ihana oppi! Tämän kumminkin oli Cineas oppinut\nkäsikirjoituksesta, jonka hän oli lukenut. Vaikka hän kyllä koetti\nverrata Sokratesta ja Jesusta toisiinsa, hän tunsi, että heidän\nvälillään löytyi joku mystillinen eroitus. Hän tunsi, että toisen\nepämääräisillä lauseilla, jotka olivat epäilyksiä ja rajoituksia ja\nkaksimielisyyttä täynnä, ja toisen suorilla opeilla, joissa ilmestyi\nihmeellinen voima ja mahti ja majesteetillisyys, että siis näillä oli\nsuuri erinkaltaisuus. Toinen arveli, toinen selitti; edellinen epäili,\njälkimäinen opetti. Jesuksen opetuksista hän vastaan-otti yhden\ntotuuden, joka painui syvälle hänen mieleensä; semmoisen totuuden, jota\nhän oli usein vaivalla etsinyt, usein koettanut Platon kirjoituksista\njohtaa, mutta joka aina välttyi hänen käsistään ja aina oli vaikea\nmäärätä; -- tämä oli juuri se oppi, jota Jesus ennen kaikkia opetti --\noppi jumalan rakkaudesta. Hän vastaan-otti tämän erinomaisella\nriemulla; hän tunsi, että siinä oli totuus, siinä oli jotakin, joka\ntyydytti hänen epäilyksensä poisti hänen levottomuutensa ja haihdutti\nsen sumun, joka usein peitti hänen mielensä. Jumala voi rakastaa ja\njumala rakastaa. Tämä se oli, jonka hän kristityitten kirjoituksista\noppi.\n\nJa sentähden hän ilolla suostui, kun Julius ehdoitti, että hän seuraisi\nhäntä kristityitten kokoukseen.\n\nOli myöhäinen aika ja kuun ehdastaessa aivan pimeä. He lähtivät kahden\nkesken, mutta, kun liikkuminen Roman kaduilla hämärän tultua oli\nmäärällinen, oli molemmilla aseet. Kumpainenkin kantoi tulisoittoa ja\nniin varustettuina he menivät määrätylle paikalle.\n\nJulius kävi edellä. Kadut olivat kapeat ja monimutkaiset.\nKummallakin puolen kohosivat rakennukset kovin korkealle, välisti\nkahdentoista- taikka viidentoistakertaisiksi. Julius näytti\ntäydellisesti osaavan tien tässä katujen labyrintissä. Hän kulki\nnopeasti eteenpäin, poikkesi milloin mistäkin kulmasta eikä koskaan\nepäillyt. Cineas hämmentyi ennen pitkää niin täydellisesti, ettei hän\nollenkaan tietänyt, missäpäin hän oli. Valkea loisti niistä ikkunoista,\njotka olivat auki, ja vilahteli niistä, jotka olivat suljetut. Usein\njoku luja huuto ylhäältäpäin säikäytti heitä. Silloin suitti joku\nikkuna aueta ja joku astia tyhjennettiin kadulle.\n\n\"Jos isäni olisi täällä\", lausui Julius, \"hän varmaan pilkkaisi tätä\nyhdeksi Roman tavaksi ja vannoisi, ettei kenenkään ihmisen henki ole\npimeässä näillä kaduilla turvassa. Mutta tuolla -- kuuleppas tuota!\nMimmoisella paukahuksella se rymähti katuun!\"\n\nKun hän puhui, joku esine tulla rytisi kadulle aivan heidän edessään.\nSe heitettiin jonkun rakennuksen ylimmäisestä kerroksesta ja jyrinä,\njonka se synnytti, sekä voima, jolla se putosi, huomautti varsinkin\nCineasta siitä vaarasta, joka iltaisin oli kaduilla tarjona. Hän oli\niloinen, että hän kantoi kypärää päässänsä.\n\nNäin he kulkivat pitkin pimeitä katuja, hypähtäen takaisin joka kerta\nkuin joku ikkuna heidän ylitsensä avattiin ja katsoen ympärilleen\nuhkaavaista vaaraa varoaksensa. Lopulta ilmestyi kaukaa valkea, ja\nihmisten hälinä ja suuren väentungon tohina.\n\n\"Nyt tullaan Suburralle\", lausui Julius.\n\nHe astuivat pitkin tätä; keskitse ihmisjoukkoja, jotka enimmiten tällä\npaikalla liikkuivat; keskitse lamppujen ja soittojen valaisemia puoteja\nja aaltoilevaa väentunkoa ja kansanparvia, jotka näyttivät yhtä\nsakealta yöt päivät täällä hyörivän. Lukemattomat tulisoitot, joita\nsuunnattoman suuri ihmispaljous kantoi kädessään, näitten soittojen\nylöspäin pidetyt, liekitsevät huiput, jotka häilyivät ja heiskuivat\nilmassa, loivat jylhän, lumoavan valonsa näkymölle ja synnyttivät\noutoja tunteita Cineaassa, jolle Suburran ihmeet ensi kerran yötistä\naikaa esiintyivät. Toisinaan ilmestyi ihmiskihermästä jonkun aatelisen\nkantovuode, jonka edessä kävi pitkä jono klientejä ja jota toiset\nseurasivat, kaikki soittoja kantaen ja väen välitse raa'asti raivaten\ntietä itselleen, aivan huolimatta, kaatoivatko he kiiruisessa\nkulussansa muutamia henkilöitä kumoon ja tallasivat niitä jalkojensa\nalle. Näitten kaikkien joukosta nousi suuri pauhina ja sekavia huutoja;\ntuolla aatelisten saattajat räyskivät kansaa ja kansa räyski takaisin;\ntäällä kaikenlaisten tavarain myyjät puodeistaan ääneen tarjosivat\nkauppakalujaan ja kutsuivat ohitse kulkevia ostamaan; täällä päihtyneet\nmiehet tavan takaa kirkuivat hurjia laulujaan. Etäällä kaikki nämät eri\nhuudot sekaantuivat epäselväksi ja huumaavaksi kohinaksi, sillä välin\nkuin likempänä jokainen yksityinen huuto kuului lujemmin kuin yleinen\nmelu. Kauhea kumina, alhaison hurja tuuppiminen, ihmisten rientäminen,\nlukemattomien valkeain välke ja tuo vaaleankeltainen väri, jolla ne\nvalaisivat näkymöä, kaikki yhtyi Cineasta hurmaamaan ja hämmentämään.\nMutta Julius oli tottunut kaikkiin näihin ja kävi ripeästi ja sievästi\nedellä, samalla kuin Cineaan oli vaikea pysyä hänen rinnallansa.\n\nViimein he kääntyivät oikeallepäin eräälle syrjäkadulle ja\ntulisoittojansa korjattuaan he astuivat eteenpäin.\n\nHe eivät päässeet pitkälle, kuin jo kovia huutoja kuului; uhkaavia\nääniä, ankaroita soimauksen sanoja ja jonkun naisen kimeitä\näikähdyksiä.\n\n\"Varmaan muutamat konnat hätyyttävät jotakuta turvatonta naista\",\nlausui Julius ja samaa päätä hän alkoi juosta Cineaan seuratessa.\nJostakin kulmasta poikettuaan he tulivat äkkiä metelipaikalle.\n\nKymmenkunta miehiä, jotka kaikki näyttivät olevan humalassa,\npiirittivät, tulisoitto toisessa, miekka toisessa kädessä, yksinäistä\nmiestä, joka seisoi selin seinää päin, sillä välin kuin nuori tyttö\nkyykisteli hänen takanansa. Mies näytti noin kuudenkymmenen vanhalta ja\noli puettu romalaisen centurion asuun. Paljastetulla miekallaan hän\nkoetti torjua päällekarkaajiansa. He karjuivat hänen ympärillään ja\nryntäsivät häntä vastaan, mutta tuo paljastettu miekka, vaikka vanhan\nkäsi sitä piteli, näytti pelottavan heitä ja pysyttävän heitä jotenkin\nkaukana hänestä. Ja sillä tapaa nämät, huutaen ja hyppien kuin\nhourupäiset, purkasivat hirveitä kirouksia tätä vanhaa miestä vastaan.\nYksi heistä, joka näytti olevan johtajana, piti erittäin huolta siitä,\nettä hän seisoi tarpeellisen kaukana, vaikka hän kyllä ahkerasti\nyllytti seuraajiansa. Hänen äänensä tuntui Cineaasta tuttavalta.\n\n\"Hei vanha koira!\" hän huusi. \"Mistä kerjäläissäädystä sinä olet\nlähtenyt? Kenen papuja sinä olet syönyt? Puhu, taikka ota vastaan\npotkoa. Te pelkurit\", ärjäsi hän seuraajilleen, \"miks'ette kaappaa\nhäntä kurkusta kiinni ja kurista häntä?\"\n\nNäin yllytettyinä konnat yhtä haavaa hyökkäsivät vanhuksen kimppuun.\nHänen miekkansa iski yhden heistä kuoliaaksi. Toisen kävi samoin.\nSeuraavana silmänräpäyksenä kymmenkunta käsiä tarttui häneen.\nSilmänräpäys vielä ja hän olisi ollut kuoleman oma.\n\nMutta ääneen huutaen nyt Julius ja Cineas karkasivat heihin. Yksi, joka\njo oli nostanut miekkansa sysätäkseen sitä centurion sydämeen, kaatui\nJulion miekkaan. Cineas työnsi toisen menemään samaa tietä. Kaikki muut\nperäytyivät pelästyneinä ja, kun eivät tietäneet, ahdistiko heitä joku\nkokonainen sotaväen vartiokunta, painoivat he pakoon.\n\nVanhus nosti ylös tytön ja lohdutti häntä.\n\n\"Kallis tyttäreni, Lydia kultaiseni\", lausui hän hyväillen, \"kaikki\nvaara on ohitse. Nouse ylös. Älä pelkää. Tule ja kiitä näitä\nurhoollisia pelastajia, jotka ovat vapauttaneet meidän kuolemasta ja\nhäpeästä.\"\n\nNuori tyttö nousi vielä vavisten, silmät maassa ja ujosti äsken\ntulleita silmäiltyään hän heittäysi isänsä syliin. Vanha mies painoi\nhäntä rintaansa vastaan.\n\n\"Jalot vieraat\", hän lausui, \"ketkä hyvänsä olette, ottakaat vastaan\nisän kiitokset. Minun henkeäni te ette ole pelastaneet, vaan tyttäreni\nkunnian. Olkoon teille suuren Jumalan siunaus!\" ja taas hän syleili\ntytärtänsä.\n\n\"Mutta kuinka rohkenit lähteä ulos tämän nuoren tytön kanssa?\" kysyi\nJulius ihmeellä katsellen kaunista nuorta olentoa, joka riippui isänsä\nkaulassa, vielä pelosta vavisten.\n\n\"Me olemme usein ennenkin lähteneet. Tämä on rauhaisa katu, kaukana\nniistä konnista, jotka pimeän tultua häiritsevät Romaa enkä minä tiedä,\nkuinka he tänä yönä sattuivat tulemaan tätä tietä. Itse suhteeni minä\nen pelkää mitään. Minä voisin helposti pitää puoltani näitä pelkureita\nvastaan ja kartoittaa ne luotani, vaikka olen ijäkäs. Mutta tyttäreni\ntähden\" -- vanha mies keskeytti puheensa.\n\n\"Mikä siis on saattanut tyttäresi liikkeelle?\" kysyi Julius. \"Mutta\ntulkaat, jätetään tämä. Me lähdemme teidän kanssanne. Me aioimme mennä\njohonkin, mutta emme nyt tahdo jättää teitä, sillä samat miehet voivat\nuudestaan teitä ahdistaa.\"\n\n\"Tunsitteko tuota ääntä?\" kysyi Cineas, kun he astuivat eteenpäin.\n\n\"Mitä ääntä?\"\n\n\"Johtajan.\"\n\n\"Aivan hyvin\", vastasi vanhus. \"Tämä ääni on yhtä hyvin tunnettu\nkaduilla kuin hovissa.\"\n\n\"Se oli siis\" -- Cineas epäili.\n\n\"Nero\", sanoi vanhus totisesti. \"Niin. Maailman hallitsia johtaa\nhämärällä rosvojen ja murhaajien joukkoja pitkin Roman katuja.\"\n\nHe asteksivat ääneti vähän aikaa. Lopulta Cineas lausui:\n\n\"Sinä rukoilit suuren jumalan siunauksia meille\", sanoi hän tutkaellen\nja äänellänsä tarkoittaen tuota puhetapaa jota eivät Romalaiset\nkäyttäneet.\n\n\"Niin\", vastasi vanhus, \"minä tein sen; minä olen kristitty.\"\n\nJulion huulilta pääsi hiljainen ilon huudahdus. \"Minä ja ystäväni me\nemme ole kristityitä, mutta me tahdomme oppia tuntemaan jotakin heistä\nja minä olin juuri viedä hänen yhteen teidän kokoukseenne.\"\n\n\"Minä myöskin hankin saattaa tyttäreni yhteen kokoukseen\", lausui\nvanhus. Hän seisahti ja tarttui Julion ja Cineaan käteen. \"Voi, nuoret\nmiehet -- te pelastajani ja hyväntekiäni -- jospa suuri Jumala sallisi\nteidän tuntea itseään Kristuksen Jesuksen kautta, niinkuin minä tunnen\nhänen.\"\n\nHän astui taas eteenpäin. \"Minä olen kristitty ja kuitenkin olen tänä\nyönä vuodattanut verta. Mutta mikä muu neuvoksi? Minä en olisi tehnyt\nsitä itseni tähden, mutta sopiko toisin menetellä, kun tyttäreni oli\nsemmoisessa vaarassa? Ei; ei.\"\n\nJulius ei ymmärtänyt semmoisia epäilyksiä. Hän sanoi, että hänen\nmielensä olisi tehnyt tappaa heidän kaikki -- vaikkapa johtaja itse\nolisi kaatunut. \"Ja mitä sinä, romalainen soturi, voit muuta tehdä kuin\ntaistella, kun vaan sinun kimppuusi käydään?\"\n\nVanhus ei vastannut tähän mitään, vaan jatkoi puhettansa, jostakin\nmuusta keskustellen. Viimein he saapuivat jonkun portin luo ja tähän\nvanhus pysähtyi.\n\n\"Te olette hiljastuneet kokoukseen ehtimästä\", hän lausui, \"ja minun\nasuntoni on mitä halvimpia; mutta jos tahdotte astua sisään hetkeksi\nlevähtämään, katsoisin itseäni kunnioitetuksi.\"\n\nSekä Julius että Cineas sanoivat mielellään siihen suostuvansa ja\nseurasivat vanhusta sisään.\n\nRakennus oli korkea, niinkuin tavallisesti Romassa. He seurasivat\nvanhusta useita portaita ylös, siksi kuin he viimein ennättivät juuri\nylimmäiseen kerrokseen. Täällä he astuivat vähäiseen huoneesen ja tämä\noli heidän uusien tuttaviensa koti. Tässä huoneessa oli yksi sohva,\npikkuinen syrjäkammio, jonka päässä nähtiin muutamia vähäisiä vaaseja,\nyksi arkku, ynnä tuoleja. Tämän huoneen vieressä oli toinen, jossa\nhänen tyttärensä asui. Molemmat vieraat istuutuivat; palvelustyttö toi\nlampun ja, kun he olivat tulisoittonsa sammuttaneet, yksinkertaisen\nlampun himmeä loisto yksinään valaisi huonetta.\n\nVanhus kertoi heille, että hänen nimensä oli Cubulos ja hänen\ntyttärensä nimi Lydia. Julion ja Cineaan oli nyt parempi tilaisuus\nkatsella uusien tuttaviensa ulkomuotoa. Cubulolla oli kunnian-arvoinen\nkatsanto, kiherät harmaat hiukset, lyhyeksi leikattu parta ja hyvin\nhuomattavat kasvonjuonteet, jotka olisivat näyttäneet karkeilta ja\ntylyiltä, jollei niissä olisi ilmestynyt erinäinen suloisuus ja\nlempeys, johon vallitsevana yhtyi jonkunlainen surullisuus. Hänen\npuheensa oli vähän katkonainen, ei kuitenkaan taitamattomuudesta, vaan\npikemmin sentähden, että hänen mielensä ennalta oli ajatusten hallussa.\nHänen tyttärensä ei ollut ensinkään isänsä muotoinen. Lydian kasvot\nolivat suloiset ja lempeät, hänen silmänsä isot, mustat ja kirkkaat,\njommoiset ovat etelämaille omituiset, hänen hiuksensa uhkean tiheät ja\nmustankiehkuraiset ja hänen ihonsa tumman olivinvärinen. Hänen\nkasvoissaan ilmestyi suuri naisellinen puhtaus ja hellyys ynnä vienoin\nherkkätunteisuus; ja noissa hänen mustissa silmissään asui semmoinen\nrakkauden ja alttiiksi-annon voima, joka kerran viritettynä saatti\nvastustaa kaikkia ja kaikkia kärsiä. Nyt hän sentään oli vapiseva ja\nkaino, vielä pelon hallussa, kiitollinen pelastajiansa kohtaan, vaan\nkuitenkin melkein peläten heitä katsella; lauhkeasti totellen isänsä\ntahtoa, täyttäen hänen käskyjään nopeasti mutta hiljaisesti ja sitten\nperäytyen, ikäänkuin arka metsäkauris, omaan huoneesensa. Julius\nseurasi häntä silmillään ja katsoi siihen pimeään kammioon, johon Lydia\noli vetäynyt, niinkuin olisi hän katseellansa tahtonut palauttaa hänen.\n\n\"Minä olen vuodattanut verta tänä yönä\", lausui centurio vähän ajan\npäästä; \"mutta minä otan Jumalan todistajaksi, etten sitä tehnyt itseni\ntähden; ei, ennemmin kuolisin tuhat kertaa. Minä vuodatin verta\ntytärtäni pelastaakseni -- viatonta ja puhdasta tytärtäni. Ei! ei! se\non mahdotonta, että minä olen sillä syntiä tehnyt. Kävikö minun jättää\nsilmäteräni noille pahoille hengille.\"\n\n\"Syntiäkö tehnyt?\" kysyi Julius suuresti kummastuen. \"Tämä isku, jonka\ntytärtäsi varten iskit, oli elämäsi pyhin ja jaloin teko ja itse\npuolestani kiitän jumalaa, että olen elänyt, vaikka vaan sitä varten,\nettä sain kerran tämmöisessä tilassa iskun iskeä. Mitä tänä yönä olen\ntehnyt, sen muistan aina ilolla. Kadutko, kun mieleesi johtuu tämä\nsuloinen tyttö, jolloin hän peläten kyykisteli sinun takanasi?\nRohkenetko toivoa, että olisit heittänyt miekkasi ja luopunut\ntyttärestäsi? Pois se!\"\n\nJulius astui vanhuksen luo, suuttumuksesta vavisten. Cubulos tarttui\nhäntä käteen ja painoi sen sydäntänsä vastaan.\n\n\"Jalo ystävä! Sinun sanasi viihdyttävät minua. Sinä et voi tietää, mitä\nkauhua verenvuodatuksen ajatus synnyttää kristityissä. Mutta sinä puhut\nrauhaa omalle tunnolleni. Ei -- tätä suloista lasta varten tappaisin\nvaikka kaksikymmentä vihollista.\"\n\n\"Ja minä -- tuhat!\" lausui Julius kiivaasti. Cubulos ei vastannut\nmitään, mutta hänen silmänsä sädehtivät mielihyvästä, kun hän katseli\nnuorukaista, joka jalossa innossaan seisoi hänen edessään.\n\n\"Minua ihmeyttää, mitä sinä olet lausunut!\" huudahti Cineas todesti\nkummastuneena. \"Kristityitten vihamiehet syyttävät heitä\npelkurimaisuudesta ja kehnoudesta; ja mikä suurempi kehnous löytynee,\nkuin se, että isä tyvenesti ja vastustamatta jättää tyttärensä\nrosvojoukkojen käsiin? Semmoinen uskonto, joka näitä tämmöisiä opettaa,\nei saata jumalasta lähteä.\"\n\n\"Älä puhu sen enempää\", lausui Cubulos; \"minä häpeän omia tunteitani.\nVarmaan hän antaa minulle anteeksi, mitä olen tehnyt.\"\n\n\"Antaa anteeksi!\" huusi Cineas. \"Sopiiko tämä sana? -- antaa anteeksi!\nHän hyväksyy sitä. Hän kiittää sinua. Voi ystäväni, älä väärinkäytä\ntuota teidän uskontoanne, jossa löytyy niin paljon suurta ja puhdasta,\nsillä muutoin teet sen filosofiaa halvemmaksi ja vieroitat siitä mitä\nvakavimman sielun, joka ennen kaikkia pyrkii totuuteen. Minä se juuri\nolen; mutta jos minä havaitsen sinussa, joka olet kristitty, tämmöisiä\ntunteita, mitä ajatella? Eikö minun täydy luulla, että kaikki on vaan\nkehnoutta ja hengen köyhyyttä ja ylenkatsottavaa viheliäisyyttä?\"\n\n\"Ei, ei\", vastasi Cubulos. \"Jos etsit totuutta, älä minusta eikä muista\nmitään päätä. Sillä kaikki ihmiset ovat heikot ja voimattomat. Me\nolemme syntiä ja pahuutta täynnä. Päätä Pyhän Olennon omista sanoista\nja ainoastaan niistä; älä päätä hänen syntisten seuraajiensa syntisestä\nelämästä, kaikkein vähimmin minusta; sillä minä olen heikoin hänen\npalvelioistaan! Minä koetan tehdä hänen tahtonsa, mutta minä en voi.\nElämäni on kulunut minun tavoittaissani parempaa luontoa; mutta, voi\nminua! taisteloni näyttävät kaikki olleen turhat. Sentähden on\nomatuntoni arka, minä varon syntiä kaikissa teoissani ja tunnen että\nkaikki, mitä teen, on syntistä; mutta hän on minun toivoni. Hän on\nollut elämäni toivo. Hän ei hylkää minua. Häneen minä turvaan.\"\n\nCubulos peitti kasvonsa käsillään.\n\nMolemmat ystävät viipyivät vielä vähäisen aikaa ja lähtivät viimein. He\nastuivat kotiin ääneti, kumpikin omissa ajatuksissaan -- Cineas\nihmetellen tätä uutta todistusta oman tunnon arkuudesta ja\ntaipumuksesta oman tunnon vaivoihin taikka kumminkin katumukseen;\nJulius ajatellen vaan tuota kirkasta näkyä, joka oli hänen silmiään\nhäikäissyt ja luonut ihanan loiston centurion halpaan asuntoon.\n\n\n\n\nXVI.\n\nKristittyin kokous.\n\n\nTämän yön tapaukset synnyttivät Cineaassa suuren halun nähdä vähän\nenemmän kristityistä. Hän odotti jonkunlaisella maltittomuudella sitä\npäivää, jota nämät pitivät pyhänä, että hän Julion kanssa menisi heidän\nkokoukseensa ja katsoisi ja oppisi, mikä se oli, joka elähytti heidän\nsydäntänsä ja antoi kaikkien heidän elämällensä pyhän tarkoituksen. Hän\naikoi ymmärtää sitä voimaa, jolla heidän uskontonsa vaikutti heihin,\nsitä voimaa, joka saatti heidän niin varovaiseksi heidän tekojensa\nsuhteen, niin araksi syntiin, niin valmiiksi katumaan. Hän kummasteli\ntätä uutta ihmistunteen ilmestystä ja arveli, että jos hän itse rupeisi\npunnitsemaan joka ajatusta ja tutkimaan joka tekoa, hän huomaisi paljon\nhyljättävää ja monta kohtaa, jota hän ei voisi hyväksyä. Filosofia ei\nollut koskaan tätä näyttänyt. Hän ei ollut koskaan oppinut näin\nkatselamaan omaa sydäntänsä, tarkastamaan kaikkia sen kehoituksia ja\nsen kaikkia liikuntoja miettimään. Ne sisälliset taistelot, joita hän\noli taistellut, olivat kaikki tarkoittaneet niitä ponnistuksia, joita\nhän oli tehnyt luovuttaaksensa puolestaan aineellisten olokappalten\nviehätysvoimaa. Hän oli koettanut elää tiedon elämää, käsittää maailmaa\nfilosofialliselta kannalta ja ylenkatsoa sen huolia, mutta nyt alkoi\nhänen silmissään hämärästi siintää korkeampi tehtävä -- yritys saada\nkaikki ajatukset ja tunteet aivan puhtaaksi ja pyhäksi. Tämä havainto\ntäytti hänen ensiksi jonkinlaisella hämmästyksellä, sillä hän tunsi,\nettä tuo ehdoton motivin puhtaus oli mahdoton saavuttaa; vaan kuitenkin\nhän näki, että sen taukoamaton tavoittaminen oli itsestänsä jalo ja\njalouttaisi ihmisen kaikki ajatukset ja koko elämän.\n\nKaikki nämät seikat suurensivat vaan hänen haluansa saada enemmän\ntietoa kristityistä.\n\nMuutamien päivien perästä he uudestaan lähtivät liikkeelle. Julius oli\nkäynyt siellä ennen ja tunsi paikan. Huone oli kartanon ylikerroksessa,\njosta oli avara näky-ala Tiberiin päin. Leivän jakaminen oli jo\ntapahtunut ja molemmat ystävät olivat joutuneet keskelle kokoontunutta\njoukkoa, joka odotti muita pyhiä menoja.\n\nIso huone, johon noin sata henkeä mahtui, oli miehiä, naisia ja lapsia\ntäynnä. Cineas katseli vähän kummastuneena paljaita seiniä,\nyksinkertaista koristamatonta huonetta. Kuvapatsasten ja maalausten\npoissa-olo miellytti hänen filosofiallista sieluansa; siliä aineellisia\nmuotoja ei tarvita, kun henki palvelee korkeinta olentoa. Tämmöinen\nhänen ajatuksensa oli. Halpa pöytä seisoi huoneen yhdessä päässä ja sen\ntakana istui useita miehiä, joilla oli huomiota kiinnittävä ulkomuoto\nja joista yksi johdatti yksinkertaista jumalan-palvelusta. Cineas ei\ntuntenut häntä, mutta kansa näytti tuntevan hänen ja suuresti\nrakastavan häntä, sillä he katselivat häntä hellällä osan otolla ja\nkuuntelivat suurimmalla tarkkuudella jokaista sanaa, joka vuosi hänen\nhuuliltaan.\n\nHe aloittivat jumalanpalvelusta virren veisaamisella, joka Cineaan\nharjaantuneesen ja tarkkaan korvaan kuului todellakin raa'alta ja\nrunomitan puolesta barbarilaiselta. Läsnä olijat olivatkin alhaisempaa\nkansaluokkaa ja värsyt olivat sovitetut heidän käsityksensä mukaan.\nNäille kristityille olivat suurten kansallisrunoiliain hienot\ntaidetemput osaksi taikka kokonaan oudot. He eivät ymmärtäneet mitään\nnäitten säännöistä. Heillä oli omat rahvaantapaiset laulunsa ja heidän\nvirtensä olivat sepitetyt semmoisten sääntöjen johdolla, jotka olivat\nsivistyneille tuntemattomat. He olivat tottuneet tavalliseen rytmiin,\njossa oppineitten kansaluokkain kvantitativista runomittaa ei\nnoudatettu ja toiselta puolen sanojen loppusointua rakastettiin. Cineas\nkuunteli heidän laulujaan ja muisteli Neron värssyjä. Sillä Nero oli\nainoastaan koettanut kohottaa kansan käyttämiä muotoja ja antaa\nloppusoinnun vallita kelvolliseksi katsottujen kirjallisten tuotteitten\nrinnalla. Nämät kristityt käyttivät lauluissansa runomittaa ja\nloppusointua, jota he ymmärsivät ja arvossa pitivät ja virsissään he\nilmoittivat uskontonsa jumaliset tunteet, kaikki sen toiveet ja\npuhtauden ja alttiiksi-annon ja ylevyyden. Virressä, jota he lauloivat,\noli kööri, johon joka säveljakso päättyi ja josta Cineas ainoastaan\nmuisti:\n\n    \"Jesu, tibi sit gloria\n    In sempiterna saecula.\"\n\nKun he olivat laulaneet tämän, johtaja otti jonkun pergamentikääryn ja\nalkoi lukea.\n\nTässä oli korkeimman ja todellisimman siveyden vaatimus, lausuttuna\nsemmoisilla sanoilla, jotka jo olivat Cineaalle tutut, jotka olivat\nantaneet hänelle aihetta syvään miettimiseen ja juurtuneet hänen\nmuistiinsa.\n\n  \"Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset; sillä heidän on taivaan\n  valtakunta.\n\n  Autuaat ovat murheelliset; sillä he saavat lohdutuksen.\n\n  Autuaat ovat siviät; sillä he saavat maan periä.\n\n  Autuaat ovat, jotka isoavat ja janoavat vanhurskautta; sillä he\n  ravitaan.\n\n  Autuaat ovat laupiaat; sillä he saavat laupiuden.\n\n  Autuaat ovat puhtaat sydämestä; sillä he saavat nähdä Jumalan.\n\n  Autuaat ovat rauhan tekiät; sillä ne pitää Jumalan pojiksi\n  kutsuttaman.\n\n  Autuaat ovat, jotka vanhurskauden tähden vainotaan; sillä heidän\n  on taivaan valtakunta.\n\n  Autuaat olette te, koska he pilkkaavat ja vainoavat teitä ja\n  puhuvat kaikkinaista pahuutta teitä vastaan, valhetellen, minun\n  nimeni tähden.\"\n\nNämät sanat ja näitten kaltaiset ja monet muut senlaiset luki johtaja\nkokoontuneitten kuullen ja kaikki näyttivät suurimmalla hartaudella\nkiintyvän noihin elämän sanoihin. Ne olivat heidän Herransa omat sanat.\nHän oli ne lausunut ja nämät hänen seuraajansa kuuntelivat niitä,\nvaikka ne olivat heille tutut, ikäänkuin olisivat kuunnelleet taivaasta\ntulevaa ääntä.\n\nNäitten sanojen suuri merkitys, jonka Cineas oli jo ennen tuntenut,\nnäytti muuttuvan suuremmaksi, kun hän nyt kuunteli niitä uusissa\noloissa. Hän ei voinut olla vertaamatta tätä kokousta siihen\nfilosofialliseen kouluun, johon hän oli nuorena kuulunut. Hän tunsi,\nettä tässä oli jotakin jumalallisempaa. Kovin erinkaltaiset olivat\nnämät ja Sokrateen sanat.\n\nTuosta johtaja ojensi kätensä, nosti päätänsä ja aloitti juhlallista\nrukousta äärettömän Jumalan puoleen. Hän tunnusti monta syntiä ja\npahantekoa. Hän pyysi anteeksi-antoa Hänen tähtensä, joka oli kuollut\nheidän hyväksensä. Hän rukoili ijankaikkisen Hengen apua, että he\nkaikki vaeltaisivat totellen hänen tahtoansa ja hurskaudessa eläisivät.\n\nKaikki nämät oudoksuttivat Cineasta. Hän ei vielä ymmärtänyt sitä eikä\ntuntenut, että hänenkin sopi ottaa osaa siihen. Hän ei tietänyt mistään\nrikoksesta. Ei mikään synti raskaana painanut hänen sydäntänsä. Mutta\nhän oli huolestunut. Jos nämät nuhteettomat ihmiset näin pitivät\npuutteita ja inhimillistä heikkoutta syntinä, minkätähden hän ei sitä\ntekisi, sillä hän ei siveytensä puolesta ollut heitä parempi? Uusi\ntekojen ja ajatusten ohje näytti ilmestyvän hänelle ja vanha\nitsetyytyväisyys, joka oli niin kauan asunut hänessä, alkoi kadota\ntämän rukouksen kaikkuessa. Hän alkoi ymmärtää, että voi löytyä jotakin\nsemmoista, kuin rakkaus jumalaan ja elin-aikainen jumalanpalvelus ja\nharras alttiiksi-anto ja kaikkia voittava into -- joista kaikista hän\nei vielä tietänyt mitään. Tässä oli tieto jumalasta, aivan toisenlainen\nkuin se, joka hänellä oli, ja rakkaus jumalaan, suuresti eriävä siitä\nepämääräisestä tunteesta, jota hän oli sydämessään kantanut. Kaikki\nnämät seikat tunkeusivat hänen mieleensä.\n\nMutta viimein yksinkertainen jumalanpalvelus päättyi ja vähäinen\nseurakunta erkani ja Cineas lähti pois Julion kanssa monen ajatuksen\najelemana.\n\n\n\n\nXVII.\n\nEnnustuksen tarkoitus.\n\n\nJos Cineas olisi pyrkinyt Paavalin puheille, olisi kuka ties joku\nmuutos hänen tunteissaan tapahtunut. Mutta nyt hän pysyi muuttumatta.\nKäsikirjoitus oli suuresti vaikuttanut häneen, mutta hän ei ollut\npäässyt täyteen vakuutukseen sen totuudesta. Hänen terävä, tarkka ja\ntutkisteleva järkensä saatti hänen huolellisesti perustelemaan joka\nasiaa ja kysymään -- minkätähden?\n\nHelena ei koettanut taivutella häntä, sillä hän tiesi, että hänen\nyrityksensä olisi turha. Hän ei tehnyt sen enempää kuin puhui siitä\nonnesta, jonka hän tapasi tästä uudesta uskosta. Se oli poistanut hänen\nentisen pelkonsa ja levittänyt suloa tulevaisuuteen. Nyt hän vihdoin\ntiesi kuinka rukoilla ja kuinka ylistää. Samalla kuin hän kartti\ntodistelemista, näytti hän, itsekään siitä tietämättä, veljellensä\njotakin, joka oli tehokkaampaa kuin kaikki todistukset, -- todella\nJumalaa rakastavan hengen. Sillä kun Cineas katseli Helenaa ja ajatteli\nsitä muutosta, joka oli tapahtunut sisaren sydämessä ja vertasi hänen\nnykyistä tyyneyttänsä hänen entiseen alakuloisuuteensa, havaitsi hän,\nettä tämä oli saanut jotakin, jota hän itse oli vailla. Helena oli\ntosiaankin saavuttanut mitä Cineas halusi -- lujan uskon, vakavan\nuskon, täydellisen tiedon Jumalasta ja rakkauden häntä kohtaan. Cineas\ntahtoi tulla Helenan kaltaiseksi.\n\nFilosofin järkiperäinen usko ei kuitenkaan ottanut totellakseen pelkkää\nsydämen halua ja niin tahtoi Cineas lähestyä Kristusta, mutta yhä vielä\nhänen järkensä esteli ja vastusti ja työnsi hänen takaisin.\n\nHän ihasteli lakkaamatta käsikirjoitusta ja sitä lukiessaan hän\ntunnusti viimein itsellensä, että tämä pikkuinen kirja sisälsi enemmän,\nkuin hän oli kaikista Platon teoksista keksinyt. Se oli suora. Se koski\nsydämeen. Hän havaitsi, että hän vähitellen ajatteli niitä ajatuksia,\njotka tästä kirjasta vuotivat ja omisti sen lausetavan. Hän puhui\nHelenan kanssa taivaan valtakunnasta, Jumalasta, joka oli kaikkein isä,\nja pyhyydestä.\n\nTästä pyhyydestä syntyi hänessä puhdas ja täydellinen perikuva,\nylevämpi ja jumalallisempi kuin kaikki filosofian sommitelmat, ja hän\nhuomasi, että hänen perikuvansa sai sen mystillisen olennon muodon,\njosta tämä kirja puhui. Sokrates ironioinensa katosi Cineaan mielestä\nja hänen sijaansa tuli Kristus, tämän rakkaus ja kyynelet. Hän alkoi\nkatsoa Kristusta siksi, jota kaikki hyvät ja viisaat filosofit olivat\nniin kauan etsineet ja jonka etsimistä he olivat niin monta vuosisataa\njatkaneet -- täydellisen hyväksi ja täydellisen kauniiksi olennoksi.\nKaikki tämä näytti hänen mielestään Kristuksessa löytyvän.\n\nMutta hän ei kuitenkaan ollut niin lähellä Kristin uskon todellista\ntunnustamista, kuin luulisi. Kaikki nämät ajatukset olivat\njärkiperäiset. Hänen kauneuden-tuntonsa oli kosketettu. Kristin usko\nnäyttäysi hänelle estetillisessä valossa. Suuren kärsijän suru liikutti\nhänen sydäntänsä, mutta hän ei tietänyt minkäänlaisesta katumuksesta\neikä mielen masentumisesta. Hän ei uskonut omaa synnillisyyttänsä.\nItsetyytyväisyys, jota hän aina oli tuntenut, oli vielä voimissaan.\nMiksi hän katuisi? Mitä hän katuisi? Mikä tunnustus hänen tuli tehdä?\nHän saatti pyytää jumalalta valistusta, mutta ei anteeksi-antoa.\n\nYhtä asiaa hän uskoi aivan lujasti ja se oli, että jos Juutalaisten\npyhillä kirjoilla oli joku ylevä merkitys, koko tämä merkitys oli\nKristuksessa haettava. Samalla kuin hän ajatteli Kristusta Juutalaisten\nkirjojen tarkoittamaksi, samalla hän teki nämät kirjat melkein\njumalalliseksi. Ilman tämmöistä selitystä olivat Isaakin teoriat\nlapselliset ja alhaiset. Mutta hengellisellä tavalla selitettynä samat\nteoriat olivat hänen silmissään totisin ja korkein filosofia.\n\nHän viittasi tähän kerran Isaakin kuullen.\n\n\"Eiköhän sentään teidän Messiaksenne\", kysyi hän, \"josta te puhutte\nniin paljon, liene, niinkuin minä olen muistuttanut, joku pyhä\nprofeetta -- joku opettaja -- joka tahtoo tehdä kansan sydämeltä\npuhtaammaksi ja elämältä paremmaksi? Tämä, luullakseni, olisi jumalalle\nsopivampi kuin että hän lähettää jonkun kuninkaan taikka kenraalin,\njoka vaan vuodattaisi ihmisten verta.\"\n\n\"Ei koskaan\", huudahti Isaak kiivaasti sillä hehkuvalla innolla, joka\naina ilmestyi, kun tämmöisiin viitattiin. \"Ei ikinä. Ei kuuna\nkulloinkaan. Jumalan lupaukset ovat totiset ja oikeat ja ne täytetään.\nNe ovat sanoja myöten ymmärrettävät, taikka ne ovat tyhjäntäpöiset. Hän\nei ole näin pilkkaava heitä, jotka ovat vuosisadat häneen turvanneet.\nHän on mitä suorimmalla ja selvimmällä tavalla turvannut tämän asian\nmeille, niinkuin me sen ymmärrämme; vuosisadat olemme odottaneet ja\nuskoneet ja toivoneet. Profeetta toisen perästä on tullut ja jokainen\nseuraava on puhunut samalla tavalla ja vahvistanut toivomme, että\n_Vapahtaja_ tulee. Koska jumala on uskollinen ja totinen, hän ei omaa\nkansaansa petä.\"\n\n\"Hän on ennen monta, monta kertaa luvannut sekä hyvää että pahaa ja\njokainen lupaus täytettiin. Hän lupasi esi-isillemme, kun he olivat\norjina Egyptin maalla, että hän johdattaisi heidät kauniisen ja\nhedelmälliseen maahan; hän tekikin niin. He vaelsivat monta monituista\nvuotta vaivoja ja onnettomuutta nähden, mutta saapuivat kuitenkin\nviimein luvattuun maahan. Hän lupasi heille eri aikoina voiton monesta\nvihollisesta; ja voitto tulikin aina. Hän uhkasi valtakunnan jakoa; ja\nvaltakunta jakaantui. Hän uhkasi, että viholliset valloittaisivat\nheidän maansa ja veisivät heidän pitkällöiseen vankeuteen; ja valloitus\nja vankeus seurasivat. Hän lupasi vapautta tästä vankeudesta; ja vapaus\ntuli.\"\n\n\"Kaikki nämät olivat selviä lupauksia, jotka eivät tarkoittaneet mitään\nhämärää, hengellistä täytäntöä, vaan suoraa sananmukaista, ja suoraan\nja sananmukaisesti jokainen näistä lupauksista täytettiin.\"\n\n\"Entä nyt, jos katselen tätä suurta lupausta, joka on kaikista\nlupauksista kaikkina aikoina korkein, ulottuen alaspäin meidän\nensimäisestä isästämme Abrahamista, mitä minä havaitsen? Havaitsenko\nmuuta kuin, että jos mikään on sananmukaista, tämä on suuremmassa\nmäärässä, kuin mikään muu? Onko hän, joka johdatti kansaansa semmoisten\nsurujen kautta ja niin heitä rasitti, onko hän tällä tapaa heitä\npilkkaava ja näyttävä, että hän on pitkin heidän historiaansa\nhuvittanut heitä tyhjällä varjolla -- turhalla toivolla -- mitättömällä\ntarinalla? Minkä-arvoinen profeetta yksistänsä on meillä orjuudessamme?\nMeillä on ollut profeettoja. Me emme enää semmoisia tarvitse. Me\ntarvitsemme häntä, että hän nousee Davidin valta-istuimelle\nJerusalemissa sieltä maata hallitakseen, vaan ei opettaakseen. Me\nolemme väsyneet odottamasta ja rukoilemasta ja toivomasta ja isoamasta.\nMe olemme väsyneet ja sydämestä sortuneet. Voi sinä kauan odotettu!\ntule pian. Nouse valta-istuimellesi. Hallitse, kunnes kaikki viholliset\novat nöyristyneet jalkojesi juureen.\"\n\n\"Mutta mitä minä pelkään? Minä sanon sinulle\", huudahti Isaak\nhämmästyttävällä voimalla, \"että hän tulee ja ryhtyy hallintoonsa. Aika\non käsissä. Kaikki seikat aavistavat hänen tuloansa. Sinä saat itse\nelää häntä nähdäksesi, jopa piankin.\"\n\nCineas lausui kummastustaan tästä ja pyysi Isaakilta selitystä.\n\n\"Profeettaimme ennustuksissa\", lausui Isaak, \"tuo Suuri ja Ainoa ei ole\nainoastaan luvattu, vaan myöskin hänen tulonsa aika ilmoitettu.\nVuosisadat ovat pappimme koettaneet määrätä tämän ilmestyksen aikaa ja\ntietysti he alusta luulivat sen tulevan varhemmin kuin mitä oli\nsanottu. Itsekukin sukupolvi ajatteli mielellään, että ennustus hänen\naikanansa toteuntuisi. Nämät viimeiset kolme-, neljäkymmentä vuotta on\nkansa joka päivä vartonut hänen ilmestymistään. Vääriä Messiaksia on\nastunut esiin, perustaen vaatimuksiaan tähän ennustukseen ja välisti\nsaanut monta seuralaista. Mutta he olivat kaikki valheprofeettoja.\nHartaissa odotuksissaan he pusersivat kokoon epä-oikean selityksen\npyhistä kirjoistamme. Tämä on syy, jonka vuoksi heidän toivonsa niin\nusein petti.\"\n\n\"Mutta nyt on aika sananmukaisessa merkityksessä tullut. Ei nyt\ntarvitse erehtyä, niinkuin ennen meidän esi-isämme. Meillä on pyhien\nprofeettojen muistelmat ja suora ilmoitus hänen tulonsa ajasta, josta\njokainen, joka pystyy luvunlaskuun, saa nähdä, että tämä on hetki. Tätä\nlukua olen ehtimiseen laskenut, epäillen erhetyksiä, epäillen omia\ntoiveitani, että he hairauttaisivat minua, ja minä olen tullut siihen\npäätökseen, että tämä on juuri viimeinen mahdollinen aika, jolloin hän\nvoi tulla. Hänen täytyy tulla nyt taikka ei koskaan. Jollei hän nyt\nviiden taikka kenties kymmenen vuoden kuluessa tule, ei hän ollenkaan\ntule, taikka on ennustus pelkkää vääryyttä, pelkkää petosta, ilmeistä\npilkkaa, pahinta ja julminta pilkkaa. Mutta koska jumala ei voi pettää,\ntäytetään tämä hänen sanansa.\"\n\nCineas kuunteli levollisesti. Hän ei ollut uutelias tutkimaan Isaakin\nluvunlaskuja, sillä hän oli enemmän kuin koskaan ennen varma siitä,\nettä kaikki oli erhetystä. Hän ei ensinkään taipunut Juutalaisen\nahtaisin ennakkoluuloihin, eikä voinut kuin ihmetellä sitä\nkuolemankaltaista sitkeyttä, jolla Isaak piti kiinni arveluistaan.\n\n\"Koko maa tuntee hänen läsnä-olonsa voiman\", jatkoi Isaak. \"Kansa\ntietää, että hän on lähellä. He nousevat häntä vastaan-ottamaan; he\novat vakuutetut siitä, että hän tulee. Mahtava väenliikunto alkaa ja\nkoko maa järisee varustusten vahvasta kuminasta.\"\n\n\"Millä tavoin he itseänsä varustavat?\" kysyi Cineas.\n\n\"Aseilla ja sotaa varten\", huudahti Isaak kiivaasti. \"Silla he ovat\norjina ja tuntevat, että jos mielivät sopivalla tavalla kohdata\nvapahtajaansa, heidän tulee olla vapaina ja itse iskeä ensimäinen isku.\nJa jokainen, joka on Judeassa oleskellut, tietää, että kaikista\nihmisistä Juutalaiset ovat ne, jotka rohkenevat suurimpia ja suurimpia\naikaan saavat. Sota täytyy tulla. Se on välttämätön. Romalaisten sortoa\nei käy enää sietäminen. Jos Juutalaiset olisivat kärsivällisempää\nsukua, heidän olisi sittenkin syytä nousta ainoastaan kostoa varten.\nMutta he ovat kaikista ihmisistä kaikkein vähimmän kärsivällisiä,\neivätkä aio nousta kostoa, vaan vapautta varten; ja kaikkia varten,\njohon tämä vapaus heitä saattanee. He ovat kaikki samaa toivoa täynnä,\nsama kehoittava syy vaikuttaa kaikkiin, eikä ole sitä miestä -- vai\nmiestä? -- ei ole sitä naista, eikä liioin lastakaan, joka ei ole\nvalmis kaikkia uskaltamaan, jopa kuolemaan menemään. Mistä tämä tunto\ntulee, tämä into, niin yleinen, niin hurjanrohkea? Se ei ole ainoastaan\ninhimillinen eikä kansallinen, se tottelee suurempaa kehoitinta, kuin\nvaan isänmaanrakkautta. Se on jumalallinen, ylhäältä se tulee. Se on\njumalan lähettämä. Tämä on hänen aikansa. Tämä on hetki, kauan\ntoivottu, vaikka kauan viivytetty, halki vuosisatojen odotettu,\nvarrottu rukouksilla ja kyynelillä ja nyt se tulee, ja hän tekee\nläsnä-olonsa tunnetuksi ja hän on siellä tuossa pyhässä maassa,\nvuodattaen voimaansa kansan sydämiin, että hän näin heitä herättäisi ja\nharrastuttaisi pyhään tarkoitukseen ja rajuun päätökseen, jonka\nrinnalla kaikki ainoastaan inhimilliset tunteet ovat heikot ja\njoutavat. Ensiksi hän saattaa kansan mahdolliseksi tähän korkeaan\npäämäärään ja sitten hän lähettää Messiaksen.\"\n\n\"Sinun puhettasi myöten\", lausui Cineas, \"jumala vaikuttaa tämän\ntunteitten kiihtymyksen, josta nyt olen kuullut. Mitä sinun luullaksesi\nkorkein olento näillä kaikilla tarkoittaa?\"\n\n\"Ensiksi vapauttamme\", sanoi Isaak häntä keskeyttäen; \"sitä kaikkein\nensimäiseksi. Minä uskon, että hän tahtoo, jotta kansa, jonka hän niin\nusein ennen on vapauttanut, vielä kerta vapautetaan.\"\n\n\"Ymmärrätkö täydelleen mitä voimaa vastaan heidän on taisteleminen?\"\nkysyi Cineas. \"Sinä et ole mikään juutalainen talonpoika. Sinä olet\nkulkenut ympäri koko maailmaa. Sinä olet oleskellut Romassa. Sinä\ntunnet Roman vallan yhtä hyvin kuin minä. Katsotko mahdolliseksi, että\nyksi sen vähäisimmistä provinseistä pudistaa hartioiltaan Caesarin\nmahtavan ikeen, taikka että teidän kansa uskaltaa menestyksen toivolla\nsotia maailmaa vastaan?\"\n\n\"Jumalalle on kaikki mahdollista\", vastasi Isaak.\n\n\"Kyllä; mutta etkö ole inhimillisten asiain menossa usein havainnut\nsitä tosi-asiaa, että heikomman kansan aina täytyy joutua voimakkaamman\nvallan alaiseksi, olipa sen asia kuinka oikea tahansa?\"\n\n\"En\", vastasi Isaak kuivankiskoisesti. \"Kreikkalaiset eivät ajatelleet\nnäin, kun Persia lähetti lukemattomat sotaparvensa heitä vastaan.\"\n\n\"Se on tosi\", lausui Cineas; \"mutta Persialaiset olivat Kreikkalaisia\nheikommat. Nämät samat Kreikkalaiset kulkivat sittemmin Aasian halki ja\nhuomasivat heidän heikkoutensa. Romalaiset ovat toista laatua. He\nvalloittivat Kreikanmaan ja pitivät sitä sangen helppona asiana.\nLöytyykö maailmassa kansaa, joka voi Caesarin legioneja vastustaa?\"\n\n\"Löytyy\", vastasi Isaak; \"se kansa, jonka puolella jumala on, voi\nCaesarinkin legionit kukistaa. Menneessä historiassamme olemme\ntoimittaneet yhtä suuria töitä kuin nämät. Tämä historia on täynnä\nvoittoja, joita on saatu ankaran väkevistä sotalaumoista. Kansakuntamme\nvarttui ja miehistyi keskellä mahtipontisia vihollista. Juutalaiset\novat monesti menestyksellä taistelleet monarkkeja vastaan, jotka olivat\nmaailman hallitsioita. He ovat eläneet ja he ovat vuosisatojen kuluessa\nnähneet monen valtakunnan kohoavan ja sortuvan. He ovat nähneet Roman\nnousevan; he saavat nähdä sen häviävän.\"\n\n\"Senkö häviävän?\"\n\n\"Miks'ei? Onko Roma vaurioin tuolla puolen? Ovatko Romalaiset jumalia,\njotta he ainaiseksi ovat vastoinkäymisistä päässeet? He ovat elämänsä\neläneet ja työnsä tehneet. Heidän aikansa on ohitse.\"\n\n\"Kun joku Roman armeija saapuu Judeaan, pelkään, että sinä huomaat sen\nyhtä voimakkaaksi kuin koskaan ennen.\"\n\n\"Minun on helppo ymmärtää Kreikkalaisen epäilys\", lausui Isaak. \"Teidän\nhistoriassanne on kaikki inhimillistä. Meidän historiamme on\njumalallinen. Se on kokonaan jumalan tekemä. Me olemme eläneet\nalinomaisten ihmetöitten keskellä. Hän valitsi meidän omakseen kaikista\nkansakunnista. Hän on ollut meidän jumalamme, kun kansakuntien kaikki\njumalat olivat epäjumalia. Hän on pelastanut meidän kaikista\nvihollisista ja hän taas meidän pelastaa.\"\n\n\"Mutta\", jatkoi hän, \"ei sinun omaltakaan katsantokohdaltasi kapina ole\nniin mielettömän rohkea yritys kuin sinä arvelet. Tunnetko vaan\nluonnon? Se on täynnä vuoria ja määrällisiä solia ja ympäristöään\nhallitsevia paikkoja, joista jokaisesta sopii tehdä toinen Thermopylae.\nEtevimmät kaupungit siaitsevat semmoisilla seuduilla, jotka antavat\nheille arvaamattoman suuren voiman, että ne, jos ovat muonavaroilla\nhyvin varustetut, voivat kuinka kauan hyvänsä kestää rynnäkköä. Ennen\nkaikkia on Jerusalemin asema vahva. Jos asukkailla on kylläksi\nelatus-aineita, he jaksavat ijät päivät kärsiä piiritystä. Vuoria on\nkaikkialla yli-ympäri. Sen muurit kohoavat ilmaan jyrkkien kallioin\nrinteiltä. Se on kaukana rannikosta.\"\n\n\"Mutta, jollei kansalla ole ruokavaroja tarpeeksi, kuinka sitten?\"\n\n\"Ei mikään piiritys voi kestää niin kauan, että se saattaisi asukkaat\nnälänhätään\", vastasi Isaak luottavaisesti. \"Kaupungin puolustajat\nhäiritsisivät alinomaa piirittäjiä. Juutalaisten tapporyntäysten\nhirmuiset hyökkäykset pyyhkäisisivät heidän pois. Paitsi sitä, samalla\nkuin Juutalaiset kärsisivät, eivät vihollisetkaan kärsimättä pääsisi.\nKoko maa täyttyisi vihamielisellä ja vimmapäisellä väestöllä. Heidän\nolisi mahdoton ruokavarojansa lisätä. Heidän matkansa katkaistaisiin.\nVaikkapa piirittävällä armeijalla aina olisikin runsaat ruokavarat, ei\nse sittenkään saisi Jerusalemia valloitetuksi; mutta sitä myöten kuin\nminä tunnen maan ja sen asukkaat, luulen minä, ettei mikään armeija\npysy ruu'assa Jerusalemin edustalla, jos kansa yksimielisesti päättää\nsotaa käydä. Jos Jerusalem nälkää näkee, niin piirittävän armeijan\nvarmaan käy samoin, ja semmoisessa leikissä on helppo arvata, kumpi\npuoli ensiksi helpottaa. Juutalaiset saattaisivat ilolla kuolla\nnälkään, jos se on tarpeellista, mutta piirittävä armeija ei voisi\ntämmöiseen kauheaan pulaan jouduttuaan tulla autetuksi.\"\n\n\"Mutta ennenkuin nälkä piirittävän armeijan saavuttaisi\", sanoi Cineas,\n\"olisi Romalaisten viippauskoneillakin jotain tekemistä.\"\n\n\"Kyllä ja ankara työ olisikin. Kaikkiin Romalaisten viippauskoneisin\nriittäisi Juutalaisilta tulta ja harva pääsisi muurien juurelle.\nMitäs tästä? Minun luullakseni päätaistelo taisteltaisiin\nulkopuolella muureja ja kaupungin kohtalo ratkaistaisiin ilman mitään\nmuurin-särkiöittä. Mutta miksi näistä asioista puhun? Ne ovat vähäiset.\nJuutalaisilla on semmoinen turva, josta maailma ei tiedä mitään.\nVuosisadat ovat he katsoneet ylös jumalan puoleen, pikkuisinkin lapsi\npalvelee hengellistä olentoa. Hän ei tiedä ensinkään epäjumalista.\nHalvin talonpoika rukoilee näkymätöntä luojaansa. Hän uskoo häneen. Hän\nluottaa häneen. Tuo ainoa, johon he kaikki näin uskovat ja luottavat,\nansaitsee tätä luottamusta ja osottaa itsensä semmoiseksi. Minä en\nsaata puhua siitä, kuinka taistelon käy ja samalla ummistaa silmiäni\nhäntä näkemästä. Hänestä päätös riippuu. Ja sopiiko minun ajatella,\nettä hän tekee päätöksensä omiensa vahingoksi?\"\n\n\"Mutta otaksukaamme, että Juutalaiset pääsevät vapaaksi, entä sitten?\nMielivätkö he jotakin suurempaa valtaa?\"\n\n\"Mielivät\", vastasi Isaak levollisesti.\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Maailmaa.\"\n\n\"Uskotko siis, että jumala kaikilla teoillansa tarkoittaa Jerusalemin\njoutumista maailman pääkaupungiksi?\"\n\n\"Aivan hartaasti, aivan hartaasti\", huudahti Isaak; \"minä olen ennen\nnäitä sinulle kertonut ja nyt takaan uskoani entistä lujemmin.\"\n\n\"Tämä sopii hänelle\", lausui Isaak tuokion perästä; \"sopii hänelle\nerittäin hyvin. Yksistään Juutalaisilla, hänen valitulla kansallansa,\non hänestä tieto. Koko muu ihmiskunta ei tiedä hänestä mitään. Eikö\nsiis ole hänelle soveliasta, että hän päättää tehdä itsensä tunnetuksi\nkautta koko maailman, niinkuin hän nyt on Juutalaisille tunnettu. Eikö\ntosiaankin maailma tulisi siunatuksi, jos se ainoata korkeinta olentoa\nkunnioittaisi? Nyt on koko maailma epäjumalinen. Jos Juutalaiset\nvalloittavat maailman, on tämä vähän toista kuin tavalliset voitot ja\nse tarkoittaa jotakin suurempaa kuin tavallista keisarikuntaa\nveroinensa, maksoinensa. Se tarkoittaa jumalan tiedon levittämistä,\nettä kaikki ihmiset oppisivat, että hän on heidän isänsä ja häntä\nrakastaisivat ja semmoisena häntä kunnioittaisivat. Tätä varten käskee\nhän meidän nousta. Tätä varten aikoo hän lähettää meille suuren\njohtajamme, jonka edessä kaikki Roman armeijat murskaksi musertuu ja\nkoko maailman kansakunnat polviansa notkistavat. Tämä sopii jumalalle.\"\n\n\"Mutta millä hinnalla!\" kysyi Cineas. \"Verellä ja tulella ja\nhävityksellä ja ryöstetyillä kaupungeilla ja suitsevilla kylillä.\nMinkälainen olento se on, joka tällä tavoin koettaa saada ihmisiä\nitseänsä palvelemaan?\"\n\n\"Kärsiköön maailma\", lausui Isaak; \"entä sitten? Se kärsii, jotta se\ntulisi siunatuksi. Yksi sukupolvi kärsii onnettomuutta, että kaikki\nnousevat sukupolvet pääsisivät todelliseen onnellisuuteen. Yksi sotihin\nastuu, yksi voittaa ja kaikki on ohitse. Hän on hallitseva, jonka on\noikeus hallita. Hän on hallitseva merestä mereen ja virroista hamaan\nmaailman ääriin!\"\n\nCineas ei lausunut mitään. Hän näki kuinka Isaak oli muodostanut koko\nsielunsa tämän ainoan ajatuksen mukaan ja koska Isaakin ajatus ennen\nkaikkia muita oli vastenmielinen hänelle, katsoi hän paremmaksi\npuhe-aineesta luopua.\n\nMutta tämän keskustelun perästä katseli hän entistä suuremmalla\ntarkkuudella Judean maata, halukkaana kuulemaan uusia tältä haaralta ja\nnäkemään, oliko kapina todella niin lähestymäisillään, kuin Isaak oli\nsanonut.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nBritannialainen.\n\n\nCineas oli päässyt niin pitkälle, että hän huomasi Kristin uskon\nihmeellisen sulon ja kauneuden. Häntä ympäröivätkin semmoiset olennot,\njotka toivat hänen silmiinsä sen ihanimmat ilmestykset. Kunnian-arvoisa\nimettäjä, joka nyt oli saavuttanut koko entisen tyyneytensä; ja Helena,\njolla ei enään ollut mitään hengellistä epäilystä eikä pelkoa; ja\nMarkus, jonka koko elämä oli kulunut puhtaimpien vaikutusten kehässä;\nkaikki näyttivät hänelle, kuinka erinomainen tämä uskonto oli, joka\nopetti ihmiset kääntymään heidän luojansa puoleen, ei pelolla eikä\nepäilyksellä, vaan rakkaudella ja luottamuksella. Hän näki myös, että\nJulius oli heihin yhtymäisillään. Joku asia oli enentänyt Cineaan\ntaipumuksia Kristin uskoon, joita hän oli kauan aikaa osottanut; hänen\nkäyntinsä kristittyjen kokouksissa olivat alinomaiset; hänen\nkäytöksensä oli muuttunut; ja joku suuri ja juhlallinen tarkoitus iti\nhänen sielussansa. Kaikki nämat asiat, joita hän joka päivä näki,\nsuostuttelivat hänen tunteitaan ja hänen täytyi järjellänsä hillitä\nnäitä tunteita ja olla varoillansa, etteivät ne veisi häntä\nulkopuolelle hänen positivista uskoansa.\n\nEi mikään asia vaikuttanut Cineaasen niin suuresti kuin Markon sanat.\nHän kuunteli usein kummastellen tuota solevaa, henkevää poikaa, kun\ntämä puhui Jumalasta, isästänsä ja taivaasta, jommoiset asiat olivat\noudot kaikille pojille, joita Cineas oli milloinkaan nähnyt, mutta\ntuttavat tälle merkilliselle olennolle, jolla todestikin toisinaan, kun\nhän puhui näistä asioista, oli niin ilosta loistavat kasvot ja\nsemmoinen pyhä-valo otsansa ympärillä, että näytti siltä, kuin hän itse\nolisi tuntenut jotain siitä maailmasta, josta hän niin mielellään\npuhui.\n\nMarkus piti vielä vähentymättömällä innolla vireillä ystävyyttänsä\nBritannialaista kohtaan ja nuot molemmat omituiset ystävät nähtiin\nvielä melkein joka hetki päivästä yhdessä joko pylväskäytävässä taikka\npuutarhassa, toisinaan käsi kädessä käyden, toisinaan niin, että Galdus\nkantoi poikaa leveillä hartioillaan.\n\nMarkus puhui mielellään Galdolle siitä, mikä niin suuressa määrässä\ntäytti hänen ajatuksensa. Hän puhui hänen kanssaan kaikista asioista,\neikä suinkaan vähimmin tästä. Britannialainen ei ymmärtänyt kuin kovin\nhimmeästi, mitä hän kuuli, mutta aina hän kuunteli suurella\ntarkkuudella ja kummastuksella. Näissä tämmöisissä keskusteluissa\nCineas oli tavan takaa kuunteliana ja se ihmeytti häntä vielä enemmin,\nkun hän kuuli lapsen selittävän hengellisiä asioita barbarilaiselle.\nFilosofin sopi semmoisia mietiskellä, mutta tässä oli korkein olento\nsaattanut voimakkaan läsnä-olonsa tunnetuksi lapsen sydämessä.\nAinoastaan hämärästi ja epäselvästi Britannialainen tätä korkeinta\nolentoa käsitti. Hän ajatteli aina tuota olentoa jollakin tavalla\nMarkon kanssa yhdistyneeksi, ikäänkuin tällä enkelinkaltaisella pojalla\nolisi jonkunlainen taivaallinen luonto ja hän niin muodoin olisi\njumalaa likempänä. Sillä kun Markus koetti selittää, mitä tuo suuri\nAinoa oli, Britannialainen ei havainnut mitään, joka hänen mielestänsä\nvastasi tätä kuvausta niin hyvin kuin poika itse.\n\nTämmöistä keskustelua Cineas eräänä päivänä kuunteli, kun hän seisoi\npylväskäytävässä ja Markus ja hänen kumppaninsa istuivat nurmikolla\nleveän lammikon edessä, jonka keskikohdasta vankka vesisuihku täytti\nkorkealle ilmaan ja vaahtipilvinä taas säiliöön lankesi.\n\n\"Katso vaan\", lausui Markus, \"tuota kultaista, välkkkyvää vihmaa! ja\nsen takana on yksi taivaan kaari ja vesi säiliössä hohtaa kuin hopea.\nKun menemme taivaasen, luulen minä, että kaikki on kultaa, niinkuin\ntämä, mutta kirkkaampaa.\"\n\n\"Kaikki täytyy olla kultaa ja kirkkautta siellä, jonne sinä menet\",\nsanoi Galdus ihmetellen; \"eikä se sittenkään ole kylläksi hyvää\nsinulle. Mutta tuo maailma on aiottu sinulle, vaan ei minulle.\"\n\n\"Eikö sinulle? Miks'ei? Kyllä se on sinulle aiottu yhtä hyvin kuin\nminullekin. Minä kaipaisin sinua siellä.\"\n\n\"Ei, ei; minä olen barbari, -- sinä olet niinkuin jumala.\"\n\n\"Jumala! Minä olen vaan lapsi, mutta minä toivon pääseväni sinne, sillä\nsiellä rakastetaan lapsia ja hyvin vastaan otetaan; etkö sinä soisi\npääseväsi sinne?\"\n\n\"Soisin kyllä, mutta minun täytyy mennä muuanne.\"\n\n\"Muuanne!\"\n\n\"Niin, uudestaan soturina elämään taikka ehkä jonkinlaisena eläimenä.\nKuka sen tietää? En ainakaan minä.\"\n\n\"Uudestaan elämään! Niin; mutta ei täällä, ei soturina. Ei; sinäkin\ntulet enkeliksi tuohon kultaiseen maailmaan, jos vaan halajat ja\nkoetat. Etkö sinä halaja?\"\n\n\"Minä halajan olla sinun kanssasi\", lausui Galdus lempeästi, tarttuen\nMarkon pieneen, valkoiseen käteen ja katsellen häntä nöyrän hellällä\nrakkaudella.\n\n\"Etkö sinä rakasta Jumalaa?\"\n\n\"Sinä olet minun jumalani.\"\n\n\"Oi Galdus! Ällös rohjetko sanoa niin. Yksi vaan on Jumala. Etkö sinä\nrakasta häntä?\"\n\n\"Minä en tiedä hänestä mitään. Minä pelkään häntä.\"\n\n\"Pelkäät häntä!\"\n\n\"Niin; kaikki, mitä ikinä kuulin yhdestä Jumalasta, taikka useista\njumalista, saattaa minun heitä kaikkia pelkäämään. He ovat kaikki\ntuimia ja hirvittäviä. Salli minun pysyä kaukana heistä ja olla sinun\nluonasi.\"\n\n\"Sinä et siis tunne häntä\", sanoi Markus surullisella äänellä.\n\n\"Ne jotka parhaiten tuntevat hänen, ne kaikkein enemmin häntä\npelkäävät.\"\n\n\"Ketkä?\"\n\n\"Druidit. He ovat meidän pappimme. He ovat ainoat, jotka kertovat\nmeille jotakin hänestä.\"\n\n\"He eivät tunne häntä\", lausui Markus vakavasti.\n\n\"Miksei? He ovat viisaita, kunnioitettavia miehiä, joilla on harmaat\nhiukset ja pitkä valkoinen parta. He asuvat vehmastoissa ja näkevät\nhänen välisti ja hän ilmoittaa heille, mitä hän tahtoo.\"\n\n\"Jos hän niin tekee, etkö sinä tiedä, kuinka hyvä hän on?\"\n\n\"Hyvä! hän on hirvittävä.\"\n\n\"Hirvittävä! millä tapaa?\"\n\n\"Hän janoo verta. Ei muuta kuin verta. Minä olen nähnyt, kuinka oma\nveljeni laskettiin kivelle ja kuinka pappi pisti terävän puukkonsa\nhänen kurkkuunsa.\"\n\nMarkoa kauhistutti ja Britannialaista totisesti katsellen kysyi hän:\n\n\"No, minkätähden tekevät nuot murhaajat niin?\n\n\"Sentähden, että hän himoitsee verta. Minä olen nähnyt pahempiakin kuin\nnämät. Minä olen nähnyt ison tarhan täynnä miehiä, naisia ja lapsin, ja\npapit sytyttivät sen tuleen yltäympäri ja polttivat heidän kaikki.\"\n\nMarkus oihkasi ja kätki kasvonsa Britannialaisen rintaa vastaan.\n\n\"Voi hirmua!\" huudahti hän viimein, \"mitä he näillä tarkoittavat? Mitä\nhe ajattelevat? Luulevatko he, että he tuntevat hänen? Miksi he häntä\nluulevat? Se ei ole Jumala, jota he palvelevat. Se on paha henki. Hän\nkertoo teille valheita. Hän se juuri on, joka verta janoo.\"\n\n\"Hän olkoon kuka hyvänsä\", sanoi Galdus tyynesti, \"tätä tämmöistä he\ntekevät ja tästä syystä minä pelkään häntä ja ajattelen häntä\nhirvittäväksi.\"\n\n\"Mutta tämä on kokonaan väärin\", lausui Markus kiivaasti. \"He eivät\ntunne häntä. Hän rakastaa meitä. Hän vihaa verta. Nämät kauheat asiat\nkauhistavat häntä.\"\n\n\"Rakastaa meitä!\" toisti Galdus pitkäänsä.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Minä en ymmärrä. Jumala lähettää ukkosen ja salaman ja raju-ilmat ja\nmyrskyt. Kuinka hän voi rakastaa meitä? Kun kuulen ukkosen jyrinän,\npelkään minä häntä kaikkein enimmän.\"\n\n\"Mutta minä\", sanoi Markus, \"en pelkää ensinkään, sillä minä tiedän,\nkuinka hyvä hän on. Miksi ukkosta pelkäisin? Jumala antaa meille\nelatuksen ja valon ja suloiset kukat ja kirkkaan auringon paisteen.\nTämä todistaa, kuinka hän pitää huolta meistä.\"\n\n\"Minä en ajatellut tätä\", lausui Galdus vitkaan. \"Ja lisäksi, niinkuin\nsinä tiedät, hän on ollut täällä. Hän tahtoi saada meidän kaikki\ntaivaasen ja niin hän tuli ja asui meidän luonamme -- ja kuoli. Enkö\nminä ole usein tätä sinulle kertonut?\"\n\n\"Kyllä; mutta minä en ymmärrä sitä\", vastasi Galdus ja näytti\nhämmentyneeltä. \"Sinä olet toisenlainen kuin minä. Minä opin pelkäämään\nhäntä ja nyt, kun sinä kerrot tämmöisiä minulle, arvelen että ne olivat\naiotut sinulle eikä minulle.\"\n\n\"Kaikille\", lausui Markus suloisella, matalalla äänellä. \"Hän koko ajan\nkävi ympäri köyhien ja sairaitten ja pikkuisten lasten luona ja puhui\nhyviä sanoja; ja kun hän näki jonkun kärsivän, meni hän kohta sinne ja\nlohdutti häntä.\"\n\n\"Niinkuin sinä teit minun\", lausui Galdus sädehtivin silmin ja\nvapisevalla äänellä, \"tuolla paikalla, jossa makasin pelkurin kaatamana\nja johon kaikki ihmiset jättivät minun yksinäni olemaan, kun olivat\nminun sinne viskanneet niinkuin koiran, ja sinä tulit kirkkain\nkasvoinesi; ja minä katsahdin ylös ja luulin, että joku näky ilmestyisi\nminulle. Sillä sinä seisoit kyynelet silmissä; ja silloin minä\nensikerran kuulin sinun kalliin, suloisen äänesi ja sinä puhuit\nsääliväisesti, niinkuin äiti puhuisi ja minua kummastutti; mutta minä\nkunnioitin sinua sydämessä. Kun puhut minun kanssani sinun jumalastasi\nja kerrot, kuinka hän kävi köyhäin ja rasitettujen luona, silloin minä\najattelen sinua, kun tulit sinne, enkä näe ketään muuta kuin sinun.\nMinä en tunne sinun jumalaasi, vaan minun. Sinä olet minun jumalani ja\nsinua minä palvelen.\"\n\nRaaka, roteva Britannialainen sulki Markon voimakkaasti, mutta\nhellästi syliinsä; ja poika tunsi vankan sydämen sykkivän hänen\njättiläis-ruumiissansa, joka nyt vapisi liikutuksesta ja hän tiesi,\nkuinka suuresti tämä raju, jyrkkä luonto oli häneen taipunut.\n\n\"Sinä rakastat minua, kallis Galdoni ja minä tiedän sen hyvin, mutta\nälä sano, että minä olen jumalasi. Minä rakastan sinua, mutta yksi\nlöytyy, joka rakastaa sinua vielä enemmän.\"\n\n\"Ei ei -- se on mahdotonta. Minä tiedän, kuinka sinä rakastat minua. Ja\nsinä olet saattanut minun unhottamaan isänmaani.\"\n\n\"Hän rakastaa sinua\", sanoi Markus lapsen tavalla ajatustansa pitäen.\n\"Hän on antava sinulle paremman isänmaan.\"\n\n\"Minä en voi ajatella häntä. Sinä olet ainoa, jota voin ajatella, kun\npuhut rakkaudesta ja säälistä ja semmoisista asioista.\"\n\n\"No jos vaan tuntisit hänen ja voisit ajatella häntä niinkuin minä\",\nlausui Markus, \"silloin rakastaisit häntä ja tietäisit, että kaikki\nmitä minä olen tehnyt, on halpaa, verrattuna kaikkiin niihin, mitä hän\non tehnyt! Jos minä tulin sinun luoksesi, kun olit haavoitettu ja\nvaivoja kärsit, tiedä, että se oli siitä, että hän lähetti minun sinne\nsinun tykösi. Hän oli siellä, mutta sinä et nähnyt häntä. Hän on paitsi\nsitä tehnyt monta vertaa enemmän kuin nämät; hän on kuollut sinun\npuolestasi, että sinä rakastaisit häntä ja pääsisit viimein taivaasen.\"\n\n\"Tällä tapaa sinä aina puhut\", lausui Galdus, \"mutta minä en voi nähdä,\nkuinka asian laita on. Minä en voi sitä ymmärtää.\"\n\nNäin he puhuivat, eikä Galdus vielä, kun Markus kertoili lapsellista\nuskoansa, voinut muuta kuin sanoa, ettei hän sitä ymmärtänyt. Näitä\nkaikkia Cineas kuunteli, suuresti ihmetellen ja kummastellen, mistä\nMarkus oli saanut sen lujan vakuutuksen, jonka hän toi esiin, puhuen\nsiitä aina, niinkuin olisi hän puhunut jostakin selvästä totuudesta,\njostakin, jonka hän oli aina tuntenut ja jota hän arveli, että kaikki\nmuutkin ihmiset tunsivat yhtä hyvin kuin hän itse.\n\n\n\n\nXIX.\n\nHovissa.\n\n\nLabeon asema oli tällä välin tullut yhä paremmaksi. Kappale aikaa\ntakaperin Nero oli pannut hänen tribunivirkaan -- joka ammatti muinoin\noli hyvin tärkeä, mutta nyt varsin vähäpätöinen. Se oli kuitenkin askel\neteenpäin sillä radalla, jota hän mieli astua, ja se tapa, jolla virka\nhänelle annettiin, oli suuri ja tavaton kunnian-osotus, sillä häntä ei\nvaadittu ensiksi qvaestorin virkaa toimittamaan, niinkuin muutoin oli\ntapana. Tribunivirkansa vuotena hän menetteli suurella kohtuudella ja\nvarovaisuudella, hyvin ymmärtäen ajan luontoa ja tietäen, että Neron\nhallitessa laimeata velvollisuuksien täyttämistä pidettiin parhaana\nansiona. Tämän ajan kuluttua hänestä tehtiin praetori, jolloin hän\nkäytti itseänsä samalla älyllä ja tyvenellä soveliaisuudella. Hänen ei\nollut tilaisuus, kuten onneksi tapahtui, istua oikeutta, sillä tämä osa\nhallituksen toimista ei joutunut hänen puolellensa. Kaupungin prefekti\npiti vaaria yleisistä rikoksista, eikä mitään muuta jäänyt Labeon\ntehtäväksi kuin julkisten näytelmien toimeenpano ja alhaison\nhuvittaminen. Hän johdatti näitä samalla haavaa sekä komeudella että\nsäästäväisyydellä, jotta hän, vaikka hän kartti liiallisia kulunkeja,\nkuitenkin oli varma kansan suosiosta.\n\nHän havaitsi itsensä yhtä tervetulleeksi hovissa kuin koskaan ennen ja\nyhä Nero erinomaisella sitkeydellä laski leikkiä \"Catostansa.\" Jos\nkeisarin mielitaipumus, taikka valtion etu, taikka kansan tahto\nolisivat tämän vaikuttaneet, olisi hänen suosionsa Labeota kohtaan pian\nherjennyt; mutta se oli vaan maun asia, oli parhaasta päästä joku\nentisen tasavallan luonteen taikka tribuniviran muisto, joka saatti\nNeron tällä tapaa suosiotansa Labeolle osottamaan.\n\nLabeo ei kuitenkaan erittäin huolinut syystä, vaan iloitsi\nylentymisestänsä ja odotti toivokkaana onnellista tulevaisuutta\nitselleen. Neron hurjuuden teot, jotka pikemmin enenivät kuin\nvähenivät, eivät suuresti Labeota huolettaneet eivätkä ensinkään\nhäirinneet sitä kiitollisuutta keisaria kohtaan, joka todella hänessä\nlöytyi.\n\nTigellinus ei ollut alusta näyttänyt ensinkään pitävän väliä Labeon\nedistymisellä eikä Cineaan asemalla. Hän luotti niin varmasti omaan\nvaikutusvoimaansa Caesarin suhteen tämän pahoja himoja yllyttäessään,\nettei hän koskaan katsonut mahdolliseksi, että mikään muu asia voisi\nmillään tapaa häneen vaikuttaa. Suurella kummastuksella hän huomasi sen\nvallan, jonka Cineas vähitellen oli saanut hovissa, jossa hän oli aivan\netevä mies, vaikka hän pysyi ihan puhtaana siveytensä puolesta -- liian\nrikas viroista huolimaan ja liian tyytyväinen taikka kenties liian\nylpeä kunnian-osoituksia havittelemaan. Tigellinus oli kanan aikaa\nodottanut, että hänen isäntänsä kyllästyisi näihin molempiin; mutta kun\nhavaitsi, ettei Nero kyllästynytkään, joutui hän levottomaksi. Hän ei\nkokonaan ymmärtänyt sitä voimaa, jolla tieteet ja taiteet taivuttelivat\nNeron mieltä. Sillä keisari ylpeili tarkasta maustaan ja hienosta\nälystään. Hän arveli, että maailma oli menettänyt suuren runoilian, kun\nhän oli tullut keisariksi. Tämä oli lujimpia vakuutuksia hänen\nomituisessa ja ristiriitaisessa luonnossaan. Tigellinus ei pannut\nkylläksi arvoa tähän, sillä hän ei tuota tunnetta ymmärtänyt. Kaikkia,\nmitä koski tieteesen, kirjallisuuteen taikka filosofiaan, Nero\nehtimiseen jahki. Hän oli siinä vakaassa uskossa, että hänessä oli\ntaipumus näihin kaikkiin, jopa etevä kuntokin näissä tiedon haaroissa.\nTämä mielenlaatu syntyi hänessä aivan aikaisin, kun hän oli viaton, ja\npysyi hänessä siihen hetkeen asti, kun hän rikosten alaisena kuoli, ja\nilmestyi hänen kuolemassansakin mahtavana. Seneca oli vuosikaudet\nsuuresti vaikuttanut keisariin ainoastaan tästä syystä ja kadotti\nvaltansa parhaasta päästä sen vuoksi, että hänen hengelliset lähteensä\nkuivuivat. Hän kävi vanhaksi, eikä hänellä ollut enää tarpeeksi intoa\nmitä näihin harrastuksiin tuli.\n\nCineas täytti runsaasti Senecan sijan. Vaikka hän puoleksi ylenkatsoi\nniitä vaatimuksia, joita Nero piti oman etevyytensä suhteen, antoi hän\nkuitenkin niille arvoa, sillä ne olivat totiset. Itse puolestansa hän\ntodenteolla rakasti kaikkia, mitä oli kaunista, ilmestyi se missä\nhyvänsä, ja harrasti innolla kaikkia, mitä oli ylevää taiteessa, taikka\nkirjallisuudessa, taikka filosofiassa. Aikaa voittain tämä into eneni\neikä se milloinkaan, koska hän vielä oli nuori, näyttänyt tavoitetulta\ntaikka luonnottomalta. Hänellä oli aina virkeä mieli ja oman-takeiset\nmietteet. Hänen arvostelunsa olivat aina järkevän tasaiset ja oikeat.\nEnnen kaikkia hän oli Kreikkalainen ja hänellä oli kummastuttavan\nsuuressa määrässä hänen sukukuntansa erinomainen aisti, terävä ymmärrys\nja kunnioitettava nero. Hänellä oli ylevämpi katsantotapa elämän\nsuhteen ja laveampi tieto kuin Tigellinolla ja kohta alusta hän ymmärsi\ntäydellisesti Neron kaksinkertaisen luonteen, joka jäi toiselta aivan\npeitteesen. Hän tiesi, että ihmisen on mahdollinen yhtä haavaa rakastaa\npahantapaisuutta ja kirjallisuutta ja olla suuri filosofian taikka\ntaiteen harrastaja, mutta samalla julmuutensa kautta ilmeinen hirviö.\nHän tiesi, että taidollinen sivistys menestyy siveydellisen\nepäpuhtauden rinnalla ja havaitsi Nerossa vaan mitä hän jo oli\nvähemmässä määrin muissa nähnyt. Niin tavoin oli hänellä pitkin aikaa\nse etu, että hän ymmärsi sen miehen, jonka kanssa hänen oli tekeminen\nja tiesi siis aina menetellä niin, että hänen oma valtansa säilyi.\n\nTästä syystä Tigellinus alkoi suuresti kadehtia tuota Athenalaista,\njolla oli semmoinen asema, että kaikenlainen kilpaileminen hänen\nrinnallansa olisi saattanut Tigellinon naurun alaiseksi siinä\ntapauksessa, että tämän olisi ollut joku halu siihen ruveta. Hän koetti\nturhaan vähentää Neron rakkautta näihin maun harrastuksiin. Hän käytti\nkoko kekseliäisyyttänsä uusia huvituksia luodaksensa, mutta ainoa\nvoitto siitä oli se, että kun hänen isäntänsä oli näihin kyllästynyt,\nvastavaikutus syntyi ja hän ryhtyi aina uudella innolla jälleen\nkirjallisiin toimiinsa. Viimein Tigellinus rupesi pelkäämään, että\nkeisari kokonaan painuisi näihin, kaikki muut asiat sillensä heittäen,\nja mikä hänelle itselle silloin neuvoksi tuli? Hän oli virkansa\nmenettävä ja hänen täytyi kerrassaan vaipua entiseen vähäpätöisyyteen.\n\nTigellinon kateus oli niin ilmeinen, että Nero itse huomasi sen ja\nvälisti pilkaten puhui siitä Cineaan kanssa.\n\n\"Tämä mies\", hän lausui, \"on peto, kesytön peto ja luulee kaikkia muita\nihmisiä pedoksi. Hän ei ollenkaan ymmärrä kuinka taidolliset\nharrastukset voivat viehättää. Hän ällistyisi, jos kertoisin hänelle,\nettä runoileminen miellyttää minua yhtä paljon kuin syöminen jossakin\nhänen komeimmassa pidossaan. Hän on kovin hyvä tavallaan ja kukaties\ntällä lailla aivan tarpeellinen; mutta se on kuitenkin alhainen tapa ja\nkokonaan raaka tapa. Kiitos jumalien, valtion toivot eivät ole koskaan\nhäirinneet vanhaa rakkauttani kirjallisuuteen. Jos saisin uudestaan\nelää elämäni, minä soisin, että syntyisin Athenassa ja saisin elää\nleutoa filosofiallista elämää.\"\n\n\"Hän ei ymmärrä sinua\", jatkoi Nero, \"enemmän kuin minuakaan. Hän\nluulee sinua kilpailiakseen. Kuinka naurettavaa! Tämä olisi aivan kuin\njos joku jumala tahtoisi jonkun koiran kilpailiakseen; sillä sinä,\nrakas filosofini, elät ajatuksissa jumalien elämää -- semmoista elämää,\njoka minun mielestäni on paras kaikista elämistä; mutta hän elää niin\nkuin eläin, ilman mitään korkeampaa ajattelematta kuin ruokahalunsa\ntyydyttämistä. Kun lähtee hänen luotansa sinun luoksesi, on ikäänkuin\nnousisi korkeampaan elämän lajiin.\"\n\nTavallisella miellyttävällä häveliäisyydellään kiitti Cineas keisaria\nsiitä hyvyydestä, jotta tämä hänestä käytti niin ansaitsemattomia\nkohteliaisuuden lauseita, mutta hän oli liian ylpeä sanomaan sanaakaan,\nhyvää taikka pahaa, vihamiehestänsä. Hän ei pelännyt tätä yhtään, sillä\nhän tunsi, että hän voi keksiä keinoja viehättääkseen Neroa vielä\nmuutamia vuosia, jos hän tahtoi.\n\nEräänä päivänä Cineas, kuu hän oli matkalla hoviin, kuitenkin näki\njotain, joka säikähytti häntä. Hän näki Tigellinon hartaasti\nkeskustelevan jonkun kanssa, jonka kasvot Athenalainen hyvin tunsi. Se\noli Hegio.\n\nSe ei ollut ensinkään kummallista, että Syrialainen oli osannut tien\nTigellinon luokse; ja todellakin se oli varsin arvattavaa, kun Cineas\ntiesi, että Hegio oli ollut Tigellinon palveluksessa siitä ajasta asti,\njolloin Labeo oli pannut hänen pois, vaikka ei Cineas ollut tähän\nsaakka koskaan sattunut häntä näkemään. Näitä ajatteli Cineas ja tämän\nmiehen näky, joka ilmeisesti oli hänen vihamiehensä palveluksessa,\nnäytti ennustavan vasta tulevia murheita. Tigellinon oli voima kukistaa\nparhaimmatkin. Hänen edessään liehakoitsi joukko ilkeitä\npäällekantajia, jotka olivat valmiit vannomaan vaikka mitä ja isäntänsä\ntähden tekemään tuhansia vääriä valoja. Cineas tunsi aivan hyvin monta,\njotka tämän konnan valta oli syössyt perikatoon; muutamien nimiä kansa\nkuiskutteli keskenänsä, kauhistuen heidän kohtaloansa ja heidän\nmurhaajiansa kiroten. Hegion näky teki, että hänestä tuntui niinkuin\nvaara äkkiä yllättäisi hänen ja hänen omat ystävänsä, kietoen heitä\nkaikkia yhteiseen onnettomuuteen.\n\nMutta pian oli Cineas päätökseen tullut, siihen päätökseen, että hän\nnykyistä menetysparttansa jatkaisi. Kenties oli Tigellinus jonkun ajan\nperästä havaitseva, ettei Cineaan asema ollenkaan vaikuttanut häneen,\njolloin hän luopuisi yrityksistään. Kaikissa tapauksissa päätti hän\nentistä käytöstänsä noudattaa.\n\nCineas teki nyt itsensä Nerolle otollisemmaksi kuin milloinkaan, toi\nnäkyviin uusia taidon lahjoja, joita hän ei koskaan ennen ollut\nnäyttänyt ja ryhtyi likemmältä Neron erityisiin kirjallisiin\nmielitekoihin. Hän sepitti muutamia värssyjä kreikan kielellä, jotka\nihastuttivat keisaria, sillä tämä luuli tästä näkevänsä, että se mies,\njonka neroa hän piti suurimmassa arvossa, oli hänen omia aatteitansa\nhyväksynyt. Hän opetti Nerolle uusia runomitan muotoja ja uusia\nkuvanveiston salaisuuksia. Hän hankki myöskin hänelle yhden Alkaion\nkadonneen runoelman, joka oli säilynyt hänen heimossaan, ja tarjosi sen\nhänelle suurella komeudella.\n\nNeron erinomaisen suuri halu kaikkiin, mitä kreikkalaista oli,\nvaikutti, että hän vastaan-otti kaikki nämät uudet ponnistukset Cineaan\npuolelta samalla mielihyvällä kuin lapsi, joka saa jonkun leikkikalun,\njota sen mieli monta vuotta on tehnyt. Cineas havaitsi ennen pitkää,\nettä hänen asemansa oli lujempi kuin ikinä ennen. Hän tuli todesti niin\ntuiki tarpeelliseksi keisarille, että se rupesi hänen omia toiveitaan\nja tunteitaan häiritsemään ja saatti hänen katumaan, että hän oli\nollenkaan hoviin mennyt. Hän alkoi pelätä, ettei hän koskaan saisi sitä\njättää.\n\nEi sovi epäillä, että Neron suuri mieltymys Cineaasen oli sekä totinen\nettä kestävä, siitä yksinkertaisesta tosi-asiasta päättäen, ettei\nCineaalla ollut yhtäkään kilpailiaa. Ei kenessäkään muussa ollut niin\npaljon viehättävää. Nero näki hänessä Kreikkalaisen ja Athenalaisen,\njonka suku oli mitä jaloimpia; semmoisen miehen, joka täydelleen tunsi\nKreikan taiteet ja tieteet ja filosofian; jolla oli hieno käytöksen\nsievyys -- joka oli jalo ja jumalankaltainen ryhdiltänsä, luonteva\ntavoiltansa, huvittava keskustelukeinonsa puolesta ja ennen kaikkia\nsemmoinen, jossa ei ollut kunnianhimoa. Cineaalla ei ollut ainoatakaan\nasiata, jota hän olisi Nerolta pyytänyt. Hänen äärettömän suuri\nrikkautensa ja hänen historiallinen nimensä tyydyttivät häntä. Hänen ei\ntarvinnut pyrkiä mihinkään. Hän oli ainoa hovissa, jolla ei ollut\nsyrjätarkoituksia. Tässä oli enemmän kuin mitä saatti Senecastakaan\nsanoa. Kaikkien näitten asiain johdosta ja varsinkin tämän viimeisen\ntähden, jonka Nero itse aivan hyvin tunsi ja johon hän usein viittasi,\nhän ei tahtonut vapaa-ehtoisesti uutta kumppaniansa kadottaa.\n\n\n\n\nXX.\n\nTuhlaajapoika palajaa.\n\n\nVaikka Cineas piti keisarin huvittamista mielessään, kävi hän sentään\ntuon tuostakin kristittyin kokouksissa. Välisti hän niissä näki suuren\nApostolin, mutta hän ei koskaan tavoittanut mitään likempää yhteyttä\ntämän kanssa, kuin mihin hän tavallisena kuuliana joutui. Tämä lienee\ntullut joko jostakin tunteesta, ettei hän voinut oppia mitään, taikka\ntoiselta puolen pelosta, että hän kuulisi liian paljon ja semmoinen,\njok'ei ollut filosofi, saisi hänen järkiperusteensa kumotuksi. Oli\nmiten oli, yhä hän kuitenkin pysyi kaukana siitä ainoasta miehestä,\njoka olisi voinut tehdä enemmän kuin kukaan muu ja näyttää hänelle tien\nsiihen totuuteen, jota hän etsi.\n\nKerta tapahtui tämmöisessä kokouksessa, että Cineas hämmästyi hyvin\ntunnetut kasvot nähdessänsä. Ne olivat yhden miehen kasvot, jota hän ei\nollut vuosikausiin nähnyt ja nyt tämä ilmestyi hänen edessään kristityn\nseurakunnan johtajan virassa.\n\nSe oli Philo, Kretalainen.\n\nSangen suuresti hän oli muuttunut. Kun Cineas viimeiseksi tapasi hänen,\noli hän varsin nuori, mutta nyt hänen hiuksensa näyttivät ennen\naikaansa harmaantuneen. Kasvojen entinen muoto oli kadonnut. Ennen asui\nnäitten juonteissa jotain, joka todisti oman tunnon vaivoja hänen\nsydämessään, mutta nyt se oli kokonaan haihtunut eikä näissä vaaleissa,\nkirkkaissa kasvoissa, jotka ilmestyivät Cineaan edessä, kuvannut muu\nkuin rauha.\n\nHän oli siis viimein saavuttanut levon, jota hän kaipasi, vieläpä\ntäällä näitten kristittyin joukossa. Tämä tapahtuma synnytti Cineaassa\najatuksia, joita hän ei ollut ennen tuntenut. \"Opettajalta\" se ei ollut\nonnistunut, mutta Philo oli istunut suuren opettajan jalkain suuressa.\n\nKun kokous oli päättynyt, meni Cineas hänen luokseen. Philo oli myöskin\ntuntenut hänen ja syleili häntä hartaasti.\n\nVähän aikaa he katselivat ääneti toisiaan.\n\n\"Oletko sinä ollut kauan Romassa?\" kysyi Cineas viimein.\n\n\"Vasta minä eilen jouduin tänne.\"\n\nTuosta taas hetken vaiti-olo. Philo alkoi ensiksi:\n\n\"Sinä näet, että minä olen muuttunut.\"\n\n\"Niin\", vastasi Cineas; \"sinusta on tullut vanha mies ennen aikojaan.\"\n\n\"Suurempi ja parempi muutos kuin tämä on tapahtunut minussa.\"\n\n\"Oletko siis löytänyt, mitä halasit?\" kysyi Cineas innokkaalla\nosan-otolla.\n\n\"Olen, jalo Cineas\", sanoi Philo suurella juhlallisuudella, \"minä olen\nlöytänyt rauhan. Minä olen oppinut viisauden, joka on suurempi kuin\nSokrateen viisaus. Minä olen kuullut yhden, joka lausui: 'tulkaat minun\ntyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut ja minä tahdon\nteitä virvoittaa.' Minä olen tullut tämän luokse ja hän on antanut\nminulle rauhan.\"\n\nPhilo puhui puoleksi itseksensä, ikäänkuin yksin haasteleva. Yhtäkkiä\nhän katsoi totisesti Cineasta ja sanoi vapisevalla äänellä:\n\n\"Cineas, sinä tunnet minun elämäni vaiheet. Kautta maailman minä haen\nhäntä.\"\n\nHän herkesi. Cineas painoi alas päänsä. Hän tiesi hyvin, ketä Philo\ntarkoitti.\n\n\"Minä en ole löytänyt häntä\", jatkoi Philo surullisella äänellä; \"en\nole löytänyt, ei jälkeäkään. Minä koetan tehdä työtä Herraani varten,\nmutta työni on vaan puolinaista ja jää semmoiseksi, kunnes löydän\nhänen, kunnes kovimmat tunnen. Ja minä tahdon vaeltaa halki koko\nmaailman, siksi kuin kuolen, mutta minä tahdon etsiä häntä.\"\n\nPhilo kääntyi pois ja peitti kasvonsa molemmilla käsillään.\n\n\"Oi Philo!\" huudahti Cineas, kiivaasti tarttuen hänen käsivarteensa,\n\"sinä olet päässyt etsintösi perille!\"\n\nPhilo kääntyi takaisin liikutuksesta väristen ja katseli Cineasta\ntuimasti.\n\n\"Ethän sinä julkeisi ylenkatseella puhua tästä!\"\n\n\"Hän on täällä Romassa\", lausui Cineas.\n\nPhilo lankesi polvillensa ja painaen päätänsä alaspäin ja pannen\nkätensä ristiin hän pysyi liikkumatta, mutta hänen sydämensä vuodatti\nkaiken rakkautensa ja kiitollisuutensa Hänen eteensä, joka oli tällä\ntavoin vastannut raskaitten vuosien rukouksiin ja kaipauksiin ja\netsintöihin.\n\nNyt hän nousi ja tarttuen Cineasta käteen lausui tuskin kuultavalla\näänellä:\n\n\"Vie minut hänen luokseen.\"\n\nJa molemmat riensivät pois.\n\nMatkalla Philo ei puhunut mitään. Hän ei edes kysynyt, kuinka Cineas\ntiesi, että juuri se, jonka luokse tämä nyt saattoi hänen, oli oikea\nhenkilö. Vankasti Jumalaan uskoessaan hän kohta katsoi tätä rukouksensa\nkuulumiseksi, vieläpä niinkuin Cineas olisi tullut aivan Kreikasta asti\nvallan varten viemään häntä hänen äitinsä luo.\n\nHän ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen luja kouristuksensa ja hänen\nkätensä kova vapiseminen osottivat hänen liikutustansa. Nämät äkkiä\ntulleet, ihanat uutiset olivat valloittaneet hänen mielensä ja\najatusten kuohu esti häntä puhumasta.\n\nCineas toiselta puolen ei lausunut mitään, vaan mietiskeli, kuinka hän\nparhaiten toimittaisi nämat uutiset imettäjälle. Hän tiesi hänen\nvoimattomuutensa ja heikkohermoisuutensa. Jokainen suuri puuska, joko\nilon taikka surun, olisi ehkä vaarallinen hänelle. Tätä hän pelkäsi.\nHän ei voinut keksiä mitään keinoa ja sentähden päätti hän jättää\nvalmistuksen toimet Helenalle.\n\nVihdoin he saapuivat kartanon luokse ja nyt Cineas puhui ensi kerran,\nsiitä kuin he olivat lähteneet matkalle. Hän vei ystävänsä yhteen\nhuoneesen, jossa tämä saisi tuokion olla rauhassa ja lähti sitten\nsisarensa tykö.\n\nHelena lupasi tehdä, mitä hän voi, mutta epäili suuresti, onnistuisiko\nse häneltä. Hän pelkäsi äkillisen ilon vaikutusta. Tosin kyllä imettäjä\noli tullut terveeksi, mutta hänen voimansa olivat parhaallansakin ylen\nhuonot. Äkillinen mielen liikutus saattaisi varmaan hänen sydämensä\nsykkimään niin rajusti, että hän tuskin voisi hengittää. Vuosien surut\nja monet unettomat yöt ja katkera tuska, jota hän yksinään valvoessaan\noli kärsinyt, nämat kaikki olivat hänen tämmöiseksi muuttaneet.\n\nKun nyt Helena haki imettäjää, epäillen voisiko hän taitavasti tuoda\nesiin nämät uutiset ja kovin peläten seurauksia, kääntyivät hänen\nkasvonsa levottomaksi ja, kun imettäjä näki hänen astuvan huoneesen,\nhän katseli emäntäänsä kummastellen. Mitä Helenaan tuli, hän ei\nkeksinyt mitään kiertoa, jolla hän saisi uutiset mukavasti imettäjälle\nkerrotuksi. Koskei hän tietänyt mitään sopivaa keinoa, päätti hän\nsanoa, mitä vaan ensiksi hänen mieleensä joutui.\n\nHän sanoi siis niin tyynellä äänellä kuin hän voi: \"Cineas on kuullut\ntänään jotakin, jota hän tahtoi minun kauttani jutella sinulle.\"\n\nTuskin ennätti Helena lausua tämän, ennenkuin hän jo katui ja kesken\nherettyään hän katseli imettäjää ja pelästyi yksinkertaisten sanojensa\nvaikutuksesta.\n\nSillä imettäjä nojausi taaksepäin istuimellaan ja tuijotti oudon\ntuimalla tavalla kiinteästi Helenaa ja hänen sydämensä tykki niin\nrajusti ja nopeasti, että koko hänen ruumiinsa värisi.\n\n\"Hän tapasi kaupungissa yhden miehen\", sanoi Helena vapisevalla äänellä\nja kyynelet silmissä, \"ja tämä mies kertoi hänelle jotain, josta hän\ntahtoi antaa sinulle tiedon. Mutta, voi, rakas ystäväni, minkätähden\nsinä väriset näin? Tyynnytä itseäsi! Etkö saa mieltäsi rauhotetuksi?\"\n\nJa Helena tarttui imettäjän käsiin ja suuteli hänen vaaleita, valkoisia\nkasvojansa ja käski hänen viihtyä.\n\n\"Oi, kallis emäntäni\", lausui imettäjä heikolla äänellä, \"minä en voi\nhillitä tunteitani. Minä tiedän hyvin, mitä sinulla on kertomista. Ei\nlöydy kuin yksi sanoma, jonka Cineas lähettäisi minulle. Se koskee\nhäntä. Kerro se vaan. Älä minua sure. Sillä ei ole väliä, olenko tyyni\nvai ei. Kyllä minä tämän kestän. Sinä tulit kertomaan hänen\nkuolemastansa. Hän on mennyt enkä minä saa nähdä häntä enää tässä\nelämässä.\"\n\n\"Ei\", lausui Helena.\n\n\"Ei! Eikö se koskekaan häntä?\"\n\n\"Koskee kyllä.\"\n\n\"Ja mitä muuta kertomista sinulla olisi? Voi, minä rukoilen sinua, älä\npidä minua epätiedossa.\"\n\n\"Hän ei ole kuollut.\"\n\n\"Hän -- ei -- ole -- kuollut?\" toisti imettäjä, mieltänsä rohkaisten ja\nkatsellen Helenaa kummallisella, rukoilevalla tavalla. \"Eikö hän ole\nkuollut? Ja tulitko sinä kertomaan tätä minulle? Ja tämä mies, josta\npuhut, missä hän on? Kuka hän on?\"\n\n\"Sinä saat nähdä hänen ja kysyä häneltä itseltä. Mutta, voi, tyynnytä\nitseäsi.\" Vaan imettäjä vapisi enemmän kuin ennen.\n\n\"Oi, onko hän säilynyt? Onko hän hengissä? Ja missä? Ja kuka voi tuoda\nhänet hänen äitinsä luokse? Mihin minun tarvitsee mennä, että saan\nnähdä hänen, ennenkuin kuolen? Kauan minä en enään eläne, paniko hän\nminulle jonkun sanan? Mainitsiko hän koskaan minun nimeäni? Onko hän\nlähellä minua, vai etäällä? Onko hän liian kaukana, ettei hän ehdi\nminun luokseni, ennenkuin kuolen? Oi, puhu, äläkä katsele minua niin\noudosti. Mitä sinä tarkoitat noilla kyynelilläsi? Jos hän ei ole\nkuollut, minkätähden sinä itket?\"\n\n\"Sentähden -- sentähden\", lausui Helena, \"että minä pelkään sinun\npuolestasi. Sinä vapiset niin. Sinä et voi kestää tätä puuskaa.\"\n\n\"Puuskaa! Mitä puuskaa? Sitäkö sanomaa, että poikani elää? Voi, mitä\nkertomista sinulla on? Mitkä hirmusanat ovat jälellä? Enkö minä ole\nkärsinyt pahimpia -- pahimpia? Voiko mitään pahempaa olla jälellä?\"\n\nJa kova kauhistus kuvausi imettäjän kasvoissa ja hän istui suorana ja\njäykkänä, kädet ristissä, peläten, että hän saisi kuulla jotakin uutta.\n\n\"Voi armaiseni. Ei löydy mitään tämän uutisen kaltaista. Minä pelkään,\nettä sinä kuolet, ei kauhusta, vaan ilosta.\"\n\n\"Ilostako?\"\n\nImettäjä tarttui Helenan käteen ja yritti puhumaan, mutta ei kyennyt.\n\n\"Hän on kristitty. Hän saarnaa Kristusta. Hän käy ympäri maailmaa sinua\netsien. Voitko kestää tätä iloa?\"\n\n\"En, en, minä en voi sitä kestää!\" huudahti imettäjä; ja hän vaipui\nmaahan ja peitti kasvonsa käsillään ja purskahti itkuun. Ja siinä\nseisoi Helena, käsiänsä väännellen, katsoen ystävänsä kunnian-arvoisaa\nkuvaa, jota nyt kova nyyhkytys pudistutti ja alinomaa itseänsä\nnuhdellen. Hän ei kuitenkaan tietänyt, millä muulla tavalla hänen olisi\ntullut menetellä. Mutta hän ei ymmärtänyt, kuinka niin heikko olento\nkestäisi näitä kaikkia. Hän kiirehti saattamaan asiata päätökseen.\n\n\"Voi\", huudahti hän, kiertäen käsivartensa imettäjän vanhan painuneen\nruumiin ympärille, \"mitä minun tulee sanoa? Rohkaise mieltäsi. Kerronko\nminä sinulle kaikki? Eikö ilo tappane sinua?\"\n\n\"Enemmän iloa\", sanoi imettäjä, nousten seisaalleen ja yhä vavisten.\n\"Enemmänkö? Mitä! enemmänkö? Mitä enemmän lienee jälellä? Sekö, että\nsaan nähdä hänen?\"\n\n\"Se on se\", lausui Helena. \"Sinä saat nähdä hänen, jopa piankin.\"\n\n\"Oi, minä tiesin sen kaikki. Ja sinä olet koettanut ilmoittaa sitä\nminulle. Hän on Romassa. Hän tietää, että minä olen täällä. Hän tulee\ntapaamaan minua. Ja minä saan nähdä hänen -- minun poikani, minun\nlapseni, minun lemmittyni, minun kallis kasvattini! Voi armas emäntäni!\ntuo hänet pian. Jos mikään minun kuolettaa, niin viivytys kuolettaa. Ei\nmikään voi pelastaa minua, kuin hänen pikainen tulonsa. Oi, tuo minulle\nminun poikani. Mistä voin hänen löytää? Minä tahdon mennä häntä\nnoutamaan. Sano minulle, missä minun poikani on.\"\n\nJa imettäjä nojausi Helenan käsivarteen ja vaikeroitsi poikaansa kumman\nvimmatulla halulla -- syvällä kaipauksella, jota et voi sanoin sanoa --\nhehkuvalla äidin rakkaudella, jotka kaikki osottivat, mikä into paloi\nhänen tyynen ulkomuotonsa kätkössä. Ja nyt koko tämä into puhkesi\nilmiin ja leimahti kaikkien vastusten ylitse, heittäen kaikki muut\ntunteet.\n\nMutta Helena pääsi kauemmin odottamasta. Kun imettäjä vielä puhui ja\nrukoili, kuului huokaus ja yksi mies syöksähti huoneesen ja sulki hänen\nsyliinsä. Huolimatta surun ja ajan hävitystyöstä -- huolimatta noista\nharmaista hiuksista, jotka olivat yhtä harmaat kuin hänen omansa --\nhuolimatta kasvojen muutoksesta, jonka vuosikausien oman tunnon vaivat\nolivat aikaan saaneet ja jonka sijaan oli astunut se rauha, jonka\nKristus oli antanut -- huolimatta näistä kaikista, äiti kohta tunsi\npoikansa kasvojen juonteet; ja huudolla semmoisella, joka ilmoitti\nvuosien halut ja kaipuut, joka kertoi viivytetystä mutta vihdoin\ntäytetystä toivosta, iloksi kääntyneestä tuskasta, riemuksi\nmuuttuneesta murheesta -- tämmöisellä huudolla -- Helenan mielestä\nmenemätön, kauan jälestäpäin hänen korvissaan soiva -- imettäjä\nheittäysi poikansa syliin ja itki siinä ja lausui epäselviä puoleksi\nhyväilyksen, puoleksi rukouksen sanoja.\n\nLempeästi poika kohotti äitinsä syliinsä ja nosti hänen sohvalle, johon\nhän istui hänen viereensä, yhä likistäen häntä sydäntänsä vastaan,\nosottaen yhtä syvää ja yhtä näännyttävää liikutusta kuin hänkin, ihme\nkyllä, ääretön ilo oli melkein kauheaksi asiaksi muuttuva.\n\nHelena näki kaikki nämät ja jätti huoneen noille molemmille, sillä\nheidän onnensa oli pyhä asia, jota ei kenenkään muun sopinut häiritä.\nKuitenkin hän yhtä paljon pelkäsi seurauksia. Kestäisikö heikko\nimettäjä tämmöisen puuskan vaikutuksia? Hän pelkäsi ja koetti toivoa,\nmutta ei voinut.\n\nHän lähti tapaamaan Cineasta ja suuressa tuskassaan kertoi tälle kaikki\nja tämän totinen muoto ja arvelukset vahvistivat hänen pelkoansa.\n\nMeni tuntikausia, eikä vielä mitään ääntä kuulunut. Sekä Helena että\nCineas olivat liian huolestuneet lähtemään levolle. He odottivat\nhiljaisuudessa, toinen toistansa taikka laattiaan katsoen, ihmetellen,\nmitä nämät tunnit tuottanevat, peläten myöskin, ja samalla kuin he\nhalasivat, että tästä epätiedosta loppu tulisi, he tätä loppua\nkammoivat. Helenaa ahdisti tämä pelko kovimmin, sillä hän oli ruvennut\nrakastamaan imettäjää niinkuin äitiänsä.\n\nViimein päivä alkoi valjeta ja Helena, jok'ei voinut kauemmin kestää\ntätä epätietoa, luuli saavansa vielä kerran astua huoneesen. Hän hiipi\nhiljaa sisään ja meni vitkaan sohvan luo.\n\nSiinä istui Philo, samalla kuin hänen äitinsä puoleksi nojausi häntä\nvastaan, pitäen lujasti kiinni poikansa molemmista käsistä ja\nihastuneena katsoen tämän kasvoihin. Mutta kasvot, jotka ilmoittivat\nihastusta, olivat muuttuneet muodoltansa, siitä kuin Helena oli\nlähtenyt ja kun hän sen näki, hänen verensä hyytyi. Nämät aina laihat\nkasvot olivat nyt käyneet hienommiksi ja terävämmiksi ja hänen\nsilmissään oli valo, joka näytti taivaalliselta. Hänen huolensa olivat\nverettömät ja mustat pyörät ympäröitsivät silmiä.\n\nKumartuessaan hänen ylitsensä Helena herätti hänen ja johdatti hänen\nhuomionsa tuokioksi pois hänen pojastaan.\n\n\"Voi minun rakastettu emäntäni\", lausui hän heikolla, kolealla äänellä,\njok'ei kuulunut niinkuin hänen oma äänensä. \"Hän rakastaa minua --\nminun poikani -- minun lapseni -- minun lemmittyni. Hän sanoo, että hän\naina on rakastanut minua. Hän sanoo, että hän on vuosikaudet etsinyt\nminua: niin vuosikaudet.\"\n\nItkien notkistui Helena alaspäin ja suuteli imettäjän otsaa. Häntä\nvärisytti, sillä tämä otsa oli kylmä ja kostea.\n\nPhilo ei lausunut mitään, vaan katseli hartaasti äitiänsä, mutta hänen\nkasvoissaan kuvautui semmoinen murhe, joka näytti ennustavan jotakin\nmuuta kuin iloa. Hän havaitsi Helenan väristyksen ja katsoi ylös ja\npudisti alakuloisesti päätänsä.\n\n\"Hän sanoo, että hän rakastaa minua\", lausui imettäjä heikolla äänellä,\n\"ja ettei hän koskaan, ei koskaan jätä minua enään -- ennenkuin\nkuolen.\"\n\n\"Ennenkuin kuolet\", huokasi Helena, tuskin itsekään tietäen, että hän\nkertoi toisen sanoja.\n\nPhilo painoi päänsä syvälle äitinsä puoleen. Voi onneton, uupunut,\nriutunut kärsijä! henki kävi heikoksi ja tämän särkevän sydämen raju\nkolkutus oli muuttunut hiljaiseksi sykkimiseksi, joka tuli heikommaksi,\nvaikka nopeammaksi, sitä myöten kuin aika kului.\n\n\"Kallis äitini\", lausui Philo viimein, \"etkö tahdo nyt nukkua? Sinä\nolet niin heikko. Minä olen tuottanut sinulle kärsimistä koko sinun\nelinaikasi ja nyt saatan sinulle vielä suuremman tuskan takaisintuloni\nkautta.\"\n\n\"Kärsimistä?\" sanoi imettäjä. \"Älä nuhtele itseäsi, lapseni; minulla on\nollut rakkaita ystäviä ja tässä on yksi, joka on kaikista rakkaista\nrakkain.\"\n\nHelena koetti nyt kehoittaa häntä lepäämään ja nukkumaan.\n\n\"Ei, ei\", hän lausui. \"Nyt jätä minut yksikseen. Kun uni tulee, minä\ntoivotan häntä tervetulleeksi, mutta minä en saa vielä unta. Anna minun\nolla minun poikani luona. Sillä vuosikaudet minä surin häntä niinkuin\nkuollutta ja hän tulee minun luokseni ikäänkuin tuonelasta. Ja hän on\ntaas minun, niinkuin ennen, kun painoin häntä pikkuisena lapsena\nsydäntäni vastaan.\"\n\nHereämmästi vierivät Helenan kyynelet. Eikö hän voinut ymmärtää koko\ntätä äidin rakkautta ja kaipausta? Ymmärsi hyvinkin. Mutta hän itki,\nsillä hän pelkäsi, kuinka kaikki päättyisi. Tällä välin aika kului ja\njo oltiin kartanossa liikkeellä. Imettäjä näytti käyvän heikommaksi,\nmutta yhä hän piti kiinni poikansa käsistä.\n\n\"Siunattu olkoon Hän\", sanoi hän viimein, \"joka on kuullut kaikki minun\nrukoukseni ja niihin kaikkiin vastannut; joka on luvannut taivaan ja\ntäyttänyt lupauksensa ja antanut minun taivaani alkaa jo maan päällä.\"\n\n\"Minä en koskaan enää palaa suruun\", hän jatkoi vähän ajan päästä; \"en\nkoskaan enään. Minä lähden tästä onnesta vielä korkeampaan onneen. Minä\nlähden poikani luota Vapahtajani luo; maasta taivaasen.\"\n\nSyvästi nyyhkyttäin otti Philo hänen syliinsä ja painoi häntä lujemmin\nrintaansa vastaan. Helena tarttui hänen kälvehtyneisin käsiinsä ja\nsilitti niitä. Jääkylminä ne levittivät pelon väristystä koko hänen\nruumiisensa. Hän havaitsi mimmoinen loppu oli tulossa.\n\nMutta imettäjä makasi heistä vaaria ottamatta, vielä luoden kaipausta\nosottavat silmänsä poikaansa, ikäänkuin tämä kaipaus ei koskaan olisi\nvoinut tulla tyydytetyksi.\n\n\"Etkö sinä tahdo nukkua, äiti?\" kysyi Philo epätoivon äänellä.\n\n\"Kyllä uni ajallansa tulee\", vastasi imettäjä. \"Älä pakoita minua. Älä\njätä minua. Viivy minun luonani. Älä hellitä minusta, lapsikultani;\nanna minun levätä sinun povellasi. Anna minun silmäni ihastella sinun\nkasvojasi -- voi minun poikani, minun kauan kadonneen, rakastetun\npoikani kasvoja!\"\n\nHänen huulensa lausuivat sanoja, jotka tarkoittivat rakkautta ja\nloppumattomassa rakkaudessansa oli tämä äidin sydän kiinnittänyt kaikki\ntunteensa ainoaan poikaan. Niin lausuen sanoja, jotka eivät kuuluneet,\nmutta kuitenkin ymmärrettiin -- niin hän makasi, kunnes viimein uni\ntuli, herkkä, levoton uni, josta hän heräsi, kun vähimmänkin koetettiin\nhäntä liikuttaa.\n\nMutta uni kävi raskaammaksi ja Philo irroitti viimein itsensä äidistään\nja muutti hänen mukavampaan asemaan. Sitten lankesi hän polvilleen\nhänen viereensä, sillä niin äiti oli tahtonut ja tämä hänen tahtonsa\noli pyhä. Hän piti kiinni poikansa käsistä ja tämä makasi polvillaan\nhänen vieressään, ottaen vaaria joka hengenvedosta, ja ajatuksia syntyi\nhänen mielessään, muistoja virisi -- semmoiset ajatukset, jotka\nsärkevät sydämen, semmoiset muistot, jotka saattavat ihmiset hulluksi.\n\nMitä Helena voi tehdä? Hän ei voinut tehdä mitään. Hänen ainoa\ntunteensa oli pelko. Kuinka sopi hänen toivoa että tämä runnahtanut\nruumis-raukka milloinkaan näitä kaikkia kestäisi? Hän ei koskaan ennen\nollut tietänyt, mitkä tunteet tätä surevaa äitiä elähyttivät. Nyt hän\nnäki jotakin, joka loi uuden valon menneisiin aikoihin ja sai hänen\ntäysin määrin ymmärtämään koko sen surun, joka tämmöisestä rakkaudesta\nkasvoi. Sortunut sydän! voiko Helena toivoa, että sille suotaisiin\nmitään muuta kuin lähtö ijankaikkiseen rauhaan?\n\nTaas jätti Helena huoneen, mutta pysyi lähellä sitä, että hän voi\nvähimmänkin äänen kuulla ja odotti samoilla tunteilla, kuin tuomiotansa\nvartova. Sillä hänen sydämensä aavistava pelko ei voinut nyt poistua,\nhetkestä hetkeen se suureni.\n\nVihdoin kutsumus tuli.\n\nTuli huikeana, kauheana.\n\nSe oli epätoivon huuto, voimakkaan mielen valitus hänen kovimmassa\ntuskassaan; ja Helena riensi vielä kerran takaisin ja näki kaikki.\n\nNiin, loppu oli todella tullut.\n\nImettäjä makasi, taivaallinen rauha ja tyyneys kasvoissa, suu\nkirkkaassa hymyssä; mutta tämä hymy oli kivettynyt ja nämät tyynet\nkasvot jähmettyneet. Hänen ylitsensä kallistuneena seisoi siinä Philo,\nvoivotellen häntä ja ääneen huutaen: \"Voi äiti! oma äitini! Sinä et\nsaa, sinä et tahdo jättää minua! Voi äitini, minä olen tappanut sinun!\"\n\nKaikki oli ohitse. Puhdas sielu oli mennyt pois. Niin, niinkuin hän\nkerta lausui: \"lepo oli viimein tullut;\" ja kaikki surut ja kaikki\nhuokaukset, joita hänen elämässänsä oli niin suuressa määrässä hänelle\nkarttunut, olivat nyt jääneet hänestä hengettömän ruumiin kanssa ja\nkasvojen hymy jäi todistamaan, että jos kohta hän oli jättänyt\npoikansa, hän oli mennyt Vapahtajansa luo ja maa oli taivaasen\nvaihetettu.\n\nSillä hän oli tietänyt, että hän oli menevä, ja näin oli hän näiksi\nviimeisiksi silmänräpäyksiksi koonnut kaiken elinvoimansa ja kaiken sen\nrakkauden, jota hän oli vuosikaudet tuntenut. Hän oli runsaasti jakanut\ntätä rakkautta pojallensa ja hän tiesi, että tämä hetki oli viimeinen\nmaan päällä, ja hän kiitti Jumalaa, että Hän oli tehnyt sen niin\nsuloiseksi.\n\nKaikki nämät Helena sai jälestäpäin kuulla Philolta, mutta ei nyt\nvielä.\n\nSillä nyt tämä makasi tuossa polvillansa, sortuneena ja särjettynä,\nunhottaen itsensä, unhottaen Kristin-uskonsa, muistaen vaan tätä\nainoata suurta surua ja epätoivossaan ajatellen ainoastaan sitä, että\nhän oli tappanut äitinsä.\n\nSillä tämä mies oli oppinut anteeksi-antamuksen tien ja saanut rauhan\nkalvavalle omalle tunnollensa; mutta kuitenkin muisti hän tuon hirveän\nsyntinsä, jota ei mikään anteeksi-antamuksen ajatus voinut niin\npoistaa, ettei se olisi synnyttänyt itsesyytöksiä ja oman tunnon\nvaivoja, jotka aina olivat valmiit häntä ahdistamaan. Nyt kun hän\nnotkistui tämän vääryyttä kärsineen, rakastetun äidin ruumiin ylitse,\nsyntyi hänessä kaksinkertainen kipu -- hänen oman syntinsä ajatus ja\neron tuska. Tämä hänen mujersi ja karkotti kaiken lohdutuksen pois\nhänen sydämestään. Näin suuri synti aina tuottaa suuria oman tunnon\nvaivoja. Lievittäköön anteeksi-antamuksen tieto näitä oman tunnon\nvaivoja ajaksi, menneen ajan muisto ei kuitenkaan koskaan sammu; ja\nniin kauan kuin tämä elämä kestää, niin kauan vaivaa myöskin rikoksen\nmuisto sielua.\n\n\"Minä olen tappanut hänen\", vaikeroitsi Philo; ja tämä oli hänen ainoa\najatuksensa. Hän olikin tappanut, sillä löytyikö koskaan suurempaa\nrikosta kuin hänen? Kaikki, mitä hän nyt kärsi, oli vähäpätöistä, kun\nsitä verrattiin niihin kärsimyksiin, jotka hän oli saattanut äidilleen.\nNiin, hän oli tappanut äitinsä ja kaiken ikänsä täytyi hänen kantaa\ntätä muistoa.\n\nSurullisena ja väsyneenä meni vähäsen lepäämään, mutta Philo makasi yhä\npolvillansa äitinsä vieressä. Hän oli ummistanut tämän silmät. Mitä hän\najatteli tuossa polvillaan? Ajatteliko hän kaikkia noita tuskan vuosia,\njotka tämä oli suuressa rakkaudessaan sanonut armaasti kuluneen hyvien\nja samanluontoisten ystävien seurassa; vai ajatteliko hän pikemmin sitä\nsuurta rakkautta, joka oli äidin viimeisessä katsannossa ja puhui hänen\nviimeisessä henkeyksessään? Mitä hyvänsä hän lienee ajatellut, se ei\nsuinkaan ollut hänelle muuta kuin kova mielihaikeus. Sillä vaikka se\nrakkaus, jota äiti oli osottanut hänelle, lohdutti häntä, se kuitenkin\npisti hänen sydäntänsä. Tätä rakkautta hän oli solvaissut. Niin, hän\nmaatkoon tuossa polvillansa, hän valittakoon; hänen sielunsa\ntaistelkoon tätä eron tuskaa vastaan. Hän ei kuitenkaan surussansa voi\ntuntea muuta kuin osan siitä, jota hänen äitinsä oli kärsinyt sen\norjuuden pitkinä vuosina, johon hänen poikansa oli hänen tuominnut.\n\nPäivät kuluivat ja aika tuli, jolloin imettäjä oli haudattava.\nKristityt eivät polttaneet kuolleitansa. Kuolleista nousemisen toivo\nsaatti heidän mieluisammin kätkemään näitä hautakammioihin. He eivät\ntahtoneet polttaa niitä tuhkaksi, vaan arvelivat, että myöskin\nhautaustuli saastuttaisi ruumista, jota he pitivät Jumalan temppelinä.\n\nLöytyi eräs paikka, jonka Roman kristityt olivat valinneet kalmistoksi\nja jonka Jumala näytti laittaneen heille juuri tätä tarkoitusta varten.\nNiin runsaasti kansoitetussa kaupungissa kuin Romassa, jonka kartanot\njatkaantuivat kauas ympäristölle, oli vaikea löytää mitään soveliasta\nhautauspaikkaa. Köyhät pantiin maahan ulkopuolelle Esqvilinon porttia.\nRikkaat polttivat kuolleensa ja välisti hautasivat ne, mutta heillä oli\nyksityiset hautakammionsa. Kristittyjen mielestä, jotka olivat köyhät\neivätkä suittaneet pitää yksityisiä kalmistoja, näytti Esqvilinon kenttä\nkammottavalta, osaksi sen huolimattoman tavan vuoksi, jolla ruumiit\nlaskettiin maahan, osaksi paikan ahtauden tähden. Korkeampikin syy\nvieroitti heidän pois tästä yhteisestä kalmistosta. He odottivat yhä\nkuolleista nousemista ja vartoivat sitä aikaa, jolloin ruumis oli\nnouseva viimeisen torven soidessa. Sentähden he ennemmin valitsivat\njonkun paikan omaa yksityistä käytäntöä varten, ikäänkuin olisivat he\ntahtoneet myöskin kuolemassa päästä pois pakanain seurasta ja olla\nerinänsä.\n\nJa nyt tämä vähäinen yhteiskunta tunteinensa, toiveinensa tapasi\nsemmoisen paikan, joka tarjosi heille kaikki, mitä he tahtoivat --\npaikan, joka oli määrätty nousevina vuosisatoina täyttymään kuolleista\nkristityistä, jopa toisinaan, vainon aikoina, elävistäkin kristityistä,\njotka siellä etsisivät turvaa, kunnes se viimein muuttui äärettömän\nsuureksi kristittyjen Nekropoliksi, myöhempien aikojen ihmeeksi.\n\nHe eivät löytäneet tätä paikkaa kaupungin ulkopuolelta, vaan sen alta.\n\nVuosisadat olivat Romalaiset tästä kaupungin osasta vetäneet hiekkaa,\njota he käyttivät sementiksi. Tätä hiekkaa niinkuin myöskin kovaa\nvulkanillista kalliota siellä löytyi isoja kerroksia; mutta paitsi\nnäitä oli siellä suunnattoman suuri jakso pehmeätä hohkaista kalliota,\njota kävi helposti kovertaminen. Käytäviä oli jo hakattu tämän läpitse,\nettä sopi sementtiä helpommin kuljettaa, ja juuri näistä maan-alaisista\nlouhoksista saivat kristityt mukavan paikan kuolleitansa varten.\n\nMurheellinen saattoväki liikkui Labeon kartanosta, vieden imettäjän\nruumista hänen viimeiseen lepopaikkaansa. He kulkivat suuren osan\nkaupungin läpitse ja lähtivät Porta Capenan kautta _Via Appia'a_\nalaspäin. Tämän tien toisella puolella kohosivat Roman mahtavien\nperheitten hautapatsaat, joista kaikista Caecilia Metellan mausoleo oli\nmainioin.\n\nLähellä tätä löytyi tien toisella puolen yksinkertainen katos, jonka\nalla oli aukko, josta portaita myöten pääsi maan sisään. Tämän aukon\nympärillä oli hiekkaläjiä ja miehiä, joitten vaaleat kasvot osottivat,\nettä he olivat kaivajia, jotka koversivat hiekkaa tuolta alhaalta.\nNäitä portaita alaspäin astui seurue; kun he olivat päässeet pohjaan,\nsytyttivät he tulisoittonsa ja yksi mies, joka näytti hyvin tietävän\nnämät paikat, saatti heitä eteenpäin.\n\nTämä mies johdatti heitä vakavin askelin ja toiset seurasivat. Kaamea,\nkummallinen näky. Käytävä oli noin seitsemän jalan korkuinen eikä kuin\nneljä jalkaa leveä. Seinät kummallakin puolella olivat ryhmelöiset ja\nniissä nähtiin koverrus-asetten jäljet. Tulisoitot valaisivat vaan\nhimmeästi näkymöä. Pimeys, joka aukeni heidän eteensä, oli ääretön.\n\nViimein he saapuivat yhteen paikkaan, jossa seinät olivat peitetyt\ntauluilla. Tästä alkoivat kristittyjen haudat. Näissä tauluissa oli\nyksinkertaisia hautakirjoituksia. Usein nämät hautakirjoitukset olivat\nsieventämättä leikatut ja huonosti tavatut, mutta muutamissa olivat\nnimet ja lauseet somemmat. Kaikissa oli kuitenkin sama ajatus --\najatus, joka ilmoitti toivoa ja uskoa ja rauhaa. Sillä niissä kaikissa\noli tämä sana -- rauha.\n\n    Eusebia Kristuksen rauhassa.\n    Valeria lepää rauhassa.\n    Constantia rauhassa.\n    Laurinia, makeampi kuin hunaja, lepää rauhassa.\n    Domitianus, viaton sielu, lepää rauhassa.\n\nTämmöisiä hautakirjoituksia näkyi käytävän molemmilla puolilla, kun\nsaattoväki verkalleen eteni, ja ne kertoivat voimakkaimmalla tavalla\nsiitä rauhasta, jota ei järki käsitä, jonka Kristuksen evankeliumi\nantaa, ei ainoastaan elämässä, vaan myöskin kuoleman salaisuudessa.\n\nLopulta he tulivat tilavampaan paikkaan. Se oli vähäisen kammion\nkaltainen, jonka katto oli noin viidentoista jalan korkealla ja laattia\nviisikolmatta jalkaa poikkimitaten. Tähän kantajat laskivat paarensa ja\nkaikki seisoivat ääneti.\n\nJulius oli siellä, sillä hän oli nyt ruvennut suuressa määrässä\nsamanmieliseksi kuin kristityt. Cineas oli niinikään siellä, siltä hän\noli tullut katsomaan sen viimeistä lepopaikkaa, jonka kohtaloon hän\nniin hellästi oli ottanut osaa. Philo oli myöskin siellä, yhä surusta\nsortuneena ja äänettömässä tuskassansa maaten polvillansa paarten\nvieressä.\n\nMutta siellä oli yksi, jonka kasvoista korkea into oli poistanut kaiken\nsynkeyden. Hän tiesi sääliä murhettivain surua, mutta hänestä ei ollut\nmitään syytä itkeä kuolleita. Hän oli kuoleman salaisuuden suhteen\noppinut jotakin, jonka kautta hän vahvistui voitonriemulla ajattelemaan\nsen kauhuja ja puhua muille sanoja, jotka vuodattivat heihin hänen oman\nylevän luottamuksensa. Hänestä kuolema ei ollut mitään pelottavaa. Hän\neli semmoista elämää, joka saatti hänen alinomaa urhostelemaan kuoleman\nkovimpia kauhuja vastaan. Hän tiesi että kuolema oli vaan toisen elämän\nkoitto eikä ainoastaan tämän elämän loppu, ja ajatteli, ettei kenenkään\nkristityn tarvinnut peljätä sitä, josta Kristus oli poistanut kaiken\nkauhun.\n\nTänne siis, keskelle tätä kolkkoa maan-alaista kammiota, jota vaan\ntulisoittojen punaiset liekit valaisivat, tuo vähäinen seurue kokoontui\nkuolleen ympärille ja kuunteli Paavalin sanoja.\n\nJuuri keskellä tätä pimeätä maan-alannetta Paavali koroitti äänensä\nrukoukseen ja sanat, jotka tässä rukouksessa lausuttiin, olivat\nsemmoiset, että he hyvin sopivat tälle paikalle, sillä niitä lausui\nyksi, joka \"syvyydestä\" rukoili Häntä, joka hallitsi korkeudessa, mutta\naina kuulee -- niitä lausui yksi, joka kääntyi pois maailman\npimeydestä, jota nuot jylhät holvit kuvailivat, taivaasen, josta hohti\nsen toivon valo, joka on kuolemattomuutta täynnä. Se mies, joka rukoili\ntässä, oli semmoinen, joka aina kehoitti muita taukoamatta rukoilemaan;\nrukous oli hänen elämänsä virvoitus ja hän, joka näin rukoili omasta\npuolestansa, tiesi parhaiten, kuinka muitten hyväksi rukoilla. Tämä\nhänen rukouksensa ei ollut kuitenkaan kuolleitten vaan elävien\npuolesta.\n\nNyt rukous vaikeni ja kaikki seisoivat ihan ääneti ruumiin ympärillä.\nPhilon suru asui myöskin näissä hetkissä, samantunteisissa sydämissä.\nSamoin kuin hän, hekin vuodattivat kyyneliänsä.\n\nMutta kesken tätä äänettömyyttä nyt kuului laulu, niin suloinen, niin\nsurullinen, että se Cineaan sydäntä sykähytteli ja monta vuotta\njälkeenpäin kaikkui hänen muistissansa.\n\nEnsimäiset kristityt olivat alusta Juutalaisia ja kokouksissaan he\nsäilyttivät synagogain traditionit. Vanhojen virsien sävelet olivat\nhyvin tunnetut heille. Pakana-kristityt omistivat nuot vanhat\njuutalaiset uskonmenot ja psalmi versoi hymnin vieressä.\n\nMutta laulu, joka nyt soi, sisälsi sanoja, joihin ainoastaan kristityt\nvoivat panna jotakin merkitystä. Juutalainen synagogassansa ei katsonut\nniitä miksikään. Kristittyjen mielestä ne merkitsivät kaikki; ne olivat\njumalallisia sanoja, joissa ilmestyi ylevä lohdutus kaikiksi ajoiksi;\nmutta nyt tämän kuolleen luona ja keskellä poismenneitten hautoja ne\ntoivat voitonriemun sielulle.\n\n  \"Minä tiedän Vapahtajani elävän: ja hän on vielä viimeisenä seisova\n  tomun päällä.\n\n  Ja vaikka vihdoin tämä nahkani lakastuu; saan minä kuitenkin minun\n  lihastani nähdä Jumalan.\n\n  Hänen minä olen itsekseni näkevä ja minun omat silmäni katsovat\n  häntä, eikä kenkään outo; ikävästi kuluvat munaskuuni helmassani.\"\n\nPitkiä, holvikkaita käytäviä myöten sävelet kaikkuivat, vierien\nedelleen kummallisilla loppu-äänillään, kunnes ne kaukana hiljenivät\nkoleaan huminaan. Ja toivo ja laulun juhlallinen riemastus näyttivät\nsynnyttävän uuden tunteen kaikissa kuulioissa. Cineas painoi päänsä\nalas ja taipui siihen mielenliikutukseen, joka valloitti kaikki. Hän\ntiesi ketä ja mitä tämä laulu tarkoitti. Vapahtaja, kuolleista\nnouseminen, nämät olivat sen aine; ja hän näki jotain, joka teki, että\nkuolema kadotti kauhunsa.\n\nJa siinä polvillansa maaten Philo tunsi uuden tunteitten kuohun, joka\nkeskeytti hänen oman tuntonsa vaivat ja hänen epätoivonsa. Hän kohotti\npäätänsä ja katsoi ylös sädehtivin silmin; mutta toivo kuvautui hänen\nkasvoissaan, ja kaikki tiesivät, että usko vihdoin oli voittanut hänen\nsielunsa tuskan.\n\nLähinnä lunastusta kuolleista-nousemisen suuri oppi tämän ajan\nkristittyjä viehätti. Päivästä päivään he odottivat Herran tuloa. He\nhautasivat kuolleensa ja tiesivät että nämät viimeisen torven\nkaikkuessa jälleen nousisivat. Niinkuin Herra itse oli noussut, niin\nkaikki hänen seuraajansa nousisivat. Tästä he ylistivät Jumalaa ja\ntästä he iloitsivat.\n\nTästä opista myöskin Paavali iloitsi ja saarnasi sitä kaikkialla. Se\noli hänen mielestänsä Kristin-uskon ylevimpiä kohtia. Se palkitsi\njossakin määrässä tuon lujan luottamuksen sieluun. Ei hän kuitenkaan\nopettanut, että sielu nukkuisi tähän kuolleista nousemiseen asti, eikä\nmyöskään, ettei se voinut olla ilman ruumista.\n\nSamalla kuin hän näin lujasti harrasti tätä suurta oppia ja pani\nniin paljon arvoa kuolleista nousemiseen, hän ei ollenkaan ajatellut,\nettä sielu voisi kuoleman jälkeen joutua edes väli-aikaiseen\nmuistottomuuteen. Sillä hän puhui tavallisesti siitä, kuinka hän halasi\nkuolla ja asua Kristuksen tykönä, tietäen, että hänen lähtönsä tästä\nmaailmasta olisi suora pääseminen toiseen maailmaan; ja tietäen\nmyöskin, niinkuin hän itse sanoi, että ruumiista eroaminen oli Jumalan\ntykönä oleminen. Kaikkein parhaiten hän sen tiesi omasta korkeasta\nkokemuksestaan siltä ajalta, jolloin hän itse temmattiin pois valkeuden\nmaailman sanomattomaan hartauteen.\n\nJa tämmöisistä asioista hän puhui tällä kertaa ja hänen sanansa\ntuottivat uutta lohdutusta äitinsä kadottaneelle pojalle.\n\nTämmöisiä sanoja kuunnellen ja tämmöisiä ajatuksia mielessään pitäen\nvähäinen seurue laski ruumiin sen viimeiseen lepopaikkaan.\n\nPhilon kädet viimeiseksi toimittivat tämän kalliin ruumiin paikallensa,\nhänen silmänsä loivat viimeisen katseen siihen ja hän viimeiseksi\npainoi huulensa sen kylmää otsaa vasten. Hän asetti pystyyn taulun,\njoka sulki tämän kapean kammion aukon ja tässä taulussa olivat\nseuraavat sanat.\n\n                \"Kristuksessa -- Rauhassa.\n    Klymenen suru maan päällä saatti ijankaikkiseen autuuteen\n    taivaassa. Hänen poikansa Philo pystytti tämän kiven\n    kyynelsilmin.\"\n\n\n\n\nXXI.\n\nPäätös.\n\n\nNoitten juhlallisten hautajaisten jälkeen Julius päätti kohta panna\ntoimeen yhden tuuman, jota hän oli kappaleen aikaa hankkinut toteuttaa.\n\n\"Miksen minä kerrallaan yhdistyisi heihin?\" lausui hän Cineaalle. \"Minä\nolen nyt, olen kauan aikaa ollut mieltyneenä. Minun haluni ja\ntaipumukseni ovat vaan tännepäin kääntyneet. Näitten ihmisten lempeä\nelämä ja keskinäinen rakkaus vaikuttaisi minuun, vaikka ei heillä olisi\nmitään muuta; vaikka ei heillä olisi mitään sitä tarkoitusta\nijankaikkisen elämän suhteen, joka ilmestyy kaikissa heidän\najatuksissansa ja tekee, että tämä elämä näyttää olevan vaan lyhyt ja\nväli-aikainen maan päällä oleskeleminen.\"\n\n\"Ja nyt minä havaitsen, että tämä tarkoitus on minun oma hartain\nhaluni. Minäkin pyydän hankkia itselleni sama ijänkaikkisuutta ja\nlisäksi sitä kuolematonta elämää, johon he uskovat -- onnen ja\nrakkauden kuolemattomuutta\"\n\n\"Cineas, minun tekee suuresti mieleni yhtyä heidän seuraansa, ei\nainoastaan sillä tavoin, että minä olen heidän joukossaan ulkonaisena\nystävänä, vaan niin, että minä luetaan heidän seuraansa ja minä\ntervehdin ja minua tervehditään 'veljen' nimellä. Oliko minun\nmahdollinen -- jollei mikään muu olisikaan vaikuttanut minuun -- oliko\nminun mahdollinen pysyä heltymättä, kun näin tuon kirkkaan toivon, joka\ntuonain valaisi niitten sielua, jotka hautasivat kuolleensa noihin\npimeihin holveihin ja tiesivät, ettei poismennyt ollut kuollut vaan\nelävä, tiesivät, missä tämä sielu oli ja mitä. Minä en malta kauemmin\nviipyä. Minä luulen, että tämä uskonto on korkeimman olennon\nilmestyttämä. Minä uskon, että Jesus Kristus on Jumalan poika ja että\nsemmoisella sielulla, joka uskoo häneen, on oleva ijankaikkinen elämä.\"\n\nCineas kuuli tämän kummastumatta, sillä hän tiesi hyvin, kuinka Julius\noli vahvasti kallistunut kristittyjen puoleen tuosta muistettavasta\nmatkasta asti, jonka hän oli tehnyt Paavalin kanssa. Hänessä syntyi\njonkinlainen kateus hänen ystävänsä suhteen ja hetken aikaa hän halasi,\nettä hänellä itselläkin olisi sama tyven usko. Sillä hänellä oli\nsemmoinen luonto, että hän tahtoi tutkistella kaikkia asioita; hän\ntahtoi taistella epäilystä vastaan, joka nousi joka uskon takaa ja\nelin-aikainen tottumus tarkastamiseen ei ottanut helposti poistuakseen.\n\n\"Minua ilahuttaa, ystäväni\", lausui hän semmoisella äänellä, joka\nilmoitti miettivää raskasmielisyyttä, \"minua ilahuttaa, kun edes sinä\nolet näin päättänyt. Minun on peräti toisin laita. Minä tunnustan\nkuitenkin, että muisto kaikista niistä, mitä olen nähnyt ja kuullut, on\nsyvältä koskenut sieluuni. Laulu, joka kohosi noista holveista, näytti\nminusta ikäänkuin kuolleen sielu, kun se nousee noista kolkoista\nhautakammioista ja ylenee jumalansa luo. Minä ihmettelen tätä uskoa,\njota halvin ja oppimattominkin voi ymmärtää ja joka saattaa heidän\nuskomaan hengellistä elämää ja elämään niin, että he siihen pääsevät.\nMinä kummastelen myöskin sitä voimaa, jolla tämä usko muuttaa\ntaitamattoman ja sivistymättömän ihmisen ja saa hänen kääntämään kaikki\najatuksensa ylevään hengelliseen aatteesen. Mistä tämä tulee? Sinä\nvastaat, että se tulee Jumalasta. Olkoon niin. Kaikki, mitä minä\ntiedän, on kuitenkin, ettei hän vielä ole sallinut minulle sitä uskoa,\nettä kaikki nämät tulevat hänestä.\"\n\n\"Jos minä uskoisin niinkuin sinä, joka arvelematta uskot, minä tekisin\nniinkuin sinä esittelet, maksoi mitä maksoi. Mutta minä en usko enkä\nvoi niin uskoa.\"\n\n\"Mutta miksei?\" kysyi Julius. \"Eikö Plato itse todista\nihmiseksi-muuttuneen Jumalan olemista? Itsekin olet usein myöntänyt,\nettä Jumala saattaa tulla ihmisten pariin. Jos niin on laita, onko\nvaikea uskoa, että hän saattaa kärsiä? Minä en tiedä niin paljon kuin\nsinä, mutta minä olen lukenut Platoa ja muistan hyvin, kuinka\n'opettaja' usein selitti muutamia kummallisia kohtia. Etkö muista,\nkuinka Sokrates sanoo: -- 'Se on mahdotonta, että kukaan voisi olla\nturvassa, joka suoraan vastustaa joko sinua taikka jotakuta muuta, ja\njoka estää monta väärää ja laitonta tekoa valtiossa tapahtumasta?'\nSokrates vakuuttaa, että hurskasta olentoa kuolema aina uhkaa. Ja etkö\nmuista tuota hyvin tunnettua selitystä rehellisestä miehestä\nkeskustelussa rehellisyydestä _De republica'n_ toisessa kirjassa, jossa\npuhuja, rehellistä miestä mainittuaan, yhä väittää, ettei rehellisellä\nolennolla olisi mitään muuta turvaa kuin oma hurskautensa? 'Vajatkoon\nhän kaikkia paitsi hurskautta; olkoon hän, vääryyttä tekemättä, lisäksi\nsuurimmassa maineessa, semmoinen, että hänessä asuisi korkein\nrehellisyys eikä joutuisi paheisin ja niitten seurausten alaiseksi vaan\npikemmin pysyisi muuttumatta kuolemaan saakka, näyttäen elin-aikanansa\ntosin olleen epärehellinen, vaikka hän todenteolla on ollut\nrehellinen.'\"\n\n\"Etkö ennen kaikkia muista, mitä puhuja tässä dialogissa vakuuttaa\nolevan tarjona tämmöiselle miehelle? '_Rehellinen olento tässä tilassa\nruoskitaan, kidutetaan, kahletetaan, häneltä poltetaan silmät pois ja\nkaikenlaisia vaivoja kärsittyään hän viimein ristiin naulitaan_.'\"\n\nJulius lausui nämät sanat semmoisella juhlallisuudella ja voimalla,\njoka ilmoitti, kuinka syvän merkityksen hän niihin pani. Hän vaikeni\nsitten hetkeksi, eikä Cineas, joka näytti aivan hämmästyneeltä,\nvastannut mitään. Tämä kohta oli hänelle hyvin tunnettu; se oli usein\ntullut puheeksi \"opettajan\" keskusteluissa, mutta, vaikka hän oli\njonkun ajan tuntenut Kristuksen luonteen, ei hänen mieleensä koskaan\njohtunut, että hän katsoisi näitä Kristukseen koskeviksi. Kun hän nyt\nnäki ne näin käytettyinä, hän ymmärsi kokonaan Julion käsityksen. Sillä\nKristus oli tämän mielestä tuo perihurskas, täydellisen rehellinen, tuo\nainoa, jota hänen vihamiestensä pitivät epähurskaana, kun hän oli, joka\nparjattiin ja herjattiin, jolla ei ollut mitään muuta paitsi oma\nhurskaus ja pyhyys. Ja mimmoinen hänen kohtalonsa oli? Eikö häntä\nruoskittu ja kidutettu? Eikö häntä, kun hän oli kaikenlaisia kovia\nkestänyt, viimein ristiin naulittu? Tämä ajatus vallitsi ajaksi\nCineaan, ja Julius, vaaria ottaen sen vaikutuksesta, oli mitään\npuhumatta.\n\nViimein Cineas joutui ennelleen.\n\n\"Varsin ihmeteltävä on sinun perusteesi, Julius\", hän lausui.\n\"epäilemättä saa Platosta todistuksia Kristuksen olemiseen; ja minä\nolen iloinen, että sinä olet näyttänyt minulle uuden tavan, jolla näitä\nkohtia sopii ymmärtää. Minä olen aivan taipusa ymmärtämään näitä\nsamalla tavalla kuin sinä. Sillä minä ihmettelen sen puhdasta ja\nsaastuttamatonta luonnetta, jota sinä niin rakastat; minä kunnioitan\nhänen yleviä hyviä avujansa ja hänen lujuuttansa loppuun saakka.\nKaikista näistä minä olen kuullut kyllin, jotta sydämeni on heltynyt.\nMutta sinä vaadit minulta paljoa enemmän kuin tämän.\"\n\n\"Minä myönnän vieläpä senkin, että jos Jumala ilmestyisi ihmisille,\ntämmöinen ilmestys sopisi itse jumaluudellekin. Tämmöinen elämä ei\nsuinkaan sotisi jumalallista suuruutta vastaan. Mutta kun sinä käsket\nminun katsella häntä ristin puussa, minua kauhistuttaa. Lieneekö tämä,\njoka näin kärsi kuoleman, tuo jumalallinen olento?\"\n\n\"Minä jätän sillensä häpeän, herjaukset ja tuskan. Minä katson\nainoastaan sitä asiaa, että hän kuolee. Minä en huoli siitä, että hän,\nniinkuin sinä sanot, nousi kuolleista. Minä en voi nähdä muuta kuin sen\ntosi-asian, että hän on kuollut. Siinä on kyllä. Minusta se on suoraan\nkäsittämätöntä, että Jumala semmoisessa tilassa kärsii kuoleman.\"\n\nTähän Julius vastasi, että Kristus kuoli syntiä sovittaakseen. Kaikki\nihmiset ovat syntiset ja Jumalan vihan alaiset. Jolleivät he voi saada\nanteeksi-antamusta, heidän täytyy ijäti kärsiä.\n\nTätä oppia Cineas vastusti ankarimmalla tavalla. \"Minä tunnustan\", hän\nlausui, \"että löytyy paljon syntiä maailmassa; mutta suuri osa\nihmisistä on yksinkertaista, hyvänluontoista väkeä ja kun sanoo, että\nhe ovat Jumalan vihan ja ikuisen rangaistuksen alaiset, tuntuu tuo\nminusta niin kauhealta, ettei maksa vaivaa siitä puhua.\"\n\n\"_Synnin anteeksi-antamusta_, sinä sanot. Mikä synti?\" Minä en myönnä,\nettä kaikki ihmiset ovat synnintekiöitä. Minä tunnen paljon hyviä ja\nviisaita ja hurskaita ihmisiä, jotka eivät ole tehneet mitään, jonka\nvuoksi he ansaitsisivat vastaista rangaistusta ja jotka todesti\ntulevassa elämässä joutuisivat autuaiksi. Mitä minuun itseen tulee,\nminä en voi ymmärtää, mitä olisin tehnyt, joka vaatisi tämmöistä\nkärsimistä minun tähteni. Sinä sanonet, että hän kuoli minun\npuolestani. Miksi hän minun puolestani kuolisi? Mitä rangaistusta minä\nolen ansainnut, että hän sälyttäisi sen päällensä ja kärsisi minun\nsijastani?\"\n\n\"Aivan ensi nuoruudestani asti minä olen koettanut tavoittaa totuutta\nja jumalaa. Onko se synti? Minä olen kokonaan antaunut tähän\nelin-aikaiseen harrastukseen. Olenko minä tuottanut itselleni jumalan\nvihan -- sen vihan, jota minun sieluni pyytää tuntea ja koettaa\nrakastaa?\"\n\n\"Enkö minä ole etsinyt häntä koko elämän aikaani? Enkö minä nyt pidä\ntietoa hänestä suurimpana siunauksena, joka voi tulla ihmisille, ja\nkääntääkö hän ijäksi kasvonsa pois sen tyköä, joka ennen kaikkia pyrkii\ntuntemaan häntä? Minä olen aina koettanut elää puhdasta elämää ja\ntahdotko sinä sanoa, että ijankaikkinen rangaistus on edessäni?\nMinkätähden? Mitä olen milloinkaan tehnyt? Uskotkohan sinä tuota ja\nsamalla väität, että jumala on hurskas?\"\n\nTästä virisi pitkä keskustelu. Julius koetti osottaa, että synti on\najatuksissa yhtä hyvin kuin teoissa; ja että se, joka tutkii omaa\nsydäntänsä ja vertaa itseään semmoiseen, kuin hänen pitäisi oleman,\nnäkee, että hän on synnintekiä. Toiselta puolelta intti Cineas,\nett'eivät semmoiset asiat ole syntiä, vaan ainoastaan vajavaisuutta,\njosta ei kenenkään tarvinnut vastata, taikka kuitenkin jos joku oli\nedesvastauksen alainen, se ei suinkaan ollut kukaan muu kuin luoja\nitse.\n\nKeskustelu haaraantui sitten aavoihin kysymyksiin, mutta ei tultu\nmihinkään päätökseen, ei tällä eikä toisella tavalla. Heillä ei ollut\nmitään yhteistä kantaa. Cineas valitti, että Julius yhä näki syntiä\nnäissä ajatuksissa ja sanoissa, joita hän itse piti aivan viattomina;\nettei hän pannut mitään arvoa urhoollisuuden ja isänmaanrakkauden\njalotöihin, joita ihmiset toimittavat, vaan vakuutti, ettei mikään\nsielu voi niitten kautta pelastua.\n\n\"Koko sinun oppisi synnistä\", hän lausui, \"on niin peräti ikävä, että\ntämä haastelo tuskastuttaa. Totta puhuen keskustelu tämmöisestä\naineesta näyttää minusta tarpeettomalta. Hyvä ja hupainen on maailma,\njonka näemme ympärillämme ja kun nimittää 'kunnollista ihmiskuntaa'\nsynnintekiäksi, se näyttää siltä kuin jos sanoisi, että maailma on\npimeä keskellä isoa päivää.\"\n\n\"Mutta, Julius\", hän lausui keskustelun lopulla, \"usko minua, minä en\nole semmoinen, joka ilman aikojaan tuon esiin joukottain vähäpätöisiä\nväitöksiä puhdasta ja ylevää uskontoa vastaan. Minä olen huolestunut.\nMinä olen hämmentynyt. Minä tahtoisin, että tämä sinun Kristin-uskosi\ntulisi otolliseksi minulle. Mutta se ei voi tulla.\"\n\n\"Tee sinä, niinkuin aiot. Minun sydämeni seuraa sinua. Minä tahdon\nseisoa siinä, missä minä olen ja epäilyksessäni yhä rukoilla häntä; ja\njos, niinkuin minä aina olen uskonut, hän todella kuulee rukouksia,\nkuulee hän epäilemättä joskus minun, vaikka kohta heikotkin rukoukseni,\njollei tässä elämässä, kenties kuitenkin tulevassa.\"\n\nJulius tarttui ystävänsä käteen ja pusersi sitä hartaasti.\n\n\"Monta rukousta on nouseva sinun puolestasi ja hän, joka on luvannut\nkuulla kaikki rukoukset, kuulee varmaan ne, jotka kantavat sinun nimesi\nhänen korviinsa. Mitä tähän kysymykseen synnistä tulee, minä saatan\nvaan sanoa, että minä kerta ajattelin niinkuin sinä; mutta hiljakkoin\nalkoi tuntua siltä, kuin olisin vastaan-ottanut suuren valon\nsielussani ja nähnyt, että olen synnintekiä. Olkoonpa sinun laitasi\nmimmoinen hyvänsä, minä kumminkin tarvitsin kaikki, mitä Kristus on\ntehnyt. Minä ansaitsin kärsimistä; hän kantoi sen minun sijassani. Minä\nuskon häneen ja antaun hänelle täksi elämäksi ja tulevaksi.\"\n\n\"Tämä valo, joka koittaa sinun sielussasi\", lausui Cineas, \"on jotakin,\njota minä en ole koskaan havainnut. Minun täytyy edistyä logillista\nmenoa noudattaen. Minun täytyy ennen kaikkia totella järkeä. Näin monin\nsanoin esitetty teoria ei ole riittäväinen. Minun täytyy tutkia sitä.\nJollei se tutkintoa siedä, kuinka minun käy sitä vastaan-ottaminen?\nMutta minä en tahdo puhua enää itsestäni. Ajattele minua semmoiseksi,\njoka aina hyväksyn, mitä sinä teet ja pidän sinua onnellisempana kuin\nitseäni. Minun on ollut sallittu nähdä, kuinka Kristin-usko on tuonut\nrauhaa ja tyyneyttä monelle mielelle, jota suuret surut ovat\nvaivanneet. Se luopi onnea. Olkoonpa sinulle kaikki onni, jota se voi\nantaa.\"\n\n\"Tämä onni tulee kerta sinullekin, kallis ystäväni; sitä minä en\nepäile. Tarvitaan pidempi aika; mutta viimein sinäkin olet näkevä\ntotuuden semmoisena kuin se on Jesuksessa.\"\n\n\n\n\nXXII.\n\nIsä ja poika.\n\n\nKun Julius ilmoitti isälleen päätöksensä, kohtasi häntä kiivaitten\nmoitteitten myrsky. Vanhus vihasi Kristin-uskoa, sillä se oli Syriasta\nlähtenyt. Hän alkoi vanhaa tapaansa myöten soimata aikakauden paheita\nja lausui, että Syria oli saattanut kaikki hukkaan.\n\n\"Älä sano minulle\", hän huudahti, \"että Kristin-usko on toista laatua.\nSe ei voi olla niin. Se on mahdotonta, että mikään hyvä asia tulee\nSyriasta. Kansa on perinjuurin pilaantunut. Iki-vanhoista ajoista asti\nse on ollut kaikkien paheitten ja riettauden ja haureuden pääpesä. Sinä\nolet petetty, mieletön poika. Kaunis ulkomuoto on erhetyttänyt\nsinun. Odota siksi kuin opit tuntemaan näitten kristittyjen oikean\nkäytöstavan. Minä puolestani uskon kaikki, mitä kansa heistä puhuu.\nMinä olen varma siitä, että he harjoittavat hirmuisia paheita\nsalaisissa kokouksissaan, noissa syrjäpaikoissa, joihin ei rehellinen\nihminen koskaan yritäkään. Älä sanokaan, että minä olen väärässä. Minä\nolen oikeassa ja minä tiedän sen. Vielä sinä joskus huomaat sen.\nKaikissa, mitä on Syriasta tullut, on paljasta saastaisuutta. Roma on\nsitä täynnä. Mikä muu kirous Romalla on kuin tämä? Mene kaupungin\npahamaineisinten konnien luo ja kysy heiltä, mistä he ovat tulleet. On\nvaan yksi paikka -- Syria.\"\n\nNäin vanhus närkästyneenä toreli. Ei mikään asia saanut häntä\nkuuntelemaan Julion selityksiä. Ei mikään asia saanut häntä\najattelemaan, että kristityt millään tavalla erisivät muitten\nsyrialaisten haira-uskojen tunnustajista, joista kaupunki kuohui. Hän\nuhkasi Juliolle tuiminta vihaansa. Hän vannoi, ettei hän tunnustaisi\nhäntä pojaksensa, vaan ajaisi hänen pois ja kiroisi hänen. Äkäinen ja\ntuskalloinen yhtymys. Vanhus rajusi. Julius pyysi, että häntä\nkuultaisiin, mutta turhaan. Vihdoin hän sanoi lempeällä äänellä\nisälleen, että hän oli mies, joka vaan itse puolestansa vastasi\nteoistaan ja että hän aikoi tehdä tahtonsa, tuli mitä tuli. Nyt vanha\nCarbo vaaleni vihasta, käski pojan mennä tiehensä ja kirosi hänen.\n\nMurheellisena lähti Julius, mutta omatunto tuki häntä. Isän kirous oli\nkauhea asia; mutta hän tiesi, että tulinen vanhus kerta leppyisi. Tämä\nei voinut kauan pitää vihaa eikä kiukkua. Niin Julius toivoi vastaista\nsovintoa. Carbo oli erhetyksensä havaitseva ja taipuisi ottamaan\npoikansa takaisin.\n\nTällä tapaa Julius yhdistyi kristittyihin, joita hän oli oppinut\nrakastamaan ja joitten uskoa hän viimein täydellisesti tunnusti. Kun\nhän kerta oli tullut tämän seuran helmoihin ja ruvennut julkiseksi\nKristuksen seuraajaksi, hän joutui onnellisemmaksi, kuin hän oli\nkoskaan ennen ollut. Hän otti nyt kokonaan osaa tämän pikkuisen\nseurakunnan toiveisin, pelkoihin, suruihin ja iloihin, tämän\nseurakunnan, joka vielä oli luvultaan vähäinen, mutta tunsi, että\nheillä oli totuus, joka tuli Jumalalta. Ja mitä muuta maan päällä,\npaitsi tätä, hänen sopi toivoa itselleen? Kunnia ja valta ja rikkaus\nnäyttivät halvalta siihen verrattuna, mitä hänellä todella oli.\n\nPaavali oli oleskellut Romassa melkein kolme vuotta ja päätti viimein\nlähteä sieltä pois, jättäen tämän nuoren romalaisen seurakunnan muitten\nja Jumalan huomaan. Toiset maat vaativat hänen työntekoansa. Hän oli\nilmoittanut kuulioilleen aikomuksensa ja vaikka se ajatus, että he\nkadottaisivat hänen, kipeästi koski heihin, he kuitenkin lujasti\nuskoivat, että Apostoli noudatti Jumalan tahtoa, ja nöyrästi tähän\ntaipuivat. He eivät tahtoneet itselleen anastaa koko Paavalin tointa.\nHe tiesivät, että toiset maat tarvitsivat häntä, ja hartaasti halaten,\nettä muittenkin sielut pelastuisivat, he mielellään antoivat hänen\nlähteä.\n\nOli muita, jotka menivät hänen kanssaan, mutta etevin hänen\nseuraajistansa oli Philo. Niinä kuukausina, jotka olivat kuluneet äidin\nkuoleman jälkeen, hän oli päässyt entiseen levollisuuteensa. Kun yhä\npalaavat omantunnon vaivat vielä usein rasittivat häntä, hän arveli,\nettä paras surun lievike olisi taukoamaton työnteko. Palavimmalla\nalttiiksi-annolla hän heittäysi siihen asiaan, jota hän rakasti. Kun\ntämä maailma ei ollut hänestä minkään-arvoinen, hän kiinnitti sydämensä\nja ajatuksensa omituisella innolla siihen maailmaan, joka on tuolla\nylhäällä. Sielunsa kaipauksessa hän ajatteli, että äidin henki vielä\nkatseli häntä ja että se rakkaus, jota tämä oli pitänyt, vielä asui\nhänen sydämessänsä siinä uudessa elämässä, jonka hän oli löytänyt.\n\nHän itse oli heikko ja voimaton. Joko siitä erinomaisesta\nherkkätunteisuudesta, jonka hän oli perinyt äidiltänsä, taikka entisen\nirstaan elämän seurauksista, taikka myöhempien vuosien suruista, taikka\nkaikista näistä syistä yhteensä hänen ruumiinsa oli riutunut ja hänen\nvaaleat, kälvehtyneet kasvonsa ja hehkuvat silmänsä osottivat, että\nkuolema taimi hänen povessaan. Huolimatta kärsimisestänsä ja\nvoimattomuudestansa hän kuitenkin alinomaa työskenteli ja valitsi\nkumppaniksi Paavalin, sillä hän tiesi, että tämmöisen miehen\njohdattaissa hän kohtaisi suurimpia vaaroja ja kehoitettaisiin\nankarimpaan työhön.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nRoman palo.\n\n\nEräänä muistettavana iltana Lydia ja hänen isänsä olivat yhdessä\nkotosalla ja Lydia luki isänsä pyynnöstä sitä lähetyskirjaa, jonka\nPaavali oli kirjoittanut Roman kristityille ennen siellä käytyänsä ja\njota nämät aina olivat pitäneet suurimmassa arvossa.\n\nCenturio istui tarkasti kuunnellen, ajatuksiin vaipuneena ja niin\nsyvästi miettien, ettei hän huomannut mitään muuta kuin nuot\njumalalliset sanat, jotka tapasivat hänen korviaan. Mutta lukia\nhäirittyi kummallisesti ja pysähtyi usein.\n\nSillä ulkoa kuului outo melu, summattoman suuren ihmisjoukon äänet ja\nsekavat pelon ja kiihtymyksen huudot. Oli ikäänkuin kaikki kaupungin\nasukkaat olisivat liikkuneet pitkin katuja jotakin suurta tarkoitusta\nvarten, mutta niinkuin joku pelonkaltainen syy olisi heitä ajanut.\nSillä huudot olivat rajut ja kammottavat, ja äkillinen säikähdys\nvallitsi ja kauhistus hiipi yli ympäri.\n\nTurhaan Lydia koetti lukea levollisesti. Levollisuus oli mahdoton,\nsillä joka silmänräpäys pauhina yltyi suuremmaksi ja ulkoa ihmisten\nriekuna tunki heidän korviinsa ja sisällä joka paikassa tuossa\näärettömän suuressa rakennuksessa, jonka ylimmäisessä kerroksessa he\nasuivat, kuului edestakaisin rientävien ihmisten hälinä ja lujat,\npelkoa osottavalla äänellä lausutut käskyt ja kaikki yleisen hädän ja\nhämmästyksen merkit.\n\nVihdoin vaaleankeltainen valo leimahti huoneesen ja Lydia hypähti ylös\nja katsahti säikähtyneenä ikkunasta ulos. Valo poistui ja kaikki oli\ntaas pimeässä. Lydia pelkäsi ja sai tuskin sanaa suustansa lukunsa\njatkamiseksi. Hänen eteensä kuvaantui tulipalo kauhuinensa, joka aina\noli alati uhkaava vaara Roman väestölle. Ainoastaan suurella voimiensa\nponnistuksella hän saatti jatkaa. Hän pitkitti ja luki:\n\n\"Mitäs siis näihin sanomme? Jos Jumala on meidän puolesta, kuka voi\nolla meitä vastaan? Eipä hän omaakaan Poikaansa armahtanut, vaan antoi\nhänen kaikkein meidän edestämme: eikös hän myös lahjoita meille kaikkia\nhänen kanssansa? Kuka tahtoo kantaa Jumalan valittuin päälle? Jumala\non, joka tekee vanhurskaaksi. Kuka on, joka tahtoo kadottaa? Kristus on\nkuollut, vieläpä herätetty ylös, on myös Jumalan oikealla kädellä, joka\nmyös edestämme rukoilee. Kenen pitää meitä Kristuksen rakkaudesta\neroittaman? vaivanko, vai ahdistuksen, vai vainon, vai näljän, vai\nalastomuuden, vai hädän, vai miekan? Niinkuin on kirjoitettu: -- 'Sinun\ntähtes meitä kuoletetaan kaiken päivää; meitä pidetään niin kuin\nteurastettavia lampaita.'\"\n\n\"Mutta missä kaikissa me voitamme hänen kauttansa, joka meitä on\nrakastanut. Sillä siitä olen varma, ettei kuolema, eikä elämä, eikä\nenkelit, eikä esivallat, eikä väkevyydet, eikä nykyiset, eikä\ntulevaiset, eikä korkeus, eikä syvyys, eikä joku muu luontokappale\ntaida meitä eroittaa Jumalan rakkaudesta, joka on Jesuksessa\nKristuksessa meidän Herrassamme.\"\n\nSillä välin kuin nämät luettiin huudot ja tohina olivat karttuneet.\nMutta centurio ei kuullut mitään. Hän istut käsivarret ristiin\nlaskettuina ja silmät puoleksi ummessa, katsoen ylöspäin ihastuneena ja\nliikuttaen huuliansa, ikäänkuin olisi hän hiljaa toistanut tyttärensä\nsanoja.\n\nMutta kun Lydia taukosi, toinen vaaleankeltainen välähys läikähti\nilmiin, jok'ei nyt väistynyt, vaan kesti yhä pidentyen ja muuttuen\npunaisemmaksi ja uhkaavammaksi.\n\nLydia huudahti ja kirja putosi hänen käsistään.\n\nCenturio kavahti seisaalle ja kysyi, mikä hätänä oli.\n\nLydia osotti sormellansa ikkunasta ulos.\n\nTuota pikaa centurio kokosi mielensä.\n\nSillä kauhea näky nyt ilmestyi.\n\nKoko taivas ruskotti tulesta; myriadeja säkeniä lentää lainehti,\nkiireesti kiitäen heidän ylitsensä ja vankkoja, sakeita savupilviä\nvyöryi edelleen, välisti hetkeksi himmentäen tulen hehkua, mutta vaan\npäästääksensä sitä jälleen enentyneellä hohdolla kumottamaan. Tämä\nhirveä loisto kasvoi joka silmänräpäys kirkkaammaksi.\n\nCenturio paiskasi auki yhden katon-ikkunan, juoksi tikapuita ylöspäin\nja seisoi samalla ulkona. Lydia seurasi häntä. Väkisin pääsi vanhuksen\nhuulilta huuto, kun hän katsahti ympärilleen. Lähellä Mons Palatinoa,\ntämän ja Mons Caelianon välillä, siaitsi Cirkus. Sieltä näkyi väkevä\nvalkean valo, joka huikaisi silmiä. Tästä kaupungin osasta edeten\nliekit loihkahtelivat suoraan sitä katua päin, jonka varrella he\nasuivat. He näkivät tulen kiivaassa kulussansa pyörähtävän kartanosta\nkartanoon ja armahtamatta lähestyvän heidän omaa asuntoansa.\n\nKävi vinheä tuuli, ja liekkien räiske kuului, kun ne tämän tuulen\ntuiskuttamina suihkivat ihmisten asuntojen ylitse. Oli kauan aikaa\nollut pouta ja joka paikka kaupungissa oli paahtunut ja kuiva. Vanhat\nrakennukset, joitten lukuisat kerrokset kohosivat aivan korkealle,\nolivat niinkuin taula ja syttyivät vähimmästäkin tuleen. Mitä Lydia ja\nhänen isänsä edessään näkivät, ilmoitti heidän omaa perikatoansa, jopa\nyleistäkin onnettomuutta.\n\nAlhaalta kuului vielä kovempi kohina ja suunnattoman suuren ihmisparven\njuoksu pitkin kapeita katuja ja pelästyneitten naisten riahdukset.\nJytinä oli hirmuisempi kuin tuli. Oli ikäänkuin koko Roma olisi ollut\nkaduilla, paeten julmaa onnettomuutta, joka yhtä paljon uhkasi kaikkia.\nSillä vaikka Roma oli tottunut tulipaloihin, tämä kuitenkin oli\nkaikista suurin ja kuivat säät olivat olleet omaiset valmistamaan tietä\nhävittäjälle, ja kaikki ihmiset tunsivat, että nämät ankarat liekit,\njoita niin usein oli hillitty ja vastustettu, nyt pääsisivät voitolle.\n\nMutta toinen pelon huuto pääsi Lydian suusta ja tarttuen isänsä\nkäsivarteen, hän osoitti sormellaan toiselle taholle.\n\nSopi syystä pelätä. Sielläkin oli valkea. Eikä ainoastaan yhdessä\nkohdassa, vaan useissa. Kirkkaat, hiiluvat loimut kirjavoittivat\nrakennusten mustia haamuja niistä paikoista, joista liekit lehahtivat\nylös, ja vähenivät kietoen kaikki helmoihinsa. Tämmöisiä valkeita\nilmestyi niin monta, että näytti siltä kuin olisi joku liekki-kehä\nheitä ympäröinnyt.\n\n\"Voi isäni!\" huudahti Lydia, \"mitä tämä on? Joko tämä on viimeinen\npäivä? Katso isä, koko maailma näyttää olevan ilmi tulessa. Tuleeko nyt\nviimeinen kutsumus?\"\n\n\"Mitta en tiedä, tyttäreni -- kuka sen voi sanoa?\" vastasi centurio.\n\"Mutta älä pelkää, lapseni. Niin kauan kuin minä elän, minä suojelen\nsinua; ja jos kohta tämä onkin viimeinen päivä, ei sinulla ole mitään\npelkäämistä.\"\n\n\"Oi isäni\", huusi Lydia vavisten. \"Liekit saartavat meitä! Mihin\npääsemme pakoon? Tuli on kokonaan ympäröinnyt meidän, enkä minä voi\nnähdä mitään aukkoa.\"\n\n\"Ei niin\", lausui centurio levollisella, miehuullisella äänellä.\n\"Valkea likenee Cirkosta päin; tuuli ajaa liekit meitä kohden. Ainoa\nvaara on tältä puolelta. Toisella puolella on tuli, jonka sinä näet,\nsyntynyt alas-pudonneista kipinöistä, jotka ovat sytyttäneet kuivat\nrakennukset. Ei ole mitään vaaraa. Me pääsemme helposti pois.\"\n\n\"Voi, paetaan siis!\"\n\n\"Todellakin\", sanoi centurio, \"meidän täytyy kiirehtiä. Meidän täytyy\njättää kaikki. No, ei meiltä paljon tänne jää. Minä panen asuni\npäälleni ja pukeu sinä lämpimiin vaatteisin. Ei tarvitse koettaakaan\npelastaa mitään. Käsikirjoitus on kaikki, mitä voimme ottaa mukaamme.\"\n\nHe valmistivat itseänsä nopeasti. Viimein centurio täydessä sota-asussa\nriensi pois ja hänen tyttärensä seurasi häntä, pysyen aivan hänen\nvieressään.\n\nAlas astuessaan he näkivät portaitten olevan täynnä ihmisiä, jotka\njuoksivat ylös ja alas, kantaen huonekalujaan ja koettaen pelastaa\njotakin omaisuudestaan. Suurella vaivalla he pyrkivät tämän ihmistungon\nläpitse ja ehtivät viimein kadulle. Mutta täällä he havaitsivat, että\noli mahdoton päästä edemmäksi, sillä lukematon kansajoukko täytti tämän\nkadun ja seisoi alallansa, yhteen sullottuna ja pidätettynä jonkun,\nkadun päässä olevan esteen kautta. Kaikista kartanoista virtasi ihmisiä\neikä väkijoukko joutunut paljon paikaltansa, ennenkuin kaikki\nrakennukset heidän edessään olivat tyhjentyneet.\n\n\"Isa, isä, me olemme hukassa!\" huusi Lydia.\n\n\"Ei, tyttäreni\", lausui hänen isänsä; \"älä pelkää. Minä olen nähnyt\nmonta tämmöistä näkyä -- liian monta. Minä olen sotamies ja palaviin\nkaupunkeihin tottunut. Siihen menee tunti, ennenkuin liekit saapuvat\ntähän kartanoon ja ennen sitä kansa jo vähenee ja siirtyy pois. Luota\nminuun.\"\n\nAika kului, jopa hyvinkin hitaasti niiltä, jotka näin seisoivat\nepätietoisina, mutta ihmisjoukko ei kerinnyt pitkälle. Ahdistettuina\nkokoon tuohon soukkaan katuun onnettomat pakeniat eivät näyttäneet\nkoskaan pääsevän pois tieltä. Ja joka silmänräpäys toi liekit\nlähemmäksi.\n\nLopulta alkoivat kartanot kadun suussa palaa. Lujempia huutoja nousi ja\nsadottain ihmisiä, jotka eivät luulleet pääsevänsä katua myöten,\nriensivät takaisin kartanoihin, kiipesivät katoille ja kulkivat pitkin\nniitä. Suuret joukot näkivät tämän ja seurasivat heidän esimerkkiään.\nKadut nähtävästi aukenivat, väentunko harveni ja näytti siltä, kuin\nolisi pako vielä mahdollinen.\n\nJa nyt olivat liekit tulleet niin lähelle, että kuumuus jo tuntui ja\nsavu, joka tuprueli ohitse, melkein tukahutti ihmiset kadulla. Lydia\nalkoi selvästi ymmärtää, mikä turmio kenties kohtaisi ja odotti\nkuolemaa mitään puhumatta. Viimein lausui centurio:\n\n\"Minä olisin ennen yrittänyt pois kattoa myöten, mutta pelkäsin sinun\npuolestasi. Minä luulen kuitenkin, että olisi parempi, jos koettaisimme\nlähteä sitä tietä. Jolleivät ihmiset liiku väleemmin, heidän on tuho\nedessä. Minä en soisi, että minä suljetaan tähän väentunkoon. Jos minun\ntäytyy kuolla, minä mieluisammin kuolisin täällä.\"\n\nLydia huudahti hiljaisesti ja painui isänsä puoleen. Näistä sanoista\nhän tiesi, että kuolema oli lähellä.\n\n\"Uskallusta vaan, ainoiseni. Seuraa minua ja pysy lujana. Ei ole mitään\nvaaraa.\"\n\nCenturio kääntyi ja hänen jalkansa oli jo portaitten alimmilla\nastuimilla, kun hirveä jyskäys rakennuksen seinää vastaan säikähytti\nhäntä.\n\nLydia melkein tointui kauhusta.\n\nMutta centurion huulilta pääsi ilon huuto, Kerta toisensa perästä\nrytinä kuului, ynnä miesten huutoja, ei kuitenkaan pelon huutoja. Hän\ntunsi tämän äänen. Hän oli usein kuullut sen piiritettyjen kaupunkein\nvallien ja porttien edessä.\n\n\"Me olemme pelastetut!\" huusi Cubulos. \"Apu on lähellä. Se on\nmuurinsärkiä.\"\n\n\"Muurinsärkiä?\" kysyi Lydia hämmästyneenä.\n\n\"Sotamiehet ovat täällä. He avaavat tien ihmisjoukolle. Jumalan kiitos!\nJumalan kiitos!\"\n\nRynkytykset kävivät rajummiksi ja töminä likeni. Päällikön käskyt ja\nmiesten huudot kuuluivat selvään. Tämän päällikön ääni soi tuttavalta.\nLydian sydän sykki nopeammin, kun hän luuli tunteneensa sen.\n\nVihdoin seinä, joka oli aivan heidän takanaan, raukesi ryskähti maahan\nhirmuisen tölmäyksen ruhjomana ja voiton huutoja nousi sen toiselta\npuolen. Toinen, kolmas isku ja koko seinä oli puhkaistu. Yksi mies\nsyöksähti raunioista esiin ja riensi portaitten luo.\n\nSe oli Julius.\n\nSamalla kun hän näki heidän, hän tarttui Lydian käteen ja liikutuksesta\nkatkeavalla äänellä hän lausui: \"Jumala, minä kiitän sinua!\"\n\nNyt hän huusi kansalle kadulla:\n\n\"Tätä tietä, tätä tietä! Sotamiehet ovat raivanneet tien Suburralle.\"\n\nIlon huudot kaikkuivat vastaukseksi.\n\nSilmänräpäyksessä suuri ihmispaljous töyttäsi portin suuhun.\n\nJulius nosti Lydian syliinsä, ikäänkuin lapsen ja kiiruhti pois\ncenturion seuratessa. Lavea tie oli raivattu kokonaisen rakennusrivin\nläpi; vahvat hirret kannattivat sitä hirveätä taakkaa, joka oli heidän\nylitsensä, estäen sitä kukistumasta ja uusi käytävä oli melkein yhtä\nleveä kuin kapea katu. Julius astui eteenpäin kantaen Lydiaa ja Cubulos\nseurasi häntä lähellä; heidän perässään tulivat sotamiehet ja näitten\njälestä tunkeusi hurja väkijoukko.\n\nViimein he saapuivat Suburralle. Täällä laski Julius Lydian maahan ja\nsotamiehet astuivat eteenpäin heidän edessään ja takanaan, raivaten\nheille tietä.\n\nYlityisin liekit punastuttivat taivaan lakea. Lydia katsoi sitä\ntienoota kohden, josta he olivat vastikään tulleet ja häntä hirvitti,\nsillä hän näki tulen leviävän juuri niitten kattojen ylitse, joita\nmyöten he olivat aikoneet paeta. Nyt hän tiesi, kuinka perin vaikea\nheidän tilansa oli.\n\nJulma häiriö vallitsi heidän ympärillänsä. Sanomattoman suuri\nihmisjoukko samosi edelleen, totellen yhteistä pelon vaikutusta,\ntietämättä mihin mennä, vaan toivoen päästäksensä johonkin\nväli-aikaiseen turvapaikkaan. Isot vaunut vierivät eteenpäin, täynnä\nhuonekaluja, joita muutamat olivat koettaneet pelastaa; jonottain orjat\nkantovuoteilla kuljettivat rikkaampia kaupunkilaisia; ja sekaisin hyöri\nratsain ajavia, jalkasin astuvia.\n\nMutta jalan astuvien tila oli kaikkein surkeampi, kun kansa käydä\nponnisteli eteenpäin. Mitkä kantoivat huonekalun kappaleita, joita he\nhätähädin olivat käsiinsä siepanneet, mutta vähitellen heittivät pois,\nkun he alkoivat uupua; mitkä laahasivat vaatetukkuja; mitkä arkkuja,\njotka sisälsivät kaikki heidän maalliset tavaransa. Moniaat kantoivat\nkipeitä ystäviään, joitten voivotukset enensivät yleistä ryminää;\ntoiset pikkusia lapsia, joitten pelonhuudot kuuluivat kimeältä ja\nhuikealta kesken tätä hurmiota.\n\nTässä väentungossa monen perheen jäsenet eroitettiin toisistaan ja\nkoettivat turhaan uudestaan yhtyä. Naineet miehet huusivat vaimojansa\nja vaimot miehiänsä; isät huusivat lastensa nimiä; mutta kaikista\nkurjin oli nähdä sadottain pieniä lapsia, jotka olivat joutuneet tähän\nsekasortoon ja välisti kovin rutistettiin, kaadettiin ja jalkojen alle\ntallattiin pelosta parkuen ja ääneen huutaen: \"isä!\" \"äiti!\" Mutta kuka\nheitä voi auttaa? Heidän isänsä ja äitinsä oli kadonnut väkilaumaan; ja\njos jollakin oli mielenkerkeyttä ja sääliä kylläksi yhtä auttaakseen,\nsiellä löytyi satoja ja tuhansia muita, jotka tarvitsivat yhtä paljon\napua. Yleinen säikähys vallitsi kaikkialla, kansa oli suunniltansa\npelosta ja järjetön ja julma. Mutta kesken kaikkea kuminaa kuului\nsäälimätönten liekkien räiske, kun he tulivat takaapäin ja tanssivat ja\nhyppivät, ikäänkuin olisivat he ivanneet ihmisten surua ja pelkoa.\n\nNäitten kaikkien läpitse sotamiehet vakaasti astuen raivasivat tietä ja\nsuureksi ilokseen Lydia havaitsi, että joka askel saatti heidän\nvaarasta etäämmäksi. Julius talutti häntä kädestä, kulkien hänen\nvieressään ja vanhus seurasi perässä.\n\n\"Minä näin valkean, kun se ensiksi syttyi\", sanoi Julius Lydialle,\n\"monta tuntia takaperin. Minä näin, että tuuli kävi Cirkosta päin\nteidän kaupungin-osaa kohden ja juoksin kohta teitä varoittamaan. Mutta\nminä en kyennyt väkijoukolta mihinkään. Minä käänsin takaisin, noudin\nnämät sotamiehet ja koetin avata tietä ihmisjoukon välitse, mutta minä\nen voinut. He olivat niin tiheään ahtaantuneet, että oli mahdoton, sen\nvuoksi minä päätin murtaa rakennusten läpi, sillä minä tiesin, että\ntämä oli ainoa keino, jolla voisin päästä teidän luoksenne; ja paitsi\nsitä minä tiesin, että vaikken löytäisikään teitä kartanosta, minä\nvoisin johdattaa pois paljon ihmisiä tämän uuden pääsö-tien kautta ja\nsillä tapaa kukaties löytää teidän. Mutta, Jumalan kiitos! minä löysin\nteidän sieltä, oman ovenne luota.\"\n\nJulion ääni vapisi, kun hän puhui ja syvästi liikutettuna hän pusersi\nlujasti Lydian kättä. Nuori tyttö loi silmänsä maahan. Kesken yltympäri\nvallitsevaa säikähystä hän tuli levolliseksi, ikäänkuin olisi Julion\nläsnä-olo ollut taattu turva; ja kun Lydia ensiksi näki Julion\nsyöksähtävän esiin rakennuksen raunioista, tämä seisoi niinkuin enkeli\nhänen edessään ja Julion voimakkaat sanat vuodattivat semmoista\nuskallusta Lydiaan, joka saatti hänen tointumaan yhteisestä\npelästyksestä.\n\nHe astuivat ripeästi eteenpäin telmeessä, kunnes he viimein poikkesivat\noikealle ja useita katuja kuljettuaan, joissa väentunko oli vähempi,\nvaikka nekin olivat hätääntyneitä ihmisparvia täynnä, he saapuivat\nEsqvilinon juurelle. Tästä Julius kääntyi leveää kujamoa ylöspäin ja\nseisautti sotamiehensä Labeon portin eteen.\n\n\"Minulla on hyvä ystävä täällä\", Julius lausui, \"joka ilolla antaa\nteille suojaa, siksi kuin minä saan jonkun uuden asunnon teille.\"\n\nHän meni nyt eteenpäin. Lydia ja hänen isänsä seurasivat häntä ja he\nkaikki astuivat saliin.\n\nPari sanaa selitti kaikki Labeolle, joka lempeimmällä tervehdyksellä\nvastaan-otti isän ja tyttären. Helenakin tuli pian sisään ja kun\ncenturio havaitsi hänen kristityksi, hän mieluisammin suostui\ntarjottuun vierasvaraisuuteen.\n\nKaiken yötä tulipalo riehui, leviten yhä laajemmalle, nielaisten\nkokonaisia kartanorivejä ja saartaen ja sulkien asukas-raukkoja, kunnes\npako oli mahdoton. Sekaisin kuului ihmisten huudot ja luhistuvien\nrakennusten ryske ja liekkien tohina, ja palavan kaupungin valo\nsäikäytti ihmisiä kaukaisissa maakunnissa Italiassa. Ihmiset toivoivat\naamua, luullen että päivän valo toisi jonkun helpoituksen ja rukoillen,\nniinkuin Ajax, että jos heidän oli kuoleminen, he saisivat kuolla\npäivän-valolla.\n\nPäivä tuli, mutta ei tuonutkaan mitään helpotusta. Kauhu vaan eneni.\nKokonainen kaupungin osa oli joko palanut taikka tuomittu suorastaan\nhäviön omaksi. Pelästyneinä ihmiset katselivat noita pilvenkorkuisia\nliekkejä, jotka yhä lensivät edelleen ja joitten lentoa jo palaneitten\nseutujen väkevä kuumuus kiidätti. Suuret ihmisparvet olivat etsineet\nturvaa semmoisissa paikoissa, joita he luulivat vaarasta vapaaksi,\nmutta he näkivät nyt tulen lähestyvän näitäkin ja heidän täytyi vielä\nkerta paeta. Epätoivo vallitsi kaikkialla. Pienet lapset kulkivat\nympäri, nääntyneinä ja melkein hiukeemallansa uupumuksesta ja tuskasta\nja vaikeroiten vanhempiaan; samalla kuin toisissa kaupungin osissa\nheidän vanhempansa kaikkialta hakivat heitä. Ei mitään tehty liekkien\npidättämiseksi, sillä ei kukaan tietänyt, mitä tehdä. Kaikki olivat\nällistynet.\n\nYhä liikkui valkea edelleen. Huonerivi toisensa perästä meni tuhaksi;\nkadut olivat vielä täynnä pakenevia ihmisparkoja. Mutta pakeniat\npääsivät nyt alttiimmin kulkemaan, sillä väestö oli varoillaan eikä\ntuli voinut enään yllättää heitä heidän paossaan.\n\nJulkisten vankihuoneitten vartiat pakenivat. Amfiteaterin ja kaikkien\njulkisten rakennusten haltiat etsivät turvaa itselleen, peloissaan\nunhottaen kaikki.\n\nEi aikaakaan, niin jo liekit kertyivät isoimman amfiteaterin ympärille\nja tuli kimmeltyi sen puoleen ja pian syntyi ääretön palo, jonka loisto\noli ympäröitseviä valkeita ankarampi. Yltympäri riensivät liekit joka\ntaholle, laskeuten alaspäin, käsittäin kaikki istumapaikat ja pyrkien\nalhaisimpiin holveihin. Tässä avarassa rakennuksessa, sen puukaluissa,\nsen lukuisissa koristuksissa, sen erinäisissä koneissa ja tuhansissa\nhelposti syttyvissä kapineissa, joita oli sinne koottu, liekit\nraivosivat kauheasti, leiskuttaen korkealle ilmaan suunnattoman suurta\ntulipatsasta, joka tapasi taivasta ja vei voiton kaikista muista\nvalkeista ja himmensi ne hirveän kirkkaalla kiillollaan.\n\nJa nyt, kun liekit etenivät, nousi niistä rakennuksista, jotka olivat\nyhteydessä amfiteaterin kanssa, semmoinen ääni joka vielä enemmän\nkammotti kaikkia, jotka sen kuulivat, sillä se oli hirveämpi kuin mitä\ntähän asti oli kuultu. Se oli tuskan ääni -- elävien luontokappalten\nhuuto, jotka olivat jätetyt sinne suljettuina surmaansa kohtaamaan --\namfiteaterin petojen huuto. Oli jotakin melkein inhimillistä tässä\nhuikeassa, toivottomassa pelon voivotuksessa. Leijonan syvä ärjynä\nkaikkui yli kaikkien muitten huutojen, mutta se ei ollut enää hänen\nmajesteetillisen vihansa uljas ärjynä, se ei ollut enään eläinten\nylpeän kuninkaan ääni. Kauhu oli poistanut kaikki hänen äänensä\nuhkaavat sävelet ja tulen läheneminen oli tehnyt hänen vankan sydämensä\nyhtä araksi, kuin pelokkaan jäniksen. Leijonan ärjynä kuului niinkuin\nparku, kun se nousi ja tuuli kantoi sen ihmisten kuuluvillen --\nepätoivon parku -- huuto taivaasen sen hengen puolesta, jonka Luoja oli\nluonut. Kesken leijonan ärjynää kuului tiikerin ulvina ja hyenan\nräykynä; mutta kaikki näitten äänien julmuus oli lieventynyt tänä pelon\nja hirmun hetkenä ja näitten parkujen jylinässä oli jotakin sydäntä\nsärkevää, joka saatti ihmiset vapisemaan ja pakoitti heidän hetkeksi\nkääntymään pois omista suruistaan ja kauhuistaan petojen tuskan\npuoleen.\n\nTäällä, jossa liekit kilpailivat ja ajoivat toinen toistansa\nrakennuksen korkean kaaritetun kyljen yli, täällä, josta ihmiset olivat\npaenneet ja jossa ainoa elo, joka oli jäänyt, kuultiin, vaan ei nähty,\neläimen kuva äkkiä ilmestyi niille, joitten oli tilaisuus katsella tätä\npaikkaa, kuva, jossa ihmiset näkivät sen luonnon vaikutuksen, joka\ntekee kaikki ihmiset sukulaiseksi; mutta tässä luonto ilmaisi voimansa\nemäleijonan sydämessä. Kuinka tämä leijona pääsi kopistaan, sitä ei\nkukaan nähnyt. Kukaties kuumuus oli paahtanut puuaineet, että hän särki\nne; kenties hän oli vimmassaan murtanut seinän; seinä ehkä oli palanut\nja hän oli syöksähtänyt liekkien läpi, tehden sitä ei itsensä vaan\npentunsa tähden, jota hän kantoi suussansa, pitäen sitä ylöspäin ja\ntahtoen voimakkaassa äidin rakkaudessaan panna itsensä kaikkien\nvaarojen alttiiksi pentunsa vuoksi. Hän näytti tuota hätää tulevan\nesiin keskeltä valkeata ja savua, kunnes hän saapui rakennuksen\näärimmäiseen päähän ja siellä hän seisoi, yhä pitäen pentuansa, milloin\ntuijotellen likeneviä liekkejä, milloin katsellen ympärilleen\nhavaitakseen jotakin muuta paon mahdollisuutta. Noin kolmenkymmenen\njalan päässä seisoi jonkunlainen portiko, yhden basilikan etupuoli, ja\ntämä oli ainoa rakennus, joka oli lähellä. Tähän leijona loi silmänsä,\nkääntyi usein liekkejä katsomaan ja tuosta takaisin portikoa päin.\nBasilikan sivu oli lähinnä ja sen kaltava katto oli ainoa paikka, joka\ntarjosi jalansijaa. Amfiteaterin ja basilikan välillä oli\nseitsemänkymmenen jalan syvänne ja tämän pohjassa kova kivikatu.\n\nLähenemistään lähenivät liekit ja emän sydämen tuska havaittiin tässä\npedossa, kun hän matalalla, raskaalla vaikeroimisella näki tulen\ntuottaman kuoleman uhkaavan. Liekit näyttivät jo ympäröivän häntä ja\nsavupilviä tuoksui alas, toisinaan kätkien häntä näkyvistä. Viimein,\nkun yksi pilvi, joka oli peittänyt häntä tavallista kauemmin, hajosi,\nleijona ei enää näyttänyt epäilevän. Juosten taaksepäin saadakseen\nhuippausta varten riittävää alaa, hän töyttäsi eteenpäin ja hyppäsi\nsuoraan portikoa kohden.\n\nJos leijona olisi ollut yksinään ja virkeä voimiltansa, olisi kukaties\nharppaus häneltä onnistunut ja hän olisi päässyt kumminkin ajaksi\nturvaan. Mutta hän oli uupunut edellisistä vaivoistaan ja tuli oli jo\nkärventänyt häntä. Paitsi sitä hän piti pentuansa suussaan ja hänen\ntästä enentynyt painonsa voitti hänen. Näin ollen hänen etukämmenensä\niskivät kiinni portikon kaltavan katon reunaan, hän tarttui siihen\nrajusti terävillä kynsillään ja ponnisti hirveästi voimiansa\nhinatakseen itseään ylös. Hän koetti saada jotakin jalansijaa\ntakakämmenilleen, mutta ei ollut mitään. Tämmöisen tilan kauheata\nvaivaa oli mahdoton kauan kestää. Vähitellen hänen ponnistuksensa\nheikkonivat. Kun hän vihdoin havaitsi, että hän oli putoamaisillaan,\nhän vielä kerran väinästi väkeänsä. Kooten kaikki voimansa, hän näytti\nheittävän itsensä ylöspäin. Turhaan. Hän vaipui takaisin. Hänen\njäsenensä menivät hermottomaksi. Hänen kyntensä heltisivät siitä\npaikasta, josta ne olivat pitäneet kiinni. Seuraavana silmänräpäyksenä\nmusta haamu putosi ja emä ja poika makasivat hengettömänä möhkänä\nkivikadulla.\n\nKaikkein julkisten rakennusten hoitajat olivat paenneet ja jättäneet\njälkeensä kaikki niitten asukkaat. Nämät asukkaat eivät olleet\nainoastaan kesyttömiä petoja. Niitä oli inhimillisiäkin olentoja.\nVanginvartiat olivat luopuneet vankihuoneista ja vieneet muassaan\ntaikka heittäneet pois avaimet. Jollei väentunko kadulla olisi ollut\nniin suunnaton, he olisivat yrittäneet jotakin pelastaakseen noita\nihmisraukkoja, joitten parkuna kuului samojen seinien takaa, joitten\nyli liekit uhaten liehuivat. He olisivat särkeneet ovet ja vapauttaneet\nsuljetut vangit verrattoman surkeasta kohtalosta. Mutta kansa oli\npelosta saamaton. Heissä oli vaan yksi ajatus ja tämä oli oma pelastus.\n\nRoman iso vankihuone siaitsi aivan vastapäätä tulta, ja toisena\npäivänä, kun valkea läheni, se vähitellen ympäröitsi tätä. Kappaleen\naikaa sen tukevat kivimuurit vastustivat palon leviämistä, mutta\nlopulta yltympäri vallitseva kova kuumuus osotti täälläkin\nvaikutustansa. Ulkopuoliset ovet syttyivät ensiksi ja sitten tiilikaton\nruotehisto.\n\nAlussa eivät asukkaat tietäneet mitään siitä vaarasta, joka uhkasi\nheitä, mutta vähän ajan päästä raukaiseva vari ilma täytti heidän\npelolla ja punainen valo, joka välähteli koppien ikkunoista, ilmoitti\nheille tulossa olevan tuhon. Isolla äänellä huudettiin vanginvartioita;\nmutta ei ollut mitään vanginvartioita, jotka olisivat vastanneet\nheille. Nyt nousi toisiinsa sekaantuneina parkuna ja kiroukset ja\nvoivotukset ja rukoukset. Vangit näkivät hirveän vaaran ja vimmassaan\nhe heittäysivät vankihuoneen ovia vastaan. Turhaan: valo tuli\nkirkkaammaksi, kuumuus kovemmaksi ja vaara likemmäksi. Eräässä isossa\nhuoneessa oli monta sataa vankia suljettuna ja tässä tuli esiin\nkamalimpia seikkoja. Ikkunoina oli kaidat, ainoastaan muutaman tuuman\nsuuruiset aukot, joihin rautaristikko oli sovitettu kovaan kivimuuriin.\nNe olivat lisäksi kymmenen jalkaa korkealla permannosta. Ovet olivat\nraudasta, kaksinkertaiset ja rautakangilla vahvistetut. Ei ollut\nvähintäkään pakenemisen toivoa. Tässä huoneessa vangit ensiksi saivat\ntietoa vaarastansa ja tämä sanoma kävi suusta suuhun, kunnes kaikki sen\ntunsivat. Ensiksi pelko tyrmistytti heitä; näytti siltä kuin jokainen\nolisi ollut maahan kiinni kasvanut. He katselivat toisiaan, tuska\nsilmissä ja nyt kaitoja ikkunoita, joitten läpi, vaikka ei niissä\nolisikaan ollut mitään rautaristikkoa, ei kenkään voinut tunkea; ja\nsitten noita lujia rauta-ovia, joita ei mikään ihmisvoima saanut\nsialtansa siirtymään. He tiesivät, että liekit paraikaa saarsivat\nheitä; he tiesivät, että vanginvartiat olivat paenneet; he tiesivät\nasian todellisen laidan.\n\nEnsi huumetta seurasi vimmapäisyys. Mitkä syöksähtivät ovia vastaan,\nmitkä hyppäsivät seiniä ylös ja koettivat kaapata kiinni ikkunain\nristikkoon. Yhdessä paikassa muutamat nousivat toistensa olkapäille ja\nkoettivat irroittaa niitä jykeitä kiviä, joihin ikkunat olivat\nkoverretut. Mutta heidän heikot ponnistuksensa olivat varsin turhat.\nRoman rakennukset olivat aina tihkeät laadultaan. Kivet olivat aina\nsummattoman suuria harkkoja ja tässä vankihuoneessa ne olivat mitä\nkookkaimpia. Jokainen yritys, joka tarkoitti niitten irti kiskomista,\noli suoraan tyhjä. Tämän vangit pian ymmärsivät, mutta yhtäkaikki he\nkoettivat liikuttaa niitä, hakien vähempiä kiviä, jotka eivät\nvastustaisi heidän ponnistuksiansa.\n\nMutta ovet ja ikkunat olivat yhtä järkähtämättömät. Heidän ylitsensä\nkävi holvikas tihkeäkivinen katto; heidän allaan oli kivitetty lattia.\nMuutamat vangit repivät ylös kiviliuskoja, joilla lattia oli peitetty,\nmutta tapasivat niitten alta vaan suuria, yksinkertaisesti hakattuja\ntravertini-möhkäleitä.\n\nTällä välin liekit lähestyivät ja kuumuus kävi ankarammaksi, siksi kuin\nei enää halattu niin suuresti pakoa kuin ilmaa ja hengenvedäntää. Ne,\njotka olivat enimmän ponnistaneet voimiansa, uupuivat ensiksi ja\nkaatuivat huohottaen lattialle; toiset pyrkivät ikkunoihin, mutta\nhavaitsivat, että ilma ulkona oli kuumempi kuin sisällä. Viimein\nepätoivo tuli, ja kaikki seisoivat tuijottaen punaista valoa, joka\nleimahti ikkunoista, ja vartoivat tylysti ja tuimasti kuolemaa.\n\nNiissä kopeissa, joihin yksityisiä vankeja oli suljettu, joka\nyksityinen teki, mitä nuot toiset olivat tehneet ja pyrki samalla\nrajulla tavalla pakenemaan ovien ja ikkunain kautta, mutta yhtä\nturhaan. Roma ei ollut rakentanut semmoista vankihuonetta, jota kävi\nhajottaminen.\n\nNyt koko rakennus näytti hehkuvan siitä kovasta kuumuudesta, joka lähti\nympäröivistä palavista kartanoista ja katto paloi ja luhistui, saattaen\ntulen sen alla oleville kiville ja rautaristikot muuttuivat\ntulipunaiseksi. Muutamien rautaristikkojen takaa ilmestyi hirveät\nkasvot -- tuskan kasvot, joitten juonteita kipu oli vääristellyt ja\njoitten hiukset olivat tulessa hellinneet ja käheät äänet yhä huusivat\napua kauan aikaa siitä, kuin kaikki avun toivo oli kadonnut.\n\nNyt kuului kirouksia, katkeria ja synkkiä, keisaria, kansaa,\nvaltakuntaa ja jumalia vastaan.\n\nVihdoin liekit hyökkäsivät kaikkialle, ja vaiennut vankihuone näytti\nainoastaan muurejansa, jotka hohtivat tulipunaisina keskellä paloa.\n\nNäin toinen päivä kului iltaan ja yö oli kamalampi kuin päivä. Tuli oli\npäässyt täyteen valtaan. Se oli laajennut kaikille ilmoille ja liikkui\neteenpäin aavaa rataa myöten, joka oli yhtä aava kuin kaupunki itse,\njotta ihmiset, kun he näkivät sen, päättivät, että koko Roma oli\nperikatoon tuomittu. Yksi seikka vaan voi pelastaa sen -- tuulen\nkääntyminen taikka ankara sade.\n\nMutta ei mitään sadetta tullut eikä tuuli kääntynyt ja koko yön valkea\nlevisi kartanoitten ja aatelisten linnojen ja jumalien temppelien\nylitse.\n\nKoko tämän ajan keisari oli ollut Antiumissa, mutta kun kolmas päivä\ntuli, hän palasi Romaan. Tähän aikaan oli tuli likennyt keisarillisen\nlinnan puutarhoja ja uhkasi tulvailla kaikkien puitten ja kasvien yli\nja hävittää itse linnankin. Lähellä linnaa olivat Maecenaan puutarhat\nja näitten molempain välillä oli rakennus, joka oli yhteydessä\nkummankin kanssa ja tämä rakennus oli jo joutunut tulen saaliiksi.\nMaecenaan puutarhoissa seisoi linna, jonka torni tarjosi avaraa\nnäkö-alaa. Tähän torniin Nero lähti ja nousten siihen hän katsoi\nympärilleen.\n\nKolme päivää tuli oli riehunut ja jo oli ylen suuri osa kaupunkia\nkukistunut. Temppelit, tornit, muistopatsaat, menneitten aikojen pyhät\njäännökset, vanhojen voittojen tunnusmerkit olivat hävinneet niinkuin\nyhteisen kansan kartanotkin. Kauas kaupungin ylitse, sen äärimmäisistä\nrajoista tähän rakennukseen asti, joka oli keisarillisen linnan ja\nnäitten puutarhojen välillä, tuhotyö oli ulottunut. Nero oli saapunut\nsinne hämyssä, joko siitä syystä, ettei hän voinut tulla ennen, tai\ntaikka mikä on todennäköisempi, siitä, että hän tahtoi nähdä tulen\nteaterillisen vaikutuksen. Hänen oli nyt tarjonansa, mitä hän niin\nsuuresti halasi. Liekit loistivat kirkkaasti keskellä pimeyttä,\nammahtivat rajusti ylös ja vierivät niitten kartanoitten ylitse, jotka\ntähän saakka olivat jääneet koskematta, löytäen uutta elatusta joka\npysäyspaikassaan ja sillä itseään raviten. Nuot komeat rakennukset,\njotka Romassa nousivat korkeammalle kuin muissa kaupungeissa, saattivat\npääkaupungin tulipalot mahtavammaksi kuin missään muualla. Tämän\nnäköalan kauheus enentyi siitä, että kaupunki epätasaisena milloin\nlaskeusi laaksoihin, milloin kohosi kunnaille. Siitä paikasta, jossa\nNero seisoi, hänen sopi nähdä kaikki parhaimmalla tavalla. Oli\nikäänkuin tulta kuohuva meri, jossa liekki-aallot ja savu sekaisin\nvyöryivät yhä eteenpäin ja puhkesivat niihin korkeampiin paikkoihin,\njotka saartenkaltaisina nousivat keskeltä. Nämät korkeammat paikat\neivät kuitenkaan välttyneet valkean käsistä, sillä tuli kohahti ylös ja\nkulkien kartanosta kartanoon, linnasta linnaan ja temppelistä\ntemppeliin, peitti kaikki, kunnes kaikki hehkui yhtä väkevästi. Koko\ntaivas aimotti ja kun tuuli vielä kävi vähentymättömällä voimalla, tämä\ntyönsi pohjaiseen päin summattoman suuren kuuman tuhkavirran, jossa\nyksityiset kappaleet olivat niin isot, että ne näyttivät hiiltyneiltä\nhirsiltä -- kaikki nämät ajelivat ohitse herkeämättä ja kipinä-kuuroja\nyhä laski maahan ja suuri tuhka- ja porotulva vieri edelleen monta,\nmonta penikulmaa, kunnes Etrurian kylien kadut peittyivät Roman\nvaipuvalla pölyllä. Nero seisoi ilostuneena, suuresti ihmetellen. Pari\nkolme ystävää oli hänen kanssaan, joista etevimmät olivat Tigellinus ja\nPetronius.\n\n\"Maksoi vaivan tulla penikulman määriä katsomaan\", hän huudahti.\n\n\"Tämä on näky, jota ei saa koskaan enää nähdä -- semmoinen näky, jota\nsopii katsoa ja sitten kuolla.\"\n\nTämmöisillä huudahduksilla Nero tuon tuostakin keskeytti äänettömyyden\nja seisoi liikahtamatta monta tuntia. Viimein hän purskahti itkuun.\n\n\"Mikä komeus!\" hän huusi. \"Minä olen voitettu. Minä tunnen todellisen\nylevyyden värähdykset. Kyyneleni kummastuttanevat teitä, ystäväni. Minä\nitken, sillä minä tiedän, etten saa koskaan enää nähdä mitään\ntämänkaltaista.\"\n\nHänen ystävänsä kiirehtivät lohduttamaan häntä. Tigellinus vakuutti\nhänelle, että hänen oli tilaisuus nähdä tulipaloja kaikissa maailman\nkaupungeissa, jos hän tahtoi.\n\n\"Voi\", lausui Nero halveksien, \"sinä unhotat, ettei ole kuin yksi\nRoma.\"\n\n\"No, käyhän Roma uudestaan polttaminen.\"\n\n\"Tuskinpa sopisi tehdä sitä liian usein\", sanoi Nero, jossa joku\nparempi tunne äkkiä välähti esiin.\n\n\"Sinä olet Roman hallitsia ja maailman\", lausui Tigellinus; \"sinun\ntarvitsee vaan sanoa ja se on tehty.\"\n\n\"Se on totta\", vastasi Nero; ja hän vaipui hiljakseen mietintöön.\nViimein hän kääntyi pois.\n\n\"Tulkaat\", hän lausui, \"käykäämme puutarhoihini, teateriin, ja minä\nlaulan teille siellä runoelmani Trojan palosta. Te ihmettelette\nvarmaan, kun näette, kuinka se soveltuu tähän.\"\n\nHe astuivat alas ja hevosilleen noustuaan ratsastivat pois. Vatikanon\npuutarhat olivat Tiberin toisella puolella, ja kun lähti sinne, täytyi\nkulkea pitkin useita katuja, jotka kuuluivat palaneesen kaupungin\nosaan. Nero oli ihastuksissaan. Hän katseli tarkkaan suitsevia\nraunioita ja sanoi hymyillen, että häntä haluttaisi tietää, kuinka\nmonta asukasta oli jäänyt niitten alle. \"Se on tyhmä lause\", hän sanoi,\n\"jonka tuo runoilia laskee:\n\n    \"Mun kuoltuani, maailma tuleen hukkukoon.\"\n\n\"Minä puolestani muuttaisin säkeen, ja teenkin sen:\n\n    \"Mun eläissäin, maailma tuleen hukkukoon.\"\n\n\"Eikö muutokseni ole hyvä?\"\n\n\"Runoilia olisi varmaan kirjoittanut sen niinkuin sinä ehdottelet\",\nsanoi Tigellinus, \"jos hän olisi nähnyt tämän näyn.\"\n\nPuutarhoihin päästyänsä Nero meni teateriin, pani päälleen\nteateripukunsa, astui näkymölle, viritti lyyransa ja lauloi runoelman,\njonka hän oli sepittänyt. Hänen kuunteliansa osottivat hänelle sitä\nmieltymystä, jota todelliset hovimiehet aina ovat valmiit esiin\ntuomaan; milloin kuunnellen ilmeisessä ihastuksessa, milloin näyttäen\npelon hallussa olevan ja taas laulun lopulla remahtaen hillittömiin\nkädentaputuksiin.\n\nTeaterin seinät olivat matalat ja näkymöltä, joka oli kaupunkia päin,\nsaatti helposti laettoman kehän ylitse nähdä valkean. Nero tavoitti\nsemmoisen käytöstä, joka on innostuksissa ja melkein riivoksissa\nedessä olevan näyn tähden. Omasta itserakkaudestansa ja kuunteliain\nsuosio-osuksista viehättyneenä hän lauloi useat erät runoelmansa,\njoka kerta ruveten yhä hurjemmasti elehtimään ja taukosi vasta, kun\nväsymys häntä pakoitti. Hän olisi jatkanut aamuun asti, ellei\nTigellinus olisi taitavasti muistuttanut häntä, että laulaminen\nyö-ilmassa kenties vioittaisi hänen ääntänsä ja kehoittanut häntä\nsäästämään luonnonlahjojansa, että hän toisten laulaisi tämän runoelman\nuudestaan heille.\n\nNäin katseli Roman palaessa Roman valtias ja hallitsia sen tuskaa,\npitäen sitä vaan kauneuden-tuntonsa tyydykkeenä eikä ollenkaan apua ja\nsääliä ansaitsevana onnettomuutena.\n\nMutta onnettomuus oli niin kauhea, että vihdoin kärsivän kansan huudot\ntunkeusivat Neronkin korviin ja vaativat huomiota.\n\nSillä suuria ihmisparvia oli jo kokoontunut aukeammille paikoille\ntaikka syrjäisemmille kaduille -- kodittomina ja toimettomina --\nlaiha, ryysyinen, hurjanrohkea joukko -- tuima, kostonhimoinen --\nkatsoen ympärilleen havaitaksensa jotakuta, jota sopisi kaikista näistä\nsyyttää ja rangaista. Äkillisessä paossaan he eivät olleet ottaneet\nmukaansa mitään taikka vaan vähän. Kaikki tavalliset askareet olivat\njääneet kesken, niin etteivät he voineet ansaita mitään ja nälkä katsoa\ntuijotti heitä kasvoihin. Ruuan puute oli jo ajanut heidän murtamaan\nauki yhteiset vara-aitat ja viemään mitä hyvänsä löysivät. Näin\nalettuansa he kääntyivät pahempiin liikatöihin; suuret joukot\nkuljeksivat pitkin katuja, karkoittaen perheitä pois heidän\nkartanoistaan ja ryöstäen mitä ruoka-aineita niissä tavattiin. Yleinen\nlaittomuus vallitsi ja meteleitä ja ryöväyksiä ja murhiakin tapahtui\nkosolta. Paikottain tulenpania-joukkoja kävi ympäri, pistäen kartanoita\ntuleen ja torjuen puolestaan kaikkia, jotka koettivat estää heitä,\nilmoittaen että he tekivät työnsä Neron käskystä ja uhaten surmata\nkaikki, jotka heitä häiritsivät.\n\nVähitellen aljettiin yleisesti hokea, että Nero oli tehnyt kaikki.\nKansa tiesi hänen kunniattomuutensa eikä mitään ilkityötä katsottu\nhänelle halvaksi. Ennen pitkää tuskin löytyi ainoatakaan ihmistä\nRomassa, jok'ei uskonut, että tulipalo oli Neron toimeen panema.\n\nEi ole epäilemistäkään, että hurjistunut kansa olisi kostanut sille,\njota se luuli syypääksi tähän onnettomuuteen, jollei tämä olisi\nmuutamilla ajanmukaisilla hyvillä teoilla lepyttänyt sen vihaa. Nero\noli saanut vihiä siitä, mitä hänestä puhuttiin. Kaikista hänen\nmielihaluistaan oli kansan suosion pyyntö mitä voimakkaimpia. Hän\ntahtoi, että rahvas ihmettelisi häntä. Hän ei huolinut niin paljon\nkorkeammista kansaluokista; hän tyytyi siihen, että nämät vaan\npelkäsivät häntä. Mutta rahvaan ja sotamiesten ystävyyttä hän tavoitti.\n\nKesken tätä yleistä hätää hän sentähden astui esiin ja pani paljon\nvoimia liikkeelle sen lieventämiseksi. Hän avasi kansalle Marsin\ntanteren, Agrippan tilat ja rakennukset ja myöskin omat keisarilliset\npuutarhansa. Näitten ääretön laajuus antoi suurille joukoille mukavan\nasuntopaikan ja suojan. Paitsi tätä hän lähetti Ostiasta noutamaan\nhuonekaluja ja kaikenlaisia työ-aseita. Viljan hinta alennettiin varsin\nhuokeaksi ja kaikin tavoin puuhattiin, että yleinen onnettomuus mitä\njoutuisimmalla tavalla helpoitettaisiin.\n\nMutta sillä välin kuin näin voimia ponnisteltiin, valkea yhä liikkui\nedelleen. Yö tuli taas -- neljäs näistä kauhun öistä -- ja hävityksen\nlinja piteni ja leveni niinkuin ennen ja vieri vakaasti eteenpäin\nelävänä jaksona.\n\nKaksi kolmatta osaa kaupungista oli nyt hukkunut ja ihmiset odottivat\nloppu-osankin täydellistä ja kokonaista hävitystä. Oli sama\navuttomuuden ja epätoivon tunto, se vaan, että ihmiset olivat\ntottuneet kohtaloonsa ja niissä osissa, jotka olivat ensi päivänä\npalaneet, löytyi jo monta, jotka kaivoivat kartanoittensa raunioita\nvalmistaakseen sijaa uusille rakennuksille.\n\nLopulta päästiin niin pitkälle, että ajateltiin, jotta nyt sopisi tehdä\njotakin myös jälelle jääneen kaupungin pelastukseksi. Niin pitkältä\nkuin kartanoita löytyi, niitten täytyi palaa; mutta jos valkea tulisi\nsemmoiseen paikkaan, jossa se ei kohtaisi kartanoita, sen täytyi siihen\npysähtyä. Se apukeino tulta vastaan, joka johtui ihmisten mieleen, oli\nse, että hajotettaisiin ne rakennukset, jotka olivat tulen alla ja niin\ntavoin ne elatus-aineet, joista se kostui, siltä riistettäisiin.\n\nVähitellen tämä ajatus levisi mielestä mieleen, eikä kenkään tietänyt\nmistä se oli saanut alkunsa, kunnes sotaväen upseerit näkivät, että\nsiitä jotakin hyötyä olisi. Viidentenä päivänä, kun tuli oli\nkovimmillaan, ruvettiin taistelemaan sitä vastaan. Suuria ihmisjoukkoja\nkoottiin ja pantiin purkamistyöhön. Kaikki kaupungin sotamiehet\nkutsuttiin kokoon ja he toimittivat etevimmän osan työstä. Muurinsärkiä\njyskytti monen korkean asunnon seinää, ja soturit sotaretkiensä\nkokemuksella osottivat itsensä yhtä kykeneviksi kukistamaan Roman\nkartanoita kuin piiritettyjen kaupunkein muureja. Osto-kuja\nviitotettiin liekkien pidättämiseksi ja tällä osto-kujalla kaikki,\nmillä vaan oli rakennuksen muoto, maahan masennettiin.\n\nSe tavattoman suuri joukko, joka tässä teki työtä, saatti pian voimansa\nnäkyviin. Pitkin koko linjaa, joka näin oli hävitettäväksi merkitty,\nihmisparvet reutoivat muurinsärkiällä ja kirveellä ja vipusimella,\nraunioksi tasottaen kaikki, kartanot ja pyhät temppelit ja komeat\npylväskäytävät. Niin ankara tämä työ oli, että noin neljänä\nkolmatta tuntina kaikki oli päätetty. He alkoivat viidennen päivän\nkeksivaiheilla ja tekivät työtä koko yön, muuttaen aina toisia toisten\nsijaan, puoliväliin kuudetta päivää.\n\nKuudentena päivänä liekit ehtivät aukeaan lomapaikkaan eivätkä\npäässeet edemmäksi. Tuskaantuneitten katseliain mielestä näytti siltä\nkuin tämä tuli olisi ollut elävä olento, kun se raivosi pitkin\npuolustuslinjaa, joka oli asetettu sitä vastaan, sillä se heitti ulos\nhaarovat liekkikätensä, pysyen itse kiinni hirsissä ja hävitetyissä\npuu-aineissa, ja koettaen hiipiä esiin kukistettujen kartanoitten\njäännösten välitse. Mutta salpa autti ja Romalaiset näkivät viimein,\nettä osa kaupungista oli pelastettu.\n\nEi kuitenkaan vielä oltu täyteen turvaan päästy. Salvan toisella\npuolella tuli hehkui. Se ei enää sujauttanut liekkejänsä ilmaan, vaan\npysyi alallansa, mutta tuimana, kavalana ja ankarana kuumuudessaan,\nkiukkuisena vihollisena, yhä uhkaavana ja yhä pelottavana. Suuri\nihmispaljous seisoi vartioimassa ja kun yö tuli, pidettiin vielä\ntarkempaa vahtia ja pitkät ihmisjonot asetettiin, joitten tuli noutaa\nvettä lähimmäisistä lähteistä sammuttaakseen äkillistä syttymistä.\n\nLiekit olivat hillityt Esqvilinon juurella. Toisella puolella seisoi\nLabeon kartano, kunnaan rinteiltä katson yli koko valkean. Tästä\nkartanosta olivat asukkaat yöt päivät tähystelleet palon leviämistä.\nLabeo ei ollut joutilaana. Hän oli auttanut onnettomia ja antanut\nturvaa ja ravintoa heille. Hän oli myöskin johdattanut työmiehiä viime\npäivänä ja yönä. Niitten joukossa, jotka pitivät vahtia tänä yönä, oli\nGaldus, jonka Labeo oli lähettänyt sinne tätä tarkoitusta varten; ja\nkaikki muut kartanon palveliat olivat myöskin siellä.\n\nCineas oli osottanut itsensä yhtä toimeliaaksi kuin kukaan muu\nyleisessä onnettomuudessa. Hän oli käynyt ympäri hakien niitten\nkuljeksivien lasten vanhempia, joita kadut olivat täynnä ja jaellen\nruokavaroja avuttomille. Hän oli kääntynyt Neron puoleen saadakseen\nlupaa toimittaa tämän käskyjä ja Nero oli hymyillen suostunut siihen,\nsanoen ettei hän voinut nähdä mitään filosofille soveliaampaa, koska se\noli käyttöpuolinen ponnistus, joka tarkoitti _summum bonum'ia_. Cineas\noli sen vuoksi käynyt Ostiassa ja muissa naapuri-kaupungeissa ja hänen\npuuhansa vaikuttivat suuresti yleisen hädän lieventämiseen. Tänä yönä\nhän oli poissa tavallisissa toimituksissaan.\n\nKovin väsyneenä liiallisista vaivoistaan pani Labeo maata. Kaikki\nnäytti turvalliselta ja hän toivoi makeata unta. Helenakin, joka oli\ntuskaantumaan asti saanut kokea yleistä häiriötä, kävi pelotonna\nnukkumaan. Ensikerran he monen päivän ja yön takaa valmistivat itsensä\nyhden yön lepoa nauttimaan ja vetäytyivät huoneisinsa, tietämättä mikä\nheitä oli herättävä.\n\nKaikki palveliat olivat pois-lähetetyt paitsi yksi taikka kaksi, jotka\nolivat jääneet kartanoon. Nämät olivat yhtä uupuneet kuin kaikki muut.\nMarkus tavallisesti makasi vähäisen erinänsä vanhemmistaan ja Galdus\nlepäsi aina läheisessä huoneessa. Kaksi nais-palveliata makasi samassa\nhuoneessa kuin Markus.\n\nNäin Labeo ja koko hänen perheensä antausivat syvään uneen -- uneen,\njonka väsymys oli tehnyt raskaammaksi, ja turvallisuuden tunto\ntyveneksi.\n\nMutta sillä välin kuin he nukkuivat, vihollinen oli hiipinyt salvan\nylitse; kuinka, ei kukaan tietänyt; mistä, ei kenkään voinut sanoa.\n\nMutta hän tuli -- äkillisenä, rajuna, kauheana.\n\nTuota pikaa oli Labeon kartano ilmitulessa ja leimusi kirkkaasti,\nsynnyttäen uutta säikähystä niitten mielessä, jotka olivat jokseenkin\ntointuneet hämmästyksestään. Avarat portikot, korkeat balkonit ja\npitkät galleriat päästivät alttiisti eteenpäin nuot ahmivat liekit,\njotka nyt riehuivat uutta hävitystä aloittaen.\n\nSydänyönä äkillinen huuto Helenan huulilta herätti Labeon. Hän kavahti\nylös. Kaikki oli tulessa. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli hänen\npoikansa. Hän syöksähti ulos huoneestaan siihen paikkaan, jossa Markus\nnukkui, mutta lieri olivat hänen edessään ja karkoittivat hänen\ntakaisin. Helenan huudot käänsivät hänen huomionsa toisaalle. Helena\noli mennyt hermottomaksi pelosta.\n\nLabeo otti hänen syliinsä ja riensi salin kautta ulos toista suuntaa,\nsillä välin kuin liekit toiselta puolelta tunkeusivat sisään ovien\nkautta, ja pääsi viimein taivasalle.\n\nHelena ei ajatellut muuta kuin Markoa. Hän huusi tämän nimeä haikealla\näänellä. Labeo laski hänen alas, mutta hän ryntäsi hurjasti takaisin\nrakennukseen ja seisoi liekeiltä ehkäistynä, yhä huutaen poikaansa.\n\nLabeo oli mennyt mieleltään niinkuin Helenakin.\n\nHän katsoi ympärilleen havaitakseen, oliko hänen poikansa sattumalta\npäässyt pakenemaan. Hän ei nähnyt ketään. Hän katseli sen huoneen\nikkunaa päin, jossa Markus tavallisesti oleskeli. Liekit ympäröivät\nsitä kokonaan; pikkuinen hetki vaan, ja kaikki oli ohitse.\n\nVaan kuitenkin, mitä hän voi tehdä? Rakennus kohosi hänen edessään,\nkorkeat pylväskäytävät ympärillään. Ei ollut mitään keinoa, jolla hän\nvoi päästä poikansa huoneesen. Hän tarttui yhteen pylvääsen ja yritti\nkiipeemään sitä ylös, mutta hän ei kyennyt mihinkään. Epätoivossaan hän\nnosti päätänsä ylöspäin ja kirosi jumalia.\n\nHelena töyttäsi ulos liekkien peräyttämänä ja nähden puolisonsa\nepätoivon, hän kaatui maahan tainnoksiin.\n\nMutta nyt ilmestyi näky, joka saatti Labeon melkein mielettömäksi.\n\nKeskellä liekkejä, jotka kohottivat aaltoilevia päitänsä ylös kattoa\nkohden, semmoisella paikalla, jota tuli uhkasi, mutta ei vielä ollut\nkoskenut -- kaunis, hinterä haamu äkkiä ilmestyi, liikkuen edelleen\nniinkuin kummitus, jota kummaltakin puolelta lähestyvä tuli ympäröitsi\n-- yksi poika -- joka astui eteenpäin aivan katon äärelle.\n\nSe oli Markus.\n\nHän seisoi levollisena ja katseli alas. Mutta syvyys oli liian suuri.\nAlas kiipeeminen oli mahdoton; alas hyppääminen kuolema.\n\nNyt hän kääntyi ja katseli liekkejä.\n\nLabeo vaikeroitsi tuskissaan. Kerta toisensa perästä hän tarttui\npitkään pylvääsen ja kapusi ylös, mutta ei jaksanut mitään.\n\nMarkus seisoi ja silmäili liekkejä ympärillänsä. Hänen kasvonsa\nilmaisivat tyyneyttä ja pelottomuutta. Hän ei vavissut, vaan laski\nkäsivartensa ristiin ja katsoi vakaasti ja väistämättä kuolemaa\nkasvoihin.\n\nHurja valitus nousi toivottoman isän särkyneestä sydämestä.\n\n\"Voi, minun poikani!\"\n\nRakkauden ja epätoivon tuska, joka ilmestyi tässä huudossa, havautti\nMarkoa. Hän katsoi alas. Hän näki isänsä. Suruisesti hymyillen hän\nviittasi pienoisella kädellään.\n\n\"Jää hyvästi, isä!\"\n\nHaikeamman surun kipu viilsi Labeon sydäntä. Tämäkö se arka lapsi oli,\njota amfiteaterissa kauhistutti! Isä ymmärsi nyt hänen ja tiesi tuon\ntyvenen katsannon merkityksen.\n\nMutta tätä oli mahdoton kestää.\n\nLabeo huusi taas rakkauden ja epätoivon sanoja. Hän käski poikansa\nheittäytyä alas syliinsä.\n\nMarkus katsoi alas ja pudisti päätänsä, samoin kuin ennen suruisesti\nhymyillen.\n\n\"Jää hyvästi, isä. Älä itke. Me yhdymme jälleen.\"\n\nHänen äänessään ilmestyi kummallinen luottamus, joka uudestaan viilsi\nLabeon sydäntä.\n\nHän hyökkäsi eteenpäin; hän lyödä kamahutti vimmassaan kivipylväitä;\nhän iski päätänsä niitä vastaan.\n\nMutta nyt kuului jalkain astunta ja nopeana kuin tuulispää yksi mies\nriensi ohitse siihen paikkaan, johon portiko loppui. Täällä yhdessä\nkohden esiin pistävä korniisi päättyi eikä mitään ulottunut sen\nylipuolelle. Mies tunsi paikan, sillä hän ei pysähtynyt katsomaan. Se\noli Galdus.\n\nHeittäen kätensä pylvään ympärille, hän kiipesi joutuin ylös aivan\nkorkealle ja sitten tarttuen balkonin rintavastimeen, hän livitti\nitsensä sen paikan ylitse, jossa ei ollut mitään korniisia. Oli vielä\ntoinenkin portiko, toinen kerros ja tätä ylös Britannialainen kapusi\nyhtä kerkeästi ja vikkelästi kuin äsken.\n\nLabeo, jota jalkain kopina oli vävähyttänyt, oli tuskin koonnut\nmielensä, ennenkuin hän näki Galdon ylimmäisen portikon katolla ja\naivan lähellä Markoa.\n\nHänen sydäntänsä tykytti hirveästi. Turva näytti olevan tarjona hänen\npojalleen, mutta mikä vaara oli vielä hänen edessään?\n\nKuinka Britannialainen pääsisi takaisin alas?\n\nLiekit olivat jo lähellä Markoa. Hän seisoi katolla, joka kohosi vain\nkymmenen jalkaa korkealla toisesta portikosta. Galdus käski hänen\nhypätä alas. Markus totteli kohta ja Britannialainen vastaan-otti hänen\nsyliinsä.\n\nMutta kaikki oli liekkinä heidän ympärillään. Galdus oli syössyt\nniitten läpitse päästäkseen pojan luo. Hänen täytyi taas syöstä niitten\nläpitse päästäkseen takaisin.\n\nMutta Britannialainen oli tuumansa tuumannut; ja paitsi muuta, etteivät\nliekit saisi vioittaa hiuskarvaakaan tältä pojalta.\n\nSeisoen siellä hän tempasi tunikansa yltään ja kääri sen kiireesti\npojan ympäri, että se verhosi hänen päätänsä kokonaan. Sitten hän otti\nnahkavyön, jota hän tavallisesti piti uumillaan ja sitoi tällä Markon\nkiinni selkäänsä. Nyt hän antoi pojan kietoa käsivartensa kaulansa\nympärille ja käskien hänen pitää lujasti kiinni, hän hankki\npaluumatkalle.\n\nLiekit olivat jo peittäneet sen paikan, josta hän oli vastikään tullut,\nvaikka vaan tuokio oli kulunut. Mutta Galdus ei silmänräpäystäkään\nepäillyt.\n\nHän juoksi keskelle liekkejä. Kärventyneenä ja poltettuna hän tuli\nesiin siinä portikon kulmassa, jota ylöspäin hän oli viimeiseksi\nkiivennyt. Silmänräpäys vielä ja hän oli jo heittänyt itsensä korniisin\nalipuolelle ja käsin jaloin kavuten alkoi laskeuta alaspäin.\n\nToisen jäsenet eivät olisi kestäneet tätä vaivaa; vaan metsä-elämässään\nGaldus oli oppinut kiipeemään puita, jyrkänteitä ja valtameren kallioin\nhuimaavia huippuja. Hänen hermonsa olivat kuin rauta ja hänen suonensa\nlujat. Hermojen ja suonten viimeistä voimaa nyt kysyttiin, eivätkä ne\ntässä koetuksessa hänestä vilpistyneet.\n\nYhä alemmaksi, yhä likemmäksi tuli Galdus, tuoden poikaa tuolla\nalhaalla tuskissaan odottavan isän luo. Vihdoin hän kapusi alemman\nportikon pylvästä alaspäin; hänen jalkansa koskivat maata; hän seisoi\nkalliin taakkoinensa Labeon edessä.\n\nLabeo ei lausunut sanaakaan. Vapisevin käsin hän tarttui poikaansa,\nistahti maahan ja pusersi häntä sydäntänsä vastaan. Tuossa valloitti\nhänen voimakas tunteitten kuohu; ja painaen päätänsä alaspäin vakava\nRomalainen notkistui lapsensa yli ja itki, ikäänkuin olisi hän itse\nollut lapsi.\n\n\"Isä\", lausui Markus, \"minä olisin kuollut niinkuin Romalainen; minä en\npelännyt yhtään.\"\n\nLabeo likisti poikaa lähemmäksi sydäntänsä.\n\nMutta samalla toinen asia veti hänen huomiotansa puoleensa.\n\nGaldus oli seisonut liikahtamatta ja raskaasti hengittäen.\n\nVoitonriemu, joka kuvautui hänen kasvoissaan, ei saanut sitä tuskaa\nkokonaan salatuksi, jota hän kärsi. Yhtäkkiä hän huoahti syvästi ja\nkaatui maahan.\n\nMarkus huudahti ja irroittaen itsensä isänsä sylistä hän riensi\npelastajansa luokse. Labeo seurasi ja kumartuen maahan sortuneen\npuoleen, häntä kauhistutti, kun hän näki, mitä täällä ilmestyi.\n\nGaldon pitkät hiukset ja tuuhea parta, jotka tavallisesti antoivat\nhänelle niin uljaan barbarinmuodon, olivat tykkönään palaneet. Hänen\nalaston ruumiinsa, jonka hän oli pannut alttiiksi Markoa varten, oli\nhirveästi poltettu; hänen käsivartensa ja rintansa, jotka olivat\nkaikkein enemmin kärsineet, olivat tulipunaiset, hänen kätensä olivat\nmuuttuneet mustaksi ja veri juoksi hänen sormistaan.\n\nMarkus heittäysi hengettömän ruumiin yli ja itki katkerasti.\n\n\"Auta, isä. Joudu, taikka hän kuolee. Voi! hän kuolee minun tähteni;\nminun jalo, kallis Galdoni! Olenko minä tappanut sinun?\"\n\nLabeo katsoi ympärilleen etsien apua. Tällä hetkellä joukko ihmisiä\nriensi portista sisälle. Isaak oli etupäässä. Ijäkäs Cubulos seurasi.\n\nLabeo sanoi nopeasti: \"käskekäät muutamien miesten ottaa hänet ylös ja\nseuratkaat minua.\"\n\nTuosta hän kiirehti siihen paikkaan, jossa Helena vielä makasi ja\nkannettuaan hänen likeisen suihkulähteen luo, hän valoi vettä hänen\nkasvoillensa. Oli kauan aikaa, ennenkun Helena virkosi. Viimein hän\ntointui ja katsoen ylös hän näki puolisonsa ja poikansa.\n\nSyleillen lastansa, jota hän oli luullut kadonneeksi, Helena ummisti\nsilmänsä ja huokaili kiitoksiansa Jumalalle.\n\n\"Kuinka sinä olet hänen pelastanut?\" Helena kysyi innolla.\n\n\"Ei nyt. Minä kerron kaikki jälestäpäin\", vastasi Labeo. \"Nyt meidän\ntäytyy lähteä pois. Kartanomme on palanut. Meidän on huvilaan\nmuuttaminen.\"\n\nKantovuode hankittiin Galdoa varten ja hän kuljetettiin huolellisesti\npois. Labeo kantoi poikaansa ja Helena astui hänen vieressään. Cubulos\nja Lydia seurasivat heitä, sillä Labeo oli käskenyt heidän mukaansa ja\nluvannut heille suojaa huvilassaan. He olivat maanneet kartanon\näärimmäisessä sivurakennuksessa ja liekkien loisto oli herättänyt\nheidän; mutta kun huoneet olivat alikerroksessa ja varsin etäällä\nvalkeasta, he helposti pääsivät pakoon.\n\nEsqvilinon toisella puolella Labeo seisattui yhden ystävänsä kartanon\neteen, Agrikolan, jonka kanssa hän oli Britanniassa joutunut likeiseen\nystävyyteen, ja tämä tuli ulos ja vastaan-otti lempeästi ystävänsä.\nAgrikolan kartano ja tilukset olivat täynnä pakolaisjoukkoja, joille\nhän antoi ravinnon ja asunnon. Kun hän kuuli Galdosta ja siitä, mitä\ntämä oli tehnyt ja kuinka hän oli sen tehnyt, hän käski, että\nBritannialaisesta tarkkuudella pidettäisiin huolta ja Isaak lähti\nhoitamaan häntä.\n\nVähän ajan perästä Isaak palasi ja Labeo astui ulos portikoon hänen\nkanssaan.\n\n\"Kuinka Galdon laita nyt on?\"\n\n\"Hän on kauheasti kärventynyt, mutta ei syvältä poltettu. Hän saa kitua\nkovasti muutaman tunnin, mutta kahden taikka kolmen viikon perästä hän\nkykenee taas käymään ulkona.\"\n\n\"Pidä huolta hänestä\", lausui Labeo. \"Pidä yhtä tarkkaa huolta hänestä,\nkuin sinä pitäisit minusta. Ilman hänettä, mitä minä nyt olisin? Hän on\npelastanut meidän kaikkein henkemme, kun hän pelasti Markon.\"\n\n\"Minä olen häntä hoitava parhaalla tavalla\", lausui Isaak vakaasti.\n\n\"Minä en ymmärrä tätä\", lausui Labeo. \"Kuinka kartanoni itsestänsä\nsyttyi? Kuinka se niin pian leimahti ilmi tuleen?\"\n\n\"Se ei syttynytkään\", vastasi Isaak salaisella viittauksella.\n\n\"Kuinka niin? Mitä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Minä luulen, että se pistettiin tuleen.\"\n\n\"Pistettiin tuleen!\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Kuka olisi uskaltanut tehdä sen? Roma on rosvoja täynnä, sen kyllä\ntiedän, eikä kartanossani pidetty mitään vahtia; mutta minä en\nkuitenkaan saata käsittää, kuinka kukaan tohtisi tehdä tämmöisen työn.\"\n\n\"Löytyy yksi, joka on uskaltanut.\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Yksi sinun katkera vihamiehesi.\"\n\n\"Mikä katkera vihamies minulla on?\" kysyi Labeo kummastuneena.\n\n\"Yksi, joka on vannonut kovan koston sinulle.\"\n\n\"Mika hänen nimensä on?\" kysyi Labeo.\n\n\"Hegio.\"\n\n\"Hegio!\" huudahti Labeo hämmästyen. \"Olisiko tämä kirottu konna\njuljennut ajatella vieläpä tämmöistäkin?\"\n\n\"Tämä konna\", sanoi Isaak, \"vihaa sinua niin tuimasti että hän rohkenee\ntehdä mitä hyvänsä kostoa varten.\"\n\nLabeo ei virkkanut mitään, vaan seisoi ihmeyksiin vaipuneena tästä\nsanomasta. Viimein hän kysyi:\n\n\"Mutta kuinka sinä tämän tiedät?\"\n\n\"Minä en nähnyt, että hän pisti kartanon tuleen\", vastasi Isaak; \"mutta\nyksi taikka kaksi kertaa näinä molempina viime päivinä minä näin hänen\nkiertelevän ympäri, ilmeisesti koettaen saada tietää, mitä täällä\ntapahtui, ja pahaa mielien. Minä olisin pitänyt vaaria hänestä ja\nestänyt häntä, mutta minä käskettiin tulta vahtimaan muitten palveliain\nkanssa.\"\n\n\"Mikset ennen minulle tätä kertonut?\"\n\n\"Sentähden, että luulin, jotta sinä nauraisit epäluuloani.\"\n\n\"Sinä olet oikeassa -- minä olisin tehnyt niin. Minut on nytkin vaikea\nuskoa, että asiassa on mitään perää.\"\n\n\"Hän on ainoa henki, jolla olisi mitään syytä.\"\n\n\"Se on tosi\", sanoi Labeo vähän aikaa mietittyään.\n\n\"Paitsi sitä, minä tiedän, että hän jo monta kuukautta siitä asti kuin\nsinä panit hänen pois, on ajatellut kostoa.\"\n\n\"Kuinka sinä sen tiedät?\"\n\n\"Minun kansalaiseni\", lausui Isaak, \"tietävät paljon seikkoja, jotka\ntapahtuvat maailmassa. He liikkuvat erilaisten kansaluokkien parissa ja\nollen yhteydessä toinen toisensa kanssa keskustelevat monesta asiasta.\nKun olen heitä kysellyt Hegiosta, minä olen havainnut monta seikkaa:\nettä hän on syyttänyt sinua vääryydestä ja pahasta menetyksestä itseään\nvastaan; että hän on julkisesti vannonut kostoa; ja että hän näinä\nmuutamina viimeisinä kuukausina on kehunut, että hänellä on uusi\nsuojelia, joka auttaa häntä näissä hänen kostontuumissaan.\"\n\n\"Uusi suojelia!\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Tigellinus.\"\n\n\"Tigellinus! Tästä Cineaskin puhui\", lausui Labeo, mietiskellen. \"Minä\nen ajatellut sitä, mutta asia näyttää nyt vaaralliselta. Luuletko siis\nIsaak, että Tigellinus lähetti hänen pistämään kartanoani tuleen?\"\n\n\"En\", vastasi Isaak; \"päinvastoin minä luulen, että Hegio teki sen\nitsealtaan.\"\n\n\"Mutta kuinka tämä saadaan toteen? Kuka näki, että hän sen teki?\"\n\n\"Ei kukaan.\"\n\n\"Sitä ei siis saada todistetuksi.\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Se on vaan epäluulo.\"\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Tämä epäluulo suittaa olla perätön\", sanoi Labeo; \"mutta minä luulen,\nettä sinä olet oikeassa ja kiitän sinua, Isaak, uskollisuudestasi.\nJatka vaarinpitoasi ja ilmoita minulle aika ajoin, mitä kuulet.\"\n\nTämä tieto huolestutti Labeota enemmän kuin hän tahtoi myöntää; mutta\nennen pitkää toiset asiat valloittivat hänen ajatuksensa ja etupäässä\nhänen muuttonsa takaisin huvilaan. Cineas yhtyi heihin pariksi päivää\nja valmisti itseänsä seuraamaan heitä.\n\nViime palo ei ollut levinnyt niin avaralle, kuin tuota pelättiin.\nEsqvilinon kunnas ja likeiset kaupungin osat olivat harvaan asutut,\nsillä puutarhat eroittivat kartanot toisistaan, että valkea, päivän\nparin raivottuaan, sammui. Mutta monta kartanoa tuli kuitenkin oli\nhävittänyt ja Labeo kadotti kaikki, mitä oli hänen omassa asunnossaan.\n\nSulpicia vastaan-otti heidän huvilassa innokkaalla tervehdyksellä ja\nkaikki olivat iloissaan, kun pääsivät kaupungin tuskallisista\ntapauksista. Cineas lähti takaisin muutaman päivän perästä ja rupesi\nentisiin toimiinsa.\n\nCubuloa ja Lydiaa toivotettiin tervetulleeksi ja Helenan kristillinen\nsamantunteisuus vaikutti, että he mielellään jäivät ajaksi sinne.\nJuliuskin alkoi usein käydä heidän luonaan ja Lydia näytti elävän aivan\nuutta elämää. Labeon huvila oli hänen silmissään peräti komea ja Julion\nläsnäolo teki kaikki suloiseksi.\n\nTällä välin Galdus oli hitaasti toipunut Isaakin huolellisen hoidon\nkautta. Isaakin alinomaisena apumiehenä oli Markus, yhtä hellänä ja\nyhtä uskollisena kuin ainakin; ja Galdus kuunteli halukkaasti sen pojan\nlempeitä sanoja, johon hänen sydämensä oli niin hartaasti kiintynyt.\nMarkus ajatteli ennen kaikkia Galdon alttiiksi-antoa ja tämän\nkärsimyksiä hänen tähtensä, jonka ohessa hän helposti ymmärrettävällä\nylpeydellä viittasi omaan käytökseensä.\n\n\"Isäni luuli, että minä olen pelkuri, sillä minua hirvitti, kun näin,\nkuinka ihmisiä tapettiin\", hän lausui, herkkä-tunteisuudessaan vielä\nmuistaen amfiteaterin tapauksia; \"mutta! minä en ole mikään pelkuri --\nolenko minä, Galdus? Pelkäsinkö minä kuolemaa, kun tuli lähestyi?\"\n\nGaldus vakuutti hänelle kerta toisensa perästä, että hän oli\nuljain ja urhoollisin kaikista pojista ja kylläksi miehuullinen\nBritannialaiseksikin -- joka oli Galdon korkein käsitys miehuudesta.\n\nMuutamien viikkojen jälkeen Britannialainen oli parantunut, niinkuin\nIsaak oli ennustanut.\n\nEräänä päivänä Labeo käski hänen luokseen.\n\n\"Galdus\", hän lausui, \"minä olen sinulle enemmän velkaa kuin koskaan\nvoin maksaa. Minä tahdon nyt ruveta sitä suorittamaan. Kaikkein\nensimäiseksi: -- sinä olet vapaa.\"\n\nNyt kun Galdus lausui kiitollisuuttansa, vaikka vähemmällä ilolla kuin\nLabeo oli odottanut, tämä jatkoi:\n\n\"Paitsi tätä, minä tahdon lähettää sinun takaisin omaan maahasi.\"\n\nGaldus katseli alaspäin.\n\n\"Milloin tahdot lähteä?\"\n\n\"Minä en tahdo lähteä.\"\n\n\"Kuinka! eikö sinun tee mielesi palata jälleen isänmaahasi?\"\n\n\"Ei\", vastasi Galdus innokkaasti. \"Miksi palaisin? Kaikki ovat kuolleet\n-- isä, äiti, veljet, sisaret, puoliso, lapset, kaikki. Galdus on\nyksinään maailmassa. Kaikki, mitä minä rakastan, on täällä. Puoliso ja\nlapset ja isä ja äiti, kaikki elävät minulle Markossa. Hän on enemmän.\nHän on minun jumalani. Kiitätkö minua siitä, että uskalsin panna\nhenkeni alttiiksi Markon tähden? -- tiedä, minä uhraisin sata henkeä ja\nriemuitsisin sitä tehdessäni. Jos annat minulle vapauteni, jalo isäntä,\nminä otan vastaan sen; mutta jos minun täytyy jättää sinut, minä en\nsuostu. Ainoa vapaus, jota minä halaan, on vapaus saada olla lähellä\nMarkoa. Salli se minulle. Siinä on kylläksi palkintoa.\"\n\nBritannialainen lausui tämän yksinkertaisilla, kiivailla sanoilla,\nmutta se syvä rakkaus, jota hän osotti Markoa kohtaan, ilmestyi\nkaikissa, mitä hän sanoi. Labeo nousi ja tarttui hänen käteensä.\n\n\"Urhoollinen Britannialainen\", hän sanoi. \"Sinä olisit aatelinen omassa\nmaassasi. Ole vapaa. Ole minun vertaiseni. Tee tahtosi. Minä en ole\nenää sinun isäntäsi, vaan ystäväsi.\"\n\n\"Sinä olet Markon isä\", lausui Galdus ja hänen vanha rintansa kohosi\nliikutuksesta; \"minä tahdon olla sinun ystäväsi, taikka orjasi, taikka\nmolemmat.\"\n\nTällä tavoin Galdus pääsi vapaaksi.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nEnsimäinen vainomus.\n\n\nPalon jälkeen kaupunki rakennettiin uudestaan toisen kaavan mukaan\nleveämmillä kaduilla ja matalammilla kartanoilla. Nero alkoi rakentaa\n\"kultaista kartanoansa\", johon oli koottu rikkautta ja komeutta ennen\ntuntemattomassa määrässä. Mutta työn sähinässä ja puuhassa kansa ei\nunhottanut suurta onnettomuutta eikä hevin luopunut siitä epäluulosta,\njohon se oli ruvennut tämän onnettomuuden aikaan-saattajan suhteen.\nNero tunsi, että yleinen epäluulo, ikäänkuin turmiokas pilvi, uhkaavana\nriippui hänen ylitsensä; ukonpilvi, joka saatti milloin hyvänsä puhjeta\nja kukistaa hänet valta-istuimelta. Tätä epäluuloa ei käynyt\nnauraminen, eikä sitä saanut unhotetuksi niinkuin joutavan huolen.\n\nHän koetti nyt jos jollakin poistaa epäluuloa itsestään, ja katsoi\nympärilleen saadakseen joitakuita, joitten hartioille hän sukevasti\nsälyttäisi rikoksen, josta maailma häntä syytti.\n\nHänen ajatuksensa kääntyivät viimein kristittyjen puoleen. Näitten\nlukumäärä oli viime vuosina vähitellen lisääntynyt, ja vaikka he olivat\nvaan vähäinen osa väestöstä, heitä oli kylläksi paljon, että huomiota\nherättivät.\n\nSillä aikakaudella, ja myöhemminkin, kristittyjen kohtalo aina oli\nsemmoinen, että heitä väärin ymmärrettiin. Usein jälestäpäin tapahtui\neri maailman osissa, että, kun yleiset vaarat kohtasivat, alhaiso tätä\nviatonta, haitan tekemätöntä väkeä niistä syytti ja kosti sille\nhirveästi luulorikokset. Ja nyt nähtiin ensimäinen ja mainioin\nesimerkki, kuinka kristityt ansaitsematta kärsivät.\n\nMuutamat seikat kristittyin elämässä ja käytöksessä sytyttivät\nepäluuloa taika-uskoisen rahvaan mielessä. Heidän puheensa ja\nlausetapansa selitettiin väärin. He puhuivat Kristuksesta, mainiten\nhäntä kuninkaakseen; valtakunnasta, joka ei ollut tämän maailman; ja\noppimaton kansa piti tuota jonkunlaisena kavalluksena keisaria vastaan.\nHe tulivat yhteen salaisissa kokouksissa, ja kerrottiin että he niissä\nkeskenänsä harjoittivat ilkeimpiä paheita. Tuota mystillistä ateriaa,\njota he viettivät kuolleen Herransa muistoksi, erittäin epäiltiin. Huhu\nkävi, että he tässä ateriassa söivät ihmislihaa ja joivat ihmisverta --\nkummallisesti vääristeltiin tuo kuvannollinen juhlakäytös, jossa leipä\nja viini edustivat Vapahtajan ruumista ja verta. Kun Carbo soimasi\nkristityitä, hän ei muuta kuin toisti rahvaan arveluita. Kristityt\ntulivat Syriasta taikka, oikeammin, heidän uskontonsa tuli tältä\nkulmalta, ja kun Syria oli aikakauden kovimpien paiseitten ja\nriettaimpien taikauskojen lähde, se kenties ei ollut kummallista, että\nRomalaiset viehättyivät epäilemään Kristin-uskoa ja luulivat, että tämä\noli niitten syrialaisten uskontojen kaltainen, joista he olivat niin\npaljon kuulleet ja nähneet.\n\nAsiain näin ollen Nero päätti uhrata nämät viattomat, mutta\nluulon-alaiset kristityt kansan vimmalle. Hänen asian-ajajansa\nkuiskuttelivat kaikkialla syytöksiä kristityitä vastaan ja istuttivat\nkansan mieleen ajatuksia heidän rikollisuudestaan. Vastenmielisyys\nheidän suhteensa yhä suureni; heidän nimensä joutui inhottavaksi ja\nraivokas alhaiso hätyytti kaduilla muutamia, joitten tiedettiin tätä\nuskoa tunnustavan.\n\nVähäinen joukko näki myrskyn nousevan ja vapisi. He tunsivat, että joku\nkauhea seikka uhkasi heitä ja neuvottelivat keskenänsä, millä tavoin\nparhaiten sitä vastustaa. Mutta ei mitään keinoa keksitty ja niin he\npäättivät kärsiä pahintakin, olipa sitten mitä hyvänsä. Muutamat\nheistä, jotka olivat enemmän kokeneet, kehoittivat nuorempia jäseniä\npysymään lujina ja vaikka kuolemakin kohtaisi, uljaasti heittämään\nhenkensä hänen tähtensä, joka uhrasi oman henkensä heitä varten.\n\nViimein myrsky riehahti irti. Keisarillinen julistus ilmestyi, jossa\nkristittyjä suoraan syytettiin, että he olivat polttaneet kaupungin; ja\nkäsky annettiin, että kaikki, jotka palvelivat Kristusta, pantaisiin\nvankeuteen. Tämä ansaitsematon kanne loukkasi monta. Järkevämmät\nluulivat, että se oli Neron puolesta juoni, jonka kautta hän aikoi\npoistaa epäluulon itsestänsä, ja päättivät sitä vaan yhdeksi hänen\nmonista hirmutöistään; mutta suurempi, ajattelematon osa kansasta piti\nsyytöstä tosi-asiana ja huusivat kristittyjen verta yhtä kiivaasti kuin\nJuutalaiset kerta huusivat Kristuksen verta.\n\nKristityt odottivat ensimäistä iskua, eikä heidän tarvinnut kauan\nvartoa. Hallituksen käskyläiset kävivät yhtä haavaa neljään heidän\nkokoukseensa käsiksi, ja kaikki vietiin ilman mitään eroituksetta pois\nja heitettiin vankeuteen tuomiotaan odottamaan.\n\nNyt aloitettiin näön vuoksi jonkunlaista tutkintoa. Keisarin käskystä\njoukko ilkeitä konnia astui esiin, tunnustivat itsensä kristityiksi,\nvannoivat todeksi kaikki ne inhottavat rikokset, joista kristittyjä\ntavallisesti syytettiin ja vakuuttivat, että he ja muut kristityt\nolivat sytyttäneet kaupungin ja sitten pitäneet tulta voimassa.\n\nTämän johdosta kristityt tuomittiin kuolemaan. Ehdotettiin, että ne\nnaiset, jotka luopuisivat uskostaan, säästettäisiin, mutta ei\nlöytynyt ketään, joka olisi siihen suostunut. Hirveä rangaistus nyt\nvalmistettiin heille. Se sai alkunsa keisarin keksiväisyydestä, joka\nsanoi, että niitten, jotka olivat aikaan saaneet niin monen kuoleman\ntulen kautta, niitten täytyi hukkua samalla tavalla, sillä vasta siinä\ntapauksessa rangaistus ja rikos olisivat tasasuhtaiset. Hän päätti\nhuvittaa alhaisoa samalla kuin hän rankaisi kristittyjä ja muuttaa\nrangaistuksen toimeenpanon suureksi julkiseksi näytelmäksi.\nAjattelemattomat katseliat, kun näkivät kristittyjen kärsimiset,\ntulisivat vakuutetuiksi näitten rikollisuudesta, jonka ohessa näkymön\nuusi hankkina oli rinnakkain esiin tuova semmoista komeutta ja\nkauheutta, jonka kautta hän saavuttaisi yhteisen kansan suosion.\n\nRangaistuspaikaksi valittiin keisarilliset puutarhat Vatikanon\nkunnaalla virran toisella puolella; sama paikka, jossa Nero oli\nlaulanut Roman palaessa.\n\nNäkymö oli Neron mukainen. Paaluja vajotettiin sadottain maahan vähän\nmatkan päähän toisistaan pitkin kujamoja ja käytäviä. Niihin sidottiin\nitsekuhunkin kristitty lujaa kahleilla. Jokainen uhriraukka oli\nkantapäästä kiireesen verhottu paksulla puvulla, joka eli tehty\nmoninkertaisesta kankaasta ja pikeen kastettu. Risukimppuja oli pantu\nläjiin heidän jalkojensa ympärille.\n\nNuot onnettomat odottivat tuomiotansa erinkaltaisilla tunteilla.\nMuutamissa nähtiin Kristin-uskon voitonriemu; mutta monessa ilmestyi\nihmisluonnon heikkous. Muutamia kauhu tyrmistytti; toiset rukoilivat\nsääliä keisarilta, vartioilta ja rahvaalta. Ansaitsee kuitenkin panna\nmuistoon, että kaikista niistä ei yksikään luopunut Kristin-uskosta.\n\nTässä nyt kummankin sukupuolen jäseniä saatettiin yhteiseen\nkärsimiseen. Tuossa nähtiin ijäkkäitä miehiä, joitten kunnian-arvoiset\nkasvot, harmaat hiukset ja pitkä, valkoinen, piellä tahrattu parta teki\nkamalan näkymön vielä kamalammaksi. Tässä oli nuoria tyttöjä, viattomia\nja puhtaita, jotka eivät olleet mitään rikosta tehneet ja heidän\nvaaleat, pelokkaat kasvonsa olisivat synnyttäneet sääliä jokaisessa\nvähemmän paatuneessa väestössä kuin Roman. Mutta ei yhtäkään pelastajaa\nlöytynyt. Niin kaikki samalla tavoin, nuoret ja vanhat, käänsivät\najatuksensa Hänen puoleensa, joka voi heidän pelastaa.\n\nSinä iltana, jolloin ensimäinen rangaistus tapahtui, Nero oli kovin\nihastuksissa. Hän onnitteli itseänsä, kun hän oli keksinyt tämmöisen\nrangaistuksen, joka vastasi syylliseksi todistettujen rikosta ja\nsamalla viritti uusia tunteita Romalaisissa, jotka kaikenlaisia\ntavattomia niin suuresti rakastivat. Hän oli asettanut niin, että\nrahvas laskettaisiin sisään ja sitten, merkkiä annettaissa, tulisoitot\nsytyttäisivät risukimput.\n\nNero oli usein ennen avannut puutarhansa kansalle, mutta ei koskaan\ntämmöistä tilaisuutta varten. Hän oli hankkinut uudenmuotoisia\ntulisoittoja. Juhlavalaistuksena olivat hänen saatanallisen julmuutensa\npalavat uhrit.\n\nVaunun-ajajaksi puettuna keisari ajoi edestakaisin pitkin polveilevia\nkäytäviä, näyttäen taitoansa ihmisjoukolle ja iloiten tämän\nkättentaputuksista. Hän jatkoi siksi kuin hämärä joutui eikä voitu enää\nselittää hänen kauniita taidetemppujansa,\n\nSummattoman suuri ihmispaljous saapui paikalle. Uuteliaisuus houkutteli\nuseimpia; toiset tulivat jonkunlaisesta julmasta halusta nähdä\nkidutuksia, joita se mies suorastaan johdatti, joka osasi niitä\nlaittaa. Roman alhaiso -- miehet, vaimot ja lapset täyttivät puutarhat.\nHe seisoivat kammokkaalla odotuksella katsellen uhrien muotoja, jotka\nolivat kiinnitetyt itsekukin paaluunsa ja vartoivat merkkiä, joka\nilmoittaisi onnettomien tuomion.\n\nVihdoin merkki annettiin.\n\nYhtä haavaa sytytettiin satamääriä risukimppuja, joita oli läjitetty\nsatojen paalujen ympärille ja liekit lensivät nopeasti pihkaista\npuu-ainetta myöten ja paaluihin kiinnitettyjen uhrien pikisiä pukuja\nylös. Jylhän punainen loisto valaisi kauheata näkymöä. Puutarhat\nhohtivat vaalean-keltaiselta näistä hirveistä juhlatulista, ja heiskuna\nnousi korkealle ilmaan, että ne, jotka olivat jääneet kaupunkiin,\nkatsoivat poikki Tiberin ja näkivät peläten tämän julman rangaistuksen\nmerkkejä.\n\nIlma täyttyi kivun ja tuskan huudoilla onnettomien paaluihin sidottujen\nsuusta, jotka näin kuolivat hirmuisissa vaivoissa. Katselioita\nhirvitti. Vaikka he olivat kylmäkiskoiset ja tottuneet amfiteaterin\nilkeihin kohtauksiin, he kuitenkin tässä näkivät jotakin, joka vei\nvoiton Roman huvitusten pahimmista kauhuista. Se säikähytti heitä. Se\nkauhistutti heitä. Tuskan huudot viilsivät kaikkien sydäntä. Tämä ei\nhuvittanut katselioita, se loukkasi ja inhoitti heitä.\n\nMutta itsetyytyväisyydessään Nero, joka arvosteli kaikkia ihmisiä\nitseänsä myöten ja punnitsi kaikkien muitten tunteita, ei tietänyt\nollenkaan juhlatuliensa todellisesta vaikutuksesta. Kun valkea\nleiskahti ylös palavista paaluista, hän nousi vielä kerran vaunuihinsa\nja rupesi entiseen ajo-rataansa puutarhan polkuja myöten, rientäen\nrajusti edelleen; milloin pysähtäen pikaisesti hevosiansa, milloin\nkääntäen äkkiä oikealle, milloin vasemmalle. Mutta hän ei nyt kuullut\nmitään kädentaputuksia. Keisari ei kuitenkaan pitänyt sillä mitään\nväliä, hän arveli, että kansa oli joko liian ihastunut näytelmään,\netteivät ottaneet vaaria hänen ajamisestansa, taikka muutoin, että\nheidän ihmetyksensä saatti heidän kykenemättömäksi mitään lausumaan.\n\nMutta kansa oli kammoa täynnä. Kaikki ne, joissa vielä oli joku\nihmistunne, säälivät kärsiviä ja pitivät Neroa ilkeimpänä tyrannina. He\nseisoivat sydämen ahdistuksella katsellen tuskaa edessään, kunnes kivun\nulina vaikeni ja kärsijät järjestänsä pääsivät vaivoistaan.\n\nViimein kaikki kävi pimeäksi; liekit sammuivat; ainoastaan\nvaaleankeltainen valkea hehkui, missä martyrit olivat menehtyneet; ja\nnyt pimeässä summaton ihmisjoukko hiljaisella murinalla lähti itsekukin\nkotiinsa.\n\nNeron tuuma ei ollut kokonaan onnistunut.\n\nKristityitä ei hätyytetty enää kaduilla. Kansa suri heidän kohtaloansa.\n\nMutta vainomusta jatkettiin. Joka päivä vangittiin uusia uhreja. Mitkä\nristiin naulittiin; mitkä ommeltiin villieläinten taljoihin vihaisten\nkoirien revittäväksi; mitkä heitettiin amfiteaterin petojen eteen;\nmitkä moninaisella tavalla kidutettiin.\n\nMutta moni ymmärtäväisempi surkutteli suuresti kristittyjä heidän\nkärsimisissään. Heidän mielestään nämät heittäytyivät turmiollisiin\ntapoihin; mutta he näkivät, että he eivät joutuneet yhteisen hyvän,\nvaan ainoastaan yhden miehen julmuuden uhriksi. Ei kuitenkaan vielä\nkäynyt mitään tekeminen. Keisari oli täysivaltainen hallitsia ja vaikka\nhänen julmuutensa hirvitti kansaa, tämä ei uskaltanut häntä estää.\n\nKristittyin vähäinen seurakunta oli surkeasti hajotettu. Moni pakeni\nitäisiin maakuntiin. Muutamat piilottelivat kaupungin ympäristössä.\nToiset, jotka eivät päässeet lähtemään, odottivat levollisesti\nkuolemaa.\n\nYleinen suru ei painanut ketään niin raskaasti kuin niitä Labeon\nhuvilassa, jotka Kristusta rakastivat. Helena oli kristitty, eikä\ntietänyt minä hetkenä hänkin vaadittaisiin valitsemaan, tahtoiko hän\nluopua Kristin-uskosta vai kuolla. Toiset asukkaat tunsivat, että he\nolivat suuremmassa vaarassa. Helena suitti pelastua. Hän oli Labeon\npuoliso ja tämän valta saatti suojella häntä tuhosta. Mutta, jos\nCubulos otettaisiin kiinni, ei löytyisi mitään apua. Hän tiedettiin\nyhdeksi paikkakunnan etevimmäksi kristityksi. Itse puolestaan hän ei\npeljännyt mitään. Hän kuunteli vapisevana, kun vainomuksesta\nkerrottiin. Hän pelkäsi muitten, mutta ei itsensä puolesta. Hän oli\naltis mihin kohtaloon tahansa.\n\nMutta muut pelkäsivät Cubulon puolesta, kun hän itse ei pelännyt.\nVaikka Julius oli itse suuressa vaarassa, hän päätti pelastaa\nkunnian-arvoisan vanhuksen. Cineas oli halullinen auttamaan.\n\nEi löytynyt mitään pakopaikkaa. Hallituksen kostoa ei käynyt\nkiertäminen. Hallituksen käsi ulottui koko sivistyneen maailman yli; ei\nollut mitään vieraita valtioita, joihin sopi turvata. Parthia, Afrikan\nvillit, ja Germanian raa'at kansakunnat -- nämät olivat ainoat, joita\nsopi valita ulkopuolella romalaista maailmaa, eikä pako näihin\nbarbarilaisiin kansakuntiin voinut tulla kenenkään mieleen.\n\nTänä epätoivon aikana ilmaantui Juliolle ja muille kristityille yksi\npaikka, johon helposti pääsi ja jossa samalla takaa ajaminen oli\nmahdoton. Tämän paikan olivat kristityt seurat jo Jumalalle\npyhittäneet. Täällä kristittyin sopi erittäin etsiä turvaa, ja täällä\nhe näkivät itsensä olevan keskellä niitten jäännöksiä, jotka olivat\nmenneet pois ennen heitä. Tämä paikka oli katakombit.\n\nPaikkaa oli jo suuressa määrässä kaiveltu. Harva tiesi käytävien\nlukumäärästä taikka niitten suunnasta. Kaikki käytävät olivat hakatut\nsemmoiseen kivikerrokseen, joka pysyi jämeänä ja aikaa myöten koveni,\nvaikka se oli pehmeä, kun sitä ensiksi leikattiin. Näistä lukuisista\nkäytävistä rakentui labyrinti, jossa takaa ajaminen ei käynyt laatuun.\nOliko se joku tämmöisen aikakauden ennakkotunne, joka saatti kristityt\npitämään katakombeja turvapaikkana vaarassa, vai oliko se kuten sopii\npikemmin päättää, ainoastaan turvallisuuden vaisto, joka vei heidän\nsinne, sitä ei tiedä ja vähänpä siitä; varma on, että vainomuksen\nensimäisessä julmassa leimauksessa suuret ihmisjoukot pakenivat sinne\nturvaa etsimään ja asettuivat asumaan noihin kolkkoihin holveihin.\n\nTähän paikkaan Julius päätti viedä Cubulon. Ensiksi vanhus pani\njyrkästi vastaan, olen halukas, niinkuin hän sanoi, kuolemaan\nVapahtajansa tähden; mutta Julius vaikutti häneen hänen rakkautensa\nkautta tytärtä kohtaan ja sillä tavoin taivutti häntä lähtemään sinne.\nLydia kenties olisi säilynyt Labeon perheessä Helenan turvissa; mutta\nhän ei ottanut ajatellaksensakaan eroa isästään. Kuinka ikänänsä tämän\nkävi, Lydia päätti seurata häntä ja tahtoi mieluisammin asua noissa\nmaan-alaisissa holveissa keskellä kuoleman lahoavia jäännöksiä, kuin\nsaavuttaa puolustusta sillä, että hän laski ijäkkään isänsä sinne yksin\nmenemään.\n\nTäällä siis Cubulos ja Lydia etsivät suojaa ja Julius seurasi heitä.\nJulius oli suurimmassa vaarassa. Hänen nimensä oli pyhitty pois\nsotamiesten nimiluettelosta ja hän oli julistettu kavaltajaksi ja\nlainhylyksi. Mutta hän ei osottanut mitään katumusta eikä\nkaksimielisyyttä. Hänen uskonsa ja omatuntonsa kannattivat häntä, eikä\npaitsi sitä edes näissä pimeissä onkaloissa elämän valo kokonaan\nhimmentynyt, sillä Julion silmissä Lydian läsnä-olo kirkasti pimeyden.\n\nSangen paljon ihmisiä oli löytänyt suojaa täällä. Pitkältä kaupungin\nkatujen alla liikkui toinen elämä, jonka olemista ylhäällä asuva väestö\nvaan vähäisen tiesi arvata. Aluksi tulivat ainoastaan miehet, mutta\nvähän ajan kuluttua, kun huomattiin, että naisia otettiin kiinni ja\nteloitettiin yhtä törkeästi kuin miehiä, hekin pakenivat tänne. Kun\nvaan suinkin oli mahdollista, he jättivät kaikki nuoremmat lapset\njälkeensä muitten hoidettavaksi, mutta usein tämä ei käynyt laatuun ja\nnäissä kauheissa holveissa löytyi paljon pieniä lapsia, joilta oli\nsuljettu se päivänvalo, joka on niin tuiki tarpeellinen heidän hennolla\nijällänsä. Tavattiinpa siellä äitejäkin, joilla oli aivan pikkuset\nlapset, joita heidän tuli kantaa ympäri sylissään.\n\nSuru vallitsi kaikkien kasvoissa, mutta kaikki osoittivat\nkärsivällisyyttä. Ei kukaan valittanut. He olivat yhä odottaneet\njotakin tämänkaltaista kohtaloa. Paitsi sitä heidän kohtalonsa alusta\nnäyttikin paljoa paremmalta kuin niitten, jotka olivat kuolleet\nristinpuussa taikka tulessa. Alussa näytti siltä; mutta kun aika kului\nja varjot tummentuivat heidän ympärillään, tämä elämältä hautaus tuntui\nkovemmalta kuin kuolema. Moni jätti nyt piilopaikkansa, osaksi\nepätoivosta, osaksi jostakin jalosta itse-uhrauksen halusta; sillä\nelatus-ainetta oli vaikea hankkia ja ne, jotka lähtivät pois,\narvelivat, että elämä tulisi huokeammaksi niille, jotka jäivät.\n\nPienet lapset tunsivat tämän kolkon ja pimeän elämä vaikutuksen kovin\nnopeasti ja turmioksensa. Moniaat sairastuivat kohta ja kuolivat\nvanhempainsa syliin. Toiset, aivan ryytyneinä, elivät elämää, joka\nhorjui hautaa kohden. Usein näitten onnettomien viatonten vanhemmat\nrohkenivat lähteä pois huolimatta mistäkään vaarasta lastensa tähden.\nMitkä palasivat kaupunkiin, entisiin asuntoihinsa; mitkä pyrkivät pois\netäisiin seutuihin, jossa he toivoivat olevansa paremmassa turvassa;\nmutta pakenioista monta huomattiin, tutkittiin ja surmattiin ja tällä\ntapaa näytti olevan ainainen vaara uusista uhreista.\n\nNiin tavoin murhe ja alakuloisuus vallitsi kaikkialla tässä jylhässä\npaikassa. Toisinaan saattivat evankeliumin sanat, joita heidän\njohtajansa jakoivat heille, vuodattaa hetkeksi lievitystä heihin, jopa\nmyöskin täyttää heidän mielensä jonkinlaisella riemastuksella. Mutta\nikävät tunteet olivat vaan ohitse meneviä; ei mikään ilo eikä\ntyytyväisyys voinut viihtyä niin hirveässä paikassa; pimeys vaikutti\nheidän ruumiinluontoonsa ja niinmuodoin myöskin heidän mieleensä.\n\nNäitten kristittyin pakolaisten yleinen kanta oli kärsivällisen\nitsensä-kieltämisen. Heiltä katosivat kaikki toiveet tämän elämän\nsuhteen ja he vartoivat hartaasti tulevaa elämää. He muistivat, että\nKristus oli ennustanut, että suru olisi hänen seuralaisensa kohtalo; ja\ntässä surussa heidän tuli vaan notkistaa päätänsä ja hiljaisesti taipua\nhänen tahtoonsa.\n\nTässä murheellisessa surevassa joukossa löytyi kuitenkin yksi,\njoka ei näyttänyt tietävän mistään murheesta eikä surusta. Tämä oli\nkunnian-arvoinen Cubulos.\n\nHänessä tapahtui muutos tässä paikassa. Hän oli ennen ollut miettivä ja\numpimielinen, alinomaa peläten syntiä, ja epäillen uskoansa. Mutta uusi\nelämä toi muassaan muutoksensa ja Cubulos näytti tuntevan, ettei hänen\nkäynyt omiin ajatuksiinsa vaipuminen.\n\nMutta Cubulolle oli hänen menneestä elämästään tullut yksi muistettava\nkokemus, jota ei ole tarpeellinen tässä kertoa. Tämä kokemus oli\nsemmoinen, joka tuotti toivoa muille ja sen muisto lohdutti hänen omaa\nsieluansa. Kun hän oli haudattu tänne keskelle tätä pimeyttä, hänen\ntotuttu miettiväisyyden tapansa poistui ja hänen epäilyksensä niin\nikään. Hän näytti halukkaasti käyvän ympärillään olevia rohkaisemassa,\nja hänen lujasta uskostaan toiset tyyntyivät. Mikä hänen näin muutti?\nKoettiko kuolematon sielu, lähtöänsä aavistaen, pyhittää viimeistä\naikaansa maan päällä voimakkaimmalla Herransa palveluksella?\n\nUseat kristityt menivät kaupunkiin ruokavaroja noutamaan, valiten yön\nennemmin kuin päivän. Näistä suuri osa ei koskaan palannut. Mutta\nheidän kohtalonsa ei peloittanut muita. Kaupungissa löytyi useita,\njotka säälivät heitä ja auttivat heitä, välisti omankin hengen\nkaupalla.\n\nMutta heidän toimeliain ystävänsä oli Cineas. Äärettömän rikkautensa\nkautta hän voi palkata suuren ihmispaljouden, joka kuljetti\nelatus-aineita ympäristöön. Koska myöskin tiedettiin, että hänellä oli\njonkunlainen julkinen virka kansan auttamista varten, häntä ei koskaan\nepäilty. Hänen oli siis tilaisuus tehdä paljon näitten pakolaisten\nhyväksi, joita hän niin suuresti hellitteli. Varsin usein hän itse meni\nalas ja koetti ilahuttaa heidän mieltänsä; mutta hän huomasi pian,\netteivät mitkään ihmissanat voisi tämmöisiä sydämiä lohduttaa. Hänen\nkasvonsa ja muotonsa tulivat nyt tutuksi kaikille siellä ja he tiesivät\nhyvin, ettei hän ollut heidän joukkoansa; he saivat vähitellen kuulla\nhänestä kaikki ja monta, monta rukousta nousi taivaasen tämän jalon\nystävän puolesta. Jos hyvien tekojen tieto tuottaa onnea, kyllä Cineas\nvarmaan silloin tunsi suurimman onnen elämässään. Kun hän tuli,\nvilpitönten ja kiitollisten sydänten innokkaat tervehdykset heti häntä\nkohtasivat. Kaikki katselivat häntä kunnioittavalla rakkaudella ja kun\nhän kulki heidän joukossaan, kaikki hänen ympärillään rukoilivat\nJumalan runsaimpia siunauksia hänelle.\n\nJulion seuratessa Lydia toisinaan lähti katakombeista raitista ilmaa\nhengittämään, voimia maanalaiseen elämäänsä saadakseen. Ei kukaan\nkoettanut enää houkutella häntä muuttamaa sieltä pois, sillä hän ei\nmielinyt ollenkaan isästänsä erota.\n\nNiitten joukossa, jotka useimpia kertoja kävivät kaupungissa, oli\nJulius. Hän kävi yöllä ja päivällä mitään väliä pitämättä. Pelotonna,\nmelkein hurjanrohkeana, keinokkaana ja kerkeä-neuvoisena, hän oli\nnähnyt monta vaaraa ja useasti ollut juuri vankeuteen joutumallansa,\nmutta aina menetellyt niin, että hän pääsi pakoon. Hänen ystävänsä\nvapisivat hänen tähtensä, mutta he eivät voineet estää hänen uskaliasta\nluontoansa ottamasta etevintä osaa ylämaailman vaaroihin.\n\nMutta Cubulon vankeus ei ollut pitkällinen. Ummehtunut ja kylmänkostea\nilma ja pimeys yhtyivät hänen terveyttänsä heikontamaan. Hän riutui\npäivästä päivään. He pyysivät, että hän palaisi Labeon huvilaan, mutta\nhän ei suostunut.\n\n\"Ei\", hän lausui. \"Kerran olisin ilolla jäänyt sinne kohtaloani\nkokemaan, mutta nyt tahdon uhrata jälellä olevat päiväni näille\nsureville, jotka ympäröitsevät minua. Minä tunnen, että he saavat\nlohdutusta sanoistani.\"\n\nNiin vanhus jatkoi harrasta toimitustansa, eivätkä nuot synkät onkalot\nnäyttäneet aivan pimeältä, niin kauan kuin hän jaksoi puhua.\n\nMutta viimein hänen äänensä vaikeni ainaiseksi.\n\nHän heitti henkensä yöllä. Lydia ensiksi huomasi surettavan tapahtuman.\nHän havaitsi eräänä aamuna isänsä makaavan vuoteellaan liikkumatonna ja\nkylmänä. Lydian huudot saattivat kaikki lähellä olevaiset paikalle.\nTäällä he näkivät vanhan miehen ruumiin, josta vapautettu henki oli\nijäksi paennut.\n\nOli nyt yltäkyllin pimeyttä. He kaipasivat hänen kunnian-arvoisaa\nmuotoansa, hänen jaloja kasvojaan; mutta ennen kaikkia, he kaipasivat\nhänen sanojansa, jotka eivät koskaan tauonneet tuottamasta muassaan\ntoivoa ja lepoa ja jumalallista lohdutusta. Mikä oli hänen paikkansa\ntäyttävä?\n\nMitä Lydiaan tuli, Cineas nyt, kun vanhus oli haudattu, yhä vaati, että\nhän tulisi asumaan Helenan kanssa. Surussaan ja yksinäisyydessään\nhänellä ei ollut mitään omaa tahtoa, vaan hän suostui vastustelematta\ntähän ehdoitukseen. Helena vastaan-otti hänen, ikäänkuin hän olisi\nollut sisar.\n\nAivan pimeältä ja kolkolta katakombit nyt Juliosta näyttivät. Mutta hän\njatkoi niinkuin ennen työtänsä yhteistä hyvää varten ja ainoa eroitus,\njonka nämät seikat aikaan saattivat hänen ulkonaisten tekojensa\nsuhteen, oli, että hän tuli vielä uskaliaammaksi, vielä rohkeammaksi ja\nvielä vähemmän kuin ennen huoli omasta hengestään. Näytti kuitenkin\nsiltä, kuin olisi taivas häntä suojellut. Hän joutui joka päivä\nvaaroihin, mutta menetteli niin, että hän aina niistä suoriutui.\n\nCineas teki yhä ahkerammin työtä näitten masennettujen hyväksi, kun hän\nnäki, että heidän vankeutensa pitkistyi ja heidän surunsa syventyi. Hän\nihmetteli suuresti sitä päätöksen lujuutta, jota tämmöisissä oloissa\nosotettiin ja sitä uskoa, joka oli koko tämän lujuuden perustuksena.\nHän ajatteli, että hän itse olisi vaan huono kristitty, sillä hänestä\ntuntui, ikäänkuin hän ei voisi kärsiä mitään tämmöistä minkään uskon\ntähden. Hän ajatteli, että hän saattaisi kuolla omantunnon tähden,\nmutta tämmöinen elämä näytti hänestä niinkuin kalvava kuolema,\nhirmuisempi kuin mikään muu, joka kohtasi ristinpuussa taikka\nmartyrinpaalussa.\n\nSuruissaan he ilmoittivat kaikki tunteensa niissä virsissä, joita he\nniin mielellään veisasivat -- Juutalaisten virsissä, joita kristitytkin\nolivat omistaneet ja joihin he olivat panneet uuden merkityksen:\n\n  \"Herra autuudeni Jumala, minä huudan päivällä ja yöllä sinun edessäs.\n\n  Anna rukoukseni tulla etees; kallista korvas huutoni puoleen.\n\n  Sillä sieluni on surkeutta täynnä, ja elämäni on juuri lähes\n  tuonelaa.\n\n  Minä olen arvattu niitten kaltaiseksi, jotka hautaan menevät;\n  minä olen niinkuin mies, jolla ei voimaa ole.\n\n  Minä makaan hyljättynä kuolleitten seassa, niinkuin haavoitetut,\n  jotka haudassa makaavat, joita et enää muista, ja jotka kädestäs\n  ovat eroitettuina.\n\n  Sinä olet minun painanut alimmaiseen kaivoon, pimeyteen ja syvyyteen.\n\n  Hirmuisuudes minun ahdistaapi; sinä pakotat minua aalloillas, Sela!\"\n\nTässä heidän epätoivonsa näytti saavuttavan sanansa. He\nsovittivat itseensä kaikki nämät lauseet ja katsoivat niitä\nennustuksen-tapaiseksi. Samalla kuin he pyrkivät itsensä-kieltämiseen\nja kärsivällisyyteen, he kuitenkin havaitsivat itsensä pakoitetuksi\nsanoin suruansa ilmoittamaan; ja missä vaan tuommoisia sanoja löytyi\npyhässä kirjassa, he omistivat ne ja käyttivät niitä. Näitten joukossa\noli toinenkin virsi, joka usein niihin aikoihin täällä kuultiin:\n\n  \"Syvyydestä minä huudan sinua, Herra.\n\n  Herra, kuule ääneni: vaarinottakoot korvas rukousteni äänestä.\n\n  Jos sinä Herra soimaat syntiä; Herra, kuka siis pysyy?\n\n  Sillä sinulla on anteeksi antamus; että sinua peljättäisiin.\n\n  Minä odotan Herraa: sieluni odottaa, ja minä toivon hänen sanaansa.\n\n  Sieluni vartioitsee Herraa, enemmän kuin huomenen vartiat, jotka\n  aamua odottavat.\n\n  Israel toivokoon herraan; sillä Herralta on armo, ja runsas\n  lunastus hänellä.\n\n  Ja hän lunastaa Israelin kaikista sen synneistä.\"\n\nNäitten juutalaisen kirkon virsien rinnalla kuului myöskin kristillisiä\nhymnejä. Nämät olivat rakennus-tapansa puolesta yksinkertaiset ja\nnoudattivat loppuvasteisin laadituita, kansan-omaisia kaavoja, jonka\nvuoksi sen-aikaisen kulkurin synnyttämä maku kenties loukkaantui, mutta\njollei sävelten sointua lukuun oteta, sielu näissä sanoissa voi\noivaltaa syvän merkityksen ja saada lohdutusta:\n\n    \"Kun kauhuin keskellä\n    Pimeessä yksinäin\n    Pelossa, tuskassa\n    Ma laakson läpi käyn,\n    Niin veisaa kuoleman\n    Vaivoissa sieluni:\n    'Kuss' otas, kuolo, on\n    Ja voittos, helvetti?'\"\n\n    \"Mustassa murheessa,\n    Pimeessä yksinäin\n    Ma ristiinnaulittuun\n    Vaan luotan mielessäin;\n    Hän saattaa veisaamaan\n    Vaivoissa sieluni:\n    'Kuss' otas, kuolo, on\n    Ja voittos, helvetti?'\"\n\n\n\n\nXXV.\n\nKapinaliitto.\n\n\nNäin oli monena vaivaloisena kuukautena kristittyin henki turvassa\nainoastaan sen päivänvalon uhraamalla, jonka puutteessa elämä on\nvähä-arvoinen.\n\nCineas ei lähestynyt hovia kuin ani harvoin. Hänen velvollisuutensa\nyleisöä ja köyhiä kohtaan, jotka vielä suuressa määrässä olivat\nkodittomina ja avuttomina, olivat jonkinlaisena esteenä. Kun hän\najatteli, että hänen täytyi taas yhdistyä Neroon, häntä kauhistutti.\nHän piti Neroa syypäänä kaikkiin niihin hirveihin tapauksiin, joita hän\ntuonain oli nähnyt: -- tulipaloon; kansan suruun ja tuhoon; kristittyin\njulmaan rangaistukseen; näitten maan-alaiseen elämään ja kärsimiseen.\nNero näytti hänestä, ikäänkuin olisi hän ollut ihmiskunnan vihollinen\n-- Pluto itse, ihmisen haamussa, lähetettynä laittamaan tuskaa ja kipua\nkansalle. Tätä hallitsiaa ja tätä hovia hän katseli inholla ja tunsi\nettä hän ennen menisi vaikka mihin vaaraan kuin jatkaisi entistä\nelämäänsä siellä.\n\nTavallisessa tilassa olisi tämmöinen Cineaan käytös niin kateellisessa\nmiehessä kuin Nerossa synnyttänyt kateutta ja epäluuloa ja näistä olisi\nvarmaan joku omituinen kosto sukeunut. Mutta Nero oli todella\nunhottanut kaikki, mitä Cineaasen koski. Viime kuukausien kohtaukset\nolivat kokonaan sysänneet Neron pois hänen kirjallisista\ntaipumuksistaan. Hän puuhasi juuri nyt ennen kaikkia kristittyin\nsurmaamista. Se tosi-asia, että nämät olivat viattomat, teki hänen\ntyönsä vain hupaisemmaksi. Mitä heidän erityiseen uskontoonsa tuli,\ntämä oli Nerosta yhdentekevä. Heidän palonsa salaisiin piilopaikkoihin,\njossa he niin täydellisesti välttivät häntä, täytti hänen suuremmalla\nvihalla ja lisäsi hänen haluansa hukuttaa heitä.\n\nMutta nyt yksi seikka tapahtui, joka käänsi Neron ajatukset toiselle\nuralle ja vähensi hänen kostonhimoansa kristittyin suhteen, näyttäen\nhänelle uusia vihollisia, jotka olivat monta vertaa pelottavammat.\n\nNeron julmuudet olivat täyttäneet yleisön mielen kauhulla ja muutamat\nuskaliaat miehet ajattelivat, että he saattaisivat keksiä keinon, jonka\nkautta maailma pelastettaisiin semmoisesta hirviöstä. Kapinaliitto\nlaadittiin, johon kuului useita valtakunnan korkea-arvoisimmista ja\nmahtavimmista miehistä. He näkivät, että keisarikunta oli häviöön\nvajoamallaan ja etsivät jotakin miestä, joka, kun oli Nerosta päästy,\npystyi vammaa parantamaan. Tämmöiseksi muutamat arvelivat Senecaa;\nmutta toiset ja enimmistö, katsoivat Cajus Piso soveliaammaksi; hän oli\nsiinnyt Calpurnion heimosta ja oi Roman parasten perhetten sukua. Hänen\noli luonteena miellyttävä; hänen ystävällinen ja kohtelias käytöksensä\ntekivät hänen rakkaaksi hänen ystävilleen. Hän ei ollut erittäin\nsäännöllinen tavoiltansa; mutta tämä ei ollut salaliittolaisten\nmielestä miksikään haitaksi. Kapinaliitto solmittiin semmoisella\ninnolla, että se tuskin oli aloitettu, kuin se jo oli kypsynyt toimeen\npantavaksi. Senatorit, ritarit, soturit, jopa naisetkin rupesivat\nhalulla siihen, sillä yhteinen viha Neroa vastaan elähytti heitä\nkaikkia.\n\nPäivä oli määrätty ja kaikki asiat vähimpiinkin syrjäseikkoihin asti\njärjestetyt; se, joka ensimäisen iskun iskisi, oli valittu; mutta\nyhtäkkiä jonkun etevimmän salaliittolaisen huolimattomuuden kautta\nkaikki oli hukassa. Jonkun johtajan vapautettu orja sai tiedon\ntuumasta ja ilmoitti sen. Äkkiä suuri luku vangittiin ja pantiin\nkidutuslavitsalle. Heidän tunnustuksensa kietoutti muita. Useampia\nvangittiin ja käytettiin samalla tavalla. Kaikki joutui ilmiin. Yhden\ntunnustus aikaan sai kaikkien tunnustuksen. Kidutuslavitsa masensi\nheidän lujuutensa. Runoilia Lucanolta katosi hänen miehuutena, kun\nhäntä kidutettiin, ja hän syytti omaa äitiään yritykseen osalliseksi.\nNyt alkoi koston työ. Kaikki, jotka tavalla taikka toisella, syystä tai\nsyyttömästi, luultiin kapinaliittoon osallisiksi, pantiin kiinni ja\nsurmattiin. Muutamat näistä olivat todella rikokselliset. Toisten\nsuhteen ei saatu mitään toteen. Etevin kärsivistä oli kuuluisa Seneca.\nTämä mies kaikin vikoinensa, jotka eivät olleet harvat, oli aikakauden\nmainioin ja hänen ilman täyttä syytä määrätty kuolemansa on tuottanut\nsuuremman loiston hänen nimellensä.\n\nKun kuolemankäsky tuotiin Senecalle, hän kuunteli sitä tyynellä\nmielellä. Hänen ei sallittu tehdä testamenttiänsä; niin hän lausui\nystävilleen, että vaikka hänen ei ollut suotu palkita heidän hyviä\ntöitään viimeisellä kunnioituksensa osotteella, hän kuitenkin saatti\njättää heille elämänsä esimerkin, jota he saivat muistissaan säilyttää.\nKun hän näki heidän purskahtavan itkuun, hän sanoi: \"missä filosofian\nopit ovat, jotka vuosikaudet ovat opettaneet meitä elämän onnettomuutta\nvakavuudella vastaan-ottamaan? Oliko Neron julmuus mikään outo asia\nmeille kenellekään? Hän murhasi äitinsä; hän kuoletti veljensä; ja\nnäitten hirmutöitten perästä mikä muu jääpi hänelle kuin rikostensa\ntäyttäminen opettajansa surmalla?\"\n\nTuosta Seneca käänsi huomionsa puolisoonsa ja tätä syleillen hän\ntuokioksi vaipui mielenliikutukseensa. Sitten hän, toinnuttuansa, käski\nhänen viihdyttää suruansa. Mutta hänen puolisonsa ei ottanut lohdutusta\nkuullakseen, vaan päätti kuolla Senecan kanssa. Seneca katsoi hänen\npäätöstänsä jaloksi ja hyväksyttäväksi. \"Koska sinä niin tahdot\", hän\nlausui, \"me kuolemme yhdessä. Me jätämme yhtäläisen järkähtämättömyyden\nesimerkin, mutta sinulle on etevin kunnia tuleva.\"\n\nNyt heidän suonensa avattiin. Seneca oli vanha, eikä hänen verensä\nvuotanut pikaisesti. Hän käski avata useampia suonia. Hänen vaivansa\nalkoivat jo valloittaa häntä ja peläten, että hänen kipunsa näky\nrasittaisi hänen puolisoansa, hän kehoitti häntä suostumaan siihen,\nettä hän vietäisiin toiseen huoneesen. Nyt Seneca tyvenesti kutsui\nkirjoittajansa luokseen ja saneli hänelle jäähyväis-puheen, joka hänen\nkuolemansa jälkeen julkaistiin.\n\nSenecan puoliso ei kuitenkaan saanut kuolla. Nero pelkäsi, että tämä\nlisä-uhri vähentäisi kansan kunnioitusta häntä kohtaan ja hänen\nkäskystään tämän suonet sidottiin ja hän pelastettiin. Hän oli jo\ntunnotonna ja heräsi semmoiseen elämään, johon hän oli väkisin\npakoitettu.\n\nSillä välin kuin Senecan puoliso näin pelastui, hän itse hiukesi\ntuskissaan. Havaiten loppunsa viipyvän hän pyysi jotakin myrkkyä, joka\nannettiinkin hänelle. Mutta vaikutus tuskin tuntui. Hän halasi päästä\nelämästään. Hän tahtoi myöskin näyttää, mitä kuoleman ylenkatsetta\nfilosofia saatti synnyttää. Kun hän siis huomasi, ettei myrkky\nvaikuttanut, hän käski, että hän pantaisiin lämpimään kylpyyn. Tähän\npantuna hän parskutti vettä orjiensa päälle ja lausui: \"minä toimitan\njuoma-uhria Jupiterille, vapauttajalle.\" Nyt höyry näännytti häntä ja\nennen pitkää kuolema tuli. Näin Seneca kuoli, semmoinen mies, jolla oli\nmonta vikaa, mutta joka kumminkin osotti, ettei hän pelännyt kuolemaa,\nvaan pysyi lujana loppuun saakka.\n\nEtevin hänen jälkeensä, joka uhrattiin Neron kostolle, oli Lucanus, tuo\nkuuluisa runoilia. Tämän rikosta ja osan-ottoa kapinaliittoon ei käynyt\nepäileminen. Hänen suonensa avattiin ja veri juoksi alttiisti hänestä.\nHänen jäsenpäänsä kävivät ensiksi hermottomaksi ja kylmäksi ja\nelinlämpö vetäytyi sydämeen; mutta hänen mielensä pysyi yhtä jäntevänä\nviimeisiin asti. Nyt hän muisti ne säkeet _Pharsalia'ssaan_, jotka\nkuvailevat samassa tilassa kuolevaa soturia. Hän toisti ne ja niitä\nlausuessaan hän heitti henkensä.\n\nEi saa ihmetellä, että Nero, tämmöiseen työhön kiintyneenä ajaksi\nunhotti taiteen ja kirjallisuuden leppeämmät sulot. Kosto veti kaikki\nhänen ajatuksensa puoleensa. Erittäin huvitti häntä Senecan kuolema,\nsillä tämän kunnioitettava luonne ja suuri maine tekivät hänen loppunsa\nsuurimmassa määrässä merkilliseksi. Ne asianhaarat, jotka seurasivat\ntätä kuolemaa, myöskin Neroa huvittivat. Hän vannoi, että se oli\nkohtaus, jolla oli mitä suurin dramallinen vaikutus, ja jota tarvitsi\nnäkymöllä esitellä. Hän katsoi Senecan puolison alttiiksi-antoa hyvin\nihmeteltäväksi ja oli pahoillaan, että hän oli tämän kuoleman estänyt.\nHän tunsi, että hän oli perinjuurin pilannut suuren tragillisen\ntapauksen, joka olisi sopinut Sofokleelle. Hän vakuutti, että hän\nvastedes tällaisessa tilassa tahtoisi mieluisammin panna jotakin\nvaaraan kuin pilata tositragillisen pathoksen liikuttavan esittelyn.\n\nLucanon suhteen Neron tunteet olivat hyvin samanlaiset. Tämän runoilian\nkuolema ilahutti häntä, sillä Lucanus oli kilpaillut hänen kanssaan,\njopa menestykselläkin, jonka tähden Nero ei koskaan herjennyt häntä\nkovasti kadehtimasta. Nerossa kateus oli sama kuin kosto, ja nyt tämä\nkosto oli tyydytetty. Kuitenkin tämän miehen luonto oli niin\nkummallinen, että kun Lucanon kuolema hänelle kerrottiin, hän vuodatti\nkyyneliä. Hän lausui, ettei hän koskaan luullut, että Lucanolla oli\nniin hieno maku. Ihmeteltävä oli kuolla semmoinen sovelias lause\nhuulilla. Hän vaan muistutti, että Lucanus oli tuonut esiin lauseen\nomista runoelmistaan, ja ajatteli muutamia omia sepitelmiänsä, joilla\ntämmöisessä tilassa olisi ollut suurempi vaikutus.\n\nCineas ja Labeo olivat sen vuoksi kokonaan unhotuksissa ja Nero tunsi\ntilansa tavallaan huokeammaksi, kun Cineas pysyi poissa; sillä jos tämä\nolisi ollut läsnä, Nero olisi ollut puolihäpeissään laimistuneista\nharrastuksistaan kirjallisuuden ja filosofian suhteen. Kapinaliitto\ntäytti kaikki hänen ajatuksensa. Onneksensa Cineas ei ollut koskaan\nmissäkään määrässä pitänyt keskuutta Roman ylhäisten kanssa. Se pelasti\nhänen nyt. Sillä nyt epäiltiin kaikkia, eikä kuitenkaan kukaan tullut\najatelleeksikaan Cineaan syyttämistä; silla se tiedettiin hyvin, ettei\nhän ollut milloinkaan ottanut osaa Roman seuraelämään ja että hän,\nvaikka hän oli johonkin määrin hovimies, oli rajoittanut kaikki\nkunnian-osoituksensa vaan Neroon. Tosi-asia oli, että Roman seuraelämä\naina oli vastenmielinen. Hyvän-avuiset olivat liian jäykät ja\nyksivakaiset ja huonontapaiset olivat liiaksi paheisiin vaipuneet.\nLöytyi kunnon miehiä Romassa, joita Cineas todella ihmetteli, mutta\njoitten seurasta hän ei huolinut. Hänen kreikkalainen luontonsa vaati\njotakin enemmän nerollista, enemmän leikillistä ja vähemmän totista\nkuin hyvän-avuisen luokan Romalainen. Hänen avara tietonsa filosofiassa\nolivat myöskin kokonaan kreikkalaiset, hän ei tuntenut Roman\nkirjallisuutta kuin vähäisen, eikä pitänyt sillä paljon väliä; elämänsä\ntarkoituksen suhteen hän ei havainnut siinä mitään, joka viritti hänen\noson-ottoansa ja hän pani suurempaa arvoa kristittyin yksinkertaisiin\nkirjoituksiin, kuin kaikkiin Ciceron teoksiin. Kaikki nämät olivat\npitäneet Cineasta erinänsä Roman johtavista miehistä. Burrhus, Nero ja\nLabeo, nämät olivat ainoat, joitten kanssa hän oli ollut yhteydessä,\neikä edes Tigellinus, jos hän olisi mielinyt kannella häntä vastaan\nväärien todistajien kautta, olisi voinut mitään kelpaavaa salavehkettä\nkeksiä.\n\nNero oli niin täydelleen unhottanut Cineaan ja Labeon, että kun\nkoroittaminen ylhäisempiin virkoihin tapahtui, jälkimäinen jätettiin\nsyrjään ja joku Tigellinon ystävä asetettiin juuri siihen paikkaan,\njohon Labeo toivoi varmaan pääsevänsä. Muistutus tietysti ei olisi\nhyödyttänyt mitään, jos hänen olisi käynytkin semmoiseen alentuminen.\nHänen täytyi voimiansa myöten kantaa tätä vastusta. Vastus oli\ntodellakin kova. Se synkeytti hänen mieltänsä. Hän oli luullut, että\nhänen tulevaisuutensa oli taattu, ja tavallisten menojen mukaan hän\ntoivoi vähän ajan perästä jotakin korkeata virkaa jossakin provinsissa,\njosta hän kenties pääsisi maaherraksi. Mutta nyt tämä seisahus hänen\nedistymisessään hävitti kaikki nämät kirkkaat näky-alat. Hän näki\nselvään, että jos hänen onnensa korkeimmillaan ollessa tämmöinen isku\nsaatti kohdata, nyt hänen vastoinkäymisissään ei suinkaan mikään muutos\nparempaan päin ollut odotettavissa.\n\nPettyneissä toiveissaan hänen ei ollut nykyjään mitään muuta neuvoa,\nkuin palata takaisin huvilaansa, jotakin parempaa siellä vartoakseen.\nKukaties hän vielä kuitenkin pääsisi korkeampaan virkaan armeijassa;\nkenties aikaa myöten joku parempi tulevaisuuden toivo koittaisi. Niin\nankarasti olivat hänen kunnianhimoiset tuumansa loukkaantuneet, ettei\nhän ajatellut muuta kuin omia asioitaan. Nykyiset onnettomuudet\npahoittivat häntä, mutta ne eivät synnyttäneet hänen mielessään sitä\nkauhua, jota Cineas tunsi. Hän tyytyi siihen, ettei hän puhunut mitään.\nHän ei tuntenut mitään halua minkäänlaisiin välitystoimiin. Jos hänen\nedistymisensä olisi jatkaantunut, hän olisi suostunut pysymään\nyhteydessä hovin kanssa, vaikka kohta Nero olisi ruvennut pahempiin\nrikoksiin kuin koskaan ennen. Hän olisi kylläksi tyytyväinen\nomantuntonsa puolesta, kun hän vaan itse ei olisi mitään todellista\nrikosta tehnyt.\n\nKun aika kului ja hän havaitsi itsensä työttömäksi, hän vakaasti luuli,\nettä joku vihamies oli ottanut himmentääkseen hänen näky-alojansa,\neivätkä hänen ajatuksensa voineet kääntyä kenenkään muun kuin\nTigellinon ja Hegion puoleen. Hän uskoi varmaan, että Hegio oli\npistänyt hänen kartanonsa tuleen, eikä tietänyt, kuinka kauas tämän\nvalta tuon uuden isännän suhteen ulottui. Tämmöisissä oloissa hän\nkatsoi kaikkein parhaaksi olla varoillaan uusia, samasta lähteestä\ntulevia kommeluksia vastaan. Keskustellen Isaakin kanssa hän sai\ntietää, että Hegio oli ruvennut mitä toimeliaimmaksi Tigellinon\nkätyriksi ja nousi nousemistaan rikkaudessa ja arvossa. Hän luuli, että\nHegio vielä ajatteli kostoa, ja että hänen täytyi varjella itseänsä\nhäntä vastaan. Tähän hän ei voinut ajatella ketään soveliaampaa kuin\nGaldoa.\n\n\"Galdus\", sanoi hän jonakuna päivänä, kun hän oli käskenyt\nBritannialaisen luokseen, \"sinä et ole enää palveliani, vaan ystäväni.\nEikö niin?\"\n\n\"Siksi sinä olet minua nimittänyt\", lausui Britannialainen vakavasti,\n\"ja minä vaan odotan tilaisuutta, että saan osottaa itseni tämän nimen\nansainneeksi.\"\n\n\"Minä en ole unhottanut urhoollista käytöstäsi. Tiedätkö, kuka oli\nsyypää kaikkiin -- kuka pisti kartanoni tuleen ja melkein surmasi\npoikani?\"\n\n\"En\", vastasi Galdus, tuima tuli silmissä; \"kuka?\"\n\n\"Hän on pahin vihamieheni. Hän oli kerta palveliani, mutta minä panin\nhänen pois hänen kunniattomuutensa tähden. Hän koettaa kostaa tämän\nminulle.\"\n\n\"Hän on kuoleman oma!\" huudahti Galdus julman näköisenä.\n\n\"Ei, ei; sinä olet sivistyneessä maassa eikä Britanniassa. Romassa ei\nkäy niin helposti ihmisiä tappaminen. Minä tahtoisin, että sinä pidät\nvaaria tästä miehestä. Hän on Asialainen, hänellä on ruskea iho, mustat\nkiharaiset hiukset, mustat silmät ja konnan muoto. Hänen nimensä on\nHegio. Pidä vaaria hänestä. Jos sinä joskus näet hänen minun\ntiluksillani, tee hänen mitä tahdot. Jos vaan näet hänen näillä\nseuduilla, anna minun tietää siitä. Hän koettaa yhä vahingoittaa minua\nja minä luulen, että hän on nykyisin tehnyt minulle paljon pahaa. Hän\ntekee kukaties enemmänkin pahaa.\"\n\n\"Jos hän sen tekee, perii hänen kuolema\", lausui Galdus pitkäänsä ja\njuhlallisesti.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nVankeus.\n\n\nEräänä päivänä kävi Labeon luona joku, jota tämä el ollut moneen aikaan\nnähnyt.\n\nSe oli Julius.\n\nVaaleana ja laihtuneena hän ei enään ollut sen pulskean, nuoren soturin\nnäköinen, joka ennen oli siellä käynyt. Cineas oli alinomaa nähnyt\nhänet hänen uuden elämänsä alusta, mutta ei Labeo. Julion kasvoissa\nkuvautui semmoinen levottomuus, joka heti iski Cineaan mieltä ja\nsynnytti pelkoa hänessä.\n\n\"Sinulla lienee pahoja uutisia?\" sanoi Cineas tutkaellen, kun\nensimäiset tervehdykset olivat ohitse.\n\n\"Niin on\", vastasi Julius synkkämielisesti, \"enkä minä muutoin olisi\nastunut valtion palveluksessa olevan upseerin asuntoon.\"\n\n\"Semmoinen minä en enään ole\", lausui Labeo.\n\n\"Se on tosi\", sanoi Julius, murheellisesti häntä hetken aikaa\nkatsellen. Sitten pikaisella liikunnolla: -- \"nyt ei saa hukata mitään\naikaa -- minä tuon pahoja sanomia teille.\"\n\n\"Mimmoisia?\"\n\n\"Labeo, sinun puolisosi on kristitty.\"\n\nLabeo ja Cineas vaalenivat ja katselivat toisiaan, samalla kuin\ntuskastuttava kauhu heitä vävähytti. Molemmat tiesivät sangen hyvin,\nettä Helena oli kristitty, mutta näinä julmina vainomuksen ja\nmaankulkeuteen tuominnan aikoina tämän lainhylyn äkillinen käynti ja\ntämmöiset sanat hänen suustaan, aavistivat jotakin hirveätä.\n\n\"Entä sitten?\" kysyi Labeo tuskin kuultavalla äänellä.\n\n\"He aikovat panna kiinni hänen\", lausui Julius.\n\n\"Panna kiinni hänen!\"\n\n\"Niin. Eikä saa hukata mitään aitaa. Hänen täytyy paeta.\"\n\n\"Paeta! mihin?\"\n\n\"Katakombeihin.\"\n\n\"Katakombeihin! -- elävältä haudattavaksi! Ja mitä mistä syystä?\"\nhuudahti Labeo kiivaasti. \"Kuka rohkenisi panna kiinni häntä? Hän ei\nole mikään tavallinen, rahvaasta lähtenyt nainen. Hän ei ole mikään\npäällekantajien ja valapattoisten todistajien kievoteltava. Koettakoot\nvaan, jos he uskaltavat.\"\n\n\"Ei saa hukata mitään aikaa\", huudahti Julius häntä keskeyttäen, \"ei\nsilmänräpäystäkään. Minä lähdin pelastamaan häntä ja pelastamaan\nmyöskin Lydiaa. Heidän täytyy paeta --- minun kanssani -- kohta --\ntaikka he ovat hukassa!\"\n\n\"Paeta! -- niinkuin pahantekiät! Paeta! -- minun puolisoni! ei ikinä\",\nhuusi Labeo rajusti. \"Ei ikinä. Senkaltaista ei ole vielä tapahtunut.\nNiin huonoksi minä en ole alentunut. Niin kauan kuin minä elän, elää\nhänkin. Hän ei sai lähteä sinne -- ei -- ei milloinkaan.\"\n\n\"Muista Neroa, ja sinä näet, ettei mikään julmuus ole hänelle\nmahdoton.\"\n\n\"Nerolla ei ole mitään syytä vihata minua. Hän on suuresti suosinut\nminua nyky-aikoihin saakka.\"\n\n\"Muut ovat sysänneet sinun syrjäpuoleen\", sanoi Julius maltittomasti.\n\"Sinä et voi tehdä mitään. Mutta aika kuluu minulta. Joudu. Jos halajat\npelastaa puolisosi, käske hänen valmistaa itseänsä; ellei, kutsu\nkumminkin Lydiaa.\"\n\nCineas ei lausunut sanaakaan. Labeon oli täällä valta. Hän ei tietänyt\nmitään sanoa, eikä sanonutkaan mitään. Äkki-arvaamaton isku hämmensi\nhäntä.\n\nNyt Julius rukoili Labeota, että hän pelastaisi puolisonsa; että hän\nlähettäisi hänen pois, taikka itse saattaisi häntä matkalla; että hän\nennemmin tekisi mitä hyvänsä, kuin sallisi hänen jäädä kotiin. Vaan\nLabeo kielsi lujasti. Hän ei voinut vielä ymmärtää, kuinka kukaan\ntohtisi panna Helenaa kiinni. Koko hänen ylpeytensä oli viritetty. Hän\nei aikonut koskaan myöntyä tähän, joka näytti olevan niin suuri\nepäsuosio. Sillä se näytti hänestä semmoiselta häväistykseltä, joka\nlisäsi hänen nykyiset vastoinkäymisensä, ja hän taisteli sitä vastaan\nja päätti pitää puoltansa kovan onnen suhteen.\n\nKun Julius siis havaitsi kaikki varoituksensa turhaksi, hän suuressa\ntuskassaan ja kiireessään vaati, että Lydia kutsuttaisiin. Tähän Labeo\nmielellään suostui. Asian-laita selitettiin nuorelle tytölle ja Helena,\njoka kuuli uutiset synkeimmillä, kauhunsekaisilla aavistuksilla,\njoudutti Lydiaa ja sanoi hänelle jäähyväisiä, ikäänkuin olisivat he\nviime kerran maailmassa toinen toisensa kohdanneet. Julius tuskin salli\nsanaakaan sanottavan, vaan lähti heti matkalle. Ratsu, joka oli tuonut\nhänen sinne, vei molemmat takaisin heidän määräpaikkaansa kohden.\n\nLabeo ja Cineas olivat nyt jätetyt omien ajatustensa haltuun. Ennen\npitkää Helena ilmestyi, vaaleana ja pelästyneenä. Hän heittäysi\npuolisonsa syliin. Labeo kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, painoi\nhäntä sydäntänsä vastaan, ja katseli tuimasti ylös, ikäänkuin hän olisi\netsinyt jotakuta luultua vihollista.\n\n\"Ei ole mitään vaaraa\", hän lausui, \"eikä pelon syytä, armas puolisoni.\nKen uskaltaisi panna kiinni sinun?\"\n\nHelena vapisi ja itki.\n\n\"Minä olen semmoinen pelkuri\", hän sanoi, \"minä en voi vastustaa\nvaaraa.\"\n\n\"Vaaraa! Ei! sinä olet liian hento joutumaan edes vaaran pelkoon. Eikä\nturmio koskaan kohtaa sinua, niin kauan kuin minä elän.\"\n\n\"Eikö olisi parempi, että pakenisin?\" kysyi Helena arasti.\n\n\"Pakenisit! Voi, mihin? Mikä paikka on turvassa Nerolta? Mutta miksi\npaosta puhua? Ei löydy mitään syytä. Tämä on turhaa hätäilemistä.\nLienee todella ollut joku vaara tarjona, mutta ei sinun. Minulla on\nvielä vähän voimaa ja valtaa. Minä en ole vielä aivan arvoton mies.\nSulpiciot eivät ole niin halvat, että he ovat joutuneet jonkun tyrannin\nuhri-raukoiksi. Ei, ei. Rauhoita itseäsi, ystäväni. Katso ylös --\nainoiseni -- tämä vaara on vaan tyhjä luulo, se oli erehdys Julion\npuolesta -- erehdys -- siinä kaikki.\"\n\nTämmöisillä sanoilla Labeo koetti viihdyttää puolisoansa, mutta,\nvaikkei hän, harmi sydämessä, uskonut mitään vaaraa löytyvän, hän ei\nsuinkaan ollut levollinen. Pahat aavistukset kiusasivat häntä. Sillä\nnimensä ja arvonsa puolesta etevät kristityt olivat jo kärsineet\nkaikkein julmimman kuoleman ja kenties kuitenkin tapahtuisi, että\nHelena pantaisiin vankeuteen.\n\nSillä välin kuin Labeo koetti vuodattaa Helenaan luottamusta, jota hän\nitse oli vailla, Cineas istui kalveana ja tuskaantuneena, laattiaan\nkatsellen. Hän tiesi tyyni vaaran. Hän oli odottanut jotakin\ntämänkaltaista ja hän näytti nyt havaitsevan tulleeksi, mitä hän\npelkäsi.\n\nKun nyt nämät kolme olivat näin yhdessä pelon ja tuskan käsissä, he\nkuulivat äkillisen melskeen ulkoa -- hevosjalkain töminän, aseitten\nkalskeen. Helena kuuli tämän ensiksi. Hän havahti ja painui likemmäksi\npuolisoansa.\n\n\"Jumalani!\" hän huusi, \"tue minua. Minä en voi tukea itseäni.\"\n\nLabeo piti häntä sylissään ja katseli tuimasti oveen päin. Hälinä\nlikeni. Kuului ääniä portikosta, jalan iskua laattiata vastaan ja\nkenenkään kutsumatta taikka ilmoittamatta askelet lähestyivät.\n\nYksi upseeri astui huoneesen; useat sotamiehet seurasivat häntä.\nNäitten perästä tuli yksi, jonka näky täytti Labeon katkerimmalla\nvihalla. Se oli Hegio.\n\nHegio oli saanut voiton kostossaan. Labeo tiesi sen. Tätä kostoa\nharjoitettiin hänen puolisonsa kautta. Hänen päätänsä pyörrytti hänen\nvimmassaan.\n\nUpseeri tervehti Labeota suurella kunnioituksella ja pyysi anteeksi\nläsnä-olostaan. Hän toivoi saavansa anteeksi, kun hän täytti vaikeata\nvelvollisuutta, ja muutamain alkupuhetten perästä hän viimein ilmoitti\ntoimitettavansa laadun. Hän oli lähetetty vangitsemaan Helenaa, Labeon\npuolisoa, koska tämä oli kristitty ja valtakunnan kavaltaja. Tätä\nlausuessaan hän otti esiin keisarillisen käskykirjan.\n\nLabeo silmäili sitä hetken aikaa ja sitten upseeria.\n\n\"Tämä on joku julma leikinteko keisarilta\", lausui Labeo viimein\nkäheällä äänellä.\n\n\"Niin minäkin toivon\", vastasi upseeri; \"mutta minun ei käy\nmenetteleminen kuin yhdellä tavalla.\"\n\n\"Aiotko sanoa, että panet hänen kiinni?\" kysyi Labeo, lujemmin\nsyleillen puolisoansa, kun tämä peloissaan painui häntä vastaan.\n\n\"Mitä minä muuta saatan tehdä?\" vastasi upseeri hämmentyneen tavalla.\n\"Sinä tiedät, että minun täytyy totella käskyjä. Minun täytyy vangita\nhänet.\"\n\n\"Ei ikinä!\" huusi Labeo rajusti.\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"Ei ikinä!\"\n\n\"Sinun ei tarvitse puhua tuolla tavalla\", sanoi upseeri, koettaen\npäästä tästä tuskalloisesta kohtauksesta sillä, että hän näytti\nsuuttuneelta. \"Sinun täytyy myöntyä. Keisari käskee.\"\n\n\"Minä en tee sitä ja sinä saat kertoa sen hänelle.\"\n\n\"Minun täytyy siis ottaa hänet\", sanoi upseeri.\n\n\"Tee se omalla edesvastauksellasi.\"\n\n\"Se tapahtuu sinun edesvastauksellasi\", vastasi toinen, jonka viha oli\nyltymällänsä. \"Miksi vastustat minua? Minä teen velvollisuuteni. Hänen\nsopii vannoa, ettei hän ele mikään kristitty ja kaikki muuttuu hyväksi.\nTässä kaikki, jota hänen tulee tehdä.\"\n\nNyt Helena vapisi yhä kovemmin. Hegion silmät kiilsivät. Hän astui\nupseerin luo ja lausui matalalla äänellä:\n\n\"Sinä et ole sanonut mitään pojasta.\"\n\n\"Pojasta.\"\n\nLabeo toisti sanat niitä ajattelematta ja vielä suurempi kauhu tunki\nhänen sydämeensä.\n\nUpseeri katseli Hegiota.\n\n\"Kuka on käskenyt sinun sekaantua tähän?\" hän huusi. \"Tuleeko sinun\nmuistuttaa minua siitä, jota mielellään unhottaisin?\" Kääntyen Labeon\npuoleen hän sitten lausui pitkäänsä ja vastahakoisesti: \"on toinenkin\n-- yksi poika; minun täytyy ottaa hänetkin.\"\n\nHelena kuuli tämän. Huudahtaen hän irroitti itsensä ja syöksähti ulos\nhuoneesta. Ei kukaan seurannut häntä. Labeo asettui oven suuhun ja\ntuijotti sotamiehiä ikäänkuin mieletön.\n\n\"Tarttukaat häneen!\" lausui upseeri. \"Pitäköön kaksi hänestä kiinni, ja\nmuut seuratkoot minua. Minun täytyy tehdä loppu tästä.\"\n\nKaksi sotamiestä karkasi Labeota vastaan ja ryhtyen häneen he pitivät\nkiinni hänen molemmista käsivarsistaan ja vetivät hänen pois, sillä\nvälin kuin muut, Hegio etupäässä, menivät sisään Helenaa noutamaan.\n\nTällä välin melu ja Helenan huudot olivat panneet kaikki liikkeelle;\nvaaleina ja vapisevina palveliat tulivat joukottain joka taholta.\nMuitten muassa tuli Galdus, joka aina uskollisena ja kiintyneenä yhteen\nkaikkia voittavaan rakkauteen, juoksi ensiksi Markon huoneesen. Siellä\nhän näki Helenan, joka vimmassaan sulki poikaansa syliinsä.\n\n\"Pelasta hänet! Voi, pelasta hänet!\" Helena huudahti, kun hän havaitsi\nGaldon. \"Sotamiehet ovat täällä. He aikovat viedä hänen vankeuteen.\"\n\nTällä haavaa lujia askelia kuului marmorilaattialta ja kun Galdus\nkääntyi, hän näki sotamiesten lähestyvän Hegion johdolla. Galdus seisoi\nikäänkuin vastarintaan asettuva leijona. Hänen jättiläisruumiinsa\ntäytti oven suun. Mutta hän oli aseeton ja sotamiesten peitset\nojennettiin häntä vastaan.\n\n\"Pois tieltä\", huusi upseeri.\n\nGaldus epäili vähän aikaa. Sotamiehet likenivät. Hän ei voinut tehdä\nmitään ja huokauksella, joka näytti halkaisevan hänen ruumiinsa, hän\nperäytyi heidän edestään. Siinä hän seisoi, käsivarret ristiin\nlaskettuina, näkymöä katsellen. Hän tarkasteli Hegion kasvoja; hän\ntunsi, että tämä oli se mies, josta hänen oli käsky pitää vaaria; hän\nhavaitsi hänen synkän katsantonsa ja sen voitonriemun, joka asui näissä\nkasvoissa.\n\nLyhyt aika vaan tarvittiin toimen täyttämiseksi. Helena otettiin kiinni\nja pelosta melkein nääntyen hän, samalla kuin poika riippui hänessä\nkiinni, astui ulos sotamiesten välissä. Markus näytti säikähtyneeltä ja\nhämmentyneeltä, ollen mitään ymmärtämättä ja vaan tietäen, että jotakin\nhirveätä oli tapahtunut.\n\nNyt he palasivat saliin.\n\nUpseeri kääntyi Labeon puoleen.\n\n\"Ole hyvällä mielellä\", hän lausui vapisevalla äänellä. \"Sinun ei\ntarvitse pelätä mitään. Puolisosi vannoo, ettei hän ole mikään\nkristitty. Hän tulee takaisin.\"\n\nLabeo ei virkkanut mitään. Hän seisoi kahden sotamiehen välissä\ntuijotellen eteensä. Hänen vaaleat huulensa liikkuivat, vaikkei mitään\nsanaa kuulunut, ja kova tuska kuvautui hänen liikkumattomissa\nsilmissään. Ei, ei löytynyt mitään sanoja tämmöistä kohtausta varten.\n\nTuosta sotamiehet hyvästi-jättöäkään sallimatta astuivat pois\nvankinensa. Ne, jotka pitivät Labeosta kiinni, odottivat siksi kuin\ntoiset olivat jättäneet kartanon ja laskien hänen vapaaksi, hekin\nlähtivät.\n\nLabeo seisoi paikallansa liikahtamatta. Poistuvien askelten kopina\ntuntui, kun seurue nousi hevosten selkään ja ratsasti matkoihinsa; hän\nseisoi ja kuuli, mutta ei yrittänyt lähtemään perästä.\n\nSiinä seisoi myöskin Cineas, sortuneena, samanlaisia tunteita tuntien,\nvaikka ei niin tuimia kuin kovan onnen kohtaama puoliso ja isä. Hänkin\noli hämmentynyt eikä kyennyt mihinkään toimeen.\n\nLabeo seisoi ikäänkuin huumeissa, rajusti tuijotellen. Hänen otsansa\nsuonet olivat paisuneet pakahtumaan asti, hänen hampaansa olivat\nkiristyksissä, hänen kätensä kiinni pusertuneet ja silmät hehkuivat\nkuin tuli. Siinä oli Cineaskin, kasvot tuskasta vaatevalkeana.\n\nHe olivat ääneti.\n\nMutta voimakas mies tointui viimein ja järki, joka oli tuokion\nlevännyt, palasi jälleen valtaansa. Raskaasti huo'aten hän katsoi\nympärillensä ja jätti vitkaan ja haikistuneena huoneen. Hän astui ulos\nportikoon, katseli Romaa kohten ja kuunteli; tuosta hän astui takaisin\nsaliin. Tämän toisessa päässä olivat hänen esi-isäinsä vartalokuvat\nasetettuina ja yhden tämmöisen kuvan vieressä oli tikari, jonka tämä\noli pistänyt omaan rintaansa, Sulpicioita häväistyksestä pelastaakseen.\nLabeo otti sen. Se oli pysynyt varsin eheänä, oli kiiltävä ja terävä.\n\nCineas näki tämän. Hän ajatteli vaan yhtä asiata, että Labeo mietti\nitsemurhaa niinkuin hänen esi-isänsä.\n\n\"Ei, ei\", hän huusi rukoilevalla äänellä, astuen ystävänsä luo.\n\n\"Ei vielä\", lausui Labeo kolealla äänellä. \"Toisen veri täytyy ensin\nvuotaa.\"\n\n\"Kenenkä veri?\"\n\n\"Minä himoon kostoa.\"\n\n\"Onhan toivoa\", sanoi Cineas; vaikka toivon sana nyt kuului kuin iva.\n\n\"Toivoa!\" huudahti Labeo hurjistuneena. \"Luuletko sinä, että Helena\nkieltää Kristuksen? Sinä et tunne häntä.\"\n\n\"Minä menen Neron puheille.\"\n\n\"Neron\", keskeytti Labeo, \"yhtä hyvin tiikerin.\"\n\n\"Minä toivon, että voin taivuttaa häntä.\"\n\n\"Minä tiedän jotakin parempaa kuin taivuttelemisen. Pois. Vaikka sinä\nolet sieluni ystävä, sinä olet vihattava. Kaikki on vihavaa. Minä nostan\nylös käteni jumalten puoleen ja kiroon heitä. Minä lähden tuonen\nturoille, mutta minä tahdon temmata mukaani sinne konnantapaisen\nNeron.\"\n\nTikariansa heiluttaen hän riensi ulos huoneesta. Ennen pitkää Cineas\nkuuli nopean hevosen neljästyksen.\n\nMutta yksi oli ennen Labeota lähtenyt tästä musertuneesta perheestä.\nYksi, joka rakasti vaan yhtä ainoata ja seurasi sitä nyt, kun se\nhäneltä riistettiin. Yksi, joka oli kasvatettu Britannialaisten\nsodissa, joissa miehet kilpailivat hevosten kanssa nopeudessa ja\njaksoivat tuntikaudet juosta heidän rinnallansa; jossa vaunun-ajajat\nosasivat hypätä ylös vaunujensa vehmaroille taikka täyttä riiviä\nlaukkaavien hevosten selkään ja samalla tappelun töitä toimittaa.\nVerenkostajan tavalla hän ajoi takaa. Hän oli kostoa varten erottanut\nyhden joukosta ja tämä yksi oli Hegio.\n\nKostossansa Galdus saatti olla malttavainen ja uupumaton. Hän ei\nmuistanut ollenkaan väsymystä eikä tien pituutta; hän seurasi ja piti\nheitä kaikkia silmällä.\n\nNäin he viimein saapuivat Romaan ja kun he ratsastivat pitkin katuja,\nGaldus vielä ajoi heitä takaa.\n\nVaan kummoinen vangittujen tila tässä seurueessa oli? Alusta Helena\ntuskin oli havainnut, mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta kylmä\nyö-ilma herätti hänet hänen puoli-horroksistaan ja hän alkoi ymmärtää\nkoko vaaransa. Hän ja Markus istuivat saman hevosen selässä upseerin ja\nHegion välissä. Kun Helena rupesi tarkasti punnitsemaan asemansa\npahimpia kauhuja, nämät kauhut lauhkeentuivat ja hän havaitsi itsensä\nvoimakkaammaksi ja levollisemmaksi. Hän pusersi Markoa lujemmin\nrintaansa vastaan ja notkistaen hänen ylitsensä, hän itki viljaltaa.\nKyynelet huojensivat hänen sydäntänsä. Vaan nämät kyynelet, jotka\nvierivät Markon kasvoille, virittivät samantunteisuutta tämän lempeässä\nlapsen-luonnossa. Markus oli jo osottanut, kuinka uljas ja urhoollinen\nhän todella oli. Hän oli jo katsellut tulen tarjoamaa kuolemaa\nkasvoista kasvoihin ja saattanut sen hämille. Hän oli sama nyt eikä\nhänen ylevä mielensä hetkeksikään vipistynyt. Sillä hän oli niitä,\njoihin toisten kärsimykset kipeästi koskevat, mutta jotka samalla ovat\nmiehuulliset ja kukistumattomat omassa sydämessään. Herkkätunteinen\nja urhoollinen, tytön vienous, mutta leijonan hermot ja sydän --\nsemmoinen Markus oli. Äidin hellyys ja isän voimakas luonto olivat\nhänessä yhdistyneet. Tämmöiset luonnot ovat jaloimmat; lempeät rauhassa,\nuljaat sodassa.\n\n\"Äiti\", hän lausui, \"älä itke; minun sydäntäni särkee; älä itke.\"\n\n\"Se on sinun tähtesi, poikani.\"\n\n\"Minunko tähteni? Itketkö minun tähteni? Ja miksi? Minä en pelkää. Minä\nvoin osottaa, että olen isäni poika. Hän on viimein tietävä, kuinka\nuljaasti voin kuolla.\"\n\n\"Minä tahdon lohduttaa sinua\", sanoi Markus vähän ajan perästä. \"Minä\ntahtoisin, että olisin vanhempi; minä olen vaan kymmenvuotinen, mutta\nminä en ole mikään pelkuri. Minä olen Roman poika ja isäni poika, enkä\nminä pelkää. Minä osaan kuolla, jopa urhoollisestikin.\"\n\nMonta tämmöistä sanaa Markus lausui. Ylevässä pelottomuudessaan hän\nkoetti hyväillä äitiänsä. Hänen luonnossaan ilmestyi ihmeen suloinen\netevyys, ikäänkuin olisi hän havainnut itsessään voimakkaamman ja\netevämmän luonnon; ja hänen äitinsä sai myöskin rohkeutta pikkusen\npojan järkähtämättömästä pelottomuudesta, hänen uhkeasta miehuudestaan.\nUskontokin tuli lohdutuksinensa. Helena ajatteli Häntä, joka oli\nkuollut hänen tähtensä; hän nuhteli itseänsä heikkoudestaan. Uusia\nvoimia vuoti hänen sydämeensä eikä martyri-paalun näky enään\ntuntunutkaan hänestä niin kauhealta; sitä himmensi sen taivaan loisto,\njoka oli tuolla puolen.\n\nVihdoin he saapuivat kaupunkiin. Palaneet osat eivät vielä olleet\nuudestaan rakennetut. Seurue liikkui eteenpäin laajalta kukistuneitten\nkartanoin välitse. Paikottain oli yksinkertaisia majoja rakennettu,\njossa ihmisiä asui; toisaalla kohosivat paraikaa uusien rakennusten\nseinät. Oli aivan pimeä ja harva ihminen nähtiin kaduilla. Hetken\nperästä he tulivat Suburralle, joka oli ihan uudestaan rakennettu ja\ntoi ilmiin jotakin entisen vireän ja moninaisen näkymönsä kaltaista.\nTätä alaspäin he kulkivat vähän aikaa ja poikkesivat lopulta yhdelle\nsyrjäkadulle.\n\nViimein he pysähtyivät ison rakennuksen eteen, jonka luhistuneissa\nmuureissa vielä nähtiin tulen jälkiä. Se oli vankihuone.\n\n\"Tämä ei ole määräpaikka\", lausui Hegio upseerille. \"Heidän asuntonsa\non oleva Pedentaton kartanossa Marsin tanterella. Kyllä minä johdatan\nja näytän tietä.\"\n\nUpseeri ei sanonut mitään. Hegio ratsasti nyt esiin ja asettuen\nseurueen etupäähän ajoi entistä kulkua useita katuja eteenpäin.\n\nLopulta he tulivat avaralle, aukealle paikalle. Se oli Marsin tanner.\nHe ratsastivat pitkin sitä katua, joka reunusti tätä, ja saapuivat\nviimein yhden kartanon luo tämän kadun varrella. Se seisoi aivan\nyksikseen. Läheisiä kartanoita ei oltu vielä rakennettu. Se oli vanha,\ntukeva rakennus, jota tuli oli vaan vähän vahingoittanut ja jota oli jo\nkorjattu. Tähän matkue seisahtui. Kaikki astuivat ratsailta. Ei mikään\nasuttu kartano ollut lähellä; rakennus seisoi itsekseen. Upseeri, joka\nnäytti synkkämuotoiselta ja näreältä, joudutti miehiään heidän työtänsä\npäättämään. Kaksi sotamiestä jäi Hegion pariin, vaan upseeri ratsasti\neteenpäin toisten kanssa. Nyt avattiin ovi, valkeata toimitettiin ja\nHegio ja sotamiehet veivät vankinsa sisään.\n\nVähän ajan kuluttua Hegio tuli ulos, nousi hevosensa selkään ja\nratsasti pois.\n\nHän ei tietänyt, että yksi, joka oli nähnyt kaikki, oli pitänyt häntä\nkoko ajan silmällä.\n\nHän ei tietänyt, että kostaja oli hänen jäljissään.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nKostaja.\n\n\nNiin Hegio ratsasti pois tietämättä, että yksi oli hänen jälissään,\njoka aikoi vaatia hirveätä tiliä näistä kaikista.\n\nHän ratsasti pois hiljakseen ja huolettomasti. Hänen hevosensa ja hän\nitse olivat molemmat väsyksissä pitkästä ajosta ja ponnistuksesta.\n\nHän tahtoikin kulkea verkalleen, saadaksensa hekumoida täydellisestä\nkostostaan. Paljon oli tehty, enemmän oli tekemättä -- kristittyin\nansaittu rangaistus -- Vatikanon puutarhat. Ajatus oli suloinen\nsemmoiselle sielulle kuin hänen.\n\nHän ajatteli muita asioita. Tuo upseeri oli halveksinut häntä ja\nkohdellut häntä ylpeydellä. Hän oli myöskin epäillyt velvollisuuttansa\ntäyttäessään. Tämä oli rangaistava. Labeonkin tuli kukistua -- ja\nCineaan -- ja kaikkien hänen vihamiestensä.\n\nHän laski ohjakset suruttomasti käsistään, kun hän ratsasti edelleen --\nvaipuneena ajatuksiin, jotka niin suuresti huvittivat häntä -- ja tässä\nmielentilassa hän matkusti samaa kulkua kaupungin läpitse.\n\nViimein hän lähestyi Esqvilinon kunnasta. Tässä oli Tigellinon\nmieli-asunto ja tähän Hegion oli määrä mennä. Leveä aukea ala, joka oli\nraivattu liekkien pidättämistä varten, oli vielä entisellään,\npeittyneenä hävitettyjen kartanoin jäännöksillä. Täällä oli aivan\npimeä. Hegio ratsasti eteenpäin.\n\nYhtäkkiä musta haamu syöksähti pimeästä hänen ohitsensa ja ennenkuin\nhän ennätti kannustaa hevostansa, ennenkuin hän ehti edes ajattelemaan,\njo voimakas käsi oli tarttunut hänen kurkkuunsa ja temmannut hänen alas\nhevosen selästä. Säikähtyneenä hevonen hypähti pystyyn ja kiiti pois\ntuulen nopeudella.\n\nPutouksestaan musertuneena, tuntemattoman päällekarkaajansa\nkouristuksesta puoleksi kuristettuna Hegio makasi maassa; mutta\nmuserrus ja kuristus unhottuivat siinä kuolettavassa pelossa, joka\nhuuhotti hänen suonissaan; sillä arempi sydän kuin hänen oli tuskin\nkenelläkään. Hän oli niitä, jotka saattavat kuolla pelosta, ja nyt\nkaikki hänen voimansa vuotivat pois pelon tyrmistyksessä.\n\nHän koetti huoata rukouksen sanoja, mutta turhaan.\n\nYksi käsi pusersi hänen kurkkuaan, toinen haperoitsi hänen uumiansa ja\nirroitti sen kalliin vyön, joka niitä ympäröitsi. Hetkeksi helpotti\nkäsi hänen kurkustaan.\n\n\"Säästä minua\", huusi Hegio, kun hän sai hengittää. \"Minä annan sinulle\nkultaa, jos sitä halajat. Minä olen keisarillinen upseeri. Varo\nitseäsi, jos vahingoitat minua. Sinä saat kärsiä siitä! Minä tahdon\nmaksaa jotakin -- sano hintasi.\"\n\nAinoa vastaus oli piukka side, joka laskettiin hänen suunsa eteen ja\nsisään, ikäänkuin suukapula, joksi hänen päälle karkaajansa oli\nkiertänyt hänen vyönsä ja nyt lujasti siteli hänen ympärilleen, että se\ntodella esti häntä vähintäkään ääntä päästämästä.\n\nTuosta käänsi tuntematon päällekarkaaja hänet selkä ylöspäin, istahti\nhänen hartioilleen, tarttui hänen käsivarsiinsa, väänsi ne taaksepäin\nja ottaen oman vyönsä veti ne yhteen kiinni. Hegio havaitsi itsensä\nvarsin voimattomaksi vihollisensa kynsissä.\n\nNyt päällekarkaaja nousi seisaalle ja pitäen lujasti kiinni Hegiosta\nkäski hänenkin nousta. Sanaakaan virkkaamatta hän työnsi Hegiota\nedellänsä. Hegion tuntui olo huokeammalta, kun hän huomasi, että he\nmenivät Esqvilinoa päin; mutta pelko ja kauhea epäluulo valloittivat\nhänen, kun hän näki, että hän vaadittiin astumaan Labeon kartanon\nraunioita kohden.\n\nNämät rauniot olivat vielä jälillä. Seinät olivat useimmista paikoista\nlauenneet, mutta yhdellä sivulla noin puoli seinää vielä oli pystyssä.\nTähän varjokkaasen paikkaan, josta tumma seinä kohosi, Hegio havaitsi\nitsensä pakotetuksi menemään ja kykenemätönnä puhumaan taikka\nvastustamaan, hän astui eteenpäin.\n\nViimein he seisahtuivat yhden aukon eteen, joka johdatti rakennuksen\nalla oleviin holveihin. Oli pilkkosen pimeä. Tuokion aikaa Hegio\nrinnusteli ja yritti vastusta, mutta hänen vangitsiansa voima oli liian\nsuuri. Hänen täytyi astua alas. Portaat olivat vielä täynnä hirsiä ja\ntuhkaa. Näitä alaspäin vanki-raukka sysättiin ja hänen vangitsiansa\nseurasi. Lopulta he pääsivät pohjalle.\n\nHegio tunsi nyt, että hän vedettiin kappale matkaa eteenpäin\numpi-pimeässä. Hänen pelkonsa oli suurempi kuin koskaan ennen. Tällä\nhetkellä hän maisti kuoleman katkeruutta.\n\nTuosta Hegio käskettiin laskeuta maahan. Hän heittäysi taaksepäin eikä\ntotellut. Silmänräpäyksessä hän viskattiin rajusti pitkälleen ja hänen\nvangitsiansa piti häntä taas allansa.\n\n\"Minä otan nyt pois suukapulasi\", lausui vakava ja pelottava ääni\nraa'alla muukalais-murteella, jota ei Hegio tuntenut. \"Mutta minä pidän\ntikarin rintasi edessä ja jos päästät vähimmänkään huudahuksen, sinä\nkuolet. Vastaa minua, äläkä virkkaa mitään muuta.\"\n\nSuukapula otettiin nyt pois.\n\n\"Säästä minua\", huokasi Hegio. \"Jos halajat kultaa --\"\n\n\"Hiljaa, mieletön, taikka sinä kuolet. Vastaa kysymyksiini\", sanoi\nsyvä, vakava ääni.\n\n\"Mitä sinä pyydät?\"\n\n\"Labeon puolison ja pojan.\"\n\nKun nämät sanat lausuttiin, huuto kuului pimeässä holvissa.\n\nHegio kavahti ylös ja äikähti.\n\nMutta päällekarkaajan koura pihdisti hänen kurkkuaan.\n\n\"Mieletön! jos vielä mitään äännät, sinä kuolet\", huudahti hänen\nvihollisensa ja pidellen häntä lujemmin hän koetti tirkistää pimeän\npuhki. \"Kuka hyvänsä lähestyy, se kuolee\", hän huusi.\n\n\"Kuka täällä on?\" lausui ääni, jonka sävelet olivat todesti tutut\nHegiolle ja Galdolle.\n\nGaldus päästi ilon huudahuksen. Hegio joutui uuteen pelon tuskaan.\n\n\"Isäntä! Ystävä! Labeo!\" huusi Galdus. \"Hän on meidän vallassa täällä.\nMinä tiedän missä he ovat. Ei kaikki ole hukassa.\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitat?\" sanoi Labeo kammottavalla äänellä. \"Rohkenetko\nkehoittaa minua toivoon?\"\n\n\"Minä sanon sinulle, että me voimme vielä pelastaa heidän. Minä\nseurasin heitä ja näin kaikki.\"\n\n\"Missä sinä olet, pelastajani ja ystäväni?\" huudahti Labeo, jonka ääni\nsortui liikutuksesta.\n\n\"Täällä, viiniholvin ovella. Täällä; tule tänne; tule luokseni ja ota\nosaa ilooni, sillä minä olen saanut kiinni hänen.\"\n\n\"Kenen olet saanut kiinni?\" sanoi Labeo hämmästyneenä saapuen paikalle\nja koskettain Galdon hartioita. \"Kenen olet tuonut tänne?\"\n\n\"Hegion.\"\n\nTähän Hegio huudahti.\n\n\"Hiljaa, koira! -- täytyykö minun tappaa sinut?\" sanoi Galdus sahealla\nkuiskauksella.\n\n\"Oletko saanut kiinni tuon kyykäärmeen?\" kysyi Labeo inholla. \"Hän on\nsinun. Tee hänen mitäs tahdot. Minä en huoli hänestä ollenkaan. Mutta,\nvoi jalo ystäväni -- poikani pelastaja -- tule, kiirehtikäämme; jos\ntiedät missä he ovat, pelastakaamme heidät nyt, taikka kuolkaamme;\nälkäämme tuhlatko mitään aikaa.\"\n\n\"Odota silmänräpäys. Minun täytyy kysyä tuolta koiralta jotakin\",\nvastasi Galdus.\n\n\"Vastaa minua\", hän huusi käskeväisesti, kääntyen Hegion puoleen.\n\n\"Puhu\", voihkasi Hegio.\n\n\"Tahdotko henkeäsi varten laskea emännän ja pojan takaisin hyvään\nturvaan?\"\n\n\"Kyllä, kyllä\", huudahti Hegio kiihkeästi; \"anna minun vaan mennä ja\nminä vannon, että ennen sydän-yötä\" --\n\n\"Mieletön! tätä minä en pyytänyt. Vai antaa sinun mennä. Ei, ei -- ei\nennenkuin emäntä ja poika seisovat vapaina edessämme.\"\n\nHegio huokasi.\n\n\"Anna meille käskykirja vartioille, että he päästävät vangit irti ja\njos nämät jätetään meille, me tulemme takaisin sinua vapauttamaan.\"\n\nHegio huokasi.\n\n\"He eivät tottele mitään minun käskykirjaani. Salli minun vaan tavata\nTigellinoa.\"\n\n\"Ei ikinä. Sinä et liikahda tästä paikasta, ennenkuin he ovat vapaat.\nEiköhän sinun käskykirjasi vapauta heitä?\"\n\n\"Ei. He ovat keisarillisia vankeja. Ainoastaan Tigellinon taikka Neron\nkäsky voi vapauttaa heidän.\"\n\n\"Mitä sinä siis voit tehdä?\"\n\n\"Päästä minut Tigellinon puheille ja minä saan hänen taipumaan.\"\n\n\"Ei tässä kuin tuhlataan sanoja\", huudahti Labeo. \"Hän puhuu totta;\nhänellä ei ole mitään valtaa. Hän ei ole parempi kuin orja. Jätä hänet\nja kiirehtikäämme pois.\"\n\n\"Kerro minulle kumminkin tämä\", sanoi Galdus. \"Montako vartiata löytyy\ntuossa kartanossa?\"\n\n\"Missä kartanossa??\"\n\n\"Vastaa minua äläkä kysele -- siinä kartanossa, jossa he ovat\nvangittuina.\"\n\n\"Ainoastaan kaksi.\"\n\n\"Nekö molemmat, jotka jätettiin sinne? Eikö siellä ole muita?\"\n\n\"Ei ketään.\"\n\n\"Jos havaitsen, että olet pettänyt minun, sinun on kahta pahempi.\"\n\n\"Se on totta\", oihkasi Hegio, \"heitä on vaan kaksi.\"\n\n\"Pois siis!\" huudahti Labeo. \"Aika kuluu meiltä tämän viheliäisen\ntykönä. Joudu.\"\n\n\"Odota silmänräpäys\", lausui Galdus.\n\nHän pani vielä kerran kapulan Hegion suuhun. Tuosta hän sitoi hänen\njalkansa lujasti semmoiseen asemaan, joka kokonaan esti häntä\nliikkumasta. Sitten hän nosti hänen syliinsä näyttäen semmoiselta, joka\ntäydellisesti tunsi paikat pimeässäkin, ja astut yhteen paikkaan, joka\noli etäämpänä aukosta. Se oli viiniholvi. Ovi oli kiskottu saranoiltaan\nja makasi permannolla. Galdus nosti sen sijoillensa ja lujitti ketjut,\njotka vielä olivat paikallaan, teljellä, että tuli vahva vankihuone\nsiinäkin tapauksessa, että Hegio pääsisi irti kahleistaan.\n\nKaikki nämät veivät vaan vähän aikaa. Nyt Galdus ja Labeo kiirehtivät\npois. Galdus kävi edellä.\n\n\"Onko sinulla mitään aseita?\" kysyi Galdus, kun he pääsivät ulos\nholvista.\n\nLabeo näytti hänelle tikarinsa.\n\n\"Hyvä! Me tarvitsemme sitä.\"\n\nTästä he kulkivat joutuisasti Marsin tannerta kohden.\n\nViimein he ehtivät kartanon luo. Kaksi vartiaa seisoi ovella ja kuu,\njoka paraikaa oli ylenemäisillään, valaisi näkymöä. Galdus ei tietänyt,\nolivatko nämät vartiat samat, jotka ensin olivat siihen asetetut, vai\nolivatko he jo vaihetut toisiin. Mutta se ei huolettanut häntä.\n\nKun nämät molemmat vartiat näkivät vasta-tulleet, he nousivat ja\nkysyivät heiltä, mitä he tahtoivat.\n\n\"Minä olen Sulpicius Labeo, keisarillisen henkivartioston väkeä, ja\nolen tullut niitten vankien tähden, jotka ovat täällä.\"\n\n\"Sinun valtakirjasi?\" kysyi vartia.\n\n\"Tässä se on\", sanoi Galdus, ja tarttuen hänen kurkkuunsa hän paiskasi\nhänen maahan.\n\nLabeo sieppasi toisen syliinsä ja piti hänestä lujasti kiinni.\n\n\"Älä hiisku sanaakaan, taikka kuolet!\" hän lausui vakaasti.\n\nMies oli vaiti.\n\nLyhyen painelun jälkeen Galdon oli onnistunut sitoa vankinsa vahvasti.\nMies makasi liikkumatta maassa.\n\n\"Tule nyt tänne\", lausui Labeo, kun Galdus oli päättänyt työtänsä, \"ja\nsido tämänkin toverin kädet.\"\n\nGaldus teki niin.\n\n\"Missä vangit ovat? Sano, taikka kuolema sinun perii.\"\n\n\"Minä en sano, jollet lupaa säästää henkeäni\", vastasi mies.\n\n\"Mieletön! Me tiedämme helposti löytää heidän. Mutta minä en tarvitse\nsinun henkeäsi. Ota avaimet ja saata meidät heidän luokseen.\"\n\n\"Käteni ovat sidotut\", sanoi vartia. \"Avaimet ovat vyölläni. Ota ne, ja\nminä näytän tietä.\"\n\nHe astuivat rakennukseen. Galdus otti lampun. Muutamien askelten\nperästä vartia seisahtui yhden oven eteen.\n\nVapisevalla kädellä Labeo avasi sen. Hän otti kynttilän ja Galdus jäi\nsotamiestä vartioimaan. Toinen oli jätetty ulkopuolelle.\n\nKaikki oli hiljallaan, kun Labeo astui sisään. Mutta siellä ilmestyi\nnäky, joka saatti hänen suruisan sydämensä sykkimään nopeasti ilosta.\nTuossa, permannolla, olkikasalla makasi tuo ylhäinen, hento nainen,\nkaunis poika sylissä. Hänen puolisonsa ja poikansa, kadotetut, mutta\njälleen löydetyt, ei äkkipelon hallussa, eikä epätoivossa, vaan\nlevollisessa unessa.\n\nLabeo notkistui alaspäin ja suuteli heitä, ja kuumat kyynelet\nputoilivat hänen puolisonsa kasvoille. Helena hykähti ylös ja huudahti.\n\nLabeo sulki hänen syliinsä.\n\n\"Sinä olet pelastettu! Joudu! Pakene!\"\n\n\"Oi Jumalani! Sinä olet kuullut rukoukseni!\" lausui Helena, kun hän\nnojautui puolisoonsa ja nousi.\n\n\"Hiljaa! Joudu!\" huusi Labeo.\n\nHän kieppasi maasta poikansa, joka heräsi ja havaitsi itsensä isänsä\nsylissä. Mutta nyt ei ollut aikaa puheisin. Muutamat katkonaiset\nkummastuksen ja ilon ja rakkauden huudahukset -- siinä kaikki. Labeo\nriensi ulos, kantaen poikaansa ja hänen puolisonsa seurasi.\n\n\"Galdus\", hän sanoi, \"pane molemmat vartiat tuohon huoneesen ja lukitse\nne sinne.\"\n\nGaldus sysäsi sisään vartian, joka oli hänen kanssaan, meni ulos ja\nkuljetti toisenkin sisään.\n\nNyt he kaikki kiirehtivät pois.\n\nLähin portti oli kappaleen matkan päässä ja tähän he käänsivät\naskeleensa.\n\n\"Mihin me nyt lähdemme?\" kysyi Galdus.\n\n\"Katakombeihin.\"\n\nMatkallansa he eivät kohdanneet ketään. Heidän tiensä kävi parhaastansa\nyhden palaneen kaupungin-osan läpitse, jota ei vielä oltu uudestaan\nrakennettu. Kaikkialla äänettömyys ja häviö.\n\nEnnen pitkää Helena valitti voimattomuuttansa. Väsymys ja\nmielenliikutus, jota sekä suru että ilot olivat synnyttäneet, olivat\nliian paljon häntä raukaisseet.\n\nNyt Labeo jätti Markon Britannialaisen käsiin ja ottaen Helenan\nsyliinsä he liikkuivat edelleen niinkuin ennen.\n\nHe ehtivät pian kaupungin portille, eivätkä vartiat tehneet mitään\nestettä. He astuivat portista jollekin tielle taikka kadulle\nulkopuolella kaupunkia ja kääntyen oikealle kulkivat yhtä sivutietä,\nsiksi kuin he tulivat _Via Appia'lle_. Pitkin tätä he nyt vaelsivat,\nkunnes saapuivat siihen paikkaan, josta kristityt menivät alas\nkatakombeihin. Cineas oli kerta näyttänyt tämän paikan Labeolle ja\njälkimmäinen muisti sen hyvin.\n\nYksi mies seisoi vähän matkan päässä ja kun he tulivat paikalle, hän\nlähestyi ja katseli heitä. Kuutamalla he selittivät, että hän oli\nkaivaja.\n\n\"Ketä te olette?\" hän kysyi lempeästi.\n\n\"Yksi meistä on kristitty\", sanoi Labeo, joka oikein arvasi, että tämä\nmies oli jonkunlainen vartia alla-olevien pakolaisten puolesta.\n\n\"Me haemme turvaa\", jatkoi Labeo. \"Osaatko neuvoa meille tietä? Vie\nminut Julion luo. Tunnetko häntä?\"\n\nSanaakaan virkkamatta mies meni alas ja toiset seurasivat. Kun hän tuli\npohjaan, hän sytytti yhden tulisoiton ja astui vähän matkaa pitkin\nmutkikkaita käytäviä. Viimein hän saapui yhteen paikkaan, jossa pari\nkolme miestä makasi. Yksi näistä oli valveilla.\n\nSe oli Julius.\n\nHän katsoi ylös hämmästyneenä.\n\n\"Labeo! Kuinka sinä olet yhtäkaikki tuonut Helenan tänne. Kiitos\nJumalan!\"\n\n\"Löydätköhän jotakin paikkaa, jossa Helena saattaa levätä?\" kysyi\nLabeo.\n\nJulius nousi kohta ja alkoi käydä edellä. Mutta nyt Galdus pyysi\nkaivajaa johdattamaan itseään jälleen ulos, koska hänellä oli\nkaupungissa jotain toimitettavaa, josta hänen täytyi pitää vaaria.\nJulius otti vastaan Markon ja Galdus lähti. Ahkerassa leposijan\netsinnässään Labeo juuri silloin tuskin ajattelikaan hänen lähtöänsä.\nHän ajatteli sitä kuitenkin jälestäpäin.\n\nJulius vei heidän siihen paikkaan, jossa Lydia oli. Nuori tyttö\nherätettiin ja ilossaan, että Helena oli päässyt hyvään turvaan, hän\ntuskin saavutti sanoja. Sillä hän oli kuullut Juliolta siitä suuresta\nvaarasta, joka uhkasi.\n\nPian oli paikka löydetty, jossa Helena sai levätä. Uupuneena ja\nheikontuneena hän kohta vaipui uneen ja Markus nukkui hänen viereensä.\n\nNyt Labeo kertoi Juliolle kaikki.\n\n\"Vai olet sinä todella kärsinyt näitä kaikkia siitä kuin näin sinun\nviimeiseksi?\" Julius kysyi. \"Mutta kuinka sinä ja Galdus satuitte\nyhteen samalla paikalla?\"\n\n\"Minä\", vastasi Labeo, \"olin mennyt keisaria tapaamaan ja pyytämään\nturvaa puolisolleni ja pojalleni. Jos hän olisi kieltänyt, minä olisin\npistänyt hänen kuoliaaksi ja sitten itseni. Koston ajatus, se minua\ntuki. Galdolla oli omat tuumansa ja hän olisi voinut vapauttaa heidän\nilman minutta ja olisikin niin tehnyt; mutta minä en tiedä, mihin hän\nolisi kätkenyt heidän; ken ties holveihin. Niin, se lienee ollut hänen\naikomuksensa.\"\n\n\"Vaan missä Galdus nyt on?\" Labeo kavahti ylös.\n\n\"Hän on poissa! Voi Hegio! Minä näen tästä sinun kohtalosi! Niin,\nBritannialainen ei tahdo pettyä kostonsa suhteen.\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Galdus lähti heti kun ensiksi tulimme tänne. Hän ei suinkaan ajatellut\nmuuta kuin kostoa Hegiolle.\"\n\nJulius ei sanonut mitään. Mimmoiseksi tämä kosto tuli, heidän oli\nmahdoton arvata. Barbarilla oli omat keinonsa.\n\nLabeo ei voinut nukkua; mutta suru se ei ollut, joka vei häneltä unen.\nÄkkinäinen muutos epätoivosta toivoon oli suuri. Kun hän ajatteli\nnykyistä turvallisuutta, tulevaisuus jäi häneltä näkymättömiin. Pimeys,\nkosteus ja nuot kolkot kalliot, jotka ympäröitsivät häntä, olivat\nkaikki unhottuneet. Yksi suuri ilo täytti hänen sielunsa, ilo siitä,\nettä hän oli saanut takaisin puolisonsa ja poikansa.\n\nKun Galdus lähti katakombeista, hän astui joutuisasti takaisin\nkaupunkia kohden. Kolme tuntia oli vaan kulunut sydän-yöstä ja kuu\nkumotti kirkkaasti.\n\nTakaa-ajossaan Galdus ilta-yön aikana oli miettinyt monta seikkaa.\n\nHän tiesi, mihin Hegio oli tuominnut pojan ja äidin -- kuolemaan,\nkuolemaan tulen kautta. Tulella oli ollut etevä tehtävä Hegion\nhankkeissa. Galdus kantoi vielä hänen sytyttämiensä liekkien arpia.\nTämä oli toinen kerta, kuin hän pelasti Markon tästä kohtalosta.\n\nHän oli ajatellut näitä kaikkia takaa-ajossaan. Hän oli ravinnut julmaa\nbarbarilaista sieluansa tällä ainoalla toivolla.\n\nHän oli määrännyt koko käytöksensä ja tiesi kuinka kaikki päättyisi.\n\nHän astui kaupunkiin ja saapui Esqvilinoon ja Labeon kartanon rauniot\nkohosivat viimein hänen eteensä -- muistuttaen häntä hänen\nkärsimyksistään, yllyttäen häntä hänen kiivaassa kostonhimossaan.\n\nHolvit olivat pimeät ja hiljaiset. Hän pelkäsi, että saalis oli häneltä\nriistetty. Jos tämä rautakäsi milloinkaan olisi vavissut, se varmaan\nolisi sitä tehnyt, kun hän kärsimättömyydestään koetteli maan-alaisen\nvankihuoneen oven pitimiä.\n\nNe olivat jääneet koskematta.\n\nHän tempasi auki oven -- hän riensi sisään. Siellä hänen uhrinsa vielä\nmakasi. Hän veti hänen ulkopuoliseen holviin.\n\nHegio ei voinut sanoa mitään eikä mitään tehdä. Se olikin aivan yhtä.\nGaldon luonto oli heltymätön.\n\nHän päästi irti Hegion kädet ja riisui pois hänen päällysvaatteensa ja\npukunsa. Näitten koristukset ilmoittivat Hegiota keisarillisen perheen\npalveliaksi. Nämät laski Galdus syrjään. Sitten hän otti päältänsä oman\ntunikansa ja pani sen Hegion ylle. Itse hän nyt pukeusi Hegion\nvaatteisin.\n\nKun Hegion kädet olivat vapaat, hän kauheasti ponnisti voimiansa\nsuukapulastansa päästäkseen, mutta Galdus käski hänen vihaisesti luopua\nkokeestaan ja heritti tikariansa.\n\nNyt Hegio nosti ylös kätensä rukoilevaisesti, mutta turhaan. Sillä kun\nGaldus oli saanut itsensä puetuksi, hän vielä kerran sitoi kiinni\nHegion kädet.\n\nTämän tehtyänsä hän päästi irti hänen jalkansa.\n\nTaluttaen Hegiota sen siteen päästä, jolla hänen kätensä olivat\nkiinnitetyt, Galdus nyt kuljetti häntä holveista ulos, kunnasta\nalaspäin ja aution seudun poikki Marsin tanterelle.\n\nHegio ei tehnyt mitään vastarintaa. Hän luuli, että häntä vietiin\nsiihen vankihuoneesen, johon hän oli sulkenut äidin ja lapsen, jotta\nhän olisi apuna jossakin vapauttamisen tuumassa.\n\nKun he saapuivat Marsin tanterelle, Hegio kummastellen havaitsi, että\nhänen vangitsiansa astui suoraan Tiberiä kohden, missä Vatikanoon vievä\nsilta kävi sen poikki.\n\nAstuen sillan ylitse he ehtivät puutarhojen portille.\n\nTässä vartiat pysäyttivät heidän.\n\n\"Minä olen tuonut yhden kristityn, joka tänä yönä vangittiin ja on\ntuomittu heti teloitettavaksi.\"\n\nKun nämät sanat lausuttiin, Hegio heittäysi rajusti taaksepäin. Mutta\nGaldus piti hänestä lujaan kiinni. Sotamiehet astuivat esiin ja\ntarttuivat vankiin.\n\n\"Hän on puettava _tunica molesta'an_ ja poltettava.\"\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Heti.\"\n\n\"Kuka sinä olet ja missä sinun valtakirjasi on?\"\n\n\"Tässä\", vastasi Galdus, näyttäen yhtä sormusta, jonka hän oli ottanut\nvankinsa sormesta. Sotamies katseli sitä, vaan ei näyttänyt havaitsevan\nmitään siinä. Mutta Galdon puku osotti, että hän varmaan oli ylhäinen\nmies.\n\n\"Kuka sinä olet?\"\n\n\"Hegio\", lausui Galdus, \"keisarillisen perheen väkeä. Tämä mies on\ntuomittu kohta teloitettavaksi ja minun täytyy jäädä katsomaan, että\nasia pannaan toimeen.\"\n\nSotamiehet arvelivat, että kaikki oli oikeassa. Kristityitä oli niin\npaljon tuotu sinne poltettavaksi, että tämä oli hyvin tavallinen seikka\nheille. Niin he sen enempää kysymättä veivät Hegion pois ja Galdus\nseurasi.\n\nSotamiehet kirjoittivat ylös sen nimen, jota Galdus sanoi Hegion\nnimeksi. Se oli: \"Galdus, Britannialainen.\"\n\nTosi-Galdus katseli, kun nimi-Galdus kärsi.\n\nTämä näky ei kauhistuttanut Galdoa. Hän oli nähnyt tämmöisiä tapauksia\nennen. Hän oli nähnyt nuot hirveät Druidein uhri-juhlat, joissa\nkymmenkuntia onnettomia raukkoja poltettiin pajutarhoissa. Hän oli\nnähnyt omien sukulaistensa kärsivän tämmöistä. Hänestä ei ollut vaikea\nkatsella, kun vihamies kärsi samaa.\n\nHegio-raukka ei voinut virkkaa mitään, eikä mitään tehdä. Hänen\ntuskansa kuvautui hänen silmissään ja kasvoissaan. Hän tiesi peräti\nhyvin, kuinka hänen oli käyvä. Mutta tämä tuska vaan täytti Galdon\nriemastuksella.\n\nUhri peitettiin tavallisella terva- ja pellavavaatteella ja sidottiin\npaaluun.\n\nNyt pistettiin tulisoitto kylkeen.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\nVapaus.\n\n\nTällä välin Cineas ei ollut saanut tietoa mistäkään. Suruun vaipuneena\nja pahimmilla epäluuloilla kiusattuna hän varoi uhkaavia onnettomuuksia\neikä ymmärtänyt, kuinka niitä karttaa. Kun Labeo oli lähtenyt, hän jäi\njälille ja painui kamalimpaan pelkoon. Käsivarret ristiin laskettuina\nhän käveli levottomasti tuntikaudet edestakaisin, koettaen turhaan\nkeksiä jotakin keinoa, jolla hän vapauttaisi vangit.\n\nKun hän ei pystynyt mitään ajattelemaan eikä myöskään jaksanut\ntuskaansa kantaa, hän viimein nousi hevosensa selkään ja ratsasti Romaa\nkohden. Epätoivossaan hän päätti turvata semmoiseen neuvoon, johon hän\nei olisi ryhtynyt, jos olisi hänen oman henkensä pelastusta kysytty.\nHän päätti vetoa Tigellinoon.\n\nOli varhain aamulla, kun hän saapui Romaan ja hän meni suoraan Neron\nlemmityn asuntoon. Suuri joukko klientejä seisoskeli jo ovilla\nodottaen, että saisivat lausua kunnian-osoituksensa suojelialleen.\nCineas avasi itselleen tien näitten välitse ja taivutti runsaalla\nlahjomisella palveliat Tigellinoa herättämään ja toimittamaan tälle\nCineaan anomuksen kahdenkeskeisestä puheesta.\n\nTuskinpa mikään asia olisi tuottanut Tigellinolle suurempaa iloa. Kun\nCineas, Neron suosittu, tuo nerokas, hyvän-avuinen ylpeä Cineas, tuo\nmies, jonka asema oli semmoinen, ettei hän sitä koskaan saavuttaisi,\nkun tämmöinen mies rukoilevana tuli hänen luokseen -- se tuntui hänestä\ntosiaankin suloiselta. Tigellinus näki, kuinka syvältä isku oli\nsattunut, koska se oli tämmöisen miehen musertanut. Hänen teki suuresti\nmieli nähdä häntä ja hän kiirehti ulos pääsaliin, johon Cineas oli\nlaskettu.\n\nCineas tervehti häntä vakavasti. Hän oli kovin vaalea, mutta levollinen\nja arvonsa mukainen. Ei mitään pelkoa eikä kumartelevaisuutta\nilmestynyt kopeassa Megakleidissä, vaan sen sijaan joku ylevä\nkäytöstapa, joka oli karvas marja Tigellinolle.\n\nCineas rupesi kohta asiaansa. Kun hän oli pyytänyt anteeksi, että hän\noli niin sopimattomasti tunkeunut Tigellinon puheille, hän lausui:\n\n\"Minulla on asia, joka koskee muitten elämää ja kuolemaa. Sisareni ja\nhänen lapsensa ovat vankeudessa. Minä tahdon pelastaa heidän ja käännyn\nsinun puoleesi. Ei kukaan tunne sinun valtaasi paremmin kuin minä.\nMäärää mitä tahdot tehdyksi ja minä teen sen.\"\n\nTigellinus loi silmänsä maahan Cineaan tyvenen ja tutkistelevan\nkatsannon edessä, eikä juljennut katsoa häntä kasvoihin.\n\n\"He ovat valtion vankeja. Laki pitää vaaria heistä. Mitä minä voin\ntehdä?\" hän vastasi.\n\n\"Sinä et ymmärrä minua\", lausui Cineas. \"Minun pyyntöni on tämä. Minä\ntulin tänne heitä lunastaakseni, maksoi mitä maksoi.\"\n\n\"Heitä ei käy lunastaminen. Sinun täytyy vetoa valtioon eikä minuun.\"\n\n\"Heidän henkensä on kalliimpi minulle\", lausui Cineas siitä huolimatta,\nmitä Tigellinus oli sanonut, \"kuin tuhansien muitten. Tahdotko sinä\ntuhat heidän sijastaan. Minä annan sinulle tuhat orjaa heidän\nedestään.\"\n\n\"Minä sanoin jo sinulle\", vastasi Tigellinus, \"että minä en voi tehdä\nmitään. He eivät ole minun vallassani. Sinun täytyy kääntyä Caesarin\npuoleen.\"\n\n\"Sinä et tahdo ymmärtää minua\", lausui Cineas kylmäkiskoisesti. \"Enkö\nminä ole sanonut, että tahdon lunastaa heidän keisarin varjolla?\" Ja\nhän pani erittäin pontta näihin sanoihin. \"Minä olen rikas. Sano\nhintasl Mitä hyvänsä tahdot, minä annan.\"\n\nTigellinon silmät säkenöivät tuokion ahneudesta. Mutta hän vastasi\nkohta:\n\n\"Sinä et tiedä, mitä sanot. Min en ole heidän omistajansa. He eivät ole\norjia. He ovat vankeja. Jos he olisivat minun vallassani, minä en\nsaattaisi myydä heitä. Minä antaisin tutkistella heitä oikeuden edessä\nja jos he olisivat viattomat, laskisin heidän vapaaksi.\"\n\n\"Sano hintasi\", lausui Cineas, osottaen samaa halveksimista toisen\nsanojen suhteen kuin ennen. \"Sano se. Voivatko miljonat ostaa heidän?\"\n\nTigellinus katseli tuokion Cineasta ja loi sitten silmänsä maahan. Kova\ntaistelu alkoi hänessä. Hänen ahneutensa oli suuri. Miljonia ei leikin\njoka päivä käsiinsä saanut. Mutta nyt virisi toinen voimakkaampi tunne\n-- viha; siihen yhtyivät kateus ja kosto ja nämät kaikki veivät\nahneudesta voiton. Miljonia vastasi sen miehen kukistuminen, jota hän\nniin vihasi. Kenties kaikki nämät miljonat muutoinkin joutuivat hänen\nhaltuunsa ja samalla kuin kosto tyydytettiin, samalla oli kenties\nahneuskin saavuttava kaikki, mitä se himosi.\n\nNäitä tuntien ja ajatellen hän pudisti päätänsä.\n\n\"Ei\", hän lausui, minä olen voimaton. Tämä ei ole mikään raha-asia; se\nkoskee lakiin\"\n\n\"_Miljonia_!\" sanoi Cineas voimakkaasti.\n\n\"Kylläksi puhuttu\", vastasi Tigellinus, nousten ja koettaen näyttää\nvarsin arvokkaalta. \"Sinä et tiedä, mitä sinä teet. Sinä pyydät rikkoa\nlakia ministerin lahjomisella. Minä en saata suostua siihen, että minua\nsolvaistaan häpeällisillä ehdotuksilla. Minä olen sanonut sinulle, että\nnämät vangit ovat lain käsissä. Tämän lain täytyy käydä täytäntöön.\"\n\nCineas ei sanonut mitään enään. Hän ymmärsi sangen hyvin ne syyt, jotka\nvaikuttivat Tigellinoon, ja huomasi, että kaikki ponnistukset täällä\nolivat aivan turhat, koska hän vaan suitti joutua häväistyksen\nalaiseksi ilman mitään menestyksen toivoa. Niin hän sanaakaan\nvirkkaamatta meni pois.\n\nPitkäänsä ja surullisesti hän lähti, mietiskellen, mitä olisi paras\ntehdä. Eikö hän saattanut käyttää rikkauttansa milläkään muulla\ntavalla? Eikö hän saattanut palkata muutamia huimapäitä ja löytää\npaikkaa, johon vangit olivat suljetut ja vapauttaa heitä? Huimapäät\nolivat helposti saatavissa. Roma oli semmoisia täynnä. Mutta enemmän\nkuin tämä oli tehtävä. Jos hän vapauttaisi heidän, mitä sitten? Mihin\nhän pakenisi? Tosin kyllä katakombit löytyivät, mutta tämä näytti\nmelkein yhtä kovalta kuin kuolema.\n\nHän ajatteli nyt Neroa. Eiköhän siellä saisi mitään aikaan? Nero ehkä\nmyöntää hänelle tämän asian -- hänen ensimäisen ja ainoan pyyntönsä.\nOli mahdotonta, että tämä seikka jollakin tapaa koski Neroon.\nIlmeisesti oli Tigellinus yksistänsä sen toimeen pannut. Suuressa\nhuolettomuudessaan Nero kenties myöntäisi hänelle tämän, eikä sen\nkoommin asiasta lukua pitäisi.\n\nTämä näytti olevan hänen ainoa apuneuvonsa.\n\nTuosta hän muisti Labeon, hänen tikarinsa ja hänen vimmansa. Mitä oli\nnäistä lähtevä? Labeo oli mennyt Neroa tapaamaan. Oliko hän tämän\nlöytävä? Yksi oli ennen häntä vetova keisariin, vaan jollei tämä\nensimäinen vetominen onnistuisi, mitä sitten? Oliko Labeo epätoivossaan\ntekevä niinkuin hän oli uhannut, oliko hän käyttävä asettansa keisaria\nvastaan?\n\nHämmentyneenä ja huolestuneena hän ratsasti edelleen, mutta viimein hän\narveli, että suorin keino, jolla kaikki epäilykset poistettaisiin, oli\nse, jotta hän heti meni keisarin luo. Hän tiesi, ettei käynyt mitään\naikaa tuhlaaminen; hetken tarve vaati nopeutta ennen kaikkia.\n\nHän jättäysi tämän tunteen valtaan pelkästä epätoivosta. Se kenties\nolisi parempi; se ei saattanut olla pahempi. Hän oli kääntyvä Caesarin\npuoleen.\n\nTätä ajatellen hän ratsasti linnaa päin Vatikanon puutarhoihin. Hän\nsaapui Marsin tanterelle ja kulkien tämän poikki lähestyi sitä siltaa,\njoka kävi virran yli.\n\nKun hän likeni siltaa, yksi mies kiinnitti hänen huomiotansa, käyden\ntämän poikki ja tullen häntä vastaan.\n\nHänen muotonsa oli merkillinen. Puettuna semmoiseen asuun, jota\nkeisarin väki piti, hänellä oli kuitenkin jonkun pohjoismaitten\ntartarin kasvonjuonteet. Hänen vaaleankeltaiset hiuksensa, hänen tuuhea\npartana ja viiksensä antoivat hänelle hurjan ja raa'an ulkomuodon.\n\nEi näitten kasvojen suhteen voinut erhettyä.\n\nSe oli Galdus.\n\nKummastuneena tästä yhtymyksestä ja tuommoisesta muutoksesta Cineas\ntietämättä pidätti hevosensa ja tuijotti ihmeissään äsken tullutta.\nToinen lähestyi, outo voitonriemu kasvoissa.\n\n\"Galdus!\" lausui Cineas.\n\n\"Riemuitse!\" huudahti toinen. \"Kaikki ovat pelastetut.\"\n\n\"Pelastetut!\" vastasi Cineas; eikä hän voinut sanoa sen enempää.\nVoimakas ilontulva vieri hänen suontensa läpitse -- ilo joka oli niin\nsuuri, ettei saattanut puhua mitään. Hänen kummastuksensa oli kumminkin\nyhtä suuri, ellei suurempi.\n\n\"Mitä kaikki nämät merkitsevät? Kuinka he ovat pelastuneet? Onko tämä\naivan totta? Ja mitä tuo puku tarkoittaa? Mitä sinä täällä teet? Missä\nhe ovat?\"\n\nCineas olisi laskenut koko joukon tämmöisiä kysymyksiä, jollei Galdus\nolisi häntä estänyt.\n\n\"Seisominen ja puhuminen täällä on vaarallista\", Galdus sanoi. \"Meidän\ntäytyy rientää pois, vieläpä nopeastikin. Tänä yönä olemme tehneet\nsemmoisia asioita, jotka saattavat koko Roman kintereillemme.\"\n\n\"Keisari?\" kysyi Cineas vapisevalla äänellä, Labeon uhkausta ajatellen.\n\n\"Minä en tiedä hänestä mitään. Meillä on ollut tekemistä toisenlaisten\nihmisten kanssa. Mutta joudu -- tule -- seuraa minua; minä kerron\nsinulle, missä he ovat, minä kerron sinulle kaikki.\"\n\nNäitä puhuessaan Galdus kiirehti suurin askelin pois ja Cineas kääntyi\nja seurasi. Ei sanaakaan virketty, ennenkuin he olivat jättäneet\nkaupungin kadut. Silloin Galdus jutteli hänelle kaikki.\n\nHän kertoi Cineaalle kuinka hän ajoi Hegiota takaa ja otti hänen\nkiinni, kuinka hän tapasi Labeon ja mitenkä he vapauttivat vangit.\nViimein hän kertoi hänelle hirveän pontevilla sanoilla, kuinka hän oli\nkostanut Hegiolle.\n\nTämmöinen kosto kauhistutti Cineasta kesken hänen iloansa. Hän katseli\nkummastuksella tätä miestä, joka rakkautensa puolesta oli yhtä hellä\nMarkolle kuin äiti, mutta jonka kosto vihamiehen suhteen oli niin\njulma.\n\nKuinka tämä kaikki oli päättyvä? Tämä teko ei ollut mikään tavallinen.\nVankien vapauttaminen oli loukannut valtion majesteettia ja tähän\nsoimaukseen oli lisätty pahempi rikos. Näitä miettien he ehtivät\nkatakombien aukolle. Tämä paikka oli kylläksi tuttu Cineaalle, mutta se\nhirvitti häntä, kun hän ajatteli, että se oli Helenan ja Markon\nturvapaikka.\n\nHe astuivat portaita alaspäin ja käytäviä myöten ja Cineas löysi ennen\npitkää ne, jotka hän luuli kadonneiksi.\n\nYhdistymisen ilossa pari kolme päivää kului ja turvallisuuden tunto\nvalaisi pimeyden. Mutta kun turvallisuuteen totuttiin, syntyi pian syvä\nmurheellisuus kaikissa. Kuinka voi kärsiä tämmöistä elämää ja minkä\narvoinen tämä elämä oli? Sitä kenties kestäisi kauan; eikä näin\nhennoille olennoille kuin Helenalle ja Markolle ollut mikään muu\ntarjona kuin kuolema.\n\nCineasta inhotti ja hän kävi toivottomaksi näissä jylhissä varjoissa,\njossa kuolleitten hautoja näkyi joka haaralla.\n\nHän joutui epäilyksiin. Hän päätti panna henkenä alttiiksi niitten\nhyväksi, joita hän rakasti. Miksei hän niin tekisi? Nero oli aina\ntaipunut siihen valtaan, jonka hän oli ymmärtänyt hankkia itselleen\ntämän suhteen. Miksei hän nyt sitä koettaisi?\n\nHän päätti tehdä niin.\n\nKolmannen päivän aamuna hän lähti liikkeelle tätä tarkoitusta varten.\nNero oli palannut Romaan ja Cineas löysi hänen Vatikanon linnasta.\n\nHän meni uljaasti sinne, ja astui Caesarin eteen eri-oikeutetun\nkatsannolla. Hän oli päättänyt panna kaikki alttiiksi tässä ainoassa\nyrityksessä.\n\nSisään tullessaan hän näki, että myöskin Tigellinus oli siellä.\n\nNero oli vasta sinä aamuna palannut Romaan. Tigellinus oli kertonut\nhänelle pitkän jutun. Hän oli kertonut tapahtuneesta vangitsemisesta ja\nvankien vapauttamisesta ja vartian kuolemasta. Toinen sotamies oli\naamulla löydetty suljettuna siitä huoneesta, johon vangit oli pantu.\nOli myöskin Hegio salaisella tavalla kadonnut. Nämät oli Tigellinus\nkertonut. Nero näytti suuttuneelta ja vihaiselta.\n\nKun Cineas astui sisään, Nero katseli häntä pahalla naurulla.\n\nCineas oli pukenut kasvonsa aivan loistavan iloiseen muotoon. Hän ei\nollut päättänyt ainoastaan kuolla, vaan myöskin alentaa itseänsä. Hän\npäätti Helenan tähden taipua jonkunlaiseen liehakoimiseen, taikka oman\narvon myyntiin, jos hän sillä voisi Neroa suostutella. Näin hän oli\nvarustettu kaikkiin.\n\n\"Vai niin\", sanoi Nero kuivakiskoisesti, \"sinä olet vihdoin täällä.\nMikset ole ennen tullut tänne?\"\n\nCineas veti hienotunteisuutensa syyksi. Keisari oli ollut vaarassa ja\nsaanut työskennellä oman pelastuksensa toivossa ja vihollistensa\nrankaisemisessa. Ei hänen mieleensäkään ollut tullut että hän\nsemmoisena aikana Caesarin tietoihin tyrkyttäisi niin vähäpätöisiä\nasioita kuin hänellä oli tarjona. Mutta hän oli tullut heti kuin hän\nluuli, että asianhaarat sietivät.\n\nKaikki nämät, joita oli lausuttu semmoisella luontevalla sievyydellä ja\nhienolla imarruksella, johon vaan Cineas pystyi, tuntuivat Nerosta\nvarsin miellyttävältä. Kuitenkin hänen käytöksensä vielä oli\näreänpuolinen.\n\n\"Athenalainen\", hän lausui pilkkaavalla äänellä, \"luuletko sinä, joka\nniin suuresti ihmettelet Sokratesta, luuletko sinä, että sinussa on\nkylläksi hänen filosofiaansa, jotta osaat kuolla niinkuin hän? Sillä,\ntotta puhuen, minä aivan vakaasti aion koettaa jotakin senkaltaista\nsinun suhteesi.\"\n\nCineas hymyili iloisesti. \"Luulen\", hän vastasi, \"minä luulen niin.\nMutta ennenkuin koetat sitä, sinun tarvitsee sallia minun jutella\nitsellesi paras kertomus, jonka sekä sinä että minä olemme elämässämme\nkuulleet. Se on lisäksi ihan tosi ja minä olen vasta taannoin sen\nkuullut.\"\n\nCineaan iloinen huolettomuus ihastutti Neroa ja tämän uuteliaisuus oli\nviritetty, kun hän ajatteli jotakin kertomusta; sillä ei kukaan\nrakastanut kertomuksia enemmän kuin hän, eikä kenkään osannut laatia\nmitään kertomusta paremmin kuin Cineas.\n\n\"Sinä oivallinen filosofi!\" hän huudahti, muuttaen koko käytöksensä\nyhtä sydämelliseksi kuin ennen. \"Minä en ole koskaan semmoista miestä\ntavannut, joka saattaisi kuulla tämmöisiä sanoja minun suustani.\"\n\n\"Mitkä sanat?\" kysyi Cineas huolettomasti. \"Nuotko kuolemasta? Mitä\nkuolema on? Minä en huoli paljon kuolemasta enkä elämästä. Kuolema; no,\nkuolema on vaan jonkunlainen muutostila, jonkunlainen rupeaminen\ntoisesta elämän muodosta toiseen. Myrkytä minut, taikka polta minut,\nmilloin vaan katsot hyväksi. Se on minulle yhtä kaikki.\"\n\nTigellinus katsoa tuijotti typerällä ja ilmeisellä kummastuksella. Nero\npurskahti hillittömään nauruun.\n\n\"Sinä olet mitä suurin mies\", Nero huudahti. Tuosta hän syleili\nCineasta jonkunlaisella ihastuksella. \"Sinun kaltaistasi ei löydy. Voi\nCineas, sinun täytyy opettaa minulle uhkea huolettomuutesi kuoleman\nsuhteen.\"\n\n\"Minä en osaa opettaa mitään sinun kaltaisellesi. Kun olen sinun\nkanssasi, minä en opeta; minä opin\", vastasi Cineas. \"Mutta, koska sinä\naiot surmata minun, minun täytyy kiirehtiä ja jutella kertomukseni.\"\n\n\"Surmata sinun! Minä en surmaisi sinua koko maailman edestä. No,\nCineas, sinä olet ihme ihmisten joukossa. Mutta juttele minulle\nkertomuksesi. Minä halajan sitä kuulla.\"\n\nTällä hetkellä Tigellinus pyysi Nerolta saadaksensa sanoa hyvästi ja\nlähti pois kiukkua täynnä. Hän näki Cineaan voitonriemun, ja tämä sekä\nhämmennytti että vimmastutti häntä. Mitä hän voi tehdä -- hän,\ntavallinen alhainen himojen kätyri tämmöisen miehen rinnalla, joka\nlaski leikkiä kuolemasta ja nauroi kuoleman kauheata haltiaa vasten\nsilmiä?\n\nNyt Cineas alkoi kertomustansa. Hän jännitti voimiansa niin, kuin hän\nei koskaan ennen ollut tehnyt. Hän tiesi Neron tavattoman mielihyvän,\nkun joku hyvin osattu dramallinen asema taikka näkymön-omainen vaikutus\ntuli esiin. Niin Cineas antausi kokonaan kertomukseensa. Eikä hänen\nälyisä eikä hänen kertomustaitonsa koskaan ollut suurempi kuin nyt.\nNero kuunteli ihastuneena.\n\nAluksi Cineas jutteli Hegion käytöksestä -- hänen ilkeydestään,\nkonnamaisuudestaan ja yrityksistään hänen isäntänsä turmioksi, jotka\nolivat päättyneet niin, että hän itse pantiin pois.\n\nSitten hän puhui, kuinka Hegio oli koettanut kostaa. Hän haasteli\nkartanon palosta ja Labeon maalle muuttamisesta.\n\nLyhyeltä laadittuaan vangitsemisen tapahtumia hän pysytti Neron\nhuomiota Galdossa, kun tämä seurasi ratsastajaa. Nero kuunteli\nhengittämättä kertomusta kostajasta, joka ajoi rikollista takaa; hän\nkuuli kuinka Galdus karkasi Hegioon ja veti hänet hevosen selästä ja\nsitoi hänen ja kuljetti hänen pois holveihin.\n\nNyt aikoi kertomus vankien vapauttamisesta, joka esitettiin\nvärisyttävällä vaikutuksella. Vartiain vangitseminen näytti huvittavan\nNeroa, ja ihastuksen huudahuksilla hän kiitteli Britannialaista.\n\nMutta mikä hänen ilonsa oikein ylimmilleen saatti, oli Galdon\nlopullinen kosto Hegion suhteen. Sit hän kuunteli syvimmällä\nmielenliikutuksella ja kysyi sitä Cineaalta monta monituista kertaa.\n\nVaatteitten muuttaminen ja toisen paneminen toisen sijaan näyttivät\nhänestä ihmeteltävältä.\n\n\"Voi\", hän huusi, \"jospa Tigellinus olisi kuullut tämän! Hän ei tiedä\nsitä. Hän toimitti minulle tyhmän ja taitamattoman esittelyn tästä\nverrattomasta kertomuksesta. Hänen juttunsa oli kaikin puolin\ntavallinen. Sinun juttusi on jumalallinen. Hän ei ole kuullut parasta\nosaa. Se sopii Sofokleelle. Siitä saisi paremman tragedian säikeen kuin\nminkä koskaan olen kuullut. Siitä onkin tragedia syntyvä. Minä itse\nkirjoitan sen. Minä saatan tämän tapauksen tunnetuksi koko maailmalle.\nMinä saatan tämän oivallisen Britannialaisen kuolemattomaksi.\"\n\n\"Mutta missä hän on?\" Nero huudahti. \"Mikset tuonut häntä tänne? Minun\ntäytyy saada hänet tänne ja katsella häntä. Hän on puolijumala. Tuo\nhänet heti tänne.\"\n\nCineas ilmoitti, että he olivat kaikki paossa.\n\n\"Paossa! No, leikki on loppunut. Menkööt he kotiin kaikki tyyni. Minun\ntäytyy nähdä tämä Britannialainen ja hän saa itse kertoa minulle, miltä\nhänestä tuntui ja kuinka hän menetteli, kun hän katseli liekkejä.\nLähetä heidät kaikki kotiin. Minä annan sinulle luvan. Minä kirjoitan\narmokirjan heitä kaikkia varten. He ovat toimittaneet kukin osaansa\nsemmoisessa kertomuksessa, joka viepi voiton kaikista, mitä olen ikinä\nkuullut.\"\n\nJa hetken vaikutuksesta Nero kirjoitti täydellisen armokirjan ja pisti\nsen Cineaan käteen.\n\n\"Toimita Britannialainen minun luokseni\", Nero lausui. \"Minun täytyy\nnähdä hänet. Minun täytyy myöskin nähdä minun Romalaiseni jälleen.\nMinulla ei ollut mitään tekemistä tämän asian kanssa. Tigellinus ne\nkaikki toimeen pani. Mutta kaikki on päättynyt hyvin. Kaikki on käynyt\nihmeellisellä tavalla. Meidän täytyy ryhtyä tämän tragedian tekemiseen,\nCineas. Sinä saat neuvoa. Sinun älysi on oleva hyödyksi minulle.\"\n\n\"Minua ilahuttaa, että sinä olet tullut. Minä olen kyllästynyt noihin\nkristittyihin. He ovat typeriä. He eivät voi enää minua huvittaa. Minä\ntahdon kääntyä uudella ihastuksella jälleen taiteeni ja runouteni\npuoleen. Me palautamme takaisin nuot onnelliset hetket, joita meidän\noli tapa viettää näissä korkeissa harrastuksissa.\"\n\nNäin Nero puhui, lausuen vielä paljon tämänkaltaista, joka kaikki\nosotti, että kirjallinen mielenteko nukuksissa ajan oltuaan jälleen oli\nhänessä herännyt vanhaan voimaansa. Cineas taipui nähtävällä innolla\nkaikkiin tuumiin, joita Nero esitteli. Hän suostui kaikkiin. Hän piti\nkädessään tuota kallista kirjaa, joka lahjoitti elämän ja vapauden\nhänen ystävilleen. Tässä oli kaikki, mitä hän halasi.\n\n\n\n\nXXIX.\n\nMuutoksia.\n\n\nHe olivat viettäneet kolme päivää katakombeissa. Kuinka suloiselta ja\nkirkkaalta luonnon kasvot näyttivät, kun he lähtivät ulos ja näkivät\njälleen iloisen ja ihanan auringon-paisteen, viheriät lehdet, uhkeat\nkasvit ja ihmisen asunnot. Tässä maan-alaisessa elämässä oli\nkaksinkertainen kauhu: sitä elettiin pimeydessä ja keskellä kuolemaa.\nSe oli kuollon varjon laakso. Voi! tämä varjo oli vierähtänyt heidän\nsielunsa ohitse.\n\nMarkus oli suuresti muuttunut. Hänen hellä ja herkkätunteinen luontonsa\noli saanut semmoisen vamman, jok'ei ollut lyhyellä ajalla parantuva.\nRaskas alakuloisuus, joka näytti kummalliselta ja luonnottomalta\npienessä pojassa, oli valloittanut hänen mielensä. Pimeyden kauhu oli\nsyvältä vaikuttanut hänen sieluunsa.\n\nHe rupesivat taas entiseen elämäänsä huvilassa; mutta tämä elämä,\nsemmoisena kuin se kerta oli, ei voinut palata jälleen. Menneitä\ntapauksia ei käynyt hevin unhottaminen. Koko perhettä synkeytti sen\nmurheen yön muistot, jolloin Helena turvasi Labeoon ja Markus turvasi\nHelenaan ja isä tuskissaan näki niitten katoavan, joita hän rakasti ja\njotka nyt, niinkuin hän luuli, ijäksi häneltä riistettiin. Se ei\nmilloinkaan mennyt Helenan mielestä. Hän oli tuonut Lydian muassaan\ntakaisin, vaalean, miettivän tytön, joka katakombeissa eläessään oli\nmuuttunut luonnoltansa ja jossa uuden kauhun sijaan pysyväinen\nalakuloisuus oli astunut. He olivat nyt kaikki turvassa, kumminkin\nsillä hetkellä; mutta se suuri vaara, joka oli seurannut heitä, näytti\nvähentävän heidän elämänsä suloisuutta ja he menettelivät ja puhuivat,\nniinkuin varoisivat uudestaan joutuvansa samaan tilaan.\n\nGaldus yhdistyi jälleen siihen poikaan, jonka hän oli kahdesti\ntemmannut kuoleman käsistä; mutta poika oli muuttunut. Hänen iloinen\nnaurunsa ei enää helähdellyt saleissa. Hän oli nähnyt surua ja elänyt\nvuosikausia. Hän oli totinen ja harvapuheinen. Ennen hän ilmoitti\nGaldolle kaikki tunteensa, toiveensa, pelkonsa, ilonsa, murheensa;\nmutta nyt hänen kokemuksensa oli suurempi ja ne tunteet, jotka asuivat\nhänessä, olivat kasvaneet niin voimakkaiksi, ettei niitä saanut\nlausutuksi.\n\nGaldus ei puhunut koskaan Hegiosta Markon kanssa. Hän tiesi pojan\nluonnon ja kuinka tämä kammoi riitaa ja verta. Kertomus hänen\nkostostaan olisi täyttänyt pojan kauhulla. Galdus tunsi tämän omalla\nhimmeällä tavallansa eikä jutellut Hegiosta Markolle.\n\nMutta yksi löytyi, jolle Galdon oli tilaisuus laatia kertomuksensa, ja\ntämä oli Nero. Keisari oli usein muistuttanut Cineasta tästä ja\nkäskenyt hänen tuoda Britannialaisen luoksensa. Cineas noudatti hänen\ntahtoansa. Nero katseli ihmetellen vieraansa jättiläisruumista ja\nhavaitsi tämän vakavissa, rohkeissa kasvoissa semmoisen voiman, jota\nhän näki harvassa seuralaisessaan. Galdus ei suinkaan ollut mikään\nraakalainen. Hänen mielenlaatunsa, joka oli ylevä, oli kohonnut yhä\nylevämmäksi, koska hän kauan aikaa oli ollut yhdessä Markon kanssa, ja\nhänen uljaissa barbarilaiskasvoissaan kuvautui jonkunlainen sielun\nsivistys, joka synnytti kunnioitusta ja ihmetystä.\n\nKehoitettuna tekemään tiliä teoistaan Nerolle, Galdus laati koko\nkertomuksen. Hänen jutussaan ei ilmestynyt sitä sievyyttä, joka oli\nCineaan kertomukselle omainen, eikä sitä niin taitavasti toimitettu\neikä sen hienoimpia kohtia niin hyvin saatettu näkyviin; mutta yhtä\nkaikki oli sen vaikutus kumminkin yhtä suuri.\n\nSillä tässä seisoi mies itse ja esitteli kertomusta itse tapausta\nnäyttämällä. Kun hän kertoili, hänen mielenliikutuksensa yhä suureni.\nHän eleli tätä tapausta uudestansa. Kaikki tunteet, jotka olivat\npalaneet hänessä tuona muistettavana yönä, elivät ja hehkuivat vielä\nkerran. Hänen tuimia kasvojaan elähytti vaihetellen suru, viha, kosto\ntaikka voitonriemu. Hänen vaaleankeltaiset hiuksensa, hänen puuhkea\npartansa ja hänen vankka ruumiinsa, hänen kurkkuperäinen äännöstapansa,\nhänen muukalainen sanankoroituksensa, hänen kummalliset liikenteensä,\nkaikki nämät saattivat hänen aivan merkilliseksi.\n\nIhastuksissaan Nero otti omasta kaulastaan kultavitjat ja pani ne\nGaldon kaulaan.\n\nHän vakuutti, että tämä kertomus oli antanut hänelle uuden runollisen\ninto-aiheen. Hän aikoi jatkaa tragediansa ja tämä oli maailmaa\nkummastuttava. Hän vannoi myöskin, että Galdus itse oli tätä tragediaa\nnäkymöllä toimittava. Semmoisella tavalla kertomus Neroon vaikutti.\n\nJonkun ajan perästä Labeo lähti hoviin. Hän ei mennyt mistään\nerityisestä syystä, vaan osaksi jostakin epämääräisestä velvollisuuden\ntunteesta ja osaksi vanhasta korkeamman viran halusta. Sangen\nvähäiseksi oli tämä halu nyt käynyt. Se kova koetus, jonka alaiseksi\nhän oli joutunut, oli laimentanut hänen kunnianhimoansa ja semmoisella\ntavalla, jota hän ei voinut koskaan unettaa, näyttänyt hänelle, kuinka\nkovin epävakaiset ihanimmatkin toiveet ovat. Hän käänsi ajatuksensa\nhartaammin kuin milloinkaan ennen puolisoonsa ja lapseensa, jotka hän\noli melkein ollut kadottaa. Hän rupesi ajattelemaan semmoista onnea,\njota hän saavuttaisi yhdessä näitten kanssa ilman mitään korkeampaa\narvoa taikka suurempaa valtaa kuin mikä hänellä nyt oli.\n\nMutta hänen asemansa hovissa tuntui hovissa ennen kaikkia tuskaloiselta\nsen vuoksi, ettei hän voinut kärsiä silmäinsä edessäkään sitä miestä,\njonka käskyn kautta niin kova onnettomuus oli kohdannut häntä, sitä\nmiestä, jota vastaan hän oli kerta tarttunut aseisin ja jonka hän oli\nvannonut surmataksensa. Sopiko hänen anoa suosion-osoituksia tältä\nmieheltä, taikka jos niitä tarjottaisiinkin hänelle, sopiko hänen\nvastaan-ottaa niitä? Hän tunsi, ettei hän voinut.\n\nHänen vaiti-olonsa ja hänen umpimielisyytensä jäivät Nerolta\nhuomaamatta. Labeo oli aina ollut semmoinen ja Nero oli tottunut\nkatselemaan häntä jonkinlaiseksi kuva-ihmiseksi hovissaan, joksikin\nkoristeeksi, taidetuotteeksi. Eikä keisari voinut ajatella että Labeo\nkatsoisi vangitsemisen tapauksia joltakin muulta kannalta kuin hän\nitse. Tämän isän ja puolison sydän oli salattuna Nerolta; että siinä\nkätkeytyisi katkeria muistoja ja syviä haavoja, sitä Neron kaltainen\nsuorastansa ei voinut käsittää.\n\nMuutamien kuukausien perästä Labeo havaitsi, ettei hän voinut kestää\ntätä elämää ja hän alkoi inhota sitä -- inhota viheliäistä hovimiesten\nparvea ja sitä ilkeätä tyrannia, joka johdatti. Hän päätti muuttaa\npois.\n\nMuutkin asiat vaikuttivat häneen; mutta ennen kaikkia Markus. Kuukausi\ntoisen perästä oli mennyt, mutta sumu, joka oli laskenut tälle nuorelle\nsydämelle, ei ottanut millään tavoin haihtuaksensa. Hänen isänsä ja\näitinsä katselivat kovalla huolella näitä kasvoja, jotka näyttivät\npäivästä päivään muuttuvan alakuloisemmaksi. Markus hauteli aina omia\najatuksiaan ja elätteli noita mustia haaveita, jotka olivat\nvalloittaneet hänen mielensä. Se oli semmoinen sielun tila, joka\nsaattaa miehen mielipuoleksi ja välttämättömästi kuolettaa lapsen.\nTämän Labeo näki. Hän katseli pelolla tämän pojan lakastuneita silmiä,\njäntitöntä liikuntoa ja hitaisia askelia, tämän pojan, jonka erittäin\nhilpeä luonto vähäistä ennen oli virkistyttänyt koko perhettä ja\ntäyttänyt sen ilolla. Markus oli tauonnut nauramasta ja leikitsemästä.\nHänen isästänsä tuntui ikäänkuin olisi poika herjennyt olemasta\nitsekaltaisenansa. Hän tunsi että ennen kaikkia perin-juurinen\nasuntopaikan muutos oli tarpeellinen, eikä katsonut mitään paikkaa niin\nsoveliaaksi kuin Britanniaa.\n\nMutta samalla kuin hän lähti takaisiin sinne, samalla hän luopui\nkaikista toiveista pikaisen viran-ylennyksen suhteen; vaan Labeo oli\nalkanut pitää sitä vähässä arvossa. Britannia tarjosi heille uusia\noloja. He olivat oleskelleet siellä ennen ja rakastivat sitä. Markus\nkenties tointuisi jälleen Pohjanmeren voimistuttamassa ilmassa ja\ntulisi entiselleen.\n\nLabeon ei ollut vaikea päästä legionan päälliköksi. Nerosta oli aivan\nyhdentekevä, lähtikö hän vai ei; ja niin he ennen pitkää olivat\nhankkineet kaikki lähteäkseen semmoiseen paikkaan, jossa ei ollut\nmitään synkkiä, yhä vireillä pysyviä muistoja eikä mitään alinomaista\npelkoa uusista vaaroista.\n\nSulpicia jätettiin jälelle ynnä Isaak kartanoa hoitamaan. Lydia jäi\nmyöskin ja Cineas, joka oli päättänyt viipyä vielä jonkun ajan Romassa.\nLabeo otti mukaansa puolisonsa ja poikansa ja Galdon.\n\nAika kului ja Tigellinus oli koettanut vieroittaa Neron mieltä hänen\njälleen elpyneistä taipumuksistaan kirjallisten harrastusten suhteen.\nTämän miehen luonto ei sallinut minkäänlaista kilpailemista. Hän pyysi\nennen kaikkia luovuttaa keisaria Cineaan yhteydestä, sillä hän tunsi,\nettä niin kauan hänen valtansa myöskin oli vaan puoleksi taattu. Tätä\nvarten hän vei keisarin pois Romasta useammin kuin ennen ja pidemmäksi\naikaa erältänsä. \"Kultainen kartano\" kohosi paraikaa ja ennenkuin tämä\noli valmis, Nerolla ei ollut mitään hänen suuruuttansa vastaavaa\nasuntoa. Muut paikat tarjosivat suurempaa vaihtelevaisuutta ja Bajaessa\ntaikka Neapelissa Neron oli tilaisuus nähdä enemmän uutta ja yhtä\nsuurta ylellisyyttä. Cineas tunsi olonsa suuresti huojentuneeksi, kun\nNero jälleen oli poissa. Yhteys keisarin kanssa inhotti häntä. Nyt kun\nhänen rakkaat ystävänsä olivat turvassa, hänellä ei ollut mitään\ntoimitettavaa hovissa eikä hän halannut mitään niin paljon kuin\nsaada hiljaisuudessa lähteä pois. Hänen tahtonsa täytettiin, jopa\nparhaalla lailla, silla hovi oli muuttanut pois ja tavallisella\nhuikentelevaisuudellaan Nero pian unhotti pois \"filosofinsa\". Neron\ntragedia jäi kesken-eräiseksi suunnitelmaksi ja mielikuvituksen luomien\nsijaan astuivat tositapausten kauhut.\n\nTigellinus yllytti kaikkia isäntänsä pahoja intohimoja eikä mitään niin\nsuurella menestyksellä kuin tämän julmuutta. Useat Roman parhaista\nmiehistä kukistuivat hänen vehkettensä kautta. Cineas oli kadonnut\nnäkymöltä eikä Tigellinus enään ajatellut häntä, vaan siirsi kaiken\nkateutensa Petronion puoleen. Tämä iloinen, huoleton ja hilpeä mies\nkävi yhä hovissa, sillä tämä oli hänen rakkain kotinsa, eikä Tigellinon\njuonitteleminen eikä Neron karttuva julmuus peloittanut häntä.\n\nViimein Petronius sai surmansa. Tigellinus syytti häntä osalliseksi\nsuureen kapinaliittoon ja Nero uskoi taikka kumminkin katsoi sopivaksi\nolla uskovinansa. Nero sattui juuri silloin olemaan huvimatkalla\nNeapelin lahden tienoilla. Petronius seurasi häntä, mutta pantiin\nkiinni Cumaessa. Hän havaitsi, että hän oli tuomittu ja vastaan-otti\nkuoleman samalla iloisella mielellä ja tyvenellä ylenkatseella,\njolla hän kaiken elin-aikansa oli maailmaa katsellut. Hän kuoli\nomituisella tavalla. Hän ei tahtonut elää epätiedossa ja niin hän\nylenkatseellisesti valmisteli lähtöänsä maailmasta eikä kuitenkaan\ntahtonut näyttää hätäilevältä. Hän avasi suonensa ja sidotti ne taas\ntavan takaa, kadottaen vähäsen verta joka kerta ja vähitellen mennen\nheikommaksi. Mutta koko ajan hänen ystävänsä ympäröitsivät häntä ja\nnäitten kanssa hän laverteli ja laski leikkiä tavallisella\nhuolettomuudellaan. Hänen mielensä ei tehnyt puhua totisista\nfilosofillisista kysymyksistä, niinkuin sielun kuolemattomuudesta\ntaikka kuoleman ylenkatseesta, vaan hän tahtoi mieluisammin kuulla\nsoitantoa ja laulantoa, lempirunoja ja iloisia säveliä. Hän jakeli\nlahjoja kaikille, kävi ympäri sekä sisällä että ulkona, pani ajaksi\nmaata, ja näin hän iloisesti ja tyvenesti laski pilaa kuoleman kanssa.\nSamalla kuin hän ylenkatsoi kuolemaa, hän osotti yhtä suurta\nylenkatsetta tuhottajiensa, Tigellinon ja Neron suhteen, ja vietti\nviimeisiä tuntejansa sillä että hän kirjoitti kertomuksen Neron\nirstaisuudesta, jonka hän lähetti keisarille lukittuna tämän omalla\nsinetillä.\n\nTällä välin kristittyin vainoaminen oli suuresti laantunut. Useat\npalasivat kotiinsa ja koettivat, niin paljon kuin mahdollista oli,\npäästä näkyvistä. Keisarilla oli suurempia ja arvokkaampia uhreja eikä\nhän enää huolinut heistä. Hänen julistuksensa heitä vastaan oli\nkuitenkin yhä voimassa; alhaisemmat virkamiehet väijyivät vielä heitä,\nja vaikka halpasäätyiset kristityt saattivat jäädä huomaamatta, löytyi\nsentään muutamia, joita oli mainittu nimeltä ja joitten vangitsemista\nvielä puuhattiin niinkuin sangen tärkeätä asiata. Etevämpiä näitten\njoukossa oli Julius.\n\nKoko tämän ajan kuluessa oli vanha Carbo ollut aivan toisenlainen kuin\nennen. Heti alusta hän suri poikaansa ja katui omaa kovuuttansa. Hän\nihmetteli salaisesti tämän lujuutta ja urhoollisuutta ja hankki aina\nitselleen tarkkoja tietoja hänen tilastaan ja rohkeista toimistansa.\nHän olisi mielellään keksinyt jotain keinoa, jolla hän voisi saada\npoikansa takaisin ja sopia hänen kanssaan, mutta ei tietänyt kuinka.\nHänen romalainen ylpeytensä esti häntä ensi askelta astumasta, eikä\nJulius voinut tulla hänen luokseen. Näin hän kauan aikaa taisteli\nsuruansa vastaan, siksi kuin hän ei voinut kauemmin sitä kestää.\n\nEräänä päivänä hän kävi Cineaan luona ja puhui entisellä tavallaan ajan\npahuudesta. Hän soimasi kovasti Neroa ja luetteli hänen rikoksiaan.\nLopulta hän puhui kristittyin vainomuksesta, mainiten sitä Neron\nilkeimmäksi teoksi ja vakuuttaen, että kristittyin hyvät avut olivat\nhänestä täydellisesti todeksi näytetyt sillä, että Nero oli valinnut\nheidän kostonsa esineeksi. Jos he olisivat olleet miksi hän kerta luuli\nheitä, he eivät olisi koskaan näin kärsineet.\n\nCineas kuunteli tätä kummastuksella ja ilolla. Hän ajatteli, että hän\nkenties voisi saattaa isän ja pojan yhteen; häntä ilahutti, kun hän\najatteli, että tämmöinen onni odotti hänen ystäväänsä ja mietiskeli,\nkuinka hän parhaiten saisi tämmöisen yhtymyksen aikaan, kun vanha\nCarbo, joka oli ollut ääneti vähän aikaa, äkkiä alkoi puhua siitä, jota\nCineas juuri tuumi, ja huudahti tuskin kuultavalla äänellä:\n\n\"Cineas, sinä tiedät, missä hän on. Vie minut hänen luokseen.\"\n\nTämä poisti kaikki vastaukset. Hyvin iloisena Cineas heti suostui. He\nlähtivät viipymättä siihen paikkaan, jossa Julius oli ollut niin kauan\nja pääsivät ennen pitkää perille. Carboa hirvitti, kun hän meni\nportaita alas, astui pimeätä labyrintia ja ajatteli, että tämä oli se\npaikka, johon hänen poikansa oli karkoitettu. Ja minkä tähden?\nViattomuuden, oikean uskonnon ja hyvien avujen tähden.\n\nViimein isä tapasi poikansa. Jättäen Carbon taaksensa Cineas toi Julion\nhänen luokseen. Julius tuli, vaaleana ja laihana, jommoiseksi hän nyt\noli muuttunut, kantaen kurjan elämän merkkejä ja kalvealla muodollaan\nollen vielä kalveampi tulisoittojen tummassa valossa. Carbo katseli\nhäntä tuokion ja sulki hänen sitten syliinsä.\n\n\"Voi minun poikani!\" hän lausui ja purskahti itkuun.\n\n\"Isäni\", sanoi Julius, joka oli yhtä syvästi liikutettu, \"minä tiesin\nkoko ajan, että olit antanut anteeksi minulle.\"\n\nVaan Carbo alkoi nyt kirota heikkouttaan ja koetti pidättää\nkyyneliänsä, mutta kun hän uudestaan katseli poikaansa, kyynelet\njälleen täyttivät hänen silmänsä, kunnes hän viimein kävi istumaan,\npeitti kasvonsa käsillään ja itki katkerasti.\n\nNyt, kun vanhus oli löytänyt poikansa ja painanut häntä jälleen\nsydäntänsä vastaan, hän ei voinut ajatella pidempää eroa. Hän vaati\nkiivaasti, että Julius kohta jättäisi tämän paikan ja tulisi kotiin.\nHän lupasi puolustaa häntä kaikkia vaaroja vastaan ja Julius hymyili\nsuruisesti ja lempeästi, kun vanhus vakuutti, että hän tahtoi panna\nhenkensä alttiiksi häntä varten, jos joku yritti viemään häntä\nvankeuteen.\n\n\"Minä tiedän, isäni, että sinä tekisit niin, samoin kuin minäkin\ntekisin sinun tähtesi, mutta minun täytyy ajatella muita asioita. Pelko\noman itseni puolesta ei pidätä minua täällä. Minusta ei ole mitään\npelkoa. Minun olisi helppo välttää vainoajia. Mutta täällä on muutamia,\njoitten ei olisi helppo. He ovat vähemmän toiveliaat ja enemmän\npelokkaat kuin minä. Me, jotka olemme voimakkaat, me kannamme heikkojen\nkuormaa. Tämmöinen meidän uskontomme on. Muutamat näistä onnettomista,\npelokkaista hengistä eivät rohkenisi jättää tätä paikkaa. Niin kauan\nkuin yksi ainoa kallis Kristuksen lapsi löytyy täällä, niin kauaksi\nminun tulee jäädä tänne ja auttaa ja lohduttaa häntä. Muutamien on\nvelvollisuus opettaa; minun on velvollisuus suojella pelkääviä ja\nheikkoja. Ja minä olen luullakseni tehnyt jonkunlaista hyötyä heille.\"\n\nCarbon silmät sädehtivät, kun hän katseli poikaansa ja kuuli hänen\nsanojansa.\n\n\"Jumala varjelkoon, poikani, että he kadottaisivat sinun! Minä ymmärrän\nsinun. Minun täytyy suostua. Se on vaikeata. Mutta minä en voi sanoa\nmitään. Jos olisin nuori, minä rupeisin kristityksi ja tulisin tänne\nsinua auttamaan. Sinä elät kunniakasta elämää, jalo poikani. Mutta enkö\nminä saa koskaan nähdä sinua? Täytyykö minun mennä takaisin ja elää\nilman sinua? Tahdotko antaa vanhan isäsi kuolla hänen luonansa\nolematta?\"\n\n\"Minä tulen sinun luoksesi, milloin ikinä vaan pääsen\", vastasi Julius.\n\"Minä vietän päiväkausia sinun luonasi. Ennen pitkää minun kenties on\ntilaisuus jäädä kotiin. Malta vähän mieltäsi, kallis isäni. Ajattele,\nmitä tekemistä minulla on. Me tulemme usein yhteen nyt. Kiitä Jumalaa,\nettä tämä eripuraisuus on ohitse.\"\n\nJulius piti puheensa. Hän kävi usein isänsä luona ja viipyi toisinaan\nkauan. Häntä ei kohdannut koskaan mikään vaara. Tämä uusi elämä ja tämä\nosittainen pääsö holvien pimeydestä ja kosteudesta vaikuttivat\nnähtävästi häneen. Hänen vaalea muotonsa muuttui verevämmäksi ja hänen\nmielensä kävi hilpeämmäksi.\n\nMutta yksi seikka oli, joka vaikutti etuisammin häneen kuin kirkas ilma\nja auringonpaiste ja sovinto hänen isänsä kanssa.\n\nOli yksi, joka aina odotti hänen tuloansa ja laski hänen poissa-olonsa\npäivät ja kuuli hänen äänensä sykkivällä sydämellä -- yksi, jonka koko\nolento, jolta kaikki muut siteet olivat katkenneet, nyt liittyi\nhellästi häneen ja sai hänessä elämänsä lohdutuksen. Tämä oli Lydia.\n\nLydian luona käydessään Julius alkoi viipyä yhä isomman aikaa. Suuren\nosan ajastansa hän vietti Labeon huvilassa. Hänen isänsä seurasi häntä.\nKun Julius oli poissa, vanhus tuli toisinaan sinne, sillä hän tiesi,\nettä tämä paikka oli kallis hänen pojallensa, ja halasi puhua jonkun\nkanssa hänestä. Välisti hän valitsi Cineaan; mutta ennen pitkää hän\ntapasi toisen kuuntelian, joka ei koskaan väsynyt kuuntelemasta, kun\nhän puhui tästä aineesta, joka oli taipusa kuuntelemaan tuntikaudet ja\nkehoittamaan häntä ja innostuttamaan häntä kysymyksillään. Carboa\nmiellytti tämä kuuntelia enemmän kuin mikään muu. Ja niin hän viimein\ntuli joka päivä Labeon kartanoon puhumaan Lydian kanssa ainoasta\naineestaan.\n\nHän taukosi Romaa soimaamasta; hänen entinen katkeruutensa ja hänen\njyrkkyytensä olivat kadonneet ja antaneet tilaa lempeämmälle ja\nystävällisemmälle mielenlaadulle. Nuot vakavat sotamiehen kasvot ja tuo\nlempeä ääni, jolla hän aina puhutteli Lydiaa, muistuttivat toisinaan\ntätä hänen omasta isästään ja saattivat hänen rakastamaan Julion isää.\n\nAika kului ja Julius alkoi päästä entiseen lujaan terveyteensä. Elämä\noli muuttunut suloiseksi. Katakombeihin turvattiin vaan välisti\näkillisessä pelossa. Kaikkein pelokkaimmat olivat rohjenneet lähteä\npois ja ruvenneet entiseen elämäänsä. Lopulta Julion oli tilaisuus\njäädä kokonaan isänsä luokse.\n\nNyt Julius ja Lydia olivat lähellä toisiaan. Yhdessä kestettyjen\nkärsimysten muistot liittivät heidän yhteen, ja näytti siltä kuin\nheidän surunsa olisivat ajaksi haihtuneet.\n\nTämä kaunis nuori tyttö oli perinjuurin vaikuttanut koko Julion\nluontoon. Julius oli nähnyt hänet hänen halvassa ylähuoneessaan, jossa\nhän asui isänsä kanssa; hän oli vartioinnut häntä noissa kolkoissa\nkatakombeissa, jossa tämä oli ummistanut isänsä silmät. Hän oli monta\nkertaa pelastanut hänen henkensä.\n\nUlkona taivasalla taas kerta ollen Julius ei saattanut enää kärsiä sitä\nvähäistä estettä, joka vielä eroitti heitä toinen toisestansa. Elämä\noli ikävä ja armoton ennenkuin Lydia oli hänen kanssaan kaikkiin osaa\nottamassa. Hän ei malttanut odottaa siksi kuin hänen tilansa oli aivan\nturvallinen.\n\nJos minä odotan siksi, minun täytyy odottaa kuolemaan asti. Lydian\ntäytyy ottaa minut semmoisena kuin minä olen, vaarassa, kuolema\nsilmieni edessä, ja meidän on oleva sama kohtalo, tulkoonpa mimmoinen\ntahansa. Niin kauan kuin olen kristitty, niin kauan minun asemani pysyy\ntämmöisenä. Ja mikä enempi on, Lydia on samassa vaarassa.\n\nNäin Lydia pääsi turvattomasta ja yksinäisestä elämästänsä. Carbon\nkartano, muitten rinnalla varsin halpa, näytti Lydian mielestä\nkuninkaan linnalta. Lydian läsnä-olo saatti sen kirkkaammaksi ja\nhohtavammaksi Julion silmissä. Carbon ei tarvinnut enää mennä Labeon\nkartanoon tapaamaan jotakuta, jonka kanssa hän saisi puhua pojastansa.\nJulion puoliso rakasti tätä ainetta enemmän kuin kukaan muu ja niin\nonnellisesti kuluivat vanhuksen päivät, että hän näytti nuortuvan\nuudestaan eikä viimein tietänyt ketä hän enemmän rakasti, poikaansa vai\nvasta saatua tytärtänsä.\n\n\n\n\nXXX.\n\nEtevin martyri.\n\n\nKun Roman kristityt näin alkoivat jälleen vapaasti hengittää ja palata\nentisiin toimiinsa jonkinlaisella turvallisuudella, vähäinen seurakunta\ntäyttyi ilosta yhden tapauksen johdosta, joka oli heille varsin\nsuuren-arvoinen.\n\nSe ei ollutkaan mikään vähäinen asia, se oli suuren Apostolin\ntakaisintulo.\n\nHänen kanssansa tuli Philo, joka oli seurannut häntä kaikkialla hänen\nmatkoillansa ja joka nyt näytti kalveammalta, heikommalta, mutta\nkuitenkin hehkuvammalta ja hartaammalta kuin milloinkaan.\n\nMonta oli kertomusta, joita nuot kiusatut raukat Romassa tiesivät\njutella vainomuksistaan ja kärsimyksistänsä. Siinä huojennuksessa, joka\nnyt oli saatu raskaasta sorron taakasta, he kuitenkin varoivat vaaraa.\nHe arvelivat kaikki, että tämä vaara kohtasi juuri etevimpiä heidän\njoukostaan, ja heistä kaikista Paavali oli kaikkein etevin.\n\nHänen puolestaan he pelkäsivät. He pyysivät häntä pelastamaan itseään\nsillä, että hän oli hiljaisuudessa ja poissa näkyvistä. Mutta Paavalin\nluonto ei sallinut tätä. Hän oli viettänyt elämänsä keskellä uhkaavia\nvaaroja ja kun hän lujasti luuli, että hän ennemmin tai myöhemmin saisi\nsurmansa uskontonsa vuoksi, hän oli yhtä valmis heittämään henkensä\nRomassa kuin jossakin muussa paikassa.\n\nHän jatkoi sentähden tointansa suurimmalla julkisuudella ja menetteli\nkaikin puolin aivan niinkuin hallitus olisi suvainnut kristityitä.\nTässä tilassa hän pian herätti huomiota; ja kun siellä löytyi useita\nvirkamiehiä, jommoisia aina joka paikassa löytyy, jotka koettivat\nsaavuttaa kunniaa virka-intoa osottamalla, hänen toimensa viimein\npäättyivät siihen, että hän vangittiin.\n\nTutkinnon perästä hän pantiin maan-alaiseen Mamertinin vankihuoneesen\nKapitolion kunnaan juurella.\n\nTäällä hän valmisti itseänsä kuolemaan. Philo, hänen alinomainen\nseuralaisensa, oli vangittu samaan aikaan, suljettu samaan paikkaan ja\ntuomittu samaan kohtaloon.\n\nKappale aikaa kului Paavalin vangitsemisesta, ennenkuin hän\nteloitettiin, jotta hänen oli tilaisuus vastaan-ottaa muutamia ystäviä,\nlohduttaa heitä ja kirjoittaa muille kaukana oleville jumalallisen\nvirvoituksen sanoja.\n\nNiitten joukossa, jotka kävivät vankia tervehtimässä, oli Cineas.\n\nHän oli nähnyt Paavalin ennen, kun tämä toimitti elämänsä suurta työtä.\n\nHän katseli nyt ihmetellen tätä miestä hänen vankihuoneessansa, tätä\nmiestä, joka seisoi hänen edessään kahleissansa, tyvenenä,\nmaltillisena, leppeänä ja niin iloisena käytökseltään, että Cineas\ntäyttyi kummastuksella.\n\nApostoli sanoi, ettei hän ainoastaan täydellisesti tahtonut kärsiä\nvankeutta, vaan todesti halasi kuolla. Hän sanoi, että hän oli valmis\nmenemään pois ja että pois meneminen maailmasta merkitsi taivaasen\npääsemistä. Hän oli taistellut Kristuksen taisteloa ja nyt hänen\nsotapalveluksensa oli päättynyt. Hän lähti nyt saamaan palkintoa\ntöistänsä. Loppuvalon siunaus oli hänen edessään; kunnia semmoinen,\njota ei kukaan voinut käsittää; autuus ijankaikkinen ja sanoin\nsanomaton. Hänen taistelonsa oli taisteltu; hänen juoksukenttänsä oli\npäähän juostu; hän oli ollut uskollinen ja taivas oli hänen tarjonansa.\n\nCineas katseli suurimmalla ihmetyksellä Paavalin käytöstapaa kuoleman\nlähetessä. Hän ajatteli, että tämä mies, joka seisoi hänen edessään,\nkuolisi Sokrateen kuoleman. Hän oli aina niin mielellään muistanut tätä\nkuolemaa ja hän tunnusti itselleen, että löytyi semmoisia kohtia,\njoissa Apostoli vei voiton filosofista.\n\nPaavali ei jäänyt pitkäksi aikaa vankeuteensa.\n\nMuutamien päivien perästä loppu tuli.\n\nHänen ei tarvinnut kärsiä tulella polttamisen kovempia tuskia. Roman\nyleisö oli jo kauan aikaa sitten saanut kyllänsä kauhuja, ja paalussa\npalavien ihmisten näky synnytti toisenlaisia tunteita, kuin mitä se\nennen oli synnyttänyt.\n\nNyt kun Paavalin vuoro tuli, arveltiin, että lakia noudatettiin, jos\nhän kärsisi kuoleman-rangaistuksen samalla tapaa kuin joku muu\nkansalainen. Tuli oli vaan erinomaisissa tiloissa käytettävä; sitä ei\ntässä vaadittu.\n\nTavallinen kuolema mestauksen kautta sallittiin hänelle.\n\nHänen ylevää henkeänsä tuki viimeiseen hetkeen asti korkea,\njärkähtämätön usko -- usko, joka oli enemmän kuin usko, sitten kuin se\noli lujistunut varmaksi tiedoksi ja vakuutukseksi.\n\nHän tiesi, että taivas oli hänelle avoinna. Hän näki kunnian-kruunun,\njoka oli säilytetty hänelle korkeudessa.\n\nTämän taivaan loisto näytti valaiseman hänen kasvojaan; ja ne, jotka\nkatselivat häntä, luulivat näkevänsä enkelin kasvot.\n\nKun tämä jalo pää kaatui kirveen alla, siinä oli yksi, joka katseli ja\nhavaitsi kaikki, joka piti tätä Kristin-uskon suurimpana voitonriemuna.\n\n\"Jää hyvästi, oi Paavali!\" hän lausui. \"Jalo sielu -- kristitty --\nfilosofia etevämpi! Mene ylös taivaasen heimolaistesi luo! Sinä olet\njumalallinen. Sinä olet voittanut Sokrateen.\"\n\nPaavalin kanssa toinenkin kärsi.\n\nHänen ystävänsä, hänen alinomainen kumppaninsa, hänen uskollinen ja\ninnokas seuraajansa.\n\nVihdoin herkesivät Philon surut ja kyynelet, ja hän oli onnellinen, kun\nhän sai panna henkensä alttiiksi Kristuksen tähden ja kuolla Paavalin\nviereen.\n\nHellät ystävät ottivat ylös heidän ruumiinsa ja kantoivat ne siihen\npaikkaan, jota kristityt kuolleet jo olivat pyhittäneet samoin kuin\nniitten läsnä-olo, jotka olivat kerta vainon aikana asuneet siellä ja\njoille maailma ei sopinut -- siihen paikkaan, joka myöhemmillä\nvuosisadoilla oli täyttyvä kristittyin monumenteista ja jota nyky-aika\noli kunnioittava martyrein pyhillä muistoilla.\n\nTähän paikkaan he hautasivat Paavalin.\n\nTänne he hautasivat myöskin Philon, samaan kammioon, jossa hänen\näitinsä lepäsi; ja hänen äitinsä päällekirjoituksen yli he piirsivät\nkyyhkysen, joka kantoi öljypuun oksaa -- sen rauhan kuva, jonka he\nolivat saavuttaneet -- ja nämät yksinkertaiset sanat:\n\n    \"Philon ja Clymenen Bisomum.\"\n\n\n\n\nXXXI.\n\nTuonelle menneet.\n\n\nLabeo oli saanut uuden asuntopaikan Britanniassa lähellä Londonia.\nHänen huvilansa, josta oli avara katsanto virralle, sijaitsi kaupungin\nrajalla. London oli uudestaan rakennettu. Siinä ei näkynyt kuin\nmuutamia jälkiä siitä hävityksestä, jonka alaiseksi se oli joutunut.\n\nLabeo luuli, että Markus täällä, tässä tyvenessä ja levollisessa\npaikassa, kaukana Roman tuskalloisista muistoista, unhottaisi menneet\najat; että hänen nuoren sydämensä taakka keventyisi ja taudin oraat\nhäviäisivät. Mutta Markossa ei havaittu mitään parannuksen merkkiä.\nUnissaan hän vielä näki katakombien kauhut ja asui hautojen keskellä ja\nseisoi kuolleitten vieressä. Hänen arkatuntoinen luontonsa ei voinut\nhelposti poistaa tuon tuskan-paikan hirveätä vaikutusta. Niinkuin hän\nuneksi, samoin hän ajattelikin ja isää suretti, kun hän kuuli poikansa\naina puheissaan mainitsevan kuolemaa ja hautaa. Turhaan koettiin jos\njotakin apukeinoa, jolla poikaa huvitettaisiin. Huvitukset olivat\nkadottaneet sulonsa. Hän piti liian vähän väliä niillä. Hänen\nvanhempansa näkivät, kuinka hänen voimattomuutensa ja tyhjyytensä eneni\nja heidän levottomuutensa kasvoi. Luultiin, että kylmempi, karaiseva\nilma-ala vaikuttaisi etuisasti häneen; mutta ei mitään muutosta\nparempaan päin huomattu.\n\nHelenan koko olento oli kiintynyt hänen lapseensa ja tämän huono\nterveys piti häntä alinomaisessa levottomuudessa ja tuskassa.\nHennokkaalla ja heikkohermoisella Helenalla ei ollut koskaan ollut luja\nterveys ja tuo kova kokemus, johon hän oli joutunut, kun hän maisti\nkuoleman katkeruutta, oli jättänyt jyviä ja pysyväisiä jälkiä. Useita\nharmaita hiuksia ilmestyi jo tällä otsalla, joka vielä oli nuori, ja\nhänen kauniit kasvonsa olivat vakoontuneet, ja yhä pysyivät surun\nmerkit. Jos Markus olisi päässyt entisiin voimiinsa, ja elämä olisi\nollut iloinen -- jos hän itse olisi palannut täydelliseen rauhaan ja\nvapauteen, jossa ei olisi ollut mitään murhetta -- silloin olisi hän\nkenties jälleen tointunut tuon vaiherikkaan yön kauhuista. Mutta toiset\nsurut astuivat entisten sijaan ja Markon laihat, vaaleat kasvot, jotka\nyöt päivät haamottivat hänen silmissään, vaikuttivat haitallisemmin\nkuin katakombit.\n\nKun poika hiukeni, äiti havaitsi, että hän itsekin hiukeni! Hän ei\npuhunut siitä kenellekään. Hän pelkäsi, että hän enentäisi puolisonsa\nsurua. Hän piti salaisuuttansa sydämessään, ja tätä sydäntä pakotti,\nkun hän ajatteli poikaansa, joka näin heiltä riistettäisiin. Hän tiesi,\nettä hänen ja Markon elämällä oli sama juoksu.\n\nUsein tämä ajatus tuli elävästi hänen eteensä, kun hän katseli Markoa\nja silloin hän likisti häntä kiivaasti sydäntänsä vastaan ja lausui:\n\"voi suloinen poika!\" vaan sitä ajatusta, joka oli hänen mielessään,\nhän ei tohtinut lausua.\n\nMutta, kun Markon kasvot kävivät laihemmaksi ja hänen vartalonsa\nhoikemmaksi ja hänen silmänsä kiiltävämmäksi, Helenankin kävi samoin,\nikäänkuin olisi joku hieno samantunteisuus ollut heidän välillään, joka\nyhdisti molemmat yhteiseen kohtaloon.\n\nKaikki nämät huomasi Labeo. Hän näki kaikki, kun hän murheellisena\nkatseli sitä muutosta, jonka aika oli vaikuttanut molemmissa ja\nhavaitsi, kuinka molemmat voipuivat yhdessä. Hän näki kaikki. Hän\ntiesi, mikä se salaisuus oli, jota Helena rakkaudessaan ei tahtonut\nilmoittaa.\n\nAlusta hän taisteli vastaan ja koetti kovasti epäillä, järjellään\nkumota pelkoansa. Turhaan. Äiti ja poika olivat hänen edessään,\nnäyttäen, mikä oli tulossa. Hän koetti toivoa, mutta toivo kävi yhä\nheikommaksi, kunnes se vihdoin kokonaan sammui, ja hänen täytyi\ntaistella sitä kauhua vastaan, joka ilmestyi täydellisenä hänen\nedessään.\n\nSillä Markus meni viimein niin voimattomaksi, ettei hän enää jaksanut\nkävellä ympäri.\n\nNyt Labeo kantoi häntä ympäri taivahalla; hellästi, lempeästi, samalla\nkuin hänen sydämensä oli pakahtumallaan ja hänen äänessään, joka aina\noli hellä ja lempeä, ilmestyi uusi hellyys, uusi rakkauden hehku ja\nsyvä kaipaus hänen sydämensä lemmittyyn. Voimakas mies kantoi vaaleata,\nkuolevaa poikaa ympäri puutarhaa koko päivän, taikka istui pitäen häntä\nsylissään, katsoen häntä kasvoihin sanomattomalla rakkaudella. Hän\ntahtoi aina olla poikansa luona; hän ei tahtonut kadottaa yhtä\nainoatakaan sanaa eikä katsetta. Hän kokosi ne kaikki muistoonsa.\n\nSillä välin kuin isä kantoi poikaansa ympäri puutarhaa, Helenan oli\ntapa katsella heitä etäältä ja ajatella semmoisia ajatuksia, joita hän\nei ollut halullinen lausumaan.\n\nJa Labeo käänsi poikansa riutuneesta muodosta silmänsä pois toisen yhtä\nrakkaan olennon hoikkaan vartaloon ja havaitsi tämän kalveat,\nlaihtuneet kasvot ja ajatteli, kestäisikö tämä kaikki, mitä oli\ntulossa.\n\nSillä hän tiesi sen -- hän tiesi sen. Hän näki edessään mustan pilven\neikä mitään valonsädettä. Ero, kaksinkertainen, perin vaikea, jota ei\nvoi ajatella -- tuska, joka musertaa sydämen, suru sanomaton. Ja tämän\ntulevaisuuden synkeys pimitti koko hänen elämänsä, jotta joka tuleva\npäivä toi pahemman pelon ja saatti hänen yhä likemmäksi epätoivoa.\n\nMutta kun Markus kävi heikommaksi ruumiin puolesta, hänen sielunsa tuli\nvoimakkaammaksi. Hänen mieli-alansa muuttui iloisemmaksi ja hän koetti\nrohkaista ja lohduttaa äitiänsä; mutta ennen kaikkia hänen ajatuksensa\nja sydämensä kääntyivät hänen isänsä puoleen.\n\nKoko hänen luontonsa oli ollut lempeä. Hänen luontonsa perustus oli\nrakkaus ja nyt, kun maailma katosi ja elämän sulo haihtui, tämä rakkaus\nkohosi kaikkia korkeammaksi ja kokoontui hänen isäänsä.\n\nKenties tämä tuli siitä ylpeydestä, jota hän aina oli tuntenut isän\nsuhteen; sillä Labeo oli aina ollut Markon mielestä miehuuden korkein\nperikuva -- semmoinen, jota hän saatti suurimmassa määrässä ihmetellä\nja kunnioittaa -- semmoinen, joksi hän itse kerta oli toivonut\nvarttuvansa.\n\nKenties hän ajatteli, ettei hänen äitinsä tarvinnut niin paljon hänen\nrakkauttansa; kukaties hän näki, että suru olisi vähempi, kun sitä\nkärsisi lyhyemmän ajan. Äiti oli surustansa pääsevä, sillä välin kuin\nisän täytyi kantaa kovaa onneansa ilman lohdutusta tai tukea.\n\nTämä se oli, joka sai Markon yhtä suurella hellyydellä palkitsemaan\nkaikkea sitä rakkautta, jota isä runsaasti osotti hänelle, ja kun Labeo\nkatseli poikansa kasvoja, tämä loi häneen vakavan rakkauden katseen;\nhän tavoitti hyväilyksiä ja antoi isänsä pitää kiinni kädestänsä;\nkaikkien näitten kautta ilmoittaen, mitä sanat olivat liian heikot\nlausumaan.\n\nOlipa yö taikka päivä, Labeo ei hennonut koskaan luopua pojastaan.\nTämän nukkuessa Labeo valvoi hänen luonaan ikäänkuin koettaen\nläsnä-olollaan suojella häntä lähestyvästä vaarasta.\n\nAika kului ja Markus heikontui yhä, siksi kuin ei isä enään voinut\nkantaa häntä sylissään, vaan täytyi valvoa tämän huoneessa ja nyt Labeo\nvietti koko aikansa siinä huoneessa, jossa Markus makasi.\n\nJa kun ruumis raukeni, henki yhä vaurastui. Markossa oli vähemmin tämän\nmaailman omaa, enemmän taivaan. Sanat, joita hän lausui, eivät olleet\nlapsen sanoja. Hän puhui asioista, joista ei Labeo tietänyt mitään;\nmutta sanat sykähyttivät koko tämän olentoa ja kokoontuivat hänen\nmuistoonsa ja virisivät jälki-vuosina.\n\nNe sanat, jotka useimmiten olivat hänen huulillaan, olivat muutamat\nyksinkertaiset sanat, jotka lausuttiin heikolla, mutta totisella\näänellä ja semmoisella syvän rakkauden katsannolla, jota ei kuolema\nitse saanut himmentymään.\n\n\"Isä, me olemme kaikki siellä viimein.\"\n\n\"Isä, minä olen ensiksi siellä.\"\n\n\"Isä, me yhdymme jälleen.\"\n\nSilloin Labeo katsoi omaan sieluunsa ja kysyi itseltänsä: tiesikö hän\ntämän, niinkuin hänen poikansa sen tiesi? Oliko hän varma siitä? Tämä\npoika oli. Mutta oliko hän itse? Ja hän tunsi, ettei hän ollut.\n\nIsän rinnalla äiti oli samassa tuskassa, heikkoudessaan valvoen saman\nvuoteen vieressä ja vaan tahtoen elää kylläksi kauan, jotta hän voisi\nlohduttaa isää, kun isku ensiksi tulisi -- yhtä surullisena, mutta\nilman epätoivoa; sillä nyt, kun tuo verkkainen, mutta varma loppu\nlähestyi, synkein suru peitti Labeon ja hänen sielunsa täyttyi\nhaikeudella.\n\nKuitenkin jokainen hetki, joka vei osan pojan elämästä, vei yhtä suuren\nosan äidin elämästä.\n\nKesken tätä Markon oli tapa puhua yksinkertaisia sanojansa taivaasta ja\nJumalasta, ikäänkuin olisi hän puhunut jotakin, joka oli jokaiselle\ntuttu. Labeo ei kuitenkaan tietänyt mitään näistä asioista ja Markon\ntunteet olivat häneltä salassa. Se Ainoa, jota Helena ja hänen poikansa\nniin rakastivat, oli tuntematon hänelle eikä hän uskonut Häneen.\nMenestyksensä ja onnensa aikana hän ei ollut kääntynyt Hänen puoleensa\nja nyt, surun tullen, hän seisoi kaukana Hänestä.\n\n\"Isä\", lausui Markus, \"me yhdymme jälleen. Emmekö yhdy, isä? Sano,\nisä!\"\n\nJa tuskissansa isä suuteli poikansa vaaleita hiuksia, mutta ei voinut\nvastata, siksi kuin Markus vaati häntä niin, että hänen täytyi sanoa\njotakin.\n\n\"Oi, minun poikani, suokoon sen suuri jumala!\"\n\n\"Hän suo -- Hän suo -- isäni!\"\n\nTämmöisillä sanoilla tämä kirkas, nuori sielu kohosi puhtaampaan\nmaailmaan, hurskaampaan seuraan ja jumalallisempaan rakkauteen, jättäen\njälkeensä hiljenevien sanojensa muiston, että ne säilyisivät tämän isän\nsärkyneessä sydämessä ja jäisivät siihen vuosikausiksi, kunnes ne\nviimein, ikäänkuin kallis kylvö, kasvaisivat hedelmää.\n\nOli varhainen aamu, kun Markus jätti heidän. He olivat valvoneet hänen\nluonaan koko yön. Hän makasi ääneti isänsä sylissä, hengittäen nopeasti\nja pää nojautuneena tämän isän rintaan, joka aivan hervotonna vapisi\nniinkuin lapsi, samalla kuin hänen sydämensä ankarat tykytykset\ntodistivat hänen tutkaansa.\n\nPäivä koitti ja poika avasi silmänsä.\n\n\"Isä\", hän lausui.\n\n\"Voi minun poikani!\" huokasit Labeo tuskan äänellä.\n\n\"Suutele minua, isä.\"\n\nNämät olivat hänen viimeiset sanansa. Ja kun isä painoi huulensa kylmää\notsaa vastaan, tämä lempeä sielu kaikin hellin suloinensa ja\nihanteineen meni hiljaisesti pois. Vieno hymy kirkasti kuolleen\nmarmori-kasvoin juonteet. Labeo ummisti nämät silmät, jotka katselivat\nhäntä semmoisella rakkaudella viimeisiin asti, ja laski hiljalleen\nsohvaan sen ruumiin, johon hän näki kaiken toivonsa ja kaiken\nrakkautena ja kaiken onnensa hukkuvan.\n\nNyt koko hänen surunsa, kauan pidätettynä ja vastustettuna, puhkesi\nilmiin ja voitti hänen. Hän hapertui taaksepäin ja kaatui lattialle.\n\nHellät ystävät ottivat hänet hoiviinsa. Hän tointui ja palasi kovaan\nkaipaukseensa, mutta ainoastaan joutuakseen uuteen suruun.\n\nCineas oli tullut Romasta, kun hän ensiksi kuuli, että Markon tauti oli\nhuolettavaa laatua, ja oli nyt tässä murhettivassa perheessä. Hän näki\nsemmoisen surun, jota hän ei voinut lievittää. Mitä hänen sopi sanoa?\nEi mitään. Helenalla oli enemmän sanomista. Helena se oli, joka puhui,\nkun hän kumartui Labeon ylitse, joka nääntyi suureen suruunsa, vaikka\nhän oli horroksistaan virvonnut. Labeo istui ikäänkuin hän ei olisi\nkuullut mitään. Hän katsoa tuijotti eteensä. Ainoa ääni, jota hän\nkuuli, oli sen viimeiset sanat, joka nyt makasi tuossa, häneltä ijäksi\nkadonneena.\n\nNäin Labeo ajatteli, ja jos tämä ainoa ajatus muodostui miksikään, se\noli siksi -- että hänen lemmittynsä, hänen silmäteränsä oli mennyt,\nmennyt ijäksi, iki-päiviksi; ja minkä arvoinen elämä nyt oli? Voiko hän\nelää tämän jälkeen? Tohtiko hän elää ja kohdata, mitä oli hänen\nedessään. Hän ajatteli tuota vanhaa Sulpicion tikaria, johon hän oli\nkerran ennen tarttunut, kun tämä sama poika vietiin häneltä pois.\n\nSuloiselta ja hiljaiselta Helenan ääni kuului kesken tätä vimmaa ja\nepätoivoa.\n\n\"Hän sanoi, että me kaikki yhdymme jälleen. Ja me taidamme kaikki\nyhtyä. Johon hän on mennyt, sinne me kaikki menemme, jos tahdomme.\"\n\n\"Hän ei ole kuollut. Hän elää. Hän on jättänyt ruumiinsa jälkeensä,\nniinkuin me riisumme yltämme pukumme, mutta hän itse seisoo nyt\nlunastettujen joukossa.\"\n\n\"Siina on Kristuksen uskon oivallisuus, että pienet lapset pääsevät\ntietoon Hänestä ja tuntevat Hänen rakkautensa elämässä ja kuolemassa.\nHän kutsui heidän luoksensa. Hän sanoi, että taivas oli senkaltaisia\nvarten. Senkaltaisten on Jumalan valtakunta. Ja ken pääsee taivaasen,\njollei Markus?\"\n\n\"Hän on valkeudessa ja ijankaikkisessa elämässä, sillä välin kuin me\nolemme pimeydessä ja kuolemassa. Hän katselee suruamme taivaasta. Me\nyhdymme kaikki hänen kanssaan, jos tahdomme.\"\n\nMutta Labeo ei kuullut mitään. Kaikki nämät näyttivät vaan turhilta\nsanoilta. Cineas kuuli ja muistutti mieleensä Paavalin sanat\nkatakombeissa Clymenen haudalla. Hänen filosofiansa ei tarvinnut mitään\nlohdutusta surussa, mutta tässä oli jotakin, joka hyvin saatti tuottaa\nlohdutusta ja lepoa. Eikö se sitä tehnyt? Tuossa poikansa kadottanut\näiti istui, mutta vaikka hänen luonnollinen surunsa oli suuri, sielun\nusko vei siitä voiton. Hän katsoi tuonnemmaksi hengettömästä ruumiista\nja näki todellisen poikansa taivaassa, kirkkaudessa.\n\nMutta Helenan itse ei tarvinnut murhettia. Hänen eronsa Markosta ei\nollut kauan kestävä ja hän tiesi sen. Hän tiesi sen, kun hän seisoi\nkatsellen noita kalliita jäännöksiä, jotka laskettiin hautakammioon,\nhän tiesi sen, kun hänen sydämensä heikot tykytykset juhlallisesti\nennustivat hänelle lähestyvää hetkeä; ja hän ajatteli, että lyhyen ajan\nperästä hänkin lepäisi siellä, ja murhettijat saattaisivat hellästi ja\nkyynelsilmin hänen tuhkansa viimeiseen lepopaikkaan.\n\nHelena liikkui ympäri heikkona, mutta yhä hän koetti pysyä pystyssä\nniin kauan kuin mahdollista oli. Vaan Markon hautajaisten jälkeen hän\nei enää noussut. Hän vaipui vuoteen omaksi, ja puoliso ja veli saivat\nvielä toistakin eroa huolehtia.\n\nHän oli nääntynyt sekä ruumiin että sielun puolesta monen onnettomuuden\nja surun ja tuon kauan kestäneen Markon hoidon kautta, jossa hän oli\najaksi jännittänyt voimiansa viimeisiin asti ja niin vaan joutunut\nsuurempaan hermottomuuteen. Ei ollut mitään toivoa hänen suhteensa.\nHäntä oli mahdoton pelastaa. Hänen täytyi kuolla.\n\nLabeo ei sanonut mitään. Hän oli arvannut sen edeltäpäin; hän oli\ntietänyt sen, kun hänen poikansa kuoli. Hän oli silloin ollut\nepätoivossa ja kärsinyt kovinta tuskaa. Nyt hän ei voinut tuntea mitään\ntunteita. Hänen edessään makasi hänen elämänä kumppani, jota hän niin\nhellästi ja uskollisesti oli rakastanut ja hän tiesi, että tämäkin oli\nhänen jättämäisillään. Oli semmoisia hetkiä, jolloin hän heittäysi\nhelleytensä tai surunsa valtaan, mutta enimmiten hän istui jäykkänä,\nkivettyneenä, jumalien edessä nöyrtymättä.\n\nMutta Cineasta kauhistutti, kun hän näki Helenan näin menevän pois.\nHänen äitinsä oli kuollut hänen lapsuudessaan. Hänen isänsä kuolema oli\nainoa seikka koko hänen elämässään, joka oli koskaan häntä surettanut.\nTämä kuolema tapahtui, kun hän oli sillä ijällä, jolloin tunteet ovat\ntuikeat, mutta suru, vaikka kohta syväkin, pian haihtuu. Nyt hän oli\njoutuva suruun ja hän tunsi, että hän oli kantava sitä hautaansa asti.\n\nSillä lapsuudessaan ja poikuudessaan ja ensi miehuudessaan hän ja\nHelena olivat olleet eriämättömät, yhtyen kaikkiin taipumuksiin ja\nkaikkiin iloihin sillä kummallisella hengellisellä samantunteisuudella,\njoka saatti molemmat toinen toistansa lähestymään ja teki toisesta\ntoisen vastikon. Hän rakasti Helenaa niin, kuin hän ei koskaan ollut\nrakastanut ketään muuta inhimillistä olentoa. Kaikki hänen elämänsä\nsuloisimmat tapaukset olivat yhteydessä Helenan kanssa. Ei mikään\nrakkaus ollut voimakkaampi kuin tämä, eikä kestäväisempi.\n\nHelena tiesi sen tuskan, joka uhkasi Cineasta, kuinka tämä kadottaisi\nhänen eikä enää löytäisi ketään, joka ymmärtäisi häntä ja hänen\nharrastuksiaan; kuinka alinomaisessa rakkaudessaan hän pitäisi\nmielessään sisarensa muistoa ja saattaisi lapsuutensa kumppanin\nmyöhempien vuosiensa kirkkaimmaksi muistoksi. Mutta Cineaalla se ei\nollut oleva kuin pelkkä muisto.\n\nNyt, kun hän makasi tällä vuoteella, josta hän ei enää toivonut\nnousevansa, hänen sielunsa katseli toiseen maailmaan ja nautti näkevän\njotakin sen kirkkaudesta. Helena puhui nyt niinkuin hän näkisi, mitä\nhänen edessänsä oli. Labeo ei huomannut, mitä hän sanoi; mutta Cineas\nkuuli kaikki ja ymmärsi kaikki ja muutamat sanat, joita Helena lausui,\nväräyttivät koko hänen luontoansa.\n\nKaikki tarkoitti Kristusta.\n\n\"Hän on totuus. Etsi häntä ja sinä pääset lepoon.\"\n\n\"Hän on ainoa, joka ansaitsee etsimistä. Löydä hänet ja sinä saavutat\nkuolemattomuuden. Hän antaa ikuisen elämän luonansa taivaassa.\"\n\n\"Voi Cineas, sinä olet oppinut kaikki, mitä filosofia koskaan saattaa\nopettaa sinulle, mutta löytyy jotakin, jota sinä et tiedä, ja sinä\nkaipaat sitä. Sinä halaat sitä, sinä etsit sitä. Minä olen löytänyt sen\nkokonaan Kristuksen uskossa.\"\n\n\"Sinä tiedät kaikki Jumalasta paitsi yhden asian ja tätä asiaa sinä et\nvoi koskaan oppia paitsi Kristukselta. Tämä oli juuri se asia, jota hän\nopettaa. Minä tiesin kaikki muut asiat ennaltaan; minä vaan opin\nhäneltä tämän ainoan asian -- että Jumala rakastaa minua. Sillä minä\ntiedän sen, minä tiedän sen ja minä rakastan Häntä, joka ensiksi\nrakasti minua.\"\n\n\"Hän poistaa kaikki pelot. Saatanko minä pelätä kuolemaa? Hän, jonka\neteen minun täytyy mennä, on minun Vapahtajani, minun Lunastajani. Hän\nrakastaa minua ja minä rakastan Häntä. Minä saan nähdä Hänen ja saan\nasua Hänen luonansa ijäti.\"\n\n\"Cineas, filosofia voi mietityttää filosofia kuoleman tullen ja saattaa\nhänen kuolemaan tyvenesti; mutta Kristus voi poistaa kaiken kuoleman\npelon heikoista vaimoista ja pienistä lapsista. Hänen rakkautensa se\non, joka tämän tekee.\"\n\n\"Ja nyt minun sieluni kiintyy Häneen. Hän tukee minua. Minä rakastan\nHäntä ja olen peloton. Voi, jospa sinulla olisi tämä rakkaus! silloin\nsinä tietäisit, että kaikki, mitä etsit, löytyy Hänessä.\"\n\nTämmöisiä sanoja Helena lausui välipäisin, ei yhteen jaksoon, vaan\nusein heikkoudesta pysähtyen; eikä Cineas ollut koskaan kuullut mitään\nsanoja, jotka olisivat niin vaikuttaneet hänen sydämeensä.\n\nHän ajatteli itsekseen, että Helenan puhdas henki jo näki sanoin\nsanomattomia asioita, ja että hänen kirkas järkensä ymmärsi kuoleman\nsynkän salaisuuden.\n\nTätä uutta tapausta ei tarvittu, jotta Cineas havaitsisi, ettei kuolema\npelottanut Kristuksen seuraajia. Hän oli jo oppinut sen monen kautta,\njoka oli kuollut levollisesti viimeisessä henkäyksessään lausuen\nLunastajansa nimeä. Eikä hän juuri ajatellutkaan paljasta rohkeutta eli\ntyvennyyttä kuoleman lähetessä. Itse puolestaan hän tunsi, että hän\nsaattaisi kuolla tyvenesti. Seneca oli kuollut jalosti; Petronius\niloisesti. Mutta hän näki sen, että Helenan tyvenyys ja ilo olivat\nkovin eriäviä semmoisesta, jota tämä maailma saattaa antaa. Ne olivat\nylevää ylevämmät -- ne olivat jumalalliset.\n\nNiinkuin hän oli ennen halannut tulla kristityksi, niin hän nyt vielä\nenemmän sitä halasi. Löytyi vastuksia hänen edessään. Hän ei tietänyt\nniitten syytä, mutta hänen oli sallittu kerta siitä selkoa saada; ja\nkun Helena puhui, tämä näytti kirkastetulta hänen silmissään ja hän\nkatseli ja kuunteli, niinkuin enkeliä kuuntelisi ja halasi tunteaksensa\ntätä riemullista tunnetta ja puhua tällä taivaallisella tavalla.\n\nNäin päivät kuluivat ja Helena riutui riutumistaan, puhuen yhä\nvähemmän, viimeisissä ajatuksissaan lausuen milloin puolison milloin\nveljensä nimeä.\n\nNyt Helena alkoi hourailla. Hänen ajatuksensa palasivat jälleen hänen\nonnelliseen tyttöytensä aikaan. Taas hän hyöri Cineaan kanssa kotinsa\narmaissa oloissa taikka istui ja puhui tuntikaudet platanipuitten alla.\nHän lausui hiljaa vanhojen laulujen sanoja, lapsuuden laulujen, noitten\nsuloisten, noitten muistista katoamattomien; ja tätä kiertelevää\nmielikuvitusta kuunnellen Cineas tunsi kaikkien omien ajatustensa\nmenevän takaisin tuohon ihanaan aikaan ja kaipaava, hiuduttava\nkoti-ikävä valloitti hänen sydämensä. Voi, jos voisi murtaa ajan sulut\nja palata semmoiseen nuoruuteen keskelle semmoista onnea. Mutta nuoruus\noli mennyt ja Helenan kanssa onnikin oli menevä. Jos hän vaan saisi\nHelenan tunteen istutetuksi sydämeensä ja voisi katsoa ylös taivaasen,\nniinkuin tämä niin mielellään katsoi, ja niinkuin hän nimittää sitä\nkodikseen. Silloin kenties entisyys katoisi tulevaisuuden suloon.\n\nSe oli kummallista, ettei Helena houreissansa tuntenut puolisoansa,\nmutta aina Cineaan. Tämä tieto, että ainoa, jota hän oli aina\nrakastanut, enemmän kuin mitään muuta maailmassa, näin saatti unhottaa\nkaikki muut paitsi hänen, tämä tieto tuotti murheellisen lohdutuksen\nmurhettivalle sydämelle. Näin lapsuuden muistot kaikista muistoista\nkestävät kauimmin ja houreissa entisyys elää, sillä välin kuin\nnykyisyys katoo.\n\n\"Vie minut pois, Cineas, pois. Minä tahdon lähteä kotiin. Miksi sinä\npidät minua täällä?\"\n\nHelena katsoi kummallisen rukoilevalla tavalla, kun hän lausui tämän.\nAthenalaiseen kotiinsa, lapsuutensa kotiin hän tahtoi palata. Hän ei\ntietänyt, missä hän oli, eikä tuntenut tätä huonetta eikä kartanoa\nomakseen.\n\n\"Etkö sinä pian lähde kotiin, Cineas, ja ota minua mukaasi? Minua\npeloittaa. Mitä minä täällä teen tässä vieraassa paikassa? Vie minut\nkotiin. Minä tahdon lähteä kotiin.\"\n\nVoi uupunut henki, Cineas ajatteli, kun hän koetti rauhoittaa häntä.\nSinä todella lähdet kotiin, mutta ei Athenaan.\n\n\"Sinä saat lähteä kotiin, voi minun sisareni!\" Cineas lausui.\n\n\"Milloin?\" Helena kysyi levottomasti ja kiihkeästi.\n\n\"Milloin? Pian, aivan pian\", Cineas lausui, kun kuumat kyynelet\nvierivät hänen silmistään.\n\nKotiin! Oi niin! Kauan Helenan ei tarvinnut huoata huokauksiaan ja\npyytää Cineasta, että hän veisi hänen pois sieltä. Hänen kotinsa odotti\nhäntä ja hän saavutti, mitä hän halasi, sillä hän vietiin kotiin; mutta\njumalallisempaan kotiin ja kirkkaampaan ilma-alaan ja hohtavampaan\nseuraan kuin kaikki ne, jotka asuivat hänen muistissaan -- kotiin, joka\noli tähtien tuolla puolen, ijankaikkiseen kotiin taivaassa.\n\n\n\n\nXXXII.\n\nPois sotaan.\n\n\nIsku, joka oli kohdannut molempia ystäviä, sorti heidän maahan.\nKumpaisellakin oli oma surunsa, eikä kumpikaan tohtinut lausua toiselle\nainoatakaan lohdutuksen sanaa.\n\nLabeon tuska näytti ajaksi kokonaan hämmentäneen hänen, ja hän oli ja\nliikkui ympäri melkein jonkunlaisessa huumaustilassa. Vähitellen tämä\ntila helpontui, mutta vaan tehdäksensä hänen suruansa katkerammaksi.\nPimeys näytti laskeuneen yhä mustempana hänen ympärilleen ja jokainen\nvalonsäde ijäksi kadonneen.\n\nAikaa myöten molemmat ystävät vetäyntyivät toinen toisensa puoleen ja\nvaikka kumpainenkin alusta oli sulkeunut yksinäisyyteensä,\nsamantunteisuuden voima kuitenkin saatti heidän yhteen. He puhuivat\nvähän taikka ei mitään. He kävivät tiluksia katsomassa taikka\nratsastivat ympäri lähitienoilla taikka istuivat salissa, enimmiten\nääneti, lausuen ainoastaan tarpeellisimpia ja tavallisimpia sanoja,\nvaan kuitenkin he tässä harvapuheisuudessaan kumpainenkin etsivät\ntoistensa seuraa ja kaipasivat sitä.\n\nKaikki oli mennyt; ystävyys oli jälellä -- kahden jalon luonnon\nvoimakas ystävyys, joka oli alkanut lapsuudessa, oli lujistunut ja\nvahvistunut vuosien kuluessa. Kumpikin tunsi juurtajaksain toisen\nluonteen ja kumpikin oli toisen uskollisuutta kokenut. Nykyisessä\nsurussaan kumpikin tiesi, että toinen murehti. Cineaan kärsivä kato ei\nollut kaksinkertainen niinkuin Labeon, mutta hänen arka luontonsa\nsaatti hänen tunteensa kiivaaksi ja hänen tuskansa aivan haikeaksi.\nHänen elämässään oli suuri aukko, eikä hän tietänyt, kuinka\nsitä täyttää. Sillä hän oli niin tottunut luottamaan Helenan\nsamantunteisuuteen, silloinkin kuin he olivat erillänsä, että tämä\nnäytti olevan välttämättömän tarpeellinen; ja nyt, kun hän oli\nkadottanut sen, hän tunsi suuresti sen arvon. Mistä hän milloinkaan\nlöytäisi jälleen niin puhtaan ja ylevän sielun, semmoisen sielun, joka\nlisäksi olisi niin aivan samansointuinen hänen oman sielunsa kanssa?\n\nLöytyi vielä kolmaskin, jonka suru ei suinkaan ollut vähemmin katkera\nkuin näitten -- raaka, voimakas luonto, jonka epätoivo kuvaantui hänen\nkasvojensa äänettömässä tuskassa. Tämä oli Galdus.\n\nNäinä viime kuukausina hänellä ei ollut kuin yksi ajatus, ja tämä oli\nMarkus. Kun tuo pieni poika ei enää jaksanut olla liikkeellä, Labeo oli\nottanut Galdolta tämän taakan, joka oli niin suloinen jälkimäiselle;\nsyvässä rakkaudessaan ja kolkoissa aavistuksissansa isä ei kuitenkaan\nunhottanut sitä suurta rakkautta, joka asui Britannialaisen vankassa\nrinnassa. Galdon sallittiin ottaa osaa sairastavan pojan hoitoon ja\nkalliit ne hetket olivat, jolloin hän sai kantaa näin mieluista\ntaakkaa.\n\nKun Labeo kantoi Markoa ympäri tiluksilla, Galdus seurasi poikaa\nsilmillään ja oli aina vartioimassa, hartaasti odottaen jotakin\ntilaisuutta saadakseen tehdä jotakin, yhtä kaikki mitä; mutta kaikki,\nmitä hänen oli tilaisuus tehdä, tuotti hänelle mitä suurimman onnen.\n\nKun ei Markus enää jaksanut käydä ulkona taivasalla, seisoi Galdus\ntaikka käveli koko ajan lähellä hänen huonettansa, siksi kuin Labeo\nviimein sääli häntä ja antoi hänen olla huoneessa. Britannialaisen\nkäytöksessä ilmestyi se mielen vakavuus, joka on omainen luonnon\nihmisille, mutta ne, jotka katselivat häntä, näkivät, että hänen\nvoimansa usein raukeni, ja milloin hyvänsä hänen silmänsä vaan\nkohtasivat Markon, hänen kasvonjuonteittensa vakava tylyys väheni ja\nlientyi sanomattomaan rakkauteen.\n\nVihdoin kaikki oli ohitse, ja Galdus seisoi tuossa ilmeisenä tuskan\nkuvana. Hän jäi päiviksi, jopa välisti öiksikin, rakastetun ystävänsä\nhaudalle, ikäänkuin hänen uskollisuutensa voisi kutsua takaisin\npois-menneen. Hänen kiihkeä rakkautensa sitoi hänen tähän paikkaan,\njohon hän näki tämän rakkauden hautaantuneen, ja sillä välin kuin Labeo\nja Cineas kartanossa taistelivat tuskaansa vastaan, Galdus piti\nhiljaista suruansa haudalla. Täällä molemmat ystävät toisinaan\ntapasivat hänen ja näkivät tämän kolmannen surun, joka saatti kilpailla\nheidän oman surmaa kanssa. Tämmöisissä tiloissa he vaan näkivät ja\nastuivat ohitse eivätkä lausuneet mitään.\n\nVähän ajan perästä Labeo muuttui. Hänen ensi huumauksensa poistui,\nmutta sen sijaan tuli elävä tieto hänen kovasta tappiostansa. Se\nsynnytti hänessä haikean surun, joka ilmaantui kirouksissa taivasta\nvastaan. Se saatti hänen jäykistelemään kohtaloansa vastaan ja\nsuuttumaan, ikäänkuin hänen kärsimisensä olisi ollut väärä. Kun hän\najatteli kykenemättömyyttänsä, hän kävi kiivaammaksi. Mutta hän ei\nvoinut tehdä mitään. Ei löytynyt ketään, jolle hän olisi voinut kostaa,\nja se taivas, jota hän kirosi, oli ulkopuolella hänen valtaansa.\n\nEräänä aamuna hän yhtyi Cineaasen puutarhassa. Hän oli muodoltaan\ntavattoman vaalea, hänen silmiänsä veristi ja hänen kasvoissaan\nilmestyi hurja levottomuus, joka säikähytti hänen ystäväänsä.\n\n\"Cineas\", lausui Labeo -- ja tämä oli melkein ensimäinen sana, jonka\nhän oli kuukausiin ehdollansa lausunut hänelle -- \"minä en voi kärsiä\ntätä kauemmin. Minä tapan itseni, jos tätä vielä kestää.\"\n\nCineas katseli häntä murheellisen kummastuneena, mutta ei sanonut\nmitään.\n\n\"Minä olen jo kerran yrittänyt\", jatkoi toinen. \"Se oli tänä aamuna --\npäivän koitteessa\", hän lausui katkonaisesti. \"Minä olen viettänyt\ntavattoman unetonta yötä, ja sydäntäni särki. Äkkiä yksi ajatus\njoukahti mieleeni. Minä tahdon tehdä lopun tästä heti ja ijäksi. Miksi\nminä elän, jos minun täytyy näin elää? Ja minä rupesin suuresti\nkaipaamaan kuolemaa.\"\n\n\"Minä nousin, otin esi-isäni tikarin, jota olen alinomaa kantanut,\ntoimitin juoma-uhrin Jupiterille, vapauttajalle, ja nyt ojensin\nkäsivarteni pistääkseni tikaria sydämeeni. Mutta\" -- ja Labeon ääni\nkävi matalaksi ja sortui liikutuksesta -- \"yhtäkkiä luulin kuulevani\näänen -- joka ei ollut mikään ihmisääni -- äänen, joka vaan puhutteli\nsieluani -- se oli _hänen_ äänenä -- se sanoi: 'Isä, me yhdymme\njälleen.'\"\n\n\"Ja tikarini heltesi kädestäni. -- Voi minun poikani!\" vaikeroitsi\nLabeo, pusertaen kiinni kätensä, \"näitkö sinä minun tähtien takaa ja\ntulitko pidättämään kättäni? -- Minä katsoin sitä hyväksi\nennusmerkiksi, olipa se sitten mielikuvitukseni taikka lemmittyni ääni.\nMinä en tahdo kuolla pelkurin tavalla kärsimisiä karttaakseni. Jos\nhäväistys olisi edessäni, silloin minä seuraisin esi-isääni.\"\n\n\"Mutta minun täytyy tehdä loppu tästä. Minä en voi elää näin. Joka\npäivä saattaa tilani pahemmaksi ja minä kärsin nyt enemmän, kuin\nmilloin isku ensiksi iskettiin.\"\n\n\"Tuntuuko sinusta niin, voi minun sieluni ystävä?\" lausui Cineas\nmatalalla, surullisella äänellä. \"Jos niin tuntuu, löytyy yksi ehto\nmeillä molemmilla -- sinulla ja minulla: menkäämme pois.\"\n\n\"Pois! Mihin?\"\n\n\"Pois -- pois -- johonkin pois täältä. Toiveliaasen elämään, jossa\nsaatamme unhottaa kaikki nämät ja unhottaa itsemme. Judeaan.\"\n\n\"Judeaan!\" lausui Labeo, jok'ei oikein ymmärtänyt häntä.\n\n\"Niin\", vastasi Cineas oudolla innolla. \"Judeaan -- legioneihin --\nsotaan. Sillä siellä on sota. Koko maa on nousnut kapinaan, ja siellä\non taistelo semmoinen taisteltava, jota ei maailma Philippi'n perästä\nole nähnyt. Se on ajatuksemme toisaalle kääntävä. Me seuraamme Roman\nkotkia. Sinä johdatat legionejasi voittoon. Me taistelemme toinen\ntoisemme vieressä ja ryntäämme noitten kallio-kaupunkein muureja ylös,\njotka siaitsevat vuorten huipuilla. Silloin, jos kaipaamme kuolemaa, se\nsaavutetaan pian, siitä ei ole epäilemistäkään; ja jos halaamme elämää,\nelämä tulee, tuottaen semmoisia ajatuksia, jotka ovat suotuisammat kuin\nne jotka täällä meissä asuvat. Sota on alkanut, ja armeijat ovat jo\nmenneet sinne kostamaan Cestion tappiota. Minä kuulin tämän eilen\nkaupungissa.\"\n\nNyt Cineas, joka pelkäsi, että Labeo olisi vastahakoinen, puhui hänen\nvanhasta legionastaan, joka oli mennyt sinne, ja noista vanhoista\nteltakumppaneista, joitten kanssa Labeo oli jo kokenut sotaretkien\nvaaroja ja sodan ankaraa kiihoitusta. Hänen viehättävää puhettaan\nkuunnellen Labeo havaitsi koko entisen sota-intonsa syttyvän\nrinnassaan; muistot, jotka olivat kauan olleet sammuksissa, virisivät\njälleen; koko hänen sotamiehen luontonsa nousi; hän muisti entisten\nkunniakkaitten sotaretkien päiviä ja taisteloin hehkuvaa kuumuutta;\nRoman sotaliput ja välkkyvät aseet ja valkoiset teltat kuvaantuivat\nhänen eteensä; hänen silmänsä säihkyivät, hänen sieramiansa värähteli\nja hänen sydämensä sykki nopeasti.\n\n\"Menkäämme pois\", hän huudahti, Cineasta keskeyttäen. \"Tuo on miehelle\nja Romalaiselle sopiva elämä. Miksi minä seison täällä vaikeroiten\nniinkuin lapsi, kun kaikki nuot ovat edessäni? Kiiruhtakaamme. Me\nmenemme yhdessä. Sinä et ole sotamies, Cineas, mutta sinä olet\nurhoollinen ja osaat käyttää aseita, ja minä näytän sinulle, kuinka\nRoman armeijoita johdatetaan.\"\n\n\"Minä lähden sinun kanssasi eikä kenenkään muun kanssa, elämään tai\nkuolemaan maailman ääriin saakka. Jos kuolemme, kuolkaamme somasti,\nniinkuin miehet tappelussa eikä vuoteellamme.\"\n\nTämä uusi ajatus elähytti molempia ystäviä, kun he hankkivat\npoislähtöänsä. He ilmoittivat pian päätöksensä Galdolle ja pyysivät\nhäntä seuraamaan itseään.\n\nTämä ajatus vaikutti yhtä paljon Britannialaisen mieleen kuin\nLabeonkin.\n\n\"Te lähdette sotaan?\" hän kysyi.\n\n\"Niin.\"\n\nGaldon silmät sädehtivät.\n\n\"Ja minä olen vapaa?\"\n\n\"Yhtä vapaa kuin minä.\"\n\n\"Siinä tapauksessa minäkin lähden, mutta ei teidän kanssanne.\" Voi\nLabeo, minulla on toiset sodat. Minä olen Britannialainen, minä en\ntaistele Roman sotalippujen alla.\"\n\n\"Minä olen Britannialainen ja olen isieni maassa. Minä kuulen isieni\näänen unissani, ja he vaativat minua kostoon. Minä olen unhottanut\nheidän ja ummistanut korvani heidän käskyiltänsä. Minä kuulen heitä nyt\nja tottelen.\"\n\n\"Kaikkialla Britannian vuorilla heimokuntamme vielä asuvat, ja\npohjoisessa he ovat kaikki vapaat. Jos minä olen vapaa, minä tahdon\nelää vapaata elämääni heidän kanssaan.\"\n\n\"Tuo ainoa, jota minä palvelin niinkuin jumalaani, on jättänyt minun\",\nhän jatkoi sortuvalla äänellä. \"Mitä jääpi minulle kuin lähtö takaisin\nvanhojen jumalieni luo? Kansani tarvitsee minua. He tarvitsevat vielä\npuolustajia. Minä tahdon taistella heidän puolestaan ja kuolla heidän\ntähtensä.\"\n\nLabeo ei lausunut mitään. Hän luuli, että Galdus lähtisi takaisin\nheimokuntaansa ja heittäisi henkensä jossakin turhassa kapinassa. Mutta\nhän tunsi Galdon eikä koettanut muuttaa hänen päätöstänsä.\n\n\"Minä en tahdo odottaa siksi kuin te lähdette\", lausui Galdus. \"Minä\nmenen ensiksi ja heti. Voi sinä, jonka poikaa minä jumaloitsin, anna\nminun viimeistä kertaa syleillä sinua, jätä minut sitten haudalle ja\nennen päivän koittoa minä lähden.\"\n\nBritannialainen syleili nyt Labeota ja lähti. Koko yön hän makasi\nMarkon haudalla. Aamulla he menivät katsomaan häntä, mutta hän oli\npoissa.\n\nLabeo ja Cineas eivät enää viipyneet kauan. Muutamina päivinä he olivat\npäättäneet vähäiset valmistuksensa. He jättivät kartanon ja näkivät\nennen pitkää takanansa Britannian valkoiset rannat, kun heidän laivansa\nriensi laineitten ylitse.\n\nMatkan tapaukset hajottivat heidän ajatuksensa ja estivät heitä\nmuistamasta suruansa niin alinomaa kuin tähän asti.\n\nEnnen pitkää he saapuivat Romaan.\n\nNyt Labeo syleili äitiänsä ja kertoi hänelle päätöksensä.\nKunnian-arvoisa nainen suostui tähän, sillä hän piti sitä aivan\nluonnollisena asiana. Ottaen osaa poikansa syvään suruun hän oli\niloinen, että Labeon oli tilaisuus välttää sitä kiivaan sodan toimissa.\n\nEnnen lähtöänsä Labeo asetti äitinsä tilan mukavalle kannalle. Hän pani\nJulion kartanon hoitajaksi, joka luottamus suuresti edisti nuoren\ncenturion arvoa, ja käski hänen pitää hellää vaaria Sulpiciasta. Lydia\noli tullut kalliiksi Sulpicialle, joka oli ruvennut rakastamaan häntä,\nkun hän asui huvilassa, ja Labeo tunsi, että hänen äitinsä elämä tämän\nseurassa olisi onnellinen.\n\nNyt Labeo ajatteli sitä rehellistä palveliaa, jonka uskollisuus oli\nnähty monessa tilaisuudessa monena vuotena, ja kun kaikki hänen\nvalmistuksensa olivat suoritetut, hän päätti tehdä Isaakin vapaaksi.\n\nKun hän ilmoitti päätöksensä Juutalaiselle, hän suuresti hämmästyi\ntämän sanoman vaikutuksesta. Hänen kasvonsa lensivät liikutuksesta\npunaiseksi ja kääntyivät kohta kalman-vaaleaksi. Juutalainen lankesi\nLabeon jalkain suureen.\n\n\"Suokoon Abrahamin, Isaakin ja Jakobin jumala sinulle runsaimmat\nsiunauksensa, hän pitkittäköön sinun elämäsi ja täyttäköön kaikki sinun\ntoiveesi ja halusi.\"\n\nLabeo keskeytti häntä ja vakuutti hänelle, että hän jo oli tehnyt\nkylläksi sitä ansaitakseen ja että kiitollisuus, jota hän oli\nosottanut, yltäkyllin palkitsi sen vapauden, jonka hän oli antanut.\n\"Mutta miksi tämä ilo? Minä luulin elämäsi olevan onnellisen täällä.\nSinä näytit aina tyytyväiseltä.\"\n\n\"Jalo Labeo? Maanpakolainen ei ole koskaan onnellinen eikä tyytyväinen.\nHänen sydäntänsä särkee alinomaa. Juutalaiselle isänmaa on kalliimpi\nkuin kenellekään muulle. Ja mitä minuun tulee, yöt päivät minä olen\nitkenyt, kun muistin Sionia. Mutta minä olen turvannut jumalaani ja Hän\non minun vapahdukseni kallio. Hän on kuullut minun rukoukseni. Kiitetty\nolkoon hänen nimensä.\"\n\n\"Mutta sinä et voi nyt palata Judeaan.\"\n\nIsaak loi silmänsä maahan.\n\n\"Siellä on nyt sota.\"\n\n\"Minä kuolisin mieluisammin siellä, kuin eläisin missään muualla\",\nvastasi Isaak.\n\n\"Tahdotko siis lähteä sinne?\" kysyi Labeo kummastuneena.\n\n\"Sinä et estä minua?\" kysyi Isaak hartaasti.\n\n\"Estää sinua? ei suinkaan, jos tahdot lähteä.\"\n\nIsaak nosti päätänsä eikä sanonut mitään, mutta hänen kohoavassa\nrinnassaan ja säihkyvissä silmissään oli jotakin, joka ilmoitti sanoin\nsanomattomia asioita. Labeo ei ymmärtänyt sitä silloin. Hän ymmärsi sen\njälestäpäin.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\nNero Kreikassa.\n\n\nEnnenkuin Cineas jätti Roman lähteäkseen Britanniaan, Neron\ntaiteelliset ja tieteelliset taipumukset olivat erinomaisella tavalla\nvirvonneet. Hän oli viettänyt jonkun aikaa osaksi hekumallisissa\nhuveissa osaksi uhkeissa tuumissa keisarikunnan rajojen laventamiseksi,\nkun yksi seikka tapahtui, joka käänsi kaikki hänen ajatuksensa toiseen\nsuuntaan.\n\nLähetyskunta toimitettiin Kreikan kaupungeista, joka toi Nerolle\nvoitonseppeleen hänen etevyydestään soittotaiteessa. Ei mikään asia\nolisi voinut miellyttää häntä enemmän kuin tämä. Se oli odottamaton, ja\nsaatti hänen ylen iloiseksi. Hän vastaan-otti lähettiläät lempeimmillä\ntervehdyksillä, käski heidän pöytäänsä ja tuhlasi heihin kaikki\nkunnian-osoitukset, joita hän suinkin voi keksiä. Hän puhui heidän\nkanssaan omituisella tavallaan taiteesta ja kirjallisuudesta; hän\nlauloi heille, ja he kuuntelivat ihastuneina ja palkitsivat häntä\ninnokkaimmilla kädentaputuksilla. Kreikkalaisina ja Caesarin\nvieraina he eivät säästäneet imartelemista, ja heidän hieno\nhyväilemisensä täytti hänen ilolla. Hän puolestaan ihmetteli heitä\nheidän kauneuden-tuntonsa tähden, joka saatti heidän ymmärtämään hänen\nkauniita taidonlahjojansa, ja innoissaan hän laimin löi kaikki muut\nhuvitukset ja kaikki julkiset toimitukset. Kreikkalaiset noudattivat\nkokonaan hänen taipumustaan ja vaativat viimein vahvasti, että hän\nkävisi Kreikassa ja antaisi tämän maan asukkaille tilaisuutta kuulla\nhänen jumalallista ääntänsä, sanoen hänelle, ettei se ollut oikein,\nettä hän piilotti mainiota neroansa semmoisessa maassa kuin Italiassa,\njossa ei häntä millään lailla ymmärretty, ja vakuuttaen hänelle, että\njos Kreikkalaiset vaan saisivat nähdä hänen ihmeelliset taitonsa, he\njakaisivat hänelle korkeimmat palkinnot kaikissa kilpaleikeissä.\n\nTämmöisen loistavan maineen toivo häikäisi Neroa täydellisesti ja\nkarkoitti kaikki muut asiat hänen ajatuksistaan. Hän päätti lähteä\nKreikkaan ja ryhtyi matkansa valmistuksiin. Nämät toimitettiin mitä\nkomeimmalla tavalla. Viisituhatta korkeasukuista nuorukaista, joitten\npäällikkö Tigellinus oli, määrättiin häntä saattamaan. Näihin yhtyi\nsummattoman suuri joukko kaupungin irstaimmista ja huonoimmista\nasukkaista. Mutta tämä saatto-armeija ei kantanut aseita; he ottivat\nvaan mukaansa soittokoneet, että kaikki matkan tarvekalut olisivat\nyhdenmukaiset. Tuhat vaunua kuljetti ruokavaroja ja hopealla peitetyt\nmuulit vetivät näitä vaunuja. Kaikki hevoset olivat koristetut\nuhkeimmilla valjailla, ja merkillinen omituisuus tässä prameudessa oli\nsuuri joukko afrikalaisia orjia, kaikki puettuina kauniisin vaatteisin,\nja kalliit rannerenkaat käsivarsissa.\n\nNämät hankkeet veivät jommoisenkin ajan, mutta viimein he nousivat\nmaalle Kreikassa. Nyt he panivat toimeen mitä yrityksen menestymiseen\ntarvittiin. Kreikan kilpaleikkejä pidettiin ikivanhan tavan mukaan\neri vuosina, mutta Nero ei malttanut odottaa niitten säännöllistä\nvietäntö-aikaa. Hän julistutti sentähden käskyn, että kaikki\npidettäisiin hänen käyntinsä aikana, ja että joka paikassa\nodotettaisiin siksi, kuin hän saapui sinne. Kadehtien niitten mainetta,\njotka olivat saaneet palkintoja entisinä vuosisatoina, hän käski, että\nkaikki heidän kuvapatsaansa hävitettäisiin; hän kutsui kuitenkin kaikki\netevimmät silloin elävät taiteiliat kilpailemaan jokaisessa taiteen\ntaikka voimistelun haarassa, olipa runoilemisessa taikka soitannossa\ntaikka juoksemisessa taikka vaunun-ajossa.\n\nSitten hän aloitti kummallista matkaansa ympäri Kreikkaa, käyden\nkaupungista kaupunkiin ja antaen kansan ihmetellä itseään. Joka\nnäytännössä pidettiin huolta siitä, että odotetut mieltymys-osoitukset\nsaataisiin. Hänen omat seuralaisensa asetettiin kuunteliain joukkoon\nmuitten suostumus-osoituksia johdattamaan. Eikä suostumus-osoituksia\npuuttunut. Joka kerta, jolloin keisari astui näkymölle, oli loistava\nvoitto, ja Nero jättäysi täydelleen hetken viehättävään valtaan.\nKaikki läsnä-olevat kilpailiat tunnustivat, että maailman hallitsian\nsuurempi nero oli voittanut heidän, ja kun eräs onneton raukka pyrki\nkilpailemaan Neron kanssa, liktorit veivät hänen pois kaikkien\nkatseliain nähden. Halveksiminen rangaistiin niinkuin maankavallus.\nVespasianus sattui kerta olemaan läsnä jossakin tämmöisessä näytännössä\nja meni nukuksiin sen kestäessä. Suuttunut keisari ajoi hänen pois\nhovista, ja hän olisi ehkä saanut surmansa huonon makunsa tähden,\njollei Judean sota olisi vaatinut hänen tointansa.\n\nSamalla kuin kansa näin ilmoitti mieltymystänsä, heidän oli vaikea\ntaistella sitä tunnetta vastaan, jolla Kreikkalaiset heti havaitsivat,\nmitä oli naurun-alaista. He näkivät Neron astuvan esiin ja tavottelevan\nsuositun taiteilian kaikkia temppuja, he näkivät, kuinka hän ponnisti\nääntänsä, mullisti silmiänsä, nousi varpailleen, hengähtyi ja vaivasi\nruumistansa siksi kuin hänen ennestäänkin punainen ihonsa kävi\nkarmosini- ja purpuraväriseksi. Hän kilpaili kaikissa taidon\nharjoituksissa; milloin soittoniekkana, milloin murhenäytteliänä,\nmilloin vaunun-ajajana. Vaunun-ajajana hän yhdessä tilaisuudessa noissa\nsuurissa Olympian leikeissä suljahti pois vaunuistaan, ja hänen täytyi\njättää ajokertansa kesken. Kuitenkin hän sai palkinnon.\n\nNäin Nero voitti voittonsa, ja Nemean, Python, Isthmon ja Olympian\nleikkien suuren-arvoiset kunnian-osoitukset annettiin kaikki hänelle.\nKaikkiansa hän näytännöillään voitti kahdeksan sataa eri seppeltä.\nSenati kantoi, niinkuin tavallisesti, kiitos-uhreja jumalille ja teki\nhänen voittonsa päivät yhteisiksi juhlapäiviksi.\n\nEi sentään Neronkaan voitonriemu ollut täydellinen. Kesken kaikkia\njuhlamenoja hänkin toisinaan tunsi syyllisen omantuntonsa soimaukset.\nHän kantoi vuosikaudet äitinsä murhan kauheata muistoa, ja tunnusti\nkerta, että tämän haamu ajoi häntä takaa ja vainosi häntä ruoskinensa,\nkäärmeineen, ikäänkuin joku koston jumalatar. Näitten omantunnon\nvaivojen vuoksi hän ei juljennut käydä Athenassa, sillä hän tiesi, että\nhän siellä näkisi noitten kammottavien jumalattarien vanhan temppelin\nja tarhan. Ei Spartaakaan hänen käynyt lähestyminen, koska Lykurgon\nlait erittäin ja ankarasti rankaisivat semmoisia rikoksia kuin hänen.\nHän ei uskaltanut käydä Eleusin mysterioita katsomassa, sillä\nkuuluttaja käski pois kaikki murhamiehet ja vanhempansa surmaajat.\nTämmöinen tuskalloinen pelko pidätti häntä juuri niistä paikoista,\njoihin hänen mielensä etupäässä olisi tehnyt.\n\nTällä matkalla hänen puolettomuutensa työt olivat varsin suunnattomat,\nja hänen vaatimuksiensa tyydyttämistä varten syntyi entistä pahempi\nsorto Romassa. Ne, jotka hän oli jättänyt poissa ollessaan\nhallitsemaan, olivat vaan iloissaan, koska heidän oli tilaisuus omaksi\nhyödykseen harjoittaa tyranniutta. Äärettömät rahasummat koottiin\nkovimman julmuuden ja kiskomisen kautta, ja Roma näki lakkaamatta\nryöstöjä ja verenvuodatuksia. Kaupungin rikkaimmat ja kuuluisimmat\nmiehet määrättiin uhriksi ja käskettiin lähtemään pois -- tavallinen\nkäsky näihin aikoihin, jota ei kukaan koskaan rohjennut olla\ntottelematta. Mutta Neron julmuus ulottui avarammalle kuin vaan Romaan.\nHänen rakkautensa Kreikkaa ja kaikkia kreikkalaista kohtaan ei estänyt\nhäntä ollenkaan hänen rakkautensa maata rystämästä. Juuri ne kaupungit,\njotka olivat häntä kuunnelleet ja jakaneet mieltymys-osoituksia\nhänelle, juuri ne tehtiin hänen saaliinhimonsa uhriksi, ja etevimmät\nasukkaat ajettiin maankulkeuteen taikka murhattiin, jotta sopi anastaa\nheidän omaisuutensa.\n\nTällä välin tila Romassa alkoi käydä arveluttavaksi. Kansan mielestä\nNeron käskyläisten tyranniutta ei käynyt sietäminen; luja ja kiivas\nmurina nousi. Sanansaattajia lähetettiin keisarille, jotka varoittivat\nhäntä asiain laidan vuoksi ja käskivät hänen palata. Mutta uusi tuuma\noli tähän aikaan viehättänyt Neroa. Hän aikoi kaivattaa kanavan\nKorinthon kannaksen poikki. Hän viipyi kauemmin sentähden että tämä työ\ntodella toimitettaisiin ja hän sen kautta saavuttaisi ikuisen kunnian.\nTässä vehkeessä ollen hän vielä jatkoi julkisia näytäntöjänsä ja vietti\naikansa verisillä tragedioilla todellisessa elämässä ja\ntekotragedioilla julkisella näkymöllä.\n\nViimein vaara kuitenkin yltyi joka taholta. Roma oli kapinaan\nnousemaisillaan. Liekki alkoi levitä muuallekin. Valtionhoitaja Helius\nlähti pelästyneenä Romasta ja kiirehtien Kreikkaan tuli Neron luo\nKorinthoon. Kertomus, jonka hän toi tullessaan, esti suorastaan Neroa\nkauemmin Kreikassa viipymästä, ja tämän täytyi jättää loistavan\nmaineensa kilpatanner, jossa hän oli noin vuoden aikaa oleskellut.\n\nNero saapui ensiksi Neapoliin ja astui kaupunkiin semmoisella\ntriumfilla, joka sopi tälle ihmeteltävälle nerolle, joka oli\nsaavuttanut niin monta kunniapalkintoa. Muut kaupungit panivat toimeen\nsamanlaisia triumfeja, ja vihdoin kaikki juhlamenot kohosivat\nkorkeimmilleen Romassa. Hänen edessään kulki pitkä juhlaseurue, kantaen\nniitä seppeleitä ja kukkakiehkuroita, jotka hän oli voittanut, ja\npitäen korkealla ilmassa kirjoituksia, jotka julistivat sen suuren\nRomalaisen mahtavaa neroa, joka oli voittanut kaikki Kreikkalaiset\nheidän nimen-omaisella alallaan. Kaupunki kaikkui ylistyslauluista ja\npyhistä hymneistä Apollon, soitannon ja runouden etevimmän jumalan\npuoleen. Pitkän juhlaseurueen jälkeen nähtiin ne triumfivaunut, joita\nAugustus kerta oli käyttänyt. Niissä Nero istui, ja hänen vieressään\nDiodoros, soittoniekka. Kukkia sirotettiin kaduille keisarin eteen.\nPyhiä teuraita kannettiin alttareille, uhrien ja suitsutusten savu\nnousi ilmaan, ja kaduilla kuului niitten ilon- ja suosion-huudot, jotka\nkoettivat soveliaalla huutamisella soveliaimmalla tavalla tervehtiä\ntämmöistä voittajaa.\n\nKesken näitä kaikkia yksi asia täytti Neron harmilla ja vihalla, ja se\noli Cineaan poissa-olo. Hän oli odottanut, että tämä olisi ollut ennen\nmuita halullinen seuraamaan häntä Kreikkaan, ottamaan osaa hänen\ntriumfeihinsa ja ihastelemaan hänen taidonlahjojaan. Sen sijaan Cineas\nei ollut ensinkään tullut näkyviin eikä edes lähettänyt mitään\nanteeksipyyntöä. Tämänkaltaisella matkalla Cineas olisi ollut kaikki\nkaikissa. Se kunnioitus, jota Cineaan mainiot tiedot olivat\nsynnyttäneet Nerossa, vaikutti, että tämä vielä halukkaammin tahtoi,\njotta Cineas olisi saapuvilla, ja kartutti hänen suuttumustansa Cineaan\npoissa-olon vuoksi. Alusta Nero luuli, että Tigellinon kateus oli\nsyypää siihen, ja syytteli tästä lemmittyänsä; mutta jälkimäisen\nselityksistä hän näki, ettei asian laita ollutkaan semmoinen.\n\nKeskellä Kreikan matkansa huvituksia hän ei ollenkaan kysynyt Cineasta,\nvaan yhä, aivan viimeisiin asti ajatteli, että Athenalainen saapuisi\nsinne. Hän luuli vahvasti, että Cineas jäi korkeinta nautintoa vailla,\njohon hän milloinkaan pystyi, kun hän ei kuullut hänen omaa\njumalallista ääntänsä; ja usein, kun kolmenkymmenen-tuhannen ihmisen\nmieltymys-huudot raikauttivat teateria, hän ajatteli itsekseen: -- voi,\njospa vaan Cineas olisi täällä!\n\nMutta kuukausi toisen perästä kului eikä Cineas vielä tullut, ja yhä\nvaikeammaksi kävi tätä poissa-oloa puollustaa. Alussa Nero ei\nsuuttunut, sillä hän luuli, että Cineas tulisi kylläksi rangaistuksi,\nkun hän saisi täydelleen tietää, mitä hän oli jäänyt paitsi. Mutta\nennen pitkää Nero vihastui ja alkoi vähitellen ajatella, että häntä\nhalveksittiin, siksi kuin tämä ajatus muuttui todelliseksi epäluuloksi,\nja epäluulo varttui vakuutukseksi. Nyt hänen vihallaan ei ollut päätä\neikä määrää, ja tulinen kostonhimo täytti hänen sielunsa.\n\nVasta Romaan tultuansa Nero kysyi Cineasta. Silloin hän sai tietää\nkaikki -- että Cineas oli matkustanut Britanniaan ja sitten palaten\nLabeon kanssa tämän seurassa lähtenyt Judeaan.\n\nTämä saatti Neron vimman pahimmilleen. Cineas oli tietänyt, että hän\noli Kreikassa, vaan kuitenkin mieluisammin lähtenyt Judeaan. Miksi?\nTyhjästä uuteliaisuudesta. Ei suinkaan taistelemista varten. Ja hän oli\nosoittanut itsensä kylmäkiskoiseksi Caesarin neron suhteen. Tämä oli\nhalveksimista, häväistystä. Cineaan täytyi kuolla!\n\nKaikkein ensimäinen toimi, johon hän ryhtyi, oli se että hän käski\nvangita Cineaan ja tuoda hänen Romaan tutkittavaksi.\n\n\"Hänen täytyy kuolla tällä kertaa\", sanoi Nero Tigellinolle. \"Minä aion\nkoettaa, eikö voi saada kuolemaa kauheaksi hänellekin.\"\n\n\n\n\nXXXIV.\n\nNeron loppu.\n\n\nNe suostumushuudot, jotka Nero oli kuullut Roman kaduilla olivat\nmäärätyt olemaan viimeiset, jotka osotettiin tälle miehelle, jonka\nelämään tragedia ja komedia olivat niin omituisella tavalla yhteen\nkutoontuneet. Tuskin hän oli palannut, kuin hän sai tiedon mitä\nvaarallisimmasta kapinaliitosta. Tämän hän kukisti, ja nyt, luullen\nettä hänen tulevaisuutensa oli varma, hän päätti jättää pääkaupungin\nvaarat ja huvitella jossakin turvallisemmassa paikassa. Hän lahti\nsentähden Neapoliin ja antautui ajaksi himoihinsa ja soittotaitoon.\nSiellä hän tapasi kaikki, mitä hänen taipumuksensa vaativat. Hänen\nsotamiehensä jaksoivat pitää vähemmän kaupungin rahvaan pelossa.\nLähiseutujen kauneus viehätti häntä. Neapolin näky-alat olivat aina\nmieluisat hänelle ja Baijaen huvitukset aivan tarjona.\n\nMutta hänen ilonsa täällä kesti vaan lyhyen aikaa. Koko maailma oli\nherännyt ja nousi vapauttamaan itseänsä sorrosta, jok'ei ollut\nainoastaan kauhea vaan myöskin häpeällinen. Gallit olivat jonkun aikaa\nolleet levottomina ja täällä ensimäiset metelit alkoivat. Täällä löytyi\nmies, nimeltä Vindex, joka oli siinnyt Aqvitanian vanhoista kuninkaista\nja joka nyt astui mahtavana esiin maailmaa vapauttamaan. Joko viha\ntyrannia vastaan yllytti häntä taikka kunnianhimo taikka molemmat\nyhteensä, hän päätti sysätä Neron siltä valta-istuimelta, jota tämä oli\nhäväissyt. Hän lähetti kirjeitä ympäröivien provinsien maaherroille ja\npaitsi muita Galballe, joka piti valtaa Hispaniassa, ja ehdotteli, että\nNero tuhottaisiin. Galba oli voimakkain ja etevin heistä. Hän kuului\nSulpicioin heimoon ja oli sen kautta jossakin määrässä sukua Labeon\nkanssa. Hän oli kuuluisa soturi ja hänen nimensä oli aikakauden\nmerkillisimpiä. Hän vastaan-otti Vindexin ehdotukset suurella\nepäneuvoisuudella; hän ei suostunut niihin eikä suoraan niitä hylännyt.\nMutta kaikki muut maaherrat kieltäysivät yhdistymästä Vindexin kanssa,\njoko pelosta taikka uskollisuudesta ja lähettivät hänen kirjeensä\nNerolle.\n\nVindex pani kuitenkin tuumansa toimeen. Hän kävi ympäri Gallein\njoukossa ja kiihoitti heitä. Ennen pitkää liitto laadittiin ja hän\npääsi suuren armeijan päälliköksi.\n\nGalba pysyi varovaisena ja kaksimielisenä. Viimein hän kutsui kansan\nkokoon Uuteen Karthagoon ja havaitsi heidän niin vihamielisiksi Neroa\nvastaan, että he kohta tervehtivät häntä keisariksi.\n\nNero kuuli kaikki, mutta koetti ummistaa silmänsä vaaralta. Hänen oli\ntapa puhua joka päivä vähän aikaa ystäviensä kanssa valtion asioista ja\nsitten havaiten tämän aineen kovin ikäväksi, hän vei nämät luokseen ja\nsoitti heidän kuullen taikka näytti heille muita sieviä\ntaidonlahjojansa. Hän kehui erittäin yhtä konetta, joka veden voimalla\ntoimitti soitantoa ja muistutti piloillaan, että hän aikoi näyttää sitä\nnäkymöllä, kun vaan Vindex heittäisi hänen rauhaan.\n\nMutta vähitellen uutiset alkoivat yhä enemmän huolettaa. Galba oli\nvihdoin suoraan päättänyt nousta Neroa vastaan. Vindex tuli päivästä\npäivään yhä voimakkaammaksi ja oli joka paikassa levittänyt\nkapinallisia julistuksia, joissa Neroa nimitettiin \"Aenobarboksi\" ja\n\"kehnoksi komediantiksi.\" Nimi \"Aenobarbus\" koski Neron isää ja\nharmitti erittäin, mutta liikanimenä se ei ollut mitään verrattuna\nnoihin toisiin sanoihin, \"kehnoon komedianttiin.\" Kun Nero ensiksi\nkuuli ne, hän oli juhlapäivällisillä ja vihoissansa hän hypähti ylös ja\nkaatoi ruokapöydän. Hän kirjoitti heti senatiin ja kehoittaakseen sitä\nvielä enemmän hän lisäsi: \"Katsokaat, Patres conscripti, Vindexin\nhävyttömyyttä... Hän on juljennut sanoa, että minulla on huono ääni ja\nettä minä huonosti soitan lyyraa.\" Senati ryhtyi kohta keisarikunnan\nvallan harjoittamiseen. He julistivat Galban valtion viholliseksi ja\nmääräsivät hinnan Vindexin hengestä.\n\nKäskyjä annettiin eri kenraaleille, että he lähtisivät kapinoitsioita\nvastaan. Muitten joukossa Virginius Rufus oli saanut tämmöisen käskyn\nja varusti itseänsä sitä tottelemaan. Hänen omat sotamiehensä vihasivat\nNeroa ja tarjosivat hänelle keisarin arvoa. Mikä hyvänsä hänen\npäätarkoituksensa lienee ollut, hän päätti kuitenkin mennä Vindexiä\nvastaan ja tekikin niin. Armeijat tulivat yhteen ja seisoivat toinen\ntoistansa vastaan, kun Vindex pyysi keskustelun-pitoa. Keskustelu\ntapahtui ja Virginius teki jonkunlaisen suostumuksen kapinoitsiain\npäällikön kanssa ja alkoi peräyttää armeijaansa, kun yhtäkkiä\nsotamiehet, väärin ymmärtäen tätä liikuntoa ja yltyneinä vihasta\nGalleihin, itse-altansa ryntäsivät näitä vastaan. Tappelu tuli pian\nyleiseksi. Gallit voitettiin ja pakenivat ja alakuloisuudessaan Vindex\nlankesi miekkaansa.\n\nGalba kuuli tämän epätoivolla, mutta Nero riemuitsi. Kun uutiset olivat\ntulleet yhä pahemmaksi, Nero oli havainnut vaarallisen asemansa ja oli\nlähettänyt käskyn eri armeijoille, että ne palaisivat ja kokoontuisivat\nyhteen paikkaan yhteistä vihollista vastaan. Hän oli myöskin jättänyt\nNeapolin ja tullut takaisin Romaan. Silloin saapuivat sanomat Vindexin\nja hänen armeijansa tuhosta, ja ilon innossa keisari tarttui lyyraansa\nja virittäen sitä rupesi voitonriemua laulamaan.\n\nMutta koko maailma oli nyt herännyt. Koko Roma oli tyytymätön ja\nkapinaan valmistunut. Itsetyytyväisyydessään Nero ei ollenkaan\ntietänyt, että hän oli synnyttänyt vihaa, vaan tahtoi ennemmin pitää\nitseänsä mitä ihmeteltävimpänä ja pikemmin kansallisena miehenä,\njoka ehkä oli syyllinen pariin kolmeen rikokseen, mutta ylimalkain\nansaitsi ihmetystä. Hän arveli, että hänen voittonsa Kreikassa\nitsestään toimittivat hänelle suunnattoman suuren oikeuden kansan\nkiitollisuuteen. Mutta hovimiehet ajattelivat toisin. He näkivät\nuhkaavan myrskyn eikä kukaan heistä kaikista nähnyt sitä niin selvään\nkuin Tigellinus. Luontoansa noudattaen tämä mies, kun hän näki\nisäntänsä huononevan aseman, päätti että hän ei ainoastaan hylkäisi\nhäntä, vaan myöskin jouduttaisi hänen perikatoansa. Toisen, Nymphidius\nnimisen kanssa he tekivät salaliiton ja heidän onnistui yllyttää\nkeisarillisen henkivartioston soturit kapinaan. He julistivat Galban\nasian oikeaksi ja luovuttivat antimilla ja lumoavilla lupauksilla nämät\nmiehet heidän uskollisuudestaan. Ennen pitkää kaikki oli toimitettu ja\nNeron paras turva oli kadonnut.\n\nTällä välin Nero alkoi huomata yleisen tyytymättömyyden. Senati osotti\nsitä, kansa ja henkivartiosto. Pelko valloitti hänen sielunsa. Kauhu ja\nkostpuhimo vaikuttivat vuorotellen häneen. Hän aikoi kerta uudestaan\nsytyttää kaupungin tuleen ja laskettaa amfiteaterin pedot kansan\njoukkoon, sillä välin kuin hän yleisessä hämmästyksessä pakenisi\nEgyptiin. Tämä saatiin ilmi, kerrottiin julkisesti ja suurensi vaan\nkansan vihaa.\n\nTigellinus ja Nymphidius havaitsivat nyt, että sopiva aika oli tullut.\nMutta heitä ei haluttanut astua suoraan esiin, vaan he tahtoivat\nmieluisammin vaikuttaa Neron pelkoon. He sentähden menivät hänen\nluokseen, näyttivät murheellisilta ja kertoivat hänelle, että kaikki\noli hukassa; että kansa ja henkivartiosto olivat nousemaisillaan;\nettä pako oli hänen ainoa pelastuksensa ja ettei hän saanut\nsilmänräpäystäkään menettää.\n\nEpätoivo valloitti nyt vaipuvan hallitsijan. Hänen ei enään ollut\nmitään toivoa entisen mahtavan asemansa suhteen. Sotamiehet, joita hän\noli kutsunut takaisin, olivat osaksi saavuttamattomissa ja osaksi\ntyytymättömät. Hän etsi apua kaikkialta, mutta ei löytänyt. Hän käveli\nympäri linnassa eikä tietänyt mihin paeta eikä mitä tehdä. Silloin\nhänen rikostensa muistot virisivät ja ennen kaikkia hänen mieleensä\ntuli, kuinka hän oli ilkeästi surmannut kalliimmat sukulaisensa. Vielä\nhänen tuskassansakin hänen elämänsä suurin mielihalu tuli näkyviin ja\nkun hän saatti epätoivonsa sanoiksi, hän käytti yhtä Sofokleen Oedipon\nsäettä, jota hänen oli tapa lausua näkymöllä:\n\n    \"Mun kuolla käski isä, äiti, vaimoni!\"\n\nHän koetti saada jotakin laivaa, joka veisi hänen Egyptiin ja käski,\nettä yksi varustettaisiin Ostiassa. Turhaan. Ei kukaan tahtonut totella\nhänen käskyjään. Yksi hänen sotamiehistään, joka näki hänen kauhunsa,\nlausui hänelle tämän säkeen Virgiliosta:\n\n    \"Onkohan kuolema siis niin kauhea?\"\n\nHän koetti nyt juoda myrkkyä, jota oli laitettu häntä varten, mutta hän\nei saattanut rohkaista mieltänsä. Hän meni huoneesensa ja heittäysi\nsohvalleen. Hänen tuskansa oli hirveä. Hän käski jonkun surmata\nitseänsä, mutta kun hän ei saanut ketään, hän huudahti: \"ystäväni\nluopuvat minusta enkä minä voi löytää ketään vihollista.\" Tuosta hän\nriensi Tiberin rannalle hukuttaakseen itseänsä, vaan palasi takaisin,\nkykenemätönnä sitä tekemään ja päätti purjehtia Hispaniaan Galbalta\nhenkeänsä rukoilemaan. Mutta ei mikään laiva ottanut häntä sinne\nviedäkseen. Hämmennyksissään hän juoksutti päässään kymmenkuntia\ntuumia, mutta ei mikään ollut mahdollinen. Hän mieli astua esiin\npuettuna armon-anojaksi ja mainiolla kaunopuheisuudellaan pontevasti\nvetoa kansaan; mutta pelko tämän kansan vimmasta esti häntä. Tuolla\nseisoi maailman hallitsia linnassansa; ei mikään vihollinen ollut\nnäkyvissä, mutta hän tiesi, että koko maailma oli nyt hänen\nvihollisensa, eikä ollut mitään paon eikä pelastuksen toivoa.\n\n\"Eikö löydy mitään piilopaikkaa, jossa minulla olisi aikaa ajatella,\nmitä minun on tekeminen?\" hän huudahti.\n\nYksi hänen vapautettu orjansa, nimeltä Phaon, tarjoutui viemään häntä\nerääsen paikkaan, joka oli muutamain penikulmien päässä kaupungista,\njossa hän saisi jonkun aikaa piileskellä. Nero suostui kiihkeästi tähän\ntarjomukseen. Hän riensi pois ilman kengättä, ilman päällysvaatteetta,\neikä mitään muuta kuin tunika päällä. Phaon heitti vanhan vaipan hänen\nyllensä ja peitti hänen kasvonsa, ettei häntä tunnettaisi. Kolme miestä\npaitsi Phaonia seurasi häntä. Tällä tapaa Nero vietti viimeistä\nyötänsä.\n\nPäivän koitteessa keisarillisen henkivartioston soturit kokoontuivat ja\njulistivat Galban keisariksi. Senati vahvisti heidän päätöksensä. Nyt\nhe ilmoittivat Neron valtion viholliseksi ja tuomitsivat hänen\nkuolemaan vanhan tasavallan ankaraa lakia myöten.\n\nTällä välin Nero kiirehti Phaonin huvilaan. Ratsastaessaan hän kuuli\nhuudot, jotka nousivat praetorianein leiristä. Muuan työmies tien\nvieressä kavahti ylös, kun he ratsastivat ohitse, ja lausui: \"katso,\nnuot miehet ovat Neroa takaa ajamassa.\" Edempänä kuolleen ruumis makasi\ntiellä. Tämän nähdessään Neron hevonen säpsähti. Kartanon lähelle\ntultuansa he seisauttivat hevosensa ja nousten ratsahilta lähtivät\nastumaan siinä kasvavan kaislikon poikki. Phaon tahtoi nyt kätkeä Neron\nyhteen hietakuoppaan, siksi kuin hän valmistaisi maan-alaisen käytävän\nkartanoon. Mutta Nero ei suostunut, sillä hän arveli, että tämä oli\nyhtä kuin elävältä hautaantua. Aukko tehtiin ennen pitkää rakennuksen\nseinän alipuoleen ja Nero könti siitä sisälle. Hän vietiin halpaan\nhuoneesen, jossa hän laskeusi alas yksinkertaiselle vuoteelle,\nrepaleinen peite päällänsä. He toivat hänelle vähäisen leipää, mutta\ntämä inhotti häntä; ja ainoa vesi, jonka he voivat hankkia, oli kovin\nlikaista. Sitä hän kuitenkin joi pikkuisen.\n\nKaikki huomasivat, että piileskeleminen taikka turvallisuus oli\nmahdoton. Jonkun ajan päästä he kertoivat sen Nerolle ja neuvoivat\nhäntä surmaamaan itseänsä. Ainoastaan tällä tavalla hän voi välttää\nvihamiestensä kostoa. Hän tiesi sen hyvin, mutta kuolema oli hirveä ja\nhän koetti viivettää sitä niin kauan kuin mahdollista.\n\nEnnen Romasta lähdettyänsä Phaon oli käskenyt yhden hänen\npalvelioistaan tuoda uutisia kaupungista. Heidän odottaessaan\nsanansaattaja tuli, tuoden muassaan muutamia asiakirjoja. Nero tarttui\nhalukkaasti niihin ja luki senatin julistuksen, jossa säädettiin, että\nhän oli rangaistava vanhan tasavaltaisen lain mukaan.\n\n\"Mikä kuolemanlaji se on?\" hän kysyi. \"Mikä entinen tapa on?\"\n\nPhaon ensiksi epäili, mutta viimein, kun häntä vaadittiin, hän vastasi:\n\n\"Tasavallan lain mukaan sidotaan sen miehen pää, joka kuolee valtion\nvihollisena, kahden paalun väliin. Hän on aivan alastonna ja piestään\ntällä tapaa kuoliaaksi liktorin vitsoilla.\"\n\nNeroa vavistutti eikä hän sanonut mitään. Nyt hän veti esiin kaksi\ntikaria, jotka hän oli tuonut muassaan ja nousi seisaalleen, heiluttaen\nniitä kummassakin kädessä. Tuosta hän koetti niitten kärkeä, jonka\njälkeen hän ojensi vielä kerran käsivartensa ja seisoi tuokion, kooten\nkoko rohkeuttansa. Kaikki, jotka olivat läsnä, luulivat, että hän tällä\nhetkellä surmaisi itsensä.\n\nMutta muutamain silmänräpäysten perästä Nero pisti tyvenesti molemmat\ntikarit jälleen tuppeen ja kääntyen yhden saattajansa puoleen, lausui:\n\n\"Laulakaat ruumiinlaulu ja toimittakaat viimeiset juhlamenot\nystävällenne.\"\n\nSe, jonka puoleen hän kääntyi, lauloi ruumiinlaulun ja Nero kuunteli\nnähtävällä mielenliikutuksella. Tätä seurasi äänettömyys.\n\nViimein Nero huudahti:\n\n\"Miksei kukaan teistä tapa itseänsä ja näytä minulle kuinka kuolla?\"\n\nEi kukaan heistä kuitenkaan suostunut tähän pyyntöön vaan kaikki\nistuivat lattiaan katsellen.\n\nNyt Nero pani käsivartensa ristiin ja katsellen heitä jokaista\npurskahti kyyneliin.\n\nMutta vähän ajan päästä hän hypähti ylös ja lausui:\n\n\"Nero, Nero, tämä on häpeä! Sinun viivyntösi on kunniaton; nyt ei ole\naikaa surullisiin liikutuksiin; aika vaatii miehen mieltä.\"\n\nMutta rohkeus, jota hän halasi, ei näyttänyt tulevan, ja hän seisoi\nepäneuvoisena, milloin haparoiten tikariansa, milloin kävellen\nedestakaisin vähäisessä huoneessa.\n\nVihdoin hän seisahtui ja katseli tuimasti saattajiansa.\n\n\"Te\", hän lausui, \"olette pelkureita ja pettäjiä. Jollei, te\nnäyttäisitte, kuinka tulee kuolla. Voi, jospa täällä olisi yksi, jonka\nolen tuntenut. Sillä minä olen tuntenut miehen ja ainoastaan yhden koko\nelämässäni, joka nauroi kuolemaa. Oi, jospa hän olisi täällä! Cineas!\nCineas! missä sinä nyt olet? Miksi luovuit ystävästäsi? Sinulla ei\nkumminkaan ole mitään valitusta minua vastaan. Voi Cineas, jos sinä\nvaan olisit täällä, kuinka hyvin sinä näyttäisit minulle tien\ntuonelaan! Voi! mimmoinen taiteilia minussa kuolee!\"\n\nKun hän näin puhui, joku melu kiinnitti hänen huomiotansa. Se oli hyvin\ntunnettu. Se oli ratsasjoukon töminä. Oltiin häntä takaa ajamassa.\n\nNero kavahti ylös. Hän värisi pelossaan. Mutta pelko ei voinut\nkuolettaa hänen päähimoansa. Hän ei lausunut omia sanojaan, vaan\nHomeron:\n\n    \"Ratsujen joutuisain mun korvani rientävän kuulee.\"\n\nTarttuen yhteen tikariinsa hän kokosi kaiken rohkeutensa ja pisti sen\nkurkkuunsa. Yksi saattajista auttoi häntä toisen iskun iskennässä. Tämä\noli kuolemanhaava. Nero kaatui taakse päin kuollen. He nostivat hänen\nsohvalle.\n\nVähän ajan kuluttua takaa-ajajat, jotka tavalla taikka toisella olivat\nsaaneet tiedon hänen piilopaikastaan, saapuivat kartanoon ja riensivät\nhuoneesen, centurio etupäässä. Centurio koetti pidättää veren juoksua.\n\nNero nosti hiueten silmänsä.\n\n\"Liian myöhään\", hän lausui; ja sitten hän lisäsi tuskin kuultavalla\näänellä: \"tämäkö teidän uskollisuutenne on?\"\n\nSeuraavana silmänräpäyksenä kaikki oli ohitse.\n\nHän makasi kuolleena, mutta vielä kuolemassakin hirveänä, sillä hänen\nrajujen intohimojensa vaikutus säilyi vielä pelottaen katselioita.\nNäitten intohimojen valta, jotka olivat hallinneet häntä vuosikaudet,\nolivat jättäneet jälkensä hänen kasvonjuonteihinsa. Nuot kasvot,\njotka hänen nuoruudessaan eivät olleet rumat, olivat muuttuneet\njulmannäköiseksi ja myöskin kuolemassa kauheus pysyi ja kammotti niitä,\njotka seisoivat lähellä.\n\n\n\n\nXXXV.\n\nJudea.\n\n\nSillä välin kuin Lännen armeijat näin kapinoitsivat keisaria vastaan,\nIdän armeijat olivat toista kapinaa kukistamassa.\n\nVespasianus jätti Neron Kreikkaan ja käytti Roman voimaa Judeassa. Hän\nei kohdannut mitään tavallista vihollista. Juutalaiset olivat sotaisa\nkansa, urhoolliset ja uskaliaat ja he puolustivat isänmaatansa. Luonto\noli muodostanut tämän maan helposti puolustettavaksi. Kaikkia tasankoja\nympäröivät vuoret, jotka olivat ikäänkuin linnoitus päällekarkaajia\nvastaan, jossa urhoolliset miehet harjaantumattominakin saattivat tehdä\nlujaa vastarintaa ja usein armeijojakin päältänsä torjua. Vuorten\nvälillä oli solia, joitten läpitse ei kukaan voinut ilman ankarinta\ntaisteloa tunkea ja rohkeita miehiä löytyi, jotka olivat valmiit joka\nsolasta tekemään toista Thermopyleä.\n\nNäissä miehissä oli jotakin enemmän kuin tavallinen urhoollisen kansan\nuljuus. Suuri aate innostutti heitä. Jokainen heistä luuli, että jumala\noli hänen puolellaan; jokainen muisti entiset kunnian ajat, jolloin\ntämä jumala oli tullut heidän avukseen ja antanut heidän voittaa yhtä\nmahtavat viholliset kuin Romalaiset. Nuot pyhät virret, jotka kuuluivat\nheidän jumalanpalvelukseensa, puhuivat entisistä kansallisista\nvoitoista, eikä kukaan, joka lauloi niitä, saattanut epäillä, että ne\ntulevaisuudessa toistettaisiin. Eivät edes tappiotkaan, vaikka niitä\nmonta perätysten tapahtui, voineet järkyttää heidän lujuuttansa eikä\nvähentää heidän luottamustansa jumalaan. He yhä odottivat sitä aikaa,\njolloin hän astuisi esiin ja jolloin hänen apunsa tulisi yhä\ntuntuvammaksi siitä syystä, että se oli kauan viipynyt. Niin jokainen\ntappio tapasi heidän yhtä uskaliaina kuin milloinkaan; ja jos he\nvetäytyivät pois yhdestä paikasta, se oli vaan uudistaakseen taisteloa\ntoisaalla.\n\nTämä Juutalaisten kiivas uskonvimma innostutti yhtä paljon kaikkia --\nmiehiä, naisia, jopa lapsiakin. He olivat syntyneet ja kasvatetut\nsemmoisessa kansassa, jossa yksi aate oli yleinen ja tämä aate oli tuo\nluja vakuutus, että he olivat korkeimman olennon valittu ja suosittu\nkansa. Antaumista ei koskaan ajateltu. Taisteloissaan he voittivat tai\nkuolivat. Ei löytynyt mitään keskikantaa. Heidän rohkeuttansa suurensi,\njos sitä kävi suurentaminen, niitten vankien katala kohtalo, jotka\njoutuivat Romalaisten käsiin. Nämät tehtiin mitä kurjimmiksi orjiksi ja\nlähetettiin tekemään työtä Korinthon kanavalle. Joka uusi sodan vaihe,\nolipa voitto taikka tappio, vaan vahvisti Juutalaisten jäykkää mieltä\nja saatti heidän sotimaan suuremmalla hurjuudella ja palavammalla\ninnolla.\n\nTavallinen kenraali kenties ei olisi pitänyt tämmöisille vihollisille\n-- niin tulisille, niin suruttomille, niin vähän omasta hengestään\nhuoliville, niin kestäväisille ja niin valppaille; viholliselle, joka\nei odottanut päällekarkausta, vaan rajulla rynnäköllä töyttäsi\nvastustajia kohti, toisinaan kukistaen kaikki; joka ei tyytynyt\ntaisteloon päivällä, vaan kävi yhtä ankarasti yölläkin kimppuun; joka\nperääntyi vaan hyökätäkseen uudestaan esiin ja kuolemassakin uljasteli\nvoittajien edessä.\n\nMutta Vespasianus ei ollut tavallinen kenraali. Hänen miehensä olivat\nmitä parhaimmalla tavalla harjaantuneet ja hän tiesi kuinka käyttää\nheitä suurimmalla edulla. Juutalaisten uskonvimmaa vastaan hän asetti\nRoman legionain harjaantuneen urhoollisuuden ja oman neronsa.\nVähitellen jälkimäiset pääsivät voitolle ja hitaasti mutta vakaasti\nRoman sotaliput siirtyivät eteenpäin Judeassa, sillä välin kuin\nJuutalaiset synkkämielisinä vetäytyivät takaperin, yhä taistellen ja\nyhä vartoen kauan odotettua vapauttajaansa.\n\nTähän sotaan Labeo ja Cineas olivat heittäyneet ja tämän kenraalin\njohdolla he taistelivat. He eivät ajatelleet asiansa oikeutta, sillä he\nkatsoivat varmaksi, että se oli oikea, koska se oli sota kapinoitsioita\nvastaan. Roman nimessä oli heillä kyllin. Syytä he eivät etsineetkään:\nheidän tarkoituksensa oli sota, jonka vimmassa ja hehkussa he toivoivat\nsaavansa helpoitusta siitä surusta, joka heitä rasitti. Työ, ankara\ntyö, se estää ajatukset mieltä kalvamasta; ja työtä he halasivat, vähän\nhuolien siitä, mimmoinen tämä työ oli.\n\nHeti Judeaan tultuansa he olivat tavanneet, mitä he halasivat --\nvireän sodan tuiman kiihoituksen, sodan, jota käytiin valppaita\nja miehuullisia vihollisia vastaan. He rupesivat kohta tähän\nuuteen elämään semmoisella innolla, semmoisella kiivaudella ja\nsuruttomuudella, joka teki heidän molemmat mainioiksi. Heidän\njärkähtämätön ystävyytensä, heidän likeinen kumppanuutensa ja heidän\nyksimielisyytensä sekä tappelussa että muualla saattivat heidän\nkuuluisaksi niin omien miesten kuin vihollistenkin joukossa. He\nryhtyivät mitä rohkeimpiin yrityksiin, eikä toinen pitänyt enemmän\nväliä hengestänsä kuin toinenkaan. Mihin hyvänsä toinen meni, toinen\nmeni myöskin ja tämä yhteys ystävyydessä ja urhollisuudessa teki heidän\nniin tunnetuksi, että romalaiset armeijat pitivät näitä molempia\nparhaina sotureinaan, ja leiri kaikkui heidän maineestaan. Cineas\nylennettiin nopeasti ja olisi päässyt legionan päälliköksi, jos\nhänen olisi tehnyt mieli; mutta Labeo oli jo koroitettu semmoiseen\npäällikkö-virkaan, eikä Cineas halannut mitään niin suuresti kuin saada\nolla niin lähellä ystäväänsä kuin vaan mahdollista. Viran-ylennyksestä\nhän ei huolinut. Hän oli vaan iloinen, että hänen edistymisensä oli\nollut kylläksi pikainen, jotta hän sai pysyä Labeon luona, asua samassa\nteltassa ja olla lähellä häntä taistelossa. Viran-ylennys ei muuttanut\nheidän käytöstään tappelussa. Labeo osoitti suurempaa huolettomuutta\nhenkensä suhteen kuin mitä muut katsoivat viisaaksi legionan\nkomentajalta, ja johdatti miehiänsä vaarallisimpiin yrityksiin; ja\nCineas, jolla oli vähemmän edesvastausta, pani vielä vapaammin henkensä\nalttiiksi.\n\nSodan jyminä, alinomainen valvonta, lakkaamattomien marssien vaiva,\nvoiton kiihoitus -- kaikki nämät olivat soveliaat vetämään heidän\najatuksiansa puoleensa ja poistamaan heistä noita muistoja, jotka\nolivat niin tuskalloiset. Labeo ei mielinyt enään itsemurhaa. Siitä\nhuolesta, jolla hänen täytyi hoitaa virkaansa, hän havaitsi, että tämä\nelämä vielä tarjosi alaa hänen ajatuksilleen ja tarvitsi hänen\ntointansa. Isänmaanrakkaus vaatimuksineen virisi. Sota-into alkoi\nkilpailla hänen haikean surunsa kanssa ja pääsi voitolle, koska se oli\nvilkkaampi ja kiihkeämpi. Se suuri edesvastaus, joka hänellä nyt oli,\ntuotti omat huolensa ja omat tuskansa; hänen täytyi suunnitella\npäällekarkauksia ja puolustuksia; hänen täytyi ottaa osaa toisten\nkenraalein neuvotteluun ja muistuttaa mieleensä kaikki kokemuksensa\nentisiltä ajoilta, tehdäkseen sitä hyödylliseksi nykyisyydelle.\nTämmöisissä asioissa hänen ajatuksensa parhaasta päästä askaroivat --\nainoastaan vähäinen aika jäi muita asioita varten. Kun hän pystyi\najattelemaan, nämät esineet tunkeusivat itsestänsä hänen mieleensä ja\nvaativat miettimistä; ja kun hän ei kyennyt ajattelemaan niitä, väsymys\nja vaiva voittivat hänen ja hän kääntyi usein pois virkatoimistaan unen\nhelmoihin.\n\nSamoin kuin Labeon oli myöskin Cineaan laita. Uusi ajatusten\ntyöksenteleminen tuotti uudet huolet ja uudet mietteet; nämät kenties\neivät olleet niin tärkeät kuin Labeon, mutta kuitenkin kylläksi\ntärkeät, että ne kiinnittivät suureksi osaksi hänen huomiotansa.\nAlhaisemmassa virassaan hänellä oli myöskin vähempi edesvastaus ja\nsuurempi tilaisuus osoittaa itsepuoleista urhoollisuutta. Hän oli\npäällikkönä rajuissa väkirynnäköissä, hän johdatti rohkeita\npartioretkiä, ja joka yrityksessä, jossa erityistä miehuutta ja oman\nhengen halveksimista kysyttiin, hän aina kävi etupäässä. Näin olivat\nmolemmat eri tavalla, mutta samassa toimessa saavuttaneet, mitä he\nenimmin halasivat -- huojennusta surusta.\n\nSota jatkaantui, ja vaikka Juutalaiset tekivät mitä miehuullisinta\nvastarintaa, heidän täytyi yhä peräytyä Roman armeijan edestä.\nVespasianon sotataito voitti heidän huiman urhoollisuutensa. Vuorisola\ntoisensa perästä läväistiin, linna linnan perästä valloitettiin.\nVespasianolta sotaretki oli alinomainen työnteko. Ainoastaan lyhyt\nlepo-aika sallittiin sekä omille että vihollisen sotamiehille.\n\nEi kuitenkaan tämmöisessäkään sodassa, jossa niin moninaisia tapahtui,\nollut mahdollista, ettei olisi muutamia lepohetkiä suotu. Vaikka ne\nolivat lyhyet, niitä kuitenkin oli, ja sotamiehet asettivat leirinsä ja\nlepäsivät ajan vaivoistaan. Tämmöisiä aikoja Cineas ja Labeo kaikkein\nenimmin pelkäsivät.\n\nSillä nyt, kun kaikki oli turvassa, kun armeija lepäsi hyvin\nvarustetussa leirissä ja kaikki toimitukset olivat osaksi lakkautetut,\nse mielenjännitys, jonka sodan puuhat olivat synnyttäneet, taantui, ja\nvireästä elämästään heidän täytyi palata joutilaisuuteen ja kaikkiin\nniihin ajatuksiin, joita työttömyys kasvatti.\n\nSillä heiltä oli ajatus semmoisina aikoina sama kuin muisto, ja muisto\noli tuska. Kaikki, mitä oli ollut suloista heidän entisessä elämässään,\nkääntyi nyt katkeraksi sen vuoksi, että kaikki oli kadonnut, ja\njokainen mieluisa muisto vaan viilsi sitä sydäntä, joka vielä kaipasi\nentisyyttä ja ikävöitsi sen autio-maille. Koko entisyyttä pimitti\nmustana pilvenä se suru, johon se oli päättynyt, ja ajatus, joka palasi\nmenneesen elämään, kulki tämän elämän läpitse, kunnes se saapui tuohon\nsynkkään kuolinhuoneesen Britanniassa.\n\nAinoa rauhan ja levon mahdollisuus oli herkeämättömässä työssä, ja kun\ntämä taukosi, silloin kaikki heistä muuttui mustaksi ja kolkoksi.\nCineaan eteen ilmestyi silloin sen pois-menneen muoto, johon koko\nhänen sielunsa oli niin likeisesti liittynyt, ja kaikki tämän entisen,\nkerta niin suloisen elämän ilot kääntyivät nyt suruksi, jota ei voinut\nlausua, kun ajatteli, että kaikki oli päättynyt kuolemaan. Labeon eteen\nastui hänen rakastetun poikansa muoto, tämän viimeiset hellyyden ja\nkaipauksen sanat -- sanat, jotka viipyivät vielä ja soivat aina hänen\nsuomissaan, ikäänkuin vaatien huomiota ja kehoittaen häntä niitä\ntottelemaan.\n\nSemmoisina aikoina molemmat ystävät vaistomaisesti etsivät\ntoinen toisensa seuraa, saaden toistensa sydämen äänettömästä\nsamatunteisuudesta sitä lepoa ja lohdutusta, jota ei mikään muu voinut\nantaa. He eivät lausuneet monta sanaa toisilleen; he istuivat ääneti;\nmutta välisti he puhuivat matalalla, surullisella äänellä entisestä\nelämästään Athenassa, ja jutellessaan niistä ajoista, jolloin he olivat\npoikina yhdessä, toisinaan melkein heistä tuntui, kuin olisivat he\njälleen poikia. Tänä lapsuuden aikana Athenassa löytyi kuitenkin yksi,\njoka aina oli läsnä, valaisten näkymöä, yksi, jonka tyttömäinen nauru\nkaikkui heidän korvissaan puhki vuosikausien, ja jonka kaunis, hieno\nmuoto ilmestyi heidän eteensä keskeltä sen entisyyden kuvia, josta\nnämät niin suuresti muistuttivat. Ei kumpikaan heistä maininnut koskaan\nhänen nimeänsä, mutta kumpainenkin tunsi, että hänellä oli etusija\ntoisen ajatuksissa, ja vaikka he eivät uskaltaneet nimittää häntä, he\nkuitenkin kantoivat häntä sydämessään ikäänkuin keskustaa, jonka\nympärille kaikki muut muistot kokoontuivat.\n\nHe eivät koskaan puhuneet Romasta eikä Britanniasta. Tämä oli eri asia.\nSillä nämät paikat olivat yhteydessä semmoisen ajan kanssa, jolloin\nHelena oli Labeon luona, oli kokonaan hänen omansa, ja jolloin hänen\nkotinsa täyttyi sen pojan kirkkaan kauneuden loistosta, jota he niin\nrakastivat. Labeo ei koskaan viitannut mihinkään, joka jollakin tapaa,\nvaikkapa kuinka vähässä määrässä, oli yhteydessä Markon kanssa. Tämä\naine oli liian pyhä, ettei siihen saanut edes vähänkään kajota; tämä\nsuru oli kokonaan hänen omansa, eikä Cineas saattanut käsittää isän\nrakkauden ja kaipauksen pohjatonta syvyyttä.\n\nNäin kuluivat levon hetket, molemmille ikävinä ja tuskalloisina, ja he\nkoettivat sotatuumien miettimisillä haihduttaa ajatuksiaan; mutta\nheidän yrityksensä olivat usein turhat, ja ainoa lievike oli uudistettu\ntyö.\n\nTyötä ei kuitenkaan milloinkaan kauan puuttunut. Levon lyhyet hetket\nmenivät pian ohitse, leiristä lähdettiin ja vielä kerta alettiin\nmarssia, ja taistelo vaaroinensa, vaiheinensa vaati omalla tavallaan\nheidän mieltänsä uusiin ponnistuksiin.\n\nTähän taisteloon he riensivät uudella innolla, paeten surullisia\najatuksiaan, paeten itseänsä ja tavotttaen taas sitä lievikettä, jonka\nhe olivat ennen löytäneet.\n\nNäin sotaa kesti, kuukausi toisen perästä kului, ja Juutalaiset yhä\nperääntyivät, alinomaa päällekarkaajia vastustaen ja mielien viimeisiin\ntapella. Sillä nyt koko kansakunta oli nousnut semmoisella voimalla\nkuin ei milloinkaan ennen, ja koko sen entisyyden kaikki kärsivällisyys\nja varronta ja kaipaus etsivät nyt tyydytystä. Usko odotti nyt tuota\nsuurta vapauttajaa ja vartoi yhä, tappiossa ja häviössä, hänen\nilmestymistään.\n\n\n\n\nXXXVI.\n\nJotapata.\n\n\nRoman armeija oli viikkokaudet ollut pidätettynä Jotapatan edessä. Sama\nkaupunki oli mitä vahvimpia koko maassa, ja tähän olivat kaikki ne eri\ntahoille hajonneet juutalaiset sotajoukot turvanneet, jotka olivat\nperääntyneet päällekarkaajien alta. Romalaiset piirittivät sitä\nsuurimmalla taidolla ja voimalla, mutta Juutalaiset taistelivat niin\ntuimasti -- he olivat niin valppaat puollustuksessaan ja niin rajut\nuloshyökkäyksissään -- ettei saartotyö edistynyt kuin vähän. Toisen\npäivän voitto meni toisena hukkaan.\n\nRomalaisten armeija seisoi näin kaupungin edustalla, yhä varustaen\nnoita heittokoneita, jotka olivat niihin aikoihin tavalliset, käyttäen\nkaikkia silloin tunnettuja rynnäkkökeinoja ja jatkaen yritystään sillä\nkärsiväisellä sitkeydellä, josta he aina olivat erinomaiset.\n\nLabeo oli tavallisuutta myöten ollut hyvin toimelias kehoittaessaan\nmiehiänsä ryntäyksiin. Hänen muurinsärkiänsä vietiin useimmin esiin ja\njyskyttivät kaikkein ankarimmin tukevia muureja; hänen miehensä\nriensivät hurjimmin vihollista vastaan, joko rynnäkköportailla tai\nliikkuvilla torneilla; ja livitin- ja nakinkoneet, joita hän käytti,\ntekivät alinomaa työtä. Toiselta puolen, jos hän enimmän altisti\nJuutalaisia, hänellä myöskin oli kaikkein enimmän rasitusta heistä;\nhäntä kohtasivat useimmat päällekarkaukset, ja hänen täytyi pitää\ntarkinta vahtia.\n\nEräänä päivänä oli kiihkeästi taisteltu. Juutalaisissa oli syntynyt\nuusi into, kun oli tullut taitava johdattaja, joka ennen muita nähtiin\nmuureilla, kehoittaen miehiänsä erinomaisiin urhotöihin. Palavia\naineita mätettiin niitten soturein ylitse, jotka käytäyttivät\nmuurinsärkiöitä. Tulista öljyä kaadettiin niitten päälle, jotka\nyrittivät kiipeemään muureja ylös. Yksi liikkuva puutorni, joka\nvaivaloisen työn perästä juuri oli valmistunut, poltettiin poroksi.\nUupuneina ja nääntyvinä täytyi Romalaisten vetäytyä takaisin leiriinsä.\n\nTäällä he menivät levolle. Väsyneenä päivän työstä laskeusi Labeo\nsohvalleen. Voipuneet vartiat pitivät uutelosti vahtia.\n\nYhtäkkiä huuto kuului, hirveä hädän melu, jota heti vimman ja koston\nkarjuna seurasi. Huima säikähdys levisi leiriin. Sotamiehet kavahtivat\njaloillensa. Labeo oli ensiksi liikkeellä ja kiireesti tarttuen\naseisinsa hän riensi meteli-paikalle.\n\nHämminki täytti leirin. Joka taholta tuli sotamiehiä parvittain,\nmuutamat puoleksi aseissa, toiset aseettomina, hätääntynyt joukko.\nVartiakunnat perääntyivät; jo oli päävallien sisäpuolella joukko\nJuutalaisia, jotka julmassa rynnäkössään kaatoivat kaikki edessään.\nHeidän päällikkönänsä oli se johdattaja, jonka urhoollisuus oli ollut\nniin mainio sinä päivänä muureilla. Hän se oli, joka oli tuumannut\ntämän yötisen päällekarkauksen, ja hän johdatti miehiänsä voittoon.\n\nLabeo huomasi heti kaikki. Silmänräpäyksessä hän kokosi miehensä.\njakeli käskyjään, järjesti miehensä ja tarjosi vahvan esirinnan\nriemuitsevalle viholliselle. Juutalaiset töyttäsivät eteenpäin.\nRomalaiset kestivät tätä ryntäystä. Tänä hämmästyksen ja kauhun hetkenä\nhe seisoivat jämeinä ja uljaina, puoleksi vaan aseistuneina, mutta\nkuitenkin pelottomina, ja heitä innostutti Labeon tyvenet käskyt ja\nheidän oma vankka sotataitonsa. Kerta toisensa perästä karkasivat\nJuutalaiset vihollisiansa vastaan, mutta Romalaiset pitivät paikkansa.\nNyt aikoi likikätinen taistelo, jossa jokainen päällekarkaaja valitsi\nmiehensä ja kävi hänen kimppuunsa.\n\nTässä tappelussa Juutalaisten johdattaja oli erittäin merkillinen.\nHänen äänensä elähytti hänen seuraajiansa, ja hän vei heidän uudella\nvimmalla taisteloon joka kerta kuin he työnnettiin takaisin. Hän oli\npuettu komeaan sota-asuun, joka kerta oli ollut jonkun romalaisen\nupseerin. Hän ei tyytynyt käskyjen antamiseen, hän astui itse\netupäässä, käyttäen aseitaan turmiokkaalla vaikutuksella, missä hyvänsä\nvaan sopi.\n\nLabeolla oli vaan puolet leirin sotamiehistä. Ensimäisessä\nhätärymäkässä hän oli laittanut linjansa niistä, jotka ensiksi\nilmestyivät. Toiset olivat hajallaan, joko vielä maaten taikka liikkuen\nympäri epäjärjestyksessä. Vaara kohotti hänen urhoollisuutensa\nkorkeimmilleen. Hän seisoi sotajoukkonsa etupäässä, pannen uljaasti\nhenkensä alttiiksi. Kenraalin esimerkki vaikutti kaikkiin sotamiehiin.\nHe seisoivat vääjämättä eivätkä vihollisten rajuimmatkaan\npäällekarkaukset voineet heitä hajoittaa.\n\nVihdoin Juutalaisten johdattaja rupesi ratkaisevaan ryntäykseen sitä\npaikkaa vastaan, jossa Labeo seisoi. Tämän hirveän hyökkäyksen edestä,\njossa jokainen Juutalainen oli halukas uhraamaan henkensä kansakuntansa\nhyväksi, nuot lujat Romalaisetkin perääntyivät. Epätoivossaan Labeo\nsieppasi yhden sotalipun, käski miestensä seurata ja syöksähti keskelle\nvihollisten rivejä. Romalaiset riensivät lippunsa ja kenraalinsa\njälkeen. Taistelo, joka nyt alkoi, oli hirveä. Tuimasti töytättiin\nmolemmilta puolin lippua kohti; toiset toivoivat valloittavansa sitä,\ntoiset tahtoivat sitä puollustaa. Silmänräpäyksessä Juutalaiset\nympäröitsivät sitä rohkeata johdattajaa, joka oli leimahtanut heidän\nkeskellensä ja heitä vastaan vyöryttänyt Roman legionain tiveät rivit.\nLabeo iski ympärillensä, kehoittaen miehiänsä, ja hänen miehensä\nkoettivat avata tietä hänen luokseen vihollisten läpi.\n\nViimein Labeo kaatui. Lippu temmattiin hänen käsistään. Haavoja täynnä\nhän makasi kentällä, kasvot ylöspäin kääntyneinä. Hänen hermoton\nkätensä heilutti vielä heikosti miekkaa. Kuolemaa uhkasi kymmenet\npeitset.\n\nÄkkiä kaikkui huuto kesken tappelun jyminää.\n\n\"Pois! Säästäkäät häntä! Ryhtykäät Romalaisiin! Hän on minun.\"\n\nSe oli Juutalaisten johdattaja. Hänen seuralaisensa tottelivat ja\nkarkasivat Romalaisiin.\n\nJuutalaisten johdattaja heittäysi polvillensa ja koetti nostaa ylös\nLabeota.\n\n\"Voi Labeo!\" hän huusi äänellä, jonka toinen hyvin tunsi. \"Minä olen\npelastanut sinun. Kiitetty olkoon jumala!\"\n\n\"Isaak!\" huudahti Labeo hämmästyneenä.\n\n\"Minä se olen\", vastasi toinen. \"Voi! että minä nostin kättäni\nsemmoista vastaan, jota minä rakastan. Minä tunsin sinut äänestäsi\npimeässä. Jumalan kiitos, minä olen pelastanut sinun.\"\n\n\"Minä en halaa mitään turvallisuutta -- kuolemaa minä halaan. Jätä\nminut, ja anna heidän tappaa minut.\"\n\n\"Ei millään muotoa. Minä tahdon pelastaa sinun. Minä kannan sinun\njohonkin pois melskeestä.\"\n\nJa Isaak kumartui nostaakseen haavoitettua syliinsä. Mutta samalla\nkuului huuto, ja suuri joukko aseellisia Romalaisia töyttäsi esiin\nsyrjästä päin, ahdistaen päällekarkaajia kylkipuolesta. Heitä johdatti\nCineas, joka oli ollut leirin toisessa päässä eikä kuullut ensin\ntelmettä. Mutta kun sähinä saavutti hänen korvansa, hän kavahti ylös,\nkokosi kaikki sen puolen sotamiehet ja vei ne taisteloon. Hänen kerkeä\nmielensä oli heti havainnut koko asian laadun ja hän oli niin asettanut\nrynnäkkönsä, että hän kävi Juutalaisten kylkiväkeen käsiksi ja ajoi\nheidän takaisiin hirveässä epäjärjestyksessä. Toiset Romalaiset\nriensivät esiin uudella innolla, ja Juutalaiset näin jouduttuansa\nkahden päällekarkaaja-joukon väliin perääntyivät pelästyneinä.\n\nTähän ei mennyt kuin muutama silmänräpäys.\n\nIsaak laski Labeon maahan ja syöksähti esiin.\n\n\"Eteenpäin!\" hän huusi. \"Abrahamin jumalan nimeen, joka taistelee\nmeidän puolestamme, nyt on aika. Eteenpäin!\"\n\nMutta Romalaiset paiskasivat heidän joka haaralta takaisin, ja\nJuutalaisten hurjimmat ponnistukset olivat turhat. Edelliset\nlennätettyinä esiin ensimäisen ryntäyksen tuimuudesta sylväsivät\nsyrjälle kaikki edestänsä; ja jälkimäiset, vaikka vielä taistelivat,\neivät kuitenkaan kyenneet vastustamaan tämän ryntäyksen koko\nankaruutta. Cineas astui miestensä etupäässä, keskellä kahakkaa,\nkäskien heitä kostamaan tätä häväistystä ja palkitsemaan heidän\nvahinkoansa. Yhtäkkiä hän näki valloitetun sotalipun heiluvan korkealla\nkeskellä Juutalaisjoukkoa. Tämän luo hän koetti miekallansa raivata\ntietä itselleen. Hän osoitti sitä sotamiehilleen, hän käski heitä\nheidän sotamiehen valansa, Roman nimen ja heidän miehuutensa kautta\nvoittamaan takaisin tuota kadotettua lippua.\n\nYhä rajummin ponnistivat Romalaiset voimiansa, ja nyt kun he joka\ntaholta karkasivat Juutalaisiin, he laajemmalta kumosivat näitten\nrivejä.\n\nKeskellä taistelevain tunkoa seisoi Isaak lähellä lippua, kehoittaen\nmiehiänsä. Häntä kohti Cineas vei valitun joukon seuralaisistaan --\nmiehiä, joita hän oli tottunut johdattamaan rohkeimpiin yrityksiin.\nLyhyt, kiivas taistelo avasi heille tien heidän päämääräänsä --\nkymmenkunta käsiä tarttui kadonneesen lippuun -- Juutalaiset, jotka\nkoettivat puollustaa sitä, ruhdottiin maahan.\n\nNyt Cineas riensi eteenpäin, etsien Juutalaisten johdattajaa, itse\notellakseen hänen kanssaan.\n\nIsaak seisoi paikallansa, vähäinen joukko Juutalaisia ympärillään.\nKaikki muut peräytyivät epäjärjestyksessä. Hänen äänensä kaikkui\nvoimallisena ja väkevänä keskellä taisteloa, milloin rukoillen, milloin\nsoimaten. Mutta hänen miehensä eivät voineet kokoontua, ja ennen pitkää\nRomalaiset olivat yliympäri.\n\n\"Cineas!\" huusi heikko ääni keskeltä sekanaista ihmishälinää.\n\nCineas kuuli ja tunsi Labeon äänen. Hän makasi kentällä, ja taistelevat\nsotamiehet tallasivat häntä. Silmänräpäyksessä Cineas kaappasi\nystävänsä syliinsä ja kantoi hänen pois vaarasta.\n\n\"Voi Labeo! tämmöisessäkö tilassa minä löydän sinun?\" huudahti Cineas\nsurullisesti.\n\n\"Jätä minut\", sanoi Labeo vihaisella äänellä. \"Viskaa takaisin nuot\nkirotut Juutalaiset. Mutta älä vahingoita Isaakia.\"\n\n\"Isaakia!\" huudahti Cineas kummastuneena.\n\n\"Hän on heidän johdattajansa. Hän pelasti minun. Pelasta hänet. Jätä\nminut. Joudu, taikka tulet liian myöhään.\"\n\nVaikka hämmästyneenä Cineas heti ymmärsi asian laidan. Hän kiiruhti\nsiihen paikkaan, jossa Isaak vielä taisteli. Hän käski sotureitansa\nottamaan Juutalaisten johdattajaa vangiksi.\n\nUupuneena vaivoista ja haavoista Isaak taisteli heikosti, mutta yhä hän\npiti puoltansa, sillä hän oli päättänyt kuolla tässä leirissä; vaan\nRomalaiset karkasivat häneen. Miekka väännettiin hänen kädestään.\nSamalla hän paiskattiin maahan, ja lujat kädet tarttuivat kiinni\nhäneen.\n\nTällä välin Romalaiset yhä ajoivat Juutalaisia takaa, ja nyt asiat\nkävivät tavallista tietänsä. Päällekarkaajista oli tullut järjestämätön\nlauma säikähtyneitä pakenioita, jotka leirissä kokoon sullottuina\ntuskin pääsivät peräytymään. Moni jaksoi hypätä vallien ylitse, mutta\nenimmät tuhottiin surmaa tuottavan tarhan sisässä. Harva palasi\nkaupunkiin.\n\nVihdoin kaikki oli ohitse; viimeinen pakolainen oli päässyt pois;\nviimeinen päällekarkaaja oli kaatunut. Romalaiset ryhtyivät\nhaavoitettujen vankien korjaamiseen, kuljettivat heidän pois ja\nhautasivat kuolleitaan. Työksentelevien sotamiesten hälinä täytti\nleirin.\n\nLabeo vietiin teltaansa ja hänen sota-asunsa riisuttiin pois. Cineas\ntiesi Isaakin taidon ja toi hänen haavoitettua tutkimaan. Isaakin\nkäytös oli jalo ja tyven niinkuin ennenkin, eikä hänessä huomannut\nminkäänlaista alakuloisuutta.\n\nLabeo oli kovasti haavoitettu monesta paikasta, mutta päävaara oli\nhänen hirveissä rutistuksissaan. Isaak tutki niitä hellästi ja\nhuolellisesti ja ilmoitti Cineaalle, että Labeon tila oli varsin\nvaarallinen, mutta että hän alinomaisen hoidon ja täydellisen levon\nkautta kuitenkin suitti kostua. Labeon teltasta hän löysi semmoisia\nyksinkertaisia lääkkeitä, joita siihen aikaan käytettiin haavoja ja\ntauteja vastaan. Hän tukotti Labeon haavat ja vetäytyi sitten likeiseen\nteltaan, johon Cineas oli majoittanut hänen.\n\n\"Sinäkin olet haavoitettu.\", hän lausui Isaakille. \"Sinun tulee pitää\nhuolta itsestäsikin. Sinä olet täydessä turvassa, sillä Labeo ja minä\nsuojelemme sinua. Älä ole murheissasi. Sinä olet vähän ajan perästä\ntaas vapaa.\"\n\n\"Vähän ajan perästä!\" huudahti Isaak syvällä liikutuksella. Hänen\nsilmänsä loistivat; kyynelet puhkesivat niihin. Hän tarttui Cineaan\nkäteen ja lausuen muutamia tuskin kuultavia sanoja kääntyi pois.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\nSurun virka.\n\n\nLabeon haavat olivat niin kovat, ettei hänen parantumisestaan ollut\nmitään tietoa. Ensi työksensä Cineas siirsi ystävänsä pois sodan\nliikkumasijoilta; ja koska hän itse tahtoi olla tämän luona, hänkin\najaksi jätti armeijan ja otti Isaakin mukaansa. He lähtivät vähäiseen,\nAkkonin lähellä olevaan kylään, joka sijaitsi korkean vuoren\nkukkulalla. Aava meri levisi heidän eteensä, ja lounaasta siinsi jalon\nkomea Karmelin vuori. Täällä, tässä puhtaassa vuori-ilmassa, jossa\nviileät merituulet alinomaa kävivät, Labeo löysi paikan, jossa hän voi\npian toipua. Ainoastaan muutamat naiset ja lapset olivat jääneet\nkylään. Melkein kaikki miehet, jopa pojatkin olivat menneet\ntaistelemaan. Noissa huolestuneissa kasvoissa Cineas näki sodan surkeat\njäljet. Näitten asukas raukkojen puolisot, veljet ja isät olivat\njättäneet heidän; ja vaikka he hartaasti uskoivat, että Juutalaisten\njumala viimein antaisi voiton valitulle kansallensa, he kuitenkin vielä\npelkäsivät omien rakkaittensa turvallisuuden puolesta.\n\nTäällä Isaakin herkeämättömät huolet aikaan saattivat Labeon\nparantumisen. Isaak näytti jälleen joutuneen entiseen mieli-alaansa --\ntulleen tyveneksi, itseään hillitseväksi. Ei mitään jälkeä näkynyt\nsiitä uljaasta johdattajasta, joka oli vienyt tuimat seuralaisensa\ntuohon mainioon yötiseen päällekarkaukseen. Kun Cineas välisti katseli\nhäntä, häntä ihmeytti, oliko tämä todella sama mies; mutta hän oli\nnähnyt kyllin sitä syvää tulta ja niitä intohimoja, jotka kytivät tämän\ntyvenen pinnan alla, että hän ymmärsi, kuinka tämä mies saatti tuoda\nesiin kaksi aivan erinäistä luonnetta.\n\nVihdoin Labeo virkistyi niin, että hän jaksoi liikkua ulkona raitista\nilmaa hengittämässä, hänen paranemisensa ei vaatinut kuin aikaa.\n\nEräänä iltana, kun Labeo oli mennyt levolle, Cineas ja Isaak istuivat\nulkona katsellen merelle päin, jossa Karmel vuori kohotti\njättiläishaamuansa, kangastaen mahtavalta hämyssä. Isaak oli vaipunut\nomiin ajatuksiinsa eikä puhunut paljon.\n\n\"Isaak\", sanoi Cineas yhtäkkiä, \"tahdotko tulla vapaaksi?\"\n\nIsaak hykähti. \"Vapaaksi!\" hän huudahti eikä sanonut sen enempää.\n\n\"Se on mahdollista.\"\n\n\"Mahdollista! puhutko täyttä totta'? Päästä vapaaksi! Oi Cineas, minä\nmielelläni antaisin koko sen elin-ajan, joka lienee minulle suotu, jos\nvaan saisin olla vapaana yhden kuukauden -- niin, ainoastaan yhden\nkuukauden.\"\n\n\"Yhden kuukauden! sinä pääsnet vapaaksi niin kauaksi kuin elät. Silla\nsinä olet pelastanut Labeon hengen ja hän on kiitollisuuden velassa\nsinulle ja minäkin hänen puolestaan. Niin Isaak, sinä ansaitset\nvapautesi.\"\n\nIsaak istui kiinteästi katsellen Cineasta, kädet kiinni pusertuneina ja\nrinta kohoten voimakkaasta liikutuksesta.\n\n\"Mutta, jos olisit vapaa, mitä sinä tekisit? Tahtoisitko jäädä tänne\nluoksemme?\"\n\n\"Voi Cineas\", vastasi Isaak, \"minä tahdon viipyä täällä niin kauan kuin\nte pidätätte minua lähtemästä; mutta jos sinä kerta sanot, että minä\nolen vapaa, minun täytyy mennä.\"\n\n\"Etkö sinä viipyisi täällä vapaana?\"\n\n\"Ei hetkeäkään.\"\n\n\"Etkö edes Labeon tähden?\"\n\n\"On toinen, jota minä rakastan enemmän kuin Labeota.\"\n\n\"Kuinka! onko sinulla sukulaisia?\"\n\n\"Israel!\" huudahti Isaak syvästi liikutettuna; \"isänmaa, kansakuntani;\nniitä minä rakastan ennen kaikkia, -- niitten hyväksi minä ilolla\nuhraan henkeni.\"\n\n\"Israel\", lausui Cineas surullisesti; \"etkö sinä tiedä, että\nmaanmiehesi kaikkialta perääntyvät Roman armeijain edestä?\"\n\n\"Juuri sentähden minä tahdon yhdistyä heihin\"\n\n\"Jos sinä sen teet, elämäsi ei kestäne kuukauttakaan.\"\n\n\"Minun henkeni on arvoton. Henkeäni minä en rakasta, vaan isänmaatani.\"\n\n\"Mutta, jos maanmiehesi tekevät turhaa työtä, miksi tahtoisit yhdistyä\nheihin?\"\n\n\"Heidän työnsä ei ole turha.\"\n\n\"Romalaiset ovat joka paikassa olleet voittosat tähän saakka.\"\n\n\"Niin, mutta aika on tuleva.\"\n\n\"Mikä aika?\"\n\n\"Se aika, jolloin kaikki nämat muuttuvat. Jumala vallitsee, kansakunnat\nvaviskoot.\"\n\n\"Teidän jumalanne ei ole vielä tehnyt mitään.\"\n\n\"Meidän jumala malttaa odottaa. Hän on kärsivällinen. Hänellä on oma\naikansa. Hän hoitaa maailmaa rajattoman viisautensa mukaan ja rupeaa\navuksi omalla määrätyllä ajallansa.\"\n\n\"Mutta kohta ikään ei löydy mitään pelastettavaa.\"\n\n\"Löytyy kyllä; semmoinen aika ei koskaan tule.\"\n\n\"Eikö silloinkaan, kun Jerusalem itse valloitetaan ja temppeli joutuu\nRomalaisten soturien käsiin?\"\n\n\"Jerusalem!\" huudahti Isaak nousten seisaalleen. \"Pyhä kaupunki! Sitä ei\nkoskaan valloiteta -- ei koskaan! Temppeliä ei milloinkaan häväistä.\nEi; jos Romalaisten armeijat todella tunkevat niin pitkälle, silloin\nhän tulee avuksi ja näyttää maailmalle, että hän vielä vallitsee. Voi,\njospa minun olisi sallittu elää vaan siihen asti; silloin aivan ilolla\nkuolisin.\"\n\n\"Sinä olet taipumaton aikomuksessasi, Isaak\", lausui Cineas\nsynkkämielisesti, \"ja yksipintainen toivossasi. Minä voin kuitenkin\nymmärtää sinun synkän rakkautesi isänmaatasi kohtaan. Vaikka sinulla ei\nolisikaan mitään toivoa, sinä et tahtoisi elää nähdäksesi isänmaasi\nperikatoa.\"\n\n\"En\", vastasi Isaak juhlallisesti; \"jos minulla ei olisi mitään toivoa,\nminä tahtoisin kuitenkin mieluisammin heittää henkeni Sionin pyhällä\nkummulla, korkeimman jumalan temppelissä, kuin elää nähdäkseni tämän\ntemppelin häväistystä. Mutta sitä ei häväistä. Minulla on toivo, uljas\ntoivo; vieläpä enemmän kuin toivo, koska se on luja vakuutus, usko,\njohon koko olentoni perustuu, jossa minä pysyn huolimatta  mistäkään\nonnettomuudesta; kunnes kuolema itse tulee. Minun uskoani häneen ei\nmikään asia voi järkähyttää. Minä tiedän, että vapauttajani elää ja\nettä hän viimein on tuleva maailmaan.\"\n\nCineasta vävähytti, sillä hän oli kuullut nämät sanat ennen.\n\n\"Sinä luulet siis, että tämä ainoa, josta puhut, viimein tulee\njohdattamaan armeijoitanne?\"\n\n\"Joka päivä vaan suurentaa uskoani. Mitä kauemmin hän viipyy, sitä\nkunniakkaampi hänen ilmestyksensä on oleva. Ja nyt minä luulen, että se\non parasta ja viisainta häneltä, että hän näin koettaa meitä. Hän\ntutkii uskoamme. Hän tietää kaikki ja menettelee parhaalla tavalla. Me\nemme ole mitään hänen käsissään. Kiitetty olkoon hänen pyhä nimensä!\"\n\n\"Isaak\", lausui Cineas vähän ajan perästä: \"sinä olet vapaa.\"\n\n\"Vapaa!\"\n\n\"Aivan vapaa. Minä pyydän, että sinä menet, jos mielesi tekee, taikka\njäät tänne, jos halajat. Sinä et ole enää mikään vanki. Kuuletko sinä?\"\n\n\"Minä kuulen\", vastasi Isaak; \"mutta tunteeni voittavat minun. Sano se\nuudestaan\", hän huudahti rukoilevan äänellä. \"Sano minun kuullakseni se\nvielä kerta. Anna minun tietää, etteivät korvani petä minua.\"\n\nTaas Cineas lausui nuot sanat.\n\nIsaak lankesi polvillensa ja katsahtaen ylöspäin kiitti\nIsraelin jumalaa. Sitten kääntyen Cineaasen, hän koetti lausua\nkiitollisuuttansa. Turhaan; liikutus valloitti hänen. Hän ei voinut\npuhua. Hän heittäysi Cineaan puoleen ja syleili häntä.\n\nNyt hän sanaakaan virkkaamatta meni kiireesti pois. Cineas näki hänen\nhaamunsa poistuvan pimeään. Hän katseli häntä, kun hän pyrki nopeasti\nsitä vuorta ylöspäin, joka kohosi kylän takaa, ja viimein hän kokonaan\nkatosi näkyvistä.\n\nNiin kauan kuin Labeon tila oli peräti arveluttava, Cineas oli\nsemmoisessa mielen levottomuudessa, joka antoi hänelle yltäkyllin\naihetta ajatuksiin. Mutta nyt, kun vaara oli mennyt ohitse, nuot vanhat\ntunteet, joita hän oli niin kauan vastustanut, palasivat uudella\nvoimalla. -- Parantumisen tila tuskastuttaa aina mieltä. Labeo havaitsi\nitsensä siirtyvän takaisin semmoiseen elämään, jota hän vierosi. Joka\npäivä vaan enensi hänen synkkämielisyyttänsä, sillä hänen eteensä astui\nelävämpänä kuin ennen se suuri suru, jota sodan toivot olivat vaan\nviihdyttäneet, mutta eivät koskaan kokonaan tauottaneet.\n\nIsaakin poislähtö saatti heidän enemmin kuin ennen heidän omien\najatustensa valtaan. Ei löytynyt mitään, joka voi huojentaa niitä\ntaikka niitä poistaa. Kun he istuivat yhdessä, he havaitsivat, että he\nvaipuivat entiseen alakuloisuuteen ja entiseen epätoivoon.\n\n\"Voi!\" lausui Labeo kerta, äkkiä keskeyttäen pitkää vaitioloa, \"miksi\nminä pelastuin? Miksen saanut kuolla tuonne?\"\n\nCineas huokasi, mutta ei sanonut mitään.\n\n\"Minä katson eteenpäin\", jatkoi Labeo, \"ja korkein toivoni on\nkuolema. Se kunnianhimo, joka minulla kerta oli, on aikaa kadonnut.\nEi mikään kehoita minua eikä mikään sulostuta elämääni. Kun olin\ntaistelotanterella, minulla oli sotamiehen tunteeni ja sodan innoitus.\nNämät ovat nyt menneet.\"\n\n\"Älä ole murheissasi\", lausui Cineas. \"Sinä pääset ennen pitkää\ntakaisin legionasi luo. Joka päivä tekee sinun voimallisemmaksi.\"\n\n\"Kyllä; mutta silla välin kuin minä odotan voimieni palaamista, suru\nkalvaa sydäntäni ja minä käyn heikommaksi. Ruumiin on vaikea tointua,\nkun sielu sairastaa.\"\n\nNäin heidän oli tapa puhua. Cineas huomasi, ettei hän voinut toista\nlohduttaa.\n\nHän näki, että filosofia oli muutamia valituita varten, ja mikä enempi\noli, ainoastaan silloin, kun he olivat terveinä taikka onnellisina.\nMitä se hänelle nyt antoi, taikka mitä hän oli siltä oppinut, jota\nhänen sopi antaa Labeolle. Ei mitään. Kaikki mitä hän voi sanoa, oli\nvaan mitä halpa sotamies saatti sanoa kipeälle kumppanillensa: -- \"älä\nole murheissasi. Sinä pääset pian terveeksi.\"\n\nHänelle ja hänen ystävillensä Plato ei antanut mitään lohdutusta.\nKaikista tämän kirjoituksista hän ei löytänyt mitään, joka voi\nviihdyttää sydäntä sen vainoissa ja surevaan vuodattaa virvoitusta ja\nrauhaa. Tuossa, joka sivulla seisoi Sokrates välisti ylevänä, mutta\nuseimmiten ivaavana, väitteliäänä, pilkallisena, semmoisena, joka ei\nsopinut tauti- eikä kuolinvuoteelle. Cineaan sielu vaati sanoja, jotka\nolivat hellemmät ja enemmän samantunteiset. Hän kaipasi jotakin\nsemmoista, jota hän voi tallettaa sydämessään.\n\nHänen mielensä eteen ilmestyi, ikäänkuin vanha muisto, yhden muoto,\njosta hän oli kerta lukenut ja joka, kuten hän oli ajatellut, oli\npaljoa etevämpi kuin Sokrates; yksi, joka aina oli hellä, aina\nmyötätunteinen -- joka katseli rakkaudella koko ihmiskuntaa ja valitsi\nkumppaniksensa ei ylpeitä, ei rikkaita, ei mahtavia, vaan köyhiä ja\nalhaisia ja ennen kaikkia niitä, jotka kärsivät. Surevaa ja rasitettua\nsydäntä tämä enimmiten tahtoi lähestyä ja puhutella hellän\nlohdutuksensa sanoilla. Hänen eteensä kuvaantui nuot kasvot,\nmurheellisina, huolestuneina, mutta jokaisessa kasvonjuonteessa\nilmoittaen loppumatonta sääliä, rajatonta rakkautta, ääretöntä\nlempeyttä ja armeliaisuutta. Eikö tämä ollut hänen opettajansa nyt\nhänen surussaan? Sokrates, tuo rautainen mies, oli poissa ja hänen\nsijassaan seisoi Kristus suruineen.\n\nHänen mielensä eteen ilmestyi se olento, joka oli puhunut tästä\nelämästä ja tulevasta semmoisen äänellä, joka oli molemmissa Herra ja\nMestari; joka hellässä säälissä tämän elämän surun suhteen ei koskaan\nherjennyt viittaamasta toiseen elämään, jossa surut kokonaan katosivat\nja kaikki Häneen yhtyivät. Tämä Ainoa tuli murehtivan luo ja käski,\nettei hän suruansa tukahuttaisi eikä sitä mielestään luovuttaisi, vaan\nennemmin katsoisi ylöspäin ja saavuttaisi helpoituksen ja havaitsisi,\nettä Jumala ja taivas, ne kaikelta pahalta tutkaimen katkaisivat ja\nsurusta poistivat tuimimman kivun.\n\nTämä Ainoa oli itse kärsinyt ja surrut, ja tiesi sentähden parhaiten,\nkuinka ottaa osaa muitten suruun.\n\nJa Cineas tiesi hyvin niistä muistoista, jotka nyt tunkeusivat hänen\nmieleensä, kuinka todellinen se lohdutus oli, jonka tämä Ainoa voi\nantaa. Hän oli nähnyt sen. Hän oli havainnut sen katakombien\nkolkkoudessa, jossa ne, jotka olivat keskellä pimeyttä, kyynelissä ja\npelossa, kuitenkin kestivät kaikki: ja toisinaan osoittivat suurta\ntyyneyttä, puhdasta ja ylevää malttavaisuutta, joka todisti, että he\nolivat uskonsa voimalla voittaneet oman sydämensä.\n\nHän oli nähnyt sen saman surun rasittaissa, jota hän nyt kantoi -- oli\nnähnyt sen, kun ero tuli ja puoliso temmattiin pois ja jälkeen elävä\njäi yksin maailmaan. Hän oli nähnyt jälkeen jääneen seisovan\nrakkautensa haudalla, pyhä rauha kasvoissa ja sydämessä, ja laskevan\nlemmittynsä hautakammioon ja lähtevän pois eikä kuitenkaan sortuvan.\n\nHän oli nähnyt äitien imettävän kuihtuneita lapsiaan, jotka nääntyivät\nja kuolivat kauheaan piilopaikkaansa; eivätkä kuitenkaan nämät äidit\nnurkuneet eikä heidän sydämensä pakahtunut. Usko sai heidän luomaan\nsilmänsä siihen jumalalliseen lohdutukseen, jota he olivat sydämessään\npitäneet, ja omansa kadottaneet saattivat seisoa haudalla ja yhdistyä\nkristittyjen lauluun -- lauluun, jossa ilmaantui rakkaus, voimakkaampi\nkuin kuolema, usko, joka voitti surun ja toivo ijankaikkisuutta täynnä.\n\nEnnen kaikkia hän muisti Helenan sanat, joita tämä lausui, kun hänen\npoikansa oli erkaantunut hänestä. Silloin hän makasi taidotonna surusta\nja Cineas oli ääneti; vaan Helena seisoi voimakkaana, surevana, mutta\nlevollisena, ja puhui sanoja, joita Cineas oli säilyttänyt sydämessään:\n\n\"Hän sanoi, että me kaikki yhdymme jälleen. Ja me taidamme kaikki\nyhtyä. Johon hän on mennyt, sinne me kaikki menemme, jos tahdomme.\"\n\n\"Hän ei ole kuollut. Hän elää. Hän on jättänyt ruumiinsa jälkeensä,\nniinkuin me riisumme yltämme pukumme, mutta hän itse seisoo nyt\nlunastettujen joukossa.\"\n\n\"Siinä on Kristuksen uskon oivallisuus, että pienet lapset pääsevät\ntietoon hänestä ja tuntevat hänen rakkautensa elämässä ja kuolemassa.\nHän kutsui heidän luoksensa. Hän sanoi, että taivas oli senkaltaisia\nvarten. Senkaltaisten on Jumalan valtakunta. Ja ken pääsee taivaasen,\njollei Markus?\"\n\n\"Hän on valkeudessa ja ijankaikkisessa elämässä, sillä välin kuin me\nolemme pimeydessä ja kuolemassa. Hän katselee suruamme taivaasta. Me\nyhdymme kaikki hänen kanssaan, jos tahdomme.\"\n\nCineas muisti hyvin nämät sanat, yksinkertaiset, mutta sydämeen\npainuvat sanat, jotka ilmoittivat mikä tuki häntä ja tuotti hänelle\nrauhaa; mutta vielä paremmin hän muisti ne sanat, joilla hän ilmoitti\noman uskonsa, jolla hän pysyi kiinni hänessä, jota hän sanoi\nJumalaksensa ja Vapahtajakseen:\n\n\"Hän on totuus\", lausui hän noissa sanoissa, joita Cineas ei ollut\nkoskaan unhottanut; \"hän on totuus. Etsi häntä ja sinä löydät rauhan.\"\n\n\"Hän on ainoa, joka ansaitsee etsimistä. Löydä hänet ja sinä saavutat\nkuolemattomuuden. Hän antaa ikuisen elämän luonansa taivaassa.\"\n\n\"Voi Cineas, sinä olet oppinut kaikki, mitä filosofia koskaan saattaa\nopettaa sinulle, mutta löytyy jotakin, jota sinä et tiedä ja sinä\nkaipaat sitä. Sinä halaat sitä, sinä etsit sitä. Minä olen löytänyt sen\nkokonaan Kristuksen uskossa.\"\n\n\"Sinä tiedät kaikki Jumalasta paitsi yhden asian ja tätä asiaa sinä et\nvoi koskaan oppia paitsi Kristukselta. Tämä on juuri se asia, jota hän\nopettaa. Minä tiesin kaikki muut asiat ennaltaan; minä vaan opin\nhäneltä tämän ainoan asian -- että Jumala rakastaa minua. Sillä minä\ntiedän sen, minä tiedän sen ja minä rakastan Häntä, joka ensiksi\nrakasti minua.\"\n\n\"Hän poistaa kaikki pelot. Saatanko minä pelätä kuolemaa? Hän, jonka\neteen minun täytyi mennä, on minun Vapahtajani, minun Lunastajani. Hän\nrakastaa minua ja minä rakastan Häntä. Minä saan nähdä Hänen ja saan\nasua Hänen luonansa ijäti.\"\n\n\"Cineas, filosofia voi miehistyttää filosofia kuoleman tullen ja\nsaattaa hänen kuolemaan tyvenesti; mutta Kristus voi poistaa kaiken\nkuoleman pelon heikoista vaimoista ja pienistä lapsista. Hänen\nrakkautensa se on, joka tämän tekee.\"\n\n\"Ja nyt minun sieluni kiintyy Häneen. Hän tukee minua. Minä rakastan\nHäntä ja olen peloton. Voi, jospa sinulla olisi tämä rakkaus! Silloin\nsinä tietäisit, että kaikki, mitä etsit, löytyy Hänessä.\"\n\nKaikki nämät sanat, usein muistettuina, saattivat Cineaan hartaasti\ntoivomaan, että hän tuntisi niitten merkityksen niin kuin Helena oli\ntuntenut.\n\nHän piti vielä kalliina muistona tallella sitä käsikirjoitusta, jonka\nHelena oli lainannut hänelle. Hän oli usein lukenut sitä entisinä\naikoina. Nyt, surussaan, hän kääntyi vielä kerta sen puoleen.\n\nHän luki sitä ääneen; ja Labeokin kuuli kertomuksen tuosta\njumalallisesta olennosta. Tämän mystillisen olennon surut eivät olleet\nhäneen vaikuttamatta.\n\nCineas oli muuttunut entisestään. Hänen vanha itsemieltymyksensä oli\nkokonaan kadonnut. Tuo itserakkaus, tuo luottamus itseensä, omaan\nsukkeluuteensa ja terävään järkeensä, tieteisiinsä ja neroonsa, olivat\nkaikki poistuneet hänestä. Hän alkoi epäillä itseään. Hän alkoi varoa,\nettä hän oli ollut tyhmä, kun hän kerta luuli, että hän oli viisas.\nKaikki nämät nöyristyttivät häntä. Hän tunsi, että hän kuitenkin oli\nkurja, heikko kuolevainen, joka elämän tosi-koetuksessa, kärsimisen\nkiirastulessa, ei ollut parempi kuin halpa työmies, jommoista hän ennen\nniin ylenkatsoi.\n\nTuo Ainoa, josta hän luki, näytti hänestä olevan tosi-viisas.\n\nEikö hänen ollut mitään tarvetta tulla hänen luokseen? Eikö hänessä\nollut mitään anteeksi annettavaa syntiä? Synti -- sepä kysymys, joka\nvirisi hänen eteensä. Katsoen taaksensa menneisin aikoihin ja katsoen\nomaan sydämeensä, hän nyt havaitsi itsensä peräti toisenlaiseksi. Hän\noli herjennyt itseensä uskomasta. Hänen tunteittensa virta oli\nmuuttanut suuntaansa. Hän alkoi tarkastella, mimmoinen hän oikeastaan\noli. Koko elin-aikansa oli hän luullut, että hän noudatti Sokrateen\nperus-ohjetta; \"tunne itsesi\". Mutta hän tunsi, ettei hän ollut\nkoskaan alkanut tuntea itseänsä ennenkuin nyt. Nyt koko hänen turha\nitserakkautensa, hänen täydellinen itsetyytyväisyytensä, hänen väärä\nluulonsa hänen oman filosofillisen puhtautensa suhteen, hänen\ntodellinen heikkoutensa ja vähämielisyytensä, kaikki nämät esiytyivät\nhänelle.\n\nKun hän ajatteli, kuinka kauan hän oli pysynyt erinänsä siitä Ainoasta,\njosta hän luki, hän alkoi pelätä, että tämä näin loukattu Ainoa ei enää\ntaipuisi häntä kuulemaan. Tästä pelosta syntyi suuri suru.\n\n\"Voi, jospa minä tietäisin, mistä löytää hänen!\" Tätä hän alkoi\najatella. Ennen kaikkia hän halasi tuntea häntä, niinkuin Helena tunsi\nhänen -- mennä hänen luokseen ja saada rauhaa sielullensa.\n\nLabeolla oli omat ajatuksensa, joita hän ei ilmoittanut.\n\nMutta hänessä tapahtui suuri muutos, joka ei jäänyt Cineaalta\nhuomaamatta. Hänen epätoivonsa katosi, hänen ankara surunsa helpontui.\nViimein hän eräänä päivänä ryhtyi semmoiseen aineesen, jota hän tähän\nsaakka oli pitänyt pyhänä, ja mainitsi ensi kerran poikansa nimeä.\n\n\"Cineas, minä en tiedä, mitä sinä löydät tästä kirjasta, mutta minusta\nse näyttää ikäänkuin ääni taivaasta. Ennen minusta ei olisi tuntunut\nniin, mutta minä olen suuresti muuttunut entisestäni.\"\n\n\"Cineas, ystäväni, veljeni\", lausui Labeo, ja puhuessaan hän tarttui\ntoisen käteen ja piti siitä lujasti kiinni. \"Kuule minua, ja minä\nkerron sinulle, mitä sydämessäni on.\"\n\n\"Cineas, muistatko nuo sanat, jotka hän lausui minulle? Muistatko?\nTokko muistat sitä aikaa, jolloin kerta yritin surmaamaan itseäni ja\nkuulin Markon äänen:\n\n\"'Isä, me yhdymme jälleen!'\"\n\n\"Cineas, nämät sanat eivät ole koskaan herjenneet kaikkumasta\nkorvissani siitä asti kuin hän jätti minun. 'Isä, minä menen sinne\nensinnä.' 'Isä, me yhdymme jälleen.'\"\n\n\"Se ei ollut ainoastaan hänen sanansa, vaan hänen äänensä ja se\nsanomaton lempeys, jota hän aina osoitti, kun hän puhutteli minua.\"\n\n\"Cineas, tämä ääni on seurannut minua kaikkialla. Minä olen kuullut sen\nyöllä teltassani, matkoillani, taistelossa, aina. Minä olen kuullut sen\nunissani.\"\n\n\"Voi ystäväni ja veljeni, mikä tämä ääni on? Se on sen jumalallisen\näänen kaltainen, josta Sokrateen oli tapa puhua. Se kääntää minun pois\npahasta. Eikö se johdata minua hyvään?\"\n\n\"Sillä, kun minä kuulen sinun lukevan tätä kirjaa, minä huomaan, mikä\nminä olen. Minä olen syntinen. Tahtooko se Ainoa, josta sinä luet ja\njota Markus rakasti, tahtooko hän katsoa minun kaltaiseni puoleen?\"\n\nCineas ei lausunut mitään. Kyynelet vierivät hänen silmistään, hän\npusersi Labeon kättä ja osotti sormellansa kirjaa.\n\n\"Niin, niin, kallis ystäväni. Sinä et voi sanoa minulle mitään. Me\netsimme molemmat samaa Ainoata. Lukekaamme tätä kirjaa yhdessä.\nOlkaamme poikina taas ja istukaamme sen Opettajan jalkain suuressa,\njosta me tässä olemme lukeneet.\"\n\nNäitten uusien kaipausten vaikuttaessa elämä muuttui. Molemmilla\nystävillä oli nyt tarkoitusperänsä, etsintö, päämäärä yhtä korkea kuin\ntaivas.\n\nLabeo tunsi vaikutuksen tästä. Hänen paranemisensa kävi nopeasti ja\nennen pitkää hän oli kokonaan terve.\n\nNyt he lähtivät Akkoniin ja sieltä Caesareaan.\n\nTäällä he kuulivat ne kummastuttavat asiat, jotka olivat Romassa\ntapahtuneet. Yksinäisessä kylässään he eivät olleet tietäneet niistä\nmitään.\n\nNero oli kuollut. Galba oli kuollut. Otho niinikään. Neljäs oli nyt\nvalta-istuimella -- Vitellius.\n\nJudean sota oli keskeytynyt, sillä sotamiehillä oli toiset hankkeet. He\neivät sallineet, että Lännen armeijat muuttivat keisarin valtaa milloin\nminkin kenraalin käsiin. He arvelivat, että Idänkin armeijoilla oli\njotakin sanomista.\n\nKaupunkiin tultuansa Cineas sai tietää, että muutamia kuukausia\ntakaperin käsky oli tullut, että hän vangittaisiin. Hän oli kuitenkin\njäänyt vangitsematta osaksi syrjäisen olopaikkansa tähden ja osaksi\nNeron kuoleman vuoksi. Cineas ei tahtonut millään lailla olla tämmöisen\nvaaran alaisena. Hän koetti nyt päästä Vespasianon puheille ja pyysi\ntämän välitystä. Tähän Vespasianus heti suostui ja lupasi hävittää\nkeisarillisen käsky-kirjan.\n\nVespasianus oli ennen pitkää itse julistuttava keisarillisia\nkäskykirjoja. Armeijan silmissä hän oli soveliain pyrkimään\nkeisarin-istuimelle. Tämä suuri kenraali kääntyi Judeasta Romaa päin, ja\nasiansa Idässä vakavalle kannalle asetettuaan hän purjehti Italiaan.\nAinoastaan lyhyt aika kului siitä kuin hän perille saapui, ennenkuin hän\npääsi keisariksi.\n\nTällä välin Cineas ja Labeo vartoivat Caesareassa.\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\nJerusalemin hävitys.\n\n\nVihdoin Vespasianus oli tukevasti asettunut maailman valta-istuimelle.\nRoman armeijoilla oli aikaa uudistaa valloituksiansa joka taholla, ja\nTitus kiirehti päättämään Judean sotaa.\n\nJerusalem oli sotaretken päätarkoitus. Koko taistelo kertyi sen\nympärille. Kaikki muut vahvat paikat olivat valloitetut taikka saatetut\nkäyttämättömäksi; vaan jälellä oli vielä kaikkein lujin linnoitus,\ntärkeä asemansa puolesta, mutta Juutalaisille vielä tärkeämpi korkeimman\nolennon suosioon katsoen.\n\nTaaksepäin, yhä taaksepäin olivat Juutalaisten armeijat tungetut, siksi\nkuin ne vaivoin olivat kaikki joutuneet tuohon yhteiseen keskipaikkaan.\nMutta Jerusalemin täytyi vastaan ottaa paljon muitakin, jotka tulivat\nja vaativat sisään päästäksensä. Pääsiäisjuhla lähestyi, ja sukukunnat\nkokoontuivat pääkaupunkiin sitä pitämään. Suuria joukkoja tulvaili\nsinne; he eivät pelänneet ajan vaarallisuutta eivätkä ajatelleet\nonnettomuutta. He tulivat vaarin ottamaan esi-isiensä tapoja ja\nviettämään pelastustansa Egyptistä. Oli kolmatta miljonaa henkeä, jotka\ntäyttivät pyhän kaupungin kapeat kadut ja sulloontuivat vallin\nsisäpuolelle, asuen majoissa taikka väli-aikaisissa suojissa ja toivoen\nsaavansa muutamien päivien perästä palata kotiinsa.\n\nMutta tätä näin yhteen tunkeunutta väkeä tapasi äkkiä sanoma\nRomalaisten lähestymisestä. Aluksi he eivät uskaltaneet lähteä, kun\npelkäsivät vihollisia; viimein he eivät päässeet lähtemään, sillä\nvihollinen seisoi heidän silmiensä edessä.\n\nVihdoin ilmestyi kauan pelätty vihollinen. Sillä puolella kaupunkia,\njossa vuoret olivat loivemmat ja jossa Bezetha sijaitsi, Romalaisten\narmeijat hankkivat asettamaan leiriään.\n\nJos Jerusalem olisi ollut, mitä se kerta oli, järjestys ja laki ylinnä,\nse kenties olisi pilkaksi saattanut yksin Titonkin neron ja Roman\narmeijat. Mutta järjestys ja laki olivat jo aikaa kadonneet. Kiihtyneen\nkansan raivo teki kaiken hallituksen mahdottomaksi, kaupunki joutui\nhourupäisyyden ja uskon vimman alaiseksi. Vallattomuus oli ohjaksilla,\nylhäisimmät virat tallattiin jalkojen alle, ja hurja alhaiso oli\noppimattomalle maamiehelle antanut ylimmäisen papin ikäkausina\nkunnioitetun arvon. Romalaiset olivat karkoitetut kaupungista, mutta\nheidän sijaansa tuli niitä, jotka olivat paljoa pahemmat kuin\nRomalaiset -- miehiä, jotka koettivat käyttää isänmaansa\nvaurioita omaksi edukseen ja täyttivät kaupungin kansalaissodan\nverenvuodatuksella, samalla kuin vihollinen oli heidän porteillansa.\n\nJerusalemilla oli muitakin vihollisia kuin Romalaiset. Se taisteli\nitseänsä vastaan.\n\nVallien sisäpuolella oli kolme eri leiriä ja kolme vihollis-armeijaa.\nEleazer piti temppeliä vallassaan, Johannes kaupungin ylipuolta ja Simon\nsen alipuolta. Nämät kolme ottelivat alinomaa keskenänsä semmoisella\nhellittämättömällä urhoollisuudella ja jäykällä julmuudella, joka olisi\nvarmaan tuottanut voiton heidän kansakunnalleen, jos sitä olisi käytetty\nyhteistä vihollista vastaan.\n\nLakkaamatonta sotaa kävivät nämät kolme johdattajaa seuralaisineen\ntoinen toistansa vastaan. Ei mikään yhteinen puollustustuuma\nRomalaisten suhteen ollut mahdollinen. Kaupunki oli taistelevien\nlahkokuntien käsissä ja asukas-raukkojen täytyi kärsiä paljon näitten\nkunnottomien väkivallasta. Riitelevät puolueet eivät vimmassaan\najatelleet mitään eivätkä mitään säästäneet. Heidän hurjuutensa nousi\nylimmilleen, kun jossakin heidän tappelussaan ne aitat, joissa\nviljavarat pidettiin, syttyivät tuleen ja toive Jerusalemin\nelättämisestä sammui liekkeihin.\n\nTämmöiseen paikkaan Isaak tuli, kun Cineas oli laskenut hänen vapaaksi.\nHän tapasi maanmiehensä sen väli-ajan vietännössä, jonka Vespasianon\nlähtö Italiaan oli tuottanut. Hän havaitsi kaupungin olevan täynnä\neripuraisuutta, täynnä koko maakunnan huimapäitä, jotka olivat tulleet\nsinne etupäässä kunnianhimon taikka saaliin vuoksi eikä suinkaan\nturvallisuutensa tähden. Hän näki semmoisten miesten, joita hän inhosi\nja ylenkatsoi, kohonneen korkeimpiin virkoihin; hän näki kaupungin\njaetuksi puolueisin, kun yksimielisyys oli kaikkein tarpeellisin; hän\nnäki näitten puolueitten kuluttavan Israelin voimaa, eikä löytynyt\nketään, joka tahtoi taikka kykeni järjen ääntä kuuntelemaan.\n\nSillä puolueriidat olivat päässeet voitolle ja isänmaanrakkaus oli\nmennyt näkymättömiin. Simonilla Johanneksella oli kummallakin\nseuralaisensa, jotka pitivät heidän puoltansa. Kaikki muu kansa seisoi\navutonna, molempien saaliina. Kaupunki oli täynnä laittomuutta ja\nhämminkiä. Riitauntuneena itsensä kanssa se odotti Roman mahtavaa\narmeijaa.\n\nTämmöiset asiat täyttivät Isaakin katkeruudella. Hän koetti tehdä\nkaikki, mitä rehellinen ja palava mieli saatti tehdä. Oli aikoja,\njolloin hänen innokkaat sanansa saivat toimeen jotakin, mutta\ntavallisesti oli niillä, joita hän puhutteli, omat harrastuksensa. Hän\nei voinut tehdä Simonin seuralaisten mitään, ja koko muu kansa oli\nsaamaton. Oli kuitenkin yksi seikka, jonka hän olisi tainnut helposti\naikaan saattaa. Hän olisi ehkä voinut nostaa Bezethan miehet Simonin\ntyranniutta vastaan ja johdattaa heitä. Kenties hän olisi karkoittanut\ntämän miehen; kukaties hän olisi päässyt edemmäksi ja karkoittanut\nJohanneksenkin. Mutta tämän asian toimeenpanoa Isaak ei koskaan\najatellut. Hän ei ollut se mies, joka tahtoi pahentaa kaupungin\nonnetonta tilaa neljännen puolueen synnyttämisellä. Hän koetti ennemmin\nsovittaa; täydellisemmin julistaa vanhaa uskoa tulevaan Messiakseen;\nkehoittaa kaikkia yhdistymään hänen tähtensä, että kun hän tulisi, hän\nlöytäisi heidän valvomasta.\n\nMutta Isaakin ponnistukset yksimielisyyden ja rauhan ja uskon suhteen\nolivat kaikki turhat. Kummallinen mielenhämmennys ilmestyi kansassa,\nrehellisiä miehiä oli harvassa, kansankiihoittajat ja älyltään menneet\nuskonvimmaiset hallitsivat kaikkia asioita. Isaakin oli vaikea\nsäilyttää sitä lujaa uskoa, jossa hän aina tähän saakka oli pysynyt.\nTaistelo uskon ja epätoivon välillä oli hirveä. Järki osotti hänelle,\nettä kaupunki oli perikatoon tuomittu; se ei osottanut mitään\npelastuksen keinoa; usko koetti vaan heikosti riippua kiinni entisessä\nluottamuksessaan. Israelin Jumala näytti kääntäneen pois kasvonsa, ja\nvaikea oli ajatella, että hän kuitenkin aikoi pelastaa valitun\nkansansa. Mutta vielä vaikeampi oli ajatella, että vastoin kaikkia\nhänen lupauksiansa valittu kansa hukkuisi. Tämä oli taistelo Isaakin\npovessa, ja taistelo täytti hänen tuskalla. Hän koetti pitää kaikkia\nkauhuja ympärillänsä kansan syntien rangaistuksena. Mutta semmoinen\nrangaistus, joka tuli jumalalta, kuritti, ja Isaak näki, ettei tässä\nilmestynyt mitään puhdistavaa eikä kurittavaa. Nykyolot näyttivät\npikemmin siltä vimmapäisyydeltä, joka käy hävityksen edellä, näyttivät\nolevan kansallisen elämän kukistus, Israelin hukka ja kuolema.\n\nKaikki seikat hänen ympärillänsä suurensivat hänen epäuskoansa. Sinä\npäivänä, jolloin hän saapui kaupunkiin, hän havaitsi erään haamun\nvalleilla -- laihan, raantuneen olennon, joka näytti vanhalta\nhebrealaiselta profeetalta, mutta kiivaalta ja rajulta, palavat silmät\nyhä tuijottavina, aivoiltansa riivattu. Hänellä oli ainoastaan yksi\nsana, ainoastaan yksi lause, eikä hän milloinkaan herjennyt tätä\nkertomasta. Nämät sanat, jotka Isaak nyt ensi kerran kuuli, synnyttivät\nhänessä kammottaman pelon, täyttivät hänen mielensä semmoisella\naavistuksella, jossa hän ei rohjennut antaa ajatustensa viipyä, ja\npudistuttivat hänen ruumistansa kauhun väristyksellä.\n\nNämät olivat ne sanat, joita tämä hurja profeeta lausui, kun hän astui\npitkin muureja, jossa hän mielellään käyskeli, huutaen kamalia\nsanojansa käheällä ja kauhistuttavalla äänellä, yksitoikkoisella\nsävelellä, joka ei koskaan muuttunut:\n\n    \"Huuto idästä, huuto lännestä,\n    Huuto kaikista neljästä tuulesta,\n    Huuto Jerusalemista ja templistä,\n    Surkea valitus yljän ja morsiamen ylitse,\n    Huuto myös kaiken kansan ylitse.\n    Voi, voi, voi sinuas! Sinä vaivainen Jerusalem!\"\n\nIsaak oli ennen kuullut tästä miehestä. Kansa tunsi hyvin hänen\nhuutonsa. Seitsemän vuotta hän oli huutanut sitä kautta koko Judean.\nHäntä oli suomittu ja kidutettu ja monin tavoin rangaistu. Turhaan. Hän\nei lausunut muuta kuin: \"voi Jerusalem!\" ja vielä yöt päivät sama huuto\nkaikkui: -- \"voi, voi Jerusalem!\"\n\nVaikka enimmät asukkaat olivat tutustuneet tämän miehen kanssa ja\npitivät hänen huutoansa kurjan, viattoman mielipuolen lauseena,\nvaikuttivat hänen sanansa eri lailla niihin, jotka ensikerran hänen\nkuulivat. Isaakista ne tuntuivat hirveältä ja kuuluivat ikäänkuin\njonkun Jumalan profeetan ääni.\n\nEi muitakaan kauhuja puuttunut. Kun Isaak ensitulonsa iltana\nsurullisena kävi ympäri väentungossa, hän havaitsi, että kaikki ihmiset\npelästyneinä katselivat taivasta kohden. Hän katsahti ylös ja yhteinen\npelko levisi hänen omaan sydämeensä. Keskeltä taivasta hän näki\nmiekanmuotoisen pyrstötähden, joka osotti kaupunkiin päin, häviötä\nennustaen. Alusta syntyi vaan äkkipelko. Yö toisensa perästä tuli, ja\ntuo kammottava kuva kasvoi yhä suuremmaksi ja vilkkaammaksi,\ntulipunaisena leimuten tummalta taivaalta ja kauheana ja uhkaavana\nulottuen ilman rannalta sen keskikohdalle.\n\nSuuressa rakkaudessaan Israelia kohtaan ja vankassa uskossaan Israelin\njumalaan Isaak, kun ensimäinen säikähdys oli asettunut, ei tahtonut\npelolta katsella tätä merkkiä.\n\n\"Ei\", hän huudahti ja hän puhutteli kansaa joka paikassa, \"ei, tämä ei\nole mikään hirmun merkki, vaan toivon. Se on vapauttajan lupaus. Sillä\nkuinka Israel on pelastettava? Niinkuin se aina on pelastettu --\nmiekalla. Ei kuitenkaan ihmisten miekalla, vaan sen taivaallisen\nolennon, joka asettaa sen tuonne silmiemme eteen, tähtien keskelle,\nkertomaan meille, että hän on uskollinen. Valmistakaamme itseämme häntä\nvarten. Hän on tulossa!\"\n\n\"Meidän silmämme näkevät hänen tulonsa julkisen kunnian. Halleluja!\nYlistetty olkoon hänen nimensä!\"\n\nJa Isaakin innokkaat sanat, semmoisen uskon lauseen, joka tuokioksi\nvilkahti esiin epätoivon pimeydestä, kohoten toivoon ja taivaasen,\nsytyttivät kansan sydämet. Hekin tahtoivat toivoa ja uskoa ja ylistää.\nHe yhdistyivät hänen sanoihinsa ja kymmenet tuhannet äänet huusivat:\n\"Halleluja!\"\n\nMutta vimmassaan ja kiihkossansa kansa ei voinut aina pitää toivoa.\nHeidän tunteensa vaihtelivat. Toivo kääntyi epätoivoksi. Äkillinen\nsäikähdys vierähti heihin. Ihmisten mielet sekaantuivat. Näkyjä\nhavaittiin ilmassa; haamuja liikkui pimeässä; äänet, jotka eivät olleet\nkuolevaisten, näyttivät vaikuttavan monen häirääntyneisin aisteihin.\n\nSadottain kulkupuheita kävi joka päivä suusta suuhun, täyttäen kaikki\nylenluonnollisella pelolla. Loistavat valkeat paloivat temppelin\nympärillä; yksi porteista aukeni itsestänsä; ihme seurasi toisensa\nperästä, jokainen enentäen pelkoa tai toivoa: ja niin usko ja epätoivo,\nilo ja pelko taukoamatta vaihtelivat, kunnes ihmiset uskoivat mitä\nhyvänsä, ja samanlainen kiihtymys vaikutti kaikkein aisteihin; kunnes\nkaikki näkivät ne ennusmerkit, joita yksi luuli näkevänsä; kunnes\nkokonaiset joukot katselivat ylös taivaasen päin ja näkivät ilmassa\ntaisteloon asetettuja sotalaumoja ja vaunuja ja armeijoita ja kuulivat\ntappelun pauhinan ja sodan jyminän.\n\nTämmöisessä tilassa olevan kaupungin luo Romalaiset tulivat. Kun\nRomalaisten legionain välkkyvät rivit ensiksi ilmestyivät, kansa ei\npeljännyt. He uskoivat, että tällä tapaa Israelin viholliset olivat\nsaatetut Jerusalemin eteen, jotta kaikki hävitettäisiin ja korkein\nolento kostaisi valittujensa puolesta. Jumalan kansa oli saatettu\nkasvoista kasvoihin vihollisiansa vastaan, ja päätös olisi näitten\nvihollisten täydellinen turmio.\n\nTätä Isaak julisti, koettaen rohkaista kaikkein sydäntä ja toivoen,\nettä jos Romalaiset asettuisivat piirittämään, sisälliset riidat\nherkeisivät. Vihollisten armeijain ilmestys ei tuottanut hänelle kuin\ntoivoa ja levollisuutta. Puolueitten täytyi, niin hän ajatteli, hävitä\nsodan syttyessä.\n\nRomalaiset alkoivat rakentaa leiriänsä sille ainoalle puolelle, josta\npiiritys kävi laatuun, kaupungin alipuolelle. Täällä, heidän ja\nkaupungin välillä oli kolme tukevaa vallia, itsekukin ympäröiten eri\nkaupungin osaa; vaan tämänpuoliset vallit olivat ainoat, joita\nRomalaisten heitinkoneet voivat ahdistaa. Toisella puolella oli\njyrkänteitä.\n\nMutta kun Romalaiset alkoivat sijoittaa itseänsä ja varustaa leiriään,\nJuutalaiset eivät olleet joutilaina. Ensikerran tämän vihollisensa\nnähdessään, joka näin tuli pyhän kaupungin eteen aseilla ja\nheittokoneilla, koko tuo hurja väestö vimmastui.\n\nIsaak näki, että nyt oli paras aika ryhtyä toimeen, semmoinen aika,\njolloin sopi käydä Romalaisten kimppuun päällekarkauksen ankaruudella\nja jolloin Juutalaisten soturein oli tilaisuus panna voimansa\nliikkeelle noissa äkillisissä ja rajuissa hyökkäyksissä, joista he\nolivat niin mainiot.\n\nHäntä itseä oli ylistetty omista sankaritöistä ja erittäin\nurhoollisuudesta Jotapatassa. Suuri paljous tunsi hänen hyvin ja\nseurasi häntä, mihin hän vaan johdatti. Asuen Bezethan puolella, jonka\nhän tiesi ensiksi joutuvan rynnäkön alaiseksi, hän päätti puolestansa\nottaa toimekseen vihollisen torjumisen, toivoen, että sisälliset riidat\nviimein lahoisivat.\n\nNyt ensimäinen suotuisa tilaisuus ilmestyi hänelle, ja innokkailla\nsanoilla, välkkyvin silmin ja ripeillä liikenteillä hän kävi ympäri\nkehoittaen kaikkia itseänsä seuraamaan. Ääretön paljous valmisti\nitsensä häntä tottelemaan.\n\nRomalaiset olivat paraikaa leiriänsä varustamassa. Kymmenes legiona\nseisoi lähinnä.\n\nYht'äkkiä portit aukaistiin, ja lukemattomat joukot hyökkäsivät ulos.\n\nAukiolla rivejänsä järjestettyään ensiksi tulevat, urhoollisuutensa ja\nvahvuutensa tähden valitut miehet, lähestyivät Romalaisia. Näitä\nseurasivat summattomat parvet, muutamat järjestyksessä, toiset\nsekaseuroin, mutta kaikki rientäin eteen päin, kunnes koko lakea\nmusteni ihmisistä, ja yhä virtaili porteista vähentymättömiä joukkoja.\nSillä tämän ryntäyksen huuto kuului kautta kaupungin, ja kaikki ottivat\nosaa; ja semmoiset, jotka eivät koskaan olleet nähneet eikä kuulleet\nmitään Isaakista, nyt töyttäsivät vihattua vihollista vastaan.\n\nKaikkien etupäässä kävi Isaak.\n\nRomalaiset eivät olleet kerinneet varustustöitään päättämään. Lakea oli\navoinna. Tavallisella nopeaneuvoisuudellaan ja jonkunlaisella\nylenkatseella edessänsä olevan paljouden suhteen he asettuivat\nsotarintaan ja odottivat päällekarkausta.\n\nSe tuli.\n\nHuudolla semmoisella, joka kohosi ikäänkuin vahvat, peräkkäin seuraavat\nukkosen jyskeet taivasta kohden ja kaikkui ympäröivistä kunnaista,\nsiksi kuin se ammahti takaisin ja vieri koko kaupungin ja koko\nRomalaisten leirin yli, semmoisella huudolla Juutalaiset syöksähtivät\nvihollisiansa vastaan.\n\nRomalaiset olivat jo oppineet tuntemaan Juutalaisten hurjaa\nuskaliaisuutta ja tuimia päällekarkauksia; mutta he eivät olleet\nkoskaan nähneet mitään tämänkaltaista. Sillä tässä Juutalaiset tulivat\nkaikki kaatavana laumana, raivolla, joka kauhisti. Sotajärjestyksestään\nluopumatta Romalaiset laittoivat linjojansa peitsillä ja kilvillä ja\nkestivät ensimäisen rynnäkön. Mutta Juutalaiset eivät huolineet\npeitsistä eikä kilvistä, vimmassaan joka mies unhotti kuoleman, unhotti\nitsensä ja kiirehti vaan heittäymään vihollisten peitsiä kohti, että\nhän niin murtaisi heidän hyvin järjestetyt rivinsä ja avaisi tietä\nkumppanillensa.\n\nRomalaiset seisoivat ajan väistymättä. Ensimäinen ryntäys oli torjuttu,\nja toinen, ja kolmas. Mutta Juutalaiset perääntyivät vaan uudestansa\nesiin töymätäksensä ja joka kerta töymäys kävi hirveämmäksi, koska se\ntoi muassaan sen lisääntyneen pontevuuden, joka lähti niistä enenevistä\njoukoista, jotka yhä riensivät eteenpäin ja toivat vauhtinsa voiman\nensimäisten rivien hyökkäykseen. Vihdoin joku julma Juutalaisten\nhyömäys sai Romalaisten keskirinnan vetäytymään vähän takaperin. Satoja\nJuutalaisia sylvähti sinne. Isaak sieppasi käteensä romalaisen\nsotalipun ja huusi miehiänsä. He ryntäsivät eteenpäin uudella innolla.\nRomalaisten linja katkesi, ja silmänräpäyksessä ääretön joukko\nJuutalaisia tulvasi aukosta sisälle, kiersi legionan ja kävi siihen\nkäsiksi sekä edestä että takaa.\n\nJuutalaiset olivat siitä erinomaiset, että heidän vimmansa pysyi\nlaimentumatta, jopa pikemmin yltyikin heidän taistellessaan. Romalaiset\nhämmästyivät. Heidän vihollistensa tuimuus kammotti heitä. Heidän\nrohkeutensa höltyi, ja heidän hajoitetut rivinsä pelottivat heitä. He\nhavaitsivat, että heitä ahdistettiin joka taholta. He eivät voineet\nenään pitää paikkaansa. He taantuivat. He vetäytyivät takaperin.\nÄkillinen säikähdys masensi heitä, ja he pakenivat kaikille ilmoille\nsamalla kuin Juutalaiset ajoivat takaa, Isaak etupäässä, kantaen\nvalloitettua lippua.\n\n\"Halleluja! Jumala on antanut meille voiton! Israelin jumala taistelee\npuolellamme!\"\n\nTämmöinen huuto kaikkui kesken taistelon jyminää, ja Juutalaiset\nuskoivat nyt täydelleen, että heidän vapahduksensa hetki oli tullut ja\nettä heidän vihollisensa olivat heidän vallassaan.\n\nMutta ainoastaan yksi legiona oli karkoitettu. Toiset olivat jälellä,\nlujina sotataidossaan, säikähtymättä, pelkoon joutumatta.\n\nKymmenennen legionan takana seisoi Labeon väki. Sotamiehet tunsivat\nhyvin Juutalaisten ryntäykset, ja heitä oli koetettu mitä rajuimmissa\ntappeluissa. Taistelon kohina oli havauttanut heitä kaikkia, ja Labeo\noli järjestänyt heidän; ja kun kymmenes legiona pakeni ja Juutalaiset\najoivat takaa, Labeon sotamiehet astuivat esiin taisteloa uudistamaan.\n\nKoko Romalaisten armeija oli varoillansa. Titus itse oli komentanut\nkaikki sotamiehensä tappelua laidallensa asettamaan. Legiona toisensa\nperästä pantiin liikkeelle ja astui vihollisia vastaan.\n\nMutta Juutalaisten ryntäystä, jota voiton hehku ja usko Israelin\njumalan läsnä-oloon riennyttivät, ei voitu helposti pidättää.\n\nLabeon sotamiehet seisahtuivat tämän päällekarkauksen yhä vyöryvien\naaltojen eteen.\n\nHeidän esirinnassaan raivosi kauhea taistelo. Juutalaiset vielä\nheittäysivät vihollisten peitsiä vastaan, tyytyväisinä, jos he\nkuolemallansa voivat avata tietä muille, ja niitten takaa, jotka\nkaatuivat, toiset tunkivat eteenpäin, hurjina, vimmapäisinä, ja ilma\ntäyttyi huudoilla, ikäänkuin mieletönten riekunalla.\n\nJuutalaisia kaatui sadottain ja tuhansittain, mutta Romalaisia kaatui\nmyöskin, ja vaikea oli heidän jämeitten riviensä pysyä järjestyksessä\nja henkiin jääneitten liittyä yhteen, että kaatuneitten sijat\ntäytettiin.\n\nVihdoin Romalaiset horjuivat. Turhaan Labeo koetti pysyttää miehiänsä.\nTässä näin jatketussa, näin vilkkaassa päällekarkauksessa oli\nRomalaisille liiaksi. Labeo seisoi miestensä ensimäisenä ja pani\nrohkeasti henkensä alttiiksi; hän vannotti heitä kaikkien kautta, mitä\nhe pitivät pyhänä, olemaan järkähtämättä. Rivin toisessa päässä\ntaisteli Cineas sillä urhoollisuudella, jota hän aina osotti. Mutta\nRomalaiset väistyivät, ja vaikka heidän rivinsä pysyivät muuttumatta,\nhe yhä tungettiin taaksepäin -- tosin vaan askel askelelta, mutta itse\nperääntyminen oli omainen heitä lannistamaan.\n\nTaaksepäin, yhä taaksepäin he havaitsivat itsensä työnnetyksi.\n\nKeskeltä tappelua Cineas eroitti Isaakin, joka yhä johdatti miehiänsä\nja piti valloitettua lippua korkealla ilmassa. Hän näytti olevan\nikäänkuin lumottu, sillä vaikka hän liikkui taajimmassa taistelossa, ei\nmikään häntä tavoittava isku pystynyt häneen. Kaikkialla hänen\nympärillänsä hänen miehensä kaatuivat, mutta yhä Isaak taisteli ja\nkehoitti miehiänsä, ja hänen huutonsa kaikkui lujana ja selkeänä:\n\n\"Halleluja! sillä Israelin jumala on täällä!\"\n\nNyt Cineas ajatteli, että hän oli aikaan saattanut kaikki nämät, koska\nhän oli laskenut Isaakin vapaaksi, ja hän syytteli katkerasti itseänsä.\n\nLegiona toisensa jälkeen astui esiin. Titus seisoi keskellä miehiänsä,\nkehoittaen heitä pysymään paikallansa, käymään eteenpäin, kostamaan\nnoita kurjia Juutalaisia, joita he olivat niin usein voittaneet. Ja\nmuutamat seisoivat vääjäämättä; mutta keskirinta, jossa ankarimmin\ntaisteltiin, alkoi taantua. Peräytyessään he painuivat jonkun rinteen\njuurelle, jota ylöspäin heidän täytyi nousta. Täältä sotamiesten sopi\nnähdä koko sen sotavoiman laajuus, joka ahdisti heitä. Heidän ja\nkaupungin välillä lakea oli musta inhimillisistä olennoista, jotka\nkaikki ryntäsivät eteenpäin. Tämä näky täytti heidän kammolla.\n\nYhä he peräytyivät.\n\nEpätoivossaan Cineas oli rientänyt Labeon puolelle, ja kesken tappelua\nmolemmat ystävät nopeasti neuvottelivat, mitä oli tehtävä. Kauas ja\naavalle taistelo ulottui. He näkivät Romalaisten vetäytyvän takaisin\ntulisen vihollisensa edestä.\n\nHe näkivät kuitenkin, että koko taistelo oli esirinnalla; että\nJuutalaiset olivat harjaantumattomat ja saavuttivat etunsa paljaalla\nruumiillisella voimalla ja huolettomalla alttiiksi-annolla enemmän kuin\nsotataidolla.\n\nHeidän kylki- ja takaväkensä olivat jääneet kokonaan suojelematta.\nSilmänräpäys, ja kalkki oli selvillä.\n\nSievän liikehdyksen kautta Labeo vei miehensä pois taistelosta ja\nperääntyen hän astui nopeasti kunnaan vieremän ylitse vasemmalle.\nJuutalaiset töyttäsivät eteenpäin, muutamat vielä hätyyttäen hänen\nlegionaansa, toiset koettaen saartaa toisia Romalaisia. Mutta Labeo\nkuljetti kiireesti miehensä kappaleen matkaa eteenpäin, ja nyt hänen\nsoturinsa lujalla huudolla iskivät Juutalaisten kylkeen.\n\nTämmöisen kiinteän ihmisryhmän ryntäyksen edestä kaikki kumoontui.\nJuutalaiset eivät odottaneet päällekarkausta tältä kulmalta. He\nkääntyivät sitä vastustamaan, mutta turhaan. Heidän alttiiksi-antonsa,\nheidän suruttomuutensa ei heikentynyt, mutta heillä ei ollut samat\nedut. Esirinnalla paino oli yhtä suuri kuin ennen ja ne, jotka olivat\ntakana, sysäsivät eteenpäin niitä, jotka olivat esirinnalla. Nyt kaikki\nhämmästyivät ja saatettiin epäjärjestykseen.\n\nAvuttomina Juutalaiset syöstiin hajalle.\n\nRomalaiset astuivat suoraan koko lakean poikki, käännähtivät ja kävivät\ntakaapäin vihollisten kimppuun.\n\nSuljettuna kahden vihollisrivin väliin Juutalaiset perääntyivät joka\ntaholla. He havaitsivat pian vaaransa. Nyt Romalaisten sotataito osotti\nturmiollista vaikutustansa heidän omien epäjärjestykseen joutuneitten\njoukkojensa suhteen. Ne Romalaiset, jotka olivat esirinnalla\nväistyneet, kääntyivät kerran vielä, kun he näkivät omat miehensä\nvihollisten takana.\n\nJuutalaiset voitettiin.\n\nÄkillinen säikähys levisi heihin. He koettivat paeta. Ainoastaan yksi\ntie oli mahdollinen, ja tämä saatti jyrkälle vuorenrinteelle. Sinne he\ntyönnettiin. Suurin parvin he viskattiin sitä alaspäin, ja\nRomalaisilla, jotka seurasivat lähellä, oli kaikki korkeamman aseman\nedut.\n\nTänne, tätä vuorenrinnettä alaspäin Juutalaiset hämmentyneinä,\nepäjärjestyksessä ja lannistuneina kaikki syydettiin kokoon, samalla\nkuin Romalaiset ajoivat heitä takaa. He kykenivät tuskin mihinkään\nvastarintaan. Taistelo kääntyi kauheaksi veren-vuodatukseksi.\n\nTuhansia, jotka pääsivät tungosta pois, pakeni pitkin laaksoa takaisin\nkaupunkiin ja pelastui; mutta tuhansia kaatui Romalaisten alla.\n\nOli yksi joukko, joka ei joutunut säikähyksiin. Työnnettynä takaisin he\nyhä taistelivat ja perääntyivät vakaasti sille portille, josta he\nolivat tulleet. Nämät olivat ne miehet, joita Isaak oli johdattanut.\n\nHeidän etupäässään Isaak seisoi vielä pitäen valloitettua sotalippua.\nTurhaan Romalaiset karkasivat näihin, koettaen voittaa takaisin\nlippuansa. Juutalaisten järkähtämätön urhoollisuus taannutti heidän. Ja\nniin vitkoin ja vastustellen vei Isaak miehensä takaisin, ja portit\navattiin; ja vaikka kohta he olivat voitetut, heidän oli kumminkin\nonnistunut saada sotalippu valtaansa.\n\nTämmöinen oli tuo kiivaan taistelon päätös.\n\nMutta Juutalaisten mieli ei ottanut masentuaksensa. Päivä toisen\nperästä kului, ja yhä he tekivät päällekarkauksiansa. Romalaiset olivat\nnyt päättäneet varustuksensa eikä heitä voitu helposti karkoittaa\nasemiltansa. Joka päivä taisteltiin vaihetellen milloin menestyksellä\nmilloin vahingolla. Alinomaa Romalaiset kuitenkin voittivat, ja\nalinomaa Juutalaiset joutuivat tappioon, siksi kuin viimein Romalaisten\nheitinkoneet olivat valmiit valleja kohden vieritettäväksi.\n\nNuot raskaat heitinkoneet, Romalaisten tykistö, kuljetettiin esiin;\nnakin- ja livitinkoneet lennättivät heittokeihäitänsä ja kiviänsä\nperikatoon tuomittuun kaupunkiin; muurinsärkiä jymähytteli vahvoja\nvalleja.\n\nKiviä ja heittokeihäitä sateli lakkaamatta. Aluksi muutamien näitten\nkivien suunnaton koko ja niitten kauhea vaikutus, kun ne putosivat\nmaahan ja ruhtoivat kaikki murskaksi, säikähytti Juutalaisia. Oli yksi\nheitinkone, joka sinkahutti hirveän isoja kiviä. Kun nämät tulivat\nvonkuen ilmassa, valleilla olevien Juutalaisten oli määrä antaa merkki\nja pyrkiä suojaan.\n\nHäviön profeetta käveli ympäri muureilla taistelevien miesten välitse,\njulistaen turmiota niinkuin ennen. Harva piti nyt lukua hänestä. Mutta\neräänä päivänä yksi seikka tapahtui, joka saatti monen ajattelemaan\nsekä häntä että hänen ennustuksiansa.\n\nKun hän astui pitkin muureja, hän yht'äkkiä seisahtui ja kertoi pahaa\nennustavaa huutoansa:\n\n    \"Voi Jerusalem!\n    Voi, voi Jerusalem!\"\n\nHän herkesi tuokioksi.\n\n\"Kivijyrkäle tulee!\" huusivat juutalaiset sotamiehet, kun he näkivät\nyhden äsken mainituista vahvoista heittomöhkäleistä tulevan.\n\nKaikki sotamiehet juoksivat eri suunnille suojaan.\n\nProfeetta seisoi liikahtamatta.\n\nNyt hänen äänensä kaikkui hirveällä voimalla:\n\n    \"Voi Jerusalem!\n    Voi, voi Jerusalem!\n    Voi minuakin!\n    Voi, voi minuakin!\"\n\nKauhea kivi tulla suhisi ilmassa. Se tapasi puhujan ja rutaisi hänen\nmähyksi.\n\nHäviön profeetan ääntä ei kuultu enään, sillä häviö itse oli tullut.\n\nMuurinsärkiät jyskyttivät muureja, ja alinomaisista tösmäyksistä nuot\nvankat kehät järkkyivät. Taukoamatta Juutalaiset ponnistivat voimiansa\nvaaraa häätääkseen. He tekivät rohkeita uloshyökkäyksiä. He polttivat\nmuurinsärkiät. He karkoittivat pois vihollisen. Mutta kaikista\nJuutalaisten rajuista ryntäyksistä sai Romalaisten sotataidon\nhellittämätön lujuus aina voiton.\n\nVihdoin saatiin suuri rikko valleihin. Romalaiset riensivät rynnäkköön.\nHirmuinen taistelo syntyi. Romalaiset tunkeusivat kaupungin sisään ja\nraivasivat tietä itselleen pitkin katuja. Vaikka Juutalaiset\ntaistelivat urhoollisesti, he perääntyivät ja etsivät viimein turvaa\nAkra nimisessä kaupungin osassa, jota toinen valli ympäröitsi.\nAlakaupunki oli Romalaisten vallassa. Titus asetti leirinsä sen\nkeskelle ja valmisti nyt itseänsä toista muuria valloittamaan.\n\nAlakaupungin valloittaminen lannistutti Juutalaisia, mutta he eivät\nkuitenkaan joutuneet epätoivoon. He ajattelivat, että ylikaupunki vielä\nvoisi heitä suojella. He luottivat sen tihkeihin muureihin ja jyrkkiin\nrinteisin. Kansaa tuki toivo, että se hetki nyt tulisi, jolloin heidän\njohdattajansa ilmestyisi. Etevin niistä, jotka semmoisilla toivoilla\nkoettivat kehoittaa heitä toimeliaisuuteen, oli Isaak. \"Aika ei ole\nvielä tullut\", hän lausui; \"jumala ei tule, ennenkuin ihmiset ovat\ntehneet parastansa. Mutta viimein, kun emme enää voi tehdä mitään,\nsilloin hän on ilmestyvä.\"\n\nJa kansa rohkaisi jälleen mielensä.\n\nMutta sillä välin kuin Romalaiset ahdistivat ulkoapäin, eripuraisuus ei\nsammunut. Ei ulkonainen vihollinen eikä yhteinen vaara voinut\ntukahuttaa sitä kiivasta kiistaa, joka riehui muurien sisäpuolella.\nToisinaan molemmat puolueet yhdistyivät, mutta kun sovinnon syy oli\npoistunut, he palasivat jälleen entiseen vihamielisyyteensä, ja Simon\nja Johannes jatkoivat hurjaa taisteloansa.\n\nNäin kaupunki tuhlasi voimansa. Loppumattomat kauhut seurasivat\ntoisiansa muurien sisäpuolella.\n\nYhä useammin Isaak joutui epätoivoon. Hänen uskonsa horjui.\nHän ei voinut katsella, kuinka tämä loppui. Hän ei saattanut\nsilmänräpäystäkään uskoa, että kaupunki valloitettaisiin. Jumalan\ntemppelin häväistys ei näyttänyt todennäköiseltä eikä mahdolliselta.\nVapauttajan täytyi tulla -- mutta milloin, voi! milloin?\n\n\"Kuinka kauan, oi Herra, kuinka kauan!\"\n\nTämmöinen huuto pääsi Isaakin epätoivoon vaipuneesta sielusta, kun hän\nnäki kauhut ympärillänsä. Tämmöiset kauhut näyttivät liian suurilta.\nTämmöisiä kauhuja ei voinut hänen mielestään edes se lopullinen kunnia\npalkita, jota hän odotti.\n\nHänen ainoa lohdutuksensa oli sota. Taistelon tuimuus saatti hajottaa\nhänen ajatuksiansa, ja hän tunsi jonkunlaisen huojennuksen, kun hän\nsyöksi takaisin Israelin viholliset.\n\n    \"Mutta, oi Herra, kuinka kauan?\"\n\nVoi, hän ei tietänyt sen tuskan suuruutta, joka vielä oli kohtaava\nkaikkia perikatoon tuomitussa kaupungissa.\n\nHirveissä kärsimyksissään kansa tällä välin ei tietänyt, mitä tehdä.\nUseat koettivat paeta. Titus, jonka lempeys ja sääli onnettomia\nJuutalaisia kohtaan ei koskaan vähentynyt, vastaan-otti laupeasti\nsuuret joukot. Mutta jonkun ajan perästä Juutalaiset koettivat kauhean\ntilansa kautta vaikuttaa Titon tunteisin ja houkutella Romalaisia\npauloihinsa. Useat Romalaiset olivat saaneet surmansa hellien\ntunteittensa tähden. Semmoiset seikat tekevät lopun kaikesta säälistä.\nEi kukaan Juutalainen enää päässyt pakenemaan. He olivat suljetut\nkaupunkiin, ja poislähtö oli mahdoton.\n\nLeiristään alikaupungista Titus hankki väkirynnäkköä toista muuria\nvastaan. Hänen muurinsärkiänsä tekivät viimein suuren aukon valleihin,\nja hänen intoisat soturinsa syöksähtivät ylikaupunkiin.\n\nEnsiksi Juutalaiset perääntyivät ja antoivat romalaisten tunkeuta\nmelkoisen kauas. Oman intonsa väessä Romalaiset astuivat pitkin katuja,\nkarkoittaen vihollisiansa ja luullen, että he olivat voittaneet.\n\nMutta yht'äkkiä karkasi ääretön joukko Juutalaisia heihin lähellä\nsärjettyä vallia. Aukko oli jäänyt semmoiseksi kuin se oli. Sitä ei\noltu lavennettu, että suurempi joukko olisi yhtä haavaa päässyt sen\nläpitse, eikä voitu helposti tuoda apuväkeä niille, jotka jo olivat\nvallien sisäpuolella. Tänne Juutalaiset hyökkäsivät. Suuri paljous\nasettui joukon luo, ajaen takaisin niitä, jotka yrittivät tulemaan\nsisään. Toiset ryhtyivät niihin Romalaisiin, jotka jo olivat vallien\nsisäpuolella. Yht'äkkiä joka rakennus näytti täyttyvän vimmatulla\nväestöllä. Jokainen syrjäkatu näytti puuskaavan esiin taisteloon\nrientäviä Juutalaisia. Romalaisia ahdistettiin joka taholta.\nYlt'ympäriltä heidän vihollisensa töyttäsivät heitä vastaan.\nKartanoitten katolta isot joukot viskasivat alas kiviharkkoja ja\nkeihäitä ja palavia heitto-aseita.\n\nRomalaiset taistelivat tavallisella vakavuudellansa, mutta heidän\nvihollistensa lukumäärä oli liian suuri ja heitä hätyytetttin hirveän\nhaitallisessa asemassa. He perääntyivät joka paikassa vihollistensa\nedestä. Kaikkialta heidän ympäriltänsä ja heidän päältänsä näkyi\nvihollisia. He koettivat vetäytyä takaisin, mutta heitä saarrettiin\nkapeihin katuihin, ja takaisinlähtö oli mahdoton. Muutamat pääsivät\npois, mutta enimmät joutuivat Juutalaisten koston uhriksi.\n\nEräässä paikassa yksi romalainen upseeri seisoi, joka selin seinää päin\nkauan aikaa torjui luotansa vihollisjoukkoa. Hänen pitkällöinen\nvastustamisensa uuvutti häntä viimein, ja vaikka hän vielä taisteli,\nhänen iskunsa kävivät heikommaksi.\n\nYhtäkkiä yksi Juutalaisten kiivaimmista johdattajista karkasi\nkohotetuilla aseilla häntä vastaan.\n\nRomalainen piti kilpeänsä ylöspäin ja valmisti itseänsä otteluun tämän\nuuden vihollisen kanssa.\n\nMutta äkkiä hänen vihollisensa laski peitsensä alas.\n\n\"Cineas!\"\n\n\"Isaak!\"\n\nMolemmat tunsivat samalla toinen toisensa.\n\n\"Takaisin! takaisin!\" huusi Isaak seuralaisillensa. \"Tämä on minun\nvankini.\"\n\nMutta hänen seuralaisensa eivät näyttäneet tahtovan totella. Vimmassaan\nhe töyttäsivät esiin, silmänräpäys vielä, ja Cineas olisi ollut\nkuoleman oma. Mutta, kun Cineas alkoi puollustaa itseänsä, Isaak\nheittäysi hänen eteensä.\n\n\"Takaisin\", hän huusi. \"Ensimäinen, joka koskee häneen, kuolee. Hän on\nminun.\"\n\nIsaakin äänessä ja ryhdissä oli jotakin, joka näytti synnyttävän pelkoa\nJuutalaisissa. He peräytyivät.\n\n\"Tätä tietä!\" lausui Isaak Cineaalle. \"Joudu, taikka olet hukassa.\"\n\nJa hän syöksähti yhden oven luo. Cineas seurasi.\n\nIsaak riensi ylös katon harjalle ja astui pitkin monta kattoa. Kerta\nhäntä pidätettiin; mutta hän lausui pidättäjille, että Cineas oli hänen\nvankinsa, jota hän kuljetti pois. Nyt hän pääsi menemään, vaikka kyllä\nvastuksella.\n\nTuosta Cineas kulki useitten rakennusten ylitse kokonaisen kadun\nalaspäin. Kaikkialta hänen ympäriltänsä kuului taistelon tohina,\nJuutalaisten riemuhuudot ja haavoitettujen ja kuolevien vaikeroiminen.\n\nVihdoin Isaak saapui yhteen rakennukseen, jonka katon aukosta hän aikoi\nastua alas.\n\nCineas seurasi ja havaitsi viimein itsensä olevan eräässä huoneessa.\nKartano näytti olevan autiona. Katsoen ulos ikkunasta hän näki pihalla\nkasan kuolleita ruumiita.\n\nIsaak huomasi, että Cineas säpsähti nämät nähdessään, sillä ruumiit\nolivat naisten ja lasten ruumiita.\n\n\"He kuolivat nälkään!\" lausui Isaak käheällä kuiskauksella, joka\nvärisytti.\n\n\"Täällä\", lausui Isaak vähän ajan perästä, \"täällä sinä olet turvassa.\"\n\nCineas ei sanonut mitään, vaan seisoi katsoen ruumiita.\n\n\"Voi!\" hän huudahti viimein. \"Kuinka te kärsitte!\"\n\n\"Kärsimme!\" sanoi Isaak; \"meidän kärsimisiämme ei voi sanoin sanoa eikä\najatella.\"\n\n\"Miks'ette tahdo antautua hyvään aikaan?\" kysyi Cineas huoaten.\n\n\"Antautua! ei ikinä!\" huusi Isaak entisellä kiivaudellaan. \"Jokainen\nJuutalainen on ensiksi kuoleva. Koko kansakunta panee olemisensa\nalttiiksi tässä taistelossa -- koko kansakunta, miehet, vaimot ja\nlapset.\"\n\n\"Ei voi tulla kuin yksi loppu\", lausui Cineas. \"Ken voi Romaa\nvastustaa?\"\n\n\"Juutalaisilla on toivo, josta Romalaiset eivät tiedä mitään.\"\n\n\"Toivo!\" huudahti Cineas, mutta ei sanonut sen enempää.\n\n\"Toivo -- niin. Enemmän -- usko, vakuutus. Me tunnemme hänen, johon me\nuskomme. Abrahamin Jumala ei koskaan riko liittoansa. Hän rankaisee\nmeitä kovasti, mutta hän kuitenkin pelastaa meidän.\"\n\n\"Kovasti, kovasti hän rankaisee meitä. Meillä on ollut kärsimisiä,\njommoisia ihmiset eivät ole ennen nähneet. Voi! Miksi kaikki nämät?\nMiksi on meidän tuskamme niin suuri? Mitä olemme tehneet sinua vastaan,\nvoi sinä kaikkein korkein?\"\n\n\"Mutta kuitenkin, miksi minä puhun? Hänellä on omat tarkoituksensa.\nKenties tämän tuskan muisto tästälähin eroittaa meidän paremmin\npakanoista ja saattaa meidän, hänen omansa, enemmän tunnetuksi. Mutta,\noi sinä, joka vallitset korkeudessa! eikö tässä ole kyllin? Miksi\nenemmän vaatia? Kuinka kauan täytyy meidän kärsiä? Kuinka kauan on\nvihollinen riemuitseva? Kuinka kauan, voi Sierra, kuinka kauan?\"\n\n\"Titus on armelias. Hän säälii teitä\", lausui Cineas. \"Hän koettaa\npoistaa teidän tuomiotanne. Mutta mitä hän voi tehdä, jos te yhä häntä\nvastustatte? Ettekö voi palata entiseen kuuliaisuuteen Roman alle, joka\nkuitenkin tuotti teille niin paljon vapautta? Teidän temppelinne olisi\nkuitenkin teidän hallussanne.\"\n\n\"Roman alle! Ei ikinä. Nyt on se aika tullut, jolloin tämän maailman\nvaltakunnat joutuvat Herran ja hänen valitun kansansa käsiin.\nKärsimistemme suuruudesta sinun sopii päättää, kuinka loistosa tuleva\nvoitonriemu on oleva. Niin, jos enemmän kärsimistä tarvitaan, me voimme\nenemmän kärsiä. Me emme ole vielä vuodattaneet kaikkia kyyneliämme. Me\nvoimme vuodattaa useampia. Me voimme menettää enemmän verta. Me voimme\ntehdä yhtä paljon kuin olemme tähän asti tehneet, hänen tähtensä, joka\non meidän vapahtava.\"\n\n\"Hän on tulossa. Päivä on aivan lähellä. Se päivä on käsissä, jolloin\nTitus herää kohtaamaan sitä, joka on suurempi kuin hän itse, ja jolloin\nJuutalaiset rientävät voittoon taivaallisen vapauttajansa jäljissä.\"\n\nCineas ei puhunut sen enempää. Hän ihmetteli tätä uskoa, niin väärää,\nmutta kuitenkin niin lujaa, joka näin pysyi kiinni luottamuksessansa\nkeskellä epätoivoa. Hän tiesi parhaiten, kuinka perättömät Isaakin\ntoiveet olivat. Sillä Vapahtaja oli jo tullut niinkuin Cineas tiesi, ja\ntehtävänsä tehnyt. Jesuksen ennustukset kaikkuivat hänen korvissaan, ja\nhän tiesi hyvin, mimmoinen loppu oli tuleva. Tälle sielulle, sen\nerehdyksille, sen toivoille, sen kaipaukselle ja sen ylevälle uskolle\nolivat kuitenkin hänen myötätunteisuutensa ja kyynelensä tarjona.\n\nHänen tilansa oli perin vaikea. Hänen henkensä oli pelastettu; mutta\nkuinka kauaksi? Hän oli semmoisessa kaupungissa, jossa kansa joka päivä\nkuoli nälkään, jossa ihmiset taistelivat keskenänsä ruoastaan, ja\nnälänhätä tuhosi paljon enemmän väkeä luin Romalaisten miekka. Hän oli\nyksinäisessä asunnossa, mutta jos häntä kerta havaittaisiin, hän oli\nhukassa. Isaak itse ei tietänyt mitä tehdä. Mahdoton oli laskea hänet\nvapaaksi. Valleilla pidettiin nyt niin tarkkaa vahtia, että jokainen\npaon yritys olisi huomattu.\n\nMutta yksi pelastuksen keino ilmestyi ennen pitkää. Vaikka Romalaisten\noli täytynyt peräytyä, he kuitenkin varustivat itseänsä voittamaan\ntakaisin, mitä oli kadotettu. Uusi rynnäkkö tehtiin. Muurinrikko\nlavennettiin ja summattomia joukkoja tulvaili siitä sisälle,\nvalloittaen kaikki. Pitkäänsä, vakaasti ja täydessä järjestyksessä he\nastuivat katuja myöten, ajaen Juutalaisia edessänsä, varjellen itseänsä\näkillisestä päällekarkauksesta sillä että he lähettivät sotamiehiä\npitkin rakennusten kattoja ja tappaen kaikki, jotka olivat huoneissa.\nNäin he tekivät toisen rynnäkkönsä ja valloittivat koko Akra nimisen\nkaupungin-osan, siksi kuin viimein Juutalaiset karkoitettiin pois ja\nturvautuivat ylimpään kaupungin-osaan, johon kuului Sion, Morian vuori\ntemppelineen, ja Antonian torni.\n\nKun Romalaiset tunkeusivat joka kaupungin osaan, he kulkivat pitkin\nsitä katua, johon Cineas oli suljettu. Hän juoksi rakennuksen harjalle,\nkun hän kuuli heidän huutonsa. Hän näki Romalaisten sotalippujen\nvälkkeen. Hän oli pelastettu.\n\nMutta vaikka Romalaiset olivat näin valloittaneet Bezethan ja Akran,\nvaikein tehtävä kuitenkin oli jälellä. Sionin vuori oli melkein\nmahdoton valloittaa. Temppeli oli mitä lujimmalla tavalla linnoitettu;\nja Antonian torni oli yksistään kyllin vahva vastustamaan kokonaista\narmeijaa, vaikka kohta kaikki muut paikat olisivat valloitetut.\nTämmöinen työ oli Titon edessä.\n\nEnnenkuin Titus saatti piirityksen perille, hän kuitenkin vielä tarjosi\narmoa. Vimmattu kansa hylkäsi halveksien hänen tarjomuksensa.\n\nNiitä tosin oli monta, jotka kurjuudessaan eivät halanneet mitään niin\npaljon kuin heittämystä. He katsoivat omia johdattajiansa mitä\nviheliäisimmiksi ihmisiksi. He eivät nähneet ainoatakaan miestä, jossa\nolisi ollut rehellisyyttä ja todellista isänmaanrakkautta ja jonka\nympärille heidän olisi sopinut kokoontua. Mitä Johannes ja Simon\nolivat, että he olisivat heihin luottaneet? Näitten miesten lähettiläät\nkävivät alinomaa ympäri, ryöstäen ja murhaten ja yleistä onnettomuutta\nenentäen. Se kansa, jota tämmöiset johdattivat, ei näyttänyt olevan ne\nvalitut, joitten luo joku vapauttaja tulisi. Heiltä katosi miehuus ja\nuskallus. Usko kuoli, ja tuhannet ajattelivat, että jumala oli hylännyt\nIsraelin.\n\nNäin tungettuina kokoon Sioniin Juutalaiset alkoivat nähdä mitä\nkauheinta nälkää. Elatus-aineita ei voitu hankkia kuin varkain, ja mitä\nsaatiin vallien sisäpuolelle, sieppasivat ne usein käsiinsä, jotka\nolivat lähinnä. Useat koettivat paeta, ja niin he karkasivat oman\nonnensa nojaan Romalaisten luo. Monta näistä Romalaiset surmasivat\nheidän maanmiestensä entisen petollisuuden rangaistukseksi, mutta\nkuitenkin suuri paljous pelastui. Vaan sisällisessä tyranniudessaan\nJohannes ja Simon lähettivät kaikkialle suuria miesjoukkoja pakoa\nestämään. Nämät kävivät kartanosta kartanoon ja missä hyvänsä he\nlöysivät jonkun, joka halasi lähteäksensä pois taikka oli edes\ntyytymätön, he löivät hänen kuoliaksi. Jokainen kartano oli jäänyt\nkuljeksivien laumojen saaliiksi. Muutamat tulivat ryöstön, mutta\nuseimmat elatus-ainetten vuoksi. Monta vähäistä ruokavarastoa, jota\njonkun perheen isäntä oli vaivalla säästänyt, veivät tämmöiset konnat\nja heittivät perheen kuolemaan kovinta kuolemaa.\n\nVihdoin Titon heitinkoneet olivat valmiit ahdistamaan Antonian tornia.\nTämä oli mitä tukevimmalla tavalla rakennettu ja sijaitsi ympäristöä\nhallitsevalla paikalla. Suunnattoman suuria koneita varustettiin täällä\nja mahdottoman isoja muurinsärkiöitä kuljetettiin muureja kohden. Mutta\nJuutalaiset työskentelivät yhtä suurella innolla. He kaivoivat\nperustukset pois heitinkoneitten alta ja täyttivät onkalot\nsyttyväisillä aineilla, joihin he pistivät tulta. Tuli poltti\nkaivettujen käytävien kannatuspuut, ja äkki-arvaamatta nuot kauhean\nisot heitinkoneet roiskahtivat liekkeihin, jotka leimahtivat ylös\npirstaleita myöten ja nielaisten kaikki panivat tuhaksi Romalaisten\npitkällisen työn.\n\nHeitinkoneet näyttivät turhilta, ja toista neuvoa täytyi koettaa. Titus\npäätti saartaa kaupunkia nälänhädällä ja niin tavoin pakoittaa\nasukkaita antaumukseen. Legionat asetettiin pieniin joukkokuntiin\nyltympäri kaupunkia. Joka mies teki työtä, jopa semmoisella innolla,\nettä erittäin lyhyessä ajassa, kolmessa päivässä, semmoinen salpa\nympäröitsi koko Jerusalemia, jonka ylitse ei kukaan päässyt.\n\nNyt nälänhätä näytti todellakin välttämättömältä. Tähän saakka oli\nelatus-aineita tavattomalla rohkeudella tuotu kaukaisilta seuduilta, ja\nihmiset saattivat pimeällä päästä kaupunkiin; mutta nyt tämä vartioilla\nvarustettu romalainen valli esti kaikenlaisen yhteyden ulkopuolen\nmaailman kanssa.\n\nKun saarros oli saatu valmiiksi, Titus lähti käymään sitä yliympäri;\nhäntä seurasivat useat upseerit, joitten joukossa Cineas ja Labeo. Kun\nhe tulivat siihen paikkaan, jossa Hinnomin syvä laakso oli heidän\nallansa, he näkivät näyn, joka puhui äänekkäämmin kuin sanat\npiirityksen kauhuista. Hautaamattomia ruumiita makasi siellä\ntuhansittain, peittäen laakson pohjaa ja vietoksia, johon niitä oli\nkaupungista kannettu ja huolimattomasti viskattu. Näitten mätänemisestä\nlähtevä paha haju täytti ilman. Titoa pudistutti, ja hän huusi jumalia\ntodistajiksi, ettei hän ollut syypää tähän.\n\nKaupungin sisässä nälänhätä nyt kohtasi kaikkia. Koko perheitä kuoli.\n\nCineaan sopi nähdä tämän suuren tuskan merkit, kun hän katsoi alas\nHinnomin laaksoon; mutta kaupungin sisässä Isaak näki ja tunsi itse\ntuskan.\n\nPäivästä päivään joku kauhun kertomus tuli hänen kuuluviin;\nkertomuksia, joita ei voinut uskoa, luonnottomia, inhottavia;\nkertomuksia, joitten toden-näköisyyttä täytyi epäillä, siksi kuin yksi\nseikka tapahtui, joka saatti hänen uskomaan kaikki, ja ensiksi synnytti\nhänen mielessään sen ajatuksen, että jumala oli ijäksi kääntänyt\nkasvonsa pois Israelista.\n\nNälästä vimmastuneena eräs nainen tappoi oman lapsensa elättääkseen\nitseänsä sen lihalla. Ne nälästyneet raukat, jotka tulivat hänen\nhuoneesensa ruokaa etsimään, näkivät tuon julman atrian ja lähtivät\npois kauhistuneina. Kaupunki kaikkui tästä hirveästä kertomuksesta.\n\nIsaak kuuli sen ja havaitsi, että se oli tosi.\n\n\"Voi Abrahamin jumala!\" hän lausui katkeralla sydämellä, \"jos tämmöisiä\nsallit, mikä se on, jonka et salli tapahtua?\"\n\nSilloin Isaakin usko horjui. Hän katsoi temppeliä kohden, jonka\nkultaiset seinät välkkyivät auringon säteissä yhtä kirkkaasti kuin\nennen.\n\n\"Sinä korkeimman olennon asunto!\" hän lausui; \"Israelin pyhä paikka!\nKun nämät seikat ovat tapahtuneet, ei sinulla ole mitään toivoa. Oi\nIsraelin kunnia! Minä en tahdo elää sinun jälkeesi. Minä tahdon kuolla\nsinun raunioihisi.\"\n\nIsaak taisteli, mutta se ei ollut enää toivon taistelo. Se oli\nepätoivon taistelo, jossa se, joka tietää, että kaikki on hukassa,\nkoettaa myydä henkensä niin kalliisen kuin mahdollista on.\n\nRomalaiset huomasivat, etteivät heidän heitinkoneensa voineet tehdä\nAntonian tornin mitään, ja niin he koettivat toisia keinoja. Vähäinen\njoukko uskaliaita miehiä lähti omasta ehdostaan eräänä pimeänä yönä\nmatkalle, kiipesi varkain muureja ylös ja pääsi torniin. Juutalaisten\nvartiat nukkuivat. Ne tapettiin. Romalaisten sotatorvien toitotus\nilmoitti sekä ystävälle että viholliselle, että torni oli valloitettu.\nTuhansia Romalaisia ryntäsi edellisten jälkeen. Juutalaiset\nhämmentyivät ja joutuivat säikähyksiin. Torni oli heiltä mennyt.\n\nTornin vieressä oli temppeli, ja käytävä yhdisti molemmat. Tätä myöten\nriensivät Romalaiset ensi menestyksen hehkussa, toivoen saavansa senkin\nsamassa rynnäkössä valtaansa. Mutta Juutalaiset olivat nyt hereillä ja\nsyöksähtivät esiin joka kulmalta pyhää paikkaa puolustamaan.\nPitkällöinen ja kiivas oli taistele. Lopulta Romalaiset tungettiin\ntakaisin.\n\nAntonian torni oli kuitenkin heidän, ja tämä oli suuri askel lähemmäksi\ntäydellistä voittoa.\n\nKatsoen temppelin äärettömään lujuuteen ja kuinka vaikea heidän oli\npäästä sen luo koneillansa, Titus käski, että torni jaotettaisiin,\njotta leveä tie saataisiin temppelin muurien luo, johon sopisi asettaa\nheittokoneet ja jota myöten hänen sotamiehensä saisivat astua kylläksi\nsuurin joukoin Juutalaisia kukistamaan. Tämä oli jättiläis-yritys,\nmutta Roman armeijain ponnistukset olivat aina mitä innokkainta laatua.\nHe työskentelivät tavallisella uutteruudellaan ja ennen pitkää syntyi\nsemmoinen tie temppelin vallein luo, joka oli sovelias heidän\ntuumillensa.\n\nEnnen lopullista rynnäkköänsä Titus kuitenkin viivähti; koko\npiirityksen kestäessä säälin ja armeliaisuuden tunteet olivat asuneet\nhänessä. Hän tahtoi vielä kerran hankkia pelastuksen tilaisuutta näille\nonnettomille ja perikatoon tuomituille kärsiväisille. Hän tahtoi\nmyöskin säilyttää tätä kunniakasta temppeliä, joka kimalsi niin\nkirkkaana hänen silmiensä edessä -- maailman ihmettä -- Israelin pyhää\npaikkaa.\n\nKerran vielä hän tarjosi heittämystä, mutta se hylättiin.\n\nSinä päivänä suuri kauhu valloitti Juutalaiset.\n\nIlmoitettiin, että _jokapäiväinen uhraus_ oli jäänyt tekemättä.\nUhriteuraita ei löytynyt enään.\n\nJokapäiväinen uhraus, jota oli toimitettu vuosisatojen kuluessa, oli\nloppunut, side, joka sitoi Israelin jumalaansa, oli iki-päiviksi\nkatkennut.\n\nIsaak kuuli nuot uutiset, mutta ne eivät häntä kummastuttaneet. Hän oli\nvalmistanut itseänsä kaikkein pahimpiin. Syvempi synkkämielisyys\nvallitti hänen. Hän kuuli monen, joka vielä pysyi vuosisatojen\nrakkaassa uskossa, vakuuttavan, että nyt, koska uhraus oli loppunut,\nvapauttajan täytyi tulla. Hän kuuli tämän, mutta hymyili vaan\nkatkerasti.\n\n\"Vapauttaja\", hän lausui. \"Niin -- niin, vapauttaja on lähellä; mutta\nmeidän kaikkein vapauttaja on kuolema.\"\n\nMuurinsärkiät jyskyttivät päivät päätänsä temppelin valleja; mutta\nnäitten kauhean isojen kivien, jotka entisinä vuosisatoina olivat\npystytetyt ja näyttivät jättiläisten työltä, ei voitu mitään.\nMuurinsärkiät eivät voineet järkyttää entisten Juudan kuninkaitten\nkiviä.\n\nHe ryhtyivät nyt muihin neuvoihin ja sytyttivät isoja valkeita porttien\neteen. Tuli levisi. Nuot tukevat portit eivät kestäneet ankaraa\nkuumuutta. Ne hiiltyivät, kouristuivat ja viimein luhistuivat.\n\nTuskin malttoivat Romalaiset odottaa valkean asettumista. Niin\nkiivaasti he halasivat ryhtyäksensä rynnäkköön. He syöksähtivät\nporteista sisälle, mutta tapasivat täältä Juutalaiset seisomasta\nlujina, yhtä vääjäämättöminä kuin ennen, uudesti rohjentuneina, koska\nhe taistelivat pyhällä alalla. Tuli levisi pylväskäytäviin ja hävitti\npuu-aineen. Mutta keskellä valkeata Juutalaiset yhä pitivät puoltansa,\nja viimein Romalaiset pakoitettiin perääntymään.\n\nMutta rynnäkkö uudistettiin seuraavana päivänä. Romalaiset töyttäsivät\nesiin yhä lisääntyvissä joukoissa. Juutalaiset voitettiin vihdoin. He\nvetäytyivät sisemmälle temppelin pihalle.\n\nNyt viimeisen taistelon päivä tuli.\n\nSinä päivänä oli kaikki ratkaistava. Titus oli antanut ankaran käskyn,\nettei pyhää rakennusta saisi vioittaa ja että niitä tulia, joita he\nkäyttivät ryntäyksessään, pidettäisiin syrjällä tästä paikasta.\n\nTämän päivän aamu koitti. Oli kymmenes päivä Ab nimisessä kuukaudessa,\nvuosipäivä, jona muinoin Aabelin kuningas poltti temppelin.\n\nTänä aamuna ilmestyi kiihottuneille Juutalaisille jotakin, joka osotti\nheille, että kaikki oli hukassa.\n\nPäivä valkeni varhain ennen auringon nousua, samalla kuin näkymö\nyliympäri peittyi himmeään aamuhämärään.\n\nYht'äkkiä kuului kumina, summattomien joukkojen juoksun kaltainen\nsähinä, ynnä lukemattomat äänet, matalina, juhlallisina, äärettömän\nsurullisina:\n\n\"_Lähtekäämme täältä_!\"\n\nNämät sanat kuulivat Juutalaiset, kun he laihoina ja nääntyneinä ja\nepätoivoon joutuneina katselivat ja kuuntelivat:\n\n\"_Lähtekäämme täältä_!\"\n\nNoitten joukkojen juoksu kävi yhä mahtavammaksi, koko ilma ja koko pyhä\nkunnas tuntuivat olevan täynnä niitten läsnä-olosta.\n\nViimein ne muuttuivat silmin nähtäviksi samoin kuin ne ennen olivat\nkorvin kuultavat.\n\nYht'äkkiä nähtiin tummassa hämärässä lukemattomia haamuja, jotka\ntäyttivät ilman ja tiiskuivat edelleen pitkässä juhlakulussa, päät\nalaspäin, ikäänkuin huolehtien ja kasvot kätkettyinä vaatteisin, ja yhä\nkuului vaikeroiminen.\n\nVarjokkaista reunustoista nyt selitettiin niitten kalujen pyhät kuvat,\njoita käytettiin temppelissä jumalan palveluksessa -- näkyleivän pöytä,\nkultainen kynttiläjalka ja ennen kaikkia tuo pyhä liiton-arkki, joka\nkerta seisoi vanhassa temppelissä, jonka armoistuimen yli oli Pyhimmän\nvarjo. Kaikki nämät eroitettiin. Ja Juutalaiset, joitten aisteja\npitkälliset yövalvonnat ja paastoamiset olivat häirinneet, huomasivat\nne, kun ne näyttivät liikkuvan ilmassa.\n\nViimein kaikki katosi, ja aurinko nousi ja valaisi noita kauhun\nkasvoja, jotka tuijottivat sitä paikkaa kohden, jossa näky oli\nhävinnyt.\n\nEpätoivon huuto pääsi kaikkein huulilta. He tiesivät, että heidän\nhetkensä oli tullut.\n\nRomalaiset hyökkäsivät rynnäkköön. Koko armeijan sotakuntoinen\nväki tuotiin esiin tekemään tätä ryntäystä ratkaisevaksi ja\nvastustamattomaksi. Suunnattoman suuria joukkoja liikkui rinnettä\nylöspäin ja virtaili noihin aukkoihin, joita liekit olivat tehneet.\n\nJuutalaiset tiesivät, että kaikki oli hukassa, mutta he taistelivat\nniin, kuin eivät olleet koskaan ennen taistelleet. Joka mies halasi\nkuolla, mutta oli päättänyt oman henkensä palkinnoksi panna yhden\nRomalaisen hengeltä.\n\nTaaksepäin, vielä taaksepäin he tungettiin, mutta yhä he taistelivat.\nEtenevät Romalaiset seisoivat viimein pyhän rakennuksen edessä. Tämän\nympäri taistelo raivosi. Juutalaiset tahtoivat ennen kaikkia kuolla\nlähellä sitä.\n\nCineas ja Labeo olivat tuossa, keskellä tappelua, ja huomasivat\nJuutalaisten epätoivon ja koko heidän alttiiksi-antonsa. Yht'äkkiä\njoku romalainen soturi sieppasi kekäleen käteensä ja syöksähti\ntemppelin luo. Hän piti sitä ylöspäin yhtä ikkunata vastaan. Liekit\nrupesivat temppeliin. Ne levisivät käsittämättömällä nopeudella pitkin\npuu-ainetta ja kalliita ikkunavaatteita. Valkean valo seisautti kaikki.\n\nKauhun huuto pääsi Juutalaisten suusta. Yhteisestä mielenvaatimuksesta\nhe töyttäsivät kaikki pyhän rakennuksen luo.\n\nRomalaiset itse pysähtyivät tuokioksi.\n\nLiekit leimahtivat ylös, peittäen kaikki, kunnes koko toinen puoli oli\ntulessa. Juutalaiset nostivat ylös kätensä epätoivossa. He riensivät\nsisään ja ulos, muutamat rajusti huutaen toisia pelastamaan tätä\npaikkaa.\n\nViimein näky ilmestyi, joka veti kaikkien huomion puoleensa.\n\nTemppelin katolla yksi mies seisoi, pitäen kädessään miekkaa, jota\ntaistelon veri ja palavan rakennuksen savu olivat tahranneet. Hän\nseisoi tuokion liikkumatta, ollen sillä puolella, jota tuli ei vielä\nollut saavuttanut ja katsellen liekkejä, jotka toiselta puolen\nammahtivat taivasta kohden.\n\nKun Cineas katsoi ylös alla olevasta joukosta, hän tunsi nämät kasvot.\nSe oli Isaak.\n\nMuutamia silmänräpäyksiä Isaak seisoi liikkumatta. Nyt hän astui\neteenpäin ja viskasi miekkansa liekkeihin.\n\nTuosta hän nosti puristettua nyrkkiänsä taivaasen päin, ja katsellen\nylös huusi korkealla ja ankaralla äänellä:\n\n\"Voi Abrahamin jumala! Miksi pilkkasit sitä kansaa, joka luotti\nsinuun!\"\n\nSilmänräpäys -- hän riensi eteenpäin ja hypähti riehuviin liekkeihin.\n\n\n\n\nXXXIX.\n\nLoppu.\n\n\nKaikki oli ohitse!\n\nRomalaisten hellittämättömyys oli vienyt voiton Juutalaisten\nuskonvimmasta. Pyhä rakennus oli poltettu tuhaksi. Romalaiset pitivät\nvoitonriemua Sionin raunioilla. Juudan kansa kadotti vanhan\nasemapaikkansa ja aloitti vuosisatoja kestävää maankulkeuttansa.\n\nRomalaisten armeija päätti työnsä, kokosi kurjat kansan tähteet ja\nlähetti ne maanpakolaisuuteen. Ne Juutalaiset, jotka jäivät maahan,\nolivat pakoitetut etsimään piilopaikkoja -- lymyttelemään\nvuorenloukoissa -- ja odottamaan siksi kuin tämä onnettomuus taukoisi.\n\nKuukausi kului toisensa perästä.\n\nVähitellen muutos tapahtui. Turvaton ja kova-osainen kansa rohkeni\npalata takaisin rakastettuun Jerusalemiinsa ja rakentaa uudestaan\nhävinneitä asuntojansa.\n\nNiitten joukossa, jotka näin palasivat, olivat kristityt, joille\nJerusalem oli yhtä kallis kuin Juutalaisille. He olivat paenneet heti\nmyrskyn lähetessä, sillä he tiesivät, mimmoinen loppu oli oleva. Kun\nnyt loppu oli tullut, he pyrkivät kerran vielä siihen paikkaan, joka\noli niin pyhä heidän silmissään sen kautta, että heidän Herransa oli\nsiellä oleskellut.\n\nLabeo ja Cineas katselivat Jerusalemia semmoisilla tunteilla, joita ei\nmikään muu paikka voinut synnyttää.\n\nTäällä se ihmeellinen olento kerta asui, jota he olivat oppineet\npitämään toivonansa, lohdutuksenansa ja kaikkein etsintönsä päämääränä.\n\nTäällä oli vielä Hänen askeltensa jäljet; täällä näytti vielä Hänen\nläsnä-olonsa varjo pysyvän; ja Hänen sanansa tuntuivat vielä soivan\nilmassa.\n\nKaikkialla heidän ympärillänsä hävitys vallitsi. Ne harvat asukkaat,\njotka yrittivät asumaan siellä, ne vaan enensivät paikan surkeata\nnäkyä. Muurit olivat jaotetut. Rakennukset raunioina. Kuolleitten\nruumiita oli haudattu; mutta milloin ikänänsä Cineas katsahti alas\nJerusalemin ympärillä oleviin syviin laaksoihin, hän ajatteli sitä\nnäkyä, jonka hän kerta oli nähnyt, kun ruumiita tuhansittain makasi\nsiellä.\n\nKun he katsoivat ympärillensä kaikkiin näihin, heidän mieleensä muistui\nKristuksen sanat, joita tämä oli lausunut, kun hän itki Jerusalemia.\n\nJerusalem! hyvinpä se kaipasi kyyneliä; myöskin jumalallisen olennon\nkyyneliä.\n\nNiin kristityt palasivat kerta vielä elämään entisillä\nasuntopaikoillansa ja vielä kerta etsimään noita seutuja, jotka olivat\nheille niin kalliit. Näitten joukosta Cineas ja Labeo tapasivat monta,\njotka voivat antaa joka paikalle sen oman sulon ja palauttaa\njumalallisen olennon elämän heidän eteensä koko sen sanomattomalla,\nliikuttavalla voimalla.\n\nTuossa he näkivät öljyvuoren; tuossa he näkivät Gethsemanen; ja tuossa\nhe näkivät ennen kaikkia Golgatan vuoren.\n\nKaikki nämät seikat ja monet muut molemmat ystävät näkivät, kun he\nkävelivät nöyrinä, täynnänsä kunnioitusta ja puhdistettuin sydämin\nkeskellä näitä näkymöitä, kuunnellen noitten leppeitten kristittyin\nkertomuksia, jotka niin hellästi seurasivat Herransa jälkiä sen\nkaupungin ympärillä, jota Hän rakasti ja johon Hän oli kuollut. Tämän\nkaupungin rauniot kuvasivat heidän eteensä jotakin, joka puhui Hänen\njumaluudestaan; siinä kammottavan ankarassa kohtauksessa, joka oli\ntapahtunut heidän silmiensä edessä, he näkivät vanhan ilmestyksen\nlopun, jonka jälkeen uusi oli tuleva. Se Vapahtaja, jota Juutalaiset\nodottivat, oli todella tullut. Hän oli tehtävänsä tehnyt. Hän oli\nmennyt pois. Mutta Juutalaiset eivät tietäneet sitä. He olivat\nsokeuttaneet silmänsä ja paaduttaneet sydämensä; ja sillä välin kuin he\njäykällä itsepintaisuudella vartoivat aineellista kunniaa\nkansakunnallensa, he olivat syöstyneet pohjattomaan kurjuuteen.\n\nKun aika kului, tuntui näistä molemmista vihdoin ikäänkuin kaikista\nesineistä, jotka voivat vetää heidän ajatuksensa puoleensa, ainoastaan\ntämä asia ansaitsisi heidän etsimistänsä, ja se oli Hänen löytämisensä,\njota he nyt alinomaa halasivat oppiakseen, rakastaakseen, jolle he\ntahtoisivat antaa kaikki tunteensa ja koko elämänsä.\n\nViimein Romalaisten armeijat määrättiin toisiin asemapaikkoihin, ja\nCineas ja Labeo, joitten oli täytynyt tähän asti pysyä Palaestinassa,\nsaivat nyt vapaasti palata ja noudattaa omaa mielitekoansa. Eivätkä he\ntämän suhteen halanneet mitään niin paljon kuin ristiin naulitun\nJesuksen Kristuksen tuntemista.\n\nPergamossa he löysivät opettajan, joka kertoi heille kaikki, mitä he\ntahtoivat tietää.\n\nHänen jalkainsa juuressa he istuivat, tyytyväisinä häntä kuunnellen ja\nvastaan-ottaen häneltä kertomuksen siitä _Jumalallisesta sanasta_,\njosta Cineas oli kerta lukenut filosofien kirjoissa, joissa tätä nimeä\nkäytettiin ihmisten kaipausten ilmoittamiseksi. Nyt he oppivat, että\n_Sana_ oli muuttunut lihaksi ja että ihmiset olivat nähneet Hänen\nkunniansa, Isän ainosyntyisen pojan kunnian, joka on täynnä armoa ja\ntotuutta.\n\nTältä opettajalta he kuulivat suuremman ja jumalallisemman opin, kuin\nmikä koskaan oli Athenassa kuultu.\n\nJa kaikki tarkoitti vaan tuota yhtä ylevätä totuutta: \"Jumala\nrakastaa!\"\n\nJumala rakastaa! Tämä oli koko ilmestyksen päämäärä. Kaikkivaltias on\nmyöskin kaikkia-rakastava. Oi jumalallinen ja ääretön totuus! täytyi\nolla Jumala itse, joka antoi tämän ihmisille.\n\nPergamus näytti pyhältä paikalta, kun he kuuntelivat kertomusta\nKristuksesta -- Kristuksesta Hänen teoissaan, sanoissaan,\nrukouksissaan; Kristuksesta Hänen voimassaan ja laupeudessaan;\nKristuksesta Hänen viisaudessaan ja tiedossaan; ennen kaikkia\nKristuksesta Hänen rakkaudessaan.\n\nJa he oppivat, että Kristus, kun Hän meni pois, ei jättänyt omiansa\nlohdutusta vaille.\n\nHän oli mennyt, mutta Yksi oli jäänyt ja oli aina jäävä, kautta\nvuosisatojen, loppuun saakka; Yksi, joka on jumalallisen rakkauden ja\nhellyyden olemus; Yksi, joka itsessään käsittää kaikki rajattoman\narmon syvyydet; jonka toimi on ihmisten saattaminen Jumalan luo,\nanteeksi-antamisen ja taivaan tien aukaiseminen, rauhan lausuminen\nmurehtivalle, toivon tuottaminen ja epätoivon karkoittaminen: Pyhä\nHenki, Lohduttaja.\n\nKaikki näitten miesten mielipyynnöt näyttivät yhdistyvän tähän. He\ntyytyivät asumaan siellä. He olisivat mielellään unhottaneet kaikki\nmuut asiat ja viettäneet elämänsä hurskaassa mietinnössä.\n\nMutta tämä ei sopinut heille.\n\nToista kuin hiljaista mietintöä tarvittiin. Heidän velvollisuutensa oli\ntoisenlainen.\n\nTämä velvollisuus oli ennen kaikkia Kristuksen seuraaminen; ja niinkuin\nHän koetti kaikista enimmin kutsua ihmisiä Jumalan luo ja pyhyyteen,\nniin tuli myöskin kaikkien Hänen oppilaittensa, itsekunkin omalla\ntavallansa tehdä.\n\nJa niin Cineas ja Labeo vaadittiin saattamaan muille ihmisille sitä\ntotuutta, jonka he olivat oppineet.\n\nCineas lähti Athenaan ja siellä filosofian oppilaitten ja opettajien\nkeskellä hän kulutti elämäänsä julistaessaan ylevempiä oppeja kuin\nPlaton. Omasta kokemuksestaan hän tiesi parhaitten osoittaa, missä\nfilosofia ei riittänyt; ja jossa Plato epäröitsi, hän näytti, että\nKristus oli aivan kylläinen.\n\nTämä tuli hänen elämänsä työksi: kansan eteen astuminen, ristiin\nnaulitun Kristuksen julistaminen tuossa ajatuksen keskustassa, vanhan\nmaailman neron ja tiedon pääkaupungissa. Hän ajatteli, jopa syystäkin,\nettä koko hänen mennyt elämänsä, hänen moninaiset tunteensa, hänen\nlaveat kokemuksensa muissa sekä filosofiallisten että juutalaisten\noppien laaduissa, hänen avara maailman havaintonsa, kaikki ilmoittivat\nAthenaa hänelle sopivaksi paikaksi.\n\nHänen työnsä ei ollut turha. Hän kävi ympäri kaikissa kansanluokissa,\npuhuen, saarnaten, keskustellen, kehoittaen, siksi kuin Athenalaiset\npilkalla rupesivat nimittämään häntä \"uudeksi Sokrateeksi\"; mutta\nCineaalla oli aivan toisenlainen esi-kuva kuin Sokrateen, ja hän koetti\nmuodostaa koko elämäänsä Jesuksen elämän mukaan.\n\nHän sai kärsiä paljon vastusta ja ivaa. Hän sai kuulla monta\npilkkapuhetta, ja vuosikausina ihmiset eivät herjenneet ihmettelemästä,\nkuinka kukaan Megakleidi ja nerollinen mies, joka tunsi hyvin kaikki\nKreikan taiteet ja kirjallisuuden ja filosofian, oli koskaan saattanut\nruveta ristiin naulittuun barbarilaiseen uskomaan.\n\nEivät kuitenkaan kaikki olleet ilkastelioita. Oli monta, joilla\noli samat tunteet kuin kerta hänellä. Näitten luona hänen\nlähetystoimensa onnistui, ja hän iloitsi, kun hän näki, että monet\nsydämet vastaan-ottivat sen lohdutuksen, jota ainoastaan Kristus voi\ntuottaa.\n\nLabeolla oli eri vaikutus-ala. Hän ei ollut luonnon eikä kasvatuksen\npuolesta sovelias liikkumaan pilkkaavien sofistain ja väittelevien\nfilosofien parissa. Hän tahtoi jutella tuota yksinkertaista ristin\nkertomusta yksinkertaisille ihmisille.\n\nSillä mitä muuta hänellä elämässä oli, kuin tämä. Suuren surun muisto\noli vielä hänessä eikä mikään, jota maailma saatti tarjota, häntä\nmiellyttänyt. Hän oli saavuttanut rauhan, ja hänen ainoa halunsa oli,\nettä hän saisi antautua rauhan evankeliumin julistamiseen.\n\nMutta ennenkuin hän lähti siihen paikkaan, jossa hän aikoi viettää\njälellä olevat päivänsä, hän kävi viime kertaansa Romassa.\n\nJuliolta oli tullut kirje, joka ilmoitti, että Labeon kunnian-arvoisa\näiti oli kuolemallansa.\n\nYhdessä Lydian kanssa eläessään ijäkkään Sulpician oli tilaisuus nähdä\npaljon Kristin uskosta. Huomaamatta sen yksinkertaiset opit koskivat\nhänen sydämeensä. Yksinäisyys saatti hänen surulliseksi, sillä tuo\nsuloinen lapsen lapsi, jota hän piti niin rakkaana, oli kuollut: hänen\nlemmitty poikansa oli poissa, tehokkaasti ottaen osaa vaaralliseen\nsotaan; ja hänen nykyinen murheensa teki hänen kokonaan soveliaaksi\nvastaan-ottamaan sitä uskoa, joka ennen kaikkia tuottaa lohdutusta.\nOmassa uskonnossansa hän suorastaan ei löytänyt minkäänlaista\nlohdutusta. Kansallis-uskonnon tarun-omaiset jumalat, joita hän\njollakin tapaa muodoksi tunnusti, eivät olleet miksikään avuksi hänen\nkaltaisellensa. Ei siinä kyllin, että he eivät voineet vetää murehtivaa\npuoleensa; he sysäsivät tämän pois luotansa. Tässä uskossa, jos sitä\nsopi uskoksi sanoa, tulevaisuus oli kokonaan synkkä, ja kun Sulpicia\nhavaitsi itsensä lähestyvän toisen maailman rajaa, hän ei nähnyt muuta\nkuin pimeyttä.\n\nMutta Kristuksen usko, joka oli Lydialla ja jota tämä rakasti, tuli\nhänen tarjokseen tänä pimeyden aikana, ja kun hän katsoi eteenpäin, hän\nnäki, että se valaisi koko tulevaisuuden. Se lupasi toivoa ja taivasta\nja kuolemattomuutta. Se oli semmoinen, jota lientyneen sydämen oli\nvaikea hylätä; jonka puoleen se oli harras kääntymään. Lydian suusta,\njoka pitkin koko elin-aikaansa oli vastaan-ottanut opetusta isältänsä,\nkertomus Kristuksesta tuli mieluisana Sulpicialle, kunnes hänkin\nviimein uskoi.\n\nMutta hänen iso ikänsä ei sallinut pitkää viipymistä maan päällä; ja se\nkirje, jonka Labeo sai, kutsui hänet hänen äitinsä luo.\n\nKaikki ne lapsen tunteet, joita hän ikinä oli tuntenut, virisivät\njälleen, kun hän seisoi äidin vuoteen vieressä; mutta suru, jota hän\ntunsi, lauhkeni kun hän kuuli ne rakkauden ja lujan luottamuksen sanat,\njoita Sulpicia viimeisessä hengähdyksessään lausui.\n\nSe suloinen voima, joka oli ollut Lydialla Sulpician suhteen, vaikutti\nmyöskin Carboon. Ijäkkään miehen entinen tylyys oli suureksi osaksi\nkadonnut. Hän oli jo aikaa oppinut katselemaan Kristin-uskoa kumminkin\nkunnioituksella; hän oppi viimein katselemaan sitä rakkaudella. Häntä\nilahutti, kun hän sai auttaa poikaansa tämän työskennellessä kristityn\nseurakunnan hyväksi. Samanlainen työ tuli hänen elämänsä\ntarkoitukseksi.\n\nSulpician kuolema katkaisi viimeiset siteet, jotka kiinnittivät Labeota\nRomaan. Hän näki, että Julius oli etevä kristittyin joukossa\nhyödyllisten tointensa puolesta ja päätti tehdä nämät kestäväisiksi.\nHän antoi sentähden huvilansa ja tiluksensa Juliolle, ja kun tämä ei\ntahtonut vastaan-ottaa niitä, hän vaati sitä ja sanoi, ettei hän\nantanut sitä hänelle, vaan Kristukselle. Nyt Julion ei käynyt kauemmin\nkieltäminen. Tilukset tulivat hänen omakseen, mutta kaikki, mitä ne\ntuottivat, oli altisna kristityille heidän tarpeittensa täyttämiseksi\ntaikka heidän yritystensä edistämiseksi.\n\nKoko Labeon sydän oli kiintynyt yhteen paikkaan ja tämä oli Britannia.\n\nSiellä hänen puolisonsa, siellä hänen poikansa lepäsi, yhä rakastetut\nvähentymättömällä voimalla -- yhä kaivatut. Siinä maassa, jonka haltuun\nnämät kalliit jäännökset olivat jätetyt, hän päätti viettää elämänsä.\n\nKun hän tuli tuolle hyvin tunnetulle paikalle ja seisoi kerta vielä\nhaudalla ja kyynelsilmin luki sydämensä lemmittyjen hautakirjoituksen,\nkauhea tuska iski hänen mieltänsä. Hänen tunteensa valloittivat hänen.\nHän lankesi polvillensa ja huokasi huolissaan.\n\nEpätoivo näytti vielä kerran voittavan hänen. Hän oli väärin arvannut\nvoimansa. Hän ei tietänyt kuinka vanha suru jälleen syttyy, kun palajaa\nsen entisille näkymöille.\n\nMutta kun hän makasi tuossa polvillansa, kädet kiinni pusertuneina,\nsilmät veristyneinä ja rinta kohoilevana, kaikki ajatukset täynnä tätä\nentisten vuosien tuskaa, toiset asiat vähitellen johtuivat hänen\nmieleensä sitä viihdyttämään ja lohduttamaan. Keskeltä menneitten\naikojen näkyjä uudet ilmestyivät. Kiihtyneessä mielenkuvituksessaan hän\nnäki puolisonsa ja lapsensa seisovan vieressään, mutta näitten\nmolempain välillä oli Kolmannen haamu, haamu, joka kantoi kauheita\narpia, mutta jonka kasvoissa asui ääretön rakkaus. Nämät kasvot\nkatselivat häntä ja katseinensa ne puhuivat -- rauhaa.\n\nJa taas hänen poikansa ääni kuului, niinkuin se oli niin usein ennen\nkuulunut, suloinen lapsen ääni, joka sanomattoman rakkauden sävelillä\nlausui:\n\n\"Isä, me yhdymme jälleen!\"\n\nSilloin suuri ilo valloitti Labeon, ja koko hänen epätoivonsa katosi ja\ntuossa, poikansa haudankin äärellä, hän tunsi rinnassaan täydellisen\nrauhan.\n\nKautta Britannian hänen kasvonsa ja muotonsa ja äänensä tulivat\ntutuiksi niin Romalaisille kuin maan omillekin asukkaille, olivatpa\nystävällisiä tai vihamielisiä. Paljon hän kärsi. Hän oli usein kovasti\nhaavoitettu, toisinaan kuolema näytti välttämättömältä; kuitenkin hän\nyhä jatkoi tointansa ja koetti kertoa kaikille sekä Romalaisille että\nbarbareille rakkauden kertomusta. Näin vuodet kuluivat.\n\nTäällä Britannian maalla löytyi toinen, jota Labeo usein ajatteli ja\njota hän halasit kohdata.\n\nTämä oli Galdus.\n\nKun Britannialainen oli jättänyt Labeon, hän oli jättänyt koko\nromalaisen maailman taaksensa. Hän kääntyi peräti pois tämän puolesta\nja lähti pohjoiseenpäin niitten heimokuntien luo, jotka vielä olivat\nvapaat. Hän kulki heimokunnasta heimokuntaan, ja havaiten monta näistä\nromalaisen vaikutuksen alaiseksi hän yhä jatkoi tietänsä.\n\nVihdoin hän tuli Kaledonian heimokuntien luo. Suru saatti hänen\netsimään rauhaa taistelossa. Tuo hiljainen, vuosikausia pitkä elämä,\njota hän oli viettänyt keskellä sivistystä ja hientynyttä maailmaa,\nsynnytti nyt hänessä suuren muutoksen. Surun painossa koko hänen\nbarbarilaisluontonsa nousi, ja sodan ajatus tuli hänen mieleensä\nniinkuin Cineaan ja Labeon. Hänen urhoollisuutensa, hänen voimansa ja\nrohkeutensa, hänen sotataitonsa, joka oli kaksinkertaisella tavalla\nvarttunut, ensiksi pitkällisestä kansallis-aseitten käyttämisestä ja\ntoiseksi hänen gladiatori-kasvatuksensa kautta, kaikki nämät tekivät\nhänen soturina eteväksi, ja se heimokunta, johon hän vaan asettui,\nvalitsi hänen päällikökseen. Sivistynyt elämä ja yhteys älykkäitten\nihmisten kanssa olivat laajentaneet ja karaisseet hänen luonnosta\nterävää järkeänsä. Hän oli myöskin liikkunut maailmassa. Suru oli\ntehnyt hänen totiseksi ja tyveneksi. Hän oli sovelias hallitsemaan.\nHänen vaikutuksensa havaittiin läheltä ja kaukaa. Heimokuntien\nriidoissa hän vaadittiin ratkaisiaksi, kunnes viimein useat niistä\nvapaa-ehtoisesti valitsivat hänen johdattajakseen.\n\nSuuri aate valloitti hänen mielensä, ja tämä oli kaikkien heimokuntien\nyhdistäminen liittokunnaksi, joka vastustaisi Romalaisia ja ajaisi\nheidän armeijansa pois Britanniasta. Tämä aate elähytti häntä. Hän kävi\nympäri kansassa, sytytti heidän sydämiänsä, muistutti heitä Boadicean\nkärsimistä vääryyksistä, luetteli Romalaisten rikoksia ja kehoitti\nkaikkia yhtymään. Hänen sanansa painuivat syvälle maan-asukasten\nsydämeen, ja hänen oma henkensä innostutti kaikkia. Hän pääsi kaikkien\nyhteiseksi johdattajaksi. Maan-asukkaat nimittivät häntä \"_Gald\ncachach_\", se on \"_Gald, taistelojen taistelia_.\" Romalaiset kuulivat\nhänen maineensa ja antoivat hänelle omalla kielellänsä nimen\n\"_Galgacus_.\"\n\nTämä nimi annettiin hänelle, koska hänen aikaisemmat ponnistuksensa\nRomalaisia vastaan olivat onnistuneet. Sillä nyt Romalaiset yrittivät\npäättämään Britannian valloitusta, ja Agrikola johdatti varovaisesti\nlegionejansa semmoista vihollista vastaan, jonka sotatemput hän hyvin\ntunsi. Hän havaitsi, että Galdus paraikaa vehkeili liittoa, ja päätti\nitse iskeä ensimäisen iskun. Hän lähetti laivaston tutkimaan noita\nlahtia, joita sanottiin Clotaksi ja Bodotriaksi. Kun Kaledonialaiset\nnäkivät laivaston, he pelästyivät ja aloittivat heti sodan. Galdon\njohdattaessa saavutettiin monta etua. Kerta eräässä yötisessä\npäällekarkauksessa he menestyivät niin, että Romalaisten armeija\nainoastaan hädin tuskin pelastui.\n\nVihdoin molemmat armeijat sattuivat yhteen Grampianin vuorilla, ja\ntäällä taisteltiin ratkaiseva taistelo. Galdus puhutteli miehiänsä\nkaikella sillä palavalla kaunopuheliaisuudella, joka teki hänen niin\nmainioksi siinä puheessa, joka on säilynyt Taciton kirjoituksissa ja\nseisoo niissä mitä jaloimpana vapauden ja isänmaan-rakkauden\ntodistuksena, jota aikakirjat koskaan ovat tallettaneet.\n\nTuo suuri taistelo oli taisteltu; maailma tietää, kuinka se päättyi.\nIsänmaanrakkaus, urhoollisuus, vimma, epätoivoo, nämät eivät yksikään\nauttaneet mitään Romalaisten sorajärjestystä ja sotataitoa vastaan.\nKaledonialaisten liittokunnan armeija oli kukistettu. Heimokunnat\nvetäytyivät synkkämielisinä yhä pohjoisemmaksi odottamaan siellä\nmyöhempää aikaa, jolloin he kerta vielä kävisivät Romalaisten kimppuun.\n\nGalgacus katosi näkymöltä. Gald, taistelojen taistelia, ei enää\nnostanut heimokuntia.\n\nHän näki toivojensa hävinneen ja tuumiensa rauenneen. Halu, joka oli\nelähyttänyt häntä, kuoli. Mikä jäi jälelle?\n\nSuru, joka syntyi siitä hänen suuresta rakkaudestaan, joka vuosikaudet\noli yhä säilyttänyt sen suloisen pojan muistoa, jota hän kerta piti\njumalanansa, jonka sanat hän hyvin muisti, jonka muoto näkyi hänen\nunissaan. Vielä nytkin, kesken kiihtymystä ja tappelua, nämät kasvot\nilmaantuivat, täynnänsä lempeätä lapsen sääliä, niinkuin ne kerta\nolivat näyttäyneet tuossa julmassa amfiteaterissa, kun ne tulivat hänen\nsammuvien silmiensä eteen, ja hän tunsi hellät kädet ja kuuli rakkauden\nsanoja.\n\nKaikki nämät pysyivät hänen muistissaan.\n\nKosto, sota, kunnianhimo, kaikki oli mennyt; rakkaus oli jälellä --\nsemmoinen rakkaus, joka asuu voimakkaassa, uljaassa, kiivaassa\nluonnossa -- rakkaus vankka, katoamaton. Eikö hän ollut pitänyt tätä\nrakkautta vuosikausia, kun hän kantoi tätä poikaa sylissään ja unhotti\nisänmaansa ja heimonsa rakkaudessaan häntä kohtaan?\n\nOli noin vuosi kulunut Grampianin taistelosta, kun Labeo, joka oli\nkäynyt pohjoisempana kuin koskaan ennen, palasi vanhan tapansa mukaan\npaastoamaan ja rukoilemaan poikansa haudalla. Kun hän tuli tämän luo,\nhän näki yhden miehen haamun penkerellä haudan edessä. Tämä mies oli\naivan liikkumatta. Labeo katseli häntä kauan ääneti kummastuen.\n\nVihdoin hän lähestyi ja tarttui mieheen, joka makasi siellä. Toinen\nkäänsi päätänsä puoleksi häntä päin ja katsahti ylös kiivaasti ja\ntuimasti.\n\nNe kasvot, jotka hän näki kuun valossa, olivat vaaleat ja kovin laihat.\npörheä parta ja viikset peittivät niitten alipuolen, ja sykertyneet\nhiussuortuvat vierivät alas otsalle. Kuitenkin Labeo heti tunsi ne. Hän\ntunsi ne siitä surusta, jota ne osoittivat. Kuka muu saatti murehtia\nhänen poikansa haudalla kuin tämä?\n\nLabeo heittäysi polvilleen hänen viereensä ja syleili häntä.\n\n\"Galdus!\" hän huusi. \"Ystävä, veli, sen pelastaja, jota me molemmat\nkerta rakastimme, taivas on saattanut meidän yhteen. Me emme saa enään\nerota.\"\n\nNämät sanat lausuttuina vapisevalla äänellä ja syvällä liikutuksella\nhuomauttivat Britannialaista, joka hämmentyneenä katseli Labeota.\n\n\"Etkö sinä tunne Markon isää?\" kysyi hän.\n\nGaldus heittäysi Labeon syliin. Koko hänen ruumiinsa vapisi.\n\n\"Hän lähetti sinun\", hän lausui viimein. \"Hän, josta Markon oli tapa\npuhua. Minä olen maannut täällä polvillani monta yötä, ja minä olen\nkoettanut muistuttaa mieleeni, mitä Hänestä kuulin. Hän otti pois minun\npoikani -- minun jumalani. Minä en koskaan ymmärtänyt häntä. Minä olen\nvaan barbari. Hänkö tämän teki? Hänkö sinun tänne lähetti?\"\n\n\"Hän sen teki, teki varmaankin\", huudahti Labeo, kun kyynelet\npuhkesivat hänen silmiinsä. \"Hän se on, eikä kukaan muu.\"\n\n\"Ystäväni ja veljeni\", lausui Galdus, \"minä en jätä sinua koskaan. Minä\nolen löytänyt sinun, ja jos sinä sallit minun jäädä luoksesi, minä\nannan sinulle rakkauteni ja elämäni. Minä tahdon kuulla Hänestä, jota\nMarkus rakasti. Hänen täytyy olla Markon kaltainen, ja Hän suonee minun\nnähdä poikani tuossa kirkkaassa maailmassa, johon Markus sanoi\nmenevänsä. Voitko sinä kertoa minulle Hänestä? Taikka voitko kertoa\nminulle, mitä Markus tarkoitti? Minä tiedän kaikki ne sanat, joita\nhänen oli tapa lausua; mutta minä olen vaan barbari enkä voi niitä\nymmärtää. Sinä osaat selittää ne minulle, ja minä tahdon sanasta sanaan\ntoistaa, mitä minä kuulin, että opin niitä ymmärtämään.\"\n\n\"Tule\", sanoi Labeo. \"Me emme koskaan enään eroa. Minä kerron sinulle\nHänestä, ja Hän, joka johdatti meidän yhteen tänne, Hän saattaa sinun\nymmärtämään.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika kului, ja Britannialainen kuuli Labeolta kertomuksen siitä\nAinoasta, jota Markus rakasti. Vähitellen koitti hänelle sen totuuden\nvalo, joka on yhtä selkeä halvimmalle kuin viisaimmalle, koska sen\ntarkoitus on rakkaus.\n\nBritannialainen, jossa asui niin voimakas rakkaus, saatti paremmin kuin\nmoni kylmäkiskoisempi luonto tuntea jumalallisen rakkauden täyden\nvoiman, kun kerta sen aate oli tullut hänen mieleensä. Löytyi vielä\ntoinenkin rakkaus, joka palkitsi hänen oman rakkautensa -- rakkaus,\nlaajempi ja syvempi kuin se, jonka hän oli kadottanut. Aate tuli\nensiksi himmeänä, mutta se tuli; ja mitä hän sai, sen hän piti, ja se\nkasvoi hänessä, kunnes se viimein varttui väkeväksi -- loistavaksi\nvaloksi, joka kirkasti koko hänen elämänsä.\n\nHän kiintyi Labeoon. Matkoillansa, keskusteluissaan, vaaroissaan, hädän\nuhatessa Labeolla oli kumppanina tämä uskollinen, samatunteinen sydän,\n-- sidottuna häneen kaksinkertaisen siteen kautta -- sillä hän rakasti\nsamaa kadonnutta ja samaa Vapahtajaa. Galdus oppi viimein tekemään\njotakin enemmän kuin tuntea samoja tunteita. Hän osasi puhua\nkansalaisilleen omalla raa'alla, yksinkertaisella tavallansa totuudesta\nja taivaasta ja siitä Jumalasta, jota Druidit eivät olleet koskaan\ntunteneet ja Druidein seuralaiset eivät koskaan olleet odottaneet.\n\nNäin nämät miehet kestivät yhdessä iloa ja surua ja vaaraa ja vaivaa,\ntarjoten Romalaisille ja barbareille sitä totuutta, jonka he olivat\noppineet; työskennellen vuosien vieriessä, kunnes työ päättyi ja lepo\ntuli.\n\nGaldus pääsi tähän lepoon ensiksi.\n\nKun Labeo hankki hänen ruumistansa hautaa varten, hän huomasi kultaisen\nkotelon, joka riippui hänen kaulassaan. Se oli kerta ollut Markon. Tämä\noli kantanut sitä, niinkuin romalaisten poikien oli tapa. Galdus oli\nottanut sen ja pitänyt sitä lähinnä sydäntänsä kaikki nämät vuodet.\n\nLabeo pani sen omaan kaulaansa ja kantoi sitä kalliina muistona\npojastansa, kunnes he yhdistyivät taivaassa.\n\n\n\n"]