Mies maailman turulla

MIES MAAILMAN TURULLA

Muistelmia

Kirj.

HEIKKI VÄLISALMI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1946.

SISÄLLYS:

Pieni, ahdas maailma Maailma avartuu Parrasvalojen kahden puolen Kulttuurikehdossa Hämeenlinnan kukkakimppu-kaupungissa Siperian sydämessä Tuli vallankumous ja vapaus Riemun ja murheen vuosi 1917 Kovan kohtalon ajastaika Viisi vuotta myöhemmin Vähän kirjallista

Pieni, ahdas maailma

Mitenkähän paljon neroja tässä maassa olisikaan, jos kaikki pikku lapset olisivat täyttäneet vanhempiensa, mummojensa ja tätiensä toiveet? Maaseudulta näitä neroja olisi tullut vähemmän, sillä siellä harvemmin joudetaan kiinnittämään huomiota lapsen jokaiseen sanaan, mutta kaupungeista niiden tulva olisi ollut sitä valtavampi. Niissähän melkein jokainen ns. sivistyneen perheen tenava on suorastaan ihmelapsi, hänhän puhuu niin äärettömän viisaasti.

Minä en ole tuollainen ihmelapsi, vaikka olenkin syntynyt Kuopion kaupungissa ja siellä ensimmäiset askeleni ottanut. Jos minulla jotakin taitoa on ollut, niin se on ollut kokonaan "ruumiin viisautta", sillä kertomusten mukaan olen vajaan vuoden vanhana kulkenut ryömimällä ainoatakaan kuhmua saamatta Kuopion vanhan lasareetin kolmannesta kerroksesta ensimmäiseen. Me olimme asuneet kolmannessa kerroksessa, koska äitini oli vielä naimisiin mentyäänkin jonkin vuoden hoitajattarena lääninsairaalassa.

Siinä vanhassa lasareetissa minä kuulun syntyneenkin, ja aina minä myöhemmin, vielä lyseon alaluokkalaisena, katselin kunnioituksella tätä kotitaloani, kun se vielä oli entisensä näköinen. Kannatti siitä vähän ylpeilläkin toisille pojille, sillä kuka oli syntynyt missäkin, mutta siinä talossa ei kukaan muu. — Vuosikymmenet ovat muuttaneet senkin talon muotoa, lieneekö entisestä jäljellä muuta kuin paikka.

Pois veivät pojan Kuopiosta, synnyinsijoiltaan. Kohtalo oli kai määrännyt, ettei minusta saanut tulla kaupungin kasvattia, isä oli astunut uudestaan järjestettyyn Suomen sotaväkeen asevelvollisena ensimmäisten joukossa, palvellut Kuopion pataljoonassa vanhempana aliupseerina, mutta sitten halunnut siirtyä Suonenjoen reservikomppaniaan. Siitä ajasta ei minulle, parivuotiselle, syntynyt mitään käsitystä. Sen verran vain tiedän kertomuksista, että me olimme asuneet Rautalammen Oikarilla ja että olen muistavinani sieltä erään tapauksen. Olin silloin kai vähän kolmannella vuodella.

Talo sijaitsi aivan maantien vieressä. Sen ja maantien välissä oli jonkinlaista puutarhaa, minkä maantiestä erotti tavallinen pisteaita. Minä oleilin yksinäni puutarhassa. Silloin rupesi maantieltä kuulumaan aisakellon moikumista. Se herätti uteliaisuuttani, ja minä painuin aidan viereen nähdäkseni tarkemmin, mitä sieltä oli tulossa. Sieltä ajoi kaksi miestä, joista toisella oli keltainen nauha lakissa. Kun ajajat olivat häipyneet näköpiiristäni, juoksin sisään ja ilmoitin äidille: "Posti se ajoi ja kärrin pyörät ne pyöri."

Muistanko minä todellakin tuon tapauksen? Voisihan olla, että se on äidin kertomuksesta jäänyt mieleeni. Mutta sellaiseksi on kuva liian tarkka ja edelleen aivan selvänä muistissani. Kyllä kai lapsi varsin aikaisin rupeaa tekemään havaintoja ympäristöstään, vaikka ne aluksi ovat vaistonvaraisia. Mutta jossakin on rajapyykki, josta alkaen hänen mieleensä painuu kuva sieltä, toinen täältä pysyvämminkin. Ne eivät vielä esiinny yhtenä jaksona, mutta osoittavat kuitenkin, että hänen, niin sanoakseni, yhteiskunnallinen näkemyksensä alkaa kehittyä. Muistanko minä tuon tapauksen todella vai olenko äidin kertomuksen perusteella ja oman mielikuvitukseni avulla luonut mielessäni siitä säilyneen kuvan, ei ymmärtääkseni ole tärkeätä. Sanat siinä varmasti ovat oikeat, sillä äidin muisti on ne tarkasti tallettanut, eikä hän ollut mielikuvitusihminen. Minä siis ainakin tiesin, että ajaja oli posti, mikä ei ollutkaan vaikeata, sillä kukaan muu ei kesällä ajanut aisakellossa.

Pojan seuraava etappi oli sitten Karttula, Kuopion maaseurakunnan naapuripitäjä, josta tulikin hänen vakinainen asuinpaikkansa siihen saakka, kunnes omaperäinen vaellus maailman turulla alkoi. Karhulassa elää vielä mies, Topi Kukkonen, joka väittää tuoneensa äitini ja minut Aittoniemen taloon Kuopiosta talvikelillä. Se lienee tapahtunut vähän vuodenvaihteen jälkeen 1899, joten minä sitten huhtikuun 11. päivänä täytin kolme vuotta. Isä oli nimitetty silta- ja jahtivoudiksi Karhulaan ja nähtävästi jo hiukan edeltäpäin tullut uutta virkaansa hoitamaan. Aittoniemen talo on vieläkin paikallaan ajan hampaan pureskelemana neljä kilometriä Karttulan kirkolta Kuopioon päin.

Koettaessani nyt lohkoa muistojen kalliota irtoaa siitä jotakin tämän Aittoniemen kohdalta. Tosin eräs "tärkeä" tapaus on valitettavasti unohtunut ja joutuu nyt kirjattavaksi äidin kertomuksen mukaan. Meillä kävi usein vieraisilla nimismies Höökin sisar Lydia. Hän oli hyvin pitkä nainen — sen muistan itsekin, nähtävästi myöhempien tapaamisten perusteella — ja jo silloin arvoisa vanhapiika. Niin hän sitten taas kerran oli tullut meille, ja minä olin tuolille nousten ottanut äidin sormukset lipaston päältä, mihin hän ne tavallisesti laski talousaskareihin ryhtyessään, painanut ne — varmuuden vuoksi molemmat — Lydian sormeen ja sanonut, että täten minä kihlaan sinut. Lydia oli ollut kovasti ihastunut nuoreen sulhaseensa, mutta minua on aina harmittanut, että voi näin hävyttömän epäkohteliaasti naissukupuolta kohtaan tuollaisen tapauksen unohtaa.

Mutta sitten seuraa asia, jonka minä varmasti muistan. Juuri meidän kamarimme ikkunan alla oli pieni kallio, jolta lähti lievästi valuva myötäle Ala-Muurainen nimisen järven rantaan. Minä usein peppuroin siinä kalliolla ja näin, kun Aitto-ukko hiihteli hirvittävän leveillä suksilla minnehän lie hiihdellyt, mahdollisesti helmikuussa matikanrysilleen. Tämä Aitto-ukko oli jylhä ukon karilas, vähäpuheinen ja peloittavan ankaran näköinen. Myöhemmin, kun minä jo paremmin ymmärsin asioita, kansa kertoi, että hän oli kelmi hautaansa asti. Hän oli ollut taikuri ja joitakin tarpeellisia välineitä saadakseen liikkunut luvattomissa puuhissa hautausmaalla, mistä oli seurannut — niin kerrottiin — kuritushuonetta ja kansalaisluottamuksen menetys loppuiäksi. Niin, tämä ukko se hiihteli niillä julman leveillä mustajuovaisilla suksilla. Ja minä poika kun rakastuin niihin Aitto-ukon suksiin. Muita suksia ei kai talossa ollutkaan.

Havaitsin, että ukko säilyttää suksiaan kujassa tallin seinää vasten. Minulla oli usein asiaa kujaan. Katselin suksia, aluksi kaukaa, mutta vähitellen yhä lähempää ja yhä uteliaampana. Sitten kerran — silloin oli kevät ja hankiainen — minä ukon poissa ollessa jollakin ihmeen voimalla hilasin nämä ylen raskaat hiihtimet, tietysti yhden kerrallaan, pienen pihan poikki kalliolle, mielipaikalleni. Minulla oli ilmeisenä tarkoituksena lähteä liukumaan myötämäkeä järven jäälle, kuten olin nähnyt ukonkin monta kertaa tekevän. Tietysti myös ilman sauvoja kuten esikuvakin.

Sain asetelluksi sukset rinnakkain kärjet järvelle päin ja rupesin setvimään toista jalkaani varpaalliseen, mutta silloin vapaana oleva suksi, jota puuhassani olin mahdollisesti tönäissyt, lähtikin luihottamaan hyvää vauhtia kovaa hangenpintaa pitkin. Minä heitin nyt toisen suksen silleen ja käännyin katsomaan karanneen perään kuin kadonnutta unelmaa kaivaten. Se meni vain menojaan häviten viimein näköpiiristä. Pohtien, miten nyt olisi suhtauduttava jäljelle jääneeseen sukseen, käännyin katsomaan sitä. Mutta sekin oli hävinnyt, liukunut jonnekin vähän toiseen suuntaan.

Taisi siinä minun päässäni pyörähtää hieman ankeita ajatuksia, sillä äiti kasvatti lastaan kurituksessa ja Herran nuhteessa ottaen helposti vitsan. Vaisto kai sanoi minulle, että on parasta olla puhumatta koko asiasta. Ukko tuli joskus kotiin ja kalpasi suksiaan. Hän lienee tehnyt tutkimuksia, havainnut joitakin jälkiä ja illalla kovimman hangen aikana hakenut suksensa jäältä. Hänellä kai oli omat aavistuksensa, mutta hän ei puhunut kenellekään mitään.

Minä en ollut luopunut hiihtoaikeista, vaanin vain tilaisuutta koetella uudestaan onneani. Kerran hyvin keväisenä ja lämpimänä päivänä sain kuin sainkin ukon sukset taas liikkeelle. Ukon piti olla poissa, mutta sattuikin ihan parhaaseen touhuun tavoittaen minut itse teosta. Ei hän sentään sen pahemmin suuttunut, urahtihan vain:

"Tuolla pojalla näkyy olevan kova kytö hiihtämään, kun se vuovaa minun suksieni kanssa."

Läsnä oli silloin toinenkin mies, Muuraismäen Topi, joka omituisesti vääntävään puhetapaansa lausui:

"Vai vuovaa poika..."

Sitten hän kuin minun puoleeni kääntyen jatkoi:

"Nyt tulee kesä, et sinä enää suksia tarvitse... etköhän noita saa sitten, kun tulee uusi lumi."

Minä en silloin ymmärtänyt Topin tarkoitusta, mutta se setvisi aikanaan.

Aittoniemessä meni seuraava kesä ilman, että siitä on jäänyt mitään muistiini. Anteeksi, irtoaa sieltä eräs tapaus. Minulle oli kesäksi annettu olkihattu, jota talon palvelijat ja naapurimökin väki nimittivät härän murkinaksi. Tämä harmitti minua ankarasti, ja minä rupesin etsimään härkää, jolle olisin lahjoittanut sen murkinaksi. Mutta kun en tavannut sellaista, niin tehdäkseni asiasta pikaisen lopun annoin hattuni sialle. Muistaakseni siitä tempusta ei annettu selkään, selitykseni ehkä katsottiin tyydyttäväksi. Minä näet sanoin, etten halunnut pitää härän murkinaa päässäni.

Seuraavaksi jouluksi me oltiin muutettu omaan isän rakennuttamaan taloon — Välisalmeen, kilometrin verran Aittoniemestä kirkolle päin. Jouluksi — niin, sillä siellä minua vastaan tuli ensimmäisen kerran joulu, sellaisena, että minä sen muistan. En minä vieläkään osannut kiinnittää huomiota joulun valmisteluihin. Jos sanoisin kiinnittäneeni, niin kertoisin myöhempiä muistoja, koskapa joulun valmistelut joka vuosi olivat täsmälleen samanlaiset. Joulupukki kuitenkin sinä jouluaattona liikkui ja toi minulle melkoisen kasan paketteja. Siinä oli kulmikasta ja pyöreätä ja vaikka minkä muotoista, mutta yksi oli pitkä ja sutjakka. En muista, mitä kaikkea niissä monenmuotoisissa paketeissa mahtoi olla — paitsi yhtä, jossa oli Aapinen. Liikuttavaa huolenpitoa kansanvalistuksesta: tiedon aarreaitan avain vajaan neljän vuoden vanhan kansalaisen käteen!

Se pitkä ja sutjakka paketti veti kohta koko huomioni puoleensa. Sanoiko aavistus jotakin vaiko vain pelkkä muoto kiinnosti? Nopeasti se avattiin ja siitä ilmestyivät sukset. Ne olivat samalla tavalla kirjaillut kuin Aitto-ukonkin, mutta niihin verrattuina pienet ja sievät. Äiti sanoi, että muista kiittää niistä Muuraismäen Topia, kun hän tulee. Topi tulikin jo tapanina, ja minä muistin kiittää.

Tietysti minulle oli jokaisena elämäni jouluna puhuttu joulupukista ja minulle oli selkeytynyt siitä sama käsitys, mikä on jokaisella lapsella, jolle pukin olemusta selvitellään. Hartaasti minä tänäkin jouluna pukkia odotin ja olin valmis uskomaan vaikkapa kaikki nämä lahjat hänen valmistamikseen. Mutta sitten jaloimmasta lahjasta, suksista, käskettiin kiittää Muuraismäen Topia. Miksi? Katsos, Topihan ne on tehnyt sinulle varta vasten.

Pukilla ei ollut koko tässä asiassa muuta osaa kuin että oli tuonut ne Muuraismäeltä. Siihen minun uskoni joulupukin kaikkitaitoisuuteen loppui, mutta Topi kohosi silmissäni arvaamattoman suureksi mestariksi. Minä ihailin häntä kovasti, ja kaikkein selittämättömintä minusta oli, mitenkä hän oli saanut sukset niin kirjaviksi. Vasta paljon myöhemmin minä sain selville, ettei kirjavoittamiseen ollut käytetty sen kummempaa vehjettä kuin poltinrautaa.

Luonnollisesti minulla oli käsitys suksien käytöstä, vaikken itse ollutkaan vielä päässyt sellaisia vehkeitä koettelemaan. Mutta olin nähnyt Aitto-ukon hiihtävän sauvoitta hirveillä latuskoillaan ja huomannut toisia sauvallisiakin hiihtäjiä. Lahjasuksien mukana olivat sauvatkin, ja minun olisi välttämättä pitänyt päästä ulos koettelemaan näitä komppeita juuri siinä paikassa. Ei päästetty pimeään, eikähän se muutenkaan sopinut jouluaattoiltana, kun piltissä loisteli kuusi kynttilöineen ja piti juuri vaivuttaman juhlahartauteen. Myöhemmin sain kuitenkin opetella hiihtotaitoa pirtin lattialla.

Jouluaamuna minut herätettiin makeimmasta unestani, mutta eipä ollut vaikeata nousta, kun sukset olivat vuoteeni vieressä — minun vakaasta pyynnöstäni. Oli taaskin keskustelua niiden käytöstä lumella, mutta vanhemmat sanoivat, että sitten päivällä, nyt lähdetään kirkkoon.

Luulen saaneeni sinä jouluaamuna puoli kuppia kahviakin, mikä muuten korvattiin maidolla. Se oli tavallaan ensimmäinen miehuuden merkki.

Kirkkomatkalla aisakellon kumeaan säveleeseen yhtyi tiukujen vieno tillitys. Se oli Suomen maaseudun talvista musiikkia, jota ei enää kuule. Nyt ajetaan ilman aisakelloja ja kulkusia, kuin salaa ja hiiviskellen. Mitä varten niin? Pitääkö kaiken herkän ja runollisen kadota kylmän arkielämän keskeltä? Minun sielustani tuo soitto ei milloinkaan ole erinnyt. Varsinkin jouluaamuisin maatessani vielä suljetuin silmin luulen kuulevani sen selvästi.

Päivällä minä koettelin suksia ja kaaduin nenälleni pehmeään lumeen. Siitä kai lumen tuoksu on jäänyt sieraimiini. Lumellakin on näet ominaistuoksunsa.

Kaaduin kerran, kaaduin kaksi, mutta pian opin hiihtämään.

Savossa näkyy useamminkin kahden järven välinen salmi olevan nimeltään Välisalmi. Tässä Ylä-Muuraisen vedet virtailivat rauhallisesti Ala-Muuraiseen Välisalmen kautta. Meidän talomme seisoi lähellä virtaa ja sai tietenkin nimensä sen mukaan.

Mutta vielä lähempänä talo oli Ala-Muuraisen rantaa. Siihen vietti suoraan pihalta rinne, välissä vain oli maantie, sillä kohtaa suora, kesällä kaunis, ruskean-keltainen kulttuuriviiva, joka yhdisti maaseutupitäjiä kaupunkiin, kuten tekee yhä edelleenkin. Silloin se vain oli ujo, ikäänkuin olemassaoloaan anteeksipyytelevä, silloin tällöin yksinäisen astujan tai ajajan alle vaivautuva, eikä niinkuin sitten paljon myöhemmin rymiseviä ja rämiseviä, pihiseviä ja puhisevia, hajullisia pilviä pölläytteleviä autoja kannatteleva.

Ihme ja kumma, miten korkeana tämä paikka on jäänyt minun mieleeni. Se aivan kuin hallitsi koko seutua ylhäisestä yksinäisyydestään. Ja talo oli kuin linna ylväällä kummullaan. Se talo vietiin myöhemmin kirkolle ja joidenkin vuosien perästä tuli tilalle toinen, mutta kun minä monien välivuosien jälkeen tulin takaisin samoille maille, olivat sekä talo että koko paikka käsittämättömästi madaltuneet. Tietä oli höylätty, rinne oli siten kuin jollakin tavalla katkaistu ja paljon siinä oli muutenkin muuttunut. Madaltunut oli rinne — vai olisiko minun mieleni madaltunut maailman turulla maleksiessa? — Unissani minä kuitenkin yhä vieläkin joskus palaan tähän lapsuuteni ihanaan kotiin, ja silloin se aina on yhtä korkealla paikalla kuin ennenkin.

Ei saa kuitenkaan kaikkea kieltää: näköalaa siinä on vieläkin yli Ala-Muuraisen. Nyt siinä vain leijailevat alituiset pölypilvet ainaisten autojen jäljiltä. Ihmiset matkustavat kaupunkiin ja takaisin pienimmänkin päähänpiston vuoksi. Niille pitää olla linjureita, ja rikkaammat risaavat omilla koneillaan. Sillä tavoin se kulttuuri kasvaa ja kehittyy. — Sota-aika tosin on painanut tämän kulttuurin päätä vähän nuopalleen.

Tässä Välisalmen talossa pikku poika alkaa huomioida elämää ympärillään. Talvi menee suksien parissa, lyhyet talvipäivät, mutta iltapuhteen aikana hän istuu tuvassa ja seuraa aikuisten askareita. Siellä ommellaan ja kehrätään, veistellään ja höyläillään jotakin. Täällä on herännyt kokonaan toisenlainen elämä kuin Aittoniemessä. Poika ei luonnollisesti tiedä, mikä tuon muutoksen aiheutti; hän ei ole vielä selvillä siitä, että tämä on nyt oma koti ja että tuossa toisessa paikassa oltiin vuokralaisina. Mutta hän huomaa kuitenkin, että täällä nyt on nuori nainen äidin apuna, ja sitten on vielä iloisesti lauleleva nuori mieskin, Kalle, joka päivisin ajelee hevosta ja iltaisin veistelee. Hän on oikein mukava mies, tämä Kalle, ja ottaa joskus pojankin mukaansa ajaessaan kuormaa vähän matkan päähän aukealle, jolla kuuluu olevan pelto, edellisenä kesänä jo valmiiksi raivattu. Hän ajaa meidän omalla hevosella, jonka nimi on Voima. Ja navetassa on lehmä ja lammas, ja tyttö, Anna, sanoo, että sinne tulee kohta useampiakin. Poika saa mennä navettaan Annan kanssa ja katsella, kun tämä lypsää. Ei hän tiedä aluksi sitäkään, että tuollainen toimitus on juuri lypsämistä, mutta Anna sanoo sen hänelle. Anna onkin kovin kiltti, nostaa usein poikaa ja painaa häntä itseään vasten.

Sillä tavalla tälle pojalle, minulle, alkaa selvitä ympäristö. Samoin kai se selviää kaikillekin pojille ja tytöille.

Kirjallekin minut pantiin keväällä, kun täytin neljä vuotta. Joululahja-Aapinen oli ennustanut sitä, ja nyt katsottiin ajan tulleen. Vähän päivässä, paljon kuukaudessa, verraten nopeastihan lukemisen taidon oppii. Nykyaikaiset opettajat eivät pidä ollenkaan siitä, että lapsia opetetaan kotona lukemaan, koska kouluun tulee siten lukemisen eri asteilla olevia ja ihan lukemattomiakin joukkoon, joten sellaista sekalaista seurakuntaa on vaikea opettaa. Mutta meidän pitäjässämmepä ei ollutkaan muuta kuin kirkollinen kiertokoulu.

Talvella renki laitteli matikanrysiä rannan lähettyville. Hän joutui niitä etupäässä hoitelemaan, sillä isä oli paljon pitäjällä virka-asioillaan. Karttula oli silloin laaja pitäjä, yli kuusikymmentä kilometriä pituutta. Minä olisin kovin mielelläni tutustunut lähemmin tuohon rysäpyyntiin, mutta se oli ankarasti kielletty. Kerran vuosi tai oliko parikin jälkeenpäin minä kuitenkin kaikesta huolimatta menin jäälle, astuin vanhaan avantoon, vain heikosti riittyneeseen ja hienoisen lumikerroksen peittämään, ja putosin siihen. Onneksi levitin vaistomaisesti käteni ja jäin niiden varaan kapeaan avantoon, kunnes renki ehti vetämään minut jäälle. Siitä tuli koivurieskaa, mikä minun mielestäni oli vallan kohtuutonta. Minä vain paadutin sydämeni ja ajattelin, että olisinpa hukkunut, niin mitähän ne sitten olisivat sanoneet. Ne kasvatusmenetelmätkin ovat niin omituisia.

Keväällä hauenrysät olivat niin lähellä rantaa, että hääriskelyä niiden parissa saattoi seurata kuivalta maalta. Tulihan sieltä haukea, ja säynekin virran lähettyviltä joskus pistäytyi rysään. Ala-Muurainen oli siihen aikaan kalainen järvi. Nyt kuuluu vedenvilja olevan paljon tiukemmassa, jopa usein melkein saavuttamattomissa. Kalanviljelyä ei ole hoidettu järjellisesti. Sama vika on havaittavissa muuallakin.

Vielä jännittävämpää oli katsella muuraismäkeläisten nuotanvetoa siinä virran vierustalla. Se oli suurpiirteisiä puuhaa, vaikeasti selkenevää nuorelle älylle. Mutta mahtavaa se oli, varsinkin tarpominen komeine jysähdyksineen. Kun nuotta oli saatu veneeseen ja saalis huomattu kuvalliseksi, Muuraismäen Topi sanoa väännätteli:

"Tulepahan, poika, hurrikkaalle."

Minä en ymmärtänyt.

"Hae astia, niin saat kaloja."

Minä juoksin kotoa kookkaan pesuvadin ja sain sen täyteen komeita kaloja. Myöhemmin minä kyllä ymmärsin, että kalansaaliista osaa kärttävä on hurrikkaalla. Mistä sana lie johtunut, en tiedä, eikä sitä kukaan ole osannut selittää, mutta käytännössä se on vieläkin.

Kesän tultua minä pääsin yhä syvemmälle kalastuksen maailmaan. Minut otettiin mukaan verkoilla käydessä, ja joskus, kun äiti lähti soutamaan uistinta, minä sain istua perässä, tosin ilman melaa. Ongellekin äiti otti minut — joskus sunnuntaisin isäkin oli mukana, muulloin hän ei joutanut, sillä hänellä oli kotona ollessaan aina puuhaa pellolla tai pihassa, käsistään pääsevä kun oli — ja pienellä ongellani minä tempaisin ahvenen tuolloin tällöin. (Perinteet näkyvät säilyvän: nelivuotias pojantyttäreni oli niin ankara onkimies, ettemme me aikuiset millään tahtoneet riittää hänelle. Eikä hänellä kuitenkaan ollut kuin toista metriä vapaa ja saman verran siimaa, mutta sillä vehkeellään hän vain nyppi hirmuahvenia veneen laidan vierestä.)

Kesällä pääsi järveen polskimaan, tosin vielä katsannan alla. Pienessä tarhassa märehti jo kaksi lehmää, joille tehtiin savuja ja joita pääsi ripsumaankin. Kanoja ilmestyi pihan liepeille, kukko veteli virsiään. Pikku miehen ympärille havainnollistui pienoismaailma, joka oli aivan hänen omansa. Muuta maailmaa ei kaivattukaan. Kävihän talossa toki ihmisiä, ja maantiellä näki liikettä, mutta mikään ulkopuolinen ei vielä sillä hetkellä kiinnostanut.

Oli sentään yksi poikkeus: Riätälin mökki.

Sillä ei ollut mitään muuta nimeä, sitä vain nimitettiin omistajansa ammatin mukaan. Se oli meidän ainoa naapurimme, loitompana virrasta, järvestä ja maantiestä. Meidän juuri keväällä pantu pellonaitamme rajoittui naapurin pieneen pellonlämpäreeseen, ja sen takana oli mökki. Meidän kaivomme oli sinne mökkiin päin, ja kun minä usein leikin hiekkakasassa kaivon luona, kiintyi huomioni naapuriin. Vähitellen minä loittonin raja-aidalle asti.

Mökkiin johti Välisalmen sillan poskesta lähtevä kovin kaunis pikku tie, jonka väljän metsän puoleisen osan erotti mökin peltojen halki kulkevasta suikaleesta tavanomainen vihtapantainen portti. Tiehen olivat syvästi uurtuneet kärrinpyörien uomat. Mökillä ei ollut kärrejä eikä hevostakaan, mutta sen takana oli, kuten myöhemmin kävi selville, muuraismäkeläisten kärrivaja. Itselleen Muuraismäelle ei vielä siihen aikaan ollut kesäajotietä, joten kärrit tarvittaessa otettiin aina tästä vajasta. Tien vieret ja myöskin ne viivat, jotka olivat jääneet pyörien uomain ja hevosen tallaaman keskupaikan väliin, kasvoivat kesäisin ihanan-vihreätä nurmea.

Kaikki tämä näkyi selvästi aidan viereen, missä minä usein seisoskelin. Hiekkaläjä siinä kaivon luona näet pian lakkasi huvittamasta, ja minun katseeni kääntyi vähän väliä ihailemaan sitä tietä, jossa niin somasti kulki ruskea ja vihreä viiva vierekkäin, ja lopuksi se imeytyi itse mökkiin.

Se seisoi pienenä ja mustaseinäisenä niukalla töyränteellä ison ja tuuhean tuomen takana. Se oli minulle kuin satulinna, johon olisi pitänyt kaikin mokomin päästä.

Mutta äiti ei laskenut. Hän sanoi, että mökissä on ilkeitä poikia, jollaiset eivät sovi seuraksi sinulle. Äiti kulta oli erinomainen ihminen, mutta hän pelkäsi, että hänen vesansa opetetaan puhumaan rumia ja kenties kiroilemaan. Aivan kuin sellaisia puheita tarvitsisi opettaa; nehän kulkevat ilmassa ja napataan sieltä helposti. Mistä heitä vain saanee niitä sanoja, mutta kyllä niitä oppii. Ns. parempien ihmisten lapset ovat useinkin vain parempia teeskentelijöitä. Minä olen sen kokenut, sillä rovastin hyvinkasvatettu poika minulle pientenlasten koulua käydessämme opetti ensimmäiset hävyttömyydet — opetti oikein viereensä istuttaen ja kädestä pitäen.

Siinä mökissä tosiaankin oli monta poikaa, eräs minun ikäiseni ja toinen vain vähän vanhempi. Ja kyllä me jouduimme kanssakäymiseen, sillä he tulivat raja-aidan toiselle puolelle, ja siitähän se seurustelu alkoi.

Syksymmällä minä jo menin mökkiin: Kukapa sellaista vekaraa voi estää, kun hänen kerran annetaan ilman silmälläpitoa kuljeskella ympäriinsä ja poiketa lähimmille metsäpoluillekin ainoana eväänään varoitus, ettei saa mennä kauemmaksi kuin että koti näkyy. Metsäpolkua myöten minä mökkiin meninkin ja solmin lujan ystävyyden poikien kanssa.

Itse mökki oli minusta ihmeellinen. Siinä oli vain yksi tupa ja sekin niin pieni, etten minä mokomaa ollut ennen nähnyt. Tämän huomion minä tein jo ensi kerralla. Myöhemmin sitten havaitsin, että tupa oikein kiilsi puhtauttaan, vaikka siinä asui, söi ja nukkui kahdeksan henkeä — vain vanhin poika oli silloin jo perhettynyt ja muuttanut muualle. Isä räätäli, joka jo siltä ajalta jäi minun mieleeni vanhana, leikkotukkaisena, kalpean-keltaisena, vaikeasti hengittävänä, oli aina työssä. Joskus hänen vain piti heittäytyä kovalle sängyn kannelle, kun henki melkein tukkeusi. Hänellä oli alituisesti hampaissaan äkkiväärä piipunnysä, jota hän tavan takaa täytti kessulla hyvin vanhanmallisen ompelukoneensa laatikosta. Kesällä tupa ei haissut nurkantakaiselta, koska ovi oli aina silloin, kun minä siellä kävin, selki selällään.

Luulenpa, että tuon mökin elämä herätti minussa ensimmäisen vaistonvaraisen ajatuksen yhteiskunnallisista vastakohtaisuuksista. En osaa sanoa, tapahtuiko se jo ensimmäisenä kesänä, jona jouduin mökin ja sen ihmisten kanssa tekemisiin, vai vasta seuraavina aikoina, mutta outoja huomioita aloin heti tehdä. Satuin mökkiin ruokailunkin aikaan ja havaitsin, että pöydällä ei ollut muuta kuin leipää ja kalan suolavettä sekä joskus jotakin velliä, koska mökillä sentään oli lehmä. Meillä taas oli kotona väljyyttä ja aivan toisenlaista ruokaa.

Minä rupesin tahtomaan äidiltä tavallista useammin voileipiä, jotka annoin mökin pojille. He eivät halunneet kuitenkaan mitään armeliaisuuden osoituksia, vaan leikkelivät minulle vastineeksi paperista hevosia. Varsinkin eräs heistä oli ylen taitava. Niitä oli eri asennoissa: seisovina, syövinä, juoksevina. Valitettavasti ei ole säilynyt yhtään pekunaa, joten täytyy turvautua pelkkään kaukaiseen muistoon, mutta uskon, että niissä kuvissa oli suorastaan taiteilijan näkemystä. Mene tiedä, mikä nero siinäkin meni hukkaan.

Poika vahvistui nopeasti niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. Aapisen hän osasi ulkoa ja pian oli tutkittavana jo oikea kirja. Sen kannessa oli ihmeellinen kuva, jota piti aina vähän väliä katsella lukemisen edistyessä. Isä toi sen kerran kaupungista, se oli jokseenkin ohut ja muistelen, että sen hinnaksi oli merkitty 50 p. Mitenkähän monimuotoisena Daniel Defoen kuuluisa romaani lieneekään vaeltanut maailmalla? Tässä oli minun kädessäni suppea suomalainen laitos, nimeltä "Robinpoika". Sen jälkeen löytyi jostakin kaapista "Genoveva", eräs kirjallisen sivistyksemme peruskirjoja, jonka ääressä Suomen puolisivistyneistö on vuodattanut monta hereää kyyneltä. Nämä kirjat luettiin moneen kertaan, hiljaa ja ääneen, ja opittiin ne ulkoakin jotakuinkin hyvin.

Ukkivaarini, joka oli muutamia vuosia kahdeksannella kymmenellä, heitti työnsä kaupungissa ja tuli tyttärensä, minun äitini luokse meille. Hän oli roteva mies, täysissä voimissaan, kiukkuinen ja äkkipikainen. Äitiä hän totteli, muita ei lainkaan. Hyvällä tuulella ollessaan hän kertoili matkoistaan: oli käynyt kaikissa Suomen kaupungeissa, joita oli kaksineljättä. Kerran hän oli lintukuorman kanssa matkalla Pietariinkin, mutta tuli odotettua aikaisempi kevät ja linnut rupesivat märkänemään; matka täytyi keskeyttää. Hänen kaikki muut aistinsa toimivat hyvin, paitsi näkö. Hänen oli vaikea nähdä laseillakin. Siksi hän alkoi käyttää minua esilukijanaan. Hänen mielikirjansa oli "Siionin kannel" vai oliko se "Siionin virsiä". Siinä oli vanhaa kieltä, parempiakin olisi ollut jo silloin saatavissa, mutta ukki ei halunnut. Hän piti päänsä joka asiassa. Aluksi minun oli vaikeata päästä selville visaisesta kielestä, mutta vähitellen siihen totuin. Minä olin ukin esilukijana toistakymmentä vuotta. Pari hänen mielivirttään jäi päähäni niin lujasti, että muistan ne vieläkin. Eräs alkoi näin:

    Älä juokse rohkeasti,
    juoksus kerran tutki tääl'.
    Päätä laskuus nopiasti,
    koskas sen saat tehdä viel'.
    Varsin joudut ahtahall',
    jos sun hautas partahall'
    äsken tulet valppahaksi,
    sielus hätää tuntevaksi.

    Voi kuink' päiväll' valkealla
    piru monen pimittää,
    petoksellans kavalalla
    liehakoiden eksyttää.
    Kukin luulee syntinen,
    että autuas on hän siksi,
    kunnes viimeiseltä
    helvettiin hän kaatuu täältä.

Eräässä jakeessa sanottiin:

    Etkös hämmästyväs luule,
    koska tuoni kerran niin
    seinään kirjoittamaan tulee:
    Mene tekel upharsin.

Tuon viimeisen lauseen ukki käänsi kätevästi: Mene perkel helvettiin, ja huomautti, että sen voi sillä tavalla lukea.

Toinen ukin mielivirsi alkoi:

    Siioni armas vuori tääll',
    karitsa seisoopi sen pääll'
    rauhansa lipun kanssa,
    ja lauma kaikki lihavall'
    siell' käveleepi ruokamaall'
    ylistäin iloissansa
    ain armon rieskaa, jonk' siell' saa
    ja verratointa hunajaa.

Ulkomuistista minä yhä vielä lauleskelen noita ukin virsiä, kirja on valitettavasti hävinnyt, enkä edes muista sen painatusvuotta. Sellaisiin asioihin ei tenavana osattu kiinnittää huomiota.

Olin pienikokoinen, mutta vanttera pojanpallukka. Rengin mukana sain jo ohjailla hevosta ja rupesin tuntemaan itseni oikein mieheksi. Omintakeista kalastusta annettiin minun viisivuotiaana harjoittaa vain rannalta käsin, eihän tietysti sellaista nappulaa vielä voinut laskea yksin veneeseen. Renki kerran sitoi minun onkeeni oikein ison koukun sanoen, että mitä sinä noita hotteja ongit, pannaan tähän särjen häntä ja vie se tuonne ison kiven kupeeseen, niin saat isomman kalan. Ja minähän vein, heitin ongen täkyineen järveen ja vavan päälle vieritin kookkaan kiven. Annahan olla, seuraavana aamuna siitä nousi yli puolentoista kilon painoinen ahven. Se keitettiin, ja kun isä tuli parahiksi kotiin istuen ruokapöytään, minä sanoin uljaasti: "Syö poikas saalista." Tämän sanantavan olin kai oppinut ukin kanssa seurustellessani.

Sainpa minä jo siihen aikaan pistäytyä vähän ulompana kotinurkkiakin. Muuraismäellä, todella korkealla vaaralla, parin kilometrin korpitien takana sijaitsevassa talossa, jossa asui joku kunnan pamppu, sain käydä asioilla, välistä pienempiä summia rahaakin mukanani. Ja sitten minä kuudentena kesänäni kävin oikein hevosella hakemassa isää kirkolta — ihan yksin. Äiti aluksi epäili, mutta renki vakuutti, että kyllä se ajaa osaa, ja niin poika pantiin matkaan. Kolmen kilometrin matka se vain oli, tie hyvä, hevonen säyseä ja vastaantulijoita harvassa, usein ei ainoatakaan hevosmiestä, niin että mikähän siinä.

Luottamus kasvattaa lapsessa yritteliäisyyttä ja oma-aloitteisuutta.

Näinä vuosina, ennen varsinaisen koulunkäynnin alkamista, jolloin maailmani vielä oli kovin pieni, minun — uskallan sanoa — yhteiskunnallinen näkemykseni, joka oli vavahtanut hereille Riätälin mökistä, terästyi vielä eräiden toisten asioiden vuoksi.

Jolloinkin, ehkä juuri viisivuotiaana ollessani, ilmestyi tuvan nurkkaan vankivyörälin koppi, kuten siihen aikaan sanottiin. Muiden virkojensa lisäksi isä oli ottanut myöskin vankivyörälin toimen. Koppi kietaistiin hyvin nopeasti pystylaudoista, sen seinässä oli pieni kalteriton luukku, joka voitiin sulkea ulkoapäin, mutta jonka minä muistan ainakin päivisin olleen aina avoinna, öisinhän minä en sitä nähnytkään, sillä minut pantiin aikaisin maata.

Minä olin vallan tavaton ulkoilma-elävä ja kai juuri sen vuoksi tarvitsin joskus päivällä pienet nokkaunet. Ne minä säännöllisesti otin tuvassa. Talvisin siellä usein kehrättiin, ja rukin surina nukutti äärettömän herttaisesti. Ja Singerin ompelukonekin tuuditteli äänellään unen maailmoihin. Kesällä taas vallankin sateen hiljainen laulu ikkunaa vasten ja yksinpä hitaasti ruutua pitkin noruvat pisarapurotkin pelkällä näöllään houkuttelivat paljosta puuhailusta väsähtänyttä poikasta nirvanaan.

Minusta tuntui sitten, kun koppi oli rakennettu tuvan nurkkaan, että siellä olisi vielä mukavampi nukahtaa, mutta äiti sanoi, että varjelkoon, sehän on rikollisia varten ja ne viedään siitä linnaan.

Minun tajuntaani ei ollut silloin vielä selvinnyt mitään rikollisen kuvaa. Meillä oleskeli silloin tällöin outoja miehiä, joiden kanssa puhuttiin käräjäasioista ja joita sitten lähdettiin viemään kaupunkiin — linnaan. Mutta ei heitä pidetty koskaan kopissa, vaan he istuivat tuvassa jutellen isoisän ja muunkin talonväen kanssa ja syödenkin usein samassa pöydässä perheen kera. Nämäkö nyt sitten olisivat rikollisia? Eivät kaiketi, koska kerran koppi oli rikollisia varten. Äiti selittikin, etteivät nämä ole oikeastaan rikollisia, vaan oman pitäjän miehiä, jotka ovat saaneet sakon ja menevät linnaan syömään muutamia päiviä vettäleipää, kun ovat köyhiä eivätkä voi maksaa sakkoaan.

"Joutuisivatko riätäliläisetkin linnaan, jos saisivat sakon", minä tiedustelin.

Äiti myönsi, että niin saattaisi käydä, ja minun hiljalleen vahvistuva yhteiskunnallinen ymmärrykseni sanoi, että köyhää uhkaa linna.

Mutta tuo pystyseinäinen ja pieniluukkuinen koppi pysyi vielä toistaiseksi outona ja salaperäisenä, vieläpä houkuttelevana. Mutta kerran talvella meille tuotiin harmaisiin, mustaraitaisiin vaatteisiin puettu mies, jolla oli vahvat ja kaameaa kolinaa pitävät raudat jaloissa. Mies työnnettiin oikopäätä koppiin. Silloin minä näin tuon salaperäisen laitoksen ensi kerran käytännössä ja kysyin äidiltä, kuka tämä viirutakkinen ja pyöreälakkinen mies oli.

"Hän on murhamies", äiti vastasi.

"Mikä on murhamies?"

"Sellainen, joka on ottanut toiselta ihmiseltä hengen."

Nyt kai minulle melkoisen helposti alkoi valjeta käsitys: rikollinen. Murhamies oli siihen aikaan sangen harvinainen, mutta on asioita, jotka lapsi käsittää hyvin nopeasti, aivan kuin jonkin atavistisen vaiston nojalla. Tällaisia varten koppia tarvittiin. Pian minä myös ymmärsin, mikä tuollaisen miehen perii, siksi paljon siitä vielä miehen mentyäkin keskusteltiin. Käsitykset vankilasta ja sen oloista eivät tosin maaseudulla silloin olleet aivan määrättyjä, koskapa minä vielä isona poikana kuulin aikuisten juttelevan, että oikein paatuneille murhamiehille vankilassa syötetään vehnästä ja nuorta maitoa, jotta ne lopulta tulevat matoihin ja saavat rikostensa palkaksi vitkallisen, kiduttavan kuoleman.

Tuon miehen käynnin jälkeen kopilta hävisi kaikki salaperäisyys ja viehätys. Se oli nyt todellakin rikollisia varten, ja siihen joskus ilmestyi asukas. Minä en enää kysellyt sellaisen tekoja, koska tiesin ilmankin, että ne olivat pahoja. Siihen aikaan ihmistä ei vielä vangittu hyvistä teoista.

Kerran sinne teljettiin muuan hurjapäinen nainen, joka oikeudesta tultuaan äitini sävyisään kysymykseen, minkälainen tuomio tuli, huusi kovalla äänellä:

"Piä poikki ja jalat jokkeen."

Hän oli nuoruutensa hulluudessa tehnyt useampia pahoja rikoksia ja nähtävästi tuomittu vanhan rikoslain mukaan teilattavaksi. Häntä ei luonnollisesti teilattu, ja hän eli vielä äskettäin samassa pitäjässä, joka jo aikoja sitten oli unohtanut hänen menneisyytensä. Hän oli vanha ja vakava, työstänsä toimeentuleva tavallinen kansalainen.

Vankivyörälin koppi, joka nyt elää enää vain minun muistossani, oli ensimmäisen pienen maailmani ehkä huomattavin kokemus..

Suppea oli ihmistä ympäröivä elämänpiiri silloin, runsaasti viisikymmentä vuotta sitten. Kirkko oli keskellä kylää ja siinä tietysti jokainen pitäjäläinen joutui käymään, mutta ei toki kaikkialta joka pyhä, sillä monille pitäjän perukoille oli matkaa kolmekymmentä kilometriä. Naapurikunnat olivat jo kokonaan toista maailmaa, puhumattakaan Kuopion kaupungista, joka sijaitsi lähes viidenkymmenen kilometrin päässä kirkolta. Markkinoilla siellä käytiin, usein pitkänä hevoskaravaanina, mutta pikku eläjät eivät useinkaan nähneet kaupunkia elämänsä päivinä. Mitäpä heillä olisi ollut sinne asiaa, kun ei ollut hevosta vaihtaa eikä varaa havitella sellaista, mitä markkinoilta mahdollisesti oli saatavissa. Jos joku torppari oli suustaladattavalla rihlallaan napsautellut joukon oravia hengiltä, vei isäntä ne kyllä kaupaksi markkinoille.

Kuopioon oli saatu rautatie yksitoista vuotta ennen viime vuosisadan loppua. Sinne siis kulkivat kulttuurin sanomat kevyesti ja joka päivä, mutta siitä eteenpäin kävi taival raskaaksi. Kerran viikossa posti tuli Karhulaan ja toi, kenelle toi, viikon kolmipäiväiset sanomalehdet samalla kertaa. Harva taisi tilata muuta kuin paikkakunnan lehden eikä sitäkään pitäjään tulvimalla tullut. Siellä, missä lehti saatiin, luki isäntä sen iltaisin kannesta kanteen. Vuosikausia oli "Uuden Savon" etusivun vasemmassa yläkulmassa ilmoitus "H. du Bouzet" eikä mitään muuta kuin musta kehys ympärillä. Sen alta alkoivat kuolinilmoitukset, ja niin kuuli usein ihmeteltävän, että on se tuo "Hoo tu Pousetti" saattanut olla korkea herra, kun sen kuolemasta aina vain ilmoitetaan. Harva mahtoi tietää, että kysymyksessä oli konjakkimerkki.

Aivan liikuttavalta tuntui lukea viidenkymmenen vuoden takaa tällainen uutinen:

"Separaattoreja (maidon kuorimakoneita) on Karhulassa vasta kymmenkunta, joista yksistään Talluskylässä kolme ja neljäs on heti tulossa."

Ompelukone, monesti vielä käsin kierrettävä, ja separaattori, siinä kaksi koneellisen toiminnan "esitaistelijaa". Viimeksimainittu oli varakkaiden kone, heidän taloutensa se vähitellen valloitti ja siirsi tunnelmalliset puiset maitopytyt pois käytännöstä. Se oli risukarhin aikaa, maanviljelyskoneista ei vielä tiedetty mitään. Mutta ei halveksita risukarhia, liikkuu se vielä tänä aikanakin monen pikku eläjän pelloilla.

Henkisesti pimeä oli pitäjämme. Kiertokoulu oli ainoa valistuksen ahjo, eikä siitä suinkaan monta kipinää singonnut. Taikuus ei ollut loppunut aikaisemmin mainitun Aitto-ukon kuritushuonetuomioon, vaan harjoitettiin sitä vielä pitkän aikaa, jopa vuosisadan vaihteen ylikin, vaikka myöhempänä aikana luonnollisesti yhä harvemmin. Äitiäni, entistä sairaanhoitajatarta, haettiin usein sairaiden luokse, kun pitäjässä ei ollut lääkäriä. Kerrankin hänet kiireellä vietiin erääseen taloon, jonka aikamiespoika oli lyönyt kirveellä jalkateräänsä. Verta tuli tietysti kuin teurastettavan härän kurkusta, eikä vain verenseisottaja, joka aluksi oli noudettu loitsujansa lukemaan, kyennyt vuotoa tyrehdyttämään. Äiti ehti vielä sentään hyvään aikaan, sitoi jalan ja kehoitti viemään potilaan heti lääninsairaalaan. Jalkahan siitä vielä kostui.

Seurakunnallisen toimen päämiehenä oli rovasti ja ritari Aejemelaeus, ruotsinkielinen paimen, joka ei kai koettanutkaan lähestyä lampaitaan. Karhula oli ns. keisarin pitäjä, johon kirkkoherra määrättiin seurakunnan tahdosta välittämättä, ja niin oli tämäkin hyväluontoinen, mutta kansaa ymmärtämätön mies joutunut supisuomalaiseen seurakuntaan. Kappalainen Martti-pappi, Snellman, oli kansanmies ja kansan suosiossakin. Hänellä oli hyvin komea ja kaunis rouva, silloin vielä muodissa olevaa Emile Zolan Nana-tyyppiä. Tämän pariskunnan kotona talonpoikakin tunsi viihtyvänsä, mutta hän muutti pian pois seurakunnasta, ja hänen tilalleen tuli myös kotikielenään ruotsia puhuva kappalainen, jolla tuskin lienee ollut kosketusta varsinaiseen kansaan.

Oli pitäjässä sentään joku valistunut talonpoikakin. Sellainen oli Kasper Huttunen Muuraismäen seitsenpäisestä velisarjasta. Monien kunnan toimiensa ohella hän omatoimisuudellaan hankki itselleen lukeneisuutta ja monipuolista tietoa. Hänellä oli melko vetreä kynä, jonka tuotteita näkyi kuopiolaisessa lehdessä. Kirjahyllyllä oli Päivärintaa, Ahoa ja yleensä siihen aikaan saatavissa olevaa kirjallisuutta. Kenties juuri Päivärinta, kansankirjailijoistamme kansanomaisin, oli innoittanut Kasperiakin kirjoittamaan romaania. Usein hän siitä kuului haastelevan mm. isäni kanssa, mutta milloinkaan siitä ei tullut sen valmiimpaa. Hän eli kahdeksankymmenen vuoden vanhaksi, mutta romaani vain jäi valmistumatta. Muuten sanotaan hänen olleen ankara työmies. Kun hän johonkin puuhaan ryhtyi, ei häntä hevillä saanut siitä erkanemaan, tuskin edes syömään. Hän oli valistunut talonpoika, joka ei joutunut ymmälle, liikkuipa keskustelu millä alalla hyvänsä.

Myöskin Juho Snellman, Ilopuron Jussi, aloitti yhteiskunnallisen toimintansa minun ahtaan maailmani aikoina. Hänen isänsäkin lienee toiminut jo kunnan asioissa, ja poika jatkoi nuoresta pitäen samaa uraa. Hän ehti kuitenkin isäänsä pitemmälle ollen pitkät ajat eduskunnan jäsenenä ja monissa yleisissä luottamustoimissa.

Kasper Huttusen veli Matti siirtyi kotitalostaan jo nuorena liikemieheksi ja perusti Karttulan kirkolle kaupan. Hän ei ollut lainkaan sen ajan rasvanahkainen kauppasaksa, vaan jo luonteeltaan täysin herrasmies, hieno, avulias, miellyttävä ja harvinainen kirjallisuuden ystävä. Hän vetäytyi mielellään kirjojensa pariin eikä harrastanut yleisiä asioita. Passiivisen vastarinnan miehenä hänet kuitenkin myöhemmin tunnettiin, kuten edellämainitutkin. Hänellä oli hyvä sydän, mutta sellainen on useinkin heikko kestämään maailman myrskyjä» Hän kuoli sydäntautiin verraten nuorena.

Pitäjämme ensimmäinen kunnanlääkäri oli G.V. Levander. Hän tuli siinä edellisen vuosisadan viimeisen kymmenen ehkä kolmantena vuotena. Hän oli etevä lääkäri, mutta piti paljon metsästyksestä ja kalastuksesta, joten hän ei aina ollut säännöllisesti tavattavissa. Hänen puolisonaan oli Anni Canth, kuuluisan Minnan tytär. Kerrotaan Minna Canthin sanoneen, että hänen lapsistaan vain Anni oli perinyt kirjallisia taipumuksia. Hän lienee kirjoittanut jonkin novellin, mutta varsinkin näytelmien kääntämistä Suomalaista Teatteria varten hän avioliittonsa alkuvuosina harjoitti. Kumpainenkin aviopuoliso olivat hienoja, rakastettavia kodin ihmisiä. Kun äitini, joka itsekin oli harras lukuihminen, muutama vuosi ennen vuosisadan vaihdetta, kun me jo olimme muuttaneet kirkolle, perusti kirjakaupan, olivat tohtori Levander ja kauppias Matti Huttunen kirjallisuuden suurostajia. Varsinainen kansa kyseli enimmäkseen virsikirjaa ja katkismusta, jotkut mahdollisesti saarnakirjoja, mutta aniharva pysähtyi kauno- ja tietokirjallisuutta edustavan pöydän ääreen, paitsi sitten myöhemmin, kun pitäjään perustettiin useampia kansakouluja, jolloin kansakoulunopettajat ostivat joskus jonkin "maailmallisenkin" kirjan.

Tässä aivan äskettäin joku mainitsi Karttulaa tunnetuksi kulttuuripitäjäksi. Kun tiedustelin syytä tähän ylistelyyn, sain kuulla, että Karttula ansaitsee tuon nimityksen Makkosten kulttuurisuvun perusteella. Aivan oikein. Välisalmea vastapäätä Ala-Muuraisen toisella puolella on Savikoski, jonka äärellä oli ja on vielä sahalaitos. Sen omistajana oli meidän pitäjään tullessamme Makkonen. Isä-Makkosesta minulla ei ole käsitystä, hän lienee jo kuollut verraten aikaisin, mutta hänen leskensä hoiti tavattomalla tarmolla maatilaansa ja ainakin aluksi myöskin sahaa. Hän koulutti koko suuren lapsiparvensa, jonka tytöistä tuli tunnettujen kansalaisten vaimoja ja pojat joutuivat tärkeihin asemiin yhteiskunnassa. Todellakin: Karttulan Savikoskelta lähti Makkosten kulttuurisuku.

Ja olihan Karttulassa siihen aikaan kaksi tehdaslaitostakin: Sourun rautatehdas, joka valmisti vesistöstä nostetusta malmista takkirautaa, ja Syvänniemen rullatehdas. Molemmat ovat jo aikoja sitten lopettaneet toimintansa.

Maailma avartaa

Syksyllä, kuuden vuoden vanhana, minut lähetettiin kiertokouluun Muuraismäelle. Minä osasin silloin lukea kuin paras pastori ja kirjoittaa vähintään yhtä hyvin kuin se vanha kiertokoulunopettaja, joka meille tiedon aarteita jakeli. Kumma kyllä, koko tämä ensimmäinen julkinen opinahjoni on melkein täydellisesti murentunut muististani. Se ei siis liene kyennyt antamaan minulle mitään erikoista. Ehkä siellä sentään opetettiin ynnälaskua, mutta sitäkin vain ylimalkaisesti, koska aika meni jauhaessa kokonaan lukutaidottomien päähän aakkosia. Minusta, selvästä lukijasta, se oli ikävää ja joutavaakin.

Sitten talvella oli kinkerit, myöskin Muuraismäellä. Ne minä muistan paremmin, ehkä sen vuoksi, että niihin osallistui paljon väkeä, sekä vanhaa että nuorta. Kinkereitä on sanottu tukkajuhliksi ja ovathan ne jolloinkin ja jossakin saattaneet sellaisia ollakin. Papit ovat ehkä ottaneet kovapäisiä haivenista kiinni ja sanoneet: "Ei tämä ole kipiäksi, vaan se on häpiäksi." Mutta ei Muuraismäen kinkereissä tukasta nujuutettu, ei sittenkään, vaikka kuulusteltavan lukutaito oli jokseenkin olematon, puhumattakaan luetun ymmärtämisestä. Kyllä siellä monen, melkein kaikkien, voisi sanoa, suussa Egypti muuttui Epkyytiksi ja joku luki mammonan maamunaksi, ja mitä kaikkia ihmeellisyyksiä siellä lienee esiintynytkään. Minä lasten puolella hankin täysiä ristejä kirjaani, joka sitten kauan aikaa säilyi todistuksena pojan kristinopin taidosta.

Seuraavana syksynä aloitti toimintansa kirkonkylässä pitäjän ensimmäinen kansakoulu. Savikoskella, Makkosten valtakunnassa, oli aikaisemmin yritellyt toimia kansakoulun tapainen laitos, mutta se ei koskaan päässyt kehittymään edes täydelliseksi, koska se ei saanut avustusta kunnalta eikä valtiolta, vaan jäi kokonaan yksityisen kannatuksen varaan. Kunnanmiehet tuumiskelivat, että onpa tuota tultu toimeen ennenkin ilman mokomia hökötyksiä, mitäpä noita nytkään ruveta rustaamaan. Herroja ja laiskureita niissä sellaisissa vain tehdään, eivät ne oppineet enää viitsi työtä raataa. Yksityinen ei jaksanut pitää koulua yllä, ja se loppui. Sourun tehtaalla oli muutaman vuoden toiminut koulu tehtaan kannattamana, mutta kirkonkylään perustettu oli pitäjän ensimmäinen.

Ei sekään kansakoulu kivutta syntynyt. Kuntakokouksessa perustamisehdotus herätti kiivasta vastustusta juuri edellämainituilla syillä. Mutta pitäjässä oli muutamia miehiä, jotka pitivät päänsä ja lopulta saivat ajetuksi aatteensa läpi. Mutta kun sitten tämä ensimmäinen koulu pääsi toimintaan, alkoi pitäjän eri kulmille syntyä kansakouluja nopeassa tahdissa. Heräsikö sitten kansan keskuudessa sellainen valistusvimma? Eikö mitä, vaan kilpailu. Toisten ähmällä sitä siihen aikaan kansaa valistettiin. Kirkonkylään, keskukseen, oli pitkä matka. Sinne piti lähettää lapsensa oikein evään kanssa, hankkia kortteeri ja rahdata pyhäisin kotiin ja sieltä taas kouluun oikein hevosen kanssa. Kuka tässä nyt sellaiseen puuhaan! Ja kuitenkin teki mieli panna musikkansa kouluun, kun se ja sekin jo kuuluu panneen. Ei siis muuta kuin perustaa koulu omaan kylään. Tulkoon tenavista sitten herroja tai narreja, mutta kouluun ne laitetaan siinä kuin noiden toistenkin perilliset. Ja kun vielä köyhätkin, niin tottahan ökytalolliset...

Mikäpä siinä, valistus kuin valistus.

Kansakouluun pääsyikä oli yhdeksän vuotta. Silloin näet ei ollut vielä alakansakouluja. Mutta ns. pientenlastenkoulua pidettiin ennen kuin varsinainen koulu alkoi, kuten pidetään vielä nytkin supistetuissa kansakouluissa. Sellaiseen minutkin pantiin seitsemän vuotta täyttäneenä, ja niin minä käydä punnersin alkusyksyn neljän kilometrin matkan joka päivä edestakaisin.

Kun varsinainen koulu aloitti toimintansa, lupasi opettaja, joka oli mieltynyt tietoihini, ottaa minutkin mukaan, jollei tule yli viidenkymmenen oppilaan ja jos tarkastaja hyväksyy. Tuli vain seitsemänkolmatta opinjanoista.. Tarkastajakin saapui pian, pani kätensä päälaelleni ja kysyi, jaksanko seurata opetusta. Minä vastasin komeasti: "Jo toki!" Siihen tarkastaja: "Ole sitten koulussa." Ja opinsauna oli avannut ovensa.

Oli siinä kummallinen kerho nuoria kansalaisia opintielle lähtemässä. Oli 14—16 vuoden ikäisiä tyttöjä, tyhmiä neitseitä, jotka tulivat täyttämään lamppunsa öljyllä. Heidän joukossaan oli kai vanhin Tuhkalan Iida, aivan koulun lähinaapurista, talon tytär, pitkä ja solakka, ei kuitenkaan mikään funkkityttö, kauniskasvoinen. Hän oli aivan kuin luokkahuoneen seinän kuva: Istu näin. Minä taas olin ihan saman näköinen kuin poika, jonka alla oli kirjoitus: Älä istu näin. Se huomattiin hyvin pian ja siitä tuli paljon huomautuksia. Tämä Iida ja moni muu luopuivat kohta koulusta, mutta toiset kävivät sen läpi ja saivat päästötodistuksen suunnilleen aikaihmisinä. Poikia oli samanikäisiä, heidän ylähuulessaan jo vihotti parranhaiventa. Komeita uroita, joita ei kaikkia olisi kotoa mielellään laskettukaan lorvailemaan, mutta oma halu piti kouluun, ja sinne he tulivat. Oli meidän joukossamme sentään alle kymmenvuotiaitakin, joku ihan rajaiässäkin, ja sitten minä pikkuinen tiitiäinen, jonka hartioita painoi seitsemän ajastaikaa.

Jo aivan ensimmäisenä kuukautena opettaja erotteli muutamia vanhimpia ja tiedoissa väkevimpiä toiselle osastolle. Minä en ymmärtänyt siitä toimenpiteestä muuta, kuin että se oli jonkinlainen korotus, ja hyvin nurrumielellä minä sinä päivänä taivalsin kotiin. Äiti sai kuulla valituksen, että minä olen yhtä hyvä lukija kuin nekin ylennetyt, miksi ei siis minua määrätty toiselle osastolle. Äiti sanoi, että sinä olet liian nuori ja pääsit armosta koko kouluun, joten ei ole mitään valittamista. No, täytyihän minun tyytyä, mutta karvastelevin mielin sen tein.

Minun "sosiaalinen silmäni" alkoi nopeasti tehdä havaintoja oppitoverieni keskuudessa. Siinä häämötti jo luokkarajoja. Ns. parempien ihmisten lapsia ei tainnut olla muuta kuin rovastin minua parisen vuotta vanhempi poika. Mutta vauraiden talollisten paksuun kotikutoiseen sarkaan puettuja poikia sitävastoin oli enemmänkin. He olivat aina ehyissä tamineissa, asultaan hyvin toistensa näköisiä. Mökkiläisten pojat olivat siistejä ja puhtaita hekin, mutta asusteet kirjavia ja niissä vilahteli paikkoja. Muistini mukaan köyhät pojat olivat säyseämpiä ja hiljaisempia kuin varakkaat. Välitunneilla ei heitä nähty teiskaamassa etunenässä, vaan useimmiten he katselivat syrjästä toisten iloa. Siinä kai ilmeni jotakin alemmuuskompleksia.

Rikkaus ja köyhyys erottuivat myöskin selvästi kansakoululaisten eväistä. Köyhät lapset vetäytyivät sivuun, kun rikkaiden vekarat vetelivät vakkasesta paksulti voita leivälle, vuolaisivatpa sille usein vielä muutakin höystöä ja joivat vahvaa maitoa päälle. Minä ystävystyin nopeasti erään kirkonkylän laitapuolella, koulutieni varrella asustavan pienoisen mökin pojan kanssa ja koetin vointini mukaan avustaa hänen ruokavaliotaan, jonka olin havainnut kehnoksi.

Yhteiskunnallisen "kokemukseni" lisääntyessä mieltäni pahoitti, että minua pidettiin parempien ihmisten lapsena. Enhän minä oikeastaan sitä ollut, vaikka meillä voitiin kohtalaisen hyvin. Mutta olihan isäni silta- ja jahtivouti ja myöhemmin poliisikonstaapeli, ja meidän perheemme, seurusteli nimismiehen, opettajan, lukkarin, jopa papinkin kanssa.

Koulumatkani oli melkoisen pitkä, mutta seitsenvuotiaalle terveelle maalaispojalle se ei merkinnyt mitään. Se oli käytävä yksin, sillä vasta parin vuoden kuluttua sain toverin. Syksyllä oli lähdettävä jo pimeän aikana, mutta en minä osannut pelätä, vaikka kolmatta kilometriä oli aivan talotonta taivalta. Sitten alkoi siihen aikaan vielä hyvin harvaan asuttu kirkonkylä, jonka aivan toisessa laidassa koulu toimi kaksi vuotta vuokrahuoneessa, Kissakuusi nimisen maalaistalon tuvassa. Talvella oli hyvä hiihtotaitoni tarpeen, se olikin niin kehittynyt, että minä vajaan kahdeksanvuotiaana sain nuorempien sarjassa ensi palkinnon koulun toimeenpanemissa hiihtokilpailuissa. Kaikki kilpatoverini olivat minua 2—3 vuotta vanhempia, mutta minä poika ponnistelin itseni ehkä noin puolenkolmatta kilometrin taipaleelta maaliin ainakin sata metriä toisten edellä. Opettaja oli isälle jo ennen kilpailua kehaissut, että kyllä poikasi ensimmäisen palkinnon vetää. Mitään Ritolaa tai Aitamurtoa minusta ei sentään tullut. Lyseossa hiihdin kai yhden ainoan kerran kilpaa verraten huonolla menestyksellä, ja sitten enää vain hät’hätää kotitarpeiksi. Potkuriakin minä joskus talvikelillä käytin. Silloin potkukelkassa oli vielä puujalakset, kiskolla raudoitetut. Luisto ei ollut niin hyvä kuin nykyisillä rautajalaksilla varustetuilla potkureilla, mutta matkaa sellaisellakin vanhan ajan vehkeellä tehtiin.

Juuri kirkonkylän laitaan päästessä oli pitkä Kaipialan sola, jota kahden puolen reunustivat pisteaidat. Sen toisinaan tuiskutti niin umpeen, ettei siitä minun voimillani lävitse päässyt. Silloin oli koulusta tulomatkalla yövyttävä edellämainitun ystäväni kotiluokkiin, koska toiselta suunnalta ei päässyt hevosellakaan solan läpi hakemaan. Mökissä oli vain pienoinen tupa ja siinä riittävästi asukkaita, mutta sopu sijaa antaa, ja jossakin välissä minäkin sovin makaamaan yöni. Monesti tällaista ei sattunut, mutta ne harvat kerrat, jotka Koskisen mökissä nukuin, tunsin itseni onnelliseksi, paljon onnellisemmaksi kuin oman kotini salissa, tilavassa huoneessa, johon siihen aikaan makuusijani oli järjestetty.

Kansakoulussa ennätti minulla olla kolmekin opettajaa. Ensimmäinen, Räsänen nimeltään, toimi kaksi vuotta. Minulle on jäänyt hänestä verraten vähäinen muisto. Tiukka ja vaativa mies hän kai oli, ja muistissani on säilynyt hänen käsittelynsä seurauksena jonkun pojan pörröstä irtaantunut vaalea hiustukko. Kuritusta me kai ansaitsimmekin, sillä opintie oli siihen aikaan jotakin uutta ja ennenkokematonta. Eivätkä suinkaan kaikki meistä olleet Jumalan parhaita lapsia. Mutta hyvä ja herkkä Räsänen oli myöskin, hän vain tulistui helposti. Hän siirtyi opettajaksi Tampereelle, muutti nimensä Railoksi, ja luopui uraltaan saaden jonkinlaisen eläkkeen. Myöhemmin hän toimi Tampereen ja Viipurin poliisilaitoksissa ja kirjoitti salanimellä parisen nuorisoromaania.

Paljon paremmin on muistissani säilynyt toinen opettajani Leander Backman. Hän oli onnistunut esimerkki siitä, miten ihminen saattaa joutua väärälle uralle. Hän kasvatti meitä niin etevästi, että sai koko koulun, pojat ainakin, vastaansa. Ymmärtääkseni hän oli ilkeä ja piti jokaista oppilasta ilmettynä vihamiehenään. Minäkin, siihen aikaan kiltti poika, riivauduin tuohon oppositioon. Kerran me, suuri joukko poikia, saimme jälki-istuntoa. Opettaja jätti meidät lukon taakse lähtien itse kävelemään. Me karkasimme ikkunasta. Seuraavana päivänä jälki-istunto jatkui, minä vain pääsin pois, sillä isäni, joka päivällä oli käynyt opettajan luona jollakin asialla, oli luvannut antaa minulle selkään, kuten opettaja koko koulun edessä ilmoitti.

Koko kotimatkan minä kuljin mustin miettein. Jos minulle annetaan selkään, tapahtuu ilmeinen vääryys, sillä minä en ollut tehnyt mitään pahaa. Oli tapahtunut jotakin, mihin joku oli syyllinen, mutta hän ei ollut tunnustanut, eivätkä toisetkaan olleet ilmiantaneet, joten oli määrätty summittainen jälki-istunto. Onneksi isä ei ryhtynyt heti kurittamaan — hän oli siinä suhteessa paljon hitaampi kuin äiti — vaan salli minun selittää. Selitykseni tyydytti häntä siinä määrin, että kurittaminen jäi. Hän murahti jotakin, että taitaa siinä opettajassakin olla vikaa, olen kuullut muualtakin sellaista.

Opettaja Backman lienee huomannut itsekin vaikeutensa kansakoulunopettajana, ainakin Savon jääräpäiden keskuudessa, ja kaipa sen älysi silloinen johtokuntakin, joten kummaltakaan puolen ei tunnettu kaipausta, kun hän vuoden kuluttua erosi toimestaan.

Backman-kausi oli jo toimittu omassa huoneistossa. Se tuntui suorastaan kuninkaan linnalta Kissakuusen tupaan verrattuna. Lisäksi siinä ei ollut muita kuin opettaja ja oppilaat, joten tunnelma pysyi aivan toisena kuin vieraiden ja koulua kohtaan vielä vihamielisten ihmisten jaloissa. Kissakuuselaiset olivat körttiläisiä eivätkä katselleet "maallista" koulua suopein silmin, vaikka olivatkin tupansa sille vuokranneet, samoin kuin pihanpäärakennuksensa opettajan asunnoksi. Mutta raha oli poikaa, eikä sitä siihen aikaan saanut helpolla. Markka tuli vaikeasti ja lähti soikeana tarkkojen ihmisten näpeistä.

Suurella kunnioituksella muistan viimeisen kansakouluvuoden opettajaani Eljas Saastamoista. Hän on savolainen, Keiteleen naapuripitäjästä, ja tuntee heimolaisensa. Hän suoritti koko elämäntyönsä Karttulan kirkonkylän kansakoulussa. Samoin hänen puolisonsa opettajatar Sohvi Saastamoinen. Molemmat elävät vielä eläkkeennauttijoina arvossapidettyinä niiden ihmisten keskuudessa, joille he ovat opetusta antaneet. Nuoren koulupojan mieleen on jäänyt vaikutelma, että koulutyö vasta Eljas Saastamoisen astuttua virkaansa sai oikean ryhdin ja elävän sisällön. Hän osasi herättää harrastuksen, joka edellisenä kouluvuotena oli lamaantunut. Hän kykeni opettamaan ja häneltä opittiin. Tuskinpa on liikaa sanoa, että hän ja hänen muutamaa vuotta myöhemmin, oppilasluvun kasvettua, toimeensa tullut puolisonsa ovat luoneet koululle perinteet.

Minulla on jo kauan ollut sellainen käsitys, että opettajaksi täytyy syntyä. Jokaiselle alalle vaaditaan tietty opiskelu ja kehitys, mutta opettajan ura enemmän kuin mikään muu vaatii erikoisia luonteenominaisuuksia.

Lähetessäni yhdettätoista ikävuottani me muutimme Välisalmesta kirkolle, jonne isä oli rakennuttanut kartanon. Sinne jäi lapsuus, alkoivat poikavuodet. Minä kaipasin kauan, aikaa tuota mäkeä, jolta oli näköala yli Ala-Muuraisen kimmeltävän veden. Se oli länteen, ja lounaaseen kaartui rantaviiva somasti Aittoniemeen päin, ja luoteeseen olivat Linnanpellon pari mökkiä, pienellä kunnaalla nekin. Idässä taas Muuraismäki nousi mahtavana kuin vuori, ja aivan lähellä pohjoisen puolella virtaili Välisalmi rauhallisine häränsilmineen kesänsä, talvensa. Usein siihen piti seisahtua, tuohon sillalle, ja katsella pienten kalojen leikkiä matalassa vedessä, kuinka niiden näytti olevan vaikeata nousta vasten virtaa ja kuinka ne sitten aikansa yritettyään lähtivät taas myötävirtaan iloisina ja kisaillen.

Sinne jäi lapsuus.

Kansakoulun lopetettuani menin seuraavana syksynä Kuopion klassillisen lyseon pääsytutkintoon ja minut otettiin oppilaaksi.

Kuopio ei ollut minulle suinkaan outo, olinhan oleskellut siellä sukulaisteni luona välistä viikkokaupalla. Olin maleksinut päiväkaudet asemalla katselemassa junien "vekslausta" Se oli sen ajan poikasen suuri ihme. Samoin laivaranta. Kotipuolessani en ensimmäisinä vuosinani ollut nähnyt muuta kuin "Linnun", joka oli nimensä arvoinen siinä suhteessa, että se kulki siivillä. Myöhemmin niille vesille ilmaantui jokin potkurilla varustettu hinaaja, mutta meidän laivaliikenteemme oli pientä Kuopioon verrattuna. Aamuisin purkautui laivoja kolmelta suunnalta satamaan. Ne tulivat pienin väliajoin melkein samalla tunnilla. Enimmäkseen ne olivat valkeita, puhtaita kuin lokit, mutta oli joukossa muunkin värisiä. Puolenpäivän jälkeen ne taas lähtivät niin ikään pienin väliajoin kolmelle suunnalleen, täynnänsä iloisesti rupattelevaa väkeä ja kaikenlaista tavaraa. Siinä oli maalaispoikaselle ihmettä kerrakseen, ja sitä saattoi katsella väsymättä päivästä toiseen. Joskus onnistui pujahtaa seisonta-aikana jonkin laivan kannelle, vieläpä kurkistaa avoimesta luukusta konehuoneeseenkin siellä seisovaa harvinaista laitetta.

Nämä vaellukset olin saanut suorittaa yksin, sillä minulla ei, vielä noina vuosina ollut tuttavuuksia kaupungissa. Sopivassa iässä olevat serkkuni olivat tyttöjä, eikä heillä ollut innostusta tällaisiin tutkimuksiin. Ja miten lie ollut, etten koko siinä pihassa, missä tätini asui, ollut tavannut sopivaa poikatoveria. Ehkä heitä siinä oli, mutta he olivat jo tutustuneet noihin asioihin aikaisemmin. Kaupungilla liikkui poikajoukkioita, mutta heitä minä kartoin. Niistä jäi mieleeni vain Tatu Kolehmaisen leveä naama. En minä sitä silloin tietänyt Tatun naamaksi, mutta myöhemmin nähdessäni asianomaisen kilparadalla totesin, että tuon pojan olin nähnyt aikoinaan Kuopion kaduilla. Niin oli hän säilyttänyt tyyppinsä pikku pojasta.

Lyseoon tultuani maailma avartui. Meitä oli silloin ensimmäisellä luokalla kaksiviidettä pojan nallikkaa. Joukossa lienee ollut joku luokalle jäänytkin, mutta etupäässä me olimme uusia, saattoipa se seurakunta olla vielä maalaisvoittoistakin. Kuopion ympärillä oli monia isoja pitäjiä, joiden pojat lähetettiin juuri tähän kouluun. Suomalainen yhteiskoulu, joka myöhemmin tuli hyvin suosituksi, perustettiin kai muutamaa vuotta myöhemmin, ja silloin vielä toimiva Ruotsalainen yhteiskoulu veti suojiinsa vain harvojen ruotsinkielisten perheiden perilliset. Opiskelun aivan alkupään kokemuksia oli muuten tappelunnujakka Ruotsalaisen yhteiskoulun poikien, "kissojen", kanssa. Myöhemmin välit muuttuivat aivan lojaaleiksi, ja kanssakäymistäkin syntyi. Aluksi oli vain hoidettava aikaisempien vuosien perinteitä.

Oli tietysti vähän outoa opiskelun aloittaminen lyseossa, kun jokaiselle tunnille ilmestyi uusi opettaja ja kun touhu muutenkin oli laajempaa ja virallisempaa kuin kansakoulussa. Mutta kaikkeen totutaan. Heti ensimmäisistä päivistä jäi mieleeni maisteri Johan Magnus Salenius, joka ensimmäisellä ja vielä eräillä seuraavillakin luokilla opetti maantiedettä ja historiaa. Toiset opettajat laativat itselleen taulukon istumajärjestyksen mukaan ja kesti verraten kauan, ennen kuin he oppivat muistamaan kaikki nuo pojan naskalit nimeltä. Eikä siinä suinkaan ollut mitään ihmettä, sillä minun muistini mukaan me olimme kaikki jokseenkin samannäköisiä. Senikäisissä ei vielä ole mitään erikoisen persoonallista ja jokseenkin kaikki maalaispojat olivat puettuja samanlaiseen "kenttäharmaaseen". Maisteri Salenius ei tehnyt mitään, taulukkoa. Kun oppilasluettelo ilmestyi seinälle, hän otti sen, luki nimen käskien asianomaisen nousta seisomaan, katseli poikaa vähän aikaa ja siirtyi sitten seuraavaan. Siitä lähtien hän muisti jokaisen nimen. Tässä on minun mielestäni edelleenkin jotakin aivan harvinaista. Muuten hän oli tavattoman ankara ja otti luulot pois heti alkuun. Hänelle täytyi osata ja osata hyvin. Olisi tietysti kelvannut omasanainenkin kerronta, mutta kun sillä iällä ei vielä ollut sellaista kykyä, oli varminta lukea läksyt ulkoa. Tietämätön oppilas sai helposti korvapuustin tai karttakepistä pehmeään paikkaansa navakan rapsauksen. Saattoi hän joskus painaa pojan nokkaa kirjaan kiinni ja sanoa: "Tuossahan se on, miksi et ole lukenut, sika." Jos sitten paransi tapansa ja osasi kunnollisesti, niin "lyöty mies" sai kympin.

Salenius oli ollut opettajana jo kimnaasin aikoina, ja muutamien vuosien kuluttua hän erosikin runsaasti täysin palvelleena. Keskiluokilla hän opetti suomea, eikä hän sitten enää äystännyt lainkaan. Mutta vanhalta muistilta hänen tunneillaan istuttiin hiljaa. Opettaessaan hän aina seisoi ja tuli luokkaan täsmällisesti kuin kello. Vaikka hän oli jo ikämies, en muista hänen koskaan sairastaneen. Hän oli suora ja ryhdikäs, ja hänen ulkonäössään oli jotakin klassillista. Hänen hymynsä, joka alaluokilla oli harvinainen, mutta viidennellä ja kuudennella sitä yleisempi nähtävyys, oli suorastaan "homeerinen". Erittäin sympaattisen muiston hän jätti, eli kai vielä kolmattakymmentä vuotta eläkkeellä harrastellen historiallisia ja kielimurretutkimuksia, jotka olivat olleet hänen mieliaiheitaan jo nuoresta pitäen. Koulun vuosikertomukseenkin tavallisesti liittyi hänen kirjoittamansa tutkielma.

Hyvin monissa poikaluonteissa koulu helposti herättää ilkikurisuutta ja vallattomuuden halua. Se ei mahdollisesti ole pohjaltaan lainkaan pahaa, vaan on pikemminkin terveyden ja jonkinlaisen yritteliäisyyden merkki. Onhan vallattomistakin koulupojista usein tullut eteviä ja kunnollisia kansalaisia. Todelliset ilkimykset eivät menestykään koulussa, vaan poistuvat jo koulun ensimmäisiltä luokilta. Myöskin opettajista johtuu, minkälainen kuri koulussa vallitsee.

Maisteri Salenius sai jokaikisen pojan, pahimmankin viikarin, pysymään järjestyksessä. Siihen eivät kaikki opettajat kyenneet. Pedagogian kandidaatti Kristoffer Tawast, liika nimeltä Repo, minkä hän oli saanut jo milloin liekään edellisten polvien aikana, opetti ruotsia. Hänellä oli Jeppe-niminen koira, jota hän piti mukanaan koulussa. Tunnin aikana Jeppe makaili kateederilla lainkaan säikkymättä, vaikka isäntänsä paukutti karttakeppiä pöytään ja ärjyi kuin markkinamies. Se oli hänen ankaruuttaan ja opetustapaansa. Tätä julmaa meteliä ei kuitenkaan kukaan pelännyt. Karttakeppi siinä meni usein kappaleiksi, ja primus sai tehdä uuden, se oli hänen virkaansa kuuluva velvollisuus.

Tawastilla oli ominainen opetustapansa. Ei hän milloinkaan valmistanut läksyä eikä luetuttanut mitään kielioppia. Hänellä oli joitakin pieniä liikehommia, joihin hän lienee ollut kiinnostunut enemmänkin kuin kouluun. Monta polvea hän oli kuitenkin johdattanut ruotsin kielen salaisuuksiin, sillä hän oli jo vanha mies ja kuolikin sitten jonkin ajan kuluttua. Ehtoja hän antoi runsaasti ja erään pojan uran hän yritti katkaista alkuunsa merkitsemällä hänen tietonsa ensimmäisen luokan kevättodistuksessa muistaakseni kakkosella. Luokalle jääminen siitä seurasi, ja Tawast kai luuli, ettei poika enää jatka. Mutta poika tuli syksyllä takaisin kouluun, oppi ruotsin siinä kuin muutkin aineet, luki itsensä herraksi ja on nyt maanviljelysneuvos.

Minun alaluokkia käydessäni oli rehtorina vanha Evert Winter eli Uki. Hänen aineensa olivat latina ja kreikka, viimeksimainittu valinta-aineena viidenneltä luokalta. Hän ei joutunut milloinkaan opettajakseni, sillä hän erosi minun yläluokille tultuani. Rehtorina hän sen sijaan sai tekemistä meidän vallattomien vekkulien kanssa erinäisiä kertoja. "Vui, vui, teitä poikia", hän sanoi, kun oli sattunut jokin kolttonen, jota ei saatu selvitetyksi. Hän uhkasi karsserilla jokaista tai joka toista, pauhasi hetken ankarasti, mutta heltyi sitten, kyyneleitä välkähti silmiin, ja rankaiseminen tavallisesti jäi sikseen. Ainakin kerran kuukaudessa koko koulu marssi oppituntien loputtua hänen asunnolleen pyytämään lupaa seuraavaksi päiväksi. Ylimmän luokan pojat tahi osa heistä meni sisään ja esitti koko koulun toivomuksen. Kotonaan Uki oli herttainen ja hymyilevä enkä muista tapausta, että hän olisi kieltänyt. Hänen poikansa on kirjoittanut tästä "kuopiolaisesta koulumiehestä" kokonaisen teoksen.

Kaikkein heikoin kurinpitäjä oli laulunopettaja Elias Kahra. Hän oli ollut mukana Suomalaisen Teatterin vaiheissa 1875 —80 esiintyen sen ooppera- ja osittain puheosastollakin pienemmissä tehtävissä, kunnes Kuopion tarkk'ampujapataljoonan tultua perustetuksi oli siirtynyt sen kapellimestariksi ja sitten lyseon laulunopettajaksi. Hänen tunneillaan mekastettiin niin, ettei opettajan ääntä ollut kuulua. Tehtiin kaikenlaista ilkeyttä, mitä aina kunkin mieleen johtui. Lauluhuoneen nurkassa oli luuranko opetustarkoituksia varten. Miksi sitä lienee säilytetty juuri siellä. Tämä Matti Haapoja, kuten sitä nimitettiin, ei koskaan pysynyt paikoillaan, vaan kuljetettiin ympäri huonetta. Taisivat opettaa sitä istumaankin, mutta silloin siihen kai tuli luuvikoja ja se lopulta siirrettiin pois. Kahra muuten eli hyvin vanhaksi ja oli kauan Kuopion musiikkielämän keskushenkilönä. Vielä tuonnoisina vuosina hänet näki kadulla edelleen hyräilevänä, mutta jo vanhuuden kangistamana, entinen kuin sävelten siivin hypähtelevä käynti oli poissa. Hyvin useana Kahran tuntina ilmestyi päiväkirjaan merkintä: Sille ja sille "yksi tunti arestia sopimattomasta käytöksestä". Tämä oli hänen antamansa ainainen rangaistus, joka kuitenkaan ei lopettanut vallattomuutta. Se loppui, tai ainakin väheni yläluokilla, kun oppilaat miehistyivät.

Urheiluinnostusta ei vielä minun lyseoaikani alussa ollut. Voimistelutunneilla pelattiin syksyisin ja keväisin kuningaspalloa, myöhemmin myös käsipalloa. Syksyisin vähän luisteltiin ja talvella käytiin hiihtämässä. Harjoitettiin siis vain ulkoilua. Kallaveden jäällä näimme joitakuita senaikaisia hiihtäjäuroita kilpailemassa, ja siitä innostuneina me järjestimme keskuudessamme jotkin hiihtokilpailut, mutta siihen silloinen urheilutoimintamme supistui. Hyviä voimistelijoita meidän koulussamme sentään oli alun perin, ja puntteja nosteltiin voimistelusalissa.

Vasta siinä vuosisadan vaihteessa, kun Ilo Emil Schroeder tuli voimistelun kollegaksi, hankittiin koulullekin urheiluvälineitä. Myöhemmin sitten oli jo Kuopiossa Suomen lyseoiden väliset urheilukilpailutkin, joissa urheilukuningas, tamperelainen Eino Pekkala erityisesti kunnostautui.

Kouluaikamme alkupäässä me lyseopojat, ainakin osa meistä, olimme aika lailla kiinnostuneita kaupunkimme suomalaisesta tarkk'ampujapataljoonasta, joka silloin vielä oli olemassa ja piti paraatejaan keisarillisina juhlapäivinä. Tunsimme kaikki upseerit nimeltä ja arvolta, ja kun heitä näyttäytyi kadulla, kuljimme heidän perässään nähdäksemme, miten oikea sotaherra käyttäytyy. Paraatin aikana kapusimme kirkon kiviaidalle, kun toimitus tapahtui kirkon edessä, nähdäksemme ja kuullaksemme kaiken. Ja se vasta oli mies, jolla oli mahdollisuus päästä käymään kasarmissa. "Vänrikki Stoolin tarinain" runot olivat hyvin päässämme — ja paljon niitä on minun nupissani säilynyt tähän saakka.

Saimme me kokoon jonkin "komppaniankin", joka marssi pimeinä syysiltoina Väinölänniemellä ja säikytteli sinne mahdollisesti pesiytyneitä rakastavia pareja. Emme me ketään tahallisesti peloitelleet, sillä "armeijamme" oli varsin rauhallinen eikä kulkenut taisteluaikeissa — marssi vain.

Kesälomien aikana me saman paikkakunnan koulupojat leikimme sotaherrasilla, todellakin herrasilla, sillä miehistöä meillä ei ollut, koska käyttökelpoista väkeä oli liian vähän. Näissä leikeissä minä olin komentaja, vallan eversti, mikä kai johtui siitä, että isäni oli ennen palvellut vanhempana aliupseerina, joten olin vähän kuin sotilassukua, ja sitäpaitsi isäni kaapissa oli vielä aliupseerin käsikirja, josta minä ammensin kaikenlaista tarpeellista tietoa.

Muutamien vuosien perästä tuo sotilaallisuus meistä haihtui, kun Suomen sotaväki lakkautettiin ja kaupunkiin tuli venäläistä väkeä. Sitä me emme katselleet suopein silmin, eikä se kelvannut meille esikuvaksi.

Mistähän muuten tuo pojissa eräänä ikäkautena ilmenevä sotilaallisuus johtuu? Me olimme lukeneet "Vänrikki Stoolin tarinoita" ja sen lisäksi meillä oli oikein elävä suomalainen sotaväki silmäimme edessä. Mutta kerronpa ajankohdasta poiketen tapauksen, joka osoittaa, ettei mitään tuollaisia "kiihottimia" tarvita.

Olin itse tuosta kerrotusta pikku hassuudesta päästyäni kehittynyt täydelliseksi rauhanystäväksi ja koetin kasvattaa poikani samanlaisiksi. Siksi en ostanut heille milloinkaan sotaisia leikkikaluja, eivätkä he kotona kuulleet sanaakaan sota-asioista. Maailmansotakaan ei ollut vielä alkanut, joten niin sanoakseni ilmassa ei voinut olla sodan tuntua. Vanhempi poikani pääsi kolmivuotiaana ensimmäisen kerran omin nokkinsa pihamaalle. Siellä marssi joukko vanhempia poikalapsia kepakot olalla kaavaillen nähtävästi sotilaallista rivistöä. Seurasin ikkunasta, miten poikani katseli vähän aikaa kummastellen tuota menoa, mutta haki sitten itselleen kepakon hänkin ja liittyi rivin päähän. Hän oli pienempi eikä oikein pysynyt tahdissa, mutta jälkeen jääneenäkin taapersi kauempana kuin ainakin sotamies. Myöhemmin sisälle tultuaan poika oli täynnänsä sotaista henkeä ja puheli niistä asioista kuin ennen opetettu. Minun kasvatukseni ei siis ollut merkinnyt mitään, pojasta oli tullut "sotilas" ensimmäisellä itsenäisellä ulkoilmamatkallaan.

Kaikki tuo oli siis hänellä veressä, atavismia.

Toisen pojan sotilaallisten avujen kehityksestä ei kenenkään sivullisen tarvinnut pitää huolta. Meillä oli jo asiantuntija omassa perheessä: vanhempi veli. Heidän vaatimuksestaan minun sitten täytyi ostaa tinasotilasarmeijoita ja olla erotuomarina niiden välisissä harjoituksissa.

No, myöhemmin näille pojille tuli tosi eteen, mutta sehän on aivan eri asia.

Kaksi seikkaa johdatti meidät koulupojat vuosisadan vaihteen tienoilla politiikan tielle: helmikuun manifesti ja buurisota. Ehkä meistä alaluokkalaisista vain jotkut kallistivat korvansa silloin aikaihmisten kesken käydyille keskusteluille tai yrittivät sanomalehdistä seurata ajan merkkejä, mutta ainakin minä olin niitä, jotka politiikka silloin tempasi mukaansa.

Ymmärsimme, minkä iskun Suomi oli saanut, ja me ihailimme samaan aikaan, buureja, pientä kansaa, jolta vapaus niin ikään tahdottiin riistää. Tietysti meidän politiikkamme oli varsin passiivista, emmehän me osanneet mitään tehdä, mutta seurasimme tapahtumia ja purimme hammasta.

Saimme me muuten omassa nahassammekin tuntea venäläistyttämisen vaikutusta. Meidän klassilliseen kouluumme näet pantiin pakolliseksi oppiaineeksi venäjän kieli jo ihan alaluokilta alkaen. Se oli ennen ollut viidenneltä luokalta vaihtoehtoinen kreikan kanssa. Me — jotkut meistä — ajattelimme sabotoida. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä venäjän opettaja maisteri Juhana Pietari Tirkkonen oli niin etevä, että hän pani pojat pakosta, aivan kuin huomaamatta oppimaan. Hän käytti havainto-opetusta, hänellä oli jos minkälaisia tauluja, ja hän teki aineensa niin visuksi, että meidän päähämme juuttui venäläisiä sanoja, jotka pysyivät siellä ainaisesti. Tirkkonen tosin parin vuoden perästä muutti Viipuriin, ja sitten tuli sellaisia opettajia, jotka eivät ehkä meidän taitoamme sanottavasti lisänneet. Sitäpaitsi olimme sitten jo lähes aikamiehiä, joten vastustuskykymme oli voimakkaampi. Miten ollakaan, kyllä me Helsingin yliopiston venäläisessä kirjastossa venäjän kieltä tenttiessämme mahdoimme olla aika heikkoja, mutta tutkija, professori J.J. Mikkola, oli tietenkin tottunut siihen, että hänen eteensä tuli ylioppilaskokelaita, joiden päästötodistuksessa venäjän numero oli vähän niinkuin "teoreettinen".

Luullakseni olivat kaikki opettajamme myöntyväisyysmiehiä. Otto Julius Kantele, latinan kielen lehtori, aina innostunut ja hyvä opettaja, oli jo ikämies ja harras kristitty. Hän oli alun perin vanhasuomalainen ja pysyi sellaisena. Uki Winterin jälkeen rehtoriksi tullut Karl Onni Gerhard Hannikainen oli nuorsuomalaisen lehden päätoimittajanakin, mutta ristiriidan puhjettua venäläisen tsaarivallan kanssa hän kääntyi vanhasuomalaisuuteen. Hän oli historian tutkija eikä halunnut rikkoa välejä suuren Venäjän kanssa, koska oli sitä mieltä, että pienet kansat voivat menestyä vain suurten kyljessä. Hänen kanssaan meille tuli riitaakin. Hän oli eräänä kesänä — se tapahtuikin juuri sinä vuonna, jona Bobrikov sai diktaattorin valtuudet — poistanut konventio kirjastosta eräitä teoksia, joita hän piti koulunuorisolle sopimattomina. Joukossa oli salaisesti ilmestyviä "Vapaita sanoja" yhteen sidottuina ja sellainenkin teos kuin Arvid Järnefeltin "Matkaltani Venäjällä". Minä jouduin konventin puolesta noita kirjoja peräämään, ja rehtori sanoi siirtäneensä ne koulun kirjastoon, koska ne paremmin sopivat sinne. Sinne niitä kuitenkaan ei ollut tuotu, vakuutti koulun kirjastonhoitaja maisteri Salenius. Kun minä menin tästä seikasta huomauttamaan rehtorille ja moittimaan häntä siitä, että konventin käsinkirjoitetusta "Puijo"-lehdestä oli revitty eräitä valtiollisia asioita koskettelevia kirjoituksia, rikkuivat välimme lopullisesti. Minä erosin silloin koulusta.

Palattuani seuraavana syksynä rehtori oli suuresti muuttunut. Bobrikov ja Plehwe olivat murhatut, venäläinen komento hiukan höllentynyt ja rehtorikin joutunut toisiin ajatuksiin. Hän oli myöhemmin innokas itsenäisyysmies, oli kapinan aikana valkoisessa esikunnassa ja ylennettiin reservikapteeniksi. Hänellä olikin hiukan sotilaallista koulutusta, sillä hän oli nuoruudessaan palvellut reserviläisenä ja tullut joskus luokallekin piimähousuissaan ja sinisessä takissaan.

Valtuuksiensa nojalla Bobrikov karkotti maasta Pekka ja Kaarlo Brofeldtin, Juhani Ahon veljet. Karkotus tapahtui Kuopion läänin silloisen kuvernöörin M.A. Berghin — kirjailijanimeltään Martti Wuori — nimenomaisesta esityksestä. Tämä ei näet katsonut voivansa vastata lääninsä järjestyksestä, jos nuo tunnetut perustuslailliset saisivat olla maassa.

Kaupungissa tiedettiin yleisesti karkotettujen lähtöhetki. Heitä saattamaan oli asemalle kerääntynyt sankka kansanjoukko. Lähtemättömästi tuo hetki on painunut mieleeni. Vallinnut järkyttävä hiljaisuus vaikutti enemmän kuin puheet. Läsnäolleet järjestelmän edustajat, ainakin poliisit, varmaan tunsivat paatumuksestaan huolimatta piston sydämessään.

Vuosi 1904 toi jonkinlaisen käänteen venäläistyttämispolitiikan vaiheissa. Suomalainen mies ampui Bobrikovin, ja ministerivaltiosihteeri Plehwe sai surmansa venäläisen vallankumouksellisen kädestä. Näin kaatui kaksi venäläistyttämispyrkimysten tukipylvästä ja maassa rupesi tuntumaan helpommalta hengittää.

Olin silloin jo kahdeksantoista vanha ja seurasin kiinteästi valtiollisia tapahtumia. Muistan hyvin, kuinka mieliala Kuopion seudullakin virkosi ja alkoi syntyä suunnitelmia yhä näkyvämmistä toimenpiteistä venäläismielistä virkavaltaa vastaan.

Suurella innostuksella seurattiin Säätyjen kokoontumista joulukuussa 1904. Sellaista ihmettä ei olisi tapahtunut Bobrikovin eläessä, eihän Säätyjä ollut kutsuttu koolle sitten, kun ne 1900 oli käsketty hajalle. Niiltä odotettiin vakavaa sanaa kansan raskaissa vaiheissa. Sellainen tulikin. Vuoden 1904 viimeisenä päivänä Säädyt hyväksyivät "Anomuksen toimenpiteistä laillisen järjestyksen palauttamisesta maahan". Sillä ei tietenkään ollut mitään vaikutusta, mutta vapauttava sana oli kuitenkin sanottu, kansan toive täytetty.

V. 1904 alkoi myös Venäjän—Japanin sota. Venäjän hallitus lähti

siihen ylimielisesti. Julkaistiin tukuttain Japania halventavia painotuotteita, ja Venäjän taantumukselliset sanomalehdet ilvehtivät, että lakeillaan tsaarin armeija heittää japanilaiset nurin. Toisin kuitenkin kävi: raskas tappio seurasi toistaan, ja vallankumousliike alkoi nostaa uhkaavasti päätään Venäjällä. Kaikesta tästä iloittiin Suomessa vilpittömästi. Suusta suuhun kulkevassa osuvassa pilkkalaulussa, joka yhä jatkui sitä mukaa kuin Venäjän vastoinkäymiset lisääntyivät, kuvailtiin koko sodan historia.

Seuraava vuosi merkitsi maamme oikeustaistelun historiassa varsin aktiivista kautta. Venäjän vallankumousliikkeen voimistuessa alkoivat sen mainingit tuntua meilläkin. Rauhallisessa Suomessa suoritettiin terroritekoja. Aikaisemmin oli Hämeen läänin kuvernööri Papkovia kohti heitetty pommi, tosin vaaraton. Salaneuvos Deutrichia kunnioitettiin samanlaisella, myös epäonnistuneella, panoksella. Vaasassakin sattui pommijuttu, jonka sanottiin olleen provosoidun. Järjestysvalta oli vähän sekaisin. Venäläisten poliisikomissaarien väitettiin olleen yllyttäjinä myös Helsingin katumellakoissa tammikuun 24— 25 päivinä.

Huhtikuun 14. päivänä oli Helsingissä jättiläismielenosoitus äänioikeusasian johdosta. Kansa alkoi liikehtiä. Se heräsi valvomaan etujaan. Sosiaalidemokraattinen puolue oli ollut toiminnassa kuusi vuotta, sen perustaminenhan sattui kohtalokkaasti yksiin helmikuun manifestin julkaisemisen kanssa. Ilmankos siitä tulikin venäläistyttämistoimenpiteiden vankkumaton vastustaja.

Helmikuussa oli murhattu prokuraattori Soisalon-Soininen. Tätä tekoa eivät kaikki venäläistyttämispolitiikan vastustajatkaan hyväksyneet. Surmattu oli tosin ollut järjestelmän miehiä, vieläpä kaikkein tärkeimmällä paikalla, laillisen menon ylimpänä valvojana, mutta hän oli kuitenkin suomalainen mies, joten häneen kohdistettu terroriteko tuntui monen mielestä oudolta. Ajan henki oli kuitenkin sellainen. Samalta vuodelta voitiin aikakirjoihin merkitä vielä kaksi "Viipurin pamausta". Kuvernööri Mjasojedov säilyi, mutta santarmieversti Kramarenko sai surmansa.

Laittomia asevelvollisuuskutsuntoja pidettiin Kuopiossa samaan tapaan kuin muuallakin. Arvellaan, että Pohjois-Savossa niiden vastustus oli sitkeämpää kuin useimmissa muissa Suomen maakunnissa. Myöntymysmiehiä oli näet meidän seudullamme jokseenkin vähän, kun taas perustuslaillinen väestö oli valpasta ja toimeliasta. Kuopion kaupungissa taas työväenliikkeelläkin oli vaikutusvaltaa.

Kuopion kutsuntapaikassa minäkin joidenkuiden koulutoverieni kanssa olin "järjestystä valvomassa", toisin sanoen estämässä halukkaita menemästä kutsunta-huoneistoon. Useimmat epäröivät saatiin sanan voimalla kääntymään takaisin, toisia kohtaan käytettiin, mikäli poliisin silmä vältti, lievää väkivaltaakin. Pääsi tietysti joku poliisin turvin sisällekin, joskin aniharva. Kutsunnassa käyneistä muistan kuopiolaisen ylioppilaan Eero Haapalaisen. Hän oli vahvasti päissään ja marssi synkän näköisenä sisälle. Haapalaisen myöhemmät vaiheet ovat tunnetut: hänestä tuli sosialisti, Suomen Ammattijärjestön pitkäaikainen puheenjohtaja, kansalaissodan eräässä vaiheessa punainen ylipäällikkö, joka kuitenkin hyvin nopeasti ryyppäsi virkansa. Punaisten johtomiesten mukana hän joutui Pietariin ja sieltä Petroskoihin, jossa ainakin yhteen aikaan oli viinatehtaan tarkastajana.

Kuopion läänin kuvernööri M.A. Bergh, harvinaisen töykeä satraappityyppi, osasi tehdä itsensä vihatuksi. Lieneekö kukaan toinen laittomuusajan virkamies hallinnut niin itsevaltiaasti kuin hän. Kuka olisi voinut uskoa, että tuo sama mies oli lupsakasti savolaisen huvinäytelmän "Savon sydämessä" ja eräiden muiden humorististen pikku palojen tekijä. Tuntuu kuin hänessä olisi ollut kaksi eri henkilöä: toinen suorastaan väkivaltainen laittomuusmies ja toinen veikeä humoristi. Hän demoralisoi alaisensa virkakunnan, harjoitti yhteistoimintaa santarmien kanssa, sekaantui törkeästi kuntien itsehallintoon ja sekoitti kaikin mahdollisin tavoin läänin oloja.

Kun läänin asukkaiden kärsivällisyys vähitellen joutui liian kovalle koetukselle, päättivät Kuopion ja ympäristön perustuslaillisten johtomiehet kutsua koolle kansalaiskokouksen pohtimaan läänin asioita ja kuvernööri Berghin suhtautumista niihin. Ajan lyhyyden vuoksi kaukaisemmista kunnista ei ehditty saada edustajia, mutta kuitenkin niitä kokoontui toistasataa edustaen 17 kuntaa. Tämä kokous pidettiin huhtikuun 20. päivänä 1905 ja siinä hyväksyttiin kuvernöörille jätettävä adressi, jonka alle kaikessa kiireessä oli koottu parituhatta nimeä. Seitsemäntoista edustajaa vei tämän adressin pöytäkirjanotteineen kuvernöörille.

Asiakirjassa esitettiin lyhyesti kuvernöörin turmiollinen toiminta, jolla hän vastoin virkavalaansa ja velvollisuuttaan oli vaikuttanut laillisen järjestyksen ja oikeudellisien olojen järkyttämiseen läänissä. Siinä sanottiin suoraan hänen menettäneen "sen luottamuksen, jonka puutteessa ei kukaan suomalainen virkamies voi toimia vahingoittamatta maataan, kansaansa ja itseään".

Ja loppupontena sanottiin: "Sen vuoksi omantuntonne ja velvollisuutenne Suomen kansalaisena mielestämme vaatii teitä vapaaehtoisesti virastanne luopumaan."

Kuvernööri ryhtyi väittelyyn lähetystön kanssa, joka luonnollisesti pysyi asiakirjan kannalla esittäen vielä suullisesti lisäaineistoa. Lopuksi Bergh juhlallisesti julisti, että hän on saanut valtuutensa keisarilta eikä suostu eroamaan.

Läänin asukkaiden mielipide oli kuitenkin saatettu kuvernöörin tietoon rohkeasti ja siekailematta ja verraten pian saatiin nähdä, että keisarin valtakirja ei pätenyt kansan vaatimusta vastaan.

Minä olin päässyt politiikan makuun seurailemalla tuttujen perustuslaillisten avulla maakunnan asioita, salaistakin toimintaa, ja lukemalla ahkerasti sanomalehtiä. Vähitellen mielessäni oli kypsynyt ajatus antautua sanomalehtimieheksi. Toiselta puolen veri veti teatteriinkin — siitä tulee puhetta tuonnempana — enkä kaikistellen tietänyt, kumpi ala enemmän houkutteli. Olin saanut päivälehtiin runoja ja kertomuksia, jotka tosin eivät sisältäneet politiikkaa, mutta olivat mielestäni jonkinlaista harjoitusta, jos ammatinvalintani kallistui sanomalehteen päin. Olinpa kerran saanut tekijäpalkkionkin silloisesta "Mikkeli"-lehdestä, jota jaettiin lakkautetun "Uuden Savon" tilaajille. Siinä oli julkaistu useita runojani ja kertomuksiani ja pyynnöstäni minulle lähetettiin niistä yhteensä mk 5:—. En ollut tyytyväinen palkkioon, mutta kun jälkeen päin satuin silmäämään noita seitsentoistavuotiaan kertomuksia, niin ihmettelin, minkä vuoksi ne oli julkaistu. Niiden kieli oli tosin sujuvaa, mutta mitään muuta niissä ei oikeastaan ollutkaan.

Kaikessa tapauksessa minä päätin pyrkiä kesätoimittajaksi sanomalehteen ja menin siinä tarkoituksessa toukokuun loppupuolella 1905 silloin Kuopiossa ilmestyneen "Otavan" toimitukseen. Tämän perustuslaillisen lehden toimittajina oli kaksi veljestä Marjanen, molemmat nyt jo olevaisen rajan tuolla puolen. Jouduin esittämään asiani nuoremmalle heistä, lehden toimitussihteerille. "Mitäs se nuori mies osaisi lehdessä tehdä?" hän kysyi. — "Kirjoittaa, eikös sellainen taito ole lehdessä tarpeen?" — Toinen myönsi. Sitten hän pani minut pienelle koetukselle: luki puhelimitse juuri saamansa pienen maaseutu-uutisen ja käski minun kirjoittaa se ulkomuistista; Tein niin, koe katsottiin kelvolliseksi, sovittiin palkasta, joka tuli olemaan ensimmäiseltä kuukaudelta mk 70: —, ja minun käskettiin tulla töihin kesäkuun ensimmäisenä päivänä.

Nopeasti se kävi ja nopeata oli jatkokin.

Nimittäin siinä suhteessa, että se varsin pikaisesti hävitti kaikki harhakuvitelmat. Minähän olin kuin hehkuvien hiilten päällä odottaessani kesäkuun ensimmäistä, jolloin pääsisin kuvittelemaani pyhään paikkaan: sanomalehden toimitukseen. Herkkä mieli aavisteli siinä jotakin hyvin kaunista ja runollista.

Toimitus oli juuri muuttanut uuteen huoneistoon, joka sijaitsi samalla tontilla kirjapainon kanssa. Toimitussihteeri Oskar Marjanen oli edellisenä päivänä lähtenyt lomalle, ja minä jouduin vereksenä miehenä hänen veljensä päätoimittaja Viktor Augustin oppiin. Meillä oli siinä kaksi huonetta, kummallakin omansa. Lehti ilmestyi kolme kertaa viikossa, sinä päivänä sattui olemaan lehtipäivä, joten ei ollut mitään erityistä kiirettä. Taittolista oli minun edessäni. Se oli aluksi aivan tyhjä, mutta pian päätoimittaja kronkkaisi siihen jotakin ja soitti asiapojan, joka vei käsikirjoituksen painoon. Hän selitti minulle listan tarkoitusta, ja minä koetin painaa hänen sanansa mieleeni. Siihen aikaan ei vielä käytelty sellaisia julmia otsakkeita kuin nyt ja jokainen uutinen merkittiin visusti omaan osastoonsa. Kirjoituksia ei pätkitty niinkuin nykyisen sanomalehtitekniikan vallitessa, vaan ne sai lukea alusta loppuun haparoimatta niiden jatkoa lehdestä sieltä ja täältä. Lehti olikin silloin siististi nelisivuinen ja se luettiin kannesta kanteen.

Olihan niitä jo siihenkin aikaan sanomalehdillä kirjeenvaihtajia, mutta eivät heidän tietonsa lehdille juuri tuoreina tulleet. Postinkulku oli huono eikä kertojilla ollut käsitystä asian kiireellisyydestä. Sitäpaitsi kirjeenvaihtajat mielellään havainnoivat vain paikkakuntansa yleistä elämää. Muistan siellä toimituksessa pidetyn jonkinlaista päiväkirjaa, johon liimailtiin lehdessä olleita ilmoituksia siltä varalta, että sitten otetaan selvää niiden tiedoittamista kokouksista. Puhelinverkko oli harva ja pääsy monille paikkakunnille takuusten takana, mutta jos jonkun kunnanpampun taloon oli puhelin, niin soittaa yritettiin. Ja heruihan niitä varsinkin kunnallisia uutisia sentään muutenkin.

No niin, tulihan siinä jonkinlaista aineistoa minun ensimmäisenä toimituspäivänäni, taisi tulla jokin puhelinsoittokin, ja sitten tuotiin "puhvin" luontoisia tietoja VPK:sta ja työväenyhdistyksestä. Jotakin minä siinä näpertelin ja näytin työni hedelmät päätoimittajalle, joka sitten minun nähteni merkitsi ne taittolistaan yhä selitellen, minkä vuoksi tämä pannaan juuri tähän osastoon. Oikovedoksiakin tuli hiljalleen, ja oiki neuvomisin minä sain päähäni korrehtuurimerkit, vaikka virheet olivatkin aluksi vähällä luistaa ohi silmien.

Ikävältä se ensimmäinen päivä tuntui, ei siihen mahtunut mitään runollisuutta. Jokin runonpätkä taisi tulla maaseudulta — niitä lehdille siihenkin aikaan tarjottiin, koska Suomen kansa on runoilevaa kansaa — mutta saatuaan nähdä tuotteen päätoimittaja pisti sen vikkelästi paperikoriin. Ei seuraavakaan päivä mitään erikoista tarjonnut ennen kuin illalla. Silloin näet päätoimittaja kutsuttiin jonnekin. Hän tuntui puhelimessa ensin estelevän, mutta kuului sitten suostuvan lähtemään vähäksi aikaa, viittasi taittolistaan ja kehoitti vain panemaan sinne kaiken, mikä näyttää lehteen sopivan. Kylläpähän sitten myöhemmin katsotaan vaikka korrehtuurista, mitä sinne on kertynyt. Nimittäin sitten, kun hän palaa. Aineisto oli vain huolellisesti tarkastettava ja korjattava. Minä olin vähän peloissani, mutta hän vakuutti, että ei tämä lehden tekeminen ole mitään ruudin keksimistä.

Päätoimittaja soitti myöhemmin, että hänellä olisi täällä muutakin tekemistä, eikä hän mielellään tulisi sinne lainkaan, jos sinä vain toimeen tulet — ja tietysti sinä tulet, kyllä taittaja sitten hoitaa loput. Minä en silloin vielä tietänyt, mikä on taittaja, mutta ounastelin, että se mahtaa olla joku kirjapainon virkamies. Minä lupasin koettaa parastani, mutta huomautin kumminkin, että tänne on tuotu isonpuoleinen nivaska venäjänkielisiä sähkösanomia, mitähän minä niille teen. "Panet lehteen tärkeimmät, loput paperikoriin, sotasähkösanomat kuitenkin sisään." — "Mutta ne pitäisi kääntää." — "Sinä käännät."

Lehtemme sai venäjänkielisiä sähkösanomia Pietarin toimistolta, ja päätoimittaja oli venäjän kielen taitaja. Silloin oli vielä sota Venäjän ja Japanin välillä ja sotasanomat oli pantava lehteen. Minä rupesin kääntämään niitä kouluvenäjäni avulla ja jonkinlainen selvyyshän niistä tuli, kun sanakirjaa ahkerasti käyttelin, mutta välistä oli sellaisia paikkoja, että täytyi ottaa mielikuvitus avuksi.

Lehtihän siitä syntyi. Mutta minä olin unohtanut erään tärkeän seikan: painoasiamiehen. Taikka oikeastaan minä en tiennytkään sellaisen herran olemassaolosta.

Kuopiolainen sensori, nimeltään Stenius, oli halvaantunut ukko, joka joskus oli hoitanut jotakin muuta virkaa, muistaakseni nimismiehen, mutta nyt vanhoilla päivillään joutunut tähän vähemmän miellyttävään tehtävään. Lohdutukseksi hän oli saanut kolleginsihteerin, vai olikohan kolleginasessorin arvon — molempi parempi, sillä kumpainenkin titteli oli ihan alimmasta päästä. Hän oli heikkonäköinen ja kuuro. Hänen toimintansa ei ollut aina ollut kaikkein ankarinta laatua. Hän oli joskus päästänyt lehteen "törkeän" kirjoituksen ja saanut siitä muistutuksen. Nyt hän koetti olla mahdollisimman tarkka ja pyyhki pois kaikki, mikä vähänkin haiskahti senaatin, kenraalikuvernöörin tai yleensä voimassaolevan järjestelmän arvostelulta. Mutta ukko saattoi helposti takertua johonkin kokous- tai juhlaselostukseen ja vainuta siinä sopimatonta julkaistavaksi. Niinpä minunkin ensimmäistä suurempaa työtäni, jonkinlaista Pohjois-Savon maakuntajuhlien selostusta hän huomattavasti typisteli. Se nyt oli sellainen lennokas juttu, johon oli koetettu kätkeä mietteitä olevista oloista.

Minä tuskastuin tästä kirjallisen työni hypistelemisestä siinä määrin, että menin henkilökohtaisesti "sedän" puheille. Sensori sanoi näet kaikkia toimittajia sinuksi ja kehoitti heitä kutsumaan itseään sedäksi. Minä koetin osoittaa kirjoituksen viattomuuden ja epäpoliittisuuden, mutta setä oli taipumaton.

"Älä sinä, nuori mies, koeta vetää minua nenästä. Jos se onnistuisi, niin siitä seuraisi ikävyyksiä meille molemmille: sinut pantaisiin linnaan tai vaikka karkotettaisiin ja minut erotettaisiin virasta. Ja huonomman te vain saisitte tilalle, usko pois."

Minä huomautin sensorille, että kiristävä ote oli höltynyt.

"Ei ole tullut sirkulääriä" hän sanoi, ja selostus oli eräiltä kohdiltaan uusittava.

Monta kertaa sitä ukkoa kuitenkin vedettiin nenästä aimo tavalla. Jonkin pyyhityn jutun tilalle pistettiin viime tingassa toinen, vahvasti allegorinen, jota ukko, myöhäisenä hetkenä väsyneenä ollen ei jaksanut ymmärtää. Vieläpä hän joskus kehaisikin, että kun tällaista panette lehteen, niin ei tule mitään ikävyyksiä.

Tavallisesti ladelma lähetettiin kirjapainosta suoraan sensuroitavaksi. Pietarin toimiston uutisia ei tarvinnut lähettää, sillä ne katsottiin luotettaviksi ilman muuta. Ukko luki ne vasta seuraavana päivänä lehdestä.

Toisen työpäiväni jälkeisenä aamupäivänä päätoimittaja sanoi, että sinähän näytät olevankin valmis lehtimies. Kiitos oli ansaitsematon, mutta röyhisti nuoren miehen rintaa. Pian painoasiamies soitti ja ihmetteli, kuinka lehteen oli tullut ihan hassuja uutisia. Ne tuntuisivat olevan Pietarin toimiston lähettämiä, mutta ei niissä ollut ollut tavanmukaista merkkiä (PT). Johan minä nyt olisin muistanut niihin lykätä sellaisen merkin. Päätoimittaja mutisi jotakin, että mitä lie se poika ajanut sinne... Minä olin luonnollisesti käännösvaikeuksien esiintyessä laittanut vähän omaani sekaan ja on huomattava, että minä kaikkien kunnon nuorukaisten tavoin toivoin Venäjän täydellistä tappiota, koska vihasin sortajaamme kaikesta sydämestäni, sielustani ja mielestäni.

No, sensoriukko oli pohjaltaan hyväluontoinen, ja hän lupasi unohtaa nämä omintakeiset sähkösanomat, jollei niistä hänen päämiehensä taholta ärähdetä. Ei liene ärähdetty, koskapa koko asiasta ei sen koommin kuulunut mitään.

Sillä tavalla alkoi minun sanomalehtimiesurani, jolla ajan oloon kertyi virkavuosia enemmältäkin. Ei siinä tarvittu korkeakouluja eikä paljon muutakaan. Ensimmäisenä kuukautenani sain selostaa yleisen raittiuskokouksen ja suuren maanviljelysnäyttelyn. Hyvin kai se kävi, koska ei muistutuksia tullut. Pikemminkin vähän kuin kiitosta.

Venäjän—Japanin sota, joka päättyi kesällä 1905 Venäjän tappioon, nujersi joksikin aikaa tsaristisen taantumuksen voimat. Me suomalaiset saamme kiittää Venäjän vallankumousliikettä siitä, että sortovallan ote täälläkin vähitellen hellitti ja että me marraskuun suurlakolla mainitun vuoden syksyllä saimme perustuslailliset oikeutemme takaisin ja saman kansanliikkeen vaikutuksesta myöhemmin yksikamarisen eduskuntamme.

Kuopiossakin valmistauduttiin suurlakkoon lokakuun viimeisenä päivänä. Kaupungintalolle oli kutsuttu kansalaiskokous klo 8. Väkeä, eniten työväkeä, joka kokoontui monituhatlukuisena, tulvi kuitenkin niin paljon, ettei kaupungintalon juhlasaliin olisi sopinut siitä kuin murto-osa. Sen vuoksi kokous siirrettiin kauppatorille kaupungintalon edustalle. Siinä päätettiin yksimielisesti aloittaa lakko, jonka tarkoituksena oli oleva laillisten olojen palauttaminen maahan. Samalla valittiin monihenkinen lakkokomitea. Siinä olivat edustettuina työväki ja perustuslailliset. Ns. suomettarelaisiakin kävi kokouksissa, joita sitten pidettiin joka päivä, mutta he eivät ottaneet osaa yleiseen menoon.

Samaan aikaan me kaupungin koululaiset pidimme kokouksen, jossa päätimme yhtyä lakkoon. Siinä kokouksessa minäkin tukevana poikana ja vankkana perustuslaillisena, sain "viran". Sitä toimittamaan menin seuraavana aamuna, jolloin jo kirkontornin kaikissa neljässä kulmassa liehuivat sinivalkoiset liput. Se oli tenhoava näky ja siitä syntyi runo, joka muistini mukaan alkoi näin:

    Taas liehut lippuna kansani
    niin vapaasti valkosini,
    jo kaukaa rohkea roihuntas
    se pistikin silmihini.

Sitten seurasi jotakin hyvin uljasta isänmaallista, mm. sanottiin näiden värien johtaneen ennenkin suomalaisia "taiston tiellä". Se oli historiallisesti väärin, sillä eivät nämä värit olleet aikaisemmin taistelleet, mutta kukapa siinä innostuksen vallassa nyt ehti ajattelemaan historiaa. Taidettiin se runo jossakin julkaistakin — historiasta välittämättä.

Niin, se virka, jota toimittamaan minä olin menossa juuri silloin, kun tuo "rohkea roihunta" silmiini pisti, ei ollut varsin merkillinen. Eräiden toisten yläluokkalaisten kanssa piti vain estää alaluokkalaiset menemästä kouluun. Jotkut opettajat koettivat hätistellä pikku poikia kouluun, mutta me valitut vartiomiehet sanoimme, että on lupa toistaiseksi, ja arimmat mammanpojat viskelimme lankkuaidan ylitse rännikadulle. Se toimeksianto hoidettiin loistavasti. Vähitellen sitten opettajatkin uskoivat, ettei nyt tule koulunpidosta mitään.

Voi, kuinka kaukana tuntui nyt olevan se rauhallinen aika, jolloin Kuopiossa oli vain neljä poliisia: Kekäläinen, Pykäläinen, Parviainen ja Vainikainen ja heidän päällikkönään "viskaal Voreljus". Niilo Forelius oli ainakin nuorempana ollut innokas teatterinharrastaja ja puuhannut Kuopioon kesäteatterin, jota Suomalainen Teatteri vieraillessaan kesällä 1874 (ja myöhemminkin) Kuopiossa käytti. Viskaali oli "suurella uutteruudella ja nerolla" muutellut entisen ruotuväen maneesin teatterihuoneeksi. Tämä kaikin puolin mukava mies "poliisilaitoksineen" oli joutunut sivuun venäläistyttämistouhun yhteydessä, ja kaupunkiin oli perustettu täydellinen poliisilaitos. Kun se oli järjestelmälle uskollinen, ei sille suurlakon alettua enää voitu uskoa järjestyksen valvomista, vaan valittiin oma järjestysmiehistö.

Kyllä siinä on perää, että armeijoja voidaan polkea maasta. Meille Kuopioonkin syntyi iso kansalliskaarti ihan käden käänteessä. Siinä seisoivat rinnakkain herrat ja työmiehet, koulupojat ja kauppa-apulaiset, ja harjoitukset aloitettiin ripeästi. Huomattavampaa puuhaa kaartilla ei ollut, mutta partioita lähetettiin kaupungille ja turvattiin yleinen järjestys. Kaartin toimesta haettiin Kantalan asemalta resiinalla Kuopioon säilytettäväksi asemapäällikkö Ilo. Se mies oli ilkeä suustaan, ja vartiomiesten täytyi välistä uhkaamalla hillitä häntä. Oli meille ilmestynyt revolvereitakin sen verran, että vartioon lähtevät aina saivat paukun mukaansa. Tuo samainen Ilo muuten säilyi rautatien virassa ja oli taas järjestelmän mies sitten, kun taantumus uudestaan vahvistut. Hän kohosi Hyvinkään asemapäälliköksi ja ampui itsensä vallankumouksen vaiheissa 1917.

Suurlakon huomattavimmaksi mieheksi Kuopiossa kohosi työväentalon vahtimestari Antti Mäkelin. Työväenyhdistys oli vilkkaassa toiminnassa jo ennen suurlakkoa, minäkin olin ollut sen talolla joskus näyttelemässä, mahdollisesti runoakin lausumassa. Työväestön osanotto suurlakkoon oli niin runsas, että se tietenkin oli oikeutettu saamaan johdon käsiinsä. Antti Mäkelinillä oli kantava ulkoilmapuhujan ääni, jota hän kajahutteli torille pystytetyltä lavalta hämäläismurteellaan. Hän se ilmoitti kaikki asiat ja toimi yleensä jonkinlaisena kuuluttajana. "Meitin soittokuntamme soittaa nyt Työväjen marssin", muistan Antin tiedoittaneen, ja taidettiin siinä soittaa "Marseljeesikin".

Kun sitten toista vuoden kuluttua tulivat ensimmäiset yksikamarisen eduskunnan vaalit, oli Antti Mäkelin aivan kuin itseoikeutettu edustajaehdokkaaksi. Hän tulikin valituksi useamman kerran sosiaalidemokraattiseksi edustajaksi, kunnes sitten sattui kieltolakipuolueen miehelle sopimattomaan tilanteeseen ja joutui "sairauden" vuoksi eroamaan. Siihen hänen valtiollinen uransa loppui verraten aikaisin. Hän koetteli vielä onneaan kommunistinakin, mutta ikämiehenä ei enää saavuttanut menestystä. Suurlakon historiaan hän kaikessa tapauksessa piirsi näkyvästi nimensä.

Kuvernööri M.A. Bergh, joka vielä keväällä oli röyhkeästi kieltäytynyt eroamasta virastaan, joutui nyt ankaramman painostuksen alaiseksi. Marraskuun 2. päivänä oli tavanmukaisesti klo 12 pidettävään yleiseen kokoukseen saapunut noin 10 000 henkeä, hyvinkin puolet Kuopion silloisista asukkaista. Kaupungilla oli tiedetty, että kuvernöörin asia tulee siinä kokouksessa käsiteltäväksi. Suuressa kansanjoukossa vallitsi enteellinen hiljaisuus. Keskuskomitea oli ennakolta laatinut kansalle esitettävät kysymykset:

"Tunnustaako kokous herra M.A. Berghin tämän läänin kuvernööriksi?"

Aivan kuin yhdestä suusta jymähti vastaus: Ei!

"Hyväksyy kokous ehdotuksen, että herra Berghin tulee viiden tunnin kuluessa poistua kaupungista?"

Yhtä jyrisevä vastaus: Hyväksyy!

"Hyväksyykö kokous ehdotuksen, että ellei herra Bergh viiden tunnin kuluessa poistu kaupungista, hänet vangitaan?" Jälleen ponteva hyväksymishuuto.

"Vastaako kokous herra Berghin turvallisuudesta, jos hän suostuu ehtoihimme?"

Vakava, voimakas huuto: Vastaa!

Herra Berghin kohtalo oli sinetöity. Yhdeksänmiehinen lähetystö lähti viemään kokouksen päätöstä kuvernöörille, ja valtava kansanjoukko seurasi mukana. Se täytti koko Piispanpuiston, jonka laidassa lääninhallitus ja kuvernöörin virka-asunto sijaitsevat. Siinä joukossa oli vanhaa ja nuorta, mutta se tunsi tilanteen vakavuuden. Totisina ja hiljaisina odotettiin lähetystön käynnin tulosta.

Aikaa tuntui kuluvan kokonainen iäisyys, mutta yhä hiljaisena vartoili kansa.

Lähetystö oli joutunut kiistaan kuvernöörin kanssa, joka oli kieltäytynyt noudattamasta kansan tahtoa. Lähetystö kävi selostamassa keskusteluja odottavalle kansanjoukolle. Vaadittiin vastausta viiden minuutin kuluessa. Kuvernööri silloin ilmestyi täydessä virkapuvussaan asuntonsa parvekkeelle yrittäen selittää kantaansa. Voimakkaat huudot keskeyttivät hänet.

Vielä hän teki verukkeita ja ilmoitti voivansa puolustautua. Keskustelun aikana hän oli jollakin tekosyyllä käynyt moniaita kertoja sisähuoneissa. Hän lienee koettanut päästä puhelimitse yhteyteen venäläisen sotaväen päällystön kanssa. Lakkokomitea oli kuitenkin asettanut vartijat puhelinkeskukseen, joten hänen puheluaan ei yhdistetty. Vartijat eivät kuitenkaan tulleet ottaneeksi selvää, minne hän pyrki, joten hänen yrityksensä jäi toteamatta. (Puolen kolmattakymmenen vuoden perästä Martti Wuori — hänet tunnettiin silloin enää vain kirjailijanimellään — jouduttuaan kanssani puheisiin näistä asioista kielsi aikoneensa turvautua venäläiseen sotaväkeen, mutta myöhemmin kerrottava tapaus osoittaa, että niin tuskin oli laita.)

Huomattuaan jääneensä yksin hän lupasi poistua määräajan kuluessa, otti lakkokomitean matkustusluvan ja antoi siitä kuitin. Lakkokomitea lähetti hänen käytettäväkseen ajoneuvot, mutta hänen huomattiin poistuneen veneellä. Hän oli soudattanut itsensä Rauhalahden kartanoon. Suurlakon loputtua hän matkusti Helsinkiin ja jätti eronpyyntönsä. Myöhemmin hän sai vapaalta Suomelta neljänkymmenentuhannen markan eläkkeen "ansioistaan".

Bergh ei kuitenkaan ollut vielä heittänyt kirvestään järveen. Hän oli joutunut harhailemaan maaseudulla jokseenkin tukalissa oloissa, majaillen mm. saunoissa, ja näiltä retkiltään hän oli jonkun miehen mukana lähettänyt kirjeen venäläisen sotaväen päällikölle kehoittaen tätä miehittämään lääninhallituksen. Näin ei kuitenkaan ehtinyt tapahtua, sotaväen päällikön aikaillessa lakko loppui.

Lakon jatkuessa työväen vaatimukset, etupäässä yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, alkoivat päästä yhä enemmän etualalle. Paikallisten puhujien lisäksi saapui lakon viime vaiheessa "punainen sisar" Sandra Reinholdsson Helsingistä pitäen voimakkaan puheen työväen vaatimusten puolesta. Porvarillisetkin ymmärsivät työväen panoksen merkityksen lakon onnistumiseen, ja lakon lopettamistilaisuudessa tuomari C. Borg lausui:

"Työväki, joka meille voiton antoi, vaatii meiltä, perustuslailliset, että me uhraamme tarmomme ja kaiken voimamme kehittääksemme tämän kuun 4. päivänä annetun manifestin suomia oikeuksia siihen, että voimme hyvinkin pian tulevaisuudessa sanoa, että sosialidemokratian nyt tekemät vaatimukset ja meidän ohjelmamme ovat samat ja niiden päämäärät toteutetut."

Niin, vapausmanifesti oli saatu, lakko sujunut kaikin puolin rauhallisesti. Sen edellä oli ollut kuohuntaa, mutta nyt saavutettiin voitto verettömästi.

Vapauden tuulet puhaltelivat nyt yli maan. Suurlakon jälkeen joulukuun 1. päivänä ryhtyi uusi senaatti toimeensa. Virkakunta puhdistettiin pahimmista järjestelmän miehistä. Mutta maassa liikkui levottomia aineksia, ja uusi hallitus katsoi pian tarpeelliseksi lisätä poliisivoimaa. Helsingin kansalliskaartin eräästä osasta syntyi punakaarti. Pääkaupungin valtuusto muodosti valkokaartin poliisin avuksi ja punakaartin vastavoimaksi.

Seuraava vuosi toi mukanaan outoja yllätyksiä. Valko- ja punakaarti iskivät yhteen Hakaniemessä. Se oli epäonnistuneen Viaporin kapinan seurauksia. Venäjän vallankumouksellisiin lukeutuvat lättiläiset Tsokke-veljekset ryöstivät Venäjän valtiopankin Helsingin konttorin. Pari kassanhoitajaa murhattiin virantoimituksessa ja heiltä ryöstettiin rahat.

Tuollaiset tapaukset sumensivat muutoin niin kirkasta valtiollista taivasta.

Kesällä 1906 olin jälleen pari kuukautta kesäapulaisena "Otavan" toimituksessa. Toimitustyö sujui jo kuin ennen tehneeltä, ja sinä kesänä tulikin uutisaineistoa runsaasti. Ennakkosensuuriakaan ei enää ollut vastuksina. Minkä lehteen laittoi, se siinä pysyi. Muutenkin oltiin sinä vuonna perustuslaillisessa lehdessä varsin vapaamielisiä. Työväenyhdistyksen asioita seurattiin siinä kuin muitakin.

Minun myötätuntoni olikin nyt kokonaan työväen puolella. Yhteiskunnallinen ajatustapani oli voimistunut. Valtiolliset tapahtumat olivat kireän perustuslaillisen taistelun aikana vieneet huomioni, mutta nyt minä, jolla jo pienestä pitäen oli ollut yhteiskunnallista vaistoa, jopa ymmärrystäkin, liityin sosiaalidemokraattien riveihin kiinteästi. En oikeastaan ollut marraskuun-sosialisti, sillä jo vuosia aikaisemmin olin erään joululoman aikana kirjoittautunut kotipaikkakunnalleni perustettuun työväenyhdistykseen. Nyt vain liityin suurempaan seuraan.

Kun sitten "Savon Työmies" perustettiin puheenaolevana vuonna, liityin läheisesti sen piiriin. Voimakkaita työväenhenkisiä runoja alkoi tulla satamalla, samalla kun venäläistä sortovaltaa ivailevat satiirit vuorottelivat vallankumouksellisten säkeiden kanssa. Olin mahdollisimman jyrkkä, runoissa oli tulta ja verta ihan liikaakin, niin että monta kertaa olen myöhemmin ihmetellyt, mikä noin oli kirjoittajan vihastuttanut tähän porvarilliseen yhteiskuntaan. Mutta eihän se ollut muuta kuin nuoruutta, oikeata nuoruutta, jonka pitää olla jyrkkä. Helmikuussa 1907 ilmestyi runoyritekokoelmani "Ikeen alta", jonka "Savon Työmiehen" kirjapaino kustansi. Se meni kuin kuumille kiville valistusjanoisen työväen keskuuteen. Aivan eri asia sitten on, missä määrin se pystyi tuota janoa sammuttamaan. Kiittävän maininnan se sai myös jossakin porvarillisella vapaamielisellä taholla, ainakin "Helsingin Sanomissa".

"Savon Työmiehen" päätoimittajaksi valittiin kansakoulunopettaja J.A. Mustonen. Hän tuli jostakin Iisalmesta tai sen lähiseudulta. Hän oli pitkätukkainen, palavasilmäinen, oikea alkuaikojen agitaattorityyppi, elämältään raitis ja nuhteeton. Hän kirjoitteli sen ajan tyyliin pitkiä pakinoita ja artikkeleita. Jouduin paljon tekemisiin hänen kanssaan sekä toimituksessa että yksityiselämässä, koska satuin asumaankin hänen seinänaapurinaan.

Kuopiossa tapahtui Haapaniemen tehtaan kassanhoitajan ryöstö 1907. Häneltä vietiin työläisten palkkarahat. Juttu oli aluksi varsin sekava, kunnes se vähitellen rupesi keriytymään selväksi. Mainittu Mustonenkin oli jollakin tavalla sekaantunut siihen, mutta hän livisti ajoissa Amerikkaan eikä hänestä sen perästä kuultu mitään.

Vasta jälkeenpäin minä muistin Mustosen kerran saunassa kysyneen minulta, tiesinkö, mikä oli SVJ. Luonnollisesti minä olin siitä aivan tietämätön. Hän mainitsi, että se on Suomen vallankumouksellinen järjestö ja että se pitää ampumaharjoituksiaan metsässä, olikohan Neulamäen rinteellä. Seuraavana sunnuntaina heillä oli pistoliharjoitukset. Kun minä ihmettelin, mistä järjestö saa aseita, hän vain hymähti ja sanoi, että kyllä niitä aina saa. Sen enempää ei milloinkaan ollut puhetta järjestöstä, ja tuokin keskustelu minulta unohtui. Selville kävi kuitenkin oikeudessa, että jonkinlainen järjestö teon tekijöiden takaa häämötti, mikään yksityisluontoinen rikos se ei ollut.

Kevätpuolella 1907 minä jo auttelin "Savon Työmiehen" toimitusta käytännöllisessä työssä. Varsinkin vaaliaikana apu oli tarpeen, sillä lehden toimitussihteeri kuopiolainen kirjansitoja P.J. Mömmö oli eduskuntaehdokkaana ja kulki vaalimatkoilla. Hän tulikin valituksi ensimmäiseen eduskuntaan ja mahdollisesti vielä seuraavaankin, mutta sairastaen keuhkotautia hän pian sortui manan majoille.

Minä olin vakaasti päättänyt ryhtyä sanomalehtimieheksi ja niinpä palattuani Helsingistä ylioppilastutkintoa suorittamasta menin heti seuraavana päivänä "Savon Työmiehen" toimitussihteeriksi. Toiminta-aikani loppui kuitenkin lyhyeen, sillä jo puolentoista kuukauden perästä erosin liittyäkseni Ida Aalbergin Unkarin-turneeseen.

Thalia sillä kertaa vielä voitti.

Parrasvalojen kahden puolen

Kosketusta välittävään taiteeseen on minulla ollut jokseenkin koko elämäni ajan — parrasvalojen kummallakin puolella.

Kahdeksatta käydessäni opettaja pani minut lausumaan pienoisen runon kansakoulun kuusijuhlassa. Äiti harjoitti minua huolellisesti. Runo oli painettuna tarkastaja Haapasen silloin jo toimittamaan 15 pennin hintaiseen joululehteen "Joulusanoma lapsille" ja muistaakseni Haapasen kirjoittamakin. Muistan yhä vielä sen ensimmäisen jakeen:

    Joulusiivoa pyydän sulta,
    iankaikkinen puhtaus.
    Kynttilöihini tuo'os tulta,
    kaiken maailman valkeus.

Opettaja nosti minut pöydälle ja runon loputtua takaisin, taputtaen ystävällisesti poskelle. Menestys lienee ollut joltinenkin, sillä jouduin kohta tehtävän suoritettuani tätiväen hyväiltäväksi. "Pappi pojastasi tulee", sanoi pastori Snellmanin rouva äidilleni, ja siitä tuli jonkinlainen "iskulause", jonka sain kuulla silloin tällöin vielä lyseon alemmilla luokilla. Myöhemmin äiti siitä luopui ja vastasi eukkojen uteluihin: pappiko pojastasi tulee, että tulkoonpa mikä hyvänsä, kunhan tulee kunnon mies. Pappi kaikessa tapauksessa oli siihen aikaan maalaisten ihanne, eivät he juuri muuta herraa tunteneet ja tunnustaneet. Nimismies ei nauttinut lähimainkaan samaa arvonantoa kuin pappi, ja lääkäri oli kansalle vieraampi ja kaukaisempi.

Sitten tätä suullista esiintymistä jatkui, ja viimeisellä osastolla ollessani olin kansakoulun esilukijana, jonka tehtävänä oli mm. rukousten lukeminen. Pojalla kuului olleen raikas ääni ja selvä esitys.

Kansakoulussa ollessani sain myös ensimmäisen ja useamman vuoden mittaan ainoan maininnan sanomalehdessä. Isäni, joka maalaispoliisina kävi valvomassa järjestystä iltamissa, otti usein minut mukaansa. Eräässä sellaisessa tilaisuudessa minä esiinnyin lausujana, äitini harjoittamana silloinkin, ja siitä mainittiin lehdessä, että konstaapeli sen ja sen pieni, tuskin kymmenvuotias poika esitti parikin omaa sepittämäänsä runoa ja Vänrikki Stoolin tarinoista "Munterin". Lyhyessä maininnassa oli vain kaksi virhettä: olin parahiksi sivuuttanut kymmenen vuotta ja runot olivat muistaakseni Eino Leinon; olin ne löytänyt jostakin joululehdestä.

Iltamia yhdeksänkymmenluvulla pidettiin, vaikka yhdistysten ja seurojen taloja ei pitäjässämme ollut. Niitä toimeenpantiin maalaistalojen suurissa tuvissa. Olin useammassakin sellaisessa tilaisuudessa, mutta en muista niissä esitetyn yhtään näytelmää. Vasta seuraavana vuosikymmenenä alkoi näytelmä esiintyä ohjelmassa, ja se esitettiin siellä, missä seurataloja ei silloinkaan vielä ollut, pirttiin kyhätyltä lavalta. Hiiltä käytettiin naamioimiseen ja kuusennaavaa parraksi. Seuranäytteleminen oli kaupunkipaikoissa kukoistanut jo paljon aikaisemminkin, mutta syvällä Savon sydämessä se pääsi vauhtiin vasta vuosisadan vaihteessa, huomattavammin sen ensimmäisellä kymmenluvulla.

Näyttämön ihmeelliseen maailmaan tutustuin oikeassa teatterissa. Suomalainen Maaseututeatteri esiintyi silloin ensimmäistä toimintavuottaan 1899—1900 ja tuli Kuopioon tammimarkkinoiksi, kuten sen tapana myöhemminkin oli. Koulukortteerini oli silloin tulevan kirjailijattaren Maria Haggrén-Jotunin vanhempien kotona. Näillä oli oma talo Minna Canthin- ja Hämeenkatujen kulmassa. Isoisä oli ollut peltiseppä ja samaa ammattia hoiteli isäkin, joka oli käynyt lyseota, mutta joutunut eroamaan jonkin kommelluksen vuoksi, kuten sanottiin, eikä ollut sitten enää pyrkinyt opintielle, vaan ryhtynyt isänsä ammattiin. Hän oli leikkisä ja valistushaluinen mies, joka luki tarkasti sanomalehdet ja tutustui, mikäli tilaisuutta oli, kirjallisuuteenkin. Hän se ensimmäisenä "paljasti" tyttärensä kirjalliset harrastuksetkin. Maria kirjoitteli jo silloin yhteiskoulun seitsemäsluokkalaisena johonkin Viipurin lehteen novelleja, mutta ei hiiskunut tästä puuhastaan kenellekään. Isä oli sattunut näkemään hänelle saapuneen palkkiolähetyksen, ja siitä Marian harrastukset tulivat tunnetuiksi perheen keskuudessa.

Maria oli vilkas ja puheliaskin, vaikka hän sentään vetäytyi mielellään saliin, jossa asusti. Mikäli muistan, kävi hänen luonaan joskus naistovereita, mutta mitään vilkasta kanssakäymistä koulutoveriensa kanssa hänellä ei ollut. Lieneekö hän pitänyt minua kehittyneempänä kuin kanssani samanikäistä veljeään, vai mistä lienee johtunut, että hän usein otti minut mukaansa iltakävelylle. Hyvää vauhtia me silloin pistelimme Väinölänniemen ympäri. Ja Maria Jotuni minut vei ensimmäisen kerran teatteriinkin. Hän oli minun, kolmetoistavuotiaan koulupojan, silmissä täysi neiti, mutta eivät taitaneet hänenkään rahavaransa olla kovin runsaat, koskapa tyydyimme Kuopion vanhan teatteritalon sivulehteripaikkoihin, jotka maksoivat 75 penniä. Ne olivat nojatuoleja sikäli, että oli nojattava eteenpäin kaidetta vasten, minkä ohessa seisojia kasaantui selkään kokonainen lauma. Kun sali oli melkein neliskulmainen, oli näyttämölle katseltava pää suunnilleen suorassa kulmassa. Taidenautinto tuntui niskanikamissa vielä seuraavana päivänäkin. Mutta mitäpä siitä, ihana muisto oli jäljellä.

Ensimmäinen näkemäni näytelmä oli "Tuulispää" (Froufrou). Tämä ranskalainen teos lienee mennyt yli silloisen ymmärrykseni, koska en muista siitä muuta kuin hyvin kalpeasti muutamia henkilöitä, ennen kaikkea Kosti Elon ja Hilda Pihlajamäen (silloisen Martinin), luultavasti myös Aino Haverisen. Joku heistä, kenties Aino Haverinen, pyörtyi näyttämöllä — tietysti asianmukaisesti, jollei tämäkin muisto ole harhaa. Niin vähäisen vaikutuksen kuin tämä näytelmä minuun tekikin, se sytytti kuitenkin teatterirakkauden, joka on kestänyt halki elämän. Jo tämän Maaseututeatterin ensimmäisen Kuopiossa käynnin aikana minun täytyi keinolla millä tahansa päästä jokaiseen näytäntöön. Siinä ei valittu ohjelmaa, vaan mentiin katsomaan kaikkea ja niin monta kertaa kuin kutakin näytelmää esitettiin.

Pian sattuikin elämys: esitettiin "Seitsemän veljestä", todennäköisesti Hemmo Kallion sovituksena, koskapa sitä jo vuotta aikaisemmin oli näytelty Suomalaisessa Teatterissa, joten, se oli saatavissa. Maria Jotuni lienee silloinkin ollut toverinani.

"Seitsemän veljeksen" esitys velisarjoineen nousee yhä vieläkin eteeni ilmielävänä, aika ei ole voinut sitä himmentää. Veljekset olivat: Juhani — Kaarlo Halonen; Tuomas — Aaro Itkonen; Aapo — Albert Kerttula; Simeoni — Ville Laakkonen; Timo — Simo Osa; Lauri — Kosti Elo; Eero — Iivari Paatero. Kanttoorina muistan Aapo Pihlajamäen, mutta naisosat, joita ei ollutkaan kuin kaksi huomattavampaa, ovat haihtuneet mielestäni, kun taas Emil Kauppi Piki-Mikon vähäisessä tehtävässä on jäänyt mieleen.

Maaseututeatteri vieraili sitten Kuopiossa säännöllisesti joka vuosi, ja teatterihullu koulupoika joutui näkemään huomattavan määrän erilaista ohjelmaa. Mainitut miesnäyttelijät, jotka etupäässä olivat Maaseututeatterin kannattavia voimia, ovat jääneet mieleen monissa näyttämöhahmoissa. Heidän lisäkseen liittyi teatteriin jonakin myöhempänä vuonna kuopiolainen Kaarlo Braxén, aikaisemmin jo nähty paikkakunnalla eräissä Suomalaisen seuran kuvaelmissa ja Maaseututeatterin avustajana. Joitakuita käypäläisiä nähtiin silloin tällöin, mutta he eivät jättäneet muistiin syvempää jälkeä, sillä he poistuivat pian teatterista. Silloisista naisnäyttelijöistä ovat ennen muita jääneet mieleen Hilda Martin (Pihlajamäki), Aino Haverinen, Aili Itkonen ja Aura Innanen, joka viimeksimainittu kuitenkin pian erosi teatterista.

Ikimuistettavasta Jukolan velisarjasta Kaarlo Halonen pysyi teatterissa v:een 1905. Juhanina hän vaikutti syvästi silloiseen herkkämieliseen katsojaan. Myöhemmin muistan hänet Holoferneksena "Juudithissa" ja Herodeksena Sudermannin näytelmässä "Johannes". Viimeisinä Maaseututeatterin vuosinaan hän lihoi liikaa ja joutui yhä enemmän syrjään ohjelmistosta.

Aaro Itkonen oli erittäin muuntautumiskykyinen näyttelijä ja monipuolinen lahjakkuus. Hänen ohjelmistonsa ääriviivat olivat kaukana toisistaan. Jyhkeästä Tuomaasta Kullervoon on matkaa, samoin "Elinan surman" Uolevista Adolf Paulin Kristian tyranniin. Hänellä oli myöskin laulunääni, ja hän esitti m.m. pikku "Mustalaisen" Petiä ja reipasta betjaaria "Hevospaimenessa". Pian sen jälkeen hänet nähtiin vakavana opettaja Flaschmannina. Kuvaavimpana muistona hänen muuntautumiskyvystään on jäänyt mieleeni Kasimir Leinon "Jaakko Ilkan ja Klaus Flemingin" Kaarle herttua ja jo seuraavassa näytöksessä surkea talonpoika. Vilahtelee mielessä muitakin hänen osiaan: hammastautinen lukkari jossakin unkarilaisessa kansannäytelmässä, ruhtinas Emmeritz, Princivalle "Monna Vannassa". Hänen äänensä kävi käheäksi ja hänkin erosi jo 1902 Maaseututeatterista. Myöhemmin hän taas toistakymmeneksi vuodeksi palasi vanhalle alalleen, mutta ei joutunut näköpiiriini.

Albert Kerttula esitti paljon erilaisia osia Maaseututeatterissa minun nuoruuteni aikana. Paitsi mielevää Aapoa, muistan Kerttulan "Murtovarkauden" ketteränä ja liukkaana Hoppulaisena. Eräitä hänen esittämiään herrasmiehiä on niin ikään jäänyt mieleeni, mutta ennen kaikkea on hän elävästi muistissani "Regina von Emmeritzin" Kustaa Aadolfina ja Klaus Fleminginä Kasimir Leinon ennen mainitussa näytelmässä. Mutta monet huvinäytelmähenkilöt osoittivat hänen "venyväisyyttään". Hän oli teatterinsa tukipylväitä, aina tulessa.

Vilho Laakkonen oli otettu teatteriin muusikkona. Hänellä oli lukkariurkurin koulutus ja hyvä laulunääni, sanottiin sen olleen Suomen korkeimman tenorin siihen aikaan. Ulkomuotonsa vuoksi hän ei kuitenkaan sopinut laulutehtäviin. Ainoana sellaisena muistan korpraali Loriot'n pienen osan "Pikku pyhimyksessä". Häntä teatteri voi käyttää vain täyteosissa. Hänen Simeoninsa on kuitenkin painunut häipymättömästi silloisen poikasen mieleen.

Simo Osan Timo ilahdutti puolenviidettäkymmentä vuotta sitten nuorta koulupoikaa ja säilyy mielessä yhä muistona niiltä ajoilta, jolloin oltiin herkkiä ja vastaanottavaisia. Harva maaseudun näyttelijä on pysynyt niin uskollisesti saman teatterin palveluksessa kuin Simo Osa. Hän palveli viipurilaista Thaliaa Maaseututeatterin alusta alkaen siksi, kunnes talvisotamme lakkautti Viipurin kaupunginteatterin toiminnan. Siltä kaudelta, mikä tässä lähinnä on kysymyksessä, paitsi ikimuistettavaa Timoa, on hänen luomistaan jäänyt muistiin Sudermannin "Johanneksen" nimiosa. Myöskin hänen Othellonsa häämöttää muistissani, vaikka en ole oikein selvillä, olisinko sen nähnyt Maaseututeatterin ensi vuosina vai myöhemmin. Aina hänkin oli tulessa, mutta muita suurempia saavutuksia kuin mainitut ei ole mieleen tarttunut.

Kosti Elo esiintyi nuoruusvuosinaan ensimmäisenä rakastajana ja luonnollisesti vaikutti syvästi nuoreen teatterientusiastiin. Mutta vaikutelma hänestä jäi jollakin tavoin yleiseksi, mitään erikoisesti mieleen syöpynyttä näyttelijätekoa ei ole mielessäni. "Monna Vannan" Quido on muistissa sangen hämäränä, mutta "Punaisen laukun" Csillag Pali muistuttaa hänen kovasti värisevästä, joskin miellyttävästä laulunäänestään, samoin laulutehtävä ensimmäisessä Maaseututeatterin esittämässä operetissa "Pikku pyhimys". Kosti Elon toimintaa jouduin seuraamaan, milloin kauempaa milloin lähempää, koko hänen elämänsä ajan. Joitakin viitteitä siitä tuonnempana.

Iivari Paatero oli muuntautumiskykyisimpiä näyttelijöitä, mitä tässä maassa koskaan lie syntynyt, siinä suhteessa verrattavissa Aaro Itkoseen. Hän kuoli seitsemänviidettä vuoden vanhana luomistyönsä huipulla, ehtien kuitenkin jättää jälkeensä kunnioitettavan elämäntyön. Jos tahtoisi nimetä hänen varsinaisen alansa, niin olisi se ehdottomasti salonkimiehen. Hänen puheensa oli hienostunutta, toisinaan melkein liiallisuuteen asti, käytöksensä samoin, kävely herrasmiehen ja liikkeet hillitysti siroja. Hän osasi huvittamisen taidon, mutta näytteli vakavaakin yhtä onnistuneesti. Sen jälkeen kun hänen kirskahtavan-pirteä Eeronsa oli valloittanut sydämeni, pysyi hän erikoisena suosikkinani. Kun uusi mainosohjelma ilmestyi kaupungille, muistan aina ensiksi katsoneeni, oliko Paatero mukana. Tietysti hän oli, sillä mikäpä näytelmä olisi voinut mennä ilman häntä. Yhä vielä uskottelen itselleni, että hän ranskalaisessa farssissa oli ranskalaisempi kuin kukaan muu, ja nykyjuutalaisen kuva syntyi hänen muovaamanaan koulupojalle, joka ei ollut nähnyt muuta kuin kotikaupunkinsa Kalle Smottin — hänkin kääntynyt ja suurimman osan rotuominaisuuksiaan menettänyt. Cyrano de Bergerac ja Edmund Kean saivat hänestä loistavan tulkitsijan, ja tuskinpa myöhemmin edes Orjatsalon upea Kean pystyi himmentämään Paateron luomaa kuvaa suuresta näyttelijästä. Historiallisesti Paateron pieni ja ruumiillisesti hento olemus vastasi alkuperäistä Keania, ja mikäli muistan, hänen sisäinen pontensa oli valloittava. Cyranon vaihtelevat vuorosanat lennähtelivät hänen suustaan niin eloisina, että vieläkin on kuulevinaan niiden kaiun. Tämä muisto onkin sitä voimakkaampi, sillä en sattunut näkemään Axel Ahlbergia tässä osassa, joten vertauskohta puuttuu. Kansanmiehiäkin Paatero esitti vakavasti ja harkitusti. Muistan hänet esim. Aholan Anttina "Murtovarkaudessa". Koko ajan hän oli yksivakainen ja juro torppari, mutta mikä lienee häntä riivannut viimeisessä repliikissä: hän yhtäkkiä kiskaisi sen falsetilla, voisi sanoa paateromaisesti, sillä äänellä, mitä hän joskus käytti farssissa. Se rikkoi hiukan karaktääriä, mutta se annettiin hänelle anteeksi. Niin, Paatero näytteli minkälaisia osia tahansa, hän oli, kansanomaista sanontaa käyttääkseni, joka paikan höylä. Vertasin hänen muuntautumiskykyään Aaro Itkosen samanlaiseen ominaisuuteen. Heidän luomistapansa lienee kuitenkin ollut aivan erilainen. Itkonen oli enemmän vaistonäyttelijä, jolle kaikki luontui helposti, kuin itsestään. Paatero taas tutki osansa, pienimmätkin, tarkasti ja muovaili niitä hartaasti. Hän oli älyllinen näyttelijä sanan varsinaisessa merkityksessä, niin älyllinen, että joskus myöhemmin, kun arvostelukyky jo oli kehittyneempi, jäi hänen henkilöistään kaipaamaan riehahtavampaa tunnetta. Mutta mestari hän oli kaikessa tapauksessa.

Aapo Pihlajamäki oli myös Maaseututeatterin tukipylväitä. Hän oli Adolf Lindforsin vastine maaseudulla, mutta hänen alansa oli laajempi. Jaakko Ilkka Kasimir Leinon, ennenmainitussa kahden illan näytelmässä jäi selvimmin mieleen. Se näyteltiin kolme kertaa Kuopiossa, ja jokaisena iltana olin katsomossa. Kokonaisia repliikkejä alkoi jäädä mieleen. Penttula ("Murtovarkaus"), Harpagon ("Saituri") ja Hieronymus ("Regina von Emmeritz") kestävät edelleen muistissani. Pätevää työtä hänkin teki ja suurta suosiota nautti. J. 1904 hän jätti maaseudun siirtyen Kansallisteatteriin — onnettomuudeksi maaseudulle ja ehkäpä itselleenkin, sillä pääkaupungissa hän aivan liian aikaisin joutui "vaarin päiville", lepäämään niille laakereille, jotka hän maaseudulta oli hankkinut. Hänen nimensä näkyi ani harvoin päänäyttämön ohjelmissa.

Hilda Martin esitti puheenaolevana kautena joukon suur-osiaan. Elävästi ovat muistissani "Elinan surman" Kirsti Fleming, Regina von Emmeritz, Judith ja Monna Vanna. Me koulupojat — olihan meitä joitakuita teatterihulluja varsinkin, yläluokilla — ihailimme hänen ylhäistä olemustaan noissa osissa, ja hänen tumman äänensä kaiku jäi kauaksi aikaa, toisille ehkä ainiaaksi, soimaan korvissamme. Suomalaisen näyttämötaiteen historia on yhä kirjoittamatta, ja Hilda Martininkin loisteliaat saavutukset ovat enemmän tai vähemmän onnistuneihin tilapäisiin sanomalehtiselostuksiin merkittyinä hautautuneet arkistojen tomuihin, mutta kun ne kerran kaivetaan sieltä esiin, niin tämä näyttelijätär on esiintyvä maamme näyttämötaiteilijain aivan ensimmäisten joukossa. Kansallisteatteriin siirryttyään (1904) hänkin joutui huomattavasti sivummalle suuresta ohjelmistosta.

Toiset senaikaisen Maaseututeatterin naisnäyttelijät eivät ole jättäneet muistiin syvempää jälkeä, paitsi Aino Haverinen, jota lienee pidettävä ensimmäisenä suomenkielisenä operettidiivana. "Pikku pyhimyksen" ja "Nuken" pääosat eivät unohdu mielestä. Unkarilaisten kansannäytelmien laulavat tyttölapset muistetaan myöskin.

Myöhemmin, kun olin jo "vanha" teatterin ystävä, ilmestyivät Maaseututeatterin palkeille sittemmin toisaalla tunnetuiksi tulleet Väinö Sola, Simo Kaario ja Kaarlo Saarnio. Sola sai viisivuotisen alkukoulutuksen mainitussa teatterissa, esittäen tehtäviä opereteissa ja laulunäytelmissä, mutta näytellen myös useita puheosia. Kaarion, joka aikaisemmin oli herättänyt huomiota Kuopiossakin "Kummittelijain" Osvaldina Kaarle Halmeen kiertueessa, hyvä laulunääni johti myös laulutehtäviin, vaikka hän muuten oli välillä kaikkiruokainenkin. Saarnio oli vajaan vuoden Maaseututeatterissa, erosi keskellä vuotta Halmeen mukana ja siirtyi tämän perustamaan Tampereen Teatteriin, josta hänen tiensä sitten johti Kansan Näyttämölle. Sitä ja sen seuraajaa hän onkin uskollisesti palvellut näihin saakka.

Kiertuevimma ei vuosisadan vaihteessa ja tämän vuosisadan alkukymmenellä ollut niin yletön kuin itsenäisyytemme aikana. Silloin oli vielä keksimättä keino näytellä "Elinan surmaa" ja "Regina von Emmeritziä" tai muita suuria näytelmiä viidellä hengellä. En muista tuona aikana Kuopioon eksyneen muuta kuin yhden aivan alkeellisen kiertueen, joka esitti "Närkeläiset". Siinä oli kannattavana voimana silloin näyttämöllä ensi askeleitaan hapuroiva Väinö Viljamaa, joka sitten ehkä vuoden päästä liittyi Kasimir Leinon vain yhden näytäntökauden (1903—04) eläneeseen Suomen Näyttämöön, saavuttamatta vielä siinäkään huomiota. Kuopiolaiset suhtautuivat epäillen tuntemattomaan kiertueeseen, ja yleisöä oli näytännössä vain kourallinen. Suomen Näyttämöllä taas oli Kasimir Leinon ja eräiden Maaseututeatterista siirtyneiden näyttelijäin nimen ja maineen vuoksi menestystä. En muista sen esittäneen Kuopiossa muuta kuin Elviira Willmanin silloin hyvässä huudossa olleen "Lyylin".

Kiertueita niinäkin vuosina sentään liikkui, joskin harrasteeseen. Kaarle Halme kävi useampina vuosina ja itse Adolf Lindfors kerran. Heillä oli hyvä henkilökunta, vaikkakaan esim. Adolf Lindforsista ei mieleeni jäänyt erikoista muistikuvaa; hänen näytelmänsä — muistaakseni "Kyynelten hirmuvalta" tarjosi suurelle taiteilijalle kovin mitättömän tehtävän. Kansallisteatteri esitti ainakin "Hannelen" ja "Tukkijoella". Edellisestä on jäänyt mieleeni vain Olga Leinon suloinen olento nimiosassa. Kumma kyllä, että Otto Närhi, joka lienee ollut mukana, on täysin häipynyt muistista. "Tukkijoella" lienee ollut käypäisempää silloisen koulupojan mentaliteetille, koskapa kaikki tärkeimmät henkilöt ovat säilyneet muistissa: Turkka — Evert Suonio; Tolari — Taavi Pesonen; Maija — Kirsti Suonio; Pietola — Emil Falck; Katri — Lilli Högdahl; Rättäri — Eino Salmela; Pölhö-Kustaa — Olga Leino; Anni — Alma Auer; Huotari — Iivari Kainulainen. Miten paljon "Tukkijoella" näytelmää onkaan moitittu, jopa usein julkisessa sanassa ivailtu yleisöäkin, joka viitsii sitä katsella, se on tullut tunnetuksi jokaisessa maamme kolkassa. Jos varsinkin ennen ensimmäistä maailmansotaa pistäytyi minkä pikku paikkakunnan näyttämölle tahansa, kohotti siellä nurkassa savotankontti muistona näytelmän esityksestä. Vain Artturi Järviluoman "Pohjalaisia" on myöhemmin kyennyt kilpailemaan kansansuosiosta "Tukkijoen" kanssa, tosin taiteellisilla ansioillaan. "Pohjalaisten" isänmaallinen paatos on aina pysynyt tuoreena ja valloittavana, mutta "Tukkijoella" tuntuu jo nyt radiossa esitettynä hyvin haalistuneelta, jopa ikävältä. Mutta pitkän aikaa se hallitsi maamme näyttämöitä "arvovaltaisesti".

Elli Tompurin kiertueen käydessä Kuopiossa tapahtui sellainen ihme, että pari meitä lyseopoikaa pääsi ihan näyttämölle. Mutta me olimmekin jo silloin herroja seitsemäsluokkalaisia. Tämä oli Elli Tompurin ensimmäinen "Salome"-kiertue, ja toisena näytelmänä oli "Sylvi". Viimeksimainittuun tarvittiin frakkipukuisia herroja tanssiaiskohtaukseen avustajiksi, ja mikäpähän siinä muukaan auttoi kuin lainata frakki ja mennä mukaan. Olihan sentään komeata esiintyä ihan oikeassa teatterissa.

Seuranäyttämöltä silloin oli kokemusta jo aika riskisti.

Kuopion klassillisen lyseon kolmannen ja neljännen luokan oppilaat perustivat keskuuteensa Siveysseura-nimisen järjestön, jonka tarkoituksena oli vastustaa kaikkia huonoja tapoja, etupäässä luullakseni tupakanpolttoa. Seuran esimiehenä oli lehtori Antti Puupponen, kaiken hyvän harrastaja, joka sitten muutamia vuosia myöhemmin meni naimisiin ja rupesi — niin kerrottiin, todeksi en vakuuta — tupakoimaan, koska hänen vaimonsa mielestä tupakoiminen ja varsinkin tupakan tuhka kukkien juurella edisti niiden kasvua. Ensimmäisenä vuotenaan seura toimi pontevasti ja auttoi minutkin omakohtaiseen kosketukseen parrasvalojen kanssa.

Seuran jäsen Kalle Lindeblom oli erästä juhlatilaisuutta varten kirjoittanut kaksikin teosta. Toinen oli lyhyt näytelmä, joka varsin realistisesti valaisi juoppouden kirousta. Minä näyttelin siinä perheenäitiä, pesumuijaa, jonka täytyi elättää perhettä, kun mies tuhlasi ansionsa väkijuomiin. Me siis käytimme antiikin teatterin tapaan maskuliineja naisten osissa, koska meillä poikakouluna ei ollut mahdollisuutta muuten menetellä. Oli miten oli, kovasti "luonnollinen" kuuluin olleen tässä ensimmäisessä osassani ja valtavasti pestä huljutin vieraan rouvan pyykkiä ihan oikeassa pyykkipunkassa. Illan toisena esityksenä näyteltiin saman tekijän kuvaelma, sadunomainen muuten ja tendenssinä silläkin raittius ja hyvät tavat. Olin kuninkaan luokse saapuvana lähettinä ja paiskasin vuorosanani komeasti, kuten olin kuullut teatterissa tehtävän vastaavanlaisissa tapauksissa. Eiköhän vain liene "Regina von Emmeritzin" reipas sanansaattaja ollut mielessäni. — Näiden unhoon jääneiden opusten tekijä Lindeblom kirjoitti myöhemmin opiskeluvuosinaan näytelmän, joka esitettiin Kansallisteatterissa. Unhoon sekin on häipynyt. Tekijästä tuli pedagogi, ja hän kuoli tyttökoulun opettajana Turussa ollessaan vasta keski-ikään pääsemässä. Lahjoja ja mielikuvitusta hänellä taisi olla, mutta kirjallisella uralla hän ei viihtynyt.

Muuta esitystä emme enää "Siveysseurassa" saaneet aikaan, minkä kerroimme satuja ja lausuimme runoja sen kokouksissa, mutta niin meni veriin tuo yksikin näytännöllinen ilta, että seuraavana keväänä kuusitoista vuotta täytettyäni menin valokuvaajalle tosi tarkoituksella, saadakseni näet todistuksen edullisesta ulkomuodostani ja hakeakseni teatteriin. Sieltä tuli pyöreänaamainen, pystytukkainen, lihavahkon pojanjolpin kuva, minkä lähetin tohtori Kasimir Leinolle, Suomalaisen Maaseututeatterin johtajalle, ynnä anomuksen päästä teatteriin. Tohtori vastasi kohteliaasti, että näyttelijät seuraavaa vuotta varten on jo otettu, ja sitäpaitsi nuorukaisen sopisi vielä odottaa ja käydä koulua odotellessaan. Siihen minä rauhoituinkin.

Tulivat sitten konventtivuodet ja monet pikku näytelmien esitykset siellä. Naiseksi minua ei enää koskaan pantu, vaikka minä innoissani olisin näytellyt mitä tahansa.

Toiminta ei nyt enää rajoittunutkaan pelkkään koulun piiriin, vaan aloin esiintyä yhä enemmän kaupunkilaisten toimeenpanemien tilaisuuksien näytelmissä. Esitettiin pienempiä ja suurempia näytelmiä, aina tarpeen mukaan. Minä, olin tavallisesti pääosassa ja jonkinlaista ohjaustakin olin harjoittavinani. Se taisi olla yhtä tyhjän kanssa, mutta jonkun piti olla ensimmäisenä ja minut aina siihen paikkaan lykättiin.

Jonakin tämän vuosisadan alkuvuonna oli perustettu Kuopion Näytelmäseura. Sen ensimmäisenä johtajana oli kuuromykkäkoulun opettaja J.G. Oksanen, alituisesti hymyilevä, ehkä hiukan hiljainen, mutta tasainen ja sivistynyt persoonallisuus. Hänellä oli harrastusta näytelmätaidetta kohtaan, ja kun hän sai ympärilleen innostuneita henkilöitä, syntyi näytelmäseura — sen vaativampaa nimeä sille ei aluksi annettu — kuin itsestään. Oksasen johtaja-ajalta muistan ainakin joitakin Eino Leinon vasta ilmestyneitä eksoottisia kuvaelmantapaisia juttuja sekä eräitä muita pieniä näytelmiä.

Minulla ei silloin vielä ollut osuutta näytelmäseuran toimintaan, vaikka jonkin verran seurailin sen harjoituksia. Omaksikin yllätyksekseni havaitsin myöhemmin Kuopion Työväen Teatterin täyttäessä vuosia — T. T. oli näet näytelmäseuran työn jatkaja ja siitä sitten kehittyi nykyinen Kuopion Yhteisteatteri — toimintakertomuksesta sellaisen kumman, että minä olin ollut Kuopion Näytelmäseuran johtajana 1904—05. Kyllä kai minä olin siinä virassa kahdeksantoistavuotiaana poikasena, mutta mitään tuloksia en työstäni totisesti muista. Lieneekö tullutkaan sanottavampaa valmista.

Sitä työteliäämpi oli seuraava vuosi, jolloin mm. esitettiin juuri ilmestynyt Hauptmannin "Kankurit". Siinä esitin tehtailija Dreizigeria ja lumppuri Hornigia. Näytelmällä oli valtava menestys, olihan juuri suurlakkotalvi ja työväenliike nousussaan. Johtajana oli Juho Hyvärinen, joka näyttämöllä käytti syntymätorppansa nimeä Pykäri. Hän oli nuori, ammatiltaan maalari. Hänen ohjaajakykynsä ei ole erikoisesti painunut mieleeni, vaan sitä selkeämmin muistan hänet näyttelijänä ja kulissimaalarinakin. Hän oli aina täynnä tulta ja intoa ja unohti ansiotyönsä, jos näyttämö vaati miehen kokonaan. Ihmisenä Pykäri oli uneksiva, herttainen ja hieno, todellinen taiteilijaluonne. Olimme sen talven hänen kanssaan kiinteässä yhteistyössä, ja hänen valoisa henkilönsä on jäänyt pysyvästi mieleeni. Onnettomuudeksi hän, josta olisi voinut paisua tekijämies suuremmillekin eteyksille, oli ruumiiltaan heikompi kuin hengeltään. Hän sairasti sydäntään ja maksaansa, ei jaksanut olla mukana pitempää aikaa, vaan vaipui pian tautivuoteelle, jolta ei enää noussut. Tuon näytelmäseuran kukoistusajan esiintyjistä muistan Maija Parviaisen (sittemmin Halttunen), joka vuosikymmeniä esiintyi Mikkelin Työväen Teatterissa ja kohosi ammattinäyttelijän verroille, sekä kuopiolaisissa näyttämöharrastuksissa kauan mukana olleen Tilda Helveen ja Ansu Koposen, joka näihin asti silloin tällöin on liikkunut kuopiolaisen teatterin palkeilla.

Tuona touhun talvena suurlakon jälkeen, jolloin olin seitsemännellä luokalla, sattui näiden esiintymisharrastusten vuoksi selkkaus kouluni rehtorin kanssa — taikka oikeammin oli sattua, sillä eihän siitä lopulta koitunut minulle mitään sen kummempaa. Kerran iltapäivän välitunnilla tuli joitakuita kuudesluokkalaisia luokseni selittäen, että rehtori Hannikainen oli juuri ollut heidän luokallaan kovana oppilaiden julkisesta esiintymisestä. Oli viitannut seinällä riippuvaan "koulukuriin", jossa sanottiin, että "oppilas älköön esiintykö kellareissa ja muissa julkisissa paikoissa" ja pauhannut vallan hirveästi sen johdosta, että oppilaat olivat hänen kuulemansa mukaan sanottua "kuria" rikkoneet. Jos tällaista vastaisuudessa ilmenee, joutuu oppilas ehdottomasti erotettavaksi. Samanlaisen saarnan rehtori oli pitänyt sinä päivänä myöskin viidennellä luokalla. Nyt toverit varoittivat minua menemästä rehtorin tunnille ennen kuin hänen vihansa talttuu, sillä minähän juuri olin syntipukki, kukaan muu koko koulusta ei tiettävästi ollut esiintynyt "kellareissa ja muissa julkisissa paikoissa". Ankara paikka, mitä tehdä?

Omat luokkatoverinikin olivat sitä mieltä, että minun olisi pysyttävä poissa ainakin seuraavan päivän aamutunneilta, jotka molemmat olivat rehtorin. Harkitsin asiaa ja päätin mennä luokalle kuten ennenkin, sillä ei suinkaan rehtori asiaa kuitenkaan unohtaisi, joten oli parasta ottaa heti mitä tuleman piti. Minä siis menin aamulla kouluun valmistautuneena kaikkein pahimpaan — mutta rehtori ei puhunut sanaakaan siitä asiasta.

Kului viikko, ehkä parikin, ja koko juttu oli unohtunut. Kerran sitten menin myöhemmin iltapäivällä, kouluajan jälkeen, viemään tavallisuuden mukaan myöhästynyttä ainevihkoani rehtorin kotiin. Arvelin, että palvelija tulee avaamaan ja minä pistän vihkon oven raosta hänen kouraansa, kuten ennenkin monta kertaa oli tapahtunut. Mutta avaamaan tulikin itse rehtori ja käski minut työhuoneeseensa. Nyt tulee myrsky, arvelin, ja istuuduin arasti ovenpieleen — rehtorin kehoituksesta tietysti — aivan kuin valmiina karkaamaan, jos huonosti rupeaa käymään. Rehtori itse istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja aloitti:

"Minä olen kuullut, että te olette esiintynyt kaupunkilaisten toimeenpanemissa näytännöissä..."

Ääni oli aivan levollinen. Ehkä juuri senvuoksi minuun meni paha henki ja keskeytin rehtorin:

"Niin ja hyvällä menestyksellä, on kai rehtori huomannut lehdistä, niissä on ollut kehuvia mainintoja."

Tottahan minä haastelin, vaikka samassa hätkähdinkin rohkeuttani. Rauhoituin kuitenkin heti, sillä rehtori näytti myhähtävän toiseen suupieleensä.

"Niin niin", hän jatkoi, "teillä näkyy olevan tuollaisia taipumuksia, mutta vuoden perästähän te pääsette koulusta, jaksattehan te siihen saakka hillitä itseänne."

"Kyllä, tietysti, mutta kahden viikon päästä ovat Kuopion raittiusseuran arpajaiset, joihin minä olen kirjoittanut runon. Se on painettuna, sitä myydään yleisölle, ja minä olen lupautunut lausumaan sen."

"No, lausukaa se nyt sitten?"

"Sitäpaitsi samassa juhlassa on näytelmäkin, jota minä olen muka ohjaillut, ja minun pitäisi esittää siinä pääosakin. Se menee myttyyn, jos nyt täytyy ohjelmaa muuttaa..."

"Olkoon nyt sekin... tällä kertaa."

Siihen keskustelu loppui, ja ovesta astui ulos poika, joka tunsi vapautuneensa kaikista koulun perustuslakia vastaan tekemistään synneistä; Tiesin ennestään, että rehtori Hannikainen oli hieno mies, joka ymmärsi koulupojan aivoituksia paljon paremmin kuin monet muut opettajat, mutta nyt asetin hänet mielessäni pilven palteelle, kultaiselle valtaistuimelle.

Elämä jatkui ennallaan: minä lausuin ja näyttelin aina silloin, kun minua niihin puuhiin pyydettiin. Ja pyydettiinhän sitä...

Palattuani kesäkuussa 1907 Helsingistä ylioppilastutkintoa suorittamasta liityin heti "Savon Työmiehen" toimitukseen, kuten jo aikaisemmin olen maininnut. Teatterikärpästä ajattelin tyydyttää edelleen harrastajana varsinaisen toimeni ohessa, olihan siihen tarpeeksi tilaisuutta. Toisin kuitenkin kävi.

Ida Aalberg valmisteli silloin kiertuetta, jonka piti esiintyä laajalti Suomessa, mutta myöskin Pietarissa ja Unkarissa. Jo Helsingissä oli entinen opettajani maisteri Osmo Tuorila käynyt minua tapaamassa ja puhumassa kiertueen suunnitteluista. Hän oli nähnyt minun näyttelevän koulussa ja mahdollisesti kaupungillakin ja tullut maininneeksi minusta kirjailijatar Maila Talviolle. Maisteri Tuorila kertoi, että Ida Aalberg halusi kiertueeseensa nuoria voimia ja että minulla olisi erinomaiset mahdollisuudet päästä mukaan. Sitä varten minun olisi pitänyt tavata Maila Talviota, mutta jostakin syystä tapaamisesta ei tullut mitään, ja luulin asian rauenneen. Pian uuteen toimeen ryhdyttyäni sain kuitenkin kirjeen itseltään Ida Aalbergilta Berliinistä. Ennen kuin ehdin edes ilmoittaa suostumukseni, tuli jo osakin: rehtori Kroll Ibsenin "Rosmersholmissa". Olihan siinä sisäistä taistelua, sillä sanomalehtityökin tuntui viehättävän, mutta teatterikärpänen puri kovasti ja ulkomaanmatka houkutteli.

Syyskuun alussa kokoonnuimme harjoituksiin Viipuriin. Meitä oli kaikkiaan kymmenen henkeä. Eivät he kaikki olleet näyttelijöinä aivan nuoria. Kosti Elolla oli jo yhdentoista vuoden kokemus takanaan, Kaarlo Braxén ollut kuusi vuotta näyttelijänä, hänen rouvansa Helmi Braxén (Autere) vuotta vähemmän, Reino Laaksonen näytellyt viitisen vuotta, tosin amatöörinä, Mikko Halkilahti (Gestrin) liittynyt kuusi vuotta aikaisemmin Kansallisteatteriin ja ollut sittemmin Maaseututeatterissa ja Anna Talma (Rissanen) niin ikään ollut muutamia vuosia Maaseututeatterissa sekä Heikki Soramaa kolme vuotta aluksi Tampereen Teatterissa ja sitten Kaarle Halmeen kiertueella. Dagi Jansson oli liikkunut parrasvaloissa Viipurin Työväen Teatterissa amatöörinä ja vihdoin Annie Ahlberg (sittemmin Borg) nauttinut huomattavasti opetusta ja palvellut vuoden Maaseututeatteria. Kaikki he siis olivat enemmän tai vähemmän haistelleet teatteri-ilmaa ja tottuneet säännölliseen näyttämötyöhön ja ohjaukseen. Minä yksin olin aivan kirveen jäljeltä, niin sanoakseni, sillä minua ei ollut kukaan opettanut; päinvastoin oli minut koetettu saada opettamaan toisia — arvattavasti hyvin huonolla menestyksellä.

Harjoituspaikaksi oli saatu Viipurin työväentalo. Siinä oli pieni näyttämö, ja koko talo oli kaikkea muuta kuin häävissä kunnossa. Siinä kuitenkin ryhdyttiin työskentelemään tulisella kiireellä. Ja mitäpäs, olihan Viipurin Työväen Teatteri esiintynyt siinä jo kahdeksan vuotta — ja esiintyi senkin jälkeen vielä kolmatta vuosikymmentä, kunnes teatterien yhtyminen Viipurissa tapahtui.

Minusta, kokemattomasta nuoresta miehestä oli outoa tulla oikein ammattitekijäin joukkoon. Onneksi siinä oli pari tuttua — Elo ja Braxén — ja hetken perästä minä kotiuduin välittömään ja puheliaaseen seuraan. Olimme kaikki tulleet hyvissä ajoin ja odotimme rouva paroonitarta. Vanhemmat näyttelijät olivat hänen kanssaan tuttuja ennestään, mutta me nuoremmat hänelle vieraita, minä en ollut häntä nähnytkään. Jonkinlainen käsitys minulla hänestä sentään oli, sillä olin ahkerasti viime vuosina seurannut sanomalehtiä ja jossakin nähnyt hänen kuviaan. Sanomalehdet eivät arvostelujensa yhteydessä niitä siihen aikaan julkaisseet, mutta aikakauslehdissä sattui sentään huomattavien näyttelijäin kuvia tapaamaan. Selvimmin oli mielessäni Edelfeltin tunnettu maalaus.

Minä käsitin Ida Aalbergin hirveän arvokkaaksi daamiksi, joka liikkui hitaasti kuin laahustinta vetävä kuningatar ja jonka koko olennossa oli jotakin noli me tangere-ilmettä. Oliko juuri tuo Edelfeltin maalaus aiheuttanut sellaisen käsityksen vai oliko sen luonut kaukainen ihailu, sitä en osaa selittää.

Tämä käsitys romahti ensimmäisenä yhteistyöpäivänä täydellisesti. Laahustin-majesteettia ei enää ollut olemassa, vaan pantterimaisen joustavasti syöksyilevä vartalo ja omituisen kiihkeästi puhuvat kasvot, joista kaikki majesteetillinen raukeus oli kaukana. Ja silmät, ne tuntuivat katsovan toisen lävitse! Eikä mitään karkottavaa ilmettä, vaan noihin suuriin silmiin syttyi helposti ystävällinen ja ymmärtäväinen liekki.

Minä tietysti ihailin ja kunnioitin suurta näyttelijätärtä, jonka näyttämöluomia en ollut nähnyt. Hän ei luultavasti ollutkaan minun "teatterikautenani" käynyt kotikaupungissani, sillä kyllä minä jostakin, vaikkapa keittiön tai katon kautta (nämä molemmat tiet hyvin tunsin), olisin tunkeutunut hänen näytäntöönsä. Taisin olla aika lailla hölmön ja saamattoman näköinen hänen eteensä astuessani, ja sanat lähtivät hiukan kangerrellen vastaillessani hänen joihinkin aivan tavallisiin kysymyksiinsä. Taiteilijatar hymyili leppeästi, hän oli kai ennenkin nähnyt edessään samanlaisia saamattomia taiteentaimia. Tällaista jäykistymistä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Hänen olemuksessaan oli jotakin luottamusta herättävää, oliko se toverillista vai äidillistä, en osaa ratkaista, mutta pian keskustelu alkoi luistaa sujuvasti.

Sitten alkoi "Rosmersholmin" ensimmäinen harjoitus. Rehtori Krollin osa oli päässäni niin loistavasti, että olisin voinut "iskeä" mistä paikasta hyvänsä kuultuani edellisen vuorosanan. Sitäpaitsi en. lainkaan epäillyt osan analyysia, olinhan käyttänyt sen tutkisteluun koko "suuren" teatterikokemukseni ja näkemykseni. Ja kun nyt Ida Aalbergin henkilökään ei minua enää peloittanut, olin valmis aloittamaan ja osoittamaan työni tulokset.

Ensimmäisessä näytöksessä on aluksi pieni kohtaus Ida Aalbergin itsensä esittämän Rebekka Westin ja matami Helsetin (Helmi Braxén) välillä ennen kuin rehtori Kroll astuu sisälle. Mielestäni tuo kohtaus oli aivan merkityksetön enkä voinut ymmärtää, miten matamin esittäjä, kokenut näyttelijätär, ei siitä heti suoriutunut, vaan vuorosanoja toistettiin lakkaamatta ja ohjeita annettiin. Lopulta sentään tuli minunkin vuoroni. Astuin sisään mahdollisimman arvokkaana, kuten vanhoillisuutta edustavalle rehtorille sopi, ja rupesin laskettelemaan vuorosanojani. Ensimmäinen niistä kajahti omaan korvaani hieman oudolta, mutta pian pääsin niin sanoakseni ääneen ja aloin uskoa, että hyvinhän tämä meneekin.

Silloin, niin, silloin tuli keskeytys ja koko kohtaus määrättiin aloitettavaksi alusta. Ja sitten minulta aivan perusteellisesti otettiin luulot pois, kuten arkikielellä sanotaan.

Siinä minä, joka olin omasta mielestäni tutkinut osani niin tarkkaan, sain havaita, etten ollut niillä virstoillakaan. Jokaikinen vuorosana oli lausuttava moneen kertaan, selitystä ja opastusta riitti loppumattomiin. Nyt vasta minä, omatekoinen mestarinäyttelijä Kuopion kaupungista, tulin huomaamaan, että ohdakkeista on taiteen polku. Taisi siinä pistäytyä mielessä kaikenlaisia ajatuksia ja tuntua jo siltäkin, että jopa poika joutui joron jäljille. Mutta harjoitus jatkui ja näyttämölle tuli uusia tekijöitä, ja silloin minua lohdutti havainto, että heidänkin polullaan kasvoi aivan samanlaisia ohdakkeita.

Raskasta ja hiljaisesti edistyvää oli harjoitustyö, mutta paljon asioita sen kuluessa meille hänen opastettavilleen setvisi, ja me kiinnyimme siihen nopeasti. Miten kärsimätön taiteilijatar toisinaan saattoi ollakin aivan pikku asioissa, riitti hänelle harjoituksissa kärsivällisyyttä määrättömiin. Ohjatessaan toisia hän eli itse mukana samat kohtaukset yhä uudestaan.

Ensimmäisissä harjoituksissa oli jo mukana Ida Aalbergin mies parooni Uexkull-Gyllenband eli Aleksanteri, kuten me häntä keskuudessamme nimitimme. Jonkin ajan perästä hän matkusti Pietariin hoitamaan virkaansa, mutta palasi aina aika ajoin seuraamaan harjoituksia, joita kesti pääasiallisesti koko matkan ajan.

Patooni oli pienehkö, vilkasliikkeinen, tumma, täysipartainen mies, jonka paksujen kulmakarvojen alta tuikki kaksi virkeätä silmää. Hän puhui saksaa ja tietysti venättä, olihan hän Venäjän hallitsevan senaatin virkamies. Outo olisi voinut luulla, että jokin arvonimen tavoittelu olisi johtanut taiteilijattaren tähän avioliittoon, mutta niin ei ollut laita. Paitsi muita siteitä, nämä aviopuolisot liitti lujasti toisiinsa yhteinen rakkaus Ibseniin. Ida oli erikoisesti innostunut Ibsenin draamoihin, ja Aleksanteri oli epäilemättä harvinainen Ibsenin tuntija. Sen huomasi heti harjoituksissa. Hänen analyysinsa Ibsenin näytelmistä oli tavattoman yksityiskohtainen, ihan pedanttisuuteen saakka. Meidän ohjelmistossamme oli kolme Ibsenin näytelmää, ja jokaisen harjoituksiin myös Aleksanteri osallistui. Suomen kieli oli hänelle vieras, mutta saksalaisen käännöksen avulla hän pysyi mukana ja näyttelijän äänenpainoista hän vainusi oikean ja väärän. Tietysti Ida, joka tunsi hänen aivoituksensa, esiintyi tarpeellisena välittäjänä. Jonkin verran hän myöhemmin sekaantui myös Sudermannin "Kodin" harjoitukseen, mutta "Elinan surmaan" hän ei kajonnut laisinkaan.

Me jouduimme kosketukseen paroonin kanssa verraten vähän. Viipurissa me harjoittelimme kuukauden, mutta jo ennen tämän kauden loppua hän lähti taas Pietariin. Sitten tapasimme hänet matkalla tuolloin tällöin ottamassa osaa harjoituksiin, mutta hänen osuutensa jäi sittenkin vain tilapäiseksi. Ohjaajakykyä hänellä varmasti oli ja, kuten jo sanottu, Ibsenin tuotannon hän oli tutkinut läpikotaisin. Myöhemmin hän asettui asumaan Suomeen ja perusti Helsinkiin Ida Aalberg Teatterin, jonka piti vaalia suuren näyttelijättären muistoa ja perinteitä, mutta se ei elänyt kuin yhden näytäntökauden.

Ahkerasti me Viipurissa harjoittelimme. "Rosmersholmiin" kohdistettiin eniten työtä ja sitä eniten esitettiinkin. Tämä näytelmä oli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin päässyt parrasvaloon Suomalaisessa Teatterissa, Ida Aalberg silloinkin naispääosassa. Sen omituinen mystillisyys ja pessimismi ei ollut miellyttänyt silloista yleisöä, ja kolmannen esityskerran perästä se oli poistettu ohjelmistosta. Nyt se joutui kiertämään pitkin Suomen maaseutua ja sai aina täydet katsomot. Näytelmä ei niitä aiheuttanut, vaan Ida Aalbergin nimi. Hirveästi sitä "fiilattiin" koko kiertueen aika. Vielä sitten, kun näytelmä ei enää ylen lukuisien esityskertojen perästä voinut hioutua, sitä vain harjoiteltiin aamupäivisin. Ida itse ei näihin harjoituksiin tullut, vaan sai Annie Ahlberg, joka näytäntöjen aikana istui kuiskaajan kopissa, lukea hänen osansa. Me käsitimme nämä harjoitukset jonkinlaisiksi voimisteluharjoituksiksi, ettemme veltostuisi.

"Rosmersholmin" ohella ehdittiin "Elinan surma" harjoitella valmiiksi Viipurissa, jonkin verran käsiteltiin myös Sudermannin "Kotia", mutta Ibsenin "Meren tytär" ja "Hedda Gabler", joita ei esitettykään kuin jokin harva kerta, valmistettiin vasta matkan varrella.

Kiertomatka alkoi lokakuun alussa. Ensimmäiset näytännöt annettiin Kotkan Palokunnantalossa, tuossa kaikkea muuta kuin tarkoituksenmukaisessa "temppelissä", joka kuitenkin oli saanut palvella Thaliaa ainakin kolmattakymmentä vuotta. Nyt sinne sovittiin kaikki sisään, niin naiset kuin miehetkin, naamioimaan ja pukeutumaan, eikä tarvinnut kuten joskus parikymmentä vuotta aikaisemmin miesten pukeutua teltassa ja ryömiä sitten jonkinlaisesta luukusta sisään. Ahtaat paikat siellä kyllä oli, mutta ainahan sopu sijaa antaa.

Ensimmäisen naamion teko oli tärkeä puuha, mutta jonkinnäköinen siitä sentään tuli. "Onhan niitä tämänkin näköisiä miehiä", Kaarlo Braxén sanoi usein naamion tehtyään, ja samaan ajatukseen täytyi tällaisen kokemattoman töhertäjänkin yhtyä. Ida tarkasti naamiot ennen esitystä — saman tempun hän teki vielä monesti jälkeenpäinkin, kun sille tuulelle sattui — ja täydestä siinä meni minunkin naamani, jonka olisi pitänyt kuvata "Rosmersholmin" rehtori Krollin julkisivua.

Jännitystä silloin oli ilmassa, ja sydän taisi läpättää kuin lampaan häntä. Vähän päästä täytyi koetella, onko kaulus oikealla paikallaan, onko puku järjestyksessä ja lähteekö ääni vapaasti, ennen kuin näyttämölle astumisen hetki koitti.

Aleksanteri oli myös mukana sinä syksynä vietetyillä reippailla Idan päivillä Viipurin Seurahuoneella. Yksityishuoneeseen oli meitä kokoontunut "oma porukka". Syötiin komea illallinen, ja samppanja virtasi. Ida kehui, että samppanja kaunistaa ja siksi sitä pitää juoda. Joskus hän käytti tätä kaunistuskeinoa näytännön edellä.

Mutta palatakseni noihin nimipäiviin: niillä vallitsi hauska ja välitön mieliala. Tuskinpa milloinkaan muulloin muistan nähneeni Idaa niin vallattomana. Hän vaati lauluja, kalskahtavia lauluja, ja me pojat vedeltiin "Hanssin Jukkaa" täysin keuhkoin. "Kolome kertaa suolet syliss' olen tanssannu permannolla" teki Idaan jylhän vaikutuksen. Moneen kertaan hän vakuutti, että tuo se karakterisoi Suomen kansaa, siitä hän nauttii. Monia muitakin "miehekkäitä" kansanlauluja siinä laulettiin, ei mitään meltoa ja mietoa. Ida koetteli kääntää Aleksanterille mehukkaimpia kohtia, mutta tämä ei näyttänyt oikein pitävän niistä. Hän ei nähtävästi ymmärtänyt Suomen kansan mentaliteettia, eikä ihmekään, olihan hän hienoa balttilaista aatelia, mutta Ida Aalberg oli kansan lapsi ja saattoi tallettaa muistissaan joitakin katkelmia Janakkalan Leppäkoskella kuulemistaan rautatien rakentajien lauluista, joissa on voinut olla hyvinkin repäiseviä. Sitäpaitsi hänen temperamenttinsa oli aivan toinen kuin hiljaisen paroonin. Vastakohdat täydentävät toisiaan.

Eräs taiteellinenkin kina niillä nimipäivillä sattui. Tietysti puhe johtui Ibseniin. Kuinkapa sitä olisi voinut välttää, kun kaksi sellaista Ibsen-entusiastia oli läsnä. Siihen aikaan kammoksuttiin kovasti tendenssiä — onhan se esiintynyt peloittavana kummituksena aivan viime aikoihin asti — ja Ida samoin kuin Aleksanterikin oli vankasti sitä mieltä, ettei Ibsenillä ole tendenssiä. Mikä siinä lienee vimmannut minua, ehkäpä nuoruus ja hulluus ynnä samppanja, joka mahdollisesti antoi muitakin avuja kuin kauneutta, mutta niin minä rupesin väittämään, että kyllä sillä Ibsen-ukollakin on vain tendenssiä. Enhän minä ollut perehtynyt Ibseniin, lienenkö tuntenut hänestä muuta kuin nimen, ennen kuin sain käteeni Ida Aalbergin lähettämän "Rosmersholmin". Kaarlo Braxén istui vieressäni "pahana henkenä" yllyttämässä ja mistä ihmeestä lienenkään saanut sanoja suuhuni, mutta niitä tuli kuin turkin hihasta, ja jollakin tavoin olin todistavinani väitteeni. No, tietysti minut lyötiin. Myöhemmin olen kirjallisuuden historioita tutkiessani saanut havaita, että Ibsenillä myönnetään olevan tendenssiä, ja huomanneehan sen muuten jokainen, joka tutustuu hänen näytelmiinsä. Minun valttini taisi olla vain sellainen, että jokainen kirjailija tarkoittaa antaa parhaat ajatuksensa lukijoilleen.

Vaikka siinä tendenssiottelussa minut perusteellisesti tyrmättiin, sain runsaasti hyvitystä toisella tavalla. Ida näet kimposi yhtäkkiä ylös paikaltaan pöydän toisessa päässä ja huudahti minua osoittaen: Tuolla se poika istuu. Myöhemmin tilaisuuteen saapunut tyttökoulun opettajatar Edla Hiillos oli kertonut Idalle, että hänen oppilaansa olivat lukeneet siihen aikaan ilmestyneestä Helsingin Kaiku-nimisestä kuvalehdestä jonkun Heikki Välisalmen kirjoittaman runon ja sitten kyselleet, tietääkö täti, joka yleensä tuntee kaikki ihmiset, mitään tästä miehestä. Täti ei tietänyt ja kertoi nyt pulansa Idalle. Minut koetettiin pakottaa lukemaan tämä ylen surullinen syystunnelma, mutta minä väitin, etten muista sitä — tosin kyllä vastoin parempaa tietoani. Silloin Ida laittoi hotellin palvelijan hakemaan lehteä. Se löytyi Viipuri-lehden toimituksesta, ja sitten Ida lausuili runoa puoliyön tietämissä jo sangen kiitolliselle kuulijakunnalle. — Edla Hiillos, joka tämän välikohtauksen aiheutti, oli innokas teatteri-ihminen, ollut mukana Suomalaisen Maaseututeatterin perustamisvaiheissa 1899, ja vielä kahdeksankymmenen ikäisenä hän Helsingissä seurasi hartaasti teatterielämää.

Toinenkin vieras oli sentään tuossa tilaisuudessa: Uuden Suomettaren toimittaja Eino Voionmaa, joka sitten esitteli tehdessään seurueen näkemiensä harjoitusten perusteella — tämän "Idän apinateatterin", kuten Axel Ahlberg kuului sitä kerran nimittäneen.

Olihan siinä yksikolmattavuotiaalle taiteentaimelle urakkaa: näytellä harmaantunutta, kallionkovaa taantumuksen pylvästä, "Rosmersholmin" rehtori Krollia. Harjoituksissa olin sentään saanut hyväksyvän sanan, ja kyllähän minä kaikin tavoin koetin peitellä nuoruuttani. Vakavasti astuin varsinaisena ensi-iltana Kotkan Palokunnantalon pienoiselle näyttämölle ja aloitin keskustelun Rebekka Westin kanssa. Ensimmäinen vuorosana kaikui vieraalta, mutta "pianpa perehtyi poika". Päästiin onnellisesti kohtaukseen, jossa keskustelu alkaa kiihtyä. Minä istuin korkeaselustaisessa nojatuolissa sikaria poltellen ja ilkeillen mielestäni aivan asiaankuuluvasti. Mutta silloin Rebekka yhtäkkiä syöksähti taakseni ja kuiskasi: "Ellette ota kovemmin kiinni, niin minä väännän teiltä niskat nurin." Minä säpsähdin ja sysäsin sen jälkeen repliikkini ihan vihan vimmassa. Näytännön loputtua Ida sitten sanoi ystävällisesti, että auttoipas se uhkaus, hyvinhän se meni.

Tuosta hän sitten otti tavan käydä joka kerta saman kohtauksen aikana tuolini takana kuiskaamassa jotakin korvaani. Minusta tämä hänen lähenemisensä juuri siinä paikassa oli mahdollisimman sopimatonta, mutta taiteilijatar ei tuosta tavasta luopunut. Kenties hän löysi siitä jonkin uuden nyanssin.

Ohjausta esitysten aikana Ida harjoitti hyvinkin usein. Kyllä hän huolehti muistakin näyttelijöistään kuin minusta, antaen heille milloin minkinlaisia ohjeita. Voivat ne joskus olla hyödyksikin, mutta usein ne myös saattoivat kiskaista toisen oikealta tolalta. Varsinkin Kosti Elo oli hyvin herkkä menemään epävireeseen. Kerran — tapaus kai sattui Porissa — hän meni näyttämään Rosmerin naamiotaan Idalle. Hän oli tehnyt sen jo siihen mennessä jokseenkin monta kertaa, eikä siinä kukaan huomannut mitään vikaa, mutta Ida, ties mistä syystä, moitti maskia ja käski Kostin ottaa vähän konjakkia rohkaisuksi. Kosti otti — niin vähän, ettei se tavallisesti miehiseen mieheen vaikuta. Mutta tämä "sisäinen naamio" teki aivan päinvastaisen vaikutuksen kuin oli tarkoitettu: hän hermostui, kompastui jo näyttämölle astuessaan turhanpäiväisen matalaan näyttämökynnykseen niin, että seinät heiluivat arveluttavasti, unohti osan rekvisiittaansa ja repliikkejänsäkin, kunnes vasta myöhemmin esitys rupesi sujumaan tavalliseen tapaan. "Ei olisi pitänyt neuvoa teille sitä konjakkia", Ida sanoi ensimmäisen näytöksen jälkeen.

Näin hän saattoi ohjailla myös näyttämön teknillistä kalustoa. Kesken kiihkeänkin kohtauksen hän huusi näyttämön taakse: "Enemmän tuulta!" "Lopettakaa musiikki — tai musiikki hiljempää!" Ja muuta sen kaltaista.

Tätä ulkopuolista ohjailemista tapahtui silloin, kun hän ei ollut "elementissään", vaan näytteli pelkällä rutiinilla. Yleisö sitä tuskin huomasi, ehkä eivät arvostelijatkaan, mutta vastanäyttelijästä se joskus tuntui kaamealta. Rutiinillakin näytellessään hänellä sentään oli joitakin nyansseja, jotka hän välttämättä tahtoi esille. Niinpä "Rosmersholmin" kolmannen näytöksen suuri selvityskohtaus ei mitenkään saanut mennä ilman kyyneliä. Ne eivät kuitenkaan aina tulleet hereästi ja itsestään. Muistan, kuinka avuttomina me, Kosti Elo ja minä, seisoimme, kun sanojen olisi pitänyt sinkoilla, mutta koko toiminta sen sijaan hetkeksi pysähtyi, ja Rebekka "leijaili" ympäri näyttämöä koettaen saada kyynelet silmiinsä. Lopulta, jos mikään muu ei auttanut, hän iski kyynärpäänsä johonkin, ja kyynelet tulivat. Sitten päästiin taas jatkamaan, mutta vastanäyttelijöiden innostus oli tiessään.

Kotkassa esitettiin "Rosmersholm" ja "Elinan surma" ja saatiin ensimmäiset maininnat julkisessa sanassa. Idaa tietysti kiiteltiin sen kuin osattiin, mutta koko seuruekin sai armon. Alkoi tuntua mukavalta, kun tämän kirjoittaja, nuori näyttelijä, kuten hänestä aivan oikein sanottiin, sai oikeinpa mainesanoja rehtori Krollina ja "Surman" kanttorinakaan "ei ollut hullumpi" toisen lehden mukaan ja toisen mielestä jopa hyväkin. Mutta minä asuinkin sen toisen lehden toimittajan ja arvostelijan luona!

Haminassa minä sitten jo ennakkoon pelkäsin arvostelua.

Siellä oli määrätty esitettäväksi Sudermannin "Koti". Kaarlo Braxén, jolla oli vanha osa, oli sitä vähin ohjaillut, joten yleiskohtausten asemat saatiin järjestykseen, mutta taiteilijatar itse ei ollut kertaakaan käynyt harjoituksissa. Minulla pastorina oli pitkiä kohtauksia Magdan kanssa, joten kauhistuin näin yllättäen tullutta esitystä. Kävin paroonittarelle puhumassa, etten uskalla mennä yleisön eteen, kun noita tärkeitä kohtauksia on harjoitettu vain sijaisen kanssa. "Osaatte kai te läksynne?" hän kysyi. Vastasin myöntävästi, ja hän lohdutti minua, että kyllä se sitten menee.

Tirkistelyssämme ennen esiripun avautumista sen raosta saliin Kaarlo Braxén huomautti, että tuossa eturivillä istuu eräs Suomen ankarimpia teatteriarvostelijoita, niin että koetahan nyt, poika, panna parastasi. Minulta meni heti sisu kaulalle, olisin halunnut vajota maan alle ennen kuin lähteä näyttämölle.

Mutta mikäs auttoi, oli mentävä. Ensimmäinen näytös, jossa Magdaa ei vielä ole, sujui ymmärtääkseni aika hyvin, sillä olin saanut voitetuksi pelkoni. Mutta sitten tulivat ne kamalat kohtaukset Magdan kanssa toisessa ja kolmannessa näytöksessä — pelkkää dialogia. Minä en tietänyt asemista mitään, sillä sijaisen kanssa olimme ne ottaneet omalla tavallamme. Koetin vain aina väistää tieltä ja siirtyä toiselle puolelle, kun Magda ryntäsi milloin mihinkin suuntaan. Siellä oli pianomaskikin nurkassa, harjoituksissa sitä ei ollut käytetty eikä siitä puhuttukaan mitään. Kerran Magda meni pianon luokse ja alkoi markeerata soittoa. Minä olin silloin taas varovaisuuden vuoksi toisella puolella näyttämöä. "Pastori tulee tänne", Magda kuiskasi mielestäni melkoisen kuuluvasti. Minä astelin pianon sille puolelle, mikä minusta tuntui sopivalta. Olin parahiksi päässyt perille, kun Magda kuiskasi: "Toiselle puolelle." Minä kiersin arvokkain askelin soittajan ja siirryin sinne. "Pastori nojaa pianoon ja kuuntelee." Pastori tietysti nojasi ja kuunteli ja teki yleensä, mitä milloinkin komennettiin. Se oli kamalaa kuljeskelemista. Joskus Magda syöksyi minua vastaan ja tökitteli maalatuilla sormillaan bonjourini rinnastan pilkulliseksi, joskus minun piti ottaa häntä kovasti kiinni käsivarsista, ja mitä kaikkea siinä lie vehdattukaan.

Kyllä minä varmasti osasin vuorosanani loistavasti, kun en häkeltynyt senkään pahemmin sellaisessa touhussa. Ja sen ikäisen miehen hermot ovat luonnollisesti rautaa. Minä kestin urhoollisesti tämän äksiisin loppuun asti, mutta sen päätyttyä olin ihan lamassa, sekä ruumiillisesti että sielullisesti. Mitähän Ida sanoo?

Ida ei sanonut mitään, taputti vain ohi kulkiessani minua kevyesti olalle. Siitä siis päästiin vähällä. Mutta entä se eturivillä istunut ankara arvostelija? Kyllä kai hän kuuli koko komentelun, ja antaa tehdessään sen mukaisen arvostelun. Minä tietysti joudun syntipukiksi.

Yöllä en saanut unta silmiini ennen kuin joskus aamulla, jolloin menin tunniksi tai pariksi jonkinlaiseen horrokseen, johon sekaantui kauheita näkyjä: olin mm. olevinani sidottuna pianomaskiin kuin polttopaaluun enkä päässyt irti, vaikka Magda huusi minua ja komensi riivatusti.

Aamulla ajattelin, että tämä ura nyt loppuu tähän. Paroonitar ei ollut sanonut mitään, mutta entä kun hän saa nähdä ankaran arvostelijan tuomion. Ei hän yleensä harrastanut arvosteluja, en milloinkaan nähnyt hänen niitä lukevan, paitsi milloin joku toi hänelle lehden jonkin ihmeellisen neronleimauksen vuoksi, mutta tässä tapauksessa... Enhän minä ollut syyllinen, mutta jos jotakin vallan kamalaa sanottaisiin...

No, se ankaran arvostelijan lausunto tuli. Ensin hän tietysti kirjoitti pienen kappaleen suuresta Idasta. Sitten seurasi tällainen palanen: "Kappaleen muista henkilöistä mainittakoon Kaarlo Braxén vanhana everstiluutnanttina sekä Heikki Välisalmi pastorina. Molemmat näyttivät antautuneen tehtäväänsä vakavuudella, josta tuloksena oli ehyt ja yhtenäinen vaikutus." Hohhoh!

Ei siis hän, "eräs Suomen ankarimpia teatteriarvostelijoita", ollut istunut siinä ensi rivillä kaikkein ankarimmalla tuulellaan, vai oliko hänellä ollut vahaa korvissa ja sumua silmissä — tai oliko sittenkin kaikki ollut niinkuin ollakin piti. Mene ja tiedä. Mutta osasi hän raapaista kritiikin kynnelläkin. Kiiteltyään ensin Magdaa hän kirjoitti samaan arvosteluun seuraavat omaperäiset, huomattavasti reserveeraavat rivit: "Kuitenkin Ida Aalberg mielestämme paremmin tulkitsee Shakespearea ym. historiallisia näytelmäkirjailijoita kuin Sudermannia." Todella viisaasti ja "historiallisesti" sanottu.

Minä nousin "tomusta ja tuhkasta", olin taas nuori ja keikutin päätäni korkealla, mutta vanhempi veljeni taiteessa Braxén, jolla oli tapana sanoa, jos kysyttiin, miten näytäntö sujui: "Lukekaa lehistä", ei nyt ollut tyytyväinen. Hän lausui arvostelun johdosta: "Harmittaa minua, kun poikaset pannaan samaan kategoriaan aikamiesten kanssa."

Sitten kiertue — tahi oikeastaan turnee, sillä kiertue-sanasta ei silloin vielä ollut aavistustakaan (myöhemmin joku yritti käyttää retkuetta, mutta siitä haiskahti kahdenlaista ilmaa) — jatkui tavallista menoaan. Meillä ei kuitenkaan koskaan ollut niin kiirettä kuin yleensä pikku kiertueilla, jotka näyttelevät jokaikinen päivä. Me matkustimme välistä pitemmänkin taipaleen ja saimme lomapäivänkin tuolloin tällöin. Mehän emme käyneet muuta kuin kaupungeissa, emmekä niissäkään pienimmissä. Joka paikassa oli väkeä täydet katsomot, vaikka hinnat olivat kalliit. Kaikkialta taiteilijatar sai kukkia, jotka kuljetettiin aina seuraavaan paikkaan ja jätettiin sinne toisten tieltä.

Mistä lienee johtunut, että kerran Viipurissa oli vajaa huone. Taiteilijatar katsahti esiripun tirkistysreiästä ja sanoi ylpeästi:

"Ibsenin ei tarvitse hävetä, minun ei tarvitse hävetä, hävetkööt viipurilaiset!"

Ehkä he häpesivät ja tulivat synnintuntoon, koskapa seuraavissa esityksissä oli jälleen täydet huoneet.

Marras—joulukuun vaiheessa kiertue matkusti Unkariin. Kuljettiin Pietarin ja Varsovan kautta. Mukana oli nyt entisten lisäksi myös Tilda Vuori, joka silloin toimi toista vuottaan Tampereen Työväen Teatterin johtajana. Ida Aalberg otti hänet esittämään Elinaa "Elinan surmassa", koska hän ei ollut tyytyväinen osan varsinaiseen esittäjään Dagi Janssoniin.

Matka aloitettiin suurin toivein. Useimmille se oli ensimmäinen ulkomaanmatka, eikä kukaan, Idaa lukuunottamatta, ollut saanut tilaisuutta esiintyä rajojen takana. Eipä sellaista onnea ole yleensä tarjoutunut suomalaisille puhenäyttämön taiteilijoille. Suomalainen Teatteri kävi vaellusvuosinaan joskus Pietarissa, samoin Aspegrénin Kansanteatteri, nojautuen luonnollisesti sikäläiseen suomalaiseen väestöön, mutta varsin pian nekin matkat loppuivat. Lienevätkö puhenäyttelijöistämme muut kuin Ida Aalberg ja Elli Tompuri esiintyneet ainakaan huomattavammin ulkomailla. Laulutaiteilijamme sen sijaan ovat hyvinkin saaneet kiinnityksiä ulkomaisilla ooppera- ja operettinäyttämöillä. Jotkut suomalaissyntyiset ruotsinkieliset näyttelijät ovat näytelleet Ruotsissa, ja kävihän, kerran Suomen Kansallisteatteri, vieläpä Turun Työväen Teatterikin, vierailulla Tukholmassa.

Nyt me olimme matkalla Unkariin, jossa meidän piti panna "koko programmi toimeen", esittää kaikki viisi näytelmäämme Budapestissa, Kolozvárissa ja mahdollisesti vielä muuallakin. Yhteen aikaan puhuttiin, että Unkarissa esitettäisiin "Tukkijoella", Ida itse Maijana. Tämä ajatus huvitti taiteilijatarta, mutta toteutumatta se jäi. Hän näet piti suosittua kansannäytelmää kovin köykäisenä ohjelmistoonsa. Oikeastaan vahinko, sillä kuriositeetin vuoksi olisi ollut hauska nähdä, miten suuri tragedienne olisi suorittanut rehevän suomalaisen kansannaisen osan. Muuten vakavasti ajatellen: meidän henkilökuntamme ei olisi riittänyt näytelmään, joskin pääosat olisi saatu täytetyiksi. "Tukkijoella" olisi paremminkin sopinut esitettäväksi Suomessa, missä joka kaupungista olisi saatu valmiita henkilöitä täyteosiin.

Unkarin matka ei vastannut odotuksia. Viivyimme Budapestissa parisen viikkoa ja esiinnyimme muistaakseni vain kaksi kertaa — "Rosmersholm" ja "Elinan surma", jota viimeksimainittua yleisö seurasi pienet selitysvihkoset käsissä. Järjestelyssä oli varmaankin vikaa. Me katselimme kaupunkia, istuskelimme ravintoloissa ja teattereissa ja kuuntelimme mustalaissoittoa. Yrityksen taloudellinen kannattavaisuus oli kai perin huono tällä tavalla. Ehkä ei yleisönkään suhtautuminen paroonittaren mielestä ollut tarpeeksi lämmintä. Jotkut yksityiset koettivat parantaa asiaa. Satuin olemaan läsnä, kun professori Bela Vikár veti paroonittaren eteen pari tuhatlappusta taatakseen taloudellisen puolen, mutta tämä kieltäytyi enemmistö esityksistä. Me siis palasimme takaisin Budapestista käymättä lainkaan muissa kaupungeissa.

Meille seurueen jäsenille Budapestin matka oli ollut virkistävä. Olihan meillä ollut kaksi hyvää opasta: Suomessa monet kerrat käynyt lehtori Sandor Ispanovits ja suomalainen taiteilija Yrjö Liipola, kumpainenkin silloin nuoria, innokkaita ja avuliaita.

Tulomatkalla pysähdyttiin Pietarissa ja annettiin pari näytäntöä Moikan varrella sijaitsevassa Malyi teatrissa (Pikku teatteri), joka kyllä Pietarin oloissa saattoi vastata nimeään, mutta meikäläisen silmiin vaikutti melkoisen komealta. Pietarin suomalaiset täyttivät katsomon. Suomalaisilla oli jo silloin Pietarissa oma näytelmäseuransa, josta saatiin "Elinan surmaan" tottuneita avustajia. Heidän joukossaan liehui mm. erään Santtu Pirin pitkä, jo hieman lähtöä tekevä taiteilijatukka. Tämän Pietarissa asuvan suomalaisen räätälin nimi näkyi joskus runojen alla siihen aikaan.

Suosiota tuli, ja pietarilaiset lehdet kirjoittelivat arvosteluja. Kukkiakin ojennettiin Idalle sen ajan tavan mukaisesti partaan ylitse. Me miehet kävimme ne vastaanottamassa ja kannoimme taiteilijattaren eteen, jolloin hän tavallisesti kysyi kainosti: "Onko se minulle." Pietarissa minä satuin kantamaan erittäin upean kukkalaitteen rampista, siinä oli hilaamista asiaksi asti, sillä kukat oli asetettu pronssiseen isokaariseen astiaan. Kun olin saanut sen vaivoin raahatuksi asianomaisen eteen ja kuullut tavanomaisen kysymyksen, meni minuun mikähän lie mennyt ja minä vastasin: "Ei kun minulle." Ida syöksähti ulos näyttämöltä eikä sillä kertaa enää antanut nostaa esirippua. Minä tietysti säikähdin ajattelemattomuuttani, mutta mitään jälkikaikuja siitä ei ollut.

Toisen kerran kuitenkin oli — tai ainakin yritti olla. Esitettiin samaisessa Pietarissa "Elinan surmaa". Oli juuri menossa sakaristokohtaus, mikä muuten meidän lyhennetyssä laitoksessamme oli ensimmäinen, ja Kaarlo Braxén Vesilahden rovastina ynnä minä lukkarina olimme näyttämöllä. Yhtäkkiä huomasin, että toiselta seinustalta puuttui penkki, jolle Klaus Kurjen piti istuutua. Arvaten, että tästä tulee tupen rapinat, kuiskasin B:lle, joka vielä oli yliregissööri ja siis vastuunalainen: "Tee repliikki, minä menen hakemaan penkin." B. vilkaisi seinustalle ja sanoi asiallisella rovastin äänellä: "Lukkari menee hakemaan penkin." "Heti paikalla", minä vastasin ja painuin ulos. Nuuskin kaikki nurkat kulissien takana, koetin epätoivon vimmalla tolkuttaa asiaa venäläisille näyttämömiehille, mutta mitään penkkiä ei löydetty. Arvasin, että viipymiseni tekee rovastin aseman näyttämöllä kiusalliseksi, ja lopulta kiikutin sisälle ainoan istuimen, minkä hädissäni löysin. Se sattui olemaan matala, plyysipäällysteinen, tupsuniekka salin taburetti. Yleisö ei reagoinut millään tavoin, ehkei se huomannutkaan siinä mitään tyylin rikettä, mutta B. irvisti pahasti. Minä asetin kapistuksen paikalleen, ja esitys jatkui.

Tämä Vesilahden kirkon sakastiin tuotu outo "mööpeli" yritti synnyttää vähän komiikkaakin. Kosti Elo, joka esitti Kurkea, katsoi laitosta epäillen, mutta ei uskaltanut olla istumatta sille, kun kerran asema niin vaati. Hän luonnollisesti upposi syvään ja näytti vähin onnettomalta. Vielä hassummaksi tuli tilanne, kun hänen piti nousta ylös: korkeavartiset ja kankeat saappaat eivät millään tahtoneet sallia sellaista toimenpidettä. Ida katseli synkästi Kostin nujuamista, ja minä, joka seurasin kohtausta kulissin raosta, arvasin, että tästä nousee vielä myrsky, joten on parasta kuvaelman loputtua pysyä näkymättömissä. Tapaus tietysti pantiin minun syykseni ja kuulin paroonittaren huutelevan minua. "Missä se poika on?" hän kyseli, mutta kukaan ei tietänyt mitään minusta, joka piiloittelin erään pukuhuoneen pimeässä nurkassa. Tätä piilosillaoloa jatkui seuraavinakin väliaikoina, kunnes erään kuvaelman loputtua en ehtinytkään pakoon. Huomasin silloin kahden kulissipinon välisen raon ja pakkauduin sinne. Paroonitar ei Kirstin puvussa päässyt perässä, vaan jäi "solan" suulle tirhentämään: "Tulkaa heti ulos sieltä!" — "En tule", vastasin tiukasti. Useita kertoja käskynsä toistettuaan hän lopulta kysyi: "Mitä varten te siellä olette?" Suoraan kysymykseen suora vastaus: "Penkkijuttua paossa." Silloin hän nauraa helähdytti: "Tulkaa ulos sieltä, enhän minä teitä syö." Eikä syönytkään, ei ollut enää edes pahalla tuulellakaan, vaan koko asia kuitattiin muutaman hetken iloisella seurustelulla, minkä aikana minä koetin selittää tehneeni voitavani. Kuten olin tehnytkin.

Pietarissa meitä asui useampia "Suomalaisessa yömajassa" tai "Suomalaisessa kortteerissa", miksi sitä lie virallisesti nimitetty. Se sijaitsi Gontšarnaja-kadulla, talossa 21, pihan perällä. Paikka oli lähellä Nikolain asemaa, siis oikeastaan kaupungin keskustassa, mutta katu oli ahdas ja huonossa kunnossa. Huoneet olivat pimeät ja aika lailla rähjäiset. Sitä piti joku suomalaissyntyinen venäläinen. Ruokaakin sai talosta ja siellä voi asua passittomanakin. Sitäpaitsi tällä "kortteerilla" oli perinteensä: siinä oli asunut Kaarlo Bergbom Suomalaisen Teatterin Pietarin matkojen aikana.

Turnee Ida Aalberg näytteli vielä Suomessa kotvan seuraavaa vuottakin.

Minun on turhaa lähteä kuvailemaan Ida Aalbergia taiteilijana. Sen ovat tehneet terävämmät kynät ja tulevat tekemään sitten, kun Suomen näyttämötaiteen historia kerran kirjoitetaan. Hänen suuruutensa on yksimielisesti tunnustettu. Ne, joilla on ollut onni nähdä hänen näyttämöluomiaan, eivät voi niitä koskaan unohtaa. Hän oli näyttämön tenhotar, jolla oli lumoava taikasauva hallussaan. Hänen työpäivänsä päättyi kolmekymmentä vuotta sitten, mutta toista häneen edes jossakin määrin verrattavaa ei ole ilmaantunut. Hilda Pihlajamäki on, mutta hänenkin pääasiallinen luomiskautensa sattuu osaksi samoihin aikoihin.

Näyttämötaide on Ida Aalbergin päivistä kehitellyt ilmentämismuotojaan. Sen yleistaso on ehkä huomattavastikin noussut, mutta ihminen, joka nuoruudessaan on nähnyt Ida Aalbergin näyttämöllä, nykyaikana vain harvoin kokee sellaista elämystä kuin silloin. Totta on, että katsojaa suggeroiva vaikutus lähti tavallisesti yksinomaan hänen persoonastaan, toiset henkilöt helposti himmenivät, unohtuivat. Hän oli näyttämön yksinvaltiatar. Hän saattoi suggeroida näyttelijätoverinsa antamaan parastaan, mutta hän voi, kuten edellä on lyhyesti viitattu, jättää heidät pulaankin. Hän ajoi omia tarkoitusperiään, ja niiden saavuttamiseksi hän oli valmis uhraamaan paljon, vastanäyttelijänsäkin. Tämä on tosin vain erään nuorukaisen vaatimaton kokemus ja käsitys, kenties hän toisessa seurassa ja ympäristössä helpommin mukaantui yleiseen menoon.

Suggestiivinen hän oli ihmisenäkin silloin, kun oli taiteesta kysymys. Muissa asioissa saattoi välistä ilmetä hämmästyttävää oikullisuutta, jopa pikkumaisuuttakin. Mutta kukapa meistä kuolevaisista olisi virheetön. Jumalainen Ida hän kaikessa tapauksessa oli, sen jokainen hänen kanssaan kosketukseen joutunut myöntänee.

Tämän vuosisadan ensimmäisellä kymmenellä alettiin maassamme yleisesti perustaa työväenteattereita. Vuosisadan tuolle puolelle — 1898 ja 1899 — lankeaa vain kahden, nimittäin Viipurin ja Tampereen Työväen Teatterien synty. Helsinkiin perustettiin Työväen Teatteri-niminen taidelaitos vuosisadan toisena vuotena. Tämä teatteri pystyi vaikeissa oloissa toimivanakin suuriin saavutuksiin niinä viitenä vuotena, jotka se pysyi pystyssä, ennen kuin sen jatkoksi perustettiin Kansan Näyttämö. Uusia teattereita perustettaessa lienee joskus lausuttu lennokkaitakin sanoja. Niinpä Kansan Näyttämön ensimmäinen johtaja Kaarle Halme suunnitteli uudesta taiteen temppelistä sellaista teatteria, "joka karsii meidän kieltämme, synnyttää meille kirjailijoita, sytyttää aatteita, kohottaa tunneasteikkoa, kuvastaa meidän henkisiä pyrkimyksiämme, estää meitä kulttuurihairoja tekemästä, estää meitä eksymästä sosialismin ja oikean sivistyksen alkulähteille johtavilta teiltä, näyttää meille parhaimmat ja korkeimmat ihmisyysihanteet kuvastaen meidän riemujamme, kuvastaen meidän surujamme".

Onhan siinä ohjelmaa kerrakseen yhdelle teatterille. Epäilemättä ihanteellista ja korkealentoista, mutta enpä usko vielä minkään teatterin kyenneen meitä estämään "eksymästä sosialismin alkulähteille johtavalta tieltä". Pystyisivätköhän minkään teatterin taiteelliset keinot sellaiseen? Kaiken muun innostunut teatterin ystävä ehkä voisi allekirjoittaa, joskaan tie "sivistyksen alkulähteille" ei tunnu niinkään viehättävältä kuin kulttuurin tien kulkeminen eteenpäin.

Paljon vaatimattomammin määrittelivät toiset teatterin perustajat sen tarkoituksen, jona oli "suomenkielisen teatterin ylläpitäminen kansan pohjakerrosten näyttämötaiteellisten harrastusten kohottamista varten". Siinä ohjelma, joka lienee useimmin lausuttu suomalaisia työväenteattereita perustettaessa ja joka ilmaisee näiden tarkoituksen melkoisen selvästi, joskaan ei aivan täydellisesti.

Missään ja milloinkaan ei työväenteattereita perustettu työväenluokan propagandatarkoituksia varten, vaikka myöhemmin valtiollisen kuohunnan aikoina tietyltä taholta niin väitettiin. Kun itse olen ollut mukana parinkin työväen taidelaitoksen syntymävaiheissa, koetan luonnehtia sen pohjan, jolta nämä ovat lähteneet.

On otettava huomioon, että maamme työväestön ensimmäiset valistuspyrkimykset liittyvät kiinteästi suureen suomalaisuustaisteluun. Samaan aikaan kuin suomalaisuusliike teki suurta rynnäkköä, ilmestyivät ensimmäiset työväestön järjestyneen hengenelämän merkit Aluksi kiinnyttiin lukemiseen ja perustettiin työväen lukuseuroja, ensimmäinen niistä tietääkseni Tampereella puoliväliin yhdeksättäkymmentä vuotta sitten. Suomenkielisen kirjallisuuden niukkuus asetti työväen lukuhalulle rajoituksensa, mutta harrastus oli kuitenkin herännyt.

Lukuseuroja seurasivat lauluseurat, joita myöskin Tampereen esimerkkiä noudattaen ruvettiin perustamaan sellaisille seuduille, missä työväestöä oli runsaammin. Ja näiden musiikillisten harrastusten kautta kävi tie näytelmälliseen toimintaan. Niiden toimesta alettiin järjestää näyttämöesityksiä ja vähitellen alkoi olla iltamien eräänä ohjelmanumerona seuranäytelmä.

Seuranäytelmäharrastus kasvoi ja kehittyi. Aluksi jokseenkin kaikki seurojen ja yhdistysten jäsenet esiintyivät näyttelijöinä ilman tarkempaa valintaa, mutta myöhemmin näyttämöllinen toiminta alkoi jäädä siihen soveliainten haltuun. Näin syntyi näytelmäseuroja, joilla jo oli joku "ensimmäinen yhdenvertaisten joukosta" johtajana, joten toiminta alkoi saavuttaa säännöllisiä muotoja. Sitten vaatimukset kasvoivat, ja näytelmäseurat muodostettiin teattereiksi, joiden toiminta tosin oli harrastelijapohjalla, mutta muuten täydellisesti varsinaiseen teatterityöhön verrattavaa. Työväenteatterit ovat kasvattaneet monia kunnollisia ammattinäyttelijöitä, ja monen monet iäkseen harrastelijoiksi jääneet eivät ole ammattilaisia huonompia. Muuten: harvoinpa tehtäneen eroa ammatti- ja amatöörikirjailijan välillä, mikäli on kysymys hänen taiteelleen asetettavista vaatimuksista. Tämä sanottuna vertailun vuoksi.

Työväen näyttämöiden synnystä puhuttaessa en siis voi myöntää oikeaksi sellaista "irti porvareista"-kantaa, jollainen on joskus esitetty niin puolelta kuin toiseltakin. Suomen sivistyneistön kunniaksi on luettava suomalaisen teatterin synty, mutta tämä sama sivistyneistö ei jaksanut lopullisesti vetää toimintatarmoon herännyttä työväestöä samaan kulttuuripiiriin tahi edes sitä lähellekään, vaan jätti sen oman onnensa nojaan. Silloin sillä ei ollut muuta neuvoa kuin yrittää luoda omaa kulttuuriaan, mikä kuitenkaan ei milloinkaan ole poikennut eri teille kansallisen kulttuurin kanssa. Suomalaisen työmiehen luoma kulttuuri on yksinomaan suomalaista, näyttämötaiteen kohdalta kaikkein olennaisimmin.

Meidän kansallamme on erikoinen taipumus välittävään taiteeseen. Mutta sillä, että työväestö on kiintynyt ennen muuta näyttämötaiteeseen (ja musiikkiinkin) on oma selityksensä. "Taide sisimmältä olemukseltaan on yhteiskunnallista toimintaa", on professori Yrjö Hirn sanonut. Sellaista tietenkin on kaikki taide, mutta työväestö on erityisesti ottanut vaaliakseen näyttämötaiteen. Se on nähnyt sen huomattavimmin yhteiskunnalliseksi ja lisäksi: yhteiskunnalliseksi joukkotoiminnaksi. Työväestö on tottunut joukkotoimintaan, ja näyttämötaide jos mikä on sellaista, sillä sitä tehdään joukolla ja katsellaan joukolla. Näin siitä on tullut Suomen kansanomaisin taidelaji.

Työväen kulttuurinälkä loi aikoinaan työväenteatterit. Niiden toiminta osoitti, että työväen teatterien merkitys kulttuurilaitoksina oli erittäin kantava. Aluksi ne suorastaan liittyivätkin työväenjärjestöihin, mutta myöhemmin, kun järjestötoiminta tavattomasti laajeni, teatterit pyrkivät siirtymään omien kannatusyhdistystensä varaan. Mutta sittenkin järjestöt saivat monessa tapauksessa olla kannatusyhdistysten takana maksamassa tappioita.

Vaikkakaan työväenteatterit eivät milloinkaan ole olleet propagandavälineitä, niille on eri vaiheissaan myönnettävä ohjelmateatterin merkitys. Ne ovat koettaneet mahdollisuuksien mukaan pitää yllä arvokasta ohjelmaa. Kotimaista näytelmää ne ovat suosineet, niin että esim. Johannes Linnankosken "Ikuinen taistelu" sai ensiesityksensä Tampereen Työväen Teatterissa, samoin Konrad Lehtimäen suurnäytelmä "Spartacus", ja Lauri Haarlan ehkä paras näytelmä "Lemminpoika" esitettiin ensimmäiseksi Oulun Työväen Näyttämöllä. Köyhälistökuvausta ja ns. aatteellisiakin ohjelmistoa ne ovat viljelleet, tosin siinä suhteessa seuraten Bergbomin aikaisen Suomalaisen Teatterin linjaa, jota myöskin ainakin osittain Suomalainen Maaseututeatteri noudatti vaellusvuosiensa ensimmäisellä kymmenellä. Jokunen huomattavampi köyhälistönäytelmä, kuten Gerhard Hauptmannin "Kankurit", joka helsinkiläisestä Työväen Teatterista lähteneenä kiersi maaseudun pienille työväen näyttämöille, ei milloinkaan löytänytkään armoa päästä ns. porvarillisiin teattereihin.

Luonnollisesti työväen teatterit ovat mielihyvin tarttuneet sellaisiin näytelmiin, joissa on ollut yhteiskunnallista tuntua tai jotka ovat tulkinneet ajankohtaista julistusta, mutta kirjoittava teatteri ei ole sanottavasti sellaista dramatiikkaa luonut. Samoin työväen teatterit ovat voimiensa mukaan vaalineet klassillisuutta.

Niiden merkitys ohjelmateattereina selvinnee siitäkin, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen uusia suuntia etsinyt draamallinen kirjallisuus löysi työväen teattereista taiteelliset tulkitsijansa. Ekspressionistisia näytelmiä on niissä runsaasti esitetty, ja oltakoonpa niiden merkityksestä mitä mieltä tahansa, tuollainen valppaus ajan kirjallisia suuntia kohtaan on kunnioitettavaa ja antaa oikeuden puhua ohjelmateatterista.

Yllä oleva olkoon sanottuna sillä rajoituksella, että työväen teattereidenkin on tietysti kassansa vuoksi välillä ollut turvauduttava keveäänkin ja mitään sanomattomaan ohjelmaan.

Suomalaisen työväen näyttämötaiteen merkitystä määriteltäessä on ymmärtääkseni hyvin tärkeänä seikkana pidettävä sitä, ettei se milloinkaan ole säikähtänyt teatterin tarkoitusta. Siinähän ei oikeastaan ole mitään tavatonta, vaikka meikäläiset esteetikot ovat sitä niin usein pelänneet. Jo antiikin teatterilla oli tarkoituksensa. Kreikkalainen huvinäytelmä arvosteli varsin kirpeästi valtiollisia ja yhteiskunnallisia oloja. Ja keskiajan hengellinen näytelmä, joka syntyi kirkon helmasta, edusti luonnollisesti määrättyä tarkoitusta. Kyllä kai jokainen ymmärtää, että kirkko tekee propagandaa, sehän on sen velvollisuuskin. Ei suinkaan katolinen kirkko olisi hyväksynyt sellaista omaa synnyttämäänsä laitosta, joka ei olisi edustanut sen tarkoituksia. Etevä Shakespearen tutkija August Brunius sanoo, että muutkin Shakespearen aikalaiset näytelmäkirjailijat osasivat kirjoittaa vaikuttavia ja esitettäväksi kiitollisia kohtauksia, mutta heidän näytelmistään puuttui tarkoitusta. Siksi he ovat kuolleet ja Shakespeare yksin elää. Entä Schiller, hänen draamoissaan oli vapauden ylistystä, jopa kehoitusta vapaustaisteluunkin. Ja Ibsen on — sanoo norjalainen kirjallisuushistorioitsija Bing — eräissä teoksissa julistanut palavaa uskoansa persoonallisuuden oikeuteen yhteiskuntaa vastaan ja sen ehdotonta velvollisuutta itseään kohtaan. Ja vanhan Venäjän suuret nerot Gogol ja Tolstoi! Kyllä kai Gogolin "Reviisori" arvostelee ja ruoskii; me vain olemme mielissämme, kun ei ruoskan isku satu meihin. Tolstoi taas suorastaan julistaa, voisi sanoa: saarnaa aatteitaan. Takavuosina on Euroopasta tullut yhteiskunnallisia epäkohtia vitsovia näytelmiä, joita meilläkin on esitetty. Onpa sieltä tullut tavallaan julistustakin, muistaaksemme vain "Verdunin ihmeen", vahvasti pasifistisen kuvaelmasarjan, ja "Suuren maailmanteatterin", jonka rytmeissä liikkui uskonnollinen paatos.

Kotkan Työväen Teatteri perustettiin elokuun alussa 1908, ja minä tulin sen ensimmäiseksi johtajaksi. Seuranäytelmätoimintaa oli ollut ennenkin, mutta silloin valmistui uusi työväentalo ja teatterin perustaminen katsottiin tarpeelliseksi. Talo olikin upea rakennus, siinä oli avara sali, johon seisojat mukaan luettuna sopi tuhat katsojaa. Salin akustiikka ei ollut kehuttava, mutta sitä paranneltiin kankailla ja villalangoilla. Näyttämönpuolikin oli järjestetty varsin tyydyttävästi, oli pukuhuoneita ja itse näyttämössä sekä syvyyttä että korkeutta. Työväenyhdistys oli hankkinut vanhoja Arkadian — vai oliko Ruotsalaisen teatterin — kulisseja melkoisen varaston. Sillä päästiin pitkälle järjestelyillä, korjauksilla ja vähin uuttakin laittamalla.

Siihen aikaan oli innostusta näyttämöllisiin harrastuksiin. Teatteri perustettiin kokonaan harrastelijapohjalle, mutta kaupungissa oli runsaasti kokenutta näyttelijäainesta ja uutta tuli tulvimalla. Monesti myöhemmin on tahtonut olla puutetta esimerkiksi avustajista, silloin niitä tarjoutui liikaakin, joten oli varaa valita. Palkkioista ei ollut kysymystäkään, vaikka melkoinen joukko näyttelijöitä oli harjoituksissa jokaikinen ilta. Ja harjoituksiin tavallisesti saapuivat nekin, joilla ei ollut osia. He tulivat katsomaan toisten työskentelyä. Seurasivatkin tarkasti ja ottivat oppia, kun perusvirheitä oiottiin. Palkkioita ei pyydetty, kuten sanottu, mutta jotakin sentään yritettiin maksaa. Olisiko paras näyttelijän palkkio ollut siinä kahdenkymmenen markan nurkilla kuukaudessa.

Huikeasti tehtiin työtä ensimmäisenä näytäntökautena, aivan ammattiteatterin vauhdilla. Mikäli jaksan mieleeni johdattaa, oli meillä alun toistakymmentä ensi-iltaa. Nuutti Vuoritsalon "Virkistysmatkalla" aloitettiin. Tuossa taiteellisesti mitättömässä hupailussa oli sentään tilaisuus koetella nuoria voimia ja karsia heistä aloittelijain tavallisia virheitä. Sitä harjoiteltiin sitkeästi ja verraten kauan, mutta kun koko näyttelijäkunta oli tuota "äkseerausta" katsomassa, oli siitä yleistä hyötyä vastaisen varalle. Seuraavan näytelmän valmistelussa ohjaajan työ oli jo aika lailla keveämpää, ja kevätpuolella harjoitustyö sujui kohtalaisen nopeasti.

Ohjelmistossa oli sekä koti- että ulkomaisia näytelmiä. Eino Leinon "Pentti Pääkkönen", näyttämöltä varmaan perin harvoin nähty uhmaaja-näytelmä, herätti silloin Kotkassa harvinaisen paljon huomiota. Larin Kyöstin "Herra Valtuusmiehellä" oli menestystä pikkukaupunkilaiskuvauksena ja saman tekijän "Särkynyt sävel", pieni tunnelmapalanen, joka esitettiin "Valtuusmiehen" täydennyksenä, muutti illan tunnelman vakavaksi ja herkäksi. "Nummisuutarit" oli jo ennen esitetty Kotkassa, nyt se otettiin uudestaan ohjelmaan, samoin tietysti "Tukkijoella", joka ei siihen aikaan saanut puuttua yhdenkään aloittelevan teatterin ohjelmistosta. Ulkomaisista näytelmistä edustivat huvipuolta "Baldevinin häät", venäläisaiheinen "Korpit" ja ikivanha ja ikihauska "Charleyn täti", josta tuli oikea menestysnumero. Mutta vakavillakin näytelmillä oli siihen aikaan menestystä. Niinpä silloin muodissa ollut Adolf Paulin "Pirun kirkko" sai ennätyksen. Yleisöä kiinnostivat siinä väliverhon auki ollessa tapahtuvat näyttämön muutokset. Sellaista ei ollut paikkakunnalla ennen nähty, ja sitä ihmettä tultiin toisenkin kerran katsomaan. Kun tämä näytelmä oli erityisen hyvässä huudossa kotkalaisten keskuudessa, se päätettiin antaa kansannäytäntönä viidenkolmatta pennin maksusta hengeltä. Tähän näytäntöön myytiin tuhatneljä lippua, jolloin poliisi keskeytti myynnin. Jonoa oli vielä ainakin puolen kilometrin pituudelta. Halpojen näytäntöjen antaminen keskeytyi tähän, sillä arveltiin, että yleisö rupeaa niitä odottamaan eikä tulekaan tavallisiin näytäntöihin. Hyvä menestys oli muillakin vakavilla näytelmillä, kuten Emile Zolan romaanista muovatulla "Ansalla", jonka pitkä henkilöluettelo saatiin helposti miehitetyksi, ja Leo Tolstoin "Pimeyden vallalla". Kun Suomalainen Maaseututeatteri pariviikkoisen vierailun aikana esitti saman näytelmän, ei se saanutkaan sanottavasti katsojia, ja monet, jotka olivat olleet esitystä katsomassa, sanoivat, että paremmin se täällä meni omin voimin. No, se nyt oli tietysti vain pelkkää paikallisylpeyttä, sillä tietysti ammattiteatterin esitys oli aivan toista kuin aloittelevan harrastelijanäyttämön.

Kotkan Työväen Teatteri lienee ollut niitä harvoja taidelaitoksia, jotka tuottivat voittoa. Ei se ensimmäisen näytäntökauden voitto suuren suuri ollut, mutta kuitenkin sellainen, että kannattaa näin ihmeeksi mainita. Sen myöhemmästä taloudellisesta menestyksestä en tiedä, sillä jo seuraavana syksynä lähdin sanomalehtimieheksi Turkuun ja jätin teatterin, hieman ankein mielin kylläkin, sillä Kotkassa oli helppoa työskennellä. Näyttelijäaines oli taipuisaa, innostus ja yhteishenki mainiot.

Elämäntehtävä oli nyt muka selvinnyt: minä olin päättänyt jättää näyttämön ja koteutua aikaisemmin yrittelemälleni sanomalehtialalle. Lokakuun 15. päivänä 1909 lähdin Kotkasta oikein laulukuoron saattamana ja jo seuraavana päivänä astuin uuteen toimeeni Turussa. Lehtemme muuttui vuoden vaihteessa iltalehdeksi, ja silloin tuntui jäävän aikaa sivuharrastuksiinkin. Onni Savola piti sinä talvena yllä Turun Näyttämöä, ensimmäistä varsinaisen teatterin tapaan toimivaa taidelaitosta vanhassa kulttuurikehdossa, josta leikillisesti sanottiin, että se on kulttuurikehto, koska siellä kulttuuri on kehdossaan. Onni Savola oli jo silloin tunnettu lausujana, nyt hän esiintyi ohjaajana ja näyttelikin mukana. Hänellä oli teatterissaan pari vakinaista näyttelijää ja oikein hyvä iltanäyttelijäkaarti, useita vakinaisissakin teattereissa aikaisemmin esiintyneitä. Tähän näyttämöön minutkin vedettiin ja olin mukana ainakin Martti Vuoren "Savon sydämessä" komedian rovastina, J.H. Erkon "Ainon" Koukina ja lopuksi Kiven. "Nummisuutarien" Eskona, josta tuli mieliosani ja jota esitin Turussakin monet kerrat kolmella näyttämöllä.

Ei Turun Näyttämö jaksanut elää muuta kuin sen näytäntökauden. Menot eivät liene olleet kovin suuret. Ne pari ammattilaista olivat heikolla palkalla, emmekä me iltanäyttelijät pahasti työstämme kostuneet — minäkin muistan saaneeni viisitoista markkaa esitysilloista, kun taas harjoitukset menivät kokonaan ilmaiseksi. Suurin meno oli Ruotsalaisen Teatterin hallussa olevan huoneiston vuokra, ja Turun Näyttämö alivuokralaisena sai tietysti aina huonommat illat. Tulopuoli oli kaiketi heikko. Turun yleisö oli jakaantunut kolmeen osaan: ruotsalaisilla oli oma teatterinsa, työväellä näytelmäseuransa ja suomalainen porvaristo, jonka olisi pitänyt täyttää Turun Näyttämön katsomo, huomattavalta osaltaan nukkui. Turussa on vielä tänä päivänäkin kolme teatteria. Nyt ne voinevat joltisestikin, mutta kituelämää nekin ovat ajoittain viettäneet, vaikka ovat saaneet valtion ja kunnan avustustakin.

Seuraavana syksynä jouduin sivutoimenani johtamaan Työväen näytelmäseuraa. Se oli kummallinen ja ainutlaatuisilla perusteilla toimiva laitos. Työväenyhdistys sille otti johtajan, joka sai palkkiokseen kymmenen prosenttia kaikkien esitysten kokonaistuloista. Näyttelijöitä oli paljon, monet heistä kauankin esiintyneitä ja pahoja maneereja saaneita; heille maksettiin yksi markka arkilta. Johtaja sai nostaa tilinsä kuukausittain, näyttelijät vain kahdesti vuodessa. Toisille kertyi huomattaviakin taskurahoja, mutta varsinkin nuorten aloittelijain tulot saattoivat supistua markkaan ja viiteenkymmeneenkin penniin illassa. Puvustoa sillä seuralla oli vaikka millä mitalla, joukossa kunnollistakin. Ohjelma samoin, siellä oli sellaisiakin näytelmiä, joita ei missään muualla esitetty, oli oikein alkuperäisiä käsikirjoituksiakin tuntemattomilta tekijöiltä. Aikojen kuluessa tämä ohjelmisto oli kerääntynyt ja sitä oli esitetty vuodesta toiseen. Oli näet sellainen järjestys, että ammattiosastot tilasivat työväenyhdistykseltä huoneen lauantai- ja sunnuntai-illoiksi ja sitten seuran johtajalta näytelmän. Harvoin niillä sitten olikaan muuta ohjelmaa. Ja niin noita vanhoja näytelmiä — joukossa yhä vielä sellaisiakin kuin Jahnssonin "Bartholdus Simonis" ja "Lalli" ja monta muuta — laahattiin vuodesta vuoteen. Harjoitusaikaa niille ei jäänyt kuin pari iltaa kutakin varten, mutta niinpä näyttelijätkin olivat entisiä, monet kerrat samoja osia esittäneitä. Tuskinpa mikään näyttämö milloinkaan on tullut toimeen niin vähällä ohjelmiston uusimisella kuin tämä seura.

Minun aikanani kuitenkin saatiin muistaakseni viisi uutta ensi-iltaa, jotka harjoitettiin entisen ohjelmiston lomassa. Niissä oli vähän toisenlainen leima kuin noissa iänikuisesti "fiilatuissa" vanhoissa näytelmissä. Tämä järjestelmä tukahdutti kaiken taiteellisen yritteliäisyyden. Esitys oli sellaista, että siitä suorastaan kärsi; ei sitä mielellään mennyt katsomaankaan, kiitti, kun sai lauantai- ja sunnuntai-illan jotenkin menemään. Mutta onhan tuollainenkin taiteen taimitarha ansainnut joutua merkityksi aikakirjoihin. Se ei kasvattanut yleisöään eikä näyttelijöitäänkään, vaikka muutamia miehiä sieltä lähtikin näyttelijänuralle, onneksi niin aikaisin, etteivät olleet ehtineet vielä pilaantua. Yhteen näytäntökauteen minunkin johtajana-oloni supistui ja helpotuksen huokauksin siitä laitoksesta erosin.

Kolmanteenkin näyttämölliseen yritykseen minä vielä Turussa ollessani jouduin. Yhdessä eräiden työväentalolta siirtyneiden näyttelijöiden kanssa perustimme Turun Seuranäyttämön, joka esiintyi Vähäväkisten talossa. Nimi oli vaatimaton, mutta innostus kova, ja tuloksetkin, jotka jo ehtivät näyttäytyä kolmen ohjelman muodossa, varsin tyydyttävät. Sanomalehdet antoivat tunnustusta, samoin yleisö, jota kumma kyllä kävi näytännöissä runsaasti, paljon enemmän kuin ennen Turun Näyttämöllä. Ainakin Akseli Karhi, myöhemmin tunnettu turkulainen näyttelijä ja teatterinjohtaja, hankki kannuksensa Vähäväkisten lavalla. Monta muutakin etevää, joskin amatöörinä pysynyttä näyttelijää liikkui niillä palkeilla. Minun toimintani loppui kuitenkin jo syyspuolella, sillä lehtiliikkeen johtokunta kielsi minua olemasta sanotun näyttämön johtajana. Seuranäyttämön satukin sellaisenaan loppui pian. Vain yksi minun alulle panemani näytelmä harjoitettiin loppuun ja esitettiinkin. Sitten oli eräitä muita yrityksiä samassa paikassa, mutta ne eivät ottaneet onnistuakseen.

Aarne Orjatsaloon tutustuin jo eräitä vuosia aikaisemmin, mutta vasta Turun-aikanani tuttavuus kehittyi läheiseksi ystävyydeksi. Hänellä oli silloin jo takanaan lähes kymmenvuotinen teatteriura, ja nyt vuosina 1908—10 hän esiintyi toiseen otteeseen Tampereen Teatterissa, joka sangen usein vieraili Turussa. Mieleeni on erityisesti painunut muutamia hänen luomiaan, kuten "Pirun kirkon" Kattilanpaikkuri, Tiitus, Edmund Kean, "Reviisorin" Hlestakov ja Shaw'n "Sankarien" Biuntshli. Kattilanpaikkurin notkea pirullisuus osoitti hämmästyttävän kehittynyttä repliikkitaitoa ja Järnefeltin Tiituksen syvä humanismi tulkittiin niin sydämellisesti ja lämpimästi, että katsomossa tuskin yksikään silmä jäi kuivaksi. Gogolin Hlestakov, tuo ikuisen-venäläisen huikentelevan ja huolettoman nuorenmiehen perikuva, joka alkoholin vaikutuksen alaisena lopulta itsekin uskoo omia kevyitä valheitaan, oli todella slaavilaisen verevä veitikka, niin vapaa ja yllätyksellisesti välähtelevä, että sille sai hakea vastinetta kaukaa, aina Hlestakovin kotimaasta asti. Olen nähnyt parinkin tunnetun venäläisen näyttelijän Hlestakovin enkä hevin asettaisi niistä kumpaakaan Orjatsalon luoman rinnalle. Orjatsalo loi myös tavallaan Edmund Keanin perinteet meillä. Iivari Paatero oli mainio ja lähellä historiallista Keania, joka oli varreltaan vähäinen ja henkisten ponnistusten jälkeen helposti väsähti, mutta Orjatsalo loi näytelmän Keanin, sekä henkiseltä että ruumiilliselta olemukseltaan väkevän ja riehakkaan. Sitä Kean-esitystä — hänen nuoruutensa aikaista nimittäin, sillä jokin myöhempi esitys ei liene saavuttanut enää samaa loistoa — ei helposti ylitettäne..

Myöhemmin, 1913—14, Orjatsalo vieraili Suomen Kansallisteatterissa esittäen Brutusta "Marie Victoiressa" ja Othelloa ja liikkui kiertueella sekä yhdessä Axel Ahlbergin kanssa että oman seurueen keralla.

Aarne Orjatsalo oli syntynyt Thalian lempilapsena. Näyttämötaiteen jumalatar oli suonut hänelle poikkeuksellisen suuret lahjat, joiden ansiosta hän kypsyi taiteessaan harvinaisen nopeasti. Jotkut ovat lausuneet sellaisen otaksuman, että koko hänen perin loistava menestyksensä perustuikin pelkkään luonnonlahjakkuuteen, ja joskus hän itsekin saattoi ylimielisyyden puuskassaan antaa aihetta sellaiseen käsitykseen. Niin ei kuitenkaan ollut asian laita. Vaikka näyttämötehtävä muotoutuikin hänelle helposti, tiesivät ne, jotka pääsivät häntä lähelle, että hän tavallisesti valmisti osansa huolellisesti, jättämättä mitään satunnaisen inspiraation varaan. Olen nähnyt häntä erinäisissä osissa monet kerrat ja saanut todeta, että selvä, harkittu rakennelma oli aina havaittavissa. Jokainen tositaiteilija, joka kykenee saavuttamaan jalon innoituksen, voi joskus eläytyä osaansa tavallista herkemmin ja syvällisemmin, mutta hänen työnsä, jos se on harkiten ja huolella tehty, kestää silloinkin, kun suuri inspiraatio syystä tai toisesta jää tulematta.

Varsinkin toisen Tampereen-kautensa aikana Orjatsalo, joka jo sitä ennenkin oli "hyvän näyttelijän" maineessa, kohosi taiteelliseen suuruuteen ja saavutti oloissamme ennenkuulumattoman yleisömenestyksen. Hän oli ihailtu ja juhlittu. Tampereen Teatterin vierailut muihin kaupunkeihin kantoivat hänen mainettaan yhä kauemmaksi. Nykyään elokuvat tekevät näyttelijöitä tunnetuksi. Orjatsalolla ei ollut sitä apukeinoa, mutta hänestä puhuttiin yleisesti ja häntä haluttiin nähdä. Minne hän vain tuli, siellä oli yleisö hänen jalkojensa juuressa.

V. 1918, tuona Suomelle ja varsinkin sen työväestölle niin

kohtalokkaana vuotena, Aarne Orjatsalon näyttelijäura keskeytyi. Hän oli silloin Tilda Vuoren jäljeltä hyvässä kunnossa olevan Tampereen Työväen Teatterin johtajana. Kansalaissodan pyörteissä teatterin toiminta lakkasi, ja Orjatsalokin joutui muihin toimiin.

Hän ei ollut luonteeltaan poliitikko, vaan niin täysiverinen taiteilija, että kaikki muut harrastukset jäivät pakostakin toisarvoisiksi. Lämmin sydän saattoi kuitenkin hänet suopeaksi työväen asialle ja johti hänet aika ajoin kulkemaan jokseenkin lähellä järjestyneen työväen polkuja. Hän oli jo verraten aikaisin liittynyt sosiaalidemokraattiseen puolueeseen, ja muistaakseni v. 1907 hän oli jonkin aikaa Forssassa ilmestyneen Santeri Nuortevan perustaman "Yhdenvertaisuus"-lehden toimittajana. Hän kirjoitti lennokkaasti, lyhyesti ja selkeästi. Vähäisenä toimittajakautenaan hän osoitti olevassa edellä muita kirjoittajia siinä, ettei hän suosinut silloista pitkäveteistä, laajasti selittelevää tyyliä.

Suurena nimenmuuttokautena herätti huomiota hänen uusi nimensä. Kun isä Riddelin otti nimekseen Ritarsalo, muutti poika nimensä Orjatsaloksi. Siihen kätkeytyi eräänlainen viittaus hänen mielipiteidensä suuntaan.

Niin vähän varsinaista politiikan tekoa kuin Orjatsalon elämään sisältyikin, hän joutui v. 1918 onnettomissa tapauksissa valkoisten taholla niin vihatuksi kuin tuskin monikaan punaisella puolella ollut. Hänen kerran Kansallisteatterissa pitämänsä puhe, jossa miehen luonteen mukaisesti oli tulta ja liekkiä, oli pääasiallisimpana syynä tähän. Hän tosin esiintyi lausujana kansalaissodankin aikana joissakin työväen tilaisuuksissa, mutta mitään erityistä aktiivisuutta hän ei tietääkseni muulla tavalla osoittanut. Hänelle ei kuitenkaan annettu anteeksi, ja vielä yksitoista vuotta kansalaissodan jälkeen, kun hän palasi Suomeen, hän joutui lapuanliikkeen silmätikuksi.

Esiinnyttyään v. 1921—22 Lontoossa Winter Garden Theatressa musiikkikomediassa "Sally", jossa hän näytteli ulkomaalaista ravintolan isäntää, joten kielikään ei tehnyt haittaa, kun osa tulkittiin englantia murtaen, ja oltuaan näyttämöhommissa Amerikan Yhdysvalloissa, sekä johtajana että näyttelijänä, Orjatsalo palasi v. 1929 Suomeen.

Varsinkin työväestö otti hänet täällä vastaan ilman varauksia, mutta myöskin poliittisesti vähemmän kiihkeä teatteriyleisö suhtautui häneen myönteisesti. Eipä meillä liene monesti havaittu niin herkkää ja lämmintä tunnelmaa katsomossa kuin oli Koiton näyttämöllä Aarne Orjatsalon esiintyessä näytelmässä "Oikea rakastaja", jonka hän toi tullessaan Amerikasta, ohjasi ja jonka pääosan hän tulkitsi. Näytelmä, äänensä menettävän oopperahurmurin tarina, ei sinänsä ollut varsin merkillinen, vaikkakin siinä kosketeltiin eräitä syvemminkin värähtäviä kieliä, mutta Orjatsalo teki siitä huomattavan. Hän sovitti näytelmään oman henkilönsä, kappaleen persoonallista elämää, taiteilijan iloa ja tuskaa. Hän osoitti niinä toistakymmenenä vuotena, jotka hän oli ollut poissa suomalaiselta näyttämöltä, taiteilijana vielä entisestään kasvaneensa. Mikä ennen oli ollut ulkonaista loistoa, se oli nyt tyyten hävinnyt, eikä edes viettelevä tilaisuus houkutellut häntä siihen. Kaikki tuli syvästi sisältä, niukoin, hillityin keinoin. Hän osoitti vääjäämättömästi sen tosiasian, että todellinen taiteilija luo oman minänsä perustalle, vaikka hän sille muotoileekin kirjailijan henkilön.

Orjatsalo esiintyi eräissä maaseudun työväenteattereissa ja liikkui myös omalla kiertueellaan. Syksyllä 1930 hän asettui Helsingin Työväen Teatterin johtajaksi. Entinen Söörnäisten Työväen Näyttämö sai hänen toimestaan mainitun uuden nimen. Se kastettiin vuosisadan alkuvuosina toimineen Työväen Teatterin kaimaksi lisäämällä nimeen vain paikallinen merkintä.

Hänen työnsä Helsingin Työväen Teatterissa jäi kuitenkin lyhyeksi. Hänellä oli ollut aikaisemminkin, jo taiteellisia vastoinkäymisiä "Oikean rakastajan" ilmiömäisen menestyksen jälkeen. Sitten kasaantui tielle muita ikävyyksiä. Hänen Suomessa-olonsa sattui aikana, jolloin lapuanliike lainehti korkeimmillaan ja poliittiset intohimot leiskuivat tulivuorina. Taiteilijaa, jota vastaan ei edes etsivän keskuspoliisin tutkimuksissa ollut löytynyt mitään raskauttavaa, koskapa hän hyvin pian selviytyi pidätyksestä, uhkailtiin puhelimitse ja kirjein "tuntemattomien miesten", taholta, ja Kansallisteatteriin hänelle annettiin porttikielto, hän ei saanut tulla näyttämön puolelle tuttaviaan tapaamaan, sanalla sanoen: hänet leimattiin yhä edelleen punikiksi. Hän ei ollut mikään jyrkkä taistelijaluonne, ja niin hän masentui. Hän eli Suomessa loistavan jälkikesän, joka kuitenkin valitettavan pian kuihtui.

Palattuaan Amerikkaan hän vietti siellä vielä toistakymmentä vuotta toimien osaksi näyttämöllä, osaksi muilla aloilla. Uudenvuodenpäivänä 1943 hän kuoli New Yorkissa 59 vuotta täyttäneenä.

Ehkä on paikallaan kuvailla vielä hiukan Aarne Orjatsaloa ihmisenä.

Hän oli tutustunut Eino Leinoon jo lapsuudessaan, heidän perheensä kun asuivat naapureina. Tästä sukeutui ystävyys, jota kesti koko elämän ajan. Tämä ystävyys oli Orjatsalolle varsin arvokas. Leino tuki hänen teatteriharrastuksiaan, jotka heräsivät sangen varhain, ja hänen rikas runoilijasielunsa ruokki toisen mielikuvitusta tarjoten hänelle sitä herkkyyttä, jota nuori mies kaipasi. Runoilija häntä myöskin moitti ja oikaisi usein, kun hänen ailahteleva ja runsaasti liioitteleva mielensä kiihtyi. Leinon kuivahko huumori ja toisinaan vähän kuin ylhäältä päin suuntautuva elämänasenne vaikutti Orjatsaloon tasoittavasti ja tyynnyttävästi.

Orjatsalon sisar Anna-Liisa Primus-Nyman on kertonut siitä erään tapauksen. Hän käveli veljensä kanssa Espiksellä tämän hautoessa synkkiä itsemurha-ajatuksia. Hän oli kokenut jonkin pettymyksen teatteriasioissa ja mahdollisesti oli ollut riitaa isän kanssa. Sisar, vaikka olikin silloin vielä koulutyttö, oli läheinen Aarnelle ja koetti tätä aina ymmärtää — Aarnehan oli erinomainen veli, aina ystävällinen ja uhrautuvakin. Nyt hän pelkäsi, että tapahtuu ihmeitä, jollei Aarnea paimenneta. Hänellä oli itku kurkussa kulkiessaan siinä veljensä rinnalla. Silloin Leino tuli vastaan, katseli paria alta kulmainsa ja sanoi: "Oletpas, Aarne, kuin vielä satamaton ukkospilvi, ja Anna-Liisa on sellainen keväinen hattara, joka jo priiskottaa pisaroita." Aarne selitti silloin kyllääntymistään elämään, Leino kuunteli kärsivällisesti, ja kun Aarne oli lopettanut, kaivoi taskustaan kymmenpennisen, antoi sen Aarnelle ja sanoi: "Tässä olisi avustusta hirttonuoran ostamiseen." Aarne tuli aluksi vähän noloksi, mutta purskahti sitten nauruun, ja mielenrauha palasi.

Aarne Orjatsalon toverillisuus oli ylitsevuotavaa, ja hän uskoi ihmisiin, monesti liiaksikin. Hän ei yleensä ollut ihmistuntija, vaikka hän osasi kuvata heitä näyttämöllä. Avomielisyydessään hän uskoutui toisinaan liian perusteellisesti ihmisille, jotka eivät sitä ansainneet. Hän oli niin välitön, ettei hän lähimainkaan aina osannut erottaa hyvää pahasta, ja tämä välittömyys tuli joskus hänelle itselleen vahingoksi. Hänessä oli tarpeettoman paljon luottavaisuutta, hyväuskoisuutta ja epäilemättä taiteilijalle ominaista herkkäkorvaisuutta imartelulle. Hän lamautui helposti vastusten edessä, ja joskus yliarvioi oman merkityksensä. Nämä ominaisuudet johtivat hänet välistä ajattelemattomiin tekoihin, joista oli eniten vahinkoa hänelle itselleen. Pikkumaisen ilkeä hän ei kuitenkaan ollut milloinkaan.

Orjatsalo oli loistava seuramies, jolta ei milloinkaan juttu loppunut ja joka ei joutunut istumaan tuppisuuna, siirtyipä keskustelu mille alalle tahansa. Hän oli älykäs ja lukenut, sen huomasi aina hänen kanssaan seurustellessaan. Huomaavaisuutta ei puuttunut, vaikka hän saattoi olla ajattelematonkin. Sen antoi mielellään anteeksi, sillä hän ei milloinkaan tarkoittanut pahaa.

Aarne Orjatsalo oli hyvä ihminen, ansioineen, vikoineen. Hän oli persoonallisuus joka tapauksessa, niin taiteilijana kuin ihmisenäkin. Levoton luonne ja levoton aika pirstoivat hänen elämänuransa ja estivät häntä antamasta kaikkea, mihin hän olisi kyennyt, mutta hänen elämäntyönsä ei sittenkään juossut kokonaan hiekkaan.

Suomessa on kolme ja puoli miljoonaa näyttelijää — näin aloitin kerran erään esitelmän teatteripäivillä. Olen jo aikaisemmin viittaillut mm. syvän maaseudun näyttämöharrastuksiin. Kaupungeissa, pienissäkin, tulvi näyttelijöitä perustettaviin amatööriteattereihin vaikka minkä verran. Hämeenlinnassa oli jo varsin kauan toiminut näytelmäseura, jolla oli ollut aina joku "primus inter pares" johtajana ja useita suuriakin näytelmiä oli esitetty. Syksyllä 1912, jolloin saavuin kaupunkiin työväenlehden päätoimittajaksi, näytelmäseura muutettiin Hämeenlinnan Työväen Näyttämöksi ja se rupesi toimimaan vakinaisen teatterin tapaan. Sielläkin oli erinomaista näyttelijäainesta. Vanhoja tekijöitä oli siirtynyt manan majoille tai muuttanut pois paikkakunnalta, mutta nuorta voimaa oli noussut tilalle. Huomattaviin saavutuksiin Hämeenlinnassakin päästiin niinä kahtena vuotena, jotka sillä kertaa jouduin olemaan vasta perustetussa teatterissa, ensimmäisen johtajana ja toisen näyttelijänä. "Nummisuutarit" ja Gogolin "Reviisori" saivat parhaan sekä taiteellisen että yleisömenestyksen. Paljon kiertueitakin tehtiin, uurtaen jo silloin vankasti uraa viime vuosikymmenellä muotiin tulleelle maakuntateatterille. Hämeenlinnan Työväen Näyttämöllä toimii vieläkin senaikaisia näyttelijöitä. Aku Peltonen voinee pian viettää neljäkymmenvuotista juhlaansa, sillä hän oli esiintynyt jo kuutisen vuotta verraten vakinaisesti näytelmäseurassa ennen näyttämön perustamista. Viime aikoina hän on loistellut suomalaisessa elokuvassa tehden oivallisia tyyppejä. Miia Jokinen on myöskin todellinen kyky. Hän on menestyksellä näytellyt kaikki suuret pääosat. Kerran hän innostui liittymään vakinaiseen teatteriinkin, mutta kotikaupunki veti puoleensa, ja niin hän palasi sinne vuoden kuluttua. Muut alkuaikojen näyttelijät ovat hajaantuneet toisille paikkakunnille, mutta uusia kykyjä on tullut tilalle.

Vielä kerran — näytäntökautena 1921—22 — jouduin esiintymään näyttelijänä sanotun teatterin palkeilla. Silloin se eli kukoistusaikaansa, jota on riittänyt näihin asti. Taiteellisesti vireänä se yhä tyydyttää kotikaupunkinsa ja laajan maaseudun teatteritarvetta todellisena maakuntateatterina.

Tuo juuri äsken mainittu näytäntökausi olikin vähäisen näyttämöllisen toimintani viimeinen. Pitkä rako siihen oli tullut jo Siperian ja Neuvosto-Venäjän matkojen vuoksi. Mutta tosiaan, yksinäinen tapaus sattui vielä seuraavana talvena: esitin Hämeenlinnan Työväen Näyttämöllä Eskoa uudenvuodenpäivänä 1923.

Lienee kuitenkin syytä mainita "komea" teatteriyritys Pietarissa 1920—21. Sen nimenä taisi olla Pietarin Suomalainen. Valtion Teatteri. Pietarissa oli jo ennen vallankumousta asunut nelisenkymmentä tuhatta suomalaista. Tietysti siellä silloin oli ollut myöskin näyttämöllistä toimintaa, sillä näytteleminen on meille toinen luonto, ja paljon pienempikin piiri jo perustaa teatterin. No, teatteria ei Pietariin vielä ennen ollut perustettu, vaan näytelmäseuroja kylläkin. Nämä olivat kehittäneet joukon kelvollisia näyttelijöitä, Suomesta oli v. 1918 tapausten jälkeen tullut lisää, ja oikeastaan oli ihme ja kumma, ettei jo ennen ollut pantu teatteria pystyyn. V. 1920 syksyllä se tapahtui, sillä vähän ennen oli Siperiasta saapunut teatterihommissa paljon mukana ollut Sakeus Juuri-Oja näyttelijätärvaimoineen, ja hän pani asian alulle. Minut sitten pestattiin johtajaksi.

Neuvostovalta suosi kaikkien kansallisuuksien kulttuuripyrkimyksiä, ja niin se antoi tukensa tällekin yritykselle. Teatterista tehtiin täydellinen valtion laitos. Saatiin huoneisto, laadittiin talousarvio, jonka asianomaiset valtion elimet hyväksyivät, ja niin lähdettiin taipaleelle. Teatterin henkilökunta oli suuri, kaikkiaan viisikymmentäkaksi henkilöä, joten talousarvio päättyi huomattavaan summaan. Vaikka näin valtion turvin elettiin, ei toiminta sittenkään ollut vaivatonta. Virastokankeus oli siihen- aikaan aivan tavaton, ja johtavien henkilöiden aika oli vähällä mennä juoksuihin virastosta toiseen, jotta aina saataisiin tarvittavat varat. Sittenkään ne eivät tulleet aikanaan, ja kun teatterilla vasta-alkavana laitoksena oli muitakin hankaluuksia, mm. elintarveannosten järjestely, joka yleensäkin kohtasi vaikeuksia, niin toiminta ei edistynyt niin ripeästi kuin oli toivottu.

Puolisenkymmentä ensi-iltaa sentään saatiin toimeksi: kaikki tunnettuja suomalaisia näytelmiä. Pukujen saanti esimerkiksi "Pohjalaisiin" oli takuusten takana. Pengottiin monen venäläisen teatterin varastot ennen kuin saatiin kokoon joitakin sellaisia rytkyjä, joista sitten muuntelemalla syntyi edes jossakin määrin auttavia tamineita. Muuten juuri tällä näytelmällä oli erinomainen menestys. Se esitettiin hyvin tyydyttävästi, sillä pääosiin teatterilla oli kelvolliset voimat. Suomalainen yleisö katselee tätä näytelmää milloin ja missä hyvänsä, mutta näytännöissä kävi myös paljon venäläisiä. He antoivat varsinkin "Pohjalaisten" näytännöille erikoisen värin. Vuorosanoja ymmärtämättä pääsivät he kuitenkin selville toiminnan laadusta aivan kuin mykissä elokuvissa ja osoittivat suosiotaan monenlaisin äänin, usein keskellä näytöstä. Jussille huudettiin bravo ja vallesmannille, joka esiintyi helposti venäläiseksi tunnettavassa tsinovnikan puvussa, vihellettiin hurjasti. Korkeimmilleen menoaminen nousi silloin, kun Jussi vallesmannin luodin satuttamana iski tätä puukollaan. Muita näytelmiä venäläiset eivät nähtävästi käsittäneet, vaikka he kävivät niitäkin katsomassa.

Työtä Pietarin Suomalaisessa Teatterissa tehtiin eräistä vastuksista, mm. tiheistä sairaustapauksista huolimatta. Oli sillä vakinainen teatterikoulukin, jossa säännöllisesti annettiin monenlaista alaan sisältyvää opetusta. Omien voimien lisäksi oli opettajana eräs venäläinen, filmikoulun käynyt näyttelijätär. Hankaukset virastojen kanssa ovat varmaankin myöhemmin tasaantuneet, joten teatterin työ siltä kannalta katsoen on kai huomattavasti helpottunut.

Toiselta puolen teatteri menetti joukon henkilöitään, kun tie Suomeen vihdoin kevätkesällä 1921 avautui. Eikä se liene monta vuotta sen perästä toiminutkaan. Suomalaiset näet alkoivat yhä enemmän keskittyä Petroskoihin, jonne tietenkin perustettiin myös omankielinen teatteri. Siellä olikin aika mukava teatterihuoneista, jossa Pietarin Suomalainen Teatteri vieraili joulun seutuna 1920.

Olen edellä yrittänyt hiukan kuvailla maamme työväenteatterien syntymävaiheita, osaksi siitäkin syystä, että juuri työväenteatterijärjestelmä sinänsä on Suomelle aivan erikoinen. Missään muualla ei vastaavanlaista kehitystä ole ollut havaittavissa. Lännen kulttuurimaissa teatteri oli jo vanha ja vakiintunut silloin, kun meillä suomenkielinen näyttämö vasta poti synnyintuskiaan. Kun sitten työväestö ryhtyi yhteiskunnalliseen toimintaan, se otti myöskin teatteritaiteen erääksi tämän toimintansa haaraksi.

Mutta työväen antama esimerkki houkutteli porvaristoakin. Sekään ei enää tyytynyt niihin lyhyihin vierailuihin, joita Suomalainen Maaseututeatteri (perustettu 1899) ja Tampereen Teatteri (perustettu 1904) tekivät maaseudun kaupunkeihin, ja niihinkin vain muutamiin. Ja kun kerran kaikki kulttuuritoimintakin oli alkanut kulkea luokkarajoja pitkin, ryhdyttiin perustamaan myös porvarillisia teattereita. Kyllähän eräs osa porvaristoa uskalsi mennä työväentalolle, missä työväen teatterit näyttelivät, ja selostihan porvarillinen sanomalehdistö yleensä näytäntöjä, se kun sai ilmoituksia, mutta sittenkin ehkä suurin osa pysyttelihe poissa työväenteattereista ja yhtyi mielellään perustamaan omaa taidelaitosta, kun vain aloitteentekijä ilmaantui. Niin syntyi maahamme vähitellen kaksiteatterisuus.

Kaikki perustetut näyttämöt eivät useista yrityksistä huolimatta jaksaneet pysyä hengissä. Työväenteatterit tavallisesti olivat sitkeähenkisempiä, mikä ominaisuus useimmiten johtui siitä, että niillä oli takanaan järjestöjä, jotka maksoivat tappiot vuodesta toiseen. Jokin niistäkin kuoli suuntariitojen takia. Jossakin taas, kuten Lahdessa, oli kaksi työväen näyttämöä, sosiaalidemokraateilla omansa ja kommunisteilla samoin. Kun sitten samassa kaupungissa toimi vielä porvarillinenkin teatteri, niin lahtelaisilla lienee ollut tarjolla teatteritaidetta ylen hypäten, sillä kaupungin väkiluku oli silloin — kaksikymmenluvulla — vielä varsin vaatimaton. Niinkin pienillä kaupungeilla kuin Kajaanilla ja Lappeenrannalla oli kaksi näyttämöä. Silloin meillä todellakin "näytteli koko kansa", kuten eräs ulkomaalainen huudahti kuultuaan selostukseni Suomen teatterioloista. Mistä sitten lienee riittänyt katsojia kaikille näille näyttämöille?

Aluksi tietysti vain johtaja oli vakituisella pienellä palkalla, ohjelmisto valittiin niin, ettei lavastuksiin tarvinnut paljon uhrata, ja ensi-iltoja valmistettiin nopeassa tahdissa. Lisäksi toimeenpantiin jokavuotiset arpajaiset. Taiteellinen taso näin ollen arveluttavasti madaltui. Arpajaistenkin tulos alkoi vähitellen heikentyä, kun kansalaisten kukkaroon jouduttiin vetoamaan liian tiheään.

Ruvettiin sitten saamaan avustusta kunnilta, mutta sekään ei sanottavasti parantanut horjuvaa taloutta. V. 1922 valtio jakoi ensi kerran apurahoja teattereille. Hakijoita oli legio, ja kokonaista yhdeksänkolmatta teatteria saikin avustusta. Pääteattereille määrätty summa merkitsi jotakin, mutta pikku laitokset saivat kymmenen, jotkut viisikin tuhatta. Talous ei siitä sanottavasti kostunut. V:sta 1922 v:een 1929 valtion avustus kohosi 850 000 markasta 2 200 000 markkaan — viimeksimainittuna vuonna Kansallisteatteri oli jo avustettavien joukosta poissa, saaden apurahansa suoraan raha-arpajaisten voittovaroista — mutta pienten teatterien avustus nousi hitaasti, kun suuria oli varjeltava taloudelliselta romahdukselta.

Kaksi- ja kolmikymmenlukujen vaiheilla alkanut pulakausi vei teatterit lopullisesti taloudelliseen ahdinkoon. Olin valtion draamallisen taiteen asiantuntijalautakunnan jäsenenä joutunut läheltä seuraamaan teattereiden kohtaloita ja huomannut, että näin ei voi enää jatkua; jos jatkuisi, niin teatterielämämme kokonaan surkastuisi. Jotakin oli tehtävä, ja parasta olisi niissä oloissa ja muutenkin vastaisen varalta pyrkiä yksiteatterisuuteen. Ei tietenkään tarvinnut lähteä purkamaan järjestelmää suurissa kaupungeissa, joissa oli kaksi elinvoimaista teatteria, vaan pienempien paikkakuntien oli tyydyttävä yhteen teatteriin. Esittelin mielipiteitäni lautakunnassa, jossa niillä tuntui olevan kannatusta. Laajempaa tukea saadakseni kirjoitin joulukuun alkupuolella 1929 "Suomen Sosialidemokraattiin" artikkelin, kehitellen siinä melkoisen laajasti ajatuksiani yksiteatterisuudesta.

"Vaikka me tähän asti", sanottiin kirjoituksessa mm., "olemmekin tottuneet pysymään taiteellisessakin suhteessa omassa karsinassamme, on nyt karsinoiden ovet avattava ja ymmärrettävä toisiaan ainakin taiteellisissa asioissa. Ainoastaan sillä tavoin voimme teatteritaidettamme kohottaa, osoittaa sen kykeneväisyys muutenkin kuin pelkän teatterien lukumäärän perusteella. Mikä siinä suhteessa olisi esteenä?

"Tuskinpa teatterien ohjelmisto. Olemmehan vuodesta vuoteen tottuneet näkemään, että eri yhteiskuntaluokkien teattereiden ohjelmistoilla ei ole juuri eroa. Eikö ole samantekevää, missä teatterissa käymme katsomassa operettia tai saksalaista farssia, jotka viime vuosina — epäilemättä taloudellisista syistä — ovat olleet melkein kaikkien teattereiden heikkona, puolena? Sitäpaitsi, sikäli kuin arvokkaampaa ohjelmaa on esitetty, on monta kertaa sattunut, että paikkakunnan porvarillinen teatteri on siinä suhteessa käynyt työväen teatterin edellä. Kenties on toisenlaisiakin esimerkkejä löydettävissä, mutta missään tapauksessa ei erotus ohjelmien välillä ole milloinkaan ollut merkittävä.

"Tämän puolesta voitaisiin siis helposti lyödä kamppeet yhteen. Mutta on muita syitä, jotka tekevät mahdottomaksi suoranaisen yhtymisen. Luokkavastakohdat ovat meillä toistaiseksi niin jyrkät, että kummallakin puolella epäillään toistaan, jos teatterien yhtymisestä puhe tulee. Kumpikin asianomainen kantaa sellaista epäluuloa, että nuo toiset yrittävät nielaista meidän laitoksemme. Ja kummallekin on omansa luonnollisesti jollakin tavalla läheinen ja rakas. Nyt olemassaolevien teattereiden yhtymisestä ei luultavasti tule mitään. On keksittävä jokin muu keino.

"Esittääkseni toivottavasti heräävän keskustelun pohjaksi jotakin myönteistä, koetan lyhyesti hahmotella uuden teatterimuodon, kaupunkiteatterin. Kaupunkien olisi otettava aloite teatterikysymyksen selvittämiseksi alueillaan. Mielestäni ei riitä se, että kaupunginvaltuusto tekee, kuten ainakin eräällä paikkakunnalla tietääkseni on tapahtunut, päätöksen olla avustamatta muuta kuin yhtä teatteria, edellyttäen, että teatterit ilman muuta yhtyvät. Kaupunkien olisi perustettava kunnallinen teatterilaitos, joka, jos kaupunki ei katsoisi voivansa sitä yksin hoitaa, järjestettäisiin jonkin laajemman tuen varaan, mutta jonka asioissa kaupungilla olisi ylin määräämisvalta. Tätä laitosta kaupunki avustaisi — yhäkin tietysti mieluummin pitäisi siitä kokonaan huolta — mahdollisimman runsaskätisesti, minkä lisäksi se valitsisi toimikunnan sen johtoon. Tähän toimikuntaan asetettaisiin määräajaksi esimerkiksi neljä jäsentä. Näiden jäsenten vaali ei saisi kuvastaa valtuuston voimasuhteita, koska sitä tietä jouduttaisiin mahdollisesti puolueellisuuteen, mitä kai tätä järjestelmää toteutettaessa eniten pelättäisiin, vaan olisi valittava säännöllisesti kaksi jäsentä porvareista ja kaksi työväen puolelta. Tälle toimikunnalle määrättäisiin vaihtuva puheenjohtaja esimerkiksi vuodeksi kerrallaan kummastakin yhteiskuntaryhmästä. Niin menetellen tuskin herkkäluuloisimmankaan tarvitsisi pelätä puolueellisuutta.. Tällainen on lyhyesti esitettynä allekirjoittaneen ajatus maaseudun pienten kaupunkien teatteriolojen järjestämisestä. Sen täsmällistyttämisestä ja yksityiskohtaistuttamisesta ei liene vaikeata päättää lähemmin kullakin paikkakunnalla. Jos tämä ei tunnu luontevalta, voisi ehkä joku tehdä paremman ehdotuksen."

Mitään keskustelua ei syntynyt, jotkut maaseudun teatterimiehet vain yksityisesti ilmoittivat hyväksyvänsä ehdotukseni. Seuraavana keväänä, pääsiäisenä pidin teatteripäivillä pyydettynä esitelmän samasta asiasta. Siellä se herätti vilkkaan keskustelun ja sai yleistä kannatusta. Pori ryhtyikin pian tuumasta toimeen. Kävin siellä esittelemässä asiaa ja teatterien yhtyminen tapahtui. Viipuri lähti kohta samalle tielle, vieläpä jokseenkin suunnitelmani mukaisesti. Porissa sattui aluksi vähän hankausta, mutta Viipurissa kaikki meni aivan kitkattomasti. Sillä välin oli valtion lautakunnan puheenjohtajaksi tullut professori K.S. Laurila, jonka aikana yksiteatterisuutta ruvettiin lautakunnankin taholta erityisesti puoltamaan. Pian, sitten Helsingissä Kansan Näyttämö ja Koiton Näyttämö yhtyivät Helsingin Kansanteatteriksi ja vähitellen päästiin siihen, että maaseutukaupungeista vain Turussa ja Tampereella on kaksi suomenkielistä teatteria.

Elokuva! Ohhoh — olenhan minä siinäkin kummitellut, varsinkin sen mykkänä kautena, mutta muutamia kertoja puhuvanakin. Ei minulla mitään kärpästä ollut, vaan sattui sillä tavalla, että me, ystäväni näyttelijä Kaarlo Saarnio ja minä, tapasimme kerran yömyöhällä Erkki Karun jossakin siinä Vanhan ylioppilastalon edustalla ja rupesimme puhumaan filmistä. Kaarlo Saarnio silloin huomautti, että tässähän tämä olisi tyyppi, jota sopisi kokeilla elokuvassa. Karu tuntui myönnyttelevän, ja niin sitten kerran syksyllä 1925 minut samainen Kaarlo Saarnio soitti Suomi-Filmin studioon, jossa otettiin viimeisiä kuvia "Murtovarkaudesta". Tahi oikeastaan ne olivat ensimmäisiä — elokuva kun valmistuu vallan sekavasti. Väläytellään sellainen kohtaus, jossa Niilo ja Helena ovat pikkuisina lukkarin edessä opiskelemassa. Minusta tehtiin se lukkari. Kyllä siinä aikaa meni ja useampia kuvia otettiin, mutta ei niitä sitten kankaalla näkynyt kuin sen verran, että minun tyyppini ehti tuntea. Kaikessa tapauksessa siitä seurasi vähän yli kymmenen vuotta kiinteää yhteistyötä Suomi-Filmin ja etupäässä Erkki Karun kanssa. Olihan minulla muitakin ohjaajia, oli Woldemar Wohlström ("Murtovarkauden" muuten ohjasi nykyinen tukholmalainen teatterinjohtaja Roeck-Hansen), Axel Slangus ja Vilho Ilmari yhdessä, jopa eräässä mainosfilmissä Georg Malmsténkin eli Malmin Jali, kuten häntä joskus leikillisesti nimitettiin erään "sankarin" mukaan, jonka tempauksista Jori toisinaan kertoi. Kerran eksyin syrjähyppyynkin, käväisten esittämässä jotakuta "patruunaa" erään tilapäisyhtymän elokuvassa, jonka ohjasi silloin vielä aloitteleva Valentin Vaala. Mitään leijonankynttä tästä ei silloin, alun toistakymmentä vuotta sitten, voinut havaita, mutta leikkauksen, mikä lopullisesti tekee filmin, hänen jo siihen aikaan sanottiin suorittaneen taitavasti.

Kolmessatoista elokuvassa minä jouduin "keekoilemaan". Kolmetoista on aina ollut onnenlukuni, ja niin se oli nytkin, sillä kolmannentoista elokuvani jälkeen minua ei ole enää kuvauspuuhiin pyydettykään. Oma panokseni elokuvassa oli varsin vaatimaton, eräistä verraten huomattavista tehtävistä huolimatta.

Parikymmentä vuotta sitten loisteli tähtenä Ellen Sylvin, oopperan tanssijatar. Niin monta huomattavaa osaa kuin hän suorittikin, lienee hänen merkityksensä suomalaisen elokuvan kehitykselle jäänyt verraten vähäiseksi. Kaunis hän oli, mutta luullakseni liian temperamenttinen. Hänen työnsä oli vain tuollaista pikkusievää — vaikka niinpä taisi siihen aikaan olla useimman muunkin. Birgit Sergelius, joka silloin oli uransa alussa Ruotsalaisessa teatterissa, oli virkeä ja temperamentikas tyttö. Parissa osassa hän ehti esiintyä ennen kuin siirtyi Ruotsiin, missä hän vielä kokeili näyttämöllä ja hiukan filmissäkin, mutta mitään erikoisempaa hänestäkään ei kuulunut. Myös Elsa Segerström ennätti näyttää täällä siroa olemustaan ja hänellä saattoi olla lahjojakin. Myöhemmin hän siirtyi Saksaan, missä sai muutaman toisarvoisen osan ja kerrottiin hänelle luvatun suurempiakin tehtäviä, mutta hän sai parantumattoman taudin ja meni nuorena manan majoille. Itse Mia Backman oli kerran mukana anoppina elokuvassa "Voi meitä, anoppi tulee". Se taisi olla Mian ainoa yritys filmin alalla, ja varsin pelottava anoppi hän oli. Ester Toivonen aloitteli silloin kun minä oikeastaan lopetin, nimittäin "Syntipukissa" alkuvuodesta 1935. Hän oli ensimmäinen suomalainen nainen, joka oli voittanut Euroopan kauneuskuningattaren arvon ja siitä syystä juuri silloin maineensa kukkuloilla. Hänestä liikkui huhuja vaikka minkälaisia ja minkä verran, mutta ken joutui hänen kanssaan yhteistyöhön, oppi hänessä tuntemaan mitä vaatimattomimman ja luonnollisimman nuoren naisen. Hänessä ei ollut pienintäkään asenteellisuutta eikä huomion herättämisen halua. Päinvastoin hän kärsi varsinkin naisväen uteliaista katseista. Herttainen, toverillinen, nöyrä ja avulias hän oli. Ansa Ikonenkin "Syntipukissa" taisi vilahtaa ensimmäisen kerran valkokankaalla. Hän oli silloin avustajana jossakin kohtauksessa.

Urho Somersalmi oli jo tunnettu elokuvasankari, kun hän v. 1928 esitti mykän "Tukkijoella"-filmin Turkkaa. Hän oli jo aikaisemmin filmannut Ruotsissakin. Hän on ollut mukana aina viime vuosiin saakka silloin tällöin. Uuno Laakson filmiura alkoi Turussa yli kaksikymmentä vuotta sitten. En muista edes tuon kuvan nimeäkään, mutta jotakin aivan alkeellista kuva oli. Sitten taisi ollakin pitkä väliaika, ennen kuin Uuno joutui jälleen kameran eteen. Viimeiset kymmenen vuotta hän on ahkerasti ollut mukana ja saavuttanut yhtä hyvin Filmian kuin Thaliankin palvelijana yleisön jakamattoman suosion. Jaakko Korhonen joutui pitemmän väliajan perästä esiintymään "Syntipukissa". Hän oli silloin jo sairas — filmaus tapahtui pääasiallisesti helmikuussa — ja elokuussa hän kuoli. Kipunsa hän kuitenkin urhoollisesti salasi. Yleensä jokainen, joka näkee itsensä ns. työkopiosta, jossa kuvat ovat sekaisin siinä järjestyksessä, kuin ne on otettu, kauhistuu ja pitää esitystään aivan mahdottomana. Niinpä Jaakkokin kerran työkopiota katsellessamme sanoi, että hän ostaisi koko filmin ja polttaisi sen, jos hänellä vain olisi varaa. Ja kuitenkin hän esiintyi elokuvassa erittäin edukseen. Mutta sellainen on tavallisesti ensi vaikutelma.

Kulkihan siinä aikamoinen joukko henkilöitä kameran editse niinä yli kymmenenä vuotena, joina minäkin filmin ilmapiirissä liikuin, mutta useat niistä olivat vain käypäläisiä. Eräiden edellämainittujen lisäksi vain Joel Rinteestä, joka oli pääosassa mykän ja äänifilmin taitteessa 1930 esitetyssä elokuvassa "Aatamin puvussa ja vähän Eevankin" — siinä oli jo muutamia ääniä — on tullut todellinen suomalainen filminäyttelijä. Kuriositeetin vuoksi sopinee mainita, että "Tukkijoella" yhdeksänkolmatta vuoden kuluttua siitä, kun tämä näytelmä näki ensimmäisen parrasvalonsa Suomalaisessa Teatterissa (1899), esiintyivät Kirsti Suonio (Maija), Eino Salmela (Rättäri) ja eiköhän vain Mimmi Lähteenojakin (Poro-Pirkko) samoissa osissa kuin teatterin ensi-illassakin.

Ennenkuin lopetan tämän filmikatsauksen, on toki mainittava Erkki Karu, suomalaisen elokuvan pioneeri. Käsiteltäköönpä suomalaisen elokuvan vaiheita milloin ja missä tahansa, häntä ei saa unohtaa. Suomi-Filmin, ensimmäisen suomalaisen, elokuvayhtiön, perustajina mainitaan kolme miestä: Erkki Karu, Teuvo Puro ja Martti Tuukka. Filmimiehenä minä tunnen heistä Erkki Karun, jonka kanssa jouduin siksikin kauan työskentelemään. Hän oli ollut kiertuenäyttelijänä ja oman teatteriseurueen johtajana. Kulissimaalarina hän lienee myös jonkin verran toiminut. Ei hän ollut tehnyt ulkomaisia opintomatkoja eikä kai muutenkaan harjoittanut erityisiä teatteriopintoja. Filmialalla hänellä, enemmän kuin kellään muullakaan suomalaisella, ei ollut senkään vertaa kokemusta. Mutta hänellä oli yritteliäisyyttä, uskallusta ja käytännöllistä järkeä. Näiden avujensa turvin hänestä kehittyi ensimmäinen suomalainen filmimies tavallista huomattavampaa kaliiberia. Suomi-Filmi kehittyi hänen johdollaan suurliikkeeksi. Hän antoi toisten kokeilla ohjaajana ja ohjasi itse minkä suinkin muilta töiltään ehti. On turha puhua mistään suurista taiteellisista voitoista, niille tuskin kolmattakymmentä vuotta sitten oli edellytyksiäkään. Suurin kustannuksin valmistetut amerikkalaiset elokuvat pitivät silloin hallussaan koko maailmaa, ja saksalainenkin tuotanto valtasi täällä alaa. Mutta vaatimaton, pienin pääomin yrittelevä suomalainen elokuva pyrki myöskin yhä eteenpäin. Se on katsottava etupäässä Erkki Karun ansioksi. Hän suunnitteli ja järjesteli ja, kuten sanottu, myös ohjasi verraten paljon. Hän oli ahkera työntekijä, joka ei säästänyt itseään eikä toisia. Alkuaikoinaan suomalainen elokuva tarvitsi hänenlaistaan käytännön miestä, koska mihinkään suuriin saavutuksiin ei ollut mahdollisuuksia näin köyhässä maassa. Melkein pedanttimaisen huolellisesti Karu harjoitti kohtaukset ennen kuin hyväksyi ne kuvattaviksi. Suomen kielen lausumista hän myöskin valvoi ehkä tarkemmin kuin monissa suurissakin teattereissa, eikä häneltä puuttunut silmää ja makuakaan joskaan ulkonaista komeutta ei aina korostettu.

Erkki Karullakin oli pyramiidiunelmansa, johon hän kerran kaatui. Hän suunnitteli Pohjois-Esplanaadin ja Keskuskadun kulmaan pilvenpiirtäjää (suomalaisessa mielessä) ja ihastui valtavasti tähän ajatukseensa. Piirustukset olivat valmiina, mutta pitemmälle hän ei päässytkään, sillä silloin hänet sysättiin syrjään Suomi-Filmin johdosta. Hän ei kuitenkaan lannistunut, vaan starttasi uuden firman, Suomen Filmiteollisuuden, mutta kun hän sai sen jaloilleen, tuli kuolema. Työn ja aatteen mies meni manan majoille parhaassa miehuudeniässään. Mutta hänen nimeään ei millään mahdilla voida pyyhkiä pois suomalaisen elokuvan historiasta.

Tämän luvun ensimmäisessä lauseessa kehuin olleeni suhteessa teatteritaiteeseen parrasvalojen kummallakin puolella. Aivan niin, olenhan minä joutunut arvostelemaankin teatteria. Ensimmäisen kerran se tapahtui kaiketi Suomalaisen Maaseututeatterin vieraillessa Kotkassa alkutalvesta 1909 — vai olisinkohan kirjoittanut jostakin kiertueesta jo lyseolaisena. Kaikessa tapauksessa Maaseututeatterista kirjoittelu! Eteenpäin-lehteen jopa jonkin melko perusteellisenkin selostuksen. Sitten jatkoin tätä toimintaani aina sanomalehtimiehenä palvellessani Turussa (kahteen otteeseen), Hämeenlinnassa ja Helsingissä.

Teatteriarvostelu on minulle ollut kaikkein vaikeinta kynäilyä. Kaikki muu kirjoittaminen on tavallisesti lähtenyt helposti, mutta teatteria arvostelevat kirjoitelmat ovat vaatineet aikaa ja harkintaa harkinnan perästäkin. Kyllähän kynämies tuntee — tai ainakin hänen pitäisi tuntea — vastuuta kaikestakin kirjoittamisestaan, eipä silti, mutta lähtiessäni selostamaan näyttelijän työtä on tämä vastuu minua aina suorastaan peloittanut Näyttämötaiteilijan työ on kuin päiväperhonen, joka elää vain katsojan silmien edessä ja siinäkin hetken. Hän jättää nimensä teatterihistoriaan, jos hän on ollut todellinen taiteilija, mutta ei muiden taiteenharjoittajain- tavoin mitään sellaista, mihin myöhemmin voisi palata. Jos hänelle tehdään vääryyttä, ei sitä enää vastaisuudessa voida korjata. Kun hän on jättänyt tämän maailman ja hänen aikansa sukupolvi samoin, ei hänen työnsä arvoa enää voida mitata muuten kuin niiden selostusten perusteella, mitä siitä aikanaan on kirjoitettu. Sen vuoksi juuri sitä työtä on osattava arvostaa oikein silloin, kun se on nähtävissä.

Eräs suomalainen teatteriarvostelija kirjoitti kerran, että on tehtävä ero ammattikritiikin ja sanomalehtiarvostelun välillä. Näyttelijöiden tulee saada arvostelua ammattilehdiltä, joiden ei tarvitse kirjoittaa suurelle yleisölle, kun taas varsinaisen sanomalehtiarvostelijan on tyydytettävä suuren yleisön, siis lehtensä lukijakunnan tarpeet selostamalla teatteria sen kannalta. Kyllähän tuollainen työnjako saattaisi olla edullinen, mutta sitä toistaiseksi lienee tuskin missään noudatettu. Meidän maassamme on ollut varsin vähän teatterilehtiä, eivätkä ne vähätkään ole eläneet näyttelijäin pienen piirin varassa, vaan niidenkin on pitänyt hakea kannatusta "suurelta yleisöltä". Jos ne eivät ole sitä saaneet, ei niiden elämä ole ollut loisteliasta. Ja varsin vähän taitaa olla muuallakaan maailmassa teatterilehtiä, jotka laajemmin, ja seikkaperäisemmin arvostelisivat näyttelijän taidetta. Päivälehdet kaikkialla ovat joutuneet hoitamaan sekä yleisön että näyttelijät. Hyvin se näkyy myöskin käyvän päinsä, sillä samalla kun lehden lukijakunnalle selostetaan näytelmää, sopii myös näyttelijän työtä arvostella niin, että hänkin saa osansa. Eikä sitäpaitsi ole lainkaan pois tieltä, vaikka yleisökin saa tietää arvostelijan käsityksen näyttelijän onnistumisesta osassaan. Arvostelevia katsojia istuu teatterien katsomoissa paljon enemmän kuin viralliset arvostelijat — voitaneen sanoa, että jokseenkin jokainen ensi-illan katsoja on sellainen — joten heidänkin kannaltaan arvostelijan lausunto on varmaan mielenkiintoinen.

En oikein jaksa uskoa, että ns. suuri yleisö olisi arvostelijan johdettavissa. Teatteri tekee paljon työtä jonkin arvokkaan ohjelman hyväksi, arvostelijat antavat esitykselle yksimielisen tunnustuksen, vieläpä kehoittavat yleisöä täyttämään teatterin tätä ohjelmaa esitettäessä, mutta yleisö pysyy itsepintaisesti poissa, ja näytelmä on pian poistettava ohjelmistosta. Sen sijaan jokin mitättömyys, jonka arvostelijat tuomitsevat, saa täyden katsomon toisensa perään. Teuvo Pakkalan "Tukkijoella" näytelmästä joka näki ensi-iltansa syksyllä 1899, sanoo Eliel Aspelin-Haapkylä "Suomalaisen Teatterin Historiassaan": "Arvostelijat ovat sitä kohdelleet ylemmyydellä, ettemme sanoisi ylenkatseella, ja yleisöön on kohdistettu letkaus letkauksen perästä sentähden, että se on ollut niin mieltynyt näytelmään, mutta sittenkin 'Tukkijoella' on pysynyt näyttämöllä." Tosiaankin, siinä oikein kouluesimerkki arvostelijan voimattomuudesta silloin, kun ns. suuren yleisön maku on kysymyksessä! Kulkupuhe ja vähemmän arvostelevain yksilöiden lausunnot vaikuttavat enemmän kuin arvostelijain vakavat sanat.

Nähdäkseni päivälehden arvostelija saa ja voi käsitellä teatteriesitystä koko laajuudessaan, mikäli hän siihen tuntee kykenevänsä. Ei hänen suinkaan tarvitse laatia mitään "ruokalistaa", kuten arvostelijan lyhyin yleisluontoisin epiteetein varustettua esiintyjäin luetteloa näyttelijäpiireissä on joskus nimitetty, vaan hän saattaa huoleti syventyä näyttelijäin taiteeseen niin laajasti ja yksityiskohtaisesti kuin katsoo esitysten vaativan ja ansaitsevan. Vahinko vain, että meidän päivälehtemme useinkaan eivät anna tarpeeksi arvoa teatteripalstoilleen eivätkä yritäkään hankkia niiden hoitajiksi päteviä kyniä — jos niitä yleensä onkaan kovin runsaasti saatavissa. Maaseudulla teatteriarvostelu on hyvin sattumanvaraista, ja verraten häälyväistä se ainakin tuonnoisina vuosina oli pääkaupungissakin. Ei haluttu aina sanoa edes omaa mielipidettä, vaan kirjoitettiin toisin kuin ajateltiin.

Kerran esitettiin Kansallisteatterissa kevään viimeisenä ensi-iltana eräs Shakespearen komedia. Näytelmä oli ilmeisesti jäänyt kovin vähälle harjoitukselle, ohjaajakin oli ennen ensi-iltaa lähtenyt kevätmatkalleen ulkomaille. Esitys oli silmäänpistävän kypsymätön vallankin päänäyttämön tarjoamaksi. Sitä oli melkeinpä kiusallista katsella. Väliajalla erään lehden arvostelija tuli luokseni ilmaisemaan suoranaisen kauhistuksensa esityksen johdosta. Uskoin hänen lausuvan tämän käsityksensä lehdessäänkin. Seuraavana aamuna siinä kuitenkin upeili miltei loistava selostus. Ihmettelin tuota omituista mielenmuutosta, kunnes muistin, että arvostelijan esimies oli teatterin johtokunnan puheenjohtaja. Siitä kai selitys sitten oli löydettävissä. Palveltiinkohan siinä suurta yleisöä oikealla tavalla? Jos näet päivälehden selostajan on oltava etusijassa lukijakunnan palvelija.

Tuollaista häälyväisyyttä todistavia tapauksia olisi useitakin, mutta kerron vielä vain yhden. Silloisella Kansan Näyttämöllä oli muuan Pirandello-esitys. Keskustelin väliajoilla kolmen nuoren arvostelijan kanssa, jotka edustivat eri pääkaupunkilaisia lehtiä. He olivat kanssani yhtä mieltä siitä, että esitys ei ollut onnistunut; ohjaus ei ollut saanut siihen oikeata henkeä. Kaksi heistä kiitteli seuraavana päivänä lehdessään esitystä ylenpalttisesti, kolmas oli julkaissut vain kuvan, mutta sen alle painettu lyhyt teksti edellytti kiittävää arvostelua. Minua vähän harmitti, sillä iltapäivälehden kirjoittajana tunsin jääväni nyt, kuten monta kertaa ennenkin, ainoaksi "huutavan ääneksi korvessa", jos nyt sallitaan näin mahtava sanonta. Ilmoitimme parin teatterimiehen kera haluavamme keskustella sen arvostelijan kanssa, joka ei ollut vielä julkaissut selostustaan. Keskustelu käytiin, ja seuraavana aamuna hän raapaisi esitystä kritiikin kynnellä eikä suinkaan tehnyt muuta kuin ilmaisi oman vaikutelmansa. Jokin turha varovaisuus oli vain hämännyt häntä — samoin kuin ehkä noita toisiakin. Tuskinpa sentään edes teatterinkaan kannalta on edullista salata tahallisesti virheitä. Ehkä teatterin johtokunta, joka huolehtii laitoksensa taloudellisesta menestyksestä, pitää summittaisista kiitoksista, mutta taiteellinen johto ja näyttelijät haluavat asiallista selostusta. — Ollessani Turussa sikäläisen Sosialisti-lehden toimittajana ja samalla teatteriarvostelijana sain vieraakseni pari Turun Työväen Teatterin johtokunnan edustajaa, jotka pyysivät, että omaan teatteriin suhtauduttaisiin lievemmin kuin oli tapahtunut. Vastasin, että minä saan tarpeeksi tinkiä poliittisissa asioissa, sallittakoon minun siis ainakin taiteessa olla oma itseni. Jos taas olen erehtynyt ja vikani pätevästi korjataan, myönnän kernaasti olleeni väärässä. Ei, sellaista ei ollut tapahtunut, olin vain liian ankara, kuten sanottu, omaa taidelaitosta kohtaan. Lopulta he uskoivat, että minulle kaikki teatterit ovat yhtä rakkaita, joskin Työväen Teatteria arvosteltaessa jo on käytetty hieman vajaata mittaa, sillä kun on apunaan myös harrastelijavoimia.

Näyttelijä on, kuten olen koettanut osoittaa, oikeutettu odottamaan työnsä asiallista arviointia. Tosin meillä useissa teattereissa — oikeastaan kaikissa — ensi-illat seuraavat liian nopeasti toisiaan, ja kun lisäksi samat tekijät ovat melkeinpä alituisesti tulessa, on inhimillisesti jokseenkin mahdotonta saavuttaa aina parhainta tulosta. Suuressa maailmassa näyttelijä esittää osan pari vuodessa, kun hänen täällä meillä on pakko suoriutua, sanotaan, kahdeksastakin osasta. Meikäläiset näyttelijät ovat tähän menoon niin tottuneet, että he hyvin pian, jos sattuvat jonakin näytäntökautena saamaan osia harvemmin, alkavat potea työn puutetta. Viime aikoina ovat filmi ja radio auttaneet heitä tässä suhteessa, jopa siinä määrin, että on vaikea käsittää, miten sama henkilö voi suorittaa sellaisen työmäärän. Tämä tavaton monijakoisuus on epäilemättä näyttelijän työlle haitaksi. Lienee luettava meikäläisten näyttämötaiteilijain ilmiömäisen työkyvyn ansioksi, että tuo tavaton työmäärä ei ole pahemmin vaikuttanut näyttelijäin esitystasoon. Kun ollaan pieni kansa, niin on ehdittävä vähän kaikkialle niiden, jotka ovat saaneet lahjoja.

Olisi ehdottomasti sopivampaa arvostella näyttelijän työtä — ainakin meidän oloissamme — vasta sitten, kun hän on vapautunut ensi-illan hermostuneisuudesta. Yleisö on kuitenkin tottunut vaatimaan selostuksen välittömästi ensi-illan jälkeen, ja lehtien toimitukset pyrkivät sen halua tyydyttämään. Sitäpaitsi teatteriarvostelijoilla useimmiten on paljon muuta työtä, joten he eivät voi riittävästi omistautua teatterille. Taideosastojahan meillä harvoin hoidetaan, vaan ne hoitavat itse itsensä. Ainakin pääkaupungissa ja eräissä suurimmissa kaupungeissamme tämä kohta voitaisiin hyvällä tahdolla korjata. Teatteri myös puolestaan saattaisi yrittää kiinnittää lehdistön huomiota suunnitelmiinsa ja pyrkimyksiinsä muulloinkin kuin syksyllä henkilökunnan kokoontuessa harjoituksiin.

Mutta mitäpä mennä pitemmälle. Nämähän ovat vain vaatimattomia muistelmia, joita ei liene syytä raskauttaa liiallisilla mietelmillä. Muistelmien alaan kuulunee eräs asiakirja, jonka liitän tähän:

"Koska kirjailija Heikki Välisalmi helmikuusta alkaen on vapaa toimestaan teatteriarvostelijana Suomen Sosialidemokraatissa, olisi erittäin suotavaa, että hän voisi siirtyä jonkin toisen lehden toimitukseen, koska hänen arvostelunsa ovat mielestämme todellisella asiantuntemuksella kirjoitettuja ilmaisten harkitusti, puolueettomasti sekä vilpittömästi niin näytelmistä kuin niiden esityksistäkin itsenäiseen vakaumukseen perustuvan mielipiteensä."

Helsingissä helmikuun 1 p:nä 1935.

  Matti Warén          Jussi Snellman
  Päivi Horsma         Joel Rinne
  Uuno Montonen        Aku Korhonen
  Uuno Laakso          Yrjö Tuominen
  Ruth Snellman        Eero Eloranta
  Leevi Linko          Unto Salminen
  Tauno Palo           Kyllikki Väre
  Rafael Pihlaja       Tyyne Haarla
  Kaarlo Saarnio       Liisa Pakarinen
  Hugo Hytönen         Kyösti Erämaa
  Kaarlo Angerkoski    Rosi Rinne
  Leo Lähteenmäki      Aino Lohikoski
  Sasu Haapanen        Jalmari Rinne
  Eine Laine           Ossi Korhonen
  Fritz-Hugo Backman   Pirkko Raitio
             Helvi Järveläinen.

"Miellyttävä asiakirja arvostelijalle, joka ei osannut sellaista odottaa. Mitään vaikutusta sillä tosin ei ollut, vaikka sitä asianomaisen tietämättä oli käytetty jossakin. Suomen Sosialidemokraatti sentään otti hylätyn vielä arvostelijakseen. Tämän uudistuneen toiminnan keskeytti talvisota, eikä kirjoittaja sen jälkeen ollutkaan ”tapeetilla".

Kulttuurikehdossa

Lokakuun 16 päivänä 1909 siis ryhdyin turkulaisen "Sosialistin" toimitussihteeriksi. Lehdessä oli ollut toimittajakato, minun tullessani siinä oli vain kaksi miestä.

Päätoimittajana oli Ali Aaltonen, jota sanottiin luutnantiksi. Tietääkseni hän oli käynyt Venäjällä junkkarikoulua, johon hän omien sanojensa mukaan oli mennyt "isänmaallisessa mielessä". Hän näet tahtoi valmistua upseeriksi voidakseen olla tehokkaasti mukana sitten, kun maamme joutuu vapaustaisteluun. Koskaan hän ei oikein tarkkaan selittänyt, mitä hän tällä vapaustaistelulla tarkoitti, mutta aktivististakin ajatuksia hän hautoi. Nyt oli kuitenkin käynyt niin, että hänen upseerikasvatuksensa keskeytyi. Japanin sota jatkui vielä, ja hänen koulustaan komennettiin oppilaita riveihin. Heidät ylennettiin väliaikaisesti upseereiksi ehdolla, että tulevat jatkamaan opintojaan sodan loputtua. Ali Aaltonen ei kuitenkaan mennyt, vaan palasi Suomeen. Hän väitti olevansa aliluutnantti. Näin tuskin kuitenkaan oli asian laita, vaan oli hän yksinkertaisesti entinen junkkari, päätellen siitäkin, ettei häntä Venäjän jouduttua maailmansotaan kutsuttu lippujen alle. Hän toimi sodan aikana sosiaalidemokraattisena sanomalehtimiehenä.

Toisena toimittajana oli silloin jo varsin keski-ikäinen mies Seth Heikkilä, hiljan toimitukseen liittyneenä. Hän oli harrastellut torpparikysymystä ja julkaissut kirjasen "Maattomain kohtalo pelissä", josta hän hieman ylpeili ja johon hän usein vetosi. Hänestä ei ollut lainkaan käytännölliseen sanomalehtityöhön. Artikkelin hän kirjoitti vaikka joka päivä, jos sitä ei muualta saatu, osasipa vielä siihen aikaan harvinaisen taidon kirjoittaa lyhyesti. Pakinaakin hän viljeli, mutta käytti siihen huomattavasti enemmän palstatilaa. Häntä sanottiin Sedäksi — Setä Heikkiläksi, koska tuo raamatullinen ristimänimi tuntui kankealta. Hän oli perin hyväntahtoinen mies, vaikka hänen kirjoituksissaan olikin luokkatietoinen sävy. Vain joskus viinakkaan illan jälkeen hän saattoi olla hiukan kärttyisä.

Ali Aaltonen taas oli ainakin meidän yhteistyömme aikana jokseenkin hankala toveri. Hänet sanottiin irti heti minun astuttuani toimeeni. Jollakin ihmeen tavalla, ehkä toimittajapulan vuoksi, hän oli aikoinaan saanut kolmen kuukauden irtisanomisajan, ja niinpä hän nyt herkesi laiskottelemaan. "Sosialisti" oli silloin vielä aamulehti — iltalehdeksi se muutettiin seuraavan vuoden alusta — ja toimitustyötä siis kesti verraten myöhäiseen. Setä lähti aikaisin, hän kun ei puuttunut teknilliseen työhön, ja Aaltonen tavallisesti häipyi kohta hänen jälkeensä. "Toimitussihteeri täyttää lehden", hän sanoi kylmästi ja jätti minut yksin.

Aluksi hän piti tapoinaan tulla joskus myöhäisellä hetkellä toimitukseen päissään ja olla häiriöksi. Minulla oli kädet täynnä työtä, ja kerran minä sitten käskin jotakuinkin tylysti häntä menemään matkaansa. Hän otti kääntöveitsen taskustaan, oikaisi sen terän ja uhkaili sillä. Silloin minun kärsivällisyyteni loppui, ja minä heitin tuon pienen, mutta tanakan miehen melkoisen korkeita portaita alas. Hän sai siinä sinelmän silmäänsä ja omasta veitsestään naarmun käteensä. Hän yritteli nousta takaisin, mutta kääntyi kuitenkin pelkällä sanan voimalla ja meni tiehensä. Sen perästä hän ei enää häirinnyt minun työtäni, mutta ei välittänyt entisenkään vertaa omastaan. Hän lähti jonkin verran ennen irtisanomisajan loppua, kun liike maksoi hänelle palkan kouraan. Setäkin oli kyllästynyt häneen ja ehdotti johtokunnalle sellaista menettelyä. Me erosimme sulassa sovinnossa, hän sanoi vain laiskotelleensa kerran talon kustannuksella, kuten hänen mielestään asianmukaista oli.

Myöhemmin Aaltonen oli sosiaalidemokraattisen sanomalehdistön palveluksessa monet vuodet, mikä osoittaa, että hän osasi tehdä työtäkin. Samoin mainittiin hänen alkuaikoinaan "Sosialistissakin" ahkerasti istuneen työpöytänsä ääressä. Vasta ennen eroaan hän laiskistui ja pyrki "lepäämään".

Jospa nyt tässä kohden vähän käsittelisi sosiaalidemokraattisten lehtien silloista ulkoasua.

Sanomalehdistön historiasta tiedämme, että ensimmäisenä varsinaisena sanomalehtenä pidetään v. 1631 Pariisiin perustettua "La Gazette" nimistä julkaisua, jonka sanotaan täyttäneen kaikki oikealta sanomalehdellä vaadittavat ehdot. Sen toimittajana oli kauan muuan hugenottilääkäri Renaudot. Tällä ammattitoverilla olivat avustajinaan mm. kardinaali Richelieu ja kuningas Ludvig XIII, joiden kirjoituksiin toimittaja veteli vahvasti "henkseleitä", osoittaen siten olevansa oikea lehtimies hengeltä ja vereltä. Asianlaitahan on näet niin, että oikean sanomalehtimiehen mielestä ei osaa kirjoittaa kukaan muu kuin hän itse. Jollei hänellä ole tätä ominaisuutta, hän on epäilemättä väärällä uralla. Tämä Renaudot, joka kuoli suuressa köyhyydessä, kuten todellinen sanomalehtimies aina kuolee — ja elääkin —, sai jälkimaailmalta muistopatsaan. Sitä kunniaa ei ole saanut moni hänen ammattitovereistaan myöhemmin, vaikka onkin kuollut köyhyydessä. Ranskassa muuten vajaassa puolessatoista sadassa vuodessa kehitettiin sanomalehtityyliä siinä määrin, että toimittaja Marat käytti tehdessään vastustajistaan nimityksiä: "viheliäinen rakkari", "rikollinen heittiö" ja "perkele". Toimittaja Hébert sanoa sukaisi toisin ajattelevaa "siaksi". Huomattakoon, että Marat’n lehden nimi oli "L'Ami du peuple" — Kansan Ystävä, ja molemmat toimittajat olivat kirkkaita vallankumouksellisia.

Mekin, sosiaalidemokraattiset toimittajat, olimme tavallaan noiden "toverien" jälkeläisiä.

Vasta suurlakon jälkeen meillä alkoi syntyä sosiaalidemokraattisia lehtiä useimpiin huomattaviin kaupunkeihin. Ennen sitä olivat olemassa vain helsinkiläinen "Työmies", kaikista vanhin, jota sen johtokunta ja toimitus eivät myöntäneet puolueen pää-äänenkannattajaksi, vaikka sitä kaikkialla sellaisena pidettiin, tamperelainen "Kansan Lehti", alusta alkaen voimakkaasti edistyvä, sekä viipurilainen "Työ" ja turkulainen "Sosialisti", molemmat suunnilleen vuosisadan vaihteen tulokkaita ja verraten ahtaissa taloudellisissa oloissa kamppailevia.

Monissa muissa maissa sosiaalidemokraattiset sanomalehdet saivat muodostaa lukijakuntansa vitkalleen ja osittain vaivalloisestikin. Meillä taas suurlakon jälkeen lukijakunta oli ikäänkuin valmiina ja alkoi vaatia lehtiä. Tiedonhalu ja innostus sosialistisiin aatteihin oli silloin väkevä. Puolueen kannattajajoukko kohosi odottamattoman voimakkaaksi. Vaadittiin kirjallisuutta ja sanomalehdistöä. Kumpaakin lajia saatiin. Pian maamme oli Euroopan "parhaiten varustettu" sanomalehdistön puolesta.

Niin ulkonaisesti, mutta laatu ei vastannut lukumäärää. Taloudellinen puoli oli heikko. Pääomia ei ollut eikä lehtien kannattavaisuus ollut kehuttava. Lukijoita oli, mutta puuttui ilmoittajia. Porvarilliset liikemiehet eivät halunneet käyttää työväenlehtien palstoja ilmoitusvälineinään.

Monella tavalla oli puussa pohjat, petäjässä liisteet. Sosiaalidemokraattisen puolueen riveihin oli liittynyt viisaita miehiä, mutta ei ollut koulittuja toimittajia. Sellaisia täytyi tekemällä tehdä miehistä, joiden luultiin vähänkin kykenevän kynää käyttämään. Näin joutui sanomalehtityöhön henkilöitä, joilla siitä ei ollut alkeellisintakaan aavistusta. Sitäpaitsi palkat eivät suinkaan houkutelleet. Sosiaalidemokraattisilla sanomalehtimiehillä ei ollut oppimestareita — ei ainakaan aluksi. He tekivät työnsä summamutikassa, aavistuksen varaisesti.

Niin olivat sitten lehdetkin sen mukaisia: ulkoasu useimmiten aivan kelvoton ja järjestys mahdoton. Tämä johtui siitä, että toimittajilla ei ollut teknillistä taitoa. Hyväkin kirjoitus saattoi kadottaa osan arvoaan, jollei se ollut painettu ja lehteen sijoitettu sopivalla tavalla. Eikä tietysti lukijaan jättänyt hyvää vaikutusta, jos lehti oli sekava tai kuivan "riimikronikan" tapainen. Kirjapainovälineet olivat siihen aikaan paljon vaatimattomammat kuin nykyisin, mutta niin paljon tavaraa sentään oli, että sitä taidokkaasti käyttelemällä lehti olisi voitu saada hauskaksi ja vaihtelevaksi. Mutta ei osattu ja ehkä ei aina välitettykään.

Porvaristo moitti sosiaalidemokraattisten lehtien kirjoitustapaa raa'aksi ja kehui, että ulkolaiset vastaavat lehdet kirjoittavat niin hienosti, että sellainen kielenkäyttö sopisi vaikka pyhäkoululehtiin. Siinä saattoi olla perää, mutta sittenkin vain osaksi. Niinä aikoina tehtiin herätystyötä ja asiat piti sanoa halki. Kenties kuulosti raa'alta, jos totuus sanottiin peittelemättä ja vedettiin päivänvaloon tapahtumia, jotka jo itsessään olivat siivottomia. Sosiaalidemokraattisissa sanomalehdissä ei voideltu eikä haudeltu paisetta, jos sen katsottiin vaativan puhkaisemista. Mitä taas tuohon ulkomaiden esimerkkiin tulee, niin sitä tuskin kannatti ottaa huomioon. Kyllä siellä, vaikka lehdistö olikin osaksi vanhempaa, kirjoitettiin yhtä ravakasti. Mutta niinhän on usein asianlaita: vieras on parempi. Kun meillä kiitettiin Saksan sosiaalidemokratian siisteyttä niin saksalaiset porvarit sanoivat — siitä minulla on omakohtainen kokemus —, että Suomen sosiaalidemokratia on oikea vitivalkoinen ihannelapsi, jonka rinnalla heidän vastaava puolueensa sanomalehtineen on musta kuin murjaani.

Ehkä meillä silloisilla sosiaalidemokraattisilla sanomalehtimiehillä — enimmäkseen omatekoisilla — oli joutavaa omintakeisuuden tavoittelua esimerkiksi otsakkeiden rakentelussa. Tuollainen ominaisuus on tietenkin hyvä asia, mutta ihmisten makukin on otettava huomioon. Sattuva otsake luonnollisesti aina kiinnittää lukijan huomion puoleensa, ja on erinomainen asia, jos uutisen sisältöön ja henkeen sopiva otsake keksitään, mutta silloin, kun sellainen ei hyvällä toimittajan kynästä putoa, vie keksimishalu useinkin lohduttomiin tuloksiin.

Käsiteltäessä ensimmäistä kieltolakia, joka eduskunnassamme säädettiin, mutta jota korkeimmassa paikassa ei vahvistettu, Danielson-Kalmari vastusti sitä. Silloin ruvettiin alkoholia nimittämään sosiaalidemokraattisessa lehdessä kalmariiniksi. "Kalmariini myllertää", otsikoi jokin lehti, ja sillä kertaa se tuntui jopa hauskaltakin, mutta kun sanaa viljeltiin vuosikausia, se menetti makunsa. Senaattori Kairamo oli kerran sattunut antamaan selkään paimenpojalleen, ja asia joutui julkiseksi, saipa Kairamo siitä sakkoakin. Eräs lehti kirjoitti sitten: "Joulukalmariini myllertää, naistakin kairamoitu". "Kukkarovaltuusto" ja "Mullikat äänestäneet" saattoi olla hyvä ja hymyilyttävä kerrakseen, mutta alituisessa käytännössä nämäkin otsakkeet arveluttavasti happanivat. Tämä otsakkeilla keimaileminen johti välistä kielellisiin kömpelyyksiinkin, ja silloin se tietysti oli aivan hylättävä tapa.

"Sosialistissa" ei minun aikanani erikoisesti harrastettu noita ylen "luokkatietoisia" otsakkeita, ehkä siitä syystä, että minä toimitussihteerinä en oikein niistä pitänyt, paitsi silloin, jos ne olivat osuvia.

Muistan kerran Seth Heikkilän kirjoittaneen artikkelin Snellmanin patsaasta. Oli näet syntynyt riita patsaan paikasta, ennen kuin oli päästy kunnolleen kokoamaan rahastoakaan sen pystyttämiseksi. Setä silloin otsikoi pääkirjoituksensa: "Porvarien kivikasameteli." Paikkakunnan ruotsalainen lehti lainaili tätä kirjoitusta, siinä lienee ollut sille jotakin mielenkiintoista. Kun sitten patsas oli päätetty pystyttää sille paikalle, millä se nyt seisoo, otsikoitiin sitä koskeva uutinen: "Uusia kivimiehiä."

Paljon tilaisuuksia tasavaltalaisen mielentilamme osoitukseen meille antoi Portugalin vallankumouksessa valtaistuimeltaan syösty kuningas Manuel. Hänestä tavallisesti kirjoitettiin otsakkeella: "Joutomies Manuel Braganza." Ja kun Tanskan kuningas kuoli sydänhalvaukseen ollessaan matkalla incognito saksalaisen hansakaupungin puistoon, muuan toimitustoverini toi eteeni uutisen tapauksesta otsakkeella: "Taas yksi, koskahan viimeinen?" Olihan se etevä otsake, mutta ei sitä sentään pantu lehteen, koska me vähitellen pääsimme yksimielisyyteen siitä, etteivät kruunupäät lopu luonnollisella kuolemalla, niitä kun on aina jonossa uusia.

Kun Leo Tolstoi kuoli, esitin Sedälle, joka silloin taisi olla vt. päätoimittajana, että kirjoittaisin hänestä nekrologin. Setä kampaili parhaillaan komeata tukkaansa à la Karl Marx ja oli ilmeisesti pahalla tuulella edellisen illan ilon jälkeen. Hän sanoi melkeinpä suutahtaneena: "Pirskule, jos joku porvari kuolee, niin pitääkö siitä työväenlehdissä tehdä numero."

Sitä ei tehty. Huomasin, että luokkatietoisuudessani oli aukko, minkä heti täytin panemalla lehteen yhden rivin uutisen: "Leo Tolstoi kuoli eilen." Sen verran minulla sentään oli kunnioitusta tuota kamalaa porvaria kohtaan, etten pannut otsakkeeksi siihen aikaan usein käytettyjä: "Kuoli pois" tahi "Meni isäinsä tykö", kuten porvarien kuolemat otsikoitiin.

Sellaista oli alkutaipalella. Nyt on kauan ollut toisin.

Setä ja minä sitten Aaltosen lähdettyä teimme lehtiä kahteen pekkaan kuukauden pari, kunnes saimme päätoimittajaksi Kaapo Murroksen ja uutismieheksi Kaarlo Harvalan; kumpainenkin tuli Tampereelta, ehkä helmikuun alussa.

Murros oli entisiä "Päivälehtien" miehiä, siirtynyt sitten Amerikkaan ja kääntynyt sosialistiksi. Hän oli ollut "Kansan Lehden" toimittajana ja viimeisen syyskauden Tampereen Työväen Teatterin johtajana, mutta ei viihtynyt teatterissa, vaan palasi entiseen ammattiinsa. Hän oli kätevä lehtimies, osasi kirjoittaa parahultaisen pitkiä pääkirjoituksia, teki ne nopeasti ja kertaakaan korjaamatta. Samoin pakinat, joita hän kevyesti lykkeli harva se päivä. Siinä sivussa hän vielä käänsi jotakin Jack Londonin teosta jatkonovelliksi. Hänen käsialansa — siihen aikaan ei vielä käytetty kirjoituskonetta — tuotti aluksi hiukan vaivaa latojille. Se oli pientä ja pyöreätä, i:n pilkut ja t:n viivat olivat unohtua, ja kirjoitus oli kuin jotakin pitsinauhaa. Pian latojat siihen kuitenkin tottuivat. Hän oli kyvykkäimpiä sanomalehtimiehiä, mitä olen tavannut. Ei hän kuitenkaan viihtynyt uralla enää kuin kymmenisen kuukautta, vaan syöntyi lukemaan lakia, suoritti melkein ennätysajassa oikeustutkinnon ja asettui kotikaupunkiinsa Tampereelle asianajajaksi. Vuosien perästä hän siirtyi virkauralle, palveli Tampereen toisena kaupunginvoutina, on nyt eläkevaarina ja julkaisee kirjoja. Politiikkaa hän ei sanottavasti harrastanut lehtityöstä luovuttuaan, vaikka hänellä siihen olisi ollut hyvät edellytykset, hän kun kaikkien muiden avujensa lisäksi oli mainio puhuja.

Harvala oli entinen rautatieläinen, itseoppinut, mutta nopea, sujuvakynäinen ja hyvää kieltä käyttävä kirjoittaja hänkin. Hän oli saanut harjoitusta sanomalehtityöhön jo "Kansan Lehden" toimituksessa. Hänellä oli sielläkin hyvä paikka, mutta hän oli kiintynyt Murrokseen ja halusi lähteä tämän mukaan. Harvala oli ensimmäinen työtoverini, jolla oli oikea uutismiehen vaisto ja kyky. Sen ohella hän kirjoitti myös artikkeleita ja pakinoita. Oli siis kaikkiruokainen, kuten siihen aikaan piti ollakin. Ei hänkään kauan viihtynyt Turussa, vaan muutti pian Murroksen jälkeen kotikaupunkiinsa Tampereelle, jossa ryhtyi Pienviljelijäliiton sihteeriksi. Kansalaissodan jälkeen hän palasi muutamaksi ajaksi vielä sanomalehtialalle, tullen "Suomen Sosialidemokraatin" uutispäälliköksi, mutta vanha veri veti taas maatalouden piiriin, joten hän ennen pitkää siirtyi takaisin Helsinkiin muuttaneen Pienviljelijäliiton toiminnanjohtajaksi. Harvala teki karriääriä poliittisellakin alalla ollen kauan aikaa kansanedustajana. Hän oli myös sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtajana ja viimeisinä vuosina Alkoholiliikkeen apulaisjohtajana. Lahjakas mies ja hyvä toveri sortui puolivälissä kuudettakymmentä manalle heikon sydämensä vuoksi.

Keväällä tuli toimitukseen vielä oppilaskin. Meillä oli silloin palkkatariffi ja toimittajaksi pyrkivältä vaadittiin puolentoista vuoden oppilasaika. Tämä tulokas oli puolen kolmatta vuotta lainopillisen tiedekunnan rullissa laiskotellut ylioppilas, muuten luokkatoverini. Hänen ensimmäisinä oppiaikoinaan annoin miehelle sunnuntaina vietettävään palokunnan vuosijuhlaan oikeuttavan pääsylipun. Tällaisesta juhlasta oli tarkoitus kirjoittaa 10—20 rivin uutinen, joten reportaasin kannalta tässä ei ollut mitään tavoiteltavaa, mutta ajattelin, että uusi mies saisi tutustua Turun Urheilupuistoon ja nähdä vähän kaupunkilaisia yhdessä kasassa. Illalla oli sitten vielä iltama Palokunnantalolla. Nuori mies toimi niin perusteellisesti, että palasi vasta torstaina, ja kun kysyin, missä hän oli näin kauan maleksinut, hän vastasi: "Palokunnan juhlissa." Minä tiedustelin: "Kestivätkö ne näin kauan?" Hän vakuutti, että ne kestävät vieläkin. "Mitäs sitten kesken lähdit, mene katsomaan loppua", sanoin. Hän ei mennyt, vaan osoitti tottelemattomuutta esimiestään kohtaan, jollaista sitten sattui myöhemminkin, minkä vuoksi hänen niin loistavasti alkanut uransa loppui muutaman kuukauden kuluttua. Mies ei sen koommin yritellyt sanomalehtialalle. Se ei sopinut hänen verilleen. Eikä niille lopullisesti sopinut juuri mikään muukaan ammatti.

Avustajia meillä oli jokseenkin vähän. Maalaiskirjeenvaihtajia kylläkin järjestettiin useimmille paikkakunnille, mutta heillä ei ollut uutisvainua, vaan he kirjoittelivat asioista noin vain yleensä. Koettelimme niistä rakentaa jotakin uutisentapaista, mutta he ottivat helposti nokkaansa, kun toimitus reposteli heidän aikaansaannoksiaan. Heillä oli näet oma käsityksensä sanomalehden toimittamisesta.

Sen sijaan turkulainen K.F. Hellstén oli oikea vainukoira löytämään uutisia. Hän oli aikaisemmalta ammatiltaan puuseppä, mutta oli hylännyt ammattinsa ja ruvennut talonomistajaksi. Myöskin asiakirjojen laatimista hän harjoitti — ja on harjoittanut viime vuosiin asti, sillä hän elää vieläkin vanhana ukkina. Hän oli ollut joskus "Sosialistin" edeltäjän "Länsi-Suomen Työmiehen" toimittajana, mutta heittänyt sitten senkin ammatin vakinaisena työalana. Paljon hän kuitenkin avusti sekä "Sosialistia" että muita turkulaisia lehtiä. Hänellä oli tapana kuljeskella pitkin katuja, kuunnella keskusteluja, ja jos jotakin erikoista sattui kuulemaan, käydä asiaan kiinni tuoreeltaan. Hän tiesi kaikki kaupungin tapahtumat, pienimmätkin, ja osasi niistä laatia käyttökelpoisen uutisen. Eikä hän suinkaan ollut pintapuolinen, vaan syventyi asioihin niiden alkujuuria myöten. Reportterina hän oli siihen aikaan korvaamaton, ja myöhemminkin hän kuuluu vielä kauan harjoittaneen tätä mieluista tointaan. Palkkiot olivat pienet, mutta ei hän siitä nureksinut. Kertyihän siinä tuloja, kun monesta lehdestä pisaroi penninkejä. Joskus hän vietti iloisia päiviä tuttaviensa — ja niitähän oli legio — seurassa, vippaili, jos rahat loppuivat, pikku summia sieltä täältä ja maksoi sitten taas hankkeeseen ryhdyttyään kaiken takaisin säntillisesti viimeistä markkaa myöten.

Vanhoilla päivillään Hellstén kirjoitti Turun Työväenyhdistyksen historian. Hän lähetti teoksen minullekin huomauttaen mukana olleessa kirjeessä, että sinä kai olet luullut, että pitää käydä kouluja osatakseen jotakin, mutta ei se ole välttämätöntä, kuten tästä teoksesta näet. Kuvansakin hän liitti mukaan, jotta näkisin, "että tästä se sosialismi alkoi". Niinpä kai tekikin. Taitaa H. olla puolueen perustamisen ajoilta ainoa veteraani, joka vielä on elossa. Hän on aina ollut maan hiljaisia, ei ole pyrkinyt Turkua ulommaksi ja hoidellut vain sikäläisiä luottamustehtäviä, mikäli ei ole pysytellyt niistäkin syrjässä. Hän ei ole ollut kunnianhimoinen, mutta kiinteästi hänen nimensä on liittynyt turkulaisen työväenliikkeen historiaan.

Taavi Tainion kanssa en milloinkaan joutunut yhteistyöhön. Hän oli ollut "Sosialistin" toimittajana, mutta eronnut ennen tuloani. Hän asui Turussa ja piti — tai oikeammin hänen rouvansa — Kahvitupa nimistä kahvila-ravintolaa. Hän oli silloin kokonaan erossa politiikasta ja vain toimituksessa usein ja mielihyvällä nähty vieras. Paljon jouduin hänen kanssaan seurustelemaan — olin tutustunut häneen jo aikaisemmin Kotkassa — ja aina häneltä oli oppimista, oikeastaan kaikessa muussa paitsi hänen käsityksessään sanomalehden päätoimittajan asemasta. Hänen mielestään päätoimittaja ei saanut kirjoittaa muuta kuin yhden artikkelin viikossa, sen tietysti hyvän, ja muina aikoina hänen tuli vain johtaa työtä ja tarkastella muiden kirjoituksia. Joskus hän avusti meitä pääkirjoitukseksi sopivalla artikkelilla. Hän kirjoitti erittäin selvästi ja pirteästi, vähän pitkästi kylläkin. Ei hän sentään ollut Eero Haapalaisen kannalla, joka sanoi senttimiehenä luonnollisesti kirjoittavansa ja niin edespäin eikä jne. Ilmeisesti Tainio kirjoitti perin hitaasti ja paljon pyyhkien. Puhujana hän jäsenteli puheensa tarkoin, vaikka sitten lisäili kulloinkin mieleen tulevia asioita. Eräässä teoksessaan professori K.S. Laurila lukee Taavi Tainion suurpuhujain joukkoon.

Kuten tunnettua, Taavi Tainio myöhemmin taas antautui politiikkaan. Ennen kansalaissotaa hän oli Kuopiossa "Savon Työmiehen" päätoimittajana ja kirjoitteli työväen liikehtimisen aikana ankarasti väkivaltaista toimintaa vastaan. Siitä huolimatta hän joutui Isoon Mjölöhön muiden kapinallisten joukkoon. Siellä hän huomasi, että hänen artikkeleistaan oli otettu ylipainoksia, joita jaettiin vangeille osoitukseksi, miten joku työväen johtomieskin on vastustanut sellaisia puuhia, joihin työväestö sitten onnettomuudekseen ryhtyi. Valtiorikosoikeudessa hänelle annettiin yhdeksän vuoden tuomio. Silloin Tainio sanoi: "Viimeisen kerran minä kapinaa vastustin, koska siitä näin paljon tulee." Pian tämä tuomio alentui kahdeksi vuodeksi ja ehdonalaiseksi.

Kansalaissodan jälkeen Taavi Tainio oli taas kansanedustajana, kuten oli ollut ensimmäisissäkin eduskunnissa, ja toimi monet vuodet sosiaalidemokraattisen puolueen sihteerinä juuri uudestijärjestelyn ja kommunistien kanssa käydyn valtataistelun aikoina.

Suurlakon vaikutuksesta oli virastoja siivottu, poistettu laittomuusajan miehet ja korvattu ne uusilla. Oli eletty muutamia vuosia laillisissa oloissa ja ehditty jo melkein, unohtaa tuonnoinen taistelu. Mutta tätä onnentilaa ei kestänyt kauan. Mustat pilvet alkoivat pian vyöryä valtiolliselle taivaalle. Senaatti muuttui, lailliset kuvernöörit vaihdettiin vähitellen taantumukselle uskollisiin, ja entinen taistelu sortovaltaa vastaan alkoi.

Vuosina 1910—11 elettiin jo jotakuinkin samanlaisissa oloissa kuin ennen suurlakkoa. Turun ja Porin läänin kuvernööriksi tuli kenraalimajuri Borgenströmin sijaan lakitiedeitten kandidaatti Ilmari Vuorinen. Hän taisi olla ainoa suomalainen lakimies, joka antautui ja pääsi venäläisen taantumuksen palvelijaksi näin korkealla virkapaikalla, muut kuvernöörit olivat Venäjällä kasvatuksensa saaneita upseereita. Samoin poliisimestarit, jotka nyt astuivat eronneiden tai erotettujen tilalle. Monet heistä olivat Venäjän armeijassa palvellessaan joutuneet kireään taloudelliseen asemaan ja anoivat sitten pääsyä Suomen poliisilaitoksiin asioitansa parantamaan. Useimmilla tuskin oli mitään valtiollista vakaumusta, he tiesivät vain, että oli toteltava esimiehiä, tehtävä niinkuin käsketään.

Turussa oli uuden sortokauden ensimmäisenä laittomuuspoliisimestarina Hj. Valmquist. Hän ei ehtinyt paljonkaan siellä vaikuttaa, sillä hänet, eversti kun oli, siirrettiin pian pääkaupunkiin vastaavaan virkaan. Sitä pitemmän "virkaiän" saavutti hänen seuraajansa kapteeni Arthur Ståhl, joka toimi Turussa vallankumoukseen asti. Kerrottiin punaisten hänet kansalaissodan aikana vanginneen ja kuljettaneen jonnekin junassa, jota valkoiset olivat ampuneet. Siinä hän oli saanut surmansa valkoisten luodista seisoessaan ikkunassa joko pakotettuna tai vapaaehtoisesti, mistä en ole saanut tarkempaa selvää. Olipa hänen loppunsa laita miten tahansa, häntä tuskin kukaan turkulainen, lähimpiä omaisia lukuunottamatta, lienee kaivannut.

Mitään varsinaista selkkausta poliisin kanssa ei sattunut, paitsi minkä poliisit esimiestensä käskystä kävivät riisumassa lippuja työväentalon lipputangosta. Niin, olipa sentään suurempikin skandaali, kesällä 1912: Ruotsin sosiaalidemokraattisen puolueen johtaja Hjalmar Branting laahattiin alas Urheilupuiston puhujalavalta. Hänen ainoa "rikoksensa" oli, että hän oli ulkomaalainen eikä olisi saanut esiintyä Suomessa eikä ainakaan arvostella Suomen vallanpitäjien toimia. Toimittaja Alex Halosta vastaan nostettiin poliisin ilmiannosta syyte majesteettirikoksesta. Niin ikään Urheilupuistossa pitämässään puheessaan hän pahoinpiteli majesteetin henkilöä ja sai siitä tavanmukaisen kuusi kuukautta Turun hovioikeudessa, jonka eräs osasto jakeli näitä tuomioita hyvin auliisti. Tuomionsa Halonen sai siitä huolimatta, että hän hovioikeuden istunnossa koetti jäävätä todistajiksi ilmoitetut poliisit "kantajan" palvelijoina.

Majesteettijuttuja käsiteltiin Turun hovioikeudessa siihen aikaan sangen usein. Eniten niitä hankki tililleen "Kansan Lehden" silloinen päätoimittaja Santeri Nuorteva, jolla oli aivan sairaalloinen halu loukata majesteettia ja joka lopulta kirjoitti tästä niin törkeästi, ettei kehdattu nostaa juttua, koska hänen kirjoituksensa olivat liian "rasvaisia" oikeuden käsiteltäviksi. Riittävästi niitä kuitenkin oli vireillä, koskapa Nuortevalla ei ollut halua mennä vastaamaan, vaan hän poistui Amerikkaan.

Siellä hän herätti huomiota vasta jouduttuaan Suomen kansanvaltuuskunnan (kapinahallituksen) "täysivaltaiseksi" ministeriksi, tahi ehkä on oikeampaa sanoa: lähettilääksi, koska silloin ei vielä puhuttu ministereistä meidän diplomaattisanastossamme. Hänen päätehtävänään olisi ollut viljan hankinta, mutta kansanvaltuuskunta oli lähettiläälleen määräyksen antaessaan unohtanut erään pienen, mutta varsin tärkeän seikan: toimittaa hänelle myös rahaa. Nuortevan lähettilästehtävä supistui siis välttämättömyyden pakosta jokseenkin olemattomiin, semminkin kun hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta päästä Yhdysvaltain hallituksen kanssa tekemisiin. Kenties hänellä oli enemmän merkitystä myöhemmin Neuvosto-Venäjän asioiden hoitajana, vaikkei Yhdysvaltain hallitus häntä sellaiseksikaan tunnustanut.

Jostakin syystä hän sitten poistui Amerikasta ja pysähtyi Neuvosto-Venäjän matkallaan Englantiin. Siellä hän kuitenkin oli persona ingrata, ja hänelle annettiin karkotusmääräys. Englanti on sentään kohtelias jopa vähemmänkin suosituille henkilöille. Niinpä Englannin laivaston risteilijä lähetettiin viemään karkotettua Tallinnaan. Lieneekö monikaan suomalainen matkustanut niin komealla kyydillä kuin Nuorteva silloin, ja se matka maksoi tietysti plootuja — ei Nuortevalle, vaan Englannille. Matkustajalla oli vapaa ylöspito ja viskikaappi aina avoinna. Itse Nuorteva kertoi, että risteilijän päällikkö seurusteli koko matkan hänen kanssaan kuin ystävä ja veli.

Nuorteva oli muuten täydellinen taiteilijaluonne, mielikuvitusihminen, runoilija. Sellainen hänestä ehkä olisi tullutkin, jos hänellä olisi ollut äidinkieli. Sitä onnea ei luonto ollut kuitenkaan hänelle lahjoittanut, sillä hän oli ruotsalaisvenäläisen isän ja ruotsalaisen äidin suomalainen poika.

Hallitusmiehenä hän ennen kuolemaansa ehti kyllä olla. V. 1924 hänet valittiin Karjalan Neuvostotasavallan toimeenpanevan komitean puheenjohtajaksi, siis presidentiksi. Silloin hänellä oli valtaa melkein yhtä paljon kuin entisellä Venäjän keisarilla, jota vastaan hän aikaisemmin niin säädyttömästi rikkoi.

Juhlia ja mielenosoituksia viranomaiset eivät voineet kieltää, mutta visusti he vartioivat, ettei mitään hallituksenvastaista saanut tapahtua. Paitsi tavanmukaisia vappumielenosoituksia, järjestettiin sellaisia muidenkin asiain vuoksi. Minun Turun-kautenani oli päiväjärjestyksessä mm. Kivennavan ja Uudenkirkon pitäjien liittäminen Venäjään. Sitä aikomusta vastaan järjestettiin mielenosoituskulkue ja pidettiin kovia puheita. Kokouspaikkaa ei saatu kaupungista. Niinpä se otettiin kaupungin alueen ulkopuolelta. Poliisimestari Ståhl koetti poliisiarmeijansa avulla estää mielenosoituskulkuetta pääsemästä kokoontumispaikalle. Sitä varten hän oli järjestänyt poliisiketjun Vähäväkisten torille. Se kuitenkin läpäistiin ja kokous pidettiin. Kaikkialla vilisi silloin taas urkkijoita, vieläpä runsaammin kuin ennen suurlakkoa. Santarmit olivat jälleen ilmestyneet maahan, vaikka heidän järjestönsä ei juuri vielä ollut täydellinen. Siitä huolimatta puhuttiin ja kirjoitettiin suoria sanoja.

Kirjoitettiin, vaikka sensuurikin taas toimi. Suurlakossa ei tätä laitosta ollut "muistettu" hävittää. Pari sensoria "tervattiin", mutta painoasiain ylihallitus jäi olemaan. Se tosin pysyi muutamia vuosia hiljaa, mutta taantumuksen vahvistuessa alkoi vetää kynsiänsä esille. Paikalliset painoasiamiehet nuuskivat taas sanomalehtiä. Erotus oli vain siinä, ettei nyt sensuroitu ennakolta, mutta jälkisensuuri oli ankara. Sai sanoa kuinka rasakasti tahansa, mutta kanteita tuli samanmukaisesti. Turussa oli painoasiamiehenä muuan Saarniaho, joka kerran valmisteli "Sosialistia" vastaan painokannetta Saksan keisarin kunnian loukkaamisesta. Vain yrityksen liian aikainen ilmitulo ja herkullinen uutinen siitä lehdessä sai hänet luopumaan aiheestaan. Eräs toimitusta liehittelevä poliisikomissaario, jonka puhelinta Saarniaho oli käyttänyt keskusteluissaan painoasiain ylihallituksen kanssa, ilmaisi S:n aikomuksen.

Saattoi olla, että painoasiamiehet olivat santarmien välittöminä kätyreinä ansaitakseen sievoisia sivutuloja. Tutkiessani v. 1917 santarmien arkistoa löysin oman "kolunkini" kohdalta joukon sanomalehtileikkeleitä. Kummallisinta oli, että pakinoitsija-nimimerkillä varustetut, vieläpä aivan nimettömätkin artikkelit oli osattu panna oikean miehen tiliin. Painoasiamiehet seurasivat lehtiä tarkimmin, ja he epäilemättä tunsivat kunkin kirjoittajan tyylin parhaiten, joten he olivat sopivia santarmien aineiston kokeilijoiksi.

"Tapain tuomari" — erään painoasiamiehen itselleen ottama arvonimi — Saarniaho puuhaili lehdille ahkerasti kanteita, mutta, kuten sanottu, kaikesta välittämättä kirjoitettiin rohkeasti. V. 1911 ilmestyi Turussa pilalehti "Tuhkimus", toimittajanaan Ilmari Kivinen, tunnettu nimimerkki "Tiitus", joka siihen aikaan toimi "Turun Sanomissa". Se käsitteli poliittisia kysymyksiä jokseenkin kärkevästi. Saarniaho, joka kuvitteli itsensä "oikeuden pyhyyden" vartijaksi, sai "Tuhkimuksessa" kuulla kunniansa. Hän yritti kostaa hommaamalla kannetta lehteä vastaan, mutta ei onnistunut.

Kuvernööri Vuorinen ei saanut kannatusta mistään muualta kuin suoranaisten venäläistyttäjien piiristä. Hän pyrki turhaan Suomalaiseen Nuijaan, vanhasuomalaisten järjestöön. "Tuhkimuksessa", jonka "hovirunoilijana" olin, julkaisemani riimitys, nimeltä "Ulos", kertoo tästä tapauksesta:

    Nuijakin voi joskus olla
    varsin vaarallinen kalu,
    jos sen peräpakaroiia
    halaella tulee halu.

    Kuvauksen kautta puhun,
    ymmärrätte tarkoituksen:
    avas selkiselällensä
    Nuija Vuoriselle uksen.

    Kuului käsky: lammaslaumaan
    vuohen tok' ei tulla sovi,
    syyhymättä tulit saunaan,
    marssi tiehes, siin' on ovi!

    Vuorisest' ei nuijamiestä
    tullut, kaikui kylmä kuoro:
    siitä sait nyt, kohta koko
    vuorispuolueen on vuoro.

Niin uhattiin, ja mikäli Vuorisen kannattajia oli Nuijan kirjoissa, nekin taisivat saada potkun. Ainakaan julkisesti he eivät uskaltaneet asettua Vuorisen toimenpiteitä kannattamaan. Salaisia "ihailijoita" hänellä sentään lienee ollut Turussa ja ympäristössä. Eihän Suomen kansan silloinen oikeustaistelu ollut yksimielistä — valitettavasti. Mutta monia niitä, jotka tuonnoittain, ennen suurlakkoa, olivat olleet venäläisen taantumuksen julkisia kannattajia, hävetti nyt, vaikka luonto olisi vetänytkin entisille teille.

Luotsilaitoksemme venäläistyttäminen oli silloin myös käynnissä. Suomalaiset luotsit olivat eronneet, ja heidän tilalleen oli tuotu Kaspianmereltä ummikoita ja meidän vesiämme täysin tuntemattomia luotseja, joille täällä alituiseen sattui kaikenlaisia kommelluksia. Merenkulku heidän johdollaan oli jokseenkin turvatonta. Heistä riitti sanomalehdille kirjoittamisen aihetta, eikä siinä suinkaan sanoja säästelty. Eräässä "Tuhkimuksen" poliittisessa riimikronikassa muistin heitä seuraavilla säkeillä:

    Pojat Kaspian — jos heitä
    myöskin tässä muistais hiukan —
    mielin haikein isänmaataan
    kaipaa maassa viinan niukan.

    Silloin tällöin suruissansa
    karia he vastaan töytää.
    Hyvä, että edes niinkin
    merimerkin paikan löytää.

Eräässä toisessa riimitetyssä katsauksessa, joka oli kokonaan omistettu luotsilaitoksen "uudistukselle", arveltiin, että kaspialaiset saavat luotsata yksinomaan luotsilaitoksen venäläistä päällikköä Samsonovia ja kenraalikuvernööri Seyniä, koska kukaan muu ei lähde heidän kyytiinsä. Ja lopuksi arveltiin:

    Pian komento tästä on muuttuva
    ja luotsipaikat ei puuttuva
    ole tsaijun ja vodkan hajua;
    ja pääse ilman natshajua
    ei pitkälle piiristä majakkain,
    jotk' alle kuuluvat uuden lain.

    Mut sallikaa minun sanoa:
    kai uusien luotsien janoa
    pian Samsonohvikin kiittää saa
    siit' että manalle matkustaa
    hän täältä laaksosta murheiden
    sillä, luulenpa, kautta pohjien
    täst’ aikain laivoja ohjataan.
    No, käypä se niinkin, onnea vaan!

Luotsikysymys oli siihen aikaan mieliä kuohuttava, ja siihen palattiin usein. Kaspialaisista luotseista ei maamme merenkululle ollut minkäänlaista hyötyä, päinvastoin. Luotsilaitos oli oikeastaan lakannut olemasta. Kotimaiset laivat tuskin luotsia lainkaan kysyivätkään, mutta ulkolaisten tänne saapuvien laivojen laita oli toinen. Niiden päällystö ei tietänyt, että täällä on vieraita kyvyttömiä miehiä merenkulun vartijoina. Ne hakivat luotsia, mutta tavallisesti turhaan. Luotsit pitivät lystiä asemapaikoillaan. Vapun jälkikatsauksessa v. 1912 kirjoitettiin heistä näin:

    Uudet "luotsit", syämestäni
    kadehdin mä heitä kovin,
    ne on pojat vapunpäivää
    viettäneet jo pitkän tovin.

    Turhaan laivat reitiltänsä
    luotsausta kysyy, huutaa,
    "luotsien" on askareena
    kostutella kuivaa suuta.

    Niin no, taito sekin, että
    kurkustansa kunnon tapaan
    luotsata ain’ osaa alas,
    siinä pitää väylän vapaan.

Kummallista oli aika silloin. Turussa "kahakoitiin" poliisin kanssa etupäässä sanoin. Joskus vain vähän työnnettiin poliisia syrjään, kun se tuppautui sulkemaan tietä. Arthur Ståhl ei sentään mennyt kovin pitkälle. Mutta Valmquist Helsingissä tukahdutti kerran "kapinan" oikein venäläisen sotaväen mahdilla. Siitä kerroin eräässä "Tuhkimuksen" runossa seuraavasti:

    Helsingissä hankittihin
    äsken kapinata julmaa,
    mutta Valmquist kreivin aikaan
    ehti selvittämään pulmaa.

    Kymmenkunta mukulata
    — vaaralliset on nää ajat –
    vaaniskeli vallatakseen
    valtakunta-raukan rajat.

    Mutta Valmquist päälle ryntäs
    sotamiesten kanssa äkin,
    sotki omaan verkkohonsa
    kapinoivan hämähäkin.

    Kiitosmessuja nyt kirkot
    valtakunnan, varmaan raikaa,
    huulilla nyt mustan sotnjan
    nimi Valmquistin kai kaikaa.

Todellakin, sellainen oli juttu. Pojat olivat tehneet pieniä pillomuksia, siitä oli tehty poliisimestarille ilmianto, hän oli pyytänyt sotaväkeä avukseen ja rientänyt paikalle saaden vangiksi kymmenkunta alaikäistä pojanvekaraa.

Tampereella oli poliisimestarina höyryllä käypä mies, aliluutnantti Blåfield. Hän palveli ensin Kotkassa komissaariona, mutta kun oli järjestelmän mieleinen, sai päämestarin viran Tampereella. Äskenmainitun vapun edellä hän ilmeisesti omasta aloitteestaan oli antanut poliiseilleen määräyksen teroittaa sapelinsa. Muualla, mm. Turussa, sellaista käskyä ei ollut annettu. Siitä riimitettiin "Tuhkimuksen" päivän tapahtumissa:

    Tääll' ei edes sapeleita
    käsketty lie teroittamaan.
    Tampereella tahkot pyörii
    aamust' aina iltaan hamaan.

    Luojan kiitos, ett on täältä
    Tampereelle matkaa vähän,
    kaipa siellä kohta päitä
    liikoja jo listitähän.

No, ei Tampereeltakaan kummempaa kuulunut, mutta ajankuva on sentään tuollainen pelkkä poliisimestarin ukaasikin. Muuten tälle samaiselle Blåfieldille, niin järjestelmän mieleinen mies kuin olikin, sattui kommellus, joka vei mieheltä viran. Venäjän silloisen sisäministeri Maklakovin veljenpoika oli tehnyt kotimaassaan kavalluksen ja paennut Suomeen. Oikeastaan hänen aikomuksensa oli matkustaa edemmäksi, mutta hänellä oli täällä rakastajatar, jonka luota hän ei malttanutkaan lähteä kuin jänis kuivalta haavalta, vaan asettui Tampereelle. Ehkä oli lähetetty kiertokirje hänen pidättämisestään, mutta oli luotettu siihen, että mies on jo ehtinyt pitemmälle. Blåfield sai tiedon nuoren Maklakovin oleskelusta virka-alueellaan, pidätti hänet ja lähetti Pietariin. Siellä suomalaiset Krestyn vangit tapasivat tämän suomalaisen virkamiehen tölhöyden takia kiikkiin joutuneen sisäministerin läheisen sukulaisen vankilan muurien sisällä. Blåfieldilta tämä tempaus vei viran. Sen ehkä ainoan kerran, minkä mestari oli oikealla asialla, hän sai maksaa näin kalliisti.

Itseään kenraalikuvernööri Frans Albert Seyniäkin tölväistiin usein rankasti. Siihen aikaan hän ja "kotimainen hallitus", jonka jäseninä oli koko- tai puolivenäläisiä miehiä, pitivät alituisesti huolta venäjän kielen oikeuksista. Tämän kielen juurruttamista Suomeen silloisten hallitusherrojen työ tarkoitti Siinä he eivät onnistuneet, senhän me kaikki tiedämme. Kansan vastarinta oli voimakas, siihen heidän pyrkimyksensä kilpistyivät. Noista yrityksistä riimitin "Tuhkimuksessa" mm. seuraavasti:

    Venäänkielen oikeuksista
    "ystävämme" Seyn nyt pauhaa,
    "kotimaisen hallituksen"
    samaan suuntaan myllyt jauhaa.

    Mutta sen ma sanon, purra
    siinä saavat kovan palan,
    ennenkun ma viisujani
    "po ruskiksi" panna alan.

Kenraalikuvernööri Seynillä oli joskus jalojakin harrastuksia. Niitä otettiin esille erinäisten kansankerrosten lumoamiseksi. Kuten esimerkiksi teeskentely raittiusaatteella. Siihen Seyn "innostui" saadakseen maan raittiusväen puolelleen. Tietysti hän ei onnistunut siinäkään. Tekaistiin siitäkin asiasta viisu, ei tosin varsin runollinen eikä mieltä ylentävä, vaan kaikessa tapauksessa senaikaista sanontaa ja äkäistä mielialaa kuvaava. Mainittiin siinä näistä "Seynin Franssin" raittiusharrastuksista ja jatkettiin:

    Olisiko vodka hälle
    lakannut jo maistumasta,
    täytehenkö selvyytehen
    tahtoi päästä krapulasta?

    Taikka ehkä perustaa hän
    yleisvaltakunnan tapaan
    seuran uuden, joka takaa
    jäsenilleen vodkan vapaan.

    Edistysnä kyllä pitää
    yhdenvertaisuuteen voi sen.
    Reilump' ois kai komento
    kuin kokouksissa Taimi toisen.

Taimi II oli — ja on vieläkin — vanha turkulainen raittiusseura.

Kyllä meillä siis neljättäkymmentä vuotta sitten oli sananvapautta. Jälkisensuuri koetteli sitten puolestaan sen vuoksi toimittaa ikävyyksiä. Jouduimmehan me joskus käpälälautaan, mutta ei siitä välitetty. Veisteltiin vain.

Ehkä vieläkin pari pientä riimillistä muistelusta. Lausuin tai ehkä on parempi sanoa huusin, koska siihen aikaan ei ollut muuta kovaäänistä tai äänen vahvistajaa kuin oma kurkku, kerran Turun Urheilupuiston puhujalavalta sepittämääni runoa, joka sisälsi kovia sanoja sortovaltaa vastaan sekä mm. säkeet:

    Keisarisanat ei paljoa paina,
    tyrannivalat on valhetta aina.

Kun olin saanut "ulos" nämä sanat, huudahti aivan lavan juurella seisonut poliisikomissaario, ehkä Gušev: "So, so." Minä katsoin häneen kiukkuisesti ja paasasin runoa edelleen. Se meni onnellisesti lävitse eikä mitään jälkikaikuja kuulunut.

Vuoden 1912 vapuksi ilmestyneessä "Punainen viesti" nimisessä julkaisussa oli eräs runoni, jonka loppusäkeet kuuluivat seuraavasti:

    Kuulet viestin vieriväisen:
    Katko kahle kaksipäisen.

Tarkoitus lienee ollut riittävän selvä, mutta ei siitäkään syytetty.

Olen poiminut tähän muutamia näytteitä silloisesta poliittisesta runoudesta, en suinkaan sen takia, että niillä olisi taiteellista tai muuta arvoa, vaan muistoksi senaikaisista tapahtumista ja vapaan sanan reagoinnista niihin. Ei kai kukaan niistä pahene.

Työtaakka Turussa oli ankara. Toimittajat vaihtuivat alinomaa, ja näinä tiheinä vaihdekausina me, Setä ja minä, jouduimme aina toimittamaan lehteä kahden. Lisäksi sattui kaikenlaista kyllästyttävää juonittelua. Vuoden 1912 puolella päätimme hakea uutta paikkaa heti, kun tilaisuus ilmaantuisi. "Vapaan Sanan" (Vaasa) päätoimittajan paikka joutui avoimeksi, me vedimme pitkää tikkua, arpa lankesi Sedälle, hän haki ja pääsi toimeen. Minä olin Sedän lähdettyä vt. päätoimittajana, mutta odottelin tilaisuutta päästä muuanne. Hämeenlinnalainen "Hämeen Voima" tarvitsi päätoimittajaa, ja minä siirryin Birger Jaarlin kaupunkiin.

Hämeenlinnan kukkakimppukaupungissa

Hämeenlinna, pieni idyllinen kaupunki Vanajan reitin varrella, kuin kukkakimppu, katselipa sitä miltä puolelta tahansa. Puistoja siinä ei ole monta, mitenkäpä niitä tuollaiseen pienoiskokoon sopisikaan, mutta jokseenkin jokaisen talon pihassa on puita. Siitäpä sitten tuo kukkakimppumaisuus.

Neljännestunnissa sen aamukävelyllään pistelee ympäri, eikä varsinainen kaupunki aikojen kuluessa ole kasvanut sanottavasti laajuutta, joskin se on vähän kaunistanut kasvojaan, saanut muutamia isompia rakennuksia. V. 1912 sen kaduilla vielä näki pikkukaupungin tavanmukaisia originelleja tyyppejä, joita isommissa kaupungeissa ei niin huomaa, mutta nekin ovat nyt jo muuttaneet tuntemattomaan. Kaupunki on saavuttanut touhuisan elämänsykkeen ja nykyaikaisen leiman.

"Hämeen Voimassa" meitä oli kaksi toimittajaa, toisena Vihtori Huhta, kirjaltajanopin käynyt, "Kansan Lehdessä" jo toimitustyöhön tottunut ja sitten kotikaupunkinsa lehteen sijoittunut. Työskentelimme pienessä huoneessa, johon parahiksi sopi vähän laajempi pöytä ja pari tuolia vieraita varten. Välistä pöksä oli niin täynnä tupakansavua, että hädin tuskin toisensa erotti, mutta olot olivat uudet ja työniloa riitti.

"Jollei Hämeenlinnaa olisi, niin Turku olisi Suomen ikävin kaupunki", tunnettu lauseparsi sanoo. Minä en sitä allekirjoita. Ei Turkukaan olisi ikävä, jollei siinä olisi niitä turkulaisia, mutta Hämeenlinna hämeenlinnalaisineenkin on varsin viehättävä. Minun on suoraan tunnustettava, että muistelen Hämeenlinnaa hartaana ja kiitollisena, niin paljon vastoinkäymisiä kuin minua siellä kohtasikin. Ihmiset eivät olleet suinkaan niin juroja kuin hämäläisistä tavallisesti annettava kuva uskottelee, päinvastoin he olivat hauskoja ja luonnollisia ja heitä lähelle pääsi helposti.

Työväenliike kaupungissa oli heikkoa, samat henkilöt saivat olla toimihenkilöinä melkeinpä kaikissa järjestöissä. Yksinkertaisesti ei ollut varaa valita. Siitä huolimatta kaikki tehtävät suoritettiin reilusti. Maaseutu taas oli hyvin järjestynyttä, sieltä työväenliike sai mehunsa.

Kaupunki oli siihen aikaan nuorsuomalais-perustuslaillinen. Tämä puolue miehitti valtuuston. Kun joidenkin asiain käsittelyyn tarvittiin lisävaltuusmiehiä, otettiin armosta mukaan joku työväenmieskin. Vapaaehtoinen Palokunta oli ainoa järjestö, jossa sekä porvarit että työläispiirien miehet seisoivat rinnan. Kaupungin pormestari Leonard Idestam oli "kunnan" päällikkönä ja kunnallisraatimies V.A. Lindberg varapäällikkönä. Syyskesällä vietettiin V.P.K:n vuosijuhlaa Parkissa — kaupungin puistossa — "suurin juhlallisuuksin".

Tervehdyspuheen piti säännöllisesti "Ukko" Björkbom, eräs kaupungin vanhimpia asukkaita, luultavasti Palokunnan sihteeri, Hän luki sen paperista, eikä se suinkaan ollut tyhjentävä, vaan pikemminkin tyhjä. Ohjelmaan sisältyivät ampuma- ja keilailukilpailut, Parkissa oli nimittäin vanha ja kiero keilaratakin. Illalla "kunta" palasi soihtukulkueena Teatteritalolle, jossa alkoivat riemulliset ryyppäjäiset. Illan kuluessa pidettiin puheita toinen toisilleen. Puhuin kerran minäkin ja puhuttiin minullekin. Loistavin oli "kunnan" nelikymmenvuotisjuhla, johon oli kutsuttu toistenkin kaupunkien palokuntamiehiä. Puhe-ennätyksen siinä saavutti Turun palomestari Nordensvan pitäen kuusitoista puhetta, joista jokainen päättyi eläköön-huutoon. Hän olikin kotoisin kaupungista, jossa osattiin sekä juhlia että puhua. Eräässäkin Turun palokunnan juhlassa pidettiin pikkutunneilla yhdeksänkertaiseen eläköön-huutoon päättynyt puhe vainajille.

Työväellä oli omia rientojaan. Toimittiin vilkkaasti, vaikka joukko oli pieni. Monia vuosia oli kaupungissa toiminut työväen näytelmäseura. Nyt sen sijaan perustettiin Hämeenlinnan Työväen Näyttämö, varsinaisen teatterin tapaan toimiva amatöörilaitos. Työväen kaikinpuolista valistustoimintaa harrastettiin pontevasti. Työväentalo oli silloin pieni ja ahdas (myöhemmin ostettiin työväenyhdistykselle Teatteritalo, joka oli tilavampi), mutta juhlahuoneistoja saatiin muualta. Varsinkin Palokunnantalo oli siihen aikaan ahkerassa käytössä.

Hämeen läänin kuvernööri Gordie, laillisuusmies, oli joutunut eroamaan virastaan ja hänen tilalleen oli tullut eversti R. Spåre, Venäjällä kasvatuksensa saanut mies, joka puhui vain toista kotimaista kieltä, ruotsia, sekä venättä. Hän oli järjenjuoksultaan yksinkertainen mies; voinee huoleti sanoa, että jos ruuti olisi jäänyt hänen keksittäväkseen, niin jousipyssyllä yhä ammuttaisiin. Siis mitä oivallisin järjestelmän mies. Lääninsihteerinä oli vielä 1912 laillisuusmies K.U. Chydenius, mutta hän ei pitemmän päälle sopinut järjestelmään, vaan oli hänenkin jätettävä virkansa jo seuraavana vuonna. Sitten kuvernööri Spåre sai mieleisensä apulaisen: Sigfrid Holpainen, häikäilemätön pyrkyri ja nousukas, nimitettiin lääninsihteeriksi. Pian sen jälkeen siirrettiin lääninhallitukseen Tampereen poliisilaitoksen venäläisperuinen kirjuri Juho Schurigin, joka siitä lähtien tuli olemaan eräitä vuosia Spåren kirjelmien varmentajana, luotettavana käsikassarana. Hän esitteli pimeät asiat ja pisti huolettomasti nimensä mihin paperiin hyvänsä.

Kenraalikuvernöörin kansliasta, joka toimi tiiviissä yhteistyössä santarmihallituksen kanssa, alkoi kuvernööreille sataa kirjelmiä, jos minkälaisia. Etusijassa näkyy sosiaalidemokraattinen puolue olleen silmätikkuna. Milloin kenraalikuvernööri varoitti Suomessa oleskelevista Ruotsin alamaisista ja määräsi kuvernöörit ryhtymään sellaisiin toimenpiteisiin, ettei heidän "anneta pitää puheita taikka luentoja". Tämän käskykirjeen nojalla Hjalmar Branting estettiin puhumasta Turussa, kuten ennen on mainittu, vieläpä hänet raa'asti vedettiin alas puhujalavalta. Kaikki Ruotsin alamaiset, joita käskykirje koski, olivat sosiaalidemokraatteja ja Suomen veljespuolueen tänne kutsumia.

Sosiaalidemokraattisen puolueen vappumerkki ei miellyttänyt kenraalikuvernööriä. Hänen kansliansa lähetti kuvernööreille salaisen ja kiireellisen kirjelmän, jossa mm. sanottiin: "Koska kenraalikuvernööri katsoo mainittua merkkien myyntiä salatuksi rahan keräämiseksi sosiaalidemokraattisen puolueen hyväksi, johon keräämiseen ei ole pyydetty, kuten Armollinen Asetus 1849 säätää, asianomaista lupaa, niin on Kenraalikuvernööri käskenyt Teidän Ylhäisyyttänne ryhtymään toimenpiteisiin mainitun lain sivuuttamisen ehkäisemiseksi sekä toimenpiteistä ilmoittamaan." — Seyn turvautui siis ikivanhaan hallinnolliseen asetukseen. Niitähän sen ajan laittomuusvirkamiehet aina mielellään penkoivat esiin.

Sosiaalidemokraattinen puolue ei luonnollisesti mennyt pyytämään lupaa. Periaatteellisestikin se olisi ollut mahdotonta, ja käytännöllisen tuloksen saattaa helposti arvata. Merkkinsä se kuitenkin myi. Jokin takavarikko kyllä sattui, mutta isompia eriä merkkejä ei koskaan mennyt.

Vappumielenosoitukset hermostuttivat aina venäläisen taantumuksen kätyreitä. Kenraalikuvernöörin käskystä kuvernöörien oli huolehdittava alaistensa poliisiviranomaisten avulla, ettei "millään tavoin sallittaisi minkäänlaisia hallitusta vastustavia esiintymisiä taikka muita ärsyttäviä mielenosoituksia". — Järjestäjät eivät tienneet näistä määräyksistä, ja jos olisivat tienneetkin, eivät olisi niistä välittäneet. He ihan riittävästi "ärsyttivät" vallanpitäjiä. Kuitenkin heihin käytiin käsiksi ani harvoin vielä nyt. Jossakin sentään joku puhuja estettiin jatkamasta, ja lienee välistä seurannut syytekin. Poliisit olivat usein paikoin epävarmoja. Niin ei ollut laita Hämeenlinnassa, siellä oli mies, joka ripeästi ja siekailematta pani toimeksi.

Kenraalikuvernööri halusi aina tarkan selostuksen vappumielenosoituksista, ilmeisesti vastaisten toimenpiteiden suunnittelua varten. Joskus ehkä nimenomaisesti hänen käskystään nostettiin syytteitäkin.

Poliisikomissaario Emil Ahlgren oli ollut virassaan jo kuvernööri Gordien aikana. Hän oli silloin ollut laillisuusmiesten suosiossa, käynyt nuorsuomalaisten kahvikesteissä, ja nämä olivat pitäneet miestä omanaan. Mutta niin somasti kävi, että kuvernööri Spåre sai Ahlgrenista uskollisen palvelijan kohta virkaan astuttuaan. Hän oli pitkä, isopartainen, hyvin tumma ja ryhdikäs mies, entinen Suomen sotaväen aliupseeri, joka ennen Hämeenlinnan poliisikomissaarioksi tuloaan oli palvellut vankilan vahtimestarina. Hän se sitten muutamia vuosia oli Hämeenlinnan poliisilaitoksen "sieluna" ja myöskin toimivana voimana.

Hämeenlinnan poliisimestarin virkaan astui keväällä 1912 luutnantti, kohta aliratsumestariksi korotettu Aapo Leskinen, entinen lääketieteen opiskelija, joka oli lähtenyt opin saunasta venäläiseen ratsuväen opistoon ja sitten pahasti velkaannuttuaan pyrkinyt poliisipalvelukseen Suomeen. Hänet määrättiin ensin Turun poliisimestarin apulaiseksi ja sieltä varsin pian Hämeenlinnaan. Hän oli kotoisin Säämingistä, siis savolainen, vieläpä erittäin puheliasta lajia — savolaisissa on näet jöröjukkiakin — ja vanhana voimistelijana kaikenlaisia temppuja taitava. Hänelle virka oli välttämätön paha, eikä hän oman vakuutuksensa mukaan ollut lähtenyt Suomeen venäläistyttäjänä. Turussa hän ei ehtinyt sekaantua asioihin, vain vappuna hän esiintyi Arthur Ståhlen kumppanina ratsun selässä pienenä ja vaatimattomana. Hän oli nimittäin varreltaan lyhyt ja hento.

Tunsin hänet jo Turun ajoilta, ja tuttavuus jatkui Hämeenlinnassa, hän kun erityisesti haki sanomalehtimiesten seuraa. Varovaisuudestaan huolimatta hän kerran joutui välikohtaukseen eräiden nuorten työläisten kanssa, mutta silloin hänellä oli niinsanoakseni paha henki molemmilla kupeillaan, toisella kuvernööri Spåre ja toisella komissaario Ahlgren.

Oli uudenvuoden yö 1913. Työväestö otti vastaan uuttavuotta talollaan, josta kahdentoista aikaan lähti joukko nuoria työläisiä kirkon edustalle kauppatorin laitaan aikeissa laulaa tavanmukaisen Maamme-laulun jälkeen Internationale. Jääköön ratkaisematta, oliko se sopivaa vai ei, mutta varmasti noiden työläisten tarkoituksena ei ollut loukata toisen kansanosan isänmaallisia tunteita; he vain halusivat laulaa oman taistelulaulunsa. Kuvernöörikin tuli "palatsistaan" torille ja kohta Internationalen ensimmäisten säkeiden kajahdettua hän kehoitti poliisimestaria pidättämään laulajat. Ahlgren sai taas häneltä komennuksen ja niin vietiin puolikymmentä laulajaa poliisikamarille. Leskinen yritti tutkia heitä, mutta kun hänelle huomautettiin, että on sopimatonta pidättää kuulusteltavia kovin kauan poliisikamarilla, koska siitä voi seurata poliisimestarille virkasyyte laittomasta vangitsemisesta, päästi hän pidätetyt menemään, kehoittaen heitä tulemaan seuraavana arkipäivänä kuultaviksi. Sellainen menettely oli poliisijärjestyksen mukaista, ja niin tapahtuikin. Joitakin mitättömiä sakkoja raastuvanoikeus tästä "rikoksesta" laulajille antoi.

Tuossa "kahakassa" Ahlgren, hosuen ja riehuen, taisi ansaita kannuksensa kuvernööri Spåren käskyläisenä. Aikaisemmin hän oli tunnettu lakonmurtajana. Olipa työselkkaus missä hyvänsä Hämeen läänissä, sinne lähetettiin Ahlgren poliisikomennuskunnan kanssa. Tampereella oli suuri poliisilaitos, mutta kun Siurossa syntyi tukkityöläisten lakko, lähetti kuvernööri Gordie sinne Ahlgrenin. Samoin hän kävi Lammilla samanlaista "ruuhkaa" selvittämässä. Hän oli oikean uroon näköinen, eikä hän koskaan säästänyt itseään. Kun minä kerran varoitin häntä käymästä kiinni johonkuhun henkilöön, tiuskaisi hän:

"Käykää te kiinni minuun."

"En ole tullut tänne tappelemaan", vastasin.

Lakonmurtajana hän oli koettanut ansaita kuvernööri Gordielta nimismiehen virkaa, jonka kuvernööri oli hänelle luvannutkin. Kun se jäi saamatta, hän kehui hankkivansa sen Spårelta. Siksi hän yritti ahkerasti. Useasti hän mainitsi olevansa vain poliisimies ja tottelevansa esimiestensä käskyjä, vaikka hänet pantaisiin päitä listimään. Hänen asiansa ei ole tutkia, onko käsky laillinen vai laiton, niin hän vakuutti.

Tuo pieni kihaus Hämeenlinnan torilla, melkein poliisikamarin edustalla, jäi Aapo Leskisen ainoaksi "julkiseksi" esiintymiseksi kaupungissa. "Hämeen Voiman" seuraavaan numeroon kirjoitin pakinan otsakkeella "Abram Abramovitsh", mottona muunnos Runebergin Maaherrasta:

    Kasvaako maine Tampereella vaan,
    miss' uljas Blåfield nyt mellastaa,
    ja eikö Leskinenkin toisinaan
    voi miehuutt' osoittaa.

Motto ei ollut minun, vaan oli ystäväni ja toimitustoverini viimeisiltä Turun ajoiltani Jussi Raitio keksinyt sen rökittäessään sanan voimalla Arthur Ståhleä, jonka nimi tietysti silloin oli Leskisen tilalla. Otsikon alla oli palsta Aapon henkilön ja mahdollisuuksien kuvailua.

Numeron ilmestymisiltana soitettiin minulle Kaupunginhotellista ja pyydettiin saapumaan sinne huoneeseen 17, jossa eräs herra tahtoi tavata minua. Tiedustelin herran nimeä, mutta sitä ei sanottu, mainittiin vain, että kyllä se on tuttu mies. Menin hotelliin ja lapasin siellä Aapo Leskisen. Hän istui edessään kahvia ja likööriä. Keskusteltuamme hetken "tilanteen" johdosta Aapo sanoi:

"Sinä et ehkä tapahtuneen jälkeen halua istua minun kanssani."

"Miksikä ei, olen minä istunut pahempienkin kanssa."

"Ota sitten tuolta kukka-astian takaa lasi ja kuppi."

Ja niinhän me istuimme verraten kauan ja juttelimme kaikista maailman asioista, koskettelematta enää lainkaan välikohtausta. Myöhemmin liittyi seuraan myös toimitustoverini Vihtori Huhta, joka oli lähtenyt katsomaan, mille salaperäisille teille hänen päätoimittajansa oli hävinnyt.

Niin, Aapo Leskinen oli kiltti mies eikä hänen kohdalleen muutenkaan sattunut sen koommin mitään hänelle ja muille epämieluista. Jonkin verran myöhemmin hän poistui kaupungista, kävi Helsingissä, matkusti sieltä Turkuun ja sekapäisenä hirttäytyi eräässä hotellissa. Sitä ennen hän oli koettanut heittäytyä miekkaansa, mutta sen tylsä terä ei uponnut miehen ruumiiseen. Hän ennätti vain hyvin lyhyen ajan olla Hämeenlinnan poliisimestarina, eikä kukaan häntä muistanut pahalla.

Leskisen kuoleman jälkeen määrättiin Ahlgren Hämeenlinnan vt. poliisimestariksi. Tällaista kunniaa hänelle ei ollut ennen sattunut, vaikka virka oli ollut avoinna hänen komissaariona-olonsa aikana, mutta sitä oli asetuksen mukaisesti hoitanut poliisilaitoksen sihteeri. Nyt hänet katsottiin riittävän ansioituneeksi ja hän ryhtyi tarmolla toimeen. Työtä hänelle riitti, sillä olot yhä kiristyivät.

Vuoden 1912 aikana santarmisto lopullisesti järjestyi yleisvaltakunnalliseen malliin: Suomenmaalainen santarmihallitus, joka oli Venäjän sisäasiainministeriön poliisidepartementin erikoisosaston alainen, jakaantui santarmihallituksen päällikön apulaisten johtamiin piireihin. Suomen kansalaisten valvonta alkoi nyt täydellä todella. Jokaiseen piiriin otettiin "avustavia agentteja", jotka oli koulittu kulkemaan silmät ja korvat auki. He toivat tietoja tämän tästä ja saivat palkkion joko kuukautisina erinä tai kultakin ilmiannolta erikseen.

Avustavien agenttien toiminta toi esille vanhempiakin asioita. Niinpä eräs agentti kertoi hämeenlinnalaiselle santarmipäällikön apulaiselle v. 1905 tapahtuneesta pommiattentaatista silloista Hämeen läänin kuvernööriä Papkovia vastaan. Sen olivat tehneet jalkineliikkeen harjoittaja Juho Heikki Saaristo ja hänen alimestarinsa Yrjö Virtanen. Santarmiagentin ilmoituksen mukaan teon oli suunnitellut Voima-liitto ja jättänyt sen Yrjö Virtasen suoritettavaksi. Virtanen oli sitten muka kiivennyt Teatteriravintolan omistaman ja lääninhallituksen pihalle antavan varastohuoneen katon ylitse sanottuun pihaan ja sitten heittänyt pommin kuvernöörin uloskäytävää kohti. Pommi oli valmistettu Saariston liikkeessä.

Tämän ilmiannon johdosta Virtanen asetettiin huolellisen valvonnan alaiseksi ja ryhdyttiin ottamaan selvää Saaristosta, joka sillä välin oli muuttanut Turkuun. Avustava agentti seuraili sitten Saariston puuhia Helsingissä ja vähän muuallakin, tuoden aina tuoreita terveisiä toimeksiantajalleen. Nähtävästi Saaristosta kertyi santarmihallitukseen aineistoa melkoisesti, koskapa hänet toista vuotta myöhemmin, kun Suomi oli julistettu sotatilaan, karkotettiin Venäjälle Vjatkan lääniin. Ehkäpä Saariston "syntikapan" kukkuroitti eräs avustavan agentin antama tieto, joka asetti hänet epäilyksenalaiseksi venäläisen upseerin murhaan. V. 1908 everstiluutnantti Grusevits-Netsai suistui Ojoisten pellolla pidettyjen harjoitusten aikana äkkiä ratsunsa selästä kuoliaaksi ammuttuna. Ammunnan aikana joku oli päästänyt kivääristään täysiä panoksia. Tapaus oli harkittu kostomurha, sillä mainittu upseeri kuului kohdelleen sotilaita suorastaan julmasti. Asiaa tutkittiin perusteellisesti, mutta mitään selvyyttä ei saatu. Nyt avustava agentti ilmoitti, että Saaristolla oli ennen murhaa ollut suhteita eräisiin sotilaihin. Mikä siis estäisi epäilemästä Saaristoa murhaan yllyttäjäksi, semminkin kun hän oli ollut jo aikaisemmin pommijuttuun osallistuneena ja tunnettu sekä voimalaiseksi että innokkaaksi agitaattoriksi.

Voima-liitto kummitteli santarmien raporteissa yhä edelleen. Varsinkin sen asekätköistä heillä oli paljon puuhaa. Niinpä toukokuussa 1913 aseita ilmoitettiin olevan kätkettyinä varta vasten kaivettuihin kuoppiin seuraavissa paikoissa Hämeenlinnassa: 1) Alangon kenkätehtaan mestarin Yrjö Virtasen — äskenmainitun "pommimiehen" — talon alla Myllymäessä; 2) räätälimestari August Judenin talon alla, niin ikään Myllymäessä ja 3) kauppias August Skogsterin räjähdysaineiden varastohuoneen alla yli puolentoista kilometrin päässä Hämeenlinnan kaupungista suomalaiselle hautausmaalle vievän tien varrella. — Samassa kirjelmässä, josta tästä asiasta santarmien ylimmälle päällikölle kerrottiin, mainittiin samalla, että veljekset Felix ja August Skogster olivat entisiä Voima-liiton johtomiehiä. Yksin tein annettiin avustavan agentin tehtäväksi ottaa selville, minkä verran aseita on, onko niihin ammuksia sekä myydäänkö tai jaetaanko aseita joillekuille henkilöille. Mitään selvyyttä asiasta ei liene saatu, koskapa siitä ei sen koommin kerrota.

Avustavat agentit ilmoittelivat tuollaisista asekätköistä myöhemminkin. Jossakin tapauksessa oli suoritettu kaivauksiakin, mutta tuloksetta. Toukokuussa 1914 oli santarmihallituksen tietojen mukaan höyrylaiva "Arcturuksen" lastista lähetetty Tampereelle yhdeksäntoista laatikkoa, niiden joukossa kolme pienempää, joiden piti sisältämän aseita. Tätä juttua tutkittiin, mutta laatikoiden perille ei päästy.

Samoin tuli päiväjärjestykseen muuan loppilainen asejuttu, josta eräs innokas avustava agentti on antanut tietoja. Seitsemäntoista Riihimäen lasitehtaan työläistä, johtajanaan vanhempi konttoristi Kolehmainen, ja kolmisenkymmentä Paloheimon mailla asuvaa talonpoikaa sekä sahan työläiset perustivat kerhon, jonka pääasiallisena tehtävänä oli harjoittaa ampumista viidellä isokaliberisella amerikkalaisella salonkikiväärillä ja muutamilla browning-revolvereilla. Tämä kerho piti kilpailujakin, joissa jaettiin palkintoina kulta- ja hopeamitaleja. Amerikkalaisten kiväärien panoksia ei myyty Suomessa, vaan niitä lähetti rautatiehenkilökunnan avustuksella eräs Tornion tullissa palveleva Fallström, joka puolestaan kävi ostamassa niitä Haaparannasta.

Tämä asia joutui itsensä Suomen kenraalikuvernöörin tietoon, luonnollisesti, sillä hän otti valistuksensa mielellään santarmeilta. Hämeen läänin kuvernööri Spåre toimitutti kenraalikuvernöörin käskystä tutkinnon, jossa selvisi, että kyseessä oli urheiluseura, joka oli perustettu 7—8 vuotta sitten ja toimi Lopen Launoisissa. Sen johtajana oli kansakoulunopettaja Kosti Väre ja jäseninä enimmäkseen vanha- ja nuorsuomalaisia, joukossa joitakuita sosiaalidemokraatteja, yhteensä 25—30 henkeä. Seura ampui maaliin pienikaliberisilla salonkikivääreillä. Sillä hetkellä seura harjoitti vain voimistelua ja kokoontui kolme kertaa viikossa, talvisin työväentalolla, kesäisin kentällä. Lisäksi kuvernööri ilmoitti, että pienikaliberisia salonkikiväärejä on vain kahdella torpparilla ja Paloheimon tilanhoitajalla. — Saatuaan nämä tiedot kenraalikuvernööri rauhoitti santarmeja.

Kuten muistetaan, käytiin Balkanilla vuoden 1913 alkupuolella sotaa. Sen yhteydessä ajateltiin mahdolliseksi Venäjän ja Itävalta-Unkarin välien rikkoutumista. Santarmeille oli ilmoitettu, että Suomen sosiaalidemokraattisissa ja nuorsuomalaisissa piireissä keskusteltiin mahdollisuuksista palauttaa Suomen valtiolliset oikeudet siinä tapauksessa, että Venäjä joutuu vaikeuksiin. Ajateltiinpa Suomessa santarmien tiedoitusten mukaan käyttää aseellista voimaakin vapaapalokuntien avulla. Niitähän oli kaikkialla maassa, niiden miehistö oli asekelpoista ja niihin lukeutui paljon Suomen hajotetussa sotaväessä palvelleita henkilöitä. Tämän "kapinaliikkeen" johdossa olivat entiset voimalaiset, jotka sopivana ajankohtana järjestyisivät uudelleen taistelukuntoon.

Samoihin aikoihin santarmihallituksen päällikkö sai tietoonsa, että maamme rautatiehenkilökunnan keskuudessa harjoitettiin valtavaa kiihotusta ja pidettiin kokouksia, joissa pohdittiin kysymystä, miten on meneteltävä, jos maassa puhkeaa kansallinen liike. Sellainen kokous pidettiin Tampereella maaliskuun 30—31. päivinä 1913 eräässä rautatieläisten huoneistossa, ja lähitulevaisuudessa oli samanlainen määrätty pidettäväksi Viipurissa. Kokouksessa oli läsnä suuri joukko palveluskuntaa, mutta joukossa nähtiin myös paljon asemapäälliköttä ja vielä korkeampiakin virkamiehiä ja insinöörejä. Siinä päätettiin, että mikäli Suomessa puhkeaa epäjärjestyksiä, rautatien henkilökunnan on heti liityttävä niihin, lopetettava liikenne ja kaikin mahdollisin keinoin estettävä sen käyntiin saaminen, ennen kaikkea sotaväen kuljettaminen.

Sosiaalidemokraattinen puolue näytti yhä edelleen olevan santarmien silmätikkuna. Sen toiminnasta sateli santarmihallitukselle tietoja tuhkatiheään. Harvoin, tuskin ollenkaan, mainittiin puolueen yhteiskunnallisista tarkoitusperistä ja ohjelmasta. Sen sijaan valaistiin puolueen suuntautumista venäläistä sortovaltaa vastaan. Useissa paikoissa oli pidetty puoluejärjestöjen kokouksia ja niissä santarmien ilmoituksen mukaan vallinnut taistelumieliala sekä suunniteltu keinoja valtiollisen mielivallan vastustamiseksi.

Erityistä huomiota kiinnitettiin Venäjän duuman jäsenen Tšeidsen ja Ruotsin valtiopäivien jäsenen Strömin vierailuun Tampereella lokakuun 26. ja marraskuun 1. päivien välisenä aikana 1913. Silloin pidettiin kaupungissa lukuisia kokouksia, joihin oli saapunut suomalaisia sosiaalidemokraattisia kansanedustajia. Vaikka kokoukset olivat salaisia, kuten santarmien ilmiannoissa sanotaan, vuoti niistä joitakin tietoja.

Päivisin vieraat kävivät tutustumassa Tampereen tehdaslaitoksiin. Kaikkialla heidät otettiin riemullisesti vastaan. Vain Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy ja Frenckellin paperitehtaat kieltäytyivät katselmuksesta. Niiden hallintomiehet selittivät, että tehtaissa voisi sattua mielenosoituksia, joita ei pidetty toivottavina.

Vierailun aikana vallitsi kaupungissa kiihtynyt mieliala, mikä kuitenkaan ei päässyt ilmi työläisjoukoissa vallitsevan hyvän kurin vuoksi. Kokouksissa laadittiin Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen järjestöjen ja eduskuntaryhmän vastainen toimintaohjelma. Niissä käsiteltiin etupäässä poliittisia kysymyksiä, ja päätöslauselmat olivat sangen jyrkkiä.

Marraskuun ensimmäisenä päivänä "Kansan Lehden" toimittaja K.M. Evä oli kutsunut vieraat sekä parisenkymmentä suomalaista päivällisille kotiinsa. Tässä tilaisuudessa Evä piti puheen, jossa mm. lausui:

"Sydän vuotaa verta, kun näkee, mitä meidän maamme saa kärsiä ja kuinka täällä, kuten Venäjälläkin, Venäjän hallituksen kätyrit raastavat kaduilta, asunnoista ja työpaikoista rakkaan isänmaan uskollisia poikia ja heittävät heidät ilman muuta vankiloihin. Ne tallaavat lokaan meidän perustuslakimme, joiden tulisi olla pyhiä meillä kuten muillakin kansoilla. Tällä hetkellä me tänne kokoontuneet nautimme vapautta ja elämän hyvyyttä, mutta emme voi unohtaa, että juuri parasta aikaa pietarilaisessa Krestyn vankilassa kituvat rakkaan Suomemme pojat venäläisen mielivallan uhreina, riistettyinä vaimoiltaan ja lapsiltaan ja heitä tavallisesti ympäröiviltä ja heitä rakastavilta kansalta ja ystäviltä. Venäjän hallitus ei ole välittänyt heidän iästään (silloin juuri istui Krestyssä uuskaupunkilainen yli 80-vuotias raatimies Blom), terveydestään ja yhteiskunnallisesta asemastaan. Ja minkä vuoksi kaikki tämä? Minkä kauhean rikoksen nuo henkilöt ovat tehneet? Vain siksi, että he kunniakkaasti, ensimmäisinä nousivat mielivaltaa vastaan, puolustivat oikeuksiamme ja lakejamme. Vaikka meillä Suomessa on satoja ja tuhansia uskollisia poikia, jotka ovat valmiit ei ainoastaan menemään vankilaan, vaan kuolemaankin isänmaan ja vapauden puolesta, emme me, suomalaiset, kykene omin voiminemme kukistamaan Venäjän hallituksen mielivaltaa, ja sen vuoksi minä koko Suomen puolesta käännyn teidän puoleenne, ulkomaalaiset, pyynnöllä: puolustakaa heikkoa ja totuutta. Voitteko te levollisina katsella, kuinka voimakas ryöstää ja tappaa heikon ja pienen?"

Evän puheeseen Tšeidse ja Ström vastasivat, että he ovat syvästi liikuttuneita suomalaisten, pienempien veljiensä, luottamuksesta, ja lupasivat, että he palattuaan kotimaahansa kertovat suomalaisten veljiensä oloista, ja kaikki he tulevat vastustamaan Venäjän hallituksen toimenpiteitä, vaikkapa sitä varten pitäisi elää uudelleen vuosi 1905.

Tšeidse oli gruusialainen, siis vähemmistökansallisuuden jäsen, jonka isänmaa oli joutunut jokseenkin venäläisen maakunnan asemaan. Hän siis jo ilman muuta oli pienten kansojen ystävä. Hän antoi suomenmaalaiselle santarmihallitukselle huolta vielä myöhemminkin. Seuraavan vuoden huhtikuussa toimittaja Evä sai häneltä kirjeen, jossa Tšeidse lähetti terveisiä Suomen sosiaalidemokraattisille järjestöille ja huomautti, että pian voi koittaa sopiva toiminnan hetki, sillä Venäjällä odotetaan kohtapuoleen suuria melskeitä, poliittiselle taivaalle kokoontuu pilviä, ja valtakunta saattaa joutua suuriin vaikeuksiin.

Tämän kirjeen Evä luki kokouksessa, jossa ilmoitetaan olleen läsnä 300—400 henkeä. Samalla Evä kehoitti läsnäolevia saattamaan asian laajempien piirien tietoon ja mahdollisuuksien mukaan selvittämään vallankumouksen ajatusta venäläisen sotaväen keskuudessa.

Sellaista "selvittelyä" muuten harjoitettiinkin, joskin sitä työtä tekivät etupäässä venäläiset vallankumoukselliset, joita asui mm. Tampereella ja jotka seurustelunsa vuoksi sotamiesten kanssa helposti joutuivat santarmien huomion kohteiksi. Heillähän nyt oli vakinaisia vasikoita enemmänkin, ja joskus ilmestyi "satunnaisia tiedoittajia" heidän joukossaan sellaisiakin, joita santarmit nimenomaan pitivät varsin myötämielisinä hallituksen toimenpiteille. Ihmeellistä muuten, että juuri nämä "myötämieliset" näyttävät erittäin hyvin tunteneen mm. Hämeenlinnan kaupungin silmäntekevät porvarit.

Toiset sen sijaan antoivat välistä vanhentuneita tietoja tahi sitten sotkivat ilmoituksensa pahan kerran. Vasikoidensa avulla santarmit keräsivät kokonaisia järjestöjen jäsenluettelolta, joissa saattoi vilahtaa sangen huvittaviakin tietoja. Niinpä Hämeenlinnan työläisnuoriso-osaston jäsenluettelossa komeilivat kirjailijat Jukka Telén ja Lauri Numminen. Edellinen on kirjaltaja, joten sekaannus saattaa olla ymmärrettävä, mutta jälkimmäinen on maalari, myöhemmin tunnettu lavastajana. Samaan luetteloon ovat Miia ja Pauli Jokinen merkityt puhujiksi. Runoja he kyllä lausuivat, mutta ainakaan Miia ei liene milloinkaan yrittänyt pitää puhetta muuta kuin ehkä näyttämöllä, sillä hän on Hämeenlinnassa tunnettu eteväksi näyttelijättäreksi. Santarmit ovat tituleeranneet toimittaja Zidbäckiä, jonka Suomen kansa tuntee vanhana voimalaisena, "voimalaiseksi ja punakaartilaiseksi". Tämän tiedon santarmihallituksen päällikkö oikaisi alaistensa valaistukseksi. Santarmien "kanslian kautta kulkemaan", kuten he itse sanoivat, toimittaja Zidbäck oli joutunut vaimonsa vuoksi, joka oli pitänyt Tampereella joskus joulukuussa 1914 puheen sotaa vastaan. Tämä tapahtui ilmeisesti suljetussa seurassa, joidenkin kurssien päättäjäisissä, mutta "satunnainen tiedoittaja" löytyi sieltäkin.

Kun Venäjän tsaarit lähtivät liikkeelle, piti silloin koko valtakunnan poliisivoiman olla varpaillaan. Kiertokirjeet lensivät maan äärestä toiseen, kaikkialle, suuntautuipa matka mihin hyvänsä. Niinpä Nikolainkin elokuussa 1913 suunniteltua matkaa Krimille ryhdyttiin jo ajoissa varjelemaan kaikin mahdollisin tavoin. Sisäasiainministerin apulainen lähetti kiertokirjeen kaikille Venäjän poliisi- ja santarmilaitoksille, tulipa sellainen Suomenkin santarmihallitukselle, joka taas puolestaan tiedoitti siitä santarmipiireihin. Siinä käskettiin ottaa selvää terroristijärjestöistä ja panna ne mitä huolellisimman valvonnan alaiseksi; jos sellaisia lähtee Krimille päin, on valvontaa jatkettava, mikäli se käy hankauksitta, päinvastaisessa tapauksessa on sellaisten järjestöjen jäsenet vangittava, ennen kuin ne poistuvat Suomen alueelta. — Tämä tehtävä lienee ollut varsin helppo, sillä tuskin täältä on lähtenyt Krimille sanotunlaisia järjestöjä. Eikä koko asiasta santarmien kirjeenvaihdossa myöhemmin mainitakaan.

Venäjän poliisidepartementin erikoisosasto, santarmiasiain huoltaja, sai tietoja ulkomailtakin, joskus oikeita, useimmiten ehkä kuitenkin epäluotettavia. Toukokuussa 1913 se lähetti santarmihallituksille kiertokirjeen, jossa kerrottiin Pariisissa pidetyn anarkistien kongressin, jossa oli päätetty ennen heinäkuun puoliväliä järjestää attentaatti keisari Wilhelmiä ja kolmea muuta nimeltä tarkemmin mainitsematonta monarkkia vastaan. Toimeenpanijoina oli muka kolmetoistahenkinen joukkue, josta osa jo oli matkustanut Belgiaan ja toinen lähti Venäjälle. Henkilöiden nimiä ja tuntomerkkejä ei tiedetty, paitsi yhtä miestä, jonka tuntomerkit sitten luettiin. Hän eli yhdessä tuntemattoman naisen kanssa, jonka nimi oli Feodora. — Santarmit eivät liene saaneet selvää enempää miehestä kuin naisestakaan, koskapa kirjeenvaihtoa asiasta ei ole syntynyt.

Vappuna 1913 poliisikomissaario Ahlgren suoritti siihenastisen suurimman urotyönsä: poisti puhujalavalta sosiaalidemokraattisen vappupuhujan maisteri Timo Korpimaan. Hän palkitsi nimityksensä Hämeenlinnan vt. poliisimestariksi. Varsin pian hän sai tilaisuuden osoittaa alttiuttaan toisessakin tapauksessa, samalla kun hänen entiset suosijansa, nuorsuomalaiset, saivat kokea, että välit olivat nyt poikki ja että Ahlgren oli poliisimies, joka "ymmärsi yskän", olipa kysymys kenestä tahansa.

Huhtikuun 26. päivänä 1913 (vanhaa lukua) Pietarin piirioikeuden 9. osasto tuomitsi yhdenvertaisuuskin vastustamisesta erinäisten pykälien nojalla "Suomen kansalaiset: Hämeenlinnan kaupungin vt. pormestarin, oikeusneuvosmiehen Gustaf Leonard Idestamin, 44 vuotta vanha, saman Maistraatin vt. oikeusneuvosmiehen, hovioikeuden auskultantin Into Erkki Selinin, 26 vuotta vanha, ja saman Maistraatin kunnallisneuvosmiehen Verner Agaton Lindbergin, 46 vuotta vanha, jokaisen pidettäväksi vankeudessa kuusi kuukautta ja sitä paitsi heiltä jokaiselta riistettäväksi oikeuden olla valtion palveluksessa, sekä vaalin nojalla tai sopimuksen kautta hoitaa virkoja valtion tahi yleisissä laitoksissa koko keisarikunnassa, myöskin Suomessa, kolmen vuoden aikana, ja kun tämä rangastus Armollisen Manifestin helmikuun 21. päivänä 1913 XVIII pykälän 12. kohdan (armahdusmanifesti Romanovien 300-vuotisjuhlan johdosta) nojalla vähennetään yhdellä kolmannella osalla, pidettäväksi Idestam, Selin ja Lindberg jokainen neljä kuukautta vankeudessa sekä menettämään oikeuden olla valtion palveluksessa ja vaalin nojalla tahi sopimuksen kautta hoitaa virkoja valtion ja yleisissä laitoksissa koko keisarikunnassa, myöskin Suomessa, kahden vuoden aikana. Oikeudenkäyntikuluista ovat syytetyt maksavat jokainen yhtä suuren osan, vastaamalla yksi kaikista ja kaikki yhdestä, vaan ellei kellään heistä ole varoja, lankeavat kulut kruunun maksettaviksi."

Tästä tuomiosta saapui tieto Hämeenlinnaan kauniina toukokuun päivänä. Sanoma ei ollut odottamaton, olihan juttu ollut vireillä jo kotvan aikaa. Sitäpaitsi olivat jo ainakin Uudenkaupungin maistraatin jäsenet kulkeneet golgatantiensä. Kun Ukko Blomia, Uudenkaupungin maistraatin vanhaa kunnallisraatimiestä, kuljetettiin Hämeenlinnan ohitse, olivat puuhakkaat nuorsuomalaiset laillisuusmiehet, "Hämettären" silloinen toimittaja Pertti Paimio ja liikemies Ossian Lindquist järjestäneet asemalle soittokunnan kunniatervehdykselle. Asema oli Hattulan nimismiehen piiriä, ja silloinen Hattulan nimismies Ilmari Lehtonen, siihen aikaan vielä taitavasti kahdella tuolilla istuva, oli lähettänyt yhden poliisin ilmoittamaan, ettei asemalla saa järjestää tervehdystä. Poliisilla, joka oli siviilipuvussa, ei ollut mitään virkamerkkiä, ja toimittaja Paimio kieltäytyi tottelemasta, jopa tuntemasta miestä viranomaiseksi. Silloin astui esiin vt. poliisimestari Ahlgren tapansa mukaan varsin suorasukaisesti, jopa röyhkeästi ilmoittaen, että kieltoa on toteltava. Toimittaja Paimio siirsi nyt soittokunnan yleiselle maantielle, lähellä asemaa sijaitsevalle ylikäytävälle, missä se esittikin tervehdyksensä. Myöhemmin nimismies Lehtonen "hyväntahtoisesti" ilmoitti Paimiolle, että häntä, jota pidettiin puuhan alkuunpanijana, uhkaa kanne, kun korkeammat voimat ovat sekaantuneet asiaan. Kannetta ei kuitenkaan nostettu.

Nyt oli oman kaupungin maistraatti saanut venäläisen oikeuden tuomion, ja sille oli järjestettävä kunnianosoitus. Samat nuoret miehet ryhtyivät taaskin puuhaan, ja illalla tuomari Into Selinin asunnolta jostakin kaupungin länsilaidalta kajahti laulu, jonka kaiku kiiri yli lepoon asettuneen hiljaisen Hämeenlinnan. Mutta kohta oli Ahlgren paikalla poliiseineen kysellen tilaisuuden järjestäjää, jolloin Paimio taas ilmoittautui. "Ette ole pyytäneet lupaa, ei saa laulaa", Ahlgren touhusi. Hänelle selitettiin, että tällaiseen kunniatervehdykseen ei tarvitse pyytää lupaa, ei edes poliisijärjestyksen mukaan. Mikään ei auttanut, Ahlgren pakotti laulajat poistumaan. Hän arvasi, että tämä oli vain alkua ja että laulajat aikoivat siirtyä vt. pormestari Idestamin ja kunnallisraatimies Lindbergin asuntojen edustalle, puuhasi lisää poliiseja ja riensi paikalle. Mutta laulukuoro sijoittui Idestamin asunnon kuistille ja lauloi siinä. Ahlgren sai olla toimettomana kuuntelijana, samoin hänen poliisivoimansa. Näin tapahtui myös raatimies Lindbergin asunnolla.

Kohta näiden tapausten jälkeen luullakseni Hämeenlinnan sosiaalidemokraattinen kunnallisjärjestö antoi helsinkiläisen asianajajan lakitieteen kandidaatti Einari Laaksovirran (meni 1918 Venäjälle, minkä jälkeen en tiedä hänen kohtalostaan) tehtäväksi nostaa syyte Ahlgrenia vastaan hänen menettelystään vappuna ja yleensä rettelöinnistään. Kyllä Ahlgrenia joskus sakotettiin "ymmärtämättömyydestä virantoimituksessa", mutta se taisi tapahtua hänen komissaariona ollessaan raastuvanoikeudessa. Nyt hän oli vt. poliisimestari, ja syyte oli nostettava hovioikeudessa. En muista, miten tässä asiassa kävi.

Muuten nuo yhdenvertaisuusjutut olivat silloisille suomalaisille — tahi kuten heitä venäläisessä kirjeenvaihdossa nimitettiin: suomenmaalaisille — viranomaisille arka asia. Kun raatimies Blom, yhdenvertaisuuslain ensimmäinen uhri, palasi Pietarin-matkaltaan ja elokuvattiin, lähettivät läänin kuvernöörit alaisilleen poliisiviranomaisille seuraavanlaisen kirjelmän:

"Kenraalikuvernöörin kanslian kehoituksesta saan täten kieltää Teitä sallimasta esittää eläviä kuvia, jotka ovat otetut Raatimies Blomin saapuessa Turkuun matkaltaan Pietarista, jossa hän oli ollut tutkittavana ns. 'yhdenvertaisuuslain' vastustamisesta."

Yhdenvertaisuuslain vastustamisesta tuomittujen vangitseminen tapahtui aina kovin salaperäisesti, mutta siitä huolimatta se herätti huomiota, koska suunnilleen tiedettiin, milloin asianomaisten oli lähdettävä. Hehän olivat tavallisesti jo useampia päiviä lähtövalmiina. Vaikka poliisi esti pidätettävältä puhelimeen pääsynkin, kertyi sentään heidän luokseen ystäviä hyvästille. Poliisi tosin esti sananvaihdon, mutta katseet puhuivat sitä selvempää kieltä. Tavallisesti lähtö vielä naamioitiinkin. Niinpä pormestari Idestam ja raatimies Lindberg vietiin hevosilla Harvialaan ja otettiin vasta sieltä junaan. Tieto oli kuitenkin levinnyt tästäkin kuljetuksesta ja toimittaja Paimio ja liikemies Lindquist ajoivat perässä saattueena. Kummallakin vangitulla oli poliisimies vierellään ja muita poliiseja vielä ulompana vartiossa, mutta siitä huolimatta saattajien onnistui vaihtaa jokin sana Krestyyn lähtevien kanssa.

Kaikki poliisiviranomaiset eivät ehkä olleetkaan yhtä virkaintoisia. Niinpä — sivumennen sanoen — Tampereen poliisimestari Oppman näyttää ainakin aluksi joutuneen santarmien valvonnan alaiseksi. Hänen sanottiin erotelleen hallitukselle uskollisia poliisimiehiä ja ottaneen tilalle toisia järjestelmälle vihamielisiä ja ennen siitä syystä erotettuja. Huomautettiin mm., että paikallinen kagaali piti häntä omana miehenään. Kenties jotkut poliisiviranomaiset sallivat vangittujen "puhella tuttaviensa kanssa, saaden kukkia, hedelmiä sekä kuulla ja nähdä heille järjestettyjä myötätunnon osoituksia". Tällaisten kauheuksien välttämiseksi läänien kuvernöörit katsoivat tarpeelliseksi kenraalikuvernöörin käskystä alaistensa poliisiviranomaisten "tiedoksi ja noudatettavaksi saattaa":

I. että odottaessa junaa, jossa vangitut saapuvat sekä junan seistessä

asemalla, ei saa laskea asemasillalle ketään, jolla ei ole matkalippua juuri siihen junaan, kuin myöskin ei saa sallia, että yleisö kokoontuu asemalle tai sen läheiselle ympäristölle;

II. mielenosoituksien sattuessa on ryhdyttävä jo heti alussa

tarmokkaisiin toimenpiteisiin niiden estämiseksi käytettävänänne olevilla poliisivoimilla;

III. vangittuja seuraavien poliisimiesten mieleen on teroitettava:

a) että junan seisoessa asemalla ovat vaunujen tahi niiden osastojen, joissa vangittuja on, ovet ja ikkunat pidettävät kiinni sekä ikkunat sitäpaitsi mahdollisuuden mukaan verhottavat;

b) että vangitut ovat täydellisesti eristetyt kaikkien muiden yhteydestä paitsi niiden, joilla viran puolesta on oikeus päästä heidän luokseen, sekä lääkärien, jotka sairaustapauksissa on kutsuttu antamaan vangitulle apua; muita henkilöitä pidätettyjen hallussa olevaan osastoon ei millään ehdolla saa laskea;

c) että vangituille ei saa antaa mitään muuta kuin ruokaa, juomaa ja uskonnollista kirjallisuutta.

Onhan siinä aivan Nikolai I:n aikainen reglementti. Mutta miksikä ei: kävihän se laatuun vielä Nikolai II:nkin hallitessa viimeisiä vuosiaan ja Frans Albert Seynin ollessa Suomen "käskynhaltijana".

Yhtä varovaisia oltiin, kun rangaistuksensa kärsineet tuomarit palasivat Krestystä. He tosin silloin matkustivat omalla kustannuksellaan, mutta poliisiviranomaisia varoitettiin jo useita päiviä aikaisemmin, ettei vain saisi sattua mitään mielenosoituksia. Siitä huolimatta jotakin aina sattui ja tapahtui. Valpas poliisi ei voinut ehtiä joka paikkaan eikä silloin ollut pääsyä suljettuihin seuroihin. Hammasta purren Suomessa vain vastustettiin kaikkea venäläistämistä. Ja sanomalehdet kertoivat asioista melkoisen vapaasti. Ennakkosensuuria ei vielä ollut.

Näinä aikoina asui Hämeenlinnan lähistöllä Idänpään kylässä ravakkatuumainen mies — jos saa uskoa santarmien "satunnaisen avustajan" ilmiantoa. Hänen nimensä oli Otto Mandelin, ammatiltaan räätäli. Kun oli tullut tietoon, että Hämeenlinnan maistraatin jäsenet on haastettu venäläisen oikeuden eteen yhdenvertaisuuslain vastustamisesta, oli Mandelinin asuntoon kokoontunut muutamia työläisiä, ja tällöin oli herännyt keskustelu mahdollisista toimenpiteistä venäläisten mielivallan vastustamiseksi. Mandelin oli silloin ehdottanut, että olisi ase kädessä puolustettava maistraatin jäsenten koskemattomuutta ja ammuttava venäläisten oikeusistuinten edustajat kuin myöskin Hämeen läänin kuvernööri Spåre ja vt. poliisimestari komissaario Ahlgren.

Vähän myöhemmin toinen agentti ilmoitti henkilötkin, jotka olivat läsnä silloin, kun mainittu keskustelu tapahtui, tiedoittaan samalla, että nämä eivät yhtyneet Mandelinin mielipiteeseen. Mandelinin sanottiin olleen Voima-liiton jäsenenä, ottaneen innolla osaa suurlakkoon (mikä muuten näyttää olleen ylen suosittuna ja yleisenä tummana täplänä henkilön valtiollista luotettavaisuutta määriteltäessä), puhuvan mainiosti venättä, harjoittavan kiihotusta venäläisen sotaväen keskuudessa ja parhaillaan olevan Työläisnuorisoliiton jäsenenä, mihin liittoon yleensä kuului paljon entisiä voimalaista.

Kirjeenvaihto Mandelinista paikallisen santarmipiirin ja santarmihallituksen välillä on jäänyt tähän.

Santarmien ja suomalaisten viranomaisten toiminnan langat alkoivat vähitellen sekaantua yhä enemmän toisiinsa. Kumpaisetkin käyttivät toistensa apua, keräsivät tietoja eri järjestöistä ja punnitsivat niiden toimihenkilöiden valtiollista luotettavaisuutta. Ja kumpaistenkin ylimpänä johtajana on kenraalikuvernööri Frans Albert Seyn, valtiomiehenä nollan arvoinen, mutta täydellinen satraattityyppi, herkästi taipuva, norja vitsa suomisyöjien käsissä. Hyvin paljon asioita tapahtui "kenraalikuvernöörin käskystä".

Kerran kenraalikuvernöörin käskystä minulta yritettiin evätä ammatti.

Olin ollut noin vuoden "Hämeen Voiman" pää- ja vastaavana toimittajana. Olin tehnyt säädetyn ilmoituksen painoasiain ylihallitukselle. Papereissani ei pitänyt olla mitään vikaa, nautin kansalaisluottamusta ja hallitsin itseäni ja omaisuuttani. Näistä asioista olin jättänyt todistukset. Ja vastaavana toimittajana minua kohdeltiin, sillä sain jo ensimmäisen toimivuoteni aikana käydä vastaamassa raastuvassa lehteäni kohdanneista painokanteista.

Mutta sitten iski salama kirkkaalta taivaalta: poliisi kiikutti minulle virallista tietä tulleen paperin, jossa sanottiin, että hänen ylhäisyytensä Suomenmaan kenraalikuvernööri Frans Albert Seyn tapahtuneessa esittelyssä ei ollut katsonut voivansa hyväksyä minua lehteni vastaavaksi toimittajaksi.

Ei ole tiedossani, oliko kenraalikuvernööri kunnioittanut muita sanomalehtimiehiä samanlaisilla kirjelmillä. Minusta se ainakin oli sanomattoman lysti juttu. Olisin tietysti voinut jättää kirjelmän "omaan arvoonsa", kuten sanomalehtikielellä sanotaan, mutta vastaaminenkin tuntui houkuttelevalta. Ja niinpä minä poika piirtelin vastinekirjelmän, johon koetin mielestäni keskittää mahdollisimman paljon kärkevyyttä. Tottahan toki, kun kerran pääsee kirjeenvaihtoon niin korkean persoonan kanssa. Vastinekirjelmää laatiessani minussa oli jotakin samanlaista ilkeyden hekumaa kuin Ilja Repinin kuuluisassa jättiläistaulussa "Zaporogit kyhäämässä kirjettä Turkin sulttaanille". Minustahan oli niin herttaisen yhdentekevää, mitä herra kenraalikuvernööri tässä asiassa suvaitsee tehdä, hyväksyäkö minut vai olla hyväksymättä. Minun näet ei ole koskaan pälkähtänyt päähänikään tulla sitä herra kenraalikuvernööriltä kysymään. Minä olen täyttänyt Suomen lain, jonka määräyksiä herra kenraalikuvernööri tietenkään ei tunne. Lehti ilmestyy minun vastuullani, olkoonpa kenraalikuvernööri mitä mieltä hyvänsä. Loppuun taisin vielä liittää vakavan toivomuksen, ettei minua enää moisilla sepustuksilla vaivattaisi.

Eikä minua sillä kertaa vaivattukaan.

Tuosta kirjeenvaihdosta oli kulunut tuskin täyttä vuotta. Minä olin eronnut lehteni palveluksesta heinäkuun 15. päivänä 1914, mutta koska nautin vielä lehden kustannuksella kuukauden kesälomaa, katsoin kohtuuden mukaiseksi, että nimeni siksi ajaksi jäi otsikkoon vastaavan paikalle, olinhan vielä tavallaan sen kirjoissa. Näin tapahtui siitä huolimatta, ettei kenraalikuvernööri Seyn ollutkaan minua hyväksynyt toimeen. Mutta nyt kävikin niin kummallisesti, että minä hänenkin mielestään olin kelvollinen vastaamaan.

Elokuun alussa alkoi maailmansota, johon Venäjäkin yhtyi. Ja kuinka ollakaan, lomani lopulla sain kutsun kuvernöörin puheille. Minut vietiin tämän herran virkahuoneeseen ja sanottiin, että minä olin toimittamassani lehdessä mennyt vallan mahdottomiin, kun olin julkaissut artikkelin, jossa asetuttiin sotaa vastaan, mikä ei ollut soveliasta, koska pyhä Venäjäkin oli sotaan osallisena. Nyt oli allekirjoittanutta rangaistava tästä edesottamuksesta.

Minä kyllä kurillani taisin huomauttaa, ettei kenraalikuvernööri, johon vedottiin, ollut hyväksynyt minua vastaavaksi toimittajaksi, kuinka minua nyt sitten juuri siinä ominaisuudessa aiotaan rangaista. Muuten kerroin asian niin kuin se oli ja huomautin, että olin ollut poissa lehden toimituksesta sanotusta päivästä alkaen enkä enää siihen palaa, mutta tietysti minun on vastattava, jollei ole muuta neuvoa.

Kuvernööri ja hänen seurassaan esiintyvä lääninsihteeri Holpainen neuvottelivat hetken minun odottaessani käytävässä. Sitten minulle annettiin sellainen "välipäätös", että jos suostun tuomaan heidän eteensä sen "pahamaineisen" artikkelin kirjoittajan, niin pääsen pälkähästä, koska on luonnollista, että vain syyllistä rangaistaan. Minä en voinut luvata mitään varmaa, koska en tietänyt, miten lehden johtokunta suhtautuisi asiaan, mutta lupasin neuvotella johtokunnan kanssa ja antaa tiedon sovittuna päivänä. Silloin oli torstai ja minun käskettiin tulla seuraavana maanantaina artikkelin kirjoittaja mukanani.

Johtokunta päätti, että viedään vain kirjoittaja Pontius Pilatuksen eteen, koska hän on oikea "syyllinen" ja koska sitäpaitsi tulee halvemmaksi pitää häntä linnassa. Tiedettiin jo ennakolta, että linnaa siitä tulee. Jollei sitä suoraan annettaisikaan — kuvernöörillä oli sota-asetusten mukaan valta määrätä enintään kolme kuukautta vankeutta tahi sakkoja melko huikeisiin summiin asti (silloista kovaa rahaa) —, niin sakkoa rapsautettaisiin siksi rutkasti, että tulisi halvemmaksi mennä sitä "syömään".

Niin minä sitten elokuun 17. päivänä suurena sotavuonna 1914 menin artikkelin kirjoittajan, toimittaja Vihtori Huhdan kanssa kuvernöörin kansliaan sillä mielellä, että toverilleni, ikävä kyllä, käy kalpaten, mutta minä lähden siitä talosta moitteettomana miehenä. Mutta luulo ei ole tiedon väärti. Juttu loppui lyhyeen: meille molemmille mätkäistiin tuikeat sakot. Minä koetin huomauttaa arvoisille "oikeuden" jakajille, joina silloinkin olivat kuvernööri Spåre ja lääninsihteeri Holpainen, että viime kerralla oli toisenlainen puhe. He sanoivat saaneensa kenraalikuvernööriltä uusia ohjeita.

Siis taaskin kenraalikuvernöörin käskystä!

Poistuin kuvernöörin virkahuoneesta hieman sekavin tuntein, kuten sanotaan. Eteisaulassa astui luokseni vahtimestari, joka kehoitti minua ennen lähtöäni käymään lääninsihteeri Juhana Sigfrid Holpaisen puheilla. Ka, mikähän siinä.

Lääninsihteerin huoneessa kohtasi odottamaton vastaanotto. Holpainen riensi minua vastaan ovelle, tarrasi molemmin käsin käteeni niin nopeasti, etten ehtinyt estää — ja puhkesi itkuun, ei ainoastaan kyyneliin, vaan oikein kovaan ja hillittömään itkuun.

"Tietysti te taas syytätte minua tästä, mitä on tapahtunut", hän nyyhkytti, "mutta uskokaa kerrankin miehen sanaa, että minä olen syytön. Minä koetin loppuun saakka vaikuttaa kuvernööriin, ettei hän teitä sakottaisi, mutta olin voimaton."

En kuitenkaan voinut uskoa enkä heltyä toisen kyynelistä. Aavistin ne krokodiilin kyyneliksi. En ollut nähnyt tätä herraa ennen kuin kuvernööri Spåren virkahuoneessa, mutta hänen tekonsa ja asemansa lääninhallituksessa tunsi koko lääni. Taipuisuutensa tähden järjestelmän pyrkimyksille hänet oli nimitettykin virkaan. Sitäpaitsi en ollut vielä kerinnyt unohtaa, että pari minuuttia sitten sama herra istui kuvernööriä vastapäätä eikä ollut suutansa puolustuksekseni avannut.

"Jättäkäämme tämä", sanoin, "mutta koska olette esiintynyt puolustajanani, niin etteköhän voisi vaikuttaa, että minä saisin pari päivää olla vapaana järjestääkseni asioitani ennen vankilaan menoani..."

"Vaikka kaksi viikkoa", lääninsihteeri keskeytti, "nyt on asia minun hallussani. Jollen minä laita valmiiksi passitusta, ei teitä kukaan voi vankilaan viedä. Olkaa vapaana niin kauan kuin haluatte. Soittakaa sitten minulle, niin minä annan teille passituksen käteenne ja voitte mennä linnaan. Eihän tämä nyt niin iso asia ole, kolme kuukautta."

"Eipä ei, kiitoksia vain ja hyvästi."

"Hyvästi, hyvästi! Kuten sanottu, vaikka kaksi viikkoa."

Minä lähdin, edelleenkin sekavin tuntein, vaikka ehkä lievästi uskoinkin lääninsihteerin tällä kertaa pitävän sanansa vaimentaakseen omantuntonsa ääntä.

Vapauteni kesti minuutin. — Lääninhallituksen ulko-ovella seisoi poliisi, jolla oli vangitsemismääräys. Lääninsihteeri Holpainen oli siis suotta järjestänyt tuon ilvenäytelmän ja valehdellut. Vaikka, vangitsemismääräys; tällä kertaa oli lähtenyt santarmeilta, sen oli täytynyt kulkea lääninhallituksen kautta, ja Holpainen tuskin voi olla tietämätön siitä. Lörppösuinen poliisi lisäksi kertoi, että Hämeenlinnan poliisilaitoksessa oli elokuun 4. päivästä saakka ollut komennuskunta vartoamassa yötä päivää käskyä astua autoon ja ajaa kesäasunnolleni. Tuuman täytäntöönpanosta oli kuitenkin luovuttu. Matka oli pitkä vesistön ympäri, ja ehkä järki oli voittanut: saahan mitään aavistamattoman kansalaisen, kiinni vähemmälläkin vaivalla.

Lääninsihteeri Holpaisen Juudas-tyyppi johtuu vieläkin, yli kolmenkymmenen vuoden perästä mieleeni, varsinkin kun muistan, että samana päivänä ja aivan samalla kellonlyömällä kamppaili isäni kuoleman kanssa Mulossa, lähellä Joensuuta, missä olin käynyt häntä kaksi kertaa katsomassa ja mistä juuri olin palannut silloin, kun sakon aiheuttanut artikkeli oli painettu lehteen. En ollut sitä edes lukenutkaan.

Poliisi saattoi minut asuntooni, jonne hetken kuluttua saapui santarmiratsumestari Tuganov santarmin ja poliisimiehen kanssa. Pidettiin "huolellinen ja kaikinpuolinen" kotitarkastus, minkä tuloksena oli kahdeksan vihkoa runoja, joukossa huomattava määrä niinsanottuja runoja, hyvin aikaista tuotantoa näet. Itsekään en niitä rohjennut enää lukea, mutta santarmiratsumestari ihastui niihin niin perusteellisesti, että otti ne takavarikkoon. Santarmien kirjeenvaihdon mukaan niitä oli myöhemmin tutkittu niin hartaasti, että oli jo kerran pitänyt pyytää pidennettyä aikaa minun vangittuna säilyttämiselleni, kun ei kahdessa viikossa, minkä santarmit sotatila-asetuksen mukaan saivat pitää henkilöä pidätettynä, niistä ruvennut tulemaan selvää. Jatkettua aikaa ei nähtävästi annettu, vaan lähetettiin Tuganoville näppärä kielenkääntäjä, joka sitten selvitti jutun säädettyyn aikaan huomaten aineistossa sekä Venäjän että kotimaista hallitusta halventavia ja ivaavia runoja. Mikä kyllä on uskottavaa.

Santarmialiupseeri saattoi minut lääninvankilaan. Vahtimestari Pyhämäki aikoi ilman muuta kuitata minut vastaanotetuksi, mutta pyysin häntä ajattelemaan, voidaanko tähän laitokseen ottaa Suomen kansalainen santarmilta. Vahtimestari ei uskaltanut ratkaista asiaa, vaan lähetti vartijan hakemaan vankilanjohtaja Bruno Andersinia, joka kuului olevan kävelyllä puistossa. Hän tuli, haki jonkin asetuksen ja käski sen nojalla vahtimestarin kuittaamaan. Minä koetin vedota perustuslakiin, joka on arvokkaampi asiakirja kuin jokin hallinnollinen asetus ja takaa Suomen kansalaiselle koskemattomuuden. Minua vastaanhan ei ollut edes ilmoitettu mitään syytettä. Ei auttanut, sinne minä jäin.

"Helsingin Sanomat" kirjoitti asian johdosta artikkelin, jossa ihmetteli, kuinka Suomen kansalainen voidaan vangita lääninhallituksen oven edestä noin vain ilman muuta. Vähät kuvernööristä, joka ei tunne maan lakeja, eikä ehkä tiedä, että Suomen kansalaiset nauttivat perustuslain turvaamaa koskemattomuutta, mutta onhan lääninsihteerinä suomalainen lakimies. Nyt näyttää kuin ei Hämeen läänissä sellaista virkamiestä olisikaan.

Tästä lehti veti kaksituhatta markkaa sakkoa. Sellaisia aikoja silloin elettiin.

Niin minä sitten olin linnanvanki. Tuttu talohan tämä oli, vasta edellisen vuoden keväällä pääsin siitä erästä "ransuunia" nauttimasta. Entinen tirehtööri, sama lääkäri ja pappikin. Mikäpäs hätä täällä! Sain vielä tällä kertaa isoikkunaisen kopin. Siitä oli näköala Linnanniemelle, voi katsella vapaiden ihmisten liikuskelua maantiellä. Ei heitä tuntenut sinne asti, mutta kaikki he tuntuivat tutuilta, ihan omaisilta. Ukko Finnekin, vanha vartija, oli vielä palveluksessa, hyväntahtoinen äijä, joka joskus pyhäisin antoi karamellin taskustaan ja varoitti, että muistakaa hävittää paperi tarkoin, jottei tule jälkijuttuja, tirehtööri on niin tarkka. Leppoisa ukko tuo, lähes eläkeikään palvellut, oli nähnyt monenlaista väkeä siinä talossa. Pitkiin juttuihin hän ei antautunut, vaan puhui minkä puhui leppoisasti ja rauhallisesti. Elokuvassa "Ristikon takana" Huugo Hytönen esitti suurenmoisesti viimeisenä osanaan jokseenkin samanlaista vanginvartijaa, näöltäänkin ukko Finneen vivahtavaa.

Toimittaja Huhta oli tuotu vankilaan minua vähän myöhemmin, kuulin sen jo samana iltana, ja seuraavana päivänä näin hänet kävelemässä.

Vankilaan joutuneen ensimmäinen työ on laskea, milloin pääsee pois. Ilman almanakkaa toimitus käy vähän kankeasti, mutta jonkinlainen selvä kuitenkin tulee, kun ei ole vuosien tuomio. Tällä kertaa minä en voinut laskea pääsinpäivää, sillä en tietänyt, miten kauan on istuttava santarmien rullissa, ennen kuin tulee kuvernöörin passitus.

Seuraavana päivänä käskettiin kuulusteluun. Ratsumestari Tuganov, ontuvajalkainen sankari, oli siellä odottamassa apuriensa, parin aliupseerin kanssa, joista toinen, nimeltä Lukin, aika hyvin suomea taitava, esiintyi tulkkina.

Santarmiratsumestari oli makea kuin hunaja ja mesi. Hän puhui lempeällä äänellä, ja kaikki hänen otteensa olivat niin isällisiä, että olisi luullut kuulusteltavaa tuhlaajapojaksi, joka vihdoinkin on tullut isänsä kotiin ja jolle isä tarkoittaa vain pelkkää hyvää. Siinä käytiin lävitse minun elämäkertani — sehän tapahtuu kaikissa kuulusteluissa — ja sitten keskusteltiin monista muista asioista. Taikka oikeastaan ei keskusteltu, santarmi puhui ja minä vaikenin. Jotakin aivan hulluakin siinä haasteltiin. Santarmi kysyi, tunsinko minä kapteeni Johan Kockin. Minusta kysymys silloin oli varsin hassu, mutta nyt, kun olen katsellut santarmien ja poliisien papereita, huomaan, että v. 1913 oli kuvernöörien kautta lähetetty maan poliisiviranomaisille kiertokirje, jossa puhuttiin tästä samaisesta entisestä punakaartin päälliköstä. Hänen nimittäin sanottiin pyrkivän Suomeen John Robertsin nimellä ja käskettiin poliisia vangitsemaan hänet, mikäli hän ilmestyy asianomaisen kirjeensaajan virka-alueelle. Santarmien kirjoissa en ole havainnut hänestä tietoja, mutta epäilemättä John Roberts, alias Johan Kock, tunnettiin niissäkin piireissä, koskapa santarmit mainittuna vuonna penkoivat vanhoja asioita, kuten Voima-liittoa ym.

Kaikkea sitä, mitä santarmipäällikkö yritti kysellä minulta, ei toki pantu pöytäkirjaan. Muuten siitä olisikin paisunut paksu ja varmaankin originelli asiakirja. Pöytäkirjaan näkyy merkityn vain minun elämäkerralliset tietoni, jotka santarmeille olivat tunnetut jo ennen kuulustelua, ja eräitä asiatietoja, jotka katsoin tarpeellisiksi selittää siitä artikkelista, josta minä en oikeastaan tiennyt paljon mitään. Täytyy myöntää, että kaikki on oikein kirjoitettu, ja tuntuu siltä, että sen pöytäkirjan nojalla minä olen viaton kuin lammas. Sen sijaan minun muu, etupäässä aikaisempi toimintani näyttää olleen "raskauttavaa" laatua. Muuten kaikkia tämän jutun seuraamuksia olisi vaikea käsittää. Olihan muitakin, lehtimiehiä vankilassa, mutta eivät he sinne tulleet santarmien kautta.

Santarmien jälkeenjääneistä papereista käy selville, että todistajiakin on asiassani kuulusteltu. Tästä minä en aikaisemmin tietänyt mitään, sillä siitä ei hiiskuttu, vielä vähemmän päästetty minua kuulemaan, mitä todistajilla oli sanomista. Kaikki kolme siviilimiestä olivat tietysti panneet parastaan saadakseen toimittaja Huhdan ja minut mahdollisimman viattomiksi. Ovatpa he pistäneet hiukan lipettiäkin meidän hyväksemme. Kysymyshän oli meidän "valtiollisesta luotettavaisuudestamme", ja totta kaiketi puoluetoverit meitä luotettavina pitivät. Mutta kolme todistajina kuultua poliisimiestä on ollut toista mieltä. Huhta oli paremmin tunnettu Hämeenlinnassa, koska hän oli synnyltään kaupunkilainen ja jokseenkin koko ikänsä asunut paikkakunnalla. Sitäpaitsi hän oli ollut lehden toimittajanakin kahdeksan vuotta ja joutunut kirjoittamaan paljonkin sekä hallituksesta että poliisista. Niin ikään hän oli ollut useita kertoja haastettuna korkean raadin eteen poliisin vastustamisesta. Nämä jutut olivat kuitenkin nähtävästi useimmiten kuivuneet kokoon, koskapa komissaario Ahlgren valittaa santarmeille, että hän on joutunut maksamaan omista varoistaan 400 markkaa oikeuskuluja sen johdosta, että Huhtaa vastaan nostetuista jutuista on tullut nahkapäätös.

Niin, konstaapeli Vihtori Jokinen, joka tunnettiin Ahlgrenin luotettuna apulaisena, on todistanut ankarasti Huhtaa vastaan, mutta minun suhteeni ollut vähän epäröivä, pitäen minua luonteeltani tasaisempana ja sen vuoksi pidättyvämmin suhtautuvansa niin hallitukseen kuin poliisiinkin. Mutta konstaapeli Ivan Viktor Nylund, hänkin tunnettu käsikassara, poliisin mukana aina silloin, kun jotakin sekaantumista kansalaisten puuhiin tapahtui, on jo ollut selvästi sitä mieltä, että yhtä luuta vuohen sarvet, niin Huhta kuin Välisalmikin, kiillottajia, hallituksen ja poliisin vihollisia molemmat. Mutta itse Emil Ahlgren on todistanut minut myönnytyksiinkin taipuvaksi ja luonteeltani levolliseksi eikä huomannut minun esiintyneen yleisissä kokouksissa kiihottajana. Hänen lausuntonsa on ollut minulle jokseenkin edullinen. Ja hänhän sentään oli noista poliisimiehistä korkeampi virassa ja ymmärrykseltään ylemmällä tasolla. Sitäpaitsi hänellä ei suinkaan ollut mitään syytä asettua puolustajakseni. Mutta hän puhui totta, sillä en tosiaankaan ollut ehtinyt joutua Hämeenlinnassa pahempiin selkkauksiin järjestelmän ja sen miesten kanssa.

Totuutta Ahlgren halusi. "Haukkua saa, mutta pitää puhua totta", hän sanoi joskus soittaessaan toimitukseen, kun häntä oli muistettu jonkin edesottamuksen takia ja tehty se ehkä hiukan vapaasti.

Santarmien tutkimusta seurasi kuvernöörin passitus kolmelle kuukaudelle. Hämeenlinnan lääninvankilassa istui sinä syksynä seitsemän sanomalehtimiestä yhtä aikaa. Toisilla oli vanhoja tuomioita, toiset olivat jo ehtineet saada niitä hallinnollisessa järjestyksessä.

Laskettiin päiviä ja odotettiin vapautta — mutta kävikin toisin.

Neljä vankeuspäivää oli jäljellä. Sitten saisin nähdä korkeana kaartuvan syystaivaan, hengittää taas mielin määrin kirpeätä ilmaa, tehdä työtä, mennä minne haluan, kulkea yleensä vapaan kansalaisen kirjoissa. Niin kuvittelin, ja kuvitteleminen onkin ihanaa. Tuskinpa itse vapaus on lainkaan niin valtavaa kuin sen odotus. Siis neljä päivää...

Silloin käsketään vankilan kansliaan. Eteisen naulassa riippuu poliisimestarin päällystakki. Mitä nyt! Tuleeko jokin jobinposti?

Tuli. Karkotettu Siperiaan koko sotatilan ajaksi Suomessa "sosiaalidemokraattisen puolueen tunnettuna jäsenenä, yleiselle järjestykselle vaarallisena ja kirjallisen toimintansa vuoksi".

"Kuvernööri haluaa olla ystävällinen, antaa nämä neljä päivää valmistuksen aikaa, vapaaksi päästyänne lähdetään heti matkalle."

"Kiitoksia hyvin paljon. Täältä vankilasta käsin onkin mukava valmistautua. Ymmärrän, herra poliisimestari."

Siis taaskin kenraalikuvernöörin käskystä. Se herra maksaa tarkkaan vanhat velat.

Ilmoitetaan vankilan johtajan välityksellä perheelle ja lähimmille tuttaville, mikä kohtalo miestä odottaa. Valmistakoot matkaa minkä kykenevät, itsestä ei ole apua.

Neljä päivää aikaa miettiä, millainen se Siperia oikeastaan on. Koetan muistella kokoon kaikki maantieteelliset tietoni, mutta niitä on hävettävän vähän. Ainakin tältä kohdalta on Ukko Saleniuksen karttakepin alainen opetus haihtunut kuin tuhka tuuleen. Ja ylen vähän taidettiinkin maantieteessämme puhua Siperiasta. Kansan kertomuksissa se vielä minun lapsuudessani kulki rangaistusvankien karkotuspaikkana ja tiedettiin, että se on hyvin kaukana.

Täytyi hakea kartasto kansliasta.

Totisesti kaukana on, ylen kaukana... Tuossa on Hämeenlinna ja tuolla... tuolla maailman ääressä Tomsk... Tomskin lääniin koko sotatilan ajaksi.

Otetaan merkki mittakaavasta ruunun sarkaiseen housunkannattimeen. Viisituhatta kilometriä ja tuskin sittenkään ollaan perillä. Kuopiosta on Helsinkiin kuudetta sataa, ja sekin oli ennen olevinaan pitkä matka... Onpas tämä.

Käytiin kansliassa kysymässä johtajalta, tietääkö hän mitään Siperiasta. Sanoi joskus jostakin lukeneensa, että siellä kevät on kaunis, kun jäät lähtevät suurista joista, mutta siihen hänenkin tietonsa loppuivat. Lopuksi hänen mieleensä johtui, että Siperiassa kelpaa ainoastaan kultaraha, mikä tosin varastetaan matkalla, jollei osaa hyvin piilottaa. Pitää ommella kultarahat paidannapeiksi. — Entä, jos varastetaan paitakin, kuten minulle kävi?

Monenlaista siinä suunniteltiin, mutta mistään ei tullut sen valmiimpaa. Joku hyvä ystävä hankki rahaa — velaksi, mutta kultarahaa ei Suomen pankki ollut suostunut antamaan. Niinpä siinä varastetussa paidassa ei sitten ollutkaan kultanappeja, mikä ainakin varkaan kannalta oli valitettavaa. Muuten: kyllä Siperiassa tuli toimeen ihan tavallisella rahalla eikä sitäkään tarvittu ylenpalttisesti.

Vankilan portista astuessani tulvahti vastaan vapaa ilma. Olinhan minä joka päivä kävellyt vankilan pihalla, mutta tämä oli jotakin erilaista, ikäänkuin vahvempaa ja terveempää, ja tuolta kuulsi aamuhämärässä kaupunki, idyllinen Hämeenlinna, josta minä niin paljon pidin. Edessä oleva kohtalo aivan kuin tuokioksi unohtui, vapauden, tunnelma kohosi mieleen.

Mutta vain kovin lyhyeksi hetkeksi. Vankilan portilla seisoo etsivä ylikonstaapeli apureineen ja selittää uudelleen vangituksi. Noustaan ajuriin, ajetaan syrjäkatuja. Siellä täällä vilahtaa aamuhämärässä joku kulkija, joka ihmeissään katselee "poliisilla ajamista". Sitä enemmän tuttuja taloja, joissa aloitetaan päivän askareita vapaina ihmisinä. Minä olen Siperian vanki, nähnenkö enää näitä seutuja? — Mutta pois apea ajatus!

Poliisikamarin päivystyshuoneessa kokonainen pitkä päivä. Pieni, pimeä huone. Rehevä ylikonstaapeli, joka lotjamiehestä on kohonnut tähän tärkeään virkaan, pöllyttelee taukoamatta savupilviä ja selailee vähän väliä paksua kirjaansa, johon on merkitty monen humalaisen "kaupungin sydämeen" korjatun elämäkerralliset tiedot. Ylikonstaapelin olemuksessa on jotakin noli me tangere, koskemattomuuden ylväyttä, ja hän kohtelee tarpeellisella tärkeydellä alaisiaan.

Tulevat omaiset. Siinä vanha äiti, joka on sähkösanomalla kutsuttu saattamaan ainoata poikaansa matkalle Siperiaan. Kadotti samalla hetkellä puolisonsa tuonen virran tuolle puolen ja lapsensa vankilaan. Toivoi lähimmän veriheimolaisensa pääsevän vapaaksi juuri sinä päivänä, mutta pettyi. Sai tulla toteamaan hänen lähtönsä matkalle, jonka loppua kukaan ei voi edes aavistaa. Siinä pikku poikaset äiteineen. Kolmivuotias Ilmari puhuu Siperiasta, jota hän on kuullut mainittavan, ja kysyy: "Meneekö isä nyt sinne Siperiaan?" — Siperia lasten suussa. Ajan kuva! Entä vuoden vanha Esko, joka ottaa horjuvia askeliaan poliisikamarin lattialla ja sopertelee ensimmäisiä sanojaan! Jätin hänet sylilapsena lähtiessäni kesäasunnoltani päivän matkalle kaupunkiin. Mutta pitempi tulikin siitä matkasta. Tummaa on taival takana eikä varmaan valoisampaa edessä.

Tuli tuttaviakin. Olisi tullut paljonkin, mutta herra ylikonstaapeli ei laskenut kaikkia sisälle mikä lienee ollut hänen "norminsa". Jotkut toivat karamelleja toiset hedelmiä ja savukkeita tietysti tuotiin. Ammattitoveri, ankara sikarimies, toi viisikymmentä kappaletta mielitavaraansa.

Jokainen jäähyväisillä käynyt puheli tähän tapaan: "koetahan nyt jotenkin tulla toimeen", "eiköhän tuolla miten kuten menetelle, jos terveenä pysyy" ja "jos tulet takaisin, niin..." Kukaan ei lausunut tervettä: "Näkemiin ja pikaisiin sittenkin." Vetisteltiin ja valitettiin kohtalon kovuutta. Eräs työläinen ojensi kaksimarkkasen — ehkä ainoansa — ja pyysi itku kurkussa juomaan sillä vaikkapa teekupposen vanhan tuttavuuden muistoksi. Jokaisen mielessä tuntui kangastavan sama musta käsitys Siperiasta: miehen surma se on. Vankilan lääkärikin oli sanonut, ettei se mies siltä retkellään palaa, ja lääninvankilan vahtimestari kirjoitti päiväkirjaansa, kuitattuani (ei tosin erikoisella kiitollisuudella) kolmi- ja puolikuukautisen istumiseni nimeni kohdalle: "Vietiin Siperiaan." Hän sanoi tahtovansa jälkimaailmalle säilyttää tämän harvinaisen tapauksen, mutta hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, kuin hän olisi kuittauttanut kuolemantuomion.

Varmaankin kaikkien noiden ihmisten mielessä kangastelivat vanhat kauhukertomukset Siperiaan karkotetuista rangaistusvangeista, jotka yleensä eivät palanneet. Mutta niistä ajoista oli vuosikymmeniä vierähtänyt, olot olivat muuttuneet niin täällä kuin sielläkin.

Ainoa lohdullisemmin asian ottava oli poliisivartiokonttorin päivystävä konstaapeli, joka kerran kahden kesken jäätyämme sanoi: "Eläähän sitä raavas mies jonkin aikaa vaikka tynnyrin tappina". Hän oli reilu ja leikkisä mies, mutta olikin vasta vähän aikaa ollut poliisina.

Luultavasti se oli siihenastisen elämäni pisin päivä. Niin loputtomalta tuntuvia ei ollut sattunut vankilassakaan, jossa kuitenkin olin "vieraillut" pariin otteeseen. Mutta loppu tuli siitäkin. Puoli kymmenen aikaan illalla lähdettiin ajurilla asemalle. Santarmialiupseeri Lukin kertoo raportissaan viimeisistä tapahtumista Hämeenlinnan asemalla mm.:

"Kolmannen luokan salin ovella seisoi ylioppilas Kauhtio, joka antoi kättä Heikki Välisalmelle ja sanoi jotakin, mutta väkijoukon kuhinan vuoksi en kuullut mitä sanoi. Klo yhteentoista mennessä kolmannen luokan saliin kokoontui noin 60 henkeä opiskelevaa nuorisoa ja muutamia nuorisoliiton jäseniä. Klo 11.05 tuli kolmannen luokan saliin Hämeenlinnan poliisimestari kapteeni Liikanen ja ilmoitti läsnäolevalle yleisölle: kuka ei matkusta saapuvalla junalla, jättäköön heti salin ja menköön kotiinsa, mutta muutamat opiskelevat eivät mielellään halunneet poistua. Silloin komissario Ahlgren käski konstaapeli Savolaisen kirjoittaa heidän nimensä muistiin. Sen nähdessään nuoriso heti poistui asemalta."

Lisäksi hän mainitsee kuusi nimeä, muita hän ei ollut tuntenut.

Yhdistetty toisen ja kolmannen luokan vaunu kaukana raiteilla. Siihen Siperian matkalaiset viedään. Verhot suljettuina, ja vaikka ne avaatkin, ei ole näköalaa. Vain säkkipimeää syksyistä yötä ja vaunujen seiniä. Jostakin kummulta tuikkii valopiste, taitaa olla sähkölamppu lyseon kulmalta...

Pikajuna on myöhässä, tulee kuitenkin vihdoin, yksinäinen veturi tarttuu meidän vaunuumme, se viedään junan perään. Sitten lähdetään. Silmä koettaa tavata jotakuta tuttua, mutta ei näe muuta kuin lyhtyjä ja jonkun asemamiehen unisen naaman. Hän haukottelee leveästi, tietää pääsevänsä nyt kotiin maata.

Juna alkaa saada vauhtia. Jos olisi päivä ja näkisi tutut tienoot, säilyisi mielessä ehkä raskaampikin tuntu, mutta nyt on musta syysyö, joka pakottaa ajatuksen askartelemaan vain lähimmässä ympäristössä. Sitä ei ole paljon, pieni kolmannen luokan osasto, jossa on meitä kolme, kaksi pakollista matkustajaa ja siviilipukuinen ylikonstaapeli, käskystä hänkin. Viereisessä toisen luokan osastossa matkustaa poliisimestari, ylisaattaja alkutaipaleella.

Yhtäkkiä tuntuu kuin oltaisiin tavallisella matkalla jonnekin Helsinkiin tai Viipuriin. Vankeusajan perästä juna on vaihtelua. Mutta matkustajatunnelma haihtuu pian. Vaunussa ei kuulu tavallista puheensorinaa, ja kaasuliekkikin näyttää tuijottavan ikäänkuin arkaillen harvalukuisiin matkamiehiin, joiden kesken juttu ei juokse.

Pikajuna pysähtyy vain muutamilla asemilla, toiset vilahtavat ohitse nopeasti. Junanlähettäjät, joita tavallisissa oloissa tuskin huomaa, näyttävät nyt tutuilta. Mielellään tahtoo tarrautua kiinni kaikkeen, mikä vähänkin herättää vanhoja muistoja. Siihen kätkeytyy omituista avuttomuudentunnetta, mikä lienee ominainen kaikille ihmisille ja minkä tuntee tarvitsematta silti olla pelkuri. Ehkäpä pelkuri ei sitä tunnekaan, hän vain tuijottaa omaan mielettömään kauhuunsa.

Riihimäen asemalta tulee vaunuun kolme santarmia. Heistä johtuu mieleen kokonainen tapahtumasarja: vangitseminen, kotitarkastus, santarmin saattamana vankilaan, tuloksettomat kuulustelut, vankeus, uusi vangitseminen ja Siperia...

Vieritään edelleen. Lahden asemalta tulevat uudet santarmit, jälleen kolme ja samannäköisiä kuin edellisetkin. Santarmin puvusta ei erota henkilöä, ei kai heillä olekaan persoonallisuutta.

Ylisaattaja luovuttaa osastostaan, jossa on monta välikköä, kohteliaasti makuupaikan. Kiitollisuudella kuitataan, mutta uni ei tule ennen kuin joskus hyvin myöhään, tai paremminkin aikaisin: aamupuolella.

Sitten koittaa päivä, viimeinen Suomen päivä. Koittaa, mutta on vielä hämärää, kun saavutaan Viipuriin. Asemasillalla on paljon upseereita, heidän joukossaan poliisimestari Pekonen, jota ei ollut koskaan nähnyt, mutta arvasin hänet naamastaan. Onkohan Pekonenkin meitä vastaanottamassa?

Saadaan selitys. Ylisaattaja sulkee verhon ja sanoo, että kurkistella saa, mutta niin varovasti, ettei kukaan asemasillalta huomaa. Hän tuntee venäläiset tavat: kaikki on soveliasta, kun ei kukaan näe. Hän esittelee läsnäolijat: tuo, jolla on harjaniekka tötterö päässä, on linnoituksen komendantti, toinen kenraali edellisen vieressä kuvernööri, sitten muita pienempiä herroja. Meitäkö varten koko tämä komeus?

Ei sentään. Samassa junassa matkustaa Venäjän sotaministeri Suhomlinov, joka palaa Raumalta sotasataman paikkaa katsomasta. Outo sattuma. Valtakunnan puolustuksen korkein valvoja ja valtakunnan vaaralliset viholliset samaa matkaa.

Mutta ketä saattavat santarmit, häntä vai meitä?

Sitten taas outoja asemia, vain kerran olen kulkenut edestakaisin tätä tietä Viipuria loitommaksi. Sitten ei ole ollut asiaa. Muistuu mieleen Setä Heikkilän, vanhan työtoverin, suuttumus hänen lukiessaan sanomalehdistä, että Pietarissa on vangittu pari suomalaista: "Mitäs sinne menevät, oma syynsä, luulisi toki tietävän, että siellä suomalainen mies kiinni pannaan. Piikkilangalla pitäisi eristää mokoma maa muusta maailmasta ja sakon uhalla kieltää sinne menemästä." — Niinpä niin, Setä hyvä, neuvoasi koetin noudattaa, mutta ei auttanut, kiinni saivat, vieläpä ihan kotinurkista.

Valkeasaari! Venäjää puhuva tarjoilija tuo teetä ja saa sen edellämainitun kaksimarkkasen. Minä juon teetä vanhan toveruuden muistoksi.

Santarmi tulee tekemään selvää matkustajien nimistä ja ammateista. Olemme saapuneet siihen valtakuntaan, jonka kaukaiseen maakuntaan matka pitää.

Valkeasaaressa voi vielä nähdä suomalaiset kasvot, ja vaunuun tunkeutuu omakielinen sana. Mutta yleensä on kaikkialla vieras leima.

Hyv yötä, synnyinmaa!

Auto puikkelehtii sinne tänne Pietarin katuja, vilahtelevat ohitse jumalattoman isot nelipyöräiset kuormavankkurit, paksut kirjavat luokit, ja jokaisen kuorman rinnalla kulkee kauheasti kiljuva mies, jolla on paita housujen päällä.

Paksu syksyn loka kaikkialla, harmaa, matala taivas, hämärää, hämärää...

Saavutaan kaksikerroksisen likaisen talon eteen. Pietarin läänin lääninhallitus. Mestari menee kansliaan saamaan lähempiä ohjeita, me jäämme ylikonstaapelin kanssa kadulle. Pujahdetaan portista pihamaalle. Vähän matkan päässä portista on ovi, jonka alkuperäistä väriä on mahdoton erottaa, näyttää kuin se olisi katuloalla sivelty. Siinä on heikosti näkyvä päällekirjoitus: sen ja sen piirin poliisikamari.

Ahtaan pihan toisella puolella on nähtävästi putka. Ison ristikkoikkunan takaa pistää luukusta nuoren pojan kalpea naama. Kuuluu suomenkielinen arka pyyntö: "Suomen herra, antakaa tupakkaa."

Joku heimomme laiminlyötyjä lapsia, joita lienee Pietarissa paljon.

Vihdoin päästään jatkamaan matkaa ajurilla. Pysähdytään ristikkoportille. Helppo arvata, että tässä on vankila.

Se on Pietarin siirtovankila.

Siinä talossa oli mies senkin seitsemän lukon takana. Monta ovea kierrettiin auki, monta poljettiin porrasta ennen kuin jouduttiin vastaanottohuoneeseen.

Vastaanottotarkastus oli järin perusteellinen. Kaikki tavarat pengottiin ylösalaisin ja minut itseni riisuttiin ilkosen alastomaksi. Mitään tietysti ei löydetty, enhän minä ollut osannut piilottaa — en edes rahojanikaan, jotka annoin viimeistä kopeekkaa myöten päällikön apulaiselle. Hän oli muuten leppoisa mies ja pelasti sikarini, jotka vartija yritti silpoa löytääkseen niistä mahdollisesti rahaa. Kenkäni puolipohjat hän sentään ehti murskata.

Sitten yksinäiseen koppiin, pieneen ja likaiseen. Koppi on suppeampi kuin Suomen vankiloissa, ikkuna alempana, mutta ei isompi. Seinällä jokin ohjesääntö, jossa kai neuvotaan hyvää käyttäytymistä ym., mutta minä en saa siitä selvää. Nurkassa Nikolai Ihmeittentekijän totiset kasvot, pöytä, jakkara, jonkinlainen hylly, seinään lukittu sänky ja ovensuunurkassa pahalta haiseva käymälä-ämpäri, jossa on olevinaan kansi, mutta se ei estä löyhkää.

On jo ilta, kun minä tulen tähän uuteen asuntooni. Pian kuuluu käytävältä kaamea karjahdus, johon kai sisältyy jokin sana, minulle ymmärtämätön. Sitä säestävä avainten kalina panee hypähtämään ylös. Aivan oikein: iltatarkastus. Suomessa sellainen tapahtuu pienen tirkistysreiän läpi, mutta täällä avataan luukku. Koetin istuutua, mutta komennetaan ylös, tarkastuksen aikana pitää seisoa "smirnaa". Sitten avainten kalina etenee, lopulta hiljenee ja sammuu. Jostakin kaukaa alkaa kuulua laulu. Se on aika juhlallinen ja soinnukas. Iltarukous, jokailtainen lohdutus kolkossa tyrmässä. Sen jälkeen saa avata sängyn ja mennä levolle.

Sähkö palaa koko yön, sitä ei ole lupa sammuttaa. Siis aivan toisin kuin Suomen vankiloissa. Ensimmäinen levoton yö vieraalla maalla. Haudanhiljaisuus, vain vartijan holveista kajahtava yskähdys silloin tällöin.

Aamulla aikaisin taas petoeläimen karjahdus, avainten kalina, luukun aukaisu ja siitä pistävä pää. Siis aamutarkastus. Aamumessu on lyhyempi ja laimeampi kuin iltainen, mutta kuuluu sekin kaikuvissa holveissa verraten komealta.

Pietarin siirtovankilan aamupuuhat käyvät nopeassa tahdissa. Tuskin ovat aamuhartauden sävelet lakanneet kaikumasta, kun alkaa kuulua käytävältä yksitoikkoinen: "Hlieb, hlieb, hlieb"... leipää, leipää, leipää. Ääni lähenee ja kohta pistetään luukusta aika murikka, oikea "ryssänlimppu". Ei kai se vallan huonoa ole ja sitä on runsaasti, mutta syönti ei käy. Kaksitoistapäiväisen oleskelun aikana sitä kertyy hyllylle kunnioitettava kasa, voisi avata vaikka leipäkaupan.

Sitten tuo vartija jalkaan kiinnitettävän harjan, jossa on mustetta, kai jonkinlaista puunausvahaa ja myös jotakin muuta... täitä, mustia, kirjavia, valkeita, punaisia, ties minkä värisiä, jalorotuisia ja hyvinvoipia. Niitä on tarttunut ilmeisesti ennen puunattujen yhteiskoppien lattioilta. Ymmärrän vartijan liikkeistä, että minunkin olisi hangattava koppini lattia. Mainittu lisäväki tekee työn vastenmieliseksi, ja koetan lakkoilla. Tullessaan harjaa noutamaan vartija huomaa, ettei lattiaan ole koskettukaan. Siitä syntyy hirmuinen sanataistelu, hän puhuu ja minä puhun omaani, mutta lopulta minun täytyy taipua.

Pian annetaan toinen harja, iso varsiniekka ja käsketään lakaisemaan. Minun käsitykseni mukaan olisi pitänyt tehdä päinvastoin, ensin lakaista ja sitten sivellä musteella. Mutta talossa talon tavalla: tehdään nyt näin.

Viimeinen aamuvelvollisuus on ällöttävin: on kannettava ämpäri alakertaan. Siellä sen sisältö kaadetaan äärettömän pieneen reikään — miten lienevät osanneet tehdäkin sen niin mitättömäksi —, mutta auta armias, jos kaadat vähänkin ohi. Ihmissyöjän näköinen vartija päästää silloin julmetun sanaryöpyn.

Jonkin ajan perästä alkaa taas kuulua käytävältä yksitoikkoinen: "Kipitok, kipitok, kipitok." Luukku avataan, kun ääni pääsee kohdalle, ja näkyviin ilmestyy iso kuparinen vesipannu. Vartija viittilöi ja selittää. Lopulta äkkään, että käymälä-ämpärin yläpuolella on kaksi kuparista kannua, isompi ja aivan pieni. "Tshaju, tshaju", vartija tolkuttaa, ja minä hoksaan, että siinä on teevettä. Minulla vain ei ole toistaiseksi teetä.

"Kipitokin" perästä tulee hiljaisuus. Vain jostakin kuuluu yhtäkkiä rähäkkä. Missä lienevät yhteiskopissa tapelleet. Vartijat kai selvittävät nopeasti tilanteen. Sitten kilisevät käytävällä raudat. Venäläisiä pakkotyövankeja pidettiin siihen aikaan etappivankiloissa, jollainen tämäkin oli, kahleissa. Ne kahleet olivat ohuet, ilmeisesti niklatut, muuten jalkarautojen malliset, ja pitivät vienoa, joskin kuuluvaa kilinää vangin liikkuessa. Kopin ohitse vietiin kahlevankeja kävelemään. Minäkin pääsin pihalle pariksikymmeneksi minuutiksi päivittäin. Niistä retkistä ei ollut sanottavaa iloa, sillä sain kävellä enimmäkseen yksin tahi matkatoverini seurassa.

Leipää minulla oli kokonainen varasto, mutta ei mitään muuta. Vasta neljä päivää paastottuani sain tilata omalla kustannuksellani mitä halusin. Vaikeata oli aituutella kokoon venäläisiä sanoja, mutta onneksi oli koppinaapurini kirjoittanut selvää käsialaa, ja minä poika tein samanlaisen tilauksen. Johtuihan siinä mieleen muutamia sanoja, ja toisten merkitys selvisi sitten, kun tavarat tulivat. Samalla sain tilauksien kerääjän päähän jollakin ihmeellisellä kielellä taotuksi, että mielelläni ottaisin näytteeksi vankilankin eväitä, jos sellaisia yleensä tarjotaan. Sen perästä minulle tuotiin kahdesti päivässä ruokaa, eikä se hullumpaa ollutkaan, voitti monin kerroin Suomen vankiloiden ylöspidon.

Olin siis pitänyt neljä päivää paastoa. Sen syy selvisi minulle vasta jälkeenpäin. Jokaisen aterian edellä käytävässä huudetaan, että on soitettava kelloa, jos ken tahtoo vankilan annokset. Kuulinhan minäkin mölyä, mutta en ymmärtänyt sen tarkoitusta. Vankilan keittiöstä voi tilata erikoisannoksen, ja sellaista tapaa nähtävästi paljon käytettiin.

Pitkiä olivat päivät Pietarin siirtovankilassa. Täytyi olla ylhäällä viisitoista tuntia. Vain päivällisen jälkeen oli lupa avata sänky tunniksi. Siihen ei mielellään heittäytynyt, sillä siitä tarttui täitä, mutta ei jaksanut puurtaa pienessä kopissaan edestakaisin tahi istua. Vuode oli niin likainenkin, ettei pieluksen väriä oikein erottanut. Kerran pyysin puhdasta pieluksen päällistä. Mielihyvällä! — Se tuotiin, mutta oli, jos mahdollista, vieläkin likaisempi.

Ikkunasta ei ole näköalaa, vain punainen puolitekoinen vankilarakennus muutaman sylen päässä. Sen ruuduttomat ikkunat ammottavat kuin hautaholvi. Siinä on valmistumassa majatalo uusille matkamiehille.

Tylsiä päiviä, pitkiä ja tylsiä. Ei muuta kuin kävellä ja istua — viisitoista tuntia yhtä mittaa, sitten levotonta unta ja taas sama järjetön liikunta. Ajatus yrittää joskus lähteä kiertämään. Eteenpäin se ei osaa, siellä ei ole mitään kiinnekohtaa, harvoin on ihminen niin suunnitelmattomasti liikkeellä. Nopeasti se vyyhteää koko entisen elämän. Ei sekään ole pitkä, kahdeksankolmatta vuotta, mutta siihen on sentään mahtunut jotakin muisteltavaa, enimmäkseen valoisaa. Nyt vain on tullut pimeys. Nämä ovat elämäni tuskallisimpia päiviä.

Mutta loppuvat kai nämäkin, tottahan matka jatkuu...

Kolmannentoista päivän aamuna ani varhain, ehkä jo ennen kuutta, kuului myöhemmin niin tutuksi käyvä komennus: "Sabirai vestši"... kokoa tavarasi! Minullahan ei ollut mitään kokoamista, sillä tavarani olivat jossakin ullakolla, mistä ne vartijan kanssa haettiin. Vankilan ylimmässä kerroksessa oli miehiä myttyineen ja kääröineen. Oli siis tullut lähdön hetki.

Ennen lähtöä annettiin vielä mukaan edellisenä päivänä tehty tilaus: tupakkaa ja jonkin verran ruokatavaraa. Mutta rahaa ei kopeekkaakaan, vain vankilaviranomaisten kuitti.

Alituisesti siinä hoputettiin ja huudettiin, vaikka aikaa oli, sillä viisi tuntia saimme odotella, ennen kuin vartiosto saapui. Joukossa oli saksaa puhuvia, ja pian siinä selvisi, että aivan lähellä istui yhteiskopissa suomalainen Adolf Resch. Minun onnistui livahtaa hetkeksi hänen puheilleen. Hän — muuten tunnetun nyrkkeilijä Reskon isä — oli joutunut karkotetuksi Viipurista. Hän oli isänsä kanssa ollut töissä Inon pattereilla, ja kun olivat saksalaissyntyisiä, oli molemmat lähetetty Siperiaan. Isä oli eri kopissa. Venäjän vankiloiden yhteiskopeissa ei käytävän puoleista seinää ole lainkaan, on vain rautaristikko, joten vangit katselevat kuin sirkuksen näyttelyeläimet häkeistään. Mainitsin nimen, ja ristikon taakse ilmestyi kookas, tanakka, parroittunut mies. Omituista oli kuulla selvää suomea, vieläpä väärentämätöntä viipurilaista, siinä ympäristössä. Oikein korvaa hyväili karjalaisen murteen pehmeä sointi. Kauan ei keskustelu saanut jatkua, vartija huomasi sen ja teki siitä pikaisen lopun.

Yhdentoista maissa saapui vartiosto komentajanaan nuorempi aliupseeri ja hänen apulaisenaan — Venäjällä ei ollut niin pientä herraa, ettei hänellä olisi ollut apulaista — jefreitteri. Tavaroiden tarkastuksesta suoriuduttiin ilman muuta, mutta muuan vanha juutalainen puhalsi suurimman osan piipputupakkaani selittäen, että vartijat ottavat sen pois, jollei sitä piiloteta. Myöntymystäni odottelematta hän tunki tupakan karvalakkinsa reikään, ja sille tielleen se jäi. Hän poltteli sen sätkinä. Vaikka eipä tuon ollut väliäkään, sillä eräs seuraavan vartioston sotilas mieltyi piippuuni ja otti sen haltuunsa.

Kahdentoista ajoissa selvittiin lähtemään. Sitä ennen muutamia pareja kihlattiin käsiraudoilla. Yritettiin minutkin yhdistää muutamaan mieheen, mutta onnistuin väistämään. Pihalla otettiin tavarat rattaille, mutta meidän miesten piti talsia jalan kurassa polvea myöten. Vain eräs kokonaan jalaton sekä toisjalkainen lättiläinen ukko saivat paikan rattailla. Sotilaat sijoittuivat sivuille, eteen ja taakse, kuului komento: "sapelit ulos, eteenpäin mars!" ja niin lähdettiin aloittamaan matkaa tuntematonta tulevaisuutta kohti. Kirjava oli joukko, ja alituisesti sotilaat huutelivat: "Skareje, skareje"... nopeammin, nopeammin, vaikkei nytkään olisi tarvinnut pitää kiirettä, koskapa asemalla oli vielä tunnin odotus.

Venäläinen vankivaunu on kolmannen luokan vaunun kaltainen, vain vielä likaisempi, sekin kuin katuloalla maalattu, kuten pietarilainen poliisikamari. Ikkunoissa on ns. Stolypinin verhot... rautaristikot. Stolypin näet keksi hallinnollisen karkotuksen, jota sovellettiin sellaisiin enimmäkseen valtiollisiin vankeihin, joille ei käytetty Stolypinin kaulaliinaa... hirttoköyttä. Sodan aikana ruvettiin sitten Siperiaan lähettämään tavallisia rikollisiakin.

Tässä vaunussa oli aluksi varsinaisesti Siperiaan meneviä vain muutamia, enin osa oli lyhytmatkalaisia, kotiseudulleen passitettuja irtolaisia.

Matkamiehet ja -naiset, niitäkin oli ilmestynyt seuraan, sijoitettiin kolmisin penkilleen, alimmalle makuulavitsalle, joita oli kolme päällekkäin. Siinä sai sitten päivän nyhjytellä kylkeään naapuriin ja vasta illalla sijoittautua kovalle vuoteelleen.

Vaunun toisessa päässä on erityinen pieni hytti "päällystöä" varten. Sitten alkaa meidän osastomme. Siihen on mainitun hytin lähelle sijoitettu muutamia Pietarin katunaisia, joilla on ammatin leima kasvoillaan. Sotamiehet pitävät heille ahkerasti seuraa, ja yön tullen häviää pari neitiä sotilaiden hyttiin.

Seuraavilla penkeillä on joitakin parroittuneita naamoja, joiden omistajat ilmeisesti ovat tottuneita istujia, monet kerrat näillä matkoilla kulkeneita, koskapa näyttävät olevan kuin kotonaan. Eräällä heistä on jonkinlainen laulunääni, vaikka se maailman myrskyissä on käynyt käheäksi. Hän esittää vallankumouksellisia lauluja, mutta siihen hänen vallankumouksellisuutensa loppuukin. Näiden roistojen seuraan on joutunut nuori poika, joka herättää sääliä. Hän on kotoisin jostakin Puolasta. Vanhemmat ja sisaret on karkotettu tuntemattomaan paikkaan, hän on matkalla Vologdan lääniin, lähimpään matkan varrella. Poika parka ei lainkaan tiedä matkansa syytä. Venäläiset sotilaat ovat hävittäneet ja ryöstäneet hänen kotinsa, ja sitten on seurannut maanpako koko perheelle. Sellaisia tapauksia kuuli karkotusmatkalla paljonkin.

Viereisellä penkillä yskii keuhkotautinen pietarilainen valaja, vaikka hän kuulon mukaan viime aikoina on harjoittanut tuottavampaa taskuvarkaan ammattia. Pietari on muuten aina ollut sellaisten ammattimiesten eldorado. Siellä on ollut oikein käteviä taskuvarkaita. Astuttuaan raitiovaunusta kansalainen saattoi havaita, että povitaskun kohdalle oli ilmestynyt reikä, ja siitä oli lompakko lähtenyt vieraan matkaan. Hänen roikkuessaan tungoksessa kädensijasta varas oli tehnyt tehtävänsä. Valaja-taskuvarkaan seurassa on latoja, joka ei liioin liene äskettäin kirjaimia hakaan pistellyt. Latoja solkkaa muutamia sanoja suomea ja saa selitetyksi, että hän ja valaja ovat valtiollisia, hän anarkisti ja naapuri kommunisti. Mahdollisesti, mikäli on kysymys toisten ihmisten taskuista.

Vieressäni toisella puolella on mustapartainen miehentappaja. Hän matkustaa Siperian kaivoksiin pakkotyöhön, muistaakseni kahdeksitoista vuodeksi. Hän on hyväuninen mies ja kuorsaa niin, että seinät tärisevät. Nähtävästi häntä ei edes omantunnon äänikään soimaa.

Toisella puolella taas istuu vanha toisjalka lättiläinen — niin sanottiin silloin, myöhemmin hänen kansaansa on nimitetty latvialaiseksi. Hän osaa auttavasti saksaa ja kertoo tarinansa. Hän oli ollut täysissä voimissaan siihen aikaan, kun rankaisuretkikunnat samoilivat Baltian maissa. Oli asunut vaimonsa, poikansa ja nuorikon kanssa pientä taloa. Olivat tulleet taloon kasakat, nähneet verevän nuorikon ja yritelleet tätä naurattaa. Nuori nainen oli vastannut ivalla. Silloin oli muutamat raakalaiset tarttuneet häneen ja lähteneet raahaamaan läheiseen metsään. Vaimonsa hätähuudot kuultuaan oli pellolla työskennellyt puoliso rientänyt ahdistetun avuksi. Nagaikasta oli saanut nuori mies ja sitten piikki rinnassaan vaipunut veriinsä kedolle. Kuohahtanut oli silloin isän luonto poikansa kohtalon nähdessään, ei ollut hänellä asetta edes, muita ei kestänyt rautaista puristusta murhamiehen kurkku, siihen vaipui kasakka hengettömänä murhaamansa nuorukaisen viereen. Verivelka oli tullut maksetuksi, mutta samassa makasi kostaja itsekin runneltuna ja sidottuna maassa. Kasakkajoukko lähti liikkeelle, hän vankina mukana. Viimeinen näkynsä oli hiukset valtoinaan mielipuolena metsästä juokseva nuorikko ja kynnykselle tainnuksiin kuukahtanut oma vaimo. Seurasi pitkä tutkintovankila — sellainen oli Venäjällä hyvin tavallista, sillä samoihin aikoihin kuului Krestyn vankilassa Pietarissa istuneen eräs upseeri viidettätoista vuottaan tutkintavankina — lopulta tuomio, pakkotyö ja nyt tämä matka ikuiseen karkotukseen. Rusentunut jalka oli sahattu pois jo vankeuden alussa, monet vuodet hän oli kainalosauvojen varassa vankilan portaita laahustanut.

Lyhyesti on ukon tarina tässä kerrottu, ja lyhyesti sen ukko itsekin kertoi vankivaunun ikävässä hämärässä. Siinä oli palanen Baltian maiden historiaa synkiltä sorron vuosilta.

Juutalainen, joka vei tupakkani, oli vanhanpuoleinen mies ja ruikutti yhtä mittaa, milloin hänellä oli mikin vaiva. Vähitellen hän joi minun kamferttitippani, niin että lopulta, kun itse olisin tarvinnut, olin ihan ilman. Hän mutisi vähän väliä rukouksia milloin mihinkin nurkkaan päin ja tuon tuostakin kävi mankumassa milloin mitäkin etua vartiostolta, luvaten tavallisimmin vastalahjaksi minun sikarejani. Joskus hän sitten antoi minulle likaisen sokerinpalasen vaatepussistaan. Juutalainen sanoi itsellään Dvinskissä olleen suuren Gasthausin (vieraskodin). Joku samanpaikkakuntalainen oli tietävinään, että siinä hotellissa vieraat viipyivät vain yhden yön.

Tämä juutalainen perusti matkalla "osuuskunnan" ja rupesi sen toimeenpanevaksi johtajaksi. Meille jaettiin kymmenen kopeekkaa päivässä muonarahaa. Sillä sai sitten tulla toimeen niin hyvin kuin osasi, jollei itsellään ollut piilossa lisää. Juutalainen keräsi jokaiselta, joka vain suostui antamaan, kymmenkopekkaiset ja lupasi toimeenpanna yhteisoston seuraavalla suuremmalla asemalla — vartioston välityksellä tietysti. Rahaa kertyi Mooseksen jälkeläiselle koko joukko, sillä jokainen luonnollisesti halusi käyttää pienen päivärahansa mahdollisimman edullisesti. Suuri asema meni ohitse, mutta "osuuskunnan" jäsenille ei tullutkaan luvattua hyvyyttä. Juutalainen oli "unohtanut" koko yhteisoston. Tämän johdosta hänen liikeperiaatteensa joutuivat epäilyksen alaisiksi, ja "osuuskunta" hajaantui.

Lähimpänä seurapiirinäni oli kaksi Saksan alamaista: liivinmaalainen mylläri, jota hyvä tuuli ei milloinkaan jättänyt, ja Moskovassa muutamia vuosia palvellut konttoristi, joka väliin vaipui synkkämielisyyteen, toisinaan taas kertoili hauskojakin kaskuja. He olivat matkalla Tobolskin lääniin ja jäivät pois Tjumenissa, mutta konttoristin tapasin myöhemmin Narymissa. Häntä ei liiallisen karkotettujen tulvan vuoksi ollut otettu vastaan Tobolskissa, vaan siirretty Tomskin kuvernementtiin, jossa hän oli joutunut Kargasokin kylään, kuudenkymmenen virstan päähän oleskelupaikastani Narymista.

Vaunun toisessa osastossa oli paljon väkeä, mutta se oli lyhytmatkaista, emmekä me sinne juuri kurkistaneet. Meidän osastomme asujaimisto pysyi samana, katunaisten sijaan oli vain Vologdasta, ensimmäisestä huomattavasta etapista, tullut uusia.

Jos outo olisi astunut vaunuun, hän varmaankin olisi voinut erottaa eri tyypit paljon selvemmin kuin vaunun vakituinen matkalainen. Minun käsityksessäni eri henkilöt sulivat yksitoistapäiväisen matkan aikana yhdeksi kokonaisuudeksi. Lopulta olivat kommunisti-taskuvaras, anarkisti-taskuvaras ja laulaja-huligaani niin samannäköisiä, että minä erehdyin heidän nimistään. Kunnon miehet konttoristi ja mylläri olivat enää vain yksi konttoristi-mylläri ja ilonaisista, vaikka ne usein vaihtuivat, tuli vain yksi rivonaamainen olento. Selvemmin erottautuivat muista vain "Gasthausin" ovela juutalainen ja eräs muhamettilainen, josta ei ole ennen tullut mainituksikaan. Hänellä oli fetsi päässä, ja hän luki ahkeraan rukouksiaan, koettaen vankivaunun epämääräisyydessä kääntää kasvonsa Mekkaan päin. Siinä hän tuskin onnistui, mutta suokoon Allah erehdyksen hänelle anteeksi. Vankivaunussa erehtyi paljosta muustakin, minäkään en tiennyt edes päivistä enkä napapiirissä liikuttaessa ollut selvillä, oliko päivä vai yö.

Pietarin vartiosto on sävyisä, eivätkä Vjatkastakaan tulleet sotilaat vielä pahemmin komentele. Mutta Permistä lähdettyä jo sinutellaan ja ärjytään. Meidät on tähän asti laskettu vain pääluvun mukaan, mutta permiläinen aliupseeri huutaa oikein nimeltä. Hän asettuu kerran päivässä mahtavaan asentoon vaunun päähän ja ärjyy jokaisen vuorollaan luoksensa. Kysymykset ovat seuraavat:

"Sukunimesi?"

"Etunimi?"

"Isännimi?"

"Minne menossa?"

"Mistä?"

"Onko valtion tavaroita?"

Ja lopuksi: "Stupai"... mene matkaasi!

Minun nimeäni hän ei osaa lukea ja lopuksi tulee siitä Vjalisaljski, siis jotakin puolalaisen tapaista.

Tämä aliupseeri kiroilee rumasti, kolmikerroksisesti, kuten Venäjällä sanotaan. Hän tutkii tavarat tarkoin, ottaa haltuunsa kaiken, mikä sattuu miellyttämään. Tökeröllä komentavaisuudella hän koettaa pitää yllä arvokkuuttaan. Hän yrittää repiä alusvaatteeni, kun epäilee niihin olevan kätkettynä rahaa. Pitkillä selityksillä uudet matkatoverit saavat mokoman tuuman estetyksi.

He ovat tulleet Vjatkasta, heitä on kaikkiaan yhdeksän, kuusi sosiaalidemokraattisen puoluekomitean jäsentä Pietarista ja kolme Kronstadtin matruusia. Kaikki he ovat istuneet vankilassa melkein vuoden ja iloitsevat päästyään etapille, siis jonkinlaisiin muuttuneihin oloihin. Heidät on oikeudellista tietä tuomittu ikuiseen karkotukseen. Sanovat, että olisi voinut tulla pakkotyötä, minkä vuoksi tämä tuomio on katsottava erityisen lieväksi. Eivät he aio viipyä kauan karkotuspaikalla, vaan karkaavat sodan loputtua, jollei vallankumous heitä sitä ennen vapauta. Yksi heistä, lättiläinen, puhuu saksaa. Hänen kanssaan lyhennetään pitkiä päiviä ja vielä pitempiä öitä keskustellen.

Pietarin komitean jäsen Kusnetsov ryhtyy yön hiljaisena hetkenä, jolloin kaikki valvovat ja sotamiehetkin seisovat vaunussa vankien joukossa, pitämään puhetta. Hän puhuu tavallisen kauan ja lämpimästi. Minä en ymmärrä sanoja, ennen kuin saksaa taitava toveri ehtii ne minulle tulkita liki pitäen, mutta äänen sävystä ja kuulijain vakavista ilmeistä aavistan puheen sisällön. Olen kuullut monta puhetta ja nähnyt monia puhujia, mutta yksikään ei ole tehnyt minuun niin valtavaa vaikutusta kuin tuo vankkarakenteinen, kalju, silmälasipäinen, mies vanginvaatteissa yöllisessä vankivaunussa, joka liikkuu jossakin Euroopan ja Aasian rajoilla. Hän kuvailee Venäjää, jota hän rakastaa, mutta joka on jäänyt aasialaiseksi raakalaisvallaksi, vertailee sitä Euroopan sivistysmaihin, aavistelee synnyinmaansa katkeraa kohtaloa, jollei kansa itse nouse ja tartu ohjaksiin. Hänellä on luja usko oikeuden voittoon, hän luottaa Venäjän sorrettuun, mutta voimakkaaseen kansaan. Kaikki kuuntelevat ääneti, sotilaatkin. Puhe tuntuu heihinkin tekevän syvän vaikutuksen. He näyttävät hetkeksi unohtavan osansa, jota heidän tulee esittää taantumuksen murhenäytelmässä. Mutta pian ne taas ovat entisensä laisia, kun puhuja on lopettanut. Heitä ei yhdellä agitaatiopuheella paranneta.

Tomsk ei ollut ensimmäinen etappivankila, mutta siellä viivyttiin kauemmin kuin muualla. Meitä muutamia joutui vuorokaudeksi rikollisten koppiin, jossa ei ollut tilaa muuta kuin torkkua seisoaltaan. Ympärillä kävi alituinen rähinä ja tappelunnujakka, viimeksimainittu varsinkin ruoka-aikoina. Meidän tulokkaiden ei tarvinnut yrittääkään päästä ateriasta osallisiksi, eikä se ollutkaan missään suhteessa houkutteleva. Siinä kopissa minulta varastettiin paita ja jotakin muuta pientä, vaikka minä koko ajan muistelen seisoneeni tavaroilleni vieressä tai istuneeni niiden päällä. Mutta kopissa olikin ammattivarkaita enemmän kuin tarpeeksi. Pieneen tilaan oli sullottu yhdeksänkuudetta vankia.

Seuraava koppi oli siedettävämpi, vaikka siinäkin asusti viisineljättä miestä. Siellä oli kuitenkin joukko valtiollisia sekä eräitä muita kunnon ihmisiä, mm. eräs hammaslääkäri, joka oli tullut seuraamme Tjumenista ja jota rouvansa muonitti vapaudesta käsin, sekä saksalainen insinööri, joka väitti olevansa Kruppin tehtaiden miehiä, lähetetty aikoinaan Venäjälle sotkemaan sotavarusteita. Hänellä oli palvelijakin, myös Saksan alamaisena karkotettu nuorukainen, joka hoiti insinöörin taloutta. Rahaa sillä miehellä oli, ei ollut mikään ihme, että hän vetäisi ison setelin jostakin vaatteistaan ja lähetti palvelijansa ostoksille vankilan puotiin, jonka hinnoista helposti huomasi, ettei sen tarvinnut pelätä kilpailua.

Siinä kopissa minä tapasin maailman ihmeellisimmän parturin. Partaveistä meille ei annettu. Venäjä oli edelleen pitkän parran maa, ja Pietari Suuren eurooppalaistamisponnistukset parran suhteen olivat juosseet hiekkaan. Halusimme kuitenkin päästä haivenistamme. Joku oli saanut leivän sisään leivottuna kääntöveitsen, jonka pitempi terä jossakin toimessa katkesi. Tämä sanottu parturi oli kuitenkin niin kätevä, että hän lyhyellä terällä siivosi kaikkien meidän naamamme eikä kuitenkaan vedellyt haavoja. Välillä hän hioi "asettaan" seinämuurin ulkonemaan ja sitten taas kihnutteli partaa pois.

Sitten siellä meidän joukossamme oli vanha ukko, joka ei koskaan lähtenyt kävelylle, koska oli vanhuudenheikko ja vaivalloisesti pysyi jaloillaan. Hänet oli kuitenkin karkotettu vakoilusta epäiltynä. Minä tutustuin häneen oikeastaan vasta joulun — meikäläisen joulun — aattona. En ollut tullut aikaisemmin kiinnittäneeksi huomiota häneen, sillä hän pysyi liikkumattomana nurkassaan. Hän sanoi nimekseen Grjenross, ja vasta kotvan kuluttua ymmärsin, että se oli Grönros. Hän oli ilmeisesti alkuaan suomalainen, vaikka hän mainitsi vain äitinsä olleen kotoisin Turusta. Äiti oli puhunut ruotsia, ja sanoi hänkin lapsena sitä solkanneensa. Nyt hän oli unohtanut ruotsin ja paljon muutakin. Hän muisti sentään "min skål, din skål och alla vackra flickors skål", joskin hän äänsi sanat mahdollisimman oudosti. Lisäksi hän kertoi äitinsä usein laulaneen "sjung om studentens lyckliga dar" ja "spinn, spinn, dotter min". Grönros ei osannut muuta kuin venättä, tulkin avulla siinä puhuttiin, mutta me kaksi luterilaista vietimme hiljentyneinä yhteistä jouluaattoa kaukaisessa vankilassa, ilman kuusta ja kynttilöitä, ilman joululauluja, mutta kuitenkin oikeassa tunnelmassa. Ukolla ei ollut mitään muistettavaa, minulla sitä enemmän.

Ja vihdoin, kun keskustelu oli lakannut, yksinäinen Suomen mies lojui kovalla puulavitsallaan muistellen synnyinmaataan, joka oli jäänyt yöhön ja pimeään. Miehellä oli edessään tuntematon kohtalo, ja samanlainen odotti hänen kotimaataan. Mutta mies tunsi kestävänsä ja oli varma, että isänmaa kestää myöskin. Olihan se niin monta kertaa ennenkin selviytynyt kovistakin kohtalon iskuista.

Ensimmäinen jouluaatto vierailla veräjillä! Mistäpä osasi aavistaa, että oli vielä kaksi edessä.

Sattui Tomskin vankilassa toinenkin joulunvietto, vaikka muutamia päiviä myöhästyneenä.

Kävelyaikana vankilan pihalla tapasi monenlaista väkeä. Kerran siellä käveli minulle outo mies, ensimmäistä kertaa kanssani pihalle sattunut. Hän asteli upeassa supsiiniturkissa ja poltteli hyvältä tuoksahtavaa sikaria. Hän riensi meidän luoksemme, saksalaisen insinöörin, erään liettualaisen ja minun, ja esitti itsensä: lääkäri sejase, asuu samassa talossa, yksinäisessä huoneessa, ikkuna kadulle päin, näköala puistoon, Vai niin, oliko tässä talossa sellaisiakin asuntoja? Oli oikein. Hän oli valtiollinen, Siperiassa toimiva lääkäri ja hänellä oli vuoden tuomio, josta oli istunut jo toisen puolen. Hänelle oli annettu jokin vankilan palveluskunnalle tarkoitettu huone, jossa kyllä oli kalterit ikkunoissa, mutta hyvin harvat. Ne olivat siinä vain ulkopuolisen hyökkäyksen varalta, ei sisäisen. Hänellä oli siellä ehkä vähän hauskempaa kuin meillä tämän talon asukkailla yleensä. "Katsokaahan, hyvät herrat, järjestelykysymys." Ja hänenhän oli vietettävä täällä kokonainen vuosi, kun taas useimmat tulivat ja menivät.

"Te olette siis se suomalainen?" hän kysyi minulta.

"Olen niinkin, mutta mistä te tiedätte?"

"Tottahan minun täytyy tietää. Minulle tuodaan jo aikaisin aamulla paikkakunnan lehdet, ja teistä on ollut niissä parikin uutista."

Niin oli todellakin ollut. Olin minäkin ne nähnyt, sillä saksalainen hankki sanomalehtiä meidänkin koppiimme. Ensimmäisessä uutisessa sanottiin minun saapuneen Pietariin, vaikka olin majaillut jo kokonaisen viikon Tomskissa. Jonkin päivän perästä samat lehdet tiesivät minun tulleen Tomskiin. Uutisten väli oli niin lyhyt, että minun olisi pitänyt matkustaa lentokoneella.

Siinä kävellessämme hän yhtäkkiä huomautti, että eikös teillä luterilaisilla ole nyt joulu. Minun kuitenkin oli pakko todeta, että se oli jo mennyt ohi.

"Ei se mitään, me vietämme nyt teidän jouluanne ja vaikkapa jo varoiksi meidänkin, sillä kuka tietää, saanko silloin, muita vieraita kuin tyhmän vankilanpäällikön vielä typerämpine apulaisineen. Minä lähetän illalla noutamaan. Tulkaa te kaikki kolme."

Lyhyt kävelyaika päättyi, lääkäri toivotti tervetuloa sitten illalla.

Jäimme vähän ihmeisiimme. Mikähän tuo oli miehiään? Puhuiko vain pötyä ja piti pientä hauskaa meidän kustannuksellamme? Vai olisiko häntä uskottava?

Päätimme uskoa. Pänttäsimme päällemme parasta ja puhtainta, mitä meillä oli. Koppitoverini katselivat meitä ihmeissään. Mikä juhla nyt miehillä? Mutta illalla he kauhistuivat, kun vartija tuli meitä hakemaan. Vankilan pihalla oli eräs mies teloitettu vähän ennen meidän tuloamme, ja nyt he luulivat, että meidät viedään suoraan hirsipuuhun. On tietysti käsketty panna parasta päälle, jotta pyövelikin saisi jotakin palkakseen. Pari Israelin lasta ja muhamettilainen rukoilivat, ettei heitä vain sama kolkko kohtalo tavoittaisi.

Vartija johdatti meidät alakertaan erään oven kohdalle ja sanoi, että tämä se on, herrat tekevät hyvin ja astuvat sisään. Me koputimme ja astuimme — jokseenkin hienosti kalustettuun yksityishuoneeseen.

Todellakin tyypillinen herrainhuone ja toisella sivustalla sopivasti eristetty pieni makuukomero. Hillittyä ja hienoa kaikki.

"Kuinka tämä on mahdollista?"

"Hyvät herrat, sanoinhan minä, että järjestelykysymys. Kai te tiedätte, että Pyhässä Venäjänmaassa kaikki on mahdollista. Tämä järjestely vain maksaa. Päällystö ja vartijat tuntevat rahan. Mutta mitäpä näistä, pyydän, istukaa pöytään."

Se oli herkullisesti katettu, se pöytä. Venäläiset osasivat syödä ja olivat vieraanvaraisia. Minä en ollut yli neljään kuukauteen uskaltanut uneksiakaan mistään näin lukullisesta, ja liettualainen, joka oli vain köyhä kirjanpitäjä, sanoi myöhemmin, ettei hän ollut eläessään nähnytkään näin herkullista pöytää. Enkä ehkä monesti minäkään, jos totta puhutaan, ja saksalainen, joka kai oli rikas mies, ei ollut tietysti tarkkuuttaan raskinut sellaista itselleen kustantaa, mutta kauan Venäjällä oleskelleena oli kenties kutsuttuna joutunut sellaisen ääreen.

Ja tämä ihanuus meille nyt tarjottiin Tomskin vankilassa, keskellä maailmansotaa, eikä se ollut muuta kuin erään lääkäri-vangin järjestelykysymys.

Venäjällä oli voimassa keisarin sodan alussa julistama väkijuomien kieltolaki, mutta nähtävästi sillä ei ollut mitään tekemistä Tomskin vankilassa istuvan lääkärin juhlapöydän kanssa.

Viivyimme tässä visiitissä melkoisen myöhään. Isäntä otti välillä seinältä balalaikkansa ja lauloi sen säestyksellä tilaisuuteen sopivia lauluja. Taisi siinä joku meistäkin laulahtaa, sillä ilo kohosi myöhemmin hiukan rohkeammaksi. Sitä ei kuitenkaan millään tavalla ja miltään taholta häiritty.

Kun aamupuoleen palasimme selliimme, laulatti meitä vieläkin. Koppitoverit katselivat ällistyneinä kolmea hirtettyä, jotka olivat niin hyvällä tuulella.

Sitten jatkui taas tavallinen koppielämä.

Siperian sydämessä

Kaksi viikkoa kesti vierailu Tomskin vankilassa, ja sitten — sattui juuri olemaan meikäläinen uudenvuodenaatto — tämä ihanuus jätettiin. Sinne jäi tavallinen aamunäky: rivi miehiä paita kourassa tarkkoina kuin aarteen etsijät, ja aina vähän ajan perästä nipsaus kynsien välissä. Joka-aamuinen syöpäläisjahti. Sinne jäivät leivästä muovaillut sakkinappulat — ja jäi sinne pelaajiakin, sillä vain yksikolmatta miestä meitä lähti kauemmaksi Tomskin lääniin.

Oli alkanut hevoskyyti, siis raitista ilmaa. Ennen vanhaan, Leo Tolstoin "Ylösnousemuksen" tapahtuma-aikoina, etappi kulki jalkaisin, nyt ajettiin rautatietä niin pitkälle kuin päästiin ja sitten hevosilla. Se tiedettiin, mutta määränpää ilmoitettiin vasta ispravnikan — tavallaan meikäläistä kruununvoutia vastaava virkamies — kansliassa. Sinne marssittiin katua pitkin hajanaisina ryhminä. Ei ollut enää sotilassaattuetta, vain yksi urjadnikka (maalaispoliisi) asteli jossakin kaukana katukäytävällä. Hän tuli olemaan ainoa vartija koko pitkällä hevostaipalella.

Ispravnikan kansliassa meille luettiin pitkät pötkyt ohjesääntöjä ja teroitettiin mieleemme, että tämä herra on meidän korkein päällikkömme niin kauan kuin karkotusta kestää Samalla kirjoitutettiin nimi moniin "bumagoihin" ja kuittautettiin vaatetusrahat 18 rpl. 43 kop., mutta summaa ei annettu kaikille. Mm. minä jäin lehdellä soittamaan, kuten sanotaan. Ispravnikka tarvitsi vaivanpalkkaa, ja tästä oli helppo näpistää. Sitäpaitsi hänellä oli eräs keidas, Kalpasevon kirkonkylä, johon pääsi vain rahalla. Hammaslääkärin rouva oli etukäteen ostanut tämän paikan miehelleen. Se oli vain 150 virstan päässä läänin pääkaupungista, paremmin rakennettu kuin muut paikkakunnat ja kaikin puolin etuisampi.

Ne onnelliset, jotka olivat saaneet vaatetusrahat, kävivät kaupungilta ostamassa lampaan- tai poronturkit, joita silloin sai 12—13 ruplalla, ja näyttivät kovin komeilta heittäytyessään illalla rekeen. Minulla oli ulsterini päällä vain tavallinen vanginhalatti, samoin monella muulla.

Raitista ilmaa oli kaivattu, sitä rupesi nyt olemaan. Kuun valaisemassa jokimaisemassa paukkui neljänkymmenen asteen pakkanen, ja kuuden hevosen jono väikkyi hangella kuin mikäkin aavekaravaani. Aluksi olivat vaatetusrahoillaan "turkkilaisiksi" pukeutuneet naapurit käyneet kateeksi, mutta nyt he värjöttivät kankeina reessä, kun taas me kevyemmin puetut otimme välistä "pikommia" reen perässä ja autoimme siten ruumiimme lämpöä. Sellaista vuoroin juoksemista, vuoroin istumista oli koko taival, noin 550 virstaa, sillä pakkanen pysyi korkealla koko yhdeksän päivän matkustusajan. Keskimäärin kuusikymmentä virstaa oli päivän matka ja sillä vaihdettiin kerran hevosia. Sitten taas yövyttiin, lämmiteltiin kohmettuneita raajoja ja paikkailtiin laastarilapuin pahasti kärsinyttä naamavärkkiä. Lopulta ne naamat olivat kirjavia kuin pakanamaan kartta.

Tie seuraa ensin Ob-joen sivuhaaraa Tomia, sitten itseään jokea tai sen toista haaraa Ketiä. Muutamin paikoin Ob leviää melkoisen laajaksi. Rannat kasvavat pientä lehtimetsää, vain aniharvoin silmä tapaa jokirannoilla havupuita, kuusia tai petäjiä, pienenä pyörtänönä, ja vielä harvemmin sattuu katseen ulottuville setrimetsän, Siperian ylpeyden, tumma varjo. Joskus, aivan kuin sattumalta, tie pujahtaa koivikkoon, ja silloin heti palaa mieleen Suomen jäisenkirskava koivumetsä, jossa tiuku niin iloisesti laulaa. Mutta tämä tunnelma haihtuu pian, sillä tie solahtaa taas jäälle, vaivaiskoivikkoon tai laihaan lepikkoon.

Usein tuskin erottaakaan, milloin tie seuraa jäätä, milloin maata, niin suuri on yhtäläisyys. Rantapenger vain on korkeampi ja ilmaisee kohoutumisen maastoon. Muuten ei katse kertaakaan kohtaa mäkeä tai kukkulaa, vaan koko maasto on tasaista, latteaa. Ja Jäämereltä lähtevä pohjatuuli kirmaa joenuomaa kiidättäen keveää lunta ja pistäen kuin ampiainen.

Päämäärämme oli Iljinon kylä, ja yhdeksän vuorokauden matkan jälkeen saavuimme sinne. Aikaisempi etappikin oli majoitettu sinne, joten siellä tavattiin tuttavia. Siis vihdoinkin lepoa! Tunsin olevani sen tarpeessa pitkän, kohmettavan hevoskyydin ja vankiloiden jälkeen.

Lepoa ei kuitenkaan ihan vielä suotu, sillä seuraavana päivänä tuli poliisi ilmoittamaan, että minut oli erehdyksessä tuotu tänne ja että tällä tavalla harhautunut kolli oli palautettava Narymiin. Tällaisia erehdyksiä sattui tuhkatiheään, pahempiakin, mutta niistä jokin esimerkki tuonnempana. Olisin niin mielelläni jäänyt Iljinoon entisten koppituttavien seuraan, mutta eihän sitä tietysti sallittu. Ei muuta kuin rekeen taas, hirmupakkaseen. Kyytimies peitteli urjadnikan ja minut vällyjen ja monien vanginhalattien alle reen pohjalle, ja siellä maaten me matkasimme yli viidenkymmenen asteen pakkasessa kolmekymmentä virstaa nopeasti, sillä vartija, joka koko taipalen oli ajellut kolmivaljakolla, oli mukana ja kyytikin sitä mukaa.

Myöhemmin sain kuulla, että karkotuspaikan vaihdos oli tullut ispravnikalta postitse, ja se oli merkitty saattajan kirjoihin jossakin, mutta hän ei ollut sitä hoksannut. Mikä lienee aiheuttanut tämän muutoksen? Olinko niin vaarallinen, että piti asustaa pristavin välittömän katsannan alaisuudessa vai oliko se jonkinlainen helpotus?

Pristavi, Walter nimeltään, sivistykseltään epämääräinen, sotilasarvoltaan nuorempi aliupseeri, lainaa minulle viisi ruplaa ja lähettää vartijan mukana karkotetut Kardasevin luo. Hän on jonkinlainen karkotettujen vanhin, ja pristavi arvelee hänen voivan sijoittaa minut johonkin asumaan. Sanoma leviää minun tulostani valtiollisten keskuuteen, ja jo samana iltana tutustun useimpiin heistä. Siinä on taas kansalaisuuksien ja kielten sekoitus, saksaa taitavia on joukossa, ja joku osaa ranskaakin. Minut ottaa hoitoonsa Leonid Petrovits Serebrjakov, iloinen vekkuli, joka vakuuttaa, että kahden — vai oliko kolmen — viikon perästä puhumme venättä kuin vettä. Sivumennen sanoen: ennustus toteutuu, mutta vain osittain, sillä puhelu käy sittenkin vasta käsien — ja osaksi jalkojenkin — avulla. Mutta kun asuintoverini puhuu vain venäjää, on pakosta opittava. Juhana Pietari Tirkkosen alkuopetus alkaa vähitellen kantaa hedelmää.

Asumme yläkerrassa verraten isossa huoneessa, josta laudoilla on aidattu toinen "kamorkka", asukkaanaan nuori juutalainen, Mönjäksi (Mooses) sanottu, valtiollinen hänkin. Tämä on niitä parempia taloja, kun on näet yläkertakin. Alakerta on tyypillistä siperialaista tyyliä: ihmisasuntoja ja navetta vierekkäin. Vähän matkan päässä on hevosten tyyssija, riu'uilla aidattu katettu alue, katon päällä heinäpielekset. Hevoset kulkevat päivin ja öin, milloin tarvetta tuntevat, vakinaisesti auki pidetyllä avannolla juomassa. Talvella hevoset paarustavat mahaansa myöten kinoksessa, sillä riu'ut eivät voi estää lunta tupruamasta aitaukseen. Lehmiäkin on navetassa, mutta ne eivät lypsä. Ne ovat poikineet joskus kesällä laitumella ollessaan, ja vasikat ovat imeneet ne ehtymään. Lihan vuoksi kai niitä pidetäänkin ja elätetään pelkillä kuivilla heinillä. Jostakin sentään saadaan uunissa paistettua maitoa, siellä hoidetaan lehmiä paremmin. Samanlaista uunivoita myydään myöskin. Oikeata voita tulee talvella kauppoihin, paikkakunnalliset sitä eivät osaa valmistaa.

Narym on oikein kaupunki. Kaupungin oikeudet lienee sille annettu joskus siinä toivossa, että siitä paisuisi Pohjois-Siperian kaupan keskus. Mitään sellaista siitä ei ollut tullut, eikä Siperian pohjoisosasta ollut saatavissakaan muuta kuin taljoja ja kalaa. Metsästyskin oli jokseenkin lamassa, sillä alkuasukkaille tarkoitetut ammusvarat oli pristavin apulainen myynyt omaan laskuunsa, ja sitten sodan aikana ei enää uusia sellaisia ollut annettu. Kalaa näiltä mailta sentään saatiin varsinkin talven aikana, jolloin sitä suorastaan ammennettiin syväyksistä, joihin kalat kokoontuivat, kun Ob-joki tavallisesti jäätyi pohjaa myöten.

Jonkinlainen kaupunginhallinto Narymissa sentään oli, vaikka sillä ei ollut sanottavasti tehtävää. Käräjiä kävi pitämässä rauhantuomari jostakin kauempaa. Muuten Narymin asemakaava on samanlainen kuin siperialaisten kylien ylimalkaan: melkein suoraan etelästä pohjoiseen käy kaksi uraa, jotka ovat kaupungin valtaväylät Karkotetut ovat antaneet niille kuvaavat nimitykset: Suuri hevosenkakarakatu ja Pieni hevosenkakarakatu. Nimet ovat varsin sattuvia, sillä katujen pääasiallisina kansoittajina ovat hevoset, lehmät ja koirat, joita viimeksimainittuja siperialainen talonpoika erityisesti rakastaa. Kirjoitin kerran Narymista eräälle tuttavalleni, että Narymissa on 1.000 ihmistä, 2 000 hevosta, sama määrä lehmiä ja 500 koiraa. Pitänee suurin piirtein paikkansa, joskin ihmisten lukumäärä oli vahvasti pienenemässä. Paikkakuntalaiset kertoivat, että Narym joskus oli ollut isompi, mutta joen tulvat olivat vieneet osan taloja itäiseltä rannalta, missä uoma oli laajempi. Saattoi olla totta, sillä silloinkin näytti siltä, että mainitun rannan äärimmäiset talot olivat lähellä sortumistaan.

Kaupungissa oli sairaala ja sen johtajana kätilö ja universaalilääkkeenä jodi. Sitä käytettiin sekä sisällisesti että ulkonaisesti. Nimellisesti siellä toimi joku vanha lääkäri, mutta hän oli aina matkoilla. Onneton, ken sairaalaan joutui, sillä se oli niin ahdas, että tarttuvia tauteja sairastavat ja muut potilaat makasivat sekaisin. Lisäksi loikoi öisin lattialla potilaiden omaisia, jotka olivat tekemässä sairaanhoitajan virkaa, sellaista kun ei talon puolesta kustannettu.

Narymissa toimi myöskin posti hoitamassa yhteyttä suureen maailmaan. Talvisin posti tuli kerran viikossa, mikäli ei lumiesteiden takia sattunut myöhästymään, mutta kesällä se kulki laivoilla, ja ne tulivat milloin sattui, usein vasta kahdenkin viikon kuluttua. Keväisin ja kesäisin kelirikon aikana Narym oli täydellisesti eristettynä muusta maailmasta parikin kuukautta. Olihan siellä jonkin aikaa toiminut sähkösanomalaitoskin postikonttorin yhteydessä, mutta sekin vaikeni aina kelirikon ajaksi. Pylväät oli näet pystytetty syksyllä routaiseen maahan, ja joka kevät ja syksy ne romahtivat kumoon. Niiden uudelleen pystyttäminen pitkällä linjalla vei kotvan aikaa vielä kelirikon jälkeenkin.

Postin jakelu oli vähän sellaista ja tällaista. Postikonttorin piti olla auki määräaikana, mutta siitä ei välitetty. Kerran hermostuneet odottajat ryhtyivät kolkuttelemaan ovea, kun määräaika liukui ohitse. Vasta puolen tunnin kuluttua ovi aukeni, ja silloin sukeutui sananvaihtoa, muuten hyvin tavallista, postimestarin kanssa. Paikalle kutsuttu pristavin apulainen laati pöytäkirjan, jonka piti todentaa postimestarin omavaltainen menettely. Seuraus oli kuitenkin hämmästyttävä: kolme karkotettua lähetettiin jonkin ajan kuluttua Tomskiin suorittamaan kuvernöörin tuomitsemaa kolmen kuukauden vankeusrangaistusta "meluamisesta postikonttorissa".

Mistä oli keksitty juuri nuo kolme syntipukkia? Oliko ehkä heitetty arpaa?

Kun asiasta tuli tieto, menivät kaikki Narymissa silloin oleskelevat seitsemisenkymmentä valtiollista karkotettua pristavin luo ja vaativat kirjoitettavaksi pöytäkirjan, jossa kaikki ilmoittautuivat yhtä syyllisiksi, koska "melunut" todellakin oli koko odottanut joukko. Vaatimus täytettiin ja pöytäkirja allekirjoitettiin, mutta kehenkään sen allekirjoittajista ei kajottu.

Siperia on laaja maa. Sen yhteen kuvernementtiin, Tomskiin, mahtuu tundraa ja eteläosassa jotakin Sveitsin luonnon tapaista. Narym on talven maata, kirpeän ja oikukkaan talven, joka on pitkä ja masentava. Eihän siellä viljeltykään muuta kuin perunaa, ja sekin jäi pieneksi naperoksi lyhyen kasvuajan vuoksi.

Hämeenlinnan lääninvankilan johtaja oli kehunut Siperian kevättä kauniiksi. Varmaankin se on kaunis esimerkiksi Kusnetskissa, Tomskin läänin eteläisessä seudussa, mutta Narym petti odotukset. Tosin jäänlähtö Ob-joesta on varsin valtava. Äärettömällä voimalla murtaa tulviva joki kahleensa ja vyöryttää suunnattomia jäävuortaan kohti Jäämerta. Se näky on mahtava, mutta sittenkin siitä puuttuu jotakin. Ei ole Ob-joessa koskia, eikä ole sen rannoilla sellaisen väkevän keväisen heräämisen voimaa, joka antaisi tuolle purkautumiselle eloisan kehyksen.

Eikä siellä ole sitä iloa ilmassa kuin meillä Suomessa, ei kuulu tuhatäänien helkettä, ei pikku siipien elämäntäyteistä suhinaa, ei sellaista surinaa kasvavassa ruohossa. Narymin kevät on lauluton ja eloton. Meillä Suomessa puhkeaa lehti puuhun kuin oman väkevyytensä pakosta, mutta Narymissa haluttomasti ja aivan kuin empien syntymisensä oikeutusta. Eikä ole Narymin kedoilla väriloistoa, ei tuoksujen runsautta. Kevät ei niille kukkia lahjoita, vaan jättää ne kalpeiksi ja aivan kuin kalpeuttansa kainostelemaan.

Sitten seuraa ankara tulva, joka pariksi kuukaudeksi peittää alavat paikat — ja sellaisia siellä ovat melkein kaikki — monien virstojen laajuudella. Kylien väestö soutaa veneellä lähimpään naapuriinkin, laitumelle lasketut elukat pakenevat kaukaisemmille kuiville keitaille, elämä on ikävää ja uneliasta. Juuri niukkaan lehteensä päässeet puut seisovat syvässä vedessä, ja veden alla lepääviä aroja soutavat suuret sorsaparvet.

Menee ohitse tämä ikävä aika ja saapuu varsinainen kesä, yhtä kukaton ja lauluton kuin kevätkin, lisäksi tavallisesti kuuma ja tautinen. Kärpäsiä vain on pilvenä, sillä kujaset ovat lannan peitossa ja samalla aineella on vuorattu asuntojen kivijalat talvisen kylmän varalta. Moskiitot ja sääsket pureksivat kasvosi tuntemattomiksi. Arolla kasvaa miehen korkuinen ruoho, aurinko kiertää tulisena rataansa, ja ilmaan laskeutuu kuumuuden sinervä sauhu. Mutta jos tuuli kääntyy pohjoiseen, iskee sieltä pian hyytävä kylmyys, se tulee Jäämereltä esteettä, kun ei ole mitään mäkeä tai kumpuilevaa maastoa vastassa, tasankoa vain.

Hiljalleen painuu iloton suvi syksyyn, melkein kuin huomaamatta varisee lehti puusta, ja kohta seisovat vaivaiskoivujen paljaat rungot aivan kuin hautaristit suven haudalla, suven, jota oikeastaan ei ollutkaan. Jo syyskuun lopulla tai lokakuun alkupäivinä tulee arojen yli valkea peite, joka ei enää lähde. Karja palaa laitumelta välistä vatsaansa myöten lumessa, alkaakseen kiertokulkunsa kujasilla joelle ja sieltä takaisin. On taas tullut Narymin kolkko talvi, luminen ja kylmä.

Jo heti ensi päivinä Narymiin asetuttuani kirjoittelin Suomeen kirjeitä ja kortteja. Niitä joutui ilmeisesti hukkaan, mutta yksi kortti tuli perille faktori Lauri Jyrkänteelle, joka oli luonani kesälomaansa viettämässä silloin, kun minä jouduin kiikkiin. Hän oli antanut sen jollekin lehdelle, ja sitten se kierteli useimmat Suomen sanomalehdet. Olin siihen kirjoittanut venäjänkielisen osoitteen, ja lehdet painattivat sen samanlaisena.

Tällä kortilla oli valtava vaikutus. Postia alkoi tulla kantamuksittain. Tuli sanomalehtiä, kaikenlaisia julkaisuja ja kirjeitä tutuilta ja tuntemattomilta. Joku pyysi jonkun Siperiassa tavattavan linnun munia, mutta enimmäkseen kirjoitettiin rohkaisevia sanoja. Suomen kansan kaamea käsitys Siperiasta esiintyi jälleen. Tuntemattomat naiset kyselivät matkareittiä ja tarjoutuivat hoitamaan maanpakolaista, kaksikin neitosta olisi lähtenyt yhtä matkaa. Kaikilla tuskin oli käsitystä matkan pituudesta. Minä koetin uskollisesti vastailla ja selittää, ettei täällä ole mitään hätää, asutaan kuin hotellissa ikään, kaikki mukavuudet ovat käden ulottuvilla ja voidaan hyvin; tämä on kuin lepoa. Kesälomalle voisi lähteä, mutta kun tie on pitkä, ei ennättäisi oikein perillekään, kun jo olisi lähtö takaisin. Kirjeenvaihtajat rauhoittuivat, ja lopulta jäi vain muutamia uskollisia.

Sanomalehdet sentään saapuivat jatkuvasti. Kelirikkojen jälkeen vanha postiljooni, joka yleensä ei koskaan kantanut postia, hilasi syksyllä kelkkakuorman ja keväällä kantamuksen lehtiä ja tukun kirjeitäkin "natsajun"-toivossa. Tietysti hän sai "määrärahansa", teelasinsa ja suuret kiitokset. Molemmin puolin oltiin tyytyväisiä.

Muistan kerran kelirikon jälkeistä sanomalehtisatoa päällisin puolin silmäillessäni lukeneeni uutisen: "Syyte toimittaja Välisalmea vastaan sotasalaisuuksien julkaisemisesta, hovioikeus jättänyt asian sillensä." Uutisesta kävi selville, että painoylihallitus oli todellakin kehoittanut nostamaan syytteen minua vastaan mainitusta "rikoksesta". Turun hovioikeuden kanneviskaali, kunnon ukko Schybergson oli katsonut, ettei ole syytä nostaa kannetta, ja hovioikeus oli jättänyt asian sillensä. "Sotasalaisuus" oli ollut lehdessä kesäkuun loppupäivinä, siis paljon ennen sotaa.

Tässä siis vielä yksi puntti rikosluettelooni. Kuvittelin, että painoylihallitus valittaa senaattiin, joka on valmis tuomitsemaan jokaisen. Kun minä joskus sotatilan loputtua palaan Suomeen, tarttuu poliisi käsivarteen ja ilmoittaa: täällä olisi vielä vähän kuitattavaa, ja vie minut samaan paikkaan, josta olin lähtenytkin, Hämeenlinnan lääninvankilaan. Asiat kiertyivät kuitenkin vähän toisin päin, ja se mahdollinen rangaistus jäi kärsimättä.

Pietarilaisessa Krestyn vankilassa istui minun Narymiin saapuessani viisi yhdenvertaisuuslain rikkojaa: kruununvouti O. Cajander, hovioikeudenneuvos Uno Gadd, vt. pormestari Herman Henriksson, lakitieteen ylioppilas Lauri Kämäri ja silloinen toimittaja, nykyinen Suomi-yhtiön kamreeri Pertti Paimio.

Kolme viimeksimainittua oli Hämeenlinnan maistraatin "toinen painos" Krestyssä. Pormestari Idestam sanoi kerran meille hämeenlinnalaisille lehtimiehille, että te kyllä kirjoitatte aina yhdenvertaisuuslain vastustamisesta, mutta oletteko valmiit tulemaan maistraatin jäseniksi silloin, kun yhdenvertaisuusjuttu uhkaa. Me vastasimme myöntäen. Kämäri joutui erään sairaalloisen toimittajan sijaiskärsijänä ja Paimio omaa lupaustaan lunastamaan.

Tiesin kyllä, että hämeenlinnalaiset tuttavani olivat saaneet tuomion, mutta en ollut selvillä, olivatko he jo istumassa, kunnes odottamatta sain Pertti Paimiolta kirjeen karkotuspaikkaani. Hän oli myös nähnyt osoitteeni Krestyyn saamistaan suomalaisista sanomalehdistä ja muisti veljeään vieraalla maalla. Siitä kehittyi kirjeenvaihto, jota kesti koko minun karkotukseni ajan. Paimio pääsi vankilasta keväällä 1915 ja muutti jo kesällä Helsinkiin Suomi-yhtiön palvelukseen, mutta kirjeet kulkivat välillämme ihan siihen saakka, kuin minäkin palasin kotimaahan.

Paimio tiesi paljon kotikaupungin uutisia, vaimonsa kun kävi häntä usein katsomassa ja sen lisäksi kirkkoherra Wirén, vankilan suomalainen pappi, kuljetti Krestyn koppeihin tietoja yleisluontoisemmistakin asioista. Paimio taas osasi välittää uutiset, jotka välimatkan pituuden ja postin hitauden vuoksi eivät aina tulleet järin tuoreina perille, minulle sellaisessa muodossa, että sensuuri ei niitä ymmärtänyt. Sain Krestystä kaikkien viiden yhteisessä istunnossa allekirjoitettujakin kirjeitä. Ne luonnollisesti piristivät.

Hauskin ilmiö krestyläisten elämässä oli juuri tämän "vuosikerran" perustama kerho, jonka säännöt, Paimion laatimat, ja eräitä vaiheita liitän tähän:

"KRESTYN SUOMALAISTEN ROSVOKERHO."

1 §.

Kerhon aatteellisena tarkoituksena on "valtakunnan arvon kohottaminen", käytännöllisenä pyrkimyksenä vankilan sääntöjen kiertäminen keskinäisen yhteistoiminnan avulla.

2 §.

Kerhon aktiiviseksi jäseneksi pääsee jokainen "yhdenvertaisuuslain vastustamisesta" tuomittu Suomen kansalainen, riippumatta siitä, onko hän tuomittu menettämään oikeutensa olla valtion tahi kunnan palveluksessa vai ei.

Kerhon passiivisia jäseniä ovat ne, jotka jo ovat vankeusrangaistuksensa suorittaneet.

Kerhon kunniajäseneksi voidaan kutsua myöskin sen ulkopuolella olevia henkilöitä, jotka huomattavalla tavalla ovat kerhon tarkoitusperiä tukeneet ja edistäneet.

3 §.

Kerho kokoontuu mahdollisimman usein, milloin ja missä olosuhteet sen suinkin sallivat, noudattaen kokouksessaan raittiutta ja hyviä tapoja. Kaikki asiat ratkaistaan huutoäänestyksellä ja yksinkertaisella äänten enemmistöllä.

4 §.

Kerhon ainoana virkailijana on ikäpresidentti, vanhin aktiivinen jäsen, jonka lähimpänä tehtävänä on valvoa, että sääntöjä noudatetaan.

5 §.

Vankilan henkilökunnan lahjominen on sallittu milloin se edistää kerhon tarkoitusperiä. Kuitenkin, milloin lahjuksen raha-arvo on suurempi kuin yksi (1) rupla, on siitä ennakolta tehtävä ilmoitus yleiselle kokoukselle, sillä kenelläkään kerhon jäsenellä ei ole oikeutta hankkia itselleen erikoisetuja toisten tietämättä.

6 §.

Jäsen, joka julkisella toimenpiteellä osoittaa katuvansa "rikostaan", esiintyy yleistä pahennusta herättävällä tavalla tai toimii näiden sääntöjen vastaisesti, voidaan joko määräajaksi tai ainaiseksi erottaa kerhon jäsenyydestä.

7 §.

Kerhon toiminta lakkaa silloin, kun yhdenvertaisuuslaki on kumottu tai sen viimeiset vastustajat ovat vapautuneet Krestystä.

Sellaiset olivat "rosvokerhon" säännöt. Miksi kerholle tuollainen nimi? Ensimmäisenä yhdenvertaisuuslain vastustajana Krestyyn tullut hovioikeudenneuvos Nordgren, jolta venäjäksi tiedusteltiin, mistä rikoksesta hänet oli tuomittu, oli huitaissut kädellään liikkeen, mikä merkitsi: löin puukolla. Tästä venäläiset vankilatoverit antoivat hänelle lempinimen "finskij rasboinik" (suomalainen rosvo).

"Novoje Vremja" oli joskus kirjoittanut, että kaikki yhdenvertaisuuslain vastustajat Suomessa on saatettava rangaistukseen, jotta valtakunnan arvo kohoaisi. Siitä sai määrittelynsä kerhon sääntöjen ensimmäisessä pykälässä mainittu "aatteellinen tarkoitus".

Heti aluksi päätettiin kutsua kerhon kunniajäseneksi suomalaisten vankien sielunhoitaja, kirkkoherra Edvin Wirén, joka erinomaisen uhrautuvasti ja sääntöjen hengen mukaisesti oli huolehtinut vankien mielialan virkeydestä ja avustamisesta sekä harvinaisella humaanisuudellaan saavuttanut kaikkien kunnioituksen ja ihailun. Lisäksi hän omien sanojensa mukaan oli tavallaan yhdenvertaisuuslain "uhri", koskapa hän oli tutustunut Krestyssä isäänsä tervehtimässä käyneeseen kruununvouti B. Lagercrantzin tyttäreen, josta sitten tuli hänen vaimonsa. Toisilla vain oli määräaikainen tuomio, hän sen sijaan sai elinkautisen.

Kun kirkkoherra Wirén nimipäivänään saapui vankeja tervehtimään, piti ikäpresidentti kruununvouti O. Cajander hänelle puheen, ojentaen sen jälkeen pyydetylle kunniajäsenelle kutsumakirjeen, johon liittyivät myös kerhon säännöt. Kirkkoherraa kai aluksi hieman ihmetytti kerhon nimi, jonka kuullessaan hän toisella suupielellään lievästi hymähti. Vastauspuheessaan hän lausui tähän tapaan: On ihmeellistä, että ensimmäinen yhdistys, joka kutsuu minut, pappismiehen, kunniajäsenekseen, on rosvokerho. Siitä huolimatta pidän kutsuanne suurena kunniana ja otan sen mielihyvin vastaan.

Myöhemmin kutsuttiin toiseksi kunniajäseneksi varatuomari Antti Hackzell, jolla niin ikään oli suuret ansiot vankien olojen helpottamiseksi.

Konrad Lehtimäki lähetti minulle kerran kaksi kirjaansa: "Syvyydestä" ja "Kuolema". Hän oli kirjoittanut mukaan ystävällisen kirjeen, jossa mainitsi lähettäneensä nämä teoksensa minulle "hauskuudeksi". Olisiko miehessä pilkahtanut huumorintajua vai oliko tämä ironiaa? Lehtimäen kirjat eivät yleensä olleet "hauskuudella" valloittavia, ja varsinkin, nämä teokset sisälsivät kauhunkuvia, joita lukiessa hiukset nousivat pystyyn, henkeä salpasi ja yöuni oli mennyttä. Tietysti minä olin kiitollinen ystävälleni ja veljelleni ja taisinpa kiittääkin häntä sydämellisesti — hauskuudesta.

Paljon valoisampi ja todella hauska tuttavuus oli Edvin Sederholmin lähettämä F.E. Sillanpään esikoinen "Elämä ja aurinko", nimenomaan niissä oloissa, sillä siellä oli aikaa nauttia Sillanpään taiteesta, josta jo silloin leijonan kynnet paljastuivat.

Johtaja Sederholm teki paljon hyväkseni, järjestäen minun ja osaksi perheenikin avustustoimintaa. Näin teki mies, jota en ole tavannut henkilökohtaisesti ennen karkotusta enkä sen jälkeen. Kirjeessä lienen häntä kiittänyt, mutta enemmän kiitollisuutta hän olisi ansainnut.

Erikoisesti muistan johtaja Sederholmin joulukirjeen 1915. Se oli suurenmoisen liikuttava. Käänsin sen joukolle venäläisiä valtiollisia, ja he, nuo monissa vaiheissa karaistuneet miehet, itkivät kuin lapset. Siinä kirjeessä kerrottiin jotakin Suomen yhteiskohtalosta, joka kiinnosti suuresti venäläisiä vallankumoustaistelijoita — useimpia heistä, sillä joukossa oli joku ylimielinen imperialistikin, joka ajatteli isovenäläisesti, jollei nyt juuri mustasotnialaisesti.

Suomalaisia lehtiäkin minun piti toisinaan kääntää venäläisille, koska niissä oli sattumalta jonkin verran enemmän tietoja kuin heidän omissa sanomissaan. Esimerkiksi eräs Miljukovin puhe duumassa, jossa käsiteltiin mm. Suomen oikeuksia, julkaistiin meikäläisissä lehdissä tarkemmin kuin venäläisissä ja käännettiin sanasta sanaan.

V. 1915 syyskesällä, jolloin karkotettujen tulva oli valtavin, asui

Narymin alueella yli 3 000 karkotettua, seuraavien kansallisuuksien edustajia: isovenäläisiä, ukrainalaisia, suomalaisia, virolaisia, lättiläisiä, liettualaisia, tataareja, turkkilaisia, saksalaisia, useampia Itävalta-Unkarin kansallisuuksia, juutalaisia, puolalaisia, italialaisia, kiinalaisia, japanilaisia, mustalaisia, armenialaisia, gruusialaisia, romanialaisia, kreikkalaisia, amerikkalaisia ja serbejä. Mahdollisesti vielä muitakin, joiden kanssa en sattunut kosketuksiin. Näistä oli ainoastaan pieni osa valtiollisia.

Venäjällä saattoi joutua karkotetuksi oikeusistuimen tuomionkin perusteella, mutta sellaisia ei lähetetty Narymin alueelle. Se oli yksinomaan hallinnollisesti karkotettuja varten. Hallinnollinen karkotus oli ollut järjestelmänä vasta kymmenisen vuotta, P.A. Stolypinin keksimänä. Se kohtasi tavallisimmin niitä, joita ei saatu todistetuksi kiellettyyn puolueeseen kuulumisesta, tai yleensä vain valtiollisesti epäluotettavia.

Sodan aikana sitten ruvettiin myös rikollista ainesta karkottamaan, kun vankilat olivat täynnä ja oikeusistuimilla liian paljon työtä. Tämä keino oli helpoin ja mukavin.

Kaikilla valtiollisilla oli yleensä määräaikainen karkotus, joka vaihteli kahdesta viiteen vuoteen. Monen karkotusmääräys oli kuitenkin vanha, he olivat monet kerrat karanneet ja sitten joutuneet takaisin. Karkaaminen ei tuottanut muuta rangaistusta kuin kolmen kuukauden istumisen Narymin poliisiputkassa, karkotusaikaa ei sen takia jatkettu, ja entinen karkotusaika otettiin huomioon lopputiliä tehtäessä.

Minun aikanani oli Narymissa monta valtiollista karkotettua, joilla oli huomattava ura takanaan. He olivat työskennelleet salaisissa järjestöissä — julkisiahan Venäjällä ei ollutkaan — monia vuosia, istuneet välillä vankiloissa, joutuneet karkotuspaikalle, karanneet ja jälleen ryhtyneet salaiseen järjestötyöhön. Sellaista ikuista kiertokulkua heidän elämänsä oli ollut. Nyt sodan aikana he karkasivat harvemmin, sillä kiinnijoutumisen vaara oli suurempi. Joku vanhempi mies sentään yritti ja onnistuikin. Monta näitä koditonta ja levotonta vaeltajaa on muistissani, mutta mainitsen vain pari heistä, jotka myöhemmin joutuivat varsin huomattaviin asemiin ja joiden elämä oli tyypillistä senaikaista vallankumouksellisen elämää.

Syyskuun alkupuolella, viimeisillä laivakeleillä, astui laivasta Narymin rantaan vartioitu mies. Hän oli pienehkö, pitkäkasvoinen, hoikka, täysitukkainen, tummahko, pujopartainen, jonkin verran loukkoposkinen ja hieman kumarassa kulkeva, Hänellä oli reppu selässään ja yllään matkan vaivoissa pahoin rähjääntynyt vaateparsi, jota karakterisoi tyypillinen venäläinen paita vöineen. Rannalla olevat venäläiset valtiolliset karkotetut tunsivat hänet ja riensivät tervehtimään. Hän oli Aleksei Ivanovits Rykov.

Pian minullekin tehtiin selväksi hänen elämänsä pääpiirteet. Hän oli Leninin työtoveri ja ystävä, bolševikkisuunnan tunnustettuja johtajia. Hän oli istunut vankiloissa ja ollut pakomatkoilla ulkomailla suojelusosaston salaisten asiamiesten varjostamana. Vapaampina aikoina hän oli piilotellut Suomessakin, matkustanut kerran suomalainen ylioppilaslakki päässään ja sanaakaan suomen kieltä taitamattomana urkkijain nenän editse Tukholmaan useiden laivalla olleiden suomalaisten ihmetellessä ylioppilaan vaiteliaisuutta. Hän oli 1903 ottanut osaa Venäjän sosiaalidemokraattien puoluekongressiin Sveitsissä, missä kokous oli hajoitettu, siirtynyt monisataisen osanottajajoukon mukana toiseen vapaaseen maahan, Belgiaan, mutta sieltäkin oli käsketty poistumaan Venäjän tsaarivallan painostuksen vuoksi. Vasta Lontoossa kongressi oli saatu loppuun. Siellä oli tapahtunut puolueen hajaannus bolševikkeihin ja mensevikkeihin (enemmistöläisiin ja vähemmistöläisiin). Rykov jäi bolševikiksi..

Hän ei oikeastaan ollut mikään poliittinen teoreetikko. Hän ei ollut kirjoitellut muuta kuin sanomalehtiartikkeleja, vähän niitäkin. Mutta hän oli käytännön mies, organisaattori.

Viimeksi Rykov oli paennut Narymista edellisenä syksynä. Vajaan vuoden hän oli ehtinyt toimia vapaudessa, etupäässä Moskovassa. Kaikki oli käynyt hyvin, hän oli toiminut maanalaisissa järjestöissä ja kaivanut perustusta tsarismin alta, mutta sitten oli sattunut tapaus, joka johti hänet kiinni. Suudelma oli hänet kavaltanut — ei mikään Juudaksen suudelma, vaan ystävän. Puistossa oli tullut vastaan vanha ystävä, iloinen jälleennäkeminen pitkästä aikaa vei veikot sylitysten ja tavanmukainen venäläinen tervehdyssuudelma vaihdettiin. Jälleennäkemisen riemu loppui kuitenkin lyhyeen, sillä samassa tarrasi molempiin ohranan koura. Ystävä oli näet varjostettu vallankumouksellinen, ja ohrana halusi nyt selvittää myös Rykovin henkilöllisyyden. Se selvisikin pian, sillä oli parasta ilmoittaa oikea nimensä välttääkseen pitkää vankeutta ja kuulusteluja. Sitten hänet passitettiin takaisin "kotipaikalleen" jatkamaan karkotusta.

Narymissa oli ensimmäiseksi asetuttava poliisiputkaan kuittaamaan kolmen kuukauden rangaistus karkaamisesta. Se oli helppo tehtävä, sillä sikäläinen poliisivankila oli ihanteellinen paikka ainakin valtiollisille. Mitään mukavuuksia siinä ei ollut, mutta vieraita sai käydä miten paljon tahansa. Samoin istuja pääsi kyläilemään tuttaviensa luokse lievästi vartioituna tahi ilman vartijaakin, kun päästi tämän lomalle ja pyhästi lupasi saapua sovittuna aikana murjuunsa. Rykov kärsi arestinsa, ja kolmen kuukauden kuluttua hän oli keskellämme itseoikeutettuna johtajana.

Meillä valtiollisilla karkotetuilla oli Narymissa oma järjestömme, joka urhoollisesti taisteli virkavaltaa vastaan ja koetti puolustaa meidän kovin vähäisiä oikeuksiamme. Ja koetimmehan me seurata valtiollisia ja sodan tapahtumia odottaen vallankumouksellista liikehtimistä Venäjällä. Tietomme olivat niukat, mutta jotakin pirahteli sentään, ja vaisto sanoi sitä enemmän. Venäjän armeijan alituiset tappiot ja rappeutuminen olivat ne tekijät, joihin uskomme vallankumoukseen perustui. Me pidimme talvisin kokouksia Narymin taloissa, mutta niistä meidät löydettiin ja "konferenssi" hajoitettiin. Kesäisin soutelimme Ob-joen saariin ja saimme siellä olla rauhassa.

Kuten sanottu, Rykovista tuli itseoikeutettu johtaja. Hänen kantansa pääsi tavallisesti määrääväksi, vaikkei se suinkaan ollut mikään tuliterä vallankumouksellinen. Hän oli rauhallinen ja hermostumaton mies, joka usein hillitsi nuorempia tovereitaan pitkän puoluetyön ja elämänkokemuksen suomalla viisaudella. Minä jouduin enimmäkseen päältäkatsojaksi, sillä, meidän katsomuksemme erosivat varsinkin eräässä kohdassa: Suomen kysymyksessä. Minä olin tietysti Suomen täydellisen itsenäisyyden kannalla, mutta venäläisissä, niin lämpimästi kuin Suomesta usein puhuivatkin, asui kiihkokansallinen henki, ja he olivat sitä mieltä, että entisen kaltainen autonomia oli Suomelle ihan riittävä. Muistaakseni Rykov oli suvaitsevaisempi, hän ilmoitti lyhyesti olevansa kansojen täydellisen itsemääräämisoikeuden kannalla.

Pienissä taisteluissamme virkavallan kanssa Rykov asettui tavallisesti sovittelevalle kannalle, ja silläkin taholla nähtävästi kuunneltiin hänen mielipiteitään. Hän lausui ajatuksensa selvästi ja loogillisesti, mitä lahjaa ei suinkaan ollut lähimainkaan kaikilla vuolassanaisillakaan puhujilla, ja hänen asiallisia puheenvuorojaan oli hauska kuulla, vaikka ne joskus olivat liiankin perusteellisia ja vaikka häntä vaivasi puhevika. Hän änkytti lievästi ja varsinkin k-kirjain teki hänelle pahaa kiusaa.

Lähes vuoden päivät me seurustelimme, ja hän jätti minuun miellyttävän vaikutuksen. Hän oli suorasukainen ja rehti mies, jolla nähtävästi oli käytännöllistä älyä enemmän kuin teoreettista tietoutta. Tämän vuoksi hänestä kai myöhemmin tehtiinkin Korkeimman taloudellisen neuvoston puheenjohtaja. Hän oli rauhan mies eikä pyrkinyt erityisesti esille.

Leninin jälkeen hän oli jonkin aikaa Neuvostoliiton päämiehenä. Hänen valintansa lienee ollut etupäässä kunnianosoitus Leninin vanhaa ystävää kohtaan. Myöhempinä aikoina hänen nimensä näkyi harvemmin pinnalla, vaikka hän toimi korkeilla paikoilla hallintoelimissä. Sitä oudompaa oli sen ilmestyminen trotskilaisuudesta syytettyjen luetteloon. En sattunut havaitsemaan, miten raskas hänen syyllisyytensä oli ja mikä oli hänen lopullinen kohtalonsa.

Leonid Petrovits Serebrjakov oli oikein ammattikarkuri. Viheriänä nuorukaisena hän oli v. 1907 joutunut Narymin alueelle, mutta hän ei siellä viihtynyt, vaan painui varsin pian karkumatkalle. Kahdeksan kertaa hänet oli kyyditty takaisin. Sillä miehellä oli sellainen luonto, ettei hän sanottavasti oloistaan piitannut, pani kaiken leikiksi, heitteli vitsin vitsin perään eikä vahingossakaan osoittanut pahaa tuulta. Kuten aikaisemmin jo olen maininnut, hän oli minun ensimmäinen asuintoverini ja opetti minulle venäjän kielen väkisin. Häntä ei tarvinnut hävetä, sillä hän ei ollut sitä lajia, joka nauraa toisen kommelluksille. Nauraa hän kyllä taisi, mutta hän nauroi muille asioille, toisten sukkeluuksille, oloille ja elämälle yleensä eikä lähimmäisensä kielellisille kankeuksille. Hän osasi käsin, jaloin ja ruumiinliikkein puhumisen taidon niin hyvin, että oli kyennyt matkustelemaan ummikkona ulkomaillakin ja tulemaan toimeen erinomaisesti. Jos häntä esimerkiksi kaupassa ei oikein ymmärretty, niin hän meni itse tiskin taakse ja otti haluamansa tavaran. Joku myyjätär mahdollisesti aluksi pelästyi luullen olevansa tekemisissä pakkoluovuttajan kanssa, mutta miehen hyväntuulisuus käänsi lopulta asian leikiksi. Jos isovenäläisten veressä on 80 prosenttia suomalaista, kuten eräs bolsevistinen historioitsija on vakuuttanut, niin Serebrjakov oli varmasti savolainen, niin helposti häneltä leikki lähti.

Määräaikaisen karkotuksen vihdoinkin yhdeksän vuoden kuluttua suoritettuaan hän vapautui tammikuussa 1916. Vielä aivan viime tingassa hän suunnitteli yhdeksättä karkumatkaansa, mutta luopui kuitenkin siitä ajatuksesta, sillä pitihän toki joskus päästä karkotetun nimestä ja asemasta. Hän ei ollutkaan esiintynyt omalla nimellään muualla kuin karkotuspaikalla.

Karkotetun asemasta hän kyllä pääsi, mutta omalla nimellään hän ei kauan vapaudessa esiintynyt.

Vuoden 1916 syksyllä oleskelin Tomskissa, siirrettynä sinne sairauden vuoksi. Asuin erään matkustajakodin alakerrassa ja tappelin siellä öisin rottien ja päivisin torakoiden kanssa. Eräänä päivänä astui murjuuni parroittunut mies siperialainen turkki yllään. Katsoin häntä aluksi ihmeissäni, mutta kohta levisi tuuhean parran taakse tuttu hyväntahtoinen hymy, ja pienistä silmistä pisti esiin ennen nähty veitikka.

"Leonid Petrovits."

"Ei, vaan Ivan Ivanovits."

"Vai niin..."

Istutaan, tupakoidaan ja juttu lähtee juoksemaan. Leonid Petrovits kertoo tulleensa samasta paikasta huonetta kysymään ja nähneensä taululla tutun nimen. Sanoi ajatelleensa, ettei taida täällä Siperiassa olla muita samannimisiä, ja muuten, eihän kysyvä tieltä eksy.

"Oikean miehen tapasit."

"Niin tapasin. Et ole muuttanut nimeäsi, siitä näen, ettet ole karkumatkalla."

"Mitäpä me suomalaiset sellaisille matkoille. Emme pääse kotimaahamme, ja Venäjä on meistä samanlaista, olimmepa Siperiassa tai jossakin muualla... Milläs matkoilla itse olet?"

"Ruunun reissuilla, veliseni, katsopahan kirjoja."

Hän veti tukun papereita salkustaan. Siinä oli Ivan Ivanovits Pljesunoville annettu passi, kuvernöörin ankara määräys kaikille läänin viranomaisille antaa sanotulle henkilölle hänen pyytämäänsä avustusta, vaatimus talonpojille asettaa kaikkialla hänen käytettäväkseen kolme hevosta, päätöksen kaavoja ym.

"Mikä jehu sinusta on tullut?" kysyin nähdessäni kaiken tuon komeuden.

"Lue tarkemmin, katso tittelikin. Maanmittarin apulainen Ivan Ivanovits Pljesunov."

"Niinpä niin, aivan oikein, sellainen herra. No, osaatko maita mitata?"

Tuttavani oli ennen Narymissa kertonut kaikenlaisista hommista, joita hän oli vaelluksillaan harrastanut, mutta en ollut milloinkaan kuullut hänen maanmittarinkoulutuksestaan.

"Minä osaan kaikkea, sovin ministeriksi ja sepäksi yhtä hyvin — meikäläisen mittakaavan mukaan."

Sepäksi hänet oli alun perin opetettu, mutta nyt hän kertoi, miten hän maita jakaa. Siperia on avara eikä siellä tarvitse niin tuuman päälle ottaa, kunhan sohaisee vähän sinne päin. On sentään toista ajaa kolmivaljakolla ja pelata herraa kuin istua Narymin murjussa mahorkkaa käryyttämässä. Ja hän sopii mainiosti ukkojen kanssa.

Minua rupesi ihmetyttämään: äskeinen vallankumouksellinen karkotettu, jolla ei vapaaksi päästyäänkään ole valtiollista luotettavaisuutta, yhtäkkiä valtion toimessa. Venäjällähän liikkui urkkijoita kaikkialla, miten tämä saattoi olla mahdollista. En malttanut olla kysymättä tätä seikkaa maanmittarilta itseltään.

"Pian se meillä käy. Sattui olemaan tuttu maanmittari, ja hän otti asian järjestääkseen. 'Mikä pannaan nimeksi?' hän kysyi. 'Pannaan vaikka Pljesunov.' 'Hyvä on.' Sama maanmittari vakuutti ammattitaidon, ja asia oli valmis muutamassa päivässä. Virka tuli. Tämä on rajattomien mahdollisuuksien maa, tämä Venäjä."

"Eikö kukaan epäile sinua entiseksi karkotetuksi?"

"Johan nyt. Leonid Petrovits Serebrjakov, valtiollinen karkotettu, on toistaiseksi kuollut, mutta apulaismaanmittari Ivan Ivanovitä Pljesunov elää ja jakaa talonpojille maata. Vahinko vain, että näin kaupunkipaikoissa kohtaa entisiä tovereita. Joku huutaa Mihail Feodorovitsia, toinen Pavel Konstantinovitsia, kolmas Nikolai Stepanovitsia ja neljäs vielä jotakuta muuta. Sitä kun on pitänyt olla niin monena eläessään."

Hetken kuluttua hän lähti siirtolaishallitukseen ja kuvernöörinvirastoon tekemään selvää töistään ja toimistaan.

Sen jälkeen en häntä nähnyt. Hänen nimensä vilahteli joskus sanomalehdissä. Silloin se oli oikea. Neuvostoliitossa hän oli huomattavassa asemassa, mutta sekaantui trotskilaisjuttuun ja joutui teloitettavaksi. Jotakin hyvää hän kai sentään eläessään ehti tehdä.

Näitä kahta vallankumoustaistelijaa ja karkuria halusin vielä muistella. Mutta ehkä on syytä mainita muutamalla sanalla sanomalehtimies Grigori Filippovitš Semeškosta. Hänet oli jokseenkin samaan aikaan kanssani karkotettu Kievistä, missä hän oli ollut erään paikkakunnan lehden aputoimittajana. Hän oli vilkas, kekseliäs, oikea reportteri ja käytti mielellään kotipuolensa Ukrainan murretta. Syntyperältään hän oli kasakka eikä milloinkaan unohtanut liittää mainintaa siitä monilukuisiin viranomaisille lähettämiinsä anomuksiin ja valituksiin. Puoluekannaltaan, jos hänellä ylipäänsä sellainen oli, hän lienee ollut kadetti, koskapa hän avustelikin vapaamielisiä lehtiä. Hän lähetteli kuvauksia karkotettujen elämästä ja oloista puoleentoistakymmeneen sanomalehteen. Milloinkaan hän ei maininnut karkotuksensa syytä, mutta varsinaisesti hän ei ollut vallankumouksellinen. Hänellä oli tietolähteenä pristavi, jonka kanssa hän oli aluksi varsin hyvissä väleissä, mutta myöhemmin välit kylmenivät, jopa suorastaan rikkoutuivat. Semeško kirjoitti "minä syytän"-malliin Tomskin läänin kuvernöörille ja oikeushovin prokuraattorille kirjelmän, jossa hän esitti kihlakunnan ispravnikkaa, Narymin pristavia ja tämän apulaista vastaan hyvin raskauttavia syytöksiä lahjusten ottamisesta, kiristämisestä ym. Kirjelmä sai aikaan tutkimuksen, ja pristavi apulaisineen sai lähdön. Ispravnikka taisi säästyä. Pristavi Walterin näin myöhemmin Tomskissa nuoremman aliupseerin asetakissa.

V. 1916 kevättalvella Semeško, joka oli keski-ikäinen mies ja

valtavin teenjuoja, mitä milloinkaan olen nähnyt, sai vastauksen sisäministerille paljon aikaisemmin lähettämäänsä anomukseen, missä hän pyysi lupaa matkustaa ulkomaille, koska hän kerran oli Venäjällä vaarallinen henkilö. Vastaus oli myöntävä, ja Semeško ryhtyi valmistelemaan matkaa. Pian saapui Tomskin kuvernöörin määräys hänen siirtämisestään Kainskin kihlakuntaan. Semeško ei kuitenkaan halunnut sinne, vaan käytti hyväkseen sisäministerin lupaa ja lähti Japanin kautta Amerikkaan. Sinne hän pääsikin, koska minä sain häneltä sieltä pari korttia, viimeisen palattuani Suomeen.

Minne lienee myöhemmin Semeškon tie johtanut, en tiedä, mutta luulen, ettei hän sopinut Venäjän uuteen järjestelmään. Karkotettujenkin joukossa hän oli omaa luokkaansa, eikä häntä milloinkaan nähty yhteisissä asioissa. Hänen luonaan kyllä käytiin keskustelemassa, mutta hän pysyi mieluimmin kotonaan.

Paitsi valtiollisia, oli Narymin alueella karkotettuna myös rikollista ainesta. Sitä tuli sinne varsinkin sodan aikana, jolloin ei välitetty oikeudenkäynnistä, vaan rikolliset lähetettiin yksinkertaisesti loitommaksi sotatoimien piiristä. Lisäksi siellä oli epämääräistä ainesta, joka oli enemmistönä. Vakoilu oli hyvin tavallinen karkotuksen aihe, vaikka vakoilijoiksi nimetyt oli tavallisesti karkotettu muista syistä. Näitä "vakoilijoita" oli sokeita ja melkein umpikuuroja, oli pikku poikia ja nuoria tyttöjä.

Vakoilijoiksi oli tultu monella tavalla. Esimerkiksi siten, että santarmiupseeri koetti lähennellä nuorta tytärtä, ja kun häntä ei suvaittu, leimasi sekä tyttären että äidin vakoilijoiksi ja puuhasi heille karkotuksen. Tämänkaltaisia tapauksia oli kuinka paljon tahansa. Joku talonpoika oli karkotettu siksi, että rohkeni pyytää maksua ainoasta hevosestaan, jonka eräs upseeri oli takavarikoinut. Erään asemapäällikön rouvan leningin ja hatun piirustuksia santarmit olivat luulleet linnoitusalueen kartaksi ja karkottaneet sekä miehen että vaimon eri paikkakunnille.

Kalpasevon kirkonkylässä asui karkotettuna todellinen valtioneuvos Dattan. Hän oli rikas mies ja eli karkotuksessakin komeasti. Posti kuljetti hänelle kaikenlaista tavaraa puutamäärin. Muutamia vuosia aikaisemmin eräs saksalainen prinssi oli matkustanut Japaniin ja pysähtynyt vuorokaudeksi Vladivostokissa, missä valtioneuvoksella oli ylellinen asuntonsa. Venäjän hallitus, jonka oli osoitettava kestiystävyyttä prinssille, pyysi Dattania panemaan kuntoon viisi huonetta korkeata vierasta varten. Niin tapahtuikin, ja vieras oli ylen tyytyväinen.

Meni muutamia vuosia. Jonkin aikaa ennen sotaa samainen prinssi oli tavannut valtioneuvoksettaren saksalaisessa kylpyläkaupungissa ja palkinnut vieraanvaraisuuden kutsumalla tämän luokseen vieraskäynnille. Tästä harvinaisesta tilaisuudesta rouva oli kirjoittanut miehelleen. Sota oli tullut väliin, kirje oli joutunut venäläisen sensuurin käsiin, ja valtioneuvos oli karkotettu Vladivostokista Tomskin lääniin, valtioneuvoksettaren jäädessä siviilivankina Saksaan.

Valtioneuvos kirjoitti anomuksen toisensa perästä, kertoen mainitut asiat ja vedoten siihen, että hänellä oli kaksi poikaa upseerina Venäjän rintamalla ja että toinen oli saanut P. Yrjön ristin (toinen myöhemmin kaatui), samoin kuin siihenkin, että hän Japanin sodan aikana oli lahjoittanut kaksi miljoonaa ruplaa sotatarpeisiin; karkotusta ei peruutettu.

Omituiselta tuntui, että kaukaisesta idästä, Vladivostokista, piti mies karkottaa lähempään itään, Tomskin lääniin. Mutta niin tapahtui usein. Tomskin läänistä karkotettiin Tobolskin lääniin ja päinvastoin.

Kesällä 1915 saapui Narymin alueelle kolme talonpoikaa, joita ei lainkaan ollut kuvernöörin luetteloissa. Eräs heistä, talonpoika Koslovski, kertoi kuulustelussa olleensa matkalla markkinoilta kotiseudulleen, kun junavaunuun oli tullut sotilas, katsellut hetkisen ympärilleen, astunut Koslovskin luokse ja ärjäissyt:

"Sobirai vestši" (kokoa tavarasi)!

Mies ei ollut halunnut lähteä paikaltaan, mutta sotilas oli esiintynyt niin vaativasti, että tämän oli lopulta taivuttava. Sotilas saattoi hänet vankivaunuun ja kehoitti:

"Sadjis" (istu)!

Miehen nimi ja elämäkerralliset tiedot kirjoitettiin muistiin, ja hän saapui etapin mukana Narymin alueelle. Toisten kahden tarina oli suunnilleen samanlainen. Erehdys korjattiin, mutta talonpojat olivat saaneet olla pakollisella matkallaan lähes vuoden.

Miksi heidät vangittiin? Vain sotilas sen tarkoin tietää, mutta aavistella saattaa, että vankivaunusta joku oli karannut vartioston tieten tai tietämättä. Luku oli saatava täyteen ja niin haettiin tilalle mies matkustajavaunusta joukon jatkoksi.

Venäläisten hyökätessä Itä-Preussiin eräs Venäjän juutalainen Otto Husqueller oli ollut heidän oppaanaan. Hän oli rajan asukas ja tiesi hyvin tienoot. Miehen toiminta oli tullut saksalaisten tietoon, ja he olivat liimanneet näkyviin paikkoihin julistuksia, joissa luvattiin huomattava palkinto Husquellerin päästä. Tämä pyysi silloin komentavalta upseerilta siirtoa toiseen paikkaan, jossa hän taas voisi ryhtyä harjoittamaan entistä ammattiaan. Upseeri myöntyi, mutta lähetti hänet esikuntaan, joka määräisi uuden toimipaikan. Hän oli luvannut suositella miestä puhelimitse.

Esikunta majaili kolmenkymmenen virstan päässä, ja Husqueller lähti sinne upseerin antama revolveri taskussaan. Matkalla hän kohtasi etapin, viisi vangittua ja kaksi vartijasotilasta. Matkamies pyysi päästä hevoskyytiin ja saikin luvan. Kaupunkiin, jossa esikunta majaili, saavuttiin myöhään illalla. Mies ei halunnut häiritä esikuntaa näin myöhään, vaan koetti päästä johonkin taloon yöksi. Kukaan ei päästänyt sisälle tuntematonta miestä. Kun ei halunnut jäädä katuja mittailemaan, hän meni samaan paikkaan, mihin oli jättänyt etapin.

"Perenotševatj mošno" (saako olla yötä)?

"Mošno, lošis" (saa kyllä, pane pitkällesi), entinen ystävällinen sotilas vastasi.

Husqueller nukkui rauhallisesti yönsä. Aamulla hyvissä ajoin hän oli valmis lähtemään.

"Seis!" karski ääni huusi hänen yrittäessään poistua.

Toinen pysähtyi hölmistyneenä. Vartiosotilas ei ollutkaan eilinen. Yöllä oli ollut vaihto, eivätkä poistuneet olleet huomauttaneet, että vankien joukossa oli vapaakin mies. Tämä koetti selittää:

"Täällä on viisi vangittua, minä olen kuudes."

"Piru tietää, kuka teistä on kuudes."

Ja sinne joutui Husquellerkin Narymin alueelle. Hän kertoi kaiken tapahtuneen anomuksessaan sotajoukkojen komentajalle ja sisäasiainministerille. Hänet vapautettiin, mutta hän oli ehtinyt olla matkallaan kaksitoista ja puoli kuukautta.

Monenlaista väkeä oli Narymin alueella ja monista syistä karkotettuja. Jouduin näkemään paljon asiakirjoja — anomuksia, joita karkotetut lähettivät viranomaisille, etupäässä tietenkin sisäasiainministerille.

Meikäläisten asema oli Narymissa sentään jollakin tavalla edullisempi kuin monien muiden. Voimme lukea ja keskustella yleisistä asioista, mutta ne, jotka olivat joutuneet kuka pelloltaan, kuka kaupaltaan, eivätkä olleet tottuneet viljelemään edes kirjallisuutta, kärsivät henkisesti. Venäläistä kirjallisuutta tuli karkotuspaikalle runsaasti. Suurten aikakauskirjojen toimitukset lähettivät tuotteitaan ilmaiseksi, samoin tuli kirjoja vapaudessa olevien vallankumouksellisten välityksellä. Toiset, jotka eivät olleet perehtyneet lukemiseen, kiersivät pientä ympyrää kuukaudesta kuukauteen, vuodesta toiseen ja menettivät hermonsa. Jotkut menivät päästään sekaisin ja joutuivat jonnekin parantolaan, mikäli eivät — sellaistakin tapahtui — paleltuneet metsiin tai kaduille.

Aluksi viranomaiset eivät sallineet karkotettujen tehdä ruumiillista työtä. Myöhemmin, kun hintojen kallistuttua puute lisääntyi, työlupia sentään jossakin määrin myönnettiin. Silloin järjestettiin työkuntia ja painuttiin ikimetsiin propsien tai halkojen tekoon ja syksyisin kokoamaan seetripuun pähkinöitä. Heinäntekoonkin karkotetut omilla asuinsijoillaan ottivat osaa.

Asiakirjojen mukaan sattui karkotettujen parissa varsin paljon mielipuolisuuskohtauksia ja itsemurhiakin tehtiin. Moni oli joutunut karkotetuksi sodan jalkoihin joutuneilta seuduilta. He eivät voineet saada avustusta kotoaan ja valtion avustus oli riittämätön, joten nälkiintyminen ja kaiken puute oli huutava. Epätoivo ja huoli huomisesta johtivat elämään kyllästymiseen. Erityisesti on jäänyt mieleeni tuttavieni Goldsteinin — edellä lyhyesti mainitun Mönjän — ja Jermolajevin kaksoisitsemurha. Molemmat olivat nuoria miehiä, vähän päälle kahdenkymmenen, valtiollisia karkotusalueen asukkaita. He nauttivat yhdessä jollakin tavalla hankkimaansa myrkkyä. Jermolajev oli vielä hengissä, kun heidät tavattiin Goldsteinin asunnon lattialta vierekkäin. Hän oli tullut varta vasten kuudenkymmenen virstan päässä sijaitsevasta karkotuspaikastaan päättämään päivänsä ystävänsä seurassa. Hänet olisi ehkä voitu pelastaa, mutta hän torjui päättävästi kaikki sensuuntaiset yritykset, purren tiukasti hampaansa yhteen, kun aiottiin kaataa hänen suuhunsa maitoa — ainoata käsillä olevaa "vastamyrkkyä". Iloton elämä oli lamauttanut nuoret miehet siinä määrin, etteivät he jaksaneet odottaa muutamien kuukausien päässä olevaa vapautustaan. Heidän ainoa toiveensa päästä rinnakkain ulkopuolelle hautausmaan — he kun olivat eri uskontoa — täytettiin.

Sisäasiainministeriöstä lähetettiin Narymiin kerran tutkija. Hänelle jätettiin erinäisiä valituskirjelmiä, joissa kerrottiin karkotettujen elämää kuvaavia tapauksia. Enimmäkseen, oli kysymys puutteellisesta sairaanhoidosta. Ken sairastui vakavammin, hän oli tavallisesti mennyttä. Niin kuoli kokonaisia perheitä suoranaiseen kurjuuteen. Kylissä ei ollut edes välskäreitä, vaan heitä komennettiin suuremmilta paikkakunnilta. He eivät enää taitaneet mitään tahi tekivät väärän diagnoosin. Kun potilaiden tila yhä huononi, ja välskäritkin mahdollisesti huomasivat erehdyksensä, he eivät virkaylpeytensä vuoksi halunneet muuttaa lausuntoaan, Sattui niinkin, että vanhemmat ja lasten hoitajana seurannut naishenkilö kuolivat, jättäen kolme pientä alastonta ja nälkäistä orpoa, jotka tuttavien ponnistuksilla oli saatu pelastetuksi onneksi — tai ehkä paremminkin onnettomuudeksi, sillä isättömien ja äidittömien pienokaisten kohtalo oli varmaankin ylen kova.

Epäterveellisissä oloissa raivosi usein kesäisin lavantauti, pilkkukuumekin levisi, ja silloin tuoni kaatoi armottomasti viljaa. Erityisesti näitä kulkutauteja torjumaan lähetettiin sitten, kun kuoleman sato oli jo käynyt varsin tuhoisaksi, välskäri Panov. Tämä välskäri oli ennen ollut hevosmies ja pitänyt postiasemaa, mutta kun se oli käynyt kannattamattomaksi, hän oli kirjoittautunut välskäriksi.

Siis hevosmies taistelemassa kulkutauteja vastaan.

Tällaisia asioita ja paljon muuta kerrottiin tutkijalle, joka oli oikein hänen ylhäisyytensä, valtioneuvos, mutta mitään sanottavaa apua siitä ei ollut. Asiakirjat hautautuivat tunnetun viheriän veran alle, joka tsaarien Venäjällä oli vielä läpäisemättömämpi kuin muualla.

Narymin alueen elämänilmiöistä olisi paljonkin kerrottavaa. Ne ajat ovat kuitenkin nyt jo kaukana. Kaikki ne pahoinpitelyt ja pieksäjäiset, joita karkotetut saivat tuntea nahoissaan, on ajat sitten kärsitty ja unohdettu. Ehkä ne eivät nykyajan ihmisiä kiinnosta. Jätän ne kertomatta, mutta puutun sen sijaan vanhaan venäläiseen lahjusjärjestelmään, joka kukoisti Siperiassakin. Se oli koko Venäjälle ominainen vuosisatainen ilmiö, ja ehkä juuri sen vuoksi kannattaa sille uhrata muutama sivu. Päästäkseni puhumasta omaan laskuuni lainaan tähän suorana käännöksenä palasen karkotettu Minzin mainitulle tutkijalle, hänen ylhäisyydelleen Sofronoville osoittamasta kirjelmästä:

  "Siirryn nyt teidän ylhäisyytenne näkökannalta kaikkein
  hämmästyttävimpään ilmiöön Tomskin kihlakunnan karkotettujen elämässä
  kaikkialle levinneeseen lahjusten ottamiseen. Olen päättänyt puhua,
  vaikka hyvin tiedän, mikä seuraus minulle saattaa olla alempana
  seuraavien rivien johdosta.

  Tiedän myöskin, ettei mikään hallinnollinen tutkimus tässä
  tapauksessa auta. Pelotellut karkotetut, jotka voisivat
  todistaa lukemattomia tosiasioita, mitä lahjusten ottamiseen
  ja kiristykseen tulee, hallinnollisen tutkimuksen tapahtuessa
  kaihtavat sanoa totuutta. Pidän suotavana, että Tomskin kihlakunnan
  poliisiviranomaiset haastavat minut oikeuteen herjauksesta. Vain
  valansa nojalla oikeudessa karkotetut puhuvat totta.

  Minä jo kerroin teidän ylhäisyydellenne, etten tiedä, kenen keksintöä
  oli juridisessa suhteessa typerä ja avuton sekä inhimillisessä
  suhteessa julma selitys, että karkotettujen juutalaisten vaimoilla ei
  ole asunto-oikeutta miestensä luona Narymin alueella. Sitä vastoin
  tiedän sangen hyvin, että tuo samainen selitys aiheutti kokonaisen
  kultasateen Tomskin kihlakunnan poliisiviranomaisille. Lahjuksia
  otti ispravnikka Pelioševski, otti pristavi Walter siitä, etteivät
  karkottaneet vaimoja miestensä luota, ottivat vartijavanhimmat
  karkotuksen lykkäämisestä, kun se jo oli määrätty tapahtuvaksi.

  Matkustaessaan kesäkuussa 1915 ympäri Narymin aluetta kokosi Tomskin
  kihlakunnan ispravnikka Pelioševski runsaan veron. Samoin keräsi
  veroa pristavi Walter. Yhtenä tapauksena mainitsen karkotettu
  Burschteinin Moltšanovosta. Häneltä Walter otti 25 ruplaa, mutta
  karkotti silti hänen vaimonsa.

  Sangen oudolta kuulostaa seuraava tapaus: 16 p:nä joulukuuta
  1915 ilmoitti 6:nnen piirin pristavi karkotetulle juutalaiselle
  Sudarskille ispravnikka Pelioševskin määräyksen, että hänen
  vaimonsa kahden alaikäisen lapsensa kanssa täytyi heti matkustaa
  Moltšanovosta. Sangen usein meidän poliisiviranomaisemme vielä senkin
  jälkeen, kun jokin kiertokirje on menettänyt voimansa, sovittavat
  sitä yhä edelleen puolustellen itseään sillä, että heille ei ole
  muutoksesta virallisesti ilmoitettu — vaikka asian tietää jo koko
  maailma. Tässä tapauksessa uskallan vakuuttaa, että Pelioševski
  tunsi uuden selityksen karkotettujen juutalaisten vaimojen
  asumaoikeudesta miestensä luona. Tämän päättelen seuraavasta: yli
  kaksi viikkoa ennen joulukuun 16 p:ää M:vossa kävi kaksi kuvernöörin
  kanslian virkamiestä, herrat Savadovski ja Senkevitš. Juutalaisten
  valituksiin, ettei heidän vaimoilleen anneta elatusapua, huomautti
  Senkevitš, että siitä saakka, kun karkotettujen juutalaisten
  vaimoille on annettu asumaoikeus miestensä luona, heille on annettava
  myös muonarahaa. Pari päivää sen jälkeen M:voon saapunut ispravnikan
  apulainen Wišnjevski samanlaisten valitusten johdosta määräsi heti
  annettavaksi elatusrahat niille karkotettujen juutalaisten vaimoille,
  jotka eivät vielä olleet niitä saaneet.

  Kun kerran mainitusta selityksestä tiesivät kuvernöörinviraston
  virkamiehet ja ispravnikan apulainen, niin ei ispravnikkakaan voinut
  olla siitä tietämätön.

  Mutta miksi sitten ispravnikka karkotti Sudarskin perheen? Eiköhän
  vain mahtanut hetkeksi unohtaa selityksen olemassaolon sen vuoksi,
  että Sudarski oli varakas mies?

  Karkotettujen siirto Narymin alueelta Moltšanovoon (M:vo oli
  karkotuspaikoista parhaita ja halutuimpia paikkoja) antoi myös
  poliisiviranomaisille mahdollisuuden tukevan veron kokoamiseen.

  Kun ei ollut suorastaan määrätty, kenet piti siirtää, sai 5:nnen
  piirin pristavi (Walter) täyden vapauden lähettää kenet tahtoi.
  Monet siirrettävien luetteloon merkityistä eivät erinäisistä syistä
  halunneet lähteä matkalle. Sitävastoin oli paljon sellaisia, joita
  ei ollut siirrettävien luetteloissa, mutta jotka kumminkin halusivat
  siirtyä. Walter otti lahjuksia kaikilta — toisia hän pyyhki pois
  luetteloista, toisia lisäsi niihin. Taksa vaihteli 20—50 ruplaan.

  Karkotettujen määrääminen Kolpaševoon ja Toguirin (sijaitsee K:sta
  8 virstan päässä), Narymin alueen parhaimpiin paikkoihin, tuotti
  poliisiviranomaisille tuntuvan tulon. Jotta mainituissa kylissä
  saataisiin paikkoja vapaiksi, siirrettiin niistä kaikki valtiolliset
  karkotetut pois.

  Toukokuussa 1915 istui Tomskin kihlakunnan poliisivankilassa
  odottelemassa lähetystä Narymin alueelle kuusi verrattain varakasta
  miestä. Heidän joukossaan olivat mm. Schaz, Prezisa ja Liebenbaum.
  Erään ispravnikka Pelioäevskin apurin, Fuksmannin, kautta heille
  ilmoitettiin, että he suorittamalla jonkin lahjuksen voivat saada
  määräyksen Kolpaševoon. Schaz antoi 550 rpl. ja sai määräyksen. Muut
  eivät suostuneet maksamaan niin suurta summaa ja heidät määrättiin
  Parabeliin, 120 virstaa pohjoisemmaksi Obin varrelle. Laivalla saivat
  karkotetut kuulla, että samaan laivaan astuu Kolpaševon laiturista
  pristavi Walter. Pidettiin neuvottelu ja päätettiin vaikuttaa
  pristaviin, että hän siirtäisi loputkin Kolpaševoon. Asian otti
  hoitaakseen Liebenbaum. Kolpaševosta lähdettyä hän meni pristavin
  hyttiin ja muutaman hetken kuluttua oli asia järjestetty, vieläpä
  verrattain halvalla — 150 ruplaa kaikilta viideltä. Tietysti oltiin
  iloisia, olihan jokainen Schaziin verraten voittanut 500 rpl. Rahat
  maksettiin heti ja pristavi neuvoi heille seuraavaa: Parabelissa
  ei pidä poistua laivalta, vaan ostaa sieltä lippu (Parabeliin
  saakka heille kuului kruununkyyti) laivan matkan päätekohtaan,
  Kargasokin kirkonkylään sekä sieltä samalla laivalla paluupiletti
  Kolpaševoon. Niin tehtiinkin. Yhdessä heidän kanssaan, vaikkakin
  kruunun kustannuksella, matkusti heitä Tomskista saattamassa ollut
  poliisivartija.

  Ei ole mikään harvinaisuus, että poliisiviranomaiset maksusta
  auttavat karkotettuja pakoon.

  Viimeisen edellisellä laivalla — tämä tapahtui 22—24 p:nä syysk.
  useinmainittuna vuonna — pakeni Moltšanovosta kuusi miestä. Viidelle
  heistä 6:nnen piirin pristavin kirjuri Beljajev 275 ruplan hinnasta
  antoi lupatodistuksen Tomskiin. Olkoon huomautettu, että juuri samaan
  aikaan Beljajev minulta ja kokonaiselta joukolta muita karkotettuja
  kielsi henkilötodistuksen sisäänkirjoitetun postilähetyksen
  saantia varten, vedoten siihen, että pristavin poissaollessa hänen
  leimasimensa on lukon takana. En voi ymmärtää, mistä ihmeestä
  Beljajev sai leimasimen leimatakseen pakoa varten antamansa
  todistuksen. Seuraavana päivänä B. asianhaarojen pakotuksesta
  sähkötti ispravnikalle mainittujen karkureiden pidättämisestä.
  Parin kuukauden päästä tuli ispravnikalta vastaus, ettei mainittuja
  henkilöitä ollut tavattu laivalla.

  Eikö tämä kaikki teistä, teidän ylhäisyytenne, tunnu elokuvien
  rikosromaanilta?

  Kas tässä vielä hauska juttu:

  Karkotettu Tšiševski, joka asuu Kolominon kylässä, päätti siirtyä
  Moltšanovoon, jossa kääntyi kirjuri Beljajevin puoleen — muuten
  pristavi Frolovin läheinen sukulainen. Beljajevin kanssa karkotetut
  sellaisista asioista puhuivat aivan vapaasti, niinpä T. esitti
  pyyntönsä ja kysyi: paljonko? B. vaati 10 rpl., minkä heti saikin.
  Muutaman tunnin kuluttua B. antoi suojatilleen Kolominon kylän
  vanhimmalle vartijalle seuraavanlaisen lapun: "Katsoen siihen,
  että 6:nnen piirin pristavi siirtää karkotettu T:n Moltšanovon
  kirkonkylään, annettakoon hänelle heti esteittä lupakirja M:oon."
  Alla 6:nnen piirin pristavin sinetti ja allekirjoitus: "6:nnen piirin
  pristavi, puolesta Beljajev."

  T. matkusti Kolominoon, esitti kirjelmän, sai lupakirjan ja palasi
  M:oon. Lupakirjan jätti hän B:lle, joka kehoitti häntä seuraavana
  päivänä tulemaan vaatetusrahaa noutamaan. Samana päivänä T. tapasi
  piirivartija Išutenkon, jonka kysymykseen, miten hän on tullut M:oon,
  vastasi, että pristavi siirsi.

  Saavuttuaan aamulla vaatetusapua hakemaan hän sai pristavilta
  itseltään kuulla saman kysymyksen: "Mitenkä te olette tänne
  joutunut?" T:lle tuo kysymys oli aivan odottamaton. Hän oli
  täydellisesti vakuutettu, että pristavi oli suostunut hänet
  siirtämään, eikä tiennyt mitä vastata. Läsnäoleva Išutenko haukkui
  T:iä syyttäen häntä tietoisesta valheesta. Sekä pristavi että I.
  käskivät T:n mennä heti takaisin Kolominoon. Koko kohtauksen ajan oli
  läsnä myös B., joka vuoroon punastui, vuoroon kalpeni, eikä puhunut
  sanaakaan.

  Kohta tämän perästä onnistui T:n tavata Beljajev. Sen sijaan,
  että olisi vastannut T:n moitteisiin, hän vaati vielä 5 ruplaa,
  ja saatuaan rahat käski olemaan kiinnittämättä huomiota pristavin
  sanoihin ja asumaan edelleen M:ssa.

  Pari päivää näiden tapahtumien jälkeen pristavi ollessaan Kolominossa
  kysyi vanhimmalta vartijalta, kuka oli antanut T:lle luvan siirtyä
  M:oon. Vartija esitti saamansa lapun. Pristavi luki sen, pisti
  taskuunsa, eikä T:stä puhuttu sen enempää.

  Ei ole tiedossani, mitä tämän jälkeen tapahtui pristavin ja B:n
  välillä, mutta kerran eräs vartija ilmoitti pristaville, että T.
  ei ole vieläkään matkustanut pois M:sta; pristavi viittasi vain
  kädellään. Yksin Išutenko ei antanut T:lle rauhaa. Vihdoin tämä
  lähetti I:n luokse asiamiehen ja asia järjestettiin. En tiedä, millä
  ehdoilla, mutta kaikki ainakin päättyi yleiseen sovintoon.

  Eikö olekin, teidän ylhäisyytenne, elokuvamainen näytelmä?

  Alemmat poliisiviranomaiset eivät suinkaan jää jäljelle ylemmästä
  päällystöstä. Tuloksekkainta aikaa heille oli kesä 1915, jolloin
  oli kielletty antamasta lupatodistuksia matkaa varten -toisille
  paikkakunnille. Maksua vastaan vartijavanhimmat antoivat
  lupatodistuksia sentään joillekuille. Enemmän kuin muut oli ansainnut
  Kolpaševon vartijavanhin Isajev. Hän ottaa maksun kaikesta. Hänelle
  maksetaan siitä, etteivät vartijat tule tarkastuskierrokselleen
  liian aikaisin aamulla, maksetaan matkaluvista, maksetaan "muuten
  vain". Isajev käytti myös aikanaan hyväkseen tulkintaa karkotettujen
  juutalaisten vaimojen asumaoikeudesta, ottaen pienempiä summia
  karkotuspäivien lykkäämisestä.

  Tomskin kihlakunnan poliisiviranomaisten häpeämätön käytös on
  kehittynyt sellaiseen mittaan, ettei sitä voi nimittää muuksi kuin
  selväksi ryöstöksi.

  Tuhanteen nousevalle karkotettujen joukolle, joka v. 1915 helmikuun
  toisella puoliskolla ja maaliskuun ajalla lähti Tomskista, annettiin
  ispravnikan konttorissa vaatetusapua 18 ruplaa 18 ruplan 43 ½
  kopeekan asemesta. Tämä tapahtui seuraavalla tavalla: se sarake,
  jossa piti olla kopeekat, jätettiin tyhjäksi. Siihen sarakkeeseen,
  johon saajat kuittaavat, tavallisesti kirjoitetaan: "niin ja niin
  monta (kirjaimilla) ruplaa, niin ja niin monta (numeroilla) kopeekkaa
  olen saanut", tämän jälkeen seuraa saajan nimikirjoitus. Mainituissa
  tapauksissa ei kirjoitettu kopeekoita osoittavia numeroita lainkaan.
  Myöhemmin nekin sinne olivat ilmestyneet, koskapa karkotettu L.
  Schmidt pyyntöönsä saada puuttuvat kopeekat sai ispravnikalta
  vastauksen: "Kuten luettelosta näkyy, Scmidt on saanut täyden summan."

  (Valittaja mainitsee sitten suuren joukon karkotettuja, joita näin
  tietämättömyytensä takia oli "jymäytetty".)

  Nämä minun esiintuomani seikat ovat vain vähäinen osa poliisin
  väärinkäytöksistä ja kiristyksistä. Esirippua on täten vain vähän
  raotettu.

  Ainoastaan laaja oikeudellinen tutkimus voisi tuoda päivänvaloon
  kaikki Pelioševski & C:on kolttoset, heti määrättävä oikeudellinen
  tutkimus, ennenkuin karkotetut ovat ehtineet hajaantua, ennenkuin
  "tuntemattomien" henkilöiden avulla ovat päässeet pakoon
  välttämättömät todistajat, jotka voivat paljastaa koko sakin. Ja
  tutkimuksen ajaksi on heti poistettava virantoimituksesta ispravnikka
  Pelioševski, pristavi Walter ja piirivartija Išutenko."

       *       *       *       *       *

Sellainen oli se asiakirja.

V. 1915 syksyllä oli Tomskiin saapunut omalla kustannuksellaan —

sellaistakin joskus sallittiin maksusta — karkotettu nuori mies. Odotellessaan Tomskissa lähtöä Narymin alueelle hän oli saanut Pietarista vaimoltaan sähkösanoman, jossa ilmoitettiin, että siellä olisi tekeillä suuri liikeasia ja lisäksi voisi tulla kysymykseen hänen karkotuksensa peruuttaminenkin, jos hän itse saapuisi Pietariin edes muutamiksi päiviksi.

Tilanne näytti vähän pimeältä, mutta yritteliäs nuori mies päätti koettaa onneaan. Hän meni ispravnikka Pelioševskin luo ja selitti tälle avoimesti asiansa.

"Onko teillä rahaa?"

"On kyllä, paljonko vaaditaan?"

"Kuusisataa ruplaa."

"Tässä, olkaa hyvä."

"Onko passi?"

"Se lienee teidän hallussanne, papereitteni joukossa."

Ispravnikka käski tuoda paperit. Aivan oikein, siellä oli passi.

"Tässä on, mutta luvatkaa kahden viikon kuluttua olla takaisin."

"Sen lupaan kunniasanallani."

Tämäkin juttu tuli ylempien viranomaisten tietoon. Pelioševski lopulta vapautettiin toimestaan ja pääsi junkkarikouluun. Hänestä tuli neljässä kuukaudessa upseeri. Aikaisemmin mainittu Išutenko oli jonkin aikaa pristavin apulaisena, sitten hänet siirrettiin Irkutskin piiriin samanlaiseen virkaan. Pristavi Walterista tuli, kuten aikaisemmin mainittu, aliupseeri, mutta vänrikkikouluun hänkin penäsi menevänsä, kun hänet sattumalta lapasin myöhemmin Tomskissa.

Mitään oikeudellista tutkintoa ei tullut. Pelioševskin seuraaja oli pitävinään jonkinlaista hallinnollista tutkimusta, mutta sitä olisi kestänyt tuomiopäivään asti, jollei vallankumous olisi tullut väliin. Uusi ispravnikka muuten pääasiallisesti vain uhkaili lahjuksia antaneita ja kiristyksen alaiseksi joutuneita karkotettuja rangaistuksella.

Ehkä on asianmukaista huomauttaa, että Pelioševski ja Walter olivat kaiken varalta toimittaneet pahimmat todistajat toisille markkinoille, antaneet heille tilaisuuden karata.

Vuosisatainen pyhä lahjusjärjestelmä sai kukoistaa, koira ei koiran hännälle polkenut.

Tuli vallankumous ja vapaus

Vihdoinkin eroon Narymin alueelta! Elokuussa 1916, vuoden ja kahdeksan kuukauden oleskelun perästä sain siirron terveyttäni hoitamaan läänin pääkaupunkiin Tomskiin. Jokilaivalla matka kesti nelisen vuorokautta, mutta se oli eräs elämäni ihanimpia kaistaleita. Vartija ei ollut tungetteleva, hän matkusti mukana vain muodon ja päivärahojen vuoksi. Minä sain laivalla oman hytin ja tunsin olevani matkalla lähemmäksi Eurooppaa — Suomea.

Kotimaasta oli tullut ikäviä viestejä: sorto oli yhä koventunut, sanan- ja kokoontumisvapaus täydellisesti riistetty. Mutta oli toisinaan Pertti Paimion kirjeissä vilahdellut rivien välistä parempiakin tietoja, ilahduttavia kaiken harmauden keskellä. Tosiaan: Paimio osasi kirjoittaa kaikesta niin taitavasti, että asioista pääsi perille. Toiset eivät taitaneet kätkeä kirjeisiinsä sellaisia tietoja. Suomessakin odotettiin jotakin, aivan kuin oli odotettu Narymin alueella.

Tomskissa ei ollut tuttavia, siellä ei päässyt kosketukseen sellaisten ihmisten kanssa, jotka olisivat tietäneet tai edes aavistelleet jotakin. Sitäpaitsi minä aluksi olin ruumiillisesti verraten huonossa kunnossa.

Elämää siellä kuitenkin oli, jonkinlaista. Oli elokuvia, taisi pistäytyä jokin teatterikin, ja ennen kaikkea siellä oli enemmän valoa iltaisin, eikä vartija ollut jokapäiväinen vieras. Postikin tuli joka päivä ja sen mukana suomalaiset sanomalehdet. Tomsk oli "Siperian Ateena", siellä oli useampia korkeakouluja ja jonkinlaista kulttuurielämää, joskin laimeaa.

Se ihanuus loppui kuitenkin pian, sillä kuvernööri havaitsi, että hänen kaupungissaan on jo kolmatta kuukautta asunut vaarallinen "rajamaan" mies ja hänestä oli päästävä. Ei ollut kuitenkaan mahdollisuutta lähettää häntä takaisin Narymiin, sillä vallitsi parhaillaan kelirikko ja miehestä oli päästävä nopeasti. Valittiin siis uusi karkotuspaikka: Kainskin kaupunki.

Minä ilostuin, Kainsk oli pitkän matkaa Eurooppaan päin, siis ihan oikeaan suuntaan. Lähempi tutustuminen tähän kaupunkiin osoitti kuitenkin, ettei se ollut lainkaan kaupunki eurooppalaisessa mielessä, vaan vähän tavallista isompi siperialainen kylä. Se sijaitsi Keski-Siperian avonaisella aroseudulla, jossa kylmä viima otti tulijan vastaan. Mutta oli se kuitenkin avarampi Narymia eikä karkotettuja tullut vastaan aivan joka askelella. Ja sitten sinne saatiin posti kaikkina arkipäivinä. Mutta ei mitään henkisiä harrastuksia, ei muuta kuin minkä itse itsellesi osasit järjestää. Siis lukemista ja kirjoittamista, iltaisinkin lepattavien kynttilöiden valossa.

Tämä Kainsk oli kymmenen virstan päässä Siperian radasta. Kun sanottua rataa rakennettiin, se oli suunniteltu kulkevaksi Kainskin kautta, mutta vedettiinkin sivuun, koska kaupungin porvarit eivät suostuneet antamaan lahjuksia insinööreille. Kaupungin kohdalle rakennettiin asema, joka sai nimen Kainsk II. Aseman seutu kasvoi ja vaurastui nopeasti, ja silloin vanhan Kainskin papoille tuli hätä käteen, ja he ryhtyivät anomaan haararataa kaupunkiinsa. Asia viipyi, kuten Venäjällä kaikki entisaikaan, muita lopulta tuo haararata rakennettiin ja vihittiin tarkoitukseensa samana päivänä, jona minä kaupungista lähdin. Matkustin ensimmäisessä junassa ja olin siis vähän kuin historiallinen henkilö.

Kainskissa oli minun jokseenkin ainoana tuttavanani eräs Getler niminen karkotettu. Hän eleli siellä vaimonsa ja pikku poikansa kanssa. Hän oli saksalaista syntyperää, mutta ei ollut koskaan Saksassa käynytkään, vaan kasvanut Venäjällä. Hän oli kuitenkin yhä edelleen Saksan alamainen. Sivistynyt ja hauska mies, äidin puolelta venäläistä vilkkautta veressään. Hänen kanssaan me seurustelimme ahkerasti ja politikoimme kuin aika pojat. Kumpainenkin vihasimme tsaariryssää ja iloitsimme jokaisesta voitosta rintamalla, koska uskoimme sen lähentävän tsaarivallan romahdusta.

Tällä Getlerillä oli muuten ollut moukan tuuri. Hän oli ollut karkotettuna venäläisiin vallankumoushankkeisiin osallistumisesta, mutta määrävuodet olivat loppuneet, ja hän oli tullut Tomskiin, kuvernementin pääkaupunkiin vapaana miehenä, aikoen matkustaa Pietariin. Oli kuitenkin käynyt toisin. Tomskissa hänet oli napattu kiinni Saksan alamaisena ja kyyditty Kainskiin sodan loppuun saakka.

Senaikaisesta sanomalehdistöstä ei luonnollisesti tavattu mitään merkkejä vallankumouksen lähenemisestä, eikä kirjeistäkään, joita molemmat saimme, siitä piti sotasensuuri mahdollisimman tarkan huolen. Pienen siperialaisen kaupungin elämä kulki tavallista latuaan, siinä ei ollut mitään enteellistä. Joskus tapasimme rintamalta lomalle päässeen sotilaan, mutta hän tiesi kaikkein vähimmän armeijan mielialoista, hän tuskin oli selvillä edes siitä, millä rintaman osalla hän oli taistellut. Häntä oli kuljetettu kuin elukkaa sinne tänne, ajettu joskus taisteluhautoihin, välistä hyökkäykseenkin, mutta etupäässä hän oli kulkenut taaksepäin, vaikka hän tuskin sitäkään käsitti. Joku saattoi kertoa sellaistakin, että rauha tästä kohta tulee, niin siellä rintamalla jutellaan, saksalainen on jo kypsä, preussilainen vielä vähän pihistelee. Moni ei tietänyt edes sitäkään, ketä vastaan oli taistellut. Niin loistavia sotilaita tsaarilla oli.

Niin, todellakaan ei missään näkynyt merkkejä muutoksesta. Vuosisatainen tsaarinvalta tuntui istuvan yhtä lujassa kuin ennenkin. Ja kuitenkin me karkotetut — olihan siellä meidän ohellamme joitakuita muitakin, vaikkei valtiollisia — ikäänkuin odotimme vallankumousta. Se kärysi meidän nokkaamme. Me enemmän tunsimme kuin tiesimme vallitsevan järjestelmän luhistumisen enteet. Vieläpä uskoimme ratkaisevaan, perusteelliseen muutokseen. Mikään perustuslaillinen monarkia ei enää voinut tulla kysymykseen. Vallankumouksen täytyi tulla.

Ja se tuli!

Sen muistan, että sinä maaliskuun päivänä oli kirpeä pakkanen. Aurinko teki nousuaan, mutta ei vielä jaksanut lämmittää. Vihainen tuuli pyöräytteli lunta kadulla ja kolisutteli ikkunan luukkuja.

Asuntomorkkuni oli tarkka lämmönmittari: jos aamulla henki huurusi, niin ulkona oli varmasti kylmä. Sinä aamuna huurusi, ja senpä vuoksi minä paksut villasukat jalassa ja siperialainen turkki ylläni hain sylyksen puita ulkoeteisestä, työnsin ne uuniin ja sytytin tulen.

Vähitellen alkoi pieneen huoneeseen levitä lämpöä, istuin uunin ääressä ja muistelin kotimaata; siellä vielä nukuttiin, sillä Siperiassa aika kulki useita tunteja edellä. Mehän olimme idässä.

Silloin kuului hätäinen kopaus oveen, ja samassa syöksyi sisään hengästynyt mies. Ovi oli jäänyt kiertämättä lukkoon minun puunhakumatkallani. Tulija oli Getler.

"Nyt se tuli, nyt se tuli, tuli lopultakin", hän läähätti.

"Mikä tuli?"

"Se, se, vallankumous!"

Minä jouduin sanattomaksi. Niin paljon kuin siitä olimme puhuneetkin, niin syvästi kuin olimmekin sitä odottaneet, en minä sillä hetkellä päässyt lainkaan kiinni asiaan. Tuttava tuntui puhuvan jotakin aivan outoa ja käsittämätöntä.

Mutta Getlerillä oli todistuskappale. Hän kaivoi taskustaan sanomalehden palasen.

"Tässä se on, tässä! Joku toi sen mukanaan, se on omskilaisen sanomalehden kappale. Siinä on valtakunnan duuman manifesti. Tuossa!"

Ei hän ollut itsekään ehtinyt sitä sen paremmin lukea, silmännyt vain häthätää lihavalla painettuja paikkoja. Hänelle oli tullut kiire tuomaan sanomaa toverilleen.

Siperialaisen aamun valjetessa tutki nyt kaksi miestä sanomalehden riekaletta, joka sisälsi suuria asioita. Todellakin: duuman julistus, alla puheenjohtaja Rodsjankon nimi. Hohhoh, jopas oltiinkin pitkällä: tsaari pantu viralta ja on vartioinnin alaisena. Siellä pääpaikoilla on taidettu huiskia jo useampia päiviä, vaikka me täällä kaukaisessa kolkassa saadaan nyt vasta ensimmäiset terveiset tuollaisesta matkustajan mukanaan kuljettamasta sanomalehden kappaleesta.

Selvää on, että me syleilimme toisiamme ja toivotimme onnea vapaalle Venäjälle ja ennen kaikkea vapaalle Suomelle, sillä toverini oli kohtelias ja ymmärsi minun tunteeni.

Meidän päähämmekään ei pälkähtänyt epäillä asian todenperäisyyttä, sillä todistuskappaleemme oli varmasti oikean sanomalehden palanen, eikä sellaista olisi voinut painattaa, jos sotasensuurilla vielä olisi ollut voimaa.

"Ja nyt lähdetään pois tästä kirotusta pesästä."

"Te tietysti lähdette", Getler sanoi surullisena, "mutta minun laitani on toinen. Sotahan ei vielä ole lopussa, päinvastoin saattaa nyt tulla toinen kurssi, ja minähän olen Saksan alamainen."

"Mutta tehän olette toki venäläinen vallankumouksellinen, teidän ystävänne ovat nyt vallassa."

"Muistanevatko he enää minua?"

"Totta nyt toki!"

"No, ehkä sitten myöhemmin, kun ehdin saada yhteyden... Mutta nyt mennään ensi hätään kaupungille katsomaan, miltä siellä näyttää."

Siellä ei näyttänyt sen kummemmalta. Ensimmäisenä tuli portilla vastaan postimikko, vanhanpuoleinen kekkuli, joka ajoi aina hevosella, kun vähänkin pyryytti, ja seisoi reessä kuin markkinamies. Eivät ne talojen välit siinä kaupungissa varsin pitkiä olleet, mutta hevosta hän joka tapauksessa käytti. Tällä kertaa hän oli tavallista vahvemmassa humalassa heti aamutuimaan, lykkäsi minun kouraani koko kirjepinkan ja sanoi:

"Ka, katso itse, paremmin näet."

Sanomalehdet hän osasi erotella helpommin, sillä hän tunsi minun suomalaiset sanomani ulkoasusta.

Getler ei malttanut olla sanomatta hänelle:

"Mihail Petrovits, nyt on vallankumous!"

"Mikä?"

"Vallankumous, tsaari vangittu."

"Mitä... sinä olet tainnut ottaa useamman aamuryypyn kuin minä."

"Totta se on. Lue tuosta."

Hän näytti ukolle sanomalehden kappaletta.

"Ka, en minä nyt näe lukea. Sano sinä, mitä siinä seisoo." Getler luki eräitä tärkeimpiä kohtia.

"Lorua se on. Kuka tsaarin vangitsee? Tsaari vangitsee kenen tahtoo, mutta kukaan ei voi vangita tsaaria. Älä, hyvä mies, kerro kenellekään tuollaista, paha sinut perii."

Ja hän lähti ajaa kenottelemaan seuraavaan taloon.

Kadulla kulki elämä tavallista rataansa. Mikäli näet lainkaan kulki. Siinä kaupungissa ei yleensä ollut paljon elämää. Jonkin kaupan edessä söi maalaisen hevonen heiniään, kovasti huiveihin pyntätty matami kantoi kassiaan, joku mieskin uneliaasti laahusti tietään. Olemattoman elämän tahti ei ollut millään tavalla muuttunut.

Me kävimme torilla, sielläkin oli entinen hiljainen menonsa: vähän ihmisiä ja niukat kaupat, mutta ääntä runsaasti kuten tavallisesti. Meidän teki mielemme ruveta puhumaan keskellä toria, sanoa noille ihmisille, mistä nyt on kysymys, huutaa heidän korvaansa, että nyt järkkyy jotakin, joka on vuosisatoja tukahduttanut ja kouristanut teitä, muuttakaa edes hiukan tuota tylsää ilmettänne.

Mutta me hillitsimme halumme. Mitä se hyödyttäisi! Turhaa puhua näille ihmisille, joista kenties suurin osa ei osaa lukea eikä tiedä yleensä muuta kuin että Jumala on taivaassa ja täällä maan päällä on tsaari-isä ja että he itse ovat olemassa, saaden jokapäiväisen leipänsä, teensä ja sillinsä samanlaisilla konsteilla kuin heidän esi-isänsäkin ennen heitä.

Ja me kun olimme kuvitelleet vilkasta liikettä, kansankokouksia, julistuksia katujen kulmissa, yleisiä keskusteluja suurista tapahtumista! Mutta Kainskille ei ainakaan ollut tapahtunut mitään.

Entä upraava, kaupunginhallitus? Sehän on koko tämän yhteiskunnan sydän ja siellähän nyt toki tiedetään jo asioista. Menimme sinne.

Aivan oikein: siellä tiedettiin — sikäli mikäli. Makeasti haukotteleva sihteeri näytti meille sähkösanoman. Se oli sama kuin siinä omskilaisen lehden kappaleessa, mutta ylhäällä luki velvoittava: virallisesti. Matkalla oli joitakin sanoja tipahtanut pois, alla oli taas selvästi: Duuman toimeenpaneva komitea, Rodsjanko.

"Herran nimessä, miksi ette toimita julistuksia kaupungille, että väestö saisi tietää tapahtumista", kivahdimme.

"Mikä ne tällaiset sähkösanomat tietää, voivat olla joutavaa juttua. Kuinka se nyt duuma tuollaista?"

"Onhan se jo sanomalehdissäkin."

Näytimme leikkeleen tahi paremminkin riekaleen. Sihteeri tutki sitä ja haukotteli. Hänet oli nähtävästi herätetty kesken uniensa.

"Vähänkös ne sanomalehdet... Ja kunhan kaupunginpää tulee, niin päättää."

Me odotimme ja hän tuli. Samantapainen keskustelu hänen kanssaan ja samantapainen tulos. Ei mitään ilmoittelemista, mitä turhaa. Me tenäämme vastaan, koetamme puhaltaa kaupungin, virkailijoihin vallankumouksellista henkeä, mutta ei se heihin mene. He ilmeisesti pitävät meitä jonkin verran nöyrä- tai höyrypäisinä ja ryhtyvät keskustelemaan kaupunkinsa juoksevista asioista.

Mutta me saamme odottamatonta apua. Poika tuo sähkösanoman. Siinä on otsakkeena "kiireellinen" ja alla Rodsjankon nimi. Uusia tietoja vallankumouksesta ja selvä käsky antaa kansalle julistuksia, joissa kehoitetaan rauhallisuuteen ja järjestykseen.

"Ähäh, joko nyt käsitätte, tomppelit."

Siihen on sillä välin ilmestynyt jo joku kaupunginisäkin. Miehissä he tavaavat sähkösanomaa ja sitten aloittavat keskustelun, jossa tietenkin kaikki puhuvat yhtaikaa, vanhaan hyvään venäläiseen tapaan. Lopulta "lakimies", entinen rauhantuomarin kirjuri, vakuuttaa, että julistuksia täytyy kirjoittaa ja naulata seiniin.

Me poistumme ja kaupungin papat jäävät miettimään julistuksen sanamuotoa — tahi jotakin muuta, kukapa sen tietää.

Tuleekohan Nasaretista mitään hyvää?

Ei tullut sinä päivänä, eikä vielä toisenakaan mitään julistuksia ilmestynyt. Kävimme toverini kanssa kuulostamassa upraavassa, mutta meille sanottiin, että älkää nyt, hyvät ihmiset, hoputtako, touhussa tässä ollaan, mutta eihän ihminen ole mikään "ottiatuota, ampiainen" — jos nyt sovittaisi "Tukkijoen" Tolarin suomalaiskansallista vertausta näihin kainskilaisiin hallitusmiehiin.

Kolmannen päivän aamuna näkyi vihdoin useissa kadunkulmissa suuria painettuja julistuksia, joissa kansalaisia kehotettiin rauhallisuuteen (kaupungin upraava ainakin oli ollut riittävän rauhallinen alusta alkaen), selvitettiin tapahtumien merkitystä ja kehotettiin kutsumaan koolle yleinen kansalaiskokous toimeenpanevan komitean valitsemista varten. Tähän komiteaan olisi vaihtava kaikkien kansankerrosten edustajia ja sen olisi otettava haltuunsa kaupungin koko hallinto, samoin kuin elintarvikeasiain järjestelykin.

Oliko siis Kainskin upraava lopulta herännyt? Ei toki, nämä julistukset olivat tulleet valmiina Tomskin kuvernementtikomitealta.

Sillä välin oli saapunut siperialaisia sanomalehtiäkin Omskista ja Tomskista. Niitä ahmittiin, jonkinlainen mielenkiinto heräsi ja vähitellen alettiin jo uskoa vallankumoukseen, nimittäin ottaa se tapahtuneena tosiasiana.

Yleisessä kansankokouksessa kuului jo meluakin. Siellä oli kaikkia kansankerroksia, mutta ns. säätyläiset olivat pitäneet varansa ja anastaneet itselleen kaikki etumaiset paikat. Yhteinen kansa sai jäädä taka-alalle. Edessä istuvat jaksoivat huutaa kovemmin ja saivat valituiksi toimeenpanevaan komiteaan omat ehdokkaansa. Siihen tuli miehiä, joiden oikea paikka olisi ollut kuritushuoneessa, virkamiehiä, lahjusten ottajia ja kelmejä, kansan näännyttäjiä, kauppiasnylkyreitä, yleinen syyttäjä, kansallisuudeltaan kirgiisi, suuri lurjus, jolla oli monta omavaltaisuutta omallatunnollaan jne.

Tyytymättömyys kansan keskuudessa oli suuri, mutta se ei ollut jaksanut huutaa "parempien ihmisten" ylitse.

Seuratessani tapausten kehitystä olin hiljalleen valmistunut kotimatkalle. Tavarat olivat kasassa, mutta minkäänlaisia papereita ei ollut, eikähän minun päähäni siellä syrjässä elämän valtatiestä juolahtanut, että nyt oli tullut svaboda, vapaus, viis papereista. Minä olin tottunut laillisuuteen ja sitä puolustaessani joutunut sinne kauas "yleiselle järjestykselle vaarallisena ja kirjallisen toimintani vuoksi" (kerrankin siis myös tunnustusta kirjallisista ansioista), kuten karkotusmääräyksessä sanottiin.

Menin toimeenpanevaan komiteaan ja pyysin passia Pietariin tai mahdollisesti suoraan Suomeen. Mutta sellaista mahdollisuutta ei kuulunut olevan. Vetosin siihen, että olin valtiollinen karkotettu ja sellaisten vapauttamisesta näkyi jo sanomalehdissä uutisia. Yleinen syyttäjä, joka oli komitean "lakineuvoksena", selitti, ettei hän voi tietää olenko valtiollinen vai hevosvaras. (Hevosvarkaat karkotettiin ennen säännöllisesti Siperiaan.)

"Piru vie, näytänkö minä hevosvarkaalta!"

"Ehkä ette, mutta papereissanne ei mainita, mistä syystä olette karkotettu."

"Oli niissä lähtiessä."

"Tärkeimmät tiedot henkilöstänne ovat kai Tomskin kuvernementinhallituksessa."

"Eikö niitä nyt saa sieltä?"

"Mahdollisesti, mutta se kestää."

"Kestäköön sitten."

Suutuin ja menin samaan aikaan pidettävään kansankokoukseen, käytin kolme kovaa puheenvuoroa toimeenpanevaa komiteaa vastaan ja sain aikaan päätöksen, jolla puolet komitean jäsenistä erotettiin ja uudet valittiin tilalle.

Nyt kai saan passin?

Mitä vielä. Tulos komitean puoleen kääntymisestä oli yhtä laiha. Juukeli sentään! Oma komitea ja kehtaa kenkkuilla. Riideltyäni komitean kanssa hetkisen päätin matkustaa ilman papereita.

Iloisesti ja toivorikkaasti soivat silloin, maaliskuun 23. p:nä, Kainskin kirkonkellot. Niin minusta ainakin tuntui. Ennen niiden äänessä oli ollut jotakin raskasta, surunsoipaa, verhottua. Mutta nyt ne kilkattivat kuin vallatonta polkkaa.

Kainskin kaupunkikin oli kuin uudestisyntynyt. Mistä lie siihen nyt yhtäkkiä lentänyt uusi henki. Se juhli, vietti niinkuin koko muukin Venäjä ensimmäistä vapaudenjuhlaansa. Kuljettiin pitkin katuja ja kulkueessa näkyi punaisia lippuja. Vietettiin vallankumousuhrien hautauspäivää. Kainskilla itsellään ei näitä uhreja ollut, mutta se juhli niitä sankareita, jotka Venäjän pääkaupungissa olivat uhranneet itsensä vapauden puolesta.

Vielä keskentekoiselle asemalle oli tullut ensimmäinen juna. Haararata oli avattu liikenteelle. Siellä huudettiin hurraata tälle kulttuuriin päin avautuneelle ikkunalle.

Työnnyin palaavaan junaan. Hyvin entein jätin Kainskin vapaana matkustajana, ilman poliisin lupakirjoja ja kukistuneen itsevaltiuden vaakunalla koristettuja papereita. Pietaria kohti... Suomeen...

Kainsk II, Siperian radan asema. Sotilassoittokunta soittaa, kaikuvat "Marseljeesin" ja vallankumouksellisen hautauslaulun "Te uhreina kaaduitte" sävelet. Niitä lauluja viritettiin ennen Narymin — minun alkuperäisen karkotuspaikkani — hökkeleissä salavihkaa, poliisilta piilossa, laulettiin karkotuspaikan kurjuuden kaataman toverin haudalla ja jouduttiin siitä hyvästä poliisiputkaan. Nyt niitä samoja säveliä soitetaan vapaasti, niitä laulaa koko kansa, sotilaat, työmiehet, porvaritkin.

Tällä asemalla onkin toisenlainen meno kuin Kainskin kaupungissa. Täällä on sotilaita ja soittokunta. Aseman ohitse vaeltaa vapaudenkulkue, edellä surulippu, jossa sanat: "Ikuinen muisto sankareille, jotka kaatuivat taistelussa vapauden puolesta Romanovien huoneen pyövelien käden kautta."

Ylipäätään punaisia lippuja, mutta liikkuu tuolla anarkistien musta pääkalloviirikin. Täällä on jo siis suuntiakin. Lipuissa edelleen tunnuslauseita: "Terve Venäjän tasavalta!" "Eläköön vapaus!"

Olisipa ennen tällaisia lippuja kohotettu vapaaseen tuuleen hulmuamaan, vaikkapa vain muutamia päiviä sitten... Seuraukset olisi tiedetty: viipymättä siirto tyrmään, tutkintatuomari, yleinen syyttäjä, rangaistuslain 102. artikla, monta vuotta pakkotyötä...

Pietaria kohti on matkalla "Venäjän vallankumouksen isoäiti" Bresko-Breskovskaja. Hänellä on oma vaununsa Eurooppaan menevän junan perässä. Hän on sytyttänyt kynttilöitä kaatuneiden sankarien muistolle.

Mummo kannetaan kansanjoukon keskelle. Hän saapuu pitkästä karkotuksesta, on tukevassa siperialaisessa puvussa, hopeahiukset aaltoilevat syvään painetun lakin alta. Hän puhuu. Voimakkailla, melkein miesmäisillä, ja vielä nuorteilla kasvoilla ei näy ilmettä. Ääni ei ole voimakas, ehkä se on paljosta puhumisesta väsynyt, hänhän on matkustanut pitkän taipalen ja joka asemalla häntä on juhlittu. Ihmisjoukko on jokseenkin hiljainen, joten jokainen sana kuuluu hyvin. Hän puhuu vapaudesta, asiasta, joka on jokaisen sydämellä.

Kansa huutaa kaikuvan hurraan hänelle, vapaudelle ja tasavallalle.

Juna lähtee vierimään vieden mummon seuraavalle asemalle puhumaan, juhlittavaksi.

Kyllä haluttaisi olla menossa Suomeen! Lehdistä näkyy, että se on saanut takaisin vapautensa.

Mutta ei vielä Suomeen, ei näin suoralta kädeltä. Kainskista ei osu junaan, ei myydä lippuja eikä varkainkaan pääse.

Kerran tosin pääsin hyvänahkaisen sotamiehen avulla. Hän nosti tavarani, ja minä kipusin muina miehinä toisia teitä. Mutta kun sain kyynärpäilläni raivatuksi tien tavaroitteni luo, nosteltiin niitä parhaillaan asemasillalle ja minut nostettiin perästä.

Ei auttanut muu kuin painua syvemmälle Siperiaan, takaisin Tomskiin, josta neljä kuukautta sitten olin lähtenyt. Matka on vaivalloinen, mutta kansa ympärillä nauraa ja iloitsee. Missä nyt on äskeinen epäilevä, arka katse, missä alta kulmien murjotus?

Vallankumous sen hävitti. Täällä Kainskia hieman avarammassa maailmassa se jo tuntuu. Täällä siihen uskotaan ja sille osataan antaa arvoa. Tulevaisuus kangastaa jokaisen silmissä kauniina ja valoisana. No, ei tietenkään aivan kaikkien, mutta ne, joille vallankumous on tuottanut murhetta, eivät ole näkyvissä.

Yhä uudestaan helähtää "Marseljeesi". Tämä vallankumouslaulu Venäjällä! Siinä on jotakin ihmeellistä. Ja kaikki näyttävät sen osaavan. Venäläiset ovat musiikillista kansaa, sävel tarttuu heihin helposti.

Tomsk! Vieläpäs tavattiin. Toisenlainen olet sinäkin nyt kuin erotessamme. Punaiset liput liehuvat iloisesti kattosi harjoilla, "Marseljeesia" laulavat sotaväenosastot kulkevat kaduillasi. Kaikkialla on elämää ja touhua. Tomsk on ollut melkoisen perusteellinen: siellä on vangittu kuvernööri, varakuvernööri, santarmit ja muut pahimmat taantumuksen kätyrit. Toimeenpanevassa komiteassa on tuttuja miehiä, entisiä Narymin karkotettuja, jotka ovat kerinneet jo läänin pääkaupunkiin "jöötä pitämään". He huolehtivat siitä, että vallankumous ei jää vain pelkäksi sanaksi.

Kuvernementinhallituksessa tapaan saman virkamiehen, joka äyski minun ollessani Tomskissa pari kuukautta lääkärin hoidossa ja hyvin myrtyneenä lähetti minut Kainskiin. Nyt hän kumartaa minulle niin, että on lyödä päänsä pöytään. — Ahah, vekkuli, minä ajattelen, ovat tainneetkin osat vaihtua. Hän ilmoittaa nöyränä, että täällä on itsensä oikeusministeri Kerenskin sähkösanoma minun vapauttamisestani. Siitä on lähetetty tieto Kainskiin, mutta sieltä on ilmoitettu, ettei minua ole tavattu. Virkamies on ollut jo hyvin huolissaan minusta, mutta tässähän tämä kadonnut lammas nyt on. Tuokiossa on valmiina kirjelmä, jolla minun on saatava kokonainen ensi luokan osasto Pietariin saakka.

Ohoh! Jopa veti herroiksi!

Samana iltana juna lähtee viemään miestä Eurooppaan, Suomeen.

Kotimaata kohti!

Iloisia sanomia: ne, jotka sinua ennen kiusasivat, istuvat nyt vuorostaan telkien takana. Emme me tahdo kostoa emmekä ilku teitä, mutta oikeus, tapahtukoon sinun tahtosi... Eivät teidän silmänne kuitenkaan kärsisi nähdä vapauden lippujen liehumista entisten palatsienne harjoilla. Kuunnelkaa te kaukaa juhlivan kansan riemuhuutoja ja vavahtakaa, kun kuulette vapauden laulujen vyörynnän.

Kaikkialla loistaa punainen, siitä on tullut koko kansan yhteinen väri. Sotamiehen lakissa on punainen merkki, ja upseerin kokardi on piiloutunut saman värin alle. Talonpoika ajaa laulellen hevostaan, jonka luokissa liehuu punainen lippu.

Joka asemalla on pieniä poikia ja tyttösiä kädessään punaiset viirit, joihin on piirretty kirjoituksia: "Eläköön vapaus!" "Terve tasavalta!" Nuori, nouseva polvikin juhlii vapauden aamunkoittoa.

Ja ihmiset junassa ovat kuin yksi suuri perhe. Jokainen on, koettaa olla avulias ja auttava, mahdollisimman epäitsekäs.

Matkustan oikein pikajunassa, mutta sekin viipyy viikon päivät matkallaan Länsi-Siperian ja Venäjän halki. Sitten päivä Pietarissa, täytyy olla junan aikataulun vuoksi, kävellä ja katsella vallankumouksen jälkiä muutamissa rakennuksissa Ne ovat vain pieniä raapeutumia, jotka kiväärin luodit ovat pyyhkäisseet. Vain joissakin paikoissa on konekivääri tehnyt hieman syvempää jälkeä.

Vihdoin lähtee junani Suomeen. Ei mitään tarkastuksia, tullaanhan nyt vapaaseen maahan. Asemilla tuttavia ja kukkakimppuja. Lähenevät tutut seudut, ruumis on raihnainen, sillä Siperian pikajunassa on uni paennut matkamiestä, mutta silmä ahmii kaikkea. Entiselläänhän täällä ollaan, mikään ei ole muuttunut.

Hämeenlinna!

Liikuttava vastaanotto asemalla, juhlaa koko päivän. Tämä on viides huhtikuuta. Sen kunniaksi tulee runokin. Kirjakauppias Enok Rytkönen on runoilijasukua ja itse näppärä runontekijä. Hänen runonsa alla on paljon nimiä, arvossapidettyjen kaupunkilaisten. Tällaiset säkeet:

    Terve mies Sa miehuullinen
    tundrain tuolta puolen,
    maasta kauan karkoitettu,
    tuttu tuskan, huolen!

    Kansalaiset riemurinnoin
    Sinut taasen tapaa.
    Tervetullut synnyinmaahan,
    vapautehen, vapaa!

    Olit työssä mukana,
    mi sortajamme kaasi;
    siunaten siks tervehtää
    Sua kansasi ja maasi!

Ylenpalttista ystävyyttä työväentalon vastaanottajaisissa ja kotona. Koko asunto kukkasmerenä.

Riemun ja murheen vuosi 1917

Riemullinen kevät 1917, oikea keväiden kevät!

Ainakin minusta tuntui, että harvoin on suomalaisen ihmisen ollut niin helppoa hengittää kuin silloin. Ja kyllä minä olin lukevinani samanlaisen tunteen lähimmäistenikin kasvoista. Olin elänyt toisenlaisissa oloissa kuin kotimaassa koko ajan asuneet. Minulla oli vain ahdas piiri ympärilläni, toiset olivat nähneet paljon pitemmälle, mutta sama huoli isänmaan kohtalosta painoi minua kuin heitäkin, minua vain siellä yksilöllisesti, heitä yhteisönä, kansana.

Nyt olivat kahleet katkenneet, tsaarinvalta oli murskattu, uudet tuulet puhalsivat, vapaat ja virkeät. Nyt rupeaisimme luomaan uutta, omaa latuansa kulkevaa, asemaansa Euroopan kansojen joukossa vahvistavaa Suomea. Täydellistä riippumattomuutta meillä ei ollut, mutta sydämissä kyti toivo, että se saataisiin. Mutta näinkin oli jo hyvä, eduskunta oli kutsuttu koolle, maailman radikaalisin, vaikeana aikana valittu, kansan järkkymättömän tahdon osoittava parlamentti, enemmistönä sosiaalidemokraatit.

Iloa ja toivoa oli mielissä. Täytyi olla.

Oli kiintoisaa nähdä, miten santarmit, nuo syöpäläiset, olivat toimineet sotavuosina poissaollessani. Heidän arkistonsa oli vapaasti käytettävissä, itse olivat tipo tiessään. Lahdessa toimiva santarmialiupseeri oli vielä vallankumouksen puhjetessa tiedoittanut päällikölleen Hämeenlinnaan, että täällä on epäilyttävää liikehtimistä venäläisen sotaväen keskuudessa, ja pyytänyt ohjeita. Niitä ei ollut annettu, vaan aliupseerin kirjelmä oli jäänyt viimeiseksi santarmien asiakirjavihkoon. Heille oli tullut kiire muuttaa muille markkinoille.

Arkisto oli jäänyt. Sieltä löytyi minun valmiiksi suunniteltu runokokoelmani, mutta vahakantiset vihkoset olivat hävinneet. Siitä minun kannatti olla kiitollinen santarmeille, pääsinpähän näkemästä vihreän nuoruuden tökeröltä säkeitä. Itse niitä tuskin olisin hennonut hävittää.

Laajaan kirjeenvaihtoon santarmit olivat sotavuosina joutuneet. Venäjän hallituksella oli paljon puuhaa sen koettaessa torjua sitä vihaa, mikä kansan taholta yhä valtavampana huokui sitä vastaan. Sitäpaitsi tapahtui kaikkialla maailmassa asioita, joihin tuli kiinnittää huomiota. Niiden vuoksi täytyi syrjäisessä Suomessakin olevaa santarmilaitosta pitää kuumana. Samaan toimintaan vedettiin kuvernöörit lääninhallituksineen. Santarmien ja maan hallintoviranomaisten puuhat kulkivat niin samoja latuja, että niitä useinkin oli vaikeata erottaa toisistaan. Kuvernööri Rafael Spåren ja esittelijä Juho Schuringin nimi näkyi sangen epäilyttävissä papereissa.

Santarmipäällikkö kyseli kansalaisten luotettavuutta suoraan nimismiehiltä, ja nämä vastasivat. Heidän kunniakseen on kuitenkin mainittava, etteivät he yleensä antaneet huonoa todistusta lähimmäisistään, vaan koettivat vakuuttaa heidän luotettavaisuutensa tai sitten antoivat mitään sanomattoman lausunnon. Joku heistä sentään kangerteli kirjeensä venäjäksi, ja Hausjärven piirin nimismies Karl Tammelander, joka oli kuvernööri Spåren sukulainen ja osasi venättä hyvin, kirjoitteli venäjäksi hienoja virkakirjeitä "hänen ylhäisyydelleen" kuvernööri Spårelle. Siinä näyttää olleen tyypillinen järjestelmän mies ja kiipijä. Hän toimitti mielellään kotitarkastuksia tai ainakin oli niissä läsnä, kun santarmi teki työn. Hän sitten muistaakseni joutuikin jättämään virkansa yhdessä suojelijansa Spåren kanssa.

Kansalaiset olivat nyt joutuneet tarkoin santarmien luetteloon. Sosiaalidemokraattisen puolueen osastot oli jo aikaisemmin luetteloitu kaikkine jäsenineen. Sitten oli pantu kirjaan palokunnat, maamiesseurat ja jotkut muut yhteiskunnalliset järjestöt. Vanhasuomalaisestakin puolueesta oli valmistunut toisen sotavuoden kuluessa luettelo. Siinä oli henkilötiedot jokaisesta ja sen lisäksi arvostelu hänen valtiollisesta luotettavuudestaan. Yleensä oli paljon luotettavaa väkeä, mutta mustia lampaitakin oli joukossa. Niinpä lyseon rehtori J.S. Suomalainen on Snellmanin päivänä 1914 pitänyt Hämeenlinnan raatihuoneessa puheen, mainiten Suomen valtiollista tilannetta laittomuuden ja väkivallan aikakaudeksi. Kustantaja Arvi A. Karistolla, jonka sanottiin paitsi kirjakauppaa omistavan myös asianajotoimiston (lorua), on seuraava ansioluettelo: Sanotaan nuorsuomalaiseksi (vaikka on vanhasuomalaisen puolueen luettelossa, jopa piirihallituksen jäsenenä), Suomen eristäytymisen kannattaja, huomattava valtiollinen ja yhteiskunnallinen toimihenkilö, maistraatin jäsenille toimeenpantujen mielenosoitusten osanottaja, osallinen Voima-liittoon, mistä haastettu edesvastuuseen v. 1905, huhujen mukaan avustanut aseiden tuontia. Tamperelaisen "Aamulehden" — santarmien mukaan nuorsuomalaisten äänenkannattaja — päätoimittaja Vilho Osonen on vanhasuomalaisen piirihallituksen jäsen, ja hänestä santarmit tietävät seuraavaa: Suomen eristäytymisen kannattaja ja sen oikeuksien puoltaja, selvä separatisti, kaikkien hallituksenvastaisten mielenosoitusten ja maistraatin jäseniin kohdistettujen myötätuntoisuuskokousten osanottaja, nauttii Tampereen asukkaiden suurta luottamusta, on huhujen mukaan Voima-liiton jäsen, v. 1905 suurlakon aikana ollut tälle liikkeelle myötätuntoinen ja avustanut sitä aineellisesti kuin myös aseiden tuontia Suomeen.

Vapaaehtoisissa palokunnissa oli paljon "epäilystä herättäviä" ja voimaliittolaisia. Luettelot vilisivät virheitä, sillä santarmien ei ollut onnistunut suomalaisten vasikoittensa avullakaan saada varmoja tietoja.

Nuo vasikat olivat muuten ahkeroineet ankarasti. Hehän saivat työstään maksun. Kumma kyllä, santarmien arkistosta ei löytynyt yhtään kuittia tai palkkalistaa, mikä olisi osoittanut kätyrien palkkion suuruuden. Siinä suhteessa santarmit olivat mainiosti suojelleet palvelijoitaan. Samoin ei missään näkynyt heidän oikeita nimiään. Heillä oli vain peitenimensä: oli "Metsästäjä", "Kalastaja", "Timo" ja sitten huomattava määrä satunnaisia ilmiantajia. Ainoastaan yksi nainen oli ollut niin varomaton, että oli kirjoittanut omalla nimellään varustetun kirjeen santarmialiupseeri Lukinille. Hänet otettiin kiinni Tampereelta ja pantiin vähäksi aikaa häkkiin. Kaikki muut lurjukset saivat kulkea vapaina vapaiden joukossa, saamatta edes pientä muistutusta törkeistä teoistaan.

Jääkäriliike oli antanut santarmeille paljon työtä. Se olikin heille harmin paikka, sillä linnut pääsivät lentämään, vain heidän hylättyjä pesiään käytiin penkomassa. Paljon kotitarkastuksia ja vähän tuloksia. Jonkin maatilan asuinrakennus sinetöitiin, kun isäntä oli lähtenyt Saksaan, Tampereen teknillisen opiston oppilaiden koulukortteereja myllättiin ja rauhallisia ihmisiä, joilla ei ollut mitään tekemistä matkustaneiden kanssa, häirittiin, toisia useampiakin kertoja. Tulokset olivat laihoja, mahdollisesti vain jokin valokuva ja viatonta kirjeenvaihtoa kodin kanssa, sekin tietenkin aikaisemmilta ajoilta, mutta santarmien asiakirjavihot paisuivat yhä valtavammiksi. He kävivät paperisotaa ja koettivat olla tärkeitä.

Mutta Suomessa toimivien santarmien täytyi olla varuillaan myös Venäjältä päin tulevaa vaaraa vastaan. Milloin sieltä käsin hälytettiin mitäkin. Pisarjev ja Kerenski, kaksi "Puolueettoman älymystön" yleisvenäläisen liiton edustajaa, olivat julkaisseet kirjan "Hallitus ja Venäjän kansa tärkeänä kautena", joka oli painettu Suomessa. Santarmien oli otettava selvä painopaikasta ja estettävä kirjasen leviäminen sotaväen keskuuteen. Levittäminen tapahtui Venäjän poliisidepartementin tietojen mukaan haavoittuneiden sotilaiden vanhempien ja sukulaisten avulla. Kirja oli erityisen vaarallinen sen vuoksi, että siinä yritettiin paljastaa visusti salassa pidetty santarmieversti Mjasojedovin kavallus. Se tapahtui sodan alkukuukausina ja sen takia sanottiin menetetyn 126000 "isänmaalle uskollista venäläistä sotilasta". Tämä Mjasojedovin juttu oli sangen laaja. Santarmieversti oli jo pitkän aikaa ennen sotaa viettänyt komeilevaa elämää ja häntä pidettiin yleensä rikkaana, kunnes myöhemmin selvisi, että hän olikin saksalaisten vakooja, joka sai kavaltamistaan tiedoista runsaan maksun. Mjasojedov teloitettiin ja hänen ympäristöään, mm. rakastajatar, siivottiin Siperiaan.

Tuota Pisarjev—Kerenskin paljastavaa kirjasta lienee levinnyt verraten paljon ja sillä lienee ollut vaikutusta sotilaihin. Santarmien estämistoimet taisivat auttaa verraten vähän tai ei ollenkaan, sillä otapahan hiiri hännästä kiinni, kun se kerran on päässyt livistämään.

Aikaisemmin olen maininnut, että esimerkiksi Siperiassa, vaikka meillä olikin kirjeenvaihtoa, varsin vähän tiesimme vallankumouksellisen liikkeen vaiheista, ennen kaikkea sen edistymisestä. Me odotimme vallankumousta hartaasti, mutta emme olleet selvillä sen kehityksestä. Venäjän sisäasiainministeriö sen sijaan näyttää jo lokakuussa 1915 pelänneen vallankumouksellisen liikkeen leviämistä ja myöntäneen, että maassa alkaa vallita jännittynyt tilanne. Sisäministerin apulainen Beletski on kiinnittänyt santarmiston huomiota huonoon tiedoituspalveluun ja kehoittanut hankkimaan luotettavia ja asioista hyvin selvillä olevia puoluemiehiä selostamaan vallankumouksellisten leirissä vallitsevaa tilannetta. Tällainen oli vanha tapa: kun mies joutui kiinni ja huomattiin, että hän tietää paljon ja on käyttökelpoinen, luvattiin hänet vapauttaa, jos ryhtyy agentiksi. Jotkut heikot luonteet saattoivat taipua, mutta enimmäkseen santarmit saivat kieltävän vastauksen. Nyt Beletski vielä kerran kehoittaa käyttämään vanhaa keinoa.

Juutalaiset ovat olleet Venäjän ohranan ja samalla myös sen alaisen Suomen santarmiston silmätikkuna. Heitä syytettiin vallankumouksellisesta propagandasta ja yleisen tyytymättömyyden levittämisestä Venäjän kansan keskuuteen. Paitsi rikollista kiihotusta sotaväen keskuudessa ja suurissa teollisuuskeskuksissa, heillä oli vielä muitakin vehkeilyjä: elintärkeiden tavaroiden hinnan keinotekoinen kallistaminen ja metallirahan hävittäminen käytännöstä. Vallankumoukselliset ja heidän innoittajansa juutalaiset muka luulivat, että sotilaallisilla vastoinkäymisillä ja vallankumouksellisella kiihotuksella ei ole riittävää vaikutusta kansan laajoihin kerroksiin, ja sen vuoksi he tahtoivat saada aikaan yleistä tyytymättömyyttä ja sodanvastustusta nälän ja elintarpeiden kallistumisen avulla. Tätä tarkoitusta varten salattiin tavaroita, viivytettiin kuljetusta ja koetettiin mikäli suinkin mahdollista pidätellä tavaralähetysten purkamista rautateillä. Metallirahan puutteella taas juutalaiset koettivat herättää väestössä epäluottamusta Venäjän valuuttaa kohtaan, saattaa säästäjät ottamaan rahansa valtakunnan luottolaitoksista ja piilottamaan metallirahan ainoana arvokkaana. Kun valtion täytyi laskea liikkeelle vaihtorahaa, niin juutalaiset uskottelivat, että Venäjän hallitus eli vararikkotilassa, koska sillä ei ollut metalleja edes rahoiksi. Samalla juutalaiset ostelivat ylihinnasta hopea- ja kultarahoja.

Poliisidepartementin käsityksen mukaan juutalaiset tekivät kaikkea tuota saadakseen asuma-alueensa rajat muutetuiksi, koska he pitivät ajankohtaa sopivana päämääränsä saavuttamiseksi järjestämällä sekasortoa maahan.

Juutalaiset liikehtivät kansainvälisestikin. Amerikassa pidettiin vuoden 1915 jälkipuoliskolla konferenssi, johon ottivat osaa neljänsadantuhannen juutalaisen työläisen edustajat. Siinä käsiteltiin juutalaisten oikeudetonta asemaa. Kokouksessa tehtiin päätöslauselma, jossa Yhdysvaltojen hallitusta kehotettiin esiintymään juutalaisten puolustajana. Samalla päätettiin vaatia kaikkien juutalaisten valtiollisen ja kansallisen itsemääräämisoikeuden tunnustamista niissä maissa, joissa ne olivat rajoitetut, erittäinkin Venäjällä, Galitsiassa, Romaniassa ja Palestiinassa. Tarkoitusperän saavuttamiseksi olisi käytettävä yleistä valtiollista lakkoa, jollainen olisi myös julistettava tulevan rauhankonferenssin ensimmäiseksi päiväksi. Päätöslauselmassa niin ikään ilmaistiin syvä paheksuminen ja vastalause Venäjän hallituksen juutalaisvainojen johdosta sekä siksi, että se oli orjuuttanut koko maan ja karkottanut valtakunnanduuman työläisedustajia Siperiaan.

Santarmiston, joka oli horjuvan tsaarinvallan tuki ja turva, piti hoidella sekä koti- että ulkomaista urkintaa voidakseen pitää levottomat ainekset kurissa. Niitä aineksia oli kuitenkin lopulta niin paljon, että mitkään toimenpiteet eivät auttaneet, vaan loppu tuli. Se tuli ennen kaikkea sen vuoksi, että armeija vähitellen kääntyi vallankumouksellisten puolelle.

Keväällä 1917, kun Suomi oli vapautunut venäläisen sorron ikeestä, alkoi lääninhallituksiin sadella valituskirjelmiä virkamiesten, varsinkin nimismiesten toiminnasta. Heillä oli ollut tietenkin ohjeenaan kuvernöörien kiertokirjeitä, mutta yhteinen kansa ei sitä tiennyt, ja sitäpaitsi laittomia määräyksiä ei olisi pitänyt noudattaa. Kun näytti tarpeelliselta tutkia tarkemmin noiden valitusten todenperäisyyttä ja viimeisinä vuosina vallinneita oloja yleensä, niin senaatti nimitti tutkijakomiteoita niihin lääneihin, joissa tuollaisia valituksia oli esiintynyt. Hämeen lääniä varten asetettuun tutkijakuntaan määrättiin tamperelaiset varatuomarit Oiva Sohlberg ja Kaapo Murros (aikaisemmin mainitsemani toimittaja) sekä tämän kirjoittaja.

Me matkustimme läänissä ja kuulustelimme nimismiehiä ja joissakin tapauksissa myös poliisikonstaapeleita. Joku henkikirjoittajakin joutui tekemään selvää toimistaan. Kävi selville, että hyvin monet virkamiehet olivat jättäneet kuvernööri Spåren ohjeet noudattamatta ja onnistuneet välttämään kansan vihan, kun taas toiset olivat olleet kovin virkaintoisia ja innokkaita järjestelmän miehiä ja herättäneet siten tyytymättömyyttä piireissään. Joitakuita nimismiehiä erotettiin viroistaan, mutta isompaa lovea virkamiehistöön ei tullut näiden tutkimusten avulla.

Hämeen läänin lääninhallituksesta ei muistaakseni joutunut lähtemään muita kuin kuvernööri, vaikka sinne oli viimeisinä seyniläisvuosina otettu eräitä järjestelmän miehiä ja jotkut, entiset olivat mukautuneet laittomiin oloihin. Lääninsihteeri Holpainen oli hävinnyt sentään jo hyvissä ajoin. Hän sai muistaakseni eläkkeen, kuten laittomuusmiehet yleensä. Suomi oli kohtelias.

Joku näistä tutkittavista laittomuusmiehistä liikuttui aivan kyyneliin, oli nöyrä ja vakuutti, että on aina toiminut ainoastaan Suomen lain mukaan. Muutamaa vuotta myöhemmin tämä taas esiintyi julman koppavana, ikäänkuin mitään alennustilaa ei milloinkaan olisi ollutkaan. Sellainen on ihmisen luonto. Vanha "ystäväni" Emil Ahlgren oli sodan aikana saavuttanut unelmiensa päämäärän: hän oli päässyt nimismieheksi Janakkalaan. Hänen toimistaan ei ollut tehty mitään valituksia, joten hän siis ei ollut osoittanut liiallista virkaintoa. Kun ei ollut täsmällistä käskyä, vaan ainoastaan kiertokirjeitä ja viitteitä, hän ei omasta aloitteestaan ollut ryhtynyt mihinkään, kansalaisia hermostuttavaan tekoon. Myöhemmin hän siirtyi nimismieheksi isompaan piiriin, Sääksmäelle, ja siellä hänet tapasin viimeisen kerran. Kerrottakoon se tapaus loppulausunnoksi Ahlgrenista, joka jokin aika sitten kuoli korkeassa iässä, oltuaan toistakymmentä vuotta eläkevaarina.

Oli myterä elokuun keskiyö 1922. Olin saattamassa erästä tyttölasta noin kolmen kilometrin päähän kesäasunnoltani. No, ei pidä luulla, että tässä olisi mitään sen kummempaa, vaikka liikuinkin tyttöihmisen kanssa näin myöhään. Tämä kaunis lapsi oli tullut pyytämään minua erääseen juhlaan esiintymään, ja me koetimme pelata spiritismiä teelautasella ja kuulla hiukan tulevaisia asioita, mutta henget eivät tahtoneet meitä lähestyä. Sitten lähdin saattamaan vierastani ja olimme juuri ehtineet hänen pihamaalleen, kun jostakin kuului useampia ääniä, ja yksi muita römeämpi kysyi: "Minne ne hävisivät", ja samassa käskettiin ottaa selvää kadonneista, ilmeisesti meistä. Luulin, että kylän pojat ovat liikkeellä ja haluavat tietää, kuka mieshenkilö liikkuu heidän alueillaan. Katselin jo vieressä häämöttävää peltoa siinä mielessä, olisikohan koettaa, vieläkö sata metriä katkeaa kahdessatoista sekunnissa, mutta toiselta puolen en tahtonut kadottaa arvoani neitoseni silmissä ja päätin mieluummin ottaa vaikkapa pienen selkäsaunan kuin lähteä pakoon. Silloin juuri se selvänottaja tuli portille ja kysyi:

"Kuka siellä?"

"Mitä se teihin kuuluu", vastasin hiukan teeskennellyn uljaasti.

Kysyjä hävisi ja kuului vähän ajan perästä kertaavan vastauksen jossakin lähettyvillä. Sitten vihainen ääni sanoi:

"Jassoo, kyllä minä otan selvän."

Pian painautui portista iso miehen ruho ja tuli aivan lähelle. Tunsin nimismies Ahlgrenin. Hän katsoi läheltä ja sanoi: "Kah, tuttu mies", ja lähti samassa. Portin takana hän kuului sanovan toverilleen, että siellä olikin hänen tuttavansa eikä missään suhteessa epäilyttävä.

Kohta tämän jälkeen luin lehdestä, että niiltä seuduilta oli löytynyt viinanpolttimo. Sitä nimismies konstaapeleineen oli etsimässä.

Sellainen oli viimeinen tapaamisen! Ahlgrenin kanssa.

Iloinen, kevyt ja vapaa tunnelma vallitsi Hämeenlinnan Parkissa vappuna 1917. Oli työväen tavanmukainen vappujuhla, jota ei moniin Herran vuosiin ollut saatu viettää ilman poliisin kaitsentaa, jopa keskeytyksiäkin. Poliisikolonna oli nytkin mukana, mutta se tuli samassa kulkueessa työväen kanssa. Olin äsken astunut Hämeenlinnan poliisimestarin virkaan, ja alaiseni kysyivät, voivatko he ottaa osaa työväen vappukulkueeseen. Vastasin, etten kiellä enkä käske, mutta jos he liittyvät kulkueeseen, on vartioiden kaupungissa oltava paikoillaan, päivystyksen samoin.

Poliisit tulivat omana joukkueenaan. Minä aloitin puheeni huomauttamalla, että olen ennenkin seisonut tällä lavalla ja poliisikolonna on silloinkin ollut tuolla alhaalla. Mutta se on ollut valmiina raastamaan minut alas puhujalavalta, jos olisin sattunut lausumaan jotakin heidän edustamalleen mahdille epämieluista. Nyt se on minun omassa komennossani. Kansanjoukosta kuului hyvä-huuto, ja tunnelma vielä entisestäänkin vapautui. Lieneekö siinä puistossa milloinkaan puhuttu suuremmalle ja kiitollisemmalle yleisölle. Puhuin Suomen itsenäisyyspyrkimyksistä ja lopetin eläköön-huudolla itsenäiselle Suomelle. Kansanjoukko yhtyi siihen riemulla, samoin venäläinen sotaväki upseereineen.

Venäläiset sotilaat ja joukko upseereita oli myös tullut kulkueena paikalle. Heitä ei ollut kutsuttu, mutta he olivat tienneet, että sinä päivänä oli suomalaisten vappu, ja tulleet mukaan omasta aloitteestaan. He eivät tietysti ymmärtäneet puhettani, mutta huusivat, kun kuulivat toistenkin huutavan. He tahtoivat sitten kuulla puheen venäjäksi, ja minä kerroinkin sen sisällön suurin piirtein. Esitinpä vielä saman eläköönhuudonkin, johon venäläiset jälleen railakkaasti yhtyivät.

Kun olin päässyt alas puhujalavalta, kertyi ympärilleni joukko sotilashenkilöitä, jotka tiedustelivat:

"Miksi rupla Suomessa alenee, ja miksi ei pakkokurssi ole enää voimassa?"

"Se oli tsaarilaiskauden perintöä. Me yritämme ruveta hoitelemaan omia asioitamme ja järjestelemään kaikkea niin kuin oikein on."

"Ja miksi täällä ei puhuta venättä? Meidän on vaikeata tulla toimeen."

"Ei teidän tarvitsekaan, me kyllä tulemme toimeen omalla kielellämme... ja juuri äskenhän te huusitte eläköötä Suomen itsenäisyydelle. Me toteutamme sen."

"Ei se sitä saa merkitä. Kyllä Suomella täytyy olla jokin suhde Venäjään. Ette suinkaan te aio kokonaan eristäytyä?"

"Kyllä me aiomme, sitä se itsenäisyys merkitsee."

Siinä sukeutui pitkähkö keskustelu. Sotilaat eivät mitenkään olleet käsittää mielestäni selvää asiaa tahi eivät tahtoneet. Olihan siinä upseereita — etupäässä juuri he johtivatkin keskustelua —, jotka väittivät olevansa vallankumouksellisia ja kannattavansa kansojen itsemääräämisoikeutta. Se tuntui kuitenkin olevan heille hämärä käsite, tahi ehkä he olivat imperialisteja, kuten monet — voinee sanoa: useimmat — Siperiassa tapaamani vallankumoukselliset.

Palautuu vielä mieleeni eräs Narymissa sattunut tapaus.

Olin laatimassa kirjelmää Tomskin läänin kuvernöörille, kun luokseni tuli eräs valtiollinen karkotettu, heimoltaan isovenäläinen jostakin Moskovan lähistöltä ja myöhemmin huomatussa virassa Neuvosto-Venäjällä. Olin venäläisen tavan mukaan piirtänyt kirjelmän ylälaitaan: Finskavo poddannavo (Suomen alamaiselta) ja nimeni. Hän vilkaisi paperiin ja huomautti:

"Miksi te kirjoitatte finskavo poddannavo?"

"Siksi, että minä olen Suomen alamainen."

"Eikö mitä, korkeintaan te voisitte kirjoittaa finskavo urosentsa (suomalaista syntyä olevalta)."

"Se ei riitä, sillä minä olen Suomen alamainen."

"Mistä teidät on tänne karkotettu?"

"Suomesta tietenkin."

"Kuka karkotti?"

"Venäläinen kenraalikuvernööri, senkin vietävä", minä aloin jo kiivastua mokomasta kuulustelusta.

"Siinä näette", toinen jatkoi ivallisesti hymyillen, "meikäläinen kenraalikuvernööri... Kuinka hän voisi istua vieraassa maassa karkoittelemassa sen maan kansalaisia."

Nyt ymmärsin, mihin tämä mies pyrki. Hän oli samalla kannalla kuin suomisyöjätkin, ettei saanut olla Suomen alamaisia.

Samalla kannalla olivat useimmat vallankumoukselliset. He usein ivailivat minun Suomen alamaisuuttani, mikä ei ollut sen vahvempi, kuin että joku venäläinen kenraalikuvernööri voi karkottaa minut omasta valtakunnastani. Samanlaisella ivalla he kohtelivat muitakin pieniä kansallisuuksia, joilla huomasivat olevan samanlaisia eristäytymispyrkimyksiä kuin meillä suomalaisilla. Silloin kiitin itseäni siitä, että olin ensi sijassa suomalainen ja vasta sitten kansainvälinen.

Ehkä sopii mainita, että Tomskin läänin kuvernööri oli vartioitaviensa vallankumouksellisten kanssa samaa mieltä tässä alamaisuusasiassa, sillä sain kirjelmääni vastauksen, jonka otsakkeena oli: Tomskin kuvernementissa karkotettuna olevalle Kuopion läänin talonpojalle jne.

"Vallankumous jatkuu", Oskari Tokoi julisti joskus riemun ja murheen vuoden 1917 keväällä. Kyllähän tuo iskusana saattaa olla oikea, jos ajattelee esimerkiksi Ranskan suurta vallankumousta, jota kesti puolentoista vuosikymmentä, mutta minusta tuntuu, että nykyaikaisessa yhteiskunnassa ei vallankumous voi olla kovin pitkäaikainen. Jos se venyy yli oivallisen, niin asiat menevät sekaisin, syntyy anarkiaa, jolla ei enää ole vallankumouksen jaloa leimaa.

Venäläiset tekivät vallankumouksen mainittuna vuonna, me vain seurasimme mukana. Ranskan vallankumous oli sikäli oikeaa lajia, että siinä eräs kansalaisryhmä pyrki ja pääsikin valtaan. Suomessa ei mikään sellainen ryhmä tai sääty erityisemmin rynnistänyt esille, vaan koko kansa teki vallankumouksen, vapautui vieraasta sortajasta. Omiimme me emme koskeneet, emme kunnollisesti edes niihin miehiin... jotka olivat taipuneet sortajan kätyreiksi.

Meillä Suomessa oli edellisinä vuosina valittu eduskunta, jossa työväestöllä oli enemmistö, piti vain saada se istumaan. Eikä sen kokoontumiselle enää ollutkaan mitään estettä. Työväestö jakoi hallitusvallan kauniisti kahtia porvariston kanssa, elettiin siis sulassa sovussa, joten vallankumouksen jatkumiselle ei ollut pakottavaa aiheita, kun kaikkea hyvää voitiin toivoa parlamentillista tietä.

Sosiaalidemokraattiset järjestöt olivat tosin tehneet joitakin yleistä elämänmenoa rajoittavia päätöksiä ja niitä oli noudatettu vallankumouksen päivinä, jolloin hallituskoneistoon muutettiin rattaita ja se siis korjauksen vuoksi oli seisahduksissa. Kansalaiselämän palauduttua tavallisiin uomiinsa sosiaalidemokraattisten kunnallisjärjestöjen "valta" oli lopetettava. Käsitin asian niin ja Hämeenlinnan poliisimestariksi ryhdyttyäni rupesin toimimaan lakien ja asetusten mukaan jättäen kunnallisjärjestön päätökset ja toivomukset huomioonottamatta. Minulta kysyttiin menettelyni syytä, mutta antamani selitys tyydytti. Hämeenlinnan kunnallisjärjestö oli maltillinen ja ennen kaikkea asiallinen.

Eräillä paikkakunnilla vallankumousta yritettiin jatkaa. Niin mm. Raumalla, missä esitettiin kaikennäköisiä radikaalisia vaatimuksia ja pyrittiin ulkoparlamentarismin tielle. Kirjoitin noiden ilmiöiden johdosta artikkelin "Hämeen Voimaan". Muistaakseni se painettiin välikkeillä, mutta sijoitettiin väliartikkeliksi. Jokin lehti sen lainasi, ja sitten Eetu Salin kirjoitti Porin sosiaalidemokraattiseen äänenkannattajaan valtavan artikkelin, jossa omaan raisuun tapaansa selitteli ja osaksi puolustelikin noita vallankumousajan ilmiöitä. Eetun kirjoituksesta huokui hieman teeskennellyltä tuntuvaa mahtipontisuutta. Paljon myöhemmin, vasta syksyllä, tapasin Eetun eduskunnassa. Hän sanoi:

"Sinua kuuluu naurattaneen se minun vallankumousartikkelini."

"No, en tiedä, ei se ainakaan tehnyt vallan vakuuttavaa vaikutusta."

"Ei varmastikaan", Eetu sanoi ja kertoi sitten, että hän oli taaskin joutunut uhraamaan oman mielipiteensä kansan vuoksi. Hän oli ollut vallankumouksen alkuaikoina Raumalla puhumassa ja haastellut tietenkin mehevään tapaansa ja maininnut, että kansan on nyt käytettävä kaikki keinot vaatimustensa toteuttamiseksi. Kotvan aikaa sen jälkeen oli hänelle soitettu Raumalta ja kysytty, olisiko meidän syytä tehdä jotakin.

"Ettekö sitten ole vielä tehneet", Eetu, jolla sattui olemaan kiireitä, oli huutanut puhelimeen, ja silloin puhuja oli lähtenyt "tekemään" ihan suoraa päätä.

"Enkä minä ole tottunut ottamaan nappiani pois pelistä, kun kerran olen peliin ryhtynyt", Eetu jatkoi ja kehui kirjoittaneensa tuon artikkelin, missä moitti mm. minua siitä, että koetin selittää selviä vallankumouksellisia ilmiöitä anarkistisiksi.

Niin, muualla maassa sattui näitä — olkoon nyt: vallankumouksellisia — ilmiöitä, mutta Hämeenlinnassa oma väki eli yleensä rauhassa ja sovussa. Valtuustojen piiritykset olivat siihen aikaan muodissa. Kerran levisi kulkupuheita, että sellaista Hämeenlinnassakin yritettäisiin. Eräänä kokousiltana piti valtuuston äijät suljettaman kaupungintalolle. Poliisivoima varattiin laitokselle, joka sijaitsi samassa talossa kuin valtuuston kokoushuonekin, mutta piirittäjiä ei kuulunut. Koko puuha lienee ollut lähtöisin Myllymäen kaupunginosan levottomien ainesten taholta eikä saanut kannatusta.

Voin ryöstö sentään pääsi alkuun. Eräs entinen kuritushuonevanki keräsi ympärilleen joukon naisväkeä, marssi meijeriin ja otti lukitusta säiliöstä kaksitoista kiloa voita. Enempää ei ollutkaan, vaikka kaupungilla huhuttiin hirveän suurista varastoista, joita muka ei luovuteta kansan käytettäviksi. Poliisi ehti ajoissa perille, palautti voin meijerille, ohjasi koko joukon poliisilaitoksen pihaan ja valikoi siinä aktiivisimmat kuulusteltaviksi. Johtaja sai myöhemmin neljä kuukautta vankeutta ja eräät naiset viidenkymmenen markan sakon. Siihen loppui se juttu.

Paikkakunnallinen väestö ei siis sanottavasti jatkanut vallankumousta, mutta kaupunkiin sijoitettu venäläinen sotaväki nautti svabodasta. Insinöörirykmentissä vallitsi kuri, mutta sodan aikana perustetun Tsudskin rykmentin kaksi pataljoonaa, joihin ilmeisesti oli kerääntynyt levotonta ainesta, oli aina valmis vehkeisiin. Sen sotilaat tehdä nuhrasivat alituiseen pientä ilkeyttä.

Kerran kesällä svabodan vuonna 1917 poliisilaitokselle ilmoitettiin, että kasarmilla seisoi kokonainen komppania aseissa valmiina valloittamaan Hämeenlinnan naisvankilan. Samana aamuna oli kasarmin läheisiin pylväisiin ilmestynyt "julistuksia", joissa tehtiin tiettäväksi, että suomalaiset vallankumoukselliset lähtevät sinä päivänä kello kaksitoista yhdessä venäläisten sotilastoverien kanssa vapauttamaan valtiollisia vankeja naisvankilasta.

Tämä oli Myllymäen huligaanien provokaatiota. Tiedettiin hyvin, ettei vankilassa säilytettävien naisten joukossa ollut yhtään ainoata valtiollista. Joidenkuiden hämäräperäisten ainesten päähän oli vain pälkähtänyt, että vankilassa voisi olla mukavia "lemmikkejä", ja olisihan muutenkin tuollainen linnan valtaaminen hauskaa vaihtelua, semminkin kun sen helposti saattaisi lykätä venäläisten sotilaiden niskoille. Oli vain tapahtunut erehdys sikäli, että siitä toitotettiin pylväsilmoituksilla. Asia tuli siten myös poliisin tietoon.

Saatuani tuon tiedon hyppäsin heti ajuriin erään etsivän ylikonstaapelin kanssa ja painoin vinhaa vauhtia kasarmille. Asia oli koetettava järjestää sanan voimalla, sillä poliisivoima ei olisi riittänyt suurta aseellista joukkoa vastaan. Upseerit koettivat taltuttaa — sanan voimalla hekin — lähtövalmista komppaniaa, mutta sen "vallankumouksellinen" into oli ylen raju. Ei muuta kuin mars valtaamaan linnaa ja vapauttamaan sen viattomia uhreja.

Turvasin minäkin sitten sanan mahtiin. Aluksi se ei tehonnut lainkaan, miehet vain puhkuivat ja heiluttelivat kivääreitään. Heidän täytyy auttaa suomalaisia vallankumouksellisia päättämään vallankumouksen työn.

"Missäs ne teidän suomalaiset vallankumouksellisenne ovat?" kysyin.

"Kyllä he tulevat kello kahdeksitoista."

Kello löi kaksitoista, löipä yksikin, eikä suomalaisia vallankumouksellisia näkynyt. Provokaattorit tietysti pysyivät visusti piilossa. He olisivat tulleet esille vasta kun työ olisi ollut suoritettu. Venäläisten intoa oli sittenkin vaikea taltuttaa, he sanoivat olevansa valmiit lähtemään yksin. Kun asia oli pantu alulle, niin se täytyi päättääkin. Lopulta päästiin niin pitkälle, että siirrettiin linnan valtaus tuonnemmaksi ja pidettiin ensin "evästyskokous" Palokunnantalossa, joka oli luovutettuna venäläisten sotilaiden kerhohuoneistoksi.

Siinä kokouksessakos sitten puhuttiin ja posmitettiin, jotta äänen löi käheäksi! Sain toki onneksi muutamia virolaisia sotilaita puolelleni, ja kokoukseen kutsutut sosiaalidemokraattiset toimihenkilöt todistivat, ettei vankilassa mitenkään voinut olla valtiollisia vankeja, koska ne oli laskettu vapaaksi jo pari kuukautta aikaisemmin vallankumouksen alkuvaiheissa, mikäli niitä naisten kuritushuoneessa oli ollutkaan. Samalla he myös vakuuttivat, ettei tämän puuhan takana ole järjestynyttä työväestöä. Parhaimpana valttinamme oli siis edelleenkin: Missä ovat nyt ne teidän "suomalaiset vallankumouksellisenne"? Eivätkö ne ole harjoittaneet provokaatiota, yllyttäneet teitä ja sitten menneet piiloon?

Tuntikausien neuvottelujen perästä venäläiset luopuivat sotaretkestään Hämeen vanhaa linnaa vastaan, mutta eräs myönnytys heille piti tehdä: ottaa heidän valtuutettunsa virolaisen tulkin kanssa vankilaan katsomaan kirjoista, ettei siellä vain sittenkin ole valtiollisia vankeja. Sovittiin vankilan johtajan kanssa puhelimitse ja käytiin tutkimassa asiaa. Luonnollisesti poliittisia vankeja ei löydetty. Sillä kerralla ei sattunut olemaan irtolaisiakaan enempää kuin yksi ainoa. Hänen kohdallaan venäläinen "valtuutettu" halusi toimeenpanna kuulustelun, kysyä naiselta pitikö tämä itseään syyllisenä, mutta me emme siihen suostuneet, ja hän rauhoittui.

Se "sotaretki" päättyi sillä tavalla.

Eräällä toisella oli vähän pahemmat seuraukset.

Olin heinäkuun 2. päivän illan suussa vierailulla tuttavani luona kaupungin rantapuistikon varrella. Yhtäkkiä kuului kadulta kiväärin laukauksia. Riensin ulos, siellä viuhahti muutamia luoteja ohitseni. Kauempana linnan puolella näin ampujat ja nostin oikean käteni kiellon merkiksi. Ampumisen kohdetta en voinut havaita, sitä tuskin sillä hetkellä olikaan. Ampuminen lakkasi ja samassa huomasin, että läheisellä sillalla tungeskeli joukko venäläisiä sotilaita. Juoksin heidän luokseen ja käytin taas sanan voimaa. Muuta minulla ei ollutkaan, sillä olin yksin. Puhuin kauan ja hartaasti, ennen kuin aseistetut sotilaat suostuivat menemään kasarmiinsa. Ampumisen aiheesta oli siinä hälinässä mahdotonta saada selvää, tuntui kuin sotilaat eivät olisi sitä itsekään tienneet. Lupasin toimeenpanna tutkimuksen.

Juuri kun joukko oli hajaantumassa, alkoi kaupungista päin kuulua villiä huutoa. Siellä eräät sotilaat raahasivat pitkin Raastuvankatua sinipukuista ja olkihattuista miestä pistimet paljaina. Riensin nopeasti kulkuetta vastaan ja käskin jyrkästi jättämään miehen minun haltuuni. Sotilaat empivät ensin, mutta tottelivat toistettua käskyä. Vapaaksi päästyään mies pakeni suin päin eikä häntä myöhemmin tavattu.

Tutkimus pantiin viipymättä alulle ja sitä kesti viikon. Siinä oli läsnä venäläistä sotilaspäällystöä tulkkeineen. Kävi selville, että sotilasjoukkueita oli kuljeskellut kaupungin kaduilla ja ahdistellut suomalaisia. Joitakuita henkilöitä oli kolhittukin siinä määrin, että heidän oli ollut pakko turvautua lääkärin apuun. Varsinkin ylioppilaslakkia kantavat olivat olleet sotilaiden huomion esineinä. Sotilaat olivat kuljeskelleet useina pieniä ryhminä, pahoinpitelyt tapahtuneet suurempaa huomiota herättämättä eikä poliisille ollut tehty ilmoitusta vielä siihen mennessä, kun minä jouduin tapahtumien keskelle. Myöhemmin illalla ilmoituksia alkoi kylläkin tulla. Sotilaat olisivat kenties jatkaneet hyökkäystään, jollen olisi sattunut tapaamaan heidän pääjoukkoaan sillalla.

Sotilaiden retkeily tapahtui maanantaipäivänä. Edellisenä iltana oli Luolajan esikaupungissa ollut tanssi-iltama, jossa oli ollut läsnä myös venäläisiä sotilaita. Joku puolijuopunut huligaani oli vitaissut venäläistä sotilasta puukolla saamatta kuitenkaan aikaan muuta vahinkoa kuin puseron repeämän. Samassa huligaanit, joita oli useampiakin, olivat haihtuneet pakosalle. Oli syntynyt takaa-ajo, jossa kuitenkaan suomalaisia poikia ei tavoitettu. Eikä heitä saatu käsiin myöhemminkään, koska sotamiehet eivät voineet antaa minkäänlaisia tuntomerkkejä. Sen verran vain oli jäänyt takaa-ajajain mieleen, että yhdellä suomalaisella oli valkoinen lakki. Sen takia sotilaat sitten seuraavan päivän kostoretkellään puskivat vihansa erityisesti ylioppilaihin. Ei sillä lyöjällä luonnollisesti ollut ylioppilaslakkia, mutta mistäpä venäläinen sotilas sen ymmärsi; lakki kuin lakki, kunhan se vain oli valkoinen.

Tästä "sodasta" olisi voinut tulla kauheampikin, mutta onneksi sekin saatiin puheen voimalla loppumaan. Olihan eräillä sotilailla kivääri, ja se on jo verraten paha ase turvattomassa kaupungissa. Ampumista sattui onneksi vain kahdella tyhjällä kadulla. Eräs lennätinvirkamies joutui luotisateeseen, mutta ei vahingoittunut, samoin kuin en minäkään.

Tutkimuksen tulokset jäivät etupäässä vain paperille. Kuitenkin eräs sotamies Subov, josta oma päällystönsä jo tutkimuksessa antoi varsin huonon mainesanan ja joka todettiin sotilaiden yllyttäjäksi ja muutamien pahoinpitelyjen toimeenpanijaksi, tuomittiin sotaoikeudessa pitkäaikaiseen pakkotyöhön. Hänellä oli sentään muitakin syntejä.

Kerran eräs suomalainen poika vitaisi haavan, venäläisen sotamiehen selkään. Noilla sotamiehillä oli tunnetusti menestystä naismaailmassa, ja tämäkin poika oli nähnyt heilansa soluneen sotamiehen kainaloon. Hän päätti muistuttaa tytön uutta ritaria sopimattomasta käytöksestä, teroitutti partaveitsen hyvään kuntoon, odotteli rakastavaista paria jossakin myterässä paikassa ja sopivan hetken tultua piirsi sotamiehen selkään melkoisen viilloksen. Se sattui manttelin laskoksen kohdalle, viilsi auki kaikki vaatteet ja ulottui viiruna selkärankaa myöten niskasta hamaan häntänikamaan asti. Liekö poika tarkoittanut niin osuvasti vai auttoiko sattuma, että viilto osui juuri selkärangan kohdalle, muutenhan siinä olisi voinut käydä pahemminkin. Kaikessa tapauksessa rakastunut sotamies joutui sairaalaan eikä johonkin aikaan kyennyt makaamaan selällään.

Suomalaiselle pojalle yritti käydä hullusti. Sotamiehen toverit saivat hänet kiinni ja panivat putkaan. Aiottiin tuomita hänet sotaoikeudessa.

Siinä oli taas posmittamista, ennen kuin poika saatiin pois kasarmilta. Venäläiset vain kivenkovaan väittivät, että rikos oli tehty sotilasta vastaan, ja syyllinen, vaikka olikin Suomen kansalainen, täytyi tuomita sotaoikeudessa. Pitkät neuvottelut johtivat kuitenkin siihen, että poika annettiin suomalaisen poliisin huostaan. Siinä suhteessa varuskunnan v.a. komentaja kapteeni Sivergin, joka suhtautui suopeasti meikäläisiin ja ymmärsi mainiosti tämänkin tapauksen, auttoi ratkaisevasti. Tämä Siperiasta kotoisin oleva insinöörikapteeni muuten mielellään seurusteli suomalaisten kanssa ja oli valmis rankaisemaan omiaankin.

Puukotukseen syyllistynyt poika oli kaikin puolin kunnollinen. Hänen katkeruutensa oli inhimillisesti ymmärrettävä, eikä suomalaisella poliisilla ollut halua saattaa häntä tuosta verraten viattomasta tapauksesta korkean raadin eteen. Hänet päästettiin vapaaksi ja käskettiin hänen mennä suorinta tietä kotiseudulleen Padasjoelle eväänään sellainen neuvo, ettei pistä lähiaikoina nenäänsä Hämeenlinnaan, koska hänelle saattaa siellä käydä huonosti. Poika kiitti ja lähti. Todennäköisesti hän otti neuvon varteen.

Toisen kerran taas täytyi kaikin mokomin toimittaa ihminen vankilaan hurjistuneiden sotilaiden käsistä. Hän oli nuorehko venäläisen sotamiehen leski, synnyltään suomalainen, ja eleli pienessä mökissä Myllymäen laiteilla alle kymmenen vuoden vanhan poikansa kanssa, pesten henkielokseen pyykkiä niin upseereille kuin sotamiehillekin. Ja varasteli siinä sivussa: pyykistä katosi milloin mitäkin. Lisäksi hän oli ollut jonkin aikaa palveluksessa eräällä upseerilla ja kähminyt kaikenlaista tavaraa, mm. leikkikaluja pojalleen.

Hänestä tehtiin ilmianto suomalaiselle poliisille, koska häntä pidettiin suomalaisena, hän kun oli asunut täällä melkein koko ikänsä, mennen naimisiin venäläisen asevelvollisen kanssa. Kirjoilla hän tosin oli Tverin kuvernementissa, mistä hänen miehensä oli kotoisin. Nainen pidätettiin kuulusteltavaksi. Häntä vastaan tehtiin lukuisia syytöksiä, mutta hän kielsi eikä kotitarkastuksessakaan löytynyt mitään raskauttavaa. Ilmeisesti nainen oli ovela, vanha tekijä, saanut vihiä ja ehtinyt viedä varastetut tavarat kätköön. Hänet täytyi todistusten puutteessa päästää vapaaksi. Kun venäläiset huomasivat hänen jälleen kulkevan vapaalla jalalla, niin sotamiehiä tuli upseerin johdolla poliisikamariin väittäen, että heiltä nainen on varmasti varastanut, ja onpa ihme, ettei suomalainen oikeus pysty tekemään tehtäväänsä. Jos naista ei saada tuomituksi, niin he ampuvat hänet siekailematta.

Lähdettiin uudestaan naisen mökille, minä mukana. Nyt nainen oli ollut varomaton. Hän oli kantanut joitakin tavaroita takaisin luullen jo päässeensä kaikesta epäluulonalaisuudesta. Löydettiin vain pikku kapistuksia, leikkikaluja ja pyyheliinoja, joihin viimeksimainittuihin oli kauniisti merkitty O ja kruunu päälle. Kotitarkastuksen aikana mökkiin tuli muutamia sotamiehiä, joista eräs paljasti aseensa ja sanoi, että mitäpähän tämän kanssa vehdataan, ammutaan se tähän paikkaan. Sotamieheltä otettiin ase ja sanottiin, että Suomessa ei oikeutta jaeta sillä tavalla. Suuttumus naista kohtaan oli tavaton, minkä kyllä ymmärtääkin, kun heidän vähistä varastoistaan oli pyykissä kadonnut alusvaatteita. Niitä ei löytynyt, ilmeisesti nainen oli ne myynyt.

Kuulusteluissa nainen taas kielsi kaiken. Leikkikalut ja eräitä muita pikkuesineitä hän sanoi saaneensa lahjaksi, vaikka upseeri ei muka muista antaneensa, ja kun kysyttiin, mistä nämä kruunullisella O-kirjaimella merkityt liinat (jotka olivat ilmoituksen tehneen aatelisen upseerin omaisuutta) olivat kotoisin, hän väitti ne itse merkanneensa. Hänen nimensä oli Orlova, ja tuo kruunu puki hänen kirjaintaan niin erinomaisesti, että hän jostakin merkkauskirjasta sen keksittyään oli ommellut sen pyyheliinoihin.

Tilanne oli sellainen, ettei naista voinut laskea vapaaksi, koska sotilaat olisivat ehdottomasti hänet surmanneet, ja toiselta puolen oli selkosen selvää, että hän oli varas. Mutta jollei saatu todistuksia, ei häntä voitu kauemmin säilyttää pidätettynä. Koetettiin puhua hänelle niin ja näinkin, selittää, mikä kohtalo häntä uhkasi, jos sotilaat taas tuoreeltaan tapaavat hänet vapaalta jalalta: ampuvat kuin koiran. "Ampukoot, en ole varastanut." Siinä oli itsepäinen muija.

Mitäpä tuosta muuten koko jutusta, mutta oli sääli ihmistä, kun hänellä lisäksi oli pieni poika. Verraten korkea-arvoinen upseeri, joka lisäksi näkyi nauttivan sotamiesten suosiota, oli myöskin sitä mieltä, että tapettava se on, tämä Orlova, jollei suomalainen oikeus mahda hänelle mitään.

Taisi hän joutua istumaan vähän ylimääräisestikin tutkittavana, ja sitten hän nähtävästi väsyi alituisiin kuulusteluihin ja tunnusti. Menipä vielä sievästi ansaankin. Takavarikoitujen tavarain arvio oli 43 markkaa, mikään niistä ei yksinään ylittänyt näpistyksen ja varkauden rajaa. Tutkijan kysymykseen: Otitteko nämä kaikki yhdellä kertaa vai vähitellen, hän vastasi reippaasti: Kaikki kerralla. Luuli kai niin parhaaksi. Mutta siinäpä olikin se ansa: kaikki tavarat yhdessä ylittivät näpistyksen rajan, mikä silloin oli 20 markkaa, ja naista uhkasi pikku vankeus sen sijaan, että hän jatketusta näpistyksestä olisi päässyt sakolla ja vapaaksi.

Tarkasti venäläiset seurasivat tätä asiaa. Oikeuden istunnossa oli läsnä joukko sotamiehiä sekä ilmoituksen tehnyt upseeri. Kun minä tilapäisenä tulkkina hiukan vapaasti käänsin rangaistuksen neljä kuukautta vankeutta ja kansalaisoikeuden määräaikaisen menettämisen sanoilla: menettämään kaikki oikeutensa, kuten Venäjällä ennen tuomittiin, olivat asianomistajat tyytyväisiä. Oikeussalista poistuessaan joku sotilas huudahti syytetylle: Kiitä nyt suomalaista oikeutta, että säästit henkesi!

Nainenkin lopulta kiitteli, kun kaikki meni näin visusti. Pyysi vain hoitamaan poikaansa sen aikaa, kun hän istuu. Pojasta yhteiskunta piti huolen.

Seuraava svaboda-ajan juttu jäi tosin ainakin Hämeenlinnan kohdalta valmisteluasteelle, mutta jo sellaisenakin oli jännittävä.

Oli marraskuun 5. päivän ilta 1917. Jokseenkin myöhäisellä hetkellä maaherra Saarinen soitti minulle ja kertoi Janakkalan piirin nimismiehen — vanhan "ystäväni" Ahlgrenin — ilmoittaneen, että isompi sakki venäläisiä matruuseja pitää kokousta Turengin työväentalolla. Matruuseilla lienee ollut tarkoituksena tulla puhdistamaan Hämeenlinnan kaupunkia, mikäli nimismies oli saanut kuulla. Maaherra oli huolissaan ja halusi tietää, voitaisiinko kaupunkia varjella.

Matruusit olivat hyvin aseistettuja, ja kun heitä oli melkoinen joukko, ei kaupungin poliisivoima olisi kyennyt sanottavia tekemään, sillä kun ei ollut muuta aseistusta kuin pistoolit.

Päähäni pälkähti eräs ajatus. Pyysin maaherraa odottamaan tunnin, minkä jälkeen palaisimme asiaan.

Kuten aikaisemmin olen maininnut, vallitsi venäläisessä insinöörirykmentissä vielä kohtalainen kuri. V.a. komentaja insinöörikapteeni Sivergin paheksui sotaväen mellasteluja. Päätin kääntyä hänen puoleensa ja pyytää apua kaupunkiin mahdollisesti tunkeutuvaa matruusijoukkoa vastaan. Ainakin yritän; päättelin, eihän tuo ota jos ei annakaan. Mikä olisikaan somempaa, kuin panna venäläiset hillitsemään omiaan.

Soitin varuskunnan päällikölle ja pääsin hänen puheilleen myöhäisestä hetkestä huolimatta. Hän suostui pyyntööni ja järjesti heti asian. Pantiin patrullit kaupungille, lähetettiin tiedustelijoita teiden suuntiin ja kasarmissa oli riittävästi miehiä ottamaan vastaan tulijoita.

Ilmoitin maaherralle, että selvä on, antaa matruusien tulla. Hän ei oikein tuntunut pitävän puuhistani, mutta katsoi kumminkin, ettei ole muuta neuvoa. Siinä vietettiin pari jännittynyttä tuntia. Hämeenlinna nukkui rauhassa tietämättä mitään. Joku myöhästynyt kulkija saattoi nähdä sotilaspatrullin ulkona, mutta ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Maaherra ja poliisilaitos vain valvoivat, viimeksimainitustakin oikeastaan vain pieni osa. Maaherra istui puhelimen ääressä odottaen tietoja Janakkalan nimismieheltä, minä taas vuottelin mahdollista ilmoitusta maaherralta, antaakseni sanoman mennä edelleen. Kapteeni Siverginin kanssa oli sovittu, että koetetaan napata matruusit kiinni jo kaupungin ulkolaidalla, ettei mitään levottomuutta synny. Hän, venäläinen upseeri, sanoi käyttävänsä kaikkia keinoja estääkseen matruusit tunkeutumasta kaupunkiin ja vakuutti, ettei se väki, joka hänen määräyksestään oli liikkeellä, potenut mitään svabodakuumetta.

Jännittävä uhka säilyi vain parisen tuntia. Sitten Janakkalan nimismies ilmoitti, että matruusit olivat lähteneetkin äkkiä Lahteen päin. Seuraavana päivänä murhattiin Alfred Kordelin Mommilassa. Suorittiko murhan ehkä sama joukko, joka Turengissa muutti suuntaa?

Kesä meni menojaan. Isommissa kaupungeissa piiritettiin valtuustoja ja "maslovikit" (maslo = voi) toimivat. Helsingissä yritettiin venäläisen sotaväen avulla painostaa eduskuntaa. Maaseudulla sattui maataloustyöväen lakkoja, joita eduskunnan jäsenet ja muut työväenmiehet saivat käydä selvittelemässä. Ne olivat korpilakkoja ja päättyivät tavallisesti ilman sanottavaa tulosta. Levottomuutta oli vähän kaikkialla. Rauhaa rakastavien kansalaisten mielissä heräsi pahoja aavistuksia.

Kerenski hajoitti eduskunnan, ja kun sosiaalidemokraattinen ryhmä, joka ei hyväksynyt hajoitusta, kokoontui istuntoon, hän komensi husaareja ajamaan edustajat tiehensä. Porvaristo tyytyi eduskunnan hajotukseen, se kai ymmärsi, että uusien vaalien kautta on mahdollista kaventaa työväen edustusta.

Eduskunnan mukana häipyi viimeinen mahti, jolle oli annettu jotakin arvoa. Maan yhä tiukentuva elintarvetilannekin oli unohdettu, koska oli toivottu eduskunnalta ratkaisevia toimenpiteitä. Sen aika oli mennyt kuitenkin pääasiallisesti riitelyyn Suomen valtiollisesta asemasta, mitään tuntuvampia parannuksia ei ollut tullut.

Ruvettiin perustamaan punakaarteja ja suojeluskuntia. Kansa, joka oli väistänyt maailmansodan myrskyt, aseistautui nyt sen loppuvaiheissa. Kummaltakin puolen tämä toimenpide selitettiin itsevarjeluksi. Venäläisen sotaväen esiintyminen oli ollut häiritsevää, se kyllä yleisemminkin myönnettiin, mutta työväestö piti sitä kansan ystävänä, kun taas porvaristo suunnitteli suojelutoimenpiteitä sillä hetkellä, jolloin venäläistä sotaväkeä ryhdyttäisiin kuljettamaan pois maasta. Mahdolliset väkivaltaisuudet olisi silloin omatoimisesti estettävä.

Joissakin paikoissa suojeluskuntia perustettiin vapaaehtoisten palokuntien reserviksi. Niin yritettiin tehdä myös Hämeenlinnassa. Pidettiin kokous, jossa oli läsnä palokunnan korkein päällystö, kaupungin pormestari ja poliisimestari. Oli tarkoituksena saada tästä reservistä yhteinen kansalaisjärjestö, joka olisi poliisimestarin käskyvallan alainen ja tarvittaessa poliisin apuna. Samana iltana, jona tämä suunnitelma tehtiin, oli sosiaalidemokraattisen kunnallisjärjestön kokous, jolle menin esittämään aikomuksen. Palokuntaan kuului paljon työväenmiehiä ja suunnitelma sai kannatusta. En tiedä, minkälainen päätös olisi tullut, jos asia olisi ollut työjärjestyksessä, mutta kun se nyt joutui esille ylimääräisenä ja viimeisenä, oli osa vanhempaa ja vakavampaa väkeä jo poistunut. Ehdotus äänestettiin nurin. Jollakin tavalla oli maan sanomalehdistöön kuitenkin levinnyt tieto, että Hämeenlinnassa on perustettu kaikki kansalaispiirit käsittävä vapaaehtoisen palokunnan reservi. Muualla sellaista tuskin lie vakavasti yritettykään.

Syksyllä olivat uudet vaalit. Olin ehdokkaana ja kiertelin jonkin verran puhujamatkoilla. Maaseudulla tuntui olevan innostusta, puhetilaisuuksiin saapui runsaasti väkeä. Siitä huolimatta tunnuttiin oltavan vähän ymmällä. Miksi eduskunta hajoitettiin — vapauden aikana? Maaseudullekin oli perustettu punakaarteja. Oliko niissä se voima, jota nyt tarvittiin? Vanhempi väki ei oikein luottanut mihinkään, mutta nuoremmille kaartilaisuus oli uutta. Piti olla varuillaan, kun toisellakin puolella tiedettiin perustettavan aseellisia järjestöjä. Ja vallankumouksen jatkuminen kummitteli yhä mielessä. Hallituskin oli hajallaan, työväen edustajat olivat siitä lähteneet. Kansalaisrauha ei ollut vielä pahemmin häiriintynyt, mutta sittenkin alkoi tuntua, että oltiin menossa raskaita kohtaloita kohti.

Sosiaalidemokraattinen puolue kärsi vaalitappion. Äänestäjäin määrä oli suuri, mutta porvaristo sai valitsijansa tarkemmin uurnille. Pienentynyt sosiaalidemokraattinen ryhmä otti omituisen kannan. Se ei hyväksynyt uutta eduskuntaa lailliseksi, vaikka oli mukana. Mahdollisimman usein koetettiin korostaa, että tämä on vain jonkinlainen kokous eikä suinkaan mikään kansan valitsema oikea eduskunta. Ammattijärjestö julisti yleislakon. Sen kongressissa O.V. Kuusinen piti puheen, jossa selosti kahta mahdollista tietä: aseen ja rauhallisen toiminnan. Puhe oli epäilemättä erinomainen, mutta jätti kysymyksen avoimeksi. En ole eläessäni kuullut niin kiihkotonta, tasaista, molempi-parempi-esitystä (tahi ehkä yhtä hyvin voisi sanoa: molempi-huonompi). Lakko siitä syntyi ja sen aikana tapahtui joukko väkivallantekoja, joiden aiheuttajina olivat punakaartilaiset ja jotka tuntuivat tolkuttomilta.

Tämän suurlakon aikana oli jonkinlaisia neuvotteluja porvariston kanssa yhteisen hallituspohjan löytämiseksi. En tiedä, miten virallisia ne olivat. Kaikessa tapauksessa nekin keskeytyivät, ehkä juuri punakaartin omavaltaisen menettelyn ansiosta. Jokin punakaartin komppania valtasi Säätytalon, yhteisen kokouspaikan. Olin itse menossa sinne johonkin kokoukseen, mutta ovella seisovat aseistetut punakaartilaiset estivät sen. Ihmeellisintä oli, että punakaartin ylipäällikkö, joka hetkistä myöhemmin saapui paikalle, ei tiennyt asiasta mitään eikä liioin voinut siinä samassa poistaa valtaajia. Nämä kieltäytyivät tottelemasta ylipäällikköä ja sanoivat toimivansa komppanianpäällikkönsä asialla. Vasta myöhemmin valtaus peruutettiin, mutta porvaristo oli silloin jo ehtinyt saada käsityksen punakaartin kurista.

Taisi olla nimeltään Vallankumouksellinen neuvosto se elin, jonka piti johtaa suurlakkoa. Se istui yötä päivää, mutta jaksoi vaikuttaa perin vähän asiain yleiseen menoon. Punakaarti hallitsi ja toimi omin päin, neuvostosta välittämättä. Neuvosto huomasi sen ja sen jälkeen oli sen tehtävänä koettaa saada suurlakko loppumaan. Siinä olikin puuhaa. Toimeenpantiin useampia työväen kokouksia, joissa ehdotettiin lakon lopettamista. Erääseen niistä valittiin puhujaksi Eetu Salin, toiseen Tokoi. Kumpikaan ei kieltäytynyt, mutta Salin sanoi: "Tietysti, jos joku on hirtettävä, niin se on Salin." Hänet samoin kuin Tokoikin huudettiin alas. Punakaarti oli päässyt toiminnan makuun.

Lakko kuitenkin saatiin loppumaan nähdäkseni ilman muuta tulosta kuin lupauksia työväelle. Siitähän se sitten kehittyi se "Me vaadimme"-ohjelma, jonka piti esittää työväestön minimivaatimukset. Tämä ohjelma joutui eduskunnan pöytäkirjoihin ja tuli sitten kansalaissodan jälkeen syyteaineistoksi sosiaalidemokraattisen eduskuntaryhmän jäseniä vastaan. Eihän silloin paljon tarvittu, kun eduskunnan pöytäkirjatkin kelpasivat yleiselle syyttäjälle. Mutta se oli taas sitä aikaa.

Kyllä vallankumous voi jatkua kauankin, nähtiinhän se jo Ranskassa suuren vallankumouksen vaiheissa, eikä se Venäjälläkään aivan äkkiä pysähtynyt. Aikaisemmissa, enemmän tai vähemmän onnistuneissa vallankumouksellisissa liikehtimisissä olivat pääkaupungit, Pietari ja Moskova, olleet päätekijöinä. Maaseutu niihin harvoin ennätti sekaantua. Nyt vallankumousliike levisi nopeasti yli koko valtakunnan, talonpojatkin tulivat mukaan. Tällä kertaa kansa oli heti selvillä, että jotakin erikoista nyt oli tapahtumassa. Tietoisuus siitä leijaili ikäänkuin ilmassa. Intelligenssikin läheni nyt kansaa. Suurin osa siitä oli suhtautunut ainakin salaa myötätunnolla vallankumousliikkeeseen, vaikka santarmikuri ja ehkä osaksi toimeentulomahdollisuudetkin olivat pakottaneet sen varovaisuuteen. On myöskin huomattava, että vallankumouksen asiaa ajaneilla puolueilla oli Venäjällä aivan erilaiset toimintamuodot kuin muualla. Kun esim. muissa maissa sosialistiset puolueet toimivat julkisesti ja vetosivat suoraan kansaan, oli niiden Venäjällä kaivauduttava maan alle. Toiminta tapahtui pienissä ryhmissä, jotka vain syvästi salaisia johtoja myöten olivat vuorovaikutuksessa keskenään. Ei juuri päästy puhumaan suoraan kansalle ja vetoamaan sen kannatukseen. Vain valtakunnanduuman vaalit tekivät lievän poikkeuksen, ja duumakin oli viimeisten kymmenkunnan vuoden takainen ilmiö. Vähän paremmassa asemassa olivat porvarilliset vapaamieliset puolueet. Ne toimivat puoleksi suvaittuina, mutta tiukan poliisivalvonnan alaisina. Kun nyt vallankumous nosti salvan vapaan sanan suun edestä, muuttui tilanne täydellisesti. Talonpoika oli aina tuntenut maanomistuksen Hurjuuden, mutta henkisessä pimeydessään tyytynyt siihen odottaen apua Jumalalta ja tsaarilta, Nyt vallankumous herätti talonpojankin panemaan turvansa syntymässä olevaan uuteen järjestelmään, Vallankumous herätti yleisen riemun.

Se kuitenkin pian tyrehtyi. Maaliskuun vallankumousta seuranneen hallituksen keskeisimpänä henkilönä oli alun perin asianajaja ja duuman jäsen, sosiaalivallankumouksellinen Kerenski, vaikka hän aluksi tyytyikin oikeusministerin salkkuun. Hän oli tulisieluinen agitaattori, kumouksellisen kuohunta-ajan puhuja, joka sanansa voimalla kykeni hetkeksi sytyttämään herkästi ailahtelevan slaavilaisen mielen, mutta ei jaksanut kannustaa venäläistä tekoon. Hän oli luonteeltaan vallankumouksellinen runoilija, jolla riitti innostusta, hehkua, jopa ajatuksiakin niin kauan, kun ei vielä mitään ollut saavutettu tahi elettiin suuren huumauksen hetkiä, mutta luovaan työhön hän ei pystynyt. Kerenski jaksoi ajatella vain vallankumoukseen asti, sen velvoitus pysyi hänelle suljettuna kirjana.

Ei vallankumous saa olla pelkkää vallattomuutta. Se jättää raunioita, mutta niille on uudet rakennukset luotava, sillä mikään valtio- ja yhteiskuntajärjestys ei menesty soraläjillä.

Venäjän kansa ei ollut milloinkaan halunnut sotaa eikä innostunut siitä. Kansalle ei koskaan saatu selitetyksi sodan tarkoitusta ja päämääriä. Suuri lukutaidoton massa ei edes tiennyt, ketä vastaan oli taisteltava. Kerenski ja hänen hallitustoverinsa eivät tunteneet kansaa. Heidän olisi pitänyt ryhtyä puuhaamaan rauhaa, mutta he pitivät tärkeämpänä Venäjän sotaisen kunnian kohottamista ja uskollista pysymistä liittolaisten rinnalla. He astuivat — tunnettu kadetti Miljukov etunenässä — duuman puhujalavalle teroittamaan Dardanellien Venäjälle valloittamisen tärkeyttä. Samaan aikaan Kerenski riensi rintamalle kiihottamaan kurittomia ja saksalaisten kanssa jo veljeilyn aloittaneita sotajoukkoja mielettömään hyökkäykseen. Hänen puhelahjansa silloin vielä tepsi, ja onneton hyökkäys saksalaisia vastaan alkoikin kesäkuussa tuottaen hirvittäviä tappioita ja kiristäen huomattavasti hirttosilmukkaa Kerenskin hallituksen kaulaan.

Entä miten hallitus suhtautui pitkästä unestaan heräävään talonpoikaan, kansan enemmistöön, jota ei milloinkaan ollut otettu huomioon valtiollisena tekijänä? Älysikö se, että talonpojallakin oli toiveita ja odotuksia, jotka olisi täytettävä? Vielä mitä. Kerenskin hallitus katsoi maakysymyksen niin monimutkaiseksi, että sen voi ratkaista vasta perustava kokous, jonka kokoontumista lupailtiin. Sillä aikaa talonpojat puuhailivat omalaatuisissa vallankumouksellisissa hommissaan: ryöstelivät kartanoita ja jakelivat omintakeisesti maita, tyydyttäen näin sekä kauan kytenyttä kostonhaluaan että omistamisen vaistoaan.

Kerenskin monien vaihdosten alaisena olleiden hallitusten polkiessa paikallaan ja tukehtuessa entisten tsaarin hallitusten tavoin äärettömiin paperipinkkoihin bolševikit johtivat Työläis- ja talonpoikais- sekä Sotilasneuvostoissa omaa politiikkaansa. Nämä neuvostot, jotka alussa toimivat sovussa hallituksen kanssa, vieraantuivat siitä vähitellen, juopa niiden ja hallituksen välillä syveni syvenemistään, kunnes niissä lopuksi alkoi olla bolševistinen enemmistö.

Neuvostoissa rauhan ajatuskin pääsi valloilleen. Heinäkuussa, kun Kerenskin suurhyökkäys saksalaisia vastaan oli epäonnistunut, bolševikit tekivät ensimmäisen vallankaappausyrityksensä, mutta silloin heidän mielenosoituksensa hallituksen toimesta hajoitettiin. Tarkemmin asioihin perehtyneestä näytti kuitenkin jo silloin selvältä, että bolševikkien seuraava esiintyminen, mikä epäilemättä ennen pitkää tulisi tapahtumaan, olisi musertava hallituksen.

Pian kohotettiin neuvostoissa julki tunnuslause: kaikki valta neuvostoille. Se oli bolševikkien taisteluhaaste Kerenskin hallitukselle. Viimeksimainittu oli, haparoituaan sitä ja tätä, yhdennellätoista hetkellä yrittänyt turvautua byrokratismiinkin, mutta jokseenkin huonolla menestyksellä. Mahdollisesti uhkaavaa loppua aavistellen Kerenski oli koettanut pukeutua diktaattorin viittaan, mutta se ei hänelle sopinut. Koko yritys jäi huonon näyttelijän eleeksi esittää kuningasta, vaikka hänelle paremmin sopisi hovimestarin osa. Hänet oli helppo leimata kansan pettäjäksi.

Bolševikit osasivat taitavasti käyttää hyväkseen kaikkea sitä, minkä Kerenski oli laiminlyönyt. He osoittivat sodan jatkamisen turhuuden, vetosivat rauhaa rakastavaan kansaan. Molempien pääkaupunkien työväestö ja suurin osa armeijaa vastasivat tähän vetoomukseen antamalla luottamuksensa heille. Samalla bolševikit lupasivat ratkaista maakysymyksen talonpoikain eduksi heti, kun porvarillinen hallitus oli kukistettu.

Vähitellen bolševikkien voima neuvostoissa vahvistui siinä määrin, että he uskalsivat lähteä uuden vallankumouksen tielle. Neuvosto otti itselleen määräämisvallan sotilasasioissa ja marraskuun 7. päivän yönä miehitettiin tärkeimmät virastot. Pietarissa oli jonkin verran taisteluntapaista vain Talvipalatsin edustalla. Viimeksimainittuun oli sulkeutunut joukko sotakoululaisia, kadetteja, jotka oli sieltä asevoimin ajettava. Muuten kaikki meni niin hiljaisesti, että pietarilaiset vasta sanomalehdistä näkivät saaneensa uuden hallituksen. Moskovassa oli hiukan isompi jähinä, mutta sangen vähillä uhreilla sielläkin päästiin. Tuleva sotamarsalkka ja myöhempien vuosien tuholainen Trotski saattoi lähettää ensimmäisen radiosähkeen "kaikille, kaikille, kaikille", että "Työläis- ja talonpoikaisdemokratia" on voittanut vihollisensa.

Bolševikit täyttivät lupauksensa ja julkaisivat ensi töikseen dekreetit rauhasta ja maan yhteiskunnallistuttamisesta. He ilmoittivat myös olevansa kansojen itsemääräämisoikeuden kannalla, seikka, missä Kerenski oli noudattanut jonkinlaista Aleksanteri I:n aikaista politiikkaa.

Bolševikkien vallankumous sattui pian Suomen uuden eduskunnan kokoontumisen jälkeen. Kun heidän suhtautumisensa kansojen itsemääräämisoikeuteen tuli tunnetuksi, alkoi suhteittemme määrittely Venäjään saada yhä kiinteämpiä muotoja.

Järjestynyt työväestö oli ymmärtääkseni aina varmimmin ja varauksettomimmin taistellut venäläisen tsarismin sortoa vastaan. Suomen sosiaalidemokraattinen puolue perustettiin muutamia kuukausia myöhemmin kuin maamme oikeuksia vastaan tähdätty helmikuun manifesti julkaistiin, ja uusi puolue otti heti ohjelmaansa taistelun venäläistyttämistä vastaan. Sitä se kiinteästi jatkoi kautta sorron vuosien lausuen rohkeasti painavan sanansa joka kerta, kun maamme oikeuksia loukattiin tai sellaista yritettiin. Kerenskin aikana sosiaalidemokraattinen eduskuntaryhmä ei hyväksynyt eduskunnan hajoitusta ja kokoontuikin eduskunnan istuntoon, joka venäläisen sotaväen avulla hajoitettiin.

Vaalitappio aiheutti, kuten edellä olen huomauttanut, jonkinlaista epämääräisyyttä ryhmän toimintaan. Uutta eduskuntaa ei muka hyväksytty, vaikka oli otettu osaa vaaleihin ja tultiin "kokoukseen". Ryhmän huomattava pieneneminen karvasteli mieliä. Olisikohan eduskunta tunnustettu lailliseksi, jos vaaleissa olisi voitettu enemmistö? Lisäksi tuntui kuin ainakin osa ryhmää olisi toisella korvalla kuulostellut, mitä vastaperustettu punakaarti puuhaili. Tosin sen suurlakon aikaiset teot vähän säikähdyttivät, mutta keinoja ei enää ollut sen hillitsemiseksi. Yksikään huomattu puoluemies ei asettunut sitä vastaan, vaikka monet pahoittelivatkin sen omavaltaisuutta yksityiskeskusteluissa. Istuttiin tavallaan kahdella tuolilla.

Suomen itsenäisyyden saavuttaminen oli yhä päiväjärjestyksessä. Oikeastaan maa olikin jo itsenäinen, sillä eduskunta hoiteli korkeinta valtaa, koska muuten ei sovittu. Periaatteessa oltiin yhtä mieltä, mutta käytännöllisistä toimenpiteistä riideltiin. Porvarit esittivät korkeimman vallan omistajaksi valtionhoitajakuntaa, sosiaalidemokraatit eivät siihen suostuneet, ja korkein valta jäi eduskunnalle, joten maassa oli kaksisataa "suuriruhtinasta".

Porvarien kanssa oli suurlakon vaiheissa keskusteltu jonkin verran yhteisestä hallituksesta. "Ei porvarien eteen polvilleen", Yrjö Mäkelin huudahti kerran sellaisesta neuvottelusta tultuaan tuohtuneena ja kertoi, että porvarit olivat esittäneet mahdottomia ehtoja. He kai olivat silloin juuri huomanneet, että sosiaalidemokraatit eivät enää voineet hillitä punakaarteja, vaan oli niiden valta kasvamassa yli virallisen puoluejohdon pään. Nyt oli saatava oikea hallitus, jotta päästäisiin tynkäsenaatista, joka oli syntynyt, kun sosiaalidemokraattiset senaattorit syyskesällä olivat jättäneet paikkansa. "Nuo ne meidät kaatavat", Väinö Wuolijoki oli sanonut katsellessaan kerran senaatintalon ikkunasta torikokousta, ja niin oli käynytkin.

Kun tiedettiin porvariston kokoilevan senaattorilistaa, ryhtyi sosiaalidemokraattinenkin puolue samanlaisiin puuhiin. Minutkin kutsuttiin erääseen Säätytalon huoneeseen, ja siellä Sulo Wuolijoki kirjoitti nimeni listalle sisäasiaintoimituskunnan päällikön apulaiseksi. Hän lohdutti minua sillä tiedolla, ettei tästä tule mitään, jätetäänpähän vain "sisään" lista tältäkin puolelta.

Ryhmä äänesti omaa listaa, mutta luonnollisesti porvarien ehdotus voitti, ja niin syntyi itsenäisyyssenaatin nimeä kantava hallitus Svinhufvudin johdolla.

Sosiaalidemokraattinen ryhmä ei suuresti kunnioittanut tätä hallitusta, vaan istui sen tullessa eduskuntaan. Tohtori Gylling ja minä seisoimme, ottaahan isäntä vieraankin vastaan seisoaltaan. Itsenäisyysjulistusta taidettiin sentään kunnioittaa seisoen. Asia oli yhteinen ja vaati huomiota.

Suomen itsenäisyys julistettiin sumuisen valtiollisen sään vallitessa. Ulospäin näytti melkoisen selkeältä, vaikka uusi hallitus "unohti" pyytää tunnustusta itsenäisyydelle sen maan hallitukselta, jonka valtioyhteydestä erittiin. Se oli sitä suomalaista jääräpäisyyttä, josta me lopuksi olemme saaneet maksaa ylen kalliin hinnan. Muualta käsin täytyi huomauttaa, että kysykäähän ensin Venäjältä ja tulkaa sitten pyytämään Euroopasta päin. Niin sitten tapahtuikin, ja itsenäisyys rupesi vakiintumaan.

Itsenäisyysjulistus näytti saavuttaneen kansan tunnustuksen. Saattoi tietysti olla aineksia, jotka siinäkin näkivät vain jotakin porvarien keplottelua, ehkä juuri syystä, että itsenäisyysjulistuksen luki porvarillisen senaatin puheenjohtaja. Monelle kansalaiselle, niille, jotka olivat aktiivisesti taistelleet Suomen itsenäisyyden puolesta, tuo joulukuun päivä oli korkea juhlahetki. Siinä toteutui eräs "vanhan partiomiehen unelma", minkä vuoksi oli kärsitty ja mihin uskottu silloinkin, kun kaikki näytti mahdollisimman synkältä. Usko ja toivo eivät kuitenkaan olleet sammuneet, ja nyt toiveet toteutuivat. Kannatti korkeimman vallan pitäjän, Suomen kansaneduskunnan jäsenen, nousta seisomaan kuullessaan sanoman siitä.

Mutta vallankumous yhä jatkui, varsinkin vanhassa ja vanhoillisessa Turussa. Turku oli kerran saanut kunnian kuulla Suomen sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen syntysanat. Kenties tuo tapaus sattui juuri Turun osalle sen vuoksi, että sieltä oli kuulunut vakuuttava huutavan ääni työväen asian puolesta. Tohtori N.R. av Ursin näet toimi opettajana Turun suomalaisessa klassillisessa lyseossa. Mutta Turku ei ollut mikään köyhälistön kaupunki siinä merkityksessä kuin esimerkiksi Tampere tai Kotka. Se oli siihen aikaan vielä huomattavasti kaksikielinen ja lisäksi vanhoillisuuteen taipuva. Paikallista työväenlehteä levisi kaupunkiin verraten vähän, eikä sen levikki maaseudullekaan ollut kehuttava. Turulla olisi luullut olevan kaikkein vähimmän edellytyksiä voimakkaaseen kumoukselliseen toimintaan.

Toisin kuitenkin kävi. Jo pitkin kesää Turussa oli ollut kumouksellista liikehtimistä. Siellä oli piiritetty valtuustoa ja jaettu voita paikallisen järjestysvallan kykenemättä tekemään muuta kuin korkeintaan valvomaan että kaikki saivat osansa ja että siis omavaltainen jakelu kävi jonkinlaisessa järjestyksessä. Syksyllä sitten, luullakseni suurlakon aikana, Turussa syrjäytettiin poliisi, vangittiin maaherra ja poliisimestari ja pantiin toimeen miliisijärjestelmä. Sen päätekijöinä oli kaksi miestä: entinen metallisorvaaja, myöhemmin "Arbetet" lehden taloudenhoitaja W. Lundberg ja "Sosialistin" toimittaja R.V. Österman. Edellisen muistan Turun-ajoiltani hiljaisena, rauhallisesti hymyilevänä miehenä, ja jälkimmäinen tuli Turussa-oloni loppuaikoina toimitusharjoittelijaksi. Hänkin oli hiljainen ja vaatimaton nuori ylioppilas, joka harrasteli aluksi esteettisiä asioita ja lienee suunnitellut sensuuntaisia lukujakin, vaikka niistä ei tullut mitään. Hän jäi toimitukseen ja oli uutistoimittajana ja lienee hoidellut välillä ulkomaanosastoakin. Kummastakaan näistä miehistä ei olisi uskonut kehittyvän ankarasti vallankumouksellista johtajaa.

Lundberg kuitenkin ryhtyi uuden miliisin päälliköksi ja Österman hänen sihteerikseen. Näiden miesten johtama miliisi sitten hoiteli Turun järjestysvaltaa ja piti entisiä järjestysvallan päälliköitä panttivankeina, koettaen siten hankkia hallitukselta lailliseksi tunnustamista ja palkkaa — oliko se nyt suurlakon ajalta. Kun hallitusvalta vaati laillisesti nimitettyjen virkamiesten vapauttamista ennen kuin minkäänlaisiin keskusteluihin voidaan ryhtyä, miliisi teki lakon. Sen aikana Turussa tapahtui liikkeiden ryöstöjä ja kaikenlaista hävitystä. Näiden johdosta eräät porvarilliset edustajat tekivät välikysymyksen. Tässä välikysymyskeskustelussa sosiaalidemokraatit kiertelivät syyn hallituksen ja yleensä porvarien niskoille. Käytin tuossa keskustelussa sosialistien yleisestä äänestä poikkeavan puheenvuoron, jonka nyt liitän tähän:

  "Tältä paikalta on monta kertaa sanottu, että vallankumous
  jatkuu. Siinä puheessa lienee kyllä perää. Jo melkein koko
  sodan ajan on useissa paikoissa maailmassa esiintynyt merkkejä
  vallankumouksellisesta liikkeestä. Sitä on tapahtunut Saksassa,
  lujan järjestyksen ja kurin luvatussa maassa. Ovathan siellä
  vasemmisto, sosialidemokraatit, jo melkein sodan alusta saakka
  käyneet luonteeltaan aivan vallankumouksellista taistelua sotaa
  vastaan. Samanlaista on ollut Ruotsissa ja muuallakin. Venäjän
  keväällinen suuri vallankumous antoi tietysti uutta virikettä
  vallankumoukselliselle mielialalle maailmassa. Eikä voine kieltää,
  etteikö täällä Suomessakin olisi ollut vallankumouksellista
  kuohuntaa. Miksikä ei täällä, koskapa kerran sellaista paloa on
  tapahtunut vieläkin kansanvaltaisemmissa maissa kuin tämä meidän
  maamme on.

  Vallankumouksellisen kuohunnan valossa me ymmärrämme myös marraskuun
  suurlakon. Työväestön vallankumouksellisen voiman täytyi jollakin
  tavalla purkautua, ja se purkautui tähän suurlakkoon. Porvaristo
  oli osaksi sanomalehtikirjoituksissa, osaksi täällä eduskunnassa
  osoittanut, että se aikoi edistystä ja uudistuksia jarruttaa, ja
  silloin työväestö turvautui tuohon varmimpaan ja aina käytettävänä
  olevaan aseeseensa, suurlakkoon. Vallankumouksellisena liikkeenä
  on suurlakko hyvin ymmärrettävissä. Mutta on otettava huomioon,
  että suurlakko ei pysynyt kokonaan selvänä vallankumouksellisena
  joukkoliikkeenä, selviä päämääriä tavoittelevana luokkatietoisen
  köyhälistön liikkeenä, vaan sattui sen kuluessa tapauksia, jotka
  epäilemättä mitä, syvimmin olivat omiaan loukkaamaan ihmisten
  oikeudentuntoa.

  Venäjällä, jossa vallankumous alkoi niin suurin toivein, on
  se sittemmin monina ajankohtina muuttunut jokseenkin selväksi
  sekasorroksi, anarkiaksi, järjestyksettömyydeksi, jossa ei ole
  lainkaan voitu hallita niitä aineksia, jotka käsittävät sanalla
  vallankumous murhaa, ryöstöä ja yleensä kaikenlaista väkivaltaa.
  Tämän esimerkin ei olisi luullut kulkeutuvan meille, mutta osittain
  kumminkin niin on käynyt.

  Onhan meillä kuitenkin niin erilaiset olot kuin Venäjällä, ollaanhan
  meillä Venäjästä edellä niin paljon, ettei olisi luullut kaiken sen,
  mikä Venäjällä on välttämättömyys, siirtyvän tänne. Venäjällä on
  vallinnut anarkia pitkät ajat, siellä ennen vallankumousta hallitus
  harjoitti täydellistä anarkiaa, ja vallankumouksen kautta tapahtui
  vain siirto hallituksen anarkiasta kansan anarkiaan. (Ed. Valpas:
  Niin meilläkin tapahtui.) Niin tapahtuikin. Työväestön mukaan oli
  tarttunut suoranaisia rikollisia aineksia, jotka kulkivat omia
  teitään, lakkojohdosta mitään välittämättä. Monille suurlakon
  aikaisille ilmiöille on minun ainakin mahdotonta löytää tyydyttävää
  selitystä vallankumouksen taustaa vastaan. Ne olivat konnantöitä,
  pysyvät sellaisina ja ovat jyrkästi tuomittavia. (Eduskunnasta
  hyvä-huutoja.)

  Tuntui kuitenkin siltä, että suurlakon jälkeen elämä taas alkaisi
  asettua rauhallisiin uomiinsa, että päästäisiin taasen jonkinlaiseen
  yhteiskuntarauhaan ja että huumaantuneet järjet tasaantuisivat ja
  malttaisivat kurin ja järjestyksen puitteisiin. Niin tapahtuikin
  melkein kaikkialla. Turku vain siinä suhteessa teki poikkeuksen ja
  sangen surullisen sellaisen. Suurlakon aikana siellä vangittiin
  kuvernööri ja poliisimestari ja heitä on yhä edelleen säilytetty
  pidätettyinä siitä huolimatta, että suurlakko aikoja sitten on
  julistettu päättyneeksi. Ja mieltenkuohua Turussa on yhä edelleen
  riittänyt. Minä myönnän kyllä, että porvaristossamme on suuri syy
  siihen, että näin on tapahtunut Jos porvaristo ei olisi ollut
  niin itsepäistä ja jos se olisi ajoissa ryhtynyt neuvottelemaan
  tilanteesta, olisi tulos tällä hetkellä toisenlainen. Syytä lienee
  hallituksessakin. Sitten "kun kerran hallitus oli saatu, olisi se
  voinut niin paljon antaa perään ylpeydelleen, että olisi lähtenyt
  uhkaavaa, yhä suuremmaksi käyvää vaaraa torjumaan.

  Olkoon niinkin. Mutta sittenkään minä en jaksa nähdä mitään
  järjellistä syytä siinä, että mainittua kahta virkamiestä yhä
  edelleen pidetään vangittuina. Täällä on sanottu, että koko Turun
  porvaristo on työväestöä vastaan. Jos kerran näin on, niin kai Turun
  työväestö vielä olisi jaksanut sietää nämä kaksi porvaria lisäksi.
  Eikä ole lainkaan sanottua, että juuri nämä kaksi olisivat olleet
  pahimmin härkäpäiset. Ehkä olisi ollut mahdollista, että he päästyään
  vankeudesta vapaiksi olisivat suostuneet ottamaan virkaeronkin
  ja lähtemään sellaisista paikoista, joissa he olivat tulleet
  vastenmielisiksi. Mutta intohimot olivat kiihtyneet molemmin puolin,
  ja tähän nyt on tultu.

  Turussa on kuitenkin tapahtunut paljon pahempaakin kuin tuo juuri
  mainitsemani seikka. Minun on tarpeetonta ruveta tässä toistamaan
  kaikkea sitä surkeutta, mitä kulttuurikehtomme on saanut kokea.
  Onhan se jokaiselle tunnettua. Todettava vain on, että Turku
  on ollut täydellisen hävityksen alaisena. Siellä on riehunut
  ennenkuulumaton rivous ja rosvous. Siellä ei ole säästetty mitään,
  mikä on joutunut rikollisten käsiin, siellä kansalaiset ovat olleet
  vailla omaisuuden ja ehkä — en voi varmasti sanoa — ruumiillisen
  koskemattomuudenkin turvaa. Täällä on sangen laajasti etsitty näiden
  tapahtumien psykologisia syitä. Ne syyt saattavat olla olemassa,
  mutta toiselta puolen minun turkulaiset puoluetoverini ovat kertoneet
  ja on siitä maininnut Turun sosialidemokraattinen lehtikin, ettei
  siellä ole nälkää sammuttaakseen ryöstetty, vaan on ryöstetty
  suorastaan ryöstämisen halusta ja hävitetty hävittämisen halusta.
  Siellä on vallinnut täydellinen vandalismi. Siellä ovat olleet —
  turkulaisten kertoman mukaan — liikkeellä edesvastuuttomat ainekset,
  jotka yleensä ovat ottaneet sen, mitä käsiin on sattunut, ja
  rikkoneet sillä sen, mitä suinkin ovat ehtineet. Näiden tapahtumien
  sanotaan johtuvan siitä, että Turussa on syntynyt miliisilakko.
  Niin kai olikin (Vasemmalta: Ei suinkaan), että nämä tapaukset
  ilmenivät juuri silloin, kuin miliisilakko puhkesi, kun ei ollut
  järjestysvaltaa olemassa. Niin kai asia on, siitä ei päästäne
  mihinkään, ja minusta tämä miliisilakko on käsittämätön. Minä en voi
  tietää, mitenkä hyvin Turun miliisilaitos on toiminut, mahdollisesti
  aivan moitteettomasti, olenpa vielä taipuvainen uskomaan, että
  niin on ollut asianlaita. Mutta minä en voi ymmärtää, niin hyvin
  kuin käsitänkin lakon ja niin hyvin kuin tiedänkin, miten mainio
  ase se on palkkataistelussa — en voi sittenkään ymmärtää, onko
  tarpeellista pitää niin järkähtämättömästi kiinni lakkopäätöksestä,
  että täytyy antaa mennä vaikka koko kaupungin maan tasalle saadakseen
  osoittaa, mihin järjestysvallan puute vie. Minä muistan, kun viime
  keväänä syntyi useissa paikoissa maatyöläisten lakkoja, miten me
  sosialidemokraatit, meidän piiritoimikuntamme ja yleensä järjestömme,
  koetimme selittää lakkolaisille, että karja ainakin on ruokittava,
  sillä jos se jätetään ruokkimatta, tulee tehdyksi rikoslainalainen
  teko. Kun Turun miliisi ryhtyi lakkoon ja vaikka oli olemassa
  todellinen vaara, että koko kaupunki menee maan tasalle ja vaikka
  saattoi olla ilmeistä, että ihmishenkiäkin oli vaarassa, niin ei
  Turun miliisi hievahtanut. Siinä suhteessa minä en voi hyväksyä
  Turun miliisilaitoksen menettelyä. Sekä jo aikaisemmin suurlakon
  yhteydessä sattuneet rikolliset teot että nämä viimeiset Turun
  tapahtumat mielestäni osoittavat, että tässä maassa on olemassa
  rikollinen aines, joka uhkaa koko yhteiskuntamme menestystä.
  Sellainen on saatava juurrutetuksi pois, sillä kuka takaa, etteivät
  Turun tapahtumat uusiudu tänään taikka huomenna ja uusiudu, jos
  mahdollista, vielä suuremmalla voimalla kuin Turussa. Minusta ei nyt
  tässä enää auta syytellä toisiaan eikä hakea tapahtumien psykologisia
  syitä. Jos tahdomme vähänkin järkeämme käyttää, niin ne syyt me kyllä
  ymmärrämme. Eihän tulipalonkaan sattuessa ruveta kyselemään, mistä
  tuli on syttynyt tai kuka sen on sytyttänyt, vaan riennetään sitä
  sammuttamaan, niin sosialistit kuin porvaritkin. Minun nähdäkseni
  on tässä nyt keksittävä keino tällaisten tapahtumien uusiutumisen
  varalle. Ei pidä jättää tätä kansaa turvattomaksi rikollista
  mellastelua vastaan. Luullakseni on ainoa pelastus voimakas
  järjestysvalta. (Hyvä! Hyvä!) Mutta sen täytyy olla kansanvaltainen,
  se ei saa tulla minkäänlaisiksi rankaisuretkikunniksi, sillä
  niillä ei näitä tapahtumia saada lakkaamaan eikä estetyksi niiden
  uusiutumista. Ne ovat provoseerausta ja olen kuullut, että tällaisia
  retkikuntia aiottaisiin. Pitää saada kansanvaltaiselle pohjalle
  perustettu järjestysvalta ja niin kokoonpantu, että siihen voivat
  kaikki kansankerrokset luottaa ja että siihen saa luottamuksen myös
  Suomen työväestö. Täällä eduskunnassa on käsittelyn alaisena uusi
  asetusehdotus poliisitoimen hoidosta kaupungeissa. Sitä pitäisi
  kiirehtiä, sillä siitä saadaan se pohja, jolle maan järjestyslaitos
  on perustettava, sellainen järjestyslaitos, joka ehdottomasti pystyy
  saamaan tässä maassa järjestyksen aikaan."

Tämän puheen jälkeen kokoontui ympärilleni suuri joukko sosiaalidemokraattisia edustajia, jotka tuntuivat olevan varsin tyytyväisiä, jopa iloisia ja sanoivat, että niin sitä pitää sanoa suorat sanat.

"Miksi ette itse sano, kun kerran olette samaa mieltä?"

Jotakin epämääräistä mutinaa, ei mitään suoraa vastausta. Joku sitten koetti selittää, että ryhmä ei ole ottanut oikeaa kantaa, puheenvuoroja käyttäneet ovat jutelleet omaan laskuunsa.

Tiesin kyllä, mistä kenkä puristi. Useimmat ryhmän jäsenet olivat puolueen toimitsijoita, toimittajia, piirisihteereitä tai sitten yksinkertaisesti ammattipolitikoitsijoita, jotka olivat riippuvaisia edustajan paikastaan. Heidän ei sopinut mennä sanomaan omaa mielipidettään, vaan oli koetettava saada selville suurten johtajien kanta. He taas pitivät suunsa kiinni tahi koettivat lykätä kaikesta syyn porvarien niskoille. Aktiivisen punakaartin haamu kummitteli eduskunnan takana.

Noista Turun tapahtumista puheen ollen johtuu mieleeni, että kerran minulle soitettiin Turusta — soittajan nimeä en enää muista — ja pyydettiin kuvernööriksi. Tämä tapahtui siinä vähän ennen Turun mellakoita.

"Onhan teillä kuvernööri, kun vain päästätte hänet vankeudesta", sanoin.

"Juu, mutta ei me häntä..

"En minäkään voisi menetellä muuten kuin lain mukaan, joten pian istuisin samassa sellissä maaherra Collanin kanssa. Niin että en minä sovi teille."

Muistelen, että maisteri Eino Pekkalalle, joka silloin juuri lopetteli lukujaan lakitieteen kandidaattia varten, tarjottiin samaa virkaa. Jälleen yhtä huonolla tuloksella.

Juuri niihin aikoihin, jolloin Turun tapahtumia koskeva välikysymys oli keskusteltavana eduskunnassa tahi pian sen jälkeen, pidettiin eduskunnan istuntosalin alla sijaitsevan Elannon myymälän takahuoneessa eräs "katakombikokous", jonka tarkoituksena oli koettaa vaikuttaa rauhoittavasti työväestöön ja saada ainakin puolueen jäsenet huomaamaan, että ollaan menossa vaaralliselle tielle. Luulen muistavani tuosta kokouksesta Väinö Tannerin, Hannes Ryömän, Julius Ailion ja J.W. Kedon, jotka eivät silloin olleet eduskunnan jäseniä. Eduskuntaryhmästä meitä oli ainakin Seth Heikkilä, Anton Huotari ja minä. Muistan, että Hannes Ryömä kirjoitti porilaiseen työväenlehteen artikkelisarjan silloisesta tilanteesta. Sen sävy oli epäjärjestyksiä voimakkaasti tuomitseva.

Eduskunnan ensimmäinen varapuhemies Lauri Ingman hälytti minut joulupäivän iltana Helsinkiin. Tapanina tarkastettiin eduskunnan vähän aikaisemmin salaisessa istunnossaan hyväksymän adressin käännös Venäjän piakkoin kokoontuvalle perustavalle kokoukselle. Tilaisuudessa olivat läsnä eduskunnan puolesta Ernst Nevanlinna ja minä ja lisäksi ministerivaltiosihteeri Enckell. Venäjänkielinen teksti hyväksyttiin, mutta sitä ei koskaan esitetty kenellekään, sillä bolševikit hajoittivat perustavan kokouksen. He olivat jo perustaneet "Työläis- ja talonpoikaisdemokratian".

Ja sitten sulki silmänsä vuosi 1917 — monen riemun, mutta myös monen murheen ja pahan enteen ajastaika.

Kovan kohtalon ajastaika

Niin sitten valkeni Suomen työväestön kohtalon vuosi 1918. Edellisen vuoden painostava ilmapiiri ei selvinnyt. Kaikkialla tuntui siltä, että myrsky voi puhjeta milloin tahansa. Porvariston taholta oli selvästi sanottu niin sanomalehdissä kuin eduskunnassakin, että jollei maahan tule järjestystä, kansalaisten itsensä on saatava se aikaan. Hallitus harjoitti poliisijoukon nimellä omaa väkeään, ja suojeluskuntia oli perustettu jo paljon aikaisemmin ympäri maata, nyt niitä harjoittivat Saksasta saapuneet jääkärit. Kaikesta tuosta lensi huhuja, kansalaissodan puhkeaminen tuntui olevan veitsen terällä.

Uusi poliisiasetus oli eduskunnassa, mutta sen käsittelyllä ei pidetty kiirettä. Pidin kerran puheen järjestysasioiden esillä ollessa ja kehoitin kiirehtimään uutta asetusta. Sitäkään puhetta eivät kaikkien sosiaalidemokraattisten edustajien korvat kestäneet kuulla. Muistan hyvin, että osa heistä poistui ylimielisen näköisinä, kohta kun olin noussut "pönttöön". Yhä edelleen on minulle arvoitus, miksi puolueen vaikutusvaltaiset jäsenet eivät nousseet punakaartin kapina-aikeita vastaan, vaikka ymmärtääkseni he eivät niitä hyväksyneet. Pelkäsivätkö he aseellista väkeä vai oliko se tuollaista ajattelematonta oppositiota, jollaista siihen aikaan joskus harrastettiin? Ei ajateltu pitemmälle, kunhan vain saatiin jurnuttaa porvaristoa vastaan. Kuitenkin olen yhä sitä mieltä, että porvaristo olisi aikaisemmin, ennen suurlakon aikoja, suostunut melkoisen pitkällekin meneviin myönnytyksiin, joshan osa siitä jo silloin ajatteli aseellista ratkaisua.

Nyt, vuoden 1918 puolella, rauhallinen ratkaisu näytti mahdottomalta. Valveutuneen järjestyneen työväen taholla lienee ollut verraten vähän kapinamieltä siitä huolimatta, että puutteen musta viitta vilahteli sen silmien edessä. Eduskunnassa pitämieni puheiden jälkeen sain kirjeitä, joissa ilmaistiin tyytyväisyys sen johdosta, että oli lausuttu "vapauttava sana", kuten eräs järjestö kirjoitti. Mutta "vapauttavaa sanaa" ei lausuttu sellaisen nimen auktoriteetilla, joka olisi tepsinyt, ainakin aseellisen toiminnan syntyvaiheissa-. Yksi sellainen ääni tuli, Edvard Valppaan, mutta valitettavasti vasta kansalaissodan alettua. Silloin hän artikkeleissaan tuomitsi aseelliselle tielle antautumisen ja jatkoi tätä kirjoitteluaan vielä Pietarissakin, sikäläisessä sosialistisessa lehdessä. Eikö ollut kohtalon ivaa, että jyrkän "valpaslaisuuden" johtaja huomasi aseellisen toiminnan erehdykseksi niin kovin myöhään? Vai eikö Valpas ollutkaan valpaslaisuuden johtaja? Kun Taavi Tainio kerran tiedusteli Valppaalta, mitä valpaslaiset siitä ja siitä asiasta ajattelevat, Valpas sanoi: Kysy Mannerilta, hänhän kuuluu olevan valpaslaisten johtaja. Valpas oli tapaisensa. Toimittaja Jussi Rainio, joka oli sosiaalidemokraattisen puolueen parhaita sanomalehtimiehiä ja välistä ruoti itseään Valpastakin, sanoi kerran yhdellä lauseella ymmärtääkseni aika tavalla sopivan karakteristiikan Valppaasta. Hän oli käymässä kotikaupungissaan Turussa, jossa silloin toimin sanomalehtimiehenä. "Työmiehessä" oli ilmoitettu haettavaksi kolme toimittajan paikkaa. Kerroin Rainiolle, että aioin hakea niitä. Silloin Rainio lausui:

"Hae vain, voit ehkä päästäkin, mutta muista, että 'Työmiehessä' pitää kaikkien tehdä niinkuin Valpas, ja Valpas ei tee mitään."

Minä yhdyin tähän käsitykseen enkä hakenut paikkoja. Yleisesti tunnettua oli, että Valpas, niin päätoimittaja kuin olikin, ei yleensä vastannut mitään, jos häneltä kysyttiin, pannaanko jokin kirjoitus lehteen vai ei. Mutta jos artikkelista sitten, kun se oli ollut julkaistuna, tuli kysymys, oli Valpas haukotellut ja sanonut, että mitä lienevät pojat sinne lehteen panneet. Kaikki kunnia Valppaalle, hänen työnsä on varmasti joskus ollut hedelmällistäkin ja kallisarvoista Suomen työväestölle, mutta eräinä tärkeinä kausina hän oli enemmän käsite kuin käsin tavoitettava henkilö.

Olot olivat jo vuoden 1918 puolelle päästyä kehittyneet sellaisiksi, että tuskin mitään olisi ollut tehtävissä kansalaissodan estämiseksi, mutta esimerkiksi Valppaan olisi sentään sopinut aloittaa artikkelisarjansa huomattavasti aikaisemmin. Puoluetoimikuntakaan ei tehokkaasti asettunut vastustamaan rikollista toimintaa silloin, kun sitä alkoi esiintyä. Kun v. 1905 suurlakon jälkeen tehtiin ryöstöjä, niin Kotkan puoluekokous v. 1909 jyrisi ankarasti niitä vastaan, ja puoluesihteeri julkaisi vetoomuksen "Pois rosvot ja provokaattorit puolueesta". Eiköhän jälleen v. 1917 olisi ollut syytä samantapaiseen julistukseen, sillä eivät punakaartin teot olleet varsinkaan suurlakon aikana olleet järin puhtaita.

Sallittaneen huomauttaa, että kirjoitan omia muistelmiani ja puhun tietenkin henkilökohtaisia käsityksiäni, jotka pitkien vuosien kuluessa eivät ole muuttuneet. En ole milloinkaan pyrkinyt olemaan mikään suurpoliitikko, vaikka olojen mukaan olen joutunut sekaantumaan politiikan verkkoon. Olen myös aina rehellisesti sanonut kantani silloin kun en ole jaksanut kulkea virran mukana enkä ymmärtää yleistä kantaa siinä puolueessa, joka elämäni varrella on ollut minulle ainoa.

Henkilökohtaisesti jouduin punakaartin kanssa tekemisiin varsin vähän. Kerron tässä kuitenkin erään tapauksen.

Muutamana tammikuun loppupuolen päivänä saapui Hämeen läänin maaherralle Urjalasta hätäinen puhelinilmoitus Täällä kiertelee outoja miehiä, joilla on kiväärit mukanaan Ilmoittaja ei osannut antaa sen lähempiä tietoja, hän vain pyysi apua.

Maaherra neuvotteli kanssani, ja päätettiin lähteä Urjalaan ottamaan tilanteesta selkoa ja selvittämään sitä. Kolmanneksi mieheksi kutsuttiin Tampereen silloinen poliisipäällikkö Pekka Lönngren kahdenkymmenen vahvan poliisimiehen kanssa. Yhdyttiin Toijalassa ja saavuttiin samanaikaisesti Urjalan asemalle.

Siellä tiedettiin hyvin vähän tuntemattomista miehistä. Oli huomattu niiden tulleen edellisenä iltana junalla Turusta päin ja sitten lähteneen kylälle. Ei oltu selvillä edes joukon mieslukuisuudesta. Kuka sanoi heitä olleen sata, kuka viisikymmentä, ken taas sitäkin vähemmän.

Tamperelaisille poliisimiehille annettiin käsky pysyä asemalla, kunnes joku esimiehistä toisin määrää, ja järjestysviranomaiset lähtivät hevosella ajaen etsimään aseellista joukkoa. Matkalla tiedusteltiin kaikilta tavatuilta henkilöiltä, oliko nähty liikuskelemassa outoja miehiä, joilla oli kivääri mukana.

Joku oli nähnyt pienemmän miesjoukon.

Tiedettiinkö, mitä miehiä ne olivat ja mitä olivat sanoneet asioivassa?

Ei tiedetty. Olivat vain kysyneet tietä erääseen kartanoon, eikä asianomaisilla ollut riittänyt uskallusta ryhtyä pitempiin puheisiin. Asia ei siitä valjennut.

Viranomaiset joutuivat retkellään käräjätaloon muutamien kilometrien päähän asemalta. Siellä oli paljon väkeä ja keskusteltiin "Urjalan sodasta", vaikka tiedettiin siitä vain epämääräisten huhujen perusteella. Jotkut tuntuivat hiljakseen odottelevan aseellisia miehiä käräjäpaikkaankin, tottahan nyt toki sinne, mutta tuomarin pöydän takaa jaettiin edelleen oikeutta niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Käytettiin puhelinta ja koetettiin päästä "sotaväen" jäljille. Siitä kartanosta, johon aseelliset miehet olivat kysyneet tietä, ei vastattu, joten oli syytä arvella, että puhelinjohdot oli katkaistu. Kului muutama tunti eikä saatu sen kummempaa selvyyttä. Soiteltiin ympäri pitäjää, missään ei tiedetty mitään. Joka paikkaan kuitenkin jätettiin sana, että ilmoittakoot heti käräjätaloon, jos jotakin kuuluu.

Vihdoin puhelinsoitto tiedoitti, että asemalta jonkin matkan päässä sijaitsevaan Huhdin työväentaloon oli ilmestynyt aseellinen miesjoukko, joka näytti majoittuvan sinne. Saatuaan tämän vihjeen viranomaiset painuivat rekeensä ja lähtivät tavoittamaan "Urjalan valloittajia".

Tammikuinen ilta oli hämärtynyt, tähdet ilmestyneet taivaalle. Koko luonto oli niin suurenmoisen levollinen, että ihmismieli herkästi vaipui rauhan tunnelmaan, niin untuvanpehmeään kuin ne lumenhahtuvat, jotka hiljalleen ja hyvin harvakseltaan putoilivat aivankuin tähtien välistä. Kuinka osaakaan syntyä tällainen melkein kuin luonnonihme, että tuollaisia untuvia putoilee tähtitaivaalta. Johtuu ajattelemaan, että se tapahtuu ihmisen iloksi ja hänen mielensä rauhoittamiseksi.

Ja kuitenkin tässä syvässä rauhassa liikkui miehiä, joilla oli murha-aseet mukanaan. Olivatko ehkä niitä jo käyttäneet, tuhonneet ihmiselämää tämän talvisen hartauden keskeltä?

Tällainen ajatus vallitsi reessä istujia, vaikka ääneen ei lausuttu montakaan sanaa, ei ainakaan siitä. Ei edes neuvoteltu tilanteesta, mutta eihän selvää tilannetta ollutkaan. Verkkaisesti, hieman ehkä salaista odotuksen jännitystä tuntien lähestyttiin työväentaloa. Paikkakuntalainen kyytimies koetteli muutamaan kertaan tiedustella retken vaarallisuutta, mutta hänet rauhoitettiin helposti.

"Minnekäs miehet ajavat?"

Ihmisen ääni kuului oudolta, melkeinpä häiritsevältä tähtisen talvi-illan rauhassa. Hevonen kulki hiljaista käyntiä, vaikkei sillä kohdalla ollut vastamäkeäkään. Kyytimies sitä pidätteli, koska työväentalo oli näillä main. Hevonen taisi pysähtyä ilman nykäisyä. Miehen olalta riippuva kivääri tehosti kysymystä, joka muuten oli aivan säyseä.

Ajajat ilmoittivat nimensä ja ammattinsa. Vartiomies näytti joutuvan hieman ymmälle. Hän tuskin oli odottanut sellaisia matkustajia.

"Minulla on käsky pidättää kaikki kulkijat ja viedä esikuntaan", hän sanoi hetken mietittyään, "mutta te saatte ajaa eteenpäin".

Mies siis uskoi, että matkustajat olivat ilmoittaneet oikeat ammattinsa, ja hänellä oli vielä ainakin vaistomaista kunnioitusta järjestysvaltaa kohtaan. Matkustajat eivät kuitenkaan halunneet jatkaa taivaltaan.

"Älkää ylittäkö valtuuksianne, vaan viekää meidät esikuntaan, meillä on sille asiaakin. Missä se esikunta majailee?"

"Tuossa työväentalossa. Menkää itse, minä jään vartioon."

"Hyvä on."

Työväentalo oli aivan maantien vieressä. Sen kookkaassa juhlasalissa majaili parikymmentä miestä. Kolme istui pöydän ääressä kuin neuvoa pitämässä, toiset loikoilivat penkeillä ja lattialla kiväärit vieressään, joku söi eväitä laukustaan.

"Kuka täällä on päällikkö?" tulijat kysyivät.

Muuan mies nousi pöydän takaa. Hänellä oli pistooli vyöllään, muuten hän ei ollut sen kummemman näköinen kuin toisetkaan. Ei mitään nauhoja tai muita arvomerkkejä.

Tulijat ilmoittivat henkilöllisyytensä, minkä jälkeen seurasi ihmettelytauko. Päällikkö enemmän kuin miehetkään eivät voineet käsittää, miksi maaherra ja kaksi poliisimestaria olivat lähteneet tänne syrjäiselle kulmakunnalle talvisena iltana. Tulijat kuitenkin sanoivat asiansa.

"Miksi te kuljette aseistettuina täällä pitkin pitäjää ja häiritsette rauhallisia ihmisiä?"

"Emme me häiritse, me vain teemme tarkastuksia."

"Kenen valtuuksilla?"

Päällikkö vastasi ensimmäiseen kysymykseen jokseenkin nopeasti, kuin valmistuneena, mutta toinen kysymys pani hänet miettimään. Vasta hetken päästä hän vähän änkytellen sanoi:

"Jaa, niin valtuuksilla... Eikös nyt ole kansanvalta... me kuljetaan kansan valtuuksilla."

"Näyttäkää valtakirjanne."

Päällikkö raaputteli niskaansa. Hän näytti nyhtävän sieltä vastausta.

"Ei se kansa sellaisia paperille kirjoita."

Vastaus oli miesten mielestä ilmeisesti naseva, heidän puoleltaan kuului lyhyt naurahdus.

"Mitä te sitten tarkastatte?"

"Me haemme viinatehtaita."

"Oletteko löytäneet?"

"E-emme... vielä ainakaan."

"Kuulkaahan nyt. Me liikumme myös kansan valtuuksilla. Hoidamme viranomaisina järjestystä emmekä voi pitää teitä muina kuin laittomina ja väkivaltaisina kuljeksijoina."

Tilanne oli outo, siihen saakka Suomen maaseudulla kokematon. Parikymmentä aseellista miestä kolmea viranomaista vastassa. Jälkimmäiset käyttivät kuitenkin suoraa kieltä. Penkillä ja lattialla lojuneet miehet olivat kiinnittäneet huomiota keskusteluun ja nousseet piiriin ympärille, mutta jättäneet aseensa sivuun. Heidän puoleltaan ei näyttänyt olevan mitään uhkaamassa. Tomera esiintyminen nähtävästi vaikutti heihin.

Mutta silloin sattui uusi käänne. Yhtäkkiä syöksyi sisään mies, joka henki kurkussa läähätti:

"Toverit, meidän kimppuumme hyökätään, asemalla on aseistettuja miehiä!"

Tällä sotajoukolla oli siis tiedustelijansa, jotka olivat saaneet näköpiiriinsä Tampereen poliisit. Järjestysviranomaiset huomasivat, että asema oli muuttunut arveluttavammaksi, mutta he säilyttivät malttinsa.

"Teidän kimppuunne ei hyökätä", he selittivät levollisesti. "Asemalla näkemänne miehet ovat meidän komennossamme, he eivät hievahdakaan ilman meidän määräystämme, ja mehän olemme nyt neuvottelemassa täällä teidän kanssanne."

Päällikkö ilmeisesti ymmärsi asian eikä antanut mitään käskyä, mutta joku toinen laukaisi sanan:

"Ketjuun!"

Lieneekö sanojalla ollut mitään johtajan valtuuksia? Ainakaan hän ei ollut sekaantunut aikaisempaan keskusteluun. Nyt häntä kaikessa tapauksessa toteltiin, miehet tempasivat kiväärinsä ja riensivät ulos.

Viime hetkellä päällikkö oli kehoittanut paria miestä jäämään sisälle, ja keskustelu jatkui entiseen tapaan muuttuneesta tilanteessa huolimatta. Saatiin tietää, että miehet olivat turkulaisia. Heille huomautettiin, että he olivat tulleet väärään lääniin tekemään tarkastuksiaan. Tosin heillä ei ollut oikeutta kuljeskella omassa läänissäänkään, mutta tänne tulo oli aivan sopimatonta. He selittivät vihaavansa laitonta viinankeittoa ja tulleensa vapauttamaan sen kiroista tätä paikkakuntaa, kun kotiläänissä heidän tietensä sellaista ei harjoitettu. Eivät he sentään olleet löytäneet viinanpolttimotta Urjalastakaan.

Sitten tapahtumasarja yhä rikastui. Esikuntaan tuotiin vanki. Hän oli Nuutajärven kartanon työnjohtaja, iso ja lihava mies, ja näytti kovasti pelkäävän. Tavattuaan täällä "sotaleirissä" järjestyksenvalvojat hän kuitenkin rauhoittui.

"Onko tämä nyt viinankeittäjä?" kysyttiin vangitsijoilta.

"E-ei", joku vastasi, "eihän me sellaisia ole etsittykään".

Päällikkö meni hämilleen. Hänen käskynsä, mikäli hän sellaisia oli lainkaan antanut, olivat ristiriitaisia. Hän änkytti jotakin käsittämätöntä.

"Mistä syystä tämä on vangittu?" kysyttiin.

"Tämän asunnosta tavattiin ase."

Joukkueen johtaja oli puhelias ja vastasi siekailematta vieraiden miesten kysymyksiin.

"Onhan teilläkin aseet", sanottiin, "mitä siinä on ihmettelemistä, jos toisetkin niitä pitävät?"

"Jaa, mutta..."

"Näyttäkäähän se ase tänne."

Muuan mies veti taskustaan pahanpäiväisen, rullarevolverin, joka oli ruostunut ja täysin käyttökelvoton.

"Antakaa se vangille takaisin ja olkoon hänkin sen kanssa varovainen. Sillä voi vahingoittaa itseään, toista ei lainkaan." Joukkueen johtaja epäröi, mutta antoi sitten aseen vangille.

Keskustelusta kävi selville, että vangittu oli Ruotsin alamainen.

"Laskekaa hänet heti menemään, tässä muuten uhkaa kansainvälinen selkkaus."

Vangitsijat olivat ilmeisesti hämillään. He tuskin olisivat epäröineet päästää vankiaan vapaaksi ilman muuta. Hänen vieraan maan alamaisuutensa vielä tähdensi vapautusvaatimusta.

"Ei suinkaan hän vain meitä syytä", joukkueen päämies arveli.

Sovittiin, ettei syytetä, ja työnjohtaja lähti. Eräs järjestyksenvalvoja seurasi saattajana kappaleen matkaa.

Ulkona oli kehittynyt lempeä talvinen kuutamo. Hangessa makasi parikymmentä miestä harvana ketjuna kiväärit sojossa asemalle päin ja tähdäten silmillään tarkasti kuun valaisemaa tietä. Tiesivätköhän nuo miehet, miten kivääri laukaistaan, ja mitähän he mahtoivat ajatella? Oliko heillä sellaisia mietteitä kuin sotilaalla todellisen taistelun edellä? Olivatko he lähteneet Urjalaan harjoitukselle suurempia tehtäviä varten ja olivatko he lainkaan valmistuneet yhteiskunnalliseen sotaan tuliasein? Mitään sotilaallista kuria tahi edes vaistoa heillä tuskin oli. Jos heitä vihollinen uhkaisi, tulisiko se juuri suoraan valtatietä? Ehkä se tekisi kiertoliikkeen, tulisi takaa, mihin suuntaan kukaan ei ollut varuillaan ja nyppisi kiväärit miesten käsistä.

Järjestyksenvalvojan mielessä heräsi surullisia ajatuksia. Ymmärtävätkö nuo miehet, miten kauheaan leikkiin he ovat antautuneet? Ja käsitetäänkö sitä yleensäkään sillä hetkellä? Pitääkö maan äsken voitetun vapauden hukkua verivirtaan? Miten kammottavaa kieltä puhuvatkaan nuo asemalle päin tähtäävät kiväärit. Ne ovat sellaisten miesten käsissä, jotka eivät luultavasti ymmärrä mitään sotataidosta, ne kääntyvät vielä heitä itseään vastaan. Onnettomat miehet, miksi he ovat tarttuneet surma-aseeseen?

Niin nyt kuitenkin asiat olivat kehittyneet Suomenmaassa. "Urjalan sota" sentään päättyi sillä kertaa, sotajoukko palasi Turkuun eväänään viranomaisten vakava varoitus: Ken miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu, palatkoot miehet rauhallisiin ammatteihinsa. Sitä he tuskin kuitenkaan tekivät, sillä turkulaisia punakaartilaisia liikkui kohta kansalaissodan alusta alkaen kaukana Hämeessä — ehkä muuallakin — ja piti yllä suoranaista terroria.

Eduskunta istui tammikuussa, ulkonaisesti kaikki oli kuin ollakin pitää, näyttipä osaksi rauhoittumistakin tapahtuneen. Minä puhuin joka sunnuntain seutuna Hämeenlinnassa ja lähiseuduilla. Järjestöt pyytelivät hanakasti, tuntui kuin niissä olisi ilmennyt jonkinlaista selvyyden janoa. Tietysti esitin, rauhan evankeliumia, eikä minkäänlaisia vastaväitteitä kuulunut. Puheita seuranneissa yksityiskeskusteluissa ilmaistiin vastenmielisyyttä punakaartin liikehtimistä kohtaan. Hämeen eteläinen vaalipiiri ja sen keskus tuntuivat jokseenkin rauhallisilta. Mutta aseellinen valmistautuminen oli päässyt molemmin puolin liian pitkälle, taistelun syntymistä ei voitu estää.

Tulin Helsingistä Hämeenlinnaan perjantai-iltana — kai tammikuun 25:ntenä — enkä lähtiessäni tietänyt mitään muuta, kuin että vallankumous jatkui sitä samaa menoa, mikä sillä oli ollut viimeisinä kuukausina, joina kaksi kansanosaa seisoi aseissa. Lauantainakaan ei kuulunut mitään sen kummempaa, mutta sunnuntaina alkoi kiertää huhuja, että Helsingissä "kansa oli ottanut vallan käsiinsä". Hämeenlinnan punakaarti ei liikehtinyt ainakaan huomattavasti. Sen päällikkönä oli muuan kirjaltaja Tikander, joka vasta aivan hiljattain oli siirtynyt paikkakunnalle Helsingistä, missä hänellä kerrottiin olleen rahallisia rettelöitä järjestönsä kanssa. Hänen uransa oli muuten varsin lyhyt: vähän myöhemmin punakaarti oli takavarikoinut muistaakseni Katisten kartanosta viinejä, joilla "Tikkus" oli ruvennut herkuttelemaan sekä innostunut revolveri kädessä näyttämään mahtiaan alaisilleen, jotka olivat "riisuneet hänet aseista" ja erottaneet päällikkyydestä. Rangaistukseksi hänet kerrottiin lähetetyn rintamalle, jonne häipyi.

Niin, Hämeenlinnassa ei innostuttu vallanottoon, vaikka Helsingistä käsin Eero Haapalainen soitti ja kehoitti miehittämään lääninhallituksen ja yhtymään yleiseen menoon. Työväen johtomiehiltä maaherra Saarinen tiedusteli, mitä olisi tehtävä, ja sai vastaukseksi jotakin epämääräistä: Katsellaanhan nyt, mitäpä tässä tekemään.

Mitään tekemättä elettiin tiistaihin saakka. Silloin ilmestyi kaupunkiin turkulainen punakaartin osasto Tuomas Hyrskymurron johdolla, ja se pani toimeen kumouksen Hämeen hiljaisessa kaupungissa. Minut poliiseineni suljettiin poliisilaitokseen. Virkahuoneeni ovilla seisoi kivääriniekkoja, ja sain katsella ikkunasta, kuinka torin toisella puolella tyhjennettiin lääninhallitusta. Virkamiesten käskettiin mennä matkoihinsa. Samoihin aikoihin ilmestyi virkamiesten käsiin hallituksen päämiehen Svinhufvudin kiertokirje, jossa valtion virkamiehiä käskettiin lopettamaan työnsä. Turkulaiset punakaartilaiset olivat kumminkin ehtineet suorittaa lääninhallituksen häädön ennen sitä.

Minut tuli "vapauttamaan" itse Hyrskymurto. Hän käski minun mennä kaupunginvaltuuston istuntohuoneeseen, jossa istui vallankumousoikeus. Vartijakin lähti minua seuraamaan, mutta kääntyi takaisin, kun huomautin, etten tarvitse vartioimista, koska turvallisuuteni tässä kaupungissa on taattu, ainakin mikäli saan mennä yksinäni; tottapahan sitten vallankumousoikeus, johon tässä ollaan menossa, hoitaa loput.

Valtuuston istuntosalissa istui kolme nuorukaista, jotka tunsin ulkomuodolta, olin nähnyt heidät nuoriso-osaston kokouksissa. He istuivat puheenjohtajan ja sihteerin paikoilla edessään puhdas paperiarkki ja puheenjohtajan, leipurinoppilaan, hyppysissä lyijykynä. Muuten sali oli typösen tyhjä.

"Mistäs tässä nyt syytetään?" kysyin.

"Ei me syytetä mistään", puheenjohtaja vastasi. "Olisiko mitä valittamista."

"Olisipa paljonkin, mutta tuskinpa hyödyttää valittaa tälle instanssille."

"No, ei sitten mitään. Poliisimestari saa mennä."

Siihen loppui se "oikeudenkäynti". En tiedä, mitä tämä vallankumousoikeus myöhemmin toimitteli, sillä minä ainakaan en joutunut enää tekemisiin sen kanssa.

Samana iltana pidettiin Hämeenlinnan kunnallisjärjestön kokous vastahankitussa työväentalossa, jonka tupaantuliaisia oli vietetty parisen viikkoa aikaisemmin. Olin silloin kahtena iltana pitänyt puheen ja koettanut saarnata aseellista liikehtimistä vastaan. Nyt oli tämän kokouksen päätettävä suhtautumisesta siihen.

Virisi laaja keskustelu, jossa kokeneempi puolueväki oli kapinaa vastaan. Vallankumouksen jälkeen kääntyneet ja järjestöihin liittyneet sen sijaan ilmaisivat kovasti vallankumouksellista mieltä. Jos kokous olisi saanut vapaasti päättää, se olisi todennäköisesti sanoutunut irti aseellisesta toiminnasta. Tietenkään se ei olisi hyödyttänyt mitään, sillä pääkaupungista käsin olisi asiat järjestetty, ehkäpä jo Riihimäeltä, sillä Siellä oli heti heittäydytty virran mukaan. Nyt ei tarvittu odottaa, sillä kaupungissa oli turkulaisia punakaartilaisia, jotka jo olivat "siivonneet" sitä päivemmällä, ja he nytkin ratkaisivat asian kapinan hyväksi.

Loppujen lopuksi valittiin vallankumouskomitea. Kun myöhemmin menin sanottuun komiteaan hakemaan matkustuslupaa Pietariin, jonne olin lupautunut lähtemään yksityisen liikkeen asioissa, istui komitean sihteerinä Matti Akseli Salmi, joka myös antoi lupakirjan. Tämän vanhan kala- ym. toverini näin silloin viimeisen kerran.

Salmen Matti — niin häntä tuttavallisesti nimitettiin — oli iältään siinä kolmenkymmenen seudussa. Hän oli selkävaivainen, perin hyvänluontoinen, joskin helposti loukkautuva, mihinkään ruumiilliseen työhön pystymätön mies. Hän eleli vanhan äitinsä kanssa pienessä huoneessa ja lienee saanut joskus vanhemmalta veljeltään avustusta. Hänen omat tulonsa olivat erittäin niukat, sillä hänellä ei ollut mitään vakinaista tointa, hoitelipahan vain pienempiä kirjoitustehtäviä missä milloinkin. Työväenjärjestöjen jäsenenä hän oli ollut kaiketi hamasta poikavuosistaan asti. Hän tuli hyvin toimeen kaikkien ihmisten kanssa, niin sosialistien kuin porvarienkin. Mutta hän oli kuin kasvanut kiinni Hämeenlinnan työväestön järjestöelämään. Hänet nähtiin kaikissa kokouksissa, vaikka hän niissä pysyikin maan hiljaisena. Vaatimattomuutensa vuoksi hän oli joka taloon tervetullut vieras ja kaikkialla häntä auliisti kestittiin. Matti oli tavallaan pikkukaupungin erikoistyyppejä.

Matti oli kaikkein vähimmän kapinallinen, mutta olosuhteiden vuoksi joutui uhriksi. Kun hänelle annettiin komitean sihteerin virka, hän ei mitenkään voinut olla sitä ottamatta. Hän oli yksinkertaisesti tottunut tekemään mitä pyydettiin, eikä hänen järjenjuoksullaan osattu punnita, mitä siitä mahdollisesti voisi seurata. Hän oli ehkä vähän ylpeäkin saadessaan hoitaa noin huomattua tehtävää, ja mikähän sitä oli hoitaessa, kun ympärillä oli vanhoja tuttuja järjestötovereita. Varmaankin Matti hoiti virkansa hyvin ja mahdollisimman lojaalisti, mikäli se vain oli mahdollista.

Hän ei kuitenkaan jaksanut kantaa sen seurauksia. Tietääkseni hänet mursi jo tutkintavankeus. Jotkut kaupunkilaiset koettivat avustaa häntä ruokatavaroilla vankileiriin, mutta useimmat ystävät olivat itsekin piikkilangan takana, ja vapauteen jääneillä oli muonaa niukalti. Matti nääntyi vankileiriin ja taisi tulla haudatuksi "valtion kustannuksella". Siinä oli hänen verraten lyhyen, mutta omalla tavallaan työteliään elämänsä palkka. Luullakseni kuitenkin kaikki ovat muistaneet häntä hyvällä, sillä hänkään ei liene milloinkaan tehnyt kenellekään mitään pahaa.

Niin, Hämeenlinnakin oli hitaasti ja vaivalloisesti liittynyt aseellisen suuntauksen saaneeseen liikkeeseen. Taisi olla vähän vaikeata löytää kaupungista virkamiehiä poistuneiden tilalle. Piirisihteeri Väinö Kivisalo, sovinnollinen ja vakaasti kristillinen mies, suostui tietääkseni hyvin vastahakoisesti läänin valtuuskunnan puheenjohtajaksi, siis niinkuin maaherran tilalle. Hän on vaikuttanut myöhemmin huomattuna ja kunnioitettuna eduskunnan jäsenenä.

Pahemmin kävi kahden tunnetun hämeenlinnalaisen puoluemiehen, Oskar Sirénin ja Pauli Jokisen. Heidät vietiin tietääkseni väkisin Suomen Pankkiin. Sirén oli "Hämeen Voiman" taloudenhoitajana ja jo ikämies. Hän oli niitä luotettuja sosialisteja, jotka joskus kelpasivat lisävaltuusmiehiksi. Hän toimi yksinomaan taloudellisella alalla eikä puuttunut politiikkaan. Säyseämpää ja varovaisempaa miestä ei ollut toista. Punaiset halusivat hänet pankkiin juuri tuon taloudellisen ymmärtämyksen vuoksi. Pauli Jokinen oli nuori ja toiminut pääasiallisesti nuorisoliitossa. Hän oli levollisesti ja itsenäisesti harkitseva mies, jolla liioin ei liene ollut mitään kapinallisia pyrkimyksiä.

Nämä miehet saivat hengellään maksaa toimintansa. Kerrotaan, että kaupungin ruotsalaiset vihasivat heitä ennen kaikkea sen tähden, että ne virkamiehet, molemmat ruotsikkoja, joiden tilalle he pankkiin tulivat, olivat joutuneet punaisten ampumiksi. Mainittiin näiden olleen pyrkimässä valkoiselle puolelle jossakin maakunnassa. Siellä heitä oli eräässä talossa kielletty lähtemästä juuri sillä hetkellä eteenpäin, koska punaisia liikkui seudulla. He eivät olleet välittäneet kiellosta ja joutuneet itsepäisyydessään kärsimään mainitunlaisen kohtalon. Sirénin ja Jokisen kohtaloksi tuli sitten maksaa tämä verivelka, "Silmä silmästä" jne.

Kun näin kävi, koetan pelastaa, mitä pelastettavissa on, kuulin Sirénin sanoneen pankkiin jouduttuaan. Hän kai pelasti Suomen Pankin varoja, mutta menetti päänsä.

Kapinan ensimmäisellä viikolla pistäysin Helsingissä selvittelemässä asioitani, koska näytti siltä, ettei pitempään aikaan tulisi olemaan sinne asiaa eduskunnan istuntoja varten. Ketään huomattua silloisen vallassaolevan ryhmän henkilöä en silloin tavannut. Eduskuntatalolla vain liikuskeli Peräpohjolan maalaisliittolaisia edustajia, jotka ihmettelivät syntynyttä tilannetta ja kaipailivat kotiinpääsyä. He jäivät silloin vielä sinne, ja minä matkustin Pietariin.

Noin viikon päästä käväisin kotimaassa ja myöskin Helsingissä, jossa tapasin Oskari Tokoin. Hänen kanssaan minulla oli ollut useammankin kerran keskusteluja siitä vaarallisesta vaiheesta, mihin oltiin menossa. Hän oli täysin yhtä mieltä kanssani ja olisi mielellään sovitellut. Hänhän muuten jos kukaan oli sovinnollinen luonne, syvästi inhimillinen mies, jolle kaikki sota ja melske oli ilman muuta vierasta ja vastenmielistä. Nyt hän sanoi surumielisesti:

"Kumoukseen sitä kuitenkin tultiin."

"Niin — tai sanoisimmeko: kapinaan."

Minulla oli mielessäni entisen työtoverini Seth Heikkilän sanat, jotka hän lausui välittömästi kapinan alettua:

"Kyllä minä ymmärrän kumouksen, mutta en ole ennen kuullut kumousta tehtävän kansanvaltaa vastaan."

Myöhemmin hänkin meni kumouksen puolelle, johonkin pikku toimeen Turun lähistölle. Siitä hän kai sai pienen näpsäyksen ja muuttui kommunistiksi. Ennen kuolemaansa hän lienee taas kääntynyt "isäinsä uskoon", koskapa hänen nimimerkkinsä muutaman kerran näkyi Turun sosiaalidemokraattisen lehden palstoilla.

Minä taas jouduin olemaan kapinakuukaudet Pietarissa, niin, ja vielä kolme vuotta sen jälkeenkin.

Viisi vuotta myöhemmin.

Palatessani Venäjältä kesäkuun 18:ntena 1921 ja pysähtyessä Kellomäen karanteeniin, jossa lampaat ja vuohet eriteltiin toisistaan, arvasin joutuvani lampaiden joukkoon, kuten sitten kävikin, ja laillisen tarkastusajan kuluttua pääsin matkustamaan edelleen — kotiin Hämeenlinnaan.

Etsivän keskuspoliisin rullissa olin sentään saanut maininnan, kuten ilmeisesti kaikki sosialistit siihen aikaan. Mitään rikosrekisteriä minulla ei ollut, vaan sen sijaan huomautus, että olin kansalaissodan aikana ollut "Sosialistin" toimittajana Turussa. Tällaisen tiedon oli antanut muuan valtiorikosoikeudessa kuulusteltu vanki, jolta oikeus oli nimenomaan kysynyt henkilöäni. Sitten oli EK:n oma huomautus, että tarkistettaessa tieto oli osoittautunut perättömäksi, eikä minusta sitten ollut jäänyt EK:n papereihin muuta raskauttavaa kuin tuntomerkit.

En minä työskennellyt "Sosialistin" toimituksessa. Asia oli sillä tavalla, että kapinan alussa palatessani ensimmäiseltä käynniltäni Helsingistä kuljin Turun kautta, noin vain uteliaisuudesta, nähdäkseni, mitä tässä kuulussa vallankumouskaupungissa nyt tapahtui ja miten minuun, joka olin ankarasti arvostellut Turun miliisiä, siellä suhtauduttaisiin. En huomannut siellä mitään erikoista eikä minuun suhtauduttu sen kummemmin kuin muihinkaan kansalaisiin, vaikka juttelin miliisienkin kanssa, joiden joukossa oli vanhoja tuttuja. "Sosialistin" toimituksessa vaikuttivat silloin Amerikasta tullut Kalle Tähtelä sekä Hannes Uksila. Heillä oli työvoiman puute, ja he kyllä pestailivat minua toimitukseen, taisivatpa panna uutisenkin lehteen tulostani, vaikka minä jyrkästi kieltäydyin. Tästä sitten levisi väärä tieto.

Olipa nyt toisenlaista palata Suomeen kuin neljä vuotta sitten. Ei näkynyt missään riemuitsevia väkijoukkoja, ei tarvinnut pitää puheita eikä ojennettu kukkia. Mutta sentään mitään ulkonaisia merkkejä ei ollut enää havaittavissa siitä, että neljättä vuotta sitten oli riehunut julma kansalaissota. Tarkoitan: noin matkamiehen silmään. Kansa touhusi vain omissa askareissaan kuten ennenkin. Mutta kuljettuaan hieman ulommaksi kotikaupungista huomasi useampiakin vaatimattomin punaisin aidoin ympäröityjä paikkoja. Ne olivat ainoita muistomerkkejä, joita oli voitu pystyttää kapinan uhrien haudoille. Siellä nukkuivat miehet — ja naisiakin joukossa — "ansaitun palkkansa" saaneina, syyllisinä vai syyttöminä, kuka heidät tietää, mutta kaikessa tapauksessa raskaan rangaistuksen kohdanneina — kansalaissodan uhreina. Sinne heidät oli kuopattu minkäpähän mäen kylkeen milloinkin keväisinä öinä. Ja sitten jälkeenpäin omaiset ja toverit olivat pystyttäneet punamullalla siveltyjä säleitä erottamaan heidän olemattomat kumpunsa elukoiden laitumesta. Maassa oli raivonnut veljesviha.

Kesti yli kaksikymmentä vuotta, ennenkuin noiden aitausten sisällä nukkujista tuli "vakaumuksensa puolesta kaatuneita".

Vuonna 1923, jolloin minä maaliskuun alusta jälleen palasin sanomalehtimiehen ammattiin, intohimot vielä leiskuivat korkealla. Minulla ei ollut halua ryhtyä politiikkaan, jota en ollut milloinkaan rakastanut, jollei oteta lukuun niitä aikoja, jolloin taisteltiin venäläistä sortoa vastaan, mutta täytyi hakea lopulta itselleen vakinaista työtä, ja mihinkäpä sitä silloin olisi muuhunkaan turvautunut kuin vanhaan ammattiinsa.

Satuin siihen pahimmoikseen kansalaissodan viisivuotisia juhlien aikana. Näitä juhlia oli vietetty joka vuosi, mutta viiden vuoden kuluttua niille annettiin tavallista juhlallisempi leima. Minun oli silloin ja on yhä vieläkin vaikeata ymmärtää, miksi porvaristo halusi alituisesti juhlia erästä suurinta kansallista onnettomuuttamme. Sehän oli selvinnyt onnellisena voittajana, lyönyt työväestön perin pohjin. Tosin ei käynyt lähimainkaan niin, kuin eräät optimistisimmat porvarit ennustivat, että sosialismi on tästä maasta iäksi hävitetty. Mutta olihan sentään perin raskaasti kostettu yltiöpäisille kapinoitsijoille. Vai harmittiko se, että sosialismia ei kaadettu kymmenientuhansien työläisten mukana?

Olin ollut lujasti vastaan punakaartin puuhia, mutta yhtä ankarasti nyt täytyi nousta puolustamaan työväestöä yhä edelleen jatkuvaa järjetöntä voitonhumua vastaan.

Viisivuotisjuhlien aikana muistettiin Tampereen valloitusta lavastamalla uudelleen valkoisten kaupunkiin tunkeutuminen. Suojeluskuntien ylipäällikön, eversti Malmbergin johtama armeija hyökkäsi kaupunkiin samassa taistelujärjestyksessä kuin viisi vuotta aikaisemmin. Tykit jyskivät, konekiväärit papattivat, kiväärit rätisivät ja kaupungin "puolustajia" otettiin vangiksi. Kertoipa paikkakunnan työväenlehti eräiden viisivuotismuistoista eniten innostuneiden asettaneen vankejaan seinää vasten ja siihen heidät ampuneen — luonnollisesti leikillä, tyhjillä panoksilla, jollaisilla koko valtauskin nyt suoritettiin.

Toisaalta taas juhlittiin saksalaisten maihinnousun muistopäivää. Sitä varten oli Suomeen tilattu vieraita, heidän joukossaan kenraali von der Goltz, ja nämä otettiin vastaan juhlamenoin, heille pidettiin puheita, lausuttiin runoja ja heidän kunniakseen syötiin juhlapäivällisiä. Kaiken tämän juhlinnan johdosta kirjoitin "Sosialistissa" mm. seuraavaa:

  "Meidän käsityksemme mukaan jokainen kansalaistaistelu on häpeäpilkku
  kansakunnan historiassa. Sen vuoksi olisi syytä sellaisen muistokin
  painaa unholaan niin pian kuin mahdollista ja jättää tulevan ajan
  ja puolueettoman historiantutkimuksen arvosteltavaksi sen syyt ja
  seuraukset. Pitäisi toki olla selvää, ettei kumpikaan puoli kykene
  selvittämään tällaisen tapahtuman vaikutteita ja vaikutuksia, siksi
  korkeina ovat intohimojen laineet lyöneet. Ei siis uskoisi kenenkään
  vakavasti ajattelevan kansalaisen pyrkivän näiden intohimojen kuohua
  yhä edelleen ylläpitämään tai lisäämään, vaan pikemminkin voimiensa
  takaa sitä asettamaan.

  Suomen työväen taholta on tehty erehdyksiä sekä ennen kapinaa
  että sen kestäessä, mutta lienee toki porvaristonkin keskuudessa
  sellaisia, jotka myöntävät silläkin puolella mennyn kauaksi yli
  sopivaisuuden rajojen. Muuan taatusti edistysmielinen porvari lausui
  kerran, että valkoinen terrori ei ole satu, vaikka porvariston
  puolelta on niin tahdottu väittää. Lännen sivistysmaissakin
  tiedetään, että Suomen porvaristo oli hyvin lukenut kenraalien
  Cavaignacin (vuoden 1848 Ranskan vallankumouksen kukistajan) ja
  Gallifet’n (vuoden 1871 Pariisin kommunardien teloittajan) historian
  eikä lainkaan jäänyt jälelle näistä mestareistaan. Mutta tietääkö
  Suomen porvaristo, juhliiko ja kuinka usein Ranskan tasavalta noiden
  kenraalien toimeenpanemia verilöylyjä?"

Sen jälkeen mainitaan ilahduttavana poikkeuksena yleisestä porvarillisen sanomalehdistön ylistyshymnikarkelosta "Helsingin Sanomat", jonka kirjoitus Tampereen valtauksen vuosipäivän johdosta on paljon laimeampi kuin muiden lehtien.

Siinä mainitaan saksalaisten maihinnoususta vain muutamilla riveillä ja kansalaissodan merkitystä Suomen vapaussotana käsitellään hyvin varovasti.

Porvarilehdet puhuivat usein historian väärentämisestä, mitä muka toimittamani lehti ja minä teimme muistellessamme viiden vuoden takaisia tapahtumia. Tästä asiasta lausuin mm.:

  "Meidän mielestämme tapaukset kyllä luovat historiaa, mutta oikein
  muistiin merkitty historia, johon voidaan vedota, syntyy monipuolisen
  ja puolueettoman tutkimuksen kautta. Porvari puolestaan näkyy
  luulevan, että hänen agitatiokirjoituksensa ovat täysipitoista
  historiaa. Tokkohan tätä käsitystä sentään voi ottaa vakavalta
  kannalta, sillä niin kauan, kun voidaan puhua valkoisesta tai
  punaisesta historiasta, ei niistä kumpikaan voi ansaita tuota
  vaativaa nimitystä. Ja nyt täytyy jokaisen ajattelevan ihmisen
  myöntää, että porvari haastaa aina valkoisesta. Hän puhuu siis
  historiaakin omaan pussiinsa. Me emme ole halunneet kirjoittaa
  historiaa, mihin meillä epäilemättä olisi yhtä hyvä oikeus kuin
  porvarillakin, vaikkapa nyt olisimme olleet väärällä puolellakin,
  koska emme ehkä mekään osaisi olla puolueettomia. Me tyydymme vain
  tekemään reunamuistutuksia porvarin 'historiaan', sillä kuin niitä
  näyttää tarvittavan. Ja herra paratkoon: niitä tarvitaan oikeastaan
  enemmän, kuin me ehkä pienessä iässämme ehdimme kirjoittamaan.

  Monarkistiporvarin kanssa meillä ei voi olla pitkiä puheita, sillä
  sen leirin on pappeja ja evankelistoja myöten sielunvihollinen
  riivannut, mutta jos oikein reilu porvari tiellemme sattuu, niin
  hänen kanssaan olemme valmis keskustelemaan. Edistysporvari puhelee
  joskus hyvällä tuulella ollessaan kansakunnan eheyttämisestä ja
  sitä puhetta saattaisi kuunnella, jopa siihen vastatakin, jollei
  hänkin aina vaatisi meitä eteensä polvilleen. Lähteäksemme porvarin
  kannalta: jos me olemme väärin tehneet ja laillista yhteiskuntaa
  vastaan kapinoineet, niin totta herran nimessä me olemme siitä
  rangaistuksenkin kärsineet, luultavasti vielä ravakamminkin kuin
  sivistyneellä aikakaudella ja kulttuurikansan keskuudessa kuuluisi.
  Ja onhan se sillä tavalla lainkin jälkeen, ettei sitä, joka syynsä on
  sovittanut, saa enää synneistänsä soimata. Mutta edistysporvarinkin
  mielestä meidän pitäisi vuodesta vuoteen rypeä tomussa ja tuhkassa
  ja ottaa armona vastaan se, mikä meille kuuluu oikeutena. Kun
  surkean kansalaissodan muistoja juhlitaan ja vanhoja haavoja auki
  revitään, olisi meidän kai oltava laulamassa kiitosvirsiä niille
  monille tekopyhille lurjuksille, joita vastaan ennen vapaamielisen
  porvariston kanssa yhdessä taisteltiin, koska he silloin olivat
  venäläisen sortohallituksen kätyreitä, mutta nyt esiintyvät
  juhlapuhujina vapaussotajuhlissa."

Tosiaankin: asettuihan ennen senaattoreita ja professoreita, maan parhaimmistoa, törkeän perustuslain rikkojan, Venäjän keisarin ja Suomen suuriruhtinaan, puolelle ja omalla toiminnallaan menetteli lakia vastaan. Maksoivat keisarille laittomia sotaverojakin, minkä johdosta silloinen nuorsuomalainen sanomalehdistö julisti jonkun heistä syylliseksi valtiopetokseenkin. Ketään heistä ei kuitenkaan pantu syytteeseen eikä tuomittu. Kapinan jälkeen he pääsivät taas esille suurina isänmaanystävinä ja korkeina luottamushenkilöinäkin.

Suomen työväestö ei milloinkaan hyväksynyt niitä kansannousuja, joita sotahullut, kansalaissodasta kylläänsä saamattomat toimeenpanivat. Ne olivat päättyneet murheellisesti, mutta yhä eli varsinkin opiskelevan nuorison keskuudessa kansannousuhenki. Maaliskuussa 1923 "Ylioppilaslehti" sisälsi joukon kukkasia kultaisen nuorison yrttitarhasta. Siinä oli useampia kirjoituksia sekä suomeksi että latinaksi. "Lopullinen sana on kuitenkin sanottava teräksen äänellä", eräs intomielinen ylioppilas vakuutti. Toinen taas lausui mm. seuraavat pontevat sanat: "Suomi suureksi, Karjala ja Inkeri vapaiksi, ryssien valtakunta vaarattomaksi — ikuisiksi ajoiksi 'rajamaaksi'. Nämä ajatukset vallatkoot koko olemuksemme, sillä ne ovat kansamme elämän ja sille oikeudella kuuluvan suuren tulevaisuuden ajatukset." Ylioppilas E. Räikkönen julisti samassa "Ylioppilaslehden" numerossa: "Uskon kuitenkin, että tulen vielä kerran elämään valtavamman ja suuremman hetken, ja tämä tapahtuu silloin, kun Suomen siniristiliput kerran liehuvat pyhinä ja koskemattomina Syvärin, Äänisen ja Vienan rannoilla." Samaan aikaan STT levitti kauhujuttuja Raja-Karjalasta, ja Martti Pihkala piti ympäri maan herätyskokouksia, joissa uhkui kansannousuhenki.

Näitä porvariston harrastuksia, joita vastaan sen omalta taholta ei kuulunut vastalauseita, arvosteltiin työväenlehdissä ankarasti, välistä ivallisissa pakinoissa, toisinaan taas vakavasti artikkeliosastossa.

Toisaalta taas eheytettiin kansaa ja rakennettiin joidenkuiden porvarienkin joskus kaipaamaa yhteiskuntarauhaa rikkomalla ja varastelemalla niitä patsaita tai pikemminkin kivikasoja, joita omaiset olivat pystyttäneet kapinassa tuhoutuneiden haudoille. Tästä jutusta riitti tietysti kirjoittamista. Kesäkuun alkupuolella 1923 kirjoitin näinkin:

  "Jos työläiset ennen patsaan pystyttämistä kysyisivät meidän
  neuvoamme, niin me sanoisimme suoraan: Jättäkää toistaiseksi
  patsashomma sikseen, siinä laitatte vain kulunkeja itsellenne,
  sillä tämän maan porvari on niin typerä ja raaka, ettei se rumalta
  luonnoltaan saa rauhaa ennen kuin on tuhonnut teidän muistomerkkinne.
  Säilyttäkää mielessänne omaistenne hauta, istuttakaa sille joskus
  suven aikana kaino kukkanen ja pitäkää kumpu korkeana, jotta ette
  paikasta erehdy — jos porvari sallii sen tapahtua. Jollei ja jos
  hän kukkasenkin raastaa pois ja tasoittaa kummun maata myöten, niin
  ottakaa mieleenne tarkka merkki vaikka puista, mutta älkää nostako
  kiveä. Näin me sanoisimme, sillä meistä on todella surkeaa, että
  porvari yltiöpäisyydessään saa harjoittaa sellaista mieletöntä
  kiihoitusta tämän kansan keskuudessa kuin taaskin viime aikoina on
  tapahtunut. Epäilemättä on työläisissäkin vielä niin herkkämielisiä
  ja harkitsemattomia, että porvarin provosoiva esiintyminen saa
  heidät suunniltaan ja siirtää yhä kauemmaksi sen yhteiskunnallisen
  rauhan palauttamisen, josta porvarikin joskus muistuttaa. Mutta
  vielä surkuteltavampaa on, että muutamien porvarilehtien hillitön
  usutus saa liian lyhyen ajan takana olevan valkaisukauden pahimpia
  sankareita ryhtymään tekoihin, joiden merkitys maamme arvon vuoksi
  sivistysmaana on kielteinen. Emme näet jaksa uskoa, että hautojen
  häpäisy, olkoonpa että onkin kysymys vain punaisten viimeisistä
  leposijoista, saattaa kohottaa minkään kansan tai kansanluokan
  mainetta sivistyksellisessä suhteessa.

  Emme nyt enää aio puhua Varkauden hautapatsaasta, jonka porvari
  kärräsi järveen; se teko on aikanaan tarpeeksi ankarasti tuomittu.
  Oudoksuimme edellisessä kirjoituksessamme vain sitä seikkaa,
  ettei oikeuskansleri, johon vedottiin, kun nimismies ei tällaisen
  raakalaisteon johdosta ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin, ole
  vielä antanut lausuntoaan asiasta. Saattaa olla, että mainitulla
  kanslerilla on enemmän kuin tarpeeksi päänvaivaa yrittäessään pohtia,
  minkälaisen lausunnon tästä nyt antaisi.

  Suurempaa huomiota on tällä kertaa herättänyt Hämeenlinnan
  hautausmaalle pystytetyn patsaan kohtalo. Taikka oikeastaan sillä
  ei tähän saakka ole vielä muuta kohtaloa ollut kuin että se on
  paljastettu. Tämän patsaan alla ei tiettävästi lepää edes yhtään
  ainoata luodista "ansaitun palkan" saanutta — heitä kyllä makaa
  legio pitkin soita ja mäkiä Hämeenlinnan ympäristöä koristamassa —,
  vaan ovat nämä vainajat vankileirillä nälkään kuolleita. Patsaassa
  ei liioin ole mitään kirjoitusta, onpahan vain pistetty pari kiveä
  päällekkäin muistuttamaan onnettomien uhrien viimeisestä lepopaikasta.

  Olisi luullut, ettei tällainen patsas, jos sitä edes niin vaativasti
  voi nimittää, loukkaisi kenenkään 'isänmaan ystävän' tunteita.
  Kuitenkin Hämeenlinnan monarkistilehti nosti hirmuisen rähinän, jota
  on yhtämittaa jatkunut helluntaista — patsaan paljastuspäivästä
  — näihin saakka. Lehti vaatii patsasta poistettavaksi ja
  paljastustilaisuudessa esiintyneitä henkilöitä syytteeseen. Kaupungin
  poliisimestarikin, joka oli ryhtynyt vain maaherran määräämiin
  toimenpiteisiin eikä ylittänyt valtuuksiaan, on saanut kuulla
  kunniansa, lieneepä hänen eroansakin vaadittu. Monarkistilehden
  melun johdosta edistysmielinen maaherra von Hellens äkkäsi
  tarpeelliseksi panna toimeen tutkimuksen. Nyt lienee aikomus asettaa
  paljastustilaisuudessa esiintyneet puhujat syytteeseen, samoin
  paikkakunnan työväenlehti siitä, että se julkaisi patsaan kuvan.

  Mutta vielä tuoreempiakin hedelmiä on "Hämeen Sanomain" kylvö
  kantanut. Luolajassa, lähellä Hämeenlinnaa, on kolmatta vuotta
  seisonut vaatimaton muistomerkki eräiden punaisten haudalla, mutta
  nyt vasta mainitun lehden aloitettua rikollisen kiihoituksensa on
  tämä merkki yön hiljaisuudessa poistettu.

  Te, porvarit, asetutte korkean siveellisyyden jalustalle. Kuinka
  suureksi teillä noteerataan siveellisyys, joka varastaa hautakiviä?
  Kuinka monta te, monarkistiporvarit, olette niitä jo kähveltäneet?
  Ja kuinka monta teidän patsastanne työväestö on vienyt? Eiköhän
  työmieskin voisi yön pimeydessä tehdä tuhoja teidän patsaillenne —
  jos tahtoisi? Mutta työmiehen siveellisyys on hieman toista laatua
  kuin teidän. Suokoon sallimus, että niin tulisi aina olemaankin!"

Eräässä yhteydessä olin kirjoittanut, ettei punaisten voida katsoa vahingoittaneen maamme itsenäisyyttä. Siihen turkulainen "Åbo Underrättelser" tarrasi ja väitti minun lehteni puhuneen palturia. Å.U. ei millään tavalla yrittänytkään todistaa sanojaan, sinkauttihan vain tuollaisen ylimalkaisen väitteen. Siitä sain aiheen kirjoittaa mm.:

  "Me allekirjoittanut ja koko tämä Sosialisti-lehti emme ole
  milloinkaan kapinaa puolustaneet, vaikka olemme monta kertaa
  joutuneet sanomaan sanamme punaistenkin puolesta silloin, kun heitä
  on syytetty sellaisesta, mitä eivät ole tehneet Tämän oikeuden me
  aiomme säilyttää vastakin ja olemme nytkin pakotettuja johtamaan
  mieleen erinäisiä muistelmia kapinan ajalta. Oikeastaan pitää
  aloittaa jo vähän aikaisemmaltakin kaudelta. Voidaankohan väittää,
  että Suomen työväenluokka olisi huonommin kuin porvarit ajanut
  maan itsenäisyyttä ja heikommin varjellut itsemääräämisoikeutemme
  loukkaamattomuutta ja alueellista koskemattomuuttamme? Meidän
  riveistämme ei silloin luisunut yhtään miestä sortajan syliin, kun
  sen sijaan osa porvaristoamme veljeili kiihkeästi vielä v. 1917
  venäläisten kanssa turvautuen Suomen eduskunnan hajottamiseksi
  venäläiseen sotaväkeen. Kaikki porvarit olivat silloin yhtä
  innokkaina ilkkumassa sosialisteja, jotka yrittivät pitää yllä
  'laillista järjestystä' kokoontumalla laillisesti valittuun
  eduskuntaan, ja monien porvarilehtien kirjoittajat lausuivat
  erikoisen tunnustuksen Kerenskin ulaaneille osoittamastaan
  isänmaallisesta palveluksesta (eduskunnan väkivaltaisesta
  hajoittamisesta).

  Suomalaisista heittiöistä kokoonpannun poliisin vastustuksesta
  huolimatta työväestö kokoontui monina vuosina lausumaan painavan
  vastalauseensa milloin mitäkin maatamme kohtaan tähdättyä
  sortotoimenpidettä vastaan ja ilmaisemaan mielensä yksimielisenä, kun
  sen sijaan porvarien rintama oli hajanainen ja heikko, osan heistä
  hääriessä suorastaan sortovallan toimeenpanevina voimina.

  Ja sitten Venäjän vallankumouksen jälkeen, kun porvarien parhaatkin,
  mm. Siperiasta juuri kotiutunut Svinhufvud, eivät puhuneet sanaakaan
  Suomen itsenäisyydestä, vaan lepertelivät suitsutusta "Venäjän
  urhokkaille pojille", joiden tekoa he eivät milloinkaan tule
  unohtamaan, julistivat työväenmiehet — allekirjoittaneellakin on
  ollut tilaisuus tehdä se monet kerrat v. 1917 — puhujalavoiltaan
  maamme täydellistä itsenäistymistä. Siihen suuntaan toimittiin myös
  eduskunnassa, jonka porvaristo venäläisen sotaväen avulla hajoitti.

  Tokkohan myös porvari voi kieltää sitä, että Kansanvaltuuskunta
  — Suomen punainen hallitus — hankki maallemme pääsyn Jäämerelle,
  joten siis alunperäinen kunnia tästä suurtyöstä lankeaa
  vihatuille punikeille. Se oli silloin maanpetosta, josta saatiin
  kuritushuonetta, mutta mahtaneeko tuleva historiankirjoittaja voida
  olla kirjoittamatta tästä jotakin riviä punaisten ansiopuolelle.

  Punaisten ja venäläisten aseveljeys, josta Å.U. taaskin kerran
  mainitsee, ei myöskään ole niin mutkaton asia kuin porvari yleensä
  koettaa uskotella. Punakapinan alkaessa oli Suomessa venäläisiä
  joukkoja, mutta hyvin pian tuli Saksalta, joka oli tehnyt rauhan
  Venäjän kanssa, määräys, että venäläinen väki oli poistettava
  Suomesta. Tätä määräystä noudatettiin, ja punakaarti itse riisui
  aseista Eteläsuomessa oleskelevat venäläiset, samoin kuin valkoiset
  tekivät Pohjois-Suomessa, ja passitti ne omalle maalleen. Tämä on
  tosiasia, joka ei muutu miksikään ja jonka tuleva tutkimus myös tulee
  osoittamaan, koettakoonpa porvarin sanomalehdistö antaa asiasta
  minkälaisen kuvan tahansa. Punaisten aseveljeys venäläisten kanssa
  supistuu hyvin vähiin: minkä lienee joitakin vapaaehtoisryhmiä
  joillakin rintamanosilla ollut. Verrattuna porvarin aseveljeyteen
  saksalaisten kanssa ei tästä seikasta voi edes puhua. Turhaa on myös
  sanoa, että saksalaisten aseiden avulla voitettiin Suomelle vapaus.
  Orjuus, Saksan militarismin alainen orjuus niillä saavutettiin
  ja kestäisi sitä vieläkin, ellei Saksan militarismi olisi saanut
  kuoliniskua.

  Punaiset tekivät murhia, ja ne ovat syvästi paheksuttavia.
  Joukkoliikkeeseen oli sekaantunut huonoja aineksia. Erään luotetun
  porvarin, "Hufvudstadsbladetin" toimittajan Henning Söderhjelmin
  julkaisemassa kirjassa lasketaan punaisten murhaamien porvarien
  luku 634:ksi. Tähän määrään on saatu sopimaan sellaisissakin
  olosuhteissa surmansa saaneita, että heitä ehkä olisi pidettävä
  taistelussa kaatuneina, mutta vaikka otammekin tuon luvun täydestä,
  niin voimme hyvällä syyllä kysyä: eikö valkoinen kosto ole ollut
  siksi monenkertainen, ettei pitäisi olla enää syytä punaisten tekemiä
  murhia mieliin muistutella. Tampereella esimerkiksi ammuttiin
  punaisia kuudensadan vaiheilla, ja kuitenkin supistui punaisten
  murhaamien luku yhteen ainoaan, joka hänkin oli vangittaessa uhannut
  aseella, ja siitä kiihoittuneina pidättäjät olivat ampuneet hänet
  paikalle."

       *       *       *       *       *

V. 1923, "juhlavuosi", jonka muistoihin olen tasapuolisuuden vuoksi

kajonnut, sisälsi vielä pari "siviililuontoista" tapahtumaa, jotka nekin ovat piirtyneet Suomen työväen historiaan: "Ukko" Ursin sai tuomion ja Yrjö Mäkelin päätti maallisen vaelluksensa todennäköisesti oman käden kautta.

Toht. N.R. av Ursinin tulin tuntemaan ensimmäisenä Turun-kautenani. Hän avusteli usein lehteämme ja käväisi välistä kiireellä toimituksessa. Hän oli hauska ja vikkelä seuramies, joka vähässäkin ajassa ehti puhua paljon ja monista asioista. Hän tunsi laajasti eurooppalaista kirjallisuutta ja harrasti varsinkin lyriikkaa. Hyvin usein hän lainaili lyyrillisiä paloja kirjoituksiinsa ja käännätti niitä mm. minulla. Hänen koulunsa oppilaat niitä myös suomentelivat.

Kerran — hän kävi kai silloin kuudennen vuosikymmenensä jälkimmäistä puoliskoa — hän toi toimitukseen tarkan selonteon toimistaan ja teoksistaan. Hän jätti sen minulle ja pyysi minua säilyttämään sen hänen kuolemansa varalle. Hän eli sen jälkeen vielä yli kaksikymmentä vuotta, mutta selonteko hävisi. Miten lienenkään sen niin huolettomasti tallettanut. Hän täytti sen perästä monta kertaa vuosia, ja tuo paperi olisi ollut tarpeen, mutta se oli ja pysyi kateissa. Kahdeksannenkymmenennen vuosipäivänsä lähetessä hän oli huolellisesti koonnut kaikki elämäkerralliset tiedot laatikkoon ja osoittanut sen Sosialidemokraattiselle puoluetoimikunnalle.

Ursin ei ollut varsinaisesti tieteellinen sosialismin tutkija. Hän kirjoitti melkein mistä vain syventymättä tarkemmin mihinkään kysymykseen. Uskoisin hänen olleen pikemminkin taiteilijaluonne, mihin viittaa hänen kaunokirjallisuuden ja ennen kaikkea lyriikan tuntemuksensa. Muistelen hänen kerran maininneenkin tulleensa "tunteen tietä" sosialismiin, vaikka hän sitten hankki sille teoreettisen perustan. Samaa tietä ovat kulkeneet monet muut intellektuellit, varsinkin aikaisempina aikoina. Myöhemmin, itsenäisyytemme vuosina, sama tie on vienyt varsinkin opiskelevaa nuorisoamme aivan toiseen suuntaan. Kyllä kai senkin yltiöisänmaallisuus on ollut paremminkin tunteiden kuohua kuin järjelliselle ajatukselle perustuvaa.

Ursin julkaisi elämänsä varrella monta teosta, jotka kaikki olivat omistettuja Suomen köyhälistölle. En näin suoralta kädeltä muista, oliko niissä yhtään kokonaisuutena sosialismin aatteita käsittelevää. Hänellä oli tapana kerätä vuosien varrella eri julkaisuissa ilmestyneet mitä moninaisimpia kysymyksiä pohtivat enimmäkseen lyhyet artikkelinsa ja puheensa aina myöhemmin kokoelmaksi, missä täsmällisesti oli ilmoitettu alkuperäisen julkaisun nimi ja ilmestymisvuosi.

Valtiolliseen toimintaan Ursin joutui perusteellisemmin vain silloin, kun hänet valittiin ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan, vieläpä sen varapuhemieheksi. Hänestä ei tullut politikoitsijaa, vaan hän huomasi itsekin varsin pian sopimattomuutensa siksi eikä enää halunnut tulla valituksi. Hän oli sosialistinen kynämies eikä pyrkinyt valtiolliseen toimintaan.

Kansalaissodan jälkeen hän lähti Venäjälle. Hän ei ollut ottanut millään tavalla osaa tähän taisteluun eikä varmastikaan ollut mieleltään kapinallinen, vaan historiaan perehtyneenä hänellä oli selko siitä, minkälainen on tällaisessa taistelussa hävinneen puolen kohtalo. Venäjällä hänen eteensä pantiin eräs asiakirja, jonka nimi oli "Kommunistinen vaalilippu", siellä perustetun "Suomen kommunistisen puolueen" vaalikehoitus tämän maan työväelle. Hän kirjoitti nimensä alle ja tuosta lipusta tuli hänen kohtalonsa.

Venäjältä palattuaan Ursin asui Hämeenlinnassa puolisokeana, mutta koettaen sihteerin avustuksella vielä tehdä kirjallista työtä. Sieltä hänet seitsenkymmenvuotiaana haastettiin Turun hovioikeuteen, missä hänen syykseen luettiin tuon vaalilipun allekirjoittaminen. Sen tulkittiin sisältäneen valtiopetoksen edistämistä, ja siitä tuli puolitoista vuotta kuritushuonetta ja kolmen vuoden kansalaisluottamuksen menettäminen.

Hovioikeudessa Ursin sanoi, että hän on kyllä valmis monien työläisten kanssa rinnan kärsimään rangaistuksen, jos hänet aiotaan loppuiäkseen sulkea vankilaan, mutta niin kuitenkin kävi, ettei Suomen työväestön tarvinnut lähettää vanhintaan sellaiseen paikkaan, vaan armahdustietä hänet vapautettiin rangaistuksesta.

Hän eli vielä runsaat kymmenen vuotta Hämeenlinnassa viimeiseen saakka pirteänä, joskin hieman muistiltaan heikentyneenä, ja julkaisi pari teostakin.

Yrjö Mäkelinin nimi painui tietoisuuteeni suurlakon päivinä 1905, jolloin hän tovereineen lähti Tampereelta punaisella junalla viemään punaista julistusta pääkaupunkiin. Toimin hänestä etäällä ja henkilökohtaisesti jouduin hänen kanssaan kosketuksiin vain pari kertaa ennen vuoden 1917 toisia valtiopäiviä. Mutta hänen eduskuntapuheensa ja kirjoituksensa luin uskollisesti. Ne olivat kiihkottomia ja asiallisia, ja näitä ominaisuuksia hän auliisti neuvoi puoluetovereilleenkin. Kerran hän tyytymättömänä puolueen ns. valpaslaiseen suuntaan perusti Helsinkiin "Oikeus"-nimisen lehden, joka heti leimattiin revisionistiseksi. Se ei ollut pitkäikäinen, ja sitten Mäkelin taas liittyi sosiaalidemokraattiseen lehteen. Kansalaissodan jälkeen hän joutui vankilaan, ja sieltä päästyään ryhtyi taas toimittamaan "Kansan Tahtoa", joka sillä välin oli muuttunut kommunistiseksi. Hänen kaupungissaan Oulussa esitettiin ensimmäisen kerran Lauri Haarlan näytelmä "Lemmin poika" v. 1922. Toppo Elonperä oli silloin Oulun Työväen Näyttämön johtajana. Yrjö Mäkelin kirjoitti näytelmästä melkein sivun pituisen arvioinnin, suhtautuen teokseen varsin myönteisesti. Hän ikäänkuin aukaisi tien tälle näytelmälle, joka vasta seuraavana vuonna pääsi Kansallisteatteriin ja sitten Kalevalan riemuvuonna oli monen kymmenen näyttämön ohjelmana.

Syyskuun 22. päivänä 1923, jolloin oli tullut tieto Yrjö Mäkelinin kuolemasta — hän oli joutunut toisen kerran vankilaan kommunistivainojen yhteydessä — julkaisin hänestä seuraavan muistokirjoituksen:

  "Syksy on tullut, vilja tuleentunut ja leikattu pois.

  Todellakin: sato on saatu, se on pienelle kansalle turmiota
  ennustava. Sen korjuu alkoi jo kuudetta vuotta sitten eivätkä
  hedelmät vieläkään lopu. Tämä on rikkaruohoista satoa, joka on
  sarkamme pilannut. Ja me vain yhä riitelemme siitä, kuka on siemenen
  kylvänyt, vaikka ilmapiiri uhkaa auttamattomasti myrkyttyä ja halla
  henkii peltojamme pitkin.

  Yrjö Mäkelin on mennyt sinne, mistä ei paluuta ole. Miltä
  mahtanee nyt tuntua sen miehen mielessä, joka muutama kuukausi
  sitten kirjoitti "Aamulehteen" jokseenkin suoranaisen kehoituksen
  raivata Yrjö Mäkelin pois tieltä? Lakkaako hänen kynänsä nyt verta
  tihkumasta, kun yksi pahimmista kiihoittajista on itse ratkaissut
  kohtalonsa? Kysytään, vastanneeko kukaan.

  Sortuneenkin miehen paarien ääressä vielä intohimot lyövät korkealla
  ja soimauksen sanoja ei säästetä. Muutamat sanomalehdet ovat jo
  rientäneet toistamaan vanhan mielettömän valheen, että Yrjö Mäkelin
  olisi kapinan aikana esiintynyt yhtenä kaikkein räikeimmistä
  kiihoittajista. Minkälainen on julkisen sanan palvelijain siveellinen
  taso, kun kaatunuttakin raadellaan ja totuudelle ei kuolemankaan
  perästä anneta arvoa?

  Mikä mies oli Yrjö Mäkelin?

  Suutarin poika, itse suutari ja proletaari. Hän kasvoi ja varttui
  yhteiskunnan varjopuolella, oli niitä pimennon lapsia, jotka,
  avokatseisia ja lahjakkaita jos ovat, jo nuoruudestaan vaistoillaan
  ja luonteellaan juurittuvat kiinni omaan luokkaansa ja halki elämän
  seuraavat sen kohtaloita. Yrjö Mäkelinin ura määrättiin jo suutarin
  matalassa majassa.

  Hän, joka sosialismin on maailmankatsomuksekseen omistanut, ei
  enää kuulu itselleen, vaan aatteelleen. Sosialismi ei näet ole
  niitä löyhiä sana-aatteita, joita ruoansulatuksen järjestämiseksi
  harrastellaan, vaan työn ja teon evankeliumi, joka vaatii
  levittäjänsä kokonaan. Sosialisti ei saa tinkiä itsensä kanssa, eikä
  Yrjö Mäkelinkään tinkinyt Hän pysyi alusta loppuun asti uskollisena
  työväenluokalle, joskin menettelytavat vuosien ja vuosikymmenien
  kuluessa muuttuivat.

  Mäkelin oli rauhan mies, itsehillinnän ja talttuneisuuden perikuva.
  Sen vuoksi hän pysyttelihe pitkät ajat oikealla, sillä siivellä,
  joka maltillisimmin työväenluokan asiaa ajoi. Vaikka hän käsittikin
  luokkavastakohdat, ei jyrkkä toiminta hänen kelvollista luonnettaan
  miellyttänyt. Hänellä oli omat käsityksensä työväen taistelun
  menestyksellisyydestä, ja ne hän oli valmis aina ja joka paikassa
  mistään välittämättä julki tuomaan ja niitä puolustamaan.

  Valhetta ja vääristelyä on se, että hän kansalaissodan aikana olisi
  esiintynyt kiihoittajana. Sen voi vakuuttaa jokainen, joka vähänkin
  tunsi Mäkelinin ritarillista luonnetta. Hän ei pyrkinyt mihinkään
  johtavaan asemaan silloin, yhtä vähän kuin oli sitä milloinkaan
  tehnyt. Päinvastoin hän kieltäytyi tarjotuista tehtävistä.
  Lennokkaasta kynästään hän ei kuitenkaan tänäkään raskaana aikana
  luopunut, vaan katsoi olevassa velvollinen käyttämään sitä
  köyhälistön palvelukseen silloinkin, joskin vaikea sairaus myönsi
  hänelle sen mahdollisuuden vain perin vähässä määrässä. Mutta miten
  hän sitä käytti? Hän ei voinut taistelua tehdä olemattomaksi — mikä
  ei olisi onnistunut kenellekään —, mutta hän teroitti taistelevien
  punaisten joukkojen mieliin ritarillisuuden ja oikean sodankäynnin
  vaatimusten merkitystä.

  Siitä hänelle maksettiin palkka: elämää uhkaava kolkko retki
  vankilasta vankilaan. Vai maksettiinko se siitä, että hän
  venäläissorron kaameina vuosina oli ollut ensimmäisten joukossa
  maansa oikeuksia puolustamassa ja samoin ensimmäisenä Suomen
  itsenäisyyttä vaatimassa?

  Elämänsä viimeiset puolitoista vuotta hän oli erossa
  sosialidemokraattien joukosta. Hänelle oli käynyt Pohjola rakkaaksi
  ja sinne palatessaan hän oli huomannut sen kommunistiseksi.
  Vanhalta työalaltaan hän ei voinut luopua ja niin hän liittyi
  kommunistien riveihin. Luultavasti hänen mielessään paloi toivo
  työväen pirstoutuneiden voimien yhdistymisestä. Miten lienee, mutta
  mahdotonta on uskoa hänen sekaantuneen mihinkään vehkeilyyn maatansa
  vastaan, sillä Yrjö Mäkelin rakasti maataan, jonka eteen hän oli
  aina toiminut. Sitä ei kuitenkaan ymmärretä niissä piireissä, joissa
  luullaan synnyinmaanrakkauden voivan viihtyä vain suojeluskuntatalon
  alla.

  Yrjö Mäkelin on nyt kaatunut olojen ja käsitysten rikkinäisyyden
  uhrina. Kunnia vainajalle ja hänen elämäntyölleen! Sellaisen miehen
  muisto, joka niin epäitsekkäästi ja uhrautuvasti kuin Yrjö Mäkelin
  on ajanut osatoveriensa asiaa, täyttää kiitollisuudella jokaisen
  työläisen sydämen. Vakaumuksen mies ei ole joka mies. Sitä suurempi
  syy on kunnioittaa niitä, jotka ovat sellaisia olleet?"

       *       *       *       *       *

Tänä usein mainittuna vuonna Turun Hovioikeus juhli kolmesatavuotista olemassaoloaan. Siitä kehittyi arvokas tilaisuus, johon minäkin turkulaisen sanomalehden päätoimittajana pääsin osallistumaan. Siinä oli läsnä tasavallan silloinen presidentti K.J. Ståhlberg, tasavallan hallitus ja ruotsinmaalaisia vieraita, entisten hovioikeuden presidenttien jälkeläisiä. Alku kyllä oli vähemmän lupaava. Vanha arkkipiispa Johansson julisti juhlasaarnassaan nykyaikaisen sivistyksen aivan kelvottomaksi. Sitä kuullessa tuntui melkein siltä kuin Mikael Agricola olisi nähnyt turhaa vaivaa laatiessaan tälle kansalle ABC-kiriansa. Parempi olisi ollut, ettei sitä olisi opetettu lainkaan lukemaan. Monet päät, mm. tasavallan presidentin, painuivat alas pääpapin tuomiopasuunaa kuunnellessaan. Pelolla odotettiin, jyrisisikö hän samat sanat ruotsiksi ja antaisi näin tilaisuuteen kutsuttujen ruotsalaisten vieraiden kautta väkevän ukkosenäänensä kaikua myös Pohjanlahden tuolle puolelle. Näin ei toki käynyt, vaan puheen ruotsinkielinen osa oli säyseä ja tilaisuuteen sopiva.

Puhe herätti tietysti aika lailla kirjoittelua sanomalehdistössä. Jotkut edistysmieliset ja maalaisliittolaiset lehdet asettuivat sille kannalle, ettei se ollut aivan hyväksyttävä. Ne pitivät sitä vain "höperöimisenä", vanhuuden heikkoudesta johtuneena lörpöttelynä. Vanhoillisissa lehdissä se hyväksyttiin, toisissa oltiin siihen suorastaan ihastuneita. Turkulainen kokoomuksen lehti palasi siihen useampaan kertaan, julistaen mm. erään kyläopettajan kynällä, että "se oli niin kuin vanhan testamentin profeetan tuomiopuhe koko nykyaikaisen sivistyksen yli". Sitähän se oli, mutta olisi tuskin kaivannut ainakaan opettajamiehen, kansan lasten ohjaajan, ihastelua, jollaista koko hänen kirjoituksensa oli.

Tämä sama arkkipiispa oli toukokuun 9. päivänä 1918 vastatessaan saman turkulaisen kokoomuksen äänenkannattajan "Uuden Auran" kiertokyselyyn: Tasavalta vaiko kuningaskunta, vastannut mm.:

  "Kuinka syvä olisikaan kansan rakkaus omaan kuninkaaseen! Tasavallan
  asettaminen on vaarallinen hyppäys. Se ei anna tukea ei sisäänpäin
  eikä ulospäin. Ken tietää, kuka kymmenen vuoden perästä valitaan
  presidentiksi?

  Yksikamariedustus on erehdys, suuri erehdys. Nykyisissä oloissa
  nykyinen valtiopäiväjärjestys kuristaa kansan vapauden. Ja
  kunnallislaki vie kansamme turmioon."

Siinä tuomiopasuuna soi koko demokratian yli. Ihmekö, jos sivistyskin oli harhateillä.

Aivan kuin Turun Hovioikeuden kolmesataavuotisen olemassaolon kunniaksi vedettiin suuri kommunistinuotta. Todellakin nuotta, sillä kommunistisen puolueen omaisuuden takavarikoimiseksi käytettiin kalastusasetusta — maalaisliittolaisen kihlakunnantuomari Otto Åkessonin keksintö.

Neljännen vuosisatansa ensi vaiheissa Turun Hovioikeus siis sai käsitelläkseen kommunistijutun. Seurasin sitä varsin läheltä. Puheenjohtajana oli asessori Knut Molin. Ollessani ensi kertaa Turussa hän oli vielä uransa alkupäässä ja harjoitti sivutöinään asianajoa. Raastuvanoikeuden huoneistossa oli asianajajain huone aivan istuntosalin vieressä. Väliovi tehtiin kaksinkertaiseksi ja sitä sanottiin siitä pitäen Molinin oveksi. Väitettiin, että ovi oli täytynyt vahvistaa Molinin kovan äänen vuoksi. Hän oli kai muuten teräväpäinen lakimies, samoin kuin yleiseksi syyttäjäksi määrätty Axel Uggeldahl. Todistajien joukossa esiintyi silloin uraansa aloitteleva, Etsivän Keskuspoliisin palveluksessa oleva, sittemmin lakitieteen tohtori, ministeri ym. Urho Kekkonen.

Tarkoin oli kerätty kommunistiset toimitsijat ja kansanedustajat Turun hoviin, jonka erityisesti juttua varten muodostettu osasto istui lääninvankilassa. Luettiin piirikokousten pöytäkirjoja ym. kirjallisuutta ja kuultiin EK:n laajoja kuulustelupöytäkirjoja. Hidasta ja vaivalloista puuhaa, minkä tarkoitusta kuuntelijan oli yleensä vaikeata käsittää. Mutta tämähän tapahtui "isänmaan tähden", ja sen vuoksi oli varsinkin juuri niihin aikoihin taas nähty paljon vaivaa.

Syytettyjen joukossa oli naisia, jotka tuskin ymmärsivät politiikasta tai edes kommunismistakaan mitään, vaan olivat sattumoisin ja ikäänkuin huomaamatta joutuneet puoluetehtäviin ja sitä tietä Pontius Pilatuksen eteen. Kun esimerkiksi oli käynyt niin, ettei miehellä ollut kansalaisluottamusta kapinatuomion jälkeen, mutta kansanedustajan paikan katsottiin johtavissa puoluepiireissä kuuluvan perheelle, niin lähetettiin eduskuntaan vaimo. Sillä tavalla joutui naisihminen, joka parikymmentä vuotta oli hoitanut kätilön ammattia, lakien päästölaitokseen siihen saakka, kun hänet muiden mukana siirrettiin Turun lääninvankilaan edustamaan syytettä valtiopetoksen valmistelusta. Joitakuita muitakin tällaisia sisäpoliittisia naisia oli syytettyjen joukossa. Tuskallista oli nähdä heidän itkevän ja saavan hysteerisiä kohtauksia oikeuden edessä selittäessään, miten vähän kommunistista, enemmän kuin muutakaan poliittista vakaumusta heillä on. Tuomio tuli sentään heillekin, joskin ylipäänsä lievä, koska he olivat sattuneet toimimaan vain jossakin naisjaostossa rahastonhoitajina tai muina siihen verrattavina. Tasavallan turvallisuus vaati kuitenkin heille ainakin ehdollisen rapsun.

Kaarlo Luodon nimi oli jäänyt mieleeni jo sangen aikaisin. Hän oli silloin aktivistien rintamalla, mikäli käsitin, mutta en tiedä, minkälaisten vaiheiden kautta hän lienee joutunut kommunistien mukaan. Kaikessa tapauksessa hän oli ollut kuopiolaisen kommunistilehden toimittajana ja siitä joutunut syytettyjen penkille. Hän ei kyllä vakituisesti istunut tällä penkillä, kuten useimmat muut, vaan oleskeli vapaalla jalalla ja tuli Kuopiosta vastaamaan syytteeseen, minkä nostamista hän ei voinut kyllin ihmetellä, koska hän oli isänmaallinen kommunisti. Oikeudessa hänen selityksensä herätti jonkin verran hilpeyttä, mutta Luoto itse oli täysin tosissaan. Tapasin Luotoa Turussa enkä lainkaan päässyt selville hänen mielipiteistään. Pian sen jälkeen hän kuitenkin väsyi koko politiikkaan ja muutti maalle "farmariksi".

Ville Vainio, muuten alkuperäinen savolainen, minkä helposti huomaa hänen puheenparrestaan, oli silloin vaarallisempi, koskapa häntä pidettiin vangittuna. Hän ilmoitti koettaneensa toteuttaa kommunistista ohjelmaa aivan rauhallista tietä ja sitä varten esittäneensä eduskunnassa kahteenkin kertaan lakiehdotuksen, minkä tarkoituksena oli muuttaa tämä Suomi neuvostotasavallaksi. Saman lainluonnoksen hän esitti myös Turun Hovioikeudelle pyytäen herroja tuomareita siihen tutustumaan ja vapauttamaan hänet viipymättä, koska lakiehdotuksen edelleen ajaminen vankilan yksilöllistä vapautta kahlehtivissa oloissa osoittautui mahdottomaksi. Hovioikeus ei innostunut Ville Vainion lakiehdotukseen, vaan antoi hänelle kuritushuonetta.

Kommunistijuttu oli uljaasti lavastettu ja herätti hiukan kiusallista huomiota naapurimaassamme Ruotsissa, jossa ei tällaisiin otteihin ollut totuttu. Se oli nuoren meikäläisen valtion omatekoista demokratiaa, vierasta niille maille, joihin todellinen demokraattinen käsitystapa oli juurtunut.

Sitten itsenäinen ja itsepäinen Suomi kulki eteenpäin vuosien saatossa. Rauhan erakot kaipasivat yhteiskuntarauhaa, jotta maa olisi henkisestikin päässyt sille asteelle, mille se hyvän onnen avulla aineellisesti oli kohonnut.

Tuli kuitenkin pulavuosia, joina työmies ei ansainnut kunnolleen rukkastensa hintaa, ja kunnat elättivät heidän perheitään samalla aikaa, kun mahtavat yhtymät keräsivät suuria voittoja ja uusivat koneistojaan.

Maassa alkoi liikkua "tuntemattomia miehiä" ja "isänmaan miehiä" — millä nimellä he milloinkin kulkivat — ja autot kiitivät yön pimeinä hetkinä kyyditen kansalaisia milloin suohon, milloin jonnekin muualle. "Kultainen nuoriso", maan toivo, hautoi suuria haaveita ja pani toimeen pieniä nujakoit» Runebergin päivänä. Oltiin yltiöpäisiä, ei ymmärretty muita — eikä omaa asemaa.

Tultiin sitten mihin tultiin. Mutta nämä asiat ovat liian läheisiä ja liian kipeitä. Niitä ei vielä muistella.

Vähän kirjallista

Tähän kirjaan on tullut aika paljon politiikkaa. Mutta eihän se ole ihme, sillä sitä on "tehty" tässä maassa viime vuosikymmeninä perin runsaasti. Kun vain kaksi tai kolme on yhteen joutunut, on politiikka ollut heidän keskellänsä. Se on tietysti ollut sellaista vaaratonta harrastelijapolitikoimista, mutta on sentään osoittanut, että tämän kansan keskuudessa elää politiikan henki.

Ehkäpä nyt tämän politikoimisen jälkeen liitän lopuksi pienen, hyvin pienen luvun kirjallisista asioista.

Varsinkin viimeisinä alun toistakymmenenä vuotena, kun kaikki muut tittelit ovat minulta kadonneet, minua on sanottu kirjailijaksi, lyhyesti vain kirjailijaksi eikä työväen kirjailijaksi, jollaiseksi K.N. Rauhala "Isänmaan kirjassaan" minut määritteli yhdessä Hilja Liinamaan ja Konrad Lehtimäen kanssa. Työväen kirjailija on vähän epämääräinen käsite, sillä jos sellaisia on, niin luulisi olevan myös työväen taidemaalareita, kuvanveistäjiä, laulajia ja näyttelijöitä. Jälkimmäisiä kyllä tavataan, paljonkin, sillä on amatöörejä, jotka ovat työväestöstä lähtöisin ja koko ikänsä esiintyneet työväen näyttämöillä. Onpa joku, tosin vain peräti harva, päässyt ammattinäyttelijäksikin, jättämättä milloinkaan työväen teatteria. Mutta muiden taidelajien edustajia työväellä ei taida olla.

Jos työväen kirjailijalla tarkoitetaan työväelle kirjoittavaa tekijää, niin omistan tuon tittelin kunniakseni. Tosin tekeleitäni ovat lukeneet jotkut muutkin kuin työläiset, ainakin porvarillisten lehtien kirjallisuusarvostelijat, päättäen hyvin lukuisista leikkelekirjaani kertyneistä kappaleista, mutta se olkoon heille kunniaksi.

Päästyäni varhaisista hempeistä ja haikeista lurituksista olen hyvin paljon kirjoittanut työväen elämästä. Jo koulupoikana otin osaa konventin julistamaan runokilpailuun tekeleellä, joka kylläkään ei sisältänyt työväen elämää, vaan kirkasta venäläisvastaista politiikkaa. Sain sillä toisen palkinnon. Konventin edustaja väitti puoltaneensa ensimmäistä, mutta kaksi opettajakunnan edustajaa, jotka kyllä myönsivät säkeiden "arvon", sanoi, ettei aihe sovi koulupojan käsiteltäväksi, ja äänesti konventin miehen kumoon. Nykyaikaisella koulupojalla taitaa olla enemmän vapauksia! Muuten voi mainita, että ensimmäisen palkinnon saaja nyt on suuren yhtiön toimitusjohtajana. Lieneekö hän myöhemmin lainkaan jatkanut runollisia yritteitään.

Minä olen sen tehnyt ja tiedän, että työväen tilaisuuksissa niitä on paljon lausuttu. Siitä olen iloinen ja kiitollinen.

Niin, runoja syntyi, ja lienee niiden henki ollut jollakin tavalla yleistä porvarillista makua häiritsevä päätellen siitä lausunnosta, mikä eräästä runokokoelmastani annettiin tämän vuosisadan toisen kymmenen alussa. Tuota lausuntoa en itse ole nähnyt, mutta täytynee uskoa luotetun miehen referointiin. Tarjosin kokoelmaa suurelle kustannusliikkeelle ja se oli annettu suuren kirjailijan arvosteltavaksi. Hän oli kirjoittanut siitä tähän tapaan: Vaikkakin minun täytyy myöntää, että kokoelma kirjallisilta ansioiltaan kohoaa monienkin nykyisin julkaistavien runoteosten yläpuolelle, en sittenkään voi suosittaa sitä kustannettavaksi kokoelman sosialistisen ja ennen kaikkea pakanallisen sävyn vuoksi.

Ehkä kokoelmaa voitiin sanoa sosialistiseksi, vaikkei siinä suinkaan ollut mitään ohjelmallisuutta, mitä en milloinkaan ole hyväksynyt, mutta tuota pakanallisuutta en ymmärrä. Siihen sisältyi sikermä vanhan testamentin naisjuttuja, mutta ei toki nähdäkseni mitään suoranaista pakanuutta. Kristitty ihminen minä olen aina ollut, vaikka jokin päähänpisto saikin minut kerran hulluttelemaan vanhan testamentin rakkaustarinoilla. Tästä samaisesta sikermästä, joka oli julkaistuna "Työväen Joululehdessä", antoi Tampereella pienen aikaa ilmestynyt porvarillinen radikaalilehti "Suomi" niin ylistävän lausunnon, ettei sitä kehtaa painattaa.

Kokoelma kulki sitten santarmien "arvosteltavana" lähes kolme vuotta, mutta löytyi heidän arkistostaan ja tuli julkisuuteen kymmenen vuotta edellisen tarjouksen jälkeen entisessä kunnossaan, vain täydennettynä muutamilla Siperiatunnelmilla. Pahennusta se ei tuntunut herättäneen.

Siitä lähtien sitten on painomustetta tuhlattu verraten moniin kirjoihini, joille toiset ovat antaneet enemmän tunnustusta kuin minä itse.

Kerran perin pienenä poikasena olin isäni kanssa joissakin arpajaisissa erään talon pihalla. Siellä oli oikein puhujalava, jolta esitettiin ohjelmaa. Siitä en muista muuta kuin pitkän nuoren miehen, joka vehtasi ison piipun kanssa ja kertoi jotakin. Sanottiin, että mies oli kirjailija Lauri Soini. Hän oli kasvinpitäjäni poikia ja ensimmäinen elävä kirjailija, jonka olen nähnyt. Lauri Soini oli julkaissut jonkin verran runoa ja proosaa, hän oli itseoppinut, ja hänet lienee luettu kansankirjailijain luokkaan. Mitään syvempää jälkeä hän ei jättänyt Suomen kirjallisuuteen, ja hänen nimensä on varmaan nykypolvelle aivan tuntematon. Myöhemmin, ehkä v. 1913, hän kävi luonani Hämeenlinnassa. Silloin hän keräsi valokuvain suurennusten tilauksia. Sanoi, että täytyy tehdä tällaistakin, kun kirjoittamisella ei elä. Siihen mennessä hän oli julkaissut muutamia historiallisia romaaneja Lauri Sauramon nimellä ja suomennellut. Muistan lukeneeni jonkin hänen historiallisen teoksensa eikä se ollut sen hullumpi kuin muutkaan senaikaiset "historialliset halkopinot" — käyttääkseni luultavasti "tulenkantajista" peräisin olevaa nimitystä.

Kaikessa tapauksessa Lauri Soini jätti mieleeni jonkinlaisen kuvan korkeammasta olennosta, jota sanottiin kirjailijaksi. Koulupoikavuosinani kävi kotipitäjässäni Ernst Lampén, joka oli ruustinnamme veli. Hän oli meidän poikien mielestä hauska mies, mutta hänen kirjallisista töistään ei silloin vielä tiedetty, tuskin hän oli sanottavasti julkaissutkaan muuta kuin erillisiä kertomuksia.

Minna Canth kuoli samana vuonna kuin minä tulin Kuopion lyseoon, joten en häntä joutunut näkemään. Sen sijaan kävin paljonkin "Kanttilassa" myöhemmin, kun kasvintoverini Yrjö Levander — Minnan tyttären poika — otti sen koulukortteerikseen. Se oli tuollainen tavallinen porvarillinen koti, mutta kaikkialla oli muistoja, sen hiljattain poistuneesta emännästä. Vaikka me koulupojat panimme joskus toimeen jokseenkin rajuja leikkejä, jotka olivat ilmeisenä vaarana huonekaluille, ei meitä siitä moitittu, sillä kodin silloinen — ja jälkeenkin päin vielä hyvin pitkäaikainen — emäntä Elli Canth oli itse ystävällisyys. Myöhemmin, yläluokilla, meissä koulupojissa jo heräsi paljon hartaampi tunnelma astuessamme siihen kotiin, jossa Minna Canthin muistoa uskollisesti vaalittiin.

Kolmentoista vanhasta, jolloin sain tehdä tuttavuutta teatterin kanssa, olivat niin näyttelijät kuin kirjailijatkin minulle jonkin aikaa ihmeellisiä olentoja. Jos näyttelijä nähtiin kadulla, käännyttiin häntä seuraamaan niin kauaksi kuin suinkin ja mieleen painettiin hänestä niin monta piirrettä kuin mahdollista. Kirjailijoita minä en nähnytkään muita kuin. Kauppis-Heikin, jonka hieman kumarainen asento ja hyväntahtoinen hymy ovat vieläkin mielessäni. Hänen perässään minä kävelin useampia kertoja ja lukiessani hänen teoksiaan näin aina hänen harmaankalpeat kasvonsa ja tuon ehkä vähän surumielisen hymyn.

Turussa (1909—12) ystävystyin Severi Nuormaan kanssa. Hän oli jonkin aikaa "Turun Sanomain" päätoimittajana ja sen jälkeen toimitteli aikakauslehteä "Kodin kuvasto". Avusteita häntä käännöksillä ja omilla runoillanikin. Hänen oma tuotantonsa oli silloin jo melkein ehtynyt, sehän ei milloinkaan ole ollut kovin runsas. Mutta hän oli yhä innostunut runoudesta, ja kuunteli usein kernaasti intomielisen nuoren miehen sepitelmiä, antaen joskus viitteitä parannuksiinkin. Hän oli miehekäs olemukseltaan, kuten runoissaankin, tasainen ja herttaisesti hilpeä. Harvoin hänen näki synkistyvän, mutta jos sellaista sattui, niin silloin ei saanut lausua runoja. Severi Nuormaa oli sivistynyt, henkevä, miellyttävä persoonallisuus, eleli enimmäkseen omissa oloissaan vähät välittäen julkisuudesta. Hän suoritti elämäntyönsä Työväenopiston johtajana ja osittain sanomalehtimiehenä. Yhteiskunnallisilta mielipiteiltään hän oli varsin radikaali.

Larin-Kyösti oleskeli vielä kotikaupungissaan Hämeenlinnassa silloin, kun minä sinne muutin Turusta. Hän asui vanhan äitinsä kanssa ja liikkui verraten vähän kaupunkilaisten parissa. Profeetta sentään tunnustettiin omallakin maallaan ja hänestä oltiin ylpeitä, mutta hän ei ilmeisesti itse välittänyt seurasta. Vietin joskus iltaa hänen luonaan ja välistä tapasimme yhteisen ystävän Walfrid Hedmanin luona.

Tämä Hedman oli ihmeellinen mies. Hänellä oli vähäisiä kirjallisiakin harrastuksia, hän väsäsi runonkin melkein millä kielellä hyvänsä, sillä hän oli kielinero. Hän lienee taitanut ainakin seitsemääkymmentä kieltä, ja taitonsa hän oli saavuttanut käymättä koskaan ulkomailla muuta kuin kerran jalkamatkalla Ruotsissa. Hän asui vanhan isänsä kanssa yhdessä. Heillä oli kaksi huonetta, toinen isän pajana (vaikkei hän enää siihen aikaan jaksanut paljon työskennellä), keittiönä ja makuuhuoneena ja toinen Walfridin kaikkena kaikessa. Pajan lävitse kävi kulku kielineron kamariin, jossa hän otti vastaan oppilaansa ja ulkomaiset vieraat, joita joskus pistäytyi tätä kauempanakin tunnettua harvinaista miestä katsomassa. Hedman oli eronnut muistaakseni kuudennelta luokalta lyseosta, koska hän ei ollut sopeutunut koulun kiusallisen järjestelmällisiin opintoihin, ja ryhtynyt itsekseen harrastamaan kieliä. Hänellä oli laaja ulkomainen kirjeenvaihto, ja hän oli erinäisten ulkomaisten kielitieteellisten seurojen jäsen. Hän eli perin niukasti antamalla kielitunteja sekä tilapäistöillä. Myöhemmin hän vakituisesti sai suomennostyötä Arvi A. Karisto Oy:ltä ja muutti isänsä kuoltua parempaan asuntoon. Isänsä perinteille uskollisena hän ei halunnut hävittää pajaa tämän eläessä. Walfrid Hedmania pidettiin originellina. Ehkä hän oli vähän omituinen tai paremminkin omintakeinen, mutta toveriseurassa, jota hän tosin ei hakenut, mutta jonka hän otti mielellään vastaan, jos se hänen asuntoonsa ilmaantui, hän oli iloinen, huumorintajuinen ja ystävällinen. Hän oli vain luonteeltaan liian vaatimaton. Muuten hän kai olisi herättänyt enemmän huomiota.

Konrad Lehtimäki muutti Viipurista Turkuun minun ensimmäisenä Turun-kautenani, mutta hän hääräili silloin vielä politiikassa, vaikkakin oli julkaissut ensimmäisen novellikokoelmansa. Hän oli sosiaalidemokraattisena piirisihteerinä ja kansanedustajanakin. Pian hän kuitenkin siirtyi kokonaan kirjallisuuteen, asuen edelleen Turun esikaupungissa koko elämänsä ajan. Siellä tapasin häntä jälleen Turkuun siirryttyäni silloin tällöin. Hän oli työssään kiinni eikä usein lähtenyt pesästään. Siellä Konttisissa hän näki kauhununiaan ja julkaisi mm. sellaisen kuvauksen kuin "Ylös helvetistä", joka olisi ansainnut huomiota nykyaikana, sillä teoksen sisältö on muuttunut harvinaisen moderniksi. Ensimmäinen maailmansota herätti Lehtimäen mielikuvituksessa kaiken sen, mikä nyt suunnilleen on muuttunut todellisuudeksi.

Matkoillani Helsingissä tapasin myös Lauri Haarlan. Olin "Suomen Sosialidemokraatin" kirjallisuusarvostelua Hämeenlinnasta käsin pari vuotta hoitaessani kiinnittänyt huomiota hänen "Lemmin poikaansa", joka ei heti päässyt pääkaupungin näyttämölle, vaan sai kokea ensi-iltansa Oulussa. Vastapainoksi hän arvosteli minun runokokoelmaani, ja sitten syntyi henkilökohtainen tuttavuus. Minut kutsuttiin arvioimaan "Lemmin pojan" esitystä Kansallisteatterissa Kalevalan päivänä 1923 ja sen jälkeen tapasin Haarlan Turussa, jossa hän oli "Synnin" ensi-illassa. Niin kehittyi toverisuhde, jota kesti Lauri Haarlan kuolemaan asti, vaikka katsomustapamme joskus kulkivat kaukanakin toisistaan. Hän oli kirjallisuutemme voimamies, impulsiivinen luonne, joka koetti hakea suhtautumista yhteiskunnallisiin ja valtiollisiinkin kysymyksiin, sellaista ymmärtääkseni kuitenkaan löytämättä. Kerran jouduin kirjoittamaan hänestä ilkeänpuoleisesti erään hänen yltiöpäisyytensä johdosta, mutta ei sekään välejämme häirinnyt.

Kun keväällä 1925 muutin Helsinkiin, en ollut kokenut kirjallisia tuttavuuksia enempää kuin nuo edellämainitut. Silloin vasta liityin Kirjailijaliittoonkin, tuohon hiljaiseen yhtymään, joka oli elänyt jo vuosikymmeniä, saanut lahjoituksia ja koonnut siten rahastoja, mutta muuten viettänyt aivan huomaamatonta elämää huolehtimatta kirjailijain ammatillisesta tuesta muuta kuin pienillä apurahoilla.

Puhutaan teatteripolitiikasta ja miksi ei voisi puhua myös kirjailijapolitiikasta, mutta mitään sellaista ei meillä ollut yritettykään, lukuunottamatta edellisen vuoden syksyllä Lauri Haarlan perustamaa kirjailijayhtymää — oliko se nyt nimeltään Marraskuun ryhmä. Se kokoontui kerran ja perustautui, mutta ei tietääkseni koskaan pitänyt edes toista kokousta, puhumattakaan mistään muusta toiminnasta. Nähdäkseni seura oli varsin heterogeninen, sattumoisin kokoon kahmaistu. Sillä oli tunnuslauseena jokin korkea inhimillisyys, mutta sillä ei ollut koossapitävää tehtävää, ja niin yhtymä nukkui melkeinpä syntymähetkellään.

Helsingissä syntyi paljon kirjailijatuttavuuksia, voin huoleti sanoa, että tulin tuntemaan koko kaartin. Kirjailijaliiton kuukausikokoukset selvitettiin useimmiten pelkän johtokunnan mahdilla, ani harvoin niihin poikkesi huomattavampaa osanottajamäärää. Vuosikokouksiin saattoi tulla kaksi-, kolmekymmentä henkeä — kuulemaan apurahojen jakoa.

V. 1925 marraskuun alusta tulin "Kotoa ja kaukaa"-nimisen

viikkolehden päätoimittajaksi. Siinä tehtävässä jouduin kosketuksiin etupäässä nuoren kirjailijapolven kanssa, joka kaipasi tuotteilleen julkaisumahdollisuutta. Mutta ennen kaikkea on tuolta kaudelta jäänyt mieleeni eräs merkillinen ilmiö nimeltä A. Emil Viitasalo.

Jo ennen minun tuloani näkyi lehden jokseenkin jokaisessa numerossa afrikkalainen kertomus, alla (tai yllä) Viitasalon nimi. Kerran mainitun vuoden lopulla lensi — todellakin hän tuli kuin lentäen — toimitukseen nuori, pienehkö, laiha mies, rinta sisään painunut ja silmät levottomasti välkehtivät. Hän kiiruhti toimitussihteerin luo, jonka kanssa oli ennestään, tuttava, ja lausui iloisesti: "Nyt minulla on seitsemänkymmentäviisi uutta!" Ne olivat hänen afrikkalaisia kertomuksiaan. Hän oli keskustellut toimitussihteerin kanssa, joka oli sanonut, että kertomuksia saisi tulla lisää, ja lähtenyt kotikaupunkiinsa Viipuriin niitä kirjoittamaan. Nopeasti hän oli saanutkin niitä kokoon tuollaisen liudan. Hän hiukan pahastui, kun en summakaupassa voinut ostaa niitä. Sen verran siinä kuitenkin kauppaa syntyi, että mies pääsi ryypylle.

Pian hän sitten sai jutuilleen kustantajan, ja niitä taisi ilmestyä kolmekin kokoelmaa. Jutut olivat hyvin todellisuustuntuisia, aika lailla horjuvalla tyylillä kirjoitettuja, joten ne vaativat korjailua, mutta niissä oli kuitenkin jokin omintakeinen sanonnan pyrkimys, ja jokikinen pyöristyi lopussa huomattavaan kohokohtaan. Niiden joukossa oli paljon, ehkä enimmän sotilasjuttuja.

Virtasalo oli perin ikävä ja vaikeasti puhuteltava seuratoveri, mutta ryypyn saatuaan antoi nyhtää itsestään kaikenlaista tietoa. Hän väitti olleensa muukalaislegioonassa, saaneensa mustaihoisen nuolen lävitseen ja vapautuneensa invalidina. Tätä kertomusta epäiltiin, ja joku sai hänet kerran kanssaan saunaan, missä totesi, ettei miehellä ollut mitään arpea siinä kohdassa, mistä nuolen olisi pitänyt mennä rintaan. Miten lienee ollut asianlaita, mutta joka tapauksessa hän kykeni loihtimaan useampiin satoihin kertomuksiinsa harvinaisen selkeän afrikkalaisen illusion.

Hän oli omituinen, yksinäinen tyyppi, puheli joskus vetreällä tuulella ollessaan laittavansa kajakin ja lähtevänsä pohjoisille merille. Tätä haavettaan hän ei ehtinyt toteuttaa, sillä hänet löydettiin kerran jostakin halkopinojen välistä kuolleena. Kuoleman syynä lienee ollut pitkälle kehittynyt keuhkotauti ja vilustuminen päihtyneessä tilassa.

"Kotoa ja kaukaa"-lehti eli vain kaksi vuotta. Se oli aiottu etupäässä työväestölle, joka kuitenkaan ei näyttänyt sellaista julkaisua erityisemmin kaipaavan. Lehti tuotti huomattavan tappion ja lopetettiin.

Monet nuoret runoilijat arastelivat lehteä. Eniten painettiin Uuno Kailaan runoja. Hän ei ollut vaativainen ja tyytyi perin kohtuullisiin palkkioihin. Uuno Kailas oli muuten huomattavin silloisten nuorten joukosta, jotka kokoontuivat eräässä kahvilassa pohtimaan kirjallisia ym. kysymyksiä. Se oli Marck Oy ja sijaitsi nykyisen Stockmannin liiketalon paikalla vastapäätä Vanhaa ylioppilastaloa. Monet muistanevat siltä kohdalta herrain vaatetusliikkeen ja ennen kaikkea sen pyörivän mainospuikon, jossa roikkui kauluksia ja solmioita. Juuri tämän liikkeen vieressä oli tuo jokseenkin huomaamaton kahvila. Sitä suosivat autoilijat, ajurit ja nuoret kirjailijat ynnä muut taiteen taimet. Viimeksimainitut nimittivät itseään "Markan seurakunnaksi". Nimi lienee ollut väännetty Marckista ja ehkä myös markan maksavasta kahvikupposesta. "Seurakunnalla" ei ollut mitään aatteellista tarkoitusta tai yhdyssidettä, tavattiinpahan vain tuossa tupakansavun täyttämässä kolmannen luokan kahvituvassa, istuttiin siinä usein tuntikaupalla, lähetettiin joku kauppamatkoille, myymään jotakin jonnekin, ja jos onnisti, siirryttiin sitten illalla, kun "Markkakin" suljettiin, johonkin parempaan paikkaan, Brondalle tai muuanne.

Kävin joskus tuossa kahvilassa, mutta en osaa sanoa, miten laaja "Markan seurakunta" oli. Monia tuttuja kasvoja siellä näkyi, toisia kävi vain pistäytymällä toimittamassa jonkin asian tuttavansa kanssa, kun taas toiset saattoivat viettää siellä pitkätkin ajat.

Täyttäessäni neljäkymmentä vuotta sain "Markan seurakunnalta" adressin, jonka jäljennän tähän.

        Heikki Hesekiel Välisalmelle
                  Siltä
      Dionysoksen, Apollon ja Muusain
      Tuomiokapitulilta ja papistolta,
           MARKAN SEURAKUNNALTA,
  joka myöskin laldabaothin palvelijoilta huomattu on;
    sittenkun meidän tietoomme on tullut, että SINÄ
          HEIKKI HESEKIEL VÄLISALMI
  — Joka syntynyt olet Vuonna TUHATTA KAHDEKSANSATAA ja
  KUUSIYHDEKSÄTTÄKYMMENTÄ jälkeen Jeesuksen Kristuksen
  Natsarealaisen, jonka syntymästä meidän ajanlaskumme laskettu on,
  YHDENTENÄTOISTAKYMMENENTENÄ päivänä NELJÄTTÄ elikkä HUHTIKUUTA —
  Ja joka syntymäsi jälkeen vaihtelevia kohtaloita kokenut olet,
  jotka vuoroin ovat nostaneet SINUT Esivallan Kunniaistuimelle
  Hämeenlinnan kaupungin poliisikamarissa, ynnä myöskin Kansan
  Edustajan arvopaikalle Heimolan salissa, — vuoroin taasen
  uhanneet SINUA Esivallan Damokleenmiekalla ja karkoittaneet
  SINUT Mailman ääriin Siperian hyisille maille tai kuljettaneet
  SINUA Skyytian vankiluolissa, — tänä heleänä Sunnuntaipäivänä
  YHDENTENÄTOISTAKYMMENENTENÄ HUHTIKUUTA Anno MCMXXVI NELJÄKYMMENTÄ
  Ajastaikaa täytät, — On meidän halumme ja tarkoituksemme, Koska
  SINÄ myötä ja vastoinkäymisissä laldabaothin kiroja uhmannut olet
  sekä ilman Rejuvenia oman sisäisen joustavuutesi avulla mielesi
  nuorekkuuden säilyttänyt, mikä on ehtymättömän Elämän tunnusmerkki,
  — pysyen alati uskollisena ja järkkymättömänä Dionysoksen, Apollon
  ja Muusain pappina ja palvelijana, — täten esiinkantaa ja julkituoda
  Onnentoivotuksemme ja koska me, jotka ajallisesti nuoret olemme,
  heikoilla käsivarsillamme emme jaksa SINUA HEIKKI HESEKIEL VÄLISALMI
  tässä tarkoituksessa ja mieltämme ilmaistaksemme ilmaan heittää
  ja lakeiseen nostaa Tahdomme Me voimiemme mukaan pyytää ja kutsua
  SINUT yllämainitun ja nimetyn Tuomiokapitulin ja papiston MARKAN
  SEURAKUNNAN piispaksi ja ylipapiksi sekä kunniapuheenjohtajaksi
  niillä oikeuksilla ja velvollisuuksilla, kuin Seurakunnan jäseniä
  kohtaavien vaihtelevien vaiheitten puitteissa mahdollisia, suotavia
  ja toivottavia ovat,
               ja
  olkoon sinun nimesi tästä lähin
         HYVIN HYVÄ VELI
               ja
       IKUINEN NUORUKAINEN
   Yrjö Jylhä       V. Gustafson
   Uuno Kailas      Einari Vuorela
   Olavi Lauri      E. Ilmari
   Martti Merenmaa  Ilm. Pimiä
   Albin Ahonen     Väinö Kunnas
           Toivo Hammas.

Adressi oli erittäin hauskasti muotoiltu ja tekstattu, nuorena kuolleen lahjakkaan taiteilijan Väinö Kunnaan käsialaa. Allekirjoittajista useimmat ovat myöhemmin tulleet tunnetuiksi runoilijoina ja kirjailijoina, vain Albin Ahonen, Yrjö Gustafson ja Toivo Hammas lienevät suurelle yleisölle oudompia. Tietääkseni teksti on Ahosen laatima. Hän oli sujuvakynäinen mies, kirjoitteli novelleja ja olisi ollut journalistisestikin kyvykäs, mutta oli luonteeltaan heikko ja kykenemätön pyrkimään eteenpäin. Gustafson oli Kailaan hyvä ystävä, estetisoi ja harrasti kirjallisuutta, suomenteli myöskin. Hän oli hiljainen, mutta iloluontoinen. Mikä lienee synkentänyt hänen mielensä, kun hän ensimmäisellä ulkomaanmatkallaan hukuttautui Seine-virtaan Pariisissa. Toivo Hammas oli "Kotoa ja kaukaa"-lehden toimitussihteerinä ja kanssakäymisessä silloisten nuorten kirjailijain kanssa. Erottuaan lehdestä hän jatkoi opintojaan, suoritti filosofian kandidaatintutkinnon ja ryhtyi "Yhteishyvän" toimitussihteeriksi. Mielisairaus keskeytti hänen uransa. Olavi Lauri tunnetaan paremmin Olavi Paavolaisena. Laurin nimellä hän parikymmentä vuotta sitten julkaisi runoja.

Adressi oli minulle silloin mieluinen yllätys, ansaitsematon kylläkin. Nyt se on ihana muisto.

Jonkinlaista kirjallista politiikkaa edusti kai Tulenkantajat siinä toisen ja kolmannen vuosikymmenen taitteessa. Oli mielenkiintoista nähdä, että meikäläinen kirjallinen nuoriso pystyi johonkin, että se osasi riehahtaa ja yrittää kapinoida kirjallista vanhoillisuutta vastaan. Sitä kai Tulenkantajat-yhtymä tarkoitti. Sen lehti otti tuiman taisteluasenteen, sillä oli halua iskeä, mutta valitettavasti se ei löytänyt oikeata iskun kohdetta. Uskallan olla sitä mieltä, ettei Tulenkantajat nousulla voinut olla menestystä, koska siltä puuttui yhteiskunnallinen pohja. Vain sillä perustalla voidaan päästä tuloksiin. Tulenkantajat oli enemmän hauska kuin peloittava ilmiö. Lehden kiihkeät laukaukset sattuivat enimmäkseen ilmaan. Aluksi iloisena leimunnut soihtu sammui pian. Nuorten kannattomuutta kuvastaa sekin, että monet tulenkantajina esiintyneet tavattiin pian lapuanliikkeen liepeiltä.

Kerran kuitenkin hälytettiin Suomen Kirjailijaliiton jäseniä kokoon siltä varalta, että tulenkantajat aikovat vallata liiton. Olin sen vuosikokouksen puheenjohtajana ja voin todeta, että hyökkäys oli jokseenkin melto. Kokouksessa tulenkantajat kyllä tekivät omia ehdotuksiaan, mutta ne eivät johtaneet edes pitempään keskusteluun, saati muuhun. Mutta jonkinlaista pelkoa heidän valtausuhkansa oli epäilemättä herättänyt, koskapa kokoukseen oli saapunut joukko sellaisia Kirjailijaliiton jäseniä, joita tällaisissa tilaisuuksissa ei yleensä nähty. Hyvä sekin, että tuota "nukkuvaa jättiläistä" kerran hätkähdytettiin-.

Olin monta vuotta Kirjailijaliiton johtokunnassa ja eräitä vuosia sen varapuheenjohtajana. Sitten Aleksis Kiven satavuotispäivänä 1934, kun juhlakokouksessa johtokuntaa taas valittiin ja oli tehty ehdotus: entiset, nousi nuori kirjailija Unto Koskela ja ehdotti, että valittaisiin muuten entiset, paitsi minun tilalleni varapuheenjohtajaksi tohtori Eino Railo. Sain kuulla kuiskauksena, että ehdotus oli tehty tarkoituksella: pois sosialisti liiton johtokunnasta. Pyysin, ettei äänestystä toimitettaisi kokouksen juhlavuudenkaan takia, mutta puheenjohtaja Yrjö Soini ei ottanut sitä huomioon. Äänestyksessä jäin valitsematta. En voinut muuta kuin toivottaa onnea liitolle, joka näin oli päässyt sosialistisesta varapuheenjohtajastaan. Onneksi siihen ei ollut minusta jäänyt mitään tartuntaa. Ehdotuksen tekijä Koskela kuoli yhdeksän päivää sen jälkeen keuhkotautiin. Valitettavaa sen vuoksi, että hän oli lahjakas poika ja siksikin, ettei hän ehtinyt nähdä viimeisen työnsä siunausta liitolle.

Niin, politiikkaan tässä sittenkin ihan lopuksi vielä jouduttiin, mutta nyt en minä politikoinut, vaan tekivät sen toiset. Siitä lähtien en ole ollut mukana julkisessa toiminnassa. Enkä kadu.