[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$flG2Fk1a93lP7gVki2J3pLf2BzYHFdI0HfgZ57Opkz5E":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3710,"Mies maailman turulla","Välisalmi, Heikki",1886,1947,"3710-valisalmi-heikki-mies-maailman-turulla","3710__Välisalmi_Heikki__Mies_maailman_turulla","Muistelmia","muistelmat",[],[],"fi",1946,null,76434,541794,true,[],[],[],"Heikki Välisalmen muistelmateos kuvaa kirjoittajan elämänvaiheita lapsuudesta Kuopiossa poliittiseen toimintaan ja historiallisiin murrosvuosiin saakka. Kirja kertoo muun muassa suurlakosta, vallankumousajasta sekä matkasta Siperiaan.","Heikki Välisalmen 'Mies maailman turulla' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3710. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MIES MAAILMAN TURULLA\n\nMuistelmia\n\n\nKirj.\n\nHEIKKI VÄLISALMI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Tammi,\n1946.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nPieni, ahdas maailma\nMaailma avartuu\nParrasvalojen kahden puolen\nKulttuurikehdossa\nHämeenlinnan kukkakimppu-kaupungissa\nSiperian sydämessä\nTuli vallankumous ja vapaus\nRiemun ja murheen vuosi 1917\nKovan kohtalon ajastaika\nViisi vuotta myöhemmin\nVähän kirjallista\n\n\n\n\nPieni, ahdas maailma\n\n\nMitenkähän paljon neroja tässä maassa olisikaan, jos kaikki pikku\nlapset olisivat täyttäneet vanhempiensa, mummojensa ja tätiensä\ntoiveet? Maaseudulta näitä neroja olisi tullut vähemmän, sillä\nsiellä harvemmin joudetaan kiinnittämään huomiota lapsen jokaiseen\nsanaan, mutta kaupungeista niiden tulva olisi ollut sitä valtavampi.\nNiissähän melkein jokainen ns. sivistyneen perheen tenava on suorastaan\nihmelapsi, hänhän puhuu niin äärettömän viisaasti.\n\nMinä en ole tuollainen ihmelapsi, vaikka olenkin syntynyt Kuopion\nkaupungissa ja siellä ensimmäiset askeleni ottanut. Jos minulla jotakin\ntaitoa on ollut, niin se on ollut kokonaan \"ruumiin viisautta\",\nsillä kertomusten mukaan olen vajaan vuoden vanhana kulkenut\nryömimällä ainoatakaan kuhmua saamatta Kuopion vanhan lasareetin\nkolmannesta kerroksesta ensimmäiseen. Me olimme asuneet kolmannessa\nkerroksessa, koska äitini oli vielä naimisiin mentyäänkin jonkin vuoden\nhoitajattarena lääninsairaalassa.\n\nSiinä vanhassa lasareetissa minä kuulun syntyneenkin, ja aina minä\nmyöhemmin, vielä lyseon alaluokkalaisena, katselin kunnioituksella tätä\nkotitaloani, kun se vielä oli entisensä näköinen. Kannatti siitä vähän\nylpeilläkin toisille pojille, sillä kuka oli syntynyt missäkin, mutta\nsiinä talossa ei kukaan muu. — Vuosikymmenet ovat muuttaneet senkin\ntalon muotoa, lieneekö entisestä jäljellä muuta kuin paikka.\n\nPois veivät pojan Kuopiosta, synnyinsijoiltaan. Kohtalo oli kai\nmäärännyt, ettei minusta saanut tulla kaupungin kasvattia, isä oli\nastunut uudestaan järjestettyyn Suomen sotaväkeen asevelvollisena\nensimmäisten joukossa, palvellut Kuopion pataljoonassa vanhempana\naliupseerina, mutta sitten halunnut siirtyä Suonenjoen\nreservikomppaniaan. Siitä ajasta ei minulle, parivuotiselle, syntynyt\nmitään käsitystä. Sen verran vain tiedän kertomuksista, että me olimme\nasuneet Rautalammen Oikarilla ja että olen muistavinani sieltä erään\ntapauksen. Olin silloin kai vähän kolmannella vuodella.\n\nTalo sijaitsi aivan maantien vieressä. Sen ja maantien välissä oli\njonkinlaista puutarhaa, minkä maantiestä erotti tavallinen pisteaita.\nMinä oleilin yksinäni puutarhassa. Silloin rupesi maantieltä kuulumaan\naisakellon moikumista. Se herätti uteliaisuuttani, ja minä painuin\naidan viereen nähdäkseni tarkemmin, mitä sieltä oli tulossa. Sieltä\najoi kaksi miestä, joista toisella oli keltainen nauha lakissa. Kun\najajat olivat häipyneet näköpiiristäni, juoksin sisään ja ilmoitin\näidille: \"Posti se ajoi ja kärrin pyörät ne pyöri.\"\n\nMuistanko minä todellakin tuon tapauksen? Voisihan olla, että se on\näidin kertomuksesta jäänyt mieleeni. Mutta sellaiseksi on kuva liian\ntarkka ja edelleen aivan selvänä muistissani. Kyllä kai lapsi varsin\naikaisin rupeaa tekemään havaintoja ympäristöstään, vaikka ne aluksi\novat vaistonvaraisia. Mutta jossakin on rajapyykki, josta alkaen\nhänen mieleensä painuu kuva sieltä, toinen täältä pysyvämminkin. Ne\neivät vielä esiinny yhtenä jaksona, mutta osoittavat kuitenkin, että\nhänen, niin sanoakseni, yhteiskunnallinen näkemyksensä alkaa kehittyä.\nMuistanko minä tuon tapauksen todella vai olenko äidin kertomuksen\nperusteella ja oman mielikuvitukseni avulla luonut mielessäni siitä\nsäilyneen kuvan, ei ymmärtääkseni ole tärkeätä. Sanat siinä varmasti\novat oikeat, sillä äidin muisti on ne tarkasti tallettanut, eikä hän\nollut mielikuvitusihminen. Minä siis ainakin tiesin, että ajaja oli\nposti, mikä ei ollutkaan vaikeata, sillä kukaan muu ei kesällä ajanut\naisakellossa.\n\nPojan seuraava etappi oli sitten Karttula, Kuopion maaseurakunnan\nnaapuripitäjä, josta tulikin hänen vakinainen asuinpaikkansa siihen\nsaakka, kunnes omaperäinen vaellus maailman turulla alkoi. Karhulassa\nelää vielä mies, Topi Kukkonen, joka väittää tuoneensa äitini ja\nminut Aittoniemen taloon Kuopiosta talvikelillä. Se lienee tapahtunut\nvähän vuodenvaihteen jälkeen 1899, joten minä sitten huhtikuun 11.\npäivänä täytin kolme vuotta. Isä oli nimitetty silta- ja jahtivoudiksi\nKarhulaan ja nähtävästi jo hiukan edeltäpäin tullut uutta virkaansa\nhoitamaan. Aittoniemen talo on vieläkin paikallaan ajan hampaan\npureskelemana neljä kilometriä Karttulan kirkolta Kuopioon päin.\n\nKoettaessani nyt lohkoa muistojen kalliota irtoaa siitä jotakin tämän\nAittoniemen kohdalta. Tosin eräs \"tärkeä\" tapaus on valitettavasti\nunohtunut ja joutuu nyt kirjattavaksi äidin kertomuksen mukaan. Meillä\nkävi usein vieraisilla nimismies Höökin sisar Lydia. Hän oli hyvin\npitkä nainen — sen muistan itsekin, nähtävästi myöhempien tapaamisten\nperusteella — ja jo silloin arvoisa vanhapiika. Niin hän sitten taas\nkerran oli tullut meille, ja minä olin tuolille nousten ottanut\näidin sormukset lipaston päältä, mihin hän ne tavallisesti laski\ntalousaskareihin ryhtyessään, painanut ne — varmuuden vuoksi molemmat\n— Lydian sormeen ja sanonut, että täten minä kihlaan sinut. Lydia\noli ollut kovasti ihastunut nuoreen sulhaseensa, mutta minua on aina\nharmittanut, että voi näin hävyttömän epäkohteliaasti naissukupuolta\nkohtaan tuollaisen tapauksen unohtaa.\n\nMutta sitten seuraa asia, jonka minä varmasti muistan. Juuri meidän\nkamarimme ikkunan alla oli pieni kallio, jolta lähti lievästi valuva\nmyötäle Ala-Muurainen nimisen järven rantaan. Minä usein peppuroin\nsiinä kalliolla ja näin, kun Aitto-ukko hiihteli hirvittävän\nleveillä suksilla minnehän lie hiihdellyt, mahdollisesti helmikuussa\nmatikanrysilleen. Tämä Aitto-ukko oli jylhä ukon karilas, vähäpuheinen\nja peloittavan ankaran näköinen. Myöhemmin, kun minä jo paremmin\nymmärsin asioita, kansa kertoi, että hän oli kelmi hautaansa asti.\nHän oli ollut taikuri ja joitakin tarpeellisia välineitä saadakseen\nliikkunut luvattomissa puuhissa hautausmaalla, mistä oli seurannut —\nniin kerrottiin — kuritushuonetta ja kansalaisluottamuksen menetys\nloppuiäksi. Niin, tämä ukko se hiihteli niillä julman leveillä\nmustajuovaisilla suksilla. Ja minä poika kun rakastuin niihin\nAitto-ukon suksiin. Muita suksia ei kai talossa ollutkaan.\n\nHavaitsin, että ukko säilyttää suksiaan kujassa tallin seinää vasten.\nMinulla oli usein asiaa kujaan. Katselin suksia, aluksi kaukaa,\nmutta vähitellen yhä lähempää ja yhä uteliaampana. Sitten kerran —\nsilloin oli kevät ja hankiainen — minä ukon poissa ollessa jollakin\nihmeen voimalla hilasin nämä ylen raskaat hiihtimet, tietysti yhden\nkerrallaan, pienen pihan poikki kalliolle, mielipaikalleni. Minulla\noli ilmeisenä tarkoituksena lähteä liukumaan myötämäkeä järven jäälle,\nkuten olin nähnyt ukonkin monta kertaa tekevän. Tietysti myös ilman\nsauvoja kuten esikuvakin.\n\nSain asetelluksi sukset rinnakkain kärjet järvelle päin ja rupesin\nsetvimään toista jalkaani varpaalliseen, mutta silloin vapaana\noleva suksi, jota puuhassani olin mahdollisesti tönäissyt, lähtikin\nluihottamaan hyvää vauhtia kovaa hangenpintaa pitkin. Minä heitin\nnyt toisen suksen silleen ja käännyin katsomaan karanneen perään\nkuin kadonnutta unelmaa kaivaten. Se meni vain menojaan häviten\nviimein näköpiiristä. Pohtien, miten nyt olisi suhtauduttava jäljelle\njääneeseen sukseen, käännyin katsomaan sitä. Mutta sekin oli hävinnyt,\nliukunut jonnekin vähän toiseen suuntaan.\n\nTaisi siinä minun päässäni pyörähtää hieman ankeita ajatuksia, sillä\näiti kasvatti lastaan kurituksessa ja Herran nuhteessa ottaen helposti\nvitsan. Vaisto kai sanoi minulle, että on parasta olla puhumatta koko\nasiasta. Ukko tuli joskus kotiin ja kalpasi suksiaan. Hän lienee tehnyt\ntutkimuksia, havainnut joitakin jälkiä ja illalla kovimman hangen\naikana hakenut suksensa jäältä. Hänellä kai oli omat aavistuksensa,\nmutta hän ei puhunut kenellekään mitään.\n\nMinä en ollut luopunut hiihtoaikeista, vaanin vain tilaisuutta koetella\nuudestaan onneani. Kerran hyvin keväisenä ja lämpimänä päivänä sain\nkuin sainkin ukon sukset taas liikkeelle. Ukon piti olla poissa, mutta\nsattuikin ihan parhaaseen touhuun tavoittaen minut itse teosta. Ei hän\nsentään sen pahemmin suuttunut, urahtihan vain:\n\n\"Tuolla pojalla näkyy olevan kova kytö hiihtämään, kun se vuovaa minun\nsuksieni kanssa.\"\n\nLäsnä oli silloin toinenkin mies, Muuraismäen Topi, joka omituisesti\nvääntävään puhetapaansa lausui:\n\n\"Vai vuovaa poika...\"\n\nSitten hän kuin minun puoleeni kääntyen jatkoi:\n\n\"Nyt tulee kesä, et sinä enää suksia tarvitse... etköhän noita saa\nsitten, kun tulee uusi lumi.\"\n\nMinä en silloin ymmärtänyt Topin tarkoitusta, mutta se setvisi aikanaan.\n\nAittoniemessä meni seuraava kesä ilman, että siitä on jäänyt mitään\nmuistiini. Anteeksi, irtoaa sieltä eräs tapaus. Minulle oli kesäksi\nannettu olkihattu, jota talon palvelijat ja naapurimökin väki\nnimittivät härän murkinaksi. Tämä harmitti minua ankarasti, ja minä\nrupesin etsimään härkää, jolle olisin lahjoittanut sen murkinaksi.\nMutta kun en tavannut sellaista, niin tehdäkseni asiasta pikaisen lopun\nannoin hattuni sialle. Muistaakseni siitä tempusta ei annettu selkään,\nselitykseni ehkä katsottiin tyydyttäväksi. Minä näet sanoin, etten\nhalunnut pitää härän murkinaa päässäni.\n\nSeuraavaksi jouluksi me oltiin muutettu omaan isän rakennuttamaan\ntaloon — Välisalmeen, kilometrin verran Aittoniemestä kirkolle päin.\nJouluksi — niin, sillä siellä minua vastaan tuli ensimmäisen kerran\njoulu, sellaisena, että minä sen muistan. En minä vieläkään osannut\nkiinnittää huomiota joulun valmisteluihin. Jos sanoisin kiinnittäneeni,\nniin kertoisin myöhempiä muistoja, koskapa joulun valmistelut joka\nvuosi olivat täsmälleen samanlaiset. Joulupukki kuitenkin sinä\njouluaattona liikkui ja toi minulle melkoisen kasan paketteja. Siinä\noli kulmikasta ja pyöreätä ja vaikka minkä muotoista, mutta yksi oli\npitkä ja sutjakka. En muista, mitä kaikkea niissä monenmuotoisissa\npaketeissa mahtoi olla — paitsi yhtä, jossa oli Aapinen. Liikuttavaa\nhuolenpitoa kansanvalistuksesta: tiedon aarreaitan avain vajaan neljän\nvuoden vanhan kansalaisen käteen!\n\nSe pitkä ja sutjakka paketti veti kohta koko huomioni puoleensa.\nSanoiko aavistus jotakin vaiko vain pelkkä muoto kiinnosti? Nopeasti\nse avattiin ja siitä ilmestyivät sukset. Ne olivat samalla tavalla\nkirjaillut kuin Aitto-ukonkin, mutta niihin verrattuina pienet ja\nsievät. Äiti sanoi, että muista kiittää niistä Muuraismäen Topia, kun\nhän tulee. Topi tulikin jo tapanina, ja minä muistin kiittää.\n\nTietysti minulle oli jokaisena elämäni jouluna puhuttu joulupukista\nja minulle oli selkeytynyt siitä sama käsitys, mikä on jokaisella\nlapsella, jolle pukin olemusta selvitellään. Hartaasti minä tänäkin\njouluna pukkia odotin ja olin valmis uskomaan vaikkapa kaikki nämä\nlahjat hänen valmistamikseen. Mutta sitten jaloimmasta lahjasta,\nsuksista, käskettiin kiittää Muuraismäen Topia. Miksi? Katsos, Topihan\nne on tehnyt sinulle varta vasten.\n\nPukilla ei ollut koko tässä asiassa muuta osaa kuin että oli tuonut\nne Muuraismäeltä. Siihen minun uskoni joulupukin kaikkitaitoisuuteen\nloppui, mutta Topi kohosi silmissäni arvaamattoman suureksi mestariksi.\nMinä ihailin häntä kovasti, ja kaikkein selittämättömintä minusta oli,\nmitenkä hän oli saanut sukset niin kirjaviksi. Vasta paljon myöhemmin\nminä sain selville, ettei kirjavoittamiseen ollut käytetty sen\nkummempaa vehjettä kuin poltinrautaa.\n\nLuonnollisesti minulla oli käsitys suksien käytöstä, vaikken itse\nollutkaan vielä päässyt sellaisia vehkeitä koettelemaan. Mutta olin\nnähnyt Aitto-ukon hiihtävän sauvoitta hirveillä latuskoillaan ja\nhuomannut toisia sauvallisiakin hiihtäjiä. Lahjasuksien mukana olivat\nsauvatkin, ja minun olisi välttämättä pitänyt päästä ulos koettelemaan\nnäitä komppeita juuri siinä paikassa. Ei päästetty pimeään, eikähän\nse muutenkaan sopinut jouluaattoiltana, kun piltissä loisteli kuusi\nkynttilöineen ja piti juuri vaivuttaman juhlahartauteen. Myöhemmin sain\nkuitenkin opetella hiihtotaitoa pirtin lattialla.\n\nJouluaamuna minut herätettiin makeimmasta unestani, mutta eipä ollut\nvaikeata nousta, kun sukset olivat vuoteeni vieressä — minun vakaasta\npyynnöstäni. Oli taaskin keskustelua niiden käytöstä lumella, mutta\nvanhemmat sanoivat, että sitten päivällä, nyt lähdetään kirkkoon.\n\nLuulen saaneeni sinä jouluaamuna puoli kuppia kahviakin, mikä muuten\nkorvattiin maidolla. Se oli tavallaan ensimmäinen miehuuden merkki.\n\nKirkkomatkalla aisakellon kumeaan säveleeseen yhtyi tiukujen vieno\ntillitys. Se oli Suomen maaseudun talvista musiikkia, jota ei enää\nkuule. Nyt ajetaan ilman aisakelloja ja kulkusia, kuin salaa ja\nhiiviskellen. Mitä varten niin? Pitääkö kaiken herkän ja runollisen\nkadota kylmän arkielämän keskeltä? Minun sielustani tuo soitto ei\nmilloinkaan ole erinnyt. Varsinkin jouluaamuisin maatessani vielä\nsuljetuin silmin luulen kuulevani sen selvästi.\n\nPäivällä minä koettelin suksia ja kaaduin nenälleni pehmeään lumeen.\nSiitä kai lumen tuoksu on jäänyt sieraimiini. Lumellakin on näet\nominaistuoksunsa.\n\nKaaduin kerran, kaaduin kaksi, mutta pian opin hiihtämään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSavossa näkyy useamminkin kahden järven välinen salmi olevan nimeltään\nVälisalmi. Tässä Ylä-Muuraisen vedet virtailivat rauhallisesti\nAla-Muuraiseen Välisalmen kautta. Meidän talomme seisoi lähellä virtaa\nja sai tietenkin nimensä sen mukaan.\n\nMutta vielä lähempänä talo oli Ala-Muuraisen rantaa. Siihen vietti\nsuoraan pihalta rinne, välissä vain oli maantie, sillä kohtaa suora,\nkesällä kaunis, ruskean-keltainen kulttuuriviiva, joka yhdisti\nmaaseutupitäjiä kaupunkiin, kuten tekee yhä edelleenkin. Silloin se\nvain oli ujo, ikäänkuin olemassaoloaan anteeksipyytelevä, silloin\ntällöin yksinäisen astujan tai ajajan alle vaivautuva, eikä niinkuin\nsitten paljon myöhemmin rymiseviä ja rämiseviä, pihiseviä ja puhisevia,\nhajullisia pilviä pölläytteleviä autoja kannatteleva.\n\nIhme ja kumma, miten korkeana tämä paikka on jäänyt minun mieleeni. Se\naivan kuin hallitsi koko seutua ylhäisestä yksinäisyydestään. Ja talo\noli kuin linna ylväällä kummullaan. Se talo vietiin myöhemmin kirkolle\nja joidenkin vuosien perästä tuli tilalle toinen, mutta kun minä monien\nvälivuosien jälkeen tulin takaisin samoille maille, olivat sekä talo\nettä koko paikka käsittämättömästi madaltuneet. Tietä oli höylätty,\nrinne oli siten kuin jollakin tavalla katkaistu ja paljon siinä oli\nmuutenkin muuttunut. Madaltunut oli rinne — vai olisiko minun mieleni\nmadaltunut maailman turulla maleksiessa? — Unissani minä kuitenkin yhä\nvieläkin joskus palaan tähän lapsuuteni ihanaan kotiin, ja silloin se\naina on yhtä korkealla paikalla kuin ennenkin.\n\nEi saa kuitenkaan kaikkea kieltää: näköalaa siinä on vieläkin yli\nAla-Muuraisen. Nyt siinä vain leijailevat alituiset pölypilvet\nainaisten autojen jäljiltä. Ihmiset matkustavat kaupunkiin ja takaisin\npienimmänkin päähänpiston vuoksi. Niille pitää olla linjureita, ja\nrikkaammat risaavat omilla koneillaan. Sillä tavoin se kulttuuri kasvaa\nja kehittyy. — Sota-aika tosin on painanut tämän kulttuurin päätä vähän\nnuopalleen.\n\nTässä Välisalmen talossa pikku poika alkaa huomioida elämää\nympärillään. Talvi menee suksien parissa, lyhyet talvipäivät, mutta\niltapuhteen aikana hän istuu tuvassa ja seuraa aikuisten askareita.\nSiellä ommellaan ja kehrätään, veistellään ja höyläillään jotakin.\nTäällä on herännyt kokonaan toisenlainen elämä kuin Aittoniemessä.\nPoika ei luonnollisesti tiedä, mikä tuon muutoksen aiheutti; hän ei\nole vielä selvillä siitä, että tämä on nyt oma koti ja että tuossa\ntoisessa paikassa oltiin vuokralaisina. Mutta hän huomaa kuitenkin,\nettä täällä nyt on nuori nainen äidin apuna, ja sitten on vielä\niloisesti lauleleva nuori mieskin, Kalle, joka päivisin ajelee hevosta\nja iltaisin veistelee. Hän on oikein mukava mies, tämä Kalle, ja\nottaa joskus pojankin mukaansa ajaessaan kuormaa vähän matkan päähän\naukealle, jolla kuuluu olevan pelto, edellisenä kesänä jo valmiiksi\nraivattu. Hän ajaa meidän omalla hevosella, jonka nimi on Voima. Ja\nnavetassa on lehmä ja lammas, ja tyttö, Anna, sanoo, että sinne tulee\nkohta useampiakin. Poika saa mennä navettaan Annan kanssa ja katsella,\nkun tämä lypsää. Ei hän tiedä aluksi sitäkään, että tuollainen toimitus\non juuri lypsämistä, mutta Anna sanoo sen hänelle. Anna onkin kovin\nkiltti, nostaa usein poikaa ja painaa häntä itseään vasten.\n\nSillä tavalla tälle pojalle, minulle, alkaa selvitä ympäristö. Samoin\nkai se selviää kaikillekin pojille ja tytöille.\n\nKirjallekin minut pantiin keväällä, kun täytin neljä vuotta.\nJoululahja-Aapinen oli ennustanut sitä, ja nyt katsottiin ajan tulleen.\nVähän päivässä, paljon kuukaudessa, verraten nopeastihan lukemisen\ntaidon oppii. Nykyaikaiset opettajat eivät pidä ollenkaan siitä, että\nlapsia opetetaan kotona lukemaan, koska kouluun tulee siten lukemisen\neri asteilla olevia ja ihan lukemattomiakin joukkoon, joten sellaista\nsekalaista seurakuntaa on vaikea opettaa. Mutta meidän pitäjässämmepä\nei ollutkaan muuta kuin kirkollinen kiertokoulu.\n\nTalvella renki laitteli matikanrysiä rannan lähettyville. Hän\njoutui niitä etupäässä hoitelemaan, sillä isä oli paljon pitäjällä\nvirka-asioillaan. Karttula oli silloin laaja pitäjä, yli kuusikymmentä\nkilometriä pituutta. Minä olisin kovin mielelläni tutustunut lähemmin\ntuohon rysäpyyntiin, mutta se oli ankarasti kielletty. Kerran vuosi\ntai oliko parikin jälkeenpäin minä kuitenkin kaikesta huolimatta\nmenin jäälle, astuin vanhaan avantoon, vain heikosti riittyneeseen ja\nhienoisen lumikerroksen peittämään, ja putosin siihen. Onneksi levitin\nvaistomaisesti käteni ja jäin niiden varaan kapeaan avantoon, kunnes\nrenki ehti vetämään minut jäälle. Siitä tuli koivurieskaa, mikä minun\nmielestäni oli vallan kohtuutonta. Minä vain paadutin sydämeni ja\najattelin, että olisinpa hukkunut, niin mitähän ne sitten olisivat\nsanoneet. Ne kasvatusmenetelmätkin ovat niin omituisia.\n\nKeväällä hauenrysät olivat niin lähellä rantaa, että hääriskelyä niiden\nparissa saattoi seurata kuivalta maalta. Tulihan sieltä haukea, ja\nsäynekin virran lähettyviltä joskus pistäytyi rysään. Ala-Muurainen\noli siihen aikaan kalainen järvi. Nyt kuuluu vedenvilja olevan paljon\ntiukemmassa, jopa usein melkein saavuttamattomissa. Kalanviljelyä ei\nole hoidettu järjellisesti. Sama vika on havaittavissa muuallakin.\n\nVielä jännittävämpää oli katsella muuraismäkeläisten nuotanvetoa siinä\nvirran vierustalla. Se oli suurpiirteisiä puuhaa, vaikeasti selkenevää\nnuorelle älylle. Mutta mahtavaa se oli, varsinkin tarpominen komeine\njysähdyksineen. Kun nuotta oli saatu veneeseen ja saalis huomattu\nkuvalliseksi, Muuraismäen Topi sanoa väännätteli:\n\n\"Tulepahan, poika, hurrikkaalle.\"\n\nMinä en ymmärtänyt.\n\n\"Hae astia, niin saat kaloja.\"\n\nMinä juoksin kotoa kookkaan pesuvadin ja sain sen täyteen komeita\nkaloja. Myöhemmin minä kyllä ymmärsin, että kalansaaliista osaa\nkärttävä on hurrikkaalla. Mistä sana lie johtunut, en tiedä, eikä sitä\nkukaan ole osannut selittää, mutta käytännössä se on vieläkin.\n\nKesän tultua minä pääsin yhä syvemmälle kalastuksen maailmaan. Minut\notettiin mukaan verkoilla käydessä, ja joskus, kun äiti lähti soutamaan\nuistinta, minä sain istua perässä, tosin ilman melaa. Ongellekin äiti\notti minut — joskus sunnuntaisin isäkin oli mukana, muulloin hän ei\njoutanut, sillä hänellä oli kotona ollessaan aina puuhaa pellolla\ntai pihassa, käsistään pääsevä kun oli — ja pienellä ongellani minä\ntempaisin ahvenen tuolloin tällöin. (Perinteet näkyvät säilyvän:\nnelivuotias pojantyttäreni oli niin ankara onkimies, ettemme me\naikuiset millään tahtoneet riittää hänelle. Eikä hänellä kuitenkaan\nollut kuin toista metriä vapaa ja saman verran siimaa, mutta sillä\nvehkeellään hän vain nyppi hirmuahvenia veneen laidan vierestä.)\n\nKesällä pääsi järveen polskimaan, tosin vielä katsannan alla. Pienessä\ntarhassa märehti jo kaksi lehmää, joille tehtiin savuja ja joita pääsi\nripsumaankin. Kanoja ilmestyi pihan liepeille, kukko veteli virsiään.\nPikku miehen ympärille havainnollistui pienoismaailma, joka oli aivan\nhänen omansa. Muuta maailmaa ei kaivattukaan. Kävihän talossa toki\nihmisiä, ja maantiellä näki liikettä, mutta mikään ulkopuolinen ei\nvielä sillä hetkellä kiinnostanut.\n\nOli sentään yksi poikkeus: Riätälin mökki.\n\nSillä ei ollut mitään muuta nimeä, sitä vain nimitettiin omistajansa\nammatin mukaan. Se oli meidän ainoa naapurimme, loitompana virrasta,\njärvestä ja maantiestä. Meidän juuri keväällä pantu pellonaitamme\nrajoittui naapurin pieneen pellonlämpäreeseen, ja sen takana oli mökki.\nMeidän kaivomme oli sinne mökkiin päin, ja kun minä usein leikin\nhiekkakasassa kaivon luona, kiintyi huomioni naapuriin. Vähitellen minä\nloittonin raja-aidalle asti.\n\nMökkiin johti Välisalmen sillan poskesta lähtevä kovin kaunis pikku\ntie, jonka väljän metsän puoleisen osan erotti mökin peltojen halki\nkulkevasta suikaleesta tavanomainen vihtapantainen portti. Tiehen\nolivat syvästi uurtuneet kärrinpyörien uomat. Mökillä ei ollut kärrejä\neikä hevostakaan, mutta sen takana oli, kuten myöhemmin kävi selville,\nmuuraismäkeläisten kärrivaja. Itselleen Muuraismäelle ei vielä siihen\naikaan ollut kesäajotietä, joten kärrit tarvittaessa otettiin aina\ntästä vajasta. Tien vieret ja myöskin ne viivat, jotka olivat jääneet\npyörien uomain ja hevosen tallaaman keskupaikan väliin, kasvoivat\nkesäisin ihanan-vihreätä nurmea.\n\nKaikki tämä näkyi selvästi aidan viereen, missä minä usein seisoskelin.\nHiekkaläjä siinä kaivon luona näet pian lakkasi huvittamasta, ja minun\nkatseeni kääntyi vähän väliä ihailemaan sitä tietä, jossa niin somasti\nkulki ruskea ja vihreä viiva vierekkäin, ja lopuksi se imeytyi itse\nmökkiin.\n\nSe seisoi pienenä ja mustaseinäisenä niukalla töyränteellä ison ja\ntuuhean tuomen takana. Se oli minulle kuin satulinna, johon olisi\npitänyt kaikin mokomin päästä.\n\nMutta äiti ei laskenut. Hän sanoi, että mökissä on ilkeitä poikia,\njollaiset eivät sovi seuraksi sinulle. Äiti kulta oli erinomainen\nihminen, mutta hän pelkäsi, että hänen vesansa opetetaan puhumaan\nrumia ja kenties kiroilemaan. Aivan kuin sellaisia puheita tarvitsisi\nopettaa; nehän kulkevat ilmassa ja napataan sieltä helposti. Mistä\nheitä vain saanee niitä sanoja, mutta kyllä niitä oppii. Ns. parempien\nihmisten lapset ovat useinkin vain parempia teeskentelijöitä. Minä olen\nsen kokenut, sillä rovastin hyvinkasvatettu poika minulle pientenlasten\nkoulua käydessämme opetti ensimmäiset hävyttömyydet — opetti oikein\nviereensä istuttaen ja kädestä pitäen.\n\nSiinä mökissä tosiaankin oli monta poikaa, eräs minun ikäiseni ja\ntoinen vain vähän vanhempi. Ja kyllä me jouduimme kanssakäymiseen,\nsillä he tulivat raja-aidan toiselle puolelle, ja siitähän se\nseurustelu alkoi.\n\nSyksymmällä minä jo menin mökkiin: Kukapa sellaista vekaraa voi estää,\nkun hänen kerran annetaan ilman silmälläpitoa kuljeskella ympäriinsä ja\npoiketa lähimmille metsäpoluillekin ainoana eväänään varoitus, ettei\nsaa mennä kauemmaksi kuin että koti näkyy. Metsäpolkua myöten minä\nmökkiin meninkin ja solmin lujan ystävyyden poikien kanssa.\n\nItse mökki oli minusta ihmeellinen. Siinä oli vain yksi tupa ja sekin\nniin pieni, etten minä mokomaa ollut ennen nähnyt. Tämän huomion\nminä tein jo ensi kerralla. Myöhemmin sitten havaitsin, että tupa\noikein kiilsi puhtauttaan, vaikka siinä asui, söi ja nukkui kahdeksan\nhenkeä — vain vanhin poika oli silloin jo perhettynyt ja muuttanut\nmuualle. Isä räätäli, joka jo siltä ajalta jäi minun mieleeni vanhana,\nleikkotukkaisena, kalpean-keltaisena, vaikeasti hengittävänä, oli aina\ntyössä. Joskus hänen vain piti heittäytyä kovalle sängyn kannelle, kun\nhenki melkein tukkeusi. Hänellä oli alituisesti hampaissaan äkkiväärä\npiipunnysä, jota hän tavan takaa täytti kessulla hyvin vanhanmallisen\nompelukoneensa laatikosta. Kesällä tupa ei haissut nurkantakaiselta,\nkoska ovi oli aina silloin, kun minä siellä kävin, selki selällään.\n\nLuulenpa, että tuon mökin elämä herätti minussa ensimmäisen\nvaistonvaraisen ajatuksen yhteiskunnallisista vastakohtaisuuksista.\nEn osaa sanoa, tapahtuiko se jo ensimmäisenä kesänä, jona jouduin\nmökin ja sen ihmisten kanssa tekemisiin, vai vasta seuraavina aikoina,\nmutta outoja huomioita aloin heti tehdä. Satuin mökkiin ruokailunkin\naikaan ja havaitsin, että pöydällä ei ollut muuta kuin leipää ja kalan\nsuolavettä sekä joskus jotakin velliä, koska mökillä sentään oli lehmä.\nMeillä taas oli kotona väljyyttä ja aivan toisenlaista ruokaa.\n\nMinä rupesin tahtomaan äidiltä tavallista useammin voileipiä,\njotka annoin mökin pojille. He eivät halunneet kuitenkaan mitään\narmeliaisuuden osoituksia, vaan leikkelivät minulle vastineeksi\npaperista hevosia. Varsinkin eräs heistä oli ylen taitava. Niitä oli\neri asennoissa: seisovina, syövinä, juoksevina. Valitettavasti ei ole\nsäilynyt yhtään pekunaa, joten täytyy turvautua pelkkään kaukaiseen\nmuistoon, mutta uskon, että niissä kuvissa oli suorastaan taiteilijan\nnäkemystä. Mene tiedä, mikä nero siinäkin meni hukkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPoika vahvistui nopeasti niin henkisesti kuin ruumiillisestikin.\nAapisen hän osasi ulkoa ja pian oli tutkittavana jo oikea kirja. Sen\nkannessa oli ihmeellinen kuva, jota piti aina vähän väliä katsella\nlukemisen edistyessä. Isä toi sen kerran kaupungista, se oli jokseenkin\nohut ja muistelen, että sen hinnaksi oli merkitty 50 p. Mitenkähän\nmonimuotoisena Daniel Defoen kuuluisa romaani lieneekään vaeltanut\nmaailmalla? Tässä oli minun kädessäni suppea suomalainen laitos,\nnimeltä \"Robinpoika\". Sen jälkeen löytyi jostakin kaapista \"Genoveva\",\neräs kirjallisen sivistyksemme peruskirjoja, jonka ääressä Suomen\npuolisivistyneistö on vuodattanut monta hereää kyyneltä. Nämä kirjat\nluettiin moneen kertaan, hiljaa ja ääneen, ja opittiin ne ulkoakin\njotakuinkin hyvin.\n\nUkkivaarini, joka oli muutamia vuosia kahdeksannella kymmenellä, heitti\ntyönsä kaupungissa ja tuli tyttärensä, minun äitini luokse meille.\nHän oli roteva mies, täysissä voimissaan, kiukkuinen ja äkkipikainen.\nÄitiä hän totteli, muita ei lainkaan. Hyvällä tuulella ollessaan\nhän kertoili matkoistaan: oli käynyt kaikissa Suomen kaupungeissa,\njoita oli kaksineljättä. Kerran hän oli lintukuorman kanssa matkalla\nPietariinkin, mutta tuli odotettua aikaisempi kevät ja linnut rupesivat\nmärkänemään; matka täytyi keskeyttää. Hänen kaikki muut aistinsa\ntoimivat hyvin, paitsi näkö. Hänen oli vaikea nähdä laseillakin. Siksi\nhän alkoi käyttää minua esilukijanaan. Hänen mielikirjansa oli \"Siionin\nkannel\" vai oliko se \"Siionin virsiä\". Siinä oli vanhaa kieltä,\nparempiakin olisi ollut jo silloin saatavissa, mutta ukki ei halunnut.\nHän piti päänsä joka asiassa. Aluksi minun oli vaikeata päästä selville\nvisaisesta kielestä, mutta vähitellen siihen totuin. Minä olin ukin\nesilukijana toistakymmentä vuotta. Pari hänen mielivirttään jäi päähäni\nniin lujasti, että muistan ne vieläkin. Eräs alkoi näin:\n\n    Älä juokse rohkeasti,\n    juoksus kerran tutki tääl'.\n    Päätä laskuus nopiasti,\n    koskas sen saat tehdä viel'.\n    Varsin joudut ahtahall',\n    jos sun hautas partahall'\n    äsken tulet valppahaksi,\n    sielus hätää tuntevaksi.\n\n    Voi kuink' päiväll' valkealla\n    piru monen pimittää,\n    petoksellans kavalalla\n    liehakoiden eksyttää.\n    Kukin luulee syntinen,\n    että autuas on hän siksi,\n    kunnes viimeiseltä\n    helvettiin hän kaatuu täältä.\n\nEräässä jakeessa sanottiin:\n\n    Etkös hämmästyväs luule,\n    koska tuoni kerran niin\n    seinään kirjoittamaan tulee:\n    Mene tekel upharsin.\n\nTuon viimeisen lauseen ukki käänsi kätevästi: Mene perkel helvettiin,\nja huomautti, että sen voi sillä tavalla lukea.\n\nToinen ukin mielivirsi alkoi:\n\n    Siioni armas vuori tääll',\n    karitsa seisoopi sen pääll'\n    rauhansa lipun kanssa,\n    ja lauma kaikki lihavall'\n    siell' käveleepi ruokamaall'\n    ylistäin iloissansa\n    ain armon rieskaa, jonk' siell' saa\n    ja verratointa hunajaa.\n\nUlkomuistista minä yhä vielä lauleskelen noita ukin virsiä, kirja\non valitettavasti hävinnyt, enkä edes muista sen painatusvuotta.\nSellaisiin asioihin ei tenavana osattu kiinnittää huomiota.\n\nOlin pienikokoinen, mutta vanttera pojanpallukka. Rengin mukana sain\njo ohjailla hevosta ja rupesin tuntemaan itseni oikein mieheksi.\nOmintakeista kalastusta annettiin minun viisivuotiaana harjoittaa\nvain rannalta käsin, eihän tietysti sellaista nappulaa vielä voinut\nlaskea yksin veneeseen. Renki kerran sitoi minun onkeeni oikein ison\nkoukun sanoen, että mitä sinä noita hotteja ongit, pannaan tähän\nsärjen häntä ja vie se tuonne ison kiven kupeeseen, niin saat isomman\nkalan. Ja minähän vein, heitin ongen täkyineen järveen ja vavan\npäälle vieritin kookkaan kiven. Annahan olla, seuraavana aamuna siitä\nnousi yli puolentoista kilon painoinen ahven. Se keitettiin, ja kun\nisä tuli parahiksi kotiin istuen ruokapöytään, minä sanoin uljaasti:\n\"Syö poikas saalista.\" Tämän sanantavan olin kai oppinut ukin kanssa\nseurustellessani.\n\nSainpa minä jo siihen aikaan pistäytyä vähän ulompana kotinurkkiakin.\nMuuraismäellä, todella korkealla vaaralla, parin kilometrin korpitien\ntakana sijaitsevassa talossa, jossa asui joku kunnan pamppu, sain käydä\nasioilla, välistä pienempiä summia rahaakin mukanani. Ja sitten minä\nkuudentena kesänäni kävin oikein hevosella hakemassa isää kirkolta —\nihan yksin. Äiti aluksi epäili, mutta renki vakuutti, että kyllä se\najaa osaa, ja niin poika pantiin matkaan. Kolmen kilometrin matka se\nvain oli, tie hyvä, hevonen säyseä ja vastaantulijoita harvassa, usein\nei ainoatakaan hevosmiestä, niin että mikähän siinä.\n\nLuottamus kasvattaa lapsessa yritteliäisyyttä ja oma-aloitteisuutta.\n\nNäinä vuosina, ennen varsinaisen koulunkäynnin alkamista, jolloin\nmaailmani vielä oli kovin pieni, minun — uskallan sanoa —\nyhteiskunnallinen näkemykseni, joka oli vavahtanut hereille Riätälin\nmökistä, terästyi vielä eräiden toisten asioiden vuoksi.\n\nJolloinkin, ehkä juuri viisivuotiaana ollessani, ilmestyi tuvan\nnurkkaan vankivyörälin koppi, kuten siihen aikaan sanottiin. Muiden\nvirkojensa lisäksi isä oli ottanut myöskin vankivyörälin toimen. Koppi\nkietaistiin hyvin nopeasti pystylaudoista, sen seinässä oli pieni\nkalteriton luukku, joka voitiin sulkea ulkoapäin, mutta jonka minä\nmuistan ainakin päivisin olleen aina avoinna, öisinhän minä en sitä\nnähnytkään, sillä minut pantiin aikaisin maata.\n\nMinä olin vallan tavaton ulkoilma-elävä ja kai juuri sen vuoksi\ntarvitsin joskus päivällä pienet nokkaunet. Ne minä säännöllisesti otin\ntuvassa. Talvisin siellä usein kehrättiin, ja rukin surina nukutti\näärettömän herttaisesti. Ja Singerin ompelukonekin tuuditteli äänellään\nunen maailmoihin. Kesällä taas vallankin sateen hiljainen laulu ikkunaa\nvasten ja yksinpä hitaasti ruutua pitkin noruvat pisarapurotkin\npelkällä näöllään houkuttelivat paljosta puuhailusta väsähtänyttä\npoikasta nirvanaan.\n\nMinusta tuntui sitten, kun koppi oli rakennettu tuvan nurkkaan,\nettä siellä olisi vielä mukavampi nukahtaa, mutta äiti sanoi, että\nvarjelkoon, sehän on rikollisia varten ja ne viedään siitä linnaan.\n\nMinun tajuntaani ei ollut silloin vielä selvinnyt mitään rikollisen\nkuvaa. Meillä oleskeli silloin tällöin outoja miehiä, joiden kanssa\npuhuttiin käräjäasioista ja joita sitten lähdettiin viemään kaupunkiin\n— linnaan. Mutta ei heitä pidetty koskaan kopissa, vaan he istuivat\ntuvassa jutellen isoisän ja muunkin talonväen kanssa ja syödenkin usein\nsamassa pöydässä perheen kera. Nämäkö nyt sitten olisivat rikollisia?\nEivät kaiketi, koska kerran koppi oli rikollisia varten. Äiti\nselittikin, etteivät nämä ole oikeastaan rikollisia, vaan oman pitäjän\nmiehiä, jotka ovat saaneet sakon ja menevät linnaan syömään muutamia\npäiviä vettäleipää, kun ovat köyhiä eivätkä voi maksaa sakkoaan.\n\n\"Joutuisivatko riätäliläisetkin linnaan, jos saisivat sakon\", minä\ntiedustelin.\n\nÄiti myönsi, että niin saattaisi käydä, ja minun hiljalleen vahvistuva\nyhteiskunnallinen ymmärrykseni sanoi, että köyhää uhkaa linna.\n\nMutta tuo pystyseinäinen ja pieniluukkuinen koppi pysyi vielä\ntoistaiseksi outona ja salaperäisenä, vieläpä houkuttelevana. Mutta\nkerran talvella meille tuotiin harmaisiin, mustaraitaisiin vaatteisiin\npuettu mies, jolla oli vahvat ja kaameaa kolinaa pitävät raudat\njaloissa. Mies työnnettiin oikopäätä koppiin. Silloin minä näin tuon\nsalaperäisen laitoksen ensi kerran käytännössä ja kysyin äidiltä, kuka\ntämä viirutakkinen ja pyöreälakkinen mies oli.\n\n\"Hän on murhamies\", äiti vastasi.\n\n\"Mikä on murhamies?\"\n\n\"Sellainen, joka on ottanut toiselta ihmiseltä hengen.\"\n\nNyt kai minulle melkoisen helposti alkoi valjeta käsitys: rikollinen.\nMurhamies oli siihen aikaan sangen harvinainen, mutta on asioita,\njotka lapsi käsittää hyvin nopeasti, aivan kuin jonkin atavistisen\nvaiston nojalla. Tällaisia varten koppia tarvittiin. Pian minä myös\nymmärsin, mikä tuollaisen miehen perii, siksi paljon siitä vielä miehen\nmentyäkin keskusteltiin. Käsitykset vankilasta ja sen oloista eivät\ntosin maaseudulla silloin olleet aivan määrättyjä, koskapa minä vielä\nisona poikana kuulin aikuisten juttelevan, että oikein paatuneille\nmurhamiehille vankilassa syötetään vehnästä ja nuorta maitoa, jotta ne\nlopulta tulevat matoihin ja saavat rikostensa palkaksi vitkallisen,\nkiduttavan kuoleman.\n\nTuon miehen käynnin jälkeen kopilta hävisi kaikki salaperäisyys ja\nviehätys. Se oli nyt todellakin rikollisia varten, ja siihen joskus\nilmestyi asukas. Minä en enää kysellyt sellaisen tekoja, koska tiesin\nilmankin, että ne olivat pahoja. Siihen aikaan ihmistä ei vielä\nvangittu hyvistä teoista.\n\nKerran sinne teljettiin muuan hurjapäinen nainen, joka oikeudesta\ntultuaan äitini sävyisään kysymykseen, minkälainen tuomio tuli, huusi\nkovalla äänellä:\n\n\"Piä poikki ja jalat jokkeen.\"\n\nHän oli nuoruutensa hulluudessa tehnyt useampia pahoja rikoksia ja\nnähtävästi tuomittu vanhan rikoslain mukaan teilattavaksi. Häntä ei\nluonnollisesti teilattu, ja hän eli vielä äskettäin samassa pitäjässä,\njoka jo aikoja sitten oli unohtanut hänen menneisyytensä. Hän oli vanha\nja vakava, työstänsä toimeentuleva tavallinen kansalainen.\n\nVankivyörälin koppi, joka nyt elää enää vain minun muistossani, oli\nensimmäisen pienen maailmani ehkä huomattavin kokemus..\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuppea oli ihmistä ympäröivä elämänpiiri silloin, runsaasti\nviisikymmentä vuotta sitten. Kirkko oli keskellä kylää ja siinä\ntietysti jokainen pitäjäläinen joutui käymään, mutta ei toki kaikkialta\njoka pyhä, sillä monille pitäjän perukoille oli matkaa kolmekymmentä\nkilometriä. Naapurikunnat olivat jo kokonaan toista maailmaa,\npuhumattakaan Kuopion kaupungista, joka sijaitsi lähes viidenkymmenen\nkilometrin päässä kirkolta. Markkinoilla siellä käytiin, usein pitkänä\nhevoskaravaanina, mutta pikku eläjät eivät useinkaan nähneet kaupunkia\nelämänsä päivinä. Mitäpä heillä olisi ollut sinne asiaa, kun ei ollut\nhevosta vaihtaa eikä varaa havitella sellaista, mitä markkinoilta\nmahdollisesti oli saatavissa. Jos joku torppari oli suustaladattavalla\nrihlallaan napsautellut joukon oravia hengiltä, vei isäntä ne kyllä\nkaupaksi markkinoille.\n\nKuopioon oli saatu rautatie yksitoista vuotta ennen viime vuosisadan\nloppua. Sinne siis kulkivat kulttuurin sanomat kevyesti ja joka päivä,\nmutta siitä eteenpäin kävi taival raskaaksi. Kerran viikossa posti\ntuli Karhulaan ja toi, kenelle toi, viikon kolmipäiväiset sanomalehdet\nsamalla kertaa. Harva taisi tilata muuta kuin paikkakunnan lehden eikä\nsitäkään pitäjään tulvimalla tullut. Siellä, missä lehti saatiin, luki\nisäntä sen iltaisin kannesta kanteen. Vuosikausia oli \"Uuden Savon\"\netusivun vasemmassa yläkulmassa ilmoitus \"H. du Bouzet\" eikä mitään\nmuuta kuin musta kehys ympärillä. Sen alta alkoivat kuolinilmoitukset,\nja niin kuuli usein ihmeteltävän, että on se tuo \"Hoo tu Pousetti\"\nsaattanut olla korkea herra, kun sen kuolemasta aina vain ilmoitetaan.\nHarva mahtoi tietää, että kysymyksessä oli konjakkimerkki.\n\nAivan liikuttavalta tuntui lukea viidenkymmenen vuoden takaa tällainen\nuutinen:\n\n\"Separaattoreja (maidon kuorimakoneita) on Karhulassa vasta\nkymmenkunta, joista yksistään Talluskylässä kolme ja neljäs on heti\ntulossa.\"\n\nOmpelukone, monesti vielä käsin kierrettävä, ja separaattori, siinä\nkaksi koneellisen toiminnan \"esitaistelijaa\". Viimeksimainittu oli\nvarakkaiden kone, heidän taloutensa se vähitellen valloitti ja siirsi\ntunnelmalliset puiset maitopytyt pois käytännöstä. Se oli risukarhin\naikaa, maanviljelyskoneista ei vielä tiedetty mitään. Mutta ei\nhalveksita risukarhia, liikkuu se vielä tänä aikanakin monen pikku\neläjän pelloilla.\n\nHenkisesti pimeä oli pitäjämme. Kiertokoulu oli ainoa valistuksen\nahjo, eikä siitä suinkaan monta kipinää singonnut. Taikuus ei ollut\nloppunut aikaisemmin mainitun Aitto-ukon kuritushuonetuomioon, vaan\nharjoitettiin sitä vielä pitkän aikaa, jopa vuosisadan vaihteen ylikin,\nvaikka myöhempänä aikana luonnollisesti yhä harvemmin. Äitiäni, entistä\nsairaanhoitajatarta, haettiin usein sairaiden luokse, kun pitäjässä\nei ollut lääkäriä. Kerrankin hänet kiireellä vietiin erääseen taloon,\njonka aikamiespoika oli lyönyt kirveellä jalkateräänsä. Verta tuli\ntietysti kuin teurastettavan härän kurkusta, eikä vain verenseisottaja,\njoka aluksi oli noudettu loitsujansa lukemaan, kyennyt vuotoa\ntyrehdyttämään. Äiti ehti vielä sentään hyvään aikaan, sitoi jalan ja\nkehoitti viemään potilaan heti lääninsairaalaan. Jalkahan siitä vielä\nkostui.\n\nSeurakunnallisen toimen päämiehenä oli rovasti ja ritari Aejemelaeus,\nruotsinkielinen paimen, joka ei kai koettanutkaan lähestyä lampaitaan.\nKarhula oli ns. keisarin pitäjä, johon kirkkoherra määrättiin\nseurakunnan tahdosta välittämättä, ja niin oli tämäkin hyväluontoinen,\nmutta kansaa ymmärtämätön mies joutunut supisuomalaiseen seurakuntaan.\nKappalainen Martti-pappi, Snellman, oli kansanmies ja kansan\nsuosiossakin. Hänellä oli hyvin komea ja kaunis rouva, silloin\nvielä muodissa olevaa Emile Zolan Nana-tyyppiä. Tämän pariskunnan\nkotona talonpoikakin tunsi viihtyvänsä, mutta hän muutti pian pois\nseurakunnasta, ja hänen tilalleen tuli myös kotikielenään ruotsia\npuhuva kappalainen, jolla tuskin lienee ollut kosketusta varsinaiseen\nkansaan.\n\nOli pitäjässä sentään joku valistunut talonpoikakin. Sellainen oli\nKasper Huttunen Muuraismäen seitsenpäisestä velisarjasta. Monien kunnan\ntoimiensa ohella hän omatoimisuudellaan hankki itselleen lukeneisuutta\nja monipuolista tietoa. Hänellä oli melko vetreä kynä, jonka tuotteita\nnäkyi kuopiolaisessa lehdessä. Kirjahyllyllä oli Päivärintaa, Ahoa ja\nyleensä siihen aikaan saatavissa olevaa kirjallisuutta. Kenties juuri\nPäivärinta, kansankirjailijoistamme kansanomaisin, oli innoittanut\nKasperiakin kirjoittamaan romaania. Usein hän siitä kuului haastelevan\nmm. isäni kanssa, mutta milloinkaan siitä ei tullut sen valmiimpaa.\nHän eli kahdeksankymmenen vuoden vanhaksi, mutta romaani vain jäi\nvalmistumatta. Muuten sanotaan hänen olleen ankara työmies. Kun hän\njohonkin puuhaan ryhtyi, ei häntä hevillä saanut siitä erkanemaan,\ntuskin edes syömään. Hän oli valistunut talonpoika, joka ei joutunut\nymmälle, liikkuipa keskustelu millä alalla hyvänsä.\n\nMyöskin Juho Snellman, Ilopuron Jussi, aloitti yhteiskunnallisen\ntoimintansa minun ahtaan maailmani aikoina. Hänen isänsäkin lienee\ntoiminut jo kunnan asioissa, ja poika jatkoi nuoresta pitäen samaa\nuraa. Hän ehti kuitenkin isäänsä pitemmälle ollen pitkät ajat\neduskunnan jäsenenä ja monissa yleisissä luottamustoimissa.\n\nKasper Huttusen veli Matti siirtyi kotitalostaan jo nuorena\nliikemieheksi ja perusti Karttulan kirkolle kaupan. Hän ei ollut\nlainkaan sen ajan rasvanahkainen kauppasaksa, vaan jo luonteeltaan\ntäysin herrasmies, hieno, avulias, miellyttävä ja harvinainen\nkirjallisuuden ystävä. Hän vetäytyi mielellään kirjojensa pariin eikä\nharrastanut yleisiä asioita. Passiivisen vastarinnan miehenä hänet\nkuitenkin myöhemmin tunnettiin, kuten edellämainitutkin. Hänellä oli\nhyvä sydän, mutta sellainen on useinkin heikko kestämään maailman\nmyrskyjä» Hän kuoli sydäntautiin verraten nuorena.\n\nPitäjämme ensimmäinen kunnanlääkäri oli G.V. Levander. Hän tuli siinä\nedellisen vuosisadan viimeisen kymmenen ehkä kolmantena vuotena. Hän\noli etevä lääkäri, mutta piti paljon metsästyksestä ja kalastuksesta,\njoten hän ei aina ollut säännöllisesti tavattavissa. Hänen puolisonaan\noli Anni Canth, kuuluisan Minnan tytär. Kerrotaan Minna Canthin\nsanoneen, että hänen lapsistaan vain Anni oli perinyt kirjallisia\ntaipumuksia. Hän lienee kirjoittanut jonkin novellin, mutta varsinkin\nnäytelmien kääntämistä Suomalaista Teatteria varten hän avioliittonsa\nalkuvuosina harjoitti. Kumpainenkin aviopuoliso olivat hienoja,\nrakastettavia kodin ihmisiä. Kun äitini, joka itsekin oli harras\nlukuihminen, muutama vuosi ennen vuosisadan vaihdetta, kun me jo olimme\nmuuttaneet kirkolle, perusti kirjakaupan, olivat tohtori Levander ja\nkauppias Matti Huttunen kirjallisuuden suurostajia. Varsinainen kansa\nkyseli enimmäkseen virsikirjaa ja katkismusta, jotkut mahdollisesti\nsaarnakirjoja, mutta aniharva pysähtyi kauno- ja tietokirjallisuutta\nedustavan pöydän ääreen, paitsi sitten myöhemmin, kun pitäjään\nperustettiin useampia kansakouluja, jolloin kansakoulunopettajat\nostivat joskus jonkin \"maailmallisenkin\" kirjan.\n\nTässä aivan äskettäin joku mainitsi Karttulaa tunnetuksi\nkulttuuripitäjäksi. Kun tiedustelin syytä tähän ylistelyyn,\nsain kuulla, että Karttula ansaitsee tuon nimityksen Makkosten\nkulttuurisuvun perusteella. Aivan oikein. Välisalmea vastapäätä\nAla-Muuraisen toisella puolella on Savikoski, jonka äärellä oli ja\non vielä sahalaitos. Sen omistajana oli meidän pitäjään tullessamme\nMakkonen. Isä-Makkosesta minulla ei ole käsitystä, hän lienee jo\nkuollut verraten aikaisin, mutta hänen leskensä hoiti tavattomalla\ntarmolla maatilaansa ja ainakin aluksi myöskin sahaa. Hän koulutti koko\nsuuren lapsiparvensa, jonka tytöistä tuli tunnettujen kansalaisten\nvaimoja ja pojat joutuivat tärkeihin asemiin yhteiskunnassa.\nTodellakin: Karttulan Savikoskelta lähti Makkosten kulttuurisuku.\n\nJa olihan Karttulassa siihen aikaan kaksi tehdaslaitostakin: Sourun\nrautatehdas, joka valmisti vesistöstä nostetusta malmista takkirautaa,\nja Syvänniemen rullatehdas. Molemmat ovat jo aikoja sitten lopettaneet\ntoimintansa.\n\n\n\n\nMaailma avartaa\n\n\nSyksyllä, kuuden vuoden vanhana, minut lähetettiin kiertokouluun\nMuuraismäelle. Minä osasin silloin lukea kuin paras pastori ja\nkirjoittaa vähintään yhtä hyvin kuin se vanha kiertokoulunopettaja,\njoka meille tiedon aarteita jakeli. Kumma kyllä, koko tämä ensimmäinen\njulkinen opinahjoni on melkein täydellisesti murentunut muististani. Se\nei siis liene kyennyt antamaan minulle mitään erikoista. Ehkä siellä\nsentään opetettiin ynnälaskua, mutta sitäkin vain ylimalkaisesti, koska\naika meni jauhaessa kokonaan lukutaidottomien päähän aakkosia. Minusta,\nselvästä lukijasta, se oli ikävää ja joutavaakin.\n\nSitten talvella oli kinkerit, myöskin Muuraismäellä. Ne minä muistan\nparemmin, ehkä sen vuoksi, että niihin osallistui paljon väkeä, sekä\nvanhaa että nuorta. Kinkereitä on sanottu tukkajuhliksi ja ovathan\nne jolloinkin ja jossakin saattaneet sellaisia ollakin. Papit ovat\nehkä ottaneet kovapäisiä haivenista kiinni ja sanoneet: \"Ei tämä ole\nkipiäksi, vaan se on häpiäksi.\" Mutta ei Muuraismäen kinkereissä\ntukasta nujuutettu, ei sittenkään, vaikka kuulusteltavan lukutaito oli\njokseenkin olematon, puhumattakaan luetun ymmärtämisestä. Kyllä siellä\nmonen, melkein kaikkien, voisi sanoa, suussa Egypti muuttui Epkyytiksi\nja joku luki mammonan maamunaksi, ja mitä kaikkia ihmeellisyyksiä\nsiellä lienee esiintynytkään. Minä lasten puolella hankin täysiä\nristejä kirjaani, joka sitten kauan aikaa säilyi todistuksena pojan\nkristinopin taidosta.\n\nSeuraavana syksynä aloitti toimintansa kirkonkylässä pitäjän\nensimmäinen kansakoulu. Savikoskella, Makkosten valtakunnassa, oli\naikaisemmin yritellyt toimia kansakoulun tapainen laitos, mutta se ei\nkoskaan päässyt kehittymään edes täydelliseksi, koska se ei saanut\navustusta kunnalta eikä valtiolta, vaan jäi kokonaan yksityisen\nkannatuksen varaan. Kunnanmiehet tuumiskelivat, että onpa tuota tultu\ntoimeen ennenkin ilman mokomia hökötyksiä, mitäpä noita nytkään ruveta\nrustaamaan. Herroja ja laiskureita niissä sellaisissa vain tehdään,\neivät ne oppineet enää viitsi työtä raataa. Yksityinen ei jaksanut\npitää koulua yllä, ja se loppui. Sourun tehtaalla oli muutaman vuoden\ntoiminut koulu tehtaan kannattamana, mutta kirkonkylään perustettu oli\npitäjän ensimmäinen.\n\nEi sekään kansakoulu kivutta syntynyt. Kuntakokouksessa\nperustamisehdotus herätti kiivasta vastustusta juuri edellämainituilla\nsyillä. Mutta pitäjässä oli muutamia miehiä, jotka pitivät päänsä\nja lopulta saivat ajetuksi aatteensa läpi. Mutta kun sitten tämä\nensimmäinen koulu pääsi toimintaan, alkoi pitäjän eri kulmille syntyä\nkansakouluja nopeassa tahdissa. Heräsikö sitten kansan keskuudessa\nsellainen valistusvimma? Eikö mitä, vaan kilpailu. Toisten ähmällä\nsitä siihen aikaan kansaa valistettiin. Kirkonkylään, keskukseen, oli\npitkä matka. Sinne piti lähettää lapsensa oikein evään kanssa, hankkia\nkortteeri ja rahdata pyhäisin kotiin ja sieltä taas kouluun oikein\nhevosen kanssa. Kuka tässä nyt sellaiseen puuhaan! Ja kuitenkin teki\nmieli panna musikkansa kouluun, kun se ja sekin jo kuuluu panneen.\nEi siis muuta kuin perustaa koulu omaan kylään. Tulkoon tenavista\nsitten herroja tai narreja, mutta kouluun ne laitetaan siinä kuin\nnoiden toistenkin perilliset. Ja kun vielä köyhätkin, niin tottahan\nökytalolliset...\n\nMikäpä siinä, valistus kuin valistus.\n\nKansakouluun pääsyikä oli yhdeksän vuotta. Silloin näet ei ollut vielä\nalakansakouluja. Mutta ns. pientenlastenkoulua pidettiin ennen kuin\nvarsinainen koulu alkoi, kuten pidetään vielä nytkin supistetuissa\nkansakouluissa. Sellaiseen minutkin pantiin seitsemän vuotta\ntäyttäneenä, ja niin minä käydä punnersin alkusyksyn neljän kilometrin\nmatkan joka päivä edestakaisin.\n\nKun varsinainen koulu aloitti toimintansa, lupasi opettaja, joka\noli mieltynyt tietoihini, ottaa minutkin mukaan, jollei tule yli\nviidenkymmenen oppilaan ja jos tarkastaja hyväksyy. Tuli vain\nseitsemänkolmatta opinjanoista.. Tarkastajakin saapui pian, pani\nkätensä päälaelleni ja kysyi, jaksanko seurata opetusta. Minä vastasin\nkomeasti: \"Jo toki!\" Siihen tarkastaja: \"Ole sitten koulussa.\" Ja\nopinsauna oli avannut ovensa.\n\nOli siinä kummallinen kerho nuoria kansalaisia opintielle lähtemässä.\nOli 14—16 vuoden ikäisiä tyttöjä, tyhmiä neitseitä, jotka tulivat\ntäyttämään lamppunsa öljyllä. Heidän joukossaan oli kai vanhin\nTuhkalan Iida, aivan koulun lähinaapurista, talon tytär, pitkä ja\nsolakka, ei kuitenkaan mikään funkkityttö, kauniskasvoinen. Hän oli\naivan kuin luokkahuoneen seinän kuva: Istu näin. Minä taas olin ihan\nsaman näköinen kuin poika, jonka alla oli kirjoitus: Älä istu näin.\nSe huomattiin hyvin pian ja siitä tuli paljon huomautuksia. Tämä\nIida ja moni muu luopuivat kohta koulusta, mutta toiset kävivät sen\nläpi ja saivat päästötodistuksen suunnilleen aikaihmisinä. Poikia\noli samanikäisiä, heidän ylähuulessaan jo vihotti parranhaiventa.\nKomeita uroita, joita ei kaikkia olisi kotoa mielellään laskettukaan\nlorvailemaan, mutta oma halu piti kouluun, ja sinne he tulivat.\nOli meidän joukossamme sentään alle kymmenvuotiaitakin, joku ihan\nrajaiässäkin, ja sitten minä pikkuinen tiitiäinen, jonka hartioita\npainoi seitsemän ajastaikaa.\n\nJo aivan ensimmäisenä kuukautena opettaja erotteli muutamia vanhimpia\nja tiedoissa väkevimpiä toiselle osastolle. Minä en ymmärtänyt siitä\ntoimenpiteestä muuta, kuin että se oli jonkinlainen korotus, ja hyvin\nnurrumielellä minä sinä päivänä taivalsin kotiin. Äiti sai kuulla\nvalituksen, että minä olen yhtä hyvä lukija kuin nekin ylennetyt,\nmiksi ei siis minua määrätty toiselle osastolle. Äiti sanoi, että sinä\nolet liian nuori ja pääsit armosta koko kouluun, joten ei ole mitään\nvalittamista. No, täytyihän minun tyytyä, mutta karvastelevin mielin\nsen tein.\n\nMinun \"sosiaalinen silmäni\" alkoi nopeasti tehdä havaintoja\noppitoverieni keskuudessa. Siinä häämötti jo luokkarajoja. Ns.\nparempien ihmisten lapsia ei tainnut olla muuta kuin rovastin minua\nparisen vuotta vanhempi poika. Mutta vauraiden talollisten paksuun\nkotikutoiseen sarkaan puettuja poikia sitävastoin oli enemmänkin. He\nolivat aina ehyissä tamineissa, asultaan hyvin toistensa näköisiä.\nMökkiläisten pojat olivat siistejä ja puhtaita hekin, mutta asusteet\nkirjavia ja niissä vilahteli paikkoja. Muistini mukaan köyhät pojat\nolivat säyseämpiä ja hiljaisempia kuin varakkaat. Välitunneilla ei\nheitä nähty teiskaamassa etunenässä, vaan useimmiten he katselivat\nsyrjästä toisten iloa. Siinä kai ilmeni jotakin alemmuuskompleksia.\n\nRikkaus ja köyhyys erottuivat myöskin selvästi kansakoululaisten\neväistä. Köyhät lapset vetäytyivät sivuun, kun rikkaiden vekarat\nvetelivät vakkasesta paksulti voita leivälle, vuolaisivatpa sille usein\nvielä muutakin höystöä ja joivat vahvaa maitoa päälle. Minä ystävystyin\nnopeasti erään kirkonkylän laitapuolella, koulutieni varrella asustavan\npienoisen mökin pojan kanssa ja koetin vointini mukaan avustaa hänen\nruokavaliotaan, jonka olin havainnut kehnoksi.\n\nYhteiskunnallisen \"kokemukseni\" lisääntyessä mieltäni pahoitti, että\nminua pidettiin parempien ihmisten lapsena. Enhän minä oikeastaan\nsitä ollut, vaikka meillä voitiin kohtalaisen hyvin. Mutta olihan\nisäni silta- ja jahtivouti ja myöhemmin poliisikonstaapeli, ja meidän\nperheemme, seurusteli nimismiehen, opettajan, lukkarin, jopa papinkin\nkanssa.\n\nKoulumatkani oli melkoisen pitkä, mutta seitsenvuotiaalle terveelle\nmaalaispojalle se ei merkinnyt mitään. Se oli käytävä yksin, sillä\nvasta parin vuoden kuluttua sain toverin. Syksyllä oli lähdettävä jo\npimeän aikana, mutta en minä osannut pelätä, vaikka kolmatta kilometriä\noli aivan talotonta taivalta. Sitten alkoi siihen aikaan vielä hyvin\nharvaan asuttu kirkonkylä, jonka aivan toisessa laidassa koulu toimi\nkaksi vuotta vuokrahuoneessa, Kissakuusi nimisen maalaistalon tuvassa.\nTalvella oli hyvä hiihtotaitoni tarpeen, se olikin niin kehittynyt,\nettä minä vajaan kahdeksanvuotiaana sain nuorempien sarjassa ensi\npalkinnon koulun toimeenpanemissa hiihtokilpailuissa. Kaikki\nkilpatoverini olivat minua 2—3 vuotta vanhempia, mutta minä poika\nponnistelin itseni ehkä noin puolenkolmatta kilometrin taipaleelta\nmaaliin ainakin sata metriä toisten edellä. Opettaja oli isälle jo\nennen kilpailua kehaissut, että kyllä poikasi ensimmäisen palkinnon\nvetää. Mitään Ritolaa tai Aitamurtoa minusta ei sentään tullut.\nLyseossa hiihdin kai yhden ainoan kerran kilpaa verraten huonolla\nmenestyksellä, ja sitten enää vain hät’hätää kotitarpeiksi. Potkuriakin\nminä joskus talvikelillä käytin. Silloin potkukelkassa oli vielä\npuujalakset, kiskolla raudoitetut. Luisto ei ollut niin hyvä kuin\nnykyisillä rautajalaksilla varustetuilla potkureilla, mutta matkaa\nsellaisellakin vanhan ajan vehkeellä tehtiin.\n\nJuuri kirkonkylän laitaan päästessä oli pitkä Kaipialan sola, jota\nkahden puolen reunustivat pisteaidat. Sen toisinaan tuiskutti niin\numpeen, ettei siitä minun voimillani lävitse päässyt. Silloin oli\nkoulusta tulomatkalla yövyttävä edellämainitun ystäväni kotiluokkiin,\nkoska toiselta suunnalta ei päässyt hevosellakaan solan läpi hakemaan.\nMökissä oli vain pienoinen tupa ja siinä riittävästi asukkaita, mutta\nsopu sijaa antaa, ja jossakin välissä minäkin sovin makaamaan yöni.\nMonesti tällaista ei sattunut, mutta ne harvat kerrat, jotka Koskisen\nmökissä nukuin, tunsin itseni onnelliseksi, paljon onnellisemmaksi\nkuin oman kotini salissa, tilavassa huoneessa, johon siihen aikaan\nmakuusijani oli järjestetty.\n\nKansakoulussa ennätti minulla olla kolmekin opettajaa. Ensimmäinen,\nRäsänen nimeltään, toimi kaksi vuotta. Minulle on jäänyt hänestä\nverraten vähäinen muisto. Tiukka ja vaativa mies hän kai oli, ja\nmuistissani on säilynyt hänen käsittelynsä seurauksena jonkun pojan\npörröstä irtaantunut vaalea hiustukko. Kuritusta me kai ansaitsimmekin,\nsillä opintie oli siihen aikaan jotakin uutta ja ennenkokematonta.\nEivätkä suinkaan kaikki meistä olleet Jumalan parhaita lapsia. Mutta\nhyvä ja herkkä Räsänen oli myöskin, hän vain tulistui helposti. Hän\nsiirtyi opettajaksi Tampereelle, muutti nimensä Railoksi, ja luopui\nuraltaan saaden jonkinlaisen eläkkeen. Myöhemmin hän toimi Tampereen\nja Viipurin poliisilaitoksissa ja kirjoitti salanimellä parisen\nnuorisoromaania.\n\nPaljon paremmin on muistissani säilynyt toinen opettajani Leander\nBackman. Hän oli onnistunut esimerkki siitä, miten ihminen saattaa\njoutua väärälle uralle. Hän kasvatti meitä niin etevästi, että sai koko\nkoulun, pojat ainakin, vastaansa. Ymmärtääkseni hän oli ilkeä ja piti\njokaista oppilasta ilmettynä vihamiehenään. Minäkin, siihen aikaan\nkiltti poika, riivauduin tuohon oppositioon. Kerran me, suuri joukko\npoikia, saimme jälki-istuntoa. Opettaja jätti meidät lukon taakse\nlähtien itse kävelemään. Me karkasimme ikkunasta. Seuraavana päivänä\njälki-istunto jatkui, minä vain pääsin pois, sillä isäni, joka päivällä\noli käynyt opettajan luona jollakin asialla, oli luvannut antaa minulle\nselkään, kuten opettaja koko koulun edessä ilmoitti.\n\nKoko kotimatkan minä kuljin mustin miettein. Jos minulle annetaan\nselkään, tapahtuu ilmeinen vääryys, sillä minä en ollut tehnyt mitään\npahaa. Oli tapahtunut jotakin, mihin joku oli syyllinen, mutta hän\nei ollut tunnustanut, eivätkä toisetkaan olleet ilmiantaneet, joten\noli määrätty summittainen jälki-istunto. Onneksi isä ei ryhtynyt heti\nkurittamaan — hän oli siinä suhteessa paljon hitaampi kuin äiti — vaan\nsalli minun selittää. Selitykseni tyydytti häntä siinä määrin, että\nkurittaminen jäi. Hän murahti jotakin, että taitaa siinä opettajassakin\nolla vikaa, olen kuullut muualtakin sellaista.\n\nOpettaja Backman lienee huomannut itsekin vaikeutensa\nkansakoulunopettajana, ainakin Savon jääräpäiden keskuudessa, ja\nkaipa sen älysi silloinen johtokuntakin, joten kummaltakaan puolen ei\ntunnettu kaipausta, kun hän vuoden kuluttua erosi toimestaan.\n\nBackman-kausi oli jo toimittu omassa huoneistossa. Se tuntui suorastaan\nkuninkaan linnalta Kissakuusen tupaan verrattuna. Lisäksi siinä ei\nollut muita kuin opettaja ja oppilaat, joten tunnelma pysyi aivan\ntoisena kuin vieraiden ja koulua kohtaan vielä vihamielisten ihmisten\njaloissa. Kissakuuselaiset olivat körttiläisiä eivätkä katselleet\n\"maallista\" koulua suopein silmin, vaikka olivatkin tupansa sille\nvuokranneet, samoin kuin pihanpäärakennuksensa opettajan asunnoksi.\nMutta raha oli poikaa, eikä sitä siihen aikaan saanut helpolla. Markka\ntuli vaikeasti ja lähti soikeana tarkkojen ihmisten näpeistä.\n\nSuurella kunnioituksella muistan viimeisen kansakouluvuoden opettajaani\nEljas Saastamoista. Hän on savolainen, Keiteleen naapuripitäjästä,\nja tuntee heimolaisensa. Hän suoritti koko elämäntyönsä Karttulan\nkirkonkylän kansakoulussa. Samoin hänen puolisonsa opettajatar\nSohvi Saastamoinen. Molemmat elävät vielä eläkkeennauttijoina\narvossapidettyinä niiden ihmisten keskuudessa, joille he ovat opetusta\nantaneet. Nuoren koulupojan mieleen on jäänyt vaikutelma, että koulutyö\nvasta Eljas Saastamoisen astuttua virkaansa sai oikean ryhdin ja elävän\nsisällön. Hän osasi herättää harrastuksen, joka edellisenä kouluvuotena\noli lamaantunut. Hän kykeni opettamaan ja häneltä opittiin. Tuskinpa on\nliikaa sanoa, että hän ja hänen muutamaa vuotta myöhemmin, oppilasluvun\nkasvettua, toimeensa tullut puolisonsa ovat luoneet koululle perinteet.\n\nMinulla on jo kauan ollut sellainen käsitys, että opettajaksi täytyy\nsyntyä. Jokaiselle alalle vaaditaan tietty opiskelu ja kehitys,\nmutta opettajan ura enemmän kuin mikään muu vaatii erikoisia\nluonteenominaisuuksia.\n\nLähetessäni yhdettätoista ikävuottani me muutimme Välisalmesta\nkirkolle, jonne isä oli rakennuttanut kartanon. Sinne jäi lapsuus,\nalkoivat poikavuodet. Minä kaipasin kauan, aikaa tuota mäkeä, jolta\noli näköala yli Ala-Muuraisen kimmeltävän veden. Se oli länteen, ja\nlounaaseen kaartui rantaviiva somasti Aittoniemeen päin, ja luoteeseen\nolivat Linnanpellon pari mökkiä, pienellä kunnaalla nekin. Idässä taas\nMuuraismäki nousi mahtavana kuin vuori, ja aivan lähellä pohjoisen\npuolella virtaili Välisalmi rauhallisine häränsilmineen kesänsä,\ntalvensa. Usein siihen piti seisahtua, tuohon sillalle, ja katsella\npienten kalojen leikkiä matalassa vedessä, kuinka niiden näytti olevan\nvaikeata nousta vasten virtaa ja kuinka ne sitten aikansa yritettyään\nlähtivät taas myötävirtaan iloisina ja kisaillen.\n\nSinne jäi lapsuus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKansakoulun lopetettuani menin seuraavana syksynä Kuopion klassillisen\nlyseon pääsytutkintoon ja minut otettiin oppilaaksi.\n\nKuopio ei ollut minulle suinkaan outo, olinhan oleskellut siellä\nsukulaisteni luona välistä viikkokaupalla. Olin maleksinut päiväkaudet\nasemalla katselemassa junien \"vekslausta\" Se oli sen ajan poikasen\nsuuri ihme. Samoin laivaranta. Kotipuolessani en ensimmäisinä vuosinani\nollut nähnyt muuta kuin \"Linnun\", joka oli nimensä arvoinen siinä\nsuhteessa, että se kulki siivillä. Myöhemmin niille vesille ilmaantui\njokin potkurilla varustettu hinaaja, mutta meidän laivaliikenteemme\noli pientä Kuopioon verrattuna. Aamuisin purkautui laivoja kolmelta\nsuunnalta satamaan. Ne tulivat pienin väliajoin melkein samalla\ntunnilla. Enimmäkseen ne olivat valkeita, puhtaita kuin lokit, mutta\noli joukossa muunkin värisiä. Puolenpäivän jälkeen ne taas lähtivät\nniin ikään pienin väliajoin kolmelle suunnalleen, täynnänsä iloisesti\nrupattelevaa väkeä ja kaikenlaista tavaraa. Siinä oli maalaispoikaselle\nihmettä kerrakseen, ja sitä saattoi katsella väsymättä päivästä\ntoiseen. Joskus onnistui pujahtaa seisonta-aikana jonkin laivan\nkannelle, vieläpä kurkistaa avoimesta luukusta konehuoneeseenkin siellä\nseisovaa harvinaista laitetta.\n\nNämä vaellukset olin saanut suorittaa yksin, sillä minulla ei, vielä\nnoina vuosina ollut tuttavuuksia kaupungissa. Sopivassa iässä olevat\nserkkuni olivat tyttöjä, eikä heillä ollut innostusta tällaisiin\ntutkimuksiin. Ja miten lie ollut, etten koko siinä pihassa, missä\ntätini asui, ollut tavannut sopivaa poikatoveria. Ehkä heitä siinä oli,\nmutta he olivat jo tutustuneet noihin asioihin aikaisemmin. Kaupungilla\nliikkui poikajoukkioita, mutta heitä minä kartoin. Niistä jäi mieleeni\nvain Tatu Kolehmaisen leveä naama. En minä sitä silloin tietänyt Tatun\nnaamaksi, mutta myöhemmin nähdessäni asianomaisen kilparadalla totesin,\nettä tuon pojan olin nähnyt aikoinaan Kuopion kaduilla. Niin oli hän\nsäilyttänyt tyyppinsä pikku pojasta.\n\nLyseoon tultuani maailma avartui. Meitä oli silloin ensimmäisellä\nluokalla kaksiviidettä pojan nallikkaa. Joukossa lienee ollut joku\nluokalle jäänytkin, mutta etupäässä me olimme uusia, saattoipa se\nseurakunta olla vielä maalaisvoittoistakin. Kuopion ympärillä oli\nmonia isoja pitäjiä, joiden pojat lähetettiin juuri tähän kouluun.\nSuomalainen yhteiskoulu, joka myöhemmin tuli hyvin suosituksi,\nperustettiin kai muutamaa vuotta myöhemmin, ja silloin vielä toimiva\nRuotsalainen yhteiskoulu veti suojiinsa vain harvojen ruotsinkielisten\nperheiden perilliset. Opiskelun aivan alkupään kokemuksia oli muuten\ntappelunnujakka Ruotsalaisen yhteiskoulun poikien, \"kissojen\", kanssa.\nMyöhemmin välit muuttuivat aivan lojaaleiksi, ja kanssakäymistäkin\nsyntyi. Aluksi oli vain hoidettava aikaisempien vuosien perinteitä.\n\nOli tietysti vähän outoa opiskelun aloittaminen lyseossa, kun\njokaiselle tunnille ilmestyi uusi opettaja ja kun touhu muutenkin\noli laajempaa ja virallisempaa kuin kansakoulussa. Mutta kaikkeen\ntotutaan. Heti ensimmäisistä päivistä jäi mieleeni maisteri Johan\nMagnus Salenius, joka ensimmäisellä ja vielä eräillä seuraavillakin\nluokilla opetti maantiedettä ja historiaa. Toiset opettajat laativat\nitselleen taulukon istumajärjestyksen mukaan ja kesti verraten kauan,\nennen kuin he oppivat muistamaan kaikki nuo pojan naskalit nimeltä.\nEikä siinä suinkaan ollut mitään ihmettä, sillä minun muistini mukaan\nme olimme kaikki jokseenkin samannäköisiä. Senikäisissä ei vielä ole\nmitään erikoisen persoonallista ja jokseenkin kaikki maalaispojat\nolivat puettuja samanlaiseen \"kenttäharmaaseen\". Maisteri Salenius ei\ntehnyt mitään, taulukkoa. Kun oppilasluettelo ilmestyi seinälle, hän\notti sen, luki nimen käskien asianomaisen nousta seisomaan, katseli\npoikaa vähän aikaa ja siirtyi sitten seuraavaan. Siitä lähtien hän\nmuisti jokaisen nimen. Tässä on minun mielestäni edelleenkin jotakin\naivan harvinaista. Muuten hän oli tavattoman ankara ja otti luulot\npois heti alkuun. Hänelle täytyi osata ja osata hyvin. Olisi tietysti\nkelvannut omasanainenkin kerronta, mutta kun sillä iällä ei vielä ollut\nsellaista kykyä, oli varminta lukea läksyt ulkoa. Tietämätön oppilas\nsai helposti korvapuustin tai karttakepistä pehmeään paikkaansa navakan\nrapsauksen. Saattoi hän joskus painaa pojan nokkaa kirjaan kiinni\nja sanoa: \"Tuossahan se on, miksi et ole lukenut, sika.\" Jos sitten\nparansi tapansa ja osasi kunnollisesti, niin \"lyöty mies\" sai kympin.\n\nSalenius oli ollut opettajana jo kimnaasin aikoina, ja muutamien\nvuosien kuluttua hän erosikin runsaasti täysin palvelleena.\nKeskiluokilla hän opetti suomea, eikä hän sitten enää äystännyt\nlainkaan. Mutta vanhalta muistilta hänen tunneillaan istuttiin hiljaa.\nOpettaessaan hän aina seisoi ja tuli luokkaan täsmällisesti kuin kello.\nVaikka hän oli jo ikämies, en muista hänen koskaan sairastaneen. Hän\noli suora ja ryhdikäs, ja hänen ulkonäössään oli jotakin klassillista.\nHänen hymynsä, joka alaluokilla oli harvinainen, mutta viidennellä ja\nkuudennella sitä yleisempi nähtävyys, oli suorastaan \"homeerinen\".\nErittäin sympaattisen muiston hän jätti, eli kai vielä kolmattakymmentä\nvuotta eläkkeellä harrastellen historiallisia ja kielimurretutkimuksia,\njotka olivat olleet hänen mieliaiheitaan jo nuoresta pitäen. Koulun\nvuosikertomukseenkin tavallisesti liittyi hänen kirjoittamansa\ntutkielma.\n\nHyvin monissa poikaluonteissa koulu helposti herättää ilkikurisuutta\nja vallattomuuden halua. Se ei mahdollisesti ole pohjaltaan lainkaan\npahaa, vaan on pikemminkin terveyden ja jonkinlaisen yritteliäisyyden\nmerkki. Onhan vallattomistakin koulupojista usein tullut eteviä ja\nkunnollisia kansalaisia. Todelliset ilkimykset eivät menestykään\nkoulussa, vaan poistuvat jo koulun ensimmäisiltä luokilta. Myöskin\nopettajista johtuu, minkälainen kuri koulussa vallitsee.\n\nMaisteri Salenius sai jokaikisen pojan, pahimmankin viikarin, pysymään\njärjestyksessä. Siihen eivät kaikki opettajat kyenneet. Pedagogian\nkandidaatti Kristoffer Tawast, liika nimeltä Repo, minkä hän oli saanut\njo milloin liekään edellisten polvien aikana, opetti ruotsia. Hänellä\noli Jeppe-niminen koira, jota hän piti mukanaan koulussa. Tunnin aikana\nJeppe makaili kateederilla lainkaan säikkymättä, vaikka isäntänsä\npaukutti karttakeppiä pöytään ja ärjyi kuin markkinamies. Se oli hänen\nankaruuttaan ja opetustapaansa. Tätä julmaa meteliä ei kuitenkaan\nkukaan pelännyt. Karttakeppi siinä meni usein kappaleiksi, ja primus\nsai tehdä uuden, se oli hänen virkaansa kuuluva velvollisuus.\n\nTawastilla oli ominainen opetustapansa. Ei hän milloinkaan valmistanut\nläksyä eikä luetuttanut mitään kielioppia. Hänellä oli joitakin pieniä\nliikehommia, joihin hän lienee ollut kiinnostunut enemmänkin kuin\nkouluun. Monta polvea hän oli kuitenkin johdattanut ruotsin kielen\nsalaisuuksiin, sillä hän oli jo vanha mies ja kuolikin sitten jonkin\najan kuluttua. Ehtoja hän antoi runsaasti ja erään pojan uran hän\nyritti katkaista alkuunsa merkitsemällä hänen tietonsa ensimmäisen\nluokan kevättodistuksessa muistaakseni kakkosella. Luokalle jääminen\nsiitä seurasi, ja Tawast kai luuli, ettei poika enää jatka. Mutta poika\ntuli syksyllä takaisin kouluun, oppi ruotsin siinä kuin muutkin aineet,\nluki itsensä herraksi ja on nyt maanviljelysneuvos.\n\nMinun alaluokkia käydessäni oli rehtorina vanha Evert Winter eli\nUki. Hänen aineensa olivat latina ja kreikka, viimeksimainittu\nvalinta-aineena viidenneltä luokalta. Hän ei joutunut milloinkaan\nopettajakseni, sillä hän erosi minun yläluokille tultuani. Rehtorina\nhän sen sijaan sai tekemistä meidän vallattomien vekkulien kanssa\nerinäisiä kertoja. \"Vui, vui, teitä poikia\", hän sanoi, kun oli\nsattunut jokin kolttonen, jota ei saatu selvitetyksi. Hän uhkasi\nkarsserilla jokaista tai joka toista, pauhasi hetken ankarasti,\nmutta heltyi sitten, kyyneleitä välkähti silmiin, ja rankaiseminen\ntavallisesti jäi sikseen. Ainakin kerran kuukaudessa koko koulu marssi\noppituntien loputtua hänen asunnolleen pyytämään lupaa seuraavaksi\npäiväksi. Ylimmän luokan pojat tahi osa heistä meni sisään ja esitti\nkoko koulun toivomuksen. Kotonaan Uki oli herttainen ja hymyilevä\nenkä muista tapausta, että hän olisi kieltänyt. Hänen poikansa on\nkirjoittanut tästä \"kuopiolaisesta koulumiehestä\" kokonaisen teoksen.\n\nKaikkein heikoin kurinpitäjä oli laulunopettaja Elias Kahra. Hän oli\nollut mukana Suomalaisen Teatterin vaiheissa 1875 —80 esiintyen sen\nooppera- ja osittain puheosastollakin pienemmissä tehtävissä, kunnes\nKuopion tarkk'ampujapataljoonan tultua perustetuksi oli siirtynyt\nsen kapellimestariksi ja sitten lyseon laulunopettajaksi. Hänen\ntunneillaan mekastettiin niin, ettei opettajan ääntä ollut kuulua.\nTehtiin kaikenlaista ilkeyttä, mitä aina kunkin mieleen johtui.\nLauluhuoneen nurkassa oli luuranko opetustarkoituksia varten. Miksi\nsitä lienee säilytetty juuri siellä. Tämä Matti Haapoja, kuten sitä\nnimitettiin, ei koskaan pysynyt paikoillaan, vaan kuljetettiin ympäri\nhuonetta. Taisivat opettaa sitä istumaankin, mutta silloin siihen kai\ntuli luuvikoja ja se lopulta siirrettiin pois. Kahra muuten eli hyvin\nvanhaksi ja oli kauan Kuopion musiikkielämän keskushenkilönä. Vielä\ntuonnoisina vuosina hänet näki kadulla edelleen hyräilevänä, mutta jo\nvanhuuden kangistamana, entinen kuin sävelten siivin hypähtelevä käynti\noli poissa. Hyvin useana Kahran tuntina ilmestyi päiväkirjaan merkintä:\nSille ja sille \"yksi tunti arestia sopimattomasta käytöksestä\". Tämä\noli hänen antamansa ainainen rangaistus, joka kuitenkaan ei lopettanut\nvallattomuutta. Se loppui, tai ainakin väheni yläluokilla, kun oppilaat\nmiehistyivät.\n\nUrheiluinnostusta ei vielä minun lyseoaikani alussa ollut.\nVoimistelutunneilla pelattiin syksyisin ja keväisin kuningaspalloa,\nmyöhemmin myös käsipalloa. Syksyisin vähän luisteltiin ja talvella\nkäytiin hiihtämässä. Harjoitettiin siis vain ulkoilua. Kallaveden\njäällä näimme joitakuita senaikaisia hiihtäjäuroita kilpailemassa,\nja siitä innostuneina me järjestimme keskuudessamme jotkin\nhiihtokilpailut, mutta siihen silloinen urheilutoimintamme supistui.\nHyviä voimistelijoita meidän koulussamme sentään oli alun perin, ja\npuntteja nosteltiin voimistelusalissa.\n\nVasta siinä vuosisadan vaihteessa, kun Ilo Emil Schroeder tuli\nvoimistelun kollegaksi, hankittiin koulullekin urheiluvälineitä.\nMyöhemmin sitten oli jo Kuopiossa Suomen lyseoiden väliset\nurheilukilpailutkin, joissa urheilukuningas, tamperelainen Eino Pekkala\nerityisesti kunnostautui.\n\nKouluaikamme alkupäässä me lyseopojat, ainakin osa meistä,\nolimme aika lailla kiinnostuneita kaupunkimme suomalaisesta\ntarkk'ampujapataljoonasta, joka silloin vielä oli olemassa ja piti\nparaatejaan keisarillisina juhlapäivinä. Tunsimme kaikki upseerit\nnimeltä ja arvolta, ja kun heitä näyttäytyi kadulla, kuljimme heidän\nperässään nähdäksemme, miten oikea sotaherra käyttäytyy. Paraatin\naikana kapusimme kirkon kiviaidalle, kun toimitus tapahtui kirkon\nedessä, nähdäksemme ja kuullaksemme kaiken. Ja se vasta oli mies, jolla\noli mahdollisuus päästä käymään kasarmissa. \"Vänrikki Stoolin tarinain\"\nrunot olivat hyvin päässämme — ja paljon niitä on minun nupissani\nsäilynyt tähän saakka.\n\nSaimme me kokoon jonkin \"komppaniankin\", joka marssi pimeinä\nsyysiltoina Väinölänniemellä ja säikytteli sinne mahdollisesti\npesiytyneitä rakastavia pareja. Emme me ketään tahallisesti\npeloitelleet, sillä \"armeijamme\" oli varsin rauhallinen eikä kulkenut\ntaisteluaikeissa — marssi vain.\n\nKesälomien aikana me saman paikkakunnan koulupojat leikimme\nsotaherrasilla, todellakin herrasilla, sillä miehistöä meillä ei ollut,\nkoska käyttökelpoista väkeä oli liian vähän. Näissä leikeissä minä olin\nkomentaja, vallan eversti, mikä kai johtui siitä, että isäni oli ennen\npalvellut vanhempana aliupseerina, joten olin vähän kuin sotilassukua,\nja sitäpaitsi isäni kaapissa oli vielä aliupseerin käsikirja, josta\nminä ammensin kaikenlaista tarpeellista tietoa.\n\nMuutamien vuosien perästä tuo sotilaallisuus meistä haihtui, kun Suomen\nsotaväki lakkautettiin ja kaupunkiin tuli venäläistä väkeä. Sitä me\nemme katselleet suopein silmin, eikä se kelvannut meille esikuvaksi.\n\nMistähän muuten tuo pojissa eräänä ikäkautena ilmenevä sotilaallisuus\njohtuu? Me olimme lukeneet \"Vänrikki Stoolin tarinoita\" ja sen lisäksi\nmeillä oli oikein elävä suomalainen sotaväki silmäimme edessä. Mutta\nkerronpa ajankohdasta poiketen tapauksen, joka osoittaa, ettei mitään\ntuollaisia \"kiihottimia\" tarvita.\n\nOlin itse tuosta kerrotusta pikku hassuudesta päästyäni kehittynyt\ntäydelliseksi rauhanystäväksi ja koetin kasvattaa poikani\nsamanlaisiksi. Siksi en ostanut heille milloinkaan sotaisia\nleikkikaluja, eivätkä he kotona kuulleet sanaakaan sota-asioista.\nMaailmansotakaan ei ollut vielä alkanut, joten niin sanoakseni ilmassa\nei voinut olla sodan tuntua. Vanhempi poikani pääsi kolmivuotiaana\nensimmäisen kerran omin nokkinsa pihamaalle. Siellä marssi joukko\nvanhempia poikalapsia kepakot olalla kaavaillen nähtävästi\nsotilaallista rivistöä. Seurasin ikkunasta, miten poikani katseli\nvähän aikaa kummastellen tuota menoa, mutta haki sitten itselleen\nkepakon hänkin ja liittyi rivin päähän. Hän oli pienempi eikä oikein\npysynyt tahdissa, mutta jälkeen jääneenäkin taapersi kauempana kuin\nainakin sotamies. Myöhemmin sisälle tultuaan poika oli täynnänsä\nsotaista henkeä ja puheli niistä asioista kuin ennen opetettu. Minun\nkasvatukseni ei siis ollut merkinnyt mitään, pojasta oli tullut\n\"sotilas\" ensimmäisellä itsenäisellä ulkoilmamatkallaan.\n\nKaikki tuo oli siis hänellä veressä, atavismia.\n\nToisen pojan sotilaallisten avujen kehityksestä ei kenenkään\nsivullisen tarvinnut pitää huolta. Meillä oli jo asiantuntija omassa\nperheessä: vanhempi veli. Heidän vaatimuksestaan minun sitten täytyi\nostaa tinasotilasarmeijoita ja olla erotuomarina niiden välisissä\nharjoituksissa.\n\nNo, myöhemmin näille pojille tuli tosi eteen, mutta sehän on aivan eri\nasia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi seikkaa johdatti meidät koulupojat vuosisadan vaihteen tienoilla\npolitiikan tielle: helmikuun manifesti ja buurisota. Ehkä meistä\nalaluokkalaisista vain jotkut kallistivat korvansa silloin aikaihmisten\nkesken käydyille keskusteluille tai yrittivät sanomalehdistä seurata\najan merkkejä, mutta ainakin minä olin niitä, jotka politiikka silloin\ntempasi mukaansa.\n\nYmmärsimme, minkä iskun Suomi oli saanut, ja me ihailimme samaan\naikaan, buureja, pientä kansaa, jolta vapaus niin ikään tahdottiin\nriistää. Tietysti meidän politiikkamme oli varsin passiivista, emmehän\nme osanneet mitään tehdä, mutta seurasimme tapahtumia ja purimme\nhammasta.\n\nSaimme me muuten omassa nahassammekin tuntea venäläistyttämisen\nvaikutusta. Meidän klassilliseen kouluumme näet pantiin pakolliseksi\noppiaineeksi venäjän kieli jo ihan alaluokilta alkaen. Se oli ennen\nollut viidenneltä luokalta vaihtoehtoinen kreikan kanssa. Me — jotkut\nmeistä — ajattelimme sabotoida. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä\nvenäjän opettaja maisteri Juhana Pietari Tirkkonen oli niin etevä,\nettä hän pani pojat pakosta, aivan kuin huomaamatta oppimaan. Hän\nkäytti havainto-opetusta, hänellä oli jos minkälaisia tauluja, ja hän\nteki aineensa niin visuksi, että meidän päähämme juuttui venäläisiä\nsanoja, jotka pysyivät siellä ainaisesti. Tirkkonen tosin parin vuoden\nperästä muutti Viipuriin, ja sitten tuli sellaisia opettajia, jotka\neivät ehkä meidän taitoamme sanottavasti lisänneet. Sitäpaitsi olimme\nsitten jo lähes aikamiehiä, joten vastustuskykymme oli voimakkaampi.\nMiten ollakaan, kyllä me Helsingin yliopiston venäläisessä kirjastossa\nvenäjän kieltä tenttiessämme mahdoimme olla aika heikkoja, mutta\ntutkija, professori J.J. Mikkola, oli tietenkin tottunut siihen, että\nhänen eteensä tuli ylioppilaskokelaita, joiden päästötodistuksessa\nvenäjän numero oli vähän niinkuin \"teoreettinen\".\n\nLuullakseni olivat kaikki opettajamme myöntyväisyysmiehiä. Otto Julius\nKantele, latinan kielen lehtori, aina innostunut ja hyvä opettaja, oli\njo ikämies ja harras kristitty. Hän oli alun perin vanhasuomalainen\nja pysyi sellaisena. Uki Winterin jälkeen rehtoriksi tullut Karl Onni\nGerhard Hannikainen oli nuorsuomalaisen lehden päätoimittajanakin,\nmutta ristiriidan puhjettua venäläisen tsaarivallan kanssa hän\nkääntyi vanhasuomalaisuuteen. Hän oli historian tutkija eikä halunnut\nrikkoa välejä suuren Venäjän kanssa, koska oli sitä mieltä, että\npienet kansat voivat menestyä vain suurten kyljessä. Hänen kanssaan\nmeille tuli riitaakin. Hän oli eräänä kesänä — se tapahtuikin juuri\nsinä vuonna, jona Bobrikov sai diktaattorin valtuudet — poistanut\nkonventio kirjastosta eräitä teoksia, joita hän piti koulunuorisolle\nsopimattomina. Joukossa oli salaisesti ilmestyviä \"Vapaita sanoja\"\nyhteen sidottuina ja sellainenkin teos kuin Arvid Järnefeltin\n\"Matkaltani Venäjällä\". Minä jouduin konventin puolesta noita kirjoja\nperäämään, ja rehtori sanoi siirtäneensä ne koulun kirjastoon, koska\nne paremmin sopivat sinne. Sinne niitä kuitenkaan ei ollut tuotu,\nvakuutti koulun kirjastonhoitaja maisteri Salenius. Kun minä menin\ntästä seikasta huomauttamaan rehtorille ja moittimaan häntä siitä,\nettä konventin käsinkirjoitetusta \"Puijo\"-lehdestä oli revitty eräitä\nvaltiollisia asioita koskettelevia kirjoituksia, rikkuivat välimme\nlopullisesti. Minä erosin silloin koulusta.\n\nPalattuani seuraavana syksynä rehtori oli suuresti muuttunut. Bobrikov\nja Plehwe olivat murhatut, venäläinen komento hiukan höllentynyt ja\nrehtorikin joutunut toisiin ajatuksiin. Hän oli myöhemmin innokas\nitsenäisyysmies, oli kapinan aikana valkoisessa esikunnassa ja\nylennettiin reservikapteeniksi. Hänellä olikin hiukan sotilaallista\nkoulutusta, sillä hän oli nuoruudessaan palvellut reserviläisenä ja\ntullut joskus luokallekin piimähousuissaan ja sinisessä takissaan.\n\nValtuuksiensa nojalla Bobrikov karkotti maasta Pekka ja Kaarlo\nBrofeldtin, Juhani Ahon veljet. Karkotus tapahtui Kuopion läänin\nsilloisen kuvernöörin M.A. Berghin — kirjailijanimeltään Martti Wuori\n— nimenomaisesta esityksestä. Tämä ei näet katsonut voivansa vastata\nlääninsä järjestyksestä, jos nuo tunnetut perustuslailliset saisivat\nolla maassa.\n\nKaupungissa tiedettiin yleisesti karkotettujen lähtöhetki.\nHeitä saattamaan oli asemalle kerääntynyt sankka kansanjoukko.\nLähtemättömästi tuo hetki on painunut mieleeni. Vallinnut järkyttävä\nhiljaisuus vaikutti enemmän kuin puheet. Läsnäolleet järjestelmän\nedustajat, ainakin poliisit, varmaan tunsivat paatumuksestaan\nhuolimatta piston sydämessään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosi 1904 toi jonkinlaisen käänteen venäläistyttämispolitiikan\nvaiheissa. Suomalainen mies ampui Bobrikovin, ja\nministerivaltiosihteeri Plehwe sai surmansa venäläisen\nvallankumouksellisen kädestä. Näin kaatui kaksi\nvenäläistyttämispyrkimysten tukipylvästä ja maassa rupesi tuntumaan\nhelpommalta hengittää.\n\nOlin silloin jo kahdeksantoista vanha ja seurasin kiinteästi\nvaltiollisia tapahtumia. Muistan hyvin, kuinka mieliala Kuopion\nseudullakin virkosi ja alkoi syntyä suunnitelmia yhä näkyvämmistä\ntoimenpiteistä venäläismielistä virkavaltaa vastaan.\n\nSuurella innostuksella seurattiin Säätyjen kokoontumista joulukuussa\n1904. Sellaista ihmettä ei olisi tapahtunut Bobrikovin eläessä, eihän\nSäätyjä ollut kutsuttu koolle sitten, kun ne 1900 oli käsketty hajalle.\nNiiltä odotettiin vakavaa sanaa kansan raskaissa vaiheissa. Sellainen\ntulikin. Vuoden 1904 viimeisenä päivänä Säädyt hyväksyivät \"Anomuksen\ntoimenpiteistä laillisen järjestyksen palauttamisesta maahan\". Sillä ei\ntietenkään ollut mitään vaikutusta, mutta vapauttava sana oli kuitenkin\nsanottu, kansan toive täytetty.\n\nV. 1904 alkoi myös Venäjän—Japanin sota. Venäjän hallitus lähti\nsiihen ylimielisesti. Julkaistiin tukuttain Japania halventavia\npainotuotteita, ja Venäjän taantumukselliset sanomalehdet ilvehtivät,\nettä lakeillaan tsaarin armeija heittää japanilaiset nurin. Toisin\nkuitenkin kävi: raskas tappio seurasi toistaan, ja vallankumousliike\nalkoi nostaa uhkaavasti päätään Venäjällä. Kaikesta tästä iloittiin\nSuomessa vilpittömästi. Suusta suuhun kulkevassa osuvassa\npilkkalaulussa, joka yhä jatkui sitä mukaa kuin Venäjän vastoinkäymiset\nlisääntyivät, kuvailtiin koko sodan historia.\n\nSeuraava vuosi merkitsi maamme oikeustaistelun historiassa varsin\naktiivista kautta. Venäjän vallankumousliikkeen voimistuessa alkoivat\nsen mainingit tuntua meilläkin. Rauhallisessa Suomessa suoritettiin\nterroritekoja. Aikaisemmin oli Hämeen läänin kuvernööri Papkovia kohti\nheitetty pommi, tosin vaaraton. Salaneuvos Deutrichia kunnioitettiin\nsamanlaisella, myös epäonnistuneella, panoksella. Vaasassakin sattui\npommijuttu, jonka sanottiin olleen provosoidun. Järjestysvalta oli\nvähän sekaisin. Venäläisten poliisikomissaarien väitettiin olleen\nyllyttäjinä myös Helsingin katumellakoissa tammikuun 24— 25 päivinä.\n\nHuhtikuun 14. päivänä oli Helsingissä jättiläismielenosoitus\näänioikeusasian johdosta. Kansa alkoi liikehtiä. Se heräsi valvomaan\netujaan. Sosiaalidemokraattinen puolue oli ollut toiminnassa\nkuusi vuotta, sen perustaminenhan sattui kohtalokkaasti yksiin\nhelmikuun manifestin julkaisemisen kanssa. Ilmankos siitä tulikin\nvenäläistyttämistoimenpiteiden vankkumaton vastustaja.\n\nHelmikuussa oli murhattu prokuraattori Soisalon-Soininen. Tätä tekoa\neivät kaikki venäläistyttämispolitiikan vastustajatkaan hyväksyneet.\nSurmattu oli tosin ollut järjestelmän miehiä, vieläpä kaikkein\ntärkeimmällä paikalla, laillisen menon ylimpänä valvojana, mutta hän\noli kuitenkin suomalainen mies, joten häneen kohdistettu terroriteko\ntuntui monen mielestä oudolta. Ajan henki oli kuitenkin sellainen.\nSamalta vuodelta voitiin aikakirjoihin merkitä vielä kaksi \"Viipurin\npamausta\". Kuvernööri Mjasojedov säilyi, mutta santarmieversti\nKramarenko sai surmansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaittomia asevelvollisuuskutsuntoja pidettiin Kuopiossa samaan\ntapaan kuin muuallakin. Arvellaan, että Pohjois-Savossa niiden\nvastustus oli sitkeämpää kuin useimmissa muissa Suomen maakunnissa.\nMyöntymysmiehiä oli näet meidän seudullamme jokseenkin vähän, kun\ntaas perustuslaillinen väestö oli valpasta ja toimeliasta. Kuopion\nkaupungissa taas työväenliikkeelläkin oli vaikutusvaltaa.\n\nKuopion kutsuntapaikassa minäkin joidenkuiden koulutoverieni kanssa\nolin \"järjestystä valvomassa\", toisin sanoen estämässä halukkaita\nmenemästä kutsunta-huoneistoon. Useimmat epäröivät saatiin sanan\nvoimalla kääntymään takaisin, toisia kohtaan käytettiin, mikäli\npoliisin silmä vältti, lievää väkivaltaakin. Pääsi tietysti joku\npoliisin turvin sisällekin, joskin aniharva. Kutsunnassa käyneistä\nmuistan kuopiolaisen ylioppilaan Eero Haapalaisen. Hän oli vahvasti\npäissään ja marssi synkän näköisenä sisälle. Haapalaisen myöhemmät\nvaiheet ovat tunnetut: hänestä tuli sosialisti, Suomen Ammattijärjestön\npitkäaikainen puheenjohtaja, kansalaissodan eräässä vaiheessa\npunainen ylipäällikkö, joka kuitenkin hyvin nopeasti ryyppäsi\nvirkansa. Punaisten johtomiesten mukana hän joutui Pietariin ja sieltä\nPetroskoihin, jossa ainakin yhteen aikaan oli viinatehtaan tarkastajana.\n\nKuopion läänin kuvernööri M.A. Bergh, harvinaisen töykeä\nsatraappityyppi, osasi tehdä itsensä vihatuksi. Lieneekö kukaan toinen\nlaittomuusajan virkamies hallinnut niin itsevaltiaasti kuin hän. Kuka\nolisi voinut uskoa, että tuo sama mies oli lupsakasti savolaisen\nhuvinäytelmän \"Savon sydämessä\" ja eräiden muiden humorististen\npikku palojen tekijä. Tuntuu kuin hänessä olisi ollut kaksi eri\nhenkilöä: toinen suorastaan väkivaltainen laittomuusmies ja toinen\nveikeä humoristi. Hän demoralisoi alaisensa virkakunnan, harjoitti\nyhteistoimintaa santarmien kanssa, sekaantui törkeästi kuntien\nitsehallintoon ja sekoitti kaikin mahdollisin tavoin läänin oloja.\n\nKun läänin asukkaiden kärsivällisyys vähitellen joutui liian kovalle\nkoetukselle, päättivät Kuopion ja ympäristön perustuslaillisten\njohtomiehet kutsua koolle kansalaiskokouksen pohtimaan läänin\nasioita ja kuvernööri Berghin suhtautumista niihin. Ajan lyhyyden\nvuoksi kaukaisemmista kunnista ei ehditty saada edustajia, mutta\nkuitenkin niitä kokoontui toistasataa edustaen 17 kuntaa. Tämä\nkokous pidettiin huhtikuun 20. päivänä 1905 ja siinä hyväksyttiin\nkuvernöörille jätettävä adressi, jonka alle kaikessa kiireessä oli\nkoottu parituhatta nimeä. Seitsemäntoista edustajaa vei tämän adressin\npöytäkirjanotteineen kuvernöörille.\n\nAsiakirjassa esitettiin lyhyesti kuvernöörin turmiollinen toiminta,\njolla hän vastoin virkavalaansa ja velvollisuuttaan oli vaikuttanut\nlaillisen järjestyksen ja oikeudellisien olojen järkyttämiseen\nläänissä. Siinä sanottiin suoraan hänen menettäneen \"sen luottamuksen,\njonka puutteessa ei kukaan suomalainen virkamies voi toimia\nvahingoittamatta maataan, kansaansa ja itseään\".\n\nJa loppupontena sanottiin: \"Sen vuoksi omantuntonne ja velvollisuutenne\nSuomen kansalaisena mielestämme vaatii teitä vapaaehtoisesti virastanne\nluopumaan.\"\n\nKuvernööri ryhtyi väittelyyn lähetystön kanssa, joka luonnollisesti\npysyi asiakirjan kannalla esittäen vielä suullisesti lisäaineistoa.\nLopuksi Bergh juhlallisesti julisti, että hän on saanut valtuutensa\nkeisarilta eikä suostu eroamaan.\n\nLäänin asukkaiden mielipide oli kuitenkin saatettu kuvernöörin tietoon\nrohkeasti ja siekailematta ja verraten pian saatiin nähdä, että\nkeisarin valtakirja ei pätenyt kansan vaatimusta vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä olin päässyt politiikan makuun seurailemalla tuttujen\nperustuslaillisten avulla maakunnan asioita, salaistakin toimintaa, ja\nlukemalla ahkerasti sanomalehtiä. Vähitellen mielessäni oli kypsynyt\najatus antautua sanomalehtimieheksi. Toiselta puolen veri veti\nteatteriinkin — siitä tulee puhetta tuonnempana — enkä kaikistellen\ntietänyt, kumpi ala enemmän houkutteli. Olin saanut päivälehtiin\nrunoja ja kertomuksia, jotka tosin eivät sisältäneet politiikkaa,\nmutta olivat mielestäni jonkinlaista harjoitusta, jos ammatinvalintani\nkallistui sanomalehteen päin. Olinpa kerran saanut tekijäpalkkionkin\nsilloisesta \"Mikkeli\"-lehdestä, jota jaettiin lakkautetun \"Uuden Savon\"\ntilaajille. Siinä oli julkaistu useita runojani ja kertomuksiani ja\npyynnöstäni minulle lähetettiin niistä yhteensä mk 5:—. En ollut\ntyytyväinen palkkioon, mutta kun jälkeen päin satuin silmäämään noita\nseitsentoistavuotiaan kertomuksia, niin ihmettelin, minkä vuoksi ne oli\njulkaistu. Niiden kieli oli tosin sujuvaa, mutta mitään muuta niissä ei\noikeastaan ollutkaan.\n\nKaikessa tapauksessa minä päätin pyrkiä kesätoimittajaksi sanomalehteen\nja menin siinä tarkoituksessa toukokuun loppupuolella 1905 silloin\nKuopiossa ilmestyneen \"Otavan\" toimitukseen. Tämän perustuslaillisen\nlehden toimittajina oli kaksi veljestä Marjanen, molemmat nyt jo\nolevaisen rajan tuolla puolen. Jouduin esittämään asiani nuoremmalle\nheistä, lehden toimitussihteerille. \"Mitäs se nuori mies osaisi\nlehdessä tehdä?\" hän kysyi. — \"Kirjoittaa, eikös sellainen taito ole\nlehdessä tarpeen?\" — Toinen myönsi. Sitten hän pani minut pienelle\nkoetukselle: luki puhelimitse juuri saamansa pienen maaseutu-uutisen\nja käski minun kirjoittaa se ulkomuistista; Tein niin, koe katsottiin\nkelvolliseksi, sovittiin palkasta, joka tuli olemaan ensimmäiseltä\nkuukaudelta mk 70: —, ja minun käskettiin tulla töihin kesäkuun\nensimmäisenä päivänä.\n\nNopeasti se kävi ja nopeata oli jatkokin.\n\nNimittäin siinä suhteessa, että se varsin pikaisesti hävitti\nkaikki harhakuvitelmat. Minähän olin kuin hehkuvien hiilten päällä\nodottaessani kesäkuun ensimmäistä, jolloin pääsisin kuvittelemaani\npyhään paikkaan: sanomalehden toimitukseen. Herkkä mieli aavisteli\nsiinä jotakin hyvin kaunista ja runollista.\n\nToimitus oli juuri muuttanut uuteen huoneistoon, joka sijaitsi samalla\ntontilla kirjapainon kanssa. Toimitussihteeri Oskar Marjanen oli\nedellisenä päivänä lähtenyt lomalle, ja minä jouduin vereksenä miehenä\nhänen veljensä päätoimittaja Viktor Augustin oppiin. Meillä oli siinä\nkaksi huonetta, kummallakin omansa. Lehti ilmestyi kolme kertaa\nviikossa, sinä päivänä sattui olemaan lehtipäivä, joten ei ollut mitään\nerityistä kiirettä. Taittolista oli minun edessäni. Se oli aluksi aivan\ntyhjä, mutta pian päätoimittaja kronkkaisi siihen jotakin ja soitti\nasiapojan, joka vei käsikirjoituksen painoon. Hän selitti minulle\nlistan tarkoitusta, ja minä koetin painaa hänen sanansa mieleeni.\nSiihen aikaan ei vielä käytelty sellaisia julmia otsakkeita kuin nyt\nja jokainen uutinen merkittiin visusti omaan osastoonsa. Kirjoituksia\nei pätkitty niinkuin nykyisen sanomalehtitekniikan vallitessa, vaan ne\nsai lukea alusta loppuun haparoimatta niiden jatkoa lehdestä sieltä\nja täältä. Lehti olikin silloin siististi nelisivuinen ja se luettiin\nkannesta kanteen.\n\nOlihan niitä jo siihenkin aikaan sanomalehdillä kirjeenvaihtajia, mutta\neivät heidän tietonsa lehdille juuri tuoreina tulleet. Postinkulku\noli huono eikä kertojilla ollut käsitystä asian kiireellisyydestä.\nSitäpaitsi kirjeenvaihtajat mielellään havainnoivat vain paikkakuntansa\nyleistä elämää. Muistan siellä toimituksessa pidetyn jonkinlaista\npäiväkirjaa, johon liimailtiin lehdessä olleita ilmoituksia siltä\nvaralta, että sitten otetaan selvää niiden tiedoittamista kokouksista.\nPuhelinverkko oli harva ja pääsy monille paikkakunnille takuusten\ntakana, mutta jos jonkun kunnanpampun taloon oli puhelin, niin soittaa\nyritettiin. Ja heruihan niitä varsinkin kunnallisia uutisia sentään\nmuutenkin.\n\nNo niin, tulihan siinä jonkinlaista aineistoa minun ensimmäisenä\ntoimituspäivänäni, taisi tulla jokin puhelinsoittokin, ja sitten\ntuotiin \"puhvin\" luontoisia tietoja VPK:sta ja työväenyhdistyksestä.\nJotakin minä siinä näpertelin ja näytin työni hedelmät\npäätoimittajalle, joka sitten minun nähteni merkitsi ne taittolistaan\nyhä selitellen, minkä vuoksi tämä pannaan juuri tähän osastoon.\nOikovedoksiakin tuli hiljalleen, ja oiki neuvomisin minä sain päähäni\nkorrehtuurimerkit, vaikka virheet olivatkin aluksi vähällä luistaa ohi\nsilmien.\n\nIkävältä se ensimmäinen päivä tuntui, ei siihen mahtunut mitään\nrunollisuutta. Jokin runonpätkä taisi tulla maaseudulta — niitä\nlehdille siihenkin aikaan tarjottiin, koska Suomen kansa on runoilevaa\nkansaa — mutta saatuaan nähdä tuotteen päätoimittaja pisti sen\nvikkelästi paperikoriin. Ei seuraavakaan päivä mitään erikoista\ntarjonnut ennen kuin illalla. Silloin näet päätoimittaja kutsuttiin\njonnekin. Hän tuntui puhelimessa ensin estelevän, mutta kuului\nsitten suostuvan lähtemään vähäksi aikaa, viittasi taittolistaan ja\nkehoitti vain panemaan sinne kaiken, mikä näyttää lehteen sopivan.\nKylläpähän sitten myöhemmin katsotaan vaikka korrehtuurista, mitä\nsinne on kertynyt. Nimittäin sitten, kun hän palaa. Aineisto oli vain\nhuolellisesti tarkastettava ja korjattava. Minä olin vähän peloissani,\nmutta hän vakuutti, että ei tämä lehden tekeminen ole mitään ruudin\nkeksimistä.\n\nPäätoimittaja soitti myöhemmin, että hänellä olisi täällä muutakin\ntekemistä, eikä hän mielellään tulisi sinne lainkaan, jos sinä vain\ntoimeen tulet — ja tietysti sinä tulet, kyllä taittaja sitten hoitaa\nloput. Minä en silloin vielä tietänyt, mikä on taittaja, mutta\nounastelin, että se mahtaa olla joku kirjapainon virkamies. Minä\nlupasin koettaa parastani, mutta huomautin kumminkin, että tänne on\ntuotu isonpuoleinen nivaska venäjänkielisiä sähkösanomia, mitähän\nminä niille teen. \"Panet lehteen tärkeimmät, loput paperikoriin,\nsotasähkösanomat kuitenkin sisään.\" — \"Mutta ne pitäisi kääntää.\" —\n\"Sinä käännät.\"\n\nLehtemme sai venäjänkielisiä sähkösanomia Pietarin toimistolta, ja\npäätoimittaja oli venäjän kielen taitaja. Silloin oli vielä sota\nVenäjän ja Japanin välillä ja sotasanomat oli pantava lehteen.\nMinä rupesin kääntämään niitä kouluvenäjäni avulla ja jonkinlainen\nselvyyshän niistä tuli, kun sanakirjaa ahkerasti käyttelin, mutta\nvälistä oli sellaisia paikkoja, että täytyi ottaa mielikuvitus avuksi.\n\nLehtihän siitä syntyi. Mutta minä olin unohtanut erään tärkeän seikan:\npainoasiamiehen. Taikka oikeastaan minä en tiennytkään sellaisen herran\nolemassaolosta.\n\nKuopiolainen sensori, nimeltään Stenius, oli halvaantunut ukko, joka\njoskus oli hoitanut jotakin muuta virkaa, muistaakseni nimismiehen,\nmutta nyt vanhoilla päivillään joutunut tähän vähemmän miellyttävään\ntehtävään. Lohdutukseksi hän oli saanut kolleginsihteerin, vai\nolikohan kolleginasessorin arvon — molempi parempi, sillä kumpainenkin\ntitteli oli ihan alimmasta päästä. Hän oli heikkonäköinen ja kuuro.\nHänen toimintansa ei ollut aina ollut kaikkein ankarinta laatua. Hän\noli joskus päästänyt lehteen \"törkeän\" kirjoituksen ja saanut siitä\nmuistutuksen. Nyt hän koetti olla mahdollisimman tarkka ja pyyhki pois\nkaikki, mikä vähänkin haiskahti senaatin, kenraalikuvernöörin tai\nyleensä voimassaolevan järjestelmän arvostelulta. Mutta ukko saattoi\nhelposti takertua johonkin kokous- tai juhlaselostukseen ja vainuta\nsiinä sopimatonta julkaistavaksi. Niinpä minunkin ensimmäistä suurempaa\ntyötäni, jonkinlaista Pohjois-Savon maakuntajuhlien selostusta hän\nhuomattavasti typisteli. Se nyt oli sellainen lennokas juttu, johon oli\nkoetettu kätkeä mietteitä olevista oloista.\n\nMinä tuskastuin tästä kirjallisen työni hypistelemisestä siinä\nmäärin, että menin henkilökohtaisesti \"sedän\" puheille. Sensori\nsanoi näet kaikkia toimittajia sinuksi ja kehoitti heitä kutsumaan\nitseään sedäksi. Minä koetin osoittaa kirjoituksen viattomuuden ja\nepäpoliittisuuden, mutta setä oli taipumaton.\n\n\"Älä sinä, nuori mies, koeta vetää minua nenästä. Jos se onnistuisi,\nniin siitä seuraisi ikävyyksiä meille molemmille: sinut pantaisiin\nlinnaan tai vaikka karkotettaisiin ja minut erotettaisiin virasta. Ja\nhuonomman te vain saisitte tilalle, usko pois.\"\n\nMinä huomautin sensorille, että kiristävä ote oli höltynyt.\n\n\"Ei ole tullut sirkulääriä\" hän sanoi, ja selostus oli eräiltä\nkohdiltaan uusittava.\n\nMonta kertaa sitä ukkoa kuitenkin vedettiin nenästä aimo tavalla.\nJonkin pyyhityn jutun tilalle pistettiin viime tingassa toinen,\nvahvasti allegorinen, jota ukko, myöhäisenä hetkenä väsyneenä ollen ei\njaksanut ymmärtää. Vieläpä hän joskus kehaisikin, että kun tällaista\npanette lehteen, niin ei tule mitään ikävyyksiä.\n\nTavallisesti ladelma lähetettiin kirjapainosta suoraan sensuroitavaksi.\nPietarin toimiston uutisia ei tarvinnut lähettää, sillä ne katsottiin\nluotettaviksi ilman muuta. Ukko luki ne vasta seuraavana päivänä\nlehdestä.\n\nToisen työpäiväni jälkeisenä aamupäivänä päätoimittaja sanoi, että\nsinähän näytät olevankin valmis lehtimies. Kiitos oli ansaitsematon,\nmutta röyhisti nuoren miehen rintaa. Pian painoasiamies soitti\nja ihmetteli, kuinka lehteen oli tullut ihan hassuja uutisia. Ne\ntuntuisivat olevan Pietarin toimiston lähettämiä, mutta ei niissä ollut\nollut tavanmukaista merkkiä (PT). Johan minä nyt olisin muistanut\nniihin lykätä sellaisen merkin. Päätoimittaja mutisi jotakin,\nettä mitä lie se poika ajanut sinne... Minä olin luonnollisesti\nkäännösvaikeuksien esiintyessä laittanut vähän omaani sekaan ja on\nhuomattava, että minä kaikkien kunnon nuorukaisten tavoin toivoin\nVenäjän täydellistä tappiota, koska vihasin sortajaamme kaikesta\nsydämestäni, sielustani ja mielestäni.\n\nNo, sensoriukko oli pohjaltaan hyväluontoinen, ja hän lupasi unohtaa\nnämä omintakeiset sähkösanomat, jollei niistä hänen päämiehensä taholta\närähdetä. Ei liene ärähdetty, koskapa koko asiasta ei sen koommin\nkuulunut mitään.\n\nSillä tavalla alkoi minun sanomalehtimiesurani, jolla ajan oloon\nkertyi virkavuosia enemmältäkin. Ei siinä tarvittu korkeakouluja eikä\npaljon muutakaan. Ensimmäisenä kuukautenani sain selostaa yleisen\nraittiuskokouksen ja suuren maanviljelysnäyttelyn. Hyvin kai se kävi,\nkoska ei muistutuksia tullut. Pikemminkin vähän kuin kiitosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVenäjän—Japanin sota, joka päättyi kesällä 1905 Venäjän tappioon,\nnujersi joksikin aikaa tsaristisen taantumuksen voimat. Me suomalaiset\nsaamme kiittää Venäjän vallankumousliikettä siitä, että sortovallan\note täälläkin vähitellen hellitti ja että me marraskuun suurlakolla\nmainitun vuoden syksyllä saimme perustuslailliset oikeutemme takaisin\nja saman kansanliikkeen vaikutuksesta myöhemmin yksikamarisen\neduskuntamme.\n\nKuopiossakin valmistauduttiin suurlakkoon lokakuun viimeisenä päivänä.\nKaupungintalolle oli kutsuttu kansalaiskokous klo 8. Väkeä, eniten\ntyöväkeä, joka kokoontui monituhatlukuisena, tulvi kuitenkin niin\npaljon, ettei kaupungintalon juhlasaliin olisi sopinut siitä kuin\nmurto-osa. Sen vuoksi kokous siirrettiin kauppatorille kaupungintalon\nedustalle. Siinä päätettiin yksimielisesti aloittaa lakko, jonka\ntarkoituksena oli oleva laillisten olojen palauttaminen maahan. Samalla\nvalittiin monihenkinen lakkokomitea. Siinä olivat edustettuina työväki\nja perustuslailliset. Ns. suomettarelaisiakin kävi kokouksissa, joita\nsitten pidettiin joka päivä, mutta he eivät ottaneet osaa yleiseen\nmenoon.\n\nSamaan aikaan me kaupungin koululaiset pidimme kokouksen, jossa\npäätimme yhtyä lakkoon. Siinä kokouksessa minäkin tukevana poikana ja\nvankkana perustuslaillisena, sain \"viran\". Sitä toimittamaan menin\nseuraavana aamuna, jolloin jo kirkontornin kaikissa neljässä kulmassa\nliehuivat sinivalkoiset liput. Se oli tenhoava näky ja siitä syntyi\nruno, joka muistini mukaan alkoi näin:\n\n    Taas liehut lippuna kansani\n    niin vapaasti valkosini,\n    jo kaukaa rohkea roihuntas\n    se pistikin silmihini.\n\nSitten seurasi jotakin hyvin uljasta isänmaallista, mm. sanottiin\nnäiden värien johtaneen ennenkin suomalaisia \"taiston tiellä\". Se oli\nhistoriallisesti väärin, sillä eivät nämä värit olleet aikaisemmin\ntaistelleet, mutta kukapa siinä innostuksen vallassa nyt ehti\najattelemaan historiaa. Taidettiin se runo jossakin julkaistakin —\nhistoriasta välittämättä.\n\nNiin, se virka, jota toimittamaan minä olin menossa juuri silloin, kun\ntuo \"rohkea roihunta\" silmiini pisti, ei ollut varsin merkillinen.\nEräiden toisten yläluokkalaisten kanssa piti vain estää alaluokkalaiset\nmenemästä kouluun. Jotkut opettajat koettivat hätistellä pikku\npoikia kouluun, mutta me valitut vartiomiehet sanoimme, että on lupa\ntoistaiseksi, ja arimmat mammanpojat viskelimme lankkuaidan ylitse\nrännikadulle. Se toimeksianto hoidettiin loistavasti. Vähitellen sitten\nopettajatkin uskoivat, ettei nyt tule koulunpidosta mitään.\n\nVoi, kuinka kaukana tuntui nyt olevan se rauhallinen aika, jolloin\nKuopiossa oli vain neljä poliisia: Kekäläinen, Pykäläinen, Parviainen\nja Vainikainen ja heidän päällikkönään \"viskaal Voreljus\". Niilo\nForelius oli ainakin nuorempana ollut innokas teatterinharrastaja\nja puuhannut Kuopioon kesäteatterin, jota Suomalainen Teatteri\nvieraillessaan kesällä 1874 (ja myöhemminkin) Kuopiossa käytti.\nViskaali oli \"suurella uutteruudella ja nerolla\" muutellut entisen\nruotuväen maneesin teatterihuoneeksi. Tämä kaikin puolin mukava mies\n\"poliisilaitoksineen\" oli joutunut sivuun venäläistyttämistouhun\nyhteydessä, ja kaupunkiin oli perustettu täydellinen poliisilaitos. Kun\nse oli järjestelmälle uskollinen, ei sille suurlakon alettua enää voitu\nuskoa järjestyksen valvomista, vaan valittiin oma järjestysmiehistö.\n\nKyllä siinä on perää, että armeijoja voidaan polkea maasta. Meille\nKuopioonkin syntyi iso kansalliskaarti ihan käden käänteessä.\nSiinä seisoivat rinnakkain herrat ja työmiehet, koulupojat ja\nkauppa-apulaiset, ja harjoitukset aloitettiin ripeästi. Huomattavampaa\npuuhaa kaartilla ei ollut, mutta partioita lähetettiin kaupungille\nja turvattiin yleinen järjestys. Kaartin toimesta haettiin Kantalan\nasemalta resiinalla Kuopioon säilytettäväksi asemapäällikkö Ilo. Se\nmies oli ilkeä suustaan, ja vartiomiesten täytyi välistä uhkaamalla\nhillitä häntä. Oli meille ilmestynyt revolvereitakin sen verran, että\nvartioon lähtevät aina saivat paukun mukaansa. Tuo samainen Ilo muuten\nsäilyi rautatien virassa ja oli taas järjestelmän mies sitten, kun\ntaantumus uudestaan vahvistut. Hän kohosi Hyvinkään asemapäälliköksi ja\nampui itsensä vallankumouksen vaiheissa 1917.\n\nSuurlakon huomattavimmaksi mieheksi Kuopiossa kohosi työväentalon\nvahtimestari Antti Mäkelin. Työväenyhdistys oli vilkkaassa\ntoiminnassa jo ennen suurlakkoa, minäkin olin ollut sen talolla\njoskus näyttelemässä, mahdollisesti runoakin lausumassa. Työväestön\nosanotto suurlakkoon oli niin runsas, että se tietenkin oli\noikeutettu saamaan johdon käsiinsä. Antti Mäkelinillä oli kantava\nulkoilmapuhujan ääni, jota hän kajahutteli torille pystytetyltä lavalta\nhämäläismurteellaan. Hän se ilmoitti kaikki asiat ja toimi yleensä\njonkinlaisena kuuluttajana. \"Meitin soittokuntamme soittaa nyt Työväjen\nmarssin\", muistan Antin tiedoittaneen, ja taidettiin siinä soittaa\n\"Marseljeesikin\".\n\nKun sitten toista vuoden kuluttua tulivat ensimmäiset yksikamarisen\neduskunnan vaalit, oli Antti Mäkelin aivan kuin itseoikeutettu\nedustajaehdokkaaksi. Hän tulikin valituksi useamman kerran\nsosiaalidemokraattiseksi edustajaksi, kunnes sitten sattui\nkieltolakipuolueen miehelle sopimattomaan tilanteeseen ja joutui\n\"sairauden\" vuoksi eroamaan. Siihen hänen valtiollinen uransa loppui\nverraten aikaisin. Hän koetteli vielä onneaan kommunistinakin, mutta\nikämiehenä ei enää saavuttanut menestystä. Suurlakon historiaan hän\nkaikessa tapauksessa piirsi näkyvästi nimensä.\n\nKuvernööri M.A. Bergh, joka vielä keväällä oli röyhkeästi kieltäytynyt\neroamasta virastaan, joutui nyt ankaramman painostuksen alaiseksi.\nMarraskuun 2. päivänä oli tavanmukaisesti klo 12 pidettävään yleiseen\nkokoukseen saapunut noin 10 000 henkeä, hyvinkin puolet Kuopion\nsilloisista asukkaista. Kaupungilla oli tiedetty, että kuvernöörin\nasia tulee siinä kokouksessa käsiteltäväksi. Suuressa kansanjoukossa\nvallitsi enteellinen hiljaisuus. Keskuskomitea oli ennakolta laatinut\nkansalle esitettävät kysymykset:\n\n\"Tunnustaako kokous herra M.A. Berghin tämän läänin kuvernööriksi?\"\n\nAivan kuin yhdestä suusta jymähti vastaus: Ei!\n\n\"Hyväksyy kokous ehdotuksen, että herra Berghin tulee viiden tunnin\nkuluessa poistua kaupungista?\"\n\nYhtä jyrisevä vastaus: Hyväksyy!\n\n\"Hyväksyykö kokous ehdotuksen, että ellei herra Bergh viiden tunnin\nkuluessa poistu kaupungista, hänet vangitaan?\" Jälleen ponteva\nhyväksymishuuto.\n\n\"Vastaako kokous herra Berghin turvallisuudesta, jos hän suostuu\nehtoihimme?\"\n\nVakava, voimakas huuto: Vastaa!\n\nHerra Berghin kohtalo oli sinetöity. Yhdeksänmiehinen lähetystö lähti\nviemään kokouksen päätöstä kuvernöörille, ja valtava kansanjoukko\nseurasi mukana. Se täytti koko Piispanpuiston, jonka laidassa\nlääninhallitus ja kuvernöörin virka-asunto sijaitsevat. Siinä joukossa\noli vanhaa ja nuorta, mutta se tunsi tilanteen vakavuuden. Totisina ja\nhiljaisina odotettiin lähetystön käynnin tulosta.\n\nAikaa tuntui kuluvan kokonainen iäisyys, mutta yhä hiljaisena vartoili\nkansa.\n\nLähetystö oli joutunut kiistaan kuvernöörin kanssa, joka oli\nkieltäytynyt noudattamasta kansan tahtoa. Lähetystö kävi selostamassa\nkeskusteluja odottavalle kansanjoukolle. Vaadittiin vastausta viiden\nminuutin kuluessa. Kuvernööri silloin ilmestyi täydessä virkapuvussaan\nasuntonsa parvekkeelle yrittäen selittää kantaansa. Voimakkaat huudot\nkeskeyttivät hänet.\n\nVielä hän teki verukkeita ja ilmoitti voivansa puolustautua.\nKeskustelun aikana hän oli jollakin tekosyyllä käynyt moniaita kertoja\nsisähuoneissa. Hän lienee koettanut päästä puhelimitse yhteyteen\nvenäläisen sotaväen päällystön kanssa. Lakkokomitea oli kuitenkin\nasettanut vartijat puhelinkeskukseen, joten hänen puheluaan ei\nyhdistetty. Vartijat eivät kuitenkaan tulleet ottaneeksi selvää,\nminne hän pyrki, joten hänen yrityksensä jäi toteamatta. (Puolen\nkolmattakymmenen vuoden perästä Martti Wuori — hänet tunnettiin silloin\nenää vain kirjailijanimellään — jouduttuaan kanssani puheisiin näistä\nasioista kielsi aikoneensa turvautua venäläiseen sotaväkeen, mutta\nmyöhemmin kerrottava tapaus osoittaa, että niin tuskin oli laita.)\n\nHuomattuaan jääneensä yksin hän lupasi poistua määräajan kuluessa,\notti lakkokomitean matkustusluvan ja antoi siitä kuitin. Lakkokomitea\nlähetti hänen käytettäväkseen ajoneuvot, mutta hänen huomattiin\npoistuneen veneellä. Hän oli soudattanut itsensä Rauhalahden kartanoon.\nSuurlakon loputtua hän matkusti Helsinkiin ja jätti eronpyyntönsä.\nMyöhemmin hän sai vapaalta Suomelta neljänkymmenentuhannen markan\neläkkeen \"ansioistaan\".\n\nBergh ei kuitenkaan ollut vielä heittänyt kirvestään järveen. Hän\noli joutunut harhailemaan maaseudulla jokseenkin tukalissa oloissa,\nmajaillen mm. saunoissa, ja näiltä retkiltään hän oli jonkun miehen\nmukana lähettänyt kirjeen venäläisen sotaväen päällikölle kehoittaen\ntätä miehittämään lääninhallituksen. Näin ei kuitenkaan ehtinyt\ntapahtua, sotaväen päällikön aikaillessa lakko loppui.\n\nLakon jatkuessa työväen vaatimukset, etupäässä yleinen ja yhtäläinen\näänioikeus, alkoivat päästä yhä enemmän etualalle. Paikallisten\npuhujien lisäksi saapui lakon viime vaiheessa \"punainen sisar\" Sandra\nReinholdsson Helsingistä pitäen voimakkaan puheen työväen vaatimusten\npuolesta. Porvarillisetkin ymmärsivät työväen panoksen merkityksen\nlakon onnistumiseen, ja lakon lopettamistilaisuudessa tuomari C. Borg\nlausui:\n\n\"Työväki, joka meille voiton antoi, vaatii meiltä, perustuslailliset,\nettä me uhraamme tarmomme ja kaiken voimamme kehittääksemme tämän kuun\n4. päivänä annetun manifestin suomia oikeuksia siihen, että voimme\nhyvinkin pian tulevaisuudessa sanoa, että sosialidemokratian nyt\ntekemät vaatimukset ja meidän ohjelmamme ovat samat ja niiden päämäärät\ntoteutetut.\"\n\nNiin, vapausmanifesti oli saatu, lakko sujunut kaikin puolin\nrauhallisesti. Sen edellä oli ollut kuohuntaa, mutta nyt saavutettiin\nvoitto verettömästi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVapauden tuulet puhaltelivat nyt yli maan. Suurlakon jälkeen joulukuun\n1. päivänä ryhtyi uusi senaatti toimeensa. Virkakunta puhdistettiin\npahimmista järjestelmän miehistä. Mutta maassa liikkui levottomia\naineksia, ja uusi hallitus katsoi pian tarpeelliseksi lisätä\npoliisivoimaa. Helsingin kansalliskaartin eräästä osasta syntyi\npunakaarti. Pääkaupungin valtuusto muodosti valkokaartin poliisin\navuksi ja punakaartin vastavoimaksi.\n\nSeuraava vuosi toi mukanaan outoja yllätyksiä. Valko- ja punakaarti\niskivät yhteen Hakaniemessä. Se oli epäonnistuneen Viaporin kapinan\nseurauksia. Venäjän vallankumouksellisiin lukeutuvat lättiläiset\nTsokke-veljekset ryöstivät Venäjän valtiopankin Helsingin konttorin.\nPari kassanhoitajaa murhattiin virantoimituksessa ja heiltä ryöstettiin\nrahat.\n\nTuollaiset tapaukset sumensivat muutoin niin kirkasta valtiollista\ntaivasta.\n\nKesällä 1906 olin jälleen pari kuukautta kesäapulaisena \"Otavan\"\ntoimituksessa. Toimitustyö sujui jo kuin ennen tehneeltä, ja sinä\nkesänä tulikin uutisaineistoa runsaasti. Ennakkosensuuriakaan ei enää\nollut vastuksina. Minkä lehteen laittoi, se siinä pysyi. Muutenkin\noltiin sinä vuonna perustuslaillisessa lehdessä varsin vapaamielisiä.\nTyöväenyhdistyksen asioita seurattiin siinä kuin muitakin.\n\nMinun myötätuntoni olikin nyt kokonaan työväen puolella.\nYhteiskunnallinen ajatustapani oli voimistunut. Valtiolliset tapahtumat\nolivat kireän perustuslaillisen taistelun aikana vieneet huomioni,\nmutta nyt minä, jolla jo pienestä pitäen oli ollut yhteiskunnallista\nvaistoa, jopa ymmärrystäkin, liityin sosiaalidemokraattien riveihin\nkiinteästi. En oikeastaan ollut marraskuun-sosialisti, sillä jo\nvuosia aikaisemmin olin erään joululoman aikana kirjoittautunut\nkotipaikkakunnalleni perustettuun työväenyhdistykseen. Nyt vain liityin\nsuurempaan seuraan.\n\nKun sitten \"Savon Työmies\" perustettiin puheenaolevana vuonna,\nliityin läheisesti sen piiriin. Voimakkaita työväenhenkisiä runoja\nalkoi tulla satamalla, samalla kun venäläistä sortovaltaa ivailevat\nsatiirit vuorottelivat vallankumouksellisten säkeiden kanssa. Olin\nmahdollisimman jyrkkä, runoissa oli tulta ja verta ihan liikaakin, niin\nettä monta kertaa olen myöhemmin ihmetellyt, mikä noin oli kirjoittajan\nvihastuttanut tähän porvarilliseen yhteiskuntaan. Mutta eihän se ollut\nmuuta kuin nuoruutta, oikeata nuoruutta, jonka pitää olla jyrkkä.\nHelmikuussa 1907 ilmestyi runoyritekokoelmani \"Ikeen alta\", jonka\n\"Savon Työmiehen\" kirjapaino kustansi. Se meni kuin kuumille kiville\nvalistusjanoisen työväen keskuuteen. Aivan eri asia sitten on, missä\nmäärin se pystyi tuota janoa sammuttamaan. Kiittävän maininnan se\nsai myös jossakin porvarillisella vapaamielisellä taholla, ainakin\n\"Helsingin Sanomissa\".\n\n\"Savon Työmiehen\" päätoimittajaksi valittiin kansakoulunopettaja J.A.\nMustonen. Hän tuli jostakin Iisalmesta tai sen lähiseudulta. Hän oli\npitkätukkainen, palavasilmäinen, oikea alkuaikojen agitaattorityyppi,\nelämältään raitis ja nuhteeton. Hän kirjoitteli sen ajan tyyliin pitkiä\npakinoita ja artikkeleita. Jouduin paljon tekemisiin hänen kanssaan\nsekä toimituksessa että yksityiselämässä, koska satuin asumaankin hänen\nseinänaapurinaan.\n\nKuopiossa tapahtui Haapaniemen tehtaan kassanhoitajan ryöstö 1907.\nHäneltä vietiin työläisten palkkarahat. Juttu oli aluksi varsin sekava,\nkunnes se vähitellen rupesi keriytymään selväksi. Mainittu Mustonenkin\noli jollakin tavalla sekaantunut siihen, mutta hän livisti ajoissa\nAmerikkaan eikä hänestä sen perästä kuultu mitään.\n\nVasta jälkeenpäin minä muistin Mustosen kerran saunassa kysyneen\nminulta, tiesinkö, mikä oli SVJ. Luonnollisesti minä olin siitä aivan\ntietämätön. Hän mainitsi, että se on Suomen vallankumouksellinen\njärjestö ja että se pitää ampumaharjoituksiaan metsässä,\nolikohan Neulamäen rinteellä. Seuraavana sunnuntaina heillä oli\npistoliharjoitukset. Kun minä ihmettelin, mistä järjestö saa aseita,\nhän vain hymähti ja sanoi, että kyllä niitä aina saa. Sen enempää ei\nmilloinkaan ollut puhetta järjestöstä, ja tuokin keskustelu minulta\nunohtui. Selville kävi kuitenkin oikeudessa, että jonkinlainen järjestö\nteon tekijöiden takaa häämötti, mikään yksityisluontoinen rikos se ei\nollut.\n\nKevätpuolella 1907 minä jo auttelin \"Savon Työmiehen\" toimitusta\nkäytännöllisessä työssä. Varsinkin vaaliaikana apu oli tarpeen, sillä\nlehden toimitussihteeri kuopiolainen kirjansitoja P.J. Mömmö oli\neduskuntaehdokkaana ja kulki vaalimatkoilla. Hän tulikin valituksi\nensimmäiseen eduskuntaan ja mahdollisesti vielä seuraavaankin, mutta\nsairastaen keuhkotautia hän pian sortui manan majoille.\n\nMinä olin vakaasti päättänyt ryhtyä sanomalehtimieheksi ja niinpä\npalattuani Helsingistä ylioppilastutkintoa suorittamasta menin\nheti seuraavana päivänä \"Savon Työmiehen\" toimitussihteeriksi.\nToiminta-aikani loppui kuitenkin lyhyeen, sillä jo puolentoista\nkuukauden perästä erosin liittyäkseni Ida Aalbergin Unkarin-turneeseen.\n\nThalia sillä kertaa vielä voitti.\n\n\n\n\nParrasvalojen kahden puolen\n\n\nKosketusta välittävään taiteeseen on minulla ollut jokseenkin koko\nelämäni ajan — parrasvalojen kummallakin puolella.\n\nKahdeksatta käydessäni opettaja pani minut lausumaan pienoisen runon\nkansakoulun kuusijuhlassa. Äiti harjoitti minua huolellisesti. Runo\noli painettuna tarkastaja Haapasen silloin jo toimittamaan 15 pennin\nhintaiseen joululehteen \"Joulusanoma lapsille\" ja muistaakseni Haapasen\nkirjoittamakin. Muistan yhä vielä sen ensimmäisen jakeen:\n\n    Joulusiivoa pyydän sulta,\n    iankaikkinen puhtaus.\n    Kynttilöihini tuo'os tulta,\n    kaiken maailman valkeus.\n\nOpettaja nosti minut pöydälle ja runon loputtua takaisin, taputtaen\nystävällisesti poskelle. Menestys lienee ollut joltinenkin, sillä\njouduin kohta tehtävän suoritettuani tätiväen hyväiltäväksi. \"Pappi\npojastasi tulee\", sanoi pastori Snellmanin rouva äidilleni, ja siitä\ntuli jonkinlainen \"iskulause\", jonka sain kuulla silloin tällöin vielä\nlyseon alemmilla luokilla. Myöhemmin äiti siitä luopui ja vastasi\neukkojen uteluihin: pappiko pojastasi tulee, että tulkoonpa mikä\nhyvänsä, kunhan tulee kunnon mies. Pappi kaikessa tapauksessa oli\nsiihen aikaan maalaisten ihanne, eivät he juuri muuta herraa tunteneet\nja tunnustaneet. Nimismies ei nauttinut lähimainkaan samaa arvonantoa\nkuin pappi, ja lääkäri oli kansalle vieraampi ja kaukaisempi.\n\nSitten tätä suullista esiintymistä jatkui, ja viimeisellä osastolla\nollessani olin kansakoulun esilukijana, jonka tehtävänä oli mm.\nrukousten lukeminen. Pojalla kuului olleen raikas ääni ja selvä esitys.\n\nKansakoulussa ollessani sain myös ensimmäisen ja useamman vuoden\nmittaan ainoan maininnan sanomalehdessä. Isäni, joka maalaispoliisina\nkävi valvomassa järjestystä iltamissa, otti usein minut mukaansa.\nEräässä sellaisessa tilaisuudessa minä esiinnyin lausujana, äitini\nharjoittamana silloinkin, ja siitä mainittiin lehdessä, että\nkonstaapeli sen ja sen pieni, tuskin kymmenvuotias poika esitti parikin\nomaa sepittämäänsä runoa ja Vänrikki Stoolin tarinoista \"Munterin\".\nLyhyessä maininnassa oli vain kaksi virhettä: olin parahiksi\nsivuuttanut kymmenen vuotta ja runot olivat muistaakseni Eino Leinon;\nolin ne löytänyt jostakin joululehdestä.\n\nIltamia yhdeksänkymmenluvulla pidettiin, vaikka yhdistysten ja seurojen\ntaloja ei pitäjässämme ollut. Niitä toimeenpantiin maalaistalojen\nsuurissa tuvissa. Olin useammassakin sellaisessa tilaisuudessa,\nmutta en muista niissä esitetyn yhtään näytelmää. Vasta seuraavana\nvuosikymmenenä alkoi näytelmä esiintyä ohjelmassa, ja se esitettiin\nsiellä, missä seurataloja ei silloinkaan vielä ollut, pirttiin\nkyhätyltä lavalta. Hiiltä käytettiin naamioimiseen ja kuusennaavaa\nparraksi. Seuranäytteleminen oli kaupunkipaikoissa kukoistanut\njo paljon aikaisemminkin, mutta syvällä Savon sydämessä se pääsi\nvauhtiin vasta vuosisadan vaihteessa, huomattavammin sen ensimmäisellä\nkymmenluvulla.\n\nNäyttämön ihmeelliseen maailmaan tutustuin oikeassa teatterissa.\nSuomalainen Maaseututeatteri esiintyi silloin ensimmäistä\ntoimintavuottaan 1899—1900 ja tuli Kuopioon tammimarkkinoiksi, kuten\nsen tapana myöhemminkin oli. Koulukortteerini oli silloin tulevan\nkirjailijattaren Maria Haggrén-Jotunin vanhempien kotona. Näillä\noli oma talo Minna Canthin- ja Hämeenkatujen kulmassa. Isoisä oli\nollut peltiseppä ja samaa ammattia hoiteli isäkin, joka oli käynyt\nlyseota, mutta joutunut eroamaan jonkin kommelluksen vuoksi, kuten\nsanottiin, eikä ollut sitten enää pyrkinyt opintielle, vaan ryhtynyt\nisänsä ammattiin. Hän oli leikkisä ja valistushaluinen mies, joka\nluki tarkasti sanomalehdet ja tutustui, mikäli tilaisuutta oli,\nkirjallisuuteenkin. Hän se ensimmäisenä \"paljasti\" tyttärensä\nkirjalliset harrastuksetkin. Maria kirjoitteli jo silloin yhteiskoulun\nseitsemäsluokkalaisena johonkin Viipurin lehteen novelleja, mutta ei\nhiiskunut tästä puuhastaan kenellekään. Isä oli sattunut näkemään\nhänelle saapuneen palkkiolähetyksen, ja siitä Marian harrastukset\ntulivat tunnetuiksi perheen keskuudessa.\n\nMaria oli vilkas ja puheliaskin, vaikka hän sentään vetäytyi mielellään\nsaliin, jossa asusti. Mikäli muistan, kävi hänen luonaan joskus\nnaistovereita, mutta mitään vilkasta kanssakäymistä koulutoveriensa\nkanssa hänellä ei ollut. Lieneekö hän pitänyt minua kehittyneempänä\nkuin kanssani samanikäistä veljeään, vai mistä lienee johtunut, että\nhän usein otti minut mukaansa iltakävelylle. Hyvää vauhtia me silloin\npistelimme Väinölänniemen ympäri. Ja Maria Jotuni minut vei ensimmäisen\nkerran teatteriinkin. Hän oli minun, kolmetoistavuotiaan koulupojan,\nsilmissä täysi neiti, mutta eivät taitaneet hänenkään rahavaransa\nolla kovin runsaat, koskapa tyydyimme Kuopion vanhan teatteritalon\nsivulehteripaikkoihin, jotka maksoivat 75 penniä. Ne olivat nojatuoleja\nsikäli, että oli nojattava eteenpäin kaidetta vasten, minkä ohessa\nseisojia kasaantui selkään kokonainen lauma. Kun sali oli melkein\nneliskulmainen, oli näyttämölle katseltava pää suunnilleen suorassa\nkulmassa. Taidenautinto tuntui niskanikamissa vielä seuraavana\npäivänäkin. Mutta mitäpä siitä, ihana muisto oli jäljellä.\n\nEnsimmäinen näkemäni näytelmä oli \"Tuulispää\" (Froufrou). Tämä\nranskalainen teos lienee mennyt yli silloisen ymmärrykseni, koska\nen muista siitä muuta kuin hyvin kalpeasti muutamia henkilöitä,\nennen kaikkea Kosti Elon ja Hilda Pihlajamäen (silloisen Martinin),\nluultavasti myös Aino Haverisen. Joku heistä, kenties Aino Haverinen,\npyörtyi näyttämöllä — tietysti asianmukaisesti, jollei tämäkin muisto\nole harhaa. Niin vähäisen vaikutuksen kuin tämä näytelmä minuun\ntekikin, se sytytti kuitenkin teatterirakkauden, joka on kestänyt halki\nelämän. Jo tämän Maaseututeatterin ensimmäisen Kuopiossa käynnin aikana\nminun täytyi keinolla millä tahansa päästä jokaiseen näytäntöön. Siinä\nei valittu ohjelmaa, vaan mentiin katsomaan kaikkea ja niin monta\nkertaa kuin kutakin näytelmää esitettiin.\n\nPian sattuikin elämys: esitettiin \"Seitsemän veljestä\", todennäköisesti\nHemmo Kallion sovituksena, koskapa sitä jo vuotta aikaisemmin oli\nnäytelty Suomalaisessa Teatterissa, joten, se oli saatavissa. Maria\nJotuni lienee silloinkin ollut toverinani.\n\n\"Seitsemän veljeksen\" esitys velisarjoineen nousee yhä vieläkin\neteeni ilmielävänä, aika ei ole voinut sitä himmentää. Veljekset\nolivat: Juhani — Kaarlo Halonen; Tuomas — Aaro Itkonen; Aapo — Albert\nKerttula; Simeoni — Ville Laakkonen; Timo — Simo Osa; Lauri — Kosti\nElo; Eero — Iivari Paatero. Kanttoorina muistan Aapo Pihlajamäen, mutta\nnaisosat, joita ei ollutkaan kuin kaksi huomattavampaa, ovat haihtuneet\nmielestäni, kun taas Emil Kauppi Piki-Mikon vähäisessä tehtävässä on\njäänyt mieleen.\n\nMaaseututeatteri vieraili sitten Kuopiossa säännöllisesti joka\nvuosi, ja teatterihullu koulupoika joutui näkemään huomattavan\nmäärän erilaista ohjelmaa. Mainitut miesnäyttelijät, jotka etupäässä\nolivat Maaseututeatterin kannattavia voimia, ovat jääneet mieleen\nmonissa näyttämöhahmoissa. Heidän lisäkseen liittyi teatteriin\njonakin myöhempänä vuonna kuopiolainen Kaarlo Braxén, aikaisemmin\njo nähty paikkakunnalla eräissä Suomalaisen seuran kuvaelmissa ja\nMaaseututeatterin avustajana. Joitakuita käypäläisiä nähtiin silloin\ntällöin, mutta he eivät jättäneet muistiin syvempää jälkeä, sillä he\npoistuivat pian teatterista. Silloisista naisnäyttelijöistä ovat ennen\nmuita jääneet mieleen Hilda Martin (Pihlajamäki), Aino Haverinen, Aili\nItkonen ja Aura Innanen, joka viimeksimainittu kuitenkin pian erosi\nteatterista.\n\nIkimuistettavasta Jukolan velisarjasta Kaarlo Halonen pysyi teatterissa\nv:een 1905. Juhanina hän vaikutti syvästi silloiseen herkkämieliseen\nkatsojaan. Myöhemmin muistan hänet Holoferneksena \"Juudithissa\"\nja Herodeksena Sudermannin näytelmässä \"Johannes\". Viimeisinä\nMaaseututeatterin vuosinaan hän lihoi liikaa ja joutui yhä enemmän\nsyrjään ohjelmistosta.\n\nAaro Itkonen oli erittäin muuntautumiskykyinen näyttelijä ja\nmonipuolinen lahjakkuus. Hänen ohjelmistonsa ääriviivat olivat\nkaukana toisistaan. Jyhkeästä Tuomaasta Kullervoon on matkaa, samoin\n\"Elinan surman\" Uolevista Adolf Paulin Kristian tyranniin. Hänellä\noli myöskin laulunääni, ja hän esitti m.m. pikku \"Mustalaisen\" Petiä\nja reipasta betjaaria \"Hevospaimenessa\". Pian sen jälkeen hänet\nnähtiin vakavana opettaja Flaschmannina. Kuvaavimpana muistona hänen\nmuuntautumiskyvystään on jäänyt mieleeni Kasimir Leinon \"Jaakko Ilkan\nja Klaus Flemingin\" Kaarle herttua ja jo seuraavassa näytöksessä surkea\ntalonpoika. Vilahtelee mielessä muitakin hänen osiaan: hammastautinen\nlukkari jossakin unkarilaisessa kansannäytelmässä, ruhtinas Emmeritz,\nPrincivalle \"Monna Vannassa\". Hänen äänensä kävi käheäksi ja hänkin\nerosi jo 1902 Maaseututeatterista. Myöhemmin hän taas toistakymmeneksi\nvuodeksi palasi vanhalle alalleen, mutta ei joutunut näköpiiriini.\n\nAlbert Kerttula esitti paljon erilaisia osia Maaseututeatterissa\nminun nuoruuteni aikana. Paitsi mielevää Aapoa, muistan Kerttulan\n\"Murtovarkauden\" ketteränä ja liukkaana Hoppulaisena. Eräitä hänen\nesittämiään herrasmiehiä on niin ikään jäänyt mieleeni, mutta ennen\nkaikkea on hän elävästi muistissani \"Regina von Emmeritzin\" Kustaa\nAadolfina ja Klaus Fleminginä Kasimir Leinon ennen mainitussa\nnäytelmässä. Mutta monet huvinäytelmähenkilöt osoittivat hänen\n\"venyväisyyttään\". Hän oli teatterinsa tukipylväitä, aina tulessa.\n\nVilho Laakkonen oli otettu teatteriin muusikkona. Hänellä oli\nlukkariurkurin koulutus ja hyvä laulunääni, sanottiin sen olleen Suomen\nkorkeimman tenorin siihen aikaan. Ulkomuotonsa vuoksi hän ei kuitenkaan\nsopinut laulutehtäviin. Ainoana sellaisena muistan korpraali Loriot'n\npienen osan \"Pikku pyhimyksessä\". Häntä teatteri voi käyttää vain\ntäyteosissa. Hänen Simeoninsa on kuitenkin painunut häipymättömästi\nsilloisen poikasen mieleen.\n\nSimo Osan Timo ilahdutti puolenviidettäkymmentä vuotta sitten nuorta\nkoulupoikaa ja säilyy mielessä yhä muistona niiltä ajoilta, jolloin\noltiin herkkiä ja vastaanottavaisia. Harva maaseudun näyttelijä on\npysynyt niin uskollisesti saman teatterin palveluksessa kuin Simo Osa.\nHän palveli viipurilaista Thaliaa Maaseututeatterin alusta alkaen\nsiksi, kunnes talvisotamme lakkautti Viipurin kaupunginteatterin\ntoiminnan. Siltä kaudelta, mikä tässä lähinnä on kysymyksessä, paitsi\nikimuistettavaa Timoa, on hänen luomistaan jäänyt muistiin Sudermannin\n\"Johanneksen\" nimiosa. Myöskin hänen Othellonsa häämöttää muistissani,\nvaikka en ole oikein selvillä, olisinko sen nähnyt Maaseututeatterin\nensi vuosina vai myöhemmin. Aina hänkin oli tulessa, mutta muita\nsuurempia saavutuksia kuin mainitut ei ole mieleen tarttunut.\n\nKosti Elo esiintyi nuoruusvuosinaan ensimmäisenä rakastajana ja\nluonnollisesti vaikutti syvästi nuoreen teatterientusiastiin. Mutta\nvaikutelma hänestä jäi jollakin tavoin yleiseksi, mitään erikoisesti\nmieleen syöpynyttä näyttelijätekoa ei ole mielessäni. \"Monna Vannan\"\nQuido on muistissa sangen hämäränä, mutta \"Punaisen laukun\" Csillag\nPali muistuttaa hänen kovasti värisevästä, joskin miellyttävästä\nlaulunäänestään, samoin laulutehtävä ensimmäisessä Maaseututeatterin\nesittämässä operetissa \"Pikku pyhimys\". Kosti Elon toimintaa jouduin\nseuraamaan, milloin kauempaa milloin lähempää, koko hänen elämänsä\najan. Joitakin viitteitä siitä tuonnempana.\n\nIivari Paatero oli muuntautumiskykyisimpiä näyttelijöitä, mitä tässä\nmaassa koskaan lie syntynyt, siinä suhteessa verrattavissa Aaro\nItkoseen. Hän kuoli seitsemänviidettä vuoden vanhana luomistyönsä\nhuipulla, ehtien kuitenkin jättää jälkeensä kunnioitettavan\nelämäntyön. Jos tahtoisi nimetä hänen varsinaisen alansa, niin olisi\nse ehdottomasti salonkimiehen. Hänen puheensa oli hienostunutta,\ntoisinaan melkein liiallisuuteen asti, käytöksensä samoin, kävely\nherrasmiehen ja liikkeet hillitysti siroja. Hän osasi huvittamisen\ntaidon, mutta näytteli vakavaakin yhtä onnistuneesti. Sen jälkeen\nkun hänen kirskahtavan-pirteä Eeronsa oli valloittanut sydämeni,\npysyi hän erikoisena suosikkinani. Kun uusi mainosohjelma ilmestyi\nkaupungille, muistan aina ensiksi katsoneeni, oliko Paatero mukana.\nTietysti hän oli, sillä mikäpä näytelmä olisi voinut mennä ilman\nhäntä. Yhä vielä uskottelen itselleni, että hän ranskalaisessa\nfarssissa oli ranskalaisempi kuin kukaan muu, ja nykyjuutalaisen kuva\nsyntyi hänen muovaamanaan koulupojalle, joka ei ollut nähnyt muuta\nkuin kotikaupunkinsa Kalle Smottin — hänkin kääntynyt ja suurimman\nosan rotuominaisuuksiaan menettänyt. Cyrano de Bergerac ja Edmund\nKean saivat hänestä loistavan tulkitsijan, ja tuskinpa myöhemmin\nedes Orjatsalon upea Kean pystyi himmentämään Paateron luomaa\nkuvaa suuresta näyttelijästä. Historiallisesti Paateron pieni ja\nruumiillisesti hento olemus vastasi alkuperäistä Keania, ja mikäli\nmuistan, hänen sisäinen pontensa oli valloittava. Cyranon vaihtelevat\nvuorosanat lennähtelivät hänen suustaan niin eloisina, että vieläkin on\nkuulevinaan niiden kaiun. Tämä muisto onkin sitä voimakkaampi, sillä\nen sattunut näkemään Axel Ahlbergia tässä osassa, joten vertauskohta\npuuttuu. Kansanmiehiäkin Paatero esitti vakavasti ja harkitusti.\nMuistan hänet esim. Aholan Anttina \"Murtovarkaudessa\". Koko ajan hän\noli yksivakainen ja juro torppari, mutta mikä lienee häntä riivannut\nviimeisessä repliikissä: hän yhtäkkiä kiskaisi sen falsetilla,\nvoisi sanoa paateromaisesti, sillä äänellä, mitä hän joskus käytti\nfarssissa. Se rikkoi hiukan karaktääriä, mutta se annettiin hänelle\nanteeksi. Niin, Paatero näytteli minkälaisia osia tahansa, hän oli,\nkansanomaista sanontaa käyttääkseni, joka paikan höylä. Vertasin\nhänen muuntautumiskykyään Aaro Itkosen samanlaiseen ominaisuuteen.\nHeidän luomistapansa lienee kuitenkin ollut aivan erilainen. Itkonen\noli enemmän vaistonäyttelijä, jolle kaikki luontui helposti, kuin\nitsestään. Paatero taas tutki osansa, pienimmätkin, tarkasti ja\nmuovaili niitä hartaasti. Hän oli älyllinen näyttelijä sanan\nvarsinaisessa merkityksessä, niin älyllinen, että joskus myöhemmin, kun\narvostelukyky jo oli kehittyneempi, jäi hänen henkilöistään kaipaamaan\nriehahtavampaa tunnetta. Mutta mestari hän oli kaikessa tapauksessa.\n\nAapo Pihlajamäki oli myös Maaseututeatterin tukipylväitä. Hän oli\nAdolf Lindforsin vastine maaseudulla, mutta hänen alansa oli laajempi.\nJaakko Ilkka Kasimir Leinon, ennenmainitussa kahden illan näytelmässä\njäi selvimmin mieleen. Se näyteltiin kolme kertaa Kuopiossa, ja\njokaisena iltana olin katsomossa. Kokonaisia repliikkejä alkoi jäädä\nmieleen. Penttula (\"Murtovarkaus\"), Harpagon (\"Saituri\") ja Hieronymus\n(\"Regina von Emmeritz\") kestävät edelleen muistissani. Pätevää työtä\nhänkin teki ja suurta suosiota nautti. J. 1904 hän jätti maaseudun\nsiirtyen Kansallisteatteriin — onnettomuudeksi maaseudulle ja ehkäpä\nitselleenkin, sillä pääkaupungissa hän aivan liian aikaisin joutui\n\"vaarin päiville\", lepäämään niille laakereille, jotka hän maaseudulta\noli hankkinut. Hänen nimensä näkyi ani harvoin päänäyttämön ohjelmissa.\n\nHilda Martin esitti puheenaolevana kautena joukon suur-osiaan. Elävästi\novat muistissani \"Elinan surman\" Kirsti Fleming, Regina von Emmeritz,\nJudith ja Monna Vanna. Me koulupojat — olihan meitä joitakuita\nteatterihulluja varsinkin, yläluokilla — ihailimme hänen ylhäistä\nolemustaan noissa osissa, ja hänen tumman äänensä kaiku jäi kauaksi\naikaa, toisille ehkä ainiaaksi, soimaan korvissamme. Suomalaisen\nnäyttämötaiteen historia on yhä kirjoittamatta, ja Hilda Martininkin\nloisteliaat saavutukset ovat enemmän tai vähemmän onnistuneihin\ntilapäisiin sanomalehtiselostuksiin merkittyinä hautautuneet\narkistojen tomuihin, mutta kun ne kerran kaivetaan sieltä esiin, niin\ntämä näyttelijätär on esiintyvä maamme näyttämötaiteilijain aivan\nensimmäisten joukossa. Kansallisteatteriin siirryttyään (1904) hänkin\njoutui huomattavasti sivummalle suuresta ohjelmistosta.\n\nToiset senaikaisen Maaseututeatterin naisnäyttelijät eivät ole\njättäneet muistiin syvempää jälkeä, paitsi Aino Haverinen, jota\nlienee pidettävä ensimmäisenä suomenkielisenä operettidiivana. \"Pikku\npyhimyksen\" ja \"Nuken\" pääosat eivät unohdu mielestä. Unkarilaisten\nkansannäytelmien laulavat tyttölapset muistetaan myöskin.\n\nMyöhemmin, kun olin jo \"vanha\" teatterin ystävä, ilmestyivät\nMaaseututeatterin palkeille sittemmin toisaalla tunnetuiksi tulleet\nVäinö Sola, Simo Kaario ja Kaarlo Saarnio. Sola sai viisivuotisen\nalkukoulutuksen mainitussa teatterissa, esittäen tehtäviä opereteissa\nja laulunäytelmissä, mutta näytellen myös useita puheosia. Kaarion,\njoka aikaisemmin oli herättänyt huomiota Kuopiossakin \"Kummittelijain\"\nOsvaldina Kaarle Halmeen kiertueessa, hyvä laulunääni johti myös\nlaulutehtäviin, vaikka hän muuten oli välillä kaikkiruokainenkin.\nSaarnio oli vajaan vuoden Maaseututeatterissa, erosi keskellä vuotta\nHalmeen mukana ja siirtyi tämän perustamaan Tampereen Teatteriin, josta\nhänen tiensä sitten johti Kansan Näyttämölle. Sitä ja sen seuraajaa hän\nonkin uskollisesti palvellut näihin saakka.\n\nKiertuevimma ei vuosisadan vaihteessa ja tämän vuosisadan\nalkukymmenellä ollut niin yletön kuin itsenäisyytemme aikana. Silloin\noli vielä keksimättä keino näytellä \"Elinan surmaa\" ja \"Regina von\nEmmeritziä\" tai muita suuria näytelmiä viidellä hengellä. En muista\ntuona aikana Kuopioon eksyneen muuta kuin yhden aivan alkeellisen\nkiertueen, joka esitti \"Närkeläiset\". Siinä oli kannattavana\nvoimana silloin näyttämöllä ensi askeleitaan hapuroiva Väinö\nViljamaa, joka sitten ehkä vuoden päästä liittyi Kasimir Leinon\nvain yhden näytäntökauden (1903—04) eläneeseen Suomen Näyttämöön,\nsaavuttamatta vielä siinäkään huomiota. Kuopiolaiset suhtautuivat\nepäillen tuntemattomaan kiertueeseen, ja yleisöä oli näytännössä vain\nkourallinen. Suomen Näyttämöllä taas oli Kasimir Leinon ja eräiden\nMaaseututeatterista siirtyneiden näyttelijäin nimen ja maineen vuoksi\nmenestystä. En muista sen esittäneen Kuopiossa muuta kuin Elviira\nWillmanin silloin hyvässä huudossa olleen \"Lyylin\".\n\nKiertueita niinäkin vuosina sentään liikkui, joskin harrasteeseen.\nKaarle Halme kävi useampina vuosina ja itse Adolf Lindfors kerran.\nHeillä oli hyvä henkilökunta, vaikkakaan esim. Adolf Lindforsista\nei mieleeni jäänyt erikoista muistikuvaa; hänen näytelmänsä —\nmuistaakseni \"Kyynelten hirmuvalta\" tarjosi suurelle taiteilijalle\nkovin mitättömän tehtävän. Kansallisteatteri esitti ainakin \"Hannelen\"\nja \"Tukkijoella\". Edellisestä on jäänyt mieleeni vain Olga Leinon\nsuloinen olento nimiosassa. Kumma kyllä, että Otto Närhi, joka lienee\nollut mukana, on täysin häipynyt muistista. \"Tukkijoella\" lienee\nollut käypäisempää silloisen koulupojan mentaliteetille, koskapa\nkaikki tärkeimmät henkilöt ovat säilyneet muistissa: Turkka — Evert\nSuonio; Tolari — Taavi Pesonen; Maija — Kirsti Suonio; Pietola — Emil\nFalck; Katri — Lilli Högdahl; Rättäri — Eino Salmela; Pölhö-Kustaa\n— Olga Leino; Anni — Alma Auer; Huotari — Iivari Kainulainen. Miten\npaljon \"Tukkijoella\" näytelmää onkaan moitittu, jopa usein julkisessa\nsanassa ivailtu yleisöäkin, joka viitsii sitä katsella, se on tullut\ntunnetuksi jokaisessa maamme kolkassa. Jos varsinkin ennen ensimmäistä\nmaailmansotaa pistäytyi minkä pikku paikkakunnan näyttämölle tahansa,\nkohotti siellä nurkassa savotankontti muistona näytelmän esityksestä.\nVain Artturi Järviluoman \"Pohjalaisia\" on myöhemmin kyennyt\nkilpailemaan kansansuosiosta \"Tukkijoen\" kanssa, tosin taiteellisilla\nansioillaan. \"Pohjalaisten\" isänmaallinen paatos on aina pysynyt\ntuoreena ja valloittavana, mutta \"Tukkijoella\" tuntuu jo nyt radiossa\nesitettynä hyvin haalistuneelta, jopa ikävältä. Mutta pitkän aikaa se\nhallitsi maamme näyttämöitä \"arvovaltaisesti\".\n\nElli Tompurin kiertueen käydessä Kuopiossa tapahtui sellainen\nihme, että pari meitä lyseopoikaa pääsi ihan näyttämölle. Mutta\nme olimmekin jo silloin herroja seitsemäsluokkalaisia. Tämä oli\nElli Tompurin ensimmäinen \"Salome\"-kiertue, ja toisena näytelmänä\noli \"Sylvi\". Viimeksimainittuun tarvittiin frakkipukuisia herroja\ntanssiaiskohtaukseen avustajiksi, ja mikäpähän siinä muukaan auttoi\nkuin lainata frakki ja mennä mukaan. Olihan sentään komeata esiintyä\nihan oikeassa teatterissa.\n\nSeuranäyttämöltä silloin oli kokemusta jo aika riskisti.\n\nKuopion klassillisen lyseon kolmannen ja neljännen luokan oppilaat\nperustivat keskuuteensa Siveysseura-nimisen järjestön, jonka\ntarkoituksena oli vastustaa kaikkia huonoja tapoja, etupäässä\nluullakseni tupakanpolttoa. Seuran esimiehenä oli lehtori Antti\nPuupponen, kaiken hyvän harrastaja, joka sitten muutamia vuosia\nmyöhemmin meni naimisiin ja rupesi — niin kerrottiin, todeksi en\nvakuuta — tupakoimaan, koska hänen vaimonsa mielestä tupakoiminen\nja varsinkin tupakan tuhka kukkien juurella edisti niiden kasvua.\nEnsimmäisenä vuotenaan seura toimi pontevasti ja auttoi minutkin\nomakohtaiseen kosketukseen parrasvalojen kanssa.\n\nSeuran jäsen Kalle Lindeblom oli erästä juhlatilaisuutta varten\nkirjoittanut kaksikin teosta. Toinen oli lyhyt näytelmä, joka varsin\nrealistisesti valaisi juoppouden kirousta. Minä näyttelin siinä\nperheenäitiä, pesumuijaa, jonka täytyi elättää perhettä, kun mies\ntuhlasi ansionsa väkijuomiin. Me siis käytimme antiikin teatterin\ntapaan maskuliineja naisten osissa, koska meillä poikakouluna ei ollut\nmahdollisuutta muuten menetellä. Oli miten oli, kovasti \"luonnollinen\"\nkuuluin olleen tässä ensimmäisessä osassani ja valtavasti pestä\nhuljutin vieraan rouvan pyykkiä ihan oikeassa pyykkipunkassa. Illan\ntoisena esityksenä näyteltiin saman tekijän kuvaelma, sadunomainen\nmuuten ja tendenssinä silläkin raittius ja hyvät tavat. Olin kuninkaan\nluokse saapuvana lähettinä ja paiskasin vuorosanani komeasti, kuten\nolin kuullut teatterissa tehtävän vastaavanlaisissa tapauksissa.\nEiköhän vain liene \"Regina von Emmeritzin\" reipas sanansaattaja\nollut mielessäni. — Näiden unhoon jääneiden opusten tekijä Lindeblom\nkirjoitti myöhemmin opiskeluvuosinaan näytelmän, joka esitettiin\nKansallisteatterissa. Unhoon sekin on häipynyt. Tekijästä tuli\npedagogi, ja hän kuoli tyttökoulun opettajana Turussa ollessaan vasta\nkeski-ikään pääsemässä. Lahjoja ja mielikuvitusta hänellä taisi olla,\nmutta kirjallisella uralla hän ei viihtynyt.\n\nMuuta esitystä emme enää \"Siveysseurassa\" saaneet aikaan, minkä\nkerroimme satuja ja lausuimme runoja sen kokouksissa, mutta niin\nmeni veriin tuo yksikin näytännöllinen ilta, että seuraavana\nkeväänä kuusitoista vuotta täytettyäni menin valokuvaajalle tosi\ntarkoituksella, saadakseni näet todistuksen edullisesta ulkomuodostani\nja hakeakseni teatteriin. Sieltä tuli pyöreänaamainen, pystytukkainen,\nlihavahkon pojanjolpin kuva, minkä lähetin tohtori Kasimir Leinolle,\nSuomalaisen Maaseututeatterin johtajalle, ynnä anomuksen päästä\nteatteriin. Tohtori vastasi kohteliaasti, että näyttelijät seuraavaa\nvuotta varten on jo otettu, ja sitäpaitsi nuorukaisen sopisi vielä\nodottaa ja käydä koulua odotellessaan. Siihen minä rauhoituinkin.\n\nTulivat sitten konventtivuodet ja monet pikku näytelmien esitykset\nsiellä. Naiseksi minua ei enää koskaan pantu, vaikka minä innoissani\nolisin näytellyt mitä tahansa.\n\nToiminta ei nyt enää rajoittunutkaan pelkkään koulun piiriin,\nvaan aloin esiintyä yhä enemmän kaupunkilaisten toimeenpanemien\ntilaisuuksien näytelmissä. Esitettiin pienempiä ja suurempia näytelmiä,\naina tarpeen mukaan. Minä, olin tavallisesti pääosassa ja jonkinlaista\nohjaustakin olin harjoittavinani. Se taisi olla yhtä tyhjän kanssa,\nmutta jonkun piti olla ensimmäisenä ja minut aina siihen paikkaan\nlykättiin.\n\nJonakin tämän vuosisadan alkuvuonna oli perustettu Kuopion\nNäytelmäseura. Sen ensimmäisenä johtajana oli kuuromykkäkoulun\nopettaja J.G. Oksanen, alituisesti hymyilevä, ehkä hiukan hiljainen,\nmutta tasainen ja sivistynyt persoonallisuus. Hänellä oli harrastusta\nnäytelmätaidetta kohtaan, ja kun hän sai ympärilleen innostuneita\nhenkilöitä, syntyi näytelmäseura — sen vaativampaa nimeä sille ei\naluksi annettu — kuin itsestään. Oksasen johtaja-ajalta muistan ainakin\njoitakin Eino Leinon vasta ilmestyneitä eksoottisia kuvaelmantapaisia\njuttuja sekä eräitä muita pieniä näytelmiä.\n\nMinulla ei silloin vielä ollut osuutta näytelmäseuran toimintaan,\nvaikka jonkin verran seurailin sen harjoituksia. Omaksikin\nyllätyksekseni havaitsin myöhemmin Kuopion Työväen Teatterin täyttäessä\nvuosia — T. T. oli näet näytelmäseuran työn jatkaja ja siitä sitten\nkehittyi nykyinen Kuopion Yhteisteatteri — toimintakertomuksesta\nsellaisen kumman, että minä olin ollut Kuopion Näytelmäseuran johtajana\n1904—05. Kyllä kai minä olin siinä virassa kahdeksantoistavuotiaana\npoikasena, mutta mitään tuloksia en työstäni totisesti muista. Lieneekö\ntullutkaan sanottavampaa valmista.\n\nSitä työteliäämpi oli seuraava vuosi, jolloin mm. esitettiin juuri\nilmestynyt Hauptmannin \"Kankurit\". Siinä esitin tehtailija Dreizigeria\nja lumppuri Hornigia. Näytelmällä oli valtava menestys, olihan\njuuri suurlakkotalvi ja työväenliike nousussaan. Johtajana oli Juho\nHyvärinen, joka näyttämöllä käytti syntymätorppansa nimeä Pykäri.\nHän oli nuori, ammatiltaan maalari. Hänen ohjaajakykynsä ei ole\nerikoisesti painunut mieleeni, vaan sitä selkeämmin muistan hänet\nnäyttelijänä ja kulissimaalarinakin. Hän oli aina täynnä tulta ja\nintoa ja unohti ansiotyönsä, jos näyttämö vaati miehen kokonaan.\nIhmisenä Pykäri oli uneksiva, herttainen ja hieno, todellinen\ntaiteilijaluonne. Olimme sen talven hänen kanssaan kiinteässä\nyhteistyössä, ja hänen valoisa henkilönsä on jäänyt pysyvästi\nmieleeni. Onnettomuudeksi hän, josta olisi voinut paisua tekijämies\nsuuremmillekin eteyksille, oli ruumiiltaan heikompi kuin hengeltään.\nHän sairasti sydäntään ja maksaansa, ei jaksanut olla mukana pitempää\naikaa, vaan vaipui pian tautivuoteelle, jolta ei enää noussut. Tuon\nnäytelmäseuran kukoistusajan esiintyjistä muistan Maija Parviaisen\n(sittemmin Halttunen), joka vuosikymmeniä esiintyi Mikkelin Työväen\nTeatterissa ja kohosi ammattinäyttelijän verroille, sekä kuopiolaisissa\nnäyttämöharrastuksissa kauan mukana olleen Tilda Helveen ja Ansu\nKoposen, joka näihin asti silloin tällöin on liikkunut kuopiolaisen\nteatterin palkeilla.\n\nTuona touhun talvena suurlakon jälkeen, jolloin olin seitsemännellä\nluokalla, sattui näiden esiintymisharrastusten vuoksi selkkaus kouluni\nrehtorin kanssa — taikka oikeammin oli sattua, sillä eihän siitä\nlopulta koitunut minulle mitään sen kummempaa. Kerran iltapäivän\nvälitunnilla tuli joitakuita kuudesluokkalaisia luokseni selittäen,\nettä rehtori Hannikainen oli juuri ollut heidän luokallaan kovana\noppilaiden julkisesta esiintymisestä. Oli viitannut seinällä riippuvaan\n\"koulukuriin\", jossa sanottiin, että \"oppilas älköön esiintykö\nkellareissa ja muissa julkisissa paikoissa\" ja pauhannut vallan\nhirveästi sen johdosta, että oppilaat olivat hänen kuulemansa mukaan\nsanottua \"kuria\" rikkoneet. Jos tällaista vastaisuudessa ilmenee,\njoutuu oppilas ehdottomasti erotettavaksi. Samanlaisen saarnan rehtori\noli pitänyt sinä päivänä myöskin viidennellä luokalla. Nyt toverit\nvaroittivat minua menemästä rehtorin tunnille ennen kuin hänen vihansa\ntalttuu, sillä minähän juuri olin syntipukki, kukaan muu koko koulusta\nei tiettävästi ollut esiintynyt \"kellareissa ja muissa julkisissa\npaikoissa\". Ankara paikka, mitä tehdä?\n\nOmat luokkatoverinikin olivat sitä mieltä, että minun olisi pysyttävä\npoissa ainakin seuraavan päivän aamutunneilta, jotka molemmat olivat\nrehtorin. Harkitsin asiaa ja päätin mennä luokalle kuten ennenkin,\nsillä ei suinkaan rehtori asiaa kuitenkaan unohtaisi, joten oli\nparasta ottaa heti mitä tuleman piti. Minä siis menin aamulla kouluun\nvalmistautuneena kaikkein pahimpaan — mutta rehtori ei puhunut\nsanaakaan siitä asiasta.\n\nKului viikko, ehkä parikin, ja koko juttu oli unohtunut. Kerran sitten\nmenin myöhemmin iltapäivällä, kouluajan jälkeen, viemään tavallisuuden\nmukaan myöhästynyttä ainevihkoani rehtorin kotiin. Arvelin, että\npalvelija tulee avaamaan ja minä pistän vihkon oven raosta hänen\nkouraansa, kuten ennenkin monta kertaa oli tapahtunut. Mutta avaamaan\ntulikin itse rehtori ja käski minut työhuoneeseensa. Nyt tulee myrsky,\narvelin, ja istuuduin arasti ovenpieleen — rehtorin kehoituksesta\ntietysti — aivan kuin valmiina karkaamaan, jos huonosti rupeaa käymään.\nRehtori itse istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja aloitti:\n\n\"Minä olen kuullut, että te olette esiintynyt kaupunkilaisten\ntoimeenpanemissa näytännöissä...\"\n\nÄäni oli aivan levollinen. Ehkä juuri senvuoksi minuun meni paha henki\nja keskeytin rehtorin:\n\n\"Niin ja hyvällä menestyksellä, on kai rehtori huomannut lehdistä,\nniissä on ollut kehuvia mainintoja.\"\n\nTottahan minä haastelin, vaikka samassa hätkähdinkin rohkeuttani.\nRauhoituin kuitenkin heti, sillä rehtori näytti myhähtävän toiseen\nsuupieleensä.\n\n\"Niin niin\", hän jatkoi, \"teillä näkyy olevan tuollaisia taipumuksia,\nmutta vuoden perästähän te pääsette koulusta, jaksattehan te siihen\nsaakka hillitä itseänne.\"\n\n\"Kyllä, tietysti, mutta kahden viikon päästä ovat Kuopion\nraittiusseuran arpajaiset, joihin minä olen kirjoittanut runon. Se on\npainettuna, sitä myydään yleisölle, ja minä olen lupautunut lausumaan\nsen.\"\n\n\"No, lausukaa se nyt sitten?\"\n\n\"Sitäpaitsi samassa juhlassa on näytelmäkin, jota minä olen muka\nohjaillut, ja minun pitäisi esittää siinä pääosakin. Se menee myttyyn,\njos nyt täytyy ohjelmaa muuttaa...\"\n\n\"Olkoon nyt sekin... tällä kertaa.\"\n\nSiihen keskustelu loppui, ja ovesta astui ulos poika, joka tunsi\nvapautuneensa kaikista koulun perustuslakia vastaan tekemistään\nsynneistä; Tiesin ennestään, että rehtori Hannikainen oli hieno\nmies, joka ymmärsi koulupojan aivoituksia paljon paremmin kuin monet\nmuut opettajat, mutta nyt asetin hänet mielessäni pilven palteelle,\nkultaiselle valtaistuimelle.\n\nElämä jatkui ennallaan: minä lausuin ja näyttelin aina silloin, kun\nminua niihin puuhiin pyydettiin. Ja pyydettiinhän sitä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalattuani kesäkuussa 1907 Helsingistä ylioppilastutkintoa\nsuorittamasta liityin heti \"Savon Työmiehen\" toimitukseen, kuten jo\naikaisemmin olen maininnut. Teatterikärpästä ajattelin tyydyttää\nedelleen harrastajana varsinaisen toimeni ohessa, olihan siihen\ntarpeeksi tilaisuutta. Toisin kuitenkin kävi.\n\nIda Aalberg valmisteli silloin kiertuetta, jonka piti esiintyä\nlaajalti Suomessa, mutta myöskin Pietarissa ja Unkarissa. Jo\nHelsingissä oli entinen opettajani maisteri Osmo Tuorila käynyt minua\ntapaamassa ja puhumassa kiertueen suunnitteluista. Hän oli nähnyt\nminun näyttelevän koulussa ja mahdollisesti kaupungillakin ja tullut\nmaininneeksi minusta kirjailijatar Maila Talviolle. Maisteri Tuorila\nkertoi, että Ida Aalberg halusi kiertueeseensa nuoria voimia ja että\nminulla olisi erinomaiset mahdollisuudet päästä mukaan. Sitä varten\nminun olisi pitänyt tavata Maila Talviota, mutta jostakin syystä\ntapaamisesta ei tullut mitään, ja luulin asian rauenneen. Pian uuteen\ntoimeen ryhdyttyäni sain kuitenkin kirjeen itseltään Ida Aalbergilta\nBerliinistä. Ennen kuin ehdin edes ilmoittaa suostumukseni, tuli\njo osakin: rehtori Kroll Ibsenin \"Rosmersholmissa\". Olihan siinä\nsisäistä taistelua, sillä sanomalehtityökin tuntui viehättävän, mutta\nteatterikärpänen puri kovasti ja ulkomaanmatka houkutteli.\n\nSyyskuun alussa kokoonnuimme harjoituksiin Viipuriin. Meitä oli\nkaikkiaan kymmenen henkeä. Eivät he kaikki olleet näyttelijöinä aivan\nnuoria. Kosti Elolla oli jo yhdentoista vuoden kokemus takanaan, Kaarlo\nBraxén ollut kuusi vuotta näyttelijänä, hänen rouvansa Helmi Braxén\n(Autere) vuotta vähemmän, Reino Laaksonen näytellyt viitisen vuotta,\ntosin amatöörinä, Mikko Halkilahti (Gestrin) liittynyt kuusi vuotta\naikaisemmin Kansallisteatteriin ja ollut sittemmin Maaseututeatterissa\nja Anna Talma (Rissanen) niin ikään ollut muutamia vuosia\nMaaseututeatterissa sekä Heikki Soramaa kolme vuotta aluksi Tampereen\nTeatterissa ja sitten Kaarle Halmeen kiertueella. Dagi Jansson oli\nliikkunut parrasvaloissa Viipurin Työväen Teatterissa amatöörinä ja\nvihdoin Annie Ahlberg (sittemmin Borg) nauttinut huomattavasti opetusta\nja palvellut vuoden Maaseututeatteria. Kaikki he siis olivat enemmän\ntai vähemmän haistelleet teatteri-ilmaa ja tottuneet säännölliseen\nnäyttämötyöhön ja ohjaukseen. Minä yksin olin aivan kirveen jäljeltä,\nniin sanoakseni, sillä minua ei ollut kukaan opettanut; päinvastoin oli\nminut koetettu saada opettamaan toisia — arvattavasti hyvin huonolla\nmenestyksellä.\n\nHarjoituspaikaksi oli saatu Viipurin työväentalo. Siinä oli pieni\nnäyttämö, ja koko talo oli kaikkea muuta kuin häävissä kunnossa. Siinä\nkuitenkin ryhdyttiin työskentelemään tulisella kiireellä. Ja mitäpäs,\nolihan Viipurin Työväen Teatteri esiintynyt siinä jo kahdeksan vuotta\n— ja esiintyi senkin jälkeen vielä kolmatta vuosikymmentä, kunnes\nteatterien yhtyminen Viipurissa tapahtui.\n\nMinusta, kokemattomasta nuoresta miehestä oli outoa tulla oikein\nammattitekijäin joukkoon. Onneksi siinä oli pari tuttua — Elo ja Braxén\n— ja hetken perästä minä kotiuduin välittömään ja puheliaaseen seuraan.\nOlimme kaikki tulleet hyvissä ajoin ja odotimme rouva paroonitarta.\nVanhemmat näyttelijät olivat hänen kanssaan tuttuja ennestään, mutta\nme nuoremmat hänelle vieraita, minä en ollut häntä nähnytkään.\nJonkinlainen käsitys minulla hänestä sentään oli, sillä olin ahkerasti\nviime vuosina seurannut sanomalehtiä ja jossakin nähnyt hänen kuviaan.\nSanomalehdet eivät arvostelujensa yhteydessä niitä siihen aikaan\njulkaisseet, mutta aikakauslehdissä sattui sentään huomattavien\nnäyttelijäin kuvia tapaamaan. Selvimmin oli mielessäni Edelfeltin\ntunnettu maalaus.\n\nMinä käsitin Ida Aalbergin hirveän arvokkaaksi daamiksi, joka liikkui\nhitaasti kuin laahustinta vetävä kuningatar ja jonka koko olennossa oli\njotakin _noli me tangere_-ilmettä. Oliko juuri tuo Edelfeltin maalaus\naiheuttanut sellaisen käsityksen vai oliko sen luonut kaukainen ihailu,\nsitä en osaa selittää.\n\nTämä käsitys romahti ensimmäisenä yhteistyöpäivänä täydellisesti.\nLaahustin-majesteettia ei enää ollut olemassa, vaan pantterimaisen\njoustavasti syöksyilevä vartalo ja omituisen kiihkeästi puhuvat\nkasvot, joista kaikki majesteetillinen raukeus oli kaukana. Ja\nsilmät, ne tuntuivat katsovan toisen lävitse! Eikä mitään karkottavaa\nilmettä, vaan noihin suuriin silmiin syttyi helposti ystävällinen ja\nymmärtäväinen liekki.\n\nMinä tietysti ihailin ja kunnioitin suurta näyttelijätärtä, jonka\nnäyttämöluomia en ollut nähnyt. Hän ei luultavasti ollutkaan minun\n\"teatterikautenani\" käynyt kotikaupungissani, sillä kyllä minä\njostakin, vaikkapa keittiön tai katon kautta (nämä molemmat tiet hyvin\ntunsin), olisin tunkeutunut hänen näytäntöönsä. Taisin olla aika lailla\nhölmön ja saamattoman näköinen hänen eteensä astuessani, ja sanat\nlähtivät hiukan kangerrellen vastaillessani hänen joihinkin aivan\ntavallisiin kysymyksiinsä. Taiteilijatar hymyili leppeästi, hän oli\nkai ennenkin nähnyt edessään samanlaisia saamattomia taiteentaimia.\nTällaista jäykistymistä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Hänen\nolemuksessaan oli jotakin luottamusta herättävää, oliko se toverillista\nvai äidillistä, en osaa ratkaista, mutta pian keskustelu alkoi luistaa\nsujuvasti.\n\nSitten alkoi \"Rosmersholmin\" ensimmäinen harjoitus. Rehtori Krollin\nosa oli päässäni niin loistavasti, että olisin voinut \"iskeä\" mistä\npaikasta hyvänsä kuultuani edellisen vuorosanan. Sitäpaitsi en.\nlainkaan epäillyt osan analyysia, olinhan käyttänyt sen tutkisteluun\nkoko \"suuren\" teatterikokemukseni ja näkemykseni. Ja kun nyt Ida\nAalbergin henkilökään ei minua enää peloittanut, olin valmis\naloittamaan ja osoittamaan työni tulokset.\n\nEnsimmäisessä näytöksessä on aluksi pieni kohtaus Ida Aalbergin itsensä\nesittämän Rebekka Westin ja matami Helsetin (Helmi Braxén) välillä\nennen kuin rehtori Kroll astuu sisälle. Mielestäni tuo kohtaus oli\naivan merkityksetön enkä voinut ymmärtää, miten matamin esittäjä,\nkokenut näyttelijätär, ei siitä heti suoriutunut, vaan vuorosanoja\ntoistettiin lakkaamatta ja ohjeita annettiin. Lopulta sentään tuli\nminunkin vuoroni. Astuin sisään mahdollisimman arvokkaana, kuten\nvanhoillisuutta edustavalle rehtorille sopi, ja rupesin laskettelemaan\nvuorosanojani. Ensimmäinen niistä kajahti omaan korvaani hieman\noudolta, mutta pian pääsin niin sanoakseni ääneen ja aloin uskoa, että\nhyvinhän tämä meneekin.\n\nSilloin, niin, silloin tuli keskeytys ja koko kohtaus määrättiin\naloitettavaksi alusta. Ja sitten minulta aivan perusteellisesti\notettiin luulot pois, kuten arkikielellä sanotaan.\n\nSiinä minä, joka olin omasta mielestäni tutkinut osani niin tarkkaan,\nsain havaita, etten ollut niillä virstoillakaan. Jokaikinen vuorosana\noli lausuttava moneen kertaan, selitystä ja opastusta riitti\nloppumattomiin. Nyt vasta minä, omatekoinen mestarinäyttelijä Kuopion\nkaupungista, tulin huomaamaan, että ohdakkeista on taiteen polku. Taisi\nsiinä pistäytyä mielessä kaikenlaisia ajatuksia ja tuntua jo siltäkin,\nettä jopa poika joutui joron jäljille. Mutta harjoitus jatkui ja\nnäyttämölle tuli uusia tekijöitä, ja silloin minua lohdutti havainto,\nettä heidänkin polullaan kasvoi aivan samanlaisia ohdakkeita.\n\nRaskasta ja hiljaisesti edistyvää oli harjoitustyö, mutta paljon\nasioita sen kuluessa meille hänen opastettavilleen setvisi, ja me\nkiinnyimme siihen nopeasti. Miten kärsimätön taiteilijatar toisinaan\nsaattoi ollakin aivan pikku asioissa, riitti hänelle harjoituksissa\nkärsivällisyyttä määrättömiin. Ohjatessaan toisia hän eli itse mukana\nsamat kohtaukset yhä uudestaan.\n\nEnsimmäisissä harjoituksissa oli jo mukana Ida Aalbergin mies parooni\nUexkull-Gyllenband eli Aleksanteri, kuten me häntä keskuudessamme\nnimitimme. Jonkin ajan perästä hän matkusti Pietariin hoitamaan\nvirkaansa, mutta palasi aina aika ajoin seuraamaan harjoituksia, joita\nkesti pääasiallisesti koko matkan ajan.\n\nPatooni oli pienehkö, vilkasliikkeinen, tumma, täysipartainen mies,\njonka paksujen kulmakarvojen alta tuikki kaksi virkeätä silmää. Hän\npuhui saksaa ja tietysti venättä, olihan hän Venäjän hallitsevan\nsenaatin virkamies. Outo olisi voinut luulla, että jokin arvonimen\ntavoittelu olisi johtanut taiteilijattaren tähän avioliittoon, mutta\nniin ei ollut laita. Paitsi muita siteitä, nämä aviopuolisot liitti\nlujasti toisiinsa yhteinen rakkaus Ibseniin. Ida oli erikoisesti\ninnostunut Ibsenin draamoihin, ja Aleksanteri oli epäilemättä\nharvinainen Ibsenin tuntija. Sen huomasi heti harjoituksissa. Hänen\nanalyysinsa Ibsenin näytelmistä oli tavattoman yksityiskohtainen, ihan\npedanttisuuteen saakka. Meidän ohjelmistossamme oli kolme Ibsenin\nnäytelmää, ja jokaisen harjoituksiin myös Aleksanteri osallistui.\nSuomen kieli oli hänelle vieras, mutta saksalaisen käännöksen avulla\nhän pysyi mukana ja näyttelijän äänenpainoista hän vainusi oikean\nja väärän. Tietysti Ida, joka tunsi hänen aivoituksensa, esiintyi\ntarpeellisena välittäjänä. Jonkin verran hän myöhemmin sekaantui myös\nSudermannin \"Kodin\" harjoitukseen, mutta \"Elinan surmaan\" hän ei\nkajonnut laisinkaan.\n\nMe jouduimme kosketukseen paroonin kanssa verraten vähän. Viipurissa\nme harjoittelimme kuukauden, mutta jo ennen tämän kauden loppua hän\nlähti taas Pietariin. Sitten tapasimme hänet matkalla tuolloin tällöin\nottamassa osaa harjoituksiin, mutta hänen osuutensa jäi sittenkin vain\ntilapäiseksi. Ohjaajakykyä hänellä varmasti oli ja, kuten jo sanottu,\nIbsenin tuotannon hän oli tutkinut läpikotaisin. Myöhemmin hän asettui\nasumaan Suomeen ja perusti Helsinkiin Ida Aalberg Teatterin, jonka\npiti vaalia suuren näyttelijättären muistoa ja perinteitä, mutta se ei\nelänyt kuin yhden näytäntökauden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAhkerasti me Viipurissa harjoittelimme. \"Rosmersholmiin\" kohdistettiin\neniten työtä ja sitä eniten esitettiinkin. Tämä näytelmä oli\nkaksikymmentä vuotta aikaisemmin päässyt parrasvaloon Suomalaisessa\nTeatterissa, Ida Aalberg silloinkin naispääosassa. Sen omituinen\nmystillisyys ja pessimismi ei ollut miellyttänyt silloista yleisöä,\nja kolmannen esityskerran perästä se oli poistettu ohjelmistosta.\nNyt se joutui kiertämään pitkin Suomen maaseutua ja sai aina täydet\nkatsomot. Näytelmä ei niitä aiheuttanut, vaan Ida Aalbergin nimi.\nHirveästi sitä \"fiilattiin\" koko kiertueen aika. Vielä sitten, kun\nnäytelmä ei enää ylen lukuisien esityskertojen perästä voinut hioutua,\nsitä vain harjoiteltiin aamupäivisin. Ida itse ei näihin harjoituksiin\ntullut, vaan sai Annie Ahlberg, joka näytäntöjen aikana istui\nkuiskaajan kopissa, lukea hänen osansa. Me käsitimme nämä harjoitukset\njonkinlaisiksi voimisteluharjoituksiksi, ettemme veltostuisi.\n\n\"Rosmersholmin\" ohella ehdittiin \"Elinan surma\" harjoitella valmiiksi\nViipurissa, jonkin verran käsiteltiin myös Sudermannin \"Kotia\", mutta\nIbsenin \"Meren tytär\" ja \"Hedda Gabler\", joita ei esitettykään kuin\njokin harva kerta, valmistettiin vasta matkan varrella.\n\nKiertomatka alkoi lokakuun alussa. Ensimmäiset näytännöt\nannettiin Kotkan Palokunnantalossa, tuossa kaikkea muuta kuin\ntarkoituksenmukaisessa \"temppelissä\", joka kuitenkin oli saanut\npalvella Thaliaa ainakin kolmattakymmentä vuotta. Nyt sinne sovittiin\nkaikki sisään, niin naiset kuin miehetkin, naamioimaan ja pukeutumaan,\neikä tarvinnut kuten joskus parikymmentä vuotta aikaisemmin miesten\npukeutua teltassa ja ryömiä sitten jonkinlaisesta luukusta sisään.\nAhtaat paikat siellä kyllä oli, mutta ainahan sopu sijaa antaa.\n\nEnsimmäisen naamion teko oli tärkeä puuha, mutta jonkinnäköinen siitä\nsentään tuli. \"Onhan niitä tämänkin näköisiä miehiä\", Kaarlo Braxén\nsanoi usein naamion tehtyään, ja samaan ajatukseen täytyi tällaisen\nkokemattoman töhertäjänkin yhtyä. Ida tarkasti naamiot ennen esitystä —\nsaman tempun hän teki vielä monesti jälkeenpäinkin, kun sille tuulelle\nsattui — ja täydestä siinä meni minunkin naamani, jonka olisi pitänyt\nkuvata \"Rosmersholmin\" rehtori Krollin julkisivua.\n\nJännitystä silloin oli ilmassa, ja sydän taisi läpättää kuin lampaan\nhäntä. Vähän päästä täytyi koetella, onko kaulus oikealla paikallaan,\nonko puku järjestyksessä ja lähteekö ääni vapaasti, ennen kuin\nnäyttämölle astumisen hetki koitti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAleksanteri oli myös mukana sinä syksynä vietetyillä reippailla\nIdan päivillä Viipurin Seurahuoneella. Yksityishuoneeseen oli meitä\nkokoontunut \"oma porukka\". Syötiin komea illallinen, ja samppanja\nvirtasi. Ida kehui, että samppanja kaunistaa ja siksi sitä pitää juoda.\nJoskus hän käytti tätä kaunistuskeinoa näytännön edellä.\n\nMutta palatakseni noihin nimipäiviin: niillä vallitsi hauska ja välitön\nmieliala. Tuskinpa milloinkaan muulloin muistan nähneeni Idaa niin\nvallattomana. Hän vaati lauluja, kalskahtavia lauluja, ja me pojat\nvedeltiin \"Hanssin Jukkaa\" täysin keuhkoin. \"Kolome kertaa suolet\nsyliss' olen tanssannu permannolla\" teki Idaan jylhän vaikutuksen.\nMoneen kertaan hän vakuutti, että tuo se karakterisoi Suomen kansaa,\nsiitä hän nauttii. Monia muitakin \"miehekkäitä\" kansanlauluja\nsiinä laulettiin, ei mitään meltoa ja mietoa. Ida koetteli kääntää\nAleksanterille mehukkaimpia kohtia, mutta tämä ei näyttänyt\noikein pitävän niistä. Hän ei nähtävästi ymmärtänyt Suomen kansan\nmentaliteettia, eikä ihmekään, olihan hän hienoa balttilaista aatelia,\nmutta Ida Aalberg oli kansan lapsi ja saattoi tallettaa muistissaan\njoitakin katkelmia Janakkalan Leppäkoskella kuulemistaan rautatien\nrakentajien lauluista, joissa on voinut olla hyvinkin repäiseviä.\nSitäpaitsi hänen temperamenttinsa oli aivan toinen kuin hiljaisen\nparoonin. Vastakohdat täydentävät toisiaan.\n\nEräs taiteellinenkin kina niillä nimipäivillä sattui. Tietysti puhe\njohtui Ibseniin. Kuinkapa sitä olisi voinut välttää, kun kaksi\nsellaista Ibsen-entusiastia oli läsnä. Siihen aikaan kammoksuttiin\nkovasti tendenssiä — onhan se esiintynyt peloittavana kummituksena\naivan viime aikoihin asti — ja Ida samoin kuin Aleksanterikin oli\nvankasti sitä mieltä, ettei Ibsenillä ole tendenssiä. Mikä siinä\nlienee vimmannut minua, ehkäpä nuoruus ja hulluus ynnä samppanja,\njoka mahdollisesti antoi muitakin avuja kuin kauneutta, mutta niin\nminä rupesin väittämään, että kyllä sillä Ibsen-ukollakin on vain\ntendenssiä. Enhän minä ollut perehtynyt Ibseniin, lienenkö tuntenut\nhänestä muuta kuin nimen, ennen kuin sain käteeni Ida Aalbergin\nlähettämän \"Rosmersholmin\". Kaarlo Braxén istui vieressäni \"pahana\nhenkenä\" yllyttämässä ja mistä ihmeestä lienenkään saanut sanoja\nsuuhuni, mutta niitä tuli kuin turkin hihasta, ja jollakin tavoin olin\ntodistavinani väitteeni. No, tietysti minut lyötiin. Myöhemmin olen\nkirjallisuuden historioita tutkiessani saanut havaita, että Ibsenillä\nmyönnetään olevan tendenssiä, ja huomanneehan sen muuten jokainen, joka\ntutustuu hänen näytelmiinsä. Minun valttini taisi olla vain sellainen,\nettä jokainen kirjailija tarkoittaa antaa parhaat ajatuksensa\nlukijoilleen.\n\nVaikka siinä tendenssiottelussa minut perusteellisesti tyrmättiin,\nsain runsaasti hyvitystä toisella tavalla. Ida näet kimposi yhtäkkiä\nylös paikaltaan pöydän toisessa päässä ja huudahti minua osoittaen:\nTuolla se poika istuu. Myöhemmin tilaisuuteen saapunut tyttökoulun\nopettajatar Edla Hiillos oli kertonut Idalle, että hänen oppilaansa\nolivat lukeneet siihen aikaan ilmestyneestä Helsingin Kaiku-nimisestä\nkuvalehdestä jonkun Heikki Välisalmen kirjoittaman runon ja sitten\nkyselleet, tietääkö täti, joka yleensä tuntee kaikki ihmiset, mitään\ntästä miehestä. Täti ei tietänyt ja kertoi nyt pulansa Idalle. Minut\nkoetettiin pakottaa lukemaan tämä ylen surullinen syystunnelma, mutta\nminä väitin, etten muista sitä — tosin kyllä vastoin parempaa tietoani.\nSilloin Ida laittoi hotellin palvelijan hakemaan lehteä. Se löytyi\nViipuri-lehden toimituksesta, ja sitten Ida lausuili runoa puoliyön\ntietämissä jo sangen kiitolliselle kuulijakunnalle. — Edla Hiillos,\njoka tämän välikohtauksen aiheutti, oli innokas teatteri-ihminen,\nollut mukana Suomalaisen Maaseututeatterin perustamisvaiheissa 1899,\nja vielä kahdeksankymmenen ikäisenä hän Helsingissä seurasi hartaasti\nteatterielämää.\n\nToinenkin vieras oli sentään tuossa tilaisuudessa: Uuden Suomettaren\ntoimittaja Eino Voionmaa, joka sitten esitteli tehdessään seurueen\nnäkemiensä harjoitusten perusteella — tämän \"Idän apinateatterin\",\nkuten Axel Ahlberg kuului sitä kerran nimittäneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlihan siinä yksikolmattavuotiaalle taiteentaimelle urakkaa: näytellä\nharmaantunutta, kallionkovaa taantumuksen pylvästä, \"Rosmersholmin\"\nrehtori Krollia. Harjoituksissa olin sentään saanut hyväksyvän sanan,\nja kyllähän minä kaikin tavoin koetin peitellä nuoruuttani. Vakavasti\nastuin varsinaisena ensi-iltana Kotkan Palokunnantalon pienoiselle\nnäyttämölle ja aloitin keskustelun Rebekka Westin kanssa. Ensimmäinen\nvuorosana kaikui vieraalta, mutta \"pianpa perehtyi poika\". Päästiin\nonnellisesti kohtaukseen, jossa keskustelu alkaa kiihtyä. Minä istuin\nkorkeaselustaisessa nojatuolissa sikaria poltellen ja ilkeillen\nmielestäni aivan asiaankuuluvasti. Mutta silloin Rebekka yhtäkkiä\nsyöksähti taakseni ja kuiskasi: \"Ellette ota kovemmin kiinni, niin minä\nväännän teiltä niskat nurin.\" Minä säpsähdin ja sysäsin sen jälkeen\nrepliikkini ihan vihan vimmassa. Näytännön loputtua Ida sitten sanoi\nystävällisesti, että auttoipas se uhkaus, hyvinhän se meni.\n\nTuosta hän sitten otti tavan käydä joka kerta saman kohtauksen aikana\ntuolini takana kuiskaamassa jotakin korvaani. Minusta tämä hänen\nlähenemisensä juuri siinä paikassa oli mahdollisimman sopimatonta,\nmutta taiteilijatar ei tuosta tavasta luopunut. Kenties hän löysi siitä\njonkin uuden nyanssin.\n\nOhjausta esitysten aikana Ida harjoitti hyvinkin usein. Kyllä hän\nhuolehti muistakin näyttelijöistään kuin minusta, antaen heille milloin\nminkinlaisia ohjeita. Voivat ne joskus olla hyödyksikin, mutta usein\nne myös saattoivat kiskaista toisen oikealta tolalta. Varsinkin Kosti\nElo oli hyvin herkkä menemään epävireeseen. Kerran — tapaus kai sattui\nPorissa — hän meni näyttämään Rosmerin naamiotaan Idalle. Hän oli\ntehnyt sen jo siihen mennessä jokseenkin monta kertaa, eikä siinä\nkukaan huomannut mitään vikaa, mutta Ida, ties mistä syystä, moitti\nmaskia ja käski Kostin ottaa vähän konjakkia rohkaisuksi. Kosti otti\n— niin vähän, ettei se tavallisesti miehiseen mieheen vaikuta. Mutta\ntämä \"sisäinen naamio\" teki aivan päinvastaisen vaikutuksen kuin\noli tarkoitettu: hän hermostui, kompastui jo näyttämölle astuessaan\nturhanpäiväisen matalaan näyttämökynnykseen niin, että seinät heiluivat\narveluttavasti, unohti osan rekvisiittaansa ja repliikkejänsäkin,\nkunnes vasta myöhemmin esitys rupesi sujumaan tavalliseen tapaan. \"Ei\nolisi pitänyt neuvoa teille sitä konjakkia\", Ida sanoi ensimmäisen\nnäytöksen jälkeen.\n\nNäin hän saattoi ohjailla myös näyttämön teknillistä kalustoa. Kesken\nkiihkeänkin kohtauksen hän huusi näyttämön taakse: \"Enemmän tuulta!\"\n\"Lopettakaa musiikki — tai musiikki hiljempää!\" Ja muuta sen kaltaista.\n\nTätä ulkopuolista ohjailemista tapahtui silloin, kun hän ei ollut\n\"elementissään\", vaan näytteli pelkällä rutiinilla. Yleisö sitä tuskin\nhuomasi, ehkä eivät arvostelijatkaan, mutta vastanäyttelijästä se\njoskus tuntui kaamealta. Rutiinillakin näytellessään hänellä sentään\noli joitakin nyansseja, jotka hän välttämättä tahtoi esille. Niinpä\n\"Rosmersholmin\" kolmannen näytöksen suuri selvityskohtaus ei mitenkään\nsaanut mennä ilman kyyneliä. Ne eivät kuitenkaan aina tulleet hereästi\nja itsestään. Muistan, kuinka avuttomina me, Kosti Elo ja minä,\nseisoimme, kun sanojen olisi pitänyt sinkoilla, mutta koko toiminta\nsen sijaan hetkeksi pysähtyi, ja Rebekka \"leijaili\" ympäri näyttämöä\nkoettaen saada kyynelet silmiinsä. Lopulta, jos mikään muu ei auttanut,\nhän iski kyynärpäänsä johonkin, ja kyynelet tulivat. Sitten päästiin\ntaas jatkamaan, mutta vastanäyttelijöiden innostus oli tiessään.\n\nKotkassa esitettiin \"Rosmersholm\" ja \"Elinan surma\" ja saatiin\nensimmäiset maininnat julkisessa sanassa. Idaa tietysti kiiteltiin\nsen kuin osattiin, mutta koko seuruekin sai armon. Alkoi tuntua\nmukavalta, kun tämän kirjoittaja, nuori näyttelijä, kuten hänestä\naivan oikein sanottiin, sai oikeinpa mainesanoja rehtori Krollina ja\n\"Surman\" kanttorinakaan \"ei ollut hullumpi\" toisen lehden mukaan ja\ntoisen mielestä jopa hyväkin. Mutta minä asuinkin sen toisen lehden\ntoimittajan ja arvostelijan luona!\n\nHaminassa minä sitten jo ennakkoon pelkäsin arvostelua.\n\nSiellä oli määrätty esitettäväksi Sudermannin \"Koti\". Kaarlo Braxén,\njolla oli vanha osa, oli sitä vähin ohjaillut, joten yleiskohtausten\nasemat saatiin järjestykseen, mutta taiteilijatar itse ei ollut\nkertaakaan käynyt harjoituksissa. Minulla pastorina oli pitkiä\nkohtauksia Magdan kanssa, joten kauhistuin näin yllättäen tullutta\nesitystä. Kävin paroonittarelle puhumassa, etten uskalla mennä yleisön\neteen, kun noita tärkeitä kohtauksia on harjoitettu vain sijaisen\nkanssa. \"Osaatte kai te läksynne?\" hän kysyi. Vastasin myöntävästi, ja\nhän lohdutti minua, että kyllä se sitten menee.\n\nTirkistelyssämme ennen esiripun avautumista sen raosta saliin Kaarlo\nBraxén huomautti, että tuossa eturivillä istuu eräs Suomen ankarimpia\nteatteriarvostelijoita, niin että koetahan nyt, poika, panna parastasi.\nMinulta meni heti sisu kaulalle, olisin halunnut vajota maan alle ennen\nkuin lähteä näyttämölle.\n\nMutta mikäs auttoi, oli mentävä. Ensimmäinen näytös, jossa Magdaa\nei vielä ole, sujui ymmärtääkseni aika hyvin, sillä olin saanut\nvoitetuksi pelkoni. Mutta sitten tulivat ne kamalat kohtaukset Magdan\nkanssa toisessa ja kolmannessa näytöksessä — pelkkää dialogia. Minä\nen tietänyt asemista mitään, sillä sijaisen kanssa olimme ne ottaneet\nomalla tavallamme. Koetin vain aina väistää tieltä ja siirtyä toiselle\npuolelle, kun Magda ryntäsi milloin mihinkin suuntaan. Siellä oli\npianomaskikin nurkassa, harjoituksissa sitä ei ollut käytetty eikä\nsiitä puhuttukaan mitään. Kerran Magda meni pianon luokse ja alkoi\nmarkeerata soittoa. Minä olin silloin taas varovaisuuden vuoksi\ntoisella puolella näyttämöä. \"Pastori tulee tänne\", Magda kuiskasi\nmielestäni melkoisen kuuluvasti. Minä astelin pianon sille puolelle,\nmikä minusta tuntui sopivalta. Olin parahiksi päässyt perille, kun\nMagda kuiskasi: \"Toiselle puolelle.\" Minä kiersin arvokkain askelin\nsoittajan ja siirryin sinne. \"Pastori nojaa pianoon ja kuuntelee.\"\nPastori tietysti nojasi ja kuunteli ja teki yleensä, mitä milloinkin\nkomennettiin. Se oli kamalaa kuljeskelemista. Joskus Magda syöksyi\nminua vastaan ja tökitteli maalatuilla sormillaan bonjourini\nrinnastan pilkulliseksi, joskus minun piti ottaa häntä kovasti kiinni\nkäsivarsista, ja mitä kaikkea siinä lie vehdattukaan.\n\nKyllä minä varmasti osasin vuorosanani loistavasti, kun en häkeltynyt\nsenkään pahemmin sellaisessa touhussa. Ja sen ikäisen miehen\nhermot ovat luonnollisesti rautaa. Minä kestin urhoollisesti tämän\näksiisin loppuun asti, mutta sen päätyttyä olin ihan lamassa, sekä\nruumiillisesti että sielullisesti. Mitähän Ida sanoo?\n\nIda ei sanonut mitään, taputti vain ohi kulkiessani minua kevyesti\nolalle. Siitä siis päästiin vähällä. Mutta entä se eturivillä istunut\nankara arvostelija? Kyllä kai hän kuuli koko komentelun, ja antaa\ntehdessään sen mukaisen arvostelun. Minä tietysti joudun syntipukiksi.\n\nYöllä en saanut unta silmiini ennen kuin joskus aamulla, jolloin menin\ntunniksi tai pariksi jonkinlaiseen horrokseen, johon sekaantui kauheita\nnäkyjä: olin mm. olevinani sidottuna pianomaskiin kuin polttopaaluun\nenkä päässyt irti, vaikka Magda huusi minua ja komensi riivatusti.\n\nAamulla ajattelin, että tämä ura nyt loppuu tähän. Paroonitar ei ollut\nsanonut mitään, mutta entä kun hän saa nähdä ankaran arvostelijan\ntuomion. Ei hän yleensä harrastanut arvosteluja, en milloinkaan nähnyt\nhänen niitä lukevan, paitsi milloin joku toi hänelle lehden jonkin\nihmeellisen neronleimauksen vuoksi, mutta tässä tapauksessa... Enhän\nminä ollut syyllinen, mutta jos jotakin vallan kamalaa sanottaisiin...\n\nNo, se ankaran arvostelijan lausunto tuli. Ensin hän tietysti kirjoitti\npienen kappaleen suuresta Idasta. Sitten seurasi tällainen palanen:\n\"Kappaleen muista henkilöistä mainittakoon Kaarlo Braxén vanhana\neverstiluutnanttina sekä Heikki Välisalmi pastorina. Molemmat näyttivät\nantautuneen tehtäväänsä vakavuudella, josta tuloksena oli ehyt ja\nyhtenäinen vaikutus.\" Hohhoh!\n\nEi siis hän, \"eräs Suomen ankarimpia teatteriarvostelijoita\", ollut\nistunut siinä ensi rivillä kaikkein ankarimmalla tuulellaan, vai\noliko hänellä ollut vahaa korvissa ja sumua silmissä — tai oliko\nsittenkin kaikki ollut niinkuin ollakin piti. Mene ja tiedä. Mutta\nosasi hän raapaista kritiikin kynnelläkin. Kiiteltyään ensin Magdaa\nhän kirjoitti samaan arvosteluun seuraavat omaperäiset, huomattavasti\nreserveeraavat rivit: \"Kuitenkin Ida Aalberg mielestämme paremmin\ntulkitsee Shakespearea ym. historiallisia näytelmäkirjailijoita kuin\nSudermannia.\" Todella viisaasti ja \"historiallisesti\" sanottu.\n\nMinä nousin \"tomusta ja tuhkasta\", olin taas nuori ja keikutin päätäni\nkorkealla, mutta vanhempi veljeni taiteessa Braxén, jolla oli tapana\nsanoa, jos kysyttiin, miten näytäntö sujui: \"Lukekaa lehistä\", ei nyt\nollut tyytyväinen. Hän lausui arvostelun johdosta: \"Harmittaa minua,\nkun poikaset pannaan samaan kategoriaan aikamiesten kanssa.\"\n\nSitten kiertue — tahi oikeastaan turnee, sillä kiertue-sanasta ei\nsilloin vielä ollut aavistustakaan (myöhemmin joku yritti käyttää\nretkuetta, mutta siitä haiskahti kahdenlaista ilmaa) — jatkui\ntavallista menoaan. Meillä ei kuitenkaan koskaan ollut niin kiirettä\nkuin yleensä pikku kiertueilla, jotka näyttelevät jokaikinen päivä.\nMe matkustimme välistä pitemmänkin taipaleen ja saimme lomapäivänkin\ntuolloin tällöin. Mehän emme käyneet muuta kuin kaupungeissa, emmekä\nniissäkään pienimmissä. Joka paikassa oli väkeä täydet katsomot, vaikka\nhinnat olivat kalliit. Kaikkialta taiteilijatar sai kukkia, jotka\nkuljetettiin aina seuraavaan paikkaan ja jätettiin sinne toisten tieltä.\n\nMistä lienee johtunut, että kerran Viipurissa oli vajaa huone.\nTaiteilijatar katsahti esiripun tirkistysreiästä ja sanoi ylpeästi:\n\n\"Ibsenin ei tarvitse hävetä, minun ei tarvitse hävetä, hävetkööt\nviipurilaiset!\"\n\nEhkä he häpesivät ja tulivat synnintuntoon, koskapa seuraavissa\nesityksissä oli jälleen täydet huoneet.\n\nMarras—joulukuun vaiheessa kiertue matkusti Unkariin. Kuljettiin\nPietarin ja Varsovan kautta. Mukana oli nyt entisten lisäksi myös Tilda\nVuori, joka silloin toimi toista vuottaan Tampereen Työväen Teatterin\njohtajana. Ida Aalberg otti hänet esittämään Elinaa \"Elinan surmassa\",\nkoska hän ei ollut tyytyväinen osan varsinaiseen esittäjään Dagi\nJanssoniin.\n\nMatka aloitettiin suurin toivein. Useimmille se oli ensimmäinen\nulkomaanmatka, eikä kukaan, Idaa lukuunottamatta, ollut saanut\ntilaisuutta esiintyä rajojen takana. Eipä sellaista onnea ole\nyleensä tarjoutunut suomalaisille puhenäyttämön taiteilijoille.\nSuomalainen Teatteri kävi vaellusvuosinaan joskus Pietarissa, samoin\nAspegrénin Kansanteatteri, nojautuen luonnollisesti sikäläiseen\nsuomalaiseen väestöön, mutta varsin pian nekin matkat loppuivat.\nLienevätkö puhenäyttelijöistämme muut kuin Ida Aalberg ja Elli Tompuri\nesiintyneet ainakaan huomattavammin ulkomailla. Laulutaiteilijamme\nsen sijaan ovat hyvinkin saaneet kiinnityksiä ulkomaisilla ooppera-\nja operettinäyttämöillä. Jotkut suomalaissyntyiset ruotsinkieliset\nnäyttelijät ovat näytelleet Ruotsissa, ja kävihän, kerran Suomen\nKansallisteatteri, vieläpä Turun Työväen Teatterikin, vierailulla\nTukholmassa.\n\nNyt me olimme matkalla Unkariin, jossa meidän piti panna \"koko\nprogrammi toimeen\", esittää kaikki viisi näytelmäämme Budapestissa,\nKolozvárissa ja mahdollisesti vielä muuallakin. Yhteen aikaan\npuhuttiin, että Unkarissa esitettäisiin \"Tukkijoella\", Ida itse\nMaijana. Tämä ajatus huvitti taiteilijatarta, mutta toteutumatta\nse jäi. Hän näet piti suosittua kansannäytelmää kovin köykäisenä\nohjelmistoonsa. Oikeastaan vahinko, sillä kuriositeetin vuoksi\nolisi ollut hauska nähdä, miten suuri tragedienne olisi suorittanut\nrehevän suomalaisen kansannaisen osan. Muuten vakavasti ajatellen:\nmeidän henkilökuntamme ei olisi riittänyt näytelmään, joskin pääosat\nolisi saatu täytetyiksi. \"Tukkijoella\" olisi paremminkin sopinut\nesitettäväksi Suomessa, missä joka kaupungista olisi saatu valmiita\nhenkilöitä täyteosiin.\n\nUnkarin matka ei vastannut odotuksia. Viivyimme Budapestissa parisen\nviikkoa ja esiinnyimme muistaakseni vain kaksi kertaa — \"Rosmersholm\"\nja \"Elinan surma\", jota viimeksimainittua yleisö seurasi pienet\nselitysvihkoset käsissä. Järjestelyssä oli varmaankin vikaa. Me\nkatselimme kaupunkia, istuskelimme ravintoloissa ja teattereissa ja\nkuuntelimme mustalaissoittoa. Yrityksen taloudellinen kannattavaisuus\noli kai perin huono tällä tavalla. Ehkä ei yleisönkään suhtautuminen\nparoonittaren mielestä ollut tarpeeksi lämmintä. Jotkut yksityiset\nkoettivat parantaa asiaa. Satuin olemaan läsnä, kun professori\nBela Vikár veti paroonittaren eteen pari tuhatlappusta taatakseen\ntaloudellisen puolen, mutta tämä kieltäytyi enemmistö esityksistä.\nMe siis palasimme takaisin Budapestista käymättä lainkaan muissa\nkaupungeissa.\n\nMeille seurueen jäsenille Budapestin matka oli ollut virkistävä. Olihan\nmeillä ollut kaksi hyvää opasta: Suomessa monet kerrat käynyt lehtori\nSandor Ispanovits ja suomalainen taiteilija Yrjö Liipola, kumpainenkin\nsilloin nuoria, innokkaita ja avuliaita.\n\nTulomatkalla pysähdyttiin Pietarissa ja annettiin pari näytäntöä Moikan\nvarrella sijaitsevassa Malyi teatrissa (Pikku teatteri), joka kyllä\nPietarin oloissa saattoi vastata nimeään, mutta meikäläisen silmiin\nvaikutti melkoisen komealta. Pietarin suomalaiset täyttivät katsomon.\nSuomalaisilla oli jo silloin Pietarissa oma näytelmäseuransa, josta\nsaatiin \"Elinan surmaan\" tottuneita avustajia. Heidän joukossaan liehui\nmm. erään Santtu Pirin pitkä, jo hieman lähtöä tekevä taiteilijatukka.\nTämän Pietarissa asuvan suomalaisen räätälin nimi näkyi joskus runojen\nalla siihen aikaan.\n\nSuosiota tuli, ja pietarilaiset lehdet kirjoittelivat arvosteluja.\nKukkiakin ojennettiin Idalle sen ajan tavan mukaisesti partaan ylitse.\nMe miehet kävimme ne vastaanottamassa ja kannoimme taiteilijattaren\neteen, jolloin hän tavallisesti kysyi kainosti: \"Onko se minulle.\"\nPietarissa minä satuin kantamaan erittäin upean kukkalaitteen rampista,\nsiinä oli hilaamista asiaksi asti, sillä kukat oli asetettu pronssiseen\nisokaariseen astiaan. Kun olin saanut sen vaivoin raahatuksi\nasianomaisen eteen ja kuullut tavanomaisen kysymyksen, meni minuun\nmikähän lie mennyt ja minä vastasin: \"Ei kun minulle.\" Ida syöksähti\nulos näyttämöltä eikä sillä kertaa enää antanut nostaa esirippua. Minä\ntietysti säikähdin ajattelemattomuuttani, mutta mitään jälkikaikuja\nsiitä ei ollut.\n\nToisen kerran kuitenkin oli — tai ainakin yritti olla. Esitettiin\nsamaisessa Pietarissa \"Elinan surmaa\". Oli juuri menossa\nsakaristokohtaus, mikä muuten meidän lyhennetyssä laitoksessamme oli\nensimmäinen, ja Kaarlo Braxén Vesilahden rovastina ynnä minä lukkarina\nolimme näyttämöllä. Yhtäkkiä huomasin, että toiselta seinustalta\npuuttui penkki, jolle Klaus Kurjen piti istuutua. Arvaten, että tästä\ntulee tupen rapinat, kuiskasin B:lle, joka vielä oli yliregissööri ja\nsiis vastuunalainen: \"Tee repliikki, minä menen hakemaan penkin.\" B.\nvilkaisi seinustalle ja sanoi asiallisella rovastin äänellä: \"Lukkari\nmenee hakemaan penkin.\" \"Heti paikalla\", minä vastasin ja painuin ulos.\nNuuskin kaikki nurkat kulissien takana, koetin epätoivon vimmalla\ntolkuttaa asiaa venäläisille näyttämömiehille, mutta mitään penkkiä ei\nlöydetty. Arvasin, että viipymiseni tekee rovastin aseman näyttämöllä\nkiusalliseksi, ja lopulta kiikutin sisälle ainoan istuimen, minkä\nhädissäni löysin. Se sattui olemaan matala, plyysipäällysteinen,\ntupsuniekka salin taburetti. Yleisö ei reagoinut millään tavoin, ehkei\nse huomannutkaan siinä mitään tyylin rikettä, mutta B. irvisti pahasti.\nMinä asetin kapistuksen paikalleen, ja esitys jatkui.\n\nTämä Vesilahden kirkon sakastiin tuotu outo \"mööpeli\" yritti synnyttää\nvähän komiikkaakin. Kosti Elo, joka esitti Kurkea, katsoi laitosta\nepäillen, mutta ei uskaltanut olla istumatta sille, kun kerran\nasema niin vaati. Hän luonnollisesti upposi syvään ja näytti vähin\nonnettomalta. Vielä hassummaksi tuli tilanne, kun hänen piti nousta\nylös: korkeavartiset ja kankeat saappaat eivät millään tahtoneet sallia\nsellaista toimenpidettä. Ida katseli synkästi Kostin nujuamista, ja\nminä, joka seurasin kohtausta kulissin raosta, arvasin, että tästä\nnousee vielä myrsky, joten on parasta kuvaelman loputtua pysyä\nnäkymättömissä. Tapaus tietysti pantiin minun syykseni ja kuulin\nparoonittaren huutelevan minua. \"Missä se poika on?\" hän kyseli,\nmutta kukaan ei tietänyt mitään minusta, joka piiloittelin erään\npukuhuoneen pimeässä nurkassa. Tätä piilosillaoloa jatkui seuraavinakin\nväliaikoina, kunnes erään kuvaelman loputtua en ehtinytkään pakoon.\nHuomasin silloin kahden kulissipinon välisen raon ja pakkauduin sinne.\nParoonitar ei Kirstin puvussa päässyt perässä, vaan jäi \"solan\"\nsuulle tirhentämään: \"Tulkaa heti ulos sieltä!\" — \"En tule\", vastasin\ntiukasti. Useita kertoja käskynsä toistettuaan hän lopulta kysyi:\n\"Mitä varten te siellä olette?\" Suoraan kysymykseen suora vastaus:\n\"Penkkijuttua paossa.\" Silloin hän nauraa helähdytti: \"Tulkaa ulos\nsieltä, enhän minä teitä syö.\" Eikä syönytkään, ei ollut enää edes\npahalla tuulellakaan, vaan koko asia kuitattiin muutaman hetken\niloisella seurustelulla, minkä aikana minä koetin selittää tehneeni\nvoitavani. Kuten olin tehnytkin.\n\nPietarissa meitä asui useampia \"Suomalaisessa yömajassa\" tai\n\"Suomalaisessa kortteerissa\", miksi sitä lie virallisesti nimitetty.\nSe sijaitsi Gontšarnaja-kadulla, talossa 21, pihan perällä. Paikka\noli lähellä Nikolain asemaa, siis oikeastaan kaupungin keskustassa,\nmutta katu oli ahdas ja huonossa kunnossa. Huoneet olivat pimeät ja\naika lailla rähjäiset. Sitä piti joku suomalaissyntyinen venäläinen.\nRuokaakin sai talosta ja siellä voi asua passittomanakin. Sitäpaitsi\ntällä \"kortteerilla\" oli perinteensä: siinä oli asunut Kaarlo Bergbom\nSuomalaisen Teatterin Pietarin matkojen aikana.\n\nTurnee Ida Aalberg näytteli vielä Suomessa kotvan seuraavaa vuottakin.\n\nMinun on turhaa lähteä kuvailemaan Ida Aalbergia taiteilijana. Sen\novat tehneet terävämmät kynät ja tulevat tekemään sitten, kun Suomen\nnäyttämötaiteen historia kerran kirjoitetaan. Hänen suuruutensa on\nyksimielisesti tunnustettu. Ne, joilla on ollut onni nähdä hänen\nnäyttämöluomiaan, eivät voi niitä koskaan unohtaa. Hän oli näyttämön\ntenhotar, jolla oli lumoava taikasauva hallussaan. Hänen työpäivänsä\npäättyi kolmekymmentä vuotta sitten, mutta toista häneen edes jossakin\nmäärin verrattavaa ei ole ilmaantunut. Hilda Pihlajamäki on, mutta\nhänenkin pääasiallinen luomiskautensa sattuu osaksi samoihin aikoihin.\n\nNäyttämötaide on Ida Aalbergin päivistä kehitellyt ilmentämismuotojaan.\nSen yleistaso on ehkä huomattavastikin noussut, mutta ihminen,\njoka nuoruudessaan on nähnyt Ida Aalbergin näyttämöllä, nykyaikana\nvain harvoin kokee sellaista elämystä kuin silloin. Totta on, että\nkatsojaa suggeroiva vaikutus lähti tavallisesti yksinomaan hänen\npersoonastaan, toiset henkilöt helposti himmenivät, unohtuivat. Hän oli\nnäyttämön yksinvaltiatar. Hän saattoi suggeroida näyttelijätoverinsa\nantamaan parastaan, mutta hän voi, kuten edellä on lyhyesti viitattu,\njättää heidät pulaankin. Hän ajoi omia tarkoitusperiään, ja niiden\nsaavuttamiseksi hän oli valmis uhraamaan paljon, vastanäyttelijänsäkin.\nTämä on tosin vain erään nuorukaisen vaatimaton kokemus ja käsitys,\nkenties hän toisessa seurassa ja ympäristössä helpommin mukaantui\nyleiseen menoon.\n\nSuggestiivinen hän oli ihmisenäkin silloin, kun oli taiteesta kysymys.\nMuissa asioissa saattoi välistä ilmetä hämmästyttävää oikullisuutta,\njopa pikkumaisuuttakin. Mutta kukapa meistä kuolevaisista olisi\nvirheetön. Jumalainen Ida hän kaikessa tapauksessa oli, sen jokainen\nhänen kanssaan kosketukseen joutunut myöntänee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän vuosisadan ensimmäisellä kymmenellä alettiin maassamme yleisesti\nperustaa työväenteattereita. Vuosisadan tuolle puolelle — 1898 ja\n1899 — lankeaa vain kahden, nimittäin Viipurin ja Tampereen Työväen\nTeatterien synty. Helsinkiin perustettiin Työväen Teatteri-niminen\ntaidelaitos vuosisadan toisena vuotena. Tämä teatteri pystyi vaikeissa\noloissa toimivanakin suuriin saavutuksiin niinä viitenä vuotena,\njotka se pysyi pystyssä, ennen kuin sen jatkoksi perustettiin\nKansan Näyttämö. Uusia teattereita perustettaessa lienee joskus\nlausuttu lennokkaitakin sanoja. Niinpä Kansan Näyttämön ensimmäinen\njohtaja Kaarle Halme suunnitteli uudesta taiteen temppelistä\nsellaista teatteria, \"joka karsii meidän kieltämme, synnyttää meille\nkirjailijoita, sytyttää aatteita, kohottaa tunneasteikkoa, kuvastaa\nmeidän henkisiä pyrkimyksiämme, estää meitä kulttuurihairoja tekemästä,\nestää meitä eksymästä sosialismin ja oikean sivistyksen alkulähteille\njohtavilta teiltä, näyttää meille parhaimmat ja korkeimmat\nihmisyysihanteet kuvastaen meidän riemujamme, kuvastaen meidän\nsurujamme\".\n\nOnhan siinä ohjelmaa kerrakseen yhdelle teatterille. Epäilemättä\nihanteellista ja korkealentoista, mutta enpä usko vielä minkään\nteatterin kyenneen meitä estämään \"eksymästä sosialismin alkulähteille\njohtavalta tieltä\". Pystyisivätköhän minkään teatterin taiteelliset\nkeinot sellaiseen? Kaiken muun innostunut teatterin ystävä ehkä voisi\nallekirjoittaa, joskaan tie \"sivistyksen alkulähteille\" ei tunnu\nniinkään viehättävältä kuin kulttuurin tien kulkeminen eteenpäin.\n\nPaljon vaatimattomammin määrittelivät toiset teatterin perustajat\nsen tarkoituksen, jona oli \"suomenkielisen teatterin ylläpitäminen\nkansan pohjakerrosten näyttämötaiteellisten harrastusten kohottamista\nvarten\". Siinä ohjelma, joka lienee useimmin lausuttu suomalaisia\ntyöväenteattereita perustettaessa ja joka ilmaisee näiden tarkoituksen\nmelkoisen selvästi, joskaan ei aivan täydellisesti.\n\nMissään ja milloinkaan ei työväenteattereita perustettu työväenluokan\npropagandatarkoituksia varten, vaikka myöhemmin valtiollisen kuohunnan\naikoina tietyltä taholta niin väitettiin. Kun itse olen ollut mukana\nparinkin työväen taidelaitoksen syntymävaiheissa, koetan luonnehtia sen\npohjan, jolta nämä ovat lähteneet.\n\nOn otettava huomioon, että maamme työväestön ensimmäiset\nvalistuspyrkimykset liittyvät kiinteästi suureen\nsuomalaisuustaisteluun. Samaan aikaan kuin suomalaisuusliike teki\nsuurta rynnäkköä, ilmestyivät ensimmäiset työväestön järjestyneen\nhengenelämän merkit Aluksi kiinnyttiin lukemiseen ja perustettiin\ntyöväen lukuseuroja, ensimmäinen niistä tietääkseni Tampereella\npuoliväliin yhdeksättäkymmentä vuotta sitten. Suomenkielisen\nkirjallisuuden niukkuus asetti työväen lukuhalulle rajoituksensa, mutta\nharrastus oli kuitenkin herännyt.\n\nLukuseuroja seurasivat lauluseurat, joita myöskin Tampereen esimerkkiä\nnoudattaen ruvettiin perustamaan sellaisille seuduille, missä\ntyöväestöä oli runsaammin. Ja näiden musiikillisten harrastusten\nkautta kävi tie näytelmälliseen toimintaan. Niiden toimesta alettiin\njärjestää näyttämöesityksiä ja vähitellen alkoi olla iltamien eräänä\nohjelmanumerona seuranäytelmä.\n\nSeuranäytelmäharrastus kasvoi ja kehittyi. Aluksi jokseenkin kaikki\nseurojen ja yhdistysten jäsenet esiintyivät näyttelijöinä ilman\ntarkempaa valintaa, mutta myöhemmin näyttämöllinen toiminta alkoi jäädä\nsiihen soveliainten haltuun. Näin syntyi näytelmäseuroja, joilla jo oli\njoku \"ensimmäinen yhdenvertaisten joukosta\" johtajana, joten toiminta\nalkoi saavuttaa säännöllisiä muotoja. Sitten vaatimukset kasvoivat,\nja näytelmäseurat muodostettiin teattereiksi, joiden toiminta tosin\noli harrastelijapohjalla, mutta muuten täydellisesti varsinaiseen\nteatterityöhön verrattavaa. Työväenteatterit ovat kasvattaneet\nmonia kunnollisia ammattinäyttelijöitä, ja monen monet iäkseen\nharrastelijoiksi jääneet eivät ole ammattilaisia huonompia. Muuten:\nharvoinpa tehtäneen eroa ammatti- ja amatöörikirjailijan välillä,\nmikäli on kysymys hänen taiteelleen asetettavista vaatimuksista. Tämä\nsanottuna vertailun vuoksi.\n\nTyöväen näyttämöiden synnystä puhuttaessa en siis voi myöntää oikeaksi\nsellaista \"irti porvareista\"-kantaa, jollainen on joskus esitetty\nniin puolelta kuin toiseltakin. Suomen sivistyneistön kunniaksi on\nluettava suomalaisen teatterin synty, mutta tämä sama sivistyneistö\nei jaksanut lopullisesti vetää toimintatarmoon herännyttä työväestöä\nsamaan kulttuuripiiriin tahi edes sitä lähellekään, vaan jätti sen\noman onnensa nojaan. Silloin sillä ei ollut muuta neuvoa kuin yrittää\nluoda omaa kulttuuriaan, mikä kuitenkaan ei milloinkaan ole poikennut\neri teille kansallisen kulttuurin kanssa. Suomalaisen työmiehen luoma\nkulttuuri on yksinomaan suomalaista, näyttämötaiteen kohdalta kaikkein\nolennaisimmin.\n\nMeidän kansallamme on erikoinen taipumus välittävään taiteeseen. Mutta\nsillä, että työväestö on kiintynyt ennen muuta näyttämötaiteeseen (ja\nmusiikkiinkin) on oma selityksensä. \"Taide sisimmältä olemukseltaan\non yhteiskunnallista toimintaa\", on professori Yrjö Hirn sanonut.\nSellaista tietenkin on kaikki taide, mutta työväestö on erityisesti\nottanut vaaliakseen näyttämötaiteen. Se on nähnyt sen huomattavimmin\nyhteiskunnalliseksi ja lisäksi: yhteiskunnalliseksi joukkotoiminnaksi.\nTyöväestö on tottunut joukkotoimintaan, ja näyttämötaide jos mikä on\nsellaista, sillä sitä tehdään joukolla ja katsellaan joukolla. Näin\nsiitä on tullut Suomen kansanomaisin taidelaji.\n\nTyöväen kulttuurinälkä loi aikoinaan työväenteatterit. Niiden toiminta\nosoitti, että työväen teatterien merkitys kulttuurilaitoksina\noli erittäin kantava. Aluksi ne suorastaan liittyivätkin\ntyöväenjärjestöihin, mutta myöhemmin, kun järjestötoiminta tavattomasti\nlaajeni, teatterit pyrkivät siirtymään omien kannatusyhdistystensä\nvaraan. Mutta sittenkin järjestöt saivat monessa tapauksessa olla\nkannatusyhdistysten takana maksamassa tappioita.\n\nVaikkakaan työväenteatterit eivät milloinkaan ole olleet\npropagandavälineitä, niille on eri vaiheissaan myönnettävä\nohjelmateatterin merkitys. Ne ovat koettaneet mahdollisuuksien\nmukaan pitää yllä arvokasta ohjelmaa. Kotimaista näytelmää ne ovat\nsuosineet, niin että esim. Johannes Linnankosken \"Ikuinen taistelu\"\nsai ensiesityksensä Tampereen Työväen Teatterissa, samoin Konrad\nLehtimäen suurnäytelmä \"Spartacus\", ja Lauri Haarlan ehkä paras\nnäytelmä \"Lemminpoika\" esitettiin ensimmäiseksi Oulun Työväen\nNäyttämöllä. Köyhälistökuvausta ja ns. aatteellisiakin ohjelmistoa ne\novat viljelleet, tosin siinä suhteessa seuraten Bergbomin aikaisen\nSuomalaisen Teatterin linjaa, jota myöskin ainakin osittain Suomalainen\nMaaseututeatteri noudatti vaellusvuosiensa ensimmäisellä kymmenellä.\nJokunen huomattavampi köyhälistönäytelmä, kuten Gerhard Hauptmannin\n\"Kankurit\", joka helsinkiläisestä Työväen Teatterista lähteneenä kiersi\nmaaseudun pienille työväen näyttämöille, ei milloinkaan löytänytkään\narmoa päästä ns. porvarillisiin teattereihin.\n\nLuonnollisesti työväen teatterit ovat mielihyvin tarttuneet sellaisiin\nnäytelmiin, joissa on ollut yhteiskunnallista tuntua tai jotka ovat\ntulkinneet ajankohtaista julistusta, mutta kirjoittava teatteri ei ole\nsanottavasti sellaista dramatiikkaa luonut. Samoin työväen teatterit\novat voimiensa mukaan vaalineet klassillisuutta.\n\nNiiden merkitys ohjelmateattereina selvinnee siitäkin, että\nensimmäisen maailmansodan jälkeen uusia suuntia etsinyt draamallinen\nkirjallisuus löysi työväen teattereista taiteelliset tulkitsijansa.\nEkspressionistisia näytelmiä on niissä runsaasti esitetty, ja\noltakoonpa niiden merkityksestä mitä mieltä tahansa, tuollainen\nvalppaus ajan kirjallisia suuntia kohtaan on kunnioitettavaa ja antaa\noikeuden puhua ohjelmateatterista.\n\nYllä oleva olkoon sanottuna sillä rajoituksella, että työväen\nteattereidenkin on tietysti kassansa vuoksi välillä ollut turvauduttava\nkeveäänkin ja mitään sanomattomaan ohjelmaan.\n\nSuomalaisen työväen näyttämötaiteen merkitystä määriteltäessä on\nymmärtääkseni hyvin tärkeänä seikkana pidettävä sitä, ettei se\nmilloinkaan ole säikähtänyt teatterin tarkoitusta. Siinähän ei\noikeastaan ole mitään tavatonta, vaikka meikäläiset esteetikot ovat\nsitä niin usein pelänneet. Jo antiikin teatterilla oli tarkoituksensa.\nKreikkalainen huvinäytelmä arvosteli varsin kirpeästi valtiollisia\nja yhteiskunnallisia oloja. Ja keskiajan hengellinen näytelmä, joka\nsyntyi kirkon helmasta, edusti luonnollisesti määrättyä tarkoitusta.\nKyllä kai jokainen ymmärtää, että kirkko tekee propagandaa, sehän on\nsen velvollisuuskin. Ei suinkaan katolinen kirkko olisi hyväksynyt\nsellaista omaa synnyttämäänsä laitosta, joka ei olisi edustanut sen\ntarkoituksia. Etevä Shakespearen tutkija August Brunius sanoo,\nettä muutkin Shakespearen aikalaiset näytelmäkirjailijat osasivat\nkirjoittaa vaikuttavia ja esitettäväksi kiitollisia kohtauksia, mutta\nheidän näytelmistään puuttui tarkoitusta. Siksi he ovat kuolleet ja\nShakespeare yksin elää. Entä Schiller, hänen draamoissaan oli vapauden\nylistystä, jopa kehoitusta vapaustaisteluunkin. Ja Ibsen on — sanoo\nnorjalainen kirjallisuushistorioitsija Bing — eräissä teoksissa\njulistanut palavaa uskoansa persoonallisuuden oikeuteen yhteiskuntaa\nvastaan ja sen ehdotonta velvollisuutta itseään kohtaan. Ja vanhan\nVenäjän suuret nerot Gogol ja Tolstoi! Kyllä kai Gogolin \"Reviisori\"\narvostelee ja ruoskii; me vain olemme mielissämme, kun ei ruoskan\nisku satu meihin. Tolstoi taas suorastaan julistaa, voisi sanoa:\nsaarnaa aatteitaan. Takavuosina on Euroopasta tullut yhteiskunnallisia\nepäkohtia vitsovia näytelmiä, joita meilläkin on esitetty. Onpa sieltä\ntullut tavallaan julistustakin, muistaaksemme vain \"Verdunin ihmeen\",\nvahvasti pasifistisen kuvaelmasarjan, ja \"Suuren maailmanteatterin\",\njonka rytmeissä liikkui uskonnollinen paatos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotkan Työväen Teatteri perustettiin elokuun alussa 1908, ja minä\ntulin sen ensimmäiseksi johtajaksi. Seuranäytelmätoimintaa oli ollut\nennenkin, mutta silloin valmistui uusi työväentalo ja teatterin\nperustaminen katsottiin tarpeelliseksi. Talo olikin upea rakennus,\nsiinä oli avara sali, johon seisojat mukaan luettuna sopi tuhat\nkatsojaa. Salin akustiikka ei ollut kehuttava, mutta sitä paranneltiin\nkankailla ja villalangoilla. Näyttämönpuolikin oli järjestetty varsin\ntyydyttävästi, oli pukuhuoneita ja itse näyttämössä sekä syvyyttä että\nkorkeutta. Työväenyhdistys oli hankkinut vanhoja Arkadian — vai oliko\nRuotsalaisen teatterin — kulisseja melkoisen varaston. Sillä päästiin\npitkälle järjestelyillä, korjauksilla ja vähin uuttakin laittamalla.\n\nSiihen aikaan oli innostusta näyttämöllisiin harrastuksiin. Teatteri\nperustettiin kokonaan harrastelijapohjalle, mutta kaupungissa oli\nrunsaasti kokenutta näyttelijäainesta ja uutta tuli tulvimalla. Monesti\nmyöhemmin on tahtonut olla puutetta esimerkiksi avustajista, silloin\nniitä tarjoutui liikaakin, joten oli varaa valita. Palkkioista ei ollut\nkysymystäkään, vaikka melkoinen joukko näyttelijöitä oli harjoituksissa\njokaikinen ilta. Ja harjoituksiin tavallisesti saapuivat nekin, joilla\nei ollut osia. He tulivat katsomaan toisten työskentelyä. Seurasivatkin\ntarkasti ja ottivat oppia, kun perusvirheitä oiottiin. Palkkioita ei\npyydetty, kuten sanottu, mutta jotakin sentään yritettiin maksaa.\nOlisiko paras näyttelijän palkkio ollut siinä kahdenkymmenen markan\nnurkilla kuukaudessa.\n\nHuikeasti tehtiin työtä ensimmäisenä näytäntökautena, aivan\nammattiteatterin vauhdilla. Mikäli jaksan mieleeni johdattaa,\noli meillä alun toistakymmentä ensi-iltaa. Nuutti Vuoritsalon\n\"Virkistysmatkalla\" aloitettiin. Tuossa taiteellisesti mitättömässä\nhupailussa oli sentään tilaisuus koetella nuoria voimia ja karsia\nheistä aloittelijain tavallisia virheitä. Sitä harjoiteltiin\nsitkeästi ja verraten kauan, mutta kun koko näyttelijäkunta oli tuota\n\"äkseerausta\" katsomassa, oli siitä yleistä hyötyä vastaisen varalle.\nSeuraavan näytelmän valmistelussa ohjaajan työ oli jo aika lailla\nkeveämpää, ja kevätpuolella harjoitustyö sujui kohtalaisen nopeasti.\n\nOhjelmistossa oli sekä koti- että ulkomaisia näytelmiä. Eino\nLeinon \"Pentti Pääkkönen\", näyttämöltä varmaan perin harvoin nähty\nuhmaaja-näytelmä, herätti silloin Kotkassa harvinaisen paljon\nhuomiota. Larin Kyöstin \"Herra Valtuusmiehellä\" oli menestystä\npikkukaupunkilaiskuvauksena ja saman tekijän \"Särkynyt sävel\", pieni\ntunnelmapalanen, joka esitettiin \"Valtuusmiehen\" täydennyksenä,\nmuutti illan tunnelman vakavaksi ja herkäksi. \"Nummisuutarit\" oli jo\nennen esitetty Kotkassa, nyt se otettiin uudestaan ohjelmaan, samoin\ntietysti \"Tukkijoella\", joka ei siihen aikaan saanut puuttua yhdenkään\naloittelevan teatterin ohjelmistosta. Ulkomaisista näytelmistä\nedustivat huvipuolta \"Baldevinin häät\", venäläisaiheinen \"Korpit\" ja\nikivanha ja ikihauska \"Charleyn täti\", josta tuli oikea menestysnumero.\nMutta vakavillakin näytelmillä oli siihen aikaan menestystä. Niinpä\nsilloin muodissa ollut Adolf Paulin \"Pirun kirkko\" sai ennätyksen.\nYleisöä kiinnostivat siinä väliverhon auki ollessa tapahtuvat näyttämön\nmuutokset. Sellaista ei ollut paikkakunnalla ennen nähty, ja sitä\nihmettä tultiin toisenkin kerran katsomaan. Kun tämä näytelmä oli\nerityisen hyvässä huudossa kotkalaisten keskuudessa, se päätettiin\nantaa kansannäytäntönä viidenkolmatta pennin maksusta hengeltä. Tähän\nnäytäntöön myytiin tuhatneljä lippua, jolloin poliisi keskeytti\nmyynnin. Jonoa oli vielä ainakin puolen kilometrin pituudelta. Halpojen\nnäytäntöjen antaminen keskeytyi tähän, sillä arveltiin, että yleisö\nrupeaa niitä odottamaan eikä tulekaan tavallisiin näytäntöihin. Hyvä\nmenestys oli muillakin vakavilla näytelmillä, kuten Emile Zolan\nromaanista muovatulla \"Ansalla\", jonka pitkä henkilöluettelo saatiin\nhelposti miehitetyksi, ja Leo Tolstoin \"Pimeyden vallalla\". Kun\nSuomalainen Maaseututeatteri pariviikkoisen vierailun aikana esitti\nsaman näytelmän, ei se saanutkaan sanottavasti katsojia, ja monet,\njotka olivat olleet esitystä katsomassa, sanoivat, että paremmin\nse täällä meni omin voimin. No, se nyt oli tietysti vain pelkkää\npaikallisylpeyttä, sillä tietysti ammattiteatterin esitys oli aivan\ntoista kuin aloittelevan harrastelijanäyttämön.\n\nKotkan Työväen Teatteri lienee ollut niitä harvoja taidelaitoksia,\njotka tuottivat voittoa. Ei se ensimmäisen näytäntökauden voitto suuren\nsuuri ollut, mutta kuitenkin sellainen, että kannattaa näin ihmeeksi\nmainita. Sen myöhemmästä taloudellisesta menestyksestä en tiedä, sillä\njo seuraavana syksynä lähdin sanomalehtimieheksi Turkuun ja jätin\nteatterin, hieman ankein mielin kylläkin, sillä Kotkassa oli helppoa\ntyöskennellä. Näyttelijäaines oli taipuisaa, innostus ja yhteishenki\nmainiot.\n\nElämäntehtävä oli nyt muka selvinnyt: minä olin päättänyt jättää\nnäyttämön ja koteutua aikaisemmin yrittelemälleni sanomalehtialalle.\nLokakuun 15. päivänä 1909 lähdin Kotkasta oikein laulukuoron saattamana\nja jo seuraavana päivänä astuin uuteen toimeeni Turussa. Lehtemme\nmuuttui vuoden vaihteessa iltalehdeksi, ja silloin tuntui jäävän\naikaa sivuharrastuksiinkin. Onni Savola piti sinä talvena yllä\nTurun Näyttämöä, ensimmäistä varsinaisen teatterin tapaan toimivaa\ntaidelaitosta vanhassa kulttuurikehdossa, josta leikillisesti\nsanottiin, että se on kulttuurikehto, koska siellä kulttuuri on\nkehdossaan. Onni Savola oli jo silloin tunnettu lausujana, nyt hän\nesiintyi ohjaajana ja näyttelikin mukana. Hänellä oli teatterissaan\npari vakinaista näyttelijää ja oikein hyvä iltanäyttelijäkaarti, useita\nvakinaisissakin teattereissa aikaisemmin esiintyneitä. Tähän näyttämöön\nminutkin vedettiin ja olin mukana ainakin Martti Vuoren \"Savon\nsydämessä\" komedian rovastina, J.H. Erkon \"Ainon\" Koukina ja lopuksi\nKiven. \"Nummisuutarien\" Eskona, josta tuli mieliosani ja jota esitin\nTurussakin monet kerrat kolmella näyttämöllä.\n\nEi Turun Näyttämö jaksanut elää muuta kuin sen näytäntökauden. Menot\neivät liene olleet kovin suuret. Ne pari ammattilaista olivat heikolla\npalkalla, emmekä me iltanäyttelijät pahasti työstämme kostuneet —\nminäkin muistan saaneeni viisitoista markkaa esitysilloista, kun\ntaas harjoitukset menivät kokonaan ilmaiseksi. Suurin meno oli\nRuotsalaisen Teatterin hallussa olevan huoneiston vuokra, ja Turun\nNäyttämö alivuokralaisena sai tietysti aina huonommat illat. Tulopuoli\noli kaiketi heikko. Turun yleisö oli jakaantunut kolmeen osaan:\nruotsalaisilla oli oma teatterinsa, työväellä näytelmäseuransa ja\nsuomalainen porvaristo, jonka olisi pitänyt täyttää Turun Näyttämön\nkatsomo, huomattavalta osaltaan nukkui. Turussa on vielä tänä\npäivänäkin kolme teatteria. Nyt ne voinevat joltisestikin, mutta\nkituelämää nekin ovat ajoittain viettäneet, vaikka ovat saaneet valtion\nja kunnan avustustakin.\n\nSeuraavana syksynä jouduin sivutoimenani johtamaan Työväen\nnäytelmäseuraa. Se oli kummallinen ja ainutlaatuisilla perusteilla\ntoimiva laitos. Työväenyhdistys sille otti johtajan, joka sai\npalkkiokseen kymmenen prosenttia kaikkien esitysten kokonaistuloista.\nNäyttelijöitä oli paljon, monet heistä kauankin esiintyneitä ja\npahoja maneereja saaneita; heille maksettiin yksi markka arkilta.\nJohtaja sai nostaa tilinsä kuukausittain, näyttelijät vain kahdesti\nvuodessa. Toisille kertyi huomattaviakin taskurahoja, mutta\nvarsinkin nuorten aloittelijain tulot saattoivat supistua markkaan\nja viiteenkymmeneenkin penniin illassa. Puvustoa sillä seuralla oli\nvaikka millä mitalla, joukossa kunnollistakin. Ohjelma samoin, siellä\noli sellaisiakin näytelmiä, joita ei missään muualla esitetty, oli\noikein alkuperäisiä käsikirjoituksiakin tuntemattomilta tekijöiltä.\nAikojen kuluessa tämä ohjelmisto oli kerääntynyt ja sitä oli esitetty\nvuodesta toiseen. Oli näet sellainen järjestys, että ammattiosastot\ntilasivat työväenyhdistykseltä huoneen lauantai- ja sunnuntai-illoiksi\nja sitten seuran johtajalta näytelmän. Harvoin niillä sitten olikaan\nmuuta ohjelmaa. Ja niin noita vanhoja näytelmiä — joukossa yhä vielä\nsellaisiakin kuin Jahnssonin \"Bartholdus Simonis\" ja \"Lalli\" ja monta\nmuuta — laahattiin vuodesta vuoteen. Harjoitusaikaa niille ei jäänyt\nkuin pari iltaa kutakin varten, mutta niinpä näyttelijätkin olivat\nentisiä, monet kerrat samoja osia esittäneitä. Tuskinpa mikään näyttämö\nmilloinkaan on tullut toimeen niin vähällä ohjelmiston uusimisella kuin\ntämä seura.\n\nMinun aikanani kuitenkin saatiin muistaakseni viisi uutta ensi-iltaa,\njotka harjoitettiin entisen ohjelmiston lomassa. Niissä oli vähän\ntoisenlainen leima kuin noissa iänikuisesti \"fiilatuissa\" vanhoissa\nnäytelmissä. Tämä järjestelmä tukahdutti kaiken taiteellisen\nyritteliäisyyden. Esitys oli sellaista, että siitä suorastaan kärsi;\nei sitä mielellään mennyt katsomaankaan, kiitti, kun sai lauantai-\nja sunnuntai-illan jotenkin menemään. Mutta onhan tuollainenkin\ntaiteen taimitarha ansainnut joutua merkityksi aikakirjoihin. Se ei\nkasvattanut yleisöään eikä näyttelijöitäänkään, vaikka muutamia miehiä\nsieltä lähtikin näyttelijänuralle, onneksi niin aikaisin, etteivät\nolleet ehtineet vielä pilaantua. Yhteen näytäntökauteen minunkin\njohtajana-oloni supistui ja helpotuksen huokauksin siitä laitoksesta\nerosin.\n\nKolmanteenkin näyttämölliseen yritykseen minä vielä Turussa ollessani\njouduin. Yhdessä eräiden työväentalolta siirtyneiden näyttelijöiden\nkanssa perustimme Turun Seuranäyttämön, joka esiintyi Vähäväkisten\ntalossa. Nimi oli vaatimaton, mutta innostus kova, ja tuloksetkin,\njotka jo ehtivät näyttäytyä kolmen ohjelman muodossa, varsin\ntyydyttävät. Sanomalehdet antoivat tunnustusta, samoin yleisö, jota\nkumma kyllä kävi näytännöissä runsaasti, paljon enemmän kuin ennen\nTurun Näyttämöllä. Ainakin Akseli Karhi, myöhemmin tunnettu turkulainen\nnäyttelijä ja teatterinjohtaja, hankki kannuksensa Vähäväkisten\nlavalla. Monta muutakin etevää, joskin amatöörinä pysynyttä näyttelijää\nliikkui niillä palkeilla. Minun toimintani loppui kuitenkin jo\nsyyspuolella, sillä lehtiliikkeen johtokunta kielsi minua olemasta\nsanotun näyttämön johtajana. Seuranäyttämön satukin sellaisenaan loppui\npian. Vain yksi minun alulle panemani näytelmä harjoitettiin loppuun\nja esitettiinkin. Sitten oli eräitä muita yrityksiä samassa paikassa,\nmutta ne eivät ottaneet onnistuakseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAarne Orjatsaloon tutustuin jo eräitä vuosia aikaisemmin, mutta vasta\nTurun-aikanani tuttavuus kehittyi läheiseksi ystävyydeksi. Hänellä\noli silloin jo takanaan lähes kymmenvuotinen teatteriura, ja nyt\nvuosina 1908—10 hän esiintyi toiseen otteeseen Tampereen Teatterissa,\njoka sangen usein vieraili Turussa. Mieleeni on erityisesti painunut\nmuutamia hänen luomiaan, kuten \"Pirun kirkon\" Kattilanpaikkuri,\nTiitus, Edmund Kean, \"Reviisorin\" Hlestakov ja Shaw'n \"Sankarien\"\nBiuntshli. Kattilanpaikkurin notkea pirullisuus osoitti hämmästyttävän\nkehittynyttä repliikkitaitoa ja Järnefeltin Tiituksen syvä humanismi\ntulkittiin niin sydämellisesti ja lämpimästi, että katsomossa tuskin\nyksikään silmä jäi kuivaksi. Gogolin Hlestakov, tuo ikuisen-venäläisen\nhuikentelevan ja huolettoman nuorenmiehen perikuva, joka alkoholin\nvaikutuksen alaisena lopulta itsekin uskoo omia kevyitä valheitaan, oli\ntodella slaavilaisen verevä veitikka, niin vapaa ja yllätyksellisesti\nvälähtelevä, että sille sai hakea vastinetta kaukaa, aina Hlestakovin\nkotimaasta asti. Olen nähnyt parinkin tunnetun venäläisen näyttelijän\nHlestakovin enkä hevin asettaisi niistä kumpaakaan Orjatsalon luoman\nrinnalle. Orjatsalo loi myös tavallaan Edmund Keanin perinteet meillä.\nIivari Paatero oli mainio ja lähellä historiallista Keania, joka\noli varreltaan vähäinen ja henkisten ponnistusten jälkeen helposti\nväsähti, mutta Orjatsalo loi näytelmän Keanin, sekä henkiseltä että\nruumiilliselta olemukseltaan väkevän ja riehakkaan. Sitä Kean-esitystä\n— hänen nuoruutensa aikaista nimittäin, sillä jokin myöhempi esitys ei\nliene saavuttanut enää samaa loistoa — ei helposti ylitettäne..\n\nMyöhemmin, 1913—14, Orjatsalo vieraili Suomen Kansallisteatterissa\nesittäen Brutusta \"Marie Victoiressa\" ja Othelloa ja liikkui\nkiertueella sekä yhdessä Axel Ahlbergin kanssa että oman seurueen\nkeralla.\n\nAarne Orjatsalo oli syntynyt Thalian lempilapsena. Näyttämötaiteen\njumalatar oli suonut hänelle poikkeuksellisen suuret lahjat, joiden\nansiosta hän kypsyi taiteessaan harvinaisen nopeasti. Jotkut ovat\nlausuneet sellaisen otaksuman, että koko hänen perin loistava\nmenestyksensä perustuikin pelkkään luonnonlahjakkuuteen, ja joskus\nhän itsekin saattoi ylimielisyyden puuskassaan antaa aihetta\nsellaiseen käsitykseen. Niin ei kuitenkaan ollut asian laita.\nVaikka näyttämötehtävä muotoutuikin hänelle helposti, tiesivät ne,\njotka pääsivät häntä lähelle, että hän tavallisesti valmisti osansa\nhuolellisesti, jättämättä mitään satunnaisen inspiraation varaan.\nOlen nähnyt häntä erinäisissä osissa monet kerrat ja saanut todeta,\nettä selvä, harkittu rakennelma oli aina havaittavissa. Jokainen\ntositaiteilija, joka kykenee saavuttamaan jalon innoituksen, voi joskus\neläytyä osaansa tavallista herkemmin ja syvällisemmin, mutta hänen\ntyönsä, jos se on harkiten ja huolella tehty, kestää silloinkin, kun\nsuuri inspiraatio syystä tai toisesta jää tulematta.\n\nVarsinkin toisen Tampereen-kautensa aikana Orjatsalo, joka jo sitä\nennenkin oli \"hyvän näyttelijän\" maineessa, kohosi taiteelliseen\nsuuruuteen ja saavutti oloissamme ennenkuulumattoman yleisömenestyksen.\nHän oli ihailtu ja juhlittu. Tampereen Teatterin vierailut muihin\nkaupunkeihin kantoivat hänen mainettaan yhä kauemmaksi. Nykyään\nelokuvat tekevät näyttelijöitä tunnetuksi. Orjatsalolla ei ollut sitä\napukeinoa, mutta hänestä puhuttiin yleisesti ja häntä haluttiin nähdä.\nMinne hän vain tuli, siellä oli yleisö hänen jalkojensa juuressa.\n\nV. 1918, tuona Suomelle ja varsinkin sen työväestölle niin\nkohtalokkaana vuotena, Aarne Orjatsalon näyttelijäura keskeytyi. Hän\noli silloin Tilda Vuoren jäljeltä hyvässä kunnossa olevan Tampereen\nTyöväen Teatterin johtajana. Kansalaissodan pyörteissä teatterin\ntoiminta lakkasi, ja Orjatsalokin joutui muihin toimiin.\n\nHän ei ollut luonteeltaan poliitikko, vaan niin täysiverinen\ntaiteilija, että kaikki muut harrastukset jäivät pakostakin\ntoisarvoisiksi. Lämmin sydän saattoi kuitenkin hänet suopeaksi työväen\nasialle ja johti hänet aika ajoin kulkemaan jokseenkin lähellä\njärjestyneen työväen polkuja. Hän oli jo verraten aikaisin liittynyt\nsosiaalidemokraattiseen puolueeseen, ja muistaakseni v. 1907 hän\noli jonkin aikaa Forssassa ilmestyneen Santeri Nuortevan perustaman\n\"Yhdenvertaisuus\"-lehden toimittajana. Hän kirjoitti lennokkaasti,\nlyhyesti ja selkeästi. Vähäisenä toimittajakautenaan hän osoitti\nolevassa edellä muita kirjoittajia siinä, ettei hän suosinut silloista\npitkäveteistä, laajasti selittelevää tyyliä.\n\nSuurena nimenmuuttokautena herätti huomiota hänen uusi nimensä. Kun isä\nRiddelin otti nimekseen Ritarsalo, muutti poika nimensä Orjatsaloksi.\nSiihen kätkeytyi eräänlainen viittaus hänen mielipiteidensä suuntaan.\n\nNiin vähän varsinaista politiikan tekoa kuin Orjatsalon elämään\nsisältyikin, hän joutui v. 1918 onnettomissa tapauksissa valkoisten\ntaholla niin vihatuksi kuin tuskin monikaan punaisella puolella ollut.\nHänen kerran Kansallisteatterissa pitämänsä puhe, jossa miehen luonteen\nmukaisesti oli tulta ja liekkiä, oli pääasiallisimpana syynä tähän. Hän\ntosin esiintyi lausujana kansalaissodankin aikana joissakin työväen\ntilaisuuksissa, mutta mitään erityistä aktiivisuutta hän ei tietääkseni\nmuulla tavalla osoittanut. Hänelle ei kuitenkaan annettu anteeksi, ja\nvielä yksitoista vuotta kansalaissodan jälkeen, kun hän palasi Suomeen,\nhän joutui lapuanliikkeen silmätikuksi.\n\nEsiinnyttyään v. 1921—22 Lontoossa Winter Garden Theatressa\nmusiikkikomediassa \"Sally\", jossa hän näytteli ulkomaalaista ravintolan\nisäntää, joten kielikään ei tehnyt haittaa, kun osa tulkittiin\nenglantia murtaen, ja oltuaan näyttämöhommissa Amerikan Yhdysvalloissa,\nsekä johtajana että näyttelijänä, Orjatsalo palasi v. 1929 Suomeen.\n\nVarsinkin työväestö otti hänet täällä vastaan ilman varauksia, mutta\nmyöskin poliittisesti vähemmän kiihkeä teatteriyleisö suhtautui\nhäneen myönteisesti. Eipä meillä liene monesti havaittu niin herkkää\nja lämmintä tunnelmaa katsomossa kuin oli Koiton näyttämöllä Aarne\nOrjatsalon esiintyessä näytelmässä \"Oikea rakastaja\", jonka hän toi\ntullessaan Amerikasta, ohjasi ja jonka pääosan hän tulkitsi. Näytelmä,\näänensä menettävän oopperahurmurin tarina, ei sinänsä ollut varsin\nmerkillinen, vaikkakin siinä kosketeltiin eräitä syvemminkin värähtäviä\nkieliä, mutta Orjatsalo teki siitä huomattavan. Hän sovitti näytelmään\noman henkilönsä, kappaleen persoonallista elämää, taiteilijan iloa\nja tuskaa. Hän osoitti niinä toistakymmenenä vuotena, jotka hän oli\nollut poissa suomalaiselta näyttämöltä, taiteilijana vielä entisestään\nkasvaneensa. Mikä ennen oli ollut ulkonaista loistoa, se oli nyt tyyten\nhävinnyt, eikä edes viettelevä tilaisuus houkutellut häntä siihen.\nKaikki tuli syvästi sisältä, niukoin, hillityin keinoin. Hän osoitti\nvääjäämättömästi sen tosiasian, että todellinen taiteilija luo oman\nminänsä perustalle, vaikka hän sille muotoileekin kirjailijan henkilön.\n\nOrjatsalo esiintyi eräissä maaseudun työväenteattereissa ja liikkui\nmyös omalla kiertueellaan. Syksyllä 1930 hän asettui Helsingin Työväen\nTeatterin johtajaksi. Entinen Söörnäisten Työväen Näyttämö sai hänen\ntoimestaan mainitun uuden nimen. Se kastettiin vuosisadan alkuvuosina\ntoimineen Työväen Teatterin kaimaksi lisäämällä nimeen vain paikallinen\nmerkintä.\n\nHänen työnsä Helsingin Työväen Teatterissa jäi kuitenkin lyhyeksi.\nHänellä oli ollut aikaisemminkin, jo taiteellisia vastoinkäymisiä\n\"Oikean rakastajan\" ilmiömäisen menestyksen jälkeen. Sitten kasaantui\ntielle muita ikävyyksiä. Hänen Suomessa-olonsa sattui aikana,\njolloin lapuanliike lainehti korkeimmillaan ja poliittiset intohimot\nleiskuivat tulivuorina. Taiteilijaa, jota vastaan ei edes etsivän\nkeskuspoliisin tutkimuksissa ollut löytynyt mitään raskauttavaa,\nkoskapa hän hyvin pian selviytyi pidätyksestä, uhkailtiin puhelimitse\nja kirjein \"tuntemattomien miesten\", taholta, ja Kansallisteatteriin\nhänelle annettiin porttikielto, hän ei saanut tulla näyttämön puolelle\ntuttaviaan tapaamaan, sanalla sanoen: hänet leimattiin yhä edelleen\npunikiksi. Hän ei ollut mikään jyrkkä taistelijaluonne, ja niin hän\nmasentui. Hän eli Suomessa loistavan jälkikesän, joka kuitenkin\nvalitettavan pian kuihtui.\n\nPalattuaan Amerikkaan hän vietti siellä vielä toistakymmentä vuotta\ntoimien osaksi näyttämöllä, osaksi muilla aloilla. Uudenvuodenpäivänä\n1943 hän kuoli New Yorkissa 59 vuotta täyttäneenä.\n\nEhkä on paikallaan kuvailla vielä hiukan Aarne Orjatsaloa ihmisenä.\n\nHän oli tutustunut Eino Leinoon jo lapsuudessaan, heidän perheensä kun\nasuivat naapureina. Tästä sukeutui ystävyys, jota kesti koko elämän\najan. Tämä ystävyys oli Orjatsalolle varsin arvokas. Leino tuki hänen\nteatteriharrastuksiaan, jotka heräsivät sangen varhain, ja hänen rikas\nrunoilijasielunsa ruokki toisen mielikuvitusta tarjoten hänelle sitä\nherkkyyttä, jota nuori mies kaipasi. Runoilija häntä myöskin moitti ja\noikaisi usein, kun hänen ailahteleva ja runsaasti liioitteleva mielensä\nkiihtyi. Leinon kuivahko huumori ja toisinaan vähän kuin ylhäältä\npäin suuntautuva elämänasenne vaikutti Orjatsaloon tasoittavasti ja\ntyynnyttävästi.\n\nOrjatsalon sisar Anna-Liisa Primus-Nyman on kertonut siitä erään\ntapauksen. Hän käveli veljensä kanssa Espiksellä tämän hautoessa\nsynkkiä itsemurha-ajatuksia. Hän oli kokenut jonkin pettymyksen\nteatteriasioissa ja mahdollisesti oli ollut riitaa isän kanssa.\nSisar, vaikka olikin silloin vielä koulutyttö, oli läheinen Aarnelle\nja koetti tätä aina ymmärtää — Aarnehan oli erinomainen veli, aina\nystävällinen ja uhrautuvakin. Nyt hän pelkäsi, että tapahtuu ihmeitä,\njollei Aarnea paimenneta. Hänellä oli itku kurkussa kulkiessaan\nsiinä veljensä rinnalla. Silloin Leino tuli vastaan, katseli paria\nalta kulmainsa ja sanoi: \"Oletpas, Aarne, kuin vielä satamaton\nukkospilvi, ja Anna-Liisa on sellainen keväinen hattara, joka jo\npriiskottaa pisaroita.\" Aarne selitti silloin kyllääntymistään elämään,\nLeino kuunteli kärsivällisesti, ja kun Aarne oli lopettanut, kaivoi\ntaskustaan kymmenpennisen, antoi sen Aarnelle ja sanoi: \"Tässä olisi\navustusta hirttonuoran ostamiseen.\" Aarne tuli aluksi vähän noloksi,\nmutta purskahti sitten nauruun, ja mielenrauha palasi.\n\nAarne Orjatsalon toverillisuus oli ylitsevuotavaa, ja hän uskoi\nihmisiin, monesti liiaksikin. Hän ei yleensä ollut ihmistuntija,\nvaikka hän osasi kuvata heitä näyttämöllä. Avomielisyydessään hän\nuskoutui toisinaan liian perusteellisesti ihmisille, jotka eivät\nsitä ansainneet. Hän oli niin välitön, ettei hän lähimainkaan aina\nosannut erottaa hyvää pahasta, ja tämä välittömyys tuli joskus\nhänelle itselleen vahingoksi. Hänessä oli tarpeettoman paljon\nluottavaisuutta, hyväuskoisuutta ja epäilemättä taiteilijalle ominaista\nherkkäkorvaisuutta imartelulle. Hän lamautui helposti vastusten\nedessä, ja joskus yliarvioi oman merkityksensä. Nämä ominaisuudet\njohtivat hänet välistä ajattelemattomiin tekoihin, joista oli eniten\nvahinkoa hänelle itselleen. Pikkumaisen ilkeä hän ei kuitenkaan ollut\nmilloinkaan.\n\nOrjatsalo oli loistava seuramies, jolta ei milloinkaan juttu loppunut\nja joka ei joutunut istumaan tuppisuuna, siirtyipä keskustelu mille\nalalle tahansa. Hän oli älykäs ja lukenut, sen huomasi aina hänen\nkanssaan seurustellessaan. Huomaavaisuutta ei puuttunut, vaikka hän\nsaattoi olla ajattelematonkin. Sen antoi mielellään anteeksi, sillä hän\nei milloinkaan tarkoittanut pahaa.\n\nAarne Orjatsalo oli hyvä ihminen, ansioineen, vikoineen. Hän oli\npersoonallisuus joka tapauksessa, niin taiteilijana kuin ihmisenäkin.\nLevoton luonne ja levoton aika pirstoivat hänen elämänuransa ja\nestivät häntä antamasta kaikkea, mihin hän olisi kyennyt, mutta hänen\nelämäntyönsä ei sittenkään juossut kokonaan hiekkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomessa on kolme ja puoli miljoonaa näyttelijää — näin aloitin kerran\nerään esitelmän teatteripäivillä. Olen jo aikaisemmin viittaillut mm.\nsyvän maaseudun näyttämöharrastuksiin. Kaupungeissa, pienissäkin, tulvi\nnäyttelijöitä perustettaviin amatööriteattereihin vaikka minkä verran.\nHämeenlinnassa oli jo varsin kauan toiminut näytelmäseura, jolla oli\nollut aina joku \"primus inter pares\" johtajana ja useita suuriakin\nnäytelmiä oli esitetty. Syksyllä 1912, jolloin saavuin kaupunkiin\ntyöväenlehden päätoimittajaksi, näytelmäseura muutettiin Hämeenlinnan\nTyöväen Näyttämöksi ja se rupesi toimimaan vakinaisen teatterin\ntapaan. Sielläkin oli erinomaista näyttelijäainesta. Vanhoja tekijöitä\noli siirtynyt manan majoille tai muuttanut pois paikkakunnalta,\nmutta nuorta voimaa oli noussut tilalle. Huomattaviin saavutuksiin\nHämeenlinnassakin päästiin niinä kahtena vuotena, jotka sillä kertaa\njouduin olemaan vasta perustetussa teatterissa, ensimmäisen johtajana\nja toisen näyttelijänä. \"Nummisuutarit\" ja Gogolin \"Reviisori\" saivat\nparhaan sekä taiteellisen että yleisömenestyksen. Paljon kiertueitakin\ntehtiin, uurtaen jo silloin vankasti uraa viime vuosikymmenellä muotiin\ntulleelle maakuntateatterille. Hämeenlinnan Työväen Näyttämöllä\ntoimii vieläkin senaikaisia näyttelijöitä. Aku Peltonen voinee pian\nviettää neljäkymmenvuotista juhlaansa, sillä hän oli esiintynyt jo\nkuutisen vuotta verraten vakinaisesti näytelmäseurassa ennen näyttämön\nperustamista. Viime aikoina hän on loistellut suomalaisessa elokuvassa\ntehden oivallisia tyyppejä. Miia Jokinen on myöskin todellinen kyky.\nHän on menestyksellä näytellyt kaikki suuret pääosat. Kerran hän\ninnostui liittymään vakinaiseen teatteriinkin, mutta kotikaupunki veti\npuoleensa, ja niin hän palasi sinne vuoden kuluttua. Muut alkuaikojen\nnäyttelijät ovat hajaantuneet toisille paikkakunnille, mutta uusia\nkykyjä on tullut tilalle.\n\nVielä kerran — näytäntökautena 1921—22 — jouduin esiintymään\nnäyttelijänä sanotun teatterin palkeilla. Silloin se eli\nkukoistusaikaansa, jota on riittänyt näihin asti. Taiteellisesti\nvireänä se yhä tyydyttää kotikaupunkinsa ja laajan maaseudun\nteatteritarvetta todellisena maakuntateatterina.\n\nTuo juuri äsken mainittu näytäntökausi olikin vähäisen näyttämöllisen\ntoimintani viimeinen. Pitkä rako siihen oli tullut jo Siperian\nja Neuvosto-Venäjän matkojen vuoksi. Mutta tosiaan, yksinäinen\ntapaus sattui vielä seuraavana talvena: esitin Hämeenlinnan Työväen\nNäyttämöllä Eskoa uudenvuodenpäivänä 1923.\n\nLienee kuitenkin syytä mainita \"komea\" teatteriyritys Pietarissa\n1920—21. Sen nimenä taisi olla Pietarin Suomalainen. Valtion Teatteri.\nPietarissa oli jo ennen vallankumousta asunut nelisenkymmentä tuhatta\nsuomalaista. Tietysti siellä silloin oli ollut myöskin näyttämöllistä\ntoimintaa, sillä näytteleminen on meille toinen luonto, ja paljon\npienempikin piiri jo perustaa teatterin. No, teatteria ei Pietariin\nvielä ennen ollut perustettu, vaan näytelmäseuroja kylläkin. Nämä\nolivat kehittäneet joukon kelvollisia näyttelijöitä, Suomesta oli v.\n1918 tapausten jälkeen tullut lisää, ja oikeastaan oli ihme ja kumma,\nettei jo ennen ollut pantu teatteria pystyyn. V. 1920 syksyllä se\ntapahtui, sillä vähän ennen oli Siperiasta saapunut teatterihommissa\npaljon mukana ollut Sakeus Juuri-Oja näyttelijätärvaimoineen, ja hän\npani asian alulle. Minut sitten pestattiin johtajaksi.\n\nNeuvostovalta suosi kaikkien kansallisuuksien kulttuuripyrkimyksiä,\nja niin se antoi tukensa tällekin yritykselle. Teatterista\ntehtiin täydellinen valtion laitos. Saatiin huoneisto, laadittiin\ntalousarvio, jonka asianomaiset valtion elimet hyväksyivät, ja niin\nlähdettiin taipaleelle. Teatterin henkilökunta oli suuri, kaikkiaan\nviisikymmentäkaksi henkilöä, joten talousarvio päättyi huomattavaan\nsummaan. Vaikka näin valtion turvin elettiin, ei toiminta sittenkään\nollut vaivatonta. Virastokankeus oli siihen- aikaan aivan tavaton, ja\njohtavien henkilöiden aika oli vähällä mennä juoksuihin virastosta\ntoiseen, jotta aina saataisiin tarvittavat varat. Sittenkään ne\neivät tulleet aikanaan, ja kun teatterilla vasta-alkavana laitoksena\noli muitakin hankaluuksia, mm. elintarveannosten järjestely, joka\nyleensäkin kohtasi vaikeuksia, niin toiminta ei edistynyt niin ripeästi\nkuin oli toivottu.\n\nPuolisenkymmentä ensi-iltaa sentään saatiin toimeksi: kaikki tunnettuja\nsuomalaisia näytelmiä. Pukujen saanti esimerkiksi \"Pohjalaisiin\" oli\ntakuusten takana. Pengottiin monen venäläisen teatterin varastot\nennen kuin saatiin kokoon joitakin sellaisia rytkyjä, joista sitten\nmuuntelemalla syntyi edes jossakin määrin auttavia tamineita. Muuten\njuuri tällä näytelmällä oli erinomainen menestys. Se esitettiin hyvin\ntyydyttävästi, sillä pääosiin teatterilla oli kelvolliset voimat.\nSuomalainen yleisö katselee tätä näytelmää milloin ja missä hyvänsä,\nmutta näytännöissä kävi myös paljon venäläisiä. He antoivat varsinkin\n\"Pohjalaisten\" näytännöille erikoisen värin. Vuorosanoja ymmärtämättä\npääsivät he kuitenkin selville toiminnan laadusta aivan kuin mykissä\nelokuvissa ja osoittivat suosiotaan monenlaisin äänin, usein keskellä\nnäytöstä. Jussille huudettiin bravo ja vallesmannille, joka esiintyi\nhelposti venäläiseksi tunnettavassa tsinovnikan puvussa, vihellettiin\nhurjasti. Korkeimmilleen menoaminen nousi silloin, kun Jussi\nvallesmannin luodin satuttamana iski tätä puukollaan. Muita näytelmiä\nvenäläiset eivät nähtävästi käsittäneet, vaikka he kävivät niitäkin\nkatsomassa.\n\nTyötä Pietarin Suomalaisessa Teatterissa tehtiin eräistä vastuksista,\nmm. tiheistä sairaustapauksista huolimatta. Oli sillä vakinainen\nteatterikoulukin, jossa säännöllisesti annettiin monenlaista alaan\nsisältyvää opetusta. Omien voimien lisäksi oli opettajana eräs\nvenäläinen, filmikoulun käynyt näyttelijätär. Hankaukset virastojen\nkanssa ovat varmaankin myöhemmin tasaantuneet, joten teatterin työ\nsiltä kannalta katsoen on kai huomattavasti helpottunut.\n\nToiselta puolen teatteri menetti joukon henkilöitään, kun tie Suomeen\nvihdoin kevätkesällä 1921 avautui. Eikä se liene monta vuotta sen\nperästä toiminutkaan. Suomalaiset näet alkoivat yhä enemmän keskittyä\nPetroskoihin, jonne tietenkin perustettiin myös omankielinen teatteri.\nSiellä olikin aika mukava teatterihuoneista, jossa Pietarin Suomalainen\nTeatteri vieraili joulun seutuna 1920.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen edellä yrittänyt hiukan kuvailla maamme työväenteatterien\nsyntymävaiheita, osaksi siitäkin syystä, että juuri\ntyöväenteatterijärjestelmä sinänsä on Suomelle aivan erikoinen.\nMissään muualla ei vastaavanlaista kehitystä ole ollut havaittavissa.\nLännen kulttuurimaissa teatteri oli jo vanha ja vakiintunut silloin,\nkun meillä suomenkielinen näyttämö vasta poti synnyintuskiaan. Kun\nsitten työväestö ryhtyi yhteiskunnalliseen toimintaan, se otti myöskin\nteatteritaiteen erääksi tämän toimintansa haaraksi.\n\nMutta työväen antama esimerkki houkutteli porvaristoakin. Sekään\nei enää tyytynyt niihin lyhyihin vierailuihin, joita Suomalainen\nMaaseututeatteri (perustettu 1899) ja Tampereen Teatteri (perustettu\n1904) tekivät maaseudun kaupunkeihin, ja niihinkin vain muutamiin. Ja\nkun kerran kaikki kulttuuritoimintakin oli alkanut kulkea luokkarajoja\npitkin, ryhdyttiin perustamaan myös porvarillisia teattereita. Kyllähän\neräs osa porvaristoa uskalsi mennä työväentalolle, missä työväen\nteatterit näyttelivät, ja selostihan porvarillinen sanomalehdistö\nyleensä näytäntöjä, se kun sai ilmoituksia, mutta sittenkin ehkä\nsuurin osa pysyttelihe poissa työväenteattereista ja yhtyi mielellään\nperustamaan omaa taidelaitosta, kun vain aloitteentekijä ilmaantui.\nNiin syntyi maahamme vähitellen kaksiteatterisuus.\n\nKaikki perustetut näyttämöt eivät useista yrityksistä huolimatta\njaksaneet pysyä hengissä. Työväenteatterit tavallisesti olivat\nsitkeähenkisempiä, mikä ominaisuus useimmiten johtui siitä, että\nniillä oli takanaan järjestöjä, jotka maksoivat tappiot vuodesta\ntoiseen. Jokin niistäkin kuoli suuntariitojen takia. Jossakin taas,\nkuten Lahdessa, oli kaksi työväen näyttämöä, sosiaalidemokraateilla\nomansa ja kommunisteilla samoin. Kun sitten samassa kaupungissa toimi\nvielä porvarillinenkin teatteri, niin lahtelaisilla lienee ollut\ntarjolla teatteritaidetta ylen hypäten, sillä kaupungin väkiluku\noli silloin — kaksikymmenluvulla — vielä varsin vaatimaton. Niinkin\npienillä kaupungeilla kuin Kajaanilla ja Lappeenrannalla oli kaksi\nnäyttämöä. Silloin meillä todellakin \"näytteli koko kansa\", kuten eräs\nulkomaalainen huudahti kuultuaan selostukseni Suomen teatterioloista.\nMistä sitten lienee riittänyt katsojia kaikille näille näyttämöille?\n\nAluksi tietysti vain johtaja oli vakituisella pienellä palkalla,\nohjelmisto valittiin niin, ettei lavastuksiin tarvinnut paljon uhrata,\nja ensi-iltoja valmistettiin nopeassa tahdissa. Lisäksi toimeenpantiin\njokavuotiset arpajaiset. Taiteellinen taso näin ollen arveluttavasti\nmadaltui. Arpajaistenkin tulos alkoi vähitellen heikentyä, kun\nkansalaisten kukkaroon jouduttiin vetoamaan liian tiheään.\n\nRuvettiin sitten saamaan avustusta kunnilta, mutta sekään ei\nsanottavasti parantanut horjuvaa taloutta. V. 1922 valtio jakoi ensi\nkerran apurahoja teattereille. Hakijoita oli legio, ja kokonaista\nyhdeksänkolmatta teatteria saikin avustusta. Pääteattereille määrätty\nsumma merkitsi jotakin, mutta pikku laitokset saivat kymmenen, jotkut\nviisikin tuhatta. Talous ei siitä sanottavasti kostunut. V:sta 1922\nv:een 1929 valtion avustus kohosi 850 000 markasta 2 200 000 markkaan\n— viimeksimainittuna vuonna Kansallisteatteri oli jo avustettavien\njoukosta poissa, saaden apurahansa suoraan raha-arpajaisten\nvoittovaroista — mutta pienten teatterien avustus nousi hitaasti, kun\nsuuria oli varjeltava taloudelliselta romahdukselta.\n\nKaksi- ja kolmikymmenlukujen vaiheilla alkanut pulakausi vei teatterit\nlopullisesti taloudelliseen ahdinkoon. Olin valtion draamallisen\ntaiteen asiantuntijalautakunnan jäsenenä joutunut läheltä seuraamaan\nteattereiden kohtaloita ja huomannut, että näin ei voi enää jatkua;\njos jatkuisi, niin teatterielämämme kokonaan surkastuisi. Jotakin oli\ntehtävä, ja parasta olisi niissä oloissa ja muutenkin vastaisen varalta\npyrkiä yksiteatterisuuteen. Ei tietenkään tarvinnut lähteä purkamaan\njärjestelmää suurissa kaupungeissa, joissa oli kaksi elinvoimaista\nteatteria, vaan pienempien paikkakuntien oli tyydyttävä yhteen\nteatteriin. Esittelin mielipiteitäni lautakunnassa, jossa niillä tuntui\nolevan kannatusta. Laajempaa tukea saadakseni kirjoitin joulukuun\nalkupuolella 1929 \"Suomen Sosialidemokraattiin\" artikkelin, kehitellen\nsiinä melkoisen laajasti ajatuksiani yksiteatterisuudesta.\n\n\"Vaikka me tähän asti\", sanottiin kirjoituksessa mm., \"olemmekin\ntottuneet pysymään taiteellisessakin suhteessa omassa karsinassamme,\non nyt karsinoiden ovet avattava ja ymmärrettävä toisiaan\nainakin taiteellisissa asioissa. Ainoastaan sillä tavoin voimme\nteatteritaidettamme kohottaa, osoittaa sen kykeneväisyys muutenkin kuin\npelkän teatterien lukumäärän perusteella. Mikä siinä suhteessa olisi\nesteenä?\n\n\"Tuskinpa teatterien ohjelmisto. Olemmehan vuodesta vuoteen tottuneet\nnäkemään, että eri yhteiskuntaluokkien teattereiden ohjelmistoilla\nei ole juuri eroa. Eikö ole samantekevää, missä teatterissa käymme\nkatsomassa operettia tai saksalaista farssia, jotka viime vuosina —\nepäilemättä taloudellisista syistä — ovat olleet melkein kaikkien\nteattereiden heikkona, puolena? Sitäpaitsi, sikäli kuin arvokkaampaa\nohjelmaa on esitetty, on monta kertaa sattunut, että paikkakunnan\nporvarillinen teatteri on siinä suhteessa käynyt työväen teatterin\nedellä. Kenties on toisenlaisiakin esimerkkejä löydettävissä, mutta\nmissään tapauksessa ei erotus ohjelmien välillä ole milloinkaan ollut\nmerkittävä.\n\n\"Tämän puolesta voitaisiin siis helposti lyödä kamppeet yhteen. Mutta\non muita syitä, jotka tekevät mahdottomaksi suoranaisen yhtymisen.\nLuokkavastakohdat ovat meillä toistaiseksi niin jyrkät, että\nkummallakin puolella epäillään toistaan, jos teatterien yhtymisestä\npuhe tulee. Kumpikin asianomainen kantaa sellaista epäluuloa, että nuo\ntoiset yrittävät nielaista meidän laitoksemme. Ja kummallekin on omansa\nluonnollisesti jollakin tavalla läheinen ja rakas. Nyt olemassaolevien\nteattereiden yhtymisestä ei luultavasti tule mitään. On keksittävä\njokin muu keino.\n\n\"Esittääkseni toivottavasti heräävän keskustelun pohjaksi jotakin\nmyönteistä, koetan lyhyesti hahmotella uuden teatterimuodon,\n_kaupunkiteatterin_. Kaupunkien olisi otettava aloite\nteatterikysymyksen selvittämiseksi alueillaan. Mielestäni ei riitä se,\nettä kaupunginvaltuusto tekee, kuten ainakin eräällä paikkakunnalla\ntietääkseni on tapahtunut, päätöksen olla avustamatta muuta kuin\nyhtä teatteria, edellyttäen, että teatterit ilman muuta yhtyvät.\nKaupunkien olisi _perustettava kunnallinen teatterilaitos_, joka, jos\nkaupunki ei katsoisi voivansa sitä yksin hoitaa, järjestettäisiin\njonkin laajemman tuen varaan, mutta jonka asioissa kaupungilla olisi\nylin määräämisvalta. Tätä laitosta kaupunki avustaisi — yhäkin\ntietysti mieluummin pitäisi siitä kokonaan huolta — mahdollisimman\nrunsaskätisesti, minkä lisäksi se valitsisi toimikunnan sen johtoon.\nTähän toimikuntaan asetettaisiin määräajaksi esimerkiksi neljä jäsentä.\nNäiden jäsenten vaali ei saisi kuvastaa valtuuston voimasuhteita,\nkoska sitä tietä jouduttaisiin mahdollisesti puolueellisuuteen, mitä\nkai tätä järjestelmää toteutettaessa eniten pelättäisiin, vaan olisi\nvalittava säännöllisesti kaksi jäsentä porvareista ja kaksi työväen\npuolelta. Tälle toimikunnalle määrättäisiin vaihtuva puheenjohtaja\nesimerkiksi vuodeksi kerrallaan kummastakin yhteiskuntaryhmästä.\nNiin menetellen tuskin herkkäluuloisimmankaan tarvitsisi pelätä\npuolueellisuutta.. Tällainen on lyhyesti esitettynä allekirjoittaneen\najatus maaseudun _pienten kaupunkien_ teatteriolojen järjestämisestä.\nSen täsmällistyttämisestä ja yksityiskohtaistuttamisesta ei liene\nvaikeata päättää lähemmin kullakin paikkakunnalla. Jos tämä ei tunnu\nluontevalta, voisi ehkä joku tehdä paremman ehdotuksen.\"\n\nMitään keskustelua ei syntynyt, jotkut maaseudun teatterimiehet\nvain yksityisesti ilmoittivat hyväksyvänsä ehdotukseni. Seuraavana\nkeväänä, pääsiäisenä pidin teatteripäivillä pyydettynä esitelmän\nsamasta asiasta. Siellä se herätti vilkkaan keskustelun ja sai\nyleistä kannatusta. Pori ryhtyikin pian tuumasta toimeen. Kävin\nsiellä esittelemässä asiaa ja teatterien yhtyminen tapahtui. Viipuri\nlähti kohta samalle tielle, vieläpä jokseenkin suunnitelmani\nmukaisesti. Porissa sattui aluksi vähän hankausta, mutta Viipurissa\nkaikki meni aivan kitkattomasti. Sillä välin oli valtion lautakunnan\npuheenjohtajaksi tullut professori K.S. Laurila, jonka aikana\nyksiteatterisuutta ruvettiin lautakunnankin taholta erityisesti\npuoltamaan. Pian, sitten Helsingissä Kansan Näyttämö ja Koiton\nNäyttämö yhtyivät Helsingin Kansanteatteriksi ja vähitellen päästiin\nsiihen, että maaseutukaupungeista vain Turussa ja Tampereella on kaksi\nsuomenkielistä teatteria.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElokuva! Ohhoh — olenhan minä siinäkin kummitellut, varsinkin sen\nmykkänä kautena, mutta muutamia kertoja puhuvanakin. Ei minulla\nmitään kärpästä ollut, vaan sattui sillä tavalla, että me, ystäväni\nnäyttelijä Kaarlo Saarnio ja minä, tapasimme kerran yömyöhällä Erkki\nKarun jossakin siinä Vanhan ylioppilastalon edustalla ja rupesimme\npuhumaan filmistä. Kaarlo Saarnio silloin huomautti, että tässähän\ntämä olisi tyyppi, jota sopisi kokeilla elokuvassa. Karu tuntui\nmyönnyttelevän, ja niin sitten kerran syksyllä 1925 minut samainen\nKaarlo Saarnio soitti Suomi-Filmin studioon, jossa otettiin viimeisiä\nkuvia \"Murtovarkaudesta\". Tahi oikeastaan ne olivat ensimmäisiä —\nelokuva kun valmistuu vallan sekavasti. Väläytellään sellainen kohtaus,\njossa Niilo ja Helena ovat pikkuisina lukkarin edessä opiskelemassa.\nMinusta tehtiin se lukkari. Kyllä siinä aikaa meni ja useampia kuvia\notettiin, mutta ei niitä sitten kankaalla näkynyt kuin sen verran, että\nminun tyyppini ehti tuntea. Kaikessa tapauksessa siitä seurasi vähän\nyli kymmenen vuotta kiinteää yhteistyötä Suomi-Filmin ja etupäässä\nErkki Karun kanssa. Olihan minulla muitakin ohjaajia, oli Woldemar\nWohlström (\"Murtovarkauden\" muuten ohjasi nykyinen tukholmalainen\nteatterinjohtaja Roeck-Hansen), Axel Slangus ja Vilho Ilmari yhdessä,\njopa eräässä mainosfilmissä Georg Malmsténkin eli Malmin Jali, kuten\nhäntä joskus leikillisesti nimitettiin erään \"sankarin\" mukaan, jonka\ntempauksista Jori toisinaan kertoi. Kerran eksyin syrjähyppyynkin,\nkäväisten esittämässä jotakuta \"patruunaa\" erään tilapäisyhtymän\nelokuvassa, jonka ohjasi silloin vielä aloitteleva Valentin Vaala.\nMitään leijonankynttä tästä ei silloin, alun toistakymmentä vuotta\nsitten, voinut havaita, mutta leikkauksen, mikä lopullisesti tekee\nfilmin, hänen jo siihen aikaan sanottiin suorittaneen taitavasti.\n\nKolmessatoista elokuvassa minä jouduin \"keekoilemaan\". Kolmetoista on\naina ollut onnenlukuni, ja niin se oli nytkin, sillä kolmannentoista\nelokuvani jälkeen minua ei ole enää kuvauspuuhiin pyydettykään.\nOma panokseni elokuvassa oli varsin vaatimaton, eräistä verraten\nhuomattavista tehtävistä huolimatta.\n\nParikymmentä vuotta sitten loisteli tähtenä Ellen Sylvin, oopperan\ntanssijatar. Niin monta huomattavaa osaa kuin hän suorittikin, lienee\nhänen merkityksensä suomalaisen elokuvan kehitykselle jäänyt verraten\nvähäiseksi. Kaunis hän oli, mutta luullakseni liian temperamenttinen.\nHänen työnsä oli vain tuollaista pikkusievää — vaikka niinpä taisi\nsiihen aikaan olla useimman muunkin. Birgit Sergelius, joka silloin oli\nuransa alussa Ruotsalaisessa teatterissa, oli virkeä ja temperamentikas\ntyttö. Parissa osassa hän ehti esiintyä ennen kuin siirtyi Ruotsiin,\nmissä hän vielä kokeili näyttämöllä ja hiukan filmissäkin, mutta mitään\nerikoisempaa hänestäkään ei kuulunut. Myös Elsa Segerström ennätti\nnäyttää täällä siroa olemustaan ja hänellä saattoi olla lahjojakin.\nMyöhemmin hän siirtyi Saksaan, missä sai muutaman toisarvoisen osan\nja kerrottiin hänelle luvatun suurempiakin tehtäviä, mutta hän sai\nparantumattoman taudin ja meni nuorena manan majoille. Itse Mia\nBackman oli kerran mukana anoppina elokuvassa \"Voi meitä, anoppi\ntulee\". Se taisi olla Mian ainoa yritys filmin alalla, ja varsin\npelottava anoppi hän oli. Ester Toivonen aloitteli silloin kun minä\noikeastaan lopetin, nimittäin \"Syntipukissa\" alkuvuodesta 1935. Hän\noli ensimmäinen suomalainen nainen, joka oli voittanut Euroopan\nkauneuskuningattaren arvon ja siitä syystä juuri silloin maineensa\nkukkuloilla. Hänestä liikkui huhuja vaikka minkälaisia ja minkä verran,\nmutta ken joutui hänen kanssaan yhteistyöhön, oppi hänessä tuntemaan\nmitä vaatimattomimman ja luonnollisimman nuoren naisen. Hänessä ei\nollut pienintäkään asenteellisuutta eikä huomion herättämisen halua.\nPäinvastoin hän kärsi varsinkin naisväen uteliaista katseista.\nHerttainen, toverillinen, nöyrä ja avulias hän oli. Ansa Ikonenkin\n\"Syntipukissa\" taisi vilahtaa ensimmäisen kerran valkokankaalla. Hän\noli silloin avustajana jossakin kohtauksessa.\n\nUrho Somersalmi oli jo tunnettu elokuvasankari, kun hän v. 1928 esitti\nmykän \"Tukkijoella\"-filmin Turkkaa. Hän oli jo aikaisemmin filmannut\nRuotsissakin. Hän on ollut mukana aina viime vuosiin saakka silloin\ntällöin. Uuno Laakson filmiura alkoi Turussa yli kaksikymmentä vuotta\nsitten. En muista edes tuon kuvan nimeäkään, mutta jotakin aivan\nalkeellista kuva oli. Sitten taisi ollakin pitkä väliaika, ennen\nkuin Uuno joutui jälleen kameran eteen. Viimeiset kymmenen vuotta\nhän on ahkerasti ollut mukana ja saavuttanut yhtä hyvin Filmian kuin\nThaliankin palvelijana yleisön jakamattoman suosion. Jaakko Korhonen\njoutui pitemmän väliajan perästä esiintymään \"Syntipukissa\". Hän oli\nsilloin jo sairas — filmaus tapahtui pääasiallisesti helmikuussa —\nja elokuussa hän kuoli. Kipunsa hän kuitenkin urhoollisesti salasi.\nYleensä jokainen, joka näkee itsensä ns. työkopiosta, jossa kuvat ovat\nsekaisin siinä järjestyksessä, kuin ne on otettu, kauhistuu ja pitää\nesitystään aivan mahdottomana. Niinpä Jaakkokin kerran työkopiota\nkatsellessamme sanoi, että hän ostaisi koko filmin ja polttaisi sen,\njos hänellä vain olisi varaa. Ja kuitenkin hän esiintyi elokuvassa\nerittäin edukseen. Mutta sellainen on tavallisesti ensi vaikutelma.\n\nKulkihan siinä aikamoinen joukko henkilöitä kameran editse niinä yli\nkymmenenä vuotena, joina minäkin filmin ilmapiirissä liikuin, mutta\nuseat niistä olivat vain käypäläisiä. Eräiden edellämainittujen\nlisäksi vain Joel Rinteestä, joka oli pääosassa mykän ja äänifilmin\ntaitteessa 1930 esitetyssä elokuvassa \"Aatamin puvussa ja vähän\nEevankin\" — siinä oli jo muutamia ääniä — on tullut todellinen\nsuomalainen filminäyttelijä. Kuriositeetin vuoksi sopinee mainita, että\n\"Tukkijoella\" yhdeksänkolmatta vuoden kuluttua siitä, kun tämä näytelmä\nnäki ensimmäisen parrasvalonsa Suomalaisessa Teatterissa (1899),\nesiintyivät Kirsti Suonio (Maija), Eino Salmela (Rättäri) ja eiköhän\nvain Mimmi Lähteenojakin (Poro-Pirkko) samoissa osissa kuin teatterin\nensi-illassakin.\n\nEnnenkuin lopetan tämän filmikatsauksen, on toki mainittava Erkki\nKaru, suomalaisen elokuvan pioneeri. Käsiteltäköönpä suomalaisen\nelokuvan vaiheita milloin ja missä tahansa, häntä ei saa unohtaa.\nSuomi-Filmin, ensimmäisen suomalaisen, elokuvayhtiön, perustajina\nmainitaan kolme miestä: Erkki Karu, Teuvo Puro ja Martti Tuukka.\nFilmimiehenä minä tunnen heistä Erkki Karun, jonka kanssa jouduin\nsiksikin kauan työskentelemään. Hän oli ollut kiertuenäyttelijänä ja\noman teatteriseurueen johtajana. Kulissimaalarina hän lienee myös\njonkin verran toiminut. Ei hän ollut tehnyt ulkomaisia opintomatkoja\neikä kai muutenkaan harjoittanut erityisiä teatteriopintoja.\nFilmialalla hänellä, enemmän kuin kellään muullakaan suomalaisella, ei\nollut senkään vertaa kokemusta. Mutta hänellä oli yritteliäisyyttä,\nuskallusta ja käytännöllistä järkeä. Näiden avujensa turvin hänestä\nkehittyi ensimmäinen suomalainen filmimies tavallista huomattavampaa\nkaliiberia. Suomi-Filmi kehittyi hänen johdollaan suurliikkeeksi.\nHän antoi toisten kokeilla ohjaajana ja ohjasi itse minkä suinkin\nmuilta töiltään ehti. On turha puhua mistään suurista taiteellisista\nvoitoista, niille tuskin kolmattakymmentä vuotta sitten oli\nedellytyksiäkään. Suurin kustannuksin valmistetut amerikkalaiset\nelokuvat pitivät silloin hallussaan koko maailmaa, ja saksalainenkin\ntuotanto valtasi täällä alaa. Mutta vaatimaton, pienin pääomin\nyrittelevä suomalainen elokuva pyrki myöskin yhä eteenpäin. Se\non katsottava etupäässä Erkki Karun ansioksi. Hän suunnitteli ja\njärjesteli ja, kuten sanottu, myös ohjasi verraten paljon. Hän oli\nahkera työntekijä, joka ei säästänyt itseään eikä toisia. Alkuaikoinaan\nsuomalainen elokuva tarvitsi hänenlaistaan käytännön miestä, koska\nmihinkään suuriin saavutuksiin ei ollut mahdollisuuksia näin köyhässä\nmaassa. Melkein pedanttimaisen huolellisesti Karu harjoitti kohtaukset\nennen kuin hyväksyi ne kuvattaviksi. Suomen kielen lausumista hän\nmyöskin valvoi ehkä tarkemmin kuin monissa suurissakin teattereissa,\neikä häneltä puuttunut silmää ja makuakaan joskaan ulkonaista komeutta\nei aina korostettu.\n\nErkki Karullakin oli pyramiidiunelmansa, johon hän kerran kaatui. Hän\nsuunnitteli Pohjois-Esplanaadin ja Keskuskadun kulmaan pilvenpiirtäjää\n(suomalaisessa mielessä) ja ihastui valtavasti tähän ajatukseensa.\nPiirustukset olivat valmiina, mutta pitemmälle hän ei päässytkään,\nsillä silloin hänet sysättiin syrjään Suomi-Filmin johdosta. Hän\nei kuitenkaan lannistunut, vaan starttasi uuden firman, Suomen\nFilmiteollisuuden, mutta kun hän sai sen jaloilleen, tuli kuolema.\nTyön ja aatteen mies meni manan majoille parhaassa miehuudeniässään.\nMutta hänen nimeään ei millään mahdilla voida pyyhkiä pois suomalaisen\nelokuvan historiasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän luvun ensimmäisessä lauseessa kehuin olleeni suhteessa\nteatteritaiteeseen parrasvalojen kummallakin puolella. Aivan niin,\nolenhan minä joutunut arvostelemaankin teatteria. Ensimmäisen kerran se\ntapahtui kaiketi Suomalaisen Maaseututeatterin vieraillessa Kotkassa\nalkutalvesta 1909 — vai olisinkohan kirjoittanut jostakin kiertueesta\njo lyseolaisena. Kaikessa tapauksessa Maaseututeatterista kirjoittelu!\nEteenpäin-lehteen jopa jonkin melko perusteellisenkin selostuksen.\nSitten jatkoin tätä toimintaani aina sanomalehtimiehenä palvellessani\nTurussa (kahteen otteeseen), Hämeenlinnassa ja Helsingissä.\n\nTeatteriarvostelu on minulle ollut kaikkein vaikeinta kynäilyä. Kaikki\nmuu kirjoittaminen on tavallisesti lähtenyt helposti, mutta teatteria\narvostelevat kirjoitelmat ovat vaatineet aikaa ja harkintaa harkinnan\nperästäkin. Kyllähän kynämies tuntee — tai ainakin hänen pitäisi\ntuntea — vastuuta kaikestakin kirjoittamisestaan, eipä silti, mutta\nlähtiessäni selostamaan näyttelijän työtä on tämä vastuu minua aina\nsuorastaan peloittanut Näyttämötaiteilijan työ on kuin päiväperhonen,\njoka elää vain katsojan silmien edessä ja siinäkin hetken. Hän jättää\nnimensä teatterihistoriaan, jos hän on ollut todellinen taiteilija,\nmutta ei muiden taiteenharjoittajain- tavoin mitään sellaista, mihin\nmyöhemmin voisi palata. Jos hänelle tehdään vääryyttä, ei sitä enää\nvastaisuudessa voida korjata. Kun hän on jättänyt tämän maailman ja\nhänen aikansa sukupolvi samoin, ei hänen työnsä arvoa enää voida mitata\nmuuten kuin niiden selostusten perusteella, mitä siitä aikanaan on\nkirjoitettu. Sen vuoksi juuri sitä työtä on osattava arvostaa oikein\nsilloin, kun se on nähtävissä.\n\nEräs suomalainen teatteriarvostelija kirjoitti kerran, että on\ntehtävä ero _ammatti_kritiikin ja _sanomalehti_arvostelun välillä.\nNäyttelijöiden tulee saada arvostelua ammattilehdiltä, joiden\nei tarvitse kirjoittaa suurelle yleisölle, kun taas varsinaisen\nsanomalehtiarvostelijan on tyydytettävä suuren yleisön, siis lehtensä\nlukijakunnan tarpeet selostamalla teatteria sen kannalta. Kyllähän\ntuollainen työnjako saattaisi olla edullinen, mutta sitä toistaiseksi\nlienee tuskin missään noudatettu. Meidän maassamme on ollut varsin\nvähän teatterilehtiä, eivätkä ne vähätkään ole eläneet näyttelijäin\npienen piirin varassa, vaan niidenkin on pitänyt hakea kannatusta\n\"suurelta yleisöltä\". Jos ne eivät ole sitä saaneet, ei niiden elämä\nole ollut loisteliasta. Ja varsin vähän taitaa olla muuallakaan\nmaailmassa teatterilehtiä, jotka laajemmin, ja seikkaperäisemmin\narvostelisivat näyttelijän taidetta. Päivälehdet kaikkialla ovat\njoutuneet hoitamaan sekä yleisön että näyttelijät. Hyvin se näkyy\nmyöskin käyvän päinsä, sillä samalla kun lehden lukijakunnalle\nselostetaan näytelmää, sopii myös näyttelijän työtä arvostella niin,\nettä hänkin saa osansa. Eikä sitäpaitsi ole lainkaan pois tieltä,\nvaikka yleisökin saa tietää arvostelijan käsityksen näyttelijän\nonnistumisesta osassaan. Arvostelevia katsojia istuu teatterien\nkatsomoissa paljon enemmän kuin viralliset arvostelijat — voitaneen\nsanoa, että jokseenkin jokainen ensi-illan katsoja on sellainen — joten\nheidänkin kannaltaan arvostelijan lausunto on varmaan mielenkiintoinen.\n\nEn oikein jaksa uskoa, että ns. suuri yleisö olisi arvostelijan\njohdettavissa. Teatteri tekee paljon työtä jonkin arvokkaan ohjelman\nhyväksi, arvostelijat antavat esitykselle yksimielisen tunnustuksen,\nvieläpä kehoittavat yleisöä täyttämään teatterin tätä ohjelmaa\nesitettäessä, mutta yleisö pysyy itsepintaisesti poissa, ja näytelmä\non pian poistettava ohjelmistosta. Sen sijaan jokin mitättömyys,\njonka arvostelijat tuomitsevat, saa täyden katsomon toisensa perään.\nTeuvo Pakkalan \"Tukkijoella\" näytelmästä joka näki ensi-iltansa\nsyksyllä 1899, sanoo Eliel Aspelin-Haapkylä \"Suomalaisen Teatterin\nHistoriassaan\": \"Arvostelijat ovat sitä kohdelleet ylemmyydellä,\nettemme sanoisi ylenkatseella, ja yleisöön on kohdistettu letkaus\nletkauksen perästä sentähden, että se on ollut niin mieltynyt\nnäytelmään, mutta sittenkin 'Tukkijoella' on pysynyt näyttämöllä.\"\nTosiaankin, siinä oikein kouluesimerkki arvostelijan voimattomuudesta\nsilloin, kun ns. suuren yleisön maku on kysymyksessä! Kulkupuhe ja\nvähemmän arvostelevain yksilöiden lausunnot vaikuttavat enemmän kuin\narvostelijain vakavat sanat.\n\nNähdäkseni päivälehden arvostelija saa ja voi käsitellä\nteatteriesitystä koko laajuudessaan, mikäli hän siihen tuntee\nkykenevänsä. Ei hänen suinkaan tarvitse laatia mitään \"ruokalistaa\",\nkuten arvostelijan lyhyin yleisluontoisin epiteetein varustettua\nesiintyjäin luetteloa näyttelijäpiireissä on joskus nimitetty, vaan\nhän saattaa huoleti syventyä näyttelijäin taiteeseen niin laajasti ja\nyksityiskohtaisesti kuin katsoo esitysten vaativan ja ansaitsevan.\nVahinko vain, että meidän päivälehtemme useinkaan eivät anna tarpeeksi\narvoa teatteripalstoilleen eivätkä yritäkään hankkia niiden hoitajiksi\npäteviä kyniä — jos niitä yleensä onkaan kovin runsaasti saatavissa.\nMaaseudulla teatteriarvostelu on hyvin sattumanvaraista, ja verraten\nhäälyväistä se ainakin tuonnoisina vuosina oli pääkaupungissakin. Ei\nhaluttu aina sanoa edes omaa mielipidettä, vaan kirjoitettiin toisin\nkuin ajateltiin.\n\nKerran esitettiin Kansallisteatterissa kevään viimeisenä ensi-iltana\neräs Shakespearen komedia. Näytelmä oli ilmeisesti jäänyt kovin\nvähälle harjoitukselle, ohjaajakin oli ennen ensi-iltaa lähtenyt\nkevätmatkalleen ulkomaille. Esitys oli silmäänpistävän kypsymätön\nvallankin päänäyttämön tarjoamaksi. Sitä oli melkeinpä kiusallista\nkatsella. Väliajalla erään lehden arvostelija tuli luokseni ilmaisemaan\nsuoranaisen kauhistuksensa esityksen johdosta. Uskoin hänen lausuvan\ntämän käsityksensä lehdessäänkin. Seuraavana aamuna siinä kuitenkin\nupeili miltei loistava selostus. Ihmettelin tuota omituista\nmielenmuutosta, kunnes muistin, että arvostelijan esimies oli teatterin\njohtokunnan puheenjohtaja. Siitä kai selitys sitten oli löydettävissä.\nPalveltiinkohan siinä suurta yleisöä oikealla tavalla? Jos näet\npäivälehden selostajan on oltava etusijassa lukijakunnan palvelija.\n\nTuollaista häälyväisyyttä todistavia tapauksia olisi useitakin, mutta\nkerron vielä vain yhden. Silloisella Kansan Näyttämöllä oli muuan\nPirandello-esitys. Keskustelin väliajoilla kolmen nuoren arvostelijan\nkanssa, jotka edustivat eri pääkaupunkilaisia lehtiä. He olivat\nkanssani yhtä mieltä siitä, että esitys ei ollut onnistunut; ohjaus ei\nollut saanut siihen oikeata henkeä. Kaksi heistä kiitteli seuraavana\npäivänä lehdessään esitystä ylenpalttisesti, kolmas oli julkaissut\nvain kuvan, mutta sen alle painettu lyhyt teksti edellytti kiittävää\narvostelua. Minua vähän harmitti, sillä iltapäivälehden kirjoittajana\ntunsin jääväni nyt, kuten monta kertaa ennenkin, ainoaksi \"huutavan\nääneksi korvessa\", jos nyt sallitaan näin mahtava sanonta. Ilmoitimme\nparin teatterimiehen kera haluavamme keskustella sen arvostelijan\nkanssa, joka ei ollut vielä julkaissut selostustaan. Keskustelu\nkäytiin, ja seuraavana aamuna hän raapaisi esitystä kritiikin kynnellä\neikä suinkaan tehnyt muuta kuin ilmaisi oman vaikutelmansa. Jokin\nturha varovaisuus oli vain hämännyt häntä — samoin kuin ehkä noita\ntoisiakin. Tuskinpa sentään edes teatterinkaan kannalta on edullista\nsalata tahallisesti virheitä. Ehkä teatterin johtokunta, joka huolehtii\nlaitoksensa taloudellisesta menestyksestä, pitää summittaisista\nkiitoksista, mutta taiteellinen johto ja näyttelijät haluavat\nasiallista selostusta. — Ollessani Turussa sikäläisen Sosialisti-lehden\ntoimittajana ja samalla teatteriarvostelijana sain vieraakseni pari\nTurun Työväen Teatterin johtokunnan edustajaa, jotka pyysivät, että\n_omaan_ teatteriin suhtauduttaisiin lievemmin kuin oli tapahtunut.\nVastasin, että minä saan tarpeeksi tinkiä poliittisissa asioissa,\nsallittakoon minun siis ainakin taiteessa olla oma itseni. Jos taas\nolen erehtynyt ja vikani pätevästi korjataan, myönnän kernaasti olleeni\nväärässä. Ei, sellaista ei ollut tapahtunut, olin vain liian ankara,\nkuten sanottu, omaa taidelaitosta kohtaan. Lopulta he uskoivat, että\nminulle kaikki teatterit ovat yhtä rakkaita, joskin Työväen Teatteria\narvosteltaessa jo on käytetty hieman vajaata mittaa, sillä kun on\napunaan myös harrastelijavoimia.\n\nNäyttelijä on, kuten olen koettanut osoittaa, oikeutettu odottamaan\ntyönsä asiallista arviointia. Tosin meillä useissa teattereissa —\noikeastaan kaikissa — ensi-illat seuraavat liian nopeasti toisiaan,\nja kun lisäksi samat tekijät ovat melkeinpä alituisesti tulessa,\non inhimillisesti jokseenkin mahdotonta saavuttaa aina parhainta\ntulosta. Suuressa maailmassa näyttelijä esittää osan pari vuodessa,\nkun hänen täällä meillä on pakko suoriutua, sanotaan, kahdeksastakin\nosasta. Meikäläiset näyttelijät ovat tähän menoon niin tottuneet,\nettä he hyvin pian, jos sattuvat jonakin näytäntökautena saamaan osia\nharvemmin, alkavat potea työn puutetta. Viime aikoina ovat filmi ja\nradio auttaneet heitä tässä suhteessa, jopa siinä määrin, että on\nvaikea käsittää, miten sama henkilö voi suorittaa sellaisen työmäärän.\nTämä tavaton monijakoisuus on epäilemättä näyttelijän työlle haitaksi.\nLienee luettava meikäläisten näyttämötaiteilijain ilmiömäisen työkyvyn\nansioksi, että tuo tavaton työmäärä ei ole pahemmin vaikuttanut\nnäyttelijäin esitystasoon. Kun ollaan pieni kansa, niin on ehdittävä\nvähän kaikkialle niiden, jotka ovat saaneet lahjoja.\n\nOlisi ehdottomasti sopivampaa arvostella näyttelijän työtä — ainakin\nmeidän oloissamme — vasta sitten, kun hän on vapautunut ensi-illan\nhermostuneisuudesta. Yleisö on kuitenkin tottunut vaatimaan selostuksen\nvälittömästi ensi-illan jälkeen, ja lehtien toimitukset pyrkivät sen\nhalua tyydyttämään. Sitäpaitsi teatteriarvostelijoilla useimmiten\non paljon muuta työtä, joten he eivät voi riittävästi omistautua\nteatterille. Taideosastojahan meillä harvoin hoidetaan, vaan ne\nhoitavat itse itsensä. Ainakin pääkaupungissa ja eräissä suurimmissa\nkaupungeissamme tämä kohta voitaisiin hyvällä tahdolla korjata.\nTeatteri myös puolestaan saattaisi yrittää kiinnittää lehdistön\nhuomiota suunnitelmiinsa ja pyrkimyksiinsä muulloinkin kuin syksyllä\nhenkilökunnan kokoontuessa harjoituksiin.\n\nMutta mitäpä mennä pitemmälle. Nämähän ovat vain vaatimattomia\nmuistelmia, joita ei liene syytä raskauttaa liiallisilla mietelmillä.\nMuistelmien alaan kuulunee eräs asiakirja, jonka liitän tähän:\n\n\"Koska kirjailija Heikki Välisalmi helmikuusta alkaen on vapaa\ntoimestaan teatteriarvostelijana Suomen Sosialidemokraatissa, olisi\nerittäin suotavaa, että hän voisi siirtyä jonkin toisen lehden\ntoimitukseen, koska hänen arvostelunsa ovat mielestämme todellisella\nasiantuntemuksella kirjoitettuja ilmaisten harkitusti, puolueettomasti\nsekä vilpittömästi niin näytelmistä kuin niiden esityksistäkin\nitsenäiseen vakaumukseen perustuvan mielipiteensä.\"\n\nHelsingissä helmikuun 1 p:nä 1935.\n\n  Matti Warén          Jussi Snellman\n  Päivi Horsma         Joel Rinne\n  Uuno Montonen        Aku Korhonen\n  Uuno Laakso          Yrjö Tuominen\n  Ruth Snellman        Eero Eloranta\n  Leevi Linko          Unto Salminen\n  Tauno Palo           Kyllikki Väre\n  Rafael Pihlaja       Tyyne Haarla\n  Kaarlo Saarnio       Liisa Pakarinen\n  Hugo Hytönen         Kyösti Erämaa\n  Kaarlo Angerkoski    Rosi Rinne\n  Leo Lähteenmäki      Aino Lohikoski\n  Sasu Haapanen        Jalmari Rinne\n  Eine Laine           Ossi Korhonen\n  Fritz-Hugo Backman   Pirkko Raitio\n             Helvi Järveläinen.\n\n\"Miellyttävä asiakirja arvostelijalle, joka ei osannut sellaista\nodottaa. Mitään vaikutusta sillä tosin ei ollut, vaikka\nsitä asianomaisen tietämättä oli käytetty jossakin. Suomen\nSosialidemokraatti sentään otti hylätyn vielä arvostelijakseen. Tämän\nuudistuneen toiminnan keskeytti talvisota, eikä kirjoittaja sen jälkeen\nollutkaan ”tapeetilla\".\n\n\n\n\nKulttuurikehdossa\n\n\nLokakuun 16 päivänä 1909 siis ryhdyin turkulaisen \"Sosialistin\"\ntoimitussihteeriksi. Lehdessä oli ollut toimittajakato, minun\ntullessani siinä oli vain kaksi miestä.\n\nPäätoimittajana oli Ali Aaltonen, jota sanottiin luutnantiksi.\nTietääkseni hän oli käynyt Venäjällä junkkarikoulua, johon hän\nomien sanojensa mukaan oli mennyt \"isänmaallisessa mielessä\". Hän\nnäet tahtoi valmistua upseeriksi voidakseen olla tehokkaasti mukana\nsitten, kun maamme joutuu vapaustaisteluun. Koskaan hän ei oikein\ntarkkaan selittänyt, mitä hän tällä vapaustaistelulla tarkoitti, mutta\naktivististakin ajatuksia hän hautoi. Nyt oli kuitenkin käynyt niin,\nettä hänen upseerikasvatuksensa keskeytyi. Japanin sota jatkui vielä,\nja hänen koulustaan komennettiin oppilaita riveihin. Heidät ylennettiin\nväliaikaisesti upseereiksi ehdolla, että tulevat jatkamaan opintojaan\nsodan loputtua. Ali Aaltonen ei kuitenkaan mennyt, vaan palasi\nSuomeen. Hän väitti olevansa aliluutnantti. Näin tuskin kuitenkaan\noli asian laita, vaan oli hän yksinkertaisesti entinen junkkari,\npäätellen siitäkin, ettei häntä Venäjän jouduttua maailmansotaan\nkutsuttu lippujen alle. Hän toimi sodan aikana sosiaalidemokraattisena\nsanomalehtimiehenä.\n\nToisena toimittajana oli silloin jo varsin keski-ikäinen mies Seth\nHeikkilä, hiljan toimitukseen liittyneenä. Hän oli harrastellut\ntorpparikysymystä ja julkaissut kirjasen \"Maattomain kohtalo pelissä\",\njosta hän hieman ylpeili ja johon hän usein vetosi. Hänestä ei ollut\nlainkaan käytännölliseen sanomalehtityöhön. Artikkelin hän kirjoitti\nvaikka joka päivä, jos sitä ei muualta saatu, osasipa vielä siihen\naikaan harvinaisen taidon kirjoittaa lyhyesti. Pakinaakin hän viljeli,\nmutta käytti siihen huomattavasti enemmän palstatilaa. Häntä sanottiin\nSedäksi — Setä Heikkiläksi, koska tuo raamatullinen ristimänimi\ntuntui kankealta. Hän oli perin hyväntahtoinen mies, vaikka hänen\nkirjoituksissaan olikin luokkatietoinen sävy. Vain joskus viinakkaan\nillan jälkeen hän saattoi olla hiukan kärttyisä.\n\nAli Aaltonen taas oli ainakin meidän yhteistyömme aikana jokseenkin\nhankala toveri. Hänet sanottiin irti heti minun astuttuani toimeeni.\nJollakin ihmeen tavalla, ehkä toimittajapulan vuoksi, hän oli\naikoinaan saanut kolmen kuukauden irtisanomisajan, ja niinpä hän nyt\nherkesi laiskottelemaan. \"Sosialisti\" oli silloin vielä aamulehti —\niltalehdeksi se muutettiin seuraavan vuoden alusta — ja toimitustyötä\nsiis kesti verraten myöhäiseen. Setä lähti aikaisin, hän kun ei\npuuttunut teknilliseen työhön, ja Aaltonen tavallisesti häipyi kohta\nhänen jälkeensä. \"Toimitussihteeri täyttää lehden\", hän sanoi kylmästi\nja jätti minut yksin.\n\nAluksi hän piti tapoinaan tulla joskus myöhäisellä hetkellä\ntoimitukseen päissään ja olla häiriöksi. Minulla oli kädet täynnä\ntyötä, ja kerran minä sitten käskin jotakuinkin tylysti häntä menemään\nmatkaansa. Hän otti kääntöveitsen taskustaan, oikaisi sen terän ja\nuhkaili sillä. Silloin minun kärsivällisyyteni loppui, ja minä heitin\ntuon pienen, mutta tanakan miehen melkoisen korkeita portaita alas. Hän\nsai siinä sinelmän silmäänsä ja omasta veitsestään naarmun käteensä.\nHän yritteli nousta takaisin, mutta kääntyi kuitenkin pelkällä sanan\nvoimalla ja meni tiehensä. Sen perästä hän ei enää häirinnyt minun\ntyötäni, mutta ei välittänyt entisenkään vertaa omastaan. Hän lähti\njonkin verran ennen irtisanomisajan loppua, kun liike maksoi hänelle\npalkan kouraan. Setäkin oli kyllästynyt häneen ja ehdotti johtokunnalle\nsellaista menettelyä. Me erosimme sulassa sovinnossa, hän sanoi vain\nlaiskotelleensa kerran talon kustannuksella, kuten hänen mielestään\nasianmukaista oli.\n\nMyöhemmin Aaltonen oli sosiaalidemokraattisen sanomalehdistön\npalveluksessa monet vuodet, mikä osoittaa, että hän osasi tehdä\ntyötäkin. Samoin mainittiin hänen alkuaikoinaan \"Sosialistissakin\"\nahkerasti istuneen työpöytänsä ääressä. Vasta ennen eroaan hän\nlaiskistui ja pyrki \"lepäämään\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nJospa nyt tässä kohden vähän käsittelisi sosiaalidemokraattisten\nlehtien silloista ulkoasua.\n\nSanomalehdistön historiasta tiedämme, että ensimmäisenä varsinaisena\nsanomalehtenä pidetään v. 1631 Pariisiin perustettua \"La Gazette\"\nnimistä julkaisua, jonka sanotaan täyttäneen kaikki oikealta\nsanomalehdellä vaadittavat ehdot. Sen toimittajana oli kauan muuan\nhugenottilääkäri Renaudot. Tällä ammattitoverilla olivat avustajinaan\nmm. kardinaali Richelieu ja kuningas Ludvig XIII, joiden kirjoituksiin\ntoimittaja veteli vahvasti \"henkseleitä\", osoittaen siten olevansa\noikea lehtimies hengeltä ja vereltä. Asianlaitahan on näet niin, että\noikean sanomalehtimiehen mielestä ei osaa kirjoittaa kukaan muu kuin\nhän itse. Jollei hänellä ole tätä ominaisuutta, hän on epäilemättä\nväärällä uralla. Tämä Renaudot, joka kuoli suuressa köyhyydessä,\nkuten todellinen sanomalehtimies aina kuolee — ja elääkin —, sai\njälkimaailmalta muistopatsaan. Sitä kunniaa ei ole saanut moni hänen\nammattitovereistaan myöhemmin, vaikka onkin kuollut köyhyydessä.\nRanskassa muuten vajaassa puolessatoista sadassa vuodessa kehitettiin\nsanomalehtityyliä siinä määrin, että toimittaja Marat käytti tehdessään\nvastustajistaan nimityksiä: \"viheliäinen rakkari\", \"rikollinen heittiö\"\nja \"perkele\". Toimittaja Hébert sanoa sukaisi toisin ajattelevaa\n\"siaksi\". Huomattakoon, että Marat’n lehden nimi oli \"L'Ami du\npeuple\" — Kansan Ystävä, ja molemmat toimittajat olivat kirkkaita\nvallankumouksellisia.\n\nMekin, sosiaalidemokraattiset toimittajat, olimme tavallaan noiden\n\"toverien\" jälkeläisiä.\n\nVasta suurlakon jälkeen meillä alkoi syntyä sosiaalidemokraattisia\nlehtiä useimpiin huomattaviin kaupunkeihin. Ennen sitä olivat olemassa\nvain helsinkiläinen \"Työmies\", kaikista vanhin, jota sen johtokunta ja\ntoimitus eivät myöntäneet puolueen pää-äänenkannattajaksi, vaikka sitä\nkaikkialla sellaisena pidettiin, tamperelainen \"Kansan Lehti\", alusta\nalkaen voimakkaasti edistyvä, sekä viipurilainen \"Työ\" ja turkulainen\n\"Sosialisti\", molemmat suunnilleen vuosisadan vaihteen tulokkaita ja\nverraten ahtaissa taloudellisissa oloissa kamppailevia.\n\nMonissa muissa maissa sosiaalidemokraattiset sanomalehdet saivat\nmuodostaa lukijakuntansa vitkalleen ja osittain vaivalloisestikin.\nMeillä taas suurlakon jälkeen lukijakunta oli ikäänkuin valmiina ja\nalkoi vaatia lehtiä. Tiedonhalu ja innostus sosialistisiin aatteihin\noli silloin väkevä. Puolueen kannattajajoukko kohosi odottamattoman\nvoimakkaaksi. Vaadittiin kirjallisuutta ja sanomalehdistöä. Kumpaakin\nlajia saatiin. Pian maamme oli Euroopan \"parhaiten varustettu\"\nsanomalehdistön puolesta.\n\nNiin ulkonaisesti, mutta laatu ei vastannut lukumäärää. Taloudellinen\npuoli oli heikko. Pääomia ei ollut eikä lehtien kannattavaisuus ollut\nkehuttava. Lukijoita oli, mutta puuttui ilmoittajia. Porvarilliset\nliikemiehet eivät halunneet käyttää työväenlehtien palstoja\nilmoitusvälineinään.\n\nMonella tavalla oli puussa pohjat, petäjässä liisteet.\nSosiaalidemokraattisen puolueen riveihin oli liittynyt viisaita\nmiehiä, mutta ei ollut koulittuja toimittajia. Sellaisia täytyi\ntekemällä tehdä miehistä, joiden luultiin vähänkin kykenevän kynää\nkäyttämään. Näin joutui sanomalehtityöhön henkilöitä, joilla siitä ei\nollut alkeellisintakaan aavistusta. Sitäpaitsi palkat eivät suinkaan\nhoukutelleet. Sosiaalidemokraattisilla sanomalehtimiehillä ei ollut\noppimestareita — ei ainakaan aluksi. He tekivät työnsä summamutikassa,\naavistuksen varaisesti.\n\nNiin olivat sitten lehdetkin sen mukaisia: ulkoasu useimmiten aivan\nkelvoton ja järjestys mahdoton. Tämä johtui siitä, että toimittajilla\nei ollut teknillistä taitoa. Hyväkin kirjoitus saattoi kadottaa osan\narvoaan, jollei se ollut painettu ja lehteen sijoitettu sopivalla\ntavalla. Eikä tietysti lukijaan jättänyt hyvää vaikutusta, jos lehti\noli sekava tai kuivan \"riimikronikan\" tapainen. Kirjapainovälineet\nolivat siihen aikaan paljon vaatimattomammat kuin nykyisin, mutta niin\npaljon tavaraa sentään oli, että sitä taidokkaasti käyttelemällä lehti\nolisi voitu saada hauskaksi ja vaihtelevaksi. Mutta ei osattu ja ehkä\nei aina välitettykään.\n\nPorvaristo moitti sosiaalidemokraattisten lehtien kirjoitustapaa\nraa'aksi ja kehui, että ulkolaiset vastaavat lehdet kirjoittavat niin\nhienosti, että sellainen kielenkäyttö sopisi vaikka pyhäkoululehtiin.\nSiinä saattoi olla perää, mutta sittenkin vain osaksi. Niinä\naikoina tehtiin herätystyötä ja asiat piti sanoa halki. Kenties\nkuulosti raa'alta, jos totuus sanottiin peittelemättä ja vedettiin\npäivänvaloon tapahtumia, jotka jo itsessään olivat siivottomia.\nSosiaalidemokraattisissa sanomalehdissä ei voideltu eikä haudeltu\npaisetta, jos sen katsottiin vaativan puhkaisemista. Mitä taas tuohon\nulkomaiden esimerkkiin tulee, niin sitä tuskin kannatti ottaa huomioon.\nKyllä siellä, vaikka lehdistö olikin osaksi vanhempaa, kirjoitettiin\nyhtä ravakasti. Mutta niinhän on usein asianlaita: vieras on parempi.\nKun meillä kiitettiin Saksan sosiaalidemokratian siisteyttä niin\nsaksalaiset porvarit sanoivat — siitä minulla on omakohtainen kokemus\n—, että Suomen sosiaalidemokratia on oikea vitivalkoinen ihannelapsi,\njonka rinnalla heidän vastaava puolueensa sanomalehtineen on musta kuin\nmurjaani.\n\nEhkä meillä silloisilla sosiaalidemokraattisilla sanomalehtimiehillä —\nenimmäkseen omatekoisilla — oli joutavaa omintakeisuuden tavoittelua\nesimerkiksi otsakkeiden rakentelussa. Tuollainen ominaisuus on\ntietenkin hyvä asia, mutta ihmisten makukin on otettava huomioon.\nSattuva otsake luonnollisesti aina kiinnittää lukijan huomion\npuoleensa, ja on erinomainen asia, jos uutisen sisältöön ja henkeen\nsopiva otsake keksitään, mutta silloin, kun sellainen ei hyvällä\ntoimittajan kynästä putoa, vie keksimishalu useinkin lohduttomiin\ntuloksiin.\n\nKäsiteltäessä ensimmäistä kieltolakia, joka eduskunnassamme\nsäädettiin, mutta jota korkeimmassa paikassa ei vahvistettu,\nDanielson-Kalmari vastusti sitä. Silloin ruvettiin alkoholia\nnimittämään sosiaalidemokraattisessa lehdessä kalmariiniksi.\n\"Kalmariini myllertää\", otsikoi jokin lehti, ja sillä kertaa se\ntuntui jopa hauskaltakin, mutta kun sanaa viljeltiin vuosikausia,\nse menetti makunsa. Senaattori Kairamo oli kerran sattunut antamaan\nselkään paimenpojalleen, ja asia joutui julkiseksi, saipa Kairamo siitä\nsakkoakin. Eräs lehti kirjoitti sitten: \"Joulukalmariini myllertää,\nnaistakin kairamoitu\". \"Kukkarovaltuusto\" ja \"Mullikat äänestäneet\"\nsaattoi olla hyvä ja hymyilyttävä kerrakseen, mutta alituisessa\nkäytännössä nämäkin otsakkeet arveluttavasti happanivat. Tämä\notsakkeilla keimaileminen johti välistä kielellisiin kömpelyyksiinkin,\nja silloin se tietysti oli aivan hylättävä tapa.\n\n\"Sosialistissa\" ei minun aikanani erikoisesti harrastettu noita\nylen \"luokkatietoisia\" otsakkeita, ehkä siitä syystä, että minä\ntoimitussihteerinä en oikein niistä pitänyt, paitsi silloin, jos ne\nolivat osuvia.\n\nMuistan kerran Seth Heikkilän kirjoittaneen artikkelin Snellmanin\npatsaasta. Oli näet syntynyt riita patsaan paikasta, ennen kuin\noli päästy kunnolleen kokoamaan rahastoakaan sen pystyttämiseksi.\nSetä silloin otsikoi pääkirjoituksensa: \"Porvarien kivikasameteli.\"\nPaikkakunnan ruotsalainen lehti lainaili tätä kirjoitusta, siinä lienee\nollut sille jotakin mielenkiintoista. Kun sitten patsas oli päätetty\npystyttää sille paikalle, millä se nyt seisoo, otsikoitiin sitä koskeva\nuutinen: \"Uusia kivimiehiä.\"\n\nPaljon tilaisuuksia tasavaltalaisen mielentilamme osoitukseen meille\nantoi Portugalin vallankumouksessa valtaistuimeltaan syösty kuningas\nManuel. Hänestä tavallisesti kirjoitettiin otsakkeella: \"Joutomies\nManuel Braganza.\" Ja kun Tanskan kuningas kuoli sydänhalvaukseen\nollessaan matkalla incognito saksalaisen hansakaupungin puistoon,\nmuuan toimitustoverini toi eteeni uutisen tapauksesta otsakkeella:\n\"Taas yksi, koskahan viimeinen?\" Olihan se etevä otsake, mutta ei sitä\nsentään pantu lehteen, koska me vähitellen pääsimme yksimielisyyteen\nsiitä, etteivät kruunupäät lopu luonnollisella kuolemalla, niitä kun on\naina jonossa uusia.\n\nKun Leo Tolstoi kuoli, esitin Sedälle, joka silloin taisi olla vt.\npäätoimittajana, että kirjoittaisin hänestä nekrologin. Setä kampaili\nparhaillaan komeata tukkaansa à la Karl Marx ja oli ilmeisesti\npahalla tuulella edellisen illan ilon jälkeen. Hän sanoi melkeinpä\nsuutahtaneena: \"Pirskule, jos joku porvari kuolee, niin pitääkö siitä\ntyöväenlehdissä tehdä numero.\"\n\nSitä ei tehty. Huomasin, että luokkatietoisuudessani oli aukko, minkä\nheti täytin panemalla lehteen yhden rivin uutisen: \"Leo Tolstoi kuoli\neilen.\" Sen verran minulla sentään oli kunnioitusta tuota kamalaa\nporvaria kohtaan, etten pannut otsakkeeksi siihen aikaan usein\nkäytettyjä: \"Kuoli pois\" tahi \"Meni isäinsä tykö\", kuten porvarien\nkuolemat otsikoitiin.\n\nSellaista oli alkutaipalella. Nyt on kauan ollut toisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSetä ja minä sitten Aaltosen lähdettyä teimme lehtiä kahteen pekkaan\nkuukauden pari, kunnes saimme päätoimittajaksi Kaapo Murroksen ja\nuutismieheksi Kaarlo Harvalan; kumpainenkin tuli Tampereelta, ehkä\nhelmikuun alussa.\n\nMurros oli entisiä \"Päivälehtien\" miehiä, siirtynyt sitten Amerikkaan\nja kääntynyt sosialistiksi. Hän oli ollut \"Kansan Lehden\" toimittajana\nja viimeisen syyskauden Tampereen Työväen Teatterin johtajana, mutta ei\nviihtynyt teatterissa, vaan palasi entiseen ammattiinsa. Hän oli kätevä\nlehtimies, osasi kirjoittaa parahultaisen pitkiä pääkirjoituksia,\nteki ne nopeasti ja kertaakaan korjaamatta. Samoin pakinat, joita\nhän kevyesti lykkeli harva se päivä. Siinä sivussa hän vielä käänsi\njotakin Jack Londonin teosta jatkonovelliksi. Hänen käsialansa — siihen\naikaan ei vielä käytetty kirjoituskonetta — tuotti aluksi hiukan vaivaa\nlatojille. Se oli pientä ja pyöreätä, i:n pilkut ja t:n viivat olivat\nunohtua, ja kirjoitus oli kuin jotakin pitsinauhaa. Pian latojat siihen\nkuitenkin tottuivat. Hän oli kyvykkäimpiä sanomalehtimiehiä, mitä olen\ntavannut. Ei hän kuitenkaan viihtynyt uralla enää kuin kymmenisen\nkuukautta, vaan syöntyi lukemaan lakia, suoritti melkein ennätysajassa\noikeustutkinnon ja asettui kotikaupunkiinsa Tampereelle asianajajaksi.\nVuosien perästä hän siirtyi virkauralle, palveli Tampereen toisena\nkaupunginvoutina, on nyt eläkevaarina ja julkaisee kirjoja. Politiikkaa\nhän ei sanottavasti harrastanut lehtityöstä luovuttuaan, vaikka hänellä\nsiihen olisi ollut hyvät edellytykset, hän kun kaikkien muiden avujensa\nlisäksi oli mainio puhuja.\n\nHarvala oli entinen rautatieläinen, itseoppinut, mutta nopea,\nsujuvakynäinen ja hyvää kieltä käyttävä kirjoittaja hänkin. Hän oli\nsaanut harjoitusta sanomalehtityöhön jo \"Kansan Lehden\" toimituksessa.\nHänellä oli sielläkin hyvä paikka, mutta hän oli kiintynyt Murrokseen\nja halusi lähteä tämän mukaan. Harvala oli ensimmäinen työtoverini,\njolla oli oikea uutismiehen vaisto ja kyky. Sen ohella hän kirjoitti\nmyös artikkeleita ja pakinoita. Oli siis kaikkiruokainen, kuten\nsiihen aikaan piti ollakin. Ei hänkään kauan viihtynyt Turussa, vaan\nmuutti pian Murroksen jälkeen kotikaupunkiinsa Tampereelle, jossa\nryhtyi Pienviljelijäliiton sihteeriksi. Kansalaissodan jälkeen hän\npalasi muutamaksi ajaksi vielä sanomalehtialalle, tullen \"Suomen\nSosialidemokraatin\" uutispäälliköksi, mutta vanha veri veti taas\nmaatalouden piiriin, joten hän ennen pitkää siirtyi takaisin Helsinkiin\nmuuttaneen Pienviljelijäliiton toiminnanjohtajaksi. Harvala teki\nkarriääriä poliittisellakin alalla ollen kauan aikaa kansanedustajana.\nHän oli myös sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtajana ja\nviimeisinä vuosina Alkoholiliikkeen apulaisjohtajana. Lahjakas mies\nja hyvä toveri sortui puolivälissä kuudettakymmentä manalle heikon\nsydämensä vuoksi.\n\nKeväällä tuli toimitukseen vielä oppilaskin. Meillä oli silloin\npalkkatariffi ja toimittajaksi pyrkivältä vaadittiin puolentoista\nvuoden oppilasaika. Tämä tulokas oli puolen kolmatta vuotta\nlainopillisen tiedekunnan rullissa laiskotellut ylioppilas, muuten\nluokkatoverini. Hänen ensimmäisinä oppiaikoinaan annoin miehelle\nsunnuntaina vietettävään palokunnan vuosijuhlaan oikeuttavan\npääsylipun. Tällaisesta juhlasta oli tarkoitus kirjoittaa 10—20\nrivin uutinen, joten reportaasin kannalta tässä ei ollut mitään\ntavoiteltavaa, mutta ajattelin, että uusi mies saisi tutustua Turun\nUrheilupuistoon ja nähdä vähän kaupunkilaisia yhdessä kasassa. Illalla\noli sitten vielä iltama Palokunnantalolla. Nuori mies toimi niin\nperusteellisesti, että palasi vasta torstaina, ja kun kysyin, missä\nhän oli näin kauan maleksinut, hän vastasi: \"Palokunnan juhlissa.\"\nMinä tiedustelin: \"Kestivätkö ne näin kauan?\" Hän vakuutti, että ne\nkestävät vieläkin. \"Mitäs sitten kesken lähdit, mene katsomaan loppua\",\nsanoin. Hän ei mennyt, vaan osoitti tottelemattomuutta esimiestään\nkohtaan, jollaista sitten sattui myöhemminkin, minkä vuoksi hänen niin\nloistavasti alkanut uransa loppui muutaman kuukauden kuluttua. Mies ei\nsen koommin yritellyt sanomalehtialalle. Se ei sopinut hänen verilleen.\nEikä niille lopullisesti sopinut juuri mikään muukaan ammatti.\n\nAvustajia meillä oli jokseenkin vähän. Maalaiskirjeenvaihtajia\nkylläkin järjestettiin useimmille paikkakunnille, mutta heillä ei\nollut uutisvainua, vaan he kirjoittelivat asioista noin vain yleensä.\nKoettelimme niistä rakentaa jotakin uutisentapaista, mutta he ottivat\nhelposti nokkaansa, kun toimitus reposteli heidän aikaansaannoksiaan.\nHeillä oli näet oma käsityksensä sanomalehden toimittamisesta.\n\nSen sijaan turkulainen K.F. Hellstén oli oikea vainukoira löytämään\nuutisia. Hän oli aikaisemmalta ammatiltaan puuseppä, mutta oli\nhylännyt ammattinsa ja ruvennut talonomistajaksi. Myöskin asiakirjojen\nlaatimista hän harjoitti — ja on harjoittanut viime vuosiin asti, sillä\nhän elää vieläkin vanhana ukkina. Hän oli ollut joskus \"Sosialistin\"\nedeltäjän \"Länsi-Suomen Työmiehen\" toimittajana, mutta heittänyt\nsitten senkin ammatin vakinaisena työalana. Paljon hän kuitenkin\navusti sekä \"Sosialistia\" että muita turkulaisia lehtiä. Hänellä oli\ntapana kuljeskella pitkin katuja, kuunnella keskusteluja, ja jos\njotakin erikoista sattui kuulemaan, käydä asiaan kiinni tuoreeltaan.\nHän tiesi kaikki kaupungin tapahtumat, pienimmätkin, ja osasi niistä\nlaatia käyttökelpoisen uutisen. Eikä hän suinkaan ollut pintapuolinen,\nvaan syventyi asioihin niiden alkujuuria myöten. Reportterina hän oli\nsiihen aikaan korvaamaton, ja myöhemminkin hän kuuluu vielä kauan\nharjoittaneen tätä mieluista tointaan. Palkkiot olivat pienet, mutta\nei hän siitä nureksinut. Kertyihän siinä tuloja, kun monesta lehdestä\npisaroi penninkejä. Joskus hän vietti iloisia päiviä tuttaviensa — ja\nniitähän oli legio — seurassa, vippaili, jos rahat loppuivat, pikku\nsummia sieltä täältä ja maksoi sitten taas hankkeeseen ryhdyttyään\nkaiken takaisin säntillisesti viimeistä markkaa myöten.\n\nVanhoilla päivillään Hellstén kirjoitti Turun Työväenyhdistyksen\nhistorian. Hän lähetti teoksen minullekin huomauttaen mukana olleessa\nkirjeessä, että sinä kai olet luullut, että pitää käydä kouluja\nosatakseen jotakin, mutta ei se ole välttämätöntä, kuten tästä\nteoksesta näet. Kuvansakin hän liitti mukaan, jotta näkisin, \"että\ntästä se sosialismi alkoi\". Niinpä kai tekikin. Taitaa H. olla puolueen\nperustamisen ajoilta ainoa veteraani, joka vielä on elossa. Hän on aina\nollut maan hiljaisia, ei ole pyrkinyt Turkua ulommaksi ja hoidellut\nvain sikäläisiä luottamustehtäviä, mikäli ei ole pysytellyt niistäkin\nsyrjässä. Hän ei ole ollut kunnianhimoinen, mutta kiinteästi hänen\nnimensä on liittynyt turkulaisen työväenliikkeen historiaan.\n\nTaavi Tainion kanssa en milloinkaan joutunut yhteistyöhön. Hän oli\nollut \"Sosialistin\" toimittajana, mutta eronnut ennen tuloani. Hän asui\nTurussa ja piti — tai oikeammin hänen rouvansa — Kahvitupa nimistä\nkahvila-ravintolaa. Hän oli silloin kokonaan erossa politiikasta ja\nvain toimituksessa usein ja mielihyvällä nähty vieras. Paljon jouduin\nhänen kanssaan seurustelemaan — olin tutustunut häneen jo aikaisemmin\nKotkassa — ja aina häneltä oli oppimista, oikeastaan kaikessa muussa\npaitsi hänen käsityksessään sanomalehden päätoimittajan asemasta.\nHänen mielestään päätoimittaja ei saanut kirjoittaa muuta kuin yhden\nartikkelin viikossa, sen tietysti hyvän, ja muina aikoina hänen tuli\nvain johtaa työtä ja tarkastella muiden kirjoituksia. Joskus hän avusti\nmeitä pääkirjoitukseksi sopivalla artikkelilla. Hän kirjoitti erittäin\nselvästi ja pirteästi, vähän pitkästi kylläkin. Ei hän sentään ollut\nEero Haapalaisen kannalla, joka sanoi senttimiehenä luonnollisesti\nkirjoittavansa _ja niin edespäin_ eikä _jne_. Ilmeisesti Tainio\nkirjoitti perin hitaasti ja paljon pyyhkien. Puhujana hän jäsenteli\npuheensa tarkoin, vaikka sitten lisäili kulloinkin mieleen tulevia\nasioita. Eräässä teoksessaan professori K.S. Laurila lukee Taavi\nTainion suurpuhujain joukkoon.\n\nKuten tunnettua, Taavi Tainio myöhemmin taas antautui politiikkaan.\nEnnen kansalaissotaa hän oli Kuopiossa \"Savon Työmiehen\"\npäätoimittajana ja kirjoitteli työväen liikehtimisen aikana ankarasti\nväkivaltaista toimintaa vastaan. Siitä huolimatta hän joutui Isoon\nMjölöhön muiden kapinallisten joukkoon. Siellä hän huomasi, että\nhänen artikkeleistaan oli otettu ylipainoksia, joita jaettiin\nvangeille osoitukseksi, miten joku työväen johtomieskin on vastustanut\nsellaisia puuhia, joihin työväestö sitten onnettomuudekseen ryhtyi.\nValtiorikosoikeudessa hänelle annettiin yhdeksän vuoden tuomio. Silloin\nTainio sanoi: \"Viimeisen kerran minä kapinaa vastustin, koska siitä\nnäin paljon tulee.\" Pian tämä tuomio alentui kahdeksi vuodeksi ja\nehdonalaiseksi.\n\nKansalaissodan jälkeen Taavi Tainio oli taas kansanedustajana, kuten\noli ollut ensimmäisissäkin eduskunnissa, ja toimi monet vuodet\nsosiaalidemokraattisen puolueen sihteerinä juuri uudestijärjestelyn ja\nkommunistien kanssa käydyn valtataistelun aikoina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuurlakon vaikutuksesta oli virastoja siivottu, poistettu\nlaittomuusajan miehet ja korvattu ne uusilla. Oli eletty muutamia\nvuosia laillisissa oloissa ja ehditty jo melkein, unohtaa tuonnoinen\ntaistelu. Mutta tätä onnentilaa ei kestänyt kauan. Mustat pilvet\nalkoivat pian vyöryä valtiolliselle taivaalle. Senaatti muuttui,\nlailliset kuvernöörit vaihdettiin vähitellen taantumukselle\nuskollisiin, ja entinen taistelu sortovaltaa vastaan alkoi.\n\nVuosina 1910—11 elettiin jo jotakuinkin samanlaisissa oloissa\nkuin ennen suurlakkoa. Turun ja Porin läänin kuvernööriksi tuli\nkenraalimajuri Borgenströmin sijaan lakitiedeitten kandidaatti\nIlmari Vuorinen. Hän taisi olla ainoa suomalainen lakimies, joka\nantautui ja pääsi venäläisen taantumuksen palvelijaksi näin korkealla\nvirkapaikalla, muut kuvernöörit olivat Venäjällä kasvatuksensa saaneita\nupseereita. Samoin poliisimestarit, jotka nyt astuivat eronneiden\ntai erotettujen tilalle. Monet heistä olivat Venäjän armeijassa\npalvellessaan joutuneet kireään taloudelliseen asemaan ja anoivat\nsitten pääsyä Suomen poliisilaitoksiin asioitansa parantamaan.\nUseimmilla tuskin oli mitään valtiollista vakaumusta, he tiesivät vain,\nettä oli toteltava esimiehiä, tehtävä niinkuin käsketään.\n\nTurussa oli uuden sortokauden ensimmäisenä laittomuuspoliisimestarina\nHj. Valmquist. Hän ei ehtinyt paljonkaan siellä vaikuttaa, sillä\nhänet, eversti kun oli, siirrettiin pian pääkaupunkiin vastaavaan\nvirkaan. Sitä pitemmän \"virkaiän\" saavutti hänen seuraajansa kapteeni\nArthur Ståhl, joka toimi Turussa vallankumoukseen asti. Kerrottiin\npunaisten hänet kansalaissodan aikana vanginneen ja kuljettaneen\njonnekin junassa, jota valkoiset olivat ampuneet. Siinä hän oli saanut\nsurmansa valkoisten luodista seisoessaan ikkunassa joko pakotettuna\ntai vapaaehtoisesti, mistä en ole saanut tarkempaa selvää. Olipa hänen\nloppunsa laita miten tahansa, häntä tuskin kukaan turkulainen, lähimpiä\nomaisia lukuunottamatta, lienee kaivannut.\n\nMitään varsinaista selkkausta poliisin kanssa ei sattunut, paitsi\nminkä poliisit esimiestensä käskystä kävivät riisumassa lippuja\ntyöväentalon lipputangosta. Niin, olipa sentään suurempikin skandaali,\nkesällä 1912: Ruotsin sosiaalidemokraattisen puolueen johtaja Hjalmar\nBranting laahattiin alas Urheilupuiston puhujalavalta. Hänen ainoa\n\"rikoksensa\" oli, että hän oli ulkomaalainen eikä olisi saanut\nesiintyä Suomessa eikä ainakaan arvostella Suomen vallanpitäjien\ntoimia. Toimittaja Alex Halosta vastaan nostettiin poliisin\nilmiannosta syyte majesteettirikoksesta. Niin ikään Urheilupuistossa\npitämässään puheessaan hän pahoinpiteli majesteetin henkilöä ja sai\nsiitä tavanmukaisen kuusi kuukautta Turun hovioikeudessa, jonka eräs\nosasto jakeli näitä tuomioita hyvin auliisti. Tuomionsa Halonen sai\nsiitä huolimatta, että hän hovioikeuden istunnossa koetti jäävätä\ntodistajiksi ilmoitetut poliisit \"kantajan\" palvelijoina.\n\nMajesteettijuttuja käsiteltiin Turun hovioikeudessa siihen aikaan\nsangen usein. Eniten niitä hankki tililleen \"Kansan Lehden\" silloinen\npäätoimittaja Santeri Nuorteva, jolla oli aivan sairaalloinen halu\nloukata majesteettia ja joka lopulta kirjoitti tästä niin törkeästi,\nettei kehdattu nostaa juttua, koska hänen kirjoituksensa olivat liian\n\"rasvaisia\" oikeuden käsiteltäviksi. Riittävästi niitä kuitenkin oli\nvireillä, koskapa Nuortevalla ei ollut halua mennä vastaamaan, vaan hän\npoistui Amerikkaan.\n\nSiellä hän herätti huomiota vasta jouduttuaan Suomen\nkansanvaltuuskunnan (kapinahallituksen) \"täysivaltaiseksi\"\nministeriksi, tahi ehkä on oikeampaa sanoa: lähettilääksi, koska\nsilloin ei vielä puhuttu ministereistä meidän diplomaattisanastossamme.\nHänen päätehtävänään olisi ollut viljan hankinta, mutta\nkansanvaltuuskunta oli lähettiläälleen määräyksen antaessaan unohtanut\nerään pienen, mutta varsin tärkeän seikan: toimittaa hänelle myös\nrahaa. Nuortevan lähettilästehtävä supistui siis välttämättömyyden\npakosta jokseenkin olemattomiin, semminkin kun hänellä ei ollut mitään\nmahdollisuutta päästä Yhdysvaltain hallituksen kanssa tekemisiin.\nKenties hänellä oli enemmän merkitystä myöhemmin Neuvosto-Venäjän\nasioiden hoitajana, vaikkei Yhdysvaltain hallitus häntä sellaiseksikaan\ntunnustanut.\n\nJostakin syystä hän sitten poistui Amerikasta ja pysähtyi\nNeuvosto-Venäjän matkallaan Englantiin. Siellä hän kuitenkin oli\npersona ingrata, ja hänelle annettiin karkotusmääräys. Englanti on\nsentään kohtelias jopa vähemmänkin suosituille henkilöille. Niinpä\nEnglannin laivaston risteilijä lähetettiin viemään karkotettua\nTallinnaan. Lieneekö monikaan suomalainen matkustanut niin komealla\nkyydillä kuin Nuorteva silloin, ja se matka maksoi tietysti plootuja\n— ei Nuortevalle, vaan Englannille. Matkustajalla oli vapaa ylöspito\nja viskikaappi aina avoinna. Itse Nuorteva kertoi, että risteilijän\npäällikkö seurusteli koko matkan hänen kanssaan kuin ystävä ja veli.\n\nNuorteva oli muuten täydellinen taiteilijaluonne, mielikuvitusihminen,\nrunoilija. Sellainen hänestä ehkä olisi tullutkin, jos hänellä olisi\nollut äidinkieli. Sitä onnea ei luonto ollut kuitenkaan hänelle\nlahjoittanut, sillä hän oli ruotsalaisvenäläisen isän ja ruotsalaisen\näidin suomalainen poika.\n\nHallitusmiehenä hän ennen kuolemaansa ehti kyllä olla. V. 1924\nhänet valittiin Karjalan Neuvostotasavallan toimeenpanevan komitean\npuheenjohtajaksi, siis presidentiksi. Silloin hänellä oli valtaa\nmelkein yhtä paljon kuin entisellä Venäjän keisarilla, jota vastaan hän\naikaisemmin niin säädyttömästi rikkoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhlia ja mielenosoituksia viranomaiset eivät voineet kieltää, mutta\nvisusti he vartioivat, ettei mitään hallituksenvastaista saanut\ntapahtua. Paitsi tavanmukaisia vappumielenosoituksia, järjestettiin\nsellaisia muidenkin asiain vuoksi. Minun Turun-kautenani oli\npäiväjärjestyksessä mm. Kivennavan ja Uudenkirkon pitäjien liittäminen\nVenäjään. Sitä aikomusta vastaan järjestettiin mielenosoituskulkue ja\npidettiin kovia puheita. Kokouspaikkaa ei saatu kaupungista. Niinpä se\notettiin kaupungin alueen ulkopuolelta. Poliisimestari Ståhl koetti\npoliisiarmeijansa avulla estää mielenosoituskulkuetta pääsemästä\nkokoontumispaikalle. Sitä varten hän oli järjestänyt poliisiketjun\nVähäväkisten torille. Se kuitenkin läpäistiin ja kokous pidettiin.\nKaikkialla vilisi silloin taas urkkijoita, vieläpä runsaammin kuin\nennen suurlakkoa. Santarmit olivat jälleen ilmestyneet maahan, vaikka\nheidän järjestönsä ei juuri vielä ollut täydellinen. Siitä huolimatta\npuhuttiin ja kirjoitettiin suoria sanoja.\n\nKirjoitettiin, vaikka sensuurikin taas toimi. Suurlakossa ei tätä\nlaitosta ollut \"muistettu\" hävittää. Pari sensoria \"tervattiin\",\nmutta painoasiain ylihallitus jäi olemaan. Se tosin pysyi muutamia\nvuosia hiljaa, mutta taantumuksen vahvistuessa alkoi vetää kynsiänsä\nesille. Paikalliset painoasiamiehet nuuskivat taas sanomalehtiä. Erotus\noli vain siinä, ettei nyt sensuroitu ennakolta, mutta jälkisensuuri\noli ankara. Sai sanoa kuinka rasakasti tahansa, mutta kanteita tuli\nsamanmukaisesti. Turussa oli painoasiamiehenä muuan Saarniaho, joka\nkerran valmisteli \"Sosialistia\" vastaan painokannetta Saksan keisarin\nkunnian loukkaamisesta. Vain yrityksen liian aikainen ilmitulo ja\nherkullinen uutinen siitä lehdessä sai hänet luopumaan aiheestaan. Eräs\ntoimitusta liehittelevä poliisikomissaario, jonka puhelinta Saarniaho\noli käyttänyt keskusteluissaan painoasiain ylihallituksen kanssa,\nilmaisi S:n aikomuksen.\n\nSaattoi olla, että painoasiamiehet olivat santarmien välittöminä\nkätyreinä ansaitakseen sievoisia sivutuloja. Tutkiessani v.\n1917 santarmien arkistoa löysin oman \"kolunkini\" kohdalta\njoukon sanomalehtileikkeleitä. Kummallisinta oli, että\npakinoitsija-nimimerkillä varustetut, vieläpä aivan nimettömätkin\nartikkelit oli osattu panna oikean miehen tiliin. Painoasiamiehet\nseurasivat lehtiä tarkimmin, ja he epäilemättä tunsivat kunkin\nkirjoittajan tyylin parhaiten, joten he olivat sopivia santarmien\naineiston kokeilijoiksi.\n\n\"Tapain tuomari\" — erään painoasiamiehen itselleen ottama arvonimi —\nSaarniaho puuhaili lehdille ahkerasti kanteita, mutta, kuten sanottu,\nkaikesta välittämättä kirjoitettiin rohkeasti. V. 1911 ilmestyi\nTurussa pilalehti \"Tuhkimus\", toimittajanaan Ilmari Kivinen, tunnettu\nnimimerkki \"Tiitus\", joka siihen aikaan toimi \"Turun Sanomissa\". Se\nkäsitteli poliittisia kysymyksiä jokseenkin kärkevästi. Saarniaho, joka\nkuvitteli itsensä \"oikeuden pyhyyden\" vartijaksi, sai \"Tuhkimuksessa\"\nkuulla kunniansa. Hän yritti kostaa hommaamalla kannetta lehteä\nvastaan, mutta ei onnistunut.\n\nKuvernööri Vuorinen ei saanut kannatusta mistään muualta kuin\nsuoranaisten venäläistyttäjien piiristä. Hän pyrki turhaan Suomalaiseen\nNuijaan, vanhasuomalaisten järjestöön. \"Tuhkimuksessa\", jonka\n\"hovirunoilijana\" olin, julkaisemani riimitys, nimeltä \"Ulos\", kertoo\ntästä tapauksesta:\n\n    Nuijakin voi joskus olla\n    varsin vaarallinen kalu,\n    jos sen peräpakaroiia\n    halaella tulee halu.\n\n    Kuvauksen kautta puhun,\n    ymmärrätte tarkoituksen:\n    avas selkiselällensä\n    Nuija Vuoriselle uksen.\n\n    Kuului käsky: lammaslaumaan\n    vuohen tok' ei tulla sovi,\n    syyhymättä tulit saunaan,\n    marssi tiehes, siin' on ovi!\n\n    Vuorisest' ei nuijamiestä\n    tullut, kaikui kylmä kuoro:\n    siitä sait nyt, kohta koko\n    vuorispuolueen on vuoro.\n\nNiin uhattiin, ja mikäli Vuorisen kannattajia oli Nuijan kirjoissa,\nnekin taisivat saada potkun. Ainakaan julkisesti he eivät uskaltaneet\nasettua Vuorisen toimenpiteitä kannattamaan. Salaisia \"ihailijoita\"\nhänellä sentään lienee ollut Turussa ja ympäristössä. Eihän Suomen\nkansan silloinen oikeustaistelu ollut yksimielistä — valitettavasti.\nMutta monia niitä, jotka tuonnoittain, ennen suurlakkoa, olivat olleet\nvenäläisen taantumuksen julkisia kannattajia, hävetti nyt, vaikka\nluonto olisi vetänytkin entisille teille.\n\nLuotsilaitoksemme venäläistyttäminen oli silloin myös käynnissä.\nSuomalaiset luotsit olivat eronneet, ja heidän tilalleen oli tuotu\nKaspianmereltä ummikoita ja meidän vesiämme täysin tuntemattomia\nluotseja, joille täällä alituiseen sattui kaikenlaisia kommelluksia.\nMerenkulku heidän johdollaan oli jokseenkin turvatonta. Heistä riitti\nsanomalehdille kirjoittamisen aihetta, eikä siinä suinkaan sanoja\nsäästelty. Eräässä \"Tuhkimuksen\" poliittisessa riimikronikassa muistin\nheitä seuraavilla säkeillä:\n\n    Pojat Kaspian — jos heitä\n    myöskin tässä muistais hiukan —\n    mielin haikein isänmaataan\n    kaipaa maassa viinan niukan.\n\n    Silloin tällöin suruissansa\n    karia he vastaan töytää.\n    Hyvä, että edes niinkin\n    merimerkin paikan löytää.\n\nEräässä toisessa riimitetyssä katsauksessa, joka oli kokonaan omistettu\nluotsilaitoksen \"uudistukselle\", arveltiin, että kaspialaiset saavat\nluotsata yksinomaan luotsilaitoksen venäläistä päällikköä Samsonovia ja\nkenraalikuvernööri Seyniä, koska kukaan muu ei lähde heidän kyytiinsä.\nJa lopuksi arveltiin:\n\n    Pian komento tästä on muuttuva\n    ja luotsipaikat ei puuttuva\n    ole tsaijun ja vodkan hajua;\n    ja pääse ilman natshajua\n    ei pitkälle piiristä majakkain,\n    jotk' alle kuuluvat uuden lain.\n\n    Mut sallikaa minun sanoa:\n    kai uusien luotsien janoa\n    pian Samsonohvikin kiittää saa\n    siit' että manalle matkustaa\n    hän täältä laaksosta murheiden\n    sillä, luulenpa, kautta pohjien\n    täst’ aikain laivoja ohjataan.\n    No, käypä se niinkin, onnea vaan!\n\nLuotsikysymys oli siihen aikaan mieliä kuohuttava, ja siihen palattiin\nusein. Kaspialaisista luotseista ei maamme merenkululle ollut\nminkäänlaista hyötyä, päinvastoin. Luotsilaitos oli oikeastaan lakannut\nolemasta. Kotimaiset laivat tuskin luotsia lainkaan kysyivätkään, mutta\nulkolaisten tänne saapuvien laivojen laita oli toinen. Niiden päällystö\nei tietänyt, että täällä on vieraita kyvyttömiä miehiä merenkulun\nvartijoina. Ne hakivat luotsia, mutta tavallisesti turhaan. Luotsit\npitivät lystiä asemapaikoillaan. Vapun jälkikatsauksessa v. 1912\nkirjoitettiin heistä näin:\n\n    Uudet \"luotsit\", syämestäni\n    kadehdin mä heitä kovin,\n    ne on pojat vapunpäivää\n    viettäneet jo pitkän tovin.\n\n    Turhaan laivat reitiltänsä\n    luotsausta kysyy, huutaa,\n    \"luotsien\" on askareena\n    kostutella kuivaa suuta.\n\n    Niin no, taito sekin, että\n    kurkustansa kunnon tapaan\n    luotsata ain’ osaa alas,\n    siinä pitää väylän vapaan.\n\nKummallista oli aika silloin. Turussa \"kahakoitiin\" poliisin kanssa\netupäässä sanoin. Joskus vain vähän työnnettiin poliisia syrjään,\nkun se tuppautui sulkemaan tietä. Arthur Ståhl ei sentään mennyt\nkovin pitkälle. Mutta Valmquist Helsingissä tukahdutti kerran\n\"kapinan\" oikein venäläisen sotaväen mahdilla. Siitä kerroin eräässä\n\"Tuhkimuksen\" runossa seuraavasti:\n\n    Helsingissä hankittihin\n    äsken kapinata julmaa,\n    mutta Valmquist kreivin aikaan\n    ehti selvittämään pulmaa.\n\n    Kymmenkunta mukulata\n    — vaaralliset on nää ajat –\n    vaaniskeli vallatakseen\n    valtakunta-raukan rajat.\n\n    Mutta Valmquist päälle ryntäs\n    sotamiesten kanssa äkin,\n    sotki omaan verkkohonsa\n    kapinoivan hämähäkin.\n\n    Kiitosmessuja nyt kirkot\n    valtakunnan, varmaan raikaa,\n    huulilla nyt mustan sotnjan\n    nimi Valmquistin kai kaikaa.\n\nTodellakin, sellainen oli juttu. Pojat olivat tehneet pieniä\npillomuksia, siitä oli tehty poliisimestarille ilmianto, hän oli\npyytänyt sotaväkeä avukseen ja rientänyt paikalle saaden vangiksi\nkymmenkunta alaikäistä pojanvekaraa.\n\nTampereella oli poliisimestarina höyryllä käypä mies, aliluutnantti\nBlåfield. Hän palveli ensin Kotkassa komissaariona, mutta kun\noli järjestelmän mieleinen, sai päämestarin viran Tampereella.\nÄskenmainitun vapun edellä hän ilmeisesti omasta aloitteestaan oli\nantanut poliiseilleen määräyksen teroittaa sapelinsa. Muualla, mm.\nTurussa, sellaista käskyä ei ollut annettu. Siitä riimitettiin\n\"Tuhkimuksen\" päivän tapahtumissa:\n\n    Tääll' ei edes sapeleita\n    käsketty lie teroittamaan.\n    Tampereella tahkot pyörii\n    aamust' aina iltaan hamaan.\n\n    Luojan kiitos, ett on täältä\n    Tampereelle matkaa vähän,\n    kaipa siellä kohta päitä\n    liikoja jo listitähän.\n\nNo, ei Tampereeltakaan kummempaa kuulunut, mutta ajankuva on sentään\ntuollainen pelkkä poliisimestarin ukaasikin. Muuten tälle samaiselle\nBlåfieldille, niin järjestelmän mieleinen mies kuin olikin, sattui\nkommellus, joka vei mieheltä viran. Venäjän silloisen sisäministeri\nMaklakovin veljenpoika oli tehnyt kotimaassaan kavalluksen ja paennut\nSuomeen. Oikeastaan hänen aikomuksensa oli matkustaa edemmäksi, mutta\nhänellä oli täällä rakastajatar, jonka luota hän ei malttanutkaan\nlähteä kuin jänis kuivalta haavalta, vaan asettui Tampereelle.\nEhkä oli lähetetty kiertokirje hänen pidättämisestään, mutta oli\nluotettu siihen, että mies on jo ehtinyt pitemmälle. Blåfield sai\ntiedon nuoren Maklakovin oleskelusta virka-alueellaan, pidätti hänet\nja lähetti Pietariin. Siellä suomalaiset Krestyn vangit tapasivat\ntämän suomalaisen virkamiehen tölhöyden takia kiikkiin joutuneen\nsisäministerin läheisen sukulaisen vankilan muurien sisällä.\nBlåfieldilta tämä tempaus vei viran. Sen ehkä ainoan kerran, minkä\nmestari oli oikealla asialla, hän sai maksaa näin kalliisti.\n\nItseään kenraalikuvernööri Frans Albert Seyniäkin tölväistiin usein\nrankasti. Siihen aikaan hän ja \"kotimainen hallitus\", jonka jäseninä\noli koko- tai puolivenäläisiä miehiä, pitivät alituisesti huolta\nvenäjän kielen oikeuksista. Tämän kielen juurruttamista Suomeen\nsilloisten hallitusherrojen työ tarkoitti Siinä he eivät onnistuneet,\nsenhän me kaikki tiedämme. Kansan vastarinta oli voimakas, siihen\nheidän pyrkimyksensä kilpistyivät. Noista yrityksistä riimitin\n\"Tuhkimuksessa\" mm. seuraavasti:\n\n    Venäänkielen oikeuksista\n    \"ystävämme\" Seyn nyt pauhaa,\n    \"kotimaisen hallituksen\"\n    samaan suuntaan myllyt jauhaa.\n\n    Mutta sen ma sanon, purra\n    siinä saavat kovan palan,\n    ennenkun ma viisujani\n    \"po ruskiksi\" panna alan.\n\nKenraalikuvernööri Seynillä oli joskus jalojakin harrastuksia. Niitä\notettiin esille erinäisten kansankerrosten lumoamiseksi. Kuten\nesimerkiksi teeskentely raittiusaatteella. Siihen Seyn \"innostui\"\nsaadakseen maan raittiusväen puolelleen. Tietysti hän ei onnistunut\nsiinäkään. Tekaistiin siitäkin asiasta viisu, ei tosin varsin\nrunollinen eikä mieltä ylentävä, vaan kaikessa tapauksessa senaikaista\nsanontaa ja äkäistä mielialaa kuvaava. Mainittiin siinä näistä \"Seynin\nFranssin\" raittiusharrastuksista ja jatkettiin:\n\n    Olisiko vodka hälle\n    lakannut jo maistumasta,\n    täytehenkö selvyytehen\n    tahtoi päästä krapulasta?\n\n    Taikka ehkä perustaa hän\n    yleisvaltakunnan tapaan\n    seuran uuden, joka takaa\n    jäsenilleen vodkan vapaan.\n\n    Edistysnä kyllä pitää\n    yhdenvertaisuuteen voi sen.\n    Reilump' ois kai komento\n    kuin kokouksissa Taimi toisen.\n\nTaimi II oli — ja on vieläkin — vanha turkulainen raittiusseura.\n\nKyllä meillä siis neljättäkymmentä vuotta sitten oli sananvapautta.\nJälkisensuuri koetteli sitten puolestaan sen vuoksi toimittaa\nikävyyksiä. Jouduimmehan me joskus käpälälautaan, mutta ei siitä\nvälitetty. Veisteltiin vain.\n\nEhkä vieläkin pari pientä riimillistä muistelusta. Lausuin tai ehkä on\nparempi sanoa huusin, koska siihen aikaan ei ollut muuta kovaäänistä\ntai äänen vahvistajaa kuin oma kurkku, kerran Turun Urheilupuiston\npuhujalavalta sepittämääni runoa, joka sisälsi kovia sanoja sortovaltaa\nvastaan sekä mm. säkeet:\n\n    Keisarisanat ei paljoa paina,\n    tyrannivalat on valhetta aina.\n\nKun olin saanut \"ulos\" nämä sanat, huudahti aivan lavan juurella\nseisonut poliisikomissaario, ehkä Gušev: \"So, so.\" Minä katsoin häneen\nkiukkuisesti ja paasasin runoa edelleen. Se meni onnellisesti lävitse\neikä mitään jälkikaikuja kuulunut.\n\nVuoden 1912 vapuksi ilmestyneessä \"Punainen viesti\" nimisessä\njulkaisussa oli eräs runoni, jonka loppusäkeet kuuluivat seuraavasti:\n\n    Kuulet viestin vieriväisen:\n    Katko kahle kaksipäisen.\n\nTarkoitus lienee ollut riittävän selvä, mutta ei siitäkään syytetty.\n\nOlen poiminut tähän muutamia näytteitä silloisesta poliittisesta\nrunoudesta, en suinkaan sen takia, että niillä olisi taiteellista tai\nmuuta arvoa, vaan muistoksi senaikaisista tapahtumista ja vapaan sanan\nreagoinnista niihin. Ei kai kukaan niistä pahene.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyötaakka Turussa oli ankara. Toimittajat vaihtuivat alinomaa, ja näinä\ntiheinä vaihdekausina me, Setä ja minä, jouduimme aina toimittamaan\nlehteä kahden. Lisäksi sattui kaikenlaista kyllästyttävää juonittelua.\nVuoden 1912 puolella päätimme hakea uutta paikkaa heti, kun tilaisuus\nilmaantuisi. \"Vapaan Sanan\" (Vaasa) päätoimittajan paikka joutui\navoimeksi, me vedimme pitkää tikkua, arpa lankesi Sedälle, hän haki ja\npääsi toimeen. Minä olin Sedän lähdettyä vt. päätoimittajana, mutta\nodottelin tilaisuutta päästä muuanne. Hämeenlinnalainen \"Hämeen Voima\"\ntarvitsi päätoimittajaa, ja minä siirryin Birger Jaarlin kaupunkiin.\n\n\n\n\nHämeenlinnan kukkakimppukaupungissa\n\n\nHämeenlinna, pieni idyllinen kaupunki Vanajan reitin varrella, kuin\nkukkakimppu, katselipa sitä miltä puolelta tahansa. Puistoja siinä\nei ole monta, mitenkäpä niitä tuollaiseen pienoiskokoon sopisikaan,\nmutta jokseenkin jokaisen talon pihassa on puita. Siitäpä sitten tuo\nkukkakimppumaisuus.\n\nNeljännestunnissa sen aamukävelyllään pistelee ympäri, eikä varsinainen\nkaupunki aikojen kuluessa ole kasvanut sanottavasti laajuutta, joskin\nse on vähän kaunistanut kasvojaan, saanut muutamia isompia rakennuksia.\nV. 1912 sen kaduilla vielä näki pikkukaupungin tavanmukaisia\noriginelleja tyyppejä, joita isommissa kaupungeissa ei niin huomaa,\nmutta nekin ovat nyt jo muuttaneet tuntemattomaan. Kaupunki on\nsaavuttanut touhuisan elämänsykkeen ja nykyaikaisen leiman.\n\n\"Hämeen Voimassa\" meitä oli kaksi toimittajaa, toisena Vihtori Huhta,\nkirjaltajanopin käynyt, \"Kansan Lehdessä\" jo toimitustyöhön tottunut\nja sitten kotikaupunkinsa lehteen sijoittunut. Työskentelimme pienessä\nhuoneessa, johon parahiksi sopi vähän laajempi pöytä ja pari tuolia\nvieraita varten. Välistä pöksä oli niin täynnä tupakansavua, että hädin\ntuskin toisensa erotti, mutta olot olivat uudet ja työniloa riitti.\n\n\"Jollei Hämeenlinnaa olisi, niin Turku olisi Suomen ikävin kaupunki\",\ntunnettu lauseparsi sanoo. Minä en sitä allekirjoita. Ei Turkukaan\nolisi ikävä, jollei siinä olisi niitä turkulaisia, mutta Hämeenlinna\nhämeenlinnalaisineenkin on varsin viehättävä. Minun on suoraan\ntunnustettava, että muistelen Hämeenlinnaa hartaana ja kiitollisena,\nniin paljon vastoinkäymisiä kuin minua siellä kohtasikin. Ihmiset eivät\nolleet suinkaan niin juroja kuin hämäläisistä tavallisesti annettava\nkuva uskottelee, päinvastoin he olivat hauskoja ja luonnollisia ja\nheitä lähelle pääsi helposti.\n\nTyöväenliike kaupungissa oli heikkoa, samat henkilöt saivat olla\ntoimihenkilöinä melkeinpä kaikissa järjestöissä. Yksinkertaisesti ei\nollut varaa valita. Siitä huolimatta kaikki tehtävät suoritettiin\nreilusti. Maaseutu taas oli hyvin järjestynyttä, sieltä työväenliike\nsai mehunsa.\n\nKaupunki oli siihen aikaan nuorsuomalais-perustuslaillinen. Tämä puolue\nmiehitti valtuuston. Kun joidenkin asiain käsittelyyn tarvittiin\nlisävaltuusmiehiä, otettiin armosta mukaan joku työväenmieskin.\nVapaaehtoinen Palokunta oli ainoa järjestö, jossa sekä porvarit että\ntyöläispiirien miehet seisoivat rinnan. Kaupungin pormestari Leonard\nIdestam oli \"kunnan\" päällikkönä ja kunnallisraatimies V.A. Lindberg\nvarapäällikkönä. Syyskesällä vietettiin V.P.K:n vuosijuhlaa Parkissa —\nkaupungin puistossa — \"suurin juhlallisuuksin\".\n\nTervehdyspuheen piti säännöllisesti \"Ukko\" Björkbom, eräs kaupungin\nvanhimpia asukkaita, luultavasti Palokunnan sihteeri, Hän luki sen\npaperista, eikä se suinkaan ollut tyhjentävä, vaan pikemminkin\ntyhjä. Ohjelmaan sisältyivät ampuma- ja keilailukilpailut, Parkissa\noli nimittäin vanha ja kiero keilaratakin. Illalla \"kunta\" palasi\nsoihtukulkueena Teatteritalolle, jossa alkoivat riemulliset\nryyppäjäiset. Illan kuluessa pidettiin puheita toinen toisilleen.\nPuhuin kerran minäkin ja puhuttiin minullekin. Loistavin oli \"kunnan\"\nnelikymmenvuotisjuhla, johon oli kutsuttu toistenkin kaupunkien\npalokuntamiehiä. Puhe-ennätyksen siinä saavutti Turun palomestari\nNordensvan pitäen kuusitoista puhetta, joista jokainen päättyi\neläköön-huutoon. Hän olikin kotoisin kaupungista, jossa osattiin sekä\njuhlia että puhua. Eräässäkin Turun palokunnan juhlassa pidettiin\npikkutunneilla yhdeksänkertaiseen eläköön-huutoon päättynyt puhe\nvainajille.\n\nTyöväellä oli omia rientojaan. Toimittiin vilkkaasti, vaikka joukko oli\npieni. Monia vuosia oli kaupungissa toiminut työväen näytelmäseura.\nNyt sen sijaan perustettiin Hämeenlinnan Työväen Näyttämö, varsinaisen\nteatterin tapaan toimiva amatöörilaitos. Työväen kaikinpuolista\nvalistustoimintaa harrastettiin pontevasti. Työväentalo oli silloin\npieni ja ahdas (myöhemmin ostettiin työväenyhdistykselle Teatteritalo,\njoka oli tilavampi), mutta juhlahuoneistoja saatiin muualta. Varsinkin\nPalokunnantalo oli siihen aikaan ahkerassa käytössä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHämeen läänin kuvernööri Gordie, laillisuusmies, oli joutunut\neroamaan virastaan ja hänen tilalleen oli tullut eversti R. Spåre,\nVenäjällä kasvatuksensa saanut mies, joka puhui vain toista\nkotimaista kieltä, ruotsia, sekä venättä. Hän oli järjenjuoksultaan\nyksinkertainen mies; voinee huoleti sanoa, että jos ruuti olisi\njäänyt hänen keksittäväkseen, niin jousipyssyllä yhä ammuttaisiin.\nSiis mitä oivallisin järjestelmän mies. Lääninsihteerinä oli vielä\n1912 laillisuusmies K.U. Chydenius, mutta hän ei pitemmän päälle\nsopinut järjestelmään, vaan oli hänenkin jätettävä virkansa jo\nseuraavana vuonna. Sitten kuvernööri Spåre sai mieleisensä apulaisen:\nSigfrid Holpainen, häikäilemätön pyrkyri ja nousukas, nimitettiin\nlääninsihteeriksi. Pian sen jälkeen siirrettiin lääninhallitukseen\nTampereen poliisilaitoksen venäläisperuinen kirjuri Juho Schurigin,\njoka siitä lähtien tuli olemaan eräitä vuosia Spåren kirjelmien\nvarmentajana, luotettavana käsikassarana. Hän esitteli pimeät asiat ja\npisti huolettomasti nimensä mihin paperiin hyvänsä.\n\nKenraalikuvernöörin kansliasta, joka toimi tiiviissä yhteistyössä\nsantarmihallituksen kanssa, alkoi kuvernööreille sataa kirjelmiä,\njos minkälaisia. Etusijassa näkyy sosiaalidemokraattinen puolue\nolleen silmätikkuna. Milloin kenraalikuvernööri varoitti Suomessa\noleskelevista Ruotsin alamaisista ja määräsi kuvernöörit ryhtymään\nsellaisiin toimenpiteisiin, ettei heidän \"anneta pitää puheita taikka\nluentoja\". Tämän käskykirjeen nojalla Hjalmar Branting estettiin\npuhumasta Turussa, kuten ennen on mainittu, vieläpä hänet raa'asti\nvedettiin alas puhujalavalta. Kaikki Ruotsin alamaiset, joita\nkäskykirje koski, olivat sosiaalidemokraatteja ja Suomen veljespuolueen\ntänne kutsumia.\n\nSosiaalidemokraattisen puolueen vappumerkki ei miellyttänyt\nkenraalikuvernööriä. Hänen kansliansa lähetti kuvernööreille\nsalaisen ja kiireellisen kirjelmän, jossa mm. sanottiin: \"Koska\nkenraalikuvernööri katsoo mainittua merkkien myyntiä salatuksi rahan\nkeräämiseksi sosiaalidemokraattisen puolueen hyväksi, johon keräämiseen\nei ole pyydetty, kuten Armollinen Asetus 1849 säätää, asianomaista\nlupaa, niin on Kenraalikuvernööri käskenyt Teidän Ylhäisyyttänne\nryhtymään toimenpiteisiin mainitun lain sivuuttamisen ehkäisemiseksi\nsekä toimenpiteistä ilmoittamaan.\" — Seyn turvautui siis ikivanhaan\nhallinnolliseen asetukseen. Niitähän sen ajan laittomuusvirkamiehet\naina mielellään penkoivat esiin.\n\nSosiaalidemokraattinen puolue ei luonnollisesti mennyt pyytämään lupaa.\nPeriaatteellisestikin se olisi ollut mahdotonta, ja käytännöllisen\ntuloksen saattaa helposti arvata. Merkkinsä se kuitenkin myi. Jokin\ntakavarikko kyllä sattui, mutta isompia eriä merkkejä ei koskaan mennyt.\n\nVappumielenosoitukset hermostuttivat aina venäläisen taantumuksen\nkätyreitä. Kenraalikuvernöörin käskystä kuvernöörien oli huolehdittava\nalaistensa poliisiviranomaisten avulla, ettei \"millään tavoin\nsallittaisi minkäänlaisia hallitusta vastustavia esiintymisiä taikka\nmuita ärsyttäviä mielenosoituksia\". — Järjestäjät eivät tienneet\nnäistä määräyksistä, ja jos olisivat tienneetkin, eivät olisi niistä\nvälittäneet. He ihan riittävästi \"ärsyttivät\" vallanpitäjiä. Kuitenkin\nheihin käytiin käsiksi ani harvoin vielä nyt. Jossakin sentään joku\npuhuja estettiin jatkamasta, ja lienee välistä seurannut syytekin.\nPoliisit olivat usein paikoin epävarmoja. Niin ei ollut laita\nHämeenlinnassa, siellä oli mies, joka ripeästi ja siekailematta pani\ntoimeksi.\n\nKenraalikuvernööri halusi aina tarkan selostuksen\nvappumielenosoituksista, ilmeisesti vastaisten toimenpiteiden\nsuunnittelua varten. Joskus ehkä nimenomaisesti hänen käskystään\nnostettiin syytteitäkin.\n\nPoliisikomissaario Emil Ahlgren oli ollut virassaan jo kuvernööri\nGordien aikana. Hän oli silloin ollut laillisuusmiesten suosiossa,\nkäynyt nuorsuomalaisten kahvikesteissä, ja nämä olivat pitäneet miestä\nomanaan. Mutta niin somasti kävi, että kuvernööri Spåre sai Ahlgrenista\nuskollisen palvelijan kohta virkaan astuttuaan. Hän oli pitkä,\nisopartainen, hyvin tumma ja ryhdikäs mies, entinen Suomen sotaväen\naliupseeri, joka ennen Hämeenlinnan poliisikomissaarioksi tuloaan oli\npalvellut vankilan vahtimestarina. Hän se sitten muutamia vuosia oli\nHämeenlinnan poliisilaitoksen \"sieluna\" ja myöskin toimivana voimana.\n\nHämeenlinnan poliisimestarin virkaan astui keväällä 1912 luutnantti,\nkohta aliratsumestariksi korotettu Aapo Leskinen, entinen lääketieteen\nopiskelija, joka oli lähtenyt opin saunasta venäläiseen ratsuväen\nopistoon ja sitten pahasti velkaannuttuaan pyrkinyt poliisipalvelukseen\nSuomeen. Hänet määrättiin ensin Turun poliisimestarin apulaiseksi\nja sieltä varsin pian Hämeenlinnaan. Hän oli kotoisin Säämingistä,\nsiis savolainen, vieläpä erittäin puheliasta lajia — savolaisissa\non näet jöröjukkiakin — ja vanhana voimistelijana kaikenlaisia\ntemppuja taitava. Hänelle virka oli välttämätön paha, eikä hän oman\nvakuutuksensa mukaan ollut lähtenyt Suomeen venäläistyttäjänä. Turussa\nhän ei ehtinyt sekaantua asioihin, vain vappuna hän esiintyi Arthur\nStåhlen kumppanina ratsun selässä pienenä ja vaatimattomana. Hän oli\nnimittäin varreltaan lyhyt ja hento.\n\nTunsin hänet jo Turun ajoilta, ja tuttavuus jatkui Hämeenlinnassa,\nhän kun erityisesti haki sanomalehtimiesten seuraa. Varovaisuudestaan\nhuolimatta hän kerran joutui välikohtaukseen eräiden nuorten työläisten\nkanssa, mutta silloin hänellä oli niinsanoakseni paha henki molemmilla\nkupeillaan, toisella kuvernööri Spåre ja toisella komissaario Ahlgren.\n\nOli uudenvuoden yö 1913. Työväestö otti vastaan uuttavuotta\ntalollaan, josta kahdentoista aikaan lähti joukko nuoria työläisiä\nkirkon edustalle kauppatorin laitaan aikeissa laulaa tavanmukaisen\nMaamme-laulun jälkeen Internationale. Jääköön ratkaisematta, oliko se\nsopivaa vai ei, mutta varmasti noiden työläisten tarkoituksena ei ollut\nloukata toisen kansanosan isänmaallisia tunteita; he vain halusivat\nlaulaa oman taistelulaulunsa. Kuvernöörikin tuli \"palatsistaan\"\ntorille ja kohta Internationalen ensimmäisten säkeiden kajahdettua hän\nkehoitti poliisimestaria pidättämään laulajat. Ahlgren sai taas häneltä\nkomennuksen ja niin vietiin puolikymmentä laulajaa poliisikamarille.\nLeskinen yritti tutkia heitä, mutta kun hänelle huomautettiin, että\non sopimatonta pidättää kuulusteltavia kovin kauan poliisikamarilla,\nkoska siitä voi seurata poliisimestarille virkasyyte laittomasta\nvangitsemisesta, päästi hän pidätetyt menemään, kehoittaen heitä\ntulemaan seuraavana arkipäivänä kuultaviksi. Sellainen menettely oli\npoliisijärjestyksen mukaista, ja niin tapahtuikin. Joitakin mitättömiä\nsakkoja raastuvanoikeus tästä \"rikoksesta\" laulajille antoi.\n\nTuossa \"kahakassa\" Ahlgren, hosuen ja riehuen, taisi ansaita\nkannuksensa kuvernööri Spåren käskyläisenä. Aikaisemmin hän oli\ntunnettu lakonmurtajana. Olipa työselkkaus missä hyvänsä Hämeen\nläänissä, sinne lähetettiin Ahlgren poliisikomennuskunnan kanssa.\nTampereella oli suuri poliisilaitos, mutta kun Siurossa syntyi\ntukkityöläisten lakko, lähetti kuvernööri Gordie sinne Ahlgrenin.\nSamoin hän kävi Lammilla samanlaista \"ruuhkaa\" selvittämässä. Hän oli\noikean uroon näköinen, eikä hän koskaan säästänyt itseään. Kun minä\nkerran varoitin häntä käymästä kiinni johonkuhun henkilöön, tiuskaisi\nhän:\n\n\"Käykää te kiinni minuun.\"\n\n\"En ole tullut tänne tappelemaan\", vastasin.\n\nLakonmurtajana hän oli koettanut ansaita kuvernööri Gordielta\nnimismiehen virkaa, jonka kuvernööri oli hänelle luvannutkin. Kun\nse jäi saamatta, hän kehui hankkivansa sen Spårelta. Siksi hän\nyritti ahkerasti. Useasti hän mainitsi olevansa vain poliisimies ja\ntottelevansa esimiestensä käskyjä, vaikka hänet pantaisiin päitä\nlistimään. Hänen asiansa ei ole tutkia, onko käsky laillinen vai\nlaiton, niin hän vakuutti.\n\nTuo pieni kihaus Hämeenlinnan torilla, melkein poliisikamarin\nedustalla, jäi Aapo Leskisen ainoaksi \"julkiseksi\" esiintymiseksi\nkaupungissa. \"Hämeen Voiman\" seuraavaan numeroon kirjoitin pakinan\notsakkeella \"Abram Abramovitsh\", mottona muunnos Runebergin Maaherrasta:\n\n    Kasvaako maine Tampereella vaan,\n    miss' uljas Blåfield nyt mellastaa,\n    ja eikö Leskinenkin toisinaan\n    voi miehuutt' osoittaa.\n\nMotto ei ollut minun, vaan oli ystäväni ja toimitustoverini viimeisiltä\nTurun ajoiltani Jussi Raitio keksinyt sen rökittäessään sanan voimalla\nArthur Ståhleä, jonka nimi tietysti silloin oli Leskisen tilalla.\nOtsikon alla oli palsta Aapon henkilön ja mahdollisuuksien kuvailua.\n\nNumeron ilmestymisiltana soitettiin minulle Kaupunginhotellista ja\npyydettiin saapumaan sinne huoneeseen 17, jossa eräs herra tahtoi\ntavata minua. Tiedustelin herran nimeä, mutta sitä ei sanottu,\nmainittiin vain, että kyllä se on tuttu mies. Menin hotelliin ja\nlapasin siellä Aapo Leskisen. Hän istui edessään kahvia ja likööriä.\nKeskusteltuamme hetken \"tilanteen\" johdosta Aapo sanoi:\n\n\"Sinä et ehkä tapahtuneen jälkeen halua istua minun kanssani.\"\n\n\"Miksikä ei, olen minä istunut pahempienkin kanssa.\"\n\n\"Ota sitten tuolta kukka-astian takaa lasi ja kuppi.\"\n\nJa niinhän me istuimme verraten kauan ja juttelimme kaikista maailman\nasioista, koskettelematta enää lainkaan välikohtausta. Myöhemmin\nliittyi seuraan myös toimitustoverini Vihtori Huhta, joka oli lähtenyt\nkatsomaan, mille salaperäisille teille hänen päätoimittajansa oli\nhävinnyt.\n\nNiin, Aapo Leskinen oli kiltti mies eikä hänen kohdalleen muutenkaan\nsattunut sen koommin mitään hänelle ja muille epämieluista. Jonkin\nverran myöhemmin hän poistui kaupungista, kävi Helsingissä, matkusti\nsieltä Turkuun ja sekapäisenä hirttäytyi eräässä hotellissa. Sitä\nennen hän oli koettanut heittäytyä miekkaansa, mutta sen tylsä terä\nei uponnut miehen ruumiiseen. Hän ennätti vain hyvin lyhyen ajan olla\nHämeenlinnan poliisimestarina, eikä kukaan häntä muistanut pahalla.\n\nLeskisen kuoleman jälkeen määrättiin Ahlgren Hämeenlinnan vt.\npoliisimestariksi. Tällaista kunniaa hänelle ei ollut ennen sattunut,\nvaikka virka oli ollut avoinna hänen komissaariona-olonsa aikana, mutta\nsitä oli asetuksen mukaisesti hoitanut poliisilaitoksen sihteeri.\nNyt hänet katsottiin riittävän ansioituneeksi ja hän ryhtyi tarmolla\ntoimeen. Työtä hänelle riitti, sillä olot yhä kiristyivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuoden 1912 aikana santarmisto lopullisesti järjestyi\nyleisvaltakunnalliseen malliin: Suomenmaalainen santarmihallitus, joka\noli Venäjän sisäasiainministeriön poliisidepartementin erikoisosaston\nalainen, jakaantui santarmihallituksen päällikön apulaisten johtamiin\npiireihin. Suomen kansalaisten valvonta alkoi nyt täydellä todella.\nJokaiseen piiriin otettiin \"avustavia agentteja\", jotka oli koulittu\nkulkemaan silmät ja korvat auki. He toivat tietoja tämän tästä ja\nsaivat palkkion joko kuukautisina erinä tai kultakin ilmiannolta\nerikseen.\n\nAvustavien agenttien toiminta toi esille vanhempiakin asioita. Niinpä\neräs agentti kertoi hämeenlinnalaiselle santarmipäällikön apulaiselle\nv. 1905 tapahtuneesta pommiattentaatista silloista Hämeen läänin\nkuvernööriä Papkovia vastaan. Sen olivat tehneet jalkineliikkeen\nharjoittaja Juho Heikki Saaristo ja hänen alimestarinsa Yrjö Virtanen.\nSantarmiagentin ilmoituksen mukaan teon oli suunnitellut Voima-liitto\nja jättänyt sen Yrjö Virtasen suoritettavaksi. Virtanen oli sitten\nmuka kiivennyt Teatteriravintolan omistaman ja lääninhallituksen\npihalle antavan varastohuoneen katon ylitse sanottuun pihaan ja sitten\nheittänyt pommin kuvernöörin uloskäytävää kohti. Pommi oli valmistettu\nSaariston liikkeessä.\n\nTämän ilmiannon johdosta Virtanen asetettiin huolellisen valvonnan\nalaiseksi ja ryhdyttiin ottamaan selvää Saaristosta, joka sillä välin\noli muuttanut Turkuun. Avustava agentti seuraili sitten Saariston\npuuhia Helsingissä ja vähän muuallakin, tuoden aina tuoreita terveisiä\ntoimeksiantajalleen. Nähtävästi Saaristosta kertyi santarmihallitukseen\naineistoa melkoisesti, koskapa hänet toista vuotta myöhemmin, kun\nSuomi oli julistettu sotatilaan, karkotettiin Venäjälle Vjatkan\nlääniin. Ehkäpä Saariston \"syntikapan\" kukkuroitti eräs avustavan\nagentin antama tieto, joka asetti hänet epäilyksenalaiseksi venäläisen\nupseerin murhaan. V. 1908 everstiluutnantti Grusevits-Netsai suistui\nOjoisten pellolla pidettyjen harjoitusten aikana äkkiä ratsunsa selästä\nkuoliaaksi ammuttuna. Ammunnan aikana joku oli päästänyt kivääristään\ntäysiä panoksia. Tapaus oli harkittu kostomurha, sillä mainittu upseeri\nkuului kohdelleen sotilaita suorastaan julmasti. Asiaa tutkittiin\nperusteellisesti, mutta mitään selvyyttä ei saatu. Nyt avustava\nagentti ilmoitti, että Saaristolla oli ennen murhaa ollut suhteita\neräisiin sotilaihin. Mikä siis estäisi epäilemästä Saaristoa murhaan\nyllyttäjäksi, semminkin kun hän oli ollut jo aikaisemmin pommijuttuun\nosallistuneena ja tunnettu sekä voimalaiseksi että innokkaaksi\nagitaattoriksi.\n\nVoima-liitto kummitteli santarmien raporteissa yhä edelleen. Varsinkin\nsen asekätköistä heillä oli paljon puuhaa. Niinpä toukokuussa 1913\naseita ilmoitettiin olevan kätkettyinä varta vasten kaivettuihin\nkuoppiin seuraavissa paikoissa Hämeenlinnassa: 1) Alangon kenkätehtaan\nmestarin Yrjö Virtasen — äskenmainitun \"pommimiehen\" — talon alla\nMyllymäessä; 2) räätälimestari August Judenin talon alla, niin\nikään Myllymäessä ja 3) kauppias August Skogsterin räjähdysaineiden\nvarastohuoneen alla yli puolentoista kilometrin päässä Hämeenlinnan\nkaupungista suomalaiselle hautausmaalle vievän tien varrella. — Samassa\nkirjelmässä, josta tästä asiasta santarmien ylimmälle päällikölle\nkerrottiin, mainittiin samalla, että veljekset Felix ja August Skogster\nolivat entisiä Voima-liiton johtomiehiä. Yksin tein annettiin avustavan\nagentin tehtäväksi ottaa selville, minkä verran aseita on, onko niihin\nammuksia sekä myydäänkö tai jaetaanko aseita joillekuille henkilöille.\nMitään selvyyttä asiasta ei liene saatu, koskapa siitä ei sen koommin\nkerrota.\n\nAvustavat agentit ilmoittelivat tuollaisista asekätköistä myöhemminkin.\nJossakin tapauksessa oli suoritettu kaivauksiakin, mutta tuloksetta.\nToukokuussa 1914 oli santarmihallituksen tietojen mukaan höyrylaiva\n\"Arcturuksen\" lastista lähetetty Tampereelle yhdeksäntoista laatikkoa,\nniiden joukossa kolme pienempää, joiden piti sisältämän aseita. Tätä\njuttua tutkittiin, mutta laatikoiden perille ei päästy.\n\nSamoin tuli päiväjärjestykseen muuan loppilainen asejuttu, josta\neräs innokas avustava agentti on antanut tietoja. Seitsemäntoista\nRiihimäen lasitehtaan työläistä, johtajanaan vanhempi konttoristi\nKolehmainen, ja kolmisenkymmentä Paloheimon mailla asuvaa talonpoikaa\nsekä sahan työläiset perustivat kerhon, jonka pääasiallisena tehtävänä\noli harjoittaa ampumista viidellä isokaliberisella amerikkalaisella\nsalonkikiväärillä ja muutamilla browning-revolvereilla. Tämä kerho piti\nkilpailujakin, joissa jaettiin palkintoina kulta- ja hopeamitaleja.\nAmerikkalaisten kiväärien panoksia ei myyty Suomessa, vaan niitä\nlähetti rautatiehenkilökunnan avustuksella eräs Tornion tullissa\npalveleva Fallström, joka puolestaan kävi ostamassa niitä Haaparannasta.\n\nTämä asia joutui itsensä Suomen kenraalikuvernöörin tietoon,\nluonnollisesti, sillä hän otti valistuksensa mielellään santarmeilta.\nHämeen läänin kuvernööri Spåre toimitutti kenraalikuvernöörin\nkäskystä tutkinnon, jossa selvisi, että kyseessä oli urheiluseura,\njoka oli perustettu 7—8 vuotta sitten ja toimi Lopen Launoisissa. Sen\njohtajana oli kansakoulunopettaja Kosti Väre ja jäseninä enimmäkseen\nvanha- ja nuorsuomalaisia, joukossa joitakuita sosiaalidemokraatteja,\nyhteensä 25—30 henkeä. Seura ampui maaliin pienikaliberisilla\nsalonkikivääreillä. Sillä hetkellä seura harjoitti vain voimistelua\nja kokoontui kolme kertaa viikossa, talvisin työväentalolla, kesäisin\nkentällä. Lisäksi kuvernööri ilmoitti, että pienikaliberisia\nsalonkikiväärejä on vain kahdella torpparilla ja Paloheimon\ntilanhoitajalla. — Saatuaan nämä tiedot kenraalikuvernööri rauhoitti\nsantarmeja.\n\nKuten muistetaan, käytiin Balkanilla vuoden 1913 alkupuolella sotaa.\nSen yhteydessä ajateltiin mahdolliseksi Venäjän ja Itävalta-Unkarin\nvälien rikkoutumista. Santarmeille oli ilmoitettu, että Suomen\nsosiaalidemokraattisissa ja nuorsuomalaisissa piireissä keskusteltiin\nmahdollisuuksista palauttaa Suomen valtiolliset oikeudet siinä\ntapauksessa, että Venäjä joutuu vaikeuksiin. Ajateltiinpa Suomessa\nsantarmien tiedoitusten mukaan käyttää aseellista voimaakin\nvapaapalokuntien avulla. Niitähän oli kaikkialla maassa, niiden\nmiehistö oli asekelpoista ja niihin lukeutui paljon Suomen hajotetussa\nsotaväessä palvelleita henkilöitä. Tämän \"kapinaliikkeen\" johdossa\nolivat entiset voimalaiset, jotka sopivana ajankohtana järjestyisivät\nuudelleen taistelukuntoon.\n\nSamoihin aikoihin santarmihallituksen päällikkö sai tietoonsa, että\nmaamme rautatiehenkilökunnan keskuudessa harjoitettiin valtavaa\nkiihotusta ja pidettiin kokouksia, joissa pohdittiin kysymystä, miten\non meneteltävä, jos maassa puhkeaa kansallinen liike. Sellainen\nkokous pidettiin Tampereella maaliskuun 30—31. päivinä 1913 eräässä\nrautatieläisten huoneistossa, ja lähitulevaisuudessa oli samanlainen\nmäärätty pidettäväksi Viipurissa. Kokouksessa oli läsnä suuri joukko\npalveluskuntaa, mutta joukossa nähtiin myös paljon asemapäälliköttä\nja vielä korkeampiakin virkamiehiä ja insinöörejä. Siinä päätettiin,\nettä mikäli Suomessa puhkeaa epäjärjestyksiä, rautatien henkilökunnan\non heti liityttävä niihin, lopetettava liikenne ja kaikin mahdollisin\nkeinoin estettävä sen käyntiin saaminen, ennen kaikkea sotaväen\nkuljettaminen.\n\nSosiaalidemokraattinen puolue näytti yhä edelleen olevan santarmien\nsilmätikkuna. Sen toiminnasta sateli santarmihallitukselle tietoja\ntuhkatiheään. Harvoin, tuskin ollenkaan, mainittiin puolueen\nyhteiskunnallisista tarkoitusperistä ja ohjelmasta. Sen sijaan\nvalaistiin puolueen suuntautumista venäläistä sortovaltaa vastaan.\nUseissa paikoissa oli pidetty puoluejärjestöjen kokouksia ja niissä\nsantarmien ilmoituksen mukaan vallinnut taistelumieliala sekä\nsuunniteltu keinoja valtiollisen mielivallan vastustamiseksi.\n\nErityistä huomiota kiinnitettiin Venäjän duuman jäsenen Tšeidsen ja\nRuotsin valtiopäivien jäsenen Strömin vierailuun Tampereella lokakuun\n26. ja marraskuun 1. päivien välisenä aikana 1913. Silloin pidettiin\nkaupungissa lukuisia kokouksia, joihin oli saapunut suomalaisia\nsosiaalidemokraattisia kansanedustajia. Vaikka kokoukset olivat\nsalaisia, kuten santarmien ilmiannoissa sanotaan, vuoti niistä joitakin\ntietoja.\n\nPäivisin vieraat kävivät tutustumassa Tampereen tehdaslaitoksiin.\nKaikkialla heidät otettiin riemullisesti vastaan. Vain Tampereen\nPellava- ja Rautateollisuus Oy ja Frenckellin paperitehtaat\nkieltäytyivät katselmuksesta. Niiden hallintomiehet selittivät, että\ntehtaissa voisi sattua mielenosoituksia, joita ei pidetty toivottavina.\n\nVierailun aikana vallitsi kaupungissa kiihtynyt mieliala, mikä\nkuitenkaan ei päässyt ilmi työläisjoukoissa vallitsevan hyvän kurin\nvuoksi. Kokouksissa laadittiin Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen\njärjestöjen ja eduskuntaryhmän vastainen toimintaohjelma. Niissä\nkäsiteltiin etupäässä poliittisia kysymyksiä, ja päätöslauselmat olivat\nsangen jyrkkiä.\n\nMarraskuun ensimmäisenä päivänä \"Kansan Lehden\" toimittaja K.M. Evä\noli kutsunut vieraat sekä parisenkymmentä suomalaista päivällisille\nkotiinsa. Tässä tilaisuudessa Evä piti puheen, jossa mm. lausui:\n\n\"Sydän vuotaa verta, kun näkee, mitä meidän maamme saa kärsiä ja kuinka\ntäällä, kuten Venäjälläkin, Venäjän hallituksen kätyrit raastavat\nkaduilta, asunnoista ja työpaikoista rakkaan isänmaan uskollisia poikia\nja heittävät heidät ilman muuta vankiloihin. Ne tallaavat lokaan meidän\nperustuslakimme, joiden tulisi olla pyhiä meillä kuten muillakin\nkansoilla. Tällä hetkellä me tänne kokoontuneet nautimme vapautta ja\nelämän hyvyyttä, mutta emme voi unohtaa, että juuri parasta aikaa\npietarilaisessa Krestyn vankilassa kituvat rakkaan Suomemme pojat\nvenäläisen mielivallan uhreina, riistettyinä vaimoiltaan ja lapsiltaan\nja heitä tavallisesti ympäröiviltä ja heitä rakastavilta kansalta ja\nystäviltä. Venäjän hallitus ei ole välittänyt heidän iästään (silloin\njuuri istui Krestyssä uuskaupunkilainen yli 80-vuotias raatimies Blom),\nterveydestään ja yhteiskunnallisesta asemastaan. Ja minkä vuoksi kaikki\ntämä? Minkä kauhean rikoksen nuo henkilöt ovat tehneet? Vain siksi,\nettä he kunniakkaasti, ensimmäisinä nousivat mielivaltaa vastaan,\npuolustivat oikeuksiamme ja lakejamme. Vaikka meillä Suomessa on\nsatoja ja tuhansia uskollisia poikia, jotka ovat valmiit ei ainoastaan\nmenemään vankilaan, vaan kuolemaankin isänmaan ja vapauden puolesta,\nemme me, suomalaiset, kykene omin voiminemme kukistamaan Venäjän\nhallituksen mielivaltaa, ja sen vuoksi minä koko Suomen puolesta\nkäännyn teidän puoleenne, ulkomaalaiset, pyynnöllä: puolustakaa heikkoa\nja totuutta. Voitteko te levollisina katsella, kuinka voimakas ryöstää\nja tappaa heikon ja pienen?\"\n\nEvän puheeseen Tšeidse ja Ström vastasivat, että he ovat syvästi\nliikuttuneita suomalaisten, pienempien veljiensä, luottamuksesta,\nja lupasivat, että he palattuaan kotimaahansa kertovat suomalaisten\nveljiensä oloista, ja kaikki he tulevat vastustamaan Venäjän\nhallituksen toimenpiteitä, vaikkapa sitä varten pitäisi elää uudelleen\nvuosi 1905.\n\nTšeidse oli gruusialainen, siis vähemmistökansallisuuden jäsen, jonka\nisänmaa oli joutunut jokseenkin venäläisen maakunnan asemaan. Hän siis\njo ilman muuta oli pienten kansojen ystävä. Hän antoi suomenmaalaiselle\nsantarmihallitukselle huolta vielä myöhemminkin. Seuraavan vuoden\nhuhtikuussa toimittaja Evä sai häneltä kirjeen, jossa Tšeidse lähetti\nterveisiä Suomen sosiaalidemokraattisille järjestöille ja huomautti,\nettä pian voi koittaa sopiva toiminnan hetki, sillä Venäjällä odotetaan\nkohtapuoleen suuria melskeitä, poliittiselle taivaalle kokoontuu\npilviä, ja valtakunta saattaa joutua suuriin vaikeuksiin.\n\nTämän kirjeen Evä luki kokouksessa, jossa ilmoitetaan olleen läsnä\n300—400 henkeä. Samalla Evä kehoitti läsnäolevia saattamaan asian\nlaajempien piirien tietoon ja mahdollisuuksien mukaan selvittämään\nvallankumouksen ajatusta venäläisen sotaväen keskuudessa.\n\nSellaista \"selvittelyä\" muuten harjoitettiinkin, joskin sitä työtä\ntekivät etupäässä venäläiset vallankumoukselliset, joita asui mm.\nTampereella ja jotka seurustelunsa vuoksi sotamiesten kanssa helposti\njoutuivat santarmien huomion kohteiksi. Heillähän nyt oli vakinaisia\nvasikoita enemmänkin, ja joskus ilmestyi \"satunnaisia tiedoittajia\"\nheidän joukossaan sellaisiakin, joita santarmit nimenomaan pitivät\nvarsin myötämielisinä hallituksen toimenpiteille. Ihmeellistä muuten,\nettä juuri nämä \"myötämieliset\" näyttävät erittäin hyvin tunteneen mm.\nHämeenlinnan kaupungin silmäntekevät porvarit.\n\nToiset sen sijaan antoivat välistä vanhentuneita tietoja tahi\nsitten sotkivat ilmoituksensa pahan kerran. Vasikoidensa avulla\nsantarmit keräsivät kokonaisia järjestöjen jäsenluettelolta, joissa\nsaattoi vilahtaa sangen huvittaviakin tietoja. Niinpä Hämeenlinnan\ntyöläisnuoriso-osaston jäsenluettelossa komeilivat kirjailijat Jukka\nTelén ja Lauri Numminen. Edellinen on kirjaltaja, joten sekaannus\nsaattaa olla ymmärrettävä, mutta jälkimmäinen on maalari, myöhemmin\ntunnettu lavastajana. Samaan luetteloon ovat Miia ja Pauli Jokinen\nmerkityt puhujiksi. Runoja he kyllä lausuivat, mutta ainakaan Miia ei\nliene milloinkaan yrittänyt pitää puhetta muuta kuin ehkä näyttämöllä,\nsillä hän on Hämeenlinnassa tunnettu eteväksi näyttelijättäreksi.\nSantarmit ovat tituleeranneet toimittaja Zidbäckiä, jonka Suomen kansa\ntuntee vanhana voimalaisena, \"voimalaiseksi ja punakaartilaiseksi\".\nTämän tiedon santarmihallituksen päällikkö oikaisi alaistensa\nvalaistukseksi. Santarmien \"kanslian kautta kulkemaan\", kuten he itse\nsanoivat, toimittaja Zidbäck oli joutunut vaimonsa vuoksi, joka oli\npitänyt Tampereella joskus joulukuussa 1914 puheen sotaa vastaan.\nTämä tapahtui ilmeisesti suljetussa seurassa, joidenkin kurssien\npäättäjäisissä, mutta \"satunnainen tiedoittaja\" löytyi sieltäkin.\n\nKun Venäjän tsaarit lähtivät liikkeelle, piti silloin koko valtakunnan\npoliisivoiman olla varpaillaan. Kiertokirjeet lensivät maan äärestä\ntoiseen, kaikkialle, suuntautuipa matka mihin hyvänsä. Niinpä\nNikolainkin elokuussa 1913 suunniteltua matkaa Krimille ryhdyttiin jo\najoissa varjelemaan kaikin mahdollisin tavoin. Sisäasiainministerin\napulainen lähetti kiertokirjeen kaikille Venäjän poliisi- ja\nsantarmilaitoksille, tulipa sellainen Suomenkin santarmihallitukselle,\njoka taas puolestaan tiedoitti siitä santarmipiireihin. Siinä\nkäskettiin ottaa selvää terroristijärjestöistä ja panna ne mitä\nhuolellisimman valvonnan alaiseksi; jos sellaisia lähtee Krimille päin,\non valvontaa jatkettava, mikäli se käy hankauksitta, päinvastaisessa\ntapauksessa on sellaisten järjestöjen jäsenet vangittava, ennen kuin ne\npoistuvat Suomen alueelta. — Tämä tehtävä lienee ollut varsin helppo,\nsillä tuskin täältä on lähtenyt Krimille sanotunlaisia järjestöjä. Eikä\nkoko asiasta santarmien kirjeenvaihdossa myöhemmin mainitakaan.\n\nVenäjän poliisidepartementin erikoisosasto, santarmiasiain huoltaja,\nsai tietoja ulkomailtakin, joskus oikeita, useimmiten ehkä kuitenkin\nepäluotettavia. Toukokuussa 1913 se lähetti santarmihallituksille\nkiertokirjeen, jossa kerrottiin Pariisissa pidetyn anarkistien\nkongressin, jossa oli päätetty ennen heinäkuun puoliväliä järjestää\nattentaatti keisari Wilhelmiä ja kolmea muuta nimeltä tarkemmin\nmainitsematonta monarkkia vastaan. Toimeenpanijoina oli muka\nkolmetoistahenkinen joukkue, josta osa jo oli matkustanut Belgiaan ja\ntoinen lähti Venäjälle. Henkilöiden nimiä ja tuntomerkkejä ei tiedetty,\npaitsi yhtä miestä, jonka tuntomerkit sitten luettiin. Hän eli yhdessä\ntuntemattoman naisen kanssa, jonka nimi oli Feodora. — Santarmit eivät\nliene saaneet selvää enempää miehestä kuin naisestakaan, koskapa\nkirjeenvaihtoa asiasta ei ole syntynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVappuna 1913 poliisikomissaario Ahlgren suoritti siihenastisen\nsuurimman urotyönsä: poisti puhujalavalta sosiaalidemokraattisen\nvappupuhujan maisteri Timo Korpimaan. Hän palkitsi nimityksensä\nHämeenlinnan vt. poliisimestariksi. Varsin pian hän sai tilaisuuden\nosoittaa alttiuttaan toisessakin tapauksessa, samalla kun hänen entiset\nsuosijansa, nuorsuomalaiset, saivat kokea, että välit olivat nyt poikki\nja että Ahlgren oli poliisimies, joka \"ymmärsi yskän\", olipa kysymys\nkenestä tahansa.\n\nHuhtikuun 26. päivänä 1913 (vanhaa lukua) Pietarin piirioikeuden\n9. osasto tuomitsi yhdenvertaisuuskin vastustamisesta erinäisten\npykälien nojalla \"Suomen kansalaiset: Hämeenlinnan kaupungin vt.\npormestarin, oikeusneuvosmiehen Gustaf Leonard Idestamin, 44 vuotta\nvanha, saman Maistraatin vt. oikeusneuvosmiehen, hovioikeuden\nauskultantin Into Erkki Selinin, 26 vuotta vanha, ja saman Maistraatin\nkunnallisneuvosmiehen Verner Agaton Lindbergin, 46 vuotta vanha,\njokaisen pidettäväksi vankeudessa kuusi kuukautta ja sitä paitsi\nheiltä jokaiselta riistettäväksi oikeuden olla valtion palveluksessa,\nsekä vaalin nojalla tai sopimuksen kautta hoitaa virkoja valtion\ntahi yleisissä laitoksissa koko keisarikunnassa, myöskin Suomessa,\nkolmen vuoden aikana, ja kun tämä rangastus Armollisen Manifestin\nhelmikuun 21. päivänä 1913 XVIII pykälän 12. kohdan (armahdusmanifesti\nRomanovien 300-vuotisjuhlan johdosta) nojalla vähennetään yhdellä\nkolmannella osalla, pidettäväksi Idestam, Selin ja Lindberg jokainen\nneljä kuukautta vankeudessa sekä menettämään oikeuden olla valtion\npalveluksessa ja vaalin nojalla tahi sopimuksen kautta hoitaa virkoja\nvaltion ja yleisissä laitoksissa koko keisarikunnassa, myöskin\nSuomessa, kahden vuoden aikana. Oikeudenkäyntikuluista ovat syytetyt\nmaksavat jokainen yhtä suuren osan, vastaamalla yksi kaikista ja kaikki\nyhdestä, vaan ellei kellään heistä ole varoja, lankeavat kulut kruunun\nmaksettaviksi.\"\n\nTästä tuomiosta saapui tieto Hämeenlinnaan kauniina toukokuun päivänä.\nSanoma ei ollut odottamaton, olihan juttu ollut vireillä jo kotvan\naikaa. Sitäpaitsi olivat jo ainakin Uudenkaupungin maistraatin jäsenet\nkulkeneet golgatantiensä. Kun Ukko Blomia, Uudenkaupungin maistraatin\nvanhaa kunnallisraatimiestä, kuljetettiin Hämeenlinnan ohitse, olivat\npuuhakkaat nuorsuomalaiset laillisuusmiehet, \"Hämettären\" silloinen\ntoimittaja Pertti Paimio ja liikemies Ossian Lindquist järjestäneet\nasemalle soittokunnan kunniatervehdykselle. Asema oli Hattulan\nnimismiehen piiriä, ja silloinen Hattulan nimismies Ilmari Lehtonen,\nsiihen aikaan vielä taitavasti kahdella tuolilla istuva, oli lähettänyt\nyhden poliisin ilmoittamaan, ettei asemalla saa järjestää tervehdystä.\nPoliisilla, joka oli siviilipuvussa, ei ollut mitään virkamerkkiä,\nja toimittaja Paimio kieltäytyi tottelemasta, jopa tuntemasta miestä\nviranomaiseksi. Silloin astui esiin vt. poliisimestari Ahlgren\ntapansa mukaan varsin suorasukaisesti, jopa röyhkeästi ilmoittaen,\nettä kieltoa on toteltava. Toimittaja Paimio siirsi nyt soittokunnan\nyleiselle maantielle, lähellä asemaa sijaitsevalle ylikäytävälle,\nmissä se esittikin tervehdyksensä. Myöhemmin nimismies Lehtonen\n\"hyväntahtoisesti\" ilmoitti Paimiolle, että häntä, jota pidettiin\npuuhan alkuunpanijana, uhkaa kanne, kun korkeammat voimat ovat\nsekaantuneet asiaan. Kannetta ei kuitenkaan nostettu.\n\nNyt oli oman kaupungin maistraatti saanut venäläisen oikeuden tuomion,\nja sille oli järjestettävä kunnianosoitus. Samat nuoret miehet\nryhtyivät taaskin puuhaan, ja illalla tuomari Into Selinin asunnolta\njostakin kaupungin länsilaidalta kajahti laulu, jonka kaiku kiiri yli\nlepoon asettuneen hiljaisen Hämeenlinnan. Mutta kohta oli Ahlgren\npaikalla poliiseineen kysellen tilaisuuden järjestäjää, jolloin Paimio\ntaas ilmoittautui. \"Ette ole pyytäneet lupaa, ei saa laulaa\", Ahlgren\ntouhusi. Hänelle selitettiin, että tällaiseen kunniatervehdykseen ei\ntarvitse pyytää lupaa, ei edes poliisijärjestyksen mukaan. Mikään\nei auttanut, Ahlgren pakotti laulajat poistumaan. Hän arvasi, että\ntämä oli vain alkua ja että laulajat aikoivat siirtyä vt. pormestari\nIdestamin ja kunnallisraatimies Lindbergin asuntojen edustalle,\npuuhasi lisää poliiseja ja riensi paikalle. Mutta laulukuoro sijoittui\nIdestamin asunnon kuistille ja lauloi siinä. Ahlgren sai olla\ntoimettomana kuuntelijana, samoin hänen poliisivoimansa. Näin tapahtui\nmyös raatimies Lindbergin asunnolla.\n\nKohta näiden tapausten jälkeen luullakseni Hämeenlinnan\nsosiaalidemokraattinen kunnallisjärjestö antoi helsinkiläisen\nasianajajan lakitieteen kandidaatti Einari Laaksovirran (meni 1918\nVenäjälle, minkä jälkeen en tiedä hänen kohtalostaan) tehtäväksi\nnostaa syyte Ahlgrenia vastaan hänen menettelystään vappuna ja\nyleensä rettelöinnistään. Kyllä Ahlgrenia joskus sakotettiin\n\"ymmärtämättömyydestä virantoimituksessa\", mutta se taisi tapahtua\nhänen komissaariona ollessaan raastuvanoikeudessa. Nyt hän oli vt.\npoliisimestari, ja syyte oli nostettava hovioikeudessa. En muista,\nmiten tässä asiassa kävi.\n\nMuuten nuo yhdenvertaisuusjutut olivat silloisille suomalaisille\n— tahi kuten heitä venäläisessä kirjeenvaihdossa nimitettiin:\nsuomenmaalaisille — viranomaisille arka asia. Kun raatimies Blom,\nyhdenvertaisuuslain ensimmäinen uhri, palasi Pietarin-matkaltaan\nja elokuvattiin, lähettivät läänin kuvernöörit alaisilleen\npoliisiviranomaisille seuraavanlaisen kirjelmän:\n\n\"Kenraalikuvernöörin kanslian kehoituksesta saan täten kieltää\nTeitä sallimasta esittää eläviä kuvia, jotka ovat otetut Raatimies\nBlomin saapuessa Turkuun matkaltaan Pietarista, jossa hän oli ollut\ntutkittavana ns. 'yhdenvertaisuuslain' vastustamisesta.\"\n\nYhdenvertaisuuslain vastustamisesta tuomittujen vangitseminen tapahtui\naina kovin salaperäisesti, mutta siitä huolimatta se herätti huomiota,\nkoska suunnilleen tiedettiin, milloin asianomaisten oli lähdettävä.\nHehän olivat tavallisesti jo useampia päiviä lähtövalmiina. Vaikka\npoliisi esti pidätettävältä puhelimeen pääsynkin, kertyi sentään\nheidän luokseen ystäviä hyvästille. Poliisi tosin esti sananvaihdon,\nmutta katseet puhuivat sitä selvempää kieltä. Tavallisesti lähtö\nvielä naamioitiinkin. Niinpä pormestari Idestam ja raatimies Lindberg\nvietiin hevosilla Harvialaan ja otettiin vasta sieltä junaan. Tieto\noli kuitenkin levinnyt tästäkin kuljetuksesta ja toimittaja Paimio ja\nliikemies Lindquist ajoivat perässä saattueena. Kummallakin vangitulla\noli poliisimies vierellään ja muita poliiseja vielä ulompana vartiossa,\nmutta siitä huolimatta saattajien onnistui vaihtaa jokin sana Krestyyn\nlähtevien kanssa.\n\nKaikki poliisiviranomaiset eivät ehkä olleetkaan yhtä virkaintoisia.\nNiinpä — sivumennen sanoen — Tampereen poliisimestari Oppman näyttää\nainakin aluksi joutuneen santarmien valvonnan alaiseksi. Hänen\nsanottiin erotelleen hallitukselle uskollisia poliisimiehiä ja\nottaneen tilalle toisia järjestelmälle vihamielisiä ja ennen siitä\nsyystä erotettuja. Huomautettiin mm., että paikallinen kagaali\npiti häntä omana miehenään. Kenties jotkut poliisiviranomaiset\nsallivat vangittujen \"puhella tuttaviensa kanssa, saaden kukkia,\nhedelmiä sekä kuulla ja nähdä heille järjestettyjä myötätunnon\nosoituksia\". Tällaisten kauheuksien välttämiseksi läänien kuvernöörit\nkatsoivat tarpeelliseksi kenraalikuvernöörin käskystä alaistensa\npoliisiviranomaisten \"tiedoksi ja noudatettavaksi saattaa\":\n\nI. että odottaessa junaa, jossa vangitut saapuvat sekä junan seistessä\nasemalla, ei saa laskea asemasillalle ketään, jolla ei ole matkalippua\njuuri siihen junaan, kuin myöskin ei saa sallia, että yleisö kokoontuu\nasemalle tai sen läheiselle ympäristölle;\n\nII. mielenosoituksien sattuessa on ryhdyttävä jo heti alussa\ntarmokkaisiin toimenpiteisiin niiden estämiseksi käytettävänänne\nolevilla poliisivoimilla;\n\nIII. vangittuja seuraavien poliisimiesten mieleen on teroitettava:\n\na) että junan seisoessa asemalla ovat vaunujen tahi niiden osastojen,\njoissa vangittuja on, ovet ja ikkunat pidettävät kiinni sekä ikkunat\nsitäpaitsi mahdollisuuden mukaan verhottavat;\n\nb) että vangitut ovat täydellisesti eristetyt kaikkien muiden\nyhteydestä paitsi niiden, joilla viran puolesta on oikeus päästä heidän\nluokseen, sekä lääkärien, jotka sairaustapauksissa on kutsuttu antamaan\nvangitulle apua; muita henkilöitä pidätettyjen hallussa olevaan\nosastoon ei millään ehdolla saa laskea;\n\nc) että vangituille ei saa antaa mitään muuta kuin ruokaa, juomaa ja\nuskonnollista kirjallisuutta.\n\nOnhan siinä aivan Nikolai I:n aikainen reglementti. Mutta miksikä ei:\nkävihän se laatuun vielä Nikolai II:nkin hallitessa viimeisiä vuosiaan\nja Frans Albert Seynin ollessa Suomen \"käskynhaltijana\".\n\nYhtä varovaisia oltiin, kun rangaistuksensa kärsineet tuomarit\npalasivat Krestystä. He tosin silloin matkustivat omalla\nkustannuksellaan, mutta poliisiviranomaisia varoitettiin jo useita\npäiviä aikaisemmin, ettei vain saisi sattua mitään mielenosoituksia.\nSiitä huolimatta jotakin aina sattui ja tapahtui. Valpas poliisi ei\nvoinut ehtiä joka paikkaan eikä silloin ollut pääsyä suljettuihin\nseuroihin. Hammasta purren Suomessa vain vastustettiin kaikkea\nvenäläistämistä. Ja sanomalehdet kertoivat asioista melkoisen vapaasti.\nEnnakkosensuuria ei vielä ollut.\n\nNäinä aikoina asui Hämeenlinnan lähistöllä Idänpään kylässä\nravakkatuumainen mies — jos saa uskoa santarmien \"satunnaisen\navustajan\" ilmiantoa. Hänen nimensä oli Otto Mandelin, ammatiltaan\nräätäli. Kun oli tullut tietoon, että Hämeenlinnan maistraatin\njäsenet on haastettu venäläisen oikeuden eteen yhdenvertaisuuslain\nvastustamisesta, oli Mandelinin asuntoon kokoontunut muutamia\ntyöläisiä, ja tällöin oli herännyt keskustelu mahdollisista\ntoimenpiteistä venäläisten mielivallan vastustamiseksi. Mandelin oli\nsilloin ehdottanut, että olisi ase kädessä puolustettava maistraatin\njäsenten koskemattomuutta ja ammuttava venäläisten oikeusistuinten\nedustajat kuin myöskin Hämeen läänin kuvernööri Spåre ja vt.\npoliisimestari komissaario Ahlgren.\n\nVähän myöhemmin toinen agentti ilmoitti henkilötkin, jotka olivat läsnä\nsilloin, kun mainittu keskustelu tapahtui, tiedoittaan samalla, että\nnämä eivät yhtyneet Mandelinin mielipiteeseen. Mandelinin sanottiin\nolleen Voima-liiton jäsenenä, ottaneen innolla osaa suurlakkoon (mikä\nmuuten näyttää olleen ylen suosittuna ja yleisenä tummana täplänä\nhenkilön valtiollista luotettavaisuutta määriteltäessä), puhuvan\nmainiosti venättä, harjoittavan kiihotusta venäläisen sotaväen\nkeskuudessa ja parhaillaan olevan Työläisnuorisoliiton jäsenenä, mihin\nliittoon yleensä kuului paljon entisiä voimalaista.\n\nKirjeenvaihto Mandelinista paikallisen santarmipiirin ja\nsantarmihallituksen välillä on jäänyt tähän.\n\nSantarmien ja suomalaisten viranomaisten toiminnan langat alkoivat\nvähitellen sekaantua yhä enemmän toisiinsa. Kumpaisetkin käyttivät\ntoistensa apua, keräsivät tietoja eri järjestöistä ja punnitsivat\nniiden toimihenkilöiden valtiollista luotettavaisuutta. Ja\nkumpaistenkin ylimpänä johtajana on kenraalikuvernööri Frans Albert\nSeyn, valtiomiehenä nollan arvoinen, mutta täydellinen satraattityyppi,\nherkästi taipuva, norja vitsa suomisyöjien käsissä. Hyvin paljon\nasioita tapahtui \"kenraalikuvernöörin käskystä\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran kenraalikuvernöörin käskystä minulta yritettiin evätä ammatti.\n\nOlin ollut noin vuoden \"Hämeen Voiman\" pää- ja vastaavana toimittajana.\nOlin tehnyt säädetyn ilmoituksen painoasiain ylihallitukselle.\nPapereissani ei pitänyt olla mitään vikaa, nautin kansalaisluottamusta\nja hallitsin itseäni ja omaisuuttani. Näistä asioista olin jättänyt\ntodistukset. Ja vastaavana toimittajana minua kohdeltiin, sillä sain jo\nensimmäisen toimivuoteni aikana käydä vastaamassa raastuvassa lehteäni\nkohdanneista painokanteista.\n\nMutta sitten iski salama kirkkaalta taivaalta: poliisi kiikutti\nminulle virallista tietä tulleen paperin, jossa sanottiin, että\nhänen ylhäisyytensä Suomenmaan kenraalikuvernööri Frans Albert Seyn\ntapahtuneessa esittelyssä ei ollut katsonut voivansa hyväksyä minua\nlehteni vastaavaksi toimittajaksi.\n\nEi ole tiedossani, oliko kenraalikuvernööri kunnioittanut muita\nsanomalehtimiehiä samanlaisilla kirjelmillä. Minusta se ainakin oli\nsanomattoman lysti juttu. Olisin tietysti voinut jättää kirjelmän\n\"omaan arvoonsa\", kuten sanomalehtikielellä sanotaan, mutta\nvastaaminenkin tuntui houkuttelevalta. Ja niinpä minä poika piirtelin\nvastinekirjelmän, johon koetin mielestäni keskittää mahdollisimman\npaljon kärkevyyttä. Tottahan toki, kun kerran pääsee kirjeenvaihtoon\nniin korkean persoonan kanssa. Vastinekirjelmää laatiessani\nminussa oli jotakin samanlaista ilkeyden hekumaa kuin Ilja Repinin\nkuuluisassa jättiläistaulussa \"Zaporogit kyhäämässä kirjettä Turkin\nsulttaanille\". Minustahan oli niin herttaisen yhdentekevää, mitä herra\nkenraalikuvernööri tässä asiassa suvaitsee tehdä, hyväksyäkö minut vai\nolla hyväksymättä. Minun näet ei ole koskaan pälkähtänyt päähänikään\ntulla sitä herra kenraalikuvernööriltä kysymään. Minä olen täyttänyt\nSuomen lain, jonka määräyksiä herra kenraalikuvernööri tietenkään ei\ntunne. Lehti ilmestyy minun vastuullani, olkoonpa kenraalikuvernööri\nmitä mieltä hyvänsä. Loppuun taisin vielä liittää vakavan toivomuksen,\nettei minua enää moisilla sepustuksilla vaivattaisi.\n\nEikä minua sillä kertaa vaivattukaan.\n\nTuosta kirjeenvaihdosta oli kulunut tuskin täyttä vuotta. Minä olin\neronnut lehteni palveluksesta heinäkuun 15. päivänä 1914, mutta koska\nnautin vielä lehden kustannuksella kuukauden kesälomaa, katsoin\nkohtuuden mukaiseksi, että nimeni siksi ajaksi jäi otsikkoon vastaavan\npaikalle, olinhan vielä tavallaan sen kirjoissa. Näin tapahtui siitä\nhuolimatta, ettei kenraalikuvernööri Seyn ollutkaan minua hyväksynyt\ntoimeen. Mutta nyt kävikin niin kummallisesti, että minä hänenkin\nmielestään olin kelvollinen vastaamaan.\n\nElokuun alussa alkoi maailmansota, johon Venäjäkin yhtyi. Ja kuinka\nollakaan, lomani lopulla sain kutsun kuvernöörin puheille. Minut\nvietiin tämän herran virkahuoneeseen ja sanottiin, että minä olin\ntoimittamassani lehdessä mennyt vallan mahdottomiin, kun olin\njulkaissut artikkelin, jossa asetuttiin sotaa vastaan, mikä ei ollut\nsoveliasta, koska pyhä Venäjäkin oli sotaan osallisena. Nyt oli\nallekirjoittanutta rangaistava tästä edesottamuksesta.\n\nMinä kyllä kurillani taisin huomauttaa, ettei kenraalikuvernööri, johon\nvedottiin, ollut hyväksynyt minua vastaavaksi toimittajaksi, kuinka\nminua nyt sitten juuri siinä ominaisuudessa aiotaan rangaista. Muuten\nkerroin asian niin kuin se oli ja huomautin, että olin ollut poissa\nlehden toimituksesta sanotusta päivästä alkaen enkä enää siihen palaa,\nmutta tietysti minun on vastattava, jollei ole muuta neuvoa.\n\nKuvernööri ja hänen seurassaan esiintyvä lääninsihteeri Holpainen\nneuvottelivat hetken minun odottaessani käytävässä. Sitten minulle\nannettiin sellainen \"välipäätös\", että jos suostun tuomaan heidän\neteensä sen \"pahamaineisen\" artikkelin kirjoittajan, niin pääsen\npälkähästä, koska on luonnollista, että vain syyllistä rangaistaan.\nMinä en voinut luvata mitään varmaa, koska en tietänyt, miten lehden\njohtokunta suhtautuisi asiaan, mutta lupasin neuvotella johtokunnan\nkanssa ja antaa tiedon sovittuna päivänä. Silloin oli torstai ja minun\nkäskettiin tulla seuraavana maanantaina artikkelin kirjoittaja mukanani.\n\nJohtokunta päätti, että viedään vain kirjoittaja Pontius Pilatuksen\neteen, koska hän on oikea \"syyllinen\" ja koska sitäpaitsi tulee\nhalvemmaksi pitää häntä linnassa. Tiedettiin jo ennakolta, että linnaa\nsiitä tulee. Jollei sitä suoraan annettaisikaan — kuvernöörillä oli\nsota-asetusten mukaan valta määrätä enintään kolme kuukautta vankeutta\ntahi sakkoja melko huikeisiin summiin asti (silloista kovaa rahaa) —,\nniin sakkoa rapsautettaisiin siksi rutkasti, että tulisi halvemmaksi\nmennä sitä \"syömään\".\n\nNiin minä sitten elokuun 17. päivänä suurena sotavuonna 1914 menin\nartikkelin kirjoittajan, toimittaja Vihtori Huhdan kanssa kuvernöörin\nkansliaan sillä mielellä, että toverilleni, ikävä kyllä, käy kalpaten,\nmutta minä lähden siitä talosta moitteettomana miehenä. Mutta luulo ei\nole tiedon väärti. Juttu loppui lyhyeen: meille molemmille mätkäistiin\ntuikeat sakot. Minä koetin huomauttaa arvoisille \"oikeuden\" jakajille,\njoina silloinkin olivat kuvernööri Spåre ja lääninsihteeri Holpainen,\nettä viime kerralla oli toisenlainen puhe. He sanoivat saaneensa\nkenraalikuvernööriltä uusia ohjeita.\n\nSiis taaskin kenraalikuvernöörin käskystä!\n\nPoistuin kuvernöörin virkahuoneesta hieman sekavin tuntein, kuten\nsanotaan. Eteisaulassa astui luokseni vahtimestari, joka kehoitti\nminua ennen lähtöäni käymään lääninsihteeri Juhana Sigfrid Holpaisen\npuheilla. Ka, mikähän siinä.\n\nLääninsihteerin huoneessa kohtasi odottamaton vastaanotto. Holpainen\nriensi minua vastaan ovelle, tarrasi molemmin käsin käteeni niin\nnopeasti, etten ehtinyt estää — ja puhkesi itkuun, ei ainoastaan\nkyyneliin, vaan oikein kovaan ja hillittömään itkuun.\n\n\"Tietysti te taas syytätte minua tästä, mitä on tapahtunut\", hän\nnyyhkytti, \"mutta uskokaa kerrankin miehen sanaa, että minä olen\nsyytön. Minä koetin loppuun saakka vaikuttaa kuvernööriin, ettei hän\nteitä sakottaisi, mutta olin voimaton.\"\n\nEn kuitenkaan voinut uskoa enkä heltyä toisen kyynelistä. Aavistin\nne krokodiilin kyyneliksi. En ollut nähnyt tätä herraa ennen kuin\nkuvernööri Spåren virkahuoneessa, mutta hänen tekonsa ja asemansa\nlääninhallituksessa tunsi koko lääni. Taipuisuutensa tähden\njärjestelmän pyrkimyksille hänet oli nimitettykin virkaan. Sitäpaitsi\nen ollut vielä kerinnyt unohtaa, että pari minuuttia sitten sama herra\nistui kuvernööriä vastapäätä eikä ollut suutansa puolustuksekseni\navannut.\n\n\"Jättäkäämme tämä\", sanoin, \"mutta koska olette esiintynyt\npuolustajanani, niin etteköhän voisi vaikuttaa, että minä saisin pari\npäivää olla vapaana järjestääkseni asioitani ennen vankilaan menoani...\"\n\n\"Vaikka kaksi viikkoa\", lääninsihteeri keskeytti, \"nyt on asia minun\nhallussani. Jollen minä laita valmiiksi passitusta, ei teitä kukaan\nvoi vankilaan viedä. Olkaa vapaana niin kauan kuin haluatte. Soittakaa\nsitten minulle, niin minä annan teille passituksen käteenne ja voitte\nmennä linnaan. Eihän tämä nyt niin iso asia ole, kolme kuukautta.\"\n\n\"Eipä ei, kiitoksia vain ja hyvästi.\"\n\n\"Hyvästi, hyvästi! Kuten sanottu, vaikka kaksi viikkoa.\"\n\nMinä lähdin, edelleenkin sekavin tuntein, vaikka ehkä lievästi\nuskoinkin lääninsihteerin tällä kertaa pitävän sanansa vaimentaakseen\nomantuntonsa ääntä.\n\nVapauteni kesti minuutin. — Lääninhallituksen ulko-ovella seisoi\npoliisi, jolla oli vangitsemismääräys. Lääninsihteeri Holpainen oli\nsiis suotta järjestänyt tuon ilvenäytelmän ja valehdellut. Vaikka,\nvangitsemismääräys; tällä kertaa oli lähtenyt santarmeilta, sen oli\ntäytynyt kulkea lääninhallituksen kautta, ja Holpainen tuskin voi\nolla tietämätön siitä. Lörppösuinen poliisi lisäksi kertoi, että\nHämeenlinnan poliisilaitoksessa oli elokuun 4. päivästä saakka ollut\nkomennuskunta vartoamassa yötä päivää käskyä astua autoon ja ajaa\nkesäasunnolleni. Tuuman täytäntöönpanosta oli kuitenkin luovuttu. Matka\noli pitkä vesistön ympäri, ja ehkä järki oli voittanut: saahan mitään\naavistamattoman kansalaisen, kiinni vähemmälläkin vaivalla.\n\nLääninsihteeri Holpaisen Juudas-tyyppi johtuu vieläkin, yli\nkolmenkymmenen vuoden perästä mieleeni, varsinkin kun muistan, että\nsamana päivänä ja aivan samalla kellonlyömällä kamppaili isäni kuoleman\nkanssa Mulossa, lähellä Joensuuta, missä olin käynyt häntä kaksi kertaa\nkatsomassa ja mistä juuri olin palannut silloin, kun sakon aiheuttanut\nartikkeli oli painettu lehteen. En ollut sitä edes lukenutkaan.\n\nPoliisi saattoi minut asuntooni, jonne hetken kuluttua saapui\nsantarmiratsumestari Tuganov santarmin ja poliisimiehen kanssa.\nPidettiin \"huolellinen ja kaikinpuolinen\" kotitarkastus, minkä\ntuloksena oli kahdeksan vihkoa runoja, joukossa huomattava määrä\nniinsanottuja runoja, hyvin aikaista tuotantoa näet. Itsekään en niitä\nrohjennut enää lukea, mutta santarmiratsumestari ihastui niihin niin\nperusteellisesti, että otti ne takavarikkoon. Santarmien kirjeenvaihdon\nmukaan niitä oli myöhemmin tutkittu niin hartaasti, että oli jo kerran\npitänyt pyytää pidennettyä aikaa minun vangittuna säilyttämiselleni,\nkun ei kahdessa viikossa, minkä santarmit sotatila-asetuksen mukaan\nsaivat pitää henkilöä pidätettynä, niistä ruvennut tulemaan selvää.\nJatkettua aikaa ei nähtävästi annettu, vaan lähetettiin Tuganoville\nnäppärä kielenkääntäjä, joka sitten selvitti jutun säädettyyn\naikaan huomaten aineistossa sekä Venäjän että kotimaista hallitusta\nhalventavia ja ivaavia runoja. Mikä kyllä on uskottavaa.\n\nSantarmialiupseeri saattoi minut lääninvankilaan. Vahtimestari Pyhämäki\naikoi ilman muuta kuitata minut vastaanotetuksi, mutta pyysin häntä\najattelemaan, voidaanko tähän laitokseen ottaa Suomen kansalainen\nsantarmilta. Vahtimestari ei uskaltanut ratkaista asiaa, vaan lähetti\nvartijan hakemaan vankilanjohtaja Bruno Andersinia, joka kuului olevan\nkävelyllä puistossa. Hän tuli, haki jonkin asetuksen ja käski sen\nnojalla vahtimestarin kuittaamaan. Minä koetin vedota perustuslakiin,\njoka on arvokkaampi asiakirja kuin jokin hallinnollinen asetus ja takaa\nSuomen kansalaiselle koskemattomuuden. Minua vastaanhan ei ollut edes\nilmoitettu mitään syytettä. Ei auttanut, sinne minä jäin.\n\n\"Helsingin Sanomat\" kirjoitti asian johdosta artikkelin, jossa\nihmetteli, kuinka Suomen kansalainen voidaan vangita lääninhallituksen\noven edestä noin vain ilman muuta. Vähät kuvernööristä, joka ei tunne\nmaan lakeja, eikä ehkä tiedä, että Suomen kansalaiset nauttivat\nperustuslain turvaamaa koskemattomuutta, mutta onhan lääninsihteerinä\nsuomalainen lakimies. Nyt näyttää kuin ei Hämeen läänissä sellaista\nvirkamiestä olisikaan.\n\nTästä lehti veti kaksituhatta markkaa sakkoa. Sellaisia aikoja silloin\nelettiin.\n\nNiin minä sitten olin linnanvanki. Tuttu talohan tämä oli, vasta\nedellisen vuoden keväällä pääsin siitä erästä \"ransuunia\" nauttimasta.\nEntinen tirehtööri, sama lääkäri ja pappikin. Mikäpäs hätä täällä!\nSain vielä tällä kertaa isoikkunaisen kopin. Siitä oli näköala\nLinnanniemelle, voi katsella vapaiden ihmisten liikuskelua maantiellä.\nEi heitä tuntenut sinne asti, mutta kaikki he tuntuivat tutuilta, ihan\nomaisilta. Ukko Finnekin, vanha vartija, oli vielä palveluksessa,\nhyväntahtoinen äijä, joka joskus pyhäisin antoi karamellin taskustaan\nja varoitti, että muistakaa hävittää paperi tarkoin, jottei tule\njälkijuttuja, tirehtööri on niin tarkka. Leppoisa ukko tuo, lähes\neläkeikään palvellut, oli nähnyt monenlaista väkeä siinä talossa.\nPitkiin juttuihin hän ei antautunut, vaan puhui minkä puhui leppoisasti\nja rauhallisesti. Elokuvassa \"Ristikon takana\" Huugo Hytönen\nesitti suurenmoisesti viimeisenä osanaan jokseenkin samanlaista\nvanginvartijaa, näöltäänkin ukko Finneen vivahtavaa.\n\nToimittaja Huhta oli tuotu vankilaan minua vähän myöhemmin, kuulin sen\njo samana iltana, ja seuraavana päivänä näin hänet kävelemässä.\n\nVankilaan joutuneen ensimmäinen työ on laskea, milloin pääsee pois.\nIlman almanakkaa toimitus käy vähän kankeasti, mutta jonkinlainen\nselvä kuitenkin tulee, kun ei ole vuosien tuomio. Tällä kertaa minä en\nvoinut laskea pääsinpäivää, sillä en tietänyt, miten kauan on istuttava\nsantarmien rullissa, ennen kuin tulee kuvernöörin passitus.\n\nSeuraavana päivänä käskettiin kuulusteluun. Ratsumestari Tuganov,\nontuvajalkainen sankari, oli siellä odottamassa apuriensa, parin\naliupseerin kanssa, joista toinen, nimeltä Lukin, aika hyvin suomea\ntaitava, esiintyi tulkkina.\n\nSantarmiratsumestari oli makea kuin hunaja ja mesi. Hän puhui lempeällä\näänellä, ja kaikki hänen otteensa olivat niin isällisiä, että olisi\nluullut kuulusteltavaa tuhlaajapojaksi, joka vihdoinkin on tullut\nisänsä kotiin ja jolle isä tarkoittaa vain pelkkää hyvää. Siinä käytiin\nlävitse minun elämäkertani — sehän tapahtuu kaikissa kuulusteluissa\n— ja sitten keskusteltiin monista muista asioista. Taikka oikeastaan\nei keskusteltu, santarmi puhui ja minä vaikenin. Jotakin aivan\nhulluakin siinä haasteltiin. Santarmi kysyi, tunsinko minä kapteeni\nJohan Kockin. Minusta kysymys silloin oli varsin hassu, mutta nyt,\nkun olen katsellut santarmien ja poliisien papereita, huomaan, että\nv. 1913 oli kuvernöörien kautta lähetetty maan poliisiviranomaisille\nkiertokirje, jossa puhuttiin tästä samaisesta entisestä punakaartin\npäälliköstä. Hänen nimittäin sanottiin pyrkivän Suomeen John Robertsin\nnimellä ja käskettiin poliisia vangitsemaan hänet, mikäli hän ilmestyy\nasianomaisen kirjeensaajan virka-alueelle. Santarmien kirjoissa en ole\nhavainnut hänestä tietoja, mutta epäilemättä John Roberts, alias Johan\nKock, tunnettiin niissäkin piireissä, koskapa santarmit mainittuna\nvuonna penkoivat vanhoja asioita, kuten Voima-liittoa ym.\n\nKaikkea sitä, mitä santarmipäällikkö yritti kysellä minulta, ei\ntoki pantu pöytäkirjaan. Muuten siitä olisikin paisunut paksu ja\nvarmaankin originelli asiakirja. Pöytäkirjaan näkyy merkityn vain\nminun elämäkerralliset tietoni, jotka santarmeille olivat tunnetut jo\nennen kuulustelua, ja eräitä asiatietoja, jotka katsoin tarpeellisiksi\nselittää siitä artikkelista, josta minä en oikeastaan tiennyt paljon\nmitään. Täytyy myöntää, että kaikki on oikein kirjoitettu, ja tuntuu\nsiltä, että sen pöytäkirjan nojalla minä olen viaton kuin lammas.\nSen sijaan minun muu, etupäässä aikaisempi toimintani näyttää olleen\n\"raskauttavaa\" laatua. Muuten kaikkia tämän jutun seuraamuksia olisi\nvaikea käsittää. Olihan muitakin, lehtimiehiä vankilassa, mutta eivät\nhe sinne tulleet santarmien kautta.\n\nSantarmien jälkeenjääneistä papereista käy selville, että todistajiakin\non asiassani kuulusteltu. Tästä minä en aikaisemmin tietänyt mitään,\nsillä siitä ei hiiskuttu, vielä vähemmän päästetty minua kuulemaan,\nmitä todistajilla oli sanomista. Kaikki kolme siviilimiestä\nolivat tietysti panneet parastaan saadakseen toimittaja Huhdan\nja minut mahdollisimman viattomiksi. Ovatpa he pistäneet hiukan\nlipettiäkin meidän hyväksemme. Kysymyshän oli meidän \"valtiollisesta\nluotettavaisuudestamme\", ja totta kaiketi puoluetoverit meitä\nluotettavina pitivät. Mutta kolme todistajina kuultua poliisimiestä on\nollut toista mieltä. Huhta oli paremmin tunnettu Hämeenlinnassa,\nkoska hän oli synnyltään kaupunkilainen ja jokseenkin koko ikänsä\nasunut paikkakunnalla. Sitäpaitsi hän oli ollut lehden toimittajanakin\nkahdeksan vuotta ja joutunut kirjoittamaan paljonkin sekä hallituksesta\nettä poliisista. Niin ikään hän oli ollut useita kertoja haastettuna\nkorkean raadin eteen poliisin vastustamisesta. Nämä jutut olivat\nkuitenkin nähtävästi useimmiten kuivuneet kokoon, koskapa komissaario\nAhlgren valittaa santarmeille, että hän on joutunut maksamaan omista\nvaroistaan 400 markkaa oikeuskuluja sen johdosta, että Huhtaa vastaan\nnostetuista jutuista on tullut nahkapäätös.\n\nNiin, konstaapeli Vihtori Jokinen, joka tunnettiin Ahlgrenin luotettuna\napulaisena, on todistanut ankarasti Huhtaa vastaan, mutta minun\nsuhteeni ollut vähän epäröivä, pitäen minua luonteeltani tasaisempana\nja sen vuoksi pidättyvämmin suhtautuvansa niin hallitukseen kuin\npoliisiinkin. Mutta konstaapeli Ivan Viktor Nylund, hänkin tunnettu\nkäsikassara, poliisin mukana aina silloin, kun jotakin sekaantumista\nkansalaisten puuhiin tapahtui, on jo ollut selvästi sitä mieltä, että\nyhtä luuta vuohen sarvet, niin Huhta kuin Välisalmikin, kiillottajia,\nhallituksen ja poliisin vihollisia molemmat. Mutta itse Emil Ahlgren\non todistanut minut myönnytyksiinkin taipuvaksi ja luonteeltani\nlevolliseksi eikä huomannut minun esiintyneen yleisissä kokouksissa\nkiihottajana. Hänen lausuntonsa on ollut minulle jokseenkin edullinen.\nJa hänhän sentään oli noista poliisimiehistä korkeampi virassa ja\nymmärrykseltään ylemmällä tasolla. Sitäpaitsi hänellä ei suinkaan ollut\nmitään syytä asettua puolustajakseni. Mutta hän puhui totta, sillä en\ntosiaankaan ollut ehtinyt joutua Hämeenlinnassa pahempiin selkkauksiin\njärjestelmän ja sen miesten kanssa.\n\nTotuutta Ahlgren halusi. \"Haukkua saa, mutta pitää puhua totta\", hän\nsanoi joskus soittaessaan toimitukseen, kun häntä oli muistettu jonkin\nedesottamuksen takia ja tehty se ehkä hiukan vapaasti.\n\nSantarmien tutkimusta seurasi kuvernöörin passitus kolmelle\nkuukaudelle. Hämeenlinnan lääninvankilassa istui sinä syksynä seitsemän\nsanomalehtimiestä yhtä aikaa. Toisilla oli vanhoja tuomioita, toiset\nolivat jo ehtineet saada niitä hallinnollisessa järjestyksessä.\n\nLaskettiin päiviä ja odotettiin vapautta — mutta kävikin toisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljä vankeuspäivää oli jäljellä. Sitten saisin nähdä korkeana\nkaartuvan syystaivaan, hengittää taas mielin määrin kirpeätä ilmaa,\ntehdä työtä, mennä minne haluan, kulkea yleensä vapaan kansalaisen\nkirjoissa. Niin kuvittelin, ja kuvitteleminen onkin ihanaa. Tuskinpa\nitse vapaus on lainkaan niin valtavaa kuin sen odotus. Siis neljä\npäivää...\n\nSilloin käsketään vankilan kansliaan. Eteisen naulassa riippuu\npoliisimestarin päällystakki. Mitä nyt! Tuleeko jokin jobinposti?\n\nTuli. Karkotettu Siperiaan koko sotatilan ajaksi Suomessa\n\"sosiaalidemokraattisen puolueen tunnettuna jäsenenä, yleiselle\njärjestykselle vaarallisena ja kirjallisen toimintansa vuoksi\".\n\n\"Kuvernööri haluaa olla ystävällinen, antaa nämä neljä päivää\nvalmistuksen aikaa, vapaaksi päästyänne lähdetään heti matkalle.\"\n\n\"Kiitoksia hyvin paljon. Täältä vankilasta käsin onkin mukava\nvalmistautua. Ymmärrän, herra poliisimestari.\"\n\nSiis taaskin kenraalikuvernöörin käskystä. Se herra maksaa tarkkaan\nvanhat velat.\n\nIlmoitetaan vankilan johtajan välityksellä perheelle ja lähimmille\ntuttaville, mikä kohtalo miestä odottaa. Valmistakoot matkaa minkä\nkykenevät, itsestä ei ole apua.\n\nNeljä päivää aikaa miettiä, millainen se Siperia oikeastaan on.\nKoetan muistella kokoon kaikki maantieteelliset tietoni, mutta niitä\non hävettävän vähän. Ainakin tältä kohdalta on Ukko Saleniuksen\nkarttakepin alainen opetus haihtunut kuin tuhka tuuleen. Ja ylen vähän\ntaidettiinkin maantieteessämme puhua Siperiasta. Kansan kertomuksissa\nse vielä minun lapsuudessani kulki rangaistusvankien karkotuspaikkana\nja tiedettiin, että se on hyvin kaukana.\n\nTäytyi hakea kartasto kansliasta.\n\nTotisesti kaukana on, ylen kaukana... Tuossa on Hämeenlinna ja\ntuolla... tuolla maailman ääressä Tomsk... Tomskin lääniin koko\nsotatilan ajaksi.\n\nOtetaan merkki mittakaavasta ruunun sarkaiseen housunkannattimeen.\nViisituhatta kilometriä ja tuskin sittenkään ollaan perillä. Kuopiosta\non Helsinkiin kuudetta sataa, ja sekin oli ennen olevinaan pitkä\nmatka... Onpas tämä.\n\nKäytiin kansliassa kysymässä johtajalta, tietääkö hän mitään\nSiperiasta. Sanoi joskus jostakin lukeneensa, että siellä kevät on\nkaunis, kun jäät lähtevät suurista joista, mutta siihen hänenkin\ntietonsa loppuivat. Lopuksi hänen mieleensä johtui, että Siperiassa\nkelpaa ainoastaan kultaraha, mikä tosin varastetaan matkalla, jollei\nosaa hyvin piilottaa. Pitää ommella kultarahat paidannapeiksi. — Entä,\njos varastetaan paitakin, kuten minulle kävi?\n\nMonenlaista siinä suunniteltiin, mutta mistään ei tullut sen\nvalmiimpaa. Joku hyvä ystävä hankki rahaa — velaksi, mutta kultarahaa\nei Suomen pankki ollut suostunut antamaan. Niinpä siinä varastetussa\npaidassa ei sitten ollutkaan kultanappeja, mikä ainakin varkaan\nkannalta oli valitettavaa. Muuten: kyllä Siperiassa tuli toimeen ihan\ntavallisella rahalla eikä sitäkään tarvittu ylenpalttisesti.\n\nVankilan portista astuessani tulvahti vastaan vapaa ilma. Olinhan minä\njoka päivä kävellyt vankilan pihalla, mutta tämä oli jotakin erilaista,\nikäänkuin vahvempaa ja terveempää, ja tuolta kuulsi aamuhämärässä\nkaupunki, idyllinen Hämeenlinna, josta minä niin paljon pidin. Edessä\noleva kohtalo aivan kuin tuokioksi unohtui, vapauden, tunnelma kohosi\nmieleen.\n\nMutta vain kovin lyhyeksi hetkeksi. Vankilan portilla seisoo etsivä\nylikonstaapeli apureineen ja selittää uudelleen vangituksi. Noustaan\najuriin, ajetaan syrjäkatuja. Siellä täällä vilahtaa aamuhämärässä joku\nkulkija, joka ihmeissään katselee \"poliisilla ajamista\". Sitä enemmän\ntuttuja taloja, joissa aloitetaan päivän askareita vapaina ihmisinä.\nMinä olen Siperian vanki, nähnenkö enää näitä seutuja? — Mutta pois\napea ajatus!\n\nPoliisikamarin päivystyshuoneessa kokonainen pitkä päivä. Pieni, pimeä\nhuone. Rehevä ylikonstaapeli, joka lotjamiehestä on kohonnut tähän\ntärkeään virkaan, pöllyttelee taukoamatta savupilviä ja selailee vähän\nväliä paksua kirjaansa, johon on merkitty monen humalaisen \"kaupungin\nsydämeen\" korjatun elämäkerralliset tiedot. Ylikonstaapelin olemuksessa\non jotakin _noli me tangere_, koskemattomuuden ylväyttä, ja hän\nkohtelee tarpeellisella tärkeydellä alaisiaan.\n\nTulevat omaiset. Siinä vanha äiti, joka on sähkösanomalla kutsuttu\nsaattamaan ainoata poikaansa matkalle Siperiaan. Kadotti samalla\nhetkellä puolisonsa tuonen virran tuolle puolen ja lapsensa vankilaan.\nToivoi lähimmän veriheimolaisensa pääsevän vapaaksi juuri sinä\npäivänä, mutta pettyi. Sai tulla toteamaan hänen lähtönsä matkalle,\njonka loppua kukaan ei voi edes aavistaa. Siinä pikku poikaset\näiteineen. Kolmivuotias Ilmari puhuu Siperiasta, jota hän on kuullut\nmainittavan, ja kysyy: \"Meneekö isä nyt sinne Siperiaan?\" — Siperia\nlasten suussa. Ajan kuva! Entä vuoden vanha Esko, joka ottaa horjuvia\naskeliaan poliisikamarin lattialla ja sopertelee ensimmäisiä sanojaan!\nJätin hänet sylilapsena lähtiessäni kesäasunnoltani päivän matkalle\nkaupunkiin. Mutta pitempi tulikin siitä matkasta. Tummaa on taival\ntakana eikä varmaan valoisampaa edessä.\n\nTuli tuttaviakin. Olisi tullut paljonkin, mutta herra ylikonstaapeli\nei laskenut kaikkia sisälle mikä lienee ollut hänen \"norminsa\". Jotkut\ntoivat karamelleja toiset hedelmiä ja savukkeita tietysti tuotiin.\nAmmattitoveri, ankara sikarimies, toi viisikymmentä kappaletta\nmielitavaraansa.\n\nJokainen jäähyväisillä käynyt puheli tähän tapaan: \"koetahan nyt\njotenkin tulla toimeen\", \"eiköhän tuolla miten kuten menetelle,\njos terveenä pysyy\" ja \"jos tulet takaisin, niin...\" Kukaan ei\nlausunut tervettä: \"Näkemiin ja pikaisiin sittenkin.\" Vetisteltiin ja\nvalitettiin kohtalon kovuutta. Eräs työläinen ojensi kaksimarkkasen\n— ehkä ainoansa — ja pyysi itku kurkussa juomaan sillä vaikkapa\nteekupposen vanhan tuttavuuden muistoksi. Jokaisen mielessä tuntui\nkangastavan sama musta käsitys Siperiasta: miehen surma se on. Vankilan\nlääkärikin oli sanonut, ettei se mies siltä retkellään palaa, ja\nlääninvankilan vahtimestari kirjoitti päiväkirjaansa, kuitattuani\n(ei tosin erikoisella kiitollisuudella) kolmi- ja puolikuukautisen\nistumiseni nimeni kohdalle: \"Vietiin Siperiaan.\" Hän sanoi tahtovansa\njälkimaailmalle säilyttää tämän harvinaisen tapauksen, mutta hänen\nkasvoillaan oli sellainen ilme, kuin hän olisi kuittauttanut\nkuolemantuomion.\n\nVarmaankin kaikkien noiden ihmisten mielessä kangastelivat vanhat\nkauhukertomukset Siperiaan karkotetuista rangaistusvangeista, jotka\nyleensä eivät palanneet. Mutta niistä ajoista oli vuosikymmeniä\nvierähtänyt, olot olivat muuttuneet niin täällä kuin sielläkin.\n\nAinoa lohdullisemmin asian ottava oli poliisivartiokonttorin päivystävä\nkonstaapeli, joka kerran kahden kesken jäätyämme sanoi: \"Eläähän sitä\nraavas mies jonkin aikaa vaikka tynnyrin tappina\". Hän oli reilu ja\nleikkisä mies, mutta olikin vasta vähän aikaa ollut poliisina.\n\nLuultavasti se oli siihenastisen elämäni pisin päivä. Niin\nloputtomalta tuntuvia ei ollut sattunut vankilassakaan, jossa\nkuitenkin olin \"vieraillut\" pariin otteeseen. Mutta loppu tuli\nsiitäkin. Puoli kymmenen aikaan illalla lähdettiin ajurilla asemalle.\nSantarmialiupseeri Lukin kertoo raportissaan viimeisistä tapahtumista\nHämeenlinnan asemalla mm.:\n\n\"Kolmannen luokan salin ovella seisoi ylioppilas Kauhtio, joka antoi\nkättä Heikki Välisalmelle ja sanoi jotakin, mutta väkijoukon kuhinan\nvuoksi en kuullut mitä sanoi. Klo yhteentoista mennessä kolmannen\nluokan saliin kokoontui noin 60 henkeä opiskelevaa nuorisoa ja\nmuutamia nuorisoliiton jäseniä. Klo 11.05 tuli kolmannen luokan saliin\nHämeenlinnan poliisimestari kapteeni Liikanen ja ilmoitti läsnäolevalle\nyleisölle: kuka ei matkusta saapuvalla junalla, jättäköön heti salin ja\nmenköön kotiinsa, mutta muutamat opiskelevat eivät mielellään halunneet\npoistua. Silloin komissario Ahlgren käski konstaapeli Savolaisen\nkirjoittaa heidän nimensä muistiin. Sen nähdessään nuoriso heti poistui\nasemalta.\"\n\nLisäksi hän mainitsee kuusi nimeä, muita hän ei ollut tuntenut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhdistetty toisen ja kolmannen luokan vaunu kaukana raiteilla. Siihen\nSiperian matkalaiset viedään. Verhot suljettuina, ja vaikka ne\navaatkin, ei ole näköalaa. Vain säkkipimeää syksyistä yötä ja vaunujen\nseiniä. Jostakin kummulta tuikkii valopiste, taitaa olla sähkölamppu\nlyseon kulmalta...\n\nPikajuna on myöhässä, tulee kuitenkin vihdoin, yksinäinen veturi\ntarttuu meidän vaunuumme, se viedään junan perään. Sitten lähdetään.\nSilmä koettaa tavata jotakuta tuttua, mutta ei näe muuta kuin lyhtyjä\nja jonkun asemamiehen unisen naaman. Hän haukottelee leveästi, tietää\npääsevänsä nyt kotiin maata.\n\nJuna alkaa saada vauhtia. Jos olisi päivä ja näkisi tutut tienoot,\nsäilyisi mielessä ehkä raskaampikin tuntu, mutta nyt on musta syysyö,\njoka pakottaa ajatuksen askartelemaan vain lähimmässä ympäristössä.\nSitä ei ole paljon, pieni kolmannen luokan osasto, jossa on meitä\nkolme, kaksi pakollista matkustajaa ja siviilipukuinen ylikonstaapeli,\nkäskystä hänkin. Viereisessä toisen luokan osastossa matkustaa\npoliisimestari, ylisaattaja alkutaipaleella.\n\nYhtäkkiä tuntuu kuin oltaisiin tavallisella matkalla jonnekin\nHelsinkiin tai Viipuriin. Vankeusajan perästä juna on vaihtelua.\nMutta matkustajatunnelma haihtuu pian. Vaunussa ei kuulu tavallista\npuheensorinaa, ja kaasuliekkikin näyttää tuijottavan ikäänkuin\narkaillen harvalukuisiin matkamiehiin, joiden kesken juttu ei juokse.\n\nPikajuna pysähtyy vain muutamilla asemilla, toiset vilahtavat ohitse\nnopeasti. Junanlähettäjät, joita tavallisissa oloissa tuskin huomaa,\nnäyttävät nyt tutuilta. Mielellään tahtoo tarrautua kiinni kaikkeen,\nmikä vähänkin herättää vanhoja muistoja. Siihen kätkeytyy omituista\navuttomuudentunnetta, mikä lienee ominainen kaikille ihmisille ja\nminkä tuntee tarvitsematta silti olla pelkuri. Ehkäpä pelkuri ei sitä\ntunnekaan, hän vain tuijottaa omaan mielettömään kauhuunsa.\n\nRiihimäen asemalta tulee vaunuun kolme santarmia. Heistä johtuu mieleen\nkokonainen tapahtumasarja: vangitseminen, kotitarkastus, santarmin\nsaattamana vankilaan, tuloksettomat kuulustelut, vankeus, uusi\nvangitseminen ja Siperia...\n\nVieritään edelleen. Lahden asemalta tulevat uudet santarmit, jälleen\nkolme ja samannäköisiä kuin edellisetkin. Santarmin puvusta ei erota\nhenkilöä, ei kai heillä olekaan persoonallisuutta.\n\nYlisaattaja luovuttaa osastostaan, jossa on monta välikköä,\nkohteliaasti makuupaikan. Kiitollisuudella kuitataan, mutta uni ei tule\nennen kuin joskus hyvin myöhään, tai paremminkin aikaisin: aamupuolella.\n\nSitten koittaa päivä, viimeinen Suomen päivä. Koittaa, mutta on vielä\nhämärää, kun saavutaan Viipuriin. Asemasillalla on paljon upseereita,\nheidän joukossaan poliisimestari Pekonen, jota ei ollut koskaan\nnähnyt, mutta arvasin hänet naamastaan. Onkohan Pekonenkin meitä\nvastaanottamassa?\n\nSaadaan selitys. Ylisaattaja sulkee verhon ja sanoo, että kurkistella\nsaa, mutta niin varovasti, ettei kukaan asemasillalta huomaa. Hän\ntuntee venäläiset tavat: kaikki on soveliasta, kun ei kukaan näe.\nHän esittelee läsnäolijat: tuo, jolla on harjaniekka tötterö päässä,\non linnoituksen komendantti, toinen kenraali edellisen vieressä\nkuvernööri, sitten muita pienempiä herroja. Meitäkö varten koko tämä\nkomeus?\n\nEi sentään. Samassa junassa matkustaa Venäjän sotaministeri Suhomlinov,\njoka palaa Raumalta sotasataman paikkaa katsomasta. Outo sattuma.\nValtakunnan puolustuksen korkein valvoja ja valtakunnan vaaralliset\nviholliset samaa matkaa.\n\nMutta ketä saattavat santarmit, häntä vai meitä?\n\nSitten taas outoja asemia, vain kerran olen kulkenut edestakaisin\ntätä tietä Viipuria loitommaksi. Sitten ei ole ollut asiaa. Muistuu\nmieleen Setä Heikkilän, vanhan työtoverin, suuttumus hänen lukiessaan\nsanomalehdistä, että Pietarissa on vangittu pari suomalaista: \"Mitäs\nsinne menevät, oma syynsä, luulisi toki tietävän, että siellä\nsuomalainen mies kiinni pannaan. Piikkilangalla pitäisi eristää mokoma\nmaa muusta maailmasta ja sakon uhalla kieltää sinne menemästä.\" —\nNiinpä niin, Setä hyvä, neuvoasi koetin noudattaa, mutta ei auttanut,\nkiinni saivat, vieläpä ihan kotinurkista.\n\nValkeasaari! Venäjää puhuva tarjoilija tuo teetä ja saa sen\nedellämainitun kaksimarkkasen. Minä juon teetä vanhan toveruuden\nmuistoksi.\n\nSantarmi tulee tekemään selvää matkustajien nimistä ja ammateista.\nOlemme saapuneet siihen valtakuntaan, jonka kaukaiseen maakuntaan matka\npitää.\n\nValkeasaaressa voi vielä nähdä suomalaiset kasvot, ja vaunuun tunkeutuu\nomakielinen sana. Mutta yleensä on kaikkialla vieras leima.\n\nHyv yötä, synnyinmaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nAuto puikkelehtii sinne tänne Pietarin katuja, vilahtelevat ohitse\njumalattoman isot nelipyöräiset kuormavankkurit, paksut kirjavat\nluokit, ja jokaisen kuorman rinnalla kulkee kauheasti kiljuva mies,\njolla on paita housujen päällä.\n\nPaksu syksyn loka kaikkialla, harmaa, matala taivas, hämärää, hämärää...\n\nSaavutaan kaksikerroksisen likaisen talon eteen. Pietarin läänin\nlääninhallitus. Mestari menee kansliaan saamaan lähempiä ohjeita, me\njäämme ylikonstaapelin kanssa kadulle. Pujahdetaan portista pihamaalle.\nVähän matkan päässä portista on ovi, jonka alkuperäistä väriä on\nmahdoton erottaa, näyttää kuin se olisi katuloalla sivelty. Siinä on\nheikosti näkyvä päällekirjoitus: sen ja sen piirin poliisikamari.\n\nAhtaan pihan toisella puolella on nähtävästi putka. Ison\nristikkoikkunan takaa pistää luukusta nuoren pojan kalpea naama. Kuuluu\nsuomenkielinen arka pyyntö: \"Suomen herra, antakaa tupakkaa.\"\n\nJoku heimomme laiminlyötyjä lapsia, joita lienee Pietarissa paljon.\n\nVihdoin päästään jatkamaan matkaa ajurilla. Pysähdytään\nristikkoportille. Helppo arvata, että tässä on vankila.\n\nSe on Pietarin siirtovankila.\n\nSiinä talossa oli mies senkin seitsemän lukon takana. Monta ovea\nkierrettiin auki, monta poljettiin porrasta ennen kuin jouduttiin\nvastaanottohuoneeseen.\n\nVastaanottotarkastus oli järin perusteellinen. Kaikki tavarat\npengottiin ylösalaisin ja minut itseni riisuttiin ilkosen alastomaksi.\nMitään tietysti ei löydetty, enhän minä ollut osannut piilottaa — en\nedes rahojanikaan, jotka annoin viimeistä kopeekkaa myöten päällikön\napulaiselle. Hän oli muuten leppoisa mies ja pelasti sikarini, jotka\nvartija yritti silpoa löytääkseen niistä mahdollisesti rahaa. Kenkäni\npuolipohjat hän sentään ehti murskata.\n\nSitten yksinäiseen koppiin, pieneen ja likaiseen. Koppi on suppeampi\nkuin Suomen vankiloissa, ikkuna alempana, mutta ei isompi. Seinällä\njokin ohjesääntö, jossa kai neuvotaan hyvää käyttäytymistä ym., mutta\nminä en saa siitä selvää. Nurkassa Nikolai Ihmeittentekijän totiset\nkasvot, pöytä, jakkara, jonkinlainen hylly, seinään lukittu sänky ja\novensuunurkassa pahalta haiseva käymälä-ämpäri, jossa on olevinaan\nkansi, mutta se ei estä löyhkää.\n\nOn jo ilta, kun minä tulen tähän uuteen asuntooni. Pian kuuluu\nkäytävältä kaamea karjahdus, johon kai sisältyy jokin sana, minulle\nymmärtämätön. Sitä säestävä avainten kalina panee hypähtämään ylös.\nAivan oikein: iltatarkastus. Suomessa sellainen tapahtuu pienen\ntirkistysreiän läpi, mutta täällä avataan luukku. Koetin istuutua,\nmutta komennetaan ylös, tarkastuksen aikana pitää seisoa \"smirnaa\".\nSitten avainten kalina etenee, lopulta hiljenee ja sammuu. Jostakin\nkaukaa alkaa kuulua laulu. Se on aika juhlallinen ja soinnukas.\nIltarukous, jokailtainen lohdutus kolkossa tyrmässä. Sen jälkeen saa\navata sängyn ja mennä levolle.\n\nSähkö palaa koko yön, sitä ei ole lupa sammuttaa. Siis aivan toisin\nkuin Suomen vankiloissa. Ensimmäinen levoton yö vieraalla maalla.\nHaudanhiljaisuus, vain vartijan holveista kajahtava yskähdys silloin\ntällöin.\n\nAamulla aikaisin taas petoeläimen karjahdus, avainten kalina, luukun\naukaisu ja siitä pistävä pää. Siis aamutarkastus. Aamumessu on lyhyempi\nja laimeampi kuin iltainen, mutta kuuluu sekin kaikuvissa holveissa\nverraten komealta.\n\nPietarin siirtovankilan aamupuuhat käyvät nopeassa tahdissa. Tuskin\novat aamuhartauden sävelet lakanneet kaikumasta, kun alkaa kuulua\nkäytävältä yksitoikkoinen: \"Hlieb, hlieb, hlieb\"... leipää, leipää,\nleipää. Ääni lähenee ja kohta pistetään luukusta aika murikka, oikea\n\"ryssänlimppu\". Ei kai se vallan huonoa ole ja sitä on runsaasti,\nmutta syönti ei käy. Kaksitoistapäiväisen oleskelun aikana sitä kertyy\nhyllylle kunnioitettava kasa, voisi avata vaikka leipäkaupan.\n\nSitten tuo vartija jalkaan kiinnitettävän harjan, jossa on mustetta,\nkai jonkinlaista puunausvahaa ja myös jotakin muuta... täitä, mustia,\nkirjavia, valkeita, punaisia, ties minkä värisiä, jalorotuisia\nja hyvinvoipia. Niitä on tarttunut ilmeisesti ennen puunattujen\nyhteiskoppien lattioilta. Ymmärrän vartijan liikkeistä, että minunkin\nolisi hangattava koppini lattia. Mainittu lisäväki tekee työn\nvastenmieliseksi, ja koetan lakkoilla. Tullessaan harjaa noutamaan\nvartija huomaa, ettei lattiaan ole koskettukaan. Siitä syntyy hirmuinen\nsanataistelu, hän puhuu ja minä puhun omaani, mutta lopulta minun\ntäytyy taipua.\n\nPian annetaan toinen harja, iso varsiniekka ja käsketään lakaisemaan.\nMinun käsitykseni mukaan olisi pitänyt tehdä päinvastoin, ensin\nlakaista ja sitten sivellä musteella. Mutta talossa talon tavalla:\ntehdään nyt näin.\n\nViimeinen aamuvelvollisuus on ällöttävin: on kannettava ämpäri\nalakertaan. Siellä sen sisältö kaadetaan äärettömän pieneen reikään —\nmiten lienevät osanneet tehdäkin sen niin mitättömäksi —, mutta auta\narmias, jos kaadat vähänkin ohi. Ihmissyöjän näköinen vartija päästää\nsilloin julmetun sanaryöpyn.\n\nJonkin ajan perästä alkaa taas kuulua käytävältä yksitoikkoinen:\n\"Kipitok, kipitok, kipitok.\" Luukku avataan, kun ääni pääsee kohdalle,\nja näkyviin ilmestyy iso kuparinen vesipannu. Vartija viittilöi ja\nselittää. Lopulta äkkään, että käymälä-ämpärin yläpuolella on kaksi\nkuparista kannua, isompi ja aivan pieni. \"Tshaju, tshaju\", vartija\ntolkuttaa, ja minä hoksaan, että siinä on teevettä. Minulla vain ei ole\ntoistaiseksi teetä.\n\n\"Kipitokin\" perästä tulee hiljaisuus. Vain jostakin kuuluu yhtäkkiä\nrähäkkä. Missä lienevät yhteiskopissa tapelleet. Vartijat kai\nselvittävät nopeasti tilanteen. Sitten kilisevät käytävällä raudat.\nVenäläisiä pakkotyövankeja pidettiin siihen aikaan etappivankiloissa,\njollainen tämäkin oli, kahleissa. Ne kahleet olivat ohuet, ilmeisesti\nniklatut, muuten jalkarautojen malliset, ja pitivät vienoa, joskin\nkuuluvaa kilinää vangin liikkuessa. Kopin ohitse vietiin kahlevankeja\nkävelemään. Minäkin pääsin pihalle pariksikymmeneksi minuutiksi\npäivittäin. Niistä retkistä ei ollut sanottavaa iloa, sillä sain\nkävellä enimmäkseen yksin tahi matkatoverini seurassa.\n\nLeipää minulla oli kokonainen varasto, mutta ei mitään muuta. Vasta\nneljä päivää paastottuani sain tilata omalla kustannuksellani mitä\nhalusin. Vaikeata oli aituutella kokoon venäläisiä sanoja, mutta\nonneksi oli koppinaapurini kirjoittanut selvää käsialaa, ja minä poika\ntein samanlaisen tilauksen. Johtuihan siinä mieleen muutamia sanoja,\nja toisten merkitys selvisi sitten, kun tavarat tulivat. Samalla sain\ntilauksien kerääjän päähän jollakin ihmeellisellä kielellä taotuksi,\nettä mielelläni ottaisin näytteeksi vankilankin eväitä, jos sellaisia\nyleensä tarjotaan. Sen perästä minulle tuotiin kahdesti päivässä\nruokaa, eikä se hullumpaa ollutkaan, voitti monin kerroin Suomen\nvankiloiden ylöspidon.\n\nOlin siis pitänyt neljä päivää paastoa. Sen syy selvisi minulle vasta\njälkeenpäin. Jokaisen aterian edellä käytävässä huudetaan, että on\nsoitettava kelloa, jos ken tahtoo vankilan annokset. Kuulinhan minäkin\nmölyä, mutta en ymmärtänyt sen tarkoitusta. Vankilan keittiöstä voi\ntilata erikoisannoksen, ja sellaista tapaa nähtävästi paljon käytettiin.\n\nPitkiä olivat päivät Pietarin siirtovankilassa. Täytyi olla ylhäällä\nviisitoista tuntia. Vain päivällisen jälkeen oli lupa avata sänky\ntunniksi. Siihen ei mielellään heittäytynyt, sillä siitä tarttui täitä,\nmutta ei jaksanut puurtaa pienessä kopissaan edestakaisin tahi istua.\nVuode oli niin likainenkin, ettei pieluksen väriä oikein erottanut.\nKerran pyysin puhdasta pieluksen päällistä. Mielihyvällä! — Se tuotiin,\nmutta oli, jos mahdollista, vieläkin likaisempi.\n\nIkkunasta ei ole näköalaa, vain punainen puolitekoinen vankilarakennus\nmuutaman sylen päässä. Sen ruuduttomat ikkunat ammottavat kuin\nhautaholvi. Siinä on valmistumassa majatalo uusille matkamiehille.\n\nTylsiä päiviä, pitkiä ja tylsiä. Ei muuta kuin kävellä ja istua —\nviisitoista tuntia yhtä mittaa, sitten levotonta unta ja taas sama\njärjetön liikunta. Ajatus yrittää joskus lähteä kiertämään. Eteenpäin\nse ei osaa, siellä ei ole mitään kiinnekohtaa, harvoin on ihminen niin\nsuunnitelmattomasti liikkeellä. Nopeasti se vyyhteää koko entisen\nelämän. Ei sekään ole pitkä, kahdeksankolmatta vuotta, mutta siihen on\nsentään mahtunut jotakin muisteltavaa, enimmäkseen valoisaa. Nyt vain\non tullut pimeys. Nämä ovat elämäni tuskallisimpia päiviä.\n\nMutta loppuvat kai nämäkin, tottahan matka jatkuu...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmannentoista päivän aamuna ani varhain, ehkä jo ennen kuutta,\nkuului myöhemmin niin tutuksi käyvä komennus: \"Sabirai vestši\"...\nkokoa tavarasi! Minullahan ei ollut mitään kokoamista, sillä tavarani\nolivat jossakin ullakolla, mistä ne vartijan kanssa haettiin. Vankilan\nylimmässä kerroksessa oli miehiä myttyineen ja kääröineen. Oli siis\ntullut lähdön hetki.\n\nEnnen lähtöä annettiin vielä mukaan edellisenä päivänä tehty tilaus:\ntupakkaa ja jonkin verran ruokatavaraa. Mutta rahaa ei kopeekkaakaan,\nvain vankilaviranomaisten kuitti.\n\nAlituisesti siinä hoputettiin ja huudettiin, vaikka aikaa oli, sillä\nviisi tuntia saimme odotella, ennen kuin vartiosto saapui. Joukossa\noli saksaa puhuvia, ja pian siinä selvisi, että aivan lähellä istui\nyhteiskopissa suomalainen Adolf Resch. Minun onnistui livahtaa\nhetkeksi hänen puheilleen. Hän — muuten tunnetun nyrkkeilijä Reskon\nisä — oli joutunut karkotetuksi Viipurista. Hän oli isänsä kanssa\nollut töissä Inon pattereilla, ja kun olivat saksalaissyntyisiä, oli\nmolemmat lähetetty Siperiaan. Isä oli eri kopissa. Venäjän vankiloiden\nyhteiskopeissa ei käytävän puoleista seinää ole lainkaan, on vain\nrautaristikko, joten vangit katselevat kuin sirkuksen näyttelyeläimet\nhäkeistään. Mainitsin nimen, ja ristikon taakse ilmestyi kookas,\ntanakka, parroittunut mies. Omituista oli kuulla selvää suomea, vieläpä\nväärentämätöntä viipurilaista, siinä ympäristössä. Oikein korvaa\nhyväili karjalaisen murteen pehmeä sointi. Kauan ei keskustelu saanut\njatkua, vartija huomasi sen ja teki siitä pikaisen lopun.\n\nYhdentoista maissa saapui vartiosto komentajanaan nuorempi aliupseeri\nja hänen apulaisenaan — Venäjällä ei ollut niin pientä herraa, ettei\nhänellä olisi ollut apulaista — jefreitteri. Tavaroiden tarkastuksesta\nsuoriuduttiin ilman muuta, mutta muuan vanha juutalainen puhalsi\nsuurimman osan piipputupakkaani selittäen, että vartijat ottavat sen\npois, jollei sitä piiloteta. Myöntymystäni odottelematta hän tunki\ntupakan karvalakkinsa reikään, ja sille tielleen se jäi. Hän poltteli\nsen sätkinä. Vaikka eipä tuon ollut väliäkään, sillä eräs seuraavan\nvartioston sotilas mieltyi piippuuni ja otti sen haltuunsa.\n\nKahdentoista ajoissa selvittiin lähtemään. Sitä ennen muutamia pareja\nkihlattiin käsiraudoilla. Yritettiin minutkin yhdistää muutamaan\nmieheen, mutta onnistuin väistämään. Pihalla otettiin tavarat\nrattaille, mutta meidän miesten piti talsia jalan kurassa polvea\nmyöten. Vain eräs kokonaan jalaton sekä toisjalkainen lättiläinen\nukko saivat paikan rattailla. Sotilaat sijoittuivat sivuille, eteen\nja taakse, kuului komento: \"sapelit ulos, eteenpäin mars!\" ja niin\nlähdettiin aloittamaan matkaa tuntematonta tulevaisuutta kohti. Kirjava\noli joukko, ja alituisesti sotilaat huutelivat: \"Skareje, skareje\"...\nnopeammin, nopeammin, vaikkei nytkään olisi tarvinnut pitää kiirettä,\nkoskapa asemalla oli vielä tunnin odotus.\n\nVenäläinen vankivaunu on kolmannen luokan vaunun kaltainen, vain\nvielä likaisempi, sekin kuin katuloalla maalattu, kuten pietarilainen\npoliisikamari. Ikkunoissa on ns. Stolypinin verhot... rautaristikot.\nStolypin näet keksi hallinnollisen karkotuksen, jota sovellettiin\nsellaisiin enimmäkseen valtiollisiin vankeihin, joille ei käytetty\nStolypinin kaulaliinaa... hirttoköyttä. Sodan aikana ruvettiin sitten\nSiperiaan lähettämään tavallisia rikollisiakin.\n\nTässä vaunussa oli aluksi varsinaisesti Siperiaan meneviä vain\nmuutamia, enin osa oli lyhytmatkalaisia, kotiseudulleen passitettuja\nirtolaisia.\n\nMatkamiehet ja -naiset, niitäkin oli ilmestynyt seuraan, sijoitettiin\nkolmisin penkilleen, alimmalle makuulavitsalle, joita oli kolme\npäällekkäin. Siinä sai sitten päivän nyhjytellä kylkeään naapuriin ja\nvasta illalla sijoittautua kovalle vuoteelleen.\n\nVaunun toisessa päässä on erityinen pieni hytti \"päällystöä\" varten.\nSitten alkaa meidän osastomme. Siihen on mainitun hytin lähelle\nsijoitettu muutamia Pietarin katunaisia, joilla on ammatin leima\nkasvoillaan. Sotamiehet pitävät heille ahkerasti seuraa, ja yön tullen\nhäviää pari neitiä sotilaiden hyttiin.\n\nSeuraavilla penkeillä on joitakin parroittuneita naamoja, joiden\nomistajat ilmeisesti ovat tottuneita istujia, monet kerrat näillä\nmatkoilla kulkeneita, koskapa näyttävät olevan kuin kotonaan. Eräällä\nheistä on jonkinlainen laulunääni, vaikka se maailman myrskyissä on\nkäynyt käheäksi. Hän esittää vallankumouksellisia lauluja, mutta\nsiihen hänen vallankumouksellisuutensa loppuukin. Näiden roistojen\nseuraan on joutunut nuori poika, joka herättää sääliä. Hän on kotoisin\njostakin Puolasta. Vanhemmat ja sisaret on karkotettu tuntemattomaan\npaikkaan, hän on matkalla Vologdan lääniin, lähimpään matkan varrella.\nPoika parka ei lainkaan tiedä matkansa syytä. Venäläiset sotilaat\novat hävittäneet ja ryöstäneet hänen kotinsa, ja sitten on seurannut\nmaanpako koko perheelle. Sellaisia tapauksia kuuli karkotusmatkalla\npaljonkin.\n\nViereisellä penkillä yskii keuhkotautinen pietarilainen valaja,\nvaikka hän kuulon mukaan viime aikoina on harjoittanut tuottavampaa\ntaskuvarkaan ammattia. Pietari on muuten aina ollut sellaisten\nammattimiesten eldorado. Siellä on ollut oikein käteviä taskuvarkaita.\nAstuttuaan raitiovaunusta kansalainen saattoi havaita, että povitaskun\nkohdalle oli ilmestynyt reikä, ja siitä oli lompakko lähtenyt vieraan\nmatkaan. Hänen roikkuessaan tungoksessa kädensijasta varas oli tehnyt\ntehtävänsä. Valaja-taskuvarkaan seurassa on latoja, joka ei liioin\nliene äskettäin kirjaimia hakaan pistellyt. Latoja solkkaa muutamia\nsanoja suomea ja saa selitetyksi, että hän ja valaja ovat valtiollisia,\nhän anarkisti ja naapuri kommunisti. Mahdollisesti, mikäli on kysymys\ntoisten ihmisten taskuista.\n\nVieressäni toisella puolella on mustapartainen miehentappaja. Hän\nmatkustaa Siperian kaivoksiin pakkotyöhön, muistaakseni kahdeksitoista\nvuodeksi. Hän on hyväuninen mies ja kuorsaa niin, että seinät\ntärisevät. Nähtävästi häntä ei edes omantunnon äänikään soimaa.\n\nToisella puolella taas istuu vanha toisjalka lättiläinen —\nniin sanottiin silloin, myöhemmin hänen kansaansa on nimitetty\nlatvialaiseksi. Hän osaa auttavasti saksaa ja kertoo tarinansa. Hän\noli ollut täysissä voimissaan siihen aikaan, kun rankaisuretkikunnat\nsamoilivat Baltian maissa. Oli asunut vaimonsa, poikansa ja nuorikon\nkanssa pientä taloa. Olivat tulleet taloon kasakat, nähneet verevän\nnuorikon ja yritelleet tätä naurattaa. Nuori nainen oli vastannut\nivalla. Silloin oli muutamat raakalaiset tarttuneet häneen ja lähteneet\nraahaamaan läheiseen metsään. Vaimonsa hätähuudot kuultuaan oli\npellolla työskennellyt puoliso rientänyt ahdistetun avuksi. Nagaikasta\noli saanut nuori mies ja sitten piikki rinnassaan vaipunut veriinsä\nkedolle. Kuohahtanut oli silloin isän luonto poikansa kohtalon\nnähdessään, ei ollut hänellä asetta edes, muita ei kestänyt rautaista\npuristusta murhamiehen kurkku, siihen vaipui kasakka hengettömänä\nmurhaamansa nuorukaisen viereen. Verivelka oli tullut maksetuksi,\nmutta samassa makasi kostaja itsekin runneltuna ja sidottuna maassa.\nKasakkajoukko lähti liikkeelle, hän vankina mukana. Viimeinen näkynsä\noli hiukset valtoinaan mielipuolena metsästä juokseva nuorikko\nja kynnykselle tainnuksiin kuukahtanut oma vaimo. Seurasi pitkä\ntutkintovankila — sellainen oli Venäjällä hyvin tavallista, sillä\nsamoihin aikoihin kuului Krestyn vankilassa Pietarissa istuneen eräs\nupseeri viidettätoista vuottaan tutkintavankina — lopulta tuomio,\npakkotyö ja nyt tämä matka ikuiseen karkotukseen. Rusentunut jalka oli\nsahattu pois jo vankeuden alussa, monet vuodet hän oli kainalosauvojen\nvarassa vankilan portaita laahustanut.\n\nLyhyesti on ukon tarina tässä kerrottu, ja lyhyesti sen ukko itsekin\nkertoi vankivaunun ikävässä hämärässä. Siinä oli palanen Baltian maiden\nhistoriaa synkiltä sorron vuosilta.\n\nJuutalainen, joka vei tupakkani, oli vanhanpuoleinen mies ja\nruikutti yhtä mittaa, milloin hänellä oli mikin vaiva. Vähitellen\nhän joi minun kamferttitippani, niin että lopulta, kun itse olisin\ntarvinnut, olin ihan ilman. Hän mutisi vähän väliä rukouksia milloin\nmihinkin nurkkaan päin ja tuon tuostakin kävi mankumassa milloin\nmitäkin etua vartiostolta, luvaten tavallisimmin vastalahjaksi minun\nsikarejani. Joskus hän sitten antoi minulle likaisen sokerinpalasen\nvaatepussistaan. Juutalainen sanoi itsellään Dvinskissä olleen suuren\nGasthausin (vieraskodin). Joku samanpaikkakuntalainen oli tietävinään,\nettä siinä hotellissa vieraat viipyivät vain yhden yön.\n\nTämä juutalainen perusti matkalla \"osuuskunnan\" ja rupesi sen\ntoimeenpanevaksi johtajaksi. Meille jaettiin kymmenen kopeekkaa\npäivässä muonarahaa. Sillä sai sitten tulla toimeen niin hyvin\nkuin osasi, jollei itsellään ollut piilossa lisää. Juutalainen\nkeräsi jokaiselta, joka vain suostui antamaan, kymmenkopekkaiset ja\nlupasi toimeenpanna yhteisoston seuraavalla suuremmalla asemalla —\nvartioston välityksellä tietysti. Rahaa kertyi Mooseksen jälkeläiselle\nkoko joukko, sillä jokainen luonnollisesti halusi käyttää pienen\npäivärahansa mahdollisimman edullisesti. Suuri asema meni ohitse,\nmutta \"osuuskunnan\" jäsenille ei tullutkaan luvattua hyvyyttä.\nJuutalainen oli \"unohtanut\" koko yhteisoston. Tämän johdosta hänen\nliikeperiaatteensa joutuivat epäilyksen alaisiksi, ja \"osuuskunta\"\nhajaantui.\n\nLähimpänä seurapiirinäni oli kaksi Saksan alamaista: liivinmaalainen\nmylläri, jota hyvä tuuli ei milloinkaan jättänyt, ja Moskovassa\nmuutamia vuosia palvellut konttoristi, joka väliin vaipui\nsynkkämielisyyteen, toisinaan taas kertoili hauskojakin kaskuja.\nHe olivat matkalla Tobolskin lääniin ja jäivät pois Tjumenissa,\nmutta konttoristin tapasin myöhemmin Narymissa. Häntä ei liiallisen\nkarkotettujen tulvan vuoksi ollut otettu vastaan Tobolskissa, vaan\nsiirretty Tomskin kuvernementtiin, jossa hän oli joutunut Kargasokin\nkylään, kuudenkymmenen virstan päähän oleskelupaikastani Narymista.\n\nVaunun toisessa osastossa oli paljon väkeä, mutta se oli\nlyhytmatkaista, emmekä me sinne juuri kurkistaneet. Meidän osastomme\nasujaimisto pysyi samana, katunaisten sijaan oli vain Vologdasta,\nensimmäisestä huomattavasta etapista, tullut uusia.\n\nJos outo olisi astunut vaunuun, hän varmaankin olisi voinut erottaa\neri tyypit paljon selvemmin kuin vaunun vakituinen matkalainen.\nMinun käsityksessäni eri henkilöt sulivat yksitoistapäiväisen matkan\naikana yhdeksi kokonaisuudeksi. Lopulta olivat kommunisti-taskuvaras,\nanarkisti-taskuvaras ja laulaja-huligaani niin samannäköisiä,\nettä minä erehdyin heidän nimistään. Kunnon miehet konttoristi ja\nmylläri olivat enää vain yksi konttoristi-mylläri ja ilonaisista,\nvaikka ne usein vaihtuivat, tuli vain yksi rivonaamainen olento.\nSelvemmin erottautuivat muista vain \"Gasthausin\" ovela juutalainen\nja eräs muhamettilainen, josta ei ole ennen tullut mainituksikaan.\nHänellä oli fetsi päässä, ja hän luki ahkeraan rukouksiaan, koettaen\nvankivaunun epämääräisyydessä kääntää kasvonsa Mekkaan päin. Siinä\nhän tuskin onnistui, mutta suokoon Allah erehdyksen hänelle anteeksi.\nVankivaunussa erehtyi paljosta muustakin, minäkään en tiennyt edes\npäivistä enkä napapiirissä liikuttaessa ollut selvillä, oliko päivä vai\nyö.\n\nPietarin vartiosto on sävyisä, eivätkä Vjatkastakaan tulleet sotilaat\nvielä pahemmin komentele. Mutta Permistä lähdettyä jo sinutellaan ja\närjytään. Meidät on tähän asti laskettu vain pääluvun mukaan, mutta\npermiläinen aliupseeri huutaa oikein nimeltä. Hän asettuu kerran\npäivässä mahtavaan asentoon vaunun päähän ja ärjyy jokaisen vuorollaan\nluoksensa. Kysymykset ovat seuraavat:\n\n\"Sukunimesi?\"\n\n\"Etunimi?\"\n\n\"Isännimi?\"\n\n\"Minne menossa?\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Onko valtion tavaroita?\"\n\nJa lopuksi: \"Stupai\"... mene matkaasi!\n\nMinun nimeäni hän ei osaa lukea ja lopuksi tulee siitä Vjalisaljski,\nsiis jotakin puolalaisen tapaista.\n\nTämä aliupseeri kiroilee rumasti, kolmikerroksisesti, kuten Venäjällä\nsanotaan. Hän tutkii tavarat tarkoin, ottaa haltuunsa kaiken, mikä\nsattuu miellyttämään. Tökeröllä komentavaisuudella hän koettaa pitää\nyllä arvokkuuttaan. Hän yrittää repiä alusvaatteeni, kun epäilee niihin\nolevan kätkettynä rahaa. Pitkillä selityksillä uudet matkatoverit\nsaavat mokoman tuuman estetyksi.\n\nHe ovat tulleet Vjatkasta, heitä on kaikkiaan yhdeksän, kuusi\nsosiaalidemokraattisen puoluekomitean jäsentä Pietarista ja kolme\nKronstadtin matruusia. Kaikki he ovat istuneet vankilassa melkein\nvuoden ja iloitsevat päästyään etapille, siis jonkinlaisiin\nmuuttuneihin oloihin. Heidät on oikeudellista tietä tuomittu ikuiseen\nkarkotukseen. Sanovat, että olisi voinut tulla pakkotyötä, minkä vuoksi\ntämä tuomio on katsottava erityisen lieväksi. Eivät he aio viipyä kauan\nkarkotuspaikalla, vaan karkaavat sodan loputtua, jollei vallankumous\nheitä sitä ennen vapauta. Yksi heistä, lättiläinen, puhuu saksaa. Hänen\nkanssaan lyhennetään pitkiä päiviä ja vielä pitempiä öitä keskustellen.\n\nPietarin komitean jäsen Kusnetsov ryhtyy yön hiljaisena hetkenä,\njolloin kaikki valvovat ja sotamiehetkin seisovat vaunussa vankien\njoukossa, pitämään puhetta. Hän puhuu tavallisen kauan ja lämpimästi.\nMinä en ymmärrä sanoja, ennen kuin saksaa taitava toveri ehtii ne\nminulle tulkita liki pitäen, mutta äänen sävystä ja kuulijain vakavista\nilmeistä aavistan puheen sisällön. Olen kuullut monta puhetta ja nähnyt\nmonia puhujia, mutta yksikään ei ole tehnyt minuun niin valtavaa\nvaikutusta kuin tuo vankkarakenteinen, kalju, silmälasipäinen, mies\nvanginvaatteissa yöllisessä vankivaunussa, joka liikkuu jossakin\nEuroopan ja Aasian rajoilla. Hän kuvailee Venäjää, jota hän rakastaa,\nmutta joka on jäänyt aasialaiseksi raakalaisvallaksi, vertailee sitä\nEuroopan sivistysmaihin, aavistelee synnyinmaansa katkeraa kohtaloa,\njollei kansa itse nouse ja tartu ohjaksiin. Hänellä on luja usko\noikeuden voittoon, hän luottaa Venäjän sorrettuun, mutta voimakkaaseen\nkansaan. Kaikki kuuntelevat ääneti, sotilaatkin. Puhe tuntuu heihinkin\ntekevän syvän vaikutuksen. He näyttävät hetkeksi unohtavan osansa,\njota heidän tulee esittää taantumuksen murhenäytelmässä. Mutta pian ne\ntaas ovat entisensä laisia, kun puhuja on lopettanut. Heitä ei yhdellä\nagitaatiopuheella paranneta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTomsk ei ollut ensimmäinen etappivankila, mutta siellä viivyttiin\nkauemmin kuin muualla. Meitä muutamia joutui vuorokaudeksi rikollisten\nkoppiin, jossa ei ollut tilaa muuta kuin torkkua seisoaltaan.\nYmpärillä kävi alituinen rähinä ja tappelunnujakka, viimeksimainittu\nvarsinkin ruoka-aikoina. Meidän tulokkaiden ei tarvinnut yrittääkään\npäästä ateriasta osallisiksi, eikä se ollutkaan missään suhteessa\nhoukutteleva. Siinä kopissa minulta varastettiin paita ja jotakin\nmuuta pientä, vaikka minä koko ajan muistelen seisoneeni tavaroilleni\nvieressä tai istuneeni niiden päällä. Mutta kopissa olikin\nammattivarkaita enemmän kuin tarpeeksi. Pieneen tilaan oli sullottu\nyhdeksänkuudetta vankia.\n\nSeuraava koppi oli siedettävämpi, vaikka siinäkin asusti viisineljättä\nmiestä. Siellä oli kuitenkin joukko valtiollisia sekä eräitä muita\nkunnon ihmisiä, mm. eräs hammaslääkäri, joka oli tullut seuraamme\nTjumenista ja jota rouvansa muonitti vapaudesta käsin, sekä saksalainen\ninsinööri, joka väitti olevansa Kruppin tehtaiden miehiä, lähetetty\naikoinaan Venäjälle sotkemaan sotavarusteita. Hänellä oli palvelijakin,\nmyös Saksan alamaisena karkotettu nuorukainen, joka hoiti insinöörin\ntaloutta. Rahaa sillä miehellä oli, ei ollut mikään ihme, että hän\nvetäisi ison setelin jostakin vaatteistaan ja lähetti palvelijansa\nostoksille vankilan puotiin, jonka hinnoista helposti huomasi, ettei\nsen tarvinnut pelätä kilpailua.\n\nSiinä kopissa minä tapasin maailman ihmeellisimmän parturin.\nPartaveistä meille ei annettu. Venäjä oli edelleen pitkän parran maa,\nja Pietari Suuren eurooppalaistamisponnistukset parran suhteen olivat\njuosseet hiekkaan. Halusimme kuitenkin päästä haivenistamme. Joku oli\nsaanut leivän sisään leivottuna kääntöveitsen, jonka pitempi terä\njossakin toimessa katkesi. Tämä sanottu parturi oli kuitenkin niin\nkätevä, että hän lyhyellä terällä siivosi kaikkien meidän naamamme eikä\nkuitenkaan vedellyt haavoja. Välillä hän hioi \"asettaan\" seinämuurin\nulkonemaan ja sitten taas kihnutteli partaa pois.\n\nSitten siellä meidän joukossamme oli vanha ukko, joka ei koskaan\nlähtenyt kävelylle, koska oli vanhuudenheikko ja vaivalloisesti pysyi\njaloillaan. Hänet oli kuitenkin karkotettu vakoilusta epäiltynä.\nMinä tutustuin häneen oikeastaan vasta joulun — meikäläisen joulun —\naattona. En ollut tullut aikaisemmin kiinnittäneeksi huomiota häneen,\nsillä hän pysyi liikkumattomana nurkassaan. Hän sanoi nimekseen\nGrjenross, ja vasta kotvan kuluttua ymmärsin, että se oli Grönros. Hän\noli ilmeisesti alkuaan suomalainen, vaikka hän mainitsi vain äitinsä\nolleen kotoisin Turusta. Äiti oli puhunut ruotsia, ja sanoi hänkin\nlapsena sitä solkanneensa. Nyt hän oli unohtanut ruotsin ja paljon\nmuutakin. Hän muisti sentään \"min skål, din skål och alla vackra\nflickors skål\", joskin hän äänsi sanat mahdollisimman oudosti. Lisäksi\nhän kertoi äitinsä usein laulaneen \"sjung om studentens lyckliga dar\"\nja \"spinn, spinn, dotter min\". Grönros ei osannut muuta kuin venättä,\ntulkin avulla siinä puhuttiin, mutta me kaksi luterilaista vietimme\nhiljentyneinä yhteistä jouluaattoa kaukaisessa vankilassa, ilman\nkuusta ja kynttilöitä, ilman joululauluja, mutta kuitenkin oikeassa\ntunnelmassa. Ukolla ei ollut mitään muistettavaa, minulla sitä enemmän.\n\nJa vihdoin, kun keskustelu oli lakannut, yksinäinen Suomen mies\nlojui kovalla puulavitsallaan muistellen synnyinmaataan, joka oli\njäänyt yöhön ja pimeään. Miehellä oli edessään tuntematon kohtalo, ja\nsamanlainen odotti hänen kotimaataan. Mutta mies tunsi kestävänsä ja\noli varma, että isänmaa kestää myöskin. Olihan se niin monta kertaa\nennenkin selviytynyt kovistakin kohtalon iskuista.\n\nEnsimmäinen jouluaatto vierailla veräjillä! Mistäpä osasi aavistaa,\nettä oli vielä kaksi edessä.\n\nSattui Tomskin vankilassa toinenkin joulunvietto, vaikka muutamia\npäiviä myöhästyneenä.\n\nKävelyaikana vankilan pihalla tapasi monenlaista väkeä. Kerran siellä\nkäveli minulle outo mies, ensimmäistä kertaa kanssani pihalle sattunut.\nHän asteli upeassa supsiiniturkissa ja poltteli hyvältä tuoksahtavaa\nsikaria. Hän riensi meidän luoksemme, saksalaisen insinöörin, erään\nliettualaisen ja minun, ja esitti itsensä: lääkäri sejase, asuu samassa\ntalossa, yksinäisessä huoneessa, ikkuna kadulle päin, näköala puistoon,\nVai niin, oliko tässä talossa sellaisiakin asuntoja? Oli oikein. Hän\noli valtiollinen, Siperiassa toimiva lääkäri ja hänellä oli vuoden\ntuomio, josta oli istunut jo toisen puolen. Hänelle oli annettu jokin\nvankilan palveluskunnalle tarkoitettu huone, jossa kyllä oli kalterit\nikkunoissa, mutta hyvin harvat. Ne olivat siinä vain ulkopuolisen\nhyökkäyksen varalta, ei sisäisen. Hänellä oli siellä ehkä vähän\nhauskempaa kuin meillä tämän talon asukkailla yleensä. \"Katsokaahan,\nhyvät herrat, järjestelykysymys.\" Ja hänenhän oli vietettävä täällä\nkokonainen vuosi, kun taas useimmat tulivat ja menivät.\n\n\"Te olette siis se suomalainen?\" hän kysyi minulta.\n\n\"Olen niinkin, mutta mistä te tiedätte?\"\n\n\"Tottahan minun täytyy tietää. Minulle tuodaan jo aikaisin aamulla\npaikkakunnan lehdet, ja teistä on ollut niissä parikin uutista.\"\n\nNiin oli todellakin ollut. Olin minäkin ne nähnyt, sillä saksalainen\nhankki sanomalehtiä meidänkin koppiimme. Ensimmäisessä uutisessa\nsanottiin minun saapuneen Pietariin, vaikka olin majaillut jo\nkokonaisen viikon Tomskissa. Jonkin päivän perästä samat lehdet\ntiesivät minun tulleen Tomskiin. Uutisten väli oli niin lyhyt, että\nminun olisi pitänyt matkustaa lentokoneella.\n\nSiinä kävellessämme hän yhtäkkiä huomautti, että eikös teillä\nluterilaisilla ole nyt joulu. Minun kuitenkin oli pakko todeta, että se\noli jo mennyt ohi.\n\n\"Ei se mitään, me vietämme nyt teidän jouluanne ja vaikkapa jo varoiksi\nmeidänkin, sillä kuka tietää, saanko silloin, muita vieraita kuin\ntyhmän vankilanpäällikön vielä typerämpine apulaisineen. Minä lähetän\nillalla noutamaan. Tulkaa te kaikki kolme.\"\n\nLyhyt kävelyaika päättyi, lääkäri toivotti tervetuloa sitten illalla.\n\nJäimme vähän ihmeisiimme. Mikähän tuo oli miehiään? Puhuiko vain pötyä\nja piti pientä hauskaa meidän kustannuksellamme? Vai olisiko häntä\nuskottava?\n\nPäätimme uskoa. Pänttäsimme päällemme parasta ja puhtainta, mitä\nmeillä oli. Koppitoverini katselivat meitä ihmeissään. Mikä juhla\nnyt miehillä? Mutta illalla he kauhistuivat, kun vartija tuli meitä\nhakemaan. Vankilan pihalla oli eräs mies teloitettu vähän ennen meidän\ntuloamme, ja nyt he luulivat, että meidät viedään suoraan hirsipuuhun.\nOn tietysti käsketty panna parasta päälle, jotta pyövelikin saisi\njotakin palkakseen. Pari Israelin lasta ja muhamettilainen rukoilivat,\nettei heitä vain sama kolkko kohtalo tavoittaisi.\n\nVartija johdatti meidät alakertaan erään oven kohdalle ja sanoi, että\ntämä se on, herrat tekevät hyvin ja astuvat sisään. Me koputimme ja\nastuimme — jokseenkin hienosti kalustettuun yksityishuoneeseen.\n\nTodellakin tyypillinen herrainhuone ja toisella sivustalla sopivasti\neristetty pieni makuukomero. Hillittyä ja hienoa kaikki.\n\n\"Kuinka tämä on mahdollista?\"\n\n\"Hyvät herrat, sanoinhan minä, että järjestelykysymys. Kai te tiedätte,\nettä Pyhässä Venäjänmaassa kaikki on mahdollista. Tämä järjestely vain\nmaksaa. Päällystö ja vartijat tuntevat rahan. Mutta mitäpä näistä,\npyydän, istukaa pöytään.\"\n\nSe oli herkullisesti katettu, se pöytä. Venäläiset osasivat syödä ja\nolivat vieraanvaraisia. Minä en ollut yli neljään kuukauteen uskaltanut\nuneksiakaan mistään näin lukullisesta, ja liettualainen, joka oli\nvain köyhä kirjanpitäjä, sanoi myöhemmin, ettei hän ollut eläessään\nnähnytkään näin herkullista pöytää. Enkä ehkä monesti minäkään, jos\ntotta puhutaan, ja saksalainen, joka kai oli rikas mies, ei ollut\ntietysti tarkkuuttaan raskinut sellaista itselleen kustantaa, mutta\nkauan Venäjällä oleskelleena oli kenties kutsuttuna joutunut sellaisen\nääreen.\n\nJa tämä ihanuus meille nyt tarjottiin Tomskin vankilassa, keskellä\nmaailmansotaa, eikä se ollut muuta kuin erään lääkäri-vangin\njärjestelykysymys.\n\nVenäjällä oli voimassa keisarin sodan alussa julistama väkijuomien\nkieltolaki, mutta nähtävästi sillä ei ollut mitään tekemistä Tomskin\nvankilassa istuvan lääkärin juhlapöydän kanssa.\n\nViivyimme tässä visiitissä melkoisen myöhään. Isäntä otti välillä\nseinältä balalaikkansa ja lauloi sen säestyksellä tilaisuuteen sopivia\nlauluja. Taisi siinä joku meistäkin laulahtaa, sillä ilo kohosi\nmyöhemmin hiukan rohkeammaksi. Sitä ei kuitenkaan millään tavalla ja\nmiltään taholta häiritty.\n\nKun aamupuoleen palasimme selliimme, laulatti meitä vieläkin.\nKoppitoverit katselivat ällistyneinä kolmea hirtettyä, jotka olivat\nniin hyvällä tuulella.\n\nSitten jatkui taas tavallinen koppielämä.\n\n\n\n\nSiperian sydämessä\n\n\nKaksi viikkoa kesti vierailu Tomskin vankilassa, ja sitten — sattui\njuuri olemaan meikäläinen uudenvuodenaatto — tämä ihanuus jätettiin.\nSinne jäi tavallinen aamunäky: rivi miehiä paita kourassa tarkkoina\nkuin aarteen etsijät, ja aina vähän ajan perästä nipsaus kynsien\nvälissä. Joka-aamuinen syöpäläisjahti. Sinne jäivät leivästä muovaillut\nsakkinappulat — ja jäi sinne pelaajiakin, sillä vain yksikolmatta\nmiestä meitä lähti kauemmaksi Tomskin lääniin.\n\nOli alkanut hevoskyyti, siis raitista ilmaa. Ennen vanhaan,\nLeo Tolstoin \"Ylösnousemuksen\" tapahtuma-aikoina, etappi kulki\njalkaisin, nyt ajettiin rautatietä niin pitkälle kuin päästiin ja\nsitten hevosilla. Se tiedettiin, mutta määränpää ilmoitettiin vasta\nispravnikan — tavallaan meikäläistä kruununvoutia vastaava virkamies\n— kansliassa. Sinne marssittiin katua pitkin hajanaisina ryhminä. Ei\nollut enää sotilassaattuetta, vain yksi urjadnikka (maalaispoliisi)\nasteli jossakin kaukana katukäytävällä. Hän tuli olemaan ainoa vartija\nkoko pitkällä hevostaipalella.\n\nIspravnikan kansliassa meille luettiin pitkät pötkyt ohjesääntöjä ja\nteroitettiin mieleemme, että tämä herra on meidän korkein päällikkömme\nniin kauan kuin karkotusta kestää Samalla kirjoitutettiin nimi moniin\n\"bumagoihin\" ja kuittautettiin vaatetusrahat 18 rpl. 43 kop., mutta\nsummaa ei annettu kaikille. Mm. minä jäin lehdellä soittamaan, kuten\nsanotaan. Ispravnikka tarvitsi vaivanpalkkaa, ja tästä oli helppo\nnäpistää. Sitäpaitsi hänellä oli eräs keidas, Kalpasevon kirkonkylä,\njohon pääsi vain rahalla. Hammaslääkärin rouva oli etukäteen ostanut\ntämän paikan miehelleen. Se oli vain 150 virstan päässä läänin\npääkaupungista, paremmin rakennettu kuin muut paikkakunnat ja kaikin\npuolin etuisampi.\n\nNe onnelliset, jotka olivat saaneet vaatetusrahat, kävivät kaupungilta\nostamassa lampaan- tai poronturkit, joita silloin sai 12—13 ruplalla,\nja näyttivät kovin komeilta heittäytyessään illalla rekeen. Minulla oli\nulsterini päällä vain tavallinen vanginhalatti, samoin monella muulla.\n\nRaitista ilmaa oli kaivattu, sitä rupesi nyt olemaan. Kuun valaisemassa\njokimaisemassa paukkui neljänkymmenen asteen pakkanen, ja kuuden\nhevosen jono väikkyi hangella kuin mikäkin aavekaravaani. Aluksi\nolivat vaatetusrahoillaan \"turkkilaisiksi\" pukeutuneet naapurit\nkäyneet kateeksi, mutta nyt he värjöttivät kankeina reessä, kun\ntaas me kevyemmin puetut otimme välistä \"pikommia\" reen perässä ja\nautoimme siten ruumiimme lämpöä. Sellaista vuoroin juoksemista, vuoroin\nistumista oli koko taival, noin 550 virstaa, sillä pakkanen pysyi\nkorkealla koko yhdeksän päivän matkustusajan. Keskimäärin kuusikymmentä\nvirstaa oli päivän matka ja sillä vaihdettiin kerran hevosia. Sitten\ntaas yövyttiin, lämmiteltiin kohmettuneita raajoja ja paikkailtiin\nlaastarilapuin pahasti kärsinyttä naamavärkkiä. Lopulta ne naamat\nolivat kirjavia kuin pakanamaan kartta.\n\nTie seuraa ensin Ob-joen sivuhaaraa Tomia, sitten itseään jokea\ntai sen toista haaraa Ketiä. Muutamin paikoin Ob leviää melkoisen\nlaajaksi. Rannat kasvavat pientä lehtimetsää, vain aniharvoin silmä\ntapaa jokirannoilla havupuita, kuusia tai petäjiä, pienenä pyörtänönä,\nja vielä harvemmin sattuu katseen ulottuville setrimetsän, Siperian\nylpeyden, tumma varjo. Joskus, aivan kuin sattumalta, tie pujahtaa\nkoivikkoon, ja silloin heti palaa mieleen Suomen jäisenkirskava\nkoivumetsä, jossa tiuku niin iloisesti laulaa. Mutta tämä tunnelma\nhaihtuu pian, sillä tie solahtaa taas jäälle, vaivaiskoivikkoon tai\nlaihaan lepikkoon.\n\nUsein tuskin erottaakaan, milloin tie seuraa jäätä, milloin maata,\nniin suuri on yhtäläisyys. Rantapenger vain on korkeampi ja ilmaisee\nkohoutumisen maastoon. Muuten ei katse kertaakaan kohtaa mäkeä tai\nkukkulaa, vaan koko maasto on tasaista, latteaa. Ja Jäämereltä lähtevä\npohjatuuli kirmaa joenuomaa kiidättäen keveää lunta ja pistäen kuin\nampiainen.\n\nPäämäärämme oli Iljinon kylä, ja yhdeksän vuorokauden matkan jälkeen\nsaavuimme sinne. Aikaisempi etappikin oli majoitettu sinne, joten\nsiellä tavattiin tuttavia. Siis vihdoinkin lepoa! Tunsin olevani sen\ntarpeessa pitkän, kohmettavan hevoskyydin ja vankiloiden jälkeen.\n\nLepoa ei kuitenkaan ihan vielä suotu, sillä seuraavana päivänä tuli\npoliisi ilmoittamaan, että minut oli erehdyksessä tuotu tänne ja että\ntällä tavalla harhautunut kolli oli palautettava Narymiin. Tällaisia\nerehdyksiä sattui tuhkatiheään, pahempiakin, mutta niistä jokin\nesimerkki tuonnempana. Olisin niin mielelläni jäänyt Iljinoon entisten\nkoppituttavien seuraan, mutta eihän sitä tietysti sallittu. Ei muuta\nkuin rekeen taas, hirmupakkaseen. Kyytimies peitteli urjadnikan ja\nminut vällyjen ja monien vanginhalattien alle reen pohjalle, ja siellä\nmaaten me matkasimme yli viidenkymmenen asteen pakkasessa kolmekymmentä\nvirstaa nopeasti, sillä vartija, joka koko taipalen oli ajellut\nkolmivaljakolla, oli mukana ja kyytikin sitä mukaa.\n\nMyöhemmin sain kuulla, että karkotuspaikan vaihdos oli tullut\nispravnikalta postitse, ja se oli merkitty saattajan kirjoihin\njossakin, mutta hän ei ollut sitä hoksannut. Mikä lienee aiheuttanut\ntämän muutoksen? Olinko niin vaarallinen, että piti asustaa pristavin\nvälittömän katsannan alaisuudessa vai oliko se jonkinlainen helpotus?\n\n       *       *       *       *       *\n\nPristavi, Walter nimeltään, sivistykseltään epämääräinen,\nsotilasarvoltaan nuorempi aliupseeri, lainaa minulle viisi ruplaa ja\nlähettää vartijan mukana karkotetut Kardasevin luo. Hän on jonkinlainen\nkarkotettujen vanhin, ja pristavi arvelee hänen voivan sijoittaa\nminut johonkin asumaan. Sanoma leviää minun tulostani valtiollisten\nkeskuuteen, ja jo samana iltana tutustun useimpiin heistä. Siinä on\ntaas kansalaisuuksien ja kielten sekoitus, saksaa taitavia on joukossa,\nja joku osaa ranskaakin. Minut ottaa hoitoonsa Leonid Petrovits\nSerebrjakov, iloinen vekkuli, joka vakuuttaa, että kahden — vai oliko\nkolmen — viikon perästä puhumme venättä kuin vettä. Sivumennen sanoen:\nennustus toteutuu, mutta vain osittain, sillä puhelu käy sittenkin\nvasta käsien — ja osaksi jalkojenkin — avulla. Mutta kun asuintoverini\npuhuu vain venäjää, on pakosta opittava. Juhana Pietari Tirkkosen\nalkuopetus alkaa vähitellen kantaa hedelmää.\n\nAsumme yläkerrassa verraten isossa huoneessa, josta laudoilla on\naidattu toinen \"kamorkka\", asukkaanaan nuori juutalainen, Mönjäksi\n(Mooses) sanottu, valtiollinen hänkin. Tämä on niitä parempia taloja,\nkun on näet yläkertakin. Alakerta on tyypillistä siperialaista tyyliä:\nihmisasuntoja ja navetta vierekkäin. Vähän matkan päässä on hevosten\ntyyssija, riu'uilla aidattu katettu alue, katon päällä heinäpielekset.\nHevoset kulkevat päivin ja öin, milloin tarvetta tuntevat, vakinaisesti\nauki pidetyllä avannolla juomassa. Talvella hevoset paarustavat\nmahaansa myöten kinoksessa, sillä riu'ut eivät voi estää lunta\ntupruamasta aitaukseen. Lehmiäkin on navetassa, mutta ne eivät lypsä.\nNe ovat poikineet joskus kesällä laitumella ollessaan, ja vasikat ovat\nimeneet ne ehtymään. Lihan vuoksi kai niitä pidetäänkin ja elätetään\npelkillä kuivilla heinillä. Jostakin sentään saadaan uunissa paistettua\nmaitoa, siellä hoidetaan lehmiä paremmin. Samanlaista uunivoita myydään\nmyöskin. Oikeata voita tulee talvella kauppoihin, paikkakunnalliset\nsitä eivät osaa valmistaa.\n\nNarym on oikein kaupunki. Kaupungin oikeudet lienee sille annettu\njoskus siinä toivossa, että siitä paisuisi Pohjois-Siperian kaupan\nkeskus. Mitään sellaista siitä ei ollut tullut, eikä Siperian\npohjoisosasta ollut saatavissakaan muuta kuin taljoja ja kalaa.\nMetsästyskin oli jokseenkin lamassa, sillä alkuasukkaille tarkoitetut\nammusvarat oli pristavin apulainen myynyt omaan laskuunsa, ja sitten\nsodan aikana ei enää uusia sellaisia ollut annettu. Kalaa näiltä mailta\nsentään saatiin varsinkin talven aikana, jolloin sitä suorastaan\nammennettiin syväyksistä, joihin kalat kokoontuivat, kun Ob-joki\ntavallisesti jäätyi pohjaa myöten.\n\nJonkinlainen kaupunginhallinto Narymissa sentään oli, vaikka sillä\nei ollut sanottavasti tehtävää. Käräjiä kävi pitämässä rauhantuomari\njostakin kauempaa. Muuten Narymin asemakaava on samanlainen kuin\nsiperialaisten kylien ylimalkaan: melkein suoraan etelästä pohjoiseen\nkäy kaksi uraa, jotka ovat kaupungin valtaväylät Karkotetut ovat\nantaneet niille kuvaavat nimitykset: Suuri hevosenkakarakatu ja\nPieni hevosenkakarakatu. Nimet ovat varsin sattuvia, sillä katujen\npääasiallisina kansoittajina ovat hevoset, lehmät ja koirat, joita\nviimeksimainittuja siperialainen talonpoika erityisesti rakastaa.\nKirjoitin kerran Narymista eräälle tuttavalleni, että Narymissa on\n1.000 ihmistä, 2 000 hevosta, sama määrä lehmiä ja 500 koiraa. Pitänee\nsuurin piirtein paikkansa, joskin ihmisten lukumäärä oli vahvasti\npienenemässä. Paikkakuntalaiset kertoivat, että Narym joskus oli\nollut isompi, mutta joen tulvat olivat vieneet osan taloja itäiseltä\nrannalta, missä uoma oli laajempi. Saattoi olla totta, sillä silloinkin\nnäytti siltä, että mainitun rannan äärimmäiset talot olivat lähellä\nsortumistaan.\n\nKaupungissa oli sairaala ja sen johtajana kätilö ja\nuniversaalilääkkeenä jodi. Sitä käytettiin sekä sisällisesti että\nulkonaisesti. Nimellisesti siellä toimi joku vanha lääkäri, mutta hän\noli aina matkoilla. Onneton, ken sairaalaan joutui, sillä se oli niin\nahdas, että tarttuvia tauteja sairastavat ja muut potilaat makasivat\nsekaisin. Lisäksi loikoi öisin lattialla potilaiden omaisia, jotka\nolivat tekemässä sairaanhoitajan virkaa, sellaista kun ei talon\npuolesta kustannettu.\n\nNarymissa toimi myöskin posti hoitamassa yhteyttä suureen maailmaan.\nTalvisin posti tuli kerran viikossa, mikäli ei lumiesteiden takia\nsattunut myöhästymään, mutta kesällä se kulki laivoilla, ja ne tulivat\nmilloin sattui, usein vasta kahdenkin viikon kuluttua. Keväisin ja\nkesäisin kelirikon aikana Narym oli täydellisesti eristettynä muusta\nmaailmasta parikin kuukautta. Olihan siellä jonkin aikaa toiminut\nsähkösanomalaitoskin postikonttorin yhteydessä, mutta sekin vaikeni\naina kelirikon ajaksi. Pylväät oli näet pystytetty syksyllä routaiseen\nmaahan, ja joka kevät ja syksy ne romahtivat kumoon. Niiden uudelleen\npystyttäminen pitkällä linjalla vei kotvan aikaa vielä kelirikon\njälkeenkin.\n\nPostin jakelu oli vähän sellaista ja tällaista. Postikonttorin\npiti olla auki määräaikana, mutta siitä ei välitetty. Kerran\nhermostuneet odottajat ryhtyivät kolkuttelemaan ovea, kun määräaika\nliukui ohitse. Vasta puolen tunnin kuluttua ovi aukeni, ja silloin\nsukeutui sananvaihtoa, muuten hyvin tavallista, postimestarin kanssa.\nPaikalle kutsuttu pristavin apulainen laati pöytäkirjan, jonka piti\ntodentaa postimestarin omavaltainen menettely. Seuraus oli kuitenkin\nhämmästyttävä: kolme karkotettua lähetettiin jonkin ajan kuluttua\nTomskiin suorittamaan kuvernöörin tuomitsemaa kolmen kuukauden\nvankeusrangaistusta \"meluamisesta postikonttorissa\".\n\nMistä oli keksitty juuri nuo kolme syntipukkia? Oliko ehkä heitetty\narpaa?\n\nKun asiasta tuli tieto, menivät kaikki Narymissa silloin oleskelevat\nseitsemisenkymmentä valtiollista karkotettua pristavin luo ja vaativat\nkirjoitettavaksi pöytäkirjan, jossa kaikki ilmoittautuivat yhtä\nsyyllisiksi, koska \"melunut\" todellakin oli koko odottanut joukko.\nVaatimus täytettiin ja pöytäkirja allekirjoitettiin, mutta kehenkään\nsen allekirjoittajista ei kajottu.\n\nSiperia on laaja maa. Sen yhteen kuvernementtiin, Tomskiin, mahtuu\ntundraa ja eteläosassa jotakin Sveitsin luonnon tapaista. Narym on\ntalven maata, kirpeän ja oikukkaan talven, joka on pitkä ja masentava.\nEihän siellä viljeltykään muuta kuin perunaa, ja sekin jäi pieneksi\nnaperoksi lyhyen kasvuajan vuoksi.\n\nHämeenlinnan lääninvankilan johtaja oli kehunut Siperian kevättä\nkauniiksi. Varmaankin se on kaunis esimerkiksi Kusnetskissa, Tomskin\nläänin eteläisessä seudussa, mutta Narym petti odotukset. Tosin\njäänlähtö Ob-joesta on varsin valtava. Äärettömällä voimalla murtaa\ntulviva joki kahleensa ja vyöryttää suunnattomia jäävuortaan kohti\nJäämerta. Se näky on mahtava, mutta sittenkin siitä puuttuu jotakin. Ei\nole Ob-joessa koskia, eikä ole sen rannoilla sellaisen väkevän keväisen\nheräämisen voimaa, joka antaisi tuolle purkautumiselle eloisan kehyksen.\n\nEikä siellä ole sitä iloa ilmassa kuin meillä Suomessa, ei kuulu\ntuhatäänien helkettä, ei pikku siipien elämäntäyteistä suhinaa, ei\nsellaista surinaa kasvavassa ruohossa. Narymin kevät on lauluton ja\neloton. Meillä Suomessa puhkeaa lehti puuhun kuin oman väkevyytensä\npakosta, mutta Narymissa haluttomasti ja aivan kuin empien syntymisensä\noikeutusta. Eikä ole Narymin kedoilla väriloistoa, ei tuoksujen\nrunsautta. Kevät ei niille kukkia lahjoita, vaan jättää ne kalpeiksi ja\naivan kuin kalpeuttansa kainostelemaan.\n\nSitten seuraa ankara tulva, joka pariksi kuukaudeksi peittää alavat\npaikat — ja sellaisia siellä ovat melkein kaikki — monien virstojen\nlaajuudella. Kylien väestö soutaa veneellä lähimpään naapuriinkin,\nlaitumelle lasketut elukat pakenevat kaukaisemmille kuiville keitaille,\nelämä on ikävää ja uneliasta. Juuri niukkaan lehteensä päässeet puut\nseisovat syvässä vedessä, ja veden alla lepääviä aroja soutavat suuret\nsorsaparvet.\n\nMenee ohitse tämä ikävä aika ja saapuu varsinainen kesä, yhtä kukaton\nja lauluton kuin kevätkin, lisäksi tavallisesti kuuma ja tautinen.\nKärpäsiä vain on pilvenä, sillä kujaset ovat lannan peitossa ja samalla\naineella on vuorattu asuntojen kivijalat talvisen kylmän varalta.\nMoskiitot ja sääsket pureksivat kasvosi tuntemattomiksi. Arolla kasvaa\nmiehen korkuinen ruoho, aurinko kiertää tulisena rataansa, ja ilmaan\nlaskeutuu kuumuuden sinervä sauhu. Mutta jos tuuli kääntyy pohjoiseen,\niskee sieltä pian hyytävä kylmyys, se tulee Jäämereltä esteettä, kun ei\nole mitään mäkeä tai kumpuilevaa maastoa vastassa, tasankoa vain.\n\nHiljalleen painuu iloton suvi syksyyn, melkein kuin huomaamatta varisee\nlehti puusta, ja kohta seisovat vaivaiskoivujen paljaat rungot aivan\nkuin hautaristit suven haudalla, suven, jota oikeastaan ei ollutkaan.\nJo syyskuun lopulla tai lokakuun alkupäivinä tulee arojen yli valkea\npeite, joka ei enää lähde. Karja palaa laitumelta välistä vatsaansa\nmyöten lumessa, alkaakseen kiertokulkunsa kujasilla joelle ja sieltä\ntakaisin. On taas tullut Narymin kolkko talvi, luminen ja kylmä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo heti ensi päivinä Narymiin asetuttuani kirjoittelin Suomeen kirjeitä\nja kortteja. Niitä joutui ilmeisesti hukkaan, mutta yksi kortti tuli\nperille faktori Lauri Jyrkänteelle, joka oli luonani kesälomaansa\nviettämässä silloin, kun minä jouduin kiikkiin. Hän oli antanut sen\njollekin lehdelle, ja sitten se kierteli useimmat Suomen sanomalehdet.\nOlin siihen kirjoittanut venäjänkielisen osoitteen, ja lehdet\npainattivat sen samanlaisena.\n\nTällä kortilla oli valtava vaikutus. Postia alkoi tulla\nkantamuksittain. Tuli sanomalehtiä, kaikenlaisia julkaisuja ja kirjeitä\ntutuilta ja tuntemattomilta. Joku pyysi jonkun Siperiassa tavattavan\nlinnun munia, mutta enimmäkseen kirjoitettiin rohkaisevia sanoja.\nSuomen kansan kaamea käsitys Siperiasta esiintyi jälleen. Tuntemattomat\nnaiset kyselivät matkareittiä ja tarjoutuivat hoitamaan maanpakolaista,\nkaksikin neitosta olisi lähtenyt yhtä matkaa. Kaikilla tuskin oli\nkäsitystä matkan pituudesta. Minä koetin uskollisesti vastailla ja\nselittää, ettei täällä ole mitään hätää, asutaan kuin hotellissa ikään,\nkaikki mukavuudet ovat käden ulottuvilla ja voidaan hyvin; tämä on kuin\nlepoa. Kesälomalle voisi lähteä, mutta kun tie on pitkä, ei ennättäisi\noikein perillekään, kun jo olisi lähtö takaisin. Kirjeenvaihtajat\nrauhoittuivat, ja lopulta jäi vain muutamia uskollisia.\n\nSanomalehdet sentään saapuivat jatkuvasti. Kelirikkojen jälkeen vanha\npostiljooni, joka yleensä ei koskaan kantanut postia, hilasi syksyllä\nkelkkakuorman ja keväällä kantamuksen lehtiä ja tukun kirjeitäkin\n\"natsajun\"-toivossa. Tietysti hän sai \"määrärahansa\", teelasinsa ja\nsuuret kiitokset. Molemmin puolin oltiin tyytyväisiä.\n\nMuistan kerran kelirikon jälkeistä sanomalehtisatoa päällisin puolin\nsilmäillessäni lukeneeni uutisen: \"Syyte toimittaja Välisalmea vastaan\nsotasalaisuuksien julkaisemisesta, hovioikeus jättänyt asian sillensä.\"\nUutisesta kävi selville, että painoylihallitus oli todellakin\nkehoittanut nostamaan syytteen minua vastaan mainitusta \"rikoksesta\".\nTurun hovioikeuden kanneviskaali, kunnon ukko Schybergson oli katsonut,\nettei ole syytä nostaa kannetta, ja hovioikeus oli jättänyt asian\nsillensä. \"Sotasalaisuus\" oli ollut lehdessä kesäkuun loppupäivinä,\nsiis paljon ennen sotaa.\n\nTässä siis vielä yksi puntti rikosluettelooni. Kuvittelin, että\npainoylihallitus valittaa senaattiin, joka on valmis tuomitsemaan\njokaisen. Kun minä joskus sotatilan loputtua palaan Suomeen, tarttuu\npoliisi käsivarteen ja ilmoittaa: täällä olisi vielä vähän kuitattavaa,\nja vie minut samaan paikkaan, josta olin lähtenytkin, Hämeenlinnan\nlääninvankilaan. Asiat kiertyivät kuitenkin vähän toisin päin, ja se\nmahdollinen rangaistus jäi kärsimättä.\n\nPietarilaisessa Krestyn vankilassa istui minun Narymiin saapuessani\nviisi yhdenvertaisuuslain rikkojaa: kruununvouti O. Cajander,\nhovioikeudenneuvos Uno Gadd, vt. pormestari Herman Henriksson,\nlakitieteen ylioppilas Lauri Kämäri ja silloinen toimittaja, nykyinen\nSuomi-yhtiön kamreeri Pertti Paimio.\n\nKolme viimeksimainittua oli Hämeenlinnan maistraatin \"toinen painos\"\nKrestyssä. Pormestari Idestam sanoi kerran meille hämeenlinnalaisille\nlehtimiehille, että te kyllä kirjoitatte aina yhdenvertaisuuslain\nvastustamisesta, mutta oletteko valmiit tulemaan maistraatin jäseniksi\nsilloin, kun yhdenvertaisuusjuttu uhkaa. Me vastasimme myöntäen. Kämäri\njoutui erään sairaalloisen toimittajan sijaiskärsijänä ja Paimio omaa\nlupaustaan lunastamaan.\n\nTiesin kyllä, että hämeenlinnalaiset tuttavani olivat saaneet tuomion,\nmutta en ollut selvillä, olivatko he jo istumassa, kunnes odottamatta\nsain Pertti Paimiolta kirjeen karkotuspaikkaani. Hän oli myös nähnyt\nosoitteeni Krestyyn saamistaan suomalaisista sanomalehdistä ja muisti\nveljeään vieraalla maalla. Siitä kehittyi kirjeenvaihto, jota kesti\nkoko minun karkotukseni ajan. Paimio pääsi vankilasta keväällä 1915 ja\nmuutti jo kesällä Helsinkiin Suomi-yhtiön palvelukseen, mutta kirjeet\nkulkivat välillämme ihan siihen saakka, kuin minäkin palasin kotimaahan.\n\nPaimio tiesi paljon kotikaupungin uutisia, vaimonsa kun kävi häntä\nusein katsomassa ja sen lisäksi kirkkoherra Wirén, vankilan suomalainen\npappi, kuljetti Krestyn koppeihin tietoja yleisluontoisemmistakin\nasioista. Paimio taas osasi välittää uutiset, jotka välimatkan pituuden\nja postin hitauden vuoksi eivät aina tulleet järin tuoreina perille,\nminulle sellaisessa muodossa, että sensuuri ei niitä ymmärtänyt. Sain\nKrestystä kaikkien viiden yhteisessä istunnossa allekirjoitettujakin\nkirjeitä. Ne luonnollisesti piristivät.\n\nHauskin ilmiö krestyläisten elämässä oli juuri tämän \"vuosikerran\"\nperustama kerho, jonka säännöt, Paimion laatimat, ja eräitä vaiheita\nliitän tähän:\n\n\"KRESTYN SUOMALAISTEN ROSVOKERHO.\"\n\n1 §.\n\nKerhon aatteellisena tarkoituksena on \"valtakunnan arvon kohottaminen\",\nkäytännöllisenä pyrkimyksenä vankilan sääntöjen kiertäminen keskinäisen\nyhteistoiminnan avulla.\n\n2 §.\n\nKerhon aktiiviseksi jäseneksi pääsee jokainen \"yhdenvertaisuuslain\nvastustamisesta\" tuomittu Suomen kansalainen, riippumatta siitä,\nonko hän tuomittu menettämään oikeutensa olla valtion tahi kunnan\npalveluksessa vai ei.\n\nKerhon passiivisia jäseniä ovat ne, jotka jo ovat\nvankeusrangaistuksensa suorittaneet.\n\nKerhon kunniajäseneksi voidaan kutsua myöskin sen ulkopuolella olevia\nhenkilöitä, jotka huomattavalla tavalla ovat kerhon tarkoitusperiä\ntukeneet ja edistäneet.\n\n3 §.\n\nKerho kokoontuu mahdollisimman usein, milloin ja missä olosuhteet sen\nsuinkin sallivat, noudattaen kokouksessaan raittiutta ja hyviä tapoja.\nKaikki asiat ratkaistaan huutoäänestyksellä ja yksinkertaisella äänten\nenemmistöllä.\n\n4 §.\n\nKerhon ainoana virkailijana on ikäpresidentti, vanhin aktiivinen jäsen,\njonka lähimpänä tehtävänä on valvoa, että sääntöjä noudatetaan.\n\n5 §.\n\nVankilan henkilökunnan lahjominen on sallittu milloin se edistää kerhon\ntarkoitusperiä. Kuitenkin, milloin lahjuksen raha-arvo on suurempi\nkuin yksi (1) rupla, on siitä ennakolta tehtävä ilmoitus yleiselle\nkokoukselle, sillä kenelläkään kerhon jäsenellä ei ole oikeutta hankkia\nitselleen erikoisetuja toisten tietämättä.\n\n6 §.\n\nJäsen, joka julkisella toimenpiteellä osoittaa katuvansa \"rikostaan\",\nesiintyy yleistä pahennusta herättävällä tavalla tai toimii näiden\nsääntöjen vastaisesti, voidaan joko määräajaksi tai ainaiseksi erottaa\nkerhon jäsenyydestä.\n\n7 §.\n\nKerhon toiminta lakkaa silloin, kun yhdenvertaisuuslaki on kumottu tai\nsen viimeiset vastustajat ovat vapautuneet Krestystä.\n\nSellaiset olivat \"rosvokerhon\" säännöt. Miksi kerholle tuollainen\nnimi? Ensimmäisenä yhdenvertaisuuslain vastustajana Krestyyn tullut\nhovioikeudenneuvos Nordgren, jolta venäjäksi tiedusteltiin, mistä\nrikoksesta hänet oli tuomittu, oli huitaissut kädellään liikkeen, mikä\nmerkitsi: löin puukolla. Tästä venäläiset vankilatoverit antoivat\nhänelle lempinimen \"finskij rasboinik\" (suomalainen rosvo).\n\n\"Novoje Vremja\" oli joskus kirjoittanut, että kaikki\nyhdenvertaisuuslain vastustajat Suomessa on saatettava rangaistukseen,\njotta valtakunnan arvo kohoaisi. Siitä sai määrittelynsä kerhon\nsääntöjen ensimmäisessä pykälässä mainittu \"aatteellinen tarkoitus\".\n\nHeti aluksi päätettiin kutsua kerhon kunniajäseneksi suomalaisten\nvankien sielunhoitaja, kirkkoherra Edvin Wirén, joka erinomaisen\nuhrautuvasti ja sääntöjen hengen mukaisesti oli huolehtinut\nvankien mielialan virkeydestä ja avustamisesta sekä harvinaisella\nhumaanisuudellaan saavuttanut kaikkien kunnioituksen ja ihailun.\nLisäksi hän omien sanojensa mukaan oli tavallaan yhdenvertaisuuslain\n\"uhri\", koskapa hän oli tutustunut Krestyssä isäänsä tervehtimässä\nkäyneeseen kruununvouti B. Lagercrantzin tyttäreen, josta sitten tuli\nhänen vaimonsa. Toisilla vain oli määräaikainen tuomio, hän sen sijaan\nsai elinkautisen.\n\nKun kirkkoherra Wirén nimipäivänään saapui vankeja tervehtimään, piti\nikäpresidentti kruununvouti O. Cajander hänelle puheen, ojentaen sen\njälkeen pyydetylle kunniajäsenelle kutsumakirjeen, johon liittyivät\nmyös kerhon säännöt. Kirkkoherraa kai aluksi hieman ihmetytti\nkerhon nimi, jonka kuullessaan hän toisella suupielellään lievästi\nhymähti. Vastauspuheessaan hän lausui tähän tapaan: On ihmeellistä,\nettä ensimmäinen yhdistys, joka kutsuu minut, pappismiehen,\nkunniajäsenekseen, on rosvokerho. Siitä huolimatta pidän kutsuanne\nsuurena kunniana ja otan sen mielihyvin vastaan.\n\nMyöhemmin kutsuttiin toiseksi kunniajäseneksi varatuomari Antti\nHackzell, jolla niin ikään oli suuret ansiot vankien olojen\nhelpottamiseksi.\n\nKonrad Lehtimäki lähetti minulle kerran kaksi kirjaansa: \"Syvyydestä\"\nja \"Kuolema\". Hän oli kirjoittanut mukaan ystävällisen kirjeen, jossa\nmainitsi lähettäneensä nämä teoksensa minulle \"hauskuudeksi\". Olisiko\nmiehessä pilkahtanut huumorintajua vai oliko tämä ironiaa? Lehtimäen\nkirjat eivät yleensä olleet \"hauskuudella\" valloittavia, ja varsinkin,\nnämä teokset sisälsivät kauhunkuvia, joita lukiessa hiukset nousivat\npystyyn, henkeä salpasi ja yöuni oli mennyttä. Tietysti minä olin\nkiitollinen ystävälleni ja veljelleni ja taisinpa kiittääkin häntä\nsydämellisesti — hauskuudesta.\n\nPaljon valoisampi ja todella hauska tuttavuus oli Edvin Sederholmin\nlähettämä F.E. Sillanpään esikoinen \"Elämä ja aurinko\", nimenomaan\nniissä oloissa, sillä siellä oli aikaa nauttia Sillanpään taiteesta,\njosta jo silloin leijonan kynnet paljastuivat.\n\nJohtaja Sederholm teki paljon hyväkseni, järjestäen minun ja osaksi\nperheenikin avustustoimintaa. Näin teki mies, jota en ole tavannut\nhenkilökohtaisesti ennen karkotusta enkä sen jälkeen. Kirjeessä lienen\nhäntä kiittänyt, mutta enemmän kiitollisuutta hän olisi ansainnut.\n\nErikoisesti muistan johtaja Sederholmin joulukirjeen 1915. Se oli\nsuurenmoisen liikuttava. Käänsin sen joukolle venäläisiä valtiollisia,\nja he, nuo monissa vaiheissa karaistuneet miehet, itkivät kuin lapset.\nSiinä kirjeessä kerrottiin jotakin Suomen yhteiskohtalosta, joka\nkiinnosti suuresti venäläisiä vallankumoustaistelijoita — useimpia\nheistä, sillä joukossa oli joku ylimielinen imperialistikin, joka\najatteli isovenäläisesti, jollei nyt juuri mustasotnialaisesti.\n\nSuomalaisia lehtiäkin minun piti toisinaan kääntää venäläisille,\nkoska niissä oli sattumalta jonkin verran enemmän tietoja kuin heidän\nomissa sanomissaan. Esimerkiksi eräs Miljukovin puhe duumassa, jossa\nkäsiteltiin mm. Suomen oikeuksia, julkaistiin meikäläisissä lehdissä\ntarkemmin kuin venäläisissä ja käännettiin sanasta sanaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nV. 1915 syyskesällä, jolloin karkotettujen tulva oli valtavin, asui\nNarymin alueella yli 3 000 karkotettua, seuraavien kansallisuuksien\nedustajia: isovenäläisiä, ukrainalaisia, suomalaisia, virolaisia,\nlättiläisiä, liettualaisia, tataareja, turkkilaisia, saksalaisia,\nuseampia Itävalta-Unkarin kansallisuuksia, juutalaisia, puolalaisia,\nitalialaisia, kiinalaisia, japanilaisia, mustalaisia, armenialaisia,\ngruusialaisia, romanialaisia, kreikkalaisia, amerikkalaisia ja serbejä.\nMahdollisesti vielä muitakin, joiden kanssa en sattunut kosketuksiin.\nNäistä oli ainoastaan pieni osa valtiollisia.\n\nVenäjällä saattoi joutua karkotetuksi oikeusistuimen tuomionkin\nperusteella, mutta sellaisia ei lähetetty Narymin alueelle. Se oli\nyksinomaan hallinnollisesti karkotettuja varten. Hallinnollinen\nkarkotus oli ollut järjestelmänä vasta kymmenisen vuotta, P.A.\nStolypinin keksimänä. Se kohtasi tavallisimmin niitä, joita ei saatu\ntodistetuksi kiellettyyn puolueeseen kuulumisesta, tai yleensä vain\nvaltiollisesti epäluotettavia.\n\nSodan aikana sitten ruvettiin myös rikollista ainesta karkottamaan, kun\nvankilat olivat täynnä ja oikeusistuimilla liian paljon työtä. Tämä\nkeino oli helpoin ja mukavin.\n\nKaikilla valtiollisilla oli yleensä määräaikainen karkotus, joka\nvaihteli kahdesta viiteen vuoteen. Monen karkotusmääräys oli kuitenkin\nvanha, he olivat monet kerrat karanneet ja sitten joutuneet takaisin.\nKarkaaminen ei tuottanut muuta rangaistusta kuin kolmen kuukauden\nistumisen Narymin poliisiputkassa, karkotusaikaa ei sen takia jatkettu,\nja entinen karkotusaika otettiin huomioon lopputiliä tehtäessä.\n\nMinun aikanani oli Narymissa monta valtiollista karkotettua, joilla\noli huomattava ura takanaan. He olivat työskennelleet salaisissa\njärjestöissä — julkisiahan Venäjällä ei ollutkaan — monia vuosia,\nistuneet välillä vankiloissa, joutuneet karkotuspaikalle, karanneet\nja jälleen ryhtyneet salaiseen järjestötyöhön. Sellaista ikuista\nkiertokulkua heidän elämänsä oli ollut. Nyt sodan aikana he karkasivat\nharvemmin, sillä kiinnijoutumisen vaara oli suurempi. Joku vanhempi\nmies sentään yritti ja onnistuikin. Monta näitä koditonta ja levotonta\nvaeltajaa on muistissani, mutta mainitsen vain pari heistä, jotka\nmyöhemmin joutuivat varsin huomattaviin asemiin ja joiden elämä oli\ntyypillistä senaikaista vallankumouksellisen elämää.\n\nSyyskuun alkupuolella, viimeisillä laivakeleillä, astui laivasta\nNarymin rantaan vartioitu mies. Hän oli pienehkö, pitkäkasvoinen,\nhoikka, täysitukkainen, tummahko, pujopartainen, jonkin verran\nloukkoposkinen ja hieman kumarassa kulkeva, Hänellä oli reppu\nselässään ja yllään matkan vaivoissa pahoin rähjääntynyt vaateparsi,\njota karakterisoi tyypillinen venäläinen paita vöineen. Rannalla\nolevat venäläiset valtiolliset karkotetut tunsivat hänet ja riensivät\ntervehtimään. Hän oli Aleksei Ivanovits Rykov.\n\nPian minullekin tehtiin selväksi hänen elämänsä pääpiirteet. Hän\noli Leninin työtoveri ja ystävä, bolševikkisuunnan tunnustettuja\njohtajia. Hän oli istunut vankiloissa ja ollut pakomatkoilla\nulkomailla suojelusosaston salaisten asiamiesten varjostamana.\nVapaampina aikoina hän oli piilotellut Suomessakin, matkustanut kerran\nsuomalainen ylioppilaslakki päässään ja sanaakaan suomen kieltä\ntaitamattomana urkkijain nenän editse Tukholmaan useiden laivalla\nolleiden suomalaisten ihmetellessä ylioppilaan vaiteliaisuutta. Hän\noli 1903 ottanut osaa Venäjän sosiaalidemokraattien puoluekongressiin\nSveitsissä, missä kokous oli hajoitettu, siirtynyt monisataisen\nosanottajajoukon mukana toiseen vapaaseen maahan, Belgiaan, mutta\nsieltäkin oli käsketty poistumaan Venäjän tsaarivallan painostuksen\nvuoksi. Vasta Lontoossa kongressi oli saatu loppuun. Siellä oli\ntapahtunut puolueen hajaannus bolševikkeihin ja mensevikkeihin\n(enemmistöläisiin ja vähemmistöläisiin). Rykov jäi bolševikiksi..\n\nHän ei oikeastaan ollut mikään poliittinen teoreetikko. Hän ei ollut\nkirjoitellut muuta kuin sanomalehtiartikkeleja, vähän niitäkin. Mutta\nhän oli käytännön mies, organisaattori.\n\nViimeksi Rykov oli paennut Narymista edellisenä syksynä. Vajaan\nvuoden hän oli ehtinyt toimia vapaudessa, etupäässä Moskovassa.\nKaikki oli käynyt hyvin, hän oli toiminut maanalaisissa järjestöissä\nja kaivanut perustusta tsarismin alta, mutta sitten oli sattunut\ntapaus, joka johti hänet kiinni. Suudelma oli hänet kavaltanut —\nei mikään Juudaksen suudelma, vaan ystävän. Puistossa oli tullut\nvastaan vanha ystävä, iloinen jälleennäkeminen pitkästä aikaa vei\nveikot sylitysten ja tavanmukainen venäläinen tervehdyssuudelma\nvaihdettiin. Jälleennäkemisen riemu loppui kuitenkin lyhyeen, sillä\nsamassa tarrasi molempiin ohranan koura. Ystävä oli näet varjostettu\nvallankumouksellinen, ja ohrana halusi nyt selvittää myös Rykovin\nhenkilöllisyyden. Se selvisikin pian, sillä oli parasta ilmoittaa oikea\nnimensä välttääkseen pitkää vankeutta ja kuulusteluja. Sitten hänet\npassitettiin takaisin \"kotipaikalleen\" jatkamaan karkotusta.\n\nNarymissa oli ensimmäiseksi asetuttava poliisiputkaan kuittaamaan\nkolmen kuukauden rangaistus karkaamisesta. Se oli helppo tehtävä,\nsillä sikäläinen poliisivankila oli ihanteellinen paikka ainakin\nvaltiollisille. Mitään mukavuuksia siinä ei ollut, mutta vieraita sai\nkäydä miten paljon tahansa. Samoin istuja pääsi kyläilemään tuttaviensa\nluokse lievästi vartioituna tahi ilman vartijaakin, kun päästi tämän\nlomalle ja pyhästi lupasi saapua sovittuna aikana murjuunsa. Rykov\nkärsi arestinsa, ja kolmen kuukauden kuluttua hän oli keskellämme\nitseoikeutettuna johtajana.\n\nMeillä valtiollisilla karkotetuilla oli Narymissa oma järjestömme, joka\nurhoollisesti taisteli virkavaltaa vastaan ja koetti puolustaa meidän\nkovin vähäisiä oikeuksiamme. Ja koetimmehan me seurata valtiollisia ja\nsodan tapahtumia odottaen vallankumouksellista liikehtimistä Venäjällä.\nTietomme olivat niukat, mutta jotakin pirahteli sentään, ja vaisto\nsanoi sitä enemmän. Venäjän armeijan alituiset tappiot ja rappeutuminen\nolivat ne tekijät, joihin uskomme vallankumoukseen perustui. Me pidimme\ntalvisin kokouksia Narymin taloissa, mutta niistä meidät löydettiin\nja \"konferenssi\" hajoitettiin. Kesäisin soutelimme Ob-joen saariin ja\nsaimme siellä olla rauhassa.\n\nKuten sanottu, Rykovista tuli itseoikeutettu johtaja. Hänen kantansa\npääsi tavallisesti määrääväksi, vaikkei se suinkaan ollut mikään\ntuliterä vallankumouksellinen. Hän oli rauhallinen ja hermostumaton\nmies, joka usein hillitsi nuorempia tovereitaan pitkän puoluetyön\nja elämänkokemuksen suomalla viisaudella. Minä jouduin enimmäkseen\npäältäkatsojaksi, sillä, meidän katsomuksemme erosivat varsinkin\neräässä kohdassa: Suomen kysymyksessä. Minä olin tietysti Suomen\ntäydellisen itsenäisyyden kannalla, mutta venäläisissä, niin lämpimästi\nkuin Suomesta usein puhuivatkin, asui kiihkokansallinen henki, ja he\nolivat sitä mieltä, että entisen kaltainen autonomia oli Suomelle\nihan riittävä. Muistaakseni Rykov oli suvaitsevaisempi, hän ilmoitti\nlyhyesti olevansa kansojen täydellisen itsemääräämisoikeuden kannalla.\n\nPienissä taisteluissamme virkavallan kanssa Rykov asettui\ntavallisesti sovittelevalle kannalle, ja silläkin taholla nähtävästi\nkuunneltiin hänen mielipiteitään. Hän lausui ajatuksensa selvästi ja\nloogillisesti, mitä lahjaa ei suinkaan ollut lähimainkaan kaikilla\nvuolassanaisillakaan puhujilla, ja hänen asiallisia puheenvuorojaan\noli hauska kuulla, vaikka ne joskus olivat liiankin perusteellisia\nja vaikka häntä vaivasi puhevika. Hän änkytti lievästi ja varsinkin\nk-kirjain teki hänelle pahaa kiusaa.\n\nLähes vuoden päivät me seurustelimme, ja hän jätti minuun miellyttävän\nvaikutuksen. Hän oli suorasukainen ja rehti mies, jolla nähtävästi oli\nkäytännöllistä älyä enemmän kuin teoreettista tietoutta. Tämän vuoksi\nhänestä kai myöhemmin tehtiinkin Korkeimman taloudellisen neuvoston\npuheenjohtaja. Hän oli rauhan mies eikä pyrkinyt erityisesti esille.\n\nLeninin jälkeen hän oli jonkin aikaa Neuvostoliiton päämiehenä. Hänen\nvalintansa lienee ollut etupäässä kunnianosoitus Leninin vanhaa ystävää\nkohtaan. Myöhempinä aikoina hänen nimensä näkyi harvemmin pinnalla,\nvaikka hän toimi korkeilla paikoilla hallintoelimissä. Sitä oudompaa\noli sen ilmestyminen trotskilaisuudesta syytettyjen luetteloon. En\nsattunut havaitsemaan, miten raskas hänen syyllisyytensä oli ja mikä\noli hänen lopullinen kohtalonsa.\n\nLeonid Petrovits Serebrjakov oli oikein ammattikarkuri. Viheriänä\nnuorukaisena hän oli v. 1907 joutunut Narymin alueelle, mutta\nhän ei siellä viihtynyt, vaan painui varsin pian karkumatkalle.\nKahdeksan kertaa hänet oli kyyditty takaisin. Sillä miehellä oli\nsellainen luonto, ettei hän sanottavasti oloistaan piitannut, pani\nkaiken leikiksi, heitteli vitsin vitsin perään eikä vahingossakaan\nosoittanut pahaa tuulta. Kuten aikaisemmin jo olen maininnut, hän\noli minun ensimmäinen asuintoverini ja opetti minulle venäjän kielen\nväkisin. Häntä ei tarvinnut hävetä, sillä hän ei ollut sitä lajia,\njoka nauraa toisen kommelluksille. Nauraa hän kyllä taisi, mutta\nhän nauroi muille asioille, toisten sukkeluuksille, oloille ja\nelämälle yleensä eikä lähimmäisensä kielellisille kankeuksille. Hän\nosasi käsin, jaloin ja ruumiinliikkein puhumisen taidon niin hyvin,\nettä oli kyennyt matkustelemaan ummikkona ulkomaillakin ja tulemaan\ntoimeen erinomaisesti. Jos häntä esimerkiksi kaupassa ei oikein\nymmärretty, niin hän meni itse tiskin taakse ja otti haluamansa\ntavaran. Joku myyjätär mahdollisesti aluksi pelästyi luullen olevansa\ntekemisissä pakkoluovuttajan kanssa, mutta miehen hyväntuulisuus käänsi\nlopulta asian leikiksi. Jos isovenäläisten veressä on 80 prosenttia\nsuomalaista, kuten eräs bolsevistinen historioitsija on vakuuttanut,\nniin Serebrjakov oli varmasti savolainen, niin helposti häneltä leikki\nlähti.\n\nMääräaikaisen karkotuksen vihdoinkin yhdeksän vuoden kuluttua\nsuoritettuaan hän vapautui tammikuussa 1916. Vielä aivan viime tingassa\nhän suunnitteli yhdeksättä karkumatkaansa, mutta luopui kuitenkin siitä\najatuksesta, sillä pitihän toki joskus päästä karkotetun nimestä ja\nasemasta. Hän ei ollutkaan esiintynyt omalla nimellään muualla kuin\nkarkotuspaikalla.\n\nKarkotetun asemasta hän kyllä pääsi, mutta omalla nimellään hän ei\nkauan vapaudessa esiintynyt.\n\nVuoden 1916 syksyllä oleskelin Tomskissa, siirrettynä sinne sairauden\nvuoksi. Asuin erään matkustajakodin alakerrassa ja tappelin siellä\nöisin rottien ja päivisin torakoiden kanssa. Eräänä päivänä astui\nmurjuuni parroittunut mies siperialainen turkki yllään. Katsoin häntä\naluksi ihmeissäni, mutta kohta levisi tuuhean parran taakse tuttu\nhyväntahtoinen hymy, ja pienistä silmistä pisti esiin ennen nähty\nveitikka.\n\n\"Leonid Petrovits.\"\n\n\"Ei, vaan Ivan Ivanovits.\"\n\n\"Vai niin...\"\n\nIstutaan, tupakoidaan ja juttu lähtee juoksemaan. Leonid Petrovits\nkertoo tulleensa samasta paikasta huonetta kysymään ja nähneensä\ntaululla tutun nimen. Sanoi ajatelleensa, ettei taida täällä Siperiassa\nolla muita samannimisiä, ja muuten, eihän kysyvä tieltä eksy.\n\n\"Oikean miehen tapasit.\"\n\n\"Niin tapasin. Et ole muuttanut nimeäsi, siitä näen, ettet ole\nkarkumatkalla.\"\n\n\"Mitäpä me suomalaiset sellaisille matkoille. Emme pääse kotimaahamme,\nja Venäjä on meistä samanlaista, olimmepa Siperiassa tai jossakin\nmuualla... Milläs matkoilla itse olet?\"\n\n\"Ruunun reissuilla, veliseni, katsopahan kirjoja.\"\n\nHän veti tukun papereita salkustaan. Siinä oli Ivan Ivanovits\nPljesunoville annettu passi, kuvernöörin ankara määräys kaikille läänin\nviranomaisille antaa sanotulle henkilölle hänen pyytämäänsä avustusta,\nvaatimus talonpojille asettaa kaikkialla hänen käytettäväkseen kolme\nhevosta, päätöksen kaavoja ym.\n\n\"Mikä jehu sinusta on tullut?\" kysyin nähdessäni kaiken tuon komeuden.\n\n\"Lue tarkemmin, katso tittelikin. Maanmittarin apulainen Ivan Ivanovits\nPljesunov.\"\n\n\"Niinpä niin, aivan oikein, sellainen herra. No, osaatko maita mitata?\"\n\nTuttavani oli ennen Narymissa kertonut kaikenlaisista hommista, joita\nhän oli vaelluksillaan harrastanut, mutta en ollut milloinkaan kuullut\nhänen maanmittarinkoulutuksestaan.\n\n\"Minä osaan kaikkea, sovin ministeriksi ja sepäksi yhtä hyvin —\nmeikäläisen mittakaavan mukaan.\"\n\nSepäksi hänet oli alun perin opetettu, mutta nyt hän kertoi, miten\nhän maita jakaa. Siperia on avara eikä siellä tarvitse niin tuuman\npäälle ottaa, kunhan sohaisee vähän sinne päin. On sentään toista ajaa\nkolmivaljakolla ja pelata herraa kuin istua Narymin murjussa mahorkkaa\nkäryyttämässä. Ja hän sopii mainiosti ukkojen kanssa.\n\nMinua rupesi ihmetyttämään: äskeinen vallankumouksellinen karkotettu,\njolla ei vapaaksi päästyäänkään ole valtiollista luotettavaisuutta,\nyhtäkkiä valtion toimessa. Venäjällähän liikkui urkkijoita kaikkialla,\nmiten tämä saattoi olla mahdollista. En malttanut olla kysymättä tätä\nseikkaa maanmittarilta itseltään.\n\n\"Pian se meillä käy. Sattui olemaan tuttu maanmittari, ja hän otti\nasian järjestääkseen. 'Mikä pannaan nimeksi?' hän kysyi. 'Pannaan\nvaikka Pljesunov.' 'Hyvä on.' Sama maanmittari vakuutti ammattitaidon,\nja asia oli valmis muutamassa päivässä. Virka tuli. Tämä on rajattomien\nmahdollisuuksien maa, tämä Venäjä.\"\n\n\"Eikö kukaan epäile sinua entiseksi karkotetuksi?\"\n\n\"Johan nyt. Leonid Petrovits Serebrjakov, valtiollinen karkotettu,\non toistaiseksi kuollut, mutta apulaismaanmittari Ivan Ivanovitä\nPljesunov elää ja jakaa talonpojille maata. Vahinko vain, että näin\nkaupunkipaikoissa kohtaa entisiä tovereita. Joku huutaa Mihail\nFeodorovitsia, toinen Pavel Konstantinovitsia, kolmas Nikolai\nStepanovitsia ja neljäs vielä jotakuta muuta. Sitä kun on pitänyt olla\nniin monena eläessään.\"\n\nHetken kuluttua hän lähti siirtolaishallitukseen ja\nkuvernöörinvirastoon tekemään selvää töistään ja toimistaan.\n\nSen jälkeen en häntä nähnyt. Hänen nimensä vilahteli joskus\nsanomalehdissä. Silloin se oli oikea. Neuvostoliitossa hän oli\nhuomattavassa asemassa, mutta sekaantui trotskilaisjuttuun ja joutui\nteloitettavaksi. Jotakin hyvää hän kai sentään eläessään ehti tehdä.\n\nNäitä kahta vallankumoustaistelijaa ja karkuria halusin vielä\nmuistella. Mutta ehkä on syytä mainita muutamalla sanalla\nsanomalehtimies Grigori Filippovitš Semeškosta. Hänet oli jokseenkin\nsamaan aikaan kanssani karkotettu Kievistä, missä hän oli ollut erään\npaikkakunnan lehden aputoimittajana. Hän oli vilkas, kekseliäs,\noikea reportteri ja käytti mielellään kotipuolensa Ukrainan\nmurretta. Syntyperältään hän oli kasakka eikä milloinkaan unohtanut\nliittää mainintaa siitä monilukuisiin viranomaisille lähettämiinsä\nanomuksiin ja valituksiin. Puoluekannaltaan, jos hänellä ylipäänsä\nsellainen oli, hän lienee ollut kadetti, koskapa hän avustelikin\nvapaamielisiä lehtiä. Hän lähetteli kuvauksia karkotettujen elämästä\nja oloista puoleentoistakymmeneen sanomalehteen. Milloinkaan hän\nei maininnut karkotuksensa syytä, mutta varsinaisesti hän ei ollut\nvallankumouksellinen. Hänellä oli tietolähteenä pristavi, jonka\nkanssa hän oli aluksi varsin hyvissä väleissä, mutta myöhemmin\nvälit kylmenivät, jopa suorastaan rikkoutuivat. Semeško kirjoitti\n\"minä syytän\"-malliin Tomskin läänin kuvernöörille ja oikeushovin\nprokuraattorille kirjelmän, jossa hän esitti kihlakunnan ispravnikkaa,\nNarymin pristavia ja tämän apulaista vastaan hyvin raskauttavia\nsyytöksiä lahjusten ottamisesta, kiristämisestä ym. Kirjelmä sai\naikaan tutkimuksen, ja pristavi apulaisineen sai lähdön. Ispravnikka\ntaisi säästyä. Pristavi Walterin näin myöhemmin Tomskissa nuoremman\naliupseerin asetakissa.\n\nV. 1916 kevättalvella Semeško, joka oli keski-ikäinen mies ja\nvaltavin teenjuoja, mitä milloinkaan olen nähnyt, sai vastauksen\nsisäministerille paljon aikaisemmin lähettämäänsä anomukseen, missä\nhän pyysi lupaa matkustaa ulkomaille, koska hän kerran oli Venäjällä\nvaarallinen henkilö. Vastaus oli myöntävä, ja Semeško ryhtyi\nvalmistelemaan matkaa. Pian saapui Tomskin kuvernöörin määräys hänen\nsiirtämisestään Kainskin kihlakuntaan. Semeško ei kuitenkaan halunnut\nsinne, vaan käytti hyväkseen sisäministerin lupaa ja lähti Japanin\nkautta Amerikkaan. Sinne hän pääsikin, koska minä sain häneltä sieltä\npari korttia, viimeisen palattuani Suomeen.\n\nMinne lienee myöhemmin Semeškon tie johtanut, en tiedä, mutta luulen,\nettei hän sopinut Venäjän uuteen järjestelmään. Karkotettujenkin\njoukossa hän oli omaa luokkaansa, eikä häntä milloinkaan nähty\nyhteisissä asioissa. Hänen luonaan kyllä käytiin keskustelemassa, mutta\nhän pysyi mieluimmin kotonaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaitsi valtiollisia, oli Narymin alueella karkotettuna myös rikollista\nainesta. Sitä tuli sinne varsinkin sodan aikana, jolloin ei välitetty\noikeudenkäynnistä, vaan rikolliset lähetettiin yksinkertaisesti\nloitommaksi sotatoimien piiristä. Lisäksi siellä oli epämääräistä\nainesta, joka oli enemmistönä. Vakoilu oli hyvin tavallinen karkotuksen\naihe, vaikka vakoilijoiksi nimetyt oli tavallisesti karkotettu muista\nsyistä. Näitä \"vakoilijoita\" oli sokeita ja melkein umpikuuroja, oli\npikku poikia ja nuoria tyttöjä.\n\nVakoilijoiksi oli tultu monella tavalla. Esimerkiksi siten, että\nsantarmiupseeri koetti lähennellä nuorta tytärtä, ja kun häntä ei\nsuvaittu, leimasi sekä tyttären että äidin vakoilijoiksi ja puuhasi\nheille karkotuksen. Tämänkaltaisia tapauksia oli kuinka paljon tahansa.\nJoku talonpoika oli karkotettu siksi, että rohkeni pyytää maksua\nainoasta hevosestaan, jonka eräs upseeri oli takavarikoinut. Erään\nasemapäällikön rouvan leningin ja hatun piirustuksia santarmit olivat\nluulleet linnoitusalueen kartaksi ja karkottaneet sekä miehen että\nvaimon eri paikkakunnille.\n\nKalpasevon kirkonkylässä asui karkotettuna todellinen valtioneuvos\nDattan. Hän oli rikas mies ja eli karkotuksessakin komeasti. Posti\nkuljetti hänelle kaikenlaista tavaraa puutamäärin. Muutamia vuosia\naikaisemmin eräs saksalainen prinssi oli matkustanut Japaniin ja\npysähtynyt vuorokaudeksi Vladivostokissa, missä valtioneuvoksella\noli ylellinen asuntonsa. Venäjän hallitus, jonka oli osoitettava\nkestiystävyyttä prinssille, pyysi Dattania panemaan kuntoon viisi\nhuonetta korkeata vierasta varten. Niin tapahtuikin, ja vieras oli ylen\ntyytyväinen.\n\nMeni muutamia vuosia. Jonkin aikaa ennen sotaa samainen prinssi oli\ntavannut valtioneuvoksettaren saksalaisessa kylpyläkaupungissa ja\npalkinnut vieraanvaraisuuden kutsumalla tämän luokseen vieraskäynnille.\nTästä harvinaisesta tilaisuudesta rouva oli kirjoittanut miehelleen.\nSota oli tullut väliin, kirje oli joutunut venäläisen sensuurin käsiin,\nja valtioneuvos oli karkotettu Vladivostokista Tomskin lääniin,\nvaltioneuvoksettaren jäädessä siviilivankina Saksaan.\n\nValtioneuvos kirjoitti anomuksen toisensa perästä, kertoen mainitut\nasiat ja vedoten siihen, että hänellä oli kaksi poikaa upseerina\nVenäjän rintamalla ja että toinen oli saanut P. Yrjön ristin (toinen\nmyöhemmin kaatui), samoin kuin siihenkin, että hän Japanin sodan aikana\noli lahjoittanut kaksi miljoonaa ruplaa sotatarpeisiin; karkotusta ei\nperuutettu.\n\nOmituiselta tuntui, että kaukaisesta idästä, Vladivostokista, piti mies\nkarkottaa lähempään itään, Tomskin lääniin. Mutta niin tapahtui usein.\nTomskin läänistä karkotettiin Tobolskin lääniin ja päinvastoin.\n\nKesällä 1915 saapui Narymin alueelle kolme talonpoikaa, joita ei\nlainkaan ollut kuvernöörin luetteloissa. Eräs heistä, talonpoika\nKoslovski, kertoi kuulustelussa olleensa matkalla markkinoilta\nkotiseudulleen, kun junavaunuun oli tullut sotilas, katsellut hetkisen\nympärilleen, astunut Koslovskin luokse ja ärjäissyt:\n\n\"Sobirai vestši\" (kokoa tavarasi)!\n\nMies ei ollut halunnut lähteä paikaltaan, mutta sotilas oli esiintynyt\nniin vaativasti, että tämän oli lopulta taivuttava. Sotilas saattoi\nhänet vankivaunuun ja kehoitti:\n\n\"Sadjis\" (istu)!\n\nMiehen nimi ja elämäkerralliset tiedot kirjoitettiin muistiin, ja\nhän saapui etapin mukana Narymin alueelle. Toisten kahden tarina oli\nsuunnilleen samanlainen. Erehdys korjattiin, mutta talonpojat olivat\nsaaneet olla pakollisella matkallaan lähes vuoden.\n\nMiksi heidät vangittiin? Vain sotilas sen tarkoin tietää, mutta\naavistella saattaa, että vankivaunusta joku oli karannut vartioston\ntieten tai tietämättä. Luku oli saatava täyteen ja niin haettiin\ntilalle mies matkustajavaunusta joukon jatkoksi.\n\nVenäläisten hyökätessä Itä-Preussiin eräs Venäjän juutalainen Otto\nHusqueller oli ollut heidän oppaanaan. Hän oli rajan asukas ja tiesi\nhyvin tienoot. Miehen toiminta oli tullut saksalaisten tietoon,\nja he olivat liimanneet näkyviin paikkoihin julistuksia, joissa\nluvattiin huomattava palkinto Husquellerin päästä. Tämä pyysi silloin\nkomentavalta upseerilta siirtoa toiseen paikkaan, jossa hän taas voisi\nryhtyä harjoittamaan entistä ammattiaan. Upseeri myöntyi, mutta lähetti\nhänet esikuntaan, joka määräisi uuden toimipaikan. Hän oli luvannut\nsuositella miestä puhelimitse.\n\nEsikunta majaili kolmenkymmenen virstan päässä, ja Husqueller lähti\nsinne upseerin antama revolveri taskussaan. Matkalla hän kohtasi\netapin, viisi vangittua ja kaksi vartijasotilasta. Matkamies pyysi\npäästä hevoskyytiin ja saikin luvan. Kaupunkiin, jossa esikunta\nmajaili, saavuttiin myöhään illalla. Mies ei halunnut häiritä esikuntaa\nnäin myöhään, vaan koetti päästä johonkin taloon yöksi. Kukaan ei\npäästänyt sisälle tuntematonta miestä. Kun ei halunnut jäädä katuja\nmittailemaan, hän meni samaan paikkaan, mihin oli jättänyt etapin.\n\n\"Perenotševatj mošno\" (saako olla yötä)?\n\n\"Mošno, lošis\" (saa kyllä, pane pitkällesi), entinen ystävällinen\nsotilas vastasi.\n\nHusqueller nukkui rauhallisesti yönsä. Aamulla hyvissä ajoin hän oli\nvalmis lähtemään.\n\n\"Seis!\" karski ääni huusi hänen yrittäessään poistua.\n\nToinen pysähtyi hölmistyneenä. Vartiosotilas ei ollutkaan eilinen.\nYöllä oli ollut vaihto, eivätkä poistuneet olleet huomauttaneet, että\nvankien joukossa oli vapaakin mies. Tämä koetti selittää:\n\n\"Täällä on viisi vangittua, minä olen kuudes.\"\n\n\"Piru tietää, kuka teistä on kuudes.\"\n\nJa sinne joutui Husquellerkin Narymin alueelle. Hän kertoi\nkaiken tapahtuneen anomuksessaan sotajoukkojen komentajalle ja\nsisäasiainministerille. Hänet vapautettiin, mutta hän oli ehtinyt olla\nmatkallaan kaksitoista ja puoli kuukautta.\n\nMonenlaista väkeä oli Narymin alueella ja monista syistä karkotettuja.\nJouduin näkemään paljon asiakirjoja — anomuksia, joita karkotetut\nlähettivät viranomaisille, etupäässä tietenkin sisäasiainministerille.\n\nMeikäläisten asema oli Narymissa sentään jollakin tavalla edullisempi\nkuin monien muiden. Voimme lukea ja keskustella yleisistä asioista,\nmutta ne, jotka olivat joutuneet kuka pelloltaan, kuka kaupaltaan,\neivätkä olleet tottuneet viljelemään edes kirjallisuutta, kärsivät\nhenkisesti. Venäläistä kirjallisuutta tuli karkotuspaikalle runsaasti.\nSuurten aikakauskirjojen toimitukset lähettivät tuotteitaan ilmaiseksi,\nsamoin tuli kirjoja vapaudessa olevien vallankumouksellisten\nvälityksellä. Toiset, jotka eivät olleet perehtyneet lukemiseen,\nkiersivät pientä ympyrää kuukaudesta kuukauteen, vuodesta toiseen ja\nmenettivät hermonsa. Jotkut menivät päästään sekaisin ja joutuivat\njonnekin parantolaan, mikäli eivät — sellaistakin tapahtui —\npaleltuneet metsiin tai kaduille.\n\nAluksi viranomaiset eivät sallineet karkotettujen tehdä ruumiillista\ntyötä. Myöhemmin, kun hintojen kallistuttua puute lisääntyi, työlupia\nsentään jossakin määrin myönnettiin. Silloin järjestettiin työkuntia\nja painuttiin ikimetsiin propsien tai halkojen tekoon ja syksyisin\nkokoamaan seetripuun pähkinöitä. Heinäntekoonkin karkotetut omilla\nasuinsijoillaan ottivat osaa.\n\nAsiakirjojen mukaan sattui karkotettujen parissa varsin paljon\nmielipuolisuuskohtauksia ja itsemurhiakin tehtiin. Moni oli joutunut\nkarkotetuksi sodan jalkoihin joutuneilta seuduilta. He eivät voineet\nsaada avustusta kotoaan ja valtion avustus oli riittämätön, joten\nnälkiintyminen ja kaiken puute oli huutava. Epätoivo ja huoli\nhuomisesta johtivat elämään kyllästymiseen. Erityisesti on jäänyt\nmieleeni tuttavieni Goldsteinin — edellä lyhyesti mainitun Mönjän\n— ja Jermolajevin kaksoisitsemurha. Molemmat olivat nuoria miehiä,\nvähän päälle kahdenkymmenen, valtiollisia karkotusalueen asukkaita. He\nnauttivat yhdessä jollakin tavalla hankkimaansa myrkkyä. Jermolajev\noli vielä hengissä, kun heidät tavattiin Goldsteinin asunnon\nlattialta vierekkäin. Hän oli tullut varta vasten kuudenkymmenen\nvirstan päässä sijaitsevasta karkotuspaikastaan päättämään päivänsä\nystävänsä seurassa. Hänet olisi ehkä voitu pelastaa, mutta hän torjui\npäättävästi kaikki sensuuntaiset yritykset, purren tiukasti hampaansa\nyhteen, kun aiottiin kaataa hänen suuhunsa maitoa — ainoata käsillä\nolevaa \"vastamyrkkyä\". Iloton elämä oli lamauttanut nuoret miehet\nsiinä määrin, etteivät he jaksaneet odottaa muutamien kuukausien\npäässä olevaa vapautustaan. Heidän ainoa toiveensa päästä rinnakkain\nulkopuolelle hautausmaan — he kun olivat eri uskontoa — täytettiin.\n\nSisäasiainministeriöstä lähetettiin Narymiin kerran tutkija. Hänelle\njätettiin erinäisiä valituskirjelmiä, joissa kerrottiin karkotettujen\nelämää kuvaavia tapauksia. Enimmäkseen, oli kysymys puutteellisesta\nsairaanhoidosta. Ken sairastui vakavammin, hän oli tavallisesti\nmennyttä. Niin kuoli kokonaisia perheitä suoranaiseen kurjuuteen.\nKylissä ei ollut edes välskäreitä, vaan heitä komennettiin suuremmilta\npaikkakunnilta. He eivät enää taitaneet mitään tahi tekivät väärän\ndiagnoosin. Kun potilaiden tila yhä huononi, ja välskäritkin\nmahdollisesti huomasivat erehdyksensä, he eivät virkaylpeytensä vuoksi\nhalunneet muuttaa lausuntoaan, Sattui niinkin, että vanhemmat ja\nlasten hoitajana seurannut naishenkilö kuolivat, jättäen kolme pientä\nalastonta ja nälkäistä orpoa, jotka tuttavien ponnistuksilla oli saatu\npelastetuksi onneksi — tai ehkä paremminkin onnettomuudeksi, sillä\nisättömien ja äidittömien pienokaisten kohtalo oli varmaankin ylen kova.\n\nEpäterveellisissä oloissa raivosi usein kesäisin lavantauti,\npilkkukuumekin levisi, ja silloin tuoni kaatoi armottomasti viljaa.\nErityisesti näitä kulkutauteja torjumaan lähetettiin sitten, kun\nkuoleman sato oli jo käynyt varsin tuhoisaksi, välskäri Panov. Tämä\nvälskäri oli ennen ollut hevosmies ja pitänyt postiasemaa, mutta kun se\noli käynyt kannattamattomaksi, hän oli kirjoittautunut välskäriksi.\n\nSiis hevosmies taistelemassa kulkutauteja vastaan.\n\nTällaisia asioita ja paljon muuta kerrottiin tutkijalle, joka oli\noikein hänen ylhäisyytensä, valtioneuvos, mutta mitään sanottavaa apua\nsiitä ei ollut. Asiakirjat hautautuivat tunnetun viheriän veran alle,\njoka tsaarien Venäjällä oli vielä läpäisemättömämpi kuin muualla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNarymin alueen elämänilmiöistä olisi paljonkin kerrottavaa. Ne\najat ovat kuitenkin nyt jo kaukana. Kaikki ne pahoinpitelyt ja\npieksäjäiset, joita karkotetut saivat tuntea nahoissaan, on ajat sitten\nkärsitty ja unohdettu. Ehkä ne eivät nykyajan ihmisiä kiinnosta.\nJätän ne kertomatta, mutta puutun sen sijaan vanhaan venäläiseen\nlahjusjärjestelmään, joka kukoisti Siperiassakin. Se oli koko Venäjälle\nominainen vuosisatainen ilmiö, ja ehkä juuri sen vuoksi kannattaa sille\nuhrata muutama sivu. Päästäkseni puhumasta omaan laskuuni lainaan tähän\nsuorana käännöksenä palasen karkotettu Minzin mainitulle tutkijalle,\nhänen ylhäisyydelleen Sofronoville osoittamasta kirjelmästä:\n\n  \"Siirryn nyt teidän ylhäisyytenne näkökannalta kaikkein\n  hämmästyttävimpään ilmiöön Tomskin kihlakunnan karkotettujen elämässä\n  kaikkialle levinneeseen lahjusten ottamiseen. Olen päättänyt puhua,\n  vaikka hyvin tiedän, mikä seuraus minulle saattaa olla alempana\n  seuraavien rivien johdosta.\n\n  Tiedän myöskin, ettei mikään hallinnollinen tutkimus tässä\n  tapauksessa auta. Pelotellut karkotetut, jotka voisivat\n  todistaa lukemattomia tosiasioita, mitä lahjusten ottamiseen\n  ja kiristykseen tulee, hallinnollisen tutkimuksen tapahtuessa\n  kaihtavat sanoa totuutta. Pidän suotavana, että Tomskin kihlakunnan\n  poliisiviranomaiset haastavat minut oikeuteen herjauksesta. Vain\n  valansa nojalla oikeudessa karkotetut puhuvat totta.\n\n  Minä jo kerroin teidän ylhäisyydellenne, etten tiedä, kenen keksintöä\n  oli juridisessa suhteessa typerä ja avuton sekä inhimillisessä\n  suhteessa julma selitys, että karkotettujen juutalaisten vaimoilla ei\n  ole asunto-oikeutta miestensä luona Narymin alueella. Sitä vastoin\n  tiedän sangen hyvin, että tuo samainen selitys aiheutti kokonaisen\n  kultasateen Tomskin kihlakunnan poliisiviranomaisille. Lahjuksia\n  otti ispravnikka Pelioševski, otti pristavi Walter siitä, etteivät\n  karkottaneet vaimoja miestensä luota, ottivat vartijavanhimmat\n  karkotuksen lykkäämisestä, kun se jo oli määrätty tapahtuvaksi.\n\n  Matkustaessaan kesäkuussa 1915 ympäri Narymin aluetta kokosi Tomskin\n  kihlakunnan ispravnikka Pelioševski runsaan veron. Samoin keräsi\n  veroa pristavi Walter. Yhtenä tapauksena mainitsen karkotettu\n  Burschteinin Moltšanovosta. Häneltä Walter otti 25 ruplaa, mutta\n  karkotti silti hänen vaimonsa.\n\n  Sangen oudolta kuulostaa seuraava tapaus: 16 p:nä joulukuuta\n  1915 ilmoitti 6:nnen piirin pristavi karkotetulle juutalaiselle\n  Sudarskille ispravnikka Pelioševskin määräyksen, että hänen\n  vaimonsa kahden alaikäisen lapsensa kanssa täytyi heti matkustaa\n  Moltšanovosta. Sangen usein meidän poliisiviranomaisemme vielä senkin\n  jälkeen, kun jokin kiertokirje on menettänyt voimansa, sovittavat\n  sitä yhä edelleen puolustellen itseään sillä, että heille ei ole\n  muutoksesta virallisesti ilmoitettu — vaikka asian tietää jo koko\n  maailma. Tässä tapauksessa uskallan vakuuttaa, että Pelioševski\n  tunsi uuden selityksen karkotettujen juutalaisten vaimojen\n  asumaoikeudesta miestensä luona. Tämän päättelen seuraavasta: yli\n  kaksi viikkoa ennen joulukuun 16 p:ää M:vossa kävi kaksi kuvernöörin\n  kanslian virkamiestä, herrat Savadovski ja Senkevitš. Juutalaisten\n  valituksiin, ettei heidän vaimoilleen anneta elatusapua, huomautti\n  Senkevitš, että siitä saakka, kun karkotettujen juutalaisten\n  vaimoille on annettu asumaoikeus miestensä luona, heille on annettava\n  myös muonarahaa. Pari päivää sen jälkeen M:voon saapunut ispravnikan\n  apulainen Wišnjevski samanlaisten valitusten johdosta määräsi heti\n  annettavaksi elatusrahat niille karkotettujen juutalaisten vaimoille,\n  jotka eivät vielä olleet niitä saaneet.\n\n  Kun kerran mainitusta selityksestä tiesivät kuvernöörinviraston\n  virkamiehet ja ispravnikan apulainen, niin ei ispravnikkakaan voinut\n  olla siitä tietämätön.\n\n  Mutta miksi sitten ispravnikka karkotti Sudarskin perheen? Eiköhän\n  vain mahtanut hetkeksi unohtaa selityksen olemassaolon sen vuoksi,\n  että Sudarski oli varakas mies?\n\n  Karkotettujen siirto Narymin alueelta Moltšanovoon (M:vo oli\n  karkotuspaikoista parhaita ja halutuimpia paikkoja) antoi myös\n  poliisiviranomaisille mahdollisuuden tukevan veron kokoamiseen.\n\n  Kun ei ollut suorastaan määrätty, kenet piti siirtää, sai 5:nnen\n  piirin pristavi (Walter) täyden vapauden lähettää kenet tahtoi.\n  Monet siirrettävien luetteloon merkityistä eivät erinäisistä syistä\n  halunneet lähteä matkalle. Sitävastoin oli paljon sellaisia, joita\n  ei ollut siirrettävien luetteloissa, mutta jotka kumminkin halusivat\n  siirtyä. Walter otti lahjuksia kaikilta — toisia hän pyyhki pois\n  luetteloista, toisia lisäsi niihin. Taksa vaihteli 20—50 ruplaan.\n\n  Karkotettujen määrääminen Kolpaševoon ja Toguirin (sijaitsee K:sta\n  8 virstan päässä), Narymin alueen parhaimpiin paikkoihin, tuotti\n  poliisiviranomaisille tuntuvan tulon. Jotta mainituissa kylissä\n  saataisiin paikkoja vapaiksi, siirrettiin niistä kaikki valtiolliset\n  karkotetut pois.\n\n  Toukokuussa 1915 istui Tomskin kihlakunnan poliisivankilassa\n  odottelemassa lähetystä Narymin alueelle kuusi verrattain varakasta\n  miestä. Heidän joukossaan olivat mm. Schaz, Prezisa ja Liebenbaum.\n  Erään ispravnikka Pelioäevskin apurin, Fuksmannin, kautta heille\n  ilmoitettiin, että he suorittamalla jonkin lahjuksen voivat saada\n  määräyksen Kolpaševoon. Schaz antoi 550 rpl. ja sai määräyksen. Muut\n  eivät suostuneet maksamaan niin suurta summaa ja heidät määrättiin\n  Parabeliin, 120 virstaa pohjoisemmaksi Obin varrelle. Laivalla saivat\n  karkotetut kuulla, että samaan laivaan astuu Kolpaševon laiturista\n  pristavi Walter. Pidettiin neuvottelu ja päätettiin vaikuttaa\n  pristaviin, että hän siirtäisi loputkin Kolpaševoon. Asian otti\n  hoitaakseen Liebenbaum. Kolpaševosta lähdettyä hän meni pristavin\n  hyttiin ja muutaman hetken kuluttua oli asia järjestetty, vieläpä\n  verrattain halvalla — 150 ruplaa kaikilta viideltä. Tietysti oltiin\n  iloisia, olihan jokainen Schaziin verraten voittanut 500 rpl. Rahat\n  maksettiin heti ja pristavi neuvoi heille seuraavaa: Parabelissa\n  ei pidä poistua laivalta, vaan ostaa sieltä lippu (Parabeliin\n  saakka heille kuului kruununkyyti) laivan matkan päätekohtaan,\n  Kargasokin kirkonkylään sekä sieltä samalla laivalla paluupiletti\n  Kolpaševoon. Niin tehtiinkin. Yhdessä heidän kanssaan, vaikkakin\n  kruunun kustannuksella, matkusti heitä Tomskista saattamassa ollut\n  poliisivartija.\n\n  Ei ole mikään harvinaisuus, että poliisiviranomaiset maksusta\n  auttavat karkotettuja pakoon.\n\n  Viimeisen edellisellä laivalla — tämä tapahtui 22—24 p:nä syysk.\n  useinmainittuna vuonna — pakeni Moltšanovosta kuusi miestä. Viidelle\n  heistä 6:nnen piirin pristavin kirjuri Beljajev 275 ruplan hinnasta\n  antoi lupatodistuksen Tomskiin. Olkoon huomautettu, että juuri samaan\n  aikaan Beljajev minulta ja kokonaiselta joukolta muita karkotettuja\n  kielsi henkilötodistuksen sisäänkirjoitetun postilähetyksen\n  saantia varten, vedoten siihen, että pristavin poissaollessa hänen\n  leimasimensa on lukon takana. En voi ymmärtää, mistä ihmeestä\n  Beljajev sai leimasimen leimatakseen pakoa varten antamansa\n  todistuksen. Seuraavana päivänä B. asianhaarojen pakotuksesta\n  sähkötti ispravnikalle mainittujen karkureiden pidättämisestä.\n  Parin kuukauden päästä tuli ispravnikalta vastaus, ettei mainittuja\n  henkilöitä ollut tavattu laivalla.\n\n  Eikö tämä kaikki teistä, teidän ylhäisyytenne, tunnu elokuvien\n  rikosromaanilta?\n\n  Kas tässä vielä hauska juttu:\n\n  Karkotettu Tšiševski, joka asuu Kolominon kylässä, päätti siirtyä\n  Moltšanovoon, jossa kääntyi kirjuri Beljajevin puoleen — muuten\n  pristavi Frolovin läheinen sukulainen. Beljajevin kanssa karkotetut\n  sellaisista asioista puhuivat aivan vapaasti, niinpä T. esitti\n  pyyntönsä ja kysyi: paljonko? B. vaati 10 rpl., minkä heti saikin.\n  Muutaman tunnin kuluttua B. antoi suojatilleen Kolominon kylän\n  vanhimmalle vartijalle seuraavanlaisen lapun: \"Katsoen siihen,\n  että 6:nnen piirin pristavi siirtää karkotettu T:n Moltšanovon\n  kirkonkylään, annettakoon hänelle heti esteittä lupakirja M:oon.\"\n  Alla 6:nnen piirin pristavin sinetti ja allekirjoitus: \"6:nnen piirin\n  pristavi, puolesta Beljajev.\"\n\n  T. matkusti Kolominoon, esitti kirjelmän, sai lupakirjan ja palasi\n  M:oon. Lupakirjan jätti hän B:lle, joka kehoitti häntä seuraavana\n  päivänä tulemaan vaatetusrahaa noutamaan. Samana päivänä T. tapasi\n  piirivartija Išutenkon, jonka kysymykseen, miten hän on tullut M:oon,\n  vastasi, että pristavi siirsi.\n\n  Saavuttuaan aamulla vaatetusapua hakemaan hän sai pristavilta\n  itseltään kuulla saman kysymyksen: \"Mitenkä te olette tänne\n  joutunut?\" T:lle tuo kysymys oli aivan odottamaton. Hän oli\n  täydellisesti vakuutettu, että pristavi oli suostunut hänet\n  siirtämään, eikä tiennyt mitä vastata. Läsnäoleva Išutenko haukkui\n  T:iä syyttäen häntä tietoisesta valheesta. Sekä pristavi että I.\n  käskivät T:n mennä heti takaisin Kolominoon. Koko kohtauksen ajan oli\n  läsnä myös B., joka vuoroon punastui, vuoroon kalpeni, eikä puhunut\n  sanaakaan.\n\n  Kohta tämän perästä onnistui T:n tavata Beljajev. Sen sijaan,\n  että olisi vastannut T:n moitteisiin, hän vaati vielä 5 ruplaa,\n  ja saatuaan rahat käski olemaan kiinnittämättä huomiota pristavin\n  sanoihin ja asumaan edelleen M:ssa.\n\n  Pari päivää näiden tapahtumien jälkeen pristavi ollessaan Kolominossa\n  kysyi vanhimmalta vartijalta, kuka oli antanut T:lle luvan siirtyä\n  M:oon. Vartija esitti saamansa lapun. Pristavi luki sen, pisti\n  taskuunsa, eikä T:stä puhuttu sen enempää.\n\n  Ei ole tiedossani, mitä tämän jälkeen tapahtui pristavin ja B:n\n  välillä, mutta kerran eräs vartija ilmoitti pristaville, että T.\n  ei ole vieläkään matkustanut pois M:sta; pristavi viittasi vain\n  kädellään. Yksin Išutenko ei antanut T:lle rauhaa. Vihdoin tämä\n  lähetti I:n luokse asiamiehen ja asia järjestettiin. En tiedä, millä\n  ehdoilla, mutta kaikki ainakin päättyi yleiseen sovintoon.\n\n  Eikö olekin, teidän ylhäisyytenne, elokuvamainen näytelmä?\n\n  Alemmat poliisiviranomaiset eivät suinkaan jää jäljelle ylemmästä\n  päällystöstä. Tuloksekkainta aikaa heille oli kesä 1915, jolloin\n  oli kielletty antamasta lupatodistuksia matkaa varten -toisille\n  paikkakunnille. Maksua vastaan vartijavanhimmat antoivat\n  lupatodistuksia sentään joillekuille. Enemmän kuin muut oli ansainnut\n  Kolpaševon vartijavanhin Isajev. Hän ottaa maksun kaikesta. Hänelle\n  maksetaan siitä, etteivät vartijat tule tarkastuskierrokselleen\n  liian aikaisin aamulla, maksetaan matkaluvista, maksetaan \"muuten\n  vain\". Isajev käytti myös aikanaan hyväkseen tulkintaa karkotettujen\n  juutalaisten vaimojen asumaoikeudesta, ottaen pienempiä summia\n  karkotuspäivien lykkäämisestä.\n\n  Tomskin kihlakunnan poliisiviranomaisten häpeämätön käytös on\n  kehittynyt sellaiseen mittaan, ettei sitä voi nimittää muuksi kuin\n  selväksi ryöstöksi.\n\n  Tuhanteen nousevalle karkotettujen joukolle, joka v. 1915 helmikuun\n  toisella puoliskolla ja maaliskuun ajalla lähti Tomskista, annettiin\n  ispravnikan konttorissa vaatetusapua 18 ruplaa 18 ruplan 43 ½\n  kopeekan asemesta. Tämä tapahtui seuraavalla tavalla: se sarake,\n  jossa piti olla kopeekat, jätettiin tyhjäksi. Siihen sarakkeeseen,\n  johon saajat kuittaavat, tavallisesti kirjoitetaan: \"niin ja niin\n  monta (kirjaimilla) ruplaa, niin ja niin monta (numeroilla) kopeekkaa\n  olen saanut\", tämän jälkeen seuraa saajan nimikirjoitus. Mainituissa\n  tapauksissa ei kirjoitettu kopeekoita osoittavia numeroita lainkaan.\n  Myöhemmin nekin sinne olivat ilmestyneet, koskapa karkotettu L.\n  Schmidt pyyntöönsä saada puuttuvat kopeekat sai ispravnikalta\n  vastauksen: \"Kuten luettelosta näkyy, Scmidt on saanut täyden summan.\"\n\n  (Valittaja mainitsee sitten suuren joukon karkotettuja, joita näin\n  tietämättömyytensä takia oli \"jymäytetty\".)\n\n  Nämä minun esiintuomani seikat ovat vain vähäinen osa poliisin\n  väärinkäytöksistä ja kiristyksistä. Esirippua on täten vain vähän\n  raotettu.\n\n  Ainoastaan laaja oikeudellinen tutkimus voisi tuoda päivänvaloon\n  kaikki Pelioševski & C:on kolttoset, heti määrättävä oikeudellinen\n  tutkimus, ennenkuin karkotetut ovat ehtineet hajaantua, ennenkuin\n  \"tuntemattomien\" henkilöiden avulla ovat päässeet pakoon\n  välttämättömät todistajat, jotka voivat paljastaa koko sakin. Ja\n  tutkimuksen ajaksi on heti poistettava virantoimituksesta ispravnikka\n  Pelioševski, pristavi Walter ja piirivartija Išutenko.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSellainen oli se asiakirja.\n\nV. 1915 syksyllä oli Tomskiin saapunut omalla kustannuksellaan —\nsellaistakin joskus sallittiin maksusta — karkotettu nuori mies.\nOdotellessaan Tomskissa lähtöä Narymin alueelle hän oli saanut\nPietarista vaimoltaan sähkösanoman, jossa ilmoitettiin, että siellä\nolisi tekeillä suuri liikeasia ja lisäksi voisi tulla kysymykseen hänen\nkarkotuksensa peruuttaminenkin, jos hän itse saapuisi Pietariin edes\nmuutamiksi päiviksi.\n\nTilanne näytti vähän pimeältä, mutta yritteliäs nuori mies päätti\nkoettaa onneaan. Hän meni ispravnikka Pelioševskin luo ja selitti tälle\navoimesti asiansa.\n\n\"Onko teillä rahaa?\"\n\n\"On kyllä, paljonko vaaditaan?\"\n\n\"Kuusisataa ruplaa.\"\n\n\"Tässä, olkaa hyvä.\"\n\n\"Onko passi?\"\n\n\"Se lienee teidän hallussanne, papereitteni joukossa.\"\n\nIspravnikka käski tuoda paperit. Aivan oikein, siellä oli passi.\n\n\"Tässä on, mutta luvatkaa kahden viikon kuluttua olla takaisin.\"\n\n\"Sen lupaan kunniasanallani.\"\n\nTämäkin juttu tuli ylempien viranomaisten tietoon. Pelioševski lopulta\nvapautettiin toimestaan ja pääsi junkkarikouluun. Hänestä tuli neljässä\nkuukaudessa upseeri. Aikaisemmin mainittu Išutenko oli jonkin aikaa\npristavin apulaisena, sitten hänet siirrettiin Irkutskin piiriin\nsamanlaiseen virkaan. Pristavi Walterista tuli, kuten aikaisemmin\nmainittu, aliupseeri, mutta vänrikkikouluun hänkin penäsi menevänsä,\nkun hänet sattumalta lapasin myöhemmin Tomskissa.\n\nMitään oikeudellista tutkintoa ei tullut. Pelioševskin seuraaja\noli pitävinään jonkinlaista hallinnollista tutkimusta, mutta sitä\nolisi kestänyt tuomiopäivään asti, jollei vallankumous olisi tullut\nväliin. Uusi ispravnikka muuten pääasiallisesti vain uhkaili\nlahjuksia antaneita ja kiristyksen alaiseksi joutuneita karkotettuja\nrangaistuksella.\n\nEhkä on asianmukaista huomauttaa, että Pelioševski ja Walter olivat\nkaiken varalta toimittaneet pahimmat todistajat toisille markkinoille,\nantaneet heille tilaisuuden karata.\n\nVuosisatainen pyhä lahjusjärjestelmä sai kukoistaa, koira ei koiran\nhännälle polkenut.\n\n\n\n\nTuli vallankumous ja vapaus\n\n\nVihdoinkin eroon Narymin alueelta! Elokuussa 1916, vuoden ja kahdeksan\nkuukauden oleskelun perästä sain siirron terveyttäni hoitamaan läänin\npääkaupunkiin Tomskiin. Jokilaivalla matka kesti nelisen vuorokautta,\nmutta se oli eräs elämäni ihanimpia kaistaleita. Vartija ei ollut\ntungetteleva, hän matkusti mukana vain muodon ja päivärahojen vuoksi.\nMinä sain laivalla oman hytin ja tunsin olevani matkalla lähemmäksi\nEurooppaa — Suomea.\n\nKotimaasta oli tullut ikäviä viestejä: sorto oli yhä koventunut, sanan-\nja kokoontumisvapaus täydellisesti riistetty. Mutta oli toisinaan\nPertti Paimion kirjeissä vilahdellut rivien välistä parempiakin\ntietoja, ilahduttavia kaiken harmauden keskellä. Tosiaan: Paimio\nosasi kirjoittaa kaikesta niin taitavasti, että asioista pääsi\nperille. Toiset eivät taitaneet kätkeä kirjeisiinsä sellaisia tietoja.\nSuomessakin odotettiin jotakin, aivan kuin oli odotettu Narymin\nalueella.\n\nTomskissa ei ollut tuttavia, siellä ei päässyt kosketukseen sellaisten\nihmisten kanssa, jotka olisivat tietäneet tai edes aavistelleet\njotakin. Sitäpaitsi minä aluksi olin ruumiillisesti verraten huonossa\nkunnossa.\n\nElämää siellä kuitenkin oli, jonkinlaista. Oli elokuvia, taisi\npistäytyä jokin teatterikin, ja ennen kaikkea siellä oli enemmän\nvaloa iltaisin, eikä vartija ollut jokapäiväinen vieras. Postikin\ntuli joka päivä ja sen mukana suomalaiset sanomalehdet. Tomsk oli\n\"Siperian Ateena\", siellä oli useampia korkeakouluja ja jonkinlaista\nkulttuurielämää, joskin laimeaa.\n\nSe ihanuus loppui kuitenkin pian, sillä kuvernööri havaitsi, että hänen\nkaupungissaan on jo kolmatta kuukautta asunut vaarallinen \"rajamaan\"\nmies ja hänestä oli päästävä. Ei ollut kuitenkaan mahdollisuutta\nlähettää häntä takaisin Narymiin, sillä vallitsi parhaillaan kelirikko\nja miehestä oli päästävä nopeasti. Valittiin siis uusi karkotuspaikka:\nKainskin kaupunki.\n\nMinä ilostuin, Kainsk oli pitkän matkaa Eurooppaan päin, siis ihan\noikeaan suuntaan. Lähempi tutustuminen tähän kaupunkiin osoitti\nkuitenkin, ettei se ollut lainkaan kaupunki eurooppalaisessa mielessä,\nvaan vähän tavallista isompi siperialainen kylä. Se sijaitsi\nKeski-Siperian avonaisella aroseudulla, jossa kylmä viima otti tulijan\nvastaan. Mutta oli se kuitenkin avarampi Narymia eikä karkotettuja\ntullut vastaan aivan joka askelella. Ja sitten sinne saatiin posti\nkaikkina arkipäivinä. Mutta ei mitään henkisiä harrastuksia, ei\nmuuta kuin minkä itse itsellesi osasit järjestää. Siis lukemista ja\nkirjoittamista, iltaisinkin lepattavien kynttilöiden valossa.\n\nTämä Kainsk oli kymmenen virstan päässä Siperian radasta. Kun sanottua\nrataa rakennettiin, se oli suunniteltu kulkevaksi Kainskin kautta,\nmutta vedettiinkin sivuun, koska kaupungin porvarit eivät suostuneet\nantamaan lahjuksia insinööreille. Kaupungin kohdalle rakennettiin\nasema, joka sai nimen Kainsk II. Aseman seutu kasvoi ja vaurastui\nnopeasti, ja silloin vanhan Kainskin papoille tuli hätä käteen, ja he\nryhtyivät anomaan haararataa kaupunkiinsa. Asia viipyi, kuten Venäjällä\nkaikki entisaikaan, muita lopulta tuo haararata rakennettiin ja\nvihittiin tarkoitukseensa samana päivänä, jona minä kaupungista lähdin.\nMatkustin ensimmäisessä junassa ja olin siis vähän kuin historiallinen\nhenkilö.\n\nKainskissa oli minun jokseenkin ainoana tuttavanani eräs Getler niminen\nkarkotettu. Hän eleli siellä vaimonsa ja pikku poikansa kanssa.\nHän oli saksalaista syntyperää, mutta ei ollut koskaan Saksassa\nkäynytkään, vaan kasvanut Venäjällä. Hän oli kuitenkin yhä edelleen\nSaksan alamainen. Sivistynyt ja hauska mies, äidin puolelta venäläistä\nvilkkautta veressään. Hänen kanssaan me seurustelimme ahkerasti ja\npolitikoimme kuin aika pojat. Kumpainenkin vihasimme tsaariryssää\nja iloitsimme jokaisesta voitosta rintamalla, koska uskoimme sen\nlähentävän tsaarivallan romahdusta.\n\nTällä Getlerillä oli muuten ollut moukan tuuri. Hän oli ollut\nkarkotettuna venäläisiin vallankumoushankkeisiin osallistumisesta,\nmutta määrävuodet olivat loppuneet, ja hän oli tullut Tomskiin,\nkuvernementin pääkaupunkiin vapaana miehenä, aikoen matkustaa\nPietariin. Oli kuitenkin käynyt toisin. Tomskissa hänet oli napattu\nkiinni Saksan alamaisena ja kyyditty Kainskiin sodan loppuun saakka.\n\nSenaikaisesta sanomalehdistöstä ei luonnollisesti tavattu mitään\nmerkkejä vallankumouksen lähenemisestä, eikä kirjeistäkään, joita\nmolemmat saimme, siitä piti sotasensuuri mahdollisimman tarkan huolen.\nPienen siperialaisen kaupungin elämä kulki tavallista latuaan, siinä ei\nollut mitään enteellistä. Joskus tapasimme rintamalta lomalle päässeen\nsotilaan, mutta hän tiesi kaikkein vähimmän armeijan mielialoista,\nhän tuskin oli selvillä edes siitä, millä rintaman osalla hän oli\ntaistellut. Häntä oli kuljetettu kuin elukkaa sinne tänne, ajettu\njoskus taisteluhautoihin, välistä hyökkäykseenkin, mutta etupäässä\nhän oli kulkenut taaksepäin, vaikka hän tuskin sitäkään käsitti. Joku\nsaattoi kertoa sellaistakin, että rauha tästä kohta tulee, niin siellä\nrintamalla jutellaan, saksalainen on jo kypsä, preussilainen vielä\nvähän pihistelee. Moni ei tietänyt edes sitäkään, ketä vastaan oli\ntaistellut. Niin loistavia sotilaita tsaarilla oli.\n\nNiin, todellakaan ei missään näkynyt merkkejä muutoksesta.\nVuosisatainen tsaarinvalta tuntui istuvan yhtä lujassa kuin ennenkin.\nJa kuitenkin me karkotetut — olihan siellä meidän ohellamme joitakuita\nmuitakin, vaikkei valtiollisia — ikäänkuin odotimme vallankumousta. Se\nkärysi meidän nokkaamme. Me enemmän tunsimme kuin tiesimme vallitsevan\njärjestelmän luhistumisen enteet. Vieläpä uskoimme ratkaisevaan,\nperusteelliseen muutokseen. Mikään perustuslaillinen monarkia ei enää\nvoinut tulla kysymykseen. Vallankumouksen täytyi tulla.\n\nJa se tuli!\n\nSen muistan, että sinä maaliskuun päivänä oli kirpeä pakkanen. Aurinko\nteki nousuaan, mutta ei vielä jaksanut lämmittää. Vihainen tuuli\npyöräytteli lunta kadulla ja kolisutteli ikkunan luukkuja.\n\nAsuntomorkkuni oli tarkka lämmönmittari: jos aamulla henki huurusi,\nniin ulkona oli varmasti kylmä. Sinä aamuna huurusi, ja senpä vuoksi\nminä paksut villasukat jalassa ja siperialainen turkki ylläni hain\nsylyksen puita ulkoeteisestä, työnsin ne uuniin ja sytytin tulen.\n\nVähitellen alkoi pieneen huoneeseen levitä lämpöä, istuin uunin ääressä\nja muistelin kotimaata; siellä vielä nukuttiin, sillä Siperiassa aika\nkulki useita tunteja edellä. Mehän olimme idässä.\n\nSilloin kuului hätäinen kopaus oveen, ja samassa syöksyi sisään\nhengästynyt mies. Ovi oli jäänyt kiertämättä lukkoon minun\npuunhakumatkallani. Tulija oli Getler.\n\n\"Nyt se tuli, nyt se tuli, tuli lopultakin\", hän läähätti.\n\n\"Mikä tuli?\"\n\n\"Se, se, vallankumous!\"\n\nMinä jouduin sanattomaksi. Niin paljon kuin siitä olimme puhuneetkin,\nniin syvästi kuin olimmekin sitä odottaneet, en minä sillä hetkellä\npäässyt lainkaan kiinni asiaan. Tuttava tuntui puhuvan jotakin aivan\noutoa ja käsittämätöntä.\n\nMutta Getlerillä oli todistuskappale. Hän kaivoi taskustaan\nsanomalehden palasen.\n\n\"Tässä se on, tässä! Joku toi sen mukanaan, se on omskilaisen\nsanomalehden kappale. Siinä on valtakunnan duuman manifesti. Tuossa!\"\n\nEi hän ollut itsekään ehtinyt sitä sen paremmin lukea, silmännyt vain\nhäthätää lihavalla painettuja paikkoja. Hänelle oli tullut kiire\ntuomaan sanomaa toverilleen.\n\nSiperialaisen aamun valjetessa tutki nyt kaksi miestä sanomalehden\nriekaletta, joka sisälsi suuria asioita. Todellakin: duuman julistus,\nalla puheenjohtaja Rodsjankon nimi. Hohhoh, jopas oltiinkin pitkällä:\ntsaari pantu viralta ja on vartioinnin alaisena. Siellä pääpaikoilla\non taidettu huiskia jo useampia päiviä, vaikka me täällä kaukaisessa\nkolkassa saadaan nyt vasta ensimmäiset terveiset tuollaisesta\nmatkustajan mukanaan kuljettamasta sanomalehden kappaleesta.\n\nSelvää on, että me syleilimme toisiamme ja toivotimme onnea vapaalle\nVenäjälle ja ennen kaikkea vapaalle Suomelle, sillä toverini oli\nkohtelias ja ymmärsi minun tunteeni.\n\nMeidän päähämmekään ei pälkähtänyt epäillä asian todenperäisyyttä,\nsillä todistuskappaleemme oli varmasti oikean sanomalehden palanen,\neikä sellaista olisi voinut painattaa, jos sotasensuurilla vielä olisi\nollut voimaa.\n\n\"Ja nyt lähdetään pois tästä kirotusta pesästä.\"\n\n\"Te tietysti lähdette\", Getler sanoi surullisena, \"mutta minun laitani\non toinen. Sotahan ei vielä ole lopussa, päinvastoin saattaa nyt tulla\ntoinen kurssi, ja minähän olen Saksan alamainen.\"\n\n\"Mutta tehän olette toki venäläinen vallankumouksellinen, teidän\nystävänne ovat nyt vallassa.\"\n\n\"Muistanevatko he enää minua?\"\n\n\"Totta nyt toki!\"\n\n\"No, ehkä sitten myöhemmin, kun ehdin saada yhteyden... Mutta nyt\nmennään ensi hätään kaupungille katsomaan, miltä siellä näyttää.\"\n\nSiellä ei näyttänyt sen kummemmalta. Ensimmäisenä tuli portilla\nvastaan postimikko, vanhanpuoleinen kekkuli, joka ajoi aina hevosella,\nkun vähänkin pyryytti, ja seisoi reessä kuin markkinamies. Eivät ne\ntalojen välit siinä kaupungissa varsin pitkiä olleet, mutta hevosta hän\njoka tapauksessa käytti. Tällä kertaa hän oli tavallista vahvemmassa\nhumalassa heti aamutuimaan, lykkäsi minun kouraani koko kirjepinkan ja\nsanoi:\n\n\"Ka, katso itse, paremmin näet.\"\n\nSanomalehdet hän osasi erotella helpommin, sillä hän tunsi minun\nsuomalaiset sanomani ulkoasusta.\n\nGetler ei malttanut olla sanomatta hänelle:\n\n\"Mihail Petrovits, nyt on vallankumous!\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Vallankumous, tsaari vangittu.\"\n\n\"Mitä... sinä olet tainnut ottaa useamman aamuryypyn kuin minä.\"\n\n\"Totta se on. Lue tuosta.\"\n\nHän näytti ukolle sanomalehden kappaletta.\n\n\"Ka, en minä nyt näe lukea. Sano sinä, mitä siinä seisoo.\" Getler luki\neräitä tärkeimpiä kohtia.\n\n\"Lorua se on. Kuka tsaarin vangitsee? Tsaari vangitsee kenen tahtoo,\nmutta kukaan ei voi vangita tsaaria. Älä, hyvä mies, kerro kenellekään\ntuollaista, paha sinut perii.\"\n\nJa hän lähti ajaa kenottelemaan seuraavaan taloon.\n\nKadulla kulki elämä tavallista rataansa. Mikäli näet lainkaan kulki.\nSiinä kaupungissa ei yleensä ollut paljon elämää. Jonkin kaupan edessä\nsöi maalaisen hevonen heiniään, kovasti huiveihin pyntätty matami\nkantoi kassiaan, joku mieskin uneliaasti laahusti tietään. Olemattoman\nelämän tahti ei ollut millään tavalla muuttunut.\n\nMe kävimme torilla, sielläkin oli entinen hiljainen menonsa: vähän\nihmisiä ja niukat kaupat, mutta ääntä runsaasti kuten tavallisesti.\nMeidän teki mielemme ruveta puhumaan keskellä toria, sanoa noille\nihmisille, mistä nyt on kysymys, huutaa heidän korvaansa, että nyt\njärkkyy jotakin, joka on vuosisatoja tukahduttanut ja kouristanut\nteitä, muuttakaa edes hiukan tuota tylsää ilmettänne.\n\nMutta me hillitsimme halumme. Mitä se hyödyttäisi! Turhaa puhua näille\nihmisille, joista kenties suurin osa ei osaa lukea eikä tiedä yleensä\nmuuta kuin että Jumala on taivaassa ja täällä maan päällä on tsaari-isä\nja että he itse ovat olemassa, saaden jokapäiväisen leipänsä, teensä ja\nsillinsä samanlaisilla konsteilla kuin heidän esi-isänsäkin ennen heitä.\n\nJa me kun olimme kuvitelleet vilkasta liikettä, kansankokouksia,\njulistuksia katujen kulmissa, yleisiä keskusteluja suurista\ntapahtumista! Mutta Kainskille ei ainakaan ollut tapahtunut mitään.\n\nEntä upraava, kaupunginhallitus? Sehän on koko tämän yhteiskunnan sydän\nja siellähän nyt toki tiedetään jo asioista. Menimme sinne.\n\nAivan oikein: siellä tiedettiin — sikäli mikäli. Makeasti haukotteleva\nsihteeri näytti meille sähkösanoman. Se oli sama kuin siinä omskilaisen\nlehden kappaleessa, mutta ylhäällä luki velvoittava: virallisesti.\nMatkalla oli joitakin sanoja tipahtanut pois, alla oli taas selvästi:\nDuuman toimeenpaneva komitea, Rodsjanko.\n\n\"Herran nimessä, miksi ette toimita julistuksia kaupungille, että\nväestö saisi tietää tapahtumista\", kivahdimme.\n\n\"Mikä ne tällaiset sähkösanomat tietää, voivat olla joutavaa juttua.\nKuinka se nyt duuma tuollaista?\"\n\n\"Onhan se jo sanomalehdissäkin.\"\n\nNäytimme leikkeleen tahi paremminkin riekaleen. Sihteeri tutki sitä ja\nhaukotteli. Hänet oli nähtävästi herätetty kesken uniensa.\n\n\"Vähänkös ne sanomalehdet... Ja kunhan kaupunginpää tulee, niin\npäättää.\"\n\nMe odotimme ja hän tuli. Samantapainen keskustelu hänen kanssaan\nja samantapainen tulos. Ei mitään ilmoittelemista, mitä turhaa.\nMe tenäämme vastaan, koetamme puhaltaa kaupungin, virkailijoihin\nvallankumouksellista henkeä, mutta ei se heihin mene. He ilmeisesti\npitävät meitä jonkin verran nöyrä- tai höyrypäisinä ja ryhtyvät\nkeskustelemaan kaupunkinsa juoksevista asioista.\n\nMutta me saamme odottamatonta apua. Poika tuo sähkösanoman. Siinä\non otsakkeena \"kiireellinen\" ja alla Rodsjankon nimi. Uusia tietoja\nvallankumouksesta ja selvä käsky antaa kansalle julistuksia, joissa\nkehoitetaan rauhallisuuteen ja järjestykseen.\n\n\"Ähäh, joko nyt käsitätte, tomppelit.\"\n\nSiihen on sillä välin ilmestynyt jo joku kaupunginisäkin. Miehissä he\ntavaavat sähkösanomaa ja sitten aloittavat keskustelun, jossa tietenkin\nkaikki puhuvat yhtaikaa, vanhaan hyvään venäläiseen tapaan. Lopulta\n\"lakimies\", entinen rauhantuomarin kirjuri, vakuuttaa, että julistuksia\ntäytyy kirjoittaa ja naulata seiniin.\n\nMe poistumme ja kaupungin papat jäävät miettimään julistuksen\nsanamuotoa — tahi jotakin muuta, kukapa sen tietää.\n\nTuleekohan Nasaretista mitään hyvää?\n\nEi tullut sinä päivänä, eikä vielä toisenakaan mitään julistuksia\nilmestynyt. Kävimme toverini kanssa kuulostamassa upraavassa, mutta\nmeille sanottiin, että älkää nyt, hyvät ihmiset, hoputtako, touhussa\ntässä ollaan, mutta eihän ihminen ole mikään \"ottiatuota, ampiainen\" —\njos nyt sovittaisi \"Tukkijoen\" Tolarin suomalaiskansallista vertausta\nnäihin kainskilaisiin hallitusmiehiin.\n\nKolmannen päivän aamuna näkyi vihdoin useissa kadunkulmissa suuria\npainettuja julistuksia, joissa kansalaisia kehotettiin rauhallisuuteen\n(kaupungin upraava ainakin oli ollut riittävän rauhallinen alusta\nalkaen), selvitettiin tapahtumien merkitystä ja kehotettiin kutsumaan\nkoolle yleinen kansalaiskokous toimeenpanevan komitean valitsemista\nvarten. Tähän komiteaan olisi vaihtava kaikkien kansankerrosten\nedustajia ja sen olisi otettava haltuunsa kaupungin koko hallinto,\nsamoin kuin elintarvikeasiain järjestelykin.\n\nOliko siis Kainskin upraava lopulta herännyt? Ei toki, nämä julistukset\nolivat tulleet valmiina Tomskin kuvernementtikomitealta.\n\nSillä välin oli saapunut siperialaisia sanomalehtiäkin Omskista ja\nTomskista. Niitä ahmittiin, jonkinlainen mielenkiinto heräsi ja\nvähitellen alettiin jo uskoa vallankumoukseen, nimittäin ottaa se\ntapahtuneena tosiasiana.\n\nYleisessä kansankokouksessa kuului jo meluakin. Siellä oli kaikkia\nkansankerroksia, mutta ns. säätyläiset olivat pitäneet varansa ja\nanastaneet itselleen kaikki etumaiset paikat. Yhteinen kansa sai\njäädä taka-alalle. Edessä istuvat jaksoivat huutaa kovemmin ja saivat\nvalituiksi toimeenpanevaan komiteaan omat ehdokkaansa. Siihen tuli\nmiehiä, joiden oikea paikka olisi ollut kuritushuoneessa, virkamiehiä,\nlahjusten ottajia ja kelmejä, kansan näännyttäjiä, kauppiasnylkyreitä,\nyleinen syyttäjä, kansallisuudeltaan kirgiisi, suuri lurjus, jolla oli\nmonta omavaltaisuutta omallatunnollaan jne.\n\nTyytymättömyys kansan keskuudessa oli suuri, mutta se ei ollut jaksanut\nhuutaa \"parempien ihmisten\" ylitse.\n\nSeuratessani tapausten kehitystä olin hiljalleen valmistunut\nkotimatkalle. Tavarat olivat kasassa, mutta minkäänlaisia papereita\nei ollut, eikähän minun päähäni siellä syrjässä elämän valtatiestä\njuolahtanut, että nyt oli tullut svaboda, vapaus, viis papereista.\nMinä olin tottunut laillisuuteen ja sitä puolustaessani joutunut sinne\nkauas \"yleiselle järjestykselle vaarallisena ja kirjallisen toimintani\nvuoksi\" (kerrankin siis myös tunnustusta kirjallisista ansioista),\nkuten karkotusmääräyksessä sanottiin.\n\nMenin toimeenpanevaan komiteaan ja pyysin passia Pietariin tai\nmahdollisesti suoraan Suomeen. Mutta sellaista mahdollisuutta ei\nkuulunut olevan. Vetosin siihen, että olin valtiollinen karkotettu ja\nsellaisten vapauttamisesta näkyi jo sanomalehdissä uutisia. Yleinen\nsyyttäjä, joka oli komitean \"lakineuvoksena\", selitti, ettei hän voi\ntietää olenko valtiollinen vai hevosvaras. (Hevosvarkaat karkotettiin\nennen säännöllisesti Siperiaan.)\n\n\"Piru vie, näytänkö minä hevosvarkaalta!\"\n\n\"Ehkä ette, mutta papereissanne ei mainita, mistä syystä olette\nkarkotettu.\"\n\n\"Oli niissä lähtiessä.\"\n\n\"Tärkeimmät tiedot henkilöstänne ovat kai Tomskin\nkuvernementinhallituksessa.\"\n\n\"Eikö niitä nyt saa sieltä?\"\n\n\"Mahdollisesti, mutta se kestää.\"\n\n\"Kestäköön sitten.\"\n\nSuutuin ja menin samaan aikaan pidettävään kansankokoukseen, käytin\nkolme kovaa puheenvuoroa toimeenpanevaa komiteaa vastaan ja sain\naikaan päätöksen, jolla puolet komitean jäsenistä erotettiin ja uudet\nvalittiin tilalle.\n\nNyt kai saan passin?\n\nMitä vielä. Tulos komitean puoleen kääntymisestä oli yhtä laiha.\nJuukeli sentään! Oma komitea ja kehtaa kenkkuilla. Riideltyäni komitean\nkanssa hetkisen päätin matkustaa ilman papereita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIloisesti ja toivorikkaasti soivat silloin, maaliskuun 23. p:nä,\nKainskin kirkonkellot. Niin minusta ainakin tuntui. Ennen niiden\näänessä oli ollut jotakin raskasta, surunsoipaa, verhottua. Mutta nyt\nne kilkattivat kuin vallatonta polkkaa.\n\nKainskin kaupunkikin oli kuin uudestisyntynyt. Mistä lie siihen nyt\nyhtäkkiä lentänyt uusi henki. Se juhli, vietti niinkuin koko muukin\nVenäjä ensimmäistä vapaudenjuhlaansa. Kuljettiin pitkin katuja ja\nkulkueessa näkyi punaisia lippuja. Vietettiin vallankumousuhrien\nhautauspäivää. Kainskilla itsellään ei näitä uhreja ollut, mutta se\njuhli niitä sankareita, jotka Venäjän pääkaupungissa olivat uhranneet\nitsensä vapauden puolesta.\n\nVielä keskentekoiselle asemalle oli tullut ensimmäinen juna. Haararata\noli avattu liikenteelle. Siellä huudettiin hurraata tälle kulttuuriin\npäin avautuneelle ikkunalle.\n\nTyönnyin palaavaan junaan. Hyvin entein jätin Kainskin vapaana\nmatkustajana, ilman poliisin lupakirjoja ja kukistuneen itsevaltiuden\nvaakunalla koristettuja papereita. Pietaria kohti... Suomeen...\n\nKainsk II, Siperian radan asema. Sotilassoittokunta soittaa, kaikuvat\n\"Marseljeesin\" ja vallankumouksellisen hautauslaulun \"Te uhreina\nkaaduitte\" sävelet. Niitä lauluja viritettiin ennen Narymin — minun\nalkuperäisen karkotuspaikkani — hökkeleissä salavihkaa, poliisilta\npiilossa, laulettiin karkotuspaikan kurjuuden kaataman toverin haudalla\nja jouduttiin siitä hyvästä poliisiputkaan. Nyt niitä samoja säveliä\nsoitetaan vapaasti, niitä laulaa koko kansa, sotilaat, työmiehet,\nporvaritkin.\n\nTällä asemalla onkin toisenlainen meno kuin Kainskin kaupungissa.\nTäällä on sotilaita ja soittokunta. Aseman ohitse vaeltaa\nvapaudenkulkue, edellä surulippu, jossa sanat: \"Ikuinen muisto\nsankareille, jotka kaatuivat taistelussa vapauden puolesta Romanovien\nhuoneen pyövelien käden kautta.\"\n\nYlipäätään punaisia lippuja, mutta liikkuu tuolla anarkistien musta\npääkalloviirikin. Täällä on jo siis suuntiakin. Lipuissa edelleen\ntunnuslauseita: \"Terve Venäjän tasavalta!\" \"Eläköön vapaus!\"\n\nOlisipa ennen tällaisia lippuja kohotettu vapaaseen tuuleen hulmuamaan,\nvaikkapa vain muutamia päiviä sitten... Seuraukset olisi tiedetty:\nviipymättä siirto tyrmään, tutkintatuomari, yleinen syyttäjä,\nrangaistuslain 102. artikla, monta vuotta pakkotyötä...\n\nPietaria kohti on matkalla \"Venäjän vallankumouksen isoäiti\"\nBresko-Breskovskaja. Hänellä on oma vaununsa Eurooppaan menevän junan\nperässä. Hän on sytyttänyt kynttilöitä kaatuneiden sankarien muistolle.\n\nMummo kannetaan kansanjoukon keskelle. Hän saapuu pitkästä\nkarkotuksesta, on tukevassa siperialaisessa puvussa, hopeahiukset\naaltoilevat syvään painetun lakin alta. Hän puhuu. Voimakkailla,\nmelkein miesmäisillä, ja vielä nuorteilla kasvoilla ei näy ilmettä.\nÄäni ei ole voimakas, ehkä se on paljosta puhumisesta väsynyt, hänhän\non matkustanut pitkän taipalen ja joka asemalla häntä on juhlittu.\nIhmisjoukko on jokseenkin hiljainen, joten jokainen sana kuuluu hyvin.\nHän puhuu vapaudesta, asiasta, joka on jokaisen sydämellä.\n\nKansa huutaa kaikuvan hurraan hänelle, vapaudelle ja tasavallalle.\n\nJuna lähtee vierimään vieden mummon seuraavalle asemalle puhumaan,\njuhlittavaksi.\n\nKyllä haluttaisi olla menossa Suomeen! Lehdistä näkyy, että se on\nsaanut takaisin vapautensa.\n\nMutta ei vielä Suomeen, ei näin suoralta kädeltä. Kainskista ei osu\njunaan, ei myydä lippuja eikä varkainkaan pääse.\n\nKerran tosin pääsin hyvänahkaisen sotamiehen avulla. Hän nosti\ntavarani, ja minä kipusin muina miehinä toisia teitä. Mutta kun sain\nkyynärpäilläni raivatuksi tien tavaroitteni luo, nosteltiin niitä\nparhaillaan asemasillalle ja minut nostettiin perästä.\n\nEi auttanut muu kuin painua syvemmälle Siperiaan, takaisin Tomskiin,\njosta neljä kuukautta sitten olin lähtenyt. Matka on vaivalloinen,\nmutta kansa ympärillä nauraa ja iloitsee. Missä nyt on äskeinen\nepäilevä, arka katse, missä alta kulmien murjotus?\n\nVallankumous sen hävitti. Täällä Kainskia hieman avarammassa maailmassa\nse jo tuntuu. Täällä siihen uskotaan ja sille osataan antaa arvoa.\nTulevaisuus kangastaa jokaisen silmissä kauniina ja valoisana. No, ei\ntietenkään aivan kaikkien, mutta ne, joille vallankumous on tuottanut\nmurhetta, eivät ole näkyvissä.\n\nYhä uudestaan helähtää \"Marseljeesi\". Tämä vallankumouslaulu Venäjällä!\nSiinä on jotakin ihmeellistä. Ja kaikki näyttävät sen osaavan.\nVenäläiset ovat musiikillista kansaa, sävel tarttuu heihin helposti.\n\nTomsk! Vieläpäs tavattiin. Toisenlainen olet sinäkin nyt kuin\nerotessamme. Punaiset liput liehuvat iloisesti kattosi harjoilla,\n\"Marseljeesia\" laulavat sotaväenosastot kulkevat kaduillasi. Kaikkialla\non elämää ja touhua. Tomsk on ollut melkoisen perusteellinen:\nsiellä on vangittu kuvernööri, varakuvernööri, santarmit ja muut\npahimmat taantumuksen kätyrit. Toimeenpanevassa komiteassa on tuttuja\nmiehiä, entisiä Narymin karkotettuja, jotka ovat kerinneet jo läänin\npääkaupunkiin \"jöötä pitämään\". He huolehtivat siitä, että vallankumous\nei jää vain pelkäksi sanaksi.\n\nKuvernementinhallituksessa tapaan saman virkamiehen, joka äyski\nminun ollessani Tomskissa pari kuukautta lääkärin hoidossa ja hyvin\nmyrtyneenä lähetti minut Kainskiin. Nyt hän kumartaa minulle niin,\nettä on lyödä päänsä pöytään. — Ahah, vekkuli, minä ajattelen, ovat\ntainneetkin osat vaihtua. Hän ilmoittaa nöyränä, että täällä on itsensä\noikeusministeri Kerenskin sähkösanoma minun vapauttamisestani. Siitä\non lähetetty tieto Kainskiin, mutta sieltä on ilmoitettu, ettei minua\nole tavattu. Virkamies on ollut jo hyvin huolissaan minusta, mutta\ntässähän tämä kadonnut lammas nyt on. Tuokiossa on valmiina kirjelmä,\njolla minun on saatava kokonainen ensi luokan osasto Pietariin saakka.\n\nOhoh! Jopa veti herroiksi!\n\nSamana iltana juna lähtee viemään miestä Eurooppaan, Suomeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotimaata kohti!\n\nIloisia sanomia: ne, jotka sinua ennen kiusasivat, istuvat nyt\nvuorostaan telkien takana. Emme me tahdo kostoa emmekä ilku teitä,\nmutta oikeus, tapahtukoon sinun tahtosi... Eivät teidän silmänne\nkuitenkaan kärsisi nähdä vapauden lippujen liehumista entisten\npalatsienne harjoilla. Kuunnelkaa te kaukaa juhlivan kansan\nriemuhuutoja ja vavahtakaa, kun kuulette vapauden laulujen vyörynnän.\n\nKaikkialla loistaa punainen, siitä on tullut koko kansan yhteinen\nväri. Sotamiehen lakissa on punainen merkki, ja upseerin kokardi on\npiiloutunut saman värin alle. Talonpoika ajaa laulellen hevostaan,\njonka luokissa liehuu punainen lippu.\n\nJoka asemalla on pieniä poikia ja tyttösiä kädessään punaiset viirit,\njoihin on piirretty kirjoituksia: \"Eläköön vapaus!\" \"Terve tasavalta!\"\nNuori, nouseva polvikin juhlii vapauden aamunkoittoa.\n\nJa ihmiset junassa ovat kuin yksi suuri perhe. Jokainen on, koettaa\nolla avulias ja auttava, mahdollisimman epäitsekäs.\n\nMatkustan oikein pikajunassa, mutta sekin viipyy viikon päivät\nmatkallaan Länsi-Siperian ja Venäjän halki. Sitten päivä Pietarissa,\ntäytyy olla junan aikataulun vuoksi, kävellä ja katsella\nvallankumouksen jälkiä muutamissa rakennuksissa Ne ovat vain pieniä\nraapeutumia, jotka kiväärin luodit ovat pyyhkäisseet. Vain joissakin\npaikoissa on konekivääri tehnyt hieman syvempää jälkeä.\n\nVihdoin lähtee junani Suomeen. Ei mitään tarkastuksia, tullaanhan nyt\nvapaaseen maahan. Asemilla tuttavia ja kukkakimppuja. Lähenevät tutut\nseudut, ruumis on raihnainen, sillä Siperian pikajunassa on uni paennut\nmatkamiestä, mutta silmä ahmii kaikkea. Entiselläänhän täällä ollaan,\nmikään ei ole muuttunut.\n\nHämeenlinna!\n\nLiikuttava vastaanotto asemalla, juhlaa koko päivän. Tämä on viides\nhuhtikuuta. Sen kunniaksi tulee runokin. Kirjakauppias Enok Rytkönen\non runoilijasukua ja itse näppärä runontekijä. Hänen runonsa alla on\npaljon nimiä, arvossapidettyjen kaupunkilaisten. Tällaiset säkeet:\n\n    Terve mies Sa miehuullinen\n    tundrain tuolta puolen,\n    maasta kauan karkoitettu,\n    tuttu tuskan, huolen!\n\n    Kansalaiset riemurinnoin\n    Sinut taasen tapaa.\n    Tervetullut synnyinmaahan,\n    vapautehen, vapaa!\n\n    Olit työssä mukana,\n    mi sortajamme kaasi;\n    siunaten siks tervehtää\n    Sua kansasi ja maasi!\n\nYlenpalttista ystävyyttä työväentalon vastaanottajaisissa ja kotona.\nKoko asunto kukkasmerenä.\n\n\n\n\nRiemun ja murheen vuosi 1917\n\n\nRiemullinen kevät 1917, oikea keväiden kevät!\n\nAinakin minusta tuntui, että harvoin on suomalaisen ihmisen ollut\nniin helppoa hengittää kuin silloin. Ja kyllä minä olin lukevinani\nsamanlaisen tunteen lähimmäistenikin kasvoista. Olin elänyt\ntoisenlaisissa oloissa kuin kotimaassa koko ajan asuneet. Minulla oli\nvain ahdas piiri ympärilläni, toiset olivat nähneet paljon pitemmälle,\nmutta sama huoli isänmaan kohtalosta painoi minua kuin heitäkin, minua\nvain siellä yksilöllisesti, heitä yhteisönä, kansana.\n\nNyt olivat kahleet katkenneet, tsaarinvalta oli murskattu, uudet tuulet\npuhalsivat, vapaat ja virkeät. Nyt rupeaisimme luomaan uutta, omaa\nlatuansa kulkevaa, asemaansa Euroopan kansojen joukossa vahvistavaa\nSuomea. Täydellistä riippumattomuutta meillä ei ollut, mutta sydämissä\nkyti toivo, että se saataisiin. Mutta näinkin oli jo hyvä, eduskunta\noli kutsuttu koolle, maailman radikaalisin, vaikeana aikana valittu,\nkansan järkkymättömän tahdon osoittava parlamentti, enemmistönä\nsosiaalidemokraatit.\n\nIloa ja toivoa oli mielissä. Täytyi olla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kiintoisaa nähdä, miten santarmit, nuo syöpäläiset, olivat\ntoimineet sotavuosina poissaollessani. Heidän arkistonsa oli\nvapaasti käytettävissä, itse olivat tipo tiessään. Lahdessa toimiva\nsantarmialiupseeri oli vielä vallankumouksen puhjetessa tiedoittanut\npäällikölleen Hämeenlinnaan, että täällä on epäilyttävää liikehtimistä\nvenäläisen sotaväen keskuudessa, ja pyytänyt ohjeita. Niitä ei ollut\nannettu, vaan aliupseerin kirjelmä oli jäänyt viimeiseksi santarmien\nasiakirjavihkoon. Heille oli tullut kiire muuttaa muille markkinoille.\n\nArkisto oli jäänyt. Sieltä löytyi minun valmiiksi suunniteltu\nrunokokoelmani, mutta vahakantiset vihkoset olivat hävinneet. Siitä\nminun kannatti olla kiitollinen santarmeille, pääsinpähän näkemästä\nvihreän nuoruuden tökeröltä säkeitä. Itse niitä tuskin olisin hennonut\nhävittää.\n\nLaajaan kirjeenvaihtoon santarmit olivat sotavuosina joutuneet. Venäjän\nhallituksella oli paljon puuhaa sen koettaessa torjua sitä vihaa,\nmikä kansan taholta yhä valtavampana huokui sitä vastaan. Sitäpaitsi\ntapahtui kaikkialla maailmassa asioita, joihin tuli kiinnittää\nhuomiota. Niiden vuoksi täytyi syrjäisessä Suomessakin olevaa\nsantarmilaitosta pitää kuumana. Samaan toimintaan vedettiin kuvernöörit\nlääninhallituksineen. Santarmien ja maan hallintoviranomaisten puuhat\nkulkivat niin samoja latuja, että niitä useinkin oli vaikeata erottaa\ntoisistaan. Kuvernööri Rafael Spåren ja esittelijä Juho Schuringin nimi\nnäkyi sangen epäilyttävissä papereissa.\n\nSantarmipäällikkö kyseli kansalaisten luotettavuutta suoraan\nnimismiehiltä, ja nämä vastasivat. Heidän kunniakseen on kuitenkin\nmainittava, etteivät he yleensä antaneet huonoa todistusta\nlähimmäisistään, vaan koettivat vakuuttaa heidän luotettavaisuutensa\ntai sitten antoivat mitään sanomattoman lausunnon. Joku heistä sentään\nkangerteli kirjeensä venäjäksi, ja Hausjärven piirin nimismies\nKarl Tammelander, joka oli kuvernööri Spåren sukulainen ja osasi\nvenättä hyvin, kirjoitteli venäjäksi hienoja virkakirjeitä \"hänen\nylhäisyydelleen\" kuvernööri Spårelle. Siinä näyttää olleen tyypillinen\njärjestelmän mies ja kiipijä. Hän toimitti mielellään kotitarkastuksia\ntai ainakin oli niissä läsnä, kun santarmi teki työn. Hän sitten\nmuistaakseni joutuikin jättämään virkansa yhdessä suojelijansa Spåren\nkanssa.\n\nKansalaiset olivat nyt joutuneet tarkoin santarmien luetteloon.\nSosiaalidemokraattisen puolueen osastot oli jo aikaisemmin luetteloitu\nkaikkine jäsenineen. Sitten oli pantu kirjaan palokunnat, maamiesseurat\nja jotkut muut yhteiskunnalliset järjestöt. Vanhasuomalaisestakin\npuolueesta oli valmistunut toisen sotavuoden kuluessa luettelo.\nSiinä oli henkilötiedot jokaisesta ja sen lisäksi arvostelu hänen\nvaltiollisesta luotettavuudestaan. Yleensä oli paljon luotettavaa\nväkeä, mutta mustia lampaitakin oli joukossa. Niinpä lyseon rehtori\nJ.S. Suomalainen on Snellmanin päivänä 1914 pitänyt Hämeenlinnan\nraatihuoneessa puheen, mainiten Suomen valtiollista tilannetta\nlaittomuuden ja väkivallan aikakaudeksi. Kustantaja Arvi A. Karistolla,\njonka sanottiin paitsi kirjakauppaa omistavan myös asianajotoimiston\n(lorua), on seuraava ansioluettelo: Sanotaan nuorsuomalaiseksi (vaikka\non vanhasuomalaisen puolueen luettelossa, jopa piirihallituksen\njäsenenä), Suomen eristäytymisen kannattaja, huomattava valtiollinen ja\nyhteiskunnallinen toimihenkilö, maistraatin jäsenille toimeenpantujen\nmielenosoitusten osanottaja, osallinen Voima-liittoon, mistä haastettu\nedesvastuuseen v. 1905, huhujen mukaan avustanut aseiden tuontia.\nTamperelaisen \"Aamulehden\" — santarmien mukaan nuorsuomalaisten\näänenkannattaja — päätoimittaja Vilho Osonen on vanhasuomalaisen\npiirihallituksen jäsen, ja hänestä santarmit tietävät seuraavaa:\nSuomen eristäytymisen kannattaja ja sen oikeuksien puoltaja, selvä\nseparatisti, kaikkien hallituksenvastaisten mielenosoitusten ja\nmaistraatin jäseniin kohdistettujen myötätuntoisuuskokousten\nosanottaja, nauttii Tampereen asukkaiden suurta luottamusta, on huhujen\nmukaan Voima-liiton jäsen, v. 1905 suurlakon aikana ollut tälle\nliikkeelle myötätuntoinen ja avustanut sitä aineellisesti kuin myös\naseiden tuontia Suomeen.\n\nVapaaehtoisissa palokunnissa oli paljon \"epäilystä herättäviä\" ja\nvoimaliittolaisia. Luettelot vilisivät virheitä, sillä santarmien ei\nollut onnistunut suomalaisten vasikoittensa avullakaan saada varmoja\ntietoja.\n\nNuo vasikat olivat muuten ahkeroineet ankarasti. Hehän saivat työstään\nmaksun. Kumma kyllä, santarmien arkistosta ei löytynyt yhtään kuittia\ntai palkkalistaa, mikä olisi osoittanut kätyrien palkkion suuruuden.\nSiinä suhteessa santarmit olivat mainiosti suojelleet palvelijoitaan.\nSamoin ei missään näkynyt heidän oikeita nimiään. Heillä oli vain\npeitenimensä: oli \"Metsästäjä\", \"Kalastaja\", \"Timo\" ja sitten\nhuomattava määrä satunnaisia ilmiantajia. Ainoastaan yksi nainen oli\nollut niin varomaton, että oli kirjoittanut omalla nimellään varustetun\nkirjeen santarmialiupseeri Lukinille. Hänet otettiin kiinni Tampereelta\nja pantiin vähäksi aikaa häkkiin. Kaikki muut lurjukset saivat kulkea\nvapaina vapaiden joukossa, saamatta edes pientä muistutusta törkeistä\nteoistaan.\n\nJääkäriliike oli antanut santarmeille paljon työtä. Se olikin heille\nharmin paikka, sillä linnut pääsivät lentämään, vain heidän hylättyjä\npesiään käytiin penkomassa. Paljon kotitarkastuksia ja vähän tuloksia.\nJonkin maatilan asuinrakennus sinetöitiin, kun isäntä oli lähtenyt\nSaksaan, Tampereen teknillisen opiston oppilaiden koulukortteereja\nmyllättiin ja rauhallisia ihmisiä, joilla ei ollut mitään tekemistä\nmatkustaneiden kanssa, häirittiin, toisia useampiakin kertoja.\nTulokset olivat laihoja, mahdollisesti vain jokin valokuva ja viatonta\nkirjeenvaihtoa kodin kanssa, sekin tietenkin aikaisemmilta ajoilta,\nmutta santarmien asiakirjavihot paisuivat yhä valtavammiksi. He kävivät\npaperisotaa ja koettivat olla tärkeitä.\n\nMutta Suomessa toimivien santarmien täytyi olla varuillaan myös\nVenäjältä päin tulevaa vaaraa vastaan. Milloin sieltä käsin hälytettiin\nmitäkin. Pisarjev ja Kerenski, kaksi \"Puolueettoman älymystön\"\nyleisvenäläisen liiton edustajaa, olivat julkaisseet kirjan \"Hallitus\nja Venäjän kansa tärkeänä kautena\", joka oli painettu Suomessa.\nSantarmien oli otettava selvä painopaikasta ja estettävä kirjasen\nleviäminen sotaväen keskuuteen. Levittäminen tapahtui Venäjän\npoliisidepartementin tietojen mukaan haavoittuneiden sotilaiden\nvanhempien ja sukulaisten avulla. Kirja oli erityisen vaarallinen\nsen vuoksi, että siinä yritettiin paljastaa visusti salassa pidetty\nsantarmieversti Mjasojedovin kavallus. Se tapahtui sodan alkukuukausina\nja sen takia sanottiin menetetyn 126000 \"isänmaalle uskollista\nvenäläistä sotilasta\". Tämä Mjasojedovin juttu oli sangen laaja.\nSantarmieversti oli jo pitkän aikaa ennen sotaa viettänyt komeilevaa\nelämää ja häntä pidettiin yleensä rikkaana, kunnes myöhemmin selvisi,\nettä hän olikin saksalaisten vakooja, joka sai kavaltamistaan tiedoista\nrunsaan maksun. Mjasojedov teloitettiin ja hänen ympäristöään, mm.\nrakastajatar, siivottiin Siperiaan.\n\nTuota Pisarjev—Kerenskin paljastavaa kirjasta lienee levinnyt verraten\npaljon ja sillä lienee ollut vaikutusta sotilaihin. Santarmien\nestämistoimet taisivat auttaa verraten vähän tai ei ollenkaan, sillä\notapahan hiiri hännästä kiinni, kun se kerran on päässyt livistämään.\n\nAikaisemmin olen maininnut, että esimerkiksi Siperiassa, vaikka meillä\nolikin kirjeenvaihtoa, varsin vähän tiesimme vallankumouksellisen\nliikkeen vaiheista, ennen kaikkea sen edistymisestä. Me odotimme\nvallankumousta hartaasti, mutta emme olleet selvillä sen kehityksestä.\nVenäjän sisäasiainministeriö sen sijaan näyttää jo lokakuussa 1915\npelänneen vallankumouksellisen liikkeen leviämistä ja myöntäneen,\nettä maassa alkaa vallita jännittynyt tilanne. Sisäministerin\napulainen Beletski on kiinnittänyt santarmiston huomiota huonoon\ntiedoituspalveluun ja kehoittanut hankkimaan luotettavia ja asioista\nhyvin selvillä olevia puoluemiehiä selostamaan vallankumouksellisten\nleirissä vallitsevaa tilannetta. Tällainen oli vanha tapa: kun\nmies joutui kiinni ja huomattiin, että hän tietää paljon ja on\nkäyttökelpoinen, luvattiin hänet vapauttaa, jos ryhtyy agentiksi.\nJotkut heikot luonteet saattoivat taipua, mutta enimmäkseen santarmit\nsaivat kieltävän vastauksen. Nyt Beletski vielä kerran kehoittaa\nkäyttämään vanhaa keinoa.\n\nJuutalaiset ovat olleet Venäjän ohranan ja samalla myös sen\nalaisen Suomen santarmiston silmätikkuna. Heitä syytettiin\nvallankumouksellisesta propagandasta ja yleisen tyytymättömyyden\nlevittämisestä Venäjän kansan keskuuteen. Paitsi rikollista kiihotusta\nsotaväen keskuudessa ja suurissa teollisuuskeskuksissa, heillä\noli vielä muitakin vehkeilyjä: elintärkeiden tavaroiden hinnan\nkeinotekoinen kallistaminen ja metallirahan hävittäminen käytännöstä.\nVallankumoukselliset ja heidän innoittajansa juutalaiset muka luulivat,\nettä sotilaallisilla vastoinkäymisillä ja vallankumouksellisella\nkiihotuksella ei ole riittävää vaikutusta kansan laajoihin kerroksiin,\nja sen vuoksi he tahtoivat saada aikaan yleistä tyytymättömyyttä ja\nsodanvastustusta nälän ja elintarpeiden kallistumisen avulla. Tätä\ntarkoitusta varten salattiin tavaroita, viivytettiin kuljetusta ja\nkoetettiin mikäli suinkin mahdollista pidätellä tavaralähetysten\npurkamista rautateillä. Metallirahan puutteella taas juutalaiset\nkoettivat herättää väestössä epäluottamusta Venäjän valuuttaa kohtaan,\nsaattaa säästäjät ottamaan rahansa valtakunnan luottolaitoksista ja\npiilottamaan metallirahan ainoana arvokkaana. Kun valtion täytyi\nlaskea liikkeelle vaihtorahaa, niin juutalaiset uskottelivat, että\nVenäjän hallitus eli vararikkotilassa, koska sillä ei ollut metalleja\nedes rahoiksi. Samalla juutalaiset ostelivat ylihinnasta hopea- ja\nkultarahoja.\n\nPoliisidepartementin käsityksen mukaan juutalaiset tekivät kaikkea\ntuota saadakseen asuma-alueensa rajat muutetuiksi, koska he pitivät\najankohtaa sopivana päämääränsä saavuttamiseksi järjestämällä\nsekasortoa maahan.\n\nJuutalaiset liikehtivät kansainvälisestikin. Amerikassa pidettiin\nvuoden 1915 jälkipuoliskolla konferenssi, johon ottivat osaa\nneljänsadantuhannen juutalaisen työläisen edustajat. Siinä\nkäsiteltiin juutalaisten oikeudetonta asemaa. Kokouksessa tehtiin\npäätöslauselma, jossa Yhdysvaltojen hallitusta kehotettiin esiintymään\njuutalaisten puolustajana. Samalla päätettiin vaatia kaikkien\njuutalaisten valtiollisen ja kansallisen itsemääräämisoikeuden\ntunnustamista niissä maissa, joissa ne olivat rajoitetut, erittäinkin\nVenäjällä, Galitsiassa, Romaniassa ja Palestiinassa. Tarkoitusperän\nsaavuttamiseksi olisi käytettävä yleistä valtiollista lakkoa, jollainen\nolisi myös julistettava tulevan rauhankonferenssin ensimmäiseksi\npäiväksi. Päätöslauselmassa niin ikään ilmaistiin syvä paheksuminen ja\nvastalause Venäjän hallituksen juutalaisvainojen johdosta sekä siksi,\nettä se oli orjuuttanut koko maan ja karkottanut valtakunnanduuman\ntyöläisedustajia Siperiaan.\n\nSantarmiston, joka oli horjuvan tsaarinvallan tuki ja turva, piti\nhoidella sekä koti- että ulkomaista urkintaa voidakseen pitää\nlevottomat ainekset kurissa. Niitä aineksia oli kuitenkin lopulta niin\npaljon, että mitkään toimenpiteet eivät auttaneet, vaan loppu tuli.\nSe tuli ennen kaikkea sen vuoksi, että armeija vähitellen kääntyi\nvallankumouksellisten puolelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeväällä 1917, kun Suomi oli vapautunut venäläisen sorron ikeestä,\nalkoi lääninhallituksiin sadella valituskirjelmiä virkamiesten,\nvarsinkin nimismiesten toiminnasta. Heillä oli ollut tietenkin\nohjeenaan kuvernöörien kiertokirjeitä, mutta yhteinen kansa ei\nsitä tiennyt, ja sitäpaitsi laittomia määräyksiä ei olisi pitänyt\nnoudattaa. Kun näytti tarpeelliselta tutkia tarkemmin noiden valitusten\ntodenperäisyyttä ja viimeisinä vuosina vallinneita oloja yleensä,\nniin senaatti nimitti tutkijakomiteoita niihin lääneihin, joissa\ntuollaisia valituksia oli esiintynyt. Hämeen lääniä varten asetettuun\ntutkijakuntaan määrättiin tamperelaiset varatuomarit Oiva Sohlberg\nja Kaapo Murros (aikaisemmin mainitsemani toimittaja) sekä tämän\nkirjoittaja.\n\nMe matkustimme läänissä ja kuulustelimme nimismiehiä ja joissakin\ntapauksissa myös poliisikonstaapeleita. Joku henkikirjoittajakin\njoutui tekemään selvää toimistaan. Kävi selville, että hyvin monet\nvirkamiehet olivat jättäneet kuvernööri Spåren ohjeet noudattamatta\nja onnistuneet välttämään kansan vihan, kun taas toiset olivat olleet\nkovin virkaintoisia ja innokkaita järjestelmän miehiä ja herättäneet\nsiten tyytymättömyyttä piireissään. Joitakuita nimismiehiä erotettiin\nviroistaan, mutta isompaa lovea virkamiehistöön ei tullut näiden\ntutkimusten avulla.\n\nHämeen läänin lääninhallituksesta ei muistaakseni joutunut lähtemään\nmuita kuin kuvernööri, vaikka sinne oli viimeisinä seyniläisvuosina\notettu eräitä järjestelmän miehiä ja jotkut, entiset olivat mukautuneet\nlaittomiin oloihin. Lääninsihteeri Holpainen oli hävinnyt sentään jo\nhyvissä ajoin. Hän sai muistaakseni eläkkeen, kuten laittomuusmiehet\nyleensä. Suomi oli kohtelias.\n\nJoku näistä tutkittavista laittomuusmiehistä liikuttui aivan\nkyyneliin, oli nöyrä ja vakuutti, että on aina toiminut ainoastaan\nSuomen lain mukaan. Muutamaa vuotta myöhemmin tämä taas esiintyi\njulman koppavana, ikäänkuin mitään alennustilaa ei milloinkaan olisi\nollutkaan. Sellainen on ihmisen luonto. Vanha \"ystäväni\" Emil Ahlgren\noli sodan aikana saavuttanut unelmiensa päämäärän: hän oli päässyt\nnimismieheksi Janakkalaan. Hänen toimistaan ei ollut tehty mitään\nvalituksia, joten hän siis ei ollut osoittanut liiallista virkaintoa.\nKun ei ollut täsmällistä käskyä, vaan ainoastaan kiertokirjeitä ja\nviitteitä, hän ei omasta aloitteestaan ollut ryhtynyt mihinkään,\nkansalaisia hermostuttavaan tekoon. Myöhemmin hän siirtyi nimismieheksi\nisompaan piiriin, Sääksmäelle, ja siellä hänet tapasin viimeisen\nkerran. Kerrottakoon se tapaus loppulausunnoksi Ahlgrenista, joka\njokin aika sitten kuoli korkeassa iässä, oltuaan toistakymmentä vuotta\neläkevaarina.\n\nOli myterä elokuun keskiyö 1922. Olin saattamassa erästä tyttölasta\nnoin kolmen kilometrin päähän kesäasunnoltani. No, ei pidä luulla,\nettä tässä olisi mitään sen kummempaa, vaikka liikuinkin tyttöihmisen\nkanssa näin myöhään. Tämä kaunis lapsi oli tullut pyytämään minua\nerääseen juhlaan esiintymään, ja me koetimme pelata spiritismiä\nteelautasella ja kuulla hiukan tulevaisia asioita, mutta henget eivät\ntahtoneet meitä lähestyä. Sitten lähdin saattamaan vierastani ja\nolimme juuri ehtineet hänen pihamaalleen, kun jostakin kuului useampia\nääniä, ja yksi muita römeämpi kysyi: \"Minne ne hävisivät\", ja samassa\nkäskettiin ottaa selvää kadonneista, ilmeisesti meistä. Luulin, että\nkylän pojat ovat liikkeellä ja haluavat tietää, kuka mieshenkilö\nliikkuu heidän alueillaan. Katselin jo vieressä häämöttävää peltoa\nsiinä mielessä, olisikohan koettaa, vieläkö sata metriä katkeaa\nkahdessatoista sekunnissa, mutta toiselta puolen en tahtonut kadottaa\narvoani neitoseni silmissä ja päätin mieluummin ottaa vaikkapa pienen\nselkäsaunan kuin lähteä pakoon. Silloin juuri se selvänottaja tuli\nportille ja kysyi:\n\n\"Kuka siellä?\"\n\n\"Mitä se teihin kuuluu\", vastasin hiukan teeskennellyn uljaasti.\n\nKysyjä hävisi ja kuului vähän ajan perästä kertaavan vastauksen\njossakin lähettyvillä. Sitten vihainen ääni sanoi:\n\n\"Jassoo, kyllä minä otan selvän.\"\n\nPian painautui portista iso miehen ruho ja tuli aivan lähelle. Tunsin\nnimismies Ahlgrenin. Hän katsoi läheltä ja sanoi: \"Kah, tuttu mies\",\nja lähti samassa. Portin takana hän kuului sanovan toverilleen, että\nsiellä olikin hänen tuttavansa eikä missään suhteessa epäilyttävä.\n\nKohta tämän jälkeen luin lehdestä, että niiltä seuduilta oli löytynyt\nviinanpolttimo. Sitä nimismies konstaapeleineen oli etsimässä.\n\nSellainen oli viimeinen tapaamisen! Ahlgrenin kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIloinen, kevyt ja vapaa tunnelma vallitsi Hämeenlinnan Parkissa\nvappuna 1917. Oli työväen tavanmukainen vappujuhla, jota ei moniin\nHerran vuosiin ollut saatu viettää ilman poliisin kaitsentaa, jopa\nkeskeytyksiäkin. Poliisikolonna oli nytkin mukana, mutta se tuli\nsamassa kulkueessa työväen kanssa. Olin äsken astunut Hämeenlinnan\npoliisimestarin virkaan, ja alaiseni kysyivät, voivatko he ottaa osaa\ntyöväen vappukulkueeseen. Vastasin, etten kiellä enkä käske, mutta jos\nhe liittyvät kulkueeseen, on vartioiden kaupungissa oltava paikoillaan,\npäivystyksen samoin.\n\nPoliisit tulivat omana joukkueenaan. Minä aloitin puheeni\nhuomauttamalla, että olen ennenkin seisonut tällä lavalla ja\npoliisikolonna on silloinkin ollut tuolla alhaalla. Mutta se on ollut\nvalmiina raastamaan minut alas puhujalavalta, jos olisin sattunut\nlausumaan jotakin heidän edustamalleen mahdille epämieluista. Nyt\nse on minun omassa komennossani. Kansanjoukosta kuului hyvä-huuto,\nja tunnelma vielä entisestäänkin vapautui. Lieneekö siinä puistossa\nmilloinkaan puhuttu suuremmalle ja kiitollisemmalle yleisölle.\nPuhuin Suomen itsenäisyyspyrkimyksistä ja lopetin eläköön-huudolla\nitsenäiselle Suomelle. Kansanjoukko yhtyi siihen riemulla, samoin\nvenäläinen sotaväki upseereineen.\n\nVenäläiset sotilaat ja joukko upseereita oli myös tullut kulkueena\npaikalle. Heitä ei ollut kutsuttu, mutta he olivat tienneet, että sinä\npäivänä oli suomalaisten vappu, ja tulleet mukaan omasta aloitteestaan.\nHe eivät tietysti ymmärtäneet puhettani, mutta huusivat, kun kuulivat\ntoistenkin huutavan. He tahtoivat sitten kuulla puheen venäjäksi, ja\nminä kerroinkin sen sisällön suurin piirtein. Esitinpä vielä saman\neläköönhuudonkin, johon venäläiset jälleen railakkaasti yhtyivät.\n\nKun olin päässyt alas puhujalavalta, kertyi ympärilleni joukko\nsotilashenkilöitä, jotka tiedustelivat:\n\n\"Miksi rupla Suomessa alenee, ja miksi ei pakkokurssi ole enää\nvoimassa?\"\n\n\"Se oli tsaarilaiskauden perintöä. Me yritämme ruveta hoitelemaan omia\nasioitamme ja järjestelemään kaikkea niin kuin oikein on.\"\n\n\"Ja miksi täällä ei puhuta venättä? Meidän on vaikeata tulla toimeen.\"\n\n\"Ei teidän tarvitsekaan, me kyllä tulemme toimeen omalla kielellämme...\nja juuri äskenhän te huusitte eläköötä Suomen itsenäisyydelle. Me\ntoteutamme sen.\"\n\n\"Ei se sitä saa merkitä. Kyllä Suomella täytyy olla jokin suhde\nVenäjään. Ette suinkaan te aio kokonaan eristäytyä?\"\n\n\"Kyllä me aiomme, sitä se itsenäisyys merkitsee.\"\n\nSiinä sukeutui pitkähkö keskustelu. Sotilaat eivät mitenkään olleet\nkäsittää mielestäni selvää asiaa tahi eivät tahtoneet. Olihan siinä\nupseereita — etupäässä juuri he johtivatkin keskustelua —, jotka\nväittivät olevansa vallankumouksellisia ja kannattavansa kansojen\nitsemääräämisoikeutta. Se tuntui kuitenkin olevan heille hämärä käsite,\ntahi ehkä he olivat imperialisteja, kuten monet — voinee sanoa:\nuseimmat — Siperiassa tapaamani vallankumoukselliset.\n\nPalautuu vielä mieleeni eräs Narymissa sattunut tapaus.\n\nOlin laatimassa kirjelmää Tomskin läänin kuvernöörille, kun luokseni\ntuli eräs valtiollinen karkotettu, heimoltaan isovenäläinen jostakin\nMoskovan lähistöltä ja myöhemmin huomatussa virassa Neuvosto-Venäjällä.\nOlin venäläisen tavan mukaan piirtänyt kirjelmän ylälaitaan: Finskavo\npoddannavo (Suomen alamaiselta) ja nimeni. Hän vilkaisi paperiin ja\nhuomautti:\n\n\"Miksi te kirjoitatte finskavo poddannavo?\"\n\n\"Siksi, että minä olen Suomen alamainen.\"\n\n\"Eikö mitä, korkeintaan te voisitte kirjoittaa finskavo urosentsa\n(suomalaista syntyä olevalta).\"\n\n\"Se ei riitä, sillä minä olen Suomen alamainen.\"\n\n\"Mistä teidät on tänne karkotettu?\"\n\n\"Suomesta tietenkin.\"\n\n\"Kuka karkotti?\"\n\n\"Venäläinen kenraalikuvernööri, senkin vietävä\", minä aloin jo\nkiivastua mokomasta kuulustelusta.\n\n\"Siinä näette\", toinen jatkoi ivallisesti hymyillen, \"meikäläinen\nkenraalikuvernööri... Kuinka hän voisi istua vieraassa maassa\nkarkoittelemassa sen maan kansalaisia.\"\n\nNyt ymmärsin, mihin tämä mies pyrki. Hän oli samalla kannalla kuin\nsuomisyöjätkin, ettei saanut olla Suomen alamaisia.\n\nSamalla kannalla olivat useimmat vallankumoukselliset. He usein\nivailivat minun Suomen alamaisuuttani, mikä ei ollut sen vahvempi,\nkuin että joku venäläinen kenraalikuvernööri voi karkottaa minut\nomasta valtakunnastani. Samanlaisella ivalla he kohtelivat muitakin\npieniä kansallisuuksia, joilla huomasivat olevan samanlaisia\neristäytymispyrkimyksiä kuin meillä suomalaisilla. Silloin kiitin\nitseäni siitä, että olin ensi sijassa suomalainen ja vasta sitten\nkansainvälinen.\n\nEhkä sopii mainita, että Tomskin läänin kuvernööri oli vartioitaviensa\nvallankumouksellisten kanssa samaa mieltä tässä alamaisuusasiassa,\nsillä sain kirjelmääni vastauksen, jonka otsakkeena oli: Tomskin\nkuvernementissa karkotettuna olevalle Kuopion läänin talonpojalle jne.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Vallankumous jatkuu\", Oskari Tokoi julisti joskus riemun ja murheen\nvuoden 1917 keväällä. Kyllähän tuo iskusana saattaa olla oikea, jos\najattelee esimerkiksi Ranskan suurta vallankumousta, jota kesti\npuolentoista vuosikymmentä, mutta minusta tuntuu, että nykyaikaisessa\nyhteiskunnassa ei vallankumous voi olla kovin pitkäaikainen. Jos se\nvenyy yli oivallisen, niin asiat menevät sekaisin, syntyy anarkiaa,\njolla ei enää ole vallankumouksen jaloa leimaa.\n\nVenäläiset tekivät vallankumouksen mainittuna vuonna, me vain\nseurasimme mukana. Ranskan vallankumous oli sikäli oikeaa lajia, että\nsiinä eräs kansalaisryhmä pyrki ja pääsikin valtaan. Suomessa ei mikään\nsellainen ryhmä tai sääty erityisemmin rynnistänyt esille, vaan koko\nkansa teki vallankumouksen, vapautui vieraasta sortajasta. Omiimme me\nemme koskeneet, emme kunnollisesti edes niihin miehiin... jotka olivat\ntaipuneet sortajan kätyreiksi.\n\nMeillä Suomessa oli edellisinä vuosina valittu eduskunta, jossa\ntyöväestöllä oli enemmistö, piti vain saada se istumaan. Eikä sen\nkokoontumiselle enää ollutkaan mitään estettä. Työväestö jakoi\nhallitusvallan kauniisti kahtia porvariston kanssa, elettiin siis\nsulassa sovussa, joten vallankumouksen jatkumiselle ei ollut pakottavaa\naiheita, kun kaikkea hyvää voitiin toivoa parlamentillista tietä.\n\nSosiaalidemokraattiset järjestöt olivat tosin tehneet joitakin\nyleistä elämänmenoa rajoittavia päätöksiä ja niitä oli noudatettu\nvallankumouksen päivinä, jolloin hallituskoneistoon muutettiin rattaita\nja se siis korjauksen vuoksi oli seisahduksissa. Kansalaiselämän\npalauduttua tavallisiin uomiinsa sosiaalidemokraattisten\nkunnallisjärjestöjen \"valta\" oli lopetettava. Käsitin asian niin ja\nHämeenlinnan poliisimestariksi ryhdyttyäni rupesin toimimaan lakien ja\nasetusten mukaan jättäen kunnallisjärjestön päätökset ja toivomukset\nhuomioonottamatta. Minulta kysyttiin menettelyni syytä, mutta antamani\nselitys tyydytti. Hämeenlinnan kunnallisjärjestö oli maltillinen ja\nennen kaikkea asiallinen.\n\nEräillä paikkakunnilla vallankumousta yritettiin jatkaa. Niin mm.\nRaumalla, missä esitettiin kaikennäköisiä radikaalisia vaatimuksia\nja pyrittiin ulkoparlamentarismin tielle. Kirjoitin noiden ilmiöiden\njohdosta artikkelin \"Hämeen Voimaan\". Muistaakseni se painettiin\nvälikkeillä, mutta sijoitettiin väliartikkeliksi. Jokin lehti sen\nlainasi, ja sitten Eetu Salin kirjoitti Porin sosiaalidemokraattiseen\näänenkannattajaan valtavan artikkelin, jossa omaan raisuun tapaansa\nselitteli ja osaksi puolustelikin noita vallankumousajan ilmiöitä.\nEetun kirjoituksesta huokui hieman teeskennellyltä tuntuvaa\nmahtipontisuutta. Paljon myöhemmin, vasta syksyllä, tapasin Eetun\neduskunnassa. Hän sanoi:\n\n\"Sinua kuuluu naurattaneen se minun vallankumousartikkelini.\"\n\n\"No, en tiedä, ei se ainakaan tehnyt vallan vakuuttavaa vaikutusta.\"\n\n\"Ei varmastikaan\", Eetu sanoi ja kertoi sitten, että hän oli taaskin\njoutunut uhraamaan oman mielipiteensä kansan vuoksi. Hän oli ollut\nvallankumouksen alkuaikoina Raumalla puhumassa ja haastellut tietenkin\nmehevään tapaansa ja maininnut, että kansan on nyt käytettävä kaikki\nkeinot vaatimustensa toteuttamiseksi. Kotvan aikaa sen jälkeen oli\nhänelle soitettu Raumalta ja kysytty, olisiko meidän syytä tehdä\njotakin.\n\n\"Ettekö sitten ole vielä tehneet\", Eetu, jolla sattui olemaan kiireitä,\noli huutanut puhelimeen, ja silloin puhuja oli lähtenyt \"tekemään\" ihan\nsuoraa päätä.\n\n\"Enkä minä ole tottunut ottamaan nappiani pois pelistä, kun kerran\nolen peliin ryhtynyt\", Eetu jatkoi ja kehui kirjoittaneensa tuon\nartikkelin, missä moitti mm. minua siitä, että koetin selittää selviä\nvallankumouksellisia ilmiöitä anarkistisiksi.\n\nNiin, muualla maassa sattui näitä — olkoon nyt: vallankumouksellisia\n— ilmiöitä, mutta Hämeenlinnassa oma väki eli yleensä rauhassa ja\nsovussa. Valtuustojen piiritykset olivat siihen aikaan muodissa. Kerran\nlevisi kulkupuheita, että sellaista Hämeenlinnassakin yritettäisiin.\nEräänä kokousiltana piti valtuuston äijät suljettaman kaupungintalolle.\nPoliisivoima varattiin laitokselle, joka sijaitsi samassa talossa kuin\nvaltuuston kokoushuonekin, mutta piirittäjiä ei kuulunut. Koko puuha\nlienee ollut lähtöisin Myllymäen kaupunginosan levottomien ainesten\ntaholta eikä saanut kannatusta.\n\nVoin ryöstö sentään pääsi alkuun. Eräs entinen kuritushuonevanki keräsi\nympärilleen joukon naisväkeä, marssi meijeriin ja otti lukitusta\nsäiliöstä kaksitoista kiloa voita. Enempää ei ollutkaan, vaikka\nkaupungilla huhuttiin hirveän suurista varastoista, joita muka ei\nluovuteta kansan käytettäviksi. Poliisi ehti ajoissa perille, palautti\nvoin meijerille, ohjasi koko joukon poliisilaitoksen pihaan ja valikoi\nsiinä aktiivisimmat kuulusteltaviksi. Johtaja sai myöhemmin neljä\nkuukautta vankeutta ja eräät naiset viidenkymmenen markan sakon. Siihen\nloppui se juttu.\n\nPaikkakunnallinen väestö ei siis sanottavasti jatkanut vallankumousta,\nmutta kaupunkiin sijoitettu venäläinen sotaväki nautti svabodasta.\nInsinöörirykmentissä vallitsi kuri, mutta sodan aikana perustetun\nTsudskin rykmentin kaksi pataljoonaa, joihin ilmeisesti oli kerääntynyt\nlevotonta ainesta, oli aina valmis vehkeisiin. Sen sotilaat tehdä\nnuhrasivat alituiseen pientä ilkeyttä.\n\nKerran kesällä svabodan vuonna 1917 poliisilaitokselle ilmoitettiin,\nettä kasarmilla seisoi kokonainen komppania aseissa valmiina\nvalloittamaan Hämeenlinnan naisvankilan. Samana aamuna oli kasarmin\nläheisiin pylväisiin ilmestynyt \"julistuksia\", joissa tehtiin\ntiettäväksi, että suomalaiset vallankumoukselliset lähtevät sinä\npäivänä kello kaksitoista yhdessä venäläisten sotilastoverien kanssa\nvapauttamaan valtiollisia vankeja naisvankilasta.\n\nTämä oli Myllymäen huligaanien provokaatiota. Tiedettiin hyvin, ettei\nvankilassa säilytettävien naisten joukossa ollut yhtään ainoata\nvaltiollista. Joidenkuiden hämäräperäisten ainesten päähän oli vain\npälkähtänyt, että vankilassa voisi olla mukavia \"lemmikkejä\", ja\nolisihan muutenkin tuollainen linnan valtaaminen hauskaa vaihtelua,\nsemminkin kun sen helposti saattaisi lykätä venäläisten sotilaiden\nniskoille. Oli vain tapahtunut erehdys sikäli, että siitä toitotettiin\npylväsilmoituksilla. Asia tuli siten myös poliisin tietoon.\n\nSaatuani tuon tiedon hyppäsin heti ajuriin erään etsivän\nylikonstaapelin kanssa ja painoin vinhaa vauhtia kasarmille. Asia\noli koetettava järjestää sanan voimalla, sillä poliisivoima ei olisi\nriittänyt suurta aseellista joukkoa vastaan. Upseerit koettivat\ntaltuttaa — sanan voimalla hekin — lähtövalmista komppaniaa, mutta\nsen \"vallankumouksellinen\" into oli ylen raju. Ei muuta kuin mars\nvaltaamaan linnaa ja vapauttamaan sen viattomia uhreja.\n\nTurvasin minäkin sitten sanan mahtiin. Aluksi se ei tehonnut lainkaan,\nmiehet vain puhkuivat ja heiluttelivat kivääreitään. Heidän täytyy\nauttaa suomalaisia vallankumouksellisia päättämään vallankumouksen työn.\n\n\"Missäs ne teidän suomalaiset vallankumouksellisenne ovat?\" kysyin.\n\n\"Kyllä he tulevat kello kahdeksitoista.\"\n\nKello löi kaksitoista, löipä yksikin, eikä suomalaisia\nvallankumouksellisia näkynyt. Provokaattorit tietysti pysyivät\nvisusti piilossa. He olisivat tulleet esille vasta kun työ olisi\nollut suoritettu. Venäläisten intoa oli sittenkin vaikea taltuttaa,\nhe sanoivat olevansa valmiit lähtemään yksin. Kun asia oli pantu\nalulle, niin se täytyi päättääkin. Lopulta päästiin niin pitkälle,\nettä siirrettiin linnan valtaus tuonnemmaksi ja pidettiin ensin\n\"evästyskokous\" Palokunnantalossa, joka oli luovutettuna venäläisten\nsotilaiden kerhohuoneistoksi.\n\nSiinä kokouksessakos sitten puhuttiin ja posmitettiin, jotta äänen löi\nkäheäksi! Sain toki onneksi muutamia virolaisia sotilaita puolelleni,\nja kokoukseen kutsutut sosiaalidemokraattiset toimihenkilöt todistivat,\nettei vankilassa mitenkään voinut olla valtiollisia vankeja, koska ne\noli laskettu vapaaksi jo pari kuukautta aikaisemmin vallankumouksen\nalkuvaiheissa, mikäli niitä naisten kuritushuoneessa oli ollutkaan.\nSamalla he myös vakuuttivat, ettei tämän puuhan takana ole\njärjestynyttä työväestöä. Parhaimpana valttinamme oli siis edelleenkin:\nMissä ovat nyt ne teidän \"suomalaiset vallankumouksellisenne\"? Eivätkö\nne ole harjoittaneet provokaatiota, yllyttäneet teitä ja sitten menneet\npiiloon?\n\nTuntikausien neuvottelujen perästä venäläiset luopuivat sotaretkestään\nHämeen vanhaa linnaa vastaan, mutta eräs myönnytys heille piti tehdä:\nottaa heidän valtuutettunsa virolaisen tulkin kanssa vankilaan\nkatsomaan kirjoista, ettei siellä vain sittenkin ole valtiollisia\nvankeja. Sovittiin vankilan johtajan kanssa puhelimitse ja käytiin\ntutkimassa asiaa. Luonnollisesti poliittisia vankeja ei löydetty.\nSillä kerralla ei sattunut olemaan irtolaisiakaan enempää kuin yksi\nainoa. Hänen kohdallaan venäläinen \"valtuutettu\" halusi toimeenpanna\nkuulustelun, kysyä naiselta pitikö tämä itseään syyllisenä, mutta me\nemme siihen suostuneet, ja hän rauhoittui.\n\nSe \"sotaretki\" päättyi sillä tavalla.\n\nEräällä toisella oli vähän pahemmat seuraukset.\n\nOlin heinäkuun 2. päivän illan suussa vierailulla tuttavani luona\nkaupungin rantapuistikon varrella. Yhtäkkiä kuului kadulta kiväärin\nlaukauksia. Riensin ulos, siellä viuhahti muutamia luoteja ohitseni.\nKauempana linnan puolella näin ampujat ja nostin oikean käteni\nkiellon merkiksi. Ampumisen kohdetta en voinut havaita, sitä tuskin\nsillä hetkellä olikaan. Ampuminen lakkasi ja samassa huomasin, että\nläheisellä sillalla tungeskeli joukko venäläisiä sotilaita. Juoksin\nheidän luokseen ja käytin taas sanan voimaa. Muuta minulla ei\nollutkaan, sillä olin yksin. Puhuin kauan ja hartaasti, ennen kuin\naseistetut sotilaat suostuivat menemään kasarmiinsa. Ampumisen aiheesta\noli siinä hälinässä mahdotonta saada selvää, tuntui kuin sotilaat eivät\nolisi sitä itsekään tienneet. Lupasin toimeenpanna tutkimuksen.\n\nJuuri kun joukko oli hajaantumassa, alkoi kaupungista päin kuulua\nvilliä huutoa. Siellä eräät sotilaat raahasivat pitkin Raastuvankatua\nsinipukuista ja olkihattuista miestä pistimet paljaina. Riensin\nnopeasti kulkuetta vastaan ja käskin jyrkästi jättämään miehen minun\nhaltuuni. Sotilaat empivät ensin, mutta tottelivat toistettua käskyä.\nVapaaksi päästyään mies pakeni suin päin eikä häntä myöhemmin tavattu.\n\nTutkimus pantiin viipymättä alulle ja sitä kesti viikon. Siinä oli\nläsnä venäläistä sotilaspäällystöä tulkkeineen. Kävi selville, että\nsotilasjoukkueita oli kuljeskellut kaupungin kaduilla ja ahdistellut\nsuomalaisia. Joitakuita henkilöitä oli kolhittukin siinä määrin,\nettä heidän oli ollut pakko turvautua lääkärin apuun. Varsinkin\nylioppilaslakkia kantavat olivat olleet sotilaiden huomion esineinä.\nSotilaat olivat kuljeskelleet useina pieniä ryhminä, pahoinpitelyt\ntapahtuneet suurempaa huomiota herättämättä eikä poliisille ollut\ntehty ilmoitusta vielä siihen mennessä, kun minä jouduin tapahtumien\nkeskelle. Myöhemmin illalla ilmoituksia alkoi kylläkin tulla. Sotilaat\nolisivat kenties jatkaneet hyökkäystään, jollen olisi sattunut\ntapaamaan heidän pääjoukkoaan sillalla.\n\nSotilaiden retkeily tapahtui maanantaipäivänä. Edellisenä iltana\noli Luolajan esikaupungissa ollut tanssi-iltama, jossa oli ollut\nläsnä myös venäläisiä sotilaita. Joku puolijuopunut huligaani oli\nvitaissut venäläistä sotilasta puukolla saamatta kuitenkaan aikaan\nmuuta vahinkoa kuin puseron repeämän. Samassa huligaanit, joita oli\nuseampiakin, olivat haihtuneet pakosalle. Oli syntynyt takaa-ajo, jossa\nkuitenkaan suomalaisia poikia ei tavoitettu. Eikä heitä saatu käsiin\nmyöhemminkään, koska sotamiehet eivät voineet antaa minkäänlaisia\ntuntomerkkejä. Sen verran vain oli jäänyt takaa-ajajain mieleen,\nettä yhdellä suomalaisella oli valkoinen lakki. Sen takia sotilaat\nsitten seuraavan päivän kostoretkellään puskivat vihansa erityisesti\nylioppilaihin. Ei sillä lyöjällä luonnollisesti ollut ylioppilaslakkia,\nmutta mistäpä venäläinen sotilas sen ymmärsi; lakki kuin lakki, kunhan\nse vain oli valkoinen.\n\nTästä \"sodasta\" olisi voinut tulla kauheampikin, mutta onneksi sekin\nsaatiin puheen voimalla loppumaan. Olihan eräillä sotilailla kivääri,\nja se on jo verraten paha ase turvattomassa kaupungissa. Ampumista\nsattui onneksi vain kahdella tyhjällä kadulla. Eräs lennätinvirkamies\njoutui luotisateeseen, mutta ei vahingoittunut, samoin kuin en minäkään.\n\nTutkimuksen tulokset jäivät etupäässä vain paperille. Kuitenkin\neräs sotamies Subov, josta oma päällystönsä jo tutkimuksessa antoi\nvarsin huonon mainesanan ja joka todettiin sotilaiden yllyttäjäksi ja\nmuutamien pahoinpitelyjen toimeenpanijaksi, tuomittiin sotaoikeudessa\npitkäaikaiseen pakkotyöhön. Hänellä oli sentään muitakin syntejä.\n\nKerran eräs suomalainen poika vitaisi haavan, venäläisen sotamiehen\nselkään. Noilla sotamiehillä oli tunnetusti menestystä naismaailmassa,\nja tämäkin poika oli nähnyt heilansa soluneen sotamiehen kainaloon.\nHän päätti muistuttaa tytön uutta ritaria sopimattomasta käytöksestä,\nteroitutti partaveitsen hyvään kuntoon, odotteli rakastavaista paria\njossakin myterässä paikassa ja sopivan hetken tultua piirsi sotamiehen\nselkään melkoisen viilloksen. Se sattui manttelin laskoksen kohdalle,\nviilsi auki kaikki vaatteet ja ulottui viiruna selkärankaa myöten\nniskasta hamaan häntänikamaan asti. Liekö poika tarkoittanut niin\nosuvasti vai auttoiko sattuma, että viilto osui juuri selkärangan\nkohdalle, muutenhan siinä olisi voinut käydä pahemminkin. Kaikessa\ntapauksessa rakastunut sotamies joutui sairaalaan eikä johonkin aikaan\nkyennyt makaamaan selällään.\n\nSuomalaiselle pojalle yritti käydä hullusti. Sotamiehen toverit saivat\nhänet kiinni ja panivat putkaan. Aiottiin tuomita hänet sotaoikeudessa.\n\nSiinä oli taas posmittamista, ennen kuin poika saatiin pois kasarmilta.\nVenäläiset vain kivenkovaan väittivät, että rikos oli tehty sotilasta\nvastaan, ja syyllinen, vaikka olikin Suomen kansalainen, täytyi\ntuomita sotaoikeudessa. Pitkät neuvottelut johtivat kuitenkin\nsiihen, että poika annettiin suomalaisen poliisin huostaan. Siinä\nsuhteessa varuskunnan v.a. komentaja kapteeni Sivergin, joka suhtautui\nsuopeasti meikäläisiin ja ymmärsi mainiosti tämänkin tapauksen, auttoi\nratkaisevasti. Tämä Siperiasta kotoisin oleva insinöörikapteeni muuten\nmielellään seurusteli suomalaisten kanssa ja oli valmis rankaisemaan\nomiaankin.\n\nPuukotukseen syyllistynyt poika oli kaikin puolin kunnollinen. Hänen\nkatkeruutensa oli inhimillisesti ymmärrettävä, eikä suomalaisella\npoliisilla ollut halua saattaa häntä tuosta verraten viattomasta\ntapauksesta korkean raadin eteen. Hänet päästettiin vapaaksi ja\nkäskettiin hänen mennä suorinta tietä kotiseudulleen Padasjoelle\neväänään sellainen neuvo, ettei pistä lähiaikoina nenäänsä\nHämeenlinnaan, koska hänelle saattaa siellä käydä huonosti. Poika\nkiitti ja lähti. Todennäköisesti hän otti neuvon varteen.\n\nToisen kerran taas täytyi kaikin mokomin toimittaa ihminen vankilaan\nhurjistuneiden sotilaiden käsistä. Hän oli nuorehko venäläisen\nsotamiehen leski, synnyltään suomalainen, ja eleli pienessä mökissä\nMyllymäen laiteilla alle kymmenen vuoden vanhan poikansa kanssa,\npesten henkielokseen pyykkiä niin upseereille kuin sotamiehillekin. Ja\nvarasteli siinä sivussa: pyykistä katosi milloin mitäkin. Lisäksi hän\noli ollut jonkin aikaa palveluksessa eräällä upseerilla ja kähminyt\nkaikenlaista tavaraa, mm. leikkikaluja pojalleen.\n\nHänestä tehtiin ilmianto suomalaiselle poliisille, koska häntä\npidettiin suomalaisena, hän kun oli asunut täällä melkein koko ikänsä,\nmennen naimisiin venäläisen asevelvollisen kanssa. Kirjoilla hän\ntosin oli Tverin kuvernementissa, mistä hänen miehensä oli kotoisin.\nNainen pidätettiin kuulusteltavaksi. Häntä vastaan tehtiin lukuisia\nsyytöksiä, mutta hän kielsi eikä kotitarkastuksessakaan löytynyt mitään\nraskauttavaa. Ilmeisesti nainen oli ovela, vanha tekijä, saanut vihiä\nja ehtinyt viedä varastetut tavarat kätköön. Hänet täytyi todistusten\npuutteessa päästää vapaaksi. Kun venäläiset huomasivat hänen jälleen\nkulkevan vapaalla jalalla, niin sotamiehiä tuli upseerin johdolla\npoliisikamariin väittäen, että heiltä nainen on varmasti varastanut,\nja onpa ihme, ettei suomalainen oikeus pysty tekemään tehtäväänsä. Jos\nnaista ei saada tuomituksi, niin he ampuvat hänet siekailematta.\n\nLähdettiin uudestaan naisen mökille, minä mukana. Nyt nainen oli\nollut varomaton. Hän oli kantanut joitakin tavaroita takaisin luullen\njo päässeensä kaikesta epäluulonalaisuudesta. Löydettiin vain pikku\nkapistuksia, leikkikaluja ja pyyheliinoja, joihin viimeksimainittuihin\noli kauniisti merkitty O ja kruunu päälle. Kotitarkastuksen aikana\nmökkiin tuli muutamia sotamiehiä, joista eräs paljasti aseensa ja\nsanoi, että mitäpähän tämän kanssa vehdataan, ammutaan se tähän\npaikkaan. Sotamieheltä otettiin ase ja sanottiin, että Suomessa ei\noikeutta jaeta sillä tavalla. Suuttumus naista kohtaan oli tavaton,\nminkä kyllä ymmärtääkin, kun heidän vähistä varastoistaan oli pyykissä\nkadonnut alusvaatteita. Niitä ei löytynyt, ilmeisesti nainen oli ne\nmyynyt.\n\nKuulusteluissa nainen taas kielsi kaiken. Leikkikalut ja eräitä\nmuita pikkuesineitä hän sanoi saaneensa lahjaksi, vaikka upseeri ei\nmuka muista antaneensa, ja kun kysyttiin, mistä nämä kruunullisella\nO-kirjaimella merkityt liinat (jotka olivat ilmoituksen tehneen\naatelisen upseerin omaisuutta) olivat kotoisin, hän väitti ne itse\nmerkanneensa. Hänen nimensä oli Orlova, ja tuo kruunu puki hänen\nkirjaintaan niin erinomaisesti, että hän jostakin merkkauskirjasta sen\nkeksittyään oli ommellut sen pyyheliinoihin.\n\nTilanne oli sellainen, ettei naista voinut laskea vapaaksi, koska\nsotilaat olisivat ehdottomasti hänet surmanneet, ja toiselta puolen oli\nselkosen selvää, että hän oli varas. Mutta jollei saatu todistuksia, ei\nhäntä voitu kauemmin säilyttää pidätettynä. Koetettiin puhua hänelle\nniin ja näinkin, selittää, mikä kohtalo häntä uhkasi, jos sotilaat\ntaas tuoreeltaan tapaavat hänet vapaalta jalalta: ampuvat kuin koiran.\n\"Ampukoot, en ole varastanut.\" Siinä oli itsepäinen muija.\n\nMitäpä tuosta muuten koko jutusta, mutta oli sääli ihmistä, kun hänellä\nlisäksi oli pieni poika. Verraten korkea-arvoinen upseeri, joka lisäksi\nnäkyi nauttivan sotamiesten suosiota, oli myöskin sitä mieltä, että\ntapettava se on, tämä Orlova, jollei suomalainen oikeus mahda hänelle\nmitään.\n\nTaisi hän joutua istumaan vähän ylimääräisestikin tutkittavana, ja\nsitten hän nähtävästi väsyi alituisiin kuulusteluihin ja tunnusti.\nMenipä vielä sievästi ansaankin. Takavarikoitujen tavarain arvio oli 43\nmarkkaa, mikään niistä ei yksinään ylittänyt näpistyksen ja varkauden\nrajaa. Tutkijan kysymykseen: Otitteko nämä kaikki yhdellä kertaa\nvai vähitellen, hän vastasi reippaasti: Kaikki kerralla. Luuli kai\nniin parhaaksi. Mutta siinäpä olikin se ansa: kaikki tavarat yhdessä\nylittivät näpistyksen rajan, mikä silloin oli 20 markkaa, ja naista\nuhkasi pikku vankeus sen sijaan, että hän jatketusta näpistyksestä\nolisi päässyt sakolla ja vapaaksi.\n\nTarkasti venäläiset seurasivat tätä asiaa. Oikeuden istunnossa oli\nläsnä joukko sotamiehiä sekä ilmoituksen tehnyt upseeri. Kun minä\ntilapäisenä tulkkina hiukan vapaasti käänsin rangaistuksen neljä\nkuukautta vankeutta ja kansalaisoikeuden määräaikaisen menettämisen\nsanoilla: menettämään kaikki oikeutensa, kuten Venäjällä ennen\ntuomittiin, olivat asianomistajat tyytyväisiä. Oikeussalista\npoistuessaan joku sotilas huudahti syytetylle: Kiitä nyt suomalaista\noikeutta, että säästit henkesi!\n\nNainenkin lopulta kiitteli, kun kaikki meni näin visusti. Pyysi vain\nhoitamaan poikaansa sen aikaa, kun hän istuu. Pojasta yhteiskunta piti\nhuolen.\n\nSeuraava svaboda-ajan juttu jäi tosin ainakin Hämeenlinnan kohdalta\nvalmisteluasteelle, mutta jo sellaisenakin oli jännittävä.\n\nOli marraskuun 5. päivän ilta 1917. Jokseenkin myöhäisellä hetkellä\nmaaherra Saarinen soitti minulle ja kertoi Janakkalan piirin\nnimismiehen — vanhan \"ystäväni\" Ahlgrenin — ilmoittaneen, että isompi\nsakki venäläisiä matruuseja pitää kokousta Turengin työväentalolla.\nMatruuseilla lienee ollut tarkoituksena tulla puhdistamaan Hämeenlinnan\nkaupunkia, mikäli nimismies oli saanut kuulla. Maaherra oli huolissaan\nja halusi tietää, voitaisiinko kaupunkia varjella.\n\nMatruusit olivat hyvin aseistettuja, ja kun heitä oli melkoinen joukko,\nei kaupungin poliisivoima olisi kyennyt sanottavia tekemään, sillä kun\nei ollut muuta aseistusta kuin pistoolit.\n\nPäähäni pälkähti eräs ajatus. Pyysin maaherraa odottamaan tunnin, minkä\njälkeen palaisimme asiaan.\n\nKuten aikaisemmin olen maininnut, vallitsi venäläisessä\ninsinöörirykmentissä vielä kohtalainen kuri. V.a. komentaja\ninsinöörikapteeni Sivergin paheksui sotaväen mellasteluja. Päätin\nkääntyä hänen puoleensa ja pyytää apua kaupunkiin mahdollisesti\ntunkeutuvaa matruusijoukkoa vastaan. Ainakin yritän; päättelin, eihän\ntuo ota jos ei annakaan. Mikä olisikaan somempaa, kuin panna venäläiset\nhillitsemään omiaan.\n\nSoitin varuskunnan päällikölle ja pääsin hänen puheilleen myöhäisestä\nhetkestä huolimatta. Hän suostui pyyntööni ja järjesti heti asian.\nPantiin patrullit kaupungille, lähetettiin tiedustelijoita teiden\nsuuntiin ja kasarmissa oli riittävästi miehiä ottamaan vastaan\ntulijoita.\n\nIlmoitin maaherralle, että selvä on, antaa matruusien tulla. Hän\nei oikein tuntunut pitävän puuhistani, mutta katsoi kumminkin,\nettei ole muuta neuvoa. Siinä vietettiin pari jännittynyttä tuntia.\nHämeenlinna nukkui rauhassa tietämättä mitään. Joku myöhästynyt\nkulkija saattoi nähdä sotilaspatrullin ulkona, mutta ei kiinnittänyt\nsiihen sen enempää huomiota. Maaherra ja poliisilaitos vain valvoivat,\nviimeksimainitustakin oikeastaan vain pieni osa. Maaherra istui\npuhelimen ääressä odottaen tietoja Janakkalan nimismieheltä, minä taas\nvuottelin mahdollista ilmoitusta maaherralta, antaakseni sanoman mennä\nedelleen. Kapteeni Siverginin kanssa oli sovittu, että koetetaan napata\nmatruusit kiinni jo kaupungin ulkolaidalla, ettei mitään levottomuutta\nsynny. Hän, venäläinen upseeri, sanoi käyttävänsä kaikkia keinoja\nestääkseen matruusit tunkeutumasta kaupunkiin ja vakuutti, ettei\nse väki, joka hänen määräyksestään oli liikkeellä, potenut mitään\nsvabodakuumetta.\n\nJännittävä uhka säilyi vain parisen tuntia. Sitten Janakkalan nimismies\nilmoitti, että matruusit olivat lähteneetkin äkkiä Lahteen päin.\nSeuraavana päivänä murhattiin Alfred Kordelin Mommilassa. Suorittiko\nmurhan ehkä sama joukko, joka Turengissa muutti suuntaa?\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesä meni menojaan. Isommissa kaupungeissa piiritettiin valtuustoja\nja \"maslovikit\" (maslo = voi) toimivat. Helsingissä yritettiin\nvenäläisen sotaväen avulla painostaa eduskuntaa. Maaseudulla\nsattui maataloustyöväen lakkoja, joita eduskunnan jäsenet ja muut\ntyöväenmiehet saivat käydä selvittelemässä. Ne olivat korpilakkoja\nja päättyivät tavallisesti ilman sanottavaa tulosta. Levottomuutta\noli vähän kaikkialla. Rauhaa rakastavien kansalaisten mielissä heräsi\npahoja aavistuksia.\n\nKerenski hajoitti eduskunnan, ja kun sosiaalidemokraattinen ryhmä, joka\nei hyväksynyt hajoitusta, kokoontui istuntoon, hän komensi husaareja\najamaan edustajat tiehensä. Porvaristo tyytyi eduskunnan hajotukseen,\nse kai ymmärsi, että uusien vaalien kautta on mahdollista kaventaa\ntyöväen edustusta.\n\nEduskunnan mukana häipyi viimeinen mahti, jolle oli annettu jotakin\narvoa. Maan yhä tiukentuva elintarvetilannekin oli unohdettu, koska oli\ntoivottu eduskunnalta ratkaisevia toimenpiteitä. Sen aika oli mennyt\nkuitenkin pääasiallisesti riitelyyn Suomen valtiollisesta asemasta,\nmitään tuntuvampia parannuksia ei ollut tullut.\n\nRuvettiin perustamaan punakaarteja ja suojeluskuntia. Kansa, joka oli\nväistänyt maailmansodan myrskyt, aseistautui nyt sen loppuvaiheissa.\nKummaltakin puolen tämä toimenpide selitettiin itsevarjeluksi.\nVenäläisen sotaväen esiintyminen oli ollut häiritsevää, se kyllä\nyleisemminkin myönnettiin, mutta työväestö piti sitä kansan ystävänä,\nkun taas porvaristo suunnitteli suojelutoimenpiteitä sillä hetkellä,\njolloin venäläistä sotaväkeä ryhdyttäisiin kuljettamaan pois maasta.\nMahdolliset väkivaltaisuudet olisi silloin omatoimisesti estettävä.\n\nJoissakin paikoissa suojeluskuntia perustettiin vapaaehtoisten\npalokuntien reserviksi. Niin yritettiin tehdä myös Hämeenlinnassa.\nPidettiin kokous, jossa oli läsnä palokunnan korkein päällystö,\nkaupungin pormestari ja poliisimestari. Oli tarkoituksena saada tästä\nreservistä yhteinen kansalaisjärjestö, joka olisi poliisimestarin\nkäskyvallan alainen ja tarvittaessa poliisin apuna. Samana iltana, jona\ntämä suunnitelma tehtiin, oli sosiaalidemokraattisen kunnallisjärjestön\nkokous, jolle menin esittämään aikomuksen. Palokuntaan kuului paljon\ntyöväenmiehiä ja suunnitelma sai kannatusta. En tiedä, minkälainen\npäätös olisi tullut, jos asia olisi ollut työjärjestyksessä, mutta kun\nse nyt joutui esille ylimääräisenä ja viimeisenä, oli osa vanhempaa\nja vakavampaa väkeä jo poistunut. Ehdotus äänestettiin nurin.\nJollakin tavalla oli maan sanomalehdistöön kuitenkin levinnyt tieto,\nettä Hämeenlinnassa on perustettu kaikki kansalaispiirit käsittävä\nvapaaehtoisen palokunnan reservi. Muualla sellaista tuskin lie\nvakavasti yritettykään.\n\nSyksyllä olivat uudet vaalit. Olin ehdokkaana ja kiertelin jonkin\nverran puhujamatkoilla. Maaseudulla tuntui olevan innostusta,\npuhetilaisuuksiin saapui runsaasti väkeä. Siitä huolimatta tunnuttiin\noltavan vähän ymmällä. Miksi eduskunta hajoitettiin — vapauden aikana?\nMaaseudullekin oli perustettu punakaarteja. Oliko niissä se voima,\njota nyt tarvittiin? Vanhempi väki ei oikein luottanut mihinkään,\nmutta nuoremmille kaartilaisuus oli uutta. Piti olla varuillaan, kun\ntoisellakin puolella tiedettiin perustettavan aseellisia järjestöjä.\nJa vallankumouksen jatkuminen kummitteli yhä mielessä. Hallituskin oli\nhajallaan, työväen edustajat olivat siitä lähteneet. Kansalaisrauha ei\nollut vielä pahemmin häiriintynyt, mutta sittenkin alkoi tuntua, että\noltiin menossa raskaita kohtaloita kohti.\n\nSosiaalidemokraattinen puolue kärsi vaalitappion. Äänestäjäin määrä\noli suuri, mutta porvaristo sai valitsijansa tarkemmin uurnille.\nPienentynyt sosiaalidemokraattinen ryhmä otti omituisen kannan.\nSe ei hyväksynyt uutta eduskuntaa lailliseksi, vaikka oli mukana.\nMahdollisimman usein koetettiin korostaa, että tämä on vain\njonkinlainen kokous eikä suinkaan mikään kansan valitsema oikea\neduskunta. Ammattijärjestö julisti yleislakon. Sen kongressissa O.V.\nKuusinen piti puheen, jossa selosti kahta mahdollista tietä: aseen ja\nrauhallisen toiminnan. Puhe oli epäilemättä erinomainen, mutta jätti\nkysymyksen avoimeksi. En ole eläessäni kuullut niin kiihkotonta,\ntasaista, molempi-parempi-esitystä (tahi ehkä yhtä hyvin voisi sanoa:\nmolempi-huonompi). Lakko siitä syntyi ja sen aikana tapahtui joukko\nväkivallantekoja, joiden aiheuttajina olivat punakaartilaiset ja jotka\ntuntuivat tolkuttomilta.\n\nTämän suurlakon aikana oli jonkinlaisia neuvotteluja porvariston kanssa\nyhteisen hallituspohjan löytämiseksi. En tiedä, miten virallisia ne\nolivat. Kaikessa tapauksessa nekin keskeytyivät, ehkä juuri punakaartin\nomavaltaisen menettelyn ansiosta. Jokin punakaartin komppania valtasi\nSäätytalon, yhteisen kokouspaikan. Olin itse menossa sinne johonkin\nkokoukseen, mutta ovella seisovat aseistetut punakaartilaiset estivät\nsen. Ihmeellisintä oli, että punakaartin ylipäällikkö, joka hetkistä\nmyöhemmin saapui paikalle, ei tiennyt asiasta mitään eikä liioin voinut\nsiinä samassa poistaa valtaajia. Nämä kieltäytyivät tottelemasta\nylipäällikköä ja sanoivat toimivansa komppanianpäällikkönsä asialla.\nVasta myöhemmin valtaus peruutettiin, mutta porvaristo oli silloin jo\nehtinyt saada käsityksen punakaartin kurista.\n\nTaisi olla nimeltään Vallankumouksellinen neuvosto se elin, jonka piti\njohtaa suurlakkoa. Se istui yötä päivää, mutta jaksoi vaikuttaa perin\nvähän asiain yleiseen menoon. Punakaarti hallitsi ja toimi omin päin,\nneuvostosta välittämättä. Neuvosto huomasi sen ja sen jälkeen oli sen\ntehtävänä koettaa saada suurlakko loppumaan. Siinä olikin puuhaa.\nToimeenpantiin useampia työväen kokouksia, joissa ehdotettiin lakon\nlopettamista. Erääseen niistä valittiin puhujaksi Eetu Salin, toiseen\nTokoi. Kumpikaan ei kieltäytynyt, mutta Salin sanoi: \"Tietysti, jos\njoku on hirtettävä, niin se on Salin.\" Hänet samoin kuin Tokoikin\nhuudettiin alas. Punakaarti oli päässyt toiminnan makuun.\n\nLakko kuitenkin saatiin loppumaan nähdäkseni ilman muuta tulosta\nkuin lupauksia työväelle. Siitähän se sitten kehittyi se \"Me\nvaadimme\"-ohjelma, jonka piti esittää työväestön minimivaatimukset.\nTämä ohjelma joutui eduskunnan pöytäkirjoihin ja tuli sitten\nkansalaissodan jälkeen syyteaineistoksi sosiaalidemokraattisen\neduskuntaryhmän jäseniä vastaan. Eihän silloin paljon tarvittu, kun\neduskunnan pöytäkirjatkin kelpasivat yleiselle syyttäjälle. Mutta se\noli taas sitä aikaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKyllä vallankumous voi jatkua kauankin, nähtiinhän se jo Ranskassa\nsuuren vallankumouksen vaiheissa, eikä se Venäjälläkään aivan äkkiä\npysähtynyt. Aikaisemmissa, enemmän tai vähemmän onnistuneissa\nvallankumouksellisissa liikehtimisissä olivat pääkaupungit, Pietari\nja Moskova, olleet päätekijöinä. Maaseutu niihin harvoin ennätti\nsekaantua. Nyt vallankumousliike levisi nopeasti yli koko valtakunnan,\ntalonpojatkin tulivat mukaan. Tällä kertaa kansa oli heti selvillä,\nettä jotakin erikoista nyt oli tapahtumassa. Tietoisuus siitä leijaili\nikäänkuin ilmassa. Intelligenssikin läheni nyt kansaa. Suurin osa siitä\noli suhtautunut ainakin salaa myötätunnolla vallankumousliikkeeseen,\nvaikka santarmikuri ja ehkä osaksi toimeentulomahdollisuudetkin\nolivat pakottaneet sen varovaisuuteen. On myöskin huomattava, että\nvallankumouksen asiaa ajaneilla puolueilla oli Venäjällä aivan\nerilaiset toimintamuodot kuin muualla. Kun esim. muissa maissa\nsosialistiset puolueet toimivat julkisesti ja vetosivat suoraan\nkansaan, oli niiden Venäjällä kaivauduttava maan alle. Toiminta\ntapahtui pienissä ryhmissä, jotka vain syvästi salaisia johtoja myöten\nolivat vuorovaikutuksessa keskenään. Ei juuri päästy puhumaan suoraan\nkansalle ja vetoamaan sen kannatukseen. Vain valtakunnanduuman vaalit\ntekivät lievän poikkeuksen, ja duumakin oli viimeisten kymmenkunnan\nvuoden takainen ilmiö. Vähän paremmassa asemassa olivat porvarilliset\nvapaamieliset puolueet. Ne toimivat puoleksi suvaittuina, mutta tiukan\npoliisivalvonnan alaisina. Kun nyt vallankumous nosti salvan vapaan\nsanan suun edestä, muuttui tilanne täydellisesti. Talonpoika oli aina\ntuntenut maanomistuksen Hurjuuden, mutta henkisessä pimeydessään\ntyytynyt siihen odottaen apua Jumalalta ja tsaarilta, Nyt vallankumous\nherätti talonpojankin panemaan turvansa syntymässä olevaan uuteen\njärjestelmään, Vallankumous herätti yleisen riemun.\n\nSe kuitenkin pian tyrehtyi. Maaliskuun vallankumousta seuranneen\nhallituksen keskeisimpänä henkilönä oli alun perin asianajaja ja\nduuman jäsen, sosiaalivallankumouksellinen Kerenski, vaikka hän aluksi\ntyytyikin oikeusministerin salkkuun. Hän oli tulisieluinen agitaattori,\nkumouksellisen kuohunta-ajan puhuja, joka sanansa voimalla kykeni\nhetkeksi sytyttämään herkästi ailahtelevan slaavilaisen mielen,\nmutta ei jaksanut kannustaa venäläistä tekoon. Hän oli luonteeltaan\nvallankumouksellinen runoilija, jolla riitti innostusta, hehkua,\njopa ajatuksiakin niin kauan, kun ei vielä mitään ollut saavutettu\ntahi elettiin suuren huumauksen hetkiä, mutta luovaan työhön hän ei\npystynyt. Kerenski jaksoi ajatella vain vallankumoukseen asti, sen\nvelvoitus pysyi hänelle suljettuna kirjana.\n\nEi vallankumous saa olla pelkkää vallattomuutta. Se jättää raunioita,\nmutta niille on uudet rakennukset luotava, sillä mikään valtio- ja\nyhteiskuntajärjestys ei menesty soraläjillä.\n\nVenäjän kansa ei ollut milloinkaan halunnut sotaa eikä innostunut\nsiitä. Kansalle ei koskaan saatu selitetyksi sodan tarkoitusta ja\npäämääriä. Suuri lukutaidoton massa ei edes tiennyt, ketä vastaan\noli taisteltava. Kerenski ja hänen hallitustoverinsa eivät tunteneet\nkansaa. Heidän olisi pitänyt ryhtyä puuhaamaan rauhaa, mutta he pitivät\ntärkeämpänä Venäjän sotaisen kunnian kohottamista ja uskollista\npysymistä liittolaisten rinnalla. He astuivat — tunnettu kadetti\nMiljukov etunenässä — duuman puhujalavalle teroittamaan Dardanellien\nVenäjälle valloittamisen tärkeyttä. Samaan aikaan Kerenski riensi\nrintamalle kiihottamaan kurittomia ja saksalaisten kanssa jo veljeilyn\naloittaneita sotajoukkoja mielettömään hyökkäykseen. Hänen puhelahjansa\nsilloin vielä tepsi, ja onneton hyökkäys saksalaisia vastaan alkoikin\nkesäkuussa tuottaen hirvittäviä tappioita ja kiristäen huomattavasti\nhirttosilmukkaa Kerenskin hallituksen kaulaan.\n\nEntä miten hallitus suhtautui pitkästä unestaan heräävään talonpoikaan,\nkansan enemmistöön, jota ei milloinkaan ollut otettu huomioon\nvaltiollisena tekijänä? Älysikö se, että talonpojallakin oli toiveita\nja odotuksia, jotka olisi täytettävä? Vielä mitä. Kerenskin hallitus\nkatsoi maakysymyksen niin monimutkaiseksi, että sen voi ratkaista\nvasta perustava kokous, jonka kokoontumista lupailtiin. Sillä\naikaa talonpojat puuhailivat omalaatuisissa vallankumouksellisissa\nhommissaan: ryöstelivät kartanoita ja jakelivat omintakeisesti maita,\ntyydyttäen näin sekä kauan kytenyttä kostonhaluaan että omistamisen\nvaistoaan.\n\nKerenskin monien vaihdosten alaisena olleiden hallitusten polkiessa\npaikallaan ja tukehtuessa entisten tsaarin hallitusten tavoin\näärettömiin paperipinkkoihin bolševikit johtivat Työläis- ja\ntalonpoikais- sekä Sotilasneuvostoissa omaa politiikkaansa. Nämä\nneuvostot, jotka alussa toimivat sovussa hallituksen kanssa,\nvieraantuivat siitä vähitellen, juopa niiden ja hallituksen välillä\nsyveni syvenemistään, kunnes niissä lopuksi alkoi olla bolševistinen\nenemmistö.\n\nNeuvostoissa rauhan ajatuskin pääsi valloilleen. Heinäkuussa, kun\nKerenskin suurhyökkäys saksalaisia vastaan oli epäonnistunut,\nbolševikit tekivät ensimmäisen vallankaappausyrityksensä, mutta silloin\nheidän mielenosoituksensa hallituksen toimesta hajoitettiin. Tarkemmin\nasioihin perehtyneestä näytti kuitenkin jo silloin selvältä, että\nbolševikkien seuraava esiintyminen, mikä epäilemättä ennen pitkää\ntulisi tapahtumaan, olisi musertava hallituksen.\n\nPian kohotettiin neuvostoissa julki tunnuslause: kaikki valta\nneuvostoille. Se oli bolševikkien taisteluhaaste Kerenskin\nhallitukselle. Viimeksimainittu oli, haparoituaan sitä ja tätä,\nyhdennellätoista hetkellä yrittänyt turvautua byrokratismiinkin, mutta\njokseenkin huonolla menestyksellä. Mahdollisesti uhkaavaa loppua\naavistellen Kerenski oli koettanut pukeutua diktaattorin viittaan,\nmutta se ei hänelle sopinut. Koko yritys jäi huonon näyttelijän eleeksi\nesittää kuningasta, vaikka hänelle paremmin sopisi hovimestarin osa.\nHänet oli helppo leimata kansan pettäjäksi.\n\nBolševikit osasivat taitavasti käyttää hyväkseen kaikkea sitä, minkä\nKerenski oli laiminlyönyt. He osoittivat sodan jatkamisen turhuuden,\nvetosivat rauhaa rakastavaan kansaan. Molempien pääkaupunkien työväestö\nja suurin osa armeijaa vastasivat tähän vetoomukseen antamalla\nluottamuksensa heille. Samalla bolševikit lupasivat ratkaista\nmaakysymyksen talonpoikain eduksi heti, kun porvarillinen hallitus oli\nkukistettu.\n\nVähitellen bolševikkien voima neuvostoissa vahvistui siinä määrin,\nettä he uskalsivat lähteä uuden vallankumouksen tielle. Neuvosto otti\nitselleen määräämisvallan sotilasasioissa ja marraskuun 7. päivän\nyönä miehitettiin tärkeimmät virastot. Pietarissa oli jonkin verran\ntaisteluntapaista vain Talvipalatsin edustalla. Viimeksimainittuun\noli sulkeutunut joukko sotakoululaisia, kadetteja, jotka oli sieltä\nasevoimin ajettava. Muuten kaikki meni niin hiljaisesti, että\npietarilaiset vasta sanomalehdistä näkivät saaneensa uuden hallituksen.\nMoskovassa oli hiukan isompi jähinä, mutta sangen vähillä uhreilla\nsielläkin päästiin. Tuleva sotamarsalkka ja myöhempien vuosien\ntuholainen Trotski saattoi lähettää ensimmäisen radiosähkeen \"kaikille,\nkaikille, kaikille\", että \"Työläis- ja talonpoikaisdemokratia\" on\nvoittanut vihollisensa.\n\nBolševikit täyttivät lupauksensa ja julkaisivat ensi töikseen dekreetit\nrauhasta ja maan yhteiskunnallistuttamisesta. He ilmoittivat myös\nolevansa kansojen itsemääräämisoikeuden kannalla, seikka, missä\nKerenski oli noudattanut jonkinlaista Aleksanteri I:n aikaista\npolitiikkaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBolševikkien vallankumous sattui pian Suomen uuden eduskunnan\nkokoontumisen jälkeen. Kun heidän suhtautumisensa kansojen\nitsemääräämisoikeuteen tuli tunnetuksi, alkoi suhteittemme määrittely\nVenäjään saada yhä kiinteämpiä muotoja.\n\nJärjestynyt työväestö oli ymmärtääkseni aina varmimmin ja\nvarauksettomimmin taistellut venäläisen tsarismin sortoa vastaan.\nSuomen sosiaalidemokraattinen puolue perustettiin muutamia kuukausia\nmyöhemmin kuin maamme oikeuksia vastaan tähdätty helmikuun manifesti\njulkaistiin, ja uusi puolue otti heti ohjelmaansa taistelun\nvenäläistyttämistä vastaan. Sitä se kiinteästi jatkoi kautta sorron\nvuosien lausuen rohkeasti painavan sanansa joka kerta, kun maamme\noikeuksia loukattiin tai sellaista yritettiin. Kerenskin aikana\nsosiaalidemokraattinen eduskuntaryhmä ei hyväksynyt eduskunnan\nhajoitusta ja kokoontuikin eduskunnan istuntoon, joka venäläisen\nsotaväen avulla hajoitettiin.\n\nVaalitappio aiheutti, kuten edellä olen huomauttanut, jonkinlaista\nepämääräisyyttä ryhmän toimintaan. Uutta eduskuntaa ei muka hyväksytty,\nvaikka oli otettu osaa vaaleihin ja tultiin \"kokoukseen\". Ryhmän\nhuomattava pieneneminen karvasteli mieliä. Olisikohan eduskunta\ntunnustettu lailliseksi, jos vaaleissa olisi voitettu enemmistö?\nLisäksi tuntui kuin ainakin osa ryhmää olisi toisella korvalla\nkuulostellut, mitä vastaperustettu punakaarti puuhaili. Tosin sen\nsuurlakon aikaiset teot vähän säikähdyttivät, mutta keinoja ei enää\nollut sen hillitsemiseksi. Yksikään huomattu puoluemies ei asettunut\nsitä vastaan, vaikka monet pahoittelivatkin sen omavaltaisuutta\nyksityiskeskusteluissa. Istuttiin tavallaan kahdella tuolilla.\n\nSuomen itsenäisyyden saavuttaminen oli yhä päiväjärjestyksessä.\nOikeastaan maa olikin jo itsenäinen, sillä eduskunta hoiteli korkeinta\nvaltaa, koska muuten ei sovittu. Periaatteessa oltiin yhtä mieltä,\nmutta käytännöllisistä toimenpiteistä riideltiin. Porvarit esittivät\nkorkeimman vallan omistajaksi valtionhoitajakuntaa, sosiaalidemokraatit\neivät siihen suostuneet, ja korkein valta jäi eduskunnalle, joten\nmaassa oli kaksisataa \"suuriruhtinasta\".\n\nPorvarien kanssa oli suurlakon vaiheissa keskusteltu jonkin verran\nyhteisestä hallituksesta. \"Ei porvarien eteen polvilleen\", Yrjö\nMäkelin huudahti kerran sellaisesta neuvottelusta tultuaan tuohtuneena\nja kertoi, että porvarit olivat esittäneet mahdottomia ehtoja.\nHe kai olivat silloin juuri huomanneet, että sosiaalidemokraatit\neivät enää voineet hillitä punakaarteja, vaan oli niiden valta\nkasvamassa yli virallisen puoluejohdon pään. Nyt oli saatava oikea\nhallitus, jotta päästäisiin tynkäsenaatista, joka oli syntynyt, kun\nsosiaalidemokraattiset senaattorit syyskesällä olivat jättäneet\npaikkansa. \"Nuo ne meidät kaatavat\", Väinö Wuolijoki oli sanonut\nkatsellessaan kerran senaatintalon ikkunasta torikokousta, ja niin oli\nkäynytkin.\n\nKun tiedettiin porvariston kokoilevan senaattorilistaa, ryhtyi\nsosiaalidemokraattinenkin puolue samanlaisiin puuhiin. Minutkin\nkutsuttiin erääseen Säätytalon huoneeseen, ja siellä Sulo Wuolijoki\nkirjoitti nimeni listalle sisäasiaintoimituskunnan päällikön\napulaiseksi. Hän lohdutti minua sillä tiedolla, ettei tästä tule\nmitään, jätetäänpähän vain \"sisään\" lista tältäkin puolelta.\n\nRyhmä äänesti omaa listaa, mutta luonnollisesti porvarien ehdotus\nvoitti, ja niin syntyi itsenäisyyssenaatin nimeä kantava hallitus\nSvinhufvudin johdolla.\n\nSosiaalidemokraattinen ryhmä ei suuresti kunnioittanut tätä hallitusta,\nvaan istui sen tullessa eduskuntaan. Tohtori Gylling ja minä seisoimme,\nottaahan isäntä vieraankin vastaan seisoaltaan. Itsenäisyysjulistusta\ntaidettiin sentään kunnioittaa seisoen. Asia oli yhteinen ja vaati\nhuomiota.\n\nSuomen itsenäisyys julistettiin sumuisen valtiollisen sään vallitessa.\nUlospäin näytti melkoisen selkeältä, vaikka uusi hallitus \"unohti\"\npyytää tunnustusta itsenäisyydelle sen maan hallitukselta, jonka\nvaltioyhteydestä erittiin. Se oli sitä suomalaista jääräpäisyyttä,\njosta me lopuksi olemme saaneet maksaa ylen kalliin hinnan. Muualta\nkäsin täytyi huomauttaa, että kysykäähän ensin Venäjältä ja tulkaa\nsitten pyytämään Euroopasta päin. Niin sitten tapahtuikin, ja\nitsenäisyys rupesi vakiintumaan.\n\nItsenäisyysjulistus näytti saavuttaneen kansan tunnustuksen. Saattoi\ntietysti olla aineksia, jotka siinäkin näkivät vain jotakin porvarien\nkeplottelua, ehkä juuri syystä, että itsenäisyysjulistuksen luki\nporvarillisen senaatin puheenjohtaja. Monelle kansalaiselle, niille,\njotka olivat aktiivisesti taistelleet Suomen itsenäisyyden puolesta,\ntuo joulukuun päivä oli korkea juhlahetki. Siinä toteutui eräs \"vanhan\npartiomiehen unelma\", minkä vuoksi oli kärsitty ja mihin uskottu\nsilloinkin, kun kaikki näytti mahdollisimman synkältä. Usko ja toivo\neivät kuitenkaan olleet sammuneet, ja nyt toiveet toteutuivat. Kannatti\nkorkeimman vallan pitäjän, Suomen kansaneduskunnan jäsenen, nousta\nseisomaan kuullessaan sanoman siitä.\n\nMutta vallankumous yhä jatkui, varsinkin vanhassa ja vanhoillisessa\nTurussa. Turku oli kerran saanut kunnian kuulla Suomen\nsosiaalidemokraattisen työväenpuolueen syntysanat. Kenties tuo tapaus\nsattui juuri Turun osalle sen vuoksi, että sieltä oli kuulunut\nvakuuttava huutavan ääni työväen asian puolesta. Tohtori N.R. av Ursin\nnäet toimi opettajana Turun suomalaisessa klassillisessa lyseossa.\nMutta Turku ei ollut mikään köyhälistön kaupunki siinä merkityksessä\nkuin esimerkiksi Tampere tai Kotka. Se oli siihen aikaan vielä\nhuomattavasti kaksikielinen ja lisäksi vanhoillisuuteen taipuva.\nPaikallista työväenlehteä levisi kaupunkiin verraten vähän, eikä sen\nlevikki maaseudullekaan ollut kehuttava. Turulla olisi luullut olevan\nkaikkein vähimmän edellytyksiä voimakkaaseen kumoukselliseen toimintaan.\n\nToisin kuitenkin kävi. Jo pitkin kesää Turussa oli ollut kumouksellista\nliikehtimistä. Siellä oli piiritetty valtuustoa ja jaettu voita\npaikallisen järjestysvallan kykenemättä tekemään muuta kuin korkeintaan\nvalvomaan että kaikki saivat osansa ja että siis omavaltainen jakelu\nkävi jonkinlaisessa järjestyksessä. Syksyllä sitten, luullakseni\nsuurlakon aikana, Turussa syrjäytettiin poliisi, vangittiin maaherra ja\npoliisimestari ja pantiin toimeen miliisijärjestelmä. Sen päätekijöinä\noli kaksi miestä: entinen metallisorvaaja, myöhemmin \"Arbetet\"\nlehden taloudenhoitaja W. Lundberg ja \"Sosialistin\" toimittaja R.V.\nÖsterman. Edellisen muistan Turun-ajoiltani hiljaisena, rauhallisesti\nhymyilevänä miehenä, ja jälkimmäinen tuli Turussa-oloni loppuaikoina\ntoimitusharjoittelijaksi. Hänkin oli hiljainen ja vaatimaton nuori\nylioppilas, joka harrasteli aluksi esteettisiä asioita ja lienee\nsuunnitellut sensuuntaisia lukujakin, vaikka niistä ei tullut mitään.\nHän jäi toimitukseen ja oli uutistoimittajana ja lienee hoidellut\nvälillä ulkomaanosastoakin. Kummastakaan näistä miehistä ei olisi\nuskonut kehittyvän ankarasti vallankumouksellista johtajaa.\n\nLundberg kuitenkin ryhtyi uuden miliisin päälliköksi ja Österman\nhänen sihteerikseen. Näiden miesten johtama miliisi sitten hoiteli\nTurun järjestysvaltaa ja piti entisiä järjestysvallan päälliköitä\npanttivankeina, koettaen siten hankkia hallitukselta lailliseksi\ntunnustamista ja palkkaa — oliko se nyt suurlakon ajalta. Kun\nhallitusvalta vaati laillisesti nimitettyjen virkamiesten vapauttamista\nennen kuin minkäänlaisiin keskusteluihin voidaan ryhtyä, miliisi teki\nlakon. Sen aikana Turussa tapahtui liikkeiden ryöstöjä ja kaikenlaista\nhävitystä. Näiden johdosta eräät porvarilliset edustajat tekivät\nvälikysymyksen. Tässä välikysymyskeskustelussa sosiaalidemokraatit\nkiertelivät syyn hallituksen ja yleensä porvarien niskoille. Käytin\ntuossa keskustelussa sosialistien yleisestä äänestä poikkeavan\npuheenvuoron, jonka nyt liitän tähän:\n\n  \"Tältä paikalta on monta kertaa sanottu, että vallankumous\n  jatkuu. Siinä puheessa lienee kyllä perää. Jo melkein koko\n  sodan ajan on useissa paikoissa maailmassa esiintynyt merkkejä\n  vallankumouksellisesta liikkeestä. Sitä on tapahtunut Saksassa,\n  lujan järjestyksen ja kurin luvatussa maassa. Ovathan siellä\n  vasemmisto, sosialidemokraatit, jo melkein sodan alusta saakka\n  käyneet luonteeltaan aivan vallankumouksellista taistelua sotaa\n  vastaan. Samanlaista on ollut Ruotsissa ja muuallakin. Venäjän\n  keväällinen suuri vallankumous antoi tietysti uutta virikettä\n  vallankumoukselliselle mielialalle maailmassa. Eikä voine kieltää,\n  etteikö täällä Suomessakin olisi ollut vallankumouksellista\n  kuohuntaa. Miksikä ei täällä, koskapa kerran sellaista paloa on\n  tapahtunut vieläkin kansanvaltaisemmissa maissa kuin tämä meidän\n  maamme on.\n\n  Vallankumouksellisen kuohunnan valossa me ymmärrämme myös marraskuun\n  suurlakon. Työväestön vallankumouksellisen voiman täytyi jollakin\n  tavalla purkautua, ja se purkautui tähän suurlakkoon. Porvaristo\n  oli osaksi sanomalehtikirjoituksissa, osaksi täällä eduskunnassa\n  osoittanut, että se aikoi edistystä ja uudistuksia jarruttaa, ja\n  silloin työväestö turvautui tuohon varmimpaan ja aina käytettävänä\n  olevaan aseeseensa, suurlakkoon. Vallankumouksellisena liikkeenä\n  on suurlakko hyvin ymmärrettävissä. Mutta on otettava huomioon,\n  että suurlakko ei pysynyt kokonaan selvänä vallankumouksellisena\n  joukkoliikkeenä, selviä päämääriä tavoittelevana luokkatietoisen\n  köyhälistön liikkeenä, vaan sattui sen kuluessa tapauksia, jotka\n  epäilemättä mitä, syvimmin olivat omiaan loukkaamaan ihmisten\n  oikeudentuntoa.\n\n  Venäjällä, jossa vallankumous alkoi niin suurin toivein, on\n  se sittemmin monina ajankohtina muuttunut jokseenkin selväksi\n  sekasorroksi, anarkiaksi, järjestyksettömyydeksi, jossa ei ole\n  lainkaan voitu hallita niitä aineksia, jotka käsittävät sanalla\n  vallankumous murhaa, ryöstöä ja yleensä kaikenlaista väkivaltaa.\n  Tämän esimerkin ei olisi luullut kulkeutuvan meille, mutta osittain\n  kumminkin niin on käynyt.\n\n  Onhan meillä kuitenkin niin erilaiset olot kuin Venäjällä, ollaanhan\n  meillä Venäjästä edellä niin paljon, ettei olisi luullut kaiken sen,\n  mikä Venäjällä on välttämättömyys, siirtyvän tänne. Venäjällä on\n  vallinnut anarkia pitkät ajat, siellä ennen vallankumousta hallitus\n  harjoitti täydellistä anarkiaa, ja vallankumouksen kautta tapahtui\n  vain siirto hallituksen anarkiasta kansan anarkiaan. (Ed. Valpas:\n  Niin meilläkin tapahtui.) Niin tapahtuikin. Työväestön mukaan oli\n  tarttunut suoranaisia rikollisia aineksia, jotka kulkivat omia\n  teitään, lakkojohdosta mitään välittämättä. Monille suurlakon\n  aikaisille ilmiöille on minun ainakin mahdotonta löytää tyydyttävää\n  selitystä vallankumouksen taustaa vastaan. Ne olivat konnantöitä,\n  pysyvät sellaisina ja ovat jyrkästi tuomittavia. (Eduskunnasta\n  hyvä-huutoja.)\n\n  Tuntui kuitenkin siltä, että suurlakon jälkeen elämä taas alkaisi\n  asettua rauhallisiin uomiinsa, että päästäisiin taasen jonkinlaiseen\n  yhteiskuntarauhaan ja että huumaantuneet järjet tasaantuisivat ja\n  malttaisivat kurin ja järjestyksen puitteisiin. Niin tapahtuikin\n  melkein kaikkialla. Turku vain siinä suhteessa teki poikkeuksen ja\n  sangen surullisen sellaisen. Suurlakon aikana siellä vangittiin\n  kuvernööri ja poliisimestari ja heitä on yhä edelleen säilytetty\n  pidätettyinä siitä huolimatta, että suurlakko aikoja sitten on\n  julistettu päättyneeksi. Ja mieltenkuohua Turussa on yhä edelleen\n  riittänyt. Minä myönnän kyllä, että porvaristossamme on suuri syy\n  siihen, että näin on tapahtunut Jos porvaristo ei olisi ollut\n  niin itsepäistä ja jos se olisi ajoissa ryhtynyt neuvottelemaan\n  tilanteesta, olisi tulos tällä hetkellä toisenlainen. Syytä lienee\n  hallituksessakin. Sitten \"kun kerran hallitus oli saatu, olisi se\n  voinut niin paljon antaa perään ylpeydelleen, että olisi lähtenyt\n  uhkaavaa, yhä suuremmaksi käyvää vaaraa torjumaan.\n\n  Olkoon niinkin. Mutta sittenkään minä en jaksa nähdä mitään\n  järjellistä syytä siinä, että mainittua kahta virkamiestä yhä\n  edelleen pidetään vangittuina. Täällä on sanottu, että koko Turun\n  porvaristo on työväestöä vastaan. Jos kerran näin on, niin kai Turun\n  työväestö vielä olisi jaksanut sietää nämä kaksi porvaria lisäksi.\n  Eikä ole lainkaan sanottua, että juuri nämä kaksi olisivat olleet\n  pahimmin härkäpäiset. Ehkä olisi ollut mahdollista, että he päästyään\n  vankeudesta vapaiksi olisivat suostuneet ottamaan virkaeronkin\n  ja lähtemään sellaisista paikoista, joissa he olivat tulleet\n  vastenmielisiksi. Mutta intohimot olivat kiihtyneet molemmin puolin,\n  ja tähän nyt on tultu.\n\n  Turussa on kuitenkin tapahtunut paljon pahempaakin kuin tuo juuri\n  mainitsemani seikka. Minun on tarpeetonta ruveta tässä toistamaan\n  kaikkea sitä surkeutta, mitä kulttuurikehtomme on saanut kokea.\n  Onhan se jokaiselle tunnettua. Todettava vain on, että Turku\n  on ollut täydellisen hävityksen alaisena. Siellä on riehunut\n  ennenkuulumaton rivous ja rosvous. Siellä ei ole säästetty mitään,\n  mikä on joutunut rikollisten käsiin, siellä kansalaiset ovat olleet\n  vailla omaisuuden ja ehkä — en voi varmasti sanoa — ruumiillisen\n  koskemattomuudenkin turvaa. Täällä on sangen laajasti etsitty näiden\n  tapahtumien psykologisia syitä. Ne syyt saattavat olla olemassa,\n  mutta toiselta puolen minun turkulaiset puoluetoverini ovat kertoneet\n  ja on siitä maininnut Turun sosialidemokraattinen lehtikin, ettei\n  siellä ole nälkää sammuttaakseen ryöstetty, vaan on ryöstetty\n  suorastaan ryöstämisen halusta ja hävitetty hävittämisen halusta.\n  Siellä on vallinnut täydellinen vandalismi. Siellä ovat olleet —\n  turkulaisten kertoman mukaan — liikkeellä edesvastuuttomat ainekset,\n  jotka yleensä ovat ottaneet sen, mitä käsiin on sattunut, ja\n  rikkoneet sillä sen, mitä suinkin ovat ehtineet. Näiden tapahtumien\n  sanotaan johtuvan siitä, että Turussa on syntynyt miliisilakko.\n  Niin kai olikin (Vasemmalta: Ei suinkaan), että nämä tapaukset\n  ilmenivät juuri silloin, kuin miliisilakko puhkesi, kun ei ollut\n  järjestysvaltaa olemassa. Niin kai asia on, siitä ei päästäne\n  mihinkään, ja minusta tämä miliisilakko on käsittämätön. Minä en voi\n  tietää, mitenkä hyvin Turun miliisilaitos on toiminut, mahdollisesti\n  aivan moitteettomasti, olenpa vielä taipuvainen uskomaan, että\n  niin on ollut asianlaita. Mutta minä en voi ymmärtää, niin hyvin\n  kuin käsitänkin lakon ja niin hyvin kuin tiedänkin, miten mainio\n  ase se on palkkataistelussa — en voi sittenkään ymmärtää, onko\n  tarpeellista pitää niin järkähtämättömästi kiinni lakkopäätöksestä,\n  että täytyy antaa mennä vaikka koko kaupungin maan tasalle saadakseen\n  osoittaa, mihin järjestysvallan puute vie. Minä muistan, kun viime\n  keväänä syntyi useissa paikoissa maatyöläisten lakkoja, miten me\n  sosialidemokraatit, meidän piiritoimikuntamme ja yleensä järjestömme,\n  koetimme selittää lakkolaisille, että karja ainakin on ruokittava,\n  sillä jos se jätetään ruokkimatta, tulee tehdyksi rikoslainalainen\n  teko. Kun Turun miliisi ryhtyi lakkoon ja vaikka oli olemassa\n  todellinen vaara, että koko kaupunki menee maan tasalle ja vaikka\n  saattoi olla ilmeistä, että ihmishenkiäkin oli vaarassa, niin ei\n  Turun miliisi hievahtanut. Siinä suhteessa minä en voi hyväksyä\n  Turun miliisilaitoksen menettelyä. Sekä jo aikaisemmin suurlakon\n  yhteydessä sattuneet rikolliset teot että nämä viimeiset Turun\n  tapahtumat mielestäni osoittavat, että tässä maassa on olemassa\n  rikollinen aines, joka uhkaa koko yhteiskuntamme menestystä.\n  Sellainen on saatava juurrutetuksi pois, sillä kuka takaa, etteivät\n  Turun tapahtumat uusiudu tänään taikka huomenna ja uusiudu, jos\n  mahdollista, vielä suuremmalla voimalla kuin Turussa. Minusta ei nyt\n  tässä enää auta syytellä toisiaan eikä hakea tapahtumien psykologisia\n  syitä. Jos tahdomme vähänkin järkeämme käyttää, niin ne syyt me kyllä\n  ymmärrämme. Eihän tulipalonkaan sattuessa ruveta kyselemään, mistä\n  tuli on syttynyt tai kuka sen on sytyttänyt, vaan riennetään sitä\n  sammuttamaan, niin sosialistit kuin porvaritkin. Minun nähdäkseni\n  on tässä nyt keksittävä keino tällaisten tapahtumien uusiutumisen\n  varalle. Ei pidä jättää tätä kansaa turvattomaksi rikollista\n  mellastelua vastaan. Luullakseni on ainoa pelastus voimakas\n  järjestysvalta. (Hyvä! Hyvä!) Mutta sen täytyy olla kansanvaltainen,\n  se ei saa tulla minkäänlaisiksi rankaisuretkikunniksi, sillä\n  niillä ei näitä tapahtumia saada lakkaamaan eikä estetyksi niiden\n  uusiutumista. Ne ovat provoseerausta ja olen kuullut, että tällaisia\n  retkikuntia aiottaisiin. Pitää saada kansanvaltaiselle pohjalle\n  perustettu järjestysvalta ja niin kokoonpantu, että siihen voivat\n  kaikki kansankerrokset luottaa ja että siihen saa luottamuksen myös\n  Suomen työväestö. Täällä eduskunnassa on käsittelyn alaisena uusi\n  asetusehdotus poliisitoimen hoidosta kaupungeissa. Sitä pitäisi\n  kiirehtiä, sillä siitä saadaan se pohja, jolle maan järjestyslaitos\n  on perustettava, sellainen järjestyslaitos, joka ehdottomasti pystyy\n  saamaan tässä maassa järjestyksen aikaan.\"\n\nTämän puheen jälkeen kokoontui ympärilleni suuri joukko\nsosiaalidemokraattisia edustajia, jotka tuntuivat olevan varsin\ntyytyväisiä, jopa iloisia ja sanoivat, että niin sitä pitää sanoa\nsuorat sanat.\n\n\"Miksi ette itse sano, kun kerran olette samaa mieltä?\"\n\nJotakin epämääräistä mutinaa, ei mitään suoraa vastausta. Joku sitten\nkoetti selittää, että ryhmä ei ole ottanut oikeaa kantaa, puheenvuoroja\nkäyttäneet ovat jutelleet omaan laskuunsa.\n\nTiesin kyllä, mistä kenkä puristi. Useimmat ryhmän jäsenet olivat\npuolueen toimitsijoita, toimittajia, piirisihteereitä tai sitten\nyksinkertaisesti ammattipolitikoitsijoita, jotka olivat riippuvaisia\nedustajan paikastaan. Heidän ei sopinut mennä sanomaan omaa\nmielipidettään, vaan oli koetettava saada selville suurten johtajien\nkanta. He taas pitivät suunsa kiinni tahi koettivat lykätä kaikesta\nsyyn porvarien niskoille. Aktiivisen punakaartin haamu kummitteli\neduskunnan takana.\n\nNoista Turun tapahtumista puheen ollen johtuu mieleeni, että kerran\nminulle soitettiin Turusta — soittajan nimeä en enää muista — ja\npyydettiin kuvernööriksi. Tämä tapahtui siinä vähän ennen Turun\nmellakoita.\n\n\"Onhan teillä kuvernööri, kun vain päästätte hänet vankeudesta\", sanoin.\n\n\"Juu, mutta ei me häntä..\n\n\"En minäkään voisi menetellä muuten kuin lain mukaan, joten pian\nistuisin samassa sellissä maaherra Collanin kanssa. Niin että en minä\nsovi teille.\"\n\nMuistelen, että maisteri Eino Pekkalalle, joka silloin juuri lopetteli\nlukujaan lakitieteen kandidaattia varten, tarjottiin samaa virkaa.\nJälleen yhtä huonolla tuloksella.\n\nJuuri niihin aikoihin, jolloin Turun tapahtumia koskeva välikysymys\noli keskusteltavana eduskunnassa tahi pian sen jälkeen, pidettiin\neduskunnan istuntosalin alla sijaitsevan Elannon myymälän takahuoneessa\neräs \"katakombikokous\", jonka tarkoituksena oli koettaa vaikuttaa\nrauhoittavasti työväestöön ja saada ainakin puolueen jäsenet\nhuomaamaan, että ollaan menossa vaaralliselle tielle. Luulen muistavani\ntuosta kokouksesta Väinö Tannerin, Hannes Ryömän, Julius Ailion ja J.W.\nKedon, jotka eivät silloin olleet eduskunnan jäseniä. Eduskuntaryhmästä\nmeitä oli ainakin Seth Heikkilä, Anton Huotari ja minä. Muistan, että\nHannes Ryömä kirjoitti porilaiseen työväenlehteen artikkelisarjan\nsilloisesta tilanteesta. Sen sävy oli epäjärjestyksiä voimakkaasti\ntuomitseva.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEduskunnan ensimmäinen varapuhemies Lauri Ingman hälytti minut\njoulupäivän iltana Helsinkiin. Tapanina tarkastettiin eduskunnan\nvähän aikaisemmin salaisessa istunnossaan hyväksymän adressin käännös\nVenäjän piakkoin kokoontuvalle perustavalle kokoukselle. Tilaisuudessa\nolivat läsnä eduskunnan puolesta Ernst Nevanlinna ja minä ja lisäksi\nministerivaltiosihteeri Enckell. Venäjänkielinen teksti hyväksyttiin,\nmutta sitä ei koskaan esitetty kenellekään, sillä bolševikit\nhajoittivat perustavan kokouksen. He olivat jo perustaneet \"Työläis- ja\ntalonpoikaisdemokratian\".\n\nJa sitten sulki silmänsä vuosi 1917 — monen riemun, mutta myös monen\nmurheen ja pahan enteen ajastaika.\n\n\n\n\nKovan kohtalon ajastaika\n\n\nNiin sitten valkeni Suomen työväestön kohtalon vuosi 1918. Edellisen\nvuoden painostava ilmapiiri ei selvinnyt. Kaikkialla tuntui siltä,\nettä myrsky voi puhjeta milloin tahansa. Porvariston taholta oli\nselvästi sanottu niin sanomalehdissä kuin eduskunnassakin, että\njollei maahan tule järjestystä, kansalaisten itsensä on saatava se\naikaan. Hallitus harjoitti poliisijoukon nimellä omaa väkeään, ja\nsuojeluskuntia oli perustettu jo paljon aikaisemmin ympäri maata, nyt\nniitä harjoittivat Saksasta saapuneet jääkärit. Kaikesta tuosta lensi\nhuhuja, kansalaissodan puhkeaminen tuntui olevan veitsen terällä.\n\nUusi poliisiasetus oli eduskunnassa, mutta sen käsittelyllä ei pidetty\nkiirettä. Pidin kerran puheen järjestysasioiden esillä ollessa ja\nkehoitin kiirehtimään uutta asetusta. Sitäkään puhetta eivät kaikkien\nsosiaalidemokraattisten edustajien korvat kestäneet kuulla. Muistan\nhyvin, että osa heistä poistui ylimielisen näköisinä, kohta kun olin\nnoussut \"pönttöön\". Yhä edelleen on minulle arvoitus, miksi puolueen\nvaikutusvaltaiset jäsenet eivät nousseet punakaartin kapina-aikeita\nvastaan, vaikka ymmärtääkseni he eivät niitä hyväksyneet. Pelkäsivätkö\nhe aseellista väkeä vai oliko se tuollaista ajattelematonta\noppositiota, jollaista siihen aikaan joskus harrastettiin? Ei ajateltu\npitemmälle, kunhan vain saatiin jurnuttaa porvaristoa vastaan.\nKuitenkin olen yhä sitä mieltä, että porvaristo olisi aikaisemmin,\nennen suurlakon aikoja, suostunut melkoisen pitkällekin meneviin\nmyönnytyksiin, joshan osa siitä jo silloin ajatteli aseellista\nratkaisua.\n\nNyt, vuoden 1918 puolella, rauhallinen ratkaisu näytti mahdottomalta.\nValveutuneen järjestyneen työväen taholla lienee ollut verraten vähän\nkapinamieltä siitä huolimatta, että puutteen musta viitta vilahteli\nsen silmien edessä. Eduskunnassa pitämieni puheiden jälkeen sain\nkirjeitä, joissa ilmaistiin tyytyväisyys sen johdosta, että oli\nlausuttu \"vapauttava sana\", kuten eräs järjestö kirjoitti. Mutta\n\"vapauttavaa sanaa\" ei lausuttu sellaisen nimen auktoriteetilla,\njoka olisi tepsinyt, ainakin aseellisen toiminnan syntyvaiheissa-.\nYksi sellainen ääni tuli, Edvard Valppaan, mutta valitettavasti\nvasta kansalaissodan alettua. Silloin hän artikkeleissaan tuomitsi\naseelliselle tielle antautumisen ja jatkoi tätä kirjoitteluaan vielä\nPietarissakin, sikäläisessä sosialistisessa lehdessä. Eikö ollut\nkohtalon ivaa, että jyrkän \"valpaslaisuuden\" johtaja huomasi aseellisen\ntoiminnan erehdykseksi niin kovin myöhään? Vai eikö Valpas ollutkaan\nvalpaslaisuuden johtaja? Kun Taavi Tainio kerran tiedusteli Valppaalta,\nmitä valpaslaiset siitä ja siitä asiasta ajattelevat, Valpas sanoi:\nKysy Mannerilta, hänhän kuuluu olevan valpaslaisten johtaja. Valpas oli\ntapaisensa. Toimittaja Jussi Rainio, joka oli sosiaalidemokraattisen\npuolueen parhaita sanomalehtimiehiä ja välistä ruoti itseään\nValpastakin, sanoi kerran yhdellä lauseella ymmärtääkseni aika tavalla\nsopivan karakteristiikan Valppaasta. Hän oli käymässä kotikaupungissaan\nTurussa, jossa silloin toimin sanomalehtimiehenä. \"Työmiehessä\" oli\nilmoitettu haettavaksi kolme toimittajan paikkaa. Kerroin Rainiolle,\nettä aioin hakea niitä. Silloin Rainio lausui:\n\n\"Hae vain, voit ehkä päästäkin, mutta muista, että 'Työmiehessä' pitää\nkaikkien tehdä niinkuin Valpas, ja Valpas ei tee mitään.\"\n\nMinä yhdyin tähän käsitykseen enkä hakenut paikkoja. Yleisesti\ntunnettua oli, että Valpas, niin päätoimittaja kuin olikin, ei yleensä\nvastannut mitään, jos häneltä kysyttiin, pannaanko jokin kirjoitus\nlehteen vai ei. Mutta jos artikkelista sitten, kun se oli ollut\njulkaistuna, tuli kysymys, oli Valpas haukotellut ja sanonut, että mitä\nlienevät pojat sinne lehteen panneet. Kaikki kunnia Valppaalle, hänen\ntyönsä on varmasti joskus ollut hedelmällistäkin ja kallisarvoista\nSuomen työväestölle, mutta eräinä tärkeinä kausina hän oli enemmän\nkäsite kuin käsin tavoitettava henkilö.\n\nOlot olivat jo vuoden 1918 puolelle päästyä kehittyneet sellaisiksi,\nettä tuskin mitään olisi ollut tehtävissä kansalaissodan estämiseksi,\nmutta esimerkiksi Valppaan olisi sentään sopinut aloittaa\nartikkelisarjansa huomattavasti aikaisemmin. Puoluetoimikuntakaan ei\ntehokkaasti asettunut vastustamaan rikollista toimintaa silloin, kun\nsitä alkoi esiintyä. Kun v. 1905 suurlakon jälkeen tehtiin ryöstöjä,\nniin Kotkan puoluekokous v. 1909 jyrisi ankarasti niitä vastaan, ja\npuoluesihteeri julkaisi vetoomuksen \"Pois rosvot ja provokaattorit\npuolueesta\". Eiköhän jälleen v. 1917 olisi ollut syytä samantapaiseen\njulistukseen, sillä eivät punakaartin teot olleet varsinkaan suurlakon\naikana olleet järin puhtaita.\n\nSallittaneen huomauttaa, että kirjoitan omia muistelmiani ja puhun\ntietenkin henkilökohtaisia käsityksiäni, jotka pitkien vuosien\nkuluessa eivät ole muuttuneet. En ole milloinkaan pyrkinyt olemaan\nmikään suurpoliitikko, vaikka olojen mukaan olen joutunut sekaantumaan\npolitiikan verkkoon. Olen myös aina rehellisesti sanonut kantani silloin\nkun en ole jaksanut kulkea virran mukana enkä ymmärtää yleistä kantaa\nsiinä puolueessa, joka elämäni varrella on ollut minulle ainoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHenkilökohtaisesti jouduin punakaartin kanssa tekemisiin varsin vähän.\nKerron tässä kuitenkin erään tapauksen.\n\nMuutamana tammikuun loppupuolen päivänä saapui Hämeen läänin\nmaaherralle Urjalasta hätäinen puhelinilmoitus Täällä kiertelee outoja\nmiehiä, joilla on kiväärit mukanaan Ilmoittaja ei osannut antaa sen\nlähempiä tietoja, hän vain pyysi apua.\n\nMaaherra neuvotteli kanssani, ja päätettiin lähteä Urjalaan ottamaan\ntilanteesta selkoa ja selvittämään sitä. Kolmanneksi mieheksi\nkutsuttiin Tampereen silloinen poliisipäällikkö Pekka Lönngren\nkahdenkymmenen vahvan poliisimiehen kanssa. Yhdyttiin Toijalassa ja\nsaavuttiin samanaikaisesti Urjalan asemalle.\n\nSiellä tiedettiin hyvin vähän tuntemattomista miehistä. Oli huomattu\nniiden tulleen edellisenä iltana junalla Turusta päin ja sitten\nlähteneen kylälle. Ei oltu selvillä edes joukon mieslukuisuudesta. Kuka\nsanoi heitä olleen sata, kuka viisikymmentä, ken taas sitäkin vähemmän.\n\nTamperelaisille poliisimiehille annettiin käsky pysyä asemalla, kunnes\njoku esimiehistä toisin määrää, ja järjestysviranomaiset lähtivät\nhevosella ajaen etsimään aseellista joukkoa. Matkalla tiedusteltiin\nkaikilta tavatuilta henkilöiltä, oliko nähty liikuskelemassa outoja\nmiehiä, joilla oli kivääri mukana.\n\nJoku oli nähnyt pienemmän miesjoukon.\n\nTiedettiinkö, mitä miehiä ne olivat ja mitä olivat sanoneet asioivassa?\n\nEi tiedetty. Olivat vain kysyneet tietä erääseen kartanoon, eikä\nasianomaisilla ollut riittänyt uskallusta ryhtyä pitempiin puheisiin.\nAsia ei siitä valjennut.\n\nViranomaiset joutuivat retkellään käräjätaloon muutamien kilometrien\npäähän asemalta. Siellä oli paljon väkeä ja keskusteltiin \"Urjalan\nsodasta\", vaikka tiedettiin siitä vain epämääräisten huhujen\nperusteella. Jotkut tuntuivat hiljakseen odottelevan aseellisia miehiä\nkäräjäpaikkaankin, tottahan nyt toki sinne, mutta tuomarin pöydän takaa\njaettiin edelleen oikeutta niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\nKäytettiin puhelinta ja koetettiin päästä \"sotaväen\" jäljille. Siitä\nkartanosta, johon aseelliset miehet olivat kysyneet tietä, ei vastattu,\njoten oli syytä arvella, että puhelinjohdot oli katkaistu. Kului\nmuutama tunti eikä saatu sen kummempaa selvyyttä. Soiteltiin ympäri\npitäjää, missään ei tiedetty mitään. Joka paikkaan kuitenkin jätettiin\nsana, että ilmoittakoot heti käräjätaloon, jos jotakin kuuluu.\n\nVihdoin puhelinsoitto tiedoitti, että asemalta jonkin matkan päässä\nsijaitsevaan Huhdin työväentaloon oli ilmestynyt aseellinen miesjoukko,\njoka näytti majoittuvan sinne. Saatuaan tämän vihjeen viranomaiset\npainuivat rekeensä ja lähtivät tavoittamaan \"Urjalan valloittajia\".\n\nTammikuinen ilta oli hämärtynyt, tähdet ilmestyneet taivaalle. Koko\nluonto oli niin suurenmoisen levollinen, että ihmismieli herkästi\nvaipui rauhan tunnelmaan, niin untuvanpehmeään kuin ne lumenhahtuvat,\njotka hiljalleen ja hyvin harvakseltaan putoilivat aivankuin tähtien\nvälistä. Kuinka osaakaan syntyä tällainen melkein kuin luonnonihme,\nettä tuollaisia untuvia putoilee tähtitaivaalta. Johtuu ajattelemaan,\nettä se tapahtuu ihmisen iloksi ja hänen mielensä rauhoittamiseksi.\n\nJa kuitenkin tässä syvässä rauhassa liikkui miehiä, joilla oli\nmurha-aseet mukanaan. Olivatko ehkä niitä jo käyttäneet, tuhonneet\nihmiselämää tämän talvisen hartauden keskeltä?\n\nTällainen ajatus vallitsi reessä istujia, vaikka ääneen ei lausuttu\nmontakaan sanaa, ei ainakaan siitä. Ei edes neuvoteltu tilanteesta,\nmutta eihän selvää tilannetta ollutkaan. Verkkaisesti, hieman ehkä\nsalaista odotuksen jännitystä tuntien lähestyttiin työväentaloa.\nPaikkakuntalainen kyytimies koetteli muutamaan kertaan tiedustella\nretken vaarallisuutta, mutta hänet rauhoitettiin helposti.\n\n\"Minnekäs miehet ajavat?\"\n\nIhmisen ääni kuului oudolta, melkeinpä häiritsevältä tähtisen\ntalvi-illan rauhassa. Hevonen kulki hiljaista käyntiä, vaikkei sillä\nkohdalla ollut vastamäkeäkään. Kyytimies sitä pidätteli, koska\ntyöväentalo oli näillä main. Hevonen taisi pysähtyä ilman nykäisyä.\nMiehen olalta riippuva kivääri tehosti kysymystä, joka muuten oli aivan\nsäyseä.\n\nAjajat ilmoittivat nimensä ja ammattinsa. Vartiomies näytti joutuvan\nhieman ymmälle. Hän tuskin oli odottanut sellaisia matkustajia.\n\n\"Minulla on käsky pidättää kaikki kulkijat ja viedä esikuntaan\", hän\nsanoi hetken mietittyään, \"mutta te saatte ajaa eteenpäin\".\n\nMies siis uskoi, että matkustajat olivat ilmoittaneet oikeat\nammattinsa, ja hänellä oli vielä ainakin vaistomaista kunnioitusta\njärjestysvaltaa kohtaan. Matkustajat eivät kuitenkaan halunneet jatkaa\ntaivaltaan.\n\n\"Älkää ylittäkö valtuuksianne, vaan viekää meidät esikuntaan, meillä on\nsille asiaakin. Missä se esikunta majailee?\"\n\n\"Tuossa työväentalossa. Menkää itse, minä jään vartioon.\"\n\n\"Hyvä on.\"\n\nTyöväentalo oli aivan maantien vieressä. Sen kookkaassa juhlasalissa\nmajaili parikymmentä miestä. Kolme istui pöydän ääressä kuin neuvoa\npitämässä, toiset loikoilivat penkeillä ja lattialla kiväärit\nvieressään, joku söi eväitä laukustaan.\n\n\"Kuka täällä on päällikkö?\" tulijat kysyivät.\n\nMuuan mies nousi pöydän takaa. Hänellä oli pistooli vyöllään, muuten\nhän ei ollut sen kummemman näköinen kuin toisetkaan. Ei mitään nauhoja\ntai muita arvomerkkejä.\n\nTulijat ilmoittivat henkilöllisyytensä, minkä jälkeen seurasi\nihmettelytauko. Päällikkö enemmän kuin miehetkään eivät voineet\nkäsittää, miksi maaherra ja kaksi poliisimestaria olivat lähteneet\ntänne syrjäiselle kulmakunnalle talvisena iltana. Tulijat kuitenkin\nsanoivat asiansa.\n\n\"Miksi te kuljette aseistettuina täällä pitkin pitäjää ja häiritsette\nrauhallisia ihmisiä?\"\n\n\"Emme me häiritse, me vain teemme tarkastuksia.\"\n\n\"Kenen valtuuksilla?\"\n\nPäällikkö vastasi ensimmäiseen kysymykseen jokseenkin nopeasti, kuin\nvalmistuneena, mutta toinen kysymys pani hänet miettimään. Vasta hetken\npäästä hän vähän änkytellen sanoi:\n\n\"Jaa, niin valtuuksilla... Eikös nyt ole kansanvalta... me kuljetaan\nkansan valtuuksilla.\"\n\n\"Näyttäkää valtakirjanne.\"\n\nPäällikkö raaputteli niskaansa. Hän näytti nyhtävän sieltä vastausta.\n\n\"Ei se kansa sellaisia paperille kirjoita.\"\n\nVastaus oli miesten mielestä ilmeisesti naseva, heidän puoleltaan\nkuului lyhyt naurahdus.\n\n\"Mitä te sitten tarkastatte?\"\n\n\"Me haemme viinatehtaita.\"\n\n\"Oletteko löytäneet?\"\n\n\"E-emme... vielä ainakaan.\"\n\n\"Kuulkaahan nyt. Me liikumme myös kansan valtuuksilla. Hoidamme\nviranomaisina järjestystä emmekä voi pitää teitä muina kuin laittomina\nja väkivaltaisina kuljeksijoina.\"\n\nTilanne oli outo, siihen saakka Suomen maaseudulla kokematon.\nParikymmentä aseellista miestä kolmea viranomaista vastassa.\nJälkimmäiset käyttivät kuitenkin suoraa kieltä. Penkillä ja lattialla\nlojuneet miehet olivat kiinnittäneet huomiota keskusteluun ja nousseet\npiiriin ympärille, mutta jättäneet aseensa sivuun. Heidän puoleltaan\nei näyttänyt olevan mitään uhkaamassa. Tomera esiintyminen nähtävästi\nvaikutti heihin.\n\nMutta silloin sattui uusi käänne. Yhtäkkiä syöksyi sisään mies, joka\nhenki kurkussa läähätti:\n\n\"Toverit, meidän kimppuumme hyökätään, asemalla on aseistettuja miehiä!\"\n\nTällä sotajoukolla oli siis tiedustelijansa, jotka olivat saaneet\nnäköpiiriinsä Tampereen poliisit. Järjestysviranomaiset huomasivat,\nettä asema oli muuttunut arveluttavammaksi, mutta he säilyttivät\nmalttinsa.\n\n\"Teidän kimppuunne ei hyökätä\", he selittivät levollisesti. \"Asemalla\nnäkemänne miehet ovat meidän komennossamme, he eivät hievahdakaan ilman\nmeidän määräystämme, ja mehän olemme nyt neuvottelemassa täällä teidän\nkanssanne.\"\n\nPäällikkö ilmeisesti ymmärsi asian eikä antanut mitään käskyä, mutta\njoku toinen laukaisi sanan:\n\n\"Ketjuun!\"\n\nLieneekö sanojalla ollut mitään johtajan valtuuksia? Ainakaan hän\nei ollut sekaantunut aikaisempaan keskusteluun. Nyt häntä kaikessa\ntapauksessa toteltiin, miehet tempasivat kiväärinsä ja riensivät ulos.\n\nViime hetkellä päällikkö oli kehoittanut paria miestä jäämään sisälle,\nja keskustelu jatkui entiseen tapaan muuttuneesta tilanteessa\nhuolimatta. Saatiin tietää, että miehet olivat turkulaisia. Heille\nhuomautettiin, että he olivat tulleet väärään lääniin tekemään\ntarkastuksiaan. Tosin heillä ei ollut oikeutta kuljeskella omassa\nläänissäänkään, mutta tänne tulo oli aivan sopimatonta. He selittivät\nvihaavansa laitonta viinankeittoa ja tulleensa vapauttamaan sen\nkiroista tätä paikkakuntaa, kun kotiläänissä heidän tietensä sellaista\nei harjoitettu. Eivät he sentään olleet löytäneet viinanpolttimotta\nUrjalastakaan.\n\nSitten tapahtumasarja yhä rikastui. Esikuntaan tuotiin vanki. Hän oli\nNuutajärven kartanon työnjohtaja, iso ja lihava mies, ja näytti kovasti\npelkäävän. Tavattuaan täällä \"sotaleirissä\" järjestyksenvalvojat hän\nkuitenkin rauhoittui.\n\n\"Onko tämä nyt viinankeittäjä?\" kysyttiin vangitsijoilta.\n\n\"E-ei\", joku vastasi, \"eihän me sellaisia ole etsittykään\".\n\nPäällikkö meni hämilleen. Hänen käskynsä, mikäli hän sellaisia\noli lainkaan antanut, olivat ristiriitaisia. Hän änkytti jotakin\nkäsittämätöntä.\n\n\"Mistä syystä tämä on vangittu?\" kysyttiin.\n\n\"Tämän asunnosta tavattiin ase.\"\n\nJoukkueen johtaja oli puhelias ja vastasi siekailematta vieraiden\nmiesten kysymyksiin.\n\n\"Onhan teilläkin aseet\", sanottiin, \"mitä siinä on ihmettelemistä, jos\ntoisetkin niitä pitävät?\"\n\n\"Jaa, mutta...\"\n\n\"Näyttäkäähän se ase tänne.\"\n\nMuuan mies veti taskustaan pahanpäiväisen, rullarevolverin, joka oli\nruostunut ja täysin käyttökelvoton.\n\n\"Antakaa se vangille takaisin ja olkoon hänkin sen kanssa varovainen.\nSillä voi vahingoittaa itseään, toista ei lainkaan.\" Joukkueen johtaja\nepäröi, mutta antoi sitten aseen vangille.\n\nKeskustelusta kävi selville, että vangittu oli Ruotsin alamainen.\n\n\"Laskekaa hänet heti menemään, tässä muuten uhkaa kansainvälinen\nselkkaus.\"\n\nVangitsijat olivat ilmeisesti hämillään. He tuskin olisivat\nepäröineet päästää vankiaan vapaaksi ilman muuta. Hänen vieraan maan\nalamaisuutensa vielä tähdensi vapautusvaatimusta.\n\n\"Ei suinkaan hän vain meitä syytä\", joukkueen päämies arveli.\n\nSovittiin, ettei syytetä, ja työnjohtaja lähti. Eräs\njärjestyksenvalvoja seurasi saattajana kappaleen matkaa.\n\nUlkona oli kehittynyt lempeä talvinen kuutamo. Hangessa makasi\nparikymmentä miestä harvana ketjuna kiväärit sojossa asemalle päin ja\ntähdäten silmillään tarkasti kuun valaisemaa tietä. Tiesivätköhän nuo\nmiehet, miten kivääri laukaistaan, ja mitähän he mahtoivat ajatella?\nOliko heillä sellaisia mietteitä kuin sotilaalla todellisen taistelun\nedellä? Olivatko he lähteneet Urjalaan harjoitukselle suurempia\ntehtäviä varten ja olivatko he lainkaan valmistuneet yhteiskunnalliseen\nsotaan tuliasein? Mitään sotilaallista kuria tahi edes vaistoa heillä\ntuskin oli. Jos heitä vihollinen uhkaisi, tulisiko se juuri suoraan\nvaltatietä? Ehkä se tekisi kiertoliikkeen, tulisi takaa, mihin suuntaan\nkukaan ei ollut varuillaan ja nyppisi kiväärit miesten käsistä.\n\nJärjestyksenvalvojan mielessä heräsi surullisia ajatuksia.\nYmmärtävätkö nuo miehet, miten kauheaan leikkiin he ovat antautuneet?\nJa käsitetäänkö sitä yleensäkään sillä hetkellä? Pitääkö maan äsken\nvoitetun vapauden hukkua verivirtaan? Miten kammottavaa kieltä\npuhuvatkaan nuo asemalle päin tähtäävät kiväärit. Ne ovat sellaisten\nmiesten käsissä, jotka eivät luultavasti ymmärrä mitään sotataidosta,\nne kääntyvät vielä heitä itseään vastaan. Onnettomat miehet, miksi he\novat tarttuneet surma-aseeseen?\n\nNiin nyt kuitenkin asiat olivat kehittyneet Suomenmaassa. \"Urjalan\nsota\" sentään päättyi sillä kertaa, sotajoukko palasi Turkuun eväänään\nviranomaisten vakava varoitus: Ken miekkaan tarttuu, se miekkaan\nhukkuu, palatkoot miehet rauhallisiin ammatteihinsa. Sitä he tuskin\nkuitenkaan tekivät, sillä turkulaisia punakaartilaisia liikkui kohta\nkansalaissodan alusta alkaen kaukana Hämeessä — ehkä muuallakin — ja\npiti yllä suoranaista terroria.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEduskunta istui tammikuussa, ulkonaisesti kaikki oli kuin ollakin\npitää, näyttipä osaksi rauhoittumistakin tapahtuneen. Minä\npuhuin joka sunnuntain seutuna Hämeenlinnassa ja lähiseuduilla.\nJärjestöt pyytelivät hanakasti, tuntui kuin niissä olisi ilmennyt\njonkinlaista selvyyden janoa. Tietysti esitin, rauhan evankeliumia,\neikä minkäänlaisia vastaväitteitä kuulunut. Puheita seuranneissa\nyksityiskeskusteluissa ilmaistiin vastenmielisyyttä punakaartin\nliikehtimistä kohtaan. Hämeen eteläinen vaalipiiri ja sen keskus\ntuntuivat jokseenkin rauhallisilta. Mutta aseellinen valmistautuminen\noli päässyt molemmin puolin liian pitkälle, taistelun syntymistä ei\nvoitu estää.\n\nTulin Helsingistä Hämeenlinnaan perjantai-iltana — kai tammikuun\n25:ntenä — enkä lähtiessäni tietänyt mitään muuta, kuin että\nvallankumous jatkui sitä samaa menoa, mikä sillä oli ollut viimeisinä\nkuukausina, joina kaksi kansanosaa seisoi aseissa. Lauantainakaan ei\nkuulunut mitään sen kummempaa, mutta sunnuntaina alkoi kiertää huhuja,\nettä Helsingissä \"kansa oli ottanut vallan käsiinsä\". Hämeenlinnan\npunakaarti ei liikehtinyt ainakaan huomattavasti. Sen päällikkönä oli\nmuuan kirjaltaja Tikander, joka vasta aivan hiljattain oli siirtynyt\npaikkakunnalle Helsingistä, missä hänellä kerrottiin olleen rahallisia\nrettelöitä järjestönsä kanssa. Hänen uransa oli muuten varsin lyhyt:\nvähän myöhemmin punakaarti oli takavarikoinut muistaakseni Katisten\nkartanosta viinejä, joilla \"Tikkus\" oli ruvennut herkuttelemaan sekä\ninnostunut revolveri kädessä näyttämään mahtiaan alaisilleen, jotka\nolivat \"riisuneet hänet aseista\" ja erottaneet päällikkyydestä.\nRangaistukseksi hänet kerrottiin lähetetyn rintamalle, jonne häipyi.\n\nNiin, Hämeenlinnassa ei innostuttu vallanottoon, vaikka\nHelsingistä käsin Eero Haapalainen soitti ja kehoitti miehittämään\nlääninhallituksen ja yhtymään yleiseen menoon. Työväen johtomiehiltä\nmaaherra Saarinen tiedusteli, mitä olisi tehtävä, ja sai vastaukseksi\njotakin epämääräistä: Katsellaanhan nyt, mitäpä tässä tekemään.\n\nMitään tekemättä elettiin tiistaihin saakka. Silloin ilmestyi\nkaupunkiin turkulainen punakaartin osasto Tuomas Hyrskymurron johdolla,\nja se pani toimeen kumouksen Hämeen hiljaisessa kaupungissa. Minut\npoliiseineni suljettiin poliisilaitokseen. Virkahuoneeni ovilla seisoi\nkivääriniekkoja, ja sain katsella ikkunasta, kuinka torin toisella\npuolella tyhjennettiin lääninhallitusta. Virkamiesten käskettiin mennä\nmatkoihinsa. Samoihin aikoihin ilmestyi virkamiesten käsiin hallituksen\npäämiehen Svinhufvudin kiertokirje, jossa valtion virkamiehiä\nkäskettiin lopettamaan työnsä. Turkulaiset punakaartilaiset olivat\nkumminkin ehtineet suorittaa lääninhallituksen häädön ennen sitä.\n\nMinut tuli \"vapauttamaan\" itse Hyrskymurto. Hän käski minun mennä\nkaupunginvaltuuston istuntohuoneeseen, jossa istui vallankumousoikeus.\nVartijakin lähti minua seuraamaan, mutta kääntyi takaisin, kun\nhuomautin, etten tarvitse vartioimista, koska turvallisuuteni tässä\nkaupungissa on taattu, ainakin mikäli saan mennä yksinäni; tottapahan\nsitten vallankumousoikeus, johon tässä ollaan menossa, hoitaa loput.\n\nValtuuston istuntosalissa istui kolme nuorukaista, jotka tunsin\nulkomuodolta, olin nähnyt heidät nuoriso-osaston kokouksissa. He\nistuivat puheenjohtajan ja sihteerin paikoilla edessään puhdas\npaperiarkki ja puheenjohtajan, leipurinoppilaan, hyppysissä lyijykynä.\nMuuten sali oli typösen tyhjä.\n\n\"Mistäs tässä nyt syytetään?\" kysyin.\n\n\"Ei me syytetä mistään\", puheenjohtaja vastasi. \"Olisiko mitä\nvalittamista.\"\n\n\"Olisipa paljonkin, mutta tuskinpa hyödyttää valittaa tälle\ninstanssille.\"\n\n\"No, ei sitten mitään. Poliisimestari saa mennä.\"\n\nSiihen loppui se \"oikeudenkäynti\". En tiedä, mitä tämä\nvallankumousoikeus myöhemmin toimitteli, sillä minä ainakaan en\njoutunut enää tekemisiin sen kanssa.\n\nSamana iltana pidettiin Hämeenlinnan kunnallisjärjestön kokous\nvastahankitussa työväentalossa, jonka tupaantuliaisia oli vietetty\nparisen viikkoa aikaisemmin. Olin silloin kahtena iltana pitänyt puheen\nja koettanut saarnata aseellista liikehtimistä vastaan. Nyt oli tämän\nkokouksen päätettävä suhtautumisesta siihen.\n\nVirisi laaja keskustelu, jossa kokeneempi puolueväki oli kapinaa\nvastaan. Vallankumouksen jälkeen kääntyneet ja järjestöihin liittyneet\nsen sijaan ilmaisivat kovasti vallankumouksellista mieltä. Jos kokous\nolisi saanut vapaasti päättää, se olisi todennäköisesti sanoutunut\nirti aseellisesta toiminnasta. Tietenkään se ei olisi hyödyttänyt\nmitään, sillä pääkaupungista käsin olisi asiat järjestetty, ehkäpä jo\nRiihimäeltä, sillä Siellä oli heti heittäydytty virran mukaan. Nyt ei\ntarvittu odottaa, sillä kaupungissa oli turkulaisia punakaartilaisia,\njotka jo olivat \"siivonneet\" sitä päivemmällä, ja he nytkin ratkaisivat\nasian kapinan hyväksi.\n\nLoppujen lopuksi valittiin vallankumouskomitea. Kun myöhemmin menin\nsanottuun komiteaan hakemaan matkustuslupaa Pietariin, jonne olin\nlupautunut lähtemään yksityisen liikkeen asioissa, istui komitean\nsihteerinä Matti Akseli Salmi, joka myös antoi lupakirjan. Tämän vanhan\nkala- ym. toverini näin silloin viimeisen kerran.\n\nSalmen Matti — niin häntä tuttavallisesti nimitettiin — oli iältään\nsiinä kolmenkymmenen seudussa. Hän oli selkävaivainen, perin\nhyvänluontoinen, joskin helposti loukkautuva, mihinkään ruumiilliseen\ntyöhön pystymätön mies. Hän eleli vanhan äitinsä kanssa pienessä\nhuoneessa ja lienee saanut joskus vanhemmalta veljeltään avustusta.\nHänen omat tulonsa olivat erittäin niukat, sillä hänellä ei ollut\nmitään vakinaista tointa, hoitelipahan vain pienempiä kirjoitustehtäviä\nmissä milloinkin. Työväenjärjestöjen jäsenenä hän oli ollut kaiketi\nhamasta poikavuosistaan asti. Hän tuli hyvin toimeen kaikkien\nihmisten kanssa, niin sosialistien kuin porvarienkin. Mutta hän\noli kuin kasvanut kiinni Hämeenlinnan työväestön järjestöelämään.\nHänet nähtiin kaikissa kokouksissa, vaikka hän niissä pysyikin maan\nhiljaisena. Vaatimattomuutensa vuoksi hän oli joka taloon tervetullut\nvieras ja kaikkialla häntä auliisti kestittiin. Matti oli tavallaan\npikkukaupungin erikoistyyppejä.\n\nMatti oli kaikkein vähimmän kapinallinen, mutta olosuhteiden vuoksi\njoutui uhriksi. Kun hänelle annettiin komitean sihteerin virka, hän\nei mitenkään voinut olla sitä ottamatta. Hän oli yksinkertaisesti\ntottunut tekemään mitä pyydettiin, eikä hänen järjenjuoksullaan osattu\npunnita, mitä siitä mahdollisesti voisi seurata. Hän oli ehkä vähän\nylpeäkin saadessaan hoitaa noin huomattua tehtävää, ja mikähän sitä\noli hoitaessa, kun ympärillä oli vanhoja tuttuja järjestötovereita.\nVarmaankin Matti hoiti virkansa hyvin ja mahdollisimman lojaalisti,\nmikäli se vain oli mahdollista.\n\nHän ei kuitenkaan jaksanut kantaa sen seurauksia. Tietääkseni hänet\nmursi jo tutkintavankeus. Jotkut kaupunkilaiset koettivat avustaa\nhäntä ruokatavaroilla vankileiriin, mutta useimmat ystävät olivat\nitsekin piikkilangan takana, ja vapauteen jääneillä oli muonaa\nniukalti. Matti nääntyi vankileiriin ja taisi tulla haudatuksi \"valtion\nkustannuksella\". Siinä oli hänen verraten lyhyen, mutta omalla\ntavallaan työteliään elämänsä palkka. Luullakseni kuitenkin kaikki ovat\nmuistaneet häntä hyvällä, sillä hänkään ei liene milloinkaan tehnyt\nkenellekään mitään pahaa.\n\nNiin, Hämeenlinnakin oli hitaasti ja vaivalloisesti liittynyt\naseellisen suuntauksen saaneeseen liikkeeseen. Taisi olla vähän\nvaikeata löytää kaupungista virkamiehiä poistuneiden tilalle.\nPiirisihteeri Väinö Kivisalo, sovinnollinen ja vakaasti kristillinen\nmies, suostui tietääkseni hyvin vastahakoisesti läänin valtuuskunnan\npuheenjohtajaksi, siis niinkuin maaherran tilalle. Hän on vaikuttanut\nmyöhemmin huomattuna ja kunnioitettuna eduskunnan jäsenenä.\n\nPahemmin kävi kahden tunnetun hämeenlinnalaisen puoluemiehen, Oskar\nSirénin ja Pauli Jokisen. Heidät vietiin tietääkseni väkisin Suomen\nPankkiin. Sirén oli \"Hämeen Voiman\" taloudenhoitajana ja jo ikämies.\nHän oli niitä luotettuja sosialisteja, jotka joskus kelpasivat\nlisävaltuusmiehiksi. Hän toimi yksinomaan taloudellisella alalla\neikä puuttunut politiikkaan. Säyseämpää ja varovaisempaa miestä\nei ollut toista. Punaiset halusivat hänet pankkiin juuri tuon\ntaloudellisen ymmärtämyksen vuoksi. Pauli Jokinen oli nuori ja toiminut\npääasiallisesti nuorisoliitossa. Hän oli levollisesti ja itsenäisesti\nharkitseva mies, jolla liioin ei liene ollut mitään kapinallisia\npyrkimyksiä.\n\nNämä miehet saivat hengellään maksaa toimintansa. Kerrotaan, että\nkaupungin ruotsalaiset vihasivat heitä ennen kaikkea sen tähden, että\nne virkamiehet, molemmat ruotsikkoja, joiden tilalle he pankkiin\ntulivat, olivat joutuneet punaisten ampumiksi. Mainittiin näiden olleen\npyrkimässä valkoiselle puolelle jossakin maakunnassa. Siellä heitä oli\neräässä talossa kielletty lähtemästä juuri sillä hetkellä eteenpäin,\nkoska punaisia liikkui seudulla. He eivät olleet välittäneet kiellosta\nja joutuneet itsepäisyydessään kärsimään mainitunlaisen kohtalon.\nSirénin ja Jokisen kohtaloksi tuli sitten maksaa tämä verivelka, \"Silmä\nsilmästä\" jne.\n\nKun näin kävi, koetan pelastaa, mitä pelastettavissa on, kuulin Sirénin\nsanoneen pankkiin jouduttuaan. Hän kai pelasti Suomen Pankin varoja,\nmutta menetti päänsä.\n\nKapinan ensimmäisellä viikolla pistäysin Helsingissä selvittelemässä\nasioitani, koska näytti siltä, ettei pitempään aikaan tulisi olemaan\nsinne asiaa eduskunnan istuntoja varten. Ketään huomattua silloisen\nvallassaolevan ryhmän henkilöä en silloin tavannut. Eduskuntatalolla\nvain liikuskeli Peräpohjolan maalaisliittolaisia edustajia, jotka\nihmettelivät syntynyttä tilannetta ja kaipailivat kotiinpääsyä. He\njäivät silloin vielä sinne, ja minä matkustin Pietariin.\n\nNoin viikon päästä käväisin kotimaassa ja myöskin Helsingissä, jossa\ntapasin Oskari Tokoin. Hänen kanssaan minulla oli ollut useammankin\nkerran keskusteluja siitä vaarallisesta vaiheesta, mihin oltiin\nmenossa. Hän oli täysin yhtä mieltä kanssani ja olisi mielellään\nsovitellut. Hänhän muuten jos kukaan oli sovinnollinen luonne, syvästi\ninhimillinen mies, jolle kaikki sota ja melske oli ilman muuta vierasta\nja vastenmielistä. Nyt hän sanoi surumielisesti:\n\n\"Kumoukseen sitä kuitenkin tultiin.\"\n\n\"Niin — tai sanoisimmeko: kapinaan.\"\n\nMinulla oli mielessäni entisen työtoverini Seth Heikkilän sanat, jotka\nhän lausui välittömästi kapinan alettua:\n\n\"Kyllä minä ymmärrän kumouksen, mutta en ole ennen kuullut kumousta\ntehtävän kansanvaltaa vastaan.\"\n\nMyöhemmin hänkin meni kumouksen puolelle, johonkin pikku toimeen\nTurun lähistölle. Siitä hän kai sai pienen näpsäyksen ja muuttui\nkommunistiksi. Ennen kuolemaansa hän lienee taas kääntynyt \"isäinsä\nuskoon\", koskapa hänen nimimerkkinsä muutaman kerran näkyi Turun\nsosiaalidemokraattisen lehden palstoilla.\n\nMinä taas jouduin olemaan kapinakuukaudet Pietarissa, niin, ja vielä\nkolme vuotta sen jälkeenkin.\n\n\n\n\nViisi vuotta myöhemmin.\n\n\nPalatessani Venäjältä kesäkuun 18:ntena 1921 ja pysähtyessä Kellomäen\nkaranteeniin, jossa lampaat ja vuohet eriteltiin toisistaan, arvasin\njoutuvani lampaiden joukkoon, kuten sitten kävikin, ja laillisen\ntarkastusajan kuluttua pääsin matkustamaan edelleen — kotiin\nHämeenlinnaan.\n\nEtsivän keskuspoliisin rullissa olin sentään saanut maininnan, kuten\nilmeisesti kaikki sosialistit siihen aikaan. Mitään rikosrekisteriä\nminulla ei ollut, vaan sen sijaan huomautus, että olin kansalaissodan\naikana ollut \"Sosialistin\" toimittajana Turussa. Tällaisen tiedon oli\nantanut muuan valtiorikosoikeudessa kuulusteltu vanki, jolta oikeus\noli nimenomaan kysynyt henkilöäni. Sitten oli EK:n oma huomautus, että\ntarkistettaessa tieto oli osoittautunut perättömäksi, eikä minusta\nsitten ollut jäänyt EK:n papereihin muuta raskauttavaa kuin tuntomerkit.\n\nEn minä työskennellyt \"Sosialistin\" toimituksessa. Asia oli sillä\ntavalla, että kapinan alussa palatessani ensimmäiseltä käynniltäni\nHelsingistä kuljin Turun kautta, noin vain uteliaisuudesta, nähdäkseni,\nmitä tässä kuulussa vallankumouskaupungissa nyt tapahtui ja miten\nminuun, joka olin ankarasti arvostellut Turun miliisiä, siellä\nsuhtauduttaisiin. En huomannut siellä mitään erikoista eikä minuun\nsuhtauduttu sen kummemmin kuin muihinkaan kansalaisiin, vaikka juttelin\nmiliisienkin kanssa, joiden joukossa oli vanhoja tuttuja. \"Sosialistin\"\ntoimituksessa vaikuttivat silloin Amerikasta tullut Kalle Tähtelä sekä\nHannes Uksila. Heillä oli työvoiman puute, ja he kyllä pestailivat\nminua toimitukseen, taisivatpa panna uutisenkin lehteen tulostani,\nvaikka minä jyrkästi kieltäydyin. Tästä sitten levisi väärä tieto.\n\nOlipa nyt toisenlaista palata Suomeen kuin neljä vuotta sitten.\nEi näkynyt missään riemuitsevia väkijoukkoja, ei tarvinnut pitää\npuheita eikä ojennettu kukkia. Mutta sentään mitään ulkonaisia\nmerkkejä ei ollut enää havaittavissa siitä, että neljättä vuotta\nsitten oli riehunut julma kansalaissota. Tarkoitan: noin matkamiehen\nsilmään. Kansa touhusi vain omissa askareissaan kuten ennenkin. Mutta\nkuljettuaan hieman ulommaksi kotikaupungista huomasi useampiakin\nvaatimattomin punaisin aidoin ympäröityjä paikkoja. Ne olivat ainoita\nmuistomerkkejä, joita oli voitu pystyttää kapinan uhrien haudoille.\nSiellä nukkuivat miehet — ja naisiakin joukossa — \"ansaitun palkkansa\"\nsaaneina, syyllisinä vai syyttöminä, kuka heidät tietää, mutta kaikessa\ntapauksessa raskaan rangaistuksen kohdanneina — kansalaissodan uhreina.\nSinne heidät oli kuopattu minkäpähän mäen kylkeen milloinkin keväisinä\nöinä. Ja sitten jälkeenpäin omaiset ja toverit olivat pystyttäneet\npunamullalla siveltyjä säleitä erottamaan heidän olemattomat kumpunsa\nelukoiden laitumesta. Maassa oli raivonnut veljesviha.\n\nKesti yli kaksikymmentä vuotta, ennenkuin noiden aitausten sisällä\nnukkujista tuli \"vakaumuksensa puolesta kaatuneita\".\n\nVuonna 1923, jolloin minä maaliskuun alusta jälleen palasin\nsanomalehtimiehen ammattiin, intohimot vielä leiskuivat korkealla.\nMinulla ei ollut halua ryhtyä politiikkaan, jota en ollut milloinkaan\nrakastanut, jollei oteta lukuun niitä aikoja, jolloin taisteltiin\nvenäläistä sortoa vastaan, mutta täytyi hakea lopulta itselleen\nvakinaista työtä, ja mihinkäpä sitä silloin olisi muuhunkaan\nturvautunut kuin vanhaan ammattiinsa.\n\nSatuin siihen pahimmoikseen kansalaissodan viisivuotisia juhlien\naikana. Näitä juhlia oli vietetty joka vuosi, mutta viiden vuoden\nkuluttua niille annettiin tavallista juhlallisempi leima. Minun oli\nsilloin ja on yhä vieläkin vaikeata ymmärtää, miksi porvaristo halusi\nalituisesti juhlia erästä suurinta kansallista onnettomuuttamme. Sehän\noli selvinnyt onnellisena voittajana, lyönyt työväestön perin pohjin.\nTosin ei käynyt lähimainkaan niin, kuin eräät optimistisimmat porvarit\nennustivat, että sosialismi on tästä maasta iäksi hävitetty. Mutta\nolihan sentään perin raskaasti kostettu yltiöpäisille kapinoitsijoille.\nVai harmittiko se, että sosialismia ei kaadettu kymmenientuhansien\ntyöläisten mukana?\n\nOlin ollut lujasti vastaan punakaartin puuhia, mutta yhtä ankarasti nyt\ntäytyi nousta puolustamaan työväestöä yhä edelleen jatkuvaa järjetöntä\nvoitonhumua vastaan.\n\nViisivuotisjuhlien aikana muistettiin Tampereen valloitusta\nlavastamalla uudelleen valkoisten kaupunkiin tunkeutuminen.\nSuojeluskuntien ylipäällikön, eversti Malmbergin johtama armeija\nhyökkäsi kaupunkiin samassa taistelujärjestyksessä kuin viisi vuotta\naikaisemmin. Tykit jyskivät, konekiväärit papattivat, kiväärit\nrätisivät ja kaupungin \"puolustajia\" otettiin vangiksi. Kertoipa\npaikkakunnan työväenlehti eräiden viisivuotismuistoista eniten\ninnostuneiden asettaneen vankejaan seinää vasten ja siihen heidät\nampuneen — luonnollisesti leikillä, tyhjillä panoksilla, jollaisilla\nkoko valtauskin nyt suoritettiin.\n\nToisaalta taas juhlittiin saksalaisten maihinnousun muistopäivää. Sitä\nvarten oli Suomeen tilattu vieraita, heidän joukossaan kenraali von der\nGoltz, ja nämä otettiin vastaan juhlamenoin, heille pidettiin puheita,\nlausuttiin runoja ja heidän kunniakseen syötiin juhlapäivällisiä.\nKaiken tämän juhlinnan johdosta kirjoitin \"Sosialistissa\" mm. seuraavaa:\n\n  \"Meidän käsityksemme mukaan jokainen kansalaistaistelu on häpeäpilkku\n  kansakunnan historiassa. Sen vuoksi olisi syytä sellaisen muistokin\n  painaa unholaan niin pian kuin mahdollista ja jättää tulevan ajan\n  ja puolueettoman historiantutkimuksen arvosteltavaksi sen syyt ja\n  seuraukset. Pitäisi toki olla selvää, ettei kumpikaan puoli kykene\n  selvittämään tällaisen tapahtuman vaikutteita ja vaikutuksia, siksi\n  korkeina ovat intohimojen laineet lyöneet. Ei siis uskoisi kenenkään\n  vakavasti ajattelevan kansalaisen pyrkivän näiden intohimojen kuohua\n  yhä edelleen ylläpitämään tai lisäämään, vaan pikemminkin voimiensa\n  takaa sitä asettamaan.\n\n  Suomen työväen taholta on tehty erehdyksiä sekä ennen kapinaa\n  että sen kestäessä, mutta lienee toki porvaristonkin keskuudessa\n  sellaisia, jotka myöntävät silläkin puolella mennyn kauaksi yli\n  sopivaisuuden rajojen. Muuan taatusti edistysmielinen porvari lausui\n  kerran, että valkoinen terrori ei ole satu, vaikka porvariston\n  puolelta on niin tahdottu väittää. Lännen sivistysmaissakin\n  tiedetään, että Suomen porvaristo oli hyvin lukenut kenraalien\n  Cavaignacin (vuoden 1848 Ranskan vallankumouksen kukistajan) ja\n  Gallifet’n (vuoden 1871 Pariisin kommunardien teloittajan) historian\n  eikä lainkaan jäänyt jälelle näistä mestareistaan. Mutta tietääkö\n  Suomen porvaristo, juhliiko ja kuinka usein Ranskan tasavalta noiden\n  kenraalien toimeenpanemia verilöylyjä?\"\n\nSen jälkeen mainitaan ilahduttavana poikkeuksena yleisestä\nporvarillisen sanomalehdistön ylistyshymnikarkelosta \"Helsingin\nSanomat\", jonka kirjoitus Tampereen valtauksen vuosipäivän johdosta on\npaljon laimeampi kuin muiden lehtien.\n\nSiinä mainitaan saksalaisten maihinnoususta vain muutamilla riveillä\nja kansalaissodan merkitystä Suomen vapaussotana käsitellään hyvin\nvarovasti.\n\nPorvarilehdet puhuivat usein historian väärentämisestä, mitä muka\ntoimittamani lehti ja minä teimme muistellessamme viiden vuoden\ntakaisia tapahtumia. Tästä asiasta lausuin mm.:\n\n  \"Meidän mielestämme tapaukset kyllä luovat historiaa, mutta oikein\n  muistiin merkitty historia, johon voidaan vedota, syntyy monipuolisen\n  ja _puolueettoman_ tutkimuksen kautta. Porvari puolestaan näkyy\n  luulevan, että hänen agitatiokirjoituksensa ovat täysipitoista\n  historiaa. Tokkohan tätä käsitystä sentään voi ottaa vakavalta\n  kannalta, sillä niin kauan, kun voidaan puhua _valkoisesta_ tai\n  _punaisesta_ historiasta, ei niistä kumpikaan voi ansaita tuota\n  vaativaa nimitystä. Ja nyt täytyy jokaisen ajattelevan ihmisen\n  myöntää, että porvari haastaa aina valkoisesta. Hän puhuu siis\n  historiaakin omaan pussiinsa. Me emme ole halunneet kirjoittaa\n  historiaa, mihin meillä epäilemättä olisi yhtä hyvä oikeus kuin\n  porvarillakin, vaikkapa nyt olisimme olleet väärällä puolellakin,\n  koska emme ehkä mekään osaisi olla puolueettomia. Me tyydymme vain\n  tekemään reunamuistutuksia porvarin 'historiaan', sillä kuin niitä\n  näyttää tarvittavan. Ja herra paratkoon: niitä tarvitaan oikeastaan\n  enemmän, kuin me ehkä pienessä iässämme ehdimme kirjoittamaan.\n\n  Monarkistiporvarin kanssa meillä ei voi olla pitkiä puheita, sillä\n  sen leirin on pappeja ja evankelistoja myöten sielunvihollinen\n  riivannut, mutta jos oikein reilu porvari tiellemme sattuu, niin\n  hänen kanssaan olemme valmis keskustelemaan. Edistysporvari puhelee\n  joskus hyvällä tuulella ollessaan kansakunnan eheyttämisestä ja\n  sitä puhetta saattaisi kuunnella, jopa siihen vastatakin, jollei\n  hänkin aina vaatisi meitä eteensä polvilleen. Lähteäksemme porvarin\n  kannalta: jos me olemme väärin tehneet ja laillista yhteiskuntaa\n  vastaan kapinoineet, niin totta herran nimessä me olemme siitä\n  rangaistuksenkin kärsineet, luultavasti vielä ravakamminkin kuin\n  sivistyneellä aikakaudella ja kulttuurikansan keskuudessa kuuluisi.\n  Ja onhan se sillä tavalla lainkin jälkeen, ettei sitä, joka syynsä on\n  sovittanut, saa enää synneistänsä soimata. Mutta edistysporvarinkin\n  mielestä meidän pitäisi vuodesta vuoteen rypeä tomussa ja tuhkassa\n  ja ottaa armona vastaan se, mikä meille kuuluu oikeutena. Kun\n  surkean kansalaissodan muistoja juhlitaan ja vanhoja haavoja auki\n  revitään, olisi meidän kai oltava laulamassa kiitosvirsiä niille\n  monille tekopyhille lurjuksille, joita vastaan ennen vapaamielisen\n  porvariston kanssa yhdessä taisteltiin, koska he silloin olivat\n  venäläisen sortohallituksen kätyreitä, mutta nyt esiintyvät\n  juhlapuhujina vapaussotajuhlissa.\"\n\nTosiaankin: asettuihan ennen senaattoreita ja professoreita, maan\nparhaimmistoa, törkeän perustuslain rikkojan, Venäjän keisarin ja\nSuomen suuriruhtinaan, puolelle ja omalla toiminnallaan menetteli\nlakia vastaan. Maksoivat keisarille laittomia sotaverojakin, minkä\njohdosta silloinen nuorsuomalainen sanomalehdistö julisti jonkun heistä\nsyylliseksi valtiopetokseenkin. Ketään heistä ei kuitenkaan pantu\nsyytteeseen eikä tuomittu. Kapinan jälkeen he pääsivät taas esille\nsuurina isänmaanystävinä ja korkeina luottamushenkilöinäkin.\n\nSuomen työväestö ei milloinkaan hyväksynyt niitä kansannousuja, joita\nsotahullut, kansalaissodasta kylläänsä saamattomat toimeenpanivat.\nNe olivat päättyneet murheellisesti, mutta yhä eli varsinkin\nopiskelevan nuorison keskuudessa kansannousuhenki. Maaliskuussa\n1923 \"Ylioppilaslehti\" sisälsi joukon kukkasia kultaisen nuorison\nyrttitarhasta. Siinä oli useampia kirjoituksia sekä suomeksi että\nlatinaksi. \"Lopullinen sana on kuitenkin sanottava teräksen äänellä\",\neräs intomielinen ylioppilas vakuutti. Toinen taas lausui mm.\nseuraavat pontevat sanat: \"Suomi suureksi, Karjala ja Inkeri vapaiksi,\nryssien valtakunta vaarattomaksi — ikuisiksi ajoiksi 'rajamaaksi'.\nNämä ajatukset vallatkoot koko olemuksemme, sillä ne ovat kansamme\nelämän ja sille oikeudella kuuluvan suuren tulevaisuuden ajatukset.\"\nYlioppilas E. Räikkönen julisti samassa \"Ylioppilaslehden\" numerossa:\n\"Uskon kuitenkin, että tulen vielä kerran elämään valtavamman ja\nsuuremman hetken, ja tämä tapahtuu silloin, kun Suomen siniristiliput\nkerran liehuvat pyhinä ja koskemattomina Syvärin, Äänisen ja Vienan\nrannoilla.\" Samaan aikaan STT levitti kauhujuttuja Raja-Karjalasta,\nja Martti Pihkala piti ympäri maan herätyskokouksia, joissa uhkui\nkansannousuhenki.\n\nNäitä porvariston harrastuksia, joita vastaan sen omalta taholta ei\nkuulunut vastalauseita, arvosteltiin työväenlehdissä ankarasti, välistä\nivallisissa pakinoissa, toisinaan taas vakavasti artikkeliosastossa.\n\nToisaalta taas eheytettiin kansaa ja rakennettiin joidenkuiden\nporvarienkin joskus kaipaamaa yhteiskuntarauhaa rikkomalla ja\nvarastelemalla niitä patsaita tai pikemminkin kivikasoja, joita omaiset\nolivat pystyttäneet kapinassa tuhoutuneiden haudoille. Tästä jutusta\nriitti tietysti kirjoittamista. Kesäkuun alkupuolella 1923 kirjoitin\nnäinkin:\n\n  \"Jos työläiset ennen patsaan pystyttämistä kysyisivät meidän\n  neuvoamme, niin me sanoisimme suoraan: Jättäkää toistaiseksi\n  patsashomma sikseen, siinä laitatte vain kulunkeja itsellenne,\n  sillä tämän maan porvari on niin typerä ja raaka, ettei se rumalta\n  luonnoltaan saa rauhaa ennen kuin on tuhonnut teidän muistomerkkinne.\n  Säilyttäkää mielessänne omaistenne hauta, istuttakaa sille joskus\n  suven aikana kaino kukkanen ja pitäkää kumpu korkeana, jotta ette\n  paikasta erehdy — jos porvari sallii sen tapahtua. Jollei ja jos\n  hän kukkasenkin raastaa pois ja tasoittaa kummun maata myöten, niin\n  ottakaa mieleenne tarkka merkki vaikka puista, mutta älkää nostako\n  kiveä. Näin me sanoisimme, sillä meistä on todella surkeaa, että\n  porvari yltiöpäisyydessään saa harjoittaa sellaista mieletöntä\n  kiihoitusta tämän kansan keskuudessa kuin taaskin viime aikoina on\n  tapahtunut. Epäilemättä on työläisissäkin vielä niin herkkämielisiä\n  ja harkitsemattomia, että porvarin provosoiva esiintyminen saa\n  heidät suunniltaan ja siirtää yhä kauemmaksi sen yhteiskunnallisen\n  rauhan palauttamisen, josta porvarikin joskus muistuttaa. Mutta\n  vielä surkuteltavampaa on, että muutamien porvarilehtien hillitön\n  usutus saa liian lyhyen ajan takana olevan valkaisukauden pahimpia\n  sankareita ryhtymään tekoihin, joiden merkitys maamme arvon vuoksi\n  sivistysmaana on kielteinen. Emme näet jaksa uskoa, että hautojen\n  häpäisy, olkoonpa että onkin kysymys vain punaisten viimeisistä\n  leposijoista, saattaa kohottaa minkään kansan tai kansanluokan\n  mainetta sivistyksellisessä suhteessa.\n\n  Emme nyt enää aio puhua Varkauden hautapatsaasta, jonka porvari\n  kärräsi järveen; se teko on aikanaan tarpeeksi ankarasti tuomittu.\n  Oudoksuimme edellisessä kirjoituksessamme vain sitä seikkaa,\n  ettei oikeuskansleri, johon vedottiin, kun nimismies ei tällaisen\n  raakalaisteon johdosta ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin, ole\n  vielä antanut lausuntoaan asiasta. Saattaa olla, että mainitulla\n  kanslerilla on enemmän kuin tarpeeksi päänvaivaa yrittäessään pohtia,\n  minkälaisen lausunnon tästä nyt antaisi.\n\n  Suurempaa huomiota on tällä kertaa herättänyt Hämeenlinnan\n  _hautausmaalle_ pystytetyn patsaan kohtalo. Taikka oikeastaan sillä\n  ei tähän saakka ole vielä muuta kohtaloa ollut kuin että se on\n  paljastettu. Tämän patsaan alla ei tiettävästi lepää edes yhtään\n  ainoata luodista \"ansaitun palkan\" saanutta — heitä kyllä makaa\n  legio pitkin soita ja mäkiä Hämeenlinnan ympäristöä koristamassa —,\n  vaan ovat nämä vainajat _vankileirillä nälkään kuolleita_. Patsaassa\n  ei liioin ole mitään kirjoitusta, onpahan vain pistetty pari kiveä\n  päällekkäin muistuttamaan onnettomien uhrien viimeisestä lepopaikasta.\n\n  Olisi luullut, ettei tällainen patsas, jos sitä edes niin vaativasti\n  voi nimittää, loukkaisi kenenkään 'isänmaan ystävän' tunteita.\n  Kuitenkin Hämeenlinnan monarkistilehti nosti hirmuisen rähinän, jota\n  on yhtämittaa jatkunut helluntaista — patsaan paljastuspäivästä\n  — näihin saakka. Lehti vaatii patsasta poistettavaksi ja\n  paljastustilaisuudessa esiintyneitä henkilöitä syytteeseen. Kaupungin\n  poliisimestarikin, joka oli ryhtynyt _vain_ maaherran määräämiin\n  toimenpiteisiin eikä ylittänyt valtuuksiaan, on saanut kuulla\n  kunniansa, lieneepä hänen eroansakin vaadittu. Monarkistilehden\n  melun johdosta edistysmielinen maaherra von Hellens äkkäsi\n  tarpeelliseksi panna toimeen tutkimuksen. Nyt lienee aikomus asettaa\n  paljastustilaisuudessa esiintyneet puhujat syytteeseen, samoin\n  paikkakunnan työväenlehti siitä, että se _julkaisi patsaan kuvan_.\n\n  Mutta vielä tuoreempiakin hedelmiä on \"Hämeen Sanomain\" kylvö\n  kantanut. Luolajassa, lähellä Hämeenlinnaa, on _kolmatta vuotta_\n  seisonut vaatimaton muistomerkki eräiden punaisten haudalla, mutta\n  nyt vasta mainitun lehden aloitettua rikollisen kiihoituksensa on\n  tämä merkki yön hiljaisuudessa poistettu.\n\n  Te, porvarit, asetutte korkean siveellisyyden jalustalle. Kuinka\n  suureksi teillä noteerataan siveellisyys, joka varastaa hautakiviä?\n  Kuinka monta te, monarkistiporvarit, olette niitä jo kähveltäneet?\n  _Ja kuinka monta teidän patsastanne työväestö on vienyt?_ Eiköhän\n  työmieskin voisi yön pimeydessä tehdä tuhoja teidän patsaillenne —\n  jos tahtoisi? Mutta työmiehen siveellisyys on hieman toista laatua\n  kuin teidän. Suokoon sallimus, että niin tulisi aina olemaankin!\"\n\nEräässä yhteydessä olin kirjoittanut, ettei punaisten voida katsoa\nvahingoittaneen maamme itsenäisyyttä. Siihen turkulainen \"Åbo\nUnderrättelser\" tarrasi ja väitti minun lehteni puhuneen palturia. Å.U.\nei millään tavalla yrittänytkään todistaa sanojaan, sinkauttihan vain\ntuollaisen ylimalkaisen väitteen. Siitä sain aiheen kirjoittaa mm.:\n\n  \"Me allekirjoittanut ja koko tämä Sosialisti-lehti emme ole\n  milloinkaan kapinaa puolustaneet, vaikka olemme monta kertaa\n  joutuneet sanomaan sanamme punaistenkin puolesta silloin, kun heitä\n  on syytetty sellaisesta, mitä eivät ole tehneet Tämän oikeuden me\n  aiomme säilyttää vastakin ja olemme nytkin pakotettuja johtamaan\n  mieleen erinäisiä muistelmia kapinan ajalta. Oikeastaan pitää\n  aloittaa jo vähän aikaisemmaltakin kaudelta. Voidaankohan väittää,\n  että Suomen työväenluokka olisi huonommin kuin porvarit ajanut\n  maan itsenäisyyttä ja heikommin varjellut itsemääräämisoikeutemme\n  loukkaamattomuutta ja alueellista koskemattomuuttamme? Meidän\n  riveistämme ei silloin luisunut yhtään miestä sortajan syliin, kun\n  sen sijaan osa porvaristoamme veljeili kiihkeästi vielä v. 1917\n  venäläisten kanssa turvautuen Suomen eduskunnan hajottamiseksi\n  venäläiseen sotaväkeen. Kaikki porvarit olivat silloin yhtä\n  innokkaina ilkkumassa sosialisteja, jotka yrittivät pitää yllä\n  'laillista järjestystä' kokoontumalla laillisesti valittuun\n  eduskuntaan, ja monien porvarilehtien kirjoittajat lausuivat\n  erikoisen tunnustuksen Kerenskin ulaaneille osoittamastaan\n  isänmaallisesta palveluksesta (eduskunnan väkivaltaisesta\n  hajoittamisesta).\n\n  Suomalaisista heittiöistä kokoonpannun poliisin vastustuksesta\n  huolimatta työväestö kokoontui monina vuosina lausumaan painavan\n  vastalauseensa milloin mitäkin maatamme kohtaan tähdättyä\n  sortotoimenpidettä vastaan ja ilmaisemaan mielensä yksimielisenä, kun\n  sen sijaan porvarien rintama oli hajanainen ja heikko, osan heistä\n  hääriessä suorastaan sortovallan toimeenpanevina voimina.\n\n  Ja sitten Venäjän vallankumouksen jälkeen, kun porvarien parhaatkin,\n  mm. Siperiasta juuri kotiutunut Svinhufvud, eivät puhuneet sanaakaan\n  Suomen itsenäisyydestä, vaan lepertelivät suitsutusta \"Venäjän\n  urhokkaille pojille\", joiden tekoa he eivät milloinkaan tule\n  unohtamaan, julistivat työväenmiehet — allekirjoittaneellakin on\n  ollut tilaisuus tehdä se monet kerrat v. 1917 — puhujalavoiltaan\n  maamme täydellistä itsenäistymistä. Siihen suuntaan toimittiin myös\n  eduskunnassa, jonka porvaristo venäläisen sotaväen avulla hajoitti.\n\n  Tokkohan myös porvari voi kieltää sitä, että Kansanvaltuuskunta\n  — Suomen punainen hallitus — hankki maallemme pääsyn Jäämerelle,\n  joten siis alunperäinen kunnia tästä suurtyöstä lankeaa\n  vihatuille punikeille. Se oli silloin maanpetosta, josta saatiin\n  kuritushuonetta, mutta mahtaneeko tuleva historiankirjoittaja voida\n  olla kirjoittamatta tästä jotakin riviä punaisten ansiopuolelle.\n\n  Punaisten ja venäläisten aseveljeys, josta Å.U. taaskin kerran\n  mainitsee, ei myöskään ole niin mutkaton asia kuin porvari yleensä\n  koettaa uskotella. Punakapinan alkaessa oli Suomessa venäläisiä\n  joukkoja, mutta hyvin pian tuli Saksalta, joka oli tehnyt rauhan\n  Venäjän kanssa, määräys, että venäläinen väki oli poistettava\n  Suomesta. Tätä määräystä noudatettiin, ja punakaarti itse riisui\n  aseista Eteläsuomessa oleskelevat venäläiset, samoin kuin valkoiset\n  tekivät Pohjois-Suomessa, ja passitti ne omalle maalleen. Tämä on\n  tosiasia, joka ei muutu miksikään ja jonka tuleva tutkimus myös tulee\n  osoittamaan, koettakoonpa porvarin sanomalehdistö antaa asiasta\n  minkälaisen kuvan tahansa. Punaisten aseveljeys venäläisten kanssa\n  supistuu hyvin vähiin: minkä lienee joitakin vapaaehtoisryhmiä\n  joillakin rintamanosilla ollut. Verrattuna porvarin aseveljeyteen\n  saksalaisten kanssa ei tästä seikasta voi edes puhua. Turhaa on myös\n  sanoa, että saksalaisten aseiden avulla voitettiin Suomelle vapaus.\n  Orjuus, Saksan militarismin alainen orjuus niillä saavutettiin\n  ja kestäisi sitä vieläkin, ellei Saksan militarismi olisi saanut\n  kuoliniskua.\n\n  Punaiset tekivät murhia, ja ne ovat syvästi paheksuttavia.\n  Joukkoliikkeeseen oli sekaantunut huonoja aineksia. Erään luotetun\n  porvarin, \"Hufvudstadsbladetin\" toimittajan Henning Söderhjelmin\n  julkaisemassa kirjassa lasketaan punaisten murhaamien porvarien\n  luku 634:ksi. Tähän määrään on saatu sopimaan sellaisissakin\n  olosuhteissa surmansa saaneita, että heitä ehkä olisi pidettävä\n  taistelussa kaatuneina, mutta vaikka otammekin tuon luvun täydestä,\n  niin voimme hyvällä syyllä kysyä: eikö valkoinen kosto ole ollut\n  siksi monenkertainen, ettei pitäisi olla enää syytä punaisten tekemiä\n  murhia mieliin muistutella. Tampereella esimerkiksi ammuttiin\n  punaisia kuudensadan vaiheilla, ja kuitenkin supistui punaisten\n  murhaamien luku yhteen ainoaan, joka hänkin oli vangittaessa uhannut\n  aseella, ja siitä kiihoittuneina pidättäjät olivat ampuneet hänet\n  paikalle.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nV. 1923, \"juhlavuosi\", jonka muistoihin olen tasapuolisuuden vuoksi\nkajonnut, sisälsi vielä pari \"siviililuontoista\" tapahtumaa, jotka\nnekin ovat piirtyneet Suomen työväen historiaan: \"Ukko\" Ursin sai\ntuomion ja Yrjö Mäkelin päätti maallisen vaelluksensa todennäköisesti\noman käden kautta.\n\nToht. N.R. av Ursinin tulin tuntemaan ensimmäisenä Turun-kautenani. Hän\navusteli usein lehteämme ja käväisi välistä kiireellä toimituksessa.\nHän oli hauska ja vikkelä seuramies, joka vähässäkin ajassa ehti\npuhua paljon ja monista asioista. Hän tunsi laajasti eurooppalaista\nkirjallisuutta ja harrasti varsinkin lyriikkaa. Hyvin usein hän\nlainaili lyyrillisiä paloja kirjoituksiinsa ja käännätti niitä mm.\nminulla. Hänen koulunsa oppilaat niitä myös suomentelivat.\n\nKerran — hän kävi kai silloin kuudennen vuosikymmenensä jälkimmäistä\npuoliskoa — hän toi toimitukseen tarkan selonteon toimistaan ja\nteoksistaan. Hän jätti sen minulle ja pyysi minua säilyttämään sen\nhänen kuolemansa varalle. Hän eli sen jälkeen vielä yli kaksikymmentä\nvuotta, mutta selonteko hävisi. Miten lienenkään sen niin huolettomasti\ntallettanut. Hän täytti sen perästä monta kertaa vuosia, ja tuo\npaperi olisi ollut tarpeen, mutta se oli ja pysyi kateissa.\nKahdeksannenkymmenennen vuosipäivänsä lähetessä hän oli huolellisesti\nkoonnut kaikki elämäkerralliset tiedot laatikkoon ja osoittanut sen\nSosialidemokraattiselle puoluetoimikunnalle.\n\nUrsin ei ollut varsinaisesti tieteellinen sosialismin tutkija.\nHän kirjoitti melkein mistä vain syventymättä tarkemmin mihinkään\nkysymykseen. Uskoisin hänen olleen pikemminkin taiteilijaluonne,\nmihin viittaa hänen kaunokirjallisuuden ja ennen kaikkea lyriikan\ntuntemuksensa. Muistelen hänen kerran maininneenkin tulleensa \"tunteen\ntietä\" sosialismiin, vaikka hän sitten hankki sille teoreettisen\nperustan. Samaa tietä ovat kulkeneet monet muut intellektuellit,\nvarsinkin aikaisempina aikoina. Myöhemmin, itsenäisyytemme vuosina,\nsama tie on vienyt varsinkin opiskelevaa nuorisoamme aivan toiseen\nsuuntaan. Kyllä kai senkin yltiöisänmaallisuus on ollut paremminkin\ntunteiden kuohua kuin järjelliselle ajatukselle perustuvaa.\n\nUrsin julkaisi elämänsä varrella monta teosta, jotka kaikki olivat\nomistettuja Suomen köyhälistölle. En näin suoralta kädeltä muista,\noliko niissä yhtään kokonaisuutena sosialismin aatteita käsittelevää.\nHänellä oli tapana kerätä vuosien varrella eri julkaisuissa ilmestyneet\nmitä moninaisimpia kysymyksiä pohtivat enimmäkseen lyhyet artikkelinsa\nja puheensa aina myöhemmin kokoelmaksi, missä täsmällisesti oli\nilmoitettu alkuperäisen julkaisun nimi ja ilmestymisvuosi.\n\nValtiolliseen toimintaan Ursin joutui perusteellisemmin vain silloin,\nkun hänet valittiin ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan, vieläpä\nsen varapuhemieheksi. Hänestä ei tullut politikoitsijaa, vaan hän\nhuomasi itsekin varsin pian sopimattomuutensa siksi eikä enää halunnut\ntulla valituksi. Hän oli sosialistinen kynämies eikä pyrkinyt\nvaltiolliseen toimintaan.\n\nKansalaissodan jälkeen hän lähti Venäjälle. Hän ei ollut ottanut\nmillään tavalla osaa tähän taisteluun eikä varmastikaan ollut\nmieleltään kapinallinen, vaan historiaan perehtyneenä hänellä oli\nselko siitä, minkälainen on tällaisessa taistelussa hävinneen puolen\nkohtalo. Venäjällä hänen eteensä pantiin eräs asiakirja, jonka nimi oli\n\"Kommunistinen vaalilippu\", siellä perustetun \"Suomen kommunistisen\npuolueen\" vaalikehoitus tämän maan työväelle. Hän kirjoitti nimensä\nalle ja tuosta lipusta tuli hänen kohtalonsa.\n\nVenäjältä palattuaan Ursin asui Hämeenlinnassa puolisokeana, mutta\nkoettaen sihteerin avustuksella vielä tehdä kirjallista työtä.\nSieltä hänet seitsenkymmenvuotiaana haastettiin Turun hovioikeuteen,\nmissä hänen syykseen luettiin tuon vaalilipun allekirjoittaminen.\nSen tulkittiin sisältäneen valtiopetoksen edistämistä, ja\nsiitä tuli puolitoista vuotta kuritushuonetta ja kolmen vuoden\nkansalaisluottamuksen menettäminen.\n\nHovioikeudessa Ursin sanoi, että hän on kyllä valmis monien työläisten\nkanssa rinnan kärsimään rangaistuksen, jos hänet aiotaan loppuiäkseen\nsulkea vankilaan, mutta niin kuitenkin kävi, ettei Suomen työväestön\ntarvinnut lähettää vanhintaan sellaiseen paikkaan, vaan armahdustietä\nhänet vapautettiin rangaistuksesta.\n\nHän eli vielä runsaat kymmenen vuotta Hämeenlinnassa viimeiseen saakka\npirteänä, joskin hieman muistiltaan heikentyneenä, ja julkaisi pari\nteostakin.\n\nYrjö Mäkelinin nimi painui tietoisuuteeni suurlakon päivinä 1905,\njolloin hän tovereineen lähti Tampereelta punaisella junalla viemään\npunaista julistusta pääkaupunkiin. Toimin hänestä etäällä ja\nhenkilökohtaisesti jouduin hänen kanssaan kosketuksiin vain pari kertaa\nennen vuoden 1917 toisia valtiopäiviä. Mutta hänen eduskuntapuheensa ja\nkirjoituksensa luin uskollisesti. Ne olivat kiihkottomia ja asiallisia,\nja näitä ominaisuuksia hän auliisti neuvoi puoluetovereilleenkin.\nKerran hän tyytymättömänä puolueen ns. valpaslaiseen suuntaan\nperusti Helsinkiin \"Oikeus\"-nimisen lehden, joka heti leimattiin\nrevisionistiseksi. Se ei ollut pitkäikäinen, ja sitten Mäkelin taas\nliittyi sosiaalidemokraattiseen lehteen. Kansalaissodan jälkeen\nhän joutui vankilaan, ja sieltä päästyään ryhtyi taas toimittamaan\n\"Kansan Tahtoa\", joka sillä välin oli muuttunut kommunistiseksi. Hänen\nkaupungissaan Oulussa esitettiin ensimmäisen kerran Lauri Haarlan\nnäytelmä \"Lemmin poika\" v. 1922. Toppo Elonperä oli silloin Oulun\nTyöväen Näyttämön johtajana. Yrjö Mäkelin kirjoitti näytelmästä melkein\nsivun pituisen arvioinnin, suhtautuen teokseen varsin myönteisesti. Hän\nikäänkuin aukaisi tien tälle näytelmälle, joka vasta seuraavana vuonna\npääsi Kansallisteatteriin ja sitten Kalevalan riemuvuonna oli monen\nkymmenen näyttämön ohjelmana.\n\nSyyskuun 22. päivänä 1923, jolloin oli tullut tieto Yrjö\nMäkelinin kuolemasta — hän oli joutunut toisen kerran vankilaan\nkommunistivainojen yhteydessä — julkaisin hänestä seuraavan\nmuistokirjoituksen:\n\n  \"Syksy on tullut, vilja tuleentunut ja leikattu pois.\n\n  Todellakin: sato on saatu, se on pienelle kansalle turmiota\n  ennustava. Sen korjuu alkoi jo kuudetta vuotta sitten eivätkä\n  hedelmät vieläkään lopu. Tämä on rikkaruohoista satoa, joka on\n  sarkamme pilannut. Ja me vain yhä riitelemme siitä, kuka on siemenen\n  kylvänyt, vaikka ilmapiiri uhkaa auttamattomasti myrkyttyä ja halla\n  henkii peltojamme pitkin.\n\n  Yrjö Mäkelin on mennyt sinne, mistä ei paluuta ole. Miltä\n  mahtanee nyt tuntua sen miehen mielessä, joka muutama kuukausi\n  sitten kirjoitti \"Aamulehteen\" jokseenkin suoranaisen kehoituksen\n  raivata Yrjö Mäkelin pois tieltä? Lakkaako hänen kynänsä nyt verta\n  tihkumasta, kun yksi pahimmista kiihoittajista on itse ratkaissut\n  kohtalonsa? Kysytään, vastanneeko kukaan.\n\n  Sortuneenkin miehen paarien ääressä vielä intohimot lyövät korkealla\n  ja soimauksen sanoja ei säästetä. Muutamat sanomalehdet ovat jo\n  rientäneet toistamaan vanhan mielettömän valheen, että Yrjö Mäkelin\n  olisi kapinan aikana esiintynyt yhtenä kaikkein räikeimmistä\n  kiihoittajista. Minkälainen on julkisen sanan palvelijain siveellinen\n  taso, kun kaatunuttakin raadellaan ja totuudelle ei kuolemankaan\n  perästä anneta arvoa?\n\n  Mikä mies oli Yrjö Mäkelin?\n\n  Suutarin poika, itse suutari ja proletaari. Hän kasvoi ja varttui\n  yhteiskunnan varjopuolella, oli niitä pimennon lapsia, jotka,\n  avokatseisia ja lahjakkaita jos ovat, jo nuoruudestaan vaistoillaan\n  ja luonteellaan juurittuvat kiinni omaan luokkaansa ja halki elämän\n  seuraavat sen kohtaloita. Yrjö Mäkelinin ura määrättiin jo suutarin\n  matalassa majassa.\n\n  Hän, joka sosialismin on maailmankatsomuksekseen omistanut, ei\n  enää kuulu itselleen, vaan aatteelleen. Sosialismi ei näet ole\n  niitä löyhiä sana-aatteita, joita ruoansulatuksen järjestämiseksi\n  harrastellaan, vaan työn ja teon evankeliumi, joka vaatii\n  levittäjänsä kokonaan. Sosialisti ei saa tinkiä itsensä kanssa, eikä\n  Yrjö Mäkelinkään tinkinyt Hän pysyi alusta loppuun asti uskollisena\n  työväenluokalle, joskin menettelytavat vuosien ja vuosikymmenien\n  kuluessa muuttuivat.\n\n  Mäkelin oli rauhan mies, itsehillinnän ja talttuneisuuden perikuva.\n  Sen vuoksi hän pysyttelihe pitkät ajat oikealla, sillä siivellä,\n  joka maltillisimmin työväenluokan asiaa ajoi. Vaikka hän käsittikin\n  luokkavastakohdat, ei jyrkkä toiminta hänen kelvollista luonnettaan\n  miellyttänyt. Hänellä oli omat käsityksensä työväen taistelun\n  menestyksellisyydestä, ja ne hän oli valmis aina ja joka paikassa\n  mistään välittämättä julki tuomaan ja niitä puolustamaan.\n\n  Valhetta ja vääristelyä on se, että hän kansalaissodan aikana olisi\n  esiintynyt kiihoittajana. Sen voi vakuuttaa jokainen, joka vähänkin\n  tunsi Mäkelinin ritarillista luonnetta. Hän ei pyrkinyt mihinkään\n  johtavaan asemaan silloin, yhtä vähän kuin oli sitä milloinkaan\n  tehnyt. Päinvastoin hän kieltäytyi tarjotuista tehtävistä.\n  Lennokkaasta kynästään hän ei kuitenkaan tänäkään raskaana aikana\n  luopunut, vaan katsoi olevassa velvollinen käyttämään sitä\n  köyhälistön palvelukseen silloinkin, joskin vaikea sairaus myönsi\n  hänelle sen mahdollisuuden vain perin vähässä määrässä. Mutta miten\n  hän sitä käytti? Hän ei voinut taistelua tehdä olemattomaksi — mikä\n  ei olisi onnistunut kenellekään —, mutta hän teroitti taistelevien\n  punaisten joukkojen mieliin ritarillisuuden ja oikean sodankäynnin\n  vaatimusten merkitystä.\n\n  Siitä hänelle maksettiin palkka: elämää uhkaava kolkko retki\n  vankilasta vankilaan. Vai maksettiinko se siitä, että hän\n  venäläissorron kaameina vuosina oli ollut ensimmäisten joukossa\n  maansa oikeuksia puolustamassa ja samoin ensimmäisenä Suomen\n  itsenäisyyttä vaatimassa?\n\n  Elämänsä viimeiset puolitoista vuotta hän oli erossa\n  sosialidemokraattien joukosta. Hänelle oli käynyt Pohjola rakkaaksi\n  ja sinne palatessaan hän oli huomannut sen kommunistiseksi.\n  Vanhalta työalaltaan hän ei voinut luopua ja niin hän liittyi\n  kommunistien riveihin. Luultavasti hänen mielessään paloi toivo\n  työväen pirstoutuneiden voimien yhdistymisestä. Miten lienee, mutta\n  mahdotonta on uskoa hänen sekaantuneen mihinkään vehkeilyyn maatansa\n  vastaan, sillä Yrjö Mäkelin rakasti maataan, jonka eteen hän oli\n  aina toiminut. Sitä ei kuitenkaan ymmärretä niissä piireissä, joissa\n  luullaan synnyinmaanrakkauden voivan viihtyä vain suojeluskuntatalon\n  alla.\n\n  Yrjö Mäkelin on nyt kaatunut olojen ja käsitysten rikkinäisyyden\n  uhrina. Kunnia vainajalle ja hänen elämäntyölleen! Sellaisen miehen\n  muisto, joka niin epäitsekkäästi ja uhrautuvasti kuin Yrjö Mäkelin\n  on ajanut osatoveriensa asiaa, täyttää kiitollisuudella jokaisen\n  työläisen sydämen. Vakaumuksen mies ei ole joka mies. Sitä suurempi\n  syy on kunnioittaa niitä, jotka ovat sellaisia olleet?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänä usein mainittuna vuonna Turun Hovioikeus juhli kolmesatavuotista\nolemassaoloaan. Siitä kehittyi arvokas tilaisuus, johon minäkin\nturkulaisen sanomalehden päätoimittajana pääsin osallistumaan.\nSiinä oli läsnä tasavallan silloinen presidentti K.J. Ståhlberg,\ntasavallan hallitus ja ruotsinmaalaisia vieraita, entisten hovioikeuden\npresidenttien jälkeläisiä. Alku kyllä oli vähemmän lupaava. Vanha\narkkipiispa Johansson julisti juhlasaarnassaan nykyaikaisen sivistyksen\naivan kelvottomaksi. Sitä kuullessa tuntui melkein siltä kuin Mikael\nAgricola olisi nähnyt turhaa vaivaa laatiessaan tälle kansalle\nABC-kiriansa. Parempi olisi ollut, ettei sitä olisi opetettu lainkaan\nlukemaan. Monet päät, mm. tasavallan presidentin, painuivat alas\npääpapin tuomiopasuunaa kuunnellessaan. Pelolla odotettiin, jyrisisikö\nhän samat sanat ruotsiksi ja antaisi näin tilaisuuteen kutsuttujen\nruotsalaisten vieraiden kautta väkevän ukkosenäänensä kaikua myös\nPohjanlahden tuolle puolelle. Näin ei toki käynyt, vaan puheen\nruotsinkielinen osa oli säyseä ja tilaisuuteen sopiva.\n\nPuhe herätti tietysti aika lailla kirjoittelua sanomalehdistössä.\nJotkut edistysmieliset ja maalaisliittolaiset lehdet asettuivat sille\nkannalle, ettei se ollut aivan hyväksyttävä. Ne pitivät sitä vain\n\"höperöimisenä\", vanhuuden heikkoudesta johtuneena lörpöttelynä.\nVanhoillisissa lehdissä se hyväksyttiin, toisissa oltiin siihen\nsuorastaan ihastuneita. Turkulainen kokoomuksen lehti palasi siihen\nuseampaan kertaan, julistaen mm. erään kyläopettajan kynällä, että \"se\noli niin kuin vanhan testamentin profeetan tuomiopuhe koko nykyaikaisen\nsivistyksen yli\". Sitähän se oli, mutta olisi tuskin kaivannut ainakaan\nopettajamiehen, kansan lasten ohjaajan, ihastelua, jollaista koko hänen\nkirjoituksensa oli.\n\nTämä sama arkkipiispa oli toukokuun 9. päivänä 1918 vastatessaan saman\nturkulaisen kokoomuksen äänenkannattajan \"Uuden Auran\" kiertokyselyyn:\n_Tasavalta vaiko kuningaskunta_, vastannut mm.:\n\n  \"Kuinka syvä olisikaan kansan rakkaus omaan kuninkaaseen! Tasavallan\n  asettaminen on vaarallinen hyppäys. Se ei anna tukea ei sisäänpäin\n  eikä ulospäin. Ken tietää, kuka kymmenen vuoden perästä valitaan\n  presidentiksi?\n\n  Yksikamariedustus on erehdys, suuri erehdys. Nykyisissä oloissa\n  nykyinen valtiopäiväjärjestys kuristaa kansan vapauden. Ja\n  kunnallislaki vie kansamme turmioon.\"\n\nSiinä tuomiopasuuna soi koko demokratian yli. Ihmekö, jos sivistyskin\noli harhateillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAivan kuin Turun Hovioikeuden kolmesataavuotisen olemassaolon\nkunniaksi vedettiin suuri kommunistinuotta. Todellakin nuotta, sillä\nkommunistisen puolueen omaisuuden takavarikoimiseksi käytettiin\nkalastusasetusta — maalaisliittolaisen kihlakunnantuomari Otto\nÅkessonin keksintö.\n\nNeljännen vuosisatansa ensi vaiheissa Turun Hovioikeus siis sai\nkäsitelläkseen kommunistijutun. Seurasin sitä varsin läheltä.\nPuheenjohtajana oli asessori Knut Molin. Ollessani ensi kertaa\nTurussa hän oli vielä uransa alkupäässä ja harjoitti sivutöinään\nasianajoa. Raastuvanoikeuden huoneistossa oli asianajajain huone\naivan istuntosalin vieressä. Väliovi tehtiin kaksinkertaiseksi ja\nsitä sanottiin siitä pitäen Molinin oveksi. Väitettiin, että ovi oli\ntäytynyt vahvistaa Molinin kovan äänen vuoksi. Hän oli kai muuten\nteräväpäinen lakimies, samoin kuin yleiseksi syyttäjäksi määrätty Axel\nUggeldahl. Todistajien joukossa esiintyi silloin uraansa aloitteleva,\nEtsivän Keskuspoliisin palveluksessa oleva, sittemmin lakitieteen\ntohtori, ministeri ym. Urho Kekkonen.\n\nTarkoin oli kerätty kommunistiset toimitsijat ja kansanedustajat\nTurun hoviin, jonka erityisesti juttua varten muodostettu osasto\nistui lääninvankilassa. Luettiin piirikokousten pöytäkirjoja ym.\nkirjallisuutta ja kuultiin EK:n laajoja kuulustelupöytäkirjoja. Hidasta\nja vaivalloista puuhaa, minkä tarkoitusta kuuntelijan oli yleensä\nvaikeata käsittää. Mutta tämähän tapahtui \"isänmaan tähden\", ja sen\nvuoksi oli varsinkin juuri niihin aikoihin taas nähty paljon vaivaa.\n\nSyytettyjen joukossa oli naisia, jotka tuskin ymmärsivät politiikasta\ntai edes kommunismistakaan mitään, vaan olivat sattumoisin ja\nikäänkuin huomaamatta joutuneet puoluetehtäviin ja sitä tietä Pontius\nPilatuksen eteen. Kun esimerkiksi oli käynyt niin, ettei miehellä ollut\nkansalaisluottamusta kapinatuomion jälkeen, mutta kansanedustajan\npaikan katsottiin johtavissa puoluepiireissä kuuluvan perheelle, niin\nlähetettiin eduskuntaan vaimo. Sillä tavalla joutui naisihminen,\njoka parikymmentä vuotta oli hoitanut kätilön ammattia, lakien\npäästölaitokseen siihen saakka, kun hänet muiden mukana siirrettiin\nTurun lääninvankilaan edustamaan syytettä valtiopetoksen valmistelusta.\nJoitakuita muitakin tällaisia sisäpoliittisia naisia oli syytettyjen\njoukossa. Tuskallista oli nähdä heidän itkevän ja saavan hysteerisiä\nkohtauksia oikeuden edessä selittäessään, miten vähän kommunistista,\nenemmän kuin muutakaan poliittista vakaumusta heillä on. Tuomio tuli\nsentään heillekin, joskin ylipäänsä lievä, koska he olivat sattuneet\ntoimimaan vain jossakin naisjaostossa rahastonhoitajina tai muina\nsiihen verrattavina. Tasavallan turvallisuus vaati kuitenkin heille\nainakin ehdollisen rapsun.\n\nKaarlo Luodon nimi oli jäänyt mieleeni jo sangen aikaisin. Hän oli\nsilloin aktivistien rintamalla, mikäli käsitin, mutta en tiedä,\nminkälaisten vaiheiden kautta hän lienee joutunut kommunistien mukaan.\nKaikessa tapauksessa hän oli ollut kuopiolaisen kommunistilehden\ntoimittajana ja siitä joutunut syytettyjen penkille. Hän ei kyllä\nvakituisesti istunut tällä penkillä, kuten useimmat muut, vaan oleskeli\nvapaalla jalalla ja tuli Kuopiosta vastaamaan syytteeseen, minkä\nnostamista hän ei voinut kyllin ihmetellä, koska hän oli isänmaallinen\nkommunisti. Oikeudessa hänen selityksensä herätti jonkin verran\nhilpeyttä, mutta Luoto itse oli täysin tosissaan. Tapasin Luotoa\nTurussa enkä lainkaan päässyt selville hänen mielipiteistään. Pian\nsen jälkeen hän kuitenkin väsyi koko politiikkaan ja muutti maalle\n\"farmariksi\".\n\nVille Vainio, muuten alkuperäinen savolainen, minkä helposti huomaa\nhänen puheenparrestaan, oli silloin vaarallisempi, koskapa häntä\npidettiin vangittuna. Hän ilmoitti koettaneensa toteuttaa kommunistista\nohjelmaa aivan rauhallista tietä ja sitä varten esittäneensä\neduskunnassa kahteenkin kertaan lakiehdotuksen, minkä tarkoituksena\noli muuttaa tämä Suomi neuvostotasavallaksi. Saman lainluonnoksen hän\nesitti myös Turun Hovioikeudelle pyytäen herroja tuomareita siihen\ntutustumaan ja vapauttamaan hänet viipymättä, koska lakiehdotuksen\nedelleen ajaminen vankilan yksilöllistä vapautta kahlehtivissa oloissa\nosoittautui mahdottomaksi. Hovioikeus ei innostunut Ville Vainion\nlakiehdotukseen, vaan antoi hänelle kuritushuonetta.\n\nKommunistijuttu oli uljaasti lavastettu ja herätti hiukan kiusallista\nhuomiota naapurimaassamme Ruotsissa, jossa ei tällaisiin otteihin ollut\ntotuttu. Se oli nuoren meikäläisen valtion omatekoista demokratiaa,\nvierasta niille maille, joihin todellinen demokraattinen käsitystapa\noli juurtunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten itsenäinen ja itsepäinen Suomi kulki eteenpäin vuosien\nsaatossa. Rauhan erakot kaipasivat yhteiskuntarauhaa, jotta maa olisi\nhenkisestikin päässyt sille asteelle, mille se hyvän onnen avulla\naineellisesti oli kohonnut.\n\nTuli kuitenkin pulavuosia, joina työmies ei ansainnut kunnolleen\nrukkastensa hintaa, ja kunnat elättivät heidän perheitään samalla\naikaa, kun mahtavat yhtymät keräsivät suuria voittoja ja uusivat\nkoneistojaan.\n\nMaassa alkoi liikkua \"tuntemattomia miehiä\" ja \"isänmaan miehiä\" —\nmillä nimellä he milloinkin kulkivat — ja autot kiitivät yön pimeinä\nhetkinä kyyditen kansalaisia milloin suohon, milloin jonnekin muualle.\n\"Kultainen nuoriso\", maan toivo, hautoi suuria haaveita ja pani toimeen\npieniä nujakoit» Runebergin päivänä. Oltiin yltiöpäisiä, ei ymmärretty\nmuita — eikä omaa asemaa.\n\nTultiin sitten mihin tultiin. Mutta nämä asiat ovat liian läheisiä ja\nliian kipeitä. Niitä ei vielä muistella.\n\n\n\n\nVähän kirjallista\n\n\nTähän kirjaan on tullut aika paljon politiikkaa. Mutta eihän se ole\nihme, sillä sitä on \"tehty\" tässä maassa viime vuosikymmeninä perin\nrunsaasti. Kun vain kaksi tai kolme on yhteen joutunut, on politiikka\nollut heidän keskellänsä. Se on tietysti ollut sellaista vaaratonta\nharrastelijapolitikoimista, mutta on sentään osoittanut, että tämän\nkansan keskuudessa elää politiikan henki.\n\nEhkäpä nyt tämän politikoimisen jälkeen liitän lopuksi pienen, hyvin\npienen luvun kirjallisista asioista.\n\nVarsinkin viimeisinä alun toistakymmenenä vuotena, kun kaikki muut\ntittelit ovat minulta kadonneet, minua on sanottu kirjailijaksi,\nlyhyesti vain kirjailijaksi eikä työväen kirjailijaksi, jollaiseksi\nK.N. Rauhala \"Isänmaan kirjassaan\" minut määritteli yhdessä Hilja\nLiinamaan ja Konrad Lehtimäen kanssa. Työväen kirjailija on vähän\nepämääräinen käsite, sillä jos sellaisia on, niin luulisi olevan myös\ntyöväen taidemaalareita, kuvanveistäjiä, laulajia ja näyttelijöitä.\nJälkimmäisiä kyllä tavataan, paljonkin, sillä on amatöörejä, jotka ovat\ntyöväestöstä lähtöisin ja koko ikänsä esiintyneet työväen näyttämöillä.\nOnpa joku, tosin vain peräti harva, päässyt ammattinäyttelijäksikin,\njättämättä milloinkaan työväen teatteria. Mutta muiden taidelajien\nedustajia työväellä ei taida olla.\n\nJos työväen kirjailijalla tarkoitetaan työväelle kirjoittavaa tekijää,\nniin omistan tuon tittelin kunniakseni. Tosin tekeleitäni ovat\nlukeneet jotkut muutkin kuin työläiset, ainakin porvarillisten lehtien\nkirjallisuusarvostelijat, päättäen hyvin lukuisista leikkelekirjaani\nkertyneistä kappaleista, mutta se olkoon heille kunniaksi.\n\nPäästyäni varhaisista hempeistä ja haikeista lurituksista olen hyvin\npaljon kirjoittanut työväen elämästä. Jo koulupoikana otin osaa\nkonventin julistamaan runokilpailuun tekeleellä, joka kylläkään\nei sisältänyt työväen elämää, vaan kirkasta venäläisvastaista\npolitiikkaa. Sain sillä toisen palkinnon. Konventin edustaja väitti\npuoltaneensa ensimmäistä, mutta kaksi opettajakunnan edustajaa, jotka\nkyllä myönsivät säkeiden \"arvon\", sanoi, ettei aihe sovi koulupojan\nkäsiteltäväksi, ja äänesti konventin miehen kumoon. Nykyaikaisella\nkoulupojalla taitaa olla enemmän vapauksia! Muuten voi mainita, että\nensimmäisen palkinnon saaja nyt on suuren yhtiön toimitusjohtajana.\nLieneekö hän myöhemmin lainkaan jatkanut runollisia yritteitään.\n\nMinä olen sen tehnyt ja tiedän, että työväen tilaisuuksissa niitä on\npaljon lausuttu. Siitä olen iloinen ja kiitollinen.\n\nNiin, runoja syntyi, ja lienee niiden henki ollut jollakin tavalla\nyleistä porvarillista makua häiritsevä päätellen siitä lausunnosta,\nmikä eräästä runokokoelmastani annettiin tämän vuosisadan toisen\nkymmenen alussa. Tuota lausuntoa en itse ole nähnyt, mutta\ntäytynee uskoa luotetun miehen referointiin. Tarjosin kokoelmaa\nsuurelle kustannusliikkeelle ja se oli annettu suuren kirjailijan\narvosteltavaksi. Hän oli kirjoittanut siitä tähän tapaan: Vaikkakin\nminun täytyy myöntää, että kokoelma kirjallisilta ansioiltaan kohoaa\nmonienkin nykyisin julkaistavien runoteosten yläpuolelle, en sittenkään\nvoi suosittaa sitä kustannettavaksi kokoelman sosialistisen ja ennen\nkaikkea pakanallisen sävyn vuoksi.\n\nEhkä kokoelmaa voitiin sanoa sosialistiseksi, vaikkei siinä suinkaan\nollut mitään ohjelmallisuutta, mitä en milloinkaan ole hyväksynyt,\nmutta tuota pakanallisuutta en ymmärrä. Siihen sisältyi sikermä vanhan\ntestamentin naisjuttuja, mutta ei toki nähdäkseni mitään suoranaista\npakanuutta. Kristitty ihminen minä olen aina ollut, vaikka jokin\npäähänpisto saikin minut kerran hulluttelemaan vanhan testamentin\nrakkaustarinoilla. Tästä samaisesta sikermästä, joka oli julkaistuna\n\"Työväen Joululehdessä\", antoi Tampereella pienen aikaa ilmestynyt\nporvarillinen radikaalilehti \"Suomi\" niin ylistävän lausunnon, ettei\nsitä kehtaa painattaa.\n\nKokoelma kulki sitten santarmien \"arvosteltavana\" lähes kolme vuotta,\nmutta löytyi heidän arkistostaan ja tuli julkisuuteen kymmenen vuotta\nedellisen tarjouksen jälkeen entisessä kunnossaan, vain täydennettynä\nmuutamilla Siperiatunnelmilla. Pahennusta se ei tuntunut herättäneen.\n\nSiitä lähtien sitten on painomustetta tuhlattu verraten moniin\nkirjoihini, joille toiset ovat antaneet enemmän tunnustusta kuin minä\nitse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran perin pienenä poikasena olin isäni kanssa joissakin arpajaisissa\nerään talon pihalla. Siellä oli oikein puhujalava, jolta esitettiin\nohjelmaa. Siitä en muista muuta kuin pitkän nuoren miehen, joka\nvehtasi ison piipun kanssa ja kertoi jotakin. Sanottiin, että mies oli\nkirjailija Lauri Soini. Hän oli kasvinpitäjäni poikia ja ensimmäinen\nelävä kirjailija, jonka olen nähnyt. Lauri Soini oli julkaissut jonkin\nverran runoa ja proosaa, hän oli itseoppinut, ja hänet lienee luettu\nkansankirjailijain luokkaan. Mitään syvempää jälkeä hän ei jättänyt\nSuomen kirjallisuuteen, ja hänen nimensä on varmaan nykypolvelle aivan\ntuntematon. Myöhemmin, ehkä v. 1913, hän kävi luonani Hämeenlinnassa.\nSilloin hän keräsi valokuvain suurennusten tilauksia. Sanoi, että\ntäytyy tehdä tällaistakin, kun kirjoittamisella ei elä. Siihen\nmennessä hän oli julkaissut muutamia historiallisia romaaneja Lauri\nSauramon nimellä ja suomennellut. Muistan lukeneeni jonkin hänen\nhistoriallisen teoksensa eikä se ollut sen hullumpi kuin muutkaan\nsenaikaiset \"historialliset halkopinot\" — käyttääkseni luultavasti\n\"tulenkantajista\" peräisin olevaa nimitystä.\n\nKaikessa tapauksessa Lauri Soini jätti mieleeni jonkinlaisen\nkuvan korkeammasta olennosta, jota sanottiin kirjailijaksi.\nKoulupoikavuosinani kävi kotipitäjässäni Ernst Lampén, joka oli\nruustinnamme veli. Hän oli meidän poikien mielestä hauska mies, mutta\nhänen kirjallisista töistään ei silloin vielä tiedetty, tuskin hän oli\nsanottavasti julkaissutkaan muuta kuin erillisiä kertomuksia.\n\nMinna Canth kuoli samana vuonna kuin minä tulin Kuopion lyseoon,\njoten en häntä joutunut näkemään. Sen sijaan kävin paljonkin\n\"Kanttilassa\" myöhemmin, kun kasvintoverini Yrjö Levander — Minnan\ntyttären poika — otti sen koulukortteerikseen. Se oli tuollainen\ntavallinen porvarillinen koti, mutta kaikkialla oli muistoja, sen\nhiljattain poistuneesta emännästä. Vaikka me koulupojat panimme joskus\ntoimeen jokseenkin rajuja leikkejä, jotka olivat ilmeisenä vaarana\nhuonekaluille, ei meitä siitä moitittu, sillä kodin silloinen — ja\njälkeenkin päin vielä hyvin pitkäaikainen — emäntä Elli Canth oli itse\nystävällisyys. Myöhemmin, yläluokilla, meissä koulupojissa jo heräsi\npaljon hartaampi tunnelma astuessamme siihen kotiin, jossa Minna\nCanthin muistoa uskollisesti vaalittiin.\n\nKolmentoista vanhasta, jolloin sain tehdä tuttavuutta teatterin kanssa,\nolivat niin näyttelijät kuin kirjailijatkin minulle jonkin aikaa\nihmeellisiä olentoja. Jos näyttelijä nähtiin kadulla, käännyttiin\nhäntä seuraamaan niin kauaksi kuin suinkin ja mieleen painettiin\nhänestä niin monta piirrettä kuin mahdollista. Kirjailijoita minä en\nnähnytkään muita kuin. Kauppis-Heikin, jonka hieman kumarainen asento\nja hyväntahtoinen hymy ovat vieläkin mielessäni. Hänen perässään minä\nkävelin useampia kertoja ja lukiessani hänen teoksiaan näin aina hänen\nharmaankalpeat kasvonsa ja tuon ehkä vähän surumielisen hymyn.\n\nTurussa (1909—12) ystävystyin Severi Nuormaan kanssa. Hän oli jonkin\naikaa \"Turun Sanomain\" päätoimittajana ja sen jälkeen toimitteli\naikakauslehteä \"Kodin kuvasto\". Avusteita häntä käännöksillä ja\nomilla runoillanikin. Hänen oma tuotantonsa oli silloin jo melkein\nehtynyt, sehän ei milloinkaan ole ollut kovin runsas. Mutta hän oli\nyhä innostunut runoudesta, ja kuunteli usein kernaasti intomielisen\nnuoren miehen sepitelmiä, antaen joskus viitteitä parannuksiinkin.\nHän oli miehekäs olemukseltaan, kuten runoissaankin, tasainen ja\nherttaisesti hilpeä. Harvoin hänen näki synkistyvän, mutta jos\nsellaista sattui, niin silloin ei saanut lausua runoja. Severi Nuormaa\noli sivistynyt, henkevä, miellyttävä persoonallisuus, eleli enimmäkseen\nomissa oloissaan vähät välittäen julkisuudesta. Hän suoritti\nelämäntyönsä Työväenopiston johtajana ja osittain sanomalehtimiehenä.\nYhteiskunnallisilta mielipiteiltään hän oli varsin radikaali.\n\nLarin-Kyösti oleskeli vielä kotikaupungissaan Hämeenlinnassa silloin,\nkun minä sinne muutin Turusta. Hän asui vanhan äitinsä kanssa ja\nliikkui verraten vähän kaupunkilaisten parissa. Profeetta sentään\ntunnustettiin omallakin maallaan ja hänestä oltiin ylpeitä, mutta hän\nei ilmeisesti itse välittänyt seurasta. Vietin joskus iltaa hänen\nluonaan ja välistä tapasimme yhteisen ystävän Walfrid Hedmanin luona.\n\nTämä Hedman oli ihmeellinen mies. Hänellä oli vähäisiä kirjallisiakin\nharrastuksia, hän väsäsi runonkin melkein millä kielellä hyvänsä,\nsillä hän oli kielinero. Hän lienee taitanut ainakin seitsemääkymmentä\nkieltä, ja taitonsa hän oli saavuttanut käymättä koskaan ulkomailla\nmuuta kuin kerran jalkamatkalla Ruotsissa. Hän asui vanhan isänsä\nkanssa yhdessä. Heillä oli kaksi huonetta, toinen isän pajana (vaikkei\nhän enää siihen aikaan jaksanut paljon työskennellä), keittiönä ja\nmakuuhuoneena ja toinen Walfridin kaikkena kaikessa. Pajan lävitse\nkävi kulku kielineron kamariin, jossa hän otti vastaan oppilaansa ja\nulkomaiset vieraat, joita joskus pistäytyi tätä kauempanakin tunnettua\nharvinaista miestä katsomassa. Hedman oli eronnut muistaakseni\nkuudennelta luokalta lyseosta, koska hän ei ollut sopeutunut koulun\nkiusallisen järjestelmällisiin opintoihin, ja ryhtynyt itsekseen\nharrastamaan kieliä. Hänellä oli laaja ulkomainen kirjeenvaihto, ja hän\noli erinäisten ulkomaisten kielitieteellisten seurojen jäsen. Hän eli\nperin niukasti antamalla kielitunteja sekä tilapäistöillä. Myöhemmin\nhän vakituisesti sai suomennostyötä Arvi A. Karisto Oy:ltä ja muutti\nisänsä kuoltua parempaan asuntoon. Isänsä perinteille uskollisena\nhän ei halunnut hävittää pajaa tämän eläessä. Walfrid Hedmania\npidettiin originellina. Ehkä hän oli vähän omituinen tai paremminkin\nomintakeinen, mutta toveriseurassa, jota hän tosin ei hakenut, mutta\njonka hän otti mielellään vastaan, jos se hänen asuntoonsa ilmaantui,\nhän oli iloinen, huumorintajuinen ja ystävällinen. Hän oli vain\nluonteeltaan liian vaatimaton. Muuten hän kai olisi herättänyt enemmän\nhuomiota.\n\nKonrad Lehtimäki muutti Viipurista Turkuun minun ensimmäisenä\nTurun-kautenani, mutta hän hääräili silloin vielä politiikassa,\nvaikkakin oli julkaissut ensimmäisen novellikokoelmansa. Hän oli\nsosiaalidemokraattisena piirisihteerinä ja kansanedustajanakin. Pian\nhän kuitenkin siirtyi kokonaan kirjallisuuteen, asuen edelleen Turun\nesikaupungissa koko elämänsä ajan. Siellä tapasin häntä jälleen\nTurkuun siirryttyäni silloin tällöin. Hän oli työssään kiinni eikä\nusein lähtenyt pesästään. Siellä Konttisissa hän näki kauhununiaan ja\njulkaisi mm. sellaisen kuvauksen kuin \"Ylös helvetistä\", joka olisi\nansainnut huomiota nykyaikana, sillä teoksen sisältö on muuttunut\nharvinaisen moderniksi. Ensimmäinen maailmansota herätti Lehtimäen\nmielikuvituksessa kaiken sen, mikä nyt suunnilleen on muuttunut\ntodellisuudeksi.\n\nMatkoillani Helsingissä tapasin myös Lauri Haarlan. Olin \"Suomen\nSosialidemokraatin\" kirjallisuusarvostelua Hämeenlinnasta käsin pari\nvuotta hoitaessani kiinnittänyt huomiota hänen \"Lemmin poikaansa\", joka\nei heti päässyt pääkaupungin näyttämölle, vaan sai kokea ensi-iltansa\nOulussa. Vastapainoksi hän arvosteli minun runokokoelmaani, ja sitten\nsyntyi henkilökohtainen tuttavuus. Minut kutsuttiin arvioimaan \"Lemmin\npojan\" esitystä Kansallisteatterissa Kalevalan päivänä 1923 ja sen\njälkeen tapasin Haarlan Turussa, jossa hän oli \"Synnin\" ensi-illassa.\nNiin kehittyi toverisuhde, jota kesti Lauri Haarlan kuolemaan asti,\nvaikka katsomustapamme joskus kulkivat kaukanakin toisistaan. Hän oli\nkirjallisuutemme voimamies, impulsiivinen luonne, joka koetti hakea\nsuhtautumista yhteiskunnallisiin ja valtiollisiinkin kysymyksiin,\nsellaista ymmärtääkseni kuitenkaan löytämättä. Kerran jouduin\nkirjoittamaan hänestä ilkeänpuoleisesti erään hänen yltiöpäisyytensä\njohdosta, mutta ei sekään välejämme häirinnyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun keväällä 1925 muutin Helsinkiin, en ollut kokenut kirjallisia\ntuttavuuksia enempää kuin nuo edellämainitut. Silloin vasta liityin\nKirjailijaliittoonkin, tuohon hiljaiseen yhtymään, joka oli elänyt jo\nvuosikymmeniä, saanut lahjoituksia ja koonnut siten rahastoja, mutta\nmuuten viettänyt aivan huomaamatonta elämää huolehtimatta kirjailijain\nammatillisesta tuesta muuta kuin pienillä apurahoilla.\n\nPuhutaan teatteripolitiikasta ja miksi ei voisi puhua myös\nkirjailijapolitiikasta, mutta mitään sellaista ei meillä ollut\nyritettykään, lukuunottamatta edellisen vuoden syksyllä Lauri Haarlan\nperustamaa kirjailijayhtymää — oliko se nyt nimeltään Marraskuun ryhmä.\nSe kokoontui kerran ja perustautui, mutta ei tietääkseni koskaan\npitänyt edes toista kokousta, puhumattakaan mistään muusta toiminnasta.\nNähdäkseni seura oli varsin heterogeninen, sattumoisin kokoon\nkahmaistu. Sillä oli tunnuslauseena jokin korkea inhimillisyys, mutta\nsillä ei ollut koossapitävää tehtävää, ja niin yhtymä nukkui melkeinpä\nsyntymähetkellään.\n\nHelsingissä syntyi paljon kirjailijatuttavuuksia, voin huoleti sanoa,\nettä tulin tuntemaan koko kaartin. Kirjailijaliiton kuukausikokoukset\nselvitettiin useimmiten pelkän johtokunnan mahdilla, ani harvoin niihin\npoikkesi huomattavampaa osanottajamäärää. Vuosikokouksiin saattoi tulla\nkaksi-, kolmekymmentä henkeä — kuulemaan apurahojen jakoa.\n\nV. 1925 marraskuun alusta tulin \"Kotoa ja kaukaa\"-nimisen\nviikkolehden päätoimittajaksi. Siinä tehtävässä jouduin kosketuksiin\netupäässä nuoren kirjailijapolven kanssa, joka kaipasi tuotteilleen\njulkaisumahdollisuutta. Mutta ennen kaikkea on tuolta kaudelta jäänyt\nmieleeni eräs merkillinen ilmiö nimeltä A. Emil Viitasalo.\n\nJo ennen minun tuloani näkyi lehden jokseenkin jokaisessa numerossa\nafrikkalainen kertomus, alla (tai yllä) Viitasalon nimi. Kerran\nmainitun vuoden lopulla lensi — todellakin hän tuli kuin lentäen —\ntoimitukseen nuori, pienehkö, laiha mies, rinta sisään painunut ja\nsilmät levottomasti välkehtivät. Hän kiiruhti toimitussihteerin luo,\njonka kanssa oli ennestään, tuttava, ja lausui iloisesti: \"Nyt minulla\non seitsemänkymmentäviisi uutta!\" Ne olivat hänen afrikkalaisia\nkertomuksiaan. Hän oli keskustellut toimitussihteerin kanssa,\njoka oli sanonut, että kertomuksia saisi tulla lisää, ja lähtenyt\nkotikaupunkiinsa Viipuriin niitä kirjoittamaan. Nopeasti hän oli\nsaanutkin niitä kokoon tuollaisen liudan. Hän hiukan pahastui, kun en\nsummakaupassa voinut ostaa niitä. Sen verran siinä kuitenkin kauppaa\nsyntyi, että mies pääsi ryypylle.\n\nPian hän sitten sai jutuilleen kustantajan, ja niitä taisi ilmestyä\nkolmekin kokoelmaa. Jutut olivat hyvin todellisuustuntuisia, aika\nlailla horjuvalla tyylillä kirjoitettuja, joten ne vaativat korjailua,\nmutta niissä oli kuitenkin jokin omintakeinen sanonnan pyrkimys, ja\njokikinen pyöristyi lopussa huomattavaan kohokohtaan. Niiden joukossa\noli paljon, ehkä enimmän sotilasjuttuja.\n\nVirtasalo oli perin ikävä ja vaikeasti puhuteltava seuratoveri, mutta\nryypyn saatuaan antoi nyhtää itsestään kaikenlaista tietoa. Hän\nväitti olleensa muukalaislegioonassa, saaneensa mustaihoisen nuolen\nlävitseen ja vapautuneensa invalidina. Tätä kertomusta epäiltiin, ja\njoku sai hänet kerran kanssaan saunaan, missä totesi, ettei miehellä\nollut mitään arpea siinä kohdassa, mistä nuolen olisi pitänyt mennä\nrintaan. Miten lienee ollut asianlaita, mutta joka tapauksessa hän\nkykeni loihtimaan useampiin satoihin kertomuksiinsa harvinaisen selkeän\nafrikkalaisen illusion.\n\nHän oli omituinen, yksinäinen tyyppi, puheli joskus vetreällä tuulella\nollessaan laittavansa kajakin ja lähtevänsä pohjoisille merille. Tätä\nhaavettaan hän ei ehtinyt toteuttaa, sillä hänet löydettiin kerran\njostakin halkopinojen välistä kuolleena. Kuoleman syynä lienee ollut\npitkälle kehittynyt keuhkotauti ja vilustuminen päihtyneessä tilassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kotoa ja kaukaa\"-lehti eli vain kaksi vuotta. Se oli aiottu etupäässä\ntyöväestölle, joka kuitenkaan ei näyttänyt sellaista julkaisua\nerityisemmin kaipaavan. Lehti tuotti huomattavan tappion ja lopetettiin.\n\nMonet nuoret runoilijat arastelivat lehteä. Eniten painettiin Uuno\nKailaan runoja. Hän ei ollut vaativainen ja tyytyi perin kohtuullisiin\npalkkioihin. Uuno Kailas oli muuten huomattavin silloisten nuorten\njoukosta, jotka kokoontuivat eräässä kahvilassa pohtimaan kirjallisia\nym. kysymyksiä. Se oli Marck Oy ja sijaitsi nykyisen Stockmannin\nliiketalon paikalla vastapäätä Vanhaa ylioppilastaloa. Monet\nmuistanevat siltä kohdalta herrain vaatetusliikkeen ja ennen kaikkea\nsen pyörivän mainospuikon, jossa roikkui kauluksia ja solmioita. Juuri\ntämän liikkeen vieressä oli tuo jokseenkin huomaamaton kahvila. Sitä\nsuosivat autoilijat, ajurit ja nuoret kirjailijat ynnä muut taiteen\ntaimet. Viimeksimainitut nimittivät itseään \"Markan seurakunnaksi\".\nNimi lienee ollut väännetty Marckista ja ehkä myös markan maksavasta\nkahvikupposesta. \"Seurakunnalla\" ei ollut mitään aatteellista\ntarkoitusta tai yhdyssidettä, tavattiinpahan vain tuossa tupakansavun\ntäyttämässä kolmannen luokan kahvituvassa, istuttiin siinä usein\ntuntikaupalla, lähetettiin joku kauppamatkoille, myymään jotakin\njonnekin, ja jos onnisti, siirryttiin sitten illalla, kun \"Markkakin\"\nsuljettiin, johonkin parempaan paikkaan, Brondalle tai muuanne.\n\nKävin joskus tuossa kahvilassa, mutta en osaa sanoa, miten laaja\n\"Markan seurakunta\" oli. Monia tuttuja kasvoja siellä näkyi, toisia\nkävi vain pistäytymällä toimittamassa jonkin asian tuttavansa kanssa,\nkun taas toiset saattoivat viettää siellä pitkätkin ajat.\n\nTäyttäessäni neljäkymmentä vuotta sain \"Markan seurakunnalta\" adressin,\njonka jäljennän tähän.\n\n        Heikki Hesekiel Välisalmelle\n                  Siltä\n      Dionysoksen, Apollon ja Muusain\n      Tuomiokapitulilta ja papistolta,\n           MARKAN SEURAKUNNALTA,\n  joka myöskin laldabaothin palvelijoilta huomattu on;\n    sittenkun meidän tietoomme on tullut, että SINÄ\n          HEIKKI HESEKIEL VÄLISALMI\n  — Joka syntynyt olet Vuonna TUHATTA KAHDEKSANSATAA ja\n  KUUSIYHDEKSÄTTÄKYMMENTÄ jälkeen Jeesuksen Kristuksen\n  Natsarealaisen, jonka syntymästä meidän ajanlaskumme laskettu on,\n  YHDENTENÄTOISTAKYMMENENTENÄ päivänä NELJÄTTÄ elikkä HUHTIKUUTA —\n  Ja joka syntymäsi jälkeen vaihtelevia kohtaloita kokenut olet,\n  jotka vuoroin ovat nostaneet SINUT Esivallan Kunniaistuimelle\n  Hämeenlinnan kaupungin poliisikamarissa, ynnä myöskin Kansan\n  Edustajan arvopaikalle Heimolan salissa, — vuoroin taasen\n  uhanneet SINUA Esivallan Damokleenmiekalla ja karkoittaneet\n  SINUT Mailman ääriin Siperian hyisille maille tai kuljettaneet\n  SINUA Skyytian vankiluolissa, — tänä heleänä Sunnuntaipäivänä\n  YHDENTENÄTOISTAKYMMENENTENÄ HUHTIKUUTA Anno MCMXXVI NELJÄKYMMENTÄ\n  Ajastaikaa täytät, — On meidän halumme ja tarkoituksemme, Koska\n  SINÄ myötä ja vastoinkäymisissä laldabaothin kiroja uhmannut olet\n  sekä ilman Rejuvenia oman sisäisen joustavuutesi avulla mielesi\n  nuorekkuuden säilyttänyt, mikä on ehtymättömän Elämän tunnusmerkki,\n  — pysyen alati uskollisena ja järkkymättömänä Dionysoksen, Apollon\n  ja Muusain pappina ja palvelijana, — täten esiinkantaa ja julkituoda\n  Onnentoivotuksemme ja koska me, jotka ajallisesti nuoret olemme,\n  heikoilla käsivarsillamme emme jaksa SINUA HEIKKI HESEKIEL VÄLISALMI\n  tässä tarkoituksessa ja mieltämme ilmaistaksemme ilmaan heittää\n  ja lakeiseen nostaa Tahdomme Me voimiemme mukaan pyytää ja kutsua\n  SINUT yllämainitun ja nimetyn Tuomiokapitulin ja papiston MARKAN\n  SEURAKUNNAN piispaksi ja ylipapiksi sekä kunniapuheenjohtajaksi\n  niillä oikeuksilla ja velvollisuuksilla, kuin Seurakunnan jäseniä\n  kohtaavien vaihtelevien vaiheitten puitteissa mahdollisia, suotavia\n  ja toivottavia ovat,\n               ja\n  olkoon sinun nimesi tästä lähin\n         HYVIN HYVÄ VELI\n               ja\n       IKUINEN NUORUKAINEN\n   Yrjö Jylhä       V. Gustafson\n   Uuno Kailas      Einari Vuorela\n   Olavi Lauri      E. Ilmari\n   Martti Merenmaa  Ilm. Pimiä\n   Albin Ahonen     Väinö Kunnas\n           Toivo Hammas.\n\nAdressi oli erittäin hauskasti muotoiltu ja tekstattu, nuorena kuolleen\nlahjakkaan taiteilijan Väinö Kunnaan käsialaa. Allekirjoittajista\nuseimmat ovat myöhemmin tulleet tunnetuiksi runoilijoina ja\nkirjailijoina, vain Albin Ahonen, Yrjö Gustafson ja Toivo Hammas\nlienevät suurelle yleisölle oudompia. Tietääkseni teksti on Ahosen\nlaatima. Hän oli sujuvakynäinen mies, kirjoitteli novelleja ja olisi\nollut journalistisestikin kyvykäs, mutta oli luonteeltaan heikko\nja kykenemätön pyrkimään eteenpäin. Gustafson oli Kailaan hyvä\nystävä, estetisoi ja harrasti kirjallisuutta, suomenteli myöskin.\nHän oli hiljainen, mutta iloluontoinen. Mikä lienee synkentänyt\nhänen mielensä, kun hän ensimmäisellä ulkomaanmatkallaan hukuttautui\nSeine-virtaan Pariisissa. Toivo Hammas oli \"Kotoa ja kaukaa\"-lehden\ntoimitussihteerinä ja kanssakäymisessä silloisten nuorten kirjailijain\nkanssa. Erottuaan lehdestä hän jatkoi opintojaan, suoritti filosofian\nkandidaatintutkinnon ja ryhtyi \"Yhteishyvän\" toimitussihteeriksi.\nMielisairaus keskeytti hänen uransa. Olavi Lauri tunnetaan paremmin\nOlavi Paavolaisena. Laurin nimellä hän parikymmentä vuotta sitten\njulkaisi runoja.\n\nAdressi oli minulle silloin mieluinen yllätys, ansaitsematon kylläkin.\nNyt se on ihana muisto.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonkinlaista kirjallista politiikkaa edusti kai Tulenkantajat siinä\ntoisen ja kolmannen vuosikymmenen taitteessa. Oli mielenkiintoista\nnähdä, että meikäläinen kirjallinen nuoriso pystyi johonkin, että\nse osasi riehahtaa ja yrittää kapinoida kirjallista vanhoillisuutta\nvastaan. Sitä kai Tulenkantajat-yhtymä tarkoitti. Sen lehti otti\ntuiman taisteluasenteen, sillä oli halua iskeä, mutta valitettavasti\nse ei löytänyt oikeata iskun kohdetta. Uskallan olla sitä mieltä,\nettei Tulenkantajat nousulla voinut olla menestystä, koska siltä\npuuttui yhteiskunnallinen pohja. Vain sillä perustalla voidaan\npäästä tuloksiin. Tulenkantajat oli enemmän hauska kuin peloittava\nilmiö. Lehden kiihkeät laukaukset sattuivat enimmäkseen ilmaan.\nAluksi iloisena leimunnut soihtu sammui pian. Nuorten kannattomuutta\nkuvastaa sekin, että monet tulenkantajina esiintyneet tavattiin pian\nlapuanliikkeen liepeiltä.\n\nKerran kuitenkin hälytettiin Suomen Kirjailijaliiton jäseniä kokoon\nsiltä varalta, että tulenkantajat aikovat vallata liiton. Olin sen\nvuosikokouksen puheenjohtajana ja voin todeta, että hyökkäys oli\njokseenkin melto. Kokouksessa tulenkantajat kyllä tekivät omia\nehdotuksiaan, mutta ne eivät johtaneet edes pitempään keskusteluun,\nsaati muuhun. Mutta jonkinlaista pelkoa heidän valtausuhkansa oli\nepäilemättä herättänyt, koskapa kokoukseen oli saapunut joukko\nsellaisia Kirjailijaliiton jäseniä, joita tällaisissa tilaisuuksissa\nei yleensä nähty. Hyvä sekin, että tuota \"nukkuvaa jättiläistä\" kerran\nhätkähdytettiin-.\n\nOlin monta vuotta Kirjailijaliiton johtokunnassa ja eräitä vuosia\nsen varapuheenjohtajana. Sitten Aleksis Kiven satavuotispäivänä\n1934, kun juhlakokouksessa johtokuntaa taas valittiin ja oli\ntehty ehdotus: entiset, nousi nuori kirjailija Unto Koskela ja\nehdotti, että valittaisiin muuten entiset, paitsi minun tilalleni\nvarapuheenjohtajaksi tohtori Eino Railo. Sain kuulla kuiskauksena, että\nehdotus oli tehty tarkoituksella: pois sosialisti liiton johtokunnasta.\nPyysin, ettei äänestystä toimitettaisi kokouksen juhlavuudenkaan takia,\nmutta puheenjohtaja Yrjö Soini ei ottanut sitä huomioon. Äänestyksessä\njäin valitsematta. En voinut muuta kuin toivottaa onnea liitolle,\njoka näin oli päässyt sosialistisesta varapuheenjohtajastaan. Onneksi\nsiihen ei ollut minusta jäänyt mitään tartuntaa. Ehdotuksen tekijä\nKoskela kuoli yhdeksän päivää sen jälkeen keuhkotautiin. Valitettavaa\nsen vuoksi, että hän oli lahjakas poika ja siksikin, ettei hän ehtinyt\nnähdä viimeisen työnsä siunausta liitolle.\n\nNiin, politiikkaan tässä sittenkin ihan lopuksi vielä jouduttiin, mutta\nnyt en minä politikoinut, vaan tekivät sen toiset. Siitä lähtien en ole\nollut mukana julkisessa toiminnassa. Enkä kadu.\n\n\n\n"]