[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQtTa99d9mJS3r2PRtds9o4ATfQeaLXzO7hmVMDKeioA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},3713,"Yhdeksän miehen saappaat","Haanpää, Pentti",1905,1955,"3713-haanpaa-pentti-yhdeksan-miehen-saappaat","3713__Haanpää_Pentti__Yhdeksän_miehen_saappaat",null,"romaani",[],[],"fi",1945,28165,183211,true,[],[],[],"Romaani seuraa yksien saapasparin matkaa sotavuosien Suomessa omistajalta toiselle. Saappaat kulkevat rintamalta siviiliin ja takaisin, sitoen yhteen erilaisia ihmiskohtaloita ja kuvaten sota-ajan arkea lakonisen toteavasti.","Pentti Haanpään 'Yhdeksän miehen saappaat' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3713. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","YHDEKSÄN MIEHEN SAAPPAAT\n\nKirj.\n\nPentti Haanpää\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1945.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nSaapasparit riippuivat varaston orrella omassa hiljaiselossaan.\nNe olivat uusia saappaita, ja elämä ja seikkailu odottivat niitä,\nodottivat soturien urhoolliset ja nöyrät jalat. Niiden musta muhkeus\nnäytti välähtelevän halveksivasti toisien orsien käytetyille\nsaapaspareille, joissa oli kuhmuja ja naarmuja ja muodottomuutta.\nJalat ja elämä olivat pidelleet niitä sangen pahoin. Kukapa tiesi\ntahi tuli ajatelleeksi, että noilla surkeilla saappailla oli kerran\nollut oma nuoruutensa, että upseeri oli seisonut niissä kukkulalla\nja johtanut taistelun menoa, että sotamies oli niissä hyökännyt\nilkeässä kuulasateessa, hyökännyt, kunnes koivet oikenivat ja saappaat\nkiskottiin jäykistyneistä jaloista toisia jalankampuroita verhoamaan...\nEhkäpä on nahkasaappaillekin onneksi, että tulevaisuus on kätkettynä ja\nvieläpä menneisyyskin pimeyden peitossa...\n\nKerran ne olivat olleet elävää nahkaa, joka peitti kotimaan tahi\nmerentakaisen muukalaismaan laitumilla liikkuvaa eläintä, joka kasvoi\ntakkuista tahi kiiltävää karvaa ja tunsi kärpästen kipeät pistot. Mutta\nsitten oli tullut teurastaja tappaen ja nylkien, oli tullut parkitus ja\nsuutarinveitsen viillot ja kenkätehtaan koneitten jyrinä.\n\nNahkasta oli tullut saappaita, ja ne olivat arvossapidettyä tavaraa\nsotaakäyvässä maassa ja maailmassa.\n\nSaappaat oleilivat siis orrellaan, kunnes eräänä päivänä vääpeli Soro\nsaapui varastokersantti Pensaan puheille. Vanhat toverukset tervehtivät\ntoisiaan ilostuneesta kiroillen, muistaen aikoja, jolloin olivat\npalvelleet samassa yksikössä. Vääpeli oli päässyt lomalle sotivasta\narmeijasta ja hän valitti olevansa rähjäinen. Kersantin mielestä\nvanha toveri oli kyllä asunsa puolesta paraatikunnossa. Sitäpaitsi\nrintamamiestä ei pukenut liika komeus. Mutta vääpeli Sorolla oli omat\nihanteensa: siististi, silloin kun se kävi laatuun. Ei hän halunnut\nesiintyä minään rintamarenttuna, jonka turhamaisuus pursuilee ulos\nrepaleitten, lian ja auki reuhottavien nappien muodossa..\n\nKävi tietenkin niin, että vääpeli lopulta sonnustautui täysin uuteen\nasuun, miten se lienee varastokersantin mieltä karvastellutkin. Siinä\ntilaisuudessa vääpeli Soron ahnas silmä ja osaavat hyppyset huomasivat\nerään saapasparin otollisuuden. Siten hän tuli sanoneeksi suuren\ntulkoon sanan, veti eräät saappaat alas orrelta, kutsui ne elämään ja\noli niiden ensimmäinen ihminen.\n\n* * * * *\n\nVääpeli Soro ja kersantti Pensas lähtivät varastosta ja astelivat\nkaupungin katuja. Vääpeli haisteli kaupungin kiihoittavaa tuoksua ja\ntunsi uuden asunsa ympärillään hieman kankeana, mutta miellyttävänä.\nHänessä heräili ajatus, että hän oli melkoinen henkilö. Hän tunsi\nolevansa uusi ihminen. Jossakin takana oli korpi ja savuinen murju,\nhieman yksitoikkoiseksi muuttunut sodankäynti. Nyt hän oli kaupungissa\nja uudet mahdollisuudet tuntuivat odottavan joka askeleella, joita\nuudet saappaat ottivat sileällä katukäytävällä. Ne olivat vielä\nuutuuttaan jäykät, hieman narahtelevat, ikäänkuin tottumattomat ja\nujot. Mutta ennenpitkää niissä olisi hyvä seisoa. Oli ilmeistä, että\nvääpeli Soron täytyi näyttää niissä melkoisen vaikutusvaltaiselta\nsotilashenkilöltä...\n\nHe kävelivät kaupungin valtakatua. Oli ilta ja täysi sotapimeys, ja\npimeydestä kuului lukemattomien puukenkien kopina, naisten kevyitten\nja muukalaisten sotilaitten raskaitten ja raudoitettujen. Uusi ja\nomituinen sota-ajan ääni, joka vaikutti vääpelin korvaan kiihoittavasti\nkuin rummun pärinä.\n\nMutta kävelemään se ei suinkaan häntä yllyttänyt. Hän sanoi\ntoverilleen, että ei ole hyväksi äkikseltä kävellä katua pitkälti,\nvarsinkaan uusilla saappailla. Tulee pian rakko jalkaan. He poikkesivat\nsiis ravintolaan ja tilasivat juomia. Varsinkin vääpeli oli vanhastaan\npäähän menevien aineitten suuri harrastaja. Sitäpaitsi oli nyt\naihetta juhlaan: hän oli juuri saapunut korvesta kaupunkiin, lomalle\nsotarintamalta. Ja sitäpaitsi hänen oli kestittävä kersanttia,\njonka myötävaikutuksesta hän nyt esiintyi uljaana ja näyttävänä\nsotilashenkilönä.\n\nMuistikuvat entisiltä yhteisiltä nuoruudenpäiviltä nousivat piilostaan,\nkielet kävivät ja uusi saapaspari pöydän alla alkoi läpytellä tahtia\nsähkögramofonin musiikkiin.\n\nSaapaspari eli kuten muinoin, toisessa olomuodossa, Etelä-Amerikan\npampalla, naudan selkäverhona tuntien kärpäsen kipeän piston.\n\nMutta nyt ne olivat sotilassaappaat, osana siinä historiallisessa\narmeijassa, jonka tuli taistella maailmaan uusi aikakausi, uusi\nEurooppa. Vääpeli Soro tunsi erityisesti olevansa uuden Euroopan,\nkertakaikkiaan uuden elämän tarpeessa. Eikö olisikin kohtalon ivaa,\njos hän, melkoinen sotilashenkilö, uuden aikakauden luojia, jos hän\njäisi entiseen talopahaseensa erämaan järven rannalle, jossa elämä oli\nyksitoikkoista ja ikävää, mautonta. Uuden Katariinankin hän tarvitsisi,\njopa tärkeämmin kuin sen vereksen Euroopan: se entinen oli liiaksi\nisäntähenkinen, kiukkuinen... Hänellä olikin jo uusi Katariina,\nkirjeystävä, oikeastaan vielä kuin henkimaailman asukas, mutta\nkuitenkin ylen elävä. Perin hanakasti se oli tiedustellut, että milloin\nhänellä olisi lomaa...\n\nJa uusi suunnitelma alkoi itää vääpeli Soron mielessä: tämä uusi\nKatariina hänen on tavattavakin tällä lomallaan, eikä ensinkään\nentistä, kyselevää, ikävän tuttua...\n\nVääpeli tunsi hengittävänsä uuden aikakauden ilmaa.\n\nSillä hetkellä kersantti Pensas sattui mainitsemaan: — Mitä? Vääpelin\nmerkkejähän sinä yhä vielä kannat! Ja minä kun muistelen, että sinut\ntalvisodan jälkeen koroitettiin vänrikiksi...\n\nTämä ihmettely sattui otolliseen aikaan, siinä piili siemen, joka heti\nalkoi itää.\n\n— Vänrikiksi, niinkö? puheli Soro humalaisena. — En ole tosiaankaan\ntullut ottaneeksi selvää... Kyllähän majuri siitä muutaman kerran\nmainitsi...\n\nOikeastaan vääpeli sillä hetkellä muisti vallan hyvin, että majuri\noli nimenomaan maininnut, että noustava pykälä oli liian pitkä,\njoten Soro nostettaisiin sodan parkkiammeesta entisellään, ikuisena\nvääpelinä... Mutta onko mikään niin vallan varmaa, varsinkaan kauan\nsitten lausutut haihtuvaiset sanat? Sitäpaitsi saatetaan sanoa sitä ja\ntätä ja kuitenkin tehdä ja ehdottaa vallan toista... Tähtiin ei ole\nsuinkaan kirjoitettu, että joku olisi tuomittu ikuiseen vääpeliyteen\nnykymaailmassa, jolloin ei muuta tehdäkään kuin vapautetaan maita ja\nkansoja ja tullaan jopa marsalkoiksi...\n\nSilloinhan olisi kyseessä vallan mitätön henkilö! Nyt kun vääpeli Soro\ntunsi nimenomaan henkilökohtaisesti astuneensa uuteen elämään ja aikoi\nkohdata vallan vereksen Katariinankin, kuuluisi tietenkin juttuun, että\nkauluksessa kiiltäisivät tähdet...\n\n— Uutten tähtien alla! hyräili hän.\n\n— Niin, muistelen siitä tosiaankin lukeneeni esikuntakäskystä, sanoi\nkersantti Pensas.\n\n— Sinä luit, ja nyt vasta tulet sen maininneeksi! Mutta väliäpä\ntällä! Minä en välitä, vaikka vänrikkyyteni onkin hautautunut\narkistopapereihin...\n\n— No, emme me sen sinne anna tukehtua! Kaivamme vänrikin esiin vaikka\nminkälaisen paalin alta...\n\n— Väliäpä tällä! Sekä vänrikeitä että vääpeleitä on jumalattoman paljon\nmaailmassa. Mutta Soron Väinöjä on vain yksi, ainokainen...\n\nMutta puhuipa vääpeli mitä tahansa, niin hänen kohtalonsa oli siinä\ntilaisuudessa ratkaistu. Vänrikkyys hänen sisässään iti ja kasvoi\nvastustamattomasti niinkuin lihava maa keväällä. Hän oli tosiaankin\nniin ainokainen henkilö, että hän siinä paikassa, juomien ääressä,\nylensi itsensä ja vihkiytyi vänrikiksi.\n\nMutta istuihan tuossa pöydän toisella puolella taatusti lihaa ja\nverta oleva henkilö, joka muisteli lukeneensa korkeitten esikuntien\npapereista, että uusi upseeri on syntynyt. Väinö Matias Soro..\nVähemmillekin todistuksille on paljon rakennettu...\n\nHe palasivat myöhään majapaikkaansa. Vääpeli Soro hoippui ja hörähteli,\niski aiheettomasti yhteen uusien saappaittansa kantoja ja vei kättä\npäähineeseen.\n\nJa tapahtui niin, että toinen saapas jäi orpona ja riisuttuna\nkyyhöttämään vuoteen viereen, toisen lepoa saamatta täyttäessä\ntehtäväänsä vääpeli Soron koivessa.\n\n* * * * *\n\nAamulla herättyään vääpeli Soro oli toinen, laimea, arkinen\nhenkilö. Hän ei edes muistanut vänrikkyyttään, uutta elämää,\nuudestasyntymistään. Se kaikki oli haihtunut kuin öinen uni.\n\nMutta hän ei ollut ihminen, joka ilman muuta alistui kohmeloiseen\naamutunnelmaan. Hän veti reippaasti toisen saappaan jalkaansa, puuhasi\npullon kaljaa ja nautti taidokkaasti sen ja säästyneen viinatilkan.\nHän reipastui, mutta pysyi yhä arkisessa olotilassaan, vääpeli Sorona,\njoka oli menossa lomalleen korpikyläänsä vaimonsa ja lastensa pariin.\nLinjavaunu lähtisi pian aikaan. Alkoi jo olla kiire. Hän hyvästeli\nvanhan tuttavansa kersantti Pensaan ja lähti.\n\nMutta astellessaan reippaassa tahdissa kohti autoasemaa hänen\nsilmäänsä sattui akkuna, jossa oli näytteillä sotilaallisia merkkejä\nja nauhoja. Upseerintähti kiilteli kauniisti kuin syksyn ensimmäinen\ntähti siellä erämaajärven rannalla, ja vääpeli Soron askel pysähtyi.\nKaikki eilisiltainen ja öinen muistui äkkiä hänen mieleensä ja oli ja\njäi. Hän ei ollut enää mikään ikuiseen vääpeliyteen tuomittu soturi,\njoka palaisi karulle maatilkulleen nilkuttavan vaimonsa luo, joka ei\nsuonut hänelle pienintäkään iloa, harharetkeä, palaisi ja karjuisi\npöllöille pojilleen, joista saattoi kehittyä mitä tahansa, isäänsä...\nJos hänen tuo täytyisi tehdä, niin silloinhan koko suuri sota olisi\nhänen kohdalleen turha jyrinä. Se ei vapauttaisi häntä mistään, eikä\navaisi mitään uutta näköalaa... Mutta onneksi oli päälleluotettava\nihminen lukenut dokumenteista, että vääpeli Väinö Matias Soro oli sillä\nja sillä päivämäärällä ylennetty vänrikiksi, kokonaan toisen asteen\nihmiseksi. Hänen ei enää tarvinnut palata entisiin aikoihin. Hän voi\nvapaasti vaeltaa uuden Katariinansa luo, olla uusi ihminen uudessa\nmaailmassa...\n\nHän hengitti jo täysin keuhkoin uuden aikakauden ilmaa, astui kauppaan\nja osti oitis pari upseeritähteä ja uudet kauluslaatat. Hän esiintyi\nhyvin ryhdikkäästi eikä malttanut olla huomauttamatta myyjälle, että\ntässä muutetaan vähän kurkunalustan mallia. Myyjä onnitteli.\n\nSen jälkeen Soro meni hotelliin, sai huoneen ja kiinnitti siellä\ntähdet kauluksiinsa, korjata sukaisi lomatodistuksessaan vääpelin\nvänrikiksi, tutki rautateitten aikatauluja, käväisi kaupungin\nkomendanttivirastossa, tapasi sielläkin tuttavia, toistakymmentä vuotta\narmeijan kirjoissa ollut mies, ja sai tarvitsemansa litterat.\n\nAstellessaan asemalle hän silmäsi pahaenteisesti vastaantulevaa\nsotamiestä, joka ilmeisesti ei aikonut tervehtiä, ja näki\nmielihyväkseen vastahakoisen käden kohoavan lakin reunaan.\n\nSilloin omatekoinen vänrikki Soro tunsi olevansa melkoinen\nsotilashenkilö, upseeri kertakaikkiaan. Hän nousi junaan ja istui\nmahdikkaana toisen luokan pehmeällä penkillä junan jyristessä etelään\npäin.\n\nNiin tapahtui, että vääpeli Soro heitti vakaisen elämän ja heittäytyi\nomatekoiseen vänrikkyyteensä kuin univuoteelle.\n\n* * * * *\n\nVänrikki Soro laskeutui junasta jollekin synkeälle, syksyiselle\nasemalle. Pahainen lamppu tuikutteli ylenpalttisessa pimeydessä. Mutta\nhän onnistui löytämään matkustajakodin ja sai huoneen, jonka kolakassa\nautiudessa olo kuitenkin tuntui ylen onealta. Hän kaivoi tavaroistaan\npullon esiin ja ryyppäsi, ja hetken kuluttua olo oli ystävällisempää ja\nsähkön himmeä valo kodikasta.\n\nTalossa oli myöskin kahvila. Hän työntyi sinne ja näki sota-ajan\nmurheellisen kyläkahvilan. Pari poikasta ja eräs yksinkertaisen\nnäköinen mieshenkilö ryppyisen sanomalehden takana. Eikä talossa ollut\nedes kaljaa, vaan ainoastaan sitä tummaa, horniaa juomaa, jota sotiva\nmaailma piti kahvinaan. Vänrikki Soro mausti salavihkaa kupposensa\npullosta. Sitten hän alkoi puhutella sitä yksinkertaisen näköistä\nmieshenkilöä. Hän sanoi olevansa komennuksella oleva upseeri. Kuinka\noli, eikö seudulla asunut eräs rouva Puhti, Katariina Puhti, vanhoja\ntuttavia?\n\nYksinkertaisen näköinen mies katsoa tiiristeli kyselijää. Asui, asui\nniin, huvilan röttelössä, parin kilometrin päässä. Siten ja siten sinne\nosasi. Soro, uudessa olomuodossaankin yhä eteenpäin pyrkivä mies, osasi\njutella taitavasti edelleen ja lypsää lypsämistään. Ei, yksinkertaisen\nnäköinen mies ei ollut selvillä rouvan varoista, mutta eivät ne\nkerjäläiset ainakaan asu sellaisissa huviloissa. Ei se ainakaan nykyään\nmitään tehnyt. On vähän omituinen ihminen, laisensa, kertovat. Ei hän\nitse tuntenut...\n\n— Niin, jokainenhan on oma ihmisensä, sanoi vänrikki Soro, — ainoa\nkappale...\n\nSe ei ollut mitään merkillistä. Mutta seuraava tiedonanto teki hänet\nvähän levottomaksi. Rouvalla kuului käyvän paljon sotilaita vieraana,\nkertovat...\n\nSiinä sitä oltiin! Uusi Katariina on uusi Katariina. Ettei vain olisi\nkovin monihyväinen...\n\nVänrikki Soro tunsi väsymystä, meni huoneeseensa, riisuutui ja nukkui.\n\nAamulla herättyään hän oli virkeä poika. Suunnitelma oli selvillä.\nOli parasta yllättää uusi Katariina kotioloissaan. Eteenpäin vain,\nvänrikki! Olet tiedustelija...\n\nHän pukeutui huolellisesti. Uudet saappaatkin saivat ensikerran kokea\nharjan pyyhkäisyjä.\n\nLeskirouva Katariina Puhdin huvila löytyi helposti, mikäli\neilisiltaisen yksinkertaisen näköisen miehen ohjeet olivat\npäälleluotettavia.\n\nVänrikki Soro pysähtyi punarunkoisten petäjien juurelle ja katseli\ntovin huvilaa. Yksinkertainen mies oli ollut oikeassa: sitä saattoi\nsanoa röttelöksi! Talo oli auttamattomasti rappiolla ja sen maalit\nolivat luonnonvoimien vaikutuksesta muuttuneet perin merkillisiksi.\nMutta se oli kuitenkin suuri talo, siinä oli epälukuinen määrä\nakkunoita ja mielikuvituksellinen veranta ja parikin parveketta. Siinä\noli lahoavan ja luhistuvan tehoa. Voi helposti ymmärtää, että tuossa\nympäristössä elettiin perin erilaista elämää kuin siellä kaukana järven\nrannalla, jossa molupotut höyrysivät ja kuului lapsen itku ja kirveen\nhionta... Vänrikki Soro ajatteli, että uusi Katariina kävisi hyvinkin\nlaatuun noissa puitteissa...\n\nHän kuvitteli jo olevansa huvilan herra ja astui urhoollisesti\neteenpäin. Hän saapasteli läpi verannon ja tuli pimeähköön\neteiseen, josta kolmekin ovea johti johonkin, ehkä yhä enempään\ntuulettamattomuuteen ja tomuun ja tuoksuihin. Mutta vänrikin mielestä\ntässä kaikessa oli kuitenkin jotakin makua. Nyt oli vain saatava\nselville, minkälainen lintu tätä pesää asui.\n\nHänen upseerin silmänsä oli jo arvioinut, minkä oven takana elämää\npiileilisi, ja hänen luinen rystysensä sattui oven pintaan hanakasti\nkuin tikan nokka honkaan. Ovenremppana ihan tärähteli.\n\nMutta niinpä hetken kuluttua kuuluikin nopeita askeleita ja naisen\nhämmästelevä äännähdys. Sitten ovi raottui ja punatukkaiseen\nyökauhtanaan verhoutunut olento, terhakka kuin närhi, täytti oviaukon.\nKasvot olivat jo kuihtuneet, mutta suuret silmät välähtelivät elävinä.\nRunsas tukka oli epäjärjestyksessä.\n\nEpäilemättä uusi Katariina, arvasi vänrikki Soro. Mutta siitä seikasta,\ntuliko hänen olla tähän Katariinaan tyytyväinen, hän ei ollut näin ensi\nsilmäyksellä selvillä.\n\n— Olemme kai tuntemattomia tuttuja, niin sanoakseni, esittäytyi hän. —\nNimeni on Väinö, Väinö Soro.\n\n— Voi niinkö! liverteli nainen. — Mikä yllätys! Käy sisään, rakas\nystävä! Täällä on tosin kaikki sekaisin. Meni vähän myöhään ja olen\naivan yksin. Palvelustyttöäkään ei saa mistään tällainen yksinäinen\nihminen. Hyvä, etteivät itseäni pistä piiaksi. Mutta olettehan te,\nrintamamiehet, tottuneet kaikenlaisiin oloihin...\n\nHänen peränsä keikahteli muhkeana väljän punakukkaisen kauhtanan alla.\nHämähäkki, tuli perässä astuvan Soron mieleen.\n\nHuone, johon he tulivat, oli pienehkö ja huonekalut kuluneita. Eikä se\nollut vallan siistikään. Pöydällä näkyi tyhjiä laseja ja lautasella\nvoileipien jätteitä, jotka Soron mielestä melkein todistivat öisistä\nkemuista...\n\nMutta rouva Puhti ei antanut paljonkaan aikaa huoneen tarkasteluun.\n\n— Kas, vänrikkihän olet! Ja vääpelille piti kirjoittaa. Vai,\nkoroitusko? Onnittelen!\n\nNäillä sanasilla uusi Katariina nosti paljon arvoaan Soron silmissä.\n\n— Kas! ajatteli hän. — Nainen, jolla on silmää, joka ymmärtää...\n\nHän sanoi, että oikeastaan ylennys on jo vanha tapaus, mutta hän ei\ntullut seuranneeksi asiaa, vaan kuuli siitä vasta äskettäin, sattumalta.\n\n— Voi ihmettä! laverteli rouva. — Vaikka et sinä oikeastaan sellaiselta\nvätykseltä näytä... Anteeksi! Mutta istu, ole hyvä! Älä nyt siihen!\nTuossa toisessa on ehkä vähän mukavampi. Siinä on myöskin savukkeita\ntahi saksalaista, jos piippua harrastat...\n\nHän pyysi vielä kerran anteeksi asuaan, ja kukikas kauhtana häilähti ja\nkauhtunut verho heilahti, kun hän katosi viereiseen huoneeseen, joka\nilmeisesti oli hänen makuuhuoneensa.\n\nVänrikki istui nyt yksin ja tupakoi. Hän ei ollut vielä aivan selvillä\nsiitä, mitä hänen oli ajateltava. Tämä uusi Katariina ei ollut niin\ntuore kuin voisi toivoa, mutta ehkä silti virkistävä. Ja sitten riippui\npaljon maallisista seikoista... Virheetön nuorikaan ei ollut juuri\nmitään, jos eleli aivan puilla paljailla...\n\nHän kuuli verhon takaa askeleita ja vaatteen kahinaa, ja sitten hänen\ntutkiva katseensa äkkäsi näyn, joka heti herätti hänen mielenkiintonsa.\nHuoneitten väliverho oli hiukan raollaan ja siitä rakosesta vänrikki\nkuvitteli näkevänsä sotilassaappaan hahmon. Hän nousi ja lähestyi\nverhoa metsästäjän hiipivin askelin ja kurkisteli varovaisesti. Ei\nepäilemistäkään: suuri jos suurikin, kuhmuinen, eikä nihki puhdaskaan\nsotilassaapas, vieläpä kaksikin saapasta oli oviverhon vieressä,\naivan tyhjinä. Ne näyttivät siihen ikäänkuin unohtuneen. Mutta mitään\nmuita miehisiä tahi sotilaallisia vaatekappaleita ei huoneessa\nnäkynyt. Siellä kyllä vallitsikin melkoinen pimeys alaslaskettujen\nakkunaverhojen vuoksi. Nainen vain jatkoi pukeutumispuuhiaan, ylle\nvedettävä läninki päässä kuin säkki. Sitten korva oli eroittavinaan\nkiireisen kuiskauksen. Eikä kai se hämähäkkiperäinen yksinään\nkuiskutellut? Vai valehtelivatko korvat tässä huvilaröttelössä?\n\nSoro hiipi takaisin istuimelleen mieli melkoisesti kylmenneenä uutta\nKatariinaansa kohtaan. Oliko sillä joka yö kauheat sotilassaappaat\nmakuuhuoneensa oven pielessä? Sietäisi kysäistä...\n\nKohta Katariina-rouva sukelsi näkyviin verhon takaa mahtava perä ja\nmuhkeat rinnat entistä näkyvämpinä, nyt kun läikkyvä läninki oli hänen\nyllään. Hänen kielensä kävi lakkaamatta, ja samalla hän kätevästi teki\nhuoneessa pieniä siistimistöitä ja puuhasi vieraansa mukavuudeksi.\n\nMutta sitten koputettiin oveen ja Soro jo aavisteli, että uusi\nsotilashenkilö on tulossa näyttämölle.\n\nTulija oli kuitenkin nainen, joka sisään astumatta ilmoitti, että\nrouvaa oli pyydetty heti soittamaan. Mihin, sen naiset salasivat\nSoron korvilta. Kävijä meni ja Katariina-rouva kääntyi pahoitellen ja\nanteeksi pyydellen vänrikin puoleen. Sellaista se oli. Puhelintakaan\nhänellä ei ollut, koska ihminen rakasti rauhaa.\n\n— Mutta on joskus asioita, välttämättömiä. Ole kuin kotonasi! Viivyn\nvain tuokion...\n\nHän pistäytyi makuuhuoneeseensa, jälleen Soro oli kuulevinaan kiireisen\nkuiskuttelun käheää suhinaa. Sitten Katariina ilmestyi näkyviin\nsadetakki yllään, sillä ulkona oli alkanut sataa, taputti ohimennen\nvänrikkiä leikillisesti poskelle ja katosi.\n\n— Sopii! mietiskeli Soro. — Ehkä tarjoutui tilaisuus tutkia tämän\nhuvilan ja emännän makuukamarin salaisuuksia...\n\nHän veteli syviä henkisavuja ja astuskeli äkeästi ja äänekkäästi\nlattialla. Mutta itse asiassa häntä vähän hirvitti: kukaties tuo\ntoinenkin on peloittava soturi...\n\nHän pysähtyi ja raotti vähän oviverhoja. Saappaita ei enää ollut oven\npielessä. Oliko hän äsken nähnyt harhanäyn? Tahi oliko rouva, joka\nepäilemättä oli taitava nainen, ne tällä välin huomannut ja siirtänyt,\npiiloisempaan paikkaan...\n\n— Herra Jumala! parahti samassa epätoivoisen päättäväinen ääni. — Minä\nen kestä tätä enää! Minä tulen esiin...\n\nÄäni kuului jostakin makuuhuoneen puolipimeydestä, ja se sai vänrikin\nvähäksi aikaa jähmettymään patsasmaiseen asentoon. Mutta sitten hän\nkarkaisi luontonsa, ojensi kätensä, löysi nappulan ja napsahutti valot\npalamaan.\n\nHän ehti parahiksi näkemään, kuinka sängyn alta, joka muuten oli\njo siististi valkoisen verhon peitossa, ryömi alusvaatteisillaan\noleva mieshenkilö, pitkä roikale, mutta ilmeisesti aivan nuori,\nparissakymmenissä, joka joutui yhä enemmän ymmälle ja kauhun valtaan\nhuomatessaan valojen rävähtäneen palamaan ja uljasasuisen upseerin\nseisovan ovella.\n\nToisen miehen ikä, asu ja asento teki vänrikki Sorosta täydellisen\ntilanteen herran.\n\n— Minä tulen! hoki alushousuinen itsepintaisesti.\n\n— Enpä tiedä, sanoi vänrikki tyynesti, — onko se oikein luvallista.\nIlmeisesti olette joutunut sinne rangaistukseksi synneistänne, ja\nsynnin palkkaa ei sovi pienentää...\n\nMutta nuori mies veteli jo hätäisesti ja häpeillen ylleen valtion\nvarusteita, jotka hän löysi yhdestä mytystä sängynpään kätköstä...\nSaatuaan housut jalkaansa hän näytti rohkaistuvan kielenkäytöstään\npäätellen.\n\n— Pitäisi tässä joutua, ennenkuin se akanlaho ennättää...\n\n— Nuori mies, sanoi Soro ankarasti, — jos te tarkoitatte\nnimityksellänne talon emäntää ja minun tätiäni, niin tulette\nhuomaamaan, onko hän laho, jahka joudutte puheistanne tilille...\n\n— En minä halua tavata sitä rouvaa! Siitä ei pääse eroon, ja minun on\njouduttava junalle...\n\n— No, miten te tänne jouduitte?\n\n— Kirjeenvaihdosta se johtui. Minun piti tulla häntä tapaamaan, mutta\nminä olin siinä luulossa, että hän on nuorempi, kokonaan toisenlainen...\n\nSe oli isku vänrikki Sorolle: siis tuo melkein alaikäinen pojanhontelo\noli hänen kohtalotoverinsa! Ja hän, monessa parkissa kypsytetty\nmies, oli käynyt samaan ritaan... Hän kykeni kuitenkin säilyttämään\ntyyneytensä, vieläpä viisastelemaan:\n\n— Siis käsialan syntejä! Tulitte siis näkemään, että niiden kintereillä\nseuraa itse tekosynti.\n\nNuori sotamies veti äänettömänä jalkoihinsa noita kuhmuisia, suuren\nsuuria saappaita, jotka vänrikki tunsi entuudestaan.\n\n— Tehän kasvatte pitkin maata! ihmetteli Soro myrkyllisestä\n\n— Herra vänrikki, päästäkää minut menemään! pyysi sotamies nöyrästi. —\nMinun on jouduttava junaan...\n\n— Menkää, veikkonen, minun puolestani! lupasi vänrikki.\n\nSotamies oli valmis tuossa tuokiossa. Hän tekaisi asennontapaisen,\nhairasi päällystakin ja melkein tyhjänä repsottavan repun kainaloonsa\nja säntäsi ulos kuin pakenisi palavasta talosta.\n\nVänrikki Soro kirosi karvaasti ja samassa onnitteli itseään siitä\nviisaudesta, että oli tullut vierailulleen yllättämällä. Ehkäpä hän\nvoisi vielä jatkaa peliä niinsanottuna väkivaltaisena tiedusteluna...\n\nHän nuuski nopeasti joka loukon huoneesta, keksi kaapinpäälle\nunohtuneen avainnipun ja avasi siekailematta kaapin ja huomasi, että se\noli täynnä kirjeitä, niputettuina ja hyvin järjestettyinä.\n\n— Tämähän on kokonainen kirjemuseo! ähkäisi vänrikki.\n\nHän jatkoi tarkasteluaan. Kaapissa oli lisäksi kirjanpitokirja, suuri\nkuin kuvaraamattu, ja tottuneella toimistomiehen silmällään Soro oli\nheti selvillä sen sisällyksestä. Siinä oli täydellinen kirjanpito rouva\nKatariina Puhdin kirjeenvaihdosta ja siitä kehittyvistä suhteista.\nJokaisella kirjeenvaihtotoverilla oli oma aukeamansa, ja näitä aukeamia\noli kokonaista kaksisataaseitsemän.\n\n— Totta jumalauta! ällisteli Soro. — Toista komppaniaa...\n\nKaikki olivat sotilashenkilöltä, sotamiehiä ja aliupseereita, mutta\njoukossa ehkä parisenkymmentä upseeria, eräs eversti huippuna. Jokaista\nvarten oli henkilötietosarakkeet, joita oli täydennelty ja muuteltukin\nsen mukaan miten tietoja oli saatavissa: ikä ja koko, värit ja\ntuntomerkit ja monessa tapauksessa valokuvakin. Oli omat sarakkeensa\nsäädylle ja ammatille, naineille ja naimattomille ja vieläpä\nvarallisuudellekin. Kirjanpidosta selkeni lähetettyjen ja saatujen\nkirjeitten luku, suhteen kehitys, tapaamiset, niiden laatu ja läheisyys.\n\nSiellä komeili omalla aukeamallaan myöskin vääpeli Väinö Matias Soro.\nHenkilötiedot puuttuivat. Oli vain eräs merkintä »Huomautuksissa»:\n— Esiintyy poikamiehenä, luultavasti valehtelee... Soro ihmetteli\nsitä seikkaa, että hänkin, laiskanlainen kirjoitusmies, oli tullut\nlähettäneeksi sellaisen määrän kirjeitä sen talvisodan kylmän päivän\njälkeen, jolloin hän oli vastaanottanut uuden Katariinan paketin\ntuntemattomalle sotamiehelle...\n\nSiellä lienee ollut joukossa sekin äskeinen kiireellinen nuori mies.\nEräs muukin juttu näytti päättyneen samaan tapaan, sillä selailijan\nsilmään osui merkintä: — Karkasi hyvästelemättä...\n\nMonet kirjeenvaihdot näyttivät jo alusta pitäen olleen kituvia ja\nvelttoja ja lopahtavan kaikessa hiljaisuudessa...\n\nMiten syvälle vänrikki Soro lieneekin vaipunut tutkimustyöhönsä, hänen\nsotilaalliset tiedustelijan vaistonsa olivat kuitenkin hereillä. Hän\nhöristi äkkiä korviaan: hiekkapolku oli kahahtanut askelten alla...\nSiinä samassa oli jättimäinen kirjanpitokirja kaapissa, kaappi lukossa\nja avainnippu kaapin päällä.\n\nKun ovi sitten aukeni ja rouva Katariina, suuri kirjeenvaihtaja,\nseisoi oviaukossa ja päristeli sadepisaroita kiiltävästä takistaan\nkuin terhakka närhi, niin hänen vieraansa istui ikävystyneen näköisenä\ntuolissaan sytyttämätön savuke suupielessä.\n\n— Eihän sinulla ole ollut kovin ikävä, kultaseni? Tulin väkisinkin\nviipyneeksi. Linjoilla oli tungosta...\n\n— Tietysti minulla oli vähän ikävä. Mutta käytin aikani eräisiin\najatuksiin...\n\nSoro tarkasteli rouvaa uudella mielenkiinnolla, kuten aina, kun on\nsaatu tietää toisesta ihmisestä jotakin uutta, kätkössä ollutta. Miten\noikeassa hän oli ollutkaan verratessaan tuota naista heti ensinäkemältä\nhämähäkkiin. Siinä se vaani satasilmäinen kirjeenvaihtoverkkonsa\nlevitettynä. Siinä tuli sotamiehen tolvana, siinä vänrikki, ja jossakin\npörisi everstikin uljaana paarmana... Mihin hän pyrki? Ehkä hän etsi\nhyötyäkin, saalista, kun niikseen sattui, sillä olihan hän avannut\nmyöskin varallisuussarakkeen. Mutta ensi sijassa hän lienee ihminen,\njossa kokoilemis- ja keräilemishulluus sai tuollaisia muotoja...\nHän avasi kirjanpitokirjansa ja iloitsi valloituksistaan, uljaasta\nkomppaniastaan, niinkuin toinen voi nauttia postimerkkisarjoistaan...\n\n— Niin, sinulla on ajatuksia, laverteli rouva, — joka kirjeeseesi niitä\nriittää...\n\nHän pujahti verhon taakse makuuhuoneeseensa. Hänessä voi havaita\nehkä hitusen levottomuutta. Soro nautti: mitenkähän nyt suusi panet,\nrouvaseni, kun huomaat, että jotakin on täytynyt tapahtua...\n\nRouva Katariina Puhti selvitteli jutun mainiosti.\n\n— Mutta mihinkä Eevertti on hävinnyt? parkaisi hän huoneessaan. — Oliko\nsillä poikaressulla niin kiire?\n\nHän seisoi ovella ja katsoi vänrikkiä kasvot tulvillaan kujeita ja\nnaurua.\n\n— Ihmettelenpä, miten te selvisitte toisistanne! Eevertti paha, alokas,\npelkäsi sinua niin kovin, upseeria, ettei aikonut millään tulla\nesiin... Näitkö hänet? Mitä hän sanoi? Hän oli nuori sisarenpoikani...\n\nSoro tupakoitsi ja ihmetteli rouvan julkeutta. Se ihmeotus\nnäytti oikein nauttivan tästäkin tilanteesta. Ehkäpä se vallan\nilkeyksillään pisti nuorukaisen kelteisillään sängyn alle kylmälle\nlattialle nähdäkseen kuinka käy... Yksi seikka oli vallan varma:\ntuo nainen ei voinut olla se uusi Katariina, jota hän tarvitsi,\ntuo komppanian tahi pataljoonan komentaja, jolle hän oli vain yksi\nnumero kahdestasadastaseitsemästä ja joka seivästi hänet perhosena\nraamatunpaksuiseen kokoilukirjaansa... Mutta ei kannattanut vihastua.\nTämä hämähäkkiperäinen oli mikä oli. Vänrikki Sorolla ei ollut\naikaa kasvattaa häntä. Eikä ollut syytä edes rikkoa välejä, erota,\nlopettaa. Oh heitettävä kaikki avoimeksi. Soro oli sitä mieltä,\nettä tuttavuuksia, suhteita, piti olla mahdollisimman paljon.\nHänen kokemustensa mukaan ne usein osottautuivat hyödyllisiksi ja\ntarpeellisiksi...\n\nHän siis selitti aluksi pahasti pelästyneensä, kun kuuli\nnaapurihuoneesta olemista ja asumista ilmaisevia ääniä. Hän kun oli\nuskonut olevansa ainoa ihminen koko talossa. Mutta hän oli karkaissut\nluontonsa ajatuksella, että kummitukset ovat sentään pieniä tekijöitä\nnykyisessä moottoroidussa maailmassa. Ja sitten Eevertti oli tullut\nesiin vähän ujostellen ja pyytänyt kertomaan tädille terveisiä, että\nhänen on kiiruhdettava junaan...\n\nRouva Katariina katsoi kertojan kasvoihin kaiken aikaa vallan\nvakavasti, ja Soro oli varma siitä, että hän aavisteli tavanneensa\nmelkein vertaisensa veijarin...\n\nSitten vänrikki nousi päättäväisesti. Valitettavasti hänenkin junansa\nolisi pian paikalla. Hänen täytyi siis lähteä...\n\nRouva Katriina oli hämmästynyt.\n\n— Ei suinkaan! Tokihan jutellaan, tutustutaan. Junia tulee aina uusia,\njoka ainoa päivä...\n\nMutta vänrikki oli taipumaton. Aikaa oli ylen niukasti. Hän ei\nollut kuitenkaan mitenkään malttanut ajaa ohi käymättä näkemässä ja\nnäyttäytymässä. Tulleehan toki vielä aika, jolloin maailmassa on\nrunsaammin aikaa. Silloin jatketaan kesken jääneitä juttuja...\n\nOli siis hyvästeltävä. He molemmat katsoivat toisiaan silmiin koettaen\nurkkia, mille mielelle toinen jäi, mitä ajatteli.\n\nVänrikki Soro asteli suorana hiekkaista polkua, jonka vierellä\npunarunkoiset petäjät suhahtelivat syksyn tuulessa. Sadepisarat pitivät\nsipinäänsä hänen harmaassa päällystakissaan.\n\nMutta suuri Kirje-Katariina katsoi hänen jälkeensä niin kauan kuin\nkävelijän hahmo näkyi. Ehkä hänellä oli hämärä tunne, että siinä meni\neräs merkillisimmistä miehistä, mitä hänen kirjoissaan oli...\n\n* * * * *\n\nJuna jyrisi jälleen, mutta nyt pohjoista kohti, ja vänrikki Soro istui\npehmoisella penkillä, mutta hänen olonsa oli hiljaista, apeaa ja\nnoloa. Uutta Katariinaa ei ollut löytynyt, retki oli ollut turha, ja\nhän käsitti olevansa surullisella peräytymistiellä... Sitäpaitsi hänen\nrahavaransa olivat lopussa, merkki, että oli parasta suunnistautua\ntutuille laitumille...\n\nMutta Soro ei ollut niitä miehiä, jotka antavat turhan murheen kalvaa\nitseään. Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka käsittävät saaneensa vain\nsilloin, kun saavat rahaa ja rahanalaista. Nytkin hän oli saanut\nseikkailla, oli tavannut melkoisen merkillisen kirjanpitäjän ja\nkokoilijan...\n\nJos hänen nyt pitikin palata karun erämaanjärven rannalle, tuttuun ja\ntuskastuttavaani maisemaan, entisen Katariinan luo, niin Koti-Katariina\noli nainen, joka ymmärsi iloita esimerkiksi miehensä uudesta vänrikin\narvosta. Myöskin naapureille oli mukava näyttää, että hänelle oli\nkäynyt hyvin. Se vaikuttaisi heihin kuhunkin laatunsa jälkeen. Jotakuta\nse voisi sukaista miellyttävästi... Ja jälkeläiset juoksivat isää\nvastaan, sekin miellyttävä elämys näin harvakseltaan. Oli hyvä näyttää\nkoko synkeälle järvelle, että poika yhä oli elossa, vaikka aika\naaltoili myrskyisenä...\n\nSe olisi väliaikaista, sillä sota ei suinkaan ollut lopussa, vaan\njatkui ja antoi yhäti uusia kohtaloita, asuinpaikkoja, Katariinoja,\nuusia arvoja... Eikä käynyt laatuun kuvitella olevansa huono-onninen\nmies, joka jää kaikesta osattomaksi...\n\nNiihin ajatuksiin Soro nukahti pehmoisen penkin nurkkaukseen\ntyytyväisenä kuin lapsi.\n\nJa tapahtui, että uuden vänrikin uudet saappaat kokivat ensi kerran\nmetsäpolun kuhmuraiset juuret ja kivet, suoportaitten niljakkuuden\nja itse suonkin imevän pehmeyden. Ne kompuroivat rannan kivikoissa\nja veneen teljoilla, lonkuttelivat ja sujuttelivat korpitalojen\nrappeutuneita lattiaksia.\n\nSitten ne puhdistettiin ja voideltiin, sillä vänrikki Soron lyhyt loma\noli loppunut, ja hän palasi jälleen sotivaan armeijaan.\n\n* * * * *\n\nVänrikki Soron ajatuskyky oli melkoisen selvä, jollei hän vain\nrentonaan antautunut valtavalle näkemykselleen maailmassa ja samalla\ntietysti hänen elämässään tapahtuvalle suurelle muutokselle. Tuota\ntaustaa vasten vääpelien kohoamiset vänrikeiksi olivat häviävän pieniä\ntapauksia, joihin kukaan ei kiinnittänyt huomiota. Hän oli lisäksi,\njoutuessaan jo nuorena armeijan palvelukseen, kuullut kertomuksia\nsen aikuisen sodan päivinä ja heti jälkeen tapahtuneista nopeista\nylenemisistä, paljon vaivattomimmista kuin hänen pitkällä palveluksella\nansaitsemansa vänrikin napit. Mies oli vain alkanut kantaa sellaisia\nja tällaisia merkkejä ja lopulta siitä oli tullut virallinen tosiasia,\nvanhan nautinnon oikeudella...\n\nMutta niinä hetkinä, jolloin Soro ei seisonut huipulla ja nähnyt\nmaailman valtavaa muutosta ja tullut täyteen huolta, että hän jäisi\nosattomaksi siitä ja tulisi työnnetyksi vanhaan loukkoonsa, jossa\nei käynyt mitään virtaa, selvinä hetkinään Soro tulisi monesti\najatelleeksi, että hänen vänrikkyytensä ei mahdollisesti levännyt\nperin tukevalla perustalla. Toisinaan hän oli aikeissa ratkoa tähtöset\npois ja palata leveisiin ja luotettaviin vääpelinnauhoihinsa. Mutta\nsekin oli jo vaikeata. Liian moni henkilö oli nähnyt hänet vänrikkinä\nja onnitellut häntä. Nyt myöskin vaimo ja kotiseutu oli nähnyt hänet\ntähtiin asti kohonneena... Täytyi jatkaa. Ylen pieni asia on muutamat\nvänrikin tähdet siinä pyykissä, missä kaikki maat ja kansat nyt\nolivat...\n\nMutta hän ei tuntenut itseään aivan varmaksi. Levottomuus ja kiusaavat\najatukset tekivät hänet vielä persommaksi väkijuomille kuin hän\nentuudestaan oli.\n\nPienessä humalassa oli olo luontevaa, upseerius tuntui silloin\nerinomaisesti soveltuvan hänen vartalolleen, ja hän selitti kadulla\nvastaantulleelle tuttavalle, kuinka Karhu Esko piirissä oli hänelle\nsanonut, että mitä sinä, mies, meinaat! Ei sinulla ole oikeutta kävellä\nvääpelinä! Oli kaiveltu papereita ja näytetty... Sillä hetkellä Soro\nkuuli vielä paperin kahinan, näki oman nimensä tiheän konekirjoituksen\nkeskellä ja kapteeni Karhun osoittavan, paksun, karvaisen etusormen...\n\nNiinpä hän sitten ajeli yksikköään kohti pikkuhumalaisena vänrikkinä,\nja hänen nahkaisessa salkussaan ja suuressa repussaan oli siksi\nrunsaasti päähän meneviä aineita, että hän perille päästyään\npystyi järjestämään pienet juhlat esimiehilleen ja uusille\nupseeritovereilleen. Kaikki meni hyvin. Kukaan ei näyttänyt erikoisesti\nihmettelevän sitä, mitä vääpeli Soralle oli tapahtunut. Kaikki ottivat\nhänen vänrikkyytensä luonnollisena ja näköalaan soveltuvana asiana.\n\nJuhla oli mainio ja uudet toverit ystävällisiä ja iloisia. Sora meni\nlevolle perin tyytyväisessä sieluntilassa, ihmetellen vain sitä\nseikkaa, että hän oli niin kauan tyytynyt elämään aliupseeriuden\nmitättömyydessä...\n\nUpseerina hän ei tietenkään voinut jatkaa palvelustaan vanhoissa\nvääpelin tehtävissään. Mutta yksikössä oli avoinna talousupseerin\npaikka, jota Soro oli ennenkin hoidellut tilapäisesti. Se sopi\nmainiosti. Uusi mies, eräs kersantti, määrättiin vääpeliksi. Kävi heti\nilmi, että Soron kohoamisesta siunautui muillekin mahdollisuuksia,\nnäköaloja..\n\nPäivät kuluivat, ja Soron upseerius alkoi vakiutua ja vanheta arkiseksi\nja jokapäiväiseksi asiaksi. Hän nosti vänrikkinä päivärahat ja jopa\nuusi upseeripassikin oli kirjoitettu. Mitään kiusallisia kysymyksiä ei\nkuulunut.\n\nAsemasota jatkui yksitoikkoisena, talvi teki tuloaan, joskus\njymähtelivät tykit, ja vänrikki Soro istui ja selaili papereita. Hän\ntunsi merkillistä levottomuutta ja toiminnanhalua eikä voinut viihtyä\npaikoillaan, vaan järjesteli itselleen matkoja ja komennuksia.\n\nKerrankin, ollessaan nostamassa yksikön päivärahoja, hän ajaa hyrisytti\nkaupunkiin asti ja sai viinaa päänsä täyteen, jolloin olo ja elämä\nalkoi luistaa. Hän istui mahtavana ravintolapöytien ääressä rinnassaan\nkorttelinpituinen nauhalevy ja muita merkkejä. Päivärahoja hän kantoi\nkarttalaukussaan ja laskuja maksaessaan aukoi huolettomasti raamatun\npaksuisia setelinippuja. Silloin hän seisoi kukkuloilla, ja vänrikkyys\noli vähäinen asia, jonka pätevyydestä ei kannattanut olla huolissaan.\nPäinvastoin: hänen kaltaisensa mies saisi olla vähintään eversti, eikä\nsiihenkään pitäisi olla mitään huomauttamista...\n\nKun hän lopulta tointui lähtemään, niin hän tiesi, ettei hän siitä\nretkestä selviäisi muuten kuin kirjoittamalla Koti-Katariinalle. Sillä\noli kyllä rahaa, kiitos metsän ja oman isäntähenkensä... Mutta miten\nhetas se olisi sitä antamaan, se oli toinen juttu. Jos se lopulta\ntaipuisikin pakon edessä, niin kuminakakkua siitä riittäisi... Onneksi\noli sota yhä käynnissä, elämän muutoksia ennustellen...\n\nVänrikki oli mahdollisimman huonolla tuulella palatessaan yksikköönsä\nja riiteli uuden vääpelin kanssa. Hänen ihmeekseen vääpeli riiteli\nvastaan, tuo kersantin tuhrus, jonka hän oli nostanut mitättömyydestä.\nNyt se istui vääpelin pöydän ääressä, usein puolihumalaisena, kämmenet\nja naamakin kopiopaperien ja aniliinikynien värjäämänä, pöytä papereita\ntulvillaan ja kehui selviävänsä... Nyt se julkesi mennä niin pitkälle,\nettä sanoi kirjoittavansa sellaiseen paikkaan, jossa tiedettäisiin,\nmilloin Soron vänrikiksi yleneminen oli oikein tapahtunut...\n\nJa sen hän myöskin teki. Se kävi ilmi muutamia päiviä myöhemmin, kun\nvänrikki Soro kutsuttiin päällikön puheille. Tämä, luinen ukonrähjys,\nraivosi, ettei hän olisi uskonut Soroa, vaikka hänet leuhkaksi\ntiesikin, niin hulluksi, että heittäytyy niitä nimiään vänrikiksi ja\nolla pollettelee upseerina kuukausikaupalla kaikessa viattomuudessa...\nSe oli ennenkuulumatonta! Hänellä oli kädessään paperi, jossa\ntodistettiin, että Väinö Matias Soroa ei ole koskaan ylennetty\nvänrikiksi...\n\nSoro oli nolo, allapäin. Kova onni seurasi häntä, niinkuin hän\nsisimmässään kaiken aikaa oli aavistanut. Kuitenkin hän mutisi, että\noli olemassa toisenlaisiakin papereita, jotka hän oli nähnyt omin\nsilmin...\n\n— Te joudutte sotaoikeuteen! jyrisi päällikkö.\n\nVähitellen selvisi, että se oli vain peloittelua. Asia aiottiin\npainaa niinsanotulla villaisella. Soron oli vain selvitettävä asiansa\nyksikössä, maksettava takaisin liiat, vänrikkinä levennellessään\nnostamansa päivärahat, ja sitten hän saisi siirron toiseen yksikköön ja\nvoisi yrittää entisellä vääpelin arvollaan uutta elämää...\n\nNiin vähällä hän pääsisi. Armo kävisi oikeudesta...\n\n— Te olette jo kyllä itsekin oivaltanut, kettu, sanoi päällikkö, —\nettei se tapahdu teidän takianne, vaan siksi, etteivät syrjäiset ja\nsyyttömät joutuisi hulluudestanne kärsimään mitään...\n\nSoron upseeritarina oli lopussa. Vänrikin tähdet oli ratkottava\nkauluksista, ja nyt hän ihmetteli, mikä häneltä järjen lappoi niin\nvähiin, mikä piru hänet niin sokaisi, että hän oli tullut ne ottaneeksi\nkantaakseen... Mutta se oli niin sallittu. Se oli hänen ristinsä, josta\nei päässyt yli eikä ympäri...\n\nSoro käveli muutamia päiviä ilman mitään arvomerkkejä. Uuteen\nvääpeliin, kersanttiin, hän katsoi karsaasti. Se leventeli hänen\nentisen pöytänsä ääressä, töhrys, kämmenet ja naamakin kopiopaperien\nja aniliinikynien värjäämänä, pöytä papereita tulvillaan ja kuvitteli\nolevansa hyväkin oikeudentekijä...\n\nSitten tuli kuin tulikin Koti-Katariinan rahalähetys, ja Soro huokaisi\nhelpotuksesta. Olipas Katariina kuitenkin kaikessa kitsaudessaankin\nkäsittänyt, että mies oli nyt pinteessä! Mutta oli sillä taasen puolta\nsanoa! Onneksi sota ei ollut suinkaan lopussa... Vänrikkinä tai ilman:\nvieläkin oli parempi olla kuin kotona...\n\nHän voi nyt täyttää vaillingin ja jättää kassan ja toimensa\nseuraajalleen. Sitten hän sai paperinsa ja jätettyään komppaniansa\nvähin hyvästelyin aloitti matkansa uuteen yksikköön, joka oli kokonaan\ntoisen tien varrella, toisella suunnalla.\n\nHän matkusti lomalaiskolonnassa, kyyrötellen kylmissään ja yksinäisenä\nja äänettömänä pahvikopin nurkassa. Eräs vaihe hänen elämässään oli\npäättynyt ja uusi oli edessä. Ikuiset vääpelin nauhat leventelivät\njälleen hänen kauluslaatoissaan. Mutta sota jatkui, maailma loi\nnahkaansa... Peli ei ollut vielä pelattu. Toistaiseksi sait olla\ntyytyväinen siihen seikkaan, että olit pudonnut vääpelyyteesi niinkuin\nkissa käpälöilleen...\n\nPysähdyspaikassa, mustan korvikekupin ääressä, hän sitten tapasi\ntuttavia. Eräs luutnantti, jonka naama oli säitten parkitsema, katsoi\nhäntä pitkään. Lopulta kuului iloinen kirous: — Saamari, sehän on Soro!\n\nSitten vääpelikin tunsi puhuttelijan. Se oli Jopperi, eräs hänen\nensimmäisiä alokkaitaan, muinaisilta ajoilta, jolloin hän toimi\nharjoitusaliupseerina. Kolmen kuukauden aika asentoa ja ojennusta ja\nsitten tämä ihminen oli kadonnut Eruukoohon. Nyt se seisoi tuossa\nhieman rähjäisenä rintamaluutnanttina, mutta tunsipas vielä Soron,\nsilloisen kersantin. Soro tunsi hyvää mieltä: hän oli lopultakin mies,\njoka muistetaan...\n\n— Eihän sitä silloin tultu ottaneeksi koko hommaa oikein toden\nkannalta, puheli Jopperi. — Koko sotalaitos oli vain eräs maailman\nriennoista. Mutta nyt tässä on nähty, että totta ne tarkoittivat, nyt\nse on ainoa asia... Ja sinä olet vain vääpeli, vaikka olet ahertanut\nammatissa paljon enemmän kuin me, muka upseerimiehet, jo silloin, kun\nme pidimme kaikkea vain leikkihommana... Lomalleko?\n\nEi, Sorolla oli käynnissä vain muu majanmuutto.\n\n— Mutta sinähän olet komea kuin olisit menossa voiton paraatiin!\nMeikäläisellä ovat saappaatkin melkein hajoamistilassa. Kuule, vaihda\nsaappaita! Seisoisi sitä mielellään varvas piilossa ensimmäisellä\nlomallaan...\n\n— Ja annatko pitkät pillit, punaiset paulat päällisistä, laski Soro\nleikkiä.\n\nHe vaihtoivat saappaita. Soro tiesi, että hänellä oli vielä toiset yhtä\nhyvät repussa, ja sitäpaitsi hän saisi aina uusia. Hän kehaisikin sillä\nseikalla.\n\nRiisuessaan saappaitaan hän tuli muistaneeksi, että hän oli vetänyt\nnämä kengät jalkaansa ensi kerran juuri sinä samana iltana, jolloin\nhän sai päähänsä tuuman ruveta vänrikiksi. Kukaties nämä saappaatkin\nolivat osallisina tuon aatteen syntymiseen, josta ei ollut koitunut\nmitään iloa... Kovin uudet ne olivat ja hyvin ne soveltuivat jalkaan ja\nluontevasti poimuili varsinahka nilkoissa ja salaperäisesti välähteli\nniiden musta muhkeus kadun sotapimeydessä...\n\nHän potkaisi saappaat tylysti jalastaan mietiskellen, ettei koskaan\ntiedä, mihin kuollut nahkakin elävän ihmisen viettelee...\n\nJa niin jäi vääpeli Soro, ja uusi ihminen veti heti saappaat jalkaansa,\nlomalle matkustava luutnantti Jopperi.\n\nHänestä tuli tämän saapasparin toinen ihminen.\n\n\n\n\n2.\n\n\nJopperi oli nuorehkona kuolleen nimismiehen ainoa poika. Sisaria\nhänellä oli kolmekin, pari nyt jo naimisissa eri puolilla maata, ja\nyhden oli nykyaika, joka ahdisteli joutilaita, ajanut konttorituolille.\nPerhe oli varakas, joten Heikki Jopperin opinnoilla ei ollut mitään\nkiirettä. Hän tuli ylioppilaaksi, suoritti välillä asevelvollisuutensa\nja yritteli lueskella sitä ja tätä. Hänen harrastuksensa olivat monet,\nmutta suurin ja läheisin oli kuitenkin urheilu ja retkeily. Hän oli\nmelkoinen juoksija, joka oli menestyksellä kilpaillutkin. Ja sitten\nhän oli ajaa vouhottanut moottoripyörällä maanteitä pitkin ja kokenut\npieniä seikkailuja. Lopulta, iän kasvaessa, hän oli toiminut muutamia\nvuosia vaatimattomana kansakoulun opettajana. Hän ei tuntenut siihen\nammattiin mitään vetovoimaa, mutta neljäskymmen alkoi jo olla käsissä\nja tuli tunne, että jotakin on tehtävä, ja kansakoulun opettajan\npätevyys oli hänelle verrattain helposti hankittavissa. Tämä valinta\noli puolittain sattuma, mutta se vastasi myöskin hänen ihanteitaan.\nHän pääsi maaseudulle kaupungista, jota hän ulkoilmaihmisenä\ninhosi. Hän ei käsittänyt kaupunkien syntyä, sitä, että ihmiset\nkasautuivat niin läjäpäihin... Jo niinä vuosina, ukkospilvien alkaessa\nmuodostua, lehtien kirjoitellessa tulevasta sodasta niinkuin varmasta\nasiasta, jo silloin Heikki Jopperi oli profetoinut, että tulevan\nsodan ilma-ase on se piiska, joka ajaa ihmiset levälleen, luonnon\nhelmaan... Sitäpaitsi kansakoulun opettajilla oli ihanteellisen pitkä\nkesäloma, ikäänkuin vartavasten hänen urheiluharrastuksilleen ja\nmoottorimustalaisuudelleen. Lisäksi hänestä oli hauskempi katsella\nlasten kasvoja kuin aikuisten, joista usein niin helposti näki, mitä\nelämä on ihmiselle tehnyt...\n\nHän harrasti Suur-Suomeakin. Hän oli varma siitä, että Suomen rotu on\nvalittua rotua, joka elää ja levenee ja perustaa vahvan valtakunnan.\nHän oli sodan aattona linnoittamassa Kannasta ja heilutti lekaa\ntarmokkaasti. Talvisodassa hän selvisi hengissä ja terveenä ja\nvihastuneena maailman kapitalisteihin, jotka näyttivät käyttävän hänen\npientä isänmaataan koekaniinina haluten nähdä, kummoiset hampaat idän\npedolla oikein on, miten se jyrsäisee, miten vaarallinen se on...\n\nNäköala oli synkkä. Mutta se muuttui nopeasti kuin ajatus aamuruskon\nkaltaiseksi. Vaiennut Saksa kääntyi itään päin. Sen vastustamattomat\npanssarit lähtivät liikkeelle. Suomi voi nyt ottaa omansa pois, vieläpä\nkauan sitten menetetyt rotunsa alueet... Suur-Suomen synnytyshetki oli\ntullut...\n\nSe oli Heikki Jupperille riemusotaa, tuo hirveä kesä tiettömässä\nkorvessa. Hyökkäystä ja kuolemaa ja silpoutumista. Loputtomia marsseja,\nnäännyttäviä kantamuksia, unettomia ja ruoattomia vuorokausia, likaa ja\nsyöpäläisiä. Mutta myöskin voittoja ja etenemistä. Kivulla ja uhreilla\non lunastettava kaikki uusi tässä maailmassa...\n\nHeikki Jopperi oli ollut melkoisen ujostelematon sotilas. Hän oli\nsaanut parikin sotaristiä ja ylennys kapteeniksi voi tapahtua minä\npäivänä tahansa. Nyt vasta, talven kynnyksellä, hän oli saanut\nensimmäisen lomansa. Ja sitä ennen oli jo viikkokausia maattu\npaikoillaan, kurakuopissa, asemissa. Sodan arki alkoi jo olla käsissä\nja hänen mielensä oli hiukan lamassa. Idän petoa ei oltu lyötykään\nheinäntekoa odotellessa, niinkuin talonpojat olivat puhuneet, eikä\nedes kokonaisena kesänä. Susi on sitkeä nylkeä... Puheet salamasodasta\npanivat ihmiset kuvittelemaan liikoja. Se on kuitenkin toinen, joka\nväsyy, eikä suomalainen, Suomen rotu, joka ei ole koskaan väsynyt...\nHiljaisuudessa luutnantti Jopperi oli kuitenkin tullut siihen\nsieluntilaan, että tämä sota on pitkä juttu...\n\nHän oli nyt kantanut asetakkia yli kaksi vuotta yhtämittaa, sillä\nhän oli pysynyt palveluksessa välirauhan ajankin, ja jumala tiesi,\nkuinka kauan sitä piti kantaa. Ehkä se olikin hänen ainoa takkinsa?\nEhkä niin oli paras... Oli ikäänkuin vääpeli Soron ajatukset olisivat\nkulkeutuneet saappaitten mukana, jotka luutnantti Jopperi nyt oli\nmukavasti ojentanut vastapäisen penkin alle, junan jyristessä etelään\npäin. Sillä hän huomasi nyt ensi kertaa ajattelevansa, miten mahdotonta\nja tylsää olisi palata koululle, opettajan toimeen. Häneltä tietysti\nhelposti luiskahtaisi mielikirouksensa saamari soikoon, kun hänen\npitäisi kysäistä Israelin lapsista tahi Viipurin pamauksesta tahi\nkissan hammasrakenteesta. Hänen tietysti pitäisi uskoa ja uskottaa,\nettä kaksi kertaa kaksi on neljä, yhä, kuten entisaikaankin...\n\nOnneksi paluu entiseen ja vanhaan käynee yhä harvinaisemmaksi. Eihän\nhän esimerkiksi voinut palata vanhaan kotiinsa, merenrantakaupunkiin,\ntuttuun taloon, jonka äiti oli hankkinut silloin, kun isä oli kuollut\nja oli aika ajatella lasten kouluttamista. Se talo oli mennyt\ntämän sodan alkupäivien ilmapommituksessa, palanut ja luhistunut.\nJopperi muisti hiukan hymyillen, kuinka hän oli kerran ennustellut\nHerran piiskasta, joka on ajava ihmiset kivierämaista vihreille\nlaitumille... Nyt ainakin hänen äitinsä oli pommitettu ulos taivaan\nalle ja maaseudulle, josta hän ei ollenkaan pitänyt. Oli sääli\najatella äitiä ilman vanhaa taloaan, ilman monia rakkaita esineitään,\njotka sodan tuli oli hävittänyt. Luutnantista tuntui niinkuin hänen\nnuoruutensa olisi lopullisesti loppunut silloin, kun se talo paloi,\nainoa, jota hän oli nimittänyt kodikseen, niinkuin keväät olisivat\nkadonneet maailmasta, poika-aikojen keväät, jolloin pallo pyöri niin\nviehättävästi paljastuneella ja sulaneella kentällä... Kuitenkin se\ntalo oli ollut kaupungissa, joita Heikki Jopperi inhosi, niinkuin\nhän rakasti sateen ropinaa teltan katossa ja nuotion elävää tulta ja\nmyöskin moottoripyörän hurjaa menoa loputtomilla maanteillä...\n\nKun Jopperi laskeutui alas junasta ja oli aikeissa lähteä\ntiedustelemaan uusia kulkuneuvoja, niin hänen satunnainen\nmatkatoverinsa, leukava luutnantti, seisoi vaunun portailla ja antoi\nauliisti neuvojaan: — Ja kuule, katso sinä sieltä kaikin mokomin pitkiä\nkivinavetoita ja ota selvää, onko sellaisessa pitkänavettaisessa\npaikassa tytärtä tahi sotaleskeä tahi mitä tahansa ystävällistä\nnaisenpuolta... Sillä voi on nykyajan kultaa, paina mieleesi kokeneen\nfinanssimiehen sana! Isänmaallisuus on luonnollinen juttu sille\nmiehelle, jolla on voita rasiassa...\n\nJostakin syystä Jopperi tuli kuunnelleeksi häntä, vaikka hän\ntavallisesti otti pitkät puheet vastaan niinkuin sateen ropinan. —\nHyvin sotilaallisia ajatuksia, mietiskeli hän. — Sillä leivässä meidän\nmielemme usein askaroi, leivässä ja leivän särpineessä. Ei tosiaankaan\nolisi hullumpaa, jos olisi joku, joka sipaiseisi jotakin ruunun leivän\npäälle...\n\n— Siinä on maailman katsomusta kylliksi nykyhetkellä! kuului vielä\nleukavan luutnantin ääni liikkeelle lähtevästä junasta.\n\n* * * * *\n\nLuutnantti Jopperi löysi äitinsä isosta maalaistalosta, jonka\nasukkaat olivat hänen kaukaisia sukulaisiaan tahi oikeastaan hänen\nmiesvainajansa ja siis myöskin hänen poikansa sukulaisia.\n\n— Kyllä, rouva Jopperi on täällä, sanoi nuori naishenkilö talon\nportailla. — Te olette varmaankin Heikki Jopperi? Olemme siis\nsukulaisia, jonkinlaisia pikkuserkkuja...\n\nHän oli vaalea ja viehättävä ja osasi hymyillä ja nauraa. Hän oli talon\ntytär ja hänen nimensä oli Hanna...\n\n— Mutta tulkaa toki sisään!\n\nLuutnantti Jopperi oli äkkiä tietoinen rähjäisyydestään ja\nlikaisuudestaan. Viikkokausiin hän ei ollut käynyt saunassa eikä\nvaihtanut alusvaatteita. Lomalle lähtökin oli tullut vähän yllättäen.\nTuntui kutinaakin...\n\n— Enpä tiedä, sanoi hän, — onko se oikein, oikein sopivaa. Minä voin\nnimittäin hoidella sen puolen pientä karjaa... Tarvitsisin oikein\nhelvetin — anteeksi — kuumaa saunaa...\n\n— Se sattui sopivasti. Sauna on lämpiämässä ja joutuu aivan pian.\nPuinti on nimittäin käynnissä, ja väen on pestävä pölyt joka ilta...\n\nSitä se siis oli tuo ulvahteleva surina, jota luutnantin korva oli\npuolitiedottomasti kuunnellut kuin epämiellyttävää lentokoneen ääntä.\nPuimakoneen raskas, surunvoittoinen laulu täytti syksyisen maiseman...\n\n— Tulkaa sisään vain! sanoi tyttö. — Eihän tuo pieni karjanne toki\nliene niin tyytymätöntä, että lähtisi heti vaeltelemaan...\n\nSitten luutnantti näki äitinsä hyvinvoivana ja virkeänä, mutta\nkuitenkin vanhentuneena. Sitäpaitsi hän puheliaisuudestaan huolimatta\nvaikutti hiljaiselta, vieraalta, ympäristöönsä soveltumattomalta. Poika\nvoi aavistaa, kuinka hän kaipasi kaupungin ääniä, omaa avaraa taloaan\nja ystäviään, vesijohtoa ja veeseetä ja laiskanlinnaa ja kirkkaita\nvaloja. Mutta sähköt täälläkin paloivat, vaikka kituvan himmeinä.\nRouva Jopperin ei sentään tarvinnut kokea öljytuikkujen käryä tahi\ntäydellistä pimeyttä...\n\n— Mitä sinä oikein täällä puuhailet, äiti?\n\n— Enpä paljoakaan! Kesällä puuhailin jotakin puutarhassa ja sitten olen\ntehnyt vähän käsitöitä...\n\nLuutnantti Jopperi sai sen vaikutelman, ettei hänen äitinsä oikein\ntiennyt, mitä hän täällä tekisi. Maalaistalo oli näihin asti ollut\nhänelle tuntematon ja outo. Ja sitten hän oli täällä aivan yksin... Hän\noli täydellinen sotapakolainen maailman monien pakolaisten joukossa.\nHänenkin täytyi kärsiä isänmaan asian tähden. Tahi onko niin, että\nihmisellä täytyy olla jotakin, jolla hän kaunistaa kärsimyksiään\ntehdäkseen ne siedettävämmiksi...\n\n— Mutta miksi et ole mennyt Hertan tai Helenan luo? Luulisi, että\nolosi olisi rattoisampaa omien tyttäriesi luona, ja lisäksi he asuvat\nkaupungissa. Ethän ole koskaan pitänyt maaseudusta...\n\n— Minä en kuitenkaan ole niin tyhmä, sanoi rouva Jopperi, — etten\ntietäisi maan kasvavan leipää. Ja sitten kaupunkeja pommitetaan, enkä\nminä pidä siitä. Se oli jotakin kauheata! Sano, onko siellä sodassa\naina sellaista?\n\n— Ei suinkaan! On monenlaista. Aivan rattoisaakin joskus majoitustulien\nääressä... Mutta Suomen kaupunkeja ei tässä sodassa ole pommitettu\nkuin ne ainoat kerrat, eikä pommitetakaan. Ryssällä on nyt muutakin\ntekemistä. Sain sisarusten kirjeistä sen käsityksen, että he ovat vähän\nloukkaantuneita siitä, että et ensinkään turvautunut heihin...\n\n— No niin, suoraan sanoen en voisi sietää Helenaa kauankaan aikaa, ja\nHertan miestä en hiukkaakaan...\n\n— Hyvä! nauroi luutnantti. — Tuollaista puhetta aina ymmärtää...\n\n— Sellaista se on, niin yksimielinen kansa kuin olemmekin! Aina on\nkuitenkin lähimmäisiä, joita ei mielellään edes näkisi...\n\n— Mutta miten tulet toimeen tämän talon väen kanssa?\n\n— Hyvin. Hehän ovat minulle vieraita ihmisiä. He saavat olla mitä ovat,\neikä mieleeni juolahda kasvattaa heitä. Sehän se juuri on vaikeutena\nläheisten kanssa: tekisi mieli olla pieni maailman parantaja... Tämän\ntalon väki lienee mainiota väkeä. Luulenpa, että he vähän nauttivat\nsiitä, että kaupunkilaisille on käynyt ja käypi sodan vaikutuksesta\nhullusti. Näyteakkunat ovat alastomat, ja peli ja musiikki eivät täytä\nvatsaa. Korttiannostensa ääressä kaupunkilainen tulee muistaneeksi maan\nja maalaiset, joille ennen nauroi...\n\n— Niin, tulee ainakin epäilemään, että kenellä tuota suussa sulavaa\nmahtaisi olla...\n\n— Maa vetää meitä puoleensa, huokasi rouva Jopperi, — meitä paatuneita\nkaupunkilaistakin monessa merkityksessä... Mitenkähän tämä kaikki\npäättynee?\n\n— Hyvin tietysti! Vähän kärsivällisyyttä vain...\n\n— Sitä ihmisillä on ylen paljon!\n\nVanhan rouvan kasvoja kaunisti pieni, salamyhkäinen hymy.\n\nSitten luutnanttia kutsuttiin saunaan. Hän sai talosta lainaksi\ntarvitsemansa vaatekappaleet, sillä maallisesta tavarasta hän oli\nnykyään niin puhdas, että jos lumen aikana puuhun nousi, niin maahan\njäi vain jäljet... Niin hän sanoi vaalealle serkulleen, viljellen\nviimeisen lähettinsä puheenparsia. Hänen vaatteensa ja tavaransa olivat\nvälirauhan aikana tulleet kuljetetuiksi äidin kotiin ja olivat nyt\ntomua ja tuhkaa.\n\nSauna oli hyvä, sisäänlämpiävä. Sen ihana savun tuoksu ja seinien\nverraton mustuus oli luutnantti Jopperista mainio asia. Kylvyn jälkeen\noli illallinen, jonka herkut, tuoreet voit ja kirnupiimät, olivat\nhänestä yhtä mainio asia. Sitten saunasta ja syömisestä rauennutta\nsotilasta odotti vuode, oikea pehmeä vuode lakanoineen, jollaisen\nolemassaolo melkein ällistytti häntä. Niin kauan hän oli heittäytynyt\npitkäkseen riisuutumatta, maahan tai pehkuille.\n\nSyvä, hyvä uni otti sitten luutnantti Jopperin vangikseen.\n\n* * * * *\n\nSeuraavat pari päivää olivat Jopperille vähän nöyryyttäviä, vaikka\nhän itse ensimmäisenä oli laskemassa asiasta leikkiä ja kuljeskeli\nrohkeasti huonosti sopivissa sivilivaatteissa. Hän oli melkoinen\nlinnunpelätti. Puku oli hänelle ylen pieni, itse isännän, pienoisen,\nkuivettuneen, leikkisän ukon pyhäpukuja. Nyt se puheli, että niin se\nvain hänenkin takkinsa tarvitaan Karjalan maata vapautettaessa...\n\nLuutnantti kuljeskeli siis ympäri, kävi puintipaikallakin ja yritti\ntehdä vähän töitäkin, mutta väsyi ‘pian. Sitten hän otti koiran ja\nhaulikon mukaansa ja meni metsään. Syksyisen metsän ikuinen tohina oli\nhyväätekevää ja rauhoittavaa. Se sai epäilemään, että lieneekö tämä\nnykyinen sotakaan niin perin suuri juttu... Metsä humisee ikihuminaansa\nsen jälkeen niinkuin ennenkin... Mutta lieneepä metsä tohissut\nmyöskin siellä jossakin, vaikka se ei siellä rauhoittanut, vaan\npäinvastoin häiritsi höristelevää korvaa ja säläsi jotakin vaanivalta\nsilmältä. Siellä askel oli varovainen ja sormi aina liipaisimella. Oli\nsellaistakin metsää...\n\nHän kaatoi pari jänistä ja palasi tyytyväisenä, samalla alakuloisesti\nmietiskellen sitä seikkaa, että ihminen oli niin tappavaa laatua...\n\nIllalla hän istui suuressa tuvassa, jonka tilavuus vaikutti häneen\nkuin kirkko, istui väkeä ympärillään ja kertoi sotaseikkailuja. Joskus\nvaietessaan hän huomasi äkkiä, että tämä oli oikeastaan tyypillinen\npiirre hänessä... Missä hän lienee tällaiseksi tullut? Sodassako?\nMajoituspaikoissa oli kuitenkin tavallinen näky, että hän istui\nmiesparvi ympärillään ja muisteli... Ja joku ovela veitikka voi\nsekaan kysäistä, että muistaako luutnantti sitä ja sitä... Ja vaikka\nluutnantti tajusikin, että siinä pyrittiin häntä mielistelemään,\nhöystämään, niin tuollainen huomaavaisuus kuitenkin lämmitti häntä...\n\nSillävälin hänen sotilaspukunsa, joka aluksi oli saanut hänen omasta\nkädestään tuimat häkälöylyt, oli puhdistettu ja pesty ja korjattu ja\nsilitetty. Luutnantti Jopperi oli hyvin tyytyväinen saadessaan sen\nvetää jälleen ylleen. Vääpeli Sorolta vaihdetut saappaat välähtelivät\nmuhkeina hänen jaloissaan, uuden kiillon peittäessä Soron harhailevien\naskelten aiheuttamat naarmut. Nyt hän vasta voi kertoa ja muistella\niltaisin isossa tuvassa. Sillä hän tiesi olleensa melkoinen kuvatus\nahtaassa, lyhythihaisessa takissa. Sellaisessa asussa ei miestä oteta\noikein toden kaimalta...\n\nHän seurusteli aika paljon myöskin vaaleaverisen serkkunsa kanssa,\nvaikka tämä olikin aina kiireissään, aina touhussa. Hän oli talossa\nemännän asemassa sen jälkeen, kun hänen äitinsä oli kuollut välirauhan\naikana. Hän oli käynyt vain jonkinlaisen talouskoulun ja kansanopiston,\nmutta hän oli reilu ihminen, joka ei koskaan surkeillut. Hän esiintyi\nhyvin luonnollisesti, ja luutnantti Jopperi mieltyi häneen melkoisesti.\n\nPari kertaa hän huomasi rouva-äitinsä katsovan heitä kahta pitkään,\nkasvojen rauhallisen ja viileän hymyn takana salattua paheksumista.\nHän, herraslähtöinen nainen, ei toki mielellään nähnyt ainoaa poikaansa\nja rahvaanomaista Hanna Sakeusta samassa maisemassakaan. Mutta rouva\nJopperi oli viisas nainen, joka käsitti, ettei tuo lopultakaan ole\nmitään vakavaa. Se on vain välikohtaus, ajan satunnainen kuva.\nLuutnantti menee sotimaan ja talon tytär jää tänne huolehtimaan\nlehmistään, eikä sen enempää... Tosin hänen poikansa, joka jo\nalunpitäen on ollut hänen pettymyksensä, joka aina on ollut liiaksi\nomalaatuisensa, näyttää sotaretkillään pyrkineen kielenkäyttöään myöten\nyhä lähemmäksi yhteistä kansaa. Ja siihenhän nykyään kehoitetaankin\nja ylistetään kovantyöntekijäin tarpeellisuutta yhteiskunnassa.\nSe lieneekin totuus, mutta silti olisi ihmisen tiedettävä, mikä\nitsekullekin sopii...\n\nNiin kuluivat luutnantti Jopperin lomapäivät, joita ei ollutkaan\nkovin monta, melkein huomaamatta loppuaan kohti. Yhden päivän hän\nvarasi matkan varrella olevaa Hertta-siskoaan varten, josta hän piti,\nkoska tämä oli reilu ihminen, joka ei koskaan surkeillut, miten muka\nmaailman ja ihmisten käypi... Tietysti niille ei käy sen hullummin\nkuin ennenkään: maapallo kiertää kehäänsä ja elävät elävät ja kuolleet\nmakaavat haudoissaan...\n\nViimeisenä päivänä satoi yllättäen syksyn ensimmäisen lumen niillä\nmailla, ja illalla taivas selkeni, kuu kumotti ja tähdet tuikkivat.\nMaan uusi, valkoinen, pehmoinen lumimatto loisti, ja kulkusten\nkuliseva, kumma soittelu vaikutti lähtevään luutnanttiin syvästi.\nHevonen seisoi jo portaitten edessä. Lähtöhetki oli tullut.\n\n— Onnellista matkaa! helähti Hannan ääni, sekin kuin pieni kulkunen\npakkasillassa, ja kirkkaat silmät katsoivat hiukan kysyvinä ja\nihmettelevinä lähtijään.\n\n— Onnellista matkaa!\n\nSe oli oman äidin soinnukas ääni. Hänen silmänsä olivat kyynelistä\nhimmeät. Poika lähti sotaan, eikä koskaan tiennyt, mikä hyvästijättö\nolisi viimeinen...\n\n— Onnellista matkaa! sanoi isäntäkin, itse Sakeus. Hänen silmänsä\nkatsoivat lähtijään myötätuntoisina. Niin paljon nuoria miehiä meni\ntuonelaan, ja vanhat elävät elämistään...\n\n— Onnellista matkaa! Palatkaa tervennä! kuului etäämpää portailta\nkimakoita ja matalia ääniä. Sitten ystävälliset kädet peittelivät\nluutnantin nahkaisiin. Hevonen alkoi ravata, kulkuset soivat, lumi\nloisti valkoisena, ja musta taivas säkenöi tähtiä.\n\nMutta ohi vilahtelevien talojen ja töllien akkunoista pilkotti myöskin\nvaloja. Tuo oli luutnantti Jopperista aina ollut kauneimpia näkyjä\nisänmaassa: syksyiltään pilkoittava tuli torpan akkunassa...\n\n* * * * *\n\nMies, joka nyt seisoi taakse jääneen vääpeli Soron saappaissa, oli\ntähän omatekoiseen vänrikkiin verraten todellinen ja tosisotaa näkevä\nsoturi. Niinpä hän pian poljeskeli ampumahaudan pohjaa ja kuunteli\nystävänsä kapteenin juttelua. Tämä kapteeni toimi pataljoonan\nkomentajana, ja nyt hän hieman kadehti luutnanttia, joka juuri oli\ntullut Suomenmaasta ja nähnyt elämää ja naisten nilkkoja, istunut\nkapakassa ja kuullut soiton ja sorinan ja haistanut rommin tuoksun...\n\nHe nojasivat montun reunaan. — Tässä sitä nyt jökötellään, puheli\nkapteeni. — Minä en koskaan taida päästä perille sodankäynnin salatusta\nviisaudesta. Esimerkiksi tuo mäki tuolla näytti alussa olevan jokin\nihmeellinen paikka, joka meillä kaikin mokomin piti olla, ja niinpä\nme otimme sen ryssiltä kokonaista neljä kertaa, ja yhtä monta kertaa\nhe ottivat sen takaisin. Sitten me emme sitä enää saaneetkaan, vaikka\nkolmasti totisesti yritimme. Sotamies venäläinen piti pähtinsä, ja\nmeiltä meni monta parempaa ja huonompaa miestä kaiken maailman tietä.\nNyt me olemme jo viikkokausia tulleet toimeen ilman tuota nyppylää, ja\nminä olen alkanut epäillä, ettei koko mäellä tee mitään, vaikka siitä\nsellainen melu pidettiin...\n\n— Vai on teidän sotanne nyt tällaista! Tuntuu siltä, että minun pitäisi\npäästä siitä erilleen. Epäilen, että kestäisinkö tätä...\n\n— Eihän tämä mitään hauskaa ole. Tämä pysähtyminen on ikäänkuin\ntunnustus, että veto on lopussa. Mutta minä puolestani sain jo\ntarpeekseni liikkuvasta sodankäynnistä. Ennen sitä makaa kuin juoksee\ntällä iällä. Kunhan meidän vain ei jälleen alkaisi tehdä mieli tuota\njonninjoutavaa mäkeä...\n\n— Mäelle meidän on päästävä, sanoi luutnantti Jopperi.\n\n— Ei voi muuta kuin onnitella! Mutta onhan sinulla edellytykset päästä\nkaukopartioporukkaan...\n\nViuh, vauh! Ne vihelsivät kipeästi kuin piiskan sivallus, ja luutnantti\nnykäisi nopeasti päänsä suojaan.\n\n— Sinullahan taitaa olla siviilitapoja! puheli kapteeni. — Ei\ntäälläkään olla miten sattuu, vaikka se siltä näyttää. Sotamies\nvenäläinen on aika tarkkakätinen poika. Mutta niin siinä vain nytkin\noli tarpeellinen tuuma elämän ja kuoleman välillä...\n\nHe palailivat korsuun, jossa he alkoivat kiertää puhelimen kampea.\nSitten kävi niin, että luutnantti Jopperi sai siirron uusiin,\nväljempiin oloihin.\n\nPartiohiihtäjien majoituspaikka oli rintamantakaisessa kylässä,\noikeissa hirsihuoneissa. Oikeat sängytkin siellä oli, kaksikerroksiset\npuiset kasarmisängyt, ja niissä vuodevaatteet. Siellä he lepäsivät, ja\nsieltä harmailta pihoilta he lähtivät liikkeelle sihisevillä suksilla.\nJa sinne he jälleen palasivat lepäämään. Joskus joku jäi palaamatta...\n\nMutta täällä kävi niin, että luutnantti Jopperi potkaisi saappaansa\nsängyn alle ja otti käytäntöön uudet jalkineet, huopahiihtokengät.\nSaapaspari ei saanutkaan olla mukana partioretkillä ja\nsotaseikkailuissa. Se lepäsi kumollaan ja unohdettuna nurkassa, ja\npaksu kerros harmaata tomua kerääntyi niiden päälle.\n\nMutta ehkä ne hyvinkin voivat seurata huokosillaan isäntänsä kotielämää.\n\nLuutnantti saapui retkiltään tavallisesti väsyneenä ja vähäpuheisena.\nMutta syötyään, saunottuaan ja nukuttuaan kyllikseen hän nousi aivan\nvirkeänä ja silmäili sanomalehtiä ja availi kirjeitä. Joskus hän sai\npakettejakin äidiltä ja sisarilta ja muilta sukulaisilta. Tulipa\nkerran muhkea paketti Sakeuksen Hannaltakin. Silloin luutnantti\nnäytti olevan erikoisen hyvällä mielellä. Missä lienee se leukava\nmatkatoveri? Olisipas nyt näkemässä miestä, jolla on voita rasiassa...\nHän meni miehistötupaan, sai piirin ympärilleen ja aloitti juttunsa ja\nmuistelunsa...\n\nTuollaiset hetket näyttivät olevan hänelle elämä itse. Miehet pitivät\nhänestä. Oli kerrankin upseeri, josta heti päälle näki, että siinä\ntulee herra, mutta joka kuitenkin oli kuin yksi heistä...\n\nMutta asuipa hän omassa huoneessaankin tahi oikeastaan kolmen upseerin,\npartionjohtajan, huoneessa. Harvoin he kaikki kolme olivat yhtä\naikaa kotona, mutta milloin heitä oli kaksikaan, niin silloin riitti\nmeluavaa puhelua, laulunpätkiä ja hullutuksia, joilla sotilas näyttää\nväljän luontonsa ja täyttää tyhjyyttä. Välistä oli hiljaisempaakin,\nkun lueskeltiin ja kirjoittaa sukaistiin kirjeitä. Istuttiinpa väliin\ntuntikausi totisina shakkilaudan ääressä. Mutta sitten otettiin kortit\nesiin ja alettiin läiskytellä ja leukailla.\n\nLisäksi luutnantti Jopperi voimisteli säännöllisesti näinä päivinä,\njolloin levättiin ja odotettiin. Ruumiin kunto merkitsi pitkän partion\nmiehelle melkein samaa kuin hyvä onni, jolla sankarikuolema vältetään,\nopetti hän muistelutilaisuuksissaan.\n\nPari kertaa hän otti saappaansa esiin sängyn alta, pyyhki niistä\npölyt ja pani ne jalkaansa. Hän käväisi silloin kävelyllä, tovereita\ntapaamassa tahi kenttälottia puhuttelemassa. Mutta sitten luutnantti\npotkaisi saappaansa tylysti luotaan entiseen pölyyn ja pimeyteen.\n\nOli jo käsissä kevättalvi, kun tapahtui niin, että luutnantti Jopperi\nja hänen kanssaan monta muuta miestä ei enää palannutkaan retkeltään.\nPartio oli jouduttuaan kahakoimaan ja takaa-ajetuksi suunnitelmien\nmukaisesti jakautunut kahteen ryhmään. Mutta luutnantti Jopperin\nryhmästä ei ketään kuulimut palaavaksi. Sanantuojaa ei näyttänyt\njääneen, ja tuli suuri tuisku, joka peitti kaikki jäljet.\n\nSen hiihdon jälkeen olisi luutnantti Jopperin pitänyt päästä toiselle\nlomalleen. Hänen huoneessaan ja koko majoituspaikassa oli oudon\nhiljaista. Kenen ympärille nyt kokoontuisi pieni piiri? Kenelle\nlausuttaisiin yllyttävä huomautus, että muistaako luutnantti sitä ja\nsitä? Sääli, ettei luutnantti voinut istua takan ääressä muistelemassa\nviimeistä retkeään...\n\nJa hänen saappaansa lojuivat sängyn alla ja entistä paksumpi ja\nharmaampi tomukerros alkoi peittää niitä.\n\n\n\n\n3.\n\n\nTuli armas maaliskuu, ja luonto loimusi Suomenmaan värejä: taivaan\nsineä ja hangen valkeutta.\n\nEräänä sellaisena päivänä luutnantti Heikki Jopperi siirrettiin\nvirallisesti kadonneitten kirjoihin. Ja silloin yksikön varuskersantti\nLintunen lähti liikkeelle ja käveli kadonneen luutnantin majapaikkaan,\njossa hän otti haltuunsa partiohiihtäjältä jälkeenjääneen omaisuuden.\nSitä ei ollut paljon: kaksipäisen kotkan koristamaan paperisäkkiin\nmahtuivat sekä luutnantin omat että hänen käytössään olleet valtion\ntavarat.\n\nSiinä tilaisuudessa myöskin pölyn peittämä saapaspari nousi sängyn alta\nja jatkoi vaellustaan.\n\nNiiden kohtaloksi ja kolmanneksi ihmiseksi tuli kersantti Nirva, siksi,\nettä hän oli äskettäin antanut varuskersantille ryyppyjä saksalaisesta\nrommipullostaan ja myöskin mukiinmeneviä sikaarin savuja. Samalla hän\noli myöskin ilmaissut tarvitsevansa saappaita, oikeita saappaita,\nentisten risojen tilalle. Varuskersantti oli vakuuttanut, että Nirva\noli osannut kääntyä oikean henkilön puoleen ja oikealla tavalla:\nsaappaat saataisiin. Nyt niitä ei tosin ollut, mutta ensimmäinen\ntilaisuus olisi hänen.\n\nSitäpaitsi kersantti Nirva sattui onnekseen tulemaan säkkiä kantavaa\nvarusmestaria vastaan. Muuten saappaat kaikesta huolimatta olisivat\nvoineet joutua aivan toisille teille, sillä varuskersantti oli\nlyhytmuistinen mies, ja saappaitten ja kaikkien hyvien varusteitten\nkyselijöitä oli kyylytykseen asti. Mutta kun Nirva sattui nyt tulemaan\nvastaan ja tiedusteli, mitä pussissa oli, ja rommipullo oli vielä\ntuoreessa muistissa, niin varuskersantti sanoi reilusti: — Siinä on\nsinulle saappaat! Ja hyvät saappaat, upseerisaappaat!\n\n— Vanhat ronttoset! moitti Nirva, kun kengät otettiin esiin. — Eikö\nsinulla ole tuliteriä?\n\n— Ei, ja mitä sinä tuliterillä! Upseerisaappaat, ota huomioon, paremmat\nkuin uudet! Niitä ei meikäläinen satu saamaankaan muuten kuin hyvällä\nkimmokkeella...\n\nNiin kersantti Nirva, pataljoonan hevosaliupseeri, omaa tilaansa\nviljelevä talonpoika, rehellinen pohjalainen talonpoika, niinkuin hän\nitse rakasti sanoa, sai saappaat.\n\nSodan alussa silloisella alikersantti Nirvalla oli ollut luja luottamus\nsaksalaisen nopeaan sotataitoon. Saksalaiset tankit jyrisivät\neteenpäin, saksalainen marssii, ja suomalainen marssii mukana ja ottaa\nomansa, ottaa mitä haluaa...\n\nNiin tunkeuduttiin taistellen tiettömään korpeen. Itse herra kapteeni\npiti puheen, kun eräs joki oli ylitettävä, ja sanoi, että siinä ryssä\nvielä tekee vähän vastarintaa. Siinä on kenttälinnakkeet ja lieneepä\nlentokenttäkin. Mutta siitä alkavat myöskin tiet ja sen jälkeen ei\ntarvitse muuta kuin istua autoissa, jotka ovat jääneet jälkeen tien\nkehnouden tahi olemattomuuden takia, ja ajella eteenpäin.\n\nJoki ylitettiin ja tiet alkoivat, mutta samalla alkoi myöskin tosisota,\nsitten se vasta alkoi. Nirva alkoi vähitellen ymmärtää, että puhe\nvaunulla ajosta oli leikilliseksi tarkoitettua...\n\nNiihin aikoihin hän myöskin näki ensimmäiset saksalaiset, näki\nensimmäiset saksalaiset hevosajoneuvot, ja silloin hän, omien sanojensa\nmukaan, purskahti itkuun.\n\nNelipyöräiset vankkurit, kummalliset kuomuvaunut, kuusikin hevosta\nedessä, vetämässä kahta olkipaalia. Voi, totta jumalauta, uhoon\noli yhdytty! Puhe salamasodasta oli siis myöskin ollut merkillistä\nleikinlaskua... Naapuri ei ymmärtänyt mitään kärrytyön päälle! Nuo\npyörät eivät pitkälle pyöri tässä maisemassa...\n\nJa muulien korvat heiluivat Nirvan silmissä yhä pitempinä ja pitempinä,\nparin kyynärän pituisina. Ne ikäänkuin pilkkasivat kaikkea, tekivät\nkoko suuren sotarintaman leikilliseksi...\n\nToivo Nirva oli hevosmies. Moottorit ja voimavaunut upposivat suohon\nja ikävöivät tietä kuin äitiään. Mutta hevosella pääsi, pääsi kun oli\nvain oikea mies ohjissa. Hevonen oli huollon selkäranka ja huolto koko\nsodankäynnin ruoto...\n\nSe nähtiin silloin, kun meikäläinen oli melkein motissa, ja kolonna,\njonka johtaja ei ollut hevosmies, palasi takaisin tyhjin toimin,\nkoska tie muka oli poikki ja pystyssä suon ja vihollisen vuoksi.\nSilloin oli alikersantti Nirvan vuoro. Hän vei kolonnan perille\nja toi sen takaisinkin. Tie oli auki eikä vihollista näkynyt. Oli\nvain uskallettava, oli mentävä. Se ei ollut helppoa säkkipimeässä,\nhevosten vajotessa paikoin selkärankaansa myöten suohon ja ruumiitten\nmuljahdellessa jalkojen alla siinä paikassa, missä edellisenä päivänä\noli taisteltu. Hiljaakin oli oltava, koska ryssä ei totisesti\nollut kaukana ja kiirettäkin oli pidettävä, koska tällä tiellä ja\nhämärissäkin perisi piru, puhumattakaan päivän valkeudesta. Kuormat,\njotka purilaita kiskoen saatiin perille, olivat naurettavan pieniä sen\nsilmissä, joka ei ollut tuota pientä Golgatan tietä kulkenut. Mutta\nniinpä vain suossa makaava sotamies sai jotakin sisäänsä ja pyssynsä\nsisään ja jatkoi sotimistaan.\n\nPaluumatkalla raahattiin haavoittuneita.\n\nNirvan kolonna teki monta sellaista retkeä valvoen yön yön jälkeen. Ja\nsiitä syystä hänestä tehtiin kersantti.\n\nSen jälkeen hänen sotansa oli ollut hiljaista ja maineetonta. Hän\npuuhaili talleissa ja huolehti hevosten oloista, heinistä ja kauroista,\nkengityksestä ja harjauksesta. Sillä vetoeläimen, totta jumalauta,\npiti saada hoitonsa, vaikka ihminen kävikin sotaa! Mutta hänellä\nriitti paljon aikaa asumiseen, vieläpä kyläilyynkin. Hän oli hyvän\nruoan ja kahvin ja korvikkeenkin ymmärtäjä. Hän paistoi mainioita\npannukakkuja ja pyöräytti tuossa tuokiossa käristyksen tahi minkä\nruokalajin tahansa. Hän pelaili korttia ja politikoi siviilin pääsystä\nja ikäluokista. Sota oli hänen mielestään jo ohimennyt olotila. Ei\ntarvittu kohta aseissa muuta kuin nuorimmat, asevelvolliset ikäluokat,\njotka jäisivät vahtiin näille uusille sotilaallisesti eteville\nrajoille. Vanhemmille miehille sanotaan, että pojat: menkää kotiin!\nHän oli toivorikas, neljättäkymmentään aloittava nuorukainen, kova\nlöylymies, joka mielellään ryyppäsikin ja pistäytyi tuon tuostakin\nBerliinin torilla, esiintyen liukkaana, ele- ja kielitaitoisena,\nmenestyvänä kauppamiehenä.\n\nMutta kun talvi kului kulumistaan ja vanhemmat miehet lomautettiin eikä\nkersantti Nirvan ikäluokan vuoroa tullut, niin hän kävi kärsimättömäksi\nja kiivasteli virkakunnan hitaudesta. Jo syksyllä oli saksalainen\nsanomalehdissä julistanut, ettei ryssästä ole enää tappelukaveriksi,\nja silti täällä miehiä makeutettiin syyttä suotta... Kotiseudun\nväljä maisema alkoi yhä useammin muistua hänen mieleensä ja kotitalo\nvaimoineen ja lapsineen. Heikki, Kalle ja Liisa siellä piipertelivät,\nja kolme hevosta oli tallissa ja navetassa kaksikymmentäkolme lypsävää.\nTahi yksi hevonen oli nyt sotapalveluksessa ja kolme lehmää oli\ntäytynyt luovuttaa yleiseen kulutukseen. Sota sorti talonpoikaa, otti\nhevoset ja lehmät ja tyhjensi viljahinkalot, kohotti verokuormaa kaikin\ntavoin, otti itse isännän pelloiltaan tällaiseen kirottuun korpimaahan\nikävöimään viljeltyä maisemaa, jotka vuosisatainen asuminen oli\nmuovaillut leppoisammiksi silmälle ja sydämelle... Sinne kotimaisemaan\noli jo palannut monta tuttua miestä, toiset tosin hiljaisina poikina\nsankarivainajien riveissä, mutta useita myöskin jatkamaan maanpäällistä\nelämäänsä. Mutta Toivo Nirvan täytyi yhä jäädä tänne ikäänkuin\nkolmattakymmentä lypsävää ja neljäkymmentä hehtaaria sulaa maata voisi\nniin vain heittää oman onnensa nojaan...\n\nNäihin aikoihin hän pistäytyi vähän väliä Berliinin torilla, otti\nryyppyjä ja kävi yhä kielevämmäksi. Tallien ja hevosten tilasta hän\nkuitenkin piti huolta entiseen tarmokkaaseen tapaansa.\n\nTällainen mies veti nyt jalkaansa viimeisen, umpeen tuiskunneen latunsa\nhiihtäneen luutnantin saappaat. Toivo Nirvan jalat, joilla hän oli\ntallustellut pitkänpitkiä vakoja oivan parin perässä, olivat suuret\nja kuhmuiset ja rumavarpaiset. Niissä oli selvästi näkyvissä hänen\nnuoruutensa pyhäpäivien ja juhlien ahtaitten jatsarisaappaitten ruhjova\nvaikutus. Nämä uudet saappaatkin olivat uusiin jalkoihin liian pienet.\nNe mahtuivat kuitenkin, kun kersantti jännitti käsivartensa vetäväksi.\nMutta sekä saapas että jalka joutuivat ylen ahtaalle. Nirva oli\nkuitenkin tyytyväinen. Hänen jaloissaan ja koko ruumiissaan heräsivät\nnuoruuden päivien iloisten lähtöjen muistot, heräsivät niin elävinä,\nettä hän ikäänkuin nuortui ja otti pari pyörähtävää tanssiaskelta\nkolkkavalla lattialla.\n\n— Niin se on, pojat! Sopiva saapas: ja ihminenkin on kuin uudesta\nsyntynyt ja voi panna jalalla koreasti...\n\n— Sopiva? epäili joku, — kovin näyttää olevan ihoa myöten...\n\n— Kyllä nuoren nahka venyy, sanoi kersantti Nirva.\n\n* * * * *\n\nKevät lähestyi, lumi suli, ja maaäidin aina ikinuori povi alkoi\npaljastua. Kevät ei ollut menettänyt makuaan. Laulurastaan hupatus\nkorvessa kajahti yhtä hilpeänä kuin ennenkin.\n\nYksinpä nuhrautunut, ajelehtiva sanomalehden palanenkin näytti\nsisältävän toivorikkaan uutisen. Siinä puhuttiin suuresta\nkeväthyökkäyksestä kuin valtavasta kevättulvasta, joka kertakaikkiaan\non lopettava talven vallan. Ihminen oli hyvin taipuvainen uskomaan\nsenkaltaisiin ihmeisiin. Keväthyökkäys! Muuta ei tarvita, ja elämä on\nmuuttuva hyväksi ja iloiseksi...\n\nSulava maanpinta tuntui mukavalta kersantti Nirvan pontevasti marssivan\nsaappaan alla. Mutta hänen mielessään kyti tuska. Sillä liian elävänä\nkohosi hänen mieleensä kotipuolen väljä maisema. Tumma kynnös\nhöyrähteli odottavana... Kuka sinne nyt ajaa äkeen? Nirva kuvitteli\npeltojensa jäävän siementämättä. Sillä hän oli peltomies ja hevosmies\nytimiään myöten, ja kevät ilman maanmuokkausta, ilman maahan sirisevien\njyvien kahinaa, oli hänestä aivan luonnoton, pahanunenomainen...\n\nTäällä hänellä ei ollut juuri mitään tekemistä.\n\n— Nouskaapas, kaverit, olemaan! jyrisi hän kämpässä aamuisin.\n\nKevät edistyi. Mutta kersantti Nirvan ikäluokkaa ei vain lomautettu\neikä kotiutettu. Kaukana kangasteli kotiseutu ja toukotyöt. Hän\nkäveleskeli levottomana ahtaissa saappaissaan. Joskus hänen jalkojaan\nalkoi kivistää, niin että saappaat oli kiskottava jalasta ja tilalle\nvedettävä väljät nauhakengät, joita nimitettiin maihinnousuiksi.\n\nKevät edistyi. Vastarakennettu huoltotie oli kuin liejuvirta. Se oli\nautio ja tyhjä. Postiakaan ei saatu viikkokausiin. Sana kelirikko\nalkoi nyt saada sisältöä ja tuli ilmehikkääksi. Kersantti Nirva\nseisoi toisinaan pitkät tovit aution huoltotien ääressä. Siitä uhoi\nlohduton erämaan tuntu. Se tie oli kertakaikkiaan sellaista, että sitä\neivät kulje muut kuin kurjet ja pirut... Kerran tai pari Nirva näki\nsaksalaisen maastoauton kulkevan ohi, että lieju aaltoili. Se lienee\nnykyaikaista pirunrotua, liejunherra, mahanalus rattaita täynnä...\n\nMutta se näky ei elähdyttänyt kersantti Nirvaa. Vaunun heilunta\nja möyrintä toi äkkiä hänen mieleensä keväisen vainion. Hän tunsi\nruumiinsa tärähtelevän korkealla istuimella traktorin kulkiessa\nmyristen ja kahden äkeen keikkuessa perässä ja jättäessä hienon jäljen,\njota kelpasi katsella. Hän oli elänyt sellaistakin elämää keväisillä\nvainioilla pitkinä päivinä ja vaalenevina öinä...\n\nMutta kun maastovaunu oli kadonnut ja tie oli tyhjä ja lieju näytti\nikuiselta, niin oli entistä autiompaa ja lohduttomampaa. Ainoakin\nliikunnan merkki oli näkymättömissä. Yhteydet olivat poikki, niinkuin\nsanottiin, ja ne olivat jääneet ja unohtuneet tähän harmaaseen\nkylärähjään... Kersantti Nirva jatkoi levotonta kuljeskeluaan ja\nmuutti välillä ahtaat saappaat jälleen jalkaansa. Olo tuntui ikäänkuin\nparemmalta noissa entisten onnellisten joutopäivien tiukoissa\njalkineissa...\n\nVoi hetkisen kuvitella, että mies oli saanut lomaa kovasta ja\nvastuksellisesta maanmiehen elämästään, josta hänelle ei ollut mitään\niloa, että hän nyt joutessaan käveli vieraan kylän raitilla etsien\nhuvitusta, etsien kenet nielisi...\n\nMuun hyvän lisäksi yhteydet yksinpä Berliinin torillekin olivat aivan\npoikki.\n\n* * * * *\n\nEräänä aamuna kersantti Nirva ja koko harmaa kylärähjä sai varhaisen,\nällistyttävän herätyksen. Kranaatti räiskähti kiukkuisesti keskelle\nkylää, kiväärituli rätisi ja kimmahtanut luoti vonkaisi ilkeästi.\n\nKämpissä oli kiirettä, hätäistä vaatekappaleitten ylle vetoa ja\naseitten sieppaamista ja siunausta ja kirousta. Miten tämä oli\nmahdollista? Kylähän oli ollut kelirikkomotissa kertakaikkiaan. Ei\nlomakolonnaa, ei postia viikkokauteen... Ja nyt tällainen meteli,\nsuorastaan sota, josta sanomalehdissä kirjoitettiin... Miten ryssä oli\nkahlannut halki korven, läpi sohjuisen lumen, yli sulavien jäiden? Tahi\ntaivaastako ne oli tipautettu, lentokoneesta? Mutta siellä se kuulosti\nolevan, juuri tähän kaukana rintaman takana olevaan kylään ryntäämässä.\nJa heittimiäkin sillä oli! Niin raittiisti paukahteli. Se oli\nsuorastaan noitamaista! Se oli karkeimpia herätyksiä ihmiselämässä...\n\nKersantti Nirva ähki ja tempoi ahtaita saappaita jalkaansa. Hän\najatteli, että sotilaan saappaiden pitäisi olla niin avarat, että\nniihin voisi hypätä suoraan sängystä. Ne nauhakengätkään sotkeutuvina\njorongaisineen eivät olisi olleet sen häävimmät...\n\nHän sai lopulta saappaat jalkaansa, sieppasi kiväärin käteensä ja\nleipälaukullisen panoksia kupeelleen. Hän oli nyt läpeensä toimiva\nhenkilö. Kaikki haaveet ikäluokista, siviliinpääsystä ja siementä\nodottavista pelloista olivat haihtuneet. Hän yritti saada muutamia\nmiehiä mukaansa. Oli mentävä talleille. Siellä oli heidän lohkonsa. Oli\nkatsottava, miten oli hevosten laita...\n\n— Piruako me koneista! kirosi joku.\n\n— Älä helvetissä! sanoi kersantti Nirva, — ota huomioon, että hevosten\nhinnat ovat nousseet. Me myymme niitä vielä edullisesti markkinoilla...\n\nHän alkoi juosta muutamien tallimiesten seuratessa perässä.\n\nHarmaa kylä oli täynnä liikettä ja myöskin ilmeistä hämminkiä. Mutta\nvastarinta oli jo järjestymässä. Onneksi tämä ei ollut mikään pelkkä\nhuoltokylä. Täällä majaili luppoaikaa viettävää kaukopartioväkeä,\nkokenutta ja sotataitoista. Tuo kuin taivaasta tipahtanut vihollinen\nsaisi kyllä vastusta. Kiväärituli ratisi kylän kahdella laidalla.\nLuoteja vingahteli aamuilmassa kuin pitkiä vihellyksiä, ja kranaatteja\nputoili harvakseltaan. Pari laitimmaista hökkeliä paloi.\n\nNirvan laskeutuessa mäen rinteelle luotisuihku alkoi äkkiarvaamatta\ntikata kenturaa. Vihamielinen konekivääri työskenteli jossakin\nvastakkaisen mäen metsärinteellä. Välimatka oli niin pitkä, että\ntyö ei ollut vallan tarkkaa, mutta suihkut romahtelivat kuitenkin\naivan seutuville. Muuan kuula jo pyyhkäisi naarmun kersantti Nirvan\ntoisen saapasvarren sisäsyrjään, vaikka hän itse ei sitä koskaan\ntullut tietämään. Hän säntäsi rinnettä alas minkä kerkesi, tehokkaan\npiiskan lakkaamatta vonkuessa, ja ehti onnekseen pois konekiväärin\ntoimintasäteestä. Toiset olivat pysähtyneet ylös mäelle konepyssyn\nalkaessa laulaa. Nirva viittasi heitä kiertämään vaarallisen rinteen,\njossa joku näytti jo löytäneen matkan pään. Kaatunut lojui selällään ja\nkädet levällään.\n\nTalleilla oli vielä kaikki hyvin. Useimmat hevoset jatkoivat\nrauhallisesti alituista syöntitouhuaan, mutta muutamat keikuttelivat\nhermostuneina päitään ja äyskäröivät kavioillaan. Ne olivat tunteneet\nsodan äänet, eivätkä ne niistä entisten kokemustensa mukaan pitäneet.\nMuuten ei eläimillä ollut mitään hätää. Tallit olivat mäen rinteeseen\nkaivettuja korsuja, ja myöskin niiden ainoa hirsiseinä oli vahvistettu\nmaalla kuin linnake. Ainoastaan oven läpi ja pienistä akkuna-aukoista\nvoi luoti harhautua sisälle.\n\nTallien edessä oli mutkitteleva ampumahauta, jota muitten muassa\nkersantti Nirvakin oli syksyllä kaivanut ja kaivattanut, mutta perin\nvastahakoisesti ja pilkkaillen herroja, jotka eivät siedä nähdä\nsotamiestä joutilaana, vaan kaivattavat turhanturhia kuoppia... Nyt\nniitä ehkä saataisiin käyttää.\n\n— Tässä meillä on hyvät hautapaikat, sanoi kersantti Nirva, — vaikka\nnämä niin kiroillen kaivettiin...\n\nEdessä oli aukeata suota ja suon takana metsän peittämä loivasti\nkohoileva vaaran rinne. He, puolisen kymmentä miestä, odottelivat\nkuopissaan. Täällä ei tapahtunut mitään, vaikka kylän kahdelta laidalta\nkuului läheinen taistelun melske. Nirva kävi jo kärsimättömäksi ja\nmurisi, että eikö hän ollut jo ajan alussa sanonut, että maa ei kaipaa\ntätä kaivamista... Mutta sitten he huomasivat muutamien hahmojen\nsukeltavan metsän peitosta ja alkavan rämpiä suon yli kylää kohti.\n\nAmpumahaudassa silmäiltiin pitkin kiväärinpiippuja sormi liipasimella.\nSitten laukeili ja tulijat palasivat metsän suojaan kiireenvilkkaa,\npaitsi paria kolmea, joiden sota näytti loppuneen sille suolle.\nSamassa vastarinteen metsäkin ikäänkuin heräsi. Sieltä vihelsi luoteja\njatkuvasti. Kun jokin konekiväärikin alkoi sieltä soitella, paikasta,\njosta oli hyvä näköala alempana olevaan ampumahautaan, niin haudan\nkulmauksissa ei tosiaankaan voinut elää hyvin leveästi.\n\n— Nyt sitä olisi mielellään nyrkin kokoinen, sanoi kersantti Nirva, —\nja vieläkin pienempi...\n\nMutta sitten alkoi heidänkin mäellään laulaa ravakka konease, ja\nennenpitkää tuo vastarinteen kiusankappale vaikeni. Niin jatkui\ntaistelu tuntikausia. Luoteja tuli ja meni, mutta tulokset eivät\nolleet nähtävissä. Ryssän oli täytynyt väistyä kylän laiteilta, mutta\nympäröivillä mäkimailla se pysytteli sitkeästi. Oli ilmeistä, että tämä\nei ollut mikään partiokahakka, vaan suurin voimin suunniteltu isku\nsivustaan, ryssän keväthyökkäys...\n\nApuvoimia alkoi saapua paikalle vaivalloisen matkan jälkeen jo hieman\nkuivahtaneilla teillä. Vastahyökkäys alkoi, mutta kesti tuntikausia,\nennenkuin se alkoi vaikuttaa.\n\nOli jo iltapäivä käsissä pienen asemasodan tallien luona loppuessa.\nVastapäisen vaaran rinne oli jälleen eloton. Ammuntaan ei vastattu.\nVoitiin nousta haudasta, oikoa puutuneita jäseniä ja käyttäytyä\nvapaasti.\n\n— Olisi oikeastaan mentävä katsomaan, sanoi kersantti Nirva, — mihin\nnaapuri lymyili. Sitäpaitsi minusta tuntuu niinkuin olisin noiden\nsuolle sortuneiden rintaperillisiä...\n\n— Mitä niillä on muuta kuin täiset ryysyt ja pyssyrämä. Köyhiä\nsaatanoita ne ovat...\n\n— Ei sitä tiedä, väitti Nirva, — on ainakin hyvä kuvitella, että niillä\non kelloa ja sormusta ja kultahammasta ja ties mitä...\n\nHän lähti rämpimään yli suon muutamia miehiä seurassaan. Hieman\nepäröivää, odottelevaa kulkua, kiväärit kainalossa. Eihän ollut\nensinkään taattua, ettei vastarinteeltä vieläkin paukahda ja vingahda...\n\nHe ehtivät kaatuneitten luo, kun niin tapahtuikin. Kiväärin laukaus\njymähti, ja kersantti Nirva kaatui ääntä päästämättä rahkamättäälle.\n\nMetsänreunassa haavoittuneena maannut vihollissotilas oli vielä\npystynyt käyttämään asettaan.\n\n* * * * *\n\nIlta-aurinko paistoi vaisusti, ja kersantti Nirva lojui harmaan kylän\nraitilla maahan levitetyn peitteen päällä monien muiden haavoittuneiden\njoukossa. Hänessä oli vain vähän eloa. Mutta välistä hän oli\ntajuissaankin. Hän näkikin, jopa pienen, melkein säikähdyttävän vihreän\nruohontaimen, joka pilkisti maasta peitteen vierestä. Oli kevät, ja maa\nkasvoi. Ihmeellistä, että niin pienestä alusta tuli suuri heinä, joka\nheilui tuulessa, jota varten viikate hiottiin... Kummallista, että maa\njaksoi olla aina nuori, kevään kevään jälkeen...\n\nKun hän sitten keikkui sairasvaunun paareilla kelirikkoisella tiellä,\nniin hänessä oli yhä vähemmän eloa. Hänen jalkansa alkoivat kylmetä\nsaappaitten sisässä.\n\nMutta tien vieressä, pohjolan vaaleassa ja viileässä kevätyössä,\nhupatteli korpirastas hilpeästi ja riemukkaasti.\n\nKun vaunu saapui kenttäsairaalaan, niin huomattiin, ettei kersantti\nNirva enää apua tarvitse. Hän oli sankarivainaja.\n\nKenttäsairaalassa palveleva sotamies Ahven huomasi myöskin vainajan\nsaappaat, aivan liian hyvät saappaat sellaiselle, joka ei enää kävele\nmaata myöten. Sotamies Ahvenella ei taasen ollut saappaita ollenkaan,\nvaan pahanpäiväiset nauhakengät. Tässä oli ilmeinen tilaisuus. Ahvenen\nei tarvitse puhutella varusmestaria, jolta huonompisaattoinen ei saa\nkuunaan kunnon kenkiä...\n\nMelkoista vaivaa nähden hän sai saappaat vedetyksi kuolleen jaloista ja\ntarkasti ne luonteenomaisen perusteellisesti. Hyvänpuoleiset saappaat,\neivätkä vielä pidollakaan pilatut. Toisessa saapasvarressa oli veres\nnaarmu, epäilemättä kuulan raapaisema. Mutta se ei suuria merkinnyt.\n\nSotamies Ahvenen likaisenruskea naama oli tyytyväisissä kurtuissa. Omat\nmaihinnousuläntöksensä hän heitti vainajan jalkopäähän.\n\nTuo hiljainen kauppalanko ei ollut vailla väliä, niinkuin muinoin\nBerliinin torilla.\n\n\n\n\n4.\n\n\nSotamies Ahven tuli lääkintäkapteeni Kolan puheille. Se\npöyhistäytyminen, joka ovensuussa tapahtui, oli jonkinlaisen asennon\nvastike.\n\nHe tunsivat toisensa jo vanhastaan. Kapteeni oli juuri palannut\nkolmen kuukauden lomalta, ja hän muisti jo sodan ensi päiviltä, niin,\noikeastaan sodan odotuspäiviltä, tämän varhain kurtistuneen ruskean\nnaaman ja hintelän, laihahkon vartalon, joissa voi uumoilla katajaista\nsitkeyttä.\n\nKenttäsairaala oli rajakylässä toimintavalmiina. Tyhjä talo odotti,\nvalmiit vuoteet odottivat. Ketä? Se oli vielä kätkettyä. Varmaa oli\nvain se, että täytensä ne tulevat saamaan, huoneet ja vuoteet, jahka\nlihamylly alkaa jauhaa... Kaikesta kokemuksestaan ja tottumuksestaan ja\nviisaista ajatuksistaan huolimatta tohtori Kola oli vähän hermostunut.\nVaikka järjestetyssä yhteiskunnassa aina pitääkin olla sairaspaikkoja\nvarattuina tautien ja tapaturmien kohtaamille ja odottavat vuoteet\nsaavat täytensä tilastojen ennustamalla varmuudella, niin tämä oli\njotakin toista. Valkoisista vuoteista uhoi jokin kaamea tuntu. Sodan\nlihamylly alkaisi pian jauhaa...\n\nTohtori Kola harhaili siellä täällä sairaalansa alueella ja puhutteli\nihmisiä perusteellisemmin, mitä hänen tapansa tavallisesti oli.\n\nNiin hän tuli tutustuneeksi sotamies Ahveneen, jonka ruskea,\nmerkillisesti kurtistunut, rauhallinen naama herätti hänen huomiotaan.\n— Kas! ajatteli kapteeni Kola, — siinä on epäilemättä ihminen, jolla ei\nole aavistustakaan tästä kauheasta odotuksen tunteesta, josta kaikki on\nluonnollista ja päivänselvää...\n\nHän sai kuulla, että sotamies Ahven oli oikea korpi-ihminen. Hänen\nasuinpaikkansa oli parin penikulman päässä tästä kylästä, erämaassa,\njohon kuljettiin vain kinttupolkua. Mökki oli palanut talvisodassa,\nmelkein rajalla kun oli. Sauna vain oli jäljellä. Perhe, vaimo ja kuusi\nlasta, elivät vieläkin evakkoelämää, joka ei ollut hääviä...\n\n— Kuusi lasta! mietiskeli tohtori. — Tässä ja täällä sitä nyt oli sitä\nlapsirikkautta, jota sotamiehiä tarvitseva maailma on alkanut kiittää.\nTämäkin mies oli ehtinyt paljon isänmaan hyväksi, vaikka hän kuulema\noli iältään vasta kolmissakymmenissä. Miestä työhön ja sotaan on aina\nriittävä, jos hänen kaltaisiaan oltaisiin...\n\nHän tiedusteli, mikä evakkoelämässä oli vikana. Eikö päinvastoin niin\nsanotuilla ihmistenilmoilla ollut monin tavoin mukavampaa?\n\nSotamies Ahven ei sitä oikein osannut selittää. Mutta siellä\nkirkonkylässä oli ikäänkuin ihmisten jaloissa. Mökillä, Lapukassa,\noli taasen elämä oikean makuista. Siellä sai olla oloillaan. Ei\nollut vierasta ihmistä ivaamassa puutteita ja kadehtimassa saaliita.\nLähimpään naapuriin, toiseen samankaltaiseen mökkiin, oli nimittäin\nrunsas puoli penikulmaa...\n\n— Mutta eikö joskus tee mieli ihmisseuraa? Eikö olisi hyvä esimerkiksi\nsairauden sattuessa, että naapureita olisi lähellä?\n\n— Kuhun tottuu, sanoi sotamies Ahven. — Eikä sydänmaan eläjä saa\nsairastaa muuta kuin kuollakseen...\n\nKapteeni Kola sai kuulla yhtä ja toista korven asukkaan elämästä ja\nkohtalosta. Ahven oli esimerkiksi ollut kätilönä useimmille niistä\nkuudesta jälkeläisestään. Hänessä lienee vielä kiertänyt esi-isäin\nverta, sillä metsästys ja kalastus oli hänen mielityötään, ja siitä hän\noli näihin asti saanut melkoisen osan tuloistaan. Paljon hän kuitenkin\noli ollut metsätöissäkin, puun kaadossa, savotoissa.\n\nKapteeni Kolalle tällainen metsäihminen, jonka hän nyt näki kasvoista\nkasvoihin, oli melkoinen elämys. Kuinka voi ihminen elää sellaista\nelämää? Tämä Ahven, niin yhtä ja yksimielistä kansaa kuin oltiinkin,\noli ikäänkuin toista rotua. Kola itse olisi sellaiseen elämään\njoutuneena nääntynyt ja kuollut, ellei muuhun, niin ikävään...\n\nHän oli toisen, vanhan ja viljellyn maailman mies, rehevien puistojen\nja puutarhojen mies. Hän rakasti vesijohtoa ja sähkövaloja ja\nkeskuslämmitystä ja tuoretta sanomalehteä ja sileätä katukäytävää ja\nauton pehmoisia patjoja...\n\nMiten kävisi, jos hän joutuisi paripenikulmaiselle kinttupolulle\nviisikymmenkiloinen jauhosäkki selässä, suurusta seitsemään, kahdeksaan\nsuuhun, suurusta, joka ei missään maistunut niin hyvältä kuin jossakin\nLapukassa, korpilammin rannalla...\n\nNo, tässä he kuitenkin seisoivat molemmat toimintavalmiin, odottavan\nsairaalan pihalla, isänmaansa puolesta kumpikin...\n\nKapteeni Kola muisti siis hyvin oven suussa seisovan sotamies Ahvenen.\nHänen mieleensä johtui, että olisi oikeastaan pitänyt huomauttaa\nhuonosta ryhdistä. Mutta soveltuiko tälle miehelle pystöily ja tulta\niskevät kantaraudat... Kapteeni muisti kaskun, savolaispojan vastauksen\nryhtiä vaativalle upseerille: — Mitäpä se köyhä julmistelemaan! Hän\nhymyili.\n\nSotamies Ahvenen asia ei ollut mitään uutta laadultaan: hän pyysi\nlomaa. Hänellä oli päteviä syitä. Hän oli saanut luvan muuttaa\nperheensä kotiin, Lapukkaan. Sen verran väljemmäksi oli maailma nyt\nmennyt tältä kohtaa...\n\n— Mutta muistaakseni kerroitte mökkinne palaneen?\n\n— Paloihan se, kun poltettiin, sanoi sotamies Ahven. — Mutta sauna on\njäljellä...\n\nHän kertoi, että asuminen kävisi hyvin laatuun saunassakin, varsinkin\nkesällä. Hän tekisi siihen jonkinlaisen muurauksen lomallaan. Myöskin\nhän kylvää pirauttaisi vähän ohraa ja perunaa. Pari lehmänkantturaakin\nhänellä oli ja nekin olisi kuljetettava sinne väljemmille laitumille...\n\nKapteeni Kola ajatteli tuota karavaania, joka kulkisi korpeen, Ahventa\nvaimoineen ja kuusine lapsineen ja kaksine lehmineen painumassa\njohonkin mustaan saunaröttelöön monen penikulman päähän ihmisistä ja\nihmisten teistä.\n\n— Eivätkö he, herran tähden, voineet syödä korttiannoksiaan lähempänä?\npääsi häneltä.\n\n— Mitä lähempänä, sanoi Ahven. — Taivas on sielläkin hyvin korkealla.\nSe on isänmaata sekin...\n\nHänen suunsa oli omituisessa naurun virneessä. Hän puhui pääsystään\ntuohon jumalanseläntakaiseen erämaahan, niinkuin olisi juuri\nsivuuttanut vaikean ajan, ja niinkuin häntä olisi nyt kohdannut\nmelkoinen onni. Ja herra kapteeni Kola näki hänen tekonsa ihmeteltävänä\nurotyönä...\n\n— Luulenpa, että te ja teidän lapsenne tulette aina elämään. Ei voi\nolla eikä tulla sen kovempaa...\n\nSotamies Ahven ei näyttänyt ymmärtävän. Mutta sen hän käsitti, että\nloman hän oli saanut, kahden viikon pituisen loman.\n\n* * * * *\n\nKasperi Ahven huokasi tyytyväisenä ja sytytti piippunysänsä.\n\n— Se vetää, se vetää! huudahti pieni Kasperi, Ahvenen kahdeksanvuotias\nesikoinen, joka evakko matkallaan oli ensikertaa ällistellyt autoa: —\nÄiti, hoi! Onpa juuttaalla suuret silmät...\n\nNyt oli ollut syytä pieneen huoleen. Sillä uuni, jonka isä Kasperi oli\nnopeasti muurata rötistänyt saunan nurkkaan, näytti aluksi tunkevan\nkaiken savun sisään.\n\n— Niin on tukossa kuin vasara! ähkäisi muurari onnettomana.\n\nMutta nyt uuni veti, kuten sanottu. Tuli leiskui iloisesti ja\nnokimustat saunan seinät kiiltelivät ja mätien lehtien imelä tuoksu\nkohosi permantopalkkien alta.\n\nSavu nousi jälleen Lapukan mäeltä, nousi harmaan keväiselle taivaalle,\ntodistaen, että ihmiselämän liekki jälleen lepatti näillä mailla.\n\nSotamies Ahven oli saapunut tänne jo eilen illalla taluttaen perässään\nkahta lehmää pienen Kasperin piiskoineen esiintyessä perämiehenä. Uutta\nvihreätä heinää kasvoi jo kyllin lammin rannalla ja puron varrella, ja\nLapukan Kasperi osasi kyllä lypsämisen taidonkin.\n\nSitäpaitsi oikean lypsäjän, Lapukan Marin, piti tulla tänne jo huomenna\npienempien kanssa, nyt kun uuni ja asunto olivat valmiina. Hänellä se\ntänne vasta into olikin, omalle konnulle, omaa emännyyttä hoitamaan.\nHän ei tuntenut olevansa oikein sovelias isompaan maailmaan, johon\nsota ja sotapakolaisuus olivat hänet ajaneet Lapukan rauhasta. Jo\nkevätkeleillä hän oli tuottanut tänne muutamia taloustavaroita ja\nvähän jauhonpuoltakin. Mari oli oikeastaan se henkilö, joka toimi ja\nsuunnittelu tämän pikaisen paluun Lapukkaan...\n\nTänä iltana Lapukan Kasperi oli erikoisen tyytyväisessä mielentilassa\nkyykistyessään valkoisenkirjavan lehmän kupeelle: haiku nousi\nasumuksesta ja pian olisi emäntäkin täällä hääräämässä ja vapauttaisi\nmökin ukon esimerkiksi tästä vaivalloisesta lypsyhommasta. Sillä mikään\nharjaantunut karjakko hän ei suinkaan ollut. Maito suihkusi sinne\nja tänne ja tirisi sormien välistäkin, sormien, joita hän ei ollut\ntullut pesseeksi muurauksen jäljiltä, niin että niissä oli melkoisesti\nlaastia. Myöskin kiulun puhtauden suhteen olisi emäntä Marilla voinut\nolla jotakin sanomista...\n\nIsä Kasperi siis lypsi poika Kasperin viihdytellessä lehmää kestämään\ntämän käsittelyn kärsivällisesti ja hiljaa. Mutta lypsäjän mieli oli\nmuualla.\n\nLapukan Kasperi ajatteli, että tällaisena iltana metso laulaa, varmasti\nse laulaa, könönokka, juhmukulma, pyrstö pörhöllään. Ajatuskin\nsellaisen aikalinnun laulusta sai hänen verensä liikkeelle, metsämiehen\nveret. Ukkometso hioo hammasta, lyöpi nälläriä, ja se tulisi alas\nkuin viiden kilon pussi... Tulisi, jos olisi ase! Mutta Kasperi Ahven\noli näinä pako- ja sotavuosina sortunut pyssyttömäksi. Eikä vääpeli,\nkirjaimellinen herra, ollut antanut hänen ottaa edes kivääriä mukaan.\nSe oli lomallaolijalta kielletty. Ja mitäpä mokomilla torvilla juuri\ntekisikään! Vahinko se olisi, jos könönokan kuivakiskoisen lemmenlaulun\nkuolema katkaiseisi, vahinko, sellainen ase kourassa, itse Lapukan\nKasperillekin, jota on myös sanottu Metso-Kasperiksi...\n\nIhan tuskastutti moinen köyhyys. Ylen puutteelliselta tuntui olo ja\nelämä. Könönokka saa laulaa laulunsa iltikseen, vaikka Lapukan Kasperi\non seutuvilla... Täytynee tässä mennä lankoja tekemään puron varteen,\nverkonresu laskemaan. Mutta veden vilja, kylmien kalojen pyydystäminen,\nei koskaan lämmittänyt hänen mieltään niinkuin metsänriista.\n\nLiikkeelle hän kuitenkin lähti lypsyhomman päätyttyä. Pikku Kasperin\ntäytyi jäädä kotimieheksi. Samoileva ja pyydystävä Lapukan mies rakasti\nja osasi olla vain yksin retkillään. Sitäpaitsi hänen matkassaan\neivät väkipuolet pysyneetkään. Sellainen kävelijä se oli, satumainen\nsuonkahlaaja...\n\nPikku Kasperin kalvakat kasvot jäivät siis hiukan haikeina katsomaan\nisän jälkeen. Hän jäi yksin siihen pikku aukealle, harmaan\nsaunaröttelön seinämälle. Mutta hän osasi olla yksin, kuten ainakin\nerämaan asukas. Pian hän nukkuisi seinien suojassa, juuri muuratun\nuunin ja vanhojen, mustien kiuaskivien lämpimänuhossa.\n\nKasperi Ahven viritteli pyydyksensä purolla jotenkuten hotaisemalla.\nRuotokalakin on jotakin hampaanrakoon. Mutta ei se ole nälkäisen\nruokaa. Niillä voi tappaa itsensä...\n\nHän lähti kävelemään etemmäksi. Teki mieli kuulostaa miten metso,\nkönönokka, laulaisi. Niin hän samoili korvessa. Sitten häntä hävetti\näkätessään olevansa sellaisella päättömällä kävelyretkellä. Ei mitään\nasetta kourassa, ei edes ansoja koettavana... Höpsishommaa! Hän\npysähtyi ja seisoi matalalla kangasmaalla suon reunassa. Myrskytuuli\noli siinä joskus nujertanut kumoon petäjiä, joiden rungot olivat\nkuolleet ja kuivuneet, ja juurakot törröttivät pystyssä mustina ja\nmultaisina kummituksina.\n\nErään sellaisen juurakon päällä silmä oli eroittavinaan kiiluvaa, josta\nvähitellen sukeutui pyssynhahmo. Sotamies Ahven ei uskonut silmiään.\nLiiaksi hän lienee vaivannut mieltään pyssyn puutteella...\n\nMutta juurakon päällä oli kuin olikin pyssy, oikea käsin kosketeltava,\nvenäläinen puoliautomaatti. Ja mustassa juurakkokuopassa oli aseen\nentinen haltija, josta sillä hetkellä oli jäljellä vain luita ja\nvaatteitten ja nahkan jäännöksiä. Joku unhoon vaipunut talvisodan\nkohtaus, sotilaan kohtalo... Sillä mitään taisteluita ei näillä mailla\nollut käyty.\n\nKasperi Ahvenen mieltä kiehtoi kuitenkin vain jäljelle jäänyt ase. Se\nnäytti säilyneen melkoisessa kunnossa. Sillä lienee tuskin ammuttu\nlaukaustakaan. Se oli jäänyt siihen aivan uutena, ehkäpä paksussa\nvarastorasvassa. Vähäiset ruostumat olisivat helposti puhdistettavissa.\n\nSotamies Ahven ryhtyi heti siihen työhön. Se kävi häneltä hyvin\npuutteellisillakin välineillä pohjolan vaaleassa kevätyössä. Hänellä\noli takkinsa taskussa muutamia unohtuneita panoksia. Paikalle jääneet\npatruunat olivatkin kosteuden vaikutuksesta käyttökelvottomia. Hän\nvuolaisi pilkan puuhun ja ampua pamautti. Ase toimi ja kuula osui\nmaaliin.\n\nMikä tapaus, mikä lahja köyhälle miehelle! Metsä oli hyvällä päällä. Se\nvoi antaa miehelleen mitä tahansa, se voi ojentaa aseenkin kouraan...\n\nHyvillä mielin Kasperi Ahven heitti muutamia havuja mustassa\ntuulenkaadon kuopassa lepäävän peitoksi. Kumma miekkonen, kun siihen\nkuukahti! Toipahan vain Lapukan Kasperille aseen...\n\nTällaisen lahjan täytyi tietää jotakin. Metsä oli antipäällä...\n\nJa niin tapahtui, että Kasperi Ahventa vastaan juosta vohlusi sinä\nyönä suuri sarvipäinen hirvi, metsänlehmän rumilus, joka sai luodin\nsydämeensä Kasperille annetusta oivallisesta aseesta.\n\nKasperi otti ilman omantunnon vaivoja kaiken, minkä metsä antoi. Hän\nnylki ja paloitteli saaliin, teki tilapäisen varastopaikan, sälytti\nselkäänsä mahtavan kantamuksen hirvenlihaa ja ponnisteli miehekkäästi\nLapukkaa kohti.\n\nHänellä oli nyt tiedossa monta sellaista raskasta, kiireellistä\ntaakankantotietä. Lihakin oli laihaa ja sitkeää, keväisen hirven\nliha. Mutta se oli kuitenkin ruoanpuolta, joka karkoitti puutteen\nkintereiltä. Lapukan miehen mieli oli hyvä. Hän uskoi, että metsä oli\nhäntä odottanut. Se antoi aseen ja antoi riistaa. Nyt sopi eukonkin\ntulla. Oli pataan panemista yllinkyllin...\n\nAurinko oli jo korkealla, kun Kasperi Ahven, jalat jo painavina\ntaakkaansa kantaen, lähestyi kääpiöasumustaan. Äkkiä hän säpsähti:\nmikä hahmo siinä seisoikaan aamutuulessa liehuvin liepein? Ei kukaan\nmuu kuin eukko, Lapukan Mari, reima akka. Se osasi läpsähyttää käsiään\nyhteen ja ihmetellä, niin että Kasperi aivan virkistyi.\n\n— Voi, tuota ukkoa! Voi ryökäle, mitä se kantaa! Onpa siinä kerrankin\nisoa lihaa...\n\nHän oli oikeastaan komea ilmestys siinä keväisen vihreällä pihamaalla,\navopäin ja avojalkaisena, riuskaliikkeisenä, melkoisen suulaana. Sillä\nhän harjoitti puhumisen taitoa yksinkin puuhaillessaan täällä kuuden\ntekemänsä parissa. Syrjäinen olisi hänen elämässään nähnyt vain työtä\nja vaivaa ja köyhyyttä. Mutta itse asiassa Mari Ahven oli aina iloinen.\nKiukutellessaankin hänet ympäröi jonkinlainen olemisen ilo. Ei voinut\nkuvitella, että tuo nainen olisi elämään kyllästynyt...\n\nSiinä hänen vierellään oli yksi hänen nuori ja naimaton sisarensakin\nsiunailemassa. Hän oli ollut apuna kuljettamassa niitä viittä\nalaikäistä. Eikä sellainen reissu ollut mikään huviretki pari\npenikulmaisella kinttupolulla. He olivat tulleet aikaisemmin\naikomaansa, loppumatkan yötä myöten. Kaikki kuusi lasta nukkuivat nyt\nsaunan seinien sisällä. Ahdasta siellä nyt oli, mutta aina sieltä vain\nlöytyi paikka kolmelle aikuisellekin.\n\n— Täällä on kuitenkin lämmintä, sanoi sotamiehen takkia kantava Lapukan\nKasperi.\n\n— Ja ulkopuolella on sitä väljyyttä, sanoi emäntä Mari.\n\nSitä oli. Kaukana, kaukana sinersivät etäisimpien vaarojen metsät\nkeväisen aamun kullassa.\n\nMutta sisällä harmaassa ja mustassa saunassa, jossa hajahteli tuore\nmuurilaasti ja lahoavat vastanlehdet, muisteltiin kaikki olemisen hyvät\npuolet. Ei kenenkään tarvinnut nyt tulla sanomaan pienillekään, että he\nnullottivat tahi kiljuivat kuin metsänpedot...\n\nKorvike maistui motevalta ja hirvenkaatajan kastuneet, kuolleen jalasta\nvedetyt saappaat kuivuivat muurin hohteessa.\n\nPerhe-elämä oli jälleen alkanut Lapukassa, uusien ihmisten kasvatus\ntähän maailmaan. Pääsy takaisin Lapukkaan merkitsi heille itsenäisyyttä\nja vapautta, joiden takia maailmassa on niin paljon sodittu ja\nsoditettu.\n\n* * * * *\n\nLoma loppui, ja vain Mari kuusine tekemineen jäi asumaan Lapukan\ntantereita ja harmaata ja mustaa saunaa. Sotamies Ahven palasi\nyksikköönsä, jossa kapteeni Kola tunsi yhä kiinnostusta tätä\nmetsäläistä ja hänen elämäänsä kohtaan. Hänestä oli syntyisin se\ntuuma, että sotamies Ahvenelle rakennettaisiin asumus, niinsanottu\nasevelitalo, yksikön voimilla. Eihän käynyt laatuun, tohtorin mielestä,\nettä Ahvenen perhe jatkaisi surkeata saunaelämäänsä vielä talvellakin.\nTuumasta toimeen. Talonrakennuspuuhassa aherteli pitkälle kesään\naina muutamia joutilaita sotasairaalan miehiä ja eräitä toipuvia\npotilaitakin. Niin sotamies Ahvenelle veistettiin kaksihuoneinen\nasuinrakennus jyhkeistä petäjäpuista.\n\nHänen elämänsä oli hyvin valoisaa silloin, kun talo valmistui\nkurkipäälle. Mutta samoihin aikoihin hänen saappaansa pohjat olivat\nkuluneet reikiin, ja koska hän oli hyvin mielistynyt näihin kenkiinsä,\nniin hän hommasi ne suutariin nimilapulla ja yksikön peiteluvulla\nvahvasti varustettuina ja siinä uskossa, että hän saisi ne entistä\nehompina takaisin.\n\nMutta sotamies Kasperi Ahven ei enää koskaan tullut näkemään niitä\nsaappaita.\n\n* * * * *\n\nSaapaspari sai nyt hyvän levon suutarinverstaan nurkassa, missä\nse lojui viikkokausia samassa kasassa kaltaistensa kuluneitten,\nkärsineitten ja raunioituneitten kenkien kanssa. Sieltä pilkisteli\nja irvisteli kantapäätä, päkiäistä ja vartta, merkillisen hajuista\nkuolleen nahkaa, sotilassaapasta, joka oli verhonnut ihmisjalkaa ja\ntulisi vieläkin verhoamaan ihmiskunnan sotiessa ja valloittaessa ja\nvapauttaessa...\n\nPuolisen tusinaa sotamiehentakkia kantavia suutareita työskenteli\nhuoneessa tavallisin käsityöläisen välinein ja sillä työteholla,\nminkä suomalainen luonne on omaksunut armeijan kolhoosimaisissa\nhommissa. Siinä syötiin, tupakka ja juttu jauhettiin ja naurettiin ja\nmurjotettiin. Enimmäkseen heitä tuntui tympäisevän sota, joka risaisten\nsaappaitten muodossa levisi heidän eteensä äärettömänä kuin ikuisuus.\nYksi heistä esiintyi hyväuskoisena ennustajana, joka lopetti sodan joka\npäivä. Mutta itse ylisuutari, korpraali Isolintu, vasta talvisodan\njälkeen isänmaan palvelukseen astunut nostomies, oli toista maata. Hän\nsanoi, että sota ei lopu koskaan. Siitä tulee pysyväinen olotila ja\nse on hyvä juttu, sillä rauhan aikana ei päästäkään näillä neulan ja\nnaskalin pistoilla. Sota on ymmärrettävä onnelliseksi lomaksi kovan ja\nvastuksellisen rauhanajan perään...\n\nKorpraali Isolinnun sodan ylistys maiskahti kavereista jekkuilulta.\nMutta Isolintu oli suulas mies, jonka kanssa ei parannut lähteä\nsoittelemaan, sillä hän osasi kyllä puhua samasta asiastakin kaikissa\näänilajeissa...\n\nTämä suutarinverstas oli vain osanen valtavan mittavasta\nlautaparakista, joita sota-aika oli nostanut niin runsaasti pohjolan\nmännikkökankaille. Siinä oli myöskin vaatekorjaamo ja pesula.\nSiellä jyrisivät koneet, siellä höyrysivät armeijakunnan likaiset\nalusvaatteet, joista uhoi nenään urhea miehen haju. Siinä oli varastoja\nja toimistoja ja asuinhuoneita.\n\nSotasuutarin elämä ei itse asiassa ollut niin yksitoikkoistakaan kuin\nruumin leipä puuroineen ja lipottimineen ja perunoineen ja lotinoineen.\nRuokajärjestykseenkin hankittiin vaihtelua kaupankäynnillä, etupäässä\nBerliinin torilla. Sillä aseveljien parakkialue oli lähistöllä ja\nsuomalaiset saappaat ja talvitamineet olivat oivallista valuuttaa\nraudoitettujen anturain miehille. Sieltä saatiin myöskin väkijuomia, ja\nkielletty puuhailu yleensä antoi elämään jännitystä ja seikkailun makua.\n\nKorpraali Isolintukin istui joskus päiväkausia pukillaan neuloen ja\nnaputellen, korea pullo jonkin tyhjän saapasvarren kätkössä. Hän oli\ntaitava ryypiskelijä, joka ei kummia ryminöitä pitänyt. Mutta hän\njutteli ilahduttavia asioita ja välistä laulaa kajahdutti komeasti\nvärssysen: — Kuularuiskut kun pani, että tärärättättää, tuli Antinkin\nasemansa jätätättättää... Tahi hän saarnasi parhaalla pastorin\nnuotilla: — Te upseerit ja lotat, aliupseerit ja sotilaskotinaiset,\nsotamiehet ja pyykkärit, minä varoitan teitä pyyhkimästä lumpeen\nlehteen, sillä lehti voi puhjeta ja sormi sotkeutua...\n\nHän oli melkoinen veijari, jonka tiedettiin sodan alussa,\nkun lentokoneet jyrisivät ja pommit paukkuivat, esiintyneen\nuskonnollisena veisailijana, mutta joka nyt oli korttipukari ja\noikean varkauden valheen isä, joka osasi tarpeen tullen esiintyä\nalasimenkovalla siveellisellä paatoksella. Hänellä oli myöskin\npyykkäreitten keskuudessa rakastajatar, jonka toverit väittivät olevan\nkuusikymmenvuotiaan tytönheitukan ja lisäksi umpisokean.\n\nMutta korpraali Isolintu sanoi, että mistäpä ne virheettömät nuoret\nmeidän iällä. Hän olikin, kuten sanottu, astunut vahvistamaan\nsotavoimia paljon nähneenä ja kokeneena miehenä vasta välirauhan\naikana. Hän oli päässyt tästä rauhanajan palveluksesta jokseenkin\nvähillä asennoilla höystämällä kahelimaista kanta-aliupseeria.\nHänellä oli ollut särvintä silloinkin, kun kavereilla ei ollut\nriittävästi leipääkään. Niihin aikoihin hän oli esiintynyt luku- ja\nkirjoitustaidottoman toverin kirjurina kirjoittaen pojan puolesta\nkotiväelle, että lähettäkää kymmenen kiloa voita ja viisituhatta rahaa\neli muuten poika kääntää tuulenhalkaisijan ylös päin... Silloin oli\nisiltä perityn laestadiolaisuuden ja varallisuuden ja säästäväisyyden\ntäyttämässä kodissa siunailtu, että sellainenko siitä pojasta piti\ntulla...\n\nTämä korpraali Isolintu sanoi siitä rakastajatarseikasta, että jos\nnäkö olikin heikko, niin hajuaisti oli sitä parempi. Hiipipä hän\npaikalle millaisin kissantassuin tahansa, niin heti se alkoi nuuskia ja\nojennella käsiään, ja ihmetellä, mistä se niin tuore miehen haju tulee\nnenääni...\n\n\n\n\n5.\n\n\nTällainen oli se suutari, jonka käsiin eräänä päivänä (silloin oli\njo syksy, koivussa keltaväriä ja ilmassa lasista kuulautta) kopeutui\nkorjattavien kenkien kasasta sotamies Kasperi Ahvenen nimellä ja\nosoitteella varustettu saapaspari. Muinainen omatekoinen vänrikki\nSoro oli ollut nahkatavaran tuntija, sillä korpraali Isolintu sanoi\nnimilappua irroittaessaan, ettei mokoma kyrmyniska tarvitse tällaisia\nsaappaita. Hyvä kun jonkinlaiset rajat saa, sillä saku antaisi näistä\nparikin potraa pulloa...\n\nKorpraali Isolintu oli mies, joka tiesi. Hän oli monta kertaa\nseisonut Berliinin torilla. Mutta hän oli myöskin kohtalaisen taitava\nkäsityöläinen, ja kun tuo jo monet jalat ja monet polut kokenut\nsaapaspari oli lestattu ja puolipohjattu ja putsattu ja kiilloitettu,\nniin siinä oli todellakin kengät, joita oli ilo nähdä.\n\n— Parempi kuin uusi! sanoi Isolintu. — Olisi synti työntää niitä\njollekin Ahvenelle, kalalle, veteen...\n\nMutta sillä hetkellä astui työvelvollinen Juhani Norppa suutarien\nhuoneeseen. Hän oli jollakin loma- tahi komennusmatkalla, ja hän oli\npysähtynyt tahi joutunut pysähtymään tähän parakkikylään ja etsinyt\nmelkoisella vaivalla käsiinsä vanhaa tuttavaansa ja ystäväänsä\nIsolintua.\n\nJuhani Norppa oli puoliväliin viidennenkymmenensä leikannut ikämies,\njoka nuoruudessaan oli ottanut osaa moneen sotaan ja oli siis niin\nsanottu heimosoturi. Sittemmin vuosien vieriessä hän oli saanut uusia\najatuksia, ja hän etsi mielellään oman linjansa, mikäli se kävi\nlaatuun. Niinpä hän tämän sodan alussa oli pysähtynyt rajalinjalle ja\njanttautunut siihen. Hän sanoi jo kerran käyneensä siellä, mihin nyt\noltiin menossa, ja siellä oli tullut, niinkuin laulussa laulettiin,\nkortteerin muutto. Ja hän on asukas, joka uskoo kerralla eräät asiat.\nSitäpaitsi hän muisteli, että muinoin vannotussa sotilasvalassakaan ei\noltu mainittu mitään hyökkäyksestä rajan yli...\n\nUpseeri oli raivonnut Juhani Norpan tyhmyyden tähden. Miten oli\nmahdollista, että oli joku suomalainen, joka ei käsittänyt, että nyt\noli ainokainen hetki ja toista ei tule. Nyt perustetaan laajempi\nvaltakunta, saavutetaan strategiset rajat. Ja sotilas ei ole vannonut\nmitään muuta kuin tottelevansa päällystöään... Upseeri raivosi ja\nravisteli ampuma-asetta Juhani Norpan nenän alla. Mutta tämä sanoi,\nettä tässä oli hänen strateginen paikkansa, jos se herrassananen\nnimittäin merkitsee hyviä hautapaikkoja, kuten sopi epäillä...\n\nMitään hautaa ei kuitenkaan kaivettu. Mutta Juhani Norppa joutui\ntoisten sotiessa kuokkimaan suota. Rangaistuksen loputtua hänet\noli pantu palvelemaan työvelvollisena sotilaallisessa yksikössä\nkolmen markan päiväpalkalla ja ilman mitään sotakuukausipalkkoja ja\nhuoltorahoja. Hän ei tosin niitä tarvinnutkaan. Hän oli leskimies ja\nhänen ainoa poikansa palveli jo armeijan riveissä.\n\nTämä Juhani Norppa, ulkoasultaanko sotilaan ja sivilin välimailla,\nastui nyt suutarien kämppään ja tervehti meluisasti. Tietenkin hän\nhuomasi saappaat, jotka korpraali Isolintu yritti kätkeä vähemmän\nhoukuttelevien rajakenkien alle.\n\n— Mutta siitähän minä saan saappaat! ihastui hän. — Nämä entiset eivät\nolekaan häävit...\n\n— Et suinkaan! sanoi Isolintu. — Sinä et usko, miten tiukka järjestys\ntäällä on. Jokaisen on saatava saapasparinsa takaisin, muuten tulee\nhelvetinmoiset tutkinnot. Sitäpaitsi nämä ovat erään Ahvenen, hyvän\ntuttavani, saappaat, joita et ainakaan voi vaihtaa...\n\nMutta Norppa, ripeä mies, oli ne jo vaihtanut ja otti nyt muutamia\nkoeaskeleita ja pyörähdyksiä verstaan lattialla.\n\n— Kun pistät näihin entisiin muutaman neuleen ja naulan, niin se Ahven\nuipi niillä näkymättömiin...\n\nKorpraali Isolintu yritti vieläkin pelastaa saapasparin tarmokkaasti ja\nurhoollisesti. Pitäisihän Norpankin sentään uskoa, että tuo ei käynyt\nlaatuun. Täällä oltiin tarkkoja, sotilaallisen tarkkoja. Sitäpaitsi\nNorpalla, työvelvollisella, oli tuskin oikeuttakaan pitää valtion\nsaappaita...\n\n— Minullahan se vasta on, sanoi Norppa. — Minä tulen valtiolle niin\nhalvaksi, että jos ei olisi sen kalliimpia miehiä, niin ei tarvitsisi\nisänmaan lainoja trokata...\n\nVähitellen korpraali Isolintu alkoi ymmärtää, että tuo oiva saapaspari\noli auttamattomasti luisunut hänen käsistään. Työvelvollinen Norppa oli\nne suoraan sanoen ryövännyt. Hän oli röyhkeä mies, joka suulaudessakin\nveteli vertoja itselleen Isolinnulle.\n\n— Tunnusta pois, kelmi, että aioit näillä vaihtaa takausmieheltä\nviinaa. Mutta vielä tässä viinat! Hyvä kun leipää saat...\n\nKorpraali Isolinnun täytyi nauraa. He molemmat olivat naurutaitoisia\nmiehiä, naurun ja jutun taitavia. Kelpasi kuunnella, kun he vapaasti\nomin sanoin kertoilivat toisilleen viimeaikaisista kokemuksistaan.\nHeidän hampaansa kyllä pystyivät niihin, jotka olivat sortaneet\nkäsityöläistä tahi työvekkulia. Tästä tuoreesta saapasjutusta\nhuolimatta he pitivät toisistaan ja iloitsivat, että he molemmat, että\nmonet ihmiset, olivat selviytyneet siksikin vähällä. Vaikutti siltä,\nettä heitä ei olisi saanut hevillä uskomaan, että tässä maailmassa\non ikävä ja paha olla. Heidän toiveikkuutensa ydin oli Isolinnun\nmuistamassa sananparressa, että on sama kenen länkinaulan alla niitä\ntäitä tappaa...\n\nKaikki tämä ei estänyt korpraali Isolintua vielä Juhani Norpan\nlähtöhetkelläkin karvain mielin silmäilemästä tämän koipiin. Liian\nelävästi tuli hänen mieleensä pari potraa pulloa, jotka oli menetetty\nsen vuoksi, että piru riepoitti tuon vanhan kaverin sisään niin\nsopimattomaan aikaan. Niinpä hän valaisi parilla esimerkillä miten,\nsotarosvon, jollaiseen tämä tapaus oli verrattavissa, oli käynyt ja\nkäypi...\n\nMutta saapaspari, niin työvekkuli kuin niissä nyt seisoikin, teki\nhuolettoman ja uljaan asennon ovensuussa ja katosi korpraali Isolinnun\nverstaasta ja jatkoi vaellustaan.\n\n* * * * *\n\nTyövelvollinen Juhani Norpalla ei niihin aikoihin ollut pysyväistä\nmajaa. Suovankilasta päästyään hän oli palvellut jonkin aikaa eräässä\nhuoltoportaassa, jossa häntä ei nähty mielellään. Suun soitollaan\nkolmen markan päiväpalkastaan, joka katkeroitti häntä, hän teki\nitsensä sietämättömäksi. Niinpä hänet oli lähetetty Hooteekoohon,\ntäydennyskeskukseen, jossa hänestä ei myöskään pidetty. Olisi parempi\nsaada moinen soturi mahdollisimman kauas, niin ettei hän sen erän\nperästä olisi heidän vaivoinaan.\n\nSiihen ilmenikin tilaisuus. Jossakin vallatulla alueella, Itä-Karjalan\nperukoilla, tarvittiin rakennusmiehiä. Juhani Norppa passitettiin sinne.\n\nJuhani Norppa murisi. Hän oli ollut siellä kerran ennen, rajan takana,\nja siellä ei ollut käynyt häävistä. Mutta harmaa suovankila oli vielä\ntuoreemmassa muistissa. Ja niinpä Juhani tyytyi suun soitteluun ja\nnousi junaan.\n\nYön pimeydessä, täpötäydessä rautatievaunussa torkkuen hän sitten\nylitti rajan, jonka näkemisestä ja huomioimisesta hän oli joutunut\nkuokkimaan monta neliömetriä suota pelloksi. Mutta hän oli tehnyt sitä\ntyötä myöskin vapaana miehenä. Hän oli raivannut korpea ja pystyttänyt\nniin sanotun kotilieden, joka häneltä oli kuitenkin otettu, vaikka\nautuaaksitekevä yksityisomistusoikeus olikin voimassa, niinä vuosina,\njoita sanottiin pulavuosiksi, vuosikymmen takaperin. Se oli ihmeellistä\naikaa, joka ylen nopeasti näytti haihtuneen ihmisten mielestä.\nMaa ja maailma oli hukkumaisillaan viljaan ja tavaraan, ja siitä\nonnettomuudesta olisi tuskin selvitty, jollei olisi ryhdytty näihin\nankaroihin parannuskeinoihin ja pantu suurta lihamyllyä pyörimään...\n\nMutta Juhani Norppa ei unohtanut niitä aikoja koskaan. Pakkohuutokauppa\nvei hänen uutistalonsa Kuuselan ja kuolema vei hänen vaimonsa Aliinan\nja hän itse alkoi nähdä maailman uudessa valossa...\n\nNyt hän oli siis ylittänyt rajan, hyökännyt kertakaikkiaan. Sellainen\nhyökkäys oli vain vähän aikaa sitten ollut pahassa huudossa tässä\nmaassa. Mutta sitten mieli muutettiin ja Juhani Norppa sai linnaa, kun\nnäki rajan. Hänen olisi kai nähtävä se vieläkin, mutta suovankilan\nharmaa päiväjono oli liian tuoreessa muistissa, ja hän rauhoitti\nitseään sillä, ettei hän liikkunut valloitushommissa. Hänet oli\nkutsuttu rakentajaksi...\n\nHän tirkisteli uteliaasti maata, jossa syyspäivä vaikeni vitkaan. Kauan\nsitten hän oli rähminyt täällä kivääreineen ties mitä mielessä. Suomen\nrotu oli täällä raivannut ja asunut. Se piti vapauttaa, maa ja kansa...\nKuka oli vapaa? Pakkohuutokauppa oli vienyt häneltä Kuuselan, jonka hän\noli omin käsin valloittanut kylmältä korvelta, itse vapaudestaan ja\nitsenäisyydestään kuulussa Kanta-Suomessa...\n\nJuhani Norppa ei nähnyt mitään asiaa päivän selvänä. Saksalainen\nsavuke suupielessä kytien, yritellen oikoa olkapäitään ahdingossa\nhän alkoi puhua poikiemme seisomisesta Syvärillä ja Äänisen aaltojen\nvartioimisesta. Se kuulosti rienaukselta, moinen puhe sänkisestä\nnaamasta. Ympärillä oli tylsiä ja unisia kasvoja ja tungoksessa\nturtuneita jäseniä.\n\n— Suomi on suuri, mutta yhä meillä on näin ahdasta, ja meillä on pieni\nluu purtavana ennenkuin ollaan Valkean meren rannalla...\n\nNiin Juhani Norppa matkusti Itä-Karjalaan ja saapui onnellisesti\nperille ja ilmoittautui asianomaisessa paikassa. Kävi ilmi, että\nhänestä piti tulla kirkonrakentaja.\n\nSe kirkko oli ollut jo tekeillä lähes vuoden, melkein siitä päivästä\nalkaen, kun tämä kaukainen paikkakunta oli valloitettu. Oli niin paljon\ntietoja siitä, kuinka bolshevikit olivat tehneet kirkoista teattereja.\nMutta nyt piti tehtämän päinvastainen kepponen: teatteritalo\nmuovailtaisiin kirkoksi. Tämä kostotuuma oli syntynyt jonkun sotapapin\nsielussa. Töitä oli tehty pikkuhiljaa, mutta nyt niihin piti saada\nvauhtia. Tänne oli komennettu arkkitehtejä ja rakennusmestareita ja\ntaitavia työmiehiä kautta armeijan. Kirkosta piti tulla jotakin, jota\nkelpasi nähdä ja näyttää, jotakin erikoista. Rakennusaineena käytettiin\nyksinomaan Karjalan punaista honkaa.\n\nTähän kirkonrakentajien valittuun joukkoon oli nyt eksynyt myöskin\nJuhani Norppa vain siksi, että eräässä hooteekoossa oli toivottu\nhänet niin pitkälle, että pippuri kasvoi. Mutta vähältä piti, ettei\nsiitä kirkosta puuttunut Juhani Norpan piilun jälkiä. Vastaanottava\nkansliaherra näki tietysti papereista, mitä polkuja tulija oli\nvaeltanut, ja niin hän tuli ihmetelleeksi, että nytkö tänne jo passasi\ntulla... Siitä Juhani Norppa suuttui ja hänestä paisui pienoinen\nprofeetta. Hän sanoi, että eräänä päivänä vielä kadutaan katkerasti,\nettä tänne tultiin lähteneeksi peukaloimaan...\n\nMoisesta julkeudesta toimistoherra suuttui vuorostaan ja hetken aikaa\noli jo kyseenalaista, kelpaisiko Juhani Norppa ollenkaan veistämään\nkirkkoa Karjalan punaisesta hongasta. Mutta sitten tuli paikalle\nupseeri, joka osasi lyödä asian leikiksi, ja Juhani Norppa puolestaan\noli mies, joka nauroi mielellään, jonka mielestä kaikesta huolimatta\nkolmen markan työvekkulinakin oli hupainen elää.\n\nNiin hänestä tuli kirkonrakentaja.\n\nHän puhui siitä paljon leikilliseksi tarkoitettua, puhui Suomen\nmahtavuuden ajasta, jolloin ensitöiksi nähtiin tärkeäksi rakentaa\nvallattuun maahan kirkko, ja komea kirkko, punaisesta hongasta. Hän\nihmetteli, tulleeko se rakennetuksi kalliolle, niin että se kestää, kun\ntuulet tulevat ja sateet lankeavat...\n\nItse asiassa hän oli melkoisen tyytyväinen työhönsä, sotaansa.\nHän saapui mielellään työpaikalle lumisina, kylminä ja hämärinä\ntalviaamuina. Kamiinat lämmittivät sopivasti suurta rakennusta, joka\nvähitellen alkoi saada kirkon kupoolimaisia, uljaita muotoja. Vasaran\näänet kajahtelivat, sahat sirisivät ja höylät sihahtelivat.\n\nJuhani Norppa teki penkkejä. Eivät ne olekaan, jaarikoi hän,\nmitä hyvänsä penkkejä, joihin ihminen heittäypi huolettomasti\ntakamuksilleen, vaan niihin istutaan nimenomaisessa tarkoituksessa\nsaada mielelle ylennystä...\n\nHän piti puutyöstä. Niinkuin tikka, sanoi hän. Hän tunsi epämääräistä\nhyvää mieltä saadessaan valmistaa käsillään jotakin, joka oli ja jäi.\n\nSitäpaitsi tämä rakennus, joka päivä päivältä yhä selvemmin sukeutui\nesiin honkapuista, jotka vähän aikaa sitten olivat seisoneet Karjalan\nrämeen laidassa, tämä suuri, kajahteleva huone, herätteli hänen\nmielessään kaukaisia muistoja. Monet kulkuset olivat kilisseet\ntalvisessa pimeydessä ja reenjalakset narisseet ja kirkossa oli ollut\nhieman kylmä, kun kamiinan hehku ei ollut ehtinyt sitä vielä lämmittää\nkaikkialta. Mutta kynttilät tuikkivat riemukkaasti ja papin ääni\nkajahteli puhuen Betlehemin piltistä ja asioista, joita ei voinut\nkäsittää, mutta jotka olivat hyviä ja tarpeellisia. Ainakin isot\nihmiset näyttivät olevan sitä mieltä ja vähäinen Norpan Juhani, isän\nsuuri sarkatakki päällysvaatteenaan, heidän mukanaan. Se oli isien\nuskoa, joka sitten vähitellen oli kulunut hänen yltään kuin vaateparsi,\njonka paha maailma oli riistänyt antamatta mitään turvallista ja\nlämmittävää tilalle...\n\nJuhani Norppa huomasi kaihoten muistelevansa mennyttä aikaa, kaukaista\naikaa, jolloin hän saattoi istua kirkonpenkissä ajattelematta rikki\nrepiviä asioita, että tämä oli muinaista taikuutta, jatkuvaisuuden\nlain voimassa pitämä museomainen muisto ajoilta, jolloin lentokone\nei pörissyt ilkeästi ilmassa, eikä radio levittänyt lakkaamatonta\näänenväkeään korvessakin asuvan ihmisen korvaan... Silloin\nnykyinen kolmen markan työvekkuli alkoi uudemman kerran jaaritella\npenkkiasioista. Epäilemättä hänelle luettaisiin ansioksi se seikka,\nettä hän kolmen markan miehenäkin valmisti juhlavan penkin, jolle\nihminen voi laskea takamuksensa, että pappi olisi tilaisuudessa\npääsemään käsiksi hänen sieluunsa...\n\nMutta iltaisin hän askarteli omissa puutöissään tässä samassa suuressa\nhuoneessa penkkinsä ääressä. Puhdetyöt olivat silloin tulemassa muotiin\narmeijassa. Pahkoja kaiverrettiin, tuohta punottiin ja metallia\ntaottiin ja taivutettiin. Vuolaista lastu oli omiaan laimentamaan\nkauheaa odotuksen aikaa. Nähtiin monia oudon koristeellisia töitä,\njoista syntyi epäilys, että sodan pahahenki oli jotenkin vääntänyt sen\ntekijän aivoja. Mutta Juhani Norppa oli synnynnäinen puutyöntekijä.\nPuuta purevan teräaseen ääni oli musiikkia hänen korvalleen.\nHänen rasiansa ja lippaansa olivat yksinkertaista tavaraa, mutta\nniitä kelpasi katsella. Hän huomasi saavansa huomattavan lisän\npäiväpalkkaansa ja tuli ylen ahkeraksi. Hän höyläsi ja jaaritteli, että\non sanottu, kuinka puhdetöillä vältetään monta kiusausta ja synnin\ntilaisuutta. Hän puolestaan ahertaa voidakseen lomallaan vajota pieniin\nsynteihin, jotka maistuvat kolmen markan puhtaitten päivien jälkeen.\n\nMutta toisinaan hän kuljeskeli ulkonakin ja teki huomioita maisemista\nja rakennuksista ja paikkakunnan vähistä alkuasukkaista. Hän pistäytyi\nusein erääseen kylän liepeillä olevaan rappeutuneeseen tupaseen ja\ntuli siinä asuvan mummon ystäväksi. Hän olikin sitä mieltä, ettei se,\njoka ei ole hyvissä väleissä vanhojen naishenkilöitten kanssa, oikein\nmenesty elämässään. — Juo tsaikkua, juo! — Ka, mikset juo tsaikkua?\nkehoitteli mummo, ja Juhani Norppa kyseli häneltä kyselemistään\nentisistä ajoista, kyseli mitä mummo tykkäsi suomalaisvallasta. Ja\npuolikuuro mummo vastaili viisaan varovaisesti, tavalla, josta ei\ntullut hullua hurskaammaksi. Norppa ajatteli lämpimin mielin, että\ntuo mummo oli Suomen rotua, ja aprikoi minkälainen hän mahtaisi\nolla siinä tapauksessa ja minkälainen mahtaisi Juhani Norppa\nolla, jos poikamme olisivat seisoneet Syvärillä jo satoja vuosia\njatkuvasti, jos toinen Aadolfi ja kahdestoista Kaarle olisivat\nparemmin menestyneet meiningeissään. Mutta ehkäpä siinä tapauksessa\nmahtava Ruotsi olisi niellyt hiljaisesti sisäänsä Suomen rodun ja\nmummo ja Juhani puhuttelisivat toisiaan toisella kielelläkin... On\ntäytynyt käydä niinkuin on käynyt. Nyt poikamme seisovat Syvärillä,\nmutta Juhani Norpasta se vaikutti myöhästyneeltä, jollakin tavalla\nseikkailumaiselta, epätodelliselta...\n\nPaitsi mummoa, hän löysi täältä myöskin nuoren Tatjanan, jonka\nystäväksi ja lohduttajaksi hän änkäytyi menestyksellisesti. Tatjanan\nmies oli sodassa toisella puolella. Hän oli yksi maailman monista\nsotaleskistä, joka aivan hyvin voisi olla jo oikea kuolleen miehen\nleskikin. Ei ollut oikeastaan mitään ihmeellistä siinä, että hän\nkuunteli Juhani Norppaa ja taipui hänen tuumiinsa. Hän oli vaalea,\nyksinkertainen, hyväntahtoinen nainen ja Juhani oli häneen melkoisen\nmielistynyt. He molemmat kuitenkin tiesivät, että väliaikaista kaikki\non vaan...\n\nNiin Juhani Norppa eleli ja järjesteli ja oli koko olemuksellaan,\njoskaan ei aina suullaan, sitä mieltä, että sotivassakin maailmassa\noli hyvä elää. Tällainen kirkonrakennussota oli sentään toista kuin\nkytröttää kuopassa räjähdysten räiskeessä ja manata kerta toisensa\njälkeen, että eipä, saatana soi, tuo vielä sattunut... Sillä hän tunsi\nsellaisenkin sodan maun.\n\nEräänä kevättalven päivänä, aurinkoisena ja armaana, olivat sitten\nensimmäiset kirkonmenot vastavalmistuneessa kirkossa. Monta\npappia, sivilipappejakin ja muita korkeita herroja, kutsuvieraina\nKanta-Suomesta saapuneita ja paikkakunnan alkuasukkaita, Karjalan\nkansaa. Upseerit ja lotat ja muu alempi sotaväki sekä kirkonrakentajat\ntäyttivät lopun tyhjän tilan ääriään myöten. Punainen honka hohti\nuutuuttaan puhtaana ja pihkan terhakka haju tuoksahteli yli\nihmistungoksen hajujen ja pappien ääni kajahteli lakilautojen\npinnoista. He sanoivat, että tämä oli kallis hetki varsinkin Karjalan\nkansalle. Voimakkaampi veli oli tullut ja tuonut heille oikeuden\nvapaasti palvella Jumalaa ja pystyttänyt keskellä sodan pauhuja tämän\ntemppelin. Sitä saatettiin sanoa Suomen armeijan uljaaksi puhdetyöksi\nja epäilemättä se muistettaisiin suvusta sukuun. Siitä kerrottaisiin\nlapsille. Lehti oli kääntynyt, uusi aika alkanut Suomen rodulle...\n\nTyövelvollinen Juhani Norppa, joka istui omin käsin tekemässään\npenkissä, tunnusti mielessään, että tämä oli tosiaankin uskomaton\nteko, satukirjamainen, tämä, että pieni Suomi rakenteli kirkon kauas\nItä-Karjalaan. Sen olisi pitänyt olla suuri hetki hänellekin, vanhalle\nKarjalan kävijälle, heimosoturille. Unelmat olivat täyttyneet. Mutta\nhänessä oli tapahtunut muutos sen jälkeen. Hän huomasi ajattelevansa,\nettä paitsi kirkkoa ja pappia Karjalan kansa saa myöskin kymmenysmaksut\nja suurin voittaja on puutavarayhtiö, joka pääsee runnaamaan Karjalan\nkorvessa. Ehkäpä se noille tuolla sopi hyvinkin. He olivat ehkä\nvoittajia, eivätkä vain luulleet olevansa, kun taasen yhteisellä\nkansalla jo vanhan Suomen puolella oli ollut yllin kyllin niitä puita,\njoiden juurelle kumartua viuluineen. Tahi he sitten tunsivat tämän\nsuureksi hetkekseen vain siitä syystä, että olivat yhä poikasia, sillä\nasteella, minkä Juhani Norppa oli jo sivuuttanut...\n\nHeti juhlan jälkeen työvelvollinen Norppa pääsi lomalle. Hän jyryytti\ntäpötäysissä junissa pitkät matkat ja saapui lopulta kaupunkiin,\njossa hän oli ollut töissä sodan alkaessa ja jossa hänen vähät\ntavaransa yhä olivat eräällä ullakolla. Hänellä oli tässä kaupungissa\nmyöskin sukulaisia ja tuttavia, joiden luona hän vieraili. He olivat\nNorpan mielestä muuttuneet. Suuri kaupankäynnin, hanaamisen henki\nnäytti vallanneen ihmiset. Useampi harrasti sivutöikseen pienempää\ntai suurempaa, salaista keinottelua, joppausta ruokatavaralla ja.\nvaatetavaralla, tupakalla ja viinalla, millä tahansa, vieläpä\nsotilaitten puhdetöilläkin. Se oli henkeä. Joku selitti, että siihen\noli pakko. Pelkällä palkalla oli vaikea tulla toimeen. Heidän\nvälityksellään, puhdetyö- ja vanhoilla säästörahoilla, Juhani Norppa\nosti turkin, jonka hinta lähenteli entisiä mökin hintoja, vaikka myyjät\nja välittäjät olivat tekevinään tuttavankauppaa. Niistä pienistä\nlysteistä, joista hän oli puhunut, tuli siis turkki. Juhani Norppa\nsanoi, ettei vanha muuta iloa tarvitsekaan kuin lämmintä. Hänen\nmielessään olivat monet kylmät kyydit autonlavoilla ja junavaunujen\nportailla. Toisekseen nyt oli kesä tulossa. Ehkäpä siis hänessäkin iti\nvain hanaamisen ja varastoimisen myyrämäinen henki...\n\nHän pistäytyi myöskin maaseudulla, siellä, missä hän oli aikomaan\nesiintynyt uutisraivaajana, oman konnun miehenä. Hän oli sen jälkeen\ntuskin käynytkään siellä, koska jo epäonnistumisen ja suurten\npettymysten maisema ja taustakin etoi hänen mieltään. Nyt hän kuunteli\ntalonpoikain puheita korkeista veroista, lihanluovutuksista ja\narmeijaan otetuista hyvistä hevosista. Hän käveli hautausmaalla, jonka\npitenevässä valkoisten ristien jonossa näkyi monta tuttua nimeä. Siellä\nhe lepäsivät sankarivainajina nuo tavalliset miehet, ja nuoria leskiä\nkäveli kujilla ja poikia ontui kainalosauvoineen, lyhyt sota takanaan\nja pitkä elämä edessään. Juhani Norppa osti muutamia kiloja hintavaa\nvoita ja palasi kaupunkiin.\n\nLoma alkoi jo lähestyä loppuaan, mutta vielä hän ehti\nmielikarvaudekseen tavata erään tuttavan, joka oli samoin lomalla. Hän\nkuului olevan saksalaisten töissä. Hän sanoi saavansa viisi markkaa\njokaisesta tiilestä, jonka hän pisti paikoilleen muuraukseen. — Siitä\nsen tiedät, kehaisi hän, — että markkaluku on melkoinen päivää kohti...\n\nJuhani Torppa tiesi ja ymmärsi, että osat ja arvat näyttävät olevan\nmonenlaiset. Siinä istui hänen ikäisensä mies, joka sai viisi\nmarkkaa muuraamaltaan tiileltä, Juhani Norpan saadessa kolme markkaa\npäivältä... Tosin hän oli pyrkinyt ottamaan kohtalonsa omiin käsiinsä\nja nähnyt erään rajan, jonka takana hän ei luullut olevan mitään\ntekemistä. Mutta vertailu voisi olla samantapainen johonkin toiseenkin\npoikaan nähden, joka ryömi tulen alla...\n\n— Mutta sinä kai toivot, että sota ei loppuisi koskaan, että saksmanni\naina muurauttaisi Lapinmaan tuntureilla...\n\n— Älähän nyt! puheli toinen leppoisasti. — Komealtahan se kuulostaa\nmarkkaluku tullessa, mutta komea se on myöskin mennessä. Sinä et sitä\noikein käsitä sinne ruunun leivän ääreen...\n\n— Niin, sanoi Juhani Norppa, — ehkäpä se ei ole sen kummempaa kuin\nrauhankaan aikana: joku saa markkasia ja joku menettää entisetkin ja\njoku kallistaa päänsä ja antaa henkensä...\n\nMutta sisimmässään hän oli tyytymätön ja sai paljon vettä puhemyllyynsä.\n\nViimeisenä lomapäivänään hän tapasi kadulla vanhan tuttavansa korpraali\nKorpin, joka käveli rahatonna ja kohmeloisena. Hän, entisessä\nEuroopassakin huoleton poika, kuulosti nyt sotivassa maailmassa elävän\nkuin viimeistä päivää. Norppa tarjosi hänelle ryypyt, kehaisten, että\nhänellä vielä on, vaikka hän olikin vain kolmen markan työvekkuli.\nSitten hän tuli nähneeksi Korpin jaloissa vahvat saappaat ja ehdotti,\nettä he vaihtaisivat kenkiä. Hänen saappaansa olivat nimittäin jo\nkuluneet talven käytöstä ja kun hän kulki työvelvollisen nimellä, niin\nvaihdolle varastoissa voitaisiin tekaista esteitä. Korppi taasen saisi\nvaihdetuksi jalkineensa minä päivänä tahansa. Korpraali, aina aulis ja\nhuoleton mies, suostui mielellään, varsinkin nyt, kun tarjotut ryypyt\nlämmittivät hänen mieltään.\n\nNiinpä saappaat jälleen vaihtoivat jalkoja kuppilan pöydän ääressä,\njossa he istuivat. Sitten miehet erosivat. Työvelvollinen Juhani Norppa\ntunsi saaneensa jotakin hyvitystä ainoan viinatilkkasensa menetyksestä\nja lähti astumaan pitkin katuja, jossa vesi jo pisaroi ja kevät\nenteili. Hänen oli noustava junaan. Hän oli hyvällä mielellä, kuten\naina matkojen ja muutosten edellä. Kolmen markan työvelvollisuuskaan\nei voi kestää ikuisesti. Kukapa tietää, jos kohtalolla on hänenkin\nvaralleen jotakin viiden markan tiileen verrattavaa...\n\nNiin hän katosi, ja korpraali Einari Korppi, rahaton lomalainen,\nistui kuppilan pöydän ääressä ja tömisteli vereksillä saappaillaan\ntahtia sähkögramofonin musiikkiin. Kärsineen ja kärsimättömän näköinen\nravintolanemäntä silmäili häntä vihaisesti.\n\n— Minä lähden, täti kulta, sanoi korpraali. — Vain vähän\nkärsivällisyyttä. Meikäläinen olisi tietysti sopivin ja joutilain\nhenkilö sankarihautaan. Siellä sitä menisi täydestä, mutta aion sen\nkohtalon kaikella muotoa kiertää...\n\nKyllikseen soiteltuaan korpraali Korppi tosiaankin nousi ja lähti.\n\n\n\n\n6.\n\n\nEllei korpraali Korppi vereksine saappaineen, jotka olivat kärsineet\nja kolhiutuneet kirkonrakennustyömaalla ja saaneet työvelvollisen\nkirveestä sipaisun, joka oli melkein puhkaissut vasemman saappaan\nsyrjän, ellei Korppi olisi pysähtynyt latailemaan piippuaan juuri\nsiihen kadunkulmaan, niin mikä tietää minkälaista olisi ollut siitä\neteenpäin...\n\nNyt kävi näin.\n\nTuuleskeli ja piippu ei ottanut hevillä syttyäkseen. Korppi syventyi\nomaan tuherrukseensa ja havahtui sotaherran ääneen:\n\n— No, korpraali, onko se piippu enemmän kuin koko maailma kaikkine\nkapteeneineen ja sotineen?\n\nKorpraali Korppi nosti silmänsä ja avasi suunsa ja näki edessään erään\nNenäsen mustanpuhuvat ja kirkkaat kasvot.\n\n— Mutta sehän on Korppi!\n\n— Ja siinähän on Nenänen, ja täytenä kapteenina!\n\n— Niin, lintuseni, mikä kohtaus!\n\nHe kättelivät rakkaasti. Sillä he olivat olleet aseveljiä jo\nmuinaiselta tuntuvassa talvisessa sodassa. He olivat yhteistuumin\nolleet matalana ja piru ties mitä kaikkea.\n\nNenänen, joka jo haisi viinalle kuin rankkitynnöri, pisti kätensä\nKorpin kainaloon ja kuljetti häntä mukanaan. Hän hommasi juomia, joihin\nhe molemmat olivat hyvin perehtyneitä. Mitäpä he muutakaan ymmärsivät.\nOlivathan aseveljet tavanneet toisensa...\n\nHe kävivät monissa paikoissa ja kohtasivat monia uusia ihmisiä ja uusia\nlaseja ja uusia juomia. Korppi myi kellonsa saadakseen rahaa. Koko\nelämä meni jonninjoutavaksi törinäksi. Lopulta Korppi ei enää tiennyt,\nmihin hän oli kulkeutunut ja kenen kanssa hän oli tekemisissä. Hän oli\nauttamattomasti, niinkuin sanotaan, tunnelissa.\n\nJoku korea mies nyki häntä kyynärpäästä, että eiköhän se ole parasta,\nettä korpraalikin lähtee... Ja Korppi oli taipuvainen ja hyvällä\npäällä. Hän nousi ja lähti.\n\nAvoimesta ovesta lankesi vähän valoa sotapimeälle kadulle. Ja siinä\nvalossa Korpin hämärä silmä eroitti komean ketun ja ketunnahkan takaa\nnaisen kasvot.\n\n— Tprty, tprty! äänteli korpraali Korppi täynnä ystävällisyyttä.\n\nOvi sulkeutui ja valo katosi, kettu katosi, naiskasvot katosivat. Oli\nvain sotapimeys.\n\nMutta samassa oli paikalla myöskin poliisi.\n\n— Sotamies, antakaa ihmisten kulkea rauhassa!\n\n— Kuinka? ällisteli Korppi. — Kuinka voi esiintyä ystävällisemmin?\nKuulkaa: tprty, tprty...\n\nMutta samassa hän jostain syystä töräköityi armottomaksi\nhakkapeliitaksi.\n\n— Sitäpaitsi, sotakoirilla ei ole tässä mitään tekemistä!\n\n— Se nähdään! Meillä on paikka, jossa voi levätä ja rauhoittua...\n\nSillä hetkellä kettu ja naiskasvot olivat jälleen lähellä, vaikka\npimeyden peitossa.\n\n— Kuulkaa! kuului sointuva, naurahtava ääni. — Minusta sotamies\nesiintyi, kuinka nyt sanoisin, hyvin, hyvin kodikkaasti. Sitenhän\nsanotaan vasikalle, eikö totta? Se on suloinen olento vihreillä\nlaitumilla. Emmekö nyt kaikki voisi erota ystävinä, nyt kun\npääsiäisjuhlakin on lähellä?\n\n— Kernaasti, hyvä rouva! Mutta tämä sotamies on siinä tilassa, että hän\ntuskin voi kulkea...\n\n— Rouva, soperteli korpraali Korppi. — Rouva, me olemme nyt tekemisissä\nylen innostuneen juopuneitten taluttajan kanssa...\n\n— Sehän kuulostaa Srinbergiltä, sanoi kettunainen.\n\nRavintolan ovi avautui ja vähän valoa häilähti jälleen kadulle.\n\n— Mutta sehän on sukulaispoika! huudahti nainen. — Herra konstaapeli,\nminä otan hänet liuostaan! Oletteko niin ystävällinen, että toimitatte\nmeille ajurin...\n\nPoliisi nosti kätensä lakin reunaan kohteliaana ja kummissaan.\nEpäilemättä hän tiesi jotakin kettunaisesta ja ihmetteli moista\nesiintymistä.\n\nMutta korpraali Korppi ei tuntenut ketään. Hän eli omassa\nsekasortoisessa ja unenomaisessa rohtomaailmassaan. Hän ei olisi\ntuntenut isää eikä äitiä. Hän mutisi: — Olette liian ystävällinen,\nrouva..\n\nJa hetken kuluttua:\n\n— Mutta täti! Mikä päähänpisto!\n\nNainen nauroi mielellään.\n\n— Se tämä on! Mutta enhän voi heittää teitä noin. Vai voisinko?\n\nKorpraali Korppi näytti vajonneen syviin ajatuksiin, kädet nyt jo auki\nreuhottavan päällystakin taskuissa. Vaikka korea mieshenkilö oli sen\näskettäin huolellisesti napittanut toimittaessaan häntä ulos.\n\nAjuri saapui ja korpraali kompuroi rattaille ja nainen nousi hänen\nviereensä. Juoksevan hevosen askeleet alkoivat jymistä pimeillä\nkaduilla. Korpraali näytti nukahtaneen. Välillä hän heräsi, sai\ntarmon puuskan ja huusi: — Ajuri, kääntäkää! Sitten hän riiteli\nläsnäolemattomien henkilöitten kanssa ja nukahti jälleen.\n\nMutta kun rattaat pysähtyivät, laskeutui hän vallan ketterästi alas,\nsuoristautui, löi kantapäät yhteen ja nosti käden päähineeseen:\n\n— Hyvää yötä, rouva!\n\n— Eihän toki! sanoi nainen. — Ei se niin ollut!\n\nHän maksoi ajurille ja sanoi selitykseksi:\n\n— Näiden maalaisserkkujen kanssa on toisinaan ihmeellistä...\n\nAjuri mutisi jotakin viiksiensä kätköistä ja maiskautti hevosensa\nliikkeelle.\n\n— Meidän on kai aika mennä lepäämään, sanoi nainen korpraalille, joka\nnyt oli vaitelias ja kuuliainen.\n\nNiin Korppi, tunnelissa kulkien, astui sisälle erääseen taloon.\n\n* * * * *\n\nKun korpraali Korppi heräsi, niin hän huomasi lepäävänsä pehmoisella\nja valkoisella vuoteella takki ja saappaat riisuttuina, mutta housut\njalassa. Ensimmäinen huomio oli, että hänen sarkahousunköltöksensä\nnäyttivät lakanan valkeutta vasten ruokottomilta. Päässä humisi ja\nsuuta kuivasi. Tuntui siltä, että siitä on tullut kivitaskun suu.\n\nKorpraali kääntyi kyljelleen, näki yöpöydällä vesikarahvin ja ojensi\noitis kätensä ja joi ahnaasti. Se virkisti. Oli jo epäilemättä täysi\npäivä, vaikka huoneessa vallitsikin miellyttävä hämärä alaslaskettujen\nverhojen vuoksi. Huone oli ylen hieno. Kiiltäviä pintoja, muhkeata\nnahkaa, tauluja seinillä.\n\nKorpraali Korppi kirosi hiljaa ja ihmetteli, että mahtoiko hän olla\ntoinen Jeppe Niilonpoika. Mutta hänen tuolinselkämyksellä riippuvassa\ntakissaan ei ollut edes kenraalin punoksia, vaan yhä ikuiset,\nkiemuraiset ja nuhrautuneet korpraalinnauhat.\n\nHän muisti jotakin: pahuksen Nenä-Veikko! Mihin lienee kuljettanut...\nMutta koko kapteeni oli haihtunut usvaksi, eikä muisti saanut mitään\nkiinnekohtaa...\n\nHän nousi ja riipaisi akkunaverhon ylös. Tosiaankin: kylläpä kelpasi!\nTämä oli tosiaankin huone korsun ja kämpän ja parakin jälkeen. Paljaat\njalat vaipuivat nilkkoja myöten mattoon. Akkunasta näkyi pihamaa\npuineen ja pensaineen, näkyi hieman töhryistä keväistä lunta, auringon\npaisteessa kimmeltävää. Tupakkapöydällä oli savukkeita ja Sikaareja\nja myöskin piipputupakkaa. Hän täytti nysänsä ja heittäytyi tuoliin,\njohon vajosi säikähdyttävän syvälle. Mitäpäs tässä! Nousepas, Korppi,\nolemaan! Tuo kaverien aamuherätys sopi tähän erinomaisesti...\n\nOvelle koputettiin.\n\n— Sisään, tehkää hyvin!\n\nNäkyviin tuli nainen, ei enää vallan nuori, hyvin hoidettu\nherrasnainen. Puku oli sininen ja silmät hyvin siniset, hymyilevät.\n\n— Huomenta! Miltä nyt tuntuu?\n\nKorpraali Korppi nousi tuolistaan ja kumarsi.\n\n— Kiitos, mukiinmenevältä. Olen vain vähän ihmeissäni. En suinkaan minä\nole ollut mahdottomasti ihmisten vaivana?\n\n— Ei erittäin, mikäli tiedän...\n\n— Oikeastaan minun pitäisi tehdä tuo kuuluisa kysymys: missä minä olen?\n\nNaista näytti huvittavan. Hän oli tullut lähemmäksi ja Korppi näki\nentistä selvemmin, että mikään tytönheilakka hän ei suinkaan ollut.\n\n— Missä teidän sitten suunnitelmienne mukaan pitäisi olla?\n\n— Suunnitelmieni? kertasi Korppi ja päätti puhua suorasukaisesti,\nrepäisevästä. Ehkä tämä rehevä nainen, epäilemättä hänen emäntänsä,\nsiitä piti. Hän huitaisi kädellään.\n\n— Ei mitään piirustuksia! Mutta entisten vähäisten kokemusteni mukaan\nminun olisi pitänyt herätä aivan toisenlaisessa paikassa. Mikä\nherääminen! Esimerkiksi tämä matto jalkojen alla. Siinähän pitäisi\nolla kova sementtilattia, eikä vallan kuiva eikä puhdaskaan. Herättyä\njanottaa, että kita on haljeta. Saat karjua ja potkia ovea ja ehkä\nsinulle lopulta tuivataan vettä ruosteisella törpöllä...\n\nNainen ei hymyillyt. Hän katsoi Korppia vakavasti.\n\n— Niinkö! Teillä oli siis onnea tällä kertaa...\n\n— Epäilemättä, mutta tällainen ympyröitten rikkominen tekee\nlevottomaksi, avuttomaksi...\n\n— Pieni levottomuus tekee hyvää kaiken jälkeen. Olitte eilen ihan\njuovuksissa...\n\n— Sikana, tunnusti korpraali Korppi avomielisestä.\n\n— Mutta minähän aivan unohdan!\n\nNainen neuvoi hänelle pesuhuoneen ja poistui. Posliini hohti.\nEpäilemättä tämä oli uljas talo ja tuo oli uljas mummo, parempia,\nparempiosaisia mummoja. Korpraali Korpin päähän vinttaili sellaista\najatusta, että kun nyt osaisi olla, niin parhaimman onnen käsittäisi...\nHän peseytyi huolellisesti ja oli vähän tyytymätön nuhruiseen pukuunsa.\nMutta ehkä se sopi hyvinkin emännän silmään, ehkä hän halusi tutustua\nrintamarenttuun... Ja näissä housuissa, tässä nutussa korpraali Korppi\nosasi olla...\n\nHäntä pyydettiin kahville. Siro palveleva henki loi vieraaseen uteliaan\nkatseen. Mutta korpraalin uljuus oli horjumaton. Oletpa taasen noussut\nolemaan, oi, mustalintu, tuumiskeli hän.\n\nHeleä liina ja heleitä kukkia ja oikeata kahvia. Niin, tämä oli totta\njumalauta, toimeentuleva ja eteensäkatsova mummo! Kahvia keväällä\nyhdeksäntoista sataa neljäkymmentä kolme! Sitäpaitsi korpraali Korpin\nkupin vieressä oli pikari konjakkia.\n\n— Rohdoksi, sanoi rouva. — Ajattelin, että se tekee teille nyt hyvää.\nMutta enemmän tuota ja miten uljas soturi tahansa tulee perinpohjin\nlyödyksi, niinkuin eilenkin nähtiin...\n\n— Niin, huokasi Korppi, — epäilemättä se eilenkin nähtiin...\n\n— Mutta luvatkaa sitten tuollaiset unohtaa pitkiksi ajoiksi.\n\n— Toistaiseksi, sanoi Korppi, — se lankeaa luontojaan. Taskusta löytyi\nvain rypistynyt viitonen. Se asevelihenki oli eilen niin korkealla...\n\n— Ettekö voi sitten olla ilman muuten kuin pakosta?\n\n— Ei ole tullut koskaan yritetyksi. Ei ole ollut mitään piirustuksia.\nEhkä se kävisi laatuun... Mutta sanokaa nyt, hyvä rouva, miten minä\nolen täällä?\n\nNainen katsoi korpraalia kysyen ja moittien.\n\n— Te ette siis muista? Näin se kävi. Oli vähän ikävää. Kävelin\nvaltakatua ja pimeydessä kopisivat naisten puukengät ja muukalaisten\npaksut anturat. Ajattelin asioita, jotka ovat olleet. Entiset ajat\nloistelivat kuin samanaikaiset valaistut näyteakkunat. Nyt pimeys ja\nkopiseva kulku pimeydessä. Mihin? Tuli jollain tavoin haikea olo,\najatus, että lohduttakaa minun kansaani... Kevätkin oli käsissä,\npääsiäinen lähestymässä, tuhansia muistoja tuova... Sitten kuljin\navautuvan oven ohitse ja kuulin äänen, miten se nyt oli: tprty,\ntprty... Eikö niin sanota vasikalle? Lapsuudenaikaisia, maalaisia\nmuistoja tulvahti mieleeni. Näin vilaukselta kasvonnekin, korpraali, ja\nne näyttivät minusta, kuinka nyt sanoisin, kauheilta ja viattomilta.\nOlisin ehkä jatkanut matkaani, mutta samassa te jouduitte selkkaukseen\npoliisin kanssa. Ja silloin minun tuli teitä sääli, yhtä harhailijaa\npahassa, sotivassa maailmassa. Eikö tässä ollut tilaisuus pieneen\nkeväiseen pääsiäislahjaan sotilaalle, maan puolustajalle... Tein\npikaisen päätöksen ja otin teidät huostaani...\n\nKorpraali Korppi oli melkein hämillään.\n\n— Se oli sangen ripeää ja urhoollista. Se oli hyvä lahja,\nainutlaatuinen. Kiitän teitä, rouva...\n\n— Katsokaapas, tämä sotapimeys antaa rohkeutta. Ja sitten olen aina\nmielelläni suonut, että ihmisillä olisi puheenaiheita...\n\n— Tuo mielipide oli korpraali Korpille otollinen. Herra on hullujen\nholhooja...\n\n— Kas niin! Siinähän se tuli: te olette Korppi. Minä olen rouva Risu,\nleski, talonomistaja ja kauppias...\n\nNimi oli korvakuulolta tuttu Korpille: kauppaliike, monta taloa\nkaupungissa, ehkä maaseudullakin, ainakin huvila. Kaupungin äveriäitä,\nmutta näköjään elävä ihminen, jolla ei ollut mitään pientä muutosta,\nseikkailua vastaan...\n\nHe keskustelivat edelleen. Kävi ilmi, että korpraali Korppi oli\nlomalla, jota oli jäljellä vielä parisen päivää.\n\n— Mutta silloinhan te joudutte matkustamaan pitkänäperjantaina. Miten\nteidän lomanne on järjestetty?\n\n— Se sopii minulle paremmin kuin monelle muulle, sillä minulla ei ole\nkotia eikä kontua, ei liioin omaisiakaan. Kaikki on aina mukana...\n\n— Silloinhan te jäätte minun vieraakseni lomanne loppuajaksi. Se on\nselvää.\n\nKorpraali Korppi sanoi, ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan. Mutta\nehkä hänestä oli liiaksi vaivaa.\n\nPäinvastoin. Oli suuri ilo kestitä vähän tuntematonta sotilasta, eikä\nenää niin tuntematontakaan.\n\n* * * * *\n\nSiten tutustuivat rouva Risu ja korpraali Korppi.\n\nLoman loppu kului kohtalaisen hyvin. He kävivät kerran teatterissakin,\nkävelivät kerran pimenevällä kadulla, juttelivat kodikkaasti ruoka- ja\nkahvipöydässä. Korpraali nukkui ruhtinaallisessa vuoteessa ja istuskeli\nsäikähdyttävän vajottavilla tuoleilla lataillen käyrää piippuaan ja\ntoivoen, että kaverit korvessa voisivat nähdä hänen uskomattoman\nelämänsä.\n\nHänen ryhtinsä oli huoleton ja horjumaton siron palvelevan hengen\nuteliaitten silmäysten alla.\n\nVälistä emäntä ja vieras tarkkailivat toisiaan salaisesti huvittuneina,\narvaillen toistensa ajatuksia ja aikeita. Korpraali Korpin levoton\nmieli ehti jo kuitenkin tuntea ikävääkin. Oli liian yksitoikkoisen\nkomeaa ja siistiä, väsyttävän mukavaa. Itse emäntäkin vaikutti\nsilloin vastenmieliseltä, äiläkän valkealta, sienimäiseltä, tympeästi\nhajuvesiltä lemuavalta ja toisen ihmisen sisään tunkevalta.\nViinaryyppyä se ei antanut ja Korpin rakkaalle piipulle se nyrpisti\nnenäänsä. Omituisia pääsiäislahjoja se antoi ja kumman paketin se oli\nsamalla itsekin saanut...\n\nKorppi tunsi itsensä ikäänkuin tyrmästä päästetyksi, oli vapautunut\nja mielissään, kun lähtöaika tuli. Rouva saattoi hänet asemalle,\nkomeana, suuren tyylin ihmisenä, äidin kaltaisena. Hän sanoi olevansa\nvakuutettu, ettei kadota vielä kokonaan, arestilaistaan. Korppi työntyi\njunaan kupeva reppu hartioillaan. Siinä oli hyvät eväät ja monenlaisia\nlahjoja.\n\nVeturi alkoi puuskuttaa. Pyörät pyörivät. He huiskuttivat toisilleen,\nkomea rouva laiturilla ja hieman nukkavieru korpraali vaunun portailla.\n\nJunanmuuttoasemalla Korppi yhdytti pari sotamiestä, jotka alakuloisina\nryyppäillen vertailivat viimeisiä yösijojaan. Toinen oli ollut Oulun\nputkassa, toinen Kajaanin. Toisessa oli makuupaikkana vain kova\nsementtilattia ja siinä korttelin verran kaikenlaista märkyyttä.\nPikkuinen akkuna oli katon rajassa ja luukku ovessa. Mutta toisen\nkaupungin putkassa oli oikein lavitsa, yksinkertainen, mutta oikea\nlavitsa, sekä kohtalaisen kokoinen akkuna.\n\nToinen sotamies kuunteli synkeänä tätä kuvausta ja päätti:\n\n— Minä en mene koskaan lomalle Ouluun!\n\n— Älä mene! vakuutti toinen. — Mene Kajaaniin tai Iisalmeen: siellä on\nparempi putka...\n\nTämän keskustelun kuultuaan korpraali Korppi tunsi olevansa\ntyytyväinen. Hän ymmärsi olleensa ihminen, joka ei ole vaeltanut\ntavallista tietä.\n\nSe oli sentään ollut onnellinen ja komea herääminen, muistettava\npääsiäislahja.\n\n* * * * *\n\nKevät oli aloittanut suuren hyökkäyksensä valtavalla voimalla.\n\nKorpraali Korppi totesi sen pääteasemalla. Lomautuskeskuksessa\nsanottiin, että oli kyseenalaista lähtisivätkö lomalaisautot enää\ntaipaleelle, sillä kelirikko alkoi olla käsissä.\n\nKevät ei ollut menettänyt makuaan.\n\nIltojen ja aamujen valkeus vivahti ihmeeseen, lintujen viserrys oli\nriemukasta, ja maanpinta tuntui mukavalta anturain alla talven lumen\nja jään jälkeen. Olipa kuin korvikekupponenkin, tuo sota-ajan laimea\njuoma, olisi saanut osasensa kevään uudistavista voimista. Yksinpä\nsanomalehtikin kanttiinin pöydällä vaikutti tuoreelta, ikäänkuin siinä\ntosiaankin olisi uutisia kuten ennen muinoin. Kirjoitettiin suuresta\nkeväthyökkäyksestä ja saatiin ihminen unohtamaan, että noin ne olivat\nkirjoittaneet jo monena, monena vuotena, saatiin ihminen helposti\nuskomaan, että nyt on kysymys asiasta, joka kertakaikkiaan lopettaa\nkaiken pitkäpiimäisen, talvisen, nykyiset kovat ajat...\n\nKorpraali Korppi oli levoton ja toimelias. Hänessä oli matkakuume.\nLiikkeelle, kohti korpea! Sinne oli kuitenkin mentävä. Rahattomalle\nei ollut kuitenkaan isoa iloa näistä kylistä, eipä edes loman\njatkoistakaan, joista kansa huhuili keväisen hyväuskoisena. Eivätkö\nlomalaisvaunut muka lähtisi? Hän yhdytti erään lähtöaikeissa olevan\nkuormavaunun ja pääsi siihen vänkärin paikalle. Entinen mies oli\nsairastunut ja joutunut sairaalaan.\n\nPensa-asemalla pumppaili mies nestettä, joka ei kylläkään mittalaseissa\nvälähdellyt niin kirkkaasti kuin menneinä rauhan päivinä, vaan\nparemminkin, kevätvesien karvaisena, pumppaili ja kertoili: — Nämä ovat\nminulle tuttuja kankaita: olen minä täällä siksi monta rotan paskaa\nsyönyt...\n\nSe, joka tuntee erämaaseutujen kasarmikankaita ja ajattelee elämää\nsiellä, hän ymmärtää kuulleensa sankaritarinan ja kertaa huoaten: —\nNiin, monta, monta rotanpaskaa on syöty...\n\nMutta tänään, ensimmäisenä oikeana kevätpäivänä, ei tämänkään tarinan\nsynkeys tehonnut. Korpraali Korppi ajatteli, että monta on syöty, mutta\nmonta ei enää syödä! Kevät on tullut ja suuri keväthyökkäys, joka on\ntekevä uudeksi kaikki, on jo ovella...\n\nTankki oli täynnä ja vaunu hyrähti liikkeelle. Matka oli alkanut Vienan\nsuunnan keväisellä huoltotiellä.\n\nKylä jäi taakse ja metsä alkoi. Pari tyttöä istui tien vieressä\nkaatuneen puun rungolla. Kyytiinkö? Ei! He huiskuttivat iloisesti.\nHekin olivat kevätlintuja. — Eipä niitä siinä ole näkynyt, sanoi\nautomies, — milloin lieneekään, ei sitten kuin entisessä Euroopassa...\n\nSitten alettiin aavistaa, että keväinen tie ei aina ollut kevyt kulkea,\nei mikään haavepolku. Jos kevät oli mielen keventänyt, niin tien se\noli vienyt vallan pehmeäksi, melkein pohjattomaksi. Auto alkoi puurtaa\nmahaansa myöten liejussa. Kävi ymmärrettäväksi, miksi sitä joskus oli\nmainittu korkeilla sotilaallisilla arvonimillä. Siellä ja täällä näkyi\njo kiinni juuttuneita, syrjään nykäistyjä, väsyneitä vaunuja. Pienen\ntienkorjaajajoukon havut ja ponnistukset näyttivät hukkuvan liejuun.\n\nMutta aina vielä auton pyörät löysivät jotakin lujaa, josta raapaista,\naina auto porhalsi eteenpäin huojuen ja keikkuen kuin vene myrskyssä,\nryskyen, raskaasti huoaten ja huohottaen. Kertaakaan he eivät —\ntarttuneet vakavammin kiinni, mutta useamman kuin yhden kerran he\nsaivat ojentaa sinkin kovaonniselle, lapioivalle ja hakkaavalle, tietä\ntukkivalle naapurille.\n\nKevät oli tehnyt ihmeitä muutamassa päivässä ja näyttänyt valtavan\nvoimansa. Toista vuorokautta sitten, kertoi ajuri, tästä oli tultu\nvielä keikkuen, tosin koloista tietä, mutta kuitenkin ajamalla ajaen.\nNyt oli aina kärsä maassa, aina henki päällä, aina työ ja tuska ja\nponnistus. Tuntui melkein uskomattomalta muistella, kuinka keveästi\ntästä joskus oli pyyhkäisty, silloin kun tässä oli tie...\n\nAina kuitenkin pyörät pyörivät, aina mentiin eteenpäin. Mutta\nhirvittävän pitkiltä alkoivat jo tuntua edessä olevat penikulmat\nja naurettavan vähäiseltä takana huojuva, keikkuva ja tärähtelevä\ntuhatkiloinen heinäkuorma. Enempää ei oltu uskallettu kuormittaa, sillä\njotakin tällaista oli ajaja aavistanut.\n\nKun kevätilta alkoi hämärtää, niin oli kuljettu kolmisen penikuormaa,\nraskasta penikuormaa, kuljettu tusinassa tunnissa. Ja edessä oli\npahanlaatuinen neva. He pitivät parhaana yöpyä tienviereiseen taloon.\n\nSyönti, ensimmäiset kevätkalat, joita he saivat talosta, kuumaa\nkorviketta, muistelmia viime sodasta, jolloin tämäkin talo\ntyhjennettiin ja vihollispartiot jo liikuskelivat näillä mailla. Unta\navaran tuvan leveillä penkeillä, herääminen ja lähtö.\n\nHe olivat toivoneet, että yökylmänen hieman hillitsisi liejun tahmeata\nvaltaa. Mutta toiveet olivat turhia. Pieni mäennyppylä teetti jo\nlujasti töitä. Maata pois kärsän edestä, puuta pyörien alle, ja hoppa\nveti, veti kuin vetikin suurelle nevalle asti, jossa he juuttuivat\nuudelleen kiinni. Lapioimista ja hakkaamista, ahkeroita yrityksiä\nja pyörien avutonta suhona pyörimistä. Lopulta käpälät jotenkuten\ntöppäsivät ja he heiluivat ja huojuivat eteenpäin.\n\nPolttojiipee, jossa vaunun tankki täytettiin, ja sitten matka jatkui.\nMaantie oli kuin liejujoki, joka pärskyi ja aaltoili voimakkaan vaunun\nkulkiessa. Ei näkynyt enää liikkeellä muita ajoneuvoja ja se oli hyvä.\nSivuuttaminen olisi usein ollut ylen pulmallista.\n\nOlipa kuitenkin kyytiin pyrkijöitä, pari siviiliukkoa, korpiukkoa,\nkirkonkylästä palaajaa, leipäkorttien hakijaa. He nousivat korkealle\nkuorman päälle ja riippuivat siellä köysistä kynsinhampain. Röykyttipä\nvaunu miten tahansa, niin siellä he vain pysyivät, tervesisuksiset\nmiehet. He ajoivat kyytillä mieluummin kuin kävelivät tätä tietä, johon\nsaapas upposi suuta myöten, ja mielipä jalka sitten solahtaa saappaasta\nennemmin kuin kenkä nousta uuteen askeleeseen. Ja ravin takana metsissä\nja nevoilla oli taasen valtavasti hyhmää ja lunta.\n\nHe ajoivat aina eteenpäin, kunnes yhdyttivät suohon juuttuneen\nsaksalaisen kolonnan, joka ei päässyt paikalta päkähtämään. Muukalaiset\nhakkasivat havuja ja pehersivät liejussa pienine pioneerilapioineen.\nMutta tilanne näytti kertakaikkiaan niin toivottamalta, että oli\nparempi pistää tupakaksi ja ihmetellä, että mitähän isännät arvelevat\nnäistä ulkosaroistaan! Ja on niillä pojilla , lapiokin, papin lapio:\nsiunausmenot sillä saa toimeen sitten, kun vaunu lopullisesti vajoaa\nliejuun...\n\nTie oli tukossa. Haikeasti paloivat vähät tupakat.\n\nMutta sitten tuli näkyviin kolonnaa saattava saksalainen maastovaunu.\nSe tulla möyrysi mutkan takaa ja veti perässään tavallista vaunua,\njonka se heitti, ja alkoi selvittää ruuhkaa. Se ajoi epäröimättä\nojiin, pistäytyi metsäänkin, pyörähteli ketterästi, heittäen koukkuja\nja nykien avuttomat liejusta. Se järjesti vaunut jonoon, kokonaiseksi\njunaksi, ja alkoi vetää äheltää. Ja taivahinen! Jono lähti kuin\nlähtikin liikkeelle, kun itse liejunherra vohlusi edellä, vohlusi\nmahanalus rattaita täynnä...\n\nTie oli selvä ja vapaa. Suomalaisten vaunu porhalsi urhoollisesti\neteenpäin ja selvisi kuin selvisikin siitäkin nikamasta omin\navuin. Kopissa istujat pomppivat seiniin ja kattoon ja korpiukot,\ntervesisuksiset miehet, kiikkuivat kynsinhampain kuormaköysissä.\n\nSeuraava suo oli nielevä ja näännyttävä. Rattaat pyörähtivät monta\nturhaa kierrosta. Monta puuta oli hakattava, monen monta lapiollista\nliejuista maata nostettava toiseen paikkaan. Siinä meni aikaa ja\ntupakkaa. Siinä kirottiin ja väsyttiin. Puolikymmentä muuta vaunua rypi\nsamassa suossa tahi kellotti hylättynä, elottomana kovakuoriaisena. Yö\nyllätti ja uusi päivä koitti ennenkuin he siitä suosta setvisivät ja\nvieläpä porhalsivat onnellisesti suontakaisen jyrkän mäen päätiekin.\nSiellä oli harmaa talo, ruokaa ja vähän vapaata lattiaa.\n\nSiinä, sammunut piipunnysä suupielessä, korpraali Korppi muisteli\nkaverilleen, kuinka ruhtinaallisesti hän oli asettunut yölevolle\nlomansa loppuaikoina ja miten syönyt syömällä. Nopeasti hoikentuneen\nrepun evään tähteet olivat antaneet hänen puheistaan kaverillekin\nkouraantuntuvan ja mahantäyttävän todistuksen.\n\nSieltä harmaan talon akkunasta oli komea katsella, kuinka edestäpäin\ntuleva kolonna lasketti mäkeä alas yhä pahemmaksi porkkautuneelle\nsuolle ja tarttui liejuun kuin liisteriin.\n\nJa sama kolonna rypi siinä suossa vielä sittenkin, kun he tovin\nlevähdettyään jatkoivat matkaa. Se jatkui kilometri kilometrin jälkeen.\nVaunu veti, lieju aaltoili. Tervesisuksiset korpiukot pudottautuivat\njohonkin ja lähtivät saapastelemaan erämaahan, joka oli vettä\nhulveisillaan. Vaunu veti, lieju aaltoili.\n\nMutta sitten tuli pysäys. Vaunu ei vetänyt. Kävi ilmi, että siinä ei\nollut mitään vikaa. Bensiini oli vain kertakaikkiaan lopussa. Tämä\nkeväinen sotatie söi öljyä paljon enemmän kuin kohtuullista oli.\n\nSiinä sitä oltiin. Tie oli autio ja tyhjä. Vaunu kökötti avuttomana\nkuin tervaan takertunut kovakuoriainen. Muutama kirous, muutama pään\nraapaisu. Sitten viimeiset leivän kappaleet kerättiin pahvilaatikosta\ntaskuihin ja viimeinen savuke katkaistiin. Eväitä oli vallan vähän.\nKorpraali Korpinkin lähtiessä niin kupeva reppu repsotti tyhjänä.\nMatka oli ollut pitkä, ja korpraali oli aina ollut sellainen, että hän\nmuisti, kuinka kaverikin on hyvä mies... Ajuri lähti saapastelemaan\neteenpäin. Siellä jossakin penikuorman päässä oli sotavankikomppanian\nleiri. Sieltä saisi ehkä jotakin apua, ehkä bensiiniä. Sinne\nhämärän toivon keitaaseen oli monta raskasta askelta, roiskahtavaa,\nmolskahtavaa, nuljahtavaa, turskahtavaa askelta...\n\nKorpraali Korppi talsi kilometrin takaiseen torppaan. Siellä hän\njyrsiskeli leivän tähteet, poltti savukkeen tumpin ja kuunteli mökin\nväen muistot viimeisestä sodasta. Tässä torpassakin oli ryssä jo\nmajaillut ja elänyt sikaisesti...\n\nTunnit kuluivat, tie, tuo liejuvirta, oli autio ja tyhjä. Tuntui\nuskomattomalta, että auto oli siitä joskus pyyhkäissyt kevyesti ja että\nsiitä joskus kevyesti kuljettaisiin. Hirsilava siihen täytyisi panna...\n\nNäytti siltä, että sananlaskuissakin vakaiseksi ylistetyn maantien\nvarrella voi joutua hyvin ikävään jamaan: ei ruokaa, ei tupakkaa, ei\nbensiiniä vaunuun, ja tie sellaista, että sitä ei kulje kuin kuret ja\npirut...\n\nKorppi kävi alistuneena ja alakuloisena pitkäkseen torpan lattialle ja\nnukahti.\n\nHän heräsi töytäykseen. Toveri kyykötti vieressä ja raplasi auki\nsavukelaatikkoa. Tupakat sytytettiin ja kaveri kertoi, että hyvillä ja\npaljoilla puheilla hän oli saanut asiat luonnistumaan. Sekä savuja että\nbensiiniä hän oli saanut. Sotavankileiriltä oli juuri ollut lähdössä\nauto ja autollinen ryssiä tuota suohon juuttunutta kolonnaa auttamaan.\nSiihen kyytiin hän oli saanut lainaamansa pensatynnörin ja siinä hän\ntuli itse. Kyllä sekin vaunu kulki kun ryssät työnsivät...\n\nNyt matkaan. Vaunu veti ja elo ja olo tuntui jälleen mukiinmenevältä.\nEt ollut enää ilman tupakkaa, et ainakaan naurettavasti erämaan\narmoilla keskellä maantietä, sotatietä, huoltotietä...\n\nVaunu veti ja ryskytti ja oli välillä vetämättäkin. Senkin seitsemät\nkerrat oli lapioitava ja lyötävä puita tiehen, joka tuntui nielevän\nvaikka kaiken maailman kovan tavaran tulematta sen kantavammaksi.\nMuuan luutnantti ja vääpeli talsivat vastaan jalkapatikassa suuret\nreppukyttyrät hartioilla. He eivät olleet yhdyttäneet kyytiä. He olivat\nlomalle menossa. Pieni Golgatan tie...\n\nLepohetki pienessä tienvieren torpassa. Vaimoihminen ja pieniä\npellavapäitä. Mies sodassa ja kansa kuului kertovan ja juoruavan, että\nvaimo olisi liiaksi mielistynyt tiellä vaeltaviin muukalaisiin...\n\nTietä ei ajeta ainoastaan ajopeleillä. Sitä myöten kulkee myöskin\nkohtalo...\n\nMatka jatkui. Vaunu rytkyi ja rapa roiskui. Mutta täällä ei enää\nvajottu akseleita myöten. Tämä ei enää ollutkaan vanhaa rauhanaikaista\nmaantietä, vaan sotatietä, kivettyä, savettua, puhkeamatonta, varmaa.\nParisen vuotta olivat työvelvolliset sen ääressä nojailleet lapioihinsa\nja sotavangit laahustaneet ruskeissa sinelleissään. Mutta tien he\nolivat tehneet, vaikka ei olisi uskonut, tien, joka piti. Sitäpaitsi\nkevään suuri hyökkäys ei ollut täällä yhtä pitkälle kehittynyt kuin\netelämpänä. Matka oli pitänyt kohti pohjoista.\n\nTäsmälleen neljän vuorokauden kuluttua he olivat määrän päässä. Sama\ntie ajaa hursaistiin tavallisesti puolessa vuorokaudessa. Nyt he\ntunsivat olevansa kaukaa tulleita...\n\nKun he ajattelivat kestettyjä vaiheita ja vaivoja, niin perille\ntuotu tuhatkiloinen heinämytty näytti naurettavan, vähäiseltä. Mutta\nsodallahan on oma arvomittansa...\n\nJa kun korpraaali Korppi toisekseen ajatteli taakse jäänyttä keväistä\ntietä, niin hän huokasi voitokkaasti:\n\n— Läpipä pääsimme!\n\n* * * * *\n\nMutta korpraali Korppi ei suinkaan ollut vielä matkansa päässä.\nHänen olopaikkansa koko sodan ajan oli ollut eräs hiljainen,\nikäänkuin unohdettu kenttävartio tämän suuren huoltotien sivustassa.\nSinne, Metsovaaraan, oli tästä pysähdyspaikasta matkaa runsas pari\npenikuormaa, jonkinlaista kinttupolun haamua metsässä ja soudettavaa\nvettä tahi talvisin tavallisesti umpeentuiskunnut suksenlatu. Sinne\nkulki tavallisesti muonakaravaani kerran viikossa, mutta näin kelirikon\naikana ei edes sekään, kun kenttävartioon oli kelkottu pieni varasto\nrospuuton varalta. Puhelin sinne sentään oli ja Korppi ilmoitti oitis\ntulostaan esimiehelleen kenttävartion päällikölle luutnantti Purnulle.\n\n— Tervetuloa kotiin! kuului äreä ääni. — Pitäisihän tässä jokin\nsiirtokin saada tehdä...\n\nLuutnantti oli kovettu shakkimies. Korppi sanoi kuitenkin\nkatsastavansa, olisiko yökylmästä, että suksista olisi vähän apua.\n\nHän vieraili tässä pienessä huoltokylässä, jossa palveli hänen\nvelimiehensäkin, kersantti, ja lisäksi monta muuta hyvää, vanhaa\ntuttavaa, joiden parissa aika kyllä kului. Muiden arkisempien\nihmisten ohella siellä oli ylikersantiksi ylennetty Paja-Vatula,\njonka olkapäillä oli lennokas natsasarja kuin kurkiparvi, joka oli\ntukkinut tarkastavan everstin ärisevän suun karhakalla ilmoituksella,\nettä hän kengittää hevosen vaikka suoralla raudalla, se ja se\nvieköön, joka sivutöinään piti kämppäkunnan hirvenlihassa, joi\nhevosen jalan voiteet ja noitui ylenmäärin ja joka oli vaikuttanut\neri paikkakunnilla ja eri työpaikoissa ja ammateissa rauhan ja sodan\nmaailmassa omien satunnaisten ilmoitustensa ja muiden tarkkojen\nyhteenlaskujen mukaan sata seitsemän vuotta. Mutta ennen kaikkea\nsiellä liikuskeli salahkamaisen sukkelana vääpeli Lipotin, joka voitti\nPaja-Vatulan elämän kokemuksissa. Hän oli palvellut kahdeksantoista\nvuotta ammattisoturina ja lisäksi pari vuotta hotellin portieerina\nja kivityömiehenä, viisi vuotta sirkuksessa, oli ollut merimies\nja suurriistan pyytäjä ynnä muuta, niin että hänen oli laskettu\ntoimineen eri ammateissa kokonaista sata kahdeksantoista vuotta.\nEnsimmäisen sotakesän syksynä Korppi muisti vääpeli Lipottimen\nolleen hyvin tyytymättömän siihen seikkaan, ettei Pietarin motti\nottanut lauetakseen. Siellä olisi hänellä etuja valvottavana.\nHänellä tai oikeastaan hänen vaimollaan oli siellä kaksikin taloa,\nsukuperintöä. Hän oli käynyt lakimiehen puheilla kaikkine papereineen,\nja tämä oli sanonut, että asia on oikea ja suora. Hän tulee kyllä\nsaamaan talot haltuunsa tahi ainakin tontit, sillä rakennuksillehan\nvoi sodankäynnissä käydä niin ja näin. Asia oli kiistaton. Vain\nsiinä tapauksessa, että taloja olisi käytetty venäläisen sotaväen\nmajoitukseen, voisi juttu käydä mutkikkaaksi...\n\nHe istuivat silloin ryypyn ääressä ja korpraali Korppi kysäisi: — Etkö\nkysynyt, saisiko siinä tapauksessa majoitusrahoja? Vääpeli ei ollut\nhoksannut kysyä.\n\nNykyään Lipotin ei ollut enää yhtä innostunut Pietarin perinnöistään.\nEnsimmäisen kesän riemusotakin oli vaipunut muinaisuuteen. Mutta\nhänellä oli aina mielenkiintoista muisteltavaa hotelli- ja\nsirkusmaailmasta ja tropiikin viidakoista.\n\nTässä pienessä huoltokylässä ei suinkaan ensi päivänä tullut ikävä.\nSiellä parveili lennokkaita, satumaisia soturihahmoja, ja vain tyhmää\npilaa oli puhe, että tämän kylän väki oli kaikki kelkalla saunaan\nvedettävää...\n\nMutta monta päivää ei korpraali Korpin aika ottanut täällä kuluakseen.\nEi, ennemmin tuo ikuinen Metsovaaran kenttävartio. Sehän hänet\nkuitenkin perisi...\n\nNiinpä hän sitten eräänä varhaisena aamuhetkenä hiihteli tukikohtaansa\nkohti. Yöllä oli kylmänyt. Rakeiset lumentähteet rouskuivat ja\nsohisivat hänen suksiensa alla. Saappaissa oli niin sanotut\nhiihtokärjet. Hän ei ollut vaihtanut huonokuntoisia kenkiään\nhuoltokylässä, jossa siihen ehkä olisi ollut tilaisuus. Siinä hänellä\noli pieni kavaluus mielessä. Kun kenttävartiossa olisi oikein, oikein\nikävää, tappavaa, niin hän voisi ehkä saada pienen vaihtokomennuksen\nsotatien varteen, muihin ihmisiin...\n\nMatka tulvan vallassa olevassa erämaassa oli väsyttävä ja hidas ja\nvähän vaarallinenkin, sillä hänen oli suksineen ylitettävä eräs\nvesistölinja. Mutta illan alkaessa sinertää tuli Metsovaaran tuttu,\npuoleksi maahan vajotettu hirsikämppä näkyviin.\n\nOli mieluista heittää reppu selästään ja vettä turskavat saappaat\njalastaan piisin rakkaassa hohteessa. Toverit ahdistelivat\nkysymyksillään, mutta korpraali Korppi oli väsynyt ja vähäpuheinen.\nOnneksi hän oli tuonut repussaan postia, johon kyselijät pian\nsyventyivät.\n\nNiin eräs loma oli ohitse ja toisen odotus alkoi.\n\n* * * * *\n\nMutta seuraavana päivänä korpraali Korppi jo istui luutnantti\nPurnun kanssa akkunapöydän ääressä, ahtaan akkunan, josta keväinen\nvalo syöksyi sisään ja valaisi ruutulautaa ja mustia ja valkoisia\nnappuloita, joiden olemus ja vaikutus, shakkipelin pienoinen maailma,\navautui ja oli vain heille kahdelle. Muille kenttävartion miehille se\npysyi kätkettynä. Pelaajien hievahtamattomat, ajatuksiinsa jysähtäneet\nhahmot, heidän olonsa jossakin puunappulamaailmassa, saattoi herättää\ntoisissa taikauskon sekaista pientä kummastelevaa kammoa ja harmia.\n\nTuo ei ollut mitään ihmisten peliä! Pelaava ihminen äänteli sitä ja\ntätä, nauraa rähähteli, kiroili huonon kortin juostessa. Mutta nämä\nvain tolmottivat ja tuijottivat tiiman ja toisenkin. Se saattoi jo ihan\netoa syrjäisen mieltä.\n\nShakinpelaajien arvoitukselliset hahmot olivat ikäänkuin kiusana\nkiusan päällä. Sillä hievahtamatonta hiljaisuutta ja liikkumattomuutta\noli heidän elämässään muutenkin jo yllinkyllin. Lähes kaksi vuotta\nsamassa kenttävartiossa, samassa puoliksi maahan kaivetussa kämpässä.\nHe olivat tulleet tänne joskus sodan ja ajan alussa ja jääneet tänne\nmetsänpeittoon. Erämaata oli ympärillä laidattomasti. Eikä koskaan\ntapahtunut mitään. Aina vain erämaa ja erämaan rauha. Ei merkkiäkään\nvihollisesta koko aikana. Sillä mitä merkitsi vieras jälki jossakin\nrahkamättäässä, vieras laukaus, jolla ehkä partisaani pudotti riistaa,\nsalamyhkäinen lentokoneen surina? Mitä se oli maailmansodassa, jossa\ntehtiin ennätysmotteja, jossa joka hetki tapahtui suuria...\n\nKerran viikossa tuli muonakaravaani. Voimöykky, sokeripalaset,\nratiseva vanikka ja tupakka todistivat, että he yhä kuuluivat\nsotivaan armeijaan. Sanomalehdet ja kirjeet olivat vanhoja. Mutta\njoka numerossahan kerrottiin pöhöisin kirjaimin hyökkäyksistä ja\nmenestyksellisestä torjunnasta, eivätkä kirjeetkään olleet menettäneet\nmakuaan viivähtäessään.\n\nSitten olivat lomat joka neljäs kuukausi, etukäteen loistavat,\nuuden ajanlaskun luoneet lomat. Loma rikkoi erämaa- ja kämppäelämän\nympyrän. Mutta se kului pian loppuun. Tuli paluu ja erämaa, entinen\nja ikuinen kenttävartio nielaisi heidät ja koko muu maailma valtavine\nsotameininkeineen muuttui melkein uskomattomaksi, tarunomaiseksi\nasiaksi.\n\nOli erämaa ja kämppä ja entiset tutut kasvot. Mitään ei tapahtunut.\nPuhelimen suriseva pirahdus oli jo suuri juttu.\n\nMetsämiehille — ja niitä olikin monta — oli elämä täällä aluksi ollut\nmelkein luvatun maan elämää. He samoilivat korpia, pudottelivat\nlintuja, nylkivät oravia ja kaatoivat hirvenkin. Padassa porisi,\npannussa pihisi ja lomamatkoilla käytiin kauppaa ja rikastuttiin\nlinnuilla ja metsännahoilla. Mutta sitten riista loppui, kaikkosi\nkertakaikkiaan olemattomiin. Sai hiihtää päivän näkemättä hiiren\nhyppyä. Erämaa oli autio ja tyhjä. Oli vaikea kuvitella, että edes\nsuuri sodan henki liikkui sen päällä.\n\nOli yllinkyllin hiljaisuutta, liikahtamattomuutta.\n\nNyt sitä oli kestänyt pian pari vuotta. Se on pian sanottu, mutta\nkun ajattelit, niin huoaten sanoit: pari vuotta... Kerran, vihreässä\nnuoruudessaan he olivat tänne saapuneet... Sen jälkeen ei ollut\nmitään tapahtunut ja tuskin tulisikaan tapahtumaan, miten pöhöisiksi\nsanomalehtien otsikot paisunevatkin...\n\nTuli aika, jolloin heidän sotakohtalonsa sukeutui heidän mielissään\nmitä omituisimmaksi ja kaameudessaan verrattomaksi. He olisivat sen\nmielellään vaihtaneet toisiin sotakohtaloihin, joita ihmisjärki nykyään\nkeksi. Temmattiin, esimerkiksi, ihmisiä kodeistaan, purjehdittiin\ntoiselle laidalle maapalloa ja hyppäytettiin heidät kaulaa myöten\nmereen. Alapa sitten kahlata purskutella rannalle, josta ampua\npaahdettiin. Se oli maihinnousu. Tahi sinut pudotettiin lentokoneesta\nvieraaseen maahan selässä mytty räjähdysaineita, joilla sinun\npiti tehdä ilkeyttä särkien tärkeitä laitteita. Silloin esiinnyit\nlaskuvarjojääkärinä.\n\nNe eivät olleet hääviä kohtaloita. Mutta se sota oli parempi sen\npuolesta, että siinä oli liikettä, tapahtumaa, meininkiä. Se oli toista\nkuin tämä heidän sotansa, jossa vihollisen kanssa ei oltu jouduttu\nkertaakaan tekemisiin ja tuskin jouduttaisiinkaan. He vain olivat\nja odottivat. Heidän herätyshuutonsa kuului: — Nousepas, kaverikin,\nolemaan!\n\nMutta oleminen ei ollut helppoa. Parisen vuotta sama kenttävartio,\nentinen hiljaisuus, metsien ikuinen humina. Ennen pitkää oli ilmeistä,\nettä täälläkin esitettiin sankaritarinaa.\n\nTuli aikoja, jolloin he silmäilivät toisiaan pienin, kytevin\nepäluuloin. Oliko kaverissa jotakin kummallista? Miksi Lalli\nesimerkiksi kaverteli pahkaa, vuoli ja vuoli, kunnes se tirkkeni\nolemattomiin, eikä paheistakaan tuhkakuppia koskaan valmistunut? Ja\nRouvi alkoi esiintyä sisumiehenä. Jos epäili, että sitä ja sitä ei tee\nkukaan, niin Rouvi piankin näytti sen mahdolliseksi itse teossa. Puolet\nparrastaan hän nyppi pois tongeilla, jotka löytyivät pikakiväärin\npuhdistusvälinelaukusta. Ja kokonaisen viikon hän oli syömättä\nainoastaan näyttääkseen päättäväisyytensä voimaa...\n\nJa mitä on ajateltava päällikön ja Korpin jokailtaisesta istunnosta\nlautansa ja nappuloittansa ääressä? Siinä ne tolmottavat ja tuijottavat\nja siirtävät puupalikkaa niin varovaisesti kuin siinä olisi henkikulta.\nJa samaan aikaan jossakin on käynnissä ennätyshyökkäys, maa tärisee,\nsavuaa, tuprahtelee, repeilee, ja liha ja veri näyttää olevan halpaa...\n\nVoi melkein vihastua siitä, että nuo tuossa näyttävät niin\nonnistuneesti pakenevan ja lymyävän nykyaikaa puunappulamaailmaansa.\n\nLuutnantti Purnu on vakava mies, joka odottaa rauhaa palatakseen\ntöihinsä ja perheensä pariin. Mutta Korppi on melkoinen veijari,\njoka kuvittelee ihmiskunnan sotivan nimenomaan siinä tarkoituksessa,\nettä hänen elämänsä järjestyisi mielenkiintoisemmaksi. Ainakin\nhän niin sanoo. Mutta missään tapauksessa ei tuota shakkilaudan\nääressä istuvaa uskoisi siksi maailmanlopun juopporentuksi, joka hän\nkuitenkin lomillaan on. Monet eivät sitä uskokaan, vaan luulevat hänen\nkerskailevan, kun hän joskus kertoo pullomääristä, jotka ovat menneet\nalas putouksesta... Silloin hän sipaisee ilmehikkäästi kurkkuaan ja\nrintaansa. Mutta korpielämänsä tämä periaatteellinen juoppo elää ylen\nkitsaasti — ja se ei näytä vaativan suuria ponnistuksia — voidakseen\ntehdä lomamatkoja ympäri maata. Hänen suuria näköalojaan ovat rikkaat\nlesket, mutta ennen kaikkea päähän menevät nesteet ja hän puhuu\nsuurella asiantuntemuksella paikkakunnista, jossa niitä on paras ja\notollisin nauttia...\n\nHänen ansiotaan on, että tuo kaamea shakkipelikin saa lopulta melkein\njoka ainoa ilta inhimillisiä piirteitä.\n\nLuutnantti Purnu suhtautuu shakkipeliinkin ylen vakavasti, melkein kuin\npappi asiaansa.\n\nSitten tulee hetki, jolloin hän huomaa, että vastapelaajan nappulat\novat toisessa asemassa kuin mitä niiden pelin luonnollisen kulun mukaan\npitäisi olla. Silloin saadaan vihdoinkin kaivattua ääntä.\n\n— Mutta miten sinun kuninkaasi tuolla on? Sehän oli sidottu!\n\n— Älä, älä! Mitenkä sinä kuninkaan sidot! Se on liikkuva. Mahtimiesten\nei passaa jäädä vaarallisiin paikkoihin...\n\n— Varkain siirsit sitä! ärjyi Purnu.\n\nUsein kävi niin, että Purnu löi vihapäissään nappulat kasaan ja\njulisti, että moisen miehen kanssa ei pelistä ole mitään iloa.\n\nMutta seuraavana iltana hän oli sen seikan unohtanut. Sitäpaitsi ei\nkenttävartiossa ole ketään muuta, jonka kanssa hän voisi vaeltaa\nruutulaudan ja puunappuloitten maailmaan. Niinpä he sitten istuvat\njoka jumalan päivä hievahtamatta lautansa ääressä. Ja heidän hahmonsa\novat ikäänkuin kiusa kiusan päällä hiljaisen kenttävartion odottavassa\nmaailmassa.\n\nKenttävartion päällikkö oli siis shakkihullu, ja koska hän ei halunnut\nmenettää pelitoveria päiväksikään ja sai samalla tilaisuuden rangaista\ntätä epävakavasta pelistä, niin hän ei päästänytkään korpraali Korppia\nsaappaitten vaihtoon, kun tämä otti asian puheeksi. Hän tarttui\npuhelimen kampiin ja järjesti asian. Muonakaravaani toisi eheät\nsaappaat ja veisi jälleen rikkinäiset. Sillävälin voisi Korppi käyttää\nluutnantin kumiteriä, jos tulisi kyseeseen yhteyspolulle lähtö.\n\nNiin saappaat sitten vaihtuivat eräänä päivänä. Korppi uusine\njalkineineen jäi istumaan ruutulaudan ääreen Purnua vastapäätä, ja\nvanhat kengät vaelsivat karavaanin miehen selässä kohti uusia vaiheita.\n\n\n\n\n7.\n\n\nVanha saapaspari, kuluneena ja harmaana, luodin raapaisu varressa ja\nkirveen sipaisu syrjässä rumasti vimottaen, virui viikkokausia pienessä\nhuoltokylässä hämärän varastohuoneen nurkassa. Eräänä päivänä ne\nkiskottiin sieltä esiin ja viskattiin auton lavalle, jossa ne toisten\nkaltaistensa kenkien ja muiden näköjään elämästä kyliänsä saaneitten\nvarusteiden kanssa matkustivat vielä suurempaan varastoon, jossa ne\njoutuivat valtavaan rikkinäisten ja kovia kokeneitten saappaitten\nkasaan. Siinä ne viipyivät viikkoja, kunnes koko kasa eräänä päivänä\nlastattiin autoihin ja autoista junaan. Sitä vanhaa saapasparia\nriepoteltiin ja viskottiin monta kertaa, ennenkuin se lopulta suuressa\njalkinekorjaamossa sai näkönsä jälkeen. Tahi ei suinkaan enää entistä\nnäköään, koska mennyt on mennyttä. Puolipohjat, uudet anturat, olivat\njonkinlaista kumikorviketta ja kantalaput koivupuuta. Oli jo marssittu\nniin pitkästi sotatietä, eikä päätä näkynyt, niin että jo epäiltiin,\nettä tietä on enempi kuin nahkaa. Mutta kirveen jälki saappaan syrjässä\nsuutaroitiin taitavasti kiinni ja huolellinen rasvaus kaunisti kengät\nhyvinkin mukiinmeneviksi.\n\nSitten saapaspari joutui sen saman suuren varastohuoneen orrelle,\njosta se oli kerran joutunut lähtemään toiseen maailmansotaan ja uuden\nEuroopan luomiseen, vääpeli Soron silmän ja hyppysten ihastuessa niiden\nupouuteen muhkeuteen.\n\nNyt vääpeli Soron kaltainen mies, entisissä voimissaan ja\nsieluntilassaan, olisi sylkäissyt, jos hänelle olisi esitetty saman\nsaapasparin jalkaan vetoa. Mutta aika kuluttaa ihmistäkin, varsinkin\nniin sanottu suuri aika, saati sitten saapasta, jossa ihminen seisoo,\nmarssii, kääntyilee, tanssii, potkaisee tiellä olevaa...\n\nSaapaspari riippui siis aikansa orrella odottaen seuraavaa\njalkapariaan. Eräänä päivänä ne nykäistiin sieltä alas ja kuljetettiin\nsuuren sotasairaalan varusvarastoon. Siellä ne riippuivat ja\nriippuivat jälleen orrella, kunnes sairaalasta toipumislomalle\npääsevä nuori sotamies Matti Nokkanen veti ne jalkaansa, veti, monia\nmuitakin saappaita koeteltuaan, epäröiden, tyytymättömänä, nokkaansa\nnyrpistellen ja kiroillen. Hän väitti armeijan pahimman laatuisen\njalkahien löyhähtelevän saappaiden sisästä. Ja kantarautoihin, jotka\nvannehtivat puista kantalappua, hän ei ollenkaan mielistynyt.\n\n— Hevosenkengät kantapäissä! pilkkasi hän ja kirosi joka toiselle\nsanalle. — Kyllä tämä saisi jo loppua, kun ei akselilla ole edes\nkenkiä...\n\nMutta varusmestari sanoi, että ne säväkät jatsarisaappaat ovat siellä\nmissä jatsitkin, kaukana takanapäin. Niin sotamies Nokkasen oli\nlähdettävä lomalleen niissä saappaissa. Lähtöä tehdessään hän tömisteli\nraudoitetuilla kantapäillä lattiapalkkeja niinkuin olisi koetellut\nniiden kestävyyttä.\n\nSaapaspari oli jälleen saanut täytensä. Mutta aikaa siihen oli\nmennyt. Lehti oli sillä välin puhjennut ja kasvanut puihin, sipissyt\nsuvituulessa, kellastunut ja karissut maahan, jota syksyn routa\nkouristeli. Ja lumi oli peittänyt karisseet lehdet.\n\nMutta sota jatkui ja sotilaat saappaineen elivät kohtaloltaan.\n\n* * * * *\n\nParin viikon kuluttua Matti. Nokkanen, sotamies hamasta lapsuudestaan,\nistui pilkkopimeän ja huuruavan kylmän rautatievaunun penkillä.\nPyörät jyskivät tahdikkaasti ja vaunu tärisi. Ympärillä oli, kuten\naina, samanlaisia harmaaseen sotamiessarkaan verhottuja olentoja,\nvaiteliaita, koska lomat ja komennukset olivat lopussa ja pääteasema\nlähestyi. Joku kuului syödä mutustelevan, joku sytytti savukkeen, joku\nkuului kiroavan laimeasti: jekuttaa...\n\nMatti Nokkanen ei tuntenut oloaan oikein terveeksi. Oli kuin kuumetta,\noli kuin pientä vilua. Oli huonot oltavat tunteessa, että taaskaan ei\nole tullut eletyksi parhaalla tavalla. Oli mielessä elävä muisto äidin\nkasvoista ja katseesta, salaisesti moittivasta. Niin, mutta kuitenkin\noli ihminen, joka jaksoi ajatella hänestä hyvällä sydämellä...\n\nMaattuaan sairaalassa useita viikkoja lievän haavoittumisen jälkeen\nhän oli päässyt toipumislomalle. Ryypätyksikin oli tullut hyvien\ntovereitten kanssa. Olihan yritettävä iloita. Niinhän laulettiinkin,\nettei meitä surulla ruokita... Olisi kai ollut enempikin sitä laatua,\nmutta varat olivat vähäiset. Kotiväen varojakin hänen oli sentään\npitänyt saada niihin pieniin hummauksiin. Nyt se kaikki ikäänkuin\nsisäisesti leikkasi, kadutti. Miten sitten ihmisen olisi oltava? Ehkä\nse kaikki oli sanottuna ohjesäännöissä. Mutta ohjesäännöt tomuttuivat\njossakin herrain hyllyillä, kuten ainakin kuolleet kappaleet. Sotamies\ntaasen oli elävä ja hänelle tapahtui mitä sattui, jos hänet löysättiin\nasennosta ja päästettiin vähänkin väljälle...\n\nSitten loma oli ohi juuri ennen joulua. Nyt jouluaattoiltana Matti\nNokkanen istui junassa ja oli lähestymässä pääteasemaa, joka oli\nhänelle aivan uusi ja outo, niinkuin koko rintamanosa ja yksikkökin,\njohon hänet oli siirretty. Hänet oli lähetetty kokonaan toiselle\nsuunnalle. Mutta se ei ollut pahinta. Sotamiehet ja montut erosivat\nvallan vähän toisistaan olkootpa missä tahansa. Pahinta oli, että\nhänellä ei ollut montakaan markkaa rahaa, eikä muruakaan tupakkaa.\nHän seurasi silmillään halukkaasti pimeydessä palavien savukkeitten\nhehkuvia päitä. Kaikista pahinta oli kuitenkin elävä muisto äidin\nkasvoista ja katseesta, ihmisen, joka jaksoi ajatella hänestä hyvällä\nsydämellä... Ruumiissa, väljän päällystakin alla, oli kuumetta ja\nvilua. Mielen piilossa kyti hämärä, salamyhkäinen tunne, että jotakin\npahaa tapahtuu...\n\nJuna pysähtyi ja sotamies Matti Nokkanen hoiperteli asemalle\nreppuineen. Siellä oli töhmeröistä lunta ja pimeyttä. Joku himmeä lyhty\ntuikutteli pimeydessä. Tämän lyhdyn alla hän kuuli heleän äänen: Matti,\nMatti!\n\nSotamiehen sydän värähti. Joku siis tunsi hänet täälläkin, vieläpä\nnainen. Totisesti! Sehän oli Kaija, Kaija Holm, muisto muinaisilta\najoilta, jolloin ei ollut sotaa, ei raskaita saappaita, ei suurta\npäällystakkia, ei korsua, ei monttua, ei haavoja, ei täitä, ei pitkiä\nrupeamia, ei unettomia öitä...\n\nTuossa hän nyt seisoi lyhdyn alla ja vaaleat, lihavahkot kasvot ja\nsatumaiset hymykuopat näyttivät ihmeen tutuilta. Hän ojensi molemmat\nkätensä.\n\n— Matti! Siinähän sinä olet! Miten kauan siitä onkaan, kun olen nähnyt\nsinut...\n\nNiin, siitä oli tosiaankin kauan! Matti Nokkanen oli silloin ollut\nyhdeksäntoistavuotias, ja nyt hän oli kahdenkymmenen neljän.\nPuolikymmentä vuotta... Helppo sanoa, mutta siihen sisältyi paljon\nasioita: tappavan ikäviä parakkikankaita, korpea, sotaa, hetkiä, joita\nolisi luullut viimeisiksi, ensimmäiset humalat, ensimmäiset naiset,\nsairaus, haavoittuminen, sanalla sanoen nuoruus...\n\n— Miten sinä olet miehistynyt! ihasteli Kaija.\n\nOliko hän siis päässyt kaikkien näiden vuosien ohi kuin varkain? Miten\noli mahdollista, että nuo satumaiset hymykuopat olivat säilyneet\nentisellään?\n\nSitten Matti Nokkanen huomasi, että hänen muinainen Kaijansa\noli lottapuvussa, ja hän kylmentyi. Lotta oli sotilas ja kaikki\nsotilaallinen oli niin tympeän tuttua. Lieneepä hän ennenkin kuullut,\nettä Kaija Holm oli lottana. Nyt hän sen näki ja aika alkoi saada\njälleen oikeat mittasuhteensa. Hänen mieleensä muistui nykyaikainen\nsananparsi: kun lottaa rakastaa, niin tuntuu siltä kuin kunnanapua\nnauttisi...\n\nMutta Kaija Holmilla viattomine hymykuoppineen ei näyttänyt olevan\naavistustakaan tästä sotamieskatkeruudesta. Hän laverteli, että\ntietysti sinä, Matti, jäät nyt hetkiseksi tänne, vieraakseni...\n\n— Ei käy laatuun. Lait ja asetukset ovat kiivaat...\n\n— Mutta nythän on joulu. Kaikilla ihmisillä on vähän hyvää tahtoa.\nHuomenna päivällä lähtee kolonna, jossa voit hyvin jatkaa matkaa...\n\nHän puhui puhumistaan, ehti välillä kysäistä senkin seitsemistä\nseikoista ja neuvoi Nokkasta menemään leimauttamaan\nkomennustodistuksensa. Silloin hän voi nousta huomiseen päiväkolonnaan\nilman muuta. Hän lupasi vartioida tavaroita sen aikaa.\n\nJa sotamies Nokkanen jätti reppunsa siihen lyhtypylvään juurelle\nja kävi leimauttamassa paperinsa. Jonot olivatkin lyhyet. Olihan\njouluaattoilta ja kodin kynttilät syttyivät. Hän palasi ja tapasi\nKaijan tepastelemassa lumessa. Tämä oli nyt keksinyt, että kantamukset\nvoitiin hyvin heittää kanttiiniin huomista odottamaan. Hänen\nasumukselleen oli kappaleen matkaa. Matti antoi hänen touhuta.\nIlmeisesti kohtalo oli tahtonut tästä jouluaatosta juuri tällaisen...\n\nHe kävelivät käsikoukkua ja juttelivat vilkkaasti ja iloisesti. He\nolivat yhä nuoria. Sodan helteiset vuodet, nopeasti kypsentävät,\nvanhentavat häipyivät jotenkuten olemattomiin. Tuntui siltä, että aivan\neilispäivänä he olivat kävelleet näin meren rannalla, syyskesän illan\ntummuessa...\n\nTyttö painautui lähelle.\n\n— Minä olen muistanut sinua usein, sanoi hän.\n\n— Niin minäkin, sanoi poika.\n\nSe olikin totta. Hän oli monissa tilanteissa muistanut Kaijan, nuo\nsatumaiset hymykuopat, yksinäisenä iltana vuotavassa parakissa,\nrintamalla painautuessaan hädissään lähelle maata, lomalla remuavassa\nseurassa, kun he kuvittelivat saavansa säkeneen iloa nuoruudestaan,\njonka tunsivat valuvan kuin hiekan läpi käsien, keskellä humalaansa oli\nMatti Nokkanen muistanut joskus Kaijan ja käynyt oudon hiljaiseksi...\n\nKaija asui siviilitalossa ja hänellä oli oma huoneensa. Hän näytti\nelävän hyvässä yhteisymmärryksessä talon rouvan kanssa, jolle hän\nesitti vieraansa vanhana tuttavana, oikeana rauhanajan tuttavana, kuten\nhän sanoi ikäänkuin olisi kysymys kahvista tahi muusta entisen Euroopan\nverrattomasta tavarasta. Hän onnistui vaikuttamaan huvittavalta.\n\nHeillä oli oikein mukavaa ja kodikasta. Pari kynttilää paloi. Ne toivat\nsotamiehen mieleen elävästi ajan, jolloin joulu oli suuri juhla,\nlapsuuden. Se oli tuossa kädenojentaman päässä ikäänkuin sotavuosien\nerämaapoutaa, joka oli kulkenut yli nuoruuden kuin kuivuus yli\nviljapellon, ikäänkuin näitä läpikahlattuja vuosia ei olisikaan...\nTaikamainen hymykuoppanen Kaijan poskella riiteli ne olemattomiin.\n\nEmännän tarjoama savuke maistui ylen mainiolta paaston jälkeen.\n\n— Eikö sinulla poloisella ole edes tupakkaakaan! säälitteli Kaija.\n\n— Ei mitään, sanoi Matti. — Köyhä poikariepu yksin maailmalla...\n\nTyttö lupasi hänelle tupakkaa vielä evääksikin. Heillä oli hyvin\nrattoisaa. Ennen pitkää he syleilivät ja suutelivat ja koko paha\nmaailma jäi unholaan.\n\nSitä tuskallisempi oli herääminen todellisuuteen Matti Hokkaselle,\nsotamiehelle hamasta lapsuudestaan.\n\nTyttö järjesteli vallattomia kiharoitaan ja hänen poskillaan leikkivät\nnuo viattomat hymykuoppaset. Hän näytti aikamoiselta veitikalta, joka\non onnistunut kepposessaan.\n\n— Tiedätkö, minulla on mies!\n\n— Mies! ällisteli Matti Nokkanen.\n\nHymykuopat tytön poskilta häipyivät. Hän ilmeisesti näki ja aavisti,\nettä tämä tiedonanto koski kovasti poikaan.\n\n— Miksi sinä et sitä ennen sanonut? kysyi poika synkästi.\n\n— Enhän toki voinut. Ajattelin, että se häiritsisi sinua, meitä... En\nvoinut mitenkään luopua sinusta, päästää sinua noin vain...\n\nOnnenhetki oli häipynyt. Maailma ja elämä oli jälleen saanut muotonsa,\nomituisen, oikukkaan, vääntyneen. Matti Nokkanen katseli tyttöä kuten\naivan vierasta naista, kummastellen. Hän pudisti päätään.\n\n— Olet sinäkin omituinen otus!\n\n— Niin, kiirehti tyttö puhumaan, — en tiedä kuinka se oikein kävi. Hän\noli hyvin kiltti poika ja hyvin nuori. Hän on nyt rintamalla. Hän on\nvänrikki...\n\n— Niin, tietysti pitää jonkin tähtipahasen kiilua, sanoi Matti Nokkanen.\n\n— Hyi, miten sinä nyt olet katkera! _Häntähän_ tässä on petetty, ei\nsinua...\n\nMutta sotamies ajatteli, että myöskin häntä oli petetty. Miksei elämä\nollut pyyhkinyt noita hymykuoppasia pois Kaijan poskilta, kuten kaikkea\nmuutakin...\n\n— Pidän hänestäkin, puheli tyttö, — miehestäni, mutta millaista\nlienee... Heti kun näin sinut siellä lyhdyn alla, tiesin, etten voi\npäästää sinua noin vain menemään...\n\n— Vai akkaihminen olitkin! mutisi Matti Hokkanen.\n\n— Sinäkin voit olla mikä ihminen tahansa! sanoi Kaija Holm\nloukkautuneena ja onnettomana. — Hyvähän minä tarkoitin sinulle olla...\n\nNiin, miten voisi ihminen tietää, kuinka on elettävä? Ehkä se on\nsanottu ohjesäännössä, mutta ohjesääntö on unohtunut hyllylle...\n\nSamassa ovelle kolkutettiin kovasti, niin että talo tärähteli ja\nriehakas ääni huuteli avaamaan.\n\nKaija pelästyi.\n\n— Se on Lauri, mieheni! Hän on sittenkin saanut viime tingassa lomaa.\nMitä nyt tehdään?\n\n— Mistä minä tiedän! Mutta ehkäpä hän on hyvinkin vapaamielinen\nhenkilö...\n\nTyyneydestään huolimatta Matti Nokkanen oli hyvin neuvoton. Tilanne oli\nhänelle aivan uusi ja ennen tuntematon.\n\n— Peto se on, jos pääsee selville...\n\nMyöskin talon rouva ilmestyi paikalle koreassa yökoltussaan ja\nkiireisiä neuvotteluja ja järjestelyjä tapahtui. Matti Nokkanen ei\noikein päässyt selville, että kumman rouvan serkku tahi muu sukulainen\nhänen nyt piti olla. Joka tapauksessa hänen vierashuoneensa muuttui\nKaijan kamarista muualle.\n\nOvi jytisi entistä kovemmin ja huutava ääni kävi kärsimättömäksi.\nVihdoinkin oltiin valmiita avaamaan. Matti Nokkanen kuunteli allapäin,\nkuinka riemukkaan julkeasti tuo vieras tulija tervehti Kaijaa. Hän,\nkookas nuorukainen, paljon nuoremman näköinen kuin nuori Nokkanen,\naikoinaan keikarimaisessa, mutta nyt aikalailla rähjääntyneessä\nupseerin puvussa, ei näyttänyt kiinnittävän suurtakaan huomiota\ntalossa olevaan sotamieheen. Ja mitäpä ihmeellistä siinä tosiaan oli:\nmaailmahan oli sotamiehiä täynnä. Kaikki kävi hyvin.\n\nHyvinkö? Sotamies Matti Nokkanen ei ollut siitä oikein selvillä.\nLiiankin sievästi oli kaikki mennyt sellaisen jännityksen jälkeen.\nHän istui alakuloisena yksikseen, toisen miehen kadotessa nyt Kaijan\nhuoneeseen, jossa hän niin äskettäin oli kokenut onnen hetken ja\nmyöskin suuren järkytyksen kuin olisi polkenut miinaan: Kaijalla olikin\nmies... Lienevätkö hänen poskillaan nyt leikkineet nuo satumaiset\nhymykuoppaset...?\n\nSitä hän ihmetteli ojentautuessaan pitkäkseen kapealle vuoteelle.\n\nHuolimattomasti repsottavan akkunaverhon rakosesta kiilui ja vilkutteli\ntaivaan tähti, jouluyön tähti.\n\n* * * * *\n\nMatti Nokkanen, sotamies hamasta lapsuudestaan, jatkoi seuraavana\npäivänä matkaansa. Hyvästijättö Kaijan kanssa oli viileä ja\nvähäpuheinen, sillä tuo yllättävä, nuori aviomies oli läsnä siinä\ntilaisuudessa. Mutta hymykuoppaset Kaijan poskilla elivät ja\nvärähtelivät entisellään...\n\nKolonna lähti täsmällisesti, niin joulupäivä kuin olikin. Pureva tuuli\npuhalsi ja lunta oli kahlata asti. Mutta aura oli aukaissut tien.\nVaunut vetivät hyvin ja kamiina lämmitti kodikkaasti.\n\nMatti Hokkasella oli nyt tupakkaakin, Kaijan illalla hänen taskuunsa\ntunkema laatikko, mutta silti hän tunsi itsensä ikäänkuin köyhemmäksi.\nOli kuin hän olisi huomannut kadottaneensa jonkin vanhan säästön, jonka\nolemassaolo oli jo unohtunut, mutta joka sitten äkkiä oli johtunut\nhänen mieleensä...\n\nTupakka kyti haikeasti ja Nokkanen yhtyi mielessään erään hölmön\nnäköisen matkatoverin sanoihin, joka kylmissään tunkeutui kamiinan\nlähelle ja lämmitteli käsiään ja virkahti: — Meitä on petetty...\n\nPerillä Matti Hokkaselle osoitettiin korsu ja korsussa makuupaikka,\nniinkuin ne olisivat odottaneet nimenomaan häntä jo ajan alusta.\nTyöpaikkakin oli tuttu: näköala yli lumen peittämän rämeen, jossa\neroitti mustia väkälankoja, tuota sotahämähäkin seittiä... Kun hän\nseisoi siinä ensikerran, niin hänen mieleensä johtui, että hän itse\nasiassa oli se henkilö, josta sanomalehdissä kirjoitettiin: poikamme\nseisovat vartiopaikoillaan...\n\nKaikki oli niinkuin jossakin muuallakin. Oli vain opittava miksi\nmitäkin kaveria nimitettiin. Sillä kullakin oli nimensä, vaikka samalla\ntavalla ne virnailivat ja noiduskelivat. He sanoivat jekuttavan,\nniinkuin ne kaikkialla sanoivat...\n\n— Mitä sitä sitten tehdään, kun sota loppuu? kysäisi eräs samanikäinen\nkaveri äkkiarvaamatta Hokkaselta, kun he lojuivat laverilla vierekkäin.\n\n— Loppuuko? epäröi Hokkanen yllätettynä.\n\n— Tottahan se joskus loppuu. Ei kai me ainakaan työtä tehdä. Muuta\nmeidän on keksittävä, helpompaa, mielenkiintoisempaa...\n\n— En tiedä, sanoi Hokkanen. — Olen minä vähän ajatellut\nteollisuuskoulua, tunnusti hän sitten. — Veljeni on rakennusmestari...\n\n— Huihai! sanoi kaveri. — Liian vanhoja me ollaan kouluihin, eikä\nkuitenkaan kylliksi vanhoja. Kyllä heidän kelpaa: palaavat siihen,\nmistä lähtivätkin, parteensa...\n\nHe vaikenivat.\n\n— Ho, eipä tämä vielä ole loppunut, sanoi Hokkanen.\n\n— Ja jos näyttää loppuvan, niin lienee parasta hypätä Syväriin...\n\nKaveri vahvisti puhettaan jyrisevillä kirosanoilla, niinkuin\nHokkanenkin. Se kuului tyyliin.\n\n— Tahi tottapa he johonkin vievät sittenkin, keksi kaveri\nlohdullisemman mahdollisuuden. — Vieneethän ne ovat tähänkin asti,\neivätkä vielä, kertaakaan sellaiseen paikkaan, johon eivät leivän,\ntekijät olisi jo edellä menneet...\n\nTämä oli vakavin keskustelu, mitä Matti Nokkasella oli ollut pitkiin\naikoihin. Siinä paljastui heissä piilevä pelko, että he sodan loputtua\nolisivat orpoja, tarpeettomia...\n\nMutta enimmäkseen he elivät nykyajassa: kävivät vartiovuorolla, saivat\nmuonansa ja postinsa, kirjoittivat kirjeitä ja odottivat lomavuoroa.\n\nNiin samanlaista kuin harmaa sotilassarka olikin ja jalkarättien lemu\nkuivauslangalla korsukamiinan hohteessa ja nuhruiset korttipakat,\njoiden ääressä he kokoontuivat, niin se kaikki oli vain pintaa. Nuori\nNokkanen alkoi saada vainua siitä asiasta. Pinnan alla piili ihmisiä,\njotka tarkemmin katsellen erosivat toisistaan, niinkuin saman puulajin\nlehdetkin erosivat toisistaan. Sota ei ollut kaikille sama. Niinkuin se\notti toiselta yläraajan ja toiselta alaraajan ja joltakin koko ruumiin,\nsamoin se saattoi piilossa, ihmisen sisällä tehdä sitä ja tätä... Hän\nitse seisoi siinä näköjään virheettömänä, mutta hän epäili syvästi,\nettä sota oli leikannut häntä pahasti: vienyt häneltä nuoruuden...\n\nMatti Nokkaseen vaikutti syvästi tutustuminen sotamies Jaaraan.\n\nTäällä oli olemassa eräs korsu, jota nimitettiin Pelihelvetiksi, sen\nvuoksi, että korttipeli oli siellä käynnissä lakkaamatta, yöt ja\npäivät, viikosta viikkoon. Sinne kokoutuivat kaikki pelurit, ne, jotka\nnousivat paikaltaan vain upporikkaina tahi rutiköyhinä, ja siellä kävi\nmoni varovaisempi koettelemassa onneaan.\n\nMutta kuuluisin kaikista pelureista oli sotamies Jaara. Väliin\nkerrottiin hänen voittaneen niin ja niin paljon tahi hävinneen sen\nja sen summan, ennätysmäisen. Ja alituisena ihmeenä oli hänen sitkeä\nviipymisensä korttipöydän ääressä. Niin ja niin kauan hän oli taasen\nistunut yhtälillaa. Kaikki muut miehet vaihtuivat, mutta Peli-Jaara\njaksoi aina jatkaa.\n\nNuori, äskettäin saapunut Nokkanen kävi kerran katsomassa Pelihelvettiä\nja Peli-Jaaraa.\n\nKarbiidilamppu paloi ja matala, rakoillut lautapöytä oli tehty sileäksi\nlevitetyillä sanomalehdillä. Siihen lentelivät kortit selälleen,\nristit ja ruudut, padat ja hertat. Ja kunkin pelaajan edessä oli\nsalamyhkäinen reikäkortti, pelin selkäranka, jonka laitaa he silloin\ntällöin hermostuneesti nostivat ja kuikistivat. Heidän silmänsä elivät.\nHe seurasivat jakajan liikkeitä, korttien peruuttamatonta lentelyä\npakasta. Paitsi kortteja, pöydälle heitettiin myös rahaa, sileitä tahi\nperin rypistyneitä seteleitä, huolettomasti kuin roskapaperia. Kuului\nkummallisia puheenparsia: — Minä ratsaan! — Siihen täytyy runtata...\n\nMatti Nokkaselle tämä kaikki ei ollut ollenkaan outoa. Päinvastoin,\nmissä kaksi tai kolme sotamiestä kokoontui siinä otettiin usein\nkortit esiin. Mutta äkkiä hänestä tuntui, että tuo sököpöytä, nuo\nuhkapelaajat, oli jollain tavoin mieleenpainuvin ja kaameinkin näky,\nmitä hän oli sotaretkellään nähnyt. He olivat tuossa, mutta voi\naavistaa, että he olivat vajonneet aivan toiseen maailmaan, pelin\nmaailmaan, joka oli häneltä kätketty...\n\nKauhein katsella oli kuitenkin sotamies Jaara, Peli-Jaara itse.\n\nHän oli tavattoman laiha ja kalpea pitkistä ruoanväleistä ja\nviikko- ja kuukausikaupalla kestäneestä istumisesta maanalaisessa\nkorsussa. Ruokoton parransänki oli venynyt pitkäksi, takkuinen\ntukka peitti ohutta niskaa ja kädet, jotka ilmiömäisen näppärästi\nselailivat setelitukkoa tahi sahasivat korttipakkaa, olivat mustat\nliasta. Hänen silmänsä olivat hämärät, ilmeettömät, joskus ikäänkuin\nmielipuolimaisesti vilahtelevat. Hän näytti näkevän ja käsittävän vain\nkorttilehtien kuviot ja silmät. Hänen ei sanottu virkkavan sanaakaan\npäiväkausiin.\n\nKuiskailtiin, että se on istunut tuossa yhtämittaa kaksi viikkoa.\nJoitakin kertoja se on vähän syönyt, kun joku kaveri on kantanut ruoan\npaikalle, ja muutamia tunteja se on joskus nukkunut tuolla korsun\npimeimmässä nurkassa. Hänen vieressään oli kenttäpullo, jossa oli\njotakin mehua. Siitä hän maistoi joskus ja pelasi pelaamistaan. Sekava\nsetelikasa hänen edessään paisui tai kutistui. Joskus sen oli nähty\nkokonaan loppuvan. Silloin hän sieppasi uutta rahaa saapasvarrestaan,\nhousunliitingistä tahi taskustakin ja pelasi pelaamistaan.\n\nNokkanen näki, että häntä tönittiin kylkeen.\n\n— Kuule! Vartio! Sinulla on vuorot...\n\nNäki, että hänen oli työläs herätä, käsittää. Hän käänsi näkyviin nuo\nnuoren Nokkasen mielestä kauheat kasvonsa ja hänen silmissään oli\nkärsimätön välähdys.\n\n— Hä?\n\n— Sinulla on vartio!\n\n— No, onhan siellä niitä viidenkympin miehiä...\n\nHänen äänensä oli käheä, kuiskaava, haudantakainen. Hän lenoi\nnäppärästi setelitukkoaan ja ojensi häiritsijälleen rahaa.\n\nHän kuului maksaneen vartiovuoronsa rahalla pitkän aikaa. Hän maksoi\nviisikymppiä tunnilta.\n\nHän oli jälleen vajonnut pelimaailmaansa. Hänen laiha, likainen,\nkalvakka, pörröinen, mielipuolimainen, kuuluisa hahmonsa oli nuoren\nNokkasen mielestä kauhea katsella, surkea, säälittävä. Hän oli\nikäänkuin huutomerkki: katsokaa, mitä sota on tehnyt ihmiselle!\n\nSillä epäilemättä se oli sota. Nuo pelaajat olivat kaikki paenneet\nsotaa, nykyistä painajaisunenomaista elämää, korttipelin keinotekoiseen\nmaailmaan. Mutta syvimmälle heistä oli vajonnut sotamies Jaara. Hän ei\nenää ollut mikään sotamies, ei mikään ihminen... Hänellä ei ollut enää\nnimeä. Hän oli riivattu. Hänessä asui pelin pahahenki...\n\nNuori Nokkanen tiesi aina muistavansa tämän tilaisuuden yhtenä sodan\nkaameimmista näyistä:\n\nPeli-Jaaran hahmon syvällä maan uumenissa, karbiidilampun hohteessa,\nkorttien läpsyessä ja seteleitten kahistessa...\n\nEhkäpä tässä samalla piili jonkinlainen vertauskuva: noin maailman\nkansatkin olivat vajonneet suureen sotapeliinsä, eivätkä voineet\nirtautua, ei ennenkuin loppu oli tullut, kaikki pelattu, menetetty...\n\nKorsua sanottiin Pelihelvetiksi. Mutta sen jykevien otsahirsien alta\njohti ovi myöskin ulos. Ja kun nuori Nokkanen tuli väljän taivaan alle,\noli hänen helppo hengitellä.\n\nTaivas oli musta. Tykin suulieska leimahti, jossakin etäällä jymähti ja\naivan lähellä ratisi pikakiväärin nopea sarja.\n\nMutta sota on joskus loppuva. Miten silloin käynee Peli-Jaaran?\nPääseekö hän ylös helvetistään?\n\n* * * * *\n\nNäytti siltä, että hän pääsisi, vieläpä sodan kestäessä.\n\nEräänä päivänä kerrottiin, että Peli-Jaara oli hävinnyt kaikki rahansa.\nSaapasvarsista, housunliitingistä, taskuista ei ollut löytynyt enää\nmitään, vaikka hän kuinka kopeloi. Kellot, kukkarot, sormukset ja\npuukot olivat painuneet saman tien.\n\nSilloin Peli-Jaara nousi nöyränä kuin haudantakainen haamu helvetistään\nja paneutui nukkumaan ritsilleen.\n\nKansa ihmetteli kuinka sanotaan, ettei voi olla pelaamatta, jos oikein\nperehtyy... Mutta saattoipas! Saattoi hyvinkin, kun raha loppui, raha\nja rahanalainen.\n\nNyt nähtiin, että itse Peli-Jaarakaan ei pelannut.\n\nEräänä päivänä Matti Nokkanen näki Peli-Jaaran menevän vartiovuorolleen\nkuten muidenkin miesten. Hän oli peseytynyt ja parta oli ajeltu ja\ntukka leikattu. Hän oli yhä laiha ja kalpea ja silmät syvällä päässä.\nMutta niissä oli nyt inhimillistä ilmettä. Voi käsittää, että hän näki\nmuutakin kuin korttilehtien kuvioita, ymmärsi aivoillaan muutakin kuin\nparien ja sarjojen mahdollisuuksia...\n\nMutta nuori Nokkanen epäili, tokkopa hän sittenkään lienee päässyt ylös\nhelvetistään. Riivaaja ehkä uinui ilmi elävänä hänessä. Jonakin päivänä\nhän saa rahaa ja astuu alas helvettiin, ja jos onni on sellainen, niin\npelaa pelaamistaan ikäänkuin maailmassa ei olisi mitään muuta kuin\nsököpöydän, avopokan, ikuinen ympyrä.\n\nKauhistavana oli Nokkasen mieleen jäänyt Peli-Jaaran hahmo syvällä\nkorsussa karbiidilampun hohteessa. Uskomattomalta tuntui, että\nhän tuossa käveli vartiopaikalleen niinkuin muutkin miehet Siellä\nhän tähystää... Ettei vain esteissäkin sukeudu hänen silmissään\nkorttilehtien pareja ja sarjoja...\n\nSillä sotamies Jaaraan oli ryöminyt pelin pahahenki. Nokkanen näki,\nettä hän näinä pakollisina pelipaastonsa päivinä oli hyvin levoton. Hän\nei nukkunut paljoakaan. Kunnon sotamiehen uskomatonta unenlahjaa, joka\ntekee miehen kykeneväksi nukkumaan vuorokausikaupalla, ei oltu hänelle\nannettu. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään muitakaan harrastuksia,\njoilla täyttäisi ajan tyhjyyttä ja autiutta. Hän ei askarrellut\npuhdetöissä, kuten monet muut, eikä myöskään lukenut. Hän kuljeskeli\nulkona ja pistäytyi pienillä vierailuilla korsuissa ja töpinässä\nasti. Hän saattoi puhella vilkkaasti monista asioista, enimmäkseen\npahankurisena katisten kuin vitsarahe. Saattoipa hän jopa nauraakin\npelitouhulleen ja nykyiselle kohtalolleen. — Uskovaisen ne tekivät!\nsanoi hän. Mutta hänen naurunsa oli teennäistä, ja puhuessaan sitä tai\ntätä hän näytti hajamielisesti ajattelevan kokonaan muita asioita.\n\nSiihen korsuun, jossa peli oli yhä käynnissä, Pelihelvettiin, hän ei\nkoskaan pistäytynyt. Katselijana, takapiruna, hän ei näyttänyt voivan\nolla.\n\nEräänä päivänä hän tuli Matti Nokkasta vastaan ja ehdotti niitä\nnimiään, että he vaihtaisivat saappaita. Niin tapahtuikin ja\nNokkanen ihmetteli, että mitä Jaara sillä kaupalla tarkoitti, sillä\nepäilemättä hänen entiset saappaansa olivat sekä paremmat nähdä\nettä lujemmat pitää, kuin ne, jotka Nokkanen oli noituen vetänyt\njalkaansa sotasairaalan varastosta. Nokkanen näki hänen kokeillen\npistelevän sormiaan saapasvarsien suihin niinkuin olisi sijoittanut\nsinne setelitukkoa, kuten hänellä pelatessaan oli tapana. Ehkäpä nämä\nsaappaat olivat sopivammat tuollaiseen kukkarotarkoitukseen. Ehkä hän\nuneksi sinne sullovansa ohuita pohkeitaan vasten koko sen suunnan\nrahat... Tahi hän ei uneksinut eikä ajatellut mitään. Saappaan vaihto\ntehtiin vain siitä syystä, että jotakin olisi tapahtuvinaan, ettei\npäivä olisi niin tyhjä kuin se todella oli, varsinkin Jaaralle, joka\noli karkoitettu keinotekoisesta pelimaailmastaan, joka näytti olevan\nhänen ainoa turvansa...\n\nNiin nuori Nokkanen ajatteli katsellessaan, kuinka Peli-Jaara\nsipsutteli tiehensä kevyesti kuin henkimaailman olento, vereksien\nsaappaitten varret ohuissa säärissä avarina kuin mustalaisella muinoin.\n\n\n\n\n8.\n\n\nSotamies Niilo Jaara alkoi kirjoittaa tuhertaa kirjettä töhryisen\npöydän ääressä, huonokuntoisen, suopamöykyillä kitatun karbiidilampun\nsähistessä ja tohahdellessa hänen edessään.\n\n— Heipä hei täältä! niin hän aloitti. Mutta tämän reippaan alun jälkeen\njatko sujui kömpelösti ja puisevasti ja hengettömästi. Mitäpä oli\noikeastaan kirjoittamistakaan? Eivätkä asiat kirjoittamalla paranneet.\nHän oli jo puolittain päässyt siihen vakaumukseen, että tämä oli hyvä,\ntämä ero, johon aika antoi tilaisuuden. Vaimo, jonka kuihtumisen\noireiset kasvot, hän vaivoin sai mieleensä, oli merkillisen etäinen,\nsamoin kuin mökkikin siellä kylän laidalla, pienet pellot ja elukat,\nhevonenkin, jota siellä oli elätetty tyhjän panttina kaikki nämä\nvuodet. Ja samoin oli käynyt lastenkin, tytön ja pojan. Hekin olivat\nmelkein kuin mikä tyttönen ja poikanen tahansa. Niitä juoksentelee joka\nkylän raitilla sellaisia... Sielläpä olkoot ja eläkööt, ajatteli hän\nväsyneesti. Saavatpa he sotakuukausipalkan valtiolta ja valtio lienee\nsentään vahvempi turva kuin joku Jaara parhaimmillaankin... Sillä hän\nhyvitti mielensä.\n\nNiin, oikeastaan tämä hänen vieraantumisensa mökistään ja omaisistaan\noli alkanut jo rauhan aikana, vuosia ennen sotaa, jolloin hän kulki\nsavotoissa hevosineen ansaitsemassa. Se oli hänestä mieluista ja\nmielenkiintoista elämää. Siellä hän oli aloitellut korttipeliäkin\nja vähitellen alkanut siihen perehtyä, kunnes hän täällä, tässä\nasemasodassa, oli alkanut pelaamalla pelata... Kuten hullu! tunnusti\nhän mielessään. Sillä hän tiesi olevansa pilalla, auttamattomasti.\nMutta väliäpä sillä. Hänellä oli sellainen mielikuva, että joskus hän\nlopettaa, jonakin komeana hetkenä, kun hän on lyönyt kylmäksi kaikki\npeliveikot, kun heidän rahansa ja kellonsa ovat kaikki hänellä, aivan\njokaiselta kortinpelurilta niin kaukaa kuin ääni kuuluu. Silloin\nhän nousee ja haukottelee, että ei kai sitä voi pelata, kun ei ole\nkumppaleita... Silloin hän lopettaa.\n\nMutta siihen mennessä hän eli vain pelissä. Nytkin, kirjoittaessaan\ntätä puisevaa kirjettä vaimolleen, hän kaiken aikaa näki mielensä\nsilmällä korttien lentävän. Hänellä oli värisarja, tyvestä, ja\nvastapelaajalla samoin, mutta pienempi. Hän kuuli vastapelaajan\nkiusautuneen äänenkin! — Minun on pakko katsoa... Ja Jaaralla oli\nreiässä se kortti, mikä pitikin, aina hänellä oli...\n\nKäytännöllisessä, ilmissä tapahtuvassa pelissä ei aina ollut. Eipä hän\ntässä muuten niin kituisikaan, vaan istuisi ja pelaisi ja odottaisi\naikaansa. Sillä se voi tulla tupsahtaa milloin tahansa, tuo tuurien\ntuuri, jonka jälkeen hän lopettaa... Sillävälin oli sotavaltio isänä\nhänen perheelleen, ja voi helposti uskoa, että se oli hyvä ja varakas\nisä. Jaara voi huoletta pelata. Täytyihän täällä miehen joutaa\nkaatumaankin...\n\nPeli-Jaara sentään vielä kirjoittaakin, mikä kuolleilta ei käy\nollenkaan. Paljon hänellä ei ole sanomista. Kunhan nyt tulee\nmainituksi, että heipä hei, täällä ollaan! Ja saaneeko tuota paljon\nsanoakaan? Joillekin on tullut ikävyyksiä sensuurin takia...\n\nMutta sitten hänen ajatuksensa jotenkin pysähtyy siihen kotona olevaan\nhevoseen, joka seisoo tallissa melkein tyhjän panttina odottamassa,\nettä Jaara tulisi ja aloittaisi ajot ja tienestit. Eukko on joskus\nkirjeissään valitellutkin, että hänelle on sen hevosen ruokkimisessa\npaljon vaivaa, eikä hän kykene sitä ajamaan ja hallitsemaan. Selvä\ntapaus! jysähtää Niilo Jaaran mielessä. Se on myytävä.\n\nHän kirjoittaa nyt aika ripeästi, sujuvasti ja epäröimättä.\n\nNaapurin mies, joka on sillä hevosella joskus ajellut omiaan ja Jaaran\najoja, on sitä riiaillut ostaakseen. Myyköön eukko sen siis pois.\nRahalla saa polttopuutakin paremmin kuin akkain ajolla. Ja mitäpähän\ntarvitsee, jos sotakuukausipalkka ei riitä. Ja hevosen ruoat säästyvät\ntoisiin tarkoituksiin. Sitäpaitsi hevoset ovat nyt hinnoissaan.\nSelitettyään nämä asian hyvät puolet Niilo Jaara lisäsi, että itselleen\nisännälle on oitis lähetettävä noista hevosenhintarahoista viisituhatta\nmarkkaa, jonka hän tarvitse pieniin liikehommiin...\n\nTähän päästyään Niilo Jaara ajatteli, että hän olisi aivan hyvin voinut\nkirjoittaa koettavansa niillä onneaan korttipelissä. Sillä tässä\nkohdassa eukko on naurahtava ilkeästi, että kyllä ne hommat tiedetään:\nkorttipeliin se rahaa tarvitsee, Niilo riepu! Onhan sille toki tiedot\ntoimitettu, niinkuin maailma on hänellekin tiedoittanut eukon elämästä,\nettä se olisi ikävissään pitänyt muita, toiskielisiä, joita on\ntarjolla... No, Jaara ei siitä paljon perusta, ja sitäpaitsi maailma\npuhuu paljon perättömiä. Peli lienee lisäksi ottanut hänet haltuunsa\nsiinä määrin, että kaikki muut himot ovat ikäänkuin kuolleet. Hän\nmuistaa eukon ilkeilleen lomalla, ettei mokomasta miehestä ole enempää\niloa kuin ristikuninkaasta tahi ruutusotamiehestä...\n\nMoisesta oli Niilo Jaara saanut kyllä yhä enemmän yllykettä vajota\npelimaailmaansa.\n\nMutta hevosen eukko tulee kyllä myymään, koska se vähentää töitä ja\nantaa rahaa käteen, rahaa, jota se kyllä mielellään käsittelee. Ja\nkukapa ei käsittelisi. Ja tuskinpa se uskaltaa olla lähettämättä\nmiehensä pyytämää summaa. Sen verran sillä täytyy olla kunnioitusta\nNiilo Jaaran selviä käskyjä kohtaan niiltä ajoilta, jolloin isäntä oli\nkotona mökissään...\n\nNiilo Jaara oli melkein hyvällä mielellä sulkiessaan kirjeen. Oli\ntaasen toiveita, että hän pääsee elämään. Sopii taasen yrittää\nja rouvimmasti, eikä aivan arkaillen kuten jollakin hullulla\npalkkasatasella, jolla saattaa heti häätyä nousemaan...\n\nNäissä hyvissä toiveissa hän sitten sieti jokseenkin hyvin runsaan\nviikon odotusajan. Hän käveleskeli pitkin korsualuetta, eikä hänen\näänensäkään nyt katissut niin pahankurisesti kuin vanhankansan\nvitsarahe.\n\nRahalähetys tuli kuin tulikin ja saman päivän iltana Peli-Jaara astui\nalas Pelihelvettiin, jossa ikuinen sökökierto kulki kulkuaan. Hän\npyysi, että hänellekin annettaisiin kortti ja pääsi vanhalle paikalleen.\n\nJa niin se oli taasen alkanut. Peli-Jaara pelasi pelaamistaan, välistä\nviikkokausia yhtälillaa, maksaen vartiovuoronsa rahalla ja nukkuen ja\nsyöden ihmeellisen vähän. Toisinaan, pelin laimetessa, hän hoiperteli\nulos ottaakseen, muutamien vuorokausien perusteellisen levon,\npeseytyäkseen, ajaakseen partansa, syödäkseen kunnollisesti. Pelin\näärestä hän lähti lomalleen ja pelin ääreen hän palasi. Onni vaihteli,\nmutta aina rahat riittivät. Välistä hänen avarat saapasvartensakin\nolivat setelinresuja täynnä. Hänen näppärät, nopeat, liasta mustat\nsormensa sivelivät silloin saapasvarsia, sivelivät naarmua, jonka kuula\noli joskus pyyhkäissyt.\n\nNiin meni talvi, jolloin ensimmäiset rauhanhuhut liikkuivat ja\npommituslaivueet jymisivät Koti-Suomen kaupunkien yllä ja pommit\nputoilivat ja vain mustat rauniot jäivät paikalle, jossa ennen oli\nollut jotakin muuta...\n\nKortinpelaajatkin voivat välistä ihmetellä, lieneekö rauha tosiaan\ntulossa. Mutta he päättivät, että mitenpä Suomi sen tekisi: vävypoika\nei anna tehdä rauhaa...\n\nPeli-Jaarassa ne puheet eivät herättäneet mitään mielenkiintoa. Hän\nseurasi kiiluvin silmin kortin juoksua ja oli kauhea katsella, laihana,\nlikaisena, parroittuneena, kummitusmaisena...\n\nHän eli omassa pelimaailmassaan, odotti hetkeä, jolloin hän olisi\nvoittanut kaikki, eikä peliveikkoa näkyisi kääntyisipä hän mihin\nsuuntaan tahansa.\n\nMutta sellaista suurta hetkeä ei näyttänyt tulevan pelihelvetin pelissä\nenempää kuin maapallon sodassakaan...\n\n* * * * *\n\nKevät tuli ja lumi hupeni olemattomiin ja tulvavesi hulvehti\nampumahaudoissa, ja korsuissa oli ikävän kosteata. Pelihelvetissä\nkirottiin, kun katosta pisarteli pöydälle ja uusille korttilehdille.\n\nMutta maa kuivui nopeasti. Eräänä päivänä pelaajat nousivat tummasta\nkorsustaan ja jatkoivat peliään erään avonaisen montun pohjalla. Taivas\noli ihmeen sininen, valon runsaus hämmästytti, lehtipuiden uusi vihreys\nmelkein kiusasi silmiä ja maasta tunki näkyviin hyvin, hyvin vihreitä\nruohonpiikkejä. Leuto tuuli kuljetteli kesän mainioita hajuja, ja\njoskus kuului lintujen elämäniloisia ääniä.\n\nPelaajat tuskin huomasivat tätä kaikkea. Ainakin Peli-Jaara heidän\nkeskellään oli täällä väljän taivaan alla entistä kauheampi katsella.\nHän oli kuin henkimaailman karkuri. Hänelle oli olemassa vain peli,\nkorttilehtien maailma...\n\nTuli hetki, jolloin pelaajatkin pörhistelivät korviaan, jolloin\nkaikki näyttivät aavistavan, että uusi vaihe oli edessä, kynnyksellä.\nVihollinen oli aloittanut suuren hyökkäyksen ja murtanut linjat. Vain\nPeli-Jaara ei näyttänyt kiinnittävän näihinkään uutisiin vähäistäkään\nhuomiota. Oli kuin hän olisi kuunnellut tietoja Kiinanmaassa\ntapahtuvista hyökkäyksistä ja torjuntavoitoista. Hän pelasi, sillä peli\njatkui kuitenkin järkähtämättä, olivatpa uutiset millaisia tahansa.\nJa peliä houkkamaisen näköinen Niilo Jaara hallitsi hyvin, kokeneen\npelaajan kaikki huomioon ottavalla oveluudella. Hänellä oli nykyään\nonnea. Saapasvarsissa, housunliitingissä ja taskuissa oli paljon rahaa.\nMutta määränpää, täydellinen voitto, kaiken vastustuksen loppuminen,\njoka lienee yhä kangastellut hänen mielessään, oli yhä saavuttamatta.\nAina löytyi pelaajia vaikka jo vähemmän ja ikäänkuin hajamielisiä,\nmuita asioita mietiskeleviä. Vain peliä, eikä mitään muuta kuin peliä,\najattelevalla Jaaralla oli onnea heidän seassaan.\n\nMutta tuli päivä, jolloin aavistettu muutos, sotilaallinen tappio\nKannaksella, alkoi vaikuttaa heidän kohdallaan. Pelaajatkin nousivat\nmontustaan ja silloin vasta oikein kävi ilmi, kuinka täydelliseksi\ntontuksi Niilo Jaara oli pelannut itsensä. Hän näytti aivan\navuttomalta, kun kortteja ei enää jaettu ja pakat oli pistetty taskuun.\nHän tollotti silmät pyöreinä päässä, mutisi jotakin itsekseen ja vain\nvaivoin hän näytti saavan sen verran aikaan, että järjesti rahansa\nsaapasvarsista, housunliitingistä ja taskuista parempaan korjuuseen\nleipälaukkuun. Siitä lähtien häntä ei pidetty oikein täysipäisenä.\n\nKuontuipa hän kuitenkin riviin, kun lähdettiin, kun suuri\nperääntymismarssi alkoi. Heikkona, horjuvana, varjon kaltaisena, kuin\nhenkimaailman karkulaisena jaksoi hän ihmeen sitkeästi seurata mukana.\nReppu ja kivääri painoivat hänet kumaraan kuin joulupukin ja saappaat\nhölskyivät hänen jaloissaan ja hankasivat ihon rikki. Hän ei näyttänyt\nkuuntelevan eikä käsittävän toisten rähinää ja hammastelua: nytkö\nei enää seisotakaan Syvärillä ja otettiinkohan sitä Äänisen aaltoa\nollenkaan ämpäriin, niinkuin Tiltu kuuluu neuvoneen. He viisastelivat,\nettä eipä niitä strategisia rajoja, hyviä tappelupaikkoja, edes\nkokeiltu, vaikka niille niin uhosta pyrittiin. He kyselivät, mitä\nvartenhan se Suomi köyhyydessään kävi tänne tiet ja temppelit\ntekemässä...\n\nNiin he ääntelivät marssiessaan ja pieni, arvosteleva ihmettely tuntui\ntekevän hyvää ja elähdyttävän heitä. Vain sotamies Jaara marssi haamun\nhiljaisena, sitkeänä kuin varjo.\n\nKun lentokoneet hyökkäsivät marssikolonnan kimppuun aamun kajossa ja\nuseampi sydän vapisi, nytkö tuhon piti tulla, nyt, kun sodan loppu\njo epäilemättä alkoi häämöittää, niin Peli-Jaara istui mättäällä\nsankarimaisena kuin hullu ainakin ja riisui saappaita jaloistaan. Kun\nsitten jälleen lähdettiin liikkeelle, niin huomattiin Jaaran esiintyvän\navojaloin tiellä. Naapurit kyselivät, onko Sökö-Jaara jo sökötellyt\nsaappaansakin, ja Jaara vastasi sävyisästi, että kengät vihasivat\njalkoja, joten hän jätti ne.\n\nSiellä ne olivatkin tien vieressä, toinen kumollaan ja toinen pystyssä,\nja siihen ne jäivät. Sotamies Niilo Jaara jatkoi matkaansa, läpsytellen\navojaloin Aunuksen tietä, josta harmaat pölypilvet kohoilivat kolonnain\nmarssiessa kotimaata kohti.\n\n\n\n\n9.\n\n\nSaappaat lojuivat tienohessa koko pitkän poutaisen päivän, toinen\npystyssä, toinen kumollaan. Aurinko lämmitti niitä kovin ja ne olivat\ntien tomusta harmaat.\n\nMutta illan hämyssä ajoi pitkä hevoskolonna tietä myöten ratisevin\nrattain. Erään kuorman päällä istui sotamies Väinö Lehto, pitkä\nja musta mies, jolla oli alituisena tapana katsella ympärilleen\nvilkkain, nopein silmäyksin, mies, jolle varmasti olisi tullut ikävä,\njos häntä olisi kuljetettu pussi päässä tietä pitkin. Ja vaikka,\nkuten sanottu, oli jo illankuhjo, niin sotamies Lehdon aina etsivä\nsilmä äkkäsi tiensivussa tuon pystyssä törröttävän saapasvarren.\nHän hyppäsi alas kuormalta, sieppasi mukaansa pelihullun Jaaran\njättämän kenkäparin, kiipesi takaisin kuormalleen ja alkoi tarkastella\nsaalistaan. Vielä käyttökuntoiset saappaat ja sopivan kokoisetkin.\nLehto hihkaisi naapurilleen, että tässä nähtiin, kuinka hän oli Herran\nkanssa liitossa, koska hänelle annettiin kengätkin kuin kaarneen\nkantamina... Hänen toinen saappaansa, laho ronttonen, oli nimittäin\naamulla murtunut melkein poikki, ja hän oli vahvistanut sen tilapäiseen\nkävelykuntoon rautalangalla. Mutta nyt hän voi vetäistä mitä melkoiset\nsaappaat koipiinsa ja sulloa entiset johonkin rakoon kuormassaan, joka\nsisälsi kansliatarpeita. Ja sotamies Väinö Lehto ei voinut lakata\nihmettelemästä, miksi niitä paperinresuja raahattiin sellaisia määriä\nmukana. Eihän paperi paukahda...\n\nKolonna marssi onnellisesti yön hämyisen ajan ja pitkälle kirkasta\npäivääkin. Väinö Lehto silmäili nopein näkevin katsein taakse jääviä\nmaisemia ja ajatteli, että sinne häipyy Suur-Suomi. Se oli liian\nvaltava luu purtavaksi meikäläisen hampaille...\n\nLentokoneiden kaukainen hyminä piti tuon tuostakin jännitystä yllä.\nEi ollut koskaan sanottu, milloin ne jyrähtäisivät päälle sellaisella\npauhinalla, että taivaan luuli repeävän, ja muodostaisivat tästä muuten\nmukiinmenevästä paluutiestä oikean Golgatan tien... Mutta sellaista ei\nsattunut. Päiväsydämeksi leiriydyttiin erääseen metsikköön ja seuraavan\nyön hämyssä koko kolonna lastattiin junaan eräällä asemalla. Puhuttiin,\nettä rykmentti oli jo heitetty reiän tukkeeksi sinne suurelle\nsotatanterelle. Kolonna seurasi nyt perässä.\n\nSitten juna jyrräsi eteenpäin ja tuntui kaiken aikaa liian julkiselta\nolopaikalta. Kesäinen taivas avartui valkeana ja milloin tahansa voisi\nsinne ilmestyä parvi lintusia, jotka visertävät pienen värssysen...\n\nEräässä pysähdyspaikassa he saivat sitten kokea hävittäjien\nhyökkäyksen. Pommeja ja konekivääritulta. Hetken aikaa tuntui siltä,\nettä kaikki on lopussa, koko sota. Mutta kun se oli ohi, niin\nselvisi, että oli tullut vain muutamia vainajia ja haavoittuneita\nniin miesten kuin hevostenkin keskuudessa. Juna oli kyllä kurjan\nnäköinen. Laudanräippiä repalehti joka puolella ja kokonaisia seiniä\noli sinkoillut irti vaunuista. Mutta veturi oli ehjä ja pienten\nkorjaustöiden jälkeen lähdettiin nilkuttamaan eteenpäin.\n\nSillä matkalla sotamies Lehto näki ensikerran kansan vaeltavan pois\nsodan jaloista, näki maantien täyteisen lauman ratisevia rattaita\nja levotonta, ammuvaa karjaa. Naisia ja tyttösiä ja poikasia tarpoi\navojaloin maantien ravassa. Oli alkanut sataa vuorokausikaupalla, oli\npilvistä, tuulista ja synkeätä. Mutta sotamies Väinö Lehto oli samaa\nlaatua kuin useat näistä vaeltajista: ei kannattanut rasittaa sieluaan\nsodan synkeyksillä ja tylsyyksillä eikä pimeyden peitossa olevalla\ntulevaisuudella. Mikä tapahtui, se tapahtui. Hänen mielensä oli reipas\nja reipas mieli on paljon nykymaailmassa. Siitä maksettaisiin paljon,\njos se joutuisi myytäväksi... Tuon karjatytön nauru kylmässä sateessa,\npaljaat sääret polviin asti ravan peitossa, se helisi kuin kourallinen\nmuinaisajan kultarahoja...\n\nJa sotamies Lehto lauloi hevosvaununsa ovella: jos rikkautta... saanut\nmä perinnöksi en, niin sainhan lahjan suuren, sain mielen kevyen...\n\nHän mietiskeli, että laulakoon aika lauluaan. Jo vanhat sanoivat,\nettä arka noita säikkyköhön, viittä kuutta hallavuotta, seitsentä\nsotakeseä... Kuolema, se niittää aina, rauhankin aikana. Mutta\nkokonaista kansaa ei niitä mikään. Se ei kuole koskaan. Se kahlaa halki\nminkä myrskyn tahansa...\n\nLehto puhutteli eräällä asemalla vanhaa inkeriläistä ukkoa, joka ei\ntykännyt kolhoosista. Ukko sanoi pitävänsä Suomesta, maasta, jossa\nkukin saa elää niinkuin haluaa...\n\n— Satuitpa hyvään maahan lopultakin, äijäseni, puheli Lehto. — Elelehän\nvain miten päin miellyttää! Me tässä vielä vähän sotia ropsimme...\n\nNiin sotamies Väinö Lehto painui kolonnan matkassa Karjalan maanteille\nja näki autiot kylät, joiden omituisen tunnelman uskoi iäksi jäävän\nmieleensä. Kerran hän näki villissä metsässä patsastelevan komean\nkukon, epäilemättä sotapakolaisen rattailta jätetyn tahi karanneen\nkukon, joka orpoudessaanko oli säilyttänyt ylvään upseerinryhtinsä.\nTämäkin oli Väinö Lehdosta jollakin tavoin mieleenpainuvimpia näkyjä\nsotien ja kansainvaellusten maailmassa...\n\nMelkein lakkaamatta jymisivät tykit rintamalla päin ja toisinaan niiden\npauhu yltyi hellittämättömäksi ukkosen vyöryksi. Lentokoneitten rukit\nhyrisivät myöskin ahkerasti. Maanteillä kävi sodan tavallinen liikenne:\nammuksia ja muonaa vietiin, haavoittuneita ja kaatuneita tuotiin.\nTäysinäisiä vaunuja sodan satoa...\n\nSellaista liikennettä hoiteli sotamies Lehtokin rattaineen ja\nhevosineen jossakin huonolla syrjätiellä, mihin autoilla ei ollut\nasiaa. Hän ystävystyi hevosen kanssa, viisaan eläimen, joka osasi\nlyöttäytyä matalaksi, silloin kun ajajakin painautui maahan\nkranaattiryöpyn tullessa. Häntä säälitti tuo nöyrä elukka ja hän\nhuomasi odottavansa vastausta puhellessaan sille, että kyllähän se,\npolle, rauhan aikana pelloilla, vaikka ikävä olikin, oli mukavakin...\n\nNiin kului kesä kulumistaan. Kärpäsarmeijat surisivat päivisin, ja\nöisin, lauhassa pimeydessä, alkoi soitella sirkka.\n\nKansa odotti uutisia ja niitä sille alettiin antaakin. Valtion päämies\nvaihtui ja tulivat aselevon ja välirauhan päivät. Hieman ällistelevä\nsotamies huomasi, että oli tehty rintamanmuutos ja vaihdettu\naseveljeäkin. Ei enää uhoteltu, että vielä ne ryssälle pannaan päitset\npäähän, vaan puhuttiin siivosti Neuvostoliitosta...\n\nEräänä päivänä sotamies Väinö Lehto oli jälleen sotilaskuljetusjunassa\nmatkalla pohjoista kohti. Siellä oli nähtävästi tekeillä uusi, sievä\nsota äskeistä aseveljeä, vävypoikaa vastaan. Sillä tämä ei ollut noin\nvain lähtenytkään, vaan räjäytteli siltoja ja tuohusteli kyliä palamaan.\n\nJollakin asemalla juna seisoi pitkän rupeaman ja siellä Väinö Lehto,\njoka mielellään katseli ympärilleen ja puhutteli kaikkia ihmisiä, tuli\ntutustuneeksi muutamaan sotamies Ahveneen, joka etsi yksikköään lomansa\njälkeen. Hän oli ollut niin sanotulla evakoimislomalla. Tuo vähänläntä\nmies, ruskein, viiruisin, ilmeettömin naamoin, kertoi elämän hänen\nkohdallaan olleen nykyvuosina yksitoikkoisen vaiherikasta. Talvisodassa\nhänen mökkinsä poltteli suomalainen tehdäkseen ryssälle kiusaa. Tämän\nsodan aikana hänelle sitten rakennettiin niin sanottu asevelitalo.\nMutta ei sitä taloa paljon saatu asutuksi. Jo edellisenä kesänä sai\nperhe siitä muuttaa partisaaneja pakoon ja nyt tuli sama juttu. Lisäksi\nsaksmanni polttaa käräytti sen uuden mökinkin, asevelitalon, tehdäkseen\nkiusaa ryssälle ja suomalaiselle...\n\nMitäpä toinen sotamies voi muuta tarjota kuin huonoa lohdutusta, että\nkyllä tässä vielä asutaankin, jahka näiltä sotatoimilta joudetaan.\nJa lisäksi kessuja piippuun, Karjalan maasta evakoituja, pikaisesti\nkuivattuja, niin korean vihreitä tupakoita, että niitä nimitettiin\nkeisarinvihreiksi.\n\n— Mutta toiset ovat asuneet kaiken aikaa, sanoi Ahven ja katsahti\nvaurasta kylää kuin syyttäen. — Mitä nämä sodasta tietävät?\n\n— Aina ne siitä toki kuulevat puhuttavan, sanoi sotamies Väinö Lehto ja\nalkoi sulloa piippuunsa samaisia keisarinvihreitä.\n\nSotamies Ahven siirtyi muihin asioihin. Hänelläkin oli tarkat silmät,\njotka näkivät kaiken, vaikka eivät näyttäneet katsovankaan. Hänen\nhuomionsa oli kiintynyt Lehdon saappaisiin.\n\n— Siinäpä on tutun näköistä kuolleen nahkaa, puheli hän. — Taitavat\nolla vanhat palvelijat. Ovat kuin ovatkin. Tuossa on kuulan raapaisema,\nmutta tuota korjattua rikkeintä syrjässä ei siihen aikaan ollut... Ja\nmuutenkin niitä on aika leikannut...\n\n— Pidettävä pehmenee, sanoi Lehto. — Satuin näkemään nämä Aunuksessa\ntiepuoleen paiskattuina...\n\n— Minä aikoinaan nykäisin ne viime henkensä haukkoneen jaloista,\nselitti Ahven.\n\n— Niin, moni on menettänyt ainoansa ja taitaa vieläkin menettää. Mutta\nse kuulunee juttuun...\n\nHe erosivat, sillä sotamies Lehdon juna oli lähdössä.\n\n* * * * *\n\nVäinö Lehto ei ollut enää sotamies. Hänet oli kotiutettu. Mutta\nhän oli yhäkin sotamiehen saappaissa, harmaissa sarkahousuissa ja\nsillapuserossa. Eikä hänellä juuri entisiä siviiliajoilta säästyneitä\nvaatekappaleita ollutkaan. Alaikäiset jälkeläiset olivat sotavuosien\nmittaan pitäneet ne, joko semmoisenaan tai pienennettyinä. Vaivoin oli\nlöytynyt lippalakin reuhka päähän.\n\nKotiutetun ensimmäiset päivät tuntuivat vähän oudoilta. Oliko se\ntosiaankin lopussa? Eikö ollut enää missään odottamassa »miestä, joka\nohjaisi edelleen?»\n\nNyt Väinö Lehto seisoi syksyisellä peltoaukealla lapioon nojaten,\npitkänä ja mustana. Sillä hänellä oli peltoa ja talorähjä nimissään\nerään kylän laidassa ja vaimo ja lapsia. Hänen aikomuksensa oli\nlapioida auki umpeen painunut oja.\n\nMutta hän oli niin kauan ollut osanen jostakin suuremmasta, että\nhänestä tuntui oudolta, kuinka hänet oli heitetty siihen aivan yksin\nlapioineen, että oli täysin hänen oman harkintansa varassa avaako hän\nesimerkiksi nämä ojat vain heittää ne silleen. Tuntui ikäänkuin siltä,\nettä häneltä puuttui yhteyksiä oikealle ja vasemmalle...\n\nOnneksi naapuri kulki siitä ohi ja tervehti ihmeissään, että onpa mies\nkotiutunut ja työkaluako on muutettu... Väinö Lehto oli mielissään\nnaapurin saapumisesta. Hänellä oli vuosikausia ollut aina tarvittaessa\npuhekaveri tai kuuntelija, niin että oli tuntunut rasittavalta seisoa\nsiinä aivan yksin keskellä aukeata...\n\nHän puheli, että ojat ovat painuneet umpeen sillä aikaa, kun hän on\nollut maata puolustamassa ja valloittamassa, etsimässä strategisia\npaikkoja ja piirtämässä miekalla rajaa... Nyt pitäisi veden päästä\nlirisemään aika vauhtia...\n\nNiin, naapuri arveli, että olisi voinut olla parempi, jos olisi\nkaivettu vain näitä pellonojia, eikä muita hautoja...\n\nVäinö Lehto luuli, että sota oli täytynyt sotia. Ei siitä sivu päässyt.\nJa suotta oli pelätä, että kaikki veri ja vaiva oli mennyt turhaan,\nsuonsilmään. Muutos siitä seurasi maailmaan, elämän muutos...\n\n— Muutos? Niin, veroja ja luovutuksia! Siihenpä vain sinutkin\nreuhauttivat takaisin pellollesi... Miten se kaivaminen tuntuu\nmuuttuneen?\n\n— Ei nyt hätäillä, sanoi Väinö Lehto. — Vitkaan se viljakin itää.\nSitäpä minäkin lienen tässä haikaillut: konetta, hulluajussia\nkaivamaan, oja-auraa... Tämä oli koneitten sotaa ja turha niiden on\nantaa olla rokulissa rauhankaan aikana. Minä näin siellä savotassa\nsellaisen tientekijänkin, ettet sanomalla usko. Se kun jylläsi, niin\npois vain tieltä kymmentuumaiset petäjätkin ja mökin kokoiset kivet!\nVoi, taivahinen! Oli sillä kärsä! Sellainen kun pannaan pellon tekoon,\nniin siinä tulee jälkeä...\n\n— Saat uskoa, ettei se meille kaiva!\n\n— Kaivaa, kaivaa se meikäläisellekin, kunhan saataisiin vain voima\njylläämään rauhan töissä, niinkuin sodassakin...\n\nNaapuri meni menojaan ja vasta kotiutettu Väinö Lehto alkoi kaivaa\nkäsilapiollaan, haaveillen isommista työkaluista, joita pian nähtäisiin\nmaisemassa.\n\nOja aukeni hiljoilleen myöskin vanhankansan lapiolla. Mutta hetken\nkuluttua Väinö Lehto alkoi kohotella koipiaan ja tarkastella hänelle\njääneitä valtion saappaita. Ne vuotivat ja jalat kastuivat. Ihmekös\ntämä! Alunperinkään ne eivät olleet etunokan vesikengät ja sitten\nne oli vetäisty senkin seitsemänlaiseen jalkaan ja niillä astuttu\nmonenmoiseen paikkaan. Niillä oli hyökätty ja oltu asemissa ja\nperäydytty. Nyt, melkein loppuun käytettyinä, ne olivat joutuneet\npellolle, rauhan töihin...\n\nNiistä ei ollut täällä isoakaan iloa: jalat kastuivat. Melkoinen ihme\noli kuitenkin, että raskaita maatöitä tekevä ihminen nyt seisoi noissa\nsotasaappaissa...\n\nVäinö Lehto polkaisi jälleen lapion maahan. Antaapa koiven kastua!\n— Annettiin sen siellä jossakin kastua koko ruumiinkin, jos näytti,\nettä rautaa on liikkeellä... Jos saappaat eivät ole häävit, niin miten\nlienee käynyt saappaan pitäjällekin... Kuluneita ovat molemmat...\n\nOja avautui. Suoraa ja sievää siitä tulikin. Vesi turskahteli\nsaappaissa, ja Lehto selitti sivu kulkevalle naapurille, että\nkengät vähän oudostelevat, kun ovat ensikertaa oikein tosihommissa,\nleipätöissä.. .\n\nSillä entinen sotamies Väinö Lehtokin oli niitä miehiä, jotka kyllä\nosaavat avata suunsa ja selittää asian parhain päin.\n\n\n\n"]