[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgZNKqnX4pzLhsIobF2dmr_zt0UnS9677t2D_6-7NZfg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},3715,"Karavaani ja muita juttuja","Haanpää, Pentti",1905,1955,"3715-haanpaa-pentti-karavaani-ja-muita-juttuja","3715__Haanpää_Pentti__Karavaani_ja_muita_juttuja",null,"novelli",[],[],"fi",1930,24550,155223,false,78018,[22,23],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[],[],1981,"Novellikokoelma sisältää kertomuksia yhteiskunnan laitamilla elävistä ihmisistä, hampuuseista ja jätkistä. Tarinat liikkuvat sota-ajan muistoissa, työttömyydessä ja maaseudun arjessa kuvaten nasevasti 1920- ja 1930-lukujen vaihteen suomalaista todellisuutta ja poliittisia jännitteitä.","Pentti Haanpään 'Karavaani ja muita juttuja' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3715. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KARAVAANI JA MUITA JUTTUJA\n\nKirj.\n\nPentti Haanpää\n\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kansanvalta,\n1930.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKaravaani\nKertomus liikemies Harasta\nTilastollinen tutkimus\nPuoli miljoonaa puunrunkoa\nRokulia ja viinaa\nAuto-onnettomuus\nKertomus kirjantekijästä ja isäntä Paniikista\nJuhla luostarissa\nPeli\nJoutilas mies ja kylä järven rannalla\nHiiri-Pekka\nLeukaluu\nReppuselkäinen mies ja laiha hevonen\nJaakopin paini\nMuistelma luutnantti Näpistä\nMiestappoon\nIlveilijä ja Pirjetta\nSynnyinmaan muistot\nElämän keinot\n\n\n\n\nKARAVAANI\n\n\nTaivaan vahvuutta alkoi täyttää se leppeä, viisaan näköinen hämärä,\njoka vallitsee Pohjolan loppukesän öitä.\n\nMiesjoukko makasi metsikössä mahallaan, kyljellään tahi seljällään.\nKuului hiljaista puhelua, hiljaista naurua. Siellä ja täällä hehkui\nsavuke.\n\nAaroni istui joukon keskellä ja naksahteleva ääni kuului hämäryydestä.\nHän tarkasteli taskuasettaan. Hän nosti kasvonsa ja hänen kalpea\nnaamansa alkavan yön hämyssä näytti aavemaiselta.\n\n— Täältä tippuu, eikä tule tyyniksi! Silmätkääpä tekin pyssyjänne, että\novat kunnossa, jos asia vaatii...\n\nHän pisti aseen takataskuunsa ja silmäili miesjoukkoa. Enimmät\nmakasivat aloillaan. Muutamilla ei kai asetta ollut, ja toiset uskoivat\nsen olevan kunnossa. Vain puolenkymmentä miestä latasi browningejaan.\nJoku otti asian leikin kannalta. Kuului torahdus ja lausuma, että\nselväpä tuntuu torvi olevan.\n\nMuuten oli hiljaista. Nuo nelisen tusinaa miestä olivat vaiti.\nSavukkeet hehkuivat.\n\nSiinä makasi kokoelma sällejä ja juippeja, jotka ylen vähän ovat\ntehneet mitään rakentavaa ja pysyvää yhteiskunnassa, miehiä, jotka\nvaelsivat kaikenkaltaisella hampuusielämällä halki maailman laidan.\nJoukossa oli vain jokunen tosijätkä, monet talvet puunkaatoa\nharrastanut mies, tukinuittaja, mies, jonka elämän heittelemänä täytyi\ntilapäisesti kehittää leipänsä miten vain.\n\nJa Aaroni, karavaanin johtaja, istuu makaavan joukon keskellä. Hän\non ollut sodassa ja hän pitää sen elämänsä keskeisimpänä, suurimpana\ntapahtumana. Hän on ollut taistelemassa Suomelle vapautta. Eikä hän\nsitä salaa. Hän on yhäkin sankari, sillä hän on ainoa, joka pohjolassa,\ntämänkin joukon keskellä, uskaltaa ja saa rankaisematta sanoa: Saatanan\nkommunisti! Sitä minä en äänestä!\n\nMutta hän puhuu myöskin muuta. Mahtava kapinan henki kumisee hänen\nkiukkuisessa äänessään, kun hän paasaa:\n\n— Me taistelimme Suomen herroille vapauden! Mitä tekivät? Itse pitivät\nsen vapauden, mutta meille köyhemmille eivät siitä tiputa muruakaan.\nKahdenkymmenen prosentin eläke tulee minulle tästä kädestä...\n\nAhvolan tappeluun on Aaronilta jäänyt vasemman käden kolme sormea.\n\n— Kuinka sillä elää? Mutta piru tietää, mitä herrat itse saavat!\nMitä on nytkin tapahtunut Viipurissa ja Vaasassa? Siellä ne kassain\nhoitajat joivat ja prilijanttia pelasivat, pärsäsivät sotavaivaisten,\ninvaliidien rahoja kymmeniä tuhansia...\n\nTähän on joku miehistä saattanut huomauttaa pirullisen pilkallisesti:\n\n— Ähä! Kuka käski mennä herrain kanssa marjaan.\n\nMutta silloin on Aaroni kimmastunut:\n\n— Ja te kokootte niiden työväenpomojen vakkaan! Vuosikymmeniä te olette\njo maksaneet saamaveroa, eikä teidän leipänne yhtään vaikene. Uusia\nherroja, uutta kuormaa olette vain ottaneet hartioillenne. Sillä herra\nmikä herra! Ja mitä tuoreempi herra, sitä pirumpi! Nähkääpä Venäjälle:\nherrat herrastelevat, mutta työmiehet saavat vain painaa töitä kuten\nsokeat oriit...\n\nAaronin silmät välähtelevät ja hänen suupielistään pärähtelee sylky.\nHän on hullun kiivas mies. Hänen sanoissaan ja esityksessään on\njonkinlainen vastustajaa lamauttava mahti. Sitäpaitsi hän ei pelkää\ntappelua.\n\nKaikki miehet vaikenevat. Jos heillä on jotakin muistuttamista Aaronin\naatteita vastaan, eivät he tuo sitä ilmi.\n\nLoppukesän tumma yö on läsnä. Jossakin haukkuu koira, maantiellä\ntörähtää autontorvi ja mereltä kantautuu moottorin säkätys.\n\n— Tupakat sammuksiin, määräsi Aaroni. Lastaus alkaa. Tulkaa vain\nvähitellen kellarille. Lastin saanut mies katsastaa metsän laidassa,\nettä seuraava joutuu jälkeen. Ja sitten pidätte välimatkat.\nEnsikertalaisille sanon, että on turha yrittää petosta. Meidän firma\nmaksaa aina: maksaa kaikesta laatunsa jälkeen! Sinä Kärki tulet\ntietenkin kärkeen. Liikkukaa hiljaa!\n\nMetsikön laidassa oli kellari. Aaroni painui sinne ensimmäiset\npuolikymmentä miestä mukanaan. Peltiset astiat kolisivat,\nhuikkasivat. Kärki sai ensiksi niitä kaksi kappaletta reppuunsa\nja lähti siekailematta liikkeelle kohti Kivalon sydänmaata\nkymmenpenikulmaimaiselle karavaanitielle, joka johti Rovaniemeen. Pian\noli toinen mies valmis seuraamaan häntä, ja säännöllisin väliajoin\nliittyi aina mies ikäänkuin rengas ketjuun eteenpäin lipuvaan\nkulkueeseen. Kullakin oli kaksi neekeripoikaa kantosäkissään, joku\nheikompi mies tyytyi yhteen, mutta Iso-Santeri, liki pari metriä pitkä\njättiläinen, otti niitä haltuunsa kolme kappaletta. Mutta Iso-Santeri\nolikin kameeliksi syntynyt valtavine hartiakyttyröineen. Hänestä ei\nollut ihmisille esimerkiksi.\n\nKaikki kävi hyvin ja sujuvasti. Suotta ei Aaronin firman johdon sanottu\nhuonontaneen rahalla paikkakunnan lain valvojain näköä ja kuuloa.\nKaravaanin lähtöä ei siis häirinnyt mikään. Neljäkymmentäneljä miestä\nja lähes yhdeksänkymmentä puhdasveristä neekeripoikaa oli taipaleella.\n\nAaroni heitti oman taakkansa hartioilleen ja seurasi viimeisenä\nmiehenä. Ketjun etumainen mies, Kärki, matkasi silloin jo luistavin\naskelin yli kolmen kilometrin päässä. Hän oli teräväsilmäinen,\nsukkela mies, ja hänellä oli aivan ihmeteltävä paikallisvaisto.\nAaronin mielestä oli luoja hänet vartavasten luonut pirtukaravaanin\nkärkimieheksi. Hän oli Aaronin, johtajan, niin sanottu oikea käsi.\n\nAaroni oli johdattanut jo kymmenet karavaanit poikki Kivalon sydänmaan\nRovaniemeen, kymmeniä miehiä kussakin, joskus aina puolisen sataa.\nOlipa hänellä erään kerran ollut kuusikymmentäkuusi kameelia.\nSäännöllisesti kerran viikossa hänen karavaaninsa taivalsi tuon yli\nsatakilometrisen taipaleen. Hänellä oli vakituinen kantomiehistö, johon\naina liittyi tilapäisiä kantajia, lentojätkiä matkalla pohjoiseen.\nViisisataa markkaa suoritettiin jokaisesta perille tuodusta pöntöstä.\nKansa joi viinan. Se painui siihen kuin janoiseen hiekkaan. Rahat\ntulivat moninkertaisina takaisin. Tulivat etupäässä jossakin piilossa\nistuville rahamiesjohtajille. Aaroni, karavaanin päämieskään, ei vielä\nomaisuuksia ansainnut, vaikka saikin pulskan palkan hyvänä työmiehenä\nja työnjohtajana. Sillä karavaani sai suorittaa matkansa jokseenkin\nrauhassa ja turvallisesti. Autot maantiellä, ahtaalla reitillään\ntakertuivat yhä useammin poliiseihin ja piikkimattoihin. Autoilla ajo\noli suurta uhkapeliä. Mutta karavaani kulki halki metsäisen erämaan,\nkymmenistä rajuista ja säikähtämättömistä miehistä koottu karavaani.\nMiehistä, jotka eivät olleet suinkaan vaeltaneet oikeata tietä. Sen\nkimppuun ei ollut yrittämistäkään pienellä joukolla, eikä liioin\nsuurellakaan. Tulos oli aina mitätön: ehkä saatiin saaliiksi joku\nkanisteri, joku mies, mutta pääjoukko pääsi aina matkan päähän. Ja\nsaattoi olla lähellä sekin mahdollisuus, että saatiin reikiä ruumiiseen.\n\nKaksi kertaa oli Aaronin karavaanin kimppuun hyökätty. Pyssyn\nräiskettä, huutoa ja juoksua. Kahdelle karavaanin miehelle tuli\nkylläkin niin tyhmän kiire, että he pudottivat reppunsa poliisin\nsaaliiksi. Toisella kertaa saivat he kiinni pari miestäkin, jotka\nhaavoittuivat. Mutta päällekarkaajistakin oli yksi mies joutunut\ntoisten kannettavaksi.\n\nYön hämäryys, kosteus ja kylmyys täytti erämaan, jonka lävitse\nmiesjoukko vaelsi kuten jokin aavejono, taakat hartioilla, pitkin\nkankaita, poikki jänkien.\n\nKesäisessä yössä avara suo painaa ihmismieleen oudon, salaperäisen\nvaikutelman. Tällaisen avaran suon reunassa makasi lymyssä mies\nja tarkasteli kulkuetta. Kun mies nousi hikoillen, hengästyneenä\nkangaspolulle ja hänen askeltensa matala jyminä alkoi edetä, kuului\nsuolta jo seuraavan miehen raskaitten saappaitten lossutus, ja kaukana\njänkällä häämöitti jälleen tulija.\n\nMutta katselija pysyi hiljaa ja vaiti piilossaan risujen alla. Hän\nseurasi vain uteliaana tuota hiljaista, pitkäjäykkistä ohimarssia. Nyt\nnousi Aaroni kankaalle, nousi kevyesti ja vihellellen, ja risujen alla\nmakaava mies sanoi itsekseen:\n\n— Neljäskymmenesviides.\n\nHetken kuluttua hän ryömi piilostaan, kurkisteli. Hiljaisuus. Ei\nkuulunut enää saappaitten lossuttavaa ääntä suolta eikä siellä näkynyt\nmitään. Mies sanoi vielä kerran:\n\n— Neljäkymmentäviisi.\n\nSitten hänen saappaittensa ääni kuului märästä maasta. Hän pyrki\njänkään tallattua uraa kohti kylää ja asemaa. Yöjuna oli pian menevä\nsivuitse. Hän meni lippuluukulle ja sanoi:\n\n— Rovaniemeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljäkymmentäviisi miestä otti lepoa vaaran päivänpuoleisella\nrinteellä. Lähellä oli etappiasema, talo, josta saatiin kahvia pannu\npannun jälkeen ja ruokatavaraakin. Kukin kantoi kyllä evästä mukanaan,\nmutta se pyrki aina käymään vähiin pitkällä polulla. Matka alkoikin\nolla loppupuolella. Ensi yönä piti karavaanin saavuttaa päämääränsä.\n\nNyt levättiin ja odotettiin iltaa ja yötä. Eräs ryhmä istui juuri\ntuodun kahvipannun ympärillä, toinen oli kerääntynyt korttipeliin.\nUseat nukkuivat avojaloin, lakki silmillä, keskipäivän auringon\npaisteessa.\n\nMutta Aaroni istui hereillä, ja hänen ympärillään makaili miehiä.\nPuhe kävi. Muutamat olivat moittineet karavaanin kovaa lakia: ryyppyä\nei saanut lainkaan ja kuitenkin kohtuullinen maistaminen olisi vain\nhyväksi, pitäisi miehet hyvällä tuulella ja nostattaisi luontoa.\n\nMutta Aaroni ei hyväksynyt näitä puheita.\n\n— Mikä se kohtuus oli? Jos korkki avattaisiin, niin kyllä rajat\navartuisivat. Ei, raja oli se, ettei tippaakaan! Pärsätköön kukin minkä\nsielu sietää sitten, kun luovuttaa kuormansa ja saa tilinsä. Se oli\nsanottu jo raamatussa, että aikansa kutakin: työ työnä ja juhla juhlana.\n\nJa tyytymättömätkin tunnustivat mielessään, joskaan ei suullaan, että\ntämä oli viisasta puhetta.\n\nPäivä paistoi. Nukkujat kuorsasivat. Korttikerhossa läpsähtelivät\nlehdet ja singahteli ilmoille kirous ja nauru. Kahvipannu oli\ntyhjentynyt ja uutta mentiin noutamaan. Mäen laella kantosäkkien luona,\nkäveli vahti tupakoiden. Karavaanin päämies harrasti sotilaallista\njärjestystä.\n\nMutta Aaronin ympärillä puhuttiin. Kyseessä olivat korkeat asiat.\nKuultiin, kuinka itsenäisyys oli ollut tälle maalle liian raskas\ntarakka. Maa nääntyi sen alle. Kansalla ei ollut kohta muuta kuin\nhuulet ja halut. Pian saa karavaanikin lakata kulkemasta, kun kansalla\nei ole varoja viinaan eikä iloon. Tämä siksi, että maan hallitsijat\nharrastavat liiaksi reikärauta-asioita. He näännyttävät ja köyhdyttävät\nsillä kansan. Kohta ei ole oleva enää leivänpalaa köyhille pyssyjen\nja paukkujen paljouden takia... Jos nämä puuhat jätettäisiin pois,\nniin köyhyys katoaisi kiljuen. Maakunnat rikastuisivat ja eläisivät\nkomeasti...\n\nMutta Aaroni on vanha soturi. Hän sanoo, että jos tämä kansa takoisi\naseensa sirpeiksi ja moukareiksi, niin heti olisi ryssä täällä herrana,\nleipää ja hyvää elämää vielä vähemmän, ja itsenäisyys saataisiin\nbalsamoida ja viedä museoon...\n\nJoku vanhahtava mies kiepsahtaa istumaan täynnänsä elävää ja puhuvaa\nhenkeä.\n\n— No, odottakoot sitten reikärauta kourassa, että idästäkö se tulee vai\nlännestä se itsenäisyyden ryöstäjä. Se tuleekin _sisästä_, eikä idästä.\nTämä on köyhä maa. Pyssy- ja sotakomeutta tämä ei pitkälle kestä. Maa\nja sen asukkaat ovat jo velkojen sisässä korvia myöten. Jonakin päivänä\ntulee ameriikkalainen ja sanoo, että myö mökkisi ja maksa velkasi. No,\nkun et kykene maksamaan, niin vaihda vain itsenäisyytesi limppuun.\nJa sama se: minä olen ollut valloissa. Ehkäpä jenkki pystyy näillä\nSuomenkin kankailla harjoittamaan muutakin kuin kivääritemppuja...\n\nAaroni on jo hiiltynyt tästä puheesta eikä voi sietää enempää.\n\n— Niin se polsu puhuu! Kun te kommunistit saitte saunan vuonna\nkahdeksantoista, niin te nyt kyttäätte, että kun isänmaanmiehet\nheittäisivät kättäpitemmän nurkkaan, niin saisitte käydä kurkkuun ja\nkostaa. Mutta sitä odotellessanne kasvaa kääpä otsaanne. Kyllä tässä\nmaassa olisi paljon järjestämistä, mutta järjestys voidaan pitää yllä\nvain pyssyjen turvin...\n\n— Joo, sanoo se vanhahtava mies, pyssyjen turvissahan tässä ollaan ja\njärjestystä yllä pidetään — mekin. Vaikka olemme niitä...\n\nNyt Aaroni suuttui jo peräti. Hänen kätensä tekivät mahtavia liikkeitä\nvihan vaikutuksesta. Sitä vaille, ettei hän vetänyt esiin asettaan tahi\nkarannut puhujan kurkkuun. Kuitenkin hän tyytyi kiukkuiseen kirous- ja\nsanakimppuun.\n\nMuut miehet ovat vahvahermoisempia. He tietävät, että Aaronin\nmielenmitta on nyt piripintana. Se ei siedä pisaraakaan lisää. Muuten\nhän voisi tämmöisistä eto asioista vaikka tappaa miehen. He vaikenevat\ntyystin. Muutamat painavat päänsä mäkeen ja nukkuvat, toiset kävelevät\nkahvipannun ääreen, Aaroni jääpi yksin istumaan ja tyynnyttelemään\nmieltään. Yleensä hän rauhoittuukin äkkiä, ollen kohta kuin ei mitään\nmielenliikutusta olisi sattunutkaan.\n\nSitäpaitsi tulee hänelle nyt puuhaa. Vaaran selällä kävelevä vartiomies\nantaa merkin. Aaroni menee katsomaan ja näkee, että mies lähestyy yli\njänkän pohjoisesta päin. Aaroni kävelee häntä vastaan aina metsän\nreunaan ja antaa hänen lähestyä. Kun tulija huomaa hänet, vaihtavat he\nmuutamia tunnusmerkkejä. Sitten he keskustelevat pitkän tovin.\n\nLopulta he tulevat leiripaikalle. Vieras ryhtyy sanaakaan sanomatta\njuomaan kahvia, mutta Aaroni aloittaa puheen:\n\n— Tämä on firman miehiä. Ja sillä on lujat luulot, että sinne on\njärjestetty meille kyttäin puolesta suuri vastaanotto. On kuulemma\nkerätty miehiä laumoittain, varjeluskuntaa ja rajasotilaitakin. Nyt\nne käyvät ympäri, etsien kenen nielisivät. Mutta minä luulen, että se\non turha seremooni. Tämä saki on niille liian suuri pala. Voisihan\nniiden antaa odottaa ja pitkästyä. Mutta meillä on vähän eväitä, ja\nsitäpaitsi aika on rahaa, ja raha on leipää. Ensi yönä me yritämme.\nMutta meidän on järjestettävä varakärki, puolenkymmenen miehen\netujoukko, valekantamuksin. Siis: onko vapaaehtoisia? Niiltä miehiltä\notetaan jo tässä tavarat talteen, kesken matkaa. Mutta palkka maksetaan\nkuten muillekin. Ylimääräisiä kuluja firmalle, mutta lieneepä heillä\nmenoarviossaan sitä varten sarake...\n\nAaroni valitsee miehet ja menee sitten siihen läheiseen etappitaloon\njärjestämään isännän kanssa näiden miesten kantosäkeistä peltiastiat\nvarastoon. Sitten taasen maataan, syödään, pelataan korttia ja\nodotetaan iltaa. Ilta tulee ja illan tullen vetääntyy taivas pilveen ja\nalkaa tihmoa vettä. Silloin lähtee etujoukko liikkeelle, viisi miestä,\nreput täynnä kuivia sammalia. Heidän on määrä kulkea jonkun matkaa\npääjoukon edellä ja jos heitä yritetään pidättää, tahi he huomaavat\nseudulla salamyhkäisyyttä on heidän saatava aikaan niin suuri melu,\nettä pääjoukko sen kuulee.\n\nJa sitten nousee se vieras vähäpuheinen mies. Hän käy nyt edellä. On\nikäänkuin luotsi olisi astunut laivaan satamaan saavuttaessa. Hän on\njo etukäteen selittänyt Aaronille, että lastin luovutuspaikka on nyt\ntoinen. Se luovutetaan sopivalla seudulla Kemijoen rannassa odottaviin\nveneisiin.\n\nNiin valuu tuo pitkä miesjoukko liikkeelle sadetummaan sydänmaahan.\nAaroni on taaskin viimeinen mies. Tämä on nuukan pelin aikaa. Eikä\nkoskaan tiedä, etteikö jotakin miehistä rupeaisi heikkous tahi\npahahenki kiusaamaan, ja hän yrittäisi livistää. Siksi täytyy päämiehen\nolla perässä.\n\nHetket kierivät ja kilometrit jäävät taakse, sydänmaan avarat, merkkiä\nvailla olevat kilometrit. Yö on tumma ja sateinen. Kukin astuu ja\njännittää aistejaan. Mutta ei kuulu muuta kuin tuulen humina ja\nsadepisarain sihinä, eikä näy muuta kuin edelläkävijän vilahteleva\nhahmo. Koko yötumman, metsäisen maan tuntuu täyttävän jännityksen\nepämieluinen hehku. Mitä tapahtuu? Milloin pamahtaa?\n\nMutta ei kuulu mitään, ei tapahdu mitään pitkiin hetkiin. Karavaani\nlipuu edelleen kiivasta vauhtia. Taakat keinuvat, raskaat saappaat\ntallaavat maata, korvat kuuntelevat, silmät tähystelevät hämärään.\n\nSitten yht'äkkiä leikkaa yötä ja hiljaisuutta pari pyssyn laukausta,\nja matkueen etummaiset miehet kuulevat myöskin huutoa ja kirouksia.\nKaravaani seisoo paikoillaan pitkän tovin ikään kuin suunnaton, venyvä\nkäärme yön ja metsän hämyssä. Kukin erottaa etumiehensä hahmon, mutta\nei muuta. Kaulat tarkoittavat, silmät teroittavat, joku kopeloipi\nasettaan. Hiljaisuus. Vesipisaroitten sipinä puissa.\n\nAaroni yksin marssii eteenpäin mies mieheltä, karavaanin hänniltä sen\nkärkeen saakka. Siellä seisoo heidän etumiehensä ja kuuntelee. He\npuhelevat tovin.\n\n— No, sinähän sen tiedät, sanoo Aaroni. Sinuthan tänne on lähetetty.\nAnna mennä! Mutta katso, ettet marssi nuotanperään...\n\nMies lähtee liikkeelle. Hän tekee aivan tiukan käännöksen oikealle,\nja karavaani seuraa jälessä. Aaroni seisoo ja lukee miehet ja liittyy\nviimeisenä jonoon. Marssitaan, marssitaan, kuunnellaan, katsellaan.\nTapaukset tuntuvat olevan väijyksissä jokaisen pensaan takana.\n\nJälleen tehdään suunnanmuutos ja kävellään, kävellään. Tuulee ja sataa.\nMutta muuten on hiljaista, rauhallista. Ja äkkiä välähtää karavaanin\netupään näkyviin Kemijoen tumma uoma. Rannassa on iso moottorivene.\n\nEtumies viheltää ja veneestä vastataan. Hän marssii suoraan sen luo ja\nkäskee kantomiesten luovuttaa astiat repuistaan veneeseen.\n\nOn keskiyö. Laineet lipisevät mahtavassa jokiuomassa, peltiset astiat\nkalahtelevat. Mies miehen jälkeen sukeltaa esiin metsästä ja toiset\nseisovat tyhjine kantosäkkeineen törmällä.\n\nHeidän uusi etumiehensä on sanonut, että rahat maksetaan heti, kun\nviimeinen mies on luovuttanut kuormansa. Hän lukee veneen ääressä\nmiehiä ja astioita.\n\nKaikki näytti menevän hyvin. Kytät olivat saaneet saaliikseen vain\nsammalsäkkejä kantavat miehet, ja sillä aikaa oikea karavaani valui\nkuin rasvattu siima päämääräänsä.\n\nMutta Aaroni, viimeisenä kävelevä karavaaninpäämies, on äkkiä tullut\nrauhattomaksi. Ilman selvää aihetta hirveä epäluulo herää hänessä.\nHänestä tuntuu, että tähän kaikkeen on koira haudattuna. On ikään kuin\nkoko karavaani olisi painumassa johonkin tyhjyyteen. Mikä tuo mies\noli? Tosin se taisi firman tunnusmerkit... Mutta... Aaroni ei ollut\nkuitenkaan häntä ennen nähnyt eikä hänestä kuullut. Ja tässä öisessä\nmarssissa hänelle tuntemattomaan suuntaan oli jotakin pirullista.\n\nHän alkoi juosta ja saavutti edeltäjänsä.\n\n— Juostaan, läähätti hän.\n\nHe juoksivat ja saavuttivat seuraavan miehen.\n\nHe olivat nyt kukkulalla, josta näki suuren joen ja rannalla veneen ja\ntumman mieslauman.\n\n— Top, sanoi hän, katsastetaanpa! Eikö tuo ole iso moottorivene? Mitä\nsaa... onko firmalla täällä moottori?\n\nHe seisoivat ja katsoivat. Ketjuun tuli katkein. Jo kuului heidän\nluotsinsa huuto rannalta:\n\n— Hei, viimeiset! Väsytäänkö siellä? Nopeasti! Rauha maassa!\n\n— Hst! Risahtiko noissa pensaissa? supisi Aaroni.\n\nHe kyyristyivät ja Aaronin aseesta räiskähti äkkiä puolitusinaa\nlaukauksia.\n\n— Hyppyyn nyt, huusi hän kahdelle miehelleen. Saatana! Meidät on\nvedetty huulesta loukkuun...\n\nNyt oli metsänreunassa eloa. Huudettiin, juostiin, jokin laukaus\nräiskähti. Mutta metsä oli sangen tiheä ja yö hämärä. Takaa-ajetut\nhäipyivät näkyvistä. Ja pian ajomiehiä huudettiin takaisin.\n\nKaravaanin miehet olivat tähän saakka seisoneet tyytyväisinä jutellen\nrannalla. Työ oli tehty, vaarat ohi ja rahaa pian kourissa. Kun Aaronin\nensimmäiset laukaukset räiskähtivät ja koko äsken niin hiljainen\nmetsänreuna rupesi elämään, seisoivat he hetken tyrmistyneinä. Sitten\nhe aavistivat, että kaikki oli mennyt päin helvettiä ja yrittivät\nlivistää kuin jänikset metsään. Mutta metsän reunassa oli edessä miehiä\nja pyssyjä. Täytyi palata takaisin rannalle. Vain pari kolme rohkeinta\nja nopeinta pääsi livistämään.\n\nMutta kolmekymmentäkolme korpikameelia huomasi olevansa kiväärimiesten\nympäröiminä. Voi katkeruutta ja kirousta, joka pusersi heidän\nsydämiään! Jotkut ajattelivat asiasta ääneensä. Voi, että heidän\näskeisellään kärkimiehellään oli nyt rintaa!\n\n— Te olette tehneet jämerän työn, ja palkka kyllä maksetaan kuten jo\näsken sanoin. Nyt kävellään vain kylään ja otetaan selvä, jos jollakin\nolisi entisiäkin ansioita. So, so, pysykää rauhallisina!\n\nMoottori räsähti käymään ja lahti viilettämään tummaa joen pintaa.\nSe vei astiat, joita nämä miehet olivat hikoillen kantaneet yli sata\nkilometriä. Ja nyt he saivat marssia ahtaana lammaskatraana kiväärien\nvälissä kohti kylää. Puukot ja pyssyt oli heiltä jo otettu pois.\nPoliisikamarissa puristettaisiin esiin nimet ja sitten saataisiin\naikanaan sakot ja linnat.\n\nMurheellinen matkue loppukesän yön hämyssä, tuulessa ja sateessa.\n\nJa sillä välin heidän päämiehensä ja puolenkymmentä hänen toveriaan\nharhailivat pelon alaisina metsässä.\n\nVoi, että se soturuus ja sankaruus ei auttanut ihmistä sen pitemmälle!\nUskoipas tuon pukin viilettämään karavaaniaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavan päivän iltana seisoskeli lauma jo vapaaksi päästettyjä\nkaravaanin miehiä Rovaniemen torikujalla. Silloin he näkivät Aaronin,\nja Aaroni näki heidät. Päämiehen naama venähti vähän, ja hän näytti\nnololta. Mutta hän tuli luo, ja hänen äänessään oli entinen elävä ja\nkiukkuinen sointu..\n\n— No, pojat, teillä on vielä saamatta palkka eilen tuoduista pöntöistä.\nTulkaa perässä!\n\nHe tulivat yksinäiseen ja turvalliseen paikkaan, ja Aaroni\nveti lompakkonsa esiin ja maksoi heidän palkkansa suorilla,\nrypistymättömillä viisisatasilla.\n\n— Ja kun näette niitä kavereitanne, jotka eivät ole tässä, niin\nsanokaa, että minulta on saatavana laillinen maksu. Tosin ne pöntöt\neivät tulleet oikeisiin käsiin, mutta kun vika oli firmassa, niin firma\nantoi minulle rahat. Ja minulle ei pimene se, mikä ei minulle kuulu.\nTässä, Iso-Santeri, sinulla oli kolme...\n\nMiesten naamat loistivat.\n\n— Miten se oikein meni niin akaksi?\n\n— Vika oli johdossa. Käskivät minun totella määrätyt merkit taitavaa\nmiestä. No, minä tein kuten käskettiin. Se kyttä, saatana, munasi\nmeidät pahan kerran. Miten lienee päässyt niin sisälle firman asioihin?\nLiian myöhään minulle valittuin lasten henki sanoi, että top, tämä\nei ole aivan oikeata. Niin sieppasivat sakin, vaikka ei minua. Minä\nsanoinkin firmalle, että taivaan merkit ne vain tästä lähtien kutinsa\npitävät. Ja juna lähtee, pojat, viikon alussa Kivalon ylitse kuten\nennenkin.\n\n— Eikäkö ajeta ponniin?\n\n— Piruko sen tietää! Onnessahan täällä on kaikki muutkin asiat. Se on\nmiten salliainen sallii. Sanoin vain, että juna lähtee kuten ennenkin!\n\nAaroni pisti lompakon taskuunsa ja erosi miehistä, jotka olivat\nihastuneita yhtiönsä ja johtajansa vakavaraisuuteen ja rehellisyyteen.\n\n\n\n\nKERTOMUS LIIKEMIES HARUSTA\n\n\nKaupunki heräsi. Jo liikkuivat kaduilla työmiehet, vasaran ja\nmuurauslastan miehet, jotka kohottavat tehtaat ja kauppahuoneet\nja koulut ja sairaalat ja hulluinhuoneet ja vankilat, kaikki ne\nmoninaiset rakennukset, joita yhteiskunta tarvitsee kylmyyttä ja\nkosteutta vastaan. Jopa kiirehtivät puuhiinsa näitten moninaisten\nrakennusten asujat, tehtaalaiset, kauppapalvelijat, opettajat ja\noppilaat, virkamiehet ja virattomat. Rattaat rämisivät, autojen pyörät\nkulkivat suhisten, kuului junan ulvahtava vihellys. Päivä alkoi,\novet avautuivat. Oli monta ihmistä, joilla oli työ tai toimi tai\nvirka, touhua. Oli myöskin monta joutilasta, työtöntä eli herruuden\nsaavuttanutta. Joku oli sattunut tässä kirjavassa saatossa niin outoon\nrakoon, ettei ollut käsittänyt työtä eikä liioin leipääkään, jollekin\noli sattunut sitä, mitä nimitetään rahaksi ja omaisuudeksi, jolla on\ntyöstä jos muustakin vapauttava valta.\n\nTässä kaupungissa heräsi hra Harukin, joka on ammatiltaan liikemies,\nrautakauppias. Se kauppa on kyllä kaikinpuolin pieni ja selvää\non, ettei sen tuloilla asuta niin muhkeassa asunnossa eikä niin\nkomeasti. Muusta hänelle lienee rikkautta karissut; muuten hra Haru on\ntoimeliaisuudellaan ja viisaudellaan raottanut elämän kitsasta kouraa.\n\nMonet tietävät, että liikemies Haru on trokari, viinankauppias,\nluvattoman ammatin harjoittaja yhteiskunnassa. Esivallan edustajatkin\nsen tietävät, vaikkakaan eivät ole saaneet häntä kiikkiin eivätkä löydä\nlakipykälää häntä vastaan. Siksi liikemies Haru voi asua komeassa\nasunnossa keskellä kaupunkia ja olla kanssakäymisessä herrojen kanssa.\nSillä ollapa, että hän on trokari, niin onpa hän myöskin hauska mies\nja rahamies. Ja rahalla peitetään paljon vikoja ja puuttuvaisuuksia.\nSitäpaitsi hra Harua ei ole koskaan todistettu ammatiltaan muuksi kuin\nrautakauppiaaksi.\n\nKaikesta huolimatta jotkut ihmiset pitävät kohtuullisena olla hra\nHarua tuntematta, vaikka tämä on kyllä syntyään niin puhdasta\nherraslähtöä kuin joku toinenkin, on käynyt kouluja ja ryhtynyt sitten\nliikemieheksi, mutta mennyt konkurssiin ja köyhtynyt.\n\nNiihin aikoihin oli sitten säädetty kieltolaki, jota liikemies\nHaru joskus avomielisenä hetkenä on sanonut hyväksi laiksi, koska\nse on korottanut hänet rahamieheksi ja hyville päiville. Tosin\ntyöllä ja toimella. Jotku sanovat, että hra Haru alkoi nostamalla\npari neekeripoikaa hartioilleen ja astumalla karavaanin viimeisenä\nmiehenä kohti sisämaata. Toiset tietävät, että kyllä hänellä jo\nalottaessaankin oli auto. Joka tapauksessa hän menestyi ja rikastui\nja oli pian porho trokarien seassa. Ainoatakaan kertaa hän ei ajanut\nlankaan. Hänen papereihinsa ei saatu mitään merkinnöitä. Pian hän\nosti talon kaupungista, nai kauniin naisen, perusti rautakaupan ja\noli yhteiskunnan edessä liikemies Haru. Hän antoi nyt rahan tehdä\ntyötä puolestaan, antoi köyhempien nousta pukille ja panna nahkansa\nvaaraan. Hän oli koko laajan maakunnan mahtava pirturuhtinas, jonka\nharvat tunsivat, mutta jonka käsiin monet langat johtivat, ohuet ja\nhuomaamattomat kuten lukin seitti. Hän oli kuten suunnaton hämähäkki\nsuunnattoman verkkonsa keskellä. Hän oli johtaja, järjestäjä. Mikään ei\nenää häntä järkyttänyt, ei eräitten ajoneuvojen ja lastien menetys, ei\nkuljettajien sakot eikä linnassa istumiset. Hän oli varmalla pohjalla.\nHän asui turvassa muhkeassa asunnossaan. Viinan purot juoksivat, ja\ntulot olivat suuret. Häneen ei voitu enää päästä käsiksi. Oikeastaan\noli kaikki aivan yksitoikkoisen turvallista.\n\nLiikemies Haru tunsi laskevansa myötävirtaan, pitkin viinan voimallista\nvirtaa. Hän nauroi jollekin kieltolakimiehelle, joka teutaroi tämän\ntulvaisen joen reunalla aikoen pysäyttää sen. Hohoi, pienempiinkin\npuroihin ovat tiukat tammet jääneet tekemättä. Sitäpaitsi hra Haru\ntiesi, että moni saarnaili vedestä, mutta ryyppi viinaa. Hän tiesi,\nettä moni esivallan edustajakin tuntee rahan, tuon välikappaleen,\njohon sisältyy niin paljon ja jonka voima on taivaallinen. Hän,\nsuuri järjestäjä, tiesi, että ne virrat ja purot, joita hän ohjaili\nsisämaahan, pyörittivät monen yhteiskunnan pönkkäpuunkin myllyä,\nsellaisen, jonka ei osattu aavistaakaan olevan tekemisissä asiain\nkanssa, jotka sentään hänestä, hra Harusta, todeksi tiedettiin, vaikka\nei todistettaviksi.\n\nLiikemies Haru siis heräsi, sai kahvinsa, silmäili lehtiä, veti ylleen\naamukauhtanansa ja käveli tohvelit jalassa katsomaan ulos akkunasta.\nIkävää, yksitoikkoista. Hra Harulla oli puuhakas henki liikuntaa\nrakastavassa ruumiissa. Hänen nykyinen ylen mukava ja turvallinen\nasemansa tuli monesti hänelle suorastaan tukalaksi. Käytellä rahoja,\nlähettää mies järjestämään asiaa, varma ja sidottu mies: se vaati\nniin vähän tointa ja vähän aikaakin. Joutilaisuuttaan hän kulutteli\nistumalla ravintoloissa ja tanssimalla, käymällä teattereissa tahi\npitämällä ruumistaan kunnossa urheilulla.\n\nMutta monesti tämä elämä kävi hänelle niin yksitoikkoiseksi, että hän\nlähti pirtumoottorissa merelle tahi istui viina-auton ohjaajaksi.\nTämä oli kyllä uhkarohkeata ja tyhmää. Sillä voisihan sattua, että\nsaataisiin hänen ammattinsa oikein tokumenteilla todistetuksi. Mutta\nvaara hra Harua juuri viehättikin. Jonkun sellaisen retken jälkeen hän\nvoi jälleen sietää pitkät ajat lepäilevää kaupunkielämäänsä.\n\nErään kerran Haru oli toimittanut hienoja juhlajuomia kaupungin\nherroille omituisin juhlamenoin. Hän oli nauttinut siitä mielessään\nkauan, oltuaan asemalla katsomassa, kuinka kuusenhavuin koristetusta\nvaunusta kannettiin autoon kookas ja musta ruumisarkku. Vastaanottajat\nolivat epämääräistä työkansaa, kasvoilla murheen ja raskaan elämän\nleima. Virsi hyrisi ja moni ihminen ajatteli sivumennen, että niin me\nkaikki menemme.\n\nMutta siinä arkussa ei suinkaan ollut mitään kookkaan työmiehen\ntomumajaa, vaan kokonainen komppania puhdasverisiä poikia.\n\nLiikemies Haru katsoi kadulle ja huokasi. Näytti taasen olevan edessä\npitkä päivä, köyhä puuhista ja köyhä mielikuvista.\n\nSilloin sisäkkö tuli ja ilmoitti, että eräs autonajaja halusi puhutella\nherraa. Haru sanoi, että tulkoon työhuoneeseen. Se oli viereinen\nhuone. Kookas nahkatakkinen mies tuli ja tervehti. Haru kehoitti häntä\nistumaan ja istui itsekin tohveleissaan ja kirjavassa kauhtanassaan.\n\n— No, sinä kärähdit eilen?\n\n— Niin kävi.\n\n— Elä välitä. Kyllä se kestetään.\n\n— Kyllä kai se kestää, joka antaa rahan kestää puolestaan. Mutta\nminulle tästä on jo edessä linnareissu.\n\n— Pieni retki.\n\n— Linna on kuitenkin linna. Ja miten elää perheeni sillä välin?\n\n— Tiedäthän, ettei sillekään anneta nälänhädän tulla.\n\n— Ilkeältä se kuitenkin tuntuu.\n\nHaru oli vaiti. Tämä mies oli hänelle sangen tuttu, nimeltään Kimpi.\nJoitakin vuosia sitten he olivat olleet yhdenarvoisia miehiä,\nystäviä, jotka olivat päättäneet kaatua ja seisoa yhdessä. Mutta niin\noli käynyt, että Haru istui nyt siinä tohveleissaan ja kauniissa\nkauhtanassaan rahojensa turvissa ylen viisaana ja ymmärtäväisenä, kun\ntaasen Kimpi oli yhäkin köyhä mies, perheenisä, monet sakot saanut,\ntunnetuksi viinankuljettajaksi merkitty mies, Harun renki. Hra Haru\nymmärsi, että toinen tunsi mielessään närää, katkeruutta ja kateutta.\nIhminen ei siedä sitä, että toiselle käy hyvin ja itselle huonosti\nsyistä, joita hän ei tajua. Haru oli jo monesti päättänyt erota\nkokonaan Kimmestä. Mutta vaikeaa olisi löytää toinenkin niin pystyvä ja\nvaitelias mies. Kerran oli Kimpi itse hänestä eronnut, mutta palannut\npian, ajettuaan heti asiansa lankaan.\n\n— Minkäpä sille tekee, sanoi Hara viimein. Olisit ollut varovaisempi.\n\n— Olisit ollut! Hyvähän se on sanoa, kun itse istuu turvassa, herrana.\nSanoo vain toiselle, että teepä nyt se ja se. Osaisin minäkin toista\nneuvoa.\n\n— Kyllä sinä tiedät, että minä uskallan ja pystyn siihen, mihin joku\ntoinenkin. Ajaisitko sinä itse viinaa, jos sinulla olisi tarpeeksi\nrahaa?\n\n— En. Mutta en ajattaisi toisellakaan.\n\n— Ahaa... Mutta turha sinun siitä on juonitella. Saat nähdä, että minä\najan, vaikka olen rahamies ja voisin pysyä piilossa. Sanoit eilen,\nettä Suurjoen yli on nykyään mahdoton päästä. Mutta viinalla voidaan\nkiskaista ylimäissä nyt hintaa ja maksattaa maakunnalla vahingot ja\nlinnareissut. Tulehan illalla autoinesi, niin saat nähdä, että me\nmenemme Suurjoen yli varsin huvin vuoksi täydessä lastissa.\n\n— Voi jäädä menemättäkin.\n\n— Niin, sitä ei ole vielä yritetty. Tuo auto!\n\nKimpi meni. Hra Haru nousi ja alkoi pukeutua. Hän tunsi jäsenissään\nelämänhalun, hermoissaan seikkailun odotuksen ja vihelteli iloisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta oli tullut. Valot olivat sytytetyt ja kaduilla käveli kansaa.\nRavintolat ja ilopaikat olivat auki, tanssihuoneet ja teatterit ja\nsalaiset kapakat, joissa ihmiset istuivat ryyppylasit edessään. Se\nmahtava viinavirta, jota liikemies Haru ohjaili tässä maan kolkassa\njatkui lopuksi ylen monihaaraisina ja pieninä puroina, upposi ja\nkuivettui ikään kuin janoiseen hiekkaan.\n\nSuuri rahtiauto kulki halki kaupungin. Ohjausratasta hoiteli Kimpi\nja hänen vierellään istui nahkaiseen takkiin pukeutunut hra Haru.\nTakana oli valtava lasti hyvin pakattuna ja peitettynä kiiltäviä\npeltiastioita. Ja vaunu vieri pitkin valaistuja katuja ja mitään\nei tapahtunut. Mitä olisikaan ollut nähtävää: kuormavaunu täydessä\nlastissa.\n\nKaupunki loppui. Jo näkyi silta ja joen musta uoma. Mutta sillan päässä\nlaskeutui puomi poikki tien. Epäilyttävää, vaarallista. Tutkintoja ei\ntämä auto sietänyt. Hra Haru teki viittauksen toverilleen, ja tämä\nkäänsi vaunun rantatielle. Siellä oli tehdasrakennuksia ja satama.\nKenen huomiota siis herätti, jos lastiauto sinne ajoikin? Mutta se\nkääntyikin vielä kerran ja ajoi ympäri kaupungin teitä ja katuja ja\ntuli jälleen sillan luo. Mutta puomi sulki jälleen tien. Ei ollut\nyrittämistä. Taasen kiersi vaunu kaupungin ja tuli kolmannen kerran\nsillan seutuville. Puomi oli valmiina paikoillaan. Yö oli jo käsissä ja\nliike vähäistä.\n\nKimpi murisi.\n\n— Enkö minä sitä sanonut! Mitä tämä kiertäminen pyhittää? Kohta ovat\nkytät kimpussamme. Aja nyt sillalle, jos päänahkasi kestää!\n\nHra Haru vilkaisi ympäristöön kuten tehdään silloin, kun neuvot\npuuttuvat. Pohjoisesta kuului junan jyrinä. Sen silmät hohtivat kaukaa\npimeästä. Ja silloin syttyi ajatus liikemies Harun aivoissa.\n\n— Annahan ratti tänne.\n\nHe vaihtoivat paikkoja ja auto kääntyi ympäri toiselle tielle. Takaa\nkuului moottoripyörän säkätys.\n\n— Enkö minä sitä arvannut, murahti Kimpi. Poliisimoottori. Ja mihin me\ntätä tietä pääsemme?\n\nHaru ei vastannut, vaan lisäsi vauhtia. Rautatiesilta vilahti näkyviin.\n\n— Hullu! Aiotko tuonne? Siitähän eivät vielä elämänpäivänä ole\npyörineet muut kun junan rattaat...\n\n— Nyt pyörivät.\n\nVaunu kohosi ratapenkereelle ja kääntyi sillalle, hytkähdellen\npahasti, mutta saavuttaen samassa lankkukäytävän ja ratakiskojen\nristikon alustan ja kiitäen eteenpäin. Musta virta vilahteli alla.\nEdessä hohtelivat junan valot jo sangen lähellä. Kintereiltä kuului\nmoottoripyörän säkätys. Se seurasi perästä. Kuului pyssynlaukaus ja\nluoti tuntui mäiskähtävän sillan rautoihin.\n\nMutta auto oli jo selviytynyt yli sillan ja jatkoi matkaansa pitkin\nrataa. Se kävi jo hermoille. Suuri vaunu keikkui pölkyltä pölkylle ja\npeltiset astiat takana hypähtelivät ja lonkkusivat. Niissä pulisi se\nneste, jota niin monet kurkut odottivat. Kuka luki ne naurut ja laulut,\njotka tämäkin vaunu oli matkaansaattava, ne synnit, huoruudet, riidat\nja tappelut, ehkä miestapot? Se oli synnyttävä iloa ja itkua, katumusta\nja kirousta. Monen se oli päästävä pitämystensä kahleista alkuperäiseen\nluontoonsa, tuo katkeran väkevä vapahtaja.\n\nJa vaunun ohjausrattaassa istuvalle miehelle tuo neste merkitsi komeaa\nasuntoa ja pulskaa elämää, herruutta. Toiselle ja hänen perheelleen toi\nse jokapäiväisen leivän, samoin kuin niillekin, joiden moottorin ja\npyssyn ääni kuului kintereiltä.\n\nTämä vaunu ei siis ollut mikään joutava leluvaunu. Se kantoi raskaan\nkuorman kohtaloita.\n\nSe oli luja ja hyvä vaunu rakenteeltaan. Se selvisi satametrisestä\nlaukastaan pölkyltä pölkylle, saavutti ylikäytävän ja kääntyi\nmaantielle. Poliisimoottori oli reuskahtanut alas ratapengertä\nyrittäessään ajaa auton jälessä. Junan pitkä vaunurivi mennä humisi jo\nsillalle.\n\nMutta herra Haru huokasi ja lisäsi kaasua! Huh, vauhti oli ihana!\nPitkin ruskeata, kovaa tietä! Tämä oli elämää, seikkailua.\n\nPuhelinlangat humisivat tien vieressä. Niitä myöten vieri jo ehkä\nsanoja, että ottakaa kiinni, pysäyttäkää sellainen ja sellainen vaunu.\nMutta tiet ja tienkäänteet ovat monet ja auton ohjaajana istuu herra\nHaru. Hän istuu ja hymyilee ja nauttii vauhdista ja pelin jännittävästä\nkorkeudesta.\n\nTässähän ei tartukaan lankaan, jos tarttuu, kuka hyvänsä tusinatrokari,\nvaan liikemies Haru, jolla on talo kaupungissa ja joka istuu herrojen\nseurassa. Ylpeys paisuttaa hänen rintaansa ja hän sanoo toverilleen:\n\n— Minä ajan mihin tahansa, kun vain värkit kestävät.\n\n— Hyvin ajettu.\n\nAuto kulki hurjaa vauhtia penikulman toisensa perästä pitkin öistä\nmaantietä. Takaa-ajoa ei tarvinnut pelätä, eikä mitään muutakaan\ntapahtunut. Pian oltaisiin päämäärässä.\n\nSilloin eräässä tien käänteessä lähellä kylää he näkivät piikkilankun\nputoavan poikki tien. Ei ollut muuta neuvoa kuin jarruttaa. Tiellä\nnäkyi poliisin lakki ja pari siviilipukuista miestä.\n\nHra Harun aivot toimivat nopeasti. Mutta ainoa keino, minkä ne\nkeksivät, oli vastarinta.\n\nSuuri revolveri kohosi heti kohti poliisimiestä, kun tämä lähestyi.\n\n— Mitäs ilvettä tämä on? Pois lankku!\n\n— Näettehän, että olemme poliisimiehiä. Toimitamme tarkastuksen.\n\n— Ei mitään seremoonia. Lankku pois, tai!\n\nRevolverin musta suu tuijotti poliisimieheen, joka näytti nuorehkolta\nja kokemattomalta. Hän vavahteli tuon tuiman silmän alla ja hypisteli\nomaa asettaan neuvottomana. Lyhyt, katkera ja äänetön taistelu käytiin\nauton lyhtyjen hohteessa näiden miesten välillä.\n\nLiikemies Harun koko luja, selkeä tahto tuntui siirtyneen hänen\nnyrkkiinsä, joka puristi revolverin kahvaa. Nuoren poliisimiehen tahto\nharhaili sinne ja tänne.\n\nSäilyttää kunnia, mutta luoti ruumiissa, jolloin kunniasta kuten\nmuustakin on vähän iloa. Peräytyminen ja häpeä ja hengen säilyminen,\nhengen, jonka pitäminen voi antaa mahdollisuuden kunnian voittamiseen\nmiellyttävämmissä tilaisuuksissa.\n\nRevolverin musta, tuima, antia lupaava suu tuijotti häneen autojen\nlyhtyjen hohteessa.\n\nPoliisimies oli voitettu.\n\n— Vetäkää pois lankku, huusi hän tovereilleen. Ei täällä ole mitään\nvaarallista. Oikeaa tavaraa.\n\nTie oli selvä. Auto ammahti täyteen vauhtiin, ja takaa kuului laukaus\nkuten katkera, voimaton kirous. Poliisimiehen tehoton mielenilmaus, kun\nhän vapautui tuijottavan onton silmän lumouksesta.\n\n— Kas niin!\n\nLiikemies Haru veti henkeä ja hänen silmänsä loistivat, ja hän antoi\nvaunun kiitää parasta vauhtiaan.\n\n— Mutta jos sattui toisenlaatuinen mies, mies, joka ei heikkoillut?\n\n— Mutta kun ei sattunut. Eikä satu. Jos joskus sattuu, on se mies minua\nparempi.\n\nMatka päättyi. Vaunusta purettiin lasti ja liikemies Harun taskuun\nsiirtyi rahainen lompakko. He lähtivät paluumatkalle.\n\nMutta hra Haru oli päässyt nyt vauhtiin. Kaikki hänen elimensä\ntuntuivat vaativan toimintaa.\n\n— Me ajamme nyt tiettyyn paikkaan rannikolle. Sinne pitäisi tulla näinä\naikoina ainetta useita lasteja, jos vain ovat onnistuneet.\n\nSillä matkalla liikemies Haru viipyikin pari vuorokautta. Hän oli\nsiirrellyt maihin tuotua viinaa useita vaunulasteja onnellisesti eri\npaikkoihin sisämaata vanhoille ostajilleen, jälleenmyyjille.\n\nLopulta hän tunsi itsensä ylen väsyneeksi valvottuaan koko ajan,\njonka oli ollut melkein yhtämittaa ohjausrattaan ääressä. He lähtivät\nkotimatkalle. Kimpi ajoi ja herra Haru hänen vieressään nukkui heti\nkuin tukki.\n\nOli yö. Kuu paistoi ja kummallisen muotoiset pilvet kulkivat taivaalla.\nKimmen aivoissa itivät mustat ja katkerat ajatukset.\n\n— Miksi tuolta mieheltä kaikki kävi hyvin? Nyt se taasen elää\nkuukausia kaupungissa ilossa ja turvassa, ennen kuin siinä herää\nhimo vaarallisiin toimiin. Outo himo! Kun se muuhun kyllästyy, niin\nse huvittelee täten, nauttii, ja hän ansaitsee leipänsä näin köyhänä\nrenkinä. Ja hänellä on edessään linnareissu, häpeää ja kurjuutta... Ja\nvähän aikaa sitten he olivat olleet saman pykälän miehiä... Voi, saa...\n\nKatkeruus ja kateus ja ankara väsymys kypsyttivät hänessä äkkipäätöksen.\n\n— Mutta siinä menee toinen missä toinenkin...\n\nHän sanoi sen ääneen ajaessaan pienen joen sillalle. Hän puri hampaansa\nyhteen ja käänsi ohjausratasta. Räsähdys. Käsipuut murtuivat ja auto\nammahti tyhjyyteen.\n\nMutta vähäistä ennen oli ikään kuin jokin valtava ääni sanonut nukkuvan\nHarun tajunnassa: nouse. Kun auto oli vielä ilmassa, oli hän jo\ntempaissut oven auki. Hän kuuli Kimmen kiroavan ja tarttuvan häneen.\nAuto vajosi valtavalla roiskahduksella syvään veteen. Mutta Haru\nponnisti irti otteesta, potkaisi, kohosi pinnalle ja haukkoi ilmaa. Hän\nhuomasi rannan olevan vain jonkin käsivarren mitan päässä, sai kiinni\nruohosta ja kömpi kuivalle.\n\nVedenpinta oli jo tyyni. Kuun valjussa valossa ei voinut erottaa\njälkeäkään autosta, eikä sen ohjaajasta.\n\nLiikemies Haru pudisteli vettä ruumiistaan kuin koira. Muutaman tunnin\nuni ja tämä kylmä kylpy olivat hänet täydellisesti virkistäneet. Hän\nimi keuhkoihinsa yöilmaa ja tunsi vapauttavaa, suurta iloa. Niin oli\nsiitäkin seikasta vielä selvitty elämään.\n\nKimpi näytti menneen. Se oli hänen kohtalonsa. Hän oli hyvä mies, mutta\njo ikään kuin liian tuttu. Sitäpaitsi lienee sillä nyt ollut piru\nmielessä. Tekopeliä koko tapaus. Omaan kuoppaansahan putosi...\n\nHra Haru silmäili ympärilleen ja tunsi kylän. Läheisyydessä\noli majatalo. Hän käveli sinne ja hälyytti ihmisiä jalkeille:\nauto-onnettomuus. Auto ja mies joessa. Avuksi äkkiä. Ehkä miestä voisi\nvielä jotenkin auttaa.\n\nMutta itse hän tarttui puhelimen kampiin. Viranomaiset tulkoot pitämään\ntutkintonsa. Autokin on voinut mennä pilalle ja siitä on saatava\nvakuutusyhtiöltä pennit pois.\n\nLiikemies Haru kaupungista, liikeasioissa, pyysi saada jotakin kuivaa\nvaatetta ja lämmittävää tulta.\n\nHänelle kerrottiin, että hänen ajajansa oli vedetty törmälle jäykkänä\npoikana. Liikemies Haru ojensi sääriään tulen ääressä, nautti niiden\nliikkeestä ja tunsi olevansa käsin elämässä ja seikkailussa.\n\n\n\n\nTILASTOLLINEN TUTKIMUS\n\n\nJoutilas mies oli lukenut kansantaloudellista kirjaa ja tutkinut\ntilastoa, myöskin alkoholikysymystä koskevaa. Hän pani kirjansa kiinni,\nnousi ja täytti puolenlitran pullon kirkkaalla vedellä ja käveli ulos.\n\nJoutilas mies aloitti tilastollisen tutkimuksen. Hän päätti esitellä\npullonsa jokaiselle vastaantulijalle, lukuunottamatta naisia ja\nalaikäisiä, päästämättä ohitse ketään, jonka voi ruumiillista\nväkivaltaa käyttämättä pysähdyttää.\n\nOli sunnuntai-ilta ja seurojen talolla oli ilot. Sitäpaitsi oli jokin\ntaloudellinen ja jokin hartauskokous. Tiellä olisi siis kävelijöitä.\n\nRannalla, puiston luona hän tapasi ensimmäisen kulkijan, erään kylän\narvokkaimmista isännistä. Joutilas mies puhui ensin muutaman sanan\nsäästä ja esitti sitten hieman arkaillen, että hänellä olisi pieni\npullo taskussa, jos niinkuin isännälle sopisi...\n\nSe sopi hyvin. Syksyinen hämärä täytti varjoisan puiston, ja\nkellastuvat lehdet kahisivat. Joutilas mies näki isännän ilmeisesti\nilostuvan. Hän katsoi kourassaan olevan pullon kirkkautta ja piti\nesitelmää vuoden tuloksista. Hän puhui pitkään ja silmäili aina välillä\npullon kirkkautta.\n\nJoutilas mies tunsi säälin heräävän sisimmässään. Oliko hänen päältä\nkatsottava tuon ilostuneen miehen lankeemusta? Mutta hän muisti, että\ntutkijan pitää olla tunteeton, ja paadutti sydämensä.\n\n»Kompsautahan vain, herkuttelija! Moni täällä pettyy», ajatteli hän.\n\nJa viimein pullo keikahti pystyyn, mutta samassa vääntyi isännän suu\nkieroon. Hän sylkäisi, ja kasvot saivat vihastuneen ja loukkautuneen\nilmeen.\n\n— Silkkaa vettä! Mitä te tällä tarkoitatte?\n\nJoutilas mies oli hämmästynyt ja pyysi tuhannesti anteeksi. Erehdys,\nerehdys! Ei suinkaan hän missään nimessä, tarkoittanut tarjota\npelkkää vettä, vaan aivan toista nestettä. Pullot olivat vain\nvaihtuneet. Joutilas mies pisti pullon taskuunsa ja valehteli edelleen\nhäpeämättömästi. Hän rauhoitti omantuntonsa sillä, että se oli niin\nsanottu kohteliaisuusvalhe.\n\nHän erosi isännästä vielä kerran vakuuttaen vilpittömyyttään. Lyhyen\najan kuluessa hän sai tarjotuksi ryypyt puolellekymmenelle henkilölle.\nKukaan ei kieltäytynyt, ja kaikki totesivat halveksien aineen vedeksi.\nMutta nyt ei joutilas mies, joka osasi sovittaa käyttäytymisensä\nolosuhteiden mukaan, pyytänyt anteeksi.\n\n— Oikein päätelty! Mitä ihmettä sen sitten odotitte olevan?\n\nSen jälkeen hän tarjosi kahdelle henkilölle ryyppyjä sopimattomaan\naikaan. Sillä ohitsekulkevat naiset aiheuttivat puuhan keskeytymisen.\nSen perästä hän tapasi kolme nuorta miestä, jotka hyvin kernaasti\nsuostuivat tutkimaan pullon sisällystä. Mutta jo ensimmäinen ilmaisi\nsen ääneensä ja suurella varmuudella, jolloin toiset eivät enää\nryypänneetkään. Joutilas mies päätti tämän jälkeen, mikäli mahdollista,\ntarjota ainettaan kahdenkeskisissä tilaisuuksissa. Ja hän menestyi\njälleen monet kerrat. Jotkut ottivat asian kevyesti, mutta jokunen\nsuuttui ja joutilas mies sai toimia ripeästi pelastaakseen pullonsa.\n\nKun hän oli päässyt yhteentoista ryypyn ottaneeseen, kieltäytyi\nseuraava mies sillä perusteella, että maassa oli kieltolaki. Silloin\njoutilas mies ilmaisi, että pullossa oli vain vettä. Mutta mies sanoi,\nettei häntä janota.\n\nNyt kulki auto ohitse, ja joutilas mies huiskautti kättään. Vaunu\npysähtyi, ja vesipullon mies löysi sieltä kylän kauppiaan. Hänkin\nryyppäsi, mutta sanoi heti, ettei hän mitään vesiparannusta tarvitse.\nJoutilas mies myönsi, että vesi ei tosin vaikuta suuria asioita...\n\n— Mutta se, mikä on veteen yhdistetty!\n\nKauppias ojensi omaa pulloaan. Mutta joutilas mies sanoi olevansa\nsuorittamassa tarkkuutta vaativaa tilastotyötä ja astui alas vaunusta,\njoka vieri tiehensä.\n\nSeuraava vastaantulija oli roteva sälli, jonka joutilas mies tiesi\nhelposti tulistuvaksi mieheksi. Hän epäröi, mutta asia ja totuus\nvaativat häntä olemaan mistään välittämättä. Sälli ryyppäsi ja\nraivostui. Joutilas mies kerkesi kuitenkin pelastaa pullonsa, kun\noli etukäteen varustautunut. Hän väisti pari nyrkiniskua ja ilmaisi\nhuudoilla hämmästyksensä ja vakuutti, että jos tässä jotakin väärää on,\nniin syy ei ole hänen. Häikäilemättömästi valehdellen hän sai sällin\nrauhoitetuksi ja pääsi hänestä eroon.\n\nJa jälleen painui vesiryyppyjä rauhallisempiin kansalaisiin, kunnes\njoutilas mies sanoi eräälle:\n\n— Kahdeskymmenes viidestäkolmatta!\n\n— Mikä niin?\n\n— Nesteelle altis.\n\nNyt hän tapasi ryhmän hartauskokouksesta palaavia vanhempia\nhenkilöitä, viisi miestä ja saman verran naisia. Joutilas mies\nuskollisena periaatteilleen sanoi, että hänellä olisi asiaa kaikille\nmiehenpuolille. Heitä ei voinut yksitellen kulettaa kahdenkeskisiin\nseikkoihin, joten hän esitti pullonsa heille kaikille samalla kertaa\nvalituin sanoin. He kieltäytyivät jyrkästi ja käskivät hänen hävetä ja\naikoivat pitää hänelle saarnan. Mutta joutilas mies sanoi, että hänellä\noli kiire, pyysi anteeksi ja käveli edelleen.\n\nSeuraava kulkija oli yksinäinen uskovainen. Mutta hänkin kieltäytyi.\nSanoi, että kun on kerran uskoa tunnustamassa, niin pitää koettaa olla\nvihainen viinalle, vaikka se, kuten Salomoni sanoo, välkkää lasissa.\n\nMutta toinen yksinäinen, seuroista tuleva uskovainen sanoi, ettei hän\nryyppyä eikä kahta, joita hän ei ota missään juopottelutarkoituksessa,\npidä syntinä, eikä usko Jumalankaan pitävän. Hän nosti pullon suulleen,\nojensi sen sitten takaisin ja oli pitkän tovin vaiti.\n\n— En tiedä, sanoi hän sitten, teittekö tämän hyvässä vai huonossa\nmielessä, mutta se oli tehokas ryyppy, saarna farisealaisuutta vastaan.\n\n— En kummassakaan, en hyvässä enkä huonossa. Teen tilastollista\ntutkimusta mieshenkilöittemme halukkuudesta nesteaineisiin.\n\nRyypynottanut mies katsoi häneen pitkään ja arvellen hänen olevan\njuovuksissa pudisti päätään ja sanoi:\n\n— Mene rauhallisesti nukkumaan, mies parka!\n\nSeuraava vastaantulija ei ollut enää uskovainen, vaan päihtynyt.\nJoutilas mies tarjosi hänelle ryypyn pullostaan ja pelasti sitten sen\nja pääkuorensa ripeällä otteella. Häntä vastaan paljastettiin puukko,\njolloin joutilas mies, katsoen tieteellisen velvollisuutensa tulleen\ntäytetyksi, pelastautui suinpäin pakenemalla.\n\nSeuraava mies, jolle hän hengästyneenä ojensi pullonsa, sanoi, ettei\nhän ole ryyppymiehiä.\n\nMutta sitten ottivat taasen useat henkilöt ryypyn, jopa kolmekin\nyhdessä ryhmässä. Ensimmäinen sattui olemaan vähäpuheinen mies, joka\nei maininnut mitään aineen laadusta, vaan antoi toisenkin ryypätä\nrauhassa. Tämä seurasi esimerkkiä. Kolmaskaan ei puhunut mitään.\n\nSytytettiin savukkeet ja puhuttiin joutilaan miehen laimean pullon\nominaisuuksista.\n\nSeurojen talon portilla joutilas mies tapasi poliisin ja pyysi hänet\nsyrjään ja sanoi, että hän mielellään antaisi tälle pienen tuikun\npullostaan. Poliisi sanoi, ettei se sovi hänelle virkansa vuoksi.\nJoutilas mies huomautti, että hänen virkaansa kuuluisi ottaa häneltä\npullo pois. Poliisi sanoi, että kun joutilas mies pitää sitä kätkössä\nkaikessa hiljaisuudessa, niin hän säästyy siitä vaivasta.\n\nVesipullon mies katsoi kelloaan, huomasi kävelleensä kaksi tuntia ja\nsanoi, että hänen oli aika lähteä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAsunnossaan joutilas mies otti valon, teroitti lyijykynän, avasi\nmuistikirjansa ja kirjoitti:\n\n_Tilastollinen tutkimus mieshenkilöittemme halukkuudesta\nnesteaineisiin._\n\nTutkimuksen suoritti allekirjoittanut, välikappaleenaan vesipullo,\nmaakylässä, l:nä syyskuuta 19— kahden tunnin kuluessa.\n\nNeljästäkymmenestäkahdeksasta henkilöstä, joille mainitusta\nvesipullosta tiellä ja taivaan alla tarjosin ryypyn selittämättä\nnesteen laatua, otti sen kolmekymmentä viisi henkilöä, kuluttaen\nainetta jotenkin täsmälleen neljänneslitran.\n\nKieltäytymiset tapahtuivat seuraavista syistä:\n\nKaksi, koska näköpiiriin ilmestyi sivullisia.\n\nKaksi, koska he etukäteen tulivat tietämään aineen laadun.\n\nYksi, koska maassa oli kieltolaki.\n\nViisi, jotka yhdessä ryhmässä palasivat hartauskokouksesta, syytä\ntarkemmin selittämättä, sanoen tarjousta hävyttömäksi.\n\nYksi, koska oli uskovainen.\n\nYksi, koska hän ei ollut ryyppymies.\n\nYksi, poliisi, joka ei katsonut virkavelvollisuuksiensa sitä sallivan.\n\nVirattomuudessa:\n\nJoutilas mies.\n\nHän silmäili tyytyväisenä tutkimuksensa tulosta, sulki muistikirjansa,\nsammutti valon ja nukkui.\n\n\n\n\nPUOLIMILJOONAA PUUNRUNKOA\n\n\nJoki halkoi maata. Se oli kuten suoni, joka ei levännyt. Muuten sillä\nseudulla ei näkynytkään kiivaan elämän ja kiireen merkkejä. Tunturit\nja vaarat kohottivat jurosti kupeitaan, ja soiden ja jänkien kasvoilla\noli vieläkin vakaampi ilme. Se oli erämaa pohjoisessa, jonne ihminen ei\nollut asettunut, koska maa oli karu ja ilmanala ei ollut leppeä. Mutta\npuut kasvoivat sielläkin, joskin hitaasti, hitaasti. Mutta vähä vähältä\nniiden rungot vahvistuivat vuosisadan ja toisen ja kolmannen kuluessa.\nTuuli viritteli puiden oksat soimaan aikaista, mahtavaa laulua. Ja\npieniääniset, hiljaiset luontokappaleet elivät ja kuolivat tuon suuren\nlaulun kuuluessa.\n\nJoskus kulki ihminen, ja silloin moni näistä luontokappaleista kuoli\näkisti ja väkivaltaisesti. Sillä heidän lihansa oli hyvä syödä ja kuori\nlihan päällä kaunis nähdä.\n\nJa ihminen viisastui viisastumistaan. Nyt hän osasi puristaa metsän\npuiden rosoiset rungotkin kauneudeksi, jos muuksikin.\n\nJa hän puristi.\n\nTalvi alkoi tulla, ja erämaan joen kiivas vesi jäi jääkuoren alle.\nMutta metsän puut virran molemmilla rannoilla olivat saaneet\npienet, valkoiset leimat kupeisiinsa, surman merkit. Puut ja niiden\npäivät olivat luetut. Ihminen oli valmistanut puolelle miljoonalle\npuunrungolle pitkällisen hautaussaaton. Lumen, joka lankesi niiden\noksille, voit kuvitella käärinliinoiksi.\n\nSeitsemänkymmentäviisi honkaista kämppää kohosi erämaahan. Kaksituhatta\nkirvesmiestä ja viisisataa hevosmiestä ja mittamiehiä ja tulennäyttäjiä\nasui niissä. Sahat ja kirveet alkoivat työn. Puut kaatuivat. Hevoset\nkahlasivat ja ajajat huusivat. Tien urat ojentausivat kuin valtaiset\nkäsivarret metsiin. Ne olivat höylätyt ja vedellä siloitellut. Kuormat\nlipuivat niillä hyvin. Kymmeniä totisia vainajia makasi vahvasti\nköytettyinä päälletysten. Jäätyneen joen varsilla lepäsi niitä\nkilometrejä pitkinä kasoina. Komea rintama kaarnaista tahi siloista\npuun pintaa.\n\nTalvi kului. Lunta ja pakkasta. Tähtien välkettä ja revontulia. Mutta\nennen niin rauhallinen seutu oli nyt ylen rauhaton ja elämää täysi.\nSeitsemästäkymmenestäviidestä kämpästä kohosi savu. Puoli tuhatta\njuhtaa söi suurusta ja veti, veti. Kaksi ja puoli tuhatta miestä puri\nruisleipää ja sianläskiä, viila puri sahanhammasta, ja saha puri puuta.\n\nTyötä, työtä. Vähän huvitusta. Mutta kuitenkin lupsakoita puheita,\njokin hanuri, jokin mandoliini, muutamat kymmenet korttipakat\nkäsiteltiin pahvikasoiksi. Pääkämpällä oli radiokin. Musiikkia, uutisia.\n\nYöllä levisi ylitse kämppä-asutuksen jähmeä, juhlava hiljaisuus. Joen\nmusta vesi kulki solisten jäisen kuoren alla ja pakkanen rasahteli\nruskeiden puunrunkojen rintamassa.\n\nMutta kun aamu sarasti pakkasvaljuna, sihisivät tuhannet sukset\nlumessa, hevoset hölkkäsivät, sadat aisakellot soivat. Teräaseet\nleikkasivat puita, mahtavina, mustien matojen kaltaisina kuvioina\nlipuivat kuormajonot jäädytetyillä pääteillä.\n\nTyö kävi, ja aika kului. Aurinko kiipesi jo korkealle, maaliskuun\nsineen, ja yhä sen kaari korkeni. Sadetta, aurinkoa, sulavaa lunta. Nuo\npuoli miljoonaa puunrunkoa olivat silloin valtavina kasoina erämaan\nvirran rannoilla. Lämpenevässä säässä kävelivät hapsinkattiaiset\ntukkien kaarnassa, harmaatakkisina ja jättiläisviikset ojollaan.\nLeimakirveet lauloivat tuimasti. Monta miljoonaa kuviota upposi puiden\npäihin.\n\nViimein erämaan joen jäät murtuivat, menivät ryskeellä alas koskista,\nhaipuivat olemattomiin. Silloin alkoi sen rannoilla uusi liike ja\nuusi touhu. Sadat valkoiset hakavarret heiluivat ilmassa. Puunrungot\nvyöryivät jyristen ja putosivat räiskeellä veteen.\n\nSillä tämän erämaan mustan joen oli määrä kuljettaa nuo monet totiset\nvainajat etäälle synnyinseudustaan. Viisas ihminen oli harkinnut,\nettä tämä joki olisi hyvä kantajamuuli. Sillä olisi sitkeät ja\nnotkeat sivut. Mutta joki oli pitkä. Siinä oli monta kiveä. Se leveni\nja tyyntyi paikoin järven kaltaiseksi, ja suuret tuulet puhalsivat\nvastaan. Jätkien valkoiset hakavarret saivat heilua paljon ja tummentua\npihkaisissa kourissa. He saivat hikoilla ja huutaa hopheijaa ja kirota.\nRautaiset piikit upposivat toisenkin kerran puunpintaan.\n\nMutta tuo sinimekkoinen, pihkantahrima jätkä, joka söi ruisleipää ja\nläskikäristystä, joka ei suuria elämältä odottanut eikä saanut, joka\nteki syntiä, minkä aika ja tilaisuus salli ja oli aina kuolinpaita\npäällä, tämä jätkä oli kuitenkin tarpeellisimpia yhteiskunnan\njäseniä siinä maassa. Sillä niistä kasvikunnan tuotteista, jotka nyt\nsoluivat alas erämaan jokea, ihmisviisaus puristi paraimmat mehut ja\nelämänhyvyydet, mitä siinä maassa nautittiin.\n\nNäillä vainajilla oli edessään monivaiheiset retket. Niitä odottivat\nsahojen raamit, lautatarhojen komeat, kellertävät tapulit, suurien\nlaivojen avarat vatsat ja uudet teräaseet, maalien kirpeä loisto\npintaan ja lopuksi lahoomus eli hävittäväinen tuli, joka oli niiden\ntoinen kuolema. Tahi odottivat niitä ulkomaiden kaivosaukot. Tahi\nvietiin ne moninaisten vehkeitten käsiteltäväksi, mistä pääsivät aivan\nuudessa muodossa. Esimerkiksi paperina, johon voidaan kirjoittaa\nvaikkapa puolen miljoonan puunrungon historia, runkojen, jotka\nkasvoivat vuosisadan ja toisen ja kolmannen ja saivat monivaiheisen\nhautaussaaton.\n\nKuule valkoisen paperin pinnasta kohoava vuosisataisten tuulien humina!\n\nErämaan joen rannoilla oli jälleen entinen rauha. Tumma vesi vain eli,\nvieri ja vilisi, pärskähteli kivissä. Mutta vaarat ympärillä olivat\nsurkean näköiset, kuten taitamattomasti kerityt eläimet. Kellastuvien\nja kuivuvien oksien keskellä heiluivat ohuet, harvat puut tuulessa.\nLuontokappaleiden kansakunta oli taantunut väkiluvussa. Eikä viisaalla\nihmisellä ole siihen seutuun pitkiin aikoihin asiaa.\n\n\n\n\nROKULIA JA VIINAA\n\n\nPuhkuvan, vastaisen tuulen puhaltaessa eivät puut juosseet suurella\nsuvannolla. Alempana olevien koskipaikkojen väylissä ei näkynyt\npaperipuukalikkaakaan. Niinpä tuli rokulinpito.\n\nOli pienehkö, ruskealyyssinen jätkä, joka osti pirtua, kiiltävän\nsaksalaisen litran puolikkaan, korkissa joutsenen kuva, joi ja heilui\njuovusten käsissä. Mutta viina loppui astiasta ja haihtui päästä, ja\nyhä jatkui vastainen tuuli ja töihin ei ollut menemistä. Vieläkin\nolisi ollut viinaa saatava joutopäivien iloksi. Jätkä kaivoi posan\ntaskustaan, mutta näki, ettei jälellä ollut ainoatakaan kalokaania.\n\nOlipa kylän laidassa mökki, jossa asui pontikan kauppias, vanhahtava,\nkepelä ukko, kotimaisen kaupan ja teollisuuden innokas kannattaja.\nSinne käveli ruskealyyssinen jätkä ja näki ukolla lakkisen päärärin\ntäynnä ainetta.\n\n— Pontikoita, pontikoita! tervehti jätkä. Mitä sillä on hintaa?\n\n— Kuusikymmentä viisi litra.\n\n— Eihän tuo ole hinnan kiroissa, arveli toinen, tempasi astian sangasta\nkiinni ja lähti kävelemään.\n\nVanha pontikan kauppias sadatteli ja älisi, uhkasi lyödä ja ampua,\nmutta ei kuitenkaan tehnyt mitään.\n\n— Vanhalla hinnalla minä olen ennenkin pontikat ostanut, sanoi\nruskealyyssinen mies, ja käveli ja katosi. Hän maisteli isosta\nastiastaan ja oli piankin juovusten käsissä, käveli ja heilui kujilla\nja kylällä pääräri kädessä kiikkaisten. Sitten meni muisti ja lopulta\nhän heräsi ruispellosta vihertävien, heiluvien korsien kätköstä.\n\n»Yhtähän se on missä päissään nukkuu», arveli hän.\n\nSitten hän huomasi, ettei hänellä enään ollut anastamaansa astiaa ja\nihmetteli, oliko hän yksin siemaissut sen tyhjäksi. Yhä jatkui tuuli ja\nviinaa olisi tarvinnut joutopäivien iloksi. Ruskealyyssinen mies muisti\nhämärästi ja kuuli piankin muilta, että puolenkymmentä jätkää olivat,\nhänen ollessaan pellenä päissään, ottaneet ja juoneet hänen pontikkansa.\n\nMaantiellä hän tapasi nämä jätkät, meni ja kysäsi:\n\n— Tekö sen joitte sen minun viinani?\n\nJätkät katselivat toisiinsa ja hymähtelivät ja naurahtelivat. Eihän\ntätä yhtä pahaista ruskearyysyistä tarvinnut liioin kunnioittaa.\n\n— Mehän sen joimme. Mitä sitten?\n\n— Oli se vähän väärin. Kun minä sen kerran itse sain, olisin itse\nnauttinutkin.\n\n— Miten sinä sen sait? Et kai ostanut?\n\n— Se on sama teille miten sain. Kunhan sain.\n\n— Ja sama sinulle, miten me saatiin. Kunhan saatiin. Eivätkä lapset\ntarvitse niin paljon viinaa.\n\n— Ei sitä tiedä, kuka se lapseksi rupeaa.\n\n— Kyllä se on tiedossa ja nähtävissä, sanoi isoin jätkistä ja antoi\nnyrkin iskun. Mutta ruskealyyssinen lyyhistyi, ja lyönti sattui vain\nhipaisten.\n\n— Lyöpä toinen kerta.\n\nIso jätkä ryhtyi lyömään, mutta samassa ruskealyyssinen survaisi\nhäntä nenään, niin että veri tirskahti esiin ja sokaisi ison miehen\nperäti. Joku iski ruskealyyssistä takaapäin, mutta sekin lyönti\nsattui huonosti. Ruskealyyssinen kääntyi ja pimautti lyöjää leukaan.\nMutta samassa kolmas mies tuli kohti seiväs kourassa, ja silloin\nruskealyyssinen lähti juoksemaan pitkin tietä minkä pääsi. Mutta\ntoinen lyönnistä kiukustunut jätkä tempasi taskupyssyn ja ampui hänen\njälkeensä.\n\n»Ampuvat kuitenkin, juoksi pakoon tahi kohti», ajatteli\nruskealyyssinen, ja silmitön raivo kohahti hänen suonissaan. »Juovat\nviinan ja tappavat! Vaan yritettävä se on minunkin...»\n\nHän kääntyi ja juoksi kohti. Pyssy räiskähteli, mutta kuulat eivät\nsattuneet. Yksi vain repäisi lyyssiin reijän. Hänellä ei ollut\nlukkoneulaa parempaa asetta, mutta ampujan vierellä seisovan miehen\nTonkalla hän huomasi puukon. Hän tempasi sen kouraansa, niin että iso\npalanen housunkaulusta repesi mukana. Samassa hän huitaisi puukon\nkaikella voimalla pyssymieheen. Tuppi murtui ja terä painui miehen\nlapaan ja mies lysähti tiehen, revolverin lentäessä kourasta. Samassa\niskettiin ruskealyyssistä seipäällä hartioihin. Hän kaatui kontalleen\ntielle, sai sieltä revolverin kouraansa, nousija paiskasi sen kohti\nseiväsmiehen naamaa, tämän yrittäessä juuri uutta lyöntiä. Seiväsmies\nkaatui raviin ja silloin toiset jätkät juoksivat pakoon minkä\nkerkesivät.\n\nRuskealyyssinen näki maantielle lysähtäneen miehen taskusta viinapullon\nkaulan. Hän otti pullon omakseen, istui tien viereen ja ryyppäsi.\nSiitä hän näki kuinka tantereelle jääneitä miehiä tultiin noutamaan ja\nkannettiin raamilla pois. Ruskealyyssinen ryyppi pullon tyhjäksi, särki\nsen kiveen ja lähti kohti kortteeritaloaan laulaa hyräillen.\n\n— Lapseksi luulivat! Näkivät kuinka kävi!\n\nHän naputteli kamarin ruutuun. Siellä nukkui talon tyttö. Mitä? Pitäisi\npäästä pirttiin nukkumaan. Väsyttää. Tyttö avaa oven. Pääsee tännekin\nkamariin, jossa on vuodekin. Ruskealyyssinen käypi vuoteelle ja tyttö\ntyöntäytyy hänen viereensä. Mutta ruskealyyssinen ei nyt paljon\njaksanut kisuta tytön kanssa, vaan nukkui.\n\nAamulla hän heräsi, kun kolme poliisia työntyi huoneeseen, etumaisella\npistooli ojossa.\n\n— Täälläkö se on se murhamies?\n\n»Murhamies!» ajatteli ruskealyyssinen. »Onkohan tässä ansaittu sekin\nnimi? Sepä olisi perkelettä: olisi leipää ja rautaa.\n\n— Jospa lienee, sanoi hän vain poliiseille.\n\nHän sai käsiraudat kalvosiinsa ja sitten käveltiin vankivyöräriin.\nSiellä niitattiin nilkkoihin parikymmentä kiloa rautaa. Niinpä istui\nruskealyyssinen monta vuorokautta raskain miettein, epätietoisena. Se\npuukotettu mies ei kuulunut meinaavan tointua sairaalassa.\n\n»Perkele», mietti hän kuitenkin itseään ilauttaakseen, »ei tästä kovin\nmonta vuotta tule. Alottavat tappelun, ajavat ja ampuvat tiellä.\n\nHaavan saanut mies tointui. Oli poliisitutkinto ja olivat\nmyöhemmin käräjät. Mutta asia oli niin kuin ruskealyyssinen mies\noli miettinytkin: ovat aloittaneet tappelun, ajaneet ja ampuneet\nyleisellä tiellä. Mitä ruskealyyssinen on tehnyt, sen hän on tehnyt\nhätävarjeluksessa. Ei häntä voida tuomita.\n\nRuskealyyssinen astui ulos vapauteen varmana siitä, että oli jotakuta\npykälää arvokkaampi entistä tässä yhteiskunnassa.\n\n\n\n\nAUTO-ONNETTOMUUS\n\n\nMatalana, ikään kuin kokoon lyyhistynein hartioin, siniset kupeet\nvälkkäen, kulki vaunu halki maisemain, maantiellä kesäisen auringon\nalla. Tomu kohosi tiestä pienenä pilvenä, ja käänteissä mylvähti\nmerkinantotorvi synkeästi ja villisti kuten sonni.\n\nSinikupeisen vaunun perässä istui herra. Kieltämättä hän oli\nherrasmies. Sillä hänen pukunsa oli sangen uusi, ja nuhteeton ja jo\npäältä näki, etteivät työt häntä rasittaneet, että hän etsi huvitusta,\nlystäili. Hänen vieressään istui korea nainen ja vaunun laidalla\nkenotti nuori, pitkätukkainen mies, joka soitti hanuria. Ohjauspyörän\nääressä oli palkkalainen. Niin kiisi vaunu välkkäen vaaleassa\npölypilvessä taivaan väljän katon alla. Vedet hohtelivat ja metsäiset\nmäet siintivät, ja tien vierillä kohoilivat ihmisten asumukset\nmaankasvujen keskellä.\n\nVauhti oli huima. Vaunun perässä sikaari hampaissa istuva herra tunsi\nsen aivan kuin vähäisenä nautintona ruumiissaan. Hän kuuli myöskin\nhanurin laiskan lurinan, tahi näki sen ryppyisen vatsan venähtelevän\nja kuihtuvan jälleen. Mutta mitään mielenkiintoa hän ei näyttänyt\nsoittoon kohdistavan, ei ohi vilahteleviin maisemiin, eikä vierellään\nistuvaan naiseen. Hän istui velttona, puoliavoimin silmin, suupielissä\npieni hymy. Hän mietiskeli jotakin laiskoin aivoin, sikaarin sinisiä\nsavukiehkuroita suunsa seuduilla.\n\nTämän miehen nimi oli Juurus. Vain joku Juurus, muuan mies, eräs\nhanttimies oli hän ollut jokunen vuosi sitten. Silloin hän oli lakki\nkourassa saattanut kerjäillä töitä herroilta ja opettajilta, vaivannut\nruumistaan, nostanut siitä vähäiset pennit, purrut leipänsä ja niin\npoispäin. Yleensä kuten joku hanttimies, eräs Juurus. Nyt hän oli herra\nJuurus. Hän ei tehnyt mitään, söi mitä halusi, saikin melkein mitä\nmieli teki. Hän oli rikas mies.\n\nHän karisti tuhkan sikaaristaan ja sipaisi kädellään takkinsa\nrintamusta. Se povi oli lämmin. Yleensä hän vieläkin ihmetteli, kuinka\nsuuri mahti maailmassa oli eräillä papereilla, koreiksi leimatuilla\npapereilla. Katseltiinpa nyt ihmisten seasta minkäkaltainen räkätapuli\ntahansa ja pistettiin hänen kouraansa kylliksi rahaa: heti paikalla hän\noli ihmemies, avopäin palveltava herra. Kuinka erinomaisen viisaasti ja\nyksinkertaisesti kaikki maan päällä oli järjestetty. Raha! Se oli sana!\nIlmankos sanottiin, että rahalla saa... Siihen sisältyi kaikki. Missä\nraha nopeasti liikkui kourasta toiseen, siellä oli hauskaa...\n\nKuinka merkillisen helposti ja yksinkertaisesti olikaan kaikki sattunut\nJuuruksen kohdalle. Raha oli ikäänkuin itsestään alkanut kulkea hänen\nkauttansa ja elämä ruvennut näyttämään elämältä. Oikeastaan alku oli\nsattunut korttipelissä. Kortti kävi hänelle lujana kuten seinä, ja\nhän nosti ennenkuulumattoman nakin. Sitten hän muutti paikkakuntaa\nja ryhtyi kuljettamaan ja myymään viinaa, Saksassa täytettyjä\npeltiastioita. Se kävi häneltä hyvin, aivan kuin hän ei olisi koskaan\nmuuta tehnytkään. Hän keksi parhaimmat reitit rannikolta sisämaahan,\nparhaimmat välittäjät. Liike paisui, annokset isonivat. Hän huomasi,\nettä raha ei ainoastaan kulkenut hänen käsiensä kautta, vaan sitä sai\njo pistää pankkiinkin hätäpäivän varalta. Jos näet joskus tarttuisi\nkoukkuun. Tämä kun oli luvatonta ja laitonta hommaa muka. Siten herrat\nja opettajat olivat sen järjestäneet. Mutta hän, Juurus, oli jo\nitsekin herraksi tulemassa. Hän tiesi, miten asiat oli järjestettävä.\nJa rahallahan ne järjestettiin, jos joskus muullakin viisaudella. Ja\nviisauskin oli rahalla ostettavissa. Mutta köyhyys tyhmisti ihmisen\nperäti. Juurus tunsi ihmiset. Hän tiesi, että virkamieskin tuntee\nrahan, kävelee muualle, ja kuormat läkkipeltiastioita voivat vaeltaa\nmääräpaikkaansa. Yleensä hyttyset kuurnittiin ja kameelit nieltiin.\nJoskus oli keksittävä toiset konstit. Päänvaivaa ja puuhaa hänellä\noli vielä paljon siihen aikaan. Mutta kaikki menestyi. Eikä Juurus\nenää voinut tarttuakaan lankaan. Hän oli kadonnut näkyvistä, ja raha\npelasi hänen puolestaan. Mutta kun mies siinä maakunnassa kumosi ryypyn\npeltiastiasta, silloin hän rikastutti Juurusta. Hän oli herrojen ja\nopettajien vertainen: hän oli osannut järjestää. Nykyään hän mietiskeli\nvain sitä, kuinka levittelisi rahat jälleen pois itseltään. Sillä\nmissä, raha liikkui, siellä oli hauskaa. Sen hän käsitti.\n\nSitä hän teki nytkin. Hän huvitteli. Sininen vaunu kuljetti häntä\npitkin ruskeata tietä. Mies ohjasi, toinen soitti, ja nainen istui\nhänen vieressään. Ja kaiken hän jaksoi maksaa reilusti. Kuinka olikaan\nkaikki muuttunut! Ennen hän asteli raskain saappain, läpsytteli,\ntietä, jota pitkin hän nyt puolessa tunnissa patjoilla istuen kulki\ntaipaleen, minkä ennen vuorokaudessa vaivatuin jäsenin. Sittemmin hän\noli jo ajellut toisten vaunuissa, linja-autoissa. Hän oli silloin vielä\nhanttimies ja ensi kertoja autossa, kun tapahtui, että kuljettaja\notteli ryyppyjä ajaessaan kädet irti ratista. Ja Juurus pelkäsi ja\nsanoi kuljettajalle, että eikö tuo ole vaarallista. Siihen kuljettaja\nsanoi, että mitä sinä välität: eihän sinulta menisi kuin tyhjän jätkän\nnuppi, mutta minulta autot ja kaikki. Niinpä tosiaankin, oli Juurus\najatellut, miksikä hätäillä, kun tässä on kalliimpiakin miehiä.\n\nMutta nyt tämä sama kallis mies, autonkuljettaja, ohjasi tätä\nvaunua. Juurus oli nähnyt hänet eräässä rantakaupungissa ja suurilla\npalkoilla saanut hänet hienon autonsa ajajaksi. Heidän edellisestä\ntapaamisestaan, joka oli jäänyt Juuruksen mieleen, hän ei ollut vielä\nmaininnut miehelle mitään. Eikä tämä epäilemättä sitä muistanut, ei\ntuntenut Juurusta. Ja tälle tuotti eräänlaatuista huvitusta, nautintoa\npitää häntä autonsa ajajana. Hän aprikoitsi jonkin kerran mielessään,\nettä eiköhän hän heistä ollut nyt kalliimpi mies: hänen oli auto ja\npaljon muuta. Hän voisi sanoa miehelle, että nostapa nyt käpäläsi pois\nratista ja anna mennä vain täyttä kyytiä. Mitenkä käy? Luultavasti minä\nolen kalliimpi mies siitä huolta pitämään.\n\nSen Juurus voi vielä tehdä, kun se häntä huvittaa. Mutta nyt hän\nnäkee vilahdukselta sikaaria sytyttäessään ojankaivajan tien vieressä\noikaisevan selkäänsä auton kiitäessä ohi ja hanurin remutessa. Ojuri\noikaisee köyryn selkänsä ja luo synkän katseen ohi kiitäjiin. Juurus\nymmärtää hyvin tämän katseen. Hän on kerran edesmenneinä aikoina\nitsekin katsonut sillä silmällä: herrat, autoilla ajajat, joutilaat...\n\nJuurus hymähtää ja hänen sikaarinsa pää hehkuu.\n\n— Niinpä niin. Luo, luo vain mies! Elä oikaise selkääsi. Luo ja\njutkista. Siitä isänmaa vahvistuu, ja itsekin saat pienet pennoset.\nHerrat voivat autoilla ajaa ja lauantain tullen voit itsekin ehkä ostaa\npeltisen astian virkistykseksesi ja iloita ja laulaa. Siitäkin hyödyn\nminä ja hyötyy moni muu. Kenties se on itsellesikin helpoitus. Sillä\nkaikki on järjestetty niin erinomaisesti tässä maailmassa. Toinen\nkaivaa maasta tarpeet ja rakentaa pehmeät istuimet jonkun toisen\nistuttavaksi.\n\nJuurus nostaa kasvonsa, joita sikaarin siniset savukiehkurat sivelevät\nvauhdin vaikutuksesta. Hän näkee edessään taasen uuden kylän, ryhmän\nasumuksia vainioitten keskellä. Punatiilistä rakennettu sinkkikattoinen\nkirkko kohottaa ristillä varustetun huippunsa kaiken yli. Vaunu kiitää\nohi kylän, tomu kierähtelee tiellä, jostakin luodaan ajajiin katse.\nMutta Juuruksen mieleen jää se kirkon korkea hahmo ristihuippuineen.\nKuinka monta hän oli jo niitä nähnyt tänäkin päivänä vaunun kulkiessa!\nJuurus ajattelee, kuinka suuri ja voimallinen onkaan herrojen ja\nopettajien mahti, kun he ovat kyenneet tuon kaiken aikaan saamaan.\nKuinka köyhyydessä kituroitseva kansa on ne kaikki rakentanut,\npystyttänyt herroille ja opettajille pehmeät istuimet ja koonnut heidän\neteensä lämmintä ja hyvin suuhun sujuvaa ruokaa. Itse raaka kansa on\njyrsäissyt mitähän on ollut ja kumartanut ja palvellut Herraa, herrojen\nHerraa, käsin tehdyssä huoneessa, jotakin, mitä kukaan ei ole nähnyt,\nmutta jonka opettaja on vakuuttanut olevan jossakin ja joka paikassa.\nJa tämä Herra on voimallinen ja mielillä pidettävä ja taidolla\nhoidettava. Hän voi valmistaa niille, joihin mielistyy, iloisen\naituuksen, jonne Piru, yksi toinen vanha mutta pahanilkinen olento,\nei pääse. Hänellä on kyllä oma aitauksensa. Mutta se ei ole ensinkään\nhauska paikka, eikä sinne kukaan himoitse. Ja kansa on rukoillut:\nJumalalle kiitos ja Pirulle läjä. Ja herrat ja opettajat ovat saaneet\nparhaat palat ja parhaat majat. Kuinka he ovat osanneetkaan kaiken\njärjestää ylitse avaran maan!\n\nMutta itse asiassa se lienee ollut helppo. Ihmisten sydämissä asui\nainainen pelko ja vavistus heidän ahertaessaan lavean maan pinnalla\nelatuksensa eteen. He pelkäsivät, että päivän valo äkkiä heiltä lakkaa,\npimeys huljahtaa heidän ylitseen, he putoavat johonkin, eikä heitä enää\nole. Ties mitä kaikkea he pelkäsivät, kuten pelkäävät vieläkin, jotakin\nepämääräistä, selittämätöntä. He näkivät kanssaveljensä kuolevan,\ntulevan taidottomaksi, maahan kaivettavaksi esineeksi. Se kaikki oli\nkummallista. Eikä ihmistä rauhoittanut se, että hän ahersi koota\nkiviä kuolleitten lahoavien luiden päälle. Yhtaikaa hän halusi ottaa\nturvansa maan tukevaan pintaan ja joihinkin ilmassa huljuviin henkiin.\nSilloin syntyi joku ovela mies, herra ja opettaja, joka sanoi toisille\nsalaperäisesti: minä tiedän. Mutta teidän on ensin rakennettava maja\nminulle ja annettava leipä. Sitten rakentakaa Hänelle, Voimalliselle,\ntoinen suuri huone, jossa voitte häntä kumartaen rukoilla... Kuinka\nvoimalliseksi herrat ja opettajat kehittivätkään liikkeensä! Niin,\ntaasen näkyy sieltä kirkon vaalea; iloinen huippu jyhkeä risti\nniskassaan. Se ikään kuin julistaa: minä en laho koskaan. Olen iäti\nviheriöitsevä puu ja olen kantanut runsaita ja monenkaltaisia hedelmiä.\nJa kannan yhäkin, vaikka muutamat jo kanneksivat kirveitä juurelleni...\n\nSininen vaunu kiisi sen valkoisen kirkon juuritse hiekkaista tietä\niloisena kesäpäivänä. Hanuri soi ja herra Juurus oli röyhistänyt\nrintansa, virkistynyt ja aikoi ruveta puhelemaan ja pitämään iloa\nseuralaistensa Ja kanssa. Mietteet: ei niistä iloa herunut. Ne voivat\nviedä hiuksetkin päästä ja tehdä rahamiehestäkin tyhmän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerra Juurus oli asunut hotellissa kauan. Se oli ollut kaunis ja kallis\nhotelli. Ja herra Juuruksella oli ollut hauskaa. Ainakin hän oli\nhuvitusta etsinyt ja rahaa oli valunut paljon pois. Kukaties minne. Se\noli sellaista lentävää tavaraa. Ja siihen liikkeeseenhän perustui sen\nvoima. Ystäviä oli ollut runsaasti. Myöskin paljon palvelijoita, joille\npiti maksaa palkkaa siitä, että auttoivat herra Juurusta, etupäässä\njuomisessa.\n\nSillä muuta hän ei juuri tehnyt. Vaati vain joskus seuralaistaan\ntodistamaan, kuinka erinomaisesti herrat ja opettajat ovat kaiken\njärjestäneet tässä maailmassa.\n\nSitten jonakin aamuna hän huomasi olevansa rahoista ja varoista tyhjä\nmies. Siis jonkinlainen ontto herra, joka voi yhtäkkiä läjähtää kasaan\nkuten saippuakupla. Tosin oli vielä, jotakin jälelläkin, kuten se\nhieno auto ynnä muuta. Ja pian kai niitä rahoja jälleen mies kasaisi,\nkun ryhtyisi puuhaan. Mutta tuskin se kannattaisi. Herra Juuruksesta\non kadonnut kaikkinainen mielenkiinto ja innostus. Johan tämä elämä\ntunnettiin, kuinka raha tuli ja meni. Muuta tässä saisi tapahtua,\njotakin oudompaa, jota ei enää toistamiseen tehtäisi.\n\nHerra Juurus käski valmistaa sen sinisen vaunun lähtöön ja nousi siihen\nseurueineen. Hanuri soi, ja he kiitivät eteenpäin leveätä viertotietä\nelokuun tummassa illassa lyhtyjen hehkuessa.\n\nHerra Juurus sytytti sikaarin, pieni ongelmallinen hymy oli hänen\nsuupielissään ja hän sanoi:\n\n— Minä lienen koko lailla kalliimpi mies kuin kukaan teistä. Sillä\nminulla on rahaa, on ainakin ollut vahvasti ja tällainen hieno vaunu.\nMutta silti minä en pidä itseäni kalliina. Minä olen valmis koettamaan\ntuuria koska tahansa. Kuljettaja! Lusikka pohjaan ja pois kädet\nratista, niin nähdään kuinka meidän käy...\n\nAjaja ei kuitenkaan totellut. Koko seurue katsoi herra Juurukseen\nepäilevin hymyin ja luullen hänen puhuvan juopuneen epäonnistuneita\nleikkipuheita. Mutta herra Juurus oli sangen vakaa. Hän kaiveli\ntaskujaan ja sai käsiinsä tyhjän lompakon. Sen hän heitti auton\npohjalle, etsi yhä ja nyt vilahti esiin pistoolin piippu.\n\n— Tämä ei ole tyhjä, vakuutti hän. Kuljettaja, kädet irti!\n\nKuljettaja totteli tyrmistyneenä, puolijuopuneen miehen älyttömin\nhymyin. He kaikki istuivat kuin patsaat, hisahtamatta. Hanuri vaikeni.\nHetki oli lyhyt. Kivikasarmin harmaa, tylyn vahva seinä oli aivan\nedessä ja sininen vaunu kiisi hehkuvin silmin sitä kohti. Tien ohesta\nkatsoivat jotkut kummastuneet kulkijat. Silloin iski välkkäväkupeinen\nkiitäjä otsaluunsa seinään. Ja seinä oli harmaa ja vahva. Se oli vain\nyksi rusaus, yksi parahdus ja älähdys. Sininen vaunu oli vain kasa\nvääntynyttä rautaa ja ihmiset vain jokin verinen, töhryinen möhkäle.\nKaksi heistä oli heti valmiina ruumishuoneeseen, mutta toiset kävivät\nkuolinkamppailunsa leikkaussalissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSanomalehdissä näkyi seuraava lyhyt uutinen:\n\n— Eräs autoseurue ajoi eilen rakennuksen seinään lähellä kaupungin\ntullia. Auto murskaantui ja siinä olleet neljä henkilöä saivat\nsurmansa, kaksi heti, kaksi parin tunnin kuluttua. Eräs autossa\nolleista oli liikemies Juurus, jonka ainakin joku aika takaperin\nepäiltiin sekaantuneen spriiasioihin. Toisia ei toistaiseksi tunneta.\nSyytä onnettomuuteen ei tarkemmin tiedetä, mutta väkijuomillakin lienee\nsiinä osansa.\n\n\n\n\nKERTOMUS KIRJANTEKIJÄSTÄ JA ISÄNTÄ PAALIKISTA\n\n\nIsäntä Paalikin naapuruudessa maakylässä asui kirjantekijä. Aluksi\nheidän kanssakäymisensä oli kuten naapurien ja kylänmiesten. He\npuhuttelivat toisiaan ja isäntä Paalikki nauroi. Vaikka hän oli\nuskovainen mies, ei se estänyt häntä nauramasta hupaisuuksille, joita\noli olemassa auringon alla. Ja kirjantekijä nautti isäntä Paalikin\nnaurusta. Hän teki siitä tutkimuksia ja oli siinä erottavinaan kaikkien\ntaivaan lintujen äänet vyöryvänä sekamelskana. Se oli naurujen nauru\ntämän maan taivaan alla.\n\nMutta aika kului. Ja isäntä Paalikki huomasi kirjantekijän suunnattoman\njoutilaaksi mieheksi. Hän sai rahaa joistakin jumalattomista ja\nhävittömistä jutuista, joita oli kirjoittanut. Ja sitten ei kukaan\nvoinut määrätä hänen ajastaan. Hän makasi, makasi, nousi keskellä\nLuojan kirkasta päivää tekemään urheilutemppuja, söi ja joi ja tupakoi\nja istui illan tullen portailla ja soitti hanuria.\n\nKun taasen isäntä Paalikki oli tilanomistaja. Hänellä oli vaimo ja\nlapsia ja maata ja maanpäällistä. Mutta maa ei kasva maatessa. Isäntä\nPaalikin oli juostava tosijuoksuja, syötävä leipänsä otsansa hiessä ja\notettava lepo väsynein jäsenin. Sitäpaitsi hänellä oli huolta sielunsa\ntilasta: Jumala ja Piru luurailivat häntä jokaisen pehkon takaa.\n\nMutta kirjantekijä näytti elävän siinä uskossa, että sekä Jumala\nettä Piru olivat vaipuneet sikeään uneen. Häntä ei mikään näyttänyt\nrasittavan.\n\nOnpa esimerkiksi heinäkuu, taivaankuvussa pitkien poutien hieman\nsavuinen sini. Isäntä Paalikki on ajanut yön niittokonetta, saanut\naamupuoleen jonkin tunnin niukan unen ja noussut sitten väkineen\nkokoamaan heiniä kasaan. Se on lujaa työtä. Suolainen hiki valuu isäntä\nPaalikin pinnasta.\n\nSilloin kirjantekijä tulee rantaan ja makaa alasti auringon paisteessa,\npaahtaa lihaansa punaiseksi. Jos päivä laulaa liiaksi, vetääntyy\nhän pensaan katveeseen. Tahi hän nousee yht'äkkiä ja porikoipi\nvedessä, nostaa pohjasta isoja kiviä ja pudottaa ne takaisin suurella\nräiskeellä, ikäänkuin näyttääkseen, että on voimaa, kun se vain\nsaataisiin tosiasioihin.\n\nSitten hän ottaa hanurin ja soittaa polkan ja makaa, lepää, perin\njoutilaana, ylen rasittumattomana.\n\nJa tämä kaikki on isäntä Paalikin nähtävä ja kärsittävä. Mikä sen\ntietää, ettei kirjantekijä ole siihen vasiten järjestäytynyt näyttämään\nherruuttaan? Isäntä Paalikki tuntee kaivelevan närän sisuksissaan\nkäsitellessään heiniä hankoineen.\n\nUskoa tunnustavana miehenä hän on lukenut raamatusta taivaan linnuista,\nkuinka ne eivät huolehdi huomisesta. Mutta niillähän on yllin kyllin\nhuolta tästäkin päivästä kootessaan leipänsä lentävistä ja rähmivistä\nitikoista. Hän on kuullut sanottavan kedon kukista, kuinka ne eivät\ntyötä tee eivätkä kehrää. Mutta kuka tietää? Ehkä ne käyvät alinomaan\npuuskuttaen kuin höyrykone: imien juurillaan maasta ravintoa, kooten\nsitä vihreillä lehdillään ilmasta. Ja sitten on isäntä Paalikin viikate\nlyönyt ne maahan. Mutta mikä lintunen ja kukkanen tämä kirjantekijä on?\nIsäntä Paalikin sydämessä nousee moite taivaan Jumalaa vastaan, joka\nrajattomassa pitkämielisyydessään sallii tuollaisten elää.\n\nEikö tuolle joutilaalle miehelle ole mitään lakipykälää? Isäntä\nPaalikki ei tuntenut saavansa rauhaa, jos hän ei saisi kirjantekijää\njotenkin elämisen vaivoihin, ristin kantoon. Mutta siinä sitä olikin\nviessomista. Viikkokausiin, ei kuultu isäntä Paalikin merkillisen\nmoniäänistä naurua. Hänen ja kirjantekijän välillä oli aluksi äänetön\nriita. He kurittivat toisiaan hiljaisuudella, joka kuitenkin lopuksi\nmuuttui toraksi ja selväksi toisen sisään menemiseksi. Jopa isäntä\nPaalikki lopuksi antoi kirjantekijän ilmi viranomaisille lakien ja\nasetusten rikkeestä.\n\nMutta se asia ei kehittynyt sen pitemmälle. Olisi tarvittu todistajat,\njoita ei löydetty, koska väärän todistuksen antamisesta lähimmäisestään\njoutuu aikanaan kuumaan pätsiin, jota kukin karttaa.\n\nIsäntä Paalikki oli pettynyt katkerasti. Varsinkin kun kirjantekijä\nsanoi, että oikeastaan isäntä oli tarkoittanutkin syyttää Jumalaa,\nkoska tämä oli luonut toisen maatyöntekijäksi ja toisen soittamaan\nhanuria. Vielä hän puhui, että koska naapuri on mennyt hänen kanssaan\npeukaloimaan, niin hän pistää tämän jurarisaaviin ja lyöpi hänet\nleiväksi ja syöpi häntä monta viikkoa. Ja hän teki kirjoituksia, joissa\nkuvasi isäntä Paalikin hahmon, ja antoi hänen tehdä elämäntoilauksia\nPirun heiluttaessa tahtipuikkoa. Näistä kirjoituksistaan hän sai rahaa\nja rikastuessaan tuli yhä ylimielisemmäksi.\n\nKoska hänen periaatteensa ei suinkaan ollut lohduttaa ihmistä, vaan\npäinvastoin saattaa hänet kiusauksiin, niin hän päätti pitää pidot. Hän\nkutsui niihin ystäviään ja pyysi myöskin isäntä Paalikkia olemaan läsnä\nsyömässä itseään, kuten kutsu kuului. Isäntä Paalikki ei tullut, mutta\ntoiset tulivat ja kirjantekijä piti tällaisen pöytäpuheen:\n\n— Nyt syömme isäntä Paalikkia. Hän on monet katumukset läpikäynyt mies,\njoten hänen lihansa ei ole sitkeää.\n\nNiin he viettivät juhlaa. Nauttivat kirjantekijän naapurista.\n\nJa tämä kaikki oli isäntä Paalikin kuultava ja kärsittävä. Mutta se\noli enemmän kuin hänen sielunsa sieti. Turmelus nousi hänessä, ja hän.\nkutsui äänensä uuvuksiin sielunvihollista. Hänen uskonsa ei kestänyt\nkoetusta.\n\nMutta seuraavana päivänä tuli katkera katumus. Hänen täytyi tarttua\nvanhurskaampien uskon veljiensä kaulaan ja tehdä parannusta. Nämä\nneuvoivat häntä rakastamaan lähimmäistään ja sopimaan riitaveljensä\nkanssa. Niissä aikeissa hän tuli sitten kirjantekijän luo. Ja pian oli\nkaikki entinen mennyt. Ei ollut enää entistä isäntää, vaan uudesta\nsyntynyt Paalikki. Oikeastaan oli vaikea tietää kuinka monennen polven\nPaalikki hän oli. Sillä hänkin oli vaeltanut tavallisia ihmisen teitä:\nlangennut ja jälleen noussut.\n\nPysyväistä majaa on niin vaikea rakentaa, koska ihmisen sielunpohjalla\non tieto, että synnistä pääsee katumalla ja taivaan Jumalan työnä on\nantaa anteeksi.\n\n\n\n\nJUHLA LUOSTARISSA\n\n\nKaukana pohjoisessa on luostari. Vaskikellot soivat pääkirkon tornissa.\nPienoinen ryhmä parrakkaita munkkeja asteli raskain saappain Jumalan\npalvelukseen. Pappismunkkien hartioilla liehahtelivat mustat liinat.\n\nSe luostari oli vanha. Laakso kasvoi mehevätä heinää vuosisatojen työn\nansiosta. Ympärillä kohosivat tunturit vaivaiskoivujen kirjavoimina\ntahi kaljuina. Ne tunturit tuntuivat ylen vahvoilta, äärettömiltä\nja paljon töitä vaatineilta Luojaltaan. Ne tunturit herättivät\nihmismielessä pyhän, juhlallisen tunteen.\n\nJa niiden keskelle, laaksoon, oli se luostari kerran perustettu,\nsilloin kun usko Kaikkivaltiaaseen oli vielä uusi ja tuores ja\nkeksittiin monia muotoja hänen mielisuosionsa saavuttamiseksi. Sen\nluostarin elämä oli kerran kukoistanut. Se oli ollut pieni yhteiskunta.\nSiellä kuokka ja vasara, malmikello ja virtten hyminä olivat eläneet\nyhteisymmärryksessä. Rikkaat syntiset kuolinvuoteellaan olivat\nmääräilleet sille omaisuuksiaan ostaakseen sieluilleen autuuden. Sitä\nlyytä hohteli vieläkin hopea Jumalan kunniaksi luostarin kirkossa.\n\nMutta nyt sen aika alkoi jo olla ohitse. Muutama kymmen vanhuksia\nseuraili siellä enemmän tahi vähemmän tiukasti luostarin vanhoja\npitämyksiä.\n\nMalmikellot siis kumisivat kesäiseen iltaan, ja aina paistava aurinko\nkultaili tuntureita, joita siellä ja täällä vielä koristelivat\nlumipilkat.\n\nLuostarin vierasmajassa oli alkanut juhla. Sitä ei oltu aiottu viettää\nJumalan kunniaksi. Eikä se juhla ollut julkinen. Siellä tunturien\njäykässä maassa ei ilo kohoile itsestään. Ja iloa antavien hedelmien\nnauttiminen oli siinä maassa kielletty. Mutta kielletyn hedelmän\nhoukutus on moninkertainen.\n\nLuostarin pyhä alue oli nyt rauhallisin paikka, jossa voitiin\nvirittää juhlamieli. Sinne ei lain jäykkä vartija loisi katsettaan.\nLuostarin vierashuoneissa oli siis joukko miehiä ja naisia. Eräs\nhuone oli raivattu puhtaaksi tanssia varten. Soitto soi ja jonkin\nhuoneen pöydällä oli metrinmittainen pullo täynnänsä kirkasta nestettä\nympärillään epälukuinen määrä pikareita.\n\nIstuin nurkassa pienen ikkunan ääressä. Suussani oli savuke ja edessäni\nlasi. Olin huono juhlija. Mietiskelin asioita, jotka olivat olleet,\njotka ovat, sekä asioita, joita ei ole ollut eikä ole. Vieressäni istui\nvanha herrasmies. Hänen päälakensa autius muistutti pyöreätä tunturin\npäätä. Isot hikipisarat kumpuilivat siitä kuten kirkkaat kivet. Hän\npuhui:\n\n— Niin, vielähän täällä on niitä muutamia vaareja. Kävelevät\nkauhtanassaan, soittavat monia kellojaan, kyösmittävät ja hokevat\nhospomia, että kirkko kumisee. Mutta on niiden veljien elämä muuten\nvähän niin ja näin. Nykyaikaa, maailmaa on niihin tarttunut. Kuri on\nkuollut. Ajoivatpa äijät, esimerkiksi, tässä eräänä päivänä Foordinsa\nkumoon ja kolmelta munkilta katkesi kylkiluita. No, olivat tietenkin\nkäkenä päissään! Vanhoja viinejä, aijai, kuuluu niillä vieläkin olevan\nkellareissaan. Näkeehän tämän jo tästäkin, että täällä tällaiset ilot\nsaadaan pystyttää, että laimeata se on jo tässä laaksossa vanhurskaus.\nIgumenikin täällä on kova poika tytöstämään. Mutta eivätpä liioin\nelelleet naisten kanssa ennen, silloin kun luostarius oli vielä\nvoimassaan ja usko ja laki elivät.\n\nNääthän tuolla tuon omituisen kummun ja lapsellisen pienen kappelin sen\nhuipulla kuten limonaadikojun. Sitä kumpua nimitetään Synninkummuksi.\nNäin on sattunut joskus, kauan sitten:\n\nJoku munkki oli käsittänyt naisen ja luonto oli hänessä opin voittanut.\nMunkki mielistyi naiseen peräti ja tahtoi kulettaa hänet vielä\nkammioonsakin. Niinpä hän kätki naisen olkikupoon ja kantaa jutkisti\nhäntä luostariin. Mutta munkkipahan juoni tuli ilmi. Paljaat varpaat\npilkistivät esiin olkikuvon päästä, naisen varpaat. Tuossa kummun\nseuduilla se keksittiin.\n\nNo, luostarin igumeni määräsi veikolle ankaran urakan. Ollapa, että\nhän oli hurskas herra tahi viljeli itse ehkä salassa viiniä ja naisia.\nJoka tapauksessa hän ei kärsinyt sellaista alemmissa veljissään. Hän\nmääräsi langenneen munkin kantamaan loppuikänsä hiekkaa määräajat\npäivästä sille paikalle, missä kielletty hedelmä havaittiin hänen\nkantamuksessaan. Ja munkki hikoili hiekkasäkkiensä alla. Lieneekö\nmuistellut silloin menneitä tai tehnyt katumusta ja parannusta.\nNäissä ruumiinharjoituksissa hän pysyi hyvissä voimissa ja eli vielä\nkolmekymmentäviisi vuotta. Ja joka päivä hän raahasi hiekkasäkkejä\nja kumpu paisui paisumistaan. Kun munkki viimein kuoli, rakennettiin\nkummulle tuo pienoinen kappeli, jossa munkit kävivät rukoilemassa,\netteivät he lankeaisi samanmoiseen kiusaukseen. Rukoilivat eli olivat\nrukoilevinaan.\n\nNiin olemme me saaneet tänne monien kumpujen keskelle myöskin\nSynninkummun katseltavaksemme. Ei se ole iso muihin verraten, mutta\nsuunnaton syntiin nähden. Ja ottaen huomioon sen luojan voimat ja\nvälikappaleet se on kunnioitettava kumpu. No, katso sitä ja huokaa:\nkaikkea se nainen matkaan saattaa...\n\nHerra, jonka pää muistutti tunturin kaljua lakea, maistoi lasistaan ja\nnousi.\n\nJuhla jatkui. Kello kolme helähti taasen malmikello ja muutamia\nmunkkeja käveli raskain saappain rukoukseen. Aurinko paistoi\nherkeämättä, leppeänä mutkaisten maiden ylitse. Mutta juhla jatkui.\nSoittoa, tanssia, puhetta, sorinaa, naurua, lasien ja lusikkain\nkilinää. Metrinmittaisessa pullossa lähestyi nesteen pinta pohjaa.\nKukaan ei ajatellut, että kielletyn hedelmän perästä voi seurata\nhedelmätön hiekkasäkkien kanto.\n\nAurinko oli kiivennyt jo korkealle sineen, kun autot lopultakin\nhyrähtelivät matkaan hiekkaista tietä. Väsyneimmät juhlavieraat jäivät\nlepäämään luostariin.\n\nTunturit kohoilivat kuten jokin pysyväisen vertauskuva,\nvälinpitämättöminä ja viileinä, ikään kuin hieman ivallisina\nihmislasten moninaisille touhuille.\n\n\n\n\nPELI\n\n\nLormin-Kalle oli istunut jo siinä päivän ja yön perään, korttisakissa\nmäntyisellä mäellä, jonka juurella hohtelivat pienen kaupungin vähäiset\ntornit ja tiiliset talot. Kuului kosken kumiseva jymy, ja etäämpänä\nvälkkyi järvien vesi. Vuorokausi oli mennyt katsellessa korttien\nkuvioita, tihtadessa, tekevätkö silmät yksikolmatta vai joko meni\nmäkihin. Eikä ollut ruumis saanut muuta ravintoa kuin paperossien\nsauhuja. Keskiyön raikkaudessa hytisytti jäseniä vilu, ja pään\nympärillä hyrisivät ja inisivät sääsket harmaina ja itsepintaisina.\nJoku jätkä saattoi aina silloin tällöin nousta ringistä, ilmoittaen\nhävinneensä tarpeeksi, ja kävellä mäkeä alas synkin mielin. Mutta aina\nilmestyi uusi mies hänen tilalleen pukille, ja liikenipä takapirujakin\nkurkkimaan itsekunkin selän taakse.\n\nLormin-Kalle oli pelannut kiihkein mielin ja korttinsa olivat vuoroin\npistäneet, vuoroin olleet pistämättä. Toisinaan hän oli eräitä satoja\nvoitolla, joskus häviöllä.\n\nMutta nyt oli aamu. Usva haihtui vesien yltä, päivä paistoi, pieni\nkaupunki hohteli kauniina mäen juurella, lehti oli puussa ja ruoho\nmaassa, ja lintujen kirkkaat äänet kuulostivat iloisilta. Ja silloin\nhuomasi Lormin-Kalle, ettei hänellä enää ollut rahaa kuin sata tai\nhieman toista, vaikka hänellä eilen aamulla oli pitkälti toista\ntuhatta, kun hän tähän istui, tultuaan uittosavotasta tähän pieneen\nkaupunkiin.\n\nJälleen jaettiin kortit, Lormin-Kalle sai ässän ja hänen vuoronsa tuli\npyytää. Hän laski rahansa ja laski laudassa olevat rahat ja huomasi\nniiden sopivan yhteen.\n\n— Huppu silmille, sanoi hän. Jos ei ne nyt rupea tuplaantumaan, niin\nsitten niistä ei siemeneksi olekaan...\n\nHän sai kahdeksikon.\n\n— No, silläviisiin sinä itsesi pingoita!\n\nHän veti vielä kortin. Se oli jekke. Kalle laski kortit lautaan ja\nsanoi pankkiirille, että tuli tutkinto, ollen melkein varma voitostaan.\nPankkiiri veti korttinsa ja tähtäsi ja tähtäsi, työntäen varovasti\ntoista korttia esiin toisen selän takaa. Sitten hän leimautti ne\nLormin-Kallen eteen: kymppi ja jekke — yksikolmatta!\n\n— tana! Ihan löysi elävän! Siinäpä menivät viimeiset napit, mutta kerta\nrahalle ja kotipuoleen.\n\nVielä iski Kalle peliin kellonsa, hopeisen ja tuplakuoren, iski vyönsä\nja helahoitonsa ja sitten lompakon ja partapuukon. Hän olikin ollut\nlujalla pohjalla, mutta nyt ne menivät, menivät kaikki. Ei ollut enää\nmitään. Vaatteita ei kannattanut pelata, eikä niitä kukaan huolisikaan.\nSarkahousuja, sinistä, peräti pihkaista lyyssiä ja rähjääntynyttä,\nharmaata lätsää. Siispä hän ilmoitti, että peli oli hänen kohdaltaan\npoikki ja jelpatkoot voitonmiehet sen verran, että pääsee syömään.\nEihän tässä ole maistettu murua vuorokauteen...\n\nPari voitolla olevaa miestä luovuttikin hänelle viitoset, ja niin\nLormin-Kalle käveli kaupunkiin ja nautti siellä ruokalassa, mitä\nkympillään voi. Sitten Lormin-Kalle seisoi kulmassa ja katseli katua\nja katseli toista. Mitä tehdä, minne mennä? Ensikertaa hän oli tässä\nkaupungissa, koko tällä reitillä. Ei näkynyt tuttua jätkää, jolta voisi\ntoivoa jotakin vippaavansa.\n\nKaupungin laidasta erotti sahan huminan. Tuuri vaihtui. Miehiä painui\ntöihin eväsnyttyineen. Työlöysin miehiä ja savotoista palaavia jätkiä\nparveili kadulla. Useat olivat ostaneet uusia pukuja ja komeilivat\nniissä, toiset heikommissa varoissa olevat ostelivat torilla lakkeja\ntai sinisiä paitoja.\n\nLormin-Kallen tajuun valahti hetkeksi nyreyttä ja sameriaisuutta.\nOlisipa ollut parempi olla pelaamatta, ostaisi nyt puvun ylleen kuten\nnuokin, törsäisi kahvilassa. Saturaiset, ne ovat nykyään kiven alla.\nSiinä saat tovin olla tekemisissä propsien jos muittenkin kanssa,\nennenkuin on toinen toistatuhantinen irti. Ja Luojan lykky tokko saat\nmitään työn tapaista näillä main.\n\nHän käveli pitkin katua ja mietti katkerana:\n\n— No, ostelevat nyt jätkät pukuja, vaan parin viikon päästä jo niitä\nkauppaavat. Ja piruako niillä sitten uusilla puvuilla! Kyllä se takista\nrässi katoaa, kun isket sitä myttyyn penkille pääsi alle.\n\nMutta mihin mennä?\n\n— Olisipa kainalosauvat, iski hänen mieleensä, niin kohta olisi\ndenaria...\n\nSitten hän kuitenkin lähti kävelemään torille. Saa siellä ehkä\npinnatuksi lujalla pohjalla olevilta jätkiltä kahvit. Ja saa kuulla\nmuutenkin asian jälkiä. Ehkä tuonne sahalle pääsee töihin, kun\nottaa lakin päästään ja puhuttelee herroja teiksi. Eipä se hevillä\njätkän naama tummene näin kesällä. Voi olla tuolla lähiasemilla puun\nnylkyä tahi lastuuta. Tarttuu tavaravaunun ripoihin ja siirtää sinne\nluunsa. Tahi ottaa lakin kouraansa ja lähtee juoksemaan ja saa vaikka\ntalonjussilta oja- ja kuokkaurakoita. Joka kaikkensa antaa, sille\nsiunataan.\n\nJa niin Lormin-Kalle käveli kohti toria, kädet rennosti housun\ntaskuissa, otsatukka ohimoille valahtaneena, tuimin aatesilmin.\n\n\n\n\nJOUTILAS MIES JA KYLÄ JÄRVEN RANNALLA\n\n\nSiinä kylässä oli puolenkymmentä harmaata taloa ja järvi ja elokuun\nauringossa kellastuvia viljapeltoja. Halki laajan metsämaan oli sinne\näskettäin luotu tie. Tätä tietä oli joutilas mies kylään osautunut\nja viipynyt jo viikon. Elokuun taivas kaartui korkeana, järvi oli\ntyyni, asukkaat puuhasivat askareissaan, ja joutilas mies oli iloinen\nluonnoltaan ja nautti herruudestaan. Siitä, ettei kukaan voinut määrätä\nhänen ajastaan eikä häiritä häntä. Kukaan ei voinut tulla kyselemään\ntoimittamattomia asioita, kirje ei voinut saapua, eikä puhelin soida.\n\nJoutilas mies oli saapunut kylään illalla ja tavannut portaillaan\nistuvan nuoren isäntämiehen. Emäntäkin tuli paikalle ja joutilas mies\nteki heidän kanssaan välipuheen olostaan ja elatuksestaan ja luovutti\nheille molemman puolisen tunnonrauhan vuoksi jo etukäteen setelin.\n\nSitten isäntä oli pitänyt puhetta aivan kuin vartavasten ilmaistakseen,\nettä herroja hän ei pokkuroi. Sanonut, että vaalitkin ne olivat ja\nmenivät, ja niin me täällä päätettiin, ettei tipu lisää virkakunnalle.\n\nTulija myönsi, että se on yleinen mielipide.\n\n— Niin kuin ei tarvitsekaan. Sillä kun palkkaa on satatuhatta eli\nviisi-, kuusikymmentätuhattakin, niin ei luulisi enää kehtaavan\nhuudella, että nälkään tässä kuolee. Ei sillä palkalla tule\npettumetsään lähtöä. Törsätkööt herrat vähemmän ja pienemmän pelin\nkanssa, ja ajelkoot vähemmän autoilla ja pitäkööt naisensa vähemmän\nhienoissa ja läpinäkyväisissä ketineissä ja heittäkööt pois sen\nharineen, että heidän pitää vielä saada tämän tästäkin matkustella\nmaailman isoissa kylissä...\n\nJoutilas mies, jota isäntä tutkivasti tarkasteli, myönsi, että tämä oli\noikeata puhetta: suu säkkiä myöten.\n\nIsäntä sai tästä ikään kuin vettä myllyynsä:\n\n— Viisikymmentä tuhatta! Ja mies huutaa, että hän kuolee kurjuuteen. Ja\nkuitenkin ovat herrat kaikissa asioissa kaukaa viisaita: perillisiäkään\nniillä ei ole kuin korkeintaan kaksi, jos ollenkaan. Ja ei ole tarvis\nsäästää: kun vanhenee ja ukottuu, niin eläke juoksee kuin siima. Et\njoudu kunnanhoitoon. Ja sittenkin: viisikymmentä tuhatta ja kurjuus! Se\non huonoa huushollia! Minä sanon, että jos meikäläisistä maakolloista\njoku saa edes _kerran_ elämässään sen summan, niin hän perustaa sillä\nkokonaisen elämisen, koko ajallisen onnensa...\n\nVieras myönsi, että monta elämää ja elämistä perustettiin ilman\nkymmeniä tuhansia.\n\nSitten isäntä alkoi kysellä, että kuinka herra aikoi täällä elää ja\nlystäillä. Täällä on vähän hiljaista ja yksitotista. Musiikkiakaan\nei ole muuta kuin minkä sonni möyryää. Eikä ole radiotakaan. Mutta\nnaapurissa on muori, joka käypi melkein radiosta, niin hyvä sillä on\nsananlahja. Sitä meidän on käytävä katsomassa. Jos se ei satu olemaan\noikein elementissään, niin ei sitä paljon tarvitse karkaista. Se on\noikein muorien muori! Siinä on nielemistä talon väellä, mutta nauttia\nsiitä syrjäinen saa.\n\nJo seuraavana päivänä joutilas mies näki tämän vanhan naisen, josta\nnaapurin isäntä nautti kuin radiokoneesta. Naapureilla oli yhteinen\nriihi. Isäntä aikoi saada uutispuuroa ja meni tarkastelemaan, onko\nriihi kunnossa. Joutilas mies oli mukana nähdäkseen ja kuullakseen.\nPihamaalla he näkivät naapurin vanhan emännän, leinin kokoon\nkäpristämin jäsenin kasvojen monien juonteitten ilmaistessa viisasta\npirullisuutta.\n\n— Oliko riihi puhdistettu?\n\n— Eikö mitä, vastasi isäntä, niin oli kuin sikojen jäliltä!\n\n— Eikö? alotti vanha vaimo merkillisellä äänenpainolla. Ja piika\npuhdisti ja emäntäkin kävi...\n\nHän alkoi kuukata riihtä kohti suuren sauvan varassa.\n\nIsännälle tulee kiire ehtiäkseen ennen riihelle ja löytääkseen vähän\nruumenia permannolle, joka on peräti puhdas. Sen hän juuri kerkeääkin\ntoimittaa ennenkuin vaivainen muori, joka kuukahtelee suunnattoman\npitkän korennon turvin, ehtii paikalle.\n\n— No, on huushollia...\n\nVanhalla vaimolla riittää sanoja. Mutta miten hän pääsisi tästä niille\npuhelemaan? Sillä koko talon väki on pellolla. Ja odottavan aika on\npitkä ja asiat väljähtyvät, kun ne vanhenevat...\n\n— Vanhaahan täytyy auttaa, arvelee isäntä.\n\nHän ja joutilas mies tarttuvat muoria käsipuoliin ja kynköttävät hänet\nkauas pellolle, missä talon väki on leikkaamassa viljaa.\n\n— Vanhalla emännällä kuului olevan asiaa, niin autoimme hänet tänne.\n\nHe asettivat vanhan vaimon pientarelle. Ja silloin se alkoi. Hänen\nsananlahjansa on aivan ällistyttävän mahtava. Hän laskettaa tulemaan\nherkeämättä kuin radio.\n\nIsäntä ja joutilas mies kuuntelevat hetken ja poistuvat.\n\n— Paiskelkoot nyt tästä oikein radion tahdissa. Eihän\nkaupunkilaisillekaan maistu ruoka ilman peliä...\n\n— Onko tuo muori hullu?\n\n— Niin hulluko? Kaukana se on hulluudesta! Kuulettehan kuinka se osaa\nkaivella ihmistä sanoilla. Sillä on vain niin pirullinen luonto.\nKolotus on kaivellut sen jäsenet, niin ettei se aina pääse sängystä\ntikahtamaankaan. Mutta jos kolotus kaivelee muoria, niin kyllä muorikin\nsanalla sanoen menee toisen ihmisen sisälle. Siitä selällään se sanaa\nnapsii aivan kokonaisia lauseita. Ja kyllä se pääsee liikkeellekin, kun\ntulee oikein elementtiinsä. Hypähteleepä tasakäpälässäkin. On sillä\nliikaakin päätä yhdelle ihmiselle.\n\nElokuun aurinko paistoi ja tähkät heiluivat lauhassa tuulessa.\nViljankorret sihisivät ja kahisivat leikkaajani käsissä. Mutta ylitse\nkaiken kuului vanhan vaimon ääni opettaen ja nuhdellen huonekuntaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli elokuinen sunnuntai, ja joutilas mies makasi heinävuoteellaan\nluhdin ylälattialla ja katseli naapuritalon pihamaalle. Hänen\ntupakastaan nousi savu ja hänen kasvoillaan oli herruudesta\nnautiskeleva ilme. Hän tunsi olevansa ikään kuin jalanmittaa\nkorkeammalla tätä kyläkuntaa, katselija, joka itse istui turvassa,\nheittelipä elämä toisia kuinka tahansa.\n\nNaapurin isäntä oli eilisen lauantai-illan ja osan yötä ollut\nväkijuomilta liikutettuna. Joutilas mies oli nähnyt hänen kävelevän\navopäin, paidanhelmasta pieni poimu housun päällä, ja huitoen\nkäsillään kaikkiin ilmansuuntiin. Hän puhui äänekkäästi ja julisti,\nettä maamiehen elämä on mennyt pirun kaulalle. On koottu niin suuret\nrasitukset hänen niskaansa, ettei siinä isäntä kummia ryminöitä pidä.\nJos hän esimerkiksi kerran kesässä ostaa pontikkapullon, tapahtuu se\naivan kuin äkäpäissään, epätoivossa eli siinä mielessä:\n\n— Että kun on kerran Suomi mennyt protestiin, niin menköön Poorlanti\nmyöskin...\n\nJoutilas mies kuuli isännän tämän tästäkin toistavan tätä kummallista,\nomituisen korkeasti vertauskuvallista lausetta.\n\nJolloinkin aamuyöstä oli isäntä sitten nukkunut. Ja nyt joutilas mies\nnäki naapurin pihamaalla talon päämiehen humalan ja unen seurauksia.\nTalon naisväki, emäntä ja piika, aikoivat kylään, koska isäntä\nepäilemättä nukkuisi päivän. Kuului lausuma kuinka oli mukava hetkeksi\npäästä kuulemasta muorin ratkutusta.\n\nMutta naiset häämöittivät vielä tiellä, kun jo isäntä, vastoin\noletuksia, astui pihamaalle ja sanoi, vaikka oli yksin, korkealla\näänellä:\n\n— Minä olen päämies, ja akat meillä eivät tiedä mitään. Ne ovat\ntietenkin juosseet kylään, mutta...\n\nKukko kiekasi kanaparvensa keskellä. Tämä ääni näytti virittävän\nisännän aivoissa uuden ajatuksen ja hän tarttui siihen humalaisen\nitsepintaisuudella.\n\n— Keitänpä kukkoperunat!\n\nHän astui kohti kukkoa. Tämä olisi tietenkin pelastanut itsensä jos\nolisi pysytellyt väljän taivaan alla, mutta ymmärtämättömyydessään se\npujahti avoimesta ovesta navettaan. Isäntä astui jälessä ja hetken\nkuluttua hän palasi sieltä pitäen kourassaan kukkoa tämän toisesta\njalasta. Lintu pemisteli, hakkasi siivillään ja käytti kannuksiaan.\nIsäntä oli paitahihasillaan, hiat repeytyivät ja käsivarsissa\nnäkyi jo verinaarmuja. Hän huojahti ja kaatui mutta piteli yhäkin\nitsepintaisesti kiinni hurjasti taistelevasta kukosta.\n\n— Tapan minä, sinut, kukko!\n\nSilloin astui pihamaalle isännän eilinen ja yöllinen ryyppytoveri.\nHän oli muistanut, että pullonpohjaa ei oltu vielä nähty, ja tämän\noivallettuaan hän oitis oli lähtenyt tervehtimään isäntää. Ja hän\ntapasi juomaveikkonsa taistelemassa kukkonsa kanssa. Isäntä tuntui\nkuitenkin olevan niin sekaisin, ettei hän aivan varmaan tietänyt, kenen\nkanssa hän oli tekemisissä, sillä hän lausui:\n\n— Kuolet sinä, sorsa!\n\n— Ei se ole sorsa, väitti tulija.\n\n— No, se on ulkomaan vesilintu.\n\nIsäntä makasi yhä mahallaan ja kamppaili kukkonsa kanssa. Arvattavasti\ntämän kannukset koskivat kipeästi hänen kalvosiinsa, koska kuului lause:\n\n— Kun olisi kinttaat, niin koiteltaisiin!\n\nHetken kuluttua hän pääsi pystyyn ja vei kuin veikin pemistelevän\nlinnun pirttiin. Hänen käsivarsistaan valui veri.\n\nJoutilas mies sytytti uuden tupakan ja kumartui pitemmälle nähdäkseen\nakkunasta naapurin pirttiin.\n\nIsäntä istui nyt lattialla kirves toisessa kädessään ja pidellen\ntoisella kukkoa kaulasta kiinni ja katsellen sitä silmiin.\n\n— Perkele, kukko!\n\nJa kukon pitkästä kaulasta kuului:\n\n— Krrrhh...\n\nSitten joutilas mies näki murhenäytelmän, mestauksen, joka tapahtui\nilman tuomiota ja laillista syytä. Sillä kukko oli vielä nuori ja\nvirkaintoinen, ja se oli talon ainoa. Kirves putosi ja kaula katkesi,\nmutta ruumis lähti lentoon ikään kuin viaton sielu. Kun isännän käsi\nhellitti ruumiista, lensi päätön kukko vielä ympäri huonetta. Höyhenet\npölisivät ja veri roiskui. Pian sen siivet kuitenkin raukesivat. Se\nkuoli peräti.\n\nKamarihuoneen ovelle ilmestyi nyt talon sanavalmis vanha emäntä. Mutta\nnyt isäntä kuunteli hänen puhettaan vielä vähemmän kuin muulloin.\nMolemmat humalaiset ryhtyivät nyhtämään linnusta enimpiä höyheniä.\nEhkäpä he vetivät siltä sisuksetkin pois. Ainakin he olivat unohtaneet\nkatkaista kukolta jalat.\n\nSillä kun joutilas mies hetken kuluttua kumartui katsomaan luukustaan,\nnäki hän kukon ruumiin kokonaisena padassa selällään, jalat pystyssä,\nharavarpaat padansangan ympärillä.\n\nKukonkeittäjät olivat silloin jo perunamaalla kaivelemassa potaatteja\npaistiinsa. Siellä he pyllivät. Pientareen heinästä kiilsi heidän\npullonsa kaula.\n\nSeuraavan päivän aamuna joutilas mies herättyään heinävuoteellaan\nsytytti savukkeen ja katseli luukusta naapuritalon pihamaalle.\n\nErään kanan käyttäytyminen ja ääni osoittivat, että se oli juuri ollut\nmunintatouhuissa. Emäntä pysähtyi pihapolulla ja huusi huikealla\näänellä isäntänsä nimen. Avoimesta pirtin ovesta kuului:\n\n— Häh?\n\n— Tulehan tänne!\n\nIsäntä tuli ja emäntä osoitti sormellaan kotkottelevaa lintua.\n\n— Polepa tuota kanaa!\n\nIsäntä, joka oli happamen ja synkkämielisen näköinen, lausui muutamia\näreitä sanoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoutilas mies sytytti uuden savukkeen ja katseli ulos, elokuiseen,\nhiukan vielä kosteaan aamuviileyteen. Uudella hiomatiellä näkyi\nhevonen, joka ontui oikeaa etustaan. Kärryissä oli jyväpusseja,\nja matka piti siis myllylle. Ajopelien jälessä käveli mies, joka\nnilkutti, sillä hänen oikea jalkansa oli korttelia lyhempi. Viimeisenä\njuoksenteli koira, joka sekin ontui oikeaa etujalkaansa. Siinä oli\nomituinen kolmiyhteys: mies, hevonen ja koira, kaikki ontua kyökkästen\noikealle puolelle.\n\nJoutilas mies katseli heidän peräänsä, kunnes he katosivat, ja\nlaskeutui sitten pihamaalle, missä näki isännän.\n\n— Miten ne nuo nilkut oikein ovat toisensa löytäneet?\n\n— Mikä sen tietää! Saavathan heillä katsojat huvittaa itseään. Se on\nPietiläinen, puhelias mies ja lestadiolainen. Se meidän pitää vielä\nkutsua kylään. Se jaksaa istua ja puhua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPietiläinen tuli kylään, lyhyt ja ontuva mies, ja hänen emäntänsä,\nseipään kaltainen, hoikka ja pitkä. Isäntä johdatti heidät istumaan.\nJoutilas mies huvitti itseään heitä katselemalla. Lyhyen miehen\nrinnalla istui hänen ulottuvainen emäntänsä. Varsinkin hänen säärensä\nolivat tavattoman pitkät. Sillä hänen nyt siinä istuessaan olivat hänen\npolvensa korkealla kuin heinäsirkalla.\n\nPuheet aloitettiin ja kahvi joutui. Juttua jatkettiin. Sitten lähti\nemäntä pois. Hänen oli mentävä taloustouhuihin. Mutta isännällä ei\nollut kiirettä. Hän istui yhä. Nyt talon isäntä veti esiin pullon ja\nsanoi, että tässä olisi vähän lääkettä, jos niin kuin Pietiläiselle\npassaisi...\n\nMutta tämä rykäisi:\n\n— Ei! Toistakymmentä vuotta on jo siitä, kuin olen ryypyn suuhuni\npannut. En sitten kun uskoa rupesin tunnustamaan. Enkä ota ryyppyä\ntämän kaulan aikana. Mutta sokerissahan tuota saattaa ottaa,\nlääkkeeksi. Riihipöly meni kurkkuuni...\n\nIsäntä asetti sokerinokareen suureen ruokalusikkaan ja kaatoi siihen\nyliläikkyvästi väkevää viinaa. Pietiläinen pisti viinat ja sokerit\nsuuhunsa, pyyhki partaansa, heitti lyhyen jalkansa polven ylitse ja\nalkoi puhua.\n\nKohta isäntä järjesti hänelle uuden viinasokerin. Sillä riihiyskä on\nitsepintainen. Ei oikein yksi sokeri tehoa. Sitten Pietiläinen otti\nsokeriannoksen tämän tästä.\n\nPian joutilas mies näki sen ihmeen, että ontuva uskovainen oli\nilmeisesti päissään, vaikka hän ei ollut ottanut yhtään ryyppyä\nsiitä lähtien, kuin ryhtyi uskoa tunnustamaan. Ja siitä on hänen\nomien sanojensa mukaan toistakymmentä vuotta. Hänen lyhyt jalkansa\nheiluu polven päällä, hän pyyhkii partaansa, ja puheet käyvät yhä\ntanakammiksi. Hän selittelee uskonlahkonsa sisäisiä asioita ja puhuu\nuskonveljistään ja heidän heikkouksistaan. Sitten puheet johtuvat\nmaallisiin kunnan asioihin. On kyseessä erään kansakoulun siirto. Se\nei ole ensi rakentamalla sattunut aivan soveliaaseen paikkaan. Nyt se\npitäisi siirtää koulupiirin keskelle. Mutta Pietiläisellä on parempi\nehdotus säästäväisyysnäkökulmalta. Siirto tulisi laskelmien mukaan\nmaksamaan kolmesataatuhatta. Mutta Pietiläinen sanoo että kun ostetaan\nPerukan lapsille sadalla tuhannella kompiaisia ja jaetaan niille\nmääräkappaleet päivässä, niin kyllä ne kävelevät mielellä hyvällä ja\nterveydekseen. Ja siten säästetään kaksisataatuhatta...\n\nPietiläisen kieli on liikkeessä ja samoin hänen lyhempi jalkansa heiluu\npolven päällä. Aika kuluu. Yö on jo yli puolen. Isäntä jo pitkästyy\nollen sitä mieltä, että vieraan aika on jo täytetty. Hän tarjoaa tälle\nryyppyä. Mutta;\n\n— Ei! Toistakymmentä vuotta on jo siitä, kuin olen ryypyn ottanut.\nEnkä riko uskoani nytkään. Sokerissahan tuota saattaa tipan ottaa,\nlääkkeeksi...\n\nIsäntä pudottaa sokerin kahvikuppiin ja kaataa kupin viinaa täyteen.\n\n— No, nyt! Jopa passaa...\n\nMutta ontuva mies ottaa tämän pilkaksi. Hän puhuu uskoonsa ja\ntilaisuuteen sopivat lauseet, nousee loukkaantuneena ja lähtee.\n\n— No, se oli tarkoituskin, sanoi isäntä. Kyllä se siitä pian leppyy.\nTäytyyhän sen jo uskonsakin vuoksi sopia riitaveljensä kanssa.\n\nJoutilas mies kiipesi luhdin yläkertaan heinävuoteelleen ja nukkui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoutilas mies makasi ja tupakoi ja kuunteli sateen rummutusta kattoon.\nKoko pieni kylä näytti harmaalta, ylen tutulta ja ikävältä. Se oli\nikään kuin kuiviin puristettu hedelmä hänen kourassaan. Hän päätti\nlähteä ja meni talonväen puheille.\n\n— Niinpä niin, sanoi isäntä, eihän täällä ole mitään erikoista, kuten\nmusiikkia ja muuta. Mutta aina yhtä ja toista. Ettehän te vielä ole\nnähnyt sitä Korven talon konettakaan, jolla karja saadaan illalla\nkotiin?\n\n— Minkälaatuinen se on?\n\n— Ei siinä päältä katsoen ole muuta kuin tappi seinässä. Mutta hyvät\nsillä on ominaisuudet. Jos karjaa ei illalla ala kuulua kotiin, niin\nemäntä ottaa vasaran ja lyö tappiin. Pian silloin lehmät tulevat.\n\n— Mikä sen vaikuttaa?\n\n— Mikäkö? Tapin alla on lehmän sorkkaluuta, ja kun tappiin lyödään niin\nei ainoastaan sitä luuta ala ahdistaa, vaan myöskin karjan sorkkia\nmetsässä. Niille tulee kiire kotiin.\n\n— Saattaa olla.\n\n— On siellä myöskin sauna, jossa ei ole rautanauloja, eikä pahoja\nsaranoita. Siellä saattaa käydä näkemässä unia tärkeistä asioista ja\nniiden mukaan ohjata elämänsä. Niin Korven talossa tehdään ja hyvin\neletään...\n\n— Olisihan nekin nähtävä, mutta kyllä minä nyt en malta viipyä enää.\n\nKohta joutilas mies käveli äskettäin luodulla, sateen liottamalla\ntiellä. Pisarat rapisivat hänen sadetakkiinsa.\n\nPieni, harmaa kylä jäi järvensä rannalle ja pysyy siinä vielä pitkät\najat lujilla, varmoilla juurillaan.\n\n\n\n\nHIIRI-PEKKA\n\n\nHän oli korkeudeltaan täsmälleen neljä jalkaa ja kaksi tuumaa.\nSääret olivat lyhyet ja hieman väärät, silmät pienet ja harmaat ja\nsyvissä koloissa. Runsaasti tukkaa ja partaa tunkeva pää oli aina\nkallellaan. Asussa oli kaksi erikoisuutta: lapikkaiden varsien suut\nolivat kolmanneksen mitastaan alaskäännettynä, ja lakki oli kallellaan\npäinvastaiseen suuntaan kuin pää. Hänen askelensa olivat ylen tasaiset,\nja yksin käydessään hän hyräili, vanhanaikaista polskaa.\n\nHän oli torpanmies ja harjoitti sitäpaitsi muurarin ammattia, vaikka ei\nollutkaan siinä erittäin etevä.\n\nHänen kykynsä ilmenivät muussa. Hän oli oikeastaan perin merkillinen\nmies, pieni nero kotilaaksossaan. Hän sai tehdä sellaista, mikä jonkun\nmuun tekemänä oli rikos, josta joutui käpälälautaan. Mutta hän oli\nsaanut muuten perin ahdashenkisen ja suvaitsemattoman kyläkunnan\nosoittamaan suurta vapaamielisyyttä, kun kyseessä olivat hänen\ntekosensa. Miten se oli tapahtunut, se ei ole selvästi selitettävissä.\n\nTuskinpa kukaan ajattelikaan kuljettaa häntä oikeussaliin. Hänestä\njollakin tavalla nautittiin, saatiin huvia. Hänelle annettiin nimi\nHiiri-Pekka, joka kuvasi hänen olentoaan ja elintapojaan.\n\nSillä hän oli pieni kylähiiri. Hän oli elinaikansa harrastanut\nkäytännössä omaisuuden yhteyden aatetta. Hänen torppansa oli pieni ja\nmaatilkkusen ympärillä mitätön ja kivinen. Mutta kuitenkin hän elätti\nparia lehmää, jauhatti joskus jyväpussin myllyssä, käytteli säästämättä\nperunoita ja puita. Ja kaikkien näiden elämän tarpeiden hankinnassa oli\njotakin salamyhkäistä.\n\nKesällä, kun maanomistajat ympäristön pelloilla tekivät heinää,\noli Pekkakin omalla maatilkullaan samoissa puuhissa. Hän läiski\nviikatettaan kiviin ja hioi sen terää, öisin hänen väitettiin tekevän\nilmatieteellisiä katselmusretkiä ja kuuhkivan rajojen yli toisten\npelloille. Ja kun tuli aika kasata kuivuneet heinät, ilmeni Pekan\nkivinen maatilkku ihmeellisen satoisaksi. Hän loi siihen pulskan\nsuovan, loipa kaksi ja kolmekin. Joku semmoinen puhelias ja vähän\nkoiranleukainen kyläläinen saattoi ohi kulkiessaan ihmetellä ja\nihastella mökin maanlaadun hyvyyttä ja sen isännän taloudellista\ntoimeliaisuutta. Siinä saatiin kuulla, että jos saisivat muut miehet\nyhtä pieniltä pinta-aloilta yhtä pulskat sadot, niin ei tässä maassa\nköyhyyttä olisi. Tulipa joskus ehdotus, että tyhmien pitäisi tehdä\nopintoretki Pekan tilalle.\n\nMutta jos puheet alkoivat mennä ilmeisesti virnistelymäisiksi, ilmoitti\nPekka, että hänellä on rikuton papinkirja. Ja puheliaat miehet\nmyönsivät, etteivät sitä epäilleetkään ja lähtivät pian.\n\nSyksyn pimeinä öinä sanottiin Pekan korjaavan satoa kaikista vuoden\ntuloksista ja kuivista polttopuista. Talvella hänelle ei sanottu\ntulevan tiukkaa, vaikkapa kesällä kootut heinät loppuisivatkin. Olihan\nsuuressa kyläkunnassa sellaisia, joilla heinät riittivätkin. Silloin\nniistä ylettyi Pekallekin. Hänen väitettiin saavan heinäkasan kylkeen\nyhtä sievän ja huomaamattoman kolon kuin pienen hiirenkin.\n\nKerran Hiiri-Pekka oli tehnyt kuitenkin itsensä syypääksi\nepärehellisyyteen. Aholan isäntä oli silloin käynyt häntä tervehtimässä\noikein lautamiehen kanssa ja kovistellut häntä ihmisten narraamisesta.\n\nTapahtui, että eräänä huhtikuun aamuna Aholan renki tuli heinästä ja\nsanoi, että ladolla oli käynyt varkaita.\n\n— Etköhän liene ereyksessä, sanoi isäntä. Pekka lienee hakenut\nkevätheiniä. Mistä ne nyt rosvot!\n\n— Mutta nämä olivat ison miehen jäljet, väitti renki. Ei Pekka kykene\nniin pitkään astumaan.\n\n— Vai olivat askelten välit pitkät. Sitten se on saattanut hyvinkin\nolla varas. Mene hakemaan lautamies ja pari isäntää tänne niin\nlähdetään syynille.\n\nTarkastusmiehet tulivat ladolle ja näkivät iltayöstä sataneessa lumessa\njäljet. Ja askelten välit olivat pitkät, liian pitkät Pekan astumiksi.\nHe lähtivät seurailemaan niitä, ottaen tarkan selon jalan jälkien\nmuodosta ja suuruudesta, samoinkuin kelkkahäkin jalaksienkin jättämistä\njäljistä. Mutta jonkun matkaa kulettua alkoivat askelet lyhetä. Silloin\nsanoi jo toinen syynimies:\n\n— Palataan takaisin! Näkeehän tämän jo nyt, etteivät nämä ole mitään\nrosvon jälkiä! Hiiri-Pekan askelet.\n\n— Ei! Käydään haukkumassa sitä hunsvottia, kun kehtaa vielä pettää\nihmisiä, sanoi Aholan isäntä itse.\n\nNiin he menivät. Silloin sen Pekan oli kuultava, että pitää kulkea\nihmisiksi, eikä saa väännellä ruumistaan turhaan. Onko tämä nyt laitaa,\nettä vanha mies intoutuu ottamaan urheilullisia, kolmiloikkaushyppyjä\nja siten narraa vakaiset isännät ja lautamiehenkin liikkeelle. He\nvaativat Pekalta vielä lupauksen, ettei sellaista vasta tapahdu.\n\nPaluumatkalla Aholan isäntä sanoi, että liikaa meiltä nyt tuli Pekkaa\nmoitituksi. Ilmastolliset seikat ne tämän kohtauksen aiheuttivat.\nIltayöstä oli lumisade, mutta juuri silloin kun Pekka oli saanut\nkelkkahäkkinsä täyteen, oli sade lakannut. Pekka oli silloin vähän\nhätääntynyt, kun jäljet jäisivät niin perin selvästi näkymään. Kun\nhän ei ollut muuta hoksannut, oli hän harpponut pitempään kuin lyhyet\nsäärensä olisivat oikeastaan myöntäneet, siinä tarkoituksessa, että\nepäluulot eivät lankeaisi ainakaan häneen, matalaan mieheen.\n\n— No, tämähän se juuri osoittaa, sanoi toinen isännistä, että siinä on\nepärehellisyyden vikaa...\n\n— Jospa se otti tämän opikseen.\n\nEikä siinä kylässä sen jälkeen varkauksista kuultu. Jos Hiiri-Pekka\nkulkikin yöllisillä, hiljaisilla verotusretkillään, niin hän teki sen\nlaajalla pinta-alalla, pienessä mittakaavassa ja perin tasapuolisesti.\n\nHän oli Hiiri-Pekka, tekijä omalla alallaan. Muissa suhteissa perin\nahdashenkinen ja suvaitsematon kyläkunta kärsi hänen toimintaansa vähin\nnurinoin.\n\n\n\n\nLEUKALUU\n\n\nPöydälläni on ihmisen leukaluu, tumman vaalea ja hauras. Se on ollut\nsiinä monta vuotta. Se on minusta juhlava koru. Se on saarnaaja, joka\nmuistuttaa, että kaikki liha on kuin ruoho ja että sinun kuoleman pitää.\n\nTämä leukaluu on kaukaa pohjoisesta. Silloin oli kesäyö, ja aurinko\nkatsoi sinisten tunturien ylitse. Suuren järven mustasinisiin vesiin\nlankesi kuin tulinen patsas. Laiska tuuli puhalteli valkoiseen\npurjeeseemme. Laskimme matalan, hiekkaisen saaren rantaan, jossa oli\nvanha hautuumaa. Puuristit olivat lahoavia ja kallistuneita. Vielä\nuseammat olivat jo kaatuneet ja peittyneet jäkälään ja hiekkaan.\nVesi oli syövytellyt saaren hiekkarantaa, ja eräässä paikassa olivat\nvainajan luut vyörähtäneet esiin.\n\n— Hei, veikko, sanoin minä, sinä näytät jo tulleen verrattain\nhajamieliseksi. Tuskinpa huomaat, jos joku nikamasi katoaa.\n\nPistin luun taskuuni. Ja nyt se on pöydälläni, kirkkomaahan siunattu\nluu, entisen ihmisen leukaluu. Kerran se ori ollut lihan peitossa,\ntarpeellinen, elävä ja kärsivä kappale. Kuinka monesti nuo kuluneet\nhampaat ovatkaan halukkaasti iskeneet ravintoon? Kenen luu se on?\nMahdotontapa on mainita mitään nimeä. Kun ihminen ehtii tuolle\nasteelle, ei eroja ole. Luu kuin luu.\n\nVoi vain arvailla. Voi panna sata yhtä vastaan, että se oli\nkalamiehen, poromiehen luu. Se oli osa ihmistä, joka eli siellä\nkaukana pohjoisessa, missä maat ja vedet ovat ylen mutkaiset ja silmä\nnäkee pitkälle paljaitten kivien päältä. Ehkä tuotakin luuta rasitti\nkipu, kun ihmisen selkä kyömistyi ja kastui venettä soutaessa kovassa\naallokassa. Noihin hieman kuluneihin hampaisiin iski tauti ja kalvoi\nniihin nuo kolot. Mutta yhä ne jauhoivat kalaa ja lihaa. Koneisto\ntoimi. Veri pumppautui korttelia ylempänä sijaitseviin aivoihin, jossa\najatukset syntyivät ja kuolivat. Niissä asui ilo ja pelko. Etenkin\npelko, koska ilo on synti, jota jumalat eivät kärsi. Ja leukaluun\nomistaja koki mahdollisuuksien mukaan karttaa syntiä ja saavuttaa\njumalien mielisuosion.\n\nSitten tuli vanhuus ja kuolema. Koneisto oli kulunut piloille. Tuo\nleukaluu ei enempää liikkunut. Elämä ja ilo, kipu ja suru olivat\nohitse. Ruumis, jonka osa se oli, soudettiin saareen ja haudattiin, ja\npappi luki noitalukunsa:\n\n— Maasta tulit ja maaksi tulet jälleen ja viimeisenä päivänä olet\nheräävä.\n\nSuuri luonto, joka alinomaa hävittää ja jälleen luo, kukisti pian\nlihan, joka on heikko. Luissa riitti töitä hieman pitempään. Jopa\ntuulien ajamat vedet kerkesivät vyöryttää maan haudalta niin, että ne\npaljastuivat.\n\nTuossa pöydälläni on nyt eräs kappale niistä. Se on ehkä entisen\nkala- ja poromiehen luu. Ehkäpä hän siitti jälkeläisiä, jotka yhä\njutivat siellä isänsä polkuja kalan ja poronlihan ääressä. Mutta\nheidän isäinsä luu on pöydälläni. Se on kerran liikkunut, hienontanut\narvaamattoman määrän elintarpeita ja punainen, verevä kieli on ollut\nsen naapuruudessa ja puhunut.\n\nJa vielä nytkin tuo tumman vaalea ja hauras leukaluu kertoo minulle\nmonenkaltaisia asioita, kun myöhään yöhön valvon pöytäni ääressä. Kun\nlamppu heittää siihen valoaan, olen huomaavinani tuon totisen luun\nvääntyvän hienoon, ivalliseen hymyyn.\n\n\n\n\nREPPUSELKÄINEN MIES JA LAIHA HEVONEN\n\n\nReppuselkäinen mies käveli tiellä. Se tie on kaukana pohjoisessa, eikä\nsitä koskaan ole tekemällä tehty. On vain alettu ajaa pitkin hiekkaisia\nkankaita, viisaasti pujotellen kapeimmista ja kuivimmista paikoista\nkangaskatkeimien ylitse. Johonkin sellaiseen on täytynyt asetella\nkapulasilta.\n\nTällaista tietä käveli reppuselkäinen mies. Sää oli murheellisimpia\nmitä on olemassa tämän taivaan alla.\n\nOn kevät, vedet läikkyvät sulina, ja maat ja puut vihoittavat jo\nvihreyttä. Silloin saa piru palkeensa paikatuksi. Tulee pitkäjäykkinen\ntuuli pohjoisesta ja sataa ilkeätä, harmaata räntää.\n\nMolemmin puolin häämöittävät kaukaisten vaarojen rinteet, näkyvät\nalakuloiset, tylyt nevat ja pilkoittavat järvien ja lampien sysimustat\nvedet. Sitten näkyi korkean vaaran laelta vanha ja harmaa talo kuin\nlinnoitus. Menneet miehet ovat jo muokanneet maan ja vääntäneet kivet\nkasaan tuolla turvallisessa korkeudessa, jonne eivät pienet hallat\nylety. Joskus miesmuistiin sinne yltää vain suuri taivaallinen vilu.\n\nReppuselkäinen mies lähestyi ja näki talon peltojen laidassa hevosen,\neli oikeastaan surkean laihan hevosen raunion. Arvattavasti sillä oli\najettu talvi tukkeja, ankarin kuormin ja vähin eväin, ja ujutettu se\naivan loppuun, luuskaksi. Se oli kiinnitetty sylen pituiseen nuoraan,\nja kuloinen maankamara sen ympäriltä oli kaluttu mustalle muralle.\n\nRäntä löi miestä vasten naamaa, sillä hän kulki kohti pohjoista.\nJa koko ilmapiiri oli omansa ärsyttämään hermoja ja saattamaan\nmielen katkeraksi. Kun hän siis näki tämän hevosen sylen mittaisessa\nliekanuorassa, nousivat hänen tajuunsa heti kiroukset sen kohtalon\npuolesta taivasta ja ihmisiä vastaan.\n\nHieman ylempänä lähellä taloa levitettiin lantaa pellolle hevosin ja\nmiehin. Työntekijät katsoivat tulijaa. Tämä tulija aloitti:\n\n— Eikö tuolle hevoselle voisi antaa ruokaa?\n\n— Oletko sinä joku hevoskonsulentti? Jos olet minua viisaampi, niin\ntiputa sille ruokaa taivaasta! Minun käsittääkseni sitä on vain maassa,\nmikä on...\n\nTämä oli isännän ääni.\n\n— Voisi sen ainakin asettaa vähän pitempään köyteen. Pistetäänpä nyt\nnälällä ja työllä kiusattu luontokappale sylenmittaiseen nuoraan...\n\n— Koni on minun ja köysi on minun! Ja minä elän niiden kanssa mihin\nmalliin haluan!\n\n— Saattaa olla niin. Mutta paljonko luulisit siitä linnaa tulevan, jos\ntuo köysi katkaistaisiin?\n\n— En tiedä sitä linnarätinkiä, mutta puolitoista tuhatta kun luet\nkouraan, niin katkaise tahi venytä köysi niin pitkäksi kuin haluat ja\nsyötä konille vaikka sokerileivoksia...\n\nReppuselkäinen mies ei puhunut sanaakaan. Hän kaivoi esiin kukkaronsa\nja ojensi isännälle pari seteliä.\n\nTämä katseli ensin ihmeissään ja epäröiden, mutta otti sitten rahat\nvastaan.\n\n— No, hevonen on teidän. Halvalla saitte, mutta mitäpäs siinä. Saatte\nnousta selkään ja ajella edelleen.\n\nIsäntä nauroi. Outo mies palasi ostamansa eläimen luo ja kaivoi\nrepustaan naganin, vanhan venäläisen upseeripyssyn. Kuului pamaus ja\nhevonen kaatui. Sen ohimosta valui pieni verisuihku, ja sen jalat\nvärähtelivät hetken. Mies pisti aseen reppuunsa ja käveli jälleen\neteenpäin.\n\nSivuitse mennessään hän sanoi peltomiehille:\n\n— Minä jatkoin vähän liekaköyttä!\n\nPeltomiehet eivät puhuneet sanaakaan, mutta he katsoivat kulkijan\njälkeen rengasmaisin silmin, kunnes tämä katosi.\n\nHarmaa räntä löi yhäkin kulkijaa vasten kasvoja, ja metsäinen maisema\nnäytti synkeältä. Mutta hän oli saanut sydämeensä eräänlaisen\nrauhan. Hän uskotteli tehneensä armeliaisuuden teon, teatterimaisen\ntai lähetyssaarnaajamaisen tempun korvessa. Yksinäisellä vaaralla\nseisovan talon peltomiehet muistaisivat tuon kohtauksen vielä vuosien\nkuluttuakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta seuraavana aamuna maksaessaan ruoka- ja vuodeveroaan erämaan\nkylässä ja havaitessaan kukkaronsa eilisen päivän tapauksen vuoksi\narveluttavasti ohenneen, reppumies kiroili hengessään. Hän sätti\nitseään, että milloin te opitte lämpenemättä näkemään tienoheisia\nasioita... Mitä teille kuuluvat ihmisten vetojuhdat, joita on\narvaamaton määrä ja joiden ylimmäiseksi papiksi teistä ei ole... Kuka\ntietää, jos sekin luuska olisi vielä kesäisillä laitumilla lihonut ja\nvöyrtynyt ensitalvisten tukkikuormien eteen? Mutta nyt se on vainaja,\nja te olette köyhä mies.\n\nMutta sitten reppumies muisti, ettei ole mitään hedelmättömämpää\nsieluntilaa kuin katumus. Mennyt on mennyt ja tapahtunutta ei tee\ntoiseksi taivaan Jumalakaan.\n\nReppuselkäinen mies käveli jälleen kohti pohjoista. Taivas oli nyt\nsees, ja aurinko paistoi. Maassa näkyi vielä kummallisina, kuvioisina\nriekaleina eilisen lumirännän rippeitä.\n\n\n\n\nJAAKOPIN PAINI\n\n\nKylään saapui outo mies, joka osti mökin sen laitamilta ja asui\nsiinä pyrkimättä liikoihin kanssakäymisiin naapureitten kanssa.\nTästä miehestä riitti kylän asukkaille puheita moniksi joutoajoiksi,\nvarsinkin sitten kun oli jotenkin tullut tiedoksi, että hän oli samasta\nkylästä ja samasta mökistä lähtöjäänkin. Kuului olevan siinä mökissä\nennen eläneen, nyt jo vuosia vainajana olleen miehen poika, joka heti\nvartuttuaan oli lähtenyt maailmalle. Oli elänyt kuulojen mukaan merillä\nja vieraissa maissa vuosikymmeniä ja saapunut nyt vanhenemaan ja\nkuolemaan tekopitäjäänsä.\n\nSen miehen takia vaivasivat kylän ihmiset päätään ja kieltään aluksi\nsangen paljon, vaikka se olikin ylen vähän mitä hänestä tiedettiin.\nSillä hän oli tuiki vaitelias ja ulkonäöltään rauhallinen mies. Hän\nei puhellut kyläläisten kanssa. Jos joku pyrki kyselemään, olivat\nvastaukset lyhyet. Enimmäkseen hän pysyi majassaan ja valmisteli siellä\nruokansa ja räätinsä ja söi ne. Hänen maanviljelysharrastuksensa olivat\nvähäiset. Ja miksikä hän olisikaan tehnyt vaivalloista maatyötä,\nkun hänellä näytti olevan rahaa? Hän avasi kukkaronsa ja osti\nkauppahuoneesta mitä tarvitsi.\n\nVähitellen tähän mieheen totuttiin ja hänestä ei puhuttu enää mitään.\n\nSattui sitten pieni tapaus, jonka johdosta tästä yksinäisestä miehestä\npuhuttiin taasen paljon. Hän oli sattunut istumaan, miten lienee\nsattunutkin, tilaisuudessa, jossa seurakunnan pappi puhui. Mies oli\nistunut ja kuunnellut koko illan niin vakaisen näköisenä, että näytti\nmelkein hurskaalta. Mutta kun pappi lopetti puheensa, oli hän sanonut:\n\n— Siitäpä ei saanut helvetinmoistakaan käsitystä.\n\nJa ennenkuin pappi ja sanankuulijat selvisivät ällistyksestään, oli hän\nkävellyt ulos huoneesta.\n\nKyläläiset puhuivat paheksuen tuon omituisen miehen käytöksestä siinä\ntilaisuudessa. Varmaankin se luuli joku olevansa sanoessaan siten\npapille. Epäilemättä hänellä tuon ylen hiljaisen ja tyynen ulkokuorensa\nalla oli törstin ihmisen törstit tunteet.\n\nTämä asia vanheni. Mies eleli erakkona majassaan eikä antanut mitään\naihetta uusiin ja enempiin puheisiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos joku olisi voinut kurkistaa tämän kummallisen miehen sieluun, olisi\nhän tosiaankin kauhistunut ja nimittänyt häntä hulluksi. Mutta kukaan\nei kurkista sielun mustaan kuiluun, kenenkään varpaat eivät astu sen\ntutkimattomaan hiekkaan.\n\nSiispä ei kukaan tiennyt mitä tämän hiljaisen ja vanhenevan, maailmaa\nnähneen miehen mielessä liikkui. Kukaan ei tiennyt, että hänen\naivoissaan risteilivät alinomaa uskonnolliset ajatukset, laadultaan\nomituiset.\n\nJumala, korkea henki kerran eritteli itsensä kahdeksi kappaleeksi.\nIsäksi ja Pojaksi, ja Poika lähti vapahtamaan synnissä elävää\nihmiskuntaa viattomalla kärsimisellään ja kuolemallaan. Semmoinen\nmanööveri täytyi Jumalan järjestää rakastamiensa ihmisten puolesta. Ja\nniin me olemme vapahdetut Jeesuksen haavoilla ja verellä.\n\nMutta tämä kylänlaidassa asuva mies ajattelee tästä asiasta, että\ntämäpä nyt temppu. Helposti hän luulee tuossa suhteessa pääsevänsä\nJumalan vertaiseksi, vieläpä voittavansakin hänet. Sillä eikö Jumala\nole asemansa vuoksi aina ollut liian hyvillä päivillä, kissan päivillä,\nvoidakseen kestämisessä ja kärsimisessä päästä ihmisen verroille?\nSillä tämä Jeesushan, osa Jumalaa, tiesi kaikki. Hän tiesi lopultakin\npääsevänsä ruotopuolelle, vaikka hän vähäisen ajan kärsisikin ihmisten\npilkkaa ja antaisi lyödä jäseniinsä ruosteiset naulat.\n\nSen sijaan tämä kylän ja metsän laidassa asuva mies ei tiedä mitään.\nHän on vain ihminen. Mutta silti hän uskoo voivansa vapaaehtoisesti ja\nsyyttömästi kärsiä ja kuolla, kuten Jeesuskin, vieläpä vähin äänin,\naivan hiljaisesti. Eikä tehden siitä suurta numeroa, kuuluutellen sitä\nteillä ja saattaen sen kaikkien ihmisten tietoon, että katsokaa: näin\nminä asiat järjestän...\n\nKylän laidassa asuva voi järjestää sen niin, ettei siitä tiedä kukaan\nmuu kuin hän. Sekä Jumala.\n\nMutta onko hän virheetön uhriksi? Eikö hän ole syntinen ihminen?\nMutta onhan Jumalakin tehnyt erehdyksiä nuoruudessaan, esimerkiksi\nvärkkäämällä ihmisen tänne tekemään hullutuksia ja tappelemaan. Sitä\npaitsi hän katsoo tämän asian Jumalan ja hänen keskeisekseen, hän\ntahtoo vain näyttää, että viattomassa ja vapaaehtoisessa kärsimisessä\nhän pystyy siihen mihin tämäkin. Ja pystyy siihen vähin äänin. Hän\nei häiritse ihmisiä heidän jokapäiväisissä askareissaan kuten Jeesus\nteki. Hänhän julisti esimerkiksi taivaan portin olevan niin pienen,\nettei siitä tavarain kanssa sovi sisälle. No, eikö tämä sitten käy\ntoimeliaasti vaeltavien ihmisten sisulle?\n\nKanna ristiäsi joka päivä.\n\nKylän laidassa asuva mies kantaa jokaisena kesäisenä päivänä\nsuolta suuren tervaksisen kannon. Hän kiskoo sen irti ja hikoilee\nraskaan taakkansa alla. Kannot kuivuvat mustina kummituksina hänen\npihatantereellaan.\n\nSitten hän pilkkoo ne pieniksi ja latoo ne pinoon.\n\nKylän ihmiset ihmettelevät hänen puuhaansa: miksi hän kantaa kantoja,\nmiksi hänellä pitää olla valtava pino punalihaista tervaspuuta? No,\nhullu on hullu.\n\nHän kiskoo suolta kannon toisensa perästä ja hänen puukasansa kasvaa\nvaltavaksi vuosien kuluessa. Hänen aivonsa käyvät Jaakopin painiaan\nJumalan kanssa. Hän on yksin, ainoana seuranaan vain omat ajatuksensa,\njotka ovat öykkärin ajatuksia:\n\n— Sinä tiesit kaikki ja minä en mitään. Ja kuitenkin on minulla\notsaa vapaaehtoisesti ja suurin kärsimyksin erota tästä elämästä,\nvaikka minulla ei olekaan tietoa ylösnousemisesta kolmantena päivänä,\npuhumattakaan pääsemisestä korkealle viskaalin paikalle läpsimään\ntuomioita eläville ja kuolleille...\n\nEikä yksikään kylän asukkaista tiedä tämän miehen jättiläiskamppailusta\nJumalan kanssa. Kerran hän kuitenkin tulee antaneeksi pienen vihjeen.\nNaapurimökin mies, joka joskus häntä puhuttelee, kysyy häneltä, että\nmiksi hän kokoaa noita tervaspuita.\n\n— Tuskan päivän varalta, vastaa hän.\n\nNaapurimökin mies tekee vastauksesta omat johtopäätöksensä ja selittää\nkyläläisille, että nyt se profetoipi: se luulee tulevan sellaisten\npakkasten, että metsän puutkin paleltuvat.\n\nAika kuluu, kuluu kymmenen vuotta. Metsän laidassa asuvalla miehellä on\ntervaksia runsaasti. Mutta miten on, oi ihminen, kamppailusi Jumalan\nkanssa? Sitä käydään yhä. Näinä päivinä on hän puhunut naapurimökin\nmiehelle, että hän on tässä asumuksessaan niin yksin. Kuolema voi tulla\nmilloin hyvänsä. Paljonko naapuri tahtoo kun viepi hänen luunsa hautaan?\n\nNaapuri pitää näitä leikkipuheina, mutta sanoo, että seitsemän markkaa.\nMutta toinen avaa kukkaronsa ja maksaa.\n\nJoitakin päiviä ennen Juhannusta hän alkaa latoa tervaspuistaan\nympyriäistä, onttoa roviota. Siitä tulee korkea ja juhlallinen kuin\ntorni.\n\nJuhannusaattoiltana hän sytyttää rovion tuleen ja ottaa sitten\ntaskustaan setelipinkan.\n\n— Katsos, sanoo hän, sinä tiedät kaikki ja minä en mitään. Katsos,\ntässä on rahaa tuhansin markoin: enkö voisi elää edelleenkin? Sinut\ntäytyi esivallan raahata pääkallon paikalle, mutta minä astun\ntuskanpaikkaan vapaaehtoisesti ja yksin. Sinä teit kärsimisestäsi\nlaulun ja kuuluutit sen kaikkien tietoon. Minä en puhu siitä\nkenellekään, enkä kaipaa todistajia.\n\nJumalan kanssa kilvoittelija astuu onton rovionsa sisään. Hän katsoo\nolevansa voittaja pelissä: sillä eikö tulessa ole tuska sangen\nkiukkuinen, kun se käypi pintaan, hengen istuessa kuitenkin lujasti\nsydämessä... Hän on valinnut tulikuolemalleen Juhannusaattoillan siksi,\nettä kansa silloin vähimmän ihmettelee. Miksei hänkin poltteleisi\nJuhannuskokkoa kerran? Kukaan ei tiedä, miten siinä onnettomuus sattuu.\n\nKyläläiset näkevät hänen suuren polttorovionsa liekit ja savun ja\nsanovat, että varmaankin siltä ovat ne suuren pakkasen toiveet menneet,\nkun se nyt polttaa ne puunsa kokkotulena.\n\nSeuraavana päivänä huomataan, että mies itsekin on kadonnut kokoamiensa\npuiden mukana. Naapurimökin mies tulee ja kaivaa jonkun luunsirun esiin\nrovion tuhkasta, sillä onhan mennyt mies itse valtakunnan rahalla\npalkannut hänet viemään luunsa hautaan.\n\nJotkut kylän asukkaista ihmettelevät, että mitenkähän tuo niin eli\nkokkonsa kanssa, että sai tulen vaatteisiinsa. Toiset sanovat, että\nmies tappoi ja poltti itsensä, kun siltä olivat rahat lopussa.\nMuutamilla taasen on luulo, että tuo vaitelias mies oli maailman\nrannoilla tehnyt syntiä ja rikoksia. Siksi sielun vihollinen kasautti\nsillä kymmenen vuotta puita omaan polttorovioonsa.\n\nMutta kukaan ei olettanut jättiläismäistä, öykkärimäistä ja hiljaista\nJaakopinpainia taivaan Jumalan kanssa.\n\n\n\n\nMUISTELMA LUUTNANTTI NÄPISTÄ\n\n\nKokelas Hako, sanoi luutnantti Näppi, ja minä kavahdin asentoon.\n\n— Kokelas Hako, te menette ja piirrätte skitsin tästä Hapon kylästä ja\nteette asianmukaisen raportin.\n\nMinä läksin ja luutnantti Näppi jäi selittämään kurssikomppanialle\ntiedustelun merkitystä ja sen toimeenpanoa.\n\nOli kevät. Taivaan väljässä sinessä liverteli leivonen. Saappaani\nrouskuivat sulavassa tienjäässä ja räiskyttävät vettä. Kevät\nraukaisi jäseniä ja minut valtasi tavanmukainen sotilaallinen\nlaiskuus. Hapon kylään oli vielä pari kilometriä, kun vastaani ajeli\nhevosella isäntämies. Ryhdyin puheisiin. Isäntä oli mainitusta\nkylästä ja osoittautui auliiksi tiedonantajaksi, jopa innostuneeksi\nsotilaallisiin asioihin. Hän istui kärryissään ja selitti, ja minä\npiirsin kartan Hapon kylästä, merkkasin siihen taloja ja niiden nimiä\nja kirjoitin selityksen maisemien laadusta. Ja koska oletettiin olevan\nsotatilanteen, kirjoitin lopuksi, että isäntä Mahasen ilmoituksen\nmukaan pienempi vihollisosasto nähty sinä ja sinä hetkenä noin kaksi\nkilometriä kylästä etelään.\n\nSitten kiitin tiedoista ja isäntä ajeli eteenpäin. Minä etsin kuivan\nkanervamättään tienvierestä, ojentausin selälleni kädet pään alla ja\ntarkkailin taivasta ja kevään merkkejä. Kohtuullisen ajan kuluttua\nlähdin saapastelemaan takaisin komppanian luo ja annoin raporttini\nluutnantille. Hän tarkasteli sitä.\n\n— Ei kelpaa, sanoi hän sitten. Mitä lienette punikkien antamia tietoja\ntänne merkinnyt.\n\n— Herra luutnantti, ilmoitin, minä olen sinne myöskin merkinnyt, mistä\nolen ne tiedot saanut. Komppanian päällikön asiaksi jää päättää, minkä\narvon hän niille antaa.\n\n— Tällä raportilla ei ole mitään arvoa.\n\nHerra luutnantti ei ryhtynyt lähemmin erittelemään ilmoitukseni\nheikkouksia. Hän sanoi:\n\n— Kokelas Kärki, kirjoittakaa saneluni mukaan.\n\nKokelas Kärki kirjoitti ja luutnantti Näppi saneli tiedusteluilmoitusta\nHapon kylästä ja oletetusta sotatilanteesta. Sitten hän luki\nraporttinsa. Siinä kuultiin aina vähän väliä määritykset tiestä\noikealla ja tiestä vasemmalla.\n\n— No, sanoi hän lopetettuaan, tällaisen tiedusteluilmoituksen tulee\nolla. Onko kellään mitään muistuttamista tätä raporttia vastaan?\n\nLuutnantti Näppi seisoi rintavana ja tärkeänä. Hän oli eleellinen\nesimerkki lausumasta: tämä poika osaa.\n\nAjattelin, että ollapa miten olla. Mutta sitten piru meni minuun. Tein\nasennon ja huusin:\n\n— Herra luutnantti, saako puhua?\n\nLupa annettiin. Sitten selitin:\n\n— Tässä herra luutnantin raportissa ilmenee sellaisia epäselvyyksiä\nkuin ilmoitukset tiestä oikealla tahi vasemmalla. Ne ovat hyvin\nsuhteellisia totuuksia. Ne vaihtelevat sen mukaan, miten käännämme\nnenämme...\n\nArvattavaa oli, mitä tästä seurasi, kun tunsi herra luutnantin\nluonteen. Koko komppania seisoi ällistyneenä. Luutnantti tuli niin\nlähelle, että nenämme melkein hipoivat yhteen, avasi suunsa ja huusi ja\nhaukkui. Ja hän osasi. Hänellä oli monivuotinen kokemus.\n\nViimein hän vaikeni sen verran, että sain aikaa sanoa:\n\n— Herra luutnantti, komppanian päällikkö on meille luennoilla\nopettanut, että paikan määräykset on aina tehtävä ilmansuuntien mukaan.\n\nVedin taskustani vihkon, johon määräyksien mukaan olin merkinnyt\nluentojen pääsisällyksen. Luutnantti sieppasi vihkon ja selaili sitä.\nHänen silmäänsä osui sieltä umpimähkään lausuma:\n\n— — — On, mikäli siitä selko saadaan, ilmoitettava, mitä vihollinen\npuuhailee: Marssiiko se, onko se ryhtynyt syömään ja niin poispäin — — —\n\nHerra luutnantti naurahti ja ojensi vihkoni takaisin.\n\n— Meille on aivan yhdentekevää, kuivaileeko vihollinen jalkarättejään\nvai paahteleeko takapuolaan.\n\nKysyin puhetavan ja sanoin sitten, etten minäkään näitä asioita paljon\nharrastanut. Se oli meidän komppanianpäällikkömme viisautta. Hän\njoistakin merkillisistä syistä halusi tietää, mitä temppuja vihollinen\nharjoitti.\n\nUusi utakka. Luutnantti Näppi oli äänessä pitkänkin neljännestunnin.\nSeisoin asennossa ja kuulin, että kaikki epäsotilaallisuus tulisi\nminusta perinjuurin kitketyksi, ennen kuin pääsisin hänen käsistään.\nVaikka minusta ei lopulta olisi jälellä kuin nyrkin kokoinen möykky,\nniin tietäisin kuitenkin sotilaallisuuden vaatimukset: tottelemisen ja\nsuun kiinni pitämisen ja valmiin kuuntelemisen.\n\nTämä oli minun ensimmäinen kohtaukseni kurssikomppanian nuoremman\nupseerin luutnantti Näpin kanssa. Toverini ennustivat, että minulta\nei tästä lähtien tulisi puuttumaan liikettä eikä lämmintä, koska olin\njohdattanut hänen vihansa päälleni.\n\nHe olivatkin oikeassa. Useamman kuin kerran huomasin, että\nluutnantti Näppi halusi saattaa minut kiusaukseen, tekemään isomman\nylitsekäymisen. Mutta olin varuillani ja hillitsin itseni.\n\nOikeastaan ei ole mitään helpompaa kuin sotilaan elämä. Sinun ei\ntarvitse miettiä eikä tutkia mitään. Ei ole aamulla huolta päivän\nsuunnitelmista. Sinun on kuultava vain käskijän ääntä, astuttava ja\nkäännyttävä, kun käännytetään. Siinä kaikki. Päävaikeus on se, että\nunhoitat sen suunnattoman inhimillisen typeryyden, joka tämän laitoksen\non siittänyt ja sitä ylläpitää. Sotilaalliselta kannalta ei mikään\nolisi kehuttavampaa kuin pitkä palvelusaika. Elinkautisesta tulisi hyvä\nsoturi. Oudoimmatkin temput painuisivat pitämyksien voimalla veriin ja\ntuntuisivat luonnollisilta ja maailmanjärjestykseen kuuluvilta.\n\nLuutnantti Näppi oli soturi. Hän ei kelpaisi enää mihinkään muuhun.\nIältään hän oli jo yli viidenkymmenen. Hän oli matalakasvuinen ja vähän\nvääräsäärinen. Koko ulkomuoto muistutti hyvässä määrässä mäyräkoiraa.\n\nEnnen hän oli ollut ammatiltaan suutari ja istunut sitten kolme vuotta\nlinnassa miestaposta. Vapaaksi päästyään hän oli lähtenyt Saksaan,\nkuten siihen aikaan lähtivät monet juipit, joiden elämä oli jo sillä\nvärillä, että tuliapa mitä tulla. Suutari Näpistä, miehentappajasta,\ntehtiin siellä soturi. Hän oli maailmansodassa rintamalla ja kapinan\naikana Suomessa. Muutamat Kymenlaakson pojat olivat tietävinään,\nettä hän silloin oli kova tapattamaan miehiä ja kohotettiin näin\nansioituneena upseeriksi. Nyt Herra oli järjestänyt niin, että\nluutnantti Näppi oli sen aliupseerikoulun, jossa palvelin, nuorempana\nupseerina.\n\nMiehet eivät pitäneet hänestä, sillä hänen sanontalahjansa olivat\nmelkoiset ja hän äityi joskus kasvattamaan sotilaallista henkeä\nkomppaniaan jumalan ilmalla ja kiivailla liikkeillä ja teki\nmonesti kärpäsistä härkäsiä. Mutta hänestä oli huviakin. Hänen\nluentotilaisuutensa olivat nautittavimpia, mitä ajatella saattaa.\nNe olivat tulvillaan merkillisiä tietoja ja joka kohtaan pisteltyjä\nvieraskielisiä sanoja. Hän puhui formatsuunista, systeemistä ja\nmoraalista. Kerran hän kysyi minulta, mitä nämä sanat tarkoittivat.\nVastasin, etten niitä ymmärtänyt ja että ne kai olivat vieraskielisiä\nsanoja. Luutnantti Näppi näytti olevan paremminkin mielissään\ntietämättömyydestäni. Hän sai rintavan ilmeen ja selitti:\n\n— Ne ovat niin sanottuja yleismaailmallisia sanoja.\n\nYleensä hän aniharvoin myönsi vastauksen olevan oikean. Hänen\nojentamisen henkensä oli niin suuri, että hänen aina piti korjata,\nolipa siihen syytä tahi ei. Ja hänen omat tietonsa monista asioista\nolivat kyseenalaiset.\n\nMutta iäksi painui mieleen hänen äänensä ja hahmonsa, kun hän\nluentotunnilla selitti maailmansodan aikoja, oloaan Aa-joella,\nitärintamalla, kuinka Hindenburg oli nauranut kuullessaan Venäjän\nkeisarin ruvenneen ylipäälliköksi.\n\n— Ryssän Niku oli Hindenburgin edessä kuin nisu-ukko tuossa kaapin\nkulmalla...\n\nMutta minä en voinut rauhassa nauttia ja huvittaa itseäni luutnantti\nNäpin hahmolla. Minun piti olla varuillani ja pelätä. Sillä hän vihasi\nminua. Hän kävi ympäri ja olisi saattanut minut kiikkiin pienimmästäkin\nlaiminlyömisestä.\n\nToinen kohtaukseni hänen kanssaan sattui manttelitarkastuksessa. Oli\njo kesä ja mantteleita ei oltu tarvittu viikkoihin. Kukaan ei ollut\nosannut odottaa mitään erikoista. Koko komppania makasi yksimielisesti\nsen ajan, kun päällystakkeja olisi ollut laitettava kuntoon. Kun\nhuudettiin järjestymään, sieppasi kukin manttelinsa siinä kunnossa,\nmissä se sattui olemaan. Tarkastus oli ulkona kentällä. Sen toimitti\nluutnantti Näppi ja olikin hän nuukalla päällä. Hän nuuski ilmi kaikki.\nJa vääpeli kirjoitti nimen toisensa jälkeen kirjaan. Viimein Näppi oli\nminun kohdallani. Toimitin esittelyseremonian. Hän otti manttelini\nkämmenelleen ja pudotti toisen kätensä raskaasti vaatekappaleen\npintaan. Suuri tomupilvi nousi taivaalle.\n\n— Oletteko te puhdistanut tämän?\n\n— En, herra luutnantti!\n\nUusi isku ja uusi tomupilvi.\n\n— Ettekö te ole koettanutkaan tätä puhdistaa?\n\n— En, herra luutnantti!\n\nMe vaihdoimme vuorosanamme kaikella keuhkojemme voimalla. Luutnantti\nNäppi julisti nyt, että hän ei ole ennen kuullutkaan moista\nepäsotilaallisuutta: mies tunnustaa, ettei yritäkään täyttää\npalvelusvelvollisuuksiaan. Näin, että hän salaisesti riemuitsi. Hän\nkeskeytti koko tarkastuksen ja lähetti noutamaan kentälle komppanian\npäällikköä, kapteenia. Tämä oli erinomaisen katkeran näköinen mies,\nlerppahuuli, joka ei monesti suutansa avannut. Mutta minä olin\nollut huomaavinani hänen oikeudenmukaisuutensa vyörymättömäksi ja\nmurenemattomaksi, kiven kaltaiseksi lohkareeksi.\n\nNyt kapteeni, luutnantti ja vääpeli keskustelivat syrjässä. Sitten\nluutnantti Näppi julisti neuvottelun tuloksen.\n\n— Kokelas Hako...\n\nOjentausin asentoon, mutta sain heti sen vaikutelman, että luutnantti\noli katkerasti pettynyt, että äänen korottaminen tuimasi hänen\nsydäntään.\n\n— Kokelas Hako, te saatte mennä komppaniaan ja olla lopun päivää\npalveluksesta vapaana, koska ette ole valehdellut.\n\nTein täyskäännöksen ja marssin tieheni. Kuulin kuinka muille\njulistettiin uusi tarkastus illalla, koska ovat puhuneet tehneensä\nsellaista, mitä eivät ole kuitenkaan tehneet.\n\nKaivoin savukkeenpätkän lakin poimusta ja vedin oikein riemusauhut.\nTiesin, että tämä kapteenin päätös kaivelisi luutnantti Näpin\nsisälmyksiä. Mutta samalla tiesin, että minun olisi oltava entistä\nenemmän varuillani tästä lähtien. Luutnantti kyllä pitäisi elämäni\naivan vintin päällä.\n\nMutta erehdyin. Luutnantti Näppiin näytti tehneen syvän vaikutuksen\ntämä viimeinen kohtauksemme kentällä. Hänestä näytti tulleen minua\nkohtaan niin sanottu hyvä mies. Hän ei tehnyt minulle minkäänlaatuisia\nhuomautuksia, vaikka olisi ollut syytäkin. Mutta minä en vielä tähän\nluottanut. Arvelin hänen yhä hautovan mielessään jotakin kavalaa\nilkeyttä.\n\nSitten tapahtui, että jouduin juopottelemaan ja tein viinan\nvaikutuksesta ylitsekäymisen, josta oli odotettavissa rangaistuksia,\nehkäpä sotaoikeus. Tulin synkkämieliseksi, varsinkin muistaessani, että\nnyt oli luutnantti Näpin vuoro nauraa.\n\nPolttelin komppanian käytävällä tupakkaa, kun luutnantti Näppi kulki\nsivuitse. Hän puhutteli minua aivan tuttavallisesti:\n\n— Älkää välittäkö siitä jutusta. Kyllä minä sen järjestän. Ei siitä\ntule teille mitään.\n\nEn tiedä, järjestikö hän tämän jutun ja miten hän sen järjesti. Asiasta\nei kuulunut kuitenkaan sen enempää. Tapahtui niin sanottu villaisella\npainaminen. Ehkäpä se olikin luutnantti Näpin ansiota. Kuitenkin yhä\nepäilin hänen ystävällisyyttään ja mielenmuutostaan.\n\nMutta sitten tapahtui kolmas kohtauksemme.\n\nOlin huolettomanlainen kiväärin hoitaja. Tomu sai rauhassa istua sen\npintaan. Eräänä päivänä luutnantti Näppi tarkasteli kivääritelineitä.\nJa sitten, kuulin huikean ja pahantuulisen äänen huutavan kiväärini\nnumeron. Juoksin kolmen askeleen päähän ja tein asennon. Silloin herra\nluutnantti äänen puhumatta painoi kiväärini telineeseen ja sieppasi sen\nvierestä toisen aseen käteensä ja huusi sen numeron. Omistaja tuli.\n\n— No, kokelas Hako, kiväärin tuntija, mitä arvelette tästä? Voiko\nepäsotilaallisempaa miestä kuin tämän kiväärin haltija enää löytää?\n\nKivääri näytti verrattoman puhtaalta oman aseeni rinnalla. Mutta minä\ntodistin, että onpa totisesti siinä epäsotilaallisesti hoidettu pyssy.\nJa luutnantti Näppi määräsi aseen omistajalle ylimääräisen kiväärin\ntarkastuksen.\n\nTämän jälkeen en enää epäillyt luutnantti Näpin mielenmuutosta. Tiesin\nettä sain hänen puolestaan toimittaa palvelukseni miten halusin. Meistä\ntuli oikein ystävykset, siinä määrässä kuin sotamiehestä ja upseerista\nvoi tulla. Ehkäpä hänessäkin asui jokin myötätunnon ja ystävyyden\nkaipuu. Ehkä hän ei löytänyt toveruutta upseerien seurassa. Miten\nhyvänsä. Me olimme määrättyyn rajaan asti kuin miehet ja veljet. Me\nteimme yhteisiä retkiä iltaisin ja öisin. Kuljimme tytöstämässä, sillä\nluutnatti Näppi oli vielä poikamies. Hänellä oli musta ratsu, nimeltä\nPuplikaani. Monena yönä istuin sen lautasilla herra luutnantin takana.\n\nYmmärsin antaa täyden arvon tälle ystävyydelle sotilaallista uraani ja\nmenestystäni silmällä pitäen.\n\nPidin huolta, ettei ystävyytemme päässyt kylmenemään, sopivilla ja\nhöystävillä puheilla. Herra luutnantti olikin hämmästyttävässä määrässä\nhöystön tunteva mies. Siinä suhteessa ei ollut helppo mennä yli rajojen.\n\nSitä olisi kelvannut koko komppaniankin kuulla, kun minä kerran kehuin\nluutnanttiamme saunassa. Pahaksi onneksi ei saunaan mahtunut kerrallaan\nkuin yksi joukkue.\n\nVaikka luutnantti Näppi olikin ylväkkä ja upseeriarvostaan täysin\ntietoinen mies, halusi hän toisekseen olla kansanomainenkin ja\nsotamiehiään lähestyvä. Siksi hän tuli useamman kuin kerran kylpemään\nsamaan saunaan ja yhtäaikaa komppaniansa kanssa.\n\nKun nyt olin tullut hyviin väleihin luutnantin kanssa, halusin\nilahduttaa häntä. Istuimme lauteilla ja hikoilimme ja minä aloin kehua\nluutnantin ruumiillisia ominaisuuksia. Koettelin hänen hauvislihaksiaan:\n\n— Saakeli, pojat, katsokaa! Siinä on lihakset! Niinkuin vieteriterästä!\n\nUlotin kehumiseni hänen alaraajoihinsa ja kaikkiin ruumiinosiin\nja lopetin sen hänen ryhtinsä kuvailemiseen. Sanoin, ettei ole\nkoko rykmentissä toista niin miehen näköistä kuin luutnantti Näppi\nPuplikaanin selässä.\n\nVoi, että luutnanttimme oli hyvä olla! Hän silminnähtävästi nautti.\nHänen rintansa paisui sitä mukaa, kuin ylistykseni valui hänen\nylitseen. Tunsin asiani. Tiesin, että vanheneva luutnanttimme oli\nsuuresti naisten perään ja uskoi ruumiillisten ominaisuuksiensa tässä\npyrkimyksessä paljon vaikuttavan. Puheeni ei siis langennut hiekkaan.\nSiitä saatiin seuraavana päivänä kouriintuntuva ja ihmeteltävä todiste:\nhän antoi komppanian makailla maastoharjoituksissa.\n\nMutta yleensä hän pysyi harjoituskentällä ja ammatissaan vanhoissa\nvakiintuneissa kaavoissaan. Miehet vihasivat häntä. Osaksi he alkoivat\nvihata minuakin, koska minä ilmeisesti olin luutnanttimme suosiossa. He\nsanoivat minua herrojen häntyriksi.\n\nMutta mitä painaa sotamiehen viha sotaherran suosion rinnalla!\n\nToisinaan vaati väliemme ylläpitäminen kylläkin paljon hiljaista\nfilosofiaa. Monet seikat aiheuttivat sen. Kerrankin näin seuraavan\nkohtauksen.\n\nJoku poika tyhmyydessään oli kirjoittanut nimensä kasarmin seinään.\nLuutnantti näki nimikirjoituksen.\n\nHän komensi pojan puhdistamaan nuolemalla seinän. Ja poika totteli.\nKuinka hartaasti hänen hartiansa kyömistyivätkään kerta toisensa\nperästä, kun hän nuoli rosoista seinää!\n\nTämä näky sai minut moneksi päiväksi kuohuksiin. Vihasin luutnanttia ja\nvihasin poikaa. Että kansassamme olikin niin paljon sekä orjuuden että\nherruuden henkeä, että sieltä löytyi niin notkeita mieliä ja kieliä!\nMinä olisin istunut ennen elinaikani linnassa, ennen kuin olisin\nnuollut seinästä pois yhtään pilkkua. Nimikirjoitusta ei seinässä\ntarvittu. Mutta eikö sitä olisi saatu sieltä pois ilman tätä näytelmää,\njoka vaikutti katsojaan kuin painajaisuni, jonka koomillisuudelle voi\nnauraa vain väkinäistä, pirullista naurua?\n\nOlin monta päivää levoton mieleltäni. Minun täytyi alinomaa\nsuunnitella jotakin herra luutnanttia varten. Mutta olin sotamies.\nMinun oli pidettävä huolta omasta turvallisuudestani. En keksinyt\nmitään. Tahi keksin vallan vähän. Haukutin kaupungin huorilla Näppiä\nsuutari-luutnantiksi ja pikikynneksi. Näin, että tämä kaiveli häntä\nsydänjuuria myöten. Hän ei olisi mielellään muistanut menneisyyttä.\nHän, herra luutnantti, ei olisi tunnustanut olleensa kerran läheisissä\ntekemisissä polvihihnan ja pien kanssa.\n\nNyt hänen oli kiltisti kuultava, mitä nämä naisenpuolet sanoivat,\nhänen, jonka edessä vöyräät nuoret miehet nuolivat seinää. Tämän\nkohtauksen jälkeen minun omatuntoni vähän rauhoittui.\n\nJonkin matkaa kasarmeista oli talo, jossa oli useita tyttöjä. Siellä\nluutnantti Näppi kulki riijausmatkoilla.\n\nOlin useat kerrat hänen mukanaan ja näin heti, ettei vanheneva\nluutnanttimme sieltä mitään kostunut. Tytöt pitivät häntä narrinaan.\nMutta hän otti kaiken totiselta kannalta ja jatkoi harjoituksia,\nostaen heille suuret määrät lahjoja. Viimein he katkaisivat suhteensa\nmeihin kokonaan. He antoivat lahjatkin luutnantille takaisin. Silloin\nmeille ei jäänyt muuta neuvoa, kuin haukkua heidät. Ja me teimme\nsen hyvin. Luutnanttimmehan oli ammatiltaan haukkuja, ja minä otin\nkäytäntöön kaikki luontaiset lahjani sillä alalla. Me haukuimme heidät\nvarpaannenistä hamaan päälakeen. Heihin ei jäänyt haukkumatonta paikkaa.\n\nSitten me lähdimme ja olimme molemmat tyytyväisiä. Ainakin minä.\n\nAliupseerikurssimme lähestyi loppuaan. Mutta jo ennen sitä tulimme\neroamaan luutnantti Näpistä. Hänet komennettiin kurikomppaniaan.\nYlhäiset sotaherrat olivat katsoneet hänet sinne soveliaaksi, koska\nhän oli ennenmuinoin itse istunut vankina. Mikä onkin moitteetonta\nteoreettista järjenjuoksua.\n\nOli syksyinen ja sateinen sunnuntaipäivä, jona luutnanttimme lähti.\nHän määräsi minut järjestämään komppanian saattamaan häntä asemalle.\nJärjestin. Marssimme liejuista tietä. Pojat olivat pahalla tuulella\nja kiroilivat, sillä oli sunnuntai ja muuten aika olisi saatu viettää\nvapaasti.\n\nLuutnantti Näppi oli tullut asemalle hevosella. Hän käski minun\njärjestää komppanian vesitornin luo riviin. Järjestin. Satoi. Kuulin\nluutnanttiimme kohdistuvia sydämestä lähteviä toivotuksia. Sitten juna\nlähti liikkeelle. Luutnantti Näppi seisoi vaunun portailla. Komensin\nasentoon. Luutnantti seisoi ryhdikkäänä ja vei kätensä lakkiin. Mutta\nhuomasin hänen kasvoillaan tyytymättömyyden ja suuttumuksen juonteet.\nVilkaisin sivulle ja näin, ettei kukaan muu seisonut asennossa kuin\nminä. Monet naamat muodostivat vain vaihtelevan irvistyskokoelman.\n\nMutta luutnantti Näppi ei voinut enää puuttua tähän saattojoukkoon,\nsillä juna kulki jo täydellä höyryllä eteenpäin. Siinä minä näin hänet\nviimeisen kerran junan portailla, käsi päähineessä ja kasvoilla nuo\nniin tutut suuttumuksen ja tyytymättömyyden merkit. Hän oli ladattu,\nmutta purkausta emme enää nähneet.\n\nMarssimme takaisin kasarmille, märkinä, kuraista tietä. Kuulin\ntoverieni vielä ajattelevan ääneensä luutnantti Näpistä ja\nsaattomatkasta. Mutta minä kävelin alakuloisissa mietteissä. Ikuinen\nero, viimeiset hetket herättävät aina alakuloisen tunnelman.\nOlinko minä sittenkin pitänyt luutnantti Näpistä? Hänestä ei kyllä\nhakemallakaan löytänyt hyviä puolia. Hänessä ei ollut hituistakaan\nselkärankaa, oikeudenmukaisuutta. Mutta hän oli kuitenkin tehnyt\nystävyytemme aikana palvelukseni helpoksi. Hän oli kuitenkin\nkansasta lähtenyt ja menestynyt mies. Hän oli ollut suutari ja\ntehnyt kiivaudessaan tapon ja joutunut linnaan. Hän ei silloinkaan\nollut mikään nuori mies, mutta kuitenkin hänessä oli joustavuutta\nkimmotakseen ylös alennuksestaan.\n\nSittemmin hän oli itse tappanut monta miestä ja tapattanut vielä\nuseampia muilla. Saiko Näppi nyt elinkautisen? Sai kyllä tavallaan.\nMutta häntä nimitettiin nyt upseeriksi eikä vangiksi. Hänellä oli\nkaunis puku ja kimmeltävät napit ja muiden neulomat saappaat ja\ntyydyttävä palkka. Tuo entinen pikipeukalo oli nyt niin pitkällä, että\nhän voi puhua systeemistä ja moraalista ja osoittaa monille ja monella\nmuotoa herruuttaan.\n\nMietiskelin yhteiskunnan monihaaraisia seikkoja, kun kuljimme\nkohti kasarmia. Komppaniakin oli käynyt äänettömäksi. Sade painui\nsarkamantteleihimme kuin sieneen, ja raskaat saappaat litisivät tien\nlietteessä.\n\n\n\n\nMIESTAPPOON\n\n\nRisto oli saapumassa kortteeriinsa laitakaupungille ja näki siellä\npihahuoneen seinänvieressä makaavan miehen. Makaaja oli kookas mies,\nvarsinkin sääriä oli kokonainen ojelmus. Hän makasi selällään ja nukkui\njuopuneen unta: kurkku örähteli ja sormet koukistelivat nyrkkiin ja\nsuupielissä aterioisivat kärpäset. Risto tunsi hänet kyllä. Se oli\nKoipi, hänen työ- ja asukkitoverinsa. Miehellä oli virallinenkin\nnimi, mutta ruumiillisten ominaisuuksiensa vuoksi häntä sanottiin\ntavallisesti Koiveksi.\n\nPäivä oli kesäinen sunnuntai, ja aurinko paistoi yli kattojen nukkuvaan\nmieheen. Kärpäset hänen suupielissään liikahtelivat. Oli hiljaista.\nKetään ei kuulunut eikä näkynyt. Risto pysähtyi ja katsoi miestä ja\nhänen aivoistaan erittäytyivät ajatukset kuten hiljaiset sanat:\n\n— Kas, siinähän Koipi makaa! Koiven koivet eivät kestä olla\nrahamiehenä. Onkohan tuolla enää mitään jälellä tilistään?\n\nSamassa Riston jäsenet värähtivät ja hänen aivojensa erittämät\najatukset ikäänkuin muuttuivat äänenpainoltaan, kuten siellä sielun\nmustassa kuilussa puhuisi nyt toinen olento.\n\n— Mitäpä se sinuun kuuluu! Olla mitä olla! Kävele ja hoida omat\nasiasi...\n\nRisto otti jo askelen, mutta pysähtyi jälleen. Hänen sisäinen korvansa\nikäänkuin kuunteli sanoja, jotka hiljainen kieli lausui:\n\n— Katsohan huvin vuoksi. Pistä vaikka talteen, etteivät vielä varasta\nnukkuvalta, kaveriltasi...\n\nRisto kumartui ja pisti hiljaa kätensä nukkujan poveen ja veti\nsieltä lompakon. Hän avasi sen. Siellä oli yksi ainoa seteli, suurin\nvaltakunnan rahoista.\n\n— Kas, onhan sillä vielä rahaa.\n\nRiston silmät vilkaisivat ympäristöön. Mitään ei näkynyt. Juopuneen\navoimen suun seuduilla horisi pari kärpästä. Muuten oli hiljaista.\nNukkuvan miehen lompakko pujahti Riston omaan poveen ja hän astui\nnopeasti portista esikaupungin hiljaiselle kadulle, jota käveli\nkiireesti eteenpäin. Ajatusten äänettömät sanat ikäänkuin valuivat\nohuena, hyppelehtivänä rihmana hänen aivoistaan:\n\n— Sepä sattui, onni potkaisi ihmistä! Kukaan ei tiedä mitään. Ei edes\nKoipi itse tiedä toinnuttuaan, ovatko rahat varastetut vaiko muuten\nhuvenneet. Mitä sellainen mies rahalla tekee? Kun tointuu, niin imee\nuutta viinaa sisäänsä niin kauan kuin on lanttikaan jälellä.\n\nRisto taasen on eri mies. Hän ei ota ryyppyjä. Hän käyttää rahansa\noikeihin asioihin. Hänellä on tyttökin tiedossa. Hän perustaa perheen\nja auttaa vanhempiaan, jotka asuvat kaukana maalla.\n\nAuttaako heitä? Risto tietää, etteivät he apua tarvitse. Hänen isänsä\non vielä luja ukko kuin pukinsarvi. Hän on pieni varaskin: sissittää\nmaantuotteita pienissä erissä, heinää, viljaa, perunoita ja puita ja\nelää kyllä. Kyläkunta kutsuu häntä Hiiri-Pekaksi. Ristoa oli sanottu\nhiiren pojaksi. Osaksi tämän nimenkin vuoksi hän oli lähtenyt sieltä,\ntienaamaan rahaa ja miehistymään.\n\nJa nyt hän kävelee kadulla toverinsa lompakko taskussaan ja kuuntelee\nsisäisiä ääniään. Hän kuulee nyt sen _toisen_ äänen:\n\n— Mutta hiiren poikana sinä silti pysyit, vaikka tänne tulit. Varastit\nnukkuvalta toveriltasi. Entäpä jos joku näkikin? Joudut linnaan! Ja\nsanotaanhan, että joku aina näkee. Sallimus ei salli, että näillä\nrahoilla olisi menestystä.\n\nNämä äänet vaikuttavat ikäänkuin suoraan Riston jäseniin. Hän kääntyy\nja tulee jälleen kortteerinsa pihaan. Koipi nukkuu siellä kuten\nennenkin. Risto pistää lompakon hänen taskuunsa ja kääntyy pois.\n\n— Siinä on omasi.\n\nMutta samassa hän taasen pysähtyy.\n\n— Hullu! Kukaan ei olisi tiennyt mitään. Ja hyvä työ se olisi ollut\nKoipeakin kohtaan: moni synti olisi siltä jäänyt tekemättä. Aamulla\nolisi jo ollut lähtö terveelliseen työhön. Ja Risto olisi käyttänyt\nrahat parempiin asioihin.\n\nAivan kuin huomaamattaan hän jälleen palasi, kumartui ja käveli pian\nkadulle Koiven lompakko povellaan. Mutta hänen sisässään puhuivat\ntaasenkin äskeiset äänet, saman sisältöisinä, vaikkakin eri kääntein.\nKatumus ja pelko ja oikeuden noudatus voittivat jälleen hetkeksi.\nHän palasi ja asetti rahat paikoilleen. Mutta nytkin vakasivat hänet\nkahtaalle huopaavat, epäröivät, tuskaiset ajatukset:\n\n— Hullu! Otettava se olisi. Eikä kukaan tiedä mitään. Menevät ne tuolta\nmieheltä kuitenkin...\n\nVielä kerran hän kumartui nukkujan ylitse. Lompakko oli jälleen hänen\nkourassaan ja silmät vilkaisivat epäilevinä ympäristöön. Mitä? Kuuluiko\nkolinaa? Ehkä joku luurailee? Päätös tähän täytyy tulla, tällaiseen\nhuopailemiseen.\n\nHän pisti lompakon jälleen ylen hitain liikkein juopuneen taskuun ja\ntarttui tätä sitten äkkiä kaulukseen, aivan vihan vimmassa ja kiskoi\nhänet pystyyn. Miehen jalat eivät holttaa ollenkaan. Hän örisee ja\nhuitoo käsillään. Mutta Risto kiskoo häntä kuten hirttä, vetää hänet\nhuoneeseen ja julistaa täällä:\n\n— Siellähän se Koipi taasen makasi ja sillä saattaa olla rahojakin. Oli\nonni, että satuin minä löytämään, eikä joku muu mies, joka olisi voinut\nkoettaa onko kaverin povi lämmin...\n\nRisto tuntee itsensä aivan iloiseksi, kuten jostakin vapautuneeksi ja\nrauhan saaneeksi. Asunnon emäntäkin häntä vielä kiittää.\n\n— Mieshän sitä sinä olet, mutta entä tuo Koipi riepu...\n\nMutta Risto puolustaa nyt Koipeakin:\n\n— Oikea mies se on kaverikin, jos hän nyt ryyppääkin.\n\nKoko sunnuntaipäivän tuntee Risto itsensä ikäänkuin voiton\nsaavuttaneeksi, iloitsevaksi. Varsinkin illalla, kun hän kävelee\nhämyisessä puistossa tytön kanssa.\n\nÄäni sanoo hänen sisässään:\n\n— Enpä ollutkaan mikään hiiren poika.\n\nAamulla on Koipi selvä, mutta töihin hän ei suinkaan lähde: onhan\nhänellä vielä valtakunnan isoin seteliraha taskussaan. Hän tarjoaa\nRistolle ryyppyjä palkinnoksi, kun on kuullut, että tämä on tuonut\nhänet eilen seinien suojaan seteleineen. Mutta Risto on siinä suhteessa\nvarma mies: hän inhoaa viinaa.\n\n— Minkäpä minä sitten sille teen, kun sinä olet niin siisti mies, sanoo\nKoipi.\n\nHän lähtee kuluttelemaan rahaansa, mutta Risto menee töihin.\n\nSitten kuluu loppuun se päivä ja yö ja toinenkin päivä. Illalla töistä\npalatessaan tapaa Risto Koiven sängyssä makaamassa. Hän sanoi elämän\nolevan etovaa ja kupariseppien töissä ja pyysi Ristolta lainaksi\njotakin markkaa parannusryyppyihin, että tointuisi elämään ja töihinkin.\n\n— Nytkö rahasi ovat sitten menneet?\n\n— Ovat. Miten lienevätkään. En kai minä niitä kaikkia ole juoda\nkerinnyt.\n\n— Ei tipu.\n\nAlistuvasti sulki Koipi silmänsä. Mitäpä on ihmisellä muutakaan neuvoa\ntässä armottomassa maailmassa: kumarra pääsi.\n\nMutta Risto tuijottaa häneen synkeänä ja monet ajatuksien hiljaiset\nsananauhat kulkevat hänen aivoissaan:\n\n— Talteenpa menivät rahat. Hullu! Olisitpa ottanut ne niin olisivat\nasiat paremmin tuollakin miehellä: ei olisi kipua ruumiissa. Ja loput\nrahoista sai ehkä joku irstas portto, ja hänen tyttönsä, joka odottaa\nkotia, saa yhäkin odottaa...\n\nHänen aivoistaan kehrääntyi ajatus: ei olisi ollut synti, vaan ylhäältä\nviitottu teko asiain parhain päin järjestämiseksi. Mutta hän oli hullu,\npaksupää joka noudatti vanhoja kaavoja...\n\nSiitä pitäen Risto alkoi tuntea hämärää vastenmielisyyttä työ- ja\nasuintoveriaan kohtaan, jopa suorastaan vihata häntä, miestä, joka\nsillä tavoin pani menemään kauniin rahan. Ristossa eli jo puolittain\nluulo, että se raha oli ollut oikeastaan hänen, ainakin sallimus oli\nsitä ollut jo hänelle ojentamassa.\n\nHänelle tuli tuiki tukalaksi sietää Koipea näkyvissään. Hän alkoi\nkohdella tätä ynseästi ja pilkkailla monella muotoa. Pitkäkoipinen\nmies oli luonnostaan hyväntahtoinen, mutta hän tunsi kuitenkin vihan\nja pilkan. Vaikka hänen tunteensa ovatkin yhtä romuluiset kuin hänen\nruumiinsakin ja ajatuksensa vyörähtelevät suurina lohkareina, tajuaa\nhän, että heistä kahdesta on kehittynyt jollakin tavoin vihamiehet.\n\nHänellä ei ole sanantaitoa, ja siksi hän tavallisesti kuuntelee\näänettömänä Riston rienaavia puheita. Kerran hän kuitenkin sanoi:\n\n— Puhut, kun tiedät, etten viitsi sinua kourin opettaa...\n\n— Et pystykään. Vaikka sinulla on kokoa, ei sinulla silti voimaa ole.\n\nTämä tapahtui työmaalla ruokatunnilla. Miehet nauroivat ja kehoittivat\nheitä kokeilemaan, kumpi käsipuheessa pärjää. Oikeastaan ei uskottu\nRiston siihen uskaltautuvan, koska hän oli kooltaan aivan pieni Koiven\nrinnalla. Mutta liha hänen jäsenissään oli elävää lihaa, nopsaa ja\nliikkuvaa ja lisäksi tiesi hän taitavansa muutamia painiotteita.\nSiksipä hän uskalsikin ärsyttää Koipea toisten säestämänä, kunnes tämä\nsanoi:\n\n— Tule iloon!\n\nHe kävivät kiinni toisiinsa ja voimantempuissa taitamaton Koipi tuli\nheti heitetyksi äkkitempulla tantereeseen.\n\n— Se oli erehdys, sanoi hän. En arvannut pitää varaani.\n\nHän yritti uudestaan, nyt jo vihanväessä. Mutta pian hän jälleen tapasi\nitsensä selällään maasta, lennettyään sinne huimassa kaaressa. Hän\nkaatui omaa väkevyyttään: Risto vain ohjaili hänen rynnistystään.\n\n— En ole tottunut tähän painihommaan, sanoi hän.\n\n— Elä puhukaan enää mitään, kun noilta jaloilta kaadut. Ei se ainakaan\nLuojan syy ole, ivaili mestarikin.\n\nTässä tilaisuudessa Koipi kypsyi suureen vihaan Ristoa kohtaan. Tämä\noli ollut liian häpeällinen lankeemus, joka oli jotenkin kostettava.\nHän oli luonnostaan yksinkertainen mies. Hänen ainoat harrastuksensa\nolivat työnteko ja viinanjuonti. Hänen mielikuvituksensa on köyhä. Muu\nei juolahda hänen mieleensäkään kuin kostaa laatunaan: saada Risto\ntunnustamaan, että voimaa sitä on toisellakin.\n\nKoipi menee painitemppuja taitavan miehen luo ja ottaa häneltä opetusta.\n\nSitten jonakin sunnuntaina, parisen ryyppyä ryypättyään, etsii hän\nRiston ja sanoo:\n\n— Tule iloon! Jos nyt olisi jo minunkin vuoroni heittää.\n\nRisto ei voi kieltäytyä. Paini alkaa. Miehiä seisoo tälläkin\nkertaa heidän ympärillään. Käy ilmi, että Koipi on todellakin\ntullut taitavammaksi. Hän saa Ristosta hyvän otteen, rautaisen ja\nmurtumattoman vangitsemisotteen, joka kiduttaa ja on särkemäisillään\njäsenet.\n\nKoipi puristaa armotta. Risto läähättää. Anoako armoa? Ei, siihen ei\nkieli käänny. Hirveä raivo nousee hänessä.\n\n— Tuollainen mies, sääskisääri! Hävitti kauniin rahan ja hävittää vielä\nmonet toiset ja nyt murtaa hänen jäsenensä...\n\nRiston toinen käsi on vapaa ja siihen kopeutuu puukon pää, Koiven\noman puukon pää. Hän tarttuu siihen. Se nousee tupesta ja painuu\näkkisurvaisulla päätä myöten Koiven rintaan. He molemmat tuupertuvat\nmaahan. Risto on mennyt tainnoksiin ponnistuksesta ja niskaansa ja\ntoista käsivarttaan rasittavasta kivusta.\n\nKun hän tointuu, on paikalla jo kaksi ratsupoliisia, jotka kiinnittävät\nremmejä hänen ranteisiinsa. Koipi makaa selällään, puukko rinnassaan.\nAjatuksien sananauha alkaa erittäytyä Riston aivoista:\n\n— Niin sen kävi. Se oli loppu. Miehentappaja sinusta tuli, kun et\ntahtonut varastaa. Sinä olet luontojasi varas. Sinun isäsikin on\nvaras, pieni, vahingollinen kylähiiri, maankasvujen nakertaja. Mutta\nsinä et totellut luonnon ääntä, ja se johti sinut turmioon, murhaan,\nkuritushuoneeseen...\n\nRatsut juoksevat ja Risto juoksee. Hän on lyhytkasvuinen mies ja\nroikahtelee ilmassa. Välistä hipovat kantapäät maata. Ajatuksien\nsananauha purkautuu hänen aivoistaan katkelmissa:\n\n— Et sinä sittenkään ole hiiren poika... Isäukon, kylähiiren, hampailla\nei olisi koskaan näitä töitä tehty.\n\n\n\n\nILVEILIJÄ JA PIRJETTA\n\n\nKuten erämaassa pirunpelto, aukeni tori pienessä kaupungissa.\nPerin huolimattomasti ovat harmaat nupukivet, joiden raoissa elää\njoku kitulias ruohonkorsi, sijoitetut vierekkäin. Jos et kävele\nvarovaisesti, saattaa kenkäsi korko tahi jalkasi nilkkaluu nuljahtaa\nsijoiltaan.\n\nMitä hedelmää voisi löytää tältä harmaalta, lohduttomalta vainiolta?\n\nIhmeellisen, oudon maailman löysi sieltä nuori Jakke jonakin\nsyksyisenä, sadesumeana iltana, katulyhtyjen katsellessa märkyyden\nkutomista pyhimyskehistä. Melkein kuin taivaan piiri, suloinen täyte\nnuoren sydämensä tyhjyyteen, suurien pyrkimyksien itu aukeni siellä\nJakelle, joka oli silloin vielä perin nuori, kuten puhtaaksi nuoltu\nsisältä ja päältä ja katseli kirkkain, ihmettelevin silmin maailmaa.\n\nLikaisenvalkeana kohosi torilla suuri sirkusteltta ja sateisen illan\ntummuuteen kaikui sen edustalta ihmeellinen melu. Käsihanuri remusi,\npillipiipari puhalsi posket paisuneina, kilkkaraudat helisivät,\nvaskinen aisakello moikui. Ja korkealla lavalla teltan edustalla\nkiipeili ihmisiä taruisen koreina kuten enkelit, sinisinä, punaisina ja\nkullanvälkkävinä. Nauraen ja suristen tunkeutui ihmisjoukko telttaan\nnähdäkseen jotakin ja nauraakseen, unhoittaakseen harmin ja katkeruuden\nkivisen taakan, jota useimmat ajat hinasivat mielessään pienen\nkaupungin kaduilla.\n\nSuuren teltan katossa sipisi ja kuiskaili sade kaikuvien\nilonrähähdysten lomassa. Ja täällä aukeni nuorelle Jakelle kuten\ntaivaan piiri. Hän imi sieluunsa kuluttavan, suuren pyrkimyksen: hänen\non joskus päästävä tuohon ihmeelliseen, suruttomaan maailmaan... Joskus\nhän on oleva tuollainen Pelle, jättiläishousut höllällään, pieni knalli\nsuuren pään laella, mahdoton perunanenä hohtaen tekotyhmästä naamasta,\nvaatteittensa väljissä poimuissa kaikkia kummia kapineita, kotkottava\nkuten kana, että pään kokoinen muna putoaa sahajauhoihin... Hupainen,\nsuruton Pelle on hän oleva tahi tuo korea ilveilijäpoika, marakatin\npuvussa, haukkanokkainen, virnistävä, ylettömän vikkelä poika. Eli ehkä\nmies, joka tekee päätähuimaavia kuperkeikkoja korkeilla telineillä ja\nhennoilla langoilla, eli tuo toinen, musta, räpistelevin yökönsiivin,\npahaenteisin naurunpurkauksin, joka solmeilee notkeat jäsenensä\nkeräksi, joka on kuin pahahenki. Tahi olisiko hän väkevä mies, joka\nvääntelee nauloja ja hevosenkenkiä, jota raskaat ja ruosteiset kahleet\nja kaularaudat eivät pidätä... Vai puuhailisiko hän kummallisten,\nviisaitten eläinten parissa...\n\nNiin istui nuori Jakke sirkusteltassa silmät loistaen ja posket\nhohtaen, sydän väristen tukehduttavan täynnä tunteita.\n\nMeni joku päivä ja kivinen tori oli syksyisessä säässä yhtä autiona ja\npaljaana, hedelmättömänä, kuten ennenkin, kuten pirunpelto erämaassa.\nMutta nuori Jakke oli jo saanut sieltä sadon, korjannut sydämensä\nlaareihin täysiä, itäviä tähkäpäitä.\n\nMeni vuosia ja nuoren Jakenkin oli ryhdyttävä töihin, leipätöihin.\nHän katosi synnyinkaupungistaan. Mutta jonakin syksyisenä päivänä\nilmestyi taasen likaisenvalkea, iloinen sirkusteltta kaupungintorin\nnupulaisille kiville. Ja tässä sirkuksessa oli myöskin Jakke. Sinne\noudon ihmeelliseen, suruttomaan maailmaan oli hän siis lopultakin\npäässyt, kuten viimein tulee päämääräänsä ihminen, joka on sitkeä\nastumaan. Mutta ei hän ollut enää niin vallan nuori, ei niin silmiltä\nkirkas, eikä niin nuollun puhdas sisältä ja päältä, kuten joitakin\nvuosia sitten, kun suuret pyrkimykset itivät hänessä.\n\nJaken, nauravan ilveilijän mielikin oli kevyt ja iloinen, kun hän\ntuli kotikaupunkiinsa sirkuksensa mukana. Tosin oli mielensä kerennyt\nvälillä jo tummua ja myrtyäkin, kun ei sirkuksen taruinen maailmakaan\nollut niin iloista ja surutonta, kuin sen oli kuvitellut. Kun se olikin\nvain leipäpalan pyydyksiä, aherrusta. Mutta nyt hän oli mieleltään\noudon kevyt ja iloinen saapuessaan kotikaupunkiinsa. Näkee siellä joku\ntuttukin: tämmöinen on Jakesta tullut, ovela, suruton poika, joka ei\nitke tämän maailman turhuuksia...\n\nIlta laskeutui pienen kaupungin ylle, märkä syksyinen ilta. Posetiivi\nsoi teltan edustalla, kilkkaraudat helisivät ja vahvakeuhkoinen mies\nhuusi, minkä kaula kesti: — Nyt, nyt! Maailman parhaat koomikot,\nvoimamiehet! Tämän illan viimeinen signaali!\n\nHiljainen, iltainen sade sipisi ja kuiskaili telttakankaassa, kuten\nkerrankin vuosia sitten. Voimamiehet, voimistelijat, iloiset ilveilijät\nja hupaiset Pellet alkoivat esityksensä. Jakkekin astui vuorollaan\nmarakatin puvussaan kiiltävin, kilisevin koruin sahajauhokehään.\nHän kuuli naurun, suosion hyminän. Hänet tunnettiin: Jakke! Meidän\nkylän poika... Ja hän tunsi rinnassaan lapsellisen riemun ja aloitti\nnotkeasti ilveensä, joiden piti saada ihmiset unhoittamaan muu ja\nnauramaan lapsellisesta mielihyvästä.\n\nMutta silloin näki hän Pirjetan, pienen ja tumman tyttölapsen,\nkasvintoverinsa, jonka hän oli jo melkein unhoittanut maailmanrannan\npolulla. Mutta nyt hän näki ja muisti: Pirjetta, samettisilmin,\nkiehkuraisin hiuksin! Lapsellinen riemu pakeni ja sydämensä oli\ntulvillaan tuskaa ja hätäännystä. Hän tunsi, että esityksensä kävi\nkömpelösti, naurun irvistys tapahtui kuin rautanaamarilla, ääni oli\nontto. Pirjetta istui tuolla ihmisympyrässä. Näkiköhän, tunsikohan\nhän Jaken? Menikö hänen pieni suunsa hymyyn? Menikö se huvista,\nvaiko säälistä? Jakke tunsi ilman painavan ikäänkuin läkähdyttäen\nhehkulamppujen alla, oli kuin olisi lähestynyt jokin valtaisa,\ntahmainen kieli, jonka nuolaisua vastaan hän oli voimaton: häpeän tunne.\n\nNarrinkaavussa näki Pirjetta hänet, nenä kitillä paisutettuna, naama\nviiruihin maalattuna ja outoon virnistykseen rypistettynä, puhumassa\nopittuja, onttoja sukkeluuksia, vääntelemässä jäseniään. Ja leipäpalan\nvuoksi teki Jakke tätä. Ei hän ollut kuten taivaanlintu, joka laulaa ja\npelehtii vapaudessaan omaksi ilokseen. Kuten pensaitten räähkälintu hän\nrääkkyen juoksi varisevien jyvien ja rähmivien itikoitten perässä...\n\nMiksi oli hän unhoittanut Pirjetan, melkein? Miksi oli Pirjetta täällä,\nja miksi oli Jakke nähnyt hänet sinne penkilleen? Miksi tulvivat hänen\nmieleensä läkähdyttävät tunnelmat, kuten valtaisa, tahmainen, nuoleva\nkieli? Eikö hän ollut iloinen ilveilijä, suruton Pelle? Hehkulamppujen\nalla oli hiljaista. Kuului sateen kuiske telttakangasta vasten.\n\nNyt oli Jaken hypättävä pöydälle pinotuille jakkaroille, kierrettävä\njäsenensä merkilliseen mykkyrään ja irvistettävä koipiensa välistä\nkurkistavalla naamallaan. Hän teki niin. Hän muisti, että Pirjetta\nistui tuolla. Hänelle Jakke irvisti.\n\nKuului kolinaa, parahduksia. Jakkarat sortuivat kasaan ja ilveilijä\nputosi vasten pöydän syrjää ja makasi sitten sahajauhoisella\npermannolla kuten kuollut. Hänet kannettiin pois. Suusta ja sieraimista\ntuli verta, johon oli takertunut sahajauhoja.\n\nSairashuoneen valkoisten lakanoitten välissä tuli Jakke tajuihinsa ja\nmietti kuumeisin aivoin. Miksi hän oli unhoittanut Pirjetan, melkein?\nJa miksi hän sitten näki hänet samettisin silmin, kiharaisin hiuksin?\nMiksi läkähdyttävät tunnelmat vahasivat hänet kuten tahmainen, ilkeä,\nnuoleskeleva kieli? Miksi kaikki sattui murheellisesti iloiselle\nilveilijälle?\n\n\n\n\nSYNNYINMAAN MUISTOT\n\n\nHän kumartui pöydän yli ja huitaisi kädellään.\n\n— Vanhamaa, uskotko, synnyinmaa on aina mielessäni, vaikka olen\ntällainen, vaikka olen ollut täällä kauan, kauan, niin kirotun kauan.\nMuistot siitä nousevat mieleeni kauniina kuin rome, kuten loistivat\nsiellä tuohustulien romeet joen koskilla syyslauhkeina öinä, kun\npihlajapensaitten verestävien lehtien ja terttujen seassa kävi öinen\nkahina, öinen kahina... olet kai sen kuullut?\n\nHän toisteli sanojaan ja painosteli niitä tarpeettoman pontevasti.\nEpäilemättä hän oli jo humalassa.\n\n— Niin, vanhamaa väikkyy mielessäni kauniina, se synkeä, metsäinen\nmaa, rämeet ja nevat. Ja kuitenkin olen kärsinyt siellä vain vaivaa,\nsynkkyyttä ja epäilyksiä. Pitäisi unhoittaa. Mutta ei voi. Muistot\nsynnyinmaasta, ne ikäänkuin lämmittävät, hohtelevat sieluuni tuollakin\nkaivoksessa, syvällä, tunkkaisessa pimeydessä, missä kaivoslamput\nlepattelevat... Ne viihdyttävät minua ja samalla ne kuitenkin\nriuduttavat, hiuduttavat, kuten suolanraetta vesilasissa. Ja siitä\ntulee elonneste katkeraksi, äitelöiväksi...\n\nVanhaanmaahan minä en enää koskaan palaa. Epäilemättä minä kuolenkin\ntänne kaivoksien pimeyteen. Kuolema! Tiedätkö? Kuolema minua peloittaa,\nvaikka minä kärsin tästä elämästä. Kun kuolet, olet taidoton möhkäle,\najatukset eivät kulje enää aivoissasi... Ja mikä odottanee siellä:\nhenki harhailee turvattomana, orpona, kun se on häädetty asunnostaan,\nvaikka kurjastakin... Mutta pian minä en sentään kuole, aivan äkkiä,\ntoivottavasti. Kolmella lääkärillä olen tutkituttanut itseni, sydämeni.\nHalvausta minä en saa. Mutta kukapa tietää vaikka jo huomenna putoaa\nkivi niskaani tuolla kaivoksessa... Ja vaikka ei huomennakaan, niin\njoka tapauksessa joskus. Ja kuolema minua pelottaa.\n\nSaatatpa sanoa, että miksi en sitten palaa vanhaan maahan, kun sitä\nmuistelen, kaipaan. Ei ainakaan silloin kivi tipahtaisi niskaan\nkaivannon katosta. Niin, mikä estää? Saattaapa tuntua, ettei\nmikään. Kuitenkin on jokin esteenä, mikä lienee... Ei se ainakaan\nole tuo suolavesilätäkkö, valtameri. Se on se toinen, elonneste,\nsuolaisenhiutuva, karvasteleva ja katkera... Minä selitän, miten olen\ntänne sortunut, muistelemaan riuduttavassa ikävässä synnyinmaata. Eli\noikeastaan ei sitä voi selittää. Jostakusta voi tuntua, ettei mikään\nolisi minua estänyt askartelemasta leivän eteen synnyinmaan pinnalla.\nJoku toinen, kuten sinä, voi sanoa, että esteenä on sairas veri...\nKuulehan! Ihmisluonto on käsittämätön. Minä luulen, että kaikki tämä,\nelämäni onnettomuus juontaa juurensa eräästä tapauksesta, jonkun\nmielestä mitättömästä. Siitä johtuu, että minä täällä kaivelen maan\ntunkkaisessa povessa kiviä ja maistelen nisuinaan viinaa enempi kuin\nterveellistä on, eräästä pienestä tapauksesta siellä kaukana suolaisen\nlätäkön takana. Sinä sanot, että kyllähän sairas veri, syitä löytää;\npaljonko se tarvitsee liikettä joutuakseen levottomaksi... Kuulehan.\n\nKotini oli öhynlainen talo, Ranta nimeltään. Niitä lienee sen nimisiä\nmontakin siellä vanhanmaan virtojen varsilla, jotka hyömistävät\nmereen mustina ja väkevinä. Suvannoissa välkkyy niiden pinta, ruohot\nseisovat niiden rannoilla, mutta koskissa käy kohu, vesi ryöppyää\nkivien lomitse... No niin, minä olin Rannan veljeksistä nuorin. Olin\nvielä pieni, kuljin kouluteitä laukku seljässä. Oli syyskuu. Aurinko\npaistoi sinestä, jota kurkien matkakiilat halkoivat. Ne menivät etelän\nmaille äännellen oudosti ja kumeasti. Lehmät söivät vihreitten ketojen\näpäreitä. Metsissä kellastuivat ja kävivät ruosteeseen lehtipuut ja\npuitten juurilla hohtelivat punaiset marjat. Maantiellä rytisivät\nmarkkinoille ajavan miehen rattaat... Minä palasin koulusta ja kuulin\nsilloin mainittavan, että Rannan-Mikkoa tuotiin ruununkyydillä\nkotikylään. Tämä Mikko oli veljeni, jota en ollut koskaan nähnyt,\ntuskin kuullut puhuttavan, sillä Rannassa, kotitalossani, ei hänen\nnimeään koskaan mainittu. Hän oli lähtenyt Perä-Pohjolaan jätkäksi\nsilloin kun olin vielä ylen pieni. Epäilemättä hän oli joutunut\nepäsopuun vanhempaini kanssa. Sillä heissähän oli sairasta verta,\nkaikissa sukulaisissani. He olivat ylpeitä tai muita, tyhmän ylpeitä.\nMikko, Rannantalon poika, oli siis Perä-Pohjolassa jätkänä, eikä hänen\nnimeään sen koommin Rannassa mainittu. Hän oli kuollut.\n\nJa nyt häntä tuotiin ruununkyydillä kotipuoleen, en tiedä miksi,\nvankivyöräriin. Kukaan meidän suvustamme ei mennyt häntä katsomaan,\nmutta minä menin. Minä olin pieni, enkä ymmärtänyt. Halusin nähdä\nvelimieheni, josta olin joskus vieraitten ihmisten kuullut puhuvan.\nMenin siis lossipaikkaan, josta hänet kuljetettiin ylitse. Suvanto\nväreili sinisenä syksyn auringossa, sinkkiköysi soi ja lautta lipui\nlähemmä. Ja niin minä näin Mikon, jätkäveljeni. Hän sanoi minulle: —\nSiinähän on nuorin Rannan-veljeksiä, koska on nenässä sama solmu...\nSitten hän antoi minulle markan, että saisin ostaa jotakin makeaa.\nOstin sillä kaksikymmentä korvapuustia ja söin koulutoverini kanssa\nminkä jaksoin. Loput vein äidille.\n\nSe oli onnettomuus. Kun äitini sai kuulla mistä ne olivat oikein\nalkuisin, antoi hän minulle selkään. Laski housut ja pieksi. Ja koskaan\nennen ei hän ollut minua kurittanut. Nyt tuli tämä kaikki siitä, että\nolin tuonut hänelle nisuleipää, joka oli ostettu hänen jätkäpoikansa\nrahalla. Minut valtasi silloin hirmuinen ahdistus ja hätä: mihin,\nmihin minä nyt menen... Sillä kotoa minä aioin pois, johonkin... Mutta\nmihinkä minä poloinen osasin? Pieni olin. Mutta kova oli silloin hätä\nja arvet siitä jäivät iäksi. Monesti olen miettinyt, että juuri siksi\nolen joutunut tälle jälelle, vieraalle mantereellekin. Minä harhailin\nsilloin koleana iltana joenpartaalla. Itseni minä aioin hukuttaa,\nmutta vesi näytti niin mustalta ja kylmältä. En uskaltanut, pieni kun\nolin. Eikä se uskallus ole tainnut pahoin lisääntyä iän mukanakaan...\nHautuumaalle, kirkon viereen, minä sitten nukahdin suruuni. Yöllä\nheräsin ja palelin sydänjuuriani myöten. Ja hirveä pelko valtasi\nminut. Yö oli musta, tuuli pärrytti irtonaista lautaa kirkon katossa.\nTuntui hirveältä. Ja sitten näin minä lyhdyn tulien vilkkuvan. Minua\netsittiin. Kiersin kaukaa sivuitse kotiin ja hiivin vuoteeseen. Viimein\netsijät palasivat ja näkivät minun olevan vuoteessa. Lyökää nyt,\nperkeleet — ajattelin, pieni poikaparka. Mutta minua ei lyöty, eikä\nsiitä tapauksesta enää mitään puhuttu.\n\nMutta siitä pitäen haudoin minä mielessäni salaisia, synkkiä aatoksia.\nKotoa minä aioin pois niin pian kuin suinkin, kuten Mikko veljenikin.\nMutta minä olin poikanen vielä: mihinpä mennä... Jo silloin mietin\nusein, kuinka monenlainen saattaa olla ihmisluonto. Oli esimerkiksi\nminulla toveri, Kärki-Asko, joka sai selkäänsä melkein joka Jumalan\npäivä. Kerrankin näin, kuinka äitinsä, hirmuakka, pieksi häntä niin,\nettä veri kihosi paidan päälle. Ja kuitenkin poika jonkin minuutin\nmentyä hihkui ilosta ja hyppi tasakäpälässä kuten harakka. Ja minuun\noli yksi piiskaus ottanut niin kovin, että tuskin vuotten mentyäkään\nvoin hihkua ja hyppiä. Mutta mikäpä tietää, mitä Kärki-Askokin piteli\nsydämessään...\n\nSitten hommasin itseni oppikouluun. Niin, sinä et taida tietääkään...\nYlioppilaaksi kävin koulua. Lakkikin on kai tuolla romujeni joukossa.\nNiin, itse minä hommasin itseni kouluun. Ei minua toimitettu.\nPuoliväkisin menin. Etupäässä siksi, että halusin pois Rannasta. Pappi\nantoi minulle ensin opetusta ruotsinkielessä ja niin pääsin sitten\ntoiselle luokalle. Mihinkään aineeseen ei minulla ollut erikoista\ntaipumusta. Olin tasapuolinen ja menestyin hyvin.. Pääsin viimein\nylioppilaaksi. Mutta koulussakin oli minun paha olla, paha ja katkera.\nSillä vaivoin sain kotoani varoja. Leena, sisareni, laittoi minulle\nvaatteita. Mutta muutakin tarvitaan: ruokaa ja rahaa ja niitä ei\nsisareni, joka minua puolusti, saanut heittämään kuin hyvin niukasti ja\npihistäen talosta. Puoliväkisin kävin minä koulua, ja mieleni mustui\nyhä ja kävi katkeraksi.\n\nNiin pääsin siis ylioppilaaksi ja iloitsin. Olihan tämä jokin saavutus.\nKatkeruuteni suli kuten jääpuras heinäkuussa. Menin isäukon puheille.\nYhä piti saada varoja: aioin lukea lakitiedettä, tuomariksi. Isäukko\noli ynseä: yhäkö rahaa. Eihän sinusta tule miestä tekemälläkään. Toiset\nveljet tekevät työtä, tienaavat. Sinä vain kulutat. Ei tule työmiestä,\nei herraa. Minä masennuin, myrryin peräti. Olinhan jo aikuinen mies:\nmiksi siis anella Rannassa leipää... Sain eräältä koulutoveriltani\nrahaa lainaksi ja tulin ylitse tämän suolaisen lätäkön. Rannasta meni\ntoinen poika joron jälille kuten Mikko ennen. Lienevät miettineet,\nettä hukkaan meni siinä miehessä raha ja oppi. Kuten lienee\nmennytkin. Isäukkohan oli toivonut minusta suuria, voiman miestä,\nsamanlaista kuin veljensä, minun setämieheni Iikka-seppä, minuun kun\nkasvoi vahvasti lihaa ja luuta. Kerran minä näin, kuinka tämä seppä\nnosteli tervatynnyreitä uurteista kärryille. Olin pieni silloin enkä\nymmärtänyt, mitä merkitsee olla voiman mies, riski. Isäukko ymmärsi ja\ntoivoi, mutta pettyi toiveissaan. Minä jouduin koulutielle ja sitten\nvieraalle maalle. Ja nyt minun aikani on ohi.\n\nOlen siis täällä. Olen ollut jo niin kirotun kauan. Maksoin velkani\nkoulutoverilleni kuten mies. Yritin elää pään ja suun ilveellä, kun\nkerran olin kouluja käynyt, mutta tulin viimeinkin näihin kaivoksiin.\n\nKuulithan, kuulit kuinka minulle on käynyt, mutta et silti ymmärrä\nsen paremmin, miksi olen täällä ja täällä pysyn. Sinä pudistat vain\npäätäsi: sairas veri... Vanhaanmaahan minä en koskaan palaa. Ja miksikä\npalata. Kun en kuitenkaan kultaa kasaan saanut. Olen yhtä ylpeä kuin\nkoko muukin sukuni. En hituistakaan vähemmän. Vieraan maan povessa,\ntunkkaisessa pimeydessä, kaivelen kiviä, maistelen viinaa ja riudun\nikävään.\n\nJa synnyinmaan muistot nousevat sielussani ympärillään satuinen rome.\nMuistan lapsuuteni jokilaakson, synkeät, tuulessa puhisevat metsät,\nvihreät pellot ja harmaat talot, ihmisiä ja tapauksia, pienen vaalean\ntytön, punaisessa talossa, mustanvalkoisen kosken ja ruskean maantien\nvieressä...\n\n\n\n\nELÄMÄN KEINOT\n\n\nElokuinen aurinko paistoi einepäivän korkeudesta, joku sääski hörisi,\npienet hytteet himoitsivat verta harmaan vaippansa sisässä.\n\nSotkajärvi oli jo takana vasemmalla. Nilivaaran talo alkaisi pian näkyä.\n\nOmituinen matkue lähestyi sitä tänä elokuisena aamuna: kaksi miestä,\nkaksi jätkää. Harmaa köydenpätkä oli sitaistu siansilmukalle toisen\nkaulaan ja toinen talutteli häntä siitä eteenpäin. He saapuivat talon\nluo ja astuivat pihamaalle. Mutta siinä talutettava iski jalkansa\nhajalleen, tönköiksi saharenkun jaloiksi, ikäänkuin vastahakoinen,\nkilupäinen jäärä, pysähtyi ja kajahdutti suustaan äänekkään,\nsynkeän määynnän. Hämmästyneitä, uteliaita kasvoja pilkisteli talon\nakkunaruuduista. Mutta nuoran toisesta päästä pitelevä mies vain\närjäisi, iski köyden latvalla määkyjää pakaroille ja kiskaisi hänet\nliikkeelle. Niin he astuivat kohti pirttiä, talutettava vastahakoisena,\noudosti hymyillen, hampaat välkkyen irvistyksessä. Epäilemättä\nerämaitten murhenäytelmä: hullu mies ja hänen kuljettajansa...\n\nHe astuivat pirttiin. Toinen hellitti köyden pään ja toinen kilmusi\nsamassa uunille ja mulisteli sieltä suurin, juhmukulmien alta\npelottavasti loistavin silmin. Sikermät väistyivät pelokkaasti\nperäloukkoon, nuorimmat tarrautuen äitinsä helmuksiin, ja isäntä\nhellitti piipun leuoiltaan ja katsoi kysyvästi toiseen jätkään. Tämä\nrauhoitti:\n\n— Olkaa huoletta. Ei se mitään tee.\n\nSitten hän istahti penkille, pyöräytti tupakanlehdistä ja\nsanomalehtipaperista tottuneesti »tammikuun vennian», imaisi savut\nja alkoi harvakseltaan selittää tätä heidän tällaista ilmestymistään\ntaloon.\n\n— Etelän variksia he ovat. Perheellisiä miehiä. Tulleet pohjanpuoleen\nansioihin. Mutta eivät ne hankkeet ole menneet häävisti. Ja sitten\ntuli kaveri päänvikaan. Häätyi lähteä kuljettamaan sitä etelään hoitoa\nsaamaan. Pitkiä taipaleita on jo kuljettu ja siihen ovat menneet\nviimeiset enkkelit. Niin, että nyt ollaan sillä jälellä, että kuljetaan\nhyviä ihmisiä myöten, anellaan aina leipäpalaa. Ruoatta ei pärjää\nhullukaan, eikä hullujen kuljettaja...\n\nNo, onhan ihmisillä sääliä onnettomia kohtaan. Kukapa nälkäisen ja\nhullun laittaisi taipaleelle hoivaamatta. Iskettiin siis savivatiin\npuurontähdettä padanpohjasta ja upotettiin keskelle voimöykky, tuotiin\nvielä pöytään ohraleipää ja keitettyä kalaa. Sitten hullun kuljettaja\nmeni ja tempasi köytensä päästä, niin että hupsu kolisten tuli alas\nuunin rappusia. He istuivat syömään, ja kyllä heihin ruoka upposikin.\nSiinä sivussa kuljettaja jutteli isännän kanssa, mutta hupsu vain\npuri kuin murhamies ja teki omia eleitään. Pisti käden kainaloonsa ja\npudisteli sitten jotakin lattialle hyppysistään.\n\n— Onko kaverissa nappasuita? kysäisi jo isäntä.\n\n— Aina vähän, vastasi hupsu, joka ei tähän saakka ollut sanonut\nsanaakaan. Mutta ei oikeinkaan tällä kertaa. Joskus, hyvinä vuosina,\nniitä saa kourallisen kainalostaan kertakahmaisulla.\n\n— Kieltäisi sitä tuosta, kun se karistelee syöpäläisiään lattialle,\nsanoi jo emäntä.\n\nMutta pöydän pinnalla, jolta matkamiehet söivät, juoksenteli\nrussakoita, ruskeina ja lihavina. Ikäänkuin vastaukseksi emännän\nhuomautukseen nappasi hupsu näitä eläviä hyppysiinsä ja väkevällä\nliikkeellä kuljetti niitä suuhunsa. Paljon mahdollista, että ne menivät\nohi suunkin ja putosivat permannolle. Liike oli niin hullunvilkas,\nettei siitä saanut täyttä selkoa. Mutta hän puri, napsutti suutaan ja\nsanoi:\n\n— Rusinoita! Kalivomian herelmiä. Ne on makioita...\n\nTalonväki kävi umpimielisen ja vähäpuheisen näköiseksi. Isäntä vain\nsylkäisi, kopisti perät piipustaan kämmenelleen, nakkasi ne suuhunsa ja\nsanoi:\n\n— Kyllä se on surkeaa, kun äly menee ihmiseltä.\n\nJätkät heittivät syönnin. Hupsu kapusi heti uunille, köydenpätkä\nheiluen kaulassa, harrin pyrstö vielä suupielessä. Toinen jätkä\nkyseli isännältä teitä ja taipaleita ja pyysi sitten tupakan rouheita\ntaskuunsa, vähän kuin anteeksipyydellen:\n\n— Pitäisihän sitä malttaa elää ilman savuja, kun näin anellen kulkee,\nmutta kun siihen on pienestä pahasta tottunut. Onhan hupina ja\nsääskisavuna tuon hupsun kanssa tuolla taipaleilla.\n\nIsäntä luovutti rouheita ja jätkät hankkivat lähtöön. Hupsu aikoi jäädä\nvain uunille, mutta toinen kiskoi hänet alas ja iski köyden latvalla\npakaroille. Sitten hän kiitteli kestityksestä, ja niin he lähtivät.\nTalon väki katsoi ikkunasta, kuinka he katosivat pitkin polkua vesakon\npeittoon.\n\n— On se ihminen silloin jo huonolla jäljellä, arveli emäntä, kun täytyy\ntoisen köydestä talutella aivan kuin sonnia.\n\nMutta kun matkamiehet olivat, päässeet vesakon suojaan, ryntäsi hupsu\nedellä kulkevan taluttajansa niskaan, pudisteli häntä ja sanoi:\n\n— Pirun takiako sinä iskit köydelläsi niin lujasti persauksille! Etkö\nsinä opi lyömään varovammin!\n\n— Minkä vuoksi sinä sitten söit eli olit syövinäsi niitä russakoita!\nMinua iletti ja häätyi heittää syönti kesken. Kiukutti. Täydestä se\nkävisi vähempikin hulluileminen.\n\n— Sinussa on sitä hienoa herrasverta. Mitä tuo nyt on torakan syönti.\nMinä niitä ennen ruotipoikana söin kourallisia, viidelläpennillä\nkappaleen, kun viisaat syöttivät.\n\nHupsu otti silmukan kaulastaan, pisti köyden taskuunsa, ja sitten he\nkierittivät sätkän, puhaltelivat savuja ja astuivat eteenpäin.\n\n— Kyllä sinä sentään aina konstit keksit. On se tämä kulku paljon\njalompaa, ruokaisempaa ja vapaampaa kuin muuten olisi.\n\n— Joo, kehaisi toinen, minä kun en ole lähtenyt aapeen koulusta, enkä\nole ensikertaa nappiteikalla. Konsteja meiltä ei pidä puuttuman. Minä\nolen ollut jo monessa mutkassa tämän maailman liemessä. Monesti on\npartaveitsi ollut kurkun päällä. Tässä kolmisen vuotta takaperinkin,\nkun sain sen puukon piston hartioihini, oli minulla kova edessä. Minä\npääsin kyllä haavureista ja ensivaivoista selvällä Suomen rahalla.\nKun olin vähän ennen syysuitossa marakatin kupeella lyönyt koko\ntukkisakin kylmäksi korttipelissä. Mutta ne markat menivät ja yhä oli\nkäsi niin jäykkä ja hartiat niin hellät, ettei mielimistäkään isompiin\nliikkeisiin. Mutta minä olen kaino köyhä, enkä ole ensimmäisenä\napua ronkkumassa. Annoin parransängen rehoittaa leuassani, sain\nmuutamalta rengiltä pitkän sarkatakin ja aloin pitää saarnoja kylillä,\ntietenkin ennestään oudoilla kylillä. Joo, joo, sananselittäjänä!\nMinulta menestyy kaikki. Talvi kului niin, ettei paremmin koskaan,\nja puukonhaava hartioissani parani. Sain syödä rasvaista talojen\nkamareissa ja kyydityttää itseäni talosta toiseen, sainpa kaulailla\ntalojen emäntiä, joilla on rinnat kuin vehnäjauhopussit, ja isäntiä,\njoiden housunpersaus oli totisessa poimussa, kun he tekivät seuroissani\nparannusta. Minä saarnasin ja veisasin ja akat itkivät. Ai, ai, elämä\noli ihanaa! Vähällä piti, etten jäänyt saamamieheksi ainaiseksi, mutta\nkun kesä tuli ja haavani parani, niin tuntui olo yksitoikkoiselta.\nJa niinpä olen jälleen näillä jälillä. Mutta milloin tahansa voisin\nheittäytyä uskonmieheksi.\n\nJa kuten todistaakseen taitonsa, jätkä alkoi veisata. Paidan rakosessa\npilkoittava ruskea karvainen rinta kumahteli kuten ontto honka.\n\n    — Voi, katumatoin maailma,\n    voi, synniltä syöty raato...\n\nKun hän oli veisuunsa lopettanut, sanoi toinen:\n\n— Niin, kyllähän sinä, kaveri, olet osaava, pääntaitava mies, mutta ei\nsinun sentään tarvitsisi taloissakaan kovin hulluilla. Päänvialla ei\npitäisi pahasti leikitellä. Se tulee pian tosissaan.\n\n— Niin päänvika? Oikea mies ei tule hulluksi, vaikka päätä porossa\nkeittäisi.\n\nToinen väittää vastaan. Sanoo, että kun tauti lyö, niin se lyö. Päähän\nei hänellä tosin tauti ole koskaan tullut, mutta muualle ruumiiseen.\nKerran hän oli joutunut lääkäriinkin ja tämä, puhdassorminen mies, oli\nsekoitellut hänelle lasin lääkkeitä ja kovasti vasartanut, ettei niitä\nsaa ottaa enempää kuin ne määrätipat päivässä. Mutta kun mies pääsi\nulos, hän ryypätä karautti heti pullon tyhjäksi. Sittenhän se tepsii\njos tepsii. Mitä ne jotkin tipat aikamiehessä!\n\n— Miten siinä sitten kävi?\n\n— Mut se teki soman vaikutuksen.\n\nKävi ilmi, että mies oli maannut pari vuorokautta tiedottomana tämän\nmaailman toilauksista. Mutta noussut oli siitä viimeinkin ja ollut\nterve kuin sonni.\n\nHe väsyivät kävelyyn. Kävivät sammalikkoon, pehkon siimekseen\npitkälleen, suitsuttivat väkevälle löyhähtäviä rouheitaan,\nsommittelivat lyysseistään, lakeistaan ja isoista ruudukkaista\nnenäliinoistaan sääskisuojat. Mutta ne inisivät ja vainosivat\nsittenkin, ja toinen jätkä kiroili hupsuutta, joka on tuonut heidät\ntänne korpiin pirujen kiusattavaksi. Etelässähän elämä ja ihmiset ovat.\nKun täältä kerran pois pääsee, niin päivä näreen kiertäisi, ennenkuin\nhän toisi tänne toistamiseen luitaan.\n\nNiin, näillä jätkillä oli ollut eräitä aikoja sitten, kun he\nkulkivat kohti pohjanperää, paitsi tavallista halua kiertää vain\nSuomen mannerta, mielessä ties mitä, suuret tukkityöt, kullankaivut\nja merimieselämä Norjanmerellä. Ja niitä he olivat koettaneetkin,\npaitsi Norjan merta. He olivat seisoneet vain Vuoreijan rannassa ja\nvettä oli näyttänyt olevan liian viljavasti, kalanmaksan katku oli\nollut liian äitelä. Toinen oli sanonut, että kyllä siinä on ylen\nlaaja lätäkkö meille. Siinä jos putoat puulta, niin et potki enää\nruohoon. Olivat palanneet Suomen puolelle. Olivat olleet Ivalossa,\nKultalassa, mutta kultaa ei ollut tullut. Olivat loppuneet varat, eikä\nollut työnansioita. Eikä näyttänyt olevan muuta keinoa matkustella\neteläisimpiin seutuihin kuin kerjuu. Mutta emäntää myöten kulkukin on\ntukalaa raavaille miehille, ehkäkin jätkän sielu ja tunteet lienevät\nlujasti parkitut kuten tammannahka. Siinä saat kuulla jos jotakin,\nkun otaksutaan, että miehen tuolle kulkukeinolle saa vain laiskuus ja\ntyhmyys. Mutta silloin oli toinen mies hoksannut: hulluus on parempi\npassi tälle matkalle. Hedelmää kantava sieluntila.\n\nNiinpä hän oli ottanut vanhan, puolilahon köydenpätkän veneestä\nHyykäjässä. Ja sitten oli matkattu pitkät taipaleet ohi Mirhaminpirtin\nja Mirhamiseljänteen, poikki Kitisten latvojen Pakkasen taloihin, ohi\nSeurajärvien, Kiistalan ja Lankisen. Jätkän hulluus oli menestynyt\nhyvin ja tuonut leipää. Ja epäilemättä toisi, loppumatkoilla yhä\nparemmin. Pian saavuttaisiin kirkonkylään, maantielle, jonka kupeessa\non vauraita taloja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKyllin nukuttuaan heräsivät jätkät, kun päivä painui vitaisilleen; ilta\noli sopuisen viileä ja vihamieliset sääsket inisivät itsepintaisina.\nHe kiersivät savukkeet ja astuivat iloisina naureskellen eteenpäin.\nMiehet menivät ja savu jäi. He kertoivat juttuja, kokemuksiaan jätkän\nmonipolvisilla poluilla. Taival kului. Jo tuli talo näkyviin.\n\n— Hei, hei, kaveri, otapa silmukka kaulaasi ja tule hulluksi, ennenkuin\nihmiset näkevät.\n\nHe astelivat kepeästi. Vielä eräät peninkulmat, huikoset ja rapiat,\nniin oltaisiin kirkonkylässä, josta alkoi ruskea, somerolla kyllästetty\ntie, totinen tolppatie, vierillään kyläkuntia ja taloja, joista\nhullulle miehelle luovutettaisiin leipää rahattakin, eikä maristaisi\nkuten tehtiin viisaille tahi tyhmille. Se tie johteli pitkin mustana\nhyömistävän joen varsia alas isoon kylään, missä valtion musta ruuna\ntuhkaisi raskaasti sieraimiinsa. Hei, on silloin muukin konsti kulkea\nkuin tämä koipikonsti! On lihavaa maata ja lihavia ihmisiä. He antavat\ntyötä, jos jäsenesi tuntuvat sitä kaipaavan. Siellä voit pettää, jos\näly riittää, tyhmiä ja alaikäisiä. Saat rahaa taskuusi. Saat heittää\npois hullun muodon ja kaulastasi vanhan lahonneen köydenpätkän.\n\nJoka sekin voi joskus olla elämänkeinojen tärkeä välikappale jätkän\nmonipolvisella tiellä.\n\n\n\n"]