[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3UnJ7CP7gEDRXmuc3xtAvVVVbb5JZQ0XUaX592CWzRA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3716,"Kertomuksia III","Wettergrund, Josefina",1830,1903,"3716-wettergrund-josefina-kertomuksia-iii","3716__Wettergrund_Josefina__Kertomuksia_III",null,"novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1858,1905,28681,181806,false,14434,[24],"French fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"French Literature","Short Stories","\"Kertomuksia\" by Émile Zola is a collection of narratives written during the late 19th century, characterized by Zola's vivid realism that reflects social themes and human condition. The stories often explore the lives of individuals against the backdrop of societal changes, tensions, and personal struggles. In the opening portion, the narrative revolves around the miller Ukko Merlier and his daughter Françoise during a significant moment in their lives—the celebration of her engagement to Dominique, a handsome yet lazy young man.  The beginning of \"Kertomuksia\" introduces the charming setting of Ukko Merlier's mill on a beautiful summer evening, where the preparations for Françoise's engagement create a festive atmosphere. The narrative paints a picturesque view of the surroundings at Rocreuse, characterized by lush nature and the quaint mill that stands as a centerpiece of their lives. It captures the essence of rural life and familial relationships, particularly the tension created when Françoise expresses her love for Dominique. The calmness of this celebratory moment soon becomes tinged with impending conflict as external troubles—symbolized by the looming threat of war—begin to encroach upon their happiness, hinting at the challenges the characters will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Erkko, Eero",390,"Ruotsalaisen kirjailijattaren novellikokoelma sisältää hyväntuulisia ja leikkisällä otteella kirjoitettuja kertomuksia. Tekstit kuvaavat ihmisluonnon piirteitä ja arkisia sattumuksia myötätuntoisesti ja huumorilla. Kokoelma tarjoaa havaintoja 1800-luvun elämänmenosta ja ihmisten välisistä suhteista.","Josefina Wettergrundin 'Kertomuksia III' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3716. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että\nsen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUKSIA III\n\nKirj.\n\nLea [Josefina Wettergrund]\n\n\nRuotsista tekijän perillisten suosiollisella luvalla suomentanut\n\nAina Someri.\n\n\n\n\n\nHaminassa,\nAlfred Lagerbomin kustannuksella.\n1905.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nWilhelm v. Braun: Yleisölle!\n\nKulkuri Sven\nEräs kalaretki\nTähtiveljekset\nKun Pettersson'in herrasväki on hopeahäihin lähdössä\nUusi arkki\nKuinka arvoon kohotaan\n\n\nSeuraavan Wilhelm v. Braun'in esipuheen, joka oli johdantona Lean\nensimäiseen julkaisuun, on kustantaja arvellut ehkä jossakin määrin\nhuvittavan Lean suomenkielistäkin lukijakuntaa.\n\n\n\n\nYLEISÖLLE!\n\n\nAikana, jolloin kauniimpi sukupuoli sekä meillä että ulkomailla melkein\nyksinomaan on ottanut kaunokirjallisuuden haltuunsa, ja naiskirjailijat\nvuosittain vedenpaisumuksen tavoin täyttävät kaikki paikat ikävillä\nja tekopyhillä romaanipostilloilla, on todellakin ilahduttavaa\ntutustua nuoreen kirjailijattareen, joka tarkastelee elämää iloisin\nja veitikkamaisin katsein ja leikillisellä kynällä kuvaa näkemäänsä\nsekä hyvää että pahaa, kuitenkin kiinnittäen huomionsa pääasiallisesti\nedellisen puoleen.\n\nTälläinen kirjailijatar nyt lähettää ensikerran teoksensa julkisuuteen,\nsuoden minulle kunnian hankkia niille kustantajan, koska hän itse,\nsyrjäisellä maaseudulla asuen, ei ole ollut tilaisuudessa tutustua\nmaan kirjailijoihin, jotka paremmin tämän luottamuksen ansaitsisivat,\nja ainoastaan kustantajan erityisestä pyynnöstä rohkenen tähän siis\nesipuheen laatia, varmasti kuitenkin tietäen, ett'ei se mainitun\nteoksen arvoa enennä.\n\nMutta tutustuttaakseni yleisöä itse kirjailijattareen, tahdon kertoa\nerään vähäisen muiston.\n\nKun minä monta vuotta sitten oleskelin Carlshamn'issa, olin\ntilaisuudessa joka päivä ikkunastani näkemään kuinka tuossa kahden\ntienoossa kokonainen liuta tyttökoululaisia kokoontui kadulle\npiirittäen erään kirkassilmäisen, punaposkisen toverinsa, joka heille\naina näytti pitävän pitkiä puheita, säestäen sanojaan vilkkailla\nliikkeillä, ja herättäen kuulijoissaan mitä sydämellisintä iloa\nja naurua. Muuan ystäväni, joka kerran käydessään luonani sattui\nnäkemään tuon ryhmän, selitti minulle, että tyttö tuossa keskessä oli\nkoulun teräväpäisin oppilas, sekä kertoi hänen kirjoitelleen koko\njoukon runoja ja pikku novelleja, joista useimmat olivat sisällöltään\nleikillisen ivallisia ja kuten tavallista kirjailijoilla, jotka vielä\nkoulupenkillä istuvat, kohdistui niissä iva pääasiallisesti opettajiin,\nopettajattariin ja naurettaviin tovereihin. Olin sitte tilaisuudessa\nlukemaan useita noista nerontuotteista, ja täytyy minun myöntää, että\nniissä ilmeni eväämätön taipumus koomilliseen suuntaan ja hänen ikäänsä\nnähden tavaton kyky käytellä kieltä vapaasti.\n\nMissä määrin nämä taipumukset ovat kehittyneet, on lukija itse\ntilaisuudessa päättämään seuraavasta kertomuskokoelmasta, joka varmaan\nvoisi esiintyä vaativammallakin nimellä kuin \"Pikkupätkiä\", joksi\ntekijä kainoudessaan on sen kutsunut.\n\nSekä kirjan- että ottamastaan kirjailijanimestä \"Lea\", kirjoittaa hän\ntavallisella leikillisellä tavallaan minulle; \"Nyt vielä eräs tärkeä\nkysymys: mikä kirjalle nimeksi. \"Pikku pätkiä kertomusten ja runojen\nmuodossa, kirjoittanut Lea.\" Tuo nimi on kauan pyörinyt mielessäni\n— ei siltä, että minulla juuri olisi minkäänlaista yhdenlaisuutta\ntuon Vanhan Testamentin kaimani kanssa, Jumalan kiitos ei! — sillä\nenpä tiedä ketään kieroin silmin katselleeni, niinkuin myös aina olen\ntoisen omistusoikeutta kunniassa pitänyt, niin paljon kuin voimani ovat\nsuoneet mutta sittenkin...\"\n\nAllekirjoittaneen mielestä sopii parhaiten tämän esipuheen lopuksi osa\nkirjailijattaren kirjeestä, joka seurasi käsikirjoitusta:\n\n\"Niin, tässä ne nyt tulevat, ne minun \"teokseni!\" Miten suurelliselta\nse kuuluukaan! Vavisten niiden vaiheita minä ne lähetän. En saata\nselittää tunteitani tällä hetkellä. Samanlaiset ne lienevät kuin\nköyhän äidin, joka ainoan lapsensa lähettää maailmaan, omin voimin\nonneaan koettamaan. Kyllähän äiti mielestään on parastaan tehnyt sitä\nkasvattaessaan, mutta varma on, että lasta toisenkin kerran maailmassa\ntyrkitään, nipistellään ja tukistellaan. — Mutta mitäpä siitä, kuin se\nvaan tapahtuu järkevästi, silloinhan se on sille hyödyksi vain, ja äiti\nvoi toivoa lapsestaan kerran koituvan kunnon ihmisen — ja onhan sekin\njotakin.\"\n\nNäyttäytykööt nuoren ja iloisen kirjailijattaren pelonaiheet turhiksi!\n\nWilh. von Braun.\n\n\n\n\nKULKURI SVEN.\n\n\n\nI.\n\n\nMoni häntä, Kulkuri Sven’iä, hassuna piti, sillä mies­muistiin ei\nhänen oltu nähty säännöllisellä työllä elatustaan hankkivan. Paikasta\ntoiseen hän harhaili vaan kuin tomu tuulessa, paremmin tuntien jokaisen\nniityn mättään kuin ihmiset kotiseudullaan. Lieneekö kirjoissakaan\nollut, kuten muut kunnon kansalaiset. Tuskinpa vaan. Usein hän,\nauringon ensi säteiden taivaalle kohotessa, ilmestyi ihmisten pariin\nja taas iltavarjojen lähetessä katosi, taikka päinvastoin. Mutta\nkaikkialla hän tervetullut oli; aina suojan sai; ei puuttunut\nsydämellisiä sanoja, ja nuorison joukossa varsinkin hänellä hartaimmat\nystävänsä oli.\n\nMutta hänpä omasikin taikavoiman, jolla nuorten sydämet avasi,\nhellyttelipä vielä vanhustenkin mieliä — ja se voima oli hänen\nsoittonsa, hänen tuohitorvensa; sillä puhalteli hän tanssinsäveliä niin\npirteitä ja eloisia kuin nuori mieli ikinä toivoa voi. Kulkuri Sven\noli mestari soittamaan, vaikka hänelle itselleen sitä tuskin kukaan\nlie ilmaissut, ja epäiltävää on, kykenikö Pan aikoinaan ylistetyllä\nsoitollaan herättämään suurempaa ihastusta dryadein joukossa, kuin\nKulkuri Sven tuohitorvellaan Blekinkiläistyttöjen mielissä; Blekinki,\nnäet, oikeastaan oli Sven'in kotitienoo, vaik'ei hän viihtynyt kauempaa\nsiellä kuin muuallakaan. Mutta varma on, ett'eivät hänen torvensa\nsäveleet missään kirkkaampina kajahdelleet, eikä tytöt hänestä missään\nihanammat olleet kuin Blekingissä; sen hän heille kyllä ilmaisikin;\nhyvä vaan, ett'eivät lähiseudun neitoset sitä kuulleet, sillä semmoiset\npuheet eivät juuri naapurusten sopua paranna. Olihan sitä yhtä ja\ntoista painamassa Kulkuri Svenin omaatuntoakin, mutta se paino oli kuin\nkastehelmen, joka hentoa, vihannoivaa heinänkortta notkistaa.\n\nUseinhan esim. oli sattunut, että nuori tyttönen työnsä unohti,\nkaidepuu sai levähtää, rukin surina tauota, valkaisemattomat\nlankavyyhdet hetkeksi tuvan seinämälle levittämättä jäädä, kun Kulkuri\nSven'in tuohitorven ääni kajahti. Ja työmies, joka auran kurjessa\nlaajoilla pelloillaan laahusteli, väsynyt selkä kumarassa, kohottautui\nehdottomasti nuo tutut sävelet kuullessaan tuokioksi levähtämään,\npyyhkäsi karkealla paitansa hihalla hikikarpalot otsaltaan ja puheli\nmyhäillen itsekseen:\n\n\"Sven houkkio se taasen näillä mailla vaeltaa; kyllä hänet soitostaan\ntuntee, paremmin soittaa kuin yksikään toinen, vaikka muuten on\nsellainen hölmö, ett'ei edes perunamaata mullatuksi saa.\"\n\nMutta ystävällisesti hän päätään tervehdykseksi nyökäytti, kun Sven\nJumalan rauhaa toivottaen häntä lähestyi. Aina toi Sven mukanaan jotain\nlämmintä ja valoisaa, vaikk'ei kansa yksinkertaisuudessaan voinut sen\ntunteen syytä selittää. Ehkä herättivät Sven'in sävelet eloon jonkun\nsuloisen lapsuuden muiston, karkoittivat halpamaiset ajatukset, tai\ntoivat ne mieleen ihanan, jo aikoja sitten haaveksitun unelman, toivat\nsen hetkeksi vaan, kirkkaine välkehtivine kesäpäivineen, riemuilleen,\nihanine öineen valkorunkoisissa, lehtevissä koivikoissa, loihtivat\nesiin puoleksi pois kääntyneet, rusoposkiset kasvot, loistavine\ntummansinisine silmineen. Taikka kuvastui mieleen ehkä pienoinen tupa\ntienvieressä, edustalla omenapuu kukkineen, ikkunassa palsamikukka ja\nelämänlanka ja kynnyksellä pellavapää pikkuinen, sinisilmät ilosta\nloistavina.\n\nNiin, jotain tänkaltaista se Sven'in soitto mielissä herätti,\npuhtaampaa, parempaa kuin jokapäiväinen tavallisuus, ja kun vielä\nmoni iloinen tanssinsävel hänen torvestaan ilmoille kajahti, niin\nsaattaa kyllä käsittää, miksi hän niin tervetullut kaikkialla oli,\nja miksi hänen tulonsa aina vaikutti kuin aurinkoinen sunnuntai-aamu\nraskaan työviikon loputtua, jolloin havumetsän suloinen tuoksu ilmassa\nleijailee ja raikas tuuli lahden laineilla leikittelee, niinkuin\ntaiteilijan hyppyset koneen kielillä.\n\nTänään Sven taasen oli istunut koko pitkän kirkkaan kesäisen päivän\naamusta iltaan metsän siimeksessä; kesäyön hämärä alkoi jo kiehtoa\nluontoa vaippaansa, ja puitten oksilta siellä täällä kuulin hiljaista\nkahinata, kun siellä lintunen pesäänsä haki. Ruisrääkän ääni halkoili\nilmaa, ja kaukaa kuului kotiin palajavan karjan ammunta. Hetkiseksi\nhäiritsi illan hiljaisuutta rattaitten ratina maantiellä. Liekö\najanut siellä seudun posti kuljettaen viestejä sydämistä sydämiin.\nKuiskailivatpa vienosti keskenään myös puitten lehdet; kerrottavaa\nheilläkin toisilleen oli, mutta Kulkuri Sven, joka muuten kyllä luonnon\nkieltä ymmärsi, ei tänään heidän kuiskettaan kuunnellut.\n\nHänen polvillaan oli nyt levällään toisenlainen lehti — sanomalehti —\njohon koko hänen huomionsa oli kiintynyt.\n\nItsekseen puheli hän puoliääneen:\n\n\"Huomenna hän laulaa, ja minä saan kuulla häntä ja saan nähdä hänet,\nhänet, mutta hän ei näe minua. Huomanneeko metsän komea honka vähäistä\nkieloa, joka hiljaa sen juurella kasvaa? Ei suinkaan! — ja niin olla\npitääkin. Honka katselee kauas suurta, avaraa maailmaa, jonne sen\noksatkin ojenteleivat, ja jossa aurinko niihin kultiaan valaa, ja\nvienot tuuloset humisten niille laulujaan laulavat, milloin herätellen,\nmilloin lepoon viihdytellen. Niin, niin; ja minä tässä yhä vain kyliä\nkiertelen ja olen tuskin tuon pikku taimenkaan vertainen, joka kiven\nvieressä vihoittaa... Kas vaan sinua, pikku hupakko (siksi kutsui\nSven etanaa), etkös sittenkin matanut sinne hakemaan suojaa pimeän ja\nkylmän tullen! Hm... olihan sekin jotain; jotenkin samanlainen lohdutus\nkuin Kulkuri Sven'illä, kun hän iloisilla tanssinsävelillä hetkeksi\nkarkoittaa surun luotaan. Jaa, jaa, kylläpähän Herramme itse tiennee,\nmilloin kunkin päivätyö on tehty. Ei sitä taida niin tarkoin toinen\ntietää, kuka täällä on toimittanut enimmän, kuka vähimmän. Kyllä mahtaa\ntuntua ihanalta sitten, kun Sven'kin kerran saa todella levätä! Mutta\nvielä siihen taitaa toinenkin päivä vierähtää. Jotain tahtoisin minäkin\nsaada tehdyksi, jotain oikeen kunnollista, ennenkuin Herramme puhaltaa\nsuureen tuohitorveensa... Hm! ihmeellistä sentään, ett'en minä ole\nvoinut kiintyä yhteenkään paikkaan maailmassa, niinkuin muut kunnon\nihmiset! Olenhan koettanut, mutta ei se ole onnistunut, ei yhtään. En\nkoskaan ole päässyt selville siitä, mikä työ minulle oikein sopisi...\nUlkotyö? (Sven katseli laihoja käsiään ja hinteräistä, mitätöntä\nvartaloaan) ei, ei siitä mitään olisi tullut. En minä olisi osannut\nauran kurjessa kulkea, sillä enhän olisi voinut olla tarkastelematta\npilvien kulkua. Ja sitäpaitsi, kun toisinaan seison ja katson, miten\nauran kärki viiltää vihantaa maata ja nyhtää siitä sadottain pikku\nkukkia juurineen, niin tuntuu minusta kuin kynnettäisiin oman sydämeni\njuuria ja mullistettaisiin siellä kaikki sekaisin, ja silloin voittaa\nminut taas vaeltamisen halu, ja minä riennän pois koko hommista\nhiljaiseen metsään tai vihannille niityille. Toisinaan olen seisonut ja\nkatsellut käsityöläisiä heidän työssään ja miettinyt: \"Tuohon toimeen\nsinun olisi pitänyt ruveta\". Mutta kun taas ajattelen sen ajatuksen\nloppuun saakka, kun kuvittelen istuvani jalat ristissä räätälin\npöydällä taikka veteleväni pikilankoja suutarin pölkyllä taikka\nkäytteleväni satulasepän pitkää neulaa, niin tunnen kuin pistoksen\nsydämessäni, ja taas minä pakenen kuin henki olisi kysymyksessä,\npakenen kaikkia heidän silitysrautojaan sormistimiaan ja neulojaan,\nenkä saa rauhaa ennen, kuin olen keskellä synkkää metsää, jossa hongat\nhumisevat ja sammaltaneet kivet vihertävät. Siellä mä taasen torveeni\ntartun ja puhaltelen... mutta en noita raikkaita tanssinsäveleitä\njoilla kylän nuorisoa ilahutan. Salon hongille, sen kallioille, kukille\nja itselleni minä silloin soittelen, soittelen kaikesta mikä sisässäni\nlaulaa, ja silloin helpottaa ihmeellisesti sydänalassa. Niin, enpä\ntuota oikeen itsekään ymmärrä, mutta — sellainen minä vaan olen...\"\n\nKulkuri Sven kääri sanomalehden hellän huolellisesti kokoon, pisti sen\ntakkinsa taskuun, oikasihe sitte maahan pitkäkseen, asetti kätensä\nristiin niskan alle ja tähysteli läpi puitten lehvien ehtootaivasta,\njolle tähtönen toisensa jälkeen syttyi. Suloinen kukkien tuoksu täytti\nilman; yhä hiljaisemmaksi muuttui metsä, kunnes lopulta ei muuta\nkuulunut kuin kaukaa viidakosta yksinäisen satakielen surunvoittoinen\nliverrys. Koko luonto uneksi huoaten. Niin teki Svenkin, vaikka hän\nuneksi valveillaan. Hän teki, kuten niin monasti ennenkin oli tehnyt:\najatteli entisiä elämänsä vaiheita. Hän muisteli aikaa, jolloin oli\npappilassa paimenpoikana ollut, kuinka siellä jokaisella oli omat\nkiireensä ja touhunsa eikä kukaan muu joutanut häntä ajattelemaan kuin\ntalon pieni tyttönen... Sven näki vieläkin, miten tuo lapsonen vaaleat\nkutrit tuulessa liehuen ja katse kirkkaana, kuin lähteensilmä, köyhän\npaimenpojan luokse riensi, tarttui hänen käteensä ja kuljetti häntä\nyli mättäitten ja kumpujen, kunnes vihdoin väsyneinä mutta onnellisina\nistahtivat riippakoivujen suojaan levähtämään. Sanasta sanaan muisti\nSven kaikki sadut keijukaisista, kristallipalatseista ja lumotuista\nprinssessoista, jotka \"pikku Viva\" hänelle oli kertonut. Kuin suloiset\nharpun sävelet soivat hänen korvissaan vieläkin ne monet laulut,\njoita tuo samainen \"Viva\" hänelle oli laulellut, ja jotka hän heti\nvirheettömästi oli tuohitorvellaan toistanut. Hymy huulilla muisteli\nhän, kuinka monta kertaa nuo ilot olivat tuottaneet hänelle aimo\nselkäsaunan taikka nälkärangaistuksen, joilla auttamatonta paimenpoikaa\nkoetettiin kurittaa, kun hän ei illalla lampaitaan löytänyt. Nälkä\nhaihtui, ja vitsan jäljet tasoittuivat, mutta pikku Vivan sävelet\npysyivät järkkymättä pojan muistissa ja sydämessä ja seuraavana\npäivänä oli hän niitä jälleen torvellaan ystävälleen raiutellut.\nIlosta oli tämä silloin käsiään taputellut ja palkinnoksi viheriän\nlehvän paimenpojan kuluneeseen lakkiin sovitellut. Ylpeämmäksi kuin\nkuningas oli paimenpoika silloin itsensä tuntenut ja koko seuraavan yön\nuneksinut olevansa suuri taiteilija, joka vaan valtakunnasta toiseen\nvaelsi ja kultaa ja kunniaa niitti...\n\nJohtuipa muistiin myös surun päivä, jona eräs rovastin ylhäinen\nsukulainen Tukholmasta tuli pappilaan viemisille, sai kuulla \"pikku\nVivan\" ihmeellisen äänen, kehoitti tämän isää noudattamaan luonnon\nvaatimusta ja kasvattamaan tyttärensä laulajattareksi... Se päivä oli\nollut raskas heille kummallekin, sekä Svenille että Vivalle, moni\nkyynel oli silloin vierähtänyt...\n\nMutta pikku Vivan täytyi ensin käydä rippikoulu; Sven'in, joka kahdesti\njo oli yrittänyt mutta ei kummallakaan kertaa päässyt, piti samalla\ntehdä kolmas yrityksensä. Yhtä helposti, kuin sävelet hänen muistissaan\ntyyssijan saivat, yhtä vaikea sinne oli katkismuksen kappaleita\npysäyttää ja tuona elämän tärkeänä aikana oli tuohitorvi Sven'ille\nenemmän vahingoksi kuin hyödyksi. Se ei tehnyt pienintäkään palvelusta\nkirkolle. Pulleaposkisia pasuunaa puhaltavia enkeleitä meillä\nmaalaiskirkossamme on ennestäänkin tarpeeksi, ja sitä paitsi on sinulla\ntavattoman huonot tiedot, oli rovasti sanonut, ja puku yhtä huono,\noli sanonut Sven'in serkku, nimismiehen Pekka, lainatessaan hänelle\njuhlapäiväksi housunsa, ja lisänyt vielä, että: \"varo vaan itseäsi, jos\nniitä perässäsi laahaat!\" Eikä paremmin sopinut lainatakkikaan hänen\nhentoon vartaloonsa. Hihat riippuivat hyvän matkaa käsien alapuolella,\nja siinä tarvittiin taitoa saada niiden avulla hiukset silmiltä\npois taikka kuivatuksi kirkkaat ja lämpöiset kyynelpisarat, jotka\nmelkein estivät köyhän ja hiljaisen poikaparan, joka siellä kaikkein\ntakimmaisena seisoi, näkemästä alttaria, mihin aurinko kultiaan\nvaleli läpi kirkkaiden akkunaruutujen, joitten alla korkeat lehmukset\nvihannoivat ja varjojaan akkunan syvennyksiin heittelivät. Alttari ja\npenkit olivat vihannilla koivun lehvillä koristellut ja alttarikehyksen\nympärillä luikerteli valkoisista ja punaisista ruusuista sidottu\nköynnös. Mutta etumaisna, valkoisempana, rusoposkisempana kuin yksikään\ntoinen seisoi pikku Viva, ja auringon säteet leikittelivät hänen\npitkillä, vaaleilla kiharoillaan. Siskosikseen niitä varmaan luulivat,\nja se oli Sven'istä aivan luonnollista.\n\nSenkin hän muisti, miten pikku Viva, kirkonmenojen loputtua, kun\nrovasti kirkkomäellä muutamain tuttavien kanssa puheli, haki Sven'in,\njoka yksinään äitinsä haudalla seisoi. Vieläkin näki hän kirkkaat\nkyynelet Vivan poskilla, kuin tämä kätensä Sven'ille ojensi ja kuiskasi\nhätäisesti ja murheissaan: \"Kuules, Sven, nyt on leikin ja satujen\naika lopussa. Minun täytyy lähteä kauas pois, tulla kuuluisaksi\nlaulajattareksi, sanoo Tukholman setä, presidentti, ja ehk'en enää\nkoskaan tänne palaja. Mutta sinun pitää luvata, Sven, ett'et säre\nmeidän kivirakennustamme, \"linnaamme\", honkamäellä, tiedäthän. Ja\nmuista kitkeä joka lauantai-ilta peikkokiven ympäristö rikkaruohoista\npuhtaaksi, ett'ei pikku peikkojen pääsy sinne kävisi vaikeaksi\".\n(Sven muisti selvästi miten Viva tätä sanoessaan oli läpi kyynelten\nhymyillyt ja tahtonut ikäänkuin ilmaista, ett'ei hän enään sellaisiin\nuskonut, mutta muisteli kuitenkin mielellään, kuinka vielä vähän\naikaa sitten niitä ajatellessaan oli tuntenut \"suloista kauhua\"\nmielessään) — \"ja sitten\" — oli pikku Viva edelleen puhellut — \"pitää\nsinun kaiken mokomin luvata olla pienelle Gerda-siskolle yhtä hyvä\nkuin olet ollut minullekin. Hänhän on vasta kuusivuotias ja tuskin\näitiä muistaakaan ja tiedäthän, ett'ei Borcka suinkaan hyvä ole eikä\nlasten kanssa osaa olla. Pikku Gerda parka! Hänen tähtensä jättäisin\nlaulut ja muut ja jäisin kotiin, vaan isä ja setä eivät siihen suostu.\nMutta sinä, Sven, ole aivan kuin äiti hänelle, nouki hänelle kukkia\nja kerro satuja ja puhaltele torvellasi meidän kauneinta lauluamme:\n\"Kultaisessa kartanossa\", niin on se oleva hänelle kuin tervehdys\näidiltä, joka haudassaan lepää, ja minulta myös. Lupaatko sen tehdä,\nSven? Kiitos siitä! Sittepä minäkin lupaan muistaa sinua siellä\nsuuressa kaupungissa ja vieraissa maissa, joihin setä sanoo minun myös\npitävän mennä. Ja kun ne sitten siellä minulle käsiään taputtelevat ja\nkukkia heittelevät, niin muistelen, miten me täällä ennen käsikädessä\nmetsiä kuljimme taikka rannalla kilpaa aaltojen kanssa hyppelimme.\nJa aina kun kotiin kirjoitan, lähetän sinullekin terveisiä. Kuulusta\nvaan, milloin ne saavat minulta kirjeitä! Mutta sinä et saa muuttaa\nmeiltä pois, sillä sitten ei pikku Gerdalla maailmassa olisi ketään,\nkehen turvautua, tiedä se! Kyllä sinä voit pappilassa renkinä olla, jos\nvaan tahdot. Ne syyttävät sinua sekä tuhmaksi että laiskaksi, mutta\nsitä minä en usko, sinä vaan et ole samanlainen kuin muut ihmiset.\nOsaisikohan yksikään heistä puhaltaa niin kauniita lauluja kuin sinä\ntuohitorvellasi? Ja kuka sinua on opettanut? Ei kukaan! Sinäkö tuhma\nolisit! Mahdotonta. Vaikka kaikki muut sen uskoisivat, niin minä vaan\nen usko sitä konsanaan. \"Ja sitäpaitsi\" oli pikku Viva vielä lisännyt\n(tätä muistellessa painoi Sven silmänsä umpeen, ett'ei mikään ulkoa\ntullut ajatus häiritsisi hänen elämänsä ihaninta muistoa), \"sitäpaitsi\npidän minä sinusta, Sven, ja kiitos nyt vaan niistä iloisista hetkistä,\njotka yhdessä olemme viettäneet — ja älä aivan heti unohda pikku Vivaa\".\n\n\"Niin, hyvä Jumala\", soperteli Sven puoliääneen itsekseen siinä\nloikoillessaan, ja kuivatessaan kyyneleen, jonka suloiset muistot\nolivat silmään herahuttaneet, \"ihan sanasta sanaan näin hän puheli\nminulle, se Herran enkeli! Niin, pikku Gerda!... teinhän mitä voin,\nkoska hän oli kuin Vivan testamentti köyhälle Sven'ille... tein\nehkä enemmänkin, kun olisi pitänyt, sillä ajattelin enemmän hänen\nhuvittamistansa kuin muita töitäni pappilassa, ja senvuoksi ajettiin\nminut sieltä pois. Rovasti itse antoi minulle todistuksen — selkääni.\nHän on lujakätinen hengen mies, sen tiedän minä paremmin kuin kukaan\nmuu. Sen jälkeen olen kuleksinut missä milloinkin, mutta aina pari\nkertaa vuodessa olen käynyt kuulustamassa, miten pikku Gerdan laita on.\nNythän hän jo on iso tyttö, mutta vieläkin kun torveni ääni kajahtaa,\nniin hän ketteränä kuin metsävuohi luokseni rientää, aivan kuin\npikku lasna ollessaan. Jos hän siihen aikaan oli tehnyt jotain pahaa\ntaikka ollut häijy, sillä hänellä on kiivas luonto, kuin isälläänkin,\nniin soittelin vaan: \"Kultaisessa kartanossa\", kunnes kyynelet\nkihahtivat silmiin, ja silloin oli hän voitettu. Kyllä Gerda hyvä on\nja ylpeä myöskin; mutta pikku Viva, hän oli hyvä vaan... ja huomenna\n— ajatteles, huomenna, saan minä taasen nähdä hänet, hänet, jota en\nkymmeneen vuoteen ole nähnyt, mutta jota en kymmeneksi minuutiksi ole\nmielestäni poistanut! Miten saanen aikani huomiseksi kulumaan. Miten\nmonta maata, kuningasta ja keisaria hän onkaan nähnyt, senjälkeen kuin\nminut näki! Hm, omituinen sovitus, mutta jos kaiken maailman kuninkaat\nja prinssit kultansa yhteen kohoaisivat, eivät he sittenkään hänelle\nenempää antaa voisi kuin köyhä Sven, sillä hän ei hetkeäkään epäile\nuhratessaan henkensäkin pikku Vivan edestä, jos siitä lahjasta hyötyä\nvaan olisi... Sen taitavat prinssit jättää tekemättä... Mutta annappas,\nkun luen kerran vielä, mitä tässä siunatussa lehdessä sanotaan\".\n\nSven nousi ja kokoili muutamia kuivia risuja, sytytti ne ja luki sitten\ntuon hänelle niin arvokkaan uutisen, jossa kerrottiin, että ulkomailla\nsuurta huomiota herättänyt, kiitetty ja suosittu etevä laulajatar\nOlivia Ferner, joka nyt oli kotimaassaan käymässä ja oli pääkaupungissa\nherättänyt yleistä ihastusta, aikoi ennen Pariisiin lähtöään, jonne\noli lupautunut suureen Ooperaan koko talvikaudeksi, antaa konsertin M.\nkaupungissa, joka oli lähinnä hänen kotiseutuaan, missä hän myöskin\nsamalla aikoi käväistä. Sitäpaitsi ylisteli sanomalehti laulajattaren\nsekä ulkomuotoa että hänen muita hyviä ominaisuuksiansa ja Sven imi\nitseensä jokaisen sanan aivan kuin kuiva maa imee kirkkaat sadepisarat.\n\n\"Annas kun ajattelen, miten pitkä matka minulla vielä mahtaa olla M:n\nkaupunkiin\", puheli Sven, puoliääneen, sammutellessaan hiiltynyttä\nrisukasaansa. Olen kävellyt aika paljon näinä kolmena päivänä, saatuani\nkäsiini tuon siunatun sanomalehden... kaiketi sitä vielä on tuossa 4\ntai 5 peninkulman vaiheilla, ja laulajaiset alkavat huomisiltana klo 7,\nluulen ma, mutta kyllä minä perille ehdin, minun täytyy ehtiä. Kyllähän\ntämä vasempi jalkani tiukkaa tekee, mutta olen nyt tässä huomiseen asti\npaikoillani, niin paremmin sitte jaksan. Eipä nuku keisari hienommalla\nvuoteella kuin minä tässä: pehmoinen sammal tuossa on sametti\npatjanani, ja mätäs pienoinen kukkineen on tyyny semmoinen, jota etsiä\nsaa. Peitosta tässä vaan puute on, mutta onpa Kulkuri Sven ennenkin\nilman peittoa nukkunut. En minä myöskään liian kauan saa nukkua, sillä\npikku lintuset minut kyllä viserryksellään herättävät, joll'ei kaipaus\nsitä jo ennemmin tee, ja huomenna riemuitsen minä kilpaa lintusten\nkanssa, sillä saanhan silloin kuulla häntä ja nähdä hänet, joka minulle\nkallein maailmassa on: lapsuuden ystäväni, sydänkäpyseni, \"pikku Vivan\".\n\nJa ääneti kuin puoleksi kuihtunut kukkasen lehti laskeutui Sven\nviheriälle sammalvuoteelleen, rukoili tapansa mukaan hartaasti\niltarukouksensa ja vaipui kohta unen helmaan kuin lintunen, joka päänsä\nsiiven alle kätkettyään rauhallisesti nukahtaa.\n\n\n\nII.\n\n\nKirkkaasti valaisi kesäkuun aurinko Fernebon pappilaa, joka sijaitsi\nkummulla lahden pohjukassa. Vaikka olikin varhainen aamu — kello\nvasta vähää vailla neljä — oli koko talo jo jalkeilla. Punaposkiset\nja valkotukkaiset piiat juoksivat askareissa aittojen ja keittiön\nväliä, unen pöpperöinen renki veti vaunuja liiteristä ja varusteli\nvaljaita kuntoon, vielä kerran tarkastellen, olivatko ne kyllin hyvin\npuhdistetut. Rovasti ei hataraa työtä suvainnut, sen hän hyvin tiesi,\nja tahtoi välttää sekä suullista että ruumiillista ojennusta, joita\nkumpaakaan rovasti ei säästänyt, silloin kuin hän, todellinen vanhan\nkansan mies, katsoi semmoista tarvittavan.\n\nVilkkautta ja eloa näkyi eräässä pappilan päätyikkunassakin tänä\nvarhaisena aamuhetkenä. Nuori, pirteä tyttönen astua sipsutti ikkunan\nluo, veti rivakasti raidallisen, kotikutoisen käärekaihtimen syrjään,\nniin että auringon säteet estämättä pääsivät huoneeseen, jossa niitä\nkohtasi näky niin viehättävä, että ilokseen siinä viivähtivät. Tuuhea,\ntummanruskea tukka hulmusi kiiltävinä kiharoina hienolle valkoiselle\naamunutulle, ja noista ruusuisista kasvoista tummine, säkenöivine\nsilmineen, loisti valoisa, häikäisevä nuoruuden kauneus. Vähäinen,\ntuskin huomattava uhmaileva piirre suun ympärillä ei rumentanut noita\nkasvoja, joitten ilme näytti voivan vaihetella kuin värivivahdukset\nmeren aalloissa.\n\nHän avasi pienen, neliskulmaisen akkunan selko seljälleen ja hengitti\nmielihyvällä raikasta aamuilmaa; sitten kohotti hän hetkiseksi\nkatseensa kohti korkeutta. Aamurukouksensa hän sinne lähetti, ja\nhuokaus kuusitoistavuotisen sydämestä liitti siihen amenensa.\n\nSilloin juuri astui huoneeseen rovastin taloudenhoitajatar, mamseli\nUlla Katariina Borck, jokapäiväisyys itse, joka neljätoista vuotta oli\nsisukkaalla luonnollaan pitänyt talossa mitä ankarinta järjestystä.\nNäitten kahden viimeksi mainitun ominaisuuden vuoksi rovasti häntä\njuuri niin kauan oli pitänytkin, sillä järjestyksestä oli talossa\nsuoranainen hyöty, ja hänen kiukkuinen luonteensa taas vaikutti\npalvelijoihin kuin hyvin asetetut suitset, joista on mahdoton irtaantua\nja joitten avulla rautainen käsi heitä horjumatta johtaa. Rovastia\npeljättiin, mutta \"Borckan\" edessä, joksi mamselia tavallisesti selän\ntakana sanottiin, vavistiin, ja oikeinpa hän itsekin iloitsi siitä\npelosta, jonka hän ympäristössään herätti ja siitä melkein rajattomasta\nvallasta, minkä pappilassa oli saavuttanut, sillä itse rovastikin varoi\njoutumasta hänen kanssaan kiistaan. Ainoa, joka toisinaan uskalsi\nmamselia vastustaa, oli kuusitoistavuotias Gerda, jonka kiivauteen ja\nuhkamielisyyteen mamseli juuri voi pitää itseään syypäänä, kun aina\nvaan jankutti ja oli kärsimätön tälle.\n\n\"Arvasinhan sen!\" huudahti mamseli harmissaan, nähtyään Gerdan, \"ett'et\nvielä olisi päällesi saanut! Vaikka pitäisi Roomaan lähteä, niin ei\nolisi sinussa ihmistä kiiruhtamaan.\"\n\n\"Hyvää huomenta!\" vastasi Gerda hiukan ivallisesti, kääntyen tulijaan,\nja vähäisen varjon synkistäessä hänen muuten niin valoisia kasvojaan.\n\n\"Äh, ei sinun tarvitse neuvoa vanhaa ihmistä tervehtimään, ei ainakaan\nhyvää huomenta sellaiselle sanomaan, joka näyttää luulevan, että nyt on\nhyvä yö. Jos en minä vaan kaikesta huolta pitäisi tässä pesässä, niin\ntahtoisin nähdä, miltä täällä näyttäisi. Mutta voi sun laupias! ikkuna\nauki, eikä tuulihakakaan säpissä Ei, ei, kyllä asia niin on, että tässä\ntalossa ei järjestystä saa... ja kaihdin aivan vinosti vedetty ylös!\nTehkää hyvin neitiseni, ja siirtykää vähän syrjään, niin asetan minä\nsen niinkuin kaiken muunkin tässä talossa paikoilleen.\"\n\n\"Kyllähän minäkin sen korjaan ja panen tuuliha'ankin säppiin, jos täti\nnyt vaan on hyvä ja menee alas, ja koettaa olla niin vähän vihainen\nkuin mahdollista. Kaikki päivät eivät ole tällaisia juhlapäiviä, kuin\ntämä.\"\n\n\"Vaikkapa olisikin! Mutta sen sinulle sanon kuin sanonkin, ett'ei\nmikään juhla saa olla niin suuri, eikä mitkään rallatukset niin\nhienoja, että, niiden kautta järjestys talosta karkotetaan, sillä se on\nkuitenkin tärkein kaikesta.\"\n\n\"Rallatukset\", toisti Gerda inholla, \"kuinka täti uskaltaa tuolla\ntavoin puhua Vivan laulusta!\"\n\n\"Ja miks'en uskaltaisi! Olenko minä koskaan hyväksynyt hänen maan\nkiertämistänsä? Mitä sellainen muuta on kuin tyhjää laiskottelemista?\nJa hurmatkoon vaan sekä ruhtinaat että muut tämän maailman valtiaat,\nmutta _minuun_ hän ei mitään vaikuta; minulla on ja pysyy omat\najatukseni asioista. Aiotko ottaa tuon puvun yllesi?\"\n\n\"Aion, tädin suosiollisella luvalla!\"\n\n\"Kyllä vaan, sitähän sinä taidat kuulustella! Sehän olisi kerrassaan\nuuden uutukainen tapa. Mutta mielipiteeni aion kuitenkin ilmoittaa,\nja se on, ett'ei tuollainen vaatehetale siedä tämmöistä hellettä\nenemmän kuin yhtä vesipisaraakaan, se ei siedä niin mitään. Sanoinhan\nsinulle jo silloin, kun sen ostit, ett'ei siitä kannattaisi kunnolleen\nompelupalkkaa maksaa, mutta kun sinuun koettaa järkeä saada, niin\nkuuroille korville silloin saa puhua.\"\n\n\"No, mitäpä sitten maksaa vaivaa koettuakaan\", vastasi Gerda puoleksi\nharmissaan, puoleksi hymyillen, sillä tänään hänen oli mahdoton todella\nsuuttua kenellekään taikka mistään asiasta. Olihan hän nyt niin\nonnellinen; saisihan hän tänään tavata sisarensa, jota ei vuosikausiin\nollut nähnyt, ja jonka maine nyt loi hohdettaan koko Ferner'in nimelle,\nmikä seikka Gerdasta, niin nuori kuin olikin, ei suinkaan ollut\nvähäpätöinen. Sitäpaitsi hän jotenkin varmasti tiesi laulajaisissa\ntapaavansa erään henkilön, joka yhdessä hänen kanssaan iloitsisi\npäivän suuresta tapahtumasta. Se oli naapuripitäjän apulainen, jonka\nvaloisa katse ja hiljaisa sävy aina vaikutti niin tyynnyttävästi Gerdan\npieneen, vilkkaasen olentoon. Yhdessä olivat he kesäisin kisakentillä\njuosseet \"viimeistä paria\" ja talvi-iltoina \"kätken kiveä\" leikkineet,\nkunnes, vähitellen, melkein huomaamatta olivat kätkeytyneet toistensa\nsydämiin ja tulleet lausuneeksi sanat, jotka sitoivat heidät koko\nelämäksi toisiinsa.\n\nApulainen oli kyllä huomauttanut Gerdaa siitä, ettei hänellä ollut\nsuuria tarjottavana, mahdollisesti köyhä komministerin paikka vaan\nja sekin vasta parin vuoden perästä; mutta Gerda oli vakuuttanut\nkyllä sellaiseen kohtaloon-tyytyvänsä; eihän hän itsekään ollut kuin\nyksinkertainen papin tytär.\n\nEttä rovasti Ferner katseli hyvillä silmin tuota nuorta miestä, tiesi\nGerda vallan hyvin, mutta hän oli päättänyt kuitenkin vasta vuoden\nperästä kertoa isälleen heidän keskinäisestä suhteestaan, sillä isän\nankaruus esti Gerdaa arkaluontoisemmissa asioissa tuttavallisesti ja\navomielisesti lähestymästä tätä. Tällä kannalla olivat asiat nykyään;\nsamettikansinen, kultakoristeinen virsikirja Gerdalla ja kimppunen\nkuivaneita niityn kukkasia raamatun välissä pastorilla olivat ainoana\nliiton ulkonaisena merkkinä noilla kahdella nuorella, joita heidän\nluonteensa erilaisuus juuri näkyi lähentävän toisiinsa.\n\nEi Gerda myöskään mamseli Ulla-Katariinalle ollut sydämensä salaisuutta\nilmaissut, vaikka tämä, vastoin tavallisuutta, ei nuoressa papissa\nhavainnut mitään moitteen syytä; mutta mamseli oli kerran kaikkiaan\nvakuuttanut vihaavansa koko miehistä sukupuolta, ja tuntui hänen\nvihansa varsinkin silloin yltyvän, kun joku heistä sattui kihloihin\nmenemään. Joka kerta, kun hän sanomalehdistä luki kihlaus- tai\nvihkimäilmoituksen, kävi hän sietämättömän kärttyisäksi; halveksien\nviskasi hän silloin lehden kädestään ja Surkutteli tätä maailmaa, joka\nvaan päivä päivältä tulee yhä hullummaksi, sekä kiitti Jumalaa, joka\noli auttanut häntä jäämään noitten vähälukuisten viisasten joukkoon;\nmutta mamselin näin päivitellessä sattui toisinaan, että rovasti\nsanomalehtensä takana veti suunsa merkitsevään hymyyn, saaden toiset\nepäilemään hänen omistavan itselleen suurimman ansion siitä, että\nUlla-Katariina oli jäänyt kuulumaan juuri noitten mainittujen viisasten\njoukkoon.\n\nEipä Gerdalta kuitenkaan uskottua puuttunut. Sydämensä vaistolla oli\nhän siksi valinnut juuri sen, jota muut halveksivat, ja jolle kaikkein\nviimeiseksi olisivat salaisuutensa uskoneet, Kulkuri Sven'in. Ja Sven\noli hyväksynyt Gerdan valinnan ja tavoittanut lukemattomat kerrat\nnuoren papin hänen yksinäisillä kävelyillään metsän hiljaisuudessa\nkutsuakseen tälle rakkaat viestit hänen sydämensä lemmityltä. Vivan,\npikku Vivan tähden Sven tämän oli tehnyt, sillä hän käsitti hyvin,\nmiten tyytyväinen Viva olisi, kun sisar joutuisi sellaisen miehen\nomaksi kuin pastori oli. — Hän on Jumalaa pelkääväinen, vakuutti\nSven, joka oli pastoria käynyt kirkossa kuulemassa, sekä vaeltaessaan\npaikasta toiseen muutenkin ottanut selkoa tämän sekä nykyisestä että\nentisestä elämästä. Siihen ei pieninkään varjo langennut: pastori oli\nollut hyvä poika, hyvä veli ja uuttera virassaan: sellaisesta tulee\nvarmaan myös hyvä puoliso.\n\nHäntä ja sisartaan muistellen oli Gerda siis tänään niin iloinen, hänen\nsydämensä niin kevyt, ett'ei hän huolinut harmistua ei edes mamseli\nUlla-Katariinallekaan, joka kuitenkin oli pahin ihminen maailmassa\ntoista ärsyttämään. Kun mamselikin nyt huomasi turhaan kiukuttelevansa,\nlähti hän tiehensä, sitä ennen kuitenkin vielä muistuttaen Gerdaa ihan\n\"siinä paikassa\" joutumaan hänen avuksensa matkaeväitä laittamaan. Ei\nhänenkään ollut pakko henkensä kaupalla tässä työtä tehdä, \"sill'aikaa,\nkun muutamat maita mantereita kiertelevät ja vaan laulavat, ja toiset\ntaas eivät paljoakaan enempää toimita, matkustellessaan moisia\nkuulemaan.\"\n\n\"Mutta lähteehän täti itsekin mukaan\", huomautti Gerda.\n\n\"Lähden kyllä pitämään teistä ja tavaroista huolta, enkä suinkaan\nminkään muun vuoksi. Jos minä jäisin kotiin, niin tahtoisin nähdä,\nmiltä sekä sinä että isäsi näyttäisitte. Järjestyksestä täytyy ainakin\npitää huolta sellaisessa kummallisessa ihmisjoukossa, kuin sinne\nkokoontuu\".\n\n\"Täti näyttää yhä luulevan, että vieläkin olen vaan nelivuotias\ntyttöriepu.\"\n\n\"Mitä ainakin järjestykseen tulee, niin tuskinpa siinä koskaan ehtinet\nyli viidennen vuotesi; mutta kun on kysymyksessä itsepäisyys tai\nvanhojen ihmisten kanssa väitteleminen ja suun pieksäminen, niin\nsilloin kyllä voisi luulla sinua yhtä hyvin kolmekymmentäkaksi- kuin\nkuusitoistavuotiaaksi... Mutta kiirehdi nyt vaan, että joudumme ajoissa\nlähtemään! Kuusi penikulmaa ei ole mikään leikkimatka varsinkaan\nPollelle, joka vieläkin liikkaa sitä naulan jälkeä, jonka se Pekka\nlurjuksen huolimattomuuden vuoksi myllymatkalla jalkaansa sai. Mutta\nsanoinhan jo täpäin silloinkin, että niin kävisi, mutta kukaan ei\nottanut sitä uskoakseen.\"\n\nVihdoin, Gerdan suureksi helpoitukseksi poistui mamseli Ulla-Katariina\nvielä mennessäänkin päivitellen palvelijain kelvottomuutta yleensä ja\nPekan kunnottomuutta varsinkin.\n\nVähemmässä kuin neljännestunnissa oli Gerda pukeutunut ja alhaalla\nkeittiössä ja auttoi, asetteli ja järjesteli niin vikkelästi, että\nUlla-Katariina täti ei harmikseenkaan löytänyt mitään muistutuksen\nsyytä.\n\n\"Näyttääpä melkein siltä, kuin olisi täti tyytyväinen minuun\", hymyili\nGerda.\n\n\"Älä luule liikoja itsestäsi! Ei yksi lintu kesää tee.\"\n\n\"Kas, tuos'on _tuokin_\", puheli Gerda ja iski kannen pienen voipytyn\npäälle, joka piti panna eväskoriin.\n\n\"Millä tavalla sinä pyttyä pitelet\", huudahti Ulla-Katariina\nvihaisesti; \"jos se nyt siitä vaan ei halkea, niin kiitä onneasi, eikä\ntaitoasi.\"\n\n\"Olkoon se sitte minun _onneni_, täti hyvä! Minä olen nyt niin\nonnellinen, että hiukan enemmän taikka vähemmän, ei paljoa vaikuta!\"\ntätä sanoessaan otti hän mummoa vyötäisistä kiinni ja pyörähytteli\nhäntä monet kerrat ympäri huonetta ja suuteli lopuksi kevyesti poskelle.\n\nMutta mamseli Ulla-Katariina huitoi molemmilla käsillään kuin olisi\nhänellä ollut kokonainen parvi mehiläisiä torjuttava luotaan ja pyysi\nsaada olla rauhassa sellaisilta kujeilta sekä syytti Gerdan rypistäneen\nhänen esiliinansa niin, ett'ei sitä enää silittämättä voinut pitää.\n\"Mutta\", lopetti hän, \"huolimattomuudella voi hävittää vaikka koko\nmaailman.\"\n\nJa sitte tassutti mummo omaan huoneesensa, mutta Gerda ennätti\nkuitenkin huomata erään seikan, jota Ulla-Katariina suinkaan ei olisi\nsuonut kenenkään näkevän: hän hymyili mennessään.\n\nEi ole niin kuivaa maaperää, ett'ei siinä jokunen heinänkorsi itää\nvoisi.\n\nLäpi Gerdan sielun välähti muuan jalo ajatus: \"Jos minä aina voisin\nolla noin iloinen ja ystävällinen, olisi tätikin varmaan parempi. Mutta\nhänen alituinen moittimisensa ja muistuttamisensa ärsyttää minua niin\nsanomattomasti. Tahdon kuitenkin koettaa muuttua toisenlaiseksi.\"\n\nTunnin kuluttua olivat vanhat vaunut hevosineen rappujen edessä\nja Pekka keskellä kesäkuumaa uusissa harmaissa sarkatamineissaan\nja vaalea tukka lyhyeksi leikattuna istui kuskilaudalla. Rovasti,\nlaajassa kesäkauhtanassaan, vanha patalakki päässä ja sytytetty piippu\nkädessä, asettui istumaan oikealle, mamseli Ulla-Katariina vasemmalle\nja Gerda vastapäätä heitä. Eväskorit pulloineen olivat kaikki\nvaunuihin sullotut; mitään ei ollut unohtunut, ei ainakaan mamseli\nUlla-Katariinan varoitukset palvelijoille. Mutta tuo ei kuitenkaan\nestänyt häntä vielä aivan viime hetkessä uhkaamasta Bollaa, jos tämä\nvaan ei oikeen hyvin hoitaisi vasikoita, taikka toistamasta ainakin\nyhdeksättätoista kertaa Lotalle, että vaan muistaisi pitää tulesta\nvaaria, ja muistuttamasta pikku Ollia kunnollisesti puhdistamaan\npuutarhan, siksi kunnes kotiin palattaisiin, taikka muuten \"kylläs\ntiedät...\"\n\nNiin, niin kyllä Olli hyvin tiesi, mitä oli odotettavissa, jos vaan\nsen unohti, mikä muistaa tuli. Tiesiväthän ne piiatkin jotain, ja tämä\ntieto se näkyi heitä innostaneenkin iloitsemaan silloin, kuin on ilon\naika. Niin pian kun vaunut olivat näkyvistä vierineet, puhkesi heidän\nriemunsa ilmoille ja hurjaa vauhtia he piirissä pyörien kiitivät ympäri\npihamaata tehden lopuksi kädellään paljoa puhuvan liikkeen mamseli\nUlla-Katariinan kunniaksi, mutta jota tämä kuitenkaan onneksi ei enää\nvoinut nähdä, sillä jos hän sen olisi tehnyt, niin ainakin siksi\npäiväksi hän luonteensa tasapainon kadottanut olisi.\n\nPikku Ollia tämä jälkinäytös nauratti niin herttaisen makeasti, että\nnuoran pätkä, joka housun kannattimen virkaa toimitti, pingahti\npoikki, mutta vähät Olli vahingosta välitti, kun moisen huvin taas\npitkistä ajoista sai, läksihän vaan kiireen kaupalla puutarhaan\ntyötään toimittamaan, että sitte illan tultua joutuisi taas piikojen\nkanssa väentupaan kuulemaan, mitä povari-Reetalla, joka aina silloin,\nkuin Borcka valtakunnastaan poistui, saapui pappilaan, taasen olisi\nennusteltavaa.\n\nPekka ajoi aluksi aivan verkalleen vaan. Pitkä oli taival edessä\nja siksi ei hevosta heti kohta saanut väsyttää. Päivän kunniaksi\noli rovasti tavattoman suopealla mielellä ja tupruutteli piipustaan\nsakeita savupilviä, joita raitis aamutuuli edelleen kuljetti, kunnes\nne kokonaan ilmaan haihtuivat. Hän sanoi, että tänään on ilopäivä,\nniin suuri, että se saa unohtamaan kymmenen vuoden kaipuun ja\nkieltäymyksetkin, johon mamseli Ulla-Katariina vastasi, että on vallan\nsurkeata, kun ruiskukat noin työntäytyvät viljan sekaan, että se tuskin\npääsee kasvamaan sekä kerrassaan halpamaista, että kirkkoväärtti, joka\non olevinaan sellainen valtias, pitää tiet keskellä kesää tällaisessa\nkunnossa, että ihmiset ja eläimet voivat siinä jalkansa taittaa.\nRovasti katseli mamselia ja tuumiskeli mielessään, että mahtoiko tuolla\nihmisellä sydäntä olla ollenkaan, mutta sitä samaa oli mamselikin\nkerran rovastista ajatellut, ja siksipä hän nyt ei välittänytkään\ntämän tuumista, tarkasteli vaan noita pahanilkisiä ruiskukkia, jotka\nmitään pahaa aavistamatta loistivat kesäisessä kauneudessaan. Gerda\nsitävastoin yhtyi sydämensä pohjasta rovastin iloon ja kertoili niistä\nmonista kiittävistä kirjoituksista, joita sanomalehdet Vivan laulusta\nolivat sisältäneet, ja oli tätä tehdessään niin innoissaan, että tuskin\nmalttoi paikoillaan pysyä. Huomaamattaan keinui hän edestakaisin kuin\nruusu varressaan, ja hänen silmänsä säteilivät kuin taivaan tähtöset\nkuvastuessaan tummaan veden kalvoon.\n\nVihdoin pääsi häneltä kysymys, joka jo kauan oli hänen kielellään\npyörinyt.\n\nHän kääntyi mamseli Ulla-Katariinaan ja sanoi: \"Onko todellakin\nmahdollista, ett'ei täti ollenkaan välitä meidän ilostamme, kun taasen\nsaamme nähdä Oliviamme? Nyt ei täti pääse mihinkään, vaan teidän täytyy\nvastata minun kysymykseeni.\"\n\nRovasti näytti olevan tyytyväinen, että asia oli tullut puheeksi hänen\ntarvitsemattaan sitä alottaa.\n\n\"Oh\", vastasi mamseli Ulla-Katariina, \"kukapa tuosta sitten niin\nvälittänee, mikä minua liikuttaa, taikka ei liikuta.\"\n\n\"Miksi sitä muuten teiltä kysyttäisiin?\" huomautti Gerda.\n\n\"Niin no, ymmärtäähän tuon nyt jokainen, että se hauskaa on\", vastasi\nmamseli harmissaan, että hänet oli saatettu tällaiseen ahdinkotilaan,\n\"mutta sanoissani sittenkin pysyn, että hyödytöntä sellainen elämä on,\nja että...\"\n\n\"— Mutta turhaahan sekin sitte on, että taivaan linnut laulelevat\",\nhuomautti Gerda, \"ja kuitenkin on jumala heille laulun lahjan antanut —\ntahtooko täti moittia Jumalaa?\"\n\nRovasti oli ihastuksissaan.\n\n\"Moittia Jumalaa\", toisti mamseli Ulla-Katariina äkäisesti. \"Kylläpä\nsinä puhut typerästi! En minä ketään moiti, enkä ymmärrä mytologiaa,\nmutta sen verran kuitenkin tiedän, että linnut tulevat toimeen pelkillä\nhyönteisilläkin, ja jos he sen ruokansa päälle laulavat, niin laulakoot\nvaan. Minulla ei suinkaan ole halu ruveta luomakuntaa tutkimaan, mutta\nsitä vaan en saata käsittää, miksi ihmisistä on kunnia osata matkia\neläimiä. Jos lintu tuolla ilmassa visertää, pitääkö minun kohta tehdä\nsamaten?\"\n\n\"Mutta jos lintunen _syöpi\"_, tuumaili Gerda, \"niin syöpi täti myös.\"\n\n\"Sen teen minä linnuilta lupaa kysymättä taikka heiltä esimerkkiä\nottamatta; onhan se aivan toinen asia; ihminen syö elääkseen.\"\n\n\"Ja laulaa pysyäkseen raikkaalla mielellä\", tuumi Gerda. \"Sitäpaitsi\nolen aivan vakuutettu siitä, että täti ei voi olla pitämättä pikku\nlinnuista, vaikka sitte sanoisitte mitä tahansa.\"\n\n\"En minä kiellä, silloin kuin jostakin pidän\", vakuutti mamseli\nUlla-Katariina itsetietoisesti, \"mutta mitä minä sille mahdan, että\nlinnut minusta aina ovat olleet tarkoituksettomia olentoja.\"\n\n\"Vaikka elävätkin hyönteisillä\", huomautti Gerda leikillisesti.\n\n\"En minä nyt enää viitsi sinun kanssasi kiistellä\", lopetti mamseli\nnyt, kuten aina ennenkin, kun huomasi alakynteen joutuvansa, ja\nvetäytyi arvokkaisuutensa läpäisemättömään vaippaan.\n\n\"Pidä vaari vain, ett'ei takkisi tapaa pyörään. Se olisi juuri sinun\ntapaistasi.\"\n\nIlme rovastin kasvoilla puhui yhtä selvästi, kuin jos hän sanoin olisi\nlausunut ajatuksensa: joll'ei tuo tuossa olisi niin tarkka järjestyksen\nihminen, kuin on, niin ei mitenkään voisi häntä talossaan kärsiä.\n\nTuli pitkä hiljaisuus. Tavallisissa oloissa olisi varmaan jokainen\nheistä hiljaisuudessa torkahtanut, varsinkin kun päivä oli helteinen,\nmutta nyt oli kullakin niin paljon miettimistä, ett'ei uni silmään\ntullut. Isän rakkaus ja isällinen ylpeys pitivät rovastia vireillä;\nrakasta sisarta ja erästä toistakin ajatellen kului Gerdan aika,\nja monenmoiset harmilliset ajatukset karkoittivat unen mamseli\nUlla-Katariinan silmistä. Mikä oikeus muutamilla on tulla noin\nylistellyiksi ja niittää vain kultaa ja kunniaa? Oliko häntä koskaan\nnoin kiitetty ja ylistetty? Oliko hän saanut osakseen kultaa tai\nkunniaa? Oliko kukaan koskaan välittänyt hänestä muun kuin sen hyödyn\nvuoksi, jonka hän säästäväisyydellään ja järjestyksellään osasi taloon\ntuottaa? Oliko vanhus tuossa hänen vierellään oivaltanut, että mamseli\nhänen vaimonaan olisi ollut monta vertaa parempi kuin hänen taloutensa\nhoitajana? Ei, tuhat kertaa ei. Ajatellessaan kaikkia häntä kohdanneita\nvääryyksiä kiukustui mamseli Ulla-Katariina niin, että hänen täytyi\nkohottautua vaunuissaan ja lyödä napahuttaa Pekkaa päivänvarjonsa\nvarrella selkään, niin että tämä oli vähällä pudota kuskilaudalta\nsuinpäin hevosten jalkoihin.\n\n\"Pidä mies hevoset keskellä tietä, sinähän makaat kuin pölkky\", syytti\nmamseli.\n\n\"Minäkö makaan?\" kysyi Pekka kaikessa viattomuudessaan kääntäen leveän\nnaamansa mamseliin päin.\n\n\"Makaathan sinä\", väitti mamseli Ulla-Katariina vieläkin, vaikka hiukan\nhiljaisempana, sillä hän huomasi rovastin kasvoille kohoavan pilven,\njoka ilmaisi, että nyt oli mamseli ollut liian innokas perheen parasta\nvalvoessaan. Eikä hän otaksumassaan erehtynytkään, sillä rovastin ääni\nei juuri suopealta sointunut, kun hän kehoitti mamselia jättämään hänen\nasiakseen muistuttaa Pekkaa, silloin kuin tarvis vaati, sekä pitämään\nhuolta vaan talouden asioista, joita hän, sen rovasti kyllä myönsi,\nharvinaisella taidolla kykeni ohjaamaan.\n\nTällaista puhetapaa käytti rovasti harvoin keskustellessaan\ntaloudenhoitajattarensa kanssa, mutta jos se joskus tapahtui, vaikeni\ntämä aina, ja, kumma kyllä, muuttui paremmalle tuulelle. Oliko tämä\nehkä seuraus siitä kunnioituksesta, jota hän tunsi henkilöä kohtaan,\njoka uskalsi otteluun hänen kanssansa, taikka tuliko hänen mieleensä\nehkä sellainenkin ajatus, että hän _voisi_ menettää paikkansa, ja sitä\nhän millään muotoa ei olisi suonut tapahtuvaksi. Kuten itsepäinen\nlapsi muuttuu hyväksi ja iloiseksi saatuaan oivallisen selkäsaunan,\nvarsinkin kun se harvoin tapahtuu, niin mamseli Ulla-Katariinakin.\nHetkisen tarkasteli hän riippakoivuja tienvieressä, toisen lehmiä,\njotka rauhassa astelivat laitumillaan, koetti sitten pistää hiukan\nlauluksikin, kunnes lopulta asettautui vaunun nurkkaan harmaan\npäivänvalonsa suojaan aikeessa saada kiini rauhoittavasta unesta,\njoka onnistuikin niin mainiosti, että hän heräsi vasta kun vaunut\npysähtyivät siihen paikkaan, missä oli päätetty syödä päivällistä.\n\nSiitä muodostuikin koko hauska hetki ulkona vihannalla nurmella.\nVastoin tavallisuutta oli mamseli Ulla-Katariina erinomaisen\nherttainen, kilisti lasia rovastin kanssa ja antoi Pekalle niin paksun\nkimpaleen juustoa voileivälle, ett'ei tämä tahtonut uskoa silmiään,\nvaan alkoi nyt todella luulla nukkuvansa ja vaan hyvää unta näkevänsä.\n\nKun ruoka oli korjattu ja tähteet koreihin pantu, hevoset tarpeeksi\nlevänneet ja juotetut, istuuduttiin taasen vaunuihin, tällä kertaa\nkaikki hyvillä mielin ja jatkettiin matkaa. Mamseli Ulla-Katariina\nalkoi nyt itse niin kauniisti puhua illan suuresta ilojuhlasta ja\narveli, ett'ei hän liikutuksetta saattaisi nähdä taasen pikku Vivaa,\n\"vaikka laulu itsessään...\"\n\n\"Ei, ei, hyvä, kiltti täti\", huudahti Gerda hiukan hätäisesti, \"älkää\nnyt taas alkako sitä samaa juttua, vaan sanokaa mieluummin, että laulu\non yhtä erinomaista kuin Viva, ja Viva yhtä erinomainen kuin laulu, ja\nolkaamme sitte kaikki iloiset ja kiittäkäämme Jumalaa, joka on suonut\nmeille tällaisen päivän.\"\n\nMamseli Ulla-Katariina vastasi tähän osoittamalla viheriäistä\nlikapilkkua, jonka Viva ruohikossa oli vaaleanharmaasen kesätakkiinsa\nsaanut, mutta ei puhunut sanaakaan enemmän laulusta kuin pilkustakaan.\nNyt, kun hän oli sävyisemmällä päällä, piisasi sekin, että oli saanut\nlaulua vähän moitiskella ja pilkusta vaan muuten huomauttaa.\n\nAurinko ei nyt enää niin helteisesti paahtanut, eikä tomu niin sakeana\nsilmiin tupannut, kun oli päästy varjoisalle metsätielle. Hiljainen\ntuuli huojutteli puiden oksia. Melkein kuulumattomasti vierivät hyvin\nvoidellut vaunujen pyörät. Melkeinpä juhlallinen tunne täytti heidän\nmielensä, ja Gerdan aamullinen virkeä iloisuus muuttui suloiseksi\nsurumielisyydeksi. Kyllä hän edelleenkin tunsi olevansa onnellinen,\nmutta oli kuin tuo onni olisi vaatinut hiljaisen kyyneleen hymyn\nasemesta.\n\nTien vieressä lirisi pieni puronen, jonka reunamet olivat sinisenään\nlemmikkejä. Jos Gerda vaan olisi uskaltanut, olisi hän käskenyt Pekan\npysäyttämään hevoset ja hypännyt alas poimiakseen käden täyden noita\nkesän antimia illan sankarittarelle viemisiksi, mutta tekemättä se jäi,\nja vaunut vierivät hiljalleen eteenpäin.\n\nEräässä tienkäänteessä hyvän matkaa maantieojan toisella puolen\nkulki yksinäinen vaeltaja selkä kumarassa eteenpäin. Hänellä oli\nreppu selässä, ja saappaat, joita hän nähtävästi säästäväisyydestä\nei raatsinut jaloissaan pitää, riippuivat olkapäälle asetetun kepin\nvarassa. Tuo harmaapukuinen, hinteräruumiinen vaeltaja oli pieni\nkuin keskenkasvuinen poika. Kuultuaan vaunujen lähenevän, pysähtyi\nhän, pyyhkäsi hien otsaltaan, laski kepin ja saappaat maahan ja otti\nrintataskustaan pienen esineen sekä asetti sen huulilleen. Kohta\nraikuivat iloiset polkan säveleet yli tienoon, mutta soittaja ei vielä\nkohottanut katsetta torvestaan. Paljain päin, lakki kädessä seisoi hän\nnyt, nähtävästi aikeissa pyytää tulijoilta palkkaa kauniista soitostaan.\n\n\"No, Jumalavita\", huudahti mamseli Ulla-Katariina ja kohottautui hiukan\nvaununsa nurkassa, \"eikös ole kuin olekkin taas tuossa tuo Kulkuri\nSven'in heittiö!\"\n\n\"Niinpä näyttää\", vastasi rovasti tyytymättömänä. \"Joko hän nyt on\nalkanut kerjätäkin; sitä hän toki ei vielä tähän asti ole tehnyt.\"\n\n\"Voi isä, rakas isä, älkää sanoko mitään Sven'ille\", rukoili Gerda\nsäihkyvin silmin, \"muistakaa miten hyvänä hän on pitänyt sekä Vivaa\nettä minua!\"\n\n\"Semmoiseen häneltä aikaa riittikin, sillä mitään hyödyllistä työtä hän\nei koskaan toimittanut\", sanoi mamseli Ulla-Katariina ja lisäsi vielä,\nmuistellessaan kaikkea sitä harmia, jota Sven huolimattomuudellaan\noli pappilassa ollessaan hänelle tuottanut, että jos se nyt vaan\nniin lähelle tulee että tapaa, niin lyödä läimäytän minä hatun hänen\nkädestään, niin että se singahtaa maahan kuin ammuttu varis.\n\n\"Koettakaahan vaan, täti!\" huudahti Gerda säkenöivin silmin ja\nkohottautui aivan kuin suojellakseen Sven'iä, joka nyt jo oli ihan\nlähellä.\n\n\"No, olkaa nyt siivosti\", rauhoitti rovasti. \"Hän ei tule saamaan\nenemmän kuritusta kuin rahaakaan. Ajamme aivan rauhassa hänen\nohitsensa.\"\n\n\"Mutta, isä, hän on väsynyt, varmaan on hän kulkenut pitkät matkat...\"\n\n\"On kulkenut kauas kurjuudessa, sitä hän on\", huomautti mamseli\nUlla-Katariina.\n\n\"Paljon jalommin ja paremmin menettelisimme, kun ottaisimme Sven\nraukan tähän vaunuihimme\", sanoi Gerda hätäisesti, kyyneleet silmissä,\nkiireesti hakien pikku kiukkuansa.\n\nNytpä olivatkin vaunut jo kulkijan kohdalla.\n\n\"Häpeä toki, heittiö!\" huusi mamseli Ulla-Katariina kimakasti,\nistuessaan lähinnä Sven'iä.\n\n\"Hm!\" äännähti rovasti kovalla äänellä, saadakseen mamselin äänen\nkuulumattomaksi. Hän muisteli pikku Vivaa.\n\n\"Päivää Sven, rakas, vanha Sven!\" huusi Gerda, niin että hänen äänensä\nkuului ylinnä muita ja heitti samassa Sven'in kuluneesen hattuun koko\npienen matkakassansa, parisen hopeakolikkoa, jotka Sven kuitenkin\nhattuneen päivineen pudotti tielle huomatessaan ketä matkustajat olivat.\n\nEdelleen kiiruhtivat ajajat nopeaa vauhtia mäkeä alas; ei kuulunut enää\nvähintäkään pyörien ratinaa. Mutta paikallaan seisoi vaan Sven, seisoi\nja katseli hattua ja rahoja.\n\nVihdoin otti hän ne maasta, pyyhkäsi käden selkämällä kyyneleen\nsilmästään ja puheli itsekseen:\n\n\"Pitipä heidän nyt juuri sattua tästä ajamaan. Nyt se pikku Viva luulee\nminua pahemmaksi kuin olenkaan, luulee maankiertäjäksi, kerjäläiseksi,\njolle ei enää riitä se, että saan puhallella torvellani nuorison\nhuviksi, vaan vieläpä pakotan jokaisen vastaantulijan heittämään\nkolikkonsa hattuuni, päästäkseen rauhaan... mistäpä hän voisi tietää,\nettä ensi kertaa eläissäni käteni kerjäämään ojennan — päästäkseni\n_häntä_ kuulemaan!\"\n\nKyynel toisensa jälkeen vieri pitkin Sven'in laihoja poskia. Olihan\nhänelläkin hänen ylpeytensä. Mutta taukosivat nekin lopulta ja\nkesäillan hiljaisuudessa kajahtelivat tuohitorven surumieliset\nsävelet, milloin alhaalta laaksoista, milloin kukkuloilta, mihin Sven\noli levähtämään istuutunut, kajahtelivat nuo vanhat, tutut sävelet\n\"Kultaisessa kartanossa\".\n\nKun kaupungin kello lyödä kumahutteli seitsemää illalla, hiipi\n\"tullista\" väsynein askelin sisälle mies kehnoissa tamineissa. Näkyi\nkoko hänen olennostaan, että pitkät oli matkat vaeltanut. Hattu\npuoleksi silmillä, saappaat vieläkin kepissä riippumassa, ohjasi hän\naskeleensa hiljaisimmalle syrjäkadulle, jossa hän pistäytyi erääseen\ntaloon, missä maalaisten oli tapana markkina-aikoina taikka muutoin\nkaupungissa käydessään poiketa siistiytymässä ennen asioille lähtöään.\n\nTulija oli Sven; hän aikoi tehdä kuten muutkin maalaiset.\n\n\n\nIII.\n\n\nM:n kaupungin raatihuoneen sali oli väkeä täpötäynnä, ja siellä\nvallitsi mitä vilkkain mieliala. Jokaista laulua, jonka tuo suosittu\nlaulajatar esitti, seurasi suosionosoitukset, niin valtavat, että\npilarien väliin ripustetut kauniit köynnöksetkin hiljaa edestakasin\nhuojuilivat.\n\nKylläpä siinä olikin sekä kuultavaa että nähtävää. Sävelet kaikuivat\nkuin kellot, jotka parempaan maailmaan ihmishenkeä kutsuvat, ja\npianissimo saavutti kuulijan korvan hiljaisena kuin hengen kuiskaus.\nLaulajatar itse yksinkertaisessa valkoisessa puvussaan, ilman\nminkäänlaisia koristeita, runsas, kullankeltainen tukka hajallaan, oli\nsanomattoman suloinen. Silmänsä säteilivät kuin kirkkaimmat jalokivet,\nja ilme niissä oli kuin lapsen, joka pitkän eron jälkeen taasen tapaa\näitinsä. Syvästi liikutettuna istui rovasti Ferner kuvernöörin ja\nveljensä presidentin välissä, ja jos hän toisinaan ei oikeen voinut\neroittaa Vivansa rakkaita kasvoja, oli siihen syynä outo sumu, joka\nsamensi silmät. Gerda oli aivan haltioissaan, eikä käsittänyt, miten\nhän voisi istua alallaan laulajaisten loppuun asti. Ympäri salin hän\nolisi tahtonut liidellä kilvan laulun sävelten kanssa, ja kun hän ei\nlöytänyt muuta johdatinta tunteilleen, tarttui hän Borckan käsivarteen\npuristaen sitä aivan armotta.\n\n\"Häpeä nyt toki!\" kuiskasi mamseli, \"äläkä saata minua ihan huutamaan\nkynsissäsi, kaikkien noitten kanojen keskellä. Aika huonosti\njärjestetty muuten; ei pienintäkään varjoa, vaan päivä saa räköttää\nihan vasten silmiä; se on niin kuvernöörin tapaista; hänellä sitte ei\nkoskaan vielä pää ole paikallaan ollut.\"\n\nJa mamseli Ulla-Katariina vetäsi taskustaan kotikutoisen nenäliinansa,\nkuivasi sillä kyynelet, jotka Vivan ihana laulu oli hänen silmiinsä\nnostanut, vaikka hän tosin niistä aurinkoa syytti.\n\n\"Miten hauskaa!\" kuiskasi Gerda, joka tänään jo toisen kerran sai\ntodistuksen siitä, että oli sillä mamseli Ulla-Katariinallakin sydän,\nkuten muillakin ihmisillä, \"nyt minä näen, että täti on \"kääntynyt!\"\n\n\"Soisi Jumala, että asiat niin hyvin olisivat\", vastasi mamseli,\n\"silloin paistaisi aurinkokin selkääni, eikä silmiini kuten nyt,\nja minun ei tarvitsisi kuunnella sinun tyhmiä huomautuksia. Mitä\nne nuokin presidentin pojat, mokomatkin kukot (tätä sanoessaan\nmamseli syrjäsilmin katseli paria nuorta luutnanttia, jotka istuivat\npresidentin takana) Tukholmasta asti ovat tänne laittautuneet. Nyt\nsiellä kurjassa pappilassa varmaan pitää heidän tähtensä taas kaikki\nkääntää ylösalasin — hiljaa, nyt hän taas alkaa.\"\n\nNiin hän tekikin. Joka numero ohjelmassa vaan enensi ihastusta;\nhenkeään pidätellen kuunteli yleisö, ett'ei ainoakaan vivahdus, ei\npieninkään sointu jäisi huomaamatta tuosta laulusta, joka tenhoten,\naivan kuin väkiseltä jokaisen sydämen valloitti. Yksi oli joukossa,\njoka ei myrskyisiin suosionosoituksiin yhtynyt. Se oli Kulkuri Sven.\nLaiha ja pieni kun oli, sai hän työntäytyneeksi jotenkin keskelle\nsalia erään penkin päähän ikkunasyvennyksen kohdalle ja seisoi siinä\nnyt kädet ristissä hattu rinnalla. Hievahtamatta hän lakkaamatta\nkyynelsilmin katseli tuota olentoa, johon kaikki hänen tunteensa, hänen\nnuoruutensa unelmat olivat kohdistuneet, katseli vaan, tietämättä\npaikasta taikka ajasta, näkemättä mitään muuta, kiinnittämättä\nhuomiotaan muuhun kuin säveliin, huulillaan autuaallinen onnellinen\nhymy, joka ilmaisi enemmän kuin tuhannet kätten taputukset taikka\nesille huudot. Taasen oli yksi numero lopussa, suosionosoitukset\ntauonneet ja Olivia aikeessa lähteä viereiseen huoneesen kuten\ntavallisesti väliajaksi. Tuo muuten niin hiljainen ja kaino Kulkuri\nSven unohti nyt kaiken muun ja saadakseen vielä nähdä edes joitakuita\nsekuntia kauemmin Vivaa, otti hän pitkän harppauksen eteenpäin, astuen\nsuoraan erään vanhan hermoheikkoisen neidin syliin, jolloin tämä päästi\nhuikean kirkaisun. Nyt Sven vasta havahtui huomaten, niissä oli, ja\npyysi liikuttavan nöyrästi neidiltä anteeksi ja lupaa saada vieläkin\nseisoa hänen penkkinsä päässä, johon pyyntöön neiti suostuikin,\nvarsinkin kun ei enää ollut kuin yksi numero jälellä.\n\nTaas astui Olivia sisälle. Ilta-auringon viimeiset säteet valaisivat\nhänen kultaisia kiharoitaan, ja hetkisen viivähti hänen haaveileva\nkatseensa kuulijoissa. Selvemmin kuin tähän saakka, näki Sven pikku\nVivan nyt; lujemmin puristi hän hattuaan vasten rintaansa, ikäänkuin\nsillä estääkseen sydämmensä raivoisaa sykintää. Kului tavallista\npitempi aika ennenkuin Olivia alotti laulunsa; mutta vihdoin kuuluu\npianosta sävel toisensa jälkeen, ja niihin yhtyy Olivian ääni\ntäyteläisenä, tuntehikkaana; sydämestä lähtevät nuoruuden lempilaulun\nsävelet: \"Kultaisessa kartanossa\". Nyt ei Sven enää jaksanut itseään\nhillitä; pois pudotti hän hattunsa ja painoi kasvot käsiinsä;\nhänen täytyi itkeä, itkeä niin suloisia kyyneleitä kuin ensimäisen\nkevätsateen pisarat, jotka hentoa, nousevata nurmea kostuttavat. Tämä\noli onnellisin hetki Sven'in elämässä; muutamassa sekunnissa näki\nhän sielunsa silmillä koko muistorikkaan lapsuutensa; yli niityn\nmättäitten ja metsän mäkien hän karkeli, seurasi pienoisin jaloin\nkirkkaan puron hiljaista kulkua; orjantappuraruusuja ja rullakukkia\nhän poimiskeli, rakenteli linnoja kivistä ja veisteli kaarnasta\nvaltameren laivoja; taasen kuuli hän metsän huminan ja lintujen\nliverrykset; seurasi sepän jykeviä iskuja pajassa ja näki säkenien\nsyttyvän ja jälleen sammuvan hiljaisessa yössä; käden täydet hän noukki\nkieloja ja orvokkia; kutsui lampaitaan ja sai kokoon kaikki muut,\npaitsi kahta... ja vihdoin heittäysi hän selälleen puron reunamalle\nja katseli, miten tähti toisensa jälkeen taivaalle syttyi ja kuvastui\ntummaan veteen, josta sumun seasta vähitellen yleni korkea olento...\nharpusta ja surumielisyydestään Sven hänet tunsi — Ahti se oli, joka\nmorsiotaan etsi, mutta etsi häntä turhaan — aivan niinkuin Svenkin,\nsillä nuoruutensa rakastettua ei hänkään koskaan tässä elämässä saisi\nmorsiamenaan tervehtiä, nyt juuri, kun hän ensikerran näin selvästi\nkäsitti itsensä ja tunteensa, häipyi Olivian viimeinen värehtivä sävel,\nja hetkisen vallitsi huoneessa haudan hiljaisuus. Mutta pian vaihtui\ntämä äänettömyys suosionosoituksiin ja esillehuutoihin, joista ei\ntahtonut loppua tulla ja kukkavihkoja, toinen toistaan kauniimpia,\nheitettiin loppumattomiin nuorelle laulajatarelle. Ei ollut Sven'illä\nkukkia, ja vaikka olisi ollutkin, niin ei hän niitä olisi uskaltanut\nlaulajattaren jalkoihinkaan heittää, peläten siten kääntävänsä tämän\nhuomion omaan mitättömään olentoonsa.\n\nKaikki nyt salista ulos kiiruhtivat välittämättä vaikka tungoksessa\ntoisten varpaillekin astuivat, kunhan vaan ennättivät vielä\nvilahdukseltakin näkemään laulajatarta, kun tämä nousi vaunuihin, sillä\noli saatu tietää, että hän ajaa presidentin kanssa kuvernöörin taloon,\njohon hän omaisineen jää yöksi, vasta huomenna lähteäkseen heidän\nkanssansa kotimatkalle.\n\nOnneksi pääsi Sven aivan lähelle vaunuja, paikkaan, jota hän\nköyhyydestään huolimatta ei olisi hinnasta mistään vaihtanut. Vähän\npäästä tulikin Olivia kuvernöörin taluttamana, ja koko ryhmä ihmisiä\nympärillään, niiden joukossa Fernerin perhe, kaupungin ylhäisempiä\nhenkilöitä ja presidentti veljenpoikineen. Kuvernööri ojensi Olivialle\nkätensä auttaakseen häntä vaunuihin, istuutui sitte itse hänen\nviereensä ja oli juuri käskemäisillään ajuria ajamaan, kun Olivialta\näkkiä pääsi ilon huudahdus, joka sai heidät vielä hetkiseksi viipymään.\n\"Sven, rakas Sven, mitä näenkään!\" puheli Olivia heleällä äänellään\nja ojensi molemmat kätensä lapsuuden ystävälleen, jonka hän nyt juuri\noli huomannut. Ilo loisti Sven'in rehellisistä silmistä, kun hän\nastui joukon keskeltä, joka kohta teki hänelle tilaa, niin pian kun\nhuomasi Olivian tahtovan häntä puhutella. Olivia sanoi pari sanaa\nkuvernöörille, joka nyt uteliain katsein tarkasteli tuota hinterää\nolentoa edessään. Jo pääsi Sven vaunuihinkin.\n\n\"Sinä rakas uskollinen olento!\" hymyili Olivia, tarttuen molemmilla\nkäsillään Sven'in laihaan käteen, jonka tämä hänelle kainosti ojensi,\n\"tiedätkö, Sven, paitsi omaisteni näkeminen, ei mikään ole kotia tultua\nminua niin ilahduttanut kun sinun tapaamisesi. Muistatko vielä ihanaa\nlapsuutemme aikaa, muistatko, Sven?\"\n\n\"Viimeiseen hengenvetooni!\" kuiskasi Sven liikutuksesta vapisevin\nhuulin. \"Ja kiitos Vi... kiitos jok'ikisestä sävelestä, jotka tänään\nkuulin, pikku Vi... mamseli Olivia! Sellaista en ole ikinä kuullut\nmuulloin kuin mahdollisesti unissani.\"\n\n\"Sinä siis olet kuullut lauluani, Sven?\"\n\n\"Enkö mä sitä olisi? Luin lehdistä, että olitte tulossa... ei muu kuin\nkuolema olisi voinut minua estää tänne saapumasta...\"\n\n\"No, oletko sinä tyytyväinen\", kysyi Olivia vakavasti, kuin olisi\nhänellä ollut edessään mitä perinpohjaisin arvostelija.\n\n\"En minä kykene siitä edes puhumaankaan\", oli Sven'in arvostelu,\nsamalla kuin kaksi kirkasta kyyneltä vierähti poskelle saaden\nOliviankin silmät kostumaan. Hän kääntyi kuvernööriin ja puheli\nlämmöllä: \"moni on matkustellut maita mantereita ja niittänyt kultaa ja\nkunniaa, vaik'ei hänellä ole ollut likimainkaan sellaisia musikaalisia\nlahjoja kuin Kulkuri Sven'illä. Mutta hänellä onkin suuri kuulijakunta,\njoka ymmärtää häntä ja hän sitä, niin — tuskinpa kenelläkään juuri\nsuurempaa lienee!\".\n\n\"Kuules Sven, pidä nyt varasi aikaseen huomisaamuna, kun me matkustamme\nkotiin; tahdon, että sinä tulet mukaan, sillä minulla on niin paljon\nsinun kanssasi puhuttavaa. Hyvästi nyt! — Jumala sinua siunatkoon!\"\n\n\"Hyvästi\", Sven kumarsi ja poistui vaunuista joukon keskeen, joka häntä\nnyt uteliaana ja kadehtien katseli, vaikka äsken ei huomannut enempää\nkuin höyhentä, jota tuuli lennättelee.\n\nKaupunkilaiset tunsivatkin sangen vähän Sven'iä, sillä ennen hän olisi\nvaikka ampiaispesään päänsä pistänyt kuin markkinoilla soitellut;\njoskus matkoilla täytyi hänen kuitenkin kulkea kaupungin läpi.\n\nSeuraavana aamuna suuntasivat matkustajat kulkunsa kohti Ferner'in\npappilaa, tyytyväisinä jutellen kaikki muut paitsi mamseli\nUlla-Katariina, jonka mieltä mitä hirveimmät taloushommat painuivat.\nMaahan musertaa hän olisi tahtonut koko presidentin luutnanttineen, kun\nkuuli, että he läsnäolollaan aikoivat kunnioittaa pappilaa kokonaista\nkaksi viikkoa. Juuri kuin ei koko avarassa maailmassa muuta paikkaa\nheidän oleiltavakseen löytyisi kuin tämä pieni maalaispappila, jossa\neivät muuta toimita kuin saattavat huolta ja hoppua ihmisille, joilla\nsitä on aivan tarpeeksi jo ennestäänkin! Tämä päivä oli mamseli\nUlla-Katariinalle oikein kiusan päivä, sillä jo noitten vaunujen\npelkkä näkeminenkin oli hänelle kauhistus. Etumaisina ajoivat rovasti,\npresidentti ja toinen luutnanteista, sitte Olivia, Gerda ja toinen\nluutnantti — ja vielä kaiken harmin lisäksi Kulkuri Sven kuskilaudalla,\nja vasta viimeisenä mamseli itse yhden hevosen vedettävissä vaunuissa\nsullottuna korien ja myttyjen keskelle niin, että oli aivan siihen\npaikkaan puristua. Ehkäpä sekin puolestaan lisäsi hänen mielensä\nkatkeruutta. Ja katsella tässä sitte vielä, miten tuo luutnantti\ntyttöjä \"hakkailee\", Gerdaa varsinkin; mutta kyllä minä vaan kotiin\npäästyä puhun suuni puhtaaksi, sillä Gerdaa minä toki vielä saanen\nmuistuttaakin, kun niin kauan olen äidin sijassa hänellä ollut.\nEivät kahta minuuttia pitäneet suutaan kiinni? Semmoista juttua ja\nkahlatusta, että vakava ihminen voi joutua ihan raivoihinsa sitä\nkuullessa. Toisellaiset olivat muistot mamselilla omasta nuoruudestaan;\nvuoroin keittiössä häärien, vuoroin rukin ääressä istuen, se hiljakseen\nkului, ja ainoastaan silloin tällöin uskalsi hän heittää kainon\nsyrjäsilmäyksen isänsä apulaispappiin. Mutta nykyajan nuorista ei\nkannata puhuakaan. Se nyt oli päivän selvä mamselin mielestä, että\nsellainen maankiertäjä kuin Olivia on pakanaakin pahempi, vaan sitä ei\nenää voinut auttaa, mutta Gerdan hän, mamseli Ulla-Katariina, ainakin\ntahtoi pelastaa Olivian vaikutuksesta ja hänen huonoa esimerkkiään\nseuraamasta.\n\nParina ensimäisenä päivänä ei mamseli Ulla-Katariina tullutkaan\n\"suutansa puhtaaksi\" puhuneeksi, osaksi kovan kiireen tähden, osaksi\nsenkin vuoksi, että presidentti oli hänen laittamiaan ruokia pilviin\nsaakka ylistellyt, ja oli hän siis verrattain hyvällä tuulella. Oliviaa\nkohteli hän jonkunlaisella kunnioituksella, nähdessään, miten kaikki\ntoiset häntä suosivat, ja Gerda puolestaan sai aikaan vallan ihmeitä\nkeittiössä ja kellarissa ollessaan poissa vierasten luota. Mamselilla\nei siis ollut mitään erikoista tyytymättömyyden syytä, varsinkin kun\npiiatkin tänä tärkeänä aikana erityisen huolellisesti toimittivat\naskareensa, pelosta tietenkin, mutta se oli mamseli Ulla-Katariinasta\nyhdentekevä, kunhan kaikki tehdyksi tuli, mikä pitikin.\n\nOli toisen päivän ehtoo. Pappilan asukkaat olivat menneet kukin\nhaaralleen nauttimaan maalaiselämän vapaudesta. Presidentti ja rovasti\nistuivat varjoisassa lehtimajassa politikoiden, toinen luutnanteista\nkoetti onneaan kalansaannissa, toinen taas etsi sitä Gerdan seurassa,\nosoittaen tälle vilpitöntä ihailuaan.\n\nMutta lahden rannalla kävelivät Olivia ja Kulkuri Sven, ei käsikädessä,\nkuten ennen muinoin, vaan vieretysten, sydän täynnä lapsuuden suloisia\nmuistoja. Tulivat he siitä kummulle, jossa riippakoivut vihannoivat ja\nmissä niin usein ennen leikeistä väsyneinä tapasivat levähtää.\n\n\"Istahdetaan tähän, Sven\", ehdotti Olivia. \"Voi, sinä rakas, vanha\nSven\", puheli hän katsellen ihastuneena lahden rasvatyyntä pintaa, sen\nvihantia, pehmeitä rannikoita ja sammaleisia paateroita, \"miten koti\nsentään on suloinen, miten kaikki täällä on aurinkoista, on kuin koko\nluonto juhlisi, kuin vallitseisi rauha kaikkialla.\"\n\n\"Hm!... Mutta siitä, joka maailmassa on nähnyt niin paljon muuta\nkoreaa, ei Fernebo kuitenkaan voine paras paikka olla.\"\n\n\"On, kaikkein kaunein, kaikkein parhain!\" vakuutti Olivia lämmöllä.\n\"Mutta minähän unohdin aivan, että sinä olet yleismaailmalainen...\"\n\n\"Onko se jotain pahaa?\" kysyi Sven nöyrästi.\n\n\"Ei sinussa, Sven. Se on vaan jonkunmoinen runollinen rauhattomuus,\njoka pakoittaa sinua liikkumaan paikasta toiseen.\"\n\n\"Niin minä olen kyllä itsekin monasti tuota seikkaa miettinyt, mutta\nei se ole autettavissa\", tuumaili Sven syvämietteisenä. \"Mutta sanokaa\nminulle nyt, Viva mamseli, oletteko matkoillanne löytäneet sen, mitä\ntoiset turhaan hakevat sekä kotoa että kylästä — onnen?\"\n\nOlivia ei vastannut heti \"Tämä laulajan elämä on kummallista\", hän\nvirkkoi vihdoin, \"eikä suinkaan ilman viehätystä. Itse innostua,\ninnostuttaa muita, olla suosittu, kunnioitettu, kukitettu, melkein\njumaloitu, se hurmaa, lumoaa ihmisen, antaa elämälle loisteen ja\nhohdon, joka melkein tuntuu todelliselta onnelta, mutta — ei sitä\nkuitenkaan liene. Sitäpaitsi on tällaisella elämällä suuri kiusaus\nturhamaisuuteen.\"\n\n\"Ei kuitenkaan sellaiselle luonteelle, kuin... kuin...\"\n\n\"Onpa niinkin, Sven. Varmin todistus siitä on, että minä en enää\nhaluaisi takaisin jokapäiväisen elämän touhuihin.\"\n\n\"Niin, sellainenhan se ihminen on, millaiseksi hän on luotu\", huomautti\nSven huoaten, \"eihän voisi ilman lintunenkaan madon lailla kaalin\nlehdellä elostaa. Mutta eikö Viva mamseli suutu, jos uskallan kysyä\nerästä asiaa teiltä?\"\n\n\"En, Sven, saat kysyä mitä ikinä tahdot!\"\n\n\"Ettehän liene kihloissa jonkun herttuan tai ruhtinaan taikka jonkun\nmuun sellaisen kanssa?\"\n\n\"En ole, Sven hyvä, en! Olisitko ollut siitä iloissasi?\"\n\n\"Kaikkea muuta\", vastasi Sven, kasvot niin ilosta loistavina, että\nOlivia hymyillen häntä katseli.\n\n\"Mutta, jos minä siten tulisin oikeen onnelliseksi, Sven?\"\n\n\"No, _siinä_ tapauksessa\", vastasi Sven vitkalleen, \"täytyisi tyytyä\nsiihenkin, ett'ei teitä koskaan enää saisi nähdä, sillä häpeä olisi,\njos ei ajatteleisi toisen onnea enemmän kuin omaansa!\"\n\n\"Sinä olet aina kaltaisesi, sinä uskollinen Sven! Sisäinen ihmisesi on\naina sama, mutta ulkomuotosi — oletko ollut sairaana, kun olet noin\nkalpea ja laiha?\"\n\n\"Eikö mitä, pikku Viva mamseli, mutta tiedättehän, miten\nhinterätekoinen aina olen ollut ja lieneehän tuulet ja aurinkokin\njotain osaltaan vaikuttaneet, puhumattakaan minun 'runollisesta\nrauhattomuudestani', joksi te äsken vaeltamishaluani nimititte.\"\n\n\"Etkö sinä, Sven, kysy minulta vielä yhtä asiaa?\"\n\n\"Ja mikä se olisi?\"\n\n\"No vaikka, että olenko minä rikas?\"\n\n\"Olenhan jo ennen kuullut, että teillä on varoja. Mutta se on minusta\nyhdentekevää.\"\n\n\"Onkohan, Sven? Jos minä nyt juuri haluaisin antaa sinulle jotain, jota\neniten näytät tarvitsevan.\"\n\n\"Mitä se sitten olisi?\" ihmetteli Sven. \"Kahdet vaatteet minulla on ja\nmetsästä saan uuden tuohipalasen niin usein kuin mieleni tekee.\"\n\n\"Luonnonlapsi!\" huudahti Olivia hymyillen onnelliselle Sven'ille, \"etkö\ntunne mitään tarvitsevasi?\"\n\n\"En mitään — en ainakaan _nyt_.\"\n\n\"Mutta kun jälleennäkemisen ilo on ohitse, kun minä olen poissa ja jos\nen koskaan enää tule takaisin — voipihan sekin tapahtua — silloin sinä,\nSven, taas vaellat koditonna kuten ennenkin; kylästä kylään, laaksosta\nlaaksoon, kunnes tulet niin vanhaksi, ett'et enää jaksakkaan kulkea:\nkuinka silloin käypi?\"\n\n\"Niinkuin käy varpuselle, kun se aikansa on viserrellyt: se putoaa\nmaahan.\"\n\n\"Mutta varpusellakin on sitä ennen ollut oma pieni pesänsä — ja sen\njuuri minä sinullekin tahtoisin lahjoittaa. Tahdon, että sinulla on oma\npieni tupasi muistona lapsuutesi ystävästä. Tahdon tietää, että kun\nvanhuutesi päivät koittavat, sinulla on katto pääsi päällä.\"\n\nSven ei vastannut heti, mutta jonkun ajan kuluttua loi hän Oliviaan\nkatseen, jossa kuvastui niin syvä rakkaus, kunnioitus ja ihailu, kuin\nihmissydän konsanaan saattaa tuntea. Vihdoin kykeni hän ajatuksensa\nsanoin ilmaisemaan:\n\n\"En ikinä unohda, pikku Viva, en ikinä, että olette tahtoneet minulle\nniin arvokkaan lahjan antaa, ja uskokaa minua, jos voisin teitä\npalvella vaikka viimeisin verenpisarani vuodattamalla, niin tekisin\nsen, mutta...\"\n\n\"Mutta?\"\n\n\"Tupaa en minä voi ottaa vastaan.\"\n\n\"Aivanhan sinä hämmästytät minua, Sven — ja miksi et voi ottaa?\"\n\n\"Sillä se olisi minulle siteenä, joka ei tuottaisi hyviä seurauksia.\nJos olisin talonomistaja\" — Sven hymähti herttaisesti, — \"täytyisi\nminun häpeän välttämiseksi pysyä enimmät ajat kotona, mutta sitä minä\nen voi tehdä, nähkääs pikku Viva! Jos olen iloinen, täytyy minun\npäästä ulos ilahduttamaan torvellani muitakin ihmisiä ja jos taas\nolen suruissani, täytyy minun silloinkin päästä ulos, metsän syvään\nhiljaisuuteen; — tuollainen suuri lahja ei siis sovi minulle, joka nyt\nkerran en ole niinkuin oikeat ihmiset.\"\n\n\"Ei tässä nyt muu auta; sinun pitää ottaa tupa\", intti Olivia\nitsepäisesti. \"Ei sinun sen vuoksi tarvitse pysyä ensinkään enemmän\nkotosalla. Saathan antaa tuvassasi asua, kenen tahdot, siksi kunnes\nväsähdät ja haluat itse asettua sinne. Tyydytkö sellaisiin ehtoihin?\"\n\n\"Oletteko pahoillanne muuten?\"\n\n\"Olen oikein pahoillani, Sven!\"\n\n\"Sitä ette saa olla; täytyneehän minun sitte Jumalan nimessä ottaa tupa\nja — _kiitos_ siitä! enempää en sano!...\"\n\n\"Enpä minäkään, mutta sen sanon sydämestäni. Nyt tiedän, että\nmetsälinnullani on pesä, johon lentää levähtämään, kun varjot\nlaskeutuvat, ja ilta joutuu. Olet tuottanut minulle nyt suuren ilon,\nSven, ja sinun tulee muistaa, ett'ei tämä lahja sinua mitenkään sido.\"\n\n\"Hyvä on\", vastasi Sven yksinkertaisesti, \"sillä sitä en voisi kärsiä.\"\n\n\"Ja vielä\", jatkoi Olivia melkein hämillään, \"et saa kieltäytyä\nottamasta vastaan hiukan käsirahoja pieniä tarpeitasi varten.\"\n\nTumma, puna levisi Sven'in kalpeille kasvoille.\n\n\"Tiesinhän sen\", huudahti hän murheisena, \"että ne ovat kertoneet, että\nminä... mutta sen saatte uskoa, Viva, ett'en ollut kerjännyt ennen\nenkä sen jälkeenkään — tein sen päästäkseni teitä kuulemaan ja sitä\nvarten olisin tehnyt mitä hyvänsä, kun se vain ei ollut rikollista...\nhyvä Jumala, että ihmisen pitää olla tälläinen raukka, josta toiset\nsaattavat ajatella mitä tahansa!\"\n\n\"Rakas Sven, älä nyt ole pahoillasi! Enkö minä aina ole uskonut sinua.\nNiinpä nytkin. Enkä minä mitään pahaa tarjouksellani tarkoittanut.\nMutta ei puhuta nyt siitä enää!\"\n\n\"Kiitos siitä lupauksestanne! Kun pidoissa torvellani puhaltelen\nnuorison tansseja, otan siitä kolikkoni ja ruokani myös ja luulen\nitselläni siihen olevan oikeudenkin. Enempää en toimeentullakseni\ntarvitse enkä enempää huolikkaan. _Vapaus_ on ainoa rikkauteni, jota\npaitsi en voi tulla toimeen.\"\n\n\"Väärin olisi riistää sitä sinulta\", myönsi Olivia.\n\nKääntyi siitä sitte puhe aivan toisiin asioihin, m.m. Gerdan\ntulevaisuuteen. Olivia iloitsi sydämestään hänen tulevasta liitostaan,\nsillä nuori pastori, jonka hän edellisenä iltana kaupungissa oli\ntavannut, miellytti häntä suuresti. Olivia kertoi, että presidentti\noli pyytänyt Gerdaa ensi talveksi Tukholmaan, eikä rovasti katsonut\nvoivansa häntä siitä estää, eikä näkynyt Gerdalla itselläänkään olevan\nmitään sitä vastaan, joskin ero rakastetusta valoi hiukan katkeruutta\nhänen iloonsa.\n\nMutta Sven ei ollut ehdotukseen ollenkaan tyytyväinen.\n\n\"Pilaavat tytön siellä\", arveli hän päätään pudistaen. \"Tuo nuori\nluutnantti... ei, tiedättekös, Viva, minä en teidän sijassanne\nsuostuisi ehdotukseen.\"\n\n\"Me emme voi kieltää, Sven! Ajatteles, miten suuressa kiitollisuuden\nvelassa olemme sedälle!\"\n\n\"Niinpä kyllä, mutta se tulisi liian kalliisti maksetuksi, jos Gerda\nsen kautta onnensa kadottaisi. Ja hän on niin ajattelematon, niin\ninnokas...\"\n\n\"Mutta joll'ei hänen rakkautensa koetusta kestä, niin minkä arvoinen se\nsitte on?\"\n\n\"Kohtalainen koetus on paras hänen laisilleen luonteille. Jos hän\npysyisi täällä siksi, kunnes on pastorin julkinen morsian, niin sitte\nei mikään loisto enää hänen silmiään huikaiseisi, mutta nyt — kukapa\ntietää miten käy?\"\n\n\"Luvattu kuin luvattu, sitä ei nyt enää voi peruuttaa\", vastasi Olivia\nhiljaisesti. \"Mutta kun hän palaa takaisin, niin pidä silloin hänestä\nhuolta, Sven, kuten tähänkin saakka. Kellään ei ole niin suurta\nvaikutusta häneen kuin sinulla. Puhele hänen kanssaan minusta, se tukee\nhäntä. Minä kirjoitan myöskin usein.\"\n\n\"Tehkää se\", pyysi Sven vakaasti. \"Minun olisi mieleni kovin paha,\njos hän pettäisi rakastettunsa, sillä tiedän, että pastorin rakkaus\ntulee kestämään läpi elämän, ja tuollaisen hulivilin kanssa, kuin tuo\nluutnantti on, ei Gerda suinkaan olisi kauan aikaa tyytyväinen; siihen\non hänessä liiaksi sydäntä, minä kyllä tunnen hänet pienestä pitäen.\"\n\n\"Toivokaamme parasta, rakas Sven\", sanoi Olivia nousten istualtaan.\n\"Tule nyt, niin mennään peikkokivelle ja linnalle — tahdon nähdä kaikki\nnuo rakkaat paikat, joissa läsnä niin monet leikit olen leikkinyt, ja\njotka maailmassa kulkiessani niin usein ovat mielessäni väikkyneet!\"\n\nKaikkialla kulkivat he surunsekainen ilo sydämissä, katsellen noita\nunohtumattomia leikkipaikkoja, ja Sven tuumaili itsekseen, että nyt hän\nvarmaan on niin onnellinen, kuin ihminen vain kerran eläessään saattaa\ntulla. Aurinko teki jo laskuaan, ja yhä vielä seisoivat he kummulla,\njolla heidän linnansa oli, ja josta näkyi osa lahden iltaruskon\nkuivaamaa pintaa. Siinä Olivia lauloi erään kauniin saksalaisen\nromansin linnaneidistä ja hänen uskollisesta hovipojastaan, ja hänestä\ntuntui kuin tässä juuri olisi sitä vastaava todellisuus. Sanoja Sven\nei ymmärtänyt, mutta kädet ristissä kuunteli hän tuota ääntä, noita\nsäveliä, joihin hänen mielestään sisältyi kaikki inhimilliset ilot,\nja vielä hyvän aikaa sen jälkeen, kuin laulu oli tauonnut, istui\nhän liikkumatonna, pää käsien varassa, ikäänkuin olisi hän pelännyt\nulkomaailman näkemisen häiritsevän sitä lumousta, johon hän oli\nvaipunut.\n\nHän heräsi unelmistaan vasta, kun Olivia häntä hiljaisesti olkapäähän\nkosketti.\n\n\"Tule, Sven, on myöhäinen jo, meidän täytyy kiirehtää kotiin.\"\n\n\"Tulen heti; saatan teidät kotiin, mutta sitten menen hiukkasen\nyksikseni ulos... tämmöisenä iltana ei oikein tahdo pysyä sisällä...\ntuhannet äänet kuiskaavat ruoikossa, pensaissa ja lahdella; niin on\nkuin juhannusyö. Tuntuu niin kummalliselta sydämessä, toivoisi vaan\nsiipiä lentoon päästäkseen.\"\n\nHiljaisina astuivat ystävykset pappilaa kohden, jonka ikkunat\nilta-auringon hohteessa kimaltelivat.\n\nTalon edustalla istuivat toiset kaikki, mutta paljoa ei siinä puheltu,\nsillä tyyni, ihana ilta vaivutti jokaisen hiljaiseen mietiskelyyn\nja vienoon surumielisyyteen. Yksin noihin muutoin niin puheliaihin\nja iloisiin luutnantteihinkin vaikutti tämä luonnon juhlahetki\nniin, että hekin istuivat äänettöminä piirrellen kepeillään santaan\nkäsittämättömiä kuvioita. Kun Olivia ritareineen lähestyi, vilkastui\nseurue kohta, ja Gerda ja luutnantit läksivät häntä vastaan. Sven oli\nyht'äkkiä tullut niin huomatuksi ja sellaisen suosion esineeksi, ett'ei\nhän vaatimattomuudessaan ikinä ollut sellaista osannut uneksiakaan.\nAinoa, joka ei antanut itseensä siinä asiassa vaikuttaa, oli mamseli\nUlla-Katariina, sillä hänen vastenmielisyytensä Sven'iä kohtaan eneni\nsamassa määrin, kuin toiset osoittivat huomiotaan tälle.\n\nJuuri nyt sattui hän kesken pinaattiastian koristelemista katsastamaan\nkeittiön ikkunasta ulos ja huomasi tuon halveksimansa olennon Olivian\nrinnalla kävelevän kuin hienonkin herran.\n\n\"Hyi tuommoisia tapoja\", sopersi hän itsekseen, \"maleksia metsiä ja\nmaita mokomankin kurjan rahjuksen kanssa! Mutta niin leivän palaa en\nsille tänä iltana anna, vaikka olisi vielä toista vertaa laihempi kuin\nonkaan, sen sanon ja sanassani pysyn!\"\n\nAivan kuin olisi Kulkuri Sven kuullut mamselin uhkauksen, pysähtyi hän\nkäytävälle, kohotti kunnioittaen hattuaan koko seurueelle ja poistui,\nennenkuin Gerda ja luutnantit olivat Olivian luo päässeet.\n\n\"Että sillä kuitenkin oli sen verran järkeä!\" jupisi mamseli\nUlla-Katariina. \"Odotin vaan, että hän istuutuisi presidentin viereen\nkeinulaudalle ja löisi kättä luutnanteille. Se heittiö ei sitte nykyään\nenää välitä niin mistään. No, Kaisa, nukutko sinä siihen kinkun ääreen?\nEtkö näe, että minulla on jo pinaatti valmiina! Kyllä ne vaan syödä\nosaavat\", putisi hän yhä, \"vaikka sitte kaulaansa myöten uisivat niin\nkutsutussa runollisuudessaan.\"\n\nParin tunnin kuluttua oli koko pappila unen suloisessa helmassa.\nPresidentti liikkui hovipiireissä, luutnantit olivat kuninkaallisessa\nparaatissa, Olivia uudelleen lapsena juosten tukka tuulessa levällään\npitkin metsiä ja niittyjä, rovasti saattoi naapuripitäjän uuden\napulaisen tammipelissä saarroksen, Gerda hääräili pienoisessa\npappilassa, ja mamseli Ulla-Katariinan piti valmistaa päivälliset\nviidellekymmenelle hengelle, mutta ei saanut käsiinsä kananpoikia,\njotka olivat tapettavat, eikä ennättänyt saada päivällisiä ajoissa\nvalmiiksi ja riiteli senvuoksi piioille ja pojille.\n\nMutta korkealta mäkien takaa kohosi kultainen kuu valaisten hempeällä\nhohteellaan yksinäisen olennon kalpeita, mutta onnellisia kasvoja ja\nvienon suloiset sävelet kiiriskelivät kevyessä kesäyön ilmassa. Kulkuri\nSven siellä puhalteli metsän hongille ja sammaleisille kallioille,\npuhalleli riemukkain mielin tunteita, suuren onnensa syviä säveleitä,\njotka koko hänen sielunsa täyttivät ja väreilemään saivat.\n\n\n\nIV.\n\n\nOn kulunut vuosi eteenpäin. Vihannassa kesäpuvussaan kukoistaa taaskin\nFernebon pappila. Leikkiin viekoittelevat kallioiden pehmoiset\nsammalpeitot vallattomia auringon säteitä, esteettä kuvastuu lahden\ntyyneen pintaan sinitaivas ja tuuheat lehtirannat, tuoksuvat kukat\nympäröivät peikkokiveä ja perhoset kilvan kiitelivät yli niittyjen ja\nmättäitten.\n\nTaaskin oli pappilassa vieraita. Toinen luutnanteista, joka jo\nviime kesänä ihastui Gerdan kauneuteen, ja sitte koko talven\nhänelle kunnioitustaan ja ihailuaan oli osoittanut, oli nyt tullut\nkahdeksanpäiväiselle vierailulle kuulustelemaan, \"miten Gerda nyt\nmaalle tultuaan voipi.\"\n\nNiin, miten Gerda voi?\n\nTiesikö hän sitä itsekään! Terveydessä ei suinkaan vikaa liene\nollut, sen osoittivat ruusut poskilla, jotka kukoistivat kilpaa\npuutarhakukkien kanssa. Mutta entä hänen sisäinen ihmisensä — ah!\nKulkuri Sven'in varoitus Olivialle, ett'ei Gerdaa pitäisi laskea\nkodista pois, ei ollut syyttä lausuttu. Hänen kauneutensa oli siksi\nhäikäisevä, ett'ei se voinut olla huomiota herättämättä, missä\nikinä hän näyttäytyi, ja yksinkertainen maalaispapin tytär saavutti\npääkaupungin hienoimmissa piireissä huomiota, joka ei ollut hänen\nherkälle, hiukan ylpeälle mielelleen eduksi. Kokonaisen talven oli\nhän ollut muodissa, ja jos silloin toisinaan sattuikin, että hän\nunohti lukea iltarukouksensa, niin ei hän koskaan unohtanut ajatella\nmonia voittojaan seuraelämässä. Toisena hetkenä saattoi hän itselleen\nvakuuttaa, että hän tahtoi jättää koko tämän tenhopiirin ja kiiruhtaa\npois, kun vielä voi sen tehdä, takaisin hiljaiseen pappilaan ja sen\nsydämen luo, joka yhä samanlaisella rakkaudella sykki vaan hänelle;\ntoisena hetkenä hänestä taas tuntui, ett'ei voisi elää ilman noita\nloistavia juhlia, joissa hän oli ruusuna kukkien keskellä, liekkinä\nkipunani seassa; kävelyretkiä ja näytelmäiltoja, jolloin hän ei ajasta\nmitään tiennyt, ja vihdoin ilman tuota hienoa imartelua, valituin\nsanoin lausuttuja kohteliaisuuksia, jotka vaikuttavat heliotropin\nsuloisen, mutta tukehduttavan tuoksun tavoin.\n\nEi yksikään hänen monista ihailijoistaan ollut innokkaampi ja\nlämpimämpi kuin pappilan nykyinen vieras, Gerdan kaukainen sukulainen,\nluutnantti Gösta M. Sukulaisuus presidentin talossa antoi myös hänelle\nsuuremman tilaisuuden lähestyä ihailunsa esinettä, joka näytti hänestä\nsitä kalliimmalle, mitä useammat tätä ihailivat.\n\nGerda, joka vakaasti tahtoi pysyä uskollisena, kauhistui aivan, kun hän\ntunteitaan punniten huomasi, että naapuripitäjän nuoren papin kuva vaan\nhälvenemistään hälveni hänen mielestään. Sellaisina hetkinä hän aina\npäätti lähteä kotiin, ja sellaisena hetkenä hän vihdoin läksikin, kun\nleivo ensimäisiä kevään viserryksiään ilmassa liverteli, ja sinivuokot\npälväillä ja mättäillä kainot päänsä näkyviin nostivat.\n\nTaasen tapasi Gerda kihlattunsa, — sillä sehän pastori kuitenkin\nGerdalle Jumalan edessä oli — mutta oliko tuo sama henkilö, oliko\nhän todellakin niin paljon muuttunut kuin Gerdasta tuntui, vai Gerda\nitsekö oli tullut niin toisenlaiseksi? Miksi tuntuivat hänestä nyt\nnuo hyvänsuovat, lempeät kasvot, jotka ennen olivat niin viehättävät\nolleet, yksitoikkoisilta, ja ääni sitten — olihan se tosin hellä ja\nsydämellinen, mutta ei siinä ollut tuota salaperäisen lämmintä värettä,\njonka Gerda hyvin muisti äänessä voivan olla — niin ei ollut hänestä se\njuuri miellyttävämpi kuin kasvojenkaan piirteet... väristys puistatti\nhänen ruumistaan tuota ajatellessa, ja hänen kädenpuristuksensa muuttui\nkylmäksi ja hymyilynsä teeskennellyksi... Kului useita päiviä eikä\npastoria kuulunut uudelleen pappilaan, mutta kun hän sitte vihdoinkin\ntuli, oli hän niin ujo ja hiljainen, että Gerda aivan kiukustui ja\nkiiruhti pois vieraansa luota ja koko talosta ja kuljeskeli metsissä ja\nlaaksoissa melkein yhtä suurella innolla kuin Kulkuri Sven. Niin, Sven!\nMonen monituiset kerrat oli Gerda sydämestään toivonut, että hänellä\nolisi luonaan tuo taattu ystävä, mutta häntä ei ollut vuosikauteen\nnäkynyt näillä mailla. Rovasti oli Olivian käynnin jälkeen taas\nmuuttunut yhtä juroksi kuin ennenkin, ja mamseli Ulla-Katariina oli\nentistäänkin kiukkuisempi ja vakuutti, että Gerda Tukholman matkansa\njälkeen veti jo melkein vertoja sietämättömyydessä itse Kulkuri\nSven'illekin.\n\nTyytymättömänä itseensä, ympäristöönsä ja nykyiseen elämäänsä,\neleli Gerda vaan menneisyyden muistoista, ja hänen mielensä oli\nalinomaa kuohuksissa. Eräänä iltana pyysi nuori pastori saada puhella\nkahdenkesken Gerdan kanssa. Gerdan sydän sykki rajusti. Pitikö hänen\ntulevaisuudelleen nyt tällä hetkellä laskettaman pohja; vapauttaisiko\nhän, jolle Gerda kerran vapaasta tahdostaan oli sydämensä luvannut,\nhänet nyt lupauksestaan, ja jos niin kävisi — millaiseksi tulisi Gerdan\nkohtalo sittemmin muodostumaan?\n\nVieretysten he istuivat, Gerda ja pastori, lahden rannalla. Gerdan\nkatsetta haki pastori, mutta se tarkasteli veden vaihtelevia laineita.\n\n\"Gerda, minun hyvä, rakas tyttöseni\", puheli pastori vihdoin\nliikutuksesta väräjävällä äänellä, \"minusta tuntuu, kuin meidän välimme\nei enää olisi samanlainen kuin ennen, ja että meidän täytyy puhella\nkeskenämme pari vakavaa sanaa.\"\n\n\"Ethän sinä koskaan muuta puhukaan\", vastasi Gerda kiivaanlaisesti.\n\n\"Mutta kuuntelithan ennen mielelläsi minun vakavaa puhettanikin, vaan\nnyt poissa ollessasi olet kuullut puheita toisenlaisia, eloisempia. En\nsinua soimaa, mutta — toivoisin, ett'et ikinä olisi kotoa poissa ollut!\"\n\n\"No, joko sinäkin nyt sitä! On aivan kuin olisin tehnyt jotain\nerinomaisen pahaa. Te tahtoisitte tietysti, että koko ikäni istuisin\nFernebossa ja maatuisin kuin näkinkenkä rannalla, aaltojen sitä\nalinomaa huuhdellessa\".\n\n\"Se olisi ehkä ollut yhtä hyvä kuin lastun lailla ajalehtia\nmyrskyisellä merellä, viimein sinne kokonaan kadotakseen.\"\n\n\"Onnettomuuden ennustajat ovat sangen ikäviä ihmisiä.\"\n\n\"Älkäämme lausuko toisillemme katkeruuksia, Gerda. Tiedäthän hyvin,\nmiten suuresti epäilin ja taistelin, ennenkuin sinua uskalsin pyytää\njakamaan huomaamatonta tulevaisuuttani. Sinä olit rohkea ennen — nyt\net sitä enää ole, ja juuri siksi, että sinua niin suuresti rakastan,\nkieltäydyn siitä onnesta, jota kerran uneksuin. Sinä olet liian\nloistava, liian lahjakas köyhän maalaispapin vaimoksi; salongeissa on\nsinun paikkasi. Se minun olisi pitänyt jo ennemminkin huomata, ja siksi\nen voi syyttääkään ketään muuta kuin itseäni.\"\n\nGerda oli ääneti.\n\n\"Minähän olen niin vähän, tuskinpa ollenkaan ollut mukana suuressa\nmaailmassa, mutta voin kuitenkin vallan hyvin käsittää, että sankarien\njoukossa siellä olisin jotenkin mitätön olento\", puheli edelleen\npastori. \"Ja jos sinun nuori sydämesi olisi kiintynyt johonkuhun\nheistä siellä, niin ethän sille mitään mahda, sinä iloinen, kokematon\nlapsi! Mutta rangaistuksen ansainnut olisin minä, joll'en antaisi\nsinulle takaisin vapauttasi ja rauhaasi, vaan kiinnittäisin sinut omaan\nmitättömään olentooni.\"\n\n\"Sinä näytät _itse_ olevan jotenkin kärkäs saamaan takaisin vapautesi\",\nvastasi Gerda hiukan katkerasti.\n\n\"Gerda!\" huudahti nuori mies lempeästi, \"miten sallii sydämesi sinun\npuhua minulle noin?\"\n\nNyt oli hänen äänessään niin lämmin, sydämellinen sointu, että Gerdan\ntäytyi katsoa häntä suoraan silmiin. Ja kun hän sen teki, suli jää\nvähitellen hänen sydämestään, ja kyyneleet nousivat silmiin. Hän,\njolle Gerda tavallaan oli ollut uskoton, jota hän oikullisuudellaan\noli kiusannut ja melkein pakottanut luopumaan onnensa toivosta, hän\nistui siinä silmät rakkautta säteillen valmiina uhraamaan oman onnensa\nGerdan vuoksi, sillä sen Gerda hyvin käsitti, että uhraus se oli, kun\npastori Gerdalle vapauden takaisin antoi — ja kenen tähden tahtoi\nhän, Gerda, sitten uhrata pastorin? Nuoren miehen, jonka oli tuntenut\nainoastaan muutaman kuukauden, josta ei muuta tietänyt, kuin että hän\ntanssi hyvin, oli hienokäytöksinen ja osasi lausua sukkeluuksia, jotka\nherättivät yleistä iloisuutta seuroissa!\n\nOli kuin salama äkkiä olisi iskenyt Gerdan sieluun ja valaissut siellä\njoka sopukan, näyttänyt selvästi sen elämän tyhjyyden, jota hän äsken\noli elänyt ja osoittanut, kuinka sisältörikkaan elämän hän juuri\noli hylkäämäisillään. Heti tuon tajuttuaan hän vilkkaalla tavallaan\nojensi molemmat kätensä nuorelle miehelle ja kuiskasi tälle nöyrästi:\n\"oi, anna anteeksi ja unohda! Sydämeni ei koskaan ole lakannut sinua\nrakastamasta, mutta loisto on vaan häikäissyt mieleni — voitko,\ntahdotko rakastaa minua niinkuin ennenkin?\"\n\nIlo välähti pastorin silmissä, mutta sammui pian jälleen. Hetkisen\nistui hän ääneti, mutta vastasi sitten äänellä, jonka sävy oli yhtä\nrauhaisa kuin tavallisesti:\n\n\"Kyllä rakastan sinua nyt niinkuin ennenkin, mutta en tahdo tällä\nhetkellä käyttää hyvyyttäsi hyödykseni; ehkä jo toisena hetkenä sitä\nkatuisit, sillä noin liikutettuna, kuin nyt olet, ei pidä mitään\npäättää. Lähden nyt kotia enkä tule ennenkuin neljäntoista päivän\nkuluttua. Tutki sill'aikaa sydäntäsi ja sano minulle sitte pelkäämättä\nsuora totuus. Minä olen aina oleva ystäväsi enkä tuomarisi.\"\n\n\"Kiitän sinua siitä\", vastasi Gerda, kasvot hehkuvina ja ääni harmista\nväristen, \"mutta minä voin kyllä olla oma sekä ystäväni että tuomarini.\"\n\nJa kiireisin askelin riensi hän kotia kohti, katsahtamattakaan tuohon\nkiittämättömään olentoon, joka hänet oli \"hylännyt!\"\n\nMietteissään istui nuori pastori katsellen aaltoja, miten ne nousivat\nja laskivat. Tuollainen oli Gerdankin mieli. Mutta pastori tiesi\nmyöskin, että kun siinä tuuli asettuu, ja se tyyneeksi muuttuu, ei\nmikään niin selvästi voi taivaan sineä kuvastaa kuin se. Siitä nyt vaan\noli kysymys, saisiko hän koskaan noita laineita tyyntymään.\n\nHuoaten nousi hän istualtaan ja alkoi astella metsäpolkua yksinäiseen\nkotiinsa, illan varjojen yhä tummetessa hänen ympärillään.\n\nSeuraavana aamuna, kun Gerda paraillaan seisoi pienen neliskulmaisen\npeilin edessä huoneessaan ja kampaili tukkaansa, kuuli hän vaunujen\nratinaa lehtikujasta. Hän astui askeleen ikkunaa kohti, jonka alle\nvaunut juuri olivat pysähtyneet ja huomatessaan, kuka tulija oli,\nkohosi hänen kasvoilleen hohde, aamuruskoakin kirkkaampi, ja tavallista\nsyvemmin täytyi hänen hengittää saadakseen keuhkoihinsa tarpeeksi\nilmaa. Gösta luutnantti sieltä tuli — tuli hänen, eikä kenenkään muun\nvuoksi, sen ymmärsi Gerda vallan hyvin. Tosin oli Gerda sanomattoman\niloinen, mutta sittenkin tuntui rinnassa outo ahdistus; hän riemuitsi\najatellessaan tällaista hauskaa keskeytystä jokapäiväisen elämän\nikävässä yksitoikkoisuudessa, mutta toivoi samalla vierastaan\nsatojen penikulmain päähän. Nyt oli kuitenkin hänen ensimäisenä ja\nsuurimpana huolenaan osata tervehdyksessään osoittaa emännän arvokasta\nkohteliaisuutta, ja sitävarten hän par'aikaa koetti asetella kasvojansa\nniin rauhallisiksi kuin suinkin, kun samassa ovi riuhtastiin auki — ja\nmamseli Ulla-Katariina astui sisään kiukusta punasena, niin melkeinpä\nvoisi sanoa sinisenäkin.\n\n\"Mitä minä sanoin viime vuonna, kun sinut sinne Tukholmaan piti\nlähettää?\" alkoi hän. \"Sanoin, että Fernebo, joka ennen on ollut\nkunniallinen talo, tästälähin muuttuu ryövärein pesäksi, ja niin on\nkäynytkin tuolla ulkona on parast'aikaa muuan rosvo, joka saalistaan\nväijyy. Hyi, sellaisia nuoria! Jo minä toki sinun sijassasi häpeisin!\"\n\n\"Kyllä minä häpeänkin — mutta vanhojen puolesta\", vastasi Gerda\ntyyneesti; astuen mummon ohi ottamaan vastaan Göstaa, jonka kasvot\nloistivat jälleennäkemisen ilosta.\n\nRovastikin oli kuin päiväpaiste; hänkin iloitsi saadessaan hiukan\nvaihtelua yksitoikkoisessa elämässään, ja niin kului muutamia iloisia\npäiviä Fernebon pappilassa, huolimatta mamseli Ulla-Katariinan huonosta\ntuulesta, joka aina olikin pahin alussa. Talon järjestystä se koskaan\nei häirinnyt, eikä yksikään voinut valittaa mamselin milloinkaan niin\nkuuman olleen, että ruoka liiaksi oli kärventynyt tai pohjaanpalanut.\n\nGösta luutnantin silmät puhuivat yhä selvempää kieltä, jota oli\nmahdoton väärin käsittää, varsinkaan Gerdan. Mutta kuitenkin pelkäsi\nGerda, että tämä tunteensa sanoihin pukisi, sillä yhä vielä oli hän\nepäilevällä kannalla, ja nuoren papin suruinen, lempeä katse oli\naina hänen mielessään. _Hänet_ Gerda tunsi, tiesi mikä oli miehiään;\ntiesi hänen arvonsa, hänen tasaisen ystävällisen luonteensa, hänen\nosanottavaisuutensa kaikkien, mutta varsinkin kärsivien kohtaloon.\nGerda muisti, miten usein he ennen olivat puhelleet siitä, miten\nmaailmassa olisi elettävä, että heidän yhteytensä voisi jatkua vielä\nhaudan tuollakin puolen. Olisikohan hän, Gerda, näin voinut jutella\nGöstankin kanssa, jos tämä olisi hänen kihlattunsa? Ei koskaan, sen\nGerda selvästi tunsi. Gösta oli vilkas, täynnä tulta ja huomaavainen,\nmutta mitä hän ajatteli korkeammista asioista tai ajatteliko niitä\nollenkaan, — sitä ei Gerda tiennyt, tuskin sitä uskoikaan. Göstan\nläheisyys vaikutti häneen aina huumaavasti, mutta nuoren papin sen\nsijaan rauhoittavasti ja ylentävästi. Ja kuitenkin! Göstan rinnalla\nsaisi hän olla mukana suuren maailman iloissa ja nautinnoissa, sillä\njos kuka, niin Gösta juuri kuului tuohon suureen maailmaan, sen\nsijaan että pastorin kanssa pitäisi elää jonkunmoista luostarielämää,\nhuomaamatonna, seurustella aina vaan tuommoisten kunnon — mutta ikäväin\nja kaikkia harrastuksia puuttuvain maalaisten kanssa! Jos ottaisi\nGöstan, niin ei hän ikinä voisi unohtaa rikkomaansa lupausta, jos taas\npastorin, niin ajattelisi hän alinomaa maailman iloja, joista oli\nkieltäytynyt — niin todellakin Gerda taisteli vaikeaa taistelua; ja hän\ntaisteli yksin, sillä vaikka hänen sydämestään toisinaan nousivatkin\npalavat rukoukset, ei hän niistä tuntenut lohtua löytävänsä, vielä\nvähemmin voimaa saavansa tekemään mitään varmaa päätöstä, ja kuitenkin\nhän tunsi, että nyt oli päätös tehtävä, sillä hän ymmärsi, ett'ei Gösta\ntällä kertaa ennen lähtisi kuin oli asiansa selville saanut. Hän arveli\nmyöskin isänsä olevan suostuvaisen tähän liittoon, sillä luutnantilla\noli tunnettu nimi ja toivoi saavansa omaisuuttakin, ja ne eivät\nkumpikaan rovastista olleet hyljättäviä.\n\nNiin kului vieläkin pari päivää, joina luutnantin tunteet nähtävästi\nvaan lämpenivät, mutta hän ei saanut koskaan sopivaa hetkeä niiden\nilmaisemiseen, sillä Gerda vältti aina niin taitavasti sellaiset\ntilaisuudet, että luutnantti oli melkein epätoivoon joutua.\n\nEräänä ihanana kuutamoiltana, kun oli tultu lahdelta soutelemasta,\nlausuivat kaikki toisilleen hyvää yötä, asettuakseen levolle. Mutta\nGerda oli liian suuressa jännityksessä voidakseen nukkua. Kauan istui\nhän avonaisen akkunan ääressä käsi poskella, mutta liian ahtaaksi\nkävi hänestä olo siinä, tuntui kuin olisi tahtonut tukehtua. Ulos\nraittiiseen ilmaan hän tahtoi, vaikka hetkiseksi vain; hän kääri liinan\nhartioilleen, sipsutti hiljaa rappuja alas, sieltä puutarhan kautta\npuistoon, joka oli sen jatkona. Täällä kulki hän edestakaisin käytäviä\npitkin, joille kuu lehvien välitse kultiaan valeli. Vihdoin istahti\nhän jalavan juurelle, jossa pehmeä sammalistuin houkutteli hetkiseksi\nlevähtämään. Rauhattomain ajatusten kiusaamana hän kätki kasvonsa\nkäsiinsä, joille hänen tummat kiharansa runsaina valuivat.\n\nTuskin oli hän ehtinyt siihen istahtaa, kun jo kuului askeleita\nhiekkakäytävältä ja ennenkuin aavistikaan, tunsi hän, miten kaksi\nlämmintä kättä hellästi tarttui hänen omiinsa ja puoleksi väkisten\nirroitti ne, ja katkonaisin sanoin, ääni, tuo liioinkin tuttu ääni,\nhellästi värähdellen, puheli hänelle:\n\n\"Suo anteeksi, kallis Gerda, että tässä paikassa ja tähän aikaan\ntavotin sinut, mutta minun täytyy saada kanssasi puhella, ett'ei\nsisäinen kuumuuteni minua aivan näännyttäisi!\"\n\n\"Jumalan tähden, hiljaa, älä puhu mitään!\" rukoili Gerda tuskissaan\nkoettaen irroittaa käsiään, jotka Gösta päästikin, puristaakseen sitä\ninnokkaammin Gerdaa vyötäisistä.\n\n\"Älä pyydä minua vaikenemaan, Gerda, sitä en voi\" — ja nyt seurasi\nselitys hänen tunteistaan, selitys niin hehkuva, niin kiihkoisa,\nettä Gerdan ajatuskyky melkein pysähtyi. Aivan ensi näkemältä oli\nGösta häneen rakastunut, ja viimeiseen hengenvetoonsa hän häntä\nrakastaisi, eikä koskaan — sen hän pyhästi vannoi — toinen nainen voisi\ntäydellisesti Gerdan sijaa hänen sydämessään täyttää.\n\nOli siinä eloa, oli tulta, oli kiihkeyttä, yhä laimeammaksi kävi\nGerdan vastustus, hurmaus kasvoi, ja entiset lupaukset tuntuivat\nheikkonemistaan heikkonevan. Ja kuitenkin vaati omatunto häntä sitä\ntunnustamaan. Hetkiseksi hän siihen voimaa saikin, hän tunnusti\nvapaaehtoisesti antaneensa uskollisuuden lupauksen nuorelle papille,\njonka Gösta viime vuonna pappilassa oli nähnyt, ja ett'ei hän koskaan\nvoisi tuntea itseänsä onnelliseksi, jos rikkoisi tuon lupauksensa.\n\nTaukosi nyt Göstan sanatulva, mutta tuokioksi vaan. Jo seuraavana\nhetkenä hän mitä suurimmalla kekseliäisyydellä koetti osoittaa,\nettä tuollainen, melkein lapsena annettu lupaus ei mitenkään voinut\nolla sitova, ja että Gerda tekisi melkein itsemurhan antautuessaan\nelämään, jonka yksitoikkoisuus olisi kerrassaan kuolettava, ja\nmiehelle, joka ei ymmärtäisi hänen arvoaan, niin, joka oli kylmä ja\ntunteeton, niinkuin jokainen kyllä saattoi huomata. Tekisipä Gerda\nvielä toisenkin murhan, sillä hänellä, Göstalla, sen hän selvästi\ntunsi, ei olisi rohkeutta elää ilman Gerdaa — ja jos Gerda kuitenkin\ntietäessään särkeneensä Göstan elämän voisi olla onnellinen, niin,\nsilloin ei hänellä sydäntä olisikaan, silloin ei hän olisikaan se\nlämmin; enkelimäinen nainen, jommoiseksi Gösta hänet mielessään oli\najatellut — ja silloin — voimakkaasti sulki Gösta hänet syliinsä;\nhän tunsi miten Gerdan hento olento liikutuksesta värisi, ja Göstan\nhuulet vaikenivat kohdatakseen kuumassa huumauksessa Gerdan, kun — mikä\nse oli! Kirkkaina kiiriskelivät kesäyön hiljaisuudessa tuohitorven\nsurunvoittoiset säveleet, kaiutellen: \"Kultaisessa kartanossa\"...\nKulkuri Sven se siellä soitteli, sen Gerda kyllä tunsi, ja siinä\nhetkessä oli koko nykyisyyden hurmaus ohi, ja lapsuuden muistot, äidin,\nsisaren ja kihlatun kuvat väikkyivät valojuovana hänen sielussaan.\nTarmolla kohotti hän päänsä, silmissä omituinen loiste, hiljaa, mutta\npäättävästi työnsi hän hämmästyneen Göstan syrjään ja kevyesti, kuin\nkesäiset udut haihtuvat auringon tieltä, hän kiiruhti yli polkujen ja\nmättäiden, suuntaan, niistä sävelet tulivat, onnellisena tietäessään\nvihdoinkin tapaavansa olennon, jolle voi uskoa kaikki huolensa,\nepäilyksensä ja heikkoutensa.\n\nKun varhaisen kesäaamun ensimäiset säteet taivaan rannalta kohosivat,\nlankesi niiden hohde Gerdan ja Kulkuri Sven'in onnesta loistaville\nkasvoille. Nuo uskolliset ystävykset istuivat yhä riippakoivun alla\nsamassa paikassa, jossa Sven niin usein Olivian kanssa ennen oli\nistunut, ja Gerda ojensi Sven'ille kätensä sanoen:\n\n\"Jumalan kiitos, Sven, että tulit! Nyt näen taas selvästi, ja sieluni\non jälleen saavuttanut tasapainonsa, ja menneisyys tuntuu raskaalta\nunelta!\"\n\n\"Näkyypä tällaisestakin toisinaan voivan olla jotain hyötyä\", tuumaili\nSven. \"Sydän on herätessä täynnä kiitosta ja ylistystä.\"\n\n\"Niin, sinä olet oikeassa. En saata kyllin kiittää Jumalaa ja sinua\nsiitä, että ajoissa tulin huomaamaan, kuinka imartelu, jota niin paljo\non osakseni tullut, vähällä oli myrkyttää sieluni ja kääntää mieleni\nelämän todellisesta onnesta vaan näennäiseen sellaiseen. Aivan varmaan\nnyt olisin katunut, jos eilen olisin antautunut siihen hurmaukseen,\njoka minut silloin valtasi.\"\n\n\"Siitä voitte olla varma. Sydän, joka ei pysy uskollisena, ei tule\nkoskaan saavuttamaan rauhaa. Ja vaikka te maailmassa muuttuisitte kuin\nkuivunut lehti, rakastaa pastori teitä kuitenkin, sen sijaan kuin\ntuollaiset korkeat herrat silloin eivät enää vähintäkään välittäisi,\nsellainen se on tämän maailman meno: tänään ruusu, huomenna toinen.\"\n\n\"Ja sinä sanot, Sven, että Teodor on sinulle sanonut yhä vieläkin\nrakastavansa minua?\"\n\n\"Sanon, ja sanassani pysyn. Ajatelkaas, miten pastori hoiteli\nvanhaa äitiänsä, joka vanhuuttaan oli jo kuin lapsi, sellaisella\nkärsivällisyydellä, ettei sitä toinen olisi paremmin voinut tehdä.\nSellaisissa asioissa se ihmisen sydämen laatu tulee ilmi, nähkääs.\nEn tahdo sanoa, että te, Gerda, juuri olette hänelle tarpeeksi hyvä,\nmutta kiittäkää Luojaanne, joka sellaisen miehen on teidän tiellenne\nsaattanut, hän on teille aivan kuin aitaus, joka estää teitä yli\nrajojenne rimpuilemasta.\"\n\n\"Toivoisin, että hän olisi täällä, voidakseni pyytää anteeksi\nsopimatonta käytöstäni\", sanoi hiljaisesti Gerda.\n\n\"Nyt puhutte niin, että sitä kelpaisi Vivankin kuulla, ja kyllä minä\nteitä asiassa autan. Olkaa huoleti, pikku kultamuruseni, huomenna tähän\naikaan on teillä asiat selvillä tuon kunnon miehen kanssa, ja tulevana\nvuonna tähän aikaan puhaltaa Kulkuri Sven tuohitorvellaan häämarssia,\njonka pitää kuuluman yli kahden pitäjän, vieläpä vähän kolmanteenkin.\"\n\n\"Voi sinä vanha Sven! Miten hyvä ja uskollinen aina olet! Jos sinulla\nmielitietty olisi, niin ei varmaankaan mikään mahti maailmassa saisi\nsinua hänelle uskottomaksi!\"\n\n\"Ei-ei\", vastasi Sven tarkoittavasti, \"ei vaikk'ei hänellä olisi\naavistustakaan, että kannan hänen kuvaansa sydämessäni. Ja jos vielä on\nniin onnellinen, että saa vastarakkauttakin — äh, vielä tässä nyt mitä,\nyhtä helposti voisi pikku lintunen kovaksi kivimöhkäleeksi muuttua.\"\n\n\"Etkö sinä, Sven, koskaan ole rakastanut?\n\n\"Hm!\" Sven punehtui kauniisti kuin nuori tyttönen, \"voisihan sekin olla\nmahdollista.\"\n\n\"No, onko tyttö myös sinua rakastanut?\"\n\n\"Oliko tuossa nyt järkeä? — rakastaa tällaista variksenpelättiä kuin\nminä olen!\"\n\n\"Sven parka!\" Gerda laski kätensä ystävällisesti Sven'in olalle. \"Sillä\ntytöllä sitte ei ole sydäntä ollenkaan!\"\n\n\"Onpa niinkin ja puhdas sydän onkin, niinkuin itse Herran enkelillä.\"\n\n\"Eikä kuitenkaan huomaa sinun ansioitasi.\"\n\n\"Huomasittekos te, Gerda neiti itse, pastorin ansioita? Minun\nansioitani, jos niitä onkaan, lienee vaikeampi huomata, ja jos ne\njoskus tulisivatkin näkyviin, niin... Ei nyt enää niistä puhuta, Gerda,\nen jaksa sitä kuulla. Mutta sen minä sanon, että sellaista ilon hetkeä\nkuin illalla, jolloin minun tuohitorveni teitä ajoissa varoitti, ei\nminulla ole ollut vuoden ja vuorokauden kuluessa — sillä tiedän miten\nViva olisi surrut, jos olisi saanut kuulla, että Gerda on pettänyt sen,\njoka ansaitsee hänen sekä kunnioituksensa että rakkautensa. Luvatkaa\nminulle, että kirjoitatte Vivalle tästä asiasta.\"\n\n\"Sen lupaan varmasti, Sven!\"\n\n\"Kiitos kaunis siitä! Hyvä Jumala kuitenkin, kun minulle vielä sekin\npäivä koitti, jona tuohitorveni oli jollekin ihmiselle tosihyödyksi!\nKun nyt maailmasta lähden, niin tiedän varmasti tehneeni ainakin\n_yhden_ hyvän työn. Tunnen, että elämäni tämän jälkeen tulee\nkevyeksi kuin taivaan lintusen; on sillä elämälläkin ilohetkensä ja,\ntiedättekös, Gerda, tänään, kuten kerran ennenkin, jolloin Kulkuri\nSven'illä oli hänen ilojuhlansa, hän ei muuta kaipaa kuin siipiä, jotka\nhänet korkealle kohottaisivat, sillä kun mieli on köykänen, tuntuu\nvaikealta olla maahan sidottuna.\"\n\n\"Kyllä sinä nekin saat, Sven, saat ehkä ennemmin kuin sinun ystäväsi,\nViva ja minä, sitä toivoisimmekaan.\"\n\n\"Tarkoitatteko siis, että Viva joskus minuakin ajattelee?\"\n\n\"Ajattelee, ja tiedäppäs, Sven, jos olisin häijy, niin tulisin melkein\nkateelliseksi sinulle, sillä niin paljon Viva kirjeissään sinusta\npuhuu.\"\n\n\"Enkö minä saisi kuulla, mitä hän kirjoittaa?\" kysyi Sven nyhtäisten\ntukun nurmea maasta.\n\n\"Kyllä sinä ne saat kuulla, olen juuri sinun vuoksesi säästänyt kaikki\nVivan kirjeet. Alinomaa hän niissä kuulustelee, onko sinulla koskaan\ntapana omassa pienessä tuvassasi levähtää, ja minä olen vastanut\nhänelle, mitä kotoa kirjeiden kautta olen saanut tietää, nimittäin että\nvaikka sinä tahtoisitkin, niin tuskin sinne mahtuisit, kun niin monelle\nköyhälle olet siellä asunnon luvannut.\"\n\n\"Onhan se niin muhkeata, kun voi pitää hyyryläisiä\", tuumaili Sven.\n\n\"Niin ja lisäksi vielä sellaisia, jotka maksavat niin hyvin\", jatkoi\nGerda hymyillen.\n\n\"Aivan yhtä paljon kuin minäkin metsissä majaillessani, ja kuitenkin\non minulla paljoa hienompi asunto; mutta se tupa on minulle kuitenkin\nniin rakas antajansa vuoksi. Mutta kas! jopa kohoaa aurinko yhä\nkorkeammalle. Menkää nyt kotiinne ja levätkää oikeen rauhassa ja\ntoimittakaa sitte luutnantti tiehensä vaikka jo huomispäivänä. Minä\nlähden suoraapäätä pastorin, luo, kertomaan millä kannalla hänen\nasiansa ovat. Ja sitte pitäisi teidän kummankin kertoa rovastille\nväleistänne, että voitte olla kihloissa oikeen rehellisellä tavalla.\nTiedän, että arvoisa pastori sitä jo kauan on toivonut, mutta te olette\npanneet vastaan.\"\n\n\"Kyllähän sinä, Sven, paraiten tiedät, miten kiivas isä on, ja miten\nhartaasti hän toivoo, että minä joutuisin hienoihin naimisiin.\"\n\n\"Mutta tämä liitto, voi teille, tulla tieksi taivaaseen, ja sitä ei\npappismiehen ainakaan sopisi paheksua, tiedän mä. Ja sitäpaitsi, jos\nteidät, Gerda, oikeen tunnen, niin tiedän, että teissä on sen verran\nisänne luonnetta, että kyllä voitte sietää vähäisen ottelun rakkautenne\npuolesta. Ja kaikki ihmisethän senkin tietävät, että pastori jo ensi\nvuonna saa oman paikan, enkä siis ymmärrä, mikä teillä on esteenä.\nHyvästi nyt, kultamuruseni; huomisiltana tapaatte ystävänne!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kirkas päivä syyskuussa seuraavana vuonna. Metsä oli vielä tiivis\nja tuuhea, vaikka sen punakellertävä värivivahdus jo ilmaisikin\nhävityksen enkelin kylmine henkäyksineen sen yli liidelleen.\nHiljaista oli nyt laaksoissa Fernebon ympärillä, sillä pois etelään\nolivat laululintuset rientäneet. Orjantappurapensasten punaiset\nmarjat hohtivat kuin rubinit, ja puitten oksain välissä hämähäkin\nverkot kastehelmistä kirkkaina kimaltelivat. Ikäänkuin ilokyynelten\nkostuttamana luikerteli muuriruoho Gerdan pienen vinnikamarin ikkunan\nympärillä; siellä sisällä istui pari Gerdan parasta ystävää eroitellen\ntuuheimpia myrtin oksia Gerdan morsiusruunuksi, sillä tänä päivänä\ntulisi Gerda antamaan kätensä nuoruutensa rakastetulle, Vårsätran\nkappalaiselle.\n\n\"Kukahan tuolla tulee?\" kysäsi toinen neitosista; \"eikö vaan liene\nKulkuri Sven!\"\n\n\"Ei ole, eihän Sven noin hitaasti kävele.\"\n\n\"Mutta hän se sittenkin on, näkeehän sen jo kumarasta vartalostakin.\"\n\n\"Kyllähän Sven kumarassa kulkee, mutta ei sentään noin käyränä.\"\n\n\"Saanko minäkin nähdä\", pyysi Gerda tullen ikkunan luo. Mutta ennenkuin\nhän ennätti tulijaa huomatakkaan, ratkaisi tämä itse kysymyksen\npuhaltaen tuohitorvellaan iloista marssia.\n\n\"Sven se on, Sven se on!\" huusivat neitoset kilvan ja nyökäyttivät\nystävällisesti päätään tervehdykseksi tutulle tulijalle, joka\nherttaisesti hymyillen heille uutta lakkiaan kohotti.\n\nSven oli nyt oikeen hieno uudessa puvussaan ja kukka napinlävessä.\nMutta hän olikin kutsuvieras eikä millään ehdolla olisi häistä\npois jäänyt. Tänään oli hän varustautunut kestämään mamseli\nUlla-Katariinankin kiukkuisia katseita. Ja kiukkuiset ne todella\nolivatkin, sekä katseet että koko ihminen, mutta ruokien vuoksi ei\nmamselin ainakaan tarvitseisi hävetä, sen oli hän pyhästi luvannut,\nvaikka sitte morsiusparin tähden sen saikin tehdä.\n\nSven tuli jo hiukan aikasemmin päivällä, sillä hän ajatteli, että\nGerda ehkä haluaisi antaa hänelle vielä jotain toimitettavaksi tai\nmahdollisesti tahtoi vielä jostakin asiasta hänen kanssaan ennen\nvihkiäisiä jutella. Ja siinä hän ei erehtynytkään. Sven oli tervetullut\nja tarpeellinen henkilö ja — verrattain onnellinen. Mutta vaikka hän\nsitä olikin, kohosi kuitenkin hänen rinnastaan tuon tuostakin syvä\nhuokaus, sillä hän ei voinut olla muistelematta vierasta, joka juhlasta\npuuttui, vierasta, joka sille moninkertaisen loiston ja virkeyden olisi\nantanut, — hän ei voinut olla ajattelematta Oliviaa.\n\nMutta myöhemmin illalla toivottiin Olivialta kirjettä, koska nyt oli\npostipäivä, ja hän jo aikoja ennen, oli saanut tiedon juhlapäivästä.\n\nEi siinä kyllin, että koko pappila sisältä oli koristettu köynnöksillä,\nolipa vielä luhtikin kaunistettu; siellä piti väen myöhemmällä saada\ntanssissa, pyörähdellä, ja soittajan virkaa hoitaisi luonnollisesti\nKulkuri Sven.\n\nVihkiminen oli ohi. Se toimitettiin kirkossa, jonne mennessä. Sven,\nlupauksensa mukaan, puhalsi häämarssin, joka, joll'ei juuri \"yli\nkahden pitäjän, vieläpä vähän kolmanteenkin\", kuulunutkaan, kuitenkin\nkauniisti kajahteli. Väki pyörähteli paraillaan luhtilla, Sven'in\nlumoavan tuohitorven sävelten tahdissa, jotka milloinkaan eivät\nviehättävämmästi olleet nuorta kansaa ilohon kutsuneet. Hehkuvin\nposkin ja loistavin silmin, paksuanturaisissa jalkineissaan, siinä\npari toisensa jälkeen pyörähteli, aina väliin ilosta hypähdellen ja\nhihkaisten mennessään niin, että koko luhti kajahteli; välillä kävivät\nhe tyytyväisinä taputelemassa Sven'iä, joka istui nurkassaan ylösalasin\nkäännetyllä ja lehvillä koristetulla oluttynnyrillä. Morsiuspari,\nrovasti ja kaikki vieraat kävivät useamman kerran katsomassa tanssia;\ntäytyipä mamseli Ulla-Katariinankin vähäksi aikaa jättää vispilä ja\nkauha ja tulla katsomaan nuorten iloa.\n\n\"Niin\", puheli hän itsekseen, \"hyvähän niiden on huvitteleida, jotka\neivät muuta tee kuin syövät sitä, mitä toiset suurella vaivalla saavat\nheille laittaneeksi; osaisin sitä minäkin iloita, jos joku minulle\nruuan valmiiksi laittaisi, mutta sitäpä ei kukaan vielä tähän asti ole\ntehnyt.\"\n\n\"Hauska on katsella noiden iloa\", puheli tuomarin rouva, joka seisoi\nlähinnä mamseli Ulla-Katariinaa, jotakin tälle sanoakseen.\n\n\"Enpä minä sitä voi sanoa!\" kuului vastaus. \"Ihanhan ne ovat kuin\nvillejä kaikkityyni, Minä en koskaan ole tanssia suvainnut.\"\n\n\"Emmeköhän sentään nuoruudessamme liene vähän tanssineet jokainen.\"\n\n\"En minä ainakaan enempää kuin kellotapuli kirkkomäellä. Minulla oli\nkyllä muutakin tekemistä. Jos minä jalkojani tanssittelin, niin tein\nsen rukkia pyörittäessä tai kankaan ääressä suksia polkien. Mutta\ntoiset ajat, toiset tavat; nykyään ihmiset tuskin voivat yhtä sikaa\ntappaa, jollei heti pidä toimittaa pitoja ja tanssia sen johdosta.\"\n\n\"Mutta kun on tällainen ilojuhla kuin tänään, niin silloin toki lienee\nluvallista hiukan pyörähdellä...\"\n\n\"Ilojuhla, no niin, niinhän se on. Lopussa kiitos seisoo, vaikka Jumala\nsen tietäköön, ett'en minä heille muuta toivo kuin hyvää. No, nyt ne\nvihdoinkin saivat tämän tanssin loppuun ja pääsee hetkiseksi kuulemasta\nKulkurin torven toitotusta. Hiljaa, mikä se oli? Joko se nyt taas\nalkaa?\"\n\n\"Ei, posti siellä vaan tullessaan päivän kunniaksi torveensa puhaltaa.\"\n\n\"Kas niin, nyt _sillekin_ pitää toimittaa ruokaa ja muuta suuhun\npantavaa; parasta on mennä takaisin sisään, taikka muuten ne piian\nhutaleet ottavat mitä eteen sattuu; niinhän tämä talo muuten onkin\nkuin, paras kievari, toiset tulevat, toiset menevät, niin ettei ole\nhetken lepoa.\"\n\nMyöhempään illalla syötiin salissa vanhan tavan mukaan vahva illallinen\nhevosenkengän muotoon katetussa ja kukilla koristellussa pöydässä.\nMorsiamen erityisestä pyynnöstä oli Kulkuri Sven saanut paikan pöydän\ntoisessa päässä \"hienojen\" vierasten joukossa. Hämillään, melkeinpä\nnolona hän siinä istui, vähän väliä tukkaansa korjaillen. Sillä oli\nihmeellinen vetovoima alaspäin. Sven tuskin ruokaa maistoikaan, ja\nnoita monia viinilajeja hän sitäkin vähemmin nautti. Kauas vieraille\nmaille riensivät aina uudelleen ja uudelleen hänen ajatuksensa, rakkaan\nhenkilön luo, eikä mikään noita hänen retkeilyjään estänyt, sillä\nyksikään ei Sven'iä puhutellut.\n\nKun malja morsiusparin kunniaksi juotiin, rukoili Sven sydämestään\nJumalalta heille onnea ja siunausta. Toisia maljoja esitettäessä nousi\nhän seisomaan kuten muutkin, osoittaakseen, että hän sekä kuuli että\nnäki, mutta ajatukset ne olivat uudelleen karanneet toisaalle. Lopuksi\npyysi rovasti itse hetkiseksi hiljaisuutta, hänellä oli morsiusparille\nlausuttava sisaren tervehdys rakkaalta Olivia tyttäreltään...\n\nNyt sai Svenkin eloa ja väriä ja loistavin silmin ahmi hän jokaisen\nsanan rovastin huulilta.\n\n\"Minulla oli ilo äsken juuri saada Olivialta kirje\", alotti rovasti,\n\"jossa hän pyytää sanomaan teille, rakkaat lapseni, että hän kaikkine\ntunteineen ja ajatuksineen on tänään teidän tykönänne. Suuresti\npahoittelee hän sitä, ett'ei voi olla luonanne tänä ilojuhlana,\njonka merkityksen hän nyt sitä syvemmin tuntee, kun itsekin juuri\nnäinä päivinä on kätensä ja sydämensä pois luvannut... niin, hyvät\nystävät! tämä on ilosanoma, odottamaton ilosanoma pyydän teitä\nsiis juomaan maljan vanhemman tyttäreni onneksi hänen kihlauksensa\njohdosta Itävallan lähettilään, kreivi Herman von Steinert'in, kanssa\nPariisissa.\"\n\nSyntyi hälinää yhä vilkastuvien vieraiden joukossa; laseja\nkilisteltiin, ja hämmästyksen ja ilon ilmauksia kuului kaikkialta;\nmutta kukaan ei huomannut, että yksi lasi jäi koskematta eikä sitäkään,\nkuinka avoimesta ovesta äänetönnä kuin varjo yksi vieraista hiipi ulos,\neikä senjälkeen enää iloiseen hääjuhlaan ilmestynyt...\n\nMutta vielä kauan senjälkeen, kun tulet häätalon ikkunoista olivat\nsammuneet ja vieraat poistuneet kukin kotiansa, kajahteli vuoroin\nmetsissä ja rannikoilla tuohitorven sävelet, vihlovina, katkonaisina,\nmilloin surkeasti valittavina, milloin vienon surullisina, milloin\ntaas raivoisina kuin epätoivon kirkuna, kunnes vihdoin heikkonemistaan\nheikkonivat ja aamuauringon sarastaessa kuulumattomiin häipyivät.\n\nToisena hääpäivänä kohtasi morsianta hänen ensimäinen surunsa uudessa\nelämänsä jaksossa. Pari palvelijaa, jotka olivat olleet ulkona\nasioilla, tulivat pelästyksissään kotiin ja kertoivat löytäneensä\nkummulla riippakoivujen alla Kulkuri Sven'in — kuolleena, mutta hymy\nhuulilla, aivan kuin olisi vaan nukkunut. Ensin olivat he luulleetkin\nhänen nukkuvan, sillä olihan niin tavallista, että hän yönsä puitten\nja pensaitten suojassa vietti; mutta kun he koettivat häntä herättää\nja yrittivät leikkiä laskea siitä, ett'ei hän vielä ollut hereillä,\nvaikka aurinko jo korkealla taivaalla paistoi, huomasivat he,\nett'eivät auringon säteet enää, eloa noihin kangistuneisiin kasvoihin\nikinä loisi, eikä valo konsana enää sammuvista silmistä heijastaisi.\nTuohitorvi oli kovasti puristettuna vielä kädessä, ja pää lepäsi\nraskaasti koivun runkoa vasten.\n\nSyvästi liikutettuna kiiruhti Gerda puolisoineen ystävänsä ruumiin\nluo; surullisen saattueen muodosti joukko, joka Kulkuri Sven'iä kantoi\nhänen tupaansa, jonka hän nyt ensimäisen kerran itselleen omisti.\nKunnioittaen siirtyivät \"hyyryläiset\" nyt syrjään, kun talon isäntä\ntäten tuloansa teki.\n\n\"Kyllä se Sven raukka paleltui kuoliaaksi\", puheli muuan rengeistä,\n\"sillä yöllä oli kovanlainen halla, ja varmaan oli hän, kuten me\ntoisetkin, kallistanut lasia tällä kertaa vähän liiemmältä, vaikka\nmuuten ei suinkaan sitä tapaa pitänyt. Ja hän ei sietänyt mitään.\nKun hän lämpimistä huoneista tuli kylmään yöilmaan ja sellaisella\nraihnaisella ruumiillaan asettui kostealle maalle nukkumaan, niin muuta\nei tarvittukaan.\"\n\n\"Niin, kyllä hän lie ollut vähän päästään pyörällä, sillä myöhään yöhön\nkuulin minä hänen torvellaan puhaltelevan, kuin olisi hän kokonaiselle\nrykmentille marssia soitellut, milloin nopeaan, milloin hitaasti, mutta\nei siinä mitään oikeaa nuottia ollut — ja soittamaan hän jäi vielä, kun\nminä nukuin\", puheli toinen renki.\n\n\"Mutta nyt hymyilee hän kaikelle\", sanoi kolmas, \"yhtä lempeästi ja\niloisesti kuin eläissäänkin. Kyllä saa etsiä hänen laistaan, eikä tule\ntoista, joka hänen tavallaan saa eloa sekä nuoriin että vanhoihin.\n\n\"Teodor\", sanoi nuori rouva kyynelsilmin. \"Ota tuohitorvi hänen\nkädestään; pannaan se säästöön Oliviaa varten.\"\n\nNuori pappi teki niin, ja kun Gerda otti tuon pikku kappaleen, joka\nniin kauniisti oli osannut tulkita niitä rikkaitten tunteitten monia\neri vivahduksia, mitkä olivat liikkuneet henkilön sielussa, joka ei\nkoskaan oikeen tähän maailmaan kuulunut, putosivat siihen kuumat\nkyyneleet, ja hän astui vainajan luokse, vielä kerran katsellakseen\nhänen lempeitä kasvojansa.\n\n\"Nyt sinä siis jo sait ikävöimäsi siivet, sinä, yksinäinen laululintu\nraukka!\" kuiskasi Gerda, hiljaa: sivellen uinuvan kalpeata otsaa.\n\"Lepää rauhassa! Kauan muistelevat sinua kaikki, jotka sinun tunsivat,\nmutta Viva ja minä, me emme unohda sinua koskaan, ei koskaan!\"\n\nSamassa pilkisti kirkas valonsäde tuvan pienestä ikkunasta, yhtyen\nhymyyn Svenin huulilla. Kirkas hohde valaisi tuvan, kaikki tunsivat,\nettä Jumalan rauha siellä vierailee.\n\nKun Kulkuri Svenin kuolemasta kerrottiin mamseli Ulla-Katariinalle,\nnäytti hän ensin hämmästyneeltä, mutta puheli kohta tavallisella\närtyisellä, äänellään:\n\n\"No, jos maailmassa on yksi heittiö vähemmän, niin eihän se vahingoksi\nole, ja senhän voi tietää jo, edeltäkäsin, että hän metsissä ja mailla\nhenkensä heittäisi. Sitä minä aina ajattelin. Minulla tuosta vainajasta\neläessään oli enemmän harmia, kuin hän olisi ansainnut. Tuntuu oikeen\nlevolliselta, kun hän on poissa.\"\n\nMutta kun Sven'ille parin päivän jälkeen tuotiin hänen kaunis\nkirstunsa, oli siihen asetettu päänaluisiksi pehmoinen, kauneilla,\nvaikkakin kellastuneilla pitseillä koristettu tyyny. Ken sen siihen oli\npannut? Kenkään ei myöntänyt lahjaa antaneensa. Mutta Gerda oli nähnyt\nnuo pitsit ennen — mamseli Ulla-Katariinan piirongin laatikossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaasen vuoden perästä vietettiin Fernebon pappilassa häät, niin\nloistavat ja suurenmoiset, että mamseli Ulla-Katariina oli äkeissään\nkolme viikkoa ennen ja kolme jälkeenpäin. Olivia se ulkomailta oli\ntullut sulhasineen ja monien muitten hienojen vierasten seurassa\nvahvistamaan liittoaan kodin pyhyyden piirissä.\n\nHääpäivänsä aamupäivällä yllätti hänet sulhasensa, kun hän paraillaan\nsurumielisenä tarkasteli erästä silkkipaperiin käärittyä esinettä,\njonka hän avonaisesta laatikosta oli ottanut esille.\n\n\"Mitä! kyyneleet silmissä, rakkaani!\" huudahti sulho hellän\nhuolekkaasti, suudellen hänen vaaleita kutrejaan. \"Etkö tahdo uskoa\nhuoliasi minulle?\"\n\nHiljaisesti työnsi Olivia pikku esineen hänen käteensä.\n\n\"Tuohipalanen, luulen ma. Varmaan on siihen joku muisto taikka kertomus\nliittynyt?\"\n\n\"Niin on, ystäväni; kertomus _laululintusesta_ ja sydämestä — toisten\ntahdon sen sinulle kertoa.\"\n\n\n\n\nERÄS KALARETKI. \u003C\u003C\u003C \u003C\u003C\u003C \u003C\u003C\u003C 45 s. 84\n\n\nKoko kaupunki tiesi, että kauppias Öbom oli iskenyt silmänsä Kaarin\nKaunoseen, mutta koko kaupunki tiesi senkin, että tyttö ei hänestä\nvälittänyt, ja se harmitti Öbom'ia. Mitä se sitte oikeen tahtoi\ntuo nyrppä Liisa? Olihan hänellä, Öbom'illa, torin varrella komea\nkaksinkertainen talo, ja siinä heijastuspeili vierashuoneen ikkunassa,\noma hevonen ja rattaat, oli maatila puutarhoineen likellä kaupunkia\nja oma vene ylpeästi liehuvine lippuineen, jonka valkealla pohjalla\nsuurilla punaisilla kirjaimilla oli luettavana nimi Kaija, hauska\nkyllä itsessään, vaikk'ei juuri veneen nimeksi kovinkaan sopiva,\nkoska mainittua eläintä ei oikeen saata lukea vesieläimiin. Mutta\nsemmoisesta ei Öbom välittänyt; hän piti nimestä, ja siinä kyllä, ja\nhänen nuori kauppa-apulaisensa arveli, että hänen isäntänsä tuon nimen\nvalitsi siksi, että se hiukan vivahti Kaarin'iin, jota nimeä isäntä\nsemmoisenaan ei lippuunsa uskaltanut panna.\n\nÖbom ei ollut sen kaupungin lapsia; rakkautensa kautta hän siellä tosin\noli uudestaan syntynyt, mutta ei muuta. Noin kahdeksan tai kymmenen\nvuoden vaiheilla oli hän kaupungissa asunut, ja yleinen ajatus oli,\nettä hän oli toimelias, kunnioitusta ansaitseva mies; hiukan toista\nmieltä tässä asiassa oli kuitenkin eräs kaupungin kauppiaista, jonka\nliike ennen oli ollut suurin, mutta Öbom'in kautta joutunut toiseen\nsijaan. Tuommoiset alennukset eivät hevillä unehdu, sen tietää\njokainen, joka sitä on saanut koettaa. Hän väitti, että Öbom on vanha,\njäsenkolotusta kärsivä narri, mutta kateudesta sellainen puhe vaan\nlienee tullut. Varmaa on, ett'ei Öbom ollut paljoa yli viidenkymmenen;\nettä hän tanssitilaisuuksissa moitteettoman kohteliaasti, kuten nuoren\nmiehen sopii, talutti pormestarinnaa poloneesiin, ja että hänellä\noli erinomaisen kaunis tumma tukka, joka otsalla ja niskassa hiukan\nkähertyi, ja kasvojen väri sellainen, että kaksikymmenvuotiaskin\nsitä voi kadehtia ja lasikakkulat nenällä, antaen kasvoille hieman\nerikoisemman, huomattavamman piirteen.\n\nKuten sanottu; millainen hänelle oikeastaan olisi pitänyt olla, tuolle\nnyrppä Liisalle, Kaarin Kaunoselle?\n\nEihän hän tosin ollut kuin kahdeksantoista vuotias, mutta, jos hän nuo\nkahdeksantoista vuotta olisi uskonut Öbom'in viidenkymmenen haltuun,\nniin olisi nuoruus ja viisaus sopivasti sulaneet yhteen. Kaarin oli\ntosin kaunis, mutta eihän ollut Öbom'kaan ruma; Kaarin oli iloinen ja\nÖbom kerrassaan repäisevä, kuin niikseen tuli, ja lopuksi: tyttö oli\nköyhä kuin kirkon rotta ja Öbom rikas, niin että riitti. Sehän olisi\nKaarinille aivan erinomainen naimiskauppa, arveli koko kaupunki, paitsi\nKaarin itse ja — Öbom'in nuori kaupanhoitaja; nuo kaksi nuorta, jotka\nliian syvälle olivat toistensa silmiin katsoneet, mutta josta ei muut\nkuin he mitään tietäneet, sillä se oli tapahtunut aivan äsken.\n\n\"Sinun _täytyy_ ottaa Öbom\", puheli Kaarinin lempeä isä, vanha värjäri\nKaunonen, joka päivät päästään vetelehti pitkin katuja, pitkät viheriät\ntakinliepeet takana liehuen ja kengänkantoja hyväillen.\n\n\"Mutta minä _en voi_\", vastasi nuori Kaarin, \"hän on minusta niin\ninhottava.\"\n\n\"Inhottava, hänkö inhottava, jolla on oma kaksinkertainen talo ja\nliike, joka vuosi vuodelta suurenee!\"\n\n\"Mutta _hänen_ liikkeensä, isä, ei ikinä liikuta _minua_!\"\n\n\"Ei tarvitsekkaan, kunhan vaan otat hänet. Ja sitäpaitsi: kun ensin\nkaikki muut ainekset on saatu väripataan, tulee rakkaus perästä, eikä\nväri siitä pilaannu. Voi se jäädä kokonaan poiskin; sitä kestävämmäksi\ntulee väri.\"\n\n\"Voi, voi, miten saattaa isä puhua tuolla tavoin!\"\n\n\"Katso, lapseni, viisaus sen tekee, viisaus sen tekee!\"\n\n\"Kunpa en minä sitte ikinä viisaaksi tulisi!\"\n\nTuollaiseen toivotukseen ei isän mielestä kannattanut vastata.\nVetäisihän vaan tavallista syvemmän siemauksen savua piipustaan ja\npuikahti kamariinsa, jossa kaapin ovi kuului narahtaneen, otti sitte\nhattunsa ja keppinsä ja tallusteli ulos.\n\nNuori Kaarin vuodatti harmin ja murheen kyyneleitä ja ajatteli, että\njos äiti vielä elossa olisi, niin hän ei ainakaan olisi lastansa\ntuollaiseen pahoittanut. Nousi siitä sitte järjestellen yhtä ja toista\ntuossa puutteellisessa kodissaan ja pukeutui hänkin lähteäkseen ulos,\nkoska nyt oli sunnuntai ja hänen mielensä sangen apea, kun ei kolmeen\npäivään ollut rakastettuansakaan nähnyt.\n\nMenisiköhän kirkkoon — kellot kutsuivat niin kauniisti? Ei, hän tahtoi\nolla aivan yksin ja suuntasi askeleensa joelle, kulkien pitkin sen\nrantaa kunnes saapui sen suulle asti. Ilma oli sopusoinnussa hänen\nmielensä kanssa; sateinen ja painostava; synkät pilvet ajelehtivat\ntaivaalla. Rannoilta huokaili vastaan surumielisyys ja kaislojen\nkahina kuului niin salaperäiseltä — aivan kuin ne olisivat toisilleen\nkuiskailleet tarinaa viattomasta, mutta onnettomasta rakkaudesta — niin\nainakin Kaarinista tuntui.\n\nHän huokasi syvään, eikä nostanut katsettaan maasta, jossa hänen\nastuessaan täytyi tallata moni kesän hento kukkanen, aivan niinkuin\nkohtalo hänen nuoren rakkautensa jalkainsa alle polki.\n\n\"Nöyrin palvelijanne!\" kuului ääni äkkiä \"syvyydestä\" aivan hänen\nvieressään, ja _Kaijan_ onnellinen omistaja seisoi venheessään\nhymy huulilla ja olkihattu kädessä, ja takana istui — hänen nuori\nkauppa-apulaisensa.\n\nKaarin punastui, ja katseeseen tuli lämmin loiste, mitkä kummatkin Öbom\nempimättä itselleen omisti.\n\n\"Enkö saisi pyytää pikku armoa vähäiselle kalaretkelle pitkin jokea?\nOlen vakuutettu, että silloin saisin sellaisen kalaonnen, että haukia\ntulisi leivisköittäin vaan. Paras, herttaisin pikku mamseli Kaunoinen,\nsuokaa nyt Kaijalle ja minulle se onni!\"\n\nNuori kauppa-apulainen laski toisen käden sydämelleen ja toisella\nviittoili Kaarinia tulemaan, tehden kaikki temppunsa isäntänsä leveän\nselän takana, jota tuulen liehuttamat takin liepeet vieläkin levensivät.\n\n\"Kiitos vaan, en tiedä uskallanko\", sopersi Kaarin, jota\nvastenmielisyys vanhaan kosijaansa esti venheeseeni menemästä, mutta\ntoiselta puolen halu saada taas tavata nuorta, häntä sinne veti.\n\n\"Päätös ja toimi ovat yksi asia naiselle\", puheli Öbom, \"ja parin\ntunnin kuluttua lupaan minä kyyditä teidät takaisin isänne luo. (No,\nsenkin vietävä, eikö herra osaa ohjata venettä tuon kiven luo, että\nneiti pääsee kuivin jaloin veneesen).\"\n\nNuori kauppa-apulainen ohjasi ja viittoili paraimpansa mukaan, ja parin\nminuutin kuluttua oli Öbom'illa ilo käteensä sulkea ihanan Kaarinin\npieni kätönen, auttaessaan häntä venheesen.\n\n\"Tämäpä oli koko onnen potkaus!\" puheli hän kohteliaasti, sijoittaen\nkaunottaren viereensä veneen perään. \"Antaa mennä nyt\", sanoi hän\napulaiselleen, joka ei muuta hartaammin toivonut kun antaa isäntänsä\nmennä niin kauas, kuin pippuri kasvaa ja niin sitte soudettiin pitkin\njokea, veneen omistajan yhä ylistellessä onneaan, kun oli saanut\nsellaisen soudettavan.\n\n\"Mutta älkää unohtako heittää uistinta veteen\", sanoi Kaarin vähän\nhämillään, \"minä olen hyvin huvitettu kalastamisesta!\"\n\n\"Todellako? Silloin ennustan teille koituvan hauskan hetken, sillä\njoll'ei nyt tartu, niin ei sitt koskaan...\"\n\n\"Ilma on nyt sangen suotuisa\", huomautti Kaarin; \"sateisella säällä ne\nparaiten syövät.\"\n\n\"Joka tapauksessa _täytyy_ niiden tänään syödä, se on niiden sula\nvelvollisuus (vetäkää vähän jalkaanne herra, ettekö näe; että se\nhankaa neidin hameen helmaa!) Tahdotteko omalla pienellä kädellänne\npitää tästä rihmasta ja antaa sen siitä vähitellen suljua... ah, minä\nennustan, että meillä neljännestunnin kuluttua on leiviskän painoinen\nhauki koukussamme, ihan leiviskän painoinen.\"\n\n\"Niinpä luulen minäkin\", sanoi hiukan ivallisesti apulainen — \"Jumala\nties, vaikka jo olisi nyt siinä...\"\n\n\"Ennenkuin uistinkaan on heitetty? Ei toki, herraseni, kyllähän hauit\ntoisinaan saattavat sukkeliakin olla, mutta te taidatte olla heitäkin\nsukkelampi, luulen ma.\"\n\n\"Kullakin on hänen mestarinsa\", tuumaili kauppa-apulainen. \"Mutta\nmamseli Kaunonen on niin ohuissa vaatteissa, ja tuuli on kylmänlainen;\nsaisinko ehkä tarjota teille päällystakini...\"\n\n\"Ei tarvitse, herraseni, niin kauan kuin ruotsin lippu liehuu!\nTeissä sitte ei ole runollisuutta niin rahtuakaan... tarjota nyt\nnaiselle palttoota, jonka pitkät hihat riippuvat kuin etanan sarvet\nkuorestaan... kas tässä, armollisin mamseli, asetetaan lippu harteille\nkuin saali — olkaa hyvä!\"\n\n\"Kiitos vaan\", vastasi Kaarin lyhyeen, \"en tarvitse palttoota enkä\nlippua, ei minulla kylmä ole.\"\n\n\"Olette sitte aivan kuin minäkin\", huudahti Öbom iloissaan, \"ja niin\nkauan kuin ei palele, on ihminen nuori. Ah, mamseli, miten minä olen\niloinen, tietäessäni omaavani niin paljon käyttämätöntä voimaa! Kun\nnäen paljaspäisiä ja kalpeita kolmekymmenvuotiaita, surkuttelen heitä\nja luulen melkein näkeväni esi-isiäni. Eläköön nuoruus! Taivas,\nnyt nykäsi! Heittäkää, armollisin mamseli, ja antakaa minun vetää\nleiviskän haukeni, jota tässä ennustelin saavani! Katsokaas, näin\nsiinä menetellään!\" Öbom teki rohkean kumarruksen, liian rohkean hänen\njäykille jaloilleen, ja kadottaen tasapainonsa, kohotti ilmoille erään\ntähän saakka vähänpuoleisesti huomatun ruumiinosansa, potkieli siinä\naivan tarpeettomasti hetkisen ja — katosi syvyyteen.\n\nKaksiääninen pelästyksen huudahdus seurasi häntä pohjavaelluksellaan,\nmutta kumpikaan veneessä olijoista ei ensi hetkessä kyennyt mitään\ntekemään. Neuvottomina ja säikäyksissään he istuivat ja tuijottivat\npaikkaan, johon hän oli vajonnut...\n\nMuutaman minuutin kuluttua tarttui käsi vahvalla otteella veneen\nvasempaan laitaan, ja kuolon kalpeat kasvot kohosivat aalloista. Nuo\nkasvot kuuluivat päähän, joka oli paljas kuin kuorittu muna, ja koko\nolento oli vähintään kymmenen vuotta vanhempi kuin se, joka veneen\noikealle puolen upposi.\n\n\"Hyi kuitenkin, mikä veden kummitus sieltä nyt nousee! Takasin\nsyvyyteen, taikka annan airolla päähän.\"\n\n\"Minähän se olen, senkin hölmöläinen! Auttakaa minut ylös, taikka...\"\n\n\"Tukkukauppiasko! Se nyt on selvä valhe... missä tukka on, ja missä\nkasvojen väri?\"\n\n\"Auttakaa, murhaaja! Ettekö käsitä, että olen, kadottanut peruukkini!\"\n\n\"Peruukinko? Ei minun herrallani sellaista ollutkaan. Te olette aivan\nvarmaan joku hänen esi-isistään, joista hän tässä puhui. Mutta jos te\nolette hän itse, niin vannokaa tämän nuoren naisen kuullen, että otatte\nminut liikekumppaniksenne, niin koetan teitä auttaa!\"\n\n\"Hävitön roisto! Minä kaadan veneen kumoon.\"\n\n\"Olkaa hyvä; minä uin kuin kala ja otan Kaarin mamselin selkääni. No —\nvannottuko!\n\n\"Kirottu...\"\n\n\"Ei sillä tavoin! Teidän pitää luvata ottaa minut liikekumppaniksenne\nhuomisesta päivästä alkaen\" muuten tietää kohta koko kaupunki, että\nolette kadottaneet värinne ja peruukkinne.\"\n\n\"Paatunut konna! Käärme, jota olen elättänyt...\"\n\n\"Ah, näettehän itse, ett'ette kauempaa jaksa itseänne kannattaa.\nKunniasananne, mutta heti. Kunnia ihmisellä silti voi olla, vaikka\nperuukkinsa onkin kadottanut.\"\n\n\"No, lupaan kunniasanallani — hirviö!\"\n\n\"Kunnioitettava liikekumppani — kas tässä käteni! Olipa se oiva kylpy.\nIstukaa nyt tuossa vastapäätä!\"\n\nKun Öbom'ia ei nyt enää mikään vaara uhannut, oli Kaarinilla työ\npidättäessään nauruansa, katsellessaan millaisessa tilassa hänen vanha\nkosijansa oli. Hän otti silkkiliinan kaulastaan ja sitoi sen tämän\npaljaasen päähän, jossa asussaan Öbom kieltämättä muistutti vanhaa\napumuijaa, ja tätä katsellessaan ei hänen nykyinen liikekumppaninsa,\njota ylimielinen ja turhanaikainen isäntänsä niin kauan oli kiusannut,\nmalttanut olla ääneen nauramatta. Mutta samalla hän kuitenkin otti oman\npalttoonsa, kääri sen isäntänsä ympärille ja istuutui Kaarinin viereen\nsoutamaan kotiin päin. Päiväkin paistoi nyt kirkkaasti pilvien lomitse,\nsuoraan Öbom'in paljaaseen päälakeen; kauppa-apulainen, jolla tukka\noli lujasti päässä, otti vanhan olkihattunsa ja asetti sen onnettoman\npäähän, painaen sen uhrinsa silmille ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen,\nsuudella maiskautti kihlattuaan aivan kauppiaan nenän edessä.\nMaiskauksen tukkukauppias hyvin kuuli ja antoi hatun olla silmillään\nhyvän aikaa. Mitä saisikaan hän nähdä? Nuoren miehen, jota hän oli\npahoin kohdellut, suuteleman hänen rakastettuaan!\n\nMutta vihdoin kohotti hän hattuaan, katsoi puoleksi tuskaisin puoleksi\njulmistunein katsein nuorta paria ja kuiskasi:\n\n\"Olen ijäisesti kiitollinen, jos tämä tapahtuma jää vaan meidän kesken!\"\n\n\"Minä pitäisin enemmän teidän yläkerrastanne\", vastasi apulainen\nkainostelematta. \"Minä aion syksyllä mennä naimisiin ja tarvitsen sitä.\"\n\n\"Mutta tämä on jo liikaa\", puhkui Öbom.\n\n\"Ei se minusta sitä ole. Kuusi huonetta vaan, ja keittiö. Onko teillä\nkotonanne toinen peruukki?\"\n\n\"Ottakaa huoneet!\" mutisi Öbom, \"mutta laskekaa maihin pikku\nsaaren luona ja juoskaa hakemaan hevonen ja ajopelit — pormestarin\nnelipyöräiset esim. Olen tullut sairaaksi, ymmärrättekö?\"\n\n\"Sitä minä en ollenkaan ihmettele; kyllä sitä vähemmästäkin.\"\n\n\"Ja te, mamseli, ymmärtänettehän toki, että teitä vaan leikilläni olen\nkosiskellut, sillä mitäs minun ikäiseni enää muuten...\"\n\n\"Se ilahduttaa minua suuresti\", vastasi Kaarin rehellisesti. \"Pelkään,\nettä minusta olisi tullutkin teille varsin huono vaimo. Mutta\nuskollisen ystävän te sen sijaan minusta kyllä voitte saada. Ehkä\ntahdotte olla hyvä ja itse ilmoittaa isälleni, että olette muuttaneet\nmielipiteitänne!\"\n\n\"Tänään ei minulla liene muuta tehtävää kuin olla kaikkien nöyrin\npalvelija\", vastasi kiukkusena Öbom. \"Mutta samapa se, tottapa\nkauppias paraiten tiennee, ett'ei maailmassa mitään maksutta saa, ei\nedes vaitioloakaan. Jos minä käytän peruukkia eli ei, se ei kuulu\nkaupunkilaisille, ja mitä taas väriin tulee, niin tietänette paraiten\nte, mamseli, ett'ei toinenkaan tavara juuri arempaa ole. Olemme siis\nyksimieliset asiasta?\"\n\n\"Täydellisesti!\"\n\nMutta kuinka täydellinen sopimus lie ollutkaan, tiesi huhu kuitenkin\npian tapahtuman jälkeen kertoa, että joesta oli saatu suuri, leiviskän\npainoinen hauki — luultavasti sama, joka Öbom'in mukaansa vei — ja\nett'ei kaupungissa ikinä oltu moista haukea nähty, sillä kun näet oli\nsekä — peruukki että nenäkakkulat.\n\n\n\n\nTÄHTIVELJEKSET.\n\n\nHimmeästi valaisivat lyhdyt pimeänä syysiltana N:n kaupungin katuja,\njoilla par'aikaa kymmenkunta komeita ajoneuvoja niinikään lyhtyineen\nkiiruhti maaherran asunnolle ajurien taidokkaasti läimäytellessä\ntuon tuostakin piiskojaan, tahtoen täten rauhallisille kulkijoille\nsaada ilmaistuksi, että nyt oli jotain erinomaisempaa tulossa, jotain\ntavallista komeampaa ja loistavampaa. Ja niin olikin; tänään vietti\nmaaherra ensimäisen poikansa ristiäisiä, saatuaan tähän asti monet\nvuodet peräkkäin vaan tyttärille nimiä jaella. Iloisiin pitoihin oli\nkutsuttu kaikki kaupungin kuuluisuudet — vieläpä paljon muitakin, sillä\nedellisiä ei pitkältä riittänyt. Vaunut toisensa jälkeen pysähtyivät\nmuhkeiden rappujen eteen, jättäen siihen hienot kuletettavansa, jotka\nloistavissa puvuissaan leijailivat sisälle avoimista ovista kuin\nmoniväriset pilvenhattarat ehtootaivaalla. Pian täyttyvätkin kirkkaasti\nvalaistut huoneet vieraista, jotka vuoroin lausuivat onnelliselle\nisännälle kohteliaisuuksia, vuoroin taas ihailivat kukkakoristeista\npöytää, jolla kirkas hopeamalja vesineen odotti kastetoimitusta, taikka\nsilmäilivät he ovelle toivossa, että piispa piankin ilmaantuisi ja\npäästäisiin illan juhlallisesta puolesta, ja mieliala muuttuisi hiukan\nkevyemmäksi.\n\nJa piispa tuli, komea mies näöltään. Rouva, hänen armonsa, kirkkoon\notettiin ensin erityisessä huoneessa, ja sitten järjestäytyivät kummit\n— naiset toiselle — ja herrat toiselle puolen, kuten vanhaan hyvään\naikaan oli tapana. Vihdoin astui sisään piispatar, käsivarsillaan\nkantaen pienokaista, niin juhlallisen näköisenä, kuin olisi hänellä\nkannettavana ollut Ruotsin kruununprinssi, ja nyt sitte alkoi ja\njatkui itse toimitus tavalliseen tapaansa. Pientä _Clas Waldemaria_\nnäyteltiin sitte kaikille vieraille, varsinkin naisille, joista hän\noli \"erinomaisen herttainen ja niin viisaan näköinen sitte, aivan kuin\nymmärtäisi jok'ikisen sanan, minkä kuulee.\" Mutta siinä tapauksessa\nolisi Clas Waldemarin pitänyt kääntää selkänsä koko joukolle, sillä\nniin paljon tyhmää imartelua ja mitätöntä puhetta hän sai kuulla. Mutta\nnyt hän vaan makasi siinä kaikessa rauhassa hienossa pitsipuvussaan ja\nantoi ihmisten lörpötellä, mitä tahtoivat, siksi kunnes huomasi, että\nvaikka naiset häntä kuinkakin ihailivat, niin ei yhdellekään juohtunut\nmieleen hänen ruuastaan huolehtia, ja tämän tajuttuaan päästi hän niin\nkiukkuisen hätähuudon, kuin pienet keuhkonsa suinkin sallivat, sillä\nseurauksella, että hänet heti passitettiin lastenkamarin rauhoitetulle\nalueelle, samalla kuin eräs neiti sangen nerokkaasti huomautti, että\ntuollaisella äänellä pojasta varmaan kerran tulisi ensi luokan laulaja.\nMyöhemmin illalla juotiin hänen maljansa kuohuvassa samppanjassa ja\ntehtiin tulevaisuuden suunnitelmia vasta kastetulle, lennokkaisuudella,\njoka hyvin todisti että maaherran viinit olivat erinomaiset ja hänen\nseurustelupiirinsä valittua väkeä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Hyvää iltaa!\" tervehti puuseppä Mårtensson, pieni laihanläntä mies,\nastuessaan suutari Öllerin matalaan tupaan.\n\n\"Iltaa, iltaa, miks'et ottanut muijaa mukaasi? Sanoinhan sinulle jo\naamulla, että meillä on tänään ristiäiset.\"\n\n\"Kyllä se sieltä vielä tulee, kun joutuu. Hyvää iltaa, Leena, mitä\nkuuluu näin illan suussa, ja miten se pikkuinen jaksaa?\"\n\n\"Kiitos vaan kysymästä, se jaksaa vallan mainiosti. Se on vaan niin\nahnas, että tahtoisi suuhunsa kaikki mitä näkee...\"\n\n\"Älä siitä ole huolissasi, muoriseni\", lohdutteli iloinen mies\nvaimoaan. \"Joll'ei poika syö, niin ei hän pulskistakaan, ja jos ei\nhänestä pulskaa tule, niin ei hän maailmassa muijaakaan saa, ja se\nolisi aika vahinko, sillä sydämestäni suon pojalleni samaa hyvää kuin\nitsellenikin.\"\n\n\"Katsoppas, Mårtensson, miten hienosti muija on laittanut kaksi\nkorvallista kuppiparia ja kaksi ilman niitä, sokerikorppuja ja\nkanelirinkilöitä — ei kuninkaan koirallakaan parempaa ole! Entä pieni\nnaukkupullo sitten! Kyllä sinä, muoriseni, sen uskallat esille ottaa,\nsillä et kertaakaan vielä ukkoasi ole pöhnässä nähnyt. Mutta pikku\nviaton ryyppy hyvän ystävän seurassa vaan piristää ihmistä. Mitä te,\nlapset, nyt niin minuun tollotatte, ettekö ennen ole isää iloisena\nnähneet? Tiedättehän, että olette saaneet veljen, joka kerran ylinnä\njoukossanne kukkuu. Neljä tyttöä ja yksi poika — saa tässä vähän\nnälkäremmiä kiinnittää, ennenkuin koko lauma on ihmisiksi saatu!\"\n\n\"Tahtoisitko luopua yhdestäkään heistä, isä\", kysyi Leena lempeästi,\nasettaessaan kermakannua pöydälle ja sen viereen ainoan kynttiläjalan\ntalikynttilöineen.\n\n\"Enpä suinkaan, sen tietää itse Jumalakin\", vastasi mies vilpittömästi.\n\"Mitä ihminen ylhäältä saapi, on aina hyvää ja — \"minun poikaseni ne\nkuitenkin kauneimmat ovat\", sanoi pöllökin lapsistaan. No, tulethan\nsinäkin, Fia, vihdoinkin sieltä! Oletko ihan pois suunniltasi, ihminen,\nkun et, tiedä, että meillä on suuret kestit, ristiäiset, joissa on\nkaksi kutsuvierasta paitsi äitiä, minua ja noita lapsimukuloita ja\nnaapurin nälkäistä kissaa, joka tosin ei ole kutsuttu, mutta kuitenkin\naina pysytteleiksi näkösällä...\"\n\n\"No, hyvänen aika, suokaa anteeksi!\" puheli pieni ketterä Fia muori;\n\"johan minä olisin ollut täällä paljoa ennemmin, mutta satuin vähän\nviivähtämään tuolla maaherran edustalla, jossa tulet ikkunoista\nloistivat kuin satulinnasta. Ja mikä soiton helinä sieltä kuului,\nja ihmiset kuljeskelivat edestakaisin aivan kuin varjokuvat, sillä,\nnäettekös, ikkunat olivat hiukan hikiset, ett'ei voinut selvästi nähdä\nsisälle. Koko katu oli katselijoita täynnä, on se aivan vihoviimeistä,\nettä ihmisten pitää olla niin uteliaita, että jos mikä pienikin risaus\non, niin silloin kaikki liikkeelle. Jaa, voi minun päiviäni, mikä\nsuuri tapahtuma se on, kun joku tuollainen tulee maailmaan! Toista se\non meikäläisten, ne saavat tulla maailmaan ja lähteä sieltä kenenkään\nsiitä melua pitämättä. Ja jos tällainen tahtoo lapsensa kastetuksi\nsaada, niin kirkkoon se on vietävä, vaikka sitte pakkanen nenän\nnipistäisi, ja istua ja odotella siellä, kunnes aamu- tai päiväsaarna\non ohi, ja papilla on aikaa siihenkin toimitukseen. Niin, sanottakoon\nmitä tahansa, niin kyllä vaan on erotus ihmisen ja ihmisen välillä\ntässä maailmassa!\"\n\n\"Aivan niinkuin ihmisillä ja elukoillakin\", puuttui puheesen rehellinen\nsuutari. \"Hyi sentään, miten Fialla nyt on suu täynnä pippuria! Enhän\ntunne sinua enää ollenkaan! Vaivasiko se komeus sinua? Tiedätkös, Fia,\nminä en luule, että maaherra tänä iltana on yhtään iloisempi kuin\nminäkään, enkä käsitä, minkä vuoksi minun poikani tulisi vähemmän\nonnelliseksi kuin hänenkään. Mitäpä sillä väliä, vaikka kruunukynttilät\nvalaisevat rikkaan pojan kehtoa ja talikynttilä minun kakaraani — yhtä\nhyvin ne nukkuvat kumpikin. Kuules vaan, miten poika vekara nurkassa\ntuhajaa, ja katso miten sen pystynokka näkyy tilkkupeiton takaa — ei\nse paleltunut aamulla, vaikka käytetyinkin kirkossa! — No, äiti, jokos\nkahvi joutuu ja pikku tillikka myös? Nyt juodaan poikapahasen malja.\nKas niin, tämä on mainiota! Niin, ystävät, eläköön poika, eläköön ja\ntulkoon hänestä rehellinen ihminen ja kunnon työmies! Jos hän kykenee\nmuuksikin tulemaan, niin tulkoon minusta nähden; joll'ei, niin hyvä\nniinkin. Jaa, oikeastaan ei minun itseni olisikaan pitänyt esittää tätä\nmaljaa, mutta kun tiedän, että Mårtensson'in kieli silloin on kaikista\nkankein, kun hänen pitäisi saada jotain erinomaisempaa sanotuksi, ja\nkoska kukaan ei pojalle parempaa voine toivoa kuin minä, niin — suokaa\nanteeksi, sanoi sirkka ja niiasi takajalallaan! Ah, miten maistuikin\nhyvältä, häpeä itseni sanoa; en vaihtaisi tätä samppanjaan, jota\ntoisissa ristiäisissä kyllä tänä iltana juodaan.\"\n\n\"On se sentään vähän kummallista\", puheli talon emäntä, jaellessaan\nleivoksia lapsille, kaksi kullekin, \"että meidän poikamme on syntynyt\nsamana päivänä ja samana tuntina ja samalla kertaa ristittykin kuin\nmaaherran poika! Ei puutu muuta kuin sama nimi! Silloinpa voisi pikku\nClas olla ylpeä puolestaan!\"\n\n\"Kenties he ovat _tähtiveljeksiä_\", tuumi suutari naureskellen ja\ntyhjentäen lasinsa.\n\n\"Tähtiveljekset\", toisti huvitettuna Fia muori, \"mitä se merkitsee?\"\n\n\"Se merkitsee, niin selitti minulle ennen muinoin isäni, että kaksi\nlasta syntyy saman tähtimerkin näkyessä, samalla hetkellä. Sen kautta\novat heidän kohtalonsa myös niin yhdistetyt, että mitkä surut, ilot,\nkorotukset tai alennukset kohtaavat toista, kohtaavat myös toistakin,\nvaikka sitten olisivat muuten toisistaan kuinkakin erossa. Toinen\nsaattaa olla syntynyt vaikka Turkin maalla ja toinen Ruotsissa, mutta\n— jos toinen tulee syödyksi, tulee toinenkin; hän ei pääse mihinkään\nkohtalostaan.\"\n\n\"No, enpäs minä ikinä ole moista kuullut!\" tunnusti Fia muori suu\nselällään. \"Ihanko sinä, Öller, sanot sen täyttä totta olevan?\"\n\n\"Ihan, ja jos se ei ole totta, on se hävytön valhe\", vastasi kysytty.\n\"Mutta itse asiassa on samantekevä, valheko se on vai tosi, sillä yksi\nseikka kumminkin on varma: että Herramme johtaa sekä ylhäisten että\nalhaisten kohtaloita, ja joll'ei sitä voisi uskoa, niin ei elämällä\nsuurtakaan arvoa olisi. Maljanne, ystävät! Ei niitä ristiäisiä useammin\npidetä kuin kerran vuodessa!\"\n\nMolemmat poikaset kasvoivat, maaherra samettitakissa ja tärkätyissä\nkauluksissa ja suutarin poika puukengissä ja nahkahousuissa, mutta\nmolemmat kodin päiväpaisteessa. Kuusivuotiaana saivat he alkaa\nmaistella tiedon puun hedelmiä, kumpikin taipumuksensa mukaan. Pikku\nClas Waldemar ajoi vaunuissa äitinsä rinnalla kaupungin hienoimpaan\npikkulasten kouluun, kädessään uusi kultakoristeinen aapinen, ja\nkouluun, vaikkapa kansakouluun se Leena muorikin johdatti poikaansa,\njoka siskonsa vanhoissa avosuisissa kengissä, liian pienessä takissa\nja paikkahousuissa äitinsä vieressä astua tallusteli. Mutta puhdas\nhän oli, kasvot oikeen kiilsivät saippuan jäleltä, ja tukka oli\nsileäksi kammattu oikeinpa kasteltukin, ett'ei väkisin pystyyn pyrkisi.\nKädessä oli hänellä siskojen vanha aapinen, tosin kulunut, mutta\nvielä käyttökuntoinen. Eikä sekään suuresti häirinnyt, että kukko\noli toisenpuolen pyrstöään saanut katoovaisuudelle uhrata, varsinkin\nkun Leena muorilla ei ollut suuria sillä munitettavaakaan. Suutari\nÖller meni itsekin yhtä matkaa, koska hänen juuri oli sinnepäin\nvietävä pari paikattuja kenkiä, ja tyytyväisenä katseli hän poikansa\niloista punaposkista muotoa. — \"Eipäs kummempaa, katsos tuonne!\" sanoi\nmestari, nähdessään maaherran rouvan poikineen ajavan ohi, \"eikös\nvaan aiota sekin poika tänään koulunkäyntiään! Niin, niin, äiti, pane\nmieleesi, mitä minä olen sanonut! Ja nyt sinä, poika, pidä puolesi,\näläkä laske tähtiveljeäsi edellesi, kuuletkos sen. Ei pään senvuoksi\ntarvitse takaperin olla, joskaan ihminen ei hienoa sukua ole, ja on\nniitä paikkahousuista piispoja ennenkin tullut. Siunatkoon nyt vaan\nJumala työsi, ja tuota iloa vanhoille vanhemmillesi. Ja kun saan rahaa\nsaappaista, niin ostan kampelaa päivälliseksi, tiedäthän Leena, että se\non parasta herkkuani, ja sitte on meillä niinkuin pieni juhla tänään.\"\nJa iloisesti nyökäytti mestari omilleen ja katosi toiselle kadulle.\n\nClas Öller kuuli niin usein puhuttavan tähtiveljestään, että häntä\nalkoi tämä huvittaa, mutta asianomaisella ei ollut mitään tietoa, eikä\naavistustakaan suutarilaisten tuumista. Sitäpaitsi ei kohtalo koskaan\njohtanut näitä nuoria yhteen muuta kuin joskus kadulla vastakkain,\njolloin Clas Öller käskemättä nosti kaimalleen tervehdykseksi hattua\nja sai päännyökäyksen vastaukseksi. Mutta vähän päästä ei nyökäystä\nenää tullutkaan ja syystäpä kyllä: suutarinpoika ei nimittäin malttanut\nolla tovereilleen Clas Waldemaria osoittaen sanomatta: \"katsokaas,\npojat, tuossa menee minun tähtiveljeni!\" Puhe selitettiin — saatettiin\nperille ja huomattiin alentavaksi. Eiväthän maaherrat ylpeitä olleet,\nei suinkaan, mutta — asiat ja ihmiset erinänsä, ja parempaa he mestari\nÖlleristä olivat ajatelleet, kuin että hän tuollaisia hullutuksia pojan\npäähän istuttaisi.\n\nNiin kului kouluaika hiljaista kulkuaan monta vuotta ilman muuta\nmerkkiä tähtiveljeydestä, kuin että samana päivänä, jolloin\nClas Waldemar oli kutsuttu rehtorin luo vastaamaan jostakin\nvallattomuudesta, sai Clas Öllerkin kunnon löylytyksen siitä, että,\nopettajan mentyä huoneesensa, otti tämän silmälasit, asetti ne mustan\npuudelikoiran nenälle, sekä viivottimen eläimen oikeaan käpälään ja\nlaskuopin vasempaan ja sijoitti sitte koiran opettajapöydälle. Tämä\nolikin Clas Öllerin viimeinen urotyö koulussa, sillä kun hänellä\nei näyttänyt olevan mitään erikoisempaa lukupäätä, pani isä hänet\nräätälin oppiin, johon Clas itsekin oli tyytyväinen, koska tiedonhalu\nei ollut hänen vahvempia puoliaan. Mutta kun joku hänelle sittemmin\nmuistutti hänen kujeestaan koulussa, vastasi Clas aivan luonnollisesti:\n\"tähtiveljen syy se oli; kun hän oli vallaton, täytyi _minunkin_ sitä\nolla. Hartaasti toivon, että hän tapansa parantaisi!\"\n\nClas Öllerin toivomus varmaan toteutui, koska hän itse neljän vuoden\najan käyttäytyi aivan moitteettomasti, ja hänen mestarinsa vakuutti\npojasta kerran koituvan ensi luokan räätälin.\n\nTulipa sitte tähtiveljesten ripillepääsypäivä; olihan vallan\nluonnollista, että se tapahtui samana päivänä, koska he olivat saman\nvuoden lapsia, mutta tämäkin seikka tuntui kunnon suutaristamme varsin\nihmeelliseltä. Maaherran poika seisoi ensimäisnä alttarin ääressä\nhännystakissaan, kultaiset kellonvitjat näkyvissä, ja viimeisenä\nClas Öller käännetyissä housuissa ja pienennetyssä takissa, kuositon\nrusetti kaulassa ja kädessä hattu, joka päähän asetettuna vajosi\nsilmille ja punasiin korvalehtiin saakka kuin niilläkin pahantekijällä.\nMutta terve oli poika ja tyytyväinen myös ja huusi niin että kirkko\nkajahteli, ett'ei kenenkään pitänyt \"himoitseman lähimmäisensä emäntää,\npalkollista, eikä hänen härkäänsä, eikä aasiansa taikka mitään,\nmikä hänen omansa on\", samalla kuin Clas Waldemar kuiskaten vastasi\nhänelle tehtyihin kysymyksiin. Maaherrat istuivat etupenkissä, tuntien\njonkunmoista uskonnollista ylpeyttä pojastaan, ja suutari Öller\nLeenansa kanssa penkissä väkijoukon keskellä lähellä ovea kurkistellen\nsieltä poikaansa toisten takaa miten paraiten taisi, ja niistäen\nnenäänsä siniruudulliseen nenäliinaansa niin että kuului, eikä hävennyt\nkyyneleitään, jotka silmiin kohosivat.\n\nLeena muori taas nojautui miehensä leveään selkään ja nyyhkytti siinä\nsydämensä pohjasta nousten aina väliin varpailleen kokoon kääritty\nnenäliina suun ja nenän edessä, katsellakseen aarrettaan hänkin.\nKun perhe oli saapunut kotiin pieneen tupaansa, puheli ukko Öller\nliikutettuna, asettaessaan pyhähattuaan naulaan; \"ja-a, ei siltä, että\nminusta saarnaajaksi olisi, mutta sen minä sinulle, poika, kuitenkin\nsanon, että jos noudatat niitä sanoja, jotka tänään kirkossa luit,\netkä ikinä itsellesi pyydä sitä, mikä sinulle ei kuulu, niin kulet\ntietäsi maailmassa rehellisenä miehenä ja — Jumalan pelko yhdistettynä\ntyytyväiseen mieleen on suuri voitto ihmiselle.\"\n\n\"Tahdon koettaa, isä, onhan minulla Jumalan sana ja teidän\nesimerkkinne, joita seurata\", vastasi poika liikutettuna, ja sitte\nistui pieni perhe ruualle tyytyväisenä toisiinsa ja koko, maailmaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului taaskin neljä vuotta; eräänä päivänä oli maaherran kodissa\ntavallista enemmän puuhaa ja touhua, sillä pojan piti lähteä\nensimäiselle ulkomaamatkalleen. Vaunut, joissa hänen oli alkumatka\najettava olivat jo rappujen edessä; palvelijat juoksivat edestakaisin;\narmollinen rouva istui, kasvot itkusta punasina, vieraskamarin\nikkunassa ja huiskutti pitsinenäliinaansa jäähyväisiksi; maaherralle\nautettiin juuri matkatakkia päälle; hevoset kuopivat maata\npitkästyneinä odotukseen; vielä muuan neuvo, viimeinen nyökäys\nhyvästiksi, sitte mukavasti vaunuihin ja — pois läksi kodin toivo, pois\nvieraille maille, toisiin oloihin valmistuakseen tulevan valtiomiehen\ntoimeen.\n\nKun matkustajat olivat ajaneet noin peninkulman matkan, näkivät he\neräässä mäen käänteessä yksinäisen matkamiehen, joka reppu selässä\nkulki tietä pitkin, laulellen nuorekkaalla äänellään iloista laulua.\nHän astui tiepuoleen vaunujen lähetessä, työnsi hattunsa takaraivolle,\npyyhkäsi hien otsaltaan, lopetti laulunsa tarkastaakseen ohiajajia.\nMutta vähältä oli, ett'ei hän pudottanut koko reppuaan maahan,\nsaappaineen, kaikkineen, ja ennätti tuskin saada hattuaan nostetuksi,\nnähtyään matkustajat, niin ällistyi hän; hänen tähtiveljensähän\nsiinä matkusti ulkomaille juuri samana päivänä, kun hänkin, Clas\nÖller, kisällinä läksi maailmalle onneansa etsimään... Tosinhan hän\ntiesi, että Clas Waldemarilla oli aikomus ulkomaille matkustaa,\nsillä pikku kaupungissa tiedetään melkein kaikki naapurin hommat ja\naikeet — varsinkin kun sattuu vielä tähtiveli olemaan —; mutta olihan\nMårtensonin matami, joka maaherralla kävi pyykillä, kertonut, että Clas\nWaldemarin matka oli siirretty tuota tuonnemmaksi, ja kuitenkin keinui\nhän nyt vaunujen tyynyillä suurta tulevaisuuttaan kohti!\n\nClas Öller'istä tuntui varsin kummalliselta. Hän heitti reppunsa\nnurmelle, istuutui itse viereen ja alkoi tuumiskella. \"Jaa-a\", hän\nvihdoin itsekseen puheli, \"sanokoon isä mitä tahansa, niin sittenkin\nhän uskoo, kuten minäkin, tähtiveljeyteen. Samana päivänä olemme\nsyntyneet, samana kastetut, ripille päässeet, alottaneet koulumme,\nsamalla tunnilla meitä nuhdeltiin ja rangaistiin, ja nyt lähdemme\nsamana päivänä kumpikin avaraan maailmaan onneamme etsimään — aivan\npöllöhän ihminen olisi, joll'ei siinä mitään erikoisempaa näkisi. Ja\nkoska hän tuossa ei voi kulkea muuta kuin loistavaa tulevaisuutta\nkohti, niin — oh, tiedä huutia, Clas Öller, ja muista, että isäsi\non vaan köyhä suutari! Niin, mutta onpa tuhansista nuorukaisista\nennen häntä sukeutunut suuruuksia... hm! taisin tehdä tyhmästi, kun\nheitin kirjani nurkkaan, sillä neula ja rihma taitavat hitaasti\nihmistä kunnian kukkuloille kuljettaa... Mutta mitäs tässä huolehdin,\nonhan minulla tienraivaaja tähtiveljessään... otaksun, että minunkin\nylenemiseni silloin käy aivan itsestään. Hei vaan, Clas Öller, oletpa\nsinä koko onnen myyrä, ei muuta kuin kuljet tietäsi suoraan vaan,\nkunnes kunniasijat ja armonosoitukset itsestään osaksesi tulevat.\nJokohan uskaltaisi maistella lampaankonkkaa, jonka äiti reppuun evääksi\npani? Kyllä vaan! Jos ruokaa riittää tähtiveljelleni, niin riittää sitä\nminullekin. Ja sitte ei muuta kuin rivakasti eteenpäin, omin jaloin —\ntoistaiseksi; kyllä sitä minäkin kerran vielä vaunuissa ajelen!\"\n\nEipä todellakaan ollut onnellinen se hetki, jona ukko Öller vilkkaalle,\npojalleen selitti tähtiveljeyden merkityksen. Se vaikutti kuin tuli\ntaulaan; se levisi ja levisi yhä, laajemmalle tulen arassa aineessa,\nniin, tunkeutuipa paljoa syvemmälle kuin kunnon ukko koskaan\nolisi voinut aavistaakaan. Nuori Clas oli rivakka ja avosydäminen\nnuorukainen, mutta ei suinkaan ymmärrykseltään ylenmäärin kehittynyt,\nja hänen työhaluaan ehkäisi, tuntuvasti ajatukset loistavasta\ntulevaisuudesta, joka hänelle noin, vaan ilman muuta kerran koittaisi.\nMutta kuitenkin huomasi hän, että ainakin nyt vielä oli hänen tehtävä\ntoimella työtä ansaitakseen leipänsä, ja se olikin hänen aikomuksensa.\nOlihan hänelle iloinen toivonsa yhä jälellä. Ja niin vaelsi hän\nvuosikausia milloin missäkin maailmalla, viivähtäen paikassa toisinaan\nvuoden, toisinaan, vaan muutaman kuukauden, väliin taas kaksikin vuotta\n\"das grosse Vaterland'issa\" (suuressa isänmaassa) ja oli elämäänsä\nylipäänsä sangen tyytyväinen. Yksi ainoa asia häntä vaivasi. Kun\nei koko tuona pitkänä aikana saanut mitään tietoja tähtiveljensä\nkohtalosta; ruotsalaisia lehtiä ei sinne montakaan tullut, ja niissä\nlehdissä, joita hän oli sattunut käsiinsä saamaan, ei tähtiveljestä\npuhuttu sanaakaan. Kun joskus kotoa kirjeen sai, mainittiin siinä\nvaan että Clas Waldemar oli Tukholmassa, ja että hänestä tulisi jokin\n\"erinomainen suuruus\". Niinpä tulee vielä minustakin, jahka _hän_ vaan\nkiiruhtaa, tuumaili silloin aina itsekseen Clas Öller, huokasi ja\njatkoi ompelustaan.\n\nMutta alkoi siitä uusi aika Clas Öllerille, ja sen mukana haihtuivat\nentiset typerät tuumat: hän rakastui. Ja siihen hänellä kyllä oikeus\nolikin, sillä olihan hän jo 24 vuotta täyttänyt mies, moitteeton\ntyössään ja jotenkin hyväpalkkainen. Liisu, hänen mestarinsa tytär,\noli koko soma ja toimelias neitonen, ja kun Clas häntä silmiin katsoi,\nniin unohtuivat kaikki tähtiveljet ja kunniaan korotukset ja hän\najatteli vaan rakkautensa onnea. Mestarilla ei ollut mitään heidän\nliittoaan vastaan — kun Clas vaan sitoutuu olemaan viisi vuotta vielä\nhänen työtoverinaan, ja Clas, joka oli korviaan myöten rakastunut,\nsuostui kaikkeen, ja niin vietettiin häät yleisen ilon vallitessa 8\np. lokak. 18** — niin, vuosiluku ei paljoa merkitse. Muutama päivä\nhäitten jälkeen tuli Clas'in nuori rouva, joka tämän innokkaalla\njohdolla oli oppinut melskaamaan jonkunlaista saksanvoittoista ruotsia,\nhänen luokseen ja puheli: \"Tässä on sinulle pieni lahja; sinustahan\nruotsalaiset lehdet ovat niin mieluisat — kas tässä ystäväni!\"\nja ilosta loistavin silmin piteli hän korkealla ilmassa erästä\npääkaupunkimme lehteä. Liisu sai suukkosen, Clas lehtensä, ja istuutui,\npikku vaimonsa polvellaan, lukemaan sitä.\n\n\"Voiko olla mahdollista!\" huudahti Clas, hypähtäen tuoliltaan niin\näkkiä, että Liisu nuorikko oli vähältä laattialle pudota.\n\n\"Mikä voi olla mahdollista?\" uteli nuori rouva.\n\n\"Kuuntelehan nyt\", puheli innoissaan Clas: \"Vihityt: Englannin\nlähetyskunnan sihteeri, vapaaherra Clas Waldemar v. S. ja neiti\nGeorgina Nathalia D., Lontoossa 8 p. lokak. 18**... Kuuletkos Liisu,\nminun tähtiveljeni, tiedäthän, olenhan puhunut sinulle hänestä, on\nvihitty samana päivänä kuin minäkin — epäiletkö nyt vielä?\"\n\nAsia oli kuitenkin se, että nuori rouva paljoa laimeammalla osanotolla,\nkuin Clas olisi toivonut, vastaanotti tiedon tähtiveljen kohtaloista.\nHän ja miehensä rakastivat toisiaan, olivat kumpikin terveet, nuoret ja\nonnelliset — mitäpä he muuta elämältä toivoisivat, ajatteli Liisu!\n\nMutta tästä hetkestä saakka oli, kuin näkymätön voima olisi ollut\npuolisojen onnen tiellä. Clas muuttui hajamieliseksi ja vaipui\nusein kesken töitään tulevaisuuden haaveiluihin. Kaikki nuoren\nrouvan yritykset ilahduttaa miestään onnistuivat vain puolinaisesti.\nAlussa Clas laiminlöi ainoastaan silloin tällöin tehtäviään, mutta\naikaa myöten uudistui se yhä useammin. Vaimo kävi levottomaksi\nja murheelliseksi, appivaari kiukkuiseksi, varallisuus ja rauha\nkodissa pakeni pakenemistaan. Näkyi, että Clas halusi kotimaahansa\nja tähtiveljensä läheisyyteen. Neljän vuoden kuluttua tämä hänen\ntoiveensa toteutuikin, kun appivaari kuoli, ja puolisot, joitten\ntoimeentulo Clas'in kasvavan säännöttömyyden kautta oli melkoisesti\nhuonontunut, muuttivat Ruotsiin ja asettuivat asumaan Tukholmaan.\nKummallinen kohtalo! Samana päivänä, jona Clas Waldemar kutsuttiin\nkuninkaalliseen neuvostoon, asettui Clas Öller Tukholmassa toisena\nsällinä räätälinpöydälle neulaansa käyttelemään.\n\n\"Onko tämäkin nyt sinusta sopiva yhtäläisyys, kun toinen korotetaan\nkuninkaan neuvospöydän ja toinen räätälipöydän ääreen\", kysyi Clas'in\nvaimo, kun tämä taaskin puheli omasta ja tähtiveljensä yhtäläisestä\nkohtalosta. \"Kärsi vaan vielä vähän aikaa, muijaseni, koituu tästä\nvielä paremmatkin päivät, sillä nyt olen vieläkin lujemmasti vakuutettu\nkuin ennen, että meidän, tähtiveljeni ja minun tieni, ovat toisistaan\neroittamattomat!\"\n\n\"Ja minä puolestani olen vakuutettu, että sinä yhä vieläkin olet\npäästäsi vähän pyörällä\", harmitteli rouva parka. \"Toivoisin että\nmokomakin tähtiveljesi jo makaisi maan mustassa mullassa!\"\n\n\"Murhaaja!\" huusi Clas vihoissaan; \"etkö käsitä, että hänen kuolemansa\non minunkin?\"\n\n\"Tyhmyyksiä!\" vastasi lyhyeen Liisu, joka jo oli kyllästynyt koko\njuttuun, meni kyökkiin ja läimäytti oven perästään, niin että kuului.\n\nSeuraavan viiden vuoden kuluessa Öllerin omaisuus yhä vaan väheni.\nLapsiakin oli jo neljä kappaletta — juuri yhtä monta, kuin\ntähtiveljelläkin — mutta miehen työkyky sen sijaan arveluttavassa\nmäärässä vähentyi päivä päivältä, niin että hänet oli erotettu paikasta\ntoisensa jälkeen senvuoksi, että hän täällä, kuten Saksassakin, viipyi\ntyöstään poissa päiväkausia, tuumien ja aprikoiden vaan, miten saisi\nonnettoman tähtiveljeysaatteensa toteutumaan. Rohkeasti taisteli\nherttainen ja toimelias Liisu rouva suruja, köyhyyttä ja huolia\nvastaan, mutta toisinaan oli toivo hänetkin pettää.\n\nNiinpä eräänäkin iltana istuivat puolisot vaiteliaina kodissaan, Öller\nvaipuneena tulevaisen suuruuden unelmiin ja Liisu rouva ajatellen\nsekä mennyttä että nykyistä huolien ja murheitten synkistämää aikaa.\nAhkerasti neula hänen näppösissään valmista teki, samalla kuin moni\ntukahdutettu huokaus rinnasta ilmoille pyrki.\n\n\"Tuolla tulee Lind\", sanoi rouva, vähäinen toivon väre kasvoissa,\ntervehtien tulijaa ystävällisesti akkunasta.\n\nLind astui sisään. Hänellä oli tavallisesti aina joku hyvä uutinen\nkerrottavana, ja sentähden pikku rouvan muoto nytkin ilostui.\n\n\"Hyvää päivää, ystävät hyvät!\" tervehti tulija. \"Ja sinä, Öller, istut\nsiinä yhtä synkkänä kuin ennenkin. Kuules, kyllä nyt jo on aika\nsinunkin hankkia kunnollista työnansiota ja heittää hiiteen kaikki nuo\nijankaikkiset tuumasi tuosta tähtiveljestä. Toin tässä juuri mukaani\nsanomalehden, osoittaakseni sinulle erästä leikkaajan paikkaa. Sinulle\nsopisi se paikka erinomaisesti, joka olet paljoa taitavampi ammatissasi\nkuin minä tai moni muu, kun vaan tahdot... Kas tässä, lue itse!\"\n\nVälinpitämättömänä otti Öller sanomalehden, ja sen sijaan, että olisi\nlukenut osoitetun ilmoituksen, silmäili hän ensi sivua, ja tätä\ntehdessään päästi yht'äkkiä niin kamalan parkaisun, että lapset vähällä\nolivat herätä.\n\n\"Mikä sinulle tuli, mies!\" huudahti Lind ja hypähti tuoliltaan tukemaan\nÖlleriä, joka oli maahan kaatumaisillaan.\n\n\"Hän on kuollut — nyt kuolen minäkin!\" valitti Öller väsyneesti ja\nosoitti samalla lehteä, jossa suurilla kirjaimilla ilmoitettiin, että\nvaltioneuvos, parooni Clas Waldemar v. S., äkkiä tänä aamuna ilman\nedelläkäypää tautia oli kuollut halvaukseen.\n\n\"No, sepä nyt oli kerrassaan mainio asia, että sinun kuuluisa\ntähtiveljesi on koottu isäinsä tykö, ja sinustakin niin ollen voi\nvielä tulla ihminen jälleen; kylläpä jo aika olisikin!\" puheli Lind,\njolla myöskin oli tiedossa Öller'in päähänpisto. \"Nyt vasta sinä\nkykenet tekemään kunnolleen työtä ja olemaan iloksi ja siunaukseksi\nomaisillesi, sanon minä, ja samaa sanoo vaimosikin.\"\n\nMutta Öller vaan kalpenemistaan kalpeni. \"Olen mennyttä miestä, tunnen\nsen selvästi\", kuiskasi hän. \"Olen elänyt hänen elämäänsä — hänen\nkuolemansa on oleva minunkin!\"\n\n\"Hänenkö elämänsä olisi ollut sinun elämääsi?\" nauroi Lind, \"sepä\nolisi ihmeellistä! Hän on elänyt komeudessa ja ylöllisyydessä,\nsinä köyhyydessä ja työssä jokapäiväisen leipäsi edestä; hän on\nistuskellut pehmeillä patjoilla, sinä räätälipöydällä; hän on loistanut\nhovipiireissä ja sinä — et tietääkseni missään — sepä vasta kummallinen\nyhtäläisyys! Kas niin, piristä vaan itseäsi, hupakko, ja ota vaimosi\nsyliisi — arvelen, ett'et sitä viime aikoina kovinkaan usein ole tehnyt\n— ja pyydä häntä unohtamaan, että olet ollut aika pöllö. Mutta samapa\ntuo; älkäämme puhuko menneen talvisista lumista, ja sellainenhan se\non maailman kulku, puolisot saavat tyytyä toisiinsa sekä myötä- että\nvastoinkäymisessä.\"\n\n\"Rakas mieheni\", sanoi toivehikkaasti Liisu rouva, \"heitä jo tuo\nonneton tuumasi. Vieläkin voi elämä muuttua valoisaksi meillekin.\"\n\n\"Paljonko kello on?\" kysyi Öller vastaukseksi kaikkiin hyväntahtoisiin\nneuvoihin.\n\n\"Yhdeksän\", vastasi Lind. \"Lähtekää nyt kumpikin kanssani \"Tinanappiin\"\nviettämään sinun onnellista parantumistasi!\"\n\n\"Älä pilkkaa, mies hoi! Ennen kahtatoista yöllä olen minä kuollut.\nSamana päivänä olemme syntyneet; samana kuolemmekin; tunnen aivan,\nkuinka sydämeni jo hitaammin tykkii.\"\n\n\"Kaikennäköisiä mielipuolen ajatuksia!\" harmitteli Lind. \"Valtimosi lyö\ntasaisesti kuin kello tuossa seinällä!\"\n\n\"Liisani, hellä vaimoni\", puheli Öller puoli itkussa, \"voitko antaa\nanteeksi kaikki, mitä tähteni olet saanut kärsiä, ja että sinut niin\nonnettomaksi olen saattanut.\"\n\n\"Älä siitä nyt puhu! Kaikki kääntyy vielä hyväksi jälleen!\"\n\n\"Ei koskaan, voi, ei koskaan enää! Enkö ole jo kasvoistani vallan\nkeltainen — enkö ala näyttää jo aivan ruumiilta?\"\n\n\"Et ollenkaan!\" lohdutti rouva.\n\n\"Eikö silmäni ole sisäänpainuneet?\"\n\n\"Niinhän nuo noljottavat päässäsi kuin biljardipallot\", vakuutti Lind;\n\"kas niin, tule mukaan nyt vaan!\"\n\n\"Te ette tahdo vaan sanoa minulle, mutta tunnenhan itse, millainen\ntilani on\", vakuutti Öller. \"Tuntuu aivan kuin olisin pelkkää vahaa ja\nsulaisin pala palalta... On vallan kauheata, että kohtalon pitää noin\neroittamattomasti liittää ihmisen toiseen olentoon... kas noin, nyt\nalkavat jalat kylmetä!\"\n\n\"Tahdotkos että annan sinulle aika löylytyksen\", tokasi Lind, \"siitä\nsaa tavallisesti lämpönänsä.\"\n\n\"Älä laske leikkiä, veli kulta, tällaisena vakavana hetkenä! Kohta\nkello lyöpi jo kymmenen...\"\n\n\"Ja sitte yksitoista ja senjälkeen kaksitoista. Ja jos sinä elät, kun\nkello on lopettanut lyömästä kahtatoista, niin tiedätkös, mitä minä\nsilloin sanon?\"\n\n\"Sinä kevytmielinen mies!\"\n\n\"Ei, vaan huomenta kalastaja sanon minä, enkä pidä itseäni rahtustakaan\nhuonompana sen vuoksi. Kumpikohan meistä mahtaa jumalattomampi olla,\nsinäkö, joka uskot akkojen juttuja ja niitten vuoksi olet tuhlannut\npuolen ikääsi, vai minäkö, joka uskon, että Herramme on armollinen ja\nantaa sinun elää katuaksesi ja korvataksesi, mitä olet rikkonut. Kas\nniin, vanha veikko; rohkeutta vaan; näytäthän kun et ikinä tautia olisi\ntuntenut!\"\n\nMutta Öller ei hänen puhettaan kuunnellut. Yhä tuskaisemmaksi hän vaan\nkävi, mitä enemmän kello läheni kahtatoista, ja kun Lind ei saanut\nhäntä lähtemään kaupungille, jäi hän itse heille rouva paran seuraksi.\nKello tuli 11, ja Öller sai kuumeen; tuli puoli 12, ja vilun väreet\npuistattivat hänen ruumistaan; mutta kun kello alkoi kahtatoista lyödä\nsai hän vähäisen pyörtymys kohtauksen, josta virkosi vasta 10 minuuttia\nyli puoliyön...\n\n\"Hm\", sanoi Öller ja näytti nololta.\n\n\"Huomenta, kalastaja!\" tervehti Lind ojentaen hänelle kätensä, \"no\nmitäs nyt sanot?\"\n\n\"No, Jumalalle kiitos!\" huudahti sydämensä pohjasta Liisu rouva ja\nhypähti miehensä kaulaan; \"aina minä toivoin, että kerran siitä\npainajaisesta pääsisit, nyt se on paennut, ja sinä kuulut taasen\nkokonaan meille!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nParin vuoden kuluttua tuskin enää tunsi Clas Ölleriä, taikka oikeammin:\nne, jotka tunsivat hänen nuoruutensa päivinä, sanoivat, että hän nyt\noli juuri sellainen kuin silloin: iloinen, terve ja ahkera. Nyt oli\nhänellä oma liike ja monta apulaista, ja työtä niin paljon kuin ennätti\nkäsistään saada ja nautti kaikkien kunnioitusta. Varallisuus eneni\npäivä päivältä. Sanalla sanoen, hän ei toivonut mitään parempaa —\nmahdollisesti poikaa neljän tyttärensä lisäksi. Vihdoin koitui sekin\nonni. Eräänä kauniina päivänä juuri kuin kanuunan laukauksella, kuten\ntapana sellaisissa tilaisuuksissa on, ilmoitettiin, että valtakunta oli\nsaanut kruununperillisen, sulki Clas Öller ensimäisen poikansa syliinsä.\n\n\"Tähtiveli n:o 2\", nauroi Lind, joka ristiäisissä tyytyväisenä katseli\nkummipoikaansa.\n\n\"Vaiti, vaiti, hänen ei pidä ikinä saada kuulla sitä tyhmää juttua,\njoka vähällä oli tuhota koko minun elämäni. Tahdon opettaa pojalleni\nsitä, mitä isänikin minulle, vaikka kesti vaan kauan, ennen kuin sen\nopin: että Jumalan pelko ja tyytyväisyys yhdistettynä rehelliseen\nmieleen, tuottavat ainoan todellisen elämän onnen.\"\n\n\n\n\nKUN PETTERSSON'IN HERRASVÄKI ON HOPEAHÄIHIN LÄHDÖSSÄ.\n\nYksinäytöksinen perhekohtaus.\n\n\nHERRA PETTERSSON (kulkee kiireisin askelin edestakaisin huoneessaan,\npaperi kädessä, itsekseen epäselvästi mutisten, yöviitan nauhat perässä\nriippuen ja haraa aina vähän päästä sormillaan tukkaansa).\n\nROUVA PETTERSSON (tukka otsalla kovilla palmikoilla, katsoo ovelta).\nEtköhän sinä jo alkaisi pukeutua!\n\nHERRA: Liian aikaista, rakkaani, aivan liian aikaista; eihän ihmisen\ntoki tarvinne kiusautua enemmän kuin pakko vaatii!\n\nROUVA: Mutta ajatteles, jos tulemme liian myöhään! Kello on jo kuusi,\nja seitsemäksi olemme kutsutut.\n\nHERRA: Sitä ei ainakaan _sinusta_ voisi päättää; sarvet törröttävät\notsallasi aivan koskemattomina...\n\nROUVA: Päivällinen, ystäväni, ja tyttöjen puvut — ne ovat vieneet minun\naikani!\n\nHERRA: No entäs puhe sitten — sinä kaiketi luulet, että se kirjoittaa\nitse itsensä? Hyi hävytöntä sitä hikoilemista, ennenkuin sen kokoon\nsain; mutta nytpä luulenkin että...\n\nROUVA: Aivan varmaan, ystäväni, on se erinomainen; mutta pukeudu nyt\nvaan kaikenmokomin!\n\nHERRA: Erityisesti, mitä lauseiden sulavuuteen tulee...\n\nROUVA: Minä levensin housujasi takaa, mutta elä kuitenkaan liiaksi\nniissä kumartele; sinä alat käydä lihavaksi.\n\nHERRA: Hyvä on. — Odota nyt hiukan ja kuuntele!\n\nROUVA: Mutta aivan varmaan tulemme liian myöh...\n\nHERRA: Sh! — \"Hyvä herrasväki!\"\n\nROUVA (avaa oven keittiöön): Pidä tuli hellassa, Stiina, ett'ei\npartavesi jäähdy!\n\nHERRA: — \"Päivänä tämmöisenä, jona menneisyyden kuvat...\"\n\nSTIINA (pistää päänsä ovesta): Sisässä on vieras, joka tahtoisi\npuhutella herraa!\n\nHERRA: Laita hänet hii... — pyydä häntä odottamaan! — — \"jona\nmenneisyyden kuvat, kuin siivekkäät haltijat laskeutuvat sieluumme\nja sulautuvat nykyisyyden näköpiiriin (nykyisyyden näköpiiriin —\nsellaista lausetapaa ei keksi kuka tahansa!); kun neljännesvuosisadan\nhäiritsemätön onni...\"\n\nROUVA: Mutta, Jumala varjelkoon, Pettersson, tietäähän koko kaupunki,\nettä ne ovat eläneet keskenään kuin kissa ja koira!\n\nHERRA: Ei puheeseen sovi _semmoista_ panna. Ja koska nyt puhe on\npidettävä, ja koska se on _minun_...\n\nROUVA: No, olkoon sitte, kiiruhda nyt vaan! Voithan pukeutua lukiessa.\n\nHERRA: Olisinhan minä pukeutunut jo aikoja sitte, jos kaikki tavarani\nvaan olisivat olleet täällä, mutta niinkuin tavallisesti ei mikään ole\njärjestyksessä — — — \"kun neljännesvuosisadan häiritsemätön onni on\nasustanut niiden sydämissä, jotka kerran rakkauden Jumalan alttarin\nedessä (oletko sinä tuonut housuni sisään? — Hyvä!) rakkauden Jumalan\nalttarin edessä ovat toisilleen uskollisuuden valan vannoneet...\"\n\nROUVA: Mutta minä vakuutan, ukko hyvä, että tämä ei käy päinsä!\n\nHERRA: Mitä? Eikö käy päinsä? Eivätkö he ole laillisesti vihityt?\nVoitko väittää toisin olevan? Tiedätkö sinä, ihminen, mitä puhut!\n\nROUVA: Enhän minä nyt sitä tarkoita, vaan että me emme saa viivytellä\nenää. Tällaisissa juhlissa pitää olla täsmällinen. Ja ajatteles!\n_Voisihan_ sattua, että jollekin vieraista pälkähtäisi päähän puhua\nennen illallisia, ja siinä sitte seisoisit puheinesi — sinun täytyy\nsitä seikkaa sopivalla tavalla kuulostella, Pettersson!\n\nHERRA: Tuskinpa sellaista tyhmää tunkeilevaisuutta juuri voinee\najatella. Minähän tiedän, että odotetaan minun tänä iltana puhuvan;\nmutta se ei huvita sinua, siinä koko juttu.\n\nROUVA: No, voi mun päiviäni, ukkoseni, mitä sinä puhelet! Minuako se ei\nhuvittaisi! Tiedän varmasti, että kun se hetki joutuu, niin pamppailee\nsydämeni niin, että kuuluu läpi vaatteiden... Tässä ovat saappaasi,\nukko hyvä! Asetin ne tuohon näkösälle!\n\nHERRA: Sepä hullunkurista — äsken en niitä nähnyt, vaikka kuinka olisin\netsinyt. Kyllä ne perästäpäin ovat siihen tulleet, siitä olen varma.\n\nROUVA: Nyt minä menen pukeutumaan; kyllä on jo aikakin; jos jotain\ntarvitset, niin huuda vain!\n\nHERRA: Niinkuin en minä olisi tottunut yksikseni toimeentulemaan.\nLaittakaa te siellä vaan itsenne kuntoon, ett'ei tarvitse vielä viime\ntingassa odotella niinkuin tavallisesti! Kyllä minä teidät tunnen\nliiankin hyvin. Ennenkuin sarvet otsalta ovat paikoillaan ja tukka\nkiharoitettuna, ja... katsos vaan, eikös mennytkin sanaakaan sanomatta;\nsepä merkillistä, mutta hänellä mahtoi olla aika kiire, sen sanon...\n(Ajaa partansa; vetää saappaat jalkaansa, penkoo vaatekasat tuolilla ja\nsohvan kulmassa, myrisee ja sadattelee ja karjasee vihdoin, minkä vaan\njaksaa): Lotta!\n\nROUVA (katsoo ovelta): No mikä hätänä?\n\nHERRA: Sinähän sanoit, että housut ovat täällä, mutta en minä vaan\nniitä näe!\n\nROUVA: Tuossahan ne riippuvat!\n\nHERRA: Kissan silmät sillä täytyy olla, joka ne tuosta naulasta näkee.\nNo entäs tärkkipaita ja valkoiset liivit sitten? Tässä on saanut etsiä\nyhtä ja toista...\n\nROUVA: Niin, sen kyllä näkee. (Lyö kätensä yhteen). Totta tosiaankin,\neikös vaan tuo ilkeä Medor ole asettunut nukkumaan ihan vaatteiden\npäälle!\n\nHERRA: No, kukapa muu sen sisään lienee laskenut kuin sinä itse! Älä\nlyö sitä — ole hyvä! Ei suinkaan voi vaatia, että järjetön koiran\npenikka...\n\nROUVA (ottaa laatikosta toisen paidan): Kas tässä on toinen paita, ja\nkiiruhda nyt; kello on jo neljännestä vaille seitsemän! (menee)\n\nHERRA (huutaa perästä): Kiiruhda itse nyt vain! Minä olen valmis\nkymmenessä minuutissa.\n\nHERRA (vähän päästä): Lotta!\n\n(Ääni sivuhuoneesta: Mutta hyvä pappa, antakaa nyt mammalle edes\nkymmenen minuuttia pukeutumisen aikaa).\n\nROUVA (ovessa): Mikä nyt taas on, ukko hyvä!\n\nHERRA: Mikäkö on? En suinkaan minä voi pyytää piikaakaan kaulanauhaani\nsolmiamaan! Tässä on, mutta älä kurista minua vaan! En voi sietää niitä\nuusimuotisia valmiiksi solmittuja kaulanauhoja; ne ovat niin mauttomia.\nMissä hiidessä hännystakkini on?\n\nROUVA: Tuossa, ukko kulta. Tiedäthän, että ripustan vaatteesi aina\nsamaan paikkaan.\n\nHERRA: Ja kuitenkin pitää minun niitä etsiä senkin seitsemästä paikasta!\n\nROUVA: Sinä olet hajamielinen, ystäväni!\n\nHERRA: Tuo tänne kunniamerkkini — _sen_ päälle ei Medor kumminkaan\nliene uskaltanut asettua.\n\nROUVA: Tässä se on! Sanoinhan sinulle, että asetin sen piirongille.\n\nHERRA: No vihdoinkin tässä selviää! Mutta sinä — minkä näköinen sinä\nolet! Tämähän on kerrassaan anteeksi antamatonta, ett'ei ihminen vielä\nole ennättänyt päälleen saada! Niin kävi, kuin sanoin: minä olen aivan\nkunnossa, ennenkuin teillä on kenkiäkään jalassa. Jaa-a, kellä vaan on\nnaisväen kanssa tekemistä, hän tietää elävänsä!\n\nROUVA: Mutta, hyvä, rakas ukkoseni, minunhan on pitänyt yhtämittaa\njuosta sinua palvelemassa?\n\nHERRA: No senhän mä tiedän! Kunniamerkki ja kaulanauhani, tämähän nyt\non koko maailma!\n\nROUVA: Ja housut ja saappaat ja paita ja valkoiset liivit ja...\n\nHERRA: Elä suututa minua, Lotta! (katsoo kelloaan). En hituistakaan\nkauempaa kuin kymmenen minuuttia odota, muista se! Vieläkö se ihminen\nsiellä salissa istuu? Vai niin. Menen hetkeksi puhelemaan hänen\nkanssaan, ja sitte minä lähden, olkaa valmiina taikka ei.\n\n(Rouva menee).\n\nHERRA: Lotta! — Lotta!\n\nROUVA (tulee takasin): Mutta kuules, ukko, nyt sinä olet kovin\nkiusallinen!\n\nHERRA: Unohdit täyttää nuuskarasiani — no, ei kai se nyt niin\nvaarallista ole; enhän minäkään itse voi kaikkea muistaa!\n\nROUVA (menee tyttäriensä luokse; herra vieraan luo saliin — 10 minuutin\nhiljaisuus. Kuuluu sitte herrojen hyvästelyt, ja salin ovi sulkeutuu\nkuuluvasti menijän jälkeen. Herra Pettersson menee huoneesensa, etsii\npiirongilta, ikkunalaudalta, kirjoituspöydällä, tuolien alta, noituu\nkuin \"turkkilainen\" ja huutaa vihdoin niin että koko talo kajahtelee):\nLotta! Stiina! Lotta!\n\nROUVA JA STIINA (syöksyvät huoneesen): Mikä ihme nyt on tekeillä?\n\nHERRA (raivoissaan): Puhe — kuka hitto on ottanut puheen, joka minulla\näsken oli kädessäni!\n\nROUVA: En minä vaan, ukko hyvä, sitä tiedä. Ehkä olet pannut sen lukon\ntaakse taikka pistänyt johonkin taskuusi?\n\nHERRA (polkien jalkaa): Ei, sanon minä, tuhat kertaa ei! Minulla\noli se kädessäni äsken, ennenkuin läksin huoneesta; se oli taitettu\nnelinkertaiseksi; paksua valkoista paperia. Pahuus vieköön, kun ei\nmikään saa olla rauhassa senkin siunatulta naisväeltä!\n\nROUVA: Mutta, ukko hyvä, eihän täällä ole ketään käynyt koko ajassa,\nkun sinä olit poissa.\n\nHERRA: Puolustautukaa vaan, se on juuri teidän tapaistanne! Te olette\nkäyneet täällä, sanon minä, sillä paperi oli täällä, kun läksin, ja nyt\nse on poissa.\n\nROUVA (kuuntelee ja kumartuu kiireesti katsomaan sohvan alle): Voi\ntaivas!\n\nHERRA: Mitä siinä siunailet! Jos se on sohvan alla, niin anna tänne!\n\nROUVA (tuskaisena): Medor!\n\nHERRA (kumartuu katsomaan, näkee puheensa palasina ja näkee Medorin\nvetäytyvän häntä koipien välissä yhä kauemmas sohvan alle): Vie sun\npahuus... Keppi — päästä minut, sanon — tuo keppi siinä paikassa;\nkuoliaaksi pieksän tuon kirotun otuksen!\n\nROUVA: Ei millään muotoa, ukkoseni, ethän voine vaatia, että järjetön\nkoiran pentu...\n\nHERRA: Ulos, ulos, taikka minä en vastaa, mitä tapahtuu — minun\nkaunis, minun oivallinen puheeni! Mutta kyllä minä... (Rouva ja Stiina\nkiiruhtavat pelästyneinä ovelle. Medor käyttää tilaisuutta hyväkseen\nja kiiruhtaa pitkällä hyppäyksellä yli emäntänsä hienon laahustanen\novelle ja ennättää parahiksi kynnyksen toiselle puolelle, kun herran\nkeppi kolahtaa suljettuun oveen. Medor päästää ilon kiljahduksen; rouva\nlyö epätoivoisena kätensä yhteen, Stiina nauraa sydämessään kaikessa\nhiljaisuudessa, ja esirippu laskeutuu).\n\n\n\n\nUUSI ARKKI\n\n\nVaimoni ja minä olemme rauhallista väkeä. Elämme vaan toisillemme\nja annamme muun maailman hoitaa itseään, miten parhaiten taitaa.\nMeistä on hyvä siten — ja maailmasta luultavasti myöskin, huolimatta\nsiitä, mitä jotkut haaveilijat puhuvat ja kirjoittavat yleisestä\nsuosiosta, ihmisrakkaudesta, anteliaisuudesta ja monista muista n.s.\nhyveistä, joista ei ole muuta hyötyä, kuin että kehittävät puolestaan\npäinvastaisia paheita; niin olemme ainakin vaimoni ja minä tuumineet.\n\nMutta kukaan ihminen, eläköön miten yksinäistä elämää tahansa, ei voi\npaeta harmiansa ja vastoinkäymisiänsä, ja niinpä on meilläkin olleet\nomamme.\n\nEnnenkuin alan niistä kertoa, tulisi minun varmaan esitellä itseni,\nkuten sivistyneillä ihmisillä on tapana, ja kysyä, haluaako kukaan\nminua kuulla?\n\nSiis: nimeni on Andersson, Lars Johan Andersson, ja minun pikku\nvaimoani kutsuu sekä minä että hänen ystävänsä tavallisesti Laraksi,\nvaikka hänen oikea nimensä onkin Laura, mutta meistä se on tuntunut\nniin liian vaativaiselta ja romanttiselta senjälkeen, kun tulimme\ntietämään, että joku herra oli kirjoittanut \"Sonettia Lauralle.\" Minä\nen suinkaan kehottaisi ketään kirjoittamaan sonetteja muijalleni.\nMe olemme yksinkertaista väkeä, meissä ei ole romantillisuutta eikä\nrunollisuutta, kuljemme suoraa tietämme vain.\n\nJos minä joskus kynään tartun — kuten nyt, tapahtuu se sen vuoksi, että\nolen äkeissäni, ja että puhtaassa rahassa olen saanut sivu sivulta\nharmini maksaa; siis kaksinkertainen syy.\n\nJa suuttua saattaa sävyisä ihminen vähemmästäkin kuin siitä, mitä Lara\nja minä olemme saaneet kokea. Ikävyydet ovat nyt, kuten sanoin, tosin\njo olleet ja menneet, mutta suuttumus on yhä jälellä, ja silloin minä\naina olen sangen avomielinen.\n\nUskallanko siis toivoa teiltä hetkisen huomaavaisuutta?\n\nKuten sanoin: vaimoni ja minä olemme rauhallista väkeä, jotka emme\npienistä asioista harmistu; mutta toisinaan voipi sellaistakin tapahtua.\n\nOli suuri puute asunnoista. Me olimme onnistuneet saamaan pari pientä\nhuonetta Kissamäellä neljännessä kerroksessa, ja melkein mahdoton\non käsittää sitä nerokasta kekseliäisyyttä, jota vaimoni osoitti\nsaadakseen kaikki kunnollisesti sovitetuksi noitten ahtaitten rajojen\nsisälle.\n\nJoll'ei vaimollani olisi ollut vähäistä vammaa polvessaan, olisimme\nantaneet palttua kaikelle, mitä palvelijoiksi kutsutaan, mutta näin\nollen, _täytyi_ meidän hankkia sellainenkin.\n\n\"Mihin asetamme hänet nukkumaan?\" kysyin huolissani.\n\n\"Vaatekonttoriin tietysti\", vastasi Lara.\n\n\"Vaatekonttoriinko, joka on vaan kahden kyynärän pituinen — mahdotonta!\"\n\n\"No, minä menen palvelijainvälitysliikkeesen ja valitsen sieltä\ntarpeeksi pienen ihmisen palvelukseemme; mutta jos hän nyt olisikin\nmuutaman tuumaa yli mitan, — niin mitäpä tuosta? Minä sahaan siihen\nvaatekonttoorin seinään, joka on vieraskamariimme päin, pienen loukon,\nja annan tytön koreasti maata pää kamarissa sohvapöydällä, jonka voi\nnostaa yöksi siihen seinäviereen...\"\n\n\"Lara, sinä kyllä tiedät, ett'en ole herkkä säikkymään; mutta,\njos jonakin iltana kotiin tullessani en sattuisi muistamaan koko\nsinun laitostasi ja silloin yht'äkkiä huomaisin pörröisen pään\nsohvapöydällä...\n\n\"No, asettakoon jalkansa siihen sitte; panen vaan paksun pyyheliinan\nalle... Usko pois, ystäväni, että tähän tällaiseen asettelemiseen\ntarvitaan taitoa. Kävin tänään paikanvälitystoimistossa ja olisin\nsaanut oikein rivakan maalaistytön, mutta hän oli täsmälleen yhdeksän\ntuumaa liian pitkä ja — minun täytyy antaa hänen mennä menojaan. Ei voi\nasettaa puolta piikaakaan sohvapöydälle nukkumaan.\"\n\n\"Mutta miten peitetään päiviksi reikä seinässä?\"\n\n\"Pyh — se nyt on pieni asia! Ripustetaan sanomalehtipidin siihen taikka\nasetetaan John Erikssonin iso kipsikuva eteen...\"\n\n\"Mutta jos piika makaa vaatekonttoorissa, niin missä sitte pidämme\nvaatteitamme?\"\n\n\"Vieraskamarin sohvassa, ainakin minun silkkileninkini ja sinun\nunivormusi.\"\n\n\"Mokomakin konttoorin tapainen, jossa ei ole niin ainoata\nhyllyäkään!... mihin aijot sijoittaa minun kolmikulmaisen hattuni?\"\n\n\"Suuren sänkymme alle, ukkoseni; siellä se puulaatikossaan on\nerinomaisessa säilössä eikä näy mihinkään. Valkonen peitto ulottuu\nmaahan asti.\"\n\n\"Entä pieni kirjahylly? _Minä_ en ainakaan näe sille mitään paikkaa.\"\n\n\"En minäkään; mutta minä tarvitsen juuri sellaista kellariin\nmaitohyllyksi; eihän täällä ole minkäänlaista ruokahuonetta.\"\n\n\"Mutta kirjat...\"\n\n\"Ne ladomme päällekkäin kahteen vierashuoneen nurkkaan, poimuttelemme\nvihreää vaatetta ympärille ja asetamme sitte toiselle kultakalasäiliön\nja toiselle Minervan...\"\n\nKun parahiksi olimme saaneet nämä hommamme toteutumaan, piika\nsiihen laskettuna, kuoli isäntämme. Puolisen vuotta saimme näistä\nnauttia, kunnes uusi isäntä, joka ei _millään_ ehdoilla tahtonut\nnoista loistosokkeloistaan luopua, käski meitä muuttamaan. Tämä oli\nensimmäinen harmi.\n\nMinä raivosin.\n\n\"Pyh — pikku asia!\" puheli taaskin Lara, joka pian tointui\nhämmästyksestään, \"jos emme mistään huoneita saa, niin tiedätkö, mitä\nteemme?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Me muutamme enon purjeveneesen, joka on joella ankkurissa, ja jota hän\nei kykene, kivuloinen kun on, kesällä käyttämään.\"\n\nMitä oli minulla tähän sanomista?\n\nEmme saaneet huoneita; eno luovutti meille purjeveneensä; eräs ystävä\notti hoitaakseen (ja pilatakseen) vähäiset huonekalumme; toverini,\njotka tähän saakka olivat pitäneet minua ainoastaan hiukan omituisena\nihmisenä, luulivat minua nyt pähkähulluksi; Lara riemuitsi — ja me\nviihdyimme mainiosti uudessa kodissamme, jonka ristimme _Arkiksi_.\n\nIhana, unohtumaton aika, miksi olitkaan niin lyhyt!\n\nVieläkin näen, milloin vaan tahdon, kuinka Lara aamusin kapeassa\nhameessa ja tilaisuuteen sopivassa ruudullisessa aamunutussaan keitteli\nkahvia sprii-keittiöllä; liikutuksella ajattelen aikoja, jolloin\nkävimme päivällisemme syömässä vaatimattomassa kolmannen luokan\nravintolassa ja illoin huolettomina loikoilimme suojeluskankailla,\nnautinnolla katsellen pilvien kulkua ja kalalokkien kevyttä retkeilyä\nilmassa...\n\nMutta tuli sitte syksy mukanaan tuoden hallayöt, sateet,\nhenkikirjoitukset sekä esimiesteni huomautukset, että jos tahtoisin\nvirastossani edelleenkin pysyä, tulisi minun mukautua asumaan kuten\nmuutkin ihmiset...\n\nAivan kuin ihmisen, tuon luonnon vapaan hallitsijan pitäisi olla\nkiinnitettynä johonkin maapalaseen kuin minkäkin mäyrän!\n\nMinä siis, niinkuin minulla jo äsken oli kunnia ilmoittaa, suutuin\nvahvasti, ja Lara myös, ja tämä tapahtui _toisen_ kerran.\n\nLyhyen neuvottelun jälkeen päätimme muuttaa pois ja lausuimme vakavan\npaheksumisemme tämän maailman turhuudesta; minä jätin virastooni\nerohakemukseni, johon huomattavalla auliudella suostuttiin.\nJa sanomalehdet, jotka tähän asti eivät minua vähimmälläkään\nhuomaavaisuudellaan olleet kunnioittaneet, tekivät nyt häikäilemättä\nja mitä epähienoimmalla tavalla pilkkaa venheestä, Larasta ja minusta\nja nimittelivät minua Noak'iksi, aprikoiden, onnistuisinko minä, arkin\nkarille ajettua, pääsemään yhtä ehein nahoin koko jutusta kuin ennen\nminun kuuluisa kaimani...\n\nVihdoin löysin minäkin Ararat'ini — vähäisen lainakonttooriin\nSkinnarvikissä; ja että tämä liike oli kannattavainen, voitte päättää\nsiitäkin, että me Laran kanssa viiden vuoden perästä todenteolla\naijoimme _ostaa_ itsellemme pienen talon omilla rahoillamme.\n\nMutta se ei saanut olla kaupungissa; siitä olimme jo saaneet\ntarpeeksemme. Ei sen myöskään pitänyt kovin kaukana kaupungista olla,\nkorkeintaan tunnin matkan päässä, sillä minä en suinkaan aikonut hylätä\npientä liikettäni siellä.\n\nÄkkiä välähti Laran päässä eräs tuuma:\n\n\"Mitä, jos rakentaisit itse\", hän ehdotti, \"ja rakentaisit oikeen\n_ison_ talon, josta ottaisimme sitte aimo vuokrat. Ihmiset vuokraavat\nnykyään mielellään asuntoja maalla.\"\n\n\"Mutta eiväthän meidän rahamme riitä sinnepäinkään.\"\n\n\"Siihen ei tarvita rahoja _ensinkään_.\"\n\nKyllähän suuresti kunnioitin Laran käytännöllistä älyä, mutta tällä\nkertaa oli minun mahdoton häntä oivaltaa.\n\n\"Otaksutaan\", jatkoi Lara, huomatessaan hämmästykseni, \"otaksutaan,\nettä sinä aiot rakentaa ison kaksinkertaisen puutalon Tukholman\nläheisyyteen, vaikka — annas kun mietin! — vaikka kolmellakymmenellä\ntuhannella markalla. Otaksutaan edelleen, kuten jo sanoin, ett'ei\nsinulla ole rahoja niin nimeksikään — niitä silloin teet? Sinä paikkaat\nmuurarit, kivenhakkaajat, puusepät ja muut asiaan kuuluvat hommamiehet,\njoille sinun tietystikään ei tarvitse maksaa, ennenkuin talo on\nvalmis. Mutta _silloin_ sinä lainaat kolmekymmentä tuhatta markkaa\nkiinnityksellä taloon. Siten jää sinulle maksettavaksi ainoastaan\nlainan korot, ja kun sitte vähitellen kalleilla hyyryillä ja pienestä\nliikkeestäsi olet saanut rahoja kootuksi, maksat koko velan ja — talo\non omasi. Mitäs sanot tästä tuumasta?\"\n\n\"Sanon, että sellaisia käsityöläisiä, kuin sinä äsken mainitsit, ei ole\nolemassa...\"\n\n\"Niitä on kyllä, jos sinussa vaan olisi miestä niitä etsimään.\"\n\n\"Mahdollisesti, jollakin toisella taivaankappaleella, ystäväni, mutta\nei tällä. Mutta pysykäämme nyt todellisuudessa. Me siis ostamme\nitsellemme pienen, vaatimattoman, mutta kodikkaan talon Tukholman\nläheisyydessä...\n\n\"Mutta ei semmoisessa paikassa\", keskeytti Lara, \"jossa jo ennestään\non paljon asukkaita. En saata sietää siirtokuntia. En tahdo myöskään\nasua kovin yksinäisessä seudussa. Sinä olet kaupungissa päivät\npäästään, ja sill'aikaa voisi vaikka mikä maankiertäjä säikäyttää\nminut pahanpäiväiseksi; kuleksijoita löytyy kaikkialla. Kyllä meillä\nluullakseni pitää pari kolme naapuria olla noin kivenheiton matkan\npäässä. Siis: ostamme pienen, sievän yksikerroksisen talon siihen\nkuuluvine peltotilkkuineen, puutarhoineen, latoineen, tallilleen ja\nnavettoineen, sillä tietysti meillä lehmä pitää olla. Ja kuistin (se\non tärkein osa koko talossa) eteen laitamme pienen pyöreän penkin\ngeorginineen — niin, mutta älkäämme _puhumalla_ aikaamme tuhlatko, vaan\nkäykäämme _etsimään_ paikkaa!...\"\n\nJa me etsimme sekä löysimme, missä, se lienee yhdentekevä lukijasta,\npääasia on, että olimme tyytyväisiä. Talli ja navetta olivat valmiina,\nei puuttunut muuta kuin hevosta ja lehmää, jotka nekin kyllä aikanaan\nsaataisiin; kaikkia ei voinut vaatia yhdellä kertaa. Muutimme\nasuntoomme vanhat huonekalumme ja hankimme uutta vähän lisäksi, ja niin\nkoitui:\n\n\n\nEnsimäinen ilta uudessa kodissamme.\n\n\nMikä tyytyväisyys, mikä turvallisuuden, rauhan ja kodikkuuden tunne nyt\nmielemme täytti! Täällä ei tarvinnut pelätä tulevansa ulosajetuksi, ei\npiikojen jalkoja sohvapöydille asetella, ei kirjahyllyjä kellarissa\nsäilytellä, eikä kipsikuvilla peitellä reikiä seinissä. Kaikki oli\nyksinkertaista, mutta sievää. Kiitollisina ja iloisin mielin me Laran\nkanssa käsikädessä kuljimme huoneesta huoneeseen.\n\n\"Senjälkeen kun _Arkissa_ asuimme, ei meillä ole ainoatakaan näin\nhauskaa asuntoa ollut, puheli Lara. Jospa kutsuisimme tätä kotiamme\nUudeksi Arkiksi, vaikka se maalla onkin? Mitä tuumit nimestä? Minun\nluullakseni arkilla oikeastaan käsitetään mitä useammanlaisten eläinten\nsäilytyspaikkaa. Olemmehan täällä nyt ensiksi me kaksi, ja sitte,\nukkoseni, et saata arvatakkaan, mitä kaikkia kaksi ja nelijalkaisia\nolentoja aijon tänne sijoittaa, kun tässä oikeen kotiudun! Lehmän ja\nvasikan, hevosen ja kanoja, porsaan ja... No, mutta sanoppas nyt:\nnimitämmekö kotimme Uudeksi Arkiksi?\"\n\n\"Nimitä se, rakkaani, miksi vaan tahdot, _omammehan_ se on, ja\nvaikka nimi nyt hiukan omituinen olisikin, niin ei se kehenkään\nkuulu. Piiasta, jonka olet palkannut, pidän myöskin, vaik'ei häntä\nkyynärämitalla olekkaan otettu, ja minä toivon, että saat hänestä sekä\napua että päivillä hiukan seuraakin sill'aikaa, kun minun pitää olla\npoissa.\"\n\n\"Aivan varmaan. Mutta istuuduhan nyt tähän kuistille vetelemään\nensimäisiä savujasi — hauskuuden savuja, niin laitan minä sillä aikaa\noikeen hyvän ja kunnon illallisen. Ah, katsoppas, Lars Johan, miten\nkauniisti aurinko laskee tuonne mäntyjen taakse. Kohta hiipivät varjot\nkuin hiljaiset ystävät meidän pieneen kotiimme... tiedätkö ystäväni,\nnyt en tahtoisi hinnasta niin mistään enää muuttaa Tukholmaan takaisin.\nKuules! tuolla sirkka sirkuttaa — aivan kuin minä itsekin ennen nuorna\nollessani! Ja nyt kukkuu käkönen — se olet _sinä_, Lars Johan! Tuolla\nkulkee piika Sara, jota ei tarvitse jatkaa eikä lyhentää, vaan sopii\nhän sellaisenaan vuoteesensa. Tules, niin syleilen sinua, ukkoseni,\nolen nyt niin tyytyväinen!\"\n\nTuollaisia puheita pitää varovaisesti suustaan päästää; ne vaan\nhärnäävät kohtaloa. Sen sai Lara, ikävä kyllä, piankin kokea.\n\nSara oli alussa kuten uudet vastat ainakin: aivan mallikelpoinen, mutta\nsitä iloa ei kestänyt kauan. Noin neljäntoista päivän kuluttua alkoi\nhän ottaa itselleen kaikenmoisia hänelle kuulumattomia oikeuksia,\npysyen kuitenkin edelleenkin ystävällisenä ja iloisena. Mutta — missä\nihmeessä oleskeli hän illoilla tuossa kymmenen ja yhdentoista välillä.\nVaimoni puheli hänelle niin liikuttavasti kuin suinkin osasi, niin,\ntoisinaan hän harmistuikin, mutta Sara aina vaan hymyillen vastasi:\n\"minä en ilmaise mitään ennenkuin ensi viikolla...\"\n\nTuli siitä sitte seuraava viikko — ja mitä saikaan vaimoni nähdä eräänä\naamuna, kun astui kuistille! Pyöreän kukkapenkkimme ympärille, joka\nSaran vakuutuksen mukaan oli koko paikkamme kaunistus, oli laitettu\naitaus luista jos minkinmoisista; oli siinä posson luita, oli vasikan,\nmitkä keitettyjä, mitkä paistettuja, mitkä milläkin tavoin kaluttuja,\nja luitten sisään ydinreikään oli Sara paraikaa työntämässä multaa ja\nkylvämässä kukan siemeniä... \"olisi erinomaisen kaunista\", vakuutti\nSara, \"kun niissä jokaisessa tuhatkauno heloittaisi...\"\n\nTuuma, hullunkurinen jo semmoisenaankin, tuotti meille sangen ikäviä\nseurauksia.\n\nOikealta ja vasemmalta lähettivät naapurimme pilkallisesti kyselemään\nminun syyttömältä Laraltani, oliko hänellä tapana myyskennellä vanhoja\nluita, koska hän joka yö lähetti piikansa toisten takapihoille\npenkomaan... Heillä oli kyllä koiria, jotka kalusivat tähteeksi jääneet\nluut, ja jos sitä tapaa vieläkin vaan jatkuu, niin osaavat he kyllä\nhankkia oikeutta itselleen y.m., y.m.\n\nSiinä Lara nyt sai selityksen siihen, missä hänen piikansa illoilla\nkuljeskeli! \"Sinä onneton, miks'et puhunut minulle heti tuumastasi?\"\n\n\"No, mikä yllätys siitä sitte olisi tullut!\" kysäsi Sara, ja syystä\nkyllä.\n\nVaimollani ei ollut sisua ruveta häntä siitä torumaan; selitti vaan\nnaapureillemme Saran onnettoman päähänpiston, käski tämän viemään luut\ntakaisin sekä antamaan naapurien olla rauhassa.\n\nMutta Saran hauskuus oli tullut häirityksi. Hänen hyväntahtoisuuttaan\nja kauneudenaistiaan ei oltu käsitetty; hänen viattomia iltakävelyjään\nymmärrettiin väärin; ja kun hän vielä sai kuulla, että naapurit eivät\nhäntä muuksi maininneetkaan kuin ydinpiipuksi, niin ei hän voinut\nkauempaa kestää: kuukauden lopussa muutti hän tiehensä.\n\nLara kaipasi häntä todenteolla. Rivakampaa ja hauskempaa tyttöä ei hän\nmistään saisi, ja jos...\n\nNiin, sitä asiaa ei nyt enää kannattanut ajatella. Sara oli poissa\nja hänen mukanaan osa meidän kotoista hauskuuttamme, jota meidän\nuusi \"kuukausiruusumme\", joksi Lara nimitti meidän taas kuukaudeksi\npalkattua piikaamme, ei likimainkaan samassa määrin kyennyt lisäämään.\n\nKun eräänä iltana, muutama viikko näiden tapahtumain jälkeen, tapani\nmukaan palasin kaupungista, seisoi Lara puutarhaportilla minua\nodottamassa. Nähtävästi oli hänellä jotain erityistä sydämellään.\n\n\"Onko jotain tapahtunut, armaani?\" kysyin häneltä.\n\n\"Muuan maankiertäjä... hiljaa, älä herätä häntä; hän nukkuu!\"\n\n\"Nukkuu — meilläkö?\" (Tämä oli _kolmas_ harmi).\n\n\"Voi hyvä ystävä, kyllähän tiedät, ett'en minä mikään turhan\nhelläluonteinen ole, mutta on eroitus maankiertäjän ja maankiertäjän\nvälillä. Tämä raukka on joku puolihöperö entinen kauppias ja on nyt\nmenossa poikansa luo, joka elää hyvissä varoissa Vesterås'issa. Hän\nsanoo menettäneensä omaisuutensa paraimman ystävänsä kautta, jolle\noli takuussa; sinä et voi uskoa, miten kohtelias hän on... olin\nvähällä itkeä katsellessani hänen rikkinäisiä kenkiään ja kuluneita\nvaatteitaan... ajatteles, hän on kerran syntymäkaupungissaan ollut\n_raatimiehenäkin_! Sen sanoi hän itse — ja nyt makaa hän keittiössä\nmattokasan päällä!\"\n\n\"Mutta jos hänen poikansa on hyvissä varoissa...\"\n\n\"Lars Johan, sinä et tunne ihmissydäntä! Minä huomautin hänelle juuri\ntuota samaa asiaa, mutta vanhus vastasi, että pahat ihmiset ovat\nkertoneet hänestä valheita pojalle, mutta kun poika vaan saisi nähdä\nisänsä, niin kaikki kyllä vielä muuttuisi hyväksi.\"\n\n\"No, mennään katsomaan miestä\", sanoin hiukan epäillen ja astuimme\nsitte yhdessä keittiöön.\n\nSiellä makasi nyt entinen raatimies tilalla, joka oli kaikkea muuta\nkuin kunnioitusta herättävä, ja kasvonsa olivat, ainakin minusta,\nilkeimmät roiston kasvot, mitä tavata voi.\n\nPörröinen tukka törrötti räsyisen lakin lävestä; kyynärpäät takin\nhihoista ja varpaat kenkärahjuksista. Ainoa vaatekappale, joka\nei mistään reijästä pilkistänyt esiin, oli paita, luultavasti\naivan luonnollisesta syystä. Mutta uni oli hänellä hyvä ja kasvot\npunaisemmat, kuin asiaan olisi kuulunut.\n\n\"Täällä haisee viina\", oli ensimäinen huomautukseni! ethän _sinä_ vaan\nole sitä hänelle antanut?\"\n\n\"Kuinka sellaista kysyt? Mies itse sanoi olevansa pahoillaan siitä,\npeläten että häntä ehkä väärin käsitetään, mutta hän oli koettanut\nviinalla saada likapilkkuja vaatteistaan...\"\n\n\"Tietysti... missä piika on?\"\n\n\"Tänään on hänen vapaapäivänsä.\"\n\n\"Pane hattu päähäsi, niin kävelemme asemalle, en ole yhtään väsyksissä\ntänään.\"\n\nVaimoni, joka minun tavattomasta vakavuudestani arvasi käyttäytyneensä\nvaromattomasti sekä myöskin huomasi, että minulla oli hänen\nholhokistaan hiukan toisenlaiset käsitykset kuin hänellä, täytti\nhiljaisesti pyyntöni.\n\nLyhyen keskustelun jälkeen asemapäällikön kanssa, sain mukaani kaksi\nmiestä ja tavarapaarit, ja niin suuntasimme kaikki kulkumme kotia kohti.\n\nTuntematon vieraamme yhä vaan veti täyttä unta, niinkuin keittiön\novelta kurkistaessamme selvästi huomasimme. Asetimme nyt tavarapaarit\nmaahan, hääräsimme miehen vilttiin, kuitenkin niin, että käsivarret\njäivät vapaiksi, ja vieritimme sitte paarille.\n\nMinun helläsydäminen Larani ei ollut tyytyväinen; _voihan_ kuitenkin\nolla mahdollista, että mies ennen oli ollut raatimies, ja että hän oli\nmatkalla poikansa luokse Vesterås'iin... Niin, nythän hän muisti sen\nsanoneen poikansa nimenkin, eihän ihminen nyt niin paljoa kuitenkaan\nvoine valehdella.\n\n\"No, mikä hänen poikansa nimi sitte oli?\"\n\n\"Hallenberg, muistan sen ihan selvästi.\"\n\n\"Vesteråsissa ei ole ainoatakaan sen nimistä kauppiasta, sen tiedän\nminä, joka syksyllä siellä asioissa matkustelin. Mutta samapa se; hänen\n_pitää_ sinne pääsemän.\"\n\nJuoksin hakemaan huoneestani paperia, johon somasti kirjoitin osoitteen:\n\n  Kauppias Hallenberg'ille\n                  Vesterås'issa,\n      lähetetään kolli kappaletavaraa.\n  Rahti maksettu.\n\nPaperi kiinnitettiin nukkujan selkään, ja niin kuletettiin hän\nasemalle, miehen kertaakaan heräämättä, ja lähetettiin rahtitavarana,\nkoskapa häntä ei semmoisenaan voitu matkustajienkaan seuraan liittää.\nArvaan, että rautatievirkamiehet sähköteitse asian toisilleen\nselvittivät, koska sellaista tosiaankin saattoi tapahtua.\n\nJa kun minä sitte olin ottanut vaimoltani vakaan lupauksen, ett'ei\nhän ikinä enää huoneisiimme majoita vaeltavia, raatimiehiä, olkoot\nhe sitten tuttuja tai tuntemattomia, ilmoitin minä seuraavan päivän\nlehdessä haluavani ostaa äkäisen vahtikoiran.\n\nNeljäkymmentäseitsemän koiraa asianomaisille isäntineen kävi kahden\npäivän kuluessa minun pienessä konttorissani kaupungissa, ja niistä\nvalitsin peloittavimman koirannaaman, minkä ikinä olin nähnyt.\n\n\"Pitäkää se nyt kiinni viisi, kuusi päivää ja jos tahdotte sen\nitsellenne uskolliseksi, niin piiskatkaa vahvasti\", neuvoi sen entinen\nomistaja... Silloin se ymmärtää kuuluvansa teille... mutta teidän on\nhankittava sille pitemmät ketjut, nämä ovat liian lyhyet.\"\n\n\"Ettekö tahtoisi olla hyvä ja tulla kanssani maatilalleni\ntutustuttamaan eläintä uuteen ympäristöönsä? Koira näyttää todella niin\näkäiseltä, että... Ketjut minulla on kotona.\"\n\nIsäntä ja koira seurasivat minua, ja minä sain maksaa kummankin\npiletit — paitsi sitä 50 markkaa, jonka rotukoirasta sinänsä maksoin.\nLara tarjosi illallista, ja Nero sidottiin vanhoilla ketjuilla, sillä\n\"kuukausiruusu\" oli korjannut uudet, niin ett'ei niitä löydetty.\n\nIllalla, kun koiran entinen omistaja oli lähtenyt, koetimme me Laran\nkanssa kaikilla mahdollisilla keinoilla miellyttää uutta kotivahtiamme.\n\n\"Poju — kunnon poju — pikku Nero raukka\", kuului joka puolelta, ja\nmehukkaita luukonkaleita putoili Neron eteen niin paljon, kuin hän\nsuinkin armollisesti suvaitsi niitä kaluta.\n\n\"Tuo koirapappa neuvoi minua eläintä pieksämään\", puhelin minä\npaheksuvasti, \"mutta eihän tuommoisilta raakaluontoisilta ihmisiltä\nmuuta voi vaatiakaan. Lempeydellä sen kanssa paraiten toimeentullaan;\nsaat nähdä, kuinka uskallan sitä jo silittääkin...\" — \"Nero, poika\",\npuhelin suloisimmalla äänelläni ja ojensin käteni...\n\nMutta en minä sitä eläintä taputtanut. Se päästi haukunnan, joka\nkajahteli kautta koko seudun; nousi takakäpälilleen silmät säihkyvinä;\nkohotti irvistäen ylähuultaan, niin että terävät hampaat vaan\nvälkkyivät ja hyppi ketjuissaan niin vimmatusti, että joka hetki\npelkäsin niiden katkeavan.\n\n\"Nyt voim... voim... voimme nukkua rauhassa\", puhelin kalisevin hampain\nja poistuin käsikädessä Laran kanssa raivoavan eläimen luota.\n\n\"Niin\", sanoi vavisten Lara, \"ei meiltä nyt varastamaan tulla; mutta\nsensijaan voi tuo hirmuinen Cerberus meidät palaisiksi repiä. Riippuu\nnyt siitä, kumpaa tässä parempana pitää...\"\n\nSeuraavana aamuna oli Nero poissa; se oli katkaissut kahleensa ja\njuossut entisen isäntänsä luo.\n\nJuuri, kun pareillaan olimme tuumiskelemassa, vaatisimmeko koiraa\ntakaisin, vai ei, — sillä Lara oli epäilemättä oikeassa: jos koiran\nantaa itsensä palasiksi repiä, niin voi antaa varastaakin, — näimme\ntiellä Neron ja hänen entisen isäntänsä, joka kantoi kädessään pitkiä\nketjuja.\n\n\"Pitäkää itse, hyvä herra, tuo petonne, ja ketjut myöskin\", puhelin\nvihoissani, kun tulijat olivat päässeet kartanolle. \"Minä tahdoin\nvahdin talooni enkä suinkaan tuollaista verikoiraa; eihän yksikään\nihminen saata olla hengestään varma sen läheisyydessä\".\n\n\"Mutta se nyt kuitenkin on varma, että te koiran olette ostaneet, ja on\nteidän siis se minulta otettava. Jos tahdotte antaa ampua sen, niin on\nse teidän vallassanne, mutta sitä ennen saatte kuitenkin maksaa minulle\n3:60, sillä sen maksavat ketjut ja piletti yhteensä. Minä en ole edes\nottanut itselleni kuin kolmannen luokan piletin. Uskokaa minua, herra,\nkoira ei pure muita kuin pelkureita. Kas noin, nyt se on sidottu sillä\ntavoin, ett'ei siitä ikinä irti pääse. Jos se ulvoo, niin pieksäkää\".\n\nMinä kyllä nahassani tunsin, kuka piiskaa parhaiten olisi tarvinnut,\nmutta enempien ikävyyksien välttämiseksi, maksoin rahat ja vaikenin.\n\n\"Nyt on aika kuuma\", sanoi herra ja katseli pitkään kuistille, toivoen\nsaavansa jotakin virvoketta.\n\n\"Tuolla alhaalla on järvi; hypätkää sinne!\" neuvoin minä\nvierasvaraisesti ja käänsin hänelle selkäni. Ja niin oli Nero nyt\ntoisen kerran majoitettu kotiimme, saatettuaan meille _neljännen_\nharmin uudessa kodissamme.\n\nViikon päivät vallitsi kodissamme täydellinen rauha.\n\nMutta sunnuntaiaamuna, kun juuri olin pukeutunut ja aijoin asettua\nkuistille kahvia juomaan, kuulin sydäntäsärkevän kirkaisun — kaksikin,\nja Neron haukkuvan tavalla, joka sai jäseneni pelosta vapisemaan.\n\nHuolimatta säikäyksestäni, ryntäsin ulos. Yhä vieläkin kuului sama\nkirkuna, mutta korkealla ilmassa, ja kun kohotin katseeni sinne, josta\nhuuto kuului, näin ylhäällä navetan katolla minun hellän puolisoni ja\n\"kuukausiruusun\", joka ratsasti pitkin katon harjaa, ja aina väliin\nyhdessä parkasivat he koko sielunsa syvyydestä.\n\n\"Nero on irti — tule tänne!\" huusi Lara kuoleman kauhu kasvoissaan.\nSiinä nyt oli _viides_ harmimme.\n\nEhkä minun olisi pitänyt kerrassaan tappaa tuo koira, mutta — en sitä\nnähnytkään, toisella puolen navettaa kun oli, ja sitäpaitsi täytyy\nminun tunnustaa, että seurasin vaistoani ja kiipesin — kiipesin\nnavetan katolle toisten luo, ja lukijani voinee jo edelläkerrotusta\npäättää, millaisella urhoollisuudella siellä kestin Neron raivokkaita\nhyökkäyksiä seinää vastaan.\n\nAsemamme oli sangen tukala. \"Ah\", nyyhkytti Lara, \"miks'emme antaneet\nvarastaa itseltämme; se olisi ollut paljoa parempi! Täällä nyt saamme\nkuolla nälkään, sillä emmehän me voi mennä alas, eikä yksikään vieras\nvoi meitä lähestyä. Oi, Lars Johan, kallis puolisoni! Kuukauden päästä\nei täällä katolla ole muuta kuin kolme luurankoa sen harjalla, kertoen\nmaailmalle meidän surullisesta kohtalostamme.\"\n\n\"Tuolla tulee joku\", huusin minä kuin hukkumaisillaan oleva, joka\nyht'äkkiä huomaa maan edessään.\n\nMuuan naisihminen lähestyi hitaasti vähääkään välittämättä rajun koiran\nhaukkumisesta, tuskin sitä kuullenkaan.\n\nVaikka päivä paistoi hänelle aivan vasten kasvoja, kulki hän\npäivänvarjo kainalossa. Toisessa kädessä oli sakset, joilla hän\nvarmaankin oli avannut kirjan lehtiä, jota paraillaan luki; niillä hän\nyhä vieläkin ajatuksissaan ilmaa leikkaeli kävellessään, ikäänkuin omia\najatuksiaan säestäen.\n\n\"Tukkukauppias Frommel'in kotiopettajatar sieltä tulee, se, joka\nkirjoittaa, tiedäthän...\" selitti minulle vavisten Lara; mutta kun hän\nnyt näki koiran kääntävän huomionsa vieraasen, sai hänen hyvä sydämensä\nvoiton, ja hän huusi kovalla äänellä: \"Älkää tulko tänne, jos teille\nhenkenne on rakas!! Koira repii teidät palasiksi. Juoskaa takasin\nhakemaan joku ampumaan se kuoliaaksi.\"\n\nNeiti katseli pitkään meidän surullista ryhmäämme, hymyili sitten\ntavalla, joka ainakaan minun mielestäni ei häntä kaunistanut...\nSill'aikaa ryntäsi koira häntä kohti hurjaa vauhtia, ja lähelle\npäästyään hyppi ylös ja alas haukkuen niin kauheasti, että me\nummistimme silmämme päästäksemme näkemästä mitä nyt oli tapahtuva.\n\nMutta yht'äkkiä hiljeni koira. Ja kun me uskalsimme katsoa sinne,\nseisoi nuori neiti aivan rauhallisena, selaillen kirjaansa, ja Nero\nhäpeissään, häntä koipien välissä kierteli ja nuuski häntä joka\npuolelta, tosin vielä hiljaa muristen, mutta täydellisesti voitettuna.\n\nNeiti lähestyi nyt meitä ja koira seurasi häntä hiljaa ja rauhallisena.\n\n\"Osaatteko noitua, neitiseni\", huudahdin tälle saatuani jälleen\ntakaisin entisen mielenmalttini ja tottuneen käytöstapani... \"Näette\nmillaisessa asemassa vaimoni ja piikamme täällä olivat, ja minä olin\njuuri kivunnut tänne rauhoittaakseni ja suojatakseni heitä tuolta\nhengenvaaralliselta pedolta, kun te tulette ja sanaakaan sanomatta,\ntekemättä vähintäkään liikettä...\"\n\n\"Se on riuhtaissut itsensä irti, eikä kukaan uskaltanut mennä sitomaan\nsitä uudelleen kiinni\", selitti vaimoni totuudenmukaisesti, tavalla,\njoka ei juuri minun rohkeuttani mairitellut... \"tuolla on koirakoppi...\"\n\nOpettajatar katsoi vaimoni viittaamaan suuntaan. \"Aina sitä jotakin\nkirjoista oppii\", tuumi hän, kääntyessään uudelleen meihin ja voiton\nvarmuudella napsahuttaen saksillaan kirjansa kansiin. \"Eilen vielä\nehkä minäkin olisin juossut koiraanne pakoon, vaikka kyllä silloinkin\ntiesin, että ihmisen vakavalla katseella on suuri vaikutus eläimiin;\nmutta vaikka useinkin olemme kuulleet taikka lukeneet jonkin järkevän\najatuksen, jota kuitenkin käytännössä emme ole kokeneet ja meille\nsattuu tilaisuus koettamaan sen kestävyyttä, niin silloin on kuin\nkuulisimme sen vasta ensi kerran eläissämme, ja sen vuoksi minäkään\nnyt en juossut koiraanne pakoon. Kuulkaahan vaan!\" Ja hän alkoi\nnäpähytellen saksiaan ilmassa, lukea meille kirjastaan seuraavaa:\n\n\"Lordi E. käveli verkalleen ylös ja alas leveää ja synkkää\npuistokäytävää, kun raivoisa koira hyppäsi hänen eteensä pensaikosta.\nVanhan linnan haltijattaret vapisivat: minkä todistajiksi heidän\nnyt piti tuleman? Maako itseensä imisi jaloimman nuorukaisen veren?\nNäkisivätkö... mutta ei! Hänen sankarillisuutensa todistajana he\nsaivat olla, sillä lordi E. ei keskeyttänyt kävelyään; ei hän edes\nkääntänyt päätään, tuota ihanaa päätä, raivoavaan eläimeen. Hitaasti\nkuin ehtootähti taivaalla asteli hän edelleen, hymyn leikkiessä hänen\nhienopiirteisillä huulillaan... Hän tiesi, että jos hän tuokionkaan\nosoittaisi pelkäävänsä, olisi hän mennyttä miestä. Ja koira tunsi\nvaistomaisesti, että tuolla _miehellä oli oikeus_ liikkua paikalla,\njossa hän osoitti tuollaista rohkeutta — ja näin oli rohkein rohkeitten\njoukossa pelastettu\". — \"Ja nyt, luulen ma, tahdotte te, että sidon\nkoiran\", puheli hän edelleen, läimäytti kirjansa kiinni ja tarttui\nvakavalla otteella Neron ketjun palaseen, joka vielä oli jäänyt kaulaan\nriippumaan.\n\nNähdessäni miten neiti hallitsi koiraa, en tahtonut minäkään jättäytyä\nhuonommaksi, kuin lordi E. oli ollut. Yks' kaks' hyppäsin alas\nkorkealta istuimeltani, ennättääkseni parhaaksi näkemään, kuinka neiti\nlopetti työnsä...\n\nPyysin niin ystävällisesti kuin suinkin taisin häntä tulemaan\nluoksemme, vaikka puoleksi tunniksi vain, että vaimoni, jonka aijoin\nnyt auttaa katolta alas, saisi häntä kiittää tästä odottamattomasta\navusta. Mutta mahdotonta. Neiti nyökäytti vaan kevyesti päätään\nhyvästiksi, leikkasi saksillaan ilmaa ja poistui. Hän oli tullut\nvakuutetuksi erään lukemansa ajatuksen todenperäisyydestä; kolmen\nihmisen pelastaminen hengenvaarasta ei hänelle merkinnyt mitään:\nsiksipä emme voineetkaan toisiamme käsittää.\n\nMahdotonta on kuvailla vainioni ja piikamme riemua, kun taasen\ntunsivat maan jalkainsa alla. Lara heittäytyi syliini, ja piika kulki\nympäri koko päivän: kuin päivänpaiste, hyräillen yhtä mittaa laulua:\n\"Lukkari-isä se kaikesta huolen pitää\", —laulu, joka ei mielestäni\nmitenkään tähän tilaisuuteen sopinut, mutta oli ainoa, jonka tyttö\nosasi.\n\nNero alkoi vähitellen mukautua uusiin olosuhteisin. Opettajattaren\nurhollisuuden vahvistamana, kasvoi minunkin rohkeuteni niin, että\nneljäntoista, päivän kuluttua uskalsin jo sekä taputtaa, irroittaa ja\nsitoa jälleen kiinni tuota kauheata kummitusta.\n\n\"Nyt ystäväni\", puheli eräänä päivänä Lara minulle, \"pitää meidän\nruveta miettimään lehmien ostoa, jott'ei paikkamme nimitys jäisi\npelkäksi sanaksi vaan. Muista pienemmistä eläimistä otan minä kyllä\nitse pitääkseni huolen\".\n\nKoska Laran tahto yleensä oli minun lakini, niin jo kolmannen päivän\nillalla edellämainitun huomautuksen jälkeen hyväili lempeä lehmän\nammunta hänen korvaansa. Punikki oli saapunut.\n\nMillainen perhejuhla! Lara lehmää vallan syleili, ja suuri oli\nminunkin iloni, joskin hiukan hiljaisempaa laatua, kun lehmä, meidän\n_oma_ lehmämme, hitaasti ja arvokkain askelin tallusteli takapihalla,\npureskellen apilasta ruohikostamme.\n\nMiten sitä tarkastelimme ja ihailimme, aivan kuin olisi se ollut\ngaselli taikka joku Afrikalainen ihme-eläin! Mittasimme leveyttä\nsarvien välillä, nostimme hiljaa hännän päätä, silittelimme pitkin\nselkärankaa ja ihailimme sen lempeitä silmiä. Meidän _oma_ lehmämme!\n\n\"Nyt sitä pitää lypsää — etkös luule?\" kysyi vihdoin vaimoni piialta.\n\n\"Pitää-ä\", vastasi tämä vitkalleen.\n\n\"Tottahan sinä osannet lypsää?\"\n\n\"Osaa-an\", kuului hiukan epävarma vastaus.\n\n\"Kiiruhda sitte, niin me tässä katselemme, miten se käy päinsä,\"\nkehoitti Lara, ja piika toi jakkaran ja kiulun. Ja hän lypsi ja lypsi —\nmutta maitoa ei herunnut niin tippaakaan.\n\n\"Tämäpä vasta kummallinen lehmä on,\" äänsi piika viimeinkin ja katseli\nihmeissään meitä, juuri kuin _me_ olisimme voineet selittää syytä työn\nonnistumattomuuteen.\n\n\"Sinä et osaa lypsää, siinä koko asia,\" tuumaili Lara vähän tulisemmin.\n\n\"Enkö minä osaa!\" sanoi tyttö puoli-itkussa. \"Näytän teille, että saan\nsen lypsämään, vaikka se sitten olisi itse mullikka. Mutta ehkä se on\ntottunut vaan namusin lypsettäväksi...\"\n\nLara katsoi minuun ja minä Laraan. Kumpikaan meistä ei ollut ennen\nmaataloutta hoitanut. Ehkä oli tyttö oikeassa.\n\nSiispä talutimme hyväillen lehmämme navettaan, liittäen kaiken toivomme\nhuomisaamuun.\n\nMutta keskellä yötä, kun vaimoni nukkui suloisinta untaan, aloin minä\nkuulla navetasta kummallisia ääniä: ammuntaa, töminää; hillittyä\npuhetta ja koirakopista kiivasta haukuntaa...\n\nNyt ne varastavat Punikin, oli ensimäinen ajatukseni ja toinen\nkohdistui anteeksi annettavista syistä, tuntemattomaan raatimieheen,\njoka jo hyvin olisi ehtinyt Vesterås'ista takaisin kostamaan meille.\n\nHiivin nopeasti ja hiljaa vuoteeltani, heitin muutamia vaatekappaleita\nylleni ja kiiruhdin ulos. Aivan oikein, Nero haukkui vimmatusti,\nnavetan ovi oli raollaan; heikko valon juova näkyi raosta, ja — niin,\nminulla oli vaan yksi ajatus: päästää koira valloilleen. Varovaisuuden\nvuoksi pidin sitä kuitenkin ketjuista kiinni ja niin sitte yhdessä\nkiiruhdimme pelastamaan lehmää varkaitten käsistä.\n\nMutta, kunnioitettu lukijani, _mitä_ näinkään minä! Punikki seisoo\ntavallisella paikallaan, vaikka rauhattomasti potkien; piika vieressä\nlyhdyllä valaisten lehmää, ja jakkaralla, kiulu laihain polvien\nvälissä, istuu itse _seurakunnan lukkari_, antaen ensimäisiä ohjeita\nlehmänlypsyssä...\n\nKuultuaan koiran haukunnan ja oven avautuvan, hyppäsi hän jakkaraltaan,\nja minä puristin tiukemmin Neron ketjua, mutta en kuitenkaan ehtinyt\ntehdä sitä tarpeeksi ajoissa, pelastaakseni lukkarin vanhaa mädännyttä\ntakinlievettä, johon Nero jo oli ehtinyt iskeä hampaansa.\n\nLukkari huusi, minä nauroin, ja piika itki ja lupasi kertoa koko asian\noikean laidan. Hän ei _osannutkaan_ lypsää, mutta ei uskaltanut sitä\nmyöntää, peläten menettävänsä paikkansa. Eikä hän myöskään olisi suonut\nnaapuritalojen piikain saavan tietää hänen taitamattomuuttaan tässä\nsuhteessa — maalaistyttö kun vielä olikin! Ja juuri kun hän seisoi\nveräjällä näitä asioita tuumimassa, astui lukkari siitä ohi.\n\nTunnettu asiahan on, että paljon lukeneilta ihmisiltä usein puuttuu\najatuksen omintakeisuus, joka vähemmin lukeneilla taas monasti löytyy.\nMeidän piikamme ei osannut kuin yhden ainoan laulun, mutta se johti\nhänen mieleensä rohkean ajatuksen:\n\n\"Lukkari-isä se kaikesta huolen pitää\", huusi sisäinen ääni\nvoimakkaasti hänelle, ja _hän_ huusi avukseen lukkaria, vanhaa\nleskimiestä, joka aina oli ystävällinen ja avulias, ja viiden minuutin\nkuluttua tunsi tämä hänen huolensa.\n\nNiin, olihan tästä jo aikoja kulunut, kun lukkari sitä työtä oli\ntehnyt, mutta vaimovainajansa eläessä, oli usein sattunut, että hänen\napuaan siinä tarvittiin, ja jos hän nyt voi auttaa rehellistä tyttöä\nsäilyttämään hyvän paikkansa, niin... Mutta puhua siitä ei saanut\nkellenkään, sillä miksikään pilkan esineeksi ei lukkari suinkaan enää\nvanhoilla päivillään halunnut tulla...\n\nTapaus itsessään olisi ollut erinomaisen hauska, — joll'ei kunniani\nolisi vaatinut minua hankkimaan lukkarille uutta takkia; ja kun tuo\nseikka minulle oikeen selveni, ei minua enää naurattanut. Olihan meitä\nkohdannut jo _kuudes_ harmi.\n\nNo, lukkari teki itse asiassa tässä hyvät kaupat, enkä minäkään niin\nkovin huonoja, sillä, miten olikaan, oppi piikamme lypsämään ja\nhoitamaan lehmää erinomaisesti — mutta vakaalla vaitiolon ehdolla.\nEi edes Laralle ilmoitettu salaisuutta, vaan luuli hän, kun huomasi,\nettä lehmämme lypsää sekä illoin että aamuin, sitä meidän erinomaisen\napilaamme ansioksi, eikä voinut kyllin kiitellä onneamme, kun olimme\nsaaneet noin viljavan maan ja niin hyvin itäviä apilaan siemeniä.\n\nJa niin olimme jonkun aikaa taas kaikki tyytyväisiä.\n\n\"Ystäväni\", puheli sitte taasen eräänä päivänä Lara, \"minä luulisin,\nettä nyt olisi aika ostaa hevonen\".\n\n\"Niinkö luulet\", kysyin hiukan vastenmielisesti, sillä kukkaroni oli\nhoikanpuoleinen. \"Halvemmaksi tulee palkata hevonen silloin, kuin\njoskus pienellä tilallamme sitä tarvitsemme ja ajohevostahan emme\ntarvitsekaan, kun rautatie on näin lähellä\".\n\n\"Ajohevostahan me juuri tarvitsemmekin\", väitti Lara. \"Minä, näet,\nolen saanut päähäni erinomaisia aatteita kananhoidosta, joka meidät\nkerrassaan rikastuttaa, mutta enhän minä _jalkasin_ voi kulkea joka\npaikkaan, mihin niissä asioissa on tarvis. Kanoja on pidettävä suurissa\nmäärin, jos mielii saada liikkeen kannattamaan. Voimmehan silloin, kuin\nitse emme tarvitse hevosta, vuokrata se toisille. Ansaitseehan silläkin\njotain\".\n\n\"Ansaitsee kyllä; mutta renki... sinä et tiedä, mitä semmonen maksaa\".\n\n\"Kanoista ne rahat saadaan. Tahdon hankkia englantilaisia, intialaisia\nja ruotsalaisia, oikeita Ruotsin maatiaisrotuisia. Englantilaisia\nsentähden, että ovat niin hyviä munimaan, intialaisia taas suuruutensa\nja kauneutensa tähden ja tavallisia maatiaisrotuisiamme, ne kun\nhautovat niin ahkeraan.\"\n\n\"Me myymme ja syömme englantilaisia ja ruotsalaisia munia ja annamme\nruotsalaisten kanojen hautoa intialaisten munia — ja sinä tulet\nnäkemään, miten erinomaisesti se onnistuu.\"\n\n\"Mutta ystävä hyvä, tämä järjestelmähän on kokonaan riidassa\nluonnonlakien kanssa. Englantilaiset kanat jäävät niinmuodoin aina\ntarpeettomiksi, ja vaikka intialaisten kanojen munista tuleekin\npoikasia, ei heidän itsensä kuitenkaan anneta niitä kasvattaa... Voitko\nvastata moisesta menettelystäsi?\"\n\n\"Kanoilla ei ole tässä mitään sananvaltaa\", päätti Lara. \"Me emme hoida\nkanoja huvittaaksemme niitä, vaan itse rikastuaksemme. Neljäntoista\npäivän kuluessa en ole mitään muuta lukenut kuin kanakirjallisuutta,\nja siitä saa paljon viisautta. Toimita nyt vaan meille hevonen ja\nkanahuone, muusta minä kyllä pidän huolen.\"\n\nNyt on hevonen ostettu, ja se on hyvin sävyisä. Minun nähdäkseni\nei siltä puutu muuta kuin hampaita. Muistan joskus kuulleeni,\nettä se olisi vanhuuden merkki ja sanoinkin sen sekä Laralle että\nmyyjälle; mutta tämä \"vakuutti\", ett'eivät kaikki hampaat vielä ole\nilmestyneetkään, hevonen oli vielä niin nuori. Voihan sekin olla\nmahdollista; minä en ole mikään hevostuntija. Varma vaan on, että se on\nniin sävyisä, että vaikka pistoolin korvan vieressä laukaisee, niin ei\nse höristele... Lara oli ihastuksissaan.\n\nKanat ovat myöskin saapuneet. Matkusteltuaan yhtämittaa neljätoista\npäivää, joll'aikaa minun piti rakentaa suuri kanatalo ja kanapiha, Lara\nvihdoin eräänä kauniina päivänä ilmaantui kotiin, silmät ilokyynelistä\nloistaen, ja sylissään jättiläiskokoinen Bramakukko. Sitäpaitsi oli\nhänellä kymmenkunta rotukananpoikaa vaatekorissa.\n\n\"Nyt, ystäväiseni\", sanoi Lara, asettaen kukon lattialle ja syleillen\nminua, \"selitän sinulle oikein tarkoin kanala-aatteen, jota matkalla\npaljon olen tuuminut. Kas niin, nytpä ne jo ovatkin kanahuoneessa\n— luulisinpa, että ne näyttävät vähän muhkeilta! Sara, etkö kuule,\nSara! Anna niille muutama hyppysellinen ryyniä ja hiukan ohria sieltä\nruokakamarista! Ja sinä, Lars Johan, tule nyt sisään, minulla on niin\npalava halu saada sinulle oikeen selittää aatteeni\".\n\nJa siinä sitte pyöreän pöydän ääressä istuimme, Lara ja minä, Lara niin\ninnoissaan, ett'ei hattuaankaan malttanut päästään heittää, paperi ja\nlyijykynä edessään pöydällä.\n\n\"_Uusi Arkki_ on kyllä hauska asunto, mutta ei kuitenkaan koti,\njoka meille sopisi. Minä ja kanat, me hankimme toisenlaisen kodin,\nkolme kertaa näin suuren kuin tämä, kodin, jossa on pilarikuistit,\nkasviuurnat, kipsikuvat ja yläkerta, mistä on esteetön näköala...\n\n\"Kanapihalleko?...\"\n\n\"Älä tee pilaa, Lars Johan, sittepähän näet. Kuten tiedät, lasken\npäävoiton _tavallisista_ kanoista, jonka vuoksi minulla noiden\nkymmenen kananpoikasen joukossa onkin neljä sellaista. Otaksutaan\nnyt, (hän kostutti lyijykynää ja katseli loistavin silmin kattoon\nkuin tuntemattomaan avaruuteen), otaksutaan, että minä jonkun ajan\nkuluttua panen esim. kolmetoista munaa kunkin kymmenen kananpojan\nhaudottavaksi... otaksutaan myöskin, että noista kolmestatoista munasta\ntulee ainoastaan kymmenen poikasta ja noista kymmenestäkin vielä\nketut taikka rotat syövät viisi (näet, että voin laskea vahingotkin\nsuurissa suhteissa!), niin saan sittenkin _viisikymmentä_ kananpoikaa;\nsiis mammoineen laskettuna olisi minulla vuoden lopussa kuusikymmentä\nsiivellistä. Seuraavana vuonna asetan hautomaan kaikki kuusikymmentä —\nlaskien saavani _vähintäin_ viisi poikasta joka sarjasta — ja silloin\non meillä entisten kanssa kokonaista _kolmesataa kuusikymmentä_ kanaa.\nKolmantena vuotena on meillä _kaksituhatta sata kuusikymmentä_;\nneljäntenä _kaksitoista tuhatta yhdeksän sataa_ kuusikymmentä;\nviidentenä kuusikymmentäneljä tuhatta kahdeksan sataa kananpoikaa —\nniin pitemmälle minun kai ei tarvinne laskujani kehittää, _toivon_,\nettä hämmästyt! Siis, jos joka kana tuottaa vaan 75 äyriä — jotenkin\nalhainen lasku — tekisi se sittenkin viidessä vuodessa 48,600 kruunua\n— eikö kelpaisi? Pitääkö vielä tämmöiset laskut silmäin edessä epäillä\nuhratessaan vähän rahaa kanahuoneisiin, pihaan, ohriin ja ryyniin?\"\n\n\"Luonnollisesti ei... Mutta sinähän ensin tuumit panna hautomaan vaan\nnuo neljä tavallista äidillisen hellää kanaa, eikä _yhtään_ noista\ntoisista. Luuletko sinä, että nuo neljä kanaa viiden vuoden ajan\njaksavat hautoa ja hoitaa kuuttakymmentäneljää tuhatta poikasta?\"\n\n\"Oh, älä lörpöttele, ystäväni...\"\n\n\"Otaksutaan vielä yksi seikka (nyt _minä_ otaksun!) Otaksutaan\nett'eivät nuo neljä tavallista poikasta olekaan kaikki kananpoikasia...\nne ovat vielä liian pieniä, voidaksesi niitä oikein eroittaa, ja asia\non nyt niin, että joukossa _on_ kukkopoikasiakin, jotka ensimäisellä\nveisuullaan tekevät tyhjäksi viisaimmatkin laskut... otaksutaan, että\nsaat liittää toiveesi ainoastaan _kahteen_ kananpoikaseen — mitä siitä\nsanot?\"\n\n\"Mitäs minä siihen\", myölisi Lara tappiolle joutuneen näköisenä.\n\"Mutta siinä tapauksessa saisimme tyytyä puoleen summaan eli 24,300\nkruunuun...\"\n\n\"Erinomaista, rakkaani; sinä lasket kuin — kana, ja minä olen ilolla\nmuuttava sinun tulevaan maakartanoosi — taikka kanahoviisi, joksi sitä\nyhtä hyvin sopii nimittää. Mutta _Uuden Arkin_ tahdon saada myydyksi,\nennenkuin _seitsemäs_ harmi, joka suinkaan ei jäisi viimeiseksi, meitä\ntäällä kohtaa. Luulenpa melkein, että meidän taidollamme maatilan\nhoidossa tilamme tai ainakin sen arvo pian kutistuisi sellaiseksi, että\nse mahtuisi vaikka yhteen munakuoreen.\"\n\nJa tämän jälkeen kirjoitin minä edelläkerrotun, syvästi ivallisen\nluonnokseni.\n\nSuurimmalla kunnioituksella kysyn nyt täten:\n\nOnko ketään, jota haluttaa ostaa _Uutta Arkkia_, johon kuuluu hevonen,\nlehmä, kukko ja piika, niin käyköön siitä ilmoittamassa.\n\nLainakonttorissa Skinnarvikin kadun 99:issä.\n\nLars Johan Andersson.\n\n\n\n\nKUINKA ARVOON KOHOTAAN.\n\n\n\"Sinä et niin pitkään aikaan ole ilahduttanut minua käynnilläsi, paras\nErnestine, ja siksi tänä iltana en millään ehdolla päästä sinua pois!\"\n\nNäin jutteli rouva v. B. eräälle nuorelle rouvatuttavalleen,\npäästellessään tämän hatun nauhoja ja viedessään hänet hellän\npäättäväisesti vieraskamari mukavan sohvan nurkkaan istumaan, asettuen\nitse hienolla huolimattomuudella ja kallisarvoista silkkipukuaan\nlevitellen toiseen nurkkaan, ensin kuitenkin käskettyään soman\npalvelijattarensa toimittamaan sisään niin pian kuin suinkin hyvää\nteetä.\n\n\"Kuuleppas, enkelini\", jatkoi rouva v. B. taannoista puhettaan,\nsuloisesti sormellaan uhaten vierastaan ja neljäkymmenvuotiaan\nkiemailulla lähestyen tätä, \"tiedätkös, että sinä melkein kuin\nhalveksit vanhoja tuttaviasi! onkos tämä nyt laitaa, kun antaa\nkuukausia kulua, ett'ei kertaakaan käy tervehtimässä niin vanhaa\ntuttua, kun minä olen, äitisi parasta ystävää. Tiedäthän, kuinka\nkaipaan sinua\".\n\nAh, paras tätini\", vastasi nuori nainen, istuessaan siinä kuin\nvangittu lintunen\", \"enpä juuri uskalla toivoa, että täti, jonka on\nitsensä käytävä niin paljon vieraisilla, tanssiaisissa, illallisilla\nja teaattereissa, ennättäisi minua kaipaamaan, se olisi jo liikaa\nhyvyyttä.\"\n\n\"Sinä pikkuinen häijy veitikka!\" puheli hymyillen rouva v. B.\nmielissään. \"Tottahan on, että minun on oltava mukana maailmassa.\nElämällä on omat vaatimuksensa. Mutta ei se estä minua ajattelemasta\nmuitakin ystäviäni, joitten joukossa sinä olet ensimmäisiä, vaikka\nitsepäisyytesi vuoksi sinun jo oikeastaan olisi pitänyt menettää minun\narmoni... etkö koskaan esimerkiksi voi saada tuohon somaan, kauniisen\nmutta oikulliseen päähäsi, ett'ei sinun tarvitse kutsua minua tädiksi?\nOlinhan kyllä äitisi hyvä ystävä, mutta, hyvä Jumala, rakkaani, olihan\nijässämme kuitenkin kokonaista viisi vuotta väliä, eikähän se suinkaan\naivan mitätön asia ole, vai kuinka?\n\n\"Mutta, täti hyvä, olenhan teitä 20 vuotta nuorempi, kuinka siis\nuskaltaisin...\"\n\nRouva v. B. punehtui vahvasti keinotekoisen punan alla, ja hänen\näänensä värisi vaivoin salatusta mielenliikutuksesta, kun hän vastasi:\n\n\"On ikävää, pikku Ernestine, että minun täytyy muistuttaa sinulle,\nett'ei koskaan nainen, joka tahtoo olla hienotunteinen ja käyttäytyä\nsopivasti, puhu toiselle tämän ijästä, kun tämä toinen on\nsattunut täyttämään 25 vuotta. Ei silti, lapseni, että minä siitä\nloukkaantuisin, mutta toiset ihmiset eivät yhtä helposti anna anteeksi\nsellaista yleisten tapojen loukkausta, ja ihmisen tulee, niinkuin kyllä\ntiedät, välttää joutumasta toisten ihmisten kanssa huonoihin väleihin.\"\n\n\"Niin, eikös olekkin, niinkuin sanoin\" puheli avomielisesti, puoleksi\nhymyillen, puoleksi huolissaan nuori rouva, \"että tulenpa tänne kuinka\nharvoin tahansa, tulen kuitenkin liian usein, sillä joka kerta minä\ntottumattomalla käytökselläni saatan tädille ikävyyttä\".\n\n\"No, kas niin, enkelini! emme puhu nyt siitä sen enempää. Minä olen\njokseenkin vakuutettu, ett'et sinä toista kertaa enää tee itseäsi\nsyypääksi moiseen hajamielisyyteen. Mutta koko syy on siinä, että sinä\nliian vähän, usko minua, ystäväni! aivan liian harvoin yleensä olet\nmukana seuraelämässä. Monta kertaa minua oikein harmittaa nähdessäni,\nmiten sinä ja miehesi, jolla kuitenkin on kylläkin huomattava asema\nyhteiskunnassa, ette ollenkaan ymmärrä hankkia itsellenne asemanne\nmukaista arvoa, vaan annatte toisten, paljoa alemmassa asemassa\nolevain, tuppautua ohitsenne ja kohota yläpuolelle itseänne\".\n\n\"Tietääkö täti, asia on niin, että me olemme niin onnelliset näinkin.\"\n\n\"Sa, sa, saa, ruususeni! noin voi puhella joku pikkukauppiaan rouva;\nkuulostaa niin kovin poroporvarilliselta kun puhuu 'kotoisesta\nonnesta'. Säätyläisten on muunkin vuoksi eläminen, pitää itse elää ja\nantaa toisten elää; nähdä ja antaa toisten nähdä... niinkuin tässä\njuuri äsken sinulle sanoin... elämällä on omat vaatimuksensa.\"\n\n\"Mutta\", kysyi nuori rouva epäilevästi hymyillen, \"mitä antaa maailma\nsitte palkaksi sille, joka sen vaatimukset täyttää?\"\n\n\"Arvoa, lapseni, toisinaan myös rikkautta ja huomatun aseman; kaikki\nasioita, joita kypsyneemmällä ijällä kyllä ymmärtää pitää arvossa.\nMutta tuo arvo on osaksi taistelun kautta saavutettava...\"\n\n\"Mutta, täti hyvä, nyt en oikeen ymmärrä: täytyykö elää yli varojensa\nsaadakseen vaan olla mukana?\"\n\n\"Täytyy sitäkin, jos niin tarvitaan\".\n\n\"Mutta siitähän ei muuta seuraa kuin konkurssi, häviö ja kaikkien\nkunniallisten ihmisten ylenkatse?\"\n\n\"Jaa, jos ihmiseltä puuttuu neroa, silloin kyllä, ystäväni, ei muuten.\nKatsos tukkukauppias K:ta perheineen! he ovat tehneet kolme kertaa\nkonkurssin, ja nyt on heillä maatila, johon vaunuilla ja parihevosilla\najavat; he ovat kaikkialla mukana ja istuutuvat ainakin kolmea\npenkkiä ylemmäs sekä sinua että sinun miestäsi. Jumalani! tuollainen\npikku onnettomuus voi sattua kelle tahansa, ja on häpeä vaan siinä\ntapauksessa, ett'ei siitä kykene nousemaan.\"\n\n\"Entä kaikki ne, jotka ovat tulleet petetyiksi?\"\n\n\"Niin, siinä sitä nyt taas ollaan! He olivat tyhmiä ja saavat nyt\nvastata teoistaan. Heidän pitäisi oikeastaan olla kiitollisia, sillä\ntällaisen tapauksen kautta ovat he jotakin oppineet vastaisuuden\nvaralle\".\n\n\"Vai sillä tavoin sitä siis arvoon kohotaan\", huudahti nuori rouva\nharmin puna poskilla.\n\n\"Niin hätätilassa, enkelini. Sitäpaitsi on muita paljon viattomampia\nkeinoja, jotka eivät suinkaan ole halveksittavat, sillä yhdeksässä\ntapauksessa kymmenestä täyttävät ne tarkoituksensa. Jos tulet esim.\ntanssi- taikka teaatterisalonkiin, ei ole moukkamaisen kainosti\nasetuttava heti ensimäiseen paikkaan oven vieressä, taikka johonkin\nmuuanne syrjään, vaan astuttava niin etunenään kuin pääsee; puhella\nja nauraa ääneen itse esityksenkin aikana, joll'ei joku kuuluisa\ntaiteilija, joku maailman kuulu tietysti, esiinny. Jos taas joku\nsellainen, esim. erinomainen viuluniekka näytöksien välillä esiintyisi,\non huomio oleva käännetty yksinomaan häneen, sitten voi näytösten\najalla häikäilemättä keskustella ja olla varma siitä, ett'ei yksikään\nuskalla silti ulos viheltää. Tottuneen maailman ihmisen tuntee\njuuri siitä, ett'ei hän missään häikäile. Vähennettäköön kernaasti\njonkunverran laiskan palvelusväen ruuasta ja juomasta, mutta muotia\ntäytyy aina seurata; se on pääehto arvon saamisessa, eikä koskaan,\nkun meidän mielipidettämme kysytään joko taiteen, kirjallisuuden\ntai muun suhteen, saa epäillä sitä lausua. Maailman ihmisen täytyy\nymmärtää, tai ainakin _olla ymmärtävinään_ kaikkia asioita. Edelleen ei\npidä kuten sinä, enkelini, istua vaan kotonaan runollisessa rauhassa\nja seurustella ainoastaan herransa ja miehensä kanssa, vaan teidän\npitää yhdessä käydä vieraisilla ja ottaa vastaan vieraita, muutoin\nmaailma pian unohtaa, että teitä on olemassakaan, ja se on pahin mitä\nihmiselle voi tapahtua, sillä se estää kerrassaan kaiken mahdollisuuden\narvoon ja kunniaan pääsemiselle. Voisin lisätä tähän vielä paljonkin,\nmutta huomaan, että sinä, pikku Ernestineni, et hyväksy minun\nkatsantokantaani.\"\n\n\"Enpä todellakaan, täti, ja minun täytyy tunnustaa, vaikka pelkäänkin\npahoittavani teidän mieltänne, että se tuntuu minusta suuressa määrin\nhalpamaiselta. Miehelläni ja minulla on aivan toisellainen käsitys\nkunniasta ja arvosta, ja ne eivät sovellu yhteen maailman ja yleisen\najatuksen kanssa, ja sen vuoksi pysymmekin niistä erillämme\".\n\n\"Mutta\", vastasi loukkaantuneena rouva von B., \"minun halpamaiset\najatukseni johtavat kuitenkin kunniaan, loistoon ja arvoon, sen sijaan\nkun teidän mielipiteenne luultavasti vievät suoraapäätä vaivaistaloon.\nMutta jokaisella on oma makunsa... sinua on nyt ainakin varoitettu.\n— No, vihdoinkin, Johanna, tulet teetäkin tarjoamaan. — Näen, hyvä\nErnestine, etten voi pidättää sinua luonani kauemmin... näyt jo\nikävöivän kotiisi.\"\n\n\"Kylläpä täti on tarkkanäköinen! Istun tässä todellakin ja ajattelen,\nettä mieheni mahtaa tuossa tuokiossa joutua kotiin...\"\n\n\"Liian imelää, aivan liian imelää, etkös huoli vähän piparikakkua\nlisää?\"\n\nKun nuori rouva vihdoinkin kevein sydämin seisoi alhaalla rapuilla,\nkutsui rouva v. B. palvelijansa ja puheli tälle otsa rypyissä:\n\n\"Kun tuo rouva toisten tulee meille, niin muista, että minä juuri olin\nlähtenyt viereisille!\"\n\n\n\n"]