Novellikokoelma kertoo kairalaisen Iisakki Vähäpuheisen elämänvaiheista ja sattumuksista. Lyhyet tarinat kuvaavat päähenkilön kokemuksia muun muassa hiihtäjänä, puhemiehenä ja metsästäjänä pohjoisen luonnon keskellä.
Pentti Haanpään 'Iisakki vähäpuheinen' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3717. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
IISAKKI VÄHÄPUHEINEN
Muutamia muistelmia hänen elämästään
Kirj.
Pentti Haanpää
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1953.
SISÄLLYS:
Hiihtourheilijana. Puhemiehenä. Saarnamiestä kyydissä. Tarkastajana. Kylpyhoitoa. Valittujen lasten kyyti. Hirviasioissa. Matka ja vedennäköinen. Radioihme. Pesäpallo. Hallantorjuntatykki. Nuotiolla. Veikkaus. Muistomerkki.
Hiihtourheilijana
Iisakki Vähäpuheinen oli hiihtänyt paljon jo elämänsä alkutaipaleella, polvenkorkuisesta. Hän oli vesakkojen laiteille asetellut ansoja pahankurisille metsäkanoille ja laajatossuisille jäniksille. Sangen varhain hän risteili sydänmaita pyssyntorvi selässä. Ja kylillä ja kirkkomatkoilla hän oli hiihtää hangannut. Sukset olivat kulkuneuvo silloin, ja ovat yhäkin siellä Kairan korvessa...
Niihin aikoihin hiihtourheilu oli uusi ja vastasyntynyt asia Suomenmaassa ja vaikka se vähän herrain vöyhötykseltä haiskahtikin, niin siinä oli oma viehätyksensä. Kaukana Kairan mustissa pirteissä puhuttiin pitkinä puhteina paljon hiihdosta ja hiihtäjistä. Ei ollut siis mikään ihme, että Iisakin, joka hiihti niin mielellään, uudessa ja koettelemattomassa sydämessä ja mielessä iti ja versoi ajatus, että hänkin on melkoinen mato menemään. Hän se vasta on pyyhältävä, niin että viti tupruaa vieraitten silmille...
Sangen nuorena, oikeastaan keskenkasvuisena poikasena, joka myöhemmin ominaisuuksillaan hankki Vähäpuheisen lisänimen, aikoi ryhtyä teossa todistamaan haaveitaan. Hän meni hamaan kaupunkiin suurille markkinoille ja pani itsensä koetukselle. Häävisti hänelle ei käynyt. Aavalla meren jäällä kävi ytimiin tunkeva tuulen ja tuiskun ujakka niin, että alusvaatteisilleen, hölmönä isompia hölmöjä matkinut, riisuuntunut Iisakki kiitti luojaansa päästessään perille jossakin suurien miesroikkien häntäpäässä peräti paleltumatta. Se ei ollut suinkaan vähäinen kolmipeninkuormainen golgatantie kylmyyden uhatessa änkäytyä ohuitten ketimien lävitse syvälle sydämeen...
Mieltyneenä, mutta vähän allapäin ja nolona, vähän ja vähäpuheisena, Iisakki palaili Kairan tutuille maille. Hän ajatteli, että itsekukin hiihtää minkä ennättää. Latuja tulee... Tuntui hyvältä, että aina tulee sekin, joka lumet sulattaa, eikä latuja eikä ladunpaikkojakaan enää näy...
Iisakki Vähäpuheisen hiihtourheilu, oikea paanahiihto, olisi ehkä rajoittunut näin vähiin, ellei hän olisi Kairan kirkolla tavannut Mäen isäntää, isoa rikasta, joka harjoitti laajaa ja tuottavaa rahanlainausliikettä hätäytyneille köyhykäisille isännille ja ryösti lopulta heidän maansa, niin että hänen hallussaan puhuttiin olevan puolet Savonmaastakin... Mutta siinä hän nyt seisoi, tuo kierä resukemeli, ja kyseli mitä hiihtomarkkinoille kuului. Eiväthän Iisakin omat kuulumiset olleet kiireellä kerrottavia...
— Älä! sanoi Mäen isäntä. — Älä välitä! Hiihtäjä sitä sinäkin olet, mutta eihän sitä noin kylmiltään, ilman tietoja...
Hän tuntui olevan hieman harmissaan siitä, että suuret hiihtäjät olivat jossakin muualla, eivätkä Kairanmaassa.
— Sekin Ritola, hän sanoi. — Ei se olisi miestä kummempi, mutta — hän kuiskasi kuin suuren salaisuuden — se on maannut talven uunilla ja syönyt sonninlihat...
— Seköhän tuossa auttaisi? ällisteli Iisakki.
— Se! sanoi Mäen isäntä jäsäkästi. — Siinä tapahtuu samaa kuin puron veden patoamisessa. Voima paisuu paisumistaan...
— Mutta ei ole sonniakaan nimissä, haikeili Iisakki. — Ja vaikka olisikin, niin siellä Jokiperällä on sellainen ukonkämäke, ettei siltä saisi rauhaa...
− Mutta Mäessä on! sanoi kuulu isorikas. — Mäessä on ruokaa ja rauhaa. Tule sinne, niin näytetään miten viti pölähtää!
Nuoruudestaan huolimatta osasi Iisakki ihmetellä, että mitenhän se noin, viisuudestaankin kuulu! Mutta se oli sen henkinen, että Kairanmaallakin saisi olla meneviä miehiä, joita mainittaisiin... Oli kaiketi sillä varaa syötellä sonnia ja sitten sonninlihaa kenelle tahtoi...
Seuraavan talven alkaessa näytellä lumiaan Mäen iso isäntä jälleen kohtasi Iisakin, saattoipa olla niinkin, että Iisakki vasiten tälläytyi hänen tielleen, ja muisti menneet puheet.
— Tulehan, nuori mies! Aloitetaan ajoissa...
Tuntuivat ne Iisakista omituisiltakin, moiset harjoitukset. Mutta sittenpähän senkin näkisi... Isäukko, pahankiskoinen kärnäke, puhui aina Iisakin metsästysretkistä, että hän meni eväitten kanssa työtä pakoon. Nytpä ei tarvittaisi evästäkään!
Hän hiihteli kuin hiihtelikin ylös Mäkeen, jossa kävi ilmi, että leipää ja lihaa oli tosiaankin riittävästi ja leveää penkkiä ja lämmintä pankkoa maata. Mitään ei tarvinnut tehdä, eikä saanutkaan. Kun Iisakki välistä työlästyi joutilaisuuteensa ja yritti vähän liikuskelemaan, niin isäntä luki kovaa hopeaa: jos pato valskaa, niin miten vesi, voima, silloin kassoittuisi...
Alussa oli rienaa emännästä ja muistakin akoista, jotka motkottivat, että mitä hullutusta tämä oli: mikä ihmeen syöttiläs tuo nuorukainen oli! Mutta sitten Mäen ukko otti isännän muodon päällensä ja naisten oli pantava suunsa suppuun. Isännän silmissä kimalteli oikein olemisen ilo ja hän pani akat aukaisemaan kuun kokoisen voiaskin, pani heidät lypsämään maitoa, jota ei siihen maailmanaikaan juuri talvisin nähty, pani heidät keittämään kananmunia ja milloin mitäkin. Köyhyyden takia ei Kairasta pitänyt hiihtäjää puuttuman...
Silloin ei tosiaankaan tiedetty, miksi tätä touhua olisi oikein nimitetty, ei ollut sopivaa sanaa. Monta kymmentä hyvää ja pyöreää vuotta sai vierähtää ennenkuin oli selvillä, että Mäen ukko oli ollut valmentaja ja Mäen lämmin uuninpäällys, jossa Iisakki enimmäkseen majaili, valmennusleiri. Tuo isorikas, kierä resukemeli, silmissä omituinen välke, olikin ankara valmentaja. Kun Iisakki pistäytyi nurkan takana, niin silloin ukko:
— Turhaa se oikeastaan sekin on. Joutaisivat nuo akat...
Elämänsä merkillisimpinä ajankohtina Iisakki Vähäpuheinen muisteli vielä vanhanakin tätä kaikkea. Niin mukavaa se oli ollut, että välistä tuntui aivan ikävältä. Hän söi ja makasi ja lihoi ja pulskistui. Mäen isäntä näytti pitävän häntä silmäinsä ilona kuten kiiltäväkupeista hevostaan tallissa...
Se jollakin tavoin kiusasi Iisakkia. Tämä oleilu kävi hänelle jo kyylytykseksi, niin että hän jo suunnitteli karkaamista yön hiljaisuudessa. Mutta eihän Mäen hyvää isäntää voinut pettää. Olihan nähtävä miten tämä kaikki oikeastaan päättyisi...
Ja olipa toisekseen mukavakin. Oli soma seurailla Mäen suuren talon elämää, paljon palvelusväen ja monien vieraitten edesottamuksia. Tavallisesti riitti katseltavaa ja kuunneltavaa, varsinkin pitkinä puhteina tulien ääressä. Sanasia sirisi kuin sateenpisaroita Mäen suuressa tuvassa...
Jotkut vieraat voivat udella, että mikä se tämä lihava nuorimies oli, sairasko. Naisväki oli silloin hyvin kernasta selittämään.
— Sekö! Se on orittakin terveempi! Siitä se vielä pitäisi peto kehittyä...
Eikä tämä Iisakin ruumiillinen valmentautuminen ollut mikään muutamanpäiväinen juhla, vaan sitä kesti kauan, viikottain ja kuukausittain. Mutta kaikella on aikansa. Lopulta koitti päivä, jolloin Iisakki vapautui kummallisesta vankeudestaan.
Mäen isäntä pani silloin toimeen hiihtokilpailut, joissa kävisi selville mitä hänen hoidokkinsa saisi aikaan, mitä Mäen ukon suuri valmennusohjelma oli vaikuttanut, se sama, joka tähän asti oli ollut vain Ritolain ja muiden suurten hiihtäjäin salaisuus...
Se nähtiin. Se oli suuri juhlapäivä talvisen taivaan alla, ensimmäiset hiihtokilpailut Kairanmaassa. Mutta Iisakille ja Mäen isännälle se päivä ei ollut suinkaan häävi. Iisakki Vähäpuheinen hiihti kyllä jonka jaksoi, hiihti ja hankasi. Mutta hän oli lihonut liiaksi ja lääpistyi ja väsyi. Suuri, monikuukautinen valmentautuminen riippui raskaana hänen hartioillaan, kaamotti kaiken aikaa kauhistuttavana hänen päänsä päällä. Kävi ilmi, että liha ja lämpö ja liikkumattomuus ei ollut tehnyt hänelle niin hyvää kuin oli kuviteltu. Ei tapahtunut mitään padottujen kevätvesien ihmettä, jota Mäen isäntä oli odottanut ja toivonut. Iisakki Vähäpuheinen oli niitä hännimmäisiä perilletulijoita.
Mäen iso isäntä silmäili häntä halveksien. Katseessa oli nyt erilainen välke kuin silloin, kun hän komenteli akkoja avaamaan kuun kokoista voiaskia...
— Väärää miestäpä syötin! Eihän sinussa mikään tepsi...
Hän näytti harmistuvan peräti ajatellessaan niitä monia sonninreisiä, jotka olivat haihtuneet jälkeä jättämättä...
— Saisit maksaa syönnöksesi...
Mutta eihän Iisakilla ollut rahaakaan, eikä hän maksanut myöhemminkään, sitten kun sitä joskus oli.
Siihen loppui Iisakki Vähäpuheisen hiihtourheilu, oikea paanahiihto.
PUHEMIEHENÄ
Iisakki Vähäpuheisella oli mieluinen renki, nuori ja väkevä, reipas ja parahiksi höystöntuntevakin. Sillä kaikkea oli osattava jos mieli talona ja isäntänä pysyä näillä Kairanmailla. Iisakki tiesi, että paitsi maata, on ihmistäkin höystettävä. Siitä seikasta sekin kaiketi sitten etupäässä johtui, että emäntä epäili isäntää piikoihinkin. Hän kun tuontuostakin liikkui navetankin puolella ja puhui, että hyvä tämä on, mutta tähän kun vielä vähän parantaisi...
Mutta Iisakki Vähäpuheisen mieluiselle rengille ilmaantui ennen pitkää omat mieluiltavansa. Hän alkoi kulkea tytöissä, ahkeranlaisesti. Pahaksi onneksi hän oli löytänyt löytönsä kaukaa, hamasta Kairankirkolta, ja kun hän nyt vohlusi sitä väliä joka pyhänseutu ja väliin viikollakin, niin hän monena päivänä alkoi muistuttaa sitä nukkuneen rukousta työn ääressä. Niin häntä onnensa näytti painostavan, että se alkoi painostaa jo Iisakinkin mieltä ja hän ajatteli, että vähälläpä pilautui hyvä mies. Niin se alkoi olla kuin mikä muu mies tahansa, töhkimys. Ei siinä enää höystökään tuntunut...
— Lähemmäksi sinun pitäisi saada se ihmiseväs, tuli Iisakki lopulta maininneeksi.
— Lähtekää te puhemieheksi! tarttui renki heti asiaan.
— Heh! ajatteli Iisakki Vähäpuheinen hiljaa mahassaan. — Tuollaisia ne ovat nuoret miehet! Vai puhemieheksi, eikä muuta mitään! Eihän sitä tyttöä sinulle niin vain anneta, köyhälle, renkimiehelle, vaikka tämä itse odottelisikin paita hampaissa...
Sillä tämä nuorukainen oli rakastua mäsähtänyt talon tyttöön, oikein sellaisen talon, jossa osattiin pitää itseään jonakin. Jonkinlaisia kirkonmiehiäkin oli oltu ties miten monessa polvessa. Kirkkoväärtiksi taloakin sanottiin. Ja nytkö tulisi sukuun tuollainen, maaton, rahaton, nimetön.
Pahalta näytti. Näin päätellessään Iisakki ajatteli asiaa etupäässä omalta kannaltaan. Jos poika olisi pysynyt säädyssään niin hän voisi nyt tuoda ensituimaan emännänalkunsa tähän Iisakin taloon ja parantua ehkä entiselleen, päästyään niistä neljänneksien vohluamisista. Ja haravamiestäkin talossa tarvittiin, sillä heinäaika lähestyi lähestymistään. Mutta sopisihan yrittää. Iisakki Vähäpuheinen oli yleensä sitä mieltä, että oli yritettävä...
— Asia on ankara, hän sanoi pojalle. — Siinä tarvittaisiin välikappaletta...
Iisakki Vähäpuheisella oli tapana niihin aikoihin vuodesta, juhannuksen alla, ajaa koluuttaa kaukana kaupungissa. Niin hän teki nytkin ja toi tuomisinaan, paitsi muuta, myöskin sitä välikappaletta, jota rengin naimakuumeessa tarvittiin.
Kauniina lauantai-iltana, kun maassa oli yllinkyllin vihreyttä ja vesissä välkettä ja lämminkin löyhähteli, ei ainoastaan saunassa, mutta sen ulkopuolellakin, isäntä ja renki jo kokeilivat välikappaleen tehoa. Entisenlaista se oli Iisakista ja nuoresta renkimiehestä jotakin verestä. Urheilemaankin he innostuivat, niihin pieniin voimankoitoksiin, joita siihen aikaan harrastettiin kylien raiteilla. Kurikkaa he heittivät ja särkivät siinä touhussa vanhan saunankatonkin melkein remoreuhkaksi. Kyllä kurikka sai kyytinsä tämän nuoren miehen kädestä, jos Iisakinkin, joka myöskään ei siihen aikaan suinkaan ollut saanut kylläänsä tätä maailmaa...
Mutta sitten he nukkuivat yön ja nousivat aamulla hevosen rattaille parhaimpiinsa pukeutuneina kuten ainakin sulhanen ja puhemies. Oli kuivaa aikaa, joten Jokiperältäkin voi jotenkuten ajaa koluuttaa pitkän ruununsaran ääreen. Niin he saapuivat Kairankirkolle, melkein kirkon juurelle. Sen pitkä varjo ulottui tosiaankin Kirkkoväärtin pihamaalle, jonne he urhoollisesti käänsivät Iisakki Vähäpuheisen komean hevosen. Eivätkä miehetkään olleet mitään tuhoisia katsella...
Mutta tässä talossa heitä ei mielihyvällä silmäilty. Sen Iisakki Vähäpuheinen heti huomasi isäntäväen kasvojen ilmeestä ja äänen soinnista. He olivat ilmestyneet pihamaalle niinkuin vieraita vastaanottamaan, mutta vain pilkatakseen.
— Mihin kauas ne nämä vieraat?
Ja ennenkuin kiirettä pitämätön Iisakki ehti mitään vastata, emäntä jo sanoi:
— Naimamiehiä tuota lienette?
— Voidaan olla niitäkin, voidaan hyvinkin, myönteli Iisakki.
— Matalaovisesta tuota te aikonette, arveli emäntä ja näytti ylen ilkeältä.
Iisakki tiesi, että matalaovisella vihjattiin sikolättiä, jossa nytkin joku röhkiväinen tuntui elävän lyhyttä elämäänsä. Synkältä näytti, mutta juuri sellaisilla hetkillä Iisakin päässä tavallisesti välähti. Hän käytti osaavasti kyynärpäätään ja suhahti, hän sen oikein osasikin, suhahduksen:
— Narrataan tuota poikaa! Juodaan sen viinat, sillä on. Olette vähän niinkuin taipuvinaan kuulostamaan...
Iisakki oli osunut oikeaan. Varsinkin emäntä oli tuumaan taipuvainen. Pilkkaa ja pilaa voisi jatkaa...
Sattuikin niin sopivasti, että talossa ei ollut muita kotona kuin isäntä ja emäntä ja tuo tyttö, jota renkinuorukainen niin hartaasti halusi. Muu väki oli vastasmetsässä, niin sunnuntai kuin olikin. Kirkkoväärtin isäntäväen ei siis tarvinnut orjailla liikoja katseita. Pian istuttiin kamarissa ja vedennäköinen läikähteli kupeissa. Isäntä otti hartaasti ja emäntäkin maisteli. Eivät he mitään juoppoja olleet, kaukana siitä, mutta läpeensä sen luontoisia, että kaikki ilmainen oli otettava hyvän isän antina, olkoonpa vaikka viinaakin. Ja narraaminen jatkui kaiken aikaa. Varsinkin emännän kasvoilta oli selvästi luettavissa, että sitä tämä nyt on...
Mutta kun Iisakki Vähäpuheinen pistäytyi välillä ulkona, niin sielläkin oli narraaminen käynnissä. Nuorella väellä kyllä oli sanat yhdessä, ja tyttö oli puolikylkiään menossa, kokosi aitassa kamppeitaan nyytteihin ja aikoi viedä ne valmiiksi tienvarteen. Sitten sitä mentäisiin...
— Oleppa vaiti! tuumi Iisakki Vähäpuheinen mielessään, sekä huolissaan että huvitettuna. — Mitenkähän tässä oikein käypi?
Hän palasi kamariin, jutteli velhoja, oikein sitä vähäpuheista, yllytti sopivasti isäntäväkeä käyttämään hyväkseen pölhön pojan kosimisaineita, ottamaan ne taivaan sateena, joka tulee sekä väärän että vanhurskaan niskaan. Eikä aikaakaan kun Iisakki huomasi isännän, joka oli sekä kirkkoväärti että herastuomari, silmien alkaneen verestää ja suurentuneen suunnattomasti, pudonneen puoliväliin poskia. Hetki oli tullut. Iisakki Vähäpuheinen ryhtyi pesemään käsiään, mikäli se oli mahdollista.
— Kun, hän aloitti, — me olemme nyt tuota poikaa näin rumasti narranneet ja sen viinatkin juoneet, niin eikö mitenkään passaisi, että tyttö ajaisi meidän kärryissä kylän läpi? Ihmistenkin tähden, että he ensituimaan uskoisivat jotakin tapahtuneen.
— Joo, joo! äänteli Kirkkoväärti ja nyökytteli älyttömästi.
Emäntä oli kadonnut kokonaan, mutta lopulta Iisakki löysi hänet maitokamarista huojuttelemasta itseään sen näköisenä niinkuin hänen ei olisi oikein hyvä olla. Hänelle Iisakki puhui samat asiat ja sai hyvin samansuuntaisen vastauksen kuin isännältäkin.
Sitten Kirkkoväärtin ylvään talon tyttö nousi rengin viereen puhemiehen rattaille ja tytön nyytitkin nostettiin tien poskesta ajopeleihin ja ajettiin komeasti kylän läpi ja kauas Jokiperälle. Siellä poika palveli aluksi edelleen reippaana renkinä Iisakin talossa ja Kirkkoväärtin tyttö oli kesämiehenä. Avioliitto siitä myöhemmin tuli kuin tulikin ja sellainen, että Kairan seurakunta lisääntyi ja vahvistui vahvasti ja koko Suomenmaa. Ja kun Iisakki Vähäpuheinen vanhoillaan muisteli asiaa, niin jopa kaukainen länsikin ja rajantakainen itä...
Niin suuria asioita oli Iisakki ollut matkaansaattamassa puhemiestoimellaan, vaikka se aikanaan ei ollut kovin kauniilta näyttänytkään...
Ainakin Kirkkoväärtin emäntä oli sen jälkeen ensikertaa tavattaessa nuhdellut häntä kiivaasti, että sinäkin, Vähäpuheinen, kehtasit olla varastamassa ja ryöstämässä meiltä tyttöä...
— Ei suinkaan! puolustautui Iisakki. — Itsehän lupasitte, että saavat ajaa kylän läpi. Minkä minä niille, jos ajosta muovautui pitempikin...
— Kyllä kaiketi sinä sen tiesit alunperin, kun tavarat ja kaikki oli tytöllä matkassa...
— Ei! Kun valehtelivat, että Pussis-Reeta muuttaa majaa ja että ne on sen pussukoita...
— Kyllä se on tämä nykyaika ja nykyajan nuoret! päivitteli Kirkkoväärtin emäntä. — Kyllä ne eksyttää oikeat ihmisetkin, valitutkin...
Niin Iisakki Vähäpuheinen säilytti taatun ja vakavan miehen maineensa.
SAARNAMIESTÄ KYYDISSÄ
Kaikki Jokiperän naiset olivat sitänykyä hyvin jumalisia ja hurskaita. Sillä kylässä vieraili uusi saarnamies, varsinkin Kairanmaan naisväen keskuudessa suuren maineen saavuttanut ja mieluinen. Pienikokoinen mies, miltei kuin satujen kääpiö, rampa, alaraajoissaan synnyinvamma, joka seikka osaltaan lienee ollut häntä pelastamassa synninpoluilta ja turhuuden teiltä ja viimein kohottanut hänet pyhyyden hohteeseen Kairan sydänmailla.
Sitä hohdetta ja uhoa oli myöskin yllinkyllin Jokiperän akoissa, kun he yhteisymmärryksessä kokoutuivat Iisakki Vähäpuheisen ympärille. Tämän oli helppo aavistaa, että heillä oli jotakin mielessä, että he ovat ottaneet hänet tehdäkseen...
Kaukaa he aloittivat. Muistelivat kaikki Iisakki Vähäpuheisen uudemmat synnit, ja vanhatkin ja vanhentuneet, ja muistuttivat häntä siitä, että ristityn on kannettava ristiään...
Iisakki sai jossakin lomassa tuoduksi julki mietelmänsä kuinka hän hyvin tietää, miten täällä synnyinseudun humisevien honkien keskellä totuutta on aina pidetty niin pyhänä ja kalliina asiana, että sitä ei ole jokapäiväisessä, arkisessa elämässä ollenkaan käytetty. Mutta naiset eivät antaneet hänen pitemmälti jatkaa tätä omaansa, vaan muistelivat kuinka Iisakkia on aina pidetty vahvana miehenä, kantajanakin sellaisena, ettei vertaa, kuten on käynyt ilmi, kun metsä on sattunut antamaan riistaa oikein ololta, varsinkin kun on ollut kysymys noiden salaa ammuttujen hirvenlihojen ihmisten ilmoille saamisesta...
Iisakki Vähäpuheinen kuunteli sekä mielissään — hänenkin luontoonsa tehosi tuo, jota nimitetään makeiluksi — että epäluuloisena. Ja akat jatkoivat, että nyt Iisakilla olisi tilaisuus käyttää ruumiinvoimiaan, joita hän oli niin aulis tuhlaamaan syntisissä rynnistyksissä, myöskin Herralle otollisella tavalla. Naiset olivat nyt saaneet kierroksensa umpeen ja julistivat käskevässä äänilajissa, että Iisakki Vähäpuheisen oli otettava ja kannettava tuo pieni suuri saarnamies, joka jutamisen suhteen oli avuton kuin sylilapsi, kannettava hänet seuraavaan paikkaan, Leipävaaraan, yli laajan Aapasuon...
Asia oli niin että Kairanmaassa oli ja on teitten välissä sangen laajalti alueita, joilla kuitenkin on jotenkuten kuljettava. Jokiperä oli siinä asemassa, että sinne jollakin tavoin kierreltiin ja keinoteltiin myöskin kärryillä. Vietereitten päällä oli saarnamieskin sinne saapunut. Mutta siitä Leipävaaraan oli lavialti upottavaa suota ja lahonnutta, niljakasta pitkospuuta. Ja juuri siellä tätä uutta, ytimiä ja sielua hivelevää saamamiestä odotettiin kuin päivää nousevaksi. Sinne hänen oli päästävä. Muu ei tullut kuuloonkaan. Jokiperän naiset olivat ottaneet sen asian omiin käsiinsä...
Mutta Iisakki Vähäpuheinen ällistyi suuresti ja samalla ikäänkuin suuttui ja häpesi. Ei hän ollut kuuna kullanvalkeana kuullut mokomasta papinkyydistä! Ja sitäpaitsi: oliko hän mikä aasi, jolla pyhät ratsastavat kunniaan? Tämän hän sanoi naisille ja lisäsi jumalattomasti, että moisia maisemia, joilla tämä pyhä vaellus pitäisi suorittaa, eivät kulje muut kuin kuret ja pirut...
Iisakki ei ollut päässyt näinkään pitkälle, kun jo avautui monta suuta, jotka monella muotoa käsittelivät hänen monenlaisia syntejään. Iisakki vaikeni ja ajatteli, että sataa... Mutta naiset eivät hellittäneet, nyt enempää kuin ennenkään, ja lopulta Iisakki Vähäpuheisen oli ajateltava asiaakin, ja kuinka ollakaan, siinä alkoi olla omituista viehätystä. Pappia on ikeenalaisella kyydinnyt kohta ukko kuin ukko, mutta saaneepa etsiä koko Kairanmaan ja koko maaherran lääninkin löytääkseen sellaisen, joka oli kyydinnyt häntä omilla hartioillaan. Iisakki Vähäpuheinen alkoi tuntea itsensä jo etukäteen huomattavaksi henkilöksi... Sitäpaitsi, naisten kanssa on monesta syystä parasta pysytellä hyvissä väleissä. Jos Iisakki nyt noudattaisi heidän mieltään, niin monta mennyttä pyyhittäisiin ja tulevaista vältettäisiin...
— Sillä tulevaakin on oleva, mietiskeli Iisakki viisaudessaan.
Niin hän huokaili raskaasti ja sanoi olevansa alhainen mies, joka syntiensä ja koko kylän syntien vuoksi on valmis kantamaan kuormia, joiden alle heikot sortuisivat...
Iisakki Vähäpuheisen rojujen joukossa oli kokolias hylkeennahkainen laukku, jonka hänen isäukkonsa oli muinoin kuljettanut Ruijanmereltä, joka siihen aikaan kangasteli kairanmaalaisten Kaanaana ja houkutteli leivänäänellään. Tätä pahoin rajettunutta laukkua Iisakki nyt pehmitteli ja naiset varustivat sen vielä parilla tyynyllä.
Niin seurasi se muistettava hetki, kuulakas ja korea syyskuinen aamu, jolloin pieni suuri saarnamies asettui hylkeennahkalaukkuun kuin hautova lintu pesäänsä, juhlallisena ja arvokkaana. Kuin lintu hän kallisteli päätään ja hänen pyöreät linnunsilmänsä vilkkuivat virkeinä silmälasien välkkeen takaa. Iisakki Vähäpuheinen tarttui kantohihnoihin ja nosti laukun hartioilleen keveällä liikkeellä, ja hätäkös oli nostaessa, sillä naiset avustivat hartaina, monin käsin.
— Mitäs tämä on hirvenlihan rinnalla! lausui Iisakki. Ja niin alkoi tuo pyhä vaellus, jota Iisakki ja muutkin myöhemmin muistelivat. Iisakki astui edellä valtava laukku hartioilla, saarnaajan mustan hatun mieleenpainuvasti keikkuessa laukun yllä, ja kymmenkunnan naisen seuratessa völjyväkenä, tummissaan kuin varisparvi, eväsnyytteineen ja virsikirjoineen. Kuin linnut he äännähtelivätkin koettaessaan keskustella laukun kätköissä matkustavan profeettansa kanssa. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään tolkkua ja lieneekö ollut väliäkään. Jotakin piipitystä vain kuului Iisakki Vähäpuheisen hartioilta, tämän kulkiessa vetävin metsämiehen askelin.
Taakka ei tuntunut alussa raskaalta, mutta matkanpäälle siihen kyllä ilmestyi painoa. Sillä matkaa oli, kilometrittäin upottavaa, aavaa nevaa, vetelimmillä paikoilla puolilahonneita porraspuita, joilta ei sopinut luiskahtaa tahi tulisivat syvemmät kokemukset. Ja kuorma painoi ja tuntui epämukavalta ja pian Iisakki Vähäpuheisella oli aivan tuskanpalava. Eikä ollut sellaista maata, johon laukun laskea ja istahtaa levähtämään. Märkyyttä joka puolella.
— Ei sitä uskoisi miten sana painaa! jahkaili Iisakki itsekseen, peukaloi kulkiessaan tupakkaa piippuunsa ja alkoi kiukuissaan lisätä vauhtia. Kovemmille maille oli päästävä, levähdyspaikoille. Iisakki asteli että suo porskahteli ja summaton hylkeennahkainen laukku keikkui. Akat alkoivat jäädä ja harakoivat pian kaukana takana, tarpoivat vetelyydessä, luiskahtelivat pitkospuilla, heiluttelivat käsiään ja äännähtelivät ja huutelivat, sättien ja manaten Iisakki Vähäpuheisen hulluutta...
Mutta Iisakki kulki, kulki kuten se kurki tai piru, jonka hän oli ajatellut sopivaksi näille maisemille. Hänellä riitti voimia, vaikka sana olisi miten painanut. Joitakin epämääräisiä inahduksia sieltä nyt vain kuului, takapuolella keikkuvasta laukusta...
Vihdoin pohotti Leipävaara taloineen aivan edessä ja Iisakki tunsi kovan maan jalkojensa alla. Olipa jo aikakin, sillä Iisakki oli jo väsynyt ja palavissaan. Mutta juuri siinä piti tulla tutun miehen vastaan, puhutella ja tarjota tupakoitaan, joten Iisakin ei sopinut näyttää levähdyskiirettään. Hän seisoi siis äkeänä laukkuineen, joka painoi olkapäitä kuin synti.
Vastaantulija näytti hyvin uteliaalta. Iisakin kookkaasta laukusta ei näkynyt mitään, sillä saarnamies oli matkan aikana solunut aivan piiloon ja pelastanut komean hattunsakin alas laukun kätköihin. Jotakin vikisevää ääntä vain kuului...
— Mitä sinulla on laukussa? kysäisi mies viimein.
Iisakki Vähäpuheinen ei pitänyt kiirettä, vaan viritteli piippuaan palamaan ja katsasteli taakseenkin, jossa tumma naisparvi harakoi vielä kaukana suonselällä. Sitten hän avasi suunsa ja vastasi ja sanoi:
— Saarnavärkit...
TARKASTAJANA
Iisakki Vähäpuheinen heräsi yösydännä vuoteessaan pimeässä tuvassaan siihen tunteeseen, että jotakin epätavallista oli tapahtumassa. Emäntä oli herännyt jo ennemmin ja hänen tyytymätön äänensä selvitti Iisakille tilanteen:
— Laulavat — juopuneet — juuttaat!
Pihamaalta, jääkuvioitten koristaman akkunaruudun takaa kuului tosiaankin laulunhyrinää ja Iisakki ilostui. Vieraita, hyväntuulisia vieraita! Niitä kävi silloin tällöin, kaukaakin, toiset etsimässä opasta metsästystouhuunsa, muutamat muuten vain. Mutta harvemmin niitä kävi tähän aikaan vuodesta, sydäntalvella, jolloin Jokiperän elämä oli yhtä kylmyyttä ja pimeyttä ja pitkäsivuisuutta. Nyt lupaili jotakin muutetta ja Iisakki Vähäpuheisen mielestä elämässä piti olla muutteita...
— Juuttaat eivät laula! sanoi Iisakki, yritti kurkistaa akkunasta, vaikka tiesi sen pimeyden takia turhaksi, sipsutti sukissaan ja alushousuissaan porstuaan, tiedusteli, että kuka se pakkasessa lauloi ja löysäsi ovenhakaa.
Kaksi miestä siellä oli, kolmekin, kun kyytimies otettiin lukuun — hevonen puistautteli komeasti ja kumeasti helyjään pakkaseen ja pimeyteen. Metsäherroja, toinen tuttukin, puumiehiä, ryyppääjiä, laulajia, jos miestä missä tarvittiin...
Sitten sytytettiin Iisakin tuvassa iloinen, räiskähtelevä pystyvalkea, raasu, ja vieraat leväyttivät eväänsä esiin, pullot ja purkit. Väistykööt taakse Kairanmaan pimeät, ikävät! Eläväinen tuli paloi ja Iisakki Vähäpuheinen itsekin eli ja muisteli. Vieraita kasvoja, ennen näkemättömiä, outoja pulloja, juomattomia, Ranskojenmaassa täytensä saaneita, siellä missä lämmin ja leikki asui. Muute oli tullut, tuo jo Iisakin ikävöimä, suunmuute, mielenmuute... Hyvästi selvä päivä!
Kävi niin, että outo metsäherra, melkoinen tekijä lienee ollutkin, perehtyi peräti Vähäpuheisen seuraan ja pyysi tätä jatkamaan, lähtemään mukaan savotoihin, aina Savonmaahan asti.
Iisakki Vähäpuheinen tollotteli. Herrojen eväät houkuttelivat...
— Ei se oikein käy, hän valitti. — Olen köyhä mies. Aina pitäisi olla hanaamassa, kotiinpäin...
— Luuletko ettet sitä tekisi meidän matkassa! sanoi metsäherra. — Eikö puulaaki ole huomattava voima näilläkin kairoilla! Miten se sanoikaan Sallan akka: Eiköhän tuo sota pian loppuisi, jos siihen Kemiyhtiö sekautuisi...
Niin Iisakki Vähäpuheinen tuli istuneeksi herrojen reslaan. Olihan tätä arkielämääkin ollut, jollotusta. Jospa nyt otettaisiin vastaan tarjolla oleva muutekin, juhlasaatto, mikähän olisi... Kulkuset helisivät ja Kairankirkolla alkoi bensiini vetää ja pyörät pyöriä. Ja sitten Savon rajoilla helisivät jälleen kulkusetkin ja mustalaistiu'ut, helisivät hilpeästi. Suuri ja raskas sudennahkaturkkikin löytyi Iisakki Vähäpuheisen päälle ja koreat poronnahkasäpikkäät hänellä oli itsellään.
— Sinä olet nyt tarkastaja sieltä pääpaikoilta! sanoivat metsäherrat. — Saatanan suuri herra, yliveto...
— Ollaan, ollaanpa sellainen, sanoi ja ajatteli Iisakki Vähäpuheinen. Hän oli vähän kiusaantunutkin tuntiessaan ottaneensa narrinkaavun kantaakseen. Mutta sellaista kantavat kaikki. Maannousua on itsekussakin. Välistä vinttasi Iisakin päähän ajatuksen, että elämä, koko hoito, oli narrinpeliä...
Ja hyviä eväitä riitti. Kirkkaiden lasien ja mainioitten nesteitten läpi maailma näytti mukiinmenevältä ja sen synnit pieniltä...
Hän seisoi susiturkissaan kaivospuupinojen ääressä, silittelikin komealla koirankintaalla pöllin pintaa ja kehuskeli, että hyvänlaisestihan nämä ovat tehtyjä. Tuosta kun vähän mallia parantaisi, niin ehkä sitä tekomiehen palkkaakin voisi vähän kohentaa. Ehkä silloin saataisiin parempi hinta ulkomailta. Mutta nyt on puun hinta laskenut maailman markkinoilla. Hän osasi kuin isämeidän selittää senkin kuinka monta shillingiä standertilta se oli laskenut. .
Iisakki Vähäpuheinen oli tarkastajan ominaisuudessaan läsnä myöskin muutamissa metsäkauppojen teoissa. Hän puheli, että älkää nyt tällaisia hintoja makselko. Kovin se on puunhinta pudonnut ulkomailla. Shillingit ja standertit lentelivät jälleen hänen suustaan kuin lintuset. Mutta hän lisäsi, että tehkää nyt sentään nämä kaupat, kun olette kerran tulleet tuollaisen hinnan luvanneeksi...
Sopivassa tilaisuudessa metsäherra kehui kovin Vähäpuheista ja ällisteli, että ei uskoisi moista miestä löytyvän Kairan korvesta! On heti tälläkin alalla kuin vanha tekijä, pitkät koulut käynyt. Mikä näyttämölle astuminen! Minkälaisen näyttelijän maailma oli menettänyt! Siellä se tallusteli Kairan metsäpolkujen pimennoissa...
Eväät riittivät ja Iisakki olla pollotteli päiväkausia suurena metsäherrana, tarkastajana, susiturkissaan ja säpikkäissään. Mutta jopahan jonakin päivänä tuli tuttu savolainen vastaan, tuli jo kaukaa käsiojolla ja lausui savonkielen kaikella leveydellä:
— Päivee! Mittee sitä Iisakin Iisakille kuuluu?
Kohtaus sekin oli! Ei kuitenkaan mikään loppukohtaus. Se hukkui ja hukutettiin elämän yleiseen hälinään. Mutta maun se vei Iisakki Vähäpuheisen tarkastajan elämästä. Hän alkoi hiljakseen puhella, että leikki on lopetettava ajoissa, ennenkuin se hupenee käsiin...
Metsäherrat olivat murheissaan, mutta huomattuaan Iisakin olevan tosissaan he kyyditsivät hänet oitis komeasti takaisin Kairan kirkolle. Vähäpuheinen sai nilistää sudennahkaturkin yltään, mutta evääntähteitä hän sai kainaloonsa ja suuren setelin taskuunsa.
Ison metsäherran, tarkastajan elämä oli takana kuin unennäkö. Mutta sillä hetkellä tuntuikin siltä, että nyt maistuu tavallisen Iisakin, Vähäpuheisen, tavallinen arkielämä...
KYLPYHOITOA
Iisakki Vähäpuheinen oli jo tovin aikaa makustellut ruumiillaan reumatismia tahi mitä lienee ollut: jomotteli ja vihloi milloin mistäkin. No, kipu oli olennainen osa ihmiselämää. Sekin on haihtuvaa. Iisakki päätti, että moisen kivun, jonka olemus oli kätketty, täytyi parantua siellä missä se oli tullutkin. Niin hän jatkoi senkertaista työtään, suonraivausta, jatkoi julmalla päättäväisyydellä, itsepintaisena irvistellen ja hiivistellen. Hän kuokki ja kaivoi, vaikka hyvin tiesi, että Jokiperällä oli jo yllinkyllin viljelysaukeita, joissa tuulella oli tuskin senkään vertaa heiluttamista maankasvuissa kuin maanviljelijän parrassa...
Mutta mitäpä ihminen muuta tekisi kuin sitä mitä osaa. Niin Iisakki Vähäpuheinen kaivoi kivulla karua maata, kunnes eräänä päivänä, Iisakin kiskoessa itsepintaista kantoa, joka istui lujana juurillaan kuin itse perisynti, tuli sellainen kivunsalama johonkin selkäpuolelle, ristiluille, että se heitti hänet maahan kertakaikkiaan. Ja näytti siltä, että siellä hänen oli pysyttäväkin, ryömyllään kuin mato. Lankeemuksen jälkeen on aina noustava, sanoi Iisakki ja yritti yrittämistään. Mutta nyt tämä viisaus ei tuottanut tulosta.
— No, ehkä ne ovat jo ottaneet liiemmän askeleen sillä turhuuden tiellä, ajatteli Iisakki jalkojaan tarkoittaen. Hän sai kaivetuksi tupakkavehkeensä esiin ja veti rohkaisusavut, riipaisi aina takamuksiin asti. Sitten hän yritti jälleen nousta. Uskottava oli. Jalat eivät kannattaneet.
Iisakilla ei ollut muuta neuvoa kuin alkaa kontata ja ryömiä kotia kohti. Jotenkuten, tuhannen vaivan ja tuskan jälkeen ja yltäpäältä muraisena, hän pääsi raivioltaan kuivalle ja sileälle tielle ja luuli jo olevansa pelastettu, voittaja. Mutta silloin tuli liuta kylän akkoja ja piikoja vastaan, mihin lienevätkin olleet menossa, töihinkö, vai omille jumaloineen, pahasti he vain pelästyivät, säpsähtivät suolapatsaiksi, äkätessään tuon oudon vastaantulijan, konttailevän Iisakin, tahi eihän se ollut kunnon konttaustakaan, vaan ryömimistä ja madon kiemurtelua...
Mikä eläin se tuollainen oli? Vai oliko se ihminen, sekasikiö? Tahi oliko se niitä, jotka eivät tavallisesti kulje maajalassa...
Naiset olivat jo lähtemäisillään pakoon, kun joku heistä kiljaisi:
— Iisakkihan tuo on, se Vähäpuheinen!
Siunaamahetkessä oli heille kaikille selvillä, että tuo ei ollut muu kuin Iisakki, se ainainen kujeineen... Ja he kävivät haukkoina Iisakin kimppuun, kierittelivät häntä tien tomussa ja rynkyttivät häntä maata vasten. Kuului jos minkälaista ääntä:
— Etkö nyt muuta keksinyt?
— Vai karhuna konttaat! — Eihän tällä perällä ole muita kuin pirttikarhuja! — Se sinulle vielä näytetään! — Vieläkö säikyttelet!
— Ähä, kutti!
Kävi niin, että kovan taudin lyömä Iisakki pyörtyi heidän käsiinsä. Kun hän tuli taidolleen, niin naiset olivat jo kaukana, yhä räiskäen mennessään kuin rätyrastasparvi.
— Tämä nyt vielä puuttui! häpeili Iisakki heikkouttaan. Mutta sitten hän lohdutti itseään ajatuksella, että akat ovat panneet parempiakin päitä pyörälle...
Hän jatkoi madonkulkuaan ja pääsikin lopulta pihamaalleen, jossa hän kiljaisi kuin pasuuna, sillä äänessä hänellä ei ollut mitään heikkoutta:
— Hoi, parantajaa!
Vähältä piti, ettei hän saanut omalta naisväeltään samansuuntaista kohtelua kuin kylän naisilta tiellä, mutta kuitenkin selkisi vähitellen, että tosi tässä oli kysymyksessä. Ja silloin lähdettiin hakemaan kupparia.
— Pahat veret pois!
Akat näyttivät oikein iloitsevan. Veri vain pois Iisakista, se paha veri, joka hänessä on ollut hamasta lapsuudestaan! Nähtiinpä sekin päivä...
Ja täsmälleen kolmekymmentä sarvea imettiin sinä iltana Iisakin pintaan. Mutta jalat eivät ottaneet kannattaakseen. Iisakki hoippui kahden kainalosauvan varassa kuin varjo ja ajatteli humisevin aivoin, että eipä liene ihmekään: verta ei ollut jäänyt monta noppaa...
Sitten Iisakki sai vieraakseen ja lohduttajakseen Simunan, sellaisen vain ikälopun renkimiehen turjakkeen, joka kuitenkin tiesi jotakin joka asiaan. Niin nytkin:
— Kyllä siihen keino on. Minut kerran löi samalla sairaudella, mutta kun minä otin hauteen, niin tokeni. Mahtaisiko tuo sitten soveltua sinun luonnollesi, kun olet isäntämieskin ja muuta...
— Minä olen siinä jamassa, että minulle soveltuu kaikki, sanoi Iisakki. — Minä teen mitä neuvotaan. Minkälainen se haude on?
— Pitää hautautua tunkioon, palavaan tallitunkioon...
— Hoo! ihmetteli Iisakki. — Umpipäähänkö?
— No, huppuunpa melkein, mutta pitäähän sitä ilmaa saada ryypätä...
— Ei sattunut palavaa tunkiotakaan...
— Meillä on, sanoi Simuna. — Miten lienee venynyt. Ja hyvä siellä on hautoa reenjalaksiakin...
— Kun sinä sitten malttaisit olla huutelematta, epäili Iisakki Vähäpuheinen. — Muutenhan siihen tunkion ympärille keräytyvät akat jos ukotkin kuin harakat...
— En tuota minä juuri äänelläni riko, pahastui Simuna.
Jos seuraavassa kesäyössä olisi ollut silmää näkemässä, niin olisi huomannut Iisakki Vähäpuheisen alusvaatteisillaan ja kahden kainalosauvan varassa kuukkailevan naapuriin, menevän siellä tallin taakse ja heittävän vähätkin vaatteensa myttynä ruohikkoon, niin ettei yllä ollut rihmankiertämää. Sitten hän kömpelöi keppeineen tunkiolle, kaiveli sinne kuoppaa, johon istahti kuin lintu pesäänsä ja peitteli itsensä, heitettyään sitä ennen sauvansa pitkän ruohikon kätköön.
Suloisesti lämmitti hevosenlanta Iisakin vaivattua ruumista ja mainiolta ja elähdyttävältä tuntui tunkion haju hänen sieraimissaan ja hän nukahti onnelliseen uneen. Mutta oli vielä aikaa valvoakin, kun kesäinen aurinko paistaa rävötti, valvoa ja mietiskellä, kuinka hän nyt tässä vietti kesäänsä kylpylaitoksessa niinkuin muutkin herrat. Kovin oli mukavaa, eikä tullut tyyriiksi. Ja ylhäältä — ei koko kylässä muualla ollutkaan niin korkeata laitosta — ammottivat puuhuoneen kaksi reikää, katsoivat kuin jonkun jättiläisolennon silmät alas Iisakkiin. Välistä toinen noista aukoista täyttyi ja ummistui.
— Minulle näytetään kaikki, ajatteli Iisakki Vähäpuheinen ja räpytteli silmäänsä karkoittaakseen kärpäsen. — Minulle ei saa olla mikään kätkettyä...
Ja sitten ei ollut taasen mitään muuta kuin Iisakin tukka tunkion harjalla, harjaksinen tukka, paikoin jo hopealle kihtava, ja kärpästen pörinä.
Tuli ilta ja iltayökin ja silloin ilmestyi tunkion ääreen Simuna käsissään kaksi läkkipeltistä tuoppia, toisessa maitoa ja toisessa haaleata lihavellintähdettä.
— Sinähän vasta mies olet! ihasteli Iisakki ja ojensi syvyydestä esiin toisen kätensä nauttiakseen antimia.
— Niin, ei kylpyä sovi keskeyttää, tiesi Simuna. — Sitä on otettava kerralla, niin että tuntuu selkäruotoon asti...
Hän ojensi vielä Iisakille pitkän pätkän suutupakkaa ja meni tiehensä, kuunneltuaan Vähäpuheisen ohjeet, että on sanottava äitiväelle hänen menneen parannusta etsimään, tietäjiin, lääkäriin, mihin tahansa.
— Kunpa ihminen saisi elää elämänsä täten, ajatteli Iisakki autuaana. Hän ehti saada monta mietettä, monta unta, hän teki huomioita vuorokauden vaihteluista ja kylän elämästä ja jatkoi kylpyään. Ties miten kauan hän olisi sitä pitkittänytkin, mutta kolmannen päivän iltana tuli pysäys.
Lieneekö Iisakin pää liikahtanut tunkion harjalla, kun talon lihava emäntä oli menossa tuohon puuhuoneeseen, johon Vähäpuheisella oli näköala. Siinä tuli voihkaisua ja kirkaisua ja käsien yhteenlyömistä ja epäuskoista tuijotusta tunkioon, josta tukka ja välkkävät silmät pilkottivat.
— Älkäähän nyt, emäntä, kuului möreä, rauhoittava ääni. — Minä se täällä olen...
— Iisakkiko! Mitä sinä siellä? Päätäsikö sinun pettää, poloisen?
— Ei päätä, mutta jalkopäätä...
Emännällä oli paljonkin kysyttävää, eikä hän rauhoittunut ennenkuin Iisakki lupasi lopettaa tunkiokylpynsä ja mennä saunaan, joka oli lämpiämässä.
— Jos jalat kestävät, sanoi Iisakki.
Ne kestivät. Hetken kuluttua asteli Iisakki Vähäpuheinen alusvaatteisiinsa pukeutuneena talon pihaan, asteli kuin ainakin mies.
— Miten sinä siellä elit kolme vuorokautta? ihmetteli Iisakin oma emäntä. — Söitkö sinä mitään?
— En Jumalan jyvää, sanoi Iisakki Vähäpuheinen.
Hän ei koskaan valehtele, mutta väärin hän voi joskus muistaa.
VALITTUJEN LASTEN KYYTI
Iisakki Vähäpuheinen, jonka kasvoilla hymykuopat jo ammoin olivat muuttuneet ajatusviivoiksi, ei mitenkään malttanut olla katsastelematta hirvenjälkiä Kattilakorvessa. Hän tiesi kyllä, että parempi olisi kun ei sellaisia jälkiä näkisi: leuka voi ruveta väykähtelemään niinkuin saalista vaanivalla kissalla...
Mutta toisekseen: eihän silmä osaa ota! Monta niitä näyttikin olleen, rotkaa, kokonainen karja...
Heh, herrat olivat turhentaneet Iisakin kohdalta Raamatun sanan, että vallitkaa kaikkia maanpäällä liikkuvia eläimiä. Kasvattelivat ja lihoittelivat moisia rohmuja ja kirjoittivat itselleen kaatoluvan. Ei niitä sellaisia Iisakeille... Korkeintaan hän voi joskus päästä herrain mukaan metsästäjän maineensa turvin jonkinlaisena jahtimestarina. Nämä retket saattoivat epäonnistua peräti. Mutta herrat osasivat lohduttautua: ensikerralla pitää olla enemmän miehiä, enemmän koiria, enemmän viinaa...
On kyllä aina ollut sellaisia puheita pitäjillä, ettei Iisakki Vähäpuheinen ole niin taattu, ettei se malta olla, mutta Iisakki itse tietää, että hirvenkaadosta sakotetaan niin raskaalla kädellä, ettei miestaposta enempää. Hirvittää se sellainen...
Linnunraatoja ne olivat tahi oravanrääsyjä, joita Iisakki ampui, jokusen. Ei ollut metsällä enää antamista kuten joskus menneinä aikoina. Veti vain vieläkin samoamaan. Tämä se olisi ollut hänen verilleen sopivaa, pyynti, niin kuin esi-isille, jotka siitä elivät. Mutta muussa muodossa tuli metsänanti Iisakille jo enimmäkseen. Oli hän maistanut sukusensa puun kuortakin, pettua, oli ollut poikasena tervanpoltossa ja sitten jo myynytkin humisevia metsänpuita yhtiölle ja kumartunut puun juurelle saha kourassaan. Vaikka saattoi niitä silti olla hänen asuinpaikallaan jokunen lapiopisto linnunluitakin ja jotakin rouvimpaa joukossa, jos sitä seikkaa hänen jälkeensä tutkittaisiin. Niinkin voisi ajatella, että Iisakki on istunut ilmoisen ikänsä lihapatain ääressä...
Ei, Iisakki Vähäpuheinen ei hirviä kytännyt, johan nyt! Hirvitti jo ajatuskin sellaisesta, josta tulisi sitä sakkoakin, niin ettei miestaposta enempää... Lintujen ja oravain jäljessä hän juoksenteli syksyisessä Kattilakorvessa. Tahi talvenreunaahan se paremminkin jo oli, kovaa, kirkasta, raikasta. Pakkanen, suuri sillantekijä, oli tehnyt kaiken pehmeän ja vajottavan, jota oli niillä mailla olemalla, kepeäksi kävellä.
Ja niin tapahtui eräänä päivänä, Iisakin kävellessä ja kurkistellessa, että hirvi tuli häntä vastaan, juosta jolkutteli, oikea rotka, mahdoton möhkäle, sarvet keikkuen talon korkuisena. Säikähtääkin sitä sellaisesta. Hirvi voi olla kiukkuinenkin, seivästää sarviinsa, joissa sojotti senkin seitsemän haaraa... Iisakki Vähäpuheisen pyssy kohosi vaistomaisesti poskelle nopeasti kuin ajatus ja laukauksen jymisevä huokaisu levisi erämaahan.
Sinne rojahti kyljelleen, että pitkät koivet ja monikymmenkiloiset sarvet vilahtelivat. Iisakki juosta sukaisi luo, puukkoa vyöltään haparoiden ja nahkareppu selässä keikkuen. Mitäpä siinä enää muutakaan, kun kerran oli näin käynyt: pistettävä se oli, veri pois... Mutta hän tuskin ehti nirhaista nahkaan reiän, kun tapahtui jotakin ällistyttävää.
Hirvi kimposi pystyyn äkkituumaisena kuin poukka kuusipuisesta nuotiosta. Ei sitä ollut osunutkaan hengenpaikoille, ei tappavasti... Eikä siinä kyllin! Iisakki huomasi itsekin kohonneensa irti maasta ja menevänsä mukana. Hän oli jotenkuten säkertynyt nahkareppunsa viilekkeistä hirvensarviin.
— Se on vientiä! ajatteli Iisakki Vähäpuheinen.
Hänen koipensa ja päänsäkin paukahtelivat puiden kylkeen ja kaikenlaiset sujahtelevat oksat ruoskivat häntä armottomasti mihin sattui, vasten naamaakin. Hirvi, rotka, pystyi pyyhältämään kuin myrskynpuuska. Onneksi se ei sarvikummituksiltaan mahtunut kaikkein tiheimpiin ryteikköihin. Muuten Iisakin virret olisivat olleet lyhyet...
Häävisti hänen asiansa eivät kylläkään olleet. Näköalat olivat lyhyet. Kolhaisuja, ruhjaisuja, iskuja ja sivalluksia tuli tulemalla ja vauhti oli pyörryttävä. Vielä singahteli sentään ajatus Iisakin päässä nopeana kuin kipinä pimeydessä.
— Ei sitä ihmislapsi tiedä milloin meno alkaa... Helvetin portilla tämmöinen kyyti päättynee... Olikohan Iisakki niitä suuria syntisiä, joita piru riepottaa elävältä...
Repun vahvat nahkahihnat kestivät, pyssy oli jäänyt tantereelle, mutta puukko oli yhä pysynyt tiukasti Iisakin kourassa. Siihen hän nyt turvautui. Sen terällä riippui hänen elämänsä. Hän alkoi sohia puukkojungellaan kuin peto kynnellään hirven kurkkua auki, sinnikkäästi ja hellittämättömästi, omista kovista kolhuistaan välittämättä.
Ja roihahti veri juoksemaan hirven kurkusta, tahi lieneekö tuo ollut oikea hirvikään, paremminkin hirviö, joka oli ottanut Iisakin riepottaakseen, sen punalla merkittiin tie, siihen töhräytyi taivaan ja maan välillä roikkuva onneton matkalainen. Yhä jatkui myrskyinen vaellus, joka oli omituisimpia Iisakki Vähäpuheisen elämässä...
Mutta ei saanut Iisakin viejä enää henkeä keuhkoihinsa poikkinirhatulla kurkkutorvellaan. Hirven vauhti vaimeni, se horjahteli ja lopulta kaatui. Iisakki Vähäpuheinen selvisi onnekseen tästä viimeisestä rysäyksestä, selvitteli itsensä irti sarvista ja istua läsötti pitkän tovin tyhmistyneenä routaisessa maassa.
Hirvi oli viimeisissä henkitoreissaan, mutta ruhjottu, murjottu, naarmuinen ja repaleinen oli Iisakkikin, yltäpäältä hirvenveressä ja osaksi omassaankin.
— Mitä jos tekisi tulet ensituimaan, hän tuumi. — Keittäisi kahvit...
Sillä nuotiotulia ja mustaa, kuumaa kahvia Iisakki Vähäpuheinen rakasti. Hän kopeloi reppuaan ja katseli sitten alakuloisena pientä pannuaan, joka oli kertakaikkiaan muodoton, yhdeksi levyksi musertunut puuta vasten paiskautuessaan. Ei tarvinnut kahvitulia viritellä...
— En minä mokomassa kyydissä ole ennen ollut, eikä ole tainnut olla moni toinenkaan... Eikä moiseen taida päästäkään kuin valitut lapset, päätteli Iisakki Vähäpuheinen, hieman jo ylpeillen mielessään.
Tämä ajatus antoi voimia. Hän kömpelöi ylös ja aloitti onnuskellen ja hammasta purren suuren sarvipään nylyn ja lihauksen. Sillä omakseen hän sen katsoi.
HIRVIASIOISSA
Iisakki Vähäpuheisen kamarissa istui outoja miehiä, mitä lienevät olleet, vähän herraskaisenkin näköisiä. He tuntuivat harrastavan metsästysaseita, olletikin hirvenajoja ja kaatoja. He olivat osuneet kuulemaan, että isäntä oli näiden seutujen tunnetuimpia metsänkävijöitä. Oliko hän sattunut saamaan hirviä?
Oli, olihan Iisakki. Tuossa olivat sarvetkin seinällä; komeat olivatkin, monihaaraiset. Vähäpuheinen jutteli auliisti sen hirven kaatohistorian, mainiten ajan ja paikan ja metsästystoverinsa. Kaksikin hirveä he olivat silloin ampuneet, kuvernöörin tyyriillä luvalla, hyvin laillisia elukoita...
Vieraat kuuntelivat ja kysäisivät, että oliko tullut saaduksi muita hirviä.
Oli, olihan se toinen vielä. Iisakki oli ollut saukkoa jahtaamassa Mustallaojalla, kun koira haukkui isoa eläintä. Iisakki luuli sitä karhuksi, niitäkin kun on vielä jokunen ollut hänen eläessään, vaikka ei ole kohdalle sattunut. Hän luulotteli sitä siis karhuksi ja ampui, mutta siitä häntä sakotettiin sata markkaa. Hirvi se olikin ja kuului tapahtuneen luvattomuus...
Entä muita? Kovin nämä herrat olivat kiinnostuneet Iisakin hirvistä.
No, oli vielä kolmaskin. Sitä Iisakki ei luullut enää karhuksi, miksi lienee luullut hätäpäissään, kun se sarvineen oli silmät sohoa. Siitäkin häntä sakotettiin...
— Ja mitä muita? utelivat herrat väsymättä.
— Loppuivat, sanoi Iisakki Vähäpuheinen. — Muita ei ole, enkä haluaisikaan enää niiden kanssa tekemisiin. Ei riittäisi rahaakaan köyhykäisellä...
Vierailla tuntui kuitenkin olevan varmoja tietoja siitä, että seudulla on kaadettu hirviä sinä talvena. Eikö isäntä ollut niistä asioista mitään kuullutkaan?
Eihän Iisakki ollut, eikä hänellä liioin ollut tapanakaan painaa mieleensä valheita ja vihapuheita.
Nyt vieraat ilmaisivat olevansa poliisimiehiä, hirvipoliiseja. He sanoivat, että heillä oli varmat näytteet siitä, että Iisakki Vähäpuheinen oli syyllistynyt hirvenkaatoon aivan niillä lumilla. Isännän oli parasta tunnustaa. Se luettaisiin lieventäväksi asianhaaraksi...
Niin, synnit oli tunnustettava, sen Iisakki sanoi kuulleensa jo pienenä pahaisena. Mutta entäpä jos syntiä ei ollut kassoittunut?
Mitä isäntä sitten hiihteli alituisesti metsissä pyssyn kanssa?
No, Iisakki Vähäpuheisella oli tapana aina pitää pyssyä mukanaan, vaikka ei olisi ollut metsästysaikakaan. Oli nimittäin vahinkoeläimiä, havukkaa ja muuta, joista valtio ja kuntakin maksoi vähäisiä tapporahoja. Siksi Iisakilla oli aina pyssy mukana, kylässä ja kaupassa käydessään, kirkkomatkoillakin...
Mutta mitä Iisakki Vähäpuheinen sitten kuljeskeli pyssyineen kaukana sydänmailla, jossa ei ollut kenenkään kauppoja eikä kirkkoja?
No, Iisakki oli ammatiltaan oikeastaan tukinajaja, sillä mitäpä tällaiset talot muuta olivat kuin ihmisten liikkeiden hidastajia. Kun hän kuuli, että jossakin oltiin hankkeissa avata savotoita, niin hän kulki jo etukäteen tutustumassa metsiin ja maastoihin, voidakseen päätellä missä olisi edullisinta...
— Kieltä on riittävästi niin vähäpuheiseksi, päättelivät poliisit. — Mitähän jos katseltaisiin vähän paikkoja...
Iisakki Vähäpuheinen oli aulis opastaja ja vieraat nuuskivat joka nurkan, pöyhöttelivät heinäläjiäkin. Aitassa he jo ihastuivat nähdessään orrella riippuvat suuret liharaajat.
— Ahaa! Siinähän niitä on!
Silloin Iisakki Vähäpuheinen, tuo tavallisesti niin lätkätyyni mies, meinasi jo tulistua.
— Minkälaisia miehiä te olette, kun ette tunne sitä tavaraakaan, jota olette lähteneet etsimään! Sonni vainajahan siinä riippuu, minulle perin tuttu, navetassa elänyt, paljon suurustakin syönyt...
Mahtinsa tunnossa hän sitten ohjasi vieraat sellaiselle kuopallekin, jota nämä eivät olisi omin avuin löytäneetkään. Siellä oli amme ja siinä suolavettä. Sitä poliisit nuuskivat, lienevät makustelleetkin ja luulottelivat, että siinä niitä on ollut...
— Lammasta ja vasikkaa siinä aina joskus on, kun niitä talossa elonpäiviltä päästetään...
— Aina tuossa samassa suolavedessä?
— Niin, suolat on raskaita vetää...
— Onpa sikasta hommaa!
— Saattaa olla, mutta ei meidän talossa ole vielä kukaan siihen sikasuuteen kuollut...
Niine hyvineen oli vieraiden lähdettävä. Hyvästellessään he sanoivat, että eivät he ota isäntää mukaansa tällä kertaa, mutta pian tulee toiset tutkijat, tuntijat ja tietäjät. Silloin olettekin kitimissä, isäntä rakas...
He menivät ja pahaa jälkeä tekivät pitkin pitäjiä, sillä kaikki eivät tosiaankaan ole tarpeeksi vähäpuheisia. Iisakki kylläkin oli saanut sanoman ajoissa ja osannut varautua vieraita vastaanottamaan. Ehkä hänellä juuri siitä syystä ei ollutkaan metsällistä...
Niitä luvattuja parempia tietäjiä ei kuulunut pitkään aikaan, ei moniin monituisiin vuosiin. Iisakki Vähäpuheinen sai elää rauhassa korpielämäänsä lihanhimossa, jospa välistä lihapatain ääressäkin. Mutta monen moni toisen hyvän ja pyöreän vuoden kuluttua ilmestyi Iisakin taloon jälleen outoja vieraita, hirviherroja, poliiseja. Iisakin olisi jälleen pitänyt tietää ja muistaa jotakin. Eikä edes vähäpuheisuus häntä tällä kertaa auttanut. Niin sitkeitä ja ilkeitä nämä oudot miehet olivat, että kuljettivat Iisakin Kairan kirkolle, vankivyöräriin, Pässin talon vanhaan pirttirähjään.
Siitä pitäen on Iisakki sivukulkiessaan katsonut sitä huonelahoa kammoen. Muuta hän ei olekaan linnassa istunut mutta siinä sitä olikin tarpeeksi. Ei rupeamakausiin ihmiskasvoja, ei ketään kenelle mieleenjylkähtäneen ajatuksesi sanoisit. Ja mihinkään ei ollut menemistä. Istu vain niinkuin luontokappale siinä mihin olet heitetty... Siinä sait jo elävän kuvan iankaikkisuuden pituudesta ja sydämesi värisi. Ei, linnat eivät ole oikeain ihmisten asuntoja! Roikaleille nuo sopinevat... Ja sitä samaa yksinäisyyttä kauan, monta päivää, kukatiesi viikon. Iisakki Vähäpuheinen oikein ilostui kun se pääjekke lopulta tuli ja kyseli, että onko isännälle johtunut mitään mieleen.
Olihan Iisakin mieleen pälkähtänyt sitä ja tätä, mutta ei hirviasioita, ei mitään hirveitä hirviasioita.
—- Vai niin! sanoi se outo mies. — Sitten minä heitänkin isännän pariksi viikoksi muistelemaan...
— Pariksi viikoksi! pääsi Iisakilta.
− Niin, ennemmin en jouda käymään...
— Eikö se muori, oma emäntä, saisi joskus käydä tuomassa tänne kotoista talkkunaa...
— Ei tule kysymykseenkään! sanoi poliisi ja kääntyi talon isännän, vyörärin, puoleen: — Eikä tätä pirttiäkään tarvitse kovin lämminnä pitää...
Samassa se oli jo menossa ovensuussa ja Iisakki Vähäpuheinen ajatteli kauhulla, että seuraavassa silmänräpäyksessä hän olisi jälleen yksin. Hän huokasi raskaasti ja sanoi:
— Jospa sitä jo olisi jotakin hampaankolossa, siitäkin hirvestä — hirveästä...
Olihan sitä ja aikanaan tulivat raskaat sakot, kipeät maksaa.
Sakot sentään sakkoina menevät, mutta aivan erityisesti jäi Iisakin mielenpäälle se seikka, että se poliisi, oikea pääjekke, kehtosi vielä sanoa, tunnustukset saatuaan:
— Turhaanpa isäntä kantaa Vähäpuheisen nimeä! Minä kun tulin aivan sillä mielellä, että lasken teidät vapaaksi, ellei mitään herahda...
Kaikenlaisia ihmisiä niitä on! Roistoja suoraan sanoen! Sellaisia varten se olisi Pässin pirtti, linna, omiaan...
Siitä pitäen ovat hirvet saaneet Iisakki Vähäpuheisen puolesta hyppiä aitojen yli ja syödä vaikka ainoan heinäsuovan, rotkat...
MATKA JA VEDENNÄKÖINEN
Iisakki Vähäpuheinen oli myynyt metsää, sellaiset oikeudet oli hänelle jotenkuten siunautuneet, ja saanut setelit haltuunsa ja oli aikeissa viedä niitä Kairan kirkolle, kassaan, sen hätäpäivän ja kuura-aamun varalle, joka kuitenkin on tuleva. Sellainen puoli hänellä jo oli. Oli hänellä joskus ollut velkaakin ja hän oli sanonut vuodenvaihteessa komeasti, kuten oli kuullut raharikkailla olevan tapana, että liittää korot pääomaan. Mutta sitten hän oli huomannut, että sitä tietä ei kävellä, ei ainakaan pitkälti...
Samalla hänen mielessään kyti, että oli niillä rahoilla, osasella, saatava pieni pärskäyskin Kairankulmien ylen yksitotiseen elämänmenoon. Sillä mitään asiaa ei ole otettava ylen iholle. Mitäpä sitä olemistakaan tarvitsi jäädä kovin tuhottomasti perillisten riideltäväksi. Iisakin mielessä kyti, että hänen oli saatava käydä hamassa kaupungissa. Mutta miten se asia olisi ilmoitettava emännälle? Puhuako, että peltokaluista on särkynyt vaikeasti saatavia osasia? Mieleen kuitenkin jylkähti, että on hän sillekin ihmiselle tullut aikain kuluessa niin paljon valehdelleeksi, vaikka ei monesti äänellään riko, että mitähän jos vaihteeksi puhuisi tottakin, pelkän totuuden, kuten laissa sanotaan...
Niin hän teki, vaelsi Kairan kirkolle, toimitti siellä asiansa ja istui huomisaamuna varhain suunnitelmien mukaan linjavaunussa, joka mennä huokasi niin sanottuun isompaan maailmaan. Oli siinä istumista näinkin ennenkuin kaupungin tornit häämöttivät. Mutta mikä mahtava muutos oli tapahtunut Iisakin eläessä! Mitä kaikkea olikaan jo hamassa Kairan kirkolla: veeseetä ja laiskanlinnaa, kähertäjää ja kuvankatsomishuonetta myöten. Ei tarvinnut enää unia nähdä... Näytti siltä, että maailmassa olisi yhä parempi elää, nyt, kun se olisi pian jätettävä... Se sai hänet melkein surulliseksi. Hän epäili synkästi muljahtaneensa tänne sataa tai tuhatta vuotta liian aikaisin...
Hän kun oli elänyt ihan tosissaan sitä aikaa, silloin hän vasta oli elänytkin, jolloin hevoskyyti oli parasta, mitä tiedettiin tällä taipaleella. Tuli siinä mies tehneeksi kirouksen syntiä ja tuli luomakunta huoanneeksi turmeluksen orjuudessa...
Mutta Iisakin kirkas pää näki nyt ennen kaikkea oman itsensä orjanmuodon päällensä ottaneena, tonttu-ukkona, narrattavana. Sillä oliko tämä nyt laitaa, että valtio viisaudessaan riepotti häntä, vanhaa ja vakaista miestä, kuin piru kerjäläistä. Tällaisen Jokiperän Iisakin oli noustava ja rämmittävä soita neljänneksittäin ennenkuin hän voi ajaa löyhöttää näillä nykyajan vaunuilla. Kolme hyvää päivää, jolloin hän ei kättään työlle asettanut, meni Iisakilta, kun hän nouti sitä ainetta, jonka nimeäkään ei oikein tohtinut mainita, sitä vedennäköistä, sitä viinaa, jota kaupattiin jokaisen kaupunkilaisnulkin nokan edessä, ilman että tämä tuli tuota hupsummaksi. Mistähän viinavaltio oikein epäili Iisakkia ja muita kairalaisia hänen kanssaan? Etteihän vain tyhmyydestä, siitä etteivät he muka joisi viinaansa ihmisiksi? Ja kuitenkin Helsingin herratkin metsästysretkillään olivat tunnustaneet, että sen parempaa ryyppymiestä eivät akat ole vielä tehneetkään mitä Iisakki oli...
Koko valtion viinatouhu oli Iisakin mielestä tyhmyyttä, ilkeyttä ja kieroutta. Oli tehty maalaisen viinaristi mahdollisimman raskaaksi kantaa ja samalla varattu tilaisuus kaupunkilaisille kyniä häntä kaikin tavoin. Viina vetää hamasta Kairanmaasta... Mutta jos viinavaltion ajatuksena olisi ollut ainoastaan viinansaannin vaikeuttaminen, niin silloinhan sen olisi pitänyt pystyttää puotinsa sydänmaille, korpiin, keskelle laajaa tietöntä suota. Silloin olisi nähty miten kaupunkilaisjuoppokin mansii suossa ja kantaa ristiään. Eikä sinne kovin juoposta olisikaan... Heh, se olisi näky, joka sietäisi nähdä luonnonsilmällä, eikä ainoastaan päässään...
Niin Iisakki Vähäpuheinen mietiskeli linjavaunun huokaillessa niitä kuuttatoista penikuormaa kaupunkia kohti. Hän pääsi perille, osti neljä pulloaan ja palasi. Muuta kaupunkilaiset, koijarit, eivät hänestä juuri hyötyneetkään, paitsi mitä meni pulloihin ja kyytirahoihin.
Mutta kun Iisakki Vähäpuheiselle jälleen häämöttivät hänen tutut asuinsijansa, niin hänen reppunsa repsotti aivan tyhjänä. Ei ryypynryyppyä sitä ainetta... Vaunussa ja vaunun pysähdyttyä oli ollut tuttavia, hänellä niitä vasta olikin, joka ei koskaan unhottanut kerran näkemiään ihmiskasvoja, ja joukossa oli hyviäkin miehiä...
Koko kaupunkimatka näytti haihtuneen käsistä olemattomiin. Mutta Iisakki löysi aina lohdutuksen omasta päästään. Muuten hän sen retken oli vain tehnyt, kuten suuret herrat ulkomaanmatkan, puoliksi ilkeyksillään, valistuakseen... Sillä jos viinavaltio kuvitteli, että juoponsekainen Iisakki Vähäpuheinen kutjotti täällä suonsa laidassa viinatta, niin se erehtyi. Korvessa kuusten juurella... Lämmäyteltiin täällä omiksi tarpeiksi...
Iisakki Vähäpuheinen, suuri luonnontutkija, oli pannut merkille, että joku variskin, etelänlintu, oli sen seikan huomannut ja alkanut käyttää hyväkseen niitä tähdeaineita, mäskiä, mitä lienee, jotka eivät ottaneet muovautuakseen siksi veden väriseksi aineeksi. Se perehtyi niihin peräti ja talvehti täällä, Iisakin huomioiden mukaan etupäässä Kairanmaiden pienen omatarveteollisuuden turvin. Outona, mustana kummituksena, sen näköisenä kuin vanha juoppo ainakin, se louhotteli lumisessa ja äkeässä maassa tutkien missä taasen olisi niitä hankkeita... Kovin orvolta se näytti, mutta kestäähän sen yksinäisyydenkin pikkupienessä. Eipähän ottanut liikaa, vaikka kyllä kaiketi varat olisivat joskus vankanneet...
Mutta sillä linnulla onkin päätä, tiesi Iisakki Vähäpuheinen.
RADIOIHME
Radio oli siihen aikaan uutuus ja ihme. Nopeasti se tunkeutui Suomenmaan korpiin, jopa hamaan Kairan erämaapitäjään, jossa kauppias Polson perikunta kiirehti kartuttamaan kunniaansa sillä seikalla, että he jälleen olivat ensimmäisiä, niinkuin tavallisesti...
Niin lensi sanoma kautta Kairan laajan maan, että ihme oli nyt itsekullakin ikäänkuin nenän edessä. Kun Polson pirtissä höristit korviasi, niin voit kuulla Helsingin ja kaiken maanpiirin äänet...
Jokiperältä, josta Kairan kirkolle oli aikamoinen taival, lähti itse Iisakki Vähäpuheinen, virkeä ja kaikkea harrastava olento, tutustumaan tuohon uutuuteen, jonka ihmisviisaus oli rakentanut. Kauan hän viipyi retkellään, monta päivää. No, oli se taival ja oli muitakin asioita, paitsi se radioihme Polson pirtissä. Oli kaikkea maailmallista houkutusta siellä kirkon juurella. Tupakka siinä syötiin, kun Iisakki Vähäpuheinen oli liikkeellä, se tiedettiin entuudestaan. Ainakin Jokiperän akat tiesivät. Jo aikoja sitten se oli oppinut sanomaan emännälleen, että hän tulee, kun joutuu...
Ja kotiutuihan se lopulta nytkin, hiljaisena, vähän kuin myrtyneen näköisenä, sänkisessä leuassa sekä kuivunutta että tuoretta tupakanmehua. Siinä se istui eikä puhunut ei pukahtanut. Kääntelihän mälliä...
Emännän — ja oli siinä saapuvilla joku naapurinkin nainen — täytyi ryhtyä kyselemään, että mitä kirkolle kuului, minkälainen se nyt oli ollut se uusi — radioksiko sitä sanottiin...
Ja saihan Iisakki Vähäpuheinen lopultakin sanoja suuhunsa. Radio, se oli sellainen vehje, että sitä ei oltu tarpeeksikaan ällistelty, sellainen laatikko, ettei sanomalla uskonut, ihme kertakaikkiaan...
— Mutta — siinä Iisakki Vähäpuheinen huokaili raskaasti — kovin tuota te olitte joutavia! Aivan sai hävetä silmät päästään...
Naiset katsoivat suurin silmin sekä toisiaan että Iisakkia.
— Katso, aloitti emäntä jo, mutta kysäisi sitten kuitenkin siivosti: — Mitä?
— En minä siitä sano mitään, jatkoi Iisakki, — että talo on heti akkoja täynnä ja pannu porossa aamusta iltaan, kun isäntä selkänsä kääntää. Mutta se minusta on joutavaa, että ei muuta tehdäkään kuin kalvetaan naapuria ja lähimmäistä...
Nyt naiset olivat jo hieman hämillään ja neuvottominakin.
— Miten niin kalvetaan? penäsi emäntä lopulta.
— Viitsineekö tuota sanoakaan! Niin rumia te puhuitte. Kun naapurin Väinöstäkin, että se panee lipeäkiveä pontikkaan, ja minustakin, että minä muka syrjästä... En minä siitä mitään, jos pelkäsitte tähän tämän vuotiseen piikaan, mutta kun jo ensivuotiseenkin...
Nyt naiset jo ikäänkuin haukkoivat henkeään.
— Siitä radiostako sinä muka tuota kuulit?
— Siitä! sanoi Iisakki Vähäpuheinen jäsäkästi. — Tulin sanoneeksi, että kääntäkääpä sitä nappulaa, että mitä siellä Jokiperällä... Parempi olisi ollut sanomatta. Mitä kaikkea lienette puhuneetkaan! Ei oikein ilennyt kuunnellakaan...
Mutta vauhtiin päästyään Iisakki Vähäpuheinen esitti kuitenkin lisää esimerkkejä siitä, mitä Jokiperän emännät olivat haastelleet hänen pirtissään. Radioihme oli lennättänyt kaiken siinä silmänräpäyksessä Polson pirttiin neljänneksien taakse...
Nyt naiset olivat lyötyjä, tyrmistyneitä. Eihän tuo Iisakki muuten miten kaikkea tietäisi... Voi tätä maailmaa keksintöineen! Mitä kaikkea he tosiaankin lienevät puhuneet? Ja siellä voidaan milloin hyvänsä kääntää viisaria! Miten nyt suu pannaan?
— En tuota minä juuri aloittele, puolusteli jo emäntä.
— Minä lienen vähän myönnellyt...
— Ja minä mitä lienen vähän sipissyt, sanoi naapurin emäntä.
— Jaa, se korvaan kuiskutus! tiesi Iisakki Vähäpuheinen. — Se radiolaatikko on siitä niin helvetin omituinen, että sen se oikein kuuluviin isontaakin, kuiskutukset ja sipinän...
Olivatpa ne sellaiset terveiset, ne Iisakki Vähäpuheisen Kairan korpien ensimmäisen radion äärestä tuomat, että Jokiperän emännät ja akat kävelivät viikkokausia, ehkä kuukausiakin, vähäpuheisina ja haikein silmin. Kun ei uskaltanut edes korvaan kuiskata, ei mitenkään purkaa sydäntään, koska ei tiennyt milloin siellä Polson pirtissä ja muualla käännetään viisaria juuri Jokiperää kohti...
Mutta aika leikkasi ja radioihme tuli tutummaksi ja sen todellinen olemus alkoi paljastua ja Jokiperän tyhmät naiset valistuivat ja huomasivat, että turhaan he olivat pelänneet. Iisakki Vähäpuheisen yritys tehdä radioihmeen voimalla niin sanottu moraalinen vaikutus kylänsä naisiin luhistui hiljoilleen kokoon.
Eivätkä Jokiperän naiset koskaan voineet antaa Iisakille anteeksi sitä, että hän jälleen oli onnistunut heitä pettämään, että hän niin kovin tarkoin tunsi kylänsä, sen ihmiset ja olot ja asiat. Vaikka ei ollut lihassa läsnä, niin tiesipäs mitä oli puhuttu! Sai siitä jo sellaisesta sanoa mitä sattui. Liikaa ei tullut. Joka oli niin jumalatonkin, ettei pelännyt kuolemaa eikä tulevaista, ei ainakaan ollut pelkäävinään. Sen jumaliset akat olivat kuulleet omin korvin yritellessään peloitella hengenheikkona sairastavaa Iisakkia. Näin se oli sanonut:
— Kuolema: siihen ei ole koskaan tarvinnut miestä valita. Itsekukin puolestaan se kykenee sen reiän täyttämään...
PESÄPALLO
Nykyaikainen urheilu ja pesäpallopelikin oli jo ammoin kulkeutunut ja pesiytynyt hamaan Kairankirkolle, milloin lienee, Iisakki Vähäpuheisen sitä huomaamatta.
Mutta sen hän tuli panneeksi merkille, kun jokiperäläiset perehdytettiin pesäpallopeliin. Vähempikin oli usein riittänyt tuolle kuuntelijalle ja kurkistelijalle...
Lieneepä Jokiperälläkin jo jokunen nuorukainen hypähdellyt ja loikkinut ylöspäin tai pitkin maata tahi heittänyt vapaa ja paiskannut kivenmukuraa, mutta pesäpallopeliä he eivät osanneet ollenkaan.
Tällainen ei näyttänyt käyvän laatuun nykymaailmassa, sillä eräänä päivänä ilmestyi Jokiperälle mies, valtion palkkaama urheiluohjaaja, mikä lienee ollut, joka ryhtyi aivan täydeltäterää opettamaan jokiperäläisille sitä, mitä nämä eivät osanneet. Kenttäolotkaan eivät tehneet kiusaa, sillä Jokiperällä oli, paitsi runsaasti upottavaa rämettä ja suota, myöskin kylliksi poudalla pölisevää hiekkakangasta, tasaista kuin pöytä. Neuvoja pani jokiperäläiset keräilemään kaikki kantapäihin pistävät kävyt ja risut tällaiselta auhdolta maalta ja sitten se alkoi. Tämä tulija oli mainio mies, suustaankin erittäin etevä, saamaan jokiperäläiset liikkeelle ja panemaan heihin vauhtia. Pian koko perukan väki oli kokoutunut pölisevälle kangasmaalle, nuoremmat toimiviksi henkilöiksi ja vanhemmat katselijoiksi, äännähtelijöiksi ja yllyttäjiksi. Keppi heilui, kova nahkapallo lensi kuin äkäinen ampiainen ja jokiperäläiset ahersivat sen kimpussa hyvin kiireissään ja voittivat juoksuja. Vanhat ja huonosaattoiset istuskelivat kentän reunamilla, seurasivat asiaa ja yllyttivät. Pian he olivat hyvin perehtyneitä tähän pallopeliin ja tuntuivat jo toisinaan tietävän enemmän kuin tuo valtion lähettämä mies...
Ja heinäajan pouta kaartui Jokiperän yllä puhtaana kuin kupari.
Lienevätkö muut ajatelleet mitään, mutta Iisakki Vähäpuheisella oli ainakin aluksi rauhaton mieli, huono omatunto. Miten käypi jokiperäläisten heinänteon? Miten inuu lypsävä navetassa talven tultua? Heinä kuivaa pystyyn kahiseviksi harjaksiksi ja jokiperäläiset elävät vain pallopelin hekumassa ja viettävät aikaa surutonta... Iisakki päätti jo mielessään, ettei hän ota osaa tähän syntiin ja meni niitylleen. Mutta kovin siellä oli yksinäistä ja orpoa ja hiki kirveli ja paarmat purivat kipeästi. Ja sitten kantautui pallokentältä huikeita poutataivasta tavoittelevia huutoja, sillä senkin jokiperäläiset olivat jo oppineet. He osasivat huutaa sillä äänellä, että kuulija uskoi parasta aikaa olevan tapahtumassa jotakin aivan tavatonta ja tärkeää...
— Mitäpä heinistä! ajatteli Iisakki Vähäpuheinen. — Ne ovat vanhaa, jokapäiväistä. Mutta jokiperäläiset olivat saamaisillaan juoksun tahi saivatkin...
Hän pyyhki hikensä ja alkoi löntystää pallokenttää kohti. Sillä mikä hän oli ahnehtimaan ja saamaan herutusheinää paremmin kuin muutkaan jokiperäläiset? Virran mukana on helppo kulkea. Iisakkihan oli aina ollut nautintokykyinen ihminen. Jos muut jokiperäläiset saavat sisällystä elämäänsä siitä seikasta, että juoksu on tullut ja saatu, niin kyllä hänkin...
Siinä kentän laidassa, pallon risteillessä, oli Vähäpuheisella aikaa mietiskellä kuinka juoksu näyttää tärkeältä tässä, mutta kyllä nykyajan kansa tavallisessa elämässään välttää jalkajuonia. Automopiilillä ne ajaa löyhöttävät Kairanmaallakin, joskaan ei Jokiperällä, jossa ei ole tietä...
Ja jokiperäläiset löivät ja huitoivat, juoksivat pallon perässä, koukkusivat sen kouraansa ja heittivät. Kaikki tämä maistui uutuuttaan ja tuoreuttaan vallan mainiolta ja tuntui aivan siltä, ettei missään ole niin hyvä olla ja elää kuin tässä maailmassa ja Jokiperällä, tuolla pölähtelevällä hiekkakankaalla...
Tätä tapahtui päivä päivän perästä, viikkokausia. Ja oli heinäntekoaika, pouta kuin kupari. Perin kiireellistä aikaa se oli ollut muina kesinä Jokiperällä. Teräaseet heiluivat ja haravien piit kokosivat hanakasti kesän vihreyttä, jota ei koskaan kasvanut kovin runsaasti Kairanmailla. Mutta nyt nurmet ja niityt saivat vanhentua, kulottua ja kovettua poutaisen taivaan alla valtavaksi harjaksi...
Kiire jokiperäläisillä silti oli. Heille opetettiin valtion toimesta pesäpallopeliä. Se oli saanut heidät kokonaan valtoihinsa, lumonnut heidät. Sellainen velho oli valtion urheiluopettaja...
Niin jokiperäläiset oppivat pesäpallopelin heinäpoutien kaartuessa heidän päittensä yllä kauniina kuin kupari. Kun valtion lähettämä mies, velho, lopulta nosti repun hartioilleen ja meni menojaan, niin vasta silloin jokiperäläisillä oli aikaa tehdä hamssia heinääkin. Mutta mitäpä niillä pystyynkuivaneilla korsilla oli virkaa ja sateetkin tulivat sotkemaan.
Valtio sai talvella ostaa jokiperäläisille rehuja monen monituisen miljoonan edestä, ettei karjoille olisi käynyt aivan kolosti ja lehmänanti lakannut tiukkumasta.
Niin sen ainakin Iisakki Vähäpuheinen, jonka pään kalenterissa on paljon muitakin asioita, muistaa ja välistä ihmettelee, ettei urheilusta aseteta samanlaista sakkoa kuin viinankeitosta. Sillä hyvällä varalla yhtä vahingolliset ja päähänmenevät seuraukset siitä on...
— Mutta pientähän tuo taitaa olla, hän toisekseen arvelee. —- Onhan niitä uponnut suuria sotalaivojakin merensyvyyteen...
HALLANTORJUNTATYKKI
Halla oli alituisena, melkein jokavuotisena, useinkin ainoana kesävieraana Jokiperällä. Sinne kulkiessaan se saattoi huhkia ja huuhtoa laajalla alueella, välistä koko Suomenmaassa, ja kouria kaiken suuhun sopivan. Tunnetaanhan sen jäljet.
Siitä huolimatta ja ikäänkuin sen uhalla oli Kairan kirkolle pystytetty suuri maanviljelysnäyttely, jossa esiteltiin kaikkea mitä Kairanmaa kasvatti ja sen asukkaat viljelivät ja tekivät käsillään. Loppujen lopuksi siellä kuului olevan nähtävissä ja käytössäkin hallantorjuntatykki, tämä kylläkin muualta tuotu, jolla tästä lähtien ryhdyttäisiin taisteluun vuosisataista vihollista vastaan...
Tämä uutinen sai Iisakki Vähäpuheisen pitkiin ajatuksiin.
— On siinä ampumista! hän lausui. — Voi ajatella, että maali on leveä, mutta saattaa se olla kaitainenkin... Ennen vain maajalasta terenneltiin hallaa vastaan, kynnen kovuudella. Sanottiin, että ojia soita. On ojittu ja lienee ojimattakin, mutta yhä se vain on entisissä voimissaan, se halla, pakkanen. Saaneehan tuota ampuakin. Siitähän se on moni heikompi kellistynyt...
Se oli nähtävä sellainen ihmetykki, jolla aiottiin tehdä jotakin eteenpäin vievää, rakentavaa. Muusta Iisakki Vähäpuheinen ei sanonut niinkään välittävänsä. Luuli jo tietävänsä, mitä Kairanmaa kasvoi tahi aioskeli kasvaa...
Syksy oli ollut kuivanlainen, joten vetisen Jokiperän asukkaat lähtivät liikkeelle oikein moottoriajoneuvolla. Kuormavaunu keikkui ja rytkähteli tienpaikan kolojen ja kivien mukaan ja autonlavalle tiheään sulloutuneet jokiperäläiset sysivät, tyrkkivät ja hieroskelivat toisiaan ikäänkuin eivät entuudestaan olisi tutustuneet tarpeeksi hyvin toisiinsa. Laitimmaiset olivat alituisessa vaarassa lennähtää alas kärryiltä ja keihästyä johonkin pitkään kantoon tahi aidanseipääseen.
Iisakki Vähäpuheinen kyyrötti heidän keskellään iänikuisen harmaana, jäkäläpäisen kannon kaltaisena ja jahkaili nykyajan mukavuuksien voittokulkua: niin vain jokiperäläisetkin ajavat autolla, että silmiä vilisee kuin kalakopasta...
Eläväksi onnekseen he tavoittivat ruunun pitkän ja sileän saran ja pyyhkäisivät kuin pahahenki Kairan kirkolle. Ja viluinen tuuli puhalsi ytimiä hyytävästi.
— Mutta eipähän ole ensikerta, sanoi Iisakki Vähäpuheinen, — eikä viimeinenkään...
Jokiperäläiset hajosivat ja hävisivät väkijoukkoon näyttelyalueelle. Siellä Iisakki Vähäpuheinenkin kuljeskeli, näki mitä oli nähtävissä, tapaili tuttavia, puristeli käsiä ja kuunteli ja kertoi kuulumisia. Mullikka-aitauksen luona hän tuumiskeli, että eipä ole sitä hirvieläintä. Mutta ei tuo taida kuuluakaan kairalaisten karjaan. Muuten vain on olemassa, että saataisiin sakottaa sitäkin, jota ei muuten saada...
Välähtelevine silmälaseineen Iisakki Vähäpuheinen vaikutti vähän avuttomalta, sellaiselta, joka ei näe muuta kuin mitä näytetään. Mutta kuitenkin koko kairalaisen maailman vahvuus oli hänen edessään kuin kämmenellä. Niin hän tuli panneeksi merkille, että hamaan Kairan kirkolle oli jo pesiytynyt nykyaikainen naisrotu: nenä huurteessa, turpa punaisena ja kynnet kuin kotkalla, nekin verenkarvaiset... Lieneepä Iisakki nähnyt jotakin tuon kaltaista jo ennenkin, mutta että hamassa Kairan kirkolla! Se vaikutti nyt häneen kuin näky, ilmestys...
Saa kaiketi siinä sitten levitellä syltäänsä, että katso kuinka Kairanmaa tiukkuu lihavuutta ja ydintä, kun nainen näyttää kynsillään, että hän ei tartu sontalapioon eikä lehmän tissiin! Turhaa siinä torjut hallaa tykkeinesi: Kairanmaa on kuitenkin autioituva, nuo laidat, joita ihminen, hänkin, on vähän kynsiskellyt elääkseen...
Ja Iisakki Vähäpuheinen ihan synkistyi.
Mutta sitten hän ajatteli, että mitä se hänelle kuuluu, poismenevälle, jonka suku ei ole jatkuva. Kävelköön vain kairatar tukka tuulenkourana, nenä huurteessa, turpa punaisena ja hiokoon kotkankynsiään... Ja sitten alkoi tuo hallantorjuntalaite toimia jossakin kentän liepeillä. Pieni, synkeänmusta savupilvi pöllähti näkyviin, leveni ja vyöryskeli tuulen mukana vainiolle ja haihtui.
— Ei tuo tuntunut oikein juhlalliselta, tuumiskeli Vähäpuheinen. — Mikähän siitä puuttuu? Pamaus, poksaus, niin! Kun se päästäisi oikein emä-äänen niin alkaisi uskoa, että tuota tokenee hallakin...
Hän oli yhäti virkeä mies ja täynnä uteliaisuutta ja tunkeutui väkijoukkoon ja oli ensimmäisinä tutustumassa tämän uuden hallantorjuntatykin olemukseen. Hän kyseli sitä ja tätä ja pyrki koskettelemaankin kojetta paremman käsityksen saadakseen. Silloin tapahtui tapaturma. Jonkinlainen lasipullo, lieneekö se ollut se savulatinki, räsähti rikki Iisakki Vähäpuheisen kourissa.
— Siinä se poksaus nyt oli! sanoi Iisakki, — Onpa panoksia, kun eivät käsiä siedä!
— Ei kannata nauraa, sanoi hallantorjuntatykin mies.
— Vaatteenne ovat nyt hapon vallassa ja kohta niitä ei voi olla ollenkaan...
Iisakki Vähäpuheinen ei siitä sen enempää välittänyt. Ajatteli, että mahtoi olla vihapuhettakin, lasin särkymisestä johtuvaa. Hyvä, ettei oltu korvausta vailla. Ne ovat kalliita tuollaiset uudet keksinnöt...
Hän häipyi paikalta ja vasta paluumatkalla autonlavalla, viluisen tuulen puhaltaessa, hän huomasi vaatteittensa olevan kuin palon jäljiltä, reikiä täynnä. Niin oli käynyt hänen pyhätakilleen ja housuilleen ja paidalleen. Lieneekö nahka edes säilynyt eheänä? Tuntoa siinä kuitenkin oli kylmän tuntoa, viiman puhuessa suoraan ihoon.
Iisakki Vähäpuheinen kyyrötti kylmissään ja murheissaan, pienenä.
— Jumala vei vain viljat, hän lopulta sanoi. — Mutta hallantorjuntatykki vaatteet...
NUOTIOLLA
Syksyinen yö oli pilvinen ja lauha ja sysipimeä. Nuotiotulilla suurten kuusten juurella oli mukavaa ja rattoisaa. Pullo kiersi ja Iisakki Vähäpuheinen puhui:
— Synti se on tämä ja rikos. Sakkoa vain selkään ja linnaa, ellei vallesmanni nukkuisi Kairan kirkolla peitto korvissa. Ja sitten siellä tulevaisessa seuraa jatkoa, mutta se on onneksi elävälle ihmiselle aina kaukainen asia...
— Itse en ole kyllä tullut tehneeksi tätä ainetta kuin yhden ainoan kerran, senkin muiden työtä jatkaen. Kuljeskelin korpea tällaisena syksyiltana, taikka ei näin tosipimeänä. Näin jo kaukaa nuotion pilkotuksen ja niitähän minä olen aina rakastanut, nuotiotulia. Tuskinpa savunhaju on minusta koskaan irtautunut... Mutta lieneekö risu rasahtanut jalkani alla: tämä nuotio sammui äkkiä ja tulenpitäjät haihtuivat yöhön kuin kaste maasta. Saavuin paikalle ja huomasin, että menneitten aikeet ovat olleet oikeat ja hyvät. Olin sen verran kuusalla asioista, että jatkoin kesken jäänyttä työtä ja ainettahan siitä tuli, melkein tämän veroista...
— Minkähänlainen asia tuo olisi mahtanut olla oikeudessa, jossa kaikki lasketaan tarkkaan, se jäänee näkemättä ja kokematta. Myöhemmin se työnaloittaja tuli uskoon ja kyseli minulta, että jaksankohan uskoa anteeksi kaikki yhteiset syntimme. Sanoin, että kyllä kaiketi ne muut moinaan menevät, mutta sitä minä en jaksa oikein anteeksi antaa, että vesitit ne keittotulet niin perusteellisesti. Työläs siihen oli tulta viritellä...
Iisakki Vähäpuheinen antoi pullon, joka oli unohtunut hänen kouraansa, kiertää ja korjasi asentoaan nuotion pienessä valopiirissä, jonka yllä ja ympärillä pimeys oli mustana seinänä. Alla oli maan tiheys ja siinä kiuaskiviä, halkeilleita ja hapraiksi palaneita.
— Niin, jatkoi Iisakki Vähäpuheinen, — tällä paikalla on oikein asumallakin asuttu. Se muinainen mies, oikea savullehaisija, pyysi tässä kalaa ja sai ja söi. Missä nyt lienee? Saatetaan sanoa, että meissä, jotka nyt tässä puhumme rumia ja tyhmiä. Mutta voi olla perää siinäkin, että on vielä muunkinlaista olemista, tulevaisessa, jossa se keiton aloittanut mieskin rupesi valvomaan etukäteen etujaan, luopumalla synniksi sanottavasta...
Pullo oli jälleen Iisakilla ja hän maistoi mielellään.
— Vaikka minä kaiketi siitä tulevaisestakin jotakin tiedän, kun olen siellä käynytkin...
Hän pani merkille ällistelevät ja kysyvät katseet ja hoki vahvasti vasartaen:
— Niin, niin, sillä huonommalla puolella, joka minutkin perinee, ja samahan tuo sen puolesta, että tuttuja minulla tulee olemaan kummassakin paikassa. Tuttuus on tärkeätä. Ette te nuoremmat miehet arvaakaan kuinka viheliäistä se on kun tutut alkavat olla hautausmaissa, joillakin vielä kivi mahan päällä...
— Mutta se helvetti! En minä oikein tiedä miten minä sinne menin. Enkä minä sinne menemällä mennytkään, vaan jotenkuten kulkeuduin. Enkä minä ensialuksi tiennytkään olevani niin kuulun kurkihirren alla, vaikka näinkin, että suuri on talo, komea ja rikas, aivan mahdoton. Komea oli isäntäkin hännysvaatteissaan, tuollainen, josta meikäläinenkin heti näkee, että siinä on homman mies, oikea suuri herra. Kohteliaasti hän otti minutkin vastaan ja pyysi olemaan kuin kotonaan. Nyt panin merkille, että talossa oli joku suuri juhla käynnissä. Oli tavattomasti pyhävaatteista väkeä, orkesteri soitteli ja summattomassa salissa, oikeassa salien salissa, tanssailtiin. Kuljeskelin ja katselin kotvasen niinkuin orpo piru kunnes huomasin, että siellä oli kovin kauniita naisia joutilaina ja päätin yhtyä juhlaan. Tanssailin, tanssailin, niin että hiki tuli ja himotkin heräsivät. Johdatin sen tanssikaverini ulos vilvoittelemaan, ulos, jossa oli sopiva määrä valoa ja lämpötilaa ja kukkia ja puistokäytäviä. Mutta se tyttö ei sanonut ymmärtävänsä mitä setä tarkoittaa. Muistin, että tämä ei ollut ainoa, palasin saliin ja valikoin toisen naisen. Taasen tanssailtiin, että hiki nousi ja himot heräsivät. Mentiin jälleen ulos vilvoittelemaan ja se toinen tyttö sanoi: — Kyllä minä tiedän mitä setä tuumii mielessään, mutta ei sellainen ole täällä tapana eikä käy laatuun... Miten niin? minä ällistelin. — Eihän tämä muuten helvetti olisikaan, tyttö sanoi ja hymyili merkillisen surullisesti.
— Niin tulin tietämään missä minä olin, miten kuulussa ja suuressa paikassa. Taisinpa ensialuksi vähän ylpeilläkin mielessäni: ei sitä vain jokaista Kairan ukkoa tällaisiin saleihin lasketa. Sitten minun tuli ikävä Kairan karua maata, jossa sentään oli ollut hyvä elää, jossa hyvä isä antoi aina jotain kouran täydeltä, vaikkei juhlaa juuri koskaan ollutkaan. Yritin turvautua juomiin, joita kimalteli pöydillä, mutta sama juttu niidenkin kanssa: tyhjää ne olivat täynnä. Eihän se muuten helvetti olisi ollutkaan... Sanoin ääneensä, että mitähän tällaisetkin turhat juhlat merkinnevät! Muuan vanha herrasmies katsoi minuun niinkuin moukkaan katsotaan ja virkahti: — Vai juhlat! Tavallista arkielämää... Ja silloin minun oli niin paha olla kuin vain helvetissä.
— Mutta sitten se suuren talon isäntä, hännysvaatteinen hommanmies, hööli ja hävitön, armahti minua ja antoi minulle vielä löysiä joksikin aikaa, kun en ollut sinne tulemalla tullut, vaan jotenkuten kulkeutunut...
— Löysiä! karjaisi Iisakki Vähäpuheinen. — Mitä löysiä ne muutamat vuodet ovat iankaikkisuuden pituuden rinnalla!
Hän katsoi ympärilleen ja näki, että nuotio oli rauennut melkein olemattomiin ja miehet sen ympärillä torkkuivat tahi nukkuivat istuallaan tai maassa maaten.
— Nukkuva seurakunta, nukkuva seurakunta! hoki Iisakki Vähäpuheinen tyhjä pullo kourassaan ja vajosi vähitellen itsekin unen hyväätekevään äidinhelmaan.
VEIKKAUS
Iisakki Vähäpuheinen oli jo ammoin saanut tyytyä ajatukseen, että hänen sukunsa ei tule jatkumaan. Voitavansa hän oli yrittänyt siinäkin asiassa, pitänyt viikkokausia kasakkanakin sellaista miestä, jolla itsellään oli mökki täynnä lapsia, että silmiä vilisi kuin kalakopassa. Sillä Iisakki oli ajatellut, että isyys ei ole niin tärkeätä. Välistä voisi olla parempikin, että isä on joku toinen. Saisivathan nuo joskus erehtyä nekin ihmiset, jotka sanovat, että isäänsä tuli sekin, ryökäle...
Kallista palkkaa hän oli maksanut, kaksikymmentä markkaa päivässä, niitä entisajan tehokkaita, kultaisia markkoja, ja luvannut vielä tynnyrin rukiita, kun varpaisille päästäisiin. Ei päästy, mutta ruistynnyrin Iisakki Vähäpuheinen oli kuitenkin tullut etukäteen maksaneeksi tuolle köyhälle miehelle...
Paljon myöhemmin, nykyvuosina, kun oli jo tunnustettava, ettei vanhuus mieltä anna, vaikka askelta lyhentääkin, Iisakki Vähäpuheinen oli jälleen ottanut perillisasiat käsiinsä. Tällä kertaa hän turvautui jo olemassa oleviin, valmiisiin ihmisiin. Tehtiin kovat ja lailliset paperit, että muuan nuori pariskunta, mummon sukulaisia, tulisivat perimään Iisakki Vähäpuheisen talon ja tavarat, kun hoitaisivat ja hautaisivat hänet vaimoineen kunniallisesti, niinkuin sanotaan.
Jo sangen pian kävi kuitenkin ilmi, että nämä nuoret ihmiset eivät olleet oikeita henkilöitä asumaan Iisakin taloa Jokiperällä. Talon töihin he eivät juuri käsillään puuttuneet. He harrastivat seurustelua ja sämpyläin syöntiä ja retkiä ja urheilua ja surivat sitä seikkaa, että kaikki tuollainen jäi täällä sydänmaassa vähäiseksi. .
Nuoren miehen, jota Iisakki Vähäpuheinen kutsui siivosti Vävykseen, eteenpäin pyrkimisen halu rajoittui johonkin taivaasta tipahtavaan siunauksen, onnen ja rikkauden odotukseen. Ehkäpä hän oli saanut sellaisille haaveille vahvistusta päästessään aivan äkkiarvaamatta Iisakki Vähäpuheisen perilliseksi. Epäilemättä hän hautoi mielessään, että ryske se vielä kuuluu Iisakin säästömänniköstä...
Mutta sinne ei ollut menemistä niin kauan kun Iisakki Vähäpuheinen eli ja hengitteli, sellaiset olivat pykälät papereissa. Oli herra kuitenkin sen verran lainannut viisautta Iisakille. Sillä välin Vävy turvautui toisiin onnen odotuksiin. Hän käytti talousrahat ja kaiken mikä suinkin liikeni asiaan, jonka nimi oli veikkaus. Itse asiassa Iisakki Vähäpuheisen Vävy oli se henkilö, joka oli tuonut tuon uuden ilmiön hamaan Jokiperälle.
Ilta-ateria oli syöty Iisakin tuvassa ja nyt Vävy istui puhtaaksi raivatun pöydän ääressä ja syönninpäällystupakka kyti ja paloi hänen alahuuleensa taitavasti liimaantuneena.
— Yhdeksän oikein! hän lausui. — Voi jumalialauta! Olisivatpa vielä nuo ykkönen ja kakkonen olleet toisinpäin...
Iisakki Vähäpuheinen ei virkkanut mitään, eikä Vävy ollut erityisesti hänelle puhunutkaan. Ajattelipahan vain ääneensä, kun oli puhelias mies. Iisakki silmäsi Vävyynsä omituisella syrjävilkaisulla, samalla kertaa kyllästyneellä ja salaisesti huvittelevalla. Tuolta nuorelta mieheltä ehti monesti tulla veikkauspuhetta kyylytykseen ja maksankaiveluun asti, juuri tuollaista jahkailua ja päivittelyä, ettei ykkönen ollut kakkonen tai risti tahi joku muu käsittämätön pedonmerkki... Mutta toisekseen oli mukava seurata, tuntijana ja tutkijana, miten piru nykii ihmistä, riepottaa kuin muinoin kerjäläistä...
Vävy oli ottanut ennustuspaperit esiin, muinaiset ja nykyiset. Hän käveli lompakko ja povi aina pullollaan mokomia arvopapereita...
— Vähällä se valskasi, hän puheli. — Mitenhän minä sen noin piirsin! Mutta piruko sen arvaa, miten Hamshiisi pelaa! Ne ostavat siellä miehiä, niin ettei siinä pysy juonessa...
Hän lenoi papereitaan ja tutki miten ennen oli tapahtunut.
— Voi, tulenpalava! sydämistyi hän yhtäkkiä. — Jos minä tuota riviä kuljetin vielä seitsemän viikkoa, niin jopa olisi räiskähtänyt!
Hän silmäsi Iisakkia ja näytti odottavan, että hänen sanansa jollakin tavoin pantaisiin merkille. Mutta vanha mies poltteli piippuaan järkähtämättömänä ja synkeänä.
— Ja minä kuljetin sitä puolisen vuotta, jatkoi nuori mies yksinäistä jutteluaan. — Mutta pitipäs siinäkin sokaista, että heitin pois. Ei pitäisi koskaan hellittää...
— Ei! virkistyi nyt Iisakki Vähäpuheinen puhumaan piippuaan kopistellessaan. — Ei, käydä miten käydä! Ei ainakaan seitsemässä viikossa. Seitsemän vuotta se oikea riijari...
Viimeisen lauseen hän lauloi korkealla äänellä ja Vävy mulkoili närkästyneenä: kouho, mikähän lienee, tuskin puhetta käsittänee...
Ja hän syventyi äänettömänä papereihinsa, vanhoihin ja uudempiin veikkaustuloksiin, vertaili ja laski, tuumitteli ja päätteli. Hän teki sitä kauan, koko pitkän puhteen, öljylampun palaessa ja uunin hohtaessa kodikasta lämpöä. Iisakki Vähäpuheinen oli ollut jo tovin pitkällään ja unten maillakin, kun Vävy viimeinkin alkoi koota papereitaan ja sulloa niitä lompakkoonsa.
— Osaa, osaa se kiertää! huokasi hän itsekseen. Ja lisäsi sitten äänekkäästi ja reippaasti: — Mutta eiköhän tuo lopulta kyprähdä!
Siihen sanaan Iisakkikin heräsi, käänsi kylkeään ja virkahti:
— Niinkuin, niinkuin ahven koukkuun...
Hän ajatteli unimieliinsä, että ainakin Vävy oli koukussa, veikkauksen, pelin uhreja. Uskoi, että se vielä siitä iloksi muuttuu, uneksi suuresta voitosta. Mitähän tuo tuolla mahtaisi tehdä? Ajaa löyhöttelisikö autolla maantiellä? Tahi veikkaisiko vahvemmasti? Tuollainen ei ymmärrä ajatella valmista ja kuulua ajatusta, että mitä se sitten auttaa ihmistä...
Iisakki Vähäpuheinen nukkui ja myöskin Vävy valmistautui levolle.
Mutta kun vanha mies myöhään yöllä heräsi, niin hän näki lampun palavan ja Vävyn istuvan pöydän ääressä veikkauspaperit edessään ja kynä kädessään. Välistä hän ähki ja raapi päätään.
Pimeä oli pitkälti siihen aikaan ja Iisakki Vähäpuheinen oli jo saanut kyllikseen unta, joten asia häntä pikemminkin huvitti kuin harmitti. Hän peukaloi tupakkaa piippuunsa ja kysäisi:
— Eikö nukuttanut? Montako sinulla olikaan oikein?
— Yhdeksän! Osaa se kiertää pahimmoilleen.
— Paljonkohan nuo antaisivat jos saisi kolmetoista oikein?
Vävy oli jo perillä siitä, että Iisakki Vähäpuheisen kanssa ei kannattanut keskustella veikkauksesta. Ei se ollut selvillä mistään. Vaikka saattoi se, heittiö, kysellä viisauksissaankin, pilkatakseen muka...
Siksipä hän ei katsonut asiakseen vastata. Itsekseen hän vain ähki, sydäntään purkaakseen. Ja rivit täyttyivät, voiton ja onnen odottajan rivit, öisen lampun palaessa hiljaisessa huoneessa.
MUISTOMERKKI
Iisakki Vähäpuheisen pihalla oli ollut lipputanko. Miten isäntä lienee kerran ollut niin juhlavalla mielellä, että oli ajatellut: antaapa lipun hulmuta! Oikeastaan siitä tangosta on vieläkin alaosa jäljellä, tynkä, johon on pistetty kuin kuivamaan pari tavattoman suuria maihinnousukenkiä, myötätunnon muistoja sotaisilta päiviltä, ja naisen hattu.
Vähäpuheinen sanoi, että siinä on Iisakin talolle nokko lippua ja muistomerkkiä. Muuta ei tarvita. Se on talon vapaudenpatsas...
Se on pystytetty siihen sinä päivänä, jolloin Iisakki Vähäpuheinen pääsi irti Vävystään, tuosta miehestä, jolle hän oli antanut talonsa elatustaan vastaan, kuten sanotaan, joka harrasti seuraelämää, söi sämpylöitä ja veikkasi. Iisakki oli ennustanut, että tuohon tapaan jatkaen taloon tulee kaksi kovaa vierasta: vilu ja nälkä. Eikä ainakaan vilu kovin kaukana ollut sinä päivänä, jolloin Iisakki kovan käräjänkäynnin jälkeen sai talonsa jälleen omiin nimiinsä ja käsiinsä ja Vävy sai lähteä. Silloin piti keitettämän oikeat juhlakahvit, mutta eipä talosta löytynyt muutakaan niin joutilaan näköistä puuta poltettavaksi kuin lipputanko, jonka Iisakki Vähäpuheinen siis romahdutti alas ja pirstoi pieniksi. Lähtijöiltä jääneet tavarat, kengät ja hatun, hän nosti lipputangon tynkään julistamaan, että Iisakin talo on vapaa vieraista voimista.
Sittemmin hän on joskus tervaillut sekä tangon tynkää että kenkiä ja hattua, että ne kestäisivät mahdollisimman kauan maailmassa ja sanoisivat sille sanottavaansa. Paitsi hautausmaiden ristiä ja kiviä se onkin hyvin laajalla alueella Kairan seutujen karussa maassa ainoa tuollainen rakennelma, jonka tarkoitus on puhua, mikä sen sanoma sitten loppujen lopuksi lieneekin. Vieras voisi erehtyä luulemaan sitä joksikin raiskojen ja tuholaisten pelättimeksi...
Ja voihan sen käsittää pelättimeksikin: vävyille, pojille, perillisille. Iisakki Vähäpuheinen ei aikonut enää etsiä perillisiä. Riidelkööt vaikka koirat niistä maan ja tavaran jytysistä, joita häneltä mahdollisesti sattuu jäämään. Ei ollut suremista siinäkään, ettei ollut poikaa perimässä, sillä omakin poika on usein hulttio hallitsemaan taloa ja tavaraa...
— Heh, sanoi Iisakki Vähäpuheinen, — kyllä minä ne asiat tiedän. Olenhan itsekin ollut, paitsi lihallisen isäni, myöskin muiden poika, ottopoika, melkeinpä sellainen kuin tuo mennyt Vävyni...
Kauan sitten, aivan nuorena miehenä, hän oli kulkenut suuren ja kuulun velhon ja tietäjän luo etsimään parannusta itsepintaiseen ihotautiin. Koulunkäyneitten lääkäreitten valta ja vaikutus oli siihen aikaan paljon pienempi kuin nykymaailmassa. Niitä ei ollut monta kappaletta koko avaralla maaseudulla, eikä yhteinen kansa liene heihin vielä liikoja luottanutkaan. Tietäjä oli sanonut Iisakille, joka siihen aikaan oli vielä paljas Iisakin Iisakki, että tästä taudista ei selvitä kädenkäänteessä, vaan se vaatii kärsivällisyyttä ja aikaa.
Niin nuori Iisakki oli jäänyt potilaaksi tietäjän taloon, joka oli kuin lasaretti täynnä sairaita, hullujakin, sekä irtaallaan että kytkyessä pitkin seiniä kuin karjaa. Iisakilla oli ikävä. Talo oli hänestä kovin kummallinen ja tympeä, niin likainenkin ja sikainen, että sydäntä etoi. Sitten tapahtui, että tietäjä kutsui hänet kamariinsa, jossa hän istui kookkaana ja lihavana ja umpisokeana tupakoiden innokkaasti, niin että huone oli sinihämäränä savun paljoudesta. Hän alkoi jutella että oli hänellä apulainenkin, mutta hän pani sen pois, kun siitä ei oikein ollut, ja kun hän sitäpaitsi tiesi, että uusi apulainen on tulossa. — Mistä? oli Iisakki kysäissyt pitkään äänettömyyteen tuskastuneena. —- Siinä se istuu! tietäjä sanoi. — Minäkö? ällistyi Iisakki. — Eihän minusta ole! En minä mitään osaa... — Opit! velho vakuutti. — Sitä varten on nuori ihminen...
Nuori Iisakki hikoili elämänsä ensimmäisissä tuskallisissa pulmissa. Talo ei häntä miellyttänyt, mutta olihan hänen täällä oltava, kun hänen parantumisensa oli vasta alussa. Sitäpaitsi, varoihin ei ollut paljon vankkaamista, ja nyt hän saisi olla samalla kertaa sekä siukka, potilas, että työmies, joka tietenkin saa palkkaa. Ja vähitellen alkoi tietäjän apulaiseksi pääseminen, ehkäpä hyvinkin merkillisiin ja salattuihin asioihin tutustuminen, kiehtoa mieltä. Niin hän lopulta lupaili yrittää.
Maanviljelys ja karjanhoito ovat nykymaailmassakin monimutkaisia ja järjenpäällekäyviä asioita ja sitä ne olivat ennenkin, ainakin tietäjän talossa, jossa Iisakki, sittemmin Vähäpuheiseksi mainittu, niihin vakavammin perehtyi. Karjanhoitoon kuului monenlaisia määrälukuisia ja määrätynsuuntaisia elukkain kiertämisiä erilaiset välikappaleet käsissä. Oli myöskin ristinmerkkien tekoa vasemmalla kantapäällä ja äkkipyörähdyksiä ja taakseen katsomisen kieltoja. Kuitenkin muutamia elukoita kuolla kupsahteli, epäilemättä hoidonpuutteeseen ja ehkäpä suorastaan nälkään. Sillä talossa ei ollut oikeaa emäntää ja rehuja ja ruokia oli vallan vähän, kun kevätkylmiäkin, kojoja, riitti pitkään sinä keväänä. Laihaa ja kurjaa karjaa talossa oli ja nuori Iisakki mietiskeli, että kevään vihertävä ruoho olisi niille parasta taikuutta...
Isäntä, tietäjäpä tuo olikin, näytti arvaavan hänen ajatuksensa, sillä kerran hän sanoi: — Ihminen tarvitsee taikuutta. Ei hän voi muuten elää...
Koko elämä oli taikuutta tulvillaan. Kerran keväällä tietäjä sanoi, että pellot olivat siementä vailla. — Kukahan kylvää? kysäisi Iisakki. — Vielä kyselet! sanoi tietäjä. — Tietysti poika, joka tuli talooni, talon poika, oma poika...
Hän sanoi, että kun Iisakki hoitaisi taloutta ja kaikkia asioita kuin omaansa, niin hän pääsisi talon lailliseksi pojaksi, joka saisi periä maan ja maanpäällisen ja kukatiesi isännän ammatinkin, jos hänessä näyttäisi olevan luontoa ja luontumusta tietäjäksi tulemiseen...
Olihan siinä näköalaa köyhälle nuorukaiselle!
Osaamattomuus ei auttanut kylvöasiassakaan. Isäntä haetti jyväpussin kamariinsa ja näytti kaikessa sokeudessaan miten oli astuttava ja miten siementä viskattava. Ja sillä opilla Iisakki kylvi ja kyyhätteli ensikerran elämässään.
Mutta ennen kuin näin pitkälle päästiin piti pellon laitaan haudata ja kätkeä kananmuna ja kolme hevosen kaviosta vuoltua lastua ja sama määrä kengityksessä katkaistuja naulankärkiä. Sitten ei kadehenki pystyisi. Juuri kylvämään ruvetessa piti pyörähtää ympäri vasemmalla kantapäällä ja heittää ensimmäinen kourallinen jyviä mihin sattui ja lausua, että siinä on taivaanlintujen osa...
Itsetietoisesta nuorukaisesta kaikki nämä menot tuntuivat oudoilta ja jollain tavoin ujostuttavilta, eikä hän voinut olla vilkaisematta ympärilleen, että näkiköhän kukaan...
Mutta perehtyessään täten kuulun velhon ja tietäjän talossa, monien muiden asioiden ohessa, maanviljelykseen ja karjanhoitoon, hän myöskin parani kuin paranikin itsepintaisesta ihotaudistaan. Silloin loppui myöskin hänen veres pojan suhteensa. Niin nuori mies ei osaa antaa tarpeeksi arvoa talolle ja tavaroille. Sitäpaitsi hän älysi epäillä, ettei velho niitä kuitenkaan hänelle anna. Kunhan höynäyttelee ja miettii mielessään, että kahta hyvää ei ole: luvata ja antaa... Eikä tietäjyyskään häntä houkutellut. Ehkä hänellä ei ollut luontoa eikä luontumusta sellaiseen...
Nuori Iisakki puhui tietäjälle nöyrästi, että eikö hän saisi lähteä, sillä monet asiat odottivat häntä. Velho taipui tähän huokaillen ja savuja tupsutellen.
Täten Iisakki Vähäpuheinen tunsi myöskin poikain ja vävyjen kohtalon ja tiesi, että maailma ei siitäkään kulmalta katsoen näytä kaikistellen hääviltä...
Jälleen voitettu isännyys virkisti hänen elämäänsä melkoisesti. Tervattuna ja vahvana julisti muistomerkki sanomaansa hänen pihamaallaan ja kuivia puitakin oli pitkiä pinoja. Iän painosta huolimatta Iisakki Vähäpuheinen käveli itsekin metsässään kassara kourassa ja keräili oksia ja risuja kasaan. Hän sanoi, että se oli hyvin monipuolista hommaa.
— Tässä tulee metsänhoitoa ja terveydenhoitoa ja vieläpä ahneuden perkelekin saa osansa...