[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fiPWNLCGMkh7tdo6P6pHOJGQ2EVgVWz2YGGavmQByfUk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3717,"Iisakki vähäpuheinen","Haanpää, Pentti",1905,1955,"3717-haanpaa-pentti-iisakki-vahapuheinen","3717__Haanpää_Pentti__Iisakki_vähäpuheinen","Muutamia muistelmia hänen elämästään","novelli",[],[],"fi",1953,null,11939,77100,true,[],[],[],"Novellikokoelma kertoo kairalaisen Iisakki Vähäpuheisen elämänvaiheista ja sattumuksista. Lyhyet tarinat kuvaavat päähenkilön kokemuksia muun muassa hiihtäjänä, puhemiehenä ja metsästäjänä pohjoisen luonnon keskellä.","Pentti Haanpään 'Iisakki vähäpuheinen' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3717. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","IISAKKI VÄHÄPUHEINEN\n\nMuutamia muistelmia hänen elämästään\n\n\nKirj.\n\nPentti Haanpää\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1953.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nHiihtourheilijana.\nPuhemiehenä.\nSaarnamiestä kyydissä.\nTarkastajana.\nKylpyhoitoa.\nValittujen lasten kyyti.\nHirviasioissa.\nMatka ja vedennäköinen.\nRadioihme.\nPesäpallo.\nHallantorjuntatykki.\nNuotiolla.\nVeikkaus.\nMuistomerkki.\n\n\n\n\nHiihtourheilijana\n\n\nIisakki Vähäpuheinen oli hiihtänyt paljon jo elämänsä alkutaipaleella,\npolvenkorkuisesta. Hän oli vesakkojen laiteille asetellut ansoja\npahankurisille metsäkanoille ja laajatossuisille jäniksille. Sangen\nvarhain hän risteili sydänmaita pyssyntorvi selässä. Ja kylillä ja\nkirkkomatkoilla hän oli hiihtää hangannut. Sukset olivat kulkuneuvo\nsilloin, ja ovat yhäkin siellä Kairan korvessa...\n\nNiihin aikoihin hiihtourheilu oli uusi ja vastasyntynyt asia\nSuomenmaassa ja vaikka se vähän herrain vöyhötykseltä haiskahtikin,\nniin siinä oli oma viehätyksensä. Kaukana Kairan mustissa pirteissä\npuhuttiin pitkinä puhteina paljon hiihdosta ja hiihtäjistä. Ei ollut\nsiis mikään ihme, että Iisakin, joka hiihti niin mielellään, uudessa\nja koettelemattomassa sydämessä ja mielessä iti ja versoi ajatus, että\nhänkin on melkoinen mato menemään. Hän se vasta on pyyhältävä, niin\nettä viti tupruaa vieraitten silmille...\n\nSangen nuorena, oikeastaan keskenkasvuisena poikasena, joka myöhemmin\nominaisuuksillaan hankki Vähäpuheisen lisänimen, aikoi ryhtyä\nteossa todistamaan haaveitaan. Hän meni hamaan kaupunkiin suurille\nmarkkinoille ja pani itsensä koetukselle. Häävisti hänelle ei käynyt.\nAavalla meren jäällä kävi ytimiin tunkeva tuulen ja tuiskun ujakka\nniin, että alusvaatteisilleen, hölmönä isompia hölmöjä matkinut,\nriisuuntunut Iisakki kiitti luojaansa päästessään perille jossakin\nsuurien miesroikkien häntäpäässä peräti paleltumatta. Se ei ollut\nsuinkaan vähäinen kolmipeninkuormainen golgatantie kylmyyden uhatessa\nänkäytyä ohuitten ketimien lävitse syvälle sydämeen...\n\nMieltyneenä, mutta vähän allapäin ja nolona, vähän ja vähäpuheisena,\nIisakki palaili Kairan tutuille maille. Hän ajatteli, että itsekukin\nhiihtää minkä ennättää. Latuja tulee... Tuntui hyvältä, että aina tulee\nsekin, joka lumet sulattaa, eikä latuja eikä ladunpaikkojakaan enää\nnäy...\n\nIisakki Vähäpuheisen hiihtourheilu, oikea paanahiihto, olisi ehkä\nrajoittunut näin vähiin, ellei hän olisi Kairan kirkolla tavannut\nMäen isäntää, isoa rikasta, joka harjoitti laajaa ja tuottavaa\nrahanlainausliikettä hätäytyneille köyhykäisille isännille ja ryösti\nlopulta heidän maansa, niin että hänen hallussaan puhuttiin olevan\npuolet Savonmaastakin... Mutta siinä hän nyt seisoi, tuo kierä\nresukemeli, ja kyseli mitä hiihtomarkkinoille kuului. Eiväthän Iisakin\nomat kuulumiset olleet kiireellä kerrottavia...\n\n— Älä! sanoi Mäen isäntä. — Älä välitä! Hiihtäjä sitä sinäkin olet,\nmutta eihän sitä noin kylmiltään, ilman tietoja...\n\nHän tuntui olevan hieman harmissaan siitä, että suuret hiihtäjät olivat\njossakin muualla, eivätkä Kairanmaassa.\n\n— Sekin Ritola, hän sanoi. — Ei se olisi miestä kummempi, mutta — hän\nkuiskasi kuin suuren salaisuuden — se on maannut talven uunilla ja\nsyönyt sonninlihat...\n\n— Seköhän tuossa auttaisi? ällisteli Iisakki.\n\n— Se! sanoi Mäen isäntä jäsäkästi. — Siinä tapahtuu samaa kuin puron\nveden patoamisessa. Voima paisuu paisumistaan...\n\n— Mutta ei ole sonniakaan nimissä, haikeili Iisakki. — Ja vaikka\nolisikin, niin siellä Jokiperällä on sellainen ukonkämäke, ettei siltä\nsaisi rauhaa...\n\n− Mutta Mäessä on! sanoi kuulu isorikas. — Mäessä on ruokaa ja rauhaa.\nTule sinne, niin näytetään miten viti pölähtää!\n\nNuoruudestaan huolimatta osasi Iisakki ihmetellä, että mitenhän\nse noin, viisuudestaankin kuulu! Mutta se oli sen henkinen, että\nKairanmaallakin saisi olla meneviä miehiä, joita mainittaisiin... Oli\nkaiketi sillä varaa syötellä sonnia ja sitten sonninlihaa kenelle\ntahtoi...\n\nSeuraavan talven alkaessa näytellä lumiaan Mäen iso isäntä jälleen\nkohtasi Iisakin, saattoipa olla niinkin, että Iisakki vasiten tälläytyi\nhänen tielleen, ja muisti menneet puheet.\n\n— Tulehan, nuori mies! Aloitetaan ajoissa...\n\nTuntuivat ne Iisakista omituisiltakin, moiset harjoitukset. Mutta\nsittenpähän senkin näkisi... Isäukko, pahankiskoinen kärnäke, puhui\naina Iisakin metsästysretkistä, että hän meni eväitten kanssa työtä\npakoon. Nytpä ei tarvittaisi evästäkään!\n\nHän hiihteli kuin hiihtelikin ylös Mäkeen, jossa kävi ilmi, että leipää\nja lihaa oli tosiaankin riittävästi ja leveää penkkiä ja lämmintä\npankkoa maata. Mitään ei tarvinnut tehdä, eikä saanutkaan. Kun Iisakki\nvälistä työlästyi joutilaisuuteensa ja yritti vähän liikuskelemaan,\nniin isäntä luki kovaa hopeaa: jos pato valskaa, niin miten vesi,\nvoima, silloin kassoittuisi...\n\nAlussa oli rienaa emännästä ja muistakin akoista, jotka motkottivat,\nettä mitä hullutusta tämä oli: mikä ihmeen syöttiläs tuo nuorukainen\noli! Mutta sitten Mäen ukko otti isännän muodon päällensä ja naisten\noli pantava suunsa suppuun. Isännän silmissä kimalteli oikein olemisen\nilo ja hän pani akat aukaisemaan kuun kokoisen voiaskin, pani heidät\nlypsämään maitoa, jota ei siihen maailmanaikaan juuri talvisin nähty,\npani heidät keittämään kananmunia ja milloin mitäkin. Köyhyyden takia\nei Kairasta pitänyt hiihtäjää puuttuman...\n\nSilloin ei tosiaankaan tiedetty, miksi tätä touhua olisi oikein\nnimitetty, ei ollut sopivaa sanaa. Monta kymmentä hyvää ja pyöreää\nvuotta sai vierähtää ennenkuin oli selvillä, että Mäen ukko oli ollut\nvalmentaja ja Mäen lämmin uuninpäällys, jossa Iisakki enimmäkseen\nmajaili, valmennusleiri. Tuo isorikas, kierä resukemeli, silmissä\nomituinen välke, olikin ankara valmentaja. Kun Iisakki pistäytyi nurkan\ntakana, niin silloin ukko:\n\n— Turhaa se oikeastaan sekin on. Joutaisivat nuo akat...\n\nElämänsä merkillisimpinä ajankohtina Iisakki Vähäpuheinen muisteli\nvielä vanhanakin tätä kaikkea. Niin mukavaa se oli ollut, että välistä\ntuntui aivan ikävältä. Hän söi ja makasi ja lihoi ja pulskistui. Mäen\nisäntä näytti pitävän häntä silmäinsä ilona kuten kiiltäväkupeista\nhevostaan tallissa...\n\nSe jollakin tavoin kiusasi Iisakkia. Tämä oleilu kävi hänelle\njo kyylytykseksi, niin että hän jo suunnitteli karkaamista yön\nhiljaisuudessa. Mutta eihän Mäen hyvää isäntää voinut pettää. Olihan\nnähtävä miten tämä kaikki oikeastaan päättyisi...\n\nJa olipa toisekseen mukavakin. Oli soma seurailla Mäen suuren talon\nelämää, paljon palvelusväen ja monien vieraitten edesottamuksia.\nTavallisesti riitti katseltavaa ja kuunneltavaa, varsinkin pitkinä\npuhteina tulien ääressä. Sanasia sirisi kuin sateenpisaroita Mäen\nsuuressa tuvassa...\n\nJotkut vieraat voivat udella, että mikä se tämä lihava nuorimies oli,\nsairasko. Naisväki oli silloin hyvin kernasta selittämään.\n\n— Sekö! Se on orittakin terveempi! Siitä se vielä pitäisi peto\nkehittyä...\n\nEikä tämä Iisakin ruumiillinen valmentautuminen ollut mikään\nmuutamanpäiväinen juhla, vaan sitä kesti kauan, viikottain ja\nkuukausittain. Mutta kaikella on aikansa. Lopulta koitti päivä, jolloin\nIisakki vapautui kummallisesta vankeudestaan.\n\nMäen isäntä pani silloin toimeen hiihtokilpailut, joissa kävisi\nselville mitä hänen hoidokkinsa saisi aikaan, mitä Mäen ukon suuri\nvalmennusohjelma oli vaikuttanut, se sama, joka tähän asti oli ollut\nvain Ritolain ja muiden suurten hiihtäjäin salaisuus...\n\nSe nähtiin. Se oli suuri juhlapäivä talvisen taivaan alla, ensimmäiset\nhiihtokilpailut Kairanmaassa. Mutta Iisakille ja Mäen isännälle se\npäivä ei ollut suinkaan häävi. Iisakki Vähäpuheinen hiihti kyllä jonka\njaksoi, hiihti ja hankasi. Mutta hän oli lihonut liiaksi ja lääpistyi\nja väsyi. Suuri, monikuukautinen valmentautuminen riippui raskaana\nhänen hartioillaan, kaamotti kaiken aikaa kauhistuttavana hänen päänsä\npäällä. Kävi ilmi, että liha ja lämpö ja liikkumattomuus ei ollut\ntehnyt hänelle niin hyvää kuin oli kuviteltu. Ei tapahtunut mitään\npadottujen kevätvesien ihmettä, jota Mäen isäntä oli odottanut ja\ntoivonut. Iisakki Vähäpuheinen oli niitä hännimmäisiä perilletulijoita.\n\nMäen iso isäntä silmäili häntä halveksien. Katseessa oli nyt erilainen\nvälke kuin silloin, kun hän komenteli akkoja avaamaan kuun kokoista\nvoiaskia...\n\n— Väärää miestäpä syötin! Eihän sinussa mikään tepsi...\n\nHän näytti harmistuvan peräti ajatellessaan niitä monia sonninreisiä,\njotka olivat haihtuneet jälkeä jättämättä...\n\n— Saisit maksaa syönnöksesi...\n\nMutta eihän Iisakilla ollut rahaakaan, eikä hän maksanut myöhemminkään,\nsitten kun sitä joskus oli.\n\nSiihen loppui Iisakki Vähäpuheisen hiihtourheilu, oikea paanahiihto.\n\n\n\n\nPUHEMIEHENÄ\n\n\nIisakki Vähäpuheisella oli mieluinen renki, nuori ja väkevä, reipas\nja parahiksi höystöntuntevakin. Sillä kaikkea oli osattava jos mieli\ntalona ja isäntänä pysyä näillä Kairanmailla. Iisakki tiesi, että\npaitsi maata, on ihmistäkin höystettävä. Siitä seikasta sekin kaiketi\nsitten etupäässä johtui, että emäntä epäili isäntää piikoihinkin. Hän\nkun tuontuostakin liikkui navetankin puolella ja puhui, että hyvä tämä\non, mutta tähän kun vielä vähän parantaisi...\n\nMutta Iisakki Vähäpuheisen mieluiselle rengille ilmaantui ennen pitkää\nomat mieluiltavansa. Hän alkoi kulkea tytöissä, ahkeranlaisesti.\nPahaksi onneksi hän oli löytänyt löytönsä kaukaa, hamasta\nKairankirkolta, ja kun hän nyt vohlusi sitä väliä joka pyhänseutu ja\nväliin viikollakin, niin hän monena päivänä alkoi muistuttaa sitä\nnukkuneen rukousta työn ääressä. Niin häntä onnensa näytti painostavan,\nettä se alkoi painostaa jo Iisakinkin mieltä ja hän ajatteli, että\nvähälläpä pilautui hyvä mies. Niin se alkoi olla kuin mikä muu mies\ntahansa, töhkimys. Ei siinä enää höystökään tuntunut...\n\n— Lähemmäksi sinun pitäisi saada se ihmiseväs, tuli Iisakki lopulta\nmaininneeksi.\n\n— Lähtekää te puhemieheksi! tarttui renki heti asiaan.\n\n— Heh! ajatteli Iisakki Vähäpuheinen hiljaa mahassaan. — Tuollaisia ne\novat nuoret miehet! Vai puhemieheksi, eikä muuta mitään! Eihän sitä\ntyttöä sinulle niin vain anneta, köyhälle, renkimiehelle, vaikka tämä\nitse odottelisikin paita hampaissa...\n\nSillä tämä nuorukainen oli rakastua mäsähtänyt talon tyttöön, oikein\nsellaisen talon, jossa osattiin pitää itseään jonakin. Jonkinlaisia\nkirkonmiehiäkin oli oltu ties miten monessa polvessa. Kirkkoväärtiksi\ntaloakin sanottiin. Ja nytkö tulisi sukuun tuollainen, maaton, rahaton,\nnimetön.\n\nPahalta näytti. Näin päätellessään Iisakki ajatteli asiaa etupäässä\nomalta kannaltaan. Jos poika olisi pysynyt säädyssään niin hän voisi\nnyt tuoda ensituimaan emännänalkunsa tähän Iisakin taloon ja parantua\nehkä entiselleen, päästyään niistä neljänneksien vohluamisista.\nJa haravamiestäkin talossa tarvittiin, sillä heinäaika lähestyi\nlähestymistään. Mutta sopisihan yrittää. Iisakki Vähäpuheinen oli\nyleensä sitä mieltä, että oli yritettävä...\n\n— Asia on ankara, hän sanoi pojalle. — Siinä tarvittaisiin\nvälikappaletta...\n\nIisakki Vähäpuheisella oli tapana niihin aikoihin vuodesta, juhannuksen\nalla, ajaa koluuttaa kaukana kaupungissa. Niin hän teki nytkin ja toi\ntuomisinaan, paitsi muuta, myöskin sitä välikappaletta, jota rengin\nnaimakuumeessa tarvittiin.\n\nKauniina lauantai-iltana, kun maassa oli yllinkyllin vihreyttä ja\nvesissä välkettä ja lämminkin löyhähteli, ei ainoastaan saunassa,\nmutta sen ulkopuolellakin, isäntä ja renki jo kokeilivat välikappaleen\ntehoa. Entisenlaista se oli Iisakista ja nuoresta renkimiehestä\njotakin verestä. Urheilemaankin he innostuivat, niihin pieniin\nvoimankoitoksiin, joita siihen aikaan harrastettiin kylien raiteilla.\nKurikkaa he heittivät ja särkivät siinä touhussa vanhan saunankatonkin\nmelkein remoreuhkaksi. Kyllä kurikka sai kyytinsä tämän nuoren miehen\nkädestä, jos Iisakinkin, joka myöskään ei siihen aikaan suinkaan ollut\nsaanut kylläänsä tätä maailmaa...\n\nMutta sitten he nukkuivat yön ja nousivat aamulla hevosen rattaille\nparhaimpiinsa pukeutuneina kuten ainakin sulhanen ja puhemies. Oli\nkuivaa aikaa, joten Jokiperältäkin voi jotenkuten ajaa koluuttaa pitkän\nruununsaran ääreen. Niin he saapuivat Kairankirkolle, melkein kirkon\njuurelle. Sen pitkä varjo ulottui tosiaankin Kirkkoväärtin pihamaalle,\njonne he urhoollisesti käänsivät Iisakki Vähäpuheisen komean hevosen.\nEivätkä miehetkään olleet mitään tuhoisia katsella...\n\nMutta tässä talossa heitä ei mielihyvällä silmäilty. Sen Iisakki\nVähäpuheinen heti huomasi isäntäväen kasvojen ilmeestä ja äänen\nsoinnista. He olivat ilmestyneet pihamaalle niinkuin vieraita\nvastaanottamaan, mutta vain pilkatakseen.\n\n— Mihin kauas ne nämä vieraat?\n\nJa ennenkuin kiirettä pitämätön Iisakki ehti mitään vastata, emäntä jo\nsanoi:\n\n— Naimamiehiä tuota lienette?\n\n— Voidaan olla niitäkin, voidaan hyvinkin, myönteli Iisakki.\n\n— Matalaovisesta tuota te aikonette, arveli emäntä ja näytti ylen\nilkeältä.\n\nIisakki tiesi, että matalaovisella vihjattiin sikolättiä, jossa nytkin\njoku röhkiväinen tuntui elävän lyhyttä elämäänsä. Synkältä näytti,\nmutta juuri sellaisilla hetkillä Iisakin päässä tavallisesti välähti.\nHän käytti osaavasti kyynärpäätään ja suhahti, hän sen oikein osasikin,\nsuhahduksen:\n\n— Narrataan tuota poikaa! Juodaan sen viinat, sillä on. Olette vähän\nniinkuin taipuvinaan kuulostamaan...\n\nIisakki oli osunut oikeaan. Varsinkin emäntä oli tuumaan taipuvainen.\nPilkkaa ja pilaa voisi jatkaa...\n\nSattuikin niin sopivasti, että talossa ei ollut muita kotona kuin\nisäntä ja emäntä ja tuo tyttö, jota renkinuorukainen niin hartaasti\nhalusi. Muu väki oli vastasmetsässä, niin sunnuntai kuin olikin.\nKirkkoväärtin isäntäväen ei siis tarvinnut orjailla liikoja katseita.\nPian istuttiin kamarissa ja vedennäköinen läikähteli kupeissa. Isäntä\notti hartaasti ja emäntäkin maisteli. Eivät he mitään juoppoja olleet,\nkaukana siitä, mutta läpeensä sen luontoisia, että kaikki ilmainen oli\notettava hyvän isän antina, olkoonpa vaikka viinaakin. Ja narraaminen\njatkui kaiken aikaa. Varsinkin emännän kasvoilta oli selvästi\nluettavissa, että sitä tämä nyt on...\n\nMutta kun Iisakki Vähäpuheinen pistäytyi välillä ulkona, niin sielläkin\noli narraaminen käynnissä. Nuorella väellä kyllä oli sanat yhdessä, ja\ntyttö oli puolikylkiään menossa, kokosi aitassa kamppeitaan nyytteihin\nja aikoi viedä ne valmiiksi tienvarteen. Sitten sitä mentäisiin...\n\n— Oleppa vaiti! tuumi Iisakki Vähäpuheinen mielessään, sekä huolissaan\nettä huvitettuna. — Mitenkähän tässä oikein käypi?\n\nHän palasi kamariin, jutteli velhoja, oikein sitä vähäpuheista,\nyllytti sopivasti isäntäväkeä käyttämään hyväkseen pölhön pojan\nkosimisaineita, ottamaan ne taivaan sateena, joka tulee sekä väärän\nettä vanhurskaan niskaan. Eikä aikaakaan kun Iisakki huomasi isännän,\njoka oli sekä kirkkoväärti että herastuomari, silmien alkaneen verestää\nja suurentuneen suunnattomasti, pudonneen puoliväliin poskia. Hetki oli\ntullut. Iisakki Vähäpuheinen ryhtyi pesemään käsiään, mikäli se oli\nmahdollista.\n\n— Kun, hän aloitti, — me olemme nyt tuota poikaa näin rumasti\nnarranneet ja sen viinatkin juoneet, niin eikö mitenkään passaisi, että\ntyttö ajaisi meidän kärryissä kylän läpi? Ihmistenkin tähden, että he\nensituimaan uskoisivat jotakin tapahtuneen.\n\n— Joo, joo! äänteli Kirkkoväärti ja nyökytteli älyttömästi.\n\nEmäntä oli kadonnut kokonaan, mutta lopulta Iisakki löysi hänet\nmaitokamarista huojuttelemasta itseään sen näköisenä niinkuin hänen ei\nolisi oikein hyvä olla. Hänelle Iisakki puhui samat asiat ja sai hyvin\nsamansuuntaisen vastauksen kuin isännältäkin.\n\nSitten Kirkkoväärtin ylvään talon tyttö nousi rengin viereen puhemiehen\nrattaille ja tytön nyytitkin nostettiin tien poskesta ajopeleihin ja\najettiin komeasti kylän läpi ja kauas Jokiperälle. Siellä poika palveli\naluksi edelleen reippaana renkinä Iisakin talossa ja Kirkkoväärtin\ntyttö oli kesämiehenä. Avioliitto siitä myöhemmin tuli kuin tulikin ja\nsellainen, että Kairan seurakunta lisääntyi ja vahvistui vahvasti ja\nkoko Suomenmaa. Ja kun Iisakki Vähäpuheinen vanhoillaan muisteli asiaa,\nniin jopa kaukainen länsikin ja rajantakainen itä...\n\nNiin suuria asioita oli Iisakki ollut matkaansaattamassa\npuhemiestoimellaan, vaikka se aikanaan ei ollut kovin kauniilta\nnäyttänytkään...\n\nAinakin Kirkkoväärtin emäntä oli sen jälkeen ensikertaa tavattaessa\nnuhdellut häntä kiivaasti, että sinäkin, Vähäpuheinen, kehtasit olla\nvarastamassa ja ryöstämässä meiltä tyttöä...\n\n— Ei suinkaan! puolustautui Iisakki. — Itsehän lupasitte, että saavat\najaa kylän läpi. Minkä minä niille, jos ajosta muovautui pitempikin...\n\n— Kyllä kaiketi sinä sen tiesit alunperin, kun tavarat ja kaikki oli\ntytöllä matkassa...\n\n— Ei! Kun valehtelivat, että Pussis-Reeta muuttaa majaa ja että ne on\nsen pussukoita...\n\n— Kyllä se on tämä nykyaika ja nykyajan nuoret! päivitteli\nKirkkoväärtin emäntä. — Kyllä ne eksyttää oikeat ihmisetkin,\nvalitutkin...\n\nNiin Iisakki Vähäpuheinen säilytti taatun ja vakavan miehen maineensa.\n\n\n\n\nSAARNAMIESTÄ KYYDISSÄ\n\n\nKaikki Jokiperän naiset olivat sitänykyä hyvin jumalisia ja hurskaita.\nSillä kylässä vieraili uusi saarnamies, varsinkin Kairanmaan naisväen\nkeskuudessa suuren maineen saavuttanut ja mieluinen. Pienikokoinen\nmies, miltei kuin satujen kääpiö, rampa, alaraajoissaan synnyinvamma,\njoka seikka osaltaan lienee ollut häntä pelastamassa synninpoluilta ja\nturhuuden teiltä ja viimein kohottanut hänet pyhyyden hohteeseen Kairan\nsydänmailla.\n\nSitä hohdetta ja uhoa oli myöskin yllinkyllin Jokiperän akoissa, kun he\nyhteisymmärryksessä kokoutuivat Iisakki Vähäpuheisen ympärille. Tämän\noli helppo aavistaa, että heillä oli jotakin mielessä, että he ovat\nottaneet hänet tehdäkseen...\n\nKaukaa he aloittivat. Muistelivat kaikki Iisakki Vähäpuheisen uudemmat\nsynnit, ja vanhatkin ja vanhentuneet, ja muistuttivat häntä siitä, että\nristityn on kannettava ristiään...\n\nIisakki sai jossakin lomassa tuoduksi julki mietelmänsä kuinka hän\nhyvin tietää, miten täällä synnyinseudun humisevien honkien keskellä\ntotuutta on aina pidetty niin pyhänä ja kalliina asiana, että sitä\nei ole jokapäiväisessä, arkisessa elämässä ollenkaan käytetty.\nMutta naiset eivät antaneet hänen pitemmälti jatkaa tätä omaansa,\nvaan muistelivat kuinka Iisakkia on aina pidetty vahvana miehenä,\nkantajanakin sellaisena, ettei vertaa, kuten on käynyt ilmi, kun\nmetsä on sattunut antamaan riistaa oikein ololta, varsinkin kun on\nollut kysymys noiden salaa ammuttujen hirvenlihojen ihmisten ilmoille\nsaamisesta...\n\nIisakki Vähäpuheinen kuunteli sekä mielissään — hänenkin luontoonsa\ntehosi tuo, jota nimitetään makeiluksi — että epäluuloisena. Ja akat\njatkoivat, että nyt Iisakilla olisi tilaisuus käyttää ruumiinvoimiaan,\njoita hän oli niin aulis tuhlaamaan syntisissä rynnistyksissä, myöskin\nHerralle otollisella tavalla. Naiset olivat nyt saaneet kierroksensa\numpeen ja julistivat käskevässä äänilajissa, että Iisakki Vähäpuheisen\noli otettava ja kannettava tuo pieni suuri saarnamies, joka jutamisen\nsuhteen oli avuton kuin sylilapsi, kannettava hänet seuraavaan\npaikkaan, Leipävaaraan, yli laajan Aapasuon...\n\nAsia oli niin että Kairanmaassa oli ja on teitten välissä sangen\nlaajalti alueita, joilla kuitenkin on jotenkuten kuljettava. Jokiperä\noli siinä asemassa, että sinne jollakin tavoin kierreltiin ja\nkeinoteltiin myöskin kärryillä. Vietereitten päällä oli saarnamieskin\nsinne saapunut. Mutta siitä Leipävaaraan oli lavialti upottavaa\nsuota ja lahonnutta, niljakasta pitkospuuta. Ja juuri siellä tätä\nuutta, ytimiä ja sielua hivelevää saamamiestä odotettiin kuin päivää\nnousevaksi. Sinne hänen oli päästävä. Muu ei tullut kuuloonkaan.\nJokiperän naiset olivat ottaneet sen asian omiin käsiinsä...\n\nMutta Iisakki Vähäpuheinen ällistyi suuresti ja samalla ikäänkuin\nsuuttui ja häpesi. Ei hän ollut kuuna kullanvalkeana kuullut\nmokomasta papinkyydistä! Ja sitäpaitsi: oliko hän mikä aasi, jolla\npyhät ratsastavat kunniaan? Tämän hän sanoi naisille ja lisäsi\njumalattomasti, että moisia maisemia, joilla tämä pyhä vaellus pitäisi\nsuorittaa, eivät kulje muut kuin kuret ja pirut...\n\nIisakki ei ollut päässyt näinkään pitkälle, kun jo avautui monta\nsuuta, jotka monella muotoa käsittelivät hänen monenlaisia\nsyntejään. Iisakki vaikeni ja ajatteli, että sataa... Mutta naiset\neivät hellittäneet, nyt enempää kuin ennenkään, ja lopulta Iisakki\nVähäpuheisen oli ajateltava asiaakin, ja kuinka ollakaan, siinä alkoi\nolla omituista viehätystä. Pappia on ikeenalaisella kyydinnyt kohta\nukko kuin ukko, mutta saaneepa etsiä koko Kairanmaan ja koko maaherran\nlääninkin löytääkseen sellaisen, joka oli kyydinnyt häntä omilla\nhartioillaan. Iisakki Vähäpuheinen alkoi tuntea itsensä jo etukäteen\nhuomattavaksi henkilöksi... Sitäpaitsi, naisten kanssa on monesta\nsyystä parasta pysytellä hyvissä väleissä. Jos Iisakki nyt noudattaisi\nheidän mieltään, niin monta mennyttä pyyhittäisiin ja tulevaista\nvältettäisiin...\n\n— Sillä tulevaakin on oleva, mietiskeli Iisakki viisaudessaan.\n\nNiin hän huokaili raskaasti ja sanoi olevansa alhainen mies, joka\nsyntiensä ja koko kylän syntien vuoksi on valmis kantamaan kuormia,\njoiden alle heikot sortuisivat...\n\nIisakki Vähäpuheisen rojujen joukossa oli kokolias hylkeennahkainen\nlaukku, jonka hänen isäukkonsa oli muinoin kuljettanut Ruijanmereltä,\njoka siihen aikaan kangasteli kairanmaalaisten Kaanaana ja houkutteli\nleivänäänellään. Tätä pahoin rajettunutta laukkua Iisakki nyt\npehmitteli ja naiset varustivat sen vielä parilla tyynyllä.\n\nNiin seurasi se muistettava hetki, kuulakas ja korea syyskuinen aamu,\njolloin pieni suuri saarnamies asettui hylkeennahkalaukkuun kuin\nhautova lintu pesäänsä, juhlallisena ja arvokkaana. Kuin lintu hän\nkallisteli päätään ja hänen pyöreät linnunsilmänsä vilkkuivat virkeinä\nsilmälasien välkkeen takaa. Iisakki Vähäpuheinen tarttui kantohihnoihin\nja nosti laukun hartioilleen keveällä liikkeellä, ja hätäkös oli\nnostaessa, sillä naiset avustivat hartaina, monin käsin.\n\n— Mitäs tämä on hirvenlihan rinnalla! lausui Iisakki. Ja niin alkoi\ntuo pyhä vaellus, jota Iisakki ja muutkin myöhemmin muistelivat.\nIisakki astui edellä valtava laukku hartioilla, saarnaajan mustan\nhatun mieleenpainuvasti keikkuessa laukun yllä, ja kymmenkunnan naisen\nseuratessa völjyväkenä, tummissaan kuin varisparvi, eväsnyytteineen\nja virsikirjoineen. Kuin linnut he äännähtelivätkin koettaessaan\nkeskustella laukun kätköissä matkustavan profeettansa kanssa. Siitä ei\nkuitenkaan tullut mitään tolkkua ja lieneekö ollut väliäkään. Jotakin\npiipitystä vain kuului Iisakki Vähäpuheisen hartioilta, tämän kulkiessa\nvetävin metsämiehen askelin.\n\nTaakka ei tuntunut alussa raskaalta, mutta matkanpäälle siihen kyllä\nilmestyi painoa. Sillä matkaa oli, kilometrittäin upottavaa, aavaa\nnevaa, vetelimmillä paikoilla puolilahonneita porraspuita, joilta\nei sopinut luiskahtaa tahi tulisivat syvemmät kokemukset. Ja kuorma\npainoi ja tuntui epämukavalta ja pian Iisakki Vähäpuheisella oli aivan\ntuskanpalava. Eikä ollut sellaista maata, johon laukun laskea ja\nistahtaa levähtämään. Märkyyttä joka puolella.\n\n— Ei sitä uskoisi miten sana painaa! jahkaili Iisakki itsekseen,\npeukaloi kulkiessaan tupakkaa piippuunsa ja alkoi kiukuissaan lisätä\nvauhtia. Kovemmille maille oli päästävä, levähdyspaikoille. Iisakki\nasteli että suo porskahteli ja summaton hylkeennahkainen laukku\nkeikkui. Akat alkoivat jäädä ja harakoivat pian kaukana takana,\ntarpoivat vetelyydessä, luiskahtelivat pitkospuilla, heiluttelivat\nkäsiään ja äännähtelivät ja huutelivat, sättien ja manaten Iisakki\nVähäpuheisen hulluutta...\n\nMutta Iisakki kulki, kulki kuten se kurki tai piru, jonka hän oli\najatellut sopivaksi näille maisemille. Hänellä riitti voimia, vaikka\nsana olisi miten painanut. Joitakin epämääräisiä inahduksia sieltä nyt\nvain kuului, takapuolella keikkuvasta laukusta...\n\nVihdoin pohotti Leipävaara taloineen aivan edessä ja Iisakki tunsi\nkovan maan jalkojensa alla. Olipa jo aikakin, sillä Iisakki oli jo\nväsynyt ja palavissaan. Mutta juuri siinä piti tulla tutun miehen\nvastaan, puhutella ja tarjota tupakoitaan, joten Iisakin ei sopinut\nnäyttää levähdyskiirettään. Hän seisoi siis äkeänä laukkuineen, joka\npainoi olkapäitä kuin synti.\n\nVastaantulija näytti hyvin uteliaalta. Iisakin kookkaasta laukusta\nei näkynyt mitään, sillä saarnamies oli matkan aikana solunut aivan\npiiloon ja pelastanut komean hattunsakin alas laukun kätköihin. Jotakin\nvikisevää ääntä vain kuului...\n\n— Mitä sinulla on laukussa? kysäisi mies viimein.\n\nIisakki Vähäpuheinen ei pitänyt kiirettä, vaan viritteli piippuaan\npalamaan ja katsasteli taakseenkin, jossa tumma naisparvi harakoi vielä\nkaukana suonselällä. Sitten hän avasi suunsa ja vastasi ja sanoi:\n\n— Saarnavärkit...\n\n\n\n\nTARKASTAJANA\n\n\nIisakki Vähäpuheinen heräsi yösydännä vuoteessaan pimeässä tuvassaan\nsiihen tunteeseen, että jotakin epätavallista oli tapahtumassa. Emäntä\noli herännyt jo ennemmin ja hänen tyytymätön äänensä selvitti Iisakille\ntilanteen:\n\n— Laulavat — juopuneet — juuttaat!\n\nPihamaalta, jääkuvioitten koristaman akkunaruudun takaa kuului\ntosiaankin laulunhyrinää ja Iisakki ilostui. Vieraita, hyväntuulisia\nvieraita! Niitä kävi silloin tällöin, kaukaakin, toiset etsimässä\nopasta metsästystouhuunsa, muutamat muuten vain. Mutta harvemmin\nniitä kävi tähän aikaan vuodesta, sydäntalvella, jolloin Jokiperän\nelämä oli yhtä kylmyyttä ja pimeyttä ja pitkäsivuisuutta. Nyt lupaili\njotakin muutetta ja Iisakki Vähäpuheisen mielestä elämässä piti olla\nmuutteita...\n\n— Juuttaat eivät laula! sanoi Iisakki, yritti kurkistaa akkunasta,\nvaikka tiesi sen pimeyden takia turhaksi, sipsutti sukissaan ja\nalushousuissaan porstuaan, tiedusteli, että kuka se pakkasessa lauloi\nja löysäsi ovenhakaa.\n\nKaksi miestä siellä oli, kolmekin, kun kyytimies otettiin lukuun\n— hevonen puistautteli komeasti ja kumeasti helyjään pakkaseen ja\npimeyteen. Metsäherroja, toinen tuttukin, puumiehiä, ryyppääjiä,\nlaulajia, jos miestä missä tarvittiin...\n\nSitten sytytettiin Iisakin tuvassa iloinen, räiskähtelevä pystyvalkea,\nraasu, ja vieraat leväyttivät eväänsä esiin, pullot ja purkit.\nVäistykööt taakse Kairanmaan pimeät, ikävät! Eläväinen tuli paloi ja\nIisakki Vähäpuheinen itsekin eli ja muisteli. Vieraita kasvoja, ennen\nnäkemättömiä, outoja pulloja, juomattomia, Ranskojenmaassa täytensä\nsaaneita, siellä missä lämmin ja leikki asui. Muute oli tullut, tuo jo\nIisakin ikävöimä, suunmuute, mielenmuute... Hyvästi selvä päivä!\n\nKävi niin, että outo metsäherra, melkoinen tekijä lienee ollutkin,\nperehtyi peräti Vähäpuheisen seuraan ja pyysi tätä jatkamaan, lähtemään\nmukaan savotoihin, aina Savonmaahan asti.\n\nIisakki Vähäpuheinen tollotteli. Herrojen eväät houkuttelivat...\n\n— Ei se oikein käy, hän valitti. — Olen köyhä mies. Aina pitäisi olla\nhanaamassa, kotiinpäin...\n\n— Luuletko ettet sitä tekisi meidän matkassa! sanoi metsäherra. — Eikö\npuulaaki ole huomattava voima näilläkin kairoilla! Miten se sanoikaan\nSallan akka: Eiköhän tuo sota pian loppuisi, jos siihen Kemiyhtiö\nsekautuisi...\n\nNiin Iisakki Vähäpuheinen tuli istuneeksi herrojen reslaan. Olihan\ntätä arkielämääkin ollut, jollotusta. Jospa nyt otettaisiin vastaan\ntarjolla oleva muutekin, juhlasaatto, mikähän olisi... Kulkuset\nhelisivät ja Kairankirkolla alkoi bensiini vetää ja pyörät pyöriä. Ja\nsitten Savon rajoilla helisivät jälleen kulkusetkin ja mustalaistiu'ut,\nhelisivät hilpeästi. Suuri ja raskas sudennahkaturkkikin löytyi Iisakki\nVähäpuheisen päälle ja koreat poronnahkasäpikkäät hänellä oli itsellään.\n\n— Sinä olet nyt tarkastaja sieltä pääpaikoilta! sanoivat metsäherrat. —\nSaatanan suuri herra, yliveto...\n\n— Ollaan, ollaanpa sellainen, sanoi ja ajatteli Iisakki Vähäpuheinen.\nHän oli vähän kiusaantunutkin tuntiessaan ottaneensa narrinkaavun\nkantaakseen. Mutta sellaista kantavat kaikki. Maannousua on\nitsekussakin. Välistä vinttasi Iisakin päähän ajatuksen, että elämä,\nkoko hoito, oli narrinpeliä...\n\nJa hyviä eväitä riitti. Kirkkaiden lasien ja mainioitten nesteitten\nläpi maailma näytti mukiinmenevältä ja sen synnit pieniltä...\n\nHän seisoi susiturkissaan kaivospuupinojen ääressä, silittelikin\nkomealla koirankintaalla pöllin pintaa ja kehuskeli, että\nhyvänlaisestihan nämä ovat tehtyjä. Tuosta kun vähän mallia parantaisi,\nniin ehkä sitä tekomiehen palkkaakin voisi vähän kohentaa. Ehkä silloin\nsaataisiin parempi hinta ulkomailta. Mutta nyt on puun hinta laskenut\nmaailman markkinoilla. Hän osasi kuin isämeidän selittää senkin kuinka\nmonta shillingiä standertilta se oli laskenut. .\n\nIisakki Vähäpuheinen oli tarkastajan ominaisuudessaan läsnä myöskin\nmuutamissa metsäkauppojen teoissa. Hän puheli, että älkää nyt tällaisia\nhintoja makselko. Kovin se on puunhinta pudonnut ulkomailla. Shillingit\nja standertit lentelivät jälleen hänen suustaan kuin lintuset. Mutta\nhän lisäsi, että tehkää nyt sentään nämä kaupat, kun olette kerran\ntulleet tuollaisen hinnan luvanneeksi...\n\nSopivassa tilaisuudessa metsäherra kehui kovin Vähäpuheista ja\nällisteli, että ei uskoisi moista miestä löytyvän Kairan korvesta! On\nheti tälläkin alalla kuin vanha tekijä, pitkät koulut käynyt. Mikä\nnäyttämölle astuminen! Minkälaisen näyttelijän maailma oli menettänyt!\nSiellä se tallusteli Kairan metsäpolkujen pimennoissa...\n\nEväät riittivät ja Iisakki olla pollotteli päiväkausia suurena\nmetsäherrana, tarkastajana, susiturkissaan ja säpikkäissään. Mutta\njopahan jonakin päivänä tuli tuttu savolainen vastaan, tuli jo kaukaa\nkäsiojolla ja lausui savonkielen kaikella leveydellä:\n\n— Päivee! Mittee sitä Iisakin Iisakille kuuluu?\n\nKohtaus sekin oli! Ei kuitenkaan mikään loppukohtaus. Se hukkui ja\nhukutettiin elämän yleiseen hälinään. Mutta maun se vei Iisakki\nVähäpuheisen tarkastajan elämästä. Hän alkoi hiljakseen puhella, että\nleikki on lopetettava ajoissa, ennenkuin se hupenee käsiin...\n\nMetsäherrat olivat murheissaan, mutta huomattuaan Iisakin olevan\ntosissaan he kyyditsivät hänet oitis komeasti takaisin Kairan kirkolle.\nVähäpuheinen sai nilistää sudennahkaturkin yltään, mutta evääntähteitä\nhän sai kainaloonsa ja suuren setelin taskuunsa.\n\nIson metsäherran, tarkastajan elämä oli takana kuin unennäkö. Mutta\nsillä hetkellä tuntuikin siltä, että nyt maistuu tavallisen Iisakin,\nVähäpuheisen, tavallinen arkielämä...\n\n\n\n\nKYLPYHOITOA\n\n\nIisakki Vähäpuheinen oli jo tovin aikaa makustellut ruumiillaan\nreumatismia tahi mitä lienee ollut: jomotteli ja vihloi milloin\nmistäkin. No, kipu oli olennainen osa ihmiselämää. Sekin on\nhaihtuvaa. Iisakki päätti, että moisen kivun, jonka olemus oli\nkätketty, täytyi parantua siellä missä se oli tullutkin. Niin\nhän jatkoi senkertaista työtään, suonraivausta, jatkoi julmalla\npäättäväisyydellä, itsepintaisena irvistellen ja hiivistellen.\nHän kuokki ja kaivoi, vaikka hyvin tiesi, että Jokiperällä oli jo\nyllinkyllin viljelysaukeita, joissa tuulella oli tuskin senkään vertaa\nheiluttamista maankasvuissa kuin maanviljelijän parrassa...\n\nMutta mitäpä ihminen muuta tekisi kuin sitä mitä osaa. Niin Iisakki\nVähäpuheinen kaivoi kivulla karua maata, kunnes eräänä päivänä, Iisakin\nkiskoessa itsepintaista kantoa, joka istui lujana juurillaan kuin\nitse perisynti, tuli sellainen kivunsalama johonkin selkäpuolelle,\nristiluille, että se heitti hänet maahan kertakaikkiaan. Ja näytti\nsiltä, että siellä hänen oli pysyttäväkin, ryömyllään kuin mato.\nLankeemuksen jälkeen on aina noustava, sanoi Iisakki ja yritti\nyrittämistään. Mutta nyt tämä viisaus ei tuottanut tulosta.\n\n— No, ehkä ne ovat jo ottaneet liiemmän askeleen sillä turhuuden\ntiellä, ajatteli Iisakki jalkojaan tarkoittaen. Hän sai kaivetuksi\ntupakkavehkeensä esiin ja veti rohkaisusavut, riipaisi aina takamuksiin\nasti. Sitten hän yritti jälleen nousta. Uskottava oli. Jalat eivät\nkannattaneet.\n\nIisakilla ei ollut muuta neuvoa kuin alkaa kontata ja ryömiä kotia\nkohti. Jotenkuten, tuhannen vaivan ja tuskan jälkeen ja yltäpäältä\nmuraisena, hän pääsi raivioltaan kuivalle ja sileälle tielle ja luuli\njo olevansa pelastettu, voittaja. Mutta silloin tuli liuta kylän\nakkoja ja piikoja vastaan, mihin lienevätkin olleet menossa, töihinkö,\nvai omille jumaloineen, pahasti he vain pelästyivät, säpsähtivät\nsuolapatsaiksi, äkätessään tuon oudon vastaantulijan, konttailevän\nIisakin, tahi eihän se ollut kunnon konttaustakaan, vaan ryömimistä ja\nmadon kiemurtelua...\n\nMikä eläin se tuollainen oli? Vai oliko se ihminen, sekasikiö? Tahi\noliko se niitä, jotka eivät tavallisesti kulje maajalassa...\n\nNaiset olivat jo lähtemäisillään pakoon, kun joku heistä kiljaisi:\n\n— Iisakkihan tuo on, se Vähäpuheinen!\n\nSiunaamahetkessä oli heille kaikille selvillä, että tuo ei ollut muu\nkuin Iisakki, se ainainen kujeineen... Ja he kävivät haukkoina Iisakin\nkimppuun, kierittelivät häntä tien tomussa ja rynkyttivät häntä maata\nvasten. Kuului jos minkälaista ääntä:\n\n— Etkö nyt muuta keksinyt?\n\n— Vai karhuna konttaat! — Eihän tällä perällä ole muita kuin\npirttikarhuja! — Se sinulle vielä näytetään! — Vieläkö säikyttelet!\n\n— Ähä, kutti!\n\nKävi niin, että kovan taudin lyömä Iisakki pyörtyi heidän käsiinsä.\nKun hän tuli taidolleen, niin naiset olivat jo kaukana, yhä räiskäen\nmennessään kuin rätyrastasparvi.\n\n— Tämä nyt vielä puuttui! häpeili Iisakki heikkouttaan. Mutta sitten\nhän lohdutti itseään ajatuksella, että akat ovat panneet parempiakin\npäitä pyörälle...\n\nHän jatkoi madonkulkuaan ja pääsikin lopulta pihamaalleen, jossa hän\nkiljaisi kuin pasuuna, sillä äänessä hänellä ei ollut mitään heikkoutta:\n\n— Hoi, parantajaa!\n\nVähältä piti, ettei hän saanut omalta naisväeltään samansuuntaista\nkohtelua kuin kylän naisilta tiellä, mutta kuitenkin selkisi\nvähitellen, että tosi tässä oli kysymyksessä. Ja silloin lähdettiin\nhakemaan kupparia.\n\n— Pahat veret pois!\n\nAkat näyttivät oikein iloitsevan. Veri vain pois Iisakista, se paha\nveri, joka hänessä on ollut hamasta lapsuudestaan! Nähtiinpä sekin\npäivä...\n\nJa täsmälleen kolmekymmentä sarvea imettiin sinä iltana Iisakin\npintaan. Mutta jalat eivät ottaneet kannattaakseen. Iisakki hoippui\nkahden kainalosauvan varassa kuin varjo ja ajatteli humisevin aivoin,\nettä eipä liene ihmekään: verta ei ollut jäänyt monta noppaa...\n\nSitten Iisakki sai vieraakseen ja lohduttajakseen Simunan, sellaisen\nvain ikälopun renkimiehen turjakkeen, joka kuitenkin tiesi jotakin joka\nasiaan. Niin nytkin:\n\n— Kyllä siihen keino on. Minut kerran löi samalla sairaudella, mutta\nkun minä otin hauteen, niin tokeni. Mahtaisiko tuo sitten soveltua\nsinun luonnollesi, kun olet isäntämieskin ja muuta...\n\n— Minä olen siinä jamassa, että minulle soveltuu kaikki, sanoi Iisakki.\n— Minä teen mitä neuvotaan. Minkälainen se haude on?\n\n— Pitää hautautua tunkioon, palavaan tallitunkioon...\n\n— Hoo! ihmetteli Iisakki. — Umpipäähänkö?\n\n— No, huppuunpa melkein, mutta pitäähän sitä ilmaa saada ryypätä...\n\n— Ei sattunut palavaa tunkiotakaan...\n\n— Meillä on, sanoi Simuna. — Miten lienee venynyt. Ja hyvä siellä on\nhautoa reenjalaksiakin...\n\n— Kun sinä sitten malttaisit olla huutelematta, epäili Iisakki\nVähäpuheinen. — Muutenhan siihen tunkion ympärille keräytyvät akat jos\nukotkin kuin harakat...\n\n— En tuota minä juuri äänelläni riko, pahastui Simuna.\n\nJos seuraavassa kesäyössä olisi ollut silmää näkemässä, niin\nolisi huomannut Iisakki Vähäpuheisen alusvaatteisillaan ja kahden\nkainalosauvan varassa kuukkailevan naapuriin, menevän siellä tallin\ntaakse ja heittävän vähätkin vaatteensa myttynä ruohikkoon, niin ettei\nyllä ollut rihmankiertämää. Sitten hän kömpelöi keppeineen tunkiolle,\nkaiveli sinne kuoppaa, johon istahti kuin lintu pesäänsä ja peitteli\nitsensä, heitettyään sitä ennen sauvansa pitkän ruohikon kätköön.\n\nSuloisesti lämmitti hevosenlanta Iisakin vaivattua ruumista ja\nmainiolta ja elähdyttävältä tuntui tunkion haju hänen sieraimissaan ja\nhän nukahti onnelliseen uneen. Mutta oli vielä aikaa valvoakin, kun\nkesäinen aurinko paistaa rävötti, valvoa ja mietiskellä, kuinka hän\nnyt tässä vietti kesäänsä kylpylaitoksessa niinkuin muutkin herrat.\nKovin oli mukavaa, eikä tullut tyyriiksi. Ja ylhäältä — ei koko kylässä\nmuualla ollutkaan niin korkeata laitosta — ammottivat puuhuoneen kaksi\nreikää, katsoivat kuin jonkun jättiläisolennon silmät alas Iisakkiin.\nVälistä toinen noista aukoista täyttyi ja ummistui.\n\n— Minulle näytetään kaikki, ajatteli Iisakki Vähäpuheinen ja räpytteli\nsilmäänsä karkoittaakseen kärpäsen. — Minulle ei saa olla mikään\nkätkettyä...\n\nJa sitten ei ollut taasen mitään muuta kuin Iisakin tukka tunkion\nharjalla, harjaksinen tukka, paikoin jo hopealle kihtava, ja kärpästen\npörinä.\n\nTuli ilta ja iltayökin ja silloin ilmestyi tunkion ääreen Simuna\nkäsissään kaksi läkkipeltistä tuoppia, toisessa maitoa ja toisessa\nhaaleata lihavellintähdettä.\n\n— Sinähän vasta mies olet! ihasteli Iisakki ja ojensi syvyydestä esiin\ntoisen kätensä nauttiakseen antimia.\n\n— Niin, ei kylpyä sovi keskeyttää, tiesi Simuna. — Sitä on otettava\nkerralla, niin että tuntuu selkäruotoon asti...\n\nHän ojensi vielä Iisakille pitkän pätkän suutupakkaa ja meni tiehensä,\nkuunneltuaan Vähäpuheisen ohjeet, että on sanottava äitiväelle hänen\nmenneen parannusta etsimään, tietäjiin, lääkäriin, mihin tahansa.\n\n— Kunpa ihminen saisi elää elämänsä täten, ajatteli Iisakki autuaana.\nHän ehti saada monta mietettä, monta unta, hän teki huomioita\nvuorokauden vaihteluista ja kylän elämästä ja jatkoi kylpyään. Ties\nmiten kauan hän olisi sitä pitkittänytkin, mutta kolmannen päivän\niltana tuli pysäys.\n\nLieneekö Iisakin pää liikahtanut tunkion harjalla, kun talon lihava\nemäntä oli menossa tuohon puuhuoneeseen, johon Vähäpuheisella oli\nnäköala. Siinä tuli voihkaisua ja kirkaisua ja käsien yhteenlyömistä\nja epäuskoista tuijotusta tunkioon, josta tukka ja välkkävät silmät\npilkottivat.\n\n— Älkäähän nyt, emäntä, kuului möreä, rauhoittava ääni. — Minä se\ntäällä olen...\n\n— Iisakkiko! Mitä sinä siellä? Päätäsikö sinun pettää, poloisen?\n\n— Ei päätä, mutta jalkopäätä...\n\nEmännällä oli paljonkin kysyttävää, eikä hän rauhoittunut ennenkuin\nIisakki lupasi lopettaa tunkiokylpynsä ja mennä saunaan, joka oli\nlämpiämässä.\n\n— Jos jalat kestävät, sanoi Iisakki.\n\nNe kestivät. Hetken kuluttua asteli Iisakki Vähäpuheinen\nalusvaatteisiinsa pukeutuneena talon pihaan, asteli kuin ainakin mies.\n\n— Miten sinä siellä elit kolme vuorokautta? ihmetteli Iisakin oma\nemäntä. — Söitkö sinä mitään?\n\n— En Jumalan jyvää, sanoi Iisakki Vähäpuheinen.\n\nHän ei koskaan valehtele, mutta väärin hän voi joskus muistaa.\n\n\n\n\nVALITTUJEN LASTEN KYYTI\n\n\nIisakki Vähäpuheinen, jonka kasvoilla hymykuopat jo ammoin olivat\nmuuttuneet ajatusviivoiksi, ei mitenkään malttanut olla katsastelematta\nhirvenjälkiä Kattilakorvessa. Hän tiesi kyllä, että parempi olisi kun\nei sellaisia jälkiä näkisi: leuka voi ruveta väykähtelemään niinkuin\nsaalista vaanivalla kissalla...\n\nMutta toisekseen: eihän silmä osaa ota! Monta niitä näyttikin olleen,\nrotkaa, kokonainen karja...\n\nHeh, herrat olivat turhentaneet Iisakin kohdalta Raamatun sanan, että\nvallitkaa kaikkia maanpäällä liikkuvia eläimiä. Kasvattelivat ja\nlihoittelivat moisia rohmuja ja kirjoittivat itselleen kaatoluvan. Ei\nniitä sellaisia Iisakeille... Korkeintaan hän voi joskus päästä herrain\nmukaan metsästäjän maineensa turvin jonkinlaisena jahtimestarina.\nNämä retket saattoivat epäonnistua peräti. Mutta herrat osasivat\nlohduttautua: ensikerralla pitää olla enemmän miehiä, enemmän koiria,\nenemmän viinaa...\n\nOn kyllä aina ollut sellaisia puheita pitäjillä, ettei Iisakki\nVähäpuheinen ole niin taattu, ettei se malta olla, mutta Iisakki itse\ntietää, että hirvenkaadosta sakotetaan niin raskaalla kädellä, ettei\nmiestaposta enempää. Hirvittää se sellainen...\n\nLinnunraatoja ne olivat tahi oravanrääsyjä, joita Iisakki ampui,\njokusen. Ei ollut metsällä enää antamista kuten joskus menneinä\naikoina. Veti vain vieläkin samoamaan. Tämä se olisi ollut hänen\nverilleen sopivaa, pyynti, niin kuin esi-isille, jotka siitä elivät.\nMutta muussa muodossa tuli metsänanti Iisakille jo enimmäkseen. Oli\nhän maistanut sukusensa puun kuortakin, pettua, oli ollut poikasena\ntervanpoltossa ja sitten jo myynytkin humisevia metsänpuita yhtiölle ja\nkumartunut puun juurelle saha kourassaan. Vaikka saattoi niitä silti\nolla hänen asuinpaikallaan jokunen lapiopisto linnunluitakin ja jotakin\nrouvimpaa joukossa, jos sitä seikkaa hänen jälkeensä tutkittaisiin.\nNiinkin voisi ajatella, että Iisakki on istunut ilmoisen ikänsä\nlihapatain ääressä...\n\nEi, Iisakki Vähäpuheinen ei hirviä kytännyt, johan nyt! Hirvitti\njo ajatuskin sellaisesta, josta tulisi sitä sakkoakin, niin ettei\nmiestaposta enempää... Lintujen ja oravain jäljessä hän juoksenteli\nsyksyisessä Kattilakorvessa. Tahi talvenreunaahan se paremminkin jo\noli, kovaa, kirkasta, raikasta. Pakkanen, suuri sillantekijä, oli\ntehnyt kaiken pehmeän ja vajottavan, jota oli niillä mailla olemalla,\nkepeäksi kävellä.\n\nJa niin tapahtui eräänä päivänä, Iisakin kävellessä ja kurkistellessa,\nettä hirvi tuli häntä vastaan, juosta jolkutteli, oikea rotka,\nmahdoton möhkäle, sarvet keikkuen talon korkuisena. Säikähtääkin sitä\nsellaisesta. Hirvi voi olla kiukkuinenkin, seivästää sarviinsa, joissa\nsojotti senkin seitsemän haaraa... Iisakki Vähäpuheisen pyssy kohosi\nvaistomaisesti poskelle nopeasti kuin ajatus ja laukauksen jymisevä\nhuokaisu levisi erämaahan.\n\nSinne rojahti kyljelleen, että pitkät koivet ja monikymmenkiloiset\nsarvet vilahtelivat. Iisakki juosta sukaisi luo, puukkoa vyöltään\nhaparoiden ja nahkareppu selässä keikkuen. Mitäpä siinä enää muutakaan,\nkun kerran oli näin käynyt: pistettävä se oli, veri pois... Mutta hän\ntuskin ehti nirhaista nahkaan reiän, kun tapahtui jotakin ällistyttävää.\n\nHirvi kimposi pystyyn äkkituumaisena kuin poukka kuusipuisesta\nnuotiosta. Ei sitä ollut osunutkaan hengenpaikoille, ei tappavasti...\nEikä siinä kyllin! Iisakki huomasi itsekin kohonneensa irti maasta\nja menevänsä mukana. Hän oli jotenkuten säkertynyt nahkareppunsa\nviilekkeistä hirvensarviin.\n\n— Se on vientiä! ajatteli Iisakki Vähäpuheinen.\n\nHänen koipensa ja päänsäkin paukahtelivat puiden kylkeen ja\nkaikenlaiset sujahtelevat oksat ruoskivat häntä armottomasti mihin\nsattui, vasten naamaakin. Hirvi, rotka, pystyi pyyhältämään kuin\nmyrskynpuuska. Onneksi se ei sarvikummituksiltaan mahtunut kaikkein\ntiheimpiin ryteikköihin. Muuten Iisakin virret olisivat olleet lyhyet...\n\nHäävisti hänen asiansa eivät kylläkään olleet. Näköalat olivat lyhyet.\nKolhaisuja, ruhjaisuja, iskuja ja sivalluksia tuli tulemalla ja vauhti\noli pyörryttävä. Vielä singahteli sentään ajatus Iisakin päässä nopeana\nkuin kipinä pimeydessä.\n\n— Ei sitä ihmislapsi tiedä milloin meno alkaa... Helvetin portilla\ntämmöinen kyyti päättynee... Olikohan Iisakki niitä suuria syntisiä,\njoita piru riepottaa elävältä...\n\nRepun vahvat nahkahihnat kestivät, pyssy oli jäänyt tantereelle,\nmutta puukko oli yhä pysynyt tiukasti Iisakin kourassa. Siihen hän\nnyt turvautui. Sen terällä riippui hänen elämänsä. Hän alkoi sohia\npuukkojungellaan kuin peto kynnellään hirven kurkkua auki, sinnikkäästi\nja hellittämättömästi, omista kovista kolhuistaan välittämättä.\n\nJa roihahti veri juoksemaan hirven kurkusta, tahi lieneekö tuo\nollut oikea hirvikään, paremminkin hirviö, joka oli ottanut Iisakin\nriepottaakseen, sen punalla merkittiin tie, siihen töhräytyi taivaan\nja maan välillä roikkuva onneton matkalainen. Yhä jatkui myrskyinen\nvaellus, joka oli omituisimpia Iisakki Vähäpuheisen elämässä...\n\nMutta ei saanut Iisakin viejä enää henkeä keuhkoihinsa poikkinirhatulla\nkurkkutorvellaan. Hirven vauhti vaimeni, se horjahteli ja lopulta\nkaatui. Iisakki Vähäpuheinen selvisi onnekseen tästä viimeisestä\nrysäyksestä, selvitteli itsensä irti sarvista ja istua läsötti pitkän\ntovin tyhmistyneenä routaisessa maassa.\n\nHirvi oli viimeisissä henkitoreissaan, mutta ruhjottu, murjottu,\nnaarmuinen ja repaleinen oli Iisakkikin, yltäpäältä hirvenveressä ja\nosaksi omassaankin.\n\n— Mitä jos tekisi tulet ensituimaan, hän tuumi. — Keittäisi kahvit...\n\nSillä nuotiotulia ja mustaa, kuumaa kahvia Iisakki Vähäpuheinen\nrakasti. Hän kopeloi reppuaan ja katseli sitten alakuloisena pientä\npannuaan, joka oli kertakaikkiaan muodoton, yhdeksi levyksi musertunut\npuuta vasten paiskautuessaan. Ei tarvinnut kahvitulia viritellä...\n\n— En minä mokomassa kyydissä ole ennen ollut, eikä ole tainnut olla\nmoni toinenkaan... Eikä moiseen taida päästäkään kuin valitut lapset,\npäätteli Iisakki Vähäpuheinen, hieman jo ylpeillen mielessään.\n\nTämä ajatus antoi voimia. Hän kömpelöi ylös ja aloitti onnuskellen ja\nhammasta purren suuren sarvipään nylyn ja lihauksen. Sillä omakseen hän\nsen katsoi.\n\n\n\n\nHIRVIASIOISSA\n\n\nIisakki Vähäpuheisen kamarissa istui outoja miehiä, mitä lienevät\nolleet, vähän herraskaisenkin näköisiä. He tuntuivat harrastavan\nmetsästysaseita, olletikin hirvenajoja ja kaatoja. He olivat\nosuneet kuulemaan, että isäntä oli näiden seutujen tunnetuimpia\nmetsänkävijöitä. Oliko hän sattunut saamaan hirviä?\n\nOli, olihan Iisakki. Tuossa olivat sarvetkin seinällä; komeat\nolivatkin, monihaaraiset. Vähäpuheinen jutteli auliisti sen hirven\nkaatohistorian, mainiten ajan ja paikan ja metsästystoverinsa. Kaksikin\nhirveä he olivat silloin ampuneet, kuvernöörin tyyriillä luvalla, hyvin\nlaillisia elukoita...\n\nVieraat kuuntelivat ja kysäisivät, että oliko tullut saaduksi muita\nhirviä.\n\nOli, olihan se toinen vielä. Iisakki oli ollut saukkoa jahtaamassa\nMustallaojalla, kun koira haukkui isoa eläintä. Iisakki luuli sitä\nkarhuksi, niitäkin kun on vielä jokunen ollut hänen eläessään, vaikka\nei ole kohdalle sattunut. Hän luulotteli sitä siis karhuksi ja ampui,\nmutta siitä häntä sakotettiin sata markkaa. Hirvi se olikin ja kuului\ntapahtuneen luvattomuus...\n\nEntä muita? Kovin nämä herrat olivat kiinnostuneet Iisakin hirvistä.\n\nNo, oli vielä kolmaskin. Sitä Iisakki ei luullut enää karhuksi, miksi\nlienee luullut hätäpäissään, kun se sarvineen oli silmät sohoa.\nSiitäkin häntä sakotettiin...\n\n— Ja mitä muita? utelivat herrat väsymättä.\n\n— Loppuivat, sanoi Iisakki Vähäpuheinen. — Muita ei ole, enkä\nhaluaisikaan enää niiden kanssa tekemisiin. Ei riittäisi rahaakaan\nköyhykäisellä...\n\nVierailla tuntui kuitenkin olevan varmoja tietoja siitä, että seudulla\non kaadettu hirviä sinä talvena. Eikö isäntä ollut niistä asioista\nmitään kuullutkaan?\n\nEihän Iisakki ollut, eikä hänellä liioin ollut tapanakaan painaa\nmieleensä valheita ja vihapuheita.\n\nNyt vieraat ilmaisivat olevansa poliisimiehiä, hirvipoliiseja.\nHe sanoivat, että heillä oli varmat näytteet siitä, että Iisakki\nVähäpuheinen oli syyllistynyt hirvenkaatoon aivan niillä lumilla.\nIsännän oli parasta tunnustaa. Se luettaisiin lieventäväksi\nasianhaaraksi...\n\nNiin, synnit oli tunnustettava, sen Iisakki sanoi kuulleensa jo pienenä\npahaisena. Mutta entäpä jos syntiä ei ollut kassoittunut?\n\nMitä isäntä sitten hiihteli alituisesti metsissä pyssyn kanssa?\n\nNo, Iisakki Vähäpuheisella oli tapana aina pitää pyssyä mukanaan,\nvaikka ei olisi ollut metsästysaikakaan. Oli nimittäin vahinkoeläimiä,\nhavukkaa ja muuta, joista valtio ja kuntakin maksoi vähäisiä\ntapporahoja. Siksi Iisakilla oli aina pyssy mukana, kylässä ja kaupassa\nkäydessään, kirkkomatkoillakin...\n\nMutta mitä Iisakki Vähäpuheinen sitten kuljeskeli pyssyineen kaukana\nsydänmailla, jossa ei ollut kenenkään kauppoja eikä kirkkoja?\n\nNo, Iisakki oli ammatiltaan oikeastaan tukinajaja, sillä mitäpä\ntällaiset talot muuta olivat kuin ihmisten liikkeiden hidastajia. Kun\nhän kuuli, että jossakin oltiin hankkeissa avata savotoita, niin hän\nkulki jo etukäteen tutustumassa metsiin ja maastoihin, voidakseen\npäätellä missä olisi edullisinta...\n\n— Kieltä on riittävästi niin vähäpuheiseksi, päättelivät poliisit. —\nMitähän jos katseltaisiin vähän paikkoja...\n\nIisakki Vähäpuheinen oli aulis opastaja ja vieraat nuuskivat joka\nnurkan, pöyhöttelivät heinäläjiäkin. Aitassa he jo ihastuivat\nnähdessään orrella riippuvat suuret liharaajat.\n\n— Ahaa! Siinähän niitä on!\n\nSilloin Iisakki Vähäpuheinen, tuo tavallisesti niin lätkätyyni mies,\nmeinasi jo tulistua.\n\n— Minkälaisia miehiä te olette, kun ette tunne sitä tavaraakaan, jota\nolette lähteneet etsimään! Sonni vainajahan siinä riippuu, minulle\nperin tuttu, navetassa elänyt, paljon suurustakin syönyt...\n\nMahtinsa tunnossa hän sitten ohjasi vieraat sellaiselle kuopallekin,\njota nämä eivät olisi omin avuin löytäneetkään. Siellä oli amme ja\nsiinä suolavettä. Sitä poliisit nuuskivat, lienevät makustelleetkin ja\nluulottelivat, että siinä niitä on ollut...\n\n— Lammasta ja vasikkaa siinä aina joskus on, kun niitä talossa\nelonpäiviltä päästetään...\n\n— Aina tuossa samassa suolavedessä?\n\n— Niin, suolat on raskaita vetää...\n\n— Onpa sikasta hommaa!\n\n— Saattaa olla, mutta ei meidän talossa ole vielä kukaan siihen\nsikasuuteen kuollut...\n\nNiine hyvineen oli vieraiden lähdettävä. Hyvästellessään he sanoivat,\nettä eivät he ota isäntää mukaansa tällä kertaa, mutta pian tulee\ntoiset tutkijat, tuntijat ja tietäjät. Silloin olettekin kitimissä,\nisäntä rakas...\n\nHe menivät ja pahaa jälkeä tekivät pitkin pitäjiä, sillä kaikki eivät\ntosiaankaan ole tarpeeksi vähäpuheisia. Iisakki kylläkin oli saanut\nsanoman ajoissa ja osannut varautua vieraita vastaanottamaan. Ehkä\nhänellä juuri siitä syystä ei ollutkaan metsällistä...\n\nNiitä luvattuja parempia tietäjiä ei kuulunut pitkään aikaan, ei\nmoniin monituisiin vuosiin. Iisakki Vähäpuheinen sai elää rauhassa\nkorpielämäänsä lihanhimossa, jospa välistä lihapatain ääressäkin. Mutta\nmonen moni toisen hyvän ja pyöreän vuoden kuluttua ilmestyi Iisakin\ntaloon jälleen outoja vieraita, hirviherroja, poliiseja. Iisakin olisi\njälleen pitänyt tietää ja muistaa jotakin. Eikä edes vähäpuheisuus\nhäntä tällä kertaa auttanut. Niin sitkeitä ja ilkeitä nämä oudot miehet\nolivat, että kuljettivat Iisakin Kairan kirkolle, vankivyöräriin,\nPässin talon vanhaan pirttirähjään.\n\nSiitä pitäen on Iisakki sivukulkiessaan katsonut sitä huonelahoa\nkammoen. Muuta hän ei olekaan linnassa istunut mutta siinä sitä\nolikin tarpeeksi. Ei rupeamakausiin ihmiskasvoja, ei ketään kenelle\nmieleenjylkähtäneen ajatuksesi sanoisit. Ja mihinkään ei ollut\nmenemistä. Istu vain niinkuin luontokappale siinä mihin olet\nheitetty... Siinä sait jo elävän kuvan iankaikkisuuden pituudesta\nja sydämesi värisi. Ei, linnat eivät ole oikeain ihmisten asuntoja!\nRoikaleille nuo sopinevat... Ja sitä samaa yksinäisyyttä kauan, monta\npäivää, kukatiesi viikon. Iisakki Vähäpuheinen oikein ilostui kun se\npääjekke lopulta tuli ja kyseli, että onko isännälle johtunut mitään\nmieleen.\n\nOlihan Iisakin mieleen pälkähtänyt sitä ja tätä, mutta ei hirviasioita,\nei mitään hirveitä hirviasioita.\n\n—- Vai niin! sanoi se outo mies. — Sitten minä heitänkin isännän\npariksi viikoksi muistelemaan...\n\n— Pariksi viikoksi! pääsi Iisakilta.\n\n− Niin, ennemmin en jouda käymään...\n\n— Eikö se muori, oma emäntä, saisi joskus käydä tuomassa tänne kotoista\ntalkkunaa...\n\n— Ei tule kysymykseenkään! sanoi poliisi ja kääntyi talon isännän,\nvyörärin, puoleen: — Eikä tätä pirttiäkään tarvitse kovin lämminnä\npitää...\n\nSamassa se oli jo menossa ovensuussa ja Iisakki Vähäpuheinen ajatteli\nkauhulla, että seuraavassa silmänräpäyksessä hän olisi jälleen yksin.\nHän huokasi raskaasti ja sanoi:\n\n— Jospa sitä jo olisi jotakin hampaankolossa, siitäkin hirvestä —\nhirveästä...\n\nOlihan sitä ja aikanaan tulivat raskaat sakot, kipeät maksaa.\n\nSakot sentään sakkoina menevät, mutta aivan erityisesti jäi Iisakin\nmielenpäälle se seikka, että se poliisi, oikea pääjekke, kehtosi vielä\nsanoa, tunnustukset saatuaan:\n\n— Turhaanpa isäntä kantaa Vähäpuheisen nimeä! Minä kun tulin aivan\nsillä mielellä, että lasken teidät vapaaksi, ellei mitään herahda...\n\nKaikenlaisia ihmisiä niitä on! Roistoja suoraan sanoen! Sellaisia\nvarten se olisi Pässin pirtti, linna, omiaan...\n\nSiitä pitäen ovat hirvet saaneet Iisakki Vähäpuheisen puolesta hyppiä\naitojen yli ja syödä vaikka ainoan heinäsuovan, rotkat...\n\n\n\n\nMATKA JA VEDENNÄKÖINEN\n\n\nIisakki Vähäpuheinen oli myynyt metsää, sellaiset oikeudet oli hänelle\njotenkuten siunautuneet, ja saanut setelit haltuunsa ja oli aikeissa\nviedä niitä Kairan kirkolle, kassaan, sen hätäpäivän ja kuura-aamun\nvaralle, joka kuitenkin on tuleva. Sellainen puoli hänellä jo oli. Oli\nhänellä joskus ollut velkaakin ja hän oli sanonut vuodenvaihteessa\nkomeasti, kuten oli kuullut raharikkailla olevan tapana, että liittää\nkorot pääomaan. Mutta sitten hän oli huomannut, että sitä tietä ei\nkävellä, ei ainakaan pitkälti...\n\nSamalla hänen mielessään kyti, että oli niillä rahoilla, osasella,\nsaatava pieni pärskäyskin Kairankulmien ylen yksitotiseen\nelämänmenoon. Sillä mitään asiaa ei ole otettava ylen iholle. Mitäpä\nsitä olemistakaan tarvitsi jäädä kovin tuhottomasti perillisten\nriideltäväksi. Iisakin mielessä kyti, että hänen oli saatava käydä\nhamassa kaupungissa. Mutta miten se asia olisi ilmoitettava emännälle?\nPuhuako, että peltokaluista on särkynyt vaikeasti saatavia osasia?\nMieleen kuitenkin jylkähti, että on hän sillekin ihmiselle tullut\naikain kuluessa niin paljon valehdelleeksi, vaikka ei monesti äänellään\nriko, että mitähän jos vaihteeksi puhuisi tottakin, pelkän totuuden,\nkuten laissa sanotaan...\n\nNiin hän teki, vaelsi Kairan kirkolle, toimitti siellä asiansa ja\nistui huomisaamuna varhain suunnitelmien mukaan linjavaunussa, joka\nmennä huokasi niin sanottuun isompaan maailmaan. Oli siinä istumista\nnäinkin ennenkuin kaupungin tornit häämöttivät. Mutta mikä mahtava\nmuutos oli tapahtunut Iisakin eläessä! Mitä kaikkea olikaan jo\nhamassa Kairan kirkolla: veeseetä ja laiskanlinnaa, kähertäjää ja\nkuvankatsomishuonetta myöten. Ei tarvinnut enää unia nähdä... Näytti\nsiltä, että maailmassa olisi yhä parempi elää, nyt, kun se olisi pian\njätettävä... Se sai hänet melkein surulliseksi. Hän epäili synkästi\nmuljahtaneensa tänne sataa tai tuhatta vuotta liian aikaisin...\n\nHän kun oli elänyt ihan tosissaan sitä aikaa, silloin hän vasta oli\nelänytkin, jolloin hevoskyyti oli parasta, mitä tiedettiin tällä\ntaipaleella. Tuli siinä mies tehneeksi kirouksen syntiä ja tuli\nluomakunta huoanneeksi turmeluksen orjuudessa...\n\nMutta Iisakin kirkas pää näki nyt ennen kaikkea oman itsensä\norjanmuodon päällensä ottaneena, tonttu-ukkona, narrattavana. Sillä\noliko tämä nyt laitaa, että valtio viisaudessaan riepotti häntä,\nvanhaa ja vakaista miestä, kuin piru kerjäläistä. Tällaisen Jokiperän\nIisakin oli noustava ja rämmittävä soita neljänneksittäin ennenkuin\nhän voi ajaa löyhöttää näillä nykyajan vaunuilla. Kolme hyvää päivää,\njolloin hän ei kättään työlle asettanut, meni Iisakilta, kun hän\nnouti sitä ainetta, jonka nimeäkään ei oikein tohtinut mainita, sitä\nvedennäköistä, sitä viinaa, jota kaupattiin jokaisen kaupunkilaisnulkin\nnokan edessä, ilman että tämä tuli tuota hupsummaksi. Mistähän\nviinavaltio oikein epäili Iisakkia ja muita kairalaisia hänen kanssaan?\nEtteihän vain tyhmyydestä, siitä etteivät he muka joisi viinaansa\nihmisiksi? Ja kuitenkin Helsingin herratkin metsästysretkillään olivat\ntunnustaneet, että sen parempaa ryyppymiestä eivät akat ole vielä\ntehneetkään mitä Iisakki oli...\n\nKoko valtion viinatouhu oli Iisakin mielestä tyhmyyttä, ilkeyttä ja\nkieroutta. Oli tehty maalaisen viinaristi mahdollisimman raskaaksi\nkantaa ja samalla varattu tilaisuus kaupunkilaisille kyniä häntä kaikin\ntavoin. Viina vetää hamasta Kairanmaasta... Mutta jos viinavaltion\najatuksena olisi ollut ainoastaan viinansaannin vaikeuttaminen,\nniin silloinhan sen olisi pitänyt pystyttää puotinsa sydänmaille,\nkorpiin, keskelle laajaa tietöntä suota. Silloin olisi nähty miten\nkaupunkilaisjuoppokin mansii suossa ja kantaa ristiään. Eikä sinne\nkovin juoposta olisikaan... Heh, se olisi näky, joka sietäisi nähdä\nluonnonsilmällä, eikä ainoastaan päässään...\n\nNiin Iisakki Vähäpuheinen mietiskeli linjavaunun huokaillessa niitä\nkuuttatoista penikuormaa kaupunkia kohti. Hän pääsi perille, osti neljä\npulloaan ja palasi. Muuta kaupunkilaiset, koijarit, eivät hänestä juuri\nhyötyneetkään, paitsi mitä meni pulloihin ja kyytirahoihin.\n\nMutta kun Iisakki Vähäpuheiselle jälleen häämöttivät hänen tutut\nasuinsijansa, niin hänen reppunsa repsotti aivan tyhjänä. Ei\nryypynryyppyä sitä ainetta... Vaunussa ja vaunun pysähdyttyä oli ollut\ntuttavia, hänellä niitä vasta olikin, joka ei koskaan unhottanut kerran\nnäkemiään ihmiskasvoja, ja joukossa oli hyviäkin miehiä...\n\nKoko kaupunkimatka näytti haihtuneen käsistä olemattomiin. Mutta\nIisakki löysi aina lohdutuksen omasta päästään. Muuten hän sen\nretken oli vain tehnyt, kuten suuret herrat ulkomaanmatkan, puoliksi\nilkeyksillään, valistuakseen... Sillä jos viinavaltio kuvitteli, että\njuoponsekainen Iisakki Vähäpuheinen kutjotti täällä suonsa laidassa\nviinatta, niin se erehtyi. Korvessa kuusten juurella... Lämmäyteltiin\ntäällä omiksi tarpeiksi...\n\nIisakki Vähäpuheinen, suuri luonnontutkija, oli pannut merkille,\nettä joku variskin, etelänlintu, oli sen seikan huomannut ja alkanut\nkäyttää hyväkseen niitä tähdeaineita, mäskiä, mitä lienee, jotka\neivät ottaneet muovautuakseen siksi veden väriseksi aineeksi. Se\nperehtyi niihin peräti ja talvehti täällä, Iisakin huomioiden mukaan\netupäässä Kairanmaiden pienen omatarveteollisuuden turvin. Outona,\nmustana kummituksena, sen näköisenä kuin vanha juoppo ainakin, se\nlouhotteli lumisessa ja äkeässä maassa tutkien missä taasen olisi\nniitä hankkeita... Kovin orvolta se näytti, mutta kestäähän sen\nyksinäisyydenkin pikkupienessä. Eipähän ottanut liikaa, vaikka kyllä\nkaiketi varat olisivat joskus vankanneet...\n\nMutta sillä linnulla onkin päätä, tiesi Iisakki Vähäpuheinen.\n\n\n\n\nRADIOIHME\n\n\nRadio oli siihen aikaan uutuus ja ihme. Nopeasti se tunkeutui\nSuomenmaan korpiin, jopa hamaan Kairan erämaapitäjään, jossa kauppias\nPolson perikunta kiirehti kartuttamaan kunniaansa sillä seikalla, että\nhe jälleen olivat ensimmäisiä, niinkuin tavallisesti...\n\nNiin lensi sanoma kautta Kairan laajan maan, että ihme oli nyt\nitsekullakin ikäänkuin nenän edessä. Kun Polson pirtissä höristit\nkorviasi, niin voit kuulla Helsingin ja kaiken maanpiirin äänet...\n\nJokiperältä, josta Kairan kirkolle oli aikamoinen taival, lähti itse\nIisakki Vähäpuheinen, virkeä ja kaikkea harrastava olento, tutustumaan\ntuohon uutuuteen, jonka ihmisviisaus oli rakentanut. Kauan hän viipyi\nretkellään, monta päivää. No, oli se taival ja oli muitakin asioita,\npaitsi se radioihme Polson pirtissä. Oli kaikkea maailmallista\nhoukutusta siellä kirkon juurella. Tupakka siinä syötiin, kun Iisakki\nVähäpuheinen oli liikkeellä, se tiedettiin entuudestaan. Ainakin\nJokiperän akat tiesivät. Jo aikoja sitten se oli oppinut sanomaan\nemännälleen, että hän tulee, kun joutuu...\n\nJa kotiutuihan se lopulta nytkin, hiljaisena, vähän kuin myrtyneen\nnäköisenä, sänkisessä leuassa sekä kuivunutta että tuoretta\ntupakanmehua. Siinä se istui eikä puhunut ei pukahtanut. Kääntelihän\nmälliä...\n\nEmännän — ja oli siinä saapuvilla joku naapurinkin nainen — täytyi\nryhtyä kyselemään, että mitä kirkolle kuului, minkälainen se nyt oli\nollut se uusi — radioksiko sitä sanottiin...\n\nJa saihan Iisakki Vähäpuheinen lopultakin sanoja suuhunsa. Radio,\nse oli sellainen vehje, että sitä ei oltu tarpeeksikaan ällistelty,\nsellainen laatikko, ettei sanomalla uskonut, ihme kertakaikkiaan...\n\n— Mutta — siinä Iisakki Vähäpuheinen huokaili raskaasti — kovin tuota\nte olitte joutavia! Aivan sai hävetä silmät päästään...\n\nNaiset katsoivat suurin silmin sekä toisiaan että Iisakkia.\n\n— Katso, aloitti emäntä jo, mutta kysäisi sitten kuitenkin siivosti: —\nMitä?\n\n— En minä siitä sano mitään, jatkoi Iisakki, — että talo on heti akkoja\ntäynnä ja pannu porossa aamusta iltaan, kun isäntä selkänsä kääntää.\nMutta se minusta on joutavaa, että ei muuta tehdäkään kuin kalvetaan\nnaapuria ja lähimmäistä...\n\nNyt naiset olivat jo hieman hämillään ja neuvottominakin.\n\n— Miten niin kalvetaan? penäsi emäntä lopulta.\n\n— Viitsineekö tuota sanoakaan! Niin rumia te puhuitte. Kun naapurin\nVäinöstäkin, että se panee lipeäkiveä pontikkaan, ja minustakin, että\nminä muka syrjästä... En minä siitä mitään, jos pelkäsitte tähän tämän\nvuotiseen piikaan, mutta kun jo ensivuotiseenkin...\n\nNyt naiset jo ikäänkuin haukkoivat henkeään.\n\n— Siitä radiostako sinä muka tuota kuulit?\n\n— Siitä! sanoi Iisakki Vähäpuheinen jäsäkästi. — Tulin sanoneeksi, että\nkääntäkääpä sitä nappulaa, että mitä siellä Jokiperällä... Parempi\nolisi ollut sanomatta. Mitä kaikkea lienette puhuneetkaan! Ei oikein\nilennyt kuunnellakaan...\n\nMutta vauhtiin päästyään Iisakki Vähäpuheinen esitti kuitenkin lisää\nesimerkkejä siitä, mitä Jokiperän emännät olivat haastelleet hänen\npirtissään. Radioihme oli lennättänyt kaiken siinä silmänräpäyksessä\nPolson pirttiin neljänneksien taakse...\n\nNyt naiset olivat lyötyjä, tyrmistyneitä. Eihän tuo Iisakki muuten\nmiten kaikkea tietäisi... Voi tätä maailmaa keksintöineen! Mitä kaikkea\nhe tosiaankin lienevät puhuneet? Ja siellä voidaan milloin hyvänsä\nkääntää viisaria! Miten nyt suu pannaan?\n\n— En tuota minä juuri aloittele, puolusteli jo emäntä.\n\n— Minä lienen vähän myönnellyt...\n\n— Ja minä mitä lienen vähän sipissyt, sanoi naapurin emäntä.\n\n— Jaa, se korvaan kuiskutus! tiesi Iisakki Vähäpuheinen. — Se\nradiolaatikko on siitä niin helvetin omituinen, että sen se oikein\nkuuluviin isontaakin, kuiskutukset ja sipinän...\n\nOlivatpa ne sellaiset terveiset, ne Iisakki Vähäpuheisen Kairan korpien\nensimmäisen radion äärestä tuomat, että Jokiperän emännät ja akat\nkävelivät viikkokausia, ehkä kuukausiakin, vähäpuheisina ja haikein\nsilmin. Kun ei uskaltanut edes korvaan kuiskata, ei mitenkään purkaa\nsydäntään, koska ei tiennyt milloin siellä Polson pirtissä ja muualla\nkäännetään viisaria juuri Jokiperää kohti...\n\nMutta aika leikkasi ja radioihme tuli tutummaksi ja sen todellinen\nolemus alkoi paljastua ja Jokiperän tyhmät naiset valistuivat ja\nhuomasivat, että turhaan he olivat pelänneet. Iisakki Vähäpuheisen\nyritys tehdä radioihmeen voimalla niin sanottu moraalinen vaikutus\nkylänsä naisiin luhistui hiljoilleen kokoon.\n\nEivätkä Jokiperän naiset koskaan voineet antaa Iisakille anteeksi sitä,\nettä hän jälleen oli onnistunut heitä pettämään, että hän niin kovin\ntarkoin tunsi kylänsä, sen ihmiset ja olot ja asiat. Vaikka ei ollut\nlihassa läsnä, niin tiesipäs mitä oli puhuttu! Sai siitä jo sellaisesta\nsanoa mitä sattui. Liikaa ei tullut. Joka oli niin jumalatonkin, ettei\npelännyt kuolemaa eikä tulevaista, ei ainakaan ollut pelkäävinään. Sen\njumaliset akat olivat kuulleet omin korvin yritellessään peloitella\nhengenheikkona sairastavaa Iisakkia. Näin se oli sanonut:\n\n— Kuolema: siihen ei ole koskaan tarvinnut miestä valita. Itsekukin\npuolestaan se kykenee sen reiän täyttämään...\n\n\n\n\nPESÄPALLO\n\n\nNykyaikainen urheilu ja pesäpallopelikin oli jo ammoin kulkeutunut ja\npesiytynyt hamaan Kairankirkolle, milloin lienee, Iisakki Vähäpuheisen\nsitä huomaamatta.\n\nMutta sen hän tuli panneeksi merkille, kun jokiperäläiset\nperehdytettiin pesäpallopeliin. Vähempikin oli usein riittänyt tuolle\nkuuntelijalle ja kurkistelijalle...\n\nLieneepä Jokiperälläkin jo jokunen nuorukainen hypähdellyt ja\nloikkinut ylöspäin tai pitkin maata tahi heittänyt vapaa ja paiskannut\nkivenmukuraa, mutta pesäpallopeliä he eivät osanneet ollenkaan.\n\nTällainen ei näyttänyt käyvän laatuun nykymaailmassa, sillä eräänä\npäivänä ilmestyi Jokiperälle mies, valtion palkkaama urheiluohjaaja,\nmikä lienee ollut, joka ryhtyi aivan täydeltäterää opettamaan\njokiperäläisille sitä, mitä nämä eivät osanneet. Kenttäolotkaan eivät\ntehneet kiusaa, sillä Jokiperällä oli, paitsi runsaasti upottavaa\nrämettä ja suota, myöskin kylliksi poudalla pölisevää hiekkakangasta,\ntasaista kuin pöytä. Neuvoja pani jokiperäläiset keräilemään kaikki\nkantapäihin pistävät kävyt ja risut tällaiselta auhdolta maalta ja\nsitten se alkoi. Tämä tulija oli mainio mies, suustaankin erittäin\netevä, saamaan jokiperäläiset liikkeelle ja panemaan heihin vauhtia.\nPian koko perukan väki oli kokoutunut pölisevälle kangasmaalle,\nnuoremmat toimiviksi henkilöiksi ja vanhemmat katselijoiksi,\näännähtelijöiksi ja yllyttäjiksi. Keppi heilui, kova nahkapallo lensi\nkuin äkäinen ampiainen ja jokiperäläiset ahersivat sen kimpussa\nhyvin kiireissään ja voittivat juoksuja. Vanhat ja huonosaattoiset\nistuskelivat kentän reunamilla, seurasivat asiaa ja yllyttivät. Pian he\nolivat hyvin perehtyneitä tähän pallopeliin ja tuntuivat jo toisinaan\ntietävän enemmän kuin tuo valtion lähettämä mies...\n\nJa heinäajan pouta kaartui Jokiperän yllä puhtaana kuin kupari.\n\nLienevätkö muut ajatelleet mitään, mutta Iisakki Vähäpuheisella\noli ainakin aluksi rauhaton mieli, huono omatunto. Miten käypi\njokiperäläisten heinänteon? Miten inuu lypsävä navetassa talven\ntultua? Heinä kuivaa pystyyn kahiseviksi harjaksiksi ja jokiperäläiset\nelävät vain pallopelin hekumassa ja viettävät aikaa surutonta...\nIisakki päätti jo mielessään, ettei hän ota osaa tähän syntiin ja meni\nniitylleen. Mutta kovin siellä oli yksinäistä ja orpoa ja hiki kirveli\nja paarmat purivat kipeästi. Ja sitten kantautui pallokentältä huikeita\npoutataivasta tavoittelevia huutoja, sillä senkin jokiperäläiset olivat\njo oppineet. He osasivat huutaa sillä äänellä, että kuulija uskoi\nparasta aikaa olevan tapahtumassa jotakin aivan tavatonta ja tärkeää...\n\n— Mitäpä heinistä! ajatteli Iisakki Vähäpuheinen. — Ne ovat vanhaa,\njokapäiväistä. Mutta jokiperäläiset olivat saamaisillaan juoksun tahi\nsaivatkin...\n\nHän pyyhki hikensä ja alkoi löntystää pallokenttää kohti. Sillä mikä\nhän oli ahnehtimaan ja saamaan herutusheinää paremmin kuin muutkaan\njokiperäläiset? Virran mukana on helppo kulkea. Iisakkihan oli aina\nollut nautintokykyinen ihminen. Jos muut jokiperäläiset saavat\nsisällystä elämäänsä siitä seikasta, että juoksu on tullut ja saatu,\nniin kyllä hänkin...\n\nSiinä kentän laidassa, pallon risteillessä, oli Vähäpuheisella aikaa\nmietiskellä kuinka juoksu näyttää tärkeältä tässä, mutta kyllä nykyajan\nkansa tavallisessa elämässään välttää jalkajuonia. Automopiilillä ne\najaa löyhöttävät Kairanmaallakin, joskaan ei Jokiperällä, jossa ei ole\ntietä...\n\nJa jokiperäläiset löivät ja huitoivat, juoksivat pallon perässä,\nkoukkusivat sen kouraansa ja heittivät. Kaikki tämä maistui uutuuttaan\nja tuoreuttaan vallan mainiolta ja tuntui aivan siltä, ettei missään\nole niin hyvä olla ja elää kuin tässä maailmassa ja Jokiperällä, tuolla\npölähtelevällä hiekkakankaalla...\n\nTätä tapahtui päivä päivän perästä, viikkokausia. Ja oli\nheinäntekoaika, pouta kuin kupari. Perin kiireellistä aikaa se oli\nollut muina kesinä Jokiperällä. Teräaseet heiluivat ja haravien piit\nkokosivat hanakasti kesän vihreyttä, jota ei koskaan kasvanut kovin\nrunsaasti Kairanmailla. Mutta nyt nurmet ja niityt saivat vanhentua,\nkulottua ja kovettua poutaisen taivaan alla valtavaksi harjaksi...\n\nKiire jokiperäläisillä silti oli. Heille opetettiin valtion toimesta\npesäpallopeliä. Se oli saanut heidät kokonaan valtoihinsa, lumonnut\nheidät. Sellainen velho oli valtion urheiluopettaja...\n\nNiin jokiperäläiset oppivat pesäpallopelin heinäpoutien kaartuessa\nheidän päittensä yllä kauniina kuin kupari. Kun valtion lähettämä mies,\nvelho, lopulta nosti repun hartioilleen ja meni menojaan, niin vasta\nsilloin jokiperäläisillä oli aikaa tehdä hamssia heinääkin. Mutta\nmitäpä niillä pystyynkuivaneilla korsilla oli virkaa ja sateetkin\ntulivat sotkemaan.\n\nValtio sai talvella ostaa jokiperäläisille rehuja monen monituisen\nmiljoonan edestä, ettei karjoille olisi käynyt aivan kolosti ja\nlehmänanti lakannut tiukkumasta.\n\nNiin sen ainakin Iisakki Vähäpuheinen, jonka pään kalenterissa\non paljon muitakin asioita, muistaa ja välistä ihmettelee, ettei\nurheilusta aseteta samanlaista sakkoa kuin viinankeitosta. Sillä\nhyvällä varalla yhtä vahingolliset ja päähänmenevät seuraukset siitä\non...\n\n— Mutta pientähän tuo taitaa olla, hän toisekseen arvelee. —- Onhan\nniitä uponnut suuria sotalaivojakin merensyvyyteen...\n\n\n\n\nHALLANTORJUNTATYKKI\n\n\nHalla oli alituisena, melkein jokavuotisena, useinkin ainoana\nkesävieraana Jokiperällä. Sinne kulkiessaan se saattoi huhkia ja\nhuuhtoa laajalla alueella, välistä koko Suomenmaassa, ja kouria kaiken\nsuuhun sopivan. Tunnetaanhan sen jäljet.\n\nSiitä huolimatta ja ikäänkuin sen uhalla oli Kairan kirkolle\npystytetty suuri maanviljelysnäyttely, jossa esiteltiin kaikkea mitä\nKairanmaa kasvatti ja sen asukkaat viljelivät ja tekivät käsillään.\nLoppujen lopuksi siellä kuului olevan nähtävissä ja käytössäkin\nhallantorjuntatykki, tämä kylläkin muualta tuotu, jolla tästä lähtien\nryhdyttäisiin taisteluun vuosisataista vihollista vastaan...\n\nTämä uutinen sai Iisakki Vähäpuheisen pitkiin ajatuksiin.\n\n— On siinä ampumista! hän lausui. — Voi ajatella, että maali on\nleveä, mutta saattaa se olla kaitainenkin... Ennen vain maajalasta\nterenneltiin hallaa vastaan, kynnen kovuudella. Sanottiin, että ojia\nsoita. On ojittu ja lienee ojimattakin, mutta yhä se vain on entisissä\nvoimissaan, se halla, pakkanen. Saaneehan tuota ampuakin. Siitähän se\non moni heikompi kellistynyt...\n\nSe oli nähtävä sellainen ihmetykki, jolla aiottiin tehdä jotakin\neteenpäin vievää, rakentavaa. Muusta Iisakki Vähäpuheinen ei sanonut\nniinkään välittävänsä. Luuli jo tietävänsä, mitä Kairanmaa kasvoi tahi\naioskeli kasvaa...\n\nSyksy oli ollut kuivanlainen, joten vetisen Jokiperän asukkaat\nlähtivät liikkeelle oikein moottoriajoneuvolla. Kuormavaunu keikkui\nja rytkähteli tienpaikan kolojen ja kivien mukaan ja autonlavalle\ntiheään sulloutuneet jokiperäläiset sysivät, tyrkkivät ja hieroskelivat\ntoisiaan ikäänkuin eivät entuudestaan olisi tutustuneet tarpeeksi hyvin\ntoisiinsa. Laitimmaiset olivat alituisessa vaarassa lennähtää alas\nkärryiltä ja keihästyä johonkin pitkään kantoon tahi aidanseipääseen.\n\nIisakki Vähäpuheinen kyyrötti heidän keskellään iänikuisen harmaana,\njäkäläpäisen kannon kaltaisena ja jahkaili nykyajan mukavuuksien\nvoittokulkua: niin vain jokiperäläisetkin ajavat autolla, että silmiä\nvilisee kuin kalakopasta...\n\nEläväksi onnekseen he tavoittivat ruunun pitkän ja sileän saran ja\npyyhkäisivät kuin pahahenki Kairan kirkolle. Ja viluinen tuuli puhalsi\nytimiä hyytävästi.\n\n— Mutta eipähän ole ensikerta, sanoi Iisakki Vähäpuheinen, — eikä\nviimeinenkään...\n\nJokiperäläiset hajosivat ja hävisivät väkijoukkoon näyttelyalueelle.\nSiellä Iisakki Vähäpuheinenkin kuljeskeli, näki mitä oli nähtävissä,\ntapaili tuttavia, puristeli käsiä ja kuunteli ja kertoi kuulumisia.\nMullikka-aitauksen luona hän tuumiskeli, että eipä ole sitä\nhirvieläintä. Mutta ei tuo taida kuuluakaan kairalaisten karjaan.\nMuuten vain on olemassa, että saataisiin sakottaa sitäkin, jota ei\nmuuten saada...\n\nVälähtelevine silmälaseineen Iisakki Vähäpuheinen vaikutti vähän\navuttomalta, sellaiselta, joka ei näe muuta kuin mitä näytetään.\nMutta kuitenkin koko kairalaisen maailman vahvuus oli hänen edessään\nkuin kämmenellä. Niin hän tuli panneeksi merkille, että hamaan Kairan\nkirkolle oli jo pesiytynyt nykyaikainen naisrotu: nenä huurteessa,\nturpa punaisena ja kynnet kuin kotkalla, nekin verenkarvaiset...\nLieneepä Iisakki nähnyt jotakin tuon kaltaista jo ennenkin, mutta että\nhamassa Kairan kirkolla! Se vaikutti nyt häneen kuin näky, ilmestys...\n\nSaa kaiketi siinä sitten levitellä syltäänsä, että katso kuinka\nKairanmaa tiukkuu lihavuutta ja ydintä, kun nainen näyttää kynsillään,\nettä hän ei tartu sontalapioon eikä lehmän tissiin! Turhaa siinä torjut\nhallaa tykkeinesi: Kairanmaa on kuitenkin autioituva, nuo laidat, joita\nihminen, hänkin, on vähän kynsiskellyt elääkseen...\n\nJa Iisakki Vähäpuheinen ihan synkistyi.\n\nMutta sitten hän ajatteli, että mitä se hänelle kuuluu, poismenevälle,\njonka suku ei ole jatkuva. Kävelköön vain kairatar tukka tuulenkourana,\nnenä huurteessa, turpa punaisena ja hiokoon kotkankynsiään... Ja sitten\nalkoi tuo hallantorjuntalaite toimia jossakin kentän liepeillä. Pieni,\nsynkeänmusta savupilvi pöllähti näkyviin, leveni ja vyöryskeli tuulen\nmukana vainiolle ja haihtui.\n\n— Ei tuo tuntunut oikein juhlalliselta, tuumiskeli Vähäpuheinen. —\nMikähän siitä puuttuu? Pamaus, poksaus, niin! Kun se päästäisi oikein\nemä-äänen niin alkaisi uskoa, että tuota tokenee hallakin...\n\nHän oli yhäti virkeä mies ja täynnä uteliaisuutta ja tunkeutui\nväkijoukkoon ja oli ensimmäisinä tutustumassa tämän uuden\nhallantorjuntatykin olemukseen. Hän kyseli sitä ja tätä ja pyrki\nkoskettelemaankin kojetta paremman käsityksen saadakseen. Silloin\ntapahtui tapaturma. Jonkinlainen lasipullo, lieneekö se ollut se\nsavulatinki, räsähti rikki Iisakki Vähäpuheisen kourissa.\n\n— Siinä se poksaus nyt oli! sanoi Iisakki, — Onpa panoksia, kun eivät\nkäsiä siedä!\n\n— Ei kannata nauraa, sanoi hallantorjuntatykin mies.\n\n— Vaatteenne ovat nyt hapon vallassa ja kohta niitä ei voi olla\nollenkaan...\n\nIisakki Vähäpuheinen ei siitä sen enempää välittänyt. Ajatteli, että\nmahtoi olla vihapuhettakin, lasin särkymisestä johtuvaa. Hyvä, ettei\noltu korvausta vailla. Ne ovat kalliita tuollaiset uudet keksinnöt...\n\nHän häipyi paikalta ja vasta paluumatkalla autonlavalla, viluisen\ntuulen puhaltaessa, hän huomasi vaatteittensa olevan kuin palon\njäljiltä, reikiä täynnä. Niin oli käynyt hänen pyhätakilleen ja\nhousuilleen ja paidalleen. Lieneekö nahka edes säilynyt eheänä? Tuntoa\nsiinä kuitenkin oli kylmän tuntoa, viiman puhuessa suoraan ihoon.\n\nIisakki Vähäpuheinen kyyrötti kylmissään ja murheissaan, pienenä.\n\n— Jumala vei vain viljat, hän lopulta sanoi. — Mutta\nhallantorjuntatykki vaatteet...\n\n\n\n\nNUOTIOLLA\n\n\nSyksyinen yö oli pilvinen ja lauha ja sysipimeä. Nuotiotulilla suurten\nkuusten juurella oli mukavaa ja rattoisaa. Pullo kiersi ja Iisakki\nVähäpuheinen puhui:\n\n— Synti se on tämä ja rikos. Sakkoa vain selkään ja linnaa, ellei\nvallesmanni nukkuisi Kairan kirkolla peitto korvissa. Ja sitten siellä\ntulevaisessa seuraa jatkoa, mutta se on onneksi elävälle ihmiselle aina\nkaukainen asia...\n\n— Itse en ole kyllä tullut tehneeksi tätä ainetta kuin yhden ainoan\nkerran, senkin muiden työtä jatkaen. Kuljeskelin korpea tällaisena\nsyksyiltana, taikka ei näin tosipimeänä. Näin jo kaukaa nuotion\npilkotuksen ja niitähän minä olen aina rakastanut, nuotiotulia.\nTuskinpa savunhaju on minusta koskaan irtautunut... Mutta lieneekö\nrisu rasahtanut jalkani alla: tämä nuotio sammui äkkiä ja tulenpitäjät\nhaihtuivat yöhön kuin kaste maasta. Saavuin paikalle ja huomasin, että\nmenneitten aikeet ovat olleet oikeat ja hyvät. Olin sen verran kuusalla\nasioista, että jatkoin kesken jäänyttä työtä ja ainettahan siitä tuli,\nmelkein tämän veroista...\n\n— Minkähänlainen asia tuo olisi mahtanut olla oikeudessa, jossa kaikki\nlasketaan tarkkaan, se jäänee näkemättä ja kokematta. Myöhemmin se\ntyönaloittaja tuli uskoon ja kyseli minulta, että jaksankohan uskoa\nanteeksi kaikki yhteiset syntimme. Sanoin, että kyllä kaiketi ne muut\nmoinaan menevät, mutta sitä minä en jaksa oikein anteeksi antaa, että\nvesitit ne keittotulet niin perusteellisesti. Työläs siihen oli tulta\nviritellä...\n\nIisakki Vähäpuheinen antoi pullon, joka oli unohtunut hänen kouraansa,\nkiertää ja korjasi asentoaan nuotion pienessä valopiirissä, jonka yllä\nja ympärillä pimeys oli mustana seinänä. Alla oli maan tiheys ja siinä\nkiuaskiviä, halkeilleita ja hapraiksi palaneita.\n\n— Niin, jatkoi Iisakki Vähäpuheinen, — tällä paikalla on oikein\nasumallakin asuttu. Se muinainen mies, oikea savullehaisija, pyysi\ntässä kalaa ja sai ja söi. Missä nyt lienee? Saatetaan sanoa, että\nmeissä, jotka nyt tässä puhumme rumia ja tyhmiä. Mutta voi olla perää\nsiinäkin, että on vielä muunkinlaista olemista, tulevaisessa, jossa\nse keiton aloittanut mieskin rupesi valvomaan etukäteen etujaan,\nluopumalla synniksi sanottavasta...\n\nPullo oli jälleen Iisakilla ja hän maistoi mielellään.\n\n— Vaikka minä kaiketi siitä tulevaisestakin jotakin tiedän, kun olen\nsiellä käynytkin...\n\nHän pani merkille ällistelevät ja kysyvät katseet ja hoki vahvasti\nvasartaen:\n\n— Niin, niin, sillä huonommalla puolella, joka minutkin perinee,\nja samahan tuo sen puolesta, että tuttuja minulla tulee olemaan\nkummassakin paikassa. Tuttuus on tärkeätä. Ette te nuoremmat\nmiehet arvaakaan kuinka viheliäistä se on kun tutut alkavat olla\nhautausmaissa, joillakin vielä kivi mahan päällä...\n\n— Mutta se helvetti! En minä oikein tiedä miten minä sinne menin. Enkä\nminä sinne menemällä mennytkään, vaan jotenkuten kulkeuduin. Enkä minä\nensialuksi tiennytkään olevani niin kuulun kurkihirren alla, vaikka\nnäinkin, että suuri on talo, komea ja rikas, aivan mahdoton. Komea\noli isäntäkin hännysvaatteissaan, tuollainen, josta meikäläinenkin\nheti näkee, että siinä on homman mies, oikea suuri herra. Kohteliaasti\nhän otti minutkin vastaan ja pyysi olemaan kuin kotonaan. Nyt panin\nmerkille, että talossa oli joku suuri juhla käynnissä. Oli tavattomasti\npyhävaatteista väkeä, orkesteri soitteli ja summattomassa salissa,\noikeassa salien salissa, tanssailtiin. Kuljeskelin ja katselin kotvasen\nniinkuin orpo piru kunnes huomasin, että siellä oli kovin kauniita\nnaisia joutilaina ja päätin yhtyä juhlaan. Tanssailin, tanssailin, niin\nettä hiki tuli ja himotkin heräsivät. Johdatin sen tanssikaverini ulos\nvilvoittelemaan, ulos, jossa oli sopiva määrä valoa ja lämpötilaa ja\nkukkia ja puistokäytäviä. Mutta se tyttö ei sanonut ymmärtävänsä mitä\nsetä tarkoittaa. Muistin, että tämä ei ollut ainoa, palasin saliin\nja valikoin toisen naisen. Taasen tanssailtiin, että hiki nousi ja\nhimot heräsivät. Mentiin jälleen ulos vilvoittelemaan ja se toinen\ntyttö sanoi: — Kyllä minä tiedän mitä setä tuumii mielessään, mutta\nei sellainen ole täällä tapana eikä käy laatuun... Miten niin? minä\nällistelin. — Eihän tämä muuten helvetti olisikaan, tyttö sanoi ja\nhymyili merkillisen surullisesti.\n\n— Niin tulin tietämään missä minä olin, miten kuulussa ja suuressa\npaikassa. Taisinpa ensialuksi vähän ylpeilläkin mielessäni: ei sitä\nvain jokaista Kairan ukkoa tällaisiin saleihin lasketa. Sitten minun\ntuli ikävä Kairan karua maata, jossa sentään oli ollut hyvä elää,\njossa hyvä isä antoi aina jotain kouran täydeltä, vaikkei juhlaa\njuuri koskaan ollutkaan. Yritin turvautua juomiin, joita kimalteli\npöydillä, mutta sama juttu niidenkin kanssa: tyhjää ne olivat täynnä.\nEihän se muuten helvetti olisi ollutkaan... Sanoin ääneensä, että\nmitähän tällaisetkin turhat juhlat merkinnevät! Muuan vanha herrasmies\nkatsoi minuun niinkuin moukkaan katsotaan ja virkahti: — Vai juhlat!\nTavallista arkielämää... Ja silloin minun oli niin paha olla kuin vain\nhelvetissä.\n\n— Mutta sitten se suuren talon isäntä, hännysvaatteinen hommanmies,\nhööli ja hävitön, armahti minua ja antoi minulle vielä löysiä\njoksikin aikaa, kun en ollut sinne tulemalla tullut, vaan jotenkuten\nkulkeutunut...\n\n— Löysiä! karjaisi Iisakki Vähäpuheinen. — Mitä löysiä ne muutamat\nvuodet ovat iankaikkisuuden pituuden rinnalla!\n\nHän katsoi ympärilleen ja näki, että nuotio oli rauennut melkein\nolemattomiin ja miehet sen ympärillä torkkuivat tahi nukkuivat\nistuallaan tai maassa maaten.\n\n— Nukkuva seurakunta, nukkuva seurakunta! hoki Iisakki Vähäpuheinen\ntyhjä pullo kourassaan ja vajosi vähitellen itsekin unen hyväätekevään\näidinhelmaan.\n\n\n\n\nVEIKKAUS\n\n\nIisakki Vähäpuheinen oli jo ammoin saanut tyytyä ajatukseen, että\nhänen sukunsa ei tule jatkumaan. Voitavansa hän oli yrittänyt siinäkin\nasiassa, pitänyt viikkokausia kasakkanakin sellaista miestä, jolla\nitsellään oli mökki täynnä lapsia, että silmiä vilisi kuin kalakopassa.\nSillä Iisakki oli ajatellut, että isyys ei ole niin tärkeätä. Välistä\nvoisi olla parempikin, että isä on joku toinen. Saisivathan nuo\njoskus erehtyä nekin ihmiset, jotka sanovat, että isäänsä tuli sekin,\nryökäle...\n\nKallista palkkaa hän oli maksanut, kaksikymmentä markkaa päivässä,\nniitä entisajan tehokkaita, kultaisia markkoja, ja luvannut vielä\ntynnyrin rukiita, kun varpaisille päästäisiin. Ei päästy, mutta\nruistynnyrin Iisakki Vähäpuheinen oli kuitenkin tullut etukäteen\nmaksaneeksi tuolle köyhälle miehelle...\n\nPaljon myöhemmin, nykyvuosina, kun oli jo tunnustettava, ettei vanhuus\nmieltä anna, vaikka askelta lyhentääkin, Iisakki Vähäpuheinen oli\njälleen ottanut perillisasiat käsiinsä. Tällä kertaa hän turvautui\njo olemassa oleviin, valmiisiin ihmisiin. Tehtiin kovat ja lailliset\npaperit, että muuan nuori pariskunta, mummon sukulaisia, tulisivat\nperimään Iisakki Vähäpuheisen talon ja tavarat, kun hoitaisivat ja\nhautaisivat hänet vaimoineen kunniallisesti, niinkuin sanotaan.\n\nJo sangen pian kävi kuitenkin ilmi, että nämä nuoret ihmiset eivät\nolleet oikeita henkilöitä asumaan Iisakin taloa Jokiperällä. Talon\ntöihin he eivät juuri käsillään puuttuneet. He harrastivat seurustelua\nja sämpyläin syöntiä ja retkiä ja urheilua ja surivat sitä seikkaa,\nettä kaikki tuollainen jäi täällä sydänmaassa vähäiseksi. .\n\nNuoren miehen, jota Iisakki Vähäpuheinen kutsui siivosti Vävykseen,\neteenpäin pyrkimisen halu rajoittui johonkin taivaasta tipahtavaan\nsiunauksen, onnen ja rikkauden odotukseen. Ehkäpä hän oli saanut\nsellaisille haaveille vahvistusta päästessään aivan äkkiarvaamatta\nIisakki Vähäpuheisen perilliseksi. Epäilemättä hän hautoi mielessään,\nettä ryske se vielä kuuluu Iisakin säästömänniköstä...\n\nMutta sinne ei ollut menemistä niin kauan kun Iisakki Vähäpuheinen eli\nja hengitteli, sellaiset olivat pykälät papereissa. Oli herra kuitenkin\nsen verran lainannut viisautta Iisakille. Sillä välin Vävy turvautui\ntoisiin onnen odotuksiin. Hän käytti talousrahat ja kaiken mikä\nsuinkin liikeni asiaan, jonka nimi oli veikkaus. Itse asiassa Iisakki\nVähäpuheisen Vävy oli se henkilö, joka oli tuonut tuon uuden ilmiön\nhamaan Jokiperälle.\n\nIlta-ateria oli syöty Iisakin tuvassa ja nyt Vävy istui puhtaaksi\nraivatun pöydän ääressä ja syönninpäällystupakka kyti ja paloi hänen\nalahuuleensa taitavasti liimaantuneena.\n\n— Yhdeksän oikein! hän lausui. — Voi jumalialauta! Olisivatpa vielä nuo\nykkönen ja kakkonen olleet toisinpäin...\n\nIisakki Vähäpuheinen ei virkkanut mitään, eikä Vävy ollut erityisesti\nhänelle puhunutkaan. Ajattelipahan vain ääneensä, kun oli puhelias\nmies. Iisakki silmäsi Vävyynsä omituisella syrjävilkaisulla,\nsamalla kertaa kyllästyneellä ja salaisesti huvittelevalla. Tuolta\nnuorelta mieheltä ehti monesti tulla veikkauspuhetta kyylytykseen\nja maksankaiveluun asti, juuri tuollaista jahkailua ja päivittelyä,\nettei ykkönen ollut kakkonen tai risti tahi joku muu käsittämätön\npedonmerkki... Mutta toisekseen oli mukava seurata, tuntijana\nja tutkijana, miten piru nykii ihmistä, riepottaa kuin muinoin\nkerjäläistä...\n\nVävy oli ottanut ennustuspaperit esiin, muinaiset ja nykyiset. Hän\nkäveli lompakko ja povi aina pullollaan mokomia arvopapereita...\n\n— Vähällä se valskasi, hän puheli. — Mitenhän minä sen noin piirsin!\nMutta piruko sen arvaa, miten Hamshiisi pelaa! Ne ostavat siellä\nmiehiä, niin ettei siinä pysy juonessa...\n\nHän lenoi papereitaan ja tutki miten ennen oli tapahtunut.\n\n— Voi, tulenpalava! sydämistyi hän yhtäkkiä. — Jos minä tuota riviä\nkuljetin vielä seitsemän viikkoa, niin jopa olisi räiskähtänyt!\n\nHän silmäsi Iisakkia ja näytti odottavan, että hänen sanansa jollakin\ntavoin pantaisiin merkille. Mutta vanha mies poltteli piippuaan\njärkähtämättömänä ja synkeänä.\n\n— Ja minä kuljetin sitä puolisen vuotta, jatkoi nuori mies yksinäistä\njutteluaan. — Mutta pitipäs siinäkin sokaista, että heitin pois. Ei\npitäisi koskaan hellittää...\n\n— Ei! virkistyi nyt Iisakki Vähäpuheinen puhumaan piippuaan\nkopistellessaan. — Ei, käydä miten käydä! Ei ainakaan seitsemässä\nviikossa. Seitsemän vuotta se oikea riijari...\n\nViimeisen lauseen hän lauloi korkealla äänellä ja Vävy mulkoili\nnärkästyneenä: kouho, mikähän lienee, tuskin puhetta käsittänee...\n\nJa hän syventyi äänettömänä papereihinsa, vanhoihin ja uudempiin\nveikkaustuloksiin, vertaili ja laski, tuumitteli ja päätteli. Hän teki\nsitä kauan, koko pitkän puhteen, öljylampun palaessa ja uunin hohtaessa\nkodikasta lämpöä. Iisakki Vähäpuheinen oli ollut jo tovin pitkällään ja\nunten maillakin, kun Vävy viimeinkin alkoi koota papereitaan ja sulloa\nniitä lompakkoonsa.\n\n— Osaa, osaa se kiertää! huokasi hän itsekseen. Ja lisäsi sitten\näänekkäästi ja reippaasti: — Mutta eiköhän tuo lopulta kyprähdä!\n\nSiihen sanaan Iisakkikin heräsi, käänsi kylkeään ja virkahti:\n\n— Niinkuin, niinkuin ahven koukkuun...\n\nHän ajatteli unimieliinsä, että ainakin Vävy oli koukussa,\nveikkauksen, pelin uhreja. Uskoi, että se vielä siitä iloksi muuttuu,\nuneksi suuresta voitosta. Mitähän tuo tuolla mahtaisi tehdä? Ajaa\nlöyhöttelisikö autolla maantiellä? Tahi veikkaisiko vahvemmasti?\nTuollainen ei ymmärrä ajatella valmista ja kuulua ajatusta, että mitä\nse sitten auttaa ihmistä...\n\nIisakki Vähäpuheinen nukkui ja myöskin Vävy valmistautui levolle.\n\nMutta kun vanha mies myöhään yöllä heräsi, niin hän näki lampun palavan\nja Vävyn istuvan pöydän ääressä veikkauspaperit edessään ja kynä\nkädessään. Välistä hän ähki ja raapi päätään.\n\nPimeä oli pitkälti siihen aikaan ja Iisakki Vähäpuheinen oli jo saanut\nkyllikseen unta, joten asia häntä pikemminkin huvitti kuin harmitti.\nHän peukaloi tupakkaa piippuunsa ja kysäisi:\n\n— Eikö nukuttanut? Montako sinulla olikaan oikein?\n\n— Yhdeksän! Osaa se kiertää pahimmoilleen.\n\n— Paljonkohan nuo antaisivat jos saisi kolmetoista oikein?\n\nVävy oli jo perillä siitä, että Iisakki Vähäpuheisen kanssa ei\nkannattanut keskustella veikkauksesta. Ei se ollut selvillä mistään.\nVaikka saattoi se, heittiö, kysellä viisauksissaankin, pilkatakseen\nmuka...\n\nSiksipä hän ei katsonut asiakseen vastata. Itsekseen hän vain ähki,\nsydäntään purkaakseen. Ja rivit täyttyivät, voiton ja onnen odottajan\nrivit, öisen lampun palaessa hiljaisessa huoneessa.\n\n\n\n\nMUISTOMERKKI\n\n\nIisakki Vähäpuheisen pihalla oli ollut lipputanko. Miten isäntä lienee\nkerran ollut niin juhlavalla mielellä, että oli ajatellut: antaapa\nlipun hulmuta! Oikeastaan siitä tangosta on vieläkin alaosa jäljellä,\ntynkä, johon on pistetty kuin kuivamaan pari tavattoman suuria\nmaihinnousukenkiä, myötätunnon muistoja sotaisilta päiviltä, ja naisen\nhattu.\n\nVähäpuheinen sanoi, että siinä on Iisakin talolle nokko lippua ja\nmuistomerkkiä. Muuta ei tarvita. Se on talon vapaudenpatsas...\n\nSe on pystytetty siihen sinä päivänä, jolloin Iisakki Vähäpuheinen\npääsi irti Vävystään, tuosta miehestä, jolle hän oli antanut talonsa\nelatustaan vastaan, kuten sanotaan, joka harrasti seuraelämää, söi\nsämpylöitä ja veikkasi. Iisakki oli ennustanut, että tuohon tapaan\njatkaen taloon tulee kaksi kovaa vierasta: vilu ja nälkä. Eikä\nainakaan vilu kovin kaukana ollut sinä päivänä, jolloin Iisakki kovan\nkäräjänkäynnin jälkeen sai talonsa jälleen omiin nimiinsä ja käsiinsä\nja Vävy sai lähteä. Silloin piti keitettämän oikeat juhlakahvit,\nmutta eipä talosta löytynyt muutakaan niin joutilaan näköistä puuta\npoltettavaksi kuin lipputanko, jonka Iisakki Vähäpuheinen siis\nromahdutti alas ja pirstoi pieniksi. Lähtijöiltä jääneet tavarat,\nkengät ja hatun, hän nosti lipputangon tynkään julistamaan, että\nIisakin talo on vapaa vieraista voimista.\n\nSittemmin hän on joskus tervaillut sekä tangon tynkää että kenkiä\nja hattua, että ne kestäisivät mahdollisimman kauan maailmassa ja\nsanoisivat sille sanottavaansa. Paitsi hautausmaiden ristiä ja kiviä\nse onkin hyvin laajalla alueella Kairan seutujen karussa maassa ainoa\ntuollainen rakennelma, jonka tarkoitus on puhua, mikä sen sanoma\nsitten loppujen lopuksi lieneekin. Vieras voisi erehtyä luulemaan sitä\njoksikin raiskojen ja tuholaisten pelättimeksi...\n\nJa voihan sen käsittää pelättimeksikin: vävyille, pojille,\nperillisille. Iisakki Vähäpuheinen ei aikonut enää etsiä perillisiä.\nRiidelkööt vaikka koirat niistä maan ja tavaran jytysistä, joita\nhäneltä mahdollisesti sattuu jäämään. Ei ollut suremista siinäkään,\nettei ollut poikaa perimässä, sillä omakin poika on usein hulttio\nhallitsemaan taloa ja tavaraa...\n\n— Heh, sanoi Iisakki Vähäpuheinen, — kyllä minä ne asiat tiedän.\nOlenhan itsekin ollut, paitsi lihallisen isäni, myöskin muiden poika,\nottopoika, melkeinpä sellainen kuin tuo mennyt Vävyni...\n\nKauan sitten, aivan nuorena miehenä, hän oli kulkenut suuren ja kuulun\nvelhon ja tietäjän luo etsimään parannusta itsepintaiseen ihotautiin.\nKoulunkäyneitten lääkäreitten valta ja vaikutus oli siihen aikaan\npaljon pienempi kuin nykymaailmassa. Niitä ei ollut monta kappaletta\nkoko avaralla maaseudulla, eikä yhteinen kansa liene heihin vielä\nliikoja luottanutkaan. Tietäjä oli sanonut Iisakille, joka siihen\naikaan oli vielä paljas Iisakin Iisakki, että tästä taudista ei selvitä\nkädenkäänteessä, vaan se vaatii kärsivällisyyttä ja aikaa.\n\nNiin nuori Iisakki oli jäänyt potilaaksi tietäjän taloon, joka oli kuin\nlasaretti täynnä sairaita, hullujakin, sekä irtaallaan että kytkyessä\npitkin seiniä kuin karjaa. Iisakilla oli ikävä. Talo oli hänestä kovin\nkummallinen ja tympeä, niin likainenkin ja sikainen, että sydäntä etoi.\nSitten tapahtui, että tietäjä kutsui hänet kamariinsa, jossa hän istui\nkookkaana ja lihavana ja umpisokeana tupakoiden innokkaasti, niin että\nhuone oli sinihämäränä savun paljoudesta. Hän alkoi jutella että oli\nhänellä apulainenkin, mutta hän pani sen pois, kun siitä ei oikein\nollut, ja kun hän sitäpaitsi tiesi, että uusi apulainen on tulossa.\n— Mistä? oli Iisakki kysäissyt pitkään äänettömyyteen tuskastuneena.\n—- Siinä se istuu! tietäjä sanoi. — Minäkö? ällistyi Iisakki. — Eihän\nminusta ole! En minä mitään osaa... — Opit! velho vakuutti. — Sitä\nvarten on nuori ihminen...\n\nNuori Iisakki hikoili elämänsä ensimmäisissä tuskallisissa pulmissa.\nTalo ei häntä miellyttänyt, mutta olihan hänen täällä oltava, kun\nhänen parantumisensa oli vasta alussa. Sitäpaitsi, varoihin ei ollut\npaljon vankkaamista, ja nyt hän saisi olla samalla kertaa sekä siukka,\npotilas, että työmies, joka tietenkin saa palkkaa. Ja vähitellen alkoi\ntietäjän apulaiseksi pääseminen, ehkäpä hyvinkin merkillisiin ja\nsalattuihin asioihin tutustuminen, kiehtoa mieltä. Niin hän lopulta\nlupaili yrittää.\n\nMaanviljelys ja karjanhoito ovat nykymaailmassakin monimutkaisia ja\njärjenpäällekäyviä asioita ja sitä ne olivat ennenkin, ainakin tietäjän\ntalossa, jossa Iisakki, sittemmin Vähäpuheiseksi mainittu, niihin\nvakavammin perehtyi. Karjanhoitoon kuului monenlaisia määrälukuisia\nja määrätynsuuntaisia elukkain kiertämisiä erilaiset välikappaleet\nkäsissä. Oli myöskin ristinmerkkien tekoa vasemmalla kantapäällä ja\näkkipyörähdyksiä ja taakseen katsomisen kieltoja. Kuitenkin muutamia\nelukoita kuolla kupsahteli, epäilemättä hoidonpuutteeseen ja ehkäpä\nsuorastaan nälkään. Sillä talossa ei ollut oikeaa emäntää ja rehuja\nja ruokia oli vallan vähän, kun kevätkylmiäkin, kojoja, riitti\npitkään sinä keväänä. Laihaa ja kurjaa karjaa talossa oli ja nuori\nIisakki mietiskeli, että kevään vihertävä ruoho olisi niille parasta\ntaikuutta...\n\nIsäntä, tietäjäpä tuo olikin, näytti arvaavan hänen ajatuksensa, sillä\nkerran hän sanoi: — Ihminen tarvitsee taikuutta. Ei hän voi muuten\nelää...\n\nKoko elämä oli taikuutta tulvillaan. Kerran keväällä tietäjä sanoi,\nettä pellot olivat siementä vailla. — Kukahan kylvää? kysäisi Iisakki.\n— Vielä kyselet! sanoi tietäjä. — Tietysti poika, joka tuli talooni,\ntalon poika, oma poika...\n\nHän sanoi, että kun Iisakki hoitaisi taloutta ja kaikkia asioita kuin\nomaansa, niin hän pääsisi talon lailliseksi pojaksi, joka saisi periä\nmaan ja maanpäällisen ja kukatiesi isännän ammatinkin, jos hänessä\nnäyttäisi olevan luontoa ja luontumusta tietäjäksi tulemiseen...\n\nOlihan siinä näköalaa köyhälle nuorukaiselle!\n\nOsaamattomuus ei auttanut kylvöasiassakaan. Isäntä haetti jyväpussin\nkamariinsa ja näytti kaikessa sokeudessaan miten oli astuttava ja\nmiten siementä viskattava. Ja sillä opilla Iisakki kylvi ja kyyhätteli\nensikerran elämässään.\n\nMutta ennen kuin näin pitkälle päästiin piti pellon laitaan haudata ja\nkätkeä kananmuna ja kolme hevosen kaviosta vuoltua lastua ja sama määrä\nkengityksessä katkaistuja naulankärkiä. Sitten ei kadehenki pystyisi.\nJuuri kylvämään ruvetessa piti pyörähtää ympäri vasemmalla kantapäällä\nja heittää ensimmäinen kourallinen jyviä mihin sattui ja lausua, että\nsiinä on taivaanlintujen osa...\n\nItsetietoisesta nuorukaisesta kaikki nämä menot tuntuivat oudoilta\nja jollain tavoin ujostuttavilta, eikä hän voinut olla vilkaisematta\nympärilleen, että näkiköhän kukaan...\n\nMutta perehtyessään täten kuulun velhon ja tietäjän talossa, monien\nmuiden asioiden ohessa, maanviljelykseen ja karjanhoitoon, hän myöskin\nparani kuin paranikin itsepintaisesta ihotaudistaan. Silloin loppui\nmyöskin hänen veres pojan suhteensa. Niin nuori mies ei osaa antaa\ntarpeeksi arvoa talolle ja tavaroille. Sitäpaitsi hän älysi epäillä,\nettei velho niitä kuitenkaan hänelle anna. Kunhan höynäyttelee ja\nmiettii mielessään, että kahta hyvää ei ole: luvata ja antaa... Eikä\ntietäjyyskään häntä houkutellut. Ehkä hänellä ei ollut luontoa eikä\nluontumusta sellaiseen...\n\nNuori Iisakki puhui tietäjälle nöyrästi, että eikö hän saisi lähteä,\nsillä monet asiat odottivat häntä. Velho taipui tähän huokaillen ja\nsavuja tupsutellen.\n\nTäten Iisakki Vähäpuheinen tunsi myöskin poikain ja vävyjen kohtalon ja\ntiesi, että maailma ei siitäkään kulmalta katsoen näytä kaikistellen\nhääviltä...\n\nJälleen voitettu isännyys virkisti hänen elämäänsä melkoisesti.\nTervattuna ja vahvana julisti muistomerkki sanomaansa hänen\npihamaallaan ja kuivia puitakin oli pitkiä pinoja. Iän painosta\nhuolimatta Iisakki Vähäpuheinen käveli itsekin metsässään kassara\nkourassa ja keräili oksia ja risuja kasaan. Hän sanoi, että se oli\nhyvin monipuolista hommaa.\n\n— Tässä tulee metsänhoitoa ja terveydenhoitoa ja vieläpä ahneuden\nperkelekin saa osansa...\n\n\n\n"]