[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgkpRdTGrwBGJeQ-Ai3KZZuC8b9JfdyEfME-H6T85o3A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3719,"Kaksiteräinen miekka","Haarla, Lauri",1890,1944,"3719-haarla-lauri-kaksiterainen-miekka","3719__Haarla_Lauri__Kaksiteräinen_miekka","Nelinäytöksinen draama","naytelma",[],[],"fi",1932,null,19708,132553,true,[],[],[],"Nelinäytöksinen draama sijoittuu Suomen sisällissodan vuosiin 1917–1918. Tehdaskaupungin laitamilla seurataan Röngän veljesten ja heidän lähipiirinsä elämää poliittisten levottomuuksien ja rintamalinjojen puristuksessa.","Lauri Haarlan 'Kaksiteräinen miekka' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3719. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KAKSITERÄINEN MIEKKA\n\nNelinäytöksinen draama\n\n\nKirj.\n\nLAURI HAARLA\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1932.\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nRUUPE |\nJOOSE | Röngän veljekset.\nPENNU |\nEETLA, veljesten äiti.\nVEERA.\nESA PRIKKA, virkaheitto.\nSULO NUKKANEN, teatteriparturi.\nJALLU HEISKA, työmies.\nKEUHKOTAUTINEN.\nELLEN.\nRIKHARTTI.\nSANTRA-ROUVA.\nPAKOLAISVAIMO.\n\nValkoisia sotilaita ja punakaartilaisia.\n\n\nTapahtuu tehdaskaupungissa ja tämän laitamalla, kyläyhteiskunnassa,\nhuhtikuusta huhtikuuhun, vapaus- ja kansalaissodan aikana 1917—18.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nNÄYTTÄMÖ.\n\nKellosepän työhuone ja myymälä. Vasemmalla [»Vasen» ja »oikea»\nkatsomosta katsottuina] ovi keittiöön, perällä, vasemmalla, ikkuna\nja ränstyneenpuoleinen ulko-ovi, jonka yläosa on kuitenkin himmeästä\nlasista, johon on maalattu epävarmoin, alkeellisin kirjaimin:\nKelloseppä; ovessa, ulkopuolella, on kulkuskello, joka kilahtaa oven\nkäydessä; oikealta ovi kamarinpuolelle.\n\nVasemmalla etualalla ränsistynyt, haalistuneella kankaalla verhottu\nsohva ja tämän edessä pieni pöytä kirjavine liinoineen ja parine\ntuoleineen; pöydällä on koristepaperein verhotussa ruukussa uhkea,\nhyvin hoideltu verenpisara sekä vesikarahviini juomalaseineen.\nTaka-alalla vasemmalla matalahko hyllykaappi, jonka päällä, kuten\nhyllyilläkin, on herätyskelloja y.m. kellosepän tuotteita, sekä\nsuurehko tyhjä lintuhäkki. Saman suuntaisesti kaapin kanssa kulkee\nmyymäpöytä, peräseinästä lähelle keittiönovea. Kaapin ja myymäpöydän\nvälissä, peräikkunan edessä, korkeahko kellosepän työpöytä korkeine\ntuoleineen. Peräseinällä, ulko-ovesta oikealle, on pari tuolia;\noikeassa peränurkassa kapea ja korkea, rappaukseltaan lohkeillut\nuuni. Vasemmalla etualalla kaksikerroksinen vuode, joka on verhottu\nhaalistuneella kretonkikankaalla. Vasemmalla ja peräseinällä on useita\npienempiä ja suurempia seinäkelloja, jotka kaikki näyttävät eri aikaa.\nKatosta riippuu yksinkertaisin varjostimin varustetta sähkölamppu, ja\ntoinen on akkunan edessä työpöydällä.\n\nTaustana kaduntapainen tie, jonka toisella puolella keltaiseksi\nmaalattu esikaupunkilaisrakennus.\n\nUlkona kirkas huhtikuinen iltapäivä, joka valaisee voimakkaalla valolla\nvarsinkin vasemman puolisen näyttämön.\n\n\nI KOHTAUS.\n\n_Joose_, noin 20-vuotias, pitkähkö, mutta hintelänpuoleinen\nnuorukainen, jonka kasvoilla on paljon sisällä istuneen kalpeutta,\njopa riutuneisuuttakin, istuu peräakkunan luona, selkä katsomoon\npäin. Vaatteet ovat kuluneet ja köyhät, mutta siististi hoidetut.\nKirjoittaa ja piirustaa jotain paperille, ottaa välillä viereltään,\nmyymäläpöydältä, avatun kirjan, silmää pari kertaa hätäisesti oikealle\nvuodetta kohti, jatkaen taas hetken ahkerasti työtään.\n\nJOOSE (hereten taas työstään; kääntyen tuolillaan; kuiskaavan varovasti\nvuoteeseen päin). Ruupe, Ruupe... (Näyttää tulevan tyytyväiseksi, kun\nei saa vastausta; painuu jälleen työhönsä.)\n\n\nII KOHTAUS.\n\n_Eetla_, tehtaanmestari Röngän leski, lempeäkasvoinen nainen,\ntummahkoissa hiuksissa vasta hivenen verran harmaata, tulee vasemmalta\nkeittiönovesta, puettuna siistiin ja tummaan pyhä pukuun.\n\nEETLA (jo ovelta; herttaisesti). Joose... (Joosen jatkaessa työtään;\nkuuluvammin.) No, Joose, jokos sinä taas... nenä kirjoissa... (Joosen\nkääntyessä.) Menen tästä lauantaikirkkoon ja isän haudalle. (Yhä\ntouhukkaammin.) Ei muuta kuin käyn kamarista sunnuntai-liinani...\n\nJOOSE (keskeyttäen). Hsst! Älä herätä... (Viitaten vuoteeseen päin.)\nRuupe nukkuu.\n\nEETLA (kuiskaten, mutta melkein suutahtaen). No, jokos se taas on ollut\njuopottelemassa tai lorvailemassa... jonninjoutavain perässä?\n\nJOOSE (lyhyesti; kuin hätkähtäen).En tiedä. (Pyytävästi.) Mutta anna\nhänen maata, että saan rauhassa tehdä työtä.\n\nEETLA (puoleksi itsekseen; päivittelevällä äänellä). Yökaupalla jos\njossakin kytätä ja juosta ja päivisin... maata tai murjotella...\n\nJOOSE (hermostuneen pyytävästi). Hiljaa äiti... Tai se alkaa taas\nsen... murisemisensa.\n\nEETLA (panee voivottelevasti kätensä yhteen ja poistuu huokailevan\nnäköisenä kamarinovesta oikealle).\n\nJOOSE (jää tuijottamaan akkunasta ulos; eräs kelloista lyö pari kolme\nkertaa).\n\n\nIII KOHTAUS.\n\n_Ruupe_, noin 30-vuotias, lievähkösti kyttyräselkäinen mies, jonka\nkasvot ovat rasittuneen näköiset, mutta voimakaspiirteiset ja\nmuuten vankat hiukset otsalta ikäänkuin kuluneet ohuiksi, vetäisee\näkkiä verhon pääpuolesta puolittain syrjään, niin että hän ei ensi\nrepliikeissään vielä tule lainkaan näkyviin.\n\nRUUPE (nauraa hohottaen näkymättömistä; melkein ilomielisesti). Vai\nmurisemisensa! (Nauraa jälleen; nyt katkeransävyisesti, pistäen päänsä\nnäkyviin.) Tämähän on naurua! Vai murisemista? Ja ettäkö herra veljeni\nsaisi tehdä rauhassa työtään?\n\nJOOSE (ärtyen, mutta epävarmasti). Juuri niin. Minun täytyy lukea!\n\nRUUPE (kohentuen yhä enemmän näkyviin). Vai työtä? Kirjaimien päähän\npänttäämistä! Tyhjän kantamista... (sysää verhon syrjään ja kääntyy\nistumaan, alkaen panna nauhakenkiä jalkaansa; jatkaen) ja kauhalla\nkaatamista — pohjattomaan kaivoon. Siinä on mulla oppipoika...\n\nJOOSE (hyppää rivakasti tuoliltaan; näytellen kaapin päältä korjattuja\nkelloja; itseään puolustavasti). Työt on kyllä tehty. Tuossa on Jallu\nReiskan messinkikello, tuossa parturi Kukkasen tupleeperät, rengas\nniitattu ja vitjat kiilloitettu. — (Viitaten lintuhäkkiin, hymähtäen.)\nJa tässä Rikhartin Santran lintuhäkki, (naurahtaen) jonka ovenlukko\npiti muka entrata ja...\n\nRUUPE (nousten; leppoisammin). Na, na... Älä nyt kiukkuusi kuole! Minä\nolen tänään oikeastaan hyvällä päällä. Nääs, kun on ulvonut koko yön\nserenaatia tyttöjen akkunan alla... (Menee paitahihasillaan pöydän luo;\nkaataen vettä lasiin.) Mitähän lienee tähän aikaan kello?\n\nJOOSE (nokkelasti). Katso kellojesi naamatauluista.\n\nRUUPE (juotuaan lasista; räjähtäen hyväntuuliseen nauruun). Etkö sinä\ntiedä, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä eikä kellosepällä oikeata\naikaa. (Osoitellen eri lailla käyviä kelloja.) Tuo on kuusi, tuo neljä,\ntuo kahdeksan... aamua vai iltaa? Häh?\n\nJOOSE (järjestellen kirjojaan; sukkelasti). Laske keskiarvo. Se on\nkuusi ja iltapäivällä, kuten näet auringosta.\n\nRUUPE (hyväntuulisena). Kappas poikaa... mutta eipäs sittenkään...\nMinun kellojeni keskiarvo? (Käyden äkkiä synkäksi.) Se on pitkä,\nvalvottu yö tai... yksi ainoa hetki, jota ei koskaan saavu... (Ryhtyy\nkastelemaan juomalasista kaataen verenpisaraa, samalla kosketellen\nhellästi kukan lehtiä.)\n\n\nIV KOHTAUS.\n\n_Eetla_ tulee oikealta, hartioillaan laaja, musta, silkkinen liina ja\nkädessä päähuivi ja virsikirja.\n\nEETLA (hieman torailevasti). No, jokos se Ruupekin on saanut päänsä\nselväksi?\n\nRUUPE. Ei, muori parka, se on synnyntähumalassa. (Istuutuu pöydän\nääreen.)\n\nEETLA (melkein leikillisesti). Höpsöttelijä siinä... (Panee virsikirjan\nmyymäpöydän kulmalle, ryhtyen sitomaan huivia päähänsä.)\n\nRUUPE (iloisen ivallisesti). Vai kirkkoon se äitimuori — kuulemaan\nliperikaulaisen papukaijan tuhatvuotisen tuomion papatusta.\n\nEETLA (ankarasti). Lakkaatkos siitä! Minä en jaksa sinua enää kuunnella.\n\nJOOSE. Älä välitä, äiti. (Purevasti.) Se on vain sitä ingersollilaista\nevankeliumia.\n\nEETLA (ottaa virsikirjan pöydältä). Olkoon mitä liekin, mutta nyt tästä\ntäytyy... (Jooselle.) Tuletkos, Joose, äitiäsi saattamaan? Siellä kun\non vallihautojen liepeillä sellaista jumalatonta roikkaa, ettei edes\nvanha ihminen saa rauhassa kulkea...\n\nJOOSE (läheisen pyytävästi). Voi äiti, kun minä en pääse...\nEsa-maisterin piti tulla nyt juuri katsomaan laskujani...\n\nRUUPE. No, ei tässä nyt yksin päästetä muoria kiinalaisten ja jätkien\nsekaan. Istupas... vetäisen takkia päälleni...\n\nEETLA (istuuduttavan pöydän ääreen, kokonaan leppyneenä). Ajatelkaas,\npoikani, isän kuolemasta on toukokuun alussa kulunut viisi vuotta.\nSilloin... hänen kuollessaan oli vielä rauha maassa ja ihmisillä hyvä\ntahto. Ja muistatteko, mitä hän sanoi meille kuolinvuoteellaan? Teillä\non, poikani, Jaakopinpoikien nimet, mutta eläkää sovussa, sovussa...\nMuistatteko, lapset?\n\nJOOSE (katkerasti). Sen ainakin muistan, että seuraavana syksynä en\nenää päässyt lyseoon...\n\nEETLA (huokaisten). Niinpä niin, poikani. (Valoisasti.) Mutta hänen\nkuolinpäivänään viemme hänen haudalleen leukoijia ja floksioita ja\nsitten... tämän kaikkein kauneimman verenpisaramme... Ja itkemme\nyhdessä... riitaisista sydämistämme pois kaikki syyttelyt ja kaunat...\nNiinhän, lapset?\n\nRUUPE (on kammannut hiuksiaan taka-alalla Ja vetänyt takin ylleen;\nriuhtaisten naulasta lakkinsa, lähestyen, tuimasti). Tuo kukka on\nminun, eikä sitä istuteta jumalankaan haudalle. Lähtekäämme.\n\nEETLA (hätääntyneenä). Enhän minä, poikani, tietänyt, että...\n\nRUUPE (hilliten itseänsä; taputtaen äitiään olalle). Et, ethän sinä\nsitä voinut tietää, äitimuori... (Lyhyesti.) Lähtekäämme. (Menee\nvasemmalle keittiönovesta.)\n\nEETLA (nousten). Tulen, tulenhan minä... (Jooselle, osoittaen\nverenpisaraa; hämmästyneenä.) Mitähän varten se sillä tavalla tuosta...\nverenpisarastaan?\n\nJOOSE (lähestyen äitiään; peittelevästi; yrittäen lyödä asian\nleikiksi). Mitä liekin turhanpäiväistä... on kai saanut sen joltain\nheilaltaan... (Ottaen äitiään hartioista Ja saattaen keittiönovelle.)\nLähde nyt vain. (Äidin poistuttua siirtyy kiireisen näköisenä akkunan\nluo, nähtyään veljensä Pennun kurkistavan oviakkunasta.)\n\n\nV KOHTAUS.\n\n_Pennu_, 15—16-vuotias, huolimattomasti puettu pojanvintiö, livahtaa\nsisään ulko-ovesta; kulkee sakilaispojan eleitä tapaillen myymäpöydän\npäähän, tehden salaperäisesti peukalollaan Jooselle merkin, ja kun\nnäkee äitinsä, jolla on nyt yllään myös palttoo, ja Ruupen kulkevan\nikkunan ohitse oikealle, kyykistyy myymäpöydän suojaan.\n\nRUUPE (pistäen ohimennessään päänsä ulko-ovesta Jooselle, käskevästi.).\nVerstas on pidettävä auki! (Epäluuloisena.) Ei mitään juoksentelemisia,\njollet halua laputtaa kilometritehtaalle... kuuletko?\n\nJOOSE (ollen kuohahtamaisillaan; masentuen samassa, kärsivän\nalakuloisesti). Kuulen kyllä...\n\nRUUPE (lyö oven kiinni, katoaa oikealle).\n\nPENNU (näyttää kontillaan ollen kieltään ja pitkää nenää Ruupen jälkeen\nja ponnahtaa huolettomasti seisoalleen; yhä oveen päin irvistelemällä).\nHiivatin kyttyrä!\n\nJOOSE (levottomana). Mitä sinä hiiviskelet, poika?\n\nPENNU (nojaten myymäläpöytään, kättään rennosti huiskauttamalla). Se\nseisoo Kujaisten kulmassa, ja minun piti luurata, koska kyssä lähtee\nhoolastaan. Tahtoo rehvata.\n\nJOOSE. Juokse, sano hänelle, että tulen iltayöstä kaupunkiin...\n\nPENNU (viheltäen). Puisss plankki... koko piian paikka! Sanoi, että rouva\nalkoi rähjätä yöjuoksusta. Ja nyt se on pitänyt rokulia äitinsä mökillä.\n\nJOOSE (siirtyen Pennun luo, ottaen olkapäästä, kiirehtien). Kuule,\nPennu, juokse sanomaan, että odottaa minua siellä, kotonaan.\n\nPENNU. Ei se voi sinnekään... Kyssä on koko viime yön kolkutellut sen\nakkunan alla ja mankunut kuin kolli. Luuletkos, että se tänä yönä\nlakkaa... kollottamasta?\n\nJOOSE (puoliksi itsekseen, epätietoisena). Mutta minun täytyy kuulla...\n(Päättävästi.) Tulkoon tänne keittiön kautta... (Melkein sysäten Pennun\nulko-ovea kohti.)\n\nPENNU (livahtaen takaisin). Annaks markan. Me leikataan markanlanttia\nkirkon juurella, ja djenki nietu.\n\nJOOSE. Kyllähän sen nyt ennätät...\n\nPENNU (innostuen). Nääs, kun soltut myö nakani-pyssyjä muutamalla\nmarkalla, niin...\n\nJOOSE (työntäen markan Pennun kouraan).No, kunhan nyt menet...\n\nPENNU (kiirehtii ulko-ovea kohti, mutta jää katselemaan kadulle,\njossa kaksi ryssänsotilasta sinellit auki, lakit takaraivolla ja\nkiväärit pistimineen sojottamassa olkahihnasta sekä _Jallu Heiska_,\nkulkevat kaulakkain, pysähtyen ulko-oven kohdalle ryhtyen sytyttämään\nsavukkeitaan; tulee Joosen luo). Älä muuten usko sitä likkaa liikoja.\nSe on, kuulemma, keikistellyt vallihautaupseerin kanssa kasarmin\nportinpielessä.\n\nJOOSE (puoliksi suutuksissaan, puoliksi leikillään, potkaisten Pennua\ntakapuoleen). Juoruakka! Jalat alle! sanon minä...\n\n\nVI KOHTAUS.\n\n_Jallu Heiska_, hieman karkeailmeinen, mutta tavallista paremmin puettu\ntyömies, tulee sisään vetäen oven rehvakkaasti selkoselälleen, jolloin\n_Pennu_ livahtaa ulos, sotilaiden jäädessä oven taakse odottamaan.\n\nHEISKA (Jooselle; reippaasti). No, missäs se on, Joose poika, tämän\nJallun messinkinauris? Vai huikitko kultakelloksi?\n\nJOOSE (tinkimättömästi). Veljeiletkö sinäkin, Jallu, tuollaisten...\n\nHEISKA (keskeyttäen, uhkaavasti). Ja minkälaisten?\n\nJOOSE. ... perivihollistemme kanssa?\n\nHEISKA. Vai olet sinä taas ahtanut päähäsi niitä Karoliinin poikia ja\nHakkapeliittoja! Ei, poika, vielä perimmäisempiä ne ovat porvarit, jos\nvihollisista puhutaan — (nauraen) aina sieltä Nepukatneesarista ja\nIskariotista asti.\n\nJOOSE (yhä tulisemmin). Minä luulin sinua rehelliseksi työmieheksi! Ja\njos sinä olisit kotoisin Ainurinmaan kortteleista, mutta sinähän olet...\n\nHEISKA (matkien). Juuri niin... 'puhtaasta korvesta', 'Jumalan\nkämmeneltä', kuten meille puhuttiin ennenmuinoin kansakoulussa.\nNiinpä niin... mutta mistäs sitten senlisäksi? Jumalan seläntakaa,\nnälkäkorvesta, ja nälkätorpasta. Ja siksi tässä aiotaankin\ntämä messinkinauris huikkia kultakuoriaiseksi kartanonherrain\nliivintaskusta. (Panee kellon taskuunsa ja heittää maksun pöydälle.)\n\n\nVII KOHTAUS.\n\n_Esa Prikka_, virkaheitto lehtori, ränstyneen näköinen, mutta\nlempeäkasvoinen herra, kulunut salkku kainalossa ja sormen välissä\nsikari, tulee ulko-ovesta melkein kuulumattomasti.\n\nHEISKA (jatkaen äskeistä puhettaan, viitaten ulos sotilaisiin). Ruski\npoika houna poika, mutta suomalainen torpanpoika on piru, kun se vain\nsaa vähän kättä pitempää — (on nostanut nyrkkiin puristuvaa kättään\nja jatkaa samassa vauhdissa leikiksi kääntäen) niin että... tuohon\nkouraan. (Lyö hyvästiksi kättä Jooselle.)\n\nPRIKKA (leppoisan ivallisesti). Niin että... alas militarismi! laulaa\nköyhälistö... tahtipuikkoina pistimet...\n\nHEISKA (tulematta lainkaan hämilleen; nauraen). No, ka... maisteripa\nsen sanoi. (Menee ulko-ovea kohti; kääntyen, hyväntuulisesti.) Kun on\nvain ensin vähän tapeltu! (Uhkaavasti.) Vai satutteko tietämään, että\nupseerimurhat ovat alkaneet viime yönä Helsingissä...? Tässä alkaa olla\njo kiire... sakin mukaan.\n\nPRIKKA (nousten palavaan suuttumukseen). Sinä kaistapää! Etkö sinä\nymmärrä, että jos ryssät tappelevat keskenään, he avaavat tietä meidän\nunelmillemme...\n\nHEISKA (keskeyttäen; nauraen karkeasti). Unelma? Mitäs lajia pipliaa\nse sellainen on? Onko se unta tai valveilla-oloa? Vettä-leipää vai\nrusinasoppaa ja nisupullaa? Haiskahtaa herraskaiselta! (Viitaten\nPrikkaan.) Meidänkin kai... täytyy ensin tapella itsemme oikeiksi\nsikariherroiksi, ymmärtääksemme niin korkeita asioita. (Heilauttaa\nkättään, poistuu ulko-ovesta ja katoaa sotilaitten kanssa oikealle.)\n\nPRIKKA (alkaa hihittää, melkein nyyhkyttämällä; istuutuu vasemmalle\npöydän luo sohvalle ja alkaa availla salkkuaan, josta ottaa esille\npaperiin käärityn voileivän ja pienen taskumatin alkaen syödä ja\nkaataen palan paineeksi vettä lasiin; hommatessaan ja syödessään).\nOh, miten helppo on tyhmyyden vaeltaa suoraa tietä... Ja hän ei\nkuitenkaan ole mikään sälli tai vallihautajätkä! (Ottaa pullostaan\nryypyn.) Totisesti, poika! Äsken, tuolla huhtikuisessa kevätilmassa\njuoponsilmäni tuhersivat itkua. Ristiin rastiin meidän peltojemme\nlämpimän ruumiin he ovat raastaneet auki. Ja harjumme jaloimmat\nhongat he upottavat sinne raiskattuina vainajina. Lieju löyhkää,\nkiinalaiset naamat irvistävät kuin pääkallot, huonot naiset kirkuvat\nja jätkät latelevat törkeyksiään. He ovat sairaita, kelmeitä\nmatoja, joita työntyy aukinaisista haavoista. (Ryyppää jälleen kuin\ninhosta ähkäisten.) Onko ihme, että terveemmätkin miehemme alkavat\nolla kolottuja puita, joiden sielua jäytävät jäytämistään nuo...\nruumisarkkujen toukat...\n\nJOOSE (on tuonut laskupapereitaan ja asettelee niitä pöydälle).\n\nPRIKKA. Ajattelepas! Noilla Heiskoilla ei ole aavistustakaan siitä,\nettä unelma avaa voimakkaammin portit kuin avain, tiirikka tai kiväärin\nperä...\n\nJOOSE (keskeyttäen, huudahtamalla). En usko! (Selittävämmin.) Minäkään\nen usko... teidän unelmienne voimaan. (Joutuen sisäiseen hätään.)\nIsän kuoleman jälkeen olen lukenut yöt salaa ja päivällä varkain,\npäästäkseni taas kouluun ja pakoon tästä helvetillisestä verstaasta.\nMutta minä pelkään... (Epäröi jatkaa.)\n\nPRIKKA. Jatka, jatka. Näin juhlapäivällisillä saa pitää pitkiäkin\npuheita.\n\nJOOSE. Niin, jos nyt keväällä läpäisisinkin tutkinnossa, ei Ruupe\npäästä minua syksyllä teollisuusopistoon, ei vaikka lupaisin rassata\nkellon rattaita yöt läpeensä... (Katkerasti.) Siinä se on _minun_\nunelmani voima avata koulunovet... (Nousten tuskansa kiihdyttämänä.) Ja\ntämän vankilan ovet!\n\nPRIKKA (on nostanut kuin muina miehinään Joosen laskupapereita\nja tarkastellut niitä etäämmälle työntäen kuin piirustuksia,\nhajamielisesti). Nuoruudella on aikaa odottaa, poikani...\n\nJOOSE. En voi, Esa-maisteri, en jaksa enää odottaa. Katsokaas, on\nsellaistakin, jota en ole vielä kenellekään kertonut. Olen peitellyt\nsitä äidiltäkin. Mahdotonta on ollut puhua siitä suoraan myös\nRuupelle. Mutta se on — kaiken muun lisäksi — meidän välillämme kuin\nuhkaava hauta, jota hän kiertelee vaanivin askelin, ynsein lausein\nja mustasukkaisin viittauksin, odottaen hetkeä, jolloin saa minut\nkampatuksi nurin, pois omien aikeittensa tieltä...\n\nPRIKKA (väliin; melkein jännittyneenä). Siis jotain... rakkauden\ntapaista?\n\nJOOSE. Ei vain sen tapaista, vaan hänen hullua rakkauttaan minun\nkasvinkumppaliini Veeraan, jonka kanssa olemme pitäneet yhtä, niin,\nolleet kuin kihloissa melkeinpä leikkivuosistamme saakka...\n\nPRIKKA (kuin nyt vasta ymmärtäen asian kohtalokkuuden; syvästi\nvakavana). Poika parka... Nuo kyttyräselät ovat vaarallisia, heillä on\nleijonan pää, juoksukoiran takajalat, gorillan ryntäät ja hyenan sydän,\nsillä he luulevat, että kaikki maailman vääryys on keräytynyt heidän\nkyttyräänsä ja että Jumala saa ihmiset juuri heidän kauttansa nauramaan\nluomistyönsä viimeistä päivää...\n\nJOOSE (keskeyttäen; syyttävästi). Ja mitä auttaa tämä teidän\nviisastelunne, jollette neuvo mitä meidän on tehtävä. Onko meidän\npaettava toisille seuduille vai juostava koskeen?\n\nPRIKKA (hellästi nauraen; taputtaen Joosea olalle). Hyvin sanottu,\npoikani. Hurjista sanoistasi kuulen, että sinä rakastat oikealla\ntavalla. Näkisitpä nyt omiin aivoihisi! Siellä paistaa kuuma tähti\nihanalla valolla... Siksi älä pelkää tuota veljesi kyttyrää. Samaa\npetoa, näkymättömissä, on kaikissa ihmisissä. Suloinen rakkaus on aina\nkuin turvaton tiainen tuhansien loukkujen keskellä. Mutta se ei eksy\nansoihin, se ei menehdy pakkaseen. Katsos... nuo pienen pienet tähdet\nhurmioituneissa aivoissa...\n\nJOOSE (on noussut ja kävellyt hermostuneena edestakaisin; pysähtyen).\nJospa se olisikin vain petoa... hänessä, veljessäni! Tai minussa vain\nvihaa ja halveksimista! Mutta... minähän säälin häntä... hän on minun\nveljeni! Ja siksi on tässä kaikessa kuin jotain... rutsaista tai...\nMinä olen kuullut hänen öisin nyyhkyttävän! Enkä minä voi aamulla,\nhänen kiroillessaan, muuta kuin vaieta, vaikka minä tahtoisin huutaa,\nlyödä häntä ja — syleillä, sillä hän on onneton ihminen...\n\nPRIKKA. Itkun ja kirouksen poika, kuten me kaikki... Tyynny, poikani,\ntyynny...\n\nJOOSE (muuttautuen jälleen kuohahtavaan suuttumukseen). Ja ahne roisto!\nPelaa panttikaupoilla kuin kurja koronkiskuri, pettää kellokaupoissa\nja istuu raha-arkkunsa kannella kuin varis haaskalla... kynkkäluut\npongollaan... (Tuskalla, kuin taistellen omaa veljenrakkauttaan\nvastaan.) Ja sitten... niin lapsellisen hellä... (Osoittaa\nverenpisaraa.) Tiedättekö? Pari vuotta sitten Veera heitti hänelle\nmaantiellä verenpisaran oksan. Hän nosti ja puhdisti sen pölystä\nja alkoi sitä kasvattaa vedessä, juomalasissa, sitten mullassa, ja\nnyt... aamuisin, hän lakkaa kiroilemasta, kun hän ryhtyy tuota kukkaa\nhoitelemaan... (Keskeyttää; molempien huomio kääntyy taustalle,\njossa parturi _Nukkanen_ ja _Veera_ näyttävät ilakoiden riitelevän,\njälkimmäisen estellessä ja Nukkasen vetäessä Veeraa ulko-ovea kohti.)\n\n\nVIII KOHTAUS.\n\n_Veera_, hauskan ja eloisan näköinen, pari kolme vuotta yli\nkahdenkymmenen ikäinen tyttö, joka on puettu hieman keikailevasta,\njoskin ristiriitaisesti — esim. päässä on soma hattu, mutta jaloissa\nyksinkertaiset ruojukengät — tulee yhdessä keikarimaisesti puetun _Sulo\nNukkasen_ kanssa ulko-ovesta.\n\nNUKKANEN (ilomielisesti hullutellen). Tämä meidän teatterin prima\nballerina oli tanssimassa ryssänsolttujen keskellä tässä kulmassa,\nmutta minä nappasin sen kainalooni.\n\nVEERA (on jäänyt kiukustuneen näköisenä ovenpieleen; vihoissaan.)\nSenkin narri! (Istuutuu taka-alalle tuolille.)\n\nNUKKANEN. Ensiluokan teatteriparturi ja tarpeen tullen toinen\nrakastaja, jos suvaitsette, neiti statisti!\n\nJOOSE (menee levottoman näköisenä myymäpöydän taakse ja silmää\nikkunasta).\n\nPRIKKA (keräillen pöydältä papereita; silmäten Veeraan ja Jooseen;\nNukkaselle). Jaha, jaha... Jos me menisimme vaikka kamarin puolelle...\n(iskien silmää Nukkaselle) tilittämään näitä loppulaskuja...\n\nNUKKANEN (melkein kuiskaten Prikalle). Onko kitupiikki kotona?\n(Joosen puoleen kääntyen.) Minun piti pantata kelloni sille peevelin\nmeklarille! (Panee kellon myymäpöydälle; Jooselle.) Hei, poika,\nheitäpäs perät tänne! (Joo sen pantua kellonperät pöydälle hän sieppaa\nne ja asettelee liivilleen.)\n\nPENNU (pistäen päänsä ulko-ovesta). Joose, vahtaanko ma kirkolle päin,\nettei kyssä pääse tänne (venytellen) härjäämään?\n\nVEERA (huitaisten kädellään; ilakoivasti). Menetkös siitä, vintiö!\n(Siirtyy myymäpöydän viereen Joosen luo; viittaa ja nyökkää päällään\ntarkoittavasti herroihin päin, kehoittaen Joosea kiirehtimään heitä\npois.)\n\nNUKKANEN (välittämättä mitään taka-alan repliikeistä; taputellen\nkellonperiään, Prikalle). Tjaah, tässä se on Taalian taide oikeassa\nloistossaan: teatterissa tarvitaan vain illusiooni ja — tyhjät taskut.\n\nPRIKKA (on noussut ja lähestynyt Veeraa, sedällisesti). No, ka...\nolenhan minä tämän tyttösen nähnyt tanssivan työväenteatterissa\nja näillä kujasillakin... (Miettivästi.) Etpä ole oikeata tiaisen\nmallia... (Kaikille; lyöden leikiksi.) Ennemminkin... vähän niinkuin\npääskysen päätä ja nilkoissa västäräkin kiepsahtelua rantakivillä...\n\nVEERA (äkkiä; uhmalla). Irti sanottu piikatyttö, jos haluatte tietää...\n\nNUKKANEN (hihittäen). Ja vielä se koketeeraa sillä olemattomalla\npiikuudellaankin...\n\nPRIKKA (Veeran kääntäessä suuttuneena selkänsä; taputtaen olalle). So,\nso, ei suututa... tällä taiteen parturilla kun on aivoistakin jäljellä\nvain se — illusiooni. (Lyöden Nukkasta olalle, työntäen tätä samalla\noikealle, ovea kohti.) Ja nyt kulissien taakse! (Poistuu kamariin\noikealle.)\n\nNUKKANEN (kääntyen vielä ovella). Mutta sen minä sanon, että jos\ntämä Vjerushka stateeraisi porvaristeatterissa, tanssisi hän itsensä\nkahdessa viikossa pankinjohtajan rouvaksi. (Heilauttaa kättään, katoaa\noikealle Prikan jäljessä.)\n\nVEERA (tarttuen kiihkeästi myymäpöydän yli Joosen käteen, kuumasti).\nJoose...\n\nJOOSE (vetäen kätensä hitaasti pois, vieroksuvasti). Kuinka ne puhuvat\nsinulle tuolla tavalla?\n\nVEERA (hypäten äkkiä myymäpöydälle istumaan ja kietoen kätensä Joosen\nkaulaan, läheisen riemukkaasti). Ja millä tavalla, sinä hupsu? (Aikoo\nsuudella.)\n\nJOOSE (riuhtaisten itsensä irti; jyrkästi). Miksi sinut sanottiin irti\npaikastasi?\n\nVEERA (hieman ylimielisesti). Yöjuoksun vuoksi. Eikö Pennu sitä jo\nsanonut?\n\nJOOSE. Sanoi... ja jotain muutakin, jota en aikonut edes ajatella,\nmutta jos sinä kerran kujilla juoksentelet solttujen kanssa...\n\nVEERA (suutahtaen, katkerasti). Ja piikana flirttaan nuorten herrojen\nkanssa, teatterissa statistien ja näyttelijäin ja täällä... kotomökillä\nkyttyräselkien kanssa... Niinkö luulet?\n\nJOOSE (läheisesti, selittävästi). Ymmärräthän... (Yrittää tarttua\nVeeran poisvetäytyvään käteen.) Minähän olen täällä kuin erossa\nmaailmasta ja kuvittelen jos jotakin... Ja sinä olet viime aikoina\nikäänkuin menettänyt itsestäsi jotain, siitä entisestä, joka onki minun\nkanssani yhteiseen karamellipönttöön salakoita Viinikanojan suvannosta\nja katseli kevätrantoja pitkin Pyhäjärvelle, jonka rannalla komeat\nhuvilat olivat kuin meidän omiamme...\n\nVEERA (jatkaen samaa näkemystä, puolittain välittömästi mukaan\nviehtyen, puolittain katkerana). Ja menneenkesäiset ruohikot uivat\nrantaa pitkin pieninä pyörylöinä, ja mitä kauemmaksi ne menivät, sitä\nkuultavammilta ne näyttivät, ihankuin aamuruskoisilta pilvenhattaroilta\n(Pysähtyen äkkiä; lyhyt vaitiolo.)\n\nJOOSE (on ottanut Veeran käden ja vetänyt häntä puoleensa).\n\nVEERA (kylmästi). Ei, Joose. Nyt minä olen nähnyt, nyt...\nsisäkköneitseenä niitten huviloitten sisäpuolelle. (Terävän\nsyyttävästi.) Tiedätkö muuten, minkälaisia olivat ne minun yöjuoksuni?\n\nJOOSE (ilostuneena; raikkaasti nauraen). Tietenkin... sinun\ntanssiharjoituksiasi!\n\nVEERA (hypähtäen pöydältä pois; hieman kiusoitellen). Entäpäs jos\nolisivat olleet myös kotiin saattelemisia ja...?\n\nJOOSE (kuin anteeksi pyytävästi). No, eihän sekään nyt vielä olisi\nollut...\n\nVEERA (lyhyen kylmästi). Eikö? Mutta entäs herrasväen nuoriherra,\ntuollainen yläluokkalaistolvana, joka hamuilee helmoja jokaisessa\nkäänteessä, herättäessäni aamulla, pöytää kattaessa, pöytää\nkorjattaessa, ovea avatessani, aamut ja illat? (Nauraen riehakkaasti.)\nMinä löin sitä lopulta ympäri korvia, niin että mamma-rouva juoksi\npalleroisensa avuksi. Ja paljonko siihen sitten lisää tarvittiin?\nMuutama tanssiaskel salaa salin parkettilattialla ja... (pysähtyen;\nkäyden äkkiä vakavaksi; kulmalliset rypyssä.) Ja sinun veljesi, Ruupe\nRönkä!\n\nJOOSE. Mitä? Onko hän... sinnekin...?\n\nVEERA. Harva se yö, koko talven... Kiipesi portin yli, kolusi\nkeittiön rappuset, koputteli ja työntyi akkunaan, kasvot kuin suuren\nvillakoiran kasvot muikeassa irvessä, kädet vuoroin nyrkissä, vuoroin\nristissä (nauraen hahattavasti)... jumalanpilkkaajalla! (Katkerasti.)\nOliko ihme, että piika sai laputtaa. (Siirtyy vasemmalle pöydän luo;\nistuutuu.)\n\nJOOSE (tullen luo, istuen viereen ja ottaen kädestä; lohduttaen, omia\nmahdollisuuksiaan suurennellen). Rakas Veera! Multa ajattelepas... ensi\nsyksynä pääsen teollisuusopistoon...\n\nVEERA (masentuneena). Jos pääset... tästä peikonkomerosta!\n\nJOOSE. Minä pääsen, usko. Ja sitten minusta tulee mestari, kuten\nisästäni. Ja minusta tulee värimestari! Esa-maisteri sanoo, että\nminulla on värisilmää. Ja siten! (Tullen epäröiväksi.) Niin ja...\nsitten...\n\nVEERA (matkien; väsyneesti). Niin ja sitten... (Nousee, siirtyy\nulko-oven luo; avaa sen ja kurkistaa ulos oikealle; jää avonaiselle\novelle seisomaan.)\n\nJOOSE (Veeraan päin; avuttomana, kuin itseään kauhistuen). Luuletko\ntodellakin, Veera, että minä olen saamaton ja pelkuri? (Muuttaa\nlevottomana istumaan sohvalle.)\n\nVEERA (on kiinnittänyt kokonaan huomionsa tielle päin; kuin kaivaten\nvapaaseen maailmaan). Tuolla juoksee miehiä... vallihaudoilta kirkolle\npäin... Ja sotilaita! Kiväärit kourassa... Nyt ne heiluttavat niitä\npäittensä yläpuolella kuin ratsastavat kasakat! Kuuletko? Kaukaista\nhuutoa... (Sulkien oven; edeten keskinäyttämölle; ojentaen käsivartensa\nkuin raikasta tuulta vasten.) Minäkin tahtoisin olla vapaa kuin\nlintu tai... pilvi! (Muuttautuen iloiseen jokapäiväissävyyn.) Ja\nniinhän minä olenkin! (Istuutuen samassa vauhdissa poydänviereiselle\ntuolille.) Tuo suloinen palvelijan-kammio, puhtain ja säädyllisin\nkaikista nykyajan vankikopeista, on ahmaissut varmaan jonkun toisen\nraukan, joka luulee olevansa onnellinen saadessaan palveluspaikan.\nÄläpäs nuolaise, sisar parka! Jos heilahdat yhdenkin tanssiaskelen,\nlyöt pääsi seinään. Jos laulahdat, pelästyt sen kuuluneen herrasväen\npuolelle ja alat kuulostella korva seinää vasten kuin vanginvartijain\ntuloa. Äläkä luulekaan voivasi lausuilla kauniita runoja iltojesi\niloksi. He luulevat sinua hulluksi. 'Kaikkia vielä, piikakin tässä!' he\nhoeskelevat toisilleen... (Puoliksi itsekseen; raskaana tunnelmana.)\nYksikin yksinäinen ilta siellä turruttaa sinut viikoksi. Ja jos istut\nsiellä vuoden, et ajattele enää mitään muuta kuin... aamiaista,\nherätyskelloa, matkaa torille ja torilta kotiin, ovien avaamista,\nniiailemista ja illalla taas... herätyskellon vireeseen vetämistä...\n(Kavahtaa, on kuulunut hyvin kaukaisia kiväärinlaukauksia.)\nLaukauksiako? (Hypähtää seisoalleen kuin mennäkseen jälleen ovelle.)\n\nJOOSE (ärtyneen synkästi). Joka päivähän ne siellä sen verran\nrätisevät... ryssät ja vallihautajätkät.\n\nVEERA (siirtyen sohvalle Joosen viereen; ottaen häntä kaulasta; taas\ntäynnä elämänuskallusta). Joose, me menemme molemmat tehtaaseen,\ntavallisina työmiehinä, jo ylihuomisaamuna. Silloin olemme vapaita\nillat ja yöt. Siellä on satoja meidänkaltaisiamme. Siellä me kasvamme\nkuin nuoret puut suuressa metsässä, rinnakkain, muista välittämättä...\n\nJOOSE (katsoo kuin ajatuksiaan tarmokkaasti kooten suoraan eteensä).\nNiin, ja toisten varjossa... (Nousten, ehdottomana vakaumuksena.)\nEi koskaan! (Liikehtien eloisana; intoutuen omista ajatuksistaan.)\nSaada tilaa ja päivää niin paljon kuin ympärillä olevat, samanlaiset\nja suuremmat, sattuvat suomaan. Huojua aina samaan suuntaan toisten\nkanssa jokaisen tuulen mukaani Ei koskaan... Ennen vaikka näännyn tänne\nvankilaani...\n\nVEERA (nauraen raikkaasti). Sinua varten pitäisi todellakin rakentaa\noikea luostarikoppi ja ristikkoakkuna, niin tottapa olisit tyytyväinen\nsuureen yksinäisyyteesi.\n\nJOOSE (on tarttunut lujasti tuolin selkänojaan; kuin vapautuneena;\nväittelynhaluisena). Sitäpaitsi, sinun vertauksesi meistä ja metsästä\non suorastaan nurinkurinen. Ihminen ei ole se, joka istutetaan ja\nkasvaa, vaan hän, joka istuttaa, jalostaa, tekee keksintöjä ja...\nvaikka ihmeitä. (Voitollisen leikillisesti.) Älä sinä luule minua\nhuiputtavasi sellaisilla käen munasilla, (lähestyen Veeraa, ottaen\nhellästi hänen päänsä käsiensä väliin; yhä ilakoivammin) joita jotkut\novat varkain sinun pieneen pääskysen-päähäsi munineet. (Vetäen Veeran\nsohvalta luokseen; jatkaen valoisassa näkemyksessä; leikillisesti,\nsuurennellen.) Ei, Veera, minä tahdon kokeilla, keitellä ja sekoitella\nsuurella kauhalla suuressa padassa, sateenkaaren kaikki värit,\nluoda uusia väriyhdistelmiä ja kantaa sinulle kotiin sellaisia\nkankaanpalasia, ettet tiedä, puseronko tekisit vai hameen, minulle\nkaulaliinan tai itsellesikö hartialiinan...\n\nVEERA (yhtyen iloon). Käkipä se taitaa kukkua sinunkin suullasi. Mutta\nmistäs löydät pesän? Sehän se meiltä juuri puuttuu, lörpöttelijä.\n\nJOOSE (jälleen masentuneena). Niinpä kai... lörpön lörppö...\n\nVEERA (leikillisessä ivassa). Minun se kai pitää rakentaa! Tehtaantytön\nviikkopalkallako? Vai menenkö vaihtoihin? Upseeri suo kyllä koreille\ntytöille 'erikoisetuja', jos suostuvat juomaan samppanjaa sen\nporsastelujuhlissa...\n\nJOOSE (suuttuen). Pilkkaa. Mutta... älä puhu minulle tuosta\nupseeri-lurjuksesta, jonka portilla sinä, kuulemma, olet keikaillut\nkuin...\n\nVEERA (keskeyttäen; kiivaasti). Ahaa! Enkös arvannutkin. Mutta...\nsinä olet kuullut liian vähän. En jäänyt portin pieleen. Olin erään\nkerran hautatyttöjen kanssa sen juopottelujuhlissa. Ja kyllä se osasi\nolla herra ja sika! Valitsi parhaat päältä ja potkaisi loput ulos...\nsotamiesten saalistettaviksi.\n\nJOOSE (on katsonut hämmästyksestä ymmällään; kauhistuneena). Kuinka\nsinä!? Oletko sinä todella...? Ja miksi? Sellaiseen paikkaan!\n\nVEERA (kohauttaen olkapäitään). Meninpähän vain... hurjuuksissani!\nPitihän piikatytönkin maistaa kerran tilkan verran samppanjaa! (Lyöden\nleikiksi, hyvitellen.) No-noo, poju, ei siitä sen kummempaa tullut.\nMinä livahdin ajoissa karkuun... ja nauroin koko jutulle.\n\nJOOSE (yhä kauhistuneena). Mitä hirveätä kieltä sinä puhutkaan!\n\nVEERA. Hyvä, etten ampunut sitä roistoa! Svinjaa, sano ryssän solttu.\n\nJOOSE (tarttuen Veeran olkapäihin, kiihkeän tutkivasti). Voitko sinä\nvannoa, että...?\n\nVEERA. Vannoa? Se taitaa olla meikäläiselle liian herraskaista.\n(Yksinkertaisen vakuuttavasti.) Johan sen kuulit, alusta loppuun. —\n\n\nIX KOHTAUS.\n\n_Pennu_ juoksee sisään ulko-ovesta täyttä vauhtia, jättäen oven\njäljestään auki. — Hämärä on tihentynyt ja taustan kellervänpunainen\nvalaistus yhä vahvistunut.\n\nPENNU (hengästyksissään ). Äitimuori konkkaa tänne päin ja hokee\n'sus-siunatkoon, sus-siunatkoon!' Ruupe heiluu kirkonmäellä kuin\nHullu-Heikki markkinoilla. Ja soltut ajavat takaa vänrikinkekkuleita...\nlaskevat korvanjuureen... (näyttäen kuin omaan päähänsä ampuen) tuosta\nnoin vain... ja jokeen, jään alle... kalanruokaa... (Juoksee samaa\nvauhtia vasemmalle, keittiönovesta.)\n\nVEERA (on siirtynyt ulko-ovelle ja tarkastellut oikealle, palaten\nkeskinäyttämölle; lyhyesti). Minun täytyy lähteä. Jos äitisi näkee\nminut täällä, saan suut silmät täyteen jumalansanaa.\n\nJOOSE (lähestyen; vetäen Veeran lähetteen; nopeasti). Kujaisten\nkalliolla yhdentoista aikaan... tuletko?\n\nVEERA. Tulen kyllä.\n\nJOOSE (saattaen Veeraa keittiönovea kohti; kiireisesti, tuskallisesti).\nOn jotain, joka jäi minua vaivaamaan... (Samassa he molemmat pysähtyvät\nja kääntyvät jännittyneinä katsomaan ulko-ovelle, jonka eteen juosten\npakeneva venäläinen upseeri pysähtyy, neuvottomana pälyillen: aikoo\ntolkuttomana syöksyä ovesta sisään, huomaa sisällä-olijat, kääntyy\ntakaisin, kurkistaa oikealle, pakenee juosten vasemmalle.)\n\nVEERA (kuiskaten). Se on hän, se sama roisto... (Kiirehtii ulko-ovelle,\njää jännittyneenä katsomaan pakenijan jälkeen.)\n\nJOOSE (rientää akkunaan).\n\nSOTAMIES (nagani kourassa juosten oikealta, huutaa Veeralle). Kudaa —\ntshort vasmii — kuda ofitser... svinjaa?\n\nVEERA (osoittaen innostuneena pakolaisen juoksemaan suuntaan). Tuonne\npäin!\n\nSOTAMIES (juoksee vasemmalle).\n\nVEERA (katoaa juoksuaskelin hänen jäljessään vasemmalle).\n\nJOOSE (kiirehtii myymäpöydän ympäritse kuin estääkseen Veeraa\nlähtemästä; pysähtyy ovelle voimattomana; kääntyy oikealle päin, josta\nottaa vastaan saapuvan äitinsä, johtaen tämän sisään).\n\n\nX KOHTAUS.\n\n_Eetla_ tulee ulko-ovesta voivotellen ja siunauksia hokien.\n\nEETLA (hengästyneenä, käsiään ristien). Ne jumalattomat... ne\nAntikristuksen palvelijat...\n\nJOOSE. Mitä siellä on tapahtunut?\n\nEETLA. Ja oma poikani, oma poikani... sellaisessa joukossa... (Kulkee\nyhä voivotellen keittiöön päin, jonne poistuu Joose jäljessään.)\n\n\nXI KOHTAUS.\n\n_Nukkanen_ pistää päänsä oikeanpuolisesta ovesta, ikäänkuin olisi\nkuullut jotain epäilyttävää; kiirehtii avonaiselle ovelle, silmää ulos,\nkääntyy takaisin kohauttaen hartioitaan, menee jälleen oikealle.\n\nNUKKANEN (melkein kuiskaten). Prikka...\n\nPRIKKA (tullen kamarista paitahihasillaan, sikari suussa ja leppoisalla\ntuulella)\n\nNUKKANEN. Olen varma, että täällä itkettiin ja voivoteltiin. Ja nyt? Ei\ntuon taivaallista!\n\nPRIKKA (käyden vasemmalle pöytää kohti; puolittain totisesti, mutta\nnauraen römeästi). Luulenpa, ettei tässä kylässä tapahdu mitään\ntaivaallista. (Istuu sohvalle.)\n\nNUKKANEN. Jos paineltaisiin tästä kaupunkiin päin.\n\nPRIKKA. Ei, poika... minä olen päättänyt, että tänä iltana eräs\nvirkaheitto herra ja toinen rakastaja istuvat Seurahuoneella. Mutta\nsitä ennen on luonnollista ja tarpeellista, että sinä panttaat kellosi.\n\nNUKKANEN (hieman hermostuneena). Mutta talohan on tyhjä, kuin\nmurtovarkaan jäljeltä!\n\nPRIKKA (täysin vakavasti; raskasmielisen ennustavasti). Tässä talossa\nnostetaan näinä aikoina elämän vettä syvistä kaivoista... (Alkaa kuulua\nmiesjoukon meluavaa keskustelua oikealta, ylinnä Ruupen ääni.)\n\nRUUPE (näkymättömistä: melun keskeltä). Musertakaa tuo inhoittava!\n(Hohottavaa naurua.)\n\nNUKKANEN (kuulosteltuaan; Prikalle). Kyttyrä kuuluu olevan hyvällä\npäällä.\n\nPRIKKA. Se nostaa kurssin... kiristä satalappunen.\n\n\nXII KOHTAUS.\n\n_Ruupe_ ja hänen jäljessään _Jallu Heiska_ tulevat ulko-ovesta, jonka\nsulkevat.\n\nRUUPE (melkein suunniltaan ilosta, rehennellen). Mene, tekel, upharsin!\n\nPRIKKA (nauraen, mutta syvin taka-ajatuksin). Juuri niin... sinä olet\npunnittu ja köykäiseksi löytty!\n\nRUUPE (kurkistaa hämärässä tunteakseen). Ahaa, sinä liperiherrojen\nkumminkaima! Kuulitkos pientä rätinää tuolta kirkonmäeltä?\n\nHEISKA (karkeasti). Se oli vasta kirkonmeno! Pienet pirut keikkui\nkellonkielellä ja seurakunta veisasi ammuvainaan nuotilla...\n\nRUUPE. Hei, pojat, tulkoon valkeus! (Heiskan sytytettyä ovenpielestä\nkattolampun.) Ja valkeus tuli! Juhlavalaistus! (Nukkanen sytyttää\npöytälampun: erikoisesti Prikalle.) Sillä tänä päivänä sinun jumalasi\nkuritushuone menetti viimeisen toivonsa. Kyttyrä ampui solttujen kanssa\nsen harjalla ristin poikki! (Pyörähtää riemuissaan ympäri; miehet\nistuvat mikä minnekin; myymä pöydälle, tuoleille ja vuoteenlaidalle.)\n\nHEISKA. So-soo, et sinä nyt sentään ampumassa ollut.\n\nRUUPE (vähän nolostuen). Ampui kuka ampui, mutta minä olin\nkomentamassa. Ja tynkä on jäljellä. (Prikalle). Kuulitko, sinä taivaan\narkkitehti?\n\nPRIKKA (nasevasti). Entä jos jäivät vielä ehjiksi sydän ja ankkuri —\nusko ja rakkaus?\n\nRUUPE (nauraa hohottaen; katkerassa riemussa). Minä tähtäsin kyllä\nvääryyden sydämeen. Minä maksoin kyttyrästäni! (Prikalle; viitaten\nsormella ylöspäin.) Ja arvaapas mitä hän vastasi?\n\nPRIKKA. Hän luultavasti nauroi, että taivas raikui...\n\nRUUPE (voitollisesti). Vai nauroi? Se pysyi mykkänä! Ja vaikenivat\ntaivaalliset kanuunat...\n\nPRIKKA. Se johtui siitä, ettet sinä vielä ole oppinut kuulemaan hänen\nsuurta ja levollista nauruansa meidän, kääpiöitten, kunniaksi...\n\nRUUPE (kuulematta toisen puhetta lainkaan). Vain akat kirkuivat:\n'jumalanpilkkaa, jumalan pilkkaa!' Niinkuin minun tarvitsisi pilkata\nolematonta, joka pilkkaa itse itseänsä minun selkäni takana. (Kääntää\nselkänsä Prikalle.) Katso, katso, niin näet!\n\nNUKKANEN (sukkelasti). Ka, näkeehän tuon. Mutta minun mielestäni pieni\nsyyläntapainen soman naikkosen nenän pielessä on paljon murheellisempi\nhaitta kuin tuollainen voimanpahka isossa miehessä... (Kaikki nauravat.)\n\nRUUPE (epäluuloisesti, uhkaavasti). Mitä? Aiotteko te pitää minua\nnarrinanne? (Naurajat vaikenevat.)\n\nPRIKKA (hienosti, tarkoituksellisesti). Eikä hän edes tiedä, kuinka\npaljon hän rakastaa Jumalan kauneutta hänen luoduissaan, (viitaten\nverenpisaraan) esimerkiksi... tällaisen verenpisaran jumalattaressa...\n\nRUUPE (hämmästyy sanattomaksi; vavahtaa kuin olisi saanut iskun\narimpaansa; vetäytyy myymäpöydän taakse, josta jää epäluuloisena\ntuijottamaan Prikkaan).\n\nJALLU (on tarttunut heti Prikan repliikkiin). Ja mitäs tässä loikata\nturhia. Nyt mennään kaupunkiin, pojat! Siellä perustetaan paraikaa\ntyöläis- ja sotilasneuvostoa. Ja sitten se alkaa!\n\nRUUPE (Prikalle; yhä ihmeissään ja epäluuloisena). Mistä sinä\nvirkaheitto sait sellaista päähäsi... verenpisarasta ja...? Oletko sinä\nnoita?\n\nPRIKKA. No, ka... eipä muuta kuin taivaan arkkitehti, kuten itse\nsanoit. (Nousten.) Mutta nyt... takki niskaan ja kaupunkiin. (Poistuu\noikealle kamariin.)\n\nNUKKANEN (ottaa kellonsa vasemmalta kaapin päällä, työntäen sen\nmyymäpöydälle Ruupen eteen). Paljonkos maksat... kellonpanttia?\n\nRUUPE (työntäen kokonaan poissaolevana kellon syrjään; näyttää hautovan\nepäluulojaan).\n\nHEISKA (nousten). No, tuleeko tästä lähtöä vai jäätiekö te hautomaan\nkellokauppoja, kun punakaarti nousee Viaporin-haudastaan.\n\nPRIKKA (tulee oikealta, takki yllään; menee ottamaan palttootaan\nnaulakosta).\n\nRUUPE (kiirehtii suoraa päätä hänen luokseen; kiihkeän tutkivasti).\nOnko Joose jotain sanonut... (viitaten verenpisaraan) tuosta? (Vetää\nPrikan etualalle.) Tai... ehkä Pennu on jotain nähnyt lorvaillessaan?\n\nPRIKKA (on saanut polttoon yllensä; taputtaa Ruupea olalle; viekkaan\nlempeästi). Eikä ole tarvinnut mitään sanomista. Olenpa vain\nnähnyt, että hoitelet sitä kuin juhannusruusua kirkon alttarilla...\n(Salaperäisen tarkoittavasti.) No, keneltäpä se sitten olisi, jollei\nsalaiselta rakastajattarelta?\n\nRUUPE (korahtaa hyvillään nauramaan; naiivisti ylpeillen).\nJa keneltäpäs sitten muilta kuin... (kipeän haaveellisesti)\nrakastajattarelta? (Tyrkäten Prikkaa kylkeen; hihitellen.) Ja sen tytön\nakkunaan minä tänäkin iltana naputtelen, noin vain... etusormellani...\nkuin höyhenellä... (Kääntyen rehennellen Nukkasen puoleen.) Eikä tämä\npoika ole mikään kitupiikki! Paljonko?\n\nNUKKANEN (nokkelasti). No, ka... satalappunen!\n\nRUUPE (heittäen lompakostaan setelin pöydälle). Tuostas saat!\n(Heiskalle.) Ja sinä, Jallu, juokse sinä susilaumaan. Minä viis\nvälitän teidän yhteiskunnastanne. Se ei ole muuta kuin myrkyllisten\nkärpästen surinaa, sanoo Niitshen poika. ‘Niinpä kietokaa ympärillenne\nylevyys, _ruman_ vaippa! sanoo hän toisessa paikassa. (Ylpistellen;\npohjimmaltaan katkeran totisena.) Niin, niin, minulla on hartioillani\nyksinäisyyden vaippa... (Heiskan hörähtäessä nauramaan, uhmaten.)\nNaurakaa mitä naurattekin...\n\nHEISKA (heilauttaen kättään hyvästiksi). Houna! (Poistuu ulko-ovesta\nkääntyen vasemmalle.)\n\nPRIKKA (on siirtynyt ulko-ovelle; täällä). Oikein, poikani, lunastajat\ntulevat vain yksinäisille ja harvoille, ei kaikille. (Nostaa kätensä\novelta, katoaa vasemmalle.)\n\nNUKKANEN (pujahtaa Prikan jälkeen seuraavan Ruupen repliikin aikana).\n\nRUUPE (tuskin kuunnellen Prikan repliikkiä: omassa innossaan\nteikaroiden). Ja minä haluaisin tähän maahan kuninkaan, joka\nantaisi minulle ja hovipapilleen narrin virat ja koreita hetaleita,\nkunniamerkkejä, rahaa ja korkeita arvoja, joilla häikäistä ihanat\nrakastajattaret... (Kääntyy ovelle päin; huomaa huoneen tyhjäksi;\nnolostuen; sitten kohauttaen hartioitaan halveksivasti.) Narrit...\n(Sieppaa vuoteen päädystä lakin päähänsä; menee vasemmalle, kaapilleen;\nottaa sieltä naisen kultaisen rannekellon; menee keittiön ovelle,\nJooselle; ankarasti.) Sulje ovet. Pysy kotosalla! (Kääntyessään ovelta;\npuoliksi itsekseen mutisten.) Kukaties, vielä ryöstelevät tänä yönä...\n(Kasvot valaistuvat, katsahtaa etusormessaan riippuvaan kelloon;\nkoskettelee verenpisaraa, taittaa äkkiä siitä kukan, panee sen keikarin\nelein napinläpeen ja marssii ulko-ovesta kuin sulhasmiesaskelin; katoaa\noikealle.)\n\n\nXIII KOHTAUS.\n\n_Joose_ vasemmalta; kulkee väsyneen näköisenä vuoteen luo, jota hieman\npöyhii ja järjestelee yökuntoon, vetäen lopulta verhon kiinni.\n\nVEERA (on ilmestynyt ikkunan taakse, painaa kalpeat, hätääntyneet\nkasvonsa ikkunaan, tekee lopulta kutsuvia merkkejä, joita Joose vuoteen\nluona hommaten ei huomaa).\n\nJOOSE (siirtyy vuoteen luota ulko-oven luo, vetää ovi akkunan eteen\nverhot, vääntää oven lukkoon ja sammuttaa kattolampun, jolloin\nhuoneeseen tulee puolihämärä; kiertää myymäpöydän; ojentaa kätensä\nkohti alasvedettävää ikkunaverhoa; näkee samassa edessään akkunan takaa\nVeeran kasvot ja perääntyy melkein pelästyen; kiirehtii ulko-ovelle,\njonka avaa, vetäen Veeran yli kynnyksen kuin hänet jostain vaarasta\npelastaen).\n\nVEERA (tarttuen kuin turvaa etsien Joosea kädestä; puoliääneen, mutta\nkiihkeästi, katkonaisesti). En voinut odottaa yöhön saakka... Anna\nminulle anteeksi... Minä en ole murhaaja! Minähän vain viittasin hänen\njälkeensä...\n\nJOOSE (ohjaten hänet pöydän luo tuolille; tyynnyttäen). Rauhoitu... oli\nhyvä, että tulit. Minusta jo tuntui, kuin olisit paennut minun luotani\njohonkin muualle, johonkin... hirvittävään joukkoon...\n\nVEERA (on jo istunut; kuiskaten; mutta samalla kuin parahdukseen\nratkeamaisillaan). He surmasivat hänet... Ethän syytä minua, ethän?\nEn tiedä mistä se tuli. Se hulvahti päähäni kuin kuuma aalto, ja\nminua alkoi naurattaa sen hoiperteleva juoksu... Mutta minä en\ntarkoittanut... Uskothan, uskothan? (Syleilee, yhä istuen, kiihkeän\nanovasti Joosen vartaloa.)\n\nJOOSE (taipuen suojelevasti Veeran puoleen). Sinähän vapiset, rakas...\nÄlä pelkää, minä uskon... Tulithan kuin kuilun yli jälleen minun\nluokseni, entisesi tapaisena...\n\nVEERA (kavahtaen seisaalleen; levottomana; viitaten keittiöön päin).\nOnko äitisi tuolla?\n\nJOOSE. On. Mutta... hän sai jo unta.\n\nVEERA. Ennenkaikkea... Ruupe ei saa meitä yllättää. Hän voi palata\nmökiltä takaisin koska tahansa... (Lämpimästi.) Sinun täytyy päästä\nsyksystä kouluun. Ja minä menen tehtaaseen. Mutta hän ei saa päästä nyt\nsinulle suuttumaan. Hän ei saa tietää kerta kaikkiaan meistä mitään, ei\npienintäkään aavistusta...\n\nJOOSE (vetäen Veeran puoleensa; onnellisena, tarmokkaana). Hyvä,\nlähtekäämme... kaupunkiin! (Menee akkunan luo, sammuttaa pöytälampun,\njolloin kelmeä valo lankeaa huoneeseen.)\n\nVEERA (on samalla kiirehtinyt ulko-oven luo, ja ottanut naulakosta\nJoosen lakin ja polttoon; melkein ilkamoivasti). Kyssä voi tulla...\nkiirehdi.\n\nJOOSE (rientää samassa ulko-ovea kohti, sieppaa lakin päähänsä ja\npalttoon käsivarrelle; samalla halveksivasti nauraen). Se narri...\n(Poistuvat ulko-ovesta; kuuluu avaimen loksahdus lukossa; he rientävät\nkuin kaksi yhteen sulautunutta varjoa akkunan ohi vasemmalle.)\n\nVÄLIVERHO.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nNÄYTTÄMÖ.\n\nSama kuin ensimmäisessä näytöksessä; on vain huomattava, että\nverenpisara etualan pöydällä on nyt kukaton ja surkastunut ja vesipullo\nlaseineen poissa.\n\nUlkona on pilkkopimeä myöhäismarraskuun ilta; akkunoitten verhot ovat\nylhäällä; vain kattolampussa palaa sähkö.\n\n\nI KOHTAUS.\n\n_Ruupe_ yksin; seisoo matalilla tikapuilla ja vetää parhaillaan suurta\nseinäkelloa; lopetettuaan kääntää viisarin täyden tunnin kohdalle,\njolloin kello lyö pari kolme kertaa ratisevasti ja vaivalloisesti.\n\nRUUPE (kuulosteltuaan lyöntejä; kuin keskustellen kellon kanssa,\nsuutahtaen). Höh, mikä ritinä ja rotina, kuin papin rillat\nhelluntai-aamuna tai... vanhan akan marinaa! Eikä sinua saa kaupaksi?\n(Itseään nauraa hohottaen.) Yhtä vähän kuin isäntääsikään! (Kääntyy\nkellosta poispäin; istuutuen tikapuilleen.) Ja siinä on, muka,\nRuupe Röngän kisällintyö! (Nauraen melkein herttaisesti; viitaten\nivallisesti itseensä.) No, jaa... melkein yhtä hyvä kuin Jehovan\neräs... mestarinäyte... (Laskeutuu maahan; muuttaa tikapuut erään\npienehkön seinäkellon alle, jonka taulu ja kehys ovat koristelut\nkorean kiiltävin kuvioin, ryhtyen nousemaan tikapuille.) Mutta...\nkoetetaanpas, miten kukkuu tämä sulhaskello, (kääntyy katsomaan\nveren pisaraa) joka tehtiin verenpisaran puhjetessa... ensi kerran\nkukkimaan... (Kääntää viisarin täyden tunnin kohdalle, jolloin se\nalkaa lyödä käenkukunnan tapaisesti; työntäen viisarin eteen päin\nkesken kukuntaa, niin että — tämä kätkee sorahtavaan ääneen; yhä\nsuuttuneempana.) Aah, sinähän sorraat kuin sorakielinen kukonpoika.\n(Jäljitellen kehnoa kukonkiekumista, ivallisesti mairitellen.) Ja\nsinun kun piti raksutella sänkykamarissa... (kääntyen istumaan\nkasvot katsomoon päin) ja herättää ikuisena kevätkäkösenä nuoripari\nuntuvapatjoilta... Ja nyt... Kuin naakka kirkontornissa! (Napsauttaen\npeukalollaan; nauraen.) Ei, mutta... sehän on kuin minun morsiameni! Ei\nlaula käskemälläkään... (Lyhyt vaitiolo, osoittaen verenpisaraa.) Eikä\nkuki... ruikuttamallakaan. (Synkkänä.) Ei ainakaan minulle.\n\n\nII KOHTAUS.\n\n_Pennu_ pistää päänsä keittiönovesta; pitäen selkänsä takana nagania.\n\nPENNU (mielistellen). Ruupe! (Astuen sisään, touhuissaan.) Annaks'\nmeisseliä?\n\nRUUPE (poissa-olevana; äreästi). Tärväät sen... ruostenauloihin ja...\n\nPENNU (kiinteän törkeästi). Enkä tärvää! (Innokkaasti selittäen.)\nHutkittiin Mäen Juuson kanssa revolleja. Ja se pöllö luuli tätä\nrevohkakapineeksi, kun on kuulalaakerit vähän sitkistyneet.\n(Tarkastellen asettaan.) Ei muuta kuin ruuveja löysätä ja... rasvat\nakseliin.\n\nRUUPE (ikäänkuin havahtuen; äskeisestään muuttuneena, ystävällisesti).\nIstu tuohon, tuolille... saat kuin saatkin meisselin. (Kiertäessään\nmyymäpöydän taakse, jonka laatikosta ottaa meisselin; puoliksi\nitsekseen; puolittain Pennulle.) Tulitpa vähän niinkuin\nkeskustelukaveriksi. (Yrittäen välitöntä iloisuutta.) Nyt pannaan oikea\nälykello käyntiin ja puhutaan sukkelia... (Tuoden työkalun Pennulle,\njoka istuutuu lattialle asetta korjailemaan.) Sanopas... kun ihminen on\nsyntynyt apinasta ja yli-ihminen syntyy ihmisestä, että... mikäs minä\nsitten olen, rumilus, tässä leipäjonossa tuhatvuotiseen valtakuntaan?\n\nPENNU (kesken työtään; koirankurisesti). Paviaani... leipäpuussa!\n\nRUUPE (istuutuen pöydän luo tuolille; hörähtäen; väittelynhaluisena).\nHyvin sanottu, poika. Mutta enpäs ole! Minä olen solmuun kiskaistu\nnuora... hirsipuunuora, johon yli-ihminen hirttää jumalat kuin\nsätky-ukot. (Puoliksi itsekseen; katkerasti.) Nääs, hirttonuoran ei\ntarvitse olla korea.\n\nPENNU (kuivasti; ärsyttävästi). Koskas aiot painua Niuvanniemeen?\n\nRUUPE (hosaisten innoissaan Pennua olkaan; hihittäen). Sukkela poika!\nMeillä osataan keskustella. Me kyllä tulemme toimeen toistemme kanssa.\n(Lyhyt vaitiolo; jälleen synketen.) Mutta... nuo muut! Ne pakenevat\nminua. Katsos, (särkevän katkerasti) se on ainoa keino, millä he\nkykenevät peittämään tyhmyytensä itseänsä älykkäämmän edessä. (Nousten;\nryhtyen siirtämään syrjään tikapuita; samalla jatkaen.) Tai jos tulevat\nluokse, he yrittävät naureskella nuo narrit... muka minulle, muka\nomaa onnellisuuttaan siitä, että ovat toinen toisensa näköiset kuin\nsileät taskukellot, jotka sama tehdas on valmistanut samanlaisiksi joka\nvieteriltään, numerollaan ja rattaaltaan. (Voitollisena.) Mitäs siitä\nsanot, poika?\n\nPENNU (kokonaan omissa asioissaan). Minä vaan sitä, että aion lähteä\ntästä kaartiin...\n\nRUUPE. Vai kaartiin, nulikka... (Leikkiä laskien.) Ja mihin kaartiin,\nmukamas?\n\nPENNU (välittömästi). No, eihän täällä muita kaarteja kuin... Jollei se\nherrasnulikkain salakopla... kellarikaarti, mikä lie...\n\nRUUPE (hyvitellen). Ei, velipekka, sinä tulet minun oppipojakseni.\n\nPENNU (keskeyttäen, jukurapäisesti). Enkä tule. Kyllä olet jo Joosea\nkurmuutellut kuin orjaa, vaikkei se sille pahaa ole tehnyt... (puoliksi\nitsekseen) herrasnulikalle...\n\nRUUPE (uhkaavasti). Entäpä jos saat painua, lurjus, tehtaaseen...\nrasvalipojaksi tai pakkamestarin hantlankariksi? Kyllä vilahtavat\nsilloin korvatillikat ja kiepahtavat tukkapöllyt niskavilloissasi,\nrailakka.\n\nPENNU (on saanut aseen kuntoon, napsauttelee sen hanaa; nousten;\nuhkaavasti). Kun minä olen kaartissa ja vetäisen liipasimesta... kas,\ntällä tavalla — niin että hana nousee, saatpa juosta Armiro-laatikon\ntuolta tienposkesta Santra-matamilta... kuin rasvalipoika\neltarinsällille... Terve! (Aikoo poistua keittiöön päin).\n\nRUUPE (laskien kätensä estävästi Pennun olkapäälle; hätäisesti; melkein\nrukoilevasti). Älä nyt leikistä suutu... (Kopeloiden taskujaan, ottaen\nsavukelaatikon.) Saat tuosta tupakan hampaisiisi. (Tarjoten laatikosta.)\n\nPENNU (ottaen laatikosta kolmisen savuketta; ivallisesti). Paljonpa\ntuhlaatkin. (Istuutuu pöydän luo, panee yhden suuhunsa, työntää loput\nrintataskuunsa, sytyttää savukkeensa veltoin sällimäisin elein.)\n\nRUUPE (äkkiä, jännittyneenä). Oletko nähnyt hiljattain Veeraa siellä...\ntehtaalla?\n\nPENNU. Nähty on. Mutta lie jo sekin kaartin hommissa... lakosta alkain.\n\nRUUPE (nousten; säikähtyneenä). Puhutko sinä totta?\n\nPENNU (huitaisten kädellään). No, ei suinkaan tässä enää pulskimpia\njenttoja jätetä herrojen kaartiin...\n\nRUUPE (painuu takaisin istumaan).\n\n\nIII KOHTAUS.\n\n_Eetla_ tulee keittiönovesta, nyt puettuna kuluneeseen, harmaaseen\narkipukuun, kantaen paria voileipää ja maitolasia lautasella, aikoen\noikealle, kamariin.\n\nEETLA (Pennulle; toruen puoliksi leikillään). No, jokos se Pennukin...\nhaikuuttelemassa...? Etkös ole kuullut, että tulee huonot ilmat, kun on\nkorsi porsaalla suussa?\n\nPENNU (myrkyllisesti). Vie sinä, muori, vain lellipojallesi voileivät\nja kermat, että jaksaa saatella herraslikkoja...\n\nEETLA. Kehtaatkos siinä... poika kun ihan laihtuu ja harmaantuu\nkirjojensa ääreen... (Ruupelle.) Niin että... saisit sinäkin, Ruupe,\nvähän vähemmän vaatia siltä yötöitä...\n\nRUUPE (ärtyneesti). Vähällepä nuo ovat jääneet... viime aikoina. Ja\nkauppa kuin kauppa!\n\nPENNU (äidilleen; yhä myrkyllisemmin). Annatpahan sinä sen sijaan\nviimeiset pennosesi, jotta herraspoika saa ostaa simpsettejä\nlahtarinulikkain tanssijuhliin...\n\nEETLA (voivottelevasti). Ja entäs sinulle... kärttämistäsi kärtät...\n\nPENNU (hurjistuen). Minulle? Kujalle minut on heitetty tästä mörskästä!\n(Nousten; kädet housuntaskussa rehennellen.) Mutta minä palaan sieltä\nkohta takaisin, niin että seinät huojuvat!\n\nEETLA (itkevästi: voivotellen). Ja kenen oli syy, että kansakoulustakin\nkarkasit. Itse kujille juoksit! Isäsi käski sinua kurittamaan, mutta\nminkäs minä sinulle... Pennu parka, sinä olet huonolla tiellä...\n(Poistuu oikealle.)\n\nPENNU (nojaten myymäpöytään; tuijottaen häijyin ilmein kamarinoveen).\nMutta se lellipoika... se on vaarallisilla teillä! Taitaa olla\nkavereittensa mukana... ostelemassa ryssiltä kivääreitä, joita\nporvarinaikkoset kantavat kätköpaikkoihin hameittensa alla...\n\nRUUPE (lähestyen Pennua; kiihkeän epäluuloisena). Mitä muuta tiedät\nVeerasta? (Mustasukkaisena.) Onko se siellä sairaanhoito-puolella\nvai...? (Kuiskaten yhä synkemmin.) Onko se tapaillut näinä aikoina\nJoosea? Oletko nähnyt tai kuullut jotain?\n\nEETLA (tulee oikealta ja kulkee keittiönovea kohti).\n\nPENNU (Ruupelle; matalalla äänellä, totisesti). En minä nyt sentään\nilmiantajaksi rupea.\n\nEETLA (kääntyen vasemmalla; äkkiä). »Ja he pitivät neuvoa häntä\nvastaan, tappaakseen hänet!» Muistattekos, missä sillä tavalla\nsanotaan? Minä kuulen kyllä... te punotte juonia hänen vahingokseen.\nIsmaeliiteille te aiotte myydä veljenne... kahteenkymmeneen\nhopeapenninkiin. (Puoliksi itsekseen.) Niin, niin... (Istuutuu\najatuksissaan pöydän luo tuolille; huokaillen.) »Ja he ottivat Joosefin\nhameen, tappoivat kauriin ja tahrasivat hameen vereen...»\n\nPENNU (kohauttaen hartioitaan). Höperö...\n\nRUUPE (on kävellyt levottomana taka-alalla; Pennulle, tuimasti).\nSiis kuitenkin... koska et »rupea ilmiantajaksi», on sinulla jotain\nsalattavaa... (Puoliksi itsekseen; kulkien yhä raivostuneempana\nedestakaisin.) Ja minä olen sen aavistanut... (Työntyen aivan Pennun\neteen; mustasukkaisuuden vallassa kuiskaten.) Saat rahaa, jos sanot\nkaiken mitä tiedät Joosesta ja...\n\nEETLA (on noussut; kuin nähden tulevaisuuteen, ennustavasti). Mutta\nkavahtakaa, ettette kumarra kerran maahan hänen eteensä ja huuda\nkuoleman pelossa: »Nyt hänen verensä meillä vaaditaan!» »Millä me\ntaidamme itsemme puhdistaa?» »Miksi meidän pitää kuoleman edessäs?\nNiin, niin, sitä rukoilkaa, ettette sellaiseen lankeaisi.\n\nRUUPE (taka-alalla räikeästi). Vai oikein rukoiltava? Sitäkö Herraa,\njoka teki meidät omaksi kuvaksensa ja sitten... »katui ihmisen\ntehneensä maan päälle». Hän, näet, kauhistui omaa peilikuvaansa!\n\nEETLA (ovelta; katsoen Ruupea suoraan silmiin; syvän vakavasti,\nhiljaisesti). Vähä ja paha on minun elämäni aika... (Poistuu\nvasemmalle.)\n\nRUUPE. Jo viime keväänä se alkoi minulle sukoilla. Ei enää livahtanut\ntoisille kujille tullessaan vastaan. Pysähtyi juttelemaankin... Joosen\nkouluunmenosta ja muista, muka kasvinkumppaliaan puolustellen. Ja\nkerran... syyskesällä se avasi ikkunansakin, otti vastaan lahjan ja\nnauroi valkoisilla hampaillaan hämärässä illassa... jos jotakin luvaten\ntuonnempana, muka...\n\nPENNU (nauraa hohottaen). Se tyttö on taitanut panna sinun sieraimiisi\nmessinkirenkaan ja tienaa sinusta vielä näyttelyrahat markkinoilla!\n\nRUUPE (keskeyttäen; raivostuen). Älä naura! Ei minua enää toista kertaa\npetetä... (Alkaa kiivaasti kävellä; puoliksi itsekseen.) Vai sillä\ntavalla... suu messingillä syksyyn saakka ja sitten... kun aljo pääsee\nkouluun, kadota tietymättömiin ja tietenkin... (on tullut pöydän luo\nverenpisaran eteen; tarttuen tähän kuin aikoisi sen repiä hajalle)\nsitten naureskella takanapäin... (heltyen melkein itkusuiseksi) oman\nveljeni kanssa. (Istuutuu voimattomana pöydän luo; kuroittaa kädellään\nhyväilemään verenpisaran lehtiä.)\n\nPENNU (lähtöaikeissa ). Ennemmin voisit varoa sitä likkaa toisilta\nmiehiltä... kaartilaisilta! (Heiluttaen kättään.) Morjesta vaan.\n(Siirtyy ulko-ovelle.)\n\nRUUPE (nostaen kasvonsa Pennua kohti; säikähtyneenä). Ethän...?\n(Muka huomaten Pennun aikeet.) Jaa, jaa, sinäkin koetat minua vain\neksyttää... (Kuohahtaen.) Varo, etten aja sinua talostani!\n\nPENNU (alkaen nauraa hävyttömän huolettomasti).\n\n\nIV KOHTAUS.\n\n_Joose_, yhä köyhästi puettuna, mutta kaikin puolin entistäkin\nsiistimmin — hiukset on nyt kammattu huolellisesti ja kaulassa on\npehmeä kaulus kravatteineen — tulee oikealta kiireisen näköisenä,\nrasittuneena, hieman levottomana.\n\nJOOSE (Ruupelle ystävällisesti.) Alan tänä iltana sepän työt vähän\nmyöhemmin... (Ruupen tuijottaessa häneen synkkänä; kiirehtien.) Teen\nsitten vaikka aamuyöhön saakka! On vähän käymisiä...\n\nRUUPE (peitellen aikeitaan). Vai käymisiä?\n\nPENNU (ovelta; kireästi). Smuklaamaanko japanittareita ryssänsoltuilta?\n(Poistuu ulko-ovesta heittäen oven kiinni, niin että kello helähtelee\ntavallista kuuluvammin.)\n\nJOOSE (on kavahtanut ja kääntynyt Pennua kohti; tämän ennätettyä\npoistua; näytellen huolettomuutta). Mitäs tyhmyyksiä se Pennu nyt on\nsaanut päähänsä! Minulla on vain eräs kokouksen tapainen koululla. Ja\npitäisi tavata Esa maisteriakin... (Nopeasti selitellen.) Kun juoksen\ntästä suoraan harjun yli... oikotietä, olen takaisin tuossa tuokiossa...\n\nRUUPE (salakavalasti). Mitä sinä oikein sen virkaheiton kanssa luuhaat?\nSitä miestä epäillään lahtarien palkkaamaksi kätyriksi.\n\nJOOSE (kuohahtaen, totisesti). Ja jätä se sana minun kuulleni\nkäyttämättä! Hän on isänmaallinen mies, joka on valmis uhraamaan\nverensä ja henkensä, kuten me muutkin.\n\nRUUPE (keskeyttäen; tarkoituksellisesti). Kas, kas, jokos\ntärppäsi onkeen... tämä pohjavesien kiiski? Entä jos vihjaisin\npunakaartilaisille teidän »verestänne ja hengestänne?» Taitaisipa\nmuikistua suu herra veljeltäni ja monella muultakin?\n\nJOOSE (lepytelien; tunnustellen). Tiedänhän, ettet kuulu heidän\njoukkoonsa, etkä suostuisi koskaan ilmiantamaan omaa veljeäsi.\n\nRUUPE. Totta, enpä ole aikonut kihnuttaa kyttyrääni minä... siinä\nveljeyden rinkitanssissa. Mutta... mitäs jos minua huvittaisi\n(venytellen) jostain toisesta syystä lähettää sinut... (kääntyen\nuhkaavasti) vaikka tuonne palokujaan... seinää vasten?\n\nJOOSE (tuimasti). Ja mistä syystä?\n\nRUUPE (todellisessa tuskassa; heltyen). Veljeni! (Ottaen Joosea\nhartioista). Puhu minulle suoraan. Älkääkä naurako minun selkäni\ntakana...\n\nJOOSE (kylmän pidättyvästi). Mitä tarkoitat?\n\nRUUPE (rukoilevasti). Sinullahan on herrasnaisia. Olet korea\npoika. Saat kosiskella heitä hienoissa seuroissa tai kuutamoisilla\niltakävelyillä. Ja minä teetän sinulle sellaiset herrasvaatteet, että\nkelpaa... Mutta... jätä minulle minun ainoa karitsani... (Jälleen\nsynkän uhkaavasti). Tai minä teen sinusta sellaisen uhrilampaan, että\näitimme saa itkeä itsensä sokeaksi ja isämme kääntyä pari kertaa\narkussaan...\n\nJOOSE (kääntyen pois; hiljaisen murheellisesti). Jollen minä tietäisi\nsinua onnettomaksi, ja jollen minä häpeäisi meidän kohtaloamme, niin...\n(miehekkään totisesti) noista raaoista sanoista minä löisin sinut\nmaahan.\n\nRUUPE. Tee se. Mutta sano sitä ennen, rakastaako hän sinua...? Eikö\nhän voi sinua unohtaa? Koruista, helminauhoista, safiirisormuksista,\nkultaisista rannerenkaista ja jalokivisistä rintaneuloista tai...\nehkäpä... (melkein vahingon iloisesti riemuiten) toisten miesten\nvuoksi? Sehän juoksee kaartilaisten kanssa, laupeudensisarena, muka...\n\nJOOSE (rauhallisen uhkaavasti). Vaikene ajoissa!\n\nRUUPE. Etkö ole kuullut? Siitähän huhutaan joka puolella...\nkaksinkertaisessa virassa: koko kaartin kaunotar ja siveän siveä\ntiakonissa-nunna...\n\nJOOSE (tukahtuneesti huudahtaen). Alhaista! (Siirtyy keittiönovelle.)\n\nRUUPE (vakavasti; liikuttavan syvästi). Niin, minussa on kaikki muu\nrumaa, paitsi minun rakkauteni.\n\nJOOSE (käsi ovenrivassa, siveellisessä suuttumuksessa). Alhaista\nja matalaa... tahrata valheilla se nainen, jota sanoo ainoaksi\nkaritsakseen...\n\nRUUPE (innostuen valoisaan voimaan). Juuri niin! Jospa hän eksyisikin\nkorpeen ja löydettäisiin häväistynä, ei kukaan muu häntä silloin\nhuolisi paitsi minä, joka olen valmis hänet ottamaan tahrattuna ja\nkaikkien hylkäämänä...\n\nJOOSE. Noin voi puhua vain kerjäläinen... (Lyhyesti.) Mutta... niiksi\nkeskustella mahdottomuuksista! Palaan puolessa tunnissa. Siihen\nmennessä saat kerätä järkeä päähäsi! (Poistuu keittiönovesta.)\n\nRUUPE. Vai kerjäläinen? (Joosen mennessä ovessa; kuin voittajana.)\nKerjäläisten kuningas! piti sun sanomasi... (Kampeaa nopeasti\ntaka-alalle, asettaa tikapuut kukkuvan »sulhaskellonsa» alle, nousee ja\nirroittaa kellon seinästä, tuoden myymäpöydälle.)\n\n\nV KOHTAUS.\n\n_Eetla_ on tullut Ruupen hommatessa vasemmalta.\n\nEETLA (äskeisestään rauhoittuneena). Ruupe... minulle ihankuin\nvalkeni... (Istuu tuen pöydän luo) tämä meidän elämämme.\n\nRUUPE (tikapuilta; osaksi leikillisesti, pohjaltaan totisena). Mitä\npimeämpää, sitä ylpeämpää!\n\nEETLA.\n\nJoose kun ohimennessään halasi kaulasta ja sipaisi tukkaani, tuosta\nnoin... korvalliselta, tuli minulle sellainen ihmeellinen ajatus\nkuin... ihankuin minullekin olisi ennustettu, kuten kerran Marialle\ntemppelissä... »Ja sinunkin sielus läpitse pitää miekan käymän, että\nmonen sydämen ajatukset ilmoitettaisiin...»\n\nRUUPE (keskeyttäen, hyväntahtoisen pilkallisesti). ... ja\njotta halvatut ja rammat parannettaisiin, Jairuksen tyttäret\nherätettäisiin ja... kamelit juoksentelisivat ilman kyttyrää! (Melkein\nsydämellisesti.) Ei, äiti, älä huoli vatvoa noita satujasi. Tällä\nkertaa en viitsi niitä edes pilkata.\n\nEETLA (yhä valoisammin). Tiedän mitä tiedän, poikani. Tämä aika on\npantu meidänkin perheellemme... sinulle ja Jooselle ja Pennulle, jotka\njoka päivä lyötte riidan ja tuskan miekan minun sydämeeni... tämä aika\non pantu meille lankeemukseksi, mutta myöskin nousemiseksi, sillä se\nvie meidät sellaiseen elämän ja kuoleman tienhaaraan, että...\n\nRUUPE (on siirtynyt myymäpöydän taakse ja avannut kellon; tarkastellen\nsen koneistoa; ystävällisesti keskustellen). Katsos, muori, tätä\nsulhaskelloa, joka kukkuu kuin varis! Jos minä lyön rikki sen sydämen,\nluuletko minun pääsevän niistä ajatuksista, joita minulla oli sitä\nrakentaessani? Osaatko sanoa, muori?\n\nEETLA (iloisesti). Etpä pääse. Ompelinpa minä isävainajalle morsiamena\ntupakkakukkaron ja vaikka se nyt on ihan koinsyömä repale...\n(Keskeyttäen ulko-oven avautuessa, poistuu hiljaa keittiönovesta.)\n\n\nVI KOHTAUS.\n\n_Prikka_ tulee ulko-ovesta, kiireisesti ja hengästyneen näköisenä, yhä\nkainalossaan salkkunsa.\n\nRUUPE (Prikalle). Mutta... mitähän sanoisivat viisaustieteen\nmaisterit... siitä asiasta?\n\nPRIKKA (hengästyneenä puhkuen; leikillisesti). Älähän nyt, hyvä mies,\nkun minun jättiläismaksani lyö juoponsydämeni esikartanossa, niin että\nolen läkähtymäisilläni...\n\nRUUPE. Mutta sinun kun on vastattava, virkaheitto! Pääsenkö muistamasta\nsitä ihmistä, jolle tämän kellon rakensin, jos lyön sen romuksi ja\nheitän tunkiolle?\n\nPRIKKA (taputellen rintaansa; leppoisan itseiroonisesti). No, katsos\nnyt tätäkin kellorämää, jota sanotaan virkaheitoksi. Sen sydän lyö\nviiskolmatta, sen rubiinikivet ovat särkyneet ja rattaat ruosteessa,\nmutta... onkos päässyt Jumala irti tästä omasta luomastaan! Ei ainakaan\nennen, kuin se on lyönyt korkeimman lyöntinsä.\n\nRUUPE (ivallisesti). Ja minä hetkenä se sen lyö, muka?\n\nPRIKKA (hymyillen; arvoituksellisesti). No, ka... ainakin... sen\nlyödessä toisella puolen kahtatoista. (Liikehtien levottomana.)\nMutta... lieköhän Joose tuolla keittiön puolella?\n\nRUUPE. Läksi juuri kaupunkiin.\n\nPRIKKA (hämmästyneenä). Hänhän ei tullut tiellä vastaan?\n\nRUUPE. Juoksi harjun yli, oikopolkua.\n\nPRIKKA.\n\nJa minun täytyi hänet tavata välttämättä. (Hieman epäröityään.) Häntä\nuhkaa vaara.\n\nRUUPE. Niin tekee. (Salauhka sanoissaan.) Ja monelta taholta.\n(Syyttävästi.) Poika on joutunut keljunperien sakkiin.\n\nPRIKKA. Sinun täytyy auttaa häntä! Jos nyt punakaartilaiset tulisivat\njotain kyselemään, sinun tulee vannoa hänen puolestaan, että...\n\nRUUPE (keskeyttäen; ivallisesti). Ja minkä kautta minä sitten\nvannoisin? Kukkaro-Jumalan vai Marxin-parran?\n\nPRIKKA (päättävästi). Anna jokin kaira tai meisseli. Meidän täytyy\nmurtaa hänen työpöytänsä laatikko. Joko siellä tai hänen taskussaan on\ntärkeä paperi, josta voi riippua monen miehen elämä.\n\nRUUPE (heittäen murtoaseen pöydälle; huolettomasti nauraen). Siin' on.\nTaisit saada, virkaheitto, lopultakin murtovarkaan viran...\n\nPRIKKA (sieppaa aseen pöydältä; siirtyy oikealle; ovelta riehakkaasti).\nNääs, menetin sen entisen, koska minulta puuttui kaksi ominaisuutta,\njotka olivat rehtorissani kehittyneet ylenpalttisiksi hyveiksi,\nnimittäin... yksinkertaisuus ja viinankauhu...\n\nRUUPE (hohottaen). Ja sinä sairastit vesikauhua! (Prikan mennessä\novesta, uhkaavasti.) Mutta muistakin, että sitä poikaa ei pelasteta\npelkällä tiirikalla. (Ryhtyy meisselillä irroittelemaan kellon\nkoneistosta ruuveja.)\n\n\nVII KOHTAUS.\n\nVeera, puettuna kävelypuvun malliseen, hieman huolimattomasti\njärjestettyyn tummaan pukuun, hiukset lyhyiksi leikattuina, päässä\nbaskilaismallinen »sakilaislakki» Ja kaulassa punainen huivi, tulee\nulko-ovesta niin hiljaa, että kello tuskin kilahtaa; etenee hitain\naskelin Ruupen eteen.\n\nRUUPE (nostaen työstään päätänsä; kuin näkyjä nähden, sammaltaen).\nSinäkö... Veera...\n\nVEERA (lyhyesti). Minä.\n\nRUUPE (epäluuloisena, synkästi). Jooseako haet?\n\nVEERA. En, vaan sinua... Joosea vastaan.\n\nRUUPE (vavahtaen ilosta; kuin uskomatta omia korviaan). Vastaan? Joosea\nvastaan?\n\nVEERA (siirtyy pöydän luo ja istuutuu tuolille, niin että hän joutuu\nkatsomaan kohti katsomoa).\n\nRUUPE (seurattuaan Veeran askeleita kuin henkeään pidättäen; kiirehtien\nhänen luokseen; kokonaan heltyneenä, mutta uskaltamatta vieläkään uskoa\nkuule maansa). Etkö sinä siis ole enää hänen kanssaan missään...?\n(Istuutuu sohvalle.)\n\nVEERA (keskeyttäen; kylmästi). Se ei kuulu tähän. Pääasia on, että\nsinun täytyy lopettaa hänen koulunkäyntinsä.\n\nRUUPE (ihastuen, heltyneenä). Lopetan, lopetan... (Sanoja tapaillen.)\nJos sillä tarkoitat, että... hänen pitäisi poistua sinun tieltäsi ja...\nja... meidän tieltämme...? (On kohottautunut Ja hypistelee neuvottomana\nverenpisaran lehtiä.)\n\nVEERA. Tarkoitan hänen pelastustaan. Hän on pahasti sekautunut\nsalavehkeisin, ottanut osaa salaisiin harjoituksiin ja... Lyhyesti...\nkoko kopla aiotaan vangita. (Paljastaen huomaamatta hätänsä.) Hänet\ntäytyy pelastaa, ymmärrätkö?\n\nRUUPE (mustasukkaisena). Ja kenelle? Mitä varten? Mitä teillä on ollut\ntoistenne kanssa tekemistä ja mitä teillä on tänä hetkenä? Sano se\nsuoraan!\n\nVEERA (taitavasti teeskennellen). Mitä lie ollut lapsuuden kumppanuutta\nja... sellaista pientä... kosiskelemisen tapaista...\n\nRUUPE (jälleen ihastuen). Ja sitten et enää hänestä välitä...?\n(Nyhjäisten hellästi olkapäästä.) Voit vaikka muitakin poikia... kun\nkohdalle sattuu?\n\nVEERA (unohtaen näyttelemisensä). He riistävät hänet meiltä. Minä en\nenää kohta yllä häneen. Kuin jonnekin... (iroonisesti) taivaaseen he\nhänet nostavat, muka. Hänen on kuuluttava meidän joukkoomme, kuten\nsinunkin, vaikka yritättekin ylpeillä... mukamas, mestarinpojat...\n\nRUUPE (hyvillään; nousten, hekkelehtien). He-he-he... nämä hyvätkin\nJaakopinpojat. Toinen vintiö, toinen heikkopolvinen varsa, silmälaput\npäässä. Mutta tässä on rakkauden vanki, ei muuta kuin... (lähestyen)\nlyöt kahleet ranteisiin... niin sydän! se se vain lurittelee\nlemmenlauluja...\n\nPRIKKA (tullen kiireesti oikealta; vetäen ovea kiinni, seljittäin\nnäyttämölle päin; hätäisenä). Ei siellä ollut kerrassaan mitään.\nMinun täytyy tästä... (Huomaten Veeran; hätkähtäen.) Mihin minä taas\npaninkaan sen virattoman virkalaukkuni? (Hakien salkkuaan.)\n\nVEERA (nasevan tutkivasti). Vai niin. Olisipa minun pitänyt arvata,\nettä pääherra on siellä, missä hänen valkoiset enkelinsäkin. Vai,\nvoitteko selittää, miksi tuolla kujalla maleksii joukko nuoriaherroja\nsakilaislakit silmillä ja työläissaappaat jalassa?\n\nPRIKKA (löytäen salkkunsa). No, ka kun muuten tässä\nköyhällistöparatiisissa tuskin saa tyttöjäkään napatuksi!\n\nVEERA (äkkiä; kiinteästi). Mitä papereita teillä on tuossa salkussa?\n\nPRIKKA (sukkelasti; hahattaen). Ne ovat vain niitä erokirjoja entisiltä\nheiloilta ja entisistä viroista.\n\nVEERA. Tai setelitukkuja aseiden ja ammusten ostamiseksi?\n\nRUUPE. Älähän nyt, Veera... Tavallisesti siellä on homehtunut voileipä\nja viinaputilkka!\n\nPRIKKA (hihittäen mukana ja samalla edeten ovelle, pudistaen päätään).\nTjai-jai-jai-jai... onpa se pääskynpää vaihtanut untuviansa. (Katoo\nulko-ovesta.)\n\nVEERA. Menköön. (Puoliksi itsekseen.) Mutta varo koothe\nhienohelmojansa, jolleivät häntä hyvällä luovuta... omillensa. (Heittää\nlakkinsa pöydälle.)\n\nRUUPE (yksinkertaisesti; yrittäen näytellä sukkelaa). Naisessa on\nkaikki arvoitusta ja karvas on suloistakin nainen, sanoo Niitshen\npoika. Mutta mitä sinä nyt enää menneistä välität... (Yrittäen\nkoskettaa takaapäin hellästi Veeran kaulaa ja hiuksia.)\n\nVEERA (jatkaen omaa ajatustaan; selittäen). Niiden pääpomo on sen\nkoulun rehtori. Joose on päässyt lellipojaksi ja saattelee iltaisin\nopettajansa tytärtä... (unohtaen jälleen itsensä mustasukkaiseen\nvihaan) portille ja portaisiin ja... kukaties... (Lyhyt vaitiolo.)\nOlen sen nähnyt omin silmin. Olin odottamassa Joosea erään kerran\niltatunneilta, seisoin kadulla koulun porttia vastapäätä. Mutta\nse hempukka!... sipsutteli portinpielessä ja sujahutti kätösensä\nkainaloon, niin... aivan kuin salakihloissa he nyhjäilivät, ja tyttö\nmakeili suu supussa...\n\nRUUPE (on kuunnellut yhä kauhistuvampana). Äsken sinä puhuit pienen\npienistä kosiskeluista... Ja nyt?\n\nVEERA (kuuntelematta Ruupea lainkaan). ... ja ne säteilevät\ntähtisilmät... ne kurkistelivat Joosea kasvoihin kuin koreat\nsähkölamput heidän tanssisaleissansa...\n\nRUUPE (keskeyttäen yhä raivostuneempana). Vai niin? Vai sillä tavalla\nse nyt kukkuu... sinun sydämesi. Ja minulta piti tulla apua hake maan?\nHo-hoo... Mutta... älä unhoita ruoskaa, kun menet naisen luo! on\nmyöskin viisaus, joka kelpaa...\n\nVEERA (aikoo nousta ja jotain sanoa).\n\nRUUPE (ylpistelevän julmasti). Älä, älä yritäkään makeilla! Et minua\nenää petä... verenpisaroillasi... Niiden sisässä on käärmeenkieli,\njuuri niin... käärmeenkieli, (turhamaisesti ylpistellen) kuten olen\nkirjoittanut eräässä lemmenlaulussani.\n\nVEERA (on noussut; jälleen tietoisen tarkoituksellisesti). Entäpä jos\nhaluaisinkin hänelle kostaa... hänelle ja hänen houkuttelijoilleen...\n(Kulkien Ruupen ohi, samalla sipaisten häntä hyväilevästi leuasta;\nviettelevästi.) Ja mitäs sinä sitten enää... menneistä välität...\n\nRUUPE (haamaisee kädellään tavoittaakseen Veeraa; suu messingillään).\nSinä senkin... järjen ryöväri... (Yksinkertaisen autuaana.) Ei sitä\nole turhaan sanottu, että sanomaton on ollut minun sieluni tuska ja\nsuloisuus... (kääntyen Veeran puoleen) sinun tähtesi Veera...\n\nVEERA (on nojautunut myymäpöytään ja katsellut Ruupea hymähdellen;\nkiinteästi). Sanotko siis Jooselle, että hänen täytyy tehdä täällä...\nverstaassa täydet päivätyöt ja senvuoksi erota koulusta?\n\nRUUPE (totisen rehellisesti). Sanon kyllä. Se lurjus saa kykkiä\n(viitaten akkunapöytään päin) tuolla tuolilla aamusta iltaan, jollei\nhalua oikeata koninpolkua takapuoleensa ja maantielle, lentojätkäksi\nPohjan perille saakka...\n\nVEERA (melkein hätääntyen; kiivaasti). Ei, Ruupe, ei! Sitä et saa\ntehdä. Minä vien hänet kaartin hommiini (Havaittuaan Ruupen katsovan\ntaas epäluuloisesti.) Jos, nimittäin, et haluaisi töissä pitää...\nSiellä tarvitaan kynämiehiä. (Ihastellen.) Ja se poika pystyy vaikka\nesikuntaherraksi!\n\nRUUPE. No, menköön vaikka komsarjukseksi ja seisokoon passissa, kun\ntämä poika spaseerailee rouvansa kanssa, jolla on rupiinisormukset ja\nsyltä pitkät kellonvitjat ihanilla rinnoillaan... (On lähestynyt Veeraa\nja yrittää entistä rohkeammin haamaista häntä puoleensa.)\n\nVEERA (työntäen Ruupen käden kylmästi syrjään).\n\nRUUPE (aluksi nolostuen; sitten turvautuen viisasteluun). Neuvonko\nminä teitä siveyteen? kysyi kerran Sarahustra. Ja vastasi: useat\njotka tahtoivat ajaa ulos perkeleensä, menivät silloin itse sikoihin.\nSellaista se on heidän siveytensä. (Ojentaen käsivartensa Veeraa kohti;\nintohimoisen rehellisesti.) Mutta minun ikäväni sinuun on puhdas kuin\nmarttyyri roviolla!\n\nVEERA (on tuskin kuunnellut Ruupen puhetta; omien ajatuksiensa\nvallassa; tunnustellen). Mitä arvelet, olisikohan... Joose\ntaivutettavissa... antamaan ilmi nuo herraskaverinsa tai... todistamaan\nheitä vastaan kuulusteluissa?\n\nRUUPE (käyden epäluuloiseksi; melkein suuttuen). Mitä sinä oikeastaan\njauhat tuota samaa asiaa? Sormeilet ja sormeilet (taas rähähtäen\nnauramaan) kuin Telila-mamselli Simsonin haivenia!\n\nVEERA (on edennyt jälleen pöydän luo; tarttuen tuolin selkänojaan,\npuoliksi itsekseen.) Minä tahdon kuilun hänen ja heidän välillensä...\nsellaisen, että ajatuskin sen yli kulkemisesta hävettää ja kauhistaa...\n\nRUUPE (on siirtynyt hänen vierelleen jännittynyt ilme kasvoillaan).\n\nVEERA (alkaen näytellä; remahtaen nauramaan; laskien hyvittelevästi\nkätensä Ruupen olkapäälle). Katsos, minua huvittaa nauraa noille\nnuorille herroille, jotka hätyyttelevät mammojensa piikoja. Niin...\nja näyttää pitkää nenää Jooselle... heittää hänet vaikka vankilaan!\n(Jättää Ruupen seisomaan, ottaa pöydältä lakkinsa kuin aikeissa lähteä.)\n\nRUUPE (on jäänyt onnellisen näköisenä paikalleen; pyörähtää ympäri\nsuuressa hurmiossa ja kiirehtii myymäpöydän taakse). Ja nyt minä\nsinulle sen laulan! Se on täällä... salalaatikossa... ja kihlasormus\non sen vieressä. Se on tehty viime keväänä, kun verenpisara vielä\nkukki, ja minä olin toivon ja tuskan vallassa. (Kopeloiden laatikkoa;\ninnoissaan.) Ja sen jokainen värssy loppuu sellaiseen rukoukseen,\nettä... »Älä sinä pelkää tätä kyttyräselkää!» (Huomaamatta Veeran\nnaurahdusta; saaden paperin käteensä.) Mutta ne värssyt... ne ovat\nveren punaista ja mustaa! (Alkaa lausua.) »Puna huulillas värjyy...»\nNämä huulet... ne tarkoittavat terälehtiä, jotka viettelevät meitä...\nampiaisenpoikia. Niin että... (taas lausuen) »Punahuulillas värjyy kuin\nkäärmehen kieli. Ja sydämeni ärjyy, kun myrkky ja tuska sen nieli!»\n\nVEERA (remahtaen pitkään, raikuvaan nauruun).\n\nRUUPE (yhtyen nauruun yksinkertaisen riemukkaasti). Sinä kyllä saat\nminulle nauraa... Sillä se soi minun korvissani kuin näkinkenkä\nmeren huminaa. (Sukkelasti.) Mutta... eiks’ ole tässä runossa tarkat\njengat... kuin sulhaskellon rattaat?\n\nVEERA (naurunsa päätteeksi). Sinä... dromedaari!\n\nRUUPE (yhä ylenpalttisemmassa ilossa). Sano ennemminkin... Bileamin\naasi, joka oli viisaampi kuin hänen profeettansa. Ja nyt minä\nsinut kihlaan! (Ottaa sormuksen laatikosta.) Eikä tämä ole mikään\nsileänkavala papinsormus, vaan... (lähestyen) rupiinin ja smaraktin\ntulenpalavaa kultaa! (Sieppaa Veeran käden; onnellisena, puolittain\nlaulaen.) Ja kultani sormet on hienoiset... (Veeran vetäistyä pois\nkätensä yrittää uudelleen; saa ranteesta kiinni, vetäisten hänet\nkäsivarsiensa väliin.) Veera!\n\nVEERA (työnnältää Ruupen voimakkaasti luotaan; silmät vihasta palaen.)\nHouna, narri... hirviö!\n\nRUUPE (vavisten vihasta ja rakkaudesta). Niin olen... peikko! Ja minä\nimen sinun veresi kuiviin...\n\nVEERA (yhä vihasta palaen). Sinä kulkurikoira! Luuletko sinä saavasi\nkoskea minuun? Perässäni saat juosta ja luihussa korvin kuunnella\nkäskyjäni, et mitään muuta... kuuletko? (Ruupen hengittäessä huohottaen\nja murahtaessa voimattomasta suuttumuksesta; melkein naurahtaen.)\nMurise mitä muriset...\n\nRUUPE (melkein karjahtaen). Tämä koira taitaa myöskin ulvoa!\n\n\nVIII KOHTAUS.\n\n_Eetla_ on tullut edellisten repliikkien aikana säikähtyneenä\nkeittiönovelle.\n\nVEERA (välittömästi Ruupen repliikkiin, räikeästi). Ulvo... kuuta päin!\nNiin tulee räntäsateet ja sinun turkkisi käy yhä takkuisemmaksi!\n\nEETLA (Veeralle, tuomitsevasti). Johan minä arvasin, että täällä on...\nhuonoja naisia...\n\nVEERA (hilliten itsensä; nasevasti). Juuri niin... »Ruusan Veera»,\n»pyykki-Ruuskan» tytär, jota Röngän emäntä sai hätistellä kynnyksiltään\nluudanvarrella... »Hus, siitä, menetkös siitä, mustalaiskakara!» »Siinä\nvielä... ihmisten lapsiin... jos jotakin tartutat!» Niin hän ne kai\nkuuluivat... ne aamutervehdykset? Enkä minä pyytänyt muuta kuin leikkiä\nlapsen leikkejä lastesi kanssa...\n\nEETLA.\n\nJa oletkos senjälkeen tullut ihmiseksi? Näkee hän sen tuosta\nharakanpäästäkin, ettet sinä katu vieriä oikeilla asioilla kulje... Ja\nsalaa minun poikianikin juokset vahtailemassa... kujilla ja akkunoitten\ntakana. Ettäs kehtaat?\n\nVEERA (tyynen varmasti; hieman surullisesti). Nyt olen tullut suoraan\nsinun huoneeseesi pelastamaan Joose-poikaasi.\n\nEETLA (hätääntyen). Mitä hänestä...? Onko hän joutunut johonkin\nvaaraan...?\n\nVEERA (viitaten sohvaan; yhä ystävällisemmin). Istuhan, emäntä. Saatte\nkuulla.\n\nEETLA (istuutua sohvalle ilmeissä pelokas odotus).\n\nRUUPE (on siirtynyt myymäpöydän taakse, josta jää synkkänä\ntuijottamaan).\n\nVEERA (nojaten myymäpöydän päähän, selin Ruupeen; tälle olkansa yli).\nJa sinäkin siellä... pane mieleesi mitä kuulet. (Jälleen etupäässä\nEetlalle; totisen ilon ja murheellisen ivan sävyissä.) Kun hurskas\nRöngän emäntä kulki lauantai-illoin tai pyhäaamuin kirkkoon ja talutti\nJoose-poikaansa kädestä, piileskeli Kujan nurkkauksessa Ruusan Veera\nja risti likaiset sormensa ihastuksesta katsellessaan äidin hartioilla\nkiiltelevää mustaa silkkiliinaa. Sitten se juoksi Viinikanjoelle\nodottamaan Joosea ja paistoi hänelle salakat ja särjet kivenlaatalla,\nsyöttäen parhaat palat ainoalle holhokilleen. (Ankarammin.) Ja\nsilloinkin täytyi Joosen salaa juosta minun luokseni.\n\nEETLA (yhä pelokkaana). Mutta mistä sinä olet tullut häntä pelasta\nmaan? (Aikoo nousta).\n\nVEERA (painaen hänet kädenliikkeellä takaisin; jatkaen tyyneesti\nkertomustaan). Niin, jo silloin kuvittelin itseni hänen emännäkseen...\n(surunvoittoisen liikutettuna) jolla oli tosin vain säkinriekale\nhartialiinanaan... Kun sitten kasvoimme, emme osanneetkaan erota\ntoisistamme, vaan jatkoimme tapaamisia, salaa, niin, edelleenkin salaa,\nsillä toinen oli yhä vain »Pyykki-Ruusan Veera» ja Joose... tuon\nhourupäisen veljensä vankilassa. Ja pahemmassakin! Vaivaistalossa ja\npakkotyössä yht’aikaa.\n\nRUUPE. Alanpa ymmärtää... minä narrien narri!\n\nVEERA (jälleen taistelevana; Ruupelle). Ja saat sen ymmärtää tällä\nkertaa ainaiseksi! (Eetlalle.) Niin, Joose on vaarassa joutua\npunakaartilaisien käsiin epäiltynä lahtarihommista. Ja minä aioin\npuhdistaa hänet ajoissa epäluuloistakin riistämällä hänet Ruupen avulla\nherrasnuorukaisten joukosta, pois koulusta. (Ruupen puoleen kääntyen;\nuhkaavasti.) Mutta näin ollen... en tarvitse sinuakaan. Minulla on omat\nkeinoni ja kovempia keinoja, jos on tarpeen.\n\nEETLA (nöyrtyneenä). Pelasta hänet, pelasta... eihän hän halua muuta\nkuin... elää rauhassa ja yhtä ja toista... näperrellä ja lueskella...\n\nVEERA (naurahtaen halveksivasti). Vai näperrellä... (Liikehtien;\nrohkeasti.) Tästä alkaen saatte tyytyä siihen, että me avaamme\nitsellemme uudet tiet. Ja aika on tullut pestä olemattomiin... eikä\nmillään hajuvesisaippualla! nöyryytykset ja kynnyksiltä ajelemiset...\n\nEETLA (on noussut huolissaan). Missähän Joose viipynee?\n\nRUUPE. Vai te minua... narrinanne! (Veeralle.) Mutta muistakin, että\njos vihaankin teitä molempia, tapan sen lurjuksen, ennenkuin annan sen\nsinulle ja punakaartiin.\n\nEETLA (kulkee kuin etsien keittiön-ovelle, josta perääntyy samalla,\nsillä Joose astuu sisään).\n\n\nIX KOHTAUS.\n\n_Joose_ ottaa äitiään suojelevasti olkapäästä ja jää hämmästyneenä\nkatsomaan Veeraa ja Ruupea.\n\nVEERA (ihastuneena). Joose...\n\nEETLA. Sinua uhkaa vaara, poikaseni!\n\nJOOSE (Veeralle; tutkivasti ja moittivasti). Miksi olet täällä?\n\nVEERA (iloisen raikkaasti). Ei tarvitse enää salateitä! Tulin sinua\nhakemaan.\n\nRUUPE (ikien väliin). Kyllä... kirjuriksi punakaartiin tai — seinää\nvasten.\n\nJOOSE (katsahtaen Ruupeen ja Veeraan yhä ymmällään; äidilleen). Äiti,\ntule kamarin puolelle. (Ohjaten häntä oikealle; rauhoitellen). Kyllä\ntämä tästä selviää... (Avaa äidilleen kamarinoven ja katoo lyhyeksi\nhetkeksi.)\n\nRUUPE (Joosen mennessä; häijysti). Kylläpä kai, jos suostut\nantamaan ilmi herraskaverisi... (Suoraan Veeraa osoittaen) tuolle\n»laupeudensisarelle!»\n\nVEERA (Joosen ollessa näkymättömissä; Ruupelle, halveksivasti). Varo,\netten pane sinua itseäsi perunan kuorijaksi muonitusosastolle.\n\nRUUPE (poistuu synkkänä vasemmalle).\n\nVEERA (Joosen palatessa; käyden vastaan, läheisesti.) Tule tänne,\nselitän sinulle... (Vieden häntä vasemmalle.)\n\nJOOSE (pysähtyen; hermostuneena, mutta päättävästi). Jossain muualla,\nei täällä.\n\nVEERA. Ei, ei, luulen... tiet on vartioitu, lähtö täältä näyttäisi\npakenemiselta ja lisäisi heidän epäluulojaan... Näitkö tuolla kujalla\ntovereitasi?\n\nJOOSE (miettien). En, en nähnyt... Mutta en tavannut heitä koulullakaan\nja Esa-maisteriakin haeskelin turhaan... Mutta keiden epäluuloista sinä\noikeastaan puhut? Houriiko tuo mies sinusta ja punakaartilaisista?\n(Melkein kuiskaten.) Ja mitä sinä olet hänelle kertonut... meistä?\n\nVEERA (ojentaen kätensä Joosea kohti). Hän ei voi meille mitään. Eikä\nsinulla ole mitään vaaraa, jos kuuntelet minua... (Houkutellen.) Ja\nmeidän voittomme on oleva helppo! Tuskin tarvitsee muuta kuin laulaa ja\nmarssia...\n\nJOOSE. Siis kuitenkin! Se mikä minusta on ollut mahdotonta ajatellakin,\non tapahtunut! Oletko mennyt punakaartiin? Suora vastaus!\n\nVEERA (varmasti). Olenpa niinkin. Tosin vasta sen järjestämille\nsairaanhoitokursseille. Mutta valmis astumaan vaikka taistelukentälle,\njos on tarpeen.\n\nJOOSE (vihasta kalvistuen; nähden kaiken selvänä edessään; osoittaen\nulko-ovea). Ulos, ulos!... Petturi... kaksinkertainen petturi... (Kuin\nihmetellen) Ja minä olen luottanut sinun sanaasi enemmän kuin pyhimpään\najatukseeni...! (Väsähtyen.) Nyt hukkui meiltä kaikki...\n\nVEERA (lähestyen; yhä anovasti). Ei mitään ole vielä hukattu!\n(Puolittain uhkaavasti.) Minä pelastan sinut vaikka vasten tahtoasi...\nniiden joukosta, jotka ovat jo tuomitut. Enkä minä sinua päästä vaaran\npaikkoihin. Sinun tarvitsee vain osoittaa olevasi meidän puolellamme ja\nheitä vastaan...\n\nJOOSE (Jyrkästi). En koskaan. Mene.\n\nVEERA (liikehtien syvästi loukattuna; mitellen Joosea katseellaan).\nVai niin? Näinkö vakavasti vetävät puoleensa ne... rehtorintyttäret?\nLie jo varma vävypojan paikka torkkuvassa porvarisperheessä! Ja tässä\nvielä jotain uhrata ja taistella? Ei muuta kuin koreilla silmillä\nvähän sipristellä... jo kapsahti kaulaan... sileänaamainen hempukka...\nsellainen herranterttu, ettei kaihen alkuakaan koreassa katseessa,\neihän toki... vain siveätä impeyttä... haahkanuntuvilla peiteltyä,\nkunnes tulee mestarin Joose ja taluttaa vihkipallille... Sinä olet\npettänyt minut, enkä minä sinua.\n\nJOOSE (lujasti). Jokainen sanasi on valhetta! Mutta se tiedä,\nettei valhe, eikä edes kuolema... saa minua pettämään tovereitani.\n(Liikuttavan uskollisesti.) Ensi kerran elämässäni olen oppinut\ntuntemaan hyviä, sivistyneitä ihmisiä ja rohkeita nuorukaisia, jotka\nuskovat siihen itsenäisyys-unelmaan, jota on kirjoissa uneksittu ja...\n\nVEERA. Niin, niin... ja lallateltu ja tanssiteltu parkettilattioilla!\nJa jokaisesta, joka on köyhällistöstä yrittänyt nousta heidän\nverroilleen, on tehty tuolla noitasanalla omiensa petturi ja pienen\npieni nousukasporvari, kuten nyt sinusta aiotaan (uhkaavasti), jos et\nsatu kaatumaan heidän astinlaudakseen.\n\nJOOSE (ristiriitaisessa tuskassa; lähestyen). Ja jos sinä ymmärtäisit\nVeera, mitä olen tarkoittanut sinulle ja itselleni, niin häpeäisit\naikeitasi: En ole sinua hetkeksikään unohtanut, enkä kieltänyt.\n(Tuimasti.) Mutta sinä olit minulle luvannut pysyä erilläsi kaikista\ntuollaisista hommista ja odottavasi, kunnes... (Varmasti.) Niin, minä\ntahdon, että eroat heistä. Ja tee se heti. Muussa tapauksessa: jos et\nsinä lähde, lähden minä.\n\nVEERA (kohtalokkaasti). Älä lähde. (Lähestyen; melkein kuin Jooseen\nturvautuen.) Minusta tuntuu, että... meidän edessämme on kuilu, jonka\nyli pääsemme vain yhdessä, muuten... se vie meidät kadotukseen...\n\nJOOSE (kääntyen poispäin Veerasta; kulkee hitaasti kohti ulko-ovea;\npysähtyen oven luona; Veeralle; syvän totisena, kärsien). En voi\ntahrata omaatuntoani. (Poistuu ulko-ovesta.)\n\nRUUPE (on tullut vasemmalta edellisen repliikin aikana). Ei siis\npistänyt poika päätänsä permeen...\n\nVEERA. Luuletko sinä hänen minulta pääsevän? Saat nähdä, me lähdemme\ntäältä yhdessä. Eivätkä he uskalla häneen koskea pienellä sormellaan.\n(Itsetietoisen keikailevasti.) Et taida tietää, että osaan puhua\nsinuakin viisaammat miesparat pyörryksiin. (Ulkoa alkaa kuulua\nmelua; lähestyen ulko-ovea; jännittyneenä.) Kuuletko? Seis, seis! he\nhuutavat... (Kulkien riemukkaana etualalle; sydämellisesti.) Se hupsu\npoika...\n\nRUUPE (synkkänä). Niin, niin... mutta ennustettu on, että ystävästäsi\nsinä kohtaat parhaimman vihollisesi...\n\n\nX KOHTAUS.\n\n_Joose_ tulee _Jallu Heiskan_ uhkaamana ulko-ovesta, jäljessä seuraa\n_Sulo Nukkanen_, jolla on päässä laajalierinen taiteilijahattu ja\nkaulassa ylen korea, punainen, röyhelöinen kaula nauha.\n\nHEISKA (astuen sisään). Seis! sanon minä. (Puoliksi nauraen.) Tämä\nkäenpoika alkaa vierastaa jo liikaa omaa pesäänsä.\n\nJOOSE (kuohuksissaan ). Millä oikeudella minut estetään kulkemasta\nomassa kotikylässäni?\n\nHEISKA (kääntäen liivinsä rintapielestä näkyviin punakaartin\njäsenmerkin; röyhistäen rintaansa.) Osaatkos, herrapoika, näitä\nköyhällistöaakkosia... S.P.K., jota myös järjestyskaartiksi sanotaan,\nja katsopas, kirjainten yläpuolella liekehtii soihtu suonikkaassa\ntyöläiskourassa. Älä siis yrittelekään!\n\nVEERA (hieman mielistellen Heiskalle). Ei hän täältä missään\npakoaikeissa lähtenytkään.\n\nNUKKANEN (lyö tuttavallisesti Joosea olalle). Mitäs se nyt Joose\npoika, vanha kaveri... Tule pois kaartiin! Pääset sihteeriksi ja saat\ntemplata julistuksia. Minä tulen hautapuhujaksi. Enkä minä sanokaan,\nniinkuin se entinen lukkari, että... markka looralta, minä siteeraan ja\ndeklameeraan...\n\nHEISKA (Nukkaselle; työntäen hänet Joosen luota syrjään). Suu\npoikki! (Jooselle.) Työnnä tuohon kouraan paperisi, niin ollaan\nystäviä. (Joosen edetessä epävarmana vasemmalle; uhkaavammin.) Sinun\nherraskaverisi päästettiin nuotan perästä livistämään, kun ei ole vielä\ntarpeeksi todistuksia...\n\n\nXI KOHTAUS.\n\n_Prikka_ on livahtanut sisään ulko-ovesta jo seuraa ovenpielestä\ntapahtumia.\n\nJOOSE (on perääntynyt keittiönovelle; uhkaavasti). Varokaa minuun\nkoskemasta!\n\nHEISKA (tuimasti). Komppaniasi luettelo tänne, tai... (poseeraavasti.)\njulistamme sinut vastavallankumoukselliseksi!\n\nRUUPE (räjähtäen nauramaan). Helkkunas! Se se vasta mahtaakin olla\nkumous... Vitivalkea lammas susilaumassa vai...?\n\nHEISKA. Sinä viuruleuka kyssä, sinä saat ruveta kaartiin lukkosepäksi\nja huomisesta alkaen.\n\nRUUPE (tullen Heiskan eteen, kumartaen maahan asti; ivalla). Käskystä,\nherra kenraali... Ovatko kysymyksessä kiväärinlukot vai kassakaapit?\n\nVEERA (kääntäen Heiskan huomion pois Joosesta ja Ruupesta;\nmielistellen). Minä kyllä saan häneltä luettelot ja muutkin tiedot,\nkun vain luovutatte hänet minun haltuuni. (Nikaten silmää; puoliksi\nlaulaen). Nääs, se lempi, se tyhmä lempi... (Heiska hörähtää\nmielihyvästä; jäävät keskustelemaan.)\n\nRUUPE (on lähestynyt Joosea, kourassa setelitukku; kuiskaten). Pakene\npohjoiseen. Tuossa matkarahat. (Työntää setelit Joosen käteen.)\n\nHEISKA. No, tuota, siihen minä suostun, ettei tästä tule sen enempää,\njos poika lyö luettelon pöytään tai...\n\nPRIKKA (joka on keskustellut taka-alalla Nukkasen kanssa; tullen\nesiin). Sillä poika paralla kun ei taida olla minkään laisia papereita.\nMutta... jos niinkuin pientä korvausta vastaan... kurkistaisin tänne\nvirka salkkuuni...\n\nJOOSE (välittömästi huudahtaen). Mahdotonta! Sehän on... (Painaen\nvaistomaisesti kätensä povitaskulleen.)\n\nPRIKKA (silmäten Jooseen tiukan varoittavasti; lyöden salkkuansa).\nMustaa valkoisella... (Naureskellen.) Kävin tässä pienellä\nkähvellysmatkalla, kun kallistuvat ne rohtoherratkin, ja kurkkua\nkuivaa...\n\nHEISKA (on ottanut Prikan ojentaman paperin, epäluuluuloisena).\nMutta... ovatkos nämä sitten oikeita nimiä?\n\nNUKKANEN (kurkistellen Heiskan olan vierestä). Herraskaisen puoleisia\nnäkyvät olevan. (Hihittäen.) Ei siellä ainakaan ole mitään Heiskan\npoikia (iloisesti) eikä... Nukkasia!\n\nPRIKKA. Jos ei luettelo ole oikea, saatte panna seinää vasten.\n\nHEISKA (ratkaisevasti). No, ka... selvä peli. (Veeralle, viitaten\nJooseen.) Hoitelepa sitten heilaasi... toistaiseksi.\n\nPRIKKA (on lähestynyt Joosea; kuiskaten). Pakene...\n\nJOOSE (kauhistuneena). Tämähän on...\n\nPRIKKA (pelastaen leikitellen tilanteen; hihittäen). Niin, poikani,\nmitenkäs se köyhällistö sanookaan...? Meillä ei ole muuta kuin kahleet\nmenetettävänä ja koko maa voitettavissa...\n\nNUKKANEN (oikaisten; tärkeänä). Koko maailma, tomppeli, maailma!\n\nPRIKKA. Juuri niin... maailma, ihmisten maailma...\n\nHEISKA. Mars, pojat!\n\nPRIKKA (ovella kääntyen, nostaen kätensä). Mars, mars, Joose!\n\n(Prikka, Nukkanen ja Heiska ulko-ovesta pois.)\n\nJOOSE (puoliksi itsekseen, puolittain Ruupelle; tuskalla). Hän uhrasi\nitsensä minun tähteni... (Vaihtuen ihailevaan innostukseen.) Niin...\nja hän uhrasi itsensä meidän kaikkien edestä... Ja nyt minä kuulen\nja ymmärrän hänen käskynsä! (Molemmille.) Hyvästi! — Äiti! (Rientää\noikealle, katoo kamarinovesta.)\n\nVEERA (on seisonut hämmästyneenä; Ruupelle). Mitä hän aikoo?\n\nRUUPE (on kiirehtinyt kamarinovelle; kuulostellen; kaksimielisesti).\nMitäpä hän nyt aikoisi... tyynnyttelee äiti muoria...\n\nVEERA. Minun täytyy... (Aikoo oikealle.)\n\nRUUPE (Voitonriemuisena). Kuuletko? Hän hyppäsi akkunasta... Ja yö on\npimeä!\n\nVEERA (aikoo rientää ulko-ovelle).\n\nRUUPE (juoksee hänen tiellensä). Seis, nainen! Muuten... tällä kertaa\nminä en ole unohtanut ruoskaa...\n\nVEERA (peräytyen synkkänä etualalle).\n\nRUUPE (lähestyen; surullisen katkerana). Oli parempi näin... En\nvoinut enkä tahtonut lyödä... oman veljeni solisluihin... puukkoa.\n(Jäävät katsomaan toisiaan, Ruupe mustasukkaisessa rakkaudessa, Veera\nvoimattomassa vihassa.)\n\nVÄLIVERHO.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nNÄYTTÄMÖ.\n\nKivirakennuksen kellari. Seinät ja katto osaksi sileäksi hakattua,\nosaksi lohkareista kiveä, joten taka-alalle ja vasemmalle on syntynyt\nluolan tapaisia, pimeitä syvennyksiä. Takaseinässä, ylhäällä kadun\ntasolla, on neljä pienehköä, matalaa kellari-ikkunaa; myös oikealla\nkatonrajassa on kaksi vielä ahtaampaa ikkunaa, joista valo pääsee\nsisään vain kapeina valosuikaleina. Kadulta laskeutuvat portaat\nvasemmalta ylhäältä takaseinää pitkin, ja alimmista portaista jatkuu\ntakaseinää pitkin kivikoroke, jolle nousten voi kurkistaa ikkunoista.\nPortaitten juurella penkin tapainen lavitsa, samoin oikealla\ntakanurkassa sekä tuoli ja pakkalaatikko. Vasemmalla etualalla kulunut\npöytä, jolla seisoo lintuhäkki parine kanarialintuineen.ja vieressä\npari rikkonaista tuolia sekä pöydän oikealla puolella, keskemmällä\nnäyttämöä, pieni keinutuoli, jota peittää koreankirjava matto.\nOikealla, vielä enemmän etualalla, on matala pakkalaatikko ja tämän\npäällä toinen, joita molempia peittää etupuolelta verhon tapainen, sekä\nnäiden lähellä lyhyt rahi.\n\nOn kaupungin valloituksen viimeisen taistelupäivän aamunsarastus, jonka\nkelmeä alkuvalaistus kirkastaa yhä selkeämmäksi.\n\nVäliverhon noustessa on täysi hiljaisuus.\n\n\nI KOHTAUS.\n\nOikealla nurkkalavitsalla makaa viimeisillään oleva keuhkotautinen,\njota Prikka sanoo _Haamuksi_, peitteisiin kääriytyneenä; vierellä\ntorkkuen tuolin ja laatikon varassa sairaan tytär, _Ellen_,\nsirokasvoinen, esiintymiseltään ja puvultaan sivisty nyt perhetyttö;\nvasemmalla, portaitten juurella penkillä, istuu maalaispakolainen,\nvaimo, jolla on käsivarsilla sylilapsi ja noin 12-vuotiaan, nukkuvan\npojan pää sylissä, näitä lähellä, vasemmalla seinämällä matalalla\nlaatikolla, tuskin näkyvissä, kumaran torkkuvassa asennossa _Eetla_;\nkeinutuolissa torkkuen keski-ikäinen, pyylevähkö kauppiaanrouva,\n_Santra-rouva_, sormessa paksut sormukset ja rinnalla kultainen,\nsuuri rintaneula, mutta puseron yllä kodikas villanuttu; _Esa_ Prikka\nkyyhöttää matalalla rahilla oikealla etualalla.\n\nHe ovat kaikki liikkumattomina paikoillaan, joten he näyttävät\nväliverhon noustessa, vahvassa hämärässä, kuin kivettyneillä\nmuumioilta, joita on melkein mahdoton eroittaa seisovista laatikoista\nja esiinpistävistä kivenlohkareista.\n\nValo vahvistuu nopeasti ja huomattavasti, kanarialintujen laulu alkaa;\nPrikka rahillaan liikahtaa ja kääntää päätään akkunoita kohti.\n\nPRIKKA (Ellenille; kuiskaten). Ellen... neiti Ellen...\n\nELLEN (nousee varovasti istumaan).\n\nPRIKKA (yhä kuiskaten). Onko isänne unessa?\n\nELLEN (nostaa kätensä, varoittaen). Hiljaa... hän sai unta pitkästä\naikaa...\n\nPRIKKA (jälleen varovasti). Katsokaa kadulle...\n\nELLEN (nousee varovasti, siirtyy kivilohkareelle, josta kurkistaa\nkadulle ja kuulostelee; kääntyen takaisin.) Ei ihmissielua, ei askelten\nääntä... (Siirtyy Prikan luo, istuutuen eräälle matalalle laatikolle.)\n\nPRIKKA (puoliksi itsekseen). Lopun edellä käy aina hiljaisuus. (Lyhyt\nvaitiolo; kuunnellen kanarialintujen viserrystä; osoittaen häkkiä;\nhihittäen.) Mutta... kanarialinnut... ne visertävät pesäntekoa...\n(Vaitiolo; hymähdellen.) Minun mielestäni... Santra rouvan olisi\npitänyt tuoda häkissään varpusia, nälkäisiä, paleltuvia ja takkuisia...\nniin olisivat sointuneet paremmin meidän, kellarihiirien, vikinään...\n\nELLEN (lyhyt vaitiolo; haaveellisesti.) Minkälaisiksi olette\nkuvitellut... heidät (katsahtaen akkunan valojuovaan oikealle), jotka\ntulevat? (Raskaasti huoaten.) Jos tulevat...\n\nPRIKKA (on ottanut pakkalaatikoitten seasta eteensä puhelinkoneen;\nvääntää tätä pari kertaa; kuulostellen; panee kuulotorven pois).\n\nEi, ei vieläkään mitään vastausta, (työntäen kuin suutahtaen koneen\ntakaisin piilopaikkaansa) eikä koko vuorokauteen...\n\nELLEN (jatkaen kuvitelmaa). Minä näen heidät kaikki ratsastavina ja\nlakeissa tummat töyhdöt... kuin raskaat hautajaiskukat...\n\nPRIKKA (leppoisasti; taputtaen Elleniä sydämellisesti polveen). Ei,\nnuori neito, he tulevat kuin huhtikuinen havumetsä, joka juuri eilen,\nviimeisessä kevätmyrskyssä on pudistanut harteiltaan kuoleman nietokset.\n\nELLEN (nousten hitaasti; tuskallisesti) Mutta... entäpä, jos he\nviime yön hyökkäyksessä ovat menehtyneet peltojen liejuun ja loput,\nurhoollisimmat, kaatuneet kaikki soravalleja vasten...? (Yhä\ntuskallisemmin.) Minusta tuntui viime ja toissa yönä, että maa nieli\nkokonaisia armeijoita! Ja nyt... tämä hiljaisuus?\n\nPRIKKA (rohkaisevasti). Sehän se juuri tietää hyvää! Viimeinen mykkä\npakkasaamu ennen jäänlähtöä... (Samassa soi puhelin lyhyin ottein,\nuseat kerrat peräkkäin; kuunnellen, toistaen kuulemiaan.) Mitä? Vain\nhetken kysymys! Kosken rantaan saakka?\n\nSANTRA (havahtuen, säikähtyneenä). Herranjee! Joko ne taas...?\n\nELLEN (Santralle). Hiljaa...\n\nPRIKKA (jatkaen tietojen ottamista). On oltava valmiit! Yhteys ryhmien\nkesken säilytettävä! (Kysyen puhelimeen.) Entä vihollinen? (Toistaen\nvastauksen.) Harjua kohti... esikaupunkeihin... sekasortoisessa paossa!\n(Kuulostelee vielä hetkisen turhaan; työntäen koneen syrjään; nousten,\n»Haamulle».) Haamu! Lakkaa kuolemasta! Millä hetkellä tahansa...\n\nHAAMU (kohottautuen köhien vuoteellaan; käheällä äänellä). Tänäänkö?\nHuomennako?... Elän keuhkojeni riekaleillakin, kunnes... (Sortuu\nkokonaan yskään.)\n\nELLEN (ryhtyy juottamaan isälleen lasista vettä).\n\nPRIKKA (Ellenille; innoissaan hyörien). Käväisen viemässä sanan\nseuraavaan etappiin, etteivät pojat ennenaikojaan... (Hakee hattuaan;\nEetlalle.) No, Eetla muori, kuulitteko? Joose on tulossa!\n\nEETLA (nousten; rauhallisen onnellisena). Kuulin kyllä... Mutta näin\nsellaista unta, etten tiedä, olenko unessa vai valveilla. Hänet oli\nkoroitettu kaiken päälle ja hänen veljensä kantoivat hänen eteensä\nlahjoja: hunajaa, manteleita korillisittain ja taateleita olkapäillään\nsuurissa korennoissa. Ja hän katsahti minuun istuimeltaan ja sanoi\nveljilleen. »Te ajattelitte minua vastaan pahaa, mutta Jumala on\najatellut sen hyväksi, pelastaaksensa paljon kansaa!» (Lapsellisen\niloisesti.) Sitten hän nosti minut vierelleen. Ja minun tuli\nihmeellisen hyvä olla. Ihankuin ennen takavuosina, kun pojalla oli\ntapana minut kiepauttaa keittiön rahille kainaloista ja ilkastella\nminun hätääni... (Varmassa vakaumuksessa.) Enkä minä siihen uneen\ntarvitse unikirjoja. Hän tulee! Tunnen sen. (Alkaen liikehtiä kuin\nlähteäkseen.) Minun täytyy päästä tästä kotiluokille... Mistäs se poika\nmuualta osaisi äitiänsä hakea.\n\nPRIKKA. Niin, lähtekäämme. Saattelen emäntää kappaleen matkaa...\n(Nousee portaita Eetla jäljessään).\n\nSANTRA (kavahtaen tuolistaan). Mutta missäs on minun Rikharttini?\nTuossahan se kuorsasi pakkalaatikolla, kun torkahdin keinutuoliini!\n\nPRIKKA (portailta). Tulee, tulee, Santra-rouva. Kauppias läksi vain\nkäymään asuntokerroksessa ja palaa ehjänä kuin kanarialintu. (Poistuu\nEetla jäljessään.)\n\nSANTRA (mennen lintuhäkin luo). Tipu, tipu se... Eivätpäs osanneet\nkultusiani pyssyillään ja kanuunoillaan. (Jää syöttämään lintuja.)\n\nVAIMO (nukkuvalle pojalleen). Nousetkos... Ylös siitä! (Pojan nostaessa\npäätään.) Lahtarit tulevat... (Pojan kavahtaessa istumaan.) Ota\nnyytti tuolta nurkasta ja kanna perässä. (Nousten.) Vai tässä niiden\njalkoihin...\n\nPOIKA (itkien). Otto tahtoo leipää... Äite!... Nälkä...\n\nVAIMO (ankarasti). Ei ole leipää... Hyvä kun pääsee pakoon...\npirunkavioitten alta. Tule.\n\nELLEN (vaimolle). Mistä kaukaa olette lähteneet pakomatkalle?\n\nVAIMO. Tästä Järvensivulta vain... Enkä minä ole punikki enkä\nmansikki. Mutta kun ne kuuluvat hyökkäävän juovuksissa, raivopäisessä\nhumalassa, niin... ja niillä on kiinalaisia ja kalmukkeja, joita ne\najavat ruoskalla edellään kuin vesikauhuista koiralaumaa ja tappavat\nsylilapset ja vaimoihmiset, jos ei ole päällä herraskaisen näköistä,\nniin... karattava siinä oli, ettei joutanut viimeistä leivänmurua\nkaapaisemaan...\n\nPOIKA (on ottanut nyytin ja jäänyt seisomaan äitinsä viereen).\n\nVAIMO (aikoen portaille). Tule, lapseni, tule...\n\nELLEN (kiivastuen). Oletteko sokea?\n\nVAIMO (kääntyen portailla; melkein vihaisen synkästi). Jospa olisinkin\nkuuro ja sokea... (Kuuluu pari kolme perättäistä tehtaantorven\nhuutoa.) Huutavat viimeistä tuomiota. Lahtarit sen tuovat tullessaan\nniin viattomille kuin viallisille. (Raskaan turtuneesti) Ja tuokoot.\n(Poistuu lapsi sylissään ja poika perässään.)\n\nSANTRA (levottomana). No, voi hyvä isä sentään! Missä se Rikhartti\nraukka viipyy? (Ristii kätensä huokaillen.) Hoijoi, ukko parka,\nlukemattomat kerrat olet vasta aamuyöstä palannut, mutta... (käyden\ntorailevaksi) etpä osannut ajatella, että kerran sua... viattomimmillas\nvuottaa ovellasi suurempikin vaara kuin Santra parka, ho-hoi-jaa...\n(Siirtyy huolissaan portaitten alapäähän.)\n\n\nII KOHTAUS.\n\n_Rikhartti_, kauppias, pienehkö, lihavahko mies, tulee näkyviin\nportaille.\n\nSANTRA (yhä torailevasti). Rikhartti! Tuletkos sieltä...\n\nRIKHARTTI (jo portailta). Älä helkkarissa, muija, pistä nenääsi\ntänne mylläkkään. Ryssät ruoskivat pakenevia kaartilaisia takaisin\netulinjoille, huh, huh... (Istuu pätevissään Ja puhkuen keinutuoliin.)\n\nHAAMU (kiihkeässä ivassa). Jei bohu... runoilijoin kuormarengit ja\nMunterit suutelemassa solmuruoskaa!\n\nSANTRA (huolehtivan torailevasti). Ja sinä siellä, ukko parka,\njuoksentelemassa...\n\nRIKHARTTI Sanopas muuta, Santra kulta... Mutta ei se vielä mitään.\nLaupeudensisaret ja naiskaartilaiset... pirulaiset, en paremmin sano,\njuoksevat ympäri haeskelemassa henttujaan ja ajavat revolveri kourassa\nne tappelemaan... (Kuuluu jälleen pari lyhyttä tehtaantorven huutoa.)\n\nSANTRA. Jestas siunatkoon...\n\nHAAMU (kiukuissaan). Eivätkö ne lakkaa! (Kirpeästi nauraen.) Sehän on\nkuin aasin huuto paratiisin portilla... (Tyrehtyen yskään.)\n\nELLEN (painaa sairasta takaisin vuoteeseen; antaen vettä).\n\nRIKHARTTI. Ne huutavat joukkojansa taisteluun. (Hätääntyneenä.) Tai...\nhuhutaan sellaistakin, että kun tehtaantorvet soivat, alkaa viimeinen\nverilöyly... (Kuuluu oikealta, lähettyviltä, hälinää, pari huutoa ja\njuoksua.) Ssst! Hiljaa... Suojapaikkoihinne... (Vetäytyy vaimoineen\nvasemmalle lohkareitten suojaan).\n\n\nXII KOHTAUS.\n\n_Pennu_, jonka yllä on rypistyneet sotilaspuvun tapaiset vaatteet,\npäässä ränstynyt lippalakki, jalassa nauhakengät ja vasemmassa\nkäsivarressa punainen nauha, ja _Nukkanen_ tulevat taakseen vilkuillen\nalas portaita. Nukkanen ilman kivääriä.\n\nPENNU (juoksee suoraa päätä oikealle ja lyö yhden ikkunoista rikki;\naikoo ampua).\n\nNUKKANEN (vetäen Pennun olkapäästä kiivaasti takaisin). Älä helkkarissa\nammu! Naispirulaiset löytävät... Ja minä kun haluaisin olla tänä\nhetkenä ennemmin teatteriparturi jumalan armosta kuin sankari\nsisarosastossa.\n\nPENNU (kääntyen akkunasta). Eihän siellä ketä... tulossakaan...\n(Siirtyy etualalle, istuutuu keinutuoliin ja koettaa hermostuneena\ntupakkalaatikkoa taskuistaan.)\n\nNUKKANEN (kaikille). Hyvät ihmiset, ei meitä huoli piiloilla.\n(Kauppiaan rouvineen tullessa näkyviin, mielistellen).\n\nKa, kauppiashan siinä on ja Santra-rouva. Ettekös nähneet, että kielsin\ntuota kaveria rätkyttelemästä, niin että jos niinkuin tiukka paikka\ntulee...\n\nPENNU (keskeyttäen Nukkasen; röyhkeästi). Kupetsi, tupakka tänne!\n\nRIKHARTTI (tarjoo laatikosta Pennulle kumartaen kohteliaasti kuin\nmyymtipöytänsä lakana, ja sitten myös Nukkaselle, joka kumartaa\nmielistellen).\n\nPENNU (koputtaen kiväärinperällä maahan). Hoi, matami, kiikutas tikkuja!\n\nSANTRA (saa mieheltään tikkulaatikon ja lähestyy pelokkaana).\n\nPENNU (poikamaisesti irvistellen). Muistaks, matami, kun juoksin\nostelemassa korpunmuruja ja rusinoita? (Pilaillen, uhkaavasti.) Sun\nrusinoissasi oli kivenpalasia ja muruissa hiirenkakkaroita. Kiellätkös?\n(Sieppaa tulitikkulaatikon Santran kädestä ja sytyttää.)\n\nRIKHARTTI (tullen kumarrellen hätiin). Katsokaas, herra jefreittari...\n\n\nIV KOHTAUS.\n\n_Prikka_ tulee kiireisenä portaita.\n\nPRIKKA (jo portailta). Aseet pois ja heti!\n\nPENNU (kavahtaa kivääri kädessä seisomaan).\n\nNUKKANEN (hekkelehtien, mielevästi). No, minä kun en ole tainnut ampua\nlaukaustakaan! En muuta kuin lausuillut Antoniuksen kuolinpuhetta\nCaesarin paarien ääressä... sankarihautajaisissa.\n\nPRIKKA (lähestyy Pennua). Ja Pennu! (Surullisena.) Vanhan äitisi\ntähden... heitä pois tuo ase ja tee se heti!\n\nPENNU (jurosti). Enkä heitä... (Istuu kyräten jälleen läheiselle\npakkalaatikolle.)\n\n\nV KOHTAUS.\n\nAlkaa kuulua portaitten yläpäästä räikeätä naisen naurua; _Veera_ ja\nkaksi naiskaartilaista tulevat; Veeralla on yllään lyhyehkö hame,\nsotilaspuvun tapainen takki, ja päässä keikailevasti venäläismallinen\nkiiltävälippainen lakki; naissotilailla on punainen nauha käsivarressa\nja toisella ruoska, toisella käsiase kourassa.\n\nVEERA (katsoen punakaartilaisiin halveksivasti). Vai niin... te\nkaljahousut... Ulos... ketjuun!\n\nI NAISKAARTILAINEN (on mennyt Haamun ja Ellenin lähettyville,\nosoittaen sairasta; räikeästi). Jeekuti vieköön! Heput taitavat\nviettää täällä aamuhartautta kuolevan porvariston kanssa?\n\nPENNU (ärtyneesti; häijysti). Ja mitä auttoi teidän hameenne »mustia\nmatruuseja», jotka jatkavat parhaillaan pääkallojuhlaansa Paarlammin\npientareilla... variksen ruokana... häh?\n\nII NAISKAARTILAINEN.\n\nEi, mutta... juipit! (Tarttuen karkeasti Ellenin käsivarteen.)\nHeittäkääpä arpaa tämän pursuityttären hameesta, niin ainakin yksi\njänis saa päänsä pensaaseen... tshort vasmii!\n\nVEERA (naiskaartilaisille). Vaiti. (Miehille.) Ettekö kuulleet, että\ntorvet hälyyttivät taisteluun?\n\nNUKKANEN (tovereilleen). Ei huolita rinata, Pennu! (Iskien silmää.)\nOnhan niitä muuallakin... tällaisia sankarihautoja.\n\nPENNU (ratkaisevasti; hävyttömästi). Mennään. Ei tollaisia viitsi edes\nampua... kaatuvat istuvilleen! (Nauraa ärsyttävästi.)\n\nNUKKANEN (on jo noussut portaita).\n\nI NAISKAARTILAINEN (Pennulle; kohottaen ruoskaansa). Varo, ettet saa\nomille takamuksillesi ruoskan siimasta.\n\nPENNU (kääntyen portailta; räikeästi).\n\nVai jäi sinullekin, Manta, leskenperintöä ryssänruoska.\n\nI NAISKAARTILAINEN (juoksee raivostuneena katoavan Pennun jälkeen, II\nnaiskaartilaisen seuratessa).\n\nVEERA (katsahtaen ylpeästi ympärilleen; aikoen poistua).\n\nPRIKKA (Veeralle). Kuulepas, Veera! (Veeran kääntyessä uhkaavasti.)\nHuomasitko, kenen veljeä sinä ajoit kuolemaan?\n\nVEERA (hätkähtäen; jälleen kuohahtaen). Petturin veljeä! (Kiinnittäen\näkkiä huomionsa Elleniin; paljastaen mustasukkaisuutensa.) Kas,\nkas, onpas tottakin kanarialintu! (Tuimasti.) Oletko oikein\nrehtorintyttäriä, kun on noin hellät silmät? (Yhä uhkaavammin.) Ja\nvuotteletkos lahtareita, kurkistellaksesi itsellesi sulhasmiestä?\nVastaa!\n\nELLEN (tyynen ylpeästi). Vastaan kyllä. Odotan pelastajia kuolevalle\nisälleni ja itselleni.\n\nVEERA. Ooho, sinä kenokaula! Vai sillä tavalla? Ja sitten sopii\nvuotella karitsana portinpielissä ja kapsahella sankareitten kaulaan...\nSattuipa erehdys tällä kertaa. Tänne saakka ei pääse ainoakaan teidän\npelastajistanne.\n\nPRIKKA (nauraen). Tässä täytyy kohta vanhan rehjunkin uskoa raamatun\nsanaan, että kenet Hän tahtoo hukuttaa, sen Hän lyö sokeudella...\n\nVEERA (kylmän purevasti). Varo itseäsi virkaheitto. Pääsit syksyllä\nkuin koira veräjästä höperön-tempuillasi, mutta minä muistan kyllä\n(tuskassa)... kuka hänet houkutteli pakenemaan.\n\nPRIKKA (hymyillen tyynesti). Ja kuka hänet pelasti joutumasta...\nSuinulan verilöylyyn, jossa monet hänen koulutoverinsa kärsivät\nmarttyyrikuoleman. Sinun pitäisi minua kiittää... rakastettusi\nelämästä...\n\nVEERA (keinotekoisessa vihassa). Minä vihaan, vihaan... tuota luopiota,\nkavaltajaa... (kuin syvästi haavoitettuna) sen ihmisen pettäjää,\njoka häntä kantoi käsivarsillaan omat jalat verillä... liejukot ja\nkivikot... huvilakoirien haukkuessa ja kaluunalakeijain nauraessa... Ja\nnyt, nyt? Samanlainen — vihollistemme lakeija...\n\nPRIKKA. Kummallista, miten paljon me valehtelemme itsellemme... sekä\nvihassa että rakkaudessa. Sinähän rakastat häntä yhä, rakastat ja\npelkäät!\n\nVEERA (hilliten itseään, kylmästi). Itse saatte peljätä! Varokaa etten\nlähetä teitä, hyvät herrat, työkomppaniaan. Niin, niin... pikkuporvari\nja virkaheitto! Sellainen käsky on annettu. Ja se merkitsee\nkävelymatkaa etulinjalle... »pelastajien» kuulanruoaksi...\n\nSANTRA (rukoillen). Ei vain minun Rikharttiani... Halvauksestahan se\ntupsahtaisi tuohon paikkaan.\n\nVEERA (käyden istumaan keinutuoliin, surullisen vakavasti).\nMuistaakos matami, kuinka paljon sai ruoan rippeitä Ruusan-Veera,\nlakaistuaan kokonaiset pihamaat ja porraspielet? (Kauppiaalle.) Ja te,\nnurkkakauppias? Ja te, viisauden maisteri, muistatteko Jallu Heiskaa,\njoka on teitä hakemalla hakenut kellareista? No, saatanpa vihjaista,\nettä tulee teille saattomieheksi.\n\nPRIKKA (ystävällisen lempeästi). Surullista miten paha omatunto voi\nmuuttaa kauniin naisen, hänen kaikki tekonsa... hänen rakkautensakin\nirvikuvaksi! Mutta... eikö sinua ihastuta ja kauhistuta se, että kun\nte viette minut etulinjoille, te autatte minun ihmiseksi-tulemistani.\nKatsos, minun käy silloin, kuten erään juopporentun kellonsoittajan\nkerran Hollannissa. Vapaustaistelijain piti hyökätä pieneen kaupunkiin\npelastaakseen sen Alban herttuan hirmuvallasta. Mutta kukaan kaupungin\nasukkaista ei uskaltanut antaa sovittua hyökkäysmerkkiä kirkontornista,\nsillä espanjalaiset punatakit vartioivat sitä tarkasti. Silloin...\nkellonsoittaja-ukko kessutteli ressutteli muina miehinä torniin ja\nalkoi soittaa suurella voimalla. Ja kun hän sai vartijain luodit\nruumiiseensa, hän jatkoi yhä hurjemmin ja kellot soivat entistä\nheleämmin, kunnes sotamies ennätti torniin ja löi hänet kuoliaaksi.\nMutta pelastajat hyökkäsivät ja vapauttivat kotikaupunkinsa, kuten\nnyt tänä päivänä Joose ja hänen maanmiehensä. Entä jos minäkin nyt\nsaisin... siellä etulinjoilla... innostaa kuolemallani hyökkääjien\nvoimaa ja rohkeutta...? Silloinhan... minä, rehju elämässä, olisin\nkuolemassa sankareitten vertaa.\n\nVEERA (on noussut Joosea mainittaessa ja kuulostellut hyvin kaukaa\nkantautuvaa tykkien jyskettä; voitollisesti). Kuuletteko...? Kaukaista\ntykinjyrinäää! Se kuuluu etelästä, vihollisen selän takaa. Sieltä\nhyökkää hurja Rahja... mukanaan pataljoonia. (Siirtyi portaitten luo,\nkääntyen, erikoisesti Ellenille.) Ja silloin saavat tuomionsa... niin\npelastajat kuin heidän kenokaulaulaiset morsiamensa (erikoisesti\nPrikalle) ja nämä ihmiseksi tulijat! (Poistuu.)\n\nSANTRA. Jes siunatkoon... minun ukkoparkaani! (Siirtyen hädissään\nlintuhäkin luo.) Ja minun kanarialintujani... (Tärkeän kiukkuisena.)\nNiin kuin meillä nyt olisi tässä itselläkään korpun palasen verran\nsitä... porvariutta?\n\nRIKHARTTI (levottomana). Puhumattakaan rusinoista ja veskunoista!\n(Pelokkaana.) Santra kulta... ota lintuisesi mukaan... (Kiirehtien\nsuoraa päätä portaille; rohkeammin.) Ja seuratkaa minua!\n\nSANTRA (tolkuttomana). Voi, hyvä ihminen... Ja minne? Kun ei enää nuo\njalatkaan kannata...\n\nRIKHARTTI. Johonkin toiseen... naapurikellariin, josta eivät osaa meitä\netsiä. Hynttää perässä, muija... (Aikoo mennä.)\n\nSANTRA (kimeästi). Kiikkustooli, Rikhartti, kiikkustooli... tuletkos\nsieltä! (Juoksee portaille, joilta palaten kauppias hakee keinutuolin,\nlähtiessään.) Juokse, ukko parka, juokse perässäni! Tipu se, tipu se —\n(Katoaa.)\n\nRIKHARTTI (kiirehtii perässä raahaten keinutuolia).\n\nHAAMU (ottaen tyttärensä kädestä; sairaan tuskassa). Tyttäreni, kuinka\nkauan meitä piinataan? Minä en jaksa enää...\n\nELLEN (hyväillen). Jaksathan isä... he tulevat! (Iloisen hellästi.)\nOlisitpa nähnyt Röngän emännän, joka läksi odottelemaan poikaansa. Hän\noli nähnyt ihanan unen ja oli niin varma hänen tulostaan, kuin olisi\npoika vain koulumatkalla...\n\nHAAMU (tyynemmin; muistellen). Te kannoitte minut tänne\npitkänperjantain iltana. Ja joka yö... konekiväärien rätistessä\nharakannauruaan on rintalastallani hyppinyt hilpeä piru: Ähää,\nennätänpäs... saanpa kuolla ihmisten käsiin, ja minun hautajaisissani\non rauha. (Jälleen kiihkeämmin.) Tai olen houraillut makaavani\netuasemilla... maassa, keuhkot rikkinäisinä, ja taistelukentän rosvot\novat kierrelleet ympärilläni... Mutta... olen maannut hiljaa...\nodotellen elämän sanitääriä, joka vie minut aurinkoiseen sairaalaan\nja jossa saan kuolla... sinä vierelläni istumassa ja turvassa...\nrietastelijoilta. (Kavahtaa istumaan, äkkiä; huudahtaen.) Nyt en\nenää jaksa! Tätä ilmaa on saastutettu liian kauan... Sitä ei voi\nhengittää... ihminen... (Melkein huutaen.) Heidän täytyy tulla, täytyy,\ntäytyy tulla... (Menehtyy vuoteelleen, alkaa kuulua oikealta kiväärin\nlaukauksia.)\n\nPRIKKA (on edellisten repliikkien aikana kuulostellut turhaan\npuhelimella; työntää sen laukausten kuuluessa syrjään ja vetäytyy\nsuojaan).\n\n\nVI KOHTAUS.\n\n_Pennu_ ja kaksi muuta punakaartilaista pakenevat kiireesti ikkunoitten\nohi ja portaita alas; syöksyvät suoraa päätä oikealle.\n\nPENNU (juostessaan, suuressa hädässä). Tulevat... tulevat!\n\nI PUNAKAARTILAINEN (on ennättänyt tovereineen akkunoitten eteen ja\nalkanut ammunnan; Pennulle). Älä ruikuta! Kyllä täältä pesee...\n(Ampuvat pari laukausta.)\n\nPENNU. En halua ampua enkä... kuolla! (Heittää kiväärinsä maahan;\nlyyhistyy sen viereen maahan ja alkaa epätoivoisesti kaivaa kuoppaa.)\n\nII PUNAKAARTILAINEN (hurjana). Keikahti! (Rehennellen.) Töyhtö poikki\nja reikä päähän! Saipas, saatana...\n\nPENNU (kaivaen; hokien tolkuttomassa hädässä). Kaivan... kaivan,\nhautaan sinut...\n\n\nVII KOHTAUS.\n\nAlkaa kuulua oikealta vasemmalle juoksevien askelia. _Joose_\nilmestyy, perässään kaksi valkoista sotamiestä, portaille; hän on nyt\nkasvoiltaan ahavoittunut ja liikkeiltään reipas ja jäntevä; yllä on\nsuojeluskuntapuku, vaaleanharmaa sarkatakki nahkavöineen, olkapäässä\njoukkueenjohtajan kaksi nauhaa ja napinlävessä urhoollisuusmitalin\npunakeltainen nauha, lakissa havunoksa; kädessä browninki.\n\nJOOSE (portailta; lujasti). Kiväärit alas! Maahani\n\nPENNU (kavahtaa seisomaan jättäen kiväärinsä maahan, ja vetäytyen\noikealle; toisien punakaartilaisten pudottaessa kiväärinsä jalkojensa\neteen).\n\nVALKOISET (siirtyvät samassa vangittujen taakse vartijoiksi).\n\nJOOSE (tuimasti). Sala-ampujia odottaa kuolemantuomio!\n\nPRIKKA (tullen loukostaan näkyviin, ylenmäärin riemuissaan; syli\navoinna). Joose, Joose! (Syleilevät.)\n\nJOOSE (melkein mykistävässä hämmästyksessä). Olen surrut sinua...\nvainajana.\n\nPRIKKA (suuressa ilossa). No, sittenhän minä olen taistellut haamuna\nsinun rinnallasi!\n\nJOOSE (tapaillen sanoja, tunteen vallassa). Niin, Esa-maisteri, sinun\nkuolemantekosi oli kuin... kuin kirkas kypärä minun päässäni... koko\nmatkan. (Arkisemmin, reippaasti.) Usko pois, siellä se pään päällä...\nsäikkymällä säikkyi... (Katkerasti, pidätetyllä äänellä.) Ja kuultuani\ntovereitteni uhrikuolemasta hanget sammuivat ja välkähtelivät... Ja\nminusta tuntui usein kuin miesteni kasvot olkapäitteni takana olisivat\nmuuttuneet heidän kasvoiksensa...\n\nPRIKKA (on jäänyt katsomaan Joosen lakkia ja havunoksaa, melkein\nkuin ihmettä tuijottaen; syvästi liikutettuna). Mitä minä sanoin?\n(Ellenille; kiihkeästi.) Ellen... Ellen neito! Enkö sanonutkin: he\ntulevat kuin huhtikuinen metsä! (Viitaten myös sotilaisiin.)\n\nELLEN (on jo aikaisemmin lähestynyt; arasti ihaillen). Sallikaa\nminun... (Ojentaa kätensä ja saa Joosen lakin, jota jää hyväilemään\nhellävaroin.)\n\nJOOSE (Prikalle; innokkaasti). Missä on äitini?... Onko hän valvonut\nja saanut lisää harmaita hiuksia? (Prikan nyökätessä, hellästi.) Niin,\nsellainen hupsu hän on... se äitimuori. (Asiallisen lyhyesti.) Kuulin\ntuolla lähitalossa, että hän on pommituksen aikana hakenut turvaa\njostain tämän korttelin kellarista... Missä hän on?\n\nPRIKKA. Hän on nyt kotonaan... odottamassa... (silmäten Pennuun)\npoikiansa.\n\nJOOSE (entistä iloisemmin). Hyvä. Nämä talot on puhdistettava\nsala-ampujista... (Sotilaille; sivumennen, käskynä.) Niin, pojat,\nviekää heidät... (Jälleen Prikalle.) Ja sitten huomisaamuna yli\nHarjun... viimeiseen taisteluun, josta ei taida enää tulla kelpo\ntappeluakaan.\n\nSOTILAAT (ryhtyvät saattamaan vankeja portaille).\n\nHAAMU (tyttärelleen, ojentaen kiihkeästi kättään, lakkia kohti).\nTyttäreni, näytä... tuo se minulle.\n\nELLEN (kiirehtii isänsä luo).\n\nJOOSE (kääntyy sairaan vuodetta kohti).\n\nPENNU (riistäytyen irti saattajien keskeltä, syöksyy portaita alas,\nhuudahtaen). Joose, Joose...\n\nJOOSE (peräytyy kauhistuneena).\n\nPRIKKA (vakavasti). Niin, Joose, sinun äitisi odottaa molempia\npoikiansa.\n\nPENNU (hädässä, hurjana). En ole ampunut laukaustakaan... täältä\nkellarista!\n\nJOOSE (viittaa sotilaille). Odottakaa... ulkona!\n\nSOTILAAT (poistuvat vankeineen).\n\nJOOSE (käveltyään kiivaasti; pysähtyy Pennun eteen, tuskallisesti).\nSinäkin... (istuutuen etualan laatikolle) sala-ampujien parissa...\nMeidän äiti parkamme...\n\nPRIKKA. Juuri hänen tähtensä... säästä veljeäsi!\n\nJOOSE. Ja tiedättekö te, mitä on sala-ampuja? — Kurja kylärenttu,\njoka rehellisessä painissa joutuu allepäin ja pistää salaa puukolla\nvoittajaansa kylkeen! Ruumiinryöstäjät, ihmisten silpojat ja\nkuohitsijat ovat samaa alhaista verta, jonka täytyy vuotaa hautojen\nsyvyyksiin, pohjasakkaan, jonka mukana ne ovat nousseet... (Tuijottaen\nPennuun; toivottomana.) Ja sinä, Pennu...\n\nPENNU (melkein itkevästi). Johan minä sanoin, etten laskenut yhtä\nlaukausta. Juoksin toisten perässä, kun yrittivät pakoon.\n\nJOOSE (surullisen halveksivasti). Sinä, kehno...\n\nELLEN (lähestyen; rukoilevasti). Säälikää veljeänne... Ja minun\najatustani teistä! Te tulette, kuvittelin, kuin kuoleman enkelit. Mutta\nvoitettuanne teidän kasvoillanne on vain armeliasta iloa ja hyvänsuopaa\nnaurua.\n\nJOOSE (synkän vakavasti). Minulla on käsky: ken tavataan ase kädessä\nkellarista, on tuomittava sala-ampujana.\n\nPENNU (yhä lapsellisemmassa hädässä). Päästä minut kotiin...\näiti-muorin luokse! (Kääntyy itkien poispäin.)\n\nJOOSE (yhä tuskallisemmin). Älä itke, Pennu... (Nousten, kuohahtaen.)\nJa päästitkö sinä ja sinun toverisi kotiin Janne Tuomelaa, jonka äsken\nammuitte ja jota odottaa turvaton leski pienessä torpassa... talon\nlaittajaksi?\n\nELLEN. Mutta... eihän hän kuitenkaan ollut teidän veljenne...\n\nJOOSE. Oli, hän juuri oli minun veljeni. Ja luulet teko, etteivät\nne myös olleet minun veljiäni, joita olen ampunut vihollisen\netuasemille... kotoisin samanlaisista köyhistä mökeistä kuin minäkin.\nJa kuitenkin... olen taistellut, minä, joka aikaisemmin olin\nheikko, saamaton ja epäröivä, olen tehnyt tähän saakka tehtäväni\njärkkymättömästi, sillä minä opin siellä... pohjoisessa, mikä on tänä\nkeväänä tämän kansan täyttymys: sen sairaat jäsenet on leikattava\npois tai se kuolee... (Tinkimättömässä totuudentunnossa; huudahtaen.)\nMinulla ei ole oikeutta... nimitellä leikkauspöydän ääressä: tuo\njäsen on minulle tutumpi ja kalliimpi kuin tuo toinen, jättäkää se\npaikalleen, ja tuo toinen... reväiskää (istuutuen kuin väsähtäneenä)\nirti.\n\nPRIKKA (lyöden Joosea olalle; liikutettuna; istuutuen repliikkinsä\naikana). Kärsiä toiseen lyödyt haavat omassa rinnassa ja kuitenkin\nlyödä... se on ihmisen urhoollisuutta. Ja kuitenkin...\n\nJOOSE (on kuunnellut pää painuksissa; kohottautuen; kuin tunkeutuen\nraskaimman läpi; ymmärtämystä anovasti).\n\nYmmärräthän... olisi helpompi antaa armon käydä oikeudesta, jos tuo\nonneton olisi minulle vieras. Juuri siksi, että hän on oma veljeni, on\nkuin säästäisin omaa jäsentäni, jättäisin puhdistamatta oman perheeni\nja toiset... ne kyllä jättäisin murheen-uhrinsa kantamaan... (Lujasti.)\nEi, ei! Tahrat näkyvät selvimmin juuri kalleimmassamme, ja juuri siitä\nne on ennen muita kiskaistava irti. (Puoliksi itsekseen.) Olen sen\nkyllä ajatellut jo ennen tätäkin hetkeä... (suoremmin Prikalle) erään\ntoisenkin... kadotetun vuoksi...\n\nELLEN (on lohduttaen puhunut Pennulle taka-alalla, nyt kuuluvasti). Älä\npelkää, poika. (Osoittaen lyyhistynyttä Joosea.) Katso, hän ei jaksa\nsinua tuomita...\n\nPRIKKA. Ja kuitenkin... olet väärässä, Joose! Elämä on vieläkin\nihmeellisempi kuin säkenöivin totuuden kristalli. Katsos... se on\nverkko, jossa me... kiiskit ja ahvenet räpistelemme. Ja kun luulemme,\nettä siinä on vain tämä minun silmukkani, tämä minun elämän- ja\nkuoleman kysymykseni... niin, kuinkas onkaan? Niitä on tuhansia...\n(Nousten, siirtyen Pennun luo, laskien kätensä tämän olalle.)\nKatsokaahan, Ellen neito, minä olen takavuosina nähnyt paljon tällaisia\npoikaparkoja... He kasvoivat vallihautojen riettailla liepeillä ja\nmonet, kuten tämäkin, ilman isän voimakasta kättä. (Äkkiä Jooselle;\nhyökkäävästi.) Mutta sinä, Joose, sait pitää isäsi kasvuikään\nsaakka! Ja sinä sait sentään kappaleen matkaa kanniskella kirjoja\nkoulutiellä... Mutta mitäpä järjensiemeniä olisi päässyt itämään\nkujateillä tällaisessa, (hyväillen Pennun päätä, jolloin Pennu painaa\npäänsä alas) pienen pienessä jukuripäässä? (Tukistaa Pennua leikillään.)\n\nJOOSE (on nostanut päänsä ja katsoo toisia melkein tolkuttoman\nnäköisenä).\n\nPRIKKA (Jooselle; nuorekkaasti). No, hyvä, nouse! Aja veljesi\npalokujaan. Mutta mene itse komentamaan. Ethän toki tahdo jättää\ntoisille raskainta uhritekoasi. Mene ja surmaa. Hyökkää sitten...\nHarjulle! Tee mennessäsi kunniaa koulutalosi savuaville raunioille\nja huuda vainaja-tovereillesi: »Olen kostanut teidän puolestanne!»\nJuokse sitten Haljun laelta kotikylääsi, syleile äitiäsi, katso\nhäntä silmiin, hyväile hänen harmaan harmaita hiuksiaan... Mitä\nsanot, kun hän kysyy veljeäsi? Hänelle on tapahtunut oikeus, olen\nsurmannut hänet sala-ampujana, käskyn mukaan! Juuri sillä tavalla\nsanot, sanasta sanaan. Etkä ole tehnyt mitään muuta kuin oikeutta.\nMutta älä hellitä katsomasta äitiäsi silmiin. Ethän toki pelkää? Katso\ntarkasti hänen kasvojaan... Katso, miten niistä pakenee viimeinenkin\nelämän veri, sillä hänen sydämessään on silloin... pois vetämättömissä\nsinun kaksiteräinen miekkasi, jonka toinen terä säihkyy sinun pyhää\ntotuuttasi, mutta toinen vuotaa veljesi verta, pisaroi hiljaa,\ntaukoamatta. Ja sen kaiken sinä näet hänen kasvoistaan. Siis nouse.\nEthän toki epäröi, kun on kysymyksessä...?\n\nJOOSE (vetäisten kädellään; nousten). Vaikene! (Vapautuneena.) Olet\noikeassa. Jumalankiitos! Olet oikeassa. Sellaista ei voi mikään oikeus\nvaatia minun äidiltäni...\n\nPRIKKA. No, johan minä...! Minun koulumestari kepissäni taisi olla\nskorpioneja?\n\nJOOSE. Eihän... (iloisena) luulen, että se alkoi työntää tuoreita\nlehtiä ihan tuossa silmäini edessä (Asiallisesti.) Kuule, Pennu,\nlähetän sinut ja toverisi komppaniapäällikölle, ja teitä ei tuomita\nennen huomispäivää, jolloin olen kuulustelussa läsnä. Ja luulenpa,\nkun otetaan huomioon sinun nuoruutesi, ettet saa raskainta tuomiota.\n(Viitaten portaille.) Mene, tulen jäljessä.\n\nPENNU (nousee portaille, poistuu).\n\nELLEN (on siirtynyt isänsä vuoteelle hakemaan Joosen lakkia; Jooselle).\nTäällä on lakkinne! (Hämmästyen.) Mutta katsokaas... isä nukkuu... Hän\non ottanut havunoksan ja pitelee sitä lujasti kourassaan. (Hellästi.)\nEn henno häntä herättää...\n\nJOOSE. Eihän toki... antakaa hänen nukkua...\n\nELLEN (lähestyen). Jättäkää se meille... Me säilytämme sen aina...\nihmeellisimpänä muistonamme...\n\nJOOSE (iloisesti). Luulen... se sai parhaan paikan. Ja minun äitini...\nhänhän saa molemmat poikansa! (Nousee portaille, kääntyen; asiallisen\nlyhyesti.) Teidän on oltava täällä turvassa vielä huomiseen.\nJa sitten... tulen teidät täältä noutamaani (Nostaen kätensä\ntervehdykseen; katoaa.)\n\nELLEN (on jäänyt katselemaan Joosen jälkeen; kääntyen Prikan puoleen;\nkuin havahtuen). Miksi on niin sanomattoman hiljaista?\n\nPRIKKA (on istuutunut, puoliksi itsekseen; lämpimästi). Siksi että\nnuori elämänpuu oli katketa äkkinäisessä myrskyssä. Ja kuitenkin kesti!\n\nELLEN (iloisen innokkaasti). Ja näittekö, miten hän kaunistui, ihankuin\nkasvoi... jokaiselta ajatukseltaan?\n\nPRIKKA. Se juuri on sitä ihmiseksi tulemista, johon onnelliset saavat\nkasvamalla kasvaa, mutta onnettomat... vasta kuolemassa tai... ehkäpä\nkuolemansa jälkeen. (Kääntyen Ellenin puoleen.) Katsokaas, en ole\nkoskaan osannut ajatella, että luomistyö voisi lakata... tuolla\ntoisella puolella.\n\nELLEN (sisäisestä aavistuksesta vavahtaen). Mutta... kuinka saattoi\nisä... nukahtaa? Olihan tullut hänen pääsinpäivänsä... (Kiirehtii\nisänsä vuoteen viereen, koskettaa hänen kättään, päästää sen melkein\nkauhusta huudahtaen, kiirehtii kuin kauhuaan paeten Prikan luo;\nvavisten.) Hän on kuollut...\n\nPRIKKA (lohduttaen; ohjaten Edenin istumaan viereiselle laatikolle,\nja istuu itse lähettäville). Tässä kuolemassa ei ole itkemisen syytä.\nAjatelkaa... hän oli kokonaiset päivät, ehkäpä viikot elänyt vain tämän\nhetken voimalla... pelkällä mielikuvituksellaan. Ja nyt kun se tuli,\nhän hengitti viimeisenä henkäyksenään havumetsän tuoksua, ja elämä jäi\nhänen silmäteränsä laajana, aurinkoisena maisemana...\n\n\nVIII KOHTAUS.\n\n_Veera_ tulee näkyviin portaitten yläpäässä, laskeutuu hitaasti, askel\naskelelta, katseessa tuijottavan toivoton ilme, lähestyen vähitellen ja\npysähtyen taka-alalle toisten jatkaessa keskustelua, häntä huomaamatta.\n\nELLEN (keskeyttäen; Prikalle; peittäen kasvonsa). Minä häpeän,\nhäpeän... (Kuin apua anoen. Prikalle.) En ollut ottamassa vastaan\nhänen viimeistä katsettaan. Petin isäni hänen viimeisellä hetkellään.\nJa miksi? (Hiljaisesti.) Juuri sitä minä häpeän... Tuon nuoren miehen\nmukana hulvahti tänne hautaan sellainen elämän tulva, että jäin kuin...\nkuin suloisesti hukkuva katselemaan taivasta yläpuolellani ja unohdin\nhänet, joka todella teki kuolemaa. (Syyllisenä.) Minä unohdin isäni!\n\nPRIKKA (hymyillen). Ja luuletteko te, että kuolema syyttää rakkautta\ntai että rakkauden tarvitsee hävetä kuoleman edessä?\n\nELLEN. Ei, ei! En ymmärrä edes, oliko se rakkautta... Mutta miksi minä\nunohdin sen hetken, jota olin uskollisesti vartioinut kolme vuotta?\nMiksi?\n\nPRIKKA. Siksi, hyvä neiti, että se tapahtui ihmeellisenä päivänä.\nKatsokaas, ne ovat suurimmat ihmiselämän päivät, joina tuhansia kuolee\nja syntyy, tuhansia uusia kohtaloita nuorten rakkaudessa. (Nousten;\nkoskettaen rohkaisevasti Elleniä olkaan.) Ja siksipä... murhe pois...\n\nVEERA (joka on nojannut väsyneen synkkänä seinään alimmilla portailla;\nväsyneen koleasti). Vai niin. Täällä puhutaan valheita kuolemasta\nja rakkaudesta. (Ellenille.) Oletteko itse, hieno neiti, koskaan\nmenettänyt rakkautta? Ja oletteko te sen vuoksi tärvellyt oman\nsielunne, janonnut kostoa ja sitten... joutunut seisomaan, kuten minä\nnyt, oman kuolemanne eteen?\n\nELLEN (on siirtynyt Veeran repliikin aikana vainajan vuoteen luo,\narkana ja pelokkaana).\n\nVEERA (väsyneen halveksivasti). Ette. (Puoliksi itsekseen.) Toisen\nkuolemasta on helppo jaaritella. (Prikalle; yhä melkein tunteettomana.)\nHe ovat tulleet, meitä ei pelasta enää mikään.\n\nPRIKKA. Niin... myös Joose Rönkä on saapunut.\n\nVEERA. Tiedän. (Kiihkeämmin.) Värjöttelin... tuolla porttikäytävässä.\nJa hänen miehensä veivät keskellään Pennua poispäin. Hän huusi minulle,\nettä hänen veljensä on tullut. Poika parka ei näyttänyt ymmärtävän\nmitään. Mutta minä näin miehistä, että he veivät häntä kuolemaan.\nSilloin vasta... se nousi... kuolema toden teolla minun eteeni.\nNäin kaatuneet kadulla uudennäköisinä. Se oli syönyt niiltä kasvot,\nvääntänyt jäsenet inhoittaviin asentoihin, niin että... ne näyttivät\nkiemurtelevan iankaikkisessa tulessa. (Huudahtaen.) En tahdo kuolla!\nKukaan elävä olento ei voi muuta kuin paeta kuolemaa...\n\nPRIKKA (ankarasti). Niin, ken putoo raakileena puusta, hän saa kokea\nkauhistuksen kuolemassa.\n\nVEERA (hakien pelastuskeinoa; syyllisenä). Tulin sanoneeksi Jallu\nHeiskalle... jo täältä mennessäni... tulin maininneeksi teidän\npiilopaikkanne, Esa-maisteri. Teitäkin uhkaa vaara! Lähtekää minun\nkanssani. Te voitte hänelle selittää, että olen... viattomampi kuin\nsaattaisivat ehkä... todistaa... eräät sattumat ja...\n\nPRIKKA (yhä ankarammin; halveksivasti). Jos et kykene luopumaan edes\njuonitteluistasi ja tuomitsemaan itse itseäsi, en halua sinua auttaa.\n(Lyhyesti.) Sitäpaitsi, tällä turvattomalla neidolla on huollettavana\nisävainajansa maalliset jäännökset. Minun tehtäväni on auttaa häntä.\n\nVEERA (on lyyhistynyt istumaan pöydän luo; todellisessa sielunhädässä;\nhiljaisesti). Mitä te sanoittekaan, äsken... lähtiessäni...\nihmiseksitulemisesta ja kuolemasta?\n\nPRIKKA (lempeämmin; surullisesti). Sitä vain, että monet ihmiset\nkykenevät synnyttämään hedelmän vasta kuolemassaan. He saattavat,\nnäet, antaa viimeisellä hetkellään suuren uhrin, joka jää elämään\nkuolemattomana...\n\nVEERA (tapaillen ymmärtämättä). Kuolla ja elää... kuolemattomana...\nLuonnotonta! (Särkevässä hädässä.) Minähän tahdon elää... elää.\n\n\nIX KOHTAUS.\n\n_Jallu Heiska_, täydessä punakaartilaisen komppanianpäällikön puvussa,\nnahkahihnassa riippuva nagani vyöhön pisteltynä.\n\nHEISKA (jo portailta, huolettomasti ja reippaasti). Hei, Veera!\nEsikuntaherrat ovat luikkineet selkien yli pakoon mukanaan suuret\nvalheen säkkinsä ja, kuulemma, konjakkikuorma. (Iloisesti nauraen.)\nHerrat pettävät aina, ja varsinkin nämä köyhälistöherrat! (Ottaen\nsynkkänä istuvaa Veeraa takaapäin leuasta.) Mutta... eipähän surra.\nMulla on tuolla vielä puolet komppaniasta jäljellä... huimia poikia,\njotka ovat päättäneet kuolla viimeistä päätä myöten, mutta kalliisti,\nniin että... kymmenen porvaripäätä seulaksi nuppia kohti! (Veeralle.)\nMitäs sanot?\n\nPRIKKA. Hän ei sano enää mitään... muille kuin itselleen. (Reippaasti.)\nSinä, Jallu Heiska, olet reima mies! Mutta älä sinä viitsi tappaa oivia\nsotilaita tulevalta tasavallan armeijalta... itseäsi ja miehiäsi!\n\nHEISKA. No, ka piruuksissani! Kun eivät kerran muuttuneet näiden\npoikain torpat talonmaiksi muualla kuin taivaassa. Ja sinä,\nvirkaheitto, saat tulla opastamaan meitä oikeitten herrojen\ntaivaaseen! Katsos, ne nutistavat meidät kuin torakat seinänrakoon,\njos meillä ei ole sinua ja sinunkaltaisiasi panttivankeina viimeisessä\njuoksuhaudassa. He koettavat teitä säästää, ja me ennätämme ampua\nkauemmin.\n\nPRIKKA (leikillisen reippaasti). Erehdyt poikaseni. Minä tulen\nhuutamaan vallinharjalta viinabassoni koko voimalla: »Ampukaa paremmin!\nTäällä on vain huimapäisiä lurjuksia!» (Vakavammin.) Katsos, minä\ntahdon tulla kuolemattomaksi kellonsoittajaksi...\n\nHEISKA.\n\nSinä vanha kettu! Puhu mitä puhut, mutta toista kertaa et enää minulla\nkarkaa. Mars! (Viittaa portaille.)\n\nPRIKKA (nousee portaille; Veeralle). Sano, Veera, terveiseni Jooselle\nja että... käy minut noutamassa... oikeaan sankarihautaan. (Ellenille,\njoka ojentaa häntä kohti käsiään, lempeästi.) Vartioi isääsi, tytär.\n(Poistuu.)\n\nHEISKA (Veeralle, portaita noustessaan). Tule perässä, Veera...\nheilojesi kanssa samaan hautaan! (Poistuu.)\n\nVEERA (ikäänkuin heräten kolkossa aamuyössä; vetää avonaista nuttua\nkuin vilusta väristen kiinnemmäksi, silmäilee katse harhaillen\nympärilleen; huomaa kuolinlavitsan vieressä Ellenin; kiinnittää\nkavahtaen huomionsa sotilasmalliseen takkiinsa, hypistellen punaista\npuseroaan aprikoiden: ojentaa jalkansa ja katselee synkkänä\nsaappaitaan. Näyttää tekevän päätöksensä; ottaa lakin päästään\nja heittää sen nurkkaan; Ellenille, jyrkästi). Riisu. (Ellenin\nepäröidessä.) Riisu, käsken minä! (Nousee; heittää takin yltään ja\nantaa sen pudota maahan; siirtyy lähemmäksi Elleniä; välittömästi.) He\neivät saa minua tuntea... Ymmärräthän? Minun täytyy pelastaa henkeni...\n(Jälleen vihaisen jyrkästi.) Riisu puserosi! Onko sinulla hattua?\nJotain... sellaista pulmusen sievää ja siveätä?\n\nELLEN (on noussut pelästyneenä). Mitä te aiotte? En tahdo riisua\nitseäni alastomaksi!\n\nVEERA (nousten uhkaavasti). Riisu! (Naurahtaen.) Aion päästä\nmorsiameksi. (Hätäisesti.) Mitä arvelet... eikö ole parempi\nkyttyräselkäkin kuin kuolla veren tahraamana, kaiken tahraamana? (On\nsaanut yltään puseronsa.) Riisu pian! (Riistää Elleniltä puoliksi\nriisutun puseron; sitä pukiessaan ylleen; jälleen naurahtaen.) Se\non, katsos, houna, joka ottaa minut (pilkallisesti) vastaan omana\nverenpisaranaan... (Huomaa Ellenin hatun oikealla, laatikolla; siepaten\nsen.) Kas, kas... (Sovitellessaan hattua päähänsä; jatkaen äskeistä\najatustaan.) Ja se puolustaa minua kuin peto saalistaan... veljeänsäkin\nvastaan... (Silmäten itseään, melkein keikailevasti.) Mitäs sanot?\nElleivät vain rakastu uudestaan... molemmat veljekset!\n\nELLEN (äärimmilleen kiusattuna). Menkää... jättäkää! (Halveksuvassa\nvihassa.) Tai surmatkaa minut, te... kehno, kurja...\n\nVEERA (vavahtaen; sulkeutuen itseensä; puoliksi itsekseen, kärsivän\nsyvästi). Niin, kurjista kurjin ja kehnoista kehnoin... (kauniissa\nelämänjanossa) kun vain saan elää! (Poistuu eleissä ja ilmeissä\nrohkeata elämäntahtoa.)\n\nELLEN (lysähtää istuimeltaan ja vaipuu voimattomana kuolinlavitsaa\nvasten).\n\nVÄLIVERHO.\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\n\nNÄYTTÄMÖ.\n\nRöngän keittiö. Vasemmalta ovi kamariin; perältä laajahko ovi eteiseen,\njosta näkyy huhtikuinen kevätmaisema. Oikealla päätyakkuna, josta\nkirkas valo heittyy permannolle ja koko huoneeseen.\n\nVasemman taka-alan nurkassa hellauuni, jonka edessä on pieni rahi,\nlähettyvillä, kamarin oven luona, pari tuolia. Akkunan alla on matala\npöytä työkaluineen ja kiväärinosineen ja sen vieressä tuoli; akkunaa ja\npöytää vasten nojallaan on korjattavia kivääreitä, toiset kokonaisina,\ntoiset piiput ja kiväärinperät erillään. Akkunan vasemmasta kulmasta\nkulkee ulko-oven oikean puoliseen pieleen kirjava, osittain punavärinen\nverho, joka väliverhon avautuessa on vedetty kiinni, joten peräseinällä\noleva kapea puusänky on vielä näkymättömissä.\n\nAkkunalaudalla on ruukussaan verenpisara nyt jälleen kukassaan.\n\n\nI KOHTAUS.\n\n_Ruupe_ istuu työpöydän ääressä, näyttää olevan kiivaassa työssä;\nkoettelee korjattuun kivääriin lukkoa, loksautellen ja laukaista\nnapsautellen; työntää kiväärin syrjään akkunaa vasten; tempaisee\nhaluttoman näköisenä pöydän nojalta erillisen pyssynpiipun ja rassin,\naikoen ruveta puhdistamaan; lakkaa äkkiä kyllästyneesti ähkäisten;\nkuuluu pari kaukaista kiväärin laukausta.\n\nRUUPE (ärtyneenä). Ääh... (Sysää kiväärin ja rassin permannolle ja\ntyöntää akkunan rivakasti auki; halveksivasti nauraen.) Ampukaa, hounat!\n\n\nII KOHTAUS.\n\n_Eetla_, puettuna pyhäpukuun, kamarinovesta.\n\nEETLA (kuin odottaen juhlavieraita, iloisesti). Nytkö he tulevat?\n\nRUUPE. Mitä vielä... (Osoittaen akkunasta yli kentän.) Kaartilaiset...\ntuolta vastapäätä, viimeisestä rotanloukustaan... Ampuvat... (nauraen)\nluultavastikin köyhälistö-jumalansa Marxin-partaa... tuomiopäivänsä\nkunniaksi...\n\nEETLA (on ottanut vesisangon muurin kupeelta; lähestyen Ruupea;\nläheisesti). Turhaan sinä, poikani, noita piippujasi enää rassailet.\nTuossa paikassa marssii Joose-veljesi sellaisella armeijalla, että...\n\nRUUPE (hymähtäen halveksivasti). Niinpä niin. (Viitaten oikealle.)\nNarrit tyhjää ja sitten... herrat narreja. (Intoutuen, lyöden\nrintaansa.) Mutta... omaa sotaanne tulee teidän käydä ja _omaa_\nvihollistanne tulee teidän etsiä! on sanottu meille, jotka emme kuulu\nlaumaihmisiin..\n\nEETLA (hymyillen). Höpsis kanssa...\n\nRUUPE (välttelevästi). Ei se mikään katkismuksen pääkappale olekaan.\nMutta tiedätkö, mitä minä rukoilisin itseltään Jehovalta, jollen olisi\nIngersollin oppipoika? Että ne tappaisivat toinen toisensa joka sorkka!\n(On noussut; vapautuen, riehakkaasti.) Silloin jäisivät jäljelle\nvain naiset ja tällaiset ruunun raakit, jotta riittäisi sitä silloin\nmeillekin... sitä rakkauden tanssia. Kas, näin, kas tällä tavalla...\n(Asettaa käsivartensa halaavaan asentoon ja tanssii muutaman askelen\nrallattaen paikallaan, kasvot mehevän muikeassa ilmeessä.)\n\nEETLA (on tanssin alkaessa poistunut eteiseen; palaa sieltä kuvastuneen\nnäköisenä, laskee sangon kolahtaen muurin viereen ja siirtyy\nkamarinovea kohti).\n\nRUUPE (on lakannut äkkiä tanssimasta).\n\nEETLA (vasemmalta; syyttävästi). Niin, tanssi sinä ja rallata. Mäkeä\nhönttää se lunttu, joka oli eksyttämäisillään parhaimmankin pojistani.\n\nRUUPE Veera! Tänne? (Syöksyy akkunan luo ja jää jännittyneenä ahmimaan\ntulijaa silmillään.)\n\nEETLA (jatkaen). ... ja joka on syyllinen myös kokemattoman\nPennu-veljesi rienautumiseen...\n\nRUUPE (akkunan luota; suutahtaen). Vaikene!\n\nEETLA (avaten kamarinoven). Vaikenen kyllä. Mutta toimita se väleen\nulos ovesta, tai teen sen minä. — Kun joudat, hae kaivosta vettä.\n(Poistuu vasemmalle.)\n\nRUUPE (menee ottamaan kuin hätääntyneenä muurin luota sangon, jää\nseisomaan vasemmalle, kasvot ulko-oveen päin, joka on jäänyt avoimeksi).\n\n\nIII KOHTAUS.\n\n_Veera_ tulee sisään hitain askelin.\n\nVEERA (siirtyy, yhä hitaasti, Ruupea tarkaten oikealle etualalle;\npysähtyen, puolittain ivallisesti). Akkojenko hommissa?\n\nRUUPE (synkistyen, laskien sangon lattialle). Kun ovat, kuulema, akat\nmuuttaneet miesten hommiin.\n\nVEERA (helähtäen raikkaaseen nauruun, lähestyy tietoisin\nviettelijätär-elein Ruupea; pannen kätensä tämän kaulalle). Älä sinä,\nkultapoju, äksyile, kun tulee oma morsiamesi... anoppilaan.\n\nRUUPE (jää seisomaan jäykkänä paikalleen).\n\nVEERA (hyväilee Ruupen hiuksia, painaen hänet viettelevällä\nväkivallalla istumaan muurin viereiselle rahille, viitaten akkunalle).\n\nVieläpä se näkyy olevan kevätkukassaan meidän verenpisarammekin...\n\nRUUPE (nousee, loittonee akkunan luo; katsoen syrjäsilmällä,\nepäluuloisesti Veeraan). Sanovat, että... mitä koreammin ne kukkivat,\nsitä enemmän ne keräävät juuriinsa syöpäläisiä ja lehtiensä alle...\nhometauteja...\n\nVEERA (vakuuttavasti). Tällä kertaa puhun totta, Ruupe. (Nousten,\nlähestyen.) Sen vähän mitä minussa on jäljellä, sen saat, jos haluat.\n\nRUUPE (melkein väsyneenä). Ja uskoako edes 'siihen vähään', mitä on\njäljellä...\n\nVEERA (painavasti). Se ainakin on varmaa, että Joose-veljeäsi minä\nvihaan ja halveksin. Se mies on oman veljensä pyöveli!\n\nRUUPE (syvästi hämmästyneenä). Millä tavalla?\n\nVEERA. Näin omin silmin. Hänen miehensä veivät Pennua vangittuna parin\nmuun kanssa, jotka oli tavattu kellareista... sala-ampujina. Niin\nettä... mikäs siitä muuta kuin kuolema. (Siirtyy varmoin elein istumaan\nmuurin viereiselle rahille.)\n\nRUUPE (nousee, raskaasti). Poika parka... (Siirtyy synkissä mietteissä\nvasemmalle; alkaa kuulua taustalta sekalaista melua, joka lähenee.)\n\nVEERA (kavahtaa tuoliltaan, kuulostelee ulko-oven luota; hätääntyen,\njoutuen yhä enemmän kauhun valtaan).\n\nRUUPE (havahtuen mietteistään). Mitä nyt? Mitä ne huutavat?\n\nVEERA (pelokkaan kiireisesti). Loputkin pakenevat... (Viitaten\noikealle.) Ja tuolta... sieltä ei ole pelastusta kenellekään...\n\nI HUUTAJA. Kaverit, rensselit helvettiin ja arkiryysyt niskaan! Meitä\non petetty! (Yltyvää melua ja huutoja: »Petetty!» »Jumalauta!» »Meitä\non petetty!»)\n\nII HUUTAJA. Seis... seis! Lurjukset, pelkurit! (Raivoisaa melua, joka\nsiirtyy näyttämön taitse oikealle.)\n\nRUUPE (kiirehtii akkunaan; nyt kuuluu vähän kauempaa laukaus; melu\nlakkaa hetkeksi kokonaan, kääntyen akkunasta, Veeralle). Ampuivat oman\npäällikkönsä!\n\nI HUUTAJA (huomattavan kaukana). Pakooni Paetkaamme! (Yhtä kaukaisia\nääniä: »Meitä on petetty!» »Jumalauta, meitä on petetty...» Täysi\nhiljaisuus.)\n\nVEERA (lähestyen Ruupea, peitellen pelkoaan, houkuttelevasti). Ruupe,\nlupaathan... sano äidillesi ja kaikille, jotka tänne tulevat, että\nolen morsiamesi, olen ollut jo kauan... Sanothan? (Painautuen Ruupen\npuoleen.)\n\nRUUPE (jäykistyen; epäluuloisena). Mutta minä en ole enää mikään\ntanssitettava näyttelykarhu. Puhutko totta?\n\nVEERA (todella avomielisen rehellisesti). On totta, että tulin turviisi\nkuoleman hädässä. Mutta siksipä juuri... viimeisellä elämänkolikolla ei\nenää leikitä. Ota minut, Ruupe!\n\nRUUPE (hiljaisen säälivästi). Ensi kerran... näen sinun silmiesi\npohjasta... pelästynyttä karitsaa... (Painaen Veeran itseänsä vasten.)\nVeera!\n\nVEERA. Hae äitisi tänne, hae heti ja sano! Huomenna on rauha kylässä ja\nkoko kaupungissa, ja me vietämme häitä...\n\nRUUPE (siirtyen kamarinovelle: huumaantuneena). Äiti, tule tänne!\nOitis! (Palaa, ottaa Veeraa kädestä.)\n\n\nIV KOHTAUS.\n\nEetla tulee kamarista.\n\nRUUPE (leikillisen iloisesti). No, kuulepas sitten, muori, kun tämä\nVeera on luvannut tulla minun morsiamekseni, ihan kuulutuksiin ja\nvihkipallille asti.\n\nEETLA (on istuutunut vasemmalle; poissa-olevana). Minä kuulin poikani\näänen... Hän huusi: »Meitä on petetty!» Ja se oli kuin ansaan joutuneen\nlinnun ääni...\n\nRUUPE. Älä höpsi äiti. Makaa jossain palokujassa.\n\nEETLA (melkein lapsellisen herttaisesti). En höpsi, Ruupe, en höpsi...\n(Syvästi varmana.) Se oli Benjaminin ääni... Hän piileksii jossain,\nmutta tulee kyllä... Ja Joosef on hänet armahtava. Sillä sanassa\nsanotaan: (Äänessä syvä ihastus ja usko.) »Ja hän halasi veljeänsä\nBenjaminia kaulasta ja itki, ja Benjamin myös itki hänen kaulassansa.»\n\nVEERA (naurahtaen hermostuneesti).\n\nEETLA (luo Veeraan kiinteän, kysyvän katseen). Ihminen, miksi naurat?\n\nVEERA (hermostuneen mielevästi). Enhän minä, mutta kun se muori ei\nota hoksatakseenkaan, että me olemme nyt Ruupen kanssa sulhanen ja\nmorsian...\n\nRUUPE. Ja häät, oikeat häät, ihan raamatun malliin... Me olemme\nvapaamielisiä, me jumalankieltäjät!\n\nEETLA (Ruupelle). Niin, nyt hän yrittää houkutella sinut, viattoman,\npuolestapuhujakseen. (Nousten.) Mutta jo huomenna liehuu toisen\nkäsivarressa. (Tuimasti.) Etkö sinä ole jo kylliksi hänen narrinaan\npelehtinyt? (Poistuu ulko-ovesta.)\n\nVEERA (lähestyen; kiihkeästi). Älä usko häntä! Tulkoon kuka tahansa...\nvaikka tuo hyväkäs... Joose-veljesi. Niin, niin! Jos et olisi hänen\nveljensä, houkuttelisin sinun lyömään häneen puukkosi selästä sisään...\n\nRUUPE (entistä voitollisemmin). Hyvin vihattu, nainen! (Hurjistuen\nmukaan.) Ja kuinkas en uskoisi... verenpisaran jumalattareeni! (Vetää\nVeeran käsivartensa nojaan.)\n\nVEERA (syvällä epätoivolla). Kaksi kurjaa kun rakastaa, ei kuulu se\nmuille! (Irtautuu.)\n\nRUUPE (yksinkertaisen valoisasti). Vai kurjia? Sinä olet prinsessa, ja\nminä olen portinvartija noidutussa linnassa! (Äkkiä; salaperäisenä.)\nKuule... Odota! (Kiirehtii oikealle; vetäisee nurkkaverhon osaksi\nsyrjään, asettuu vuoteen lähelle maahan rähmälleen ja takoo innoissaan\nnyrkillään lattiapalkkia.)\n\nVEERA (on seurannut ihmetellen Ruupen liikehtimistä).\n\nRUUPE. Veera, täällä se on! Turva ja pelastus...\n\nVEERA (lähestyy).\n\nRUUPE (nousten polvilleen). Heh, katso, tuossa on myyränkolo, josta ei\nlöydä poliisikoirakaan...\n\nVEERA (kiirehtien Ruupen luo). Missä? Näytä...\n\nRUUPE. Tuossa... kämmeneni alla! Kaksi lattia palkkia on sahattu\ntaitavasti poikki. Alla on komero, jossa sopii makaamaan ja istumaan.\nJa minä rotta sen olen kaivanut alusta loppuun. (Nousten.) Sitä varten\nminä otin tämän keittiön nukkumapaikaksenikin.\n\nVEERA (ihastuneena). Ja minun tähteni! Niinhän?\n\nRUUPE. En tiedä... Joskus ajattelin Pennuakin. (Jäykästi eteensä\ntuijottaen.) Mutta... monin öin, kun ikävöin sinua unessa ja valveilla,\nnäin sinun makaavan lattiapalkkien alla... kuin prinsessa noidutussa\narkussa...\n\nVEERA (on kääntynyt katsomaan akkunasta, jotakuta seuraten katseellaan;\nkeskeyttäen; hilliten ääntään). Ruupe...\n\nRUUPE. Niin että... jos tulee kiperä paikka, panen sinut piiloon ja\nhoitelen kuin... he-he-he... verenpisaran kukkaa...\n\nVEERA (nostaen estävästi kättään). Sst! Se on hän?\n\nRUUPE. Kuka? Missä?\n\nVEERA. Pennu... hän on... jollain tavalla... (Vetäytyy verhon suojaan.)\n\n\nV KOHTAUS.\n\n_Eetla_ ja _Pennu_ tulevat ulko-ovesta.\n\nEETLA. Poikani... tiesinhän sinun tulevaksi. (Herttaisen iloisesti.)\nSanoivat muka...\n\nPENNU (jää jurottamaan, katsomatta Ruupeen; puuskahtaen). Saakelit...\njättivät sinne pirujen pesään.\n\nRUUPE (istuutuen työtuolilleen). Kas vaan... eikös naulittu vielä\nlurjuksen nahkaa?\n\nEETLA (hellästi). Mitenpä pelastuitkaan, poikani?\n\nPENNU. Mitenkäkö? Panivat tyhjään huoneeseen, ja Joosen piti, muka,\ntulla huomenissa pelastamaan. Mutta iltayöstä heittivät ovesta\npaperossilaatikon ja ärjähtivät: »Hautajaistupakat!» Löin sitten yöllä\nakkunan rikki ja pakenin palokujasta palokujaan, katolta katolle ja\npääsin aamuyöstä luonne perunakuoppaan.\n\nEETLA (ottaen Pennun käden; säikähtäen). Sinusta vuotaa verta...\n\nPENNU. Lasinsirpaleita mitä lienevät.\n\nEETLA (ohjaten Pennun istumaan muurinviereiselle rahille). Istu,\nistu... sidon sen. (Ottaa taskustaan puhtaan nenäliinan ja panee sen\nPennun ranteeseen siteeksi.)\n\nRUUPE (sitomisen aikana; silmättyään hätäisesti Veeraan, jyrkästi).\nSaat jatkaa pakomatkaasi eteenpäin.\n\nEETLA (siteessään,; sovittavasti). Kotiin, kotiinhan Pennu-poika jää!\n\nRUUPE (yhä jyrkemmin). Sala-ampujat ovat vaarallisia tässä talossa\nkaikille.\n\nPENNU (hätääntyen). Sitä minä en ole tehnyt! Toiset ampuivat... Ja\nkyllä sen Joosekin sai kuulla. (Äidilleen, hädässä.) Mutta sinne se\nolisi minut heittänyt... ammuttavaksi, jos en olisi...\n\nEETLA (tyynnyttävästi). Eihän poikani, eihän... Kun tapaa, veljenänsä\nhalaa.\n\nPENNU (melkein parahtaen). Piilottakaa minut, piilottakaa.\n\nRUUPE. Livistä omiesi luo... tuonne juoksuhautoihin.\n\nPENNU (nousten). Vai tässä vielä... raivohullujen sekaan... (Repii\nneuvottomana punaista nauhaansa käsivarresta, kuin viimeisenä toivona.)\nTai jos muuttaisin vaatteet ja...\n\nEETLA (ilostuneena). Tule kamariin, siellä on pyhäpukusi, melkein kuin\nuutena... oikea herraspuku. (Avaa kamarin ovea.)\n\nPENNU (aikoen poistua kamariin).\n\nVEERA (tulee päättäväisenä verhon takaa; Pennulle, uhkaavasti). Älä\nmene! (Pennun kääntyessä.) Sinun on lähdettävä täältä.\n\nEETLA. Ettäs kehtaat... omasta kodistaan. (Istuu hiljaa voivotellen\nvasemmalle tuolille.)\n\nRUUPE. Veera on oikeassa. (Nousten, lähestyen Pennua uhkaavasti.) Ja\njollet painu tästä hyvällä...\n\nPENNU (on katsellut Veeraa ja Ruupea yhä uhmaavammin). Vai sillä\ntavalla, te...\n\nVEERA (räikeästi). Minä annan sinut ilmi, jos jäät tänne... sala\nampujana ja... niin, niin... kyllä on syytä jos toistakin...\n\nPENNU (käyden hyökkääväksi). Kas vaan, mamselli... Etkös aja minua enää\netulinjoille ryssien kanssa?\n\nRUUPE. Puhu siivommalla! Se tyttö on tämän pojan morsian, jolle ei\nnulikat saa suutansa räävätä.\n\nPENNU (räjähtää nauramaan, siirtyy oikealle, yli näyttämön, pysähtyy,\nlyö kädellä polveensa, hohottaen). Vai oikein morsian, tämä\nryssänhempu... tämä matruusien kaalimaa!\n\nRUUPE (vavahtaen, katselee tutkivasti Pennua ja Veeraa; syyttävästi\nVeeralle). Veera! Kuuletko, mitä hän sanoo? (Istuutuu synkän\nepäluuloisena työtuolille.)\n\nPENNU (jatkaen). Eipäs mitä... nuori siveä neito vihkipallille... Ja\nkukas se oli ensimmäisenä päällepäsmärinä siinä mustien matruusien\njuhlassa, josta Amurin likatkin pakenivat yön selkään? Häh?\n\nVEERA (epävarmasti). Valehtelet...\n\nPENNU. Vai valhetta? Ja sekinkö että olit henttuna ihan päälliköllä!\nMitähän arvelee Joose-herra siitä, että se huseeraus tapahtui\nteknillisellä koululla, hänen omalla opistollaan! Anteeksi-antamista\nvai...?\n\nRUUPE (tarttuen epätoivoisena hiuksiinsa). Herra jumala! Tästähän voi\ntulla... (Jää tuijottamaan Veeraa syyttävästi.) (Yhä ilkkuen). Kas,\nkas, tätä Ingersolliakin! Huutaa herra jumalaa kuin kolportööri.\n\nEETLA (Ruupelle; vakavasti). Ruupe, aja ulos tuo nainen!\n\nRUUPE (nousten, totisesti, melkein rukoilevasti). Pennu, olkoon\nliehunut missä tahansa, mutta ethän väitä että... »ryssän hempu»,\nethän? (Veeran puoleen kääntyen; kuin kahdenkesken.) Mitkä muut sinun\nsyntisi tahansa kykenen kestämään ja... unohtamaankin. Mutta en\nsellaista... saastaisten, ihmisten kauhujen kanssa...! En koskaan.\n(Pennulle, kuin viimeisenä toivonaan.) Pennu, kiellä se sanasi,\nkielläthän?\n\nPENNU (yliolkaisesti). Kaikkihan sen tietävät paitsi sinä, joka olet\nmurjotellut täällä hoolassasi.\n\nRUUPE (huudahtaen toivottomasti). Veera! (Nostaa nyrkkinsä Veeraa\nkohti.)\n\nVEERA (ryhdistäiksen; varmalla äänellä). Jos on pisara totta, te\nlisäätte siihen kaivollisen valhetta... (Ylpeästi.) Täällä on turha\nitseänsä puolustaa. (Kääntyy, vetäytyy oven luo.)\n\nPENNU (ilkkuvasti). Halailkaa nyt! Halatkaa kuin viimeistä päivää...\n\nRUUPE (Veeralle; ratketen epätoivoiseen nauruun). Vai niin, vai luuli\nryssänhempu (viitaten selkäänsä) tätä pelastuksen kallioksi? (Kumartuen\nkyhärään.) Mutta... katsopas tarkkaan... sehän on sievän sievä\nhautakumpu! (Nousten, kulkien uhkaavasti ovelle vetäytynyttä Veeraa\nkohti.) Ja jollei muut, niin minä sinut...\n\nEETLA (puoliksi itsekseen). Niin, niin... Ja heidän pitää huutaman:\nvuoret langetkoot meidän päällemme... (Pennulle, aikoen kamariin.) Tule\nPennu, tule... (Poistuu kamariin.)\n\nRUUPE (on tarttunut Veeraa olkapäästä).\n\nPENNU (hahattaa, Veeraa ja Ruupea kohti kääntyneenä, jalat\nsällimäisesti notkistettuina, hihkaisten ja käännähtäen ympäri). Hih!\nsitä rakkauden mannaa!\n\n(Yht'äkkiä kaikki pysähtyvät. Veera ja Ruupe hellittävät otteensa ja\njäykistyvät paikalleen, Pennu pysähtyy kuin naulittuna, sillä ulkoa,\nvasemmalta, alkaa kuulua mahtavana kuorona »Voittajain marssi», aluksi\nkauempaa ja viimeinen säkeistö aivan läheltä, taustalta.)\n\nVOITTAJAIN MARSSI.\n\n    Lakeuksilta himmeän yön\n    me marssimme auringon myötä,\n    lyö miekkamme rinnasta rintahan\n    ja halkoo Tuonelan yötä.\n    — Mut yllämme poutaiset pilvet!\n    On yllämme Jumalan pilvet.\n\nEETLA (tulee säkeistön lopussa kamarista, harteilla pyhä liinansa,\nsäkeistön loputtua, huudahtaen). Se on poikani Joosef! (Hiljaisen\nhartaana.) Se on poikani Joosef... (Kulkee ulko-ovea kohti, jossa Veera\nja Ruupe siirtyvät vaieten syrjään, ja poistuu ulko-ovesta.)\n\nVOITTAJAIN MARSSI.\n\n    Unet taattojen ilmassa soi,\n    taas mantujen alta he herää.\n    Ja haavamme paistavat purppurassaan,\n    kun lyömme me auringon terää.\n    — Jo murtuvat haurahat kilvet!\n    Nyt murtuvat peikkojen kilvet.\n\nPENNU (on alkanut säkeistön alkaessa pölyillä itselleen pako-paikkaa,\nsitä toivottomampana mitä lähemmäksi laulajat tulevat; pujahtaa lopulta\nvasemmalle kamarinovesta).\n\nRUUPE (on kulkenut kuin väsähtäneenä etualalle ja lysähtänyt\ntyötuolilleen).\n\nVEERA (lähestyen takaapäin; katkerasti). Mitä arvelet, Ruupe... (Ruupen\nnostaessa päätään) siitä »vanhasta rakkaudesta»... Ruostuukohan se\nyhtä hyvin »sankareissa» kuin vaivaisissa? (Teennäisen ilakoivasti.)\nKoetetaanpa! (Poistuu ulko-ovesta.)\n\nRUUPE (yksin; hivellen kädellään rintaansa). Minusta tuntuu kuin se\nolisi heitetty tulikuumaan pätsiin ja nyt... se valahti jonnekin...\ntuhkaan... (kääntyen katsomaan, ikäänkuin Veera olisi hänen takanaan,\nlisäten syvässä sisäisessä nöyrtymisessä) olemattomiin...\n\n\nVI KOHTAUS.\n\nUlko-ovesta alkaa loistaa yhä säihkyvämmin auringonpaiste.\n\nJOOSE (ulkona; näkymättömissä). Huomio... seis! Rintamaan... päin!\nKolme ryhmää... asuntoihin, kellareihin ja metsikköön! Yhtäkään\npiileskelijää tai sala-ampujaa ei saa jäädä selkämme taakse. Neljäs ja\nviides ryhmä asemiin. (Tullen äitinsä seurassa ulko-ovesta; levittäen\nkätensä, onnellisena.) Kotiin, vihdoinkin kotiin...\n\nEETLA (alkaen hyöriä touhuissaan). Jopas tuli juhlat, jopas... Ja\nehjänäkö tulit, ihanko ehjänä? (Tarttuu hellästi kopeloiden Joosen\nkäsivarteen.) Annapas, kun koetan.\n\nJOOSE (riemukkaana). Koetetaan vaan, tällä tavalla, kas, tällä tavalla!\n(On ottanut äitiään vyötäisiltä ja nostaa hänet äkkiä seisomaan\nmuurinviereiselle rahille.)\n\nEETLA (iloisen hätääntyneenä). Jestas sentään! (Hellästi toruen.)\nEttäs kehtaat! Tuletkos nostamaan siitä, senkin... kenraali, mikä\nlienetkin... Mihinkäs minä tästä... leinisillä polvillani... (Yhä\näkäisemmin.) Tuletkos tai... tai koipeni katkaisen tuohon paikkaan!\n\nJOOSE (yhä hullutellen). No, älähän nyt, herranterttu, kiukkuusi kuole.\nKaulaan ne muut tytöt ovat kapsahtaneet. Kas, näin, tällä tavalla!\n(Nostaa äitinsä sylissään lattialle.) No, mitäs sanot? Tuntuivatko\nehjiltä... käsivarret?\n\nEETLA. Se on Jumalan ihme. Ja sellaisilta kuoleman kedoilta... Niin,\npoika, rukouksen kilpi on sinua suojannut. Tuolla... ullakolla olen\nkoleassa kylmässä itkusta nääntynyt teidän kehtonne ääreen, jonka\nhiiret ovat nakertaneet ihankuin olisi ollut... haudassa, kuoleman\nmatojen syötävänä... (Tyrehtyy itkuunsa, ojentaen käsivartensa\navuttomana Joosea kohti.)\n\nJOOSE (painaen äitinsä pään puoleensa; lohdutellen). Niin, olet saanut,\näiti, harmaat hiukset, ja minä... (rohkaisevan reippaasti) monen monet\nvuodet lisää ikää muutamassa kuukaudessa. (Loitoten äidistään; valoisan\nriemukkaasti, levittäen kätensä.) Näethän, äiti, se ei ollut muuta kuin\nelämänrattaan huimistumista suuressa kevättulvassa! (Kääntyen Ruupen\npuoleen.) No, ka... kättä päälle, vanha sarviniekka!\n\nRUUPE (nousten, tervehtien; ystävällisesti, yhä äänessä hiljaista\nväsymystä). Terve tulemasta. Minä olen tässä ollut kaartin käskystä\nlukkoseppänä, niin että... jos se on ollut kapinantekoa (viitaten\nohimoonsa), anna tulla... sankaritekoja.\n\nJOOSE (lyöden olalle Ruupea; iloisesti). Kiitokset saat...\nreissurahoista! Varastit niillä, luulen, minulta marttyyrikruunun, sinä\nriistäjä kapitalisti.\n\nEETLA (lähestyen Joosea, valoisasti). Jos sattuisit, Joose, tapaamaan\nPennu-veljesi, niin... (Vaikenee pelokkaana nähdessään Joosen kasvojen\nsynkkenevän.)\n\nJOOSE (jyrkästi). Toivottavasti en tapaa, sillä minun täytyisi se\npoika vangita uudestaan. Menin aamulla häntä pelastamaan. »Paennut»,\nsanoivat, ja minä sain hävetä kaksin kerroin. (Kiihkeästi.) Poika on\npilannut asiansa... juuri pakenemisellaan, sehän osoittaa, että...\n\nEETLA (on siirtynyt vasemmalle ja istuutuu kuin väsyneenä tuolille).\n\n\nVII KOHTAUS.\n\n_Ryhmäpäällikkö_ ilmestyy ulko-ovelle.\n\nRYHMÄPÄÄLLIKKÖ (keskeyttäen Joosen lauseen).\n\nPäällikkö! Nostivat valkoisen lipun! Taitavat olla antautumishommissa.\n(Poistuu Joosen viittauksesta.)\n\nJOOSE (rientää oikealle, katsottuaan akkunasta). Niin on... totta\nvieköön! (Äidilleen.) Äiti, he antautuvat! Ja nyt tulee rauha...\nOdottakaa... (Ottaa rahilta lakkinsa ja aikoo ulko-ovea kohti.)\n\nVEERA (on tullut ulkoa ovenpieleen; tulee mielevin elein Joosea kohti).\nNo, onpas se Joose-herra palannut komeana poikana... nauhat on rinnassa\nja olkapäällä... (yrittäen koskea hänen olkaansa) oikeat upseerin\nmerkit... (Joosen etääntyessä hänestä jäätävän kylmänä.) No, eikös se\nJoose nyt enää välitä muistaa entisiä kasvinkumppaleitaan? Ja me kun\nolemme täällä vuottamalla vuotelleet... oikeita voittajia.\n\nRUUPE (Jooselle; surullisen vakavasti). Älä usko tuota naista! Se on\nollut jos jonakin...\n\nVEERA (teennäisen ilakoivasti). Kuulepas sitä... näsäviisasta\nkellonpaikkuria!\n\nJOOSE (kulkee ulko-ovea kohti).\n\nVEERA (parahtaen). Joose, älä lähde! (Joosen synkkänä kääntyessä;\nkiirehtien lähemmäksi.) Kuuntele minua, on kysymyksessä ihmisen\nelämä... (Saatuaan Joosen lähestymään pari askelta parrasvaloa kohti;\ntodellisessa tuskassa.) Sinun oma opettajasi sanoi, että raakile, joka\nreväistään puusta... kesken kaiken... (väristen avuttomana) kokee\nkauhistavimman kaikista kuoleman hetkistä!\n\nRUUPE (surullisen katkerana). Ja mitä sinä siitä välität? Sinä\nkuiskutat vielä kuolemallekin: Ja Ijubjuu tebjaa... tselovatj,\ntavaarishtshii, tselovatj... ooh! (Vie käden kasvoilleen kuin\npäästäkseen näkemästä.)\n\nVEERA. Älä kuuntele häntä... armahda minua!\n\nJOOSE. Minun asiani ei ole armahtaa eikä tuomita. Olen vain sotilas.\n\nVEERA (hätäisen nopeasti). Mutta sinä voit minua puolustaa, jos tahdot.\n(Liikuttavasti.) Muistatko ensimmäisiä salakoitamme, jotka me yhdessä\npaistoimme ja söimme tuolla... Viinikanojalla? Ja sinä olit minun\nisäntäni ja minä olin sinun emäntäsi. Ja sitten... minä olin sinun\näitisi ja pelastin sinut rantaraidan huojuvilta oksilta... Muistathan?\n\nJOOSE (sisäisesti kärsien). Älä jatka, Veera... Palasin tänne kuin\nvuosien kuluttua. Mäet ja kujat olivat pienentyneet ja (hymähtäen\nsurullisesti) rantaraidat tärveltyneet... (Jyrkemmin; syyttävästi.)\nNe olivat hukkuneet siihen pitkän pitkään hautaan, joksi te olitte\nmuuttaneet Viinikanojan ja johon sinä olet hukannut viimeisetkin\nrippeet lapsuudestasi, viattomuudestasi, sielustasi ja ruumiistasi...\n\nVEERA (hiljaisen katkerasti). Ehkäpä niin... Mutta auttoivatko ihmiset\nkuinkakin paljon minua... koreammille teille?\n\nJOOSE (tinkimättömän jyrkästi). Kyllä. Sinun kätesi oli minun\nkädessäni, mutta sinä riistit sen irti ja juoksit tuonne, liejuun,\njosta ei ketään voi puhtaaksi pestä, muuten kuin... hautaamalla ja\nunohtamalla... (Hiljaisella äänellä, mutta kiinteästi.) Ajattele ja\ntuomitse itse itsesi! (Poistuu ulko-ovesta.)\n\nVEERA (on jäänyt tuijottamaan; toistaen hiljaisena Joosen sanoja, kuin\nnähden edessään uuden, ihanan elämän). Hautaamalla... Tuomitse itse\nitsesi... (Uuden tunteen vallassa; ihmettelevän iloisesti.) Kuulitteko?\nHän antaa heidän minut surmata...\n\nRUUPE (raskaasti). Niin, miten vuoteensa valmistaa, saa myöskin levätä.\n\nVEERA (ihastunein äänin). Mutta hänen äänensä värisi tuskasta.\n(Ikään kuin voitollisena väitteenä Eetlalle ja Ruupelle.) Niin,\nniin, hän ei ole lakannut minua rakastamasta! Ja tiedättekö? Minun\nkuolemankauhuni... meni kuin nukkumaan... jonnekin, omaan pimeyteensä.\n(Siirtyy istumaan muurin viereiselle rahille; erikoisesti Eetlalle,\nmelkein leikillisesti.) Sellainen hän oli poikanakin! Kiskoi\nsuutuksissaan hiuksista kuin julmuri. Mutta se oli sekin vain...\nrakkautta... (Yhä kuin ihmetellen.) Ja nyt minusta tuntuu, että...\nViinikanoja on jälleen alkanut virrata entisensä näköisenä...\nYmmärrättekö sellaista? (Jää katsomaan kuin kaukaisuuteen, kirkastunein\nkatsein.)\n\n\nVIII KOHTAUS.\n\n_Pennu_, nyt siviilipukuun puettuna, pistää pelokkaat kasvonsa\nkamarinovesta, hivuttautuu esiin.\n\nEETLA (on noussut, katsahtaen pelokkaana ulko-ovelle). Näkevät,\npoikani, näkevät... (Rientää ulko-ovelle, sulkee oven ja palaa Pennua\nkohti.)\n\nPENNU. Se uhkasi minut vangita ja antaa heidän käsiinsä... Kätkekää\nminut... (Parahtaen.) Kätkekää minut!\n\nRUUPE (synkän tutkivasti). Niin, Veera, komerossa on lilaa vain yhdelle?\n\nVEERA (kuin havahtuen). Niin... älä kiellä häneltä kätköpaikkaasi,\nRuupe. (Puoliksi itsekseen.) En aio sitä enää itselleni kerjätä.\n\nRUUPE (katsoen ihmetellen Veeraan). Vai sillä tavalla? (Nousten.) No,\nolkoon. Tule, poika.\n\nEETLA (on seisonut Pennun vieressä ikäänkuin suojellen ja ohjaa hänet\nRuupen jäljestä verhon taakse; siirtyy ulko-ovelle, jonka avattuaan\nkulkee huokaillen takaisin kamarinovea kohti, pysähtyen huutojen\nalkaessa kuulua).\n\nÄÄNIÄ (ulkoa). Päällikkö! Päällikkö! — Punainen lippu! — Valkoinen\nkatosi! — Nousee taas punainen lippu!\n\nJOOSE (näkymättömissä; kuuluvalla äänellä). Ryhmät kokoon!\nValmistautukaa hyökkäykseen! Odottakaa!\n\nRUUPE (on huutojen aikana tullut verhon takaa, ja silmää akkunasta,\näidilleen). Punaisen nostivat...\n\nEETLA (lähestyen). Herra meitä auttakoon...\n\nRUUPE. Älä pelkää, äiti muori. Alkavat tapella eivätkä jouda nuuskimaan\npiilopaikkoja. (Laskien kätensä lohduttavasti äitinsä olalle.) Ja\ntuonnempana on poika helpommin pelastettavissa...\n\n\nIX KOHTAUS.\n\n_Joose_ ulko-ovesta.\n\nEETLA (Ruupelle). Niin, niin, mutta Joosenko taas...? (Kääntyen Joosea\nvastaan.) Poikani, älä juokse sinne kuoleman kitaan! Kohta nostavat\ntaas... sen rauhanlippunsa...\n\nJOOSE. Rauhoitu, äiti. Minun tehtäväni on odottaa vain hyökkäyskäskyä\nja olla siihen valmis. (Ruupelle, tuimasti.) Mutta mieheni ilmoittivat\nnähneensä kamarinakkunasla nuoren miehen hätääntyneet kasvot. Mitä se\nmerkitsee?\n\nRUUPE. No, ketäs siellä nyt sitten...\n\nJOOSE (kääntyen, katoaa äkkiä kamariin, sulkien oven jäljessään).\n\nULKOA (on alkanut kuulua kuoron laulaman »Voittajain marssin» säkeitä,\njoista nyt kuuluu selvästi ja reippaasti säepari).\n\n    Mut yllämme poutaiset pilvet!\n    On yllämme Jumalan pilvet.\n\nVEERA (siirtyy kuin laulun houkuttelemana ulko-ovelle, jossa jää\nkatselemaan taivaalle, nojaten ovenpieleen).\n\nEETLA (laulun lakattua; Ruupelle). Mitäs se siellä viivyskelee?\n\nRUUPE (epävarmana). Mitäpähän tuo...\n\nJOOSE (palaa kamarista, astuu raskaasti, kuin väsyneenä, riiputtaa\nkädessään punakaartilaismerkein varustettua Pennun takkia, jonka\nheittää muurin viereiselle rahille; väsyneellä äänellä, mutta\nvarmasti). Kutsukaa poika esiin.\n\nRUUPE. Ja mikä poika?\n\nJOOSE. Te salasitte hänet minulta, vaikka velvollisuutenne olisi ollut\nauttaa minua tehtävässäni.\n\nRUUPE. Et kai aio vaatia minua oman veljeni ilmiantajaksi?\n\nJOOSE. Taakseni ei saa jäädä piileskelijöitä.\n\nRUUPE (nousten). Ooho, poika! Siinä tapauksessa saat asettaa tämän\nkyssäniskan seinää vasten. Se kyllä ei taivu.\n\nEETLA (lähestyy Joosea rukoilevasti, itkun tukahduttamalla äänellä).\nHän on minun onneton poikani Ruuhen... (Korkeammalla äänellä, itkevässä\nhädässä.) Ja hän halasi veljeänsä Benjaminia kaulasta ja itki!\n\nJOOSE (kuin hervahtaen; tuskan tukahduttamalla äänellä). Äiti, en\njaksa... (Painaa päänsä avuttomana äitinsä olkaa vasten; nostaen sen\njälleen; kooten kaiken sisäisen voimansa,) Ja kuitenkin... minun täytyy\njaksaa... loppuun saakka. (Siirtyy muurinviereiselle rahille.)\n\nRUUPE (inhimillisesti suuttuneena). No, jaksa sitten! Voithan pakottaa\nvaikka... oman äitisi ilmiantajaksi tai tuon naisen tuolla... entisen\nmorsiamesi...\n\nJOOSE. Vaikene! (Hetken vaitiolo; verhon takaa kuu luu pari jysähdystä;\nkaikki vavahtavat, jäävät seisomaan odottavina.)\n\nPENNU (tullen esiin verhon takaa). Tulkoon mitä tulee! Tässä olen.\n(Liikutettuna.) En voinut kuulla kauemmin äitini itkua enkä... teidän\nriitaanne.\n\nJOOSE (valoisammin mielin). Pennu, teit miehen tavalla!\n\nPENNU. Mutta sala-ampuja en ole, sen vannon!\n\nJOOSE (hiljaisemmin, sisäisessä ilossa). Uskon sen. Rohkean miehen\nsanaan on syytä uskoa, Pennu. Ja nyt minä voin taas puolustaa sinua\nhyvällä omallatunnolla.\n\nEETLA (ottaa Pennun hyväillen luokseen; onnellisena). Nyt on minulla\nminun kolme poikaani jälleen! Näettekö, lapset, onko minun uskoni\nhäpeään joutunut? Katsokaa, se paistaa vanhurskauden aurinkona.\n(Katsahtaen ovelle, Veeraan päin.) Ja minä tahtoisin, että kaikki\ntulisivat siitä osallisiksi, nekin, jotka vielä huokaavat pahojen\ntekojensa alla. (Siirtyen Joosen luo, laskien kätensä tämän olalle.)\nJoose, eikö ole mitään keinoa armahtaa tuota onnetonta naista? Me\nolemme häntä vastaan jo lapsena syntiä tehneet. Ja hän on mieleltään\nnöyrtymässä, sen kuulin. Poikani, eikö ole olemassa mitään keinoa?\n\nJOOSE (herkän surullisesti). Sinä tiedät, äiti, minun toivovan häneen\nnähden armon käyvän oikeudesta, jos vain löytäisin oikean keinon...\n(Yhä voimakkaammassa säälissä.) Niin, jospa sen löytäisin!\n\nRUUPE (on istunut työtuolilleen; kaikki katsovat Jooseen jännittävässä\nodotuksessa).\n\nVEERA (tullen ulko-ovelta; iloisen luontevasti, katseissa hurmiota).\nMinä olen sen löytänyt! (Erikoisesti Jooselle; viitaten pihamaalle.)\nHeidän laulaessaan: »On yllämme poutaiset pilvet, on yllämme Jumalan\npilvet» tulvahti tuolta keväästä minua vastaan koko meidän nuoruutemme,\nJoose... Ja samalla... yhtäkkiä muistui mieleeni Esa-maisterin eilinen\najatus...\n\nJOOSE (hämmästyen; hieman pelästyenkin). Opettajani? Missä olet?...\n\nVEERA (tyynnyttävästi). Odota. Mitenkä hän taas sanoikaan? Niin,\nsillä tavalla, että... muutamat ihmisparat tekevät hedelmän vasta\nkuollessaan, jos kykenevät uhraamaan itsensä... (Hiljaisemmin.) Tai\nainakin... itse itsensä tuomitsemaan, kuten sinäkin, Joose, juuri äsken\nsanoit. (Iloisesti.) No, nyt... juuri äsken minä tuomitsin itseni\nestämään tämän viimeisen ja turhan verenvuodatuksen...\n\nJOOSE (keskeyttäen, Ruupelle). Onko heidän hyökkäyslippunsa yhä\npaikallaan?\n\nRUUPE (nyökäten päätään). On kyllä.\n\nVEERA (asiallisen vakuuttavasti). Niin, mutta te ette voi, ette saa\nhyökätä. Siellä on myös teidän omianne, panttivankeja, jotka Jallu\nHeiska sinne raahasi mukanaan. Ja hänen vankiensa joukossa on sinun\nrakkain opettajasi, Esa-maisteri...\n\nJOOSE (vavahtaen suuttumuksesta). Se konna...\n\nVEERA. Ei, hän on urhoollinen hurjapää ja on päättänyt kuolla\nkalliisti. Ja hänen joukkonsa siellä terrorisoi suurta enemmistöä, joka\njo äsken tahtoi antautua. (Tarmokkaasti, Jooselle.) Päästä nyt, Joose,\nminut menemään... yksin tuon kentän yli. He tuntevat minut ehkä jo\nkaukaa. Selitän heille... he uskovat minua, sillä olenpa ollut hurjista\nhurjimpia — rauhantahtojat pääsevät voitolle, ja he nostavat taas\nantautumismerkin... Katsos...\n\nJOOSE (asiallisesti). Huomaa kuitenkin, että tuo matka on elämän ja\nkuoleman kulkua.\n\nVEERA (väliin huudahtaen). Siksipä juuri!\n\nJOOSE (jatkaen). Heillä ei ole enää kuria. Vapisevat kädet sormeilevat\nsiellä liipaisinta. Saattaa tapahtua tolkuttomia laukauksia. Ja\nsitten... nuo vannoutuneet heiskalaiset... Älä lupaa siis liian\naikaisin.\n\nVEERA. Niin, mutta... se _voi_ onnistua. Minä saatan päästä heidän\nasemilleen saakka, ja silloin...\n\nJOOSE (keskeyttäen, jyrkästi). Minulla ei ole halua eikä oikeutta\nratkaista sinun kohtaloasi tällä tavalla.\n\nVEERA (ylpeän voitollisesti). Sinä et halua minua estää, kun saat\nkuulla, että Esa-maisterin tuonne joutuminen on minun syytäni, alusta\nalkaen ja kokonaan. Hänet, juuri hänet minä tahdon pelastaa... sinulle!\n\nJOOSE (katsoen hetken jännittyneenä, melkein ihaillen Veeraan; nousten,\nratkaisevasti). Lähde. Sillä teollasi pelastat paljon... (hiljaisemmin)\nihmisen... itsellesi ja meille...\n\nVEERA (kääntyen Eetlan puoleen, nöyrästi). Vain yhtä pyydän. (Viitaten\nEetlan hartialiinaan.) Suokaa minulle sunnuntailiinanne, emäntä,\npeittäisin sillä hartioitani, niitä tuntuu niin paleltavan.\n\nEETLA (ojentaen liinan Veeralle). Ota, Veera, ota...\n\nVEERA (järjestää huolella liinan harteilleen, hymyillen). Jo\nlapsena tätä ihailin... Muistan, kuinka sen silkki kiilsi ja ripset\nvälkkyivät... »Kun tulen suuremmaksi, juuri tuollaisen saan, juuri\ntuollaisen tahdon», ajattelin. (Ikäänkuin viimeisen katkeruuden\nhäivähtäessä ohi, merkitsevästi.) Ja nyt olenkin sen saanut. (Kääntyen\nJoosen puoleen, heleän iloisesti.) Joose, lähden omalle joellemme.\nKuljen suoraan meidän rautapaitaamme kohti... (Ojentaa kätensä\nJooselle, vetäen sen hiljaa pois; äkkiä, tarmokkaasti.) Hyvästi...\n(Kaikille, iloisesti nyökäten.) Hyvästi! (Poistuu hitaasti ulko-ovesta.)\n\nRUUPE (ja _Pennu_ kääntyvät jännittyneinä akkunaan).\n\nEETLA (jää seisomaan ristissä käsin vasemmalle).\n\nJOOSE (siirtyy ulko-ovelle ja eteiseen, josta kuuluu rauhallisena\nkäskynä). Päästäkää hänet menemään, pojat! (Hetken vaitiolo.)\n\nPENNU. Miksi se kävelee noin hitaasti?\n\nRUUPE. Niin hän käveli ennenkin, nuorempana. (Kääntyen akkunasta,\npuoleksi itsekseen.) Kuin hiljainen ja hurskas tyttö...\n\nEETLA (istuutuu tuolille, nyökyttäen päätään). Pahimmastakaan ei katoa\nkoskaan... kokonaan... lapsuuden viattomuus. (Katsoen kauas.) Kun vain\nihminen osaa riisua yltään... tämän elämän veriset vaatteet. (Kuuluu\nyksinäinen kaukainen laukaus.)\n\nRUUPE (kauhistuneena). Aikovatko... ?\n\nPENNU. Ei, ei! Taisi olla vahinkolaukaus. Ihanhan se kävelee\nrauhallisesti...\n\nRUUPE. Minä houkka! Minun täytyy juosta hänen rinnalleen!\n\nEETLA (ojentaa estävästi kättänsä).\n\nRUUPE. Älä estä, äiti, älä estä... (Rehevästi, ihastuneena omaan\nkeksintöönsä.) Ne tuntevat sieltä minun kyttyräni! Eivätkä toki\nammu omaa lukkoseppäänsä. (On samassa kiirehtimässä ulos, katoaa\nulko-ovesta.)\n\nPENNU (akkunassa, jännittyneen kiihkeästi, ensi lauseen melkein\npoikamaisen leikillisesti). Ruupe juoksee kuin karhu! Ja katso... äiti,\nkatso!\n\nEETLA (tulee akkunan luo, josta jäävät katsomaan).\n\nPENNU. Katso tuonne! Heidän lippunsa horjuu puolelle ja toiselle\nihankuin siitä tapeltaisiin... Nyt se katosi! Nousee taas näkyviin...\nTaas painui etuvallin taakse. Ja nyt ei näy mitään, ei valkoista eikä\npunaista. (Kääntyy äitinsä puoleen; iloisena.) Mutta odotapas, saat\nnähdä... kohta nousee antautumislippu jälleen... (Ottaen äitiään\nhellästi hartioista.) Äiti... (Kuuluu jälleen kaukainen laukaus,\npuoleksi sammaltaen.) En näe enää... Kaatuiko se? Molemmat maassa,\nsamassa rykelmässä... Mutta ne liikkuvat kuitenkin... (Jää sanattomana\ntuijottamaan akkunasta.)\n\n\nX KOHTAUS.\n\n_Joose_ ulko-ovesta lähestyy hitaasti.\n\nJOOSE (synkästi). Ja sittenkin... ne ampuivat, mielettömät.\n(Äidilleen.) Ruupe näyttää pelastuneen. (Istuutuu muurinviereiselle\nrahille.)\n\nPENNU. Ruupe palaa... Kädessä on jotain mustaa... Se on liina...\näidin liina. (Puoliksi itsekseen.) Menen vastaan... (Poistuu hitaasti\nulko-ovesta; hetken vaitiolo.)\n\nEETLA (kohoten onnelliseen näkyyn). Ja sillä viikunapuulla oli kolme\nhaaraa, ja se oli niinkuin viheriöitsemällänsä... (Kääntyen Joosen\npuoleen, voitollisesti.) Niin sanotaan Joosefin historiassa. Ja ne\novat minun vanhuuteni päivät ja minun kolme poikaani... Ymmärrätkö,\nJoose?\n\nJOOSE (surumielisen herkästi). Niin, äiti... (Nousee; sisäisesti\nvapautuen.) Ja minusta tuntuu, että hän antoi tällä teollaan meille\nkaikille (tapaillen) jotain... jotain, mikä tekee hiljaiseksi, mutta\nei enää ahdista sydäntä. (Yhä herkistyen.) Ja minulle... (lähestyen)\nkuule, äiti... On kuin hän olisi kirkastanut minulle sen täytymyksen\nlain, jota olen kantanut nämä taistelut tuskallisena taakkana. Katsos...\n\nEETLA. Niin, poikaseni, jokaisessa syntymisessä on aina myös murtumista\nja kuolemaa... Sitähän sinä tarkoitit...\n\nJOOSE (katsoen etäisyyteen; valaistuen). Ehkäpä juuri sitä.\n\n\nXI KOHTAUS.\n\n_Ruupe_ kädessään hartialiina, jäljessään _Pennu_, ulko-ovesta.\n\nRUUPE (tullen hitaasti keskinäyttämölle, tuijottaen liinaa, jota kantaa\nkäsivarrellaan kuin elävää, haavoittunutta olentoa). Osuivat rintaan.\nTämä vertyi vertymistään. Mutta hän piti kättänsä ylhäällä kuin\nkäskevästi viitaten ja vaatien jotain, kunnes antautumismerkki seisoi\nvakavasti paikoillaan. Ja silloin... hän alkoi hymyillä... ihan sitä\nparhainta hymyään... ja vaipui maahan... kuin nukkuakseen. (Ojentaa\nliinaa äitiään kohden, liikuttavan avuttomana, kärsivänä.) Niin, äiti,\nsinun sunnuntailiinasi on tahrautunut vereen...\n\n\n\n"]