[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNhy_WgERTf5qOggYsLFNnWESYh0qWI014ord-EI5C_A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":25,"aiDescription":26,"preamble":27,"content":28},3720,"Hajamuistelmia pakolaiselämästä","Sirén, Aatto",1873,1955,"3720-siren-aatto-hajamuistelmia-pakolaiselamasta","3720__Sirén_Aatto__Hajamuistelmia_pakolaiselämästä",null,"muistelmat",[],[],"fi",1923,21848,162786,false,78096,[22],"Finland -- History -- Civil War, 1918 -- Refugees",[],[],2099,"Kokoelma muistelmia ja havaintoja elämästä punapakolaisena Neuvosto-Venäjällä Suomen sisällissodan jälkeen. Kirjoittaja kuvaa arkisia kokemuksiaan, matkojaan Moskovaan sekä Inkerinmaan oloja vallankumouksen jälkeisessä murrosvaiheessa.","Aatto Sirénin 'Hajamuistelmia pakolaiselämästä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3720. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Sirén ja Projekti Lönnrot.","HAJAMUISTELMIA PAKOLAISELÄMÄSTÄ\n\nPunapakolaisena Venäjällä\n\n\nKirj.\n\nAatto Sirén\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nTyöväen Sanomalehti Osakeyhtiö,\n1923.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nOlisiko katastrofia voinut välttää\nMatkalla Itään\nKadonnut loisto\nBuihin\nSuomalainen siirtola Buissa\nTehtaalla\nVälskäri ja viisi muuta virkaa\nMuinaissuomalaisten asuma-alueilla\nTuokiokuvia Moskovan matkalta\nKeskikesän Moskova\nSunnuntaimietteitä\nKeski-Venäläiseen talonpoikaiselämään tutustumassa\nKeski-Venäjän geologiaa ja luontoa\nVenäläistä ruokahalua\nKeski-Venäläistä kansanelämää\nUkonilma\nTalvi Keski-Venäjällä\nKeskivenäläisten \"Pyhä Ibis\"\nPietarin Sveitsistä\nKevätaamu Pohjois-Inkerissä\nVaikutelmia Inkeristä\nOpettajana Inkerissä\nAsumusoloista Pohjois-Inkerissä\nSurman mailta\nVastakohtien maa\n\n\n\n\nLUKIJALLE.\n\n\nSeuraavat katkelmat ovat välittömiä ja irrallisia tunnelmakuvia,\nkirjoitetut niissä perin pohjin poikkeuksellisissa oloissa, mitkä\npakolaiselämä kykeni tarjoamaan kaaostilassaan olevan silloisen\nVenäjän oloissa. Siitä syystä ne ovatkin hajallisia ja katkonaisia.\nNiiden taustana, joko hyvin vähän tai ei laisinkaan ole tahdottu\nkäyttää näkemyksien ja tuntemuksien laajempaa tendenssiä, enemmän\nvaan henkilökohtaisia vaikutelmia. Viekotteleva tilaisuus kylläkin\nolisi ollut aikana, jolloin luokkasota valtoimenaan riehui sekä\nkotoisissa oloissa että Venäjällä. Sisällyttää näihin tunnelmiin\njoukkopsykologinen pohja, laajentaa niitä sen mukaisesti, mutta\nsilloin se olisikin kuulunut historian arkaluontoiseen piiriin ja\nhistorialliset tuokiokuvatkin ovat erheellisiä ja — puolueellisia kuin\nne tunnelmoidaan itse tapausten pyörteissä, siitähän on riittävästi\nkokemuksia etenkin luokkasotamme ajalta.\n\nEtenkin Venäjällä ollen olisi semmoiseen ollut oiva tilaisuus,\nmissä esiinnyin poliittisen elämän sivustakatsojana — pakolaisena,\nmutta kokemus on sieltäkin osoittanut välittömät kuvaukset\nenemmän tai vähemmän paikkansapitämättömiksi. Tosiasiallisimmin\nkuin persoonallisista tekiöistä riippuu nähdäkseni Venäjänkin\nvallankumousprosessi, mitä erillaisemmissa muodoissa se ilmeneekin,\nsuurista yhteiskunta-taloudellisista vaikutteista.\n\nSemmoisina hajallisinakin, mutta vain henkilökohtaisien mielialojen\ntunnelmakuvina, jätän sanotut kyhäelmät työläisjoukkojen käteen.\nJos yksi ja toinen erikoispiirre sen ajan paikka- ja yksilökuvista\nherättäisi laajemman ja perusteellisemman tuntemuksen tarvetta\nlukiassa, niin muita tarkoituksia ei niillä olekaan.\n\nOrimattilassa heinäkuulla 1923.\n\n_Tekijä._\n\n\n\n\nOLISIKO KATASTROFIN VOINUT VÄLTTÄÄ?\n\n\nTarkoitukseni, sanottakoon se heti, ei ole lähteä antamaan vastausta\notsikossa olevaan kysymykseen. Se on historioitsijan tehtävä ja vaatii\ntaustakseen Suomen yhteiskuntataloudellisen kehityksen huolellisen ja\ntarkan tutkimuksen vähintäin viiden viimeisen vuosikymmenen aikana.\nSuurien historiallisten joukkoliikkeiden syyt eivät ole hetkellisiä,\nne ovat sellaisia, mitkä ylipäänsä synnyttävät luokkaeroavaisuuksia,\nluokkavastakohtia kapitalistiseksi kehittyvissä talousoloissa.\nLuokkasodan syitten tutkiminen tarvitsisi siis muodostua omistus-\nja tuotanto-olojemme laajaksi tutkimukseksi vähintäin sinä aikana\njolloin kapitalistinen kehitys meidänkin oloissamme alkoi määräävämmin\nvaikuttamaan luoden vähin erin, mutta välittömästi, sekä valtiollisen\nettä ammatillisen työväenliikkeemme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSähkölamput kuumottivat himmeästi eduskuntatalon käytävissä ja\nravintolassa. Tupakansavu täytti ilman. Se loi utumaisen sädekehän\nsähkölamppujen ympäri. Yö oli myöhäinen. Ravintolatytöt liikuskelivat\nveltosti ja väsyneesti. Edustajia kuljeksi ryhmissä käytävillä,\ntoisia ryhmiä istuskeli ravintolassa ja rupattelivat hillitysti,\nsalaperäisesti. Vaistomainen epävarmuus näytti painostavan toisia\nvai johtuiko se siitä, että he tiesivät jotakin enemmän juuri ovella\nolevista tapauksista. Minäkin olin illan kuluessa kuullut yhtä ja\ntoista piakkoin alkavasta rautatielakosta, enempää en kuullut, ei\nedes kuulteni mainittu marraskuun suurlakon uusiintumisesta. Tuo\nkuulemani siis ei ollut mitään uutta, semmoiseenhan olin tottunut\nedellämainitusta marraskuun suurlakosta asti. Mahdollisesti\njotkut meidän ryhmäläiset aavistivat — ehkä tiesivätkin — enemmän\nvastaisesta tilanteesta. Oli miten oli, mutta en ainakaan minä, eikä\nmonet muut ryhmäläiset, joiden kanssa olin puheissa sinä iltana,\nedes aavistaneetkaan että 48 tuntia sen jälkeen luokkasota alkoi\nvirallisesti.\n\nTämä olkoon mainittuna vaan sen vastapuolueen esittämän väitteen\njohdosta, että eduskuntaryhmä ryhmänä valmisteli luokkasotaa ja\nylipäänsä oli siitä tietoinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIstuin erään tuttavani kanssa eduskunnan istuntosalin eteishallissa.\nPainostanut mieliala oli tarttunut minuunkin. Koetin tehdä itselleni\nselväksi mistä se johtui, mutta tuloksetta. Pakinoimme yhtä ja toista:\n\"Se on onnettomuudeksi puolueellemme jos nyt syntyisi kansanliikettä\",\nsanoi toverini. \"Maassa vallitseva elintarvepula, joukkojen\nhermostuneisuus, semmoiset tekijät veisivät maan ehdottomasti yleisen\nanarkian tilaan, minkä kansainvälinen porvaristo tukahduttaisi veriin,\nsitä suuremmalla syyllä kuin naapurimaissa Ruotsissa ja Saksassa ei ole\nsemmoisia liikehtimisiä niiden hallitusten käsiä sitomassa. Puolueen\npitäisi niinmuodoin tehdä voitavansa kansanliikkeiden syntymisen\nestämiseksi.\"\n\nOlimme yhtä mieltä asiasta ja arvelimme lopuksi, että jos lähipäivinä\njoitakin liikehtimisiä syntyisi olisi niillä vaan paikallinen,\nmielenosotuksellinen, luonne ja ettei ne ainakaan saisi marraskuun\nsuurlakon kantavuutta, siitä luulimme olevamme varmat.\n\nNiin vähän tosiaankin tiesimme tai edes aavistimme — ainakin me\nmuutamat — niistä suurista historiallisista tapauksista, mitkä\nolivat ovella. Edelläkerrottu eduskunnan istunto, viimeinen muutoin,\npäättyi lauvantaina 26 päivää vastaan yöllä. Matkustin kotiin ja kun\nmaanantaina 28 päivänä tulin uudelleen Helsinkiin, täysi-istunto\nnimittäin oli päätetty pitää maanantaina kello 2 päivällä, menin\neduskuntatalolle ja jouduin eräiden toisten edustajain keralla\npidätetyksi vallankumousmiliisin puolelta joka vartioi eduskuntataloa,\nja viedyksi kuulusteltavaksi I:sen poliisipiirin konttoriin siitä\nsyystä että olin pyrkimässä eduskuntaan jota ei toistaiseksi\nollut olemassa. Niin tietämättäni jouduin minä ja moni toinenkin\nvallankumouksen kuohujen keskelle.\n\nLeuto tammikuun päivä oli jo hämärtymässä kun kävelin vanhoja\ntuttuja katuja asuntooni Perämiehenkadulle päin. Mitä sekavimmat\ntunteet pyörivät päässäni. Olinhan nähnyt suurlakkoja useimman kuin\nyhden, ollut mukana niissä. Koko miehuusaikani oli ollut joukkojen\nnousua. Suurlakko alun kolmattatoista vuotta sitten toi yleisen\näänioikeuden ja kansanvaltaisen eduskunnan. Valtiollinen valveutuminen\nja pohjakerrosten valistustaso pimeimpiä sopukoita myöten oli\nkohonnut sangen huomattavassa määrässä kymmenvuotisena köyhälistön\nparlamenttikautena. Olihan sieltä toki saatu tärkeitä sivistyksellisiä\nja taloudellisia parannuksia aikaan, joskaan ei niin nopeasti ja niin\nsyvällekäypiä kuin köyhälistöjoukkojen asema kapitalistisen kehityksen\nmurrosaikana olisi edellyttänyt.\n\nElävinä olivat vielä säilyneet muistissani ne mainingit, mitkä\nvaikutti maaliskuun vallankumous Venäjällä, joka kukisti 400-vuotisen\nkeisarivallan ja nostatti Suomessakin pystyyn porvarillis-sosialistisen\nkokoomushallituksen. Sitten marraskuun suurlakko, josta oli\nkulunut vasta vajaa kolme kuukautta. Niin, olihan viimeisen kahden\nvuosikymmenen aika ollut historiallisesti perin huomattavaa ja\ntapauksista rikasta aikaa. Ensin venäläisen tsaarivallan pitkä\nalaspainava taantumuskausi, sitten nousua, nousua ja liikehtimistä\nja — saavutuksiakin. Ne tapaukset eivät toki olleet yllätyksiä, eipä\nedes viime marraskuun suurlakko, mutta nyt alkaneet liikehtimiset\nmuistelemaani taustaa vastaan katsottuina tuntuivat yllätyksiltä.\nMiten erilaisia olivatkaan tapaukset nyt, vaikka ne ensikatsannolla\nnäyttivätkin jo elettyjen suurien tapausten uusintamuodoilta.\nHelsinkiin tullessani oli toki vielä osittainen rautatieliikenne\nolemassa, mutta elämä kaikkialla oli salaperäisen vaiteliasta,\nitseensä sulkeutunutta ja näköjään yhä pidättäytyvämpää kuin pahaa\nennustava tyven rajumyrskyn edellä. Sivukulkijasta näytti elämä\nsuurelta salaperäiseltä kysymysmerkiltä. Oikein teki mieli huutaa\nkaikkialle: \"Mitä on tekeillä? Sanokaa mitä oikeastaan on tekeillä?\"\n— Meikäläiset puuhailivat hallitustalolla, joukkoja asestettiin\nkuumeisella kiireellä. \"Mihin kuurimuksen kattilaan tosiaankin ollaan\nmenossa\", kysyin itseltäni, hiljensin käyntiäni saadakseni aikaa\nmiettiä asioita ja päästäkseni tilanteen tasalle. Miten oli mahdollista\ntuommoisen askeleen ottaminen — turmion askeleen! Ehdottomasti\naskeleen tuhoa kohti, siitä luulin voivani olla vakuutettu. Nostaa\npuolifeodaalisissa oloissa pystyyn työväen valta, vaikka varsinainen\npalkkaköyhälistö, luokkatietoisesti valistunut, oli ripoteltuna pieniin\nteollisuuspiireihin ympäri maan, sitä hallitsevan massan keskuuteen,\njoka tosin vaaleissa antoi äänensä sen hyväksi, mutta sittenkin\noli vähemmistönä. Nostaa näin ollen pystyyn työväen valta ja pitää\nsitä... sehän oli mieletöntä! Eihän Länsi-Euroopan kapitalistisesti\nkehittyneimmissäkään maissa sitä oltu voitu edes yrittääkään.\nAsiassahan oli tieteellisen tarkat periaatteet määräämässä, ainoastaan\nkaksi mahdollisuutta oli vaan olemassa: Marxin tieteelliset\ntalousteoriat seisoisivat päälaellaan silloin, jos Suomen köyhälistö\nluulee saavansa yhteiskunnallisen vallan käsiinsä ja pitävänsä\nsen, jos taas Marxin teoriat pitävät paikkansa, niin nyt alkanut\nköyhälistön vallantavoittelu epäonnistuu, sen täytyy luonnonlain\nvälttämättömyydellä epäonnistua, siitä minä olin ja yhä edelleen olen\nvakuutettu — Marxin tieteellinen työ ei ole tältäkään kohtaa heikkoa\nvaan vahvaa.\n\nMinua puistatti Suomen köyhälistön suuri ratkaiseva askel... Mitä\nse tiesi muuta kuin verta, kyyneleitä, hävitettyjä koteja ja mikä\npahinta — koko ikänsä puutteellisuuksia, sairautta ja nälkää\nvastaan, ponnistelleen köyhälistön hartioille laskeutui tämä raskas\ntaakka, jonka alle se oli musertuva, ehdottomasti musertuva ja\nmiten käy meidän nuoren, mutta toivorikkaan puolueliikkeemme...\nKohtalo varjelkoon meitä! Mutta sehän toki ei voi hävitä, ei edes\nverivirtoihin, pysähtyä se vähän voi kulussaan, mutta hävitä se ei\nvoi, sillä se kantaa povellaan tulevaisuuden nousevaa kylvöä. Ja...\nja ehkä tämä onnettomuutta ennustava kansanliikekin oli taloudellisen\nkehityksen historiallisesti välttämätön seuraus... Lohdutin itseäni\nsillä ajatusjohdelmalla. Tämä sittekin on seurausta vallitsevasta\ntilanteesta, seuraus, mikä ei ollut vältettävissä...\n\nJonkun päivän kuluttua tapasin taas edellämainitun tuttavani.\nTarinoimme taaskin päivän suurista kysymyksistä. Kerroin hänelle miten\nminua pelotti ja painosti puolueemme suuren ratkaisevan askeleen\nottaminen. \"Mutta\", sanoin lisäksi, \"olen rauhoittanut itseäni sillä,\nettä historiallinen välttämättömyys tähän tilanteeseen puolueemme\npakoitti. Me olemme vaan atoomeja suurten tapausten pyörteessä.\nVoimme juosta päämme seinään murskaksi, kohtalon rattaan silti\nhievahtamattakaan ikuisesta kiertokulustaan...\"\n\n\"Lorua!\", sanoi tuttavani. \"Minä päinvastoin olen vakuutettu, että\ntämä katastroofi oltaisiin voitu välttää ja se oltaisiin voitu estää\npuolueen johdon taholta!\"\n\n\"Estääkö!\" sanoin, \"ja millä tavalla?\"\n\n\"Millä tavalla? Sanoutumalla irti aseellisen tien valinneista\naineksista!\"\n\n\"Mutta ne ainekset käsittävät melkoisen suuria työläisjoukkoja ympäri\nmaan.\"\n\n\"Ne olisivat supistuneet heti kuin puolue olisi antanut kehoituksen\nparlamenttaarisella pohjalla pysymiseksi. Minä olen varma siitä että\njoukot olisivat nyt, kuten ennenkin totelleet puolueen ylintä johtoa...\"\n\n\"Niin minäkin luulisin\", sanoin, \"sikäli kuin minä köyhälistöä ja\nsen joukko-psykologiaa tunnen 20-vuotisesta kokemuksestani. Minäkin\nluulisin että puolueen parhaimmisto, sen kehittynein ja luokkatietoisin\naines, ei olisi tahtonut asetettavaksi yhden kortin varaan koko\npuolueemme olemassaoloa, se ei olisi tahtonut lähteä uhkarohkealle\ntielle seikkailijoittensa kanssa, tuhon tielle jo ilmeisesti silloinkin\nnähtynä, vaan olisivat seikkailijat saaneet vastata itse puolestaan,\nkuten niin monta kertaa ennen, jolloin puolue on julistautunut irti\nheistä.\"\n\n\n\n\nMATKALLA ITÄÄN.\n\n\n\"Helsingin junalle!\" huusi asema-virkailija Viipurin asemahuoneella. Se\noli 13 p. huhtikuuta kello 2 yöllä.\n\nOlin torkkuillut penkillä jo kolmisen tuntia. Vihdoinkin siis\nlyhentämään taivalta kotiin, jonka vaimoni kanssa olimme jättäneet\nviikko sitten, aikomuksella hautaantua joksikin aikaa suuren pyhän\nVenäjänmaan helmaan \"valkoista vihaa\" pakoon, joka näytti tahtovan ja\nkykenevänkin jopa verisestikin rankaisemaan poliittisesta toiminnasta\nsosialidemokraattisessa puolueessa ja nyt riehuneessa luokkasodassa.\nMuunlaisesta toiminnasta ei minulla toki ollut mitään peljättävää ja\nvaimollani ei edes sitäkään.\n\nKoti-ikävä ja huoli kokemattomien ja viattomien lastemme jäämisestä\nuhkaavan valkoisen vihan jalkoihin veti minua vielä, vaikka\nkäymätiellä, pistäytymään rakkaan kodin piirissä. Vaistoni kyllä teki\nverukkeita matkan jättämiseksi. Seikkailut seuraavat varmasti, sanoi\nse. Keksin kaikenlaisia tekosyitä voidakseni jättää koko matkatouhun\nja palatakseni asuntoomme vaimoni luo. Jo viikko sitten kuin lähdimme\nkotoa, kerrottiin saksalaisten nousseen maihin Loviisassa. Ne ovat\nrataa myöten edenneet nopeasti Lahtea kohti ja tie on ehdottomasti\ntukossa y.m. verukkeita esittelin itselleni... Mutta ei! Yritettävä on\nmatkalle vaikka onnistumisen mahdollisuudet näyttivät yhden kymmenettä\nosaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLyhytkin lepo virkisti aikalailla ja varhain olin jo jalkeilla\nvaunun portaalla katselemassa sivutse lipuavia maisemia. Aamu oli\nherttaisimpia huhtikuun aamuja. Alavammat maat hengittivät yön\nraittiita huuruja, joista levisi voimakas alkavan kevään tuoksu.\nAurinko heloitti mietoa lämpöä ja lintumaailma tervehti aamua ja\nkeväitä raikkain lauluin. Kaikki muistutti vaan rauhaa ja eteenpäin\nahertavaa elämää.\n\nLahdessa poistuin ja olin muutamalla harppauksella Loviisan—Vesijärven\nradan asemalla.\n\n\"Lähteekö piakkoin junaa Loviisaan päin?\"\n\n\"Junaako! Ei lähde eikä tule!... Saksalaiset painuvat nopeasti ylös ja\novat jo sivuuttaneet Orimattilan kirkonkylän...\"\n\nSiis takaisin Viipuriin! Täällä ei ole mitään tekemistä.\n\nHelsingin juna matkalla Viipuriin porhaltaa juuri asemalle. Astun\nsiihen.\n\nMutta eipäs se lähtenytkään viiden minuutin kuluttua. Menen portaille\nkuulostamaan kun väki asemasillalla käyttäytyy mielestäni omituisesti.\n\n\"— Rata on poikki!\"\n\n\"Mistä...?\"\n\n\"Uudenkylän ja Kausalan väliltä!\"\n\n\"No lempoko sen nyt katkaisi, juurihan siitä kaksi tuntia sitten\ntultiin eikä silloin kuulunut muuta kuin kirviäisen lemmenviserrystä...\"\n\n\"Saksalaiset kuuluvat tulleen Kuivannolta suoraan. Niillä on siellä jo\nvarusteet ja tykkiväki louhikossa radan varrella.\"\n\n\"Jäätiin siis ankkuriin.\"\n\n\"Niin näyttää.\"\n\nJotain semmoista tuo onneton vaisto jo varotteli, päättelin itsekseni.\nTiesinhän tämän oikeastaan jo etukäteen. Nyt sitä ollaan siis kauniisti\nrintaman takana — oikein saksalaisen rintaman... Kunhan sitä vielä\nolisi nuorempi ja luonto olisi aikoinaan lahjoittanut minulle aimo\nannoksen sotaista seikkailuhalua, niin nyt ei ainakaan tarvitsisi hakea\naiheita...\n\nSe vilkas elämä ja toiminta, mikä ennen oli niin ominaista Lahdessa oli\nkuin puhallettu pois kaikkialta. Ihmiset olivat harvasanaisia. Kaikkia\nnäytti painostavan joku aavistettu varmasti tuleva suuri tuntematon,\njoka uhkaa kuin hirvittävä rajuilma synkän majesteetillisen ukkospilven\nmerkeissä.\n\nMutta \"itäänpäin!\" on päivän tunnussana ja niin sitä lähdettiin\nyrittämään, toisten estelyistä huolimatta. Eräitä tuttavianikin oli\nsaapunut Helsingin junalla.\n\nVarovaisesti ajaen saavuttiin Mankalan pysäkille. Uudenkylän asemalla\noli levotonta. Valkoiset liikehtivät ihan läheistöllä ja olivat juuri\nhätyyttäneet punasten pienilukuista vartiostoa. Pitkien tuumailujen\nperästä lähdettiin kumminkin yrittämään Kausalaa kohti. Naiset\nasettuivat vaunun lattialle. Kapsäkeistä, päällysvaatteista ja muista\nmatkatavaroista varustettiin barrikaadeja suojaksi pahinta kuulatuiskua\nvastaan — edellytettiin nim. että jos ei rata vielä olekaan poikki,\njotakin liikehtimistä ainoastaan. — Mutta poikkihan se oli! Junamme\nsai \"lämpimän\" vastaanoton. Lähti perääntymään, pysähtyi vasta\nLahdessa. Siinä sitä nyt oltiin! Vihollisvoimat, saatuaan itselleen\nkiintopisteen, niin tärkeän kauttakulkutien katkaisemalla, käyttivät\njokaista minuuttia hyväkseen, lujittaakseen asemaansa ja ilmeisesti\npainumalla keskiselle rintamalle asti, katkaista koko länsisuomalainen\nliikenne itään päin. Jääköön kertomatta lähemmin mainitun suunnitelman\nehkäisytoimenpiteet punaisten puolelta, mainituksi tulkoon ainoastaan,\nettä punaiset joukot osoittautuivat väsyneiksi, haluttomiksi ja\nmelkoisessa määrässä \"saksalaiskauhun\" lyömiksi. Tilanteessa, jossa\nvihollinen kuten luonnollistakin, käytti jokaista minuuttia hyväkseen\nvarmentaakseen asemaansa, voitiin Lahdesta vasta _kuusi_ tuntia sen\njälkeen kuin rata meni poikki, lähettää ensimmäinen joukko-osasto\npaikalle, palatakseen kauhun valtaamana heti takaisin tyhjin toimin.\n\nMenin Riihimäelle. Siellä näytti asema vielä vaikeammalta. Rautainen\nrengas puristui tiiviisti ja nopeasti eri puolilta. Helsinki oli\nmenetetty, vihollinen painautui ylös Keravalta käsin. Pohjoinen\ntukikohta Tampere oli mennyt niinikään jo aikaisemmin. Valtasuoni oli\nsiis katkaistu itäänpäin. Paikkakunta oli kuin valtavan elimistön\nhermokeskuksena, elimen, jota pala palalta typistettiin. Jokainen\nleikkaus koski keskukseen, sydämmenlyönti kiihtyi, kuume kohosi ja\nvaltavana aaltona läiskähti jokainen tappionsana köyhälistön suuren\njalon vapausaatteen yli kuin kuumeinen verivirta kasvoille. Toiminta\noli koneellista, mutta silti varmaa ja täsmällistä.\n\nMutta minun oli päästävä itäänpäin jos ei yli niin ympäri! Kotiin\nolisin vielä jotenkuten päässyt Herralasta käsin ja jos ei vaimoni\nolisi ollut Viipurissa, olisinkin luultavasti mennyt, sillä\nnaivisuudessani luulottelin puhtaan poliittisen toimintani luokkasodan\naikana ja sitä ennen ei antavan aihetta mihinkään erikoiseen vainoon\nvalkoisten puolelta. Mutta kylläpä siinä olisin pettynyt, sillä\nvalkoisten toiminta kapinaa kukistaessaan oli ennenkuulumattoman\nsäälitöntä.\n\nViipuriin paluu-suunnitelmani oli valmis palatessani Riihimäeltä\nLahteen aikaisin 14 päivän aamuna. Päätin kiertoteitse pyrkiä\nVierunmäen ja Jaalan kautta Selänpään asemalle Savon radalla ja\nsiitä Kouvolaan. Tunsinhan seudut tarkalleen, tiet ja polut, sillä\nkesäkautena täsmälleen kaksikymmentä vuotta taaksepäin olin siellä\nliikuskellut puhelinlinjatöissä. Esitin suunnitelmani tuttavalleni\nVuoriselle, joka oli tullut kanssani Viipurista ja nyt myöskin pyrki\nsinne takaisin ja joka sitäpaitsi myöskin oli paikkakunnalta syntyisin,\ntuntien seudut tarkalleen. Hän hyväksyi suunnitelmani ehdolla että se\noli nopeasti toimeenpantava, sillä valkoiset nähtävästi liikehtivät\nVierunmäen ja Koskenniskan välistä maantietä Iitistä käsin ylöspäin\nkeskirintamalle ja katkaisevat vielä senkin paluutien.\n\nVasta neljännellä tunnilla iltapäivällä suoriuduttiin taipaleelle.\nSuunnittelemani kiertotie näytti muodostuneen etappitieksi. Sitä\nhyväkseen käyttävä kulkue olikin muodostunut melko suureksi.\nKahdeksan kuormahevosta, kaksitoista ratsua, kolme autoa j.n.e. Yksi\nkuularuiskukin oli matkassa. Henkilöt muodostivat mitä kirjavimman\nkokoelman. Ilmailijasta ja rintamapäälliköstä komppanian päällikköön ja\nrintamamieheen asti. Oiva saalis valkoisille ja heidän virheekseen on\nlaskettava, etteivät he katkaisseet tätä tietä samalla kertaa, sillä\nstrategia olisi sen ehdottomasti vaatinut ja se olisi samalla ollut\nerinomaisen helppoa toimeenpanna. Nyt sitävastoin, samalla aikaa kuin\npunaisten panssarijuna teki vierailumatkoja Lahdesta Uuteenkylään ja\nlauloi siellä \"univirsiään\", käytti punaisten sotajohto juuri tätä\nkulkuväylää yhdysliikenteen ylläpitämiseksi läntisien rintamien kanssa.\n\nAlkumatka sujui toiveitten mukaan. Jos yksi auto jäi upottavan\nkelirikon vuoksi Härkälän—Vierunmäen väliseen mäkeen, ei itse asiassa\nmerkinnyt mitään, etenkin kun seuraavasta mäestä löytyi tilalle yhtä\nhyvä, mikä miehissä vedettiin ylös liejuisesta mäestä.\n\nVierunmäen kestikievarissa otettiin henki takasin, syötiin ja juotiin\nkahvia. Mutta ei aikaakaan kun tiedusteliamme hälyyttivät: Valkoset\novat vallanneet Vierunmäen kylän, vanginneet esikunnan ja painavat\ntänne rientomarssissa kahden kilometrin päässä.\n\n\"Ketjuun pojat\", komensi komppanianpäällikkö Vaarain, \"ja ratsut\nedellä!\" Me siviiliväki jäimme jälkijoukoksi sekä lakon tehnyt\nkuularuisku, joka ei hyvällä eikä pahalla aikonut olla solidaarinen\nkanssamme. Mutta kuularuiskun lakko jäi tuloksettomaksi kuten koko\nhyökkäysyritys, sillä koko hälyytys oli syntynyt erehdyksestä eli\nsuorastaan liiasta varovaisuudesta. Valkosia ei ollut mailla halmeilla\nja siksi toivoimme Vierunmäen esikunnalle ja muille punaisille pitkää\nikää.\n\nKoskenniskalla söimme lypsylämmintä maitoa ja oikeata eteläsuomalaista\nreikäleipää, kaikki normaaliajan hinnoilla. Muuten pelkäsivät kovasti\nvalkosten tuloa ja niiden maineena levinnyttä ankaraa kostoa.\nIltamyöhällä lauttasimme kaikki yli Jaalan puolelle sekä yövyimme\nkuusi kilometriä Koskenniskalta edelleen Jaalan kirkolle päin olevaan\nSyvänojan kartanoon.\n\nMaitorikas talo sekin. Aamulla sitä syötiin ja saatiin evääksi.\nJaalan kirkonkylässä levähdettiin ja haukattiin voitaleipää ja saijua\nsikäläisen esikunnan vieraanvaraisuudesta.\n\nKaikkialla vallitsi rauhallinen ja tyyni luottamus lopulliseen\nvoittoon. Niin vähän tunnettiin yleistä asemaa ja sen traagilliseksi\nkäyvää luonnetta.\n\nSelänpään aseman näköpiirissä olivat valkoset käväisseet edellisenä\npäivänä, mutta oli ne noin ja näin vielä toistaiseksi jaksettu työntää\nVoikoskelle, mikä on seuraava asema ylöspäin.\n\nSeläntakana oli 90 km. maamatka. Juna vihelsi vanhaan tuttuun tapaan ja\nhuristi pysähtymättä Kouvolaan.\n\nVielä saman päivän iltana (15 päivänä) saavuin Viipuriin ja 19 p:nä\nvaimoni kera Pietariin. Suuri katastroofi seurasi nopeasti kintereillä\nloimuuttaen verisiä soihtujaan kautta Suomen Rajajoelle asti.\n\n\n\n\nKADONNUT LOISTO.\n\n\nOli kulunut vain vähän aikaa siitä kuin keisari-Venäjä vielä\ntunnusmerkillisesti vallitsi valtiollisen ja taloudellisen elämän\nkaikilla aloilla. Se oli lyönyt näennäisesti pysyvän leimansa\nkaupunkeihin, kyliin, liike-elämään, ihmisten pukuihin ja ennen kaikkea\nkansan sivistyselämään. Keisarivallan teennäinen loisto, kuten auringon\nvalaisema tautinen usva suoseudun yllä, oli verhonut henkisen ja\ntaloudellisen alennustilan, huutavan puutteen ja korkealle kohotetun\norjamielen. Vielä puolitoista vuotta sitten olivat keisarikaupungin\nmonumentit palvelleet persoonaa joka oli samalla tsaari ja jumala.\nKerrottiinhan satumaisia juttuja keisarikaupungin ympäristön\nhuvilinnoista ja metsästysmaista. Kerrottiin asunnoista niin ylellisen\nhienoista, jommoisiksi ei edes taivaallisia asuinsijoja kirkkoruhtinaat\nja papit ole tienneet kuvailla köyhälle väelle. Ajatelkaapas palatsia\nmissä monet hallitsijapolvet ovat elostelleet, köyhän väen puutosta\nja henkistä alennustilaa kärsiessä. Siinä makuuhuone valkeasta\nposliinista, pilarit tummansinisestä lasista, lattia simpukankuorista.\nHuone hopealla kerrostettu ja jalokivillä koristettu. Huone akaasilla\nverhottu, puhumattakaan silkistä ja sametista. Meripihkahuone\nharvinaisella ja kallisarvoisella meripihkalla päällystetty. Tanssisali\nihan peilinlasista laskettu ja kullalla koristettu. Kaikkialla\nkuolemattomia taideaarteita, maailman harvinaisimpia helyjä. Kultaa,\nhopeata ja jalokiviä vallan tuhlaamalla syydetty sinne tänne.\n\nLaajoissa aarniomaisissa metsästyspuistoissa vilisi jalostettua ja\nhyvinsyötettyä metsänriistaa: hirviä, saksanhirviä, jäniksiä, ihan\nvaltavissa laumoissa, niin kesyjä, että niitä ihan kädestäpitäen sai\nsyöttää. Niillä omat eläinlääkärinsä ja puutarhurit, mitkä kylvivät ja\nhoitivat erilaiselle metsänriistalle ominaisia ja mieluisia kasveja,\nlehdistöjä ja ruohoja. Idylliset pikkulammikot vilisivät valtoinaan\nkultakaloja. Lukuisien suihkukaivojen viljavat vedet hopeoituivat\nikuisen auringon valossa, niiden pisarat ja utu heijastelivat\nprisman helakoita puhtaita värejä ja joutsenlammikot kelluttivat\npeilipinnoillaan vesilintujen ilakoivia parvia.\n\nJa mitä varten tämä satumainen komeus, jonka rinnalla Tuhannen\nyhden yön tarinat kalpenevat vallan? Mitäkö varten? Toiselta\npuolen lisätäkseen loistoa itsevaltiaan sädekehään ja toiselta\npuolelta ollakseen mieluisina elostelupaikkoina koko suurilukuisen\nhallitsijaseurueen ainoaan elämäntehtävään: laiskeliaan elämännautinnon\ntyydyttämiseksi.\n\nSamalla aikaa kuin suuren Venäjän köyhempi väestö kääri niini- ja\ntuohivirsuja jalkaansa, uhmaten niillä koviakin pakkasia ja aavikon\nlunta, kun hän keriten vuorokauden mittaan valmistaa itselleen\nvuotuiset jalkinetarpeensa, tarvitsi yksi hovinaikkonen toista sataa\nparia jalokivillä koristettuja silkkitohveleita vuodessa, joihin mallit\nja lestit saapuivat useimman kerran vuodessa muotien pääkaupungista\nPariisista. Yksi suuriruhtinas tai muu hoviseurueen keikari tarvitsi\nm.m. jalkineita niin paljon, että yksi ammattimies alinomaa\ntyöskennellen ei kerinnyt niitä tarpeeksi valmistamaan. Ja semmoista\njatkui keskeytymättä vuodet läpeensä.\n\nKäden käänteessä oli hävinnyt tuo satumainen loisto. Neuvosto-Venäjä\noli tullut keisari-Venäjän tilalle. Monumentit seisoivat kyllä\npaikoillaan, palatsit niinikään posliinihuoneineen ja peilisaleineen,\nloistelivat vielä kullat ja hopeat palatsien ja kirkkojen sisällä ja\npäällä. Aitaukset ympäröivät vielä metsästyspuistoja, mutta jänislauma\nkirmasi jo karkuun ihmisen nähdessään ja arkailivat kesyt hirvetkin,\nsillä yksi ja toinen vallinneista tavoista poiketen oli kaatua\nkupsahtanut muidenkin kuin jalorotuisen hallitsijan armollisesta\nkuulasta ja saaneet tyydyttää köyhän väen nälkäisiä vatsoja. Nevan\nvesi kiiruhti toki vielä Suomenlahteen käsin, kuten ennenkin.\nObeliski seisoi palatsitorilla yhtä ylväänä kuin verisunnuntaina,\njolloin tsaarin kuularuiskut niittivät veristä satoa runsain ottein.\nTalvipalatsi valtiollisien juonittelujen mysteriona peilaili synkkää\nkuvaansa nopeasti virtaavassa Nevan vedessä. Mutta kuitenkin\nkaikitenkin kulta ja jalokivet eivät enään sädehtineet kun niiden\nvalokeskus oli poistunut, yhtä vähän kuin ne juhlamieltä herättävät\nmuseon hyllyillä. Palatsit olivat käden käänteessä muuttuneet\nmuseoiksi ja niiden sisustukset taideaarteiksi ja historialliseksi\nmuseotavaraksi, metsästysmaat kansanpuistoiksi, missä nuori väki\nkirmailee kesäisinä joutohetkinään ja vanhempi polvi varjoisissa\nlehvästöissä nauttii hyvin ansaittua lepoa raskaan ja monivaiheisen\nelämäntyön lomassa.\n\nHistorian lehti oli kääntynyt! Uuden päivän ja uuden ajanjakson\nmerkeissä pälyilee valkenevan aamun — työnvallan aamun — raikas\nrusko historiallisien muistojen kultaisissa kupooleissa entisen,\nkeisarikaupungin yläpuolella.\n\nPietarissa huhtikuulla 1918.\n\n\n\n\nBUIHIN.\n\n\nLuokkasota Suomessa oli päättynyt, punaset perinpohjin kukistettu.\nPietariin saapuvat tiedot olivat tosin niukkoja — asialliset tiedot —\nhuhuja, toisiaan päättömämpiä oli sitävastoin viljalti ja toisia sikisi\nSuomesta yhä saapuvien punaisten joukkojen ja pakolaisten kerällä.\n\nYhä selvenevä tosiasia oli että pois täältä Pietarista oli painuttava,\nmutta mihin? Ehkä Siperiaan, sinnehän ne muutkin kukistuneet suuruudet\non tavattu lähettää! Suomalaisten huoltotoimisto oli jo täydessä\nkäynnissä tultuamme ja puuhaili kuumeisella kiireellä. Etappipaikkoina\nmainittiin Aunus, Wologda, Bui, Wjatka, Altai, Semipalatinski. —\nAltailleko? Mikä kohtalon oikku. Sieltähän sanotaan suomalaisten\nesivanhempain lähteneen samoilemaan Suomeen käsin muutama kymmen\nvuosituhatta taaksepäin. Se kansoitti laajaa Venäjää siirtymäteittensä\nvarsilla ja tämän suuren suvun nimettömien heimojen luut vaalenivat\nVenäjän aroilla noina kaukaisina ikiaikoina...\n\nOli pitkä se pakolaisjuna kahdella veturilla, joka Vapunpäivän\naamuna lähti pyyhkäsemään pohjoista rataa, yksi semmoinen oli jo\nmennyt ja toisia piti tuleman, päämääränä kaikilla Buin kaupungin\nsotavankisiirtola Kostroman läänissä. Aurinko valaisi tulvehtien\nrannattomalta näyttävää tasankoa, jossa tehtaiden savupiiput — laskien\nniitä yhdellä näkemällä sataan asti — huomattavimmin pistäytyivät\nesiin. Niin Vapunpäivä kylläkin, mutta ei yksikään punainen lippu liehu\nnyt keväisen Suomen raikkaassa tuulessa, mutta varmasti liehuu ennen\npitkää...\n\nTämän n.s. pohjoisen radan aikaansaamisella näytään pidetyn silmällä\nensikädessä vaan suoran liikenteen aikaansaamista Pietarin ja\nTyyneenmeren välille. Ainakin Wologdaan asti on seutu verrattain\ntoisarvoisesti asuttua. Joskus vaan näkee harmaan aitovenäläisen\nkyläryhmän viljelysmaineen kuin saarena suurella tasangolla.\nMetsäpahasta ja rämeistä maapohjaa jatkuu enimmältä. Kaikilla asemilla\nsyntyy kilpajuoksu \"kipitokin\", kuuman veden haussa. Vesi on ruskeata\nkuin lipeää ja pahanmakuista, sisältäen kaikkea maailman mineraalia\nja suoloja liuenneena. Näkyypä jo joku maitopullokin isompien asemien\nvierustalla, mutta semmoisen saadakseen täytyisi ensinnäkin olla\npikajuoksia ja sitten omata atleettimaiset ruumiinvoimat, sillä\nainoastaan voimakkain ja nopein onnistuu saamaan maitotilkkasen.\n\nKaupunkeja jouduttiin tällä matkalla sivuuttamaan, paitsi Pietaria,\nOlhova, Tifin, Serebovitsh, Wologda ja Bui, joka oli määrän pää\ntoistaiseksi. Wologdasta alkavat jo kylät ja viljellyt seudut\nyleisemmin vaihdella. Katsaus metsättömän näköpiirin rajoille\nympäriinsä tuo jo näkösälle 10—15 laajaa kyläryhmää. Juna sivuuttaa\nläheltä semmoisia. Harmaita samaan kaavaan valettuja kaikki. Ei\npienintäkään yhtymäkohtaa ennen nähtyjen maisemien, kylien ja niissä\neläjien kanssa löydy muistista. Aito venäläistä kaikki. Pussiukkoja\nja -akkoja vilisee asemainedustoilla tungokseen asti. Tuohivirsut\nja nuoritetut sääret. Entä se nuorempi sukupolvi, tytöt ja pojat,\njotka suomalaisilla asemilla kuluttavat aikaa ja paistattavat päivää\nviimeisen muodin mukaisissa puvuissaan? Ei mitään eroa nuoremman ja\nvanhemman väen välillä paitsi koolla. Hampaaseen olisi katsottava\nikäerot selville saadakseen. Niitä onnettomia lojuilee asemahuoneiden\nlikaiset lattiat täynnä, odottaen vuorokausimääriä tyyneen levollisina\n\"boestaan\", junaan päästäkseen, yksi ja toinen kaivaen iljettävän\nlikaisesta pussistaan limppua ja suolaa, mikä tyypillisimmin edustaa\nvenäläisen talonpojan kukkuroidun onnen määrää.\n\nBuin sotavankisiirtola parin virstan matkalla kaupungista Kostromajoen\nrannalla, on yksi niitä tsaarivallan aikaisen maailmansodan luomia\ninhoittavia ilmiöitä. Seutu on joka puolelta soitten ja rämeitten\nympäröimä ja siis mitä epäterveellisin. Sodan luomalle moraalille oli\nmitä ominaisinta että taudit ja hävitys vankisiirtolassa raivasivat\ntilaa uusille tulokkaille ja kyllä ne kuulemma olivat tilaa tehneetkin.\nPilkkukuume, isorokko ja koleera olivat kolmena edellisenä vuotena\nkaataneet monia kymmeniä tuhansia saksalais-itävaltalaisia sotavankeja,\nnousten kuolonsaalis pahimpina aikoina viiteensataan päivässä.\nNe sanotaan haudatun parakkialueelle. Tämmöisen kodin saivat nyt\nsuomalaiset siirtolaiset levähdyspaikakseen.\n\n\n\n\nSUOMALAINEN SIIRTOLA BUISSA.\n\n\nKansanliikkeiden luontaisimpana ominaisuutena on nostattaa pinnalle\nhuonoja aineksia. Kuten hävittävät ainekset pyrkivät määrääviksi\nihmisruumiin sairaustiloissa, niinpä yhteiskuntaruumiin kuumetilakin\nnostaa turmiollista pohjasakkaa pinnalle. Kaikenlaiset seikkailijat ja\nonnenonkijat ryömivät koloistaan ja käyttäen hyväkseen tasapainotilan\nhäiriöitä yhteiskunnassa, toimivat itsekkäiden pyyteidensä\nperilleviemiseksi.\n\nSuomen luokkasota nosti myöskin puujaloille suuren määrän\nseikkailija-ainesta, joitten lopputilitys on tullut sangen kalliiksi\nköyhälistölle luokkasodan päätyttyä, maksaen hengenmenetyksiä ja\nvankilakidutusta suuressa määrässä.\n\nSemmoista huonoa ainesta työnsi tappioon päättynyt luokkasota suuret\nmäärät rajan tälle puolelle — ainesta, mikä oli rosvonnut ja murhannut\nomaan taskuun, mutta luokkasodan laskuun — se sanottakoon suoraan,\nsillä historian tulee olla väärentämätöntä ja sitä oikeutetummin voi\nvetää aikoinaan porvariston tilille samoista monin verroin suuremmista\nrikkomuksista.\n\nRajan taakse vetäytyneiden suomalaisjoukkojen sijoittaminen oli\nkiireellinen ja vaikea kysymys, sillä joukot suurenivat Pietarissa\njoka päivä. Siksipä Buin siirtolapaikaksi hyväksyminen oli vaan\nväliaikainen toimenpide, missä laaja sotilaskasarmialue tyydytti\nasunnon saantia mutta ei muita vaatimuksia. Siirtolapaikka sijaitsi\nKostromajoen rannalla Buin kaupungin laidassa, noin 200 virstaa\nitäänpäin Wologdan kaupungista Pohjoisen Siperianradan varrella.\nToista sataa sotilaskasarmia tarjosi asunnon ehkä noin 5,000 hengelle,\nlukuunotettuna siellä vielä joku määrä majailevia itävaltalaisia\nsotavankeja.\n\nToukokuun aikana kertyi siirtolaan jo noin 4,000 suomalaista\nsotapakolaista, niistä enemmistö vaimoja ja lapsia pääasiassa\nrajaseudulta. Tämmöisen joukon muonittaminen ja vaatettaminen ei\nollut leikin asia, etenkin kun joukkojen vaatimukset ja mieskohtainen\netuileminen lisääntyivät sitä mukaa kuin huoleton, laiskelias elämä\njatkui. Pienen pieniä työvelvollisuuksia, koskien vaan pääasiassa\nhuoneiden ja ympäristön puhdistamista, ei tahdottu suorittaa,\nmakailtiin vaan pitkät kesäiset päivät, tapeltiin ruoka-annosten\nsuuruudesta ja kun oli kysymyksessä vaatteiden ja jalkineitten jako,\nnoustiin sotajalalle keskenään ja etenkin siirtolan järjestäviä\ntoimikuntia vastaan. Silloin oltiin verrattomia urhoja, pelvottomia ja\nmoitteettomia. Luokkasodassa oltiin kunnostauduttu niin huomattavasti,\nettä jos koko punasella armeijalla olisi ollut semmoinen kunto, olisi\nse helposti lyönyt koko suomalaisen valkoisen armeijan, vieläpä\nsaksalaiset heidän kotimaassaan. Myöskin tavattoman uhkarohkeita ja\npelkäämättömiä oltiin nyt: \"Vielä ne lahtarit hierotaan nuuskaksi\nnoin! (kädenliike). Olisipa ne nyt tuossa!\" On huomattava,\nettä valkoset olivat tästä 700 kilometriä länteenpäin. Niitä\nsuunnattomia sotilaallisia ja muita ansioita ei siirtolan neuvosto\nja taloustoimikunta tahtonut mitenkään voida hyvittää. Vaativimmille\nkyllä tuli kaartin palkka maksetuksi kaksi jopa kolmekin kertaa samalta\najalta. Jalkinepari (niitä jaettiin maksutta) vahvasta venäläisestä\ntököttinahasta kesti survoa korkeintaan kaksi viikkoa, silloin jo\nkiukkuisesti vaadittiin uusia. Alusvaatteita kului tuhottomasti.\nLeipomo syyti kidastaan lämmintä leipää kuin tulivuori laavaa, jopa\npäiväin pisimmällään ollessa puolitoista naulaa henkeä kohden. Keittiö\nsuunnattomilla padoillaan höyryytti kaksi lämmintä ruokalajia päivässä\nja kumminkin oli joukot tyytymättömiä ruokaan ja kaikkeen, niin että se\nsiirtolan joukko, jos kukaan oli \"vallankumouksellista\".\n\nOn todellakin häpeäpilkku todeta vallankumouksessa olleen mukana noin\nhuonoa ainesta.\n\nEdellämainitut vaikutelmat esiintyivät siirtolan muussakin toiminnassa:\nKorttipeli rehoitti siinä määrässä, että siirtolan miliisilaitos\nsekaantui asiaan, takavarikoi korttihuijareilta yli 10,000 ruplaa\nruplan vastatessa markkaa ja julisti ne menetetyiksi. Sukupuolitaudit\nrehoittivat. Siivottomuus ja syöpäläiset niinikään. Ja loppujen\nlopuksi yhteistalousperiaatteet saivat niin surkuteltavan iskun että\noptimistisinkin olisi joutunut epätoivoon. \"Tavarat tasan syöpäläisiä\nmyöten!\" oli tunnussana, jopa yritettiin ja osin toteutettiinkin sitä\npistinten avulla.\n\nEdellämainitut reaaliset tosiasiat yleistettynä antaisivat väärän\nkuvan. Onhan selvää että sakilais- ja seikkailia-ainesta oli kotiutunut\ntänne melkoinen annos, ainesta, jotka ajoivat omia pyyteitään sekä\nSuomessa että täällä ja vaikuttivat kaikin voimin joukkopsykologian\nmuokkaamiseksi mieleisekseen.\n\nValoisempiakin puolia esiintyi siirtolassa: Terveydelliset suhteet\nolivat tyydyttävät huolimatta raivoavista mitä pelottavimmista\nkulkutaudeista, kuten lavantaudista, pilkkukuumeesta, musta- ja\nisorokosta y.m. Kolme lääkäriä ja sairaala toimivat sillä tarmolla että\nkuolevaisuusprosentti, vaikeista kulkutaudeista huolimatta, oli perin\nalhainen, ainoastaan 14 % sairaalassa hoidetuista.\n\nKolmena edellisenä vuotena oli tuonen mies niittänyt runsasta satoa\nparakkialueella majailevien itävaltalais-saksalaisten sotavankien\nkeskuudessa. Ensi sotavuonna kesällä 1915 riehui isorokko vieden jopa\n500 henkeä päivässä. Toisena vuonna koleera ja kolmantena kesänä 1917\npilkkukuume vaativat nekin kymmeniä tuhansia uhreja. Armollinen tuoni\nteki tilaa uusille sotavangeille, joita tuotiin rintamalta.\n\nMajakkana, miellyttävänä valopilkkuna siirtolan muuten vastakkaisien\netuvirtausten ristiaallokassa voidaan mielihyvin mainita — sauna,\nsuuri ajanmukainen laitos, mistä lähti oivallista suomalaista\nlöylyä. Väkiluvun korkeimmillaan ollessa tapasi saunapäivinä olla\npukuhuoneessa noin 75 henkeä, pesuhuoneessa sama määrä ja lauteilla\nkolmas mokoma yhdellä kertaa. Autuaallinen löylytunnelma sulatti jäykät\nrinnat niinkuin se haihdutti kademielen korkeimpaan asemaan pyrkiviä\nkohtaan. Ketä halutti, voi esteettömästi kiivetä yhteiskunnan (saunan)\nkorkeimmille lavoille ja niittää siellä kuumaa ja kunniaa, kunniaa\nkovana löylymiehenä. Alhaisoon, s.o. alemmille portaille, kuuluvat\nolivat ylipäänsä kiitollisia siitä että jumala oli luonut heidät niin\nvaatimattomiksi, sillä kiipeilijät ja seikkailijat saavat aina kelpo\n\"löylyn\" niskaansa, tuli se sitten haukkumatulvan tai pihinän muodossa.\n\nParakkialue, missä 3—4 tuhatta ihmistä olivat asutetut noin 500 m2\nalueelle, näytti ikäänkuin suurelta jättiläismäiseltä muurahaiskeolta,\nmissä käytävillä vilisi mustanaan ihmisiä — työmuurahaisia, mitkä\nahkerasti aamusta varhain vetivät korsia yhteiseen kekoon, sillä\neroituksella ainoastaan, että samaa kortta veti kiukkuisesti toinen\ntoisaanne ja toinen toisaanne päin, siksi kunnes korsi katkesi tai\ntoisen kynnet heltisivät. Korsina esiintyi tavallisimmin rakastettavien\nmaalaisimpien tai muiden venäläisnaikkosten maitopullot, munakorit\ntai leivänkannikkaat. Jo aamulla aikaisin kuin kesäinen aurinko\nunisena nousi Uraalin vuorien takaa ja peilaili itseään mustavetisessä\nKostromanjoessa, olivat uutterimmat jalkeilla. Päivemmällä kun aurinko\nkaksin käsin hellitti hiostavaa lämpöä, kokoontuivat \"eläinten\nystävät\" parakki-alueen laidalla sijaitsevan luonnonpuiston pehmeille\nkarhunsammalmättäille totuttelemaan pikkukarjaansa \"ulkoruokintaan\" ja\nvihdoin iltapuhteella, kuin eloa antava aurinko jo heitteli viimeisiä\nkalpenevia suukkosiaan lännen mailta, rakkaan mutta karun kotimaamme\nkaukaisilta kunnailta, kokoontui \"puistoon\" nuorempi väki, se jolle\nkuuluu tulevaisuus, kisailemaan ja — korttia lyömään.\n\nSiirtolan valoisammalle lehdelle on kumminkin merkittävä, että olihan\nsen siipiensä suojaan kokoama joukko toki kotoista suomalaista\nköyhälistöä, minkä säälitön luokkasota oli viskannut tänne suuren\nVenäjän laajaan, mutta enemmän karuun ja köyhään kolkkaan. Olihan se\nkuitenkin ollut vallankumouksessa mukana suistamassa alas sortovaltaa\nja kukaties enemmistö niistä uhrautuvasti ja omaa etua tavoittelematta\nkärsinyt ja toivonut. Jos eivät he jaksaneet hankoittelematta ja\nitsekkäitä etujaan tavoittelematta sopeutua _joukkojen edun_ suuren\njalon periaatteen puitteisiin, niin oppivat he ainakin sitä nyt lyhyen\nkatkelman, mikä on oleva suureksi hyödyksi elämän vastaisien vaiheiden\nvaralle.\n\n\n\n\nTEHTAALLA.\n\n\nTehdas peri Buin suomalaisen siirtolan työkykyisen väestön ja vielä\nmuitakin syksyllä 1918, jolloin se tuli Suomalaisen Teollisuuskomitean\nhaltuun. Tarkoitus oli lisärakentaa ja valmistaa se tuottamaan\npääasiassa puunjalostus- ja teollisuustuotteita. Etualalla oli mylly\nneljällä kiviparilla ja uusiaikaisilla muilla välineillä, saha,\nmaanviljelys- ja ajokalutehdas, puusepänverstas, viilaverstas,\nkonepaja y.m. Tehdas oli jonkun saksalaisen jo toista vuosikymmentä\ntaaksepäin rakennuttama mutta keskenjäänyt suurehko sahalaitos ja\npuunjalostusyritys kaksikerroksisine tehdasrakennuksineen, ollen\nKostromanjoen läntisellä rannalla Buin kaupungin alueella.\n\nHarvoin on tilaisuudessa tapaamaan niin kirjavaa kokoelmaa\nsuomalaisesta kansanaineksesta, mitä tulee ammattiin, sivistystasoon,\nruokahaluun ja erittäinkin itsekkäisiin taipumuksiin. Kaikki\nmahdolliset ammatit olivat edustettuina \"mustasta\" työmiehestä\ntullivirkailijaan, insinööriin ja arkkitehtiin asti, ensi luokan\nkulaakista taidemaalariin, viulusolistiin ja pianistiin asti,\npuhumattakaan rahan, etenkin \"kerenkhojen\" valmistuksesta, joita\nympäristön talonpojat sanoivat suomalaisten mukanaan tuomalla\n\"masiinalla\" painaa jyryyttävän omiksi tarpeikseen.\n\nSivistystasossa, sekä luokka- että yleissivistyksessä oli\n\"maailmanrannan koulun\" läpikäyneistä ylioppilassivistyksen saaneihin,\nyhtä kieltä huonosti taitavista useampia eurooppalaisia kieliä\nhallitseviin, toimittajiin ja eduskuntamiehiin asti.\n\nSivistystasoa on muuten vaikeanpuoleinen määritellä semmoisissa\nolosuhteissa mitkä vallitsivat tehtaalla kuin muuallakin.\nEnsinnäkin yhä kärjistyvä elintarvepula — leipäkysymys määrää,\nniin väitetään, sivistystason kuten politiikankin _käytännössä_ —\nvaikutti sen että jos joku olemisen taistelussa paremmin varustettu\nonnistui saamaan maitosetverkun toisten jäädessä ilman, tai lihan\njaossa 3/8 solotnikkaa _vähemmän_ luuta kuin toiset, niin kiroili\nsivistymättömin köyhän sanavarastonsa vallan tyhjäksi samalla aikaa\nkuin henkisesti raskaimmin kuormitetut suorittivat saman seremonian\nkaikilla eurooppalaisilla kielillä. Erittäinkin ystäväni \"Jurkka\" sai\nsuoranaisia raivokohtauksia, joista hän pääsi ainoastaan kiroilemalla\nitsensä väsyksiin. Ainoastaan yksi parannuskeino hänelle olisi ollut\n\"sairaudessaan\", — päästä jonkunlaiseen _johtavaan_ asemaan tehtaalla,\nmutta ensikertaako epäkiitollinen ympäristö on väheksyen ja väärin\narvioinut henkilön kyvyt.\n\nSivistystasoa määritellessämme olemme huomaamatta siirtyneet\nhenkilöitten itsekkäisiin pyrkimyksiin. Voimme muuten sen puolen\nsupistaa verrattain lyhyeen, kertomalla sitä valaisevan pienen\nesimerkin:\n\nMuutamia muijia oli koolla ja keskustelu kävi vanhaa tuttua latua:\n\"tasajakoperiaatteesta\". Eräs huomautti kesken kaiken: \"Nythän useimmat\ntehtaalaisista ovat _saaneet_ 'lunssan' — influenssan — ja makaavat\nkuum...\"\n\n\"Minäkin tahdon osani, en olekaan saanut kuin siirtolassa viime\nkesänä...!\"\n\n\"Noh, mutta kuulkaahan nyt ja malttakaa vähän! Kysymys on\n_luns-sas-ta!\"_\n\n\"Vaikkapa siitäkin, ha, ha, haa!\"\n\n\"Ollaan koetettu kaikkea jakaa tasapuolisesti\", huomautti ääni sivulta,\n\"ja jumalan avulla, sinä saat osasi tästäkin!\"\n\nSuomalaisten aamurukous ja samalla Venäjänkielen kurssit suoritettiin\ntavallisimmin ulkona ja kuului se seuraavasti :\n\n\"Moloka jees?\"\n\n\"Jees!\"\n\n\"Liepä jees?\"\n\n\"Niet!\"\n\n\"Syir jees?\"\n\n\"Niet, nietu!\"\n\n\"Jaitso jees?\"\n\n\"Niet, niet, nietu!\"\n\n\"Kartooski jees?\"\n\n\"Niet, niet, niet, nietu!\"\n\n\"Maslo jees?\"\n\n\"Niet, niet, niet, niet, nietu-uu...!\"\n\n\"Patsom moloko setverkku?\"\n\n\"Tritsaitpäät!\"\n\n\"Peremeniitje tabaak na molokaa?\"\n\n\"Niet! Skolko datiitje dengi?\"\n\n\"Tritsait ruplii setverkku!\"\n\n\"Nitshevoo! Davai dengi!\"\n\n[Oikokirjoituksessa on seurattu paikkakunnallista, kansanomaista\nlausumistapaa.]\n\nNämä aamuharjoitukset suoritettiin tavallisesti suurissa ryhmissä,\njoissa hienompaan sukupuoleen kuuluva tanakka ja hyvin pyntätty\n\"venakko\" oli keskellä.\n\nTehdas suomalaisille asukkaineen muodosti semmoisenaan oman suljetun\nyhteiskuntansa hallintoineen ja muine yhteiskunnallisine järjestöineen.\nTehtaan oma maa oli 37.698 desjatinaa, lähes 75 ha, siitä pelloksi\nkelpaavaa 12 ja hyvää mänty- ja kuusimetsää 16 desjatinaa. Maanvajoama,\nn.s. Kolonikin järvi oli myöskin omien rajojen sisällä, mihin joen\ntulviessa keväisin jäi kotitarpeeksi kaloja: \"suutaria\", haukia,\nahvenia, särkiä y.m.\n\nHallintoneuvosto oli suhteissa Teollisuuskomitean ja paikallisien\nneuvostojen kanssa, harjoitti siis \"ulkopolitiikkaa\". Tehdaskomitea\nja ammattiliitto toimivat pääasiassa \"sisäpolitiikassa\" ja pitivät\nvireellä terveellistä tyytymättömyyttä joukoissa — ketä vastaan?\nKetäkö vastaan, sitä ne tuskin itsekään tiesivät, sillä Venäjän\nNeuvostotasavallassa olivat kaikki kansalaiset työntekijöitä\nja samalla isäntiä, jotka nauttivat omien työntulostensa\nhedelmät. Elintarpeet olivat kaikki tuotava yhteiskuntaan\nulkoapäin. Virallisena tuontitavarana paikkakunnan neuvostosta\nkorttitalousperusteella oli leipää puoli naulaa päivässä, myöhemmin\njauhoja, \"poslamaslaa\", tupakkaa y.m., sitä hankintaa hoiti talous-\nja elintarvetoimikunta. Mutta sen lisäksi kävi tehdasyhteiskunta\nlaajaa kauppaa ympäristömaitten, s.o. lähiseutujen talonpoikain\nkanssa. Elintarvetoimikunnan kuukausibudjetti teki paraimpina\nkuukausina noin 100,000 ruplan vaihdon. Jokainen tehtaalainen ikään,\nsukupuoleen ja säätyyn katsomatta oli kauppias. Vientitavaroina oli\npääasiassa vaatteet, jalkineet (uudet sekä vanhat), kellot, sormukset,\ntalousastiat, kankaat, tupakka, sokeri, suola sekä määräämätön määrä\nvarsinaista lyhyttavaraa. Tuontitavarana taas esiintyi etupäässä\nruis, kaura sekä jauhettu että jauhamaton, perunat ja leipä, lisäksi\nmaito, voi, juusto ja munat. Edellämainittujen tavarain kanssa käytiin\noikeastaan vaihtokauppaa. Vielä käsitti tuonti lihaa, sipulia,\nvorokkia, ohra- ja ruiskahvia y.m. nautintoaineita.\n\nUseimmilta vei kaupankäynti kaiken ajan, muut harrastukset, sekä\nhenkiset että monasti aineellisetkin, jäivät vallan sivuasiaksi. Koko\nheimokunnan nuorimman väen yhteisenä harrastuksena oli kumminkin\naseiden käytön harjoittaminen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuten sanottu, vei kaupankäynti ja muut aineelliset toimet useimpien\najan niin tarkkaan, että henkisiin harrastuksiin ei paljon aikaa\nriponut, lukuunottamatta suoranaista aivovoimistelua ämmäin sakissa,\netenkin tavarain jakoaikoina. Omakielinen sanomalehti saapui kyllä\nPietarista joka päivä, — lukuunottamatta niitä päiviä, jolloin se ei\nsaapunut. Mutta kulttuuritarpeita tyydytettiin ylipäänsä sulattamalla\nvanhoja varastoja. Vallan erikoista kaipausta tuotti rakkaaksi käyneen\nsuomalaisen almanakan puuttuminen — sen korvaamaton nimipäiväluettelo.\nVenäjän Neuvostovallan kalenterissa oli vain pelkkiä numeroita ja\nmitäpä ne Iivanat ja Anastaasiat olisivat huvittaneet, vaikkapa niitä\nolisi ollutkin. Sivistysihminen tuntee menettäneensä viimeisetkin\nkultturin rippeet, jos sillä ei ole edes kalenteria omalla kielellään.\n\nJos tunsikin olevansa sivistysmaailmasta irtitemmattu, oli sitä vastoin\nmaallisia ja kirkollisia juhla- ja lepopäiviä sitä enemmän. Ensinnäkin\nKansainväliset- ja Neuvostovallan muisto- ja merkkipäivät, sitten\nvenäläiset kirkkopyhät vanhan ajanlaskun mukaan, vaikka uusi ajanlasku\noli jo astunut käytäntöön, sitten suomalaiset kirkkojuhlat uuden\najanlaskun mukaan, niitä liikkuvia pyhiä tosin vietettiin arviolta, kun\nkalenteri puuttui, mutta juhlallisiltapa ne siitä huolimatta tuntuivat.\nNo niin, kuten sanottu, juhla- ja lepopäiviä oli niin tiheään, että\naina pysyi hieman juhlatunnelmassa.\n\nMikään pikkutalous ei loppujen lopuksi se tehdasyhteiskunta ollut. Sen\nirtain omaisuus, koneet y.m. nousivat lähes kolmeen miljoonaan ruplaan.\n[Ruplan arvo vastasi vielä silloin n. 75 p:iä Suomen rahassa.] Oma\nrautatiekin vajaan kilometrin mittainen, oli aikomus valmistaa.\n\n\n\n\nVÄLSKÄRI JA VIISI MUUTA VIRKAA.\n\n\nSuomalaisten luokkasota-pakolaisten Kostroman lääniin Buin kaupungin\nlähelle perustama \"Puuteollisuusliike Salama\", eli \"Savotta Salama\",\nkuten venäläiset sitä sanoivat, oli oma pikkuyhteiskuntansa. Sillä oli\noma raha, merkkipäivinä ilmestyvä sanomalehti, ylin hallintovirasto,\nvälskäri, sairaanhoitaja, apteekki, talous- ja elintarve-\"ministeri\",\noma tuomioistuin ja siviiliosasto, joka purki ja yhdisti avioliittoja,\nmilloin asialliset ei semmoista arvanneet ottaa omalle riskilleen. Oli\noma maa-alue metsineen, niittyineen, oma järvi ja oma rautatie, 600\nmetriä pitkä, oma höyrymylly, puusepänverstas, peltisepän verstas,\nsuutarin verstas, missä johtajana toimi Venäjän edesmenneen tsaarin\nNikolai II:n hovisuutari Juntunen, suomalainen mies muuten, kuten\nkaikissa tärkeissä paikoissa pitääkin olla juuri suomalainen. Sanoi\nvalmistaneensa vielä viimeksi kestävät jalkineet keisarilliselle\nperheelle Siperian matkaa varten. Sitten oli ompeluverstas, mitä\nkansan kesken sanottiin \"ruumiinvaatetusliikkeeksi\". Diplomaattisia\nsuhteita ulospäin edusti lähetystö esittelijäsihteereineen\nja kielenkääntäjineen, joukko kauppa-asiamiehiä, oma\narkkitehtuuritoimisto, johtajana taiteilia arkkitehti Ahrenberg, ja\nmuita lukemattomia seikkoja mainitsemattakaan, oma sähkövalo, oma\nmiliisilaitos ja oma — sotaväki. — Mitä muuta hyvin järjestetyssä\nyhteiskunnassa enään kaipaisikaan.\n\n\"Tämähän oli suorastaan virkamiesten luvattu maa\", päättänee varmaan\nlukia, kuultuaan että yhteiskunnan väkiluku teki vaan kolmisen sataa,\nlapset ja imeväiset siihen luettuina, mitkä myöskin vaistomaisesti\npiileksivät täällä valkoista vihaa paossa — ja niinhän se olikin. Onhan\nSuomessa kuntia missä väkiluku on kymmenisen kertaa suurempi, saamatta\nsilti nauttia oman rahan, oman rautatien, oman diplomaattikunnan\nja keisarin hovisuutarin tuottamia etuja. Siitäpä riposikin\nvähintäin virka mieheen ja paraimmille viisi. Suuritöisiä tehtäviä\nne muuten olivat, se tulkoon sanotuksi, eikä mitään kunniavirkoja,\nvaikkakin \"Savotta Salaman\" yhteiskunnalla, etenkin alkuaikoina,\noli vähintäin puolikommunistinen luonne, s.t.s. talouskommunistisen\nyhteiselannon ja yhteishankinnan muodossa, mikä järjestelmä pitäisi\nvähentää virka- ja toimihenkilöitten luvun mitättömän pieneksi.\nSaadut kokemukset kumminkin puhuivat semmoista selvää kieltä, ettei\nsuomalainen luonne sovellu yhteiselantoon ja -talouteen vielä\nmuutamien tuhansien sukupolvien aikana, ei ainakaan hirmuisesti\nriitelemättä. Kun hallintoneuvosto kannattavien liikeperiaatteiden\npohjalla, huomioonottaen elintarpeiden saantimahdollisuudet, määritteli\nväestölle jaettavat elintarveosuudet, mitkä olivat vähintään puolta\nsuuremmat kuin yhteiskuntamme ulkopuolella olevilla, riiteli työväestö\ntehdaskomiteansa kautta niitä vastaan ja toivotti kaikki kannattavat\nliikeperiaatteet hiiden kattilaan. Työteho oli pieni, mutta ruokahalu\nsuuri ja semmoinen näyttää olevan määräävänä periaatteena muissakin\nyhteistalouksissa.\n\nOlin semmoisissa tehtävissä tehdasyhteiskunnassamme, missä opin\ntuntemaan suomalaisen luonteen juuri niitä kielteisempiä puolia.\n\nEnsinnäkin toimin tehtaan virallisena välskärinä, saaden kaupungin\nsairaskassan puolesta erikoispalkan. Kirjoitin reseptiä Buin apteekkiin\nlääkkeistä mitä ei ollut omassa varastossa. Koetin toteuttaa sitä\nkultaista sääntöä, että helpompaa on tautia estää kuin parantaa\nja onnistuinkin siinä niin, että mitään tarttuvia kulkutauteja ei\ntehtaalla ollut, vaikka pilkkukuume ympäryskylissä kaatoi väkeä.\nAinoastaan viatonta laatua olevia \"vilustumistapauksia\" sattui silloin\ntiheämpään kun apteekkimme spriivarastoa lisättiin ja hermokohtauksia\neräissä naisissa \"valeriaana\" tilauksen saavuttua.\n\nJa sitten ne viisi muuta virkaa?\n\nNo niin! Olin Hallintoneuvoston jäsen, Teknillisen komitean sihteeri,\nKouluneuvoston jäsen (tehtaalla oli myöskin oma kansakoulunsa),\nTalous- ja metsätöitten johtaja ja tehtaan Talous- ja elintarveasiain\npäällikkö. Siinähän niitä jo olikin otsikossa mainittu määrä, joihin\nsitten sisältyköön epälukuinen joukko muita tehtäviä.\n\nOlen luetellut nämä kunnioitusta herättävät virka-arvot näin\nyksityiskohtaisesti, saadakseni arvoisan lukijan käsitteistä\npoiskitketyksi erään vakiintuneen harhakäsitteen, sen nimittäin, ettei\nvirka-arvot aina tuota kultaa ja kunniaa virkamiesten luvatussakaan\nmaassa, siitäkin huolimatta että ne ovat rahallisesti hyvin\npalkattuja. Asia on näet siten, että porvarillisessa yhteiskunnassa\nostetaan ja saadaan rahalla mitä tarvitaan, kommunistisessa\nyhteiskunnassa sitävastoin ei käytetä rahaa laisinkaan, vaan tehtyä\ntyötä vastaan saadaan kulutustarpeet. Kumpaisessakin yhteiskunnassa\non siis toimeentuleminen turvattu joko paremmin tai huonommin,\nmutta kun seisoo toisella jalallaan porvarillisessa ja toisella\nkommunistisessa yhteiskunnassa, t.s. ei kummassakaan, vaan sillä\nvälimaalla, joutuu edelläsanotunlaiseen tilaan. Kun osa väestöstä\npitää kiinni kannattavista liikeperiaatteista ja tuottavasta työstä,\ntoisen osan huutaessa semmoisia joutaviksi jutuiksi, on seuraus\nedelläsanotunlainen. Jokaikisessä tilissä kyllä nostettiin palkkoja\nroimasti, mutta seudun talonpojat ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta\nnostivat elintarvehintoja siinä määrässä, että säästävinkin pysyi aina\nhienossa velassa. Tuhlareille sitä velkaa karttui niin paljon että\nainoastaan jumala sen jaksoi anteeksi antaa.\n\n\n\n\nMUINAISSUOMALAISTEN ASUMUSALUEILLA.\n\n\nArkeologia ei ole vielä lopullisesti voinut selvittää milloin\nsuomensukuisten heimojen \"kansainvaellus\", siirtyileminen niiden\nalkukodista keski-Aasian ylängöiltä alkoi länttä ja pohjoista kohden\nhalki laajan Venäjän. Mutta todennäköisesti se tapahtui jo hyvin\nvarhain, otaksuttavasti vanhimman kivikauden lopulla, sillä jo noin\n4,000 vuotta sitten oli suomalaisheimojen siirtyileminen ulottunut\nei ainoastaan Karjalan kannakselle vaan läntiseenkin Suomeen.\nSiirtyileminen luultavammin on tapahtunut sangen hitaasti lukuisien\nvuosituhansien kuluessa, sikäli kuin sen aikaiset ravintolähteet,\nmetsästys ja kalastus, sekä nuoremmalla kivikaudella myöskin\nmaanviljelys ovat seutukunnalta ehtyneet.\n\nEittämättömästi monet myöhemmän tutkimuksen esiintuomat seikat,\nkuten suomalaisaiheiset ikivanhat paikkainnimet y.m. tukevat sitä\nväitelmää, että suomalaisheimot sangen varhain, jopa ensimmäisinä\nasukkaina ovat kansoittaneet melkoisimmat osat laajaa Venäjää, etenkin\nsiirtymäseutujensa valtaväylien, Volgan ja sen lisäjokien latvaseutujen\nsilloisia erämaita. Suomalaisheimojen historian kehto siirtyisi\nniinmuodoin aimo askeleen menneisyyteen. Keski-Aasiaa pidetään myöskin\nihmiskunnan kehtona. Venäjä on saanut asutuksensa samoista lähteistä\nkuin pohjois- ja länsi-Eurooppa ja myöskin osaksi samoja kulkuteitä\nmitä suomalaisheimot lähtivät pyrkimään länteen ja pohjoiseen. Venäjän\nkaakkoiset ja eteläiset seudut, kuten länsi-Eurooppakin olivat\njo suurella jääkaudella asutettuja. Heimot säilyivät puhtaina ja\neristettyinä vieraista vaikutteista. Säilyttivät kansallisuutensa,\nkielensä ja tapansa, valitsivat asunto-alueensa ja hallitsivat niitä\nvieraiden heimojen anastuspyyteiltä. Tekisi mieli edellyttämään, että\nsuomalaisheimot vallan ensimmäisinä uutisasukkaina ovat kansoittaneet\nvielä silloin asumattoman Venäjän laajoja erämaaseutuja siirtyessään\nhitaasti mutta varmasti vuosituhansien vieriessä ja yhä voimistuvien\nslaavilaisheimojen työntäessä länteen ja pohjoiseen ja sitten\nvarsinaisena ydinjoukkona kieleltään ja kansallisuudeltaan itsenäisenä\nsaapuivat vihdoin Suomen niemelle sen sukulaisheimojen jäädessä\nrippeinä sinne tänne laajaa Venäjää.\n\nJos näin olisi asian laita — ja sitähän tukee kieleltään ja\nkansallisuudeltaan eheän heimokunnan säilyminen ja siirtyminen\nkokonaisen maanosan läpi — niin voitaisiin tuo kansainvaellus katsoa\nalkaneen, kuten sanottu, jääkauden loppupuolella noin 100,000 vuotta\nsitten. Volgaa ja sen pariin sataan nousevaa lisäjokiverkostoa, mitkä\novat jääkauden tuotteita, voidaan pitää pääkulkutienä siirryttäessä\nlänteen päin.\n\nKostroman lääni — Kostroma johdannainen sanasta Kostjarko =\nKokkotuli — sijaiten Volgan sivuhaaran Kostromanjoen alueella, on\nmuinaissuomalaisten ikivanha asutuskeskus. Paikallisten asukkaiden\nkertoman mukaan pitäisi Kostroman läänin jossakin kolkassa olla\nsäilyneenä suomenkielinen murre, muistona, kuten he sanovat,\nikivanhasta suomalaisasutuksesta. Eräät paikkain, esineiden ja\nkyläin nimet niinikään viittaavat eittämättömästi suomenkielen\nmuinaisiin peruihin näillä mailla. Kostroman jokeen Buin kaupungissa\nlaskeva haarajoki — mainitakseni vaan yhden esimerkin — saa alkunsa\nnelikymmenisen virstaa idempänä olevasta Kalitshinin järvestä,\non nimeltään Vjooks, mitä erään paikkakunnallisen tieteellisesti\nsivistyneen henkilön tiedonannon mukaan pidetään johdannaisena\njoen ikivanhasta alkuperäisestä suomalaisesta nimestä _Vuoksi,_\nVjook = Vuoksi. Tämä ja muut paikkain nimitykset, sekä kesällä 1919\nKostromanjoen pohjalieteestä löytämäni — kivikirves, suomalaismallinen\nnuorempaan kivikauteen kuuluva, viittaavat siihen, että Kostroman\nlääni, nimenomaan Kostroman ja sen lisäjokien seudut ovat\nsuomalaisheimojen ensiksi asuttama ikivanha asutuskeskus, heidän\nsiirtyessään pitkien ajanjaksojen vaihdellessa ja toisten heimojen\ntyöntämänä länttä kohden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIstun Kostromanjoen rannalla haalean lämpimänä heinäkuun iltana.\nAurinko, usvasta ja suurien metsäpalojen savusta veripunaisena ja\nloistottomana, on painumassa lännen maille, sinne pohjoisen kotimaan\nrakkaille rannoille. Haaveilen. Tunnen tulevani hentomieliseksi. Tällä\nkertaa suon itselleni jonkin minuutin oikeuden siihen, niin sopimatonta\nkuin semmoinen näin pakolaiselämässä onkin. Mielikuvituksessa\nsiirrähdän ajassa 10 vuosituhatta taaksepäin. Ikimetsät reunustavat\njoen tulva-alueita, mitkä toisin paikoin laajenevat mahtaviksi\nrunsasheinäisiksi luonnonniityiksi joen kahden puolen. Ainoana\nvaltiaana tallustelee mesikämmen rämeisiä metsiä ja talvisen kuutamoyön\nrauhaa rikkoo susilaumojen ulvonta, mikä kuorossa kajahtelee\nsuunnattoman erämaan kaikilta kolkilta. Mesikämmenkö oli ainoa valtias\ntämän suurenmoisen sydänmaanluonnon keskellä? Eipä suinkaan! Ihminen\nhyvin valmistettuine kiviaseineen oli lyönyt rajapaalunsa merkiksi\netuoikeutetusta valta-asemastaan. Mesikämmenkin sitä karttoi ja\nsusilaumat vaan varkain käväsivät tarkastamassa hänen asumuspiiriään\nrauhaisena yösydämenä, kuin luonnon valtias nukkui.\n\nEräs suomalaisheimokunta oli hiljattain painautunut silloin nimetöntä\nKostroman jokilaaksoa Volgalta ylös tänne rauhaisan jylhiin erämaihin,\netsimään uusia riista-alueita. Täällä ylempänä oli vielä vallan\nrauhallista. Ei jälkeäkään ihmisasutuksesta. Ei ohi vaeltaneen\nmetsänkävijän tulisiaa edes ollut näkynyt kuljetulla melkoisella\ntaipaleella. Se rauhoitti heimokuntaa. Joki tarjosi runsaasti\nantimiaan. Heti ensi yrityksellä saatiin miehenmittaisia \"monnia\",\nkyhmyniskaisia haukia ja pienempää kalaa viljalti. Metsä vilisi\ntäynnänsä riistaa, turkiseläimiä ja muita. Tulvaniityt tarjosivat\nmehevää ruohoa heimokunnan kotieläimille ja myöhemmin asutuksen\nvakaantuessa viljelysalueita. Asumuksia parannettiin. Ylängölle\nkaivetut maakuopat laajennettiin ja seinättiin puuriuilla. Heimokunta\ntoimi pääasiassa yhteishankinnan ja kulutuksen pohjalla. Asesepät\nvalmistivat tuotteita koko heimokuntaa varten mukana tuodusta runsaasta\nraaka-ainevarastosta. Ravinnon hankintaan olivat kaikki kykynsä mukaan\nvelvollisia. Asunnoistaan taas huolehtivat perhekunnat itse. Semmoisina\noli talvella maakuopat ja kesällä kevyet kokkotuvat. Heimokunnan vanhin\noli pätevä viimekädessä ratkaisemaan kaikki kysymykset lopullisesti,\nmikäli ne koskivat siirtokunnan sisäisiä asioita, riitoja y.m.,\nmutta heimokunnan siirtyminen uusiin seutuihin, paikkain valinta,\nryöstöretket ja sodankäynti yleensä ja monet muut ulkopuoliset asiat\nratkaistiin joukkoneuvotteluissa, jotavastoin taas sotasaaliin jakoon\nvanhimmalla oli ratkaiseva sanavalta. Vanhimman asettaminen niinikään\noli joukkopäätöksen tulos.\n\nPääasiassa tuommoinen kuva muodostautui yks, kaks mielikuvituksessani\nsuomalaisten esipolvien vaiheista pitkiä aikoja sitten. Miten paljon\nne ovatkaan kärsineet ja toivoneet monivuosituhantisen ajanjakson\nvaihdellessa, taistellessaan villiä valloittamatonta luontoa vastaan,\nsekä säilyttäessään sukunsa sen ja toisten vihamielisten heimojen\ntuhoamishalulta. Erikieliset olivat tietenkin vihollisheimoja\nkeskenään. Kieli oli se tunnus, se yhdysside, mikä takasi ystävyyden,\nveriheimolaisuuden. Mutta nyt 15,000 vuotta jälkeenpäin istun\nminä haaveilemassa täällä ikävanhan heimo-asutukseni raunioilla,\ntodistamassa valtaisen maailmankehityksen omituisista tuloksista.\nVanhan heimokuntani elämän ja säilymisen ehtona oli veriheimolaisuuden\ntunnustaminen, minä sitävastoin olen täällä — eikö se ole kohtalon ivaa\n— pakolaisena nykypäiväisen heimokuntani veljessodan johdosta sen sanan\nkirjaimellisessakin merkityksessä.\n\n\n\n\nTUOKIOKUVIA MOSKOVAN MATKALTA.\n\n\nMatkustimme uutta vielä liikenteelle avaamatonta rataa, mikä noin 90\nvirstan mittaisena yhdistää pohjoisen radan Buin kaupungista Daniloviin\nWologdan—Moskovan radan varrella. Oltiin ihan keskikesäisen juhannuksen\nkynnyksellä. Luonto on kukkeimmillaan. Yltäkylläinen kasvullisuus ikään\nkuin silminnähtävästi työntyy esiin lämpimästä rehevästä maaperästä.\nJoku maatuski asemilla esiintyy tästä huolimatta toppatakissa,\npää saalilla vahvasti hunnutettuna. Esiintyypä ukonkäppyröitä\ntuuheavillaisessa siperianlampaisessa lakissa ja huovikkaissa, jotta\noikein sääliksi käy noiden onnettomien puolesta.\n\nAlaltaan tasaisinta puutonta keski-venäläistä maisemaa avautuu kappale\nnähtäväksi. 16—20 kylää näyttäytyy tasaisen rannattoman näköpiirin\nsisällä. Ne ovat suuria kyliä kuten Suomen kauppaloita, vaikka ne\nnäin etäältä nähtyinä esiintyvät pieninä harmaina rykelminä. Valkeita\nkirkontorneja pistäikse silmään toisista kylistä. Leipäviljavainiot\naaltoilevat pehmeän tuulen tuivertaessa tummanvihreinä niin pitkälle\nkuin silmä kantaa.\n\nJo loppuivat asutut seudut, alkoi koivu- ja haapametsävyöhyke, laajin\nyhtäjaksoinen mitä Suomessa olen milloinkaan nähnyt. Monia kymmeniä\nvirstoja jatkui sitä ihan samanlaisena. Ei pienintäkään muutosta\nmaisemassa. Valkotuohiset koivunrungot toinen toisensa vieressä, jopa\nsaman kokoisiakin kaikki, solakoita ja tuuhealehväisiä.\n\n\"Oi Wolga, Wolga, milloin sinun taas nähdä saan.\" Sen ylistykseksi\nkansa kauneimmat laulunsa laulaa ja kuin äidille konsanaan ikävänsä\nitkee, vieläpä vierailla maillakin sen muistonsa komerossa kätkee ja\nsiihen keskittyy kotimaansa parhaimmat muistot, sen suuruus ja maine.\n\nMajesteetillisena tuo mahtava virta näyttäytyi juhannusajan hämyisessä\nyössä. Tulet tuikkivat virralla liikkuvista lukuisista aluksista ja\nJaroslavin kaupunki kuvasteli viljavia valojaan veden kalvossa virran\noikealla rannalla. Tavattoman tyyneenä, tuskin huomattavasti soljutteli\ntuo puolisen kilometriä leveä uoma mustia vesiään, vaikka olin\notaksunut sen maltittomalla kiireellä poreillen ja pyörteitä synnyttäen\nrientävän Kaspianmeren helmoihin.\n\nWolga, sinä suuren Venäjän valtasuoni, syytä onkin kansallasi\nylpeillä sinusta. Olethan luonut elämää ja kulttuuria ympärillesi,\nvieläpä toiminut ikimuistoisena kansainvaellusten kauttakulkutienä\npohjoisen ja lännen maihin. Kansakuntia on muodostunut ja hävinnyt\nsinun hedelmällisten äyräittesi äärillä, tyynenä sinä vaan riennät\npäämäärääsi kohti päivästä toiseen, kuten muinaisina ikiaikoina,\njolloin ihmiskulttuurin kehdon yllä vielä lepäsi autereisen aamun\nhämärä.\n\nKomeata rautasiltaa kiisi junamme Wolgan yli. Sähkövalot tuikehtivat\nvaltaisissa siltakaarissa ja loivat heikon kajastuksen syvällä\nvirtaavaan mustaan veteen. Kestipä se junankin kiitää jättiläissiltaa\nkotvan ajan ja heti avautuikin isohko Jaroslavin kuvernementtikaupunki\nsangen lukuisine kirkkoineen nähtäväksi.\n\nLuonnonkauneimpia keski-venäläisiä läänejä on Wladimirin lääni.\nTammi kilpailee jo koivun kanssa valta-asemasta ja muutkin etelän\ntyypilliset lehtipuut esiintyvät siellä täällä. Maapohja on\naaltomaisen kumpuista kuin merenulappa tuulella. Elovainiot ulottuvat\nsilmänkantamattomiin suunnattoman lakeuden äärillä. Kyläryhmä, kirkko\ntai luostari, jopa tehtaanpiippukin pistäikse sieltä, täältä. Tuuheat\nkoivu- ja tammimetsiköt esiintyvät yksityisinä saarelmina, kuin\nkeitaat yhtäjaksoisessa tummanvihreän kasvullisuuden meressä. Tuossa\nsoljuttelee puro mustia vesiään kukkarantaisen uomansa polveilevia\nkaarteita myöten laakson pohjassa. Sen äyräällä puuhailee naisparvi\ntuohivirsuissaan ja räikeissä kansallisissa väreissään peruna- ja\njuurikasvi-istutuksilla. Parrakas ukko, vyötäisiltä puristetussa\navarassa mekossaan lojuu laihan hevoskaakin vetämässä tarantassissa.\nKaakki luimistaa korviaan, seisahtuu, luo syrjäkatseen ukkoon ja\nrämiseviin reteliin ja alkaa rauhassa hamuamaan yltäkylläisen rehevätä\nruohoa.\n\nHulmahdellen nousee kuuma kostea ilma notkelmista. Väristen sekottuu\nse hienoon tuulen vireeseen, mikä sekin tuntuu kuumalta auringon\nhellittämättömässä hehkussa. Karjalauma käyskentelee tiepuolessa,\nsekin kärsii kuumuudesta. Lehtevä metsikkö tuuheine varjoineen olisi\ntervetullut, mutta semmoista ei ole. Karja kerääntyy yhteen joukkioon\nja hakee suojaa toistensa varjosta.\n\nAlexandrow on kauneimpia maaseutukaupunkeja. Se kuten monet muutkin,\njopa itse Moskova, on tuuheiden puistojen kaupunki. Suuret poppelit,\nikivanhat tammet, saarnit ja lehmukset reunustavat muurina kadun\nkumpaakin puolta. Lehvästön välistä pilkistää valkeaksi rapattu\nmaalaistölliä muistuttava rakennus, tuolloin tällöin useampikerroksinen\ntiilitalo, kimnaasi tai kirkko. Kirkot venäläisissä kaupungeissa\nlyövät niihin oman omituisen leimansa sekä lukuisuudellaan että\nomalla tyypillisellä arkkitehtuurillaan. Silmiinpistävintä täten on\nvenäläisissä kaupungeissa, kuten sanottu, sopusointuinen sekoitus\nmaalaisrakennustavasta ja maailmankaupungin arkkitehtuurista. Lehmät,\nlampaat ja vuohet tallustelevat katukäytävällä ja ajetaan talon\nporttikäytävästä kartanolle, missä on täydelliset karjasuojat kuten\nmaalaiskylässä.\n\nTuhatvuotisen Moskovan merkillisyyksistä pitäisi mainita yhtä ja\ntoista. Sen komeasta tivolista, varpusvuoresta, josta kaupunki\nnäyttäytyy koko laajuudessaan ja laajuutta sillä onkin noin 70 km\nympärimitaten. Lontoon jälkeen suurin pinta-alaltaan eurooppalaisista\nkaupungeista. Olisi pakistava kirkoista, joiden lukumäärä lähentelee\nviiteen sataan ja joista toiset ovat ikivanhoja taideluomia, punaisesta\ntorista missä historiallisena muistona on säilytetty mestauslava, jolla\nIivana Julma toimitutti kuuluisat bajaariteloitukset ja monista muista\nmielenkiintoisista seikoista pitäisi pakista, mutta jääköön ne toisessa\ntilaisuudessa tehtäväksi. Tässä pari sanaa suurkaupungin kansallisesta\nkotielämästä.\n\nTutustuaksemme lähemmin venäläisen keski- ja etenkin alaluokan\nkotoiseen elämään, tulee pistäytyä mieluummin sunnuntaisin\ntavallisissa teetuvissa, \"sainikoissa\", mitkä ovat venäläisen rahvaan\nihanteellisimmat oleskelupaikat pikkukaupungissa tai suurkaupungin\nlaitapuolilla. Sainikka on siivoton venäläiseen tapaan, tuolit ja\npöydät rikki enemmän tai vähemmän, tarjoiluastiat samaten. Musikoita\nmenee ja tulee. Toisia rupattelee pitkään lojuillen pöytien ääressä\nja silloin tällöin hörppien mielijuomaansa. Kiihtyypä puhe usein\nsangen meluisaksikin, mitä avustetaan kaikilla mahdollisilla elimillä.\nMaapallo voisi horjahtaa pois radaltaan, tulivuoren purkaus peittää\nsainikan tuhka- ja laavakerroksella, tai maanjäristys eli spiritistinen\nmeedio siirtää pöydän heidän edestään, ilman että he huomaisivat sitä\nverrattomalta melultaan. Useimmat kävijät ovat rasvaisessa, likaisessa\nja perin kuluneessa työpuvussaan, sama puku viikon kaikkina päivinä,\njotavastoin työläiset Suomessa esiintyvät sunnuntaisin siistittynä\npyhäpukimissa länsi-eurooppalaiseen tapaan. Paita nousujen päällä sekä\nylemmillä että alemmilla on venäläisen varsinainen juhlapuku kesällä.\n\nSainikan tiskin takana nojailee velttona punatukkainen tarjoilijapoika.\nLähtee toki liikkeelle, mutta hitaasti kuin aurinko-kello, tuo sajua ja\non taas valmis rupattelemaan kaikkea tyhjänpäiväistä pitkät ajat.\n\nSunnuntai on oikea markkinapäivä moskovalaisilla toreilla, etenkin\nkuuluisalla Suharovilla. Myydään kaikkea muuta paitsi ei leipää.\nSilloin kesällä 1918 oli vielä tavaraa ja kauppa avointa. Kaikki\ntahtoivat olla kauppiaita ja löytyyhän sitä myytävää. Vettäkin\nmyydään joko värjättynä tai ilman 20 kopeekkaa lasi ja kauppansa\nse tekee sekin näin kuumalla ilmalla, sillä Celsius näyttää 35°\nvarjossa. Auringonkukan siemeniä paljon myydään, ostetaan ja syödään.\nSuunnattomat määrät valmiita vaatteita ja kangastavaroita, pääasiassa\njuutalaisten ja kiinalaisten tarjoamina, herättää muukalaisen huomiota.\n\n\n\n\nKESKIKESÄN MOSKOVA.\n\n\nMoskova puistokaupunkina on kaikkein edullisin nähdä keskikesällä.\n\nSe on vanha, \"hyvin vanha\" sanovat perinnäistiedot siitä. Näköjään nyt\nkuluvan tuhatluvun alkuvuosina — mahdollisesti sitä ennen — asettui\ntarun mukaan erakko Bukalijer nimeltään nykyisen Kremlin paikalle.\nMoskovan varsinaisena perustajana ehkä voitane pitää ruhtinas Jurij\nWladimirowitsch _Dolgoruki,_ joka, asuen Wladimirin läänissä, teki\nmatkoja laajojen metsästysmaittensa äärille, mielistyi seutuun, asettui\nnykyisen Kremlin paikalle, ryhtyi rakentamaan sitä ja eroitti sen\nmuurilla.\n\nMoskova, kuten sanottu, on puutarhakaupunki sen sanan varsinaisessa\nmerkityksessä. Talot ovat pääasiassa yksikerroksisia — lukuunottamatta\nuudempia kaupunginosia — ja lehtevien puistojen ympäröimiä. Varsinaiset\nkauppakadut ja kauppakorttelit sitävastoin ovat uusaikaisia. Semmoisia\novat m.m. \"Kiinalaiseksi kaupunginosaksi\" sanottu Kremlin vierellä,\nmissä sijaitsee suurimmat liikepalatsit ja kauppahallit ja mikä myöskin\non muurilla ympäröity. Moskova muuten on koko Venäjän sisämaan kaupan\nsuurin keskus.\n\nLukijan suosiollisella luvalla katsastamme hätäisesti Moskovan eräitä\nmerkillisyyksiä, mutta saadaksemme ensin yleissilmäyksen kaupungista,\nnousemme n.s. _\"Iivanan torniin\"_ Kremlissä.\n\nKreml on kaupungin keskipisteessä, valtavalla lukuisia vuosisatoja\nvanhalla muurilla ympäröity. Pääsy sinne oli hyvin rajoitettu, eikä\nihmekään, sillä siellä asui useampien vihaama \"hallitsija\", kuin\nmilloinkaan on ollut olemassa, asui kuten ne 34 hallitsijapolvea\nVenäjän valtakunnan perustamisesta alkaen ovat Kremlissä hallinneet\nennen häntä.\n\nIivanan tornista avautuu valtavan suuremmoinen näköala ympäriinsä,\nsillä Kreml itse sijaitsee kaupungin keskukseen kohoavalla ylängöllä\nsuuren suunnattoman horisontin keskipisteenä. Ajatelkoon lukija\njättiläisharppia, jonka toinen kärki on pistetty Kremlin torille\nja toinen 12.5 km etäisyydellä piirtää ympyrän, minkä läpimitta on\n25 km ja minkä sisälle kuuluu kaupungin varsinainen alue. Se onkin\npinta-alansa laajuuteen nähden maailman kaupungeista toinen. Lontoo on\nensi sijalla.\n\nMitä näkeekään katsoja tuolla suunnattomalla tasangolla, jonka säde\non 12.5 km joka suunnalle? Jättiläismäisen puistokylän! Valkeat\nrakennukset pilkottelevat tuuheiden puistojen vihreästä lehvästöstä.\n467 kirkon kultakupoolit kimaltelevat juhannusajan tulvehtivassa\nauringossa, joka paahtaa vallan sietämättömällä kuumuudella,\nsaaden ilman liikehtimään kaupungin päällä kuin vellovan veden.\nSelväpiirteisyys häviää reunoille käsin. Valkeat talot, kirkot ja\npuistot sulautuvat yhtenäiseksi kuvioksi, mistä tehtaitten savutorvet\nsiellä täällä selväpiirteisemmin pistäytyvät esiin. Hopeanhohteisena\nkiertelee tuolla Moskovan joki laajoissa mielivaltaisissa koukeroissa\nkuin jättiläiskäärme, ulottuen vallan Kremlin muurin vierustalle,\netääntyen siitä ja häviten lopulta näköpiirin ulkopuolelle.\n\nAjatelkaamme vielä jättiläisharppimme toinen kärki vedetyksi tuonne\nnäköpiirin äärimmäiselle rajalle, missä taivas ja maa hienona\nsinertävänä viivana yhtyvät. Voisimme sanoa ympyrämme säteen nyt\ntekevän 120 km ja siten piirtämämme ympyrän läpimitan olevan 240\nkm. Se on vaan pienoinen läiskä n.s. Itä-Euroopan suunnattomasta\ntasangosta, joka muodostaa eurooppalaisen Venäjän ja minkä läpimitta on\nkymmenkertainen äskeisestä määrästä, s.o. noin 2,400 kilometriä.\n\nLaskeudumme alas. Torni on 93.5 m korkea, mistä kullatun ristin osalle\ntulee noin 17 m. Samaisen ristin kanssa kerrottiin aikoinaan vedetyksi\nNapoleonia huulesta, nim. sotaretkellä 1812. Hänelle kerrottiin sen\nolevan puhdasta kultaa. Risti otettiin alas. Ilmoitus olikin väärä ja\nilmoittaja pääsi hengestään.\n\nTornissa, mikä on rakennettu v. 1600, on eri kerroksissa yhteensä 33\nkelloa, pienentyen kellojen koko yhä kerros kerrokselta alhaalta ylös\npäin. Suurin painaa 4,000 puutaa (65,520 kg).\n\nTornin juurella seisoo jalustalla kirkonkello, mikä on maailman suurin,\npainaen 12,324 puutaa (198,000 kg). Ympärysmitta on 21 m, läpimitta 7\nm, sisältäen kellomalmi lähes sata puutaa hopeata ja viidettä puutaa\nkultaa.\n\n\"Tuossa on hallitsijain palatsi\", sanoo opas, \"tuossa asuu Lenin,\ntuossa Aleksanteri II:n patsas suomalaisesta punaisesta graniitista.\nKuvan kasvot nyt vaan ovat mustalla vaatteella verhotut, sillä\nitsevaltiaan symbooli on nyt 'kuollut' Venäjällä. Tuossa Uspenskin\nkatedraali joka on rakennettu v. 1326 ja mistä Napoleon sotaretkellään\n1812 riisti ja vei mukanaan hopeata 5,223 kg ja kultaa 300 kg.\nTuossa Pokrowskin katedraali, Iivana Julman rakennuttama v. 1554,\ntyypillisimpiä slaavilaisia kirkkoja, jonka arkkitehdin Iivana Julma\nhirtätti, kun hän kysyttäessä sanoi toisenkin semmoisen kirkon\nkykenevänsä rakennuttamaan. Tuossa Kristus-Vapahtajan kirkko, minkä\nrakentamiseen on käytetty 40 milj. tiiliä, 10,000 ihmisen työvoimalla,\ntullen maksamaan 15 milj. ruplaa. Kupooliin on käytetty puhdasta kultaa\n422 kg.\"\n\n_Varpusvuorella_, minne pääsemme raitiovaunussa ja mikä sijaitsee\nkaupungin lounaisella laidalla, avautuu valtava näköala yli kaupungin.\nNäkö-alaa voi vahvistaa vielä vuorella sijaitsevan ravintolan\nterassilla olevalla isolla kaukoputkella. Poikkeamme sinne lehtevään\nvarjostoon virkistymään paahtavan keskipäivän helteeltä. Tällä\nvuorella Napoleon katseli Moskovan paloa alun toista sataa vuotta\nsitten. Virvokkeita nautittuamme ja virkistyttyämme laskeudumme\njyrkkää jättiläiskokoisia lehtipuita kasvavaa rinnettä alas Moskovan\njoelle. Uimme siinä. Soudatamme itsemme ylitse ja pistäydymme Moskovan\nuudessa Tyttöluostarissa, mikä on suuremmoisen valtava muurilla\nerotettu alue kirkkoja ja kappeleja. Oma yhteiskuntansa semmoisenaan.\nSuoritetaan juuri puolipäivän messua. Kymmenittäin mustaan kaapuun\npuettuja naikkosia rientää messuun ylettömästi kullalla, hopealla ja\nerivärisillä mosaikeilla koristettuun kappelikirkkoon. Venäjän kansa on\nantanut kirkoille ja luostareille kultansa, kalleutensa ja — sielunsa.\nElähtäneitä naisia ne nunnat suurimmaksi osaksi ovat. Vilahtaa\nsiinä ohi toki nuorempikin, jonka silmät mustan huupan reunasta\nsäteilee tulta, nuoruutta ja elämänhalua. Sorea vartalo, esteettiset\nkasvot... siis kylliksi edellytyksiä maailmannaisen aistillisen elämän\nviettämiselle.\n\nKuuluuhan asiaan, että tämmöisellä miljoonakaupungilla (Moskovan\nasukasluku oli tällöin puolen kolmatta miljoonaa) on tivolinsa\n= kansanpuistonsa. Se sijaitsee kaupungin pohjoisella tai\npohjoiskoillisella laitamalla. Puiston leveys on 3 km, pituus vähän\nenemmän. Kävelen siinä sangen lämpöisenä yhä hämärtyvänä yönä. Lämpö\nmikä päivällä oli 35° varjossa, on nyt vielä puolenyön korvilla 20°\nC. Etelän kasvullisuus lyö leimansa puistoon: lehmukset, tammet,\nvaahterat, lehtikuuset ja saarnit esiintyvät vallan määräävinä.\nPohjolan tyypilliset hongat ovat rauhoitettuina saaneet kasvaa perin\nsuuriksi ja komeiksi, eräskin jättiläinen oli 120 cm läpimitaten.\nPuiston keskuudessa esiintyy yhtä ja toista ajankuluketta. Pari\njättiläiskarusellia pyörii lakkaamatta, useimpia ampumaratoja on\ntoimessa, panoraamoja, sähköllä käypiä ja muita kiikkuja huvihaluiselle\nnuorisolle. Varjoisia käytäviä pitkin kulkee keveäpukuiset ihmisvirrat\nja illan hämärtyessä kisailevat tytöt ja pojat suojaavissa\nlehvistöissä. Ulkoilmateaatterissa suoritetaan ensiluokkaista\nohjelmaa: Naislaulaja esiintyy pianon säestyksellä. Viulusoolo on\nvallan ensiluokkaisen arvokas. Soololaulu samoin. Sitten soitetaan\nhelistimellä ja yleisö lähtee juoksujalkaa suurelle suunnattomalle\nasfalttipohjaiselle areenalle tanssimaan torviorkesterin säestyksellä:\nEnimmäkseen tyypillisiä venäläistansseja. Valssiakin sentään ja muita\neurooppalaisia tansseja seuraa. Virvokkeista ei ole puutetta, mutta ei\nmyöskään niiden käyttäjistä.\n\nAamu sarastelee jo Uraalin seuduilta käsin. Suurkaupungin melu on\nhiljentymässä ja vaaleahko yö, jossa on melkoinen annos etelämaan\nkuumuutta ja tunnelmaa, on vaihtumaisillaan uudeksi päiväksi.\n\nMoskovassa juhannuksena 1918.\n\n\n\n\nSUNNUNTAIMIETTEITÄ.\n\n\nKeskikesän aurinko paahtaa lähes pystysuorasti miljoonakaupungin\nkatukivitystä vastaan. Hiki pursuu tulvanaan, kastelee vaatteet\nläpimäräksi ja loppumaton jano kaivaa sisuksissa ja kuivaa suun\ntahmeaksi taulaksi. Tuuhea puisto vaan hiukkasen lieventää polttavinta\npaahdetta. Kuumana virtana kuin uunin lämpö läiskähtelee päivän hehku\nkatukiviltä ja seinustoilta siimeiseen puistoon ja raitistuu hiukan,\ntosin vain hiukan.\n\nVelttoina vetelehtivät ihmiset, täyttävät puiston, sillä on\nsunnuntai-iltapäivä ja tarkoitus on — tappaa aikaa ja katsella miten\ntoiset siinä onnistuvat.\n\nMutta malttavatko kaikki tappaa aikaa? Ei! Tuolla kuljettaa rämisyttää\najuri tavarakuormaa. Tuolla joukko työläisiä rasvasissa puseroissa\nkiiruhtaa ohi, tuossa laahustaa vanhus raskaan taakkansa kanssa ja\nyleinen liikenteen humu täyttää ilman.\n\nTämä on sitä _elämää,_ kuohuvaa, elämänhaluista, täynnänsä olemassaolon\ntaistelua, mietin istuessani puiston penkillä. — Minäkin tapan aikaa\nomalla tavallani. — Salaperäiseksi kuviteltu ja yhä uudelleen kyselty\n\"elämän tarkoitus\" selviää vähitellen nyt näkemäni ja elettyjen\nmuistikuvien vaihdellessa. Joukko työmiehiä, mitkä äsken kulkivat ohi,\nsamoin kuin ne lukemattomat joukot siellä ja täällä taistelevat ikänsä\nsyntymästä hautaan asti epätoivoista taistelua saadakseen itselleen\nleipää ja rääsyjä ympärilleen. Ne suovat itselleen ainoastaan sangen\nniukan levon vuorokaudessa, t.s. elämä sen heille suo. Mihin tähtää\nheidän korkein pyrintöperänsä, se lakkaamaton kohtuuton taistelu\nolemassaolosta? Mihinkä tähtää? Saadakseen riittävästi ruokaa, siistit\nvaatteet ja mahdollisesti oman konnun asuakseen! Enempää eivät he pyydä\nelämältä ja tämäkin ohjelma jää useimmalta loppuun suorittamatta.\n\nTuo kiinalaisnaikkonen tuossa vilkasliikkeisellä katuvierustalla, joka\non istunut siinä jo useimpia tunteja kansanjoukkojen jaloissa, pölyssä,\nliassa ja päivän polttavassa paahteessa, ei näköjään pyydä elämältä\nniinkään paljon. Hän on kiertänyt keski- ja osiksi yläruumiinsa\nympärille mustia likaisia riekaleita kankaasta, joka aikoinaan on\nkuulunut hiilisäkkiin. Hänen pikku lapsensa piehtaroi vallan alastomana\nja kuparinruskeana katukäytävällä, pikku kätösillään työntäen ja\nhaparoiden suuhunsa jotakin muodotonta rojua. Jos hän saa ohikulkioilta\nruplan tai nokareen mustaa leipää, on hänen elämäntarkoituksensa\ntäytetty — siltä päivältä. — Vatsantäyteinen ruokaa on hänen\nkäsityksensä ja myöskin kokemustensa mukaan saavuttamaton unelma.\n\nAsemalla höyrysi lähtövalmis juna lastattuna nuorilla elämänhaluisilla\nmiehillä matkalla rintamalle. Mitä varten? Tappamaan ja tapettavaksi\ntieteen ja tekniikan uusimpien välineitten avulla! Mitä varten\ntapettavaksi? Sitä varten että jälkeläisille koituisi paremmat\nelämisehdot ja rauhaisampi tulevaisuus. Maailmansodan jättiläinen oli\nedellisinä vuosina niellyt kymmeniä miljoonia ihmisuhreja, voimakkainta\nelonhaluisinta väkeä, pelkästään siitä syystä että suurkapitalistit\nsaisivat riista-alueita ja palkkatyöorjia.\n\nSitten puistossa on vielä havainnoitsiaa varten melko valikoima\nerilaisia ihmistyyppejä. Tuossa on \"eurooppalaisesti\" puettu mutta\nkasvoista ja käsistä nähden metallityöläinen, kielestä päättäen\nsaksalais-puolalaista kansallisuutta. Vaimo tuudittaa korivaunussa\npienokaistaan, mies loikoo nurmikolla aimo kasa kirjoja sekä kuva- ja\nsanomalehtiä vierellään. Mitä näenkään kirjakasassa: Büchner: \"Liebe\nund Liebesleben in der Tierwelt\" = Rakkauselämä eläinmaailmassa. \"Die\nWunder der Natur\", Knipen: \"Evolution in the Past\". Lisäksi sekä\nvenäläisiä, että ulkolaisia kuvalehtiä, päivälehtiä y.m. Mies oli\nsiis näköjään sivistynyt, puhui eurooppalaisia kieliä ja oli ainoa\npuistossaolioista, joka ei tappanut aikaa vaan kehitti itseään, s.o.\nkäytti olemassaoloaan hyödyllisesti.\n\nSitten näen puiston penkillä keikarimaisesti puetun ja levottomasti\nliikehtivän nuoren miehen, kaikesta päättäen ei hän ole ottanut\nlaisinkaan osaa yhteiskunnallisen tuotantoprosessin tuotteiden\nkartuttamiseen vaan kuluttamiseen. Hän on näköjään elänyt isänsä\nryöstösaalista tuhlaamalla, elänyt ja huvitellut. Keikaria\nvastapäisellä penkillä istuu puhkuen ja hikeä pusertaen ylimääräisesti\nlihavuudella kuormitettu vanha herrasmies, luultavasti entinen\ntehtailia tai pankkiiri. Nyt nauttii hän muinaisen loistonsa ihanista\nmuistoista ja palkkatyöläisiltään saalistamistaan miljooneista, niillä\nkykenee hän loihtimaan itselleen vielä ihanan huolettoman elämän.\n\nMiten erilaisia olemassaolon asteikkoja olenkaan lyhyessä tuokiossa\nhuomioinut. Saadakseni niistä jonkunlaisen keskiarvon olemassaolevalle\nelämälle, otan kynän ja suoritan laskelmaa sanomalehden reunaan:\n\nKiinalaiselle asetan numeron 2; taakkansa alla laahustava vanhus\nsaa numeron 4; joukko työläisiä numeron 6; ajuri numeron 8;\nmetallityöläinen numeron 10; keikarille 20 ja pankkiherralle niinikään\n20. Lasken saamani numerot yhteen ja saan summan 70. Löytääkseni siitä\nkeskiarvon, jaan sen tekijäin luvulla, siis 7:llä, keskiarvoksi tulee\nniinmuodoin luku 10, s.o. metallityöläinen.\n\nSiinä on siis elämän tarkoitus toistaiseksi. Nostaa saamani keskiarvon\nalapuolella olevat ja painaa sen yläpuolella olevat samalle\nkeskitasolle ja kun se on suoritettu alkaa _keskiarvon kohoaminen,_\nmutta ei siihen suuntaan missä keikari ja pankkiherra olivat, sillä\nhe edustivat taantunutta sivuhaaraa kehityksen ketjussa, vaan kohti\nkirkasta valoisaa tulevaisuutta ilman päämäärää, missä itsetietoinen\n_ajatus,_ tuo ihmeellinen käsittämätön aineen muoto, korkeampi ja\nkaikkivaltiaampi kuin jumala, alistaa yhä laajenevassa määrässä\nälytöntä materiaa valtansa alle, — ja sitten? — Kehittää _aivoainetta_\nvihdoinkin perillepäästyn analyysin johdolla, tuottaakseen yhä\nhedelmällisempiä, suuria, jaloja ajatuksia olemassaolon huojistamiseksi\nja lyhyen elämän yhtäjaksoiseksi nautinnoksi siihen asti kuin\npäiväntähti sammuu, maa kietoutuu jäiseen kääreeseen ja _aivo-aine_\njähmettyy, kuivuu olemattomiin.\n\nMoskovassa heinäkuulla 1918.\n\n\n\n\nKESKI-VENÄLÄISEEN TALONPOIKAISELÄMÄÄN TUTUSTUMASSA.\n\n\nVenäläinen kylä tekee jonkun matkan päästä hyvän, kodikkaan\nvaikutuksen. Harmaa se on kuin varis, pääasiassa olkikattoisine\nsuojineen, mutta punaseksi tai vihreäksi maalattu peltikattokin\nvilahtaa siellä täällä. Isoimmissa kylissä on kirkkoja kaksi tai\nkolme. Kaukaa ne jo näköpiirin rajalta pistäikse silmään valkeine\ntorneineen. Pienemmissä kylissä vaan vaatimaton rukouskappeli seisoikse\nparhaimmalla paikalla. Sunnuntaisin tai praasnikkoina (kyläjuhlina)\non kylän valtakadulla liikettä ja hyörinää. Nuoriso on kerääntynyt\njonkun talon pihamaalle, laulaa ja tanssii joko laulun tai hanurin\nsäestyksellä aito kansallisia tanssejaan kansallisissa pukimissaan.\nJostakin tallin ylisiltä kuuluu korvia särkevä melu ja väittely. Luulet\nsiellä jo tapeltavan täyttä vauhtia, etenkin kun sinne johtavaa leveätä\nsiltaa myöten tulee ja menee miespuolista väkeä. Itsesäilytysvaistosta\nkatselet jo suojattua asemaa ja jotakin kättäpidempää asetta, sillä\nilmitappelu ei nähtävästi ole enään vältettävissä, päättelet, tuon yhä\nkiihtyvän metelin laajetessa. Ole huoletta, siellä pidetään tavallista\nkyläkokousta, ja keskivenäläisen kyläkokouksen johtavana periaatteena\non huutaa niin kovasti, kaikkien yhtaikaa puhuessa, että saa äänensä\nkuuluville. Kyläkokouksia pidetään lähes joka sunnuntaina. Naiset\neivät niihin saa osaa ottaa, ainoastaan isäntävallalla varustetut\npartaniekat. Paitsi talous- ja kylänasiat, kuuluu kyläkokouksen\nohjelmaan vielä poliittistenkin asiain seuraaminen. Joten lukutaitoinen\nkylässä selostaa kokoukselle sanomalehdistä lukemiansa tai muuten\nkuulemiansa yleisiä uutisia ja siten joutuvat lukutaidottomat\ntalonpojat jokseenkin tarkasti ja tuoreeltaan seuraamaan politiikkaa ja\nsiihen näyttää heillä olevan tavaton halu.\n\nPraasnikkoja (kyläjuhlia) joutuu jokainen kyläkunta viettämään\nvuorollaan ja kestitsemään naapurikyläläisensä. Vähintäin kerran\nkuukaudessa on semmoinen juhla, mikä minkin nimellinen: Touvon\nalkajaisjuhla, yleinen elojuhla, ehkä suurimpia semmoisia 15 p.\nheinäk., jolloin ollaan oikein kävelyretkellä, papit edellä kantaen\npyhäinkuvia ja väkeä loppumattomat jonot perässä. Sitten on perunain\nsiunausjuhla, jonka jälkeen niitä vasta vakinaisesti aletaan\nmaasta kaivamaan ja syömään. Kyläjuhlat ovat enimmäkseen joidenkin\nkyläpyhimysten tai muiden semmoisten muistopäiviä. Vaikka venäläinen\ntalonpoika on maailman vaatimattomin eläjä ruokaan nähden, varustetaan\npraasnikat herkullisiksi. Pivaa (olutta) pannaan, lammas teurastetaan,\nmaitoa paistetaan uunissa ja piiraita vähintäin kymmentä lajia, joiden\npääasiallinen ero on siinä, että toiseen lajiin on pantu kaalia,\nlanttua, ryynejä, kun taas toiseen lajiin laitetaan ryynejä, lanttua,\nkaalia.\n\nVenäläinen talonpoika, joka on ollut \"väkeville\" tavattoman perso,\nkorvaa nyt sen puutteessa kotitekoisella \"pivalla\" haluaan ja pääseekin\nnäissä kyläjuhlissa kunnon humalaan. Niissä olet tilaisuudessa\nnäkemään vielä alkuperäisen väärentämättömän piirteen tyypillisestä\ntalonpojasta, piirteen, mikä on määräävänä vuosisatoja vallinnut,\nmutta minkä maailmansota ja sitä seuranneet muuttuneet olot ovat juuri\nsuistamassa uusille laduille. Kun astuin tuommoiseen venäläistupaan,\nmissä vietetään kyläjuhlaa taikkapa vaan juhlaa naapurien kesken\nsuvisena sunnuntaina, lyön sisäänastuessani ensityökseni pääni\nlauteisiin ja päästän hartaan mutta hiljaisen kirouksen, jonka jälkeen\nkävelen 45 asteen kumarassa keskilattialle kunnes lauteet loppuvat,\nsuoristan itseni, luon katseeni ympäri tupaa ja toivotan hyvän, päivän.\nMinä näen, istumassa tuvan vierustapenkit täynnään miehiä, partasuita,\nmekko housujen päällä. Naiset puikkelehtivat lautaseinän toisella n.s.\nkeittiön puolella ja kantavat ruokaa tuvan avaralle pöydälle.\n\nNe lukuisat silmäparit jotka minua kysyvästi ja itsetietoisesti\ntarkastelevat, saattavat minut tavallaan ymmälle. Sisäänastuessani\nlänsimaisen sivistyksen läpitunkemana, kuvittelin tapaavani joukon\nryssiä joita voin tanssittaa pillini mukaan, mutta eipäs niin, sillä\nkaikessa tietämättömyydessään ne ovat itsetietoisinta väkeä maailmassa.\nPatriarkaalisen ylevä, varma hymy tuuhean parran ympäröimissä\nkasvoissa. Käsketään toki istumaan ja heti saan tehdä selvää\nkansallisuudestani. \"Ahaa finskikö...!\" Olan kohautus ja halveksivan\nsäälivä hymyily ilmoitukseni johdosta. Säälittävä olet, luen heidän\nsilmistään. Ihmiseksi sinut nyt juuri ja juuri voi katsoa siitä syystä\nettä onneton maapahasesi Suomi voi ylpeillä kerran kuuluneensa suureen\nVenäjään. Ollakseen suuren Venäjän poikia kuten me, on kylliksi\nkohottamaan rintaa ja paisuttamaan ylpeyttä. Näitä äänettömiä mietteitä\nlukiessani mekkoukkojen parrottuneilta kasvoilta, nousee pyhän\nsuuttumukseni mittari polttopisteeseensä. Tarjotaan lasillinen pivaa\nikäänkuin armosta ja säälistä. \"En tahdo.\" \"Finski ei tahdo pivaa!\"\nTarjoojan huomautusta seuraa halveksiva nauru.\n\nPöytä on katettu ja patriarkaalisella hartaudella kerääntyvät ukot sen\nympärille, naisia ei poikkeuksessakaan sallita tulla yhteiseen pöytään\nmiesten kanssa. Vanhin siunaa ruuan ja alkaa jakamaan. Kiiruhdan\nulos, mutta varon enään lyömästä päätäni onnettomiin lauteisiin.\nEi jumalakaan tyhmyydelle voi mitään, mutisen itsekseni ja jos ei\nvenäläinen talonpoika olisi niin lopen tyhmä, niin ei se olisikaan\nviittäsataa vuotta jälessä eurooppalaisesta kehityksestä.\n\nJos vertaa venäläisen talonpojan työhalua ja -kykyä suomalaisen\ntalonpojan aikaansaannoksiin, voi edellistä hyvällä omallatunnolla\nsanoa upilaiskaksi. Akka kyntää toukoa ja ukko loikoo lauteilla, on\nliiankin totta. Naiset tekevät oikeastaan kaikki työt, heinän- ja\nelonkorjuut, touot, aidanpanot j.n.e., ukot ajelevat hevosella mikä\nmissäkin joutavanpäiväisiä asioita tekaisten. Talvikautena sitten eivät\nhe leikillä lauteilta lähde, syövät, juovat ja makaavat, sekä antavat\nnaistensa hoitaa itseään ja koko kotitaloutta hevosen ruokinnasta\npolttopuun pilkontaan asti. \"Laiskuus on hyvä lahja\", sanotaan, \"joka\nsen oikein osaa käyttää\", mutta kyllä keski-venäläinen talonpoika sitä\n\"lahjaa\" käyttää osaa.\n\nVenäjän talonpojan, s.o. varsinaisen kansan takapajuinen asema\nlänsimaisesta kehityksestä on osotteena sen aineellisesta ja henkisestä\nkyvyttömyydestä. Se on vastahakoinen omistamaan uutta, väittäköötpä\neri tutkijat ja matkakirjailijat mitä tahansa, sen suunnattomasti\ntakapajuinen asema on siitä parhaimpana todisteena. Se oli Venäjän\nproletariaatti joka tsaarillisen ikeen pudisti hartioiltaan. Venäjän\ntalonpoika sitä vielä olisi sietänyt pitkät ajat. On väärin syyttää\ntsaarillista despotismia kansan pimeydessä ja alennustilassa\npitämisestä. Se kansa ei ollut ansainnut parempaa hallitusta kuin\nse sieti semmoista eikä järjestänyt itselleen parempaa. Kuka\nväittää etteikö despotismi kukoistaisi vielä meidän päivinämme itse\nlänsi-Euroopan maissa, jos ne kansat olisivat semmoista suvainneet.\n\nEsim. maanviljelys- ja talouskalusta ei ole viimeisen vuosituhannen\naikana hituistakaan uusiintunut. Puuäes vitsaksilla kokoon kyhätty,\nmikä on vallitseva maanmuokkausase Kostroman, Jaroslavin ja Vladimirin\nlääneissä, kuuluu hyvällä syyllä kivikautisen kulttuurin tuotteisiin,\nsamoin huhmari viljanrouhimista varten ja _puiset_ käsimyllynkivet.\nSahra on \"Aatamin aikainen\" onneton vehje, johon keskinkertaisellakin\njärjellä varustettu käyttäjä on pakotettu suunnittelemaan korjauksia.\nPuukupit ja lusikat sekä tuohiteollisuus täydentävät kivikautisen\nkulttuurin peruja. Riihi on mitä alkuperäisin. Puhumattakaan siitä\nettä vilja puidaan tantereella taivasalla ja ilmaan viskamalla\npuituja jyviä saa jumalan tuuli puhdistaa ruumenet ja akanat jyvistä\nja viedä akanat mennessään. Elonkuivaus on vallan kamalata. Riihessä\nei ole minkäänlaisia uunia, vaan ahdoksen alla kovaksi poljetulla\nsavilattialla poltetaan aimo nuotiotulta. Ihmetellä täytyy ettei\npunanen kukko esiinny vieläkin useammin tiheästi rakennetuissa kylissä.\n\nUunissa kylpeminen kuuluu myöskin keski-venäläisen pyhiin\nperinnäistapoihin. Sauna on toki useimmissa taloissa, mutta siinä\nkylvetään vaan pääsiäisenä, tuvan uunissa muulloin, pari kolme kertaa\nviikossa. Uunia lämmitetään joka aamu, paistetaan piiraita, maitoa y.m.\nIllaksi on sen kuumuus lientynyt niin paljon että sinne levitetyille\nolille voidaan ryömiä yksi toisensa jälkeen hikoilemaan ja vihtomaan.\nSanotunlainen kylpytapa näyttää tarjoavan jonkunlaista mielenkiintoista\nvaihtelua perin yksitoikkoiseen lauteilla loikomiseen.\n\n\n\n\nKESKI-VENÄJÄN GEOLOGIAA JA LUONTOA.\n\n\nSelvempi ja pätevämpi kuin Suomen ja Venäjän valtiollinen ja\nkansantieteellinen raja on sen maantieteellinen ja etenkin geologinen\neroavaisuus. Laatokan ja Jäämeren välinen valtakunnan raja on\nkansantieteellisesti enemmän mielivaltainen, sillä Venäjän-Karjalaiset\nja Inkerinmaan paikallinen väestö ovat suomensukuisia heimoja ja myös\nsäilyttäneet kansallisuutensa ja osaksi kielensäkin tyyten sulautumasta\nsuuren Venäjän vieraisiin aineksiin. Mutta sitä huomattavampi on\nkumpaisenkin maan toisistaan eroava geologinen rakenne. Suomi kuuluu\nFennoskandian ikivanhaan alkuvuorialueeseen, joka sitten devonikauden\nvain pieniltä osilta on ollut merenpeittämänä, lukuunottamatta\njääkautta ja sen loppupuolella vallinnutta jäämerenaikaa, jolloin\nJäämeri osittain peitti eteläisiä ja läntisiä seutuja maasta.\nSitävastoin keskinen Venäjä kauttaaltaan on sedimenttisien (vedessä\nlaskeutuneiden) kerrosten peittämä. Kun Suomen vuoriperä suunnattoman\npitkien geologisien kausien aikana — radioaktiivisien tutkimusten\nperusteella lasketaan devonikaudesta nykyaikaan kuluneen vähintäin 370\nmilj. vuotta — on ollut erosionille, rappeutumiselle alttiina, minkä\ntuotteet sitten jääkauden mannerjäätikkö kuljetti pois, paljastaen\nalkuvuoren asutuksen ja kasvullisuuden varsinaiseksi pohjaksi, on\nVenäjän alkuvuorialueet verrattain paksujen sedimenttisien kerrosten\npeittämät, mitkä ovat laskeutuneet maan toisina ajanjaksoina ollessa\nmerien peittämänä.\n\nKuten sanottu, on siis Suomen ja Venäjän geologisen rakenteen\nerilaisuus silmiinpistävä: Suomen alkuvuorialueen raja käy suoraa\npoikki Laatokan, ja Karjalankannaksen, sekä pitkin Suomenlahtea,\naleten vuoriperä vähitellen meren tasapinnan alle. Suomenlahden\neteläisellä rannikolla peittää alkuvuoren jo 107—190 metriä paksut\nkambrilais-siluurilaiset kerrostumat. Siirryttäessä rajan yli Laatokan\nja Suomenlahden väliseltä alueelta alkaa maa yhtäkkisesti tasangoittua,\nalkuvuoriperä on kadonnut näkyvistä. Tasankoa jatkuu suunnattomasti\npuoleen ja toiseen. Vasta Euroopan-Venäjän itäisellä rajalla Uraalin\nvuoristossa, noin 1,700 virstaa Pietarista, katkeaa tämä yhtämittainen\ntasanko, jatkuakseen taas Aasian puolella laajassa mittakaavassa.\n\nVenäjä niinmuodoin käsittää suuren ikivanhan pidätysalueen, missä\nerosio on kuluttanut vuoristot suunnattoman pitkien aikojen kuluessa\nja toisin ajoin lainehtineet meret ovat kerrostaneet sedimenttejä,\nlieteitä, mitkä ovat kivettyneet mahtaviksi tuhansia metrejä paksuiksi\nkerrosvuorilajeiksi rapautuneen ja tasoittuneen alkuvuorialueen päälle.\nMainitun pidätysalueen omituisuus ilmenee juuri siinä seikassa,\nettä maaperä pitkiä geologisia kausia on pysynyt levossa. Venäjän\npidätysalueen ainoa poimuvyöhyke on Uraalin vuoret, jotka kohosivat\njo kivihiili- ja permikausien rajalla. Ne jakavat Euroopan-Venäjän\nPohjois-Euroopan suureksi yhtenäiseksi pidätysalueeksi ja samanlaiseksi\nalueeksi itäpuolellaan Pohjois-Aasian, s.o. Siperian tasangon.\nKumpaisessakin pidätysalueessa katsotaan maakuoren poimuutuksen, s.o.\nvuoristoja kohottavien maankuoren liikkeiden, lakanneen jo ennen\nkambrilaista aikaa ja siinä juuri perussyy Venäjän tasankomuodon\nolemassaololle.\n\nKivet, puhumattakaan pinnallisista vuorialueista, ovat niinmuodoin\nyhtä harvinaisia Venäjän tasanko-alueella, kuin ne ovat yleisiä\nSuomessa. Joskus sattumalta tapaa eruptiivisen vierinkiven kappaleen.\nPinnallisena kerroksena tapaa pienempinä osina valkeata hienoa, s.o.\ndevonilaista kalkkikiveä Vologdan läänissä, etenkin sen itäreunalla.\nPintakerroksena Kostromanläänin Buin seuduilla esiintyy yksinomaan\njääkauden hieno ruskea tai valkeahko kvartsi-hiekka. Kostromajoen\nrantamilla Buissa se on vallitsevana, jopa paikoin kymmenisen metriä\nvahvana patjana jääkauden aikaisen savikerroksen päällä. Kostromanjoen\nalajuoksulla se muuttuu yhä enemmän keveän saven sekaiseksi, ollen\nsilloin mainiota viljelysmaapohjaa. Jokiäyräillä ja maanleikkauksissa\nkuvastuu jääkauden luoma profiili tyypillisenä: siluuri-, karboni-,\nmutta etenkin devonikerroksista murtunutta moreenisoraa esiintyy\nkerroksittain tai jokitulvan huuhtomana, onpa siellä täällä joku\nisompi tai pienempi eruptiivinenkin vierinkivi. Sanottu murtosora\nsisältää runsaasti fossiileja eli kivettymiä: _Hippurites Gassaviensis_\nyläsiluurista, _Brachiopodes_ (Pääjalkaisia), _Semireticulatus_ ja\n_Enkrinitiä_ karbonista ja _Stringocephalus Buritini_ devonista\nnäyttivät olevan vallitsevina Kostromajoen rantaäyräillä. Pääasiassa\nsamoja fossiileja, mutta etupäässä devonilaisia, tapaa vallitsevana\nmyöskin Jaroslavin, Vladimirin ja Moskovan lääneissä.\n\nViimeksimainituissa lääneissä on savihiekkamulta vallitsevana\npintakerroksena, sekin siis vielä suuren jääkauden viimeisimpänä\nmuodosteluna. Luonnostaan on semmoinen pintakerros hyvin löyhää\nja erinomaisen altista sateitten ja pintaveden muodostelevalle\ntoiminnalle. Maanleikkauksissa uutta rautatietä varten Buin ja\nDanilovin kaupunkien välillä Kostraman ja Jaroslavin läänien rajalla,\ntarvitsi juuri siitä syystä muurata leikkaus-sivustat hiekkasäkeillä\nalhaalta ylös asti, estämään radan leikkauspohjaa ensimmäisen\nrajusateen aikana peittymästä liejuun.\n\nToisin paikoin Kostroman lääniä esiintyy kerroksellisista eli\nsedimenttisistä vuorilajeista peräsin oleva moreenisora ja kivet ihan\npinnallisina. Moreenin kokoomus on etupäässä piihappoisia vuorilajeja:\npiiliuskeita ja n.s. lydiittiä, ylä-devonilaista kalkkikiveä, vähän\npunasta hiekkakiveä, saviliusketta, tuffia, eräitä fosforiitteja\nja eruptiivisiä vuorilajeja, etupäässä nuorempia graniitteja ja\nkvartsia. Lisäksi, kuten sanottu, sisältävät ne sekä siluurilaisia että\nkarbonilaisia sedimenttejä. Kun sanotut sedimenttimoreenit esiintyvät\npääasiassa kvartsiittihiekkapatjojen, mitkä nähtävästi ovat siirtyneet\ntänne kauempaa fennoskandian rajoilta, ylimpinä kerroksina, mitkä taas\notaksuttavimmin ovat paikallista tuotetta, tekee mieli olettamaan että\nkerrostumat ovat fluvoglasiaalisesti muodostuneet, s.o. jääkauden\nsulavesivirtojen kuljettamia ja muodostelemia.\n\nKuten jo ylempänä mainittiin, on kyseessäoleva keskinen Venäjä ollut\nvuoroin mantereena ja vuoroin meren peittämänä, jolloin merisedimentit\novat kerrostuneet, m.m. permiläinen systeemi, joka on saanutkin\nnimensä samannimisestä läänistä Uraalin itäpuolella. Jo vanhimpana\nsiluurikautena peitti laaja valtameri keskisen Venäjän, samoin\ndevonikaudella. Laajemmillaan oli meri kivihiilikaudella, etenkin sen\nloppupuolella, jolloin se yhtämittaisena Pohjois-Jäämerestä peitti\nkoko Euroopan-Venäjän ja kappaleen läntistä Siperiaa sekä Länsi-\nja Etelä-Euroopan, Etelä-Aasian ja Pohjois-Afrikan. Permikaudella\nUraalinpuoleinen Venäjä kohosi kuivaksi, mutta Keski-Venäjä yhä vielä\nedelleenkin oli meren peitossa, vasta triiaskaudella sielläkin vallitsi\nmanneraikakausi. Juurakaudella, sen loppupuolella oli taas keskinen- ja\neteläinen Venäjä meren peitossa, joka tällöinkin välittömästi jatkui\nPohjois-Jäämerestä. Liitukaudella ja siitä lähtien koko tertiääriajan\non keskisellä Venäjällä vallinnut manner-aikakausi.\n\nKeskinen Venäjä on siis muinaista ikivanhaa valtamerisyvännettä,\nmissä satojen vuosimiljoonien aikana on kerrostunut tuhansia metrejä\npaksut merisedimentit. Vasta tertiäärikauden alusta lähtien, jolloin\nihmisen perikuva alkoi vähin erin hahmoittua eläinkunnan suuresta ja\nmuotorikkaasta sukupuusta, on manneraikakausi jatkunut noin 6—8 milj.\nvuotta, lukuunottamatta jääkautta, joka on perinpohjin muuttanut sekä\nVenäjän että muitten pohjoismaitten sen edellä vallinneet pinnan\nmuodostukset.\n\n_Ilmastosuhteet_ ovat Keski-Venäjällä tyypillisen mannerilmaston: Kesät\nlyhyehköt ja kuumat ja myöskin kuivat, sillä mantereilla, etenkin jos\nne ovat tasankoja, on vuotuinen sateentulo pienempi kuin vuoristo-\nja merivyöhykkeissä, talvet pitkät ja kylmät. Kumminkin kesä 1918,\nmikäli se koski sateentuloa, teki tässä sangen jyrkän poikkeuksen.\nKostroman läänissä oli nim. touko-, kesä-, heinä- ja elokuun aikana 60\nsade- ja 60 sateetonta päivää, mikä sanottiinkin vallan poikkeukseksi\nmiesmuistoisista ajoista. Mutta samalla oli kesä myöskin tavattoman\nkylmä, myöhästyttäen vuodentuloa kokonaisella kuukaudella, ainakin\nKostroman läänissä.\n\nAinoastaan kesäkuun loppupuoli ja heinäkuun alku oli suorastaan\nuunikuumaa noin 35—36° varjossa, taisipa nousta kuumimpina hetkinä\n40° asti. Sillä ajalla kasvullisuus edistyi pitkin askelin, päivässä\nvähintäin sen kuin aikaisemmin viikossa.\n\n_Eläinmaailma_ ei paljoakaan eroa suomalaisesta. Susia ja karhuja\non viljemmältä kuin Suomessa. Teeriä ja metsoja Kostroman läänissä\nnäkee tuskin laisinkaan, samoin pikkulinnuista metsät ovat vallan\ntyhjiä, ja sen johdosta kolkon hiljaisia ja elottomia. Variksia ja\nnaakkoja, etenkin edellisiä sitä vastoin on asutuilla seuduilla sitä\nenemmän, sekä harmaita että mustia variksia. Ne pesivät Buin kaupungin\npuistoissa ja pihattopuissa sekä pitävät aikaisesta keväästä alkaen\nkoko pesimisaikansa korvia särkevää melua. Sadoissa on niiden lukumäärä\nlaskettava jo yksin Buin kaupungin \"vakinaisina asukkaina\" ja sitten\nkaupungin ympäristöseuduilla niitä on toisia satalukumääriä. Ainakin\nkeskinen Venäjä näyttää olevan niiden luvattu maa, sillä yksin Moskovan\nmiljoonakaupungin ympäristöllä ja ratapihoilla niitä vilisee suorastaan\nmaanvaivana ja päälle päätteeksi ne ovat hyvin kesyjä, rosvoavat\nruokansa kursailematta.\n\nSuomessa ilolla tervehdityt muuttolinnut ovat täällä hyvin harvinaisia\nja vaatimattomia. Ne tuntevat tavallaan olevansa vieraissa oloissa,\nminkä vaikuttaa vallitseva lyhyt kesäaika. Käki kukahtelee vaan jonkun\nkerran kesässä. Leivonenkaan ei voi puristaa itsestään sitä huolettoman\npoikamaista liverrystä kuin Suomessa ja västäräkki myöskin tuntee\nitsensä huomaamattomaksi vieraaksi ja näyttäytyy sen johdosta harvoin.\nEtelämpänä Moskovan läänissä esiintyy muuttolintuja jo viljalti.\n\n_Kasvullisuusolot_ ovat Kostraman läänin pohjoispuolella kuin\nSuomessa: mänty- ja kuusimetsät vallitsevina, koivua jonkun verran,\netelämpänä jo esiintyy lehmus hyvin huomattavana. Jaroslavin läänissä\nalkaa välittömästi lehtimetsävyöhyke: koivu, haapa, leppä ja lehmus\nesiintyvät määräävänä metsäkasvullisuutena. Metsän maapohja hyvin\nvoimakasta, työntää sankkaa rehevää heinää, jopa nokkosia. Vladimirin\nläänissä, etenkin sen eteläpuolella, alkaa tammi esiintyä jo hyvin\nvallitsevana metsäpuuna, antaen metsälle omituisen viehättävän\nleimansa. Keski-Venäjän luonnon kauneimpia seutuja onkin oikeastaan\nVladimirin lääni: maa on loivan kumpumaista, viehättäen silmää\nvaihtelullaan. Ei mitään terävää ja särmäkästä kohtaa missään, pyöreitä\nkumpuja silmänkantamalla lakeudella ympäriinsä. Kumpujen rinteillä\nlainehtivat elovainiot tai verhoaa ne yltäkylläisen runsas tumman\nvihreä heinikko. Siellä täällä huojuilee tiheä lehväkäs koivu- ja\ntammimetsälehdikkö, tai haavat varistelevat lehtiään tuttuun tapaansa\nlämpimässä etelämaan tuulessa ja kummun juurella pälyilee mustia\nlämpimiä vesiään puro, toisin paikoin ihan häviten uhkuvan heinikon\nsisälle. Tuolla harmaa, olkikatoilla varustettuine asumuksine,\ntiheään rakennettu kyläryhmäke ja sen alavalla rinteellä karjalauma\npaimenineen. Tuolla kirkonkylä, sillä lehtimetsän vihreästä taustasta\nloistaa lukuisia liidunvalkeita kirkontorneja ja aurinko heijastelee\nsädekimppujaan niiden kullatuista kupooleista. Tuolla taas luostari\nkirkkoineen ja torneineen ikivanhojen lehtipuitten varjossa vihreäksi\nmaalattuine muureineen. Sen ulkoasu on kylläkin houkutteleva, värit\nmiellyttävät ja valkotornit neitseellisen puhtaat ja sirot, mutta sen\nsisältä löytävät lepoa ja tyydytystä ainoastaan semmoiset henkilöt,\njotka ovat elämänsä pelin väärin pelanneet ja — hävinneet. Tämmöisessä\nkauniissa uhkuvassa luonnossa ei pitäisi löytyä tilaa luostareille!\n\nJos tahdot nähdä jotakin yhtä kaunista ja suuremmoista kuin mitä\ntarjoaa tuhatjärvien maa Suomi, niin matkusta Vladimirin lääniin.\n\nJoitakin kasvullisuuseroja Suomeen verrattuna tapaa tosin jo Kostraman\nläänissäkin. Esimerkkinä tulkoon mainituksi että ruoholaukka kasvaa\nvillinä ja hyvin vallitsevana Kostromanjoen rantaniityillä, jotavastoin\nse Suomessa kasvaa vaan puutarhoissa ja hoidotta häviää tyyten.\n\n\n\n\nVENÄLÄISTÄ RUOKAHALUA.\n\n\n\"Ihminen on sitä mitä hän syö.\" Feurbach.\n\nYksi ja toinen on kuullut mainittavan venäläisen työläisen ja\ntalonpojan sangen yksipuolisesta ruokalistasta. Itsekseen on hän\nvarmasti vetänyt johtopäätöksen asiassa että semmoiseen pakoittaa\nkurjat olot ja monipuolisemman sekä ravitsevan ruuan saamattomuus.\nMutta niin ei ole aina asianlaita: venäläisen työläisen ja talonpojan\n_kansallisluonteeseen_ kuuluu syödä huonoa ja yksipuolista ravintoa\nsilloinkin kun hän olisi tilaisuudessa saamaan parempaa ruokaa,\nyhtähyvin kuin hänen kansallisluonteeseensa kuuluu likaisuus,\nsyöpäläiset, ristinmerkit, laiskuus, sivistymättömyys ja —\nkansallisylpeys, kaiken huippuna. Onhan hän kaikista mainituista\nvarjopuolistaan huolimatta suurvaltakunnan kansalainen, valtakunnan,\njoka on 10,000 virstaa reunasta reunaan ja siitä hän on vaistomaisesti\nylpeä.\n\nMitä syö sitten venäläinen talonpoika varsinaisissa kotioloissaan,\nkysyttäneen. Leipää ja vettä! Mutta niitä nauttii hän sitten\nuskomattomat määrät päivässä. Kesäisissä ulkotöissä liikkuva mies syö\nleipää noin 2,000 gr. päivässä ja vettä samalla ajalla noin 3,006—4,000\ngr. Liikkuvassa toimessa oleva mies syö niinmuodoin oman painonsa\nleipää yhdessä kuukaudessa, jota vastoin suomalainen työmies kuluttaa\nsen määrän vasta 4—5 kuukaudessa ja kumminkin sanotaan suomalaisia\nenemmän leipää kuluttavaksi kansaksi pohjoismaissa.\n\nKansallisiin tapoihin kuuluu vielä että ruoka venäläisessä\ntalonpoikaisperheessä nautitaan juhlallisella vakavuudella. Emäntä\npyyhkäsee pöydän pahimmista roskista, levittää sille liinan, mikä\narkioloissa ja köyhemmissä perheissä välttää olla resuinen ja liasta\ntummunut vaateriekale. Nostaa \"samovaarin\", mikä oli uuninkupeella\nkiehumassa, keskelle pöytää. Latelee viereen hirvittävän määrän mehevän\nturpeata limppua ja niin perhe käy aamiaiselle. Jokainen hankkii\nkäsiinsä mukin, lasin tai kahvikupin mihin laskee samovaarista kiehuvaa\nvettä, \"kipetkua\", höystäen sitä teekannusta eräänlaisella ruskealla\nnesteellä, mikä parempina aikoina on sajua, mutta nyt, kuka tietää\nmitä ruohovettä! Sokerinpuutteen korvaa yleisesti — karpalot. Marja\npistetään suuhun antamaan hapanta tunnelmaa, mitä venäläinen talonpoika\nyhdessä suolan ohella himoitsee kaikissa ruuissa. Perheen naisetkin\nsyövät samassa pöydässä miespuolisten kanssa, mutta jos talossa on vaan\nyksikin miespuolinen vieras, ei naiset saa tulla pöytään. Syövät mikä\nmissäkin.\n\nPäivälliseksi on taaskin limppua ja sen lisäksi eräänlaista harmahtavaa\nlientä, mitä jokainen pistää palan paineeksi puulusikalla yhteisestä\nkupista. Liemi valmistetaan kaalin lehdistä. Kesäaikana taas kun\nei kaalia ole \"suolaheinistä\", villinä kasvavista laukkasipulista,\ntai muista ruohoista, joita lapset ja naiset keräävät niityiltä\nja vainioilta. Karpaleen ja puolukan happamet raakaleet ovat\nmyöskin liemen tärkeitä valmistusaineita mihin höysteeksi käytetään\nmyös tilkkanen maitoa tai kermaa. Mutta kun kerran sieniä alkaa\nilmaantumaan, silloin alkaa myöskin venäläisen talonpojan, tämän\nkaikkien vegetariaanien varoittavan esikuvan kulta-aika. Kaikki\nkynnelle kykenevät lähtevät hevosmatkassa takamaille sienen keruuseen\nja palaavat vasta täysinäisen kuorman keralla, jota paitsi joutilaampi\nväki puuhaa sienenkeruussa päivät umpeensa. Sieni onkin päivällisliemen\nvarsinainen raaka-aine. Kourallisesta sieniä saadaan perheen\npäivällisliemi.\n\nLihaa syödään perin harvoin, ainoastaan jonkun kerran vuodessa,\nkaikkein parhaimpana \"praasnikkana\", kyläjuhlana, karjantuotteita\nniinikään. Kaikki myydään lähikaupunkiin tai liikepaikkaan, vieläpä\nviimeaikoinakin, vaikka raha oli horjahtanut määräävältä ladultaan,\nmuuttunut joukoksi paperia, jota kertyi talonpojille korimääriä.\n\nKuten sanottu, vastaa edellämainittu päivällisliemi ravintoarvoltaan\nvaan vettä, millä huuhdotaan alas mahdottomia määriä hapanta pehmeätä\nlimppua.\n\nIllalliseksi saa taas samovaari, kuten aamiaiseksikin, tyhjentää\nsisältöään ja niin on päivän ruokavero otettu, pääasiassa leipää ja\nkuumaa vettä, höystettynä suolalla ja happamella.\n\nEi ole unohdettava että venäläinen talonpoika paitsi limppua, syö\nvahvasti perunoita — peruna leipänä, n.s. piirakkana: happamalle\nleipätaikinalevylle levitetään aimo kerros perunamuhennosta, paistetaan\nuunissa ja siten valmistettua \"pirookia\" on ruokapöydässä joka\naterialla, mutta sitä syödään pääasiassa vaan saijun — \"kipetokin\"\nkanssa aamiaiseksi ja illalliseksi.\n\nSaiju, kun sitä vaan on saatavissa ja \"piva\" (olut) ovat venäläisen\ntalonpojan, oikeita siunattuja kansallisjuomia. Maltaat ja olut\nvalmistetaan pääasiassa suomalaiseen tapaan ja myöskin melko voimakasta\nja saa se nyt muiden väkijuomien poistuttua näyttämöltä tyydyttää\nvenäläisen talonpojan, sekä miesten että naisten ja lasten voimakasta\nalkoholihimoa.\n\nKarjatalous, vaikka onkin enemmän toisarvoisella ja alkuperäisellä\nkannalla Kostroman jokilaakson ja Volgan yläjuoksun asuma-alueilla,\ntarjoaisi toki vaihtelevampaa ja ravitsevampaa ruuanlisää\ntalonpoikaisväestölle jos niitä käytettäisiin kotitaloudessa.\nMutta niitä ei käytetä kuin ainoastaan nimeksi ja sekin happamana\n\"varokuukina\", mikä jää jälelle hapanta kermaa \"smetanaa\"\nvalmistettaessa. Karjantuotteet ovat ainoastaan rahaa, rahaa mitä\ntalonpoika himoitsee kaikesta sielustaan. Ja, kuten sanottu, hänen\nruokalistansa, leipää ja vettä höystettynä suolalla, perunalla,\nsienillä, happamilla marjoilla ja ruohoilla, hapatetulla kaalilla,\nnokkosilla ja muilla rehuaineilla, on vanha ja veriin imeytynyt,\nperiytynyt sukupolvesta toiseen. Se kyllä osoittaa mukautumisen\näärimmilleen soveltamista, jopa niin pitkälle että neljäjalkaiset\nkasvisyöjät voivat sitä kadehtia, mutta se samalla todistaa myöskin\nsen lauseen pätevyyden, mikä on tämän kappaleen otsikossa, ja siitä\nsyystä pitää vielä moniaita sukupolvia poistua olemassaolon näyttämöltä\nennenkuin venäläinen talonpoika seisoo yleismaailmallisen kulttuurin\ntasolla.\n\n\n\n\nKESKI-VENÄLÄISTÄ KANSANELÄMÄÄ JA TAPOJA.\n\n\nVenäjälläkin suurien kauppateitten varsilla ja liikepaikkojen\nlähettyvillä ovat tyypilliset kansantavat, puvut, asumukset ja\ntuotantokeinot eurooppalaistuneet, s.o. yleistyneet enemmän\nkansainväliseen suuntaan. Kapitalistinen yleiskulttuuri siinä\ntapauksessa astuu tilalle ja työntää syrjään vallinneet eristetyt\ntavat ja yksimpä puhekielellisetkin ominaisuudet. Mutta ylipäänsä\non venäläinen talonpoika sangen hidas luopumaan perinnäisistä\nominaisuuksistaan, tai ottamaan oppia muilta, jopa valistamaankin\nkehittyneimmän naapurinsa seurassa.\n\nKeski-venäläinen talonpoika on siis perin orjuuttavan valtiollisen\nja kirkollisen holhouksen alaisena pysynyt perinnäiselle\nkehittymättömyydelleen uskollisena. Rakennuksissaan noudattaa hän\nsekä pikkukaupungeissa että maalaiskylissään kiinteästi ikivanhaa\nsuippo-kattotyyliä, mikä on välitöntä perua paimentolaisajan\nkota-asumuksesta, tekeepä mieli venäläisen talonpojan vallan\nylettömästi leikkauksilla ja maalauksilla koristelemissa akkuna- ja\npäätylaudoissa näkemään välittömän viitteen, vanhimman kivikauden\ntaide-kulttuurista. Hän kattaa asumuksensa olkikatoilla, kuten hän on\ntehnyt siitä asti kuin siirtyi paimentolaisesta maataviljeleväksi.\nKarjahuone, vieläpä käymälä ovat poikkeuksetta asuinhuoneen alakertana\n— etenkin Kostroman läänissä — ja talli kylkiäisenä, mutta useimmin\nsaman katon alla. Karjahuoneiden varustaminen ihmisasumusten\nvälittömään yhteyteen on aikoinaan johtunut yhdeltä puolen ankaran\nkylmästä ja pitkästä talvikaudesta, mikä manner-ilmastossa\non luontaista ja toiseltapuolen tarkoituksenmukaisuudesta\nsuojella kotieläimiään nälkäisiltä pedoilta. Joskin kumpainenkin\nsyy on entisestään lieventynyt: asumukset ovat ehkä tulleet\ntarkoituksenmukaisemmiksi ja petoeläimet ovat harventuneet\nihmisasutuksen laajentuessa, niin perinnäiset tavat eivät hevillä häviä.\n\nAsuinrakennukset, jotka poikkeuksetta ovat pyöreistä, veistämättömistä\nhirsistä n.s. \"ämmäsalvo\"-nurkilla, ovat yleensä pieniä. Tupa on\njaettu väliseinällä kahtia, väliseinän kumminkaan ulottumatta ihan\nlakeen asti. Toinen puoli muodostaa siistimmän oleskelu- n.s.\nvierashuoneen, missä samovaari koristaa pöytää, lasikaappi tai lipas\ntallentaa perheen kalleuksia ja muistoja. Seinillä kuvastimia, kuvia\nja tauluja — arvokkaampiakin jos perhe on varakas — sekä nurkassa\njumalankuva lamppuineen ja sitten perheen vanhempien kattoa myöten\nverhottu vuode. Toinen puoli sitävastoin on vielä väliseinällä jaettu\nkeittiöksi ja miestenhuoneeksi, tai saa sen haltuunsa uuden perheen\nmuodostuttua nuori pari, siksi kunnes saa tilaisuuden perustaa\noman kodin. Keittiössä on rakennuksen ainoa tulipesä, lauteet y.m.\nmissä etenkin lapset ovat pakkasta paossa. Hellakeittiö on vallan\ntarpeeton venäläisen talonpojan tuvassa, mutta n.s. leivinuuni on sitä\ntarpeellisempi. Perheen äiti leipoo jokaikinen aamu, s.o. seitsemänä\npäivänä viikossa. Tavallisimmin leivotaan vaan piiraita (pirookia).\nHiivalla, tai sen puutteessa etikalla alustettu taikina leivotaan\nohuiksi leiviksi peltilaatikoihin, yhtä vahva kerros munilla ja\nmaidolla tai kermalla sotkettua perunamuhennosta laitetaan päälle ja\ntämä vielä lopuksi sivellään kermalla, voilla tai ruokaöljyllä ja\npaistetaan uunissa. Samalla kertaa paistetaan myöskin rieskamaito\nsaviruukuissa uunipiimäksi, mitkä paistokset sitten muodostavat päivän\nruuan perheelle ja seuraavana aamuna alkaa samanlainen valmistus\nuudelleen. Niin herkullisesti valmistetaan ruuat kylläkin vain kylä-\nja muina juhla-aikoina ja etenkin valistuneimmat ja varakkaimmat\nkaupunkilaiset.\n\nKöyhemmissä perheissä sitävastoin paistetaan harvemmin piiraita mutta\nsyödään vaan limppua, höysteenä ja särpimenä joko kasviksista keitetty\nohut liemi tai hätätilassa ainoastaan suolainen kurkku. Jos hän joskus\nonnistuu saamaan \"siemenöljyä\" on hän onnellinen. Kaali, sienet ja\nkurkut ovat talonpoikaisväestön pääravintona kuin myöskin perunat,\nmutta ne ovat enemmän kaupallista tavaraa ja köyhemmälle väelle\nenemmän saavuttamatonta herkkua, paitsi niiden viljelyskeskustoissa.\nVallitsevan yleisen elintarvepulan aikoina tulee Venäjän köyhempi\nväestö toimeen uskomattoman pienillä määrillä ja semmoisilla\nravintoaineilla ettei järjestyneemmissä, puhumattakaan kulttuurioloissa\nkasvanut, sitä laisinkaan uskoisi. Kuten sanottu, on hätätilassa\nsuolainen kurkku hänen pääasiallinen ravintonsa; sekä leipänsä että\nsärpimensä pitkiä aikoja, jopa tekee työtäkin sillä yksipuolisella ja\nlaihalla ravinnolla. Jos hän sen perästä saa limppua ja suolaa ja vielä\nhyppysellisen tupakkaa, on hän onnellinen ja pystyy rasittavaan työhön.\nParempi ruoka on hänelle suorastaan ylellisyyttä ja hän sitä saatuaan\nhelposti heittäytyy veltoksi ja laiskottelee. Onko se huonon ravinnon\nvai kansanluonteen tai kukaties osaksi kumpaisenkin tekijän aiheuttama,\nettä venäläinen talonpoika ylipäänsä on laiska ja huomisesta\nhuolehtimaton, mutta niin kumminkin on asianlaita. Naiset saavat\nahertaa raskaimmat työt pellolla ja karjataloudessa, ruokkia ja hoitaa\nlehmät ja hevoset, laittaa aitaa, hakata ja ajaa puita, huolehtia koko\nlantataloudesta, sikäli kuin sitä maataloudessa käytetään, kyntää ja\nkylvää. Mies ajelee hevosella sillävälin ja loikoo kuorman päällä, tai\njos ei siellä pysy, hevosen selässä. Useimmiten ottaa hän itselleen\nvapauden ja menee naapurin luo pakinoimaan, polttamaan tupakkaa ja\njuomaan tuota ijänikuista kansallisherkkua teetä.\n\nLukuisissa matkakertomuksissa ja kansantieteellisissä teoksissa\nkuvataan venäläinen talonpoika vieraanvaraiseksi ja anteliaaksi, jopa\nsiinä määrässä, että hän on valmis muukalaisenkin kesken tasaamaan\nainoan leipäpalansa ja vaatekappaleensa sekä tarjoamaan suojaa kattonsa\nalla sekä hoivaa sitä tarvitsevalle. Saattaa niinkin olla erikoisissa\ntapauksissa, etenkin jos huomioitten tekijä kuuluu varakkaaseen\nsäätyyn, s.o. näyttää herralta. Kunnioitus ja nöyräniskaisuus\nherroja sekä maallisia että hengellisiä kohtaan on venäläisen\ntalonpojan vahvempia puolia. Jos hän lisäksi toivoo hyötyvänsä\nasianomaisen kustannuksella — ollen luonnostaan ahne rahalle, kuten\nluontaistaloudessa eläneet ylipäänsä — on hänen vieraanvaraisuutensa\nja anteliaisuutensa tietenkin hyvin huomattava. Mutta jos huomioitten\ntekijä voi samanarvoisena ottaa osaa venäläiseen kansanelämään pitemmän\najan, saa hän vallan toisenlaisen käsityksen kansallisluonteesta kuin\nuseimmat turistimatkailijat.\n\nVenäläinen talonpoika yleensä on sangen alhaisella sivistystasolla,\njopa paikoin kaukana liikepaikoista tavallaan luonnonkansan asteella,\nmutta yksi tietoisuus hänellä on ja se on kaikilla sekä nuorilla\nettä vanhoilla, kuulukoot he mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa, se\ntietoisuus, että he kuuluvat suuren Venäjän satamiljoonaiseen kansaan\nja siitä tiedosta he ylpeilevät kaikessa tietämättömyydessään.\n\nVenäläistä talonpoikaa ei voida sanoa saituriksi sanan varsinaisessa\nmerkityksessä, mutta rahanahne hän on kuten on kauppamies tai ylipäänsä\naffäärisielu. Hän on ystävällinen, uhrautuvainen, antelias, jopa\nmatelevan nöyräniskainen, mutta katsokaa hänen sisimpäänsä ja te näette\nsiellä sielun syvimmässä sopukassa elävän voimakkaan halun, pyrkimyksen\n_ansaitsemaan_ alistumisellaan ja nöyräniskaisuudellaan mahdollisimman\npaljon. Antakaa hänelle ja hän palkitsee teille yltäkylläisesti\nsemmoisella vastikkeella mitä hänellä herra paratkoon on riittävästi —\njumalan siunauksella. Hän ei pidä lupaustaan, tai pitää sen ainoastaan\nsiinä tapauksessa että se on hänelle itselleen edullista, se, se on\nsangen huomattava piirre ei ainoastaan venäläisen talonpojan luonteessa\nvaan koko venäläisessä kansallisluonteessa.\n\nHän on lisäksi viekas, kuten luonnon kansat ylipäänsä, mutta\nyhtä paljon kuin siinä on perinnäistä luonnetta, on siinä\nvenäläiselle ominaisen yhteiskuntajärjestelmän aiheuttamaa.\nKuuluisa \"Natsaju-järjestelmä\", lahjusten otto ylemmistä\nyhteiskuntapiireistä alempiin asti, on myöskin osaltaan venäläisen\nvaltio- ja talousjärjestelmän syy, mutta vain osaltaan, venäläisen\nkansallisluonteen välittömäksi ansioksi jää siitä melkoinen osa, osa,\njota järjestelmän muutoskaan ei ole voinut tyhjäksi tehdä. Venäjän\nneuvostovalta ei ole voinut poistaa \"Natsaju-järjestelmää\", vaikka\nmiten koettaisi, vaan kukoistaa se edelleen ja hakee itselleen uusia\nesiintymismuotoja; ja vaikka venäläinen kansallisluonnekin loppujen\nlopuksi on pitkäaikaisen historiallisen kehityksen tuotetta sille\nominaisien vissien tuotanto-olojen pohjalla, niin se on kumminkin\nlukuisien vuosituhansien työtä, mikä \"päivänpolitiikassa\" edustaa\nmääräävää ominaisuutta jota sanotaan kansallisluonteeksi.\n\nMiellyttäviäkin puolia on. Venäläinen talonpoika on hilpeä, leikillinen\nja huomisesta huolehtimaton. Mutta tämä huolettomuus ei mitenkään\ntarvitse olla eikä ole syynä sen huonoon taloudelliseen asemaan ja\nköyhyyteen yleensä, sillä se ennen kaikkea riippuu erikoisista omistus-\nja tuotanto-oloista Venäjällä.\n\nTuotanto-olot ovat Kostroman läänissä hyvin alkuperäisellä\nkannalla. Buin kaupungin torilla, missä joka sunnuntai pidettiin\ntavanmukaisia markkinoita pääasiassa maanviljelys-, talous-\nja etenkin käsityötavaroilla, esiintyy yleensä myyntitavarana\n_puuäes_ puupiikeillä varustettuna, mitä käytetään paikkakunnan\nmaanviljelyksessä. Puuaura täyttää auran tehtävät. Mutta mikä\nkummallisinta ja uskomattominta: talonpojat käyttävät kotimyllynään\n\"käsinkivinä\" — _puisia myllynkiviä_ — rautanauloilla iskastettuna\ntietenkin. Tuohityöt ovat varsinaista käsityöteollisuutta. Tuohivirsuja\n— muuten sangen kömpelösti tehtyjä — on useita hevoskuormia kaikkina\nmarkkinapäivinä torilla myytävänä, samoin lehmuksen kuorta, niiniä ja\nsiitä tehtyjä virsuja ja vasuja. Vitsateollisuustuotteet ovat myöskin\nhyvin esiintyvä käsiteollisuuden haara. Tuohivirsut ovat muuten\ntalonpojan ja sitä köyhemmän väestön varsinaisina sekä kesä- että\ntalvijalkineina. Ne vyötetään rihmoilla sääriin, kuten eskimoilla, ja\nsisustetaan suurella määrällä rääsyjä. Ajoneuvot, esim. rattaat, ovat\nmitä alkuperäisimmät, nelipyöräiset, puuakseleilla. Venheet yhdestä\npuusta (haapaa) koverretut.\n\nAlkuperäisen luontoinen käsiteollisuus kukoistaa myöskin niissä\nkeski-venäläisissä lääneissä, missä maanviljelys ja teollisuus\nkukoistavat. Jaroslavin, Vladimirin ja Moskovan lääneissä\non maatalous keski-Venäjän tuottavimpaa. Vladimirin lääni\nesim. on puuvillateollisuuden keskus, mutta siitä huolimatta\nesiintyvät tyypillisen alkuperäiset kansantavat ja käsityömuodot\nkehittyneimpien tuotantomuotojen rinnalla. Koneellinen maanviljelys\nja \"puuäes\"-tuotanto esiintyvät rinnakkain. Toiselta puolen suuret\npuuvillatehtaat ja toiselta puolen mitä monipuolisin tuohi-, puuastia-\ny.m. käsityötuotanto. Kansansivistys on ylipäänsä alhainen.\n\n\n\n\nUKONILMA.\n\n\nTyypilliselle mannerilmastolle ominainen ja samalla\nluonnontieteellisesti mielenkiintoinen on sähköpurkaus keski-Venäjän\nvuorettomalla tasangolla. Sen yhtämittainen salamoiminen ja lakkaamaton\njymy on vastakohtainen vuoristoseutujen räiskyvälle ja paukahtelevalle\npurkaantumiselle.\n\nSemmoinen raju purkaus — nähtävästi enemmän harvinainen sikäläisissäkin\noloissa — tarjoaa mahtavan näytelmän luonnon mittaamattomien voimien\nsuurenmoisesta valtavuudesta.\n\nJo moniaita päiviä vallinnut hiostava kuumuus ja ilmapaine ennustavat\nrajusään tuloa. Aurinko nousee himmeän utuisena, mutta polttavan\nkuumana hiostavan yön jälkeen, jolloin lämpömittari on myötäänsä\nnäyttänyt 25° Celsiusta. Päiväntähti kirkastuu vähitellen ja kuumuus\nlisääntyy yhä. Tuulen henkäystäkään ei käy, mutta ylikuumentunut\nilmavirta ryntää maanpinnalta aaltomaisina vyöryinä ylöspäin. Kuumuus\nkohoaa, ollen 35—40° varjossa. Eteläisellä taivaanrannalla näyttäytyy\nlopulta mustahko pilvenreuna, mikä uhkaavana erottautuu taivaan helakan\nsinistä taustaa vastaan. Kaukainen, alussa hiljainen mutta yhä kasvava\njymy ennustaa valtavaa purkausta ylenmäärin sähköllä kyllästetyn pilven\nja maan välillä.\n\nPilvi kohoaa sangen hitaasti. Kolmisen tunnin kuluttua ulottuu se\nvasta puolimatkan zenittiin, mutta miten uhkaavaksi se onkaan käynyt.\nAurinko tosin paistaa vielä, mutta on nopeasti verhoutumassa kellahkoon\nhuntuun ja helle siitä huolimatta yhä lisääntyy. Huikaisevat salamat\nristeilevät yömustassa pilvessä lakkaamatta ja taukoamaton jyrinä yhä\nvahvistuu. Miten räikeän vastakohtaisesti luonto esiintyykään tällöin.\nToisella puolen uhkaamassa sysimusta kaaos, syösten pelottavassa\nmäärässä tulta ja järisyttäen ilmaa ja maata kuvaamattomalla\nvoimalla. Mitkä voimamäärät tosiaankin tarvitsee luonto tasapainoa\nsäilyttääkseen. Toisellapuolen sitävastoin luo aurinko lempeää,\nrauhaisaa valoaan ja lämpöään yltäkylläisesti ja vastakkaisella taivaan\npuoliskolla heijastuu lapsuuden tuttu vaaleanhelakka taivaansini,\nikuinen, uhmaavan taistelun ja hävityksen sekä toiselta puolen ikuisen\nrauhan vertauskuvat.\n\nPilvi, joka tähän asti on näennäisesti pysynyt paikallaan, ryntää\nnyt hirvittävällä vauhdilla eteenpäin, leviten nopeasti yli taivaan.\nAurinko peittyy vuorentapaiseen verhoon, ilma pimenee kuten yö ja\nkaukainen yhä paisuva kohina, joka erottautuu lakkaamattomasta\njyrinästä, ilmaisee rajuilman nopeata tuloa.\n\nPilvi on vaihettanut väriä. Kellahtavan harmaana on se ikäänkuin\npudottautunut maanpinnalle asti. Nyt alkaa se kaatamaan vettä\nhirvittävässä määrässä, rajutuulen syöstessä sitä ryöppynä. Salamat\nlyövät ristiin rastiin pimeähkön vesiharmaan kaaoksen läpi ja niiden\naiheuttama jyry ja pauhina ei yhtään lakkaa eikä edes heikkene.\n\nSaadakseen jonkunlaisen käsityksen niistä suunnattomista voimista mitä\nluonto tällöin vallan tuhlaamalla käytti, mainittakoon että 30 minuutin\naikana laskin yhden salaman aina sekuntia kohden ja 30 minuuttia sitä\nennen ja saman ajan sen jälkeen yksi salama aina viiden sekunnin\nväliajalla. Näin tiheästä salamoimisesta luonnollisesti johtui, ettei\njyrinä puolentoista tunnin aikana laisinkaan lakannut, vaan pauhasi\nhirvittävällä voimalla.\n\nYhdeksänkymmenen minuutin aikana, minkä rajuilma seudulla viipyi,\niski niinmuodoin 2,520 salamaa. Niin ylikuormitettu sähköllä pilvi\nmaanpintaan verraten tosiaankin oli.\n\nVeden kohina hiljenee ja lakkaa lopulta tykkänään. Ilma seestyy ja\naurinko rauhan sanansaattajana tunkeikse pilven lonkan välistä. Musta\npilvi vielä menoteillään, salamoi ja pauhaa hirvittävästi. Huoneen\nseinät, katot, maanpinta ja kaikki esineet mihin katsookin, kiiltävät\nauringossa ylettömän runsaasta vesikylvystä ja janoinen korrelle\npalanut maa ahmasee yks, kaks valtaiset vesilammikot sisäänsä.\n\nLintumaailmankin kielet ovat kirvonneet. Ihmisten jokapäiväinen hyörinä\nalkaa. Ihmisiä pujahtelee kuin myyriä koloistaan sieltä täältä niissä\nlienevätkin olleet rajuilmaa suojassa.\n\n\n\n\nTALVI KESKI-VENÄJÄLLÄ.\n\n\nIhminen ja lämpömittari ovat kaksi keskenään ristiriitaista konetta,\njos niin saa sanoa. Otaksutaanpas että lämpömittari merenrannikolla\nesim. Helsingissä näyttää 15 pykälää pakkasta. Kosteassa meri-ilmassa\nse tuntuu ilkeältä, luihin ja ytimiin tunkeutuvalta, yks', kaks'\npujahtaa se vaatteiden läpi iholle — lämmittelemään muka, ja\nkylmänhyristys käy läpi ruumiin, jos vielä käy tuuli on kylmä vallan\nsietämätöntä. Ylempänä sisämaassa on samainen pakkanen vallan\nmukiin menevää, vaikkapa tuulikin käy. Keski-Venäjällä sitä vastoin\ntyypillisessä mannerilmastossa tuntuu 15° pakkanen, sanoisinko\nmiellyttävältä, eikä ensinkään pahalta, vaikka tuulikin käy. Tammi- ja\nhelmikuun keskilämpötila talvella 1919 oli Buissa 15° pakkasta. Tuuli\nkäy myötäänsä. Ainoatakaan ehdottomasti tyyntä päivää en tavannut\nkokonaisen vuoden aikana 1918—19.\n\nMutta kun pakkanen kohoaa 25—30, jopa 35° C ja sen lisäksi vielä\npuhaltaa sangen navakka tuuli Venäjän suunnattomilla lakeuksilla, on\ntunnelma jo vallan toisenlainen kuin Suomessa yhtä kovilla pakkasilla,\nsillä tavallisimmin on siellä tyven kovina pakkaspäivinä. Huomaamatta\non nenänipukka ja poskipää jäässä ihan tuokiossa.\n\nMutta siitä syystä onkin luonto tarkoituksenmukaisesti opettanut\npaikalliset asukkaat sopeutumaan vallitseviin oloihin, kuten se\non eskimot soveltanut napaseudun ilmastoon, kuuman vyöhykkeen\nasujamet omaansa, jopa karaissut eräät kansanosat kestämään\nepäterveellisiä kuolettavia asumus- ja elinkeskuksia. Keski-Venäläinen\ntalonpoika varustaa itsensä jo hyvissä ajoin ennen talven tuloa,\njo syys—lokakuulla ensimmäisillä talvivarusteilla: pitkällä\ntiilikivenruskeaksi värjätyllä turkilla. Pakkasten ja talviviimojen\naljettua kahdella turkilla ja huopasilla. Turkit ja huopasaappaat ovat\nsukupuoleen, ikään ja yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta kaikilla,\nainoastaan kaikkein köyhimmät käärivät jalkaansa niinivirsut ja\nvallan mahdottoman määrän rääsyjä. Kovemmilla pakkasviimoilla tapaa\njopa kolmekin turkkia sekä pää käärittynä karvalakkiin, rääsyihin ja\nturkinkauluksiin.\n\nVenäläinen talonpoika sananmukaisesti makaa talven lauteilla.\nPääasiallisena työnään on polttopuiden tuonti ja tavarain s.o.\nkarjantuotteiden ja riittävien viljaerien myytäväksi kuljettaminen,\nminkä toimittavat pääasiassa naiset kotipaikkakunnallaan. \"Pussiäijät\",\nsota-ajan kulaakit kuljeskelevat pitempiä matkoja mukanaan rukiita\ntai leipää joku määrä arveluttavan likaisissa pusseissa ja käyvät\nkauppaa. Pussiäijäin tulva on niin suuri maailman sodan luomissa\npoikkeuksellisissa oloissa, että se on tehnyt vallan sietämättömäksi\nmuun normaalisen matkustusliikenteen.\n\nKuten sanottu, viettää venäläinen talonpoika talvensa lauteilla. Syö\nennen paastoa uskomattomat määrät ruokia, piirakoita, limppua, perunaa\nja ruokaöljyä, juo pivaa (olutta). Paastoaa uskollisesti seitsemän\nviikkoa (paitsi nuorempi väki), syö leipää, suolakalaa ja etikkahapanta\n\"vorokkia\" (piimiintynyttä juustoa). Paaston päätyttyä taas ottaa\nkaksinverroin takaisin paastoruuan vauriot. Talvi on perin vähäluminen.\nNormaalisina vuosina sataa etelä-Suomessa joulukuun loppuun mennessä\nenemmän kuin täällä talvikaudessa. Maa jäätyy melkoisen syvältä ja\nlakkaamaton tuuli sekoittaa hienoa lentohiekkaa niedoksiin.\n\nPohjoisen radan varsilla Vologdan, Kostroman ja Wjatkan lääneissä\non talvi tuima ja kevät pitkä ja kylmä. Niukka lumipeite häviää\ntavallisimmin jo huhtikuulla, mutta purevat kevätkylmät, lämpimämpiä\nväliaikoja lukuunottamatta, kestävät juhannukseen asti. Sitten alkaa\nnoin kuukaudeksi sietämätön kuumuus valelemaan kylmän kiduttamaa\nkasvullisuutta, mikä äkkiä kuin loihdittuna alkaa rehevöidä ja\ntuleentua.\n\nAnkara talvi on pakottanut venäläisen talonpojan tiivistämään myöskin\nasumuksensa lämpimänpitäviksi, vaikkakaan ei polttopuusta ole puutetta,\nlukuunottamatta varsinaisia steppi- ja aroseutuja. Lauteilla ja laajan\nuunin ylisillä vallitsee hiostava lämmin.\n\nKerran viikossa käytetään vartavasten lämmitettyä uunia saunan\nasemasta, mihin perheen jäsenet vuoron perään pujahtavat hikoilemaan\nja sitten peseytyvät suuressa puuammeessa. Sanomattakin on selvää että\nsyöpäläiset tämmöisissä oloissa viihtyvät mainiosti.\n\nKevät, tuo ikuinen mutta aina uusi heräävän elämän ja suurien toiveiden\nmieluinen sanansaattaja, voi Venäjän aavoilla yksitoikkoisilla\ntasangoillakin luoda oman värikkään ja toivorikkaan tunnelmansa. Kun\naurinko pehmein miellyttävin punerruksin nousee laajan lumitasangon\nääriltä, missä metsä mustana epäselvänä viivana häviää punertavaan\nilmanrantaan, tulvehtii heti koko näköpiiri yltäkylläistä valoa, mistä\nmikään kukkula tai epätasaisuus ei osaansa ota. Tuhlaamalla luo se\nkeväisiä värejä ja omaa toivorikasta voittoaan hyydyttävän talven yli.\nKeskipäivällä se jo tuulen suojassa polttavilla säteillään kiiruhtaa\nlumen lähtöä. Talvi kyllä varmistaa vielä jäisen otteensa illan tullen,\nkun aurinko punertavana, kylmenevänä, putoaa laajan horisontin taa,\nmutta jokaisella uudella kierrolla tuhlaa se yhä runsaammin valoa ja\nlämpöä, kunnes kevään toiveet ovat muuttuneet kesän silminnähtäviksi\ntosiasioiksi.\n\n\n\n\nKESKIVENÄLÄISTEN \"PYHÄ IBIS\".\n\n\n\"Täi miehessä, kirppu koirassa ja — varis keski-Venäjällä\" tekisi\nmieli sanomaan. Hyödyllisimpiä kaksijalkaisia mitä venäläisen\ntalonpojan perheeseen kuuluu on tosiaankin meidän tuttu variksemme.\nAikana jolloin Suomessa vielä kiistellään siitä seikasta, onko varis\nluettava hyödyllisiin vaiko vahingollisiin kotilintuihimme, aikana\njolloinka sitä meillä kotoisissa oloissa \"viljeltiin\" varpaittensa\nvuoksi, mitkä edustivat 15 penniä parilta ja merkitsivät niinmuodoin\neittämättömästi pikkupojille hyödyllistä kotilintua, silloin oli jo\nluonto asettanut sen oikeaan elämäntehtäväänsä: keski-venäläisen\ntalonpojan puhtaus- ja terveyspoliisiksi. Venäläinen talonpoika\nkaikessa likaisuudessaan ja ympäristönsä saastuttamishalussa olisi jo\naikoja päiviä kuollut sukupuuttoon kulkutaudeista, mitkä aiheutuvat\nympäristön likaamisesta ja epäsiisteydestä, ilman noita sangen\nsuurilukuisia tuttuja harmaatakkisia varislaumoja. Tässä taaskin\ntoistuu tasapainotilan esiintyminen luonnossa. Jos ihminen laiminlyö\nalkeellisimmatkin puhtauden ja siisteyden vaatimuksensa, astuu\nluonto väliin omine keinoineen ja venäläisellä talonpojalla ei ole\nniin paljon aikaa eikä varaa saastuttaa ympäristöään kaikenlaisella\nlialla ja jätteillä, ettei harmaatakkisten siivekkäiden lauma sitä\ntuota pikaa siivoaisi. Talonpojan tarvitsee vaan loikoessaan kaikessa\nlaiskuudessaan päivällisuntaan kartanolla jättää suunsa auki niin kyllä\nvaris puhdistaa hampaan kolot.\n\nNiin, ne ovat tavattoman rohkeitakin kuin kesyt kanat, ne\nkeski-venäläiset varikset, ihan kädestäpitäen saa niitä syöttää,\nmutta se onkin rauhoitettu, kuten sanottu pyhä lintu, yhtä pyhä kuin\njumalankuva nurkassa. Jos varis missään saavuttaa elämän luonnollisen\npituuden, tulee entistä harmaammaksi ja kuolee kupsahtaa — vanhuuttaan,\nniin ainakin Kostroman Buissa, Jaroslavin Rostovissa ja Moskovan\nratapihoilla. Buin kaupungissa valitettiin olevan liika-asutusta, mikä\nnähtävästi aiheutui siitä vähintäin kymmenestä tuhannesta siivekkäästä,\nmitkä ikimuistoisella nautinto-oikeudella olivat asettuneet kaupungin\nkaikkiin kortteleihin, asustaen enimmäksi osaksi puissa, kuten\nbuilaisten varhaiset esi-isät tertiäärikauden ihanissa lehdoissa.\nMutta tämä \"puissa-asutus\" ei nyt tapahtunut turvallisuussyistä, kuten\nsilloin aikaisemmin, vaan pelkästä mukavuudesta — sieltä ylhäältä kun\nvoi helpommin valvoa puhtautta ja järjestystä kaupungissa. — Turvattuja\nne kyllä olivat kaikkialla: eteisissä, keittiön ruokapöydällä,\ntalonpojan kuormalla tai ruuanjakopaikalla, sanalla sanoen, missä ikänä\ntarvittiin siisteyden ja järjestyksen valvojaa, mutta ne halusivat\nnukkua yönsä raittiissa ilmassa ja nauttia yltäkyllin tulvehtivasta\nvalosta, jota, jumala paratkoon, ei tarjonnut venäläisille ominaiset\nasutusolot.\n\nEi missään ole varis turvatummassa asemassa kuin keski-venäläisessä\nkaupungissa tai kylässä. Yksinpä vallattomat pojanvekarat, päinvastoin\nkuin meillä Suomessa antaisivat varikselle, jos se vaan kävisi laatuun,\nvähintäin yhden jalkaparin lisää, kuin että riistäisivät siltä\nsemmoiset välttämättömät välineet. Mutta kylläpä ne palkitsevatkin\nsuojelijansa. Jos sinä lukijani olisit kuulemassa sitä yltäkylläistä\nkorvia särkevää ja koko olemuksen huumaavaa ylistyslaulua mitä\nmuutamakymmentuhatta varista virittää pesimispaikallaan Buin kaupungin\npuistoissa keväisin, niin sinä sikäläisten asukasten tapaan olisit\npelkästä ilosta pyörryksissä. Venäläinen luonne kaipaa voimakkaita\nvaikutteita toimeentullakseen ja innostuakseen, semmoisista\nmainittakoon sipulit, hapankaalit, harmonikat, kirkot, jumalankuvat ja\n— varikset.\n\n\"Mutta sittenhän, niin paljon pidetty riista kelpaa jo vaikka\nsyötäväksi\", on lukija ehkä valmis huudahtamaan. Mitä vielä! Söivätkö\nmuinais-egyptiläiset pyhää Ibis'tään? Eipä tietenkään, vaan kuoltua\npalssamoivat sen. Venäläiset toki eivät sitä tee, mutta minä luulen\nettä ne kaipauksella muistelevat edesmenneitä ja mielissään nauttivat\nniiden kevätlauluista ja kimeöistä kirkunoista silloinkin kuin valkea\nlumi peittää niiden untuvaisia pyhiä ruumiita ja talonpoika loikoo\nhikisillä lauteilla syksystä keväimeen asti.\n\n\n\n\nPIETARIN SVEITSISTÄ.\n\n_Toksovan nähtävyyksiä._\n\n\nToksovaa sanotaan Pietarin Sveitsiksi. Vuoria siellä ei tosin ole,\npuhumattakaan länsi-eurooppalaisen Sveitsin alppeja muistuttavista\niki-lumisista huipuista — kiveä ei oikeastaan ole muussa muodossa kuin\nhiekkaharjanteina —, mutta niistä se nimityksen verrannollinen aihe\njohtuneekin. Hiekkaharjut ja niitä vuorottelevat mahtavat laaksot,\nhautalaskeumat ovatkin mahtavia. Noin 30—40 m korkea harjanne alenee\nlähes pystysuorasti mitä rehevimmän kasvullisuuden, kuten tammien,\npähkinäpuun y.m. lehtokasvullisuuden reunustamaan joka puolelta\npatamaisesti pyöristyvään, laaksoon. Toksovan kirkonkylä sijaitsee\nnoin 50—60 m Kaukolan järvenpintaa korkeammalla ylängöllä, ollen veden\njakajana joka suunnalle. Luoteisella sivustalla sijaitsee laajahko\nKaukolan järvi. Koillispuolella pitkä Hepojärvi ja eteläisellä\nsivustalla Vääräjärvi. Verraton näköala avautuu sieltä ympäriinsä.\nPietari 25 virstan etäisyydestään huolimatta näkyy verrattain\nedullisesti ja vastakkaisella puolella sanotaan Laatokan laajojen\nvesien kuvastelevan jonakin varhaisena kuulakkaana aamuhetkenä auringon\nnoustessa, etenkin lähellä olevalle vielä korkeammalle Puhilaanmäelle.\nMainitut järvet muodostavat harvinaisen kauniita niemekkeitä ja\nlehtorantoja. Oikeita aarniokoivuja tapasi vielä 1919 siellä täällä,\netenkin Vääräjärven pitkässä niemekkeessä Hamppulan kylän laidassa\nja kirkonkylän ylänteellä, mutta sittemmin on kommunistinen komento\ntunnetussa saamattomuudessaan polttopuupulain aikana talvella 1920 ja\netenkin 1921 iskenyt hartiavoimalla näihin luonnon monisatavuotisiin\nluomiin, hakkaamalla maahan kokonaiset laajat puistot, kuten esim.\nkansanopiston lähellä olevan. Mittasin erään kaadetun aarniokoivun\nläpimitan kannolta ja oli se 110 cm. Erään pihlajan läpimitta niinikään\noli 65 cm.\n\nTätä ikivanhaa kasvikulttuuria täydentää vielä tammijättiläiset, niitä\non kokonaisia puistoja. Erään semmoisen ympärysmitta vanhan pappilan\npuistossa teki lähes puolen neljättä sataa senttimetriä. Kaikki tämä\ntodistaa myöskin ikivanhaa asutushistoriaa. Nähtävästi voidaan Toksovaa\npitää yhtenä vanhimmista asutuskeskuksista Karjalan kannaksella,\nja Laatokan läheisyys sitä todistaa, sekä historian takaisena\nkauttakulkutienä Suomenniemen asuttamiseksi.\n\nMutta omituisin nähtävyys kohtasi kumminkin katsojaa Toksovan\nhautausmaalla, kuolleiden kummuilla kesällä 1920. Hautausmaa oli\nmuokattu _ruisvainioksi!_ Ristit ja muistomerkit tuulessa huojuvan\nlaihon lomissa todistivat että se oli vainajain viimeinen ja\nrauhoitetuksi tarkoitettu lepopaikka, mutta kultainen laiho kumminkin\nnäytti, että siinä oli tapahtunut tavallaan ylösnousemus. Ne alkuaineet\nmitkä aikaisemmin olivat muodostaneet ihmisyksilöjä, nousivat ylös\nmustasta mullasta ja auringon hyväilevässä lämmössä ravintokasveiksi\nrakentuivat, alkaaksensa kiertokulkunsa uudelleen ihmiselämän\nnäyttämöllä.\n\nSe oli kommunistien mielenosoitusta se homma, sillä eihän heillä herra\nparatkoon viljelysmaan puutetta ollut.\n\nLuotuamme vielä silmäyksen, laajan horisontin äärille lännessä ja\nluoteessa, missä Suomen rajametsät kaukaisuudessa siintävät, pistäymme\nKoivukylään mikä sijaitsee noin viitisen kilometriä kirkonkylästä\npohjoiseen päin.\n\nTulkoon mainituksi, että kirkonkylän, vieläpä siitä etäämpänäkin\nolevat kylät yhdistää Pietarin kanssa kunnolliset katukivillä\nlasketut viertotiet. Yksi semmoinen m.m. ulottuu Himakkalaan noin\nnelisenkymmentä virstaa Pietarista ja jatketaan parhaillaan Laatokan\nrantaan asti.\n\nKoivukylässä niitä taas on järviä kolmekin yhdellä näkemällä.\nKalarikkaita kovasti ja kirkasvetisiä kuin ovat, harjoitetaan\nkalanpyyntiä paljon ampuma-aseilla, luodikoilla ja kivääreillä.\nRantavedessä lojuilevia ahvenen ja hauven-vonkaleita annetaan kuulalla\nkalloon, sitäpaitsi on sangen tuottoisaa pyynti nuotalla, rysällä ja\nselkäsiimoilla.\n\nKoivukylän kummallisuuksiin kuuluu eräs pikkuinen järvi-lampi, sillä\nse on syvempi kuin itse \"vieretön\" Vesijärvi. Lampi on kilometrin\npitkä ja puoli kilometriä leveä sekä 29 Venäjän syltää syvä eli toisin\nsanoen pituus 1,000 m, leveys 500 m ja syvyys 61 metriä. Uskomattomalta\nsemmoinen syvyys kyllä tuntuu, mutta valansa päälle sen ukot\nvakuuttivat totta olevan.\n\nLaajin ja samalla tyypillisen kaunis Toksovan järvistä on kumminkin\nKaukolan järvi, jonka koillinen lieve pistäikse lähelle Koivukylänkin\nrajoja. Ristmäki sen rannalla on Toksovan korkein kohta. Niin kauniita\nlehtorantaisia niemekkeitä ja niistä kohoavia jylhän suurenmoisia\npetäjäharjanteita tosiaankin saa hakea itse tuhatjärvisessä Suomessa.\nTuntuu kuin suomalaisen sukumme verissä jo kaukoaikoina elänyt olisi\nvoittamaton halu vesien vierille. Sen vaiston ohjaamina ne vedettömän\nVenäjän, valtaisen Volgan varsillakin silloin asettuivat kuin vielä\naikain takana oli historian aamu, ja sen saman halun kannustamina ne\ntuhatjärvisestä Suomesta sukunsa perintömaan ottivat.\n\n\"Hyvä oli hevonen ja kirkkaat kellot...\" laulaa Inkerin talonpoika\nja se on kirjaimellisesti totta, vieläpä nykyäänkin kommunistisen\nkomennon aikana, vaikkapa sarvikarjasta ei ole enään jälellä paljon\nmuuta kuin sarvet ja \"hevosista\" kaikkein onnellisimmassa tapauksessa\nyksi parhainta taloa kohden, on se yksi useimmiten hyvä ja vaikka ei\nse olisi niin hyväkään, on se kumminkin komistettu hyväksi menijäksi.\nEtenkin kun laittaa hilavaljaat selkään ja kiiltomaalisen, Tuuloksen\nreen tai kahden istuttavat linjaali-rattaat perään, tuntee hän olevansa\nvielä tsaarivallan aikaisessa kurssissa, vaikka ei olekaan vettä\nväkevämpää suuhun panna.\n\nVerissä se on Inkerin talonpojalla komeilla hyvillä hevosilla ja\nhelyillä. Sietäisipä etelä-suomalaisen talonpojan siinä suhteessa ottaa\noppia rajantakaisesta veljestään, nähdä esim. häämatkue morsiustaloon.\nLennossa sitä mennään, tiu'ut soi ja kilohelainen vemmel välkähtelee\nauringossa. Irtainta se on elämä ja huoletonta, mitenkä mahtoikaan\nolla vapaata iloliemen kulta-aikoina, joita ukot vielä kaiholla ja\nkaipauksella muistelevat.\n\n\n\n\nKEVÄTAAMU POHJOIS-INKERISSÄ.\n\n\nEn tiedä mitään kauniimpaa kuin on pohjolan kevätaamu. Suottako sitä\nluonnonihailijat ovat ylistäneet ja runoilijat kauneimmat laulunsa sen\nylistykseksi laulaneet. Se on taisteluista ja itsekkäistä pyyteistä\nmuodostuneen olemassaolon hiljaista, mutta suuremmoisen valtavaa\nsunnuntairauhaa. Se on synninpäästöä, jolloin pikkumaiset ajatukset,\nrikkomukset luontoa ja elämää vastaan sulavat ja haihtuvat nimettömiin\nluonnon ikuisen valtavan majesteetin lempeiden sovittavien kasvojen\nedessä.\n\nKiipeän valtavan harjanteen laelle, mitkä pohjois-Inkerissä niin\ntyypillisinä vuorottelevat yhtä syvien laaksopohjien vastakohtina,\nikäänkuin hirmumyrskyssä myllertänyt vedenpinta olisi yhtäkkiä\njähmettynyt ja siten säilyttänyt silloisen muotonsa ikuisiksi ajoiksi.\nMikä valtava näköala kevätaamun ominaisissa väreissä: Miljoonakaupungin\nkirkkokupoolit sädehtivät juuri nousseen auringon tulvehtivassa valossa\nlaajan horisontin eteläisellä reunustalla. Lukemattomat harjanteet\nvihreine lehvästöineen kylpevät yltäkylläisessä valossa samalla aikaa\nkuin varjoisat laaksopohjat luovat verhokseen villanvalkoista huurua.\nKohta näyttäytyvätkin kumpujen vihreät laet ikäänkuin saarilta laajassa\nvalkeassa usvameressä. Mutta muodot vaihtuvat nopeassa tempossa.\nAurinko imasee huurut lämpimin henkäyksin. Tummat laaksonpohjat avaavat\nmyöskin sylinsä vastaanottamaan lämpöä ja valoa.\n\nKaukaisella kunnaalla kukahtelee käki kevään ensimmäisiä laulujaan ja\ntoukopellon yläpuolella korkealla tulvehtivassa valomeressä laskettelee\nkiuru iloisia huolettomia liverryksiään. Karjankellot kilkattelevat\neri puolilla ikivanhaa kotoista säveltään. Miten tuttua tämä kaikki\nnäkemäni ja kuulemani onkaan, mutta kumminkin tavallaan vierasta.\nOlenko minä vanhettunut tästä kaikesta idyllisestä lapsuustunnelmasta\nsivu, vai ovatko nämä näkemäni ja kuulemani tunnelmia, mitkä kuuluvat\nainoastaan menneelle ajalle ja näinköhän nykyisyys luo jo omia\narvoleimojaan haaveellisille luonnontunnelmille, kuten se muitakin\narvoja uudelleen arvioi...\n\nOli miten oli, mutta _minä_ sittenkään en lakkaa ihailemasta mahtavaa\nluontoa, mikä joka kevät luo ikuisen nuoruuden elämälle minkä me\nyksilöt menetämme... Saahan elämämmekin häipynyt kevät uusia silmuja,\nnouseehan virkistävät nesteet kevään kuohuvista virroista pehmittämään\nihmismielenkin jäykistyneitä katsomuksia ja aavistamattomien aikojen\ntuulahdus leyhähtää tulevaisuuden ihmiskunnan kehdon yli, valaen\nmieleeni hivenen oikeata ikuisuustunnelmaa.\n\nToksovassa toukokuulla 1920.\n\n\n\n\nVAIKUTELMIA INKERISTÄ.\n\n\nInkerinmaan suomalainen asutus on vuosisatoja vanha. Alueella missä\nnykyään kohoaa Pietarin miljoonakaupunki, oli sitä ennen alkuperäisiä\nsuomalaiskyliä, joiden asukkaat harjoittivat maanviljelystä ja\nkalastusta sillä rämeisellä Nevan suistomaalla mihin Pietari Suuri\nsittemmin kaikkia vaikeuksia uhmaten rakennutti, kuten sanottu,\nnykyisen Pietarin kaupungin.\n\nSuomesta tullen ei Inkerinmaan luonto ja asutus niinkään suuresti\neroa rajan vastaisella puolella olevasta — jyrkemmin eroavia kieli-\nja murrerajoja tapaa itse suomalaisien rajojen sisällä — mutta jos\nmatkustaja saapuu sisä-Venäjältä ja sillä tuhatvirstaisella taipaleella\nei ole kuullut mitään muuta kuin venäläisten loppumatonta puheenpulinaa\nja nähnyt ijankaikkisen tasangon päivästä päivään jatkuvan\nsamanlaisena, on ero sangen jyrkkä saapuessaan pohjois-Inkeriin,\nInkerinmaan kehittyneimpään ja suomalaisen asutuksen itsenäisimpään\nja tyypillisimpään seutuun, Toksovan kuntaan. Tasankoinen maaperä on\nhävinnyt ja sen suoranainen vastakohta tullut vallitsevaksi. Kummut ja\nlaaksot jyrkin piirtein vuorottelevat. Huimaavia harjanteita ja syviä\nlaaksoja, joiden pohjalla puro lirisee kirkkaita vesiään. Kallioita\nei näe missään. Ylänteet ovat hiekkaharjanteita. Verraton näköala\ntarjoutuu niiden laelta, esim. Toksovon kirkonkylän ylänteeltä, joka\non Inkerinmaan korkeimpia kohtia suoranaisena vedenjakajana kaikille\nilmansuunnille. Järviä ja lampia on tämän tästä, kuten Suomessa.\nEteläänpäin avautuu suunnaton tasankomaa, minkä taustana on Pietari\nlukuisine torneineen ja savupiippuineen. Lännessä Suomen rajametsien\nääriviivat siintävät, sulautuen niihin yhtyvään ilmanrantaan.\nIdästäpäin alkaa vähitellen sen suunnattoman tasangon reunaviiva, joka\nsitten keskeytymättä lähes kaksituhatvirstaisena jatkuu Uraalille asti.\n\nInkerinmaan asutus, kuten jo mainitsin, on alkuaan vuosisatoja vanhaa,\nvaikka tietystikin pitkin matkaa uudistunutta sisään- ja ulosmuuttojen\nkautta. Karjalan kannas ja samalla Inkerin maa, pääasiassa\npohjois-Inkeri ovat idästä siirtyneiden suomalaisheimojen kaikkein\nvanhimpia asutuskeskuksia. Laatokan muinaislöytöjen ja muiden seikkain\nperusteella tiedetään suomalaisia asuneen karjalankannaksella jo 4,000\nvuotta sitten. Mutta tuskinpa sitä alkuperäistä sukujuurta on enään\ntavattavissa. Nykyinen asutus juurtaa pääasiassa olemassaolonsa ajalta,\njolloinka Inkerinmaa Stolbovan rauhassa siirtyi Ruotsin alaiseksi,\nnoin 300 vuotta sitten ja pysyi noin 90 vuotta Ruotsilla. Sillä ajalla\ntapahtui Inkerin alkuperäisten asukkaiden paisuminen itäänpäin ja\nuusien asukkaiden pääasiallinen siirtyminen Inkerinmaalle Suomesta\nkäsin ja kehittyivät vähin erin järjestetyt seurakunnalliset olot\nemämaan Suomen mukaisesti.\n\nVoimakkaan kansallisen vaiston ansioksi on kai laskettava että\ninkeriläiset ovat jaksaneet vastustaa vuosisatoja ympärillä\nvaikuttaneen ja puristaneen venäläistymisen ja mikä ihmeellisintä\nmiljoonakaupungin portilla, kaupungin, mihin toki sisältyy melkoinen\nmäärä tyypillistä Venäjää pienoiskoossa. Kosketusta \"suuren\nvallan\" kanssa ei siis ole puuttunut. Pietarin läheisyys suurena\nkulutuskeskuksena, mihin Inkerin talonpoika on vienyt myytäväksi\nliikenevät viljansa, perunansa ja karjatuotteensa ja niillä vaihettanut\nitselleen siirtomaatavaroita, kultturitarpeita y.m., sanalla sanoen,\ntämä vilkas yhdystoiminta on näköjään tarjonnut sangen houkuttelevat\nedellytykset unohtaa kansallisuutensa ja kielensä perityt ominaisuudet\nsitäkin suuremmalla syyllä kun pienten kansojen kohtalona näyttää\nolevan sulautua suurempiin, sitä nopeammin jos suurempi kansallisuus\nseisoo korkeammalla taloudellisen ja sivistyksellisen elämän tasolla,\nmikä suhde edellämainitussa tapauksessa ei ole ollut vallitsevana.\n\nVallan ilmatiiviisti, voisipa sanoa, on etenkin pohjoisinkeriläiset\nsäilyttäneet kansallisuutensa ja kielensä. Suorastaan harvinaisuuksiin\nkuuluu että inkeriläinen talonpoika ottaisi itselleen vaimon \"suuren\nvallan\" puolelta, taikka päinvastoin. Siksipä ovatkin kyläkunnan\nkaikki talot läheisemmässä tai kaukaisemmassa sukuheimosuhteessa\nkeskenään. Lähiseutukylät niinikään keskenään. Kansallisuusluonteen\nerilaisuus näyttää olevan sangen jyrkkä ja sovittamaton venäläisen\nluonteen kanssa, hyvin ymmärrettävistä syistä tietenkin. Venäläinen\ntalonpoikaisaines, varsinainen rahvas, on perin sivistymätöntä\nja ylipäänsä melkoista alemmalla kehitystasolla inkeriläisiin\nverraten, vieläpä sivistyskeskuksessa Pietarissa. Rakastaa suuresti\nlikaisuutta ja epäjärjestystä, tyytyy uskomattoman alkeelliseen\nravintoon. On varsin tyytyväinen elämään, jos se tarjoo hänelle\nriittävästi leipää, suolaa ja vettä (saijua), mutta säilyttää\niloisuutensa ja kiittää elämän lahjoista saadessaan edes järsiäkseen\naurinkosiemen-kakkua ja kuumaa vettä. Ei tunne keittotaidon edes\nalkeita ja vaatetuksessa tyytyy mahdollisimman yksinkertaiseen ja\nhalpaan. Inkeriläinen sitävastoin, kuten heimolaisensa Suomessa,\nrakastaa ainakin rajasuomalaisten tapaan puhtautta sekä itseensä että\nympäristöönsä nähden, joskaan ei sentään aina siinä määrässä kuin\nkohtuudella voisi vaatia, niin kumminkin toisessa kurssissa kuin\nvenäläisen väestön keskuudessa, jolla toisin paikoin ei ole lasinkaan\npuhtaussanaa tai sitä vastaavaa kielenkäytössä. Kun Kostroman läänin\nja sen ympäristön talonpoika kylpee leipäuunissa vaan joskus silloin\ntällöin, minkä johdosta voi panna kyseenalaiseksi, puhdistuuko hän\nsiinä vai likaantuuko entistä enemmän, kylpee sitävastoin inkeriläinen\nsaunassa noin kaksi kertaa viikossa. Venäläinen käyttää säästellen\nvettä ja saippuaa, usein vaan ottamalla suuhunsa vettä, pesee sillä\nkasvonsa ja kätensä, mutta inkeriläinen sitävastoin tuhlaa vettä ja\nsaippuaa. Vaikka ruuanvalmistus ja syönti käy venäläiseen tapaan —\nperunapiirakka on parhainta juhlaruokaa, niin ravitsee inkeriläinen\nsentään itseään paremmin ja voimakkaammalla ruualla kuin venäläinen\ntalonpoika. Vaatettaa myöskin ihmismäisemmin itseään, esim. tuohi-\nja niinivirsut ovat Inkerissä tuntemattomia. Laiskuudestakin syyttää\ninkeriläinen \"suuren vallan\" eläjiä, vaikkapa hän itsekään ei ole\nhituistakaan unohtanut karjalaisen luonteensa keveästä ja huolettomasta\nvakaumuksesta työntekoon ja etenkin raskaampaan semmoiseen nähden.\n\nPieninkään kansa tai kansanosa ei ole vaarassa sulautua, tai ei\noikeastaan ilman muuta voikaan sulautua, kuten sanottu, suurempaan,\njos se vaan on ympäristöään valistuneempi ja seisoo korkeammalla\nsivistyksellisellä ja taloudellisella tasolla. Inkerin kansa on siitä\nelävänä esimerkkinä. Se ei ole menettänyt edes kielensä ikivanhoja\nsanoja ja sanontatapoja, muinais-suomalaisia peruja omistamiensa\nvenäjänkielisten sanojen rinnalla, vaan säilyttänyt ne, tietenkin\ntodisteena siitä, että hän sentään on jäänyt suunnattomasti jälelle\nsuomalaisen kulttuurin yleisestä noususta. Tässä mainitsen muutamia\nyleisestä kielenkäytöstä poimimiani paraikaa käytännössä olevia sanoja:\n\nEmo = äiti, Äijä = isoisä, Ämmä = isoäiti, Äijä = paljon, Kätkye =\nkehto, Läsivä = sairas, Silta = lattia, Makua = väkirehua, Laadia =\npuhua, Akkomoinen = vieras, Raataa = tehdä työtä, Surma = kuolema,\nTunti = kello.\n\nInkerin suomalaisen väestön pääelinkeinona on maanviljelys ja\nkarjanhoito, mihin taas miljoonakaupungin karjantuotteiden kysyntä\non vaikuttanut, eikä, kuten etelä-Suomessa viimeaikoihin asti,\nvoimaperäisen maanviljelyksen aikaansaamiseksi karjanlannan valmistus.\nInkeriläinen talonpoika ei valmista lantaa, vaan pitämällä siinäkin\nsuhteessa esikuvanaan venäläistä talonpoikaa, antaa talvikauden\nkulua vaan niin näin, kunhan saa polttopuita ja karjanrehua kotiin.\nVenäläinen talonpoika suorastaan makaa talvikauden lauteilla ja\nmieluummin kärsii vähän viluakin kuin lähtee metsään puita hakemaan,\njos nimittäin kesällä haalittu puuvarasto sattuu loppumaan.\n\nPääasiallisina viljelyskasveina Inkerissä on ruis, kaura ja peruna.\nSato on sentään tavallisimmin omaa kulutusta suurempi, mikä taaskin\non aiheuttanut vilkkaan kaupankäynnin Pietarin kanssa liikenevillä\nelintarpeilla. Voin kotivalmistus Inkerissä on vallan \"aatamin\"\naikuista, ensiksi syystä että maidon myynti semmoisenaan on\nedullisinta ja vaivattomampaa ja toiseksi maito ylipäänsä on vähemmän\nrasvapitoista, luultavasti väkirehun puutteen vuoksi.\n\nPellavaa ei tunneta eikä viljellä laisinkaan pohjois-Inkerissä,\nhernettäkin hyvin vähän.\n\nKansansivistys on verrattain huomattava ja rinnastettuna ympärillä\nvallitsevaan venäläiseen, vallan loistava. Kaikki lapset opetetaan jo\nkodissa lukemaan ja kirjoittamaankin. Sitten Inkerin kansakoululaitos\non yhtä vanha kuin Suomen. Sen kehitys onkin valoisampia kohtia\nmainitun maan sivistyshistoriassa. Kolppanan seminaari on jo 57 vuoden\najan (1920) valmistanut riittävästi koulutettuja kansanopettajia.\nMutta kaikissa tapauksissa on sekä kansanopetus että muunlainen\nkansanvalistus ollut tavallaan \"pappiskulttuurin\" läpitunkemaa, millä\nonkin ollut niin otollinen maaperä kansan mielissä masentuneen ja\nmaahanpolkeneen maaorjuuden jälkeisenä aikana.\n\nSaman kirkollisen hengen raskaassa ilmapiirissä on ehkäistynyt muutkin\nitsenäiseksi merkittävät kyvyt kehittymästä. Ulospäin huomattavia\nsemmoisia on Inkerinmaa sentään antanut eräitä. Niistä mainittakoon\nnäyttelijä Iisakki _Lattu_ ja Matti _Kurikka._\n\nOlisi väärin mitata kansan sivistystasoa yksinomaan sen perusteella\nmissä määrässä se on luku- ja kirjoitustaitoista. Siinä suhteessa\nInkerin, etenkin sen nuorempi polvi, on kyvyllinen Suomen\nkeskinkertaisien kansanvalistus-seutujen kanssa rinnastettavaksi, mutta\nyleis-sivistyksellinen taso siitä huolimatta on rinnastettava, jopa\neräissä kohdin keski-Venäläisen talonpoikaisväestön kanssa. Taikausko\nvanhemman väen keskuudessa rehoittaa vielä yleisesti. Tavat ovat\nalkuperäisiä, kuten sen käyttämät nimi- ja laatusanat. Viittaahan yksin\njo _kiuas_-sanan yleinen ja ehdoton käytäntö sivistystasolle, mikä\nvallitsi _savupirtti_-kaudella noin vuosisataisen vuotta taaksepäin,\nkielenkäyttöön ei ole vakaantunut mitään muuta yleis-sivistyksen\nja nousevan kansanvalistuksen tuomaa muotoa uusiaikaisemmille\nlämmitysuuneille, ne ovat vaan: tiili-kiuas, kaakelikiuas, rauta-kiuas\n(tarkoittaen kaikkia rautauunia, kamiinia ja hellauunia). Hellauuni on\njoskus vaihteen vuoksi venäläiseen tapaan \"liitta\".\n\nTämmöisiä esimerkkiä voisi luetella useita, mutta lopputulokseksi\njää tosiasia, että Inkerinmaan yleisvalistuksen alhainen\nasema on ensikädessä niin huomattavasti vallinneen kirkko- ja\npappis-\"kulttuurin\" ansiota. Yksinpä puolueettomien kansainvalistajien\noppiahjo, Kolppanan seminaari, on ollut pappisvallan määräävissä\nkäsissä sen lähes kuusikymmenvuotisen olemassaolokauden. Seuraus siitä\non ollut se, että vaikka kansalla on ollut lukutaito ja nuoremmalla\npolvella kirjoitus- ja luvunlaskutaito, niin kansanvalistus on\nalhainen. Kirkko on tukahuttanut valistushalun. Talonpojan kirjastossa\nlöytyykin vaan katkismus, virsikirja, Siionin virsiä ja Unikirja,\nsekä lastenopetusta varten aapinen, piplianhistoria ja perin\nharvinaisissa tapauksissa joku lukukirjan tapainen. Valistavia sanoma-\nja aikakauslehtiä ei ole ilmestynyt laisinkaan, pikku-uutislehtinä\nja pappien äänenkannattajina vaan \"Neva\", \"Inkeri\", \"Uusi-Inkeri\" ja\neräitä uskonnollisia joulu- ja tilapääjulkaisuja.\n\nRuuanvalmistus ja -syönti on tunnusmerkillisempiä kehitystason\nilmaisijoita ja siinä suhteessa on inkeriläisillä paljon\naitovenäläisiä tapoja. N.s. \"perunalepuskat\", perunapiirakat ovat\nkoko ruokajärjestelmän a ja o. Jauhoista vanutetulle ohuelle kuorelle\nlevitetään vahva kerros perunamuhennosta, maidolla ohennettua — jos\nmaitoa on. — Niitä paistetaan suuri pirtin uunillinen keskiviikkoisin\nja lauantaisin. Sitä syödään aamiaiseksi ja illalliseksi teen kanssa,\nsamalla kuin se on korkeimmatkin vaatimukset täyttävä vierasruoka.\nPäivälliseksi syödään ruisjauhopuuroa ja kokonaisia perunoita, mitkä\nkuoritaan kynsin ja syödään sormin kastamalla suolaan, mitä jokainen\nottaa pöydälle viereensä. Veitset, kahvelit, lautaset ja metallilusikat\novat vallan käyttämätöntä. Keittoa pistää koko pöytäseura, talonväki\nja vieraat, puulusikallaan yhteisestä kupista, kuten keski-venäläiset\nkonsanaan.\n\nKäsimylly, jauhinkivet, on lähes jokaisessa talossa, kuten vanhaan\naikaan Suomessa. Rakennusjärjestelmä osaksi samanlainen kuin keski-\nja pohjoisvenäläisillä, nim. asuin- ja ulkohuoneryhmät kaikki saman\nkaton alla. Lämmitysuunit ovat tyypillisin perintö savupirttikiukaasta,\nkuten koko laajalla Venäjällä, semmoinen nim. että savu on järjestetty\nmenemään \"suorinta\" tietä katolle. Ainoastaan hellalaite suuren\npaistinuunin ohella on inkeriläisillä, mikä taas keski-Venäjällä ja\nsenmukaisesti sen teollisuudessa on lähes tuntematon laitos. Yksin\nmahtavan Pietarin orjallisesti seuratun kansallisen tavan mukaiset\nlämmityslaitteet ovat suorastaan häpeäpilkkuna — keskuslämmitystä\nlukuunottamatta, — missä semmoinen uusiaikainen laite on olemassa.\nPietarin lämmitysuunit ovat enemmän ulkoilma kuin huoneen lämmitystä\nvarten, vieläpä parhaimmissa hotelleissakin. Peltinä on jonkunlainen\novella suljettava aukko seinässä ja siellä malminen pyöreä irtonainen\nläppä, mikä käsin kopeloimalla nokisessa aukossa avataan ja suljetaan.\nUunin yhteydessä ei semmoista laitetta koskaan tarvitse etsiä, vaan\nhuoneesi tai eteisen seinästä taikka kukaties toisesta talosta ja\ntämmöinen aitovenäläinen komento vallitsee, kuten sanottu, monissa\nensiluokkaisissa hotelleissakin, missä ei löydy keskuslämmitystä.\nUuninpeltijärjestelmässä on toki sentään inkeriläinen talonpoika\nlänsimaitten tasolla.\n\nInkerin nuoriso ja sen sukupuolisuhteet ansaitsevat erikoista\nmainitsemista. Yhtä harvinaisia kuin ovat seka-aviot inkeriläisten\nja venäläisten kesken, yhtä harvinaisia ovat avioliiton ulkopuolella\nsyntyneet lapset. Sukupuoliseurustelu nuorison kesken on vaan puhtaasti\njoukko-seurustelua. Yökengässä kulkeminen on vallan tuntematonta ja\nlähempi seurustelu ja toisiinsa tutustuminen tapahtuu vasta naimisiin\nmentyä. Naimiskaupat juuri siitä syystä solmitaan aikaisin, pääasiassa\n17—22 ikävuosien välillä. Kihlausaika on mahdollisimman lyhyt ja muuten\nkäytetään avioliittosolminnassa vielä aika paljon ikivanhoja tapoja ja\nmuotoja.\n\nSukupuolinen tietämättömyys, kuten luonnollistakin, on suuri. Siitä\nkuvaava esimerkki: Talollinen, kuuluen kylän valistuneimpaan väkeen,\nkansakoulun käynyt ja toimii kylän esimiehenä, oli tietämätön siitä\nseikasta että hänen vaimollaan ja ylipäänsä naissukupuolella on —\nkuukautiset, vaikka olikin ollut naimisissa jo yhdeksän vuotta. Niin\nuskomattomalta kuin se kuuluukin, on se tosi. Siksipä naissukupuolen\nhalveksuminen, tuo ikivanha, mutta Inkerin kansan keskuudessa yhä vielä\nkäytännössä oleva tapa, todistaa sukupuolista ennakkoluuloisuutta ja\nennen kaikkea sangen alhaista kansansivistystä. Esim. synnytystilassa\noleva nainen on saastainen olento, joka hakee tilaisuuden tullessa\nitselleen synnytyspaikan ometasta, kellarista tai saunasta. Yhden\nviikon aikana sen jälkeen ei saa tulla muiden ihmisten ilmoille\nja sittenkin kuin hän muuttaa yhteisasumukseen, tulee hänen olla\neristettynä syödessä y.m. toimissa n.s. kirkkoonottamiseen asti.\nLapsenpäästäjää ei inkeriläinen äiti tavallisesti tarvitsekaan ja\nyleisenä käsityksenä on veriin syöpynyt, että sitä ei saakkaan käyttää.\nItse on yksin seikasta selviydyttävä, joko onnistuttava tai kuoltava,\njos niikseen on, ja semmoiseen on äiti jo valmistautunut, sillä kaikki\nedellämainitut ja muutkin vanhat tavat velvoittavat ja niitä seurataan\ntarkasti ja vääjäämättömästi. Uuden ajan tuulahdukset, ihme kyllä, ei\nniitä vielä ole horjuuttanut.\n\nVapaan rakkauden ja yhteiskasvatuksen kielteisinä tuloksina\nmiljoonakaupungin loistoelämästä näkee siellä täällä Inkerissä\nPietarin tsaarivallan aikuisen ns. lastenseimen hoidokkia, aikuisia ja\nkeskenkasvuisia, kaikki joko idiootteja tai kumminkin keskinkertaista\nalemmalla järjellä varustettuja. Lukija vetäköön tästä omat\njohtopäätöksensä.\n\nLuonnonsuhteet Karjalan kannaksella kahden laajan vesistön,\nSuomenlahden ja Laatokan välimaalla, ovat oikeastaan meri- ja\nmannerilmaston ristiaallokossa. Ollen porttina suuren itäisen mantereen\nvaikutuksille, lieventyy se toki läntisien tuulien vaikutuksesta,\nsaa kosteutta ja ilmasto on siinä määrin suotuisaa, että villinä\nkasvava omenapuu kantaa hedelmiä, myöskin pähkinäpuu tavataan villinä.\nLämmönvaihdokset ovat tavattoman äkilliset ja jyrkät, muodostuen\nsemmoinen hyvin epäterveelliseksi. Päiviä jolloinka ei tuulisi sattuu\nvuoden mittaan tuskin niin paljon mitä kahden käden sormilla voi laskea.\n\nLuonto on maamiehelle anteliaampaa kuin Suomessa. Milloinkaan ei\nsuomalainen saa, kuten inkeriläinen, korjata niin runsasta satoa\naittaansa niin vähällä työllä. Suomalainen ahertaa kaiken talven\npeltojensa voimistamiseksi, inkeriläinen sitä vastoin ei siinä\nsuhteessa pane tikkua ristiin. Nauttii vaan oikeastaan viisaan lepoa\nkesäisen aherruksen päälle ja vaihettaa aittansa tuotteilla muita\nkulutus- ja mukavuustarpeita itselleen.\n\nKevät 1920 Inkerissä oli sentään poikkeuksellisen aikainen, jopa\nenemmän kuin kuukauden aikaisempi etelän-Suomessa vallitsevasta.\nJo maaliskuun loppupuoliskolla teki kesä tuloaan pitkin askelin..\nPäivillä vallitsi keskimäärin 10—12° C lämmin varjossa. Lumi suli\npyyhkäisemällä. Kirsi suli päivänpuolisilta rinteiltä ja sitä mukaa\npisrilla. Kolmanneksi syyksi voi katsoa taloudellisen kysymyksen,\nsillä toimeentuleminen kieltätaitamattomana sikäläisiin oloihin\nkatsoen ei ollut ensinkään helppoa, sitäkin suuremmalla syyllä kuin\nvaimoni kanssa kahden jouduimme vapaalta kädeltä työpaikkaa hankkimaan\nBuin teollisuuslaitokselta lähdettyämme v. 1919 lopulla, neljänneksi\nja ehkä ratkaisevaksi syyksi sanottakoon se seikka, että yleisen\ntyövelvollisuuden mukaan palkkatyötä ei saanut tehdä yksityisille vaan\nainoastaan valtiolle. Piti olla välittömästi neuvoston palveluksessa,\nsillä omaksi hyödykseen työtätekevä joutui tuomituksi lyhyemmäksi tai\npitemmäksi ajaksi pakkotyöhön.\n\nLopuksi en voi olla mainitsematta siitä turmelevasta vaikutuksesta,\nmikä suurkaupungeilla on ympäristöönsä. Inkerinmaa on ollut Pietarin\nvaikutuspiirissä koko sen olemassaoloajan ja siitä on ollut\nseurauksena, että Inkerin talonpoika on milteipä moraalitonta —\n\"kauppamoraalia\" lukuunottamatta. Tunteellisuutta, hienompaa ihmisyyttä\nei hiventäkään, kaikki mitataan kauppa- ja hyötymoraalin mittapuulla.\nSivistymättömyydestä se ei voi olla johtunutta, sillä nuoleehan\neläinkin pentujaan, mutta inkeriläinen ei näy tuntevan mitään sääliä\nedes sairaita ja kärsiviä omaisiaan, edes lapsiaan kohtaan. Kärsiväin\nvalitukset eivät sen korvia häiritse, se voi tinkiä kaikella sielullaan\nja mielellään peruna-naulan hintaa tai maito-putilkaa samalla aikaa\nkuin hänen lapsensa tai omaisensa kamppailee samassa yhteisasunnossa\nviimeistä taisteluaan hoidon ja avunannon puutteessa.\n\n\n\n\nOPETTAJANA INKERISSÄ.\n\n\nVallinneen ammattiopettajien puutteen vuoksi tarjoutui\nallekirjoittaneelle tilaisuus ryhtyä kansakoulun opettajantoimeen\ntai oikeammin työkoulun palvelukseen, minkä periaatteen pohjalle\nkoko kansanopetussysteemi nykyään rakentuu neuvosto-Venäjällä.\nToimeen ryhdyin tammikuulla 1920 Toksovan kunnan Vaarakkalan koululla\npohjois-Inkerissä. Vaikka en ollut ammattiopettaja, miellytti tehtävä\nuseammastakin syystä. Ensinnäkin halusin ja otaksuinkin siinä\ntehtävässä pääseväni tuntemaan lähemmin heimokansani subjektiivista\nsieluelämää. Toiseksi työkouluperiaatteen käytäntöön soveltaminen\ntarjosi kylliksi mielenkiintoa ei vaan minulle, vaan jokaiselle\nkansanvalistuskysymyksistä viehättyneelle, sillä työkouluperiaate\noli tähän asti ollut vasta suurimmaksi osaksi teoriana — paperilla.\nKolmanneksi ja ehkä tärkeimmäksi syyksi voi katsoa taloudellisen\nkysymyksen, sillä toimeentuleminen kieltätaitamattomana sikäläisiin\noloihin katsoen ei ollut ensinkään helppoa, sitäkin suuremmalla syyllä\nkuin vaimoni kanssa kahden jouduimme vapaalta kädeltä työpaikkaa\nhankkimaan Buin teollisuuslaitokselta lähdettyämme v. 1919 lopulla.\n\nKun sekä historia että kokemus toteaa äidinkielen kansallisuuden\nvarmimmaksi koossapitäjäksi ja säilyttäjäksi, jopa vieraan\nkansallisuuden keskelläkin, olisi valmis Inkerin suomalaisiin sen\nsäännön sovelluttamaan ennen kaikkea. Hehän jo kolmisen vuosisataa\novat olleet slaavilaisuuden välittömän raskaan ikeen alla, mutta\nsittenkään ei voi sanoa äidinkielen rakkautta inkeriläisten\nvahvimmaksi puoleksi. He ovat vereltään puhtaita suomalaisia, jopa\nsiinä määrässä, että kestävät vertailun minkä suomalaisseudun kanssa\ntahansa rajan toisella puolen, mutta äidinkielensä halveksuminen on\nsangen yleistä ja tunnusmerkillistä. Lapset itse tahtovat koulussa\noppia venäjänkieltä ja heidän vanhempansa ovat samaa mieltä. Sitäkin\noudommalta semmoinen kuulostaa nyt kun vähemmistökansallisuuksilla,\nsiis myöskin inkeriläisillä, on oikeus koulunkäyntiin ja opiskelemiseen\näidinkielellään. Kun tsaarinaikuinen äidinkielen käyttöoikeus\ninkeriläisissä kouluissa oli ainoastaan kaksi tuntia viikossa,\nopetus tuli nimittäin tapahtua valtakunnan kielellä, oli suhde nyt\nneuvostovallan kouluissa päinvastainen, pakollisena nim. on kaksi\ntuntia viikossa venäjänkieltä ensi asteen kouluissa.\n\nJos inkeriläinen talonpoika ottaakin koko kielikysymyksen puhtaasti\nkäytännölliseltä kannalta, niin sen toki vielä ymmärtää, onhan venäjä\nhänen elinehtoinen kauppa- ja afäärikielensä ja siksi tahtoo hän sitä\nlapsilleenkin opettaa, oppikoot suomea tahi ei. Mutta kun Inkerin\nvalistunein aines, kansanopettajat, sen asettavat etualalle, niin sitä\nei enään voi vaikenemalla sivuuttaa. Useimmat kunnan opettajakokoukset\ntapahtuivat valtakunnan kielellä, vaikka kunnassa asui puhtaasti\nsuomenkielinen väestö ja jokikinen opettaja oli äidinkieleltään\nsuomalainen.\n\nTässä tulkoon myöskin mainituksi tosin vähäpätöinen mutta kuvaava\npiirre Inkerin opettajiston yleisestä valistustasosta. Kuten tunnettua,\non Inkerin väestön ruokalista vallan kaavamaisen yksitoikkoinen.\nRuokailutapa samoin hyvin alkuperäinen. Keitetyt perunat syödessä\nkuoritaan peukalon kynnellä, puukon, jos semmoinen kellä on, levätessä\ntoimettomana pöydällä; nyt tätä ikivanhaa kansantapaa ei edes\nseminaarisivistys ole pystynyt poistamaan, sillä olin tilaisuudessa\nnäkemään kunnioitettavan ja kokeneen kansanopettajan orjallisesti\nseuraavan tuota rumaa tapaa, kehoittaen minuakin ottamaan osaa\nateriaan. Tarkoitukseen soveltuvan kynnen puutteessa pelasti minut\npulasta — taskuveitsi.\n\nLukiaa ehkä huvittanee tutustua neuvostovallassa 1921 alkaen käytettyyn\nopetusohjelmaan I-asteen kouluissa. Se on seuraavanlainen:\n\n    Oppiaineet                      Osastot   Tuntia\n                              I II III IV  V viikossa\n\n    Maa- ja luonnontieteet...     3   5  7  8   23\n    Matematiikka.............     5   5  6  5   21\n    Yhteiskuntatieto.........         3  3  4   10\n    Äidinkieli...............     8   7  6  6   27\n    Esteettinen kasvatus.....     5   5  5  5   20\n    Fyysillinen kasvatus.....     2   2  2  2    8\n    Käsityöt.................         2  2  2    8\n    Viikkotuntien luku....... 18 23  29 31 32  115\n\nEnsi osastolla on oppiaineiden valinta vapaa ja opettajan valinnasta\nriippuva. Ensiasteen kouluun kuuluvat kaikki 8—12 ikäiset lapset.\n\nKouluruokintaan kiinnitetään suuri huomio neuvostotasavallassa. Jo\nsyyslukukaudesta alkaen 1920 on säännöllinen jokapäiväinen lämpimän\naamiaisen tarjoilu kaikissa kouluissa sekä maaseuduilla että\nkaupungeissa käytännössä. Koulukeittiöille luovutetaan parhaimpia\nelintarpeita, vehnäjauhoja, sokeria, ryynejä, lihaa, jopa toisinaan\nvoita ja hedelmiä. Kaikesta päättäen tulee kouluruokinta olemaan\nelimellinen ja eroittamaton osa tulevaisuuden kansanopetussysteemissä,\nvallitsevaan yhteiskuntajärjestelmään katsomatta. Saadut, vaikka\nlyhytaikaiset kokemukset neuvostovallan kouluista tukevat ehdottomasti\nsemmoista käsitystä. Ensinnäkin se poistaa kaikki varattomuuden\nasettamat koulunkäyntiesteet, etenkin kun ruokintakysymykseen\nyhdistetään vaate- ja jalkine-avustus. Terveydelliseltä kannalta se\non myöskin ylen tärkeä. Lämpimän ruuan tarjoilu koulukeittiössä,\netenkin talvikaudella, on korvaamattoman suureksi hyödyksi lasten\nhyvinvoinnille.\n\nSilmiinpistävintä Inkerin aikaisemmissa kouluoloissa on niiden\nvaatimaton ja perin alhainen valistustaso. Inkeriläisen kansakoulun\nläpikäynyt oppilas tietää yleensä vähemmän kuin suomalaisen koulun\nensiosastolainen. Lukee sangen virheellisesti ja väärin äidinkieltään\ntai ei taida sitä laisinkaan ja yleissivistykselliset tiedot ovat perin\npienet. Syynä ovat ensikädessä opettajiston alhainen valistustaso ja\nvielä useammilla kykenemättömyys tehtäväänsä suorittamaan.\n\nSangen tiheästä kouluverkostaan huolimatta — koulurakennus näet\nkomeilee lähes jokaisessa inkeriläisessä kylässä — on kansanvalistus\nuskomattoman alhaisella kannalla. Tsaarivallan ies on silläkin alalla\npainanut sangen raskaasti ja sen mainingit tuntuvat vielä niin\nvoimakkailta. Opettajistokin siis on aikansa ja kansansa lapsia,\netuluuloissa kasvaneita, joita ei pappishenkinen seminaarikaan ole\nvoinut pois karistaa. Etenkin sukupuolieroavaisuuksien tasoittaminen\njo edes nousevassa nuorisossa vaatisi voimakasta ja sitkeätä työtä\nopettajiston puolelta, mutta nähdäkseni olisi opettajistossa,\netenkin sen naispuolisessa, semmoinen tasoitus- ja kasvatustyö ensin\nloppuunsuoritettava.\n\nNaissukupuolen halveksittu asema kodissa ei ole vaikuttamatta\nnousevaan nuorisoon. Sukupuoliraja meidänkin koulussamme uhkasi\nmuodostua vallan ylipääsemättömäksi, vaikka me vaimoni kanssa olimme\nryhtyneet oppositsiooniin näitä ikivanhoja käsityksiä vastaan.\nAnnoimme tyttöoppilaille etuoikeuksia missä semmoinen vaan kävi\nlaatuun. Ruuanjakelussa esim. oli tytöillä oikeus saada ensiksi.\nMutta kuinka kävikään lopulta. Eräänä kauniina päivänä tuli vaimoni\nruuanjakelusta ja ilmoitti poikain ryhtyneen syömälakkoon viimeistä\nsorkkaa myöten, vaatimuksella saada ruokaa ensiksi. Lakko tietenkään\nei tuonut toivottuja tuloksia, vaikka se huomattiin usein. Nämä kuin\nmuutkin sensuuntaiset yritykset vanhojen tapojen säilyttämiseksi saivat\nvoimakasta tukea ja kannatusta lasten vanhempain puolelta.\n\nLaaja perkaamaton työmaa on kansanvalistuksen harrastajilla vielä\nInkerin heimokansan keskuudessa suoritettavana.\n\n\n\n\nASUMUSOLOISTA POHJOIS-INKERISSÄ.\n\n\nEi tarvitse ihmetellä sitä seikkaa, miksi inkeriläisillä on\npääasiallisesti samanlainen rakennusjärjestelmä kuin koko keski-\nja pohjois-venäläisellä väestöllä, sillä ovathan he kumpaisetkin\nkansat olleet pakoitetut olemaan ja elämään samojen taloudellisten ja\npoliittisten kaavojen sisällä. Mutta toiseltapuolen kyllä kansallisiin\nerikoisuuksiin kuuluu ei ainoastaan kansalliset puvut, tavat, kieli,\nmutta ehdottomasti ja ennen kaikkea kansalliset rakennustyypit.\nVaikkakin käytännölliset seikat: Maantieteellinen asema, ilmasto y.m.\nehdottomasti määräävät asumusjärjestelmän, niin näyttäikse siinä aina\nkansalliset erikoispiirteensä siinä määrässä ja niin kauvan kuin tapa-\nja kielelliset eroavaisuudet säilyvät.\n\nInkeriläisten ja venäläisten rakennustavan yhtäläisyys on siinä, että\nkumpaisessakin sisältyy karjatalous ihmisasutuksen kanssa saman katon\nalle, muodostaen kokonaisuuden, mikä on tai voidaan tyyten eristää\nkaikilta ulkopuolisilta vaikutuksilta. Seuraavat piirrokset näyttävät\n_Vävylän _talon rakennusjärjestelmän Toksovan Kujalan kylässä:\n\nVertailun vuoksi esitän tässä myöskin venäläisen talous- ja\nasuinrakennuksen julkisivu- ja läpileikkauspiirustuksen Malisnoin\nkylästä Kostroman lääniä.\n\nKaikki seikat viittaavat siihen, että nyt inkeriläisillä käytännössä\noleva rakennusjärjestelmä juurtaa alkuunsa keski-pohjois-venäläisestä\nrakennustyypistä, ollen inkeriläinen siitä kehittynyt uudempi\nmuodostus, kehittyneempien talousolojen, laajentuneen karjatalouden\ny.m. aiheuttama.\n\n_Saman katon alla olevat rakennukset, julkisivupiirros._\n\nEi ole epäilemistäkään etteikö suomalaisheimoille tule kunnia tämän\nrakennusjärjestelmän alkuisin keksimisestä ja kehittämisestä,\nrakennusjärjestelmän, jota nyt koko pohjois- ja keski-Venäjän laaja\nvenäläisväestö käyttää. Semmoisen keksiminen ja kehittäminen on ollut\nvälttämätöntä suojaksi petoeläimiä ja kylmiä pohjoisia seutuja vastaan,\njoihin suomalaisheimot lopulta tulivat työnnetyksi.\n\nTämä n.s. venäläinen rakennustyyppi on taas välittömästi kehittynyt\nsemmoisesta kota-asumuksesta, missä sekä ihmiset että kotieläimet\novat välittömästi asuneet yhdessä, mikä vieläkin on käytännössä\nkehittymättömien, kylmillä seuduilla asuvien heimojen kesken.\n\nMiten monipuolinen ja kehittynyt onkaan jo inkeriläinen\nrakennusjärjestelmä venäläiseen verrattuna: tallit, navetat,\npesutuvat, kellarit y.m., kaikki eri rakennuksia, vaikka tietenkin\nyhteiseksi kartanoryhmäksi yhdistettynä. Yksi kehitysaskel vielä ja\ninkeriläinenkin rakennustyyppi on vaihtunut länsi-suomalaiseen vapaine\nrakennusryhmineen. Yhden semmoisen poikkeuksen tapasinkin Suomen rajan\nlähiseutuja lukuunottamatta. — Asuinrakennus — sekin uusiaikainen\nsuomalainen — erikseen ja karjahuoneet siitä jonkun matkan päässä,\naivan kuin nykyaikaisessa etelä-suomalaisessa talossa.\n\n_Saunalla_ ja _aitalla_ ei kumpaisellakaan ole sanottavaa merkitystä\nvenäläisessä taloudessa, sillä keski-venäläinen kylpee tuvan uunissa\nja viljansa sekä muut tavaransa hän taas säilyttää rehusarajassa\n(katso venäläisen talon halkileikkausta). Mutta inkeriläisille sitä\nvastoin kumpaisellakin rakennuksella on vallan määräävä merkitys.\nSaunaa rakastaa hän vielä suuremmassa määrässä kuin etelä-suomalainen,\nnauttien sen rakasta löylyä poikkeuksetta kaksi kertaa viikossa\nlauvantaisin ja keskiviikkoisin. Minä en osaa kuvitella mitenkä hän\ntulisi toimeen ilman saunaa, niin veriin mennyt se hänelle on.\n\n_Aittaan_ sisältyy inkeriläisellä kaikki se mitä me suomalaiset\nymmärrämme sanalla _koti._ Inkeriläiset tuvat ovat yhteisasumuksia,\nmissä useinkin sangen suurilukuinen perhekunta, monasti neljää\nmiespolvea ja useampia perheitä asustavat. Tämmöinen yhteisasumus on\ninkeriläistenkin mielestä semmoinen välttämätön paha jota on siedettävä\nniin kauvan kuin pakkanen kepillään nurkkia paukuttelee. Mutta kun\nhuhtikuun loppupuolelle kääntyy, silloin inkeriläinen nuorikko-nainen\nja vanhempikin perheenemäntä kukin oman aittansa siivoo, pesee ja\ntuulettaa. Siirtelee sinne nimikko-kappaleitaan yhteisestä pesästä:\nsängyn, pöydän, parin tuolia, piironkinsa, peilinsä ja kaikki rakkaat\nmuisto- ja tarvetavaransa ja silloin on kesäinen perhekoti valmis,\nmissä hän avioliittotoverinsa kanssa viettää kaikki vapaahetkensä,\nvieläpä ruokalomallakin sinne viehättyy levähtämään. Siellä vietetään\nsuvinen sunnuntaikin, sillä luontoa ei hän kaipaa, hän saa sitä pitkinä\ntyöpäivinään liiaksikin ja siksi hän vapaa-aikoinaan pakeneekin\nvilpoiseen aittaansa, todellisen kotinsa helmaan, mihin ei päivä pääse\neikä kuuhut kuumota.\n\nInkeriläiset aitat ovat ylipäänsä pieniä ja yksikerroksisia,\nkeskimäärin vain noin 3 m kunnekin päin. Niitä ei käy vertaaminen\neteläsuomalaisiin kaksikerroksisiin aittarakennuksiin.\n\nAsuinrakennus, miten suuri se kulloinkin suunnitellaankin, tehdään\naina neljällä seinällä, siis ilman väliseiniä. Se on vaan yhteinen\nsuuri pirtti, sitä suurempi miten suuri siinä asuva perhekunta on.\nJoskus jaetetaan se lautaväliseinällä kahteen osastoon. Kaksi tämmöistä\nlaajaa tupaa ja niiden välissä oleva läpikuljettava eteinen muodostavat\ntyypillisen inkeriläisen talonpoikaistalon.\n\nRakennusten leikkauksilla koristeleminen, kuten venäläisillä,\non inkeriläisilläkin vielä käytännössä, tosin vain vanhoissa\nrakennuksissa, mutta sitä monipuolisimpana niissä. Nykyaikaisissa\nrakennuksissa sitävastoin alkaa Inkerissäkin yksinkertaiset koruttomat\nmuodot päästä oikeuksiinsa.\n\n\n\n\nSURMAN MAILTA.\n\n\nJouduin vuoden 1919 lopulla matkustamaan Venäjän n.s. pohjoisella\nradalla. Sattumalta tapasin Venäjän puna-armeijassa toimineen\nsuomalaisen pojan. Kun meillä oli vuorokautinen keskeymätön matka,\nlyhensimme sitä pakisemalla kokemuksiamme. Hän kertoi toimistaan\nosastonpäällikkönä Siperiassa ja seikkailuistaan siellä kuluneen vuoden\naikana.\n\n\"On se ollut hulinaa eri tavalla se kulunut vuosi\", sanoi hän\nrentoon, poikamaiseen tapaan. \"Ensin tappelin Koltshakia vastaan,\nsitten talonpoikais- ja teserttikapinoita kukistelemassa. Sillä välin\nsairastuin pilkkulavantautiin, olin kirgiisien vankina ja muuta\nsemmoista vaihteeksi...\n\n\"Olin joukko-osastoni kanssa matkalla Omskiin etelästä. Surma raivosi\nniillä mailla pahimmoisin. Jokaisella isommalla asemalla oli joku\nyleinen rakennus muodostettu sairaalaksi, lavantautisairaalaksi, mitkä\nolivat ääriään myöten täynnä sairaita, toisia tuotiin jokapäivä lisää\nsekä ohikulkevista junista että paikkakunnalta ja entisiä raatoja ei\nkukaan korjannut pois.\n\n\"Matkaa tehtiin sangen hitaasti. Joukko-osastoni majaili toisilla\npaikkakunnilla jopa kuukaudenkin, kuljeksien ympäristöllä asettelemassa\nkapinoita junamme seistessä asemalla. Eräänä aamuna ilmoitettiin\njossakin vaunussa, majailimme nim. junassa, olevan viisi sairastunutta\nja toisessa kolme, nähtävästi lavantautia. Sitä olin pelännytkin,\nsillä paikkakunnalla oli tauti raivonnut jo pitkät ajat. Mikä pahinta,\noli parhain toverini Janne, Viipurin puolesta kotoisin ja pari muuta\nsuomalaista poikaa sairastuneet myöskin. Komensin pojat kantamaan\nsairaat lähellä olevaan sairaalaan. Ei kukaan tartunnan pelossa\ntotellut käskyäni. Otin itse sairaan hartioilleni ja menin. Avasin\nsairaalan oven, mutta jäin tyrmistyneenä tuokioksi tuijottamaan\nedessäni olevaa näkyä. Olin kyllä viimeaikoina nähnyt yhtä ja toista\ntavallisuudesta poikkeavaa, tottunut semmoisiin näkemyksiin, mutta\ntämmöistä en edes osannut kuvitellakaan. Isonlainen 'ruuma', näköjään\nollut toisen luokan odotushuone, oli muodostettu sairaalaksi tai\noikeammin se oli nyt ruumishuone, eikä edes sekään, vaan kalman\nluola, joka oli lähes puolillaan mätänevää, kuolettavasti löyhkäävää\nihmismassaa. Avatessani syöksyi ovesta, sanoisinko vihertävä paksu\nlöyhkä, joka jäykistytti siihen paikkaan kuin huumaava myrkky...\n\n\"Alimmainen kerros oli jo hajaantumistilassaan olevaa mätänevää massaa,\nmissä miljoonat madot olivat päässeet odotettuihin oikeuksiinsa; sitten\noli useimmassa kerroksessa päällekkäin sikin sokin myöhemmin kuolleita,\nvääntynein kasvoin ja nurinkääntynein silmin. Usealta oli muodottomaksi\nsinerväksi möhkäleeksi turvonnut kieli työntynyt suusta ulos ja näytti\nsiltä kuin olisi hän valkein hammasrivein pidellyt lihamöhkälettä.\nEräs oli kuolinkamppailussaan iskenyt hampaansa toverinsa kurkkuun —\njanon pakoittamana nähtävästi — ja kiertänyt kätensä ja jalkansa hänen\nympärilleen kuin vampyyri... ja sitten, sitten oli päällimmäisenä\nkerroksena vielä eläviä ihmisiä, viime päivinä sinne tuotuja, joista\njotkut hiljaa vaikeroivat, toiset taas makasivat kamalasti tuijottavin\nsilmin edes päätäkään kääntämättä.\n\n\"Ainoastaan hetken epäröin mitä oli tehtävä, sitten tein päätökseni:\nMinkä kuolema on merkinnyt sen se saakoon, olinhan siihen tottunut\njo rintamalla. Tänään tämä, huomenna jo ehkä minut kannetaan samaan\nruumiskasaan, kalman luolaan, mistä lääkärit ja henkilökunta olivat jo\nammoin paenneet, jos niitä siellä koskaan oli ollutkaan. On tapauksia\nelämässä jolloinka ei tule enään kysymykseen mikään _sääli,_ ei voi\neikä saa tulla... Otin sairaan uudelleen selkääni, kuin olin sen\nlaskenut oven edustalle, ja astuin ruumisröykkiön päälle. Elävät naamat\nlitisivät ja vääntyivät raudotettujen kenkieni alla, kuului parahduksia\nja uikutusta...\n\n\"'Toveri, toveri! älä jätä tänne... vie pois', vaikeroi sairaani —\nviskasin hänet ruumiskasaan... Minkä minä sille voin, että näin\npiti tehdä, mutta niin kumminkin piti tehdä, siitä olin varma. Yhtä\ntunteeton olin niille heikoille pyynnöille: 'Toveri... vettä...\napua...!' mitä ympärilläni kuulin ja riensin hakemaan toisia sairaita.\n\n\"Mutta mihin kätkeä sairastuneet suomalaiset. Kalman luolaan en\nniitä vie ja vaunussa en niitä uskaltanut pitää, sillä paikkakunnan\nsotilasjärjestöjen taholta oli semmoinen ampumisen uhalla kielletty ja\ntarkastuksia toimitettiin myötäänsä. Sairaalaan muka piti viedä sairaat!\n\n\"Jannen suhteen en hetkeäkään epäröinyt. Hyvä tuttava maailmanrantaa\nkiertäessä on kallisarvoinen kuin itse elämä ja Janne oli semmoinen.\nRintamilla ja muissa seikkailuissa oli monen monet kerrat oman\nhenkensä kaupalla elämäni pelastanut. Päätin hänet kätkeä vaunuuni ja\nhoitaa parhaani mukaan, tuli mitä tuli. Mutta ne toiset sairastuneet\nsuomalaiset... Heimotunne, veriheimolaisuus veti... suomalaisiahan ne,\nkuin veljiä ikään... rinnan tapeltu ja näytetty oikeata suomalaista\nsisua...\n\n\"Asukaa vaikka vaunussakin, mutta koettakaa kaiken nimeen välttää\ntarkastusta, sillä minun pääni ei ole silloin lujassa..., sanoin niille.\n\n\"Kun Janne alkoi toipumaan päin, sairastuin minä, mutta kun ihmisellä\non kova usko elämään ja se on nuori, niin ei tautikaan sitä voita.\nMinulla oli vaistomainen tunne että piti syödä, syödä niin paljon kuin\nmaha veti ja se minut nähtävästi pelasti. Muistan Jannen sanoneen\nhuonommillani ollessani, kun hetkeksi heräsin horrostilasta: Lihaa,\nlihaa! ja kuin sitä sain olin raadellut sitä kuin nälkäinen koira\nikenet irvissä.\n\n\"Sitten tuli lähtö ja junan tarkastus. Olin sangen heikko, mutta kun\nkuulin sanan: tarkastus, muistui kalman ruumiskasa mieleeni. Kimposin\nylös ja sitten ulos. Piileksin siellä kunnes juna lähti, sitten\npuhvelin päälle, jossa sain 'raitista tuulta' enemmän kuin halutti.\nSeuraavalla asemalla pääsin vaunuuni, kun tarkastus oli ohi.\n\n\"Kuten jo sanoin toivuin siitä verrattain pian, mutta joukko-osastoni\nsupistui kahdellakolmatta osalla ja suomalaisiakin meni viisikolmatta\nmäkeen.\n\n\"Oltuani edelläkerrotun jälkeen jonkun aikaa Omskissa, sain määräyksen\nosastoineni siirtyä kirgiisiaroille Altain vuoriston lähelle, sillä\nsiellä vastakumous nosti päätään...\n\n\"Majailimme eräässä arokylässä. Sikäli kuin olin hankkinut tietoja,\npiti tämä olla verrattain rauhallinen etappipaikka, josta sopii pitää\nsilmällä sissiileviä kapinallisia talonpoikia. Mutta kuinkas kävikään.\nEräänä yönä ilmoitti tiedusteluamme että olimme saarretut ja aijottiin\nkäydä juuri kimppuumme. Aseisiin pojat! huudahdin ja painauduin\nulos. Ryssät aikoivat olla tottelematta. 'Tekö p—keleet taaskin\ntappeluttaisitte meillä suomalaisilla itsellenne voiton', sanoin. Ulos\nja ketjuun joka mies taikka nagaanista lähtee ensiksi teille...\n\n\"Tappelu oli kuuma, mutta lyhyt. Ryssät heittivät heti aseensa ja\nantautuivat. Ylivoima se olikin, ehkä noin viisitoistakertainen. Näin\nettei ollut muuta tehtävää kuin yrittää murtautua ulos, mutta siinä\nhupenivat suomalaisetkin ja kun olimme juuri pääsemäisillämme, saarti\nmeidät uusi joukko-osasto. Niinkauan ammuin kuin patruunat loppuivat,\nsitten olin kiinni. Aamun laume kajasteli kuun valaiseman rannattoman\nsuola-aron itäisellä taivaanrannalla. Vangit olivat koottuna joka\npuolelta sankoilla miesjoukoilla ympäröidyn piirin sisään. Venäläistä\nkansallisuutta olevat komennettiin astumaan oikealle puolelle ja\nmuukalaiset vasemmalle: 'Ei mennä vasemmalle', kuiskasin vieressäni\nolevan Jannen korvaan, 'niillä on piru mielessä'. Kun jako oli\ntapahtunut alkoi aseettomien muukalaisten teurastus alkuperäisellä ja\nvillillä tavalla tietenkin. Ensin silvottiin jäseniä, sitten vähin erin\nkiduttamalla tapettiin. Suomalaisia ei siinä monia ollut, ne olivat\nkaatuneet suurimmaksi osaksi.\n\n\"Mutta eikös nuo musta-sieluiset ryssät, kai oman nahkansa\nsäilyttämiseksi, antaneet minua ilmi sekä päälliköksi että\nsuomalaiseksi ja Jannea myöskin. Kurjat saatanat, sanoin niille,\nmutta mitä se enään auttoi. Käteni sidottiin hihnalla mikä solmittiin\nratsumiehen satulaan, sitten jalkineet pois jalasta ja sitten\njuoksemaan ratsastavan kirgiisin rinnalla pitkin teräväpintaista\nsuola-aroa. Suoritin sen kokeen loistavasti, sillä olen juoksija,\ntoisin sanoen täydyin sitä olla, sillä oli se kumminkin parempi\njuosta kuin laahata maassa. Jalkani oli verillä kyllä, mutta kipua en\nvähääkän tuntenut, enkä masennusta, pelkoa puhumattakaan... Yksi elämä\nmenetettävänä... ennemmin tai myöhemmin, sama se... Muulloinkin olen\ntämmöisessä 'ahtaassa' paikassa tuntenut saman poikamaisen, sanoisinko\nylimielisen tunteen. Koko elämä tuntuu niinkuin se olisi jotakin\npahanpäiväistä ilveilyä.\n\n\"Loppuyöksi työnnettiin minut Jannen kanssa eräänlaiseen vankilaan, se\noli jonkunlainen viljaelevaattori, sillä se oli puolillaan — vehnää,\njohon jalat vajosivat kuin löysään hiekkaan. Pakeneminen kyllä näytti\nmahdottomalta, mutta kätkeytymistä sieti ajatella. Vehnän sisään\nei päässyt omin neuvoin, vaikka miten olisi yrittänyt, sen tulin\nnyt kokeneeksi, mutta orsilla oli joukko raavaan vuotia kuivumassa.\n\"Kätkeydymme niihin\", sanoin Jannelle toivorikkaana ja se onnistuikin\nmielestämme niin hyvin, että voimme levollisina odottaa aamun\nvalkenemista.\n\n\"Nukahdettuamme pari tuntia, lopen väsyneitä kuin olimme, olivat punaset\nvallanneet kylän ja kapinalliset vetäytyneet arolle.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nUudelleen tavattuani alussamainitun suomalaisen pojan, vuosikauden\nmyöhempään, kertoi hän lisää kokemuksiaan:\n\n\"Harhailin Siperiaa ristiin rastiin kevääseen 1920 asti, kunnes\nKoltshak oli karkoitettu Baikalin tuolle puolelle. Mutta sen\nperääntymistie, kuten yleensäkin rintamaseudut, joutuivat kaameiden\nnäytelmäin todistajiksi, mitkä vasta tulevaisuus voi tasoittaa ja\nunehduttaa. Se prosessi mitä Venäjän vallankumous on käynyt, nyt käy\nja vasta tulee käymään, on voimakkaampi samassa suhteessa kuin se on\njälessä yleismaailmallisesta henkisestä ja teollisesta kulttuurista.\nVenäjän kansa on oppinut kärsimään ja unohtamaan. Siitä syystä ja\nasiain valitettavan laadun vuoksi tulee monen monet kärsimysnäytelmät\nhäipymään unhoon hipaisemattakaan historian lehtiä. Esimerkin vuoksi\nkerron eräitä semmoisia jatkoksi edelläkertomilleni kokemuksille:\n\n\"Kun Koltshak oli pakoitettu perääntymään 'pääkaupungistaan' ja\nsamalla hallintokaupungistaan Omskista rientomarssissa itään päin,\nseurasi hänen kintereillään 'bolsheviikkikauhun' ajamina suunnattomat\npakolaislaumat. Koltshakin, perääntyessä oli paikallisen väestön\nvallannut semmoinen pakokauhu, että pakolaisjunat, joita tuli\nmyötään ja jotka polttoaineiden ja veden puutteessa pysähtyivät ja\nruhkaantuivat Siperian radan toisille raiteille, muodostaen lopuksi\ntoista sataa virstaa pitkän vaunu- ja veturijonon Omskista länteen\npäin. Vaunut olivat tulvillaan pakolaisia, joita oli kerääntynyt\nja Koltshakin 'vanavedessä' kulkeutunut hänen pitkällä noin 3,000\nvirstaisella perääntymistiellään Wjatkan rajoilta asti. Kun tämmöinen\npakolaistulva ruhkaantui paikalleen keskellä Siperian ankarata talvea,\nniittivät nälkä ja pakkanen runsasta satoa. Siten pysähtyneistä\njunista ei kukaan välittänyt, jokainen huolehti vaan omasta itsestään.\nVasta bolshevikkien rintamain saavuttua alettiin niitä tarkastella\nja tavattiin useimmista vaunuista joukottain kuoliaaksi nääntyneitä,\npaleltuneita ja tönkiksi jäätyneitä ihmisruumiita. Täten menetettyjen\nihmishenkien lukumäärä oli laskettava tuhansissa.\n\n\"Samana aikana valtasi bolsheviikkipelko ja pakokauhu myöskin Koltshakin\nhallintokaupungin. Omskin esikaupungissa Irtisch-joen toisella\npuolella sijaitsevasta suuresta sairaalasta, mikä oli muodostettu\nsotilassairaalaksi, olivat paenneet koko henkilökunta: lääkärit ja\nsairaanhoitajat niin tyyten, että avuttomat sairaat, jotka eivät\nkynnelle kyenneet muutamassa päivässä paleltuivat kuoliaaksi.\nBolshevikkien saavuttua ja jouduttua sairaalalle, korjattiin sieltä\n1,500 paleltunutta ihmisruumista, joista ainoastaan pieni osa oli vielä\nhieman hengissä, mutta kuolivat heti lämpimään siirrettyä, kaikki muut\nolivat tönkäksi jäätyneitä.\n\n\"Pieni Taaran kaupunki Omskista itäänpohjoiseen päin sai myöskin olla\njärkyttävän murhenäytelmän todistajana ennen Koltshakin rintaman\nsieltä poissiirryttyä. Joukko kaupungissa majailevia Tsekko-slovakkeja\nolivat bolshevikkien nopeasta tulosta rohkaistuneina salaliittoutuneet\npaikallisten asukasten kanssa kukistamaan koltshakilaiset kaupungissa.\nKaikessa hiljaisuudessa valtasivat he asearsenaalin ja anastivat sieltä\nkiväärejä ja patruuneja. Kiväärit olivat japanilaismallisia, mutta\nonnettomuudekseen olivat he pimeässä suurella kiiruulla kahmimansa\npatruunat saaneet kaikki toiseen kiväärilajiin kuuluvia. Niillä ei\nsiis voinut ampua. Koltshakilaiset saatuaan tiedon anastuksesta ja\nsiinä tapahtuneesta erehdyksestä, vetivät kaukaa kaupungin ympäristöltä\numpinaisen saartoketjun salaliittolaisten ympärille, mikä loppujen\nlopuksi tiukennettiin kaupungin torille ja siinä kaikki suoraa sanoen\n'aseettomat' salaliittolaiset teurastettiin viimeistä miestä myöten.\"\n\n\n\n\nVASTAKOHTIEN MAA.\n\n\nPuhuttaessa Venäjästä johtuu heti mieleen maa, missä tapaa sangen\nlukuisia erilaisuuksia muihin maihin verraten ja missä vastakohdat\nsekä maa- ja kansantieteellisellä että poliittisella alalla kohtaavat\ntoisensa.\n\nEnsinnäkin on Venäjä suuruudessaan vertaistaan hakeva yhtenäinen,\nvaikka kahteen maanosaan kuuluva tasanko, mitä voidaan kulkea 90\npituusastetta, s.o. noin 10,000 km, tapaamatta kiveä kiven päällä ja\nmillä matkalla, kulkien junalla länteenpäin, voidaan saavuttaa 25\ntuntinen vuorokausi tai vastakkaiseen suuntaan kulkien 23 tuntinen.\nJo yksin sen Euroopan puoleinen osa on yhtä laaja pinta-alaltaan kuin\nmeihin kääntynyt kuunpuolikas. Venäjän suurin kuvernementti Arkangel\npeittää saman pinta-alan kuin Saksa, Hollanti ja Italia yhteensä ja\npienin Venäjän kuvernementeistä — Moskova — on yhtä suuri kuin Hollanti.\n\nVenäjä on tyypillinen mannermaa, mutta kumminkin sen jokien\nyhteenlaskettu pituus on yli 76,000 km ja jos ne liitettäisiin\nperätysten, saataisiin joki, joka ulottuisi kaksi kertaa maapallon\nympäri. Siitä määrästä on purjehdittavaa vesitietä enemmän kuin\npuolet ja yksin Volgan, Euroopan pisimmän joen vesialassa on 12,000\nkm purjehduskelpoista vesireittiä, minkä rannoilla on 39 suurempaa\nkaupunkia, sekä yli 1,000 kylää. Nevanjoki on muodostunut verrattain\nniin myöhään kuin 4,000 vuotta takaperin, jotavastoin Volga periytyy\nnähtävästi tertiäärikauden loppupuolelta, ollen sillä ikää yhtäpaljon\nmiljooneja vuosia kuin Nevalla on tuhansia.\n\nMaan pohjoisissa seuduissa kestää talvi 8 kuukautta, mutta eteläisillä\naroilla ainoastaan 3 kuukautta. Asovan meren rannalla on huomattu 41° C\npakkasta, siis elohopea jäätynyt, mutta lähes 2,000 km _pohjoisempana_\nPietarissa elohopea ei ole jäätynyt. Maan rajojen sisällä on mitattu\n130° C lämpömäärän vaihtelu, nim. 70° pakkasta ja 40° lämmintä varjossa.\n\nNormaalisina aikoina Venäjä on puinut 2/3 kaikesta eurooppalaisesta\nviljasta, niin jopa yli 41 % maailman koko vehnäsadosta, mutta\nkumminkin uhkasi v. 1921 vähintäin 25 milj. ihmistä nälkäkuolema.\nRiittämättömän ravinnon s.o. ali-ravitsemistilan aiheuttamista\nseurauksista on Venäjällä viimeisen neljän vuoden aikana kuollut\nvuodessa 4 pros. väestöstä, nousten prosenttimäärä kulutuskeskuksissa\n25 %. Maassa asuu heimoja, jotka elävät vielä osittain kivikaudessa,\nkuin sitävastoin teollisuus ja kulttuuri toisissa seuduissa ovat\nkohonneet huippuunsa. Olen tavannut keski-venäläisessä kylässä\nuusiaikaisimpia niitto- ja leikkuukoneita, mutta samalla myöskin kauvas\nmenneisyyteen kuuluvan _huhmarin_ ja puiset käsimyllynkivet lähes\njokaisessa talossa syömäviljan rouhimista varten.\n\nKun historian ensimmäinen sarastus valaisee Venäjän laajoja tasankoja,\ntapaamme siellä heimokuntaperusteelle jakautuneen asujaimiston,\nmitkä keskenään riitelivät eduista, vallasta ja maa-alueista,\nkunnes keski-aasialaiset mongoolit, jotka tosiaankin osasivat\nolla yksimielisiä, laskivat heidät valtansa alle, verottivat ja\norjuuttivat mielin määrin. Vielä viimeaikoihin asti vallinnut omituinen\n\"mir\"-järjestelmä, kyläkuntahallinto, on välittöminä peruina säilynyt\nheimokunta-ajoilta ja samalla kun se on todistus kokonaisen kansan\ntakapajuisuudesta, on se myöskin sen heikkous, jopa siihen määrään,\nettä samainen kansakunta aikoinaan on ollut pakoitettu muista maista\npyytämään itselleen _hallitsijaa_ ja yhteiskunnallisien olojensa\njärjestäjää. Yhä uudelleen näyttää onneton Venäjä ajautuvan samaan\npulmaan. Sangen lähellä on nykyään tilanne jolloinka se on vieläkin\nkerran huudettava ulos maailmaan: Tulkaa hallitsemaan meitä ja\njärjestämään sekasortoiset yhteiskunnalliset olomme! Historia uusiutuu.\n\nOn ollut onneton ja perinjuurin väärä ajatus luoda Venäjästä\nsuurvalta. Jo kansallisluonteensa perusteella se siihen ei sovi, eikä\ntule kaikesta huolimatta suurvaltana pysymään. Semmoiseen vaaditaan\naimo annos kansallista itsenäisyyttä ja sitä ei tapaa Venäjän\nkansallisluonteessa.\n\nVenäjän kansa on koko historiansa aikana osoittautunut lapseksi,\nsuureksi lapseksi, joka tarvitsee vanhimpansa ohjausta ja ruoskaa.\nToiset pitävät Venäjän hallitsijaa Iivana julmaa pahimpana tyrannina\nmitä milloinkaan on ollut olemassa ja kumminkin kaipasi kansansa häntä\nkuoltuaan ja ylinnä itkivät ja valittivat ne, joiden omaiset hän oli\nkiduttanut ja teloittanut ja joiden elämänonnen hän oli tuhonut. Se,\njos mikään, on tyypillisin kansanluonteen kuva.\n\nNykyisen kommunistisen harhaman olisi mikä sivistyskansa tahansa\npudistanut hartioiltaan, tilanteen, mikä kuolemanvarjona on painanut\nVenäjän onnetonta kansaa yli viiden vuoden ajan, mutta Venäjän kansa ei\nsitä ole tehnyt. Se kärsii vaan niin suunnatonta ja sanoin kuvaamatonta\nkurjuutta, minkä edessä historiakin vaikenee sanattomaksi. Oikein\ntuntee syvää sääliä sitä kansaa kohtaan, pitäessään siitä sanoa: Se on\nsaanut juuri semmoisen järjestelmän kuin se _ansaitsee._ — Kummallista\nkuin kokonainen kansa niin pitkän ajan alistuu olemaan valtiollisena\nkoekaniinina!\n\nEi kannata lähteä esittämään vastakohtia ja ristiriitoja siitä\njärjestelmästä, sillä se on jo semmoisenaan suoranainen vastakohta\nja vahingollisin tilanne mitä historiallisen köyhälistöliikkeen, sen\nkansainvälisen vapautumistaistelun tielle voi sattua.\n\nPari huvittavaa kysymystä voisimme lopuksi esittää: Miksi\nkommunistisella Venäjällä vielä vv. 1920—1921 vallitsi työvoiman puute\nvaikka siellä jokainen oli pakotettu työskentelemään, kun sitä vastoin\nporvarillisissa maissa ainoastaan osa kansasta työskentelee tuotannossa\nja kumminkin syntyy liikatuotantoa ja työttömyyttä?\n\nMiksi kommunistisella Venäjällä työläiset kärsivät nälkää,\nvilua ja alastomuutta ja kuolivat joukottain mainittujen syiden\njohdosta, vaikka jokainen työskenteli ainoastaan oman henkensä\nylläpitämiseksi, jotavastoin porvarillisissa maissa, missä työläiset\novat pakoitetut elättämään ei ainoastaan itsensä ja perheensä, vaan\n_kapitalistinsakin_, eivät kumminkaan tavallisissa oloissa ylipäänsä\nkärsi nälkää ja vaatteettomuutta?\n\n\n\n"]