[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fD8flbP0GTipPYwFX_nDl1dRG30VuH1Kv38ZuU8RBawU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3721,"Kaksi morsianta","Hemmo, Kaarlo",1858,1940,"3721-hemmo-kaarlo-kaksi-morsianta","3721__Hemmo_Kaarlo__Kaksi_morsianta","Yksinäytöksinen pila","naytelma",[],[],"fi",1914,null,4838,29443,false,78071,[23,24,25],"Comedy plays","Finnish drama -- 20th century","One-act plays",[],[],2174,"Yksinäytöksinen komedia kertoo kaupungista maalle muuttaneesta räätälimestari Anterosta ja hänen vaimostaan Elviirasta, jotka kiistelevät maalaiselämän eduista. Perheen pojan naima-aikeet ja useat morsiusehdokkaat aiheuttavat väärinkäsityksiä ja hämmennystä.","Kaarlo Hemmon 'Kaksi morsianta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3721. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KAKSI MORSIANTA\n\nYksinäytöksinen pila\n\n\nKirj.\n\nKAARLO HEMMO\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1914.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nANTERO, räätälimestari.\nELVIIRA, hänen vaimonsa.\nTOIVO, heidän poikansa.\nSUSANNA, palvelijatar.\nAAPELI, pehtori.\nMIKKO HELISEVÄ, kellonsoittaja.\nSIVIÄ, hänen tyttärensä.\nEULAALIA, neiti, postinhoitajatar.\nRÄÄMÄNEN, kauppias.\n\n\n\nTavallinen hyvänpuoleisesti kalustettu huone, jossa on 3 ovea ja kaksi\nakkunaa.\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\nANTERO. No, joko taas alat veisata tuota vanhaa virttä! Etkö jo,\neukkoseni, vähitellen siihen kyllästy? Kun nyt kerran olemme maalle\nmuuttaneet, niin meidän on täällä tyytyväisinä myöskin oltava. Ja mikä\ntäällä rauhallisessa elämässä on ollessa?\n\nELVIIRA. Vai mikä on ollessa! Sanohan nyt ensiksikin, mistä otat avun,\njos esimerkiksi satut sairastumaan, kun lääkäriä ei ole mailla ei\nhalmeilla. Ja minäkin olen niin kivuloinen, että...\n\nANTERO. ... tahdot liiallisen terveyden vuoksi haleta, jos saan luvan\npientä pilaa pistää... Mutta olemmekos sitten niin koko maailman\ntakana, ettei tänne voisi lääkäriä tarvittaessa saada? Sitä paitsi\nmaaseudun raittiissa ilmassa pysyy terveenä, eikä lääkäriä kaivata. Ja\neiväthän naisten taudit ja koiran nilkutus ole pitkäaikaisia...\n\nELVIIRA. Maaseudun raittiissa ilmassa — kaikkea sitä pitää kuullakin!\nMitenkä ilma täällä raittiina pysyy, kun tunkioita on joka paikka\ntäynnä, tunkioita, jotka mitä ihaninta lemua auliisti jakavat...\n\nANTERO. Tunkio on taikinan äiti, oli minun isänisäni aina sanonut, ja\nsamaa mielipidettä olen minäkin.\n\nELVIIRA. Aina sinä puhut esi-isistäsi, noista maalaisraukoista, jotka\neivät ole osanneet, eivätkä vieläkään osaa muuta ajatella, kuin\ntunkioita ja...\n\nANTERO. Mutta kaupunkilaiset ne vasta olisivat parkoja, jos ei\nmaalaisraukkoja olisi, sillä...\n\nELVIIRA. Olkootpa vaikka satakertaisesti parkoja, se ei nyt tähän\nkuulu...\n\nANTERO. Ja sehän se juuri tähän kuuluukin, koska taasen rupesit\nveisaamaan sitä vanhaa virttäsi...\n\nELVIIRA. Ja sitä virttä minä veisaan aina, enkä ennen lakkaa, kuin sinä\nkerrankin vastaat, mistä syystä me muutimme maalle kaupungista.\n\nANTERO. Olenhan sen jo monta kertaa sanonut ja saatanhan sen vieläkin\nsanoa. Vaikka liikkeemme kylläkin menestyi, emme kuitenkaan ole niin\nvarakkaita, että olisimme voineet koko kaupungin vaatetuksessa pitää,\nnykyajan ihmiset kun eivät koskaan pukujaan maksa, huolimatta siitä,\nettä tahtovat aina muodinmukaisina liikkua. Minusta nähden tosin\nihmiset muutelkoot muotejaan niin paljon kuin haluavat, kunhan vain\npysyisivät vanhassa muodissa siinä, että maksaisivat pukunsa, eivätkä\nräätälejä pitäisi hyväntekijöinään. Ja sillä tavoin on asia, eukkoseni,\nettä jos vielä muutamia vuosia olisi saatu toisten pukimista huolehtia,\nkävelisimme itse nyt \"kuninkaan uusissa vaatteissa\", paratiisin\npuvussa, ja hampaamme joutaisivat naulaan. Mutta sitä paitsi oli\ntoisena tärkeänä tekijänä maalle muuttoomme oma rakas ja ainokainen\npoikamme, joka on saatava kiinnitetyksi turpeeseen, koska hän...\n\nELVIIRA. Vai turpeeseen! Miksi et sanonut tunkioon?\n\nANTERO. No, olkoon menneeksi, jos niin tahdot. Katsohan! Hänellä ei\nollut halua lukea, liikealalle ei pyri, eikä myöskään tahdo ruveta\nammattilaiseksi. Jos hänet nyt saisimme mieltymään maanviljelykseen,\nniin silloin ainoastaan hyvyys vikana olisi.\n\nELVIIRA. Annetaan lapsen rauhassa kehittyä ja kasvaa, niin...\n\nANTERO. Nuorena vitsa on väännettävä. Eikä hän sitä paitse ole enää\nlapsi, hän kun on jo 20 vuotta täyttänyt. Jos tässä vain yhäti\nodotetaan ja odotetaan, niin kurki kuolee, ennenkuin suo sulaa. Eikös\nniin? Ja kun olemme vastuunalaisia lapsemme tulevaisuudesta, on meidän\nsiitä huolehdittava. Jokaisella on kutsumuksensa. Meidän pojan kutsumus\non ehkä maanviljelys, kun vain saamme hänet siihen kiintymään ja\nmieltymään.\n\nELVIIRA. Kunpa hän mieltyisi. Mutta pahoin pelkään, ettei niin tapahdu,\nkoskapa hän taaskin on monta päivää oleksinut kaupungissa, vaikka\nainoastaan lupasi siellä pistäytyä.\n\nANTERO. Niin lupasi. (Katsoo kelloon.) Nythän on junalta tuloaika.\nEhkäpä hän jo tuossa tuokiossa astuu sisään. (Menee akkunaan.) Kas,\nkuka tuommoisella vauhdilla rautatieltä päin ajaa — sepäs on vasta\nkyytiä! Hm! Tuohan tuo näkyy olevan kauppias Räämänen. No, se mies\non hullu ajamaan. Mutta niinhän sitä sanotaankin, että maailmassa on\nhulluja 14 eri lajia, ja hevoshullut vielä päällisiksi. Ja tuo Räämänen\nse on hevoshullu, on se. Minäpä avaan akkunan ja koetan nenäliinaa\nhuiskuttamalla saada hänet sen verran kulkuaan hiljentämään, jotta saan\nkysyä, tuleeko hän kaupungista ja näkikö siellä meidän poikaamme. Hei\nmies! Pysähdytä, pysähdytä!\n\n\nToinen kohtaus.\n\nRÄÄMÄNEN (ulkona tiellä). Ptruu, ptruu!\n\nANTERO. Mistä sinä semmoisella tuhannen vauhdilla ajat, kuin tulisit\nampiaispesästä?\n\nRÄÄMÄNEN. Ptruu! Kaupungista! Ptruu! Kas, kuinka se nyt keikkuu! Ptruu,\nptruu!\n\nANTERO. Näitkö meidän poikaamme Toivoa ja kuulitko, koska hän palajaa\nkotiin?\n\nRÄÄMÄNEN. Hän olisi tullut jo tässä junassa, mutta kun hän sai\nMorsiamen, täytyi hänen jäädä tavarajunaan. Ptruu, Ptruu!\n\nANTERO. Minkä sai?\n\nRÄÄMÄNEN. Ptruu! Morsiamen sai. Kyllä häntä nyt moni kadehtii, sillä,\nse oli parhain voitto... Ptruu, ptruu... Hän sai Morsiamen... ja se\noli oikea onnenpotkaus. Ptruu! No, kun et nyt malta seista, niin mene\nsitten semmoista kyytiä, että häntäjouhesi soivat, kuin viulunkielet —\nhih! (Ajaa).\n\nANTERO. Ptruu! Elä mene, kuule! Nyt se mokomakin hevoshuijari hävisi\ntomupilveen, niinkuin profeetta Elias ennen taivaan pilviin. Äsh! —\nSanopas nyt, hyvä eukkoseni, mitä tämä oikeastaan on?\n\nELVIIRA. Niin, — mitä tämä on?\n\nANTERO. Onkos Toivo sinulle koskaan naimapuuhistaan puhunut?\n\nELVIIRA. Ei koskaan. Mutta kun häntä olen neuvonut, varotellut ja\nohjaillut, on hän pyytänyt, että hänen annettaisiin olla rauhassa, niin\nhän kyllä kerran vielä tuottaa iloakin. Ja siitä syystä minä olen ollut\nhellä ja sääliväinen häntä kohtaan...\n\nANTERO. Kukapa vanhempi ei olisi hellä omaa lastansa kohtaan, kun\nhellyys ei vain rajattomiin mene, niin että se turmelee hellyyden\nesineen. Mutta tälläkertaa ei sovi ruveta näistä seikoista juttelemaan,\nsillä meidän on nyt päästävä selvyyteen, mitä Räämänen tarkoitti,\nsanoessaan, että meidän Toivolla on morsian. (Katsoo kelloon). Eihän\ntuohon kovin pitkiä aikoja enää ole, kun tavarajuna saapuu. Mutta\nhauskaa olisi jo sitä ennen päästä asiasta selvyyteen. Mitä on nyt\ntehtävä?\n\nELVIIRA. Minäpä tiedän keinon! Soitetaan kaupunkiin Eufrosyne\nModeqvist'ille, joka on Toivo-poikamme kummitäti. Varma olen, että\nToivo on käynyt hänen luonaan ja hän siis kyllä kaikki tietää.\n(Soittaa.) Olkaa ystävällinen ja yhdistäkää kaupunkiin rouva\nModeqvist'in muotiliikkeeseen. Onko paljon puheluja? Vai ei yhtään.\nSepä oli hyvä! Onpas joskus puhelematontakin aikaa. No, olepas nyt,\npappaseni, levollinen. Tuossa tuokiossa meillä on perinpohjainen tieto\nkäsissämme... Kas, päivää, päivää! Sinä satuitkin itse puhelimeen. Tämä\non Elviira. Terveisiä meiltä. Mitä sinulle kuuluu? On hauskaa, että\nolet terveenä. Kiitos! Terveitä olemme mekin. Vai tehdään leningit\nnykyisen muodin mukaan niin kapeita, että tuskin astumaan kykenee.\nSepä hassua! Mitä? Tahtoisitko, että minäkin semmoisen tilaisin?\nHahhah! Eihän semmoinen sovellu vanhalle, lihavalle ihmiselle. Mutta\nkuulehan! Kävikö meidän Toivo sinun luonasi? Vai kävi. Mitä? Olitko\nsaattamassa häntä ja hänen morsiantaan asemalle? Ei hän ole meille\nsoittanut eikä edes halaistua sanaa hiiskunut. Onko sinun mielestäsi\nsoma veitikka sellainen poika, joka vanhemmiltaan niin tärkeät asiat\nsalaa, vieläpä on sinuakin pyytänyt vaiti olemaan? Senkö tähden muka,\nettä ilomme olisi suurempi? No, kyllä me olisimme iloinneet, vaikka\nolisimme tietäneet aikaisemminkin. Mutta miksi hän ei tullut jo\nmatkustajajunassa? Vai tarvittiin erityinen vaunu. Onko se morsian\nnuori ja sievä? Vai niin on nuori ja sievä, että monet kadehtivat\nToivoa...\n\nANTERO. Sitä samaa Räämänenkin sanoi.\n\nELVIIRA. Vai oikein onnenpotkauksen katsot Toivoa kohdanneen...\n\nANTERO. Aivan samoin sanoi Räämänenkin...\n\nELVIIRA. No, sanopas, onko hän punaposki ja hyväntah... Mitä? On\nkokonaan punainen sekä hyväkulkuinen... Mitä? En ymmärrä... Herranen\naika! Mikä isku se oli? Yritin korvani menettää, kuin ylimäisen\npapin palvelija... Halloo, halloo! Ei kuulu mitään... Tulehan sinä,\npappaseni, puhelimeen. Minä en enää tahdo puhua, kun sain mokoman\njysäyksen — hyi!...\n\nANTERO (menee). Mistäs nyt riena tuli taikinaan? Halloo! Missä on?\nMiksi keskeytettiin puhelu täältä rouva Modeqvist'ille? Mitä? Ovatko\nlangat sekaisin? Mikäs nyt sitten tänään on, että kaikki ovat sekaisin.\nOnko ylösotettu? No, laskekaa alas. Toisetko puhuvat? Mutta täältä\ntahdotaan myöskin puhua. Prrr! Sepäs nyt päräjää. Kyllä tämäkin laitos\non kuin anoppimuori, joka silloin on epäkunnossa ja päräjää, kuin sitä\nparhaiten tarvitsisi... Prrr! Halloo, halloo! Rouva Modeqvist'ille\njuuri pyritään... Kuka? Neiti Hienonenko? Mitä? Sulhasenneko tahtoo,\nettä uudesta leningistänne on tehtävä hyvin kapea, kuten nykyinen muoti\nvaatii? Mutta eikö hän pitäisi enemmän, jos olisitte paitasillanne?\nJuoskaa, mokomatkin kapeahameiset, jos juosta voitte, tiehenne\nhäiritsemästä. Prrr! Sepäs on pärinää. Prrr! Ei! Pois minä nakkaan\nkoko kahvimyllyn vääntimen... Niin, tässä tätä nyt ollaan, eikä ole\ntultu hullua viisaammaksi... Mutta olemmehan kahdelta henkilöltä\nkuulleet, että pojallamme on morsian ja että hän on morsiamensa kanssa\nkotimatkalla. Mitäs me muuta tietoa tarvitsemmekaan? Ei siis muuta,\nkuin juhlallista vastaanottoa valmistamaan!\n\nELVIIRA. Minusta on kuitenkin ihmettä, miksi hän oikein erityisen\nvaunun tarvitsi? Olisiko morsian mahdollisesti orpo ja rikas sekä tuo\njo kaikki tavaransa tullessaan? Ja niin mahtaa ollakin, koskapa Toivo\non aina sanonut, että hän vielä kerran iloakin vanhemmilleen tuottaa.\n\nANTERO. No, oli miten oli! Pääasia on, että valmistamme juhlallisen\nvastaanoton. Käske tuomaan minulle parranajovettä ja ala itsekin\npukeutua. Ei morsianta joka päivä taloon tuoda. No, eukkoseni, nyt on\nliikuttava!\n\nELVIIRA. Se on totta, se on totta. (Menee).\n\nANTERO. Kai se on tuo eukkoseni oikeassa, että Toivo-poikamme morsian\non orpo ja rikas, joka nyt suoraapäätä tulee meille, uuteen kotiinsa,\nkaikkine aarteineen. Hyvää kuuluu! Mutta aika velikulta poikamme\nkuitenkin on, kun mitään hiiskumatta tuommoisia urotöitä toimittaa.\nEi se poika ole mahinneesta luusta tehty, eipä totisesti! Semmoisesta\npojasta kannattaa vanhempien olla ylpeitä. Ja kyllä hänet osataan\nasiaan sopivalla tavalla kodissaan vastaanottaa, niin että morsiankin,\ntuleva miniämme, huomaa saavansa ymmärtäväiset appivanhemmat. (Menee\nvaatekaapille.) Aivan parhaimman takin minä nyt ylleni puen, takin,\njota ainoastaan kerran kirkossa olen käyttänyt. Se onkin takki, joka\nkelpaisi vaikka senaattorille. Ja leukani minä ajelen niin puhtaaksi,\nettä se loistaa kuin Naantalin aurinko ja on sileä kuin kananmuna.\nEihän sitä tiedä, millä tavoin tulevaa miniäänsä on tervehdittävä.\nKentiesi on häntä pyhällä suunannolla vastaan otettava, eikä silloin\nsovi karkealla parransängellä hänen sieviä poskusiaan raapia. Hihhih,\nkuinka hauskaa! Kunpa se partavesi nyt vaan joutuisi!\n\n\nKolmas kohtaus.\n\nSUSANNA. No, mikäs sen kynnyksen nyt on korottanut, kun yritin\nkompastua ja kaataa kuuman veden! Kas, mattoko siinä on jaloissa vai\nmikä vaaterutale siellä on?\n\nANTERO. Missä Susannan silmät ovat, kun ne eivät omassa päässäsi\nole? Siihen tuolin selkämykseen olin asettanut kaikista parhaimman\ntakkini ja nyt Susanna sotki sen likaisiin jalkoihinsa ja roskaisiin\nkenkiinsä... Äsh!\n\nSUSANNA. Puhtaat minun jalkani ovat, eikä kengillänikään ole lantaa\nvedetty.\n\nANTERO. No, no! — Onkos se vesi tarpeeksi kuumaa?\n\nSUSANNA. Kyllä sillä katkeaa, vaikka karjusian harjakset...\n\nANTERO. Susannan pitää ajatella, mitä hän sanoo. Eihän Susanna ennen\nole sanonut kaikkea, mitä sylki suuhun tuo.\n\nSUSANNA. Sekaisin tässä pää menee, kun yht'äkkiä nousi semmoinen\nmylläkkä, että koko talo taitaa ylösalaisin kääntyä. Rouva juoksee\nitse, minkä kerkiää, ja muita komentaa, että pitäisi kymmenen työtä\nolla tehtynä aivan samassa silmänräpäyksessä. Jos tätä menoa kauan\njatkuu, niin sekaisin tässä menee kun meneekin...\n\nANTERO. Vai jo Susannakin sekottuu... No, selviähän toki sen verran,\nettä käyt käskemässä pehtorin minun puheilleni.\n\nSUSANNA. Kyllä käsken, kyllä käsken.\n\n(Juosta luntustaa pois, jättäen oven jälkeensä auki).\n\nANTERO. Eukkoni kai siellä kohta on täysin valmiina, vieläpä kaiken\nmuunkin saa hyvään järjestykseen, enkä minä kuhnustelija ole edes\nalkuunkaan päässyt. Nyt täytyy ruveta kiirehtimään. Onkohan partaveitsi\nterävä? Tuntuupa olevan, koska hius noin helposti katkeaa. Ei siis\nmuuta, kuin saippuata leukaan.\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\nAAPELI. Mestari kuuluu kutsuneen minua.\n\nANTERO. Niin kutsuin. Onkos pehtori mitään uusia kuullut?\n\nAAPELI. En muuta, kuin minkä kauppias Räämänen ohiajaessaan mestarille\ntänne akkunaan huusi.\n\nANTERO. Siinäpä sitä jo uutista onkin. Mutta mitähän se poikamme oikein\najattelee?\n\nAAPELI. Hän arvatenkin ajattelee mennä naimisiin.\n\nANTERO. Niin kai. Mutta meille vanhemmilleen hän ei ole koko puuhistaan\nmitään hiiskunut.\n\nAAPELI. Itselleenpä hän aikonee aviosiipan ottaakin, eikä siis muille\nsiitä huutele, ei edes vanhemmilleenkaan.\n\nANTERO. Lapsihan hän on sillä tavoin naimisiin menemään...\n\nAAPELI. Nuorena naida pitää — vaatii se siihen vanhanakin. Ja niinhän\nse nuoriherra on aina sanonutkin, että kohtapuoleen hän rouvan kotiinsa\ntuo, pulskan ja lihavan, kuin seitsemän leivän uunin.\n\nANTERO. Hihhih! Vai niin on sanonut. Lihavan! Aivan sama maku kuin\nisälläänkin... No, kukapas sitä luukokoa rupeaa kolistelemaan —\nlihavassahan on, mihin kiinni tarttua. Mutta jos se poikamme morsian\nlienee lihava, niin ei hän muutoinkaan tyhjä säkki taida olla, koskapa\nerityinen vaunu on tarvittu ja siitä syystä tavarajunassa saapuvat.\nJa juuri sen seikan vuoksi minä pehtorin tänne kutsuinkin. Arvelen\nnimittäin, että täältä on vietävä hevosia vastaan asemalle. Pistäkää\nte Woikko nelipyöräisten eteen ja ajakaa sillä, mutta toisille\nhevosille on pantava tyhjät työkärryt jälkeen. Jos tavaroita on hyvin\npaljonkin, sopii asemalta hankkia lisähevosia tai käydä useamman erän\nnoutamassa. (Katsoo kelloon.) Kas, mutta kello onkin jo niin paljon,\nettä mahdollisesti tulevat jo vastaanne. No, ei mitään siitä, kyllähän\npoikamme neuvoo, mitä on tehtävä.\n\nAAPELI. Hyvä! Minä lähden heti toimeen. (Poistuu).\n\nANTERO. Kelpomies tuo pehtori on, sitä ei voi kieltää. Oli kerrassaan\nonni, että satuin hänet saamaan, sillä hän hoitaa talouden hyvästi ja\nkyllä hän Toivonkin maanviljelijäksi opastaa. — No, johan se saippua\nennätti kuivaa. Täytyy pistää uutta. Kas noin...\n\nSUSANNA (toisessa huoneessa).\n\nVoi riivattu kuitenkin, kun tuo särkyi, jota repekaksi sanovat... Nyt\nse vasta turonen tuli — voi kuitenkin...\n\nANTERO (pyörähtää tuolillaan). Kuulinko oikein — ovatkohan särkeneet\nTakasen Rebekan, jonka maisteri Wiisaisen kehotuksesta ostin ja\njonka kaupan johdosta pidetyssä kotijuhlassa maisteri Wiisainen niin\nkauniisti puhui, kehuen minua taiteensuosijaksi? (Raivostuu.) Jos te,\nkorvennettavat, olette Takasen Rebekan särkeneet, niin tulen sinne ja\nlyön jok'ikisen pääkallon kappaleiksi — kuuletteko mokomatkin!...\n\n\nViides kohtaus.\n\nELVIIRA (saaliin kääriytyneenä).\n\nElä ole, pappaseni, milläsikään! Ei se ollut Takasen Rebekka, joka\nsärkeytyi, vaan aivan toinen esine ja sekin särkyi niin hyvästi, että\nkun läkkyrillä siihen vanteet panettaa, se on käyttökelpoinen kymmeniä\nvuosia...\n\nANTERO. No, hyvä toki! Ihanpa tahtoisin sen ilosanoman johdosta\nkanssasi tikkuristiä tanssia... Ja ainakin on minun sinua suukkosella\nkiitettävä, koska Takasen Rebekka on ehjänä, sinä oma Rebekkani olet\nehjänä ja tulkoon Toivo-poikamme Rebekka myöskin ehjänä kattomme\nalle... (Tahtoo suudella.)\n\nELVIIRA. No, no, pappaseni, hillitse toki itseäsi! Sinähän\nryvetät minut saippuaan, että tarvitaan sauna lämmittää puhtaaksi\npäästäkseni... Jo riittää, jo riittää...\n\n\nKuudes kohtaus.\n\nMIKKO HELISEVÄ ja SIVIÄ. Käy sisään vaan, tyttäreni...\n\nSIVIÄ. Mutta hyvä isä...\n\nMIKKO. Siksi juuri, että olen sinun hyvä isäsi, minun pitää sinun\nhyvääsi valvoa... Mitäs ihmeen naamiaisia täällä pidetään, kun\nmolempien naamat ovat kalkitut vai millä topoksella lienevätkään\npaklatut ja suuta antaa moiskutetaan, niinkuin laiskaa hevosta\nhoputettaisiin?...\n\nANTERO. Minä tässä olen parranajopuuhissa, eikä täällä mitään\nnaamiaisia ole...\n\nMIKKO. Vai tuolla tavoin tässä talossa partaa ajetaan. Mutta eihän\nrouvalla ole partaa?\n\nANTERO. Kenenkäs luvalla kellonlierittäjä tulee tänne suutaan tuolla\ntavalla soittamaan? Antakaa te toisten olla kodissaan rauhassa ja\nsoittakaa kirkonkelloja, kun kerran...\n\nMIKKO. Mestari on hyvä ja antaa pistoneulansa olla tyynyssään, eikä\nrupea toisen virkatoimelle irvistelemään. Kyllä kirkollinen virkamies\non yhtä arvokas, kuin jokin käsityöläinenkin...\n\nELVIIRA. Onkos kellonsoittajakin kirkollinen virkamies?\n\nMIKKO. Onpa tietenkin, vieläpä niin korkealla asemalla oleva, ettei\nitse rovastikaan saarnapöntössään niin korkealla ole. Ja kun tekin\ntunnutte haluavan nauttia kotirauhaa, niin suuremmalla syyllä on\nminulla kirkollisena virkamiehenä oikeus samaa vaatia sekä itselleni\nettä perheelleni.\n\nANTERO. Mitä se kellonsoittaja oikein tarkoittaa?\n\nMIKKO. Kun tuolla koko kyläkunta hölisee, että teidän Toivonne on\nmorsianta noutamassa ja että hän jo aivan piankin morsiamensa kanssa\nkotiin saapuu, niin...\n\nANTERO. Teillä ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa.\n\nMIKKO. Onpa enemmän kuin luulettekaan. Kirkollisena virkamiehenä\nminä tahdon puhua totuuden suoraa kieltä ja kun totta haastan, voin\nsilmää väräyttämättä, vaikka kuninkaaseen katsoa. Kuulkaa siis! Teidän\npoikanne on pari vuotta juossut tämän Siviä-tyttäreni perässä ja\njuoksettanut häntä perässään, kuin...\n\nANTERO ja ELVIIRA. Kuinka? Onko se mahdollista? Ja miksi olette\nsemmoista sallinut?\n\nMIKKO. Ja te uskallatte epäillä kirkollisen virkamiehen ja hengelliseen\nsäätyyn kuuluvan henkilön puhetta! Se on loukkausta. Minä olen\nrehellinen mies ja uskon muistakin ihmisistä hyvää. Kun poikanne\nvakuutti, että hänellä on rehelliset aikeet, niin minä luotin häneen ja\narvelin asian olevan jossain määrin tuttua teillekin. Mutta selittäköön\ntyttäreni, joka tässä nyt uhkaa uhrilampaaksi joutua. Kuulehan, Siviä,\nvastaa suoraan, kuten ainakin olet isällesi tehnyt, mitä Toivo on\nsanonut sinulle?\n\nSIVIÄ. Eihän hän muuta ole sanonut, kuin että hän rakastaa minua.\n\nANTERO ja ELVIIRA. Kuule nyt kummia!\n\nMIKKO. No, mitäs sinä olet sanonut hänelle?\n\nSIVIÄ. Minä olen sanonut, että minä rakastan häntä.\n\nMIKKO. Mitäs silloin on tapahtunut?\n\nSIVIÄ. Toivo on suudellut minua ja minä häntä.\n\nMIKKO. Sinun olisi pitänyt huutaa silloin, kun hän rupesi suutelemaan.\n\nSIVIÄ. Miksi olisin huudollani säikytellyt muita ihmisiä sekä myös\nhäntäkin? Sitä paitse on huutaminen mahdotonta, kun toinen huulillaan\npuristaa suun tukkoon, ikäänkuin pihdillä. Eikä hänkään huutanut, kun\nminä suutelin. Ja mitä huuto olisi auttanut sen jälkeen, kuin suudelma\noli jo tullut otetuksi?\n\nMIKKO. Kuulkaa tuota viatonta karitsaa, joka on joutunut kaupunkilaisen\nhurttakorvan kynsiin... Ja aina ne nykyihmiset ovatkin niissä\nsuutelemisissaan, etenkin kaupunkilaiset. Maija-vainajani ja minä,\nvaikka lähes kolmekymmentä vuotta yhdessä olimme, emme koskaan\nnaavailleet ja nuoleskelleet, emmekä sylikkäinkään istuneet kuin yhden\nainoan kerran, kun Weseliuksen ja Markkasen tukkiriidan sovinnon\njohdosta pidetystä kekkeristä palasin. Onnellisia me kuitenkin olimme\nja enemmän meillä kirkkaita päiviä oli kuin pilvisiä. Tosin maailma\nsiitä hölinätä piti, kun emme viime aikoina samassa sängyssä maanneet.\nMinä voin kuitenkin rehellisesti vakuuttaa, ettei siihen viha ja\neripuraisuus syynä ollut, vaan kun se vainaja tuli loppuvuosinaan\nsemmoiseksi, että se lakkaamatta unissaan potki... Mutta sanopas,\nlapseni, onko hän luvannut sinut naida?\n\nSIVIÄ. On varmasti ja vakavasti. Ja kun on epäillyt vanhempainsa\nsuostumusta, on hän pyytänyt odottamaan niiden kuolemaan asti, sillä...\n\nANTERO ja ELVIIRA. Kuule nyt! Oma lapsi odottaa vanhempainsa kuolemista!\n\nELVIIRA. Ja kyllä hänellä on ollut syytä epäillä vanhempainsa\nsuostumusta, minä kun olen häntä aina varottanut yksinkertaisista\nmaalaistytöistä ja sanonut, että hänen on naitava sivistynyt tyttö,\njoka osaa soittaa ja...\n\nMIKKO. Vai yksinkertaisista maalaistytöistä! Taivaastakos te, hyvä\nrouva, olette peräisin? Ei ole kovinkaan monen miespolven ikää siitä,\nkuin esivanhempanne muuttivat Suontaustan torpasta kaupunkiin ja...\n\nELVIIRA. Mistä te sen tiedätte?\n\nMIKKO. Neljättäkymmentä vuotta olen ollut kirkollisena virkamiehenä\nja minä kyllä tunnen tämän pitäjän asukasten sukupuut miltei Aatamista\nasti...\n\nANTERO. Vai saman pitäjän lapsia me siis perueeltaan olemmekin, oman\ntallintakaisia siis?\n\nMIKKO. Totisesti! Mutta entäs se sivistys? Mitä on sivistys ilman\nviatonta puhtautta? Eikä koskaan ole sivistynyt se, joka on tyhmä.\nJa etteikö minun tyttäreni soittaa osaa? Jo kymmenvuotiaana osasi\nSiviä kirkonkelloa, aivan sitä suurinta, soittaa paremmin kuin monet\naikamiehet... Kyllä se tyttö pystyy siihen, mihin joku toinenkin.\nMutta hän onkin tervettä maalaisrotua, eikä kaupungin turmelema ja\nnäivetyttämä, vaatetuksella pyntätty nukke. Ja sehän tässä juuri\nsapettavaa onkin, että kaupunkilainen on tullut viatonta maalaistyttöä\nviekottelemaan. Elkää luulko, että minä tytärtäni kaupittelen. Minä\nainoastaan vaadin rehellistä peliä, sillä konnuudesta ja vääryydestä\nminä kirkollisena virkamiehenä vimmastun ja tartun siihen kiinni kynsin\nja hampain kuin metsästyskoira saaliiseen... Elä nyyhkytä, tyttäreni,\neläkä anna ikäväin ajatusten päätäsi sekaisin panna. Mennään kotiin\nrauhoittumaan ja palataan sitten takaisin, kun se morsiamen noutaja\nsaapuu, tehdäksemme täyden selvän...\n\n(Poistuvat).\n\nANTERO. Mikä sotkuinen päivä tämä onkaan! Puhelinlangat ovat sekaisin,\nSusanna sanoi olevansa sekaisin menemäisillään, kellonsoittaja pelkää\ntyttärensä sekottumista ja itse hän taitaa olla jo sekaisin. Minä\nmyöskin tunnen päätäni huimaavan, enkä ymmärrä, mikä tässä on totta ja\nmikä unta...\n\nELVIIRA. Pahasti kuvottaa minunkin sydänalaani ja päätäni viepottaa...\nMutta herranen aika! Mehän unohdamme pukeutumisen... Koeta, pappaseni,\nkiirehtiä, että päästään tätäkin huonetta siivoamaan... Ja katsos\nihmettä — minäkin olen alushameisillani... voi, voi...\n\n(Juoksee pois).\n\nANTERO. Niin todellakin! Pitihän tässä partakin ajaa ja sitten\npukeutua... No, tuntuuhan tuo vesi vielä tarpeeksi lämmintä olevan. Ja\nnyt jälleen saippuata leukaan. Jos nyt joku tulee häiritsemään, niin\npotkaisen...\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\nEULAALIA (koputtaa hieman oveen). Anteeksi, anteeksi! Kun kuulin täällä\npotkaisusta puhuttavan, en tahtonut uskaltaa sisälle astua...\n\nANTERO. Olen tässä parranajo-puuhassani tullut niin monta kertaa\nhäirityksi, että kohta täytyy hevosen tapoja ruveta noudattamaan... Vai\nkuuntelitte oven takana? Kuinka naisellista! Mutta anteeksi nyt! Minä\nen voi ottaa vieraita vastaan, kun pitäisi joutua...\n\nEULAALIA. Minun on anteeksi pyydettävä... Enkä minä vieraaksi ole\ntullutkaan. No, elkää turhanpäiten itseänne pyyheliinalla peitelkö —\nolemmehan lähinaapureja ja melkein kuin yhtä perhettä... Minä vain\nkesken kiireen poikkesin kysymään, onko siinä perää, mitä koko kylä\nkertoo. Sanovat nimittäin, että Toivo-poikanne — hän aivan syyttä minua\ntatiksi kutsuu, vaikka kernaammin soisin, että hän sinuttelisi — on\nmorsianta noutamassa. Onko siinä jutussa perää?\n\nANTERO. Emme tiedä.\n\nEULAALIA. Mitä? Ettekö tiedä?\n\nANTERO. Emme todellakaan tiedä. Ja taitaa koko juttu ollakin Toivon\npilantekoja, hän kun...\n\nEULAALIA. No, sitähän minäkin! Jos asia totta olisi, niin eihän\nse teille vanhemmille tuntematonta olisi. Ja kyllä kai hän olisi\nminullekin jotain kertonut kanssani monta hauskaa iltahetkeä\nistuessaan. Ah, kuinka viehättävä nuorukainen teidän Toivonne on.\nMikä sulava käytös ja miellyttävä muoto hänellä on! Kun hän naista\nhyvästelee tai tervehtää, niin hän osaa pehmeästi kädelle suudella —\ntuolla tavoin noin... ah!...\n\nANTERO. Mitä minä kuulen? Johan se poikamme on taitanut täällä aivan\nsuuteluliikettä harjoittaa — ohhoh!\n\nEULAALIA. Mitäs pahaa siinä on, jos naista kädelle suutelee? Sehän\npäinvastoin todistaa hienoutta... Vai pilantekoa se onkin, jota\nkoko kyläkunta totena puhuu...? Johan minä ajattelinkin, että mitä\nToivon tarvitsee muualta mennä morsianta hakemaan, hän kun omaltakin\npaikkakunnalta... Niin, — tuota, onko Elviira kotona? Minun pitää käydä\nhäneltä tiedustamassa, sillä kentiesi mestari minua narraa...\n\nANTERO. Miksi minä narraisin? En toki! Mutta en luule Elviiran kotona\nolevan, sillä hän äsken lupasi lähteä postikonttoriin, jos oikein\nmuistan.\n\nELVIIRA. No, sitten minun on riennettävä kotiin! Anteeksi, jos olen\nhäirinnyt! Mutta olemmehan naapurit... Anteeksi! Hyvästi! (Poistuu).\n\nANTERO. Hyvästi! Ja sitten vasta olisi oikein hyvästi, jos olisi\nollut ijäksi hyvästi... Mokomakin vanhapiika on tässä vielä\nsulhasissaan... Ei varmaankaan tuota minulle synniksi luettane, että\nhänet hätävalheella täältä kotiinsa toimitin lähtemään? Olisi vain\ntässä häiriöksi ollut ja vielä tahtoi tuppautua vaimoani viivyttämään.\nMutta miten selvitään kellonsoittajasta? Hän voi pilata koko asian, jos\nuhkauksensa täyttää ja tänne palajaa. Pitänee käskeä portti sulkemaan?\nMutta ehkäpä hän on jo tullutkin järkiinsä?\n\n\nKahdeksas kohtaus.\n\nELVIIRA. Katsopas nyt, pappaseni! Minä pukeuduin hienoimpaan\nleninkiini, niin että kyllä kelpaan tulevata miniätämme\nvastaanottamaan, vaikka hän olisi minkälainen. Minä olenkin täällä\nsisässä ja sinä, pappaseni, menet ulkona tervetulleeksi lausumaan.\nSitten minä näin avosylin... katsopas...\n\nANTERO. Minä en katso, enkä näe, enkä kuule mitään, ennenkuin saan\npartani ajetuksi...\n\nELVIIRA. No, katsos nyt! Etkö sinä vielä olekaan valmiina? Ja sinä olet\naina moittinut minua, etten minä koskaan joudu. Ei, kyllä naiset aina\njoutuvat, mutta miehet ovat ijänkaikkisia kuhnureja. Kun niiden pitäisi\nrakkaudentunnustuskin tehdä, niin siinä vapistaan ja tutistaan, eikä\ntaitaisi valmista tullakaan, ellei hieman autettaisi... Semmoisia te\nmiehet olette...\n\nANTERO. Semmoisia me olemme, etteivät naiset sen parempia olentoja\ntiedä olevan, eikä niitä olekaan... Mutta ole nyt, eukkoseni, hiljaa,\netten leukaani haavoittaisi, sillä nyt juuri minä rupean niittämään...\nJa parasta on pistää ovi salpaan. Äläkä toisistakaan ovista ketään\nlaske, vaikka kuka tulisi...\n\n\nYhdeksäs kohtaus.\n\nTOIVO. Hyvää päivää, rakkaat vanhempani! Terveisiä kaupungista.\n\nANTERO. Kas, joko sinä nyt kerkesit tulla? (Katsoo kelloaan.) Kuinkas\nniin pian jouduitte?\n\nELVIIRA. Emme niin yhtäkkiä luulleet saapuvanne.\n\nTOIVO. Sepä hyvä, ettei minulle olla vihaisia, vaikka pelkäsin liian\nkauan viipyneeni, ja nyt sanotaan, että jouduinkin odottamattoman pian.\nKatsokaas, siellä oli pukutanssiakin eräänä numerona, johon minut\nväkivedolla kiusattiin osanottajaksi. Ja hyvä olikin, että jäin, sillä\njos olisin aikaisemmin kotiin palannut, ei minua olisi kohdannut se\nonnenpotkaus, joka...\n\nELVIIRA. Me olemme jo kuulleet siitä...\n\nTOIVO. Mutta tahdon tietää ensiksi, suotteko minulle viipymisen\nanteeksi?\n\nELVIIRA ja ANTERO. Koko sydämestämme, rakas poikamme.\n\nTOIVO. Ja minä koko sydämestäni kiitän hyvyydestänne. Te kai äskeisellä\nihmettelyllänne tarkoititte sitä, että niin pian asemalta jouduin\nkotiin? Kyllä sitä joutuu, kun semmoisen kyydin saa. Koetti pehtori ja\nkoettivat rengitkin, jotka tuolta väliltä takaisin käännytin, kanssani\nkilpailla, mutta ensimäisenä minä vain tulin, enkä luule ketään\nlöytyvän, joka tästedes minut jälelleen jättää...\n\nELVIIRA. Sanohan meille nyt kuitenkin, pukutanssissako sinä tutustuit\nmorsiameesi ja oliko hänkin tanssimassa?\n\nTOIVO. Hahhah! Eihän se minun Morsiameni voi tanssimiseen osaa ottaa.\nJa mistä tiedätte, että minulla on Morsian?\n\nANTERO. Luuletkos sinä, ettemme me, vanhempasi, sinun jälkiäsi seuraa,\nvaikka olitkin kieltänyt meille tietoja antamasta. Tiesimme me senkin,\nettä olit tavarajunassa morsiamesi kanssa kotimatkalla. Mutta missä se\nmorsiamesi nyt on?\n\nTOIVO. Tuolla pihamaalla tallin seinässä kiinni.\n\nELVIIRA ja ANTERO. Pihamaalla tallin seinässä?...\n\nTOIVO (menee akkunaan). Niin! Olkaa hyviä ja tulkaa katsomaan.\n\nANTERO. Eihän tuossa ole, kuin punainen hevonen. Entäs se\nonnenpotkaus?...\n\nTOIVO. Sehän se juuri onnenpotkaus onkin. Minä voitin sen Vapaaehtoisen\nPalosammutuskunnan arpajaisista, vaikka en ostanut kuin yhden arvan.\nEikös...\n\nELVIIRA. No, mutta entäs se morsian, jota varten erityisen vaunun\ntarvitsit?\n\nTOIVO. Tämän hevosen nimi on Morsian ja tavaravaunussa se oli tuotava,\nkun...\n\nANTERO. Tähän asti en minä vielä ole sekaisin ollut, vaan nyt tulen\nkerrassaan pähkähulluksi...\n\n(Istuutuu retkahtamalla).\n\nELVIIRA (vaipuen tuolille). Ja minä vaivun maan alle... Miksi et,\nonneton poika, ilmoittanut meille asioitasi? Voivoi!...\n\nTOIVO. Kun tahdoin teitä odottamattomalla ilahduttaa...\n\nANTERO. Ja tuotit surua ja häpeää sekä...\n\nTOIVO. Mutta minä en ymmärrä...\n\nANTERO. Etkö ymmärrä? Vaan äitisi ja minä ymmärrämme. Sekä kauppias\nRäämänen että kummitätisi rouva Modeqvist ilmoittavat, että sinulla on\nmorsian, jonka kanssa olet kotiin tulossa. Me alamme valmistaa täällä\njuhlallista vastaanottoa. Myöskin koko kylälle on levinnyt tieto sinun\nmorsiamestasi. Arvaa sen, minkälainen nauru ja pilkka tästä syntyy —\naivan sokeatkin meitä jo rupeavat osottelemaan sormillaan... Poika,\npoika! Sinut on hellyydellä pilattu...\n\nELVIIRA. Ei tässä auta muu kuin muuttaa takaisin kaupunkiin... On tämä\nkaunis soppa! Me odotamme poikaamme morsiamensa kanssa — ja tämä tuo\nhevosen... Ethän sinä hevosen kanssa voi naimisiin mennä, vai mitä?\n\n\nKymmenes kohtaus.\n\nMIKKO ja SIVIÄ seisten kynnyksellä.\n\nMIKKO. Ei toki Toivo-herraa hevoseen naiteta, kun on näitä tyttöjäkin.\nTehdäänpäs nyt selvää, kun kaikki olemme koolla.\n\nANTERO. Jaa! Sanopas nyt, Toivo, onko sinulla mitään tekemistä tämän\nkellonsoittajan tyttären kanssa.\n\nTOIVO. Ei muuta, kuin että minä häntä sydämestäni rakastan, eikä\nminulla muuta toivoa ole, kuin saada hänet omakseni.\n\nSIVIÄ. Ja minä rakastan Toivoa, enkä ilman häntä voi elää.\n\nANTERO. Mutta avioliitossa tarvitaan muutakin kuin rakkautta, sillä\npelkällä rakkaudella ei eletä, vaikka sitä kuinkakin runsaasti olisi.\n\nTOIVO. Niin, — kyllä leipää sekä särvintäkin tarvitaan. Vaan työllä\nja ahkeruudella kaikkea saadaan, mitä elämässä tarvitaan. Pehtori\non aina sanonut, että leipää ja lämmintä on semmoisella miehellä,\njonka rukkaset ovat mudassa ja kengänvarret lannassa. Ja minä tahdon\nsemmoiseksi mieheksi tulla.\n\nANTERO. Oikein poikani! Ja jos niin teet, niin menestyt myöskin. Ja\nkoska mekin, eukkoseni, perijuurelta olemme maalaisia, ruvetkaamme\njälleen rehellisiksi maalaisiksi. Merkiksi siitä jätän partani\nkasvamaan, koska sitä turhaan olen monta kertaa yrittänyt tänään ajaa...\n\nMIKKO. Parta on miehen kunnia ja pitkä tukka naisen.\n\nANTERO. Ja mitäs näitä nuoria kiusaamme epätiedossa? Minulla puolestani\nei ole mitään heidän liittoaan vastaan. Mitäs sinä sanot, eukkoseni?\n\nELVIIRA. Mitäpäs tässä minäkään rupean vastaanpanemaan, sitä vähemmin\nvielä, kun toivon, että tällä keinolla saadaan ihmisten nauru ja pilkka\nestetyksi sekä että Toivo lakkaa odottamasta vanhempiensa kuolemaa...\n\nSIVIÄ. Ei Toivo sitä odota, ei toki! Vaan hän on sanonut, että jos\nvanhempansa eivät sallisi hänen ottaa näin halpa-arvoista tyttöä,\nhän on naimattomana heidän kuolemaansa asti ja on minuakin pyytänyt\nuskollisena pysymään.\n\nTOIVO. Niin, — sitä minä olen sanonut, enkä mitään muuta. Johan minä\nolisin huono lapsi, jos vanhempieni kuolemaa toivoisin ja odottaisin...\n\nMIKKO. Tämäkin puolestaan osottaa, että lapsilla on todellinen rakkaus.\n\nELVIIRA. Kyllä minä sen uskon ja uskon minä senkin, että Toivo rupeaa\ntodelliseksi mieheksi, koska hän kerran lupaa, sillä sanansa hän on\naina pitänyt. Mutta mitäs sanoo kellonsoittaja? Annattekos tyttärenne\nmeidän Toivolle?\n\nMIKKO. Olisihan synti ja rikos, loukkaus itse pyhää henkeä vastaan,\njos kahta todellisesti ja puhtaasti rakastavaista estäisi toisiaan\nsaamasta. Ja mitä halpa-arvoisuuteen tulee, niin aatelia me siinä\nsuhteessa olemme, että olemme rehellisiä ja kunniallisia ihmisiä.\n\nANTERO. Ja ne ominaisuudet ovatkin paljoa parempaa aateluutta kuin\nturhanpäiväisesti helisevät nimet. Emmekä tässä mekään kuninkaallista\nsukua ole, eikä ole tarvis ollakaan. Mutta etkös sinä, eukkoseni,\nannakaan suostumustasi?\n\nELVIIRA. No, enkös minä ole jo sitä antanut? Olkoon teillä, rakkaat\nlapset, siunausta ja tulkaa onnellisiksi!\n\nANTERO ja MIKKO. Olkoon siunausta ja tulkaa onnellisiksi!\n\nSIVIÄ ja TOIVO Kiitoksia rakkaudestanne, kiitoksia! Syleilevät kaikki.\n\nTOIVO. Emme me tarvitse tulla onnellisiksi, sillä me olemme jo\ntäydellisesti onnellisia.\n\nSIVIÄ. Niin, — me olemme täydellisesti onnellisia ja pysymme myöskin\nonnellisina sekä rukoilemme, että rakkaat vanhempamme eläisivät hyvin\nkauan ja olisivat onnellisia.\n\nANTERO. Mutta että jok'ikisen onni olisi oikein täydellistä, on\nmeidän myöskin sovittava niistä sopimattomista sanoista, joita tässä\nsekamelskassa on tullut lausutuksi.\n\nMIKKO. Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään, sanoo sananlasku.\nJa hyvä olikin, että kiukku sydämiimme sattui aivan päällimäiseksi,\njotta se niistä läikähti ulos ja nyt niihin jäi vain sovintoa ja\nrakkautta, kuten kunnollisten sukulaisten kesken tulee ollakin.\n\nANTERO. Oikein puhuttu! Mutta loppu-ijäksemme meille hauskuutta riittää\ntämän merkillisen päivän sekamelskoja muistellessamme.\n\n\nYhdestoista kohtaus.\n\nEULAALIA. Anteeksi, hyvät naapurit, että jälleen tulin. Mutta kun\nElviiraa ei kuulunut, lähdin katsomaan. Kas, sinä oletkin vasta\nmenossa, koska noin olet pukeutunut. Ja aivan uusi leninki — sepäs\nistuu mainiosti! Vaan anteeksi, ett'en ole huomannut Toivolle lausua\ntervetuliaisia. Tervetuloa vaan! Ja tiesinhän minä, ettet sinä ollut\nmorsianta noutamassa.\n\nTOIVO. Ei, kyllä minä myöskin Morsiamen toin. Olkaa hyvä, täti, ja\ntulkaa katsomaan. Tuon nimi on Morsian.\n\nEULAALIA. Ah, nyt minä ymmärrän...\n\nANTERO. Kas, ymmärsipäs neiti postinhoitajatar, vaikka minä\nhämmästyksessäni en tullut ajatelleeksi silloin, kuin Räämänen puhui\nvoitosta...\n\nELVIIRA. Enkä minä, kun Toivon kummitäti sanoi morsiamen olevan\nkokonaan punaisen ja hyväkulkuisen...\n\nTOIVO. Ja hyväkulkuinen se onkin...\n\nEULAALIA. No, sittenhän Toivo vie minut usein ajelemaan ja ajelun\nperästä istumme meillä hauskuutta pitäen — eikös niin? Katsos, mitäs\nToivo olisi morsianta ruvennut muualta noutamaan, sillä kyllähän Toivo\ntäältäkin...\n\nTOIVO. Niin, — täältä minä sen oikean morsiamen olen valinnutkin...\nMinä pyydän tädille ilmoittaa, että Siviä ja minä olemme\nkihlautuneet... Kiitollisina me otamme vastaan teidän onnittelunne,\ntäti...\n\nEULAALIA (vaipuu tuolille). Mitä? Toivoko kihlannut tuon?... Aih!...\n\nTOIVO. Kovinhan meidän onnemme tätiä taitaa liikuttaa...\n\nANTERO. Eiköhän tuo liikutus liene sitä n.s. \"viidenkymmenen vuoden\nhullutusta\"?\n\nMIKKO. Sitä se on, vieläpä pahinta lajia. Mutta niinhän sitä\nsanotaankin, että hurjistunut aasi tuntee ajajansa, mutta vanhapiika\nrakkauskuumeessa ei tunne edes Luojaansa.\n\nEULAALIA (hypähtää pystyyn). Mitä? Minuako tarkoititte? Kylläpäs\nolette raakoja ja sivistymättömiä! Hyi ja hyi! (Poistuu).\n\nMIKKO. Ja tuokos on siveyttä ja sivistystä, kun sylkee kuin\nmustalaisakka? Sopiipa olla iloinen, ettei ole tuonlainen sivistynyt...\n\nANTERO. Ja iloinen sopii olla siitäkin, että Toivo on nyt yhteen\nmorsiameen kiinnitetty, sillä kuka tietää, mihin pulaan poikaparka\nolisi joutunut, kun hän näkyy noin haluttua tavaraa olevan... Mutta\npelkäsin minä, Toivon morsiamen tuomisesta ensin kuullessani, että\nminkälaisen hän kulettaa, kun oli uhannut ottavansa niin pulskan ja\nlihavan kuin seitsemän leivän uunin...\n\nMIKKO. No, ei minun tyttäreni juuri semmoinen ole, vaan rukiisella\nleivällä hänetkin on ruokittu — vai mitä? Ja naituinahan naiset\nlihovat, kuten sanotaan.\n\nTOIVO. Tässä isä sanoi, että olen tullut yhteen morsiameen\nkiinnitetyksi. Mutta kaksihan minulla morsiamia on. (Vie Siviän\nakkunaan.) Ja kun tuolla Morsiamella lähdetään vihille ajamaan, niin\nsilloin tapahtuu maailman suurin ihme, sillä eipä tietysti koskaan ole\nmorsianta toisella Morsiamella vihille viety...\n\nEsirippu.\n\n\n\n"]