[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fv3AOIc0lkQ6sLR20ipmetwmfNaZVlWQ_w7wAd4NxEww":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},3724,"Lokkiluoto","Sandeau, Jules",1811,1883,"3724-sandeau-jules-lokkiluoto","3724__Sandeau_Jules__Lokkiluoto",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1871,1903,27178,171609,false,78145,[23,24,25,26,27,28],"Adventure stories","Boys -- Conduct of life -- Juvenile fiction","Conduct of life -- Juvenile fiction","Rescues -- Juvenile fiction","Shipwrecks -- Juvenile fiction","Storytelling -- Juvenile fiction",[],[31],"Suomalainen, Samuli",356,"Ranskalainen nuorten seikkailukertomus sijoittuu Bretagnen rannikolle pieneen kalastajakylään. Tarina seuraa poikien edesottamuksia ja jännittävää retkeä meren ympäröimälle luodolle, käsitellen samalla kasvatusta ja vastuunottoa.","Jules Sandeaun 'Lokkiluoto' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3724. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen, Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","LOKKILUOTO\n\nKirj.\n\nJules Sandeau\n\n\nFranskankielestä [\"La roche aux mouettes\"] suomensi\n\nSamuli S.\n\n\n\nNuorten kirjoja N:o 4\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1903.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n    Esipuhe\n 1. Pikku sairas\n 2. Iloja ja suruja\n 3. Elämä voitolla\n 4. Vanhempain kesken\n 5. Omin päin\n 6. Lokkiluoto\n 7. Karhujuttu\n 8. Joonaan juttu\n 9. Tuomas I:n retket\n10. Tambulinan kuningaskunta\n11. Suoritus\n12. Metsästys. Kalastus. Pujahdus\n13. Huippua kohti\n14. Missä he ovat?\n15. Bibia\n16. Epätoivo\n17. Äidit\n18. Kelpo merimies\n19. Yksi puuttuu\n20. Ihme\n21. Pienet pyhiinvaeltajat\n    Jälkipuhe\n22. Tulo Parisiin\n23. Kasvatus\n24. Kutsumus\n\n\n\n\n\nESIPUHE\n\nVeljeni pojalle Paulille\n\n\nPouliguen on muuan kylä Bretagnen maakunnassa Valtameren rannalla,\nBatz nimisen kauppalan ja Loire virran suun välillä on vähäinen kala-\nja kauppasatama. Toisaalta sitä suojelevat hietasärkät ja toisaalta\nrajoittaa säännöllinen katu, jonka talot ulottuvat hamaan meren\nrantaan asti. Ympäristö on autiota alankoa; siinä ei sun surullinen\nsilmäsi näe edes nummia, ei metsätöyryjä, ei kanervakankaita, sanalla\nsanoen ei näe tuota runollisuutta, joka on niin omituista Armorikan\nrannikoilla. Tie kulkee sinne suolalampien sivuitse, jotka sitä\nympäröivät joka haaralta. Omaa luonnettansa vailla nämä lammet eivät\nsilti ole, varsinkaan silloin kuin ne auringon paisteessa kimaltelevat\nhärmäisinä kiteisinä huntuina. Kylä on hymyilevän siisti. Asukkaat ovat\njoko kalastajia tahi suolansaannissa työskenteleviä merestä he saavat\nelatuksensa jok'ainoa. Talot ovat hyvin rakennettuja, ja niiden sisässä\nvallitsee siveys, mukavuus ja uutteruus. Rannalla, tasaisella ja\nkovalla, lentää liihoittelee alinomaa kalalokkeja ja muita vesilintuja,\njotka näyttävät rakastavan näitä seutuja. Muutaman askeleen päässä\nsiitä pieni hongisto sekoittaa raikasta pihkahajuansa Valtameren jo\nniinkin terveellisiin tuulahduksiin. Vaikka ympäristö on hedelmätöntä,\nsaattaa siinä kumminkin tehdä varsin miellyttäviä huvimatkoja. Koko\nse osa rantaa, joka ulottuu aina Croisicin kylään saakka ja koskettaa\nBatzin kauppala, ei tosin ole niin suurenmoista kuin Normandian\nkallioiset rannat, mutta suopi kumminkin silmän katsella mitä\nvaihtelevimpia näkyjä ja kuvan-omaisimpia kohtia. Tiheässä kohoilee\nsiinä luotoja, mutta nuo tuhannet mutkat ja luonnolliset portaat, joita\nluode ja vuoksi ovat kaivaneet granitin kylkeen, sallivat milloin\nhyvänsä olla yhteydessä meren kanssa ja niin sanoakseni tunkeutua\nsen sisimpään olemukseen. Semmoisenaan on meri mulle rakas, ei niin\npaljoa näkynä kuin ystävänä. Rakasta minun on haastella sen kanssa,\nsilmilläni seurata askel askeleelta sen kulkua särkältä toiselle ja\nkatsella, kuinka se paetessaan luo niitä näkyviin tahi, seljälläni\nnäitten yksinäisten lahdelmain rannalla, nähden sen jälleen valtoihinsa\nanastavan rantojaan ja heittelevän hyväileviä aaltojansa mun jalkaini\njuureen. Sen vihanpuuskatkin ovat minulle rakkaita. Tällä meren\nrannalla olen asunut muutamia viikkoja, ja suloista minun on muistella\nniitä päiviä. Siitä on jo pitkä aika. Poikani oli silloin vielä lapsi:\nnäenpä vieläkin hänen juoksentelevan kallioita myöten ja leikkivän\naaltojen kera, ikäänkuin hän jo nyt alkaisi opetella tuota kovaa ja\nkaunista ammattia, jonka hän sittemmin oli valitseva. Tekisipä mieleni\npalata Pouliguenin kylään. Siellä on elo yksinkertaista ja huokeata.\nSe mua kaikista enimmin miellyttää, että ylhäinen maailma sitä seutua\nylenkatsoo, karttaa tahi ei tunnekaan sitä. Tämä pieni valkama,\nmuutoin niin tyyni, oli minun sinne tullessani juuri päässyt hirveästä\nonnettomuudesta eikä ollut vielä oikein tointunut kärsimistänsä kovista\niskuista. Ja tässä nyt, armas Paul, kertomus siitä, mitä siellä oli\ntapahtunut, sillä sinulle tämä kertomus on omistettu. Olit päättänyt,\nettes alkaisi oppia lukemaan, ennenkuin vanha setäsi olisi sinulle\njotakin kirjoittanut. Tunnustapa vaan luulit siten saavasi olla\nlaiskana hyvinkin kauan, kun tunsit muka minun laiskuuteni. Mitäs\nsanot nyt, poikaseni! Soisinpa tämän kertomuksen miellyttävän sua ja\nherättävän sinussa piankin lukuhalua. Tehköön se sinut kykeneväksi\nlukemaan sujuvasti niitä kauniita kertomuksia, joita ovat kirjoittaneet\nystäväni Stahl, Jules Vernes ja Macé; silloin ei sinun tarvitse\nvalittaa nähneesi turhaa vaivaa, eikä ole minultakaan aika hukkaan\nmennyt.\n\n\n\n\n1. PIKKU SAIRAS\n\n\nKauniina iltapäivänä kerran, vuonna 1854, huhtikuun keskivaiheilla,\npysähtyivät sataman päähän vaunut, jotka kuljettavat matkustajia\nGuéranden ja Pouliguenin välillä. Ensimmäisenä nousi niistä maahan\nnuori rouva, sitten pieni poika, jonka hän otti syliinsä, sitten mukana\ntullut naispalvelija. Pieni poika, kalpea, heikko ja hieveröinen,\noli näköjään vasta viiden vuoden vanha, vaikka hän oikeastaan jo\nkävi seitsemättä. Nuori rouva kantoi murhepukua; surullinen katsanto\nhänen lempeillä kasvoillaan kertoili huolesta vielä selvemmin kuin\nvaatteuksen väri. Hänen matkakapineensa, jotka kuski nosti kadulle,\nosoittivat kyllä, ettei hän ollut tullut Pouligueniin ainoastaan\nmoniaan tunnin ajaksi. Hetipä rouva rupesikin tiedustelemaan itselleen\nkylässä soveliasta asuntoa useammaksi kuukaudeksi. Eikä hän näkynyt\nolevan liiallinen vaatimuksilleen: kahteen huoneesen hän sanoi olevansa\ntyytyväinen, kunhan vaan se, jossa hän tulee poikansa kanssa asumaan,\non tilava, raitis-ilmainen, päivän puolella ja antaa merelle päin.\nHelposti hän löysikin semmoisen asunnon erään siveän, perheekkään\nkalastajan talossa ja muutti viipymättä sinne.\n\nUllakkokamari, johon hän nyt otti asuntonsa, täytti tosin kaikki\nhänen vaatimuksensa, mutta hyvin yksinkertainen se sittenkin oli,\nniinkuin helposti arvaa. Hän laittoi sen pian oman mielensä mukaan.\nNaisilla on ylipäänsä luontoperäinen taipumus järjestelemiseen; he\nosaavat, kuin lintu, tehdä soman pesän, kun vaan saavat vähäsen\njouhia, sammalia ja untuvia. Hän oli asettanut valkoiset verhot\nsen vuoteen ympärille, jossa hänen poikansa makasi, ripustanut\nuutimet joka akkunaan, levittänyt lattialle kaislamaton, kattanut\njäreätekoisen pöydän villavaipalla ja asetti nyt siihen kirjansa,\nrasiansa, neulouskotelonsa ja kaikki toalettikapineensa. Ei aikaakaan,\nniin jo oli äkkipikaa tekaistulla hyllyllä koristeina näkinkenkiä ja\nmerileviä, pyöreitä, musta- tai punasuonisia kiviä, joita hän oli\npoiminut hiekasta, ja keväimen ensinmäisiä kukkasia, joita hän oli\nkoonnut rannalta tai kallioiden koloista. Hänen elämänsä laatu oli\nsäännöllistä, määränperäistä. Hän vietti päivät pitkät ulko-ilmassa\npikku Mark'insa kanssa, jota hän aina kuljetti kanssaan, totuttaen\nhäntä vähitellen helteesen, kovaan tuuleen, aaltojen loiskinaan ja\nhaaleisin roikkasateisin. Kovin jo piti ulkona olla paha ilma silloin\nkuin hän joskus pysyi huoneessaan. Useimmiten, pakoveden aikana, hän\nistahti jollekin mereen pistävälle niemekkeelle, ja sillä välin kuin\ntuo pieni, armas olento, niin heikko, niin hento, niin kivulloinen,\njuoksenteli kallioilla, kirjasi hän tahi neuloi, hetkeksikään\npäästämättä silmäänsä lapsestaan ja alinomaa yllytellen häntä. Kun\npoika oli väsynyt, kun hän ikäänkuin rukoili päästä lepoon, silloin\näiti nousi, kääräisi hänen ympärilleen saalin tai vaipan, laski hänet\nauringon lämmittämälle hiekalle ja, suoden hänelle rintansa tyynyksi,\ntuuditti hänet uneen. Monasti nähtiin hänen palajavan kylään, tämä\narmas taakka sylissä. Yön tullessa hän itse laittoi lapselle vuoteen\nja viipyi hänen vieressään, kunnes uni oli sulkenut pojan silmät\nkiinni. Sitten vasta hän piti huolta itsestään. Hän istahti pöydän\nääreen kirjoittamaan, ja tuntikausin juosta rapsutteli kynä väsymättä\npaperilla. Siinä hän hiljaisuudessa lausui ilmi pelkonsa, toiveensa ja\nkaikki hellät tunteensa, jotka hänen sielunsa täyttivät. Sillä tavoin\nrouva Henry vietti päivänsä Pouliguenissa. Hänen kohtalostaan kylän\nasukkaat eivät tienneet muuta kuin mitä näkivät, eivätkä he enempää\nhalunneet tietääkään: työtä tekevä maakansa ei ole uteliasta. Sitä\npaitsi sanon jo alusta, ett'ei tämän nuoren vaimon elämässä ollut\nmitään salaisuutta: niin siveällä elämällä ei ollut mitään salassa\npidettävää.\n\n\n\n\n2. ILOJA JA SURUJA\n\n\nNe, jotka tunsivat herra ja rouva Henryn heidän avioliittonsa\nensimmäisinä vuosina, saattoivat sanoa läheltä nähneensä onnellista\navioliittoa. Nämä kaksi nuorta, somia ja solakoita kumpikin, eivät\ntuoneet muita myötäjäisiä kuin nuoruutensa ja rakkautensa, siveän\nnuoruuden ja palavan, molemmanpuolisen rakkauden. Kestettyään iloisella\nmielellä pahat päivät, nuo pahat päivät, joita ihminen joskus vielä\nsaattaa kaivata, ymmärtäessään hyväin päiväin arvon, näkivät he\nmukavuutta ja varallisuutta vähitellen tulevan heidän taloonsa, jota\njo entuudestaan oli koristamassa keskinäinen lempi. Samoin kuin nämä\nrakastettavat ihmiset ennen olivat osanneet olla onnen antimia vailla,\nosoittivat he nyt näitä onnen antimia ansaitsevansakin. Palveltuansa\njonkun aikaa eräässä Parisin etevimpiä kauppahuoneita, avasi nuori\naviomies oman liikkeensä. Hän oli uuttera, toimellinen, älykäs.\nNuori, sievä rouva puolestansa ilomielin kantoi toisen puolen heidän\nelantonsa huolia. Ja ainoastaan tällä tavalla voi avioliitto olla\nonnellinen; avioliitto on yhteys, ja huonoksi harkitaan siinä naisen\nvoima ja arvo, jos hän tehdään pelkän ylellisyyden esineeksi talossa.\nVaikka herra Henry ja hänen vaimonsa juurta jaksain olivat ryhtyneet\nelämän todelliseen puoleen, niin pysyivät heidän hellät tunteensa\nkumminkin molemmin puolin entisessä voimassa, nuo hellät tunteet,\nheidän ilonsa köyhyyden päivinä. Rikkautta he eivät pitäneet elämän\nkorkeimpana määränä. Todelliset elämän huolet eivät olleet saattaneet\nheitä halpamielisiksi. He rakastivat toisiansa kuin ennenkin; toimiäly\nei ollut voinut kääntää pois heidän haluansa henkisistä nautinnoista.\nKaikki heille hymyili. Heillä oli herttaisia lapsia, kolme pientä\npoikaa, kauniita kuin aamu ja vanhempainsa silmäteriä. Ja voi! Juuri\nnämä valkotukkaiset päät, ne ne onnettomuutta toivat.\n\nVanhin lapsi, joka siihen saakka oli kasvanut kuin tuore vesa,\nalkoi kuuden vuoden iässä kalveta, laihtua; hän riutui kuukauden ja\ntoisen ja kuoli. En rupea puhumaan isän ja äidin murheesta; miksipä\npuhuisinkaan ja mitäpä osaisin sanoakaan? Jos onni tosiaankin vaatii\nmaksua lahjoistansa tässä maailmassa, niin kyllä he varmaan olivat\nvelkansa jo suorittaneet, ja syytä olisi ollut luulla, ett'ei\nkadehtivalla kohtalolla enää ole mitään velkomista heiltä. Mutta\nkahden vuoden kuluttua himmeni toisenkin pojan elonkynttilä, niinkuin\nvanhemmankin veljen. Kuuden vuoden iässä rupesi hänkin kuihtumaan,\nja vielä kerran näyttivät tiede ja hellä hoito voimattomuutensa:\nhymyillen hän kuoli, kädet isän kaulassa. Kolmesta lemmikistä oli\nenää jäljellä pikku Mark. Koettakaa nyt kuvailla poloisten vanhempain\npelkoa, kuinka se kasvamistaan kasvoi sitä myöten kuin se kovan onnen\nikävuosi läheni, joka oli niittänyt pois nuo kaksi edellistä. Mitä\nsanotte heidän hämmästyksestänsä, kun he huomasivat näivetystaudin\nensimmäiset oireet! Mark rupesi lakastumaan, kuni kukka veden\npuutteessa. Tauti edistyi pikaisesti. He olivat jo kysyneet neuvoa\nkaikilta kuuluisilta lääkäreiltä eivätkä enää tienneet, minne kääntyä.\nAsuipa heidän naapurissansa muuan lääkäri, syrjäinen ja kuuluisan\ntiedemiehen mainetta vailla, mutta joka oli omassa kaupungin-osassaan\nsaanut hyvän nimen taidollansa ja rehellisyydellänsä. Häntä he nyt\nmuistivat sydämensä ahdistuksessa. Tohtori tuli: hän oli lempeän,\nvähän murheellisen näköinen; ulkomuoto oli pelkkää hyväntahtoisuutta,\nmutta sitä tuskin olisi huomannutkaan, elleivät hänen kauniit silmänsä\nja syvälle tunkeva katseensa olisi osoittaneet sitä. Hän kuunteli\nvanhempain kertomuksen, jota tuon tuostakin keskeyttivät itkut\nja nyyhkinät, tutki sitten lapsen ja vaipui hetkeksi äänettömään\nmietiskelyyn.\n\n— Hyvä rouva, — virkkoi hän viimein, — koko maailmassa ei ole kuin yksi\nainoa lääkäri, yksi ainoa, huomatkaa, joka voi pelastaa poikanne.\n\n— Kuka hän on? Mikä hänen nimensä? — huudahti äiti innokkaasti.\n\n— Minä en ole se, — jatkoi tohtori. — Se, jota tarkoitan, on meidän\nkaikkien opettaja. Onnellinen se, joka joskus saa omistaneeksi jonkun\nhänen salaisuuksiansa! Hänen puoleensa juuri pitäisi sairasten aina\nensiksi kääntyäkin; ja useimmat nukkuvat kalman uneen, kun eivät ole\nhäneltä neuvoa kysyneet.\n\n— No niin, tohtori, hänen nimensä, hänen asuntonsa? Me kutsutamme hänet.\n\n— Turhaa olisi vaivanne. Hän ei lähde paikaltaan, eikä ylhäisinkään saa\nhäntä luokseen tulemaan. Kruunupäistenkin pitää mennä hänen luokseen;\nmutta kaikkia, niin ylhäisiä kuin alhaisiakin, jotka vaan heittäyvät\nhänen puoleensa, hän kohtelee yhtä suurella hyvyydellä.\n\n— Ah, — huudahti rouva Henry, — minä riennän hänen luokseen, vaikka hän\nolisi toisessa päässä maailmata!\n\n— Menkää vaan, rouva, — sanoi tohtori painavasti. — Älkää odotelko\nhuomista päivää, menkää tänään, menkää jo tunnin kuluttua. Lääkäri,\njosta puhuin, on luonto; uskokaa sen huostaan poikanne. Minä en\nvastaa hänen parantumisestansa, mutta minä vakuutan, että jos hän jää\ntänne, niin vuoden päästä viimeistäkin hän siirtyy veljiensä luokse.\nTemmaiskaa lapsenne pian pois oloista, jotka hänet surmaavat. Viekää\nhänet kauas Parisista, meren rannalle, johonkin kaukaiseen kylään\nBretagnen tai Normandian rannoilla. Antakaa hänelle tilaa, raitista\nilmaa, päivän paistetta, avara näköala. Totuttakaa hänen jalkansa\njuoksentelemaan rannan hiekassa; imeytyköön valtameren suola koko hänen\nruumiisensa. Ja kun hän rupeaa voimistumaan, antakaa hänen juosta\nja hyppiä kuni varsa nurmimailla. Lapsista, Jumalan kiitos, ei ole\npuutetta meidän rannikoilla; telmiköön ja keikkukoon siellä muitten\nmukana; vieriskelköön muitten kera meren rannalla. Älkää suojelko\nhäntä tuulelta älkääkä sateelta. Syököön ja maatkoon hän ehdoltansa.\nEi rohtoja eikä rasvoja minkäännäköisiä. Luonto on viisaampi koko\ntiedekuntaa. Luonto se yksinään ihmeitä tekee.\n\nLääkäri läksi pois.\n\nRouva Henry oli kuullut puhuttavan Pouliguenista; muuan hänen\nnais-ystävistään oli viettänyt siellä viime kesän. Samana iltana hän\nläksi rautatiellä Nantesin kaupunkiin. Seuraavana päivänä hän tuli\nhöyrylaivalla Saint-Nazaireen. Guerandessa hän ei viipynyt sen enempää\nkuin että ennätti siirtyä postivaunuihin, ja tunnin perästä hän saapui\nsiihen pieneen satamaan, jossa elämä ja kuolema oli taisteleva hänen\nlapsensa hengestä.\n\n\n\n\n3. ELÄMÄ VOITOLLA\n\n\nElämä pääsi voitolle. Niinkuin kukka, joka on ollut kuihtumaisillansa\nsiimeksessä karussa maassa, ja joka, istutettuna hedelmälliseen\nmaaperään elpyy ja lupaa kukkasia ensi kevääksi, samoin toipui\nmuutamain viikkojen kuluttua Markikin. Jo oli elvyttävä mehu alkanut\nsalaperäisen työnsä; luulipa oikein näkevänsä, kuinka se virtaili\nhienon ihokudelman alla, johon jälleen palasi entistä raikkautta,\nverevyyttä ja kuultavuutta. Huulilla ei enää ollut sinervää kalpeutta,\njoka ikäänkuin kutsuu kalman suuteloa. Silmissä elähteli jo pikaisia\nvalon säihkeitä; poskille nousi hento puna, kuten jäätiköiden lumille\nauringon noustessa. Rouva Henry elpyi hänkin. — »Kukapa olisi voinut\nminulle virkkaa,» — kirjoitti hän miehelleen, — »että vielä voisin\nsanoa olevani onnellinen äiti? Näyttää siltä kuin olisi taivas,\nantaessaan mulle takaisin tämän lapsen, antanut entisetkin. Hänessä he\nheräjävät henkiin hekin, ja aina kun syleilen häntä, luulen likistäväni\nsydäntäni vastaan kaikkia kolmea.» — Isä oli päässyt askareiltaan\nParisissa sen verran vapaaksi, että kerran tuli Pouligueniin, lapsen\ntoipumisen alussa. Hän ei viipynyt siellä kuin moniaan päivän, mutta\nolihan hän ennättänyt syliinsä sulkea uudesti elpyneen poikansa ja\ntutustua näinä muutamina päivinä siihen paikkaan, jossa hänen armaansa\nasuivat. Paljon lievitystä saa ihminen kaipauksen katkeruudessa,\ntuntiessaan sen paikan maailmassa, jossa hänen rakkaansa oleskelevat:\nhän seuraa heitä joka askeleella, hän näkee heidän elonsa, hän\nelää heidän kanssaan. Muutaman kuukauden kuluttua oli pikku Mark\ntäydellisesti parantunut: luonto oli työn täyttänyt.\n\nElokuun alussa kirjoitti rouva Henry miehellensä:\n\n»Hän ei enää ole lapsi, hän on pikku riiviö. Koko satamassa ei kuulo,\nei näe muuta kuin häntä. Hän on koko kylän ilo, melu ja vilkkaus, hän,\njota moniahta kuukausi sitten kaikki säälittelivät. Ei hän enää käy,\nei hän enää juokse, hän lentää. Ei hän enää syö, hän hurmii. Elämän\nkuohuileminen tuntuu hamaan hänen tukkaansa asti, joka aina on kuin\ntuulessa. Lähetä viipymättä tänne housuja, mekkoja ja kenkiä. Tätä\nnykyä hän on repaleissa; koko ranta Pouliguenista Batziin asti on\nliputettu hänen housunperillään. Uskotko? Meri yksinänsä kykenee häntä\nhillitsemään ja rauhoittamaan. Meri tosiaankin ikäänkuin lumoaa häntä.\nMeren paetessa [Valtamerien rannoilla nousu- ja pakovesi ilmaantuu\nhyvin suuressa määrässä. Suomentajan muistutus.] hän on alakuloinen;\nsen palatessa hän taputtelee käsiään ja nimittelee sitä hellimmillä\nnimillä. Hän rakasta sitä, ikäänkuin ymmärtäisi, että meri on hänet\nkuolemasta pelastanut. Tämä kaikki on vallan hyvä; mutta tiedätkö,\nmistä hän uneksii? Mannermaata ei hänelle enää riitä. Mennä merelle,\n— siinä hänen halunsa. Tulipa poika tän'aamuna riemusta loistavin\nkasvoin ilmoittamaan minulle, että ukko Lambinet, isäntä, oli luvannut\nottaa hänet veneesensä ja viedä hänet mukaansa kalalle. Mutta siinä\nkohden olin minä armoton. Rakastan minäkin valtamerta, mutta, vaikka\nmoitittaisiinkin minua kiittämättömyydestä, minä rakkaudessanikin\npelkään sitä. Sen vuoksi teroitinkin pikku herran mieleen, että hänen\non tyytyminen mantereesen, ja että jos hän kerrankin uskaltaisi panna\njalkansa veneesen, vaikkapa vene olisi rannassa kiinnikin, niin\nhän ei saisi enää päivääkään olla Pouliguenissa. Siinä, ystäväni,\npäivän sanomat. Paraillaan, tätä kirjoittaissani, hän makaa. Voi\nettes ole näkemässä, kuinka soma hän on! Tuo raju veitikka on kaunis\nkuin enkeli. Hänen suunsa on kuin haljennut granattiomena; hänen\npäivettyneet poskensa hehkuvat kuin kypsät persikat, samettiverhoiset.\nKastepisaroina helmeilee hiki hänen ohimoillaan, ja hengitys on\nniin vienoa, että kernaasti pitäisit sitä kukan hengityksenä. Mikä\nlevollisuus, mikä tyyneys ja rauha!... Ja aatteles! kaikesta tästä\nnousee, heräjämisen jälkeen, vihuri ja myrskytuuli!»\n\n\n\n\n4. VANHEMPAIN KESKEN\n\n\nHaastelkoon meille rouva Henryn kynä.\n\nTässä muutamia otteita kirjeistä, joissa kuvautuu tämän rakastettavan\nvaimon onnellinen luonne, ja jotka meille kertovat hänen poikansa\ntoimista ja vehkeistä.\n\n\nElok. 26 p\n\n»Luulen tosiaankin, että Mark on rakastunut mereen! Oli ilma millainen\nhyvänsä, aina hän kuljeskelee rannalla, lemmittynsä meren luona.\nMannermaasta hän ei enää huoli yhtään; hänelle ei sitä enää ole\nolemassakaan. Merellä on yksinomainen oikeus kiinnittää puoleensa hänen\nhuomiotaan ja viehättää häntä. Meressä hänen ainoa ajatustensa ala,\nsitä yksin hän ihmettelee ja ihailee. Vaikk'ei hän ole jalkaansakaan\npannut alukseen, niin tuntee hän tarkoin kaikki merisanat kuin hyväkin\nkapteeni. Hän laskee ennakolta vuoksen ja luoteen ajat. Hän aavistaa,\nhän ennustaa myrskyjä ja raju-ilmoja. Näyttää kuin merellä ja hänellä,\ntällä pienellä olennolla ja tuolla äärettömällä jättiläisellä, olisi\njoku liitto, olisi myötätuntoisuutta, salaista tuttavuutta. Vilkkaana\nja vaihtelevana kuni merikin, on hän kaikkien sen vaikutusten alainen;\nsamat vaihteet hänessä kuin meressäkin. Vuoroin hän on kylmäkiskoinen,\nvuoroin raju, aina sen mukaan kuin meri on tyyni tai pauhaa.\nRaju-ilmalla hän on haltioissaan; aaltojen asettuessa hänkin tyyntyy.\nHän ei tosin puhu purjehtimisesta, mutta voi mimmoisen katseen hän\nkiinnittää minuun joka kerta kuin Lambinet laittelee pyydyksiään ja\nvalmistelee lähtemään ulapalle! Nuo katseet sinisilmistä, niin kauniit,\nniin pyytäväiset, ne voisivat liikuttaa rannan kivetkin. Joskus tunnen\nsydämeni sulavan. Otan hänet silloin syliini, heittääkseni hänet vanhan\nkalastajan huostaan; mutta hetipä mä taas äkkiä säikähdän ja, muuttaen\nmieleni, pidätän hänet ja likistän häntä rintaani vastaan, ikäänkuin\nmeri tahtoisi ryöstää hänet minulta...\n\nMistä tulee tuo yhä enenevä pelko, jonka tämä valtameri minussa\nvaikuttaa? Mistä tulee se, etten voi sitä kauan katsella, tuntematta\nsalaista ahdistusta? Sen hellyys herättää minussa epäluuloa, sen\nkiivaus mua hirvittää. Vaikka kuinkakin sanoisin itselleni, että\nmertahan mun tulee kiittää viimeisestä aarteesta, mikä minulla\non en sittenkään enää rakasta sitä, en voi enää rakastaa sitä.\nKiittämättömyyttäkö tämä on? kateuttako? taikauskoako? aavistustako?\nEiköhän se ole vain sitä, etten ole luotu elämään luonnon mahtavain\nilmiöiden lähellä? Silloin tällöin niitä mielelläni ihailen;\najan pitkään ne mua uuvuttavat. Alituisina näkyinä ne eivät sovi\nluonnolleni. Vuoret musertavat minua, metsät tukehduttavat minua\nvaltameri häiritsee mieltäni, melkein pyörryttää mua. Niin, ystäväni,\nminkäs sille tekee, mutta emäntäsi on yhä vaan hyvänsävyinen\nporvarieukko! Ota sekin vielä lukuun, että olen parisilainen\nkantapäästä kiireesen asti. Ma rakastan katujamme, rantakatujamme,\nbulevardejamme, eikä maalla mielestäni ole missään niin mieluisata olla\nkuin Parisin ympäristöillä. Siellä ma eläisin, lähellä metsiä, lähellä\nSeinen virtaa.\n\nMuistatko vielä tuota kaunista taloa, jota olimme yhdessä katsomassa,\nkävellessämme kerran Sèvren ja Bellevuen ylänteillä! Silloin oli\nsunnuntai huhtikuussa; silloin olimme köyhät ja hyvin onnelliset\nsittenkin! Talo oli vuokrattavana, pisteaidan veräjä oli auki, ja\npaikka kun oli miellyttävä, astuimme siitä sisään. Kuinka siellä oli\nkaikki kaunista, yksinkertaista, sievää ja meidän makumme mukaista!\nPuutarha mäen rinteellä, nurmikoineen ja kukkivine omenapuineen,\npaimenmaja tuolla alhaalla, talo mäentöyrällä ja sen ympärillä\nruusupensaat, metsä-viina- köynnökset, syrenistöt ja saksanpihlajat,\nkirkasvesinen lammikko, jossa tiaiset janoaan sammuttivat, vihdoin\nlavea näköala suunnattomille nurmikentille, pyöröteatterina kohoileva\nSaint-Cloud, sen takana Mont-Valérien ja maiseman perällä Seinen\nvirta järvenä levitteleiden,— kaiken tuon näen vielä kirkkaassa\nvalossa; kaikki sen koommin vuodattamani kyyneleet eivät ole voineet\nhimmentää näiden hymyileväin kuvien tuoreutta ja kirkkuutta. Parin\ntunnin aikana oli kaikki tämä meidän. Luulimme olevamme tämän kauniin\nmaahovin omistajia, pidimme sitä omanamme, ja onnemme oli löytänyt\npesän itselleen. Lapsia ei meillä silloin vielä ollut, mutta silloin jo\nnäin, kuinka pienet valkopäät vilkkuvat lehtokujilla ja vieriskelevät\nnurmikoilla. Oi ihanata päivää ja armaita unelmiamme silloin!»\n\n\n\nSyyskuun 1 p.\n\n»Naura minun pelvolleni, mutta älä naura poikasi kiihkolle. Se on\narveluttavampaa kuin luulinkaan. Saat itse» päättää.\n\nVähän aikaa sitten päätin lähteä pienelle huviretkelle lähiseuduille.\nMark oli mielissään, ajatellessansa vaunuissa ajamista, ja minä\npuolestani olin hyvilläni, edes pariksi päiväksi näkemästä mahtavaa\nherra Valtamerta. Toissa aamuna, aamuna sellaisena, joka jo tietää\nsyksyn lempeyttä, me läksimme matkalle sattumoisin tilatuissa\npuolikatteisissa vaunuissa, edessä kaksi hevosta, joitten olisi\nsopinut väitellä, kumpiko heistä saisi kunnian kelvata Cervanteen\nsankarin ratsuksi. [Espanjalainen kirjailija Don Miguel Cervantes on\nkirjoittanut maailmanmainion ivakertomuksen 'Don Ouixote' nimisestä\nritarista, joka mielessään aina haaveilee suuria sankaritöitä, mutta\naatteitaan toteuttaessaan onnistuu kovin nurinkurisesti. Itse hän on\npitkä ja laiha ja ratsastaa hevosella, nimeltä Rosinante, joka on yhtä\nhuononpäiväinen ja laiha kuin herransakin. Suomentajan muistutus.]\nMinulle oli ihmeenä kerrottu eräästä rippusillasta Vilainen yli\nRoche-Bernardin lähellä: sinne nyt meillä matka piti.\n\nKaikki kävi hyvin Croisicin kylään saakka. Taivas oli sininen, ilma\nkirkas, päivänpaiste lempeä; Mark oli vilkas ja iloinen kuin sirkkunen\nja haastella lörpötteli kuin harakka; Sinua meiltä puuttui vaan.\nMaiseman Sinä tunnet: se on harmaata, kuivaa, hedelmätöntä, tuolta\ntäältä vilahtaa meren pinta; — en tiedä, miksi tuo kaikki muistutti\nitämaita. Lintuja ei siellä sanottavasti ole; muutamia pölyisiä\nohdakepensaita, ympärillään parvittain pieniä hyttysiä, — siinä: koko\nkasvisto, mitä tiellämme näimme.\n\nCroisiciin tultuamme, käännyimme merenrannasta sisämaahan päin.\n\nNäky muuttui sitä myöten mitä kauemmaksi tulimme rannasta. Tämä tosin\nei ollut mikään uusi Eedeni; mutta päästyäni noilta yksitoikkoisilta\nsuolakentiltä, saatoin kuvailla mielessäni, että olin siirtynyt\nArkadian laaksoihin. Voi puita ja siimekkäitä polkuja siellä!\n[Arkadia on muinaisten runoilijain ylistämä seutu Kreikanmaassa.\nKansa eli siellä, laumojansa kaitsellen, yksinkertaista, viatonta,\nrauhallista elämää. Arkadialla, kuvannollisesti puhuen, tarkoitetaan\nnytkin hiljaista, onnen maata. Suom. muist.] Voi nurmikoita ja ja\npuroja! Äärettömäin katselemiseen väsyneet silmäni levähtivät nyt\nmielellään maaelämän vähemmissä yksityisseikoissa. Eipä uskoisi,\nkuinka kuuden kuukauden olo Neptunon ja hänen kolmihaarukkansa\nlähellä saattaa rakastamaan hyväntahtoista Kybele neittä. [Neptuno\n(Kreikkalaisten Poseidoon) oli muinaisten Roomalaisten meren-jumala;\nhän kuvataan liikkuvaksi kolmihaarukka kädessä; Kybele oli muinaisilla\nKreikkalaisilla maanhedelmäin jumalatar. Suom. muist.] Minä ihastuin,\nnähdessäni savun nousevan mökin olkikatolta lehdikossa, ja pysäytin\nhevoset, ihaillakseni oikein ehdoltani lammikkoa pajujen siimeksessä.\nNauttimalla hengitin rintaani pensas-aidan raikasta tuoksua ja niitetyn\nheinän suloista hajua.\n\nMutta sitä myöten kuin äiti muuttui lapseksi, muuttui lapsi\nvuorostansa yksitotiseksi aika-ihmiseksi. Turhaan koetin kiinnittää\nhänen huomiotaan niihin esineihin, jotka minua puoleensa vetivät;\nsilloin tällöin hän vain nosti silmiänsä välinpitämättömästi, ääneti\nistuen vaununnurkassa. Croisicista saakka jo oli hänen vilkas\nhaastelunsa lakannut. Päivä oli puolessa, ilma kuuma, tuota tukauttavan\nkuumaa laatua, jolloin kukkaset kuihtuvat, jolloin ei lintujen ääntä\nkuulu, ja niinpä minä paninkin päivän kuumuuden syyksi sen velttouden,\njohon Mark oli vaipunut. Mutta mitä edemmäks matka joutui, sitä enemmän\nhämmästytti minua, nähdessäni, kuinka surumielisiä nyt olivat nuo\nraikkaat, moniahta hetki sitten vielä niin vilkkaat kasvot.\n\n— Mikä sinun on, lapseni, mikä sinun on? Oletko sairas? Sano, mikä sua\nvaivaa?\n\nHän pudisti vain ääneti päätään.\n\nIllan suussa tulimme Roche-Bernardiin. Heti sinne päästyämme, haukkaa\nMark vähäsen einettä, pyrkii maata, pujahtaa peitteen alle ja nukkuu.\nPäivä oli siis kulunut hyödyttömästi, ilta ollut ikävä. Heräjäminen\noli sitäkin surullisempi. Roche-Bernard ei ole milloinkaan ollut\nkuuluisa ihanuudestansa, ja majatalo, jossa olimme olleet yötä, oli\nsitä laatua, että se pikemmin synkisti kuin ilahutti vierastensa\nmieltä: oikea surumielisyyden pesä! Ainoana ja paraana huvituksena\nsiellä on Vilainen silta. Hämmästyttää tosiaan katsojata tämä silta,\njoka on ripustettu kuni rihma kuilun yli, todistaen ihmisneroa. Olipa\nniin ja näin, että Mark suvaitsi siihen katsahtaakaan. Minä esitin,\nettä lähdettäisiin ympäristöille, hamaan Nantesiin asti, ja käytäisiin\nkatsomassa Tiffaugesia ja Clissonia. Allapäin hän vain istui Vannesin\ntien varrella, käyden yhä enemmin äänettömäksi ja miettiväksi.\n\n— Mitäs sinä sitten tahdot tehdä? — kysäisin vihdoin. — Tahdotko\ntakaisin Pouligueniin?\n\nOlisin voinut lyödä vetoa, että Mark, tämän kuultuansa, hypähtää\nriemusta ja lankee kaulaani; mutta eipä niinkään. Lapsi parka ei\ntiennyt itsekään, mikä häntä vaiva hän kitui kuni kasvi, joka on otettu\npois oikeasta maaperästä ja kuihtuu, tietämättään miksi. En tiennyt\nitsekään, mitä ajatella. Huvimatkamme oli päättynyt; ei ollut muuta\njäljellä kuin lähteä takaisin. Pienen seurakumppalini mieliala ei\nsanottavaksi muuttunut alkupuolella paluumatkaa; mutta mitä lähemmäs\nrantaa tulimme, sitä enemmän hänen kasvonsa kirkastuivat. Ensimmäiset\nmeren tuulahdukset herättivät hänet äkkiä! Humu mereltä päin muutti\nhänet kokonaan, ja kun hän viimein erään rannikkoon leikkautuneen\npoukaman kohdalta huomasi viheriän juovan Valtamerestä, — mikä\nheräjäminen, mikä hurmaus, mikä muutos, mikä elämään remahtaminen\njälleen! Pouligueniin saavuimme illalla, ja kauan vielä auringon laskun\njälkeen viipyi Mark rannalla, epäjumalaansa ihaillen. Mitäs sanot,\nystäväni? Tästä aamusta alkaen, heti vuoteelta noustuaan, hän on\njälleen perehtynyt vapaanaoloonsa ja samoilemisiinsa. Tuolla rannalla\nhän paraillaan kuuluu telmivän kylän lasten kanssa. Taivas! missähän\ntilassa ne housut taas lienevät hetken päästä!»\n\n\n\nSyyskuun 10 p.\n\n»Tunnen kyllä, että minua puuttuu Sinun elämästäsi yhtä paljon kuin\nSinua minun. Minun pitäisi, minä tahtoisin lähteä täältä; tahtoisin,\nmutt'en voi. Hän on niin onnellinen ja vuodenaika vielä niin\nkaunista! Mistä saisin miehuutta, temmata hänet pois oloista, jotka\nhäntä lumoavat, näistä seuduista, jotka ovat hänet ottopojaksensa\nomistaneet, tältä rannalta, joka näkyy tunnustavan hänet pikku\nkuninkaaksensa? Kuinka hentoisin katkaista niin monta sidettä? Tässä\nei ole kysymyksessä lähtö, vaan ero. Tuskin uskallan hänelle mainita\nsiitä sanaakaan; jos joskus satun virkkamaan sinnepäinkään, niin heti\nvenyvät hänen kasvonsa pitkiksi ja silmät vettyvät. Sinä ystäväni,\nSinä yksinäsi voisit päästää minut tästä pulasta ja tehdä lopun tälle\nololle; näytä voimasi, tule tempaamaan pois vaimosi ja poikasi Mark ei\nainoastaan rakasta, hän jumaloi Sinua: ei poissaolo, ei valtamerikään\nole voinut vieroittaa Sinua hänen sydämestään. Sinun tulosi herättää\nriemun, joka voi viihdyttää myrskyt, estää vastustukset. Järjestä\nasiasi niin, että voit viettää täällä syyskuun loppupuolen. Jos asiamme\nsiitä kärsivät, niin kärsikööt. Asiat eivät ole elämän paras puoli. Me\npalajamme Parisiin teinien teitä: ylös Loire virtaa myöten.\n\nHöyrylaivalla kulkeminen — siinä viehätys, jota Mark ei voine\nvastustaa. Hänen iällänsä eivät kiihkot vielä ole syviä juurilleen.\nSinun läsnäolosi, kauniit näyt virran rannoilla, syksyn sulot, matkan\ntuhannet vaihteet, — tuo kaikki piankin haihduttaa hänen kaipauksensa\nmutta kerran kotia päästyämme, mitenkä viihtyy siellä tämä avaroihin\naloihin ja raikkaasen ilmaan tottunut lapsi? Miten on meidän, ahtaassa\nasunnossamme Bac-kadun varrella kohteleminen tätä merien pääskystä?...»\n\nKirjeen lopussa oli kynäpiirros, joka oli kuvaavinaan purjehtivaa\nlaivaa, sen alla muutamia kiireessä kirjoitettuja, varsin epäselviä\nrivejä. Herra Henry luki ne kumminkin heti ensi yritykseltä: lastensa\nhieroglyfejä selvitellessään, ovat kaikki isät Champollioneja.\n[Jean Francois Champollion, muinaistutkija (1791—1832), oli\nensimmäinen, joka sai selvää vanhain Egyptiläisten salaperäisistä\nhieroglyfikirjoituksista. Suom. muist.]\n\nMarkin kyhäys kuului näin\n\n  »Isä kulta Minä rakastan sinua. Milloinkas sinä viimeinkin tulet\n  meidän luokse? Minä tahtoisin mennä merelle, mutta äiti ei pidä\n  siitä. Minulla on paljon, paljon tekemistä ja minä teen työtä oikein\n  hirveästi. Minä sain eilen ison kravun kallion kolosta; minulla on\n  niin paljon muuta sinulle kerrottavaa; mutta posti lähtee jo, enkä\n  ennätä muuta kuin syleillä sinua.\n\n  Sinun Pikku Mark.\n\n  P.S. Tämän laivan piirsin minä!»\n\nIhmisen henki parka on niin luotu, että se haikeimpainkin\nonnettomuuksien perästä, kun on kadottanut rakkaimpansakin, yhä\nvieläkin voi kohota ja tuntea riemua. Murheen värit kalpenevat,\nheikkenevät, surun aaveet muuttuvat vähitellen hennoiksi haamuiksi,\nruoho nousee haudoille, elämä kukoistaa jälleen hautain päällä. Niin on\nJumala hyvyydessään säätänyt. Herra ja rouva Henryn piti nyt yhtymän,\nollakseen enää toisistaan eroamatta. Nythän heidän koettelemuksensa\njo päättyy; onni rupeaa jälleen hymyilemään näille paljon kovaa\nkokeneille puolisoille. Herra Henry laittelihe valmiiksi matkalle; ensi\nkirjeessään hän ilmoittaa täsmälleen tulonsa ajan. Nuori vaimo odotteli\nhäntä kärsimättömyydellä, ollen onnellinen ja ylpeä, ajatellessaan,\nettä hän nyt antaa miehellensä hänen poikansa, jossa terveys kuohuilee,\nja jossa kaikki, mikä lapsessa kallista ja ihanaa on, loistaa\nkirkkaassa valossa. Ei voinut aavistaakaan äiti parka, mitä uusia\nonnettomuuksia oli tulossa.\n\n\n\n\n5. OMIN PÄIN\n\n\nOli syyskuun 15 päivä. Tänään iltapuolella oli Pouliguenin kylä\nyksinäisyyden ja tyhjyyden ilmeinen kuva; elämä oli ikäänkuin kokonaan\nvetäytynyt siitä pois. Koko miesväki oli poissa, kalastajat merellä,\nsuolamiehet suolalammikoilla, naisväki kokoamassa meren ajokkaita tahi\npyytämässä merikrapuja. Kylään olivat jääneet ainoastaan lapset, jotka\nolivat liian nuoria, ulkotöihin, tusinan verta pieniä veitikoita,\njotka, vanhempainsa poissa ollessa, olivat nyt itse isäntiä koko\nkylässä. Kaikki he olivat seitsemännen ja kymmenennen ikävuoden\nvaiheilla, paitsi nuorta Legoffia, joka jo kävi kolmattatoista. Hän\nkun oli muita vanhempi ja iäksensä koko lailla kypsynyt, niin oli\nmuiden valvonta uskottu hänen huostaansa. Pian saamme nähdä, kuinka\ntämä arvoisa kaitsija teki tehtävänsä, ja millä urhotöillä hän toteutti\nkylän luottamuksen.\n\nVaikka syksyä olikin jo kappale kulunut, niin oli tänään kumminkin\nhyvin helteinen päivä. Meri oli tyyni, ilma tukahuttavan hiljainen,\ntaivas oli hehkuva, aurinko paahtoi ankarasti.\n\nRouva Henry oli istahtanut rannalle kuusien alle. Mark oli pitkällään\nhänen vieressänsä. Estääkseen poikaa pujahtamasta pois, koetti äiti\nhyräilyllään nukuttaa häntä. Mutta poikaa nukuttaessaan, hän torkahti;\nraskaat silmäluomet ne painuivat kiinni, ja Mark kun näkyi myöskin\nolevan uneen uupumaisillaan, näytti hän hyvää esimerkkiä ja nukkui.\n\nPoikapa ei ollutkaan nukuksissa, vaan ihan valveilla.\n\nHän kuuli valkamassa telmiväin lasten huutoja, ja jo hetken ajan oli\nhänen mieltänsä polttanut päästä joukkoon.\n\nNähtyään äitinsä nukkuneen, hän vielä oli tuokion aikaa paikallaan,\nvaan sitten hän kohosi hiljalleen, kulki hiipimällä kuusistosta ja\nriensi sitten juoksujalassa rannalle. Sinne tultuaan, hän äkkiä\npysähtyi, huumauneena, hämmästyneenä, ihastuneena nä'ystä, joka häntä\nkohtasi.\n\nVastoin vanhempainsa käskyjä olivat poika nulikat menneet joka mies\nveneesen, joka oli kiinni rannassa. Heidän viisas kaitsijansa oli\ntarttunut airoihin ja niilläkös hän huitoi kaikella kättensä voimalla\nsillä välin kuin muut, potkien ja heiluen, saattoivat veneen vaappumaan\nja vaarumaan niin, että nythän sitä luuli olevansa ihan keskellä\nvaltamerta.\n\nNähtyään Markin, he yhdestä suusta huusivat:\n\n— Mark! Tuoll'on Mark! Käy tänne, Mark, tänne!\n\nJos Mark olisi nähnyt taivaan aukeavan ja kuullut kahdentoista serafin\nkutsuvan häntä harppujen helyllä paratiisin iloon, niin tuskinpa hän\nsilloinkaan olisi tuntenut enemmin viehätystä kuin nyt.\n\n— En tule, — sanoi hän viimein — äiti on kieltänyt.\n\n— Hui, hai — huusi Legoff, huimapäisin kaikista. — Mitäs pahaa sitten\ntämä tämmöinen on?\n\nJa siihen liittivät muut kuorossa:\n\n— Tule pois, Mark; tule mukaan vaan!\n\nMark seisoi paikallaan liikahtamatta, kädet taskussa, eikä voinut\nkääntää silmiä kurimuksesta, joka häntä veti puoleensa.\n\n— En minä... — jupisi hän vitkalleen.\n\n— Hän ei uskalla! Katsokaas pelkuria! Kas Parisin herraa! Kas\nlellipoikaa!\n\nMark ei voinut enää vastustaa. Salavihkaa hän vilkaisi metsään päin\nja sitten, kaksin verroin syyllisenä, antaessaan samalla kertaa\nperää loukatun itserakkauden yllytykselle ja kielletyn huvituksen\nviehätykselle, hän hyppäsi rannalta veneesen, ja käsiä taputtivat nyt\nkaikki nuo hirtehiset, riemuissaan siitä, että olivat saaneet yhden\nrikoskumppalin lisää.\n\nVaan tähän ei asia vielä päättynyt. Jos on totta se sananparsi, että\nruokahalu tulee syödessä, niin on se varsinkin totta kiellettyä\nhedelmää syötäessä. Kukin hairaus tuo mukanaan toisenkin; pahanteko on\nhammasratas, joka, saatuaan kiinni vaatteistamme yhdellä hampaalla,\nei enää päästä meitä irti. Meri oli alallaan: rasvatyyni, äänetön.\nTunnin verran he olivat jo pitäneet pakanallista pauhuansa veneessä,\njoka ei paikaltaankaan liikahtanut; he rupesivat jo pitkästymään\ntuohon leikkiin, joka tosin oli huimaa, mutta joka ei saanut heitä\ntuumaakaan kauemmaksi. Silloin Legoff, ylpeänä siitä, että hän nyt\nmuka on itse airomestari, esitti ystävilleen, että lähdettäisiin\npienelle huviretkelle lahdelle: ei muuta kuin soudellaan rantaa pitkin\nja lasketaan sitten hiljalleen rannan hiekkaan tuolla lahden toisella\npuolella.\n\nTämä verraton esitys nosti sanomattoman riemun. — »Eläköön Legoff!»\nhuudettiin esittäjälle. Mark oikein kiehahteli ilosta. Tottelemattomuus\noli huumannut hänet, ja hän se onneton juuri päästikin auki nuoran,\njolla vene oli sidottu rantaan.\n\nJa nyt sitä lähdettiin. Voi juhlahetkeä kuitenkin!\n\nKristoffer Kolumbo, laskiessaan niemen nenään uudessa maailmassa, ei\nollut heitä riemullisempi eikä ylpeämpi.\n\nTämä valkamasta lähtevä vene, tämä meri, pinnaltaan nyt niin tyyni,\nnämä lapset, niin riemuissaan lähdön hetkenä, kaikki tuo, Paul poikani,\nnäyttää sinulle selvän kuvan ihmisen ponnisteluista, niin nuoren\nkuin vanhankin. Luulisi aina voivansa pysähtyä oikeaan aikaan, aina\nosaavansa laskea maihin lähimmäisellä rannalla. Eihän ole aikeissa kuin\nhuviretki lahdelmalle vain, ja niinpä, pahaa varomatta, antautuu virran\nvaltaan, joka vie pohjattomuuteen.\n\nTuskin he olivat päässeet valkaman suusta, niin jo joutui tuo huonosti\nohjattu vene pakoveden valtaan ja rupesi ajaumaan ulapalle päin. Sitä\neivät pojat kumminkaan huomanneet; he nauroivat, kirkuivat, lauloivat\naivan rajuina ilosta. Legoff, kaitsija, paisuneena oman tärkeytensä\ntunnosta, loiskutteli airoilla kaiken maailman suuntaan, mutta vene,\nniinkuin olivat näkymättömät kahleet sitä vetäneet, joutui yhä kauemmas\nkauemmas rannasta.\n\nTottuneen merimiehen silmä se yksin saattaa laskea välimatkoja merellä.\nPojat luulivat olevansa vielä lahdella, mutta olivatkin jo kaukana\nsiitä. Se kohta, jossa he olivat aikoneet laskea maihin, jäi yhä\ntaemmaksi. Särkät, kalliot, kylä, kaikki esineet rannalla alenivat ja\nvähenivät heidän takanansa.\n\nÄkkiä laulut ja naurut taukosivat: mitä kauemmas ulapalle he tulivat,\nsitä avarammaksi kävi meri; maininki kuohui heidän ympärillään.\n\nKummastus, hämmästys, kauhu kuvautui pian heidän kasvoillaan.\n\nLegoff oli väsynyt ja turhaan ponnisteli enää; muut karkasivat nyt\nkiinni airoihin ja osasivat käyttää niitä niin hyvin, että muutaman\ntuokion kuluttua olivat meressä, josta oli mahdoton saada niitä\ntakaisin. Vahinko ei ollut iso, koskeivät kumminkaan osanneet käyttää\nniitä, mutta heidän pelkonsa kävi kuitenkin suuremmaksi, sillä nyt\nhuomasivat he kadottaneensa ainoan pelastuskeinonsa.\n\nPojat parkuivat epätoivoissaan; mutta he olivat nyt aavalla merellä, ja\nJumala yksin voi kuulla heitä.\n\nIlta oli tulossa, aurinko oli mailleen menemässä eikä yhtään purjetta\ntaivaan rannassa, ei ainoatakaan kalasumppua näkyvissä, ei soimaa, ei\nverkkovenettä! Äärettömyys oli heidän ympärillään: vettä ja taivasta\nvaan. Niinkuin ainakin ihmiset, jotka ovat yksin neuvoin tehneet\njonkun tuhmuuden, olivat he alussa syytelleet toinen toistansa; mutta\ntieto yhteisestä vaarasta, joka kasvoi hetki hetkeltä, palautti pian\nsovun heidän välillensä. Hyyristyneinä yhteen ryhmään ja suoden\nsuojaa toisillensa, kalpeina, hämmästyneinä, tuijottavin silmin, he\neivät enää huutaneet, eivät itkeneet enää. Kauhistus oli tukahuttanut\nheiltä äänen. Milloin keikkui vene aallon harjalla, milloin taas\nvaipui ja katosi aaltojen väliin, jotka ulvoivat heidän ympärillään\nkuni lauma nälkäisiä susia. Mark ja Legoff olivat ainoat, jotka eivät\nolleet suunniltaan. Legoff oli uppiniskaisen rohkea, kuin mikäkin\nmuinais-ajan Ajax, joka vaati jumalia kaksintaisteluun kanssansa.\nMarkista täytyy sanoa, että tämä näky herätti hänessä vähemmin hirmua\nkuin uteliaisuutta. Hän oli kuullut kerrottavan Robinsonista ja\nnäki jo itsensä autiolla saarella, eikä se olisi ollutkaan hänestä\nyhtään vastenmielistä. Pianpa hänen toivonsa täyttyikin: samassa Kuin\naurinko laski lännen mereen, törmäsi vene kivikarille, jonka luode oli\npaljastanut vedenpintaan.\n\nKova täräys viskasi pojat huiskin haiskin rannalle. Vähitellen he\nnousivat ylös, nivusiansa koetellen. Muutamilla mustelmilla he olivat\npäässeet koko leikistä: mutta vene oli palasina.\n\n\n\n\n6. LOKKILUOTO\n\n\nKari, jolle he olivat käyneet, ympäröi isoa, yksinäistä, röyheätä\nluotoa. Aaveen-omaisena, muodoilleen kummallisena se kohosi kuin mikä\njättiläislinna karin keskeltä. Meri ei ulottunut milloinkaan sen\nhuippuun saakka, ja siinä näiden vesien kalalokit yötänsä viettivät.\nSen vuoksi se oli saanut nimen Lokkiluoto. Merenkulkijoille on\nLokkiluoto varsin hyvin tunnettu, sillä aavalta mereltä tuleville\naluksille se osoittaa ympärillänsä olevat karit ja on johtona heille,\nheidän kulkiessaan kahden vaarallisen Four ja Blanche nimisen karin\nohitse vähän matkan päässä Loiren suusta.\n\nTila oli todellakin kaikkea muuta kuin viehättävä. Mutta niin hirveä\nkuin se olikin, valtasi pojat kumminkin jonkunlainen helpotuksen tunne,\nheti kun olivat päässeet jaloilleen. Äskeinen retki oli herättänyt\nheissä semmoisen vastenmielisyyden tuota kosteata elementtiä kohtaan,\nettä oikein he hytkähtivät ilosta, tunnettuaan jalkainsa alla jotakin\nlujaa.\n\nMutta eipä tätä iloa kauan kestänyt. Yö oli tulossa, mitenkäs heidän\nkäy? Ja nälkää voivotti jo joka mies.\n\nHuimapäisiä nuo pojat olivat, mutta hyväsydämisiäkin. Kellä vielä oli\nvälipala taskussa, ne panivat muonansa yhteen joukkoon, jotka sitten\njaettiin tasan kaikkien välille, ja kukin sai osansa.\n\nPian oli pöytä katettu. Särpimeksi, — nyt, jos koskaan, oli tämä sana\npaikallaan, — keräsivät he meriruohojen välistä illan viimeisissä\nhämärissä raakkuja ja simpukoita.\n\nMark laittoi jälkiherkut: jalomielisesti hän jakoi tovereilleen\nsuklaatin, jota hänellä oli mukanaan.\n\nMuiden sirpaleiden seassa, joita vene särkyessään oli heittänyt\nrannalle, löysivät he kurpitsapullon, joka oli puolillaan veden ja\nrommin sekoitusta. Kukin otti siitä pienen kulauksen.\n\nEi ollut enää muuta jäljellä kuin laittautua yöpuulle. Yö on pian\nmaattu, sanotaan. Hyvä on sitä niiden sanoa, joita odottaa kelpo vuode\nvedenpitävän katon alla ja tuulelta suojatussa kammiossa; mutta kenties\nsallittanee asiasta olla toista mieltä, kun ei patjana ole muuta kuin\nmeren ajokkaita ja makuukammiona pelkkä kivinen luoto.\n\nPäivä oli ollut helteinen; ilta tuli kolakka.\n\nHyyristyneinä yhteen kallion juurella, he värisivät ja itkivät\npimeässä. Jopa rupesi Markikin, hienossa puserossa ja kesähousuissaan,\ntuntemaan, ett'ei ne autiot saaret olekaan niin mieluisia olopaikkoja\nkuin hän oli tähän saakka luullut. Legoff riisui päältään mekkonsa ja\nkietoi hänet siihen: itse Pyhä Marttikaan ei olisi antanut enempää kuin\npuolet.\n\nLegoffin arvo se oli kohoava satakertaisesti tänä merkillisenä yönä;\nhän oli sen kuluessa osoittava, mitä lapsikin voi toimeen saada\nneuvokkaisuudella, rohkeudella ja päättäväisyydellä Suurimmissakin\npulissa.\n\n— Niistäkää nenänne, — sanoi hän, — ja kuulkaa. Häpeäisitte toki tuolla\nlailla ruikuttaa. Ettehän te enää ole lapsia, koira vieköön! Sinä,\nJambonneau, täytit seitsemän vuotta viimeisen sardiininkudun aikana.\nSinä, Pornichet, täytät kahdeksan, kun silli ensi kerran kutee. Entäs\nMacabiou, — kymmenen vuotta vanha äijä! Sinä, Mascaret, saisit jo vetää\njalkaasi vanhemman veljesi kalasaappaat, vallan hyvin. Tuossa sitä\nnyt istua kökötetään yhdessä ryhmässä kuin lampaat raju-ilmalla; —\nmuistakaahan, että me ollaan merimiesten poikia, ja että meistä tulee\nkerran merimiehiä meistäkin. Tekeekö mieli vielä päästä Pouligueniin,\nnähdä jälleen vanhempanne ja vielä kerran syödä rokkaa silavan kanssa?\nMinä vastaan teistä, jos vaan minua tottelette kuin miehet!\n\n— Totellaan, totellaan! — huudahtivat toiset, joihin tämä loistava\npuhe oli vaikuttanut kuin sähkövirta. — Käske vaan! Sinä, Legoff, olet\nmeidän kapteeni!\n\nJo pienestä pitäin, miltei kätkyestä asti, olivat he kukin kuulleet\nkertomuksia haaksirikoista ja rannoille ajauneista laivamiehistä.\nHeidän kuvausvoimansa oli jo aikaisin perehtynyt valtameren\nmurhenäytelmihin; heillä oli, jos kohta epäselviäkin, tietoja siitä,\nmitä merellä tällaisissa pulmissa tehdään.\n\n— No niin, — sanoi Legoff, — minä olen kapteeni, te olette\nalapäällystö. Pidetäänpäs neuvoa nyt. Koetetaan keksiä paras keino\ntässä ahtaassa tilassa. Sanokoon kukin ajatuksensa; sitten päätetään.\nNiin sitä aina tehdään haaksirikossa. Neuvottelu alkaa! Jambonneau,\npuhu sinä ensiksi.\n\n— Minä arvelen, — vastasi Jambonneau miehekkäästi, — että meidän tulee\nampua tykillä, kunnes joku ohitsekulkeva laiva kuulee ja tulee ottamaan\nmeidät täältä.\n\n— Mistäs ne tykit otetaan? — sanoi Pornichet.\n\n— Entäs kruuti sitten? — virkkoi Mascaret.\n\n— Viis minä siitä, — arveli Jambonneau. — Minulta kysyttiin, ja minä\nvastasin. Ei ole pakko noudattaa minun mieltäni.\n\nOtetaan huomioon sekin, — sanoi Legoff. — Macabiou, sinun vuorosi.\n\n— Minusta nähden, — lausui Macabiou — meidän pitäisi kiivetä tämän ison\nkallion huipulle saakka ja huutaa siellä, minkä jaksamme, ja heiluttaa\nnenäliinoja.\n\n— Entäs sinä siellä muiden takana, François Guillemin! Matala olet\nkuin veneen talka, mutta niinhän sitä sanotaan, että »pieni, mutta\npippuria». Mitäs arvelet?\n\n— Minä sanon, kuului hento ääni, — että pitäisi kirjoittaa kirje ja\npanna se puteliin ja viskata puteli mereen.\n\n— Onkos sulla, parisilainen, mitään sanomista?\n\n— Minä arvelen näin, — vastasi Mark: — otetaan ja kaadetaan maahan\niso honka, koverretaan se puukoilla ja lähdetään siinä takaisin\nPouligueniin.\n\n— Se nyt ei käy laatuun ollenkaan, — sanoi Pornichet. — Mutta\ntehdäänpäs lautta veneen laudoista ja heitetään sitten arpaa, kuka\nmeistä ensin tulee muiden syötäväksi.\n\nNeuvoskunnan jäsenet hämmästyivät ja säikähtivät: mointa lausuntoa\nei ollut kukaan odottanut, ei kenenkään mieleen ollut johtunut\nsellainen epätoivon keino. Äänetönnä istui joka mies alla päin\nja huulet hölpällään, yksivakaisissa ajatuksissa ihmis-elämän\nvaihtelevaisuudesta. Legoff oli menettää palasen rohkeuttansa hänkin.\nHän yritti jo muistuttamaan kunnioitettavalle neuvoskunnalle, ettei\nkapteeni tällaisissa tapauksissa ole arvan alainen Mutta äkkiä nousi\nkokouksessa kova liike. Yht'aikaa pääsi joka mieheltä suuttumuksen\nhuutoja:\n\n— Ei se kelpaa! Ennen kuollaan nälkään! Suu kiinni, Pornichet!\n\n— Vai niin vainen! — lisäsi tämä, kovinkaan hämmästymättä, — mutta\nsilläpä tavalla meidän vaari joutui syötäväksi »Medusan» lautalla.\n\n— Nyt on sinun vuorosi puhua, Mascaret, — sanoi Legoff, saadakseen\nmielet niin pian kuin mahdollista toisaalle.\n\n— Minä, — huudahti Mascaret päättävästi — minä pusken suoraan, minä.\nMinun tapani ei ole pieksää tuulta, toisin sanoen: puhua joutavia.\nMinun mielestäni on parasta, että lähdetään täältä pois kiiruimman\nkaupassa, mennään kotia, ennenkuin alkavat meitä kaivata, hotkaistaan\nhiukan verran ja mies kaattuvan alle maata. Jos jollakin olisi parempaa\nkeinoa mielessä, niin anna tulla vaan.\n\nYhtä paljon kuin Pornichetin ehdotus oli herättänyt vastustusta, yhtä\npaljon Mascaretin ehdotus nosti riemua. Tämä niin yksinkertainen ja\nniin suoraan lausuttu ajatus kevensi kaikkien mielet, saattoi kaikki\nyksimielisiksi.\n\n— Eläköön Mascaret! Se se puhui kuin poika. Siinä neuvo, joka kelpaa.\nEläköön Mascaret!\n\nNähtyänsä tämän odottamattoman riemastuksen, kävi Legoff totiseksi;\nhäneen jota nuo suupaltit moniahta silmänräpäys sitten olivat\nylistelleet, häneen nousi nyt katkeria ajatuksia kansan suosion\nhorjuvaisuudesta. Hän rupesi jo pelkäilemään, että mitenkähän sen\nkapteenin-arvon tässä mahtanee käydäkään. Nyt oli siis ryhdyttävä\npäättävään keinoon ja yhdellä rohkealla iskulla anastettava takaisin\nse valta, joka jo vähällä oli häneltä kadota. Hän päätti senvuoksi\nkauniissa puheessa uudestaan esille ottaa ja juurta jaksain osoittaa,\nkuinka epäkäytännöllinen, kuinka sanomattoman sopimaton, kuinka peräti\nnaurettava tämä viimeinen ehdotus oli. Siten hän ihan varmaan saa\nMascaretin kiinni ihan Kapitolion portailla, raastaa hänet Tarpeion\nkalliolle [Tarpeion kallio on jyrkkä vuori lähellä Kapitoliota (Rooman\nlinnaa) Sen kukkulalta syöstiin valtionkavaltajat alas.] ja syöksee\nhänet yhdellä käden käännähdyksellä alas.\n\n— Kyllähän tuon tietää joka mies, luullakseni, — sanoi hän, — että\nmeidän pitää lähteä Mascaret on unohtanut vaan erään pienen seikan: hän\nei ole sanonut, millä _keinoin_ sitä lähdetään.\n\n— Mitenkä! mitenkä! — huudahti Mascaret, joka jo alkoi horjahdella.\n\n— Jos Mascaret on tahtonut tehdä meistä pilkkaa, niin uskallan\nsanoa, että häh on valinnut siihen varsin sopimattoman ajan. Jos\nhän on puhunut täyttä totta, niin rohkenen hänelle muistuttaa sillä\nkunnioituksella, jonka hän ansaitsee, että kaikista tähän saakka\nannetuista neuvoista juuri hänen on kaikista typerin.\n\n— Sopisihan kuulla sitten sinun neuvoasi, — vastasi Mascaret uhkeasti.\n\n— Kuulkaa sitten, — lausui Legoff, korottaen äänensä. Tutkikaapas\ntaskujanne, pojat. Onko kellään tulitikkuja?\n\nPoikia oli niin usein ja niin kovasti kielletty käsittelemästä\ntulitikkuja ja pitämästä niitä taskuissaan, että melkein jok'ainoa nyt\nveti taskunsa pohjalta pari kappaletta.\n\n— Hyvä on, — huudahti Legoff arvokkaasti, niinkuin päällikkö\nkonsanaankin. — Ei tässä ruveta lauttoja rakentelemaan, vaan rovio\nmeidän täytyy tehdä veneen laudoista. Meidän pitää sytyttää valkea,\njoka leimuaa niin korkealle, niin korkealle, että se näkyy peninkulmain\npäähän merelle. Kun sitten jollakin laivalla huomataan se, niin\nhoksaavat he kyllä, ettei mokoma liekki ole mikään takkavalkea; he\nkäsittävät paikalla sen hätämerkiksi, eikä meidän huoli tanssia\nkengänpohjia piloille, lämmintä saadaksemme, ei! Käydään vaan koreasti\nvalkean ympärille rinnatusten, niinkuin hailit vartaalle, ja siinä\nlämmitellään ja odotellaan, kunnes tulevat poikia hakemaan.\n\nKen voisi kuvata sitä vaikutusta, minkä nämä sanat tekivät? Jambonneau,\nMacabiou, Pornichet notkistivat polvensa Legoffin neron edessä; pelkkä\najatus kelpo roviosta saattoi hänelle entisen yleisen suosion jälleen.\n\nMascaret se vaan pysyi entisessä ajatuksessaan, jankuttaen yhä\nedelleen, että muka täältä pitäisi kiiruimman kaupassa lähteä pois.\n\nHallo! — huusi Legoff sitten, — kannelle joka mies!\n\nJa tähtien valossa hän kulki joukkonsa etunenässä veneen luokse, jota\nhän oli niin hyvästi ohjannut, ja joka nyt oli matalikolla laidat\nammollaan. Legoff oli jo usean kerran haeskellut veneen sisuksen,\nlöytääkseen jotakin syötävää, mutta siellä ei löytynyt muuta kuin vähä\ntappuroita, muutamia riepuja tervattua kangasta, kirves, nuoria ja\npurjelankaa. Mutta kaikkihan matkalla kelpaa. Näistä esineistä joita\nhän ensi alussa ei ollut pitänyt savikukonkaan veroisina, tuli hänelle\nvielä jok'ainoa tarpeen. Kirves kädessä hän kävi päättävästi veneen\navonaisia laitoja särkemään; muut sillä välin keräsivät pilkkeitä ja\nkantoivat niitä röykkiöön Legoffin osoittamalle paikalle.\n\nEi ole maailmassa niin surkeata tilaa, ett'ei yhteinen työ toisi siihen\nhauskuutta.\n\nLautain pilkkominen, palasien kokoaminen, joita pimeän tähden täytyi\nkopeloimalla hakea, ja löytäjäin keskinäinen kinailu, tuleminen ja\nmeneminen, työskenteleminen oikein kilvassa, muurahaispesän tapainen\nkihisevä toimeliaisuus, joka nyt syntyi tällä luodolla, yksin\nkuperkeikatkin, joita he saivat joko märjillä ajokkailla liukastuessaan\ntahi toisiansa vastaan törmätessään, — kaikki tuo piti pojat toimessa\nja lopuksi ilahduttikin heitä.\n\nRovio kasvoi kasvamistaan.\n\nVoi sitä hetkeä, jolloin kapteeni Legoff, alapäällystö ympärillään,\nraapaisi tulitikkua housuihinsa ja pisti valkean tervakankaasen ja\ntappuroihin, jotka hän oli pannut puiden väliin!\n\nKukin pidätti hengitystänsä, sykyttävin sydämin odotellen.\n\nAlussa näkyi vaan savupilvi, paksu ja synkkä kuin yökin.\n\nMuutamia minutteja kului sanomattomassa sydämen ahdistuksessa.\n\nPianpa rupesi kuulumaan tulen räiske.\n\nSavun keskeltä välähti punainen liekki, säihkyvät tulikielet alkoivat\nnuoleskella ensimmäisiä halkokerroksia, nopeasti kohosi tuli rovion\npäähän saakka ja pian leimusi suunnaton tulipatsas, punaten merta ja\ntaivasta.\n\nJuhannus-yön kokkovalkeat eivät ole milloinkaan ansainneet ilotulien\nnimiä paremmin kuin nämä palavat laudat hätämerkkinä. Onnellisempana\nkuin Mascaret, nautti Legoff nauttimalla hyvin ansaitsemansa yleisen\nsuosion suloutta. Varmaa, aivan varmaa on, että tämä niin korkealle\nleimuava ja kirkas valo tuo heidän avukseen kaikki laivat, joita vaan\nliikkuu kymmenenkin peninkulman päässä. Kaikki olivat vakuutetut\npikaisesta pelastuksestansa ja tervehtivät sitä jo meluten ja huutaen.\nMutta kalalokit kallion huipulla heräsivät säikähtäneinä ja lentelivät\nmajansa päällä, koleita huutoja päästellen.\n\n\n\n\n7. KARHUJUTTU\n\n\nHetket kuluivat, valkean leimuaminen oli vähennyt. Nuotion ympärillä\npojat yhä vain odottelivat laivaa heitä noutamaan. Taanoinen\nkiihko oli jo sekin sammunut sytykkeiden puutteessa. He olivat\nvähitellen vaipuneet tuollaiseen velttouteen ja alakuloisuuteen, joka\ntavallisesti seuraa suuria mielenliikutuksia. Senjälkeen he taas\njoutuivat epätoivoon. Pelkoa ja vavistusta he tunsivat, ajatellessaan,\nmillaistahan se Pouligueniin palajaminen oikein mahtaa olla, jos\nnimittäin heidän on sallittu sinne palatakaan. Vanhempain hätä ja\ntuska kalvoi kyllä heidän sydäntänsä, mutta vielä enemmin pelkoa\nnousi heihin, kun he ajattelivat, miten heitä siellä otetaan vastaan.\nMark ei ollut ylpeämpi eikä tyyneempi muitakaan. Hän ajatteli, kuinka\nhänen äitinsä tuskissaan juoksentelee pitkin rantaa. Poika tiesi hänen\nolevan hellimmän äidin maan päällä, ja tieto mielipahasta, jonka hän\noli tehnyt niin hellälle äidille, särki hänen sydäntänsä; hän tiesi\nmyös äitinsä olevan ankarankin, kun tarvis vaati, ja nyt tunsi hän\ntehneensä liian suuren rikoksen, voidakseen toivoa kovinkaan suurta\nsääliväisyyttä. Punnitsi niinmuodoin asiata miltä puolelta hyvänsä,\nkaikkialla oli vaan pelkkää voivotuksen syytä. Kangastuksena näkyi\nheille nyt rauhallinen maja, jossa he olivat syntyneet, takkavalkea,\njoka niin iloisesti oli leimunnut illalla, heidän satuja kertoessaan,\npöytä, johon he olivat istuneet aterialle, vuode, jossa he olivat\nmaanneet niin makeasti viheriäin uutimien takana. Nyt vasta he\nhuomasivat, kuinka paljon hyvää, kuinka paljon riemua he olivat\nkadottaneet; he tunsivat nyt, kuinka onnellisia lapsia he olivat olleet\ntähän saakka, kuinka hyviä heitä kohtaan vanhemmat olivat olleet ja\nkuinka suuresti heitä rakastaneet. Ja katkerasti silloin itkivät poika\nparat. He olivat jo saaneet liian suuren rangaistuksen, ja kumminkin se\noli vasta alulla.\n\nLegoff se taaskin rohkaisi heitä.\n\n— Kas niin, — huudahti hän, — tuleeko tässä tuosta uikutuksesta ja\nruikutuksesta loppua milloinkaan? Oikein jo korvia kivistää! Mitäs\nteiltä tässä oikeastaan puuttuu? Jalat teillä on lämpöiset, pää selvä\nja vatsakin niin köykäinen. Mitäs vielä pitäisi olla? Mitä te sitten\nulisette? Kenties eivät ole muistaneet lämmittää vuodetta herra ja\nparoni Mascaretille? Kreivi Jambonneau mahtaa odottaa untuvaista\npatjaansa, vai kuinka? Ylhäinen ja vapasukuinen herra Macabiou kenties\nei ole löytänyt tohveleitaan ja yönuttuaan? Voi hirveätä asiata\nkuitenkin! Mistähän tähän ympärilleni on keräytynytkään mokomia\nmerikarhuja? Saattepas nähdä, että tuossa on pian kaksikymmentä ja\nkolmekinkymmentä laivaa riitelemässä keskenään, kuka vaan saisi viedä\nteidät Pouligueniin; teidän maksaa vaan valita paras joukosta. Mitä\ntulee vastaan-ottoon, jota meille valmistetaan, niin en juuri voi\ntaata, että siellä on kunniariuvut pystyssä ja hunajat ja mesileivät\nodottamassa heti valkaman suussa. Saattaapa niinkin käydä, ettei\nkiittämätön isänmaa raatsi edes ilotuliakaan panna palamaan. Mutta\nniille, jotka tykkäävät tukkapöllystä ja sen semmoisesta, niille\nvoin vakuuttaa, ettei sitä pidä heiltä puuttuman. Niin, te pääsette\nvain muutamalla korvatillikalla, te, mutta minä saan maksaa kaikki\ntyyni, ja minä saan, niin että tuntuu! Kun ajattelen, että isän\nvene se paraillaan meille lämmintä liehtoo, niin tunnenpa kylmiä\nväreitä seljässäni. Mutta ei päivää kuin ei vahinkoa, ja kyllä hätä\nkeinon keksii! Kas niin, itkut pois; älkää olko ämmämäisiä, miehet;\nkoetetaanpa jollain tavoin huvitella itseämme.\n\n— Niin, — sanoi Jambonneau, — heitetään kiekkoa.\n\n— Tai ruvetaan tonttusille, — arveli Pornichet.\n\n— Tai hippasille, — esitti Macabiou.\n\n— Jos ei herroilla olisi mitään sitä vastaan, — lausui pikku Guillemin,\n— niin esittäisin kilpajuoksua; joka voittaa, se saa piirakaisen.\n\n— Min'en tahdo muuta kuin lähteä täältä pois, — intti Mascaret.\n\n— Vielä parempi on, — sanoi Legoff, — että ruvetaan kertomaan satuja.\nJokainen meistä osaa ainakin pari kolme sellaista. Ei mikään ole niin\nhauskaa kuin kelpo satu, kerrottu ystäväin kesken. Jokainen kertokoon,\nmitä osaa, ja se, joka kaikkien mielestä on kertonut hauskimman, se saa\nmuilta karamelleja ensi sunnuntaina Batzissa messun jälkeen.\n\nOnnellinen lapsen ikä! Muuta ei tarvinnut heti oli jo mieli toisaalla\nja ajatukset sitä mukaa. Oli kuin tuulenpuuska olisi kirkastanut\ntaivaan ja hajoittanut pilvet. Yhdestä suusta huudettiin: »Satuja,\nsatuja!» Jokaisella heistä oli varastossa muutamia juttuja, enemmin\ntai vähemmin tosia, enemmin tai vähemmin todenmukaisia, niitä juttuja,\njoita merimiehet tuovat mukanaan kaukaisista maista, ja jotka kulkevat\nsuvusta sukuun, korjattuina ja liiankin suuresti lisäiltyinä.\n\nKilpatanner oli avattu, ja kunkin paloi mieli astua sinne. Tämä\nkilpailu, jossa palkintona oli muutama karamelli, innostutti\nkuvausvoimaa, kiihotti intoa.\n\n— Ala sinä, Pornichet, — sanoi Legoff. — Sinulla on jotain lystiä, joka\npyörii kielen päässä! sen näkee jo suun mutistuksista.\n\n— On kuin onkin, — huusi Pornichet, rynnäten rohkeasti ja suinpäin kuin\npörriäinen. — Kyllä nyt saadaan nauraa! Minä kerron teille Medusan\nhaaksirikosta ja kuinka meidän vaari...\n\nMuuta hän ei ennättänyt sanoa, sillä nuhteita ja moitteita alkoi sataa\nkuin rakeita, eikä aikaakaan, niin oli kilpajuoksija pysäytetty ja\nkilpasankari kellellään.\n\n— Pornichet, — lausui Legoff juhlallisesti, — tuollaisia juttuja\nei tarjota ihmisille, jotka eivät ole syöneet päivällistä ja ovat\ntällaisessa tilassa kuin me. Ota opetuksesta vaari, ja kun joskus tulet\nylhäiseen seuraan, niin muista aina, ett'ei sivistyneen ihmisen sovi\npanna sorkkaansa kaukaloon. Jollei sinulla ole sen huvittavampaa...\n\n— Mutta minusta nähden... — vastasi Pornichet pöyhistellen.\n\n— Toisen vuoro! — huusi Legoff.\n\n— Niin kyllä, niin kyllä, — toistivat muut. — Suu kiinni, Pornichet,\nheti paikalla!\n\n— Jassoo! — sanoi Pornichet — Sitten minä pyydän virkaeroa.\n\n— Saamas pitää, — sanoi Jambonneau.\n\n— Lähtään kotia, — virkkoi Mascaret.\n\n— Kuka ottaa puhuakseen? — kysäsi Legoff.\n\n— Minä! — huusi vilkas Macabiou, kauhean kärkäs karamelleille ja siitä\ntunnettu joka puodissa. — Minäpä kerron teille, miks'ei Babolein\nMacabiou, isän setä, viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana voinut\nistua, niinkuin muut ihmiset.\n\nTämä viehättävä, odottamaton ja oikein eepillinen johdatus herätti\nkuulijain uteliaisuuden varsin kiihkeäksi.\n\nTuokion kuluttua Macabiou alkoi:\n\n— Isäni setä, nähkääs, oli kirvesmiehenä »Muskotti» nimisellä\nkorvetilla. Se oli kerran lähtenyt Jäämerelle, joka on sellainen meri,\nettä siellä, niinkuin jo nimestäkin kuuluu, kyllä kynsiä kylmii,\nvaikk'ei kukkaro kostu. — Aamulla kerran, kun laivaväki heräsi, oli\n»Muskotti» jäissä kiinni: ei pääse sinne eikä tänne. Ei muu neuvoksi\nkuin jäädä sinne talveksi, hylkeiden ja valaskalain seuraan lähelle\nHuippuvuorten saarta, jossa jääkarhuja on niin että vilisee, ja jossa\napelsiineja ei kasva kuin suurten herrain ansareissa. Baboleinin\nlempityönä oli yrttien kerääminen. Se ja tupakkamälli poskessa olivat\nhänen ainoat mielitekonsa maailmassa. Kävelee hän sitten tuosta taas\nkerran korsiansa kokoilemassa, niin äläst! Siin'on hänen edessään\nviisi valkoista, komeaa jääkarhua. Tuskin olivat karhut hänet nähneet,\nniin jopa astua lynkyttivät hänen luokseen, päätä nyökyttäen, ja\nlaskeutuivat hänen jalkainsa juureen ja nuolivat hänen käsiään Babolein\nluuli näkevänsä unta. Sitten hän arveli näiden kenties olevan joitakin\nvanhoja tuttuja, mutta vaikka hän kuinkakin koetteli muistella, niin\ntuli hän viimein siihen päätökseen, että nämä olivat hänelle vallan\noutoa väkeä. Kohteliaasti nämä viisi karhua sitten saattoivat häntä\nlaivalle asti ja läksivät pois sitten vasta kuin hän oli noussut\nlaivaan. Huomenna hän tapasi muita karhuja, ja nämäkin kohtelivat\nhäntä yhtä suurella kunnioituksella, ja sen koommin hänellä, laivalle\npalatessaan, oli aina perässään joukko karhuja, jotka seurasivat\nhäntä kuin mitkäkin villakoirat. Siitä pitäin ei laivalla muusta\nollut puhettakaan; arvaahan sen. Lopulti tultiin siihen päätökseen,\nettä kirvesmiehellä mahtaa olla luontoperäinen lahja lumota eläimiä\nja kesyttää ne jo ensi silmäykseltä. Laivan lääkäri, joka oli oppinut\nmies, sanoi Baboleinissa olevan sellaista eriskummallista nestettä\n— hän sanoi sitä magneetiseksi, — joka virtailee Baboleinin ihosta\nkarhujen nahkaan. Kun jäät viimeinkin läksivät ja »Muskotti» pääsi\nliikkeelle, niin olipa siinä näky, jota sopi katsella. Puolitoista\ntuhatta karhua läksi uimaan laivan jälkeen, ja niin ne olisivat\nseuranneet sitä hamaan Brestiin saakka, jollei Babolein, heidän\netuansa katsoen, olisi kehoittanut heitä palajamaan takaisin. Silloin\nkarhut päästivät kauhean valitushuudon ja palasivat voivotellen omille\nasunnoilleen. Heltyi siinä Baboleinkin sillä hän oli kovasti mieltynyt\nnäihin karhuihin ja arveli, että niin uskollisia ystäviä on ani\nharvassa.\n\nKolme vuotta sen jälkeen oli Babolein Brestissä. Siellä hän kerran\nillalla oli kävelemässä. Ajotin rannalla muutamain merimiesten jotka\nolivat lystiä poikia kaikki tyyni ja hakivat huvitusta. Siinä hän nyt\nkertoi heille retkistänsä Jäämerellä ja tuttavuudestansa Huippuvuorten\njääkarhujen kanssa. Muut sitä kuullessaan nauroivat niin, että oli\nleuat mennä sijoiltaan, ja pitivät koko juttua pelkkänä valheena.\nSattuivat silloin samassa näkemään erään komeljantin, jolla oli\nsylissään apina ja perässään kahleissa musta karhu, hirmuisen suuri\nja pörröinen, suojakoppa kuonolla. Paikalla löi Babolein vetoa kaksi\nmarkkaa siitä, että karhu laskeutuu hänen jalkoihinsa ja rupeaa\nnuolemaan hänen käsiänsä. Vedon löi hänen kanssaan Claude Chalumeau,\njoka oli hänkin kotoisin Pouliguenista ja oli kirvesmiehenä »Lohella».\nMiten he siinä sitten lienevät puhelleet ja selitelleetkään, niin\nkomeljantti suostui viimein ottamaan karhultaan pois kuonokopan ja\npäästämään sen hetkiseksi irti. Babolein Macabiou asettui pedon eteen,\niski siihen oikein tuikean silmäyksen ja viskasi magneetillista\nnestettänsä karhulle vasten kuonoa. Lieneekö hänen taikanesteensä ajan\npitkään väljähtynyt vai tepsikö se ainoastaan valkoisissa karhuissa\nen tiedä varmaan; musta karhu vaan ei näkynyt siitä huolivan, ja\nsen sijaan kuin sen olisi pitänyt heittäytyä Baboleinin jalkoihin,\nkohosi se takakämmenilleen ja uhkasi heittää päinvastoin hänet omiin\njalkoihinsa. Nähtyänsä tuon julman pedon hampaat, täytyi Baboleinin\ntunnustaa; että hänen nesteensä oli vallan heikkoa, ja sen vuoksi hän\narvelikin paraaksi lähteä käpälämäkeen. Hän käänsi pedolle selkänsä,\nmutta tuli samassa kääntäneeksi sen puoleen jotain muutakin, ja kas\nsiihen iski nyt peto kyntensä niin lujasti, että töin tuskin saatiin se\nhellittämään saaliinsa. Ja siinä nyt, hyvät ystävät, kuulitte, mitenkä\nisäni setä, Babolein Macabiou, menetettyään kaksi markan kappaletta\nja kaksi muuta kappaletta, makasi kuusi viikkoa, näkemättäkään\ntupakkamälliä, ja jäi koko elin-ajakseen ilman istumaneuvoja.\nVanhoilla päivillään hän usein kertoi tätä tapausta, mutta kertoi aina\nseisoviltaan ja lisäsi aina lopussa, ett'ei karhuihin ole luottamista\nenempää kuin ihmisiinkään.\n\n\n\n\n8. JOONAAN JUTTU\n\n\nNiin kertoi Macabiou kaikkien iloksi ja mielihyväksi. Kolme kertaa\ntaputettiin hänelle käsiä, eikä itse Pornichetikaan saattanut olla\nsiihen osaa ottamatta, vaikka olikin käynyt alle kynsin. Kilpailu oli\ntosin vasta alkanut, mutta pojissa nousi nyt jo aavistus että Macabiou\nse karamellit vie. Tämä karhujuttu oli saattanut heidät hyvälle\ntuulelle, kielenkannat heltivät, ja kilvan tuli nyt mitä kummallisimpia\njuttuja kuuluville. Kaunis oli tuo kuva tuossa: rovio, joka vielä\nvälähteli niin kirkkaasti, nuo lapset sen ympärillä erillaisissa\nasennoissa, mikä seisoen, mikä istuen kalliolla, ja kaikki tarkasti\nkuunnellen kertojaa, saari, jonka luodevesi oli paljastanut, pienet\nlätäköt, joihin taivaan tähdet kuvastuivat, tuo mahtava kallio, jonka\nepäsäännöllisiä ja synkkiä rinteitä siellä täällä valaisi rovion\ntuli, kalalokit, jotka lentää lepsuttelivat huipun kohdalla ja,\nkuvan kehyksenä sitten kaukainen meri mainingeissa, — tuo näky, niin\nomituinen, niin viehättävä, olisi kyllä ansainnut kuvaajaksensa van der\nNeerejä tahi Isak van Ostadeja.\n\nKaikkea, mitä tänä ihanana iltana tuli kerrotuksi, on mahdoton panna\nkirjaan; se täyttäisi suuret nidokset. Kaikki nämä kertomukset\nolivat pohjaltaan toistensa kaltaisia: kaikissa niissä kerrottiin\nmerimiehistä, jotka olivat joutuneet mitä pulmallisimpiin tiloihin ja\nviimein päässeet niistä kunnialla.\n\nNiinpä oli Jambonneaun vaarinvaari eräänä päivänä uimassa Mozambikin\nsalmessa. Äkkiäpä hän huomasi kaksi hirmuista lohikäärmettä, jotka\nuivat häntä vastaan kidat ammollaan. Mutta osasipa hän — peiakas kuin\noli sukkela! — ärsyttää pedot toistensa kanssa tappelemaan, ja taistelu\npäättyi siihen, että lohikäärmeet nielaisivat toinen toisensa: pyrstöt\nvaan jäivät jäljelle, ja niitä säilytetään tänäkin päivänä muistoina\nJambonneaun perheessä.\n\nPikku Guilleminin vaarin oli käynyt vieläkin paremmin. Ollessaan\nJäämerellä valaskaloja pyytämässä, hän kerran iski väkäkeihäänsä\nvalaskalan niskaan, mutta samassa löi valaskalakin pyrstöllänsä veneen\nkumoon. Vaari pulahti silloin veteen hänkin, mutta ennätti tarttua\nkeihään nuoraan kiinni; ja kun peto, sukellettuansa veden alle, jälleen\nnousi pintaan, hyppäsi hän, vaari, pitkittä puheitta sen selkään ja\nasettui siihen kuin mille laivan kannelle ikään. Ja sillä kurin hän\nsitten matkusti kolmattatoista sataa peninkulmaa, juoden sadevettä ja\nleikaten pekunansa seljästä aina väliin viipaleen, mitäpä kaksikin\nrasvaista läskiä, ja sammutti aina sillä tavalla nälkänsä. Aina kun\nvalaskala sukelsi veteen, antoi hän sen hinata itseään, puksierauksen\nviisiin, ja asettui jälleen entiselle paikalleen, kun eläin nosti\nhirmuisen selkänsä kuin minkä laiturin Valtameren vedenpintaan. Viikon\nverran hän vehtaili tuolla lailla valaskalan kanssa, mutta sittenpä hän\nsaikin sen tottelemaan itseänsä aivan hyvästi, sillä keihäs näet oli\nyhä vaan kiinni eläimen niskassa. Ja niinpä hän vihdoin, monien mutkain\nja vaarain perästä, tulee kerran koreasti Brestin satamaan: ylpeästi\nhän seisoo suunnattoman valaskalan seljässä, ja peto ruiskuttaa vettä\nkitusistaan korkealle ilmaan suureksi ihmeeksi kaupunkilaisille, jotka\nensi kertaa elämässään näkivät mokoman näyn. Se oli Joonaan retken\nvastakohta se.\n\nVaikka tämän jutun todenperäisyys olikin vähän epäiltävää laatua,\nniin viehätti se kumminkin, hyvin kerrottuna, kuulijoita, ja pikku\nGuilleminin valaskala taisi jo panna pussiin Macabioun karhut.\n\nMark vuorostansa kertoi Robinsonista autiolla saarella, mutta, se\ntäytyy tunnustaa, pienen ystävämme kertomus ei juuri sanottavaksi\nmiellyttänyt. Pojat olivat toisillensa tarjoilleet sellaisia\nmakupaloja, että Robinson Crusoe papukaijineen, päivänvarjoineen ja\nkarvalakkeineen tuntui heistä kuin vesivelli herkkuja syöneelle. Itse\nPerjantaikaan ei herättänyt suurta osan-ottoa. Tämän kertomuksen,\njosta Mark ei kyennyt antamaan kuin yleiset piirteet vain, tämän\nkertomuksen olet sinä, armas Paul, kerran lukeva sellaisena kuin se\non kerrottu tuossa kuolemattomassa kirjassa, josta lapselle on riemua\nja vanhallekin vielä oppia, ja joka on parhaimpia, mitä ihmisjärki on\nluonut. Siinä kirja, jossa ei ole koristeita eikä haetuita helyjä,\nsiinä kirja, jolla ei ole muuta viehätystä kuin viehätyksistä parhain,\nnimittäin totuuden viehätys, — ja sen sinä luet ensin huviksesi ja luet\nsitä uudestaan opiksesi. Siinä ystävä niin nuorten kuin vanhainkin.\nSiitä, mikä meitä nuoruuden päivinä on ihastuttanut, siitä on meille,\ntarpeen tullessa, neuvoa ja apua elämän moninaisissa koettelemuksissa.\nSe antaa meille, tarpeen tullessa, neuvoa ja apua elämän moninaisissa\nkoettelemuksissa. Se antaa meille miehuutta, kärsivällisyyttä ja uskoa\nJumalaan; se osoittaa meille kaikki apuneuvot, mitä sillä ihmisellä\non, joka on jäänyt oman onnensa nojaan; se osoittaa, kuinka ihmisen\nkyvyt kehittyvät epätoivoisessa asemassa, ja kuinka sielu, jäätyän\nyksikseen luonnon helmaan, välttämättömästi kohoaa Luojan luo. Paitsi\npyhiä kirjoja, en tiedä mitään toista, jossa olisi enemmän lohduttavaa\nvoimaa, josta tuoksuaisi enemmän inhimillistä, enemmän uskonnollista\nfilosofiaa, yksinkertaisempaa ja ylevämpää siveys-oppia. Omituinen\nkohtalo tuon kirjan tekijällä! Mikä hän oli, kukapa sitä tiedustelisi?\nKuka huolisi kysyä, onko häntä ollutkaan? Hän on kadonnut teoksensa\nmaineesen. Tietäkööt kumminkin lapset hänen nimensä, ja pysyköön se\nnimi iäti siunattuna heidän muistossaan: hänen nimensä oli Daniel de\nFoë. [Daniel de Foë eli Defoë (lue: Denjel difoo) englantilainen\nkirjailija 1661 — 1731, julkaisi v. 1719 maailmankuulun teoksensa:\n»Robinson Crusoen (lue: Robinson Kruuso'n) elämästä ja onnen\nvaiheista». Se on ilmestynyt suomeksikin. — Suom. muist.] Niinkuin\nmonet muutkin ihmiset, jotka ovat työtä tehneet lähimmäistensä\nhyödyksi, niin hänkin kuoli puutteen-alaisena, vainottuna, onnettomana.\n\nKertomiskilpa oli päättymäisillään. Kaikki tahi melkein kaikki olivat\nkilpailleet palkinnosta, ja vaikka valaskala oli saanutkin pojat\nhetkiseksi kahden vaiheille, niin näkyi voitto sittenkin kallistuvan\nkarhujen puolelle. Macabiou, ikävä kyllä, ei osoittanut niin kainoa\nmaltillisuutta kuin voittajan tulee ja sopii. Hän näki jo ominansa\ntusinan karamelleja, huolellisesti käärittyinä harmaasen paperiin, vesi\nkihahti jo hänen suuhunsa, hän lipoi jo kieltänsä, mutta silloinpa\nkapteeni Legoff, oltuaan tähän saakka vaan palkintotuomarina, astui\nitse kilpatantereelle.\n\nHän rykäisi kolme kertaa, ei juuri ääntänsä selvittääkseen, vaan\nkehoittaakseen herroja ja kuulijoita vaitioloon.\n\nMielistelevä hyminä kulki koko joukossa.\n\n— Hiljaa, hiljaa!\n\nMacabiou yksin vaaleni ja vavahti.\n\n\n\n\n9. TUOMAS I:N RETKET\n\n\n— Minäpä, — sanoi Legoff, — minä kerron teille, kuinka minun vaari\nvainajani, Tuomas Legoff, joka oli lähtenyt pelkkänä matrosina\npurjehtimaan »Bellonalla», vihdoin tuli kuninkaaksi eräälle Etelämeren\nsaarelle.\n\n— Se ei ole mahdollista! — huusivat muut äimästyen. — Onko kuninkaita\nollut sinun suvussasi?\n\n— Yksi ainoa, — vastasi Legoff kainosti, — mutta kuninkaallista\nsukuperää sitä silti ollaan, sanoo isä. Tämmöinen oli juttu. »Bellona»\npurjehti Tyyneellä merellä, joka on niin hiljainen kuin lammas. Siinä\non siellä täällä saaria, joiden asukkaat panevat muukalaisen vartaalle\nja pistävät hänet poskeensa.\n\n— Vanhoja uutisia! — sanoi Macabiou. — Semmoisia ihmisiä sanotaan\nihmissyöjiksi eli muukalaisella nimityksellä kanni... kanni...\n\n— Kannibaaleiksi, — auttoi Mark; — semmoiset ne juuri tahtoivat\nPerjantainkin syödä.\n\nLegoff jatkoi:\n\n— Niin, »Bellona» kynteli Tyyneen meren pintaa ja hyvällä myötätuulella\nteki kaksitoista solmua tunnissa solkenaan vaan; mutta eräänä päivänä\nhuomattiin ruomassa tuli. Pumputtiin, pumputtiin, mutta mitäpäs siitä\nläksi! Parin tunnin kuluttua leimusi koko laiva ilmitulessa kuin\nolkilyhde.\n\n— Sepä on lystikästä, — sanoi sukkela Pornichet, — että vedessäkin voi\npalaa.\n\n— Saatpa nähdä, poikani, ett'ei se ollut niinkään lystikästä. Väki ähki\nja öhki pumputessaan ja sammuttaessaan, mutta valkea se yhä levisi\nlähemmäs ja lähemmäs kruutisäiliöä.\n\n— Voi tonttu! — sanoi Pornichet.\n\n— Ei auttanut muu kuin lähteä laivan sisästä. Mutta justiin siinä\nsilmänräpäyksessä kuin laivaväki oli laskeumaisillaan veneisin, —\nrrräiskis! Kruuti syttyy, jyräys kuuluu laivan sisästä. Sitä pauketta\nja piuketta, sitä ritinää ja ratinaa. — Kaikki oli säpäleinä. Ei\nollut enää »Bellonasta» jäljellä hituakaan. Tuokiossa oli vesi ja\ntuli kuluttanut siitä joka murun. Ei jäänyt henkiin kuin yksin Tuomas\nLegoff. Hänet lennätti kolmesataa seitsemänkymmentäviisi jalkaa\nkorkealle ilmaan, ja sieltä hän, heitettyään kymmenkunnan kuperkeikkaa,\nputosi istuvilleen yhteen niistä veneistä, jotka oli päästetty alas.\n\n— Mikä onni! — arveli Macabiou.\n\n— Siihen aikaan, huomatkaas, hyvät ystävät, Tuomas Legoff oli uljain\nmerimies koko Franskan laivastossa, pulska poika, jolla Nantesin ja\nBrestin välillä ei ollut vertaista. »Bellonalla» ei häntä muuksi\nsanottukaan kuin soreaksi Tuomaaksi; hän oli koko laivan koru\nja kaunistus. Sen lisäksi hän oli saanut loistavan kasvatuksen;\ntäynnä arvokkaisuutta oli hänen ryhtinsä, ja pää oli miehellä kuin\npartaveitsi. Hän olisi voinut nousta yhteiskunnan korkeimmille\nkunniasijoille, ja oli juuri perämieheksi pääsemäisillään, silloin\nkuin »Bellonan» tuho tapahtui. Näin hän nyt näki olevansa ypö yksinään\nveneessä, keskellä suunnatonta Valtamerta, mutta siitä ei mies\nkömmähtynyt, ei likimainkaan, arvelihan vaan, että koska hän näin\nihmeellisellä tavalla on päässyt silminnähtävästä kuolemasta, niin\nkai hän varmaankin on määrätty jotain erinomaista toimittamaan. Hän\nrupesikin voimainsa takaa soutamaan, toivoen saavansa nähdä jonkun\nlaivan, joka hänet ottaa mukaansa, tai pääsevänsä maihin johonkin\nsaareen. Niin souti vaari parka kymmenen päivää ja kymmenen yötä,\nsyömättä ja juomatta, eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä.\nYhdentenätoista päivänä hän ei enää soutanut hän söi silloin toisen\nkenkänsä.\n\n— Mahtoi maistua, — sanoi Pornichet.\n\n— Kahdentenatoista päivänä hän iski puukkonsa kärjellä suonta itsestään\nja joi vertansa.\n\n— Juokse jo järveen! — virkkoi Mascaret. — Kolmantenatoista hän\nkävi seljälleen veneen pohjalle ja odotti vaan, että kuolema häntä\narmahtaisi ja korjaisi pois. Ei ollut enää soreasta Tuomaasta kuin\nluu ja nahka jäljellä; vaari parka oli näinä kahtena viikkona käynyt\nkeltaiseksi, kuihtuneeksi ja laihaksi kuin kapahaili.\n\n— Ihanhan tässä on ruumis jo kananlihalla — virkkoi Jambonneau\nhytistellen, — mutta yks'kaikki, anna mennä loppuun vaan!\n\n— Niin, Legoff, kerro, kerro! — huudahti Mark, joka oli pelkkää korvaa.\n\n— Miten kauan hän lienee maannut veneen pohjalla, ei hän itsekään\ntiennyt. Herätessään hän huomasi olevansa pitkällään pehmoisella\nkukkanurmikolla, upeiden puiden alla, joissa tuhansia lintuja oli\nlaulamassa, ja jotka levittivät suloista tuoksua. Jo luuli vaari\npäässeensä paratiisin iloon; mutta hierottuaan silmistään unet pois ja\nnähtyään, millaisia olentoja hänen ympärillään on, oli hän vakuutettu\njoutuneensa manalan pohjalle. Seitsemättäkymmentä villiä ihmistä, yksi\ntoistansa hirveämpää, ruumiit kokonaan piirreltyinä kirjaviksi eikä\npukua yllä muuta kuin vaskirengas nenässä, istui hänen ympärillään,\nnähtävästi keskustellen keskenään ja erinomaisen tarkasti katsellen\nhäntä.\n\nHän kun tunsi maantiedon kuin viisi sormeansa, niin arvasi kohta, mikä\nhänet nyt perii.\n\nOn se sentään kovaa, kun ihminen, oltuaan syömättä kolmetoista\npäivää, itse joutuu syötäväksi neljäntenätoista. Kellä sydän on\noikealla kohdalla, se tosin saattaa jollakin tyytyväisyydellä antautua\nateriaksi hyville ystäville tarpeessa, ja olenpa vakuutettu, että\nPornichetin vaarista mahtoi siinä tilassa tuntua jotenkin hauskalta;\nmutta mennä tuntemattomain villien kitaan, jotka eivät edes osaa meidän\nkieltämmekään, ei vainkaan se ole lystiä.\n\nTuomas paralla ei ollut edessään muuta kuin käydä koreasti\npaistinvartaalle tai halstarille taikka ellei niinpäin, niin sitten\npaistinpannuun tahi kastrulliin. Eipä ihme siis, että hän äimistyi,\nkun hän, noustuansa istumaan, näki noitten ruskea-ihoisten lankeavan\nmaahan kasvoilleen hänen eteensä, nousevan sitten ylös ja heiluttelevan\nsekä viuhtovan käsiään semmoisella tavalla, joka ei suinkaan osoittanut\nmitään pahoja aikomuksia.\n\nMuutamat kantoivat hänen eteensä korittain apelsiineja, banaaneja ja\nananaaseja toiset nostivat hänen huulilleen limonaadia tai kokosmaitoa.\nToiset tulivat kutkuttamaan häntä jalkapohjista ja hieromaan hänen\npohkeitansa sillä välin kuin muut löyhyttivät hänelle vilvoitusta\npalmunlehdillä.\n\nJa aina kun hän oli syönyt palasen tai juonut kulauksen, niin villit\npäästivät ihastuksen huutoja, he kirkuivat riemusta, he tanssivat ja\nhyppivät ja tekivät semmoisia ihmeellisiä kuperkeikkoja, että olisi\nluullut heidän taittavan niskansa.\n\nSitten kuin hän oli syönyt kuin mies ja juonut kuin kaksi miestä,\npuettiin hänet vaippaan, joka oli tehty kanarialinnun, kolibrin ja\npapukaijan höyhenistä; sitten hänet nostettiin kantotuoliin, ja nyt\nläksi koko joukko, musikantit etupäässä, astumaan kuninkaan linnalle.\n\nHallitus-istuin oli tässä maassa ollut tyhjä eilisestä saakka; entinen\nkuningas, näet, oli kuollut kovaan vatsatautiin. Senvuoksi maan\nylimykset tahtoivat asettaa hänen seuraajakseen tämän ulkomaalaisen,\njonka sallimus oli heittänyt heidän rannoillensa.\n\nTällä tavalla Tuomas Legoff, joka jo oli ollut kuolemaisillaan nälkään\nja janoon, ja jolla ei ollut jalkineitakaan enää kuin tallukoista\ntoinen, tuli Tambulinan saaren kuninkaaksi.\n\n»Kruunausjuhla vietettiin vielä samana päivänä. Kaikki yleiset\nrakennukset valaistiin illan tultua ilotulilla, ja koko pitkä yö\ntanssittiin ja laskettiin raketteja.\n\n— Tuo nyt on pelkkää valhetta, — sanoi Macabiou.\n\n— Valhettako? — huudahti Legoff; — Se on ollut painettuna\nsanomalehdissä.\n\n— Sitten se vasta valhetta onkin, — lisäsi Macabiou.\n\n— Macabiou ei tiedä sitä seikkaa, — lausui Legoff mahtavasti, — että\nvaarini, palattuaan Franskaan, esitettiin kuninkaalle, joka otti hänet\nvastaan kuin sukulaisensa, sanoi häntä orpanakseen, sillä tuolla\nlempinimellä kruunupäät toisiansa kunnioittavat, ja nimitti hänet siinä\nsamassa luutnantiksi meriväkeen, pyytäen anteeksi, ettei voinut antaa\nhänelle takaisin hänen vasta menettämäänsä kuningaskuntaa. Silloinen\nkuuluisa kuningas oli nimittäin rauhaa rakastavainen eikä tahtonut\nkietoa Franskaa pitkälliseen sotaan. Tämä on ihan totta; kaikki\nsen-aikuiset sanomalehdet kertoivat siitä.\n\n— Niin, niin, sen-aikuiset sanomalehdet, — sanoi Macabiou, — nättiä\nväkeä.\n\n— Mutta nyt, — vastasi Legoff yhä arvokkaammin, — mutta nyt tahtoisin\ntietää, miksikä herra Macabiou tekee tuollaisia kommervenkkejä,\nniellessään minun vaarini alamaisia, koska kerran minä nielaisin hänen\nisänsä sedän puolitoista tuhatta karhua ihan irvistämättä.\n\n— Nyt on jo aika lopettaa jutut, — sanoi Mascaret. Valkea rupeaa\nsammumaan, ja minuun alkaa tulla jo aika nuha; saattaahan Legoff kertoa\nmeille loput Pouliguenissa.\n\n— Ei, ei, kerro vaan loppuun asti, Legoff, — huusivat kaikki muut,\nasettuen yhä lähemmäs valkean ympärille.\n\nLegoff tunsi tuosta salaista mielihyvää ja alkoi jälleen.\n\n\n\n\n10. TAMBULINAN KUNINGASKUNTA\n\n\nJos maailmassa milloinkaan on ollut semmoista kuningasta, joka\non saattanut sanoa olevansa alamaistensa jumaloima, niin ainakin\noli sellainen Tuomas I, Tambulinan kuningas. Hän ei hallinnut kuin\npuoli kuudetta kuukautta, mutta tämänkin lyhyen ajan kuluessa hän\nsai tuta kaiken sen sulouden, jonka kuninkuus tuottaa hellälle\nsydämelle ja vennolle vatsalle. Joka aamu tuli koko kansa miehissä\ntiedustelemaan kuinka hänen majesteetinsa jaksaa, ja kuinka hän on\nyönsä maannut. He koettivat arvata ja ennakolta täyttää kaikki hänen\npienimmätkin mielitekonsa. Kalastajat kalastivat ja linnustajat\nlinnustivat ainoastaan häntä varten. Hänen ruoka-aittansa oli täpö\ntäynnä kaikenlaatuista tavaraa; herkullisimmat kalat, mehuisimmat\nmetsän riistat olivat aina valmiina hänen ateriaansa varten. Joka aamu\nkannettiin hänelle sänkyyn vadillinen maisi-velliä. Tunnin kuluttua\nhän sai aamiaisekseen kolme tai neljä paistettua pikkulintua, jotka\nsulivat suussa kuin voikakut. Hän söi päivällistä puolenpäivän aikana,\nvälipalaa kello neljä eikä pannut koskaan illallisetta maata.\n\n— Älä, veikkonen, — äänsi Macabiou, jonka vatsassa nälkä piti aika\nkurinaa. — On sopimatonta tuoda esiin tuollaisia pikkuseikkoja.\n\n— Se on armotonta, — liitti Jambonneau, vetäen vyötänsä kireemmälle.\n\n— Mennään pois, pojat, — sanoi Mascaret.\n\n— Älkää nyt keskeytelkö! Antaa hänen puhua! — huusivat muut.\n\nLegoff jatkoi:\n\n»Kerran, mitäpä kahdestikin päivässä kaikki valtakunnan virkamiehet\nkokoutuivat hänen akkunansa alle, ja siellä he, huvittaaksensa häntä\nruoansulatuksen aikana, lauloivat kansallisia lauluja, joita hänen\nmajesteetinsa, minun vaarini, suvaitsi balkoniltansa palkita kaikkein\narmollisimmalla hymyllä. Häneltä säästettiin kaikki sekä ruumiin että\nhengen rasitukset. Hän ei liikkunut ulkona muutoin kuin kantotuolissa.\nMitä valtioasioihin tulee, niin hänen kuullen ei niitä milloinkaan\notettu puheeksi; hänellä oli kyllä ministerejä, jotka pitivät niistä\nhuolta.\n\nLuulispa nyt, että Tuomas, oltuaan parikin viikkoa näin rauhallisessa\nja ravitsevaisessa kuninkaanvirassa, jälleen rupesi toipumaan\nja vahvistumaan. Mutta ei, valitettavasti ei! Vaikka hän oikein\ntyöksensä koetti maata, syödä ja olla työttömänä, niin hirveän laihana\nhän sittenkin oli, ja tämä seikka se suretti hänen alamaisiansa.\nNähdessään häntä ulkona hänen kantotuolissaan, keltaisena kuin sirkka\nja näivettyneenä kuin haavankuori, kävivät he pahoille mielin eivätkä\nollenkaan näyttäneet tyytyväisiltä.\n\nVasta neljän kuukauden kuluttua hän rupesi vaurastumaan. Siitä saakka\nlihosi hän silmin nähtävästi, ja sorea Tuomas tuli jälleen näkyviin\nTuomas I:n kruunun alta. Hänen alamaistensa rakkaus näkyi kasvavan\nsamassa määrässä kuin hänen lihavuutensa. Ja tällä rakkaudella ei\nollut enää rajoja siitä hetkestä asti, jona he huomasivat hänen\nvatsansa paisuvan. Jos hän hetkeksikään pisti nenänsä ulos, niin heti\nkeräytyi hänen ympärilleen suuri joukko alamaisia, jotka ahnain silmin\nkatselivat ja tunnustelivat hänen majesteetiansa. Liiatenkin vetivät\nhyllyvimmät paikat hänen ruumiissansa erinomaista huomiota puoleensa,\nja kaikki osoittivat mitä hurjimmilla keikahduksilla mielihyväänsä\nsiitä, että heillä oli niin pyöreä ja pullea kuningas.\n\nNämä lapsellisen riemun osoitukset olivat hänelle mieliin,\nymmärrättehän sen, ja varsin korkeihin ajatuksiin hän tulikin\nitsestänsä. Ja tosiaan, tutkiessaan itsensä ruumiin sekä hengen avujen\npuolesta, hän ei liiaksi ihmetellytkään olevansa kuninkaan istuimella;\noikeinhan hän oli siinä kuin kotonansa ja paljoa perehtyneempikin kuin\n»Bellonan» märssykorissa. Lukenut mies kun oli, oppi hän maan kielen\nkahdeksassa päivässä niin hyvin, että puhui sitä kuin äidinkieltään.\nUsein hän kävi alamaistensa luona. Semminkin hän rakasti astua\nheidän majoihinsa äkkiarvaamatta. Hän sanoi silloin aina tulleensa\ntiedustelemaan, oliko heillä mitä puutteita, ja joi hyvin armollisesti\nheidän kanssaan lasillisen ratafiaa. Näin erinomaisia villejä, joiden\nhän oli luullut syövän ihmisen lihaa, hän rakasti sydämellisesti, sanoi\nheitä lapsiksensa, pitipä heitä kauniinakin. Hän ei ajatellutkaan\nruveta heitä opettamaan, päin vastoin hän päätti pitää kunniassa\nheidän herttaista tiedottomuuttaan. Saaren asukasten sivistys oli\nhänen mielestänsä aivan riittävä, ja hän pelkäsi pahentavansa sen, jos\nrupeaisi siihen kajoamaan. Hän eli rauhassa, piti makean leivän juhlaa\naamusta iltaan eikä koskaan nukkunut sanomatta itselleen, että kaikki\noli mitä parhaimmalla kannalla Tambulinan kuningaskunnassa.\n\nEräänä iltana, sitten kuin hän oli syönyt illallisen, iski\nhänen mieleen lähteä katsomaan, millä kannalla yöpolisi on hänen\nvaltakunnassaan. Hän arveli myöskin, että vähäinen kävely ennen\nmaatapanoa olisi edullista ruuansulatukselle. Sen vuoksi hän kietoi\nympärilleen höyhenvaippansa ja läksi salaa ulos linnasta. Taivaalla\nei näkynyt kuuta eikä tähtiä: pimeä oli kuin säkissä. Tuollaisessa\npimeässä — olisi helposti saattanut taittaa niskansa, mutta siitä\nhuolimatta hänen majesteetinsa rupesi kävelemään ristiin rastiin katuja\npitkin, hiipien hiljaa varpaillaan. Ja eikös tuo ollut kaunista?\nHallitsija, vetäytyneenä pois hovielämän nautinnoista, kävelee omassa\nkorkeassa personassaan yövartijana varjellen alamaistensa henkeä ja\nomaisuutta! Tämä ylevä velvollisuus, jota hän nyt täytti ensi kertaa,\nkohotti hänet taaskin hänen omissa silmissään, ja nyt hän ei enää\nepäillyt olevansa syntynyt kuninkaaksi.\n\nSaarella makasi kaikki. Tambulinan porvarit kuorsasivat pajun-oksista\nja kierretyistä vihvilöistä tehdyissä majoissaan. Nähtyänsä, että\njärjestys vallitsee hänen pääkaupungissaan, mutta että kadut kenties\ntarvitsevat uutta kivitystä ja valaistusta, aikoi hän palata linnaansa,\nvarsin tyytyväisenä kävelyhynsä. Mutta kulkiessaan erään yksinäisen\nmajan ohitse, hän kuuli sen sisästä ääniä, ikäänkuin siellä olisi\nollut joku kova kiista tai riita. Keskeltä muiden vikiseviä ääniä\nkuului selvään eräs kova ääni, jonka hän paikalla tunsi: se oli erään\nKvinkvina nimisen ylimyksen, joka oli tunnettu kansanvillitsijä ja\nkansanpuolueen johtaja. Samoin hän tunsi myös äänestä lemmikkinsä,\nBibi-Lulun, joka oli varsin lempeä ja hento nuorukainen, ja jota hän\nrakasti enimmin kaikista, sillä hänen puheensa oli niin viehättävä,\nhänellä oli niin kauniita ajatuksia ja luonne niin herttainen. Hänen\nmajesteetinsa painoi korvansa kiinni majan seinään, haluten tietää,\nmistä tuolla sisässä riidellään.\n\n— Sen minä sanon, — huusi Kvinkvina innoissaan, — että hän on nyt\nparhaimmillaan, ja ett'ei hänestä enää sen parempaa saa.\n\nSitä minäkin, — visersi Bibi-Lulu lempeästi.\n\n— Mutta niin ei ministerit, lisäsi kolmas ääni. — He koettelivat\nhäntä tän'aamuna ja sanovat hänessä vielä olevan heikkoja paikkoja.\n\n— Heikkoja paikkoja! — kirkui Kvinkvina. — Tuommoisia ne\novat, ne meidän ministerit! Siinä taas se heidän kavaluutensa ja\nherkullisuutensa. He koettavat vaan vetää meitä nenästä, voidakseen\nsiepata itselleen rasvaisimmat palat. Jos heitä ruvettaisiin uskomaan,\njos heidän annettaisiin tehdä mielensä mukaan, niin ei meille jäisi\nmuuta kuin luut, ja niistäkin olisivat he jo imeneet ytimen pois.\n\n— Pois ministerit! — kuului samassa parikymmentä uhkaavata ääntä,\nniin että Tuomas Legoff luuli jo olevansa isänmaassaan.\n\n— Tästä pitää saada loppu, pitää! — kiljaisi jälleen Kvinkvina ja löi\nnyrkillään seinään niin lujasti, että kuninkaan nenä oli vähällä käydä\nlyttyyn. — Mehän olemme tehneet hänet kuninkaaksi: sehän oli paras\nkeino lihoittaa häntä; mutta nyt saavat kansan uhraumiset jo päättyä.\nKansa nurisee, kansa ei jaksa enää odottaa, kansa vaatii jälleen päästä\noikeuksihinsa. Juhlamenojen pitää tapahtua huomispäivänä; jollei, niin\nmuistakaa minun sanani, että kapina nousee Tambulinan saarella!\n\n— Kannatetaan! Huomenna siis! — huusivat kaikki villit.\n\nJa yksi heistä arveli vielä.\n\n— Siitä tulee kieltämättä makuisin pala, mitä milloinkaan on saatu\nmeidän pienissä juhlissa.\n\n— Malttakaa,»— sanoi armas Bibi-Lulu, — minkä kastikkeen kanssa\nhänet kannetaan pöytään?\n\n— Ei kastiketta minkäännäköistä! — vastasi Kvinkvina niin mahtavasti,\nettä keskustelu paikalla taukosi. — Vartaalla hän paistetaan, eikä\nliiaksi paistetakaan! Siitä minä pidän huolen. Sanalla sanon, tällä\nkertaa ei kansa tule pilkatuksi, petetyksi, niinkuin usein tätä\nennen. Se aika on ollut ja mennyt, jolloin kansa, huokaillen ahnaan\nylimysvallan häpeällisen ikeen alla, ryömillään sai poimia muruja\nisoisten pöydältä! Oikeuden hetki on viimeinkin lyönyt, kansa tuntee\noikeutensa, kaikki kalpenee, kaikki katoaa kansan majesteetin edessä,\nja koska minä juuri sitä edustan, niin pidätän itselleni parhaimman\npalan.\n\nMoinen ylenpalttinen vaatimus herätti nurinaa.\n\n— Mitäs te nurisette? — tiuskasi Kvinkvina, ilkeästi irvistäen. —\nEikös kukin teistä saa palaa paistetusta kuninkaasta?\n\nTämä julma leikkipuhe rauhoitti tyytymättömät ja istunto päätettiin\nyksimielisillä huudoilla: »Huomiseksi! huomiseksi!»\n\nTuomas I:n oli käynyt kalman vaaleaksi ja kosk'ei hänen ensinkään\ntehnyt mieli läsnäolollansa kunnioittaa huomispäivän juhlaa, niin\notti hän sääret selkäänsä, jättäen kapineet ja kampsut, ja läksi\npotkaisemaan rantaan päin. Vaikka hän nyt jälleen oli menemässä\nkohtaamaan uusia paastopäiviä, uusia onnenvaiheita, ja vaikka hän\ntiesi, millaista hänen kansansa oman voiton pyytämättömyys oikeastaan\non, niin ei hän kumminkaan malttanut olla heittämättä kaipauksen\nkatsetta jäljellensä tuohon Tambulinan saareen, jossa hän oli elänyt\nniin monta onnellista päivää. Sallittakoon hänen poikansa pojan\nlausua tässä pari kunnioituksen sanaa hänestä! Hallittuansa puoli\nkuudetta kuukautta, hän läksi pois, niinkuin oli tullut tyhjin käsin\nja puhtaalla omalla-tunnolla. Eikä johtunut hänen mieleensä viedä\nmuassaan edes valtionrahastoa eikä kruunun timanttejakaan. Hän heitti\nvaippansakin päältään, viskasi sen rannan hiekalle, luopumisensa\nmerkiksi, ja nosti jo jalkansa, astuakseen veneesen, — mutta samassa\ntunsi hän jonkun käden laskeuvan raskaana hänen olkapäällensä...»\n\nLegoff pysähtyi nyt ja vaikeni hetkiseksi. Kuulijain tarkkuus oli\nkiihkeimmillään. Jos jokainen heistä olisi ollut Tuomas I:n sijassa,\njokainen heistä tuntenut tuon raskaan käden laskeutuvan hänen\nolkapäällensä, niin eivät he silloinkaan olisi tunteneet suurempaa\nkauhua. Pikku Mark ei vielä ollut koskaan ollut mukana mokomassa\njuhlassa. Mascaret ei puhunut enää sanaakaan poismenosta, ja Macabiou\nnäki jo selvään, että karamellit olivat menneet häneltä sivu suusta.\nPyyhkäistyään tyytyväisenä leukaansa ja heitettyään Macabioun puoleen\nsemmoisen katseen, joka olisi saattanut vajottaa hänet, hänen isänsä\nsedät ja tämän karhut maan alle, jatkoi Legoff jälleen merkillistä\njutelmaansa.\n\n\n\n\n11. SUORITUS\n\n\n»Näin nyt oli kuninkaallinen pakolainen otettu kiinni kuin pahantekijä\nikään, ja vaikka hän oli enemmän kuollut kuin hengissä, niin jaksoi\nhän kumminkin kääntyä ympärinsä ja näki edessään erään julman\nkummituksen, joka oi ollut muu kuin Kvinkvina itse, Kvinkvina kaikkine\nseuralaisineen, joiden etunenässä näkyi Bibi-Lulun lempeä haahmo\npuiden siimeksessä. Niinkuin tiedätte, hyvät ystävät, ovat villit\nihmiset ihmeellisen tarkka-aistisia. Heillä on niin herkät korvat, että\nkuulevat heinän kasvamisen, muurahaisen astunnan, kärpäsen hengityksen.\nNäkö heillä on niin erinomainen, että voisivat nähdä hämähäkin\nkutovan verkkoa kuussa, ja mitä hajuhermoihin tulee, niin voisivat\nhe Pouligueniin asti tuntea, milloin Batzissa makkaroita paistetaan.\nTuskin olivat Kvinkvina ja hänen seurakumppalinsa tulleet ulos majasta,\njossa he olivat olleet neuvottelemassa, niin olivat he heti vainunneet\nkuninkaan hajun. Viekkaina kuin ketut he olivat hetikohta arvanneet,\nettä jotakin tässä on toisin kuin olla pitäisi. He läksivät onnettoman\nvaari vainajan jälkiä myöten, eikä heidän tarvinnut kovinkaan\nkiirehtiä, niin jo ennättivät rannalle samaan aikaan kuin hänkin.\n\n— Teidän majesteetinne, — sanoi Kvinkvina kaikella alamaisella\nkunnioituksella, — teidän majesteetinne tietää kyllä, että\nperustuslakimme, jota olette vannonut pitävänne pyhänä, nimenomaa\nkieltää kuningasta lähtemästä maasta pois.\n\n— Lapsukaiseni, rakkaat lapsukaiseni, — änkytti onneton hallitsija,\ntuskin enää pysyen pystyssäkään. — Minun teki mieleni vaan tehdä\npiikkiriikkinen huviretki merellä. Pyhitettyäni koko päivän\nvaltiotoimille, jotka tarkoittavat kansani parasta, olisi minun ollut\nsuloista, sen tunnustan, muutamaksi hetkeksi tuossa ruuhessa pienosessa\nunohtaa mahtavuuden murheet ja hallitustointen huolet.\n\n— Perustuslaki, teidän majesteettinne, ei salli sitä. Ja jospa\nperustuslakikin sen sallisi, niin rohkenisivat teidän uskolliset\nalamaisenne kaikkein nöyrimmästi kantaa jalkainne juureen kieltonsa.\nYöt ovat viileät näinä aikoina, ja yks kaks voisitte saada yskän ja\nkulkutaudin, ja huomenna on meillä juhla, jossa teidän majesteetinne\nläsnäolo on välttämätön.\n\n— Juhla! Niinkö sanoit, rakas Kvinkvina?\n\n— Niin, teidän majesteetinne, isänmaalliset huvit, joihin on osaa\nottava koko saaren kansa...\n\n— Ja olisipa kovin katkerata, jos suuresti rakastettu hallitsijamme\nei kunnioittaisi niitä läsnäolollaan, — lisäsi Bibi-Lulu sointuvalla\näänellään.\n\n— Rakkaat ystävät, minä olen syvästi liikutettu. Kuinka suloista\nminun olisi nähdä kaikki alamaiseni ympärilläni samassa pöydässä! Vaan\npahoinpa pelkään, että minun terveyteni tila riistää minulta huvituksen\nolla läsnä huomispäivän kokouksessa. Minä en ole ensinkään terve, rakas\nKvinkvina.\n\n— Mitä minä kuulen! — huudahti Kvinkvina. — Teidän majesteetinne ei\nole koskaan voinut paremmin. Olettehan lihava ja pullea puolelta ja\ntoiselta.\n\n— Muistapas, Kvinkvina, että pahimmat taudit ne juuri osoittavatkin\nhyvän terveyden oireita. Tällainen kyllä on minulla muoto, lapsukaiset,\nmutta sittenkin minä surkastun ja näivetyn päivästä päivään. Valta ja\nvoima — se on painava taakka, ja hallitseminen — voi kuinka raskas\nurakka se on! Helpompi olisi hakata halkoja. Tämä rasva, johon kansani\nkatseet kiinnittyvät niin suurella rakkaudella ei ole muuta kuin\npelkkää tautiperäistä pöhöä Tämä lihavuus, joka tekee teidät niin\nylpeiksi tämä pulleus, tämä ihon punervuus, kaikki tämä, hyvät ystävät,\non petollista ulkonäköä vaan. Vertauksissa puhuen: minä olen kuin mikä\npöhökakku. Mutta merkillisintä tässä taudissa, joka minua vaivaa, on\nse, että vereni on alituisesta valvomisesta muuttunut niin sanoakseni\nmyrkyksi. Jok'ainoa kirppu tai itikka, joka pahaa aavistamatta\nkimppuuni käy, saa halvauksen ja kuolee siihen paikkaan. Joka aamu on\nherätessäni ympärilläni kantapäästä kiireesen syöpäläisten raatoja.\nTiedättehän, että viime viikolla kuoli minulta suureksi surukseni\nKakambo, sievin kaikista apinoistani, sydämelleni rakkahin juuri siitä\nsyystä, että se oli niin sinun näköisesi, rakas Kvinkvina; mutta sitä\nette vielä tiedä, mistä syystä tämä sorea elävä nukkui pois elämänsä\nkukoistuksessa. Sanonko ma? Kakambo parka kuoli parin sekunnin kuluttua\nsiitä kuin oli leikitellessään pikkuruisen vaan puraissut minua\nsääreen. Päättäkää nyt siitä, saatanko olla esimiehenä huomispäivän\nisänmaallisessa juhlassa. Määrätkää kuinka tahdotte, minä tottelen.\nMinä tunnen velvollisuuteni, ja kuninkaan ensimmäinen velvollisuus on\nkaikin puolin noudattaa kansan tahtoa. Eläköön perustuslaki! Eläköön\nTambulinan kansa!\n\nTämä puhe oli lausuttu niin vakavasti ja sulavasti, että herrat\nvillit, vaikkeivät sitä kaikin puolin uskoneetkaan, saivat siitä\nkumminkin yhtä ja toista miettimisen aihetta. He rupesivat\nneuvottelemaan keskenänsä, ja Tuomas I luuli jo päässeensä pälkähästä,\nainakin toistaiseksi, mutta pian hän kuuli Kvinkvinan puhuvan\nkumppaleilleen:\n\n— Mitä hän nyt on meille lasketellut, on pötyä alusta loppuun. Minä\ntiedän ihan taatuista lähteistä Kukambon kuolleen vatsan kovuuteen.\nMitä taas apinan isäntään tulee, niin hän on aika velikulta. Ryhdytään\nvaan iloisesti toimeen. Kaikissa tapauksissa sopii, varmemmaksi\nvakuudeksi, antaa ministerien maistaa ensimmäiset palat. Tavallisella\nahneudellaan he kyllä etunenässä hyökkäävät paistin kimppuun; me muut,\nme ryhdymme ateriaan sitten vasta kuin he ovat maistaneet.\n\nTämä varovaisuuskeino sai kyllä rauhoittumaan alamaiset, mutta ei\nkuningasta. Tuomas tunsi olevansa sairaampi kuin oli tahtonut heille\nluulotellakaan.\n\n— Teidän majesteetinne, — sanoi hänelle Kvinkvina, — emme suinkaan\nuskaltaneet muuta kuin luulla terveyttänne mitä parhaimmaksi. Syvästi\nliikutettuina siitä kuvasta, jonka annoitte meille taudistanne, me nyt\njuuri keskustelimme, eikö sopisi jättää toistaiseksi puheenaolevaa\njuhlaa. Valitettavasti täytyy minun kumminkin alamaisuudessa ilmoittaa\njuhlan valmistusten ennättäneen jo niin pitkälle, ett'ei sitä mitenkään\nkäy enää viivyttäminen. Kaikki ruokalajit on jo teetetty, kaikki\nkutsumuskortit lähetetty. Ja kun sitten vielä teidän majesteetinne\nsaa kuulla, mikä tarkoitus tällä juhlalla on, niin olenpa vakuutettu,\nett'ei teidän majesteetinne jätä kunnioittamatta sitä läsnäolollaan.\n\n— Sano, Kvinkvina, sano, mikä sen tarkoitus on, — rukoili Tuomas\nparka joka luuli saavansa kuulla jotain lohdullisempaa ja tarttui,\nmieletön mies, toivon pienimpäänkin oljenkorteen.\n\n— Teidän majesteetinne! Hamasta harmaasta muinaisuudesta saakka\non Tambulinan kuningaskunnassa ollut tapana, että kansa jo ennen\nhallitsijansa kuolemaa antaa heille kullekin kunnianimen, joka on\nmuistuttava kaikista niistä suurista töistä, kuin hän kansallensa\ntehnyt on. Ja huomenna juuri, teidän majesteetinne, kansa kokoutuu\nyhteen ja juhlallisesti julistaa teidän majesteetillenne kunnianimen,\njolla historia aina maailman loppuun saakka on kunnioittava Tuomas\nI:stä.\n\n— No niin, Kvinkvina. Tämä kunnianimi...\n\n— Täytyy sanoani, teidän majesteetinne, että vaikea oli löytää\nmeidän köyhästä kielestä sanaa, johon olisi yhdistetty niin monta\nja niin erillaista ominaisuutta, ja joka muistuttaisi niin monesta\nsuuresta työstä, mitä olette maalle tehneet, ja joka samalla myös\nennakolta ilmoittaisi kaikki nekin työt, mitkä vastedes olette tekevä.\nKauan olimme epätiedossa, mikä olisi sopivampi: Tuomas Paksuko,\nTuomas Hyväkö, Tuomas Hyväntekijäkö, Tuomas Rauhallinenko; mutta\nnäistä sanoista ei yksikään ilmaissut kylliksi tarkkaan rakkauden\nja kiitollisuuden tunteita, jotka rintamme täyttävät. Viimeinkin\nminä, Kvinkvina, — o sitä onnellista sydämmen sykäystä! — minä olen\nlöytänyt, minä olen ehdottanut, minä olen helposti saanut hyväksytyksi\ntodellisen kunnianimen, ainoan, mikä soveltuu teidän majesteetillenne,\nja huomenna, teitä jumaloivan kansan riemuitessa, lasien kilistessä\nja torvien raikuessa, julistetaan Tuomas I alamaistensa Ravitsevaksi\nIsäksi.\n\n— Tämä on ylenpalttista, Kvinkvina, tämä on liian ylenpalttista!\n— huudahti kuningas, ollen vähällä kaatua maahan ja osoittaen\nylevämielisyyttä niin suuressa määrässä, että oikein puristi tuon\niljettävän saarelaisen kättä. — »Te olette oikeassa, rakas ystävä,\nmin'en epäile enää, minä tulen huomispäivän juhlaan; se on oleva\nelämäni kauniin, elämäni ihanin päivä. Saatte olla varmat tulostani,\nlapseni! Vaan nyt, jättäkää minut. Tahdon olla yksinäni. Tahdon,\nyksinäni viruskellen tässä venosessa, mietiskellä ja valmistella\nrauhassa sitä puhetta, jonka huomenna olen pitävä, jälkeisruokaa\nsyödessämme.\n\n— Teidän majesteetinne, — sanoi Kvinkvina jälleen, — parempihan\non teidän virua omalla vuoteellanne. Tämä vene ei ole mikään osa\nTambulinan valtakuntaa, ja perustuslakihan on selvä. Jos suvaitsette,\nniin saatamme alamaisuudessa teidän majesteetinne hamaan palatsiin\nasti.\n\nTämän sanottuaan hän kietoi kuninkaansa huolellisesti höyhenvaippaan,\njonka hän itse oli ottanut ylös maasta, ja niin läksi koko joukko\nastumaan kuninkaan hoville. Kuningas kulki etunenässä ja hänen\nperässään, asianomaisen matkan päässä astuivat muut, päästämättä\nhäntä näkyvistään ja tarkasti väjyen hänen pienimpiäkin liikkeitään.\nTuomas paralla ei ollut enää muuta toivoa kuin Bibi-Lulu. Vaikka hän\noli kuullut hirveitä sanoja, jotka ukkosena olivat sattuneet hänen\nkorviinsa ja myllertäneet mieheltä koko sydämen, niin ei hän kumminkaan\nvoinut uskoa, että niin paljon kiittämättömyyttä ja niin paljon\npaatumusta olisi vielä noin kovin nuoressa olennossa; hän piti varmana,\nettä Bibi-Lulu hänet kylläkin auttaa tästä epätoivoisesta tilasta.\nTultuaan lähemmälle linnaansa, hän kääntyi, kulkuansa kumminkaan\ntauottamatta, seuralaistensa puoleen ja käden viittauksella,\nmahtavalla ja käskevällä kuin ennenkin, kutsui Bibi-Lulun luoksensa.\nNuori villi totteli paikalla kuninkaansa käskyä. He kulkivat vierekkäin\njonkun aikaa ääneti, kuningas ajatuksissaan ja synkkänä, Bibi-Lulu\ntyyneenä ja myhäillen.\n\n— Bibi-Lulu, — sanoi viimein Tuomas niin hiljaa, etteivät muut voisi\nkuulla, — tiedäthän, kuinka hyvä olen aina ollut sinulle. Olisitpa\nkelvottomin mies tässä kansassa, jos sinulle erittäin tarvitsisi\nsitä muistuttaa. Minussa on sinulla ollut, en tahdo sanoa parhain\nherra, mutta suorin ja uskollisin ystävä. Ylenpalttisesti olen\nvuodattanut päällesi armoani ja hyvyyttäni. Kun päivällispöydässäni\noli kalkkunanpaistia, sait sinä joka kerta siivet kalutaksesi. En\nkoskaan maistanut pähkinäkreemiä ennenkuin sinä olit hotkaissut siitä\npuolet. Muistatko, kuinka monasti tapasin sinut herkuttelemasta\nruokakaapissani? Salamähkään olet sa juonut minulta toista litraa\nratafiata. Minä vaan myhäilin enkä kieltänyt, kummastelin vaan,\nmiksi sinä salavihkaan otit sitä, mitä hyvästä sydämestäni olisin\nsinulle aina suonut. Sinun läsnäolosi silitti pois rypyt otsaltani.\nMinä kutsutin sinua, kun viivyit kauan poissa, ja useinpa minä jätin\nkultaisen kartanoni ja tulin sinun matalaan mökkiisi ja poltin siellä\nveljellisyyden piippua sinun kanssasi. Sinulle avasin sydämeni, sinulta\nen salannut mitäkään. Julkisissa juhlissa istuit sinä vieressäni.\nMinä sinut nostin kunniaan ja arvoon. Nähdessään meitä aina yhdessä,\nolisivat ihmiset saattaneet luulla olevasi syntynyt hallitusistuimen\nportailla. No niin, Bibi-Lulu, sietäisitkö, palkinnoksi kaikista näistä\nhyvistä töistä, että kuninkaasi, herrasi, ystäväsi pannaan vartaalle\nkuin mikä lampaanlapa?\n\n— En minä ole syypää siihen, rakas herrani; tuo mokoma Kvinkvinahan\nse tahtoo teitä vartaalle, — huilutti Bibi-Lulu hienolla äänellään.\n— Minä puolestani tahtoisin, että teidät laitettaisiin jänispaistin\nviisiin ja kannettaisiin pöytään sipulikastikkeen kanssa.\n\n— Kurja! — kiljasi Tuomas kovasti suutuksissaan. — Se on siis totta,\nse on siis totta! Sinäkin, viheliäinen Bibi-Lulu, sinäkin varusteleit\nsyömään kuningastasi!\n\n— No ihme ja kumma, armas herrani, — vastasi Bibi-Lulu enkelin\nviattomuudella, vähemmin liikutettuna kuin hämmästyneenä, —\nminkästähden teitä sitten olisi apatettu niin hyvästi kuudetta\nkuukautta ja lihoitettu niin suurilla kulungeilla?\n\nTuomas I kääräisi ympärilleen tiiviimmästi höyhenvaippansa, painoi\npäänsä alas eikä enää virkkanut sanaakaan. Muutaman minutin perästä\nsaattojoukko seisattui linnan ristikkoportille. Hallitsija pantiin\nlukon taakse, kolme vahtia asetettiin joka portille, ja hamaan aamuun\nasti kulki aseilla varustettuja patrulleja Tambulinan saarta ristiin\nrastiin.\n\nOli sekin yö, lapsukaiset, oli sekin yö! Kuvailkaa nyt mielessänne\nTambulinan kuningas, kulkevana pimeässä, avarassa palatsissaan,\njoka muutaman tunnin kuluessa oli muuttunut hänelle vankihuoneeksi,\nja josta hän pääsee pois ainoastaan — uhrialttarille astuakseen.\nTutkittuaan kaikki huoneensa ja nähtyään, ettei pakenemista ollut\najatteleminenkaan, painoi hän päänsä käsiinsä ja itki katkerasti.\nIlveilys oli loppunut; murhenäytelmä oli alkava. Hänen ei sopinut edes\nnuhdella kansaansa kiittämättömyydestä, sillä Bibi-Lulun viimeiset\nsanat olivat osoittaneet hänelle asian oikean laadun. Kadonnut oli\nTuomas I kuin tina tuhkaan; jäljellä oli vain »Bellonan» entinen\nmatrossi. — »Voi sua, ikipäiväinen narri,» — virkkoi hän itsekseen,\n— »kun hetkiseksikään saatoit luulla, että sua niin huolellisesti\nhelliteltiin ja lelliteltiin vaan suurten ansioittesi ja pulskan\nvartalosi vuoksi! Voi sua kolmin-, voi nelinkertainen narri, joka\nannoit vetää itseäsi niin törkeästi nenästä ja pidit täytenä totena\nalamaistesi kunnioitusta, koskas et muuta tehnyt kuin vedit ruokaa\nja juomaa nahkaasi aamusta iltaan ja sulattelit sitten illasta\naamuun!» — »Hänelle muistui nyt mieleen satu ketusta ja korpista;\nmutta hassuinta hänen tilassaan oli se, että hän, oltuaan tähän asti\nkorppina, nyt vielä oli oleva juustona. Tuon tuostakin hän kuulahti\nmelua ulkona: siellä kuului vartijain määränperäisiä askelia tahi\nheidän vuorohuutojansa. Hänestä tuntui, kuin hänen ruumiistansa nyt jo\nläksisi paistin hajua ja, huolimatta ponnistuksistaan, hän ei mitenkään\nvoinut tehdä päätöstänsä häntä odottavan kohtalon suhteen. Hän myönsi\nkernaasti hallituksensa olleen yhtämittaisia kemuja ja kekkereitä,\nmutta nyt, kun laskut oli suoritettava, oli niihin pantu vähän liikoja.\nUupuneena vihdoin niin suurista liikutuksista, (olisi tuota uupunut\nvähemmästäkin), hän heittihe viimein kuninkaalliselle vuoteellensa ja\nnukkui, kietouneena höyhenvaippaansa.»\n\n\n\n\n12. METSÄSTYS. KALASTUS. PUJAHDUS\n\n\n»Päivä oli jo korkealla, kun kuningas heräsi. Hän hieroi silmiään ja\nluuli nähneensä pahaa unta. Tähän aikaan hänelle tavallisesti joka\naamu tuotiin vellivati, ja tähän aikaan hoviherroja tunkieli hänen\nmakuukammiossaan, kilpaillen onnesta, ken muka ensin saisi nähdä\nkuninkaan armollisen hymyn. Kummastellen, ettei ketään ollut hänen\nympärillään, hän nousi vuoteeltaan, veti uutimet auki ja — arvatkaas\nmitä hän nyt näki?\n\nAamu oli herttainen. Linnut lauloivat kilvassa aamuvirttänsä, ja\naurinko paistoi tummansinisellä taivaalla. Keskellä palatsin eteistä\ntoria leimusi halkorovio, jossa koko härkäkin olisi kyllä kypsäksi\npaistunut. Rovion edustalla oli hirveän pitkä aluspannu rasvaa varten\nja pannun päällä yhtä hirveä paistinvarras, kiiltävä kuin miekan terä\nja ripustettu kummastakin päästä kahden suunnattoman rautaristikon\nnojaan. Vähän matkan päässä siitä palmujen siimeksessä näkyi, niin\npitkälle kuin silmä kantoi, pöytä, joka oli tehty pölkyille asetetuista\nlaudoista. Kymmenkunta pikku pirujen näköisiä kokkipoikia kattoi\npöytää, ja hovimestari hioi sieralla veistä, isoa kuin hyväkin miekka.\nPöytävieraat olivat juuri tulossa: toisella puolen kulkivat vakavin\naskelin ministerit ja heidän perässään valtakunnan ylimykset; toisella.\npuolen kulki Kvinkvina, tuiman näköisenä ja käsi puuskassa, perässään\nesikaupunkien kansa. Sitä mukaa kuin kumpikin joukko läheni toistaan,\nheittivät he toisiinsa sellaisia silmäyksiä, että helppo oli ennustaa\nilon ja sydämellisen sovun piankin haihtuvan tässä ihanassa juhlassa.\nSamassa kuin ministerit olivat saapuneet paikalle, täräytti kaktus- ja\naloepensaiden suojaan sijoitettu soittokunta Tambulinan kansallislaulun.\n\nTuomas Legoff oli yhdellä silmäyksellä käsittänyt kaikki erikoiskohdat\ntässä miellytävässä kuvassa. Kaikki oli valmiina; odoteltiin vaan\nkuningasta paistiksi. Hämmästyneenä hyökkäsi hän akkunan luota pois\nja syöksi hurjana kammioonsa. Ja siellä hänet nyt valtasi semmoinen\nraivo, ett'ei sitä osaa niin sanoa! Hän aikoi jo sytyttää palatsinsa\ntuleen kaikilta neljältä taholta ja hautautua paistuneena sen alle.\nHän särki ja musersi kaikki, mikä vaan eteen sattui. Kristallit ja\nposliinit lensivät sirpaleina hänen ympärillään. Yhä enenevässä\nraivossaan, joka ei enää säälinyt mitäkään, talloi hän jalkainsa alle\nhöyhenvaippansa, hän nyhti siitä höyhenet irti, hän repi sen palasiksi,\nja hetken ajan oli hän, kiedottuna oikeaan höyhenpilveen, ja kohtalo se\nikäänkuin vielä tahtoi häntä viimeisen kerran pilkata, sillä höyhenet\npyrkivät tarttumaan kiinni hänen ihoonsa. Viimein hän päätti taistella\nhengestänsä ja myödä sen niin kalliista kuin mahdollista ja sieppasi\nkäteensä tomahavk-nuijan, joka sekin oli osa kruunun irtaimistoa. Näin\nvarustettuna hän asettui ovelle, valmiina lyömään kuolijaksi jokaisen,\nken vain astuisi esiin. Seisottuaan tuossa neljänneksen tuntia, hän\nkuuli äkkiä ankaran melun ja riensi balkonille. Ulkona tapahtui\nseuraava seikka:\n\nTuskin oli Kvinkvina saapunut torille, niin toi hän esiin vaatimuksensa\nmahtavalla ja korkealla äänellä. Hän sanoi kyllä sallivansa, että\nalhainen kansa asetetaan pöydän alapäähän; mutta koska hän juuri on\nedustama kansan majesteetia, niin vaatii hän itsellensä kunniasijan.\nHän myönsi ministereille oikeuden maistaa ensiksi paistia ja tutkia,\nonko se läpitsensä kypsää, mutta itselleen hän pidättää paraimman palan\nja ilmoitti uhkeasti, ett'ei hän siitä vaatimuksesta suinkaan aio\nluopua. Tulistuneina tuollaisesta hävyttömyydestä sanoivat ministerit\nKvinkvinaa rosvoksi ja uhkasivat panettaa hänet pimeään torniin, jollei\nhän luovu röyhkeästä vaatimuksestaan. Silloin Kvinkina unohtaen peräti\nhienommat tavat, heitti kauhalla itse ministeripresidenttiä vasten\notsaa ja samassa karkasivat molemmat puolueet toisensa kimppuun. Se\noli tuiverrusta se! Ylhäiset ja alhaiset mukiloivat toisiaan minkä\nennättivät, ja yhä vaan soitti soittokunta Tambulinan kansallislaulua.\n\nNähtyään tämän perhekohtauksen, Tuomas Legoff ei enää viivytellyt:\nnythän oli otollinen hetki. Hän heittihe balkonin laidan yli laskeusi\nseinää myöten alas, putosi pehmosilleen, nousi jälleen pystyyn ja\nsitten kiitämään nuolena pois. Hän luuli jo päässeensä pakoon, mutta\neräässä tien käännöksessä huomasi hänet kokkipoika ja soitti paikalla\nhätäkelloa. Tappelu taukosi silmänräpäyksessä, riitapuolet sopivat,\nja nyt sitä lähdettiin yhdessä ajamaan takaa saalista. Sitä hirveätä\nmenoa! Villeillä oli terästä kintereissään, ja Tuomas paksu ja jykevä\nkuin olikaan, oli siivet jaloissa. Jänis, koirat perässään, ei ole\nmilloinkaan osoittanut niin suurta notkeutta ja moisia sotajunia. Hän\nharppaili kivien ja purojen yli, pujahteli pensaiden lävitse, katosi\npuiden taakse ja ryömi näkymätönnä maata pitkin. Milloin hän juoksi\nsuoraan kuin ammuttu tykin luoti milloin pyörähteli sinne, tänne,\nsaattaen takaa-ajajat jäljiltä pois. Nähdessänsä häntä noin nopeana,\nnoin sukkelana, olisi luullut rasvan pysyvän yhtä hyvin ilmassa kuin\nvedenkin pinnalla. Olisi luullut tuuliaispään häntä lennättävän.\nMonta kertaa olivat villit vähällä lauaista häneen nuoleensa, mutta\neivät kumminkaan tehneet sitä, peljäten pilaavansa paistin. He olivat\nherkkusuita ja senvuoksi tahtoivat saada hänet eheänä, vammatonna.\nKvinkvina, joka oli lähinnä häntä, oli mennyt hienotuntoisuudessaan\nniin pitkälle, että oli ottanut mukaansa verkon, vataverkon semmoisen,\ntoivoen saavansa hänet siihen kuin siipikalan. Tämmöistä menoa oli\nnyt Tambulinan kuningas jo juossut koko valtakuntansa halki. Hän\nrupesi jo hengästymään, mutta silloin hän huomasi saaren korkeimmalta\nmäeltä laivan, joka täysin purjein kulki rannan lähitse. Tämä näky\nantoi hänelle uusia voimia; hän riensi rannalle päin. Kvinkvina oli\nhäntä niin lähellä, että jo kaksi kertaa oli viskannut verkkonsa hänen\nperäänsä, osaamatta kumminkaan. Tuomas oli jo lähellä pelastustansa;\nvaltameri levisi jo hänen edessään turvan valkamana. Hypittyänsä\nkalliolta kalliolle, hän syöksi viimein Tyyneen Valtameren syliin\nja luuli jo päässeensä kokonaan alamaisistansa, mutta samassa tunsi\nonneton olevansa kiedottu verkkoon, joka kaikilta puolin oli hänen\nympärillään. Tämän oli Kvinkvina viskannut kallion huipulta hänen\nperäänsä, samassa kuin majesteeti oli heittäynyt veteen. Tuomas oli\nsaatu kiinni. Voi kohtaloa kovaa kuitenkin! Ensin hän oli juossut kuin\npeura, sitten häntä oli pyydetty verkolla kuin mitä meren kalaa ikään,\nja nyt, nyt hän joutuu paistettavaksi kuin kananpoika!\n\nNyt oli vaan verkko vedettävä ylös pystysuoraa kallion kylkeä\nmyöten. Tämä ei ollut helppoa työtä, eikä Kvinkvina, roteva vaikka\nolikin, olisi koskaan saanut sitä toimeen ilman muiden apua. Kaikki,\nherrat ja narrit, kävivät työhön käsiksi suurella innolla, sillä\npäivällispaistihan tässä oli hinattava ylös, ja sen lisäksi oli\näskeinen juoksu pannut tyhjät vatsat kurnaamaan ihan surkeasti. Itse\nministerit vetivät kuin juhdat, peljäten, ettei Kvinkvina, ihmeellisen\nkalastuksensa onnistumisesta ylpeänä, jälleen toisi esiin röyhkeitä\nvaatimuksiaan. Vähitellen rupesi verkko nousemaan veden pinnasta,\npullollaan ja raskaana kuin olisi sen sisässä aimo sampi tai pieni\nvalaskala, ja tuon nähtyään, he päästivät riemuhuudon. Saalis oli\nelossa: vesi loiski ja tirskui, ja kuninkaallinen vanki potki ja\npyristelihe, koettaen päästä irti verkosta. Pianpa tuo nälkäinen joukko\nsai yhdistetyin voimin koko taakan ylös vedestä. Ja hiljalleen se\nkohosi yhä korkeammalle, milloin majesteetillisessa hiljaisuudessa,\nmilloin rajuna räpisteleiden. Kukahan nähdessään syrjästä tuon aimo\nkasan kohoilevan yläilmoihin, olisi osannut ajatellakaan Tambulinan\nkuninkaan sillä lailla palajavan valtakuntaansa? Mutta mitä lähemmäksi\nkovan onnen hetki tuli, sitä enemmin näkyi Tuomas I saavan uutta\nnotkeutta ja ihmeellistä voimaa. Hän potki ja kiekuroitsi kuin\nvihoviimeinen vimmattu. Verkko huiski ja heilui joka puolelta, nousi\nja laski ja nousi jälleen, yhä kiehnäytyen röyheätä kalliota vastaan;\nnuora uhkasi joka silmänräpäys katketa, sillä kovin hieroutui se,\npingoillaan kuin oli, kiviä vastaan. Väki läähätti, ministeristö oli\nuuvuksissa. Viimeinkin kajahti riemunhuuto rannalla: kahdentuntisen\nnousemisen perästä oli viimeinkin verkon yläosa kohonnut kallion huipun\ntasalle; mutta nytpä nousi toisellainen meno!\n\nKun aaseilta loppuu heinät seimestä, silloin ne rupeavat tappelemaan\nkeskenään, mutta nämä villit tekivät päinvastoin: yksimielisesti\nhe olivat juosseet saaliinsa perässä, mutta nyt, kun saalis oli jo\nsaatavissa, tulivat he jälleen eripuraisiksi. Tappelu oli vähällä\nsyntyä uudelleen, tappelu sitä hurjempi, mitä pahemmin kalvava nälkä\nkiihoitti valtiollisia himoja ja yllytti puoluevihaa. Tuskin oli\nverkon pää noussut kallion laidalle, niin oli Kvinkvina seuralaisineen\nkarannut kiinni ensimmäisiin verkon silmiin. Täynnä epäluuloa olivat\nvaltakunnan mahtavat ja ministerit päästäneet irti nuoran ja käyneet\nkukin vuorostaan käsin verkkoon hekin. Kumpikin puoli veti omalle\nhaarallensa, sättien toinen toistansa. Kvinkvina oli herraa puolestaan,\nkoska hän muka oli saaliin saanut kiinni; pääministeri mahtaili taas\nsillä, että hän oli hinannut kuin mies, ja lujasti kuni rautaiset\npihdit olivat sormet kiinni saaliissa. Sieraimet olivat levällään,\nsuut vaahdossa, hampaat säihkyivät uhkaavina. Mutta hämmästyneenä,\nsäikähtyneenä oli Tambulinan kuningas hyyristynyt verkon pohjalle eikä\nliikuttanut jäsentäkään. Muusta hänellä ei enää ollut huolta kuin vaan\nsaada tietää, syödäänkö hän paistettuna vaiko keitettynä, ja kansako\nhänet poskeensa pistää vaiko ylimykset; mutta silloin — odottamaton\nonnen isku! Taivas nähtävästi piti erinomaista huolta meidän\nkuninkaallisen sukumme kanta-isästä! Juuri siinä silmänräpäyksessä\nkuin verkko oli nousemassa maalle, kuului risahdus, verkon silmät\nratkesivat, Tuomas I:n raskas ruumis, tehtyään ison läven, pudota\nloiskahti mereen.\n\nEn yritäkään kuvailla teille Tambulinan kansan hämmästystä: he\nseisoivat rannalla, kuin puulla päähän lyötyinä, nämä hellät ystävykset.\n\nMutta kaukana oli jo kuningas.\n\nKiivaasti kuin delfini hän halkoi aaltoja, kiiruhtaen taanoin\nhuomaamansa laivan luo, joka, nähdäkseen miten tuo kummallinen tapaus\nloppuu, oli laskenut purjeet alas vähän matkan päässä rannasta.\n\nSe oli Amerikalainen priki.\n\nTuskin oli Tuomas Legoff noussut laivan kannelle, niin johtui hänelle\nheti mieleen hänen entinen toimensa; nopeasti hän kiipesi ylös mastoon\nja istahti mukavasti märssykoriin.\n\nLaiva oli lähtenyt jälleen liikkeelle ja kulki nyt aivan rannan\nlähitse.\n\nVillit olivat vielä kalliolla, liikkumatta, silmät mullollaan, suut\nauki.\n\nTuomas näytti heille oikein kunnon pitkän nenän.\n\n— Aterioikaa ilman minua! huusi hän heille.\n\nSitten hän kiepsahti, käänsi heille sen kohdan, jota he hartaimmin\nolivat halainneet, ja, viitattuaan varsin osoittavaisesti, lisäsi:\n\n— Tuossa noin teidän perustuslaillenne!\n\n\n\n\nXIII.\n\nHUIPPUA KOHTI\n\n\nTähän oli Legoff päättänyt jutelmansa. Lopettaakseen sen sopivalla\ntavalla, liitti hän muutamia kohoittavia ja varoittavia lauseita, mutta\näkkiäpä hänen äänensä keskeytti eräs toinen ääni. Ja tätä keskeyttäjää\nei oltu osattu aavistaakaan. Hän säpsähti, kallisti korvansa meren\npauhinata kohti ja päästi julman hätähuudon, johon kaikki muutkin\nkohta yhtyivät. Jotakin hirveätä, jota tuskin osasi erottaa, mutta\njoka näkyi liikkuvan yön pimeydessä, läheni pauhaten ja kantaen\nkammoa ja kauhistusta yöhön. Jo pauhasivat aallot saaren ympärillä.\nPoloiset huomasivat olevansa hukassa. He eivät olleet aavistaneetkaan\ntätä onnetonta loppua, joka kumminkin oli niin helposti arvattava,\nja nousuvesi yllätti heidät äkkiä, niin kuin eivät olisi milloinkaan\nkuulleet siitä. Säikähtyneinä, neuvottomina he juoksentelivat\nkallioita ylös ja alas, kuni ahdistetut rotat, hakien lymypaikkaa.\nKaikki huusivat vanhempiansa, käsiään kierrellen ja hivuksiaan\nrepien. Keskellä tätä hälyä ja epätoivoa oli Tuomas I:n pojanpoika\nainoa, joka ei menettänyt malttiansa. Käytyään Lokkiluodon ympäri,\njota sammuvat kekäleet vielä hämärästi valaisivat, ja tutkittuaan\ntarkasti luodon muodon, oli hän huomannut, että tuolla ylempänä tässä\nmyrskyjen murentamassa kivikalliossa varmaankin on ulospistäviä syrjiä\nja tasaisia paikkoja, joita myöten he pääsevät nousuvettä pakoon;\nsiellä on varmaankin halkeamia ja rotkoja, turvapaikoiksi heille.\nMutta miten päästä sinne? Ensimmäisille tasanteille oli mahdoton\npäästä kissankynsinkään. Mutta hätä keinon keksii. Vähässä ajassa oli\nLegoff veneestä taanoin löytämistänsä nuorista ja rihmoista sitonut\nköysiportaat. Sitten hän korotti äänensä, niin että se kajahteli meren\npauhun yli, ja kutsui pojat kaikki kokoon.\n\n— Rauhoittukaa, — sanoi hän heille. — Me olemme nyt tosin kuin\nhiiret loukossa, mutta voivotuksillako te luulette pääsevänne siitä?\nKuulittehan te, miten vaari vainajan kävi; ei ollut hänellä pula\nparempi kuin meilläkään, mutta pääsipäs! Auta itseäs, niin Jumalakin\nsua auttaa, sanoo sananlasku.\n\nMuutamilla sanoilla hän ilmoitti, mitä nyt oli tehtävä, ja\nsilmänräpäyksessä käskyt noudatettiinkin. Nyt oli asettuminen samaan\nasentoon kuin norsusilla oltaessa. Väkevimmät asettuivat kalliota\nvastaan, sitten nousi pienempi aina suurempansa hartioille, ja pian\noli tuo elävä pyramiidi valmiina, juurella Macabiou ja Pornichet,\nhuipulla Mark.\n\n— Pysykää nyt kiinni, pojat! — käski Legoff.\n\nHän otti vauhtia ja kolmessa hypyssä oli hän jo Markin kohdalla, jonka\nhän oli vähällä sysätä alas. Siten hän pääsi semmoiselle kohdalle\nkuin ennakolta oli arvannut. Siinä oli kolo, kyllin avara, heidän\nsopia siihen joka miehen. Päästyään kerran sinne, kiinnitti hän ennen\nmainitut nuoraportaat ulospistävään kallionkylkeen, heitti toisen pään\nalas, ja niin nousivat pojat vuorotellen ylös. Ja aikapa olikin: vesi\nhuuhteli jo heidän kantapäitään.\n\n— Voi kuitenkin, — sanoi Mascaret parka, nostaen jalkansa portaille, —\nsanokaas nyt itsekin, eikös olisi ollut parempi maata omilla vuoteilla!\n\nSillä välin kuin muut lepäsivät, tarkasteli Legoff asemaa ja\nmietiskeli, millä keinoin päästä yhä ylemmäksi. Geologiasta hän tosin\nei tiennyt sanottavaksi mitään, mutta luontoperäisellä aistillansa\nhän oli kumminkin tehnyt oikeita päätöksiä Lokkiluodosta. Kaukaa\nkatsottuna tämä kallio näytti yhdeltä ainoalta suunnattomalta suipolta,\nsileälaitaiselta kannasta huippuun asti; mutta läheltä katsova tutkija\nsai siinä nähdä, mitä tuulet ja aallot voivat tehdä tuommoiselle\nkiviselle jättiläiselle. Kovat on heillä kourat. Vähän ne kyllä äkkiä\ntoimeen saavat, mutta ne tekevät työtä sitä uutterammin, lepäämättä,\njoutopäiviä pitämättä. Hävityksen työstä oli tullut taideteos. Tämän\nkolotun, lohkoillun, joka puolelta tahkoillun kallion kyljissä näki\njos minkinlaisia rakennustaiteellisia luonnoksia. Paikoittain ilmeni\nsiinä ikäänkuin vanhan feodalilinnan raunioita, paikoittain kuni\njonkun gootilaisen kirkon jäännöksiä. Umpinaisia rotkoja ja solia,\nportaita, joita myöten ei päässyt minnekään, pengerryksiä päälletysten,\nomituisen muotoisia pylväitä puoleksi hajonneiden holvien kannattamina,\npuolipyöreitä ja kulmikkaita kaarelmia, poikkinaisia karniiseja,\nulospistäviä rinteitä, tornimaisia, räystäsmäisiä, suippopäisiä\nmuodostuksia, sanalla sanoen, — sekavin joukko esineitä, mitä\noikullinen luonto milloinkaan on voinut luoda taivaan ja valtameren\nvälille!\n\nLegoff oli huomannut kallion äärimmäisessä päässä jonkun käytävän\ntapaisen, joka kierrellen kulki ylöspäin kallion ulkolaitaa myöten.\nHän arvasi myös, että tämä käytävä, jossa tuskin vuorikauriskaan olisi\npäässyt kulkemaan, päättyi palttaan heidän yläpuolellansa.\n\n— Matkaan! huusi Legoff.\n\nJa hän näytti heille tietä. Joukko liikkeelle heti. Verkalleen siinä\nkuljettiin, perätysten, jälkimmäinen pitäen kiinni edellisen: puserosta\ntai nutun liepeestä. Ääneti olivat pojat. Kuului vaan oppaan kun hän\ntuon tuostakin huomautti joukolleen vaarallisia paikkoja. Tähtien\nheikossa valossa he siinä samoilivat, ja meri möyrysi heidän jalkainsa\nalla.\n\nRyömittyään kallion ympäri, he eivät tulleetkaan paltalle, niinkuin\nLegoff oli luullut, vaan joutuivat solaan, jonka kummallakin puolen\nkohoili kohtisuora kallion seinä. Tämä sola oli syntynyt kallion\nhalkeamisen kautta, ja lohjenneita kivimöhkäleitä oli siinä aina vähän\nmatkan päässä. He astuivat tähän halkeamaan, joka näytti kuivuneen\nvirran uomalta. Eivät he tienneet, minne se vie, eivät tiedustelleet,\npääseekö siitä pois: nousuveden ahdistaessa ei heillä ollut aikaa\najatella eikä harkita. He eivät astuneet, he ryömivät käsillään ja\njaloillaan. Jok'ainoan kivilohkareen yli täytyi kiivetä. Vuoroin he\nliukuivat jälleen kiveltä alas, jolle juuri olivat päässeet; vuoroin\njäivät kivelle lepäämään, kädet ja jalat naarmuissa, kieltäytyen\nenää menemästä eteenpäin. Legoff oli joka paikassa: etunenässä tietä\nosoittamassa sivulla, perässä, niinkuin lammaskoira rohkaisemassa\nuupuneita, Kehoittamassa jäljellejääneitä, panemassa niin sanoakseni\nsääriä kunkin selkään.\n\n— Miehuutta, pojat, miehuutta! Joko uuvuit, Jambonneau! Joko\nmennään ryömimällä, Mascaret! Aatelkaas vaan, mikä kunnia meille\ntästä viimeinkin tulee! Ei nyt poikia poimitakaan kuin simpukoita\nmerenluodolta, eikä meidän huolikaan astua omiin lämpöisiin häntä\nkoipien välissä. Ei! Pää pystyssä sitä kotia tullaan, pää pystyssä ja\nuljaasti kuin voittajat konsanaankin. — Astu, astu Macabiou, ethän\nsinä astu ensinkään. — Pouliguen on ottava meidät vastaan avosylin\nja on kerskaileva kunniastansa, kun saa olla tällaisten miesten\nkotikylä. Isät sanovat: »kas uljaita poikia vaan!» Äidit katsovat\nylpeinä tällaisiin lapsiinsa. Koko viikkoon pelkkää siankinkkua ja\nmunakokkelia. — Ponnista, François Guillemin, ponnista! Ei maar\nvaarisikaan ollut kovin mukava istua kököttää valaskalan seljässä? —\nSanomalehdissä, pojat, sanomalehdissä meitä mainitaan. — No, Pornichet,\nmitäs kuhnailet kuin etana? — Vielä miehen harppaus, parisilainen!\nVielä muutama askel, pojat! Pian ovat vaivat lopussa.\n\nJa Legoff oli esimerkkinä kylmäkiskoisuudessa, uutteruudessa,\nuhraumisessa yhteiseksi hyväksi. Ensimmäisenä hän oli joka kalliolla\nja heitti sieltä muille nuoraportaat, joita hän kantoi vyötäisillään.\nPienempiä hän hoiteli huolellisesti ja hellästi kuin äiti: vaikeimmissa\npaikoissa hän kantoi heitä sylissään tai olkapäillään. Tuon tuostakin\nhän huusi kaikkia nimiltä, tietääkseen, ovatko kaikki saapuvilla,\neikö ketään ole jäljelle jäänyt. Läähättäen, uupuneina, riutuneina,\npeloissansa he olivat viimeinkin päässeet solan päähän. He eivät enää\njaksaneet valittaa onnettomuuttansa. He viskausivat yksi sinne toinen\ntänne viimeisille pengerryksille, ja siihen useimmat nukkuivat. Nekin,\njotka olivat koettaneet pysyä valveilla, vaipuivat uneen, mutta äkkiäpä\nhe säpsähtäen heräsivät, sillä tulossa oli aina vaan vihollinen, joka\nei väsynyt heitä ahdistamasta. Meri oli anastanut heiltä pakopaikan,\nsulkenut solan pään, ja siihen nyt aallot hurjina vyöryivät. Solasta ei\nollut mitään pääsyä. He olivat saarretut kaikin puolin meren ja kallion\nväliin.\n\n— Tule tänne, Legoff, tule tänne!\n\nMutta Legoffia ei ollut siinä. Hän oli kadonnut, ja tiessään oli\nsilloin heidän viimeinenkin toivonsa.\n\n— Legoff! Legoff!\n\nEi kuulu vastausta.\n\nMinne hän oli joutunut? Olisiko hän tietä etsiessään luiskahtanut alas?\nOlisiko hän joutunut altiiksi-antaumisensa uhriksi?\n\n— Missä sinä olet, Legoff, missä?\n\nMeri nousi nousemistaan, ja hyyristyneinä kallion seinää vasten he\nhirmulla katselivat, kuinka aallot jo vaahtojansa viskelevät heidän\njalkoihinsa.\n\n— Legoff! Legoff!\n\nVielä moniahta minutti, niin on vesi huuhtaissut heidät kuin\nhiekkajyvät.\n\n— Pojat hoi! — huusi samalla joku ääni ikäänkuin taivaasta.\n\nOi uljas poika, kuinka kernaasti olisin sua likistänyt rintaani vasten!\nHän se oli! Se oli Legoff! Muiden maatessa hän valvoi ja piti huolta\nheidän pelastuksestansa. Loiskasvin lailla hän oli tarttunut kiinni\njokaiseen kallion särmään, sisiliskona ryöminyt ylös rinnettä myöten,\noravana puikkinut ja pujahdellut, vuorikauriina hyppinyt kiveltä\nkivelle, ja nyt hän viimeinkin ihmeteltävällä notkeudella saapunut\nylimmäiselle pengerrykselle. Sieltä hän heitti alas nuoraportaat, jotka\noli määrätty vielä kerran pelastamaan heidät.\n\nNiin paljon vaivaa, niin paljon ponnistuksia — eikä se kumminkaan\nheitä auta, viivyttäähän vain tunniksi tai pariksi heidän tuhoansa.\nHe riensivät vielä eteenpäin, kiveltä kivelle, kunnes saapuivat\nviimeiselle paltalle, jonka keskeltä kohosi jättiläispylväänä iso\nkallion lohkare. Täällä nyt oli ratkaiseva hetki lyövä näille\npoloisille pojille. He olivat panneet kaikki voimansa liikkeelle.\nNouseminen oli päättynyt. Legoffinkin voimat olivat rauenneet.\nKorkeana ja sileänä kuin pylväs seisoi lohkare, jonka huipulla\nkalalokit yönsä viettävät, ja sinne ei ollut ajattelemistakaan. Meri\nja autio avaruus piirittivät heitä, ja neuvottomina olivat pojat\nnäiden kahden äärettömyyden välillä. Ylhäällä kohoili tyyneenä kirkas,\nöinen tähtitaivas, ja alhaalla nousi yhä likemmäs heidän viimeistä\nturvapaikkaansa valtameren hurja rynnäkkö. Meri läheni lähenemistään,\nja kuolema läheni sen mukana.\n\n— Ystävät, — virkkoi viimein Legoff kyynelsilmin, — teidät oli uskottu\nminun huostaani. Minun oli teitä hoitaminen, ja minä olen saattanut\nteidät perikatoon. Tulkaa syliini ja sanokaa antavanne anteeksi minulle!\n\nNäistä sanoista heltyi jok'ainoa sydän.\n\n— Ei, Legoff, meillä oi ole mitään sinulle anteeksi antamista.\nSinä et ole meitä saattanut perikatoon, sinähän olet tehnyt kaikki\npelastaaksesi meitä.\n\nJa Legoff syleili heitä kutakin; senjälkeen syleilivät he toisiansa,\nitkien ja nyyhkien.\n\n— Voi sinua, pikku Mark, sinä olit niin onnellinen, — sanoivat pojat; —\nmiksis tulit meidän kanssa? Eikä sinun mielesi tehnyt mutta me muuthan\nsinua yllytimme.\n\n— Minäpä se olenkin syy tähän kaikkeen, — vastasi Mark; — minähän\npäästin veneen rannasta.\n\nJa he kääntyivät Pouligueniin päin ja puhelivat, ikäänkuin vanhemmat\nvoisivat kuulla heitä:\n\n— Hyvästi, isä! hyvästi, äiti! Meidän täytyy kuolla, te ette enää näe\nlapsianne!\n\nMutta hirveähän oli sentään tuo lähenevä loppu, ja pian huusivat\npoloiset jälleen:\n\n— Pelasta meitä, Legoff, pelasta!\n\nJa kaikki hyyristyivät hänen ympärilleen kuin kananpojat emänsä siipien\nalle. Ja juhlallisella äänellä hän lausui:\n\n— Polvillenne, pojat!\n\nKaikki kävivät polvillensa, ja Legoff, seisoen paljastetuin päin\nheidän keskellään, luki ääneen sen rukouksen, jonka he olivat oppineet\njo äidin sylissä istuessaan, ja jota he olivat lukeneet joka aamu\nnoustessaan.\n\n»Isä meidän, joka olet taivaissa...»\n\nSittenkuin hän oli lausunut viimeiset sanat, liittivät muut:\n\n— Amen!\n\n— Jumala siunatkoon meitä! — sanoi Legoff.\n\nJa hän kävi polvilleen.\n\nVesi nousi paltalle saakka, ja jo pirskui suolaista vaahtoa heidän\nkasvoillensa.\n\n\n\n\n14. MISSÄ HE OVAT?\n\n\nYhtä suuri hämmästys ja epätoivo kuin Lokkiluodolla, vallitsi myös\nPouliguenissa. Mutta lähtekäämme seuraamaan tapauksia siitä hetkestä,\njolloin vene Legoffin johdolla oli lähtenyt rannasta. Kylässä oli vielä\nvähän aikaa kaikki hiljaa ja autiota. Rouva Henry herättyään ei osannut\nsäikähtää eikä kummastellakaan Markin poissaoloa. Hän läksi ulos\nmetsiköstä ja haeskeli poikaa silmillään, mutta kun ei häntä näkynyt,\npäätti hän pojan menneen muiden lasten kanssa leikkimään rannalle.\nTämä arvelu olikin aivan luonnollista, sillä niinhän Mark oli tehnyt\njoka päivä. Koko iltapuolen oli äiti vaipuneena mitä mieluisimpiin\najatuksiin. Kohtalo näkyy lyövän toisinaan julmaa leikkiä ihmisen\nkanssa: niinpä rouva Henrykin hymyili tulevaisuudelle silloin kuin\nvaltameri oli viemäisillään häneltä hänen viimeisen elonvesansa.\n\nIllan suussa palasi kotia koko kylän väki, paitsi kalamiehiä. Pouliguen\nkävi vähitellen jälleen entiseen asuunsa ja vilkastui; puuttui vaan\nlasten melua. Ei osannut vielä kukaan huomata heidän poissaoloansa;\näiditkään eivät tuosta huolehtineet, sillä he tunsivat pienten\nhuimapäisten tavat. Kun tulee illallisen aika, silloin — niin he\narvelivat — ryntäävät he kuin nälkäiset varpuset. Täytyy tunnustaa,\nettä jos pojat eivät olleetkaan aina niin perin tarkkoja kouluun menon\nsuhteen, niin ihmeellisen täsmällisiä he olivat kaikessa, missä lusikat\nja vellivadit tulivat kysymykseen. Tulipa jo illallisenkin aika, vadit\nhöyrysivät pöydillä, mutta ei kuulunut vielä lapsia! Kummallista:\ntuollaistahan ei ollut koskaan ennen tapahtunut; mutta äidit, jotka\nnäkevät miestensä menevän joka päivä merelle ja pienostensa, heti kuin\nliikkumaan kykenevät, piehtaroivan rannan hiekassa, eivät hätäänny niin\nvähällä. Rauhattomampi oli rouva Henry. Hän oli kulkenut kallioilla,\nhuudellen poikaansa. Ja nytkös kylän eukot lohduttelemaan häntä, kukin\ntavallansa! Onhan Mark hyvissä hoteissa, mitäs vaaraa hällä olisi!\nPaikat ovat turvalliset, eikä pojatkaan juuri pölkkypäitä; he tuntevat\nmeren rannan kuin viisi sormeansa. He ovat kaiketi menneet Guéranden\nmarkkinoille katselemaan tanssivia koiria, tai kenties Batziin, jossa\nhe välisti pitävät suuria pähkinä- ja mesileipä- kekkereitä. Ei pojilla\nhätää hituakaan; pikkuruinen haiverrus vaan, kun kotia tulevat.\n\nYö tuli, mutta lapsia ei kuulunut vieläkään. Rauhattomuus rupesi\nvaltaamaan kyläläisiä. Rouva Henry ei enää kestänyt asemillaan. Hänen\npyynnöstään oli suolankaivajia lähtenyt hakemaan kaikille haaroille.\nMuutamain piti mennä Guérandeen, toisten aina Batzin kauppalaan.\nMuutamain oli määrä käydä läheisissä kylissä ja kartanoissa. Heitä\nodottaessaan oli koko kylän väki kokounut rantakujalle. Siinä sitä\npohdittiin ja punnittiin ja arvailtiin, mutta pelkkää pimeässä\nhapuilemista oli kaikki. Ja kovin siinä äidit toruivat poissaolevia\npoikia. Kukin sätti naapurinsa poikaa, ja mahtoi siinä Legoff, joukon\njohdattaja, kuulla kunniansa!\n\nSiinä sinkoili syytöksiä ja vastasyytöksiä, mutta kesken kaikkea\nkajahti meren rannalta räikeä, kamala, eläimen-omainen kiljahdus;\nvaimoväki katsahti kauhistuen toisiinsa, muutamat tekivät hurskaasti\nristinmerkin.\n\n— Pyhä neitsyt! — huudahti Guilleminin eukko. — Bibia nauraa, ja se\ntietää pahaa!\n\n\n\n\n15. BIBIA\n\n\nKuka oli tämä Bibia, jonka nauru herätti kauhua ihmisissä?\n\nHänen alkuperästään ei ollut mitään tietoa.\n\nMilloin oli hän ensi kerran ilmaunut tänne? Meren-ajonako aalto oli\nhänet rannalle heittänyt? Mistä hän tuli? Mistä hän oli syntyisin?\nMitenkä hän oli asettunut näille rannoille? Mistä hän oli saanut Bibian\nnimen, joka oli tuttu joka ihmiselle?\n\nSiinä kysymyksiä, joihin ei vastausta saatu.\n\nVarmaa vaan on se, ett'ei kukaan ollut kutsunut Bibiata tänne, ja yksi\nainoa katsaus häneen osoitti selvään, ett'ei koti ollut hänestä huolta\nvähintäkään pitänyt, jos Bibialla lienee kotia koskaan ollutkaan.\nHän oli kuuro ja mykkä, rujokas, tylsämielinen, sanalla sanoen,\nkaikki osoitti Bibiassa, että luonto oli ollut tyly häntä kohtaan.\nSemmoisena kuin hän oli kertomuksemme aikana, semmoisena hän oli ollut\naina: järjettömyys ja muodottomuus, ne eivät vanhene. Ryysyt, jotka\ntuskin peittivät hänen alastomuutensa, kerjuupussi kaulassa, paksut\nhuulet, mieletön katse, väärät jalat, pitkät, karvaiset käsivarret,\njotka ulottuivat melkein jalkoihin saakka, takkuinen tukka ja parta —\nkaikki tuossa kovan onnen olennossa herätti vaan katsojan inhoa tai\nsurkuttelemista.\n\nKuljeksimista hän kyllä näkyi rakastavan, mutta kunnan rajain yli\nhän ei kumminkaan koskaan mennyt. Hän oli ottanut varsinaiseksi\nolosijakseen Pouliguenin, ja siellä annettiin hänen olla, ei niin\npaljoa ihmisrakkaudesta kuin tottumuksesta, ja kosk'ei häntä vastaan\nmilloinkaan kuulunut valituksia, niin ei irtolaislakikaan osannut\nhäneen kovilla kourillaan käsiksi käydä. Veroja hänen ei tarvinnut\nmaksaa eikä muitakaan rasituksia koskaan kantaa, ja niinpä Bibia osasi\nvallan hyvin selvitä taloudellisen elämän pulmallisimmistakin mutkista.\nKesällä hän makasi yönsä rannan kallioiden juurella, talvella ladoissa\ntahi talleissa. Ympäri vuotta hän ravitsi itseään leivänpalasilla,\nkerjäläisenä kulkien talosta taloon, sekä kravuilla ja ruohoilla,\njoita hän kokoili meren rannalta pakoveden aikana. Paljain käsin hän\npyysi isoja merikrapuja ja anaitsi vähän rahaa. Kävi hän toisinaan\ntyössäkin satamassa, lastaamassa ja purkamassa, aluksia hinaamassa;\nottivat joskus kalamiehetkin hänet mukaansa purjeita hoitamaan ja\nnuotan laskussa auttamaan. Markkinoilla hän väänsi karusellia, näyttäen\nitseään samalla ilmaiseksi. Saatuaan kokoon pari kolme markkaa, hän\nnoudatti luonteensa vaatimusta kuin mikä kuljeksiva ritari konsanaankin\nja katosi muutamaksi viikoksi. Silloin tuntui kuin jotakin olisi\npuuttunut Pouliguenista, — niin oli totuttu näkemään tuota rumaa,\nryysyistä olentoa.\n\nTämä poloinen oli yht'aikaa koko kylän kauhistus ja pelko, mutta\nsamalla naurun ja ivan esine. Koirat urisivat hänen lähestyessään.\nPienet lapset, huomattuaan jo kaukaa hänen tulonsa, juoksivat piiloon\näitiensä hameitten turviin. Lasten itkut saatiin paikalla taukoamaan,\nkun vaan uhattiin Bibialla. Vanhemmat lapset juoksivat hänen perässään,\nkirkuen ja viskellen häntä kivillä. Ei ollut sitä kujetta, jota nämä\nrajut pojat eivät olisi tehneet hänelle joka päivä. Myötätuntoisuutta\nmies parka tuskin koskaan sai osakseen. Nuoret ja vanhat, pienet ja\nsuuret eivät säästäneet häntä vehkeiltänsä ja ilveilyiltänsä: harvoin\nviskattiin leipäpala hänen pussiinsa, ellei sitä seurannut paha\nsana. Onko ihmeellistäkään sitten, että Bibia tuli pahaksi? Bibia\noli paha vaan samalla kumminkin aina sävyisä. Viha, jota oli hiljaa\nkasaantunut hänen sydämeensä, ei osoittaunut milloinkaan itse työssä\nhenkeä tai omaisuutta vastaan; se tuli ilmi vain kamalassa riemussa\nkaikesta onnettomuudesta, kaikista kovan onnen kohtauksista, mitkä hän\nsuinkin näki. Hän ei olisi varastanut omenatakaan puutarhasta, hän ei\nolisi sormellakaan koskettanut perässään kirkuilevia pahan-ilkisiä\npoikia; mutta kun vene ulapalla kaatui kumoon, kun tulipalo hävitti\nrakennuksen, kun rakeet löivät laihon pilalle, ja kun silloin kaikki\nkylän asukkaat olivat surussa ja epätoivossa — silloin nauroi Bibia\nkimmurrellen, ja tämä nauru, joka kuului sahan sähinältä kiveä vastaan,\nkajahteli kylän päästä toiseen. Tällä tavoin hän kosti luonnon tylyyden\nja ihmisten julmuuden: nämä nauroivat hänen ruumiinvirheillensä, hän\nnauroi heidän kärsimyksilleen.\n\nRouva Henryn olo Pouliguenissa sai aikaan muutamia muutoksia tämän\npoloisen kohtalossa.\n\nRouva Henry ei voinut liikutuksetta nähdä niin perinpohjaista\nviheliäisyyttä, ja sääliväisyyden silmäys viimeinkin kohtasi kurjaa\nmiestä.\n\nTavatessaan Bibian kävelemässä rannalla, hän ei katsellut häntä\nkuin mitä kummaa ikään eikä kääntynyt inholla hänestä pois, vaan\nkiinnitti häneen sääliväisen katseen, aina kun raha poloisen pussiin\nsolahti, aina sillä oli rakkauden myhäys mukanaan. Pikku Mark se\nuseimmiten sai antaa almun: rouva Henry arveli, että almu, lapsen\nkäden kautta annettu, on paljoa otollisempi Jumalalle ja suloisempi\nköyhän sydämelle. Mark oli vähitellen voittanut inhonsa, ja pian\ntuli hänelle tuosta almun-annosta mieluinen toimi: siten hän tottui\njo nuoruudessaan tähän korkeimpaan kaikista ihmisvelvollisuuksista,\nsiten hän oppi antamaan arvoa ihmiselle sen rumimmassakin muodossa,\noppi tuntemaan Luojaansa, rakastamaan Häntä ja palvelemaan Häntä Hänen\nvähäpätöisimmissäkin ja mitättömimmissäkin luoduissaan.\n\nEräänä päivänä, ollessaan laivan lastia purkamassa satamassa, oli\nBibia pahasti loukannut sormensa. Herkkä hän ei suinkaan ollut kipua\nvalittamaan, mutta nyt hän oikein ulvoi tuskasta. Sattumalta tuli\nrouva Henry sinne. Koneen-omaisesti pysähtyi Bibia ja osoitti hänelle\nlikistyneen sormensa. Hetkeäkään empimättä rouva Henry viittasi hänet\ntulemaan mukanansa ja vei hänet kotiinsa. Pienellä hyllyllä oli hänellä\nvähäinen kotiaptekki: hän, niinkuin äidit tavallisestikin, osasi\nhoitaa lyöttymiä, haavoja ja loukkauksia. Hän pesi sormen, oikaisi\nkynnen, likisti haavan laidat yhteen, kääri ne siteesen ja pani sormeen\nviimein nahkaisen tullon, jonka hän oli tehnyt hätäpikaa, ja sitoi\nkahdella, ranteen yli kulkevalla nauhalla. Ja kaiken tämän hän teki\nyksinkertaisesti ja sillä luontevalla sulolla, mikä asui kaikissa hänen\ntoimissaan.\n\nMarkille, joka oli ollut tässä saapuvilla, oli tämä mitä varmin,\nkauniin, hedelmällisin opetus.\n\nNähdessään, kuinka tuota kerjäläis-parkaa toiset pilkkasivat, toiset\nhärnäsivät, ja kuinka koko Pouliguenin lapsijoukko ajoi häntä takaa\nkuin mitä metsän petoa, tunsi Mark häntä kohtaan sääliväisyyttä,\njoka kasvoi melkein hellyydeksi. Hän ei lähestynyt Bibiata koskaan\nmuutoin kuin lapsellisella ystävällisyydellä, ikäänkuin ymmärtäen,\nettei pelkkä antaminen yksinänsä riitä, ja että almu on annettava yhtä\nsydämellisesti kuin lahjakin. Joka kerta hän laski pehmeän, pullean\nkätensä Bibian poskelle, sanoen: \"Bibia parkaa! Voi Bibia parkaa!\"\nja silloin kerjäläinen seisoi liikkumatonna ja ikäänkuin syvissä\najatuksissa. Monastikin sai Mark esimerkillänsä tai pyynnöillänsä\nhillinneeksi lasten hurjat vehkeet. Huvikseen hän katseli rannalla,\nkuinka Bibia muitta neuvoitta, pitkillä koukkusormillaan vain,\npyyteli merensaalista, eikä saata olla sen ihanampaa näkyä kuin tämä\nviheliäinen mies ja hänen rinnallaan tuo kaunis lapsi, joka hyrisi\nhänen ympärillään kuin mehiläinen, käsiään taputellen ja riemusta\nhuutaen joka kerta kuin Bibia viskasi maalle kiinnisaamansa saaliin.\n\nBibiassa nämä hyvyyden osoitukset sekä äidin että pojan puolelta\neivät näkyneet herättäneen muuta kuin pelkkää typerää kummastelua,\njoka tuskin ensinkään erosi hänen luontoperäisestä tylsyydestään.\nLieneekö hän niitä ymmärtänyt vai pitänyt vain jokapäivisenä asiana,\nsitä ei olisi kukaan saattanut varmaan sanoa. Vähitellen huomattiin\nkumminkin, ett'ei hän milloinkaan kulkenut rouva Henryn asunnon ohitse,\nnostamatta sormea huulillensa, ja sillä välin kuin Mark äitinsä kanssa\noli Roche-Bernardissa, oli Bibia tähystellen ja haeskellen kuljeksinut\nsinne tänne.\n\nSellainen oli Bibia. Viha yksinänsä heitti hiukan valoa siihen kätköön,\njossa hänen järkensä piili; lähimmäisensä onnettomuuden näkeminen —\nse yksistänsä saattoi herättää hänet hänen tylsyydestään ja eläyttää\nhänen sieluansa. Hän vihasi ihmiskuntaa, jonka hylky ja inho hän oli.\nLiiatenkin vihasi hän lapsia, joiden pilkan-esine ja marttyri hän oli.\n\nJa pahemmin kuin koskaan ennen olivat nuo pahan-ilkiset pojat\nahdistaneet Bibiata juuri sen onnettoman päivän koittaessa, jolloin he\nvanhempainsa poissaollessa olivat herroina kylässä. Markia ei ollut\nsilloin heidän joukossaan; he saivat siis oikein halustansa kiusata\nja härnätä Bibiata. Päästäkseen heistä, oli Bibia paennut eräälle\nkalliolle, ja sieltä hän sitten oli katsellut näkyä, mieluisinta, mitä\nhänen silmänsä milloinkaan olivat nähneet: vene lähtee valkamasta, ja\npian senjälkeen vetää valtameri mukanansa poloisen kiusanhenget.\n\nYmmärrätkö nyt, kuinka suuri oli säikähdys Pouliguenissa, kun keskellä\nhätää, joka kasvoi joka silmänräpäys kuului Bibian nauru, tuo nauru,\njoka aina oli jonkun turmion enteenä ja kajahteli nyt kuni huuhkajan\nhuuto keskellä yön hiljaisuutta?\n\nTaivas oli kirkas, meri tyyni: ei niinmuodoin ollut mitään vaaraa\npeljättävissä, mikään onnettomuus ei siis nähtävästi uhannut.\n\nJa kumminkin oli Bibia nauranut!\n\nYksi ajatus valtasi kerrassaan kaikkien mielet: lapset ovat joko\nhukkuneet tai surman suussa!\n\nTällä välin palasivat ne, jotka oli hakemaan lähetetty. Lapsia ei ollut\nnäkynyt missään, ei Batzin kauppalassa, ei kylissä eikä maatiloilla.\nSuolankaivajat viipyivät vielä Guérandessa. Kauan saatiin odottaa\nheitä He palasivat viimein hilpeinä ja hyvillään. He olivat käyttäneet\ntilaisuutta hyväkseen ja huvitelleet itseänsä Guéranden markkinoilla.\nHe olivat käyneet kaikissa huvikojuissa ja nähneet ihmeellisiä asioita:\nkaksipäisen vasikan, jättiläisnaisen, hylkeen, joka osasi puhua kaikkia\nmaailman kieliä, kuusijalkaisen lampaan, nuoralla tanssivan vuohen,\napinoita, jotka osasivat äksierata kuin sotamiehet, koiria, jotka\nosasivat hyppiä renkaiden lävitse. Mitä taas lapsiin tulee, niin ei\nheistä ollut kuulunut mitään.\n\nEi ollut enää muuta neuvoa kuin haeskella rannat tyyten tarkoin, ja\n— ihmeellistä! — kukaan ei ollut vielä osannut kohdalleen arvata,\nminne lapset olivat joutuneet; mutta silloinpa, mukaan otettujen\ntulisoihtujen valossa, nähtiin Bibia kallion huipulla käsi ojennettuna\nulapalle. Sitä suuntaa olivat siis lapset lähteneet: sieltä päin heitä\nniinmuodoin on lähdettävä hakemaan.\n\nParku pääsi kaikilta. Mentiin valkamaan. Luettiin veneet siellä. Yksi\nniistä puuttui.\n\nLapset olivat merellä!\n\n\n\n\n16. EPÄTOIVO\n\n\nSäikäyksen ensimmäistä hetkeä ei kykene kukaan kuvailemaan. Rannalla\nnousi sanomaton hälinä. Tuska ja epätoivo herättivät henkiin\nkokonaisen rankkasateen sadatuksia ja kirouksia. Kuni naarassudet,\njoilta penikat on ryöstetty pesästä, syöksivät äidit hurjasti huutaen\nrannan kallioille. He juoksivat siellä sinne tänne, hajalla hapsin ja\nrintoihinsa lyöden. Se, joka ei ole nähnyt epätoivoisen äidinrakkauden\ntuskaa alhaisessa kansassa, ken ei tunne noita luontoja, joissa kaikki\nsielun liikutukset ovat vaiston vaikuttamia, se ei saata kuvailla\nitsellensä tällaista näkyä. Milloin he hurjistuneina, säihkyvin silmin,\nuhkaavina nuhtelivat tottelemattomia lapsiaan, jättäen heidät armotta\nValtameren saaliiksi; milloin he taas heltyen vaikeroivat, pyytäen\ntakaisin pienosiaan, ja sanomattoman helliä sanoja kuului nyt niiltä,\njotka silmänräpäys sitten olivat rajuina kirkuneet. Nousuvesi lisäsi\nheidän epätoivoaan. Rantaa kohti, askel askeleelta, heidän täytyi\nperäytyä, sekoittaen huutojansa meren pauhuun, sadatellen aaltoja,\njotka olivat ryöstäneet heiltä heidän kohtunsa hedelmän, kostoa huutaen\nmerelle, joku jo ennen oli tehnyt niin monta vaimoa leskeksi ja nyt\non lähtenyt ryöstämään lapsiakin. Vihdoin he epätoivoisina moittivat\nkoko luontoa: maata, joka ei ollut osannut heitä varjella, merta,\njoka heidät oli ottanut, taivasta, joka oli sallinut heidän joutua\nperikatoon.\n\nHälytys kävi yli koko paikkakunnan. Vähän matkan päähän toisistaan\nsytytetyt roviot valaisivat rantaa ja heijastuivat verisinä mereen.\nHätäkello pantiin soimaan Batzissa. Kumea touhu kulki ympäri seutujen:\nihmiset heräilivät ensimmäisistä unistansa. Croisicista oli työnnetty\nkaikki veneet vesille: muutamat laskivat ulapalle, toiset kulkivat\nrantoja pitkin. Pouliguenissa oli hätä noussut korkeimmilleen.\n\nAallot olivat heittäneet rannalle meren-ajon joka nyt kulki kädestä\nkäteen: se oli airo kateissa olevasta veneestä, selvä merkki\nvarressaan. Sillä välin kokoontui kansaa kaikilta haaroin, ja pian oli\nihmisiä keräytynyt niin kosolta, etteivät kaikki sopineetkaan tähän\npieneen kylään. Piiritetyssä kaupungissa ei ole milloinkaan ollut\nsuurempaa sekamelua: hätäkellon ääni, meren möyry, vaimojen parku ja\nhälinä, ja kaiken tuon kamalan konsertin keskellä Bibian käheä nauru.\n\nEntäs rouva Henry? Tuskissansa hänkin kääntyi luonnon puoleen; mutta\nvaltamerelle hän puhui lempeästi, ikäänkuin peljäten herättävänsä sen\nvihaa.\n\n— Antakaa, aallot, poikani pois! Ole hänelle laupias, sä hirveä yö!\nTaivaan enkelit, vartioikaa hänen ympärillään! Hyvä Jumala, älä häntä\nhyljää!\n\nJa vaimoille, joita oli tullut lähikylistä, hän puhui:\n\n— Sehän on viimeinen, ainoa lapseni. Kaksi oli minulla sitä ennen,\nmutta he kuolivat, ja jäljellä on hän yksin. Hän läksi pois minun\nmaatessani. En tiedä, miten se tapahtui. Hän on vielä niin pieni, hänen\non kylmä; hän oli kesävaatteissa.\n\nMiehille hän puhui\n\n— Teidän huostaanne minä hänet jätin. Hän eli keskellänne. Teidän\nluonannehan hän virkosi eloon ja tuli terveeksi. Rakastittehan te häntä\nkaikki. Teidän pikku Markinnehan se oli.\n\nKaikki itkivät: hän herätti sääliväisyyttä muissa äideissä.\n\nMelkein mieletönnä tuskasta hän kulki eteenpäin, tietämättänsä minne,\nkulki kuin harhaileva haamu. Äkkiä hän huomasi lähellänsä Bibian, joka\nsamoili syrjässä ja näkyi nauttimalla katselevan yleistä hätää. Rouva\nHenry ei tiennyt enää, mitä hän haastoi tahi mitä hän teki: hän rupesi\npuhumaan Bibialle ikäänkuin tämä voisi häntä kuulla ja ymmärtää.\n\n— Etkö sinä tiedä, Bibia, etkö tiedä?... Pikku Mark... muistathan, tuo\npieni kaunis poika, jota niin usein kohtasit rannalla... se, jolla on\nniin kauniit, siniset silmät... se, joka aina juoksi sun luoksesi jo\nkaukaa, kun vaan huomasi sinut... muistathan?... hän, joka oli mukanasi\nkalaretkillä!... Nyt hän on merellä! Hän meni muiden kanssa! Hän on\nheidän kanssaan venheessä! Nyt ei minulla enää ole lasta! Juokse,\nBibia, juokse hakemaan häntä! Löydä hänet! Tuo hänet luokseni! Hänen\non niin kylmä! Etkös tunne, kuinka kolkkoa on yön ilma? Kas tässä, ota\nshaalini, kiedo hänet siihen. Mene nyt, Bibia, mene! Sitten rakastan\nsua, sitten pidän huolta sinusta.\n\nRukoillen hän ojensi käsiänsä kurjaa miestä kohti.\n\nBibia katsoi ulapalle ja rupesi nauramaan.\n\n— Mutta etkö sinä ymmärrä? — huudahti rouva, rajusti ravistellen\nhänen ryysyjänsä. — Sanoinhan minä, että hän on venheessä! Hän meni\nmuiden keralla! Hän on heidän kanssaan tuolla merellä! Hän juuri, Mark\npoikani, lapseni! Hän ei milloinkaan tehnyt sinulle pahaa! Hän yksin\noli hyvä sinua kohtaan. Hän auttoi sinua kurjuudessasi. Hän rakasti\nsinua viheliäisyydessäsi. Olin totuttanut hänet sinun rumuuteesi.\nMiksis naurat, kurja? Nauroinkos minä, kun ojensit puoleeni särjetyn\nsormesi? Nauroiko hän, kun muut viskelivät sinua kivillä? Poika parkaa!\nHänen parhaimpana ilonaan oli laskea pussiisi puolet suurustansa. Mene\npois hirviö, mene pois! Sielusi on vielä hirveämpi kuin ruumiisi.\n\nPoloisen äidin viha muuttui viimeinkin kyyneleiksi; hän rupesi kovasti\nnyyhkimään.\n\nBibia ei nauranut enää.\n\nHän seisoi liikahtamatta, luoden silmiänsä rouva Henrystä merelle\nja mereltä jälleen rouva Henryyn ja koneen-omaisesti kietoen\nkäsivarrelleen shaalia.\n\n\n\n\n17. ÄIDIT\n\n\nVerkkaan — vierivät kauhistuksen hetket. Kauppalassa ei ollut\nenää ketään. Kaikki ovet olivat seljällään, kaikki tuvat tyhjinä,\ntakkavalkeita ei palanut missään. Kaikki ihmiset olivat hajauneet\npitkin rantoja. Merellä välähteli aluksien lyhtyjä, sinne tänne,\ntoistensa rinnalla, toistensa ohi. Äidit eivät enää jaksaneet\nparkua, he voivottelivat käheällä äänellä; miehet kokoutuivat eri\nryhmiin nuotioiden ympärille, keskustellen päivän tapauksesta, jopa\nväitellenkin sen johdosta keskenänsä. Pouliguenissa ei ollut kirkkoa.\nBatzin kauppalan pappi, huolimatta vanhuudestaan, oli rientänyt\ntänne. Hänen tulonsa vaikutti sen, että melu ja rauhattomuus hiukan\ntyyntyivät. Hänen pyynnöstänsä oli rouva Henry suostunut menemään\nkotiansa; mutta nähtyään poikansa vuoteen, nähtyään tuon hiljaisen,\nvilpoisen, avaran vuoteen nyt tyhjänä, hän oli äkkiä vetänyt sen\nuutimet kiinni ja jälleen rientänyt rannalle. Liikuttavaa oli nähdä,\nkuinka suurta sääliväisyyttä häntä kohtaan osoittivat kaikki: olisi\nluullut, että hän se onkin ainoa, jolla on murheen ja tuskan syytä.\n\n— Voi rouva kulta, — puhuivat vaimot, keräytyen hänen ympärilleen.\n— Kova onni on kohdannut meitä kaikkia, mutta te kumminkin olette\nkaikista onnettomin. Tuommoiset tapaukset, ne ovat meidän kohtaloamme\nne. Meri on meille leivän-antaja, meri on meille vihamieskin. Se ottaa\nmeiltä lapset ennemmin tai myöhemmin. Merta varten me heitä kasvatamme:\ntänään tai huomenna se vie heidät meiltä. Me olemme tottuneet näkemään\nrakkaimpamme jo aikaisin lähtevän kotoa pois. Meidän kurjassa elämässä\nei ole hetkeäkään, jolloin ei meillä olisi uhka päällä. Me synnymme,\nelämme, kuolemme alituisessa ahdistuksessa; mutta te, mutta te,\npoloinen! Onnettomuus kohtasi teidät kuin varas yöllä: ette osannut\nsitä aavistaakaan. Ette ole ennen nähnyt veljen, isän, puolison menevän\nluotanne kauaksi pois. Ei teidän ole tarvinnut vavista heidän tähtensä,\nei rukoilla tuska sydämessä heidän puolestansa, ei odotella heitä\nmökkinne kynnyksellä. Lapsukaisenne ei ole ollut luvattuna jo kätkyestä\nsaakka altiiksi merelle ja myrskyille. Meri oli teille vaan kesä-ajan\nhuvitus. Voi kuitenkin! Miksette jäänyt sinne, missä olitte? Mitä te\nläksitte hakemaan näiltä raukoilta rannoilta? Mikä kovan onnen tuuli\nohjasikaan teidät tänne?\n\nMiehet eivät tyytyneet pelkkiin valituksiin. Joko vakaumuksesta tai\nhyväntahtoisuudesta he koettivat osoittaa, ett'ei vielä olla kaikkea\ntoivoa vailla. Merellähän ei nyt ole myrskyä. Eikä tuo rantalöytökään\npaljoa merkitse. Eihän se ole muuta kuin veneestä luiskahtanut airo;\nvene on oman onnensa nojassa kulkenut varmaankin paljoa turvallisemmin\nkuin jos tottumattomat kädet olisivat sitä käyttäneet. Tuskinpa saattaa\nluulla mahdolliseksi, ettei joku Pouliguenin monista kalaveneistä olisi\nheitä huomannut. Ihan varmaan ovat isät löytäneet poikansa: kaikki\ntulevat takaisin nousuveden kanssa, joka pian on ylimmillään.\n\nTämä oli viimeinen toivo, johon vielä kävi tarttuminen, mutta pianpa\nsekin raukesi tyhjiin.\n\n\n\n\n18. KELPO MERIMIES\n\n\nKalaveneitä alkoi laskea rantaan yksi toisensa perästä. — Surkea\nkotiatulo! Jok'ainoa vene lisäsi raivoa ja epätoivoa. Isät\nkiivastuivat, vihastuivat. Pastori koetti heitä rauhoittaa, ja vaimot\nne kyynelsilmin nyt puhuivat lastensa puolesta, lastensa, joita he itse\nolivat toruneet moniahta hetki sitten. Ukko Legoff laski viimeisenä\nrantaan. Hän oli kylän pulskin mies, Tuomas I:n ansiollinen poika,\noikea merikarhu, joka ei aaltoja peljännyt, ja joka jo aikoja sitten\ntarkoin tunsi kaikki Vellamon oikut. Muut, valmiina lähtemään jälleen\nmerelle, odottivat vaan hänen käskyjänsä. Tuskin hän oli astunut\nmaalle, niin jo hyökkäsi koko joukko hänen luokseen. Häneen yksin enää\ntoivottiin: jos enää mitään pelastuksen keinoa löytyy, niin ukko Legoff\nsen yksin voi keksiä.\n\n— Joudu, Legoff, joudu! Onpa jo jotakin tapahtunut meidän poissa\nollessa! Meillä ei enää ole poikia! Poissa jok'ainoa! Joudu! Sinä yksin\nvoit ne tuoda meille takaisin!\n\nSilloin suuttui Legoff silmittömäksi.\n\n— Niitä junkkareita! — kiljaisi hän. — Luuletteko te, että niin minä\nvaan lähdenkin ulapalle hakemaan tuota lapsiliutaa! Mistä minä ne\nteille hankin? Menkööt mereen niin pitkälle kuin tietä piisaa; heistä\nminä viis! Onpahan vain leipärottia entistä vähemmin. Tupaan, eukot!\nLäpimärkä minä olen, ja nälkä minun on. Minä tahdon syödä ja käyn\nlevolle sitten.\n\n— Mene vaan, ukkoseni, — sanoi Legoffin vaimo itkien. — Siellä on\nillallinen pöydällä, siihen ei ole vielä kukaan kajonnut. Koska sinun\non niin nälkä, niin syö minunkin osani, syö lapsen osa myös. Minun ei\nole nälkä, ja poika kenties on surman suussa.\n\n— Sitä parempi, — kertoi tuima kalamies — sillä jos minä saisin sen\nlurjuksen kynsiini, niin!... Senkin hylyt!... Tuli ja leimaus!\n\nLegoff, — puuttui pastori puheesen. — Minä olen sinut kastanut, minä\nsinut otin ensi kertaa Herran Ehtoolliselle, minä sinut myös olen\nvihkinyt. Kuule siis minua, onneton! Etkö sinä pelkää tuolla tylyydellä\nsaavasi taivaan vihan lapsiraukkain ylitse?\n\n— Pelasta heidät, pelasta! — huusivat äidit, tarttuen hänen nuttunsa\nliepeisin.\n\n— Pelasta ... hyvä on sanoa niin ... Vielä kerran kysyn teiltä, mistä\nminä ne nyt otan!\n\n— Mene etsimään, ukkoseni, sinä kyllä löydät heidät. Välkkyyhän\nrinnassasi sunnuntaisin kahdeksan hopeaista kunniamerkkiä, jotka olet\nsaanut ihmishengen pelastamisesta. Ne olivat ihan ventovieraita sulle,\nsallisitko nyt oman lapsesi ja kotikylän lasten mennä perikatoon?\n\n— Säälikää meitä, Legoff; säälikää minua! — sanoi rouva Henry, ottaen\nhäntä kädestä.\n\n— No niin, malttakaas toki, — virkkoi Legoff, pyyhkäisten hihallaan\nsilmäänsä. — Älkää nyt kaikki yhtä haavaa puhuko. Mihinkä aikaan\npäivästä ne kakarat läksivät valkamasta? Vai niin, puolenpäivän\njälkeen. Vesi oli paolla silloin ja vei heidät mukanaan. Tultuaan\nkerran ulapalle, ovat he pakoveden mukana ajautuneet Lokkiluodon\nkareille. Kaunis alku! Kalastikos kukaan teistä siellä päin Jambonneau,\nMascaret, Pornichet, Macabiou, huomasiko kukaan mitään erinomaista,\nmitään merkkiä?\n\n— Jaa mutta tosiaankin, — sanoi ukko Pornichet, — noin tunti auringon\nlaskun jälkeen minusta näytti niinkuin olisi ollut jotain roviotulen\ntapaista siellä luodolla päin.\n\n— Etkä lähtenyt oitis sinne? Mitäs sä luulit sen olevan? Häitä muka\nvietettiin ja ilotulia poltettiin, häh!\n\n— Siltä se näytti kuin ois ollut tulta, ja minä meinasin, että kai se\ntulta on, — vastasi Pornichet tyyneesti.\n\n— Vai niin vainen! Ja sillä se muka oli tehty! Voi sinä, pässinpää!\nEtkös ymmärtänyt, että pojat olivat sytyttäneet veneen palamaan?\nYmmärrättekö te muutkaan, että vene on särkynyt kareihin? Siitä ei siis\nenää ollut mihinkään, ja senvuoksi he tekivät siitä rovion, saadakseen\napua. Siinä se. Mutta maltas, millähän veneellä pojan nulikat ovat\nlähteneet? — lisäsi Legoff, iskien terävän katseen vaimoonsa, — se\nvielä puuttuu, että olisivat ottaneet minun veneeni!\n\nLegoffin eukko loi silmänsä arkana maahan.\n\n— Kas niin, arvasinhan sen!... Voi konnia kuitenkin! Uuden uutukaisen\nveneeni! Viisisataa markkaa poltettu kuin kimppu tulitikkuja! Tämäpä\nvasta päivä on!\n\n— Niin se on, isäntä, — sanoi hänen renkinsä. Semmoinen lurjus kuin se\nteidän poika, niin se se on valmis tekemään vaikka mitä; mikäpäs sen\nhattua haittaa!\n\nSanopas se vielä kerta! — kiljaisi Legoff, nostaen kätensä sellaiseen\nasemaan, ett'ei ollut epäilemistäkään, mitä mies moisella tarkoittaa.\n\nMutta äkkiä hän muutti äänensä:\n\n— Kyllä minä pojan löylytän; se on vissi se. Sauna hänen saada pitää,\nsauna semmoinen kuin koskaan on lähtenyt tällaisista käsistä. Mutta\npaina sinä, tuhma suupaltti, mieleesi, ettei semmoiselle pojalle\nkuin minun vedä vertoja sata eikä tuhatkaan tuommoista retkaletta\nkuin sinun isäsi poika. Mokomakin moukka, tyhjäntoimittaja, rupeaa\ntässä viisastelemaan koko kylän älykkäimmästä ja uljaimmasta pojasta!\nVeneen polttamisella oli heillä tarkoitus, ja kenties sinunkin\nkalloosi mahtuu, että tuo tarkoitus oli hyvä, sillä nyt he olisivat\npelastettuja, jollei tuo pölkkypää Pornichet olisi tänä yönä\nlaiminlyönyt kaikkia merimiehen velvollisuuksia. Maata, nahjus, ja pian!\n\n— Mutta sitten, Legoff, mutta sitten? Miten on poikain käynyt?\n\n— No sitä ei ole vaikea arvata. Meri on noussut ja huuhtaissut pojat\nmukanaan. Siinä koko juttu... elleihän vaan tuo minun poikani, se\nlurjus, joka on valmis tekemään vaikka mitä, ole keksinyt keinon\nkiivetäksensä Lokkiluodolle ja vienyt muitakin mukaansa.\n\nKyllä hän on keksinyt sen, ukkoseni, kyllä hän on kiivennyt! huudahti\nLegoffin äiti vakaumuksella.\n\n— Jos hän vaan on päässyt kiipeämään tuolle aimo kivelle...\n\n— Kyllä hän on päässyt, ihan varmaan! Hän on näyttänyt merelle pitkän\nnenän. Sen minä takaan, ja takaanhan minä sinun poikasi.\n\n— Jos vaan tuo marakatti osasi kynsin hampain kavuta viimeiselle\npaltaalle...\n\n— Osasi hän, osasi niinkin, ukko kulta! Minä näen hänet siellä! — huusi\neukko, ikäänkuin äidinrakkauden kirkastamana.\n\n— Entäs toiset, entäs toiset? — kyseli rouva Henry hädissään.\n\n— Olkaa rauhassa, rouva kulta! Ette tunne poikaani. Jos hän on\nviimeisellä paltalla, niin siellä ovat muutkin. Luulenpa näkeväni pojat\nsiellä. Tänne he kurottavat pieniä käsiänsä ... He huutavat apua... Jo\ntullaan, rakkaat, jo tullaan!\n\n\n— Matkaan! — huusi Legoff sitten riemuitsevalle joukolle. — Macabiou,\nJambonneau, Mascaret, kaikki isät merelle minun kanssani. Työ ei ole\nhelppo, kyllä siellä miestä tarvitaan. Jos he vielä ovat siellä, jos\nvesi on pysähtynyt siihen eikä ole vienyt heitä mukaansa, niin on pojat\nkoreassa tilassa! Ruokavaroja, muijat! Sokeria, viinaa, viiniä ja\nvaippoja! Joutukaa! Ei saa hetkeäkään enää menettää. Te, herra pastori,\nrukoilkaa Jumalaa heidän ja meidän puolesta.\n\nMuonat tuotiin, ja pursi oli jo valmiina lähtemään. Legoff oli\nastumaisillaan siihen, kun tunsi jonkun pidättävän häntä käsivarresta.\n\n— Legoff — sanoi rouva Henry, antaen hänelle virvoitusrohtoja ja\nvaipan, jonka hän oli kiireesti käynyt kotoansa, — minä jätän lapseni\nteidän huostaanne. Pitäkää hänestä hyvä huoli, isäntä. Hän on pienin\nkaikista, hän ei ole tottunut tämmöisiin. Hän se on saanut pahinta\nkärsiä. Sitä paitsi hän on ainoa, jonka isä ei tule häntä hakemaan.\nSaanko minä tulla mukaan?\n\n— Tekö mukaan, rouva kulta! Mitäs ajattelettekaan? Luottakaa minuun,\nluottakaa meihin kaikkiin. Kyllä me pidetään huolta teidän pojastanne,\nniinkuin omistammekin: yhden isän asemesta tulee häntä pelastamaan\nkaksitoista, ja Jumalan avulla, me tuomme teille kyllä enkelinne\ntakaisin.\n\nLegoff astui purteen ja käski heittää köydet irti. Mannertuuli paisutti\npurjeet. Alus keikahti aalloilla ja läksi kyntämään meren pintaa.\n\n\n\n\n19. YKSI PUUTTUU\n\n\nMonta hetkeä oli vielä kuluva, ennenkuin miehet palajavat, mutta siitä\nhuolimatta viettivät kyläläiset lopun yötä rannalla. Mielipiteet\neivät enää hajauneet äärettömiin toisistansa: toivo, pelko, vavistus\nolivat nyt kiintyneet Lokkiluodon ympärille. Kaikki, jotka olivat\nnähneet sen likeltä, kuvailivat sen nyt tarkasti juuresta huippuun\nsaakka, ja, niinkuin semmoisissa tapauksissa tavallisesti käy, oli\njok'ainoa kuvaus niin täsmällinen ja tarkka, että kaikki muut olivat\nihan toisenlaisia. Muutamat arvelivat, ettei kalliolle kiipeäminen ole\nvaikeata ensinkään, ja että lapset ihan varmaan ovat nousseet sinne;\ntoiset sanoivat sinne pääsemistä ihan mahdottomaksi tai ainakin perin\nvaaralliseksi, varsinkin öiseen aikaan, niin pienille lapsille. Jotkut\nväittivät, ett'ei meri koskaan ole noussut viimeiselle pengerrykselle\nasti, ja että pojat muka makaavat siellä yhtä rauhallisesti kuin\nomilla vuoteillaan; jotkut sitä vastoin tiesit sanoa, ettei se niin\nvarmaa ole, ja että päiväntasauksen aikana meri joskus on ulottunut\nsinnekin asti. Ja niinpä, sitä mukaa kuin kukin puhui, sitä mukaa\ntoivokin sydämissä syttyi tai sammui. Legoffin äiti yksin ei järkkynyt\nuskossaan; hän ei olisi yhtään kummastellut, jos olisi saanut kuulla\npoikansa pysäyttäneen nousuveden, sanoen: \"Tätä ylemmäs et nouse\".\n\nRouva Henry harhaili joukosta toiseen, halukkaasti kuunnellen ihmisten\npuheita ja tuntien sydämensä vuotavan verta tuhansista haavoista.\nHänen ainoa toivonsa, jota hän vielä uskalsi ajatella, oli sekin\nkovin kamalata: se oli kuin orjantappuran oksa, jota hapuroidessaan\nkäsi käy verinaarmuihin. Hän oli näkevinään pikku Markinsa kiipeevän\nyön pimeässä tuolle kovan onnen kalliolle. Vaikkapa — niin ajatteli\nrouva Henry — pojalla olisikin ollut kylliksi voimia, päästäkseen\nviimeiselle paltalle, vaikkapa nousuvesi ei olisi ulottunutkaan sinne,\nniin paleltunuthan poloinen on, nääntynyt väsymyksestä ja nälästä,\nnaarmuissa, haavoissa.\n\nAamun hämärässä hän meni eräälle rannan kalliolle; siellä hän\nistui kauan aikaa, masentuneena, silmät yhä taivaan rantaa kohti,\nniinkuin olisi tahtonut katseellaan tunkeutua avaruuksien läpi. Hänen\nnoustessaan koitti jo päivä. Astuessaan alas rannalle, hän kohtasi\nBibian, joka jo oli alkanut tavalliset kulkunsa. Nähtyään rouva Henryn,\nBibia säpsähti ja lyyhistihe, kuin koira, jota on lyöty. Rouva Henry\npahalla mielellä muistaen taanoisia kovia sanojaan, pysähtyi hetkiseksi\nja katsoi sääliväisesti raukkaa. Hän muisti, kuinka Mark oli rakastanut\ntuota onnetonta, hyväillyt häntä, pienellä valkoisella kädellään\nsilitellyt kerjäläisen kasvoja, annettuaan hänelle almua. \"Bibia parka!\nBibia parka!\" sanoi hän, koettaen tehdä äänensä niin lapselliseksi kuin\nmahdollista. Ja hän meni itkien edemmäs.\n\nAuringon noustessa oli pappi muutamain kyläläisten kanssa mennyt\nBatzin kirkkoon messua pitämään. Sitten hän oli tullut takaisin: hän\nrohkaisi nyt äitien mieltä, rukoiltuaan ensin lasten pelastuksesta.\nAamu kului kuumeenomaisessa odotuksen tuskassa. Sakeata sumua oli\npäivän sarastaessa alkanut nousta maasta. Se kätki näkyvistä taivaan\nja levisi valamerelle. Luonto, joka on niin kerrassaan väliäpitämätön\ninhimillisestä onnettomuudesta ja kurjuudesta, näkyi nyt ottavan\nosaa poloisen kylän suruun. Rannat, saaret, niemet — kaikki oli\nkiedottu usmaan, jonka kautta päivänvalo kuulsi tummana, hämäränä.\nTäydellinen äänettömyys vallitsi rannalla, vaikka koko kylän väki oli\nsiellä koossa. Pursi ei enää viivy kauan: se tulee tuokion perästä\nnäkyviin usmasta. Ratkaiseva hetki oli tulossa: Herra auttakoon vaan!\nPuolenpäivän aikana kirkasti tuuli taivaan ja meren, aurinko paistoi,\naallot kirmaelivat, ja kaukana näkyi valkoiset purjeet.\n\nÄäneti, liikahtamatta seisoi joukko rannalla. Sydämensä sykintää vaan\nkukin kuuli. Purjeet, jotka alussa olivat näkyneet ainoastaan pienenä,\nvalkoisena pilkkuna taivaan rannassa, kasvoivat kasvamistaan. Alus\nläheni nähtävästi rantaa se oli Legoffin pursi! Mitähän se tuonee\ntullessansa? Riemuako vai murhettako? Elämänkö tuonee vai kuolemanko?\nNuo purjeet, joita niin kauan oli odotettu, niin palavasti ikävöity,\nnuo purjeet olisi tahdottu nyt pysäyttää; vavistiin jo ajateltaessa\naluksen laskua valkamaan. Sanomattoman tuskallinen hetki. Kaikkien\najatukset olivat, kiintyneet tuohon ainoaan palttinapalaan. Ei\nsanaa! ei huutoa! ei liikuntoa! ei käden käännähdystä! — Mutta kun\nalus viimoinkin oli tullut niin lähelle, että siitä erotti mastot ja\nitse rungon, kun kokassa huomattiin joukko pieniä olentoja, jotka\nheiluttivat ilmassa lakkejansa ja liinojansa, silloin elpyivät jälleen\nodottaneiden rinnat yhtä haavaa, ja yksi ainoa riemullinen parahdus\nkajahti taivasta kohti.\n\n— Oletteko te siellä? Tekö siellä olette?\n\n— Tääll' ollaan! — vastasivat aluksesta heleät äänet.\n\nTuokio vielä, niin laski pursi rantaan, lapset hyökkäsivät ulos,\nsekaisin, päistikkaa toistensa ylitse. Mutta taivas! minkä näköisinä!\nVaatteet repaleissa, kasvot naarmuissa kädet verisinä, päät pörrössä.\nKukin äiti tunsi kumminkin poikansa, sieppasi hänet syliinsä jo\nveneen laidalta, likisti rintaansa vastaan ja suuteli, kastellen\nilonkyynelillä armaansa kasvoja.\n\n— Mark! Mark! — huusi rouva Henry, etsien silmillään poikaansa ja\nruveten jo epäilemään.\n\nEi kuulunut vastausta!\n\nMuut olivat jo tulleet aluksesta, nythän olisi Markin vuoro, mutta\nMarkin vuoroa ei tullut.\n\n— Mun lapseni! Mun lapseni! Teidän kanssannehan hän oli! Puhukaa,\npuhukaa, hyvät ihmiset! Missä on poikani, missä? Minne olette lapseni\npanneet?\n\nMiehet käänsivät kasvonsa toisaalle ja olivat vaiti.\n\nYhdellä hyppäyksellä oli rouva Henry aluksessa. Hän tutki sen yhdellä\nsilmäyksellä kokasta perään, ja parkaisi, kääntyen jälleen Legoffiin.\n\n— Poikani! Miss' on poikani! Te lupasitte tuoda hänet minulle!\n\nKaksi äänetöntä kyyneltä vierähti vain vanhan kalamiehen poskelle.\n\nÄiti kiljaisi silloin kuin haavoitettu lintu ja vaipui tunnottomana\npurjekasalle.\n\nTähän loppui kotiatulon riemu. Rouva Henryn onnettomuus saattoi\nkoko kylän murheelliseksi. Äidit eivät enää voineet täydellä ilolla\nsyleillä lapsiansa, he ikäänkuin kainostelivat. Kansajoukko viipyi\nvielä kotvan aikaa rannalla. Pikku Markin katoaminen oli nyt kaikkien\npuheen esineenä. Kysymyksiä sateli nuoren Legoffin päälle, ja hän\nkertoi, mitä oli tapahtunut siitä hetkestä saakka, jolloin nousuvesi\noli heittänyt viimeisen hyrskäyksensä paltalle. Hän oli nähnyt veden\ntempaavan Markin kalliolta alas ja oli kurottautunut häntä pidättämään.\nMitä sen koommin oli tapahtunut, sitä hän ei enää muistanut. Isä\nlopetti pojan kertomuksen. Aamun koittaessa hän oli löytänyt pojat\nkalliolta, liikkumattomina, kylminä, nähtävästi hengettöminä. Ensin\nhän oli luullutkin heidät kuolleiksi: lukiessaan, kuinka monta heitä\noli, oli hänestä tuntunut kuin lukisi ruumiita. Kaikki he siinä olivat,\npaitsi Markia. Pojat kääräistiin vaippoihin ja viimeinkin, hieromisten\nja rohtojen avulla, saatiin heidät henkiin jälleen. Hetken kuluttua\nhe olivat pystyssä taas, ja syödä ahmasivat kuin sudet, itkien ja\nvalittaen pienen toverinsa katoamista. Poikien virvoitellessa itseänsä,\noli Legoff muiden kalamiesten kanssa tutkinut Lokkiluodon kaikki\npienimmätkin solat ja sopukat, mutta turhaan. Lasten puheen mukaan ei\nMark olisi kumminkaan voinut elää aamuun asti, niin peräti voipunut\nhän oli; jollei meri olisi huuhtaissut häntä syliinsä, olisi hän\nlöydettäissä ollut ruumiina kalliolla.\n\n— Rouva parkaa! — lisäsi ukko liikutettuna. — Jumala nähköön, kuinka\nkernaasti olisin antanut kaksi sormea kädestäni, jos vaan olisin saanut\ntuoda hänelle takaisin hänen silmäteränsä.\n\n— Niin! — sanoi pikku Mascaret; — jos muut vaan olisivat minua\ntotelleet, niin ei tätä tällaista olisi tapahtunutkaan.\n\nVäki hajosi viimein; kukin meni kotiansa. Mutta kirkkoherran tehtävä\nvielä ollut lopussa; hän astui rouva Henryn asuntoon, jonne vaimo parka\noli tunnottomana kannettu.\n\n\n\n\n20. IHME\n\n\nHerättyään viimeinkin tainnoksistaan, luuli rouva Henry ensin nähneensä\nhirveätä unta. Hänen ympärillään oli kaikki niin rauhallista. Kaikki\nkalut ja kapineet olivat entisillä paikoillaan: neuloustyöt,\nmielikirjat, lamppu, joka oli palanut koko yön, pikku Markin lelut,\nsatukirjakin oli vielä auki siltä kohdalta, johon hän viimeksi oli\npysähtynyt. Syksyinen aurinko paistoi täysin sätein tähän hiljaiseen\nmajaan, jossa kaikki oli entisellään. Hän oli hetken liikahtamatonna,\nheittäen sinne tänne rauhattomia, säikähtyneitä katseita. Nähtyään\nvuoteen, jonka uutimet olivat kiinni, hän nousi äkkiä ylös: asiain\ntodellinen tila heräsi hänen mielessänsä kaikessa kauheudessaan,\nja rouva parka kaatui pyörtyneenä jälleen sisäpiikansa ja talon\nemännän syliin, jotka eivät olleet hänen luotansa luopuneet. Hänen\ntointuessaan jälleen, oli pastori yksinään hänen luonansa. Hän piti\nrouvaa kädestä kiinni ja rukoili hiljaa Jumalalta huojennusta äidin\nkatkeralle tuskalle.\n\nRouva oli nyt tyyni; hän ei itkenyt enää. Ääni oli kalsea; ei siinä\nenää helähtänyt hellyyttä häntä itseänsä eikä napinaa kohtaloa\nkohtaan. Näytti kuin olisi ukonnuoli iskenyt häneen ja kuivannut hänen\nsilmänsä ja tuhaksi polttanut hänen sydämensä. Ensiksikin hän tahtoi\ntietää kaikki, mitä oli tapahtunut, pienimmätkin seikat: mitenkä\nhänen poikansa oli kiivennyt kalliota myöten, mitenkä hän oli päässyt\nviimeiselle paltalle, mitenkä aalto oli temmaissut hänet sieltä pois,\nja viimein, millä tavalla muut oli löydetty ja pelastettu.\n\n— Kertokaa, kertokaa, pastori. Minä tahdon kuulla kaikki. Minä jaksan\nkuulla.\n\nVitkastellen kertoi pastori, mitä oli itse kuullut. Rouva kuunteli\nhalukkaasti, omituisen rajulla ahneudella, keskeyttämättä häntä\nmuutoin kuin sanoilla: »Lapsi parkaa! lapsi parkaa!» jotka joka\nsilmänräpäys pääsivät hänen huuliltansa.\n\n— Siis, — sanoi hän, — kaikki on lopussa, hän on kuollut; muut kaikki\novat tulleet takaisin, hän yksin ei palaja milloinkaan! No niin,\npastori, tunnustanpa teille erään asian: minulle tapahtuu vaan ansioni\njälkeen. Jumala on minua rangaissut, ja siinä Hän on tehnyt oikein.\nMinä olin huono äiti. Uskokaa minua. Minulta oli kuollut jo kaksi\nlasta. He olivat nukkuneet minun syliini. Minä vastaanotin heidän\nviimeisen huokauksensa. Omin käsin kiedoin heidät käärinliinoihin.\nMinun olisi pitänyt koko elinaikani surra heitä. Mutta muutaman\nvuoden kuluttua minä olin heidät melkein unohtanut. Mark täytti heidän\nsijansa minun sydämessäni. Minä olin ylpeä hänen kauneudestaan,\nhellyyteni huumasi minua. En muistellut enää niitä toisia. Muutaman\npäivän perästä tulee mieheni tänne. Me olimme eronneet toisistamme\nmurheellisina ja nyt olisimme kohdanneet toisemme riemullisina. Ei,\npastori, minä olin liian onnellinen! Minulla ei ollut oikeutta olla\nniin onnellinen. Jumala on rangaissut minua, ja minä en valita.\n\nHän puhui kauan kuumeenomaisella nopeudella. Menipä hän niinkin\npitkälle, että rupesi syyttämään itseänsä velvollisuuksiensa\nlaiminlyömisestä pikku Markia kohtaan.\n\n— Minä se olen, — sanoi hän — joka saatoin hänet turmioon; minun\nvikani se on, että hän on kuollut. Taivas oli kyllä antanut minulle\nsiitä viittauksia. Tuo meri, jota hän niin rakasti, herätti minussa\npelkoa, herätti kauhistusta. Joku ääni sydämessäni sanoi, että meri\nhoukuttelee häntä, saadakseen hänet vain saaliikseen. Minun olisi\npitänyt valvoa jok’ainoa hetki, ja minä nukuin huoletonna!\n\nEi kyyneltä, ei nyyhkäysta, ahdistettuja hengenvetoja vain myötäänsä,\nja tuon tuostakin hourauksen ja mielettömyyden oireita.\n\n— Hiljaa, pastori: älkäämme puhuko niin kovaa. He nukkuvat kaikki\nkolme. Minä vedin uutimet kiinni, jottei päivänpaiste heitä\nhäiritsisi. Legoff on löytänyt heidät Lokkiluodon ylimmäiseltä\npaltalta. He ovat ihan uuvuksissa. Kun he heräävät, niin saatte nähdä\nheidät. Vanhimman nimi on Armand, keskimmäisen Alfred ja nuorin — se\non pikku Mark. Saattepa nähdä, kuinka kauniita lapsia he ovat kaikki\nkolme.\n\nBatzin kirkkoherra ei ollut mikään kaunopuhelias mies, mutta kyyneleet,\njotka valuivat hänen ryppyisiä poskiansa myöten, haastoivat enemmän\nkuin kauniit sanat.\n\n— Rouva, — sanoi hän viimein, — minä olen jo vanha mies. Pitkän\nelämäni aikana olen jo nähnyt monta onnettomuutta; tällaista näen\nensi kertaa. Te olette todellakin säälittävin olento tässä murheen\nlaaksossa. Maailma ei voi teille hoivaa tuoda; nojautukaa sen vuoksi\nsiihen käteen, joka teitä on lyönyt; se yksin voi teitä auttaa. Jumala\nei rankaise teitä, hän koettelee. Hän on painanut teihin rakkautensa\nsinetin. Kaikki ei ole vielä lopussa. Älkää unohtako, että teillä on\nvielä muitakin velvollisuuksia täytettävinä maailmassa: te olette\nkristillinen aviopuoliso. Miehenne ei ole vähemmin surkuteltava kuin\ntekään; nyt enemmän kuin koskaan tarvitsee hän teidän lempeänne.\n\n— Niin, se on totta, te olette oikeassa. Lapsi oli koko hänen elämänsä.\nHän ei saa tulla tänne! hänet pitää estää siitä! Minä kirjoitan\nhänelle, minä ilmoitan hänelle vähitellen... Mutta mitä sanoisin\nhänelle, hyvä Jumala! Auttakaa minua, pastori! Järkeni ei kykene\najattelemaan.\n\nHän haki kirjoitusneuvoja.\n\nHapuillen hajalla olevissa papereissa, sattui hänen käteensä kirje,\njoka oli tullut postissa jo eilen illalla.\n\nHän mursi sinetin ja luki kirjeen.\n\nSe kuului näin:\n\n  Parisi, syyskuun 14 p.\n\n  »En jaksa odottaa enää! Niinkuin sanoit, kauppa-asiat eivät ole\n  elämän korkein onni. Te armaat siellä, mun sydämeni ainoat ilot,\n  tulenpa viimeinkin luoksenne! Vaimoni, lapseni! Pian likistän teitä\n  rintaani vastaan! Muita ei mulla ole maailmassa kuin te, aarteeni\n  kalliit! Minä lähden huomisiltana, pikajunalla. Nämä rivit tulevat\n  käsiinne päivää ennen. Sanalla sanoen, minä olen onnellisin ihminen\n  maailmassa; ei ole onnelleni verran vetävätä.\n\n  H.»\n\n— Pastori, — sanoi rouva Henry, luettuansa kirjeen, — viekää minut\npois täältä. Hän on lähtenyt, hän on tulossa, hän on täällä tunnin\nkuluttua. Mitä minun pitää sanoa hänelle? Sekö, ettei hänellä enää ole\nlasta, että hänen poikansa on kuollut, hänen poikansa, jonka hän oli\njättänyt minun huostaani, hänen poikansa, jonka olin luvannut antaa\nhänelle terveenä takaisin? Mahdotonta! Jumala ei pakottane minua\nsanomaan sitä hänelle. Viekää minut pois täältä, tai, paremmin, jääkää\ntänne. Niin, jääkää tänne, olkaa niin hyvä, olkaa niin sääliväinen!\nMinä tulen sitten hänen kutsuessaan. Te olette hyvä, herra pastori,\nte osaatte puhua onnettomille. Sanokaa hänelle, että minä elän, että\nminulla on oleva voimaa elää. Me tahdomme elää toinen toisellemme,\ntoivoen löytävämme toisessa maailmassa nuo rakkaat olennot, jotka\nolemme kadottaneet.\n\nNäitä sanoja lausuessaan hän tunsi sydämensä olevan pakahtumaisillaan.\n\nHän pyyhkäsi nopeasti silmänsä ja läksi kiireesti ovea kohti, mutta\nsamassa kuului kadulta vaunujen kolinaa.\n\nGuéranden postivaunut tulivat.\n\nHän tahtoi paeta, mutta hänen jalkansa olivat kuin kiinni naulatut\nlattiaan.\n\nVaunut pysähtyivät.\n\nKuului askeleita portailta.\n\nHän vaipui tuolille ja kätki kasvot, käsiinsä.\n\nPastori oli noussut ja katsoi ovea kohti.\n\nOvi aukeni äkkiä, ja herra Henry ilmestyi kynnykselle.\n\nHän ei tiennyt mitään, hän tuli iloisena.\n\n— Mene pois! mene pois! — huusi rouva, nostamatta päätään.\n\nHän ei voinut sanoa muuta: nyyhkinä tukahdutti hänen äänensä.\n\n— Miehuutta, hyvä herra, miehuutta, — sanoi pastori. — Jumala koettelee\nteitä vielä kerran. Miehuutta tarvitsette nyt... itseänne varten...\nhäntä varten!\n\nHerra Henry pysähtyi kynnykselle, tuijottavin silmin, kauhistunein\nkasvoin.\n\n— Mark! — parkaisi hän sydäntä särkevällä äänellä.\n\n— Mark! — huudahti hän uudelleen, syösten poikansa sänkyä kohti.\n\n— Mark! — äänsi hän vielä kerran, temmaisten epätoivoisena uutimet\nauki. Vuoteella näkyi jotakin shaaliin käärittynä.\n\nKolmannen huudon perästä, joka oli vielä kovempi entisiä, näkyi shaali\nliikahtavan, ja se, mikä sen sisässä oli, hyppäsi herra Henryn kaulaan,\nsanoen:\n\n— Hyvää päivää, isä kulta!\n\n\n\n\n21. PIENET PYHIINVAELTAJAT\n\n\nMikä liikutuksista runsas päivä! Uutinen levisi kohta ympäri kylän.\nMark itse ei osannut selittää pelastustansa; sillä siitä asti kuin\naalto oli temmaissut hänet mukaansa, hän ei enää mitään muistanut.\nPian puhuttiinkin ihmeestä: taivaan enkeli muka oli pelastanut lapsen\nja kantanut sen hänen vuoteellensa. Kaikki kyläläiset saarsivat rouva\nHenryn asunnon ja pyysivät saada nähdä pikku Markia, joka kumminkin\nvielä oli liian heikko, ulos tullakseen. Rouva Henryn täytyi astua\nakkunaan ja siitä näyttää Markia hämmästyneelle kansalle. Mutta\nkynnyksellä istui Bibia, huolimatta vähääkään siitä, mitä hänen\nympärillään tapahtui, ja rauhassa syöden leipäkannikkaansa ja sipulia.\n\nEnsimmäisten riemastusten jälkeen tunsi äiti shaalin, johon hänen\npoikansa oli ollut kääritty: se oli sama shaali, jonka hän oli\nantanut Bibialle. Mutta mitenkä tuo mieletön olisi voinut olla tässä\npelastuksessa osallisena? Osaamatta selittää, miten kaikki oli käynyt,\nrupesi rouva Henry kumminkin pääsemään asian perille. Sydän tunsi jo,\nmitä ei järki vielä voinut käsittää: järki hakee, sydän aavistaa.\n\nYön aikana oli rannasta kadonnut vene, ja nyt se löydettiin tyhjillään\nlahden pohjukasta lähellä Batzin kauppalaa.\n\nIllemmalla saatiin tietää seuraavaa:\n\nEi kaukana rannasta, jonne vene oli vedetty maihin, oli muuan mökki.\nSiinä asui köyhä perhekunta. Mies oli sairaana; vaimo oli valvonut\nkoko yön hänen tautivuoteensa ääressä. Tunti ennen auringon nousua oli\novi äkkiä auennut, niinkuin tuulenpuuskasta, ja sisään oli astunut\nBibia, lapsi sylissä. Lapsi oli ollut käärittynä shaaliin, tunnotonna,\npuolikuolleena vilusta. Bibia näkyi muuttuneen: hänen silmänsä\nolivat loistaneet kuin hehkuvat hiilet. Sisään tultuansa hän oli heti\nheittänyt risuja takkaan, lämmitellyt sen edessä lasta ja, tuuditellen\nsitä polvillansa, kaatanut muutaman pisaran viiniä lapsen huulille\npienestä pullosta, jonka hän oli ottanut pussistansa. Ja kaiken tämän\noli Bibia tehnyt taitavasti ja hellästi kuin äiti. Noin puolen tunnin\nkuluttua hän oli lähtenyt, niinkuin tullutkin oli, kantaen lasta\nsylissään.\n\nBibia se siis olikin tuo enkeli! Kuinka! arvelee joku, tuo hirviö, tuo\nmieletön, tuo epatto! Hän juuri! Vaimon hyvyys, lapsen hyväilykset\nja säälimiset olivat heittäneet tuohon synkkyyteen liikutuksen,\nkiitollisuuden ja altiiksiantaumisen kipinän. Tämä tehoton kipinä\noli äkkiä leimahtanut ilmivaloon äidin epätoivosta ja riehunnasta.\nBibia oli ymmärtänyt Markin lähteneen muiden lasten kanssa ja olevan\nvaarassa. Vaistomaisesti, tietämättä kenties itsekään, mitä hän nyt\ntekee, niinkuin ammuttu luoti, joka tottelee sysäystä, oli Bibia\njuossut valkamaan, syössyt veneesen, laskenut Lokkiluodolle ja tullut\nsinne juuri samassa silmänräpäyksessä kuin aalto oli huuhtaissut lapsen\nkalliolta. Jumala oli ohjannut häntä sinne, Jumala hänet takaisinkin\nsaattoi. Hänessä herännyttä valoa ei kestänyt kuin muutaman hetken:\ntehtävänsä toimitettuaan, oli mies parka jälleen vaipunut entiseen\npimeyteen. Hän ei enää muistanut, mitä oli tehnyt. Turhaan koetti rouva\nHenry kysymyksillään saada hänestä jotakin selkoa, mutta ei näkynyt\nenää mitään sisällistä liikutusta tuon karkean pinnan alta.\n\n— Syleile häntä! — sanoi äiti Markille, heittäen poikansa Bibian syliin.\n\nMutta Bibia katseli vuoroin äitiä, vuoroin poikaa. Hän pisti sormen\nsuuhunsa, saman sormen, jonka rouva Henry oli parantanut, ja moni\ntiehensä.\n\nMinun tullessani Pouligueniin, oli kylänväki tuskin toipunut\nliikutuksistaan. Seuraavana päivänä olin läsnä eräässä kauniissa\njuhlassa. Jo aikaisin aamulla asettuivat kaikki lapset\nkirkkovaatteissaan rannalle. Kirkon kellot alkoivat soida, ja heti\nläksivät lapset astumaan Batzin kauppalaan. Paljain jaloin, tuohus\nkullakin kädessä, he astuivat pyhiinvaeltajina Pyhän Neitsyen kirkkoon.\nSellaisen he olivat tehneet lupauksen Lokkiluodolla, hädän ollessa\nylimmillään. Heidän perässään kulkivat vanhemmat, viimeisinä herra\nja rouva Henry. Samaan aikaan oli Batzin kirkkoherra apulaisensa\nkanssa lähtenyt juhlakulussa pieniä pyhiinvaeltajia vastaan, risti ja\npyhät liput etunenässä ja väkijoukko perässä. Miehillä ja vaimoilla\noli yllään sen maan kansallispuvut, jotka muistuttavat itämaita, ja\njoita ei aika ole saanut muutetuksi, ei edes nykyaikakaan, jolloin\nomituisuus vaateparsissa on kadonnut samalla kuin omituisuus tavoissa\nja luonteissa. Puolitiessä kulkueet kohtasivat toisensa ja läksivät\nnyt yhtenä jonona astumaan Batzia kohti. Silloin aloitti kirkkoherra\nvirren: »Magnificat», ja siihen yhtyivät yksiäänisesti kaikki muut.\nAurinko valaisi kirkkaasti tätä kuvaa, ja meren pauhina, mahtava ja\njuhlallinen kuni suuret urut, säesti ihanaa virttä. Jumalanpalveluksen\nperästä kirkkoherra astui alas alttarilta ja piti seuraavan lyhyen\npuheen:\n\n»Rakkaat lapset! Te olette olleet tottelemattomia vanhemmillenne, ja\nJumala on teitä rangaissut. Yhteisessä hädässä te olette auttaneet\ntoinen toistanne, ja Jumala on auttanut teitä. Kuolema silmäinne\nedessä te rukoilitte Jumalaa, ja Hän on teidät pelastanut. Olkoon tämä\nteille opiksi. Olkaat nöyrät ja kuuliaiset vanhemmillenne; älkäät\nmurhetta tehkö äidin sydämelle; rakastakaat toisianne ja luottakaat\nkaikissa elämänne kohtauksissa Jumalaan. Te tiedätte, kenen käden\nkautta pikku Mark on pelastettu. Luulimme alussa sitä enkelin työksi.\nMutta ihme se sittekin on, ja koska Jumala hyvyydessään käyttää\narmotöittensä välikappaleina vähäpätöisimpiäkin, niin oppikaat tuosta,\nlapset, olemaan hyvät kaikkia kohtaan, älkäätkä halveksiko ketäkään».\n\nOdottamaton ilo oli varustettuna nuorille ystävillemme Pouliguenissa.\nHerra Henryn toimesta oli rannalle tehty teltta; sen sisässä oli\nkatettuna pöytä, täynnä ruokia, piirakaisia, hedelmiä ja muutamia\npulloja hyvää viiniä. Isännyyttä oli tarjottu Markille, mutta\nhän luopui siitä Legoffin eduksi, pitäen häntä ansiollisimpana\nsiihen. Nuorta sankaria ei huolinut kahta kertaa pyytää, ja samoin\nkuin hän Lokkiluodolla oli ollut esimerkkinä mielenlujuudessa,\nneuvokkaisuudessa ja toimeliaisuudessa, niin hän nytkin voitti\ntoverinsa oivalla ruokahalulla ja osoitti kyllä osaavansa tälläkin\nalalla olla johtajana.\n\nHerra ja rouva Henry olivat vielä muutamia päiviä Pouliguenissa. Nämä\nmuutamat päivät käytettiin hyödyllisiin toimiin. He korvasivat ukko\nLegoffin vahingon, ostamalla hänelle Nantesista uuden, täydellisesti\ntaakeloidun purren. Kiitollinen kalastaja nimitti veneensä Markiksi,\nja tämä nimi piirrettiinkin kultakirjaimilla peräkeulaan. Tuomas\nI:n pojanpoika sai lahjaksi hopeaisen taskukellon, jonka kuoren\nsisäpuolelle oli koverrettuina sanat: »Pietari Legoffille, 12\nvuotiaalle, muistoksi syyskuun 15 päivästä». Tietysti ei Bibiakaan\njäänyt unohduksiin; mutta mitä oli tehtävä tuolle poloiselle?\nAiottiin ensin ostaa hänelle oma mökki rannalla tahi toimittaa\nhänet johonkin armeliaisuuslaitokseen; mutta kumpikaan ei olisi\nollut sopivaista. Oma asunto, vaikka kuinka pieni hyvänsä, vaatii\nhoitoa ja huolenpitoa, mutta siihen ei Bibia kyennyt; toiselta\npuolen olisi armeliaisuuslaitoksessa oleminen ollut liian paljon\nBibian kuljeksimiseen tottunutta elämäntapaa vastaan. Hän uskottiin\nviimein Batzin kirkkoherran huostaan, jolle jätettiin riittävästi\nvaroja poloisen tarpeiksi. Lähdön hetki löi viimeinkin. Koko kylän\nväki saattoi Henryn perhettä Guérandeen, jonne mentiin jalkaisin.\nSiellä erottiin. Raskas oli Markin sydän. Ennenkuin hän nousi\nvaunuihin, syleili hän kaikkia tovereitaan. Äidit syleilivät rouva\nHenryä. Muutaman tunnin kuluttua he olivat höyrylaivalla, joka\nkulki ylös Loire virtaa. Bibia oli juosten seurannut heitä hamaan\nSaint-Nazaireen. Hän istui vielä kauan aikaa rannalla, liikahtamatta,\nkatsoen yhä etenevää höyrylaivaa. Ja kun se oli kadonnut hänen\nnäkyvistään, silloin itki tuo poloinen mies, itki ensi kertaa\nelämässään.\n\n\n\n\n\nJÄLKIPUHE\n\n\n\n\n22. TULO PARIISIIN\n\n\nSiinä nyt, armas Paul, kertomus, jonka olin luvannut sinulle. Tähän\nsaattaisin jo pysähtyä; mutta luulenpa haluavasi tietää, kuinka pikku\nMarkin kävi, kun hän oli kasvanut suureksi. Mieltäsi noudattaakseni,\nkerron hänestä siihen päivään saakka, jolloin hän, silloinkin vielä\nhyvin nuorena, astui isänmaalle hyödyllisten miesten joukkoon. Älä\nodota enää näiltä viimeisiltä sivuilta Lokkiluodon mieltä-jännittäviä\nseikkailuja; ne loppuivat jo, nuo kovat liikutukset. Astumme\nrauhallisten tapausten alalle; siellä on sinun entisiä tuttaviasi:\nisä, kunnollisuutta ja rehellisyyttä päänänsä; hellä äiti, uskollinen\npuoliso, jolla ei ole muuta riemua, kuin riemu kotilieden ääressä.\n\nMatka Pouliguenista Parisiin oli yhtämittaista uuden näkemistä ja\nriemun aihetta. Syksy oli tavattoman kaunista; sen vuoksi he pitensivät\nmatkaansa: poiketen tuon tuostakin pienille huvimatkoille. Clissonissa\nhe viipyivät moniaita päiviä Sévren rannoilla; sieltä jatkettiin\njälleen matkaa ylös Loire virtaa, ja poikettiin Chenonceauxhon,\nOhambordiin, Amboiseen, katsomaan vanhoja linnoja ja raunioita. He\ntulivat viimein Parisiin, ja vaikka entisiin oloihin ja oman kotilieden\nluokse palajaminen aina on mieluista, niin ei heidän takaisintulonsa\nhetki sittenkään ollut kaikkea murhetta ja kaipausta vailla.\nMuistettanee vielä, mitä rouva Henry oli viime kirjeessään kirjoittanut\nmiehelleen Markista. Miten tulee heidän menetellä tuon merentakaisen\npääskysen kanssa kaupungin ahtaassa asunnossa? Ja tosiaankin, heti\nkotiin tultuansa, Mark säpsähti, kuni häkkiin pantu lintu. Rouva Henry\noli hänkin tottunut kirkkaasen taivaasen ja avaroihin näköaloihin;\nmutta hän oli niitä ihmisiä, jotka elävät ainoastaan toisten hyväksi:\nhän ei ajatellut muuta kuin poikaansa. Seuraavana päivänä hän jo\nilmoitti huolensa miehelleen, mutta tämä ei näkynyt asiata liian paljon\nlaskevan sydämelleen.\n\n— Turhaan sinä hätäilet, — sanoi hän. — Mark on nyt pelastettu,\nhän on terve ja vahva ruumiiltaan. Luksemburg ja Tuilleriat eivät\ntosin palkitse hänelle Bretagnen merenrantoja, mutta, kun tarkemmin\najattelee, eihän Parisikaan ole mikään kolkko korpi. Poika tottuu\nkyllä vähitellen ympäristöönsä; siihen ei mene kuin moniahta viikko.\nSitä odottaessamme lähdemme ensi sunnuntaina, niinkuin kunnon porvarit\nkonsanaankin, kävelemään Meudonin metsään, ja tällainen pieni huvi\nuudistukoon aina viikon päästä niinkauan kuin vuoden-aika sallii.\n\nRouva Henry arveli kumminkin miehensä ottavan asian liian helpolta\nkannalta. Mark ikävystyi ikävystymistään. Kuinka nuo kadut ja\nbulevardit, joilla häntä käytettiin hänen huviksensa, näyttivät\nhänestä ahtaille, umpinaisille! Mikä puron pahainen tuo Seinekin!\nMitä viheliäisiä kiviä nuo Boulognen metsän kalliot! Kuinka vähän hän\npiti väliä huvituksista, joita hänellä oli kirjona! Kuinka kernaasti\nhän olisi vaihtanut kaikki nuo kauniit lapset, jotka leikittelivät\nyleisissä puistoissa, pariin kolmeen paljasjalkaiseen Pouliguenin\nkylän poikaan! Pornichet, Jambonneau, Macabiou, Mascaret — kaikki\nnuo nimet suhisivat hänen muistossaan kuin mehiläiset pesässä. Hänen\nmielestään ei ollut maailmassa muita sankareja kuin yksi, nimittäin\nnuori Legoff. Kaikkia hän kaipasi, yksin köyhää kerjäläistäkin. Olisi\nluullut Lokkiluodon tapausten karkoittaneen hänestä iäksi päiväksi\nhänen kiihkoisan rakkautensa merta kohtaan. Kaikkea muuta! Muisto\ntästä kamalasta yöstä säilyi hänen mielessään jonakin ihmeellisenä,\ntenhoisana seikkana! Alinomaa hän muisteli sitä, muistelipa innolla,\njoka kauhistutti rouva Henryä.\n\n— Voi sentään, — sanoi hän pojalleen eräänä iltana, kun tämä\njo kahdettakymmenettä kertaa innoissaan oli kertonut äidilleen\nillanvietosta luodon juurella, huipulle kipuamisesta ja Legoff\nystävänsä urotöistä, — jospa olisit nähnyt epätoivon, johon sinun\nkujeesi oli minut saattanut, niin etpä vainonkaan noin huviksesi\nkertoisi kaikista noista lärveistä asioista, et kertoisi niistä\ntuollaisella tavalla.\n\nMark tunsi ansainneensa tämän nuhteen. Hän heittäytyi äitinsä syliin,\neikä hän sen koommin enää milloinkaan puhunut Lokkiluodosta.\n\nTuli sunnuntai, joka heidän oli määrä viettää Meudonin metsässä. He\nläksivät sinne iloisina kolmen kesken kirkkaana lokakuun aamuna. Mark\noli onnellinen, kun jälleen sai edes moniaaksi hetkeksi uudistaa\nsamoilemisiansa, jotka niin äkkiä oli keskeytetty, ja rouva Henry\npuolestaan nautti paljon tästä kävelystä, joka muistutti hänelle\nhänen nuoruutensa ihania päiviä. He tulivat alas Bellevuehyn, söivät\npäivällistä aseman ravintolassa ystävällisen isäntäväen luona, ja\nkulkivat sitten jalkaisin metsän kautta, jossa syksy oli täydessä\nkomeudessaan. Tänään oli yksi niitä päiviä, jolloin aurinko sanoo\njäähyväisiänsä. Linnut lauloivat kuin keväällä. Tammet olivat\nvielä viheriäisinä. Hiljainen tuuli heilutteli koivujen ja haapain\nkullankeltaisia lehtiä. Markin juostessa kuni nopea hirvenvasikka\nmättäillä ja kanervikoissa, astuivat herra ja rouva Henry hiljalleen\nlehtokujia myöten. Nämä paikat, joissa he ennen niin usein olivat\nyhdessä kulkeneet, herättivät heissä koko sarjallisen muistoja, vakavia\nja sittenkin mieluisia. He johdattivat toistensa mieleen entisiä\naikoja, yhteisen, rehellisen työn ja vaivannäön aikoja. Puheskellen he\nolivat saapuneet Sévren rinteille. He eivät malttaneet olla heittämättä\nsilmäystä tuohon armaasen asuntoon, jossa he joku aika sitten olivat\nkäyneet, ja jonka omistajia he olivat haaveilleet olevansa kokonaisen\niltapäivän. He avasivat pisteaidan veräjän. He kävivät hämille, samassa\nhuomatessaan puutarhurin, joka siis oli nähnyt heidän uteliaisuutensa.\nMutta kohteliaasti tämä pyysi heitä astumaan sisään; isäntäväki muka on\nmatkoilla.\n\nRouva Henry vitkasteli kumminkin.\n\n— Käykää sisään, rouva, — sanoi puutarhuri, — älkää peljätkö olevanne\nvastuksina. Vaikkei tila ole vuokrattavana eikä myötävänäkään, niin\nherrasväki lähtiessään käski minun laskea sisään kaikki, jotka vaan\ntahtovat sitä katsella.\n\n— Mennään sitten sisään, — huudahti rouva Henry iloisesti: — sopiihan\nmeidän vielä kerta luulotella itseämme, että meilläkin muka on maahovi.\n\nAika ei ollut tehnyt mitään muutoksia tässä runollisessa huvilassa.\nTalo oli sellainen kuin rouva Henry sen oli kuvaillut kerran\nkirjeessänsä. Litteä katto, terassi ja balkonit, ruusupensastot ja\nmetsä-viinapuiden köynnökset — kaikki siinä muistutti italialaista\nkasinoa. Sisältä oli huoneet vasta laitettu: huonekalut ja koristukset\nolivat yhtä sirot kuin yksinkertaisetkin. Huoneet tosin eivät\nolleet avarat, mutta rouva Henry arveli onnen tyytyvän vähäisiin\nsijoihin, ja kaikki, mitä hän täällä näki, oli niin hänen makunsa\nmukaista, että hänestä näytti, ikäänkuin hän itse olisi ollut täällä\njohtamassa järjestelemistä ja koristamista pienimpiä yksityisseikkoja\nmyöten. Jokaiselta balkonilta levisi katsojain eteen näköala Parisin\nympäristöille, niin omituisen kaunis, että ihanimmatkin seudut\nolisivat voineet kadehtia sitä: kahden viheriöivän niemen välissä\nSaint-Cloud amfiteatterina; sen takana uljas linnanomainen Mont\nValerien; laakson pohjalla Seine ja kauempana taivaan rannassa\nSaunoisin ja Montmorencyn metsäiset kukkulat — mestarillinen kuva!\nIlta oli tullut, ja he menivät saliin, kunnes junan lähtöaika oli\nlähenevä. Markia tämä paikka miellytti suuresti, eikä hän enää olisi\nsieltä pois lähtenytkään. Rouva Henry tunsi väkisinkin vähäisen kaihon\nsydämessään. — Kuinka suloista olisi asua täällä! — huokasi hän. Hän\nkääräysi shaaliinsa, mutta samassa avautuivat salin kaksoisovet ja\npuutarhuri, nyt palvelijan puvussa, lausui:\n\n— Rouva, pöytä on katettu.\n\nHämmästyen, sanaakaan sanomatta katsahti rouva Henry kysyväisesti\nmieheensä. Tämä myhäili vain.\n\n— Niin, rakas vaimoni, — sanoi hän, ottaen häntä kädestä, — sinä olet\nomassa talossasi. Asiamme ovat käyneet paremmin kuin olisin voinut\nodottaakaan. Aina paloi mielesi, saada asua lähellä metsää, ei kaukana\nSeinestä. Tämä pieni asunto osasi miellyttää sinua, sen kuva pysyi\nalinomaa sydämessäsi, ja minun salaisena toivomuksenani oli saada\nse omaksesi. Sinun toiveesi on toteutunut, minun kunnianhimoni on\ntäytetty. Kaikki tämä on omaasi, täällä olet haltijatar ja valtijatar.\nKäydään nyt ruualle, armaat: nyt on meillä oma kattila hahloissa, ja\nminulla onkin ankara ruokahalu.\n\nNäin sanottuaan hän astui ruokasaliin vaimonsa ja poikansa kanssa,\njotka syleilivät häntä, — riemuisa hetki!\n\n\n\n\n23. KASVATUS\n\n\nTäällä pikku paratiisissa he viettivät syksyn. Ne, jotka ovat sen\ntalon omistajia, missä ovat syntyneet ja kasvaneet, eivät käsitä,\nkuinka hurmaavaa on ajatus, että on saatu jotakin omaksensa. Sitä eivät\nkäsitä muut kuin ne, jotka uutteralla työllään, mielen lujuudella ja\nälyllä ovat, niinkuin herra ja rouva Henry, tulleet siihen tilaan, että\novat itse hankkineet omaksensa majan, mikä heillä on, olipa tuo maja\nsitten kuinka vähäinen ja yksinkertainen tahansa. Hauskaa on ajatella\nnoin hellällä rakkaudella sidottua avioliittoa. Pitkät vuodet täynnä\nkoetuksia olivat vaan kireemmälle vetäneet nuo siteet, ja heidän\nnauttimansa onni oli sitä sydämellisempi, mitä selvemmin he muistivat\nennen itkettyjä kyyneleitänsä.\n\nLokakuu oli runsas kauniista päivistä. Raikas ja puhdas ilma näillä\nylänteillä oli Markin rinnalle kuin lempeät tuulahdukset valtamereltä;\nmetsät, päivän kirkastamat puistot purppurassa ja kullassa olivat\nhänelle korvauksena hänen kaipaamastansa merestä, palkitsivat hänelle\nkaukaisen ulapan. Rouva Henry oli jo ensimmäisestä hetkestä saakka\nemäntänä ja järjestäjänä talossa. Hän istutti ruusupensaita, leikkeli\nliikoja oksia, suunnitteli polkuja, tasoitteli siellä täällä liian\njyrkkiä epätasaisuuksia eikä väsynyt, samoillessaan ristiin rastiin\nihanata valtakuntaansa. Se oli kiirehtimättä kuljettu ympäri muutamassa\nminutissa, mutta koska hän joka kerta löysi siinä uutta huvitusta,\nniin ei hän voinut muuta kuin luulla valtakuntansa olevan aivan\nääriä vailla. Niinkuin kauppamaailmassa yleensä on tapana, siitä\nsaakka kuin kulkuyhdistykset ovat tulleet niin helpoiksi ja nopeiksi,\nläksi herra Henry joka ilta Parisista rakkaittensa luo. Silloin he\nsöivät päivällistä, niin iloisina yhteentulostansa, ikäänkuin eivät\nolisi eilen illalla yhdessä olleetkaan. Marraskuu toki lopun tästä\nonnellisesta elämästä. Pohjatuulet alkoivat puhaltaa. Perhe muutti\ntalvimajoillensa, ja heidän täytyi tunnustaa, että heidän asunnossansa\nBac kadun varrella, kun takassa tuli illalla paloi, oli monta hyvää\npuolta sielläkin.\n\nRouva Henry puhui jo täydessä totuudessa siitä, että hän jälleen ottaa\nhuolekseen entisen osansa kauppa-asiain hoidossa, joita hänen miehensä\nkauan aikaa oli saanut toimittaa yksin; mutta herra Henry ei sallinut\nhänen puhua loppuun.\n\n— Armas vaimoni, — sanoi hän, — sinulla on toiset toimet huolenasi.\nKaiken, minkä olet voinut tehdä talomme onneksi ja menestykseksi, olet\ntehnyt ja hyvin tehnytkin: sinun ansiotasi meidän toiminimemme maine\non. Vastedeskin olen kysyvä sinun neuvoasi; mutta itse asiain hoidosta\nolet tästä lähin vapaa. Sinulla on nyt suurempi työ tehtävänäsi: tästä\npuolin sinä toimit yksinomaa poikasi eduksi. Mark kasvaa. Vielä joku\nvuosi, niin on meidän eroaminen hänestä, hän alkaa koulunkäyntinsä;\nmutta on olemassa ensimmäinen kasvatus, ja sitä ei voi antaa muu kuin\näiti. Heillä yksinänsä on salainen keino, jolla voivat muodostaa\nlapsen sydäntä ja istuttaa siihen liikutuksia, jotka eivät ikinä\nhaihdu. Ken voisi paremmin kuin sinä täyttää tämän velvollisuuden?\nSinun lempesi, kärsivällisyytesi, hellyytesi kantavat hyviä hedelmiä.\nPojalla on hyvät luonnonlahjat, sinun maksaa vaan kehittää niitä.\nSinä saat helposti istutetuksi häneen rakkautta kaikkeen, mikä hyvää\nja oikeata on, ja sinun hoitosi evästää hänet maailmaan täysin\nvalmistuneena.\n\nTalvi oli tuima, mutta lyhyt. Huhtikuun alussa muutti äiti poikinensa\nmaahoviin, jonne maaseutujen suuri juhlamestari, kevät, oli mennyt\nvalmistamaan heille juhlallista vastaanottoa. Korkeasukuinenkaan\nrouva, tullessaan maatilalleen herran poikansa kanssa, ei ole\nmilloinkaan saanut osakseen komeampaa, loistavampaa tuliaisjuhlaa.\nLeppäkerttujen kuoro tervehti heitä heti alussa. Kaksi kastanjapuuta\nmuodostivat luonnollisen kunniaportin. Rastas piti tervehdyspuhetta.\nKaikki ympäristön peipposet ja kuhankeittäjät kilvan lauloivat\nheitä tervetulleiksi, ja tuulen huhahdellessa syrenit tuudittelivat\ntuoksuvia terttujansa. Puutarha levittelihe ihastuneen katsojan\nedessä valkoisissaan ja punaisissaan. Mehiläiset hyristen hääräilivät\napilaittensa ympärillä, orvokit ja esikot koreilivat lehtokujain\nvarsilla: kaikkialla elämän hurmausta. Nämä Sévresin ja Bellevuen\nylänteet, autiot ja yksinäiset talven kuluessa, ottavat keväällä taas\nyllensä viheriän pukunsa, jota on riennettävä ihailemaan, ennenkuin\nkaupunkilaiset ennättävät turmella sen neitseellisen sulouden.\n\nOnnen päivillä ei ole historiaa. Kuukausi kului kuukauden perästä,\nvuosi seurasi vuotta. Mark kasvoi äitinsä siipien suojassa. Tuskin on\nensimmäinen kasvatus koskaan ollut niin helppoa kuin hänen. Markissa\noli syntyperäistä myötätuntoisuutta luonnon sointuihin ja kauneuteen;\nhelposti hän oli oppinut isosta luomisen kirjasta tavaamaan Jumalan\nnimen. Esimerkit hänen silmäinsä edessä olivat hänelle enemmän\nkuin koko kurssi siveys-opissa. Hänen vanhempainsa molemmanpuolinen\nrakkaus, hellyys, kunnioitus, jota he alinomaa osoittivat toisiansa\nkohtaan, puhuivat hänelle selvemmin kuin luonto perheellisestä elämästä\nja sen velvollisuuksista. Onnellisia ne lapset, jotka ovat kasvaneet\nhellyyden ilmassa! Sitä imeytyy heihin koko heidän elin-ajakseen.\nKymmenen vuoden iässä Markilla tosin ei ollut suuria tietoja; mutta\nhyvä siemen hedelmöitsi jo hänen sydämessään, ja kaikki ennusti pojassa\nrehellistä, vilpitöntä miestä. Koti-ikävän tapainen kaipaus, jolla\nhän oli kiintynyt Pouligueniin, katosi vähitellen. Mutta sittenkin\nmetsäin humina illan tullessa, aaltoileminen niityillä ja pelloilla,\nusmat aamuin tai illoin taivaan rannassa, etäällä välkähtelevä purje,\nkaikki tämä saattoi hänet omituiseen uinailuun, ikäänkuin nuo äänet ja\nnäyt olisivat olleet hänelle kaikuja, heiastuksia, kuvia valtamereltä.\nHän ei puhunut enää Lokkiluodosta, mutta sen sijaan hän usein haasteli\nPouliguenista ja sen asukkaista. Hän toivoi vielä pääsevänsä sinne.\nSinne piti hänen hartahin halunsa; mutta vaikka tietty onkin, että ne\nseudut, missä olemme kärsineet, myöhemmin viehättävät meitä, niin\nhelppo on kumminkin ymmärtää, ett’ei rouva Henryllä ollut vähääkään\nhalua nähdä uudelleen tuota merenrannikkoa, jonka pelkkä muistokin\noli hänelle kauhistus. Sitä paitsi ei Henryn perhe ollut kaikkea\nyhdistystä vailla tuon pienen kylän kanssa. Batzin pastori antoi\nsieltä tuon tuostakin tietoja. Hänen kauttaan oli myös sanoma saatu\nBibian kuolemasta. Eräänä aamuna oli mies parka löydetty kuolleena sen\ntalon kynnyksellä, jossa rouva Henry oli asunut. Ne hyväntahtoiset\nihmiset, jotka olivat ottaneet haudatuksensa hänet, löysivät nahkaisen\nsormitullon, joka nauhasta riippui hänen kaulassaan. Bibia parka!\nBibia parka!\n\nKymmen vuotisena läksi Mark kotoa pois ja meni oppilaaksi\nSainte-Barbe-des-Champs nimiseen opistoon. Parin vuoden jälkeen\nmuutettiin hän Sainte-Barben kouluun Parisissa.\n\nNäyttää siltä kuin nuori Mark Henry ei olisi ollut mikään tiedoillansa\nloistava oppilas. Minä olen selaillut opiston kultaista kirjaa,\nmutta en ole löytänyt hänen nimeänsä siinä. Ei kukaan muista hänen\ntehneen itseänsä syypääksi liialliseen työhön, eikä myöskään, että\nhän olisi ollut mikään kiihoitin opettajille ja muille oppilaille.\nMutta sen saattaa varmuudella vakuuttaa, että kaikki, niin opettajat\nkuin toveritkin, rakastivat häntä. Jalomielinen hän oli, aina altis\njakamaan omaansa muille ja aina valmis vaikka nyrkkisille, kun tuli\nheikkoa ja ahdistettua puolustaa. Hänellä oli vilkas mieli, vilpitön\nluonne, rohkea ja uljas sydän. En sano mitään hänen taipumuksistaan.\nVanhoja kieliä hän ei kärsinyt, taipuvaisempi oli hän suure-tieteisin.\nMaantieto se kumminkin oli hänen lempiaineensa; mieluimmin hän aina\nluki matkakertomuksia. Epäilemättä hän oli aikoinaan huvittanut\ntovereitansa kertomuksilla Lokkiluodosta, koskapa tänäkin päivänä\nvielä Sainte-Barben koulussa kerrotaan Huippuvuorten karhuista ja\nTambulinan saaresta.\n\n\n\n\n24. KUTSUMUS\n\n\nNiinkuin kaikki vanhemmat, niin mietiskelivät herra ja rouva Henry\nnyt jo, millehän uralle Mark on astuva. Kysymättä neuvoa muulta\nkuin järjeltänsä ja personalliselta kunniantunnoltaan, he olisivat\nkernaasti nähneet, että hän vastedes ottaisi heidän kauppa-asiansa\nhuostaansa, ja tässä he kieltämättä harkitsivat hyvin. Kauppaa he eivät\nsuinkaan pitäneet minään muita halvempana toimena: he kunnioittivat\nsitä suuresti; he näkivät siinä runsaamman toimeentulon lähteen, kuin\nesimerkiksi valtion viroissa, eikä heidän mielestään kauppakonttori,\njossa kunto ja rehellisyys vallitsee, ollut suinkaan huonompi\narvoltansa kuin ministerin virkahuone. Vaikka siis heillä tässä kohden\noli selvät ja vakavat käsitykset, niin olivat he ensin päättäneet\nantaa pojan valita aivan oman mielensä mukaan, mille tielle hän\ntahtoo kääntyä; mutta kosk’ei hänessä huomattu kiintymystä mihinkään\nerityiseen toimeen, ja kosk’ei hän näyttänyt antavan yhdelle enempää\narvoa kuin toisellekaan, niin sopihan luulla, että hän ajan tullen\nvastustamatta täyttää vanhempainsa toivon. Näin haaveilivat vanhemmat\nsalaa. Mutta tulipa hetki, joka herätti heidät tosioloon heidän\nunelmistansa. Ja mikä heräjäminen!\n\nMark oli juuri täyttänyt kuusitoista vuotta. Lupa-aika oli lopussa.\nHän oli viettänyt sen maalla, mutta sanottavan hauskaa ei hänen\nsiellä ollut. Nuorukainen oli paljon muuttunut. Sanomattoman\nhellästi hän rakasti vanhempiansa, mutta yhä useammin hän väisteli\nheidän hyväilyjään ja haki yksinäisyyttä. Heidän läsnäollessansa\nhän oli useimmiten ääneti ja mietiskeli. Olivatko nämä elämän aamun\nensimmäisiä usmia? Äiti oli monasti kysellyt häneltä syytä siihen,\nmutta turhaan.\n\n— Mikä sinun on, lapsi? — tiedusteli hän; — mikä sinun mieltäsi painaa?\nToisin on tavallisesti tuossa iässä. Mitä on tapahtunut? Avaa minulle\nsydämesi. Minä tahdon tietää kaikki.\n\nMark oli monta kertaa sanomaisillaan, mutta yhtä monta kertaa hän\npainoi salaisuutensa takaisin sydämeen.\n\nVanhemmat olivat päättäneet keskustella pojan kanssa hänen\ntulevaisuudestansa, ennenkuin lupa-aika loppuu. Eräänä iltana,\npäivällisen jälkeen, olivat he kolmisin salissa. Mark istui\najatuksissaan kuin ennenkin; äiti katseli häntä rauhattomana.\n\n— No niin, Mark, — sanoi herra Henry äkkiä, — koska sinä näyt tahtovan\nolla totisena ennen aikojasi, niin puhukaamme sitten totisista\nasioista. Sinä olet täyttänyt kuusitoista vuotta, rakas poikani;\nsiinä iässä tavallisesti heräjävät henkiin toiveet ja taipumukset,\nmieli alkaa kuohahdella ja etsiä itselleen toimintaa; siinä iässä\nalkaa kangastella ihmisen vastainen vaikutus-ala. Elämäntoimen\nvalinta ulottaa vaikutuksensa koko olemiseemme; sen vuoksi ei saata\nkoskaan liian aikaisin siitä mietiskellä; siihen sopii valmistautua\nvähitellen. Onko jotakin tointa, joka miellyttää sinua muita enemmin?\nMihin aiot ryhtyä, lopetettuasi koulunkäynnin?\n\nIsä alkoi luetella erillaisia toimia, joita yhteiskunnallinen elämä\ntarjoaa: virkakuntia, tie- ja vesikulkulaitoksia, sotasäädyn, vapaita\ntieteitä ja taiteita. Mutta jok’ainoaan kysymykseen vastasi Mark aina:\n\n— Ei, isä, ei se mua miellytä.\n\n— Et siis välitä näistä mistään, et siis tunne mielihalua mihinkään\nsellaiseen? Kaikista keinoista, jotka ovat avoinna ihmisen\nymmärrykselle ja toimeliaisuudelle, en suinkaan pidä kauppatointa\nvähimmässä arvossa. Tahtoisitko ryhtyä siihen? Olisiko sinun\nvastenmielistä ottaa huostaasi asiamme, kauppahuoneemme johdanto?\n\n— Ei suinkaan, — vastasi Mark, — pitäisinpä kunnianani kulkea tietä,\njota isä on käynyt. Sen minä valitsisinkin... jollen tuntisi omituista\nhalua toisaanne, — lisäsi hän matalalla äänellä.\n\nRouva Henry säpsähti, ikäänkuin hänen sydämeensä olisi iskenyt nuoli,\njoka toi sinne aavistuksen asian todellisesta laidasta. Entinen sydämen\nahdistus, entinen pelko palasi jälleen uhkaavana peikkona hänen eteensä.\n\nHerra Henry oli kummastunut.\n\n— En ymmärrä sinua, — sanoi hän. — Jos tunnet kutsumuksesi, niin\nmiksikäs sitä salaat meiltä? Mistä se tulee, että vitkastelet,\nilmoittaessasi meille salaisuuttasi? Vanhempiesi hellyyden tunnet\nvallan hyvin. Se ei ole eilispäivän lapsi; se on kuudentoista vanha,\nniinkuin sinäkin.\n\nMark katsoi vuorotellen isäänsä ja äitiinsä ja painoi vihdoin päänsä\nkäsiinsä. — Hän itki.\n\nRouva Henry oli kalman vaalea.\n\nVoi, kovan onnen lapsi, mielesi tekee merelle!\n\n— Merelle! — toisti isä kauhistuen.\n\n— Niin, hän tahtoo jättää meidät. Siinä hänen kunnianhimonsa!\n\n— Tahdotko jättää meidät, Mark? Tahdotko jättää meidät, lapsi? Monet\novat tiet, joilla voit pysyä onnellisena ja meidän omanamme, ja\nkumminkin valitset sen, joka sinut erottaa meistä? Onko sinun ikävä\nkotonasi? Emme ole siis osanneet saada rakkauttasi puoleemme? Sano,\nmitä olisi meidän pitänyt tehdä? Sinä olit meille kaikki, muita ei\nmeillä ollut maailmassa kuin sinä yksin, ja nyt tahdot sinä heittää\nmeidät vanhenemaan surussa ja yksinäisyydessä!\n\nKauan aikaa kuului vaan itkua ja nyyhkinää.\n\nMark nousi viimein ylös.\n\nHän laski kätensä vanhempainsa kaulaan ja likistäen heitä rintaansa\nvastaan sanoi:\n\nÄlä itke, äiti: älä itke, isä! En jätä teitä koskaan. Tällä hetkellä\ntunnen todellisen kutsumukseni, ja se on: elää luonanne ja rakastaa\nteitä.\n\nAsia näkyi päättyneen, mutta se jätti syvät jäljet.\n\nMark jatkoi lukujansa jälleen: mutta oi saanut enää kotitalo entistä\nrauhaansa ja huolettomuuttansa takaisin. Herra ja rouva Henry\ntutkistelivat ahdistuksella omaatuntoansa. Jos Markin halu merelle\ntosiaankin on vakainen, onko heillä oikeutta vastaan-ottaa hänen\nuhrautumistansa? Eivätkö he täten noudata itsekkään, moitittavan\nhellyyden käskyä? Ovatko he tosiaankin pitäneet huolta enemmin hänen\nonnestansa kuin omastaan? Onko varma, etteivät he ole väärinkäyttäneet\nhämmästyksen ja heltymyksen hetkeä, kääntääkseen omaksi hyödykseen\nnuorukaisen kohtaloa? He kysyivät itseltään, onko lasten ehdoton\nvelvollisuus uhrautua perheen eduksi, vai eikö päinvastoin vanhempain\ntehtävänä olisi uhrautua lastensa tähden. Rouva Henry, joka oli\nnähnyt poikansa taipumuksen syntyvän ja tiesi, kuinka syvät juuret\nse oli laskenut pojan sydämeen, hän se varsinkin kärsi suurta tuskaa.\nLähtönsä edellisinä päivinä oli Mark näyttänyt onnelliselta ja\niloiselta; mutta äiti ei pettynyt: hän ymmärsi tuon tyyneyden olevan\npakotettua. Hän tarkasteli poikaansa rauhatonna, huolestuneena, ja\njoka kerta kuin Mark kouluun läksi, olivat hänen silmänsä synkemmät,\nkasvot kalpeammat entistänsä.\n\nSillä kannalla olivat asiat, kun eräänä iltana marraskuussa heidän\nluokseen tuli Sainte-Barben koulun rehtori. Hän oli aina ollut\nystävä talossa; hänen tulonsa ei siis heitä kummastuttanut, mutta\nsydämellisten tervehdysten jälkeen ukko Guérard virkkoi:\n\n— Hyvät ystävät, velvollisuuteni käski minua tänään luoksenne.\nAsia koskee poikaanne. En saata enää teiltä salata, että poika on\nantanut meille paljon huolen aihetta. Hän käy päivä päivältä yhä\nalakuloisemmaksi, hän kuihtuu, ja luvut luistavat yhä huonommin.\nSyyn tähän muutokseen tiedätte te yhtä hyvin kuin minäkin. Aika on,\narvatakseni, ryhtyä toimiin. Monta Herran vuotta olen jo ollut\nnuorukaisten keskellä; tunnen luullakseni kaikki, mikä nuorisoa\nliikuttaa. Olen ympärilläni nähnyt kehittyvän monta kutsumusta, olen\nohjannut muutamia, mutta niin itsepintaista, kuin merellemenon halu\non, en ole nähnyt. Siinä on jotakin viehättävää, jotain tenhoavaa, jota\non mahdoton vastustaa. Tiedän hyvin Markin jalomielisesti uhranneen\nheltymyksen hetkenä teille halunsa ja taipumuksensa; mutta, niin\nvilpitöntä kuin uhrauminen olikin, se on kumminkin ollut kovaa; se\non jättänyt sydämeen haavan, joka tuskin voi parata. Asiata maksaa\nmiettiä tarkoin. Me otamme suuren edesvastauksen päällemme, jos\nvastustamme nuorukaisen halua, joka sitä paitsi on kunniallinen\nja näyttää niin ilmeisiä oireita kuin tässä tapauksessa kyllä\nolemme nähneet. Eiköhän ole peljättävissä, että, jos hän ryhtyy\nvastenmieliseen toimeen, hän ei siinä onnistu, ja eiköhän teidän tule\nsiinä tapauksessa syyttää itseänne hänen onnettomuudestansa? Ymmärrän\nkyllä, kuinka katkerata on vanhempain, ja niin helläin ja hyväin\nkuin te, nähdä heidän ainoan poikansa ryhtyvän sellaiseen toimeen,\njoka pakottaa hänet elämään kaukana kotoa; mutta totta on sekin,\nettä useatkin vanhemmat, jotka toivovat saada elää ikänsä lasten\nkeskellä, pettyvät tuossa toivossaan. Antaessanne Markin seurata\nkutsumustansa, te epäilemättä hankitte itsellenne paljon murhetta,\nmutta hankittepa iloa myöskin. On oleva lähdön päiviä, on oleva\ntulonkin päiviä. Murheenne on oleva sydäntä särkevää, mutta ilonne\nraikasta riemua. Kaikella on maailmassa hyvät puolensa; erolla,\ntuskista katkerimmalla, on omansa silläkin. Sellainen elämä, täynnä\nyhä uudistuvia liikutuksia, ei häivy halpaan jokapäiväisyyteen,\nlaimeuteen; se laajentaa ihmissielun näköalan ja tuo näkyviin vain sen\njalot puolet; rakkauden se säilyttää yhtä vilkkaana, raikkaana, kevään-\nomaisena, jommoisena se ani harvoin säilyy pitkällisen kotona-olon\naikana. Minä olen huomannut sen tosiasian, ett’ei sen hellempiä,\narmaampia poikia ole kuin meidän nuoret merimiehemme. Mitä taas itse\nmerimiehen ammattiin tulee, en tiedä mitään toista jalompaa; yksin\nsekin jo osoittaa vähemmin tavallista luontoa, että tuntee taipumusta\nsiihen. Siinä nyt, hyvät ystävät, mitä olin aikonut teille sanoa.\nTutkikaa, miettikää. Minusta näyttää poikanne tulevaisuus olevan\nvaaran-alaisena, ja katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa sen teille.\n\nSamana iltana, herra Guérardin läsnäollessa, uhraus täytettiin\nrakkauden ja tuskan ilmauksilla: seuraavana päivänä menee Mark\nmerikoulun valmistus-osastolle. Siihen hän suostui vasta monien\nkeskustelujen perästä, ja katsoen siihen, että hän alussa kovasti\nvastusti sitä, olisi saattanut luulla hänen olevan uhrina vanhempain\nitsekkäille harrastuksille. Markilla ei ollut enää aikaa täyttä\nvuottakaan, valmistuaksensa merikoulun pääsytutkintoon, mutta\nmuutamassa kuukaudessa hän kumminkin osoitti, mitä hyvä ymmärrys,\nahkera työ ja luja tahto saavat aikoin.\n\nKuinka kauhean nopeasti kolttaakaan meille kovan onnen ratkaiseva\npäivä, jota olemme peljänneet! Vielähän siihen on vuosia ja kuukausia;\nei luulisi ankarain hetkien koskaan lyövän. Mutta ne kiiruhtavat\nkiiruhtamistaan, seuraten toisiaan kuni ukkosen jylinät. Toivottiin\nvielä jotakin onnen oikkua, mutta aika tuli ja hetki löi. Mark\nsuoritti opintonsa, pääsi meriopistoon ja päätti tutkintonsa siellä\nkahden vuoden perästä. Asiat olivat menneet menojaan ilman vähintäkään\nhäiriötä. Olisi saattanut luulla kaiken tämän tapahtuneen yhdessä\npäivässä, tenhovoimalla.\n\nJa nyt, kun hän on poissa, kun hän kyntää kaukaisia ulappoja, lukevat\nvanhemmat viikkoja, odotellen kirjeitä ja vanheten yksinäisen\nkotilieden ympärillä. Poissa ovat talon ilot ja riemut. Siellä ei\nole enää häntä, poissa on hän, jonka pelkkä läsnäolo saattoi iloa\nsinne! He kantavat kohtaloansa nureksimatta. Tämä ajatus se varsinkin\nheitä lohduttaa ja rohkaisee, siitä he puhuvat toisillensa, ja\nmieluista heidän onkin siitä puhella: heidän poikansa on hyljännyt\nkeveän elämän nautinnot ja sen sijaan valinnut toimensa raskaalla\nja työläällä alalla; hän palvelee jo isänmaatansa; hän on kutsuttu\npalvelemaan sitä kunnialla, ja vihdoin, muodostukoon hänen kohtalonsa\nmillaiseksi hyvänsä, hän ei koskaan ole unohtava velvollisuuksiaan ja\nuskollisuuttaan.\n\nJa rukouksissaan he pyytävät Kaikkivaltiasta, joka jo kerran ennenkin\npelasti hänet meren aalloilta, pitämään kättänsä ojennettuna heidän\nlapsensa ylitse ja sulkemaan hänet pyhään suojaansa.\n\nSévres, 31 p. maaliskuuta 1870.\n\n\n\n\n"]