[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fryBdlI6_9KjZwDnLdccGaHcpiP6PmMteoiqViWNYEPk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":25,"aiDescription":26,"preamble":27,"content":28},3725,"Hallatar ja paimentyttö","Salovaara, Sakari",1906,1947,"3725-salovaara-sakari-hallatar-ja-paimentytto","3725__Salovaara_Sakari__Hallatar_ja_paimentyttö",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1925,15304,96642,false,78144,[22],"Fairy tales -- Finland",[],[],379,"Satukokoelma sisältää kymmenen kertomusta, joissa kohdataan muun muassa jäälinnassa asuva Hallatar, tonttuja, metsänpeikkoja ja prinsessoja. Tarinoissa liikutaan luonnon ja sadun maailmoissa, joissa hyvyys ja pahuus ottavat mittaa toisistaan.","Sakari Salovaaran 'Hallatar ja paimentyttö' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3725. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen, Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","HALLATAR JA PAIMENTYTTÖ\n\nja muita satuja\n\n\nKirj.\n\nSAKARI SALOVAARA\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1925.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nHallatar ja paimentyttö.\nTonttukuninkaan kiitollisuus.\nKaksi tietä.\nSatuprinsessa.\nTonttujen joululahja.\nMetsänpeikko.\nNukkuva prinsessa.\nKuningas Pakkanen ja Auringontytär.\nSatu Matista, Mustista ja noita-akasta.\nSatu uskosta ja rakkaudesta.\n\n\n\n\nHALLATAR JA PAIMENTYTTÖ.\n\n\nLaajan, karpaloita kasvavan suon keskellä asuu Hallatar maanalaisessa\njäälinnassaan. Suopursut peittävät linnaan johtavan salaisen käytävän,\nja virvatulet tanssivat suolla tarkkaa vartiopalvelusta toimittaen.\nPäivällä, auringon valaistessa maata, nukkuu Hallatar linnassaan sikeää\nunta. Mutta kun yö tulee, nousee hän kiireesti ylös maan päälle ja\nkarkeloi ympäri suota hyppien mättäältä mättäälle virvatulien valjussa\nvalossa.\n\nHallatar on ylpeä, kylmä ja kova kuin kirkas jää. Hän tahtoo olla\nyksinvaltias kuningatar valtakunnassaan. Voi sitä, joka sattumalta tahi\nvapaasta tahdostaan joutuu hänen kättensä ulottuville! Virvatulien\npetollinen leikki viekottelee sellaisen onnettoman kauas suolle, jossa\nHallatar vihdoin jäisellä henkäyksellään jäädyttää hänet jääkalikaksi.\nSilloin Hallatar tanssii riemusta koko pitkän yön, niin että\nkristallikirkkaan huntunsa liepeet korkealle hulmuavat.\n\nEräänä päivänä heräsi Hallatar unestaan heleään kellojen kalkkeeseen.\nVihastuneena hypähti hän jääkukin koristellusta vuoteestaan ja kysyi\nPursulta, joka piti vartiota oven edessä:\n\n»Mistä se semmoinen kilke ja kalke kuuluu?»\n\n»Tuoltahan se, aholta metsän takaa», vastasi Pursu. »Virvatulet sanovat\nsiellä olevan karjaa laitumella.»\n\n»Vai karjaa laitumella», mutisi Hallatar pahanilkisesti. »Sitten siellä\non paimenkin. Hänestä se kaikki paha lähtee.»\n\nSamassa kuuluikin yli suon heleänkirkas, kaukainen lapsen ääni. Se\nlauloi jotakin iloista vallatonta laulua, jota kaiku kantoi suon\ntoiselta laidalta toiselle, kunnes ääni viimein tuntui tulevan kaikilta\nneljältä ilmansuunnalta. Sitten ääni häipyi häipymistään ja lakkasi\nlopulta kokonaan kuulumasta.\n\nHallatar oli katketa kiukusta. »Uskaltaako tuommoinen mitätön\npaimentyttö minua uhmata», ajatteli hän. »Totta kyllä on, etten nyt\npäivällä voi hänelle mitään. Mutta tuleepa kerran yö, ja silloin hän\nsaa tuntea valtani.»\n\nTulihan yö, mikäs siinä, mutta silloin paimentyttö ei enää ollut\nHallattaren saavutettavissa. Pois hän oli kiiruhtanut karjoineen\nkaukaiseen, varakkaaseen taloon, jonka karjaa hän paimensi ja josta hän\nsai elatuksensa. Yöllä paimentyttö nukkui talon aitassa, jossa paitsi\nhäntä piti asuntoa pieni piippolakkinen, pitkäpartainen tonttu. Tonttu\nja tyttö olivat hyviä ystäviä ja juttelivat pitkiä juttuja keskenään\nmilloin vain aika myöten antoi. Varsinkin vanha tonttuvanhus tiesi\nkertoa monia kummallisia tarinoita siitä kaukaisesta ajasta, jolloin\nkarhut ja sudet kiertelivät talon ympärillä. Tyttö puolestaan kertoi\ntontulle minkälaisilta metsät nykyään kaukana salolla näyttivät ja\nmiten siellä elettiin. Niin oli vähitellen kehittynyt syvä ja kaunis\nystävyys tonttuvanhuksen ja paimentytön välille. Kumpikin heistä olisi\nollut valmis uhraamaan itsensä toisen edestä.\n\nNo niin, paimentyttö siis saapui rauhassa kotiin tietämättä mitään\nHallattaren pahoista aikeista. Hän meni levolle aittaansa ja puheli\nsinä yönä myöhään tonttuvanhuksen kanssa.\n\n»Tiedätkö, tonttuseni», sanoi hän, »olen tänään löytänyt harvinaisen\nsuuren suon. Sen lähellä on vanha, nurmettunut aho, josta karja saa\nsyödä mehevää ruohoa. Ja itse suolla kasvaa niin suuria, punaisia\nja kauniita karpaloita, ettet sinäkään koko pitkän ikäsi aikana ole\nvarmaankaan sellaisia nähnyt, saati sitten maistanut. Mutta huomenna,\ntonttuseni, otan minä tuokkosen mukaani ja poimin sinulle oikein paljon\nmarjoja. Kelpaapa meidän sitten taas elellä.»\n\nTonttuvanhus hymähteli, nauroi ja hymyili, ja silitteli pelkästä ilosta\npartaansa, niin että kaksi karvaa irtautui siitä ja putosi lattialle.\nTämä olisi saattanut olla varsin vakava tapaus, sillä kaikki tontut\npitävät partaansa äärettömän pyhänä. Onneksi ei tonttu itsekään\nhuomannut koko tapausta.\n\n»Pidän paljon marjoista, tyttöseni», puhui hän. »Vanha tonttuvanhus\nsaakin niin kovin harvoin mitään parempaa ruokaa. No, hyväähän on kyllä\njoulupuuro ja pääsiäismämmi, mutta ne suuret juhlapäiväthän ovat vain\nkerran vuodessa. Minkälaista elämä näin arkioloissa on, sen tiedät itse\nparhaiten.»\n\n»Mutta siitähän minun ei pitänyt sinulle puhua», jatkoi tonttu.\n»Tahdoin vain hiukan varoittaa sinua, ettet siellä retkeillessäsi\neksyisi metsään tai sortuisi suolle. Siellä on paljon sellaisia\nsalahautoja, joihin helposti saattaisit vajota ja jäädä iäksi päiviksi.»\n\n»En minä eksy», sanoi paimentyttö.\n\nSitten hän pian nukkui lapsen huoletonta unta.\n\nMutta kaukana suolla riehui Hallatar raivoissaan. Olihan paimentyttö\nlivahtanut häneltä sivu suun, mennyt ties kuinka kauas ja saattoi nyt\nrauhassa nauraa hänen vihalleen. No niin, olisihan hänen pitänyt se\ntietää! Kukapa tulisikaan suolle öiseen aikaan, virvatulien kaameaan\nvälkkeeseen. Mutta hän, Hallatar, keksisi kyllä keinon, jolla saisi\npaimentytön viipymään iltaan asti.\n\n»Asettakaa parhaat marjat mättäille!» sanoi hän virvatulille. »Pankaa\nne siihen järjestykseen, että ne vähitellen johtavat poimijansa kauas\nsuolle. Huomis-aamuksi pitää kaikki olla valmista!»\n\nVirvatulet ryhtyivät työhön. Ne liehuivat, hyppivät ja tanssivat kuin\nvirmatautiset. Mutta kun aamu tuli, loistivat kauneimmat karpalot\nmättäillä, punaisina, suurina, houkuttelevina. Ne oli sovitettu niin\nmestarillisen viettelevään järjestykseen, että poimijan täytyi seurata\nniitä ja joutua auttamattomasti eksyksiin keskelle suota.\n\nHallatar oli äärettömän iloinen saatuaan ilkeän juonensa näin hyvään\npäätökseen. »Nyt paimentyttö on varmasti minun», ajatteli hän, »ja minä\npääsen kuulemasta hänen hirveitä laulujaan.» Sitten hän tanssi suuren\nvoittotanssin suolla, kunnes aamu vihdoin valkeni, ja hänen täytyi\nlaskeutua alas kylmään jäälinnaansa. Siellä hän laskeutui uhkealle\nvuoteelleen ja koetti nukkua. Mutta niin hartaasti odotti hän puuhiensa\nonnistumista, ettei uni koko pitkänä päivänä tullut hänen silmiinsä.\n\nVasta iltapäivällä saapui paimentyttö karjoineen suuren suon\nlähettyville. Karjansa jätti hän aholle, metsän laitaan, mutta kiiruhti\nitse innosta palaen marjoja poimimaan. Ensin hän löysi mitättömän\npieniä ja mauttomia marjoja, joita ei juuri viitsinyt tontulle viedä.\nMutta, miten ollakaan, äkkiä huomasi hän edessään, mättään täynnä\nmitä herkullisimman näköisiä, suuria, tummanpunaisia karpaloita. Hän\nkiiruhti heti sinne, ja hyppeli sitten mättäältä mättäälle seuraten\nvirvatulien rakentamaa, eksyttävää reittiä.\n\nOli jo ilta, kun paimentyttö vihdoinkin lähti kulkemaan siihen\nsuuntaan, jossa otaksui ahon ja karjan olevan. Mutta hän lähtikin\nkokonaan toisaalle päin kuin olisi pitänyt. Hän kulki yhä syvemmälle\nja syvemmälle vesiperäisellä, upottavalla suolla, kunnes hän vihdoin\nhuomasi eksyneensä ja alkoi itkeä. Joka puolella hänen ympärillään\nlevisi sulia suonsilmiä ja suuria lammikoita. Näytti aivan\nmahdottomalta selviytyä hengissä kaikkien noiden salahautojen yli\nsenkin vuoksi, kun ilta jo alkoi hämärtää. Tämän huomasi paimentyttökin\nja alkoi entistä katkerammin itkeä.\n\nTuli yö, ja virvatulet alkoivat välähdellä suolla. Paimentyttö värisi\nvilusta ja pelosta ja kätki kasvonsa esiliinaansa, sillä hänestä tuntui\nniin kammottavalta täällä suolla. Silloin hän paremmin tunsi kuin näki\nerään virvatulen tanssivan aivan edessään, ja mikä ihmeellisintä: hän\nkuuli sen puhuvan selviä, ymmärrettäviä sanoja puhtaalla ihmiskielellä.\n\n»Oletko eksynyt?» kysyi se. »Silloin teet parhaiten seuraamalla minua.\nOhjaan sinut pian yli suon kuivaa, lujaa polkua pitkin, joka alkaa\ntästä läheltä.»\n\n»Todellako?» huudahti paimentyttö. »Olisipa se hauskaa!»\n\nJa virvatuli alkoi heti tanssia eteenpäin ja viittasi paimentyttöä\nseuraamaan itseään. Itkien, kylmästä vapisevin jaloin harppaili tyttö\neteenpäin toivoen kauhean suon pian loppuvan. Mutta virvatuli ei\najatellutkaan opastaa paimentyttöä suorinta tietä kuivalle maalle;\nolihan se Hallattaren palvelija ja sen täytyi noudattaa tämän tahtoa.\nSe siis kuljetti tyttöä sinne päin, missä Hallattaren valmistama,\nmaanalainen vankila häntä odotti. Ja tyttö seurasi virvatulta\naavistamatta ollenkaan tämän ilkeitä aikeita.\n\nYht’äkkiä kuului humahdus — shumms! — ja paimentyttö vajosi pimeään,\nkosteaan vankilaansa. Samassa saapui Hallatar paikalle ja nauroi\nilkeästi. »Siellä saat olla», sanoi hän, »kunnes joku vapaaehtoisesti\nastuu luoksesi.» Sitten Hallatar riensi pois ja tanssi kuin villitty\npelkästä ilosta.\n\nMutta alhaalla synkässä luolassa itki paimentyttö rajusti ja\nkatkerasti: »Täällä saan olla ikäni kaiken», huokasi hän, »sillä ei\nkukaan ole niin hullu, että vapaaehtoisesti astuisi tänne pimeyteen.»\nJa paimentyttö heittäytyi pitkälleen luolan lattialle ja makasi siinä\naivan murtuneena surusta ja epätoivosta.\n\nMutta suuren talon aitassa istui vanha tonttu levottomana odottaen\ntyttöä. Yö kului yhä pitemmälle ja pitemmälle, mutta tyttöä ei vain\nkuulunut. Vihdoin tonttuvanhus ei enää voinut pysyä paikallaan; juuri\nkun aurinko nousi korkean vaaran takaa, astui hän ulos aitasta ja lähti\nmetsään. Hän käveli matalana ja tarkasti piilossa pysyen, ettei vain\nkukaan ihminen sattuisi häntä huomaamaan. Onneksi oli aamu vielä liian\naikainen väsyneelle ihmiskunnalle; pihapuussa vain kukkui käki ensi\ntervehdyksensä aamuauringolle...\n\nMetsään päästyään alkoi tonttu juosta. Paimentytön kuvauksesta hän\ntiesi missä päin suo oli, ja sinne hän nyt kiiruhti kuin hengenhädässä.\nPian hän kuulikin kaukaista kellojen kalketta. Hän oli kulkenut hiukan\nliiaksi oikealle, piti nyt oikaista mutka ja panna vielä lisää vauhtia\nvanhoihin jäseniin. Jopa saapuikin hän aholle, jossa karja rauhallisena\nmärehti ja söi ruohoa. Tonttuvanhus silmäili etsien ympärilleen, mutta\nsuota ei vain missään näkynyt. Aivan oikein! Paimentyttöhän oli sanonut\nsen olevan pienen metsikön takana. Tonttu kiiruhti metsään ja pujahteli\nkuin kärppä oksien alitse. Joka silmänräpäys odotti hän suon tulevan\nnäkyviin naavaisten kuusien välistä. Viimein tonttuvanhus väsyneenä\npysähtyi levähtämään. Suosta ei näkynyt merkkiäkään, näkyi vain puita\nniin kauas kuin silmä kantoi. »Olen lähtenyt väärälle suunnalle»,\najatteli tonttuvanhus pyyhkien hikeä otsaltaan. Sitten hän kääntyi ja\nkiiruhti takaisin aholle.\n\nSiellä hän pysähtyi hetkeksi tuumimaan. Hän oli niin väsynyt, että\nvapisi ja pitkä parta valui repaleisena ja takkuisena alas rinnalle:\nMutta sitä ei tonttu ajatellut, ei ollenkaan, hän vain aprikoi\nmillä ilmansuunnalla mahtoi suuri suo olla. Sitten hän luulikin sen\nkeksineensä ja kiiruhti juoksujalkaa takaisin metsään.\n\nTällä kertaa hän osui oikeaan. Aava, alakuloisen näköinen suo avautui\ntuossa tuokiossa hänen silmiensä eteen. Suon laitaan tonttu pysähtyi\nepäröiden, ei kastumisen pelosta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä,\nettei hän yhtään tietänyt, ei aavistanutkaan, mistä paimentyttö olisi\nlöydettävissä. Silloinpa huomasi hänet vanha, hyväntahtoinen sammakko,\njoka tunsi ja tiesi kaikki suon asiat ja salaisuudet.\n\n»Kylläpä olet kurjassa tilassa, ukko rukka», päivitteli sammakko. »Mikä\ntuuli sinut tänne suolle toi?»\n\nTonttu katsahti tutkivasti sammakkoon. Hänestä sammakko näytti\nhyväsydämiseltä ja luottamusta herättävältä. Eikä hän enää epäröinyt,\nvaan kertoi sammakolle kaikin huolensa ja vastoinkäymisensä.\n\n»Vai sillä tavalla on asiat», puheli sammakko miettivästi. »Onko\npaimentyttö kauankin ollut kadoksissa?»\n\n»Eilisillasta lähtien», sanoi tonttu surullisesti.\n\n»Vai niin, vai niin. No, kyllähän se on ikävä juttu. Mutta... mutta jos\nminä autan sinua, voit kyllä helposti tytön vapauttaa.»\n\n»Missä hän on?» huudahti tonttu kiihkeästi.\n\n»Satunpa senkin tietämään», virkkoi sammakko. »Kuulehan: jos viet minut\npois täältä suolta ja suojelet minua, niin kerron sinulle kaikki.»\n\n»Sen kyllä teen, ellet muuta vaadi», lupasi tonttu.\n\n»No kuule siis: pikku tyttö on Hallattaren vallassa. Kauheassa,\nmaanalaisessa luolassa istuu hän vangittuna, kunnes nälkä ja vilu hänet\nviimein tappaa.»\n\n»Kauheata!» huudahti tonttu. »Sittenhän hänellä ei ole enää pitkältä\nelonaikaa. Lähtekäämme heti pelastamaan hänet!»\n\n»Ei se niin helposti käy», virkkoi sammakko tyynesti. »Lujat lukot on\nHallatar pannut luolan ovelle. Satuin kuulemaan hänen sanansa silloin.\nTahdotko kuulla ne?»\n\nTonttu nyökäytti päätänsä, ja sammakko toisti ne sanat, jotka jo\nennestään tiedämme. »Mutta sehän on helppoa», tuumi tonttu. »Minä\nantaisin vaikka henkeni tytön edestä.»\n\n»Kyllä se saattaa siltä tuntuakin», hymähti sammakko\narvoituksellisesti. »No, saadaanpa nähdä.»\n\nHe lähtivät kulkemaan suota pitkin, sammakko edellä, tonttu perässä.\nSaapuivat vihdoin paimentytön vankilan ovelle ja pysähtyivät siihen.\nOvi oli leveä, suppilomainen suonsilmäke, joka näytti arvaamattoman\nmustalta ja syvältä.\n\n»Eikö Hallatar voi estää meitä paimentyttöä pelastamasta?» tiedusteli\ntonttu.\n\n»Ei, sitä hän ei voi», sanoi sammakko. »Yöllä ehkä voisi, vaan ei nyt\npäivällä. Hallatar on nyt aivan voimaton.»\n\n»Ja mitä minun on tehtävä?» kysyi tonttu neuvottomana.\n\n»Senhän tiedät», vastasi sammakko. »Sinun on mentävä alas tytön luo.»\n\nSilloin tonttu ei epäröinyt enää, päättävästi hän ummisti silmänsä\nja heittäytyi alas syvyyteen. Kuului vain humahdus, kun tonttu\ntulla tupsahti pimeään luolaan. Siellä makasi paimentyttö lattialla\nkatkerasti itkien.\n\n»Nouse ylös, tyttöseni!» sanoi tonttu lempeästi. »Lumous on haihtunut,\nolet pelastettu.»\n\nPaimentyttö huudahti ilosta, pyyhki kyyneleensä ja heittäytyi kiltin\ntontun kaulaan. Sitten tyttö asettui seisomaan luolan seinää vasten,\ntonttu kiipesi hänen olkapäälleen ja kohosi niin ylös maanpinnalle. Nyt\ntonttu etsi suolta pitkän, oksaisen puun, jonka avulla paimentyttökin\npääsi pois vankilastaan. Ja tyttö kääri sammakon nenäliinaansa, pisti\nsen sitten poveensa ja yhdessä alkoivat he astua kaukaista kotia kohti.\n\nMutta seuraavana yönä riehui Hallatar vimmoissaan suolla. Vihdoin ei\nhän jaksanut enää hillitä itseään, vaan lähti hävitysretkille ihmisten\npelloille ja kukoistaville niityille. Ja näitä retkiänsä jatkaa hän yhä\nvieläkin.\n\n\n\n\nTONTTUKUNINKAAN KIITOLLISUUS.\n\n\nKerran maailmassa kauan, kauan sitten kulki eräs köyhä poika tietä\npitkin. Väsynyt hän oli ja nälkäinen, hyvin nälkäinen. Hän toivoi pian\npääsevänsä suureen, varakkaaseen kylään, jossa saisi syödä ja levätä\neilispäivänkin edestä. Mutta mikä lieneekään ollut syynä siihen, kylää\nvain ei kuulunut, ei näkynyt. Ympärillä, edessä ja takana levisi vain\nsynkkä, raivaamaton korpi.\n\n»Hohhoh», puheli poika itsekseen. »Ikävää on elämä. Leipä, vaatteet,\njalkineet, kaikki täytyy kerjätä. Se elämä ei totisesti huvita.\nAntaisin mitä tahansa päästäkseni uljaaksi, rautapukuiseksi ritariksi!»\n\nTätä huudahdusta seurasi korven äänetön, alakuloinen hiljaisuus.\nPoikaan se vaikutti masentavasti, ja hän melkein kauhistui ympärillään\nvallitsevaa suurta yksinäisyyttä. Huomaamattansa hän kiiruhti\naskeleitaan ja rohkaistakseen mieltään alkoi vanhaan tapaansa puhua\nitseksensä.\n\n»Kylläpä täällä metsässä on kolkkoa», sanoi hän.» Ja miten\nsalaperäinen, kammottava hämärä täällä vallitsee. Melkeinpä luulisi\ntäällä piileskelevän pahoja peikkoja ja menninkäisiä, kuten saduissa\nkerrotaan.»\n\nSitten hän naurahti hiukan halveksivasti. Eihän hän toki enää sellaisia\njuttuja uskonut! Nehän olivat vain satuja sellaiset...\n\nSilloinpa huomasi poika äkkiä edessään tiellä pienen, punaisen, lian ja\ntomun ryvettämän piippolakin. Mistä se lienee siihen joutunut, sitä hän\nei tietänyt, mutta otti kuitenkin lakin maasta ja pisti sen taskuunsa.\nSamassa kuuli hän vähäistä rahinaa tien laidasta, säikähti , hiukan ja\nkäännähti katsomaan.\n\nSiellä seisoi pienen pieni, pitkäpartainen ja hyväntahtoisen näköinen\näijä. Pituudeltaan saattoi hän olla noin peukalon pituinen, ja hänen\nharmaat, takkuiset hiuksensa valuivat vapaina olkapäille. Äijän\npienillä, lempeillä kasvoilla lepäsi säteilevä, kumman viehättävä hymy.\n\n»Mikäs outo elävä sinä olet?» kysyi poika ihmetellen »Enpä ole ennen\nsinun laistasi olentoa nähnyt.»\n\n»Sen kyllä uskon», naurahti äijä herttaisesti. »Tavallisissa oloissa\nemme näet näyttäydy ihmisille. Mutta eräs onneton, harmillinen sattuma\npakoittaa minut nyt kääntymään sinun puoleesi.»\n\n»Vai niin, vai niin», puhui poika. »No, jos voin, tahdon mielelläni\nauttaa sinua.»\n\n»Kysyt kuka olen», jatkoi äijä. »Olen kaikkien tonttujen kuningas.\nTullessani äsken eräistä suurista pidoista riihitontun luota, putosi\npunainen piippolakkini johonkin tänne metsään. Lähdin heti takaisin\nsitä etsimään ja olinkin vähällä löytää sen. Silloin tulit sinä tietä\npitkin ja veit lakkini. Pyytäisin nyt saada sen sinulta, en ilmaiseksi,\nvaan hyvää palkkiota vastaan.»\n\n»Vai sinun se lakki olikin», sanoi poika. »No, tuossa saat sen nyt\ntakaisin.»\n\n»Ja mitä vaadit?» kysyi Tonttukuningas, painaen innokkaasti lakin\npäähänsä.\n\n»En mitään sen enempää.»\n\n»Älähän, tämä on kallis lakki, tämä. Se on kulkenut perintönä\nsuvussamme isältä pojalle. Nyt se on jo toistatuhatta vuotta vanha.»\n\n»Ohoh, vai niin vanha. No, voisitko sinä kenties hankkia minulle hyvän\naterian tuonne kuusen juurelle.»\n\n»Niinpä luulisin», virkkoi Tonttukuningas. Hän viittasi kädellään ja\nheti paikalla ilmestyi mainittuun paikkaan jos jonkinlaisia ruokia.\n»Hyvästi nyt», jatkoi äijä, »minulla on kiire. Etkö mitään muuta vaadi?»\n\n»En tällä kertaa», vastasi poika, huikaistuneena monien herkkujen\npaljoudesta. »Mutta saanhan kai tavata sinua milloin haluan?»\n\nTonttukuningas mietti hetkisen.\n\n»No, saat», lupasi hän vihdoin. »Hiukan vaivalloista se minulle tosin\non. Tässä saat pienen, punaisen lankakerän, jota sinun tulee säilyttää\nhuolellisesti. Jos siis tahdot tavata minua, heitä lankakerä kolme\nkertaa pääsi ylitse. Silloin saavun heti luoksesi.»\n\n»Kiitos, kiitos», sanoi poika. Hän otti lankakerän, kietoi sen\nhuolellisesti nenäliinaansa ja pisti taskuun. Sitten hän nälkäisenä,\nahnaana kävi maukkaaseen ruokaan käsiksi. Tonttukuningas taas lähti\nomille teillensä.\n\nAhmittuaan suuren määrän herkkuja suuhunsa nousi poika ja lähti\nvirkistyneenä jatkamaan matkaansa. Pian hän saapuikin suureen kylään.\nSiihen hän ei kuitenkaan pysähtynyt, ei hetkeksikään, vaan lähti kohta\nkulkemaan yhä eteenpäin.\n\nNiinpä hän sitten kerran sattui saapumaan suureen kaupunkiin, jossa\nkuningas ja kaikki korkeat herrat asuivat. Siellä oli kuningas\nparhaillaan kuuluttanut, että se, joka voi tuoda prinsessalle\nauringonkullasta taotun sormuksen saa omakseen prinsessan ja puolen\nvaltakuntaa. Mutta joka yrittäisi petosta tai valhetta käyttää, hän\ntulisi heti hirtetyksi.\n\n»Ehkäpä minä voin sen tehdä», ajatteli poika. »Näyttäköön\nTonttukuningas nyt mahtiansa.»\n\nHän heitti lankakerän kolme kertaa päivässä ylitse. Tonttukuningas\nilmestyi paikalla hänen eteensä.\n\n»Mikä hätänä?» kysyi hän.\n\n»Nyt on niin», selitti poika, »että sinun täytyy tuoda minulle\nauringonkullasta taottu sormus. Prinsessa tuolla linnassa tarvitsee\nnäet sitä.»\n\n»No, vai ei muuta, vai ei muuta», puheli Tonttukuningas ja viittasi\nkädellään. Heti ilmestyi siihen välkkyvän komea, loistava kultainen\nsormus. Poika pisti sen oitis sormeensa ja lähti linnaan.\n\nSiellä istuivat täydessä komeudessaan kuningas, kuningatar, prinsessa\nja koko hovi. Moisesta komeudesta tuli poika niin hämilleen, ettei\nsaanut sanaakaan sanotuksi, seisoi vain ja töllisteli ympärilleen.\n\n»No, mitäs sinulla on asiaa?» kysyi kuningas silminnähtävästi\nhuvitettuna.\n\n»Niin... tuota... se sormus», änkytteli poika.\n\n»Mitä sinä tiedät sormuksesta?» uteli kuningas, ja prinsessakin kohotti\npäätään.\n\n»Minulla on se tässä», sanoi poika ja ojensi sormuksen prinsessalle.\n\nPrinsessa otti ahnaasti sormuksen hänen kädestään ja tarkasteli sitä\njoka puolelta.\n\n»Kyllä se on oikea, isä», sanoi hän sitten.\n\n»Todellako?» huudahti kuningas. »No, sittenhän ei auta muu kuin antaa\npojalle sinut ja puolen valtakuntaa. Lupaushan on lupaus.»\n\n»Pyh», sanoi prinsessa, »minäkö tuollaisen kerjäläisen omaksi! No,\nolkoon menneeksi. Jos hän ennen huomisen päivän laskua tuo minulle kuun\nkullasta kudotun harson, niin silloin tapahtukoon se.»\n\nPoika kumarsi syvään, raapaisi kantapäällään lattiaa ja poistui\ntakaperin linnasta. Saavuttuaan asuntoonsa otti hän heti lankakerän\nesille ja kutsui Tonttukuningasta.\n\n»Mitä tahdot nyt?» kysyi tämä.\n\n»No, sitä kuun kullasta kudottua harsoahan minä tällä kertaa\npyytäisin», selitti poika. »Jos tuota niinkuin voisit hankkia sen\nminulle?»\n\n»Ka, miksen», hymähti Tonttukuningas. »Heti paikalla sinä sen saat.»\n\nMennessään nyt linnaan hopeaharso käsivarrellaan ei poika enää\nkäyttäytynyt niin kömpelösti kuin ensi kerralla. Hän meni suoraan\nprinsessan luo ja kumarsi syvään.\n\n»Armollinen prinsessa», sanoi hän, »olen iloinen voidessani täyttää\ntoivomuksesi. Kaunis, harvinaisen hieno hopeaharso on minulla tässä.»\n\nPrinsessa asetti harson polvillensa, levitti sitä ja näytti hyvin\ntyytyväiseltä. »Ihanaa», sanoi hän, »se on kauniimpi kuin osasin\ntoivoakaan. Kuulehan! Jos tuot minulle vielä kastehelmistä taotun\nkruunun, olen iäti sinun, ja sinun on koko valtakunta.»\n\nNo, mikäpäs siinä! Poika kiiruhti asuntoonsa, lukitsi tarkoin ovet ja\nakkunat ja käytti kolmannen kerran lankakeränsä voimaa. Tonttukuningas\nilmestyi tietysti heti.\n\n»Haluatko jotain?» kysyi se.\n\n»Kyllä niin», sanoi poika. »Pitäisi saataman semmoinen kastehelmistä\ntehty kruunu sille kauniille kuninkaantyttärelle.»\n\n»Ahaa!» vihelsi ukko pitkään. »Se on hiukan vaikeata. Mutta kuitenkin\nminä hankin sen sinulle.»\n\n»Tahtoisin vielä saada täydellisen ritaripuvun ja varustukset», pyysi\npoika, kun Tonttukuningas toi kruunun. »Eihän tällaisissa ryysyissä\noikein ilkeä kuninkaan linnaan mennä.»\n\n»Eipä tosiaankin», hymähti Tonttukuningas. »No, saat kaikki mitä\nhaluat, ja enemmänkin. Minä en milloinkaan ole itara.»\n\nSamassa ilmestyi pojan hämmästyneitten silmien eteen ritarin\nrautapaita, miekka ja kypäri. Ne välkkyivät ja kimaltelivat komeasti\nauringon kultaisessa valossa. Ja liehuipa vielä kypärissä muhkea,\nmonivärinen höyhentöyhtö. Poika puki kaikki nämä varustukset yllensä\nja näytti nyt uljaalta, rohkealta ritarilta. Ulos mennessään huomasi\nhän pihalla komean, mustan ratsun, joka kärsimättömänä kuopi maata\nkavioillaan. Poika hyppäsi hevosen selkään, tämä puhaltautui heti\ntäyteen laukkaan, ja niinkuin lentäen saavuttiin nyt kuninkaanlinnaan.\n\nSiellä luultiin suurenkin herran olevan tulossa, ja kuningas,\nkuningatar ja prinssessa asettuivat parhaissa puvuissaan ottamaan\nvierasta vastaan. Kun poika astui sisään, nousivat he kaikki pystyyn ja\nkumarsivat hänelle syvään. Poika ihmetteli, mistä tällainen muuttunut\nkäytös mahtoi johtua. Hänkin kumarsi , syvään ja sanoi:\n\n»Lupaukseni mukaan olen nyt tuonut tänne sen kastehelmistä taotun\nkruunun».\n\nSilloin vasta he tunsivat hänet.\n\n»Oi», huudahti prinsessa, »olit siis sittenkin valepukuinen ritari!»\n\nArvaatte kai, mitä sitten seurasi. Poika ja prinsessa menivät\nnaimisiin, ja kuninkaanlinnassa vietettiin ylellisen komeat häät. Ja\nkun vanha kuningas muutamia vuosia myöhemmin kuoli, tuli poika hänen\njälkeensä kuninkaaksi.\n\nSen pituinen se!\n\n\n\n\nKAKSI TIETÄ.\n\n\nSinisen, siintävän järven rannalla oli kerran maailmassa suuri\ntalo. Laajat, hedelmälliset niityt ja viljavat pellot levisivät\nsilmänkantamattomiin talon ympärillä. Talossa asui rikas talonpoika\nvaimonsa ja kahden poikansa kanssa.\n\nEräänä päivänä istui talonpoika tuvassaan miettien. Hän oli jo vanha,\niäkäs mies, ja huomasi kyllä, ettei hän enää pitkiä aikoja kykenisi\nisännyyttä pitämään. Siksipä sanoikin hän vaimollensa:\n\n»Lienee tässä jo aika järjestellä hiukan talon asioita. Kuinka\nollakaan, huomaan tulleeni jo vanhaksi ja vaivaiseksi. Täytyisi siis\nsaada taloon uusi isäntä. Sillä kukapa sen tietää, vaikkapa kuolema\ntulisi jo huomenna.»\n\n»Niinhän se on», huokasi emäntä ja pyyhki silmiään. »Saattaahan se\nlähtö piankin tulla.»\n\n»Totta puhut», sanoi isäntä. »Siksipä aionkin nyt heti järjestää asiat.\nVanhin poikani, Pekka, sopii mielestäni hyvin isännäksi. Vai mitä sinä\narvelet?»\n\nEmäntä kiivastui.\n\n»Pekka on liian saita», sanoi hän. »Matti on kyllä nuorempi, mutta\nmuuten paljon miehekkäämpi. Anna talosi hänelle!»\n\nSiihen ei isäntä kuitenkaan suostunut. Olipa silloin syntyä kiivas ja\nankara riita talon haltijain välillä. Mutta miten ollakaan: isäntä\nmietti asiaa mielessään ja löysi oivan keinon riidan poistamiseksi.\n\nHän kutsui Pekan ja Matin luokseen, antoi kumpaisellekin suuren summan\nrahaa ja sanoi heille:\n\n»Ottakaa sauva käteenne, vyöttäkää itsenne ja lähtekää suureen,\navaraan maailmaan. Olkaa siellä täsmälleen yksi vuosi ja tuokaa kotiin\ntullessanne jokin lahja minulle. Se teistä, joka tuo harvinaisimman,\nkallisarvoisimman ja hyödyllisimmän lahjan, pääsee isännäksi\nkotitaloonsa. Lähtekää siis matkalle, ja olkoon siunaus mukananne!»\n\nNo, mikäpäs siinä! Arvaahan sen, että pojat olivat iloisia päästessään\nkerrankin suureen, kauniiseen maailmaan. Alussa he kulkivat yhdessä\ntietä pitkin ajattelematta ollenkaan matkansa vakavaa tarkoitusta.\nHe vain iloitsivat ja riemuitsivat kaikesta siitä kauniista, jota\nmatkallaan näkivät.\n\nTulivatpa he sitten pitkän, väsyttävän vaelluksen jälkeen paikkaan,\njosta haarautui kaksi tietä. Vasemmanpuolinen tie oli leveä, kaunis ja\ntasainen. Tien laidassa oli taulu, jossa seisoi seuraavat merkilliset\nsanat:\n\n»Tie rikkauteen!»\n\nMutta oikeanpuolinen tie oli kapea, kivikkoinen ja kuoppia täynnä.\nSielläkin oli vanha, vino ja lahonnut taulu, josta voi vaivoin lukea\nsanat: »Tie onneen!»\n\nOlipa siinä todellakin kaksi merkillistä tienviittaa!\n\nPojat pysähtyivät pitkäksi aikaa tähän tienristeykseen. Olihan siinä\nniin paljon miettimistä! Piti näet päättää kumpaa tietä nyt lähtisi\neteenpäin kulkemaan.\n\n»Tie rikkauteen on paras», sanoi Pekka. »Kulta tuo muassaan valtaa,\nmainetta ja kunniaa. Puhe onnesta on paljasta lörpötystä. Raha on\nsuurin onni mitä maan päällä voi saavuttaa. Seuraa siis minua!»\n\n»En voi», sanoi Matti vakavasti. »Sydämen onni on kallisarvoisempi kuin\nkaikki maailman kullat ja kalleudet. Mutta tehkäämme näin: mene sinä\nomaa tietäsi rikkautta etsimään, minä taas lähden onnea tavoittamaan.\nSitten vuoden kuluttua kohtaamme toisemme tässä samassa paikassa. Kumpi\nmeistä on valinnut oikean tien, se nähdään sitten.»\n\nNo, Pekka tietysti suostui veljensä ehdotukseen. Tie saattoi olla pitkä\nkummallakin; siksipä he erosivat ja lähtivät aikaa tuhlaamatta kumpikin\nomaa tietänsä.\n\nKuten sanottu oli »tie rikkauteen» leveä ja tasainen. Ja mitä\nkauemmaksi eteenpäin Pekka kulki, sitä komeammaksi muuttui tie. Tästä\nPekka oli suuresti iloissaan ja ajatteli säälien veljeään, joka oli\nlähtenyt sille kuraiselle ja kapealle tielle.\n\nPitkältä ei Pekka vielä ollut ehtinyt kulkea, kun hän huomasi vanhan\näijäpahaisen kävellä kompuroivan edellään. Äijä parka läähätti\nankarasti ja näytti aivan loppuun nääntyneeltä. Hänellä olikin suuri,\nraskas säkki selässään. Ukko rukka käveli aivan kumarana raskaan\ntaakkansa alla ja hiki tippui suurina, raskaina pisaroina hänen\nkasvoiltaan maahan. Saavuttuaan ukon luo kuuli Pekka hänen mutisevan\nikäänkuin itsekseen:\n\n»Nuorilla on aina voimia enemmän kuin itse tarvitsevatkaan. Helppo on\nheidän sen vuoksi matkustaa. Mutta vanha, väsynyt kulkija saa usein\nnääntyä avun puutteessa.»\n\nPekka ei ollut ukosta tietääkseenkään. Mitäpä olisikaan hän mokomasta,\nikäkulusta äijäpahasesta välittänyt. Hän vain jatkoi tyynesti matkaansa\nja aikoi sivuuttaa ukon sen pitemmittä puheitta.\n\nMutta silloin äijä pysähtyi ja laski säkkinsä maahan. »Nuorukainen»,\nsanoi hän, »etkö tahdo kantaa pikkusen matkaa säkkiäni? Maksan sinulle\nrunsaan korvauksen.»\n\n»Milläpä sinä sen maksat?» tuumi Pekka hymyillen halveksivasti.\nKuitenkin heitti hän säkin selkäänsä ja alkoi astua eteenpäin. Ukko\nseurasi häntä kummallisesti hymyillen.\n\nSäkki oli raskas, niin raskas, että Pekkaa puolittain kadutti, kun tuli\nollenkaan ryhtyneeksi leikkiin. Kauan aikaa hän kantoi säkkiä, kunnes\nhänen koko ruumiinsa oli niin väsynyt, että hän luuli kuolevansa ja\nsilmissä musteni. Silloin hän laski säkin maahan ja sanoi:\n\n»Luulen, että se saa jo riittää!»\n\n»Jopa toki», hymähti ukko. »Kauanpa sinä kestitkin.»\n\nSitten ukko kaivoi säkistään esille kultaisen linnun, piti sitä Pekan\nihmettelevien silmien edessä ja lausui:\n\n»Kultaa ja kalleuksia minulla ei ole antaa sinulle. Mutta minä\nlahjoitan sinulle tämän linnun. Tiedä, että se on taikalintu ja munii\nyhden kultarahan joka päivä. Ota se palkkioksi jalosta työstäsi!»\n\nJa ennenkuin Pekka oli edes ehtinyt kiittää lahjasta, hävisi ukko\nsäkkineen päivineen hänen silmiensä edestä. Silloin Pekka tuli\nvakavaksi ja alkoi miettiä asiaa. Kyllä hän nyt ymmärsi, että ukko ei\nollutkaan mikään tavallinen ihminen, vaan jokin haltija. Mutta tietysti\nse oli ollut hyvä haltija, koska kerran oli antanut hänelle niin\nkallisarvoisen lahjan. Siksipä Pekka katsoikin turhaksi lähteä etempää\nrikkautta etsimään, vaan kääntyi takaisin, kiiruhtaen kultalintuineen\nsovittuun yhtymäpaikkaan Mattia odottelemaan.\n\nVanha äijä oli kuin olikin haltija. Siksipä ei olekaan ihmettelemistä\nsiinä, että hän melkein samalla hetkellä, jolloin oli Pekan näkyvistä\nkadonnut, ilmestyi Matille, jälleenkin kantaen raskasta taakkaa.\nHarmaat hapset valuivat takkuisina ukon olkapäille ja hän näytti\nkovin kehnolta ja kurjalta. Matin kävi häntä sääliksi ja tarjoutui\nvapaaehtoisesti kantamaan säkkiä hetkisen aikaa.\n\nUkko katsahti häneen tutkivasti, hymähti sitten ja nosti säkin hänen\nselkäänsä. Säkki oli suuri ja kookas, mutta Matti kantoi sitä iloisella\nmielellä ja siksi se tuntui hänestä kovin kevyeltä. Matti kantoi säkkiä\nkoko päivän ja olisi kantanut vielä seuraavanakin, ellei ukko olisi\nitse estänyt häntä siitä.\n\n»Jo riittää, poikaseni», sanoi äijä tavattoman lempeästi. »Pyydä nyt\nminulta jotakin palkaksesi?»\n\nMatti mietti tuokion, katsellen ukon kirkkaita loistavia silmiä.\n\n»En tahdo mitään», sanoi hän sitten päättävästi.\n\nUkko hymyili. »En sinulle kultaa tarjoaisikaan», sanoi hän. »Mutta ehkä\nvoin toisella tavalla olla sinulle hyödyksi. Sano minulle minne olet\nmatkalla!»\n\n»Sitä en tiedä itsekään», virkkoi poika. »Mutta minä etsin täältä\nonnea.»\n\n»Ohoh», hämmästeli ukko. »Onneako etsit? Sitten lienee sinun parasta\nkääntyä takaisin, sillä onnea et täältä milloinkaan löydä.»\n\nMatti katseli miettien eteensä. — »Ei», sanoi hän sitten varmasti,\n»takaisin en käänny. Minun täytyy löytää onni.»\n\n»No, hyvä», tuumi ukko. »Olisi minulla täällä pussissani esine, joka\nsinulle onnen toisi. Minäpä lahjoitankin sen sinulle. Itse en sitä enää\ntarvitse.»\n\nNiinpä ukko siis kai voi pussistaan esille kallisarvoisen lahjansa. Se\noli vanha, kulunut, mitättömän näköinen huilu. Matin täytyi hymyillä\nukon lahjaa katsellessaan. Mutta hän ei sanonut mitään, sillä hän ei\ntahtonut pahoittaa vanhuksen mieltä.\n\n»Enpä antaisikaan tätä sinulle», sanoi ukko, »ellei se olisi käynyt\nminulle tarpeettomaksi. Tällä huilulla on unohduksen suuri lahja. Saat\nkohta kokea sen voimaa.»\n\nUkko kohotti huilun huulilleen ja heläytti ilmoille raikkaan sävelen.\nJa niin ihana, surumielisen kaihoava ja kaikkinielevä oli se sävel,\nettä Matti luuli olevansa seitsemännessä taivaassa. Ikinä ei Matti\nollut sellaista soittoa kuullut. Kaikki häipyi kuin uneen hänen\nympäriltään — jälelle jäi vain yksi ainoa, siunattu onnen tunne.\n\nKun soitto oli lakannut kuulumasta; katsahti Matti ympärilleen ja\nhuomasi, että ukko oli kadonnut. Taikahuilua, tuota merkillistä huilua,\nhavaitsi hän pitävänsä kädessään. Hän katseli sitä hetkisen ja pisti\nsen sitten varovasti poveensa.\n\n»Tämä on suuri lahja», ajatteli hän. »Minä olen todellakin löytänyt\nonnen.»\n\nSilloin Matti otti kiireesti jalat alleen ja lähti taivaltamaan\nkohti tienristeystä. Siellä oli Pekka jo jonkun aikaa häntä ikävällä\nodotellut.\n\n»Missä sinulla nyt on se onni?» kysyi Pekka Matilta.\n\n»Sen saat kotona nähdä», vastasi Matti. »Mutta missäs se sinun\nrikkautesi on? Vai onko se tuo kultalintu?»\n\n»Sepä juuri», sanoi Pekka ylpeästi.\n\n»Isä saa ratkaista kumman lahja on parempi», virkkoi Matti. »Vuosi on\nkulunut; lähtekäämme siis kotiin.»\n\nTalonpoika oli suuresti iloissaan saadessaan kaksi niin harvinaista\nlahjaa. Pekan kultalintu oli hänestä erittäin kallisarvoinen ja\nhyödyllinen kapine. Mutta Matin huilu ei hänestä ollut paljonkaan\narvoinen. Siksi sai Pekka talon, ja Matin täytyi lähteä maailmalle.\n\nMatti kulki suruissaan tietä pitkin ja soitteli huiluaan. Sattuipa\nsilloin kuningas matkustamaan siitä ohi ja kuulemaan tuon vienon\ntenhoisan soiton. Se oli kuninkaasta niin kaunista, että hän kutsui\nMatin luokseen, käski hänen nousta kultaisiin vaunuihinsa ja vei\nhänet mukanansa kuninkaanlinnaan. Siellä Matti kohosi arvossa ja\nkuninkaansa suosiossa, kunnes häntä lopulta sanottiin valtakunnan\n»kruunaamattomaksi kuninkaaksi».\n\nHän oli siis sittenkin valinnut oikean tien — sen tien, joka vie\ntodelliseen, läpi koko elämän kestävään onneen!\n\n\n\n\nSATUPRINSESSA.\n\n\nOlipa kerran pieni poika, Kultasydän nimeltään, joka asui pienessä\nmökissä suuren meren rannalla. Hänen isänsä ja äitinsä olivat kauan\nsitten kuolleet jossakin haaksirikossa, ja Kultasydän eleli nyt vanhan\nisoisänsä kanssa kahden. Nimensä oli poika saanut hyvästä sydämestään,\njonka sanottiin olevan puhdasta kultaa.\n\nSuuri, rannaton meri oli jo aikaisin tehnyt syvän vaikutuksen poikaan.\nTuntikausia saattoi Kultasydän viipyä meren rannalla keräillen\nsimpukoita ja näkinkenkiä tahi rakennellen valkeasta hiekasta komeita\nlinnoja ja uljaita torneja. Mutta iloinen ja tyytyväinen oli hän aina,\neikä hän milloinkaan valittanut suurta yksinäisyyttään.\n\nVanha iso-isä suri kuitenkin sitä, ettei Kultasydämellä ollut\nikäistensä seuraa Siksipä hän otti usein pojan mukaansa mennessään\nverkkojaan tai siimojaan kokemaan. Joskus myöskin, kun ilma oli lämmin\nja meri tyyni, saattoi vanhus tuntikausia kertoilla satuja hartaasti\nkuuntelevalle pojalle. Näiden tarinoiden tapahtumapaikkana oli aina\nmeri, ja merestä ja sen asukkaista ne useimmiten kertoivatkin.\nKultasydämen silmissä oli aina vanhuksen puhuessa omituinen, kaipaava\nkatse, jonka ilmettä iso-isä ei pystynyt selittämään.\n\nMutta Kultasydän, arvaahan sen, ei ollutkaan mikään tavallinen lapsi.\nHän olikin prinssi satujen mailta, vaikkapa hän ei edes itse sitä\ntietänyt. Siitä johtui hänen silmiensä syvä ja kiehtova katse ja\nsiitä koko hänen olentonsa merkillinen salaperäisyys. Siksi kuunteli\nhän satuja kaipaava ilme silmissään, sillä hän ikävöi kotimaahansa,\nsatujen maahan, jossa hänen oikea kotinsa oli. Niin, hän oli todellakin\nsatuprinssi, joka jostakin kohtalon oikusta oli joutunut tänne\nmaailmaan. Kerrotaanhan sellaisia joskus eläneen täällä tavallisten\nihmisten joukossa.\n\nIso-isällä oli muun omaisuutensa ohella kaunis, valkeaksi maalattu\nvene, joka tavallisesti oli kiinnitetty laituriin vahvalla köydellä.\nKultasydän olisi joskus mielellään soudellut sillä, mutta sitä ei\niso-isä koskaan sallinut. Suuren meren kanssa ei näet ollut leikkimistä.\n\nEräänä päivänä istui Kultasydän tapansa mukaan meren valkealla\nhiekkarannalla. Hän katseli kauas yli meren aaltojen, sinne, missä\ntaivas melkein huomaamatta yhtyi meren sineen, ja ajatteli, että\nmahtaisi olla ihanaa saada joskus purjehtia tuonne kauas. Mutta\nhän ymmärsi, että se oli mahdotonta, ja syvä huokaus kohosi hänen\nrinnastaan.\n\nSilloin näytti hänestä kuin olisi taivaanrannalle kohonnut komea linna.\nKorkeat tornit piirtyvät selvästi taivasta vasten, ja kimmelsivät\nauringonpaisteessa kuin sula kulta. Kukkivat puut ympäröivät koko\nlinnaa mitä värikkäimmän vyön lailla. Linnan ikkunat kimmelsivät\nauringon välkkeessä kuin sateenkaari. Ja yli aaltojen kantautui ihanaa,\nkiehtovaa soittoa, joka kumman kutsuvana kajahteli Kultasydämen\nkorvissa.\n\nIhmetellen ja ihastuneena seisoi Kultasydän rannalla linnaa katsellen.\nMilloinkaan ennen ei hän ollut nähnyt mitään niin kaunista. Äkkiä alkoi\nlinna vaipua taivaanrannan taakse ja katosi kuin sumu hänen silmiensä\nedestä.\n\nKultasydän siristi silmiään paremmin nähdäkseen, mutta linna oli kuin\nolikin kadonnut. Silloin hän aivan kuin heräsi unesta ja juoksi tupaan\niso-isän luo.\n\n»Tiedätkö, iso-isä, olen nähnyt jotakin oikein kaunista», selitti hän\niloisesti. »Näin kaukana Merellä niin suuren ja komean linnan, ettei\nsen vertaista liene toista maailmassa. Sano minulle mikä linna se on!»\n\n»Vai niin», sanoi iso-isä hitaasti. Sitten hän lopetti verkon kutomisen\nja pisti verkon paulaan. »Ei se mikään linna ole. Se on vain kangastus.»\n\n»Mutta mistä se johtuu?» tiedusteli Kultasydän edelleen.\n\n»Niin no, kerrotaanhan siitä kangastuksesta paljonkin», virkkoi\niso-isä. »Sanotaan, että siellä kaukana meren takana on satulinna.\nSiellä kuuluu asuvan satuprinsessa aivan yksinään. Merimiehet kertovat\nnähneensä linnan usein aivan läheltä, mutta kenenkään ei ole vielä\nonnistunut päästä sinne sisälle. Monet ovat sitä kyllä yrittäneet,\nmutta turhaa se on ollut. Kerrotaankin ettei linnaan kukaan tavallinen\nihminen voi päästä. Sinne pääsee vain oikea satuprinssi, jota prinsessa\nsiellä kuuluu odottavan. Kukapa sitten sen paremmin tietää! Sen\nparempaan selvyyteen ei linnasta kuitenkaan ole päästy.»\n\nIso-isä täytti piippunsa, sytytti sen ja jatkoi sitten:\n\n»Olen minäkin sitä linnaa etsinyt monta vuotta. Mutta jälkeäkään en\nole siitä milloinkaan tavannut. Se on kuin saavuttamaton satu meille\nihmisille.»\n\n»Kun tulen suureksi», puhui Kultasydän miettiväisenä, »lähden minä\nsatulinnaa etsimään. Minä löydän sen varmasti.»\n\n»Ehkä», hymyili iso-isä. »Mutta siihen asti saat olla sitä\najattelematta.»\n\nOlisipa iso-isä silloin tiennyt, että Kultasydän olikin satuprinssi;\neipä hän silloin olisi niin välinpitämättömästi hänelle puhunut. Mutta\nhän ei sitä aavistanutkaan, ja luullakseni olikin se parasta heille\nmolemmille.\n\nSillä eräänä aamuna iso-isä ei noussutkaan vuoteeltaan kahvia\nkeittämään, kuten hänen tapansa ennen oli ollut. Hän vain lepäsi\nvuoteellaan kylmänä, kalpeana, liikkumattomana. Kultasydän nousi ja\nkatseli vanhusta ihmetellen.\n\n»Herää, isoisä!» pyysi hän hartaasti. »Minä olen täällä niin yksin.»\n\nHän tarttui vanhuksen kurttuiseen käteen ja ihmetteli, miksi käsi oli\nniin kylmä ja kankea. Sitten hän taas koetti saada vanhusta heräämään.\nMutta hän ei itkenyt yhtään, sillä hän ei käsittänyt kuolemaa.\n\nJa eräänä päivänä tuli mökille paljon vieraita ihmisiä ja he veivät\nmennessään pois vanhan iso-isän ruumiin. Kultasydämelle he sanoivat,\nettä iso-isä oli mennyt taivaaseen. Kultasydän uskoi sen kyllä, sillä\nolihan iso-isä usein sanonut, että kaikki hyvät ihmiset kuoltuaan\npääsevät taivaaseen. Ja iso-isä oli hyvä, siitä ei ollut epäilystä.\nSitä Kultasydän vain suri, ettei hän päässyt taivaaseen iso-isän mukana.\n\nIhmiset olisivat vieneet Kultasydämenkin muassaan, mutta hän juoksi\nulos ja piiloutui metsään. Vasta seuraavana päivänä uskalsi hän tulla\njälleen mökille.\n\n»Täytyykö minun nyt kuolla nälkään», tuumi Kultasydän itsekseen. »Onhan\niso-isä mennyt taivaaseen.»\n\nSamassa sattui hän luomaan katseensa merelle päin, ja siellä välkkyi\nja kimmelsi satulinna entistään paljon komeampana. Nyt ei Kultasydän\nenää voinut kiusausta vastustaa; hän pisti muutamia iso-isän leipomia\nleipiä, eväspussiin, juoksi laiturille ja astui valkeaksi maalattuun\nveneeseen. Sitten hän irroitti veneen laiturista ja alkoi soutaa\nsatulinnaa kohti.\n\nKauan aikaa hän sousi aavaa merta, eikä satulinna vain tullut\nlähemmäksi. Mutta Kultasydän ei hellittänyt, vaan itseensä luottaen\nponnisti yhä eteenpäin. »Tuo satulinna on elämäni ainoa päämäärä»,\najatteli hän. »Minun täytyy se saavuttaa.»\n\nJa hän sousi ja sousi yhä. Mutta eräänä päivänä, kurkistaessaan\nsattumalta yli laidan, havaitsi hän hiuksensa muuttuneen\nlumivalkoisiksi. Vuodet olivat vierineet aivan huomaamatta ja hänestä\noli tullut vanhus.\n\n»Kai minä kohta jo kuolen», ajatteli Kultasydän. »Ja satulinna on vielä\nsaavuttamatta.»\n\nHän tarttui taas airoihin ja entistä nopeammin alkoi vene kiitää\neteenpäin. Mutta eräänä päivänä nousi hirveä myrsky, ja Kultasydän\nveneineen joutui keskelle hurjinta myllerrystä.\n\nEnnen kuin Kultasydän oli ehtinyt laskea kolmeen, keikahti vene\nkumoon ja hän itse joutui aaltojen varaan. Siitä hän ei kuitenkaan\nhämmästynyt, ei vähääkään, vaan alkoi heti uiden pyrkiä satulinnaa\nkohti.\n\nMutta mahdotontahan sellaisessa aallokossa oli kauan kestää, arvaahan\nsen, ja Kultasydän havaitsikin pian viimeisen hetkensä olevan\nkäsissä. Viimeisen kerran kohosi hän nyt aallon harjalle ja katsahti\nympärilleen. Silloin hän kuuli äkkiä kovaa suhinaa selkänsä takaa.\n\n»Mikä suhina se on?» ihmetteli Kultasydän ja katsahti taakseen.\n\nHän näki siellä suuren linnun, vaakalinnun semmoisen, että se melkein\npani hänen hiuksensa nousemaan pystyyn. Lintu lensi suoraan hänen\nluoksensa, ja koska hän oli hengenhädässä, tarttui hän lujasti sen\npyrstöön kiinni. Se kohosi heti ylös ilmaan, ja Kultasydän kiipesi\nvaivalloisesti linnun selkään, johon asettui mukavasti istumaan.\n\nYli raivoavien aaltojen, halki pilvien, ilmojen teitä lensi lintu,\nkunnes myrsky äkkiä taukosi ja tuli tyven. Silloin huomasi Kultasydän\naivan lähellään kaivatun, satulinnan kultaisten tornien välkkyvän.\nLintu lensi suoraan linnaa kohti, laski Kultasydämen sen kukkien\nkoristamalle pihalle, suihkukaivon reunalle, virkistävän veden\nulottuville. Sitten se lensi pois.\n\nHetkisen istui Kultasydän paikallaan kuin pyörtyneenä; sitten hän\nväsyneenä ryömi kaivon partaalle ja joi ahnaasti helmeilevän kirkasta\nvettä. Veden mukana hän tunsi voimiensa jälleen palaavan ja riemusta\nhuudahtaen kohosi hän pystyyn siitä iloissaan, että vihdoinkin oli\nsaavuttanut päämääränsä. Silloin hän huomasi lapsen tai nuoren tytön\nseisovan vieressään ja katselevan häneen tarkkaavasti. Tytöllä oli\nkukista tehty kruunu päässä ja hänen silmänsä loistivat kirkkaina kuin\nkaksi tähteä.\n\n»Tervetuloa satulinnaan!» sanoi tyttö ja hymyili. »Kauan olen sinua jo\nodottanutkin.»\n\n»Kuka sinä olet?» kysyi Kultasydän.\n\n»Minähän olen satuprinsessa», virkkoi tyttö.\n\n»Ja sinä olet kaivattu satuprinssi. Luulin jo, ettet milloinkaan\nsaapuisi tänne. Tässä hetkinen sitten näin sinun kuitenkin kamppailevan\naaltojen keskellä, ja lähetin Rok-lintuni sinua pelastamaan.»\n\n»Vai sinä sen lähetit», sanoi Kultasydän. Sitten hän huokasi syvään ja\njatkoi: »Mutta minä olen jo vanha ja vaivainen. Ei ole minusta sinulle\npaljoakaan iloa.»\n\n»Sitä en minä näe», sanoi tyttö, ja se oli totta. »Satulinnassa ei\nvanhuutta ole ollenkaan. Samoin kuin kuolema, on sekin täältä pois\nkarkoitettu. Täällä on vain nuoruutta, nuoruutta ikuisesti.»\n\nVanha, harmaapartainen Kultasydän oli kuin olikin muuttunut ihanaksi\nnuorukaiseksi. Saattaa arvata, ettei hänen ilollansa ollut nyt määrää\npäästyänsä vihdoinkin kaivattuun satulinnaan. Mutta äkkiä menivät hänen\nkasvonsa pilveen ja hän huokasi raskaasti:\n\n»Miksi se kesti niin kauan?» sanoi hän ikäänkuin itsekseen.\n\nTyttö hymyili. »Olisit sinä tänne jo ennenkin päässyt», sanoi hän.\n»Mutta sinulta on puuttunut lapsen-usko. Satulinna oli sinua kyllä aina\nyhtä lähellä.»\n\n»Sitäpä en tiennyt», sanoi Kultasydän. »Kummallista, sinä, joka näytät\nniin nuorelta, olet kuitenkin paljon viisaampi kuin minä.»\n\n»Minun ikääni ei voi laskea», naurahti satuprinsessa. »Kuitenkin se\nlienee useita tuhansia vuosia.»\n\nOnnellinen hohde syttyi Kultasydämen silmiin.\n\n»Kaivattu satujen maa», sanoi hän hiljaa. »Olen siis vihdoinkin sen\nsaavuttanut».\n\n»Niin», sanoi satuprinsessa, »kiitä onneasi! Sillä vain täällä voimme\ntodella tuntea itsemme onnellisiksi.»\n\n\n\n\nTONTTUJEN JOULULAHJA.\n\n\nTalossa asui kaksi tonttua, Nippe ja Nappe. Molemmilla oli pitkä,\nharmaa parta ja punaiset piippolakit, niinkuin tontuille kuuluukin.\nEllei Nipen parta olisi ollut lyhyempi ja harvakarvaisempi kuin Napen,\nei heitä olisi kukaan voinut eroittaa toisistaan. Niin yhdennäköisiä he\nolivat. Mutta katsomalla tarkasti heidän partojaan, saattoi juuri ja\njuuri sanoa, kuka oli Nippe, kuka Nappe.\n\nTietystihän talossa asui muitakin kuin nämä kaksi tonttua. Talon oikea\nomistaja oli vanha, köyhä leskivaimo ja hänen kaksi lastansa, Hannu ja\nKerttu. Ennenvanhaan, lasten isän eläessä, oli talo nähnyt hyviäkin\npäiviä. Mutta sitten oli tullut puute ja kurjuus, köyhyys ja hätä,\neikä lapsilla lopulta ollut leipääkään syödäksensä. Ei milloinkaan\noltu tässä talossa niin kurjia päiviä vietetty, sen saattoivat tontut\nvakuuttaa, jotka olivat asuneet talossa jo toistasataa vuotta.\nJa heidän kävi pienissä sydämissään kovasti sääliksi lapsia, ja\nhe alkoivat miettiä, millä tapaa saisivat puutteen ja hädän edes\nhetkiseksi karkoitetuksi pois talosta.\n\nEräänä iltana, vähää ennen joulua, saapui leskivaimo väsyneenä ja\nalakuloisena kotiin työstä. Lähestyvä joulu oli lumonnut lapset; he\nasettuivat äidin ympärille ja alkoivat udella joulusta ja Joulupukista.\n\n»Äiti, tuleeko Joulupukki meille tänä vuonna?» kysyi Hannu äkkiä.\n»Naapurin Pekka sanoi sen käyneen heillä viime vuonnakin.»\n\nÄiti huokasi. »Ei Joulupukki tule köyhien luo», sanoi hän surullisesti.\n\n»Vai ei tule», sanoi Hannu alakuloisesti. Mutta sitten hänen silmänsä\nleimahtivat ja hän huudahti katkerasti: »Joulupukki on ilkeä! En tahdo\nmilloinkaan nähdä häntä!»\n\n»Niin, katsos, lapseni», selitti äiti, »eihän se Joulupukin syy ole.\nHänellä on niin paljon työtä ja hommaa näin joulun edellä, ettei\nhän mitenkään ehdi kaikkia muistaa. Eikä minulla ole edes rahaakaan\nvoidakseni kirjoittaa hänelle.»\n\n»Älähän sentään sure, poikaseni», jatkoi äiti silitellen Hannun tummia,\npehmeitä hiuksia. »Voihan Joulupukki kaikesta huolimatta kerran vielä\ntulla meillekin. Kukapa sen tietää. Kunhan vain lupaatte olla kilttejä\nlapsia.»\n\n»Sen lupaamme», vakuuttivat Hannu ja Kerttu.\n\nMutta Nippe ja Nappe istua kököttivät uunilla ja olivat kuulleet koko\nkeskustelun. Nyt he iskivät silmää toisilleen ja Nippe sanoi:\n\n»Olisikohan Joulupukki todellakin saattanut unohtaa Kertun ja Hannun?\nSe olisi kauhean väärin Joulupukin puolelta, sillä niin kilttejä lapsia\nei ole koko maailmassa.»\n\n»Väärin todellakin», sanoi Nappe. »Mutta minä olen kuullut\ntallitontulta, että Joulupukki useimmiten tulee juuri kilttien lasten\nluo.»\n\n»Sitten tämä on käsittämätöntä», aprikoi Nippe. »Olisikohan Joulupukki\nsittenkin unohtanut koko asian?»\n\n»Oli miten oli», sanoi Nappe päättävästi, »minä pidän paljon lapsista\nja tahdon tehdä jotakin heidän hyväksensä.»\n\n»Sehän juuri on minunkin ajatukseni», puhui Nippe. »Mutta mitäpä\ntekisimme? Ai, kuules veli, mitähän, jos lähtisimme Joulupukin luo\npuhumaan tästä Kertun ja Hannun asiasta?»\n\n»Sen me teemme», innostui Nappe. »Kerromme hänelle oikein\nperusteellisesti kuinka kilttejä ja hyviä lapsia Hannu ja Kerttu ovat.\nVarmasti ukko heltyy, sillä hänellä on hyvä ja hellä sydän, joka sykkii\nlämpimästi kaikille köyhille ja kärsiville. Ja saammepa nähdä, ettei\nukko ensi jouluna unohda käydä täällä.»\n\nNo, eihän siinä mitä! Tontut pujahtivat ketterästi alas uunilta ja\nhiipivät ulos lumeen ja pakkaseen. Joulupukki kuului asuvan jossakin\nPohjoisnavan lähellä, tontut siis suuntasivat askeleensa suoraan\nräiskyviä revontulia kohti. Tonttumaailmassa ei kyllä ole rautateitä\neikä höyrylaivoja, mutta heillä on siellä paljon nopeampiakin\nkulkuneuvoja, siitä saatte olla varma. Hirvet, nuo pitkäkoipiset\neläimet, ne kuljettavat tonttuja paikasta paikkaan pikajunan\nnopeudella. Sellaisen selkään istahtavat Nippe ja Nappekin ja saapuivat\ntuossa tuokiossa Joulupukin satumaiselle asunnolle.\n\nSielläkös vasta oli työtä ja touhua! Kokonainen tonttuparvi siellä\nkilkutti ja kalkutti, hyöri ja pyöri. Joulupukki itse valvoi\nylimmäisenä johtajana koko tätä tyytyväisenä ahertavaa tonttujoukkoa.\n\nKaunis ja komea oli Joulupukin työpaja jo ulkopuoleltakin. Korkealle\ntähtiä kohti kohosivat sen läpinäkyvät jääseinät, kimaltaen kummasti\ntäysikuun valjussa valossa. Nippe ja Nappe eivät olleet täällä,\nJoulupukin asunnossa, käyneet yhdeksäänkymmeneen vuoteen, ja silloin\noli tämä linna ollut verrattain mitätön. Kovin mahtavaksi oli linna\nheidän poissaollessaan kohonnut ja kasvanut, se täytyi heidän myöntää.\nEipä siis ihme, ettei Joulupukki kaikkia köyhiä, pieniä lapsia\nmuistanut. Olisihan hänellä nytkin jo liiaksikin paljon työtä ja hommaa.\n\nTonttuja hiukan peloitti mennä häiritsemään Joulupukkia kesken tulisinta\naherrusta. Mutta sitten he ajattelivat Kerttua ja Hannua, rohkaisivat\nmielensä ja hiipivät arasti Joulupukin luo. Eivät he edes ehtineet\nluoda katsettakaan niihin moniin kaluihin ja koristeisiin, joita pikku\ntontut kaikkialla salissa valmistivat.\n\nMutta eihän Joulupukki ollut heille ollenkaan vihainen, mitäs hän,\nsellainen lempeä, hyväsydäminen ukko. Mielellään hän kuunteli tonttujen\nesitystä asiasta — tahi oikeastaan Nippe yksin puhui, Nappe vain\nnyökähytteli päätänsä silloin tällöin esityksen lomassa.\n\n»Arvoisa Joulupukki», puhui Nippe, »olemme saapuneet tänne kaukaa\nEtelä-Suomesta. Siellä on kaksi maailman parasta lasta, tyttö ja poika,\njotka eivät ole milloinkaan saaneet lahjaa sinulta. Rohkenemme kysyä\nsinulta, arvoisa Joulupukki, oletko ainoastaan unohtanut heidät, vai\nonko olemassa toisia, meille vielä tuntemattomia, syitä kummalliseen\nmenettelyysi?»\n\nJoulupukki näytti olevan hiukan hämillään. »Vai niin, vai niin», sanoi\nhän. »Olen totta tosiaan unohtanut heidät. Mutta ovatko lapset sitten\ntodellakin kilttejä?»\n\n»Kilttejäkö?» huudahtivat Nippe ja, Nappe. »Ei parempia lapsia ole koko\nmaailmassa. Totisesti ei mikään lahja ole heille kylliksi hyvä.»\n\n»No, tuumitaan», virkkoi Joulupukki. »Kaikki valmiit lelut on minulta\nkyllä jo tilattu, mutta voinhan vielä teettää uusia. Mitä arvelette\nlasten eniten kaipaavan?»\n\n»Niin, lastenko!» aprikoi Nippe. »Pikku tytöt kaipaavat etupäässä\nnukkeja. Tuo siis Kertulle oikein kaunis, suuri, komea nukke,\nsemmoinen, joka osaa silmänsäkin sulkea. Hannulle taas voit tuoda\nsellaisen keinuhevosen, jonka selässä voi ratsastaa. Nämä lahjat tuovat\nheille parhaan ja ehjimmän ilon, niin luulen.»\n\n»Mutta mitähän annamme äidille?» kysyi Joulupukki.\n\n»No, hän tarvitsee etupäässä rahaa», selittivät tontut. »Ja lisäksi\nvaatteita ja ruokatavaroita.»\n\n»Hän saa ne kaikki», lupasi Joulupukki, »ja lapset myös, lapset myös.\nMutta lähtekäähän nyt hiukan silmäämään työpajaani.»\n\nJoulupukki otti pieniä vieraitaan kädestä ja näytti heille mahtavan\nsalinsa joka sopen. Työpaikan luota toiselle hän johdatti heitä puhua\nrupatellen ja selitellen koko ajan. Välistä hän oikein innostui ja\npuhui yksinään pitkänajan, tonttujen hajamielisinä kuunnellessa ja\nkatsellessa kaikkia näitä ihmeellisyyksiä. Ja ihmeellisyyksiä ne\ntodella olivat. Eräässäkin paikassa valmistettiin pelkkiä keinuhevosia\nniin mahdottomat määrät, että niitä varmasti olisi riittänyt monelle\ntuhannelle pikku pojalle Toisessa paikassa taas tehtiin nukkeja,\nkolmannessa kelkkoja, neljännessä suksia j.n.e. — Niin, kyllähän\nJoulupukilla olisi riittänyt juttelemista ja näyttelemistä vaikka\nkuinka pitkäksi aikaa, ellei tonttuja olisi alkanut ikävä vaivata. He\nsiis sanoivat jäähyväiset Joulupukille ja lähtivät pois. Joulupukki\npani vielä erään pikku tontun parhaalla ajokkaallaan kyyditsemään heitä\nkotiin.\n\nSekös vasta oli vauhtia! Suuri, komea hirvi teki taivalta pikajunan\nnopeudella. Sen sorkat iskivät tulta ja puut vilisivät ohitse kuin\nkarusellissä. Tämä kauhea vauhti alkoi lopulta tonttuja melkein\npyörryttää. Vihdoin toki saavuttiin kotimökin luo, hirvi hiljensi\nvauhtiaan ja tontut hypähtivät puolipyörryksissä alas sen selästä.\nHirvi ei pysähtynyt edes lepäämään; se kääntyi heti takaisin ja\nkiiruhti metsään pikku tontun hyppiessä ja heiluessa korkealla sen\nselässä.\n\nMutta Nippe ja Nappe hiipivät hiljaa ja varovasti sisälle mökkiin\n— omaan mökkiinsä. Äiti, Hannu ja Kerttu nukkuivat rauhallisina\nvuoteissaan. Kuului vain heidän tasainen hengityksensä.\n\n»Hyvä, antaa heidän nukkua», virkkoi Nippe. Ja lisäsi: »Onpa hauska\nnähdä heidän hämmästystänsä jouluiltana.»\n\nHymyillen ja hiljaa naureskellen nousivat tontut uunille. Sitten he\nmatkan vaivoista väsyneinä vaipuivat uneen ja nukkuivat yhtäkyytiä aina\njouluiltaan asti.\n\nKun he vihdoin heräsivät, oli joulupuuro jo syöty ja köyhä vaimo luki\njuuri päivän evankeliumia. Lapset istuivat pienillä jakkaroilla äidin\nmolemmin puolin ja kuuntelivat lukua harras, juhlallinen ilme pienillä\nkasvoillaan. Äkkiä alkoi Hannu kuitenkin näyttää varsin levottomalta,\nhän pyöri ja kieppui tuolillaan eikä saanut rauhaa enää ollenkaan.\n\n»Äiti», sanoi hän viimein, »ei se Joulupukki tänäkään iltana tuo meille\nmitään lahjoja.»\n\nSilloinpa ovi aukeni ihan äänettömästi ja sisään astui Joulupukki,\ntoisessa kädessä pieni kuusi, toisessa suuri säkki. Kuusen hän asetti\nkeskelle lattiaa ja ryhtyi sitten kaivelemaan säkkiään. Ja sieltäkös\nilmestyi tavaraa. Äidille ihka uusi, villainen hamekangas ja suuri,\nnahkainen pussi täynnä kultarahoja. Hannulle keinuhevonen ja Kertulle\nkomea nukke. Asetettuaan vielä pöydälle suuren joukon ruokatavaroita,\nheitti ukko säkin selkäänsä, kumarsi ja poistui. Mutta tuvassa alkoi\nnyt ilo ja riemu, sellainen, että seinät ja katto kajahtelivat sen\nvoimasta, ja ylhäällä uunilla istuivat tontut onnellisina kuunnellen\nkaikkea tätä melua.\n\n»Mepä tämän onnen alkuun saimme», sanoivat he. Ja sitten he heittivät\nkuperkeikan pelkästä ilosta.\n\n\n\nMETSÄNPEIKKO.\n\n\nKaksi ryysyistä, paljaskinttuista poikaa taivalsi ääneti eteenpäin\ntiheässä kuusikossa. Ensimmäinen heistä oli kookas, komea poika\nja näytti toveriaan paljon vanhemmalta. Hänen voimakkailla,\nlujapiirteisillä kasvoillaan ei näkynyt mitään liikutuksen merkkiä,\nvaikka jäljestä tulevan toverin itku ja nyyhkytys silminnähtävästi\nkiusasi häntä. Tämä toveri oli pieni ja hento, melkein tyttömäinen\nvartaloltaan ja luonteeltaankin. Hänen nimensä oli Kalle, vanhemman\npojan olivat taas hänen vanhempansa ristineet Niiloksi.\n\nAamulla anivarhain olivat he lähteneet mustikoita poimimaan. Jo\npuolipäiväksi oli heillä ollut aikomus palata takaisin kotiin.\nLähtiessä oli isä vielä varoittanut heitä karhusta, jonka oli nähty\nliikuskelevan lähitienoilla. Ja äiti oli sanonut, että elleivät he\nennen iltaa saapuisi kotiin, saisivat he varmasti selkäänsä. Pojat\nolivat nimittäin veljeksiä, vaikka näyttivätkin niin kovin erilaisilta.\n\nMutta kuinkas kävi! Metsässä oli niin suuria, kauniita, tummansinisiä\nmustikoita, että he heti unohtivat kaikki sanat ja varoitukset. Aivan\nhuomaamattaan olivat pojat kulkeneet yhä syvemmälle ja syvemmälle\nmetsään, kunnes äkkiä outo ryske oli säikäyttänyt heitä kauheasti. Ja\neikös ollutkin siellä astellut esiin itse vanha Mesikämmen, mörissyt\nja irvistellyt heille vihaisesti. Onneksi oli karhu vast'ikään\nsyönyt mustikoita ja muurahaisenmunia; se oli varsin kylläinen eikä\nhalunnut enää lisää ruokaa. Ohimennessään se vallattomasti iski\nkämmenellään molemmat pojat kumoon ja jatkoi taas rauhallisena\nmatkaansa. Mutta pojat olivat pahasti pelästyneet ja päättivät heti\nlähteä paluumatkalle. Tällöin kävi kuitenkin selville, että heidän\nvälillään vallitsi suuri erimielisyys mitä tuli matkan suuntaan\nnähden. Koska Niilo kuitenkin oli vanhempi, sai hän helposti Kallen\ntaipumaan mielensä mukaan. Mutta miten ollakaan, vaikka he olivat jo\nparisen tuntia kiivaasti kävelleet ei kodista kuitenkaan näkynyt vielä\nmerkkiäkään. Täytyipä Niilon lopultakin myöntää olevansa eksyksissä ja\nse oli sitä nöyryyttävämpää, koska ilta jo alkoi hämärtää, eikä ollut\ntoivoakaan päästä kotimökille ennen yötä.\n\n»Sinähän sanoit varmasti tietäväsi tien kotiin», puhkesi Kalle\nnyyhkyttäen puhumaan. »Sinun on syysi, jos nyt kuolemme tänne viluun ja\nnälkään.»\n\n»Et kai sinä niin vähästä kuole», sanoi Niilo halveksivasti. »Onhan.\nsinulla kylliksi marjoja syödäksesi, ja vilu ei taas näin kesällä\nhaittaa juuri ollenkaan.»\n\n»Niin, mutta yökin tulee tuossa tuokiossa», valitti Kalle.\n\n»Mitä siitä, jos tuleekin? Onko nyt niin kumma asia viettää yksi yö\nmetsässä?»\n\n»Eihän se, mutta täällä metsässä on karhuja ja susia, ja ne vielä\nsyövät meidät, ennen kuin aamu tulee.»\n\n»Eikä syö. Luota sinä vain minuun. Ja toisekseen: luuletko sinä, että\nolisit voinut viedä meidät nopeammin kotiin kuin minä?»\n\nTähän pontevaan vetoomukseen ei Kalle vastannut mitään. Hän pyyhki\nkuitenkin kyyneleensä ja lakkasi hetkeksi itkemästä. Mutta tämä\nnäennäinen uljuus petti hänet pian, ja hän alkoi taas ääneen nyyhkyttää.\n\n»Olehan hiljaa!» huudahti Niilo äkkiä vihaisesti. »Katso, tuolla näkyy\niso talo puiden välistä!»\n\n»Kenenkähän se on?» kysyi Kalle.\n\n»Siitä otamme selvän», sanoi Niilo päättävästi. »Kenties saamme siellä\nruokaa ja yösijan.»\n\n»Niin varmasti saammekin, ellei siellä asu peikkoja ja menninkäisiä»,\nlisäsi Kalle.\n\n»Huh, taisitpa osata oikeaan», naurahti Niilo. »Sillä kovin omituiselta\ntalo todellakin näyttää.»\n\n»Käännytään takaisin», pyysi Kalle vapisten.\n\n»Ei käännytä», sanoi Niilo, »asukoonpa talossa vaikka kymmenen peikkoa.»\n\nJa Niilo hiipi varovasti ja ympärilleen vilkuillen talon pihaan. Kalle\nseurasi häntä pelosta vapisten. Pihan poikki oli pingoitettu nuora,\njossa riippui käärmeitä, maamyyriä, rottia y.m. sellaista riistaa.\nTämä näytti jo varsin epäilyttävältä, mutta pojat jatkoivat kuitenkin\nmatkaansa sisälle taloon. Sisällä vallitsi kauhea epäjärjestys.\nEläinten nahkoja, havuja, lehtiä ja puiden juuria oli sikinsokin hiekan\nja saven peittämällä lattialla. Eräässä nurkassa oli astia täynnä\nheinäsirkoista, suolaheinistä ja mustikoista keitettyä puuroa. Näkyi\nselvästi, että talon asukas oli vasta hiljattain sitä maistellut.\nVuodetta ei koko talossa ollut; eräässä nurkassa vain oli kasa havuja\nja heiniä, joka kai toimitti vuoteen virkaa. Muuten oli siellä myöskin\nmaamyyrä- ja hiiripaistia, joka ei kuitenkaan vaikuttanut erikoisesti\nruokahalua kiihoittavasti.\n\n»Olet hyvä arvaamaan», sanoi Niilo, »sillä peikko täällä asuu.»\n\n»Metsänpeikko», oikaisi Kalle.\n\n»No niin, Metsänpeikko. Mutta tällä hetkellä ei hän kuitenkaan ole\nkotona.»\n\n»Hän saattaa pian tulla», sanoi Kalle. »Ja silloin hän syö meidät\nsuuhunsa.»\n\n»Sinähän olet arka kuin jänis», virkahti Niilo. »Ikäänkuin ei täällä\nolisi kylliksi piilopaikkoja. Vahinko, ettei peikolla ole mitään\noikeata syötävää. Minulla on jo aikamoinen nälkä.»\n\n»Niin minullakin», sanoi Kalle.\n\nSamassa kuului raskaita askeleita portailta.\n\n»Hiljaa nyt!» varoitti Niilo. »Se on peikko itse.»\n\nHiiren hiljaa kyykistyivät pojat havujen taa piiloon. Samassa astui\nhännällä ja yhdellä ainoalla silmällä varustettu peikko sisälle\nhuoneeseen. Hän nuuski ilmaa epäluuloisen ja vihaisen näköisenä.\n\n»Hohhoh», huokasi hän. »Onpa täällä omituinen haju. Voisin melkein\nvannoa sen tulevan ihmisistä.»\n\nPeikko kulki nuuskien ja tarkastellen joka huoneen läpi, pysähtyi\nsitten siihen huoneeseen, jossa pojat olivat piilossa ja sanoi:\n\n»Totta tosiaan on täällä käynyt ihmisiä. Vahinko, että he ehtivät jo\nmennä pois. Muuten olisin syönyt heidät suuhuni.»\n\nKallen sydän melkein lakkasi lyömästä kuullessaan nämä peikon sanat.\nHän olisi varmasti päästänyt hätähuudon, ellei Niilo olisi oikealla\nhetkellä asettanut kätensä hänen suunsa eteen.\n\n»Sinun täytyy olla ääneti», kuiskasi hän. »Muuten olemme hukassa.»\n\nPeikko istahti lattialle, aivan poikien luo, ja oikaisi pitkät koipensa.\n\n»Onpa hyvä», sanoi se, »että minulla on se merkillinen taikasauvani.\nMuuten täytyisi minun taas väsynein jäsenin lähteä itselleni ruokaa\netsimään. Minä olen onnellisin kaikista veljistäni. Vuorenpeikkokin,\nvaikka on rikas, kadehtii minua.»\n\n»Voitko käsittää», kuiskasi Niilo, »mistä sauvasta hän puhuu?»\n\n»En minä ymmärrä», mutisi Kalle.\n\nSamassa peikko veti jostakin havujen alta esille pienen sauvan, joka\noli siitä merkillinen, että sen toisessa päässä kasvoi muutamia aivan\nluonnollisia kukkia. Tätä kukoistavaa keppiään heilautti peikko kolme\nkertaa päänsä ympäri ja sanoi:\n\n»Tahdon saada parhaimman ja herkullisimman maamyyräpaistin!\nJälkiruuaksi mustikoita ja suolaheinää!»\n\nTuskin oli peikko saanut tämän sanotuksi, kun halutut tavarat jo\nilmestyivät hänen eteensä. Peikko pisti sauvan jälleen kätköönsä ja\nalkoi syödä hyvällä ruokahalulla.\n\nMitä suurimman ihmetyksen vallassa katselivat pojat peikon\nhommia. Kallelta oli unohtunut suukin selkosen selälleen pelkästä\nhämmästyksestä.\n\n»Mitäs arvelet», kuiskasi Niilo, »tuo sauva meidän pitäisi saada?»\n\nKalle sulki suunsa ja säpsähti pelosta. »Sitä emme uskalla tehdä»,\nvirkkoi hän.\n\n»Olet tyhmä kuin saapas», julisti Niilo. »Kuka nyt aikoisikaan sitä\nottaa peikon valveilla ollessa. Mutta peikon nukkuessa — ei mikään ole\nsen helpompaa.»\n\n»Olet oikeassa», myönsi Kalle.\n\nSyötyään otti peikko jälleen sauvan esille, heilautti sitä kolme kertaa\npäänsä ympäri ja lausui:\n\n»Tuolla nurkassa on kasa havuja. Etsikää minulle parhaimmat ja\npehmeimmät vuodat koko maailmassa ja tehkää niistä vuode sinne. Mutta\npian, sillä olen väsynyt!»\n\nVuode ilmestyi heti paikalla. Peikko potkaisi raskaat saappaat\njalastaan ja heittäytyi väsyneesti pehmeälle taljavuoteelle.\nTaikasauvan kätki hän havujen alle. Pian alkoi kuulua kamalaa\nkuorsausta, joka pani melkeinpä seinät tärisemään.\n\nNyt kohosivat pojat varovasti piilostaan ja hiipivät peikon luo. Peikko\nmakasi suu auki ja suuret, karvaiset kädet ristissä rinnalla. Hän ei\ntietänyt tuon taivaallista tästä maailmasta.\n\n»Laputa sinä jo ulos täältä!» käski Niilo kuiskaten Kallea. »Minä vain\nsieppaan sen taikasauvan ja tulen heti perässä.»\n\n»Muista vain olla varovainen», varoitti Kalle.\n\n»Ole huoleti», sanoi Niilo. »Tämähän käy kuin tanssi.»\n\nHän hiipi varpaisillaan peikon luo ja pisti varovasti kätensä\nhavujen alle. Mutta Kalle astui jo ulos pihalle vapisten ankarasti\njännityksestä ja pelosta. »Kalle on huono juoksemaan», ajatteli Niilo.\n»Paras antaa hänelle hiukan etumatkaa, jos tästä niinkuin äkkilähtö\ntulisi.» Vasta kun hän arveli Kallen kylliksi kauas ehtineen, veti\nhän taikasauvan havujen alta ja kiiruhti ulos. Mutta miten lieneekään\nhän kiireessä kävellyt niin varomattomasti, että kompastui kynnykseen\nja vieri nurin niskoin portaita alas. Siitä syntyi jyske ja jytinä\nsemmoinen, että se varmasti kuului pitkien matkojen päähän. Kalle\naivan jäykistyi hämmästyksestä, ja Niilo itsekin säikähti kelpolailla.\n»Nyt se peikko varmasti heräsi!» huudahti hän. »Ota nyt jalat allesi\nja seuraa minua!» Eikä milloinkaan ollut kumpikaan pojista juossut\nsellaista vauhtia kuin nyt, jolloin hirveä peikko saattoi minä\nsilmänräpäyksenä tahansa tarttua heihin suurine, karvaisine käsinensä.\nPelko antoi ikäänkuin siivet heidän jaloillensa.\n\nPeikko oli todellakin herännyt siihen kauheaan jyskeeseen. Suuttuneena\nhän kömpi ylös vuoteestaan ja ärisi. Tuttu haju tunkeutui hänen suuriin\nsieraimiinsa ja peikko leimahti raivoon kuin sytytetty kynttilä.\nIkäänkuin jotakin epäillen pisti hän kätensä havujen alle — ja päästi\nkauhean karjahduksen.\n\nTaikasauva oli poissa!\n\nSekunnin ajan seisoi peikko paikoillaan ikäänkuin ei olisi uskonut tätä\nhämmästyttävää tapausta. Sitten hän äkillisellä liikkeellä kiskaisi\nsaappaat jalkaansa ja syöksähti ulos. Hän ehti nähdä vilahduksen\nkahdesta ruskeasta sääriparista, jotka juuri katosivat vastapäätä\nolevan metsikön sisään. Peikko ei epäröinyt hetkeäkään, vaan ponnistaen\nvoimansa äärimmilleen kiiruhti poikien perässä.\n\nKova töminä ja ryske, jonka peikko juostessaan aiheutti, kuului\nkaameana poikien korviin. He eivät pysähtyneet hetkeksikään, mutta\nkuulivat kuitenkin, että tuo töminä lähenemistään läheni.\n\n»Peikko on jäljillämme», huohotti Niilo. »Meidän täytyy päästä\nnopeammin eteenpäin.»\n\n»Minä en jaksa enempää», valitti Kalle itkien.\n\n»Sinun täytyy. Muuten saavuttaa peikko meidät tuossa tuokiossa.»\n\nÄkkiä iski Niilon mieleen pelastava ajatus. »Mitähän, jos juoksisimme\ntuon pensasmetsän lävitse», huomautti hän. »Siellä ehkä peikko eksyy\njäljiltämme.»\n\nTuumasta toimeen. Mutta peikko polki pensaat jalkoihinsa ja saavutti\ntuntuvasti poikia.\n\n»Täytyy keksiä jotakin», arveli Niilo, »muuten olemme hukassa.»\n\nYhä lähempää kuului töminä ja rytinä, yhä lähempää peikon huohotteleva\nhengitys.\n\nSilloin metsä äkkiä loppui ja tuli suo eteen. »Siinä on pelastus!»\nhuudahti Niilo. »Peikko on raskas; hän ei voi seurata meitä yli suon.»\nMutta se oli erehdys. Peikko oli kyllä raskas, mutta pitkäsäärinen\nja voimakas. Missä suo oli upottavaa ja vetelää, siinä peikko käytti\npitkiä sääriään ja hyppäsi yli. Pojat kyllä juoksivat keveästi yli\nsuon, mutta välimatka peikon ja heidän välillään ei sentään pitentynyt,\nvaan lyheni. Ja suon toisella puolella jatkui kilpajuoksu jälleen\nentistä kiihkeämpänä ja tulisempana.\n\nMutta pojat alkoivat jo väsyä. Sydän tykytti haljetakseen kummankin\nrinnassa ja suolainen, kirvelevä hiki valui sokaisevana silmiin. Ellei\njotakin odottamatonta tapahtuisi, olisivat he ennen pitkää peikon\narmoilla.\n\nSilloin metsä äkkiä harveni paljastaen näkyviin matalahkon,\nloivarinteisen vuoren. Ei ollut tilaisuutta kääntyä takaisin; pojat\nsiis oikaisivat suoraan loivaa rinnettä ylöspäin. Vaahto valui jo\npeikonkin suusta, mutta perässä hän siitä huolimatta tuli — ja\narveluttavan lähellä tulikin.\n\nVuoren huippu oli sileä ja tasainen, mutta laskeutui toiselta puolen\näkkijyrkkänä alas syvyyteen. Viime hetkessä välttyivät pojat Putoamasta\nkuiluun ja löysivät turvapaikan kapealla pengermällä noin metrin vuoren\nhuippua alempana. Mutta peikko, ollen väsynyt ja raivon sokaisema, ei\nollenkaan huomannut uhkaavaa vaaraa, ennenkuin oli liian myöhäistä.\nKun hän juosten saapui vuoren huipulle, ei hän jaksanut enää hillitä\nvauhtiaan, vaan päästäen mitä hirveimmän huudahduksen, putosi alas\nsyvyyteen. Sinne meni peikko ja musertui tuhansiksi palasiksi kuilun\npohjalla olevia teräviä kiviä vasten.\n\nPojat tulivat nyt esille piilostaan aivan huumaantuneena näistä\nviimeisistä, merkillisistä tapauksista. Nyt vasta rupesi väsymys\noikein tuntumaan, kun jännitys ja pelko oli poissa. Mutta silloin he\nodottamattomaksi ilokseen huomasivat kaukaisen savun kohoavan korkealle\ntaivasta kohti. Savu ei ollut niin aivan kaukanakaan, korkeintaan\nkilometrin tai parin päässä. Sitä kohti lähtivät pojat nyt kulkemaan ja\nsaapuivatkin vihdoin väsyneinä perille.\n\nMutta suuri oli heidän ilonsa ja hämmästyksensä, kun he havaitsivatkin\nsavun kohoavan omasta pienestä, rakkaasta kotimökistään. Ilosta\nhuutaen he kiiruhtivat tupaan, niin nopeasti kuin pienillä,\nväsyneillä jaloillaan suinkin pääsivät. Ja sielläkös sitten ilo\nalkoi, arvaahan sen, nuhteista ei ollut puhettakaan, vielä vähemmän\nluvatusta selkäsaunasta. Ja lopuksi veti Niilo taikasauvan esille ja\nalkoi tehdä sillä kerrassaan ihmeitä. Nytkös kaikki ihmettelemään!\nTietäähän sen, kun Niilo vain kiepautti sauvaansa kolme kertaa päänsä\nympäri, ilmestyi siihen heti mitä ikinä hän halusi. Ja paljon Niilo\nhalusikin kaikenlaista, se täytyy tunnustaa. Hyvää ruokaa hän tahtoi,\npaljon komeita hevosia itselleen ja lopuksi muutti hän heidän pienen\nmökkinsäkin komeaksi linnaksi. Sitäkös kaikki ihmettelivät! Ja komea se\nolikin, hyvin komea, eikä siitä puuttunut kerrassaan mitään. Kylläpä\nkelpasi nyt Niilon, hänen vanhempainsa ja sisarustensa elellä tässä\nmaailmassa. Mutta Niilo oli viisas ja harkitseva eikä koskaan käyttänyt\nloputtomia aarteitaan muulloin kuin todella tarpeen vaatiessa. Mutta\nköyhiä ja sorretuita hän suuresti auttoi, ja siksi tuli hänen nimensä\nkunnioitetuksi ja rakastetuksi kautta maan. Ja kun hän vihdoin iäkkäänä\nkuoli, surivat häntä kaikki kuin suurta, palvottua, todellista isäänsä.\n\nMutta kukaan ei tiedä minne taikasauva Niilon kuoleman jälkeen joutui.\nHävittikö hän sen itse ennen kuolemaansa, vai tuhoutuiko se jossakin\nonnettomassa sattumassa, sitä ei ole koskaan selville saatu.\n\n\n\n\nNUKKUVA PRINSESSA.\n\n\nKauan, kauan sitten eli jossakin maamme kolkassa köyhä suutari poikansa\nkanssa. Isä oli taitava, harjaantunut mies ammatissaan, jonka tekemiä\nkenkiä kuului itse korkea kuningaskin käyttävän. Hän pani parhaansa\nopettaakseen poikansakin hyväksi suutariksi, mutta miten ollakaan: hän\nei siinä puuhassaan ollenkaan onnistunut.\n\nPanipa suutari taas kerran poikansa tekemään kenkiä pienelle lapselle.\n»Kenkien pitäisi tulla sievät ja pienet, juuri parahiksi kämmenen\npituiset», selitti suutari. Työ oli hiukan vaikea, mutta hän uskoi\nkuitenkin lujasti, että poika kykenisi sen kunnialla suorittamaan.\nEihän omena useinkaan putoa kovin kauaksi puusta!\n\nNo, ryhtyipä poika siis työhön. Hän leikkasi, ompeli ja naulasi aina\niltaan asti. Kun hän sitten tarkasteli kättensä töitä, havaitsi hän\ntehneensä kengät, jotka varsin hyvin olisivat sopineet jättiläiselle.\nVarmasti olisi yhteen ainoaan kenkään sopinut suutarin vanha Vahti\nkoira häntineen päivineen. Poika oli kuitenkin varsin tyytyväinen\ntyöhönsä. Sillä ei hän enää sitä muistanut, että kenkien piti olla\nkämmenen pituiset.\n\nArvaahan sen, ettei suutari suurestikaan ihastunut moiset jalkineet\nnähdessään. »Tuskinpa sinusta koskaan tulee hyvää suutaria», tuumi\nhän. »Mutta voidaanhan sentään vielä yrittää. Sinulla näyttää olevan\ntaipumusta suurien jalkineiden tekoon. Hyvä, sinä saat tehdä sellaiset.\nNämä kyllä eivät kelpaa mihinkään» — ja suutari heitti suuret\njättiläiskengät halveksien nurkkaan.\n\nNo, mikäpäs siinä! Asuipa suutarin lähellä, melkeinpä naapurissa,\nsuuri, lihava kalastaja, jolla oli kauhean isot jalat. Tälle mahtavalle\nmiehelle täytyi suutarin pojan nyt ryhtyä kenkiä tekemään. Ja tekihän\nhän ne, mikäs siinä, mutta tällä kertaa tulivat kengät hirveän pienet.\nNe olivat tuskin tuumankaan pituiset ja niin kapeat, että poika\ntöintuskin sai sormensa sisälle mahtumaan. »Jopa taisi käydä hullusti»,\ntuumi poika. »Mutta eihän se minun syyni ole. En todellakaan ymmärrä\nkuinka maailmassa nuo kengät sattuivat tulemaan niin pieneksi.»\n\nTietää sen, ettei isä-suutari juuri iloinnut katsellessaan poikansa\ntyötä. Suoraan sanoen hän aivan raivostui ja torui poikaansa\nkelpolailla. »Tuskinpa sinä milloinkaan kykenet leipääsi ansaitsemaan»,\nhuusi hän. »Ei sinusta ainakaan koskaan tule minkäänlaista suutaria.»\n\n»Niin, isä», sanoi poika tyynesti, »suutaria minusta ei tule, se on\nselvä. Täytyypä minun siis lähteä avaraan maailmaan valloittamaan\nvaltakuntaa itselleni.»\n\n»No, siinä olet oikeassa», sanoi isä. »Lähde sinä vain maailmalle.\nSinusta ei todellakaan ole minulle mitään hyötyä. Mutta kas,\nvaltakuntia ei olekaan vain niin joka oksalta otettavissa.»\n\n»Ehkä ei», myönsi poika. »Enpä kuitenkaan tule takaisin ennen kuin olen\nsaanut valtakunnan.»\n\nJa poika etsi käsiinsä isä-suutarin vanhan miekan, sitoi sen vyöllensä\nja lähti matkalle. Maailma oli kaunis ja suuri, suloinen ja lämmin,\nmutta mitään seikkailuja ei siellä näyttänyt olevan. Harvoinpa sai\nvanha miekka välähtää tupestaan, vielä harvemmin sai se salamoida\ntulisessa taistelussa. Ikävältä tuntui pojasta maailma, tietää sen;\nmutta kotiin ei hän kuitenkaan palannut. Saattoihan onni vielä\nhänellekin hymyillä.\n\nSaapuipa poika kerran matkallaan komeaan kuninkaanlinnaan. »Täällä kai\nminua tarvitaan», ajatteli hän ja mieli antautua kuninkaan palvelukseen.\n\nMutta linna näytti hiukan kummalliselta. Kaikki ihmiset, jotka\nkulkivat portista sisään ja ulos kävelivät varpaisillaan ja näyttivät\nkovin surullisilta. »Mitähän tämä merkitsee?» tuumi poika ja kysyi\nportinvartijalta asiaa.\n\n»Se on surullinen juttu», huokasi tämä pyyhkien poskiltaan suuria\nkyyneliä. »Kaikki johtuu prinsessan sairaudesta. Hän on maannut\nsairaana ties kuinka kauan, eikä kukaan ole kyennyt häntä parantamaan.\nKuningas on aivan epätoivoissaan, ja on luvannut prinsessan käden ja\npuolet valtakuntaa sille, joka voi pelastaa prinsessan.»\n\n»Mikä häntä sitten vaivaa?» tiedusteli poika kiihtyneenä.\n\n»Niin, niin», vaikeroi portinvartija, »sitäpä juuri ei kukaan tiedä.\nPrinsessa raukka nukkuu vain eikä syö mitään. Hän sanoo elämän olevan\nniin kurjaa, ettei täällä kannata elää. Siksi tahtoo hän nukkua, aina\nnukkua. Mitä lajia se tauti sitten lieneekään, en tiedä.»\n\n»Kyllä minä hänet parannan», tuumi poika ja astui sisälle linnaan.\n\nKoko hoviväki oli siellä niin murheissaan, ettei kukaan kiinnittänyt\nhuomiota vieraaseen miekkamieheen. Poika meni suoraan linnan keittiöön,\ntäytti pienen pullon puhtaalla vedellä ja lähti sitten etsimään\nprinsessaa.\n\nTätä ei ollutkaan vaikea löytää. Prinsessan läheisyyden saattoi havaita\njo ihmisten aroista, pelokkaista katseista ja hiipivistä askeleista.\nMutta poika käveli aivan huoletonna ja miekkaansa kalistellen\nprinsessan oven eteen. Siinä hän pysähtyi ja katsoi sisään.\n\nSiellä makasi prinsessa komeassa vuoteessaan aivan liikkumattomana ja\nseinään päin kääntyneenä. Kaunis hän oli, hyvin kaunis, ja niin pitkät\nolivat hänen hiuksensa, että ne peittivät melkein koko hänen ruumiinsa\nkuin kultainen pilvi. Ei poika ollut ikinä niin kaunista ihmistä\nnähnyt. Arvaahan sen, että hänen sydämensä alkoi kohta sykähdellä\ntavallista nopeammin, ja hartaasti hän toivoi prinsessaa omakseen.\n\nKultaisella tuolilla prinsessan vuoteen vieressä istui kuningas\nalakuloisena ja murtuneena. Kultainen kruunu oli hänellä päässä ja\nvaltikka kädessä. Hän olisi näyttänyt oikein mahtavalta mieheltä, ellei\nsyvä suru olisi häntä painanut.\n\nPoika astui nyt yli kynnyksen huoneeseen ja käveli prinsessan vuoteen\nluo, välittämättä vähääkään askeltensa aiheuttamasta kolinasta.\n\n»Hiljaa, hiljaa!» huudahti kuningas päätään kääntämättä. »Etkö näe,\nettä prinsessa nukkuu?»\n\nPoika ei sanonut siihen mitään. Silloin kuningas käänsi päätänsä ja\nkatsahti häneen. Majesteetin kasvot muuttuivat samassa punaisiksi\nvihasta ja hän hypähti suuttuneena tuoliltansa.\n\n»Kuinka uskallat tulla tänne?» huudahti kuningas. »Ulos heti paikalla\ntahi lävistän sinut miekkani kärkeen!»\n\n»Rauhoittukaa, herra kuningas», sanoi poika. »En ole saapunut tänne\nasiatta. Minä tiedän lääkkeen, joka voi parantaa prinsessan sairauden.»\n\n»Todellako?» huudahti kuningas. Ja hän tuli niin iloiseksi, että\nvapisi? »Missä se on?»\n\n»Se lääke on minulla tässä», sanoi poika ja näytti pulloa.\n\n»Hyvä, hyvä, annetaan sitä heti prinsessalle», touhusi kuningas. »Kas\ntässä, tyttöseni, ota tätä lääkettä, se antaa sinulle jälleen elämän.»\n\n»En tahdo elää», sanoi prinsessa raukeasti. »Tahdon nukkua, nukkua vain\nja sitten kuolla.»\n\n»Kas siinä näette», sanoi kuningas neuvottomana. »Prinsessa ei tahdo\ntullakaan terveeksi.»\n\n»Ei, herra kuningas, ei se niin käy», sanoi poika hiljaa. »Täytyy\nkäyttää toisia keinoja.»\n\n»Armollinen prinsessa», virkkoi hän. »Minulla on tässä pullossa\nmaailman harvinaisinta lääkettä. Jos sitä juo vaikkapa yhden\npisarankin, näkee mitä ihanimman unen. Tahdotteko, armollinen\nprinsessa, maistaa tätä lääkettä? Ette tule sitä katumaan, sen vakuutan\nteille.»\n\n»Anna se tänne!» huudahti prinsessa kiihkeästi. Ja hän tyhjensi pullon\nyhdellä henkäyksellä.\n\n»Armollinen prinsessa!» karjahti poika äkkiä kauhistuen. »Nyt olette\nkuoleman oma!\n\nPullossa olikin myrkkyä, vaikka minä en äsken sitä huomannut.»\n\n»Voi, voi», vaikeroi prinsessa, »minä en tahdo kuolla, en kuolla! Eikö\nkukaan kykene minua pelastamaan?»\n\n»Sinä kurja!» raivosi kuningas. »Sinä petturi ja valehtelija! Sinä olet\nansainnut kuoleman!»\n\nJa kuningas veti miekkansa, mutta hän oli niin kiihtynyt, että miekka\nei pysynyt hänen vapisevassa kädessään, vaan putosi lattialle.\n\n»Vartija tänne!» huusi silloin kuningas. Mutta ketään vartijaa ei\ntullut, sillä kaikkien oli käsketty pysytellä poissa prinsessan huoneen\nläheisyydestä.\n\n»Herra kuningas», sanoi poika. »Antakaa minulle anteeksi. Lääke, jota\nprinssessa joi, oli puhdasta vettä. Mitään vaaraa siis ei ole. Minun\ntäytyi vain käyttää tällaista keinoa saadakseni prinsessan elämänhalun\nheräämään.»\n\n»Todellako?» huudahti kuningas. »Mutta ellei se ole totta, annan\npyövelini hirttää sinut.»\n\n»Nouskaa ylös, armollinen prinsessa!» sanoi poika, ja prinsessa nousi.\n»Katsokaa maailmaa ympärillänne, kuinka se on kaunis ja suuri. Siinä on\ntodella ihana elää!»\n\nPrinsessa katsoi hänen loistaviin silmiinsä.\n\n»Niin, on ihana elää», myönsi hän.\n\nSilloin poika sulki prinsessan syliinsä, suuteli häntä ja pyysi häntä\nvaimokseen. Ja prinsessa antoi hänelle kätensä, ja kuningas puolen\nvaltakuntaa, niin että oli sitä iloa yhdeksi kertaa. Mutta häiden\njälkeen kutsui poika isän kuninkaanlinnaan, ja siellä he sitten elivät,\nkaikki yhdessä, ylen onnellisina päiviensä loppuun asti.\n\n\n\n\nKUNINGAS PAKKANEN JA AURINGONTYTÄR.\n\n\nEnnen muinoin asui ja vallitsi kuningas Pakkanen täällä Suomenmaassa.\nHänen valtakuntansa ulottui kauaksi etelään, itään ja länteen\npuhumattakaan pohjoisesta, josta hän oli tänne saapunut. Hän asui\nkomeassa, jäisessä linnassaan ja hänen sanottiin olevan ankara\nhallitsija. Hän tahtoi olla aivan yksin suuressa valtakunnassaan ja\nsurmasi armotta kaikki, jotka sinne yrittivät tunkeutua. Toverinaan\nja tihutöittensä viipymättömänä toimeenpanijana oli hänellä pureva\nPohjatuuli. Pohjatuulen avulla oli kuningas Pakkanen vähitellen saanut\nkaiken elämän valtakunnassaan sammumaan. Aurinkokin oli paennut kauas\netelään, ja vain joskus uskalsi kirkas valonsäde pimeään pohjolaan\ntunkeutua.\n\nVoitoistaan rohkaistuneena päätti kuningas Pakkanen sammuttaa kaiken\nelämän maan päältä. Hän teki suuria sotaretkiä yhä kauemmaksi\neteläänpäin, jäätävä Pohjatuuli etujoukkonansa. Toisinaan hyökkäsi\naurinko tulisine ratsuinensa kuningas Pakkasen kimppuun ja pakotti\nhänet kiireesti peräytymään jäälinnansa turviin. Mutta Pakkanen oli\nleppymätön. Hän ei säikähtänyt pienistä vastoinkäymisistä, vaan teki\nyhä uusia ja uusia yrityksiä laajentaakseen valtaansa. Hän hyökkäsi\npian uudistetulla innolla auringon ja elämän kimppuun ja sai kun saikin\nkappaleita vihollistensa valtakunnasta itselleen anastetuksi. Ja missä\nPakkanen kerran oli valtaan päässyt, siellä kuoli heti kaikki elämä,\nja pimeys, kylmyys ja jää astui sijaan kuoleman tuskia tuoden. Niin\nPakkasen valtakunta levisi leviämistään hengittäen jäätävää kylmyyttä\nyli koko maanpiirin. Ja kaukana etelässä itki elämä ja aurinko\ntuhoutuneita luotujaan muistellen. Totisesti näytti elämä, lämpö ja\nvalkeus olevan häviämässä maan päältä.\n\nSilloin arveli aurinko ajan olevan käsissä puuttuakseen vakavasti\nasiaan. Se nimittäin tahtoi pitää valtakuntansa ja säilyttää siellä\nelämän. Siksi aurinko lähetti tyttärensä taistelemaan Pakkasta vastaan,\nkukistamaan hänet ja perinpohjin hävittämään hänen valtakuntansa.\n\nArkana ja hentona hiipi Auringontytär kohti kylmää, pimeätä pohjolaa.\nJossakin siellä kaukana tiesi hän kuningas Pakkasen linnan olevan.\nSinne päätti hän tunkeutua ja tuhota Pakkasen omaan kotiinsa. Hän\nvapisi vilusta ja kenties pelostakin, mutta valituksen ääntäkään ei\nkuulunut hänen huuliltansa. Hän vain hymyili iloisesti tallatessaan\npaljain jaloin kylmää hankea. Ja missä hän kulki, siellä suli hanki ja\njää ja iloinen, riemuitseva elämä puhkesi uuteen kukkaan.\n\nJopa saapui tieto Pakkasen korviin tästä uudesta, hurjanrohkeasta\nvihollisesta. »Mene ja tuhoa hänet!» sanoi Pakkanen Pohjatuulelle.\nTämä ei toista käskyä tarvinnut; tuiskuna hän kiisi pois ja ryntäsi\nAuringontyttären kimppuun. Mutta vaikka hän kuinka pommitti\nvihollista rakeilla ja lumilla, ei hän kaikella tällä touhullaan\nsaanut mitään sanottavaa aikaan. Hän hengitti jäistä viimaansa\nAuringontytärtä vastaan, mutta tämä hänestä vähääkään piittaamatta\njatkoi vain etenemistään kuningas Pakkasen linnaa kohti. Silloin tuli\nPohjatuulelle hätä. Hän kiiruhti nopeasti Pakkasen luo ja kertoi tälle\nturhista yrityksistään ja kuinka vaarallisen vihollisen tämä oli\nAuringontyttärestä saanut. Ja tämä kurja olento, tämä vihatun elämän\ntuoja, oli jo aivan lähellä kuningas Pakkasen linnaa ja saapuisi kai\npian sinne.\n\n»Tulkoon hän vain tänne», arveli Pakkanen». Yhdellä henkäykselläni minä\nhänet jäähdytän.»\n\nJa Auringontytär tuli. Arasti, pelokkaasti hän hiipi sisälle Pakkasen\njäiseen linnaan, mutta hänen silmänsä loistivat kirkkaasti ja\nlämmittävästi. Nuo silmät lumosivat kuningas Pakkasen ja hänestä tuntui\nkuin olisi jokin kova ja kylmä sulanut hänen rinnassaan. Hän tunsi niin\noutoa, kummallista väsymystä. Samassa alkoivat hänen palatsinsa jäiset\nseinät sortua ja sulaa Auringontyttären katseen vaikutuksesta. Silloin\nkuningas Pakkanen nousi. Hitaasti, vapisevin jaloin hän tallusteli\nulos linnastaan ja alkoi väsyneesti vaeltaa pohjoista kohti. Ja siellä\npohjoisnavan seutuvilla elää hän yhä vieläkin pitäen maata vallassaan,\npimeydessä ja pakkasessa, kokonaista kuusi kuukautta yhtä mittaa.\n\nMutta kuningas Pakkasen entisessä valtakunnassa alkoi uusi elämä kasvaa\nja kukoistaa hangen ja jään alta. Auringontytärkin ihastui niin tähän\nmaahan, että jäi tänne iäksi päiviksi. Se elää täällä yhä vieläkin,\nsitä vain on niin vaikea huomata.\n\n\n\n\nSATU MATISTA JA NOITA-AKASTA.\n\n\nKaukana kaikista ihmisasunnoista, sinisenä siintävän salon keskellä,\neleli aikojansa köyhä vaimo Matti nimisen poikansa kanssa. Oli heillä\nsiellä seuranansa lehmä, muutamia lampaita ja iso koira, jonka nimi oli\nMusti. Yksinkertainen ja vaatimaton oli heidän pieni punainen mökkinsä\nvähäisen salo järven rannalla. Eipä kumminkaan, kaikesta puutteesta\nja kurjuudesta huolimatta, kumpikaan heistä ollut tyytymätön köyhään\nelämäänsä. Olenpa varma, että he olivat paljon onnellisempia kuin rikas\nkuningas komeassa linnassansa.\n\nMatin paras leikkitoveri vuodet läpeensä oli Musti. Vaikka se olikin\njo vanha ja vakaantunut, velvollisuutensa tunteva koira, leikki se\nkuitenkin mielellään Matin kanssa. Musti oli Matin ainoa toveri ja\nseurakumppani niinä tosin harvoina päivinä, jolloin hänen äitinsä lähti\nkylille voita ja villoja myömään.\n\nSiellä salon sydämessä oli heillä kuitenkin naapuri, joka ei tuntunut\nerityisen miellyttävältä. Synkän kuusikon keskellä, pimeässä, pahalle\nhaisevassa luolassa asui nimittäin ilkeä, vanha noita-akka. Tällä\nakalla, niin kerrottiin, oli hallussaan taikasauva, jonka paljas\nkosketus riitti muuttamaan ihmisen eläimeksi ja päinvastoin, mitenkä\nnoita vain halusi.\n\nTällä noidalla oli muuan paha tapa. Aina kun hän tarvitsi lihaa,\nvarasti hän lehmän tai lampaan laitumelta. Vaikka noidalla olikin rahaa\nkuin roskaa, ei hän milloinkaan ostanut mitään, vaan otti omin lupinsa\nmitä milloinkin tarvitsi.\n\nTietysti olisi tällainen vahingollinen noita-akka jo aikoja sitten\nhävitetty maailmasta, jos sen vain kuka olisi kyennyt tekemään.\nKaukaisista ajoista asti oli sitä kyllä yritetty, mutta tuloksetta.\nMitäpäs niillä ihmisten keinoilla sellaiselle mahtavalle noidalle\nsaattoi tehdä. Täytyi vain tyytyä osaansa, ihmisten, ja kärsiä yhä\neteenkinpäin noidan vaarallista naapuruutta.\n\nEräänä päivänä kohosi noita-akka luolastansa maan uumenista ihmisten\nilmoille. Siinä hän seisoi silmiään siristellen ja auringon kirkkaan\nvalon melkein sokaisemana. Ruma hän oli, hyvin ruma, ja niin vanha,\nettä hänen kasvonsa melkein näyttivät sammalta kasvavan. Hetkisen\nnoita-akka seisoi siinä joka puolelle pälyen. Silloin kuului hänen\nkorviinsa kaukainen karjan kellojen kalke, ja noita-akka hymyili\nitseksensä.\n\n»Niin, niin», mutisi hän, »täytyypä tässä taas saada hiukan tuoretta\nlihaa. Tuntuu niin kovin hiukovan.»\n\nHän puristi lujasti taikasauvansa karvaiseen kouraansa alkaessaan\nkompuroida kellojen kalketta kohti. Tuntui tuo ruumiskin niin\nraihnaalta näin äkkipäätä liikkeelle lähtiessä. Tosihan se oli, että\nhän oli iäkäs ja puolisokea, mutta vielä hänellä oli mahtia liiaksikin.\nNiin mietiskeli noita-akka astellessaan eteenpäin, ja katosi niine\nmietteineen synkkään kuusikkoon.\n\nKesäisen, kirkkaan päivän houkuttelemana olivat Matti ja Musti\nlähteneet marjoja poimimaan. Siinä lähellä, aurinkoisella aholla,\nkäyskenteli valkoisen ja punaisen kirjava Mansikki mehevällä\nlaitumella. Taivas oli pilvetön, päivänpaiste lämmin ja mansikat\nniin makeita, suuria ja punaisia, että Matti tuon tuostakin heitti\nkuperkeikan pelkästä ilosta. Tahtoipa hän Mustillekin opettaa saman\ntempun, mutta arvaahan sen, ettei tämä enää vanhoilla päivillään\nhalunnut semmoisiin hommiin ryhtyä. Murahti vain Matille ja juoksi pois\ntarpeellisen matkan päähän. Siellä sitten istui ja silmäili Mattia\nylhäisen suojelevasti, niin kuin hänen tapansa oli.\n\nÄkkiä kajahti ilmoihin Mansikin hätääntynyt ammunta. Niin surkea, apua\nanova ja kutsuva oli se ammunta, että Matti paikalla aavisti lehmän\nolevan hädässä. Samassa Mustikin haukahti äkäisesti ja syöksyi aholle\npäin. Silloin Mattikin otti jalat alleen ja seurasi Mustia. Paljaat\nsääret vain vilkkuivat siinä menossa.\n\nPäästyään ahon laitaan oli Matti kaatua selälleen hämmästyksestä. Oli\nhän kyllä kuullut noita-akan varkauksista puhuttavan, mutta että se nyt\ntulisi ja veisi heiltä Mansikin — sitä hän ei ollut osannut ajatella.\nSiellä se kuitenkin kompuroi, noita-akka nimittäin, vetäen vastaan\nhangoittelevaa Mansikkia mukanaan metsän laitaa kohti. Se näytti kyllä\nrumalta ja ilkeältä, mutta ei erikoisen voimakkaalta. Siksipä Matti\nensi kiihtymyksessään päättikin muistamatta ollenkaan vaarallista\ntaikasauvaa vapauttaa Mansikin noita-akan käsistä. Siepaten tukevan\nseipään aseeksensa hyökkäsi Matti epäröimättä noita-akan kimppuun.\nSilloin tämä kohotti taikasauvaansa ilkeästi nauraen.\n\n»Älä koske minuun, nulikka!» sanoi se. »Vai tahdotko, että muutan sinut\nvarikseksi?»\n\nSitä ei Matti tietystikään tahtonut. Luoden uhkaavan silmäyksen\nirvistelevään noitaan lähti hän pois, kutsuen Mustin mukaansa. Suoraan\nkotiinsa hän meni, unohtaen marjansakin mansikkamaalle ahon laitaan.\n\nSuuri oli köyhän torpan vaimon suru, saatuaan tietää ainoan lehmänsä\nkohtalon. Mutta Matti lohdutti äitiänsä näin sanoen:\n\n»Älähän sure, äiti kulta. Kohta minä tästä lähden noidan luolalle ja\ntuon Mansikin takaisin.»\n\n»Ei, ei, sitä et saa tehdä!» huudahti äiti säikähtyneenä. »Voisihan\nnoita muuttaa sinut vaikka metsänpedoksi. Onhan hänellä taikasauva.»\n\nMatti ei sitten puhunut asiasta sen enempää. Mutta kun äiti vähän\nmyöhemmin meni noutamaan vettä kaivosta, pujahti Matti nopeasti ulos\ntuvasta ja vilisti yhtäkyytiä metsään, Musti tietysti perässä.\n\nKauas, kauas he juoksivat läpi vihreän metsän, kunnes saapuivat sille\naholle, josta noita oli Mansikin ryöstänyt. Siellä he hetkiseksi\npysähtyivät. Täytyi näet odottaa, kunnes Musti löytäisi noidan ja\nMansikin jäljet ja lähtisi niitä seuraamaan. Pian ne löytyivätkin, ja\nsitten Musti lähti menemään sellaista vauhtia, että Matilla oli täysi\ntyö sitä seuratessa.\n\nSattuipa siinä vauhdissa Musti juoksemaan vanhan, raihnaisen\nkorppivanhuksen päälle. Musti otti tietysti korpin suuhunsa ja toi sen\nMatille. Se oli aivan elävä ja virkeä ja katseli Mattia kirkkailla\nsilmillään.\n\n»Voi, lintu parka!» surkutteli Matti. »Taidatpa olla aivan kykenemätön\nlentämään, niin että minun on parasta antaa sinut Mustille.»\n\n»Päästä minut vapaaksi!» sanoi silloin korppi. »Ei minua mikään vaivaa.\nMiten lienen äsken sattunut torkahtamaan. Siksi sai Musti minut kiinni.»\n\n»No, jos asia on niin», sanoi Matti, »en tahdo kauemmin pidättää sinua.\nLennä siis vapauteesi!»\n\nMutta korppipa ei pitänytkään kiirettä. »Näin äsken noita-akan menevän\ntästä ohitse», kertoi se. »Oletteko mahdollisesti ajamassa häntä takaa,\nkoska seuraatte juuri hänen jälkiään?»\n\n»Niin ollaan», vakuutti Matti reippaasti. Sitten hän kertoi korpille\nkoko jutun.\n\n»Voi veikkonen», päivitteli korppi, »minkälaisilla asioilla olettekaan!\nEtkö tiedä, että noita-akalla on taikasauva, jolla hän voi muuttaa\nsinut vaikkapa varikseksi.»\n\n»Sen kyllä tiedän», myönsi Matti. »Mutta Mansikki täytyy meidän saada\ntakaisin, vaikka mikä olisi. Äiti on sanonut, ettei hänellä ole enää\nrahaa uuden lehmän ostamista varten. Saisimme siis olla koko ikämme\nilman maitoa, nyt, kun Mansikki on mennyt pois. Mutta kyllä minä tuon\nsen takaisin kotiin, vaikkapa siinä yrityksessä henkeni menisi.»\n\n»No niin», tuumi korppi, »luulen, että olet oikeassa. Minäkin vihaan\nnoita-akkaa. Tahdonpa siis liittyä seuraanne, jos sen sallitte. Ehkä\nvoin neuvoillani auttaa teitä.»\n\nNo, mikäpäs siinä! Tietää sen, että Matti suostui sellaisen viisaan,\nvanhan korpin ehdotukseen. Lähtivät siis yhdessä eteenpäin, Musti\nedellä, Matti perässä ja korppi Matin olkapäällä. Synkkä ja pimeä oli\nmetsä, ja kummia ääniä siellä kuului. Mattia oikein pyrki peloittamaan\ntällainen kammottava hämärä. Mustiin hän kuitenkin luotti. Se oli aina\nniin rohkea ja urhokas milloin tarvittiin. Varmasti se taistelisi hänen\npuolestaan viimeiseen hengenvetoonsa asti, siitä Matti oli varma.\n\nKulkivat siis aikansa noidan jälkiä seuraten. Vihdoin saapuivat\nkorkean, jylhän vuoren juurelle. Siinä oli noita mennyt luolaansa\naukosta, joka oli puoleksi rehevien pensaiden peittämä. Aukosta kohosi\nilmaan sinertävä savupatsas osoittaen, että noita tällä hetkellä oli\nkotona.\n\nKorppi, joka oli pienin heistä kolmesta, päätti lähteä\ntiedusteluretkelle luolan sisään. Pian se palasi takaisin lentäen\nnopein, hätäisin siiveniskuin.\n\n»Siellä se noita istuu sisällä», kertoi korppi, »ja lämmittää uunia.\nKuulin noidan itsekseen sanovan, että kun uuni on tarpeeksi lämmin,\nheittää hän Mansikin sinne paistumaan.»\n\nNyt olivat hyvät neuvot tarpeen!\n\nKauan he miettivät, punnitsivat, tuumivat. Vihdoin korppi esitti\nsuunnitelmansa, joka hänen mielestään oli paras.\n\n»Minä lennän ensiksi sisään», sanoi se, »ja puhkaisen nokallani\nnoidalta silmät. Sitten tulee Musti ja sieppaa hampaisiinsa vaarallisen\ntaikasauvan. Sen jälkeen sinä, Matti, tulet sisään ja työnnät akan\npalavaan uuniin. Mutta nyt alkaa jo olla aika toimia, sillä käydessäni\näsken luolassa, olivat puut uunissa jo puoliksi palaneet.»\n\nNiin korppi siis lehahti lentoon ja laskeutui aukosta pimeään,\nkosteaan luolaan. Noita-akka istui siellä itsekseen hymisten ja\ntuleen tuijottaen. Vähääkään epäröimättä hyökkäsi korppi noita-akan\nkimppuun, kohotti nokkansa ja iski nopeasti kaksi kertaa, niin että\nnoidan molemmat silmät puhkesivat. Noita-akka karjahti vihasta, pelosta\nja tuskasta, tavoitellen haparoivin käsin taikasauvaansa, joka oli\npudonnut lattialle. Samassa saapui kuitenkin Musti paikalle, sieppasi\ntaikasauvan suuhunsa ja syöksähti ulos. Akka vain yhä kopeloi tyhjää\nilmaa ympärillään ja karjui. Silloinpa astui Matti luolaan ja työnsi\nnoita-akan palavaan uuniin. Pian oli akka palanut poroksi.\n\nNyt Matti tutki tarkoin koko luolan. Joka sopen, kolon ja syvennyksen\nhän etsi mitä tarkimmasti. Varsin suuria rikkauksia ei noita-akalla\nnäyttänyt olleen. Olipa sentään kultaa niin paljon, että Matti\narveli sen riittävän hänelle ja äidilleen ainakin sadaksi vuodeksi —\njos nimittäin he niin kauan eläisivät. Taikasauva oli käynyt aivan\narvottomaksi noidan kuoltua, sillä kukaan muu kuin hän itse ei osannut\nsitä käyttää. Muistona päätti Matti kuitenkin sen pitää.\n\nKoska päivä oli jo varsin pitkälle kulunut, päättivät Matti ja Musti\nlähteä paluumatkalle. Musti kulki edellä tietä näyttäen, Matti perässä\nMansikkia sarvesta taluttaen. Turhaan houkuttelivat he korppia\nlähtemään mukaansa. »Minä olen metsässä syntynyt ja elänyt», sanoi se,\n»ja täällä tahdon kuollakin.» Siihen täytyi Matin ja Mustin tyytyä.\n\nTietää sen, että Matin äiti oli iloinen saatuaan kaikki rakkaansa\nterveinä takaisin. Hän olikin jo luullut Matin eksyneen metsään ja oli\netsinyt häntä kaikkialta. Suuri oli nyt ilo mökissä, kun pienen perheen\nkaikki jäsenet taas olivat kotona.\n\nSeuraavana päivänä äiti, Matti ja Musti lähtivät uudelleen noidan\nluolalle. Kaikki aarteet, kullat ja kalleudet he toivat sieltä kotiin.\nJa niitä oli niin paljon, ettei heidän enää milloinkaan senjälkeen\ntarvinnut kärsiä puutetta.\n\n\n\n\nSATU USKOSTA JA RAKKAUDESTA.\n\n\nSuuri ja mahtava oli sulttaani Harun al Rashidin valtakunta. Sanottiin\nettei hänen valtakunnassaan aurinko koskaan laskenut. Harun al Rashid\noli maailman mahtavin hallitsija, jonka nimen kuullessaan erämaan\nvillit ryövärijoukotkin pelosta vapisivat.\n\nSulttaanilla oli tytär, kaunis ja suloinen kuin kedon lilja. Kun nuori\nprinsessa oli täyttänyt viisitoista vuotta, katosi hän aivan äkkiä,\nsalaperäisesti, pienintäkään jälkeä jättämättä.\n\nHarun al Rashid epätoivoisena pani toimeen perinpohjaisen etsinnän\nvaltakunnassaan. Kaukaiset salokylät, erämaat, metsät ja kaikki\nsalaiset kätköpaikat etsittiin mitä tarkimmasti, mutta tuloksetta.\nSulttaani raivostui. Visiirit vapisivat hänen vihansa edessä.\nSulttaani Harun al Rashid syytti heitä kavalluksesta ja panetti heidät\nvaltakuntansa lujimpaan vankilaan. Ainoastaan suurvisiiri, Muhammed\nAli, johon sulttaani luotti kuin kallioon, sai elää vapaana.\n\nIlmestyipä silloin miehiä, nuoria, rohkeita, korkeassa asemassa olevia,\njotka pyysivät päästä kadonnutta prinsessaa etsimään. Harun al Rashid\nantoi heidän mennä. Lähtipä silloin matkalle prinssejä, kalifeja ja\nmuita uljaita ja komeita herroja, mutta yksikään heistä ei milloinkaan\npalannut takaisin. Viikkoja, kuukausia, vuosia vieri, eikä jälkeäkään\nlöydetty kadonneesta prinsessasta eikä niistä miehistä, jotka olivat\nlähteneet häntä pelastamaan.\n\nHarun al Rashidin valtakunnan kaukaisimmassa kolkassa eleli nuori ja\nkaunis, mutta köyhä paimenpoika. Eipä hän ollut edes oikea paimenkaan,\nvaan viheliäinen ja halveksittu sikopaimen. Hänenkin korviinsa saapui\nhuhu kadonneesta prinsessasta. Silloin oli tapahtumasta jo vuosia\nkulunut. Niin kauan oli näet huhu matkalla viipynyt. Mutta eihän se\nmikään ihme ollut, koska valtakunta kerran oli niin laaja.\n\nPäättipä silloin paimenpoikakin lähteä kadonnutta prinsessaa\netsimään. Halki hiekkaisen, polttavan kuuman erämaan, läpi metsien,\nyli vuolaitten virtojen, kulki hänen retkensä sulttaania, Harun al\nRashidia, tapaamaan. Penniäkään rahaa ei pojalla, Abdullahilla ollut\nmukanaan, mutta nuorekas voimansa ja iloisuutensa hankki hänelle aina\ntarpeellisen ravinnon ja yösijan.\n\nMatka valtakunnan pääkaupunkiin oli pitkä, vaivalloinen ja vaaroja\ntäynnä, mutta Abdullah suoritti sen iloisesti laulaen ja hymy\nhuulillaan. Saavuttuaan sulttaanin linnan portille, ei vartija halunnut\npäästää häntä sisään, mutta Abdullah iski miehen kumoon ja syöksyi\nvaltaistuinsaliin, jossa sulttaani parhaillaan istui jalat ristissä\nallaan visiiriensä ja neuvonantajiensa ympäröimänä.\n\nKaikki nämä arvokkaan näköiset, pitkäpartaiset herrat hypähtivät\nsuuttuneina pystyyn nähdessään kutsumattoman vieraan astuvan sisään.\nMutta Abdullah ei välittänyt vähääkään hämmästyneistä visiireistä, vaan\nastui suoraan sulttaani Harun al Rashidin eteen ja kiinnitti häneen\ntiukan, läpitunkevan katseensa.\n\n»Olen Abdullah, sikopaimen», sanoi hän. »Olen saapunut prinsessaa\npelastamaan.»\n\nÄänekäs naurunhohotus seurasi näitä sanoja.\n\n»Poikahan on hullu!» huudahti suurvisiiri, Muhammed Ali. »Vartija,\nheitä hänet kolkoimpaan vankikomeroon!»\n\n»Odota!» sanoi sulttaani tyynesti. »Ei niin kiirettä. Tahdon kuulla,\nmitä pojalla on sanottavaa.»\n\nJa sulttaani Harun al Rashid, maailman mahtavin hallitsija, kiinnitti\nkylmän katseensa Abdullahiin, paimenpoikaan, ja katseli häntä tarkasti\nkiireestä kantapäähän. Sitten hän vaipui pitkäksi aikaa syviin\nmietteisiin, unohtaen kokonaan Abdullahin ja hiirenhiljaa odottavat\nvisiirinsä.\n\n»Vai sinä haluat lähteä maailman kauneinta prinsessaa etsimään»,\nvirkkoi sulttaani vihdoin. »Vastaa minulle suoraan: onko se todella\naikomuksesi?»\n\n»Onpa niinkin, herra sulttaani», vastasi Abdullah.\n\n»Ja sinäkö luulet onnistuvasi siinä, missä kaikki muut ovat\nepäonnistuneet!» huudahti Harun al Rashid. »Sinä, kerjäläinen, jonka\nkukkarossa ei ole yhtä ainoata kilisevää kolikkoa! Mutta yhdentekevää\nse minulle on. Saat kyllä lähteä matkalle, vaikka en uskokaan, että\nsinä kykenet prinsessaa pelastamaan.»\n\nNo, eipä Abdullahille mikään ollut sen mieluisempaa. Sulttaanilta hän\nsai miekan kiiltävän, leveäteräisen, joka suojelisi häntä rosvoja\nvastaan. Mitään muuta hän ei suostunut ottamaan, ei edes yhtä ainoata\nkeltaista kultarahaa. Vain muutama kova leipä eväänä hän lähti\nvaaralliselle retkelleen.\n\nHän kulki kulkemistaan, ensin asuttuja maita, valtateitä pitkin, sitten\nsynkkiä korpia, asumattomia, tiettömiä metsiä, joissa vain metsän pedot\nasuivat ja korviasärkevää melua pitivät. Siellä peikot, menninkäiset\nhäntä peloittivat karvaisilla ruumiillaan, pukinsarvillaan ja pitkillä,\ntupsupäisillä hännillään. Mutta lujasti hän luotti onnistumiseensa,\neivätkä voineet häntä säikähdyttää peikot eivätkä metsän pedot.\n\nSattuipa Abdullah kerran kulkiessaan kapeata, kivikkoista metsätietä,\nkohtaamaan joukon rosvoja. Hän kuuli avunhuutoja edestäpäin. Hetkeäkään\nviivyttelemättä hän sivalsi miekan tupesta, niin että kirkas terä\nvälähti, kiiruhtaen sitten juosten eteenpäin. Pian hän kohtasi kolme\nryöväriä, jotka olivat vanhan, harmaapartaisen äijän kimpussa. Sivallus\nvain ja samassa makasi yksi roistoista päättömänä maassa. Pian teki\ntoinen rosvo seuraa toverilleen. Jäljellä oli enää vain yksi, joka\nkohotti miekkansa ja huusi:\n\n»Nyt olet kuoleman oma!»\n\nMutta samalla hetkellä sivalsi Abdullahin miekka häneltä pään poikki,\nja rosvo sortui maahan. Abdullah kääntyi nyt katsomaan vanhusta, mutta\ntämä olikin taistelun kestäessä kadonnut. Samassa poika kuitenkin\nhuomasi korkealla päänsä päällä, mahtavan puun oksalla, pienen,\nvalkean, kultahöyhenisen linnun, joka äkkiä avasi suunsa ja puhkesi\nvienoon, iloiseen liverrykseen. Silloin nuorukainen arvasi, että hän\nolikin auttanut haltijaa, joka nyt linnuksi muuttuneena tahtoi kiittää\nhäntä laulullaan. Haltija oli epäilemättä mahtava. Kallisarvoinen ja\nhyödyllinen olisi Abdullahille siis hänen ystävyytensä. Niinpä Abdullah\nsiis päätti, ettei hän milloinkaan hätyyttäisi lintua, vaan suojelisi\nsitä kaikkien muidenkin pahaa aikovien olentojen hyökkäyksiltä.\n\nKoko päivän seurasi lintu häntä. Illalla se kuitenkin katosi, tuottaen\nsuuren pettymyksen Abdullahille, jota oudon linnun seura oli suuresti\nmiellyttänyt. Mutta kun Abdullah aamulla heräsi ja avasi silmänsä,\nhuomasi hän linnun seisovan ihan päänsä vieressä. Se katseli häntä\ntarkasti ja sanoi kirkkaalla ihmisäänellä:\n\n»Poikani, oletko väsynyt elämääsi, kun uskallat yksin kulkea kuoleman\nkorvessa? Etkö tiedä, ettei yksikään ihminen ole elävänä päässyt tämän\nmetsän halki? Käänny siis takaisin, jos henkesi on sinulle rakas.»\n\nAbdullah katseli vakavasti linnun kirkkaisiin silmiin.\n\n»Kiitän sinua», sanoi hän, »että varoitit minua. Mutta takaisin en voi\nkoskaan kääntyä.»\n\n»Ohoh», virkkoi lintu. »Sen virren olen kuullut ennenkin. Mutta mikä\nsiis onkaan asiasi, jonka tähden aiot henkesikin uskaltaa?»\n\nAbdullah tietysti kertoi hänelle koko jutun. Kuinka hän oli kuullut\nprinsessan katoamisesta, lähtenyt matkaan ja päättänyt pelastaa hänet.\nJa lopuksi sanoi hän, ettei mikään, ei vaarat suurimmatkaan, saisi\nhäntä kesken takaisin kääntymään.\n\n»No niin», sanoi lintu, »jos se on sinun päätöksesi, niin tahdonpa\npuolestani auttaa sinua. Hyvä on sinun kuitenkin tietää, ettei kukaan\nole ennen sinua perille asti päässyt. Kaikki ovat he väsyneet kesken.\nKatso, ettei sama kohtalo sinuakin tapaa!»\n\n»Sitä en pelkää», sanoi Abdullah. »Mutta sano minulle, mikä on ollut\nsyynä heidän epäonnistumiseensa.»\n\n»Sen saat tietää», virkkoi lintu. »Ei kenenkään heidän sydämensä\nole ollut puhdas. Ei kukaan heistä ole lähtenyt matkalle jalossa,\nepäitsekkäässä mielessä. Eikä kukaan heistä ole ollut valmis uhraamaan\nitseään prinsessan pelastuksen tähden. Kaikilla heillä on ollut\nitsekäs tarkoitus. Kuka on himoinnut kultaa, kuka kunniaa, kuka\nmainetta. Sellainen itsekäs, opillinen mieli ei pysy lujana vaarojen ja\nvastuksien kohdatessa. Ja sitäpaitsi on heiltä puuttunut usko. Eivät\nhe ole itsekään uskonet, että todella voisivat pelastaa kadonneen\nprinsessan. Kuinka he olisivatkaan voineet uskoa, kun eivät ole olleet\nvalmiita uhraamaan itseään toisen hyväksi? Sen vuoksi ovat heidän\nyrityksensä lyhyeen päättyneet. He ovat sortuneet jo alkumatkallansa.\nSillä vain se, jolla on puhdas sydän ja usko, joka siirtää vuoria, voi\npelastaa prinsessan. Tämä on sinun pidettävä mielessäsi lähtiessäsi\nvaaralliselle, mutta samalla pyhälle retkellesi.»\n\n»Mikäli minun vallassani on», jatkoi lintu hetkisen kuluttua, »tahdon\nauttaa sinua. Minä annan sinulle taidon muuttua miksi eläimeksi vain\ntahdot, mutta vain silloin, kun henkesi on vaarassa, kun todella muuten\nmenettäisit henkesi. Sinulla täytyy silloin olla usko, joka uskoo\nmahdottomiakin; se olkoon pelastajasi vaaroissa ja vaikeuksissa.»\n\n»Sana vain», huudahti Abdullah. »Seuraatko sinä minua?»\n\n»Seuraanpa tietenkin», vastasi lintu. »Olen kaikkien niiden palvelija,\njotka hyvää tekevät.»\n\n»Sinä kai tiedät prinsessan vankilan, sinä, joka tiedät kaikki?» puheli\nAbdullah. »Sano minulle, missä hän on!»\n\n»Matka sinne on pitkä ja vaarallinen», lausui lintu. »Mutta sinä pääset\nsinne onnellisesti, kunhan vain seuraat minua ja tottelet neuvojani.\nPrinsessa on pienellä saarella, aavan meren takana, vanhan taikurin\nvallassa, jonka noitakeinot ovat varsin mahtavat. Pidä siis päämäärä\naina silmiesi edessä; silloin voit vaaratta lähestyä saarta. Taikurin\nnoitakeinot eivät silloin näet sinuun pysty.»\n\nNiinpä siis Abdullah, valkoinen lintu oppaanaan, lähti uusin\nvoimin ja uusin toivein pelastamaan vangittua prinsessaa ilkeän\ntaikurin kynsistä. Kului päiviä, kului viikkoja, mutta yhä taivalsi\nnuorukainen eteenpäin yhtä väsymättömänä ja toivorikkaana kuin\nmatkalle lähtiessäänkin. Lujasti, horjumatta hän uskoi pääsevänsä\nperille ja vapauttavansa prinsessan. Mikään ei voinut hänen uskoansa\nlannistaa. Yli läpipääsemättömien soiden, joissa vilisi kauheita\nkrokodiileja ja kummia, kammottavia kyöpeleitä, kulki hänen merkillinen\ntiensä. Monta kertaa oli hän hengenvaarassa, monta kertaa luuli hän\nviimeisen hetkensä tulleen, mutta aina hän kumminkin pelastui ja\njatkoi pelkäämättä matkaansa. Tulipa hän sitten kerran leveän virran\npartaalle, jonka yli ei vienyt ainoatakaan siltaa. Näyttipä silloin tie\nlopultakin nousevan pystyyn neuvokkaan Abdullahin edessä. Hän katsahti\nseuralaiseensa, valkoiseen lintuun — se lensi epäröimättä suoraan\nylitse. Hänen täytyisi sitä seurata, mutta miten? Neuvottomana hän\nkatseli virtaan, kunnes lintu tuli takaisin ja puheli hänelle:\n\n»Tämän virran yli ei vie ainoatakaan siltaa sen lähteeltä hamaan mereen\nasti. Jo ammoisista ajoista asti on se ollut rajana kahden vihamielisen\nvaltakunnan välillä. Jos siis haluat päästä ylitse, heittäydy virtaan\nja ui. Se on kyllä vaarallista ja voi maksaa henkesikin, mutta mitään\nmuuta keinoa tässä tapauksessa ei ole.»\n\n»Pelkuri en ole koskaan ollut!» huudahti Abdullah ja heittäytyi\nrohkeasti kuohuihin.\n\nOdottamattomaksi ilokseen huomasi hän pysyvänsä verrattain helposti\npinnalla, jopa etenevänsä nopeasti vastaista rantaa kohti. Tämä\nkummastutti suuresti häntä, erämaan lasta, joka ei milloinkaan\naikaisemmin ollut edes nähnyt kenenkään ihmisen uivan. Mutta\nvilkaistessaan sattumalta omaan ruumiiseensa, huomasi hän sen\nlimaiseksi ja paksun, suomuisen panssarin peittämäksi. Silloin hän heti\narvasi muuttuneensa krokodiiliksi, kauheaksi matelijaksi kai siitä\nsyystä, että hänen olisi helpompi päästä virran yli.\n\nNiin todella olikin asian laita. Valkoisen linnun sanat olivat pitäneet\npaikkansa. Hän oli saanut avun juuri viime hetkessä, siinä tärkeässä\nsilmänräpäyksessä, jolloin hänen elämänsä liekki lepatti kaikkein\nheikoimmin ja pienimmästäkin henkäyksestä olisi saattanut sammua. Mutta\nheti kun hänen jalkansa olivat astuneet kuivalle maalle, muuttui hän\njälleen ihmiseksi. Ja iloisesti laulaen, luja luottamus sydämessään\nalkoi hän jälleen taivaltaa eteenpäin.\n\nTulipa hän taas muutaman päivän perästä korkean vuoren juurelle.\nSen terävä, lumenpeittämä huippu kimalteli niin kirkkaasti auringon\nsäteissä, että teki silmiin kipeää siihen katsoessa. Mutta rohkeasti\nalkoi nuorukainen kavuta ylöspäin vuoren jyrkkää rinnettä. Yli\nkuilujen, poikki vaarallisten rotkojen ponnisti hän seuraten siivekästä\nopastajaansa, jonka laulu kaikui korkealla pilvissä hänen päänsä\npäällä. Usein vieri hän pitkälti alaspäin vuoren rinnettä, pahoin\nsatuttaen itseänsä. Lopen väsyneenä, kurjana ja verissään saapui hän\nviimein vuoren huipulle. Mutta täällä ilmestyi hänelle taas uusi pulma\neteen. Toinen puoli vuoresta oli näet ihan äkkijyrkkä, niin jyrkkä,\nettei mikään siivetön olisi voinut siitä alas laskeutua. Abdullah\nymmällään kysyi valkealta linnulta mitä hänen nyt oli tehtävä.\n\n»Heittäydy vain alas», sanoi lintu vakavasti.\n\n»Sehän olisi varma kuolema», ajatteli Abdullah. Kuitenkin hän sulki\nsilmänsä ja heittäytyi epäröimättä syvyyteen. Ja kas! Samassa havaitsi\nhän muuttuneensa suureksi, linnuksi, mahtavaksi kotkaksi, joka\nvaltavien siipiensä varassa kevyesti liiteli ilmassa. Iltaan asti hän\nlensi yli keltaisen, polttavankuuman erämaan, yli läpitunkemattoman\naarniometsän, jossa petojen kaamea kiljunta kajahteli, kunnes saapui\nsuuren meren rantaan. Siellä hän väsyneenä laskeutui maahan ja muuttui\nihmiseksi taas. Mutta koska ilta oli jo varsin myöhäinen, ei hän\nlähtenyt enää matkaansa jatkamaan, vaan heittäytyi hiekalle ja nukkui\npian.\n\nKun hän aamulla heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla, mutta hänen\nsiivekästä opastajaansa, valkoista lintua, ei näkynyt missään. Pian se\nkuitenkin palasi kiivaasti lentäen mereltä päin.\n\n»Olen saanut tietää», kertoi lintu, »että huomenna ottaa suuri taikuri\nvangitun prinsessan vaimokseen. Pohjatuuli, hyvä ystäväni, kertoi sen\nminulle suurena salaisuutena. Sinun täytyy pitää kiirettä, jos aiot\nennen häitä vapauttaa prinsessan.»\n\n»Kuinka pääsisin tämän meren yli?» puheli Abdullah levottomana.\n»Täytyykö minun nyt vihdoinkin luopua matkastani ja kääntyä takaisin?»\n\n»Sitä et saa tehdä!» sanoi lintu ankarasti. »Sinun tarvitsee vain\nuskoa, että onnistut, ja tulet näkemään, että kaikki käy hyvin. Seuraa\nnyt vain minua!»\n\nTämän sanottuaan levitti lintu siipensä ja kohosi ilmaan. Abdullah\nepäröi hetkisen, rohkaisi sitten mielensä ja hyppäsi mereen. Samassa\nmuuttui hän haikalaksi, syvyyksien hirmuksi; eikä se vauhti, jolla hän\nnyt lähti kiitämään, todellakaan ollut vähäinen. Vesi oikein kohisi\nhänen ympärillään, kun hän voimakkaan pyrstönsä avulla ui eteenpäin.\nEipä ollut nyt hyvä pienempien meren asukkaiden tulla hänen tiellensä;\narmotta olisi hän ne rusentanut rautaisten leukojensa välissä. Mutta\neipä kukaan yrittänytkään hänen matkaansa estää, vaan kaikki uivat\npakoon niin nopeasti kuin pääsivät. Tietäähän sen, kun sellainen\nsyvyyksien hirmu on liikkeellä. Yksinpä mahtava valaskalakin väistyi\nkunnioittavasti syrjään, kun näki Abdullahin kaukaa tulevan. Niin\nsuurta kunnioitusta — tai mieluummin pelkoa — nautti näet haikala\nVellamon väen keskuudessa.\n\nAlkoipa vihdoin taivaanrannalla häämöttää suuri saari ja saaren\nkeskellä korkea linna. Abdullahin haikalan sydän alkoi nyt tykyttää\nkiivaasti. Näkihän hän nyt vihdoinkin edessään matkansa päämäärän,\nviheliäisen taikurin luolan, josta hänen täytyisi pelastaa vangittu\nprinsessa — millä keinoin? sitä hän ei vielä itsekään tietänyt.\n\nÄkkiä näki Abdullah ympärillään suuria henkiä, kammottavia muotoja,\njotka huutelivat hänelle pilkka- ja ivasanoja saadakseen hänet\nkääntymään takaisin. Samassa näytti hänestä saarikin linnoineen\nikäänkuin vaipuvan taivaanrannan taakse, eikä hän siitä enää saattanut\nhuomata kuin jonkunlaisen hämärän hahmokuvan.\n\n»Nyt älä katsele sivuillesi!» huusi valkoinen lintu käskevästi. »Älä\nenää päästä linnaa silmistäsi! Jos sen teet, olet kuoleman oma.»\n\nSamassa puhkesi Abdullahin takana mitä kauhein ivanauru, mutta hän ei\nkääntänyt päätänsäkään. »Vanhan taikurin noitakeinoja», ajatteli hän\nvain ja piti silmänsä kiinteästi linnaan suunnattuina. Se näyttikin\nhetki hetkeltä tulevan yhä lähemmäksi, kunnes hän vihdoin viimein\nsaapui saaren rantaan. Sielläpä olikin lohikäärmeitä vartioimassa,\nettei kukaan pääsisi luvatta nousemaan saarelle. Kähisten raivosta,\nsuuret myrkkyhampaat paljastettuina, ne asettuivat Abdullahin eteen,\nsulkien häneltä tien. Mutta eipä Abdullah näistä matelijoista\nsuuriakaan välittänyt. Aukaisten mahtavan haikalankitansa, puraisi hän\nparilta lohikäärmeeltä pään poikki ja kiipesi näin syntyneestä aukosta\nkuivalle maalle. Samassa muuttui hän jälleen ihmiseksi.\n\nHän lähti nyt astumaan linnaa kohti, joka näytti olevan verrattain\nlähellä. Tien sinne sulki kuitenkin korkea aita, joka oli täynnä\npistäviä piikkejä ja myrkyllisiä okaita. Kuinkapa nyt päästä tämän\npiikkimuurin lävitse?\n\n»Sinun tarvitsee vain uskoa», sanoi lintu Abdullahille, »ja tie avautuu\nsilloin heti.»\n\nSilloinpa Abdullah astahti suoraan piikkiseinää kohti. Ja katso!\nHeti avautui aitaan tie, josta hän saattoi astua läpi satuttamatta\nruumistaan myrkyllisiin piikkeihin. Nyt luuli Abdullah vapaasti\npääsevänsä linnaan. Vielä mitä! Äkkiä havaitsi hän seisovansa syvän\nvallihaudan partaalla, joka leimusi tulessa ja liekeissä. Eikä tämän\nhaudan yli ollut ainoatakaan siltaa.\n\n»Taikuri on lumonnut sinulta silmät», sanoi valkoinen lintu. »Ei siinä\nmitään vallihautaa ole.»\n\nAbdullah astui eteenpäin — eikä siinä mitään ollutkaan. Nyt pääsi hän\nvapaasti linnan portille, jota vartioitsi kaksi kamalan näköistä,\nmulkosilmää lohikäärmettä. Ne kiemurtelivat uhkaavina Abdullahia kohti,\nmutta tämä vetäisi samassa miekan tupestaan ja vilauksessa katkesivat\nmolempien petojen päät. Sitten Abdullah tunkeutui paljastettu miekka\nkädessään sisälle linnaan.\n\nHän nousi leveitä kiviportaita linnan torniin, saapuen matoilla\nverhottuun huoneeseen, jossa taikuri istui työhönsä syventyneenä. Mutta\nheti kun Abdullah astui sisälle, nousi taikuri äkkiä ylös ja kohotti\nmolemmat kätensä Abdullahia vastaan. Kovalla äänellä luki hän jotakin\nloitsua, samalla viittoen ja huitoen kuin hullu. Mutta nähdessään,\netteivät hänen mahtavat sanansa saaneetkaan aikaan toivottua\nvaikutusta, kävi taikuri varsin levottomaksi ja kysyi:\n\n»Mika antaa sinulle voimaa vastustaa maailman mahtavimman tietäjän\nsanoja?»\n\n»Sen on usko tehnyt», visersi silloin valkoinen lintu kirkkaalla\näänellä.\n\nTuskin oli taikuri tämän kuullut, kun hän äkkiä kävi kalpeaksi\nkasvoiltaan, horjui, vapisi, ja vihdoin kaatui kuoliaana maahan\nAbdullahin jalkojen juureen. Abdullah ei hänestä sen enempää\nvälittänyt, vaan riensi pois etsimään vangittua prinsessaa.\n\nYlös, ylös hän nousi, kunnes hän viimein saapui tornin viimeiseen\nkerrokseen. Siellä istui prinsessa pienessä kammiossa, kasvot käsiin\npainettuina, miettien kolkkoa kohtaloaan. Hän ei kuullut Abdullahin\ntuloa, eikä hän olisi siitä välittänytkään; siksi syvä oli suru hänen\nsydämessään.\n\n»Älähän itke, prinssessa rukka», sanoi Abdullah lohdutellen. »Olen\ntullut sinua pelastamaan.»\n\nSilloin prinsessa kohotti katseensa.\n\n»Kuka sinä olet?» kysyi hän.\n\n»Olen Abdullah, sikopaimen», selitti Abdullah vakavasti.\n\n»Ja sinäkö olet tullut minua pelastamaan?» kysyi prinsessa katkerasti.\n»Sinä, kerjäläinen, jolla ei ole edes kunnollista turbaaniakaan.\nLuulinpa totisesti, ettei minua kykenisi muu kuin prinssi tai kalifi\nvapauttamaan. Enkä usko, että sinä sen kykenet tekemään. Eihän\nsinussa ole muuta sankaria muistuttavaa kuin tuo miekka, joka roikkuu\nkupeellasi.»\n\n»Se riittääkin», sanoi Abdullah. »Tule, noita on kuollut, lähtekäämme\npois tältä lumotulta saarelta!»\n\nSilloin prinsessan kauan kärsinyt sydän heltyi viimeinkin ja hän\nheittäytyi nyyhkyttäen Abdullahin kaulaan.\n\n»Sinäpä taidatkin olla rohkeampi ja jalompi kuin mikään prinssi»,\nsanoi hän. »Ja niin täytyykin olla, koska vain sinä yksin kykenit\nvapauttamaan minut täältä. Silloinpa minä tahdonkin saada sinut\npuolisokseni, koska sinä sellainen sankari olet.»\n\nEipä Abdullahistakaan mikään olisi sen mieluisempaa ollut, sillä kaunis\nja komea oli prinsessa ja kovin oli Abdullahin sydän jo ehtinyt häneen\nkiintyä. Mutta tällä kertaa ei hän mitään tunteistaan puhunut, sillä\npaljon oli hänellä nyt muutakin ajattelemista.\n\nOli heidän nyt keksittävä keino miten päästä meren yli mantereen\npuolelle. Löysivät he viimein jostakin saaren kätköstä suuren laivan,\nastuivat siihen, kohottivat purjeet ja kulkivat uljaasti poikki suuren\nmeren.\n\nPitkän, vaiherikkaan ja vaarallisen matkan jälkeen saapuivat he vihdoin\nHarun al Rashidin valtakuntaan. Ylellisen komea oli se vastaanotto,\njolla sulttaani tervehti kadonnutta, mutta jälleen löydettyä\ntytärtänsä. Mutta kun prinsessa sanoi menevänsä naimisiin köyhän\npelastajansa kanssa, suuttui sulttaani kauheasti.\n\n»Ota paimenesi!» sanoi hän ankarasti. »Mutta älä sitten enää\nmilloinkaan tule silmieni eteen.»\n\nPrinsessa itki ja rukoili polvillaan hänen edessään. Kaikki turhaan.\nHarun al Rashid oli järkähtämätön. Joko oli prinsessan lähdettävä\nkerjäläisenä maailmalle tahi luovuttava Abdullahista. Mitään muuta\nvaihtoehtoa ei ollut.\n\nTapahtuipa sitten niin, että prinsessa katsoi parhaimmaksi jäädä\nisänsä kotiin ja hylätä Abdullah. Mutta Abdullah, saatuaan kuulla\nasiasta, kummastui niin moista kiittämättömyyttä, että jäykistyi\näkkiä ja muuttui suolapatsaaksi. Silloinpa prinsessa vasta huomasi\nkuinka suuresti hän oli Abdullahia rakastanut. Seitsemän päivää hän\nistui suolapatsaaksi muuttuneen Abdullahin vieressä; ei syönyt, ei\njuonut, eikä puhunut kenellekään sanaakaan. Mutta sydämessään hän\nlupasi vaikka oman henkensäkin antaa, jos saisi Abdullahin takaisin\nhenkiin heräämään. Mutta eihän suolapatsas siitä tietysti ollut\ntietääkseenkään; seisoa kökötti vain liikkumattomana paikallaan.\n\nIlmestyipä sitten kahdeksannen päivän aamuna — mistä lienee tullutkaan\n— valkoinen lintu surevan prinsessan eteen ja kysyi kirkkaalla\näänellään:\n\n»Tahdotko herättää hänet jälleen henkiin?»\n\nPrinsessa tuli niin iloiseksi ja liikutetuksi näistä sanoista, ettei\npitkään aikaan saanut sanaa suustaan. Vihdoin hän kuitenkin kuiskasi\nvapisevin huulin:\n\n»Sano minulle, kuinka voin sen tehdä!»\n\nJa lintu kertoi sen hänelle. Kaukana, kaukana seitsemän valtakunnan\ntakana oli elämän lähde, jonka vesi oli siitä merkillistä, että\nse saattoi antaa elämän vaikka kuinkakin kauan kuolleina olleille\nhenkilöille. Pisarakin tätä vettä teki heti eläväksi kenen tahansa\nkuolleen ihmisen, kun sitä vain hänen päällensä pirskoitettiin. Mutta\ntätä elämän vettä oli vaikea saada, sillä paitsi matkan vaaroja, oli\nsiellä vielä neljä kauheata jalopeuraa, jotka vartioivat tarkasti\nlähdevettä. Mutta jos prinsessa todella aikoi uskaltaa henkensä\nAbdullahin elämän puolesta, oli valkoinen lintu kyllä auttava häntä\nneuvoillaan. Olihan hän haltija, ja tiesi siis tarkoin kaikki sellaiset\nseikat.\n\nNo, lähtipä siis prinsessa matkalle. Monen, monen valtakunnan halki\nhän kulki kärsien vilua, nälkää ja kuumuutta. Toisin ajoin hän sai\nkerjätäkin saadakseen nälkänsä tyydytetyksi. Ihmiset ivasivat,\npilkkasivat ja pahoinpitelivät häntä, mutta hän vain ei kääntynyt\ntakaisin. Valkoinen lintu oli aina hänen seurassaan neuvoen ja\nrohkaisten häntä. Toisinaan prinsessa väsyneenä ja alakuloisena\npiti matkaansa toivottomana ja toivoi hartaasti kuolemaa. Sellainen\nmielentila piti häntä kuitenkin vallassaan vain hetkisen; pian\nhän karkoitti epätoivon sydämestään ja jatkoi taas iloisena ja\nvoitonvarmana matkaansa.\n\nJa niin sitten tapahtui, että prinssessa eräänä päivänä saapui\npäilyvän lähteen partaalle. Se oli tuo kuuluisa elämän lähde, ja neljä\njalopeuraa vartioi sitä. Prinsessa vapisi pelosta pedot nähdessään,\neikä hän tiennyt kuinka voisi saada vettä petojen repimättä häntä\nkappaleiksi. Mutta valkoinen lintu sanoi hänelle:\n\n»Mene epäröimättä kaivolle ja täytä pullosi vedellä. Pedot eivät tee\nsinulle mitään, kun et vain pelkää niitä.»\n\nPrinsessa kavahti kauhusta taaksepäin nämä sanat kuullessaan, mutta\nniin suuri oli hänen rakkautensa Abdullahiin, että hän kuitenkin\nkaikitenkin ilmeisestä hengenvaarasta huolimatta päätti uskaltaa\nyrityksen. Nopeasti astui hän lähteen ääreen ja täytti pullonsa,\nkoko ajan katseellansa halliten hirveitä petoja. Eivätkä jalopeurat\ntehneet hänelle kerrassaan mitään. Koskaan ei yksikään ihminen ollut\nuskaltanut lähestyä niitä, ja ne olivat nyt niin hämmästyneitä moisesta\nrohkeudesta, etteivät kyenneet liikahtamaan paikaltansa. Ne vain\nistuivat hiljaa ja ihmettelivät. Luulenpa, että ne istuvat siellä vielä\ntänäkin päivänä.\n\nMutta prinsessa kiiruhti iloisena kotimaatansa kohti. Saavuttuaan\npääkaupunkiin, verisenä, revityin, ryysyisin vaattein ja hajalla\nhapsin, ei hän mistään muusta välittänyt, vaan kiiruhti suoraan\nAbdullahin luo. Hän tipautti pisaran suolapatsaan päälle, ja silloinpa\nvirkosi Abdullah eloon entistä ehompana.\n\n»Ohhoh, olenpa kauan nukkunut», sanoi hän. »Hyvä että herätit minut.»\n\n»Olisitpa iäti nukkunut», sanoi prinsessa, »ellen minä olisi herättänyt\nsinua unestasi.»\n\nSitten prinsessa kertoi kummasta matkastaan Abdullahille, ja sanoi,\nettä nyt ei enää mikään voinut erottaa heitä toisistaan. Arvaa sen,\nettä Abdullah silloin oli iloinen. Nyt he saivat tietää, että sulttaani\nHarun al Rashid, prinsessan isä» oli kaatunut sodassa, ja kansa huusi\nsilloin urhean Abdullahin hänen jälkeensä sulttaaniksi. Ja niin uljaat\nolivat Abdullahin, sikopaimenen, ja ylhäisen prinsessan häät, että\nsellaisia ei ole ennen eikä jälkeen kuultu eikä nähty. Valkoinen\nlintukin oli mukana heidän häissään, tuottaen kaikille suurta iloa\nkauniilla laulullaan. He koettivat suostutella sitä jäämään ainiaaksi\nsinne, mutta siihen ei lintu suostunut, vaan sanoi:\n\n»Te olette jo onnelliset, ettekä enää kaipaa minua. Mutta paljon on\nvielä maailmassa onnettomia sieluja, joita minun täytyy koettaa saada\nonnesta osallisiksi. Siksi minulla on aina kiire. En jouda hetkeäkään\nlepäämään. Elämä on niin kovin lyhyt, ja minun täytyy pitää todella\nkiirettä ennättääkseni jakaa edes muutamia onnen murusia.»\n\nTämän sanottuaan levitti lintu siipensä ja lensi kauas, kauas pois\nAbdullahin ja prinsessan valtakunnasta, palaamatta sinne enää koskaan.\nMutta jos sinä joskus elämässäsi satut kohtaamaan valkoisen linnun,\nniin tiedä, että se on hyvä haltija, joka kaukaa satujen mailta\non lähetetty sinulle onnea tuomaan. Hän voi kertoa sinulle jutun\npaimenpojasta ja prinsessasta, jotka kauan kärsittyään lopultakin\nperivät suuren ja ihanan onnen.\n\nHäneltä minäkin olen tämän sadun kuullut.\n\n\n\n\n"]