Heta-Rahko korkeassa iässä
Pentti Haanpää (1905–1955)
Novellikokoelma sisältää kertomuksia maaseudun ihmisistä, köyhyydestä ja arjen selviytymisestä. Nimitarina seuraa iäkästä Heta-muoria, joka toimii kylällä hierojana ja kuppaajana asuintoverinsa kuoleman jälkeen. Lyhyet kertomukset kuvaavat kansanelämän karuutta ja erilaisia ihmiskohtaloita nasevalla tyylillä.
Pentti Haanpään 'Heta-Rahko korkeassa iässä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3726. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.
HETA-RAHKO KORKEASSA IÄSSÄ
Kirj.
Pentti Haanpää
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1947.
SISÄLLYS:
Heta Heta Rahko korkeassa iässä Sanan seurauksia Vuosisadan ottelu Päntän äijän vajoaminen Herätyksiä Kivet Junassa Notkolainen tuohustaa Urakkakirkonkävijä Viimeinen puu Jaako Kortteisen viimeiset vaiheet Kivelän Liinun leskeys Sata körttiläistä Silkkijakku Sisu Ihme Huviretki Koira Muutos Pussisen akka, kunnianarvoisa naishenkilö Kanava Renki ja hevonen Se on sen orja Lehtorin pyöräretki Pyöräurheilija Saikansalo Kylpyurheilija Kemppainen
HETA
Kesäinen tuulenpuuska pölähdytti joskus kuivaa, karua hiekkaa köyhäin rivihaudalla, johon Anna Ansala-Kortteinen oli kätketty kaikkine kauneuksineen ja rumuuksineen. Ei kumpua, patsasta tai ristiä ollut osoittamassa hänen viimeistä leposijaansa. Hän oli kuollut ja haudattu, kerta kaikkiaan pyyhkäisty maanpinnalta.
Mutta niin olemattomiin kuin hän näytti kadonneenkin, yhä hän jollakin tavoin eli ja vaikutti maan päällä, jossa niihin aikoihin oli yllin kyllin valoa ja valohämyä, kasvamista ja elämisen surinaa.
Metsämökki, jossa Anna oli elänyt viimeiset aikansa, oli autio ja tyhjä. Luudanvarsi oli pönkkänä ja lukkona mökin oven päällä, ja pihamaalla ravistui unohtunut puuämpäri kesäauringon paahteessa.
Heta Rahko, Annan viimeinen asuintoveri, ei ollut viihtynyt tässä yksinäisessä mökissä kuoleman siellä käytyä. Ja hän oli ollut ennenkin paljon poissa sieltä. Sillä Heta-muori oli vanhoilla päivillään turvautunut hierojan ja kuppaajan ammattiin. Hän kierteli kylällä ja monellakin kylällä laskien parantavan kätensä vaivautuneille jäsenille ja imien sarvittain pahaa ihmisverta.
Mutta nykyään Hetan olossa oli jotakin omituista, levotonta ja liikaa. Hän oli tavallista kielevämpi ja tuijotteli kiinteästi pyöreillä, himmeillä silmillään puhekumppaniin, ryppyisillä kasvoilla salamyhkäinen, ilkeä hymy. Hän selitti Annan, vainajan, viimeisiä aikoja. Hän kertoi, kuinka hän sille ja sillekin oli myynyt Annan vanhoja vaatekappaleita tämän toimeksiannosta, kun se itse oli komealuontoinen eikä liikkunut mökistä mihinkään. Eikä se niitä huvikseen myyttänyt. Elatukseen se niitä tarvitsi, vaikkei se paljoakaan kuluttanut. Elintarvikkeita oli tuotava saaduilla lanteilla. Kyllä hän tiesi, tiesi tarkoinkin. Ei sillä poloisella ollut varoja, ei, ei! Siellä ne ovat mökillä arkku ja kukkaro vieläkin, aivan tyhjänä typöttävät, ja jokin vaivainen vaatekappale nyytissä. Ja olkoot hänen puolestaan. Jotkut kollot kuuluvat vielä luulevan, että sillä on ollut rahoja, miten paljon lienee ollutkaan! Kuuluu Laitinenkin verukehtaneen, että minä sen muka olisin vainajan puhdistanut, mutta vielä se Heta on sellainen muori, että näyttää, saako sitä köyhästäkään puhua mitä sattuu... Voi, hyvä isä, aivan nauratti, kun tiesi! Vaikka hirvitti nauraakin, kun se naisparka kuoli nälkään... Ihan totta! Niin komealuontoinen ja sisukas se oli, ettei syönyt, kun ei ollut millä ostaa...
Heta oli niin syventynyt sanottavaansa, että teki työnsäkin varsin huonosti. Kunhan vähän siveli ihoa hyppysillään. Kiirekin hänellä oli. Kohta hän jo mennä homsotti tiellä, pöläytellen tomua hameensa helmoilla ja ryppyisillä kasvoilla tumman huivin hupussa salamyhkäinen, lempeänilkeä hymy.
Ihmisten täytyi oikein katsoa hänen jälkeensä, miettiväisesti hymähtäenkin. Heta-muori oli nykyään ikäänkuin pieni kävelevä arvoitus...
Hän oli pian kiertänyt kotikylän, ja sitten hän jatkoi matkaansa kellertävää, kiemuraista maantietä, tumma, yksinäinen, hieman harmaata tomua tuprautteleva olento, käsivarrellaan pieni nyytti.
Keskipäivän helteellä hän sivuutti hautausmaan, jonka kohdalla hän hidasti kulkuaan, kasvot alituisesti käännettyinä kalmistoa kohti ja lempeänilkeä hymy omituisen jähmeänä. Siellä se oli Annakin muiden vainajien joukossa. Ei se mahda olla komeakaan häävin näköinen siellä...
Heta aivan pysähtyi ja tuijotti hautausmaalle kuin jotakin odottaen. Oli hisahtamattoman hiljaista, helteistä. Sieraimet olivat erottavinaan kalman tuoksun, ja aivan äkkiä korva kuuli jonkin omituisen rapsahduksen, kaamean kopsahduksen...
Heta säpsähti ja sylkäisi ja lähti kiireesti kävelemään, harmaat pölytuprut liepeissään. Hän oli etäältä nähden kuin hautausmaalta karannut henki siinä autiolla maantiellä.
Hän oli pahanpäiväisesti säikähtynyt. Mutta hän tointui piankin kulkiessaan.
— Hyi! Mutta tyhjä ei paukahda! Hän tupisi ääneensä. — Käpy lienee vain irronnut petäjästä tässä helteessä...
Hän ei kuitenkaan uskaltanut katsoa taakseen, vaikka mieli teki, sillä vähänkö sitä kerrotaan vainajista, jotka lähtevät liikkeelle, kun niiltä on jäänyt asioita... Jos sellaista on, niin konstikos senkään vainajan olisi nousta... Ei kai risti tai kivi ole painamassa, ja mikä lienee se hautaajakin ollut, papinsälli, jolla on kesken koulunkäynti... Kun olisi ollut se vanha pastori, niin sielläpä pysyisi! Sillä oli kyllä se ryyppyynmenon synti, mutta niin se vain oli, kuten se oli itse sanonut, kun oli kuullut paneteltavan, että pappina on sellainen: — minä olen neljäkymmentä vuotta kuolleet haudannut, eikä ole kukaan takaisin tullut...
Heta kävellä hohkaisi hyvää vauhtia monta kilometriä, autiota, metsäistä kylien välistä taivalta. Hänelle tuli aivan hiki, mutta hän ei hellittänyt. Vasta sitten kun naapurikylän harmaat talot olivat näkyvissä, hän istahti tiepuoleen levähtämään, kaivoi mustan puppunysän taskustaan ja alkoi tupakoida. Siinä istuessaan hän veti hameensa kätköistä esiin nenäliinamytyn, jonka tiukat solmut hän taitavasti availi. Näkyviin tuli rahaa, seteleitä ja hopeaa. Hän vilkaisi hätäisesti ja pelokkaasti ympärilleen, sitoi solmut entiselleen ja työnsi mytyn hameensa kätköihin. Oli, oli siinä vanhoiksi päiviksi, vähän enemmän kuin ihmiset luulevat...
Muori huokasi, imi piippua lontoin poskin ja alkoi saada kasvoilleen entisen merkillisen, leppoisanilkeän naurunilmeen.
Hän kuljeskeli lämpiminä kesäisinä päivinä yhä pitemmälle, kyliin, joissa hän ei ollut koskaan ennen käynyt. Hän istuskeli levähtäen ja ruokaillen ja yöpyen oudoissa taloissa. Hän ilmaisi ammattinsa taitavin kääntein, mutta monikaan ei ollut halukas antautumaan aivan tuntemattomiin käsiin. Sitäpaitsi alkoi olla vuoden kiireisin aika. Ihmiset tekivät heinää ja jäsenten kolotus ja paha veri saivat luvan odottaa. Mutta Heta ei näyttänyt välittävän ansioiden huonoudesta. Elihän hän entisilläkin, eikä hänen suinkaan tarvinnut kerjätä leipää, vaikka hän kyllä senkin teki, milloin hänen ihmistuntemuksensa huomasi paikan ja ajan sopivaksi...
Niin Nevalan kylän Heta-muori kuljeskeli kesäisiä teitä yhä kauemmaksi. Hänellä näytti olevan jokin etäinen päämäärä. Eräänä päivänä hän näki ensi kertaa elämässään rautatien ja junan, jonka meluista kulkua hän pelästyi. Ja samana päivänä hän työntyi asemakylän kievaritaloon, jonka isäntänä oli Pekka Kortteinen.
Isäntä ei ollut kotona. Hän oli heinäniityllä jossakin edempänä ja tulisi illalla. Mutta eipä ollut iltakaan kaukana, ja Heta oli tottunut tulemaan toimeen outojenkin ihmisten kanssa. Hän istui tuvan penkillä käsivarret ristissä, katseli valppain silmin ympärilleen ja puheli vuoroin emännälle ja vuoroin palvelijalle, kumpi vain sattui olemaan saapusalla tuon heinäpäivän hiljaiseloa viettävän talon tuvassa. Emäntä, hiljainen nainen, sai lieden ääressä askaroidessaan kuulla, että vieras tunsi isännän tarkoin, oli nähnyt hänen kasvavan ja ylenevän... Emäntä vastaili sävyisästi vieraan onkiviin kysymyksiin. Lapsiakin oli kaksi, jo jaloin juoksevia. Missä lienevät nyt olleet, ehkäpä siellä niityllä...
Viimein isäntä saapui muun kolisten kotiutuvan heinäväen mukana. Hän oli parhaissa voimissaan oleva mies, vaalea, umpimielisen näköinen, mutta reipas liikkeiltään. Hän vastasi välinpitämättömästi penkillä istuvan Heta-muorin tervehdykseen, kiinnittämättä tähän enempää huomiota. Vähänkös niitä pistäytyi outoja kulkijoita kievariin...
Hetan kasvot saivat laupeimmat ja ilkeimmät hymyjuonteensa.
— Ei taida isäntä enää tunteakaan?
Isäntä katsoi häneen.
— Kun en jaksa muistaa...
Nyt Heta oli todella loukkautunut. Ei ole tuntevinaan! Sillä miten oli mahdollista, ettei ihminen muistaisi ja tuntisi? Tunsihan hänkin jokaisen, jonka oli joskus nähnyt... Kovinpa on mahtavaluontoinen, niinkuin vainaja sanoikin, vaikka on kerjäläisenä kasvanut...
Mutta Heta-muori oli tarpeeksi maailman hioma. Hän jaksoi hillitä luontonsa, jaksoi pitää mairean hymynsä.
— Sieltähän minä Nevalan kylästä, kerrallinen Rahko-Heta...
— Jo minä nyt, sanoi Pekka Kortteinen ja hymyili kaikin puolin vakavaksi ja päälleluotettavaksi tunnetun isäntämiehen niukkaa hymyä. — Kyllä muistan. Mitäs sinne Nevalan kylään? Kun ollaan tässä iltaselle rupeamassa, niin istukaahan vieraskin vain joukkoon...
Heta noudatti kehoitusta liikoja kursailematta ja vajosi pitkän pöydän ympärillä istujain joukkoon, jossa haiskahti hiki ja reima työ ja kuivaneen heinän yrtti, jossa lihavelli höyrysi ja reikäleipä ratisi. Heta ei voinut olla ajattelematta, että tuo Pekka olisi hyvinkin voinut antaa vieraalle sen arvon, että olisi syöttänyt erikseen, niinkuin tavallisesti kuuluu... Nyt heinäväen meluinen puheenpolina teki kaiken jonninjoutavaksi törinäksi. Vieras voi ilmaista isännälle kotipuolen kuulumisista vain jotakin ylimalkaista. Varsinainen sanoma, jota varten Heta nyt tiesi kävelleensä niin monet peninkuormat someroista tietä, sen kanssa hän sai maltitonna odottaa sopivampaa tilaisuutta.
Se tuli ruokailun jälkeen, kun Pekka Kortteinen lojui pitkänään pihamaallansa heinäkuun lempeässä illassa ja käänteli rapisevaa sanomalehteä. Heta-muori lähestyi häntä varovaisen näköisenä, silmät etsivinä ja ryppyinen naama ikuisessa hymyssään.
— Täällähän se isäntä... Ei ole tainnut kuulla mitään äidistään, siitä Annasta?
Isäntä näytti vähän vaivautuneelta eikä laskenut lehteä käsistään.
— Eipä tuosta ole tainnut uudempaa kuulua...
— Tokko se isäntä tuli sitä nähneeksikään?
Pekka Kortteinen silmäili sanomalehteä eikä pitänyt kiirettä vastaamisella.
— Kyllähän minä tässä takavuosina kyyditsin muuatta muoria, hän sanoi lopulta, — joka kuuletti »äiti» olevan...
Niin kuivakiskoiselta mieheltä kuin Pekka Kortteinen näyttikin, hän osasi kuitenkin erinomaisesti painostella ääntään.
— Se on Annastakin aika jättänyt! huokasi Heta ja tiiristeli isäntää pyöreillä, haaleilla silmillään.
— Vai kuollut on, sanoi isäntä siirtämättä silmiään lehdestä. — Niinhän sitä lähdetään itsekukin vuorollaan...
— Niin, eikä sen loppukaan ollut häävi, jos ei liene ollut elämäkään...
Heta odotti, mutta isäntä vain rapisteli lehteään eikä suostunut ilmaisemaan uteliaisuutta.
— Nälkään se kuoli! Heta julisti.
— Vai niin! sanoi Pekka Kortteinen kuivasti. — Eikö siinä seurakunnassa enää vaivaishoito toimi?
— Tylypä on! ajatteli Heta. — Oikeassa oli vainaja... Ääneensä hän sanoi, että sillä Anna rievullakin oli sitä luontoa, niin ettei se sellaisista hoidoista välittänyt. Ei sille kelvannut hyvästä sydämestä lähtenyt antikaan. Kyllä hän tiesi, sillä hänen turviinsa Anna oli tullut, kun ei missään muualla saanut olla. Ei ole haudallakaan mitään merkkiä, niin että saaneeko raukka nyt siellä rauhaa...
Heta puhui pitkälti ja olisi puhunut vielä pitemmälti, mutta isännän esiintyminen ei rohkaissut jatkamaan. Tuskin se kuuntelikaan. Tuijotteli vain lehteen ja käänsi laviakin.
Heta aivan myrtyi. Tylypä on! Olihan Anna kuitenkin hänen äitinsä luonnon järjestyksen jälkeen... Mutta pojasta näytti olevan samantekevää, miten hän oli kuollut ja miten haudattu... Moinen luonnottomuus tuntui Hetasta jo henkilökohtaiselta loukkaukselta. Sellaiset jalkajuonet hän oli nähnyt, ja nyt hänen sanomansa sai tuollaisen vastaanoton...
— Hohoi! hän huokasi ja kömpi ylös piharuoholta, johon hän oli istahtanut. — Täytyy tässä lähteä...
Nyt isäntä nosti kasvonsa sanomalehdestä.
— Mihin te nyt yötä vasten? Olkaa toki yötä talossa! Mitä te oikein kuljette?
— Kuljenpahan vain, Heta sanoi. — Vatvon ihmisiä ja imaisempa liikoja veriäkin...
Mutta hän haistoi, että tässä talossa ei sellaista ihmistä tarvittu. Kovin näytti isäntä kalamaisen terveeltä, kylmäveriseltä...
— Tuonne muutamaan taloon kutsuivat, valehteli Heta. Hän ei enempää viihtyisi talossa, jonka isäntä ei ollut ihmisellinen... Hän hyvästeli ja lähti.
Pekka Kortteinen katsoi hänen jälkeensä ihmetellen, että mitä tuo muorin kummitus laahkaisi... Oliko se jalansyten lähtenyt tuomaan kuolemansanomaansa? Ja semmoinen taival...
Isäntä hymähti ja syventyi jälleen sanomalehteen, Venäjän sotalaivaston kauheaan tuhoon kaukana idässä.
Mutta Heta-muori mennä hohkaisi jo etäällä, nostaen pitkillä liepeillään ja ruojut löntöksillään harmaan tomupilven pitkän poudan kuivaamalta tieltä, kasvot hohtaen outoa hymyä tumman huivin hupussa. Hänkin ihmetteli, miksi hän oikein oli täällä kaukana... Oliko hän asiasta tehden lähtenyt tuomaan järkyttävää sanomaa tuolle miehelle? Kylläpä kannatti!
Mutta nyt hän oli aloittanut paluutien. Kotikylä kangasteli mielessä. Siellä ihminen edes näyttää kuuntelevan, jos joku jotakin sanoo...
Heta-muori kulkea hohkaisi kiireesti pienessä pölypilvessään, kouraisten salavihkaa hameensa poimua, jossa hänen luisevat sormensa tunsivat pienen mytyn, vanhan päivän turvan.
HETA RAHKO KORKEASSA IÄSSÄ
Heta Rahko oli viime aikoina pannut merkille, että emännät olivat kovin kiireissään hänen ilmestyessään taloon. Puhuivat vain kuin suunsa mauksi, että jopa se nyt oli, mutta kun ovat nämä alituiset leipomiset ja pyykinpesut ja lehmäin poikimiset. Ja myöskin isännät olivat terveitä kuin kalat ja kiireissään. Työt niille vain maistuivat ja markkinamatkat. Sen piti olla jo kovin sairas, joka antautui Hetan käsiin, hierottavaksi tahi kuppasarvin imettäväksi...
Tiesihän Heta syytkin siihen, jos viitsi pysähtyä ajattelemaan. Vanhuus se oli. Se ei koskaan tule yksin. Hänen hyppysissään ei enää ollut tarpeellista voimaa. Yhä useammin hän tapasi itsensä vain jotenkuten sivelemässä vaivatulta jäseniä. Mutta kieli kävi sitä ahkerammin, muisteli vanhoja asioita...
Ja sitähän ne ihmisetkin tekivät: vanhoja ne muistelivat, vaikka vaikenivat ilkeästi hänen kuultensa. Kuten avoin kirja niillä oli Heta Rahkon elämä edessään. Miehiäkin hänellä oli ollut kuin meren mutaa, elävän leskellä, ja viinan kauppaakin hän oli jonkun aikaa harjoittanut köyhyydessään. Ihmiset eivät unohda. Jotkut pyhästäkäyvät naisenpuolet eivät olleet häntä sietäneet alunperinkään, silloin kun hän aloitteli tätä sairaanhoitajan ammattiaan. Ja sitten viimeksi oli ollut tämä Ansalan Annan tapaus. Tämä oli hetimiten maailmalta kotiuduttuaan kuollut Hetan hoiviin köyhänä, kuulu arkkunsa ja kukkaronsa typötyhjinä. Ja hänenhän piti olla rikas, joittenkin mielestä aivan upporikas. Oli se ollut sen verran tekijä vaimonpuoli, että oli saanut pöljän kansan uskomaan mitä tahansa... Tämä oli vereksintä, ja ehkä pahintakin. Siitäkös nyt eräitten silmät kiiluivat tutkivaa kysymystä...
Ja sitten oli tullut se Metsän Ruusa, tullut Rahkon Hetan esille, ammattiin. Heta oli aluksi hymähdellyt kuin ainakin ihminen, joka tietää. Sittenhän sen näkee kun kokeilee, että onko se tämäkään niin helppoa... Onhan tätä lääniä yrittää useammankin... Mutta Ruusalla oli eräs verraton etu: hän oli nuori ja karhu voimiltaan. Ennen pitkää Heta oli kuusalla siitä, että uudella Ruusalla oli aina tilauksia, että leipomisista ja lehmäin poikimisista huolimatta emännillä oli aina aikaa paneutua sänkyyn ja ottaa hieronnan nautinto...
Niin, vanhuus oli tullut, tunnusti Heta mielessään. Melkein tyhjänpanttina hän nyt lyllersi kylän kujilla, vielä melkoisen ketteränä, kasvot ilkeänlaupeina, silmät pyöreinä ja haaleina. Elämä oli työntänyt hänet tienoheen ja siihen oli alistuttava.
Mutta ihmisen pitäisi saada vanheta arvokkaasti. Ja miten se kävi laatuun, kun oli niinkuin avoin kirja! Ja ellei niin avoinkaan, niin siinä ne ikäänkuin odottivat milloin tulee tilaisuus kääntää lavia... Jos Heta Rahko ostaa vaikkapa kahvipussin, niin eiköhän vain kauppias kääntele lantukaista kuin arvioiden, etteihän se vain ole vainajan, rikkaan Annan peruja...
Siltä se kuvasteli Hetan epäluuloisissa silmissä. Näytti siltä, että hänen pitäisi hetimiten heittäytyä ruotivaivaiseksi, saadakseen ihmiset huokaamaan helpotuksesta, että köyhä se sittenkin on, köyhä, mutta kutakuinkin kunniallinen... Jos kaikki sittenkään! Sellaisia ne ihmiset ovat, sitkeitä uskoissaan kuin katumattoman liha...
Niin Heta Rahko kahlaili synnyinkylänsä töhmeröisiä, kevättalvisia kujia, vuoroin sonnalle sulavia, vuoroin tuiskunpuuskien peittämiä siinä määrin, että vain jokunen aitoseiväs hangesta tikotti. Hän oli myrtynyt, lyöty, syrjään sysätty, hänen mieleensä tuli uudemmankin kerran vanha sana: vanhuus ei tule yksin...
Mutta Heta ei lopultakaan ollut sitä laatua ihmisiä, jotka nöyrästi alistuvat asiain olevaan tilaan. Vanhuus — se ei liene mitään olennaisesti pahaa. Se on vain eräs aikakausi ihmiselämässä, yhtä arvokas kuin nuoruuskin, nautittava omalla tavallaan. On vain osattava ottaa elämänsä käsiinsä...
Heta Rahkolla täytyi aina olla näköalaa, tie edessään. Muutenhan ihminen ei voi olla, hän mietiskeli. Kirjakultahan puhuu pakanoista, joilla ei toivoa ole...
Ja siinä pahimman keväthölseen aikana hänelle sitten ikäänkuin välähti, valkeni. Hän sattui kuulemaan keskustelun Makko-muorista, kylän ja pitäjänkin vanhimmasta ihmisestä. Kuuli naisenpuolen ihmettelevän ja ihastelevankin ääneen:
— Sadankymmenellä ja aina vain elää!
Ja sitten Kelo-Jussin, kylän suulaimman miehen, viisastelijan ja konnastelijan sanat:
— Kun ihminen pääsee sille asteelle, niin turhahan se on enää kuollakaan. Mainehan se vain nousee, mikäli aika kuluu...
Kas, niin! Ilmeistä oli, että vanhuuskin oli huomattava arvo tässä maailmassa, varsinkin niin sanottu korkea ikä...
Ja sinä siunattuna hetkenä Heta Rahkolle selvisi, että hänen elämänsä oli avoin kirja vain tässä kylässä ja tällä seudulla. Ja oliko hän naimisissa tämän kylän kanssa, jonka Metsän Ruusa oli valloittanut? Hän voisi hyvinkin muuttaa maisemaa. Hänellä ei ollut lapsia, ei edes läheisiä sukulaisia. Nekin jotka olivat vähän sukuhaisua, olivat oikeastaan pahempia kuin vieraat...
Siitä hetkestä lähtien ryppyinen, pyörein silmin katseleva Rahkon Heta eli jälleen täydeltä terää ja nautti elämästään, suunnitteli ja toivoi.
Sattui niin onnellisesti, että hänelle aivan pian ilmeni tilaisuus omistamansa Metsämökin myyntiin. Eräs nuori pariskunta osti sen vähäisestä hinnasta. Vaikka saattoi siinä olla hintaa tarpeeksi. Laho se oli ja hatara. Mutta kylläpähän tarkenevat, nuoret ihmiset, joilla on sitä kuumuutta ja kutkaa ruumiissa...
Heta ei ollut asunut mökissään, tuskin ovea avannut, sen yön jälkeen, jolloin Anna Ansala siellä kuoli, puhumattomana ja pukahtamattomana, ylpeänä. Nälkään, köyhyydessään ja ylpeydessään, kun luonto ei taipunut ottamaan vastaan ihmisapua ja almua... Sellaisen komean kuoleman Heta oli tehnyt siitä ihmisille. Vaikka totuus lienee ollut se, ettei Anna, entinen kuulu komea, miesten mieleinen, vanhennuttuaan ja rypistyttyään, nähnyt enää mitään elämisen arvoista edessään. Hän ei tahtonut enää elää. Hän näki vanhuudessa vain jotakin surkuteltavaa...
Mutta Heta Rahko näki asiat toisin. Vanhuuskin oli hänelle jotakin hyvin mielenkiintoista ja maistuvaa.
Niin, sen kuolinyön jälkeen oli Heta ikäänkuin kammonut mökkiään. Nyt hän siellä vielä käväisi, ostajia ja uusia omistajia paikalle saatellessaan. Näillä oli pikku tyttökin, tuollainen taapertelija, jonka nähdessään Heta huomasi ajattelevansa, että tuokion kuluttua sekin on vanha ja ryppyinen, sauvaan tarttuva. Tuokion! Siltä ihmiselämä näytti vanhasta, joka katsoi taaksensa. Ikäänkuin eilen oli Hetakin taaperrellut kuin tuo tuossa... Mihin ne kaikki pitkät vuodet haihtunevat...
Metsämökin muututtua rahaksi hänen nyyttiinsä Heta Rahko oli valmis jättämään synnyinkylänsä, koko elämänsä tähänastisen laakson. Jollekin harvalle hän oli maininnut menevänsä sukulaisensa johonkin etäälle. Jotakinhan on sanottava...
Hän seisoi maantiellä ja katseli Nevalan kylää, katseli viimeisen kerran. Monia muistoja tulvahteli hänen mieleensä, nousi haikea tunne, että elämä oli ikäänkuin turhiin tuhlattu. Siinä levisi hänen kylänsä koko kevätkesäisessä koreudessaan, upouudessa vihreydessään. Lehti havun voitti...
Mutta sitten Heta kääntyi päättäväisesti kuten ainakin ihminen, joka näkee kaiken edessäpäin. Hän tallusteli maantietä ryppyisenä ja harmaana, haaleanpirtein silmin. Hänen vanhuudessakin jonkinlaista siroutta säilyttäneessä olemuksessaan oli jotakin hiirieläintä muistuttavaa.
Ihmiset olivat toukotöissä tienvieren pelloilla, joiden yllä sulavan roudan kosteus vipaji kevätkirkkaassa ilmassa. He voivat nostaa silmänsä ja nähdä tiellä vaeltavan vanhan naisen. Mutta he eivät voineet tietää, että siinä oli ihminen, joka etsi kunnianarvoisaa, joltakin maistuvaa vanhuutta...
Oli Heta vaeltanut ennenkin tätä tietä, niminen voi olla viritetty uutta ja tulevaa varten, mutta muistot tulevat vanhalle kovin luontevasti. Julkaisin hän oli tästä kerrankin vaeltanut lähimpään kaupunkiin asti, alun toistakymmentä penikulmaa, ja taasen takaisin, astunut, astunut, ainoastaan ostaakseen kaksi litraa viinaa. Enempään eivät rahat riittäneet Se oli siihen aikaan, jolloin hän oli jäänyt elävän leskeksi ja yrittänyt etsiä elämisen apua myöskin viinakaupasta. Oli sekin tienesti sellaisista jalkajuonista! Mutta silloinkin isännät torkkuivat markkansa ja vaimot paisuivat maailman pahuutta vastaan, jota edusti Heta Rahko Metsämökissään. Sen siitä sai. Kylä puhuu eikä unohda. Heta oli lopettanut sen ammatin lyhyeen, sillä ei siitä mihinkään ollut. Lainasi Herra toki sen verran viisautta... Mutta vaivainen kaikki kokee...
Niin köyhä hän oli silloin ollut, astellessaan, astellessaan tätä samaa somerikkoa kahdella markallaan asioimaan. Nyt oli enemmän maailmaa ja pahaa päivää vastaan. Hän voi kävellessään tuntea hameittensa poimuissa sen nyytin painon, johon oli solmittu hopeita ja seteleitä. Hierojan ja kupparin ammatti oli sentään tuottanut jotakin, ja sitten siihen oli paiskattu se komea Anna, kumma ihminen...
Puhukoot ja arvelkoot nevalankyläläiset nyt mitä kerkiävät. Täti on tiellä, omistaan elävä täti...
Niin Heta vaelsi maantietä, jonka varsilla ihmiset äestivät ja kylvivät siementä. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan poikkeili torppiin ja taloihin levähtääkseen. Hän tuli hyvin toimeen ihmisten kanssa, kielevä ja taitava ihminen, melkoinen ihmistuntijakin, ja niin taipuisa suremaan surevien ja nauramaan nauravien kanssa, että hän toisessa paikassa hyreksi virttä ja toisessa vaikkapa mallaili miten ennen pantiin jalalla tanssilattioilla... Tämä seitsentäkymmentä häristelevä kulkutytön heitukka oli aivan omalaatuinen ilmestys. Hän tiesi miten on oltava. Kyläläinen ei voi olla miten sattuu, vaan hänen on muistettava, että ihmiset eivät unohda, ja kaikki on aina kuin avoin kirja heidän edessään... Mutta maantientäti menee matkaansa, eikä hänen sydämensä sure sitä mitä ei korva kuule...
Heta kertoi ihmisille auliisti itsestään mitä sattui. Enimmäkseen hän selitti menevänsä sukulaisiin, ihmisten luo, joita tuskin oli kirkonkirjoissa, ja sellaiselle paikkakunnalle, joka oli etäinen kuin Kiinanmaa Joskus hän pääsi töihinkin, hieromaan ja kuppaamaan ihmistä, joka oli tosisairas, niin ettei kevät ja toukotöitten kiirekään häntä virvoittanut. Tämä oli Hetasta mieluista sen puolesta, että se oli tienestiä. Hän oli oppinut antamaan rahalle arvon, eikä mielellään hellittänyt nyyttinsä solmuja, ellei ollut kyseessä oikein oikea kahvi. Se oli hänen mielijuomaansa ja sen orja hän oli auttamattomasti. Yksistään se olisi riittänyt pitämään Heta Rakkoa kiinni maailmassa.
Niin hän kuljeskeli ja tuli lopulta pieneen kaupunkiin, josta hän oli kerran saanut kahden litran astian pieneen konttiinsa. Niin yksinkertaiset hänen asiansa olivat silloin olleet, mutta nykyään hän oli kuin sadun henkilö etsimässä missä ihminen parhaan onnensa käsittää... Tämä kaupunki ei suinkaan ollut hänen päämääränsä. Hän tahtoi olla varma siitä, ettei joku synnyinlaaksolainen löytäisi hänen jälkiään. Tänne ne eivät kyllä tuoneet tervojaan ja parkkejaan, mutta joku juoppo markkinaisäntä saattoi hyvinkin ajaa töristä saman tien, minkä Heta oli askeltanut. Sitäpaitsi kaupunki oli hänelle jotakin vallan vierasta.
Hän jatkoi vaellustaan, pieni, harmaa, pyöreäsilmäinen, seitsenkymmentalvias kulkutytön heitukka. Mutta hän alkoi jo hiljoilleen väsyä tähän elämään ja epämääräiseen tientätin hahmoonsa. Hän halusi tulla joksikin, olla joku kunnianarvoisa korkeaikäinen henkilö, johon ihmiset katsovat tuntien ja tunnustaen toimellisen vaelluksen... Hänen mielikuvituksensa muovaili elämäntarinoita, jotka sopisi kutsua pimeydestä valkeuteen tilaisuuden tullen...
Melkoinen taiteilija hän oli, tuo ketterä, harmaa, hieman siroa hiirtä muistuttava muori, joka ruojutlöntöksineen kulki outoja teitä, outojen kylien sivuitse, käsivarrellaan kepeä kori, punaisen ja valkoisen kirjava.
Sattuma tuli hänelle avuksi luovassa työssään.
Heta Rahko oli saapunut muutamaan kirkonkylään, jossa oli yllinkyllin vesien välkettä ja lehtipuupuskien kimaltelua. Asumusten seinissä hohteli väriäkin ja maa oli kumpuilevaa. Heta nimitti tällaista maisemaa mielessään iloiseksi maaksi... Vaikka saattoi kaiketi sitä toisekseen ajatella, että mitäpä se vanha ilolla! Jalkoihin ne ottivat niin ylä- kuin alamäetkin...
Siinä kylässä hän onnistui saamaan potilaakseen vanhan muorinhöpsän, joka halusi välttämättä kokea kaukaa tulleen parantavia käsiä. Eräässä varjoisassa, viileässä kamarihuoneessa oli siis käynnissä hieronta ja loputon puhe. Muori halusi tietenkin tietää mikä ja mistä toinen mummo oli ja miksi hän kulki. Ties mistä syystä Heta tuli hänelle maininneeksi, että hän oli hyvin, hyvin kaukaa, rajan takaa, toisesta valtakunnasta, Ruotsista. Se seutu oli hänelle jossain määrin tuttu Anna vainajan, kuulun komean, kertomuksista, joka kaiketi tosiaankin oli siellä elänyt melkoisen osan elämäänsä, kun taasen Heta ei ollut koskaan elämällä elänyt muualla kuin Nevalan kylässä. Mutta miten lienee päässä välähtänyt, että hyvin kaukaa, toisesta valtakunnasta oleminen voi kuulostaa hyvin arvokkaalta...
Hän saikin muorin päivittelemään, että vai Ruotsista asti!
— Mutta suomea sinä silti äännät, piipitti hän ohkaisen raanun alla, joka peitti hänen laihaa olemustaan.
— Enkä minä muuta osaakaan, näki Heta hyväksi tunnustaa.
— Kävellenkö kuljit?
— Kävellen, kävellen, paitsi minkä vähäisen jalkojani lepuutin jonkun hyvän isännän rattailla...
— Nuori tuota vielä lienet, kun niin kuljeskelet...
— Eihän se ole vielä satakaan täynnä, ei varsin yhdeksänkymmentäkään...
Se oli taasen yksi niitä Hetan päänväläyksiä. Aivan niihin saakka hän oli paremminkin peitellyt, vuosiensa lukua jos iästä tuli kysymys. Se oli ikäänkuin asiaankuuluvaa leski-ihmiselle. Mutta nyt niitä kymmeniä oli jo niin runsaasti, että hän ajatteli olevan arvokkaampaa, jos niitä oli aivan olemalla...
— Herra isä! inisi hierottava. — Oletko sinä niin vanha? Minä olen vasta kahdeksankymmentä täyttänyt ja olen paljon heikompi...
— Herra on lainannut voimia, huokasi Heta hurskaana.
Sen jälkeen muorinhöpsä rupesi haamiloimaan ja muistelemaan, että sinne Pohjan Tornion puoleen oli täältäkin kulkeutunut muuan Pekka Pehkonen, kauan, kauan sitten kun oltiin nuoria. Eikö Heta ollut sattunut sitä näkemään ja tuntemaan?
Silloin Heta Rahkon päässä jälleen vilahti ja välähti. Häntä aivan hytkähdytti perin luontevasti, kun hän ilmoitti, että tuntee hän kuin tunteekin sellaisen Pekan...
— Saattaisihan tuon sanoa tuntevansa kuin viisipennisen, kun puolisen sataa vuotta yksissä leivissä oltiin...
Hän eläytyi tähän asiaan tuossa tuokiossa. Hän näki jo mielensä silmällä leveän virran välkkävän ja suurten metsäisten mäkien pohottavan taivaanrannalla. Ja Pekka Pehkonen oli punakka, iloluontoinen mies, seppä, jonka alasin helisi aamusta iltaan. Aivan huokasutti kun ajatteli, että sellainen mies oli maanmullissa. Ja leski oli surressaan tallustellut ne lukemattomat penikuormat nähdäkseen miesvainajan syntymäseudut...
Muorinhöpsä ei osannut muuta kuin päivitellä silmät pyöreinä kuin pikarit.
Mutta Heta oli nyt saanut kiinni langan päästä. Hän aivan nautti valmistautuessaan valloittamaan ikäänkuin uuden elämän itselleen. Hänen onnistui vuokrata huone siinä kylässä, siistinlaisen muorin, ja varakkaankin, omistaan elävän. Hän voi jatkaa entistä ammattiaan. Ihmisillä oli täälläkin reväsin irti ja hierovaa kättä kaivattiin, he saivat suoniinsa pahaa verta ja vain kuppasarvet ja -kirves voivat auttaa. Ja ellei Herra lähettänyt sairauksia tahi lainannut voimia niitä parantaa, niin olihan Hetalla se tiukasti solmeiltu mytty hameittensa poimuissa.
Niin alkoi aika kulua. Erään melkein unohdetun Pekka Pehkosen korkeassa iässä olevan lesken saapuminen kylään ei ollut enää mikään uusi asia.
Seudulla oli yhäkin Pehkosia, vieläpä öhynlaisia talokkaita, samaa sukua sen ammoin sitten maailmalle menneen Pekan kanssa. He suhtautuivat alussa Hetaan kylmästi, melkein ynseästi. Mikä sen tietää vaikka tuo ventovieras muori olisi vartavasten kävellyt heidän vaivoikseen...
Mutta Heta ei tunkeillutkaan heidän seuraansa. Hymähtelihän vain, että kyllä ne Pekan näöltä tuntee Pehkoset. Eihän ihminen pääse sukunsa näöstä... Ja vähitellen Pehkoset itse lähestyivät Hetaa, ikäänkuin ottivat hänet sukuun. Tämä tulokas oli osannut aivan sivumennen viritellä luulon ja uskon, että hän ei suinkaan ole mikään tyhjä muori... Mikä sen tietää mitä ja miten paljon sillä on kätköissään! Oli parasta olla hyvissä väleissä tuollaisen omistaan elävän muorin kanssa. Jokuhan ne kätköt sitten katselee, kun siitä aika jättää. Ja pianhan se jättää tuollaisesta taivaanikäisestä...
Kunnianarvoisat Pehkoset alkoivat vihjailla, että Heta voisi hyvinkin siirtyä sukulaisten hoiviin. Mutta Heta näki toistaiseksi hyväksi jatkaa itsellisen elämäänsä.
Vuodet vierivät. Hetan entinen elämä jossakin Nevalan kylässä, missä hänen nuoruutensa virheet ja aisaanpotkaisut olivat ihmisten edessä kuin avoin kirja, oli jo kuin unennäköä...
Heta Rahko, taitava ihminen, oli osannut vapauttaa itsensä menneisyyden kahleista. Täällä kumpuilevilla, iloisilla mailla, vetten välkkeessä, hän oli kunnianarvoisa naishenkilö, punakan, iloluontoisen sepän tienaamat varat takanaan. Tuo takoja iänikuinen oli ahkerasti seisonut alasimen takana ja myöskin Hetan hyppyset olivat saaneet jotakin aikaan, parantaneet kiitollisia rikkaita vaivoistaan... Ja nyt hän oli aivan harvinaisen pirteä ja eloisa muori sadankymmenellä olevaksi...
Tuli sitten aika, jolloin Heta Pehkonen saavutti satavuotiaan harvinaisen korkean iän. Pehkoset olivat järjestäneet suuret juhlat sukuun otetun vanhuksen kunniaksi. Pitkiä pöytiä, pappeja puhumassa, osoittaen sanansa toimeliaasti vaeltaneelle, veisuun hyminää.
Ja Heta kaiken keskellä, ryppyiset kasvot laupeina, silmät pyöreinä ja haaleina, mutta yhä kätkien kirkasta jäljen kipinää. Ehkä hän ajatteli kuinka toista oli sentään olla tänä Hetana, eikä sinä entisenä, jonka elämä ja vaellus oli ollut ihmisten edessä kuin avattu kirja...
Ilta alkoi sinertää, armaan maaliskuisen päivän ilta, jolloin sata vuotta oli kulunut Heta Pehkosen, toimeliaan ja taitavan leski-ihmisen syntymästä. Hän oli juuri lähtemässä yksinäiseen kammioonsa Pehkosen suuresta talosta, näistä ylväköistä juhlistaan, joita pitkät pitopöydät, papit ja kukaties piispat olivat kaunistaneet. Häntä kyllä kehoiteltiin jäämään taloon, jäämään vaikka toiseksi vuosisadakseen. Mutta Heta oli itsepäinen. Hän tahtoi aloittaa toisen vuosisatansa itsellisen vapaudessa...
Hän oli juuri lähdössä talon portilla, lauma saattajia ympärillään, kun maantien täytti pieni markkinakaravaani, tiukujen helinä, ravakasti liikkuvat hevoset ja suuriturkkiset miehen möhkäleet. Eräs niistä käänteli mälliä suussaan, sylkäisi ja korotti äänensä:
— Kas, siinähän on Heta! Siinä on, kuule, pohjoisen mies, sellainen muori, ettei niitä olekaan joka kylässä! Sata vuotta täyttää ja vielä on jalan nousu kuin seitsentalviaalla...
Matkue aivan pysähtyi, että olisi kunnollinen tilaisuus katsella satavuotiasta ihmistä, joita ei joka päivä tallustele vastaan. Heta huomasi kauhukseen, että erään hevosen reestä katsoi häntä kasvoista kasvoihin Laitinen, eräs Nevalan kylän isäntiä, suuri markkinamies. Mikä kohtaus! Molemmat he katsoivat ikäänkuin vainaja olisi noussut maasta heidän eteensä...
— Tuokin koijari! ajatteli Heta. Ympäri maanpiiriä sen pitää koluta markkinoilla...
Mutta Laitinen, isoääninen miehenkollo, oli niitä ihmisiä, joiden on hetimiten ilmilausuttava pieninkin sisällään syntynyt ajatus.
— Mutta sehän on Rahkon Heta! hän kolisi. — Meidän kylästä kadonnut muori. Eikä se mikään satavuotias ole. Monta kymmentä vuotta se saapi vielä jäytää leipää ennenkuin on siellä asti...
Pehkosen talon portilla oli ällistelyä ja tuijotusta. Kaikki katsoivat juhlittuun satavuotiaaseen. Mutta ensi hämmingistä toinnuttuaan Heta kyllä tiesi kuinka on oltava. Hän aivan sylkäisi:
— Pthyi! Mitäpä juopuneitten puheista! Katsokoot sinne missä on aina pimeä...
Hän suipisti suunsa, nosti niskansa kekkaan ja alkoi astella, sirona ja harmaana kuin pulmunen lumella. Hänellä ei ollut pitkää matkaa kuljettavana ja suunta oli toinen kuin markkinamatkueen.
Heta oli saanut voiton. Sillä markkinamiehet löyhähtelivät tosiaankin viinalta kuin rankkitynnörit. Sitäpaitsi tuo suuriturkkinen, suulas miehenkollo hermostui ihmisten kyselyistä, kävi epävarmaksi, melkein suuttui:
— Mikä ne kaiken maailman muorit tietää! Eikä ole väliäkään! Yksiä kummituksia ne kuitenkin ovat...
Matkue lähti jälleen liikkeelle. Tiukujen helistessä se häipyi maaliskuisen illan sineen.
Mutta Heta tiesi, ettei mikään niin vain häivy. Ensimmäinen särö oli ilmestynyt hänen taidolla tehtyyn elämäntarinaansa, korkean iän tarinaan. Ihmiset eivät unohda. He voivat olla ystävällisiä, mutta he kuiskuttelivat keskenään mitä eräs outo markkinamies oli sanonut. Oli kuin he jälleen raplailisivat auki hänen elämänsä kirjaa, jotta kaikki olisi avoimia heidän edessään...
Toki sinne Nevalan kylään oli matkaa melkoisesti, huokasi Heta. Ei sitä taivalta totuutta harrastavinkaan akka niin vain hohkaise nähdäkseen onko Heta Heta, vaiko joku muu...
— Sadassa vuodessa on tosiaankin aikaa, mieteksi Heta. — Se on vanha sana. Ei sitä tahdo jaksaa elää, niinkuin pitäisi...
SANAN SEURAUKSIA
Kuorma oli valmis eikä siitä: tällä kertaa tullut järin suurikaan. Muutamia, laatikoita nauloja, pahvikolleja ja muutamia maanviljelyskoneita, auroja ja äkeitä. Kauppiaitten varastomies meni tiehensä, ja autonkuljettaja ja vänkäri nokisissa ja öljyisissä ja repaleisissa suojapuvuissaan kiipesivät autonkoppiin ja ryhtyivät aterioimaan. Heillä oli leipää ja voita, suolakalaa ja murunen palvattua lihaa ynnä litranpullo maitoa.
— Olisihan sieltä kuppilasta, saanut lisäksi jotakin keitontapaista, sanoi vänkäri..
— Kuppilain keittosotkut vain pilaisivat aterian...
Se oli kuljettajan mielipide, jonka hän lausui laskettuaan maitopullon huuliltaan. Sitten hän alkoi jauhaa leipää ja kalaa vahvoin, toimeliain hampain.
Ilta jo hämärsi, varhainen, alakuloinen, syksyinen ilta. Kaupungin äänet, moottoriajoneuvojen äkeä surina, hevosen kavioitten kopse katukivillä, junan kiljahdus ratapihalla kuuluivat vaimeina Kauppiaitten pihamaalle. Taivas kaupungin yllä oli raskaassa pilvessä.
— Taitaa aatteilla sadetta, virkahti vänkäri, jolla kuulosti olevan taipumusta jaarittelemiseen.
— Annamme sataa, sanoi kuljettaja. — Tavara on sellaista, ettei se märkyyttä säikähdä, ja ressunkappaletta on sen verran, että tupakkakollin päälle.
Sitten työtoverit purivat ja nielivät hiljaisina, kunnes kuulivat lähestyvät askelet kivetyllä pihamaalla. Miehen kasvot ilmestyivät alaslasketun akkunalasin aukkoon.
— Kas, Ruotsi ruoalla! tervehti tulija. — Minulla kun olisi sellainen mööpeli kuin ruumisarkku eli naapurinmiehelle se oikeastaan kuuluu tahi paremminkin sen kuolleelle akalle. Eiköhän tuo sopisi teidän kärryihinne? Se menisi aivan perille asti, niin että siitä ei olisi sen enempää vastusta...
Kuljettaja nieli puruksen alas, ryyppäsi maitoa ja lausui lopulta:
— Miten lienee. Valmis kaiketi meillä kuorma on. Katsasta näyttäisikö sinne johonkin rakoon sopivan.
Ruumisarkkumies teki työtä neuvottua. Sitten hänen äänensä kuului:
— Siinähän on sija sitä arkkua varten kuin valettu! Näyttävät nuo karhitkin olevan niin laitetut, etteivät ne liiku ja säre sitä...
— Siinä mielessä ne sinne pantiin, etteivät ne tielle hypi, sanoi vänkäri, joka oli lopettanut syöntinsä ja jonka suu oli vapaana puhumista varten. — Mutta jos arkusta tulee välillä päreitä, niin se tapahtuu sinun vastuullasi...
— Minunpa hyvinkin, myönteli ruumisarkkumies, — taikka sen pääjeken, joka ei koskaan nuku...
— Onko komeakin arkku? kyseli vänkäri. — Meillä ei ole ressua ja nyt saattaa sataa, ja silloin se menee piloille.
— Mistä nämä komeat köyhällä. Kunhan puupaltto on. Jos kastuu jo vähän ennakolta, niin siellä se vasta kastuu Teeriharjussa... Kävi miten kävi, mutta siihen minä sen panen, kun kerran otin sen asian toimittaakseni naapurille. Se arkkuliike onkin lähellä ja siellä lienee käsikärryt, joten käväisen sen hakemassa syöntiaikananne, niin se on sitä myöten selvä...
— Sen kun vain, sanoi kuljettaja halukkaan haukkailemisensa lomassa.
— Kaikkia sitä meillekin työnnetään! jahkaili vänkäri. — Lieneekö sellainen vehe meidänkään retkillemme onneksi ja siunaukseksi...
— Sen puolesta saat olla huoletta, sanoi kuljettaja jämäkästi. — Ruumisarkun vaikutus on juuri sama kuin minkä tahansa puustatehdyn kappaleen...
Kuljettaja söi ja vänkäri vaikeni ja tupakoi. Kohta kuului käsikärryn kolina. Ruumisarkku saapui ja sen tuoja nosti sen vänkärin avustamana autonlavalle.
— Siinä sitä sitten asutaan, kun nirri on otettu pois, jaarikoi vänkäri. — Musta se on ja synkältä näyttää...
Ruumisarkkumies meni tiehensä käsikärryineen. Kuljettaja söi eikä tullut sen täyteläisemmäksi. Mutta eväät loppuivat ja syöntikin oli siitä syystä lopetettava. Nyt kuljettaja sytytteli röyhtäillen ruokasavujaan.
Silloin kolisivat jälleen uudet askelet pihamaan kiveyksellä. Hieman huojuvaryhtinen ja kömpelöaskelinen mies lähestyi reppu kyttyränä hartioilla ja jotakin tavarakääröä kädessään riiputtaen.
— Taasenko se Eetukin on kaupungissa! tervehti vänkäri.
— Mutta nyt pitäisi päästä pois täältä maailman jaloista. Mahtuuko kyytiin?
— Lavalle, sanoi kuljettaja. — Siellä saattaa tuulahdella puseroon...
— Onhan näihin totuttu, maailman tuuliin. Kunhan taipaleen poikki pääsee...
— Jos sataa, niin älä koske ressunkappaleeseen. Sinä saat kastua, mutta tupakat eivät...
— En, en, vakuutteli mies, tihrusilmäinen ja naurusuu. — Joko te pian lähdette?
— Hetimiten. Nättiinhän me lähdemme, kun päästiin toki kesällä siitä häkäpöntöstä. Niin pyyhkäistään kuin ennenvanhaan, että rattaat soikeina...
Tulija nosti reppunsa ja myttynsä autonlavalle ja kömpi itse perässä.
— Minusta tuntuu, että se lahna alkaa kysellä uima vettä, sanoi vänkäri. — Eiköhän käydä paiskaamassa kaljapullo naamaamme?...
— Mitäpä siinä! Ainahan me se Järvikin tavoitetaan. Ja otetaan pullonen matkaevääksikin, myöntyi kuljettaja.
He menivät, ja vastatullut mies jäi yksin kuormatun auton lavalle Kauppiaitten pihamaalle. Mutta yksin ollessaankin miehen suupielissä viipyi merkillinen naurunvirne. Sinne ne nyt menivät, vaikka heti aikoivat lähteä. Piru tiesi milloin palaavat, mutta mihinkään ei ole lähtemistä. Jos lähdet, niin silloin tulevat ja kyydistä jäät. Eikä ollut mihinkään menemistäkään. Asiat oli toimitettu. Ja hyvin. Neljä pulloa, laillinen annos, hänellä oli repussa, ja lisäksi paketissa muutamia voilla vaihdetulta. Mutta sitä hän ei tunne, jos tarkastus tulee, kuten joskus kuuluu tulevan. Ei, herra nähköön, reppu hänellä on, mutta ei mitään myttyjä! Tämäkin reissu tekee muutamia tonneja, sillä ylimäissä on pulloilla hintaa. Siihen viinankuraan kun joillakin on sellainen hinku, että maksavat mitä vain, varsinkin kun ovat alun saaneet. Jotkut myövätkin halvemmalla ensimmäisen pullon, ihmistuntijat, kirien sitten hintaa hiljoilleen. Mutta Eetu on vielä viisaampi. Hän antaa vasta sitten, kun muut lähteet ovat ehtyneet... Ja pohjanahkaakin hänellä on aika kimpaleita, voilla vaihdettua. Niistäkin jätkä maksaa mitä vain, että pääsee metsään. Voita hänellä oli ollutkin melkoinen järkäle tänne tullessa, ja sellaisesta miehestä nämä kaupunkilaiset tykkäävät. Herran siunausta tuo lienee tämmöinen aika meikäläiselle; Mitenpä hän muutenkaan eläisi huonolla terveydellään? Jos metsätöihin menisit, niin heti sängyn omaksi, kunnan niskoille. Tietää ne kunnanherratkin sen, ja silti ei kanteita kuulu pinnarilain perusteellakaan. Ja jos kuuluisikin: Eetulla on lääkärien todistukset ja paljon hyvää puhetta, töitäkin, sellaisia kevyempiä ja tilapäisiä. Niin hän nyt vain elelee ikäänkuin ajan vahvoilla hartioilla ja jopa hiljoilleen rikastuu... Mutta jos valtion viinaa olisi kaikissa kaupoissa kuten muuta tavaraa, niin tonnit eivät löytäisi Eetun poveen tietä. Valtio viisaudessaan oli hänelle, vähäiselle ja huonojalkaiselle ikäänkuin hyvä isä... Itse hän ei tuota viinankuraa rakastanut, vaikka ottikin ryypyn kun annettiin. Nytkin hän oli saanut siltä rouvalta harjakaisia eväsvointähdekauppaan, että aivan tuntui raukaisevan, rouvalta, joka kovin ihastui voinokareesta...
Mutta nyt alkoi pisarrella vettä ja kohta satoi täydellä todella, ropottamalla. Ja hämärä oli tihentynyt pimeydeksi. Eikä automiehiä kuulunut. Etteivät nekin vain vedä jotakin päähänmenevää nahkaansa ja aja sitten metsään. Sellaista sattuu... Mutta märkyys on perin epäterveellistä, varsinkin hänenlaiselleen, heikolle, eikähän tässä pala kohta piippukaan. Eikä ressua saanut ottaa. Mutta olihan siinä se ruumisarkku, tyhjä tietenkin, heh...
Mies nosti arkun kantta, joka irtautui helposti, ja havaitsi siellä tosiaankin olevan joutilasta, tyhjää tilaa. Siinähän oli sateensuoja ja tuulensuoja ja samalla makuupaikka. Samalla saisi ikäänkuin esimakua siihen millaista on sitten, kun maataan hiljaa arkussa. Herran siunaus jatkui pienelle mustan pörssin edustajalle...
Myttynsä mies heitti ulkopuolelle käden ulottuman päähän, nosti reppunsa arkkuun päänaluseksi ja kömpi sitten sinne itsekin sovitellen kannen paikoilleen siten, että jäi pieni rakonen. Sitten hän ojenteli mielihyvin kovilla kaduilla kävelemisestä kangistuneita raajojaan, täytti piippunsa, sytytteli ja veteli henkosia ja kuunteli kuinka sade rummutti kodikkaasti arkun kantta. Kun piippu sammui, niin hän nukahti, kaupanteon, rauhattoman kortteerielämän ja ystävällisen rouvan ryypysten raukaisemana.
Automiehet viipyivät melkoisen kauan. He olivat tavanneet kuppilassa, jossa oli savua ja sorinaa, radion melua ja astioitten kalinaa, muutamia sodanaikaisia tuttavia, joiden kanssa oli mukava jutella. He olivat tosiaankin ottaneet muutamia ryyppyjä, kuten odottava mies autossa oli epäillyt, kumonneet kurkkuunsa kaljalaseihin salavihkaa kaadettua viinaa. Mutta he eivät suinkaan silti olleet väkijuomien liikuttamia lopultakin palatessaan autonsa luo Kauppiaitten pihamaalle. He tiesivät sangen hyvin mikä sopii autonkuljettajalle ja mikä jollekin muulle suvulle...
Vaununsa ympäriltä he tapasivat pienen parven naisihmisiä ja jonkun mieshenkilön, jotka pyrkivät kyytiin. Naiset olivat hyvin kieleviä ja ehtivät siunaamanhetkessä selittää kuinka linjavaunuun ei ollut mahtunut ja kuinka lääkärissä oli viipynyt niin kauan, että auto oli jättänyt. Heille kaikille oli kovin tärkeää päästä heti kotipuoleen. He kyselivät montakin kertaa, että onhan tämä varmasti se Järven kauppiaan vaunu ja vasarsivat, että piti pysähdyttää siellä ja siellä.
Kuljettaja oli nyt hyvin kiireissään ja kärsimätön. Hän sanoi, että kiivetköön lavalle se, joka luulee tarkenevansa. Mutta ressuun ei saa koskea. Sillä tupakka ei saa kastua, kun taasen ihminen ei ole sulavaa laatua...
Kyytiinpyrkijät kiipesivät kiireesti autonlavalle, vänkärin avustaessa ripeästi takamuksista lihavahkojen emäntien kömpelöä kiipeämistä. He uskoivat kylmän kyydin kestävänsä. Olihan heillä päällysvaatteita ja vilttejäkin, ja sadekin oli vaimentunut pieneksi ripistelemiseksi.
Niin auto hurahti liikkeelle Kauppiaitten pihasta ja matka ylimaihin alkoi. Kuljettaja oli tosiaankin nyt kiireissään. Emännät ja akat eivät olleet vielä löytäneet istumapaikkaansa kun jo oltiin liikkeellä. Mutta mukaan tulleella mieshenkilöllä oli taskulamppu ja hän avusti sen valolla ystävällisesti naisia löytämään soveliainta istumapaikkaa. Silloin paljastui asia, jonka naiset ilmaisivat niin monella äänellä kuin heillä suita oli:
— Herra isä, ruumisarkkuko siinä rojottaa!
Sitä seikkaa päiviteltiin monin äänin pitkä tovi. Miten ne nyt ruumiita samaan kyytiin elävien kanssa! On ne nuo automiehetkin muutamia...
Mutta mieshenkilö, mikä lienee ollut, sammutti tyynesti valonsa ja rauhoitti naisia selittämällä, että tyhjähän se arkku tietenkin on. Ne kun nykymaailmassa nämä viimeiset paltot hankitaan korpimaillekin kaupungista monessa tapauksessa.
— Ja mitäpä siitä, jatkoi hän, — jos siellä olisi ruumiskin. Minulle ne ovat aina tuottaneet onnea. Esimerkiksi emäntä on minulle siunautunut kuolleen kautta. Kuulkaahan! Oleskelin itsellismiehenä talossa, jossa oli tyttö, joka ei minusta vähääkään välittänyt. Mutta sitten talossa sattui kuolemaan vanha vaari, ja siinä kylässä ja siihen aikaan oli tapana pelätä ruumiita. Vaikka sen turhempaa pelkoa tuskin lienee. Eihän kuollut ihminen enää ketään loukkaa. Mutta kovasti se tyttö pelkäsi eikä pimeän aikana uskaltanut yksin mennä ulkotöihin. Niin minäkin sitten kelpasin mörönsyötiksi, kun tyttö meni navetoille. Istuin siellä kodan pesän ääressä lakki kallellaan ja viheltelin, viheltelin niin onnistuneesti, että tyttö alkoi kallistaa korvaansa puoleeni. Ja siten siitä vaarin kuolemasta sukeutui minulle emäntä...
Mutta oli epätietoista piilikö miehen jutussa mitään matkuetta rauhoittavaa. Saattoihan se yhtä hyvin todistaa, että kuolemassa ja kuolleissa on jotakin salamyhkäistä voimaa ja vaikutusta. Matkaseurue mykistyi vaiteliaaksi, epämieluisalla tavalla tietoiseksi siitä, että siinä lähellä rojotti jotakin pitkää ja mustaa, itsekunkin päämäärä... Ja maailma ympärillä oli pimeä ja avara. Oli vain tämä vaunu, joka kiiti siinä heittäen outoon maailmaan valokeilansa, kiiti, mihin lienee kiitänyt, ehkäpä suoraapäätä siihen tulevaiseen...
Mutta mustan arkun asukas, suuren pimeän pörssin pieni Eetu, oli myöskin herännyt lähdön hälinään. Siellä hän nyt valvoi ja makasi selällään pimeydessä, omituinen naurunvirne suupielessään. Olipahan viimeinkin lähdetty liikkeelle ja saatu matkaseuraakin. Mäen emännän äänikin sieltä oli kuulunut...
Ja oikeastaan Eetun ja Mäen emännän välillä oli aina ollut jokin, mitähän lienee ollut, päätä vaativaa. Jo siihen aikaan, jolloin Eetu oli ollut vain pieni, orpo poikariepu, Mäen emäntä oli osannut sanoa jotakin sellaista, joka jäi pistämään ja olemaan Eetun sisälle. Ei ihmisen pitäisi päästellä sanasiaan miten sattuu. Ne jäävät kytemään... Ja myöhemminkin, niin ainakin Eetu kuvitteli, Mäen emäntä oli aina ikäänkuin kadehtinut sitä, että Eetukin kaikesta huolimatta vaeltaa maailman poikki. Nykyäänkään se ei missään tapauksessa myönyt Eetulle yhtään voi- tahi läskikiloa peläten tämän siitä hyötyvän. Antoi mieluummin muille halvemmallakin, vaikka olikin kitsas...
Eetu makasi arkun syvässä pimeydessä, täytti piippunsa ja sytytti sen varovaisesti silloin kun auto ja kuorma jossakin kuoppapaikassa oikein kolisi. Sitten hän tupakoi ja mietiskeli ja kuunteli. Mutta matkaseura arkun ulkopuolella oli hiljaista. Tovin kuluttua kuului kuitenkin Mäen emännän ääni:
— Herra isä, kessuhan tässä haisee! Kuka juutas se tupakoi?
Oli ilmeistä, että kukaan matkaseurueeseen kuuluva ei tupakoinut. Mieshenkilö vakuutti, että hän ei polta näitä nykyajan tupakoita.
— Se nykyajan tupakka on hajultaankin jotakin ihmeellistä. Nähtiinpä nyt: tievieren torpassa sytytti äijä visakoppansa ja naisen nenä ohivilahtavassa autossa tunsi sen... Vaikka on ne naisten nenätkin! Jos minä esimerkiksi otan pienenkin ryyppysen ja ilmestyn kotipirtin ovensuuhun, niin suuren tuvan toisella puolella alkavat heti emännän sieraimet liikahdella kuin oravakoiralla...
Sitten on hiljaista. Vain vaunu huokaili raskaasti, huokaili kuin ainakin raskaasti kuormitettu olento raskaassa ylämäessä. Ja sitten mentiin taasen tasaisia kilometrejä siunaamanhetkessä. Ja sitten vaunu rytkähti, että matkustajat koholle keikahtivat jossakin kelvottomassa rummussa.
Sen jälkeen kuului jälleen Mäen emännän ääni:
— Siellä on joku tuolla arkussa! Siellä liikahti... Niinkuin saapasrajoilla olisi potkinut kantta...
Vaunussa oli hiljaista. Sitten mieshenkilö puhui:
— Jos siellä on joku, niin sen tietää kysymättä mikä siellä on. Sellaiset olijat eivät mieti enää ilkeyksiä...
Suuren mustan pörssin pieni Eetu, jonka saappaat tosiaankin olivat liikahdelleet vaunun heilahtaessa, olla oletti hiljaa piilossaan. Hänen merkillinen naurunvirneensä syveni pimeydessä, sillä hän ajatteli, että Mäen emäntä joutaisi hyvinkin saada viestin henkimaailmasta.
Vaunu nieli kilometrejä ja matkustajat vaikenivat ja värjöttelivät. Tällä matkalla halki pimeän maan oli oma salamyhkäinen ja ahdistava tunnelmansa. Tienvieren asumusten himmeät tulet vilkuttelivat kuin jostakin toisesta maailmasta...
— Oliko siinä jo Torkkola? tutkaisi Mäen emäntä. — Hohoi, pianhan tämä sitten loppuisi...
— Jaha, ollaan siis jo siellä asti, ajatteli mustan arkun asukas. — Sitten on jo aika...
Vaunu kulki tasaisella tiellä melkoisen äänettömästi. Ja yhtäkkiä ruumisarkun kansi raottui ja kova ja kolea ääni lausui:
— Jokohan tuo olisi pysäysaika?
Silloin tuli liikettä vaunuun. Naisihmiset kimposivat pystyyn ja kirkuivat ja alkoivat kolkuttaa kiivain nyrkein kuljettajan kopin kattoa. Mieshenkilö seisoi kuin suolapatsas, kiroilla jupisi ja etsi hätäisesti taskulamppuaan löytämättä mitään. Sillä vaikka mies ei uskoisi toiseen maailmaan enempää kuin juhmukulma sonni, niin saattaa tulla hetki, jolloin ikäänkuin pyyhkäistään taito ja maltti ihmisestä...
Mutta pimeän pörssin pieni Eetu näki tehneensä valtavan vaikutuksen matkaseuraansa. Sitä ei olisi pilattava jäämällä tökerösti istumaan reppuineen ja piipunnysineen avattuun arkkuun. Jutun piti jäädä selittämättömäksi ja salamyhkäiseksi, niinkuin tällaisten asiain laatuun kuului. Hänen sopisi jo jatkaa matkaa kävellenkin, oikaisten Perukan kautta. Se olisi senkin puolesta sopivaa, että siellä oikeassa pysähdyspaikassa voi pahannenällä olla poliisikin, joka voisi vaikka kysäistä mitä repussa ja mytyssä on. Sitäpaitsi häipyminen olisi edullista senkin puolesta, että hän voisi siten matkustaa riiltä. Eiväthän automiehet tienneet oliko hän matkassa vai ei, ja olihan oikeastaan sopimatonta, että henkimaailman edustaja maksaisi matkoistaan. Henget ajavat vapaalla kyydillä...
Kaiken tämän Eetu kerkesi ajatella sillävälin mikä kului auton pysähtymiseen. Lisäksi hän kerkesi nostaa reppunsa ja myttynsä auton perälaudan laidalle, jopa nostaa arkun kannenkin käsikopelolla jotenkuten paikoilleen. Kun auto sitten pysähtyi, niin hän laskeutui lavanreunasta kynsistään riippuen maantielle, otti tavaransa kainaloonsa ja puikahti ravin taakse, jossa kuusimetsä tohisi synkeästi syksyisen tuulen kourissa ja vesi pisarteli alas oksilta.
Mutta ennenkuin melkoisen hiturainen Eetu oli näin pitkällä olivat auton kaikki naismatkustajat jo maassa, lukuunottamatta Mäen emäntää, joka hypätessään suinpäin alas oli tarttunut liepeistään johonkin lavanreunan koukkuun ja riippui nyt taivaan ja maan välillä älähdellen ja kirkuen. Mieshenkilö seisoi yhä kuormalla etsien taitamattomin käsin taskulamppuaan, kopistaan ulos rynnänneet automiehet olivat ihmeissään.
— Mikä täytisen hätä siellä lavalla tuli? karjui kuljettaja.
Mutta naisväki vain viittoi kuormaa sanattomana, huokaavin suin. Kuljettaja ja vänkäri päästivät ensin Mäen emännän pinteestään, emännän, joka huokaili murtuneena, että tohtori oli käskenyt olla hyvin varovainen, ja sitten tapahtui heti tällaista...
Nyt matkustava mies vihdoinkin löysi lamppunsa ja kuljettajan avustamana tutki tarkoin kuorman. Arkun kansi näytti vähän lonkahtaneen paikoiltaan.
— Siinä se nyt on! rähisi kuljettaja. — Lonkahti irti auton keikkuessa ja siitä akoille hätä...
— Ei, sanoi matkustava mieshenkilö, — oli siinä jotakin muutakin. Äänikin kuului...
— Mutta perhana! päsähti kuljettaja. — Se on ollut se Eetu-jätkä! Sehän nousi vaunuun...
— Ei ikinä se ollut Eetun ääni, sanoi Mäen emäntä.
— Jos siellä arkussa ei vielä ollutkaan ruumista, niin kyllä se jo saattoi tulla katsomaan majaansa...
Siinä seisoi kummitusvaunu kuusimetsän reunustamalla tiellä, pelokkaat akat ympärillään ja tuohtunut kuljettaja kuorman päällä.
— Eetu hoi! huusi hän kurkun täydeltä. — Tule esiin! Kyllä sinut nähtiin...
Mutta kuului vain yötumman kuusikorven huokaus. Ja niin vaunun oli jatkettava matkaansa. Toiset naiset nousivat kuin nousivatkin lavalle mieshenkilön seuraan, sillä heillä oli vielä aikalailla taivalta. Mutta Mäen emäntä ja eräs toinen sanoivat mieluummin kävelevänsä maajalassa joitakin kilometrejä kuin nousevansa vaunuun, missä tyhjäset liikkuivat ja ääntelivät...
Tämä tapaus tuli hyvin kuuluisaksi. Siitä puhuttiin joka tuvassa Järven suuressa pitäjässä ja pian koko maakunnassa. Saatiin aihe moniin muistelmiin ennen sattuneista henkimaailman esiintymisistä. Sanomalehdetkin asiasta kirjoittivat.
Mutta siihen ei koskaan saatu sen kummempaa valkeutta. Suuren pimeän pörssin pieni Eetu oli, kun niikseen tuli, hyvin perusteellinen ja varovainen mies. Hän oli ollut yötä Ojan mökin lämmitetyssä saunassa ja ilmestyi vasta seuraavana päivänä ihmisten ilmoille. Hän sanoi tulleensa kaupungista jossakin Liikenteen vaunussa. Oli kyllä kysynyt kyytiä Järven kauppiaan autoonkin, mutta pitkästynyt odottamaan jossakin viipyviä kuljettajia.
Hänen suupielissään viipyi omituinen naurunvirne. Vain hän tiesi, että Järven kuormavaunun kummitusilmiö oli oikeastaan saanut alkunsa eräästä kymmeniä vuosia sitten sanotusta sanasesta, joka oli jäänyt kytemään orvon Eetun sisään...
Ja lieneepä se Mäen emäntäänkin jotakin vaikuttanut, se sananen, nyt lopultakin takaisin kimmotessaan. Sen kuului pitäneen mennä uudelleen lääkäriin valitellen, että se kummitusvaunun kyyti ei ollut tehnyt hänelle hyvää.
Ja suuren mustan pörssin pieni Eetu käveli syksyisiä kujia kysellen emänniltä voita ja hymyillen kuin ainakin mies, joka tiesi mitä eivät tiedä kaikki lapset.
VUOSISADAN OTTELU
Mies syntyi kaukana Suomenmaan pohjoisosassa, missä maa on monipoimuista ja näköalaa niin yllinkyllin. Metsäisiä vaaroja, tuntureitten kaljuja, jänkien ja vesien sileyttä. Poroelot ja metsien ja vesien riista elättivät sen maan asukkaat. Viljelys on ylen pientä. Kuten kynnenraapaisu oli rannattoman erämaan keskellä jokin pieni perunamaa ja ohrapeltotilkku. Hiirentöiltä vaikutti pieni heinäpieles jängän reunassa tahi puron varrella.
Kaukana etelässä oli lannanmaa ja puutavarayhtiöitten uusi aika uinui-vielä tulevaisuuden helmassa.
Tässä maisemassa kas voi ja vahvistui mies, jonka nimi oli Pankka. Sangen varhaisessa iässä hän jo nosteli vedestä potkivia kaloja ja hänen virittämässään paulassa herkesi moni pahankurinen riekko väkättämästä. Hyvin nuorella iällä hän jo hiihteli pororuhtinaan raitiona, ja liha ja kala kasvattivat hänestä kokoliaan ja elävän miehen. Väljä taivas ja totinen tunturimaa olivat ainoina todistajina monissa tahdon- ja voimanponnistuksissa, joiden runsaina palkintoina oli olemassaolostaan nauttiva ruumis ja pilvetön mieli.
Hyvin nuorella iällä Parnalla oli jo oma pesä, hirsinen mökkeröinen tunturin juurella, vaimo ja lapsikin.
Mutta sitten tulivat kovat ajat pohjoiseen. Tuli suuri poronkaatokesä. Poroelot kuolivat ruttoon melkein yhdettömiin ja pororuhtinaat kukistuivat kerjäläisasteelle. Vedet antoivat kaloja perin kitsaasti ja syksyllä halla, suuri taivaallinen vilu, tuhosi vähäiset viljelykset. Nälänhätä oli käsissä kuolemalla uhkaillen.
Jossakin etäällä oli pelastava leipämaa, jossakin yhä edempänä pohjoisessa lainehti Ruijanmeri jäisenä ja ikuisesti sulana, äärettömänä ja ehtymättömän anteliaana. Sinne johti vanhoja polkuja ja sinne lähti nyt paljon pohjolan kansaa vaeltamaan yli tunturien itsepintaisina kuin tundrojen sopulilaumat.
Sinne Pankkakin lähti jutamaan pienine perheineen. Mutta matkalla autiossa tunturimaassa häneltä kuoli niin vaimo kuin lapsikin. He eivät kyenneet kestämään nälkää ja matkan vaivoja. Yksinäinen kiviröykkiöhauta; jonka ääressä Pankka muistutteli mieleensä ja jupisi ääneensäkin pientä rukousta, jäi erämaahan. Jos joku jälkeentuleva sen näki, niin hän tuskin tiesi, että se kivirovio osoitti erään miehen tietä leipämaahan.
Yksinäisenä ja leskenä Pankka saavutti Ruijanmeren rannan. Mutta ei ollut aikaa suruun. Ja milleinpä elinvoimainen mies lienee langennutkaan aivan jalkatenässä surujen ja kalvavain tunteiden valtaan? Pankka pääsi pyyntimieheksi Jäämeren veneeseen. Ja vuosikymmeniä oli kolkko napameri hänen elontantereensa. Pitkäjäykkäisiä ponnistuksia, kaloja, hylkeitä, vilua, myrskyjä, tuumainen lankku alituisesti elämän ja kuoleman välillä. Laaja ja epävakainen vainio ei hemmotellut kyntäjiään. Jatkuvasti se ahmaisi heitä ikuisiksi asukkaikseen, harhailemaan kummittelevana meriraukkana syvyyksissä tuomiopäivään saakka.
Pankkakin oli mukana monessa haaksirikossa. Eräässä niistä hän oli ainoa eloonjäänyt. Toista vuorokautta hän kyyrötteli verisin, irtaantuvin kynsin kumolleen kääntyneen veneen kölillä laineitten huuhtelemana. Sitten tuli pelastus. Kaikki toverit olivat kohmettuneet ja hukkuneet. Mutta Pankka oli kestänyt ja sai saaliiksi elämänsä.
Ruijanmeren rannalla hänellä oli uusi vaimo ja uusia lapsia, jotka varttuivat ja vahvistuivat isän saalistaessa syötävää napameren väljyydestä. Vuodet kuluivat, lapset eivät olleet enää lapsia ja aloittivat oman elämänsä, kuka keikkuvassa pyyntiveneessä, kuka kaivosvasarain kalkkeessa. Tyttäristä tuli vaimoja, niinkuin on luonnonkulku.
Muuan Pankan pojista ajautui etäälle, toiselle mantereelle, uuteen maanosaan. Siellä oli leipää ja laidunta, tilaisuuksia, ja sinne alkoi niihin aikoihin kansaa virrata ikäänkuin pienenä purosena täältä kolkonnapameren ääreltä, josta puute ja köyhyys ei koskaan ollut kaukana. Sinne tuli sitten lähteneeksi itse isä Pankkakin.
Sillä palatessaan eräältä; hylkeenpyyntimatkalta. Huippuvuorten vesiltä hän tapasi vaimonsa kuolleena. Ja haudattuna. Ylen autiolta tuntui, silloin hänen, ajopuista ja turpeista kyhätty majansa. Kenelle hän nyt hakisi saalista napameren usvista? Miksi hän tappaisi hylkeitä ja mursuja ja silliä ja turskia, tuumainen lankku elämän ja kuoleman välillä?
Poika oli juuri kirjoittanut terveisensä elämästään ja olostaan, joihin oli tyytyväinen. Se tuli Pankalle viitteeksi. Oitis tämä jo puolivuosisataa elänyt mies sonnusti itsensä ja matkusti meren ylitse uuteen maailmaan.
Hän tapasi poikansa ja työntyi tämän jäljessä urhoollisesti maan uumeniin. Tunturien, meren ja taivaan väljyyden eläjä ei suinkaan ollut kotonaan kaivannossa. Mutta hän teki sielläkin työnsä kuin mies. Hän ansaitsi rahaa ja alkoi katsella toimeliain silmin ympärilleen noustuaan lepovuorolleen syvyyksistä.
Hän ajatteli jälleen uutta ja omaa emäntää. Mutta siitä asiasta sukeutui nyt riita isän ja pojan välille. Tuo vanha, horiseva haaska! tuumi poika. Kaksi vaimoa se oli jo pitänyt ja vielä haristeli kolmatta, nuorta ihmistä! Eihän sellaista salli jumalakaan...
Isä Pankka puolestaan osasi hyvinkin töräköityä. Oliko hän poikansa holhokki? Eipä suinkaan!
Hän otti vaimon, otti kun sai, otti uhmallakin, puolta nuoremman itseään, kaksikymmenviisivuotiaan. Samoihin aikoihin hän nousi myös pois syvyyksistä, kaivannosta. Siellä ei lopultakaan tehty hänen työtään, ja sitäpaitsi hän tahtoi pois karsaasti katsovan poikansa näkyvistä. Hän oli kuullut valtion ilmaisesta maasta, homestedistä.
Kuudettakymmentään käyvänä ukkosena Pankka ryhtyi raivaamaan maatilaa synkkään korpeen. Sellainen setä hän oli, ettei vertaa!
Mutta hän tuli kyllä tarvitsemaan kaiken uskalluksensa ja uskonsa.
Alussa oli risumaja ja säästörahoilla ostettu lehmä. Ja sitten oli yllinkyllin hakkaamista ja kannon vääntämistä, oli joitakin vehnänjyviä siroteltavana kantojen tilalle.
Talvella tulivat sudet. Mutta monet niistä menettivät nahkansa Pankalle, ja nahoista saatiin elintarpeita ja työkaluja. Rakennukset nousivat ja pelto avartui, koko näköala näytti avartuvan.
Sitten kuivuus tuhosi sadon ja tulipalo rakennukset.
Pankka huomasi seisovansa paljaalla maalla ja ainoana irtaimistonaan kirves ja lapio, vaimo ja lapset. Lapsia oli alkanut syntyä tästäkin äidistä. Mutta Pankka hioi tyynesti kirveensä ja lastut alkoivat sinkoilla. Rakennukset nousivat jälleen, kylvöala avartui ja sadot koottiin runsaina.
Tuli päivä, jolloin Pankka oli hyvinvoiva farmari. Hänellä oli takanaan runsaasti vuosia, mutta hän oli yhä hyvin ryhdikäs ukonkalstaani, täynnä voimaa ja elämänhalua. Salamyhkäinen, velhomainen siunaus näytti seuraavan häntä. Hänen jo hampaattomiin ukonikeniinsä olivat puhjenneet kolmannet hampaatkin. Kuin helmet ne välähtelivät hänen partaisesta suustaan.
Aikaa leikattiin, tyynintä ja voitollisinta aikaa Pankan elämässä. Toinen pesue lapsia, lukuunottamatta hänen ensimmäistä perhettään, joka oli jäänyt autioon tunturimaahan, varttui ja lähti tiehensä omaa elämäänsä ja onneaan etsimään.
Pankka-ukon ympärillä alkoi jälleen olla tyhjää, aivan tyhjää sitten, kun hänen kolmas vaimonsa kuoli ja haudattiin. Mutta tällaiset kohtalon iskut eivät horjuttaneet Pankkaa, nyt enempää kuin ennenkään. Hän tuli nyt tehneeksi elämänsä loistavimman tempauksen. Yhdeksänkymmenvuotias, yhä salskea ukonkalstaani nai rikkaan farmarin lesken naapuristosta. Heidän maatilansa yhdistettiin ja Pankasta tuli kertakaikkiaan suurmaanviljelijä.
Maisema oli muuttunut niistä ajoista, jolloin Pankka tuli kirveineen kylmään korpeen, jossa sudet ulvoivat ja ahdistivat. Nyt kone, kauhea rumilus, suoraan säkkeihin kokoava, raatoi elonleikkuussa hänen vainiollaan, jota oli silmänkanto...
Sellaista oli siunautunut hänen neljännestä avioliitostaan. Muuta siitä ei siunautunutkaan. Lapsia ei enää tullut. Tämä uusi vaimo olikin kovin vanha, eikä enää elänytkään monta vuotta. Mutta Pankka itse eli, eli ja suunnitteli...
Hän muisti yhä kaukaisen ja kylmän maan, jossa hän oli hiihdellyt sirojen, napsavasorkkaisten porojen perässä, muisti kivet, joita hän oli kasannut heikoin voimin ensimmäisen vaimonsa autiolle haudalle. Hän muisti meren, jossa hän oli riippunut kynsinhampain kaatuneen veneen kölillä ja saanut saaliiksi henkensä, kalan ja traanin hajun ja ajopuu- ja turvekammin kuivalla maalla. Kaukana oli sekin aika, jolloin hän oli astunut tälle mantereelle, astunut suoraan sen uumeniin sieltä noustakseen... Ja nyt hänellä oli silmänäkö vainioita ja kauheita koneita, jotka kokosivat suoraan säkkeihin...
Siinä oli sentään taivalta, mietti Pankan ukko tyytyväisenä. Ja tässä tyytyväisessä mielentilassa yhdytti hänet äkillinen kuolema, halvaus. Hän oli silloinkin ulkosalla, laajalla vainiollaan, väljän taivaan alla, jossa hän oli aina vaeltanut mielellään.
Pankka oli elänyt runsaan vuosisadan, saamatta koskaan kyllikseen elämisen vaivaa ja riemua. Hän omisti kuollessaan melkoisen pinta-alan viljavaa mannerta ja oli siis niin sanottuja menestyneitä miehiä..
Hänen runsaslukuisilla, kaikkialle hajautuneilla jälkeläisillään oli nyt oivallinen tilaisuus ryhtyä riitelemään tavarasta.
PÄNTÄN ÄIJÄN VAJOAMINEN.
Aamu valkeni lasisen kirkkaana. Öinen pakkanen oli jähmettänyt maanpinnan rauskavan kovaksi ja levittänyt sileän jääkannen järven syksyisen levottomille vesille, jotka pieninkin tuulenhenki oli saanut läikkymään.
Nyt jää välkkyi ja harmaa kuura hohteli nousevan auringon säteissä, jotka näyttivät ällistyttävän punaisilta.
Toropaisen seppä tuli tupaseensa aamuiselta nurkanjuurikäynniltään ja sanoi:
— Siellä on järvikin jo jäässä sen verran, että Päntän äijä saattaa mennä putoamaan...
— Jokohan tuo taasen! oli vaimoväki valmis päivittelemään. — On se siinäkin ukko! Mikä yty hänellä lienee heikolle jäälle? Sille on tuo syksyinen jää niinkuin juopolle viina...
Keskustelu Toropaisen torpassa oli hyvin enteellistä, sillä samalla hetkellä Päntän äijä seisoi rantatörmällä järven toisella puolella ja tarkasteli ainoalla silmällään jäälakeuden loistoa.
— Kyllä se jo kestää, sanoi hän. — Vaikka hevosen se kestää!
— Yksiöinen jää! kimitti Päntän pieni emännäinen takana. — Hurjako sinä olet? Joka syksykö sinun pitää saada järveen pudota? Etkö muista, että viime syksynäkin sait sitä kylpyä viikkokauden nuurua?
Mutta Päntän ukko ei ollut kuulevinaankaan. Syksyisen jään sileällä pinnalla oli hänen turtuneeseen mieleensä merkillinen, selittämätön vaikutus. Se vietteli hänet liikkeelle vastustamattomasti, vietteli ratisevalle, sujahtelevalle pinnalleen. Hänelle ilmaantui järven jäätymisen aikoihin merkillisen kiireellisiä asioita järven taakse naapureihin. Jos ei mitään muuta, niin hänen, piti lähteä — kolkkakalalle.. Juuri sillä säällä, tappaisi muka tuokiossa; kelkkakuorman mateita...
Mutta nyt hänen pitäisi saada vahvistaa rekensä raudoitusta seppä Toropaisella. Jäällä oli nyt kevyt kulkea, mutta kahlailepa sitten kun tuprauttaa lunta puolisääreen, niin lyöpi lämpimäksi...
Hän kiskoi reen järven rantaan, istahti pajuille, kouristi lyhyen hangonvarren kouraansa ja alkoi sysiä jäänpintaa sen tukevilla piikeillä. Reki alkoi luistaa kirkkaalla, häikäisevän sileällä jäällä kuin ihmisen ajatus. Takaa kuului Päntän emännäisen kimitys:
— Kyllä se taasen hukuttaa itsensä!
Tähän lausuntaan oli melkoisesti aihettakin. Sillä Päntän äijä putosi järven jäihin joka jumalan syksy ja väliin keväälläkin. Kolme kertaa hän oli pudonnut niin surkeasti, että oli ollut aivan taidottomassa tilassa, kun naapurit vetivät hänet kuiville. Hukkunut se oli ollut kertakaikkiaan, manalasta palannut. Mutta palannut se vain oli, koska köyhän korpisuomalaisen ei sallita kesken kaiken heittää elämänsä ristiä. Eikä Päntän äijälle ollut apua, ei hän mitään oppinut kokemuksistaan. Jää vietteli hänet aina uudelleen, vastustamattomasti. Lieneekö jo päässyt uskomaan, ettei vesi häntä hukuta? Siihen uskoon siinä jokasyksyisessä jäihinputoamisen ryskeessä alkoi jo kallistua syrjäinenkin...
— Milloin putoaa, milloin ei! huusi Päntän ukko vastaan ja kiihdytti rekensä vauhtia. — Se on Herran kädessä!
Päästettyään syyskuulaaseen ilmaan tällaisen puolijumalisen lauseen, joita hän ei tavallisesti viljellyt, Päntän ukon ruokkoamaton partasuu sulkeutui merkilliseen myhäilyyn. Reen kepeä kulku jollakin tavoin lumosi hänen mielensä. Päässä vilahti ajatus, että mikään tässä elämässä ei ollut niin sileätä kuin syksyinen jää...
Niin Päntän äijä kulki kepeästi, kerran taasen kepeästi ja sileää tietä. Reenjalakset tuskin äänsivät, mutta hangonpiikit iskivät terävästi karskahdellen jäähän, kun hän lisäsi vauhtia. Hän oli jo kaukana järven selällä.
Mutta missä hänen silmänsä lienevät olleet? Totta kumminkin on, että sulan veden ja syksyisen, läpikuultavan jään tummuudella ei ole isoakaan värieroa. Sitä paitsi jään päälle toisinaan nousee vettä... Päntän ukon hämmästys oli suuri, kun hän huomasi ajoneuvonsa mennä suhahtaneen sulaan veteen ja alkavan vajota, sillä reki ei suinkaan voinut käydä veneestä. Silloin äijä päästi hätäpäissään partasuustaan suuren huudon, varsinkin kun hän huomasi säkertyneensä jotenkuten jaloistaan kiinni reen pajuihin, niin ettei päässyt irtautumaan. Reki veti häntä mukanaan veden kylmään vierauteen, veti pohjaa kohti, vaikka äijä taisteli vastaan porskutellen ja päristellen...
Mutta hänen suuri huutonsa oli kyllä kuulunut Toropaisen pihaan, jossa seppä alkoi kiroilla:
— Siinä se nyt on! Enkö minä jo sanonut, että alkavat olla Päntän ukon putoamisajat...
Apuun hän kuitenkin kiirehti siekailematta poikineen, pitkillä saikoilla ja nuoranpätkällä varustettuna. Ehdittyään järven selälle, sulan reunalle, he kirkkaan veden läpi näkivät Päntän äijän makaavan liikkumattomana pohjassa. Saikkojen ja nuoran avulla saivat he häntä sen verran kohotetuksi, että Toropainen ylettyi tarttumaan Päntän äijän kaulukseen ja yritti riipaista hänet jäälle kertanykäisyllä kuin kalan. Mutta pelastettava ei ruvennut nousemaan, mikä seikka herätti pienoista hämminkiä, sillä Toropainen oli kouravoimiltaan melkoinen.
— Piruko sitä siellä pitää! noitui hän.
Vähitellen selvisi, että Päntän ukon ankkurina oli raskas reki. Ja sen jälkeen Päntän ukko vedettiin jäälle rekineen ja kaikkineen, joskin melkoista vaivaa nähden jääreunan lohkeilun takia.
Päntän äijä oli aivan liikkumaton ja hiljainen poika, märkä ja surkea. Eikä hänessä näyttänyt olevan helmeäkään henkeä.
— Jokohan tuo putosi viimeisen kerran? epäili jo seppäkin.
Reki hiljaisine äijineen vedettiin kiireesti Toropaisen rantaan, joka oli lähempänä. Siellä seurasi yllinkyllin vaimoväen päivittelyä ja kuolleen henkiin herättämistä. Ja hetken kuluttua, pystyvalkean palaessa humisten, Päntän äijä alkoikin liikahdella, pärskiä ja syljeskellä vettä.
— Sanoinhan minä, ettei sitä vesi hukuta, melusi Toropainen. — Sillä on niin luja usko, että meinasi kulkea rekineen silkan veden päällä...
Sitten hän haki kätköistään pullosen ja sanoi akoille:
— Antakaa sille tuota pontikan kuraa, että se saisi jotakin lämmintä sisäänsä...
Ja hetken mentyä Päntän äijä istui tulen loisteessa kuin ainakin ihminen, kelteisillään, hänen märkien ketineittensä höyryten kuivuessa. Häntä kohtaan tunnettiin vielä suurta mielenkiintoa, olihan hän kuin manalta palannut, vaikkakin hieman hiljainen ja häpeilevä.
Mutta Toropaisen puheet eivät olleet mitään lohdutuspuheita.
— Se oli nyt neljäs kerta, kun sinä hukuit peräti, puhumattakaan pienemmistä porskahduksista. Muista, että jos vielä pudotat itsesi, niin minä en vedä, vaan painan syvemmäksi...
— Jospa se nyt riittäisi, myönteli Päntän äijä. — Ainakin täksi syksyksi...
Toropainen tuijotteli pelastamaansa yhä tutkivasti.
— Siltiköhän sinä jäihin vajoilet, että saisit jotakin muutosta elämääsi? Kokisit kuinka sinut ongitaan kuivalle kuten tärkeä kappale, hoidellaan henkiin ja saat suuhusi viinaa ja muutakin...
Mutta Päntän äijä huokasi, että minkäpä ihminen mahtaa kohtalolleen.
Siten Päntän äijän jäihin vajoamisesta koitui melkoisesti vaivaa järven rannan asukkaille ja samalla ikäänkuin makua ja särvintä yksitoikkoiseen elämänmenoon. Jotakin oli tapahtunut: Päntän äijä oli taasen pudonnut...
HERÄTYKSIÄ
Satoi rankasti, suurin, kylmin pisaroin. Rannattoman tuntuiset erämaan metsät huokailivat ja tohahtelivat synkeästi, ja vesi pisarteli jokaisen neulasen nenästä. Pilvet roikkuivat matalalla ja varhainen, syksyinen iltapimeä oli päälle painumassa.
Sellaisella säällä ei korpivaellus ollut mitään herkkua. Vaateverhot imivät kosteutta kuin sieni, painoivat, rasittivat, takertuivat ihoon, ja tervattu saapaskin vettyi ja alkoi litkahdella ja turskahdella surkuteltavaa marssimusiikkia.
Pieni miesjoukko vaelsi peräkanaa jotakin vanhaa tukkitien haamua, väsyneesti ja haluttomasti, varovaisin liikkein. Ja aivan äkkiarvaamatta pullahti heidän eteensä pieni aukea ja sen keskellä vanha tukkikämppä. Pyöreitten hirsien saumoista törrötti mustunut sudensammal ja teki tuon aution asunnon ikäänkuin metsäläisille vielä soveliaamman näköiseksi.
— Tässä kylässä sitä nyt yövytään! sanoi edellä astuva mies ja nykäisi metsäpirtin oven auki. — Hoi, isäntä, onhan pirtissäsi tilaa matkamiehille!
Läpimärkä miesjoukko päristeli vettä ketineistään ja työntyi kämpän tummuuteen. Siellä haiskahti ummehtuneelle, maalle, homeelle, jollekin välähtäneelle muinaisen kovan asumisen hajulle, joka tuntui viipyvän lahoavien seinien sisällä kuin muistot miehen pääluussa. Kämpän pimeissä nurkissa pisarteli ja kuiskaili putoavien vesitippojen ääni, sillä rytöinen katto ei suinkaan pitänyt tuiki tarkoin sadetta. Mutta vallan kuivaa siellä silti oli väljän taivaan alla sillä hetkellä vallitsevaan vedenholveeseen verrattuna.
Siellä oli myöskin kuivia honkapölkkyjä ja kamiinana palvellut, pahasti reikiin ruostunut, rautapeltinen tynnyri sai vielä kerran ottaa vastaan tulen hohkavan kuumuuden. Aluksi saivat korpivaeltajat köhiä savun sisässä, mutta vähitellen rähjäinen kamiina lämpesi punanhohtavaksi ja alkoi vetää savua pimenevään ja vettä lotisevaan, tuulen kourissa huokailevaan korpimaailmaan. Miehet vähentelivät vaatekappaleitaan, vääntelivät niistä vettä ja antoivat niiden höyryten kuivua. Musta pannu ilmestyi kamiinalle ja myöskin läski alkoi tiristä, levittäen uuden mainion hajun monien entisten hajujen joukkoon. Reikäisen kamiinan tulenkajo valaisi kämppää oikukkaasti, mutta kuitenkin hellittämättä ja hartaasti, äidillisesti hoivaten nahkaan asti kastuneita korpivaeltajia, jotka olivat uudella vedenpaisumuksella peloittelevalta maailmalta pelastuneet kotilietensä ääreen.
Sillä monille heistä oli tukkikämppien ja metsäsaunojen kiuas ainoa liesi, joka heitä varten hehkui maailmassa.
Tulen, kotilieden, hehku oli hyväätekevää. Se kuultiin siitäkin, että Juntunen puhui, tavallisesti äreän vaitelias, kitkuisenmakuinen mies.
— Tämä se on niitä parhaimpia hetkiä jätkän elämässä, tämä, että kylmänkohmeesta vähän sulaa...
Kuivuvat vaatekappaleet höyrysivät ja haisivat, tuli humisi, valaisi ihmiskasvot ja jätti ne jälleen varjoon, läski tirisi ja nurkkien pimennoissa tipahteli herkeämättä.
Mutta Juntunen puhui edelleen:
— Kotiinsa sitä on tullut kun kämppään. Mutta saattaa sitä sielläkin saada ravakan herätyksen. Oli hyvinkin paikalleen, että sinä, Kovasin, kysäisit, että suvaitseeko isäntä vieraita... Muistui tässä mieleen, kuinka kerran olin yksin yötä metsäpirtissä. Nukuin kaikessa rauhassa, niin yösydännä rämäytettiin kämpän ovi auki ja minua ravautettiin pistolla pitkin pintaa...
Tulen humina, korven synkeä huokaus seinän takana, vesipisarain sipisevä tipahtelu pimeydessä myötäili sopivasti tätä kitkuisen Juntusen totista tarinaa.
— Mikä se sitten oli? kysäisi Kovasin pitkän äänettömyyden perästä.
— Se kaiketi se tietenkin oli! vastasi Juntunen vähän kyllästyneenä. — Mikä siellä muu yösydännä sydänmaassa... Ei siellä mitään näkynyt, vaikka minä kiersin kämpänkin. Kuu vain kumotteli... Sen enempää ei kuulunut, vaikka minä valvoin aamuun asti...
— Sepä oli ravakka kummitus! Löikö tuo raskaalla kädellä?
— Kipeästi kävi. Kun tarkastelin, niin ihossani oli punainen rantu, kuin liidulla vedetty, kantapäästä päälakeen asti...
— Pitkä sillä on ollut siima...
— Oneelta minusta tuntui, niin että lähdin päivän valjettua nostelemaan koko kämpältä, vaikka olin tullut sinne viipyäkseni, töihin, hakkaamaan...
— Ei kummakaan. Se oli julmin kummitus, mistä milloinkaan on kerrottu, sanoi Kovasin. — Kerran minä joutessani lueskelin kirjoja, joissa kerrottiin, kuinka tiedemiehet pyrkivät tutustumaan henkimaailmaan ja tutkimaan näitä asioita...
— Mitä ne niistä tutkivat? tutkaisi Juntunen uteliaasti ja epäluuloisesti.
— Ei sitä selvään sanottu, mutta minä luulisin, että herroilla on mielessä ottaa nekin orjikseen. Hengethän elävät kevein eväin, leivättä ja läskittä, ja tuskinpa ne tarvitsevat kämppääkään. Mutta ne kirjoissa kuvatut henget, joiden kanssa tiedemiehet olivat tekemisissä, olivat vain jonninjoutavia, lapsellisia lepertelijöitä. Tämä sinun siimahenkesi on kokonaan toista laatua, oikea suomalainen, railakas metsäpiru. Sen kun herrat saisivat voitimikseen, niin kyllä alkaisivat tahkot pyöriä...
Juntunen mulkoili Kovasimeen pahasti, mutta vaikeni ja upposi tavalliseen, äkeään äänettömyyteensä. Kovasin oli jostakin etelästä, puheistaan päätellen sitä ja tätä yritellyt mies. Hänen juttelussaan oli jotakin herrahtavaa ja sai helposti sen käsityksen, että hän ei ollut mikään tosijätkä, vaan halusi vain jostakin syystä, kokeilla tätäkin elämää ja kiertelyä metsäkairoilla...
Hänen ylimielisiltä kuulostavat mietelmänsä olivat nyt jollakin tavalla haihduttaneet Juntusen totisen tarinan hioman kolkon ja synkeän tunnelman. Muisteltiin aikoja, jolloin tämä kämppä oli ollut uusi, jolloin savotta humisi näillä mailla. Kerrottiin sen aikaisista tienesteistä ja tapauksista. Mukana oli ainakin pari miestä, jotka olivat tällä kämpällä ennen asumalla asuneet. Samalla tulivat viimeiset syönti- ja kuivausaskareet toimitetuiksi ja miehet hankkiutuivat levolle.
Kämppä oli nyt kuuma kuin pätsi. Osittain senkin vuoksi oli matkueen nuorin, Simo Ranta, jättäytynyt kauimmas makuulavan nurkkaan, jossa herkeämätön vesirippu soitteli hänen korvansa juuressa, pyrkien heittelemään pärskeitä kasvoille. Hän oli vahva nuorukainen ja elämä oli hänestä hyvin mielenkiintoista. Kastuminen ja väsyminenkin oli hänestä vain mieluista. Kaikki oli hänelle uutta. Hän oli ensi kertaa kaukana maailmalla ja kaukainen maailma oli hänestä hyvä. Hänellä oli liivintaskussaan seteleitä, hänelle kokonainen omaisuus, rikkaus. Hän suunnitteli, mitä hän niillä tekee kotipuolessaan. Aidilleenkin, Rannan muorille, hän ojentaa ison setelin...
Tuli humisi, tuuli huokaili, vesi tipahteli. Tuntui hyvältä, että heitä oli monta kämpässä. Yksinäistä voisi hyvinkin uhata ja ajatuttaa Juntusen julma ja salamyhkäinen herätys...
Lopulta tuli syvä, musta uni, josta Simo Ranta heräsi tulen hohteeseen ja räsähtelyyn, savuun ja kitkuun, kirouksiin ja ylösryntääviin ihmishahmoihin. Liian kovasti on rähjäistä tynnyriä lämmitetty. Tuli oli päässyt valloilleen ja riehui nyt kuin iloinen peikko kämpän katossa ja kamiinan puoleisessa seinässä.
Simo harasi riisuttuja vaatteita ja päänalaisena olleen repun kainaloonsa, tempasipa hän orsipuulta puolittain vaistomaisesti saappaansakin ja ryntäsi ulos muiden jäljessä. Siellä vallitsi sade ja pimeys, jota palavan kämpän lieskat alkoivat valaista. Oli ilmeistä, että mitään ei ollut tehtävissä. Vanha metsäpirtti oli palava poroksi.
Miesjoukko tarkasteli tulen hohteessa pelastettuja tavaroitaan ja veteli ylleen vaatekappaleita. Mutta osa heidän omaisuudestaan, jota ei juuri ollutkaan enempää kuin linnulla, höyhenien verran, oli jo auttamattomasti tomua ja tuhkaa.
— Olipa se herätys väsyneille miehille! Vielä ravakampi kuin se, jonka Juntunen oli saanut...
— Miksi pirussa ei pantu tulivahtia?
— Se viisaus on nyt myöhäistä, sanoi Kovasin. — Tässä seisomme kuin Jukolan veljekset...
— Liivit! kirkaisi nuori Simo Ranta. — Liivit jäivät lavalle...
Hän alkoi ilmeisesti töytätä tuleen, niin mielettömältä kuin sellainen aie näyttäkin. Mutta Kovasin kouraisi häntä lujasti olkapäästä.
— Mitä noilla liiviresuilla?
— Niissä oli rahat!
— Raha on myöskin roskaa, kun niikseen tulee. Uutta sitä tienataan, mutta kasaa ei tehdä. Koi syöpi ja ruoste raiskaa ja varkaat kaivavat ja varastavat ja tuli polttaa. Ole iloinen, nuori mies, että sait ajoissa terveellisen opetuksen...
Mutta Kovasimen viisaus ei tehonnut. Simo Ranta oli synkeä poika, sitä vaille ettei vesitellyt. Liian paljon hän oli kuvitellut noista seteleistään, kuvitellut rikkauttaan. Ja nyt hän olikin yht'äkkiä surkean köyhä! Se oli raskas putous...
Lisäksi kävi ilmi, että saappaat olivat sittenkin ehtineet palaa piloille, koviksi kamaroiksi, jotka eivät mahtuneet jalkaan. Hän heitti ne kiukuissaan tuleen:
— Ota nuokin, ahma!
Oli pieni lohdutus, että monelle muulle oli käynyt yhtä hullusti. Olivatpa he menettäneet laukkujaan ja reppujaankin ja vaatekappaleitaan, muuan yksinpä housunsakin. Mutta rahan menetyksestä ei puhunut kukaan muu. Ei heillä kaikilla tainnut sitä ollakaan. Viina ja kortit ja mikä lienee oli tehnyt heille sen, minkä nyt tuli Simo Rannalle.
He jäivät lämmittelemään ja odottelemaan päivän valkenemista palavan pirtin ympärille. Taiteltiin havuja alle ja levättiin. Joku taisi urvahtaakin. Mutta nuori Simo Ranta valvoi. Tämä oli ensimmäinen kova isku, joka hänelle annettiin. Ensi kerran hän alkoi aavistaa, että elämällä voi olla varalla paljon yllättävää, sellaista, joka ei oikein maistu... Iäksi uppoutui tämä suuri nuotio hänen mieleensä, kekäleet, joiden lomiin hänen ensimmäinen rikkautensa oli rauennut niin hyödyttömästi, terhakka haju, joka nousi tulen lämmittämistä havuista...
Se kulkue, joka aamuhämärissä alkoi vaeltaa kohti Kairan kirkkoa, olisi syrjäisestä voinut näyttää melkoisen vistolta. Avojalkoja ja avopäitä ja liinapaitoja. Joku vilkutteli likaisissa alushousuissa.
Ja yhä satoi vettä, suurin, kylmin pisaroin, ja erämaa huokaili suuren tuulen kourissa.
Siellä pisteli Simo Rantakin avojalkaisena ja rahattomana. Mutta Kovasimen puhe kajahti lohduttavana hänen korvaansa:
— Älä ole milläsikään! Kyllä ne kengät aina saadaan, ja sitten kun mies seisoo saappaissa ei ole enää mitään hätää...
KIVET
— Sillä nauraa saa, sanoi Vasakka-Leko.
Ja sitten hän nauroi kauan, niin kauan kuin häntä huvitti.
— Vaikka ei tuolle oikein nauraakaan saata, jatkoi hän juttua. — Paremmin minun sääliksi käypi, kun köyhä ja isoperheinen mies tulee niin kouhoksi, ettei sanomalla usko...
— Vaan jos se jotakin löytää! karjaisi joku.
Vasakka-Leko rassaili piippuaan ja hänen laihaa ruhoaan hytkäytti niin ylenkatseellisesti, että silloin piti kertakaikkiaan uskoa, että piste oli pantu sen asian päähän. Mutta saatuaan piipun tyydyttävään kuntoon, hän varmuuden vuoksi sanoi mielipiteensä selkein sanoinkin:
— Jottako Joro jotakin löytäisi! Eri miehet ne ovat, jotka löytöjä tekevät ja eri paikoista! Joka niistä asioista jotakin tietää, se näkee jo muutamalla silmäyksellä maiseman muodosta, onko toiveitakaan löydöistä. Se on maisema silloin ikäänkuin tiineen näköinen. Mutta näillä main, ei merkkiäkään...
Se oli siitä poikki. Sillä Vasakka-Leko oli tietävä mies ja puhelias mies ja maailmaa kulkenut, tämän maapalleroisen ympärikin matkustanut aivan avoimin silmin. Häntä oli parasta uskoa. Hän oli elämässään ollut jos jonakin, tunnustellut ja tutustellut, tehnyt ja koetellut kaikkea.
Eikä tässä asiassa liioin kaivattu hänen todistavaa sanaansakaan. Oli ilman muuta selvää, että Jorolla oli kairat repullaan. Eikä se enää ollut mitään kouhoutta tai maannousua, jota voi olla sukusensa kenessä tahansa. Se oli ilmeistä järjen pimennystä.
Tämä Joro, köyhä mökinmies, oli nimittäin saanut sellaisen ällin, että hän kuljeskeli metsissä mahtava kivivasara, settari, olalla ja etsiskeli kiviä ja kallioita, hakata nyrhitti niistä kappaleita ja kanniskeli niitä taskuissaan ja tuohikontissa, harmaita, köyhiä kivensiruja. Eikä hän etsinyt mitään porakiviä tahi tulenkestäviä kiuaskiviä, vaan hänen mielestään noissa tylynkovissa kivenjärkäleissä saattoi piillä mitä hyvänsä, rautaa ja vaskea, tai tinaa tahi piru ties vaikka kultaa ja timanttia, niinkuin jossakin, missä lienee, rikkaissa maissa. Oikean rikkauden suonen, emäkallion, se uskoi löytävänsä ja kuljeskeli hupsunretkillään joutoaikoina ja valoisina kesäöinä, aluksi salaa, mutta myöhemmin julkisesti ja häpeämättä, sitten kun asia oli tullut ilmi, niinkuin kaikki tulee ilmi. Sillä eihän sitä salli jumalakaan, että olisi jotakin salaista tai kätkettyä suomalaisessa kylässä. Tuleehan se vängälläkin ilmi, jos miehen päätä rupeaa pettämään. Mutta Joro ei näyttänyt välittävän ihmisten puheista eikä nauruista, vaan kuljeskeli metsissä, etsi ja kalkutteli kiviä otsansa hiessä, kolhi niistä kappaleitapa kuului aikovan lähettää noita totisia kivenmyhkyröitä tohtorin syyniin. Se oli naurettavaa ja samalla surullista. Sillä olihan Joro köyhä mies ja isojoukkoinen ja kivet eivät enää tämän testamentin aikana muutu leiviksi ja sananlaskukin sanoo, ettei enempää kuin hiiri kivestä...
Sai siinä jahkailla ja huoata, että kaikenlaista tautia sitä on.
Kukapa olisi voinut aavistaa, että tässä Joron jutussa voisi piileillä jotakin sinapin siemenen kaltaista, että hänen ennenkuulumaton ja eriskummallinen tautinsa oli tarttuvaa laatua. Ei kuultu mitään enteitä tai ennustuksia, että kun aika on täytetty, niin moni kyläläinen, joka on päästään niin varma, ettei usko sen sekoittuvan, vaikka sitä porossa keittäisi, että läheisessä tulevaisuudessa moni taattu ja vakava mies ja nainenkin on kulkeva noilla samoilla Joron jäljillä, salaa ja julkisesti, harhaillen pitkin maisemia, kaivellen, kalkutellen ja kätkien kiviä, tuijotellen niihin kuin hyviinkin aarteisiin, hautoen päänupissaan ties mitä upporikkaudesta ja suuresta muutoksesta...
Sillä eräänä päivänä kylään ajaa vouhotti auto, ajoi ja pysähtyi, ja sen kiiltävän kuoren alta sukeltautui herrasmies, joka kyseli Joro-nimistä ihmistä. Sitten tiedettiin, että tämä outo mies oli niitä kiviherroja, geologeja, joille Joro oli lähettänyt surkeita sepelinsirujaan. Nyt ne kuuluvat yhteisymmärryksessä vasarat olalla kulkevan pitkin metsiä. Kas, että Joro kaikessa kouhoudessaan oli sentään saanut herratkin liikkeelle! Entäpä jos hänen vouhotuksissaan piili jotakin? Entäpä jos näissä tutuissa maisemissa lymysikin jokin outo rikkauden ja elämän muutoksen suoni? Tällainen salainen heikkoilu alkoi jo vaivata useita. Mutta Vasakka-Leko sanoi tuntevansa nämä asiat, kiviherratkin, jotka istuvat siellä ja joiden on joskus jotakin tohkaistava, etteivät näyttäisi niin joutilailta. Hän oli nähnyt näitä geologeja jo ennenkin kaukana pohjainmailla, missä ne eivät viitsineet kävellä edes tunturiin, vaan availivat raakunkuoria majalan tyttöjen kanssa...
Mutta täällä ja tällä kertaa nuo samaiset geologit ja kiviherrat osoittautuivat hyvin toimeliaiksi ja aikaansaaviksi miehiksi. Erämaahan ilmestyi mitä merkillisimpiä kojeita, moottorit käydä jumputtivat ja porat, timanttiporat, kuuluivat kaivautuvan sadoin metrin maan ytimiä kohti. Kohta kulki huhu pitkin maakuntaa, että uusi malmialue on löydetty, oikea emäkallio. Puhuttiin rikkaudesta ja elämänmuutoksesta, puhuttiin ja varsinkin ajateltiin. Moni, joka oli aikoinaan kyllikseen nauranut Joron, köyhän mökkiläisen kivikuumeelle, kulki nyt itse samoja teitä, katseli ja kanniskeli ja talletteli kiveröisiä ja loi lävistävän teräviä katseita jokaisen harmaan kallion kylkeen epäillen, että sillä oli jotakin kätkettävää. Kun kerran oli joku emäkallio, rikkauden suoni, niin niitä oli tietenkin useampiakin. Moni haaveili omasta emäkalliostaan, josta saattoi koitua mitä tahansa...
Vasakka-Leko rassaili tukkeutuvaa piippuaan ja sanoi, etteihän sitä nyt vielä tiedä, malmeja on monenlaisia... Jo hänkin aikoinaan, silloin kun tuli lännestä, kun leikattiin se vuosiluku kolmetoista vuotta sitten, jo hänkin näki pelkästä maiseman muodosta, että merkki pitäisi olla. Hän lohkaisi kalliosta näytteen, mutta hän ei vielä siihen aikaan tuntenut malmeja tuossa muodossa, kiisuna, eivätkä niitä tunteneet Suomen herratkaan. Niin asia silloin jäi ja unehtui... Ja saattaa se jäädä vielä nytkin. Sillä kaivostoiminta on toista kuin poran lyöminen kallioon...
Mutta ajan tullen nähtiin sekin ihme, nähtiin niin sanotun vuorityön alkavan. Satoja miehiä ilmestyi erämaahan, teitä tehtiin ja rakennukset kohosivat, ja räjähdysten tuima ääni ilmaisi, että ihminen oli alkanut tunkeutua maan uumeniin. Työ kiehui, metsäisen sydänmaan alakuloiset kasvot saivat aivan uuden ilmeen.
— Nyt minäkin sen alan uskoa, sanoi joku niistä, joka oli pysynyt vahvana epäilyksissään ja uskonut vain maaseudun ikuiseen, jähmeään liikahtamattomuuteen. — Tässä on seisova kaivoskylä, kukaties kaupunki, juuri tuossa, jossa olen niin monena talvena nähnyt nälkäisen ketun jäljet lumella. Mistä tämä muutos johtuu? Ettäkö maassa on malmia? Mutta se makaisi siellä vielä sata vuotta kaikessa rauhassa, ellei eräs painotuote, missä puhuttiin malmeista ja malminetsinnästä, olisi osunut erään mökinmiehen käsiin, Joron, jonka sieluntila oli otollinen niille asioille. Siinä on jotakin sinapin siemenen kaltaista. Hän lukee, ottaa jonakin aamuna lekan olalleen, kävelee metsissä, kalkuttelee kiviä ja tulee naurunalaiseksi. Ja siinä oli kuitenkin kaiken alku, sinapin siemen...
Mutta sillä välin oli Vasakka-Leko saanut tukkeutuneen piippunsa rassatuksi.
— Vai Joro! Ei nyt sentään! Jo kolmetoista vuotta sitten mäet täällä tärähtelivät, kun minä pistin dynamiittia louheen ja otin ensimmäisen näytteen. Siellä ne kivet ovat vieläkin herrain hyllyllä, museossa. Makasivat ja viivyttelivät vain asiain unheeseen, ja kun lopulta tulivat, niin silloin tämä Joro vouhasteli vasaroineen ja saikin jotkut uskomaan, että hänestä se kaikki koitui, koko touhu... Pitäisipä se nyt nähdä, että eri miehet ne tällaisiin suuriin muutoksiin tarvitaan kuin mökin ukot...
Vasakka-Leko nauroi kauan, niin kauan kuin häntä huvitti.
— Vai Joro, hihitti hän. — Vai meidän Joro! Ehei, muutakin siihen on tarvittu...
JUNASSA
Vaunun pyörien ja ratakiskojen rauta viritti kolkkavan laulunsa junan matkatessa halki maan, jota peitti pimeyden suunnaton vaippa. Sieltä ja täältä tuikkivat vain ikkunain valot merkillisen pieninä ja ristikkoisina, kuin ne olisivat vankilain ikkunoita. Ehkä olivatkin. Kukin niistä merkitsi pientä, ahdasta elämän kehää.
Tämä keikkuva junavaunu oli ottanut tuollaisten pienten tulien, pienten kehien äärestä monta yksilöä, kuljetti niitä, siirsi niitä halki pimeyden kattaman maan. Monta pientä elämän ympyrää sivusi toisiaan pinnallisesti, ehkä syvästikin. Kuka tietää? Kutakin noista yksilöistä kuljettivat omat syynsä, oma kohtalonsa. Mikä? Leipä ja huvi, raha ja rakkaus. Kuka tietäisi sen tarkemmin, sillä kaikki nuo levottomat tahi torkkuvat yksilöt pysyivät kuitenkin omissa ympyröissään. He olivat suljettuina oman tietoisuutensa vankilaan.
Jotakin kuitenkin näki, jotkut verhot repeilivät. Asu ja käytös, eleet ja äänet ilmaisivat monien kehien laadun, ne olosuhteet, joissa heidän päivänsä ja yönsä vaihtuivat.
Veturi hihkui ja vaunujono pysähtyi asemalle. Ihmisiä astui vaunusta ja ihmisiä astui vaunuun. He kuljettivat kantamuksiaan ja omaa tietoisuuttaan, maailmansa keskipistettä. Heitä seisoi aseman lamppujen alla, tuijotellen omista ympyröistään tuota liikkuvaa asuntoa, joka tuli pimeydestä ja meni pimeyteen.
Siinä astui junaan ratsuväen vääpeli. Hän asetteli valtavan matkalaukkunsa hyllylle ja luurankotakki paljastui hänen manttelinsa alta. Niin, täällä on ollut hevosmarkkinat ja vääpeli on ollut ostamassa armeijalle hevosia. Hän on hienosti hyvällä tuulella, kuten markkina- ja hevosmiehelle sopiikin. Hän puhuu toverilleen kersantille:
— Sillä luutnantilla ei ollutkaan pilettiä. Minä kysyin, niin hän hyvin ihmeissään sanoi, että tarvitseeko hän piletin! Tietysti, tietysti! Ei sellaista herraa olekaan, joka piletittä matkustaa. Tässä tulee nyt hieman kiire... Anteeksi! Tässä täytyy hieman levennellä...
Hän vetää matkalaukustaan papereita, kaavakkeita ja leimasimia ja kirjoittaa vaunun penkillä täytekynällään.
— Mutta siinä on herra, joka tekee piletin...
Sen sanoi punakka, leveäharteinen siviilimies. Ilmeisesti hevosmies. Ehkäpä vääpeli on ostanut häneltä laukkeja armeijaan. Ne marssivat joskus komeasti punahousujen alla torvien soidessa. Tram, tram...
— Tässä on se mies!
Nuori, hoikka luutnantti tulee vaunuun ja odottaa. Hän saa paperin ja poistuu nopeasti asemarakennukseen.
— Puhui, sanoi vääpeli, — että hänen pitäisi saada piletti Mikkelin kautta. Sillä on morsian siellä. Mutta ei nyt! Se tulee valtiolle kalliiksi. Saavat nyt jäädä turkin selät kulumatta...
Vanha rouva, jonka eloisat kädet tekevät lakkaamatta kudontatyötä, vilkastuu.
— Kuulee, että herra on vanhapoika.
— On, on, ja pysyy!
Juna lähtee. Vääpeli täyttää piippunsa ja puhaltelee englantilaisen tupakan tuoksuvaa savua. Vanha, kumarainen mummo istuu häntä vastapäätä. Mummon kouraan ilmestyy myöskin piippu.
— Eikö herra antaisi minunkin piippuuni tupakkaa?
— Mielihyvällä.
Siinä he sitten tupakoivat, mummo ja vääpeli. Vääpeli kyselee hänen miessuhteitaan ja tulee ilmi, että mummon mies on kuollut monta vuotta sitten.
— Eikö saisi olla jo uusi mies? Minä voisin olla puhemiehenä. Olen tuttava juuri niissä piireissä...
— Ne miehet juovat. Minunkin mieheni joi kerran kolmensadan markan tilin kokonaan...
— Kaiken, kolmesataa markkaa! No, sellaiset panevat kyllä epäilemään uutta yritystä.
He keskustelivat kieltolaista. Mummo ei suosi ryyppymiehiä, mutta ei kieltolakiakaan. Miehet juovat kuitenkin pirtua, jota ei ennen ollutkaan, ja rahat menevät ulkomaille.
— Niin, niitähän ei nyt täällä olekaan monta kappaletta, sanoi vääpeli.
Tulee selville, että mummo on monella tapaa tietorikas ihminen. Hän osaa ennustaa sekä kädestä että korteista. Kortteja hänellä ei kuitenkaan ole. Hän epäilee, ettei niiden mukana pitäminen ole oikein sopivaa.
— Aivan! Se voitaisiin käsittää haureudeksi.
Mummo ei kersku kädestä ennustamisen taidollaankaan. Vähän hän tietää.
— Mutta se pieni totuus on parempi kuin ne viisikymmentä valhetta.
Mummo tuijottaa rakosiksi painetuin silmin vääpelin kämmeniin ja puhuu matalalla vanhuksen äänellä. Puuttumaton kaikissa suhteissa on vääpelin elämä ollut tähän asti ja yhä puuttumattomampi se tulee olemaan tästälähtien.
Nyt vääpeli näyttää unohtaneen äskeisen vakaumuksensa poikamiehenä pysymisestään, sillä hän alkaa puhella sille siviilihevosmiehelle:
— Niin jos te voisitte osoittaa jonkin sellaisen sopivan naisihmisen, talousihmisen, karjakon tai muun, joka olisi perillä uudenaikaisesta maataloudesta. Minulla kun on se maatila, eivätkä ne osaa sitä oikein hoitaa...
Tämä oli kai puhuttu siksikin, että aivan lähellä istui kaksi vaiteliasta neitiä, joiden täytyi kuulla kaikki. Vääpeli alkoi selittää hevosmiehelle talousrakennuksensa »tanskalaista systeemiä».
— Se on liian laajaperäistä tässä selitettäväksi. Työselityskin on kuusitoista koneella lyötyä arkkia...
Kuitenkin hän selittää ja piirtelee savukelaatikon kanteen pohjapiirustuksia. Kolmekymmentäkuusituhatta tiiltä on siihen rakennukseen mennyt ja kolmekymmentä tonnia sementtiä. Navetat, tallit, saunat, kellarit, rehusuojat, liiterit, kaikki ovat saman katon alla. Siten on säästetty kolmesataa neliömetriä seinäpintaa, räystäitä ja ties mitä kaikkea. Esimerkiksi alakerrassa olevan saunan savupiiput kulkevat yläkerrassa olevan tallin varsomiskarsinan vieritse. Pellit suljetaan ja samalla lämmöllä, millä kylvetään, katoaa myös tallista kaikki kosteus, kerta kaikkiaan kaikki kosteus. Ja eläimet voivat hyvin. Se on tanskalaista systeemiä.
— Kuka on tehnyt tuon rakennuksen piirustukset?
— Minä poika!
— Eri poika!
— Niin. Mutta järjestelmä, periaate on, kuten sanoin, tanskalainen. Kuulin sen henkilöltä, joka on ollut kaksi vuotta Tanskassa valtion varoilla ottamassa selville uudenaikaisia aatteita maataloudessa. Markkoja siihen rakennukseen meni ja nyt tuli tällainen aika, ettei tuotteilla saa juuri mitään. Mutta tottapa niitä markkoja oli minulla. Ja tuhat vuotta se rakennus ainakin kestää. Perustus ei petä ja tiilet eivät laho, eivätkä pala...
Nyt tuli vaunuun kookas, sarkatakkinen vanha mies, suulas, elävä ja reima savolainen. Näyttää kuten hän olisi väkijuomilta liikutettu. Mutta niin ei ole asian laita. Muuten, Jumalan armosta, hän pysyy tuossa vireessä. Käypi ilmi, että hän on »Armeijan Setä». Hän kulkee joukko-osastosta toiseen ja saarnaa sotamiehille uskoa ja oikeaa henkeä ja oikeaa vaellusta. Hän taputtaa vääpelin toveria, kersanttia polvelle ja sanoo, että nämä ovat oikeita miehiä. Näitä maa tarvitsee. Nämä valvovat kun me nukumme. Hän ylistää ratsastavan, punahousuisen joukko-osaston komeaa ja ylevää näkyä. Vaikka hän ei itse ole vähääkään hevosmies, ei ole ollut poikasenakaan. Hän kertoo elämänsä ensimmäisen ja viimeisen ratsastuksen.
Sen kertomuksen luuranko on tässä, kuivilla sanoilla, kuivilla yksitoikkoisilla kirjaimilla. Elävän, savolaissuulaan esityksen mehu on siitä karissut.
Armeijan Setä oli Antrean rintamalla ja puhkui vihaa ryssää vastaan. Hän oli ja esiintyi sodassa, miehenä rivissä, eläväksi onnekseen. Pahin kamppailu, mihin hän koko sodan aikana joutui, sattui hänen oman päällikkönsä ratsun kanssa.
Oltiin Heinjoella ja joukko-osaston päällikkö, tuikea jääkäri, määräsi hänet viemään ratsuaan pois rintamalta. Sen etujalat olivat nimittäin vikaantuneet. Kuten sanottu, ei Armeijan Setä ollut koskaan ollut tekemisissä hevosten kanssa. Siispä hän raapi korvallistaan ja ajatteli, että voi pahus sentään! Mutta sotamies on sotamies. Hänen tulee vain totella.
— Kyllä, hyvä sotaherra, sanoi Setä. — Minä vien ratsun.
Hänelle annettiin paperit ja passitus, joilla hän saisi asemalla hevosen junaan ja ruokaa sille sekä itselleen. Hevonen satuloitiin ja Setä hilattiin yksissä tuumin korkealle, lasiliukkaalle istuimelleen ja jalat sovitettiin jalustimiin. Sedällä oli yllään valtava sarkatakki, jonka vuorin ja päällisen väliin oli sullottu viisisataa kirjettä ynnä päässä koirannahkareuhka. Mutta vaikka hänen asunsa ei ollutkaan erittäin sotilaallisen koristeellinen, niin hän tässä uppouudessa, korkeassa asemassaan tunsi rintansa nousevan. Hän tunsi itsensä melkein sotaherraksi, melkein Hindenburgiksi.
Matka alkoi. Mutta viereisen talon pihalla oli hevosia ja päällikön ratsu näki ne ja halusi seuraan! Se laukkasi sinne siitä huolimatta, että Setä parhaan ymmärryksensä mukaan veti ohjaksista kaikin voimin ja huusi ja pysäytteli. Pihalla olevat miehet saivat kuitenkin hevosen rauhoittumaan ja Sedän jälleen tielle.
Mutta nyt tuli vastaan kokonainen eskadroona ajaen toista tien syrjää täyttä neliä. Ja ratsu, joka oli ihmeellisesti seuran kipeä ja jonka hallitsemisen salaisuuksista Setä ei ollut selvillä, pyörähti ympäri ja lähti eskadroonan jälkeen. Setä veti ohjaksista ja huulet pitivät mahtavaa pärinää, mutta laukka vain yltyi. Valtavan takin liepeet viisinesatoine kirjeineen liehuivat kuten siivet ja koirannahkareuhka pyrki putoamaan päästä. Hän korjasi sitä toisella kädellään, mutta horjui samassa asemassaan. Jalat irroittuivat jalustimista ja pääsivät nyt vapaasti heilumaan ja hakkaamaan hevosen kylkiä. Sedän asemassa ei nyt ollut mitään rintaa nostattavaa, sotaherra- ja hindenburgimaista. Hän oli tarttunut kaksin käsin hevosen harjaan ja huusi täyttä kurkkua. Hänellä oli hätä, tosi hätä, hengen hätä. Pitikö hänen sotansa nyt loppua näin? Pitikö hänen kuolla kuulatta?
Mutta ratsu, jonka etuset olivat vialla, ei voinutkaan loppujen lopuksi seurata nelistävää eskadroonaa. Se jäi ja tyyntyi ravaamaan. Setä tärskyi, tärskyi liukkaalla istuimellaan. Päässä tuntui ikäänkuin suuren veden aallot. Mikäli siellä oli jotakin hämärää ajatusta, oli se tämä: jos tästä pääsen, en tähän enää nouse.
Viimein hevonen tyyntyi kävelemään ja Setä ptruututteli ja määritteli sen pysähtymään ja keinotteli maahan eläväksi onnekseen. Hänellä oli hiki ja hän huokasi helpotuksesta.
Asemalle oli kolme penikulmaa. Setä talutti hevosta. Se oli tuima vaellus. Ne viisisataa kirjettä painoivat hänen sarkakauhtanansa helmoissa. Mutta hevosen selkään hän ei enää noussut. Ei uskaltanut. Ei ollut sopivaa, että hän kuolisi kuulatta.
Setä talutti hevosta ja vihasi sitä sydämestään. Hän olisi survonut sen suohon jos se olisi ollut hänen omansa. Mutta se oli päällikön, koko tämän suuren touhun oma. Käsky oli annettu ja käskyä oli toteltava. Hän vei hevosen sinne niihin se vietävä oli ja myöhästyi vielä sen vuoksi Viipurin valtauksesta, jossa hän suuressa vihassaan olisi ollut mielihalulla nykimässä ryssää parrasta. Sillä kerran Kuopion asemahuoneessa oli sapelimiekka santarmi tuupannut häntä niskaan ja siitä lähtien oli Setä perin sapessaan venäläisille.
Niin hän kertoi tulien vilkkuessa mustilta maisemilta ja vaunun pyörien ja kiskojen teräksen virittäessä jyskävän laulunsa.
Sitten hän kehui jälleen armeijaa, sen kuntoa, pukua ja ruokaa. Siellä saa siankinkkua. Hän on itse syönyt sotamiesten pöydässä mahansa niin täyteen, että on vain puhkunut, eikä puhumaan pystynyt, kuten olisi pitänyt. Hyvät terveiset hän viepi sotaväen päällikölle ja armeijan ylilääkärille Suomen armeijasta. Hän selittää, minkä laatuinen armeijan henki on. Eivät he mihinkään lähde ellei heitä hätyytetä. Mutta jos hyökätään, niin voi silloin!
— Mutta ei se tule ryssäkään. Se pelkää, ruoja! Koko maanpiiri pelkää näitä suomalaisia, innostui Setä.
Tosin on Suomenkin armeijassa jotakin huonoakin. Hän on juuri ollut Ilmajoella ja nähnyt siellä kaksituhatta sotamiestä, vankia. Seitsemällekymmenelle murhamiehelle ja sadoille siviilirikollisille hän on siellä saarnannut. Se on ollut toisella tavalla vaikeaa kuin kerran liian siankinkun syönnin vuoksi. Mutta nyt hän menee joukko-osastoon, josta ei ole yhtään poikaa Ilmajoella eikä arestissa.
— No, ei meiltäkään ole monta, sanoi rakuunakersantti.
— Älkää te puhuko mitään! Ette te saa ylistysmerkkiä! Näkyipä tuolla vilkkuvan punahousuja. Te hevossaksat olette hurjaa väkeä...
Sitten Setä jälleen puhui pahaa venäläisistä, joiden olemassaolo näytti nostavan hänen sisintä sappeaan.
— Kuulkaa Setä, sanoi se rouvashenkilö, jonka elävät kädet tekivät lakkaamatta kudontatyötä. — Luuletteko tulevanne tuolla opillanne autuaaksi?
Setä näytti ällistyvän. Sillä hänen puheensa ja henkensä oli pitkän aikaa yksin vallinnut koko vaunua.
— Autuaaksi? Sehän on Herran kädessä, sanoi hän.
— Ei Herra hyväksy tuota vihaa. Kristus on kuollut kaikkien ihmisten puolesta. Niin venäläisten kuin meidänkin puolestamme. Te lietsotte vihaa kansojen kesken. Jotka miekkaan tarttuvat, ne miekkaan hukkuvat...
Setä, suuressa sarkatakissaan katseli tuimasti ja korotti äänensä: — Kun sinä kerran pääsit alkuun, niin eihän sinun suutasi tuki akanaisilla jauhoillakaan. Naisen luonto on sellainen. Jumala on käskenyt meitä rakastamaan isänmaatamme. Minä luen jos kuuntelet. Tämän on Lutherus kirjoittanut...
Armeijan Setä otti taskustaan paperin ja luki jymisevällä äänellä koko vaunun kuunnellessa, kaikkien istuessa hiljaa penkeillään. Ainoastaan se vanha rouvashenkilö käytteli kiivaasti kudontapuikkojaan ja sanoi sekaan:
— Minä olen kyllä sotilasperheestä, mutta en minä ota vastaan tuota. En siinä hengessä kuin te...
Mutta nyt lähestyttiin pääteasemaa. Päällystakkien yllevetoa ja tavarain kokoilua. Setä pisti paperin taskuunsa ja sanoi, että ihmisen tulee ennen kaikkea olla iloinen. Silloin maistuu ruoka ja unikin. Tämä puhe oli merkillinen vastakohta hänen lukunsa jymisevälle juhlallisuudelle.
Veturi hihkui. Monet valot loistelivat ja ajoneuvojen melu kuului kuten jättiläiseläimen huohottava hengitys. Sinne katosivat kaikki nämä minät, maailmansa keskipisteet. Sinne veivät oman tietoisuutensa kehää vanha vaimo ja vääpeli ja kudontapuikkoja ja kieltä yhtä sukkelasti käytellyt rouvashenkilö. Kaupungin meluun katosi Armeijan Setäkin.
Vaunut jäivät tyhjiksi, nuo huoneet, jotka ovat niin monesti kulkeneet halki valoisan tahi pimeän maan. Kuinka monet silmät ovat katsoneetkaan noiden akkunalasien lävitse? Mitkä aiheet ja ajatukset, himot ja huolet ovatkaan eläneet kaikilla noilla istuimilla ja tulevat elämään huomennakin! Ne vaunut seisovat siellä hetken kiskoillaan, täyttyvät ja vierittävät jälleen halki maan monia pieniä elämän kehiä, jotka sivusivat toisiaan pinnallisesti tahi syvästikin.
NOTKOLAINEN TUOHUSTAA
Notkolainen iskeä kalahutti kirveellään viimeisen kerran. Hänen edessään oli aimo kasa pilkotuita tervaksia, punanhohtavia ja melkein mustanpuhuvia, oikeata laatua. Niistä nousi juuri tervaspuulle ominainen, pirteä, Notkolaisen nenään erikoisen elähdyttävä ja mainio haju.
Hän alkoi sulloa puita manillasäkkiin, ikämiehen kasvoillaan lauhkea, ikäänkuin maisteleva ilme. Ympärillä tihentyi heinäkuun viimeisen päivän iltahämärä, loppukesän yön pehmoinen, salamyhkäinen pimeys, jota pilveilevä taivas vahvisti, harmaat, lämpöiset pilvet. Pihlajapensas seisoi liikahtamattomana kuin jotakin kuunnellen, ja hämäryydessä sojottivat perunanvarret tulvillaan kasvamisen himoa. Nyt peruna vasta oikein kasvoi, öiden pimetessä. Melkoisia mukuloita oli jo juurilla, mullan syvässä pimeydessä. Muori oli mielinyt jo niitä kaivaa, mutta Notkolainen oli sen jyrkästi kieltänyt. Ei vielä, ei ennenkuin saatiin kalaa!
Sillä mitä olisi uutisperuna ilman kalaa, tuoretta kalaa, Kylmäsjoesta omin neuvoin pyydystettyä! Se oli Notkolaisen vanha pitämys.
Lepakko lepatteli pihlajan ympärillä, tuo musta, synkeä nahkasiipi, ja Notkolainen nuuski ilmaa. Sää oli oikea, juuri sellainen kuin olla piti...
Ukko kävi äkkiä kärsimättömäksi, potkaisi täyttämäänsä puusäkkiä, avasi suunsa ja parkaisi kärsimättömän äänen hiljaiseen ja hienoon heinäkuun viimeisen päivän iltaan:
— Missä se poika kuhnii?
Notkolainen oli tyytymätön juuri aikamieheksi saavaan poikaansa, velttoon, uniseen, kolhomaiseen. Ei se ymmärtänyt edes kalanpyydystämisen jalosta taidosta...
Mökin ovi kävi. Sieltä se kuitenkin nyt tuli, kolistellen.
— Mitä tuossa nyt huutaa! Vaihtaisitte torvenne leipään...
Suuta sillä nuorukaisella jo oli, suuta eikä mitään muuta. Vähälle soudatukselle on tainnut poika jäädä. Mutta kylläpähän maailmanranta neuvoo. Ei Notkolainen itse enää jaksanut...
— Heitähän säkki selkääsi! ärähti hän. — Lähdetään.
— Kyllä kaiketi se kannattaa muutaman ruotoisen sitin takia! Niillä vielä tappaa itsensä, ja on sekin kuolema, ruoto kurkussa.
Poika oli tyytymätön, mutta nosti kuitenkin säkin selkäänsä ja mennä hoiperteli edellä, sijoitellen hiljoilleen kalisevaa taakkaansa aina uudelleen parempaan asentoon honteloon selkäänsä. Notkolainen itse käveli jäljessä, atras ja koura olallaan, hänelle melkein pyhät välineet. Miten harmittaa kuulla kehittymättömän nuorukaisen nurinaa! Tulleeko hänestä miestä? Notkolaiselle itselleen kun nämä loppukesän ja syksyn tuohusretket olivat elämän juhlahetkiä...
He mennä kuuhkivat ärtyisässä sovinnossa korkeita jokiahteita alasvirtaan. Heidän toisella sivullaan kohisi ja solisi Kylmäsjoen koskinen vesi ja toisella puolella kohoili kylän asumusten tummia rykelmiä, loppuvan heinäkuun hämyyn kääriytyneinä.
He tulivat kosken jalkaan, kosken alapuolelle, missä Notkolainen latoi heti tervaksia kouraan, vuolaisi sytytyslastut ja viritti tulet. Miellyttävänä pilkotti paisuva valo ja pimeys ympärillä näytti entistä sakeammalta. Oivalliset puut paloivat pian räiskyen, ja Notkolaisukko heitti kannatusnuoran kaulaansa, sovitti kouranvarren haarukan reiteensä, otti ylösalaisin olevan atraimen sauvakseen ja kahlasi veteen. Älhysti karkasi kylmä vesi saappaisiin ja housuihin. Mutta Notkolainen tiesi vanhastaan, että siihen kyllä tottuu.
Komeasti loimotti tuohustulen rome loppuvan heinäkuun yön pimeydessä. Se paljasti Kylmäsjoen vedenalaiset salaisuudet väkevämmin kuin äkeinkin päivän valo, kivisen maailman, jossa liekokasvit lepattelivat virrassa kuin kuolleitten vedenjumalien parrat. Jo Notkosukon tottunut silmä, jonka kyllä nykyään jo piti etsiä vahvistusta nyt tulen loisteessa välkkävistä laseista, joita hän ei tahtonut löytää kylliksi »väkeviä», jo Notkolainen äkkäsi tupenmittaisen hauen haamun tulensa loisteen valopiirissä. Siellä se loikoi, joko syvässä unessa tahi äkillisen valonloisteen tyrmistyttämänä, siitä seikasta Notkolainen ei ollut päässyt koskaan oikein selville. Tottuneesti hänen atraimensa käännähti terä alaspäin, julmasti uhkaavaan asentoon. Pisto tapahtui ja kuolema lankesi salaman kaltaisena alas Kylmäsjoen pohjaan, alas pahaa aavistamattoman kalasen niskaan. Sitten atras käännähti jälleen ja kala päristeli avuttomana sen piikeissä. Notkolainen kahlaili rantaan, antoi kalan pojalleen ja sai tulikouraansa lisää tervaksia, joihin tuli tarttui hanakasti, melkein kuin hihkaisten.
Niin Notkolainen kahlaili virtaa ylöspäin. Tuli loisti ja joen virta vilisi tulen hohteessa. Säkenet ja hiilet sähähtelivät pudotessaan veteen. Välistä kahlaaja humsahti niin syvään, että hänen pitkän sarkatakkinsa helmat viistivät vettä. Outo olisi voinut luulla, että ukko on kurjassa jamassa, kärsimässä veden märkyydessä ja kylmyydessä. Ja kuitenkin hän tunsi elävänsä elämänsä juhlahetkiä...
Tämä oli jotakin, jonka vuoksi oli kannattanut tulla maailmaan ja neuloa pitkästi jos pitkästikin ommelta, elääkseen. Sillä ammatiltaan Notkolainen oli pitäjän räätäli. Syksyinen tuohusretki Kylmäsjoella oli jotakin, joka korvasi hänelle elämän tavallisen yksitoikkoisen tylsyyden. Sitä oli ehkä vaikea selittää, mutta se maistui, eikä koskaan menettänyt makuaan...
Ja ukon silmälasit välähtelivät ikäänkuin himokkaasti tervastulen hohteessa. Hän pisti kuoliaaksi useampia pienoisia haukia ja mateen vonkaleenkin, jonka rumuudelle ja limaisuudelle puusäkkiä kanneksiva poika syljeskeli, pistipä hän pari mustaselkäistä hailiakin väkevästä virtapaikasta.
Kylmäsjoki, vaikka ei ollutkaan rikkaimpia veden viljasta, antoi aina sentään jotakin. Eikä koskaan tiennyt mitä yhdyttäisi...
Niinpä Notkolainen, ollessaan kahlailemassa rantaan saadakseen uutta puuta kouraansa, alkoi äkkiä tiirailla silmälasiensa lävitse himmenevän tulen hohteessa, ja alkoi epäillen tupista:
— Onkohan tuo kala, onkohan? Kovin näyttää kookkaalta...
Hän koetteli epäiltävää haamua atraansa varrella ja alkoi päiväillä:
— Kala se oli, kala! Pistää olisi pitänyt...
Poika rannalla älskäsi:
— Vielä niitä nyt kepillä koitella! Eihän kala sitä kärsi.
Suuri kala oli todellakin nyt mennyt ja lymynnyt johonkin, josta sitä ei enää löytynyt, vaikka Notkolainen kuinka liehutteli etsivää tultaan. Mutta hieman ylempänä hän äkkäsi toisen suuren kalan ja alkoi tupista:
— Siinä se nyt taasen on, suuri!
Hän lähestyi varovaisesti, tarttui atraansa varteen oikein kaksin käsin ja iskeä ähmäisi. Nolona hän sitten päästeli vettynyttä pohjapuuta atraan väkäsistä, ja poika rannalla älskäsi:
— Se se passaa hyvästi, puuta pistää ja kalaa koittelee varrella...
Mutta vielä suurempia yllätyksiä tapahtui Notkolaiselle tällä tuohusretkellä.
Kylän poikia oli kuljeskelemassa loppukesän yön pehmoisessa pimeydessä. Ja Notkolaisen tuohustulien rome näkyi kauas. Ehkä pojilla oli jotakin Notkosukkoa vastaan tahi ei ollut mitään. Oli vain mieluista, että tapahtuisi jotakin. Sitäpaitsi he voivat hyvitellä mieltään sillä seikalla, että Notkolaisen kalanpyydystys oli laadultaan luvatonta, laissa kiellettyä. Pieni muistutus olisi hyvin sopivaa...
Ja poikaviikarit hiipivät lähemmäksi yön hämyssä. Notkolaisen laiska poika oli kävellyt vajenevine puusäkkeineen rantaa ylös saadakseen ehkä pienen torkahduksen, ja tuulastaja itse kahlaili juuri joen partaalla kasvavien matalien leppäpensaitten takana. Pojat löysivät pensaitten juurelta vettyneen, raskaan uppopropsin, oikean lieon. He heittivät sen pensaan yli ja pääsivät onnellisesti tuumansa perille. Raskas puu putosi täsmällisesti Notkolaisen tulikouran varren päälle, jolloin tämä tuupertui nenälleen jokeen, tuohustulen sammua tupsahtaessa sähisten ja säkenöiden.
Se oli yllätys kertakaikkiaan Notkolaiselle. Pärskytellen, patistellen, syleksien vettä ja vastoin tapojaan kiroillen hän lopulta selvisi rannalle pimeän päässä. Poikaviikarien naurunhohotus oli oikeastaan suuri helpotus hänelle. Siitä selvisi, että yliluonnolliset voimat eivät sentään olleet liikkeellä...
Poika puusäkkeineen oli myöskin pahasti säikähtynyt, ja nyt hän nurisi, että sen siitä saa, joutavasta joen porkkaamisesta. Mutta Notkolainen julisti, että poika ja koko kasvava kansa oli jäänyt vähälle soudatukselle. Vielä he saavat, saavat niinkuin maailma antaa...
Sellaisen lopun sai Notkolaisen tuohusretki. Hän oli märkä ja vettä tippuva päästä hännäntutkaimeen. Yön hämy kätki laupiaasti hänen surkean hahmonsa. Mutta pahinta oli, että hänen puhtain nautintonsa oli nyt pilattu ja liattu. Miten hän voisi enää tämän jälkeen rauhallisella, nautiskelevalla juhlamielellä kahlailla Kylmäsjoessa...
Kaloja sentään riippui tälläkin kertaa vitsassa, riippui pulskankin keiton verran. Mikään ei estäisi niitä maistumasta uutisperunain kanssa.
URAKKAKIRKONKÄVIJÄ
Jo paljon ennen joulua talvi näytti tapansa. Koko taivaanvahvuus oli yhtenä tuulen ja tuiskun nujakkana. Kun tyyntyi ja selkeni, niin tuskin aidanselkiä ja seipäänneniä siinsi kinoksista.
Mäen isäntä katseli akkunasta upottavan tahi tuulen koviksi kinoksiksi piiskaaman lumen runsautta ja ajatteli, että nyt se on alkanut: talvinen rauha. Ei tapahdu hevillä esimerkiksi sitä kummaa, että isäntä valjastaisi ruunansa ja ajaa körötteleisi kirkolle. Ja Mäen isännästä tuntui erityisen tärkeältä, että kuulutukset ja uutiset kulkeutuisivat kylään ja hänen korviinsa, olipa sää mikä tahansa. Sillä hän oli sitänykyä kunnallislautakunnan puheenjohtaja, jonka ei sopisi elää pää säkissä. Mutta eipä hänenkään tehnyt mieli lähteä tuolle talviselle kirkkotaipaleelle. Hän tunsi tarpeeksi hyvin niiden puolenkymmenen neljänneksen maun, töhmeröisellä tiellä, tuiskussa ja pakkasessa.
Mutta keskellä lumisen lohdutonta maisemaa, josta jonkun melkein tyystin hautautuneen seiväsparin huippu siinsi, alkoi Mäen isännän ovelassa talonpojan päässä itää uusi ajatus.
Yksinäinen resutalonpoika kitisevine vitsasaverikkoineen näyttää avuttomalta talven laajalla ja pehmeällä ja kylmällä kämmenellä. Mutta kokonainen kyläkunta niitä on kuin onkin vahva ja pystyy voittamaan vaikka niin sanotut talven kahleet. Voisi esimerkiksi jakaista kirkkomatkat vuoropyhiksi. Mutta Mäen isäntä tunsi väkensä. Isännät säälisivät hevostaan ja ruumisparkaansa ja laiminlöisivät vuoronsa, ja sää kuvastelisi aina niiden silmissä sellaiselta, ettei sinne sekaan mahdu. Sitäpaitsi ei kaikkien mielellä ja kielellä käsitetty ja jälleen tulkittu edes kuulutusten sisältöä.
Mutta voisihan kirkonkäynnin myydä urakalla vähimmän vaativalle. Sillä rahan, tienestin, edessä kinokset alenevat ja ilma lauhtuu. Palkkalainen ponnistelee useimmiten urakkansa täyteen. Sitäpaitsi kirkonkäynti tuskin kuulosti työltä, josta järin paljon vaadittaisiin. Kyläkunta jaksaisi sen yhteisvoimin sangen hyvin kustantaa. Siinä sivussa voisi pitää silmällä sitäkin seikkaa, että kirkonkävijä olisi mielensä ja kielensä puolesta toimeen sovelias.
Näin oli Mäen isännän päämuhkurassa siinnyt ja syntynyt ajatus, joka voi olla melkoisen harvinainenkin Suomen kirkon historiassa. Ja hän oli isäntämies, henkilö, jolle luonnostaan kuuluu toteuttaa ajatuksensa tekoina ja toimintana. Niinpä hän oitis kutsui kyläkunnan muut isännät kokoon vartavasten käsittelemään tätä asiaa. Hän oli puhelias mies ja osasi selittää kuinka edullista kylälle olisi, että kaikki kuulutukset ja uutiset tulisivat tiedoksi säännöllisesti ja tuoreeltaan. Sitäpaitsi olisi kylälle kunniaksi, että sieltä aina olisi kirkonkävijä liikkeellä tuulipa tahi tuiskusi. Antamatta isännille tilaisuutta liikoihin niskanraapimisiin ja tuumitteluihin, johon heillä luonnostaan oli melkoinen taipumus, Mäen isäntä vielä samassa tilaisuudessa piti urakkahuutokaupan, jossa Mäen kylän kirkossakäynti tarjottiin vähimmän vaativan suoritettavaksi.
Ja niin tapahtui, että Mäen kylä sai erityisen urakkakirkonkävijän. Sellaisiakin yhteistoiminnan muotoja on siis esiintynyt Suomenmaassa.
Toimen otti hoitaakseen eräs nuorenpuoleinen talokas, kevyt ja melkoisen suruton luonnoltaan, sekä ripeä suksimies että hyvän hevosen omistaja. Lisäksi hänellä oli suuta yllinkyllin, niin että sieltä sopi tulemaan kaikenlaatuiset terveiset. Hän aikoi noin kevyinä pyhätöinään ruopaista kyläkunnalta kahdentoista markan vuotuisen tulon, joka maksettaisiin manttaalin mukaan asetettuna ylimääräisenä verona.
Heti uudelta vuodelta Mäen kylän uuden toimen haltija ryhtyi hoitamaan virkaansa. Uskollisesti hän ajaa körötteli tahi hiihtää hankasikin kirkkoon olipa sää mikä tahansa ja piti Mäen isännän ja koko kylän tiedoissa ajan tasalla. Hän istua kyyrötteli jokaikinen sunnuntai kirkonpenkissä ja kuunteli sanan kajahtelua kylmän kirkon seinistä. Hänen itsepintainen hahmonsa herätti jo vanhan rovastin tylsistyneen huomiokyvyn. Mikä tuota miestä vaivasi? Minkä kutsumuksen Jussi Korkatti Mäen kylästä oli tänä talvena saanut? Siinä se vain istui joka sunnuntai vaikka kuinka olisi lunta tuprutellut taikka pakkanen paukkunut kirkon seinissä. Siinä se vain istui ja näytti tavalliselta synteihinsä paatuneelta ihmiseltä, jolla on ikävä olla. Mikä ihmeellinen sanan nälkä sen siihen paiskasi jokaikinen sunnuntai?
Sillä eihän rovasti tiennyt, että siinä istui Mäen kylän palkattu kirkonkävijä, joka velvollisuudentuntoisesti täytti urakkaansa, joka ei aina tuntunut perin keveältäkään. Sillä vilu oli ja ikävä ja mieli pyöri maallisissa...
Jussi Korkatin, nuorehkon isäntämiehen, itsepintainen kirkkohahmo sukeutui vanhalle rovastille mieltä kiusaavaksi arvoitukseksi.
Sillä rehellisessä mielessään vanha rovasti tunnusti todeksi kansan mielipiteen, että hän on pappi, joka ei edes messuta osaa, vaikka huonolla saatollaan kuitenkin saarnata äikyttää, vaikka onkin pätevä kirkonmies, joka on neljäkymmentä vuotta kuolleet haudannut, eikä ole kukaan takaisin tullut...
Mikä sen sitten tuon Mäen kylän isännän tuohon kirkon penkkiin paiskasi taipaleista ja talven säistä piittaamatta? Ehkäpä sana sittenkin vaikutti? Ehkäpä rovastin äikyttävä ääni ei turhaan kimpoillut talvisen kirkon huurteisista seinistä?
Näissä ajatuksissaan vanha rovasti silmäili pitkään ja tutkivasti Mäen kylän arvoituksellisen itsepintaista kirkonkävijää tuossa puoliautiossa kirkossa. Silloin Jussi Korkatti tunsi olonsa entistä epämukavammaksi ja syventyi tutkimaan penkkien ja seinien yksityiskohtia, ajatteli hevoskauppaa, joka hänellä oli tekeillä Moilasen kanssa, mietti, että seuraavalla kirkkomatkallaan hänen on tuotava pyssynsä sepille, se kun pyrkii suupaloksi ja kevätkin lähestyy ja metso alkaa laulaa, tuumiskeli jos jotakin päästäkseen ikävästä tunteesta, että hän istui siinä eräänlaisena pettäjänä, istui, vaikkakin vanhassa ja vahvassa kirkonpenkissä, ikäänkuin pilkkaajat istuvat...
Sillä Mäen kylän uuras kirkonkävijä ei tuntenut olevansa kirkonkipeä eikä jumalansanan vaivainen. Päinvastoin, hän oli terve ja terhakka ja tämä maailma maistui hänestä mainiolta. Hän odotti vain kuulutuksia, joiden sisällöstä hänen oli vietävä tieto Mäen ukolle.
Kirkossa olo alkoi urakkakirkkomiehestä tuntua niin tukalalta, että hän siitä lähtien mielellään oleskeli ulkosalla saarnan ja muiden kirkonmenojen ajan ja pujahti sitten sukkelasti sisään kuulutuksia kuulemaan. Mutta siinäkin tapauksessa häntä tuntui vaivaavan vanhan rovastin kiusaantunut katse: siinä se taasen on Mäen kylän ikuinen kirkonkävijä, puikkelehtija...
Kaikesta huolimatta Jussi Korkatti suoritti urhoollisesti kirkkomatkansa kevätkelirikkoon asti, vaikka huomasikin ottaneensa kantaakseen melkoisen ristin. Ehkä hän ei olisi vieläkään hellittänyt, mutta kevät ja metson laulu houkuttelivat hänet velvollisuuden tieltä. Urakkakirkkomies oli nimittäin intohimoinen soitimella kävijä. Uudet lait ja asetukset olivat kyllä jo julistaneet tämän linnustamisen luvattomaksi, mutta Jussi Korkatin veri veti keväisin vastustamattomasti metsiin. Näillä öisillä kävelymatkoilla ja nuotiotulilla hän tuli sitten kerran viivähtäneeksi, niin että myöhästyi kirkonmenoista, jopa kuulutusten lukemisestakin.
Mäen kylän kirkonkävijä yritti kyllä selviytyä asiasta selittämällä, että mitään oleellisen tärkeää ei kirkossa ollut kuulutettu. Vaikka tämä lieneekin pitänyt kutinsa, sillä hän oli kaiken varalta tiedustellut asiaa itse lukkarilta, niin Mäen ukkoa ei ollut helppo pettää. Suu merkillisessä hymynmareessa tämä sanoi:
— Minusta tuntuu, että sinä viime aikoina olet kuullut metson naputuksia ja hiomisia enemmän kuin papin ääntä...
Lisäksi hän alkoi nuhdella kylän kirkonkävijää siitä, että tämä, kuten hänen korviinsa oli tullut, ei suorittanut kirkkomatkojaan ihmisiksi, vaan aikaili missä sattui ja pujahti paikalle vasta kirkonmenojen päätyttyä. Sellainen ei ollut Mäen kylän urakkakirkkomiehen arvon mukaista.
Silloin kirkonkävijä lämpeni ja sanoi, että hänen palkkakappansakin ovat vielä kantamatta, joten on parasta odotella miten helposti ne heltiävät, ennenkuin perinjuurin syventyy kirkossa käynnin perusteellisuuteen.
Kävi ilmi, että Mäen kylän urakkakirkkomies oli puhunut huomion arvoisia sanoja. Kylän monet isäntämiehet olivat ylen vastahakoisia ja hitaita avaamaan hoikkien kukkarojensa nauhoja vakituisen kirkonkävijänsä palkka-asioissa. Heidän mielestään kun kirkon- ja esivallan kuulutukset tulivat aina tarpeeksi ajoissa talonpojan korviin. Niissä ei kuitenkaan koskaan ollut mitään tulopuolta ja antia lupaavaa...
Kun kylän kirkonkävijän luvattu kahdentoista markan vuotuinen palkka näin jäi ja näytti jatkuvasti jäävän osittain saamatta, niin Jussi Korkatti lopetti säännölliset kirkkomatkansa kesken vuotta, varsinkin kun hän oli jo ehtinyt työlästyä toimeensa.
Niin Mäen kylän urakkakirkkomiehen virka loppui kaikessa hiljaisuudessa, tämä Mäen isännän pienoinen yritys tiedoitustoiminnan parantamiseksi. Uutta toimenhaltijaa ei enää valittu talven tultuakaan, miten korkeiksi ja tietätukkiviksi kinokset kasvoivatkin.
Ja vanhan rovastin, eräistä heikkouksistaan huolimatta pätevän kirkonmiehen, joka oli neljäkymmentä vuotta kuolleet haudannut kenenkään takaisin tulematta, vanhan rovastin häiritty mieli sai rauhan. Mitään kiusallisen säännöllistä kirkossa könöttäjää kaukaisesta Mäen kylästä ei enää näkynyt kummittelemassa puolityhjissä penkeissä.
VIIMEINEN PUU
Juho Pernu, ukonköpelö, lysähti raskaasti istumaan kuuraiseen kanervikkoon, läähätteli ja haparoi rintaansa paikatusta kintaasta solahtaneella jo melkein maanvärisellä kädellään. Siellä jossakin sisällä tuntui kipu, hetkisen aivan sietämättömänä. Mutta vähitellen se hellitti, ja ukko saattoi jo hengitellä rauhallisemmin, täyttää visakopan maankasvuilla ja tupsutella savuja.
Hän oli alakuloinen, sillä hänen päässään vilahti haikea ajatus, että oli jo hellitettävä, kertakaikkiaan hellitettävä. Sillä ei siitä enää mitään tullut, ei ollut tullut aikoihin. Kovin hitaaksi ja hituraiseksi oli mies käynyt. Sahauksestakin voi sanoa, että siinä tauti työtä teki, ja kirveeniskut eivät olleet mitään kirveeniskuja, vaan jonninjoutavaa tolskausta. Yhä pienemmät pinot ja yhä suurempi väsymys. Täytyi uskoa, että hänen aikansa oli ohi. Ei hänestä ollut enää metsään, eikä liioin mihinkään. Päämäärä oli lähellä...
Monesti ennenkin oli sellaista vilahdellut päässä, mutta toisekseen oli tuntunut siltäkin, että hän on vielä terhakka ja kova ukko. Lastupahan vain lähti, puu kaatui ja pino syntyi! Turha on ihmisen hellittää. Silloin hänet viepi piru...
Mutta nyt Juho Pernu, vanha metsätyöläinen, pääsi yht'äkkiä siihen vakaumukseen, että hänen oli hellitettävä. Ja juuri nyt, sillä hetkellä. Yhden puun hän vielä kaataa, tuon tuossa, jossa on leimakirveen jälki, niinkuin olla pitää.
Ja niin Pemunukko kopisti visakopastaan perät ja hänen sahansa alkoi sihistä ja säristä hänen viimeisen puunsa juurella.
Niin pitkälle oli päästy. Ja Juho Pernu oli kaatanut eläessään monta puuta, hyvin monta puuta. Tämä oli viimeinen. Mutta hän ei muistanut ensimmäistä puutaan, jonka hän oli nujertanut tantereeseen jolloinkin yli puolivuosisataa sitten. Minkälainen puu lienee ollutkin ja missä? Aivan poikasena se on tapahtunut siellä etelämpänä...
Sitten hän ei ollut juuri muuta tehnytkään kuin kaatanut puita, oikeita aarnioitakin, sahatukkeja, kaivospölkkyjä, sulleja, paperipuita, parruja, mitä tahansa. Joskus hän oli niitä saatellutkin pitkin jokivarsia ja tuulisten järvien selkiä keväisin ja kesäisin. Kuin mikäkin völjyväki, hautaussaatto, hän oli kulkenut noiden puuruumiiden mukana, jotka matkasivat kaikkeen maailmaan juoksevien vesien mukana.
Ja sitten hän oli palannut ikuiseen kaatopuuhaansa. Hirmuiset määrät halkojakin hän oli hakannut. Ne räiskyivät sitten kotien liesissä, lämmittivät höyrypannuja, kuljettivat junaa, että savu tuprahteli synkeänä. Hiilipuitakin hän oli hakannut, mustia sysiä sepän ahjoon. Ja näinä viimeisinä aikoina sysien voima liikutteli vaunujakin maanteillä...
Niin Juho Pernu oli ammatiltaan metsätyöläinen, puunkaataja, ja hän oli tehnyt sitä työtä ainakin oman osansa. Hän oli kaatanut ja nylkenytkin pohjolan kasvikunnan valtavimpia tuotteita ikäänkuin ne olisivat hänen vihamiehiään. Ja niin ei kuitenkaan ollut laita. Hän tunsi olevansa samaa heimoa puiden kanssa ja metsän ikuinen tohina oli lauhduttanut aina hänen huolensa ja katkeruutensa elämän taistelussa. Sillä sellaista Juho Pernun elämä oli ollut, taisteluun verrattavaa, alituiseen sylipainiin puutetta ja köyhyyttä vastaan. Sillä puunkaadosta ei ollut koskaan paljon tuloja herunut, ja tukkijätkän ihmisyyskin oli kyseenalainen asia. Varsinkin sellaisen lentojätkän, joka hän oli ollut nuoruudessaan ja varhaisessa miehuudessaan. Sitten hän oli rakentanut asumuksenkin, oikein hirsisen asumuksen, neliseinäisen, johon hän voi palata puunkaatajan retkiltään ja jossa akka ja pennut söivät hänen saaliinsa.
Sillä, kokonaista neljä poikaakin Juho Pernun kirves ja saha oli kasvattanut salskeiksi miehiksi, jotka sitten ensimmäisestä viimeiseen kaatuivat sotaretkillä. Se oli kohtalo, joka synkisti pahoin Pernunukon elämän iltaa, jota metsän ikuinen huminakaan ei voinut tarkoin pois pyyhkiä. Sillä kasvapa nyt mieheksi, ja niin uusta ja ahtaasta, että sen vain Juho Pernu tiesi, ja tule talutetuksi johonkin sotatantereelle kuin teuras! Veri vain pois ihmisestä, pieni kaste johonkin kaukaiseen ryteikköön ja ruumis kotipuoleen komeaan sankarihautaan. Oli sekin...
Vanhan Pernun päässä oli useammin kuin yhden kerran vilahtanut lapsellinen ajatus, että ehkä hän oli kaatanut puita, jotka hän tunsi heimolaisikseen, aivan liian paljon. Siksi hänen poikiensa ei annettu kuolla kuten ihmisten, vaan heidän lopustaan puhuttiin kaatumisena kuin puun. — Antti Pernu, kaatunut Syvärillä, luettiin valkoisessa ristirivistössä...
Siinä oli tarvittu isä Pernunkin kirveen heilumista, että moiseen tulokseen päästiin. Oli tämä maailma! Puut kaatoivat ja miehet kaatuivat. Jos taivas ei antanut hallaa, niin ihminen järjesti elämänsä, niin että nälkä ei koskaan ollut kaukana...
No, Pernun ukolle ei enää voinut liikoja tapahtua. Hänen viimeinen puunsa oli jo jymähtänyt kanervikkoon, että kuura tuprahteli. Hän menisi siihen neliseinäiseen mökkiinsä ja eläisi minkä eläisi. Eläkekin hänelle juoksisi niiden sankarivainajain puolesta. Mutta mökissä oli kovin yksinäistä ja autiota. Akkakin, Pernun Mari, oli jo kuollut ja haudattu. Pienoinen kivikin, hautapatsas, oli puuhattu sen vatsan päälle, ettei vain suinkaan sieltä nouse — Vaikka tehneekö tuolta mieli palatakaan? Kyllä tämän jo uskoo...
Vaikka Pernunukko ei ollut näihin asti suinkaan hevillä uskonut. Metsässä oli jokin voima, jolla ei ollut nimeä, mutta joka saa miehen mielen pysymään pilvetönnä, tietämään, että turha murhe ei pitennä pinoa. Pernunukolla oli aina ollut iloinen pää ja hänen hartiansa olivat hytkyneet naurusta useammin kuin vilusta. Sillä metsissä ja metsäkämpillä oli usein viluista ja vaivalloista ja kovaa ja yksitoikkoista. Ja kuitenkin pihkantuoksuisen terhakkaa! Elatuksen murhe ei pystynyt miehen mieleen...
Metsässä oli muinainen esi-isä etsinyt riistaa turvaten metsänemäntään, siellä oli ukkovaarin ja isänkin tervahaudat kyteneet. He olivat eläneet, vaikka vanhan sanan mukaan velassa kuin tervan vetäjä, niin kuitenkin joskus hartiat naurusta täristen. Ja nykypäivien puuyhtiöt, joiden sahat ulvoivat ja tehtaat savusivat ja haisivat, olivat tehneet Juho Pernusta puunkaatajan. Hän oli niitä kaatanut ja kaatanut, ja kasvattanut poikia, jotka kaikki kaatuivat Syvärillä ja ties missä...
Ja nyt siinä neliseinäisessä mökissä oli hyvin yksinäistä. Nyt hän oli kaatanut viimeisen puunsa, pohjolan kasvikunnan valtavan tuotteen. Hän karsi ja katkoi ja pinosi sen, hituraisena, köpelönä, vanhana.
Viimeinen puu! Se ajatus teki hänet surulliseksi. Yli puoli vuosisataa hän oli kaatanut puita, elänyt elämänsä niiden keskellä. Nyt hän kävelisi sieltä sahoineen ja kirveineen, eikä enää palaisi.
Juho Pernusta tuntui, että hän jo nyt, istahtaessaan viimeisen kaatamansa puun kannolle, luodessaan jäähyväiskatseen viimeiseen hakkuukaskeensa, kuoli kuolemalla.
Vaikka hän vielä jonkin aikaa viipyisikin siinä neliseinäisessä huoneessa tahi jossakin muualla, niin se ei olisi enää elämää, vaan jotakin muuta, mitähän olisikin, viipymistä...
Juho Pernu, entinen puunkaataja, alkoi vaelluksensa kylää kohti entistä malttavaisemmin askelin, työkalut kainalossa, maankasvut kytien visakopassa, jota hän yhä jaksoi kannatella ikenissään.
JAAKO KORTTEISEN VIIMEISET VAIHEET
Mies, entinen talokas Jaako Kortteinen, oli kaukana pohjoisessa etsimässä karannutta emäntäänsä. Hän laahusti väsyneenä pölyistä maantietä muinaisissa pyhäsaappaissaan, jotka eivät enää olleet häävinnäköiset. Mutta läjään painuneitten ja rypistyneiden saapasvarsien suissa heiluivat yhäti, vaikka hyvin rähjääntyneinä, korskeat hupsuntupsut.
Edessä aukeni komeanlainen kylä ja vasemmalla kädellä välkkyi leveä virta kesäisen päivän kullassa.
Mutta kylän laidassa tuli Jaako Kortteista vastaan nainen, hieman rokonarpinen ja hieman jolunnäköinen, pitkä, laiha jotkelo. Hän katsoi maantien kulkuria pitkään jos pitkäänkin ja sanoi lopulta:
— Ka, eiköhän ole Kortteisen isäntä?
— Ei ole, vaikka Jaako Kortteinen onkin...
Molemmat pysähtyivät. Mies alkoi kysellä, että kuka se mahtoi olla, joka hänet tunsi täällä maailman laidalla. Kävi ilmi, että nainenkin oli syntyjään samoilta seuduilta kuin Jaako Kortteinen, vaikka mies ei muistanut häntä ollenkaan, ehkä senkin vuoksi, että nainen oli mitätöntä piikain säätyä. Mutta nyt heistä tuli tuttavat tuossa paikassa. Mies ilmaisi oitis millä asioilla hän liikkui ja nainen tiesi heti missä Jaako Kortteisen karannut emäntä majaili ikäänkuin palvelijana eräässä talossa. Silloin Jaako Kortteiselle tuli kiire hakemaan nimismiestä kumppanikseen. Mutta sitä ennen ehti avulias naisenpuoli ilmoittaa hänelle asuinpaikkansa ja kutsua käymäänkin, jos aikaa ja aihetta ilmaantuisi.
Jaako Kortteinen sai kuin saikin nimismiehen kumppanikseen, sillä hänellä oli kotipuolen poliisiviranomaisilta saatu pidätysmääräys vaimoaan Anna Kortteista varten. Sitäpaitsi nimismiehen asunnolta ei ollut pitkää matkaa taloon, mistä hänen Annansa nyt pitäisi löytyä.
Ja hän löytyikin. Siistissä ja tilavassa keittiössä hän hääräili astianpesupuuhissa, kun odottamattomat vieraat astuivat sisään. Kun Anna näki Jaako Kortteisen, niin häneltä pääsi hätäinen kiljahdus, lautanen putosi hänen kädestään ja särkyi räsähtäen ja siinä samassa hän jo säntäsi tiehensä, sisempiin huoneisiin. Mutta hänen tilalleen keittiöön ilmaantui mies, ilmeisesti talon isäntä, kookas ja komeakin. Syntyi pienoinen ällistelevä hiljaisuus. Miehet katsoivat kiinteästi toisiinsa lattialle olevien särkyneen lautasen sirpaleiden ylitse.
Sitten isäntä tiedusteli hyvin isäntämäisesti ja rauhallisesti, että mitä vierailla oli asiaa. Nimismies selitti, että oli määräys pidättää Anna Kortteinen niminen nainen, jonka aviomies tämä tässä sanoo olevansa.
— Ja minä vaadin, että tämä mies on myös vangittava! tokaisi Jaako. — Tämä on se mies, joka minulta akan varasti...
Isäntä ei kiinnittänyt Jaakon esiintymiseen suurtakaan huomiota. Loipahan tähän vain tutkivan katseen ikäänkuin arvioidakseen miehen mielentilaa... Hän sanoi nimismiehelle:
— Jaha. Sen niminen palvelija tässä talossa kyllä on. Mutta en ymmärrä mitä tämä vieras juttelee varastamisesta. Ihmisten varastelu on minulle aivan uusi juttu. Anna Kortteinen on palvelija. Muita suhteita minulla ei häneen ole...
— Sinulla on suhteita! kivahti Jaakko Kortteinen, jonka talinkarvaisissa silmissä välähti kuin salama. — Ja minä vaadin, että sinut kytketään saman tien!
— So, so! sanoi nimismies ankarasti Jaakolle. — Olkaapa nyt ihmisiksi! Eihän meillä ole sellaisia valtuuksiakaan. Se ei tule kysymykseenkään...
Isäntä, jolla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä, alkoi kertoa seikkaperäisesti, että hän oli kyllä, naisen omien puheitten perusteella ollut selvillä siitä, että tämä oli naimisissa, mutta miehensä juoppouden ja tyhmyyden ja kelvottomuuden takia piti parempana olla erillään ja ansaita leipänsä maailmalla. Nimismies keskeytti hänet kärsimättömällä huomautuksella, että sellainen selonteko ei ollut tarpeellista, ainakaan tässä tilaisuudessa. He vain ottaisivat nyt mukaansa Anna Kortteisen.
— No, mihin se tyttö livahti? ällisteli isäntä. Hän aukaisi kamarin oven, vilkaisi syrjäsilmällä pikaisesti huoneeseen ja huutaa hoihkaisi: — Anna!
Ei kuulunut mitään vastausta.
— Katsellaan! sanoi isäntä.
Mutta katseleminen oli hyödytöntä. Naista ei enää näkynyt sisällä eikä ulkona, eivätkä naapuritkaan olleet nähneet talon palvelijaa, kun he laajensivat etsintäpiiriään ja kyselivät heiltä.
Jaako oli näkevinään isännän suupielessä pienoisen, ovelan hymyn, kun he taivastelivat ulkosalla ja töllistelivät ympärilleen. Ei näkynyt muuta kuin suven suloisuus kesäisen iltapäivän ihmisen silmille armas rauha. Hyttyset tanssivat, pääskyset leikkoivat ilmaa nopein, mustin saksin ja liversivät ikäänkuin ilkkuvasti. Hevosmies ajoi maantiellä että sora ritisi ja vene lipui hiljalleen joella, miehen soutaessa ja naisen pitäessä perää. Kaiketi kalamiehiä, sillä verkkokasan erotti venheestä sinne asti.
— Lintu on livahtanut, sanoi nimismies Jaakolle. — Me olimme vähän huolimattomia. Se pääsi kai jotenkin tuonne!
Nimismies viittasi sormellaan joen toiselle puolelle. Ja se joki oli rajajoki. Sen Jaako tiesi. Nimismies ei näyttänyt asiasta paljoakaan perustavan, mutta yritti kuitenkin muutamalla puolileikillisellä sanalla lohduttaa Jaakoa: — Minkäpä sille tekee! Ei siitä teillekään olisi isoa iloa sellaisesta naisesta, jota köysissä täytyisi kuljettaa...
Mutta Jaako Kortteinen oli myrtynyt virkakunnalle, joka ei koskaan näyttänyt ottavan hänen asiaansa oikein omakseen. Kepillä sitä toisen asiaa kohennellaan... Hänen mieltään kuohutti. Hän oli jo ollut silmä silmää vasten Annan kanssa, ja sitten se katosi kuin aave, kuin kaste maasta. Ei merkkiäkään missään. Se oli kuin noiduttua...
Hän käveli alakuloisena kirkonkylän kujia ja meni muutamaan mökkiin, jonka emännälle kertoi juuri kokemastaan katoamisen ihmeestä. Ja tämä mökin emäntä oli hänen uusi tuttavansa, tuo hieman rokonarpinen ja jolunnäköinen, pitkä jotkelo, Reeta nimeltään.
— Hoo! ihmetteli Reeta. Hän oli kertomaisillaan, että sen talon isäntä oli kuuluja tulliloikkareita, jolla huihkittiin olevan salaisia kellareita. Siellä voi hyvinkin maa niellä ihmisiä... Mutta hän malttoi mielensä ajoissa. Ei hän sentään tahtonut eikä tohtinut tällaisia salaisuuksia ilmaista, ei ainakaan moisissa Annan ja Jaakon asioissa. Sen sijaan hän esitti miehelle, että tämä viipyisi vielä paikkakunnalla jonkin aikaa, oleilisi rauhassa täällä hänen mökillään. Hän kyllä ottaisi selvän siitä, että onko Anna todella paennut väylän taakse, vai ilmestyykö takaisin taloon, niinkuin Reeta luulotteli käyvän. — Hyvä olisi, kun tulisivat siihen luuloon, että te olette jo mennyt pois paikkakunnalta, sanoi hän Jaakolle.
Jaako Kortteisen mielestä näissä tuumissa oli järkeä ja hän jäi mökkiin, aikoen oleskella siellä kuten ainakin salainen asukas niin kauan, että hänen salainen liittolaisensa saisi selon Annan katoamisen ihmeestä.
Reeta ryhtyikin puuhaan. Hän oli siinä uskossa, että Anna oli vain painunut kellariin piiloon ja nousee sieltä kun luulee ja kuulee ilman selvinneen. Mutta kun hän muutamien päivien kuluttua kävi talossa ja näki siellä uuden palvelijan, arvasi hän Annan todellakin menneen ja menneen luonnollisesti rajan taakse ja olevan siellä hyvässä turvassa, tulliloikkarien suojeluksessa. Tämän kaiken hän kertoi suojatilleen, mutta pidätteli Jaakoa yhä mökissään, koska asia ei muka suinkaan ollut lopullisesti menetetty, joskin pitkästynyt ja mutkistunut. Kyllä Annan asiasta vielä selvä saataisiin.
Jaako Kortteiselta ei jäänyt huomaamatta, että hän oli huvina Reetan mökkiläiselämässä, huvina ja toiveena. Mutta Jaakoa ei tyydyttänyt tämä tarjolla oleva kohtalo. Hän oli nyt pitkästä aikaa nähnyt Annansa eikä enää vihannut häntä. Aijai, kuinka Anna oli komistanut ja lihonut entisestään! Se osasi olla komea! Ja hän oli aikoinaan sellaisen ihmisen omistanut...
Jaako Kortteinen vaipui pitkiin muistelmiin. Kuinka suuri ero olikin ollut hänen molempain vaimojensa välillä: ensimmäinen, jonka hän otti etupäässä siksi, että sillä oli olemista, ensimmäinen maailman rumin ja toinen kauneimpia, mitä luoja on luonut... Hän tuli vilkaisseeksi Reetan päälle ajatellen, että siinäköhän se sitten kolmas oli... Hm! Sanovat, että ihminen kulkee ympäri, ainakin eksyksissä...
Mutta Reeta kehoitteli Jaakoa kertomaan elämästään, sillä hän oli huomannut, että Jaako jutteli mielellään. Ja Jaako jutteli, mutta Anna pyöri alituisesti hänen mielessään. Ja hän oli nähnyt Annansa...
— Mutta mitäpä siitä, sanoi hän. — Niin meni kuin hiiri pytyn alta.
Jaako oli alakuloinen ja Reeta lohdutteli häntä, noilla ikäänkuin rankan sateen hakkaamilla kasvoillaan lempeä hohde. Hän otti hellästi osaa Jaakon suruun ja pidätteli mökissään, selitellen, että missään ei ollut sen parempi odottaa Annan löytymistä. Ja Jaako Kortteinen tuli jääneeksi mökkiin ja viipyneeksi päiviä ja viikkoja ja kuukausia.
Mitä pitemmälle aika kului, sitä harvemmin mainittiin mennyttä Annaa. Anna häipyi ja vähävähältä tuli Reeta hänen tilalleen. He tottuivat toistensa seuraan ja Jaako koki, että Reeta miesmäisistä piirteistään huolimatta oli sittenkin nainen ja tahtoi tulla rakastetuksi.
Jaako Kortteisen viipyminen oli jo luonnollinen asia. Hän ikäänkuin uupui retkellään siihen pienoiseen pirttiin rajaseudun kirkonkylässä. Hän piti huolta mökin polttopuista ja sen ohessa tinaili pannuja ja juotteli ratkenneita peltiastioita. Kylä tunsi hänet Reetan mökin »huonemiehenä».
Mutta pääasiallinen perheen elättäjä oli sittenkin Reeta. Hän raatoi pyykkärinä ja käytteli ovelasti kieltään ja vihjaili emännille huonosta ruokahalustaan. Sitä tai tätä hän kuitenkin voisi syödä. Emännät usein antoivatkin »sitä ja tätä» Reetan matkaan ja tämä jakoi mieliruokansa kristillisesti huonemiehensä kanssa.
Niin elettiin Reetan mökillä kohtalaisen hyvin ja melkoisen onnellisesti. Mutta vähitellen heidän taivaalleen ilmestyi pilviä, jotka johtuivat ihmisten siveellisestä närkästymisestä. Kyläläiset olivat huomanneet, että »huonemies» oli itse asiassa Reetan mies, ja he alkoivat hankkia tälle laittomalle pariskunnalle kaikenlaisia ikävyyksiä. Emäntien osanotto Reetan ruokahuoliin väheni. Reetan hyppysiin ei enää kaikkialla uskottu ihmislikaa ja sitä lyytä kotituliaisetkin jäivät saamatta. Eikä »koppaslaakarille» liioin annettu tinaustöitä, vaikka pannun sisus olisi aivan kuparille hohtanut.
Ilmestyipä seurakunnan kirkkoherrakin jonakin päivänä mökkiin nuhtelemaan sen asukkaita synnistä. Siihen aikaan ei kansan, ei ainakaan Reetan ja Jaakon, tiedossa ollut mitään aatteellisia puolustuksia siunaamattomaan yhdyselämään. He yksinkertaisesti tekivät tyhjäksi kaiken. Köyhän täytyi asua ahtaasti, eikä voinut mitään, vaikka siitä syntyikin valhetta ja vihapuheita.
Siihen asia jäi papinkin puolesta ja Reeta ja Jaako elelivät vielä vuosia entisekseen, vaikka mökin yllä nyt viipyikin köyhyyden varjo.
Mutta sitten tapahtui todellinen käänne. Jaako Kortteinen oli elänyt, kuten hän sanoi, iloista elämää, nauttinut siitä siekailematta, miten oli voinut, ja nyt hän vanheni varhain. Hän oli tuskin viisikymmentä vuotta täyttänyt, kun hän jo oli saamaton, raihnainen ja räkäinen ukkeli. Reeta taasen oli hyvissä voimissa, melkein nuortunut, jonkinlaisen elämänhurman vallassa. Nyt hänen tunteensa muuttuivat ja hän huomasi elättävänsä suottaaikojaan ventovierasta ukonrähjystä. Siitä ei ollut mihinkään...
Elämä mökissä oli huonolla tolalla. Vanhuudesta koitui väistämätön onnettomuus, myöskin Jaako Kortteiselle.
Loppuisku tuli romuluisen, mustanpuhuvan, arpinaamaisen maankiertäjän muodossa. Hän tuli eräänä iltana mökkiin viinoineen kuin myrskynpuuska. Hän ryypiskeli ja tarjoili Jaakollekin, joka oli useita vuosia, Reetan mieltä noudattaen, pysynyt raittiina miehenä. Kävi niin, että Jaako nukahti arvaamattaan ja aikomattaan uunin eteen lattialle. Mutta uusi mies nukkui emännän vieressä sängyssä. Jaako yritteli aamusella nuhdella Reetaa uskottomuuden synnistä. Mutta siitä oli vain se seuraus, että hän sai hyvänlaisesti selkäänsä ja tuli entistä raihnaisemmaksi.
Heti sen jälkeen mökissä vieraili, luultavasti Reetan viittauksesta, kunnanmiehiä, ja Jaako passitettiin kotipuoleensa.
Sellainen oli Jaako Kortteisen paluu karanneen emäntänsä etsintämatkalta. Tämä entinen iloisen elämän mies eli vielä muutaman vuoden ruotilaisena, kurjana sairaana, ennenkuin kuoli ja haudattiin.
KIVELÄN LIINUN LESKEYS
Jo puoleltapäivin lappoi surunvalittajia vaikka minkä verran, Anna-Maria ja Reetaa ja Rönnyn akkaa. He huojuttelivat ruumistaan ja pyörittelivät peukaloitaan. Ja kielet kävivät.
Liinun, Kivelän torpan emännän, tahi leskihän se nyt oli, elävänleski, oli pitänyt panna pannu poroon. Hän näytti vieraiden mielestä aivan entiseltään, reimalta, suruttomalta, melkein kevytmieliseltä. Oli ikäänkuin hänen olisi hyvä elää, vaikka luulisi olevan tietämistä ja tekemistä, kun mieskin nyt oli mennyt ties mihin, maailman laidalle...
Se seikka oikestaan kaiveli eukkoja pahimmin, tuntui melkein henkilökohtaiselta loukkaukselta, että sellaista oli päässyt tapahtumaan heidän tietämättään, aivan yllättämällä. Oli tosin kuulunut huihkeita, että Kiveläinen oli käynyt Mäen raharikkaan puheilla, mutta oli ajateltu, että se kävi vain köyhyydessään, toimeentullakseen. Ajat olivat kovia...
Ja sitten tämä Rönnyn akka näki Kivelän Antin Niemeläisen reessä. Antti sanoi olevansa menossa Amerikkaan. Ja jo naamasta oli nähnyt, että totta siinä mies haastoi...
Niinpä Kivelän torppaan oli tullut vieraita näkemään, että miten alkava elävänleskeys oli Liinuun vaikuttanut. Mutta senkö selvän siitä sai! Niin liikuskeli kuin viisitalvias tamma, ja turhaan näyttivät eukot muistelevan kuinka se ja sekin oli siellä Amerikassa ottanut uuden akan ja vanha vaimo ja perhe täällä oli joutunut hunhavan jäljille...
Liinu vain tenäsi, että sellaiset miehet joutavatkin sinne missä pippuri kasvaa.
Menepä siinä sitten huokailemaan, että mitä pyhitti nuoren ihmisen olla naimisissa, kun leskensänkyä kuitenkin sai maata. Liinu tiesi, että mitäpä siitä miehestä oli muuta varmuutta kuin lapsi joka ohrille. Kunpa niitä ohria olisi sitten tullut joka vuosi, mutta halla oli aina vaanimassa täällä laidalla, jossa köyhä asui...
Ja vähitellen eukoille selvisi, että Liinu itse oli ollut päätekijä tähän elävänleskeyteensä. Se oli sellainen elävä, komealuontoinen ihminen. Se oli ehkä aina haaveillut, että ihmisen oli edistyttävä, hyödyttävä, jotenkin päästävä tuosta taahan. Sitä ei tyydyttänyt tämä Kivelänperän maailma, köyhä, kitulias. Ja niin se oli ajanut miehensä maailman laidalle hakemaan muutosta, rikkautta...
Niin se oli. Sillä Kivelän Antti itse ei olisi sellaista hoksannutkaan, saamaton, nahjusmainen ja vähän laiskansitkakin mies...
Tämä selvisi surunvalittajille kun he hartaina ryypiskelivät Liinun lämmäyttämää kahvia. He ihmettelivät missä heidän silmänsä olivat olleet, kun he eivät olleet ennen nähneet, että Kivelän Liinu oli juuri tuollainen. Nyt heidän silmänsä olivat pyöreät kuin pikarit.
Siinä oli akka, joka ajoi miehensä maanpakolaisuuteen, jotta jotakin tapahtuisi...
Suullaan eukot toivottelivat onnea ja jumalan siunausta, mutta heidän sisässään oli jotakin muutakin: saisi se tuo Liinu tulla oikein tuntemaan millaista on miehetön elämä, lapsia hännässä...
Sellaista ajatusta ei voinut välttää. Sillä Liinu liikuskeli kuin viisitalvias ja oli ilmeisesti ilmiömäisen suruton ihminen. Sellaiselle pitäisi maailman ja elämän oikeinkin näyttää kuinka turhaa oli haaveilla...
Kun vieraat lähtivät, niin ilta jo hämärsi. Kivelän torpan elävänleski seisoi tovin akkunan luona ja katseli kuinka vasta satanut lumi loisti. Akkunan alla haapapuussa oli vielä sitkeästi lepattavia lehtiä, keltaisia ja koreita, kuin kallisarvoisia kultarahoja.
Oliko se enne? Rikkaus odotti... Tahi tuliko tulokseksi vain kuivia, kuolleita lehtiä?
Mutta Kivelän Liinu oli sittenkin tyyni ja rauhallinen. Muutos hänen elämässään oli jo tapahtunut. Mies oli mennyt sitä ainoata tietä, joka oli avoinna heidän kaltaisilleen, jos ei mielinyt tyytyä ainaiseen köyhyyteen, kituuttamiseen...
Kävipä miten kävi, oli hyvä tietää, että oli yritetty.
SATA KÖRTTILÄISTÄ
Aurinko laski haikeamielisen kauniisti. Siltä se näytti ihmissilmästä. Viimeiset punertavat säteet saivat teräaseet välkkymään ikäänkuin ne olisivat hyvinkin kirkkaita. Sata körttiläistä oli ryhtynyt rynnäkköön.
Se oli vaikuttava näky, iäksi ihmismieleen uppoutuva. Maankulkijan oli melkein pakko pysähtyä katselemaan: sata mustansynkeää körttiläistä pienen aukeaman takana välkkävin asein...
Mutta ei se niin vaarallista ollut kuin miltä se voi kuulostaa. Aseet olivat enimmäkseen kuokkia, noita vähäpätöisen näköisiä välineitä, jotka kuitenkin ovat korvesta ja rämeestä muovailleet kaikki Suomenmaan vihreät pellot. Ei ole ollut muuta keinoa, kuokka korkealle ja jälleen alas, ähkäisy, repäisy, ja niin kolea on tullut sileäksi... Ja välähti siellä kirveskin tuimasti, pisti lapio, iski rautakanki, hankasi saha. Aseet olivat rauhanaseita. Mutta Suomenmaa, sen kamara, siinä kuitenkin oli hätää kärsimässä tämän körttiläisrynnäkön edessä...
Siis talkoot, kökkä. Herännyt kansa oli tullut auttamaan köyhää uskon veljeä laventamalla uutta peltomaata. Köyhää epäilemättä. Sillä kukapa se muukaan täällä laidalla asui. Maaperäkin näytti karulta ja kiviseltä. Pahasti parakoi ja rytisi petäjä, joka oli tunkenut juurenpuran syvälle kamaraan, kaatuessaan tantereeseen, körttiläisäijien halkeimien helmojen liehuessa ympärillä. Kouravoimia he nyt viljelivät.
Maankulkijalle tämä työaseita välkyttelevä toimelias körttiläisjoukko oli jotakin uutta; Hän tunsi heidät vain sanan ääressä pitkillä lautapenkeillä pitkään istuskelevana ja virsiä mönkyvänä laumana. Ja sellainen näky oli hänelle jostakin syystä vastenmielinen. Taivasta kohti kurkottelevat kätöset olivat hänelle vallan vieraat. Kukaan ei ole vastaava. Tähti vain iskee silmää pakkastaivaalla ja ihmisen uskonnolliset menot kutistuvat sen valossa tökeröksi taikuudeksi... Körttiläisukko kuvasteli hänen mielessään tuollaisena nuoruudessaan remseänä poikana, ryyppäävänä, tappelevana, oriina hönkyvänä, sellaisena, joka mielellään teki synniksi sanottavaa, mutta vanhemmuuteen siihen kyllästyi, sai herätyksen, oli huolissaan maailman synneistä ja inisi virsiä. Ja oli myöskin toisenlainen ukko, joka pystöili, että jo neljännessä polvessa tämä suku on uskoa tunnustamassa, sata yksitoista helmassa, eikä asia ole vielä vähääkään kulunut, siinä on uskoa vielä pojallekin...
Niin he sitten istuivat pitkillä penkeillä ja ylös ilmoihin uhosi saarna ja veisuun hyminä...
Mutta nyt körttiuskovaisten tumma suku oli kääntynyt maan puoleen, eikä ainoastaan omassa asiassaan, kootakseen sitä katoavaa, jolle hekin loppujen lopuksi antoivat melkoisen arvon, vaan auttaakseen huonompiosaista uskonveljeä, että hänkin saisi laviammalta sen lajista isänmaata, josta suuruus nousee. Ja kävikin ilmi, että nuo taivasta kohti kurkottelevat kätöset olivat ikäänkuin halvaksi tuleva huvitus keskellä arkipäiviä. Tavallisesti on körttiläinenkin ollut ja on kallellaan maan puoleen...
Sadalla körttiläisellä oli maanraatajan kourat ja nivuset, monien työntekijäsukupolvien sitkistämä selkä. Maanraivaus kävi heiltä kuin luomisen työ. Kannot nousivat, kivet katosivat, kamara kääntyi, ja musta kuokos levisi heidän jäljessään julistaen jotakin suurta kääntymystä...
Sen maankulkijan mielestä mahtavammin kuin mikään saama tahi virsi. Hänen maallisesta mielestään tuollainen talkoo olisi sopinut loppumaan hanurin repimiseen ja jalan nousuun...
Mutta tuolla körttikansalla on muuta mielessä. Heidän tumma naisväkensä hääri tuolla torpan pihamaalla ruokapuuhissa. Pitkiä pöytiä, syöntiä, saarnoja, ja veisuun hyminää...
Tuo musta kuokos, siementä odottava, todistaa kuitenkin parhaiten. Se puhuu paremmin kuin sanat ja virren jyrinä. Tummat, halkihelmaiset körttiläishahmot, joiden kuokat nousivat ja laskivat, jotka ähkäisivät ja repäisivät, olivat näyttäneet maankulkijalle uuden puolen itsestään.
Tuollainen sadan körttiläisen saarna pienen aukeaman takana tiepuolessa oli vähällä vähimittäin tehdä hänestä körttiuskovaisen.
SILKKIJAKKU
Kala ei syönyt. Pieni koski vain kohisi ja kihisi, solisi ja sipisi, kuiskaili jotakin, ja kätki tyystin ylimyksellisen koreat asukkaansa, tammukat, joiden lihavissa kupeissa punainen pilkkurivi välähteli ruhtinaallisesti. Ei ainoatakaan arvaamatonta, äkäistä jumahdusta, joka pingottaisi siiman ja keikauttaisi vapaa. Vesi piti nyt omansa, ja Sorvon Jussi kääri verkalleen siiman sujahtelevan vavan ympärille ja nykäisi ongenkoukusta velttona ja elottomana riippuvan lieronipun. Äsken niissä oli ollut eloa ja kiemurtelua väkäraudan tunkeutuessa niihin tuskaa tuottavana...
Ja nuoren Sorvon Jussin mieleen juolahti omituinen vertaus: hän oli matonen ja elämä, tämä elokuinen ilta, oli ongenkoukku, johon hänet tungettiin. Loppukesän illan omituinen hämy, tuuheat lepät joen äyräällä, juoksevan veden sokelteleva kuiskaus, kuu, joka juuri kohotti paisunutta ja ajettunutta naamaansa taivaalle metsänlatvain takaa, kaikki oli omiaan tekemään levottomaksi, kiusaantuneeksi, hulluksi. Elämä oli outo ja arveluttava asia ja sai Sorvon Jussin viisitoistavuotiaan sydämen läpättämään levottomuudesta.
Hän istahti mättäälle rehevän leppäpuskan juurelle. Hyttyset inisivät verenjanoisina, mutta niistä poika ei paljoakaan perustanut, vaikka hänen yläruumiinsa oli vyötäisiin saakka alaston. Kesän aurinko ja tuulet olivat melkein parkinneet hänen nahkansa, värjänneet sen mustanmuhkeaksi kuin isäntien pyhäsaappaitten välähtelevät juhtivarret...
Mutta Sorvon Jussi ei saanut kauan nauttia yksinäisyydestä. Kuului lähestyvien keveitten askelten kahinaa ja hiljaista hyräilyä. Tulija oli nainen, Ida Korvo, kylän kansakoulun opettajatar. Hän oli jo ohi menemäisillään, kun hän lopultakin äkkäsi leppäpensaan juurella kyyhöttävän olennon.
— Hui! hän äännähti ja pysähtyi äkkiä ja tähysti kiinteästi läpi elokuisen iltahämyn. Kuun paisunut, hymyilevä naama katsoi hänen päänsä ylitse.
— Kas, Sorvon Jussihan siinä on! liversi hän sitten ja istua kyykähti somasti pojan viereen. Jussi ujosteli häntä kovasti. Ida Korvo oli hänen entinen opettajansa. Pari vuotta sitten hän oli päässyt koulusta ja tuntui siltä, että opettajaa täytyi vieläkin kunnioittaa. Hän oli hyvin kiltti ihminen, oppinut ja jumalinenkin. Jussi muisti kuinka hän oli höystänyt uskonnonläksyjä pienillä hurskailla saarnanpätkillä. Ja nyt hän oli istahtanut siihen viereen kuin mikä tahansa tyttönen, vaikka hänen pojan viisitoistavuotiaan mielen mukaan täytyi olla hyvin iäkäs ihminen, kolmissakymmenissä ja ylikin...
— Mitä sinä täällä istut? kysäisi Ida Korvo.
Jussi ei saanut oikein ääntä. Hän viittasi vapaansa, joka sojotti pystyssä pensasta vasten.
— Kalastit, niinkö?
Hän siirrähti kevyesti vielä lähemmäksi, aivan viereen.
— Eikö kala syönyt? Miten surullista!
Ikäänkuin lohduttaakseen hän asetti kätensä, joka oli hieno ja pehmeä, Jussin olkapäälle ja siveli sitä hiljaa. Hänen tukkansa pörhötti tuuheana ja siitä levisi äitelä hajuveden tuoksu.
— Ja sinulla on tuollainen samettijakku ylläsi, jatkoi nainen juttelua.
Hän antoi kätensä kulkea rohkeasti hyväillen pojan alastomilla hartioilla ja kupeilla. Jussi aivan jähmettyi. Tämä oli aivan toinen ihminen, tämä ylen tuttavallinen olento, kuin hänen tuntemansa opettajatar, joka niin arvokkaasti ja hurskaasti oli puhunut rukousten voimasta kiusauksissa...
Eihän Sorvon Jussi voinut tietää, että opettajatarkin oli kokenut tämän elokuisen illan levottomaksi ja hulluksi tekevänä, että kiusaus lähestyi häntä ja rukouksesta ei ollut suurtakaan taikaa. Hän tunsi itsensä kaamean vanhaksi, tunsi elämän olevan livahtamaisillaan läpi käsiensä aivan elämättä. Hän oli täällä korvessa kovin yksinäinen. Ei ollut sopivaa seuraa, varsinkaan mieshenkilöitä. Täällä oli vain maankyntäjiä ja metsänkaatajia, raakoja ja rivopuheisia, kiroilevia ja ryyppääviä...
Ja nyt Ida Korvo yksinäisellä kävelymatkalla kohtasi melkoiseksi yllätyksekseen tämän pojan, melkein miehen, joka ei ollut sellainen kuin ne toiset täällä. Hän oli toisenlainen, hienompi, sivistyneempi, varmasti viaton. Ja hänen alaston, auringon korventama yläruumiinsa oli kovin kaunis ja viettelevä. Sitä ei voinut olla koskettamatta ja hyväilemättä.
— Samettijakku! kuiskasi hän.
Sorvon Jussista hänen äänensä oli kaunis. Sen erotti kuin laulurastaan äänen varisten raakunnasta. Siinä oli jotakin kiireisen veden kuiskauksesta. Mutta miksi opettajatar änkäytyi noin lähelle? Sen hengitys sattui kuumana hänen poskeensa ja kasvot olivat niin lähellä, että erotti silmäkulmien tiheän pienen ryppyverkon, joka sai muistamaan, että hän ei ollut enää nuori. Mutta hänen silmänsä kuulsivat merkillisesti yön hämyssä.
— Samettijakku, kuiskasi nainen yhä uudestaan. Hänen hyväilevä kätensä liukui yhä alemmaksi ja livahti housuja kannattavan vyön alle. Poika värähteli. Mitä tämä opettaja nyt? Missä oli sievä, hurskas saarnanpätkä?
Mutta sitten hän kiersi käsivartensa naisen ympärille ja rutisti hänet itseään vasten.
— Ei, ei, kuiskaili nainen. Mutta oli ilmeistä, ettei hän tarkoittanut täyttä totta. Levottomaksi tekevä elokuinen ilta häipyi johonkin, kuu sai hymyillä heidän huomaamattaan paisunutta, kuin pakahtuvaa hymyään.
He havahtuivat kosken varoittavaan kohahteluun ja pieneen viluun. Elokuinen yö oli melkoisen viileä, ruohossa oli vahva kaste ja kuu oli kiivennyt paljon korkeammalle ikäänkuin paremmin nähdäkseen.
Nyt Ida Korvo vuodatti kyyneleitä.
— Voi Jussi kulta, mitä me olemme tehneet?
Poika hymyili jurosti.
— Lieneekö ollut sitä syntiä, sanoi hän.
Hän tunsi itsensä ikäänkuin puijatuksi. Sillä tämä opettajatar oli jäänyt hänen mieleensä ylhäisenä ja hurskaana. Ja nyt hän olikin tuollainen. Ja niin kovin vanha. Se oli ilmeistä kun hän tuossa kyynelöi kuun valossa. Poika tunsi omituista vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Tuo tuossa oli noita-akka, joka oli tehnyt hänelle vääryyttä noituuksillaan...
— Hyi! sanoi nainen. — Älä puhu tuollaisella äänellä, älä toki! Meidän tulee olla ystäviä...
He erosivat kiireesti ja salavihkaa. Kukaan ei saanut heitä nähdä.
Seuraavana päivänä Jussi Sorvo kävi jälleen joen rannalla rehevän leppäpensaan juurella. Hän potkiskeli pehertynyttä heinikkoa, joka näytti itsepintaisesti haluavan kantaa muistoa viime yön tapauksista.
— Siinä se vain oli hurskaudessaan ja opettajamaisuudessaan, ajatteli hän.
Ja niin viisitoistavuotiaasta Sorvon Jussista tuli entisen opettajansa rakastaja, hänen mielestään joinakin hetkinä hirmuisen vanhan naisen, joka olisi voinut olla hänen äitinsä. Nuoruuden sammumattomalla uteliaisuudella hän tarkasteli kuinka hänen ystävättärensä osasi olla ja säilyttää opettaja-arvokkuutensa. Hänen hymähdyksensä pakanalähetyksen ompeluseuroissa oli sanoinkuvaamaton, kun hän kuunteli kylän vaimojen tiedot maailman pahuudesta ja lihan loiskeesta.
Sorvon Jussi ei voinut koskaan unohtaa sitä hymähdystä ja kirkkaan katseen lymyämistä kuperain luomien alle.
SISU
Vehviläinen seisoi ulkohuonerakennuksen nurkalla avojaloin ja kelteisillään, vain paita ja alushousut päällä. Hän oli seisonut jo siinä pitkän tovin ja pysyi yhäkin paikoillaan julmalla päättäväisyydellä, vaikka oli äkeä pakkanen ja ytimiin tunkeva tuulenvinkka. Hän oli pistäytynyt ulos asialle ja samalla hetkeksi paetakseen akan ikuista nalkutusta, joka pisti hänen sisulleen niin jumalattomasti. Katsotaanpa nyt, mies on juuri palannut tavanomaiselta retkeltään hanaamasta perheelle elatusta, vaivalloiselta talviselta retkeltä pitkin pitäjiä ostelemasta metsän- ja vasikannahkoja. No, lopputaipaleella hän oli osunut seuraan, jossa oli pitkästä aikaa tullut otetuksi muutamia ryyppyjä. Niinpä hän kotia tullessaan oli ollut ikäänkuin kohmeloisena ja vähän myrryspäällä, kun kaupatkaan eivät olleet oikein sujuneet...
Mutta miten otti hänet nyt vastaan vaimo? Utakan se nosti, ikuisen nalkutuksen, kaiveli vaikka kuinka etäisiä asioita, vanhan testamentin aikuisia. Se ihminen ei sitten unohtanut mitään, jos oli kysymys lähimmäisen synneistä... Isäntä oli yrittänyt ärjäistä, mutta sillä ei tietenkään ollut mitään vaikutusta. Sen jälkeen hän oli aikonut levollisesti käydä levolle, sillä oli ilta, ja siinä mielessä riisuutunut. Mutta akan ääni kiusasi häntä niin keleesti. Se jatkui itsepintaisena kuin jonkun räähkälinnun ääni. Ja yhtäkkiä se pisti Vehviläisen sisulle niin jumalattomasti, että hän oli pistäytynyt avojaloin ja kelteisillään ulos edes hetkeksi rauhan saadakseen.
Ja siellä ulkohuoneen nurkalla oli hänen päähänsä sitten välähtänyt, että mikä pakko hänen on uudelleen mennä tupaan, akan hengiltä kiusaavan räähkälinnun äänen piiriin... Voihan hän seisoa täälläkin kaikessa rauhassa, voi seisoa, vaikka jääksi jähmettyisi, akan kiusaksi. Sittenpähän tulee tietämään, että Ville Vehviläinen on sentään melkoisen tärkeä henkilö hänen elämässään! Se saisi katua, että oli tullut ajaneeksi miehen äärimmäisyyksiin. Ja se katuminen tulisi myöhään, kuin kuoleman jälkeen...
Vehviläinen oli päättänyt seisoa avojaloin ja kelteisillään lumessa ja pakkasessa ja pohjatuulen vinkassa.
Ja Ville Vehviläisen päätös oli tavallisesti luja.
Nyt hän oli seisonut jo pitkän ajan, ikuisuudelta tuntuvan. Vilu pudisteli hänen vahvaa ruhoaan ja hän havaitsi seisovansa yhdellä jalalla kuin kurki. Mutta silloin hän polkaisi molemmat jalkansa päättäväisesti lumeen. Kipristelköön vain varpaita ja koko jalkaa ja koko ruumista päälakeen asti! Pientä se oli akan räähkälinnun äänen rinnalla...
Niin hän seisoa änkäsi edelleen ja kärsi melkein sietämätöntä kylmyyden vaivaa. Hän näki revontulien ilvehtivän taivaalla monivärisinä ja tähtien pilkehtivän ja kuuli pakkasen risahtelevan ja jäsähtelevän aidaksissa ja seinähirsissä. Välistä hänestä kuuletti, että se jo risahteli hänen omissa varpaissaan tahi muissa jäsenissään. Ja tuuli tunki lävitse. Aika tuntui pitkäsivuiselta kuin iäisyys...
Mutta Ville Vehviläinen seisoi lumessa, kuten oli aikonutkin, kun oli kerran tullut aloittaneeksi tällaisen akan kurituksen...
Mutta nyt hän jo välistä höristi korviaan: eikö tuvan ovi narahda, eikö akka tule ulos jotakin sanomaan? Nyt se olisi jo voinut tuntua hyvältäkin, eukon ääni...
Mutta tuvan ovi jymötti mustana ja liikahtamattomana. Ei mitään kuulunut, ei mitään näkynyt, paitsi suomalaisen talvi-illan äkeyttä, revontulten ja tähtien ilveitä, pakkasen rasahtelua, tuulen lennättämän lumen sihahtelua.
Ville Vehviläinen seisoa änkäsi edelleen. Armottomasti ytimiin tunkeva vilu sai hänet jo välistä menettämään vakaan ymmärryksensä, kadottamaan muistinsa, tunnon ajan kulusta, niinkuin tapahtuu pahoin päihtyneelle...
Sellaisesta horroksesta hän sitten heräsi kuin unesta ja ajatteli kauhistuneena: — Mutta tähänhän kuolee! Jähmettyy tosiaankin jääpatsaaksi, kuten hän oli alussa ajatellut tehdäkin akkaa kurittaakseen... Mutta akka on armoton, ei sillä ole ihmistunteita. Se ei näytä välittävän miten Villelle käypi... Turhaa tämä oli...
Ja Vehviläinen alkoi ojennella kankeita käsivarsiaan, alkoi nostella lumesta kohmeisia koipiaan, joiden jalkaterät epäilemättä olivat aivan jäässä. Kankeasti hän alkoi kömpelöidä tuvan ovea kohti, väänsi sen vaivalloisesti auki ja työntyi sisään.
Eukko oli jo vuoteessa, mutta öljylamppu palaa rävötti ja valaisi tupaa. Vehviläinen värisi ja hänen varpaansa kalahtelivat lattiaan jäisinä, tunnottomina kuin puupalikat.
Eukko nosti päätään vuoteesta ja Vehviläinen kuuli jälleen äänen, jota hän oli hetkiseksi paennut. Akan julistuksen ydin oli, että sitä on jos jonkinlaista hullua, kun palelluttaa itsensä...
Vehviläinen oli saanut jo selkänsä lämpöä hehkuvan uunin kylkeä vasten. Vähitellen hän lämpeni niin että sai puheäänen suustaan. Hän sanoi:
— Et tuossa nyt sinäkään olisi vanhentunut, jos olisit sanonut, että Ville, tule sisään!
IHME
Kalle Lakso oli jo ammoin jättänyt loistavan Helsingin, johon hän oli vihastunut, koska se ei suonut hänelle tilaisuutta taidon ja voiman näyttämiseen, eikä edes jotakin tavallista jokapäiväistä työtä, johon hän oli jo kypsä alistumaan. Mutta maailmaa piti siihen aikaan noidankourissaan niin sanottu yleismaailmallinen talouspula: työtä oli vallan vähän ja joutilaita käsiä vaikka minkä verran...
Niinpä Kalle Lakso oli heittänyt Helsingin oman onnensa nojaan ja patikoinut ulos kaupungista.
Mutta maaseutu ei ollut häntä kohtaan paljoakaan laupiaampi. Sekin koko laajuudessaan vääntelehti yleismaailmallisen talouspulan velhonkourissa. Kalle Lakso oli onnellinen, jos hän joskus onnistui saamaan aterian armeliailta ihmisiltä pientä työpalvelusta vastaan. Koiraa viikoksi, vakiintui niihin aikoihin hänen johtolauseekseen. Onneksi oli syyspuoli ja marjoja metsässä ja pelloilla perunoita ja nauriita, joita voi nostaa kahmalollisen salavihkaa ja paistaa ne nuotiotulella.
Tietä yksin oli riittävästi, harmaata maantiennauhaa, joka loputtomuudessaan yhä jaksoi sytytellä Kalle Laksossa epämääräisiä toiveita, kun hän jatkoi valtavaa nälkämarssiaan, laihana, terävöitynyt nenä toimeliaasti käännähdellen tien molempien puolien näköaloihin.
Niitä kyllä oli viljavasti: näköaloja ja tietä. Mutta muut toiveet olivat haihtuvia ja pettäviä. Sitäpaitsi syksy kului ja perunatkin alkoivat olla jo maasta kaivetulta ja nauriit nyhdetyltä. Loppumattomasti laahusti taivaalle satelevia pilviä Kalle Lakson laahustaessa maantien ravassa risaisin kenkärajoin. Metsä tohisi synkästi talvella uhkaillen.
Mutta eivät toiveetkaan olleet aivan turhia. Eräänä päivänä maantienraitti toi hänen elämäänsä Taikuri-Jussin.
Hän seisoi erään kirkonkylän laidassa, vihelteli ja huiskutteli kädessään olevaa keppiä ja näytti kevytmieliseltä.
— Kas, sieltähän se tulee! sanoi hän.
— Mikä niin? kysäisi Kalle Lakso ärtyisästi. Väsymys oli hänet synkistänyt.
— Toinen maantiensetä. Minun nimeni on Jussi.
He juttelivat ja tulivat tuttaviksi ja menivät kylän kahvilaan. Kummallakaan ei kyllä ollut rahaa. Mutta olihan soma istua hetkinen lämpimässä ja suojassa sateelta ja lepuuttaa kangistuneita ja aristelevia jalkoja. Sitäpaitsi ei koskaan tiedä mitä voi sattua...
Sattui seuraavaa.
Kahvilaan, joka oli täynnä kansaa, astui muuan vanhahko, arvokkaan näköinen isäntämies, oikea jäkäläparta ja harjasniska, leikkotukka, körttiröijy yllään.
— Hoi isäntä! kuuli Kalle Lakso uuden toverinsa korottavan suulaan äänensä. — Ettekö anna minulle sitä korttipakkaa mittanne vasemmanpuoleisesta taskusta? Ettehän te sitä tarvitse...
Arvokas isäntämies seisoi tovin epätietoisena siitä oliko puhuttelu tosiaankin hänelle tarkoitettu. Mikä julkeus! sanoi hän koko olennollaan. Kahvilayleisö seurasi kohtausta uteliaana, pienin, odottavin hymyin.
— Nuori mies! sanoi isäntä lopulta ankarasti. — Tämän takin taskussa ei ole koskaan ollut korttipakkaa, eikä näissä käsissä...
— Kohta niissä on, jatkoi Kalle Lakson toveri häikäilemättä, — jos vain pistätte kätenne nuttunne vasemmanpuoleiseen taskuun...
Isäntä näytti olevan kahdenvaiheilla ollako moisia puheita kuulevinaankaan. Hän tuli kuitenkin pistäneeksi kätensä takkinsa, taskuun varmana asiastaan. Mutta sieltä kopeutui jotakin hänen kouraansa, sieltä körttitakin kätköistä nousi tosiaankin näkyviin likainen ja nuhrautunut korttipakka. Kahvilayleisölle maistui nauru mahtavasti ja arvokas isäntä seisoi tovin lyötynä, hämmentyneenä ja neuvotonna.
Lopulta hän paiskasi pakan kulkurien eteen pöydälle, että lehdet pemahtelivat ja sanoi syvän närkästymisen hartaudella:
— Eikö nyt maailman joutilailla ole muuta viisautta kuin keksiä ilveitä rauhallisille ihmisille...
Sitten hän kääntyi ja jätti kahvilan. Mutta yleisöllä oli jatkuvasti hauskaa. Ilmeisesti isäntä oli tunnettu ja tunnustettu henkilö paikkakunnalla, vakaa ja nuhteeton vaellukseltaan, seudun napoja. Eikähän mikään miellytä ihmisiä enempää kuin nähdä kunnioitettu ja arvossapidetty alennettuna ja paljastettuna.
Monet kummastuneet katseet suunnattiin rohkeaan kulkuriin. Tässä oli taikuutta! Siinä hän oli istunut ja pitäjän pylvään taskusta oli noussut syntinen tokumentti...
— Teillä näyttää olevan niin jumalattoman hauskaa, että saisitte siitä vähän maksaakin, sanoi Taikuri-Jussi luontevalla julkeudellaan. — Olemme köyhiä nuorukaisia, emmekä elä pelkällä ilolla...
Vaikka kolehti on aina omiaan viilentämään tunteita, niin kulkurien eteen kertyi kuitenkin melkoinen määrä nikkeleitä. Lausuipa joku sellaisenkin tunnustuksen, että siinä oli sangen vähän moisesta hetkestä, joka oli ollut hauskimpia hänen elämässään.
Nyt kulkurien edessä oli voileipiä ja kuuma kahvi höyrysi, sokeri suli ja lusikka kilisi.
Oli tosiaankin onnellista, sadunomaista. Kalle Lakso silmäili kunnioittavasti ja pitkään uutta velhomaista toveriaan. Tämä näytti hyvinkin sen arvoiselta henkilöltä, joita joskus kansansatujen köyhät kohtasivat.
— Miten sinä sen sait aikaan? kysäisi Kalle Lakso, kun he lopulta olivat kahdenkesken.
— Lasten leikkiä, rakas Watson! Minä yksinkertaisesti pistin kortit hänen taskuunsa, kun hän tuli tiellä vastaan!...
— Mutta mistä tiesit odottaa kahvilassa?
— Sen verran pitää tietää. Sitäpaitsi kuulinkin, että hänellä oli tapana ryypätä siellä kuppi kuumaa...
Suuri ihme alkoi kutistua pieneksi puijaukseksi.
— Niin, sanoi Taikuri-Jussi surullisesti. — Ei mikään ole mitään, kun sen tietää...
HUVIRETKI
Kun päivä valkeni niin he olivat jo kaukana kotikylästään. Melkoinen pakkanen oli jähmettänyt tienpinnan rouskavan kovaksi. Siinä oli kepeä kävellä. Mutta jäätyneeseen kuraan muodostuneet jalanjälkien ja pyöränurien rypyläiset valinkaavat hellyttivät jalkoja yksipohjaisten pieksujen sujahtelevan nahan läpi.
Lonkan Anttia säälittivät kovin komeat kippurakärkisensä, jotka olivat aivan uudet, joista lemahteli hänen nenäänsä tervan ja parkitun nahan terhakka tuoksu. Mutta Maan Akseli asteli herkeämättä eteenpäin, verkkaisin, mutta pitkin ja vetävin askelin. Hän oli suuri kävelijä. Noin pari kertaa penikuormalla hän vahvisti luontoaan uhkauksen luontoisella lausumalla:
— Kun kaupunkiin päästään, niin ryypätään!
Silloin Lonkan Antti kuuli takaansa Pöntön Ransun möräkän, ikäänkuin varoittavan äänen:
— Ryypätään, vaan ei ryypätä liian paljon...
Niin he kävellä juppasivat peräkkäin, kolme miestä. Tupet heiluivat ja nahkaiset laukunkielet leppasivat. Laukuissa oli evästä, ohrarieskaa ja voirasia ja kimpale palvattua lihaakin.
Sillä Lonkan kylän miehet tiesivät, että on aina varminta jos matkamiehen omassa laukussa on olemista. Määränpäähän oli toistakymmentä penikuormaa ja silloin ei selvitä pelkällä vyön kiristyksellä. Vaikka rahaakin heillä kyllä oli, oli kymmeniä markkoja. Sillä vuositili oli juuri saatu, kylän parhaitten renkimiesten tili. Ja aikaa oli, vapaata ja joutilasta aikaa. Römppäviikko oli juuri alkanut.
Asia oli niin, että nämä Lonkan kylän miehet olivat sonnustautuneet matkalle ainoastaan nähdäkseen aina mainittavan kaupungin, sen kadut, laitteet ja loiston. Sillä kaksi heistä ei ollut koskaan käynyt kaupungissa, niin raavaita miehiä kun he olivatkin. Ainoastaan Maan Akseli oli siellä joskus käväissyt, poikasena, parkkikuorman päällä.
Mutta niinpä hän nyt olikin ikäänkuin tämän matkueen johtaja. Etunenässä hän astui, jumppasi, ja määräsi tahdin ja suunnan. Milloin taipaleen teko tuntui maiskahtavan yksitoikkoiselta, hän virkisti mieltään tulevaisuuden näköaloilla:
— Kun kaupunkiin päästään, niin ryypätään!
Jolloin takaa kuului Pöntön Ransun möräkkä ja varoittava:
— Ryypätään, vaan ei ryypätä liian paljon...
Niin jäi taakse penikuorma penikuorman jälkeen, jäi pari kokonaista kyläkuntaa, yksinäisiä töllejä, metsätaipaleita ja aavoja nevoja, jotka tie halkoi suorana ja ikävänä ojelmuksena. Mutta epälukuinen määrä valkoposkisia virstantolppia oli yhä edessäpäin, aina oli toista jalkaa siirrettävä toisen eteen. Tupet heiluivat, laukunkielet leppasivat.
Lähtiessä oli ollut puhetta, että ajettaisiin komeasti kyydillä. Rahavarat kun hyvinkin vankkasivat. Mutta se tuntui sopimattoman ylävältä renkimiehille. Sitäpaitsi rahanmeno säälitti. Lisäksi Maan Akseli tiesi, että oli vanha Ruotsin laki: jolla ei ole hevosta, se kävelköön...
He kävelivät routaista tietä ja vaihtoivat jonkin sanan muuttuvasta maisemasta ja pienestä vastaan junnaavasta rahtijonosta, joka rämisevin rattain kuljetti jauhosäkkejä. Mutta enimmäkseen he hiljaa mielessään ihmettelivät, että näinpä tämä kuitenkin oli totta: he olivat komeasti matkalla kaupunkiin. Ei millekään totisenasialliselle asialle, vaan noin vain kokeakseen jotakin, saadakseen muutetta elämäänsä...
Tämä tuuma oli siinnyt ja ilmilausuttu jo kauan sitten, kerran kesällä, jolloin viikatteita liipattiin ja heinää kaadettiin. Sitten oli ollut elonleikkuuta, perunannostoa ja kyntämistä ja varstojen jyskettä riihen tomuisessa lämpimässä. Mutta sitten tuli eteen Pyhäin miesten päivä, tuli heidän aikansa. Haaveesta sukeutui todellisuus. Kelikin oli kerrassaan mainio, rapsavan keveä. Vaikka kenkiä se söi, routainen somerikko...
Taival taittui, laukunkielet leppasivat.
— Kun kaupunkiin päästään, niin ryypätään! julisti Maan Akseli.
— Ryypätään, vaan ei liian paljon, sanoi Pöntön Ransu takaa.
Puolenpäivän maissa he söivät eväitään rahtimiesten levähdystorpassa, ryyppivät kahvit päälle ja jatkoivat patikoimistaan. Askeltaminen oli jo ylen yksitoikkoista, ja yhä useammin Maan Akseli muisti entisen lohdutus- ja virkistyslauseensa, jota seurasi Pöntön Ransun tavanomainen hillitsevä huomautus.
He lopettivat marssinsa vasta iltapimeällä leikattuaan kahdeksisen penikuormaa taivalta. Mielihyvin he ojentautuivat rahtimiesten syöttötalon pitkälle penkille, talon, johon matkamies sai pistäytyä noin vain lupaa kysymättä ja liioin kukkaroaan esiin kaivamatta, ellei halunnut jotakin suuhunsa.
Mutta aamulla anivarhain he olivat jälleen taipaleella. Maan Akselilla oli kiire. Oli päästävä pian käsiksi kaupungin loistoon ja ihmeisiin.
Hyvissä ajoin päivänvalon vallitessa he sitten saivat kaupungin näkyviinsä tummana ja laajana rykelmänä. Hoikka kirkonhuippu ampaisi siellä pilviä kohti ja parisen satumaisen korkeaa tiilistä tornia laitapuolella tuprutti synkkää savua.
Matkamiehet istuivat tiepuoleen latailemaan piippujaan. He istuivat siinä kuin varikset syksyisessä maisemassa. He tunsivat olevansa kaukana maailmanrannalla. Läheinen kaupunki ei enää houkutellut. Siitä tuntui käyvän vieras ja vihamielinen, vaarallinen uho. Maan Akselikaan ei enää toistanut ainaista lausettaan hetken lähestymisestä, ryyppäyksen hetken.
Sen sijaan Pöntön Ransu alkoi jupista, että hän ei ainakaan osta viinaa, ei pikarillistakaan. Kyllä hän muka tietää, että siitä ei hyvää seuraa.
— Vai semmoinen nahkuri sinä olet! tulistui Maan Akseli. — Silloin jäävät kapakatkin sinulta näkemättä, koko kaupungin elämä...
— Jääkööt! Rahapa säästyy...
— Mitä! Säästää sinä olisit saattanut siellä Lonkan kylässäkin. Etkä siellä kaupungissa pennittä pääse. Lantti siellä on annettava jos meinaat katon alla pistäytyä...
— Onko sinne pakko mennä? Johan tuo on nähty...
— No, päätetään niin! Mikä pakko tässä on toistenkaan ruveta rahoja haaskaamaan. Palataan!
Toverusten keskustelu oli riitaista ja väittelevää, ja Lonkan Antti, joka oli nuorin joukosta, kuunteli valmista.
Ja niin tapahtui, että Maan Akseli kopisti piippunsa, nousi ja alkoi kuin vihapäissään astua toimittaa. Mutta hän ojensi tuulenhalkaisijansa entisille jäljille, pois kaupungista, kotikylää kohti. Toiset seurasivat häntä. Niin he astelivat synkeinä ja vaitonaisina. Nahkaiset laukunkielet löivät tahtia.
Taivaalle oli hiipinyt paksuja pilviä ja alkoi sataa märkää räntää suurina, pöhöisinä akanpaloina. Ilma lauhtui. Pian tien pintakin sulaisi ja sujakkapohjaiset kippurakärkiset vajoaisivat syvälle syksyiseen kuraan.
Ja toistakymmentä penikuormaa oli jälleen askellettava ennenkuin kotikylä häämöttäisi.
— Tämmöisiä nuo lienevät ne herrain hupiretket, sanoi Maan Akseli.
Toiset arvasivat, että siinä se nyt oli kotimatkan johtolause.
Eikä Pöntön Ransu ensihätiin keksinyt edes pätevää vastausta tai säestystä.
KOIRA
Tohtori, niihin aikoihin seudulle saapunut mies, tulokas, uusi ihminen, teki joskus iltaisin kävelyretkiä tutustuakseen paikkakuntaan.
Niin hän tuli astuneeksi myöskin Kärkkäisten vauraaseen taloon. Siellä hän tuli huomaamaan, että nämä Kärkkäiset, vaikka varakkaita ja omalla tavallaan oivallisia ihmisiä, eivät kuitenkaan olleet juuri mitään koiransa rinnalla.
Jeri, pienen tohtorin mielestä hirmuinen ja jättiläismäinen ajo- tai jäniskoira, mikä peto lienee ollutkin, tämä kiiltäväkarvainen ja väriseväsieraiminen oli epäilemättä kunnianarvoisin henkilö Kärkkäisten kuulun kurkihirren alla. Tohtori sai tuotapikaa kuulla Jerin kaikki urotyöt, sen summattoman määrän jäniksiä, joista sen ansiosta oli tullut vainajia. Sen jälkeen pöydälle kasautui melkoinen kirjaröykkiö, tietosanakirjoja ja kaiken maailman koirateoksia, joista piti käydä selville Jerin korkea sukuperä ja ylväitten esivanhempain jo mutkansa juossut jono.
Oli kertakaikkiaan ilmeistä, että Kärkkäisten Jeri ei ollut mikä tahansa rakki tai koiranrotkula, joita voi tavata nostelemassa koipeaan kaikkien pylväitten juurella. Se oli vanhan kunnianarvoisan koirasuvun jälkeläinen, jonka olemassaolo tällaisessa maanpaikassa oli ihmeen veroinen.
Molemmat Kärkkäiset, niin isä kuin poikakin, olivat onnen hurmiossa saadessaan esitellä verratonta elukkaansa vieraalle, joka ehkä ymmärsi paremmin kuin tämä pöljä kansa täällä. Heillä ei ollut silmää nähdä eikä malttia katsoa, että uusi tohtori oli aivan epäkelpo ihminen kun koirat olivat kysymyksessä. He eivät huomanneet, että pieni tohtori oli aivan mykistynyt, että hän oli melkein kauhun vallassa Jerin liikahtelevien sierainten edessä, jotka nuuhkivat ja nuuskivat uutta tulokasta kyltymättä. Kuola volahteli sen loppasuusta ja korvat lerpottivat suurina kuin kintasresut ja metrinmittainen häntä mojahteli.
Tohtori oli aivan hämmentynyt tultuaan tapaamaan pitäjänsä arvohenkilöitä ja äkättyään joutuneensa esitetyksi — ja loppumattoman pitkäjäykkisesti — koiralle, oikealle koirien koiralle, jonka löytyminen tällaisesta pienestä pitäjästä oli ihme, niin, jopa tällaisesta tasavallanresusta, niin, ehkäpä koko vähäisen maapalleroisen pinnalta...
Mutta pieni tohtori ei ollut oikea henkilö tällaiseen tilaisuuteen. Hän ei ollut mikään koirien ystävä, varsinkaan tuollaisen volkkosen, jonka laukata vohlutessa jäniksen jäijissä ymmärrettävästi melkoisen metsän rungot sujahtelevat kuin myrskyn kourissa. Ehkäpä hän ei pitänyt koirista siksi, että ne tietävät jotakin mitä herra tohtorikaan ei tiedä. Ne pysyvät jäniksen jäljillä, ne haistavat kunkin ihmisen ominaishajun... Kukapa tietää mitä tuo vohlu jo voisi kertoa uudesta tohtoristakin, kun se tuossa nuuhkii ja nuuskii väsymättä...
Yhtä väsymättömiä olivat tämän kunnianarvoisan koiraihmeen esittelijätkin. Puhetta riitti ja koirakirjojen rovio pöydällä kasvoi. Esittelyllä ei näyttänyt olevan äärtä eikä päätä, mutta jossakin lomassa sai tohtori kuitenkin ilmaistuksi, että hän oli kiireissään. Hän nousi ja teki lähtökumarruksen, vieläpä yhden ylimääräisen kumarruksen koiralle, joka yhä nuuski hänen lahkeitaan ikäänkuin se ei vieläkään olisi päässyt selville siitä mitä sen olisi ajateltava uudesta herra tohtorista.
Mutta tohtori tiesi tavanneensa koiran, joka oli melkoinen tekijä Kärkkäisten huonekunnassa, koko paikkakunnalla ja kukaties kuinka laajalla alueella. Hän tunsi saaneensa kyllikseen koiramaailmaa pitkäksi aikaa. Kärkkäisten verraton koirankuvatus paisui paisumistaan hänen mielikuvituksessaan. Se täytti koko näköpiirin, se hallitsi tämän puolen maailmaa...
Uuden tohtorin ja Kärkkäisten koiran seuraava tapaaminen tapahtui kirkossa ja näytti vain vahvistavan tämän suuntaisia mielikuvia.
Tohtori oli vieläkin veres mies paikkakunnalla, ja siksipä lukkari mulistelikin häneen paikaltaan: jaha, herra tohtorikin on tullut kirkkoon... Ja lukkarilla oli tukka pystyssä ja silmät pullollaan, ja tohtori tunsi itsensä kiusautuneeksi.
Mutta sitten tuli Kärkkäisten koira ja tohtori unohti lukkarin peräti. Jeri lähestyi ja lähestyi ja nuuski ja nuuhki. Henki kulki väkevinä vetäisyinä sen sieraimissa. Epäilemättä se oli päättänyt jatkaa kerran keskeytyneitä tutkimuksiaan ja ottaa täyden selon herra tohtorin olemuksesta. Se nuuhkaisi, nuuhkaisi: mikä saakeli sinä oikein olet?
Mutta pieni tohtori tunsi itsensä ylen rohkeaksi täällä kirkonpenkissä seurakunnan keskellä. Hän ärtyi. Äkkiarvaamatta hän koukisti ja ojensi jalkaansa, suorastaan potkaisi tuota verratonta koiraa. Koira tietenkin väisti, peräytyi, irvisti, ja alkoi sitten jälleen lähestyä tohtoria nuuskien ja nuuhkien, toimeliain sieraimin. Seurasi potku, peräytyminen, ja keskeytyneiden tutkimusten jatkaminen vielä uudemman kerran, hengen kulkiessa väkevänä koiran toimeliaissa sieraimissa. Jeri näytti tyystin vajonneen pohtimaan sitä seikkaa mitä uudesta kylänmiehestä oikein lemahteli. Tohtori sai koko saarnan ajan käydä alituista torjumistaistelua. Hän potki ja potki, ja välistä, olettaessaan sen jäävän papilta huomaamatta, hän ojenteli nyrkilläänkin kohti koiraa, kohti suunnattomina kintasresuina repalehtavia korvia. Saarnasta hän ei ehtinyt saada minkäänlaista käsitystä.
Itsepintaisesti Kärkkäisten kunnianarvoisa Jeri jatkoi tutkimuksiaan. Tohtori sai siltä rauhan vasta sitten kun pappi laskeutui sanontapaikaltaan ja aloitti alttaripalveluksen. Hän rukoili polvillaan, selin seurakuntaan, kädet ristissä leuan alla, katse kohti kattoa.
Silloin Kärkkäisten koira hylkäsi tohtorin ja lähti ottamaan selkoa tästä ilmiöstä. Karva välkähteli sen hyvinsyöneessä ruhossa ja metrinmittainen häntä mojahteli penkkien päihin. Se lähestyi papin polvistunutta mustaa hahmoa sieraimet toimeliaina. Se nuuhki ja nuuski tumman kauhtanan liepeitä. Henki kulki väkevänä sen sieraimissa ja se lienee päässyt selville seikoista, jotka pysyvät ihmiseltä kätkettynä...
Se nuuski ja nuuhki niin kauan kuin sitä huvitti rukouksen jatkuessa. Sitten se käännähti ja kohotti tottunein elein toista takajalkaansa mustan liepeen yllä.
Silloin herra tohtori nousi ja sipsutteli ulos kirkosta pienikokoisena ja pelästyneenä.
Epäilemättä Kärkkäisten koira oli melkoinen tekijä tällä paikkakunnalla. Sen hahmo tavoitteli taivaita tohtorin mielikuvituksessa, tulokkaan, uuden ihmisen, jolla oli vielä paljon nähtävää ja kärsittävää.
MUUTOS
Vesas-seppä oli kauas häipyneessä nuoruudessaan elänyt kaupungissa, työskennellyt tehtaassa tahi konepajassa. Mutta sitten hän oli säkertynyt — kuten hänen sanansa kuului — naimisiin synnyinseudullaan, hiljaisessa, torkkuen elelevässä metsäpitäjässä. Vaimon mukana oli tullut myöskin mökki — siitä seikasta mies sai kyllä kuulla myöhempinä ristillisen avioliiton vuosina, sillä eukko oli melkoisen pahanpynttistä ja kielevää laatua — ja Vesanen rakensi siihen pajan ja harjoitti kyläsepän ammattia, hyvin pienen ja vähäisen maanviljelyksen ohessa.
Etäälle, unenomaiseen hämärään vaipuneista tehdastyömiesvuosista olivat kumminkin jääneet jäljet. Luultavasti Vesas-seppä vielä vuosikymmenien kuluttua kalpasi tehtaan huminaa. Luultavasti hänen mieleensä oli jäänyt sieltä ihmishahmoja, joita hän muisteli mielellään. Hän puhui halukkaasti tovereista, jotka taistelivat... Vesas-seppä oli ollut silloin nuori, ja maailmaan oli niihin aikoihin tullut jotain uutta. Ja hän oli tuonut tämän uuden, kokonaisen maailmankatsomuksen, nuoruutensa retkeltä mukanaan kauas korpeen.
Vesas-seppä oli ensimmäisiä ja harvoja työväenaatteen edustajia hiljaisessa metsäpitäjässä. Eikä hän suinkaan ollut niitä ihmisiä, jotka vaikenevat. Hänen kielensä ei väsynyt kertomasta, että maailma ei ole ikuisesti sama. Se muuttui ja muovautui. Suuria tapahtumia oli aina kynnyksellä...
Mutta hänen kielensä kylvö näytti laukeavan melkein kokonaan tienoheen. Vesas-sepän opetuslapset olivat sekä vähälukuiset että vähäpätöiset. Metsäkylien talonpojat suhtautuivat seppään melkoisen ynseästi. Maailman muuttuminen, jos sitä nyt tapahtui, lienee hyvin hidasta ja huomaamatonta. Vuodenaikojen vaihtelut olivat suurinpiirtein samankaltaisia. Keväällä kylvettiin ja syksyllä koottiin aittoihin, mikäli halla, tuo suurikourainen, ei sekaantunut asioihin. Vesas-sepän eriuskoisuus ei tuntunut olevan talonpojalle sopivaa. Uumoiltiin, että Vesas-sepän tarkoitus oli tempaista heidät isännän asemastaan, isännän, jonka rikastumisella ei itse asiassa ollut mitään rajaa, ja jotkuthan olivatkin paisuneet metsärahoilla... Mutta Vesas-seppä tahtoisi tehdä kaikista vain miehiä riviin. Mikä siinä houkutteli? Eikö ihminen silloin ollut kuin pakana, jolla ei toivoa ole, jos hänen täytyi olla niinkuin kuka muu tahansa?
Isännät suhtautuivat Vesas-seppään hyvin epäillen, ja vain vastahakoisesti toivat hänelle viikatteensa kallittavaksi, kirveensä terästettäväksi, rekensä raudoitettavaksi ja auransa teroitettavaksi. Mutta toivat kumminkin, koska toisetkin sepät olivat etäällä. Jokunen ja joskus meni sentään mieluummin etäällekin, paremman ammattimiehen pakeille. Vesas-seppä muka saarnaillessaan takoa telakasi miten sattui...
Vesasellekin kuitenkin riitti sekä takomista että saarnailemista. Hänen puheillaan ei ollut loppua, vaikka hän ei aina liene ollutkaan tyytyväinen julistajan asemaansa, korvessa. Sillä välistä hän surkeili kohtaloaan, joutumistaan naimisiin, paitsi pahankurisen ja tyhmällä porvarijärjellä ajatella lillittävän Annan, myöskin penseän Murron kyläkunnan kanssa...
Mutta yleensä hän oli reima ja iloinen poika, täysi pakana ja myöskin viulupelimanni. Hän soitteli häissä ja kekritansseissa, ryyppäsi halukkaasti viinaa ja kävi silloin entistä kovaäänisemmäksi ja aatteekkaammaksi. Ja sitten hänen viulunsa vonkui. Voi hän vetäistä kansainvälistäkin korpikylän mustassa pirtissä...
Vaikutti kuitenkin siltä, että hänen aatteensa ja muutoksen toiveensa hupenee metsien rannattomuuteen. Vaikka kukapa tietää... Ehkä Vesas-sepän sananen putoaa joskus kuin jyvä ihmismieleen, itää, versoo ja kantaa hedelmän ajallaan...
Istuupa keskenkasvuinen kylänpoikanen Vesas-sepän ahjon ääressä kuonakasalla, joka hohtelee merkillisesti kuin posliini. Palje huohottaa, hiilet hehkuvat ja kipunat sinkoilevat kauniisti. Ja seppä puhuu, koska hänestä lienee luonnotonta olla vaiti. Ei hän tarvinnut hääviä kuulijaa. Vähäinen poikanenkin kelpasi.
— Sinä olet jo kyllin iso. Sinä jo ymmärrät, näet, puhui seppä tarttuessaan palkeen varteen. — Kirkkokin opettaa, että kaksi voimaa taistelee maailmassa, vaikka ei sano, että ne ovat pääoma ja työ. Pääoman valta alkaa olla jo vanha ja vanhallehan käy aina hullusti: se häipyy ja häviää. Maailma on muuttuvainen ja myöskin ihminen. Ihminen voi olla jäykkä ja tönkkö kuin tämä rauta, mutta maailman ahjossa se pehmenee, ja sitten siihen tarttuvat työväenliikkeen pihti ja vasara, ja kas: rautakin muuttaa muotoaan...
Vasara löi ja alasin helisi ja rauta hehkui ja totteli muovailevaa vasaraa, ja vähäisen poikasen ihmettelevät silmät seurasivat nokisen sepän käsien työtä ja korvat kuuntelivat partaisen suun puhetta. Nyt sieltä kuului mitä Marx ja Engels ovat sanoneet, viisaat, joita seppä tuntui pitävän arvossa...
Niin Vesas-seppä eli ja vaikutti, takoi ja puhui, kasvatti pirtillisen lapsia ja uskoi maailman ja ihmisen muuttuvaisuuteen. Vaikka kaikki näyttikin niin paikoilleen juuttuneelta kävellessäsi porkkautuneella ja liejuisella kylätiellä...
Mutta sitten ikäänkuin tartuttiin maailman ahjon varteen. Tulivat suuret sodat, joista Vesas-seppä toivoi paljon. Sillä muutos ei tule kivuitta ja kärsimyksittä, pankolla istuen...
Tuo kylän poikanen muisti sitten aina aamun, jolloin seppä julisti suuria kuulumisia: Ryssän Niku on syösty vallasta! Maailman kantoaika oli kulunut loppuun, uutta oli syntymässä...
Se oli Murron kylän sepän loistoaikoja. Mutta vajaan vuoden kuluttua seppää ei enää tavattu ahjonsa äärestä. Alasin ei enää helissyt ja paja oli äänetön ja synkeä. Vesas-seppä oli paennut.
Omiensa luo, sanoivat kylän talonpojat. Ja melkoinen osa hänen omistaan joutui niinä aikoina maan alle, hautaan. Ehkäpä Vesas-seppä olisi saanut olla oloillaan, jos olisi elänyt hiljaisesti ja hissukseen, ehkäpä, vaikka kylän talonpojat olivat kovin äkäisiä punikille ja ryssälle ja muistivat kyllä minkä hengen lapsia seppä oli, valhevehnän kylväjä. Mutta sellainen ei sopinut sepälle. Hänhän oli selvillä, että nyt hänen toverinsa taistelivat, ne, jotka tiesivät muutoksen tulevan maailmaan. Niinpä hän oli tehnyt raskaan päätöksen ja lähtenyt omiensa luo, sadan kilometrin päähän, yksin ja ikämiehenä. Nyt hän hylkäsi kylän, jossa hän oli niin kauan takonut ja saarnaillut, heitti pahanpynttisen Annan ja lapset, joista kyllä viimeisetkin olivat jo aikuisiksi ihmisiksi saapumassa.
Hänen kohtalostaan ei koskaan kuultu mitään varmaa. Lieneekö hän koskaan päässyt omiensa luo vai lieneekö surma tavoittanut hänet jo matkalla, nimetön hauta, jotka levottomina aikoina eivät ole mitään harvinaisia. Murron kylän isännät sanoivat, että olihan sitä siinäkin muutosta sepälle, aivan tarpeeksi. Sellainen se on se muutos, joka lopulta itsekullekin tapahtuu...
Vesas-seppä ei enää koskaan palannut kyläänsä. Mutta ehkä hänen puheliaasta suustaan oli singonnut joku jyvänen, joka iti ihmismielissä, ehkäpä hänen uskonsa, että maailma ja ihminen ovat muuttuvaista laatua, eli edelleen.
PUSSISEN AKKA, KUNNIANARVOISA NAISHENKILÖ
Hän asuu kylän laidassa, mökinlahossa, jota voisi nimittää vaikka ihmispesäksi. Ympärillä on suota ja rämettä, ja vesakkometsää, melkoisen tylyn ja tympeän näköinen maisema, jollaista se usein pyrkii olemaan köyhän ihmisen lähistöllä Suomenmaassa. Hän on jo iäkäs ihminen, jolunnäköinen mökin akka, jonka kasvoihin aika on kirjoittanut, mitä on kirjoittanut. Suustaankin hän on sellainen, että sivistyneenmakuinen ihminen voi ällistyä. Sellaista käkriäismäistä kielenkäyttöä, jossa uhkausta pahanjuonisen sikiönkantturan pääkuoren halkaisemisesta ei ole otettava aivan täydestä, sananmukaisesti.
Mutta hän on kuin onkin oikein muorien muori, kunnianarvoisimpia naishenkilöltä tässä maassa.
Ensiksikin tyly ja karu maa on hänen toimestaan pursunut Pussisten paljoutta. Suurimman osan verevintä nuoruudenaikaansa hän on kävellyt kantavana, jalat haarallaan ja maha lupaavasti pullollaan. Hänen kukoistavimman elämänsä aika on ollut tulvillaan lasten kitinää ja parkumista, hyssytystä ja likaisten riepujen löyhkää. Ja sitten ajan tullen maa on täyttynyt Pussisten paljoudesta, tuosta tunnetusta suvusta, jonka kirveen kalkkeesta ja sahan sirinästä Suomenmaan metsät kaikuvat, siitä samasta suvusta, jota on kulkenut myöskin jylisten käyviin, savuaviin ja haiseviin tehtaisiin, jota on riittänyt kaatumaan sankarivainajina isänmaan sodissa, joissa on etsitty parempaa rajaa...
Laaja ja mahtava on Pussisten suku. Ja tämä Pussisen akka on ollut vahva tekijä sen suvun suurentamisessa. Toista tusinaa Pussisia ei suinkaan ole vähäinen saavutus alallaan, ja vielä enimmäkseen miehenpuolia, tervettä ja terhakkaa lajia, äitiinsä. Ja tietysti isäänsäkin, ukko Pussiseen, jonka kirveen ja sahan ja kuokan ja lapion voimalla pienten Pussisten lauma kasvoi ja vahvistui. Mutta akkakin siinä kyllä tarvittiin, aivan etunokan naisia. Pussisten kasvatukseen sisältyi paljon asioita, niin paljon, ettei sitä äkkipäätä arvaakaan. Monta puuropataa oli keitettävä, ja sellaisilla puilla, metsästä kaikessa kiireessä kerätyillä risuilla ja pökkelöillä, joista voi mainita sitä ja tätä, kun tuli ei ottanut viritäkseen, ja sellaisessa tulisijassa, joka tupakoi savun sisään, kun risut viimeinkin ritisivät. Monet perunat höyrysivät, sillä kaikilla Pussisilla on suu, johon painuu ja josta myöskin tulee ulos äänenväkeä, jota maailmaan mahtuu. Monet kerrat äiti Pussisen käsi ehti myöskin tarttua mustan kahvipannun sankaan, ainoa asia, joka siinä mökissä haiskahti ylellisyydelle.
Ja paitsi toistakymmentä pohjatonta pussissuuta oli mökissä myöskin navetta, synkeän musta ja ummehtunut kuin luola, jossa pari kolme lehmänkantturaa märehti ja jokunen lammas määkäisi haikeasti. Nekin oli ruokittava ja huollettava, sillä nämä luontokappaleet antoivat maitotilkan pienten Pussisten tuoppiin. Jopa Pussisen akka joskus kirnusikin kuten kunnon emäntä ainakin voinokareen, valkoista köyhän voita, lujasti suoloilla höystettyä roppaa. Sitten hän ehti kartata ja kehrätäkin, polkea rukkia, nuorin Pussinen sylissä tissi suussa. Sitten hän parsi ja paikkasi, etupäässä isä Pussiselle ja myöhemmin isompina kasvaville Pussisille, joiden oli työnnyttävä työhön Suomenmaan äkeään talviseen metsään. Pienillä Pussisilla ei ollut kuin paitatilkkua ja housurisaa, joissa he kyllä tarkenivat juosta kipaista nurkanjuuressa...
Ja sitten Pussisen akka pesi, pesi pesemästä päästyäänkin lapsenriepuja ja muita vaatekappaleita. Vesi lotisi ja vaatehintaleet litisivät kourissa, jotka olivat karkeat ja halkeilleet. Sitäkin työtä riitti riittämistään. Pussiset ovat sellaista sukua, josta erittyy paljon hikeä ja likaa. Ja sitten hän luutusi mökin lattiankin, kuluneet palkit, joista kovat oksat pullistelivat kuin mulkosilmät. Sillä miltäpä elämä lienee välillä maistunutkin, niin Pussisen akka ei koskaan menettänyt uskoaan, että enempi sitä on vettä kuin paskaa...
Hän työskenteli myöskin mökkeröisen ulkotöissä väljän taivaan alla, teki heinää niittäen ja haravoiden, taitteli lehdeksiä, oli pyllyllään perunamaalla kuokkineen ja sirppeineen ohrapeltotilkulla, joka kylläkin oli vain sen kokoinen, että akka sen hameellaan peittäisi. Ja sitten hän kerätä hotaisi risutaakan ja kiirehti mökille, jossa pienet Pussiset parkuivat...
Eikä kaikessa tässä ollut vielä kylliksi. Hän ehti vieraankin työhön, ansioon, tienestiin. Sillä pieniä Pussisia oli tosiaankin paljon ja heidän suunsa pohjattomia. Pussisen akka töytäili talojen pelloilla, pestä hursaisi äveriäämpien alusvaatteita, kartata raapaisi villojakin, poimi marjoja ja kiskoi pajunparkkeja.
Toimelias Pussisen akka, ripeä ja riuska ja suulaskin, parkkimetsässä oli uljaimpia näkyjä mitä tämän maan pinnalla on nähty. Hän rutaisi pajun poikki ja vetäisi vahvoilla kynsillään irtautuvaa pajunkuorta kuin mitäkin nahkaa. Valkoisena hohtelivat nyljetyt pensaat, ja pienet pahaiset, räkänenäiset Pussiset olivat auttavinaan äitiä, joka kiskoi ja noitui. Mökillä odottelivat kaikkein pahaisimmat milloin äiti parkkitaakkoineen pullahtaa esiin vesakon reunasta. Ja kun hän tuli ja pudotti parkkitaakan maahan, niin hän riiputti sisään vesiämpärin ja alkoi imettää. Sellainen nainen hän oli siihen aikaan, että oli ilo nähdä. Siinä ei tosiaankaan tauti työtä tehnyt...
Hän eleli kesät avojaloin, käveli vielä routaisessa maassakin, sillä hänen jalkoihinsa oli kasvanut sellaiset anturat, ettei parkkitiinussa tule verrempiä. Hän saattoi astella avojaloin syksyisellä jäälläkin kirveskalso kädessä, kolkaten mateita, saadakseen kalakeiton Pussisilleen...
Sellainen äiti oli Pussisten äiti. Ja melkein kaiken aikaa, koko muhkeimman akkuutensa ajan, hän käveli kantavana, jalat terhakasti haarallaan, maha lupaavasti pullollaan. Kaiken aikaa hän imetti. Ja melkein aina hänen suunsa kävi. Hänen suomenkielensä kajahti ilmeikkäänä, ja kaiken lapsenteon ja työnryskeen keskellä hän päästeli helapäitä nauruja suomalaisen köyhyyden höysteeksi.
Sanottakoon, että hänen työnsä, keitokset ja paistokset, pesut ja paikkuut, ovat sitä laatua, joka haihtuu ja katoaa. Hänen kiskomansa parkitkin ovat jo ammoin lahonneet karvarin ammeessa, ja anturoille, jotka köyhän elämän parkki antoi Pussisen akan avojalkoihin, on käyvä samoin. Mutta toista tusinaa Pussisia on sentään toista. He elävät.
Monta miehevää kirveeniskua jumahtaa hirteen Suomenmaan rannattomissa metsissä.
KANAVA
Pohjolan kuuluisa valoisa kesäyö ei enää ollut aivan parhaimmillaan. Hieman hämyä ja kuhjoa valahti jo yösydännä ilmapiiriin. Sääskienkin parhain aika oli jo ehkä ohi, mutta yhä niiden ininää riitti aivan vistottamaan asti ihmiskorvaan. Harmaa, elävä, itsepintainen huntu seurasi kulkijaa näillä rannattoman tuntuisilla, sanomattoman alakuloisilla ja synkillä nevoilla ja rämeillä. Ihmiskulkija näillä mailla lienee ollut melkoisen harvinainen tapaus seudun sääskimaailmalle. Sen voi aavistaa niiden mahtavaksi hyminäksi paisuvasta laulusta. Pistin lihaan, pisara verta...
Mutta lukemattomia sankarikuolemia se maksoi sääskien armeijalle. Sitäpaitsi ihmiskavaluus kaikin keinoin turmeli niiltä elämäniloa. Niinpä Jupe hamuili pikiöljypullon vyöltään, kaatoi tummaa, terhakanhajuista nestettä suureen kämmeneensä ja pyyhki sitä levein liikkein sänkiseen naamaansa ja ohueen niskaansa.
— Että niitä oikein tympäiseisi, sanoi hän.
Sitten hän sulloi tupakannimellistä koppaansa ja istahti mättäälle. He olivat juuri saapuneet kanavan reunalle, joka mustana ja suorana halkaisi nevan. Aivan ällistyttävä sivistyksen merkki äkkipäätä upottavassa rahkassa kahlailleelle tuo tumma ja tuimansuora ihmistyön jälki...
He olivat laskeneet käsistään ämpärit, joissa hohteli hillojen kelta, pohjolan herkullisimman hedelmän. He lepäsivät. Ja Jupe puhui:
— Tässä näette kätteni töitä. Sillä Jupe ja jupenlaiset kaivoivat tämän kanavan silloin kun se yleismaailmallinen talouspula ryntteli meikäläisen rintojen päällä ja puristi rokkatorvesta. No, se se aikaa oli! Tavaraa tuhottomasti. Jokaisen kaupan akkunalasien takana hohtelivat herkut ja köyhykäisten silmät kiiltelivät nälästä, joutilaitten käsien omistajien. Sillä maailma oli silloin niin valmis, ettei työtä riittänyt kaikille. Jos työtäkin onnistui käsittämään, niin vähäiseksi sen arvo arvioitiin, että eläminen työn ääressä johtui vain ihmisluonnon ja ihmisnahan venymiskyvystä, joka on melkoinen. Ei se ollut hääviä talonpojallekaan! Kahdeksan markkaa maksoi yhtiö propsikuutiosta hankintakaupoissa. Siis siinä oli metsän hinta, teko ja veto väylän varteen yhdessä nipussa. Ja sanomalehdet saarnailivat, että ryssä se oli syypää tähänkin Suomenmaan ahdistukseen. Se myi puutavaraa hyvin halvalla, sillä kun oli ilmaiset metsät ja ilmainen orjatyö. Ja täydestä kai se selitys kävi. Vaikka mitä me lienemme olleet viitosen päiväpalkkoinemme parkkauspukin ääressä? Eikä se vapauskaan oikein maistunut nälissään teillä harhaillessa... Kyllä se aika muuttuu! Maalaisvoi oli yhteen aikaan niin hylkytavaraa, ettei se kelvannut edes saippuatehtaalle. Nyt jos saisit oikean voimöykyn kainaloosi, niin olisit totisesti huomattava henkilö... No, minulla ei siihenkään aikaan ollut voita vaivaksi asti, mutta kun isännillä oli, niin siitä koitui minunkin onnettomuuteni. Eihän talonjussi niissä oloissa voinut tahi uskaltanut töitä teettää.
Ja niin minä jouduin mittelemään melkoiset matkat Suomen maanteitä, kuten jokin harppi. Se tuntui jollakin tavoin lohdullisemmalta kuin paikallaan olo. Olihan ikäänkuin jotakin tekemässä, työtä etsimässä. Vaikka toivotonta se oli. Yhtiöittenkin, Suomen leivän isäin, toiminta oli heikkoa. Ei sitä työnherkkua niin vain löytänyt. Mitenhän lienen elänytkin päivästä toiseen, se on pieni arvoitus. Mutta nälkä teki maailman murheenlaaksoksi, ja välistä minä tosissani suunnittelin pelastuskeinona pälkäästä sellaisia töitä, joita sanotaan rikollisiksi. Silloinhan pääsisin kruununleipiin ja katon alle. Mutta lopultakaan en uskaltanut. Tempautuminen niin sanotun kunniallisen kansalaisen ympyröistä lienee eräille perin vaikea temppu...
Niin minä siis kävelin ja monta muuta jupea käveli kanssani. Aina minä muistan kevään, jolloin odotettiin tulvaa kuin sairaat raamatussa enkelin laskeutumista kuohuttamaan vettä. Silloin alkaisivat uittotyöt. Odotettiin. Jolla oli leipäpala, se söi sen. Mutta monet ateriani supistuivat tuppivyön vetäisemiseen tiukemmalle ja paljon puhuvan hymynmareen muodostamiseen suupielissä. Mutta sitten kevätvedet virtasivat ja kävi ilmi, että kovin monet jäivät ilman parin markan tuntipalkan onnea ja pelastusta. Jätkänpoikaa oli niin tuhottomasti. Tuli mieleen, että kostoon kovaan ovat akat vaivaa nähneet ja poikia kasvattaneet...
Oli vain käveltävä. Ja niin kävelin takaisin synnyinkylään sydämellä synkeällä. Mutta nyt tapahtui, että Valtio ojensi isän kätensä. Niin sanotut varatyöt alkoivat. Isiltä peritty sananen hätäaputyö ei enää kelvannut sivistyneenä aikanamme. Enkä minä moiti varatöitä. Ne olivat minunlaisilleni helvetin hyvä lahja. Sai tarttua työkaluun ja sai syödä jopa mahansa täyteen leipää...
Tämä kanava tällä surkealla suolla on siis niin sanotun yleismaailmallisen talouspulan siunauksia. Monta raskasta lapiollista olen heittänyt tuolta syvältä ja kuunnellut vetisen suon salamyhkäistä kurnutusta ja pulputusta, mitä moninaisimpia ääniä, joista toisinaan saattoi sukeutua kuin mummon rukin kodikas hyrinä. Ja syvältä suosta löytyi puuta ja tuohta ja minä koetin käsittää, että metsä on kerran humissut tällä paikalla... Niin, monta lapiollista on heitetty ja pyyhitty otsaa. Ja on hyvä nähdä, että käsien työ ei ole mennyt aivan hukkaan. Voimme kävellä nyt kanavan vartta emmekä uppoa iättömiin, ja männyntaimikin tuossa jo nostaa päätään uhaten kasvaa uljaaksi petäjäksi. Ja jossakin tuolla laitapuolella on kuokkaukko jo kyökkäissyt, jättäen taakseen uljaan näköisen peltosaran...
Enkä minä oikein käsitä, miten siitä yleismaailmallisen talouspulan taikuudesta lopulta selvittiin. Kunpa siitä olisikin selvitty suota kaivamalla, muutamilla kuivatuskanavilla. Mutta minä epäilen, että siitä selvittiin vain siten, että ihmiskunta ryhtyi valmistamaan suurta lahtiaan...
Aurinko oli nousemassa ja jossakin avaralla suolla kajahti kurjen uljas torvi- ja rumpuääni.
Jupe nousi.
— Hätä sillä on vain, pitkäkurkulla, pelko isiensä maan puolesta. Sillä Jupe ja jupenlaiset ovat jo laskeneet muuttavan kätensä tähän suohon. Maailma on muuttuva...
RENKI JA HEVONEN
Aapelus kynti, jumalan ilman kurittamana.
Sade piiskasi, piiskasi selkää ja läimähteli vasten kasvoja, sen mukaan miten Aapelus käänteli auraa aina peltosaran päähän päästyään. Se oli oikeaa syksyistä sadetta, kylmää ja suuripisaraista, viistoa, rajun tuulen ajamaa. Kylämaisema oli harmaa ja märkä, ikäänkuin pahasti pienentynyt, lohduton ja autio. Ei edes syksyiseen maisemaan läheisesti kuuluvaa varista näkynyt liikkeellä. Nekin olivat lymynneet sadetta pakoon omaan metsikköönsä. Savukin, joka nousi talon piipusta, ei kauan kertonut tulen lämpimistä. Se vaipui nopeasti alas ja haihtui näkymättömiin, ikäänkuin märkä maa imisi sen sisäänsä...
Mutta Aapelus kynti. Hän oli jo märkä ihoa myöten ja melkoisen kylmissäänkin. Isäntä oli sanonut, ettei ihminen ole mikään sokeritoppa! Ja tottahan se oli, ettei sateessa sula sen siitään. Mutta lieneepä linnustakin, variksesta, raskasta ja ilkeätä kantaa vettynyttä höyhenistöään... Silti sitä ei näy kärkkymässä karisseita jyväsiä...
Rupeaman alussa oli vain ripistellyt, mutta sitten sade oli yltynyt. Välistä se oikein kauhtui hakkaamaan Aapelusta vasten kasvoja, kuten jokin ilkeä olento loppumattoman pitkällä piiskansiimallaan, jokin, jolla oli aikomus tehdä hänestä rokonarpinen. Voi kuvitella, että se raivostui, kun Aapelus yhä uskalsi olla peltoaukealla... Aapelus, nuori renkimies, melkein poikanen, kynti. Mutta hän oli jo aurankurjessakin täysi ammattimies. Mustina ja suorina vakoina kääntyi maa nurin auran alta. Isäntä oli luja mies, päättäväinen kuin peijakas. Säitä ei sairasteta! sanoi hän. Mutta etteihän se vain itse, kun satoi ja tuuli, istahtanut keinutuoliin ja sytyttänyt nysää... Oli syytä epäillä. Mutta entäpä sitten! Isäntä on isäntä, möykäri, joka tekee mitä tahtoo...
Renki kyntäköön ennenkuin talven routa jäätää maan.
Sai siitä hevonenkin kyllikseen sadetta nahkaansa. Se ikäänkuin pienentyi, painoi häntänsä koipien väliin ja veti auraa selkä köyryssä, ilmeisesti kylmissään, niin raskaassa kyntötyössä kuin olikin.
Niin lankesi rankkasade, loputtomana, vinona, rajun tuulen ajamana. Mitäpä siitä! Enintään se voi tehdä rupeaman pitkän tuntuiseksi kuin nälkävuoden. Maa kääntyi, käänsi toista puolta päälle päin, että sekin aikanaan karvottuisi kesän lämmössä...
Sitten tapahtui jotakin tuolla lohduttoman autiolla peltoaukealla. Itse isäntä näkyi tulla haarikoivan kohti suurine sarkatakkeineen sateen holveen keskellä.
— Riisutaan hevonen, sanoi hän. — Se on hyvä hevonen, eikä tämä märkyys voi olla sille terveellistä...
Sitten isäntä seisoi tovin paikoillaan pidellen suitsiperiä kourassaan.
— Jää sinä kuokkimaan pyörtänöitä, sanoi hän. — Ne on nyt pehmeitä. Tuleepahan rupeama täyteen, eikä ole muistelemista...
Hän alkoi taluttaa hevosta taloa ja tallia kohti.
Mutta Aapelus oli ottanut jo kuokan kouraansa ja kuokki. Terä välkähteli ja maa kääntyi nurin. Aapelus käänsi kasvonsa uhmaten vasten sateen vihaisia pitkiä piiskansiimoja. Hänen mielessään ikäänkuin iti...
Tässä oli tapahtunut jotakin. Hevonen, luontokappale, vietiin katonalle ja ihminen jätettiin sateeseen. Märkyys ei voi tehdä hevoselle hyvää, sanoi isäntä. Ja isäntä on maksanut siitä markkoja ostaessaan ilon taloonsa, kuten mustalainen sanoo. Hevosen sairastumisessa tahi kuolemassa tulisi melkoinen vahinko. Mutta rengissä, Aapeluksessa, kaiken maailman Apeluksessa, ei taasen tule minkäänlaista vahinkoa, ainakaan isännälle. Renkiä ei osteta markkinoilta, vaan pestataan. Hänelle maksetaan vain työstä. Renki saa siis kastua ja palella ja saattaa olla, että se ei tee hänelle hyvää, mutta sillä seikalla ei ole mitään merkitystä...
Siispä oli niinkuin olla pitikin, kun hevonen vietiin talliin sään tuimuuden takia, ja rehki jätettiin tai vasalle. Isäntä oli siinä seikassa aivan oikeassa, täynnä viisautta ja isäntähenkeä...
Hevonen on kallis kappale, mutta kaiken maailman Aapelukset eivät maksa mitään.
Sade jatkui, piiskasi siimoillaan syksyistä maata ja maata kääntävää Aapelusta. Mutta nuori Aapelus tuskin huomasi sitä. Hänessä iti, iti ajatuksia, alkoi muovautua maailmankatsomus...
Hän oli sitkeätä sukua, kuten jokin vaivaiskoivun känttyrä. Kylmyys ja märkyys ei vaikuttanut hänessä mitään.
Tahi ehkä sentään. Ainakin hänellä oli myöhemmin tapana kertoa, että jumalan ilma oli piiskannut häneen ymmärrystä.
SE ON SEN ORJA
Keväinen ilta oli kaunis ja rauhallinen. Maa ja varpupuut olivat jälleen saaneet verestä vihreyttä, jossakin ammahti laitumelle päästetty nauta, ja kaikista saunoista pölähteli harmaa savu, todistaen kauniin keväisen illan olevan päälle päätteeksi lauantain.
Mutta Sillankorvan sauna suitsusi vain vähäisensä haihtuvaista löylynhaikua, sillä siellä jo kylvettiin. Talossa majaili tukkilaisia ja he olivat saaneet luvan saunan lämmittämiseen jo sangen aikaisin.
Siellä miesjoukossa istui myöskin Nikon Hermanni kaikessa rauhassa, ajattelematta mitään erikoista. Hän antoi vain löylyn ja vastan vaikuttaa jätkä elämän parkin läpikäyneeseen ruhoonsa.
Mutta sitten tuli tärkeä sanantuoja, Pilvi-Matti, joka aina kahnusteli viimeisenä. Suuta sillä kuitenkin oli hölöttää:
— Taitaa nyt Mäkeläinen päästä iltikseen, kun Hermanni sattui tuollaiseen haarniskaan... Vaikka tämä on tenännyt, että ensinäkemässä sitä keskustellaan...
Vastat herkesivät hutkimasta, eikä kivikiuaskaan häirinnyt pihahduksellakaan.
— Hä? hönkäsi Hermanni. — Mitä se Pilvi siellä horisee?
Hän oli tuntevinaan kaikkien katseet paljaassa nahassaan, kysyvät, ihmettelevät, vetoavat katseet: saahan nähdä onko itse Nikon Hermannillakaan niin kiire, että suoraan saunanlauteilta...
— Sitä vain, että Mäkeläinen siitä kohta ajaa sillan yli, sanoi Pilvi-Matti rauhallisesti.
Ja kaikki tiesivät, että Mäkeläisen ja Nikon Hermannin välille oli jäänyt jotakin keskeneräistä, jatkoa vaativaa, tiesivät sen etupäässä Hermannin omista julistuksista.
— Älä helvetissä! Täytyypä tirkistää!
Hermanni laskeutui lauteilta ja ilmestyi saunan ovelle alastonna, punaisena ja höyryävänä.
Ja katso, silloin rattaat jo rämisivät törmää alas! Mäkeläinen karkuutti mustallaan minkä kerkesi.
— Se pelkää, ruoja! suhahti Pilvi-Matti kuin piru takapuolella.
— Mutta se ei auta! hönkäisi Hermanni. Hän oli jo täynnä näyttämisen henkeä, joka hänet joskus ja useinkin valtasi.
Silta kumisi jo hevosen kavioitten alla, mutta samalla hetkellä jo Hermannikin säntäsi ylös alangosta, jossa sauna oli, kohti maantietä. Hän oli alaston kuin nyljetty made, höyryävä ja möyryävä:
— Pysäytä! Kuule! Koitellaan!
Mutta Mäkeläinen ei pysähdyttänyt. Hevonen ravasi vain vastamaahankin, epäilemättä Nikon Hermannin alastoman, kiljahtelevan, pahahenkimäisen hahmon säikyttämänä. Ja hän ehti juuri parahiksi paikalle, kun hevonen törmäsi törmän päälle. Hän kerkesi huomata, että kärryillä oli, paitsi isäntää, kaksi muutakin miestä, poika ja renki. Ja tämä oli vielä vähän! Kärryillä oli myöskin kaksi karhia, piikkiä ja teriä tulvillaan. Mutta ei ollut aikaa silmänräpäyksenkään epäröintiin. Hevonen oli jo ohipääsemäisillään kun Hermanni hyppäsi ja heittäytyi suoraapäätä rattaille ikäänkuin hän olisi jo etukäteen tiennyt niiden laadun, ikäänkuin moiset piikkikärryt olisivat hänestä olleet hyvin mieluiset...
Ja samalla hetkellä laukkaavan hevosen rattailla alkoi meno ja liike, rähinä ja ähellys, joka muistutti tappelevaa koiraparvea. Alastomasta Hermannista ei saatu hevillä otetta, mutta sitä komeammin mäjähtelivät iskut hänen kosteaan pintaansa. Poika ja renkikin iskivät kuin miehet puolestaan, mutta tuokion kuluttua he reuhahtivat kumminkin rattailta tiepuoleen kuin kinnaspari. Hermanni ja itse Mäkeläinen ähelsivät yhä toistensa kurkussa karhien seassa, villiintyneen, ohjaamattoman hevosen rattailla.
Se oli aina muistettavia näkyjä sen kylän tiellä.
Mutkassa kärryt kallistuivat yhden pyörän varaan, ja jo luiskahtivat raskaat äkeet rattailta, vieden isännän ja Hermannin yhdessä mylläkässä mukanaan.
Hermannilta pimeni päivä hetkiseksi. Kun hän siitä selväsi, niin hän huomasi riitakaverien hevosineen kadonneen kokonaan näkyvistä. Paikalla, maantien ravissa, olivat vain molemmat piikkikarhit ja Nikon Hermanni. Ei ollut enempää tehtävissä. Voitiin ajatella, että taistelutanner oli jäänyt hänen haltuunsa.
Hän alkoi palailla saunaa kohti, ontuvana, alaston ruho pitkien verijuovien koristamana. Niitä valui äkeen piikkien pistämistä reiästä. lisäksi hänen toinen silmänsä oli mustaksi umpeen muurattu.
Niin Nikon Hermanni palasi jatkamaan keskeytynyttä kylpyään.
— Kiire, kiire sillä tuolla Hermannillakin on tappelemaan, kun suoraan saunasta, alastonna, piikkikarhien sekaan, laukkaavan hevosen rattaille, luetteli joku kavereista.
— Se on sen orja! sanoi vakavasti Pilvi-Matti, joka jo viillytteli pintaansa saunan seinustan ruohikossa keväisen illan kullassa.
Mutta Hermanni työntyi uudelleen saunaan nuoleskelemaan haavojaan. Ikuiset arvet jäivät hänen pintaansa muistoksi tästäkin kylpyreissusta. Hänellä oli sellaisia riittävästi jo ennestäänkin, ja yhä hän niitä sai lisää, kunnes maailmanranta hänet tasaannutti.
Myöhemmin rakennettiin tasaisia kenttiä, joilla nuori kansa juoksenteli, hyppi ja heitteli liiat kiireensä.
Nikon Hermannien, ukko jo, istui kentän reunalla katselemassa. Ikätoveri vieressä muisteli:
— Kiire, kiire niillä on, vaikka lieneekö noilla vielä niinkään kiirettä kuin tällä Hermannilla joskus... Mitallin ne saavat, mutta saihan tämäkin nästyykin päähänsä, ja aina kannettavan muiston nahkaansa. Montakohan noita olisi sinulla mitallia jos saunassa laskettaisiin?
Mutta Nikon Hermanni vain urahti jotakin epäselvää.
LEHTORIN PYÖRÄRETKI
Hän oli vanha, eläkkeellä oleva opettaja, joka tavallisimmin tunnettiin Lehtorin nimellä tässä pienessä kaupungissa. Hän oli ollut aina tunnettu voimistelun ja urheilun harrastaja, ja eläkkeelle jouduttuaan hän suorastaan vajosi näihin mielipuuhiinsa. Hän näytti tuntevan liikunnaniloa kuin konttaileva lapsi tahi nuorukaisvouhake. Hän oli aivan yksinäinen ihminen, eikä kukaan ollut häntä holhoamassa ja häiritsemässä.
— Ei vanhuuskaan mieltä anna! huokailtiin pienessä kaupungissa.
Johonkin sellaiseen huokaukseen Porkin-patruuna sanoi sanan, jota muisteltiin melkein rienaavana:
— Milloinpa vanhuus on mieltä antanut: ainahan se on vienyt entisenkin...
Ja samalla hän salaisesti kadehtien katsoi nuorekkaaseen Lehtoriin, joka kulki tietään laihana, jäntevänä, tuiman näköisenä, vastahakoisesti harveneva ja harmaantuva partatupsu leuassa. Kas, siinä oli mies, joka ymmärsi ja uskoi, että elämä oli liikettä! Mutta Porki ja kaupungin muut herrat rasvoittuivat ja paisuivat, ähkivät ja puhkuivat ja haukottelivat.
Mutta Lehtori tutustui aina mielenkiinnolla kaikkeen uuteen omalla alallaan. Ja hänelle oli olemassa vain yksi ala. Niihin aikoihin polkupyörä tuli maailmaan, tuli hamaan pieneen eläkettä nauttivan Lehtorin kaupunkiin. Ja tietysti Lehtori hankki polkupyörän, vaikka se oli kallis vehje ja sen ostaminen järkytti pahanlaisesti hänen talouttaan. Mutta salamyhkäinen vauhdinhurma uudenaikaisen ajopelin satulassa lienee ollut hänelle kaikista kallein asia...
Oli kevät, lumi suli ja maa paljastui. Niihin aikoihin vuodesta Lehtorin liikunnanilo oli tavallisesti korkeimmillaan. Ja nyt hänellä sitäpaitsi oli polkupyörä, joka ei ollut vielä vuodenkaan vanha. Hän oli monena päivänä luonut tutkivia katseita lumen alta paljastuvaan märkään maantiehen. Ja eräänä aamuna hän katsoi hetken tulleen. Tie oli riittävän kuivaa, ja hän talutti pyöränsä esiin ja keikahti sen satulaan.
Muijat torilla katsoivat hänen menoaan. Lehtori oli korkealla maasta, erotettuna niistä, jotka alhaalla astelivat maankamaraa. Pyörät pyörivät ja vauhti oli huimaᵣ ja pystyssä se vain pysyi. Hänen toimeliaat polvensa kuvastelivat muijien silmissä pitkinä kuin heinäsirkalla, hetkittäin yli pään vilahtelevina. He siunailivat ja läiskäyttelivät kämmeniään yhteen:
— Nyt sitä viedään!
Mutta Lehtorin takinliepeet liehuivat jo kaukana kaupungista. Häntä tosiaankin vietiin, entiset ajat taustana, aivan huimaavaa vauhtia. Hän polki ja polki, ja lienee siunannut mielessään kohtaloa, joka salli hänen vielä tutustua tällaiseen taikuuteen. Polkupyörä, pikajalka, oli niillä teillä aivan uusi asia, ja ihmiset tiepuolessa katsoivat avossasuin Lehtorin lentoa.
Aivan huomaamattaan Lehtori äkkäsi ajaneensa parisen penikuormaa. Ehkä hän ei olisi vieläkään hellittänyt, mutta tiensorastajat olivat olleet täällä liikkeellä, ja vielä poisharavoimattomat karkeat kiveroiset hankaloittivat hänen ajoaan. Hän laskeutui pyörältä ja huomasi polviensa kangistuneen pitkästä yhtäjaksoisesta polkemisesta. Lehtori talutti pyöränsä metsään ja alkoi juosta vohluta verrytelläkseen jalkojaan. Juoksu maistui mainiolta yksitoikkoisen polkemisen jälkeen. Lehtori siis juosta vouhotti eteenpäin pitkin tietä, pitkänä ja laihana, hannaankirjava partatupsu leuassa. Hän porhalsi eteenpäin ja poikkeili tieltäkin kuin koira metsään, jossa kanerva ja jäkälä ja sammal tuntui mukavalta anturoin alla. Tällaisen koiranmutkan tehdessään hän sitten huomasi vanhan sorakuopan ja hypätä romahdutti oitis sen pohjalle. Siellä oli monenkokoisia sileitä kiviä, ja Lehtori alkoi poimia niitä ja heitellä vauhdikkaasti yltympäri metsään, niin että mäiskähteli petäjien punertavissa pilareissa. Yläraajojenkin täytyi saada osasensa liikuntaa. Sitäpaitsi kivenheitto kuului Lehtorin vanhoihin harrastuksiin. Hän oli aivan ahvattu kaiken kokoisten kivien heittäjä ja paiskelija.
Heitotkin maistuivat vallan mainioilta, ja välikappaleita oli aivan yllinkyllin siinä kuopan pohjalla.
Mutta aivan lähistöllä oli toinenkin sorakuoppa, jossa liuta kylän ukkoja juuri täytteli sorakärryjä laiskasti lapioiden. Nyt Lehtorin meluinen tulo viereisen kuopan pohjalle ja varsinkin kivet, joita heti alkoi sataa ympäristöön puunrunkoihin paukahdellen, virkisti melkoisesti tiensorastajia yksitoikkoisessa työssään. Äijät pelästyivät pahasti ja alkoivat kiroilla jupista. Eikä ollut kumma jos se ihmisiin vaikutti. Hevosetkin pelkäsivät, liikahtelivat levottomasti ja ravistelivat päitään. Sillä kiviä suhahteli aivan ylitse. Pää oli vaarassa.
Jos tämä ei ollut itse piru, yliluonnollinen, niin se oli vähintäänkin karkuunpäässyt hullu...
Vähitellen päästiin selville, että ihmisenmuotoinen siellä telmi naapurikuopassa. Kivisade jatkui rankkana, mutta lopulta rohkein ukoista sai sanat suuhunsa, kirosi karkeasti ja jatkoi:
— Eikö sitä saattaisi olla ihmisiksi?
Lehtori vähän säpsähti, lopetti kiivaan heittotouhunsa ja näytti olevan hieman hämilläänkin.
— Kas, onko täällä muitakin? Minä tässä vähän voimistelin...
Mutta soraukot jupisivat keskenään, että hullu se on. Ei kaiketi se muuten noin eläisi ja elämöisi, vanha mies! Karkuun se on päässyt...
He tulivat aivan kuopan reunalle Lehtorin lakattua heittotoiminnastaan. Mutta hyvin varuillaan he yhä olivat. Eihän tiennyt milloin se jälleen alkaa poimia ja lasketella...
— Päätäänhän sulta saa varoa! sanoi luonnokkain ukoista.
— Anteeksi vain, pyyteli Lehtori. — En tiennyt, että siellä on ihmisiä. Saatanhan minä heitellä toiseen suuntaan...
— Se on parasta olla heittelemättä! sanoi rohkea ukko jäsäkästi. — Eli tässä tulee toinen tahti! Mikä kulkija, sinä olet, joka et malta olla kuin ihmiset?
Lehtori esitti itsensä. Kaupungista asti hän oli, opettaja ammatiltaan, polkupyörällä ajamassa, ja nyt tuli heitelleeksi kiviäkin huvikseen ja terveydekseen...
Mutta soraukot eivät ymmärtäneet tällaista huvi- ja terveystoimintaa, eivätkä he tunteneet Lehtoria. Tosin tässä oli jotakin herraskaistakin. mutta hulluja on monenlaisia, yhdeksänlaisia sananlaskunkin mukaan. He olivat epäluuloisia ja ärtyisiä saadessaan siinä seisoa pelkomielellä.
— Sano suoraan, että köytten vähyyden takia olet irti! täräytti se rohkea ukko.
Lehtorikin alkoi närkästyä. Hupsuksi häntä luulevat tahi ties miksi pahantekijäksi nuo yksinkertaiset ukot! Oli tämäkin kohtaus! Hän potkaisi nauhakengillään noita kiveroisia, jotka olivat saattaneet hänet tähän tilanteeseen, ja uusi ajatus vilahti hänen päässään.
— Köysissä en ole koskaan ollut! sanoi hän ylväkästi. — Ja älyä minulla lienee niinkuin teilläkin, äijäpahat. Tiedättekö esimerkiksi miksi nuo kivet ovat niin sileitä? Ette. Vesi ne hioi, laineet. Tässä oli kerran meren ranta...
Mutta tällä harhautumisellaan kauas muinaisuuteen Lehtori pilasi vain asiaansa. Hupsuthan tällä oli puheetkin, teoista puhumattakaan, tupisivat ukot keskenään. Meren rantahan oli satojen kilometrien päässä...
Rohkein soraukoista oli häikäilemätön ja käytännölliseen toimintaan mieltynyt mies. Hän sanoi, että Lehtorin oli lähdettävä heidän mukanaan kylään, johon he menevät syöttämään hevosia. Siellä on rättärikin, joka kyllä ottaa selvän kulkijoista...
Mutta Lehtorikin oli toiminnan mies. Mikä karvas pala, jos nämä yksinkertaiset ukot ottavat hänet kiinni hulluna, vieläpä köyttävät ohjasperillä kuten tuo törsti ukko uhkaili. Lehtori jännitti jäsenensä ja kimposi äkkiarvaamatta sorakuopasta kuin jänis makauksestaan. Hän lähti karkuun, ja ukot yrittivät karjuen ja kiroillen hänen peräänsä, mutta kotvan kuluttua heidän oli hengästyneinä hellitettävä. Lehtori ei suotta ollut vanha voimailija ja liikunnanilon tuntija.
Hän löysi onnekseen pyöränsä ja alkoi polkea kiireesti kaupunkia kohti. Nyt ne vasta liepeet liehuivat, sillä hän oli kuulevinaan takaansa kärryn rytinää. Tyhmät ja itsepintaiset ukot voivat karkuuttaa hevosella hänen peräänsä. Mutta yrittäkööt...
Lehtori hellitti vauhtia vasta kaupungin lähistöllä. Hän oli väsyksissä ja palavissaan ja yhä vähän karvaalla mielellä. Mikä kohtaus! Tietysti tieto siitä kulkeutuu kaupunkiinkin, ja ne saavat uutta vettä myllyynsä, nuo, joilla on tapana hymyillä ja hymähdellä vanhalle Lehtorille ja hänen harrastuksilleen...
No, se on heidän ilojaan. Hänellä on omansa. Voimailu oli sentään tässäkin näyttänyt voimansa: ellei hän olisi ollut niin jalkava mies, niin köysissä olisivat hänet nyt kuljettaneet ihmisten pilkattavaksi...
Mutta sen kohtalon hän oli välttänyt jalkavoimillaan. Tämä ajatus auttoi vanhaa Lehtoria, niin että hän palasi pyöräretkeltään kutakuinkin onnellisena.
PYÖRÄURHEILIJA SAIKANSALO
Saikansalo oli pyöräilijä ja maan paras, ehdottomasti. Hänen kinnerjänteensä olivat erinomaiset.
Kun hänelle ei siis löydetty vastusta omasta maasta, niin urheiluherrat olivat tuumitelleet ja antaneet toiveita, että hänet lähetettäisiin ulkomaille mainetta niittämään, johonkin etelään, Ranskanmaahan ja hamaan Italiaan. Oli sanottu, että oli syytä valmentautua hyvin, ottaen huomioon etelämaiden näännyttävä lämpökin.
— Vai lämpö! sanoi Saikansalo. — On vanha sana, että lämmin ei luita riko...
— Mutta se tekee miehestä lankavyyhden, jankutti Kaveri. — Aurinko kiipeää siellä korkealle, paistaa suoraan seipäänreikään, suoraan päälakeen, että aivot kiehuvat...
Pyöräurheilija Saikansalo mutisi jotakin ja vajosi mietteisiinsä. Hän oli perusteellinen mies. Kivijalalle hän aina rakensi, tässäkin pyöräurheilussaan, joka oli kyllä kohonnut hänen päähänsä kuin väkevä juoma.
Jo puoliltapäivin röyhähteli sauna savua, ja illan tullen ilmestyi Saikansalo Kaverin eteen vahva köysinippu kainalossaan.
— Lähde saunaan, lähde löylynlyöntiin!
Kaveri lähti, ja heidän riisuutuessaan Saikansalo jorahti:
— Täälläkin pohjoisessa voi lämpimälle tehdä pienen pesän...
Hetken kuluttua Kaveri näki pyöräurheilija Saikansalon aloittavan valmentautumisen etelänmatkalle. Se oli verraton näky. Se oli kovaa hommaa.
Pyörä killui saunan katossa köysien varassa, ja siellä tukalassa kuumuudessa kyyrötti Saikansalo pyöränistuimella ja polki. Hänen mahtava ruhonsa oli karvainen kuten Esaun. Uhkeana kuumotti hänen rintansa uljas karvatupsu löylystä ja laipion mustuudesta. Väkevästi nousivat ja laskivat hänen luiset polvipahkuransa. Polkimet lensivät, ketju ratisi ja takapyörä pyöri, pyöri, pyöri... Suristen se kiersi vinhaa kehäänsä ilmassa, kärsimättömästi suristen, ikäänkuin se olisi turhaan tapaillut ja ikävöinyt pitkän, päättömän, kellertävän maantien kovaa, ihanasti rauskavaa pintaa.
Mutta Kaveri kyyrötteli alhaalla ja käsitteli kätevästi vesikippoa. Kiuas kohahteli ja sähähteli ja lämpöä oli ruhtinaallisen runsaasti. Ja Kaverin oli hyvä olla. Penkkiurheilijan ilo oli annettu hänelle noin vain, lahjaksi. Ei koskaan hän ollut saanut nähdä mitään tämän veroista maksaessaan markkansa urheilukentän lautaovesta. Ihmeellinen, tarunhohteinen hetki...
Ihminen tarvitsee välistä niin vähän. Ehkäpä joku toinen ei olisi saanut mitään irti tästä kaikesta. Se olisi toisilla silmillä voinut näyttää hyvinkin yksitoikkoiselta. Oli vain pyöräilijä Saikansalo kyyrysillään saunan mustan laipion alla, polkien, polkien, polkien... Ketju helisi ja takapyörä hurisi ja surisi. Pyöränpolkijan hengityksen ähellys kuului kiukaan kohahtelun seasta. Yhä viljavampana, ahdistavana ja polttavana löyhähteli lämpö.
— Vaikka Afrikan aurinkoon ja polttavaan tuuleen sinä olet valmis, oi ikuinen pyöränpolkija! täytyi Kaverin ihastella.
Mutta pyöräurheilija Saikansalo polki. Se oli kovaa hommaa kertakaikkiaan.
Löylynlyöjä pistäytyi ulos vilvoittelemaan, kun Saikansalo ei näyttänyt koskaan hellittävän, kuten hän ei ole koskaan ennenkään hellittänyt. Kuin raivonhulluina lensivät polkimet ja takapyörä kehäänsä, kun hän polki hengitellen ja hikoillen. Noroina tipahteli hänestä vesi joka karvan nenästä.
Se oli kovaa hommaa kertakaikkiaan. Ja sitä kesti kauan, ikäviin asti.
Vihdoin viimein Saikansalo kuitenkin rymähti alas saunan lattialle kuin heitettynä, töytäsi ulos ja piehtaroi lumessa kuin hevonen, että viti pölähteli.
Sitten hän istui saunan pukuhuoneen penkillä raukeana ja riemullisena.
— Ka se! jutteli hän. — Luulisi ettei siellä etelässäkään lyö sen lämpimämmäksi! Tosin tästä puuttuu se aurinko, mutta kypsyyhän liha lämpöä vastaan kumminkin... Hä? Tällaisen saunan kun ottelee pari kolme kertaa viikossa, niin luulisi tepsivän...
Pyöräurheilija Saikansalo istui penkillä alastomana, mahtavana ja höyryävänä. Hänen rintansa uljas karvatupsu oli kuin jokin voimallinen kukkavihko. Hänen koko olennostaan uhoi sellainen elämisen riemu, onnellinen olemisen taito ja autuas voima, että Kaveri, vähäpätöinen löylynheittäjä, huokasi kateellisena:
— Hulluna on hyvä elää...
KYLPYURHEILIJA KEMPPAINEN
Kemppaisesta oli jo selvästi nähtävissä mitä aika tekee ihmiselle, hän oli paluumatkan miehiä, kuten hän itse mielellään sanoi. Tukin sahuu ei enää häneltä käynyt niin ravakasti kuin nuorilta ja riuskoilta puunkaatajilta.
Hän kertoi siitä seikasta avomielisesti Kympille, joka oli tulokas ja uusi ihminen niillä mailla. Mutta Kemppaisen loppuponsi oli kumminkin:
— Vaan kun pitkittää, pitkittää, niin kasa niistä vain karttuu, pino kertakaikkiaan...
Hän hymyili viisasta hymyä: perille se lopulta ehtii hituraisempikin ja huonompisaattoinen...
Kemppaisen koko olemus oli siinä määrässä rähjysmäinen ja nahjusmainen, että Kymppi, kaukaa tullut, oli aivan ällistynyt kuullessaan, että siinä seisoi eräs suururheilija, jonka kyky ja saavutukset olivat kohonneet tarujen hohteeseen. Siinä seisoi Kylpyhullu Kemppainen, löylymies, oikea kylpyurheilija, jolle ei pitänyt löytyä vertaa saunanlämmön sietämisen taidossa. Helvetinkuumina hehkuivat kertomuksissa hänen kylpysaunojensa kiuaskivet...
Kymppi oli hyvin taipuvainen ajattelemaan, että näissä saunatarinoissa oli aimo annos tavallista kykymiesten saavutusten liioittelua. Sillä millään asteilla ja pykälillä ei Kemppaisen mainetta oltu koskaan mitattu...
— Mutta sen tunnet ruumiissasi, että Kemppainen on kuin onkin oikea kylpyhullujen piru, tunnet jahka saunaan mennään, vakuutti joku mies, joka tiesi.
Se hetki koittikin pian. Savotan saunan mahtavan suurta kivikiuasta oli lämmitetty aivan uhkamielellä, muistaen että kymmenien kylmän kohmettamien jätkien täytyi vähän sulaa. Sitäpaitsi piti Kemppaisen saada tilaisuus näyttää oudommalle mitä se oikea löyly on.
Kymmenkunta miestä istui lauteilla, joukossa Kymppi, joka oli mielessään päättänyt kestää sen minkä Kylpyhullu Kemppainenkin. Lihaa ja luuta kaiketi se sekin on, ja päältä nähden melkoisen rähjysmäistä. Sitäpaitsi parkissa sitä on pidetty itsekutakin...
Pilvi-Matti hoiteli alhaalla löylykippoa. Sihahteli, sähähteli, kohahteli, ja lämpöaallot alkoivat vaikuttaa mustan laipion rajassa. Vastat herkesivät hutkimasta ja miehet painuivat kyttyrään, ähkyvinä, irvistävinä, hyppyyn valmiina. Mutta kaiken kuumuuden keskeltä kuului Kemppaisen taitava ääni:
— No, Pilvi, nytkö sitä kättä jo piti levähdyttää? Eihän täällä pääse edes hikeen...
Kippo heilahteli Pilvi-Matin kädessä, ja kohta sen jälkeen uusi kymmenmies oli unohtanut kaikki parkinkestämistuumansa. Lattia rymähteli kun miehet tippuivat alas lauteilta ja kiroukset kähähtelivät kurkuissa. Kymppi oli ryömyllään lattialla ja siinäkin asemassa hyvin litteänä.
Kylpyhullu Kemppainen yksinään viipyi lauteiden korkeudessa.
— Mitä te nyt, pojat? kuului hänen äänensä. — Eikö sitä oteta vähän löylyäkin?
Kympin sisu nousi, se turmelus, joka piilee itsekussakin. Hän tarttui suureen vesisaaviin ja sai kaverin tarttumaan astian toiseen korvaan.
— Annetaan sille kerrankin niinkuin maailma antaa...
He kaataa humauttivat saavin tyhjäksi kiukaalle, ja kiuas vastasi räjähdyksenomaisilla maailmanlopun äänillä ja kuuman poron pölähdyksillä. Miehet säntäsivät ulos ja painoivat oven visusti kiinni. Kukin odotteli, että eiköhän tämä jo ala riittää Kemppaisellekin, ylväälle kylpyruhtinaalle...
Mutta turhaan he saivat kuulostaa. Saunan seinänsaumat uhoivat ylimielisen löylyn kuumuutta, mutta sisältä kuului kylpyvastan vakaa, tahdikas iskentä. Kun joku utelias raotti luukkua, niin kuului Kemppaisen äänen itsepintainen ininä:
— Saisitte te, pojat, antaa toisen pompsin! Ei täällä ole kuin vähän hikilämmintä...
Joku mies, joka tiesi, nousi todistamaan:
— Turhaa te, pojat, yritittekään! Ei sitä tavallisessa Saimassa tule Kemppaiselle lavolta lähtöä. Ei sen kanssa kukaan pärjää. Muuan savolainen oli ollut tarpeeksi kouho yrittämään Kemppaisen kanssa kuka se toinen on, oikein veikan ja palkinnon päältä. Kilpailusauna lämmitettiin siinä mielessä, että lämmintä pitää aivan olemalla olla. Ja kesu oli ollut löylylle sekin savolainen ja hävittömän sisukas. Oli pudonnut viimein pökerryksissä suinpäin kiukaalle. Mutta Kemppainen oli vain tuumaillut, että eikö sitä nyt olisi saatu riittävästi lämpöä tänne lauteille, ettei olisi tarvinnut kiukaalle mennä... Savolainen paloi pahanomaksi ja Kemppainen sai palkinnon ja maineen. Ilokseen se mies astuu helvetin portista sisään ja saattaapa vielä sanoa että: puita piisiin...
Kylpyurheilija Kemppainen astui ulos saunasta, laiha ja ruma ruho kravunpunaisena. Mutta löylyn ylenpalttisuus ei ollut heittänyt häneen mitään muita merkkejä, vaikka hänen olisi luullut kypsyneen luita myöten. Siinä hän oli, saunatarujen sankari, hyvin todellisena, kouraan tuntuvana. Uusi kymmenmies kiroili ihmeissään, ja Kemppainen sanoi:
— Tottahan tuo nyt tuore liha kestää, minkä kuivat saunan seinät!
Monet olivat siinä uskossa, että Kemppaisen lämmönsietämiskyvyssä piileili noituutta ja taikakeinoja. Puhuttiin hänen ominkäsin valmistavan vastansa silloin kun tuli kysymykseen oikein kylpemällä kylpeminen.
Yhtiön pääpomoja oli eräs suuri hiihtourheilija, kaikkiin sisun ja voimannäytteisiin ihastunut mies, myöskin kaukaa tullut. Kymppi kertoi hänelle Kemppaisesta, ja Pomo alkoi oitis luulotella olevansa löylymies hänkin.
— Olisipa soma kylpäistä sen kanssa...
Mutta kymmenmies sanoi, että oli suurta turhuutta kenellekään kuolevaiselle kuvitella kylpevänsä Kemppaisen kanssa. Oli se sellainen. Kylpymiehiä oli vain yksi ja ainoa...
— Ei sitä tiedä ennenkuin koettaa. Vaimosta syntynyt se Kemppainenkin kaiketi on...
Kymppi ehdotti hänelle vetoa Kemppaisen puolesta. Ja he löivät vetoa kahdesta litrasta konjakkia. Kilpailun piti tapahtua heti kun pomomies kävisi savotalla, jossa Kemppainen sahaili.
— No, vieläkö se Kemppainen sietää saunottelua? kysäisi Kymppi tavatessaan suuren kylpyurheilijan.
— Ainahan se lämpö vanhalle sopii...
Kymppi kertoi lyöneensä hänen puolestaan vetoa saunanlöylykilpailussa Pomoa vastaan.
— Tuota, pääsenkö minä osalliseksi siihen konjakkiin, jos voitetaan? kysäisi Kemppainen.
— Joo! Tietysti!
Kemppainen innostui suuresti ja kertoili monista saunamuistoistaan.
Sitten vierähteli viikkoja eikä Pomolla näyttänyt ilmenevän asiaa sille savotalle. Ja melkein joka silmännäkemä Kemppainen huolehti Kympille:
— Milloinkahan se tulee, että tiedetään sauna lämmittää?
Lisäksi hän saattoi udella:
— Kummastahan se Pomo paremmin tykkää: äkkikuumasta vai pitkittämisestä?
Kymppi ei tiennyt, vaan kysyi kummasta Kemppainen piti. Hänelle se kuului olevan samantekevää.
Viimein Pomo saapui savotalle, mutta kilpailusaunaa ei kuitenkaan lämmitetty. Pomo ei nimittäin ollut oikein löylykunnossa, terveenä. Konjakin hän sentään oli tuonut mukanaan ja sen he, Kemppainen kolmantena, nakkailivat suihinsa. Pomo kuitenkin vakuutti, ettei sitä ollut käsitettävä miksikään häviön tunnustukseksi. Kilpailu tapahtuisi joskus tulevaisuudessa, kun hän olisi oikeassa kunnossa, ja Kemppainen samaten.
— Minä pystyn saunaan aina, sanoi Kemppainen.
Hän ei ollut oikein tyytyväinen. Hänen urheiluhenkensä oli syttynyt ja konjakki vain lietsoi sitä kytöä.
— Minä olisin luopunut tästäkin juhlahommasta ja kylpäissyt teidän kanssanne pelkästä asianharrastuksesta...
— Ei siitä nyt tule mitään. En ole ramuissani. Ei minusta olisi nyt miehenvastusta. Mutta jahka pääsen löylykuntoon, niin silloin sinnitellään...
Siitä kilpailusta ei kuitenkaan tullut mitään koko talvena, eikä milloinkaan. Turha oli Kemppaisen kysellä. Kukaan ei halunnut uhmata hänen rinnallaan löylyn tuimuutta. Hän oli niin ainokainen alallaan, vertoja vailla, ylen yksinäinen mies...
Kymppi tiesi, että Kylpyhullu Kemppaisen tarunhohteinen maine oli alkanut vaikuttaa pomomiehenkin itseensäluottavaan mieleen. Hän ei koskaan tuntisi olevansa oikein löylynkestävässä kunnossa, ei milloinkaan.
Sillä hävitä hänen ei mitenkään sopisi.