[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fIgNBMW2yuXFsZRGXlwY6F_WT08blmECv8P1StDAYP5w":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},3726,"Heta-Rahko korkeassa iässä","Haanpää, Pentti",1905,1955,"3726-haanpaa-pentti-heta-rahko-korkeassa-iassa","3726__Haanpää_Pentti__Heta-Rahko_korkeassa_iässä",null,"novelli",[],[],"fi",1947,29308,189944,true,[],[],[],"Novellikokoelma sisältää kertomuksia maaseudun ihmisistä, köyhyydestä ja arjen selviytymisestä. Nimitarina seuraa iäkästä Heta-muoria, joka toimii kylällä hierojana ja kuppaajana asuintoverinsa kuoleman jälkeen. Lyhyet kertomukset kuvaavat kansanelämän karuutta ja erilaisia ihmiskohtaloita nasevalla tyylillä.","Pentti Haanpään 'Heta-Rahko korkeassa iässä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3726. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","HETA-RAHKO KORKEASSA IÄSSÄ\n\nKirj.\n\nPentti Haanpää\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1947.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nHeta\nHeta Rahko korkeassa iässä\nSanan seurauksia\nVuosisadan ottelu\nPäntän äijän vajoaminen\nHerätyksiä\nKivet\nJunassa\nNotkolainen tuohustaa\nUrakkakirkonkävijä\nViimeinen puu\nJaako Kortteisen viimeiset vaiheet\nKivelän Liinun leskeys\nSata körttiläistä\nSilkkijakku\nSisu\nIhme\nHuviretki\nKoira\nMuutos\nPussisen akka, kunnianarvoisa naishenkilö\nKanava\nRenki ja hevonen\nSe on sen orja\nLehtorin pyöräretki\nPyöräurheilija Saikansalo\nKylpyurheilija Kemppainen\n\n\n\n\nHETA\n\n\nKesäinen tuulenpuuska pölähdytti joskus kuivaa, karua hiekkaa köyhäin\nrivihaudalla, johon Anna Ansala-Kortteinen oli kätketty kaikkine\nkauneuksineen ja rumuuksineen. Ei kumpua, patsasta tai ristiä ollut\nosoittamassa hänen viimeistä leposijaansa. Hän oli kuollut ja haudattu,\nkerta kaikkiaan pyyhkäisty maanpinnalta.\n\nMutta niin olemattomiin kuin hän näytti kadonneenkin, yhä hän jollakin\ntavoin eli ja vaikutti maan päällä, jossa niihin aikoihin oli yllin\nkyllin valoa ja valohämyä, kasvamista ja elämisen surinaa.\n\nMetsämökki, jossa Anna oli elänyt viimeiset aikansa, oli autio ja\ntyhjä. Luudanvarsi oli pönkkänä ja lukkona mökin oven päällä, ja\npihamaalla ravistui unohtunut puuämpäri kesäauringon paahteessa.\n\nHeta Rahko, Annan viimeinen asuintoveri, ei ollut viihtynyt tässä\nyksinäisessä mökissä kuoleman siellä käytyä. Ja hän oli ollut ennenkin\npaljon poissa sieltä. Sillä Heta-muori oli vanhoilla päivillään\nturvautunut hierojan ja kuppaajan ammattiin. Hän kierteli kylällä ja\nmonellakin kylällä laskien parantavan kätensä vaivautuneille jäsenille\nja imien sarvittain pahaa ihmisverta.\n\nMutta nykyään Hetan olossa oli jotakin omituista, levotonta ja\nliikaa. Hän oli tavallista kielevämpi ja tuijotteli kiinteästi\npyöreillä, himmeillä silmillään puhekumppaniin, ryppyisillä kasvoilla\nsalamyhkäinen, ilkeä hymy. Hän selitti Annan, vainajan, viimeisiä\naikoja. Hän kertoi, kuinka hän sille ja sillekin oli myynyt Annan\nvanhoja vaatekappaleita tämän toimeksiannosta, kun se itse oli\nkomealuontoinen eikä liikkunut mökistä mihinkään. Eikä se niitä\nhuvikseen myyttänyt. Elatukseen se niitä tarvitsi, vaikkei se\npaljoakaan kuluttanut. Elintarvikkeita oli tuotava saaduilla lanteilla.\nKyllä hän tiesi, tiesi tarkoinkin. Ei sillä poloisella ollut varoja,\nei, ei! Siellä ne ovat mökillä arkku ja kukkaro vieläkin, aivan tyhjänä\ntypöttävät, ja jokin vaivainen vaatekappale nyytissä. Ja olkoot\nhänen puolestaan. Jotkut kollot kuuluvat vielä luulevan, että sillä\non ollut rahoja, miten paljon lienee ollutkaan! Kuuluu Laitinenkin\nverukehtaneen, että minä sen muka olisin vainajan puhdistanut, mutta\nvielä se Heta on sellainen muori, että näyttää, saako sitä köyhästäkään\npuhua mitä sattuu... Voi, hyvä isä, aivan nauratti, kun tiesi! Vaikka\nhirvitti nauraakin, kun se naisparka kuoli nälkään... Ihan totta! Niin\nkomealuontoinen ja sisukas se oli, ettei syönyt, kun ei ollut millä\nostaa...\n\nHeta oli niin syventynyt sanottavaansa, että teki työnsäkin varsin\nhuonosti. Kunhan vähän siveli ihoa hyppysillään. Kiirekin hänellä\noli. Kohta hän jo mennä homsotti tiellä, pöläytellen tomua hameensa\nhelmoilla ja ryppyisillä kasvoilla tumman huivin hupussa salamyhkäinen,\nlempeänilkeä hymy.\n\nIhmisten täytyi oikein katsoa hänen jälkeensä, miettiväisesti\nhymähtäenkin. Heta-muori oli nykyään ikäänkuin pieni kävelevä\narvoitus...\n\nHän oli pian kiertänyt kotikylän, ja sitten hän jatkoi matkaansa\nkellertävää, kiemuraista maantietä, tumma, yksinäinen, hieman harmaata\ntomua tuprautteleva olento, käsivarrellaan pieni nyytti.\n\nKeskipäivän helteellä hän sivuutti hautausmaan, jonka kohdalla hän\nhidasti kulkuaan, kasvot alituisesti käännettyinä kalmistoa kohti ja\nlempeänilkeä hymy omituisen jähmeänä. Siellä se oli Annakin muiden\nvainajien joukossa. Ei se mahda olla komeakaan häävin näköinen siellä...\n\nHeta aivan pysähtyi ja tuijotti hautausmaalle kuin jotakin odottaen.\nOli hisahtamattoman hiljaista, helteistä. Sieraimet olivat erottavinaan\nkalman tuoksun, ja aivan äkkiä korva kuuli jonkin omituisen\nrapsahduksen, kaamean kopsahduksen...\n\nHeta säpsähti ja sylkäisi ja lähti kiireesti kävelemään, harmaat\npölytuprut liepeissään. Hän oli etäältä nähden kuin hautausmaalta\nkarannut henki siinä autiolla maantiellä.\n\nHän oli pahanpäiväisesti säikähtynyt. Mutta hän tointui piankin\nkulkiessaan.\n\n— Hyi! Mutta tyhjä ei paukahda! Hän tupisi ääneensä. — Käpy lienee vain\nirronnut petäjästä tässä helteessä...\n\nHän ei kuitenkaan uskaltanut katsoa taakseen, vaikka mieli teki,\nsillä vähänkö sitä kerrotaan vainajista, jotka lähtevät liikkeelle,\nkun niiltä on jäänyt asioita... Jos sellaista on, niin konstikos\nsenkään vainajan olisi nousta... Ei kai risti tai kivi ole painamassa,\nja mikä lienee se hautaajakin ollut, papinsälli, jolla on kesken\nkoulunkäynti... Kun olisi ollut se vanha pastori, niin sielläpä\npysyisi! Sillä oli kyllä se ryyppyynmenon synti, mutta niin se vain\noli, kuten se oli itse sanonut, kun oli kuullut paneteltavan, että\npappina on sellainen: — minä olen neljäkymmentä vuotta kuolleet\nhaudannut, eikä ole kukaan takaisin tullut...\n\nHeta kävellä hohkaisi hyvää vauhtia monta kilometriä, autiota,\nmetsäistä kylien välistä taivalta. Hänelle tuli aivan hiki, mutta hän\nei hellittänyt. Vasta sitten kun naapurikylän harmaat talot olivat\nnäkyvissä, hän istahti tiepuoleen levähtämään, kaivoi mustan puppunysän\ntaskustaan ja alkoi tupakoida. Siinä istuessaan hän veti hameensa\nkätköistä esiin nenäliinamytyn, jonka tiukat solmut hän taitavasti\navaili. Näkyviin tuli rahaa, seteleitä ja hopeaa. Hän vilkaisi\nhätäisesti ja pelokkaasti ympärilleen, sitoi solmut entiselleen ja\ntyönsi mytyn hameensa kätköihin. Oli, oli siinä vanhoiksi päiviksi,\nvähän enemmän kuin ihmiset luulevat...\n\nMuori huokasi, imi piippua lontoin poskin ja alkoi saada kasvoilleen\nentisen merkillisen, leppoisanilkeän naurunilmeen.\n\nHän kuljeskeli lämpiminä kesäisinä päivinä yhä pitemmälle, kyliin,\njoissa hän ei ollut koskaan ennen käynyt. Hän istuskeli levähtäen\nja ruokaillen ja yöpyen oudoissa taloissa. Hän ilmaisi ammattinsa\ntaitavin kääntein, mutta monikaan ei ollut halukas antautumaan aivan\ntuntemattomiin käsiin. Sitäpaitsi alkoi olla vuoden kiireisin aika.\nIhmiset tekivät heinää ja jäsenten kolotus ja paha veri saivat luvan\nodottaa. Mutta Heta ei näyttänyt välittävän ansioiden huonoudesta.\nElihän hän entisilläkin, eikä hänen suinkaan tarvinnut kerjätä leipää,\nvaikka hän kyllä senkin teki, milloin hänen ihmistuntemuksensa huomasi\npaikan ja ajan sopivaksi...\n\nNiin Nevalan kylän Heta-muori kuljeskeli kesäisiä teitä yhä kauemmaksi.\nHänellä näytti olevan jokin etäinen päämäärä. Eräänä päivänä hän näki\nensi kertaa elämässään rautatien ja junan, jonka meluista kulkua hän\npelästyi. Ja samana päivänä hän työntyi asemakylän kievaritaloon, jonka\nisäntänä oli Pekka Kortteinen.\n\nIsäntä ei ollut kotona. Hän oli heinäniityllä jossakin edempänä ja\ntulisi illalla. Mutta eipä ollut iltakaan kaukana, ja Heta oli tottunut\ntulemaan toimeen outojenkin ihmisten kanssa. Hän istui tuvan penkillä\nkäsivarret ristissä, katseli valppain silmin ympärilleen ja puheli\nvuoroin emännälle ja vuoroin palvelijalle, kumpi vain sattui olemaan\nsaapusalla tuon heinäpäivän hiljaiseloa viettävän talon tuvassa.\nEmäntä, hiljainen nainen, sai lieden ääressä askaroidessaan kuulla,\nettä vieras tunsi isännän tarkoin, oli nähnyt hänen kasvavan ja\nylenevän... Emäntä vastaili sävyisästi vieraan onkiviin kysymyksiin.\nLapsiakin oli kaksi, jo jaloin juoksevia. Missä lienevät nyt olleet,\nehkäpä siellä niityllä...\n\nViimein isäntä saapui muun kolisten kotiutuvan heinäväen mukana. Hän\noli parhaissa voimissaan oleva mies, vaalea, umpimielisen näköinen,\nmutta reipas liikkeiltään. Hän vastasi välinpitämättömästi penkillä\nistuvan Heta-muorin tervehdykseen, kiinnittämättä tähän enempää\nhuomiota. Vähänkös niitä pistäytyi outoja kulkijoita kievariin...\n\nHetan kasvot saivat laupeimmat ja ilkeimmät hymyjuonteensa.\n\n— Ei taida isäntä enää tunteakaan?\n\nIsäntä katsoi häneen.\n\n— Kun en jaksa muistaa...\n\nNyt Heta oli todella loukkautunut. Ei ole tuntevinaan! Sillä miten\noli mahdollista, ettei ihminen muistaisi ja tuntisi? Tunsihan hänkin\njokaisen, jonka oli joskus nähnyt... Kovinpa on mahtavaluontoinen,\nniinkuin vainaja sanoikin, vaikka on kerjäläisenä kasvanut...\n\nMutta Heta-muori oli tarpeeksi maailman hioma. Hän jaksoi hillitä\nluontonsa, jaksoi pitää mairean hymynsä.\n\n— Sieltähän minä Nevalan kylästä, kerrallinen Rahko-Heta...\n\n— Jo minä nyt, sanoi Pekka Kortteinen ja hymyili kaikin puolin\nvakavaksi ja päälleluotettavaksi tunnetun isäntämiehen niukkaa hymyä. —\nKyllä muistan. Mitäs sinne Nevalan kylään? Kun ollaan tässä iltaselle\nrupeamassa, niin istukaahan vieraskin vain joukkoon...\n\nHeta noudatti kehoitusta liikoja kursailematta ja vajosi pitkän pöydän\nympärillä istujain joukkoon, jossa haiskahti hiki ja reima työ ja\nkuivaneen heinän yrtti, jossa lihavelli höyrysi ja reikäleipä ratisi.\nHeta ei voinut olla ajattelematta, että tuo Pekka olisi hyvinkin voinut\nantaa vieraalle sen arvon, että olisi syöttänyt erikseen, niinkuin\ntavallisesti kuuluu... Nyt heinäväen meluinen puheenpolina teki kaiken\njonninjoutavaksi törinäksi. Vieras voi ilmaista isännälle kotipuolen\nkuulumisista vain jotakin ylimalkaista. Varsinainen _sanoma_, jota\nvarten Heta nyt tiesi kävelleensä niin monet peninkuormat someroista\ntietä, sen kanssa hän sai maltitonna odottaa sopivampaa tilaisuutta.\n\nSe tuli ruokailun jälkeen, kun Pekka Kortteinen lojui pitkänään\npihamaallansa heinäkuun lempeässä illassa ja käänteli rapisevaa\nsanomalehteä. Heta-muori lähestyi häntä varovaisen näköisenä, silmät\netsivinä ja ryppyinen naama ikuisessa hymyssään.\n\n— Täällähän se isäntä... Ei ole tainnut kuulla mitään äidistään, siitä\nAnnasta?\n\nIsäntä näytti vähän vaivautuneelta eikä laskenut lehteä käsistään.\n\n— Eipä tuosta ole tainnut uudempaa kuulua...\n\n— Tokko se isäntä tuli sitä nähneeksikään?\n\nPekka Kortteinen silmäili sanomalehteä eikä pitänyt kiirettä\nvastaamisella.\n\n— Kyllähän minä tässä takavuosina kyyditsin muuatta muoria, hän sanoi\nlopulta, — joka kuuletti »äiti» olevan...\n\nNiin kuivakiskoiselta mieheltä kuin Pekka Kortteinen näyttikin, hän\nosasi kuitenkin erinomaisesti painostella ääntään.\n\n— Se on Annastakin aika jättänyt! huokasi Heta ja tiiristeli isäntää\npyöreillä, haaleilla silmillään.\n\n— Vai kuollut on, sanoi isäntä siirtämättä silmiään lehdestä. — Niinhän\nsitä lähdetään itsekukin vuorollaan...\n\n— Niin, eikä sen loppukaan ollut häävi, jos ei liene ollut elämäkään...\n\nHeta odotti, mutta isäntä vain rapisteli lehteään eikä suostunut\nilmaisemaan uteliaisuutta.\n\n— Nälkään se kuoli! Heta julisti.\n\n— Vai niin! sanoi Pekka Kortteinen kuivasti. — Eikö siinä seurakunnassa\nenää vaivaishoito toimi?\n\n— Tylypä on! ajatteli Heta. — Oikeassa oli vainaja... Ääneensä hän\nsanoi, että sillä Anna rievullakin oli sitä luontoa, niin ettei se\nsellaisista hoidoista välittänyt. Ei sille kelvannut hyvästä sydämestä\nlähtenyt antikaan. Kyllä hän tiesi, sillä hänen turviinsa Anna oli\ntullut, kun ei missään muualla saanut olla. Ei ole haudallakaan mitään\nmerkkiä, niin että saaneeko raukka nyt siellä rauhaa...\n\nHeta puhui pitkälti ja olisi puhunut vielä pitemmälti, mutta isännän\nesiintyminen ei rohkaissut jatkamaan. Tuskin se kuuntelikaan.\nTuijotteli vain lehteen ja käänsi laviakin.\n\nHeta aivan myrtyi. Tylypä on! Olihan Anna kuitenkin hänen äitinsä\nluonnon järjestyksen jälkeen... Mutta pojasta näytti olevan\nsamantekevää, miten hän oli kuollut ja miten haudattu... Moinen\nluonnottomuus tuntui Hetasta jo henkilökohtaiselta loukkaukselta.\nSellaiset jalkajuonet hän oli nähnyt, ja nyt hänen sanomansa sai\ntuollaisen vastaanoton...\n\n— Hohoi! hän huokasi ja kömpi ylös piharuoholta, johon hän oli\nistahtanut. — Täytyy tässä lähteä...\n\nNyt isäntä nosti kasvonsa sanomalehdestä.\n\n— Mihin te nyt yötä vasten? Olkaa toki yötä talossa! Mitä te oikein\nkuljette?\n\n— Kuljenpahan vain, Heta sanoi. — Vatvon ihmisiä ja imaisempa liikoja\nveriäkin...\n\nMutta hän haistoi, että tässä talossa ei sellaista ihmistä tarvittu.\nKovin näytti isäntä kalamaisen terveeltä, kylmäveriseltä...\n\n— Tuonne muutamaan taloon kutsuivat, valehteli Heta. Hän ei enempää\nviihtyisi talossa, jonka isäntä ei ollut ihmisellinen... Hän hyvästeli\nja lähti.\n\nPekka Kortteinen katsoi hänen jälkeensä ihmetellen, että mitä tuo\nmuorin kummitus laahkaisi... Oliko se jalansyten lähtenyt tuomaan\nkuolemansanomaansa? Ja semmoinen taival...\n\nIsäntä hymähti ja syventyi jälleen sanomalehteen, Venäjän sotalaivaston\nkauheaan tuhoon kaukana idässä.\n\nMutta Heta-muori mennä hohkaisi jo etäällä, nostaen pitkillä\nliepeillään ja ruojut löntöksillään harmaan tomupilven pitkän poudan\nkuivaamalta tieltä, kasvot hohtaen outoa hymyä tumman huivin hupussa.\nHänkin ihmetteli, miksi hän oikein oli täällä kaukana... Oliko hän\nasiasta tehden lähtenyt tuomaan järkyttävää sanomaa tuolle miehelle?\nKylläpä kannatti!\n\nMutta nyt hän oli aloittanut paluutien. Kotikylä kangasteli mielessä.\nSiellä ihminen edes näyttää kuuntelevan, jos joku jotakin sanoo...\n\nHeta-muori kulkea hohkaisi kiireesti pienessä pölypilvessään,\nkouraisten salavihkaa hameensa poimua, jossa hänen luisevat sormensa\ntunsivat pienen mytyn, vanhan päivän turvan.\n\n\n\n\nHETA RAHKO KORKEASSA IÄSSÄ\n\n\nHeta Rahko oli viime aikoina pannut merkille, että emännät olivat\nkovin kiireissään hänen ilmestyessään taloon. Puhuivat vain kuin\nsuunsa mauksi, että jopa se nyt oli, mutta kun ovat nämä alituiset\nleipomiset ja pyykinpesut ja lehmäin poikimiset. Ja myöskin isännät\nolivat terveitä kuin kalat ja kiireissään. Työt niille vain maistuivat\nja markkinamatkat. Sen piti olla jo kovin sairas, joka antautui Hetan\nkäsiin, hierottavaksi tahi kuppasarvin imettäväksi...\n\nTiesihän Heta syytkin siihen, jos viitsi pysähtyä ajattelemaan. Vanhuus\nse oli. Se ei koskaan tule yksin. Hänen hyppysissään ei enää ollut\ntarpeellista voimaa. Yhä useammin hän tapasi itsensä vain jotenkuten\nsivelemässä vaivatulta jäseniä. Mutta kieli kävi sitä ahkerammin,\nmuisteli vanhoja asioita...\n\nJa sitähän ne ihmisetkin tekivät: vanhoja ne muistelivat, vaikka\nvaikenivat ilkeästi hänen kuultensa. Kuten avoin kirja niillä oli Heta\nRahkon elämä edessään. Miehiäkin hänellä oli ollut kuin meren mutaa,\nelävän leskellä, ja viinan kauppaakin hän oli jonkun aikaa harjoittanut\nköyhyydessään. Ihmiset eivät unohda. Jotkut pyhästäkäyvät naisenpuolet\neivät olleet häntä sietäneet alunperinkään, silloin kun hän aloitteli\ntätä sairaanhoitajan ammattiaan. Ja sitten viimeksi oli ollut tämä\nAnsalan Annan tapaus. Tämä oli hetimiten maailmalta kotiuduttuaan\nkuollut Hetan hoiviin köyhänä, kuulu arkkunsa ja kukkaronsa\ntypötyhjinä. Ja hänenhän piti olla rikas, joittenkin mielestä aivan\nupporikas. Oli se ollut sen verran tekijä vaimonpuoli, että oli saanut\npöljän kansan uskomaan mitä tahansa... Tämä oli vereksintä, ja ehkä\npahintakin. Siitäkös nyt eräitten silmät kiiluivat tutkivaa kysymystä...\n\nJa sitten oli tullut se Metsän Ruusa, tullut Rahkon Hetan esille,\nammattiin. Heta oli aluksi hymähdellyt kuin ainakin ihminen, joka\ntietää. Sittenhän sen näkee kun kokeilee, että onko se tämäkään niin\nhelppoa... Onhan tätä lääniä yrittää useammankin... Mutta Ruusalla oli\neräs verraton etu: hän oli nuori ja karhu voimiltaan. Ennen pitkää Heta\noli kuusalla siitä, että uudella Ruusalla oli aina tilauksia, että\nleipomisista ja lehmäin poikimisista huolimatta emännillä oli aina\naikaa paneutua sänkyyn ja ottaa hieronnan nautinto...\n\nNiin, vanhuus oli tullut, tunnusti Heta mielessään. Melkein\ntyhjänpanttina hän nyt lyllersi kylän kujilla, vielä melkoisen\nketteränä, kasvot ilkeänlaupeina, silmät pyöreinä ja haaleina. Elämä\noli työntänyt hänet tienoheen ja siihen oli alistuttava.\n\nMutta ihmisen pitäisi saada vanheta arvokkaasti. Ja miten se kävi\nlaatuun, kun oli niinkuin avoin kirja! Ja ellei niin avoinkaan, niin\nsiinä ne ikäänkuin odottivat milloin tulee tilaisuus kääntää lavia...\nJos Heta Rahko ostaa vaikkapa kahvipussin, niin eiköhän vain kauppias\nkääntele lantukaista kuin arvioiden, etteihän se vain ole vainajan,\nrikkaan Annan peruja...\n\nSiltä se kuvasteli Hetan epäluuloisissa silmissä. Näytti siltä, että\nhänen pitäisi hetimiten heittäytyä ruotivaivaiseksi, saadakseen ihmiset\nhuokaamaan helpotuksesta, että köyhä se sittenkin on, köyhä, mutta\nkutakuinkin kunniallinen... Jos kaikki sittenkään! Sellaisia ne ihmiset\novat, sitkeitä uskoissaan kuin katumattoman liha...\n\nNiin Heta Rahko kahlaili synnyinkylänsä töhmeröisiä, kevättalvisia\nkujia, vuoroin sonnalle sulavia, vuoroin tuiskunpuuskien peittämiä\nsiinä määrin, että vain jokunen aitoseiväs hangesta tikotti. Hän oli\nmyrtynyt, lyöty, syrjään sysätty, hänen mieleensä tuli uudemmankin\nkerran vanha sana: vanhuus ei tule yksin...\n\nMutta Heta ei lopultakaan ollut sitä laatua ihmisiä, jotka nöyrästi\nalistuvat asiain olevaan tilaan. Vanhuus — se ei liene mitään\nolennaisesti pahaa. Se on vain eräs aikakausi ihmiselämässä, yhtä\narvokas kuin nuoruuskin, nautittava omalla tavallaan. On vain osattava\nottaa elämänsä käsiinsä...\n\nHeta Rahkolla täytyi aina olla näköalaa, tie edessään. Muutenhan\nihminen ei voi olla, hän mietiskeli. Kirjakultahan puhuu pakanoista,\njoilla ei toivoa ole...\n\nJa siinä pahimman keväthölseen aikana hänelle sitten ikäänkuin välähti,\nvalkeni. Hän sattui kuulemaan keskustelun Makko-muorista, kylän ja\npitäjänkin vanhimmasta ihmisestä. Kuuli naisenpuolen ihmettelevän ja\nihastelevankin ääneen:\n\n— Sadankymmenellä ja aina vain elää!\n\nJa sitten Kelo-Jussin, kylän suulaimman miehen, viisastelijan ja\nkonnastelijan sanat:\n\n— Kun ihminen pääsee sille asteelle, niin turhahan se on enää\nkuollakaan. Mainehan se vain nousee, mikäli aika kuluu...\n\nKas, niin! Ilmeistä oli, että vanhuuskin oli huomattava arvo tässä\nmaailmassa, varsinkin niin sanottu korkea ikä...\n\nJa sinä siunattuna hetkenä Heta Rahkolle selvisi, että hänen elämänsä\noli avoin kirja vain tässä kylässä ja tällä seudulla. Ja oliko hän\nnaimisissa tämän kylän kanssa, jonka Metsän Ruusa oli valloittanut?\nHän voisi hyvinkin muuttaa maisemaa. Hänellä ei ollut lapsia, ei edes\nläheisiä sukulaisia. Nekin jotka olivat vähän sukuhaisua, olivat\noikeastaan pahempia kuin vieraat...\n\nSiitä hetkestä lähtien ryppyinen, pyörein silmin katseleva Rahkon Heta\neli jälleen täydeltä terää ja nautti elämästään, suunnitteli ja toivoi.\n\nSattui niin onnellisesti, että hänelle aivan pian ilmeni tilaisuus\nomistamansa Metsämökin myyntiin. Eräs nuori pariskunta osti sen\nvähäisestä hinnasta. Vaikka saattoi siinä olla hintaa tarpeeksi. Laho\nse oli ja hatara. Mutta kylläpähän tarkenevat, nuoret ihmiset, joilla\non sitä kuumuutta ja kutkaa ruumiissa...\n\nHeta ei ollut asunut mökissään, tuskin ovea avannut, sen yön jälkeen,\njolloin Anna Ansala siellä kuoli, puhumattomana ja pukahtamattomana,\nylpeänä. Nälkään, köyhyydessään ja ylpeydessään, kun luonto ei taipunut\nottamaan vastaan ihmisapua ja almua... Sellaisen komean kuoleman Heta\noli tehnyt siitä ihmisille. Vaikka totuus lienee ollut se, ettei\nAnna, entinen kuulu komea, miesten mieleinen, vanhennuttuaan ja\nrypistyttyään, nähnyt enää mitään elämisen arvoista edessään. Hän ei\ntahtonut enää elää. Hän näki vanhuudessa vain jotakin surkuteltavaa...\n\nMutta Heta Rahko näki asiat toisin. Vanhuuskin oli hänelle jotakin\nhyvin mielenkiintoista ja maistuvaa.\n\nNiin, sen kuolinyön jälkeen oli Heta ikäänkuin kammonut mökkiään.\nNyt hän siellä vielä käväisi, ostajia ja uusia omistajia paikalle\nsaatellessaan. Näillä oli pikku tyttökin, tuollainen taapertelija,\njonka nähdessään Heta huomasi ajattelevansa, että tuokion kuluttua\nsekin on vanha ja ryppyinen, sauvaan tarttuva. Tuokion! Siltä\nihmiselämä näytti vanhasta, joka katsoi taaksensa. Ikäänkuin eilen oli\nHetakin taaperrellut kuin tuo tuossa... Mihin ne kaikki pitkät vuodet\nhaihtunevat...\n\nMetsämökin muututtua rahaksi hänen nyyttiinsä Heta Rahko oli valmis\njättämään synnyinkylänsä, koko elämänsä tähänastisen laakson. Jollekin\nharvalle hän oli maininnut menevänsä sukulaisensa johonkin etäälle.\nJotakinhan on sanottava...\n\nHän seisoi maantiellä ja katseli Nevalan kylää, katseli viimeisen\nkerran. Monia muistoja tulvahteli hänen mieleensä, nousi haikea tunne,\nettä elämä oli ikäänkuin turhiin tuhlattu. Siinä levisi hänen kylänsä\nkoko kevätkesäisessä koreudessaan, upouudessa vihreydessään. Lehti\nhavun voitti...\n\nMutta sitten Heta kääntyi päättäväisesti kuten ainakin ihminen, joka\nnäkee kaiken edessäpäin. Hän tallusteli maantietä ryppyisenä ja\nharmaana, haaleanpirtein silmin. Hänen vanhuudessakin jonkinlaista\nsiroutta säilyttäneessä olemuksessaan oli jotakin hiirieläintä\nmuistuttavaa.\n\nIhmiset olivat toukotöissä tienvieren pelloilla, joiden yllä sulavan\nroudan kosteus vipaji kevätkirkkaassa ilmassa. He voivat nostaa\nsilmänsä ja nähdä tiellä vaeltavan vanhan naisen. Mutta he eivät\nvoineet tietää, että siinä oli ihminen, joka etsi kunnianarvoisaa,\njoltakin maistuvaa vanhuutta...\n\nOli Heta vaeltanut ennenkin tätä tietä, niminen voi olla viritetty\nuutta ja tulevaa varten, mutta muistot tulevat vanhalle kovin\nluontevasti. Julkaisin hän oli tästä kerrankin vaeltanut lähimpään\nkaupunkiin asti, alun toistakymmentä penikulmaa, ja taasen takaisin,\nastunut, astunut, ainoastaan ostaakseen kaksi litraa viinaa. Enempään\neivät rahat riittäneet Se oli siihen aikaan, jolloin hän oli jäänyt\nelävän leskeksi ja yrittänyt etsiä elämisen apua myöskin viinakaupasta.\nOli sekin tienesti sellaisista jalkajuonista! Mutta silloinkin isännät\ntorkkuivat markkansa ja vaimot paisuivat maailman pahuutta vastaan,\njota edusti Heta Rahko Metsämökissään. Sen siitä sai. Kylä puhuu\neikä unohda. Heta oli lopettanut sen ammatin lyhyeen, sillä ei siitä\nmihinkään ollut. Lainasi Herra toki sen verran viisautta... Mutta\nvaivainen kaikki kokee...\n\nNiin köyhä hän oli silloin ollut, astellessaan, astellessaan tätä samaa\nsomerikkoa kahdella markallaan asioimaan. Nyt oli enemmän maailmaa ja\npahaa päivää vastaan. Hän voi kävellessään tuntea hameittensa poimuissa\nsen nyytin painon, johon oli solmittu hopeita ja seteleitä. Hierojan ja\nkupparin ammatti oli sentään tuottanut jotakin, ja sitten siihen oli\npaiskattu se komea Anna, kumma ihminen...\n\nPuhukoot ja arvelkoot nevalankyläläiset nyt mitä kerkiävät. Täti on\ntiellä, omistaan elävä täti...\n\nNiin Heta vaelsi maantietä, jonka varsilla ihmiset äestivät ja\nkylvivät siementä. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan poikkeili torppiin\nja taloihin levähtääkseen. Hän tuli hyvin toimeen ihmisten kanssa,\nkielevä ja taitava ihminen, melkoinen ihmistuntijakin, ja niin taipuisa\nsuremaan surevien ja nauramaan nauravien kanssa, että hän toisessa\npaikassa hyreksi virttä ja toisessa vaikkapa mallaili miten ennen\npantiin jalalla tanssilattioilla... Tämä seitsentäkymmentä häristelevä\nkulkutytön heitukka oli aivan omalaatuinen ilmestys. Hän tiesi miten on\noltava. Kyläläinen ei voi olla miten sattuu, vaan hänen on muistettava,\nettä ihmiset eivät unohda, ja kaikki on aina kuin avoin kirja heidän\nedessään... Mutta maantientäti menee matkaansa, eikä hänen sydämensä\nsure sitä mitä ei korva kuule...\n\nHeta kertoi ihmisille auliisti itsestään mitä sattui. Enimmäkseen\nhän selitti menevänsä sukulaisiin, ihmisten luo, joita tuskin oli\nkirkonkirjoissa, ja sellaiselle paikkakunnalle, joka oli etäinen kuin\nKiinanmaa Joskus hän pääsi töihinkin, hieromaan ja kuppaamaan ihmistä,\njoka oli tosisairas, niin ettei kevät ja toukotöitten kiirekään häntä\nvirvoittanut. Tämä oli Hetasta mieluista sen puolesta, että se oli\ntienestiä. Hän oli oppinut antamaan rahalle arvon, eikä mielellään\nhellittänyt nyyttinsä solmuja, ellei ollut kyseessä oikein oikea kahvi.\nSe oli hänen mielijuomaansa ja sen orja hän oli auttamattomasti.\nYksistään se olisi riittänyt pitämään Heta Rakkoa kiinni maailmassa.\n\nNiin hän kuljeskeli ja tuli lopulta pieneen kaupunkiin, josta hän\noli kerran saanut kahden litran astian pieneen konttiinsa. Niin\nyksinkertaiset hänen asiansa olivat silloin olleet, mutta nykyään\nhän oli kuin sadun henkilö etsimässä missä ihminen parhaan onnensa\nkäsittää... Tämä kaupunki ei suinkaan ollut hänen päämääränsä. Hän\ntahtoi olla varma siitä, ettei joku synnyinlaaksolainen löytäisi hänen\njälkiään. Tänne ne eivät kyllä tuoneet tervojaan ja parkkejaan, mutta\njoku juoppo markkinaisäntä saattoi hyvinkin ajaa töristä saman tien,\nminkä Heta oli askeltanut. Sitäpaitsi kaupunki oli hänelle jotakin\nvallan vierasta.\n\nHän jatkoi vaellustaan, pieni, harmaa, pyöreäsilmäinen,\nseitsenkymmentalvias kulkutytön heitukka. Mutta hän alkoi jo\nhiljoilleen väsyä tähän elämään ja epämääräiseen tientätin hahmoonsa.\nHän halusi tulla joksikin, olla joku kunnianarvoisa korkeaikäinen\nhenkilö, johon ihmiset katsovat tuntien ja tunnustaen toimellisen\nvaelluksen... Hänen mielikuvituksensa muovaili elämäntarinoita, jotka\nsopisi kutsua pimeydestä valkeuteen tilaisuuden tullen...\n\nMelkoinen taiteilija hän oli, tuo ketterä, harmaa, hieman siroa hiirtä\nmuistuttava muori, joka ruojutlöntöksineen kulki outoja teitä, outojen\nkylien sivuitse, käsivarrellaan kepeä kori, punaisen ja valkoisen\nkirjava.\n\nSattuma tuli hänelle avuksi luovassa työssään.\n\nHeta Rahko oli saapunut muutamaan kirkonkylään, jossa oli yllinkyllin\nvesien välkettä ja lehtipuupuskien kimaltelua. Asumusten seinissä\nhohteli väriäkin ja maa oli kumpuilevaa. Heta nimitti tällaista\nmaisemaa mielessään iloiseksi maaksi... Vaikka saattoi kaiketi sitä\ntoisekseen ajatella, että mitäpä se vanha ilolla! Jalkoihin ne ottivat\nniin ylä- kuin alamäetkin...\n\nSiinä kylässä hän onnistui saamaan potilaakseen vanhan muorinhöpsän,\njoka halusi välttämättä kokea kaukaa tulleen parantavia käsiä. Eräässä\nvarjoisassa, viileässä kamarihuoneessa oli siis käynnissä hieronta\nja loputon puhe. Muori halusi tietenkin tietää mikä ja mistä toinen\nmummo oli ja miksi hän kulki. Ties mistä syystä Heta tuli hänelle\nmaininneeksi, että hän oli hyvin, hyvin kaukaa, rajan takaa, toisesta\nvaltakunnasta, Ruotsista. Se seutu oli hänelle jossain määrin tuttu\nAnna vainajan, kuulun komean, kertomuksista, joka kaiketi tosiaankin\noli siellä elänyt melkoisen osan elämäänsä, kun taasen Heta ei ollut\nkoskaan elämällä elänyt muualla kuin Nevalan kylässä. Mutta miten\nlienee päässä välähtänyt, että hyvin kaukaa, toisesta valtakunnasta\noleminen voi kuulostaa hyvin arvokkaalta...\n\nHän saikin muorin päivittelemään, että vai Ruotsista asti!\n\n— Mutta suomea sinä silti äännät, piipitti hän ohkaisen raanun alla,\njoka peitti hänen laihaa olemustaan.\n\n— Enkä minä muuta osaakaan, näki Heta hyväksi tunnustaa.\n\n— Kävellenkö kuljit?\n\n— Kävellen, kävellen, paitsi minkä vähäisen jalkojani lepuutin jonkun\nhyvän isännän rattailla...\n\n— Nuori tuota vielä lienet, kun niin kuljeskelet...\n\n— Eihän se ole vielä satakaan täynnä, ei varsin yhdeksänkymmentäkään...\n\nSe oli taasen yksi niitä Hetan päänväläyksiä. Aivan niihin saakka hän\noli paremminkin peitellyt, vuosiensa lukua jos iästä tuli kysymys. Se\noli ikäänkuin asiaankuuluvaa leski-ihmiselle. Mutta nyt niitä kymmeniä\noli jo niin runsaasti, että hän ajatteli olevan arvokkaampaa, jos niitä\noli aivan olemalla...\n\n— Herra isä! inisi hierottava. — Oletko sinä niin vanha? Minä olen\nvasta kahdeksankymmentä täyttänyt ja olen paljon heikompi...\n\n— Herra on lainannut voimia, huokasi Heta hurskaana.\n\nSen jälkeen muorinhöpsä rupesi haamiloimaan ja muistelemaan, että sinne\nPohjan Tornion puoleen oli täältäkin kulkeutunut muuan Pekka Pehkonen,\nkauan, kauan sitten kun oltiin nuoria. Eikö Heta ollut sattunut sitä\nnäkemään ja tuntemaan?\n\nSilloin Heta Rahkon päässä jälleen vilahti ja välähti. Häntä aivan\nhytkähdytti perin luontevasti, kun hän ilmoitti, että tuntee hän kuin\ntunteekin sellaisen Pekan...\n\n— Saattaisihan tuon sanoa tuntevansa kuin viisipennisen, kun puolisen\nsataa vuotta yksissä leivissä oltiin...\n\nHän eläytyi tähän asiaan tuossa tuokiossa. Hän näki jo mielensä\nsilmällä leveän virran välkkävän ja suurten metsäisten mäkien\npohottavan taivaanrannalla. Ja Pekka Pehkonen oli punakka,\niloluontoinen mies, seppä, jonka alasin helisi aamusta iltaan. Aivan\nhuokasutti kun ajatteli, että sellainen mies oli maanmullissa. Ja leski\noli surressaan tallustellut ne lukemattomat penikuormat nähdäkseen\nmiesvainajan syntymäseudut...\n\nMuorinhöpsä ei osannut muuta kuin päivitellä silmät pyöreinä kuin\npikarit.\n\nMutta Heta oli nyt saanut kiinni langan päästä. Hän aivan nautti\nvalmistautuessaan valloittamaan ikäänkuin uuden elämän itselleen.\nHänen onnistui vuokrata huone siinä kylässä, siistinlaisen muorin,\nja varakkaankin, omistaan elävän. Hän voi jatkaa entistä ammattiaan.\nIhmisillä oli täälläkin reväsin irti ja hierovaa kättä kaivattiin, he\nsaivat suoniinsa pahaa verta ja vain kuppasarvet ja -kirves voivat\nauttaa. Ja ellei Herra lähettänyt sairauksia tahi lainannut voimia\nniitä parantaa, niin olihan Hetalla se tiukasti solmeiltu mytty\nhameittensa poimuissa.\n\nNiin alkoi aika kulua. Erään melkein unohdetun Pekka Pehkosen korkeassa\niässä olevan lesken saapuminen kylään ei ollut enää mikään uusi asia.\n\nSeudulla oli yhäkin Pehkosia, vieläpä öhynlaisia talokkaita,\nsamaa sukua sen ammoin sitten maailmalle menneen Pekan kanssa. He\nsuhtautuivat alussa Hetaan kylmästi, melkein ynseästi. Mikä sen\ntietää vaikka tuo ventovieras muori olisi vartavasten kävellyt heidän\nvaivoikseen...\n\nMutta Heta ei tunkeillutkaan heidän seuraansa. Hymähtelihän vain, että\nkyllä ne Pekan näöltä tuntee Pehkoset. Eihän ihminen pääse sukunsa\nnäöstä... Ja vähitellen Pehkoset itse lähestyivät Hetaa, ikäänkuin\nottivat hänet sukuun. Tämä tulokas oli osannut aivan sivumennen\nviritellä luulon ja uskon, että hän ei suinkaan ole mikään tyhjä\nmuori... Mikä sen tietää mitä ja miten paljon sillä on kätköissään! Oli\nparasta olla hyvissä väleissä tuollaisen omistaan elävän muorin kanssa.\nJokuhan ne kätköt sitten katselee, kun siitä aika jättää. Ja pianhan se\njättää tuollaisesta taivaanikäisestä...\n\nKunnianarvoisat Pehkoset alkoivat vihjailla, että Heta voisi hyvinkin\nsiirtyä sukulaisten hoiviin. Mutta Heta näki toistaiseksi hyväksi\njatkaa itsellisen elämäänsä.\n\nVuodet vierivät. Hetan entinen elämä jossakin Nevalan kylässä, missä\nhänen nuoruutensa virheet ja aisaanpotkaisut olivat ihmisten edessä\nkuin avoin kirja, oli jo kuin unennäköä...\n\nHeta Rahko, taitava ihminen, oli osannut vapauttaa itsensä menneisyyden\nkahleista. Täällä kumpuilevilla, iloisilla mailla, vetten välkkeessä,\nhän oli kunnianarvoisa naishenkilö, punakan, iloluontoisen sepän\ntienaamat varat takanaan. Tuo takoja iänikuinen oli ahkerasti seisonut\nalasimen takana ja myöskin Hetan hyppyset olivat saaneet jotakin\naikaan, parantaneet kiitollisia rikkaita vaivoistaan... Ja nyt hän oli\naivan harvinaisen pirteä ja eloisa muori sadankymmenellä olevaksi...\n\nTuli sitten aika, jolloin Heta Pehkonen saavutti satavuotiaan\nharvinaisen korkean iän. Pehkoset olivat järjestäneet suuret juhlat\nsukuun otetun vanhuksen kunniaksi. Pitkiä pöytiä, pappeja puhumassa,\nosoittaen sanansa toimeliaasti vaeltaneelle, veisuun hyminää.\n\nJa Heta kaiken keskellä, ryppyiset kasvot laupeina, silmät pyöreinä ja\nhaaleina, mutta yhä kätkien kirkasta jäljen kipinää. Ehkä hän ajatteli\nkuinka toista oli sentään olla tänä Hetana, eikä sinä entisenä, jonka\nelämä ja vaellus oli ollut ihmisten edessä kuin avattu kirja...\n\nIlta alkoi sinertää, armaan maaliskuisen päivän ilta, jolloin sata\nvuotta oli kulunut Heta Pehkosen, toimeliaan ja taitavan leski-ihmisen\nsyntymästä. Hän oli juuri lähtemässä yksinäiseen kammioonsa Pehkosen\nsuuresta talosta, näistä ylväköistä juhlistaan, joita pitkät\npitopöydät, papit ja kukaties piispat olivat kaunistaneet. Häntä kyllä\nkehoiteltiin jäämään taloon, jäämään vaikka toiseksi vuosisadakseen.\nMutta Heta oli itsepäinen. Hän tahtoi aloittaa toisen vuosisatansa\nitsellisen vapaudessa...\n\nHän oli juuri lähdössä talon portilla, lauma saattajia ympärillään, kun\nmaantien täytti pieni markkinakaravaani, tiukujen helinä, ravakasti\nliikkuvat hevoset ja suuriturkkiset miehen möhkäleet. Eräs niistä\nkäänteli mälliä suussaan, sylkäisi ja korotti äänensä:\n\n— Kas, siinähän on Heta! Siinä on, kuule, pohjoisen mies, sellainen\nmuori, ettei niitä olekaan joka kylässä! Sata vuotta täyttää ja vielä\non jalan nousu kuin seitsentalviaalla...\n\nMatkue aivan pysähtyi, että olisi kunnollinen tilaisuus katsella\nsatavuotiasta ihmistä, joita ei joka päivä tallustele vastaan. Heta\nhuomasi kauhukseen, että erään hevosen reestä katsoi häntä kasvoista\nkasvoihin Laitinen, eräs Nevalan kylän isäntiä, suuri markkinamies.\nMikä kohtaus! Molemmat he katsoivat ikäänkuin vainaja olisi noussut\nmaasta heidän eteensä...\n\n— Tuokin koijari! ajatteli Heta. Ympäri maanpiiriä sen pitää koluta\nmarkkinoilla...\n\nMutta Laitinen, isoääninen miehenkollo, oli niitä ihmisiä, joiden on\nhetimiten ilmilausuttava pieninkin sisällään syntynyt ajatus.\n\n— Mutta sehän on Rahkon Heta! hän kolisi. — Meidän kylästä kadonnut\nmuori. Eikä se mikään satavuotias ole. Monta kymmentä vuotta se saapi\nvielä jäytää leipää ennenkuin on siellä asti...\n\nPehkosen talon portilla oli ällistelyä ja tuijotusta. Kaikki katsoivat\njuhlittuun satavuotiaaseen. Mutta ensi hämmingistä toinnuttuaan Heta\nkyllä tiesi kuinka on oltava. Hän aivan sylkäisi:\n\n— Pthyi! Mitäpä juopuneitten puheista! Katsokoot sinne missä on aina\npimeä...\n\nHän suipisti suunsa, nosti niskansa kekkaan ja alkoi astella, sirona\nja harmaana kuin pulmunen lumella. Hänellä ei ollut pitkää matkaa\nkuljettavana ja suunta oli toinen kuin markkinamatkueen.\n\nHeta oli saanut voiton. Sillä markkinamiehet löyhähtelivät tosiaankin\nviinalta kuin rankkitynnörit. Sitäpaitsi tuo suuriturkkinen, suulas\nmiehenkollo hermostui ihmisten kyselyistä, kävi epävarmaksi, melkein\nsuuttui:\n\n— Mikä ne kaiken maailman muorit tietää! Eikä ole väliäkään! Yksiä\nkummituksia ne kuitenkin ovat...\n\nMatkue lähti jälleen liikkeelle. Tiukujen helistessä se häipyi\nmaaliskuisen illan sineen.\n\nMutta Heta tiesi, ettei mikään niin vain häivy. Ensimmäinen särö\noli ilmestynyt hänen taidolla tehtyyn elämäntarinaansa, korkean iän\ntarinaan. Ihmiset eivät unohda. He voivat olla ystävällisiä, mutta he\nkuiskuttelivat keskenään mitä eräs outo markkinamies oli sanonut. Oli\nkuin he jälleen raplailisivat auki hänen elämänsä kirjaa, jotta kaikki\nolisi avoimia heidän edessään...\n\nToki sinne Nevalan kylään oli matkaa melkoisesti, huokasi Heta. Ei sitä\ntaivalta totuutta harrastavinkaan akka niin vain hohkaise nähdäkseen\nonko Heta Heta, vaiko joku muu...\n\n— Sadassa vuodessa on tosiaankin aikaa, mieteksi Heta. — Se on vanha\nsana. Ei sitä tahdo jaksaa elää, niinkuin pitäisi...\n\n\n\nSANAN SEURAUKSIA\n\nKuorma oli valmis eikä siitä: tällä kertaa tullut järin\nsuurikaan. Muutamia, laatikoita nauloja, pahvikolleja ja muutamia\nmaanviljelyskoneita, auroja ja äkeitä. Kauppiaitten varastomies meni\ntiehensä, ja autonkuljettaja ja vänkäri nokisissa ja öljyisissä ja\nrepaleisissa suojapuvuissaan kiipesivät autonkoppiin ja ryhtyivät\naterioimaan. Heillä oli leipää ja voita, suolakalaa ja murunen\npalvattua lihaa ynnä litranpullo maitoa.\n\n— Olisihan sieltä kuppilasta, saanut lisäksi jotakin keitontapaista,\nsanoi vänkäri..\n\n— Kuppilain keittosotkut vain pilaisivat aterian...\n\nSe oli kuljettajan mielipide, jonka hän lausui laskettuaan maitopullon\nhuuliltaan. Sitten hän alkoi jauhaa leipää ja kalaa vahvoin, toimeliain\nhampain.\n\nIlta jo hämärsi, varhainen, alakuloinen, syksyinen ilta. Kaupungin\näänet, moottoriajoneuvojen äkeä surina, hevosen kavioitten kopse\nkatukivillä, junan kiljahdus ratapihalla kuuluivat vaimeina\nKauppiaitten pihamaalle. Taivas kaupungin yllä oli raskaassa pilvessä.\n\n— Taitaa aatteilla sadetta, virkahti vänkäri, jolla kuulosti olevan\ntaipumusta jaarittelemiseen.\n\n— Annamme sataa, sanoi kuljettaja. — Tavara on sellaista, ettei\nse märkyyttä säikähdä, ja ressunkappaletta on sen verran, että\ntupakkakollin päälle.\n\nSitten työtoverit purivat ja nielivät hiljaisina, kunnes kuulivat\nlähestyvät askelet kivetyllä pihamaalla. Miehen kasvot ilmestyivät\nalaslasketun akkunalasin aukkoon.\n\n— Kas, Ruotsi ruoalla! tervehti tulija. — Minulla kun olisi sellainen\nmööpeli kuin ruumisarkku eli naapurinmiehelle se oikeastaan kuuluu\ntahi paremminkin sen kuolleelle akalle. Eiköhän tuo sopisi teidän\nkärryihinne? Se menisi aivan perille asti, niin että siitä ei olisi sen\nenempää vastusta...\n\nKuljettaja nieli puruksen alas, ryyppäsi maitoa ja lausui lopulta:\n\n— Miten lienee. Valmis kaiketi meillä kuorma on. Katsasta näyttäisikö\nsinne johonkin rakoon sopivan.\n\nRuumisarkkumies teki työtä neuvottua. Sitten hänen äänensä kuului:\n\n— Siinähän on sija sitä arkkua varten kuin valettu! Näyttävät nuo\nkarhitkin olevan niin laitetut, etteivät ne liiku ja säre sitä...\n\n— Siinä mielessä ne sinne pantiin, etteivät ne tielle hypi, sanoi\nvänkäri, joka oli lopettanut syöntinsä ja jonka suu oli vapaana\npuhumista varten. — Mutta jos arkusta tulee välillä päreitä, niin se\ntapahtuu sinun vastuullasi...\n\n— Minunpa hyvinkin, myönteli ruumisarkkumies, — taikka sen pääjeken,\njoka ei koskaan nuku...\n\n— Onko komeakin arkku? kyseli vänkäri. — Meillä ei ole ressua ja nyt\nsaattaa sataa, ja silloin se menee piloille.\n\n— Mistä nämä komeat köyhällä. Kunhan puupaltto on. Jos kastuu jo\nvähän ennakolta, niin siellä se vasta kastuu Teeriharjussa... Kävi\nmiten kävi, mutta siihen minä sen panen, kun kerran otin sen asian\ntoimittaakseni naapurille. Se arkkuliike onkin lähellä ja siellä lienee\nkäsikärryt, joten käväisen sen hakemassa syöntiaikananne, niin se on\nsitä myöten selvä...\n\n— Sen kun vain, sanoi kuljettaja halukkaan haukkailemisensa lomassa.\n\n— Kaikkia sitä meillekin työnnetään! jahkaili vänkäri. — Lieneekö\nsellainen vehe meidänkään retkillemme onneksi ja siunaukseksi...\n\n— Sen puolesta saat olla huoletta, sanoi kuljettaja jämäkästi. —\nRuumisarkun vaikutus on juuri sama kuin minkä tahansa puustatehdyn\nkappaleen...\n\nKuljettaja söi ja vänkäri vaikeni ja tupakoi. Kohta kuului käsikärryn\nkolina. Ruumisarkku saapui ja sen tuoja nosti sen vänkärin avustamana\nautonlavalle.\n\n— Siinä sitä sitten asutaan, kun nirri on otettu pois, jaarikoi\nvänkäri. — Musta se on ja synkältä näyttää...\n\nRuumisarkkumies meni tiehensä käsikärryineen. Kuljettaja söi eikä\ntullut sen täyteläisemmäksi. Mutta eväät loppuivat ja syöntikin\noli siitä syystä lopetettava. Nyt kuljettaja sytytteli röyhtäillen\nruokasavujaan.\n\nSilloin kolisivat jälleen uudet askelet pihamaan kiveyksellä. Hieman\nhuojuvaryhtinen ja kömpelöaskelinen mies lähestyi reppu kyttyränä\nhartioilla ja jotakin tavarakääröä kädessään riiputtaen.\n\n— Taasenko se Eetukin on kaupungissa! tervehti vänkäri.\n\n— Mutta nyt pitäisi päästä pois täältä maailman jaloista. Mahtuuko\nkyytiin?\n\n— Lavalle, sanoi kuljettaja. — Siellä saattaa tuulahdella puseroon...\n\n— Onhan näihin totuttu, maailman tuuliin. Kunhan taipaleen poikki\npääsee...\n\n— Jos sataa, niin älä koske ressunkappaleeseen. Sinä saat kastua, mutta\ntupakat eivät...\n\n— En, en, vakuutteli mies, tihrusilmäinen ja naurusuu. — Joko te pian\nlähdette?\n\n— Hetimiten. Nättiinhän me lähdemme, kun päästiin toki kesällä siitä\nhäkäpöntöstä. Niin pyyhkäistään kuin ennenvanhaan, että rattaat\nsoikeina...\n\nTulija nosti reppunsa ja myttynsä autonlavalle ja kömpi itse perässä.\n\n— Minusta tuntuu, että se lahna alkaa kysellä uima vettä, sanoi\nvänkäri. — Eiköhän käydä paiskaamassa kaljapullo naamaamme?...\n\n— Mitäpä siinä! Ainahan me se Järvikin tavoitetaan. Ja otetaan pullonen\nmatkaevääksikin, myöntyi kuljettaja.\n\nHe menivät, ja vastatullut mies jäi yksin kuormatun auton lavalle\nKauppiaitten pihamaalle. Mutta yksin ollessaankin miehen suupielissä\nviipyi merkillinen naurunvirne. Sinne ne nyt menivät, vaikka heti\naikoivat lähteä. Piru tiesi milloin palaavat, mutta mihinkään ei\nole lähtemistä. Jos lähdet, niin silloin tulevat ja kyydistä jäät.\nEikä ollut mihinkään menemistäkään. Asiat oli toimitettu. Ja hyvin.\nNeljä pulloa, laillinen annos, hänellä oli repussa, ja lisäksi\npaketissa muutamia voilla vaihdetulta. Mutta sitä hän ei tunne, jos\ntarkastus tulee, kuten joskus kuuluu tulevan. Ei, herra nähköön, reppu\nhänellä on, mutta ei mitään myttyjä! Tämäkin reissu tekee muutamia\ntonneja, sillä ylimäissä on pulloilla hintaa. Siihen viinankuraan kun\njoillakin on sellainen hinku, että maksavat mitä vain, varsinkin kun\novat alun saaneet. Jotkut myövätkin halvemmalla ensimmäisen pullon,\nihmistuntijat, kirien sitten hintaa hiljoilleen. Mutta Eetu on vielä\nviisaampi. Hän antaa vasta sitten, kun muut lähteet ovat ehtyneet... Ja\npohjanahkaakin hänellä on aika kimpaleita, voilla vaihdettua. Niistäkin\njätkä maksaa mitä vain, että pääsee metsään. Voita hänellä oli ollutkin\nmelkoinen järkäle tänne tullessa, ja sellaisesta miehestä nämä\nkaupunkilaiset tykkäävät. Herran siunausta tuo lienee tämmöinen aika\nmeikäläiselle; Mitenpä hän muutenkaan eläisi huonolla terveydellään?\nJos metsätöihin menisit, niin heti sängyn omaksi, kunnan niskoille.\nTietää ne kunnanherratkin sen, ja silti ei kanteita kuulu pinnarilain\nperusteellakaan. Ja jos kuuluisikin: Eetulla on lääkärien todistukset\nja paljon hyvää puhetta, töitäkin, sellaisia kevyempiä ja tilapäisiä.\nNiin hän nyt vain elelee ikäänkuin ajan vahvoilla hartioilla ja jopa\nhiljoilleen rikastuu... Mutta jos valtion viinaa olisi kaikissa\nkaupoissa kuten muuta tavaraa, niin tonnit eivät löytäisi Eetun poveen\ntietä. Valtio viisaudessaan oli hänelle, vähäiselle ja huonojalkaiselle\nikäänkuin hyvä isä... Itse hän ei tuota viinankuraa rakastanut, vaikka\nottikin ryypyn kun annettiin. Nytkin hän oli saanut siltä rouvalta\nharjakaisia eväsvointähdekauppaan, että aivan tuntui raukaisevan,\nrouvalta, joka kovin ihastui voinokareesta...\n\nMutta nyt alkoi pisarrella vettä ja kohta satoi täydellä todella,\nropottamalla. Ja hämärä oli tihentynyt pimeydeksi. Eikä automiehiä\nkuulunut. Etteivät nekin vain vedä jotakin päähänmenevää nahkaansa\nja aja sitten metsään. Sellaista sattuu... Mutta märkyys on perin\nepäterveellistä, varsinkin hänenlaiselleen, heikolle, eikähän tässä\npala kohta piippukaan. Eikä ressua saanut ottaa. Mutta olihan siinä se\nruumisarkku, tyhjä tietenkin, heh...\n\nMies nosti arkun kantta, joka irtautui helposti, ja havaitsi siellä\ntosiaankin olevan joutilasta, tyhjää tilaa. Siinähän oli sateensuoja ja\ntuulensuoja ja samalla makuupaikka. Samalla saisi ikäänkuin esimakua\nsiihen millaista on sitten, kun maataan hiljaa arkussa. Herran siunaus\njatkui pienelle mustan pörssin edustajalle...\n\nMyttynsä mies heitti ulkopuolelle käden ulottuman päähän, nosti\nreppunsa arkkuun päänaluseksi ja kömpi sitten sinne itsekin sovitellen\nkannen paikoilleen siten, että jäi pieni rakonen. Sitten hän ojenteli\nmielihyvin kovilla kaduilla kävelemisestä kangistuneita raajojaan,\ntäytti piippunsa, sytytteli ja veteli henkosia ja kuunteli kuinka\nsade rummutti kodikkaasti arkun kantta. Kun piippu sammui, niin hän\nnukahti, kaupanteon, rauhattoman kortteerielämän ja ystävällisen rouvan\nryypysten raukaisemana.\n\nAutomiehet viipyivät melkoisen kauan. He olivat tavanneet kuppilassa,\njossa oli savua ja sorinaa, radion melua ja astioitten kalinaa,\nmuutamia sodanaikaisia tuttavia, joiden kanssa oli mukava jutella.\nHe olivat tosiaankin ottaneet muutamia ryyppyjä, kuten odottava mies\nautossa oli epäillyt, kumonneet kurkkuunsa kaljalaseihin salavihkaa\nkaadettua viinaa. Mutta he eivät suinkaan silti olleet väkijuomien\nliikuttamia lopultakin palatessaan autonsa luo Kauppiaitten pihamaalle.\nHe tiesivät sangen hyvin mikä sopii autonkuljettajalle ja mikä jollekin\nmuulle suvulle...\n\nVaununsa ympäriltä he tapasivat pienen parven naisihmisiä ja jonkun\nmieshenkilön, jotka pyrkivät kyytiin. Naiset olivat hyvin kieleviä\nja ehtivät siunaamanhetkessä selittää kuinka linjavaunuun ei ollut\nmahtunut ja kuinka lääkärissä oli viipynyt niin kauan, että auto oli\njättänyt. Heille kaikille oli kovin tärkeää päästä heti kotipuoleen. He\nkyselivät montakin kertaa, että onhan tämä varmasti se Järven kauppiaan\nvaunu ja vasarsivat, että piti pysähdyttää siellä ja siellä.\n\nKuljettaja oli nyt hyvin kiireissään ja kärsimätön. Hän sanoi, että\nkiivetköön lavalle se, joka luulee tarkenevansa. Mutta ressuun ei saa\nkoskea. Sillä tupakka ei saa kastua, kun taasen ihminen ei ole sulavaa\nlaatua...\n\nKyytiinpyrkijät kiipesivät kiireesti autonlavalle, vänkärin avustaessa\nripeästi takamuksista lihavahkojen emäntien kömpelöä kiipeämistä. He\nuskoivat kylmän kyydin kestävänsä. Olihan heillä päällysvaatteita ja\nvilttejäkin, ja sadekin oli vaimentunut pieneksi ripistelemiseksi.\n\nNiin auto hurahti liikkeelle Kauppiaitten pihasta ja matka ylimaihin\nalkoi. Kuljettaja oli tosiaankin nyt kiireissään. Emännät ja akat eivät\nolleet vielä löytäneet istumapaikkaansa kun jo oltiin liikkeellä.\nMutta mukaan tulleella mieshenkilöllä oli taskulamppu ja hän avusti\nsen valolla ystävällisesti naisia löytämään soveliainta istumapaikkaa.\nSilloin paljastui asia, jonka naiset ilmaisivat niin monella äänellä\nkuin heillä suita oli:\n\n— Herra isä, ruumisarkkuko siinä rojottaa!\n\nSitä seikkaa päiviteltiin monin äänin pitkä tovi. Miten ne nyt ruumiita\nsamaan kyytiin elävien kanssa! On ne nuo automiehetkin muutamia...\n\nMutta mieshenkilö, mikä lienee ollut, sammutti tyynesti valonsa ja\nrauhoitti naisia selittämällä, että tyhjähän se arkku tietenkin on.\nNe kun nykymaailmassa nämä viimeiset paltot hankitaan korpimaillekin\nkaupungista monessa tapauksessa.\n\n— Ja mitäpä siitä, jatkoi hän, — jos siellä olisi ruumiskin. Minulle ne\novat aina tuottaneet onnea. Esimerkiksi emäntä on minulle siunautunut\nkuolleen kautta. Kuulkaahan! Oleskelin itsellismiehenä talossa, jossa\noli tyttö, joka ei minusta vähääkään välittänyt. Mutta sitten talossa\nsattui kuolemaan vanha vaari, ja siinä kylässä ja siihen aikaan oli\ntapana pelätä ruumiita. Vaikka sen turhempaa pelkoa tuskin lienee.\nEihän kuollut ihminen enää ketään loukkaa. Mutta kovasti se tyttö\npelkäsi eikä pimeän aikana uskaltanut yksin mennä ulkotöihin. Niin\nminäkin sitten kelpasin mörönsyötiksi, kun tyttö meni navetoille.\nIstuin siellä kodan pesän ääressä lakki kallellaan ja viheltelin,\nviheltelin niin onnistuneesti, että tyttö alkoi kallistaa korvaansa\npuoleeni. Ja siten siitä vaarin kuolemasta sukeutui minulle emäntä...\n\nMutta oli epätietoista piilikö miehen jutussa mitään matkuetta\nrauhoittavaa. Saattoihan se yhtä hyvin todistaa, että kuolemassa ja\nkuolleissa on jotakin salamyhkäistä voimaa ja vaikutusta. Matkaseurue\nmykistyi vaiteliaaksi, epämieluisalla tavalla tietoiseksi siitä, että\nsiinä lähellä rojotti jotakin pitkää ja mustaa, itsekunkin päämäärä...\nJa maailma ympärillä oli pimeä ja avara. Oli vain tämä vaunu, joka\nkiiti siinä heittäen outoon maailmaan valokeilansa, kiiti, mihin lienee\nkiitänyt, ehkäpä suoraapäätä siihen tulevaiseen...\n\nMutta mustan arkun asukas, suuren pimeän pörssin pieni Eetu, oli\nmyöskin herännyt lähdön hälinään. Siellä hän nyt valvoi ja makasi\nselällään pimeydessä, omituinen naurunvirne suupielessään. Olipahan\nviimeinkin lähdetty liikkeelle ja saatu matkaseuraakin. Mäen emännän\näänikin sieltä oli kuulunut...\n\nJa oikeastaan Eetun ja Mäen emännän välillä oli aina ollut jokin,\nmitähän lienee ollut, päätä vaativaa. Jo siihen aikaan, jolloin Eetu\noli ollut vain pieni, orpo poikariepu, Mäen emäntä oli osannut sanoa\njotakin sellaista, joka jäi pistämään ja olemaan Eetun sisälle. Ei\nihmisen pitäisi päästellä sanasiaan miten sattuu. Ne jäävät kytemään...\nJa myöhemminkin, niin ainakin Eetu kuvitteli, Mäen emäntä oli aina\nikäänkuin kadehtinut sitä, että Eetukin kaikesta huolimatta vaeltaa\nmaailman poikki. Nykyäänkään se ei missään tapauksessa myönyt Eetulle\nyhtään voi- tahi läskikiloa peläten tämän siitä hyötyvän. Antoi\nmieluummin muille halvemmallakin, vaikka olikin kitsas...\n\nEetu makasi arkun syvässä pimeydessä, täytti piippunsa ja sytytti sen\nvarovaisesti silloin kun auto ja kuorma jossakin kuoppapaikassa oikein\nkolisi. Sitten hän tupakoi ja mietiskeli ja kuunteli. Mutta matkaseura\narkun ulkopuolella oli hiljaista. Tovin kuluttua kuului kuitenkin Mäen\nemännän ääni:\n\n— Herra isä, kessuhan tässä haisee! Kuka juutas se tupakoi?\n\nOli ilmeistä, että kukaan matkaseurueeseen kuuluva ei tupakoinut.\nMieshenkilö vakuutti, että hän ei polta näitä nykyajan tupakoita.\n\n— Se nykyajan tupakka on hajultaankin jotakin ihmeellistä. Nähtiinpä\nnyt: tievieren torpassa sytytti äijä visakoppansa ja naisen nenä\nohivilahtavassa autossa tunsi sen... Vaikka on ne naisten nenätkin!\nJos minä esimerkiksi otan pienenkin ryyppysen ja ilmestyn kotipirtin\novensuuhun, niin suuren tuvan toisella puolella alkavat heti emännän\nsieraimet liikahdella kuin oravakoiralla...\n\nSitten on hiljaista. Vain vaunu huokaili raskaasti, huokaili kuin\nainakin raskaasti kuormitettu olento raskaassa ylämäessä. Ja sitten\nmentiin taasen tasaisia kilometrejä siunaamanhetkessä. Ja sitten vaunu\nrytkähti, että matkustajat koholle keikahtivat jossakin kelvottomassa\nrummussa.\n\nSen jälkeen kuului jälleen Mäen emännän ääni:\n\n— Siellä on joku tuolla arkussa! Siellä liikahti... Niinkuin\nsaapasrajoilla olisi potkinut kantta...\n\nVaunussa oli hiljaista. Sitten mieshenkilö puhui:\n\n— Jos siellä on joku, niin sen tietää kysymättä mikä siellä on.\nSellaiset olijat eivät mieti enää ilkeyksiä...\n\nSuuren mustan pörssin pieni Eetu, jonka saappaat tosiaankin olivat\nliikahdelleet vaunun heilahtaessa, olla oletti hiljaa piilossaan. Hänen\nmerkillinen naurunvirneensä syveni pimeydessä, sillä hän ajatteli, että\nMäen emäntä joutaisi hyvinkin saada viestin henkimaailmasta.\n\nVaunu nieli kilometrejä ja matkustajat vaikenivat ja värjöttelivät.\nTällä matkalla halki pimeän maan oli oma salamyhkäinen ja ahdistava\ntunnelmansa. Tienvieren asumusten himmeät tulet vilkuttelivat kuin\njostakin toisesta maailmasta...\n\n— Oliko siinä jo Torkkola? tutkaisi Mäen emäntä. — Hohoi, pianhan tämä\nsitten loppuisi...\n\n— Jaha, ollaan siis jo siellä asti, ajatteli mustan arkun asukas. —\nSitten on jo aika...\n\nVaunu kulki tasaisella tiellä melkoisen äänettömästi. Ja yhtäkkiä\nruumisarkun kansi raottui ja kova ja kolea ääni lausui:\n\n— Jokohan tuo olisi pysäysaika?\n\nSilloin tuli liikettä vaunuun. Naisihmiset kimposivat pystyyn ja\nkirkuivat ja alkoivat kolkuttaa kiivain nyrkein kuljettajan kopin\nkattoa. Mieshenkilö seisoi kuin suolapatsas, kiroilla jupisi ja etsi\nhätäisesti taskulamppuaan löytämättä mitään. Sillä vaikka mies ei\nuskoisi toiseen maailmaan enempää kuin juhmukulma sonni, niin saattaa\ntulla hetki, jolloin ikäänkuin pyyhkäistään taito ja maltti ihmisestä...\n\nMutta pimeän pörssin pieni Eetu näki tehneensä valtavan vaikutuksen\nmatkaseuraansa. Sitä ei olisi pilattava jäämällä tökerösti istumaan\nreppuineen ja piipunnysineen avattuun arkkuun. Jutun piti jäädä\nselittämättömäksi ja salamyhkäiseksi, niinkuin tällaisten asiain\nlaatuun kuului. Hänen sopisi jo jatkaa matkaa kävellenkin, oikaisten\nPerukan kautta. Se olisi senkin puolesta sopivaa, että siellä oikeassa\npysähdyspaikassa voi pahannenällä olla poliisikin, joka voisi\nvaikka kysäistä mitä repussa ja mytyssä on. Sitäpaitsi häipyminen\nolisi edullista senkin puolesta, että hän voisi siten matkustaa\nriiltä. Eiväthän automiehet tienneet oliko hän matkassa vai ei, ja\nolihan oikeastaan sopimatonta, että henkimaailman edustaja maksaisi\nmatkoistaan. Henget ajavat vapaalla kyydillä...\n\nKaiken tämän Eetu kerkesi ajatella sillävälin mikä kului auton\npysähtymiseen. Lisäksi hän kerkesi nostaa reppunsa ja myttynsä auton\nperälaudan laidalle, jopa nostaa arkun kannenkin käsikopelolla\njotenkuten paikoilleen. Kun auto sitten pysähtyi, niin hän laskeutui\nlavanreunasta kynsistään riippuen maantielle, otti tavaransa\nkainaloonsa ja puikahti ravin taakse, jossa kuusimetsä tohisi synkeästi\nsyksyisen tuulen kourissa ja vesi pisarteli alas oksilta.\n\nMutta ennenkuin melkoisen hiturainen Eetu oli näin pitkällä olivat\nauton kaikki naismatkustajat jo maassa, lukuunottamatta Mäen emäntää,\njoka hypätessään suinpäin alas oli tarttunut liepeistään johonkin\nlavanreunan koukkuun ja riippui nyt taivaan ja maan välillä älähdellen\nja kirkuen. Mieshenkilö seisoi yhä kuormalla etsien taitamattomin käsin\ntaskulamppuaan, kopistaan ulos rynnänneet automiehet olivat ihmeissään.\n\n— Mikä täytisen hätä siellä lavalla tuli? karjui kuljettaja.\n\nMutta naisväki vain viittoi kuormaa sanattomana, huokaavin suin.\nKuljettaja ja vänkäri päästivät ensin Mäen emännän pinteestään,\nemännän, joka huokaili murtuneena, että tohtori oli käskenyt olla hyvin\nvarovainen, ja sitten tapahtui heti tällaista...\n\nNyt matkustava mies vihdoinkin löysi lamppunsa ja kuljettajan\navustamana tutki tarkoin kuorman. Arkun kansi näytti vähän lonkahtaneen\npaikoiltaan.\n\n— Siinä se nyt on! rähisi kuljettaja. — Lonkahti irti auton keikkuessa\nja siitä akoille hätä...\n\n— Ei, sanoi matkustava mieshenkilö, — oli siinä jotakin muutakin.\nÄänikin kuului...\n\n— Mutta perhana! päsähti kuljettaja. — Se on ollut se Eetu-jätkä! Sehän\nnousi vaunuun...\n\n— Ei ikinä se ollut Eetun ääni, sanoi Mäen emäntä.\n\n— Jos siellä arkussa ei vielä ollutkaan ruumista, niin kyllä se jo\nsaattoi tulla katsomaan majaansa...\n\nSiinä seisoi kummitusvaunu kuusimetsän reunustamalla tiellä, pelokkaat\nakat ympärillään ja tuohtunut kuljettaja kuorman päällä.\n\n— Eetu hoi! huusi hän kurkun täydeltä. — Tule esiin! Kyllä sinut\nnähtiin...\n\nMutta kuului vain yötumman kuusikorven huokaus. Ja niin vaunun oli\njatkettava matkaansa. Toiset naiset nousivat kuin nousivatkin lavalle\nmieshenkilön seuraan, sillä heillä oli vielä aikalailla taivalta. Mutta\nMäen emäntä ja eräs toinen sanoivat mieluummin kävelevänsä maajalassa\njoitakin kilometrejä kuin nousevansa vaunuun, missä tyhjäset liikkuivat\nja ääntelivät...\n\nTämä tapaus tuli hyvin kuuluisaksi. Siitä puhuttiin joka tuvassa\nJärven suuressa pitäjässä ja pian koko maakunnassa. Saatiin aihe\nmoniin muistelmiin ennen sattuneista henkimaailman esiintymisistä.\nSanomalehdetkin asiasta kirjoittivat.\n\nMutta siihen ei koskaan saatu sen kummempaa valkeutta. Suuren pimeän\npörssin pieni Eetu oli, kun niikseen tuli, hyvin perusteellinen ja\nvarovainen mies. Hän oli ollut yötä Ojan mökin lämmitetyssä saunassa\nja ilmestyi vasta seuraavana päivänä ihmisten ilmoille. Hän sanoi\ntulleensa kaupungista jossakin Liikenteen vaunussa. Oli kyllä kysynyt\nkyytiä Järven kauppiaan autoonkin, mutta pitkästynyt odottamaan\njossakin viipyviä kuljettajia.\n\nHänen suupielissään viipyi omituinen naurunvirne. Vain hän tiesi, että\nJärven kuormavaunun kummitusilmiö oli oikeastaan saanut alkunsa eräästä\nkymmeniä vuosia sitten sanotusta sanasesta, joka oli jäänyt kytemään\norvon Eetun sisään...\n\nJa lieneepä se Mäen emäntäänkin jotakin vaikuttanut, se sananen, nyt\nlopultakin takaisin kimmotessaan. Sen kuului pitäneen mennä uudelleen\nlääkäriin valitellen, että se kummitusvaunun kyyti ei ollut tehnyt\nhänelle hyvää.\n\nJa suuren mustan pörssin pieni Eetu käveli syksyisiä kujia kysellen\nemänniltä voita ja hymyillen kuin ainakin mies, joka tiesi mitä eivät\ntiedä kaikki lapset.\n\n\n\n\nVUOSISADAN OTTELU\n\n\nMies syntyi kaukana Suomenmaan pohjoisosassa, missä maa on\nmonipoimuista ja näköalaa niin yllinkyllin. Metsäisiä vaaroja,\ntuntureitten kaljuja, jänkien ja vesien sileyttä. Poroelot ja metsien\nja vesien riista elättivät sen maan asukkaat. Viljelys on ylen pientä.\nKuten kynnenraapaisu oli rannattoman erämaan keskellä jokin pieni\nperunamaa ja ohrapeltotilkku. Hiirentöiltä vaikutti pieni heinäpieles\njängän reunassa tahi puron varrella.\n\nKaukana etelässä oli lannanmaa ja puutavarayhtiöitten uusi aika\nuinui-vielä tulevaisuuden helmassa.\n\nTässä maisemassa kas voi ja vahvistui mies, jonka nimi oli Pankka.\nSangen varhaisessa iässä hän jo nosteli vedestä potkivia kaloja\nja hänen virittämässään paulassa herkesi moni pahankurinen riekko\nväkättämästä. Hyvin nuorella iällä hän jo hiihteli pororuhtinaan\nraitiona, ja liha ja kala kasvattivat hänestä kokoliaan ja elävän\nmiehen. Väljä taivas ja totinen tunturimaa olivat ainoina todistajina\nmonissa tahdon- ja voimanponnistuksissa, joiden runsaina palkintoina\noli olemassaolostaan nauttiva ruumis ja pilvetön mieli.\n\nHyvin nuorella iällä Parnalla oli jo oma pesä, hirsinen mökkeröinen\ntunturin juurella, vaimo ja lapsikin.\n\nMutta sitten tulivat kovat ajat pohjoiseen. Tuli suuri poronkaatokesä.\nPoroelot kuolivat ruttoon melkein yhdettömiin ja pororuhtinaat\nkukistuivat kerjäläisasteelle. Vedet antoivat kaloja perin kitsaasti ja\nsyksyllä halla, suuri taivaallinen vilu, tuhosi vähäiset viljelykset.\nNälänhätä oli käsissä kuolemalla uhkaillen.\n\nJossakin etäällä oli pelastava leipämaa, jossakin yhä edempänä\npohjoisessa lainehti Ruijanmeri jäisenä ja ikuisesti sulana,\näärettömänä ja ehtymättömän anteliaana. Sinne johti vanhoja polkuja\nja sinne lähti nyt paljon pohjolan kansaa vaeltamaan yli tunturien\nitsepintaisina kuin tundrojen sopulilaumat.\n\nSinne Pankkakin lähti jutamaan pienine perheineen. Mutta matkalla\nautiossa tunturimaassa häneltä kuoli niin vaimo kuin lapsikin.\nHe eivät kyenneet kestämään nälkää ja matkan vaivoja. Yksinäinen\nkiviröykkiöhauta; jonka ääressä Pankka muistutteli mieleensä ja jupisi\nääneensäkin pientä rukousta, jäi erämaahan. Jos joku jälkeentuleva sen\nnäki, niin hän tuskin tiesi, että se kivirovio osoitti erään miehen\ntietä leipämaahan.\n\nYksinäisenä ja leskenä Pankka saavutti Ruijanmeren rannan.\nMutta ei ollut aikaa suruun. Ja milleinpä elinvoimainen mies\nlienee langennutkaan aivan jalkatenässä surujen ja kalvavain\ntunteiden valtaan? Pankka pääsi pyyntimieheksi Jäämeren veneeseen.\nJa vuosikymmeniä oli kolkko napameri hänen elontantereensa.\nPitkäjäykkäisiä ponnistuksia, kaloja, hylkeitä, vilua, myrskyjä,\ntuumainen lankku alituisesti elämän ja kuoleman välillä. Laaja ja\nepävakainen vainio ei hemmotellut kyntäjiään. Jatkuvasti se ahmaisi\nheitä ikuisiksi asukkaikseen, harhailemaan kummittelevana meriraukkana\nsyvyyksissä tuomiopäivään saakka.\n\nPankkakin oli mukana monessa haaksirikossa. Eräässä niistä hän\noli ainoa eloonjäänyt. Toista vuorokautta hän kyyrötteli verisin,\nirtaantuvin kynsin kumolleen kääntyneen veneen kölillä laineitten\nhuuhtelemana. Sitten tuli pelastus. Kaikki toverit olivat kohmettuneet\nja hukkuneet. Mutta Pankka oli kestänyt ja sai saaliiksi elämänsä.\n\nRuijanmeren rannalla hänellä oli uusi vaimo ja uusia lapsia, jotka\nvarttuivat ja vahvistuivat isän saalistaessa syötävää napameren\nväljyydestä. Vuodet kuluivat, lapset eivät olleet enää lapsia ja\naloittivat oman elämänsä, kuka keikkuvassa pyyntiveneessä, kuka\nkaivosvasarain kalkkeessa. Tyttäristä tuli vaimoja, niinkuin on\nluonnonkulku.\n\nMuuan Pankan pojista ajautui etäälle, toiselle mantereelle, uuteen\nmaanosaan. Siellä oli leipää ja laidunta, tilaisuuksia, ja sinne alkoi\nniihin aikoihin kansaa virrata ikäänkuin pienenä purosena täältä\nkolkonnapameren ääreltä, josta puute ja köyhyys ei koskaan ollut\nkaukana. Sinne tuli sitten lähteneeksi itse isä Pankkakin.\n\nSillä palatessaan eräältä; hylkeenpyyntimatkalta. Huippuvuorten vesiltä\nhän tapasi vaimonsa kuolleena. Ja haudattuna. Ylen autiolta tuntui,\nsilloin hänen, ajopuista ja turpeista kyhätty majansa. Kenelle hän\nnyt hakisi saalista napameren usvista? Miksi hän tappaisi hylkeitä\nja mursuja ja silliä ja turskia, tuumainen lankku elämän ja kuoleman\nvälillä?\n\nPoika oli juuri kirjoittanut terveisensä elämästään ja olostaan,\njoihin oli tyytyväinen. Se tuli Pankalle viitteeksi. Oitis tämä jo\npuolivuosisataa elänyt mies sonnusti itsensä ja matkusti meren ylitse\nuuteen maailmaan.\n\nHän tapasi poikansa ja työntyi tämän jäljessä urhoollisesti maan\nuumeniin. Tunturien, meren ja taivaan väljyyden eläjä ei suinkaan\nollut kotonaan kaivannossa. Mutta hän teki sielläkin työnsä kuin mies.\nHän ansaitsi rahaa ja alkoi katsella toimeliain silmin ympärilleen\nnoustuaan lepovuorolleen syvyyksistä.\n\nHän ajatteli jälleen uutta ja omaa emäntää. Mutta siitä asiasta\nsukeutui nyt riita isän ja pojan välille. Tuo vanha, horiseva haaska!\ntuumi poika. Kaksi vaimoa se oli jo pitänyt ja vielä haristeli\nkolmatta, nuorta ihmistä! Eihän sellaista salli jumalakaan...\n\nIsä Pankka puolestaan osasi hyvinkin töräköityä. Oliko hän poikansa\nholhokki? Eipä suinkaan!\n\nHän otti vaimon, otti kun sai, otti uhmallakin, puolta nuoremman\nitseään, kaksikymmenviisivuotiaan. Samoihin aikoihin hän nousi myös\npois syvyyksistä, kaivannosta. Siellä ei lopultakaan tehty hänen\ntyötään, ja sitäpaitsi hän tahtoi pois karsaasti katsovan poikansa\nnäkyvistä. Hän oli kuullut valtion ilmaisesta maasta, homestedistä.\n\nKuudettakymmentään käyvänä ukkosena Pankka ryhtyi raivaamaan maatilaa\nsynkkään korpeen. Sellainen setä hän oli, ettei vertaa!\n\nMutta hän tuli kyllä tarvitsemaan kaiken uskalluksensa ja uskonsa.\n\nAlussa oli risumaja ja säästörahoilla ostettu lehmä. Ja sitten oli\nyllinkyllin hakkaamista ja kannon vääntämistä, oli joitakin vehnänjyviä\nsiroteltavana kantojen tilalle.\n\nTalvella tulivat sudet. Mutta monet niistä menettivät nahkansa\nPankalle, ja nahoista saatiin elintarpeita ja työkaluja. Rakennukset\nnousivat ja pelto avartui, koko näköala näytti avartuvan.\n\nSitten kuivuus tuhosi sadon ja tulipalo rakennukset.\n\nPankka huomasi seisovansa paljaalla maalla ja ainoana irtaimistonaan\nkirves ja lapio, vaimo ja lapset. Lapsia oli alkanut syntyä tästäkin\näidistä. Mutta Pankka hioi tyynesti kirveensä ja lastut alkoivat\nsinkoilla. Rakennukset nousivat jälleen, kylvöala avartui ja sadot\nkoottiin runsaina.\n\nTuli päivä, jolloin Pankka oli hyvinvoiva farmari. Hänellä oli takanaan\nrunsaasti vuosia, mutta hän oli yhä hyvin ryhdikäs ukonkalstaani,\ntäynnä voimaa ja elämänhalua. Salamyhkäinen, velhomainen siunaus näytti\nseuraavan häntä. Hänen jo hampaattomiin ukonikeniinsä olivat puhjenneet\nkolmannet hampaatkin. Kuin helmet ne välähtelivät hänen partaisesta\nsuustaan.\n\nAikaa leikattiin, tyynintä ja voitollisinta aikaa Pankan elämässä.\nToinen pesue lapsia, lukuunottamatta hänen ensimmäistä perhettään,\njoka oli jäänyt autioon tunturimaahan, varttui ja lähti tiehensä omaa\nelämäänsä ja onneaan etsimään.\n\nPankka-ukon ympärillä alkoi jälleen olla tyhjää, aivan tyhjää sitten,\nkun hänen kolmas vaimonsa kuoli ja haudattiin. Mutta tällaiset kohtalon\niskut eivät horjuttaneet Pankkaa, nyt enempää kuin ennenkään. Hän tuli\nnyt tehneeksi elämänsä loistavimman tempauksen. Yhdeksänkymmenvuotias,\nyhä salskea ukonkalstaani nai rikkaan farmarin lesken naapuristosta.\nHeidän maatilansa yhdistettiin ja Pankasta tuli kertakaikkiaan\nsuurmaanviljelijä.\n\nMaisema oli muuttunut niistä ajoista, jolloin Pankka tuli kirveineen\nkylmään korpeen, jossa sudet ulvoivat ja ahdistivat. Nyt kone, kauhea\nrumilus, suoraan säkkeihin kokoava, raatoi elonleikkuussa hänen\nvainiollaan, jota oli silmänkanto...\n\nSellaista oli siunautunut hänen neljännestä avioliitostaan. Muuta siitä\nei siunautunutkaan. Lapsia ei enää tullut. Tämä uusi vaimo olikin kovin\nvanha, eikä enää elänytkään monta vuotta. Mutta Pankka itse eli, eli ja\nsuunnitteli...\n\nHän muisti yhä kaukaisen ja kylmän maan, jossa hän oli hiihdellyt\nsirojen, napsavasorkkaisten porojen perässä, muisti kivet, joita hän\noli kasannut heikoin voimin ensimmäisen vaimonsa autiolle haudalle. Hän\nmuisti meren, jossa hän oli riippunut kynsinhampain kaatuneen veneen\nkölillä ja saanut saaliiksi henkensä, kalan ja traanin hajun ja ajopuu-\nja turvekammin kuivalla maalla. Kaukana oli sekin aika, jolloin hän\noli astunut tälle mantereelle, astunut suoraan sen uumeniin sieltä\nnoustakseen... Ja nyt hänellä oli silmänäkö vainioita ja kauheita\nkoneita, jotka kokosivat suoraan säkkeihin...\n\nSiinä oli sentään taivalta, mietti Pankan ukko tyytyväisenä. Ja tässä\ntyytyväisessä mielentilassa yhdytti hänet äkillinen kuolema, halvaus.\nHän oli silloinkin ulkosalla, laajalla vainiollaan, väljän taivaan\nalla, jossa hän oli aina vaeltanut mielellään.\n\nPankka oli elänyt runsaan vuosisadan, saamatta koskaan kyllikseen\nelämisen vaivaa ja riemua. Hän omisti kuollessaan melkoisen pinta-alan\nviljavaa mannerta ja oli siis niin sanottuja menestyneitä miehiä..\n\nHänen runsaslukuisilla, kaikkialle hajautuneilla jälkeläisillään oli\nnyt oivallinen tilaisuus ryhtyä riitelemään tavarasta.\n\n\n\n\nPÄNTÄN ÄIJÄN VAJOAMINEN.\n\n\nAamu valkeni lasisen kirkkaana. Öinen pakkanen oli jähmettänyt\nmaanpinnan rauskavan kovaksi ja levittänyt sileän jääkannen järven\nsyksyisen levottomille vesille, jotka pieninkin tuulenhenki oli saanut\nläikkymään.\n\nNyt jää välkkyi ja harmaa kuura hohteli nousevan auringon säteissä,\njotka näyttivät ällistyttävän punaisilta.\n\nToropaisen seppä tuli tupaseensa aamuiselta nurkanjuurikäynniltään ja\nsanoi:\n\n— Siellä on järvikin jo jäässä sen verran, että Päntän äijä saattaa\nmennä putoamaan...\n\n— Jokohan tuo taasen! oli vaimoväki valmis päivittelemään. — On se\nsiinäkin ukko! Mikä yty hänellä lienee heikolle jäälle? Sille on tuo\nsyksyinen jää niinkuin juopolle viina...\n\nKeskustelu Toropaisen torpassa oli hyvin enteellistä, sillä samalla\nhetkellä Päntän äijä seisoi rantatörmällä järven toisella puolella ja\ntarkasteli ainoalla silmällään jäälakeuden loistoa.\n\n— Kyllä se jo kestää, sanoi hän. — Vaikka hevosen se kestää!\n\n— Yksiöinen jää! kimitti Päntän pieni emännäinen takana. — Hurjako sinä\nolet? Joka syksykö sinun pitää saada järveen pudota? Etkö muista, että\nviime syksynäkin sait sitä kylpyä viikkokauden nuurua?\n\nMutta Päntän ukko ei ollut kuulevinaankaan. Syksyisen jään sileällä\npinnalla oli hänen turtuneeseen mieleensä merkillinen, selittämätön\nvaikutus. Se vietteli hänet liikkeelle vastustamattomasti, vietteli\nratisevalle, sujahtelevalle pinnalleen. Hänelle ilmaantui järven\njäätymisen aikoihin merkillisen kiireellisiä asioita järven\ntaakse naapureihin. Jos ei mitään muuta, niin hänen, piti lähteä\n— kolkkakalalle.. Juuri sillä säällä, tappaisi muka tuokiossa;\nkelkkakuorman mateita...\n\nMutta nyt hänen pitäisi saada vahvistaa rekensä raudoitusta seppä\nToropaisella. Jäällä oli nyt kevyt kulkea, mutta kahlailepa sitten kun\ntuprauttaa lunta puolisääreen, niin lyöpi lämpimäksi...\n\nHän kiskoi reen järven rantaan, istahti pajuille, kouristi lyhyen\nhangonvarren kouraansa ja alkoi sysiä jäänpintaa sen tukevilla\npiikeillä. Reki alkoi luistaa kirkkaalla, häikäisevän sileällä jäällä\nkuin ihmisen ajatus. Takaa kuului Päntän emännäisen kimitys:\n\n— Kyllä se taasen hukuttaa itsensä!\n\nTähän lausuntaan oli melkoisesti aihettakin. Sillä Päntän äijä putosi\njärven jäihin joka jumalan syksy ja väliin keväälläkin. Kolme kertaa\nhän oli pudonnut niin surkeasti, että oli ollut aivan taidottomassa\ntilassa, kun naapurit vetivät hänet kuiville. Hukkunut se oli ollut\nkertakaikkiaan, manalasta palannut. Mutta palannut se vain oli, koska\nköyhän korpisuomalaisen ei sallita kesken kaiken heittää elämänsä\nristiä. Eikä Päntän äijälle ollut apua, ei hän mitään oppinut\nkokemuksistaan. Jää vietteli hänet aina uudelleen, vastustamattomasti.\nLieneekö jo päässyt uskomaan, ettei vesi häntä hukuta? Siihen uskoon\nsiinä jokasyksyisessä jäihinputoamisen ryskeessä alkoi jo kallistua\nsyrjäinenkin...\n\n— Milloin putoaa, milloin ei! huusi Päntän ukko vastaan ja kiihdytti\nrekensä vauhtia. — Se on Herran kädessä!\n\nPäästettyään syyskuulaaseen ilmaan tällaisen puolijumalisen lauseen,\njoita hän ei tavallisesti viljellyt, Päntän ukon ruokkoamaton partasuu\nsulkeutui merkilliseen myhäilyyn. Reen kepeä kulku jollakin tavoin\nlumosi hänen mielensä. Päässä vilahti ajatus, että mikään tässä\nelämässä ei ollut niin sileätä kuin syksyinen jää...\n\nNiin Päntän äijä kulki kepeästi, kerran taasen kepeästi ja sileää\ntietä. Reenjalakset tuskin äänsivät, mutta hangonpiikit iskivät\nterävästi karskahdellen jäähän, kun hän lisäsi vauhtia. Hän oli jo\nkaukana järven selällä.\n\nMutta missä hänen silmänsä lienevät olleet? Totta kumminkin on, että\nsulan veden ja syksyisen, läpikuultavan jään tummuudella ei ole\nisoakaan värieroa. Sitä paitsi jään päälle toisinaan nousee vettä...\nPäntän ukon hämmästys oli suuri, kun hän huomasi ajoneuvonsa mennä\nsuhahtaneen sulaan veteen ja alkavan vajota, sillä reki ei suinkaan\nvoinut käydä veneestä. Silloin äijä päästi hätäpäissään partasuustaan\nsuuren huudon, varsinkin kun hän huomasi säkertyneensä jotenkuten\njaloistaan kiinni reen pajuihin, niin ettei päässyt irtautumaan. Reki\nveti häntä mukanaan veden kylmään vierauteen, veti pohjaa kohti, vaikka\näijä taisteli vastaan porskutellen ja päristellen...\n\nMutta hänen suuri huutonsa oli kyllä kuulunut Toropaisen pihaan, jossa\nseppä alkoi kiroilla:\n\n— Siinä se nyt on! Enkö minä jo sanonut, että alkavat olla Päntän ukon\nputoamisajat...\n\nApuun hän kuitenkin kiirehti siekailematta poikineen, pitkillä\nsaikoilla ja nuoranpätkällä varustettuna. Ehdittyään järven selälle,\nsulan reunalle, he kirkkaan veden läpi näkivät Päntän äijän makaavan\nliikkumattomana pohjassa. Saikkojen ja nuoran avulla saivat he häntä\nsen verran kohotetuksi, että Toropainen ylettyi tarttumaan Päntän äijän\nkaulukseen ja yritti riipaista hänet jäälle kertanykäisyllä kuin kalan.\nMutta pelastettava ei ruvennut nousemaan, mikä seikka herätti pienoista\nhämminkiä, sillä Toropainen oli kouravoimiltaan melkoinen.\n\n— Piruko sitä siellä pitää! noitui hän.\n\nVähitellen selvisi, että Päntän ukon ankkurina oli raskas reki. Ja sen\njälkeen Päntän ukko vedettiin jäälle rekineen ja kaikkineen, joskin\nmelkoista vaivaa nähden jääreunan lohkeilun takia.\n\nPäntän äijä oli aivan liikkumaton ja hiljainen poika, märkä ja surkea.\nEikä hänessä näyttänyt olevan helmeäkään henkeä.\n\n— Jokohan tuo putosi viimeisen kerran? epäili jo seppäkin.\n\nReki hiljaisine äijineen vedettiin kiireesti Toropaisen rantaan,\njoka oli lähempänä. Siellä seurasi yllinkyllin vaimoväen päivittelyä\nja kuolleen henkiin herättämistä. Ja hetken kuluttua, pystyvalkean\npalaessa humisten, Päntän äijä alkoikin liikahdella, pärskiä ja\nsyljeskellä vettä.\n\n— Sanoinhan minä, ettei sitä vesi hukuta, melusi Toropainen. — Sillä on\nniin luja usko, että meinasi kulkea rekineen silkan veden päällä...\n\nSitten hän haki kätköistään pullosen ja sanoi akoille:\n\n— Antakaa sille tuota pontikan kuraa, että se saisi jotakin lämmintä\nsisäänsä...\n\nJa hetken mentyä Päntän äijä istui tulen loisteessa kuin ainakin\nihminen, kelteisillään, hänen märkien ketineittensä höyryten kuivuessa.\nHäntä kohtaan tunnettiin vielä suurta mielenkiintoa, olihan hän kuin\nmanalta palannut, vaikkakin hieman hiljainen ja häpeilevä.\n\nMutta Toropaisen puheet eivät olleet mitään lohdutuspuheita.\n\n— Se oli nyt neljäs kerta, kun sinä hukuit peräti, puhumattakaan\npienemmistä porskahduksista. Muista, että jos vielä pudotat itsesi,\nniin minä en vedä, vaan painan syvemmäksi...\n\n— Jospa se nyt riittäisi, myönteli Päntän äijä. — Ainakin täksi\nsyksyksi...\n\nToropainen tuijotteli pelastamaansa yhä tutkivasti.\n\n— Siltiköhän sinä jäihin vajoilet, että saisit jotakin muutosta\nelämääsi? Kokisit kuinka sinut ongitaan kuivalle kuten tärkeä kappale,\nhoidellaan henkiin ja saat suuhusi viinaa ja muutakin...\n\nMutta Päntän äijä huokasi, että minkäpä ihminen mahtaa kohtalolleen.\n\nSiten Päntän äijän jäihin vajoamisesta koitui melkoisesti vaivaa\njärven rannan asukkaille ja samalla ikäänkuin makua ja särvintä\nyksitoikkoiseen elämänmenoon. Jotakin oli tapahtunut: Päntän äijä oli\ntaasen pudonnut...\n\n\n\n\nHERÄTYKSIÄ\n\n\nSatoi rankasti, suurin, kylmin pisaroin. Rannattoman tuntuiset erämaan\nmetsät huokailivat ja tohahtelivat synkeästi, ja vesi pisarteli\njokaisen neulasen nenästä. Pilvet roikkuivat matalalla ja varhainen,\nsyksyinen iltapimeä oli päälle painumassa.\n\nSellaisella säällä ei korpivaellus ollut mitään herkkua. Vaateverhot\nimivät kosteutta kuin sieni, painoivat, rasittivat, takertuivat ihoon,\nja tervattu saapaskin vettyi ja alkoi litkahdella ja turskahdella\nsurkuteltavaa marssimusiikkia.\n\nPieni miesjoukko vaelsi peräkanaa jotakin vanhaa tukkitien\nhaamua, väsyneesti ja haluttomasti, varovaisin liikkein. Ja aivan\näkkiarvaamatta pullahti heidän eteensä pieni aukea ja sen keskellä\nvanha tukkikämppä. Pyöreitten hirsien saumoista törrötti mustunut\nsudensammal ja teki tuon aution asunnon ikäänkuin metsäläisille vielä\nsoveliaamman näköiseksi.\n\n— Tässä kylässä sitä nyt yövytään! sanoi edellä astuva mies ja\nnykäisi metsäpirtin oven auki. — Hoi, isäntä, onhan pirtissäsi tilaa\nmatkamiehille!\n\nLäpimärkä miesjoukko päristeli vettä ketineistään ja työntyi kämpän\ntummuuteen. Siellä haiskahti ummehtuneelle, maalle, homeelle, jollekin\nvälähtäneelle muinaisen kovan asumisen hajulle, joka tuntui viipyvän\nlahoavien seinien sisällä kuin muistot miehen pääluussa. Kämpän\npimeissä nurkissa pisarteli ja kuiskaili putoavien vesitippojen ääni,\nsillä rytöinen katto ei suinkaan pitänyt tuiki tarkoin sadetta. Mutta\nvallan kuivaa siellä silti oli väljän taivaan alla sillä hetkellä\nvallitsevaan vedenholveeseen verrattuna.\n\nSiellä oli myöskin kuivia honkapölkkyjä ja kamiinana palvellut, pahasti\nreikiin ruostunut, rautapeltinen tynnyri sai vielä kerran ottaa vastaan\ntulen hohkavan kuumuuden. Aluksi saivat korpivaeltajat köhiä savun\nsisässä, mutta vähitellen rähjäinen kamiina lämpesi punanhohtavaksi\nja alkoi vetää savua pimenevään ja vettä lotisevaan, tuulen kourissa\nhuokailevaan korpimaailmaan. Miehet vähentelivät vaatekappaleitaan,\nvääntelivät niistä vettä ja antoivat niiden höyryten kuivua. Musta\npannu ilmestyi kamiinalle ja myöskin läski alkoi tiristä, levittäen\nuuden mainion hajun monien entisten hajujen joukkoon. Reikäisen\nkamiinan tulenkajo valaisi kämppää oikukkaasti, mutta kuitenkin\nhellittämättä ja hartaasti, äidillisesti hoivaten nahkaan asti\nkastuneita korpivaeltajia, jotka olivat uudella vedenpaisumuksella\npeloittelevalta maailmalta pelastuneet kotilietensä ääreen.\n\nSillä monille heistä oli tukkikämppien ja metsäsaunojen kiuas ainoa\nliesi, joka heitä varten hehkui maailmassa.\n\nTulen, kotilieden, hehku oli hyväätekevää. Se kuultiin siitäkin, että\nJuntunen puhui, tavallisesti äreän vaitelias, kitkuisenmakuinen mies.\n\n— Tämä se on niitä parhaimpia hetkiä jätkän elämässä, tämä, että\nkylmänkohmeesta vähän sulaa...\n\nKuivuvat vaatekappaleet höyrysivät ja haisivat, tuli humisi, valaisi\nihmiskasvot ja jätti ne jälleen varjoon, läski tirisi ja nurkkien\npimennoissa tipahteli herkeämättä.\n\nMutta Juntunen puhui edelleen:\n\n— Kotiinsa sitä on tullut kun kämppään. Mutta saattaa sitä sielläkin\nsaada ravakan herätyksen. Oli hyvinkin paikalleen, että sinä, Kovasin,\nkysäisit, että suvaitseeko isäntä vieraita... Muistui tässä mieleen,\nkuinka kerran olin yksin yötä metsäpirtissä. Nukuin kaikessa rauhassa,\nniin yösydännä rämäytettiin kämpän ovi auki ja minua ravautettiin\npistolla pitkin pintaa...\n\nTulen humina, korven synkeä huokaus seinän takana, vesipisarain\nsipisevä tipahtelu pimeydessä myötäili sopivasti tätä kitkuisen\nJuntusen totista tarinaa.\n\n— Mikä se sitten oli? kysäisi Kovasin pitkän äänettömyyden perästä.\n\n— _Se_ kaiketi se tietenkin oli! vastasi Juntunen vähän kyllästyneenä.\n— Mikä siellä muu yösydännä sydänmaassa... Ei siellä mitään näkynyt,\nvaikka minä kiersin kämpänkin. Kuu vain kumotteli... Sen enempää ei\nkuulunut, vaikka minä valvoin aamuun asti...\n\n— Sepä oli ravakka kummitus! Löikö tuo raskaalla kädellä?\n\n— Kipeästi kävi. Kun tarkastelin, niin ihossani oli punainen rantu,\nkuin liidulla vedetty, kantapäästä päälakeen asti...\n\n— Pitkä sillä on ollut siima...\n\n— Oneelta minusta tuntui, niin että lähdin päivän valjettua nostelemaan\nkoko kämpältä, vaikka olin tullut sinne viipyäkseni, töihin,\nhakkaamaan...\n\n— Ei kummakaan. Se oli julmin kummitus, mistä milloinkaan on kerrottu,\nsanoi Kovasin. — Kerran minä joutessani lueskelin kirjoja, joissa\nkerrottiin, kuinka tiedemiehet pyrkivät tutustumaan henkimaailmaan ja\ntutkimaan näitä asioita...\n\n— Mitä ne niistä tutkivat? tutkaisi Juntunen uteliaasti ja\nepäluuloisesti.\n\n— Ei sitä selvään sanottu, mutta minä luulisin, että herroilla on\nmielessä ottaa nekin orjikseen. Hengethän elävät kevein eväin,\nleivättä ja läskittä, ja tuskinpa ne tarvitsevat kämppääkään. Mutta ne\nkirjoissa kuvatut henget, joiden kanssa tiedemiehet olivat tekemisissä,\nolivat vain jonninjoutavia, lapsellisia lepertelijöitä. Tämä sinun\nsiimahenkesi on kokonaan toista laatua, oikea suomalainen, railakas\nmetsäpiru. Sen kun herrat saisivat voitimikseen, niin kyllä alkaisivat\ntahkot pyöriä...\n\nJuntunen mulkoili Kovasimeen pahasti, mutta vaikeni ja upposi\ntavalliseen, äkeään äänettömyyteensä. Kovasin oli jostakin etelästä,\npuheistaan päätellen sitä ja tätä yritellyt mies. Hänen juttelussaan\noli jotakin herrahtavaa ja sai helposti sen käsityksen, että hän ei\nollut mikään tosijätkä, vaan halusi vain jostakin syystä, kokeilla\ntätäkin elämää ja kiertelyä metsäkairoilla...\n\nHänen ylimielisiltä kuulostavat mietelmänsä olivat nyt jollakin\ntavalla haihduttaneet Juntusen totisen tarinan hioman kolkon ja\nsynkeän tunnelman. Muisteltiin aikoja, jolloin tämä kämppä oli ollut\nuusi, jolloin savotta humisi näillä mailla. Kerrottiin sen aikaisista\ntienesteistä ja tapauksista. Mukana oli ainakin pari miestä, jotka\nolivat tällä kämpällä ennen asumalla asuneet. Samalla tulivat viimeiset\nsyönti- ja kuivausaskareet toimitetuiksi ja miehet hankkiutuivat\nlevolle.\n\nKämppä oli nyt kuuma kuin pätsi. Osittain senkin vuoksi oli matkueen\nnuorin, Simo Ranta, jättäytynyt kauimmas makuulavan nurkkaan, jossa\nherkeämätön vesirippu soitteli hänen korvansa juuressa, pyrkien\nheittelemään pärskeitä kasvoille. Hän oli vahva nuorukainen ja elämä\noli hänestä hyvin mielenkiintoista. Kastuminen ja väsyminenkin oli\nhänestä vain mieluista. Kaikki oli hänelle uutta. Hän oli ensi kertaa\nkaukana maailmalla ja kaukainen maailma oli hänestä hyvä. Hänellä oli\nliivintaskussaan seteleitä, hänelle kokonainen omaisuus, rikkaus. Hän\nsuunnitteli, mitä hän niillä tekee kotipuolessaan. Aidilleenkin, Rannan\nmuorille, hän ojentaa ison setelin...\n\nTuli humisi, tuuli huokaili, vesi tipahteli. Tuntui hyvältä, että\nheitä oli monta kämpässä. Yksinäistä voisi hyvinkin uhata ja ajatuttaa\nJuntusen julma ja salamyhkäinen herätys...\n\nLopulta tuli syvä, musta uni, josta Simo Ranta heräsi tulen hohteeseen\nja räsähtelyyn, savuun ja kitkuun, kirouksiin ja ylösryntääviin\nihmishahmoihin. Liian kovasti on rähjäistä tynnyriä lämmitetty. Tuli\noli päässyt valloilleen ja riehui nyt kuin iloinen peikko kämpän\nkatossa ja kamiinan puoleisessa seinässä.\n\nSimo harasi riisuttuja vaatteita ja päänalaisena olleen repun\nkainaloonsa, tempasipa hän orsipuulta puolittain vaistomaisesti\nsaappaansakin ja ryntäsi ulos muiden jäljessä. Siellä vallitsi sade ja\npimeys, jota palavan kämpän lieskat alkoivat valaista. Oli ilmeistä,\nettä mitään ei ollut tehtävissä. Vanha metsäpirtti oli palava poroksi.\n\nMiesjoukko tarkasteli tulen hohteessa pelastettuja tavaroitaan ja\nveteli ylleen vaatekappaleita. Mutta osa heidän omaisuudestaan, jota\nei juuri ollutkaan enempää kuin linnulla, höyhenien verran, oli jo\nauttamattomasti tomua ja tuhkaa.\n\n— Olipa se herätys väsyneille miehille! Vielä ravakampi kuin se, jonka\nJuntunen oli saanut...\n\n— Miksi pirussa ei pantu tulivahtia?\n\n— Se viisaus on nyt myöhäistä, sanoi Kovasin. — Tässä seisomme kuin\nJukolan veljekset...\n\n— Liivit! kirkaisi nuori Simo Ranta. — Liivit jäivät lavalle...\n\nHän alkoi ilmeisesti töytätä tuleen, niin mielettömältä kuin sellainen\naie näyttäkin. Mutta Kovasin kouraisi häntä lujasti olkapäästä.\n\n— Mitä noilla liiviresuilla?\n\n— Niissä oli rahat!\n\n— Raha on myöskin roskaa, kun niikseen tulee. Uutta sitä tienataan,\nmutta kasaa ei tehdä. Koi syöpi ja ruoste raiskaa ja varkaat kaivavat\nja varastavat ja tuli polttaa. Ole iloinen, nuori mies, että sait\najoissa terveellisen opetuksen...\n\nMutta Kovasimen viisaus ei tehonnut. Simo Ranta oli synkeä poika,\nsitä vaille ettei vesitellyt. Liian paljon hän oli kuvitellut noista\nseteleistään, kuvitellut rikkauttaan. Ja nyt hän olikin yht'äkkiä\nsurkean köyhä! Se oli raskas putous...\n\nLisäksi kävi ilmi, että saappaat olivat sittenkin ehtineet palaa\npiloille, koviksi kamaroiksi, jotka eivät mahtuneet jalkaan. Hän heitti\nne kiukuissaan tuleen:\n\n— Ota nuokin, ahma!\n\nOli pieni lohdutus, että monelle muulle oli käynyt yhtä\nhullusti. Olivatpa he menettäneet laukkujaan ja reppujaankin ja\nvaatekappaleitaan, muuan yksinpä housunsakin. Mutta rahan menetyksestä\nei puhunut kukaan muu. Ei heillä kaikilla tainnut sitä ollakaan. Viina\nja kortit ja mikä lienee oli tehnyt heille sen, minkä nyt tuli Simo\nRannalle.\n\nHe jäivät lämmittelemään ja odottelemaan päivän valkenemista palavan\npirtin ympärille. Taiteltiin havuja alle ja levättiin. Joku taisi\nurvahtaakin. Mutta nuori Simo Ranta valvoi. Tämä oli ensimmäinen\nkova isku, joka hänelle annettiin. Ensi kerran hän alkoi aavistaa,\nettä elämällä voi olla varalla paljon yllättävää, sellaista, joka ei\noikein maistu... Iäksi uppoutui tämä suuri nuotio hänen mieleensä,\nkekäleet, joiden lomiin hänen ensimmäinen rikkautensa oli rauennut niin\nhyödyttömästi, terhakka haju, joka nousi tulen lämmittämistä havuista...\n\nSe kulkue, joka aamuhämärissä alkoi vaeltaa kohti Kairan kirkkoa, olisi\nsyrjäisestä voinut näyttää melkoisen vistolta. Avojalkoja ja avopäitä\nja liinapaitoja. Joku vilkutteli likaisissa alushousuissa.\n\nJa yhä satoi vettä, suurin, kylmin pisaroin, ja erämaa huokaili suuren\ntuulen kourissa.\n\nSiellä pisteli Simo Rantakin avojalkaisena ja rahattomana. Mutta\nKovasimen puhe kajahti lohduttavana hänen korvaansa:\n\n— Älä ole milläsikään! Kyllä ne kengät aina saadaan, ja sitten kun mies\nseisoo saappaissa ei ole enää mitään hätää...\n\n\n\n\nKIVET\n\n\n— Sillä nauraa saa, sanoi Vasakka-Leko.\n\nJa sitten hän nauroi kauan, niin kauan kuin häntä huvitti.\n\n— Vaikka ei tuolle oikein nauraakaan saata, jatkoi hän juttua. —\nParemmin minun sääliksi käypi, kun köyhä ja isoperheinen mies tulee\nniin kouhoksi, ettei sanomalla usko...\n\n— Vaan jos se jotakin löytää! karjaisi joku.\n\nVasakka-Leko rassaili piippuaan ja hänen laihaa ruhoaan hytkäytti niin\nylenkatseellisesti, että silloin piti kertakaikkiaan uskoa, että piste\noli pantu sen asian päähän. Mutta saatuaan piipun tyydyttävään kuntoon,\nhän varmuuden vuoksi sanoi mielipiteensä selkein sanoinkin:\n\n— Jottako Joro jotakin löytäisi! Eri miehet ne ovat, jotka löytöjä\ntekevät ja eri paikoista! Joka niistä asioista jotakin tietää, se\nnäkee jo muutamalla silmäyksellä maiseman muodosta, onko toiveitakaan\nlöydöistä. Se on maisema silloin ikäänkuin tiineen näköinen. Mutta\nnäillä main, ei merkkiäkään...\n\nSe oli siitä poikki. Sillä Vasakka-Leko oli tietävä mies ja puhelias\nmies ja maailmaa kulkenut, tämän maapalleroisen ympärikin matkustanut\naivan avoimin silmin. Häntä oli parasta uskoa. Hän oli elämässään ollut\njos jonakin, tunnustellut ja tutustellut, tehnyt ja koetellut kaikkea.\n\nEikä tässä asiassa liioin kaivattu hänen todistavaa sanaansakaan. Oli\nilman muuta selvää, että Jorolla oli kairat repullaan. Eikä se enää\nollut mitään kouhoutta tai maannousua, jota voi olla sukusensa kenessä\ntahansa. Se oli ilmeistä järjen pimennystä.\n\nTämä Joro, köyhä mökinmies, oli nimittäin saanut sellaisen ällin,\nettä hän kuljeskeli metsissä mahtava kivivasara, settari, olalla\nja etsiskeli kiviä ja kallioita, hakata nyrhitti niistä kappaleita\nja kanniskeli niitä taskuissaan ja tuohikontissa, harmaita, köyhiä\nkivensiruja. Eikä hän etsinyt mitään porakiviä tahi tulenkestäviä\nkiuaskiviä, vaan hänen mielestään noissa tylynkovissa kivenjärkäleissä\nsaattoi piillä mitä hyvänsä, rautaa ja vaskea, tai tinaa tahi piru\nties vaikka kultaa ja timanttia, niinkuin jossakin, missä lienee,\nrikkaissa maissa. Oikean rikkauden suonen, emäkallion, se uskoi\nlöytävänsä ja kuljeskeli hupsunretkillään joutoaikoina ja valoisina\nkesäöinä, aluksi salaa, mutta myöhemmin julkisesti ja häpeämättä,\nsitten kun asia oli tullut ilmi, niinkuin kaikki tulee ilmi. Sillä\neihän sitä salli jumalakaan, että olisi jotakin salaista tai kätkettyä\nsuomalaisessa kylässä. Tuleehan se vängälläkin ilmi, jos miehen päätä\nrupeaa pettämään. Mutta Joro ei näyttänyt välittävän ihmisten puheista\neikä nauruista, vaan kuljeskeli metsissä, etsi ja kalkutteli kiviä\notsansa hiessä, kolhi niistä kappaleitapa kuului aikovan lähettää noita\ntotisia kivenmyhkyröitä tohtorin syyniin. Se oli naurettavaa ja samalla\nsurullista. Sillä olihan Joro köyhä mies ja isojoukkoinen ja kivet\neivät enää tämän testamentin aikana muutu leiviksi ja sananlaskukin\nsanoo, ettei enempää kuin hiiri kivestä...\n\nSai siinä jahkailla ja huoata, että kaikenlaista tautia sitä on.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKukapa olisi voinut aavistaa, että tässä Joron jutussa voisi piileillä\njotakin sinapin siemenen kaltaista, että hänen ennenkuulumaton ja\neriskummallinen tautinsa oli tarttuvaa laatua. Ei kuultu mitään enteitä\ntai ennustuksia, että kun aika on täytetty, niin moni kyläläinen, joka\non päästään niin varma, ettei usko sen sekoittuvan, vaikka sitä porossa\nkeittäisi, että läheisessä tulevaisuudessa moni taattu ja vakava\nmies ja nainenkin on kulkeva noilla samoilla Joron jäljillä, salaa\nja julkisesti, harhaillen pitkin maisemia, kaivellen, kalkutellen ja\nkätkien kiviä, tuijotellen niihin kuin hyviinkin aarteisiin, hautoen\npäänupissaan ties mitä upporikkaudesta ja suuresta muutoksesta...\n\nSillä eräänä päivänä kylään ajaa vouhotti auto, ajoi ja pysähtyi,\nja sen kiiltävän kuoren alta sukeltautui herrasmies, joka kyseli\nJoro-nimistä ihmistä. Sitten tiedettiin, että tämä outo mies oli\nniitä kiviherroja, geologeja, joille Joro oli lähettänyt surkeita\nsepelinsirujaan. Nyt ne kuuluvat yhteisymmärryksessä vasarat olalla\nkulkevan pitkin metsiä. Kas, että Joro kaikessa kouhoudessaan oli\nsentään saanut herratkin liikkeelle! Entäpä jos hänen vouhotuksissaan\npiili jotakin? Entäpä jos näissä tutuissa maisemissa lymysikin jokin\nouto rikkauden ja elämän muutoksen suoni? Tällainen salainen heikkoilu\nalkoi jo vaivata useita. Mutta Vasakka-Leko sanoi tuntevansa nämä\nasiat, kiviherratkin, jotka istuvat siellä ja joiden on joskus jotakin\ntohkaistava, etteivät näyttäisi niin joutilailta. Hän oli nähnyt näitä\ngeologeja jo ennenkin kaukana pohjainmailla, missä ne eivät viitsineet\nkävellä edes tunturiin, vaan availivat raakunkuoria majalan tyttöjen\nkanssa...\n\nMutta täällä ja tällä kertaa nuo samaiset geologit ja kiviherrat\nosoittautuivat hyvin toimeliaiksi ja aikaansaaviksi miehiksi. Erämaahan\nilmestyi mitä merkillisimpiä kojeita, moottorit käydä jumputtivat ja\nporat, timanttiporat, kuuluivat kaivautuvan sadoin metrin maan ytimiä\nkohti. Kohta kulki huhu pitkin maakuntaa, että uusi malmialue on\nlöydetty, oikea emäkallio. Puhuttiin rikkaudesta ja elämänmuutoksesta,\npuhuttiin ja varsinkin ajateltiin. Moni, joka oli aikoinaan kyllikseen\nnauranut Joron, köyhän mökkiläisen kivikuumeelle, kulki nyt itse samoja\nteitä, katseli ja kanniskeli ja talletteli kiveröisiä ja loi lävistävän\nteräviä katseita jokaisen harmaan kallion kylkeen epäillen, että sillä\noli jotakin kätkettävää. Kun kerran oli joku emäkallio, rikkauden\nsuoni, niin niitä oli tietenkin useampiakin. Moni haaveili omasta\nemäkalliostaan, josta saattoi koitua mitä tahansa...\n\nVasakka-Leko rassaili tukkeutuvaa piippuaan ja sanoi, etteihän sitä nyt\nvielä tiedä, malmeja on monenlaisia... Jo hänkin aikoinaan, silloin kun\ntuli lännestä, kun leikattiin se vuosiluku kolmetoista vuotta sitten,\njo hänkin näki pelkästä maiseman muodosta, että merkki pitäisi olla.\nHän lohkaisi kalliosta näytteen, mutta hän ei vielä siihen aikaan\ntuntenut malmeja tuossa muodossa, kiisuna, eivätkä niitä tunteneet\nSuomen herratkaan. Niin asia silloin jäi ja unehtui... Ja saattaa se\njäädä vielä nytkin. Sillä kaivostoiminta on toista kuin poran lyöminen\nkallioon...\n\nMutta ajan tullen nähtiin sekin ihme, nähtiin niin sanotun vuorityön\nalkavan. Satoja miehiä ilmestyi erämaahan, teitä tehtiin ja rakennukset\nkohosivat, ja räjähdysten tuima ääni ilmaisi, että ihminen oli alkanut\ntunkeutua maan uumeniin. Työ kiehui, metsäisen sydänmaan alakuloiset\nkasvot saivat aivan uuden ilmeen.\n\n— Nyt minäkin sen alan uskoa, sanoi joku niistä, joka oli pysynyt\nvahvana epäilyksissään ja uskonut vain maaseudun ikuiseen, jähmeään\nliikahtamattomuuteen. — Tässä on seisova kaivoskylä, kukaties kaupunki,\njuuri tuossa, jossa olen niin monena talvena nähnyt nälkäisen ketun\njäljet lumella. Mistä tämä muutos johtuu? Ettäkö maassa on malmia?\nMutta se makaisi siellä vielä sata vuotta kaikessa rauhassa, ellei eräs\npainotuote, missä puhuttiin malmeista ja malminetsinnästä, olisi osunut\nerään mökinmiehen käsiin, Joron, jonka sieluntila oli otollinen niille\nasioille. Siinä on jotakin sinapin siemenen kaltaista. Hän lukee, ottaa\njonakin aamuna lekan olalleen, kävelee metsissä, kalkuttelee kiviä ja\ntulee naurunalaiseksi. Ja siinä oli kuitenkin kaiken alku, sinapin\nsiemen...\n\nMutta sillä välin oli Vasakka-Leko saanut tukkeutuneen piippunsa\nrassatuksi.\n\n— Vai Joro! Ei nyt sentään! Jo kolmetoista vuotta sitten mäet täällä\ntärähtelivät, kun minä pistin dynamiittia louheen ja otin ensimmäisen\nnäytteen. Siellä ne kivet ovat vieläkin herrain hyllyllä, museossa.\nMakasivat ja viivyttelivät vain asiain unheeseen, ja kun lopulta\ntulivat, niin silloin tämä Joro vouhasteli vasaroineen ja saikin jotkut\nuskomaan, että hänestä se kaikki koitui, koko touhu... Pitäisipä se nyt\nnähdä, että eri miehet ne tällaisiin suuriin muutoksiin tarvitaan kuin\nmökin ukot...\n\nVasakka-Leko nauroi kauan, niin kauan kuin häntä huvitti.\n\n— Vai Joro, hihitti hän. — Vai meidän Joro! Ehei, muutakin siihen on\ntarvittu...\n\n\n\n\nJUNASSA\n\n\nVaunun pyörien ja ratakiskojen rauta viritti kolkkavan laulunsa\njunan matkatessa halki maan, jota peitti pimeyden suunnaton vaippa.\nSieltä ja täältä tuikkivat vain ikkunain valot merkillisen pieninä ja\nristikkoisina, kuin ne olisivat vankilain ikkunoita. Ehkä olivatkin.\nKukin niistä merkitsi pientä, ahdasta elämän kehää.\n\nTämä keikkuva junavaunu oli ottanut tuollaisten pienten tulien, pienten\nkehien äärestä monta yksilöä, kuljetti niitä, siirsi niitä halki\npimeyden kattaman maan. Monta pientä elämän ympyrää sivusi toisiaan\npinnallisesti, ehkä syvästikin. Kuka tietää? Kutakin noista yksilöistä\nkuljettivat omat syynsä, oma kohtalonsa. Mikä? Leipä ja huvi, raha ja\nrakkaus. Kuka tietäisi sen tarkemmin, sillä kaikki nuo levottomat tahi\ntorkkuvat yksilöt pysyivät kuitenkin omissa ympyröissään. He olivat\nsuljettuina oman tietoisuutensa vankilaan.\n\nJotakin kuitenkin näki, jotkut verhot repeilivät. Asu ja käytös, eleet\nja äänet ilmaisivat monien kehien laadun, ne olosuhteet, joissa heidän\npäivänsä ja yönsä vaihtuivat.\n\nVeturi hihkui ja vaunujono pysähtyi asemalle. Ihmisiä astui vaunusta\nja ihmisiä astui vaunuun. He kuljettivat kantamuksiaan ja omaa\ntietoisuuttaan, maailmansa keskipistettä. Heitä seisoi aseman lamppujen\nalla, tuijotellen omista ympyröistään tuota liikkuvaa asuntoa, joka\ntuli pimeydestä ja meni pimeyteen.\n\nSiinä astui junaan ratsuväen vääpeli. Hän asetteli valtavan\nmatkalaukkunsa hyllylle ja luurankotakki paljastui hänen manttelinsa\nalta. Niin, täällä on ollut hevosmarkkinat ja vääpeli on ollut\nostamassa armeijalle hevosia. Hän on hienosti hyvällä tuulella, kuten\nmarkkina- ja hevosmiehelle sopiikin. Hän puhuu toverilleen kersantille:\n\n— Sillä luutnantilla ei ollutkaan pilettiä. Minä kysyin, niin hän hyvin\nihmeissään sanoi, että tarvitseeko hän piletin! Tietysti, tietysti! Ei\nsellaista herraa olekaan, joka piletittä matkustaa. Tässä tulee nyt\nhieman kiire... Anteeksi! Tässä täytyy hieman levennellä...\n\nHän vetää matkalaukustaan papereita, kaavakkeita ja leimasimia ja\nkirjoittaa vaunun penkillä täytekynällään.\n\n— Mutta siinä on herra, joka tekee piletin...\n\nSen sanoi punakka, leveäharteinen siviilimies. Ilmeisesti hevosmies.\nEhkäpä vääpeli on ostanut häneltä laukkeja armeijaan. Ne marssivat\njoskus komeasti punahousujen alla torvien soidessa. Tram, tram...\n\n— Tässä on se mies!\n\nNuori, hoikka luutnantti tulee vaunuun ja odottaa. Hän saa paperin ja\npoistuu nopeasti asemarakennukseen.\n\n— Puhui, sanoi vääpeli, — että hänen pitäisi saada piletti Mikkelin\nkautta. Sillä on morsian siellä. Mutta ei nyt! Se tulee valtiolle\nkalliiksi. Saavat nyt jäädä turkin selät kulumatta...\n\nVanha rouva, jonka eloisat kädet tekevät lakkaamatta kudontatyötä,\nvilkastuu.\n\n— Kuulee, että herra on vanhapoika.\n\n— On, on, ja pysyy!\n\nJuna lähtee. Vääpeli täyttää piippunsa ja puhaltelee englantilaisen\ntupakan tuoksuvaa savua. Vanha, kumarainen mummo istuu häntä\nvastapäätä. Mummon kouraan ilmestyy myöskin piippu.\n\n— Eikö herra antaisi minunkin piippuuni tupakkaa?\n\n— Mielihyvällä.\n\nSiinä he sitten tupakoivat, mummo ja vääpeli. Vääpeli kyselee hänen\nmiessuhteitaan ja tulee ilmi, että mummon mies on kuollut monta vuotta\nsitten.\n\n— Eikö saisi olla jo uusi mies? Minä voisin olla puhemiehenä. Olen\ntuttava juuri niissä piireissä...\n\n— Ne miehet juovat. Minunkin mieheni joi kerran kolmensadan markan\ntilin kokonaan...\n\n— Kaiken, kolmesataa markkaa! No, sellaiset panevat kyllä epäilemään\nuutta yritystä.\n\nHe keskustelivat kieltolaista. Mummo ei suosi ryyppymiehiä, mutta\nei kieltolakiakaan. Miehet juovat kuitenkin pirtua, jota ei ennen\nollutkaan, ja rahat menevät ulkomaille.\n\n— Niin, niitähän ei nyt täällä olekaan monta kappaletta, sanoi vääpeli.\n\nTulee selville, että mummo on monella tapaa tietorikas ihminen.\nHän osaa ennustaa sekä kädestä että korteista. Kortteja hänellä ei\nkuitenkaan ole. Hän epäilee, ettei niiden mukana pitäminen ole oikein\nsopivaa.\n\n— Aivan! Se voitaisiin käsittää haureudeksi.\n\nMummo ei kersku kädestä ennustamisen taidollaankaan. Vähän hän tietää.\n\n— Mutta se pieni totuus on parempi kuin ne viisikymmentä valhetta.\n\nMummo tuijottaa rakosiksi painetuin silmin vääpelin kämmeniin ja puhuu\nmatalalla vanhuksen äänellä. Puuttumaton kaikissa suhteissa on vääpelin\nelämä ollut tähän asti ja yhä puuttumattomampi se tulee olemaan\ntästälähtien.\n\nNyt vääpeli näyttää unohtaneen äskeisen vakaumuksensa poikamiehenä\npysymisestään, sillä hän alkaa puhella sille siviilihevosmiehelle:\n\n— Niin jos te voisitte osoittaa jonkin sellaisen sopivan naisihmisen,\ntalousihmisen, karjakon tai muun, joka olisi perillä uudenaikaisesta\nmaataloudesta. Minulla kun on se maatila, eivätkä ne osaa sitä oikein\nhoitaa...\n\nTämä oli kai puhuttu siksikin, että aivan lähellä istui kaksi\nvaiteliasta neitiä, joiden täytyi kuulla kaikki. Vääpeli alkoi selittää\nhevosmiehelle talousrakennuksensa »tanskalaista systeemiä».\n\n— Se on liian laajaperäistä tässä selitettäväksi. Työselityskin on\nkuusitoista koneella lyötyä arkkia...\n\nKuitenkin hän selittää ja piirtelee savukelaatikon kanteen\npohjapiirustuksia. Kolmekymmentäkuusituhatta tiiltä on siihen\nrakennukseen mennyt ja kolmekymmentä tonnia sementtiä. Navetat, tallit,\nsaunat, kellarit, rehusuojat, liiterit, kaikki ovat saman katon alla.\nSiten on säästetty kolmesataa neliömetriä seinäpintaa, räystäitä ja\nties mitä kaikkea. Esimerkiksi alakerrassa olevan saunan savupiiput\nkulkevat yläkerrassa olevan tallin varsomiskarsinan vieritse. Pellit\nsuljetaan ja samalla lämmöllä, millä kylvetään, katoaa myös tallista\nkaikki kosteus, kerta kaikkiaan kaikki kosteus. Ja eläimet voivat\nhyvin. Se on tanskalaista systeemiä.\n\n— Kuka on tehnyt tuon rakennuksen piirustukset?\n\n— Minä poika!\n\n— Eri poika!\n\n— Niin. Mutta järjestelmä, periaate on, kuten sanoin, tanskalainen.\nKuulin sen henkilöltä, joka on ollut kaksi vuotta Tanskassa valtion\nvaroilla ottamassa selville uudenaikaisia aatteita maataloudessa.\nMarkkoja siihen rakennukseen meni ja nyt tuli tällainen aika, ettei\ntuotteilla saa juuri mitään. Mutta tottapa niitä markkoja oli minulla.\nJa tuhat vuotta se rakennus ainakin kestää. Perustus ei petä ja tiilet\neivät laho, eivätkä pala...\n\nNyt tuli vaunuun kookas, sarkatakkinen vanha mies, suulas, elävä ja\nreima savolainen. Näyttää kuten hän olisi väkijuomilta liikutettu.\nMutta niin ei ole asian laita. Muuten, Jumalan armosta, hän pysyy\ntuossa vireessä. Käypi ilmi, että hän on »Armeijan Setä». Hän kulkee\njoukko-osastosta toiseen ja saarnaa sotamiehille uskoa ja oikeaa\nhenkeä ja oikeaa vaellusta. Hän taputtaa vääpelin toveria, kersanttia\npolvelle ja sanoo, että nämä ovat oikeita miehiä. Näitä maa tarvitsee.\nNämä valvovat kun me nukumme. Hän ylistää ratsastavan, punahousuisen\njoukko-osaston komeaa ja ylevää näkyä. Vaikka hän ei itse ole vähääkään\nhevosmies, ei ole ollut poikasenakaan. Hän kertoo elämänsä ensimmäisen\nja viimeisen ratsastuksen.\n\nSen kertomuksen luuranko on tässä, kuivilla sanoilla, kuivilla\nyksitoikkoisilla kirjaimilla. Elävän, savolaissuulaan esityksen mehu on\nsiitä karissut.\n\nArmeijan Setä oli Antrean rintamalla ja puhkui vihaa ryssää vastaan.\nHän oli ja esiintyi sodassa, miehenä rivissä, eläväksi onnekseen.\nPahin kamppailu, mihin hän koko sodan aikana joutui, sattui hänen oman\npäällikkönsä ratsun kanssa.\n\nOltiin Heinjoella ja joukko-osaston päällikkö, tuikea jääkäri,\nmääräsi hänet viemään ratsuaan pois rintamalta. Sen etujalat olivat\nnimittäin vikaantuneet. Kuten sanottu, ei Armeijan Setä ollut koskaan\nollut tekemisissä hevosten kanssa. Siispä hän raapi korvallistaan ja\najatteli, että voi pahus sentään! Mutta sotamies on sotamies. Hänen\ntulee vain totella.\n\n— Kyllä, hyvä sotaherra, sanoi Setä. — Minä vien ratsun.\n\nHänelle annettiin paperit ja passitus, joilla hän saisi asemalla\nhevosen junaan ja ruokaa sille sekä itselleen. Hevonen satuloitiin ja\nSetä hilattiin yksissä tuumin korkealle, lasiliukkaalle istuimelleen ja\njalat sovitettiin jalustimiin. Sedällä oli yllään valtava sarkatakki,\njonka vuorin ja päällisen väliin oli sullottu viisisataa kirjettä\nynnä päässä koirannahkareuhka. Mutta vaikka hänen asunsa ei ollutkaan\nerittäin sotilaallisen koristeellinen, niin hän tässä uppouudessa,\nkorkeassa asemassaan tunsi rintansa nousevan. Hän tunsi itsensä melkein\nsotaherraksi, melkein Hindenburgiksi.\n\nMatka alkoi. Mutta viereisen talon pihalla oli hevosia ja päällikön\nratsu näki ne ja halusi seuraan! Se laukkasi sinne siitä huolimatta,\nettä Setä parhaan ymmärryksensä mukaan veti ohjaksista kaikin voimin\nja huusi ja pysäytteli. Pihalla olevat miehet saivat kuitenkin hevosen\nrauhoittumaan ja Sedän jälleen tielle.\n\nMutta nyt tuli vastaan kokonainen eskadroona ajaen toista tien syrjää\ntäyttä neliä. Ja ratsu, joka oli ihmeellisesti seuran kipeä ja jonka\nhallitsemisen salaisuuksista Setä ei ollut selvillä, pyörähti ympäri\nja lähti eskadroonan jälkeen. Setä veti ohjaksista ja huulet pitivät\nmahtavaa pärinää, mutta laukka vain yltyi. Valtavan takin liepeet\nviisinesatoine kirjeineen liehuivat kuten siivet ja koirannahkareuhka\npyrki putoamaan päästä. Hän korjasi sitä toisella kädellään, mutta\nhorjui samassa asemassaan. Jalat irroittuivat jalustimista ja pääsivät\nnyt vapaasti heilumaan ja hakkaamaan hevosen kylkiä. Sedän asemassa ei\nnyt ollut mitään rintaa nostattavaa, sotaherra- ja hindenburgimaista.\nHän oli tarttunut kaksin käsin hevosen harjaan ja huusi täyttä kurkkua.\nHänellä oli hätä, tosi hätä, hengen hätä. Pitikö hänen sotansa nyt\nloppua näin? Pitikö hänen kuolla kuulatta?\n\nMutta ratsu, jonka etuset olivat vialla, ei voinutkaan loppujen lopuksi\nseurata nelistävää eskadroonaa. Se jäi ja tyyntyi ravaamaan. Setä\ntärskyi, tärskyi liukkaalla istuimellaan. Päässä tuntui ikäänkuin\nsuuren veden aallot. Mikäli siellä oli jotakin hämärää ajatusta, oli se\ntämä: jos tästä pääsen, en tähän enää nouse.\n\nViimein hevonen tyyntyi kävelemään ja Setä ptruututteli ja määritteli\nsen pysähtymään ja keinotteli maahan eläväksi onnekseen. Hänellä oli\nhiki ja hän huokasi helpotuksesta.\n\nAsemalle oli kolme penikulmaa. Setä talutti hevosta. Se oli tuima\nvaellus. Ne viisisataa kirjettä painoivat hänen sarkakauhtanansa\nhelmoissa. Mutta hevosen selkään hän ei enää noussut. Ei uskaltanut. Ei\nollut sopivaa, että hän kuolisi kuulatta.\n\nSetä talutti hevosta ja vihasi sitä sydämestään. Hän olisi survonut sen\nsuohon jos se olisi ollut hänen omansa. Mutta se oli päällikön, koko\ntämän suuren touhun oma. Käsky oli annettu ja käskyä oli toteltava.\nHän vei hevosen sinne niihin se vietävä oli ja myöhästyi vielä sen\nvuoksi Viipurin valtauksesta, jossa hän suuressa vihassaan olisi\nollut mielihalulla nykimässä ryssää parrasta. Sillä kerran Kuopion\nasemahuoneessa oli sapelimiekka santarmi tuupannut häntä niskaan ja\nsiitä lähtien oli Setä perin sapessaan venäläisille.\n\nNiin hän kertoi tulien vilkkuessa mustilta maisemilta ja vaunun pyörien\nja kiskojen teräksen virittäessä jyskävän laulunsa.\n\nSitten hän kehui jälleen armeijaa, sen kuntoa, pukua ja ruokaa. Siellä\nsaa siankinkkua. Hän on itse syönyt sotamiesten pöydässä mahansa niin\ntäyteen, että on vain puhkunut, eikä puhumaan pystynyt, kuten olisi\npitänyt. Hyvät terveiset hän viepi sotaväen päällikölle ja armeijan\nylilääkärille Suomen armeijasta. Hän selittää, minkä laatuinen armeijan\nhenki on. Eivät he mihinkään lähde ellei heitä hätyytetä. Mutta jos\nhyökätään, niin voi silloin!\n\n— Mutta ei se tule ryssäkään. Se pelkää, ruoja! Koko maanpiiri pelkää\nnäitä suomalaisia, innostui Setä.\n\nTosin on Suomenkin armeijassa jotakin huonoakin. Hän on juuri\nollut Ilmajoella ja nähnyt siellä kaksituhatta sotamiestä, vankia.\nSeitsemällekymmenelle murhamiehelle ja sadoille siviilirikollisille hän\non siellä saarnannut. Se on ollut toisella tavalla vaikeaa kuin kerran\nliian siankinkun syönnin vuoksi. Mutta nyt hän menee joukko-osastoon,\njosta ei ole yhtään poikaa Ilmajoella eikä arestissa.\n\n— No, ei meiltäkään ole monta, sanoi rakuunakersantti.\n\n— Älkää te puhuko mitään! Ette te saa ylistysmerkkiä! Näkyipä tuolla\nvilkkuvan punahousuja. Te hevossaksat olette hurjaa väkeä...\n\nSitten Setä jälleen puhui pahaa venäläisistä, joiden olemassaolo näytti\nnostavan hänen sisintä sappeaan.\n\n— Kuulkaa Setä, sanoi se rouvashenkilö, jonka elävät kädet tekivät\nlakkaamatta kudontatyötä. — Luuletteko tulevanne tuolla opillanne\nautuaaksi?\n\nSetä näytti ällistyvän. Sillä hänen puheensa ja henkensä oli pitkän\naikaa yksin vallinnut koko vaunua.\n\n— Autuaaksi? Sehän on Herran kädessä, sanoi hän.\n\n— Ei Herra hyväksy tuota vihaa. Kristus on kuollut kaikkien ihmisten\npuolesta. Niin venäläisten kuin meidänkin puolestamme. Te lietsotte\nvihaa kansojen kesken. Jotka miekkaan tarttuvat, ne miekkaan hukkuvat...\n\nSetä, suuressa sarkatakissaan katseli tuimasti ja korotti äänensä:\n— Kun sinä kerran pääsit alkuun, niin eihän sinun suutasi tuki\nakanaisilla jauhoillakaan. Naisen luonto on sellainen. Jumala on\nkäskenyt meitä rakastamaan isänmaatamme. Minä luen jos kuuntelet. Tämän\non Lutherus kirjoittanut...\n\nArmeijan Setä otti taskustaan paperin ja luki jymisevällä äänellä koko\nvaunun kuunnellessa, kaikkien istuessa hiljaa penkeillään. Ainoastaan\nse vanha rouvashenkilö käytteli kiivaasti kudontapuikkojaan ja sanoi\nsekaan:\n\n— Minä olen kyllä sotilasperheestä, mutta en minä ota vastaan tuota. En\nsiinä hengessä kuin te...\n\nMutta nyt lähestyttiin pääteasemaa. Päällystakkien yllevetoa ja\ntavarain kokoilua. Setä pisti paperin taskuunsa ja sanoi, että ihmisen\ntulee ennen kaikkea olla iloinen. Silloin maistuu ruoka ja unikin.\nTämä puhe oli merkillinen vastakohta hänen lukunsa jymisevälle\njuhlallisuudelle.\n\nVeturi hihkui. Monet valot loistelivat ja ajoneuvojen melu kuului kuten\njättiläiseläimen huohottava hengitys. Sinne katosivat kaikki nämä\nminät, maailmansa keskipisteet. Sinne veivät oman tietoisuutensa kehää\nvanha vaimo ja vääpeli ja kudontapuikkoja ja kieltä yhtä sukkelasti\nkäytellyt rouvashenkilö. Kaupungin meluun katosi Armeijan Setäkin.\n\nVaunut jäivät tyhjiksi, nuo huoneet, jotka ovat niin monesti kulkeneet\nhalki valoisan tahi pimeän maan. Kuinka monet silmät ovat katsoneetkaan\nnoiden akkunalasien lävitse? Mitkä aiheet ja ajatukset, himot ja\nhuolet ovatkaan eläneet kaikilla noilla istuimilla ja tulevat elämään\nhuomennakin! Ne vaunut seisovat siellä hetken kiskoillaan, täyttyvät\nja vierittävät jälleen halki maan monia pieniä elämän kehiä, jotka\nsivusivat toisiaan pinnallisesti tahi syvästikin.\n\n\n\n\nNOTKOLAINEN TUOHUSTAA\n\n\nNotkolainen iskeä kalahutti kirveellään viimeisen kerran. Hänen\nedessään oli aimo kasa pilkotuita tervaksia, punanhohtavia ja melkein\nmustanpuhuvia, oikeata laatua. Niistä nousi juuri tervaspuulle\nominainen, pirteä, Notkolaisen nenään erikoisen elähdyttävä ja mainio\nhaju.\n\nHän alkoi sulloa puita manillasäkkiin, ikämiehen kasvoillaan lauhkea,\nikäänkuin maisteleva ilme. Ympärillä tihentyi heinäkuun viimeisen\npäivän iltahämärä, loppukesän yön pehmoinen, salamyhkäinen pimeys, jota\npilveilevä taivas vahvisti, harmaat, lämpöiset pilvet. Pihlajapensas\nseisoi liikahtamattomana kuin jotakin kuunnellen, ja hämäryydessä\nsojottivat perunanvarret tulvillaan kasvamisen himoa. Nyt peruna vasta\noikein kasvoi, öiden pimetessä. Melkoisia mukuloita oli jo juurilla,\nmullan syvässä pimeydessä. Muori oli mielinyt jo niitä kaivaa, mutta\nNotkolainen oli sen jyrkästi kieltänyt. Ei vielä, ei ennenkuin saatiin\nkalaa!\n\nSillä mitä olisi uutisperuna ilman kalaa, tuoretta kalaa, Kylmäsjoesta\nomin neuvoin pyydystettyä! Se oli Notkolaisen vanha pitämys.\n\nLepakko lepatteli pihlajan ympärillä, tuo musta, synkeä nahkasiipi,\nja Notkolainen nuuski ilmaa. Sää oli oikea, juuri sellainen kuin olla\npiti...\n\nUkko kävi äkkiä kärsimättömäksi, potkaisi täyttämäänsä puusäkkiä, avasi\nsuunsa ja parkaisi kärsimättömän äänen hiljaiseen ja hienoon heinäkuun\nviimeisen päivän iltaan:\n\n— Missä se poika kuhnii?\n\nNotkolainen oli tyytymätön juuri aikamieheksi saavaan poikaansa,\nvelttoon, uniseen, kolhomaiseen. Ei se ymmärtänyt edes\nkalanpyydystämisen jalosta taidosta...\n\nMökin ovi kävi. Sieltä se kuitenkin nyt tuli, kolistellen.\n\n— Mitä tuossa nyt huutaa! Vaihtaisitte torvenne leipään...\n\nSuuta sillä nuorukaisella jo oli, suuta eikä mitään muuta. Vähälle\nsoudatukselle on tainnut poika jäädä. Mutta kylläpähän maailmanranta\nneuvoo. Ei Notkolainen itse enää jaksanut...\n\n— Heitähän säkki selkääsi! ärähti hän. — Lähdetään.\n\n— Kyllä kaiketi se kannattaa muutaman ruotoisen sitin takia! Niillä\nvielä tappaa itsensä, ja on sekin kuolema, ruoto kurkussa.\n\nPoika oli tyytymätön, mutta nosti kuitenkin säkin selkäänsä ja mennä\nhoiperteli edellä, sijoitellen hiljoilleen kalisevaa taakkaansa aina\nuudelleen parempaan asentoon honteloon selkäänsä. Notkolainen itse\nkäveli jäljessä, atras ja koura olallaan, hänelle melkein pyhät\nvälineet. Miten harmittaa kuulla kehittymättömän nuorukaisen nurinaa!\nTulleeko hänestä miestä? Notkolaiselle itselleen kun nämä loppukesän ja\nsyksyn tuohusretket olivat elämän juhlahetkiä...\n\nHe mennä kuuhkivat ärtyisässä sovinnossa korkeita jokiahteita\nalasvirtaan. Heidän toisella sivullaan kohisi ja solisi Kylmäsjoen\nkoskinen vesi ja toisella puolella kohoili kylän asumusten tummia\nrykelmiä, loppuvan heinäkuun hämyyn kääriytyneinä.\n\nHe tulivat kosken jalkaan, kosken alapuolelle, missä Notkolainen latoi\nheti tervaksia kouraan, vuolaisi sytytyslastut ja viritti tulet.\nMiellyttävänä pilkotti paisuva valo ja pimeys ympärillä näytti entistä\nsakeammalta. Oivalliset puut paloivat pian räiskyen, ja Notkolaisukko\nheitti kannatusnuoran kaulaansa, sovitti kouranvarren haarukan\nreiteensä, otti ylösalaisin olevan atraimen sauvakseen ja kahlasi\nveteen. Älhysti karkasi kylmä vesi saappaisiin ja housuihin. Mutta\nNotkolainen tiesi vanhastaan, että siihen kyllä tottuu.\n\nKomeasti loimotti tuohustulen rome loppuvan heinäkuun yön pimeydessä.\nSe paljasti Kylmäsjoen vedenalaiset salaisuudet väkevämmin kuin\näkeinkin päivän valo, kivisen maailman, jossa liekokasvit lepattelivat\nvirrassa kuin kuolleitten vedenjumalien parrat. Jo Notkosukon tottunut\nsilmä, jonka kyllä nykyään jo piti etsiä vahvistusta nyt tulen\nloisteessa välkkävistä laseista, joita hän ei tahtonut löytää kylliksi\n»väkeviä», jo Notkolainen äkkäsi tupenmittaisen hauen haamun tulensa\nloisteen valopiirissä. Siellä se loikoi, joko syvässä unessa tahi\näkillisen valonloisteen tyrmistyttämänä, siitä seikasta Notkolainen ei\nollut päässyt koskaan oikein selville. Tottuneesti hänen atraimensa\nkäännähti terä alaspäin, julmasti uhkaavaan asentoon. Pisto tapahtui ja\nkuolema lankesi salaman kaltaisena alas Kylmäsjoen pohjaan, alas pahaa\naavistamattoman kalasen niskaan. Sitten atras käännähti jälleen ja\nkala päristeli avuttomana sen piikeissä. Notkolainen kahlaili rantaan,\nantoi kalan pojalleen ja sai tulikouraansa lisää tervaksia, joihin tuli\ntarttui hanakasti, melkein kuin hihkaisten.\n\nNiin Notkolainen kahlaili virtaa ylöspäin. Tuli loisti ja joen virta\nvilisi tulen hohteessa. Säkenet ja hiilet sähähtelivät pudotessaan\nveteen. Välistä kahlaaja humsahti niin syvään, että hänen pitkän\nsarkatakkinsa helmat viistivät vettä. Outo olisi voinut luulla, että\nukko on kurjassa jamassa, kärsimässä veden märkyydessä ja kylmyydessä.\nJa kuitenkin hän tunsi elävänsä elämänsä juhlahetkiä...\n\nTämä oli jotakin, jonka vuoksi oli kannattanut tulla maailmaan ja\nneuloa pitkästi jos pitkästikin ommelta, elääkseen. Sillä ammatiltaan\nNotkolainen oli pitäjän räätäli. Syksyinen tuohusretki Kylmäsjoella\noli jotakin, joka korvasi hänelle elämän tavallisen yksitoikkoisen\ntylsyyden. Sitä oli ehkä vaikea selittää, mutta se maistui, eikä\nkoskaan menettänyt makuaan...\n\nJa ukon silmälasit välähtelivät ikäänkuin himokkaasti tervastulen\nhohteessa. Hän pisti kuoliaaksi useampia pienoisia haukia ja mateen\nvonkaleenkin, jonka rumuudelle ja limaisuudelle puusäkkiä kanneksiva\npoika syljeskeli, pistipä hän pari mustaselkäistä hailiakin väkevästä\nvirtapaikasta.\n\nKylmäsjoki, vaikka ei ollutkaan rikkaimpia veden viljasta, antoi aina\nsentään jotakin. Eikä koskaan tiennyt mitä yhdyttäisi...\n\nNiinpä Notkolainen, ollessaan kahlailemassa rantaan saadakseen uutta\npuuta kouraansa, alkoi äkkiä tiirailla silmälasiensa lävitse himmenevän\ntulen hohteessa, ja alkoi epäillen tupista:\n\n— Onkohan tuo kala, onkohan? Kovin näyttää kookkaalta...\n\nHän koetteli epäiltävää haamua atraansa varrella ja alkoi päiväillä:\n\n— Kala se oli, kala! Pistää olisi pitänyt...\n\nPoika rannalla älskäsi:\n\n— Vielä niitä nyt kepillä koitella! Eihän kala sitä kärsi.\n\nSuuri kala oli todellakin nyt mennyt ja lymynnyt johonkin, josta sitä\nei enää löytynyt, vaikka Notkolainen kuinka liehutteli etsivää tultaan.\nMutta hieman ylempänä hän äkkäsi toisen suuren kalan ja alkoi tupista:\n\n— Siinä se nyt taasen on, suuri!\n\nHän lähestyi varovaisesti, tarttui atraansa varteen oikein kaksin käsin\nja iskeä ähmäisi. Nolona hän sitten päästeli vettynyttä pohjapuuta\natraan väkäsistä, ja poika rannalla älskäsi:\n\n— Se se passaa hyvästi, puuta pistää ja kalaa koittelee varrella...\n\nMutta vielä suurempia yllätyksiä tapahtui Notkolaiselle tällä\ntuohusretkellä.\n\nKylän poikia oli kuljeskelemassa loppukesän yön pehmoisessa pimeydessä.\nJa Notkolaisen tuohustulien rome näkyi kauas. Ehkä pojilla oli jotakin\nNotkosukkoa vastaan tahi ei ollut mitään. Oli vain mieluista, että\ntapahtuisi jotakin. Sitäpaitsi he voivat hyvitellä mieltään sillä\nseikalla, että Notkolaisen kalanpyydystys oli laadultaan luvatonta,\nlaissa kiellettyä. Pieni muistutus olisi hyvin sopivaa...\n\nJa poikaviikarit hiipivät lähemmäksi yön hämyssä. Notkolaisen laiska\npoika oli kävellyt vajenevine puusäkkeineen rantaa ylös saadakseen ehkä\npienen torkahduksen, ja tuulastaja itse kahlaili juuri joen partaalla\nkasvavien matalien leppäpensaitten takana. Pojat löysivät pensaitten\njuurelta vettyneen, raskaan uppopropsin, oikean lieon. He heittivät\nsen pensaan yli ja pääsivät onnellisesti tuumansa perille. Raskas puu\nputosi täsmällisesti Notkolaisen tulikouran varren päälle, jolloin tämä\ntuupertui nenälleen jokeen, tuohustulen sammua tupsahtaessa sähisten ja\nsäkenöiden.\n\nSe oli yllätys kertakaikkiaan Notkolaiselle. Pärskytellen, patistellen,\nsyleksien vettä ja vastoin tapojaan kiroillen hän lopulta selvisi\nrannalle pimeän päässä. Poikaviikarien naurunhohotus oli oikeastaan\nsuuri helpotus hänelle. Siitä selvisi, että yliluonnolliset voimat\neivät sentään olleet liikkeellä...\n\nPoika puusäkkeineen oli myöskin pahasti säikähtynyt, ja nyt hän nurisi,\nettä sen siitä saa, joutavasta joen porkkaamisesta. Mutta Notkolainen\njulisti, että poika ja koko kasvava kansa oli jäänyt vähälle\nsoudatukselle. Vielä he saavat, saavat niinkuin maailma antaa...\n\nSellaisen lopun sai Notkolaisen tuohusretki. Hän oli märkä ja vettä\ntippuva päästä hännäntutkaimeen. Yön hämy kätki laupiaasti hänen\nsurkean hahmonsa. Mutta pahinta oli, että hänen puhtain nautintonsa\noli nyt pilattu ja liattu. Miten hän voisi enää tämän jälkeen\nrauhallisella, nautiskelevalla juhlamielellä kahlailla Kylmäsjoessa...\n\nKaloja sentään riippui tälläkin kertaa vitsassa, riippui pulskankin\nkeiton verran. Mikään ei estäisi niitä maistumasta uutisperunain kanssa.\n\n\n\n\nURAKKAKIRKONKÄVIJÄ\n\n\nJo paljon ennen joulua talvi näytti tapansa. Koko taivaanvahvuus oli\nyhtenä tuulen ja tuiskun nujakkana. Kun tyyntyi ja selkeni, niin tuskin\naidanselkiä ja seipäänneniä siinsi kinoksista.\n\nMäen isäntä katseli akkunasta upottavan tahi tuulen koviksi kinoksiksi\npiiskaaman lumen runsautta ja ajatteli, että nyt se on alkanut:\ntalvinen rauha. Ei tapahdu hevillä esimerkiksi sitä kummaa, että isäntä\nvaljastaisi ruunansa ja ajaa körötteleisi kirkolle. Ja Mäen isännästä\ntuntui erityisen tärkeältä, että kuulutukset ja uutiset kulkeutuisivat\nkylään ja hänen korviinsa, olipa sää mikä tahansa. Sillä hän oli\nsitänykyä kunnallislautakunnan puheenjohtaja, jonka ei sopisi elää pää\nsäkissä. Mutta eipä hänenkään tehnyt mieli lähteä tuolle talviselle\nkirkkotaipaleelle. Hän tunsi tarpeeksi hyvin niiden puolenkymmenen\nneljänneksen maun, töhmeröisellä tiellä, tuiskussa ja pakkasessa.\n\nMutta keskellä lumisen lohdutonta maisemaa, josta jonkun melkein\ntyystin hautautuneen seiväsparin huippu siinsi, alkoi Mäen isännän\novelassa talonpojan päässä itää uusi ajatus.\n\nYksinäinen resutalonpoika kitisevine vitsasaverikkoineen näyttää\navuttomalta talven laajalla ja pehmeällä ja kylmällä kämmenellä. Mutta\nkokonainen kyläkunta niitä on kuin onkin vahva ja pystyy voittamaan\nvaikka niin sanotut talven kahleet. Voisi esimerkiksi jakaista\nkirkkomatkat vuoropyhiksi. Mutta Mäen isäntä tunsi väkensä. Isännät\nsäälisivät hevostaan ja ruumisparkaansa ja laiminlöisivät vuoronsa, ja\nsää kuvastelisi aina niiden silmissä sellaiselta, ettei sinne sekaan\nmahdu. Sitäpaitsi ei kaikkien mielellä ja kielellä käsitetty ja jälleen\ntulkittu edes kuulutusten sisältöä.\n\nMutta voisihan kirkonkäynnin myydä urakalla vähimmän vaativalle.\nSillä rahan, tienestin, edessä kinokset alenevat ja ilma lauhtuu.\nPalkkalainen ponnistelee useimmiten urakkansa täyteen. Sitäpaitsi\nkirkonkäynti tuskin kuulosti työltä, josta järin paljon vaadittaisiin.\nKyläkunta jaksaisi sen yhteisvoimin sangen hyvin kustantaa. Siinä\nsivussa voisi pitää silmällä sitäkin seikkaa, että kirkonkävijä olisi\nmielensä ja kielensä puolesta toimeen sovelias.\n\nNäin oli Mäen isännän päämuhkurassa siinnyt ja syntynyt ajatus, joka\nvoi olla melkoisen harvinainenkin Suomen kirkon historiassa. Ja hän oli\nisäntämies, henkilö, jolle luonnostaan kuuluu toteuttaa ajatuksensa\ntekoina ja toimintana. Niinpä hän oitis kutsui kyläkunnan muut isännät\nkokoon vartavasten käsittelemään tätä asiaa. Hän oli puhelias mies ja\nosasi selittää kuinka edullista kylälle olisi, että kaikki kuulutukset\nja uutiset tulisivat tiedoksi säännöllisesti ja tuoreeltaan. Sitäpaitsi\nolisi kylälle kunniaksi, että sieltä aina olisi kirkonkävijä liikkeellä\ntuulipa tahi tuiskusi. Antamatta isännille tilaisuutta liikoihin\nniskanraapimisiin ja tuumitteluihin, johon heillä luonnostaan oli\nmelkoinen taipumus, Mäen isäntä vielä samassa tilaisuudessa piti\nurakkahuutokaupan, jossa Mäen kylän kirkossakäynti tarjottiin vähimmän\nvaativan suoritettavaksi.\n\nJa niin tapahtui, että Mäen kylä sai erityisen urakkakirkonkävijän.\nSellaisiakin yhteistoiminnan muotoja on siis esiintynyt Suomenmaassa.\n\nToimen otti hoitaakseen eräs nuorenpuoleinen talokas, kevyt ja\nmelkoisen suruton luonnoltaan, sekä ripeä suksimies että hyvän hevosen\nomistaja. Lisäksi hänellä oli suuta yllinkyllin, niin että sieltä sopi\ntulemaan kaikenlaatuiset terveiset. Hän aikoi noin kevyinä pyhätöinään\nruopaista kyläkunnalta kahdentoista markan vuotuisen tulon, joka\nmaksettaisiin manttaalin mukaan asetettuna ylimääräisenä verona.\n\nHeti uudelta vuodelta Mäen kylän uuden toimen haltija ryhtyi hoitamaan\nvirkaansa. Uskollisesti hän ajaa körötteli tahi hiihtää hankasikin\nkirkkoon olipa sää mikä tahansa ja piti Mäen isännän ja koko kylän\ntiedoissa ajan tasalla. Hän istua kyyrötteli jokaikinen sunnuntai\nkirkonpenkissä ja kuunteli sanan kajahtelua kylmän kirkon seinistä.\nHänen itsepintainen hahmonsa herätti jo vanhan rovastin tylsistyneen\nhuomiokyvyn. Mikä tuota miestä vaivasi? Minkä kutsumuksen Jussi\nKorkatti Mäen kylästä oli tänä talvena saanut? Siinä se vain istui\njoka sunnuntai vaikka kuinka olisi lunta tuprutellut taikka pakkanen\npaukkunut kirkon seinissä. Siinä se vain istui ja näytti tavalliselta\nsynteihinsä paatuneelta ihmiseltä, jolla on ikävä olla. Mikä\nihmeellinen sanan nälkä sen siihen paiskasi jokaikinen sunnuntai?\n\nSillä eihän rovasti tiennyt, että siinä istui Mäen kylän palkattu\nkirkonkävijä, joka velvollisuudentuntoisesti täytti urakkaansa, joka\nei aina tuntunut perin keveältäkään. Sillä vilu oli ja ikävä ja mieli\npyöri maallisissa...\n\nJussi Korkatin, nuorehkon isäntämiehen, itsepintainen kirkkohahmo\nsukeutui vanhalle rovastille mieltä kiusaavaksi arvoitukseksi.\n\nSillä rehellisessä mielessään vanha rovasti tunnusti todeksi kansan\nmielipiteen, että hän on pappi, joka ei edes messuta osaa, vaikka\nhuonolla saatollaan kuitenkin saarnata äikyttää, vaikka onkin pätevä\nkirkonmies, joka on neljäkymmentä vuotta kuolleet haudannut, eikä ole\nkukaan takaisin tullut...\n\nMikä sen sitten tuon Mäen kylän isännän tuohon kirkon penkkiin paiskasi\ntaipaleista ja talven säistä piittaamatta? Ehkäpä sana sittenkin\nvaikutti? Ehkäpä rovastin äikyttävä ääni ei turhaan kimpoillut talvisen\nkirkon huurteisista seinistä?\n\nNäissä ajatuksissaan vanha rovasti silmäili pitkään ja tutkivasti Mäen\nkylän arvoituksellisen itsepintaista kirkonkävijää tuossa puoliautiossa\nkirkossa. Silloin Jussi Korkatti tunsi olonsa entistä epämukavammaksi\nja syventyi tutkimaan penkkien ja seinien yksityiskohtia, ajatteli\nhevoskauppaa, joka hänellä oli tekeillä Moilasen kanssa, mietti, että\nseuraavalla kirkkomatkallaan hänen on tuotava pyssynsä sepille, se\nkun pyrkii suupaloksi ja kevätkin lähestyy ja metso alkaa laulaa,\ntuumiskeli jos jotakin päästäkseen ikävästä tunteesta, että hän istui\nsiinä eräänlaisena pettäjänä, istui, vaikkakin vanhassa ja vahvassa\nkirkonpenkissä, ikäänkuin pilkkaajat istuvat...\n\nSillä Mäen kylän uuras kirkonkävijä ei tuntenut olevansa kirkonkipeä\neikä jumalansanan vaivainen. Päinvastoin, hän oli terve ja terhakka ja\ntämä maailma maistui hänestä mainiolta. Hän odotti vain kuulutuksia,\njoiden sisällöstä hänen oli vietävä tieto Mäen ukolle.\n\nKirkossa olo alkoi urakkakirkkomiehestä tuntua niin tukalalta, että\nhän siitä lähtien mielellään oleskeli ulkosalla saarnan ja muiden\nkirkonmenojen ajan ja pujahti sitten sukkelasti sisään kuulutuksia\nkuulemaan. Mutta siinäkin tapauksessa häntä tuntui vaivaavan vanhan\nrovastin kiusaantunut katse: siinä se taasen on Mäen kylän ikuinen\nkirkonkävijä, puikkelehtija...\n\nKaikesta huolimatta Jussi Korkatti suoritti urhoollisesti\nkirkkomatkansa kevätkelirikkoon asti, vaikka huomasikin ottaneensa\nkantaakseen melkoisen ristin. Ehkä hän ei olisi vieläkään hellittänyt,\nmutta kevät ja metson laulu houkuttelivat hänet velvollisuuden\ntieltä. Urakkakirkkomies oli nimittäin intohimoinen soitimella\nkävijä. Uudet lait ja asetukset olivat kyllä jo julistaneet tämän\nlinnustamisen luvattomaksi, mutta Jussi Korkatin veri veti keväisin\nvastustamattomasti metsiin. Näillä öisillä kävelymatkoilla ja\nnuotiotulilla hän tuli sitten kerran viivähtäneeksi, niin että\nmyöhästyi kirkonmenoista, jopa kuulutusten lukemisestakin.\n\nMäen kylän kirkonkävijä yritti kyllä selviytyä asiasta selittämällä,\nettä mitään oleellisen tärkeää ei kirkossa ollut kuulutettu. Vaikka\ntämä lieneekin pitänyt kutinsa, sillä hän oli kaiken varalta\ntiedustellut asiaa itse lukkarilta, niin Mäen ukkoa ei ollut helppo\npettää. Suu merkillisessä hymynmareessa tämä sanoi:\n\n— Minusta tuntuu, että sinä viime aikoina olet kuullut metson\nnaputuksia ja hiomisia enemmän kuin papin ääntä...\n\nLisäksi hän alkoi nuhdella kylän kirkonkävijää siitä, että tämä, kuten\nhänen korviinsa oli tullut, ei suorittanut kirkkomatkojaan ihmisiksi,\nvaan aikaili missä sattui ja pujahti paikalle vasta kirkonmenojen\npäätyttyä. Sellainen ei ollut Mäen kylän urakkakirkkomiehen arvon\nmukaista.\n\nSilloin kirkonkävijä lämpeni ja sanoi, että hänen palkkakappansakin\novat vielä kantamatta, joten on parasta odotella miten helposti\nne heltiävät, ennenkuin perinjuurin syventyy kirkossa käynnin\nperusteellisuuteen.\n\nKävi ilmi, että Mäen kylän urakkakirkkomies oli puhunut huomion\narvoisia sanoja. Kylän monet isäntämiehet olivat ylen vastahakoisia\nja hitaita avaamaan hoikkien kukkarojensa nauhoja vakituisen\nkirkonkävijänsä palkka-asioissa. Heidän mielestään kun kirkon- ja\nesivallan kuulutukset tulivat aina tarpeeksi ajoissa talonpojan\nkorviin. Niissä ei kuitenkaan koskaan ollut mitään tulopuolta ja antia\nlupaavaa...\n\nKun kylän kirkonkävijän luvattu kahdentoista markan vuotuinen palkka\nnäin jäi ja näytti jatkuvasti jäävän osittain saamatta, niin Jussi\nKorkatti lopetti säännölliset kirkkomatkansa kesken vuotta, varsinkin\nkun hän oli jo ehtinyt työlästyä toimeensa.\n\nNiin Mäen kylän urakkakirkkomiehen virka loppui kaikessa\nhiljaisuudessa, tämä Mäen isännän pienoinen yritys tiedoitustoiminnan\nparantamiseksi. Uutta toimenhaltijaa ei enää valittu talven tultuakaan,\nmiten korkeiksi ja tietätukkiviksi kinokset kasvoivatkin.\n\nJa vanhan rovastin, eräistä heikkouksistaan huolimatta pätevän\nkirkonmiehen, joka oli neljäkymmentä vuotta kuolleet haudannut\nkenenkään takaisin tulematta, vanhan rovastin häiritty mieli sai\nrauhan. Mitään kiusallisen säännöllistä kirkossa könöttäjää kaukaisesta\nMäen kylästä ei enää näkynyt kummittelemassa puolityhjissä penkeissä.\n\n\n\n\nVIIMEINEN PUU\n\n\nJuho Pernu, ukonköpelö, lysähti raskaasti istumaan kuuraiseen\nkanervikkoon, läähätteli ja haparoi rintaansa paikatusta kintaasta\nsolahtaneella jo melkein maanvärisellä kädellään. Siellä jossakin\nsisällä tuntui kipu, hetkisen aivan sietämättömänä. Mutta vähitellen\nse hellitti, ja ukko saattoi jo hengitellä rauhallisemmin, täyttää\nvisakopan maankasvuilla ja tupsutella savuja.\n\nHän oli alakuloinen, sillä hänen päässään vilahti haikea ajatus, että\noli jo hellitettävä, kertakaikkiaan hellitettävä. Sillä ei siitä enää\nmitään tullut, ei ollut tullut aikoihin. Kovin hitaaksi ja hituraiseksi\noli mies käynyt. Sahauksestakin voi sanoa, että siinä tauti työtä teki,\nja kirveeniskut eivät olleet mitään kirveeniskuja, vaan jonninjoutavaa\ntolskausta. Yhä pienemmät pinot ja yhä suurempi väsymys. Täytyi uskoa,\nettä hänen aikansa oli ohi. Ei hänestä ollut enää metsään, eikä liioin\nmihinkään. Päämäärä oli lähellä...\n\nMonesti ennenkin oli sellaista vilahdellut päässä, mutta toisekseen oli\ntuntunut siltäkin, että hän on vielä terhakka ja kova ukko. Lastupahan\nvain lähti, puu kaatui ja pino syntyi! Turha on ihmisen hellittää.\nSilloin hänet viepi piru...\n\nMutta nyt Juho Pernu, vanha metsätyöläinen, pääsi yht'äkkiä siihen\nvakaumukseen, että hänen oli hellitettävä. Ja juuri nyt, sillä\nhetkellä. Yhden puun hän vielä kaataa, tuon tuossa, jossa on\nleimakirveen jälki, niinkuin olla pitää.\n\nJa niin Pemunukko kopisti visakopastaan perät ja hänen sahansa alkoi\nsihistä ja säristä hänen viimeisen puunsa juurella.\n\nNiin pitkälle oli päästy. Ja Juho Pernu oli kaatanut eläessään monta\npuuta, hyvin monta puuta. Tämä oli viimeinen. Mutta hän ei muistanut\nensimmäistä puutaan, jonka hän oli nujertanut tantereeseen jolloinkin\nyli puolivuosisataa sitten. Minkälainen puu lienee ollutkin ja missä?\nAivan poikasena se on tapahtunut siellä etelämpänä...\n\nSitten hän ei ollut juuri muuta tehnytkään kuin kaatanut puita, oikeita\naarnioitakin, sahatukkeja, kaivospölkkyjä, sulleja, paperipuita,\nparruja, mitä tahansa. Joskus hän oli niitä saatellutkin pitkin\njokivarsia ja tuulisten järvien selkiä keväisin ja kesäisin. Kuin\nmikäkin völjyväki, hautaussaatto, hän oli kulkenut noiden puuruumiiden\nmukana, jotka matkasivat kaikkeen maailmaan juoksevien vesien mukana.\n\nJa sitten hän oli palannut ikuiseen kaatopuuhaansa. Hirmuiset määrät\nhalkojakin hän oli hakannut. Ne räiskyivät sitten kotien liesissä,\nlämmittivät höyrypannuja, kuljettivat junaa, että savu tuprahteli\nsynkeänä. Hiilipuitakin hän oli hakannut, mustia sysiä sepän ahjoon.\nJa näinä viimeisinä aikoina sysien voima liikutteli vaunujakin\nmaanteillä...\n\nNiin Juho Pernu oli ammatiltaan metsätyöläinen, puunkaataja, ja\nhän oli tehnyt sitä työtä ainakin oman osansa. Hän oli kaatanut ja\nnylkenytkin pohjolan kasvikunnan valtavimpia tuotteita ikäänkuin ne\nolisivat hänen vihamiehiään. Ja niin ei kuitenkaan ollut laita. Hän\ntunsi olevansa samaa heimoa puiden kanssa ja metsän ikuinen tohina oli\nlauhduttanut aina hänen huolensa ja katkeruutensa elämän taistelussa.\nSillä sellaista Juho Pernun elämä oli ollut, taisteluun verrattavaa,\nalituiseen sylipainiin puutetta ja köyhyyttä vastaan. Sillä\npuunkaadosta ei ollut koskaan paljon tuloja herunut, ja tukkijätkän\nihmisyyskin oli kyseenalainen asia. Varsinkin sellaisen lentojätkän,\njoka hän oli ollut nuoruudessaan ja varhaisessa miehuudessaan.\nSitten hän oli rakentanut asumuksenkin, oikein hirsisen asumuksen,\nneliseinäisen, johon hän voi palata puunkaatajan retkiltään ja jossa\nakka ja pennut söivät hänen saaliinsa.\n\nSillä, kokonaista neljä poikaakin Juho Pernun kirves ja saha oli\nkasvattanut salskeiksi miehiksi, jotka sitten ensimmäisestä viimeiseen\nkaatuivat sotaretkillä. Se oli kohtalo, joka synkisti pahoin Pernunukon\nelämän iltaa, jota metsän ikuinen huminakaan ei voinut tarkoin pois\npyyhkiä. Sillä kasvapa nyt mieheksi, ja niin uusta ja ahtaasta, että\nsen vain Juho Pernu tiesi, ja tule talutetuksi johonkin sotatantereelle\nkuin teuras! Veri vain pois ihmisestä, pieni kaste johonkin kaukaiseen\nryteikköön ja ruumis kotipuoleen komeaan sankarihautaan. Oli sekin...\n\nVanhan Pernun päässä oli useammin kuin yhden kerran vilahtanut\nlapsellinen ajatus, että ehkä hän oli kaatanut puita, jotka hän tunsi\nheimolaisikseen, aivan liian paljon. Siksi hänen poikiensa ei annettu\nkuolla kuten ihmisten, vaan heidän lopustaan puhuttiin kaatumisena\nkuin puun. — Antti Pernu, kaatunut Syvärillä, luettiin valkoisessa\nristirivistössä...\n\nSiinä oli tarvittu isä Pernunkin kirveen heilumista, että moiseen\ntulokseen päästiin. Oli tämä maailma! Puut kaatoivat ja miehet\nkaatuivat. Jos taivas ei antanut hallaa, niin ihminen järjesti\nelämänsä, niin että nälkä ei koskaan ollut kaukana...\n\nNo, Pernun ukolle ei enää voinut liikoja tapahtua. Hänen viimeinen\npuunsa oli jo jymähtänyt kanervikkoon, että kuura tuprahteli. Hän\nmenisi siihen neliseinäiseen mökkiinsä ja eläisi minkä eläisi. Eläkekin\nhänelle juoksisi niiden sankarivainajain puolesta. Mutta mökissä oli\nkovin yksinäistä ja autiota. Akkakin, Pernun Mari, oli jo kuollut ja\nhaudattu. Pienoinen kivikin, hautapatsas, oli puuhattu sen vatsan\npäälle, ettei vain suinkaan sieltä nouse — Vaikka tehneekö tuolta mieli\npalatakaan? Kyllä tämän jo uskoo...\n\nVaikka Pernunukko ei ollut näihin asti suinkaan hevillä uskonut.\nMetsässä oli jokin voima, jolla ei ollut nimeä, mutta joka saa miehen\nmielen pysymään pilvetönnä, tietämään, että turha murhe ei pitennä\npinoa. Pernunukolla oli aina ollut iloinen pää ja hänen hartiansa\nolivat hytkyneet naurusta useammin kuin vilusta. Sillä metsissä\nja metsäkämpillä oli usein viluista ja vaivalloista ja kovaa ja\nyksitoikkoista. Ja kuitenkin pihkantuoksuisen terhakkaa! Elatuksen\nmurhe ei pystynyt miehen mieleen...\n\nMetsässä oli muinainen esi-isä etsinyt riistaa turvaten metsänemäntään,\nsiellä oli ukkovaarin ja isänkin tervahaudat kyteneet. He olivat\neläneet, vaikka vanhan sanan mukaan velassa kuin tervan vetäjä, niin\nkuitenkin joskus hartiat naurusta täristen. Ja nykypäivien puuyhtiöt,\njoiden sahat ulvoivat ja tehtaat savusivat ja haisivat, olivat tehneet\nJuho Pernusta puunkaatajan. Hän oli niitä kaatanut ja kaatanut, ja\nkasvattanut poikia, jotka kaikki kaatuivat Syvärillä ja ties missä...\n\nJa nyt siinä neliseinäisessä mökissä oli hyvin yksinäistä. Nyt hän oli\nkaatanut viimeisen puunsa, pohjolan kasvikunnan valtavan tuotteen. Hän\nkarsi ja katkoi ja pinosi sen, hituraisena, köpelönä, vanhana.\n\nViimeinen puu! Se ajatus teki hänet surulliseksi. Yli puoli vuosisataa\nhän oli kaatanut puita, elänyt elämänsä niiden keskellä. Nyt hän\nkävelisi sieltä sahoineen ja kirveineen, eikä enää palaisi.\n\nJuho Pernusta tuntui, että hän jo nyt, istahtaessaan viimeisen\nkaatamansa puun kannolle, luodessaan jäähyväiskatseen viimeiseen\nhakkuukaskeensa, kuoli kuolemalla.\n\nVaikka hän vielä jonkin aikaa viipyisikin siinä neliseinäisessä\nhuoneessa tahi jossakin muualla, niin se ei olisi enää elämää, vaan\njotakin muuta, mitähän olisikin, viipymistä...\n\nJuho Pernu, entinen puunkaataja, alkoi vaelluksensa kylää kohti entistä\nmalttavaisemmin askelin, työkalut kainalossa, maankasvut kytien\nvisakopassa, jota hän yhä jaksoi kannatella ikenissään.\n\n\n\n\nJAAKO KORTTEISEN VIIMEISET VAIHEET\n\n\nMies, entinen talokas Jaako Kortteinen, oli kaukana pohjoisessa\netsimässä karannutta emäntäänsä. Hän laahusti väsyneenä pölyistä\nmaantietä muinaisissa pyhäsaappaissaan, jotka eivät enää olleet\nhäävinnäköiset. Mutta läjään painuneitten ja rypistyneiden\nsaapasvarsien suissa heiluivat yhäti, vaikka hyvin rähjääntyneinä,\nkorskeat hupsuntupsut.\n\nEdessä aukeni komeanlainen kylä ja vasemmalla kädellä välkkyi leveä\nvirta kesäisen päivän kullassa.\n\nMutta kylän laidassa tuli Jaako Kortteista vastaan nainen, hieman\nrokonarpinen ja hieman jolunnäköinen, pitkä, laiha jotkelo. Hän katsoi\nmaantien kulkuria pitkään jos pitkäänkin ja sanoi lopulta:\n\n— Ka, eiköhän ole Kortteisen isäntä?\n\n— Ei ole, vaikka Jaako Kortteinen onkin...\n\nMolemmat pysähtyivät. Mies alkoi kysellä, että kuka se mahtoi olla,\njoka hänet tunsi täällä maailman laidalla. Kävi ilmi, että nainenkin\noli syntyjään samoilta seuduilta kuin Jaako Kortteinen, vaikka mies\nei muistanut häntä ollenkaan, ehkä senkin vuoksi, että nainen oli\nmitätöntä piikain säätyä. Mutta nyt heistä tuli tuttavat tuossa\npaikassa. Mies ilmaisi oitis millä asioilla hän liikkui ja nainen\ntiesi heti missä Jaako Kortteisen karannut emäntä majaili ikäänkuin\npalvelijana eräässä talossa. Silloin Jaako Kortteiselle tuli kiire\nhakemaan nimismiestä kumppanikseen. Mutta sitä ennen ehti avulias\nnaisenpuoli ilmoittaa hänelle asuinpaikkansa ja kutsua käymäänkin, jos\naikaa ja aihetta ilmaantuisi.\n\nJaako Kortteinen sai kuin saikin nimismiehen kumppanikseen, sillä\nhänellä oli kotipuolen poliisiviranomaisilta saatu pidätysmääräys\nvaimoaan Anna Kortteista varten. Sitäpaitsi nimismiehen asunnolta ei\nollut pitkää matkaa taloon, mistä hänen Annansa nyt pitäisi löytyä.\n\nJa hän löytyikin. Siistissä ja tilavassa keittiössä hän hääräili\nastianpesupuuhissa, kun odottamattomat vieraat astuivat sisään. Kun\nAnna näki Jaako Kortteisen, niin häneltä pääsi hätäinen kiljahdus,\nlautanen putosi hänen kädestään ja särkyi räsähtäen ja siinä samassa\nhän jo säntäsi tiehensä, sisempiin huoneisiin. Mutta hänen tilalleen\nkeittiöön ilmaantui mies, ilmeisesti talon isäntä, kookas ja komeakin.\nSyntyi pienoinen ällistelevä hiljaisuus. Miehet katsoivat kiinteästi\ntoisiinsa lattialle olevien särkyneen lautasen sirpaleiden ylitse.\n\nSitten isäntä tiedusteli hyvin isäntämäisesti ja rauhallisesti, että\nmitä vierailla oli asiaa. Nimismies selitti, että oli määräys pidättää\nAnna Kortteinen niminen nainen, jonka aviomies tämä tässä sanoo\nolevansa.\n\n— Ja minä vaadin, että tämä mies on myös vangittava! tokaisi Jaako. —\nTämä on se mies, joka minulta akan varasti...\n\nIsäntä ei kiinnittänyt Jaakon esiintymiseen suurtakaan huomiota.\nLoipahan tähän vain tutkivan katseen ikäänkuin arvioidakseen miehen\nmielentilaa... Hän sanoi nimismiehelle:\n\n— Jaha. Sen niminen palvelija tässä talossa kyllä on. Mutta en ymmärrä\nmitä tämä vieras juttelee varastamisesta. Ihmisten varastelu on minulle\naivan uusi juttu. Anna Kortteinen on palvelija. Muita suhteita minulla\nei häneen ole...\n\n— Sinulla on suhteita! kivahti Jaakko Kortteinen, jonka\ntalinkarvaisissa silmissä välähti kuin salama. — Ja minä vaadin, että\nsinut kytketään saman tien!\n\n— So, so! sanoi nimismies ankarasti Jaakolle. — Olkaapa nyt ihmisiksi!\nEihän meillä ole sellaisia valtuuksiakaan. Se ei tule kysymykseenkään...\n\nIsäntä, jolla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä, alkoi kertoa\nseikkaperäisesti, että hän oli kyllä, naisen omien puheitten\nperusteella ollut selvillä siitä, että tämä oli naimisissa, mutta\nmiehensä juoppouden ja tyhmyyden ja kelvottomuuden takia piti parempana\nolla erillään ja ansaita leipänsä maailmalla. Nimismies keskeytti hänet\nkärsimättömällä huomautuksella, että sellainen selonteko ei ollut\ntarpeellista, ainakaan tässä tilaisuudessa. He vain ottaisivat nyt\nmukaansa Anna Kortteisen.\n\n— No, mihin se tyttö livahti? ällisteli isäntä. Hän aukaisi kamarin\noven, vilkaisi syrjäsilmällä pikaisesti huoneeseen ja huutaa hoihkaisi:\n— Anna!\n\nEi kuulunut mitään vastausta.\n\n— Katsellaan! sanoi isäntä.\n\nMutta katseleminen oli hyödytöntä. Naista ei enää näkynyt sisällä eikä\nulkona, eivätkä naapuritkaan olleet nähneet talon palvelijaa, kun he\nlaajensivat etsintäpiiriään ja kyselivät heiltä.\n\nJaako oli näkevinään isännän suupielessä pienoisen, ovelan hymyn, kun\nhe taivastelivat ulkosalla ja töllistelivät ympärilleen. Ei näkynyt\nmuuta kuin suven suloisuus kesäisen iltapäivän ihmisen silmille armas\nrauha. Hyttyset tanssivat, pääskyset leikkoivat ilmaa nopein, mustin\nsaksin ja liversivät ikäänkuin ilkkuvasti. Hevosmies ajoi maantiellä\nettä sora ritisi ja vene lipui hiljalleen joella, miehen soutaessa ja\nnaisen pitäessä perää. Kaiketi kalamiehiä, sillä verkkokasan erotti\nvenheestä sinne asti.\n\n— Lintu on livahtanut, sanoi nimismies Jaakolle. — Me olimme vähän\nhuolimattomia. Se pääsi kai jotenkin tuonne!\n\nNimismies viittasi sormellaan joen toiselle puolelle. Ja se joki oli\nrajajoki. Sen Jaako tiesi. Nimismies ei näyttänyt asiasta paljoakaan\nperustavan, mutta yritti kuitenkin muutamalla puolileikillisellä\nsanalla lohduttaa Jaakoa: — Minkäpä sille tekee! Ei siitä teillekään\nolisi isoa iloa sellaisesta naisesta, jota köysissä täytyisi\nkuljettaa...\n\nMutta Jaako Kortteinen oli myrtynyt virkakunnalle, joka ei koskaan\nnäyttänyt ottavan hänen asiaansa oikein omakseen. Kepillä sitä toisen\nasiaa kohennellaan... Hänen mieltään kuohutti. Hän oli jo ollut silmä\nsilmää vasten Annan kanssa, ja sitten se katosi kuin aave, kuin kaste\nmaasta. Ei merkkiäkään missään. Se oli kuin noiduttua...\n\nHän käveli alakuloisena kirkonkylän kujia ja meni muutamaan mökkiin,\njonka emännälle kertoi juuri kokemastaan katoamisen ihmeestä. Ja tämä\nmökin emäntä oli hänen uusi tuttavansa, tuo hieman rokonarpinen ja\njolunnäköinen, pitkä jotkelo, Reeta nimeltään.\n\n— Hoo! ihmetteli Reeta. Hän oli kertomaisillaan, että sen talon isäntä\noli kuuluja tulliloikkareita, jolla huihkittiin olevan salaisia\nkellareita. Siellä voi hyvinkin maa niellä ihmisiä... Mutta hän malttoi\nmielensä ajoissa. Ei hän sentään tahtonut eikä tohtinut tällaisia\nsalaisuuksia ilmaista, ei ainakaan moisissa Annan ja Jaakon asioissa.\nSen sijaan hän esitti miehelle, että tämä viipyisi vielä paikkakunnalla\njonkin aikaa, oleilisi rauhassa täällä hänen mökillään. Hän kyllä\nottaisi selvän siitä, että onko Anna todella paennut väylän taakse,\nvai ilmestyykö takaisin taloon, niinkuin Reeta luulotteli käyvän. —\nHyvä olisi, kun tulisivat siihen luuloon, että te olette jo mennyt pois\npaikkakunnalta, sanoi hän Jaakolle.\n\nJaako Kortteisen mielestä näissä tuumissa oli järkeä ja hän jäi\nmökkiin, aikoen oleskella siellä kuten ainakin salainen asukas niin\nkauan, että hänen salainen liittolaisensa saisi selon Annan katoamisen\nihmeestä.\n\nReeta ryhtyikin puuhaan. Hän oli siinä uskossa, että Anna oli vain\npainunut kellariin piiloon ja nousee sieltä kun luulee ja kuulee ilman\nselvinneen. Mutta kun hän muutamien päivien kuluttua kävi talossa ja\nnäki siellä uuden palvelijan, arvasi hän Annan todellakin menneen ja\nmenneen luonnollisesti rajan taakse ja olevan siellä hyvässä turvassa,\ntulliloikkarien suojeluksessa. Tämän kaiken hän kertoi suojatilleen,\nmutta pidätteli Jaakoa yhä mökissään, koska asia ei muka suinkaan ollut\nlopullisesti menetetty, joskin pitkästynyt ja mutkistunut. Kyllä Annan\nasiasta vielä selvä saataisiin.\n\nJaako Kortteiselta ei jäänyt huomaamatta, että hän oli huvina Reetan\nmökkiläiselämässä, huvina ja toiveena. Mutta Jaakoa ei tyydyttänyt\ntämä tarjolla oleva kohtalo. Hän oli nyt pitkästä aikaa nähnyt Annansa\neikä enää vihannut häntä. Aijai, kuinka Anna oli komistanut ja lihonut\nentisestään! Se osasi olla komea! Ja hän oli aikoinaan sellaisen\nihmisen omistanut...\n\nJaako Kortteinen vaipui pitkiin muistelmiin. Kuinka suuri ero olikin\nollut hänen molempain vaimojensa välillä: ensimmäinen, jonka hän otti\netupäässä siksi, että sillä oli olemista, ensimmäinen maailman rumin\nja toinen kauneimpia, mitä luoja on luonut... Hän tuli vilkaisseeksi\nReetan päälle ajatellen, että siinäköhän se sitten kolmas oli... Hm!\nSanovat, että ihminen kulkee ympäri, ainakin eksyksissä...\n\nMutta Reeta kehoitteli Jaakoa kertomaan elämästään, sillä hän oli\nhuomannut, että Jaako jutteli mielellään. Ja Jaako jutteli, mutta Anna\npyöri alituisesti hänen mielessään. Ja hän oli nähnyt Annansa...\n\n— Mutta mitäpä siitä, sanoi hän. — Niin meni kuin hiiri pytyn alta.\n\nJaako oli alakuloinen ja Reeta lohdutteli häntä, noilla ikäänkuin\nrankan sateen hakkaamilla kasvoillaan lempeä hohde. Hän otti hellästi\nosaa Jaakon suruun ja pidätteli mökissään, selitellen, että missään ei\nollut sen parempi odottaa Annan löytymistä. Ja Jaako Kortteinen tuli\njääneeksi mökkiin ja viipyneeksi päiviä ja viikkoja ja kuukausia.\n\nMitä pitemmälle aika kului, sitä harvemmin mainittiin mennyttä Annaa.\nAnna häipyi ja vähävähältä tuli Reeta hänen tilalleen. He tottuivat\ntoistensa seuraan ja Jaako koki, että Reeta miesmäisistä piirteistään\nhuolimatta oli sittenkin nainen ja tahtoi tulla rakastetuksi.\n\nJaako Kortteisen viipyminen oli jo luonnollinen asia. Hän ikäänkuin\nuupui retkellään siihen pienoiseen pirttiin rajaseudun kirkonkylässä.\nHän piti huolta mökin polttopuista ja sen ohessa tinaili pannuja ja\njuotteli ratkenneita peltiastioita. Kylä tunsi hänet Reetan mökin\n»huonemiehenä».\n\nMutta pääasiallinen perheen elättäjä oli sittenkin Reeta. Hän raatoi\npyykkärinä ja käytteli ovelasti kieltään ja vihjaili emännille huonosta\nruokahalustaan. Sitä tai tätä hän kuitenkin voisi syödä. Emännät usein\nantoivatkin »sitä ja tätä» Reetan matkaan ja tämä jakoi mieliruokansa\nkristillisesti huonemiehensä kanssa.\n\nNiin elettiin Reetan mökillä kohtalaisen hyvin ja melkoisen\nonnellisesti. Mutta vähitellen heidän taivaalleen ilmestyi pilviä,\njotka johtuivat ihmisten siveellisestä närkästymisestä. Kyläläiset\nolivat huomanneet, että »huonemies» oli itse asiassa Reetan mies,\nja he alkoivat hankkia tälle laittomalle pariskunnalle kaikenlaisia\nikävyyksiä. Emäntien osanotto Reetan ruokahuoliin väheni. Reetan\nhyppysiin ei enää kaikkialla uskottu ihmislikaa ja sitä lyytä\nkotituliaisetkin jäivät saamatta. Eikä »koppaslaakarille» liioin\nannettu tinaustöitä, vaikka pannun sisus olisi aivan kuparille hohtanut.\n\nIlmestyipä seurakunnan kirkkoherrakin jonakin päivänä mökkiin\nnuhtelemaan sen asukkaita synnistä. Siihen aikaan ei kansan, ei\nainakaan Reetan ja Jaakon, tiedossa ollut mitään aatteellisia\npuolustuksia siunaamattomaan yhdyselämään. He yksinkertaisesti tekivät\ntyhjäksi kaiken. Köyhän täytyi asua ahtaasti, eikä voinut mitään,\nvaikka siitä syntyikin valhetta ja vihapuheita.\n\nSiihen asia jäi papinkin puolesta ja Reeta ja Jaako elelivät vielä\nvuosia entisekseen, vaikka mökin yllä nyt viipyikin köyhyyden varjo.\n\nMutta sitten tapahtui todellinen käänne. Jaako Kortteinen oli elänyt,\nkuten hän sanoi, iloista elämää, nauttinut siitä siekailematta, miten\noli voinut, ja nyt hän vanheni varhain. Hän oli tuskin viisikymmentä\nvuotta täyttänyt, kun hän jo oli saamaton, raihnainen ja räkäinen\nukkeli. Reeta taasen oli hyvissä voimissa, melkein nuortunut,\njonkinlaisen elämänhurman vallassa. Nyt hänen tunteensa muuttuivat ja\nhän huomasi elättävänsä suottaaikojaan ventovierasta ukonrähjystä.\nSiitä ei ollut mihinkään...\n\nElämä mökissä oli huonolla tolalla. Vanhuudesta koitui väistämätön\nonnettomuus, myöskin Jaako Kortteiselle.\n\nLoppuisku tuli romuluisen, mustanpuhuvan, arpinaamaisen maankiertäjän\nmuodossa. Hän tuli eräänä iltana mökkiin viinoineen kuin myrskynpuuska.\nHän ryypiskeli ja tarjoili Jaakollekin, joka oli useita vuosia,\nReetan mieltä noudattaen, pysynyt raittiina miehenä. Kävi niin, että\nJaako nukahti arvaamattaan ja aikomattaan uunin eteen lattialle.\nMutta uusi mies nukkui emännän vieressä sängyssä. Jaako yritteli\naamusella nuhdella Reetaa uskottomuuden synnistä. Mutta siitä oli\nvain se seuraus, että hän sai hyvänlaisesti selkäänsä ja tuli entistä\nraihnaisemmaksi.\n\nHeti sen jälkeen mökissä vieraili, luultavasti Reetan viittauksesta,\nkunnanmiehiä, ja Jaako passitettiin kotipuoleensa.\n\nSellainen oli Jaako Kortteisen paluu karanneen emäntänsä\netsintämatkalta. Tämä entinen iloisen elämän mies eli vielä muutaman\nvuoden ruotilaisena, kurjana sairaana, ennenkuin kuoli ja haudattiin.\n\n\n\n\nKIVELÄN LIINUN LESKEYS\n\n\nJo puoleltapäivin lappoi surunvalittajia vaikka minkä verran,\nAnna-Maria ja Reetaa ja Rönnyn akkaa. He huojuttelivat ruumistaan ja\npyörittelivät peukaloitaan. Ja kielet kävivät.\n\nLiinun, Kivelän torpan emännän, tahi leskihän se nyt oli, elävänleski,\noli pitänyt panna pannu poroon. Hän näytti vieraiden mielestä aivan\nentiseltään, reimalta, suruttomalta, melkein kevytmieliseltä. Oli\nikäänkuin hänen olisi hyvä elää, vaikka luulisi olevan tietämistä ja\ntekemistä, kun mieskin nyt oli mennyt ties mihin, maailman laidalle...\n\nSe seikka oikestaan kaiveli eukkoja pahimmin, tuntui melkein\nhenkilökohtaiselta loukkaukselta, että sellaista oli päässyt\ntapahtumaan heidän tietämättään, aivan yllättämällä. Oli tosin kuulunut\nhuihkeita, että Kiveläinen oli käynyt Mäen raharikkaan puheilla, mutta\noli ajateltu, että se kävi vain köyhyydessään, toimeentullakseen. Ajat\nolivat kovia...\n\nJa sitten tämä Rönnyn akka näki Kivelän Antin Niemeläisen reessä. Antti\nsanoi olevansa menossa Amerikkaan. Ja jo naamasta oli nähnyt, että\ntotta siinä mies haastoi...\n\nNiinpä Kivelän torppaan oli tullut vieraita näkemään, että miten alkava\nelävänleskeys oli Liinuun vaikuttanut. Mutta senkö selvän siitä sai!\nNiin liikuskeli kuin viisitalvias tamma, ja turhaan näyttivät eukot\nmuistelevan kuinka se ja sekin oli siellä Amerikassa ottanut uuden akan\nja vanha vaimo ja perhe täällä oli joutunut hunhavan jäljille...\n\nLiinu vain tenäsi, että sellaiset miehet joutavatkin sinne missä\npippuri kasvaa.\n\nMenepä siinä sitten huokailemaan, että mitä pyhitti nuoren ihmisen olla\nnaimisissa, kun leskensänkyä kuitenkin sai maata. Liinu tiesi, että\nmitäpä siitä miehestä oli muuta varmuutta kuin lapsi joka ohrille.\nKunpa niitä ohria olisi sitten tullut joka vuosi, mutta halla oli aina\nvaanimassa täällä laidalla, jossa köyhä asui...\n\nJa vähitellen eukoille selvisi, että Liinu itse oli ollut päätekijä\ntähän elävänleskeyteensä. Se oli sellainen elävä, komealuontoinen\nihminen. Se oli ehkä aina haaveillut, että ihmisen oli edistyttävä,\nhyödyttävä, jotenkin päästävä tuosta taahan. Sitä ei tyydyttänyt tämä\nKivelänperän maailma, köyhä, kitulias. Ja niin se oli ajanut miehensä\nmaailman laidalle hakemaan muutosta, rikkautta...\n\nNiin se oli. Sillä Kivelän Antti itse ei olisi sellaista hoksannutkaan,\nsaamaton, nahjusmainen ja vähän laiskansitkakin mies...\n\nTämä selvisi surunvalittajille kun he hartaina ryypiskelivät Liinun\nlämmäyttämää kahvia. He ihmettelivät missä heidän silmänsä olivat\nolleet, kun he eivät olleet ennen nähneet, että Kivelän Liinu oli juuri\ntuollainen. Nyt heidän silmänsä olivat pyöreät kuin pikarit.\n\nSiinä oli akka, joka ajoi miehensä maanpakolaisuuteen, jotta jotakin\ntapahtuisi...\n\nSuullaan eukot toivottelivat onnea ja jumalan siunausta, mutta heidän\nsisässään oli jotakin muutakin: saisi se tuo Liinu tulla oikein\ntuntemaan millaista on miehetön elämä, lapsia hännässä...\n\nSellaista ajatusta ei voinut välttää. Sillä Liinu liikuskeli kuin\nviisitalvias ja oli ilmeisesti ilmiömäisen suruton ihminen. Sellaiselle\npitäisi maailman ja elämän oikeinkin näyttää kuinka turhaa oli\nhaaveilla...\n\nKun vieraat lähtivät, niin ilta jo hämärsi. Kivelän torpan elävänleski\nseisoi tovin akkunan luona ja katseli kuinka vasta satanut lumi loisti.\nAkkunan alla haapapuussa oli vielä sitkeästi lepattavia lehtiä,\nkeltaisia ja koreita, kuin kallisarvoisia kultarahoja.\n\nOliko se enne? Rikkaus odotti... Tahi tuliko tulokseksi vain kuivia,\nkuolleita lehtiä?\n\nMutta Kivelän Liinu oli sittenkin tyyni ja rauhallinen. Muutos hänen\nelämässään oli jo tapahtunut. Mies oli mennyt sitä ainoata tietä, joka\noli avoinna heidän kaltaisilleen, jos ei mielinyt tyytyä ainaiseen\nköyhyyteen, kituuttamiseen...\n\nKävipä miten kävi, oli hyvä tietää, että oli yritetty.\n\n\n\n\nSATA KÖRTTILÄISTÄ\n\n\nAurinko laski haikeamielisen kauniisti. Siltä se näytti ihmissilmästä.\nViimeiset punertavat säteet saivat teräaseet välkkymään ikäänkuin ne\nolisivat hyvinkin kirkkaita. Sata körttiläistä oli ryhtynyt rynnäkköön.\n\nSe oli vaikuttava näky, iäksi ihmismieleen uppoutuva. Maankulkijan oli\nmelkein pakko pysähtyä katselemaan: sata mustansynkeää körttiläistä\npienen aukeaman takana välkkävin asein...\n\nMutta ei se niin vaarallista ollut kuin miltä se voi kuulostaa. Aseet\nolivat enimmäkseen kuokkia, noita vähäpätöisen näköisiä välineitä,\njotka kuitenkin ovat korvesta ja rämeestä muovailleet kaikki Suomenmaan\nvihreät pellot. Ei ole ollut muuta keinoa, kuokka korkealle ja jälleen\nalas, ähkäisy, repäisy, ja niin kolea on tullut sileäksi... Ja välähti\nsiellä kirveskin tuimasti, pisti lapio, iski rautakanki, hankasi saha.\nAseet olivat rauhanaseita. Mutta Suomenmaa, sen kamara, siinä kuitenkin\noli hätää kärsimässä tämän körttiläisrynnäkön edessä...\n\nSiis talkoot, kökkä. Herännyt kansa oli tullut auttamaan köyhää\nuskon veljeä laventamalla uutta peltomaata. Köyhää epäilemättä.\nSillä kukapa se muukaan täällä laidalla asui. Maaperäkin näytti\nkarulta ja kiviseltä. Pahasti parakoi ja rytisi petäjä, joka oli\ntunkenut juurenpuran syvälle kamaraan, kaatuessaan tantereeseen,\nkörttiläisäijien halkeimien helmojen liehuessa ympärillä. Kouravoimia\nhe nyt viljelivät.\n\nMaankulkijalle tämä työaseita välkyttelevä toimelias körttiläisjoukko\noli jotakin uutta; Hän tunsi heidät vain sanan ääressä pitkillä\nlautapenkeillä pitkään istuskelevana ja virsiä mönkyvänä laumana.\nJa sellainen näky oli hänelle jostakin syystä vastenmielinen.\nTaivasta kohti kurkottelevat kätöset olivat hänelle vallan vieraat.\nKukaan ei ole vastaava. Tähti vain iskee silmää pakkastaivaalla\nja ihmisen uskonnolliset menot kutistuvat sen valossa tökeröksi\ntaikuudeksi... Körttiläisukko kuvasteli hänen mielessään tuollaisena\nnuoruudessaan remseänä poikana, ryyppäävänä, tappelevana, oriina\nhönkyvänä, sellaisena, joka mielellään teki synniksi sanottavaa,\nmutta vanhemmuuteen siihen kyllästyi, sai herätyksen, oli huolissaan\nmaailman synneistä ja inisi virsiä. Ja oli myöskin toisenlainen\nukko, joka pystöili, että jo neljännessä polvessa tämä suku on uskoa\ntunnustamassa, sata yksitoista helmassa, eikä asia ole vielä vähääkään\nkulunut, siinä on uskoa vielä pojallekin...\n\nNiin he sitten istuivat pitkillä penkeillä ja ylös ilmoihin uhosi\nsaarna ja veisuun hyminä...\n\nMutta nyt körttiuskovaisten tumma suku oli kääntynyt maan puoleen,\neikä ainoastaan omassa asiassaan, kootakseen sitä katoavaa, jolle\nhekin loppujen lopuksi antoivat melkoisen arvon, vaan auttaakseen\nhuonompiosaista uskonveljeä, että hänkin saisi laviammalta sen lajista\nisänmaata, josta suuruus nousee. Ja kävikin ilmi, että nuo taivasta\nkohti kurkottelevat kätöset olivat ikäänkuin halvaksi tuleva huvitus\nkeskellä arkipäiviä. Tavallisesti on körttiläinenkin ollut ja on\nkallellaan maan puoleen...\n\nSadalla körttiläisellä oli maanraatajan kourat ja nivuset, monien\ntyöntekijäsukupolvien sitkistämä selkä. Maanraivaus kävi heiltä kuin\nluomisen työ. Kannot nousivat, kivet katosivat, kamara kääntyi,\nja musta kuokos levisi heidän jäljessään julistaen jotakin suurta\nkääntymystä...\n\nSen maankulkijan mielestä mahtavammin kuin mikään saama tahi virsi.\nHänen maallisesta mielestään tuollainen talkoo olisi sopinut loppumaan\nhanurin repimiseen ja jalan nousuun...\n\nMutta tuolla körttikansalla on muuta mielessä. Heidän tumma naisväkensä\nhääri tuolla torpan pihamaalla ruokapuuhissa. Pitkiä pöytiä, syöntiä,\nsaarnoja, ja veisuun hyminää...\n\nTuo musta kuokos, siementä odottava, todistaa kuitenkin parhaiten. Se\npuhuu paremmin kuin sanat ja virren jyrinä. Tummat, halkihelmaiset\nkörttiläishahmot, joiden kuokat nousivat ja laskivat, jotka ähkäisivät\nja repäisivät, olivat näyttäneet maankulkijalle uuden puolen itsestään.\n\nTuollainen sadan körttiläisen saarna pienen aukeaman takana tiepuolessa\noli vähällä vähimittäin tehdä hänestä körttiuskovaisen.\n\n\n\n\nSILKKIJAKKU\n\n\nKala ei syönyt. Pieni koski vain kohisi ja kihisi, solisi ja sipisi,\nkuiskaili jotakin, ja kätki tyystin ylimyksellisen koreat asukkaansa,\ntammukat, joiden lihavissa kupeissa punainen pilkkurivi välähteli\nruhtinaallisesti. Ei ainoatakaan arvaamatonta, äkäistä jumahdusta,\njoka pingottaisi siiman ja keikauttaisi vapaa. Vesi piti nyt omansa,\nja Sorvon Jussi kääri verkalleen siiman sujahtelevan vavan ympärille\nja nykäisi ongenkoukusta velttona ja elottomana riippuvan lieronipun.\nÄsken niissä oli ollut eloa ja kiemurtelua väkäraudan tunkeutuessa\nniihin tuskaa tuottavana...\n\nJa nuoren Sorvon Jussin mieleen juolahti omituinen vertaus: hän\noli matonen ja elämä, tämä elokuinen ilta, oli ongenkoukku, johon\nhänet tungettiin. Loppukesän illan omituinen hämy, tuuheat lepät\njoen äyräällä, juoksevan veden sokelteleva kuiskaus, kuu, joka juuri\nkohotti paisunutta ja ajettunutta naamaansa taivaalle metsänlatvain\ntakaa, kaikki oli omiaan tekemään levottomaksi, kiusaantuneeksi,\nhulluksi. Elämä oli outo ja arveluttava asia ja sai Sorvon Jussin\nviisitoistavuotiaan sydämen läpättämään levottomuudesta.\n\nHän istahti mättäälle rehevän leppäpuskan juurelle. Hyttyset inisivät\nverenjanoisina, mutta niistä poika ei paljoakaan perustanut, vaikka\nhänen yläruumiinsa oli vyötäisiin saakka alaston. Kesän aurinko\nja tuulet olivat melkein parkinneet hänen nahkansa, värjänneet\nsen mustanmuhkeaksi kuin isäntien pyhäsaappaitten välähtelevät\njuhtivarret...\n\nMutta Sorvon Jussi ei saanut kauan nauttia yksinäisyydestä. Kuului\nlähestyvien keveitten askelten kahinaa ja hiljaista hyräilyä. Tulija\noli nainen, Ida Korvo, kylän kansakoulun opettajatar. Hän oli jo\nohi menemäisillään, kun hän lopultakin äkkäsi leppäpensaan juurella\nkyyhöttävän olennon.\n\n— Hui! hän äännähti ja pysähtyi äkkiä ja tähysti kiinteästi läpi\nelokuisen iltahämyn. Kuun paisunut, hymyilevä naama katsoi hänen päänsä\nylitse.\n\n— Kas, Sorvon Jussihan siinä on! liversi hän sitten ja istua kyykähti\nsomasti pojan viereen. Jussi ujosteli häntä kovasti. Ida Korvo oli\nhänen entinen opettajansa. Pari vuotta sitten hän oli päässyt koulusta\nja tuntui siltä, että opettajaa täytyi vieläkin kunnioittaa. Hän oli\nhyvin kiltti ihminen, oppinut ja jumalinenkin. Jussi muisti kuinka hän\noli höystänyt uskonnonläksyjä pienillä hurskailla saarnanpätkillä.\nJa nyt hän oli istahtanut siihen viereen kuin mikä tahansa tyttönen,\nvaikka hänen pojan viisitoistavuotiaan mielen mukaan täytyi olla hyvin\niäkäs ihminen, kolmissakymmenissä ja ylikin...\n\n— Mitä sinä täällä istut? kysäisi Ida Korvo.\n\nJussi ei saanut oikein ääntä. Hän viittasi vapaansa, joka sojotti\npystyssä pensasta vasten.\n\n— Kalastit, niinkö?\n\nHän siirrähti kevyesti vielä lähemmäksi, aivan viereen.\n\n— Eikö kala syönyt? Miten surullista!\n\nIkäänkuin lohduttaakseen hän asetti kätensä, joka oli hieno ja pehmeä,\nJussin olkapäälle ja siveli sitä hiljaa. Hänen tukkansa pörhötti\ntuuheana ja siitä levisi äitelä hajuveden tuoksu.\n\n— Ja sinulla on tuollainen samettijakku ylläsi, jatkoi nainen juttelua.\n\nHän antoi kätensä kulkea rohkeasti hyväillen pojan alastomilla\nhartioilla ja kupeilla. Jussi aivan jähmettyi. Tämä oli aivan toinen\nihminen, tämä ylen tuttavallinen olento, kuin hänen tuntemansa\nopettajatar, joka niin arvokkaasti ja hurskaasti oli puhunut rukousten\nvoimasta kiusauksissa...\n\nEihän Sorvon Jussi voinut tietää, että opettajatarkin oli kokenut\ntämän elokuisen illan levottomaksi ja hulluksi tekevänä, että kiusaus\nlähestyi häntä ja rukouksesta ei ollut suurtakaan taikaa. Hän tunsi\nitsensä kaamean vanhaksi, tunsi elämän olevan livahtamaisillaan läpi\nkäsiensä aivan elämättä. Hän oli täällä korvessa kovin yksinäinen.\nEi ollut sopivaa seuraa, varsinkaan mieshenkilöitä. Täällä oli vain\nmaankyntäjiä ja metsänkaatajia, raakoja ja rivopuheisia, kiroilevia ja\nryyppääviä...\n\nJa nyt Ida Korvo yksinäisellä kävelymatkalla kohtasi melkoiseksi\nyllätyksekseen tämän pojan, melkein miehen, joka ei ollut sellainen\nkuin ne toiset täällä. Hän oli toisenlainen, hienompi, sivistyneempi,\nvarmasti viaton. Ja hänen alaston, auringon korventama yläruumiinsa\noli kovin kaunis ja viettelevä. Sitä ei voinut olla koskettamatta ja\nhyväilemättä.\n\n— Samettijakku! kuiskasi hän.\n\nSorvon Jussista hänen äänensä oli kaunis. Sen erotti kuin laulurastaan\näänen varisten raakunnasta. Siinä oli jotakin kiireisen veden\nkuiskauksesta. Mutta miksi opettajatar änkäytyi noin lähelle? Sen\nhengitys sattui kuumana hänen poskeensa ja kasvot olivat niin\nlähellä, että erotti silmäkulmien tiheän pienen ryppyverkon, joka\nsai muistamaan, että hän ei ollut enää nuori. Mutta hänen silmänsä\nkuulsivat merkillisesti yön hämyssä.\n\n— Samettijakku, kuiskasi nainen yhä uudestaan. Hänen hyväilevä kätensä\nliukui yhä alemmaksi ja livahti housuja kannattavan vyön alle.\nPoika värähteli. Mitä tämä opettaja nyt? Missä oli sievä, hurskas\nsaarnanpätkä?\n\nMutta sitten hän kiersi käsivartensa naisen ympärille ja rutisti hänet\nitseään vasten.\n\n— Ei, ei, kuiskaili nainen. Mutta oli ilmeistä, ettei hän tarkoittanut\ntäyttä totta. Levottomaksi tekevä elokuinen ilta häipyi johonkin, kuu\nsai hymyillä heidän huomaamattaan paisunutta, kuin pakahtuvaa hymyään.\n\nHe havahtuivat kosken varoittavaan kohahteluun ja pieneen viluun.\nElokuinen yö oli melkoisen viileä, ruohossa oli vahva kaste ja kuu oli\nkiivennyt paljon korkeammalle ikäänkuin paremmin nähdäkseen.\n\nNyt Ida Korvo vuodatti kyyneleitä.\n\n— Voi Jussi kulta, mitä me olemme tehneet?\n\nPoika hymyili jurosti.\n\n— Lieneekö ollut sitä syntiä, sanoi hän.\n\nHän tunsi itsensä ikäänkuin puijatuksi. Sillä tämä opettajatar oli\njäänyt hänen mieleensä ylhäisenä ja hurskaana. Ja nyt hän olikin\ntuollainen. Ja niin kovin vanha. Se oli ilmeistä kun hän tuossa\nkyynelöi kuun valossa. Poika tunsi omituista vastenmielisyyttä häntä\nkohtaan. Tuo tuossa oli noita-akka, joka oli tehnyt hänelle vääryyttä\nnoituuksillaan...\n\n— Hyi! sanoi nainen. — Älä puhu tuollaisella äänellä, älä toki! Meidän\ntulee olla ystäviä...\n\nHe erosivat kiireesti ja salavihkaa. Kukaan ei saanut heitä nähdä.\n\nSeuraavana päivänä Jussi Sorvo kävi jälleen joen rannalla rehevän\nleppäpensaan juurella. Hän potkiskeli pehertynyttä heinikkoa, joka\nnäytti itsepintaisesti haluavan kantaa muistoa viime yön tapauksista.\n\n— Siinä se vain oli hurskaudessaan ja opettajamaisuudessaan, ajatteli\nhän.\n\nJa niin viisitoistavuotiaasta Sorvon Jussista tuli entisen opettajansa\nrakastaja, hänen mielestään joinakin hetkinä hirmuisen vanhan naisen,\njoka olisi voinut olla hänen äitinsä. Nuoruuden sammumattomalla\nuteliaisuudella hän tarkasteli kuinka hänen ystävättärensä osasi\nolla ja säilyttää opettaja-arvokkuutensa. Hänen hymähdyksensä\npakanalähetyksen ompeluseuroissa oli sanoinkuvaamaton, kun hän kuunteli\nkylän vaimojen tiedot maailman pahuudesta ja lihan loiskeesta.\n\nSorvon Jussi ei voinut koskaan unohtaa sitä hymähdystä ja kirkkaan\nkatseen lymyämistä kuperain luomien alle.\n\n\n\n\nSISU\n\n\nVehviläinen seisoi ulkohuonerakennuksen nurkalla avojaloin ja\nkelteisillään, vain paita ja alushousut päällä. Hän oli seisonut\njo siinä pitkän tovin ja pysyi yhäkin paikoillaan julmalla\npäättäväisyydellä, vaikka oli äkeä pakkanen ja ytimiin tunkeva\ntuulenvinkka. Hän oli pistäytynyt ulos asialle ja samalla hetkeksi\npaetakseen akan ikuista nalkutusta, joka pisti hänen sisulleen niin\njumalattomasti. Katsotaanpa nyt, mies on juuri palannut tavanomaiselta\nretkeltään hanaamasta perheelle elatusta, vaivalloiselta talviselta\nretkeltä pitkin pitäjiä ostelemasta metsän- ja vasikannahkoja. No,\nlopputaipaleella hän oli osunut seuraan, jossa oli pitkästä aikaa\ntullut otetuksi muutamia ryyppyjä. Niinpä hän kotia tullessaan oli\nollut ikäänkuin kohmeloisena ja vähän myrryspäällä, kun kaupatkaan\neivät olleet oikein sujuneet...\n\nMutta miten otti hänet nyt vastaan vaimo? Utakan se nosti, ikuisen\nnalkutuksen, kaiveli vaikka kuinka etäisiä asioita, vanhan testamentin\naikuisia. Se ihminen ei sitten unohtanut mitään, jos oli kysymys\nlähimmäisen synneistä... Isäntä oli yrittänyt ärjäistä, mutta sillä\nei tietenkään ollut mitään vaikutusta. Sen jälkeen hän oli aikonut\nlevollisesti käydä levolle, sillä oli ilta, ja siinä mielessä\nriisuutunut. Mutta akan ääni kiusasi häntä niin keleesti. Se jatkui\nitsepintaisena kuin jonkun räähkälinnun ääni. Ja yhtäkkiä se pisti\nVehviläisen sisulle niin jumalattomasti, että hän oli pistäytynyt\navojaloin ja kelteisillään ulos edes hetkeksi rauhan saadakseen.\n\nJa siellä ulkohuoneen nurkalla oli hänen päähänsä sitten välähtänyt,\nettä mikä pakko hänen on uudelleen mennä tupaan, akan hengiltä\nkiusaavan räähkälinnun äänen piiriin... Voihan hän seisoa täälläkin\nkaikessa rauhassa, voi seisoa, vaikka jääksi jähmettyisi, akan\nkiusaksi. Sittenpähän tulee tietämään, että Ville Vehviläinen on\nsentään melkoisen tärkeä henkilö hänen elämässään! Se saisi katua, että\noli tullut ajaneeksi miehen äärimmäisyyksiin. Ja se katuminen tulisi\nmyöhään, kuin kuoleman jälkeen...\n\nVehviläinen oli päättänyt seisoa avojaloin ja kelteisillään lumessa ja\npakkasessa ja pohjatuulen vinkassa.\n\nJa Ville Vehviläisen päätös oli tavallisesti luja.\n\nNyt hän oli seisonut jo pitkän ajan, ikuisuudelta tuntuvan. Vilu\npudisteli hänen vahvaa ruhoaan ja hän havaitsi seisovansa yhdellä\njalalla kuin kurki. Mutta silloin hän polkaisi molemmat jalkansa\npäättäväisesti lumeen. Kipristelköön vain varpaita ja koko jalkaa ja\nkoko ruumista päälakeen asti! Pientä se oli akan räähkälinnun äänen\nrinnalla...\n\nNiin hän seisoa änkäsi edelleen ja kärsi melkein sietämätöntä kylmyyden\nvaivaa. Hän näki revontulien ilvehtivän taivaalla monivärisinä ja\ntähtien pilkehtivän ja kuuli pakkasen risahtelevan ja jäsähtelevän\naidaksissa ja seinähirsissä. Välistä hänestä kuuletti, että se jo\nrisahteli hänen omissa varpaissaan tahi muissa jäsenissään. Ja tuuli\ntunki lävitse. Aika tuntui pitkäsivuiselta kuin iäisyys...\n\nMutta Ville Vehviläinen seisoi lumessa, kuten oli aikonutkin, kun oli\nkerran tullut aloittaneeksi tällaisen akan kurituksen...\n\nMutta nyt hän jo välistä höristi korviaan: eikö tuvan ovi narahda,\neikö akka tule ulos jotakin sanomaan? Nyt se olisi jo voinut tuntua\nhyvältäkin, eukon ääni...\n\nMutta tuvan ovi jymötti mustana ja liikahtamattomana. Ei mitään\nkuulunut, ei mitään näkynyt, paitsi suomalaisen talvi-illan äkeyttä,\nrevontulten ja tähtien ilveitä, pakkasen rasahtelua, tuulen lennättämän\nlumen sihahtelua.\n\nVille Vehviläinen seisoa änkäsi edelleen. Armottomasti ytimiin tunkeva\nvilu sai hänet jo välistä menettämään vakaan ymmärryksensä, kadottamaan\nmuistinsa, tunnon ajan kulusta, niinkuin tapahtuu pahoin päihtyneelle...\n\nSellaisesta horroksesta hän sitten heräsi kuin unesta ja ajatteli\nkauhistuneena: — Mutta tähänhän kuolee! Jähmettyy tosiaankin\njääpatsaaksi, kuten hän oli alussa ajatellut tehdäkin akkaa\nkurittaakseen... Mutta akka on armoton, ei sillä ole ihmistunteita. Se\nei näytä välittävän miten Villelle käypi... Turhaa tämä oli...\n\nJa Vehviläinen alkoi ojennella kankeita käsivarsiaan, alkoi nostella\nlumesta kohmeisia koipiaan, joiden jalkaterät epäilemättä olivat aivan\njäässä. Kankeasti hän alkoi kömpelöidä tuvan ovea kohti, väänsi sen\nvaivalloisesti auki ja työntyi sisään.\n\nEukko oli jo vuoteessa, mutta öljylamppu palaa rävötti ja valaisi\ntupaa. Vehviläinen värisi ja hänen varpaansa kalahtelivat lattiaan\njäisinä, tunnottomina kuin puupalikat.\n\nEukko nosti päätään vuoteesta ja Vehviläinen kuuli jälleen äänen, jota\nhän oli hetkiseksi paennut. Akan julistuksen ydin oli, että sitä on jos\njonkinlaista hullua, kun palelluttaa itsensä...\n\nVehviläinen oli saanut jo selkänsä lämpöä hehkuvan uunin kylkeä vasten.\nVähitellen hän lämpeni niin että sai puheäänen suustaan. Hän sanoi:\n\n— Et tuossa nyt sinäkään olisi vanhentunut, jos olisit sanonut, että\nVille, tule sisään!\n\n\n\n\nIHME\n\n\nKalle Lakso oli jo ammoin jättänyt loistavan Helsingin, johon hän oli\nvihastunut, koska se ei suonut hänelle tilaisuutta taidon ja voiman\nnäyttämiseen, eikä edes jotakin tavallista jokapäiväistä työtä,\njohon hän oli jo kypsä alistumaan. Mutta maailmaa piti siihen aikaan\nnoidankourissaan niin sanottu yleismaailmallinen talouspula: työtä oli\nvallan vähän ja joutilaita käsiä vaikka minkä verran...\n\nNiinpä Kalle Lakso oli heittänyt Helsingin oman onnensa nojaan ja\npatikoinut ulos kaupungista.\n\nMutta maaseutu ei ollut häntä kohtaan paljoakaan laupiaampi. Sekin\nkoko laajuudessaan vääntelehti yleismaailmallisen talouspulan\nvelhonkourissa. Kalle Lakso oli onnellinen, jos hän joskus onnistui\nsaamaan aterian armeliailta ihmisiltä pientä työpalvelusta vastaan.\nKoiraa viikoksi, vakiintui niihin aikoihin hänen johtolauseekseen.\nOnneksi oli syyspuoli ja marjoja metsässä ja pelloilla perunoita ja\nnauriita, joita voi nostaa kahmalollisen salavihkaa ja paistaa ne\nnuotiotulella.\n\nTietä yksin oli riittävästi, harmaata maantiennauhaa, joka\nloputtomuudessaan yhä jaksoi sytytellä Kalle Laksossa epämääräisiä\ntoiveita, kun hän jatkoi valtavaa nälkämarssiaan, laihana, terävöitynyt\nnenä toimeliaasti käännähdellen tien molempien puolien näköaloihin.\n\nNiitä kyllä oli viljavasti: näköaloja ja tietä. Mutta muut\ntoiveet olivat haihtuvia ja pettäviä. Sitäpaitsi syksy kului ja\nperunatkin alkoivat olla jo maasta kaivetulta ja nauriit nyhdetyltä.\nLoppumattomasti laahusti taivaalle satelevia pilviä Kalle Lakson\nlaahustaessa maantien ravassa risaisin kenkärajoin. Metsä tohisi\nsynkästi talvella uhkaillen.\n\nMutta eivät toiveetkaan olleet aivan turhia. Eräänä päivänä\nmaantienraitti toi hänen elämäänsä Taikuri-Jussin.\n\nHän seisoi erään kirkonkylän laidassa, vihelteli ja huiskutteli\nkädessään olevaa keppiä ja näytti kevytmieliseltä.\n\n— Kas, sieltähän se tulee! sanoi hän.\n\n— Mikä niin? kysäisi Kalle Lakso ärtyisästi. Väsymys oli hänet\nsynkistänyt.\n\n— Toinen maantiensetä. Minun nimeni on Jussi.\n\nHe juttelivat ja tulivat tuttaviksi ja menivät kylän kahvilaan.\nKummallakaan ei kyllä ollut rahaa. Mutta olihan soma istua hetkinen\nlämpimässä ja suojassa sateelta ja lepuuttaa kangistuneita ja\naristelevia jalkoja. Sitäpaitsi ei koskaan tiedä mitä voi sattua...\n\nSattui seuraavaa.\n\nKahvilaan, joka oli täynnä kansaa, astui muuan vanhahko, arvokkaan\nnäköinen isäntämies, oikea jäkäläparta ja harjasniska, leikkotukka,\nkörttiröijy yllään.\n\n— Hoi isäntä! kuuli Kalle Lakso uuden toverinsa korottavan\nsuulaan äänensä. — Ettekö anna minulle sitä korttipakkaa mittanne\nvasemmanpuoleisesta taskusta? Ettehän te sitä tarvitse...\n\nArvokas isäntämies seisoi tovin epätietoisena siitä oliko puhuttelu\ntosiaankin hänelle tarkoitettu. Mikä julkeus! sanoi hän koko\nolennollaan. Kahvilayleisö seurasi kohtausta uteliaana, pienin,\nodottavin hymyin.\n\n— Nuori mies! sanoi isäntä lopulta ankarasti. — Tämän takin taskussa ei\nole koskaan ollut korttipakkaa, eikä näissä käsissä...\n\n— Kohta niissä on, jatkoi Kalle Lakson toveri häikäilemättä, — jos vain\npistätte kätenne nuttunne vasemmanpuoleiseen taskuun...\n\nIsäntä näytti olevan kahdenvaiheilla ollako moisia puheita\nkuulevinaankaan. Hän tuli kuitenkin pistäneeksi kätensä takkinsa,\ntaskuun varmana asiastaan. Mutta sieltä kopeutui jotakin hänen\nkouraansa, sieltä körttitakin kätköistä nousi tosiaankin näkyviin\nlikainen ja nuhrautunut korttipakka. Kahvilayleisölle maistui nauru\nmahtavasti ja arvokas isäntä seisoi tovin lyötynä, hämmentyneenä ja\nneuvotonna.\n\nLopulta hän paiskasi pakan kulkurien eteen pöydälle, että lehdet\npemahtelivat ja sanoi syvän närkästymisen hartaudella:\n\n— Eikö nyt maailman joutilailla ole muuta viisautta kuin keksiä ilveitä\nrauhallisille ihmisille...\n\nSitten hän kääntyi ja jätti kahvilan. Mutta yleisöllä oli jatkuvasti\nhauskaa. Ilmeisesti isäntä oli tunnettu ja tunnustettu henkilö\npaikkakunnalla, vakaa ja nuhteeton vaellukseltaan, seudun napoja.\nEikähän mikään miellytä ihmisiä enempää kuin nähdä kunnioitettu ja\narvossapidetty alennettuna ja paljastettuna.\n\nMonet kummastuneet katseet suunnattiin rohkeaan kulkuriin. Tässä oli\ntaikuutta! Siinä hän oli istunut ja pitäjän pylvään taskusta oli\nnoussut syntinen tokumentti...\n\n— Teillä näyttää olevan niin jumalattoman hauskaa, että saisitte siitä\nvähän maksaakin, sanoi Taikuri-Jussi luontevalla julkeudellaan. —\nOlemme köyhiä nuorukaisia, emmekä elä pelkällä ilolla...\n\nVaikka kolehti on aina omiaan viilentämään tunteita, niin kulkurien\neteen kertyi kuitenkin melkoinen määrä nikkeleitä. Lausuipa joku\nsellaisenkin tunnustuksen, että siinä oli sangen vähän moisesta\nhetkestä, joka oli ollut hauskimpia hänen elämässään.\n\nNyt kulkurien edessä oli voileipiä ja kuuma kahvi höyrysi, sokeri suli\nja lusikka kilisi.\n\nOli tosiaankin onnellista, sadunomaista. Kalle Lakso silmäili\nkunnioittavasti ja pitkään uutta velhomaista toveriaan. Tämä näytti\nhyvinkin sen arvoiselta henkilöltä, joita joskus kansansatujen köyhät\nkohtasivat.\n\n— Miten sinä sen sait aikaan? kysäisi Kalle Lakso, kun he lopulta\nolivat kahdenkesken.\n\n— Lasten leikkiä, rakas Watson! Minä yksinkertaisesti pistin kortit\nhänen taskuunsa, kun hän tuli tiellä vastaan!...\n\n— Mutta mistä tiesit odottaa kahvilassa?\n\n— Sen verran pitää tietää. Sitäpaitsi kuulinkin, että hänellä oli\ntapana ryypätä siellä kuppi kuumaa...\n\nSuuri ihme alkoi kutistua pieneksi puijaukseksi.\n\n— Niin, sanoi Taikuri-Jussi surullisesti. — Ei mikään ole mitään, kun\nsen tietää...\n\n\n\n\nHUVIRETKI\n\n\nKun päivä valkeni niin he olivat jo kaukana kotikylästään. Melkoinen\npakkanen oli jähmettänyt tienpinnan rouskavan kovaksi. Siinä oli\nkepeä kävellä. Mutta jäätyneeseen kuraan muodostuneet jalanjälkien ja\npyöränurien rypyläiset valinkaavat hellyttivät jalkoja yksipohjaisten\npieksujen sujahtelevan nahan läpi.\n\nLonkan Anttia säälittivät kovin komeat kippurakärkisensä, jotka olivat\naivan uudet, joista lemahteli hänen nenäänsä tervan ja parkitun nahan\nterhakka tuoksu. Mutta Maan Akseli asteli herkeämättä eteenpäin,\nverkkaisin, mutta pitkin ja vetävin askelin. Hän oli suuri kävelijä.\nNoin pari kertaa penikuormalla hän vahvisti luontoaan uhkauksen\nluontoisella lausumalla:\n\n— Kun kaupunkiin päästään, niin ryypätään!\n\nSilloin Lonkan Antti kuuli takaansa Pöntön Ransun möräkän, ikäänkuin\nvaroittavan äänen:\n\n— Ryypätään, vaan ei ryypätä liian paljon...\n\nNiin he kävellä juppasivat peräkkäin, kolme miestä. Tupet heiluivat ja\nnahkaiset laukunkielet leppasivat. Laukuissa oli evästä, ohrarieskaa ja\nvoirasia ja kimpale palvattua lihaakin.\n\nSillä Lonkan kylän miehet tiesivät, että on aina varminta jos\nmatkamiehen omassa laukussa on olemista. Määränpäähän oli\ntoistakymmentä penikuormaa ja silloin ei selvitä pelkällä vyön\nkiristyksellä. Vaikka rahaakin heillä kyllä oli, oli kymmeniä markkoja.\nSillä vuositili oli juuri saatu, kylän parhaitten renkimiesten tili. Ja\naikaa oli, vapaata ja joutilasta aikaa. Römppäviikko oli juuri alkanut.\n\nAsia oli niin, että nämä Lonkan kylän miehet olivat sonnustautuneet\nmatkalle ainoastaan nähdäkseen aina mainittavan kaupungin, sen kadut,\nlaitteet ja loiston. Sillä kaksi heistä ei ollut koskaan käynyt\nkaupungissa, niin raavaita miehiä kun he olivatkin. Ainoastaan Maan\nAkseli oli siellä joskus käväissyt, poikasena, parkkikuorman päällä.\n\nMutta niinpä hän nyt olikin ikäänkuin tämän matkueen johtaja.\nEtunenässä hän astui, jumppasi, ja määräsi tahdin ja suunnan. Milloin\ntaipaleen teko tuntui maiskahtavan yksitoikkoiselta, hän virkisti\nmieltään tulevaisuuden näköaloilla:\n\n— Kun kaupunkiin päästään, niin ryypätään!\n\nJolloin takaa kuului Pöntön Ransun möräkkä ja varoittava:\n\n— Ryypätään, vaan ei ryypätä liian paljon...\n\nNiin jäi taakse penikuorma penikuorman jälkeen, jäi pari kokonaista\nkyläkuntaa, yksinäisiä töllejä, metsätaipaleita ja aavoja nevoja, jotka\ntie halkoi suorana ja ikävänä ojelmuksena. Mutta epälukuinen määrä\nvalkoposkisia virstantolppia oli yhä edessäpäin, aina oli toista jalkaa\nsiirrettävä toisen eteen. Tupet heiluivat, laukunkielet leppasivat.\n\nLähtiessä oli ollut puhetta, että ajettaisiin komeasti kyydillä.\nRahavarat kun hyvinkin vankkasivat. Mutta se tuntui sopimattoman\nylävältä renkimiehille. Sitäpaitsi rahanmeno säälitti. Lisäksi Maan\nAkseli tiesi, että oli vanha Ruotsin laki: jolla ei ole hevosta, se\nkävelköön...\n\nHe kävelivät routaista tietä ja vaihtoivat jonkin sanan muuttuvasta\nmaisemasta ja pienestä vastaan junnaavasta rahtijonosta, joka rämisevin\nrattain kuljetti jauhosäkkejä. Mutta enimmäkseen he hiljaa mielessään\nihmettelivät, että näinpä tämä kuitenkin oli totta: he olivat komeasti\nmatkalla kaupunkiin. Ei millekään totisenasialliselle asialle, vaan\nnoin vain kokeakseen jotakin, saadakseen muutetta elämäänsä...\n\nTämä tuuma oli siinnyt ja ilmilausuttu jo kauan sitten, kerran kesällä,\njolloin viikatteita liipattiin ja heinää kaadettiin. Sitten oli ollut\nelonleikkuuta, perunannostoa ja kyntämistä ja varstojen jyskettä\nriihen tomuisessa lämpimässä. Mutta sitten tuli eteen Pyhäin miesten\npäivä, tuli heidän aikansa. Haaveesta sukeutui todellisuus. Kelikin\noli kerrassaan mainio, rapsavan keveä. Vaikka kenkiä se söi, routainen\nsomerikko...\n\nTaival taittui, laukunkielet leppasivat.\n\n— Kun kaupunkiin päästään, niin ryypätään! julisti Maan Akseli.\n\n— Ryypätään, vaan ei liian paljon, sanoi Pöntön Ransu takaa.\n\nPuolenpäivän maissa he söivät eväitään rahtimiesten levähdystorpassa,\nryyppivät kahvit päälle ja jatkoivat patikoimistaan. Askeltaminen\noli jo ylen yksitoikkoista, ja yhä useammin Maan Akseli muisti\nentisen lohdutus- ja virkistyslauseensa, jota seurasi Pöntön Ransun\ntavanomainen hillitsevä huomautus.\n\nHe lopettivat marssinsa vasta iltapimeällä leikattuaan kahdeksisen\npenikuormaa taivalta. Mielihyvin he ojentautuivat rahtimiesten\nsyöttötalon pitkälle penkille, talon, johon matkamies sai pistäytyä\nnoin vain lupaa kysymättä ja liioin kukkaroaan esiin kaivamatta, ellei\nhalunnut jotakin suuhunsa.\n\nMutta aamulla anivarhain he olivat jälleen taipaleella. Maan Akselilla\noli kiire. Oli päästävä pian käsiksi kaupungin loistoon ja ihmeisiin.\n\nHyvissä ajoin päivänvalon vallitessa he sitten saivat kaupungin\nnäkyviinsä tummana ja laajana rykelmänä. Hoikka kirkonhuippu ampaisi\nsiellä pilviä kohti ja parisen satumaisen korkeaa tiilistä tornia\nlaitapuolella tuprutti synkkää savua.\n\nMatkamiehet istuivat tiepuoleen latailemaan piippujaan. He istuivat\nsiinä kuin varikset syksyisessä maisemassa. He tunsivat olevansa\nkaukana maailmanrannalla. Läheinen kaupunki ei enää houkutellut.\nSiitä tuntui käyvän vieras ja vihamielinen, vaarallinen uho. Maan\nAkselikaan ei enää toistanut ainaista lausettaan hetken lähestymisestä,\nryyppäyksen hetken.\n\nSen sijaan Pöntön Ransu alkoi jupista, että hän ei ainakaan osta\nviinaa, ei pikarillistakaan. Kyllä hän muka tietää, että siitä ei hyvää\nseuraa.\n\n— Vai semmoinen nahkuri sinä olet! tulistui Maan Akseli. — Silloin\njäävät kapakatkin sinulta näkemättä, koko kaupungin elämä...\n\n— Jääkööt! Rahapa säästyy...\n\n— Mitä! Säästää sinä olisit saattanut siellä Lonkan kylässäkin. Etkä\nsiellä kaupungissa pennittä pääse. Lantti siellä on annettava jos\nmeinaat katon alla pistäytyä...\n\n— Onko sinne pakko mennä? Johan tuo on nähty...\n\n— No, päätetään niin! Mikä pakko tässä on toistenkaan ruveta rahoja\nhaaskaamaan. Palataan!\n\nToverusten keskustelu oli riitaista ja väittelevää, ja Lonkan Antti,\njoka oli nuorin joukosta, kuunteli valmista.\n\nJa niin tapahtui, että Maan Akseli kopisti piippunsa, nousi ja alkoi\nkuin vihapäissään astua toimittaa. Mutta hän ojensi tuulenhalkaisijansa\nentisille jäljille, pois kaupungista, kotikylää kohti. Toiset\nseurasivat häntä. Niin he astelivat synkeinä ja vaitonaisina. Nahkaiset\nlaukunkielet löivät tahtia.\n\nTaivaalle oli hiipinyt paksuja pilviä ja alkoi sataa märkää räntää\nsuurina, pöhöisinä akanpaloina. Ilma lauhtui. Pian tien pintakin\nsulaisi ja sujakkapohjaiset kippurakärkiset vajoaisivat syvälle\nsyksyiseen kuraan.\n\nJa toistakymmentä penikuormaa oli jälleen askellettava ennenkuin\nkotikylä häämöttäisi.\n\n— Tämmöisiä nuo lienevät ne herrain hupiretket, sanoi Maan Akseli.\n\nToiset arvasivat, että siinä se nyt oli kotimatkan johtolause.\n\nEikä Pöntön Ransu ensihätiin keksinyt edes pätevää vastausta tai\nsäestystä.\n\n\n\n\nKOIRA\n\n\nTohtori, niihin aikoihin seudulle saapunut mies, tulokas, uusi ihminen,\nteki joskus iltaisin kävelyretkiä tutustuakseen paikkakuntaan.\n\nNiin hän tuli astuneeksi myöskin Kärkkäisten vauraaseen taloon. Siellä\nhän tuli huomaamaan, että nämä Kärkkäiset, vaikka varakkaita ja omalla\ntavallaan oivallisia ihmisiä, eivät kuitenkaan olleet juuri mitään\nkoiransa rinnalla.\n\nJeri, pienen tohtorin mielestä hirmuinen ja jättiläismäinen ajo- tai\njäniskoira, mikä peto lienee ollutkin, tämä kiiltäväkarvainen ja\nväriseväsieraiminen oli epäilemättä kunnianarvoisin henkilö Kärkkäisten\nkuulun kurkihirren alla. Tohtori sai tuotapikaa kuulla Jerin kaikki\nurotyöt, sen summattoman määrän jäniksiä, joista sen ansiosta oli\ntullut vainajia. Sen jälkeen pöydälle kasautui melkoinen kirjaröykkiö,\ntietosanakirjoja ja kaiken maailman koirateoksia, joista piti käydä\nselville Jerin korkea sukuperä ja ylväitten esivanhempain jo mutkansa\njuossut jono.\n\nOli kertakaikkiaan ilmeistä, että Kärkkäisten Jeri ei ollut mikä\ntahansa rakki tai koiranrotkula, joita voi tavata nostelemassa koipeaan\nkaikkien pylväitten juurella. Se oli vanhan kunnianarvoisan koirasuvun\njälkeläinen, jonka olemassaolo tällaisessa maanpaikassa oli ihmeen\nveroinen.\n\nMolemmat Kärkkäiset, niin isä kuin poikakin, olivat onnen hurmiossa\nsaadessaan esitellä verratonta elukkaansa vieraalle, joka ehkä ymmärsi\nparemmin kuin tämä pöljä kansa täällä. Heillä ei ollut silmää nähdä\neikä malttia katsoa, että uusi tohtori oli aivan epäkelpo ihminen\nkun koirat olivat kysymyksessä. He eivät huomanneet, että pieni\ntohtori oli aivan mykistynyt, että hän oli melkein kauhun vallassa\nJerin liikahtelevien sierainten edessä, jotka nuuhkivat ja nuuskivat\nuutta tulokasta kyltymättä. Kuola volahteli sen loppasuusta ja korvat\nlerpottivat suurina kuin kintasresut ja metrinmittainen häntä mojahteli.\n\nTohtori oli aivan hämmentynyt tultuaan tapaamaan pitäjänsä\narvohenkilöitä ja äkättyään joutuneensa esitetyksi — ja loppumattoman\npitkäjäykkisesti — koiralle, oikealle koirien koiralle, jonka\nlöytyminen tällaisesta pienestä pitäjästä oli ihme, niin, jopa\ntällaisesta tasavallanresusta, niin, ehkäpä koko vähäisen\nmaapalleroisen pinnalta...\n\nMutta pieni tohtori ei ollut oikea henkilö tällaiseen tilaisuuteen.\nHän ei ollut mikään koirien ystävä, varsinkaan tuollaisen volkkosen,\njonka laukata vohlutessa jäniksen jäijissä ymmärrettävästi melkoisen\nmetsän rungot sujahtelevat kuin myrskyn kourissa. Ehkäpä hän ei pitänyt\nkoirista siksi, että ne tietävät jotakin mitä herra tohtorikaan ei\ntiedä. Ne pysyvät jäniksen jäljillä, ne haistavat kunkin ihmisen\nominaishajun... Kukapa tietää mitä tuo vohlu jo voisi kertoa uudesta\ntohtoristakin, kun se tuossa nuuhkii ja nuuskii väsymättä...\n\nYhtä väsymättömiä olivat tämän kunnianarvoisan koiraihmeen\nesittelijätkin. Puhetta riitti ja koirakirjojen rovio pöydällä kasvoi.\nEsittelyllä ei näyttänyt olevan äärtä eikä päätä, mutta jossakin\nlomassa sai tohtori kuitenkin ilmaistuksi, että hän oli kiireissään.\nHän nousi ja teki lähtökumarruksen, vieläpä yhden ylimääräisen\nkumarruksen koiralle, joka yhä nuuski hänen lahkeitaan ikäänkuin se\nei vieläkään olisi päässyt selville siitä mitä sen olisi ajateltava\nuudesta herra tohtorista.\n\nMutta tohtori tiesi tavanneensa koiran, joka oli melkoinen tekijä\nKärkkäisten huonekunnassa, koko paikkakunnalla ja kukaties kuinka\nlaajalla alueella. Hän tunsi saaneensa kyllikseen koiramaailmaa\npitkäksi aikaa. Kärkkäisten verraton koirankuvatus paisui paisumistaan\nhänen mielikuvituksessaan. Se täytti koko näköpiirin, se hallitsi tämän\npuolen maailmaa...\n\nUuden tohtorin ja Kärkkäisten koiran seuraava tapaaminen tapahtui\nkirkossa ja näytti vain vahvistavan tämän suuntaisia mielikuvia.\n\nTohtori oli vieläkin veres mies paikkakunnalla, ja siksipä lukkari\nmulistelikin häneen paikaltaan: jaha, herra tohtorikin on tullut\nkirkkoon... Ja lukkarilla oli tukka pystyssä ja silmät pullollaan, ja\ntohtori tunsi itsensä kiusautuneeksi.\n\nMutta sitten tuli Kärkkäisten koira ja tohtori unohti lukkarin peräti.\nJeri lähestyi ja lähestyi ja nuuski ja nuuhki. Henki kulki väkevinä\nvetäisyinä sen sieraimissa. Epäilemättä se oli päättänyt jatkaa kerran\nkeskeytyneitä tutkimuksiaan ja ottaa täyden selon herra tohtorin\nolemuksesta. Se nuuhkaisi, nuuhkaisi: mikä saakeli sinä oikein olet?\n\nMutta pieni tohtori tunsi itsensä ylen rohkeaksi täällä kirkonpenkissä\nseurakunnan keskellä. Hän ärtyi. Äkkiarvaamatta hän koukisti ja\nojensi jalkaansa, suorastaan potkaisi tuota verratonta koiraa. Koira\ntietenkin väisti, peräytyi, irvisti, ja alkoi sitten jälleen lähestyä\ntohtoria nuuskien ja nuuhkien, toimeliain sieraimin. Seurasi potku,\nperäytyminen, ja keskeytyneiden tutkimusten jatkaminen vielä uudemman\nkerran, hengen kulkiessa väkevänä koiran toimeliaissa sieraimissa.\nJeri näytti tyystin vajonneen pohtimaan sitä seikkaa mitä uudesta\nkylänmiehestä oikein lemahteli. Tohtori sai koko saarnan ajan\nkäydä alituista torjumistaistelua. Hän potki ja potki, ja välistä,\nolettaessaan sen jäävän papilta huomaamatta, hän ojenteli nyrkilläänkin\nkohti koiraa, kohti suunnattomina kintasresuina repalehtavia korvia.\nSaarnasta hän ei ehtinyt saada minkäänlaista käsitystä.\n\nItsepintaisesti Kärkkäisten kunnianarvoisa Jeri jatkoi tutkimuksiaan.\nTohtori sai siltä rauhan vasta sitten kun pappi laskeutui\nsanontapaikaltaan ja aloitti alttaripalveluksen. Hän rukoili\npolvillaan, selin seurakuntaan, kädet ristissä leuan alla, katse kohti\nkattoa.\n\nSilloin Kärkkäisten koira hylkäsi tohtorin ja lähti ottamaan selkoa\ntästä ilmiöstä. Karva välkähteli sen hyvinsyöneessä ruhossa ja\nmetrinmittainen häntä mojahteli penkkien päihin. Se lähestyi papin\npolvistunutta mustaa hahmoa sieraimet toimeliaina. Se nuuhki ja nuuski\ntumman kauhtanan liepeitä. Henki kulki väkevänä sen sieraimissa ja se\nlienee päässyt selville seikoista, jotka pysyvät ihmiseltä kätkettynä...\n\nSe nuuski ja nuuhki niin kauan kuin sitä huvitti rukouksen jatkuessa.\nSitten se käännähti ja kohotti tottunein elein toista takajalkaansa\nmustan liepeen yllä.\n\nSilloin herra tohtori nousi ja sipsutteli ulos kirkosta pienikokoisena\nja pelästyneenä.\n\nEpäilemättä Kärkkäisten koira oli melkoinen tekijä tällä\npaikkakunnalla. Sen hahmo tavoitteli taivaita tohtorin\nmielikuvituksessa, tulokkaan, uuden ihmisen, jolla oli vielä paljon\nnähtävää ja kärsittävää.\n\n\n\n\nMUUTOS\n\n\nVesas-seppä oli kauas häipyneessä nuoruudessaan elänyt kaupungissa,\ntyöskennellyt tehtaassa tahi konepajassa. Mutta sitten hän oli\nsäkertynyt — kuten hänen sanansa kuului — naimisiin synnyinseudullaan,\nhiljaisessa, torkkuen elelevässä metsäpitäjässä. Vaimon mukana\noli tullut myöskin mökki — siitä seikasta mies sai kyllä kuulla\nmyöhempinä ristillisen avioliiton vuosina, sillä eukko oli melkoisen\npahanpynttistä ja kielevää laatua — ja Vesanen rakensi siihen pajan ja\nharjoitti kyläsepän ammattia, hyvin pienen ja vähäisen maanviljelyksen\nohessa.\n\nEtäälle, unenomaiseen hämärään vaipuneista tehdastyömiesvuosista olivat\nkumminkin jääneet jäljet. Luultavasti Vesas-seppä vielä vuosikymmenien\nkuluttua kalpasi tehtaan huminaa. Luultavasti hänen mieleensä oli\njäänyt sieltä ihmishahmoja, joita hän muisteli mielellään. Hän puhui\nhalukkaasti tovereista, jotka taistelivat... Vesas-seppä oli ollut\nsilloin nuori, ja maailmaan oli niihin aikoihin tullut jotain uutta. Ja\nhän oli tuonut tämän uuden, kokonaisen maailmankatsomuksen, nuoruutensa\nretkeltä mukanaan kauas korpeen.\n\nVesas-seppä oli ensimmäisiä ja harvoja työväenaatteen edustajia\nhiljaisessa metsäpitäjässä. Eikä hän suinkaan ollut niitä ihmisiä,\njotka vaikenevat. Hänen kielensä ei väsynyt kertomasta, että maailma ei\nole ikuisesti sama. Se muuttui ja muovautui. Suuria tapahtumia oli aina\nkynnyksellä...\n\nMutta hänen kielensä kylvö näytti laukeavan melkein kokonaan tienoheen.\nVesas-sepän opetuslapset olivat sekä vähälukuiset että vähäpätöiset.\nMetsäkylien talonpojat suhtautuivat seppään melkoisen ynseästi.\nMaailman muuttuminen, jos sitä nyt tapahtui, lienee hyvin hidasta\nja huomaamatonta. Vuodenaikojen vaihtelut olivat suurinpiirtein\nsamankaltaisia. Keväällä kylvettiin ja syksyllä koottiin aittoihin,\nmikäli halla, tuo suurikourainen, ei sekaantunut asioihin. Vesas-sepän\neriuskoisuus ei tuntunut olevan talonpojalle sopivaa. Uumoiltiin, että\nVesas-sepän tarkoitus oli tempaista heidät isännän asemastaan, isännän,\njonka rikastumisella ei itse asiassa ollut mitään rajaa, ja jotkuthan\nolivatkin paisuneet metsärahoilla... Mutta Vesas-seppä tahtoisi tehdä\nkaikista vain miehiä riviin. Mikä siinä houkutteli? Eikö ihminen\nsilloin ollut kuin pakana, jolla ei toivoa ole, jos hänen täytyi olla\nniinkuin kuka muu tahansa?\n\nIsännät suhtautuivat Vesas-seppään hyvin epäillen, ja vain\nvastahakoisesti toivat hänelle viikatteensa kallittavaksi, kirveensä\nterästettäväksi, rekensä raudoitettavaksi ja auransa teroitettavaksi.\nMutta toivat kumminkin, koska toisetkin sepät olivat etäällä. Jokunen\nja joskus meni sentään mieluummin etäällekin, paremman ammattimiehen\npakeille. Vesas-seppä muka saarnaillessaan takoa telakasi miten\nsattui...\n\nVesasellekin kuitenkin riitti sekä takomista että saarnailemista.\nHänen puheillaan ei ollut loppua, vaikka hän ei aina liene ollutkaan\ntyytyväinen julistajan asemaansa, korvessa. Sillä välistä hän surkeili\nkohtaloaan, joutumistaan naimisiin, paitsi pahankurisen ja tyhmällä\nporvarijärjellä ajatella lillittävän Annan, myöskin penseän Murron\nkyläkunnan kanssa...\n\nMutta yleensä hän oli reima ja iloinen poika, täysi pakana ja myöskin\nviulupelimanni. Hän soitteli häissä ja kekritansseissa, ryyppäsi\nhalukkaasti viinaa ja kävi silloin entistä kovaäänisemmäksi ja\naatteekkaammaksi. Ja sitten hänen viulunsa vonkui. Voi hän vetäistä\nkansainvälistäkin korpikylän mustassa pirtissä...\n\nVaikutti kuitenkin siltä, että hänen aatteensa ja muutoksen toiveensa\nhupenee metsien rannattomuuteen. Vaikka kukapa tietää... Ehkä\nVesas-sepän sananen putoaa joskus kuin jyvä ihmismieleen, itää, versoo\nja kantaa hedelmän ajallaan...\n\nIstuupa keskenkasvuinen kylänpoikanen Vesas-sepän ahjon ääressä\nkuonakasalla, joka hohtelee merkillisesti kuin posliini. Palje\nhuohottaa, hiilet hehkuvat ja kipunat sinkoilevat kauniisti. Ja seppä\npuhuu, koska hänestä lienee luonnotonta olla vaiti. Ei hän tarvinnut\nhääviä kuulijaa. Vähäinen poikanenkin kelpasi.\n\n— Sinä olet jo kyllin iso. Sinä jo ymmärrät, näet, puhui seppä\ntarttuessaan palkeen varteen. — Kirkkokin opettaa, että kaksi voimaa\ntaistelee maailmassa, vaikka ei sano, että ne ovat pääoma ja työ.\nPääoman valta alkaa olla jo vanha ja vanhallehan käy aina hullusti: se\nhäipyy ja häviää. Maailma on muuttuvainen ja myöskin ihminen. Ihminen\nvoi olla jäykkä ja tönkkö kuin tämä rauta, mutta maailman ahjossa se\npehmenee, ja sitten siihen tarttuvat työväenliikkeen pihti ja vasara,\nja kas: rautakin muuttaa muotoaan...\n\nVasara löi ja alasin helisi ja rauta hehkui ja totteli muovailevaa\nvasaraa, ja vähäisen poikasen ihmettelevät silmät seurasivat nokisen\nsepän käsien työtä ja korvat kuuntelivat partaisen suun puhetta. Nyt\nsieltä kuului mitä Marx ja Engels ovat sanoneet, viisaat, joita seppä\ntuntui pitävän arvossa...\n\nNiin Vesas-seppä eli ja vaikutti, takoi ja puhui, kasvatti pirtillisen\nlapsia ja uskoi maailman ja ihmisen muuttuvaisuuteen. Vaikka kaikki\nnäyttikin niin paikoilleen juuttuneelta kävellessäsi porkkautuneella ja\nliejuisella kylätiellä...\n\nMutta sitten ikäänkuin tartuttiin maailman ahjon varteen. Tulivat\nsuuret sodat, joista Vesas-seppä toivoi paljon. Sillä muutos ei tule\nkivuitta ja kärsimyksittä, pankolla istuen...\n\nTuo kylän poikanen muisti sitten aina aamun, jolloin seppä julisti\nsuuria kuulumisia: Ryssän Niku on syösty vallasta! Maailman kantoaika\noli kulunut loppuun, uutta oli syntymässä...\n\nSe oli Murron kylän sepän loistoaikoja. Mutta vajaan vuoden kuluttua\nseppää ei enää tavattu ahjonsa äärestä. Alasin ei enää helissyt ja paja\noli äänetön ja synkeä. Vesas-seppä oli paennut.\n\nOmiensa luo, sanoivat kylän talonpojat. Ja melkoinen osa hänen omistaan\njoutui niinä aikoina maan alle, hautaan. Ehkäpä Vesas-seppä olisi\nsaanut olla oloillaan, jos olisi elänyt hiljaisesti ja hissukseen,\nehkäpä, vaikka kylän talonpojat olivat kovin äkäisiä punikille ja\nryssälle ja muistivat kyllä minkä hengen lapsia seppä oli, valhevehnän\nkylväjä. Mutta sellainen ei sopinut sepälle. Hänhän oli selvillä,\nettä nyt hänen toverinsa taistelivat, ne, jotka tiesivät muutoksen\ntulevan maailmaan. Niinpä hän oli tehnyt raskaan päätöksen ja lähtenyt\nomiensa luo, sadan kilometrin päähän, yksin ja ikämiehenä. Nyt hän\nhylkäsi kylän, jossa hän oli niin kauan takonut ja saarnaillut, heitti\npahanpynttisen Annan ja lapset, joista kyllä viimeisetkin olivat jo\naikuisiksi ihmisiksi saapumassa.\n\nHänen kohtalostaan ei koskaan kuultu mitään varmaa. Lieneekö hän\nkoskaan päässyt omiensa luo vai lieneekö surma tavoittanut hänet jo\nmatkalla, nimetön hauta, jotka levottomina aikoina eivät ole mitään\nharvinaisia. Murron kylän isännät sanoivat, että olihan sitä siinäkin\nmuutosta sepälle, aivan tarpeeksi. Sellainen se on se muutos, joka\nlopulta itsekullekin tapahtuu...\n\nVesas-seppä ei enää koskaan palannut kyläänsä. Mutta ehkä hänen\npuheliaasta suustaan oli singonnut joku jyvänen, joka iti\nihmismielissä, ehkäpä hänen uskonsa, että maailma ja ihminen ovat\nmuuttuvaista laatua, eli edelleen.\n\n\n\n\nPUSSISEN AKKA, KUNNIANARVOISA NAISHENKILÖ\n\n\nHän asuu kylän laidassa, mökinlahossa, jota voisi nimittää vaikka\nihmispesäksi. Ympärillä on suota ja rämettä, ja vesakkometsää,\nmelkoisen tylyn ja tympeän näköinen maisema, jollaista se usein\npyrkii olemaan köyhän ihmisen lähistöllä Suomenmaassa. Hän on jo\niäkäs ihminen, jolunnäköinen mökin akka, jonka kasvoihin aika on\nkirjoittanut, mitä on kirjoittanut. Suustaankin hän on sellainen, että\nsivistyneenmakuinen ihminen voi ällistyä. Sellaista käkriäismäistä\nkielenkäyttöä, jossa uhkausta pahanjuonisen sikiönkantturan pääkuoren\nhalkaisemisesta ei ole otettava aivan täydestä, sananmukaisesti.\n\nMutta hän on kuin onkin oikein muorien muori, kunnianarvoisimpia\nnaishenkilöltä tässä maassa.\n\nEnsiksikin tyly ja karu maa on hänen toimestaan pursunut Pussisten\npaljoutta. Suurimman osan verevintä nuoruudenaikaansa hän on kävellyt\nkantavana, jalat haarallaan ja maha lupaavasti pullollaan. Hänen\nkukoistavimman elämänsä aika on ollut tulvillaan lasten kitinää ja\nparkumista, hyssytystä ja likaisten riepujen löyhkää. Ja sitten ajan\ntullen maa on täyttynyt Pussisten paljoudesta, tuosta tunnetusta\nsuvusta, jonka kirveen kalkkeesta ja sahan sirinästä Suomenmaan metsät\nkaikuvat, siitä samasta suvusta, jota on kulkenut myöskin jylisten\nkäyviin, savuaviin ja haiseviin tehtaisiin, jota on riittänyt kaatumaan\nsankarivainajina isänmaan sodissa, joissa on etsitty parempaa rajaa...\n\nLaaja ja mahtava on Pussisten suku. Ja tämä Pussisen akka on ollut\nvahva tekijä sen suvun suurentamisessa. Toista tusinaa Pussisia\nei suinkaan ole vähäinen saavutus alallaan, ja vielä enimmäkseen\nmiehenpuolia, tervettä ja terhakkaa lajia, äitiinsä. Ja tietysti\nisäänsäkin, ukko Pussiseen, jonka kirveen ja sahan ja kuokan ja lapion\nvoimalla pienten Pussisten lauma kasvoi ja vahvistui. Mutta akkakin\nsiinä kyllä tarvittiin, aivan etunokan naisia. Pussisten kasvatukseen\nsisältyi paljon asioita, niin paljon, ettei sitä äkkipäätä arvaakaan.\nMonta puuropataa oli keitettävä, ja sellaisilla puilla, metsästä\nkaikessa kiireessä kerätyillä risuilla ja pökkelöillä, joista voi\nmainita sitä ja tätä, kun tuli ei ottanut viritäkseen, ja sellaisessa\ntulisijassa, joka tupakoi savun sisään, kun risut viimeinkin ritisivät.\nMonet perunat höyrysivät, sillä kaikilla Pussisilla on suu, johon\npainuu ja josta myöskin tulee ulos äänenväkeä, jota maailmaan mahtuu.\nMonet kerrat äiti Pussisen käsi ehti myöskin tarttua mustan kahvipannun\nsankaan, ainoa asia, joka siinä mökissä haiskahti ylellisyydelle.\n\nJa paitsi toistakymmentä pohjatonta pussissuuta oli mökissä myöskin\nnavetta, synkeän musta ja ummehtunut kuin luola, jossa pari kolme\nlehmänkantturaa märehti ja jokunen lammas määkäisi haikeasti. Nekin\noli ruokittava ja huollettava, sillä nämä luontokappaleet antoivat\nmaitotilkan pienten Pussisten tuoppiin. Jopa Pussisen akka joskus\nkirnusikin kuten kunnon emäntä ainakin voinokareen, valkoista köyhän\nvoita, lujasti suoloilla höystettyä roppaa. Sitten hän ehti kartata ja\nkehrätäkin, polkea rukkia, nuorin Pussinen sylissä tissi suussa. Sitten\nhän parsi ja paikkasi, etupäässä isä Pussiselle ja myöhemmin isompina\nkasvaville Pussisille, joiden oli työnnyttävä työhön Suomenmaan äkeään\ntalviseen metsään. Pienillä Pussisilla ei ollut kuin paitatilkkua ja\nhousurisaa, joissa he kyllä tarkenivat juosta kipaista nurkanjuuressa...\n\nJa sitten Pussisen akka pesi, pesi pesemästä päästyäänkin lapsenriepuja\nja muita vaatekappaleita. Vesi lotisi ja vaatehintaleet litisivät\nkourissa, jotka olivat karkeat ja halkeilleet. Sitäkin työtä riitti\nriittämistään. Pussiset ovat sellaista sukua, josta erittyy paljon\nhikeä ja likaa. Ja sitten hän luutusi mökin lattiankin, kuluneet\npalkit, joista kovat oksat pullistelivat kuin mulkosilmät. Sillä\nmiltäpä elämä lienee välillä maistunutkin, niin Pussisen akka ei\nkoskaan menettänyt uskoaan, että enempi sitä on vettä kuin paskaa...\n\nHän työskenteli myöskin mökkeröisen ulkotöissä väljän taivaan alla,\nteki heinää niittäen ja haravoiden, taitteli lehdeksiä, oli pyllyllään\nperunamaalla kuokkineen ja sirppeineen ohrapeltotilkulla, joka kylläkin\noli vain sen kokoinen, että akka sen hameellaan peittäisi. Ja sitten\nhän kerätä hotaisi risutaakan ja kiirehti mökille, jossa pienet\nPussiset parkuivat...\n\nEikä kaikessa tässä ollut vielä kylliksi. Hän ehti vieraankin työhön,\nansioon, tienestiin. Sillä pieniä Pussisia oli tosiaankin paljon ja\nheidän suunsa pohjattomia. Pussisen akka töytäili talojen pelloilla,\npestä hursaisi äveriäämpien alusvaatteita, kartata raapaisi villojakin,\npoimi marjoja ja kiskoi pajunparkkeja.\n\nToimelias Pussisen akka, ripeä ja riuska ja suulaskin, parkkimetsässä\noli uljaimpia näkyjä mitä tämän maan pinnalla on nähty. Hän rutaisi\npajun poikki ja vetäisi vahvoilla kynsillään irtautuvaa pajunkuorta\nkuin mitäkin nahkaa. Valkoisena hohtelivat nyljetyt pensaat, ja pienet\npahaiset, räkänenäiset Pussiset olivat auttavinaan äitiä, joka kiskoi\nja noitui. Mökillä odottelivat kaikkein pahaisimmat milloin äiti\nparkkitaakkoineen pullahtaa esiin vesakon reunasta. Ja kun hän tuli ja\npudotti parkkitaakan maahan, niin hän riiputti sisään vesiämpärin ja\nalkoi imettää. Sellainen nainen hän oli siihen aikaan, että oli ilo\nnähdä. Siinä ei tosiaankaan tauti työtä tehnyt...\n\nHän eleli kesät avojaloin, käveli vielä routaisessa maassakin, sillä\nhänen jalkoihinsa oli kasvanut sellaiset anturat, ettei parkkitiinussa\ntule verrempiä. Hän saattoi astella avojaloin syksyisellä jäälläkin\nkirveskalso kädessä, kolkaten mateita, saadakseen kalakeiton\nPussisilleen...\n\nSellainen äiti oli Pussisten äiti. Ja melkein kaiken aikaa, koko\nmuhkeimman akkuutensa ajan, hän käveli kantavana, jalat terhakasti\nhaarallaan, maha lupaavasti pullollaan. Kaiken aikaa hän imetti.\nJa melkein aina hänen suunsa kävi. Hänen suomenkielensä kajahti\nilmeikkäänä, ja kaiken lapsenteon ja työnryskeen keskellä hän päästeli\nhelapäitä nauruja suomalaisen köyhyyden höysteeksi.\n\nSanottakoon, että hänen työnsä, keitokset ja paistokset, pesut ja\npaikkuut, ovat sitä laatua, joka haihtuu ja katoaa. Hänen kiskomansa\nparkitkin ovat jo ammoin lahonneet karvarin ammeessa, ja anturoille,\njotka köyhän elämän parkki antoi Pussisen akan avojalkoihin, on käyvä\nsamoin. Mutta toista tusinaa Pussisia on sentään toista. He elävät.\n\nMonta miehevää kirveeniskua jumahtaa hirteen Suomenmaan rannattomissa\nmetsissä.\n\n\n\n\nKANAVA\n\n\nPohjolan kuuluisa valoisa kesäyö ei enää ollut aivan parhaimmillaan.\nHieman hämyä ja kuhjoa valahti jo yösydännä ilmapiiriin. Sääskienkin\nparhain aika oli jo ehkä ohi, mutta yhä niiden ininää riitti aivan\nvistottamaan asti ihmiskorvaan. Harmaa, elävä, itsepintainen huntu\nseurasi kulkijaa näillä rannattoman tuntuisilla, sanomattoman\nalakuloisilla ja synkillä nevoilla ja rämeillä. Ihmiskulkija\nnäillä mailla lienee ollut melkoisen harvinainen tapaus seudun\nsääskimaailmalle. Sen voi aavistaa niiden mahtavaksi hyminäksi\npaisuvasta laulusta. Pistin lihaan, pisara verta...\n\nMutta lukemattomia sankarikuolemia se maksoi sääskien armeijalle.\nSitäpaitsi ihmiskavaluus kaikin keinoin turmeli niiltä elämäniloa.\nNiinpä Jupe hamuili pikiöljypullon vyöltään, kaatoi tummaa,\nterhakanhajuista nestettä suureen kämmeneensä ja pyyhki sitä levein\nliikkein sänkiseen naamaansa ja ohueen niskaansa.\n\n— Että niitä oikein tympäiseisi, sanoi hän.\n\nSitten hän sulloi tupakannimellistä koppaansa ja istahti mättäälle.\nHe olivat juuri saapuneet kanavan reunalle, joka mustana ja suorana\nhalkaisi nevan. Aivan ällistyttävä sivistyksen merkki äkkipäätä\nupottavassa rahkassa kahlailleelle tuo tumma ja tuimansuora ihmistyön\njälki...\n\nHe olivat laskeneet käsistään ämpärit, joissa hohteli hillojen kelta,\npohjolan herkullisimman hedelmän. He lepäsivät. Ja Jupe puhui:\n\n— Tässä näette kätteni töitä. Sillä Jupe ja jupenlaiset kaivoivat\ntämän kanavan silloin kun se yleismaailmallinen talouspula ryntteli\nmeikäläisen rintojen päällä ja puristi rokkatorvesta. No, se se\naikaa oli! Tavaraa tuhottomasti. Jokaisen kaupan akkunalasien takana\nhohtelivat herkut ja köyhykäisten silmät kiiltelivät nälästä,\njoutilaitten käsien omistajien. Sillä maailma oli silloin niin valmis,\nettei työtä riittänyt kaikille. Jos työtäkin onnistui käsittämään,\nniin vähäiseksi sen arvo arvioitiin, että eläminen työn ääressä johtui\nvain ihmisluonnon ja ihmisnahan venymiskyvystä, joka on melkoinen.\nEi se ollut hääviä talonpojallekaan! Kahdeksan markkaa maksoi yhtiö\npropsikuutiosta hankintakaupoissa. Siis siinä oli metsän hinta, teko ja\nveto väylän varteen yhdessä nipussa. Ja sanomalehdet saarnailivat, että\nryssä se oli syypää tähänkin Suomenmaan ahdistukseen. Se myi puutavaraa\nhyvin halvalla, sillä kun oli ilmaiset metsät ja ilmainen orjatyö. Ja\ntäydestä kai se selitys kävi. Vaikka mitä me lienemme olleet viitosen\npäiväpalkkoinemme parkkauspukin ääressä? Eikä se vapauskaan oikein\nmaistunut nälissään teillä harhaillessa... Kyllä se aika muuttuu!\nMaalaisvoi oli yhteen aikaan niin hylkytavaraa, ettei se kelvannut edes\nsaippuatehtaalle. Nyt jos saisit oikean voimöykyn kainaloosi, niin\nolisit totisesti huomattava henkilö... No, minulla ei siihenkään aikaan\nollut voita vaivaksi asti, mutta kun isännillä oli, niin siitä koitui\nminunkin onnettomuuteni. Eihän talonjussi niissä oloissa voinut tahi\nuskaltanut töitä teettää.\n\nJa niin minä jouduin mittelemään melkoiset matkat Suomen maanteitä,\nkuten jokin harppi. Se tuntui jollakin tavoin lohdullisemmalta kuin\npaikallaan olo. Olihan ikäänkuin jotakin tekemässä, työtä etsimässä.\nVaikka toivotonta se oli. Yhtiöittenkin, Suomen leivän isäin, toiminta\noli heikkoa. Ei sitä työnherkkua niin vain löytänyt. Mitenhän lienen\nelänytkin päivästä toiseen, se on pieni arvoitus. Mutta nälkä teki\nmaailman murheenlaaksoksi, ja välistä minä tosissani suunnittelin\npelastuskeinona pälkäästä sellaisia töitä, joita sanotaan rikollisiksi.\nSilloinhan pääsisin kruununleipiin ja katon alle. Mutta lopultakaan\nen uskaltanut. Tempautuminen niin sanotun kunniallisen kansalaisen\nympyröistä lienee eräille perin vaikea temppu...\n\nNiin minä siis kävelin ja monta muuta jupea käveli kanssani. Aina minä\nmuistan kevään, jolloin odotettiin tulvaa kuin sairaat raamatussa\nenkelin laskeutumista kuohuttamaan vettä. Silloin alkaisivat uittotyöt.\nOdotettiin. Jolla oli leipäpala, se söi sen. Mutta monet ateriani\nsupistuivat tuppivyön vetäisemiseen tiukemmalle ja paljon puhuvan\nhymynmareen muodostamiseen suupielissä. Mutta sitten kevätvedet\nvirtasivat ja kävi ilmi, että kovin monet jäivät ilman parin markan\ntuntipalkan onnea ja pelastusta. Jätkänpoikaa oli niin tuhottomasti.\nTuli mieleen, että kostoon kovaan ovat akat vaivaa nähneet ja poikia\nkasvattaneet...\n\nOli vain käveltävä. Ja niin kävelin takaisin synnyinkylään sydämellä\nsynkeällä. Mutta nyt tapahtui, että Valtio ojensi isän kätensä. Niin\nsanotut varatyöt alkoivat. Isiltä peritty sananen hätäaputyö ei enää\nkelvannut sivistyneenä aikanamme. Enkä minä moiti varatöitä. Ne olivat\nminunlaisilleni helvetin hyvä lahja. Sai tarttua työkaluun ja sai syödä\njopa mahansa täyteen leipää...\n\nTämä kanava tällä surkealla suolla on siis niin sanotun\nyleismaailmallisen talouspulan siunauksia. Monta raskasta lapiollista\nolen heittänyt tuolta syvältä ja kuunnellut vetisen suon salamyhkäistä\nkurnutusta ja pulputusta, mitä moninaisimpia ääniä, joista toisinaan\nsaattoi sukeutua kuin mummon rukin kodikas hyrinä. Ja syvältä suosta\nlöytyi puuta ja tuohta ja minä koetin käsittää, että metsä on kerran\nhumissut tällä paikalla... Niin, monta lapiollista on heitetty ja\npyyhitty otsaa. Ja on hyvä nähdä, että käsien työ ei ole mennyt\naivan hukkaan. Voimme kävellä nyt kanavan vartta emmekä uppoa\niättömiin, ja männyntaimikin tuossa jo nostaa päätään uhaten kasvaa\nuljaaksi petäjäksi. Ja jossakin tuolla laitapuolella on kuokkaukko jo\nkyökkäissyt, jättäen taakseen uljaan näköisen peltosaran...\n\nEnkä minä oikein käsitä, miten siitä yleismaailmallisen talouspulan\ntaikuudesta lopulta selvittiin. Kunpa siitä olisikin selvitty suota\nkaivamalla, muutamilla kuivatuskanavilla. Mutta minä epäilen, että\nsiitä selvittiin vain siten, että ihmiskunta ryhtyi valmistamaan suurta\nlahtiaan...\n\nAurinko oli nousemassa ja jossakin avaralla suolla kajahti kurjen uljas\ntorvi- ja rumpuääni.\n\nJupe nousi.\n\n— Hätä sillä on vain, pitkäkurkulla, pelko isiensä maan puolesta. Sillä\nJupe ja jupenlaiset ovat jo laskeneet muuttavan kätensä tähän suohon.\nMaailma on muuttuva...\n\n\n\n\nRENKI JA HEVONEN\n\n\nAapelus kynti, jumalan ilman kurittamana.\n\nSade piiskasi, piiskasi selkää ja läimähteli vasten kasvoja, sen mukaan\nmiten Aapelus käänteli auraa aina peltosaran päähän päästyään. Se oli\noikeaa syksyistä sadetta, kylmää ja suuripisaraista, viistoa, rajun\ntuulen ajamaa. Kylämaisema oli harmaa ja märkä, ikäänkuin pahasti\npienentynyt, lohduton ja autio. Ei edes syksyiseen maisemaan läheisesti\nkuuluvaa varista näkynyt liikkeellä. Nekin olivat lymynneet sadetta\npakoon omaan metsikköönsä. Savukin, joka nousi talon piipusta, ei\nkauan kertonut tulen lämpimistä. Se vaipui nopeasti alas ja haihtui\nnäkymättömiin, ikäänkuin märkä maa imisi sen sisäänsä...\n\nMutta Aapelus kynti. Hän oli jo märkä ihoa myöten ja melkoisen\nkylmissäänkin. Isäntä oli sanonut, ettei ihminen ole mikään\nsokeritoppa! Ja tottahan se oli, ettei sateessa sula sen siitään. Mutta\nlieneepä linnustakin, variksesta, raskasta ja ilkeätä kantaa vettynyttä\nhöyhenistöään... Silti sitä ei näy kärkkymässä karisseita jyväsiä...\n\nRupeaman alussa oli vain ripistellyt, mutta sitten sade oli yltynyt.\nVälistä se oikein kauhtui hakkaamaan Aapelusta vasten kasvoja, kuten\njokin ilkeä olento loppumattoman pitkällä piiskansiimallaan, jokin,\njolla oli aikomus tehdä hänestä rokonarpinen. Voi kuvitella, että se\nraivostui, kun Aapelus yhä uskalsi olla peltoaukealla... Aapelus, nuori\nrenkimies, melkein poikanen, kynti. Mutta hän oli jo aurankurjessakin\ntäysi ammattimies. Mustina ja suorina vakoina kääntyi maa nurin auran\nalta. Isäntä oli luja mies, päättäväinen kuin peijakas. Säitä ei\nsairasteta! sanoi hän. Mutta etteihän se vain itse, kun satoi ja tuuli,\nistahtanut keinutuoliin ja sytyttänyt nysää... Oli syytä epäillä. Mutta\nentäpä sitten! Isäntä on isäntä, möykäri, joka tekee mitä tahtoo...\n\nRenki kyntäköön ennenkuin talven routa jäätää maan.\n\nSai siitä hevonenkin kyllikseen sadetta nahkaansa. Se ikäänkuin\npienentyi, painoi häntänsä koipien väliin ja veti auraa selkä köyryssä,\nilmeisesti kylmissään, niin raskaassa kyntötyössä kuin olikin.\n\nNiin lankesi rankkasade, loputtomana, vinona, rajun tuulen ajamana.\nMitäpä siitä! Enintään se voi tehdä rupeaman pitkän tuntuiseksi kuin\nnälkävuoden. Maa kääntyi, käänsi toista puolta päälle päin, että sekin\naikanaan karvottuisi kesän lämmössä...\n\nSitten tapahtui jotakin tuolla lohduttoman autiolla peltoaukealla. Itse\nisäntä näkyi tulla haarikoivan kohti suurine sarkatakkeineen sateen\nholveen keskellä.\n\n— Riisutaan hevonen, sanoi hän. — Se on hyvä hevonen, eikä tämä märkyys\nvoi olla sille terveellistä...\n\nSitten isäntä seisoi tovin paikoillaan pidellen suitsiperiä kourassaan.\n\n— Jää sinä kuokkimaan pyörtänöitä, sanoi hän. — Ne on nyt pehmeitä.\nTuleepahan rupeama täyteen, eikä ole muistelemista...\n\nHän alkoi taluttaa hevosta taloa ja tallia kohti.\n\nMutta Aapelus oli ottanut jo kuokan kouraansa ja kuokki. Terä\nvälkähteli ja maa kääntyi nurin. Aapelus käänsi kasvonsa uhmaten vasten\nsateen vihaisia pitkiä piiskansiimoja. Hänen mielessään ikäänkuin iti...\n\nTässä oli tapahtunut jotakin. Hevonen, luontokappale, vietiin katonalle\nja ihminen jätettiin sateeseen. Märkyys ei voi tehdä hevoselle hyvää,\nsanoi isäntä. Ja isäntä on maksanut siitä markkoja ostaessaan ilon\ntaloonsa, kuten mustalainen sanoo. Hevosen sairastumisessa tahi\nkuolemassa tulisi melkoinen vahinko. Mutta rengissä, Aapeluksessa,\nkaiken maailman Apeluksessa, ei taasen tule minkäänlaista vahinkoa,\nainakaan isännälle. Renkiä ei osteta markkinoilta, vaan pestataan.\nHänelle maksetaan vain työstä. Renki saa siis kastua ja palella ja\nsaattaa olla, että se ei tee hänelle hyvää, mutta sillä seikalla ei ole\nmitään merkitystä...\n\nSiispä oli niinkuin olla pitikin, kun hevonen vietiin talliin sään\ntuimuuden takia, ja rehki jätettiin tai vasalle. Isäntä oli siinä\nseikassa aivan oikeassa, täynnä viisautta ja isäntähenkeä...\n\nHevonen on kallis kappale, mutta kaiken maailman Aapelukset eivät maksa\nmitään.\n\nSade jatkui, piiskasi siimoillaan syksyistä maata ja maata kääntävää\nAapelusta. Mutta nuori Aapelus tuskin huomasi sitä. Hänessä iti, iti\najatuksia, alkoi muovautua maailmankatsomus...\n\nHän oli sitkeätä sukua, kuten jokin vaivaiskoivun känttyrä. Kylmyys ja\nmärkyys ei vaikuttanut hänessä mitään.\n\nTahi ehkä sentään. Ainakin hänellä oli myöhemmin tapana kertoa, että\njumalan ilma oli piiskannut häneen ymmärrystä.\n\n\n\n\nSE ON SEN ORJA\n\n\nKeväinen ilta oli kaunis ja rauhallinen. Maa ja varpupuut olivat\njälleen saaneet verestä vihreyttä, jossakin ammahti laitumelle\npäästetty nauta, ja kaikista saunoista pölähteli harmaa savu, todistaen\nkauniin keväisen illan olevan päälle päätteeksi lauantain.\n\nMutta Sillankorvan sauna suitsusi vain vähäisensä haihtuvaista\nlöylynhaikua, sillä siellä jo kylvettiin. Talossa majaili tukkilaisia\nja he olivat saaneet luvan saunan lämmittämiseen jo sangen aikaisin.\n\nSiellä miesjoukossa istui myöskin Nikon Hermanni kaikessa rauhassa,\najattelematta mitään erikoista. Hän antoi vain löylyn ja vastan\nvaikuttaa jätkä elämän parkin läpikäyneeseen ruhoonsa.\n\nMutta sitten tuli tärkeä sanantuoja, Pilvi-Matti, joka aina kahnusteli\nviimeisenä. Suuta sillä kuitenkin oli hölöttää:\n\n— Taitaa nyt Mäkeläinen päästä iltikseen, kun Hermanni sattui\ntuollaiseen haarniskaan... Vaikka tämä on tenännyt, että ensinäkemässä\nsitä keskustellaan...\n\nVastat herkesivät hutkimasta, eikä kivikiuaskaan häirinnyt\npihahduksellakaan.\n\n— Hä? hönkäsi Hermanni. — Mitä se Pilvi siellä horisee?\n\nHän oli tuntevinaan kaikkien katseet paljaassa nahassaan, kysyvät,\nihmettelevät, vetoavat katseet: saahan nähdä onko itse Nikon\nHermannillakaan niin kiire, että suoraan saunanlauteilta...\n\n— Sitä vain, että Mäkeläinen siitä kohta ajaa sillan yli, sanoi\nPilvi-Matti rauhallisesti.\n\nJa kaikki tiesivät, että Mäkeläisen ja Nikon Hermannin välille oli\njäänyt jotakin keskeneräistä, jatkoa vaativaa, tiesivät sen etupäässä\nHermannin omista julistuksista.\n\n— Älä helvetissä! Täytyypä tirkistää!\n\nHermanni laskeutui lauteilta ja ilmestyi saunan ovelle alastonna,\npunaisena ja höyryävänä.\n\nJa katso, silloin rattaat jo rämisivät törmää alas! Mäkeläinen\nkarkuutti mustallaan minkä kerkesi.\n\n— Se pelkää, ruoja! suhahti Pilvi-Matti kuin piru takapuolella.\n\n— Mutta se ei auta! hönkäisi Hermanni. Hän oli jo täynnä näyttämisen\nhenkeä, joka hänet joskus ja useinkin valtasi.\n\nSilta kumisi jo hevosen kavioitten alla, mutta samalla hetkellä jo\nHermannikin säntäsi ylös alangosta, jossa sauna oli, kohti maantietä.\nHän oli alaston kuin nyljetty made, höyryävä ja möyryävä:\n\n— Pysäytä! Kuule! Koitellaan!\n\nMutta Mäkeläinen ei pysähdyttänyt. Hevonen ravasi vain vastamaahankin,\nepäilemättä Nikon Hermannin alastoman, kiljahtelevan, pahahenkimäisen\nhahmon säikyttämänä. Ja hän ehti juuri parahiksi paikalle, kun hevonen\ntörmäsi törmän päälle. Hän kerkesi huomata, että kärryillä oli, paitsi\nisäntää, kaksi muutakin miestä, poika ja renki. Ja tämä oli vielä\nvähän! Kärryillä oli myöskin kaksi karhia, piikkiä ja teriä tulvillaan.\nMutta ei ollut aikaa silmänräpäyksenkään epäröintiin. Hevonen oli jo\nohipääsemäisillään kun Hermanni hyppäsi ja heittäytyi suoraapäätä\nrattaille ikäänkuin hän olisi jo etukäteen tiennyt niiden laadun,\nikäänkuin moiset piikkikärryt olisivat hänestä olleet hyvin mieluiset...\n\nJa samalla hetkellä laukkaavan hevosen rattailla alkoi meno ja liike,\nrähinä ja ähellys, joka muistutti tappelevaa koiraparvea. Alastomasta\nHermannista ei saatu hevillä otetta, mutta sitä komeammin mäjähtelivät\niskut hänen kosteaan pintaansa. Poika ja renkikin iskivät kuin miehet\npuolestaan, mutta tuokion kuluttua he reuhahtivat kumminkin rattailta\ntiepuoleen kuin kinnaspari. Hermanni ja itse Mäkeläinen ähelsivät yhä\ntoistensa kurkussa karhien seassa, villiintyneen, ohjaamattoman hevosen\nrattailla.\n\nSe oli aina muistettavia näkyjä sen kylän tiellä.\n\nMutkassa kärryt kallistuivat yhden pyörän varaan, ja jo luiskahtivat\nraskaat äkeet rattailta, vieden isännän ja Hermannin yhdessä mylläkässä\nmukanaan.\n\nHermannilta pimeni päivä hetkiseksi. Kun hän siitä selväsi, niin\nhän huomasi riitakaverien hevosineen kadonneen kokonaan näkyvistä.\nPaikalla, maantien ravissa, olivat vain molemmat piikkikarhit ja\nNikon Hermanni. Ei ollut enempää tehtävissä. Voitiin ajatella, että\ntaistelutanner oli jäänyt hänen haltuunsa.\n\nHän alkoi palailla saunaa kohti, ontuvana, alaston ruho pitkien\nverijuovien koristamana. Niitä valui äkeen piikkien pistämistä reiästä.\nlisäksi hänen toinen silmänsä oli mustaksi umpeen muurattu.\n\nNiin Nikon Hermanni palasi jatkamaan keskeytynyttä kylpyään.\n\n— Kiire, kiire sillä tuolla Hermannillakin on tappelemaan, kun\nsuoraan saunasta, alastonna, piikkikarhien sekaan, laukkaavan hevosen\nrattaille, luetteli joku kavereista.\n\n— Se on sen orja! sanoi vakavasti Pilvi-Matti, joka jo viillytteli\npintaansa saunan seinustan ruohikossa keväisen illan kullassa.\n\nMutta Hermanni työntyi uudelleen saunaan nuoleskelemaan haavojaan.\nIkuiset arvet jäivät hänen pintaansa muistoksi tästäkin kylpyreissusta.\nHänellä oli sellaisia riittävästi jo ennestäänkin, ja yhä hän niitä sai\nlisää, kunnes maailmanranta hänet tasaannutti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhemmin rakennettiin tasaisia kenttiä, joilla nuori kansa\njuoksenteli, hyppi ja heitteli liiat kiireensä.\n\nNikon Hermannien, ukko jo, istui kentän reunalla katselemassa.\nIkätoveri vieressä muisteli:\n\n— Kiire, kiire niillä on, vaikka lieneekö noilla vielä niinkään\nkiirettä kuin tällä Hermannilla joskus... Mitallin ne saavat, mutta\nsaihan tämäkin nästyykin päähänsä, ja aina kannettavan muiston\nnahkaansa. Montakohan noita olisi sinulla mitallia jos saunassa\nlaskettaisiin?\n\nMutta Nikon Hermanni vain urahti jotakin epäselvää.\n\n\n\n\nLEHTORIN PYÖRÄRETKI\n\n\nHän oli vanha, eläkkeellä oleva opettaja, joka tavallisimmin tunnettiin\nLehtorin nimellä tässä pienessä kaupungissa. Hän oli ollut aina\ntunnettu voimistelun ja urheilun harrastaja, ja eläkkeelle jouduttuaan\nhän suorastaan vajosi näihin mielipuuhiinsa. Hän näytti tuntevan\nliikunnaniloa kuin konttaileva lapsi tahi nuorukaisvouhake. Hän oli\naivan yksinäinen ihminen, eikä kukaan ollut häntä holhoamassa ja\nhäiritsemässä.\n\n— Ei vanhuuskaan mieltä anna! huokailtiin pienessä kaupungissa.\n\nJohonkin sellaiseen huokaukseen Porkin-patruuna sanoi sanan, jota\nmuisteltiin melkein rienaavana:\n\n— Milloinpa vanhuus on mieltä antanut: ainahan se on vienyt\nentisenkin...\n\nJa samalla hän salaisesti kadehtien katsoi nuorekkaaseen Lehtoriin,\njoka kulki tietään laihana, jäntevänä, tuiman näköisenä,\nvastahakoisesti harveneva ja harmaantuva partatupsu leuassa. Kas,\nsiinä oli mies, joka ymmärsi ja uskoi, että elämä oli liikettä! Mutta\nPorki ja kaupungin muut herrat rasvoittuivat ja paisuivat, ähkivät ja\npuhkuivat ja haukottelivat.\n\nMutta Lehtori tutustui aina mielenkiinnolla kaikkeen uuteen omalla\nalallaan. Ja hänelle oli olemassa vain yksi ala. Niihin aikoihin\npolkupyörä tuli maailmaan, tuli hamaan pieneen eläkettä nauttivan\nLehtorin kaupunkiin. Ja tietysti Lehtori hankki polkupyörän, vaikka\nse oli kallis vehje ja sen ostaminen järkytti pahanlaisesti hänen\ntalouttaan. Mutta salamyhkäinen vauhdinhurma uudenaikaisen ajopelin\nsatulassa lienee ollut hänelle kaikista kallein asia...\n\nOli kevät, lumi suli ja maa paljastui. Niihin aikoihin vuodesta\nLehtorin liikunnanilo oli tavallisesti korkeimmillaan. Ja nyt hänellä\nsitäpaitsi oli polkupyörä, joka ei ollut vielä vuodenkaan vanha. Hän\noli monena päivänä luonut tutkivia katseita lumen alta paljastuvaan\nmärkään maantiehen. Ja eräänä aamuna hän katsoi hetken tulleen. Tie\noli riittävän kuivaa, ja hän talutti pyöränsä esiin ja keikahti sen\nsatulaan.\n\nMuijat torilla katsoivat hänen menoaan. Lehtori oli korkealla\nmaasta, erotettuna niistä, jotka alhaalla astelivat maankamaraa.\nPyörät pyörivät ja vauhti oli huimaᵣ ja pystyssä se vain pysyi.\nHänen toimeliaat polvensa kuvastelivat muijien silmissä pitkinä kuin\nheinäsirkalla, hetkittäin yli pään vilahtelevina. He siunailivat ja\nläiskäyttelivät kämmeniään yhteen:\n\n— Nyt sitä viedään!\n\nMutta Lehtorin takinliepeet liehuivat jo kaukana kaupungista. Häntä\ntosiaankin vietiin, entiset ajat taustana, aivan huimaavaa vauhtia. Hän\npolki ja polki, ja lienee siunannut mielessään kohtaloa, joka salli\nhänen vielä tutustua tällaiseen taikuuteen. Polkupyörä, pikajalka,\noli niillä teillä aivan uusi asia, ja ihmiset tiepuolessa katsoivat\navossasuin Lehtorin lentoa.\n\nAivan huomaamattaan Lehtori äkkäsi ajaneensa parisen penikuormaa. Ehkä\nhän ei olisi vieläkään hellittänyt, mutta tiensorastajat olivat olleet\ntäällä liikkeellä, ja vielä poisharavoimattomat karkeat kiveroiset\nhankaloittivat hänen ajoaan. Hän laskeutui pyörältä ja huomasi\npolviensa kangistuneen pitkästä yhtäjaksoisesta polkemisesta. Lehtori\ntalutti pyöränsä metsään ja alkoi juosta vohluta verrytelläkseen\njalkojaan. Juoksu maistui mainiolta yksitoikkoisen polkemisen jälkeen.\nLehtori siis juosta vouhotti eteenpäin pitkin tietä, pitkänä ja\nlaihana, hannaankirjava partatupsu leuassa. Hän porhalsi eteenpäin\nja poikkeili tieltäkin kuin koira metsään, jossa kanerva ja jäkälä\nja sammal tuntui mukavalta anturoin alla. Tällaisen koiranmutkan\ntehdessään hän sitten huomasi vanhan sorakuopan ja hypätä romahdutti\noitis sen pohjalle. Siellä oli monenkokoisia sileitä kiviä, ja Lehtori\nalkoi poimia niitä ja heitellä vauhdikkaasti yltympäri metsään, niin\nettä mäiskähteli petäjien punertavissa pilareissa. Yläraajojenkin\ntäytyi saada osasensa liikuntaa. Sitäpaitsi kivenheitto kuului Lehtorin\nvanhoihin harrastuksiin. Hän oli aivan ahvattu kaiken kokoisten kivien\nheittäjä ja paiskelija.\n\nHeitotkin maistuivat vallan mainioilta, ja välikappaleita oli aivan\nyllinkyllin siinä kuopan pohjalla.\n\nMutta aivan lähistöllä oli toinenkin sorakuoppa, jossa liuta kylän\nukkoja juuri täytteli sorakärryjä laiskasti lapioiden. Nyt Lehtorin\nmeluinen tulo viereisen kuopan pohjalle ja varsinkin kivet, joita\nheti alkoi sataa ympäristöön puunrunkoihin paukahdellen, virkisti\nmelkoisesti tiensorastajia yksitoikkoisessa työssään. Äijät pelästyivät\npahasti ja alkoivat kiroilla jupista. Eikä ollut kumma jos se ihmisiin\nvaikutti. Hevosetkin pelkäsivät, liikahtelivat levottomasti ja\nravistelivat päitään. Sillä kiviä suhahteli aivan ylitse. Pää oli\nvaarassa.\n\nJos tämä ei ollut itse piru, yliluonnollinen, niin se oli vähintäänkin\nkarkuunpäässyt hullu...\n\nVähitellen päästiin selville, että ihmisenmuotoinen siellä telmi\nnaapurikuopassa. Kivisade jatkui rankkana, mutta lopulta rohkein\nukoista sai sanat suuhunsa, kirosi karkeasti ja jatkoi:\n\n— Eikö sitä saattaisi olla ihmisiksi?\n\nLehtori vähän säpsähti, lopetti kiivaan heittotouhunsa ja näytti olevan\nhieman hämilläänkin.\n\n— Kas, onko täällä muitakin? Minä tässä vähän voimistelin...\n\nMutta soraukot jupisivat keskenään, että hullu se on. Ei kaiketi se\nmuuten noin eläisi ja elämöisi, vanha mies! Karkuun se on päässyt...\n\nHe tulivat aivan kuopan reunalle Lehtorin lakattua heittotoiminnastaan.\nMutta hyvin varuillaan he yhä olivat. Eihän tiennyt milloin se jälleen\nalkaa poimia ja lasketella...\n\n— Päätäänhän sulta saa varoa! sanoi luonnokkain ukoista.\n\n— Anteeksi vain, pyyteli Lehtori. — En tiennyt, että siellä on ihmisiä.\nSaatanhan minä heitellä toiseen suuntaan...\n\n— Se on parasta olla heittelemättä! sanoi rohkea ukko jäsäkästi. — Eli\ntässä tulee toinen tahti! Mikä kulkija, sinä olet, joka et malta olla\nkuin ihmiset?\n\nLehtori esitti itsensä. Kaupungista asti hän oli, opettaja ammatiltaan,\npolkupyörällä ajamassa, ja nyt tuli heitelleeksi kiviäkin huvikseen ja\nterveydekseen...\n\nMutta soraukot eivät ymmärtäneet tällaista huvi- ja terveystoimintaa,\neivätkä he tunteneet Lehtoria. Tosin tässä oli jotakin herraskaistakin.\nmutta hulluja on monenlaisia, yhdeksänlaisia sananlaskunkin mukaan. He\nolivat epäluuloisia ja ärtyisiä saadessaan siinä seisoa pelkomielellä.\n\n— Sano suoraan, että köytten vähyyden takia olet irti! täräytti se\nrohkea ukko.\n\nLehtorikin alkoi närkästyä. Hupsuksi häntä luulevat tahi ties miksi\npahantekijäksi nuo yksinkertaiset ukot! Oli tämäkin kohtaus! Hän\npotkaisi nauhakengillään noita kiveroisia, jotka olivat saattaneet\nhänet tähän tilanteeseen, ja uusi ajatus vilahti hänen päässään.\n\n— Köysissä en ole koskaan ollut! sanoi hän ylväkästi. — Ja älyä minulla\nlienee niinkuin teilläkin, äijäpahat. Tiedättekö esimerkiksi miksi nuo\nkivet ovat niin sileitä? Ette. Vesi ne hioi, laineet. Tässä oli kerran\nmeren ranta...\n\nMutta tällä harhautumisellaan kauas muinaisuuteen Lehtori pilasi\nvain asiaansa. Hupsuthan tällä oli puheetkin, teoista puhumattakaan,\ntupisivat ukot keskenään. Meren rantahan oli satojen kilometrien\npäässä...\n\nRohkein soraukoista oli häikäilemätön ja käytännölliseen toimintaan\nmieltynyt mies. Hän sanoi, että Lehtorin oli lähdettävä heidän mukanaan\nkylään, johon he menevät syöttämään hevosia. Siellä on rättärikin, joka\nkyllä ottaa selvän kulkijoista...\n\nMutta Lehtorikin oli toiminnan mies. Mikä karvas pala, jos nämä\nyksinkertaiset ukot ottavat hänet kiinni hulluna, vieläpä köyttävät\nohjasperillä kuten tuo törsti ukko uhkaili. Lehtori jännitti jäsenensä\nja kimposi äkkiarvaamatta sorakuopasta kuin jänis makauksestaan. Hän\nlähti karkuun, ja ukot yrittivät karjuen ja kiroillen hänen peräänsä,\nmutta kotvan kuluttua heidän oli hengästyneinä hellitettävä. Lehtori ei\nsuotta ollut vanha voimailija ja liikunnanilon tuntija.\n\nHän löysi onnekseen pyöränsä ja alkoi polkea kiireesti kaupunkia\nkohti. Nyt ne vasta liepeet liehuivat, sillä hän oli kuulevinaan\ntakaansa kärryn rytinää. Tyhmät ja itsepintaiset ukot voivat karkuuttaa\nhevosella hänen peräänsä. Mutta yrittäkööt...\n\nLehtori hellitti vauhtia vasta kaupungin lähistöllä. Hän oli väsyksissä\nja palavissaan ja yhä vähän karvaalla mielellä. Mikä kohtaus! Tietysti\ntieto siitä kulkeutuu kaupunkiinkin, ja ne saavat uutta vettä\nmyllyynsä, nuo, joilla on tapana hymyillä ja hymähdellä vanhalle\nLehtorille ja hänen harrastuksilleen...\n\nNo, se on heidän ilojaan. Hänellä on omansa. Voimailu oli sentään\ntässäkin näyttänyt voimansa: ellei hän olisi ollut niin jalkava mies,\nniin köysissä olisivat hänet nyt kuljettaneet ihmisten pilkattavaksi...\n\nMutta sen kohtalon hän oli välttänyt jalkavoimillaan. Tämä ajatus\nauttoi vanhaa Lehtoria, niin että hän palasi pyöräretkeltään\nkutakuinkin onnellisena.\n\n\n\n\nPYÖRÄURHEILIJA SAIKANSALO\n\n\nSaikansalo oli pyöräilijä ja maan paras, ehdottomasti. Hänen\nkinnerjänteensä olivat erinomaiset.\n\nKun hänelle ei siis löydetty vastusta omasta maasta, niin urheiluherrat\nolivat tuumitelleet ja antaneet toiveita, että hänet lähetettäisiin\nulkomaille mainetta niittämään, johonkin etelään, Ranskanmaahan ja\nhamaan Italiaan. Oli sanottu, että oli syytä valmentautua hyvin, ottaen\nhuomioon etelämaiden näännyttävä lämpökin.\n\n— Vai lämpö! sanoi Saikansalo. — On vanha sana, että lämmin ei luita\nriko...\n\n— Mutta se tekee miehestä lankavyyhden, jankutti Kaveri. — Aurinko\nkiipeää siellä korkealle, paistaa suoraan seipäänreikään, suoraan\npäälakeen, että aivot kiehuvat...\n\nPyöräurheilija Saikansalo mutisi jotakin ja vajosi mietteisiinsä.\nHän oli perusteellinen mies. Kivijalalle hän aina rakensi, tässäkin\npyöräurheilussaan, joka oli kyllä kohonnut hänen päähänsä kuin väkevä\njuoma.\n\nJo puoliltapäivin röyhähteli sauna savua, ja illan tullen ilmestyi\nSaikansalo Kaverin eteen vahva köysinippu kainalossaan.\n\n— Lähde saunaan, lähde löylynlyöntiin!\n\nKaveri lähti, ja heidän riisuutuessaan Saikansalo jorahti:\n\n— Täälläkin pohjoisessa voi lämpimälle tehdä pienen pesän...\n\nHetken kuluttua Kaveri näki pyöräurheilija Saikansalon aloittavan\nvalmentautumisen etelänmatkalle. Se oli verraton näky. Se oli kovaa\nhommaa.\n\nPyörä killui saunan katossa köysien varassa, ja siellä tukalassa\nkuumuudessa kyyrötti Saikansalo pyöränistuimella ja polki. Hänen\nmahtava ruhonsa oli karvainen kuten Esaun. Uhkeana kuumotti hänen\nrintansa uljas karvatupsu löylystä ja laipion mustuudesta. Väkevästi\nnousivat ja laskivat hänen luiset polvipahkuransa. Polkimet lensivät,\nketju ratisi ja takapyörä pyöri, pyöri, pyöri... Suristen se kiersi\nvinhaa kehäänsä ilmassa, kärsimättömästi suristen, ikäänkuin se olisi\nturhaan tapaillut ja ikävöinyt pitkän, päättömän, kellertävän maantien\nkovaa, ihanasti rauskavaa pintaa.\n\nMutta Kaveri kyyrötteli alhaalla ja käsitteli kätevästi vesikippoa.\nKiuas kohahteli ja sähähteli ja lämpöä oli ruhtinaallisen runsaasti.\nJa Kaverin oli hyvä olla. Penkkiurheilijan ilo oli annettu hänelle\nnoin vain, lahjaksi. Ei koskaan hän ollut saanut nähdä mitään tämän\nveroista maksaessaan markkansa urheilukentän lautaovesta. Ihmeellinen,\ntarunhohteinen hetki...\n\nIhminen tarvitsee välistä niin vähän. Ehkäpä joku toinen ei olisi\nsaanut mitään irti tästä kaikesta. Se olisi toisilla silmillä voinut\nnäyttää hyvinkin yksitoikkoiselta. Oli vain pyöräilijä Saikansalo\nkyyrysillään saunan mustan laipion alla, polkien, polkien, polkien...\nKetju helisi ja takapyörä hurisi ja surisi. Pyöränpolkijan hengityksen\nähellys kuului kiukaan kohahtelun seasta. Yhä viljavampana, ahdistavana\nja polttavana löyhähteli lämpö.\n\n— Vaikka Afrikan aurinkoon ja polttavaan tuuleen sinä olet valmis, oi\nikuinen pyöränpolkija! täytyi Kaverin ihastella.\n\nMutta pyöräurheilija Saikansalo polki. Se oli kovaa hommaa\nkertakaikkiaan.\n\nLöylynlyöjä pistäytyi ulos vilvoittelemaan, kun Saikansalo ei näyttänyt\nkoskaan hellittävän, kuten hän ei ole koskaan ennenkään hellittänyt.\nKuin raivonhulluina lensivät polkimet ja takapyörä kehäänsä, kun hän\npolki hengitellen ja hikoillen. Noroina tipahteli hänestä vesi joka\nkarvan nenästä.\n\nSe oli kovaa hommaa kertakaikkiaan. Ja sitä kesti kauan, ikäviin asti.\n\nVihdoin viimein Saikansalo kuitenkin rymähti alas saunan lattialle kuin\nheitettynä, töytäsi ulos ja piehtaroi lumessa kuin hevonen, että viti\npölähteli.\n\nSitten hän istui saunan pukuhuoneen penkillä raukeana ja riemullisena.\n\n— Ka se! jutteli hän. — Luulisi ettei siellä etelässäkään lyö sen\nlämpimämmäksi! Tosin tästä puuttuu se aurinko, mutta kypsyyhän liha\nlämpöä vastaan kumminkin... Hä? Tällaisen saunan kun ottelee pari kolme\nkertaa viikossa, niin luulisi tepsivän...\n\nPyöräurheilija Saikansalo istui penkillä alastomana, mahtavana ja\nhöyryävänä. Hänen rintansa uljas karvatupsu oli kuin jokin voimallinen\nkukkavihko. Hänen koko olennostaan uhoi sellainen elämisen riemu,\nonnellinen olemisen taito ja autuas voima, että Kaveri, vähäpätöinen\nlöylynheittäjä, huokasi kateellisena:\n\n— Hulluna on hyvä elää...\n\n\n\n\nKYLPYURHEILIJA KEMPPAINEN\n\n\nKemppaisesta oli jo selvästi nähtävissä mitä aika tekee ihmiselle, hän\noli paluumatkan miehiä, kuten hän itse mielellään sanoi. Tukin sahuu\nei enää häneltä käynyt niin ravakasti kuin nuorilta ja riuskoilta\npuunkaatajilta.\n\nHän kertoi siitä seikasta avomielisesti Kympille, joka oli tulokas ja\nuusi ihminen niillä mailla. Mutta Kemppaisen loppuponsi oli kumminkin:\n\n— Vaan kun pitkittää, pitkittää, niin kasa niistä vain karttuu, pino\nkertakaikkiaan...\n\nHän hymyili viisasta hymyä: perille se lopulta ehtii hituraisempikin ja\nhuonompisaattoinen...\n\nKemppaisen koko olemus oli siinä määrässä rähjysmäinen ja nahjusmainen,\nettä Kymppi, kaukaa tullut, oli aivan ällistynyt kuullessaan, että\nsiinä seisoi eräs suururheilija, jonka kyky ja saavutukset olivat\nkohonneet tarujen hohteeseen. Siinä seisoi Kylpyhullu Kemppainen,\nlöylymies, oikea kylpyurheilija, jolle ei pitänyt löytyä vertaa\nsaunanlämmön sietämisen taidossa. Helvetinkuumina hehkuivat\nkertomuksissa hänen kylpysaunojensa kiuaskivet...\n\nKymppi oli hyvin taipuvainen ajattelemaan, että näissä saunatarinoissa\noli aimo annos tavallista kykymiesten saavutusten liioittelua. Sillä\nmillään asteilla ja pykälillä ei Kemppaisen mainetta oltu koskaan\nmitattu...\n\n— Mutta sen tunnet ruumiissasi, että Kemppainen on kuin onkin oikea\nkylpyhullujen piru, tunnet jahka saunaan mennään, vakuutti joku mies,\njoka tiesi.\n\nSe hetki koittikin pian. Savotan saunan mahtavan suurta kivikiuasta\noli lämmitetty aivan uhkamielellä, muistaen että kymmenien kylmän\nkohmettamien jätkien täytyi vähän sulaa. Sitäpaitsi piti Kemppaisen\nsaada tilaisuus näyttää oudommalle mitä se oikea löyly on.\n\nKymmenkunta miestä istui lauteilla, joukossa Kymppi, joka oli\nmielessään päättänyt kestää sen minkä Kylpyhullu Kemppainenkin. Lihaa\nja luuta kaiketi se sekin on, ja päältä nähden melkoisen rähjysmäistä.\nSitäpaitsi parkissa sitä on pidetty itsekutakin...\n\nPilvi-Matti hoiteli alhaalla löylykippoa. Sihahteli, sähähteli,\nkohahteli, ja lämpöaallot alkoivat vaikuttaa mustan laipion rajassa.\nVastat herkesivät hutkimasta ja miehet painuivat kyttyrään, ähkyvinä,\nirvistävinä, hyppyyn valmiina. Mutta kaiken kuumuuden keskeltä kuului\nKemppaisen taitava ääni:\n\n— No, Pilvi, nytkö sitä kättä jo piti levähdyttää? Eihän täällä pääse\nedes hikeen...\n\nKippo heilahteli Pilvi-Matin kädessä, ja kohta sen jälkeen uusi\nkymmenmies oli unohtanut kaikki parkinkestämistuumansa. Lattia\nrymähteli kun miehet tippuivat alas lauteilta ja kiroukset kähähtelivät\nkurkuissa. Kymppi oli ryömyllään lattialla ja siinäkin asemassa hyvin\nlitteänä.\n\nKylpyhullu Kemppainen yksinään viipyi lauteiden korkeudessa.\n\n— Mitä te nyt, pojat? kuului hänen äänensä. — Eikö sitä oteta vähän\nlöylyäkin?\n\nKympin sisu nousi, se turmelus, joka piilee itsekussakin. Hän tarttui\nsuureen vesisaaviin ja sai kaverin tarttumaan astian toiseen korvaan.\n\n— Annetaan sille kerrankin niinkuin maailma antaa...\n\nHe kaataa humauttivat saavin tyhjäksi kiukaalle, ja kiuas vastasi\nräjähdyksenomaisilla maailmanlopun äänillä ja kuuman poron\npölähdyksillä. Miehet säntäsivät ulos ja painoivat oven visusti kiinni.\nKukin odotteli, että eiköhän tämä jo ala riittää Kemppaisellekin,\nylväälle kylpyruhtinaalle...\n\nMutta turhaan he saivat kuulostaa. Saunan seinänsaumat uhoivat\nylimielisen löylyn kuumuutta, mutta sisältä kuului kylpyvastan vakaa,\ntahdikas iskentä. Kun joku utelias raotti luukkua, niin kuului\nKemppaisen äänen itsepintainen ininä:\n\n— Saisitte te, pojat, antaa toisen pompsin! Ei täällä ole kuin vähän\nhikilämmintä...\n\nJoku mies, joka tiesi, nousi todistamaan:\n\n— Turhaa te, pojat, yritittekään! Ei sitä tavallisessa Saimassa tule\nKemppaiselle lavolta lähtöä. Ei sen kanssa kukaan pärjää. Muuan\nsavolainen oli ollut tarpeeksi kouho yrittämään Kemppaisen kanssa\nkuka se toinen on, oikein veikan ja palkinnon päältä. Kilpailusauna\nlämmitettiin siinä mielessä, että lämmintä pitää aivan olemalla olla.\nJa kesu oli ollut löylylle sekin savolainen ja hävittömän sisukas. Oli\npudonnut viimein pökerryksissä suinpäin kiukaalle. Mutta Kemppainen\noli vain tuumaillut, että eikö sitä nyt olisi saatu riittävästi lämpöä\ntänne lauteille, ettei olisi tarvinnut kiukaalle mennä... Savolainen\npaloi pahanomaksi ja Kemppainen sai palkinnon ja maineen. Ilokseen se\nmies astuu helvetin portista sisään ja saattaapa vielä sanoa että:\npuita piisiin...\n\nKylpyurheilija Kemppainen astui ulos saunasta, laiha ja ruma ruho\nkravunpunaisena. Mutta löylyn ylenpalttisuus ei ollut heittänyt häneen\nmitään muita merkkejä, vaikka hänen olisi luullut kypsyneen luita\nmyöten. Siinä hän oli, saunatarujen sankari, hyvin todellisena, kouraan\ntuntuvana. Uusi kymmenmies kiroili ihmeissään, ja Kemppainen sanoi:\n\n— Tottahan tuo nyt tuore liha kestää, minkä kuivat saunan seinät!\n\nMonet olivat siinä uskossa, että Kemppaisen lämmönsietämiskyvyssä\npiileili noituutta ja taikakeinoja. Puhuttiin hänen ominkäsin\nvalmistavan vastansa silloin kun tuli kysymykseen oikein kylpemällä\nkylpeminen.\n\nYhtiön pääpomoja oli eräs suuri hiihtourheilija, kaikkiin sisun ja\nvoimannäytteisiin ihastunut mies, myöskin kaukaa tullut. Kymppi kertoi\nhänelle Kemppaisesta, ja Pomo alkoi oitis luulotella olevansa löylymies\nhänkin.\n\n— Olisipa soma kylpäistä sen kanssa...\n\nMutta kymmenmies sanoi, että oli suurta turhuutta kenellekään\nkuolevaiselle kuvitella kylpevänsä Kemppaisen kanssa. Oli se sellainen.\nKylpymiehiä oli vain yksi ja ainoa...\n\n— Ei sitä tiedä ennenkuin koettaa. Vaimosta syntynyt se Kemppainenkin\nkaiketi on...\n\nKymppi ehdotti hänelle vetoa Kemppaisen puolesta. Ja he löivät vetoa\nkahdesta litrasta konjakkia. Kilpailun piti tapahtua heti kun pomomies\nkävisi savotalla, jossa Kemppainen sahaili.\n\n— No, vieläkö se Kemppainen sietää saunottelua? kysäisi Kymppi\ntavatessaan suuren kylpyurheilijan.\n\n— Ainahan se lämpö vanhalle sopii...\n\nKymppi kertoi lyöneensä hänen puolestaan vetoa saunanlöylykilpailussa\nPomoa vastaan.\n\n— Tuota, pääsenkö minä osalliseksi siihen konjakkiin, jos voitetaan?\nkysäisi Kemppainen.\n\n— Joo! Tietysti!\n\nKemppainen innostui suuresti ja kertoili monista saunamuistoistaan.\n\nSitten vierähteli viikkoja eikä Pomolla näyttänyt ilmenevän asiaa sille\nsavotalle. Ja melkein joka silmännäkemä Kemppainen huolehti Kympille:\n\n— Milloinkahan se tulee, että tiedetään sauna lämmittää?\n\nLisäksi hän saattoi udella:\n\n— Kummastahan se Pomo paremmin tykkää: äkkikuumasta vai pitkittämisestä?\n\nKymppi ei tiennyt, vaan kysyi kummasta Kemppainen piti. Hänelle se\nkuului olevan samantekevää.\n\nViimein Pomo saapui savotalle, mutta kilpailusaunaa ei kuitenkaan\nlämmitetty. Pomo ei nimittäin ollut oikein löylykunnossa, terveenä.\nKonjakin hän sentään oli tuonut mukanaan ja sen he, Kemppainen\nkolmantena, nakkailivat suihinsa. Pomo kuitenkin vakuutti, ettei sitä\nollut käsitettävä miksikään häviön tunnustukseksi. Kilpailu tapahtuisi\njoskus tulevaisuudessa, kun hän olisi oikeassa kunnossa, ja Kemppainen\nsamaten.\n\n— Minä pystyn saunaan aina, sanoi Kemppainen.\n\nHän ei ollut oikein tyytyväinen. Hänen urheiluhenkensä oli syttynyt ja\nkonjakki vain lietsoi sitä kytöä.\n\n— Minä olisin luopunut tästäkin juhlahommasta ja kylpäissyt teidän\nkanssanne pelkästä asianharrastuksesta...\n\n— Ei siitä nyt tule mitään. En ole ramuissani. Ei minusta olisi\nnyt miehenvastusta. Mutta jahka pääsen löylykuntoon, niin silloin\nsinnitellään...\n\nSiitä kilpailusta ei kuitenkaan tullut mitään koko talvena, eikä\nmilloinkaan. Turha oli Kemppaisen kysellä. Kukaan ei halunnut uhmata\nhänen rinnallaan löylyn tuimuutta. Hän oli niin ainokainen alallaan,\nvertoja vailla, ylen yksinäinen mies...\n\nKymppi tiesi, että Kylpyhullu Kemppaisen tarunhohteinen maine oli\nalkanut vaikuttaa pomomiehenkin itseensäluottavaan mieleen. Hän\nei koskaan tuntisi olevansa oikein löylynkestävässä kunnossa, ei\nmilloinkaan.\n\nSillä hävitä hänen ei mitenkään sopisi.\n\n\n\n"]