← E-kirjasto·Projekti Lönnrot nro 3727

Atomintutkija ja muita juttuja

Name: Atomintutkija ja muita juttuja
Author: Pentti Haanpää

Pentti Haanpää

Pentti Haanpään 'Atomintutkija ja muita juttuja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3727. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.

Lataa .txt

ATOMINTUTKIJA

ja muita juttuja

Kirj.

PENTTI HAANPÄÄ

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.

SISÄLLYS:

Atomintutkija Fulmarin tapaus Synnit Rukous Hyväntekeväisyyttä Neljä Annaa Värin Jussi Heinäkuu Erämies Laru Hätämaasta Kadonneet penningit Hevoskauppoja Pulveri Kämpän rakentajat Työnjohtaja Pätsi, kämppien taiteilija Kultakesä Kulta-Hermanni Pitkä matka Yhä lännemmäksi Suomalaisella kylätiellä Topias Aatsingin kapina Kaiken vanhan kohtalo Aatun muistiin jäänyt mummo Metsäkissan tarina Vierailu

ATOMINTUTKIJA FULMARIN TAPAUS

Päivän työ oli päättynyt, sikäli kuin se atominmurskaaja Fulmarilta koskaan päättyi. Hänhän työskenteli aivoillaan ja hänen päässään tapahtui aina jotakin. Hänen henkensä oli alituisesti tunkeutumassa tomuun, niihin kääpiöaurinkokuntiin, jotka ovat tavalliselta ihmiseltä kätketyt. Mutta Fulmari eli niissä. Unessakin hän jatkoi tunkeutumistaan pienoismaailmoihin. Ihmisten asumassa suuremmassa aurinkokunnassa hän oli varjonkaltainen kummitus, jota ei houkutellut tavallinen ihmiselämä, joka ei välittänyt vaimojen rakkaudesta, suvusta, rahasta tai maineesta. Joskus iltaisin, suodakseen ahertaville aivoilleen lepoa, hänellä oli tapana istua elokuvissa ja silloin hän ihmetteli mikä ihmisiä oikein liikutteli. Miksi he juoksivat sinne tänne?

Päivän päättymisen laita oli siis niin ja näin, mutta joka tapauksessa Fulmari oli lähtenyt maanalaisista työhuoneista ja kulkenut ruokailupaikkaansa ja istahtanut tavalliseen kantapöytäänsä. Hän oli syönyt, mitä lieneekin ja minkä verran, sillä ruoka oli myös niitä asioita, joka ei tavallisesti herättänyt hänen mielenkiintoaan. Hän vain työnteli jotakin suuhunsa kuin polttoainetta ahjoon, jossa paloi ikuinen tuli.

Muut ravintolavieraat eivät askarruttaneet hänen mieltään senkään vertaa. Ne saattoivat sattua hänen silmäänsä, mutta itse asiassa niitä ei ollut olemassa niinkään paljon kuin valkokankaan hahmoja, joita hän katseli joskus iltaisin levätäkseen.

Ruokailtuaan hän oli astunut ulos ravintolasta mennäkseen asuntoonsa. Hän kulki puiston läpi ja vaikka hän tavallisesti eli unenomaisessa tilassaan, etäällä nykyisestä ja lähelläolevasta, niin hän toisinaan sai siihen nopeita, lyhyitä, välähdyksen tapaisia yhteyksiä. Nyt hän huomasi ihmettelevänsä, miten nuo puut olivat jo niin vanhan ja sammaltuneen näköisiä, vaikka niiden istuttamisesta ei suinkaan mahtanut olla kauan. Koko kaupunkihan oli maailman nuorimpia. Se oli noussut maasta kuin taikasauvan sivalluksella loitsittuna. Yksinpä sen olemassaolo ja sijaitseminen oli salaisuus. Tästä ihkanuoresta kaupungista ja sen korkeaan ikään ehtineistä jäkälöityneistä puista ei suinkaan kerrottu koulujen maantiedekirjoissa...

— Terve, vuorenpeikko!

Tällainen tervehdys, rämeä, iloinen ääni toi tiedemiehen nopeasti maan pinnalle omista mietemaailmoistaan. Siinä hän seisoi kävelytiellä epäröivän ja ymmällä olevan näköisenä tarkastellen eteensä pysähtynyttä olentoa, jonka päällystakki oli auki ja hattu takaraivolla. Harteikas, voimakkaan näköinen mies, ei enää nuori, Jumala paratkoon, mutta tuollainen, joka tuntee koko ruumiillaan, että on hyvä elää tässä maailmassa. Punakat, iloiset, virnistävät ja irvistävät kasvot, joissa oli kiusallista tuttavallisuutta. Suuaukon hammastarhaan oli poisnyhdetty ja lohjennut hammas murtanut aukon, jonka synkeydestä kurkisteli melkoinen pirullisuus.

Fulmari oli yhä ymmällä, yhä avuton kuin lepakko, joka on ahdistettu turvapaikastaan päivän valkeuteen.

— Äläkö koske ympyröihini? rähähteli mies kuin koiranrakki. — No, eikö muistu mieleesi, vuorenpeikko?

Hän tekeytyi tympeän tuttavalliseksi ja siinä samassa hän alkoikin Fulmarin mielestä näyttää hyvin tutulta, joltakin kaukaiselta, kuin vuosisatain taakse vaipuneelta ajalta. Kumma, ettei mitään tarkempaa johtunut mieleen, vaikka tuo tunkeilija ikäänkuin pelkällä olemassaolollaan herätteli elokuvamaisia näkyjä takapihamaisemista, urheilukentän kuivasta erämaa-avaruudesta ja muinaisten kesien metsien tuoksusta...

— En jaksa muistaa, änkytteli Fulmari kuin anteeksipyydellen.

— Etpä tietenkään! Siltä sinä näytätkin, ettet paljon jaksa. Ja olisiko tuo niin tärkeätä, mutta voisit sinä nyt kuitenkin olla muistavinasi kuka sinua yritti opettaa potkimaan palloa, vaikket sinä oppinut. Mutta ehkäpä sait siinä ja siitä idun tuohon suureen tuumaasi, että annat potkut helvettiin koko tälle perkeleen suurelle pallolle.

Oli siinäkin puhetta! Se sai Fulmarin entistä enemmän ymmälle ja hämilleen. Avopalttoinen seisoi hänen edessään vaativan näköisenä, kärsimättömästi odottavan näköisenä, röyhkeänä.

— No? — Melkein niinkuin olen! — Tässä ja nyt! — Ja niinkuin olenkin!

Haunt! Edmund! välähti atominmurskaaja Brian Fulmarin päässä. Välähti muistikuva heidän ensimmäisestä tapaamisestaan jollakin takapihan polulla. He olivat silloin pahaisia lapsia, mutta kuitenkin se tapaaminen oli ollut ikäänkuin peilikuva tästä atomikaupungin puistossa sattuvasta yhdyttämisestä. Hän voi vieläkin muistaa Edmundin auki Tenhottavan nutun ja ilkkuvasti kehottavan pyöreän harjaspään. Kun taasen Brian Fulmari oli jo silloin yksineläjä, arasteleva ja ujosteleva. Ja sitten pitkiä kouluvuosia. Edmund Haunt oli kaiketi ollut hänelle hyväksi hyödyksi noina kehitysvuosina, raahaamalla häntä mukanaan ulkoilmaleikeissään. Sitten jokunen vuosi yliopistossa, jossa Edmund pelasi jalkapalloa ja kohosi siinä suhteessa sankaruuden korkeuksiin. Fulmari voi vieläkin nähdä itsensä kentän laidassa huutamassa huutavien joukossa, samalla kun hän salaisesti ihmetteli, että miksi tuollainen elämä nahkapallon taitavan liikuttelemisen takia, huusi ja samalla sisimmässään pilkkasi pallon palvontaa ja palvojia, pilkkasi ja kadehti heitä. He olivat niin täynnä tyhmyyttä ja elämää! Pullollaan kuin pallo! Kaiketi se pallo oli ponkahtanut johonkin kentällä ja Edmund oli juossut sen perään ja häipynyt hänen näkyvistään ja elämästään. Brian Fulmari oli tuskin huomannut sitä, sillä myöskin ystävyys oli niitä asioita, joista hän ei paljon perustanut. Mutta tuossa hän nyt seisoi...

— Haunt, Edmund, virkahti Brian Fulmari lopulta hiljaa. Hänen kasvoilleen kohosi kaunis hymy ja hän ojensi kätensä, jota vanha urheilija puristeli ja pudisteli perusteellisesti suuressa kourassaan.

— Saitpa sen lopulta ulos kaulastasi! melusi hän. — Muistitpas vielä vanhan kamun, niin pöllöltä kuin näytätkin.

Hän jutteli lakkaamatta, tarttui Fulmaria käsipuoleen, ohjasi hänet läheisen penkin luo ja painoi hänet istumaan.

— Aikasi on tietenkin rajoitettu, sen verran ymmärrän, jutteli hän. — Tietysti, kun olet niitä uuden aikakauden luojia ja tekijöitä. Mutta nyt istumme kiireimmän ajan sivu.

Fulmari mutisi, ettei hänellä oikeastaan ollut mihinkään kiirettä, ei ainakaan tänä iltana. Hän ei ollut mikään taitava keskustelija. Pitkäaikainen yksinäisyys oli tehnyt hänet köyhäksi ja kitsaaksi sanoista. Hapuillen hän sai niitä kokoilla.

Edmund Hauntin hyppysissä oli nyt savukekotelo ja hän tarjosi tupakan tiedemiehellekin, joka tarttuikin siihen halukkaasti. He polttelivat. Haunt tarkasteli kumppaniaan vaiti, tähysteli tovin toinen silmä puoliummessa kuin mikäkin pyssymies.

— Tarkoituksesi oli tietenkin sanoa, oletti hän, — että sinä mielelläsi kohtasit ihmisen, tutun, niiltä vanhoilta hyviltä ajoilta, jolloin maa vielä tuntui tukevalta ja turvalliselta anturain alla.

— Niin — ehkäpä minun piti sanoa jotakin sellaista.

— Kyllä minä olen tiennyt, että sinä olet täällä, jutteli

Haunt. — Ja että olet niitä pääpoppia ja olen nähnytkin sinun hahmosi joskus kaukaa ja vilaukselta ja olen ajatellut, että antaapa ajan kulua. Jonakin päivänä lankeat käsiini ja silloin puristan sinusta kaiken ulos kuin mädästä sitruunasta.

Hän vaikeni toviksi ja jatkoi äskeistä tähystelyään.

— Huononlaiselta sinä näytät, totesi hän. — Ja kuinka nyt sanoisi: Kuivalta ja nuivalta kuin kalliokala. Mitä sinusta pusertaa? Mutta miltäpä muulta atomi-ihminen voisi näyttääkään, nykyajan vuorenpeikko.

— Miksi jo monennen kerran tuo omituinen sana? kysäisi Fulmari.

Hänen äänessään oli tuskin huomattava huvittuneisuuden vivahdus. Ei hituistakaan loukkautumista. Hän oli välinpitämättömän tyyni.

— Etkö sinä edes tiedä mikä vuorenpeikko on? Mutta tietysti sinulle jo lapsena luettiin ja luetettiin jotakin viisaampaa. Minä poika se vain luin kuinka peikko istui vuoren onkalossa ja hautoi ja hankki ihmissuvun turmiota ja tuhoa, noin vain ilman syytä. Sellainen sillä oli luonto. Epäilin kyllä, että ne olivat tyhmiä juttuja: Ei sellaisia vaareja ole. Erehdyin. On niitä. Ei ollut ehkä ennen, mutta tuli olemaan. Meistä niitä kasvoi. Älä tuijota! Sillä olen minäkin vuorenpeikko, enhän muuten täällä olisi. Olen vannonut hirmuisen valan, vatuloinut sen pitkää ja tämän lyhyttä, että kätken itseeni kuin hautaan enkä ilmaise ihmisille mitä tiedän atomien hajoittamisesta. Pääsen helpolla, sillä enhän minä mitään tiedä. Olen vain joutava hanslankari atomikaupungissa enkä todellinen peikko kuten sinä.

— Olenkohan minä? epäili Fulmari hymysuin.

— Olet! Miksi tuota nyt muuksi sanoisi sellaista, jonka aivoissa kytee ihmissuvun ja koko melkoisen maapallon möhkäleen tuleva kolkko kohtalo, autuas lähtö. Satu tiesi jopa senkin, että vuoren uumenissa te tulette ahertamaan.

— Ja mitä sinä teet täällä?

— Jotakin hyvin tavallista kansliatyötä, jota voisin tehdä missä tahansa. Mutta oli mielestäni ylevää olla atomikaupungin asukas ja satuin pääsemään tänne. Oli sen verran suhteita.

Hän tähysteli jälleen keskustelukumppaniaan yhdellä silmällä.

— No, milloin te annatte tälle maapalloreuhkalle lähdön, tulenlieskana helvetin teille?

— Lasket leikkiä, sanoi Fulmari. — Ei kaiketi sellaista voitane tehdä.

— Eikö? Ja minä kun olen kuvitellut, että teistä jonkun tarvitsee vain vahingossa painaa peukalolla johonkin, niin silloin rävähtää. Olen ollut taipuvainen uskomaan, että tämä maapallo on jo käsissänne hauraana kuin saippuakupla. Olen kävellytkin hyvin kevyesti, etten vain tärähdyttäisi teidän herkkiä laitteitanne siellä alhaalla. Ja nyt tulet puhumaan, ettei maapallolle muka voitaisi mitään! Vaikka kyllä te siellä Hirosimassa, vai missä se oli, järjestitte niille vinosilmille aikamoisen helvetin. Välähdys vain ja auringon kuumuuden paahde alas maan päälle. Hehtaarikaupalla taloja kasaan ja tuhansittain ihmisiä siinä silmänräpäyksessä kuoleman viikatemiehen eteen. Siinä meni hyvempää ja huonompaa, jumalista akankuvatusta, lieneehän niitä kaikkialla maailmassa, ja kadulla leikkivää lapsivintiötä. Kaikki ne kärventyivät kuin kärpäset kesken arkisten askareittensa teidän tuohikäiverönne tulessa. Eivätkä nuo monet vainajat sinulle koskaan kummittele? Minua ainakin arveluttaisi pyyhkäistä niin paljon elämää maan pinnalta yhdellä sivalluksella.

— En minä ollut edes silloin mukana, sanoi Fulmari ja hänen äänessään oli hitunen levottomuutta ja loukkaantumista. — Olin silloin opiskelija. Eikä tiedemies voi olla vastuussa siitä, miten hänen keksimiään voimia käytetään. Kokonaan toiset henkilöt käyttävät niitä.

— Vai niin. Turhaanko siis sananlasku sanoo, ettei hullun kirveeseen saa vartta jatkaa. Te vain leivotte aina uutta ja uutta pommeroista jonkun mielipuolen kouraan ja sanotte, että kokeilepas tuolla, eikö ala toeta! Minkä te sille voitte, jos joku on köytten vähyyden takia irti!

Fulmari käänsi puhujaa kohti himmeän, sisäänpäin kääntyneen katseensa.

— Sinun tarkoituksesi on pilkata meitä. Mutta emmehän me ainoastaan noita pommeja tee. Me työskentelemme vakavasti, jotta ihmiskunnalla jonakin päivänä olisi käytettävissään entiseen verraten valtavia voimia elämänsä edistämiseksi.

— Mutta toistaiseksi te olette kuuluisat vain tuosta pommistanne. Te olette meidän silmissämme oikeita arkkiroistoja, niitä kovin kovaksi keitettyjä poikia. Ryöväri, joka puukko tai pyssykolju kourassa vaanii nurkan takana yhtä ainoata lähimmäistään, on viaton lapsukainen teidän rinnallanne. Te sen sijaan: Kokonainen kaupunki, satatuhatta, lapsineen ja imeväisineen yhdessä välähdyksessä tuonelaan. On suuri elämys nähdä edessään tuollainen suuren tyylin olento. Niin se vain istuu penkillä kuin ihminen ainakin...

— Oletkohan sinä tosissasi? kysäisi Fulmari verkkaisesti. — Sanoja, niitä näyttää riittävän meidän kielessämme. Mutta mitä sinä luulet tiedemiehen voivan muuta tehdä kuin jatkaa työtään. Se on hänessä, auttamattomasti. Ei sitä voi tukehduttaa tuota pyrkimystä eteenpäin, uuteen ja tulevaan.

— Mutta on omituista ajatella, että te olette vain välikappaleita, työkaluja sellaisten ihmisten kourassa, jotka ovat aivan lapsen asteella ajatuskyvyltään. He luulevat hallitsevansa maailmaa omistaessaan suuremman pommin kuin joku toinen. Ehkä niin tavallaan onkin. He tulevat räjähdyttämään pommin toisensa jälkeen, kunnes jonakin päivänä paikat eivät enää kestä, vaan vahvana pidetty maapallo tulee hajoamaan altamme kuin saippuakupla.

— Olisiko minun siis mielestäsi tehtävä jotakin muuta ja jätettävä atomit rauhaan? Se merkitsisi tuskin mitään. Joku aina jatkaa.

— Niin kaiketi. Onkin vähän noloa, että tulen silmissäsi näyttämään tänne atominiiniveehen pujahtaneelta lähetyssaarnaajalta, joka pyrkii kääntämään sinut parempiin ajatuksiin. Arvelin vain, että sinusta olisi mielenkiintoista kuulla mitä me tavalliset ihmiset ajattelemme teistä tiedemiehistä. Ennen te olitte vaarattomia hassuja, jotka ette oikein tienneet, että olette täällä elääksenne. Mutta nykyään alatte kuvastella silmissämme taruhirviöinä, vuorenpeikkoina, jotka minä hetkenä hyvänsä voitte lopettaa kauan jatkuneen touhumme maan pinnalla. Me pelkäämme.

— Ehkä ette aivan syyttäkään, sanoi Fulmari pienen äänettömyyden perästä. — Mutta ainahan ihminen on pelännyt.

— Entiset pelot, pimeyden ja peikkojen pelko, oli lasten leikkiä siihen pelkoon verraten, jonka te tulette aikaan saamaan noituuksillanne. Ja mihinkä sinäkin kääntyisit tieltäsi? Sinä olet vanki, elinkaudeksi tuomittu... Kas, niin! Tuossahan se on, paimenesi! Olenkin sitä jo odottanut.

Läheiselle penkille oli istahtanut mies, huolettoman näköinen, savukettaan sytyttelevä. Ilta hämärsi. Erotti selvästi savukkeen hehkun, mutta ei miehen kasvoja.

— Paimeneni? kysyi Fulmari hitaasti. — Mitä se merkitsee?

Edmund Haunt nauroi.

— Etkö edes sitä tiedä, että sinulla on paimen! Sinä et olekaan mikä tahansa henkilö, joka voi tehdä syntiä salassa, tahi edes istahtaa penkille, ilman että se pantaisiin merkille.

Fulmari tuijotti epäuskoisesti vuoroin Hauntia vuoroin viereisen penkin huolettoman päköistä mieshahmoa.

— Niinköhän? ällisti hän. — Mutta minkä vuoksi?

— Mistä minä tiedän. Ehkä sinun uskotaan tietävän aikalailla atomiasioista. Ehkä ajatellaan, että on muitakin, jotka mielellään rakentaisivat suuren pommin. Joku varakas voi olla sitä mieltä, että olisi hyvä pitää peukaloaan hanalla. Ja mikä tietää, jos sinä jostain syystä olisit taipuvainen vaihtamaan isäntää.

— Hm, äännähti Fulmari.

— Hymise mitä hymiset. Sinä voit tehdä atomille sitä ja tätä, mutta sinua itseäsi pidetään lujasti kauluksesta. Tänä iltana kiusataan joitakin aivoja kysymyksellä, että mikä mies lienee Edmund Haunt, jonka kanssa atomintutkija Fulmarilla oli pitkä keskustelu puiston penkillä. Vankihan sinä olet.

— Ja mitä minä mahtaisin tehdä vapaudella?

— Sitä sopii miettiä. Mutta minua odotetaan. Oli oikein mukava tavata ja purkaa sydäntään itselleen vuorenpeikolle. Jos joskus johtuisi mieleesi, että suunsoitto tekisi sinulle hyvää, niin etsi minut käsiisi. Tämä on verrattain pieni kylä.

Hän puristi kiireesti Fulmarin kättä ja käveli tiehensä, kädet syvälle avonaisen päällystakin taskuihin pistettynä, viheltää tohottaen. Ei voinut hevillä kuvitella, että siinä on mies, joka pelkää kätkettyjä voimia.

Fulmari lähti puistosta hidastellen. Harmikseen hän huomasi, että tuo lähistöllä istunut mieshenkilö todellakin näytti seurailevan häntä.

— Paimen! hän ajatteli. Jostain syystä moinen tympäisi häntä tavattomasti.

Hiljaista, erakkomaista elämää viettävälle Fulmarille tämä pieni poikkeus tavanomaisesta päiväjärjestyksestä, kohtaus atomikaupungin puistossa, tuli ennen pitkää kohtalokkaaksi ja paljon merkitseväksi. Brian Fulmarin yksitoikkoiseen elämään alkoi tämä tapaus vaikuttaa omituisen tehokkaasti.

Sinä iltana hän makasi kauan vuoteellaan unta saamatta ja poltellen savukkeita. Olisiko hänellä ollut tilaisuus myös toisenlaiseen elämään, tuollaiseen vanhanaikaiseen, joka tunnettiin enemmän ruumiillaan? Olisiko hänen ajateltava sitä jumalista mummoa, joka on näkevä leimahduksen, joka ulottuu idästä hamaan länteen, ehkäpä tyydytyksekseen, kun Herra on viimeinkin astunut alas ja näyttänyt voimansa? Tahi sitä leikkivää lasta, joka kesken kaiken hämmästyksekseen korventuu kuoliaaksi, ilman että hän olisi saanut lohdutuksekseen edes elää kyllikseen ja muodostaa itselleen kuvitelmia Herran voimasta? Tahi sitä miestä, jolta työkalu kirpoaa kädestä tahi jolta ehkä suupala pysähtyy kurkkuun?

Sellaiset kuvitelmat eivät kuulune hänelle. Joka tuulta kurkistelee, ei hän kylvä. Ja ilman noita tuttuja maanalaisia työhuoneita ja kojeita ja yhä uusia tutkimuksia hänen elämänsä ei olisi mitään elämää...

Mutta se ällistyttävä havainto, että hänellä oli paimen, että hän oli alituisen silmälläpidon alainen, se oli hänestä jostain syystä hyvin sietämätöntä. Hän teki uusia havaintoja ja oli huomaavinaan, että joku käveli ja liikkui silloin kun hänkin liikkui ja pysähtyi kun hän pysähtyi. Paimenensa edesottamusten seuraileminen tuli Fulmarille vähitellen tavaksi, josta hän ei voinut päästä irti. Hän ei voinut enää syventyä ajatuksiinsa. Kesken kaiken hänen mieleensä juolahti: Missähän paimen, hänen varjonsa, nyt on ja odottaa? Hänen elämänsä kävi vaivalloiseksi ja jollain tavoin myrkylliseksi.

Eräänä päivänä hän kääntyi hyvin pahantuulisena atomitutkimuksen johdon puoleen. Miksi häntä oikein luultiin? Miksi häntä seurailtiin hellittämättä kuin jotakin rikollista?

He osasivat olla hämmästyneen näköisiä. He eivät olleet ymmärtävinään ja tekivät kaikenlaisia verukkeita. Ainakaan heidän tietensä ei mitään Fulmariin tai muihinkaan atomintutkijoihin kohdistettua silmälläpitoa harjoitettu. Ehkäpä joku utelias tolvana — olihan tähänkin pieneen yhteiskuntaan jo pesiytynyt kaikenlaisia — oli herättänyt hänen huomiotaan?

Brian Fulmari tyytyi, oli ainakin tyytyvinään, tähän selitykseen ja eli sitten monta päivää huolettomassa mielentilassa ja siinä uskossa, että paimentamisesta oli luovuttu. Mutta sitten hän oli huomaavinaan, että paimenta tahi paimenia, sillä montakin niitä näytti olevan, oli vain vaihdettu ja ne olivat käyneet entistä varovaisemmiksi. Atomintutkija puolestaan oli myöskin oppinut kavaluutta. Hän saattoi pyörähtää takaisin kuljettuaan kulman sivuitse ja äkätä silloin vastaan tulevan tyypin, joka yritti olla niinkuin ei olisikaan. Hän teki merkillisiä kävelyretkiä vain varjostajaansa kiusatakseen, istuskeli jossakin niin pitkään, että se tuntui hänestä itsestään ikuisuudelta, vain saadakseen lähtiessään nähdä odottelevan paimenensa. Ainakin hän useimmiten luuli hänet näkevänsä.

Pian hän oli jälleen siinä mielentilassa, että katsoi tarpeelliseksi kääntyä johtajien puoleen. Tällä kertaa nämä ystävällisesti olettivat, että ehkä Fulmari oli vähän rasittunut. Pieni loma voisi tehdä hänelle hyvää. Hän harkitsi huolellisesti tätä ehdotusta ja huomasi, ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan. Hän ei itse asiassa voinut muistaa milloin hän oli ajatellut jotakin muuta kuin atomiasioita, paitsi nyt aivan viimeisinä aikoina, jolloin salaperäisten paimenten olemassaolo oli alkanut kiusata häntä. Loma, matka, maisemain ja ympäristön muutos, voisi tosiaankin olla oivallinen asia. Hän karistaisi kaikki atomi- ja paimenajatukset itsestään kuin tomun tuuleen.

Hänelle oltiin hyvin ystävällisiä ja kaikki järjestyi kädenkäänteessä. Brian Fulmari oli kuitenkin synkeä ja tyytymätön, huolestunut ja pahojen aavistusten vallassa, lähtiessään atomikaupungista. Tuntui siltä kuin hän olisi lähdössä teille tietämättömille, jonninjoutaville harharetkille, juuri sieltä, jossa hänen olisi ollut oltava, jossa työ odotti vaativana ja loputtomana. Mikä häntä oikein vaivasi? Epäilemättä se oli Haunt, entinen pallon perässä juoksija, joka oli esiintynyt pahana henkenä, kiusaajana, silmäin avaajana. Haunt oli onnistunut valamaan hänen suoniinsa jotakin hämärää, lamaannuttavaa, myrkkyistä syyllisyyden tuntoa...

Sitäpaitsi Fulmari pian huomasi, ettei hän suinkaan ollut päässyt paimenistaan jättäessään atomikaupungin kauas taakseen. Päinvastoin, nyt niitä vasta näyttikin olevan, asemilla, junissa, hotelleissa, kaikkialla, mitä moninaisimmissa hahmoissa. Mihin hän oli syypää? Taitaisiko hän itsensä niin salaisesti kätkeä, etteivät ne häntä näe? Hän hermostui peräti ja pani toimeen muutamia kohtauksia noiden paimentensa, tahi oletettujen paimentensa, kanssa.

Hänen lomansa oli auttamattomasti pilalla. Hän ei voinut viipyä ja viihtyä siinä paikassa, jota hänelle oli suositeltu, rikkaiden ja kuuluisain ihmisten oleskelupaikassa, meren äärellä, vaan matkusti umpimähkään omille teilleen.

Mutta paimenista hän ei millään päässyt erilleen. Aina niitä riitti. Välistä hän itsekin epäili voivatko ne kaikki olla paimenia...

Sitten eräänä iltana Brian Fulmari, aivan vastoin tapojaan, joi useita lasillisia alkoholia ja tuli hyvin remseäksi ja puheliaaksi mieheksi. Muun hyvän ohella hän julisti hyvin kuuluvalla äänellä, että eiköhän kukaan haluaisi palvelukseensa pätevää atomimiestä. Hänen entiset isäntänsä olivat hölmöjä herroja, joista hän mielellään haluaisi päästä.

Tämän hän teki vain paimentaan tahi paimeniaan kiusatakseen. Tietenkin niitä oli hänen ympärillään siinäkin tilaisuudessa.

Ehkä niitä todella olikin. Sillä seuraavana aamuna Brian Fulmarin hotellihuoneeseen ilmestyi pari kolmekin liukasta ja kohteliasta herraa, jotka oitis esittivät, että atomintutkija lähtisi heidän mukaansa, lääkärin luo. Oli tapahtunut jotakin kiusallista huomiota herättävää, joka ei saanut enää toistua. Tiedemies ei pyristeilyt paljoakaan vastaan. Hän oli yleensä hiljainen olento ja sitäpaitsi eilisen innostuksensa jälkeen alakuloisessa mielentilassa. Olipa hän oikeastaan tyytyväinenkin, että hänen epäonnistunut lomansa; omituinen harharetkensä, saisi jonkinlaisen lopun. Lääkärin luo: Se ei tuntunut mitenkään peloittavalta. Nehän olivat ihmisen auttajia.

Vasta sitten, kun hän huomasi joutuneensa erääseen hiljaiseen, valkoiseen huoneeseen valkotakkisen miehen eteen, joka lymysi suurisankaisten silmälasiensa taakse ja teki hänelle muutamia kysymyksiä, vasta sitten Brian Fulmarin valtasi pelko. Hän tiesi yhtäkkiä, että hän tuon miehen silmissä oli auttamattomasti mielipuoli, hän, atomintutkija Brian Fulmari. Kun valkeatakkinen mies lähti ja ovi napsahti lukkoon, niin Fulmarin pelko ja kauhu paisui sellaisiin mittasuhteisiin, että se useimmille, ihmisille on tuttua vain painajaisunista.

Siinä hän oli ikuisiksi ajoiksi suljettuna hiljaiseen, valkoiseen, alastomaan huoneeseen. Hänet oli auttamattomasti temmattu työnsä äärestä. Ei koskaan enää mitään hellittämätöntä, peloittavaa, autuaaksi tekevää tunkeutumista atomien aurinkokuntiin. Vain hiljainen valkoinen huone... Oliko hän sittenkin satujen peikko, nyt verkkoon ahdistettu ja kytketty, ettei hän pääsisi toteuttamaan pahoja aikeitaan?

Ja Brian Fulmari karjui ja konttasi ja kieriskeli lattialla. Ja sitten hän kyyhötti huoneen nurkassa kuin rotta ja häneltä pääsi vikiseviä, epäselviä, eläinmäisiä ääniä.

SYNNIT

Kesä: valoa ja vihreyttä, leppoisan tuulen leyhkää, tuoksuja, pörinää, lintujen ääniä. Aurinko oli kääntänyt kirkkaat kasvonsa maan puoleen.

Vanha ja sairas äijä tunsi vielä jotenkuten haaleasti kaiken tämän, kömpelöityään vaivalloisesti pihamaalle ja asetuttuaan pitkälleen ruohomatolle. Maa veti puoleensa, veti jo aivan tosissaan. Se täytyi tunnustaa. Pian oli jätettävä kaikki tämä elämäksi sanottu, joka oli maistunut, jos ollut maistumattakin...

Poika, nuorenlainen mies, tuli siihen jostakin työntouhusta, yläruumis aivan paljaana, hiestä kiiltäen.

— Kas, vielähän olette päässyt pihamaalle!

— Pääsin, läähätteli vanhus. — Vaikka ei tämä olo hääviä ole. Synnit painavat...

— Kaikkia tässä! sanoi poika. — Synnit ovat keveitä asioita.

— Keveitä ne ovat nuoren miehen tehdä, marisi vanhus. — Mutta lopulta ne painavat kuin lyijy.

— Ikä se on, joka painaa.

— Pahin synti on minulle ollut se, että olen aina ollut niin perso viinalle...

— Milloinpa tuota lienette liiemmälti saanut, köyhä mies.

— Voi, paljon minä olen sitä lakkinut, vaikka en vieläkään kyllikseni.

Vanha mies tuijotti poikaansa himmein ja tyhjin silmin ja tunnusti:

— Nytkin minun tekee niin mieli viinaa, että jos sinulla on vain keinoa saada sitä, niin hommaa...

Poika myhäili salaa, käveli tiehensä ja palasi kohta, kiikuttaen kumpaisessakin kädessään kirkasta viinapulloa.

— Ei sitä meillä tarvitse pirun sanoa, että ottaisi sen ryypynkin, kun olisi.

Hän täytti juomalasit, jotka olivat kalisseet korkin päällä suu alaspäin asetettuina. Sitten he maistoivat, isä ja poika, ja sinisellä taivaalla rävötti aurinko kuin mikäkin ahjo.

Isä massutteli suutaan tunnustelevasti.

— Siinä se ujuu, mikähän ujunee, tässä nesteessä...

Hän oli kauan vaiti. Hänen mieleensä ajautui muistonrepaleita ammoin menneistä lasien tyhjennyshetkistä, jolloin oli tuntunut hyvältä elää, hänen mielensilmänsä eteen nousi elävinä iloisten juomaveikkojen kasvoja, jotka olivat jo kauan olleet tomua ja tuhkaa. Sitten hän katsoi poikaansa, joka on jäävä tänne asumaan torppaa, jonka isä oli raivannut kylmään korpeen kylän laitaan. Se tuntui jollain tavoin hyvältä, tuo, että jotakin jää. Hän oli osanen elämänketjusta, joka menneisyyden hämärästä ojentautui tulevaisuuden pimeyteen...

Sitten hän maistoi jälleen.

— Mistä sinä nämä pullot niin äkkiä sait?

Poika ojenteli nautinnolla paljasta, auringon parkitsemaa ruumistaan.

— Tuolta — tuolta heittivät lentokoneesta! sanoi hän huolettomasti ja hymyillen.

Miten lienee välähtänyt mielessä vastata noin. Aivan äsken oli lentokone tosiaankin lentänyt kylän ylitse. Sen ääni oli yhäkin tuntunut tympeältä korvissa, sodan muistoista johtuen. Pommien ujellus ja kookoon kurnutus oli hänen mielessään erottamattomasti liittynyt lentokoneen yhteyteen. Hän ei niiltä koskaan ollut saanut mitään hyvää antia. Ei olisi ollut ollenkaan pois laidalta, jos olisivat nyt pudottaneet pullosen lohdutukseksi...

— Hä? röhähti isä, joka venyi ruohikossa kuin harmaa läjä. — Lentokoneesta? Milloin se sitä on ruvennut antamaan?

Hänenkin korvaansa oli tosiaankin kuulunut lentokoneen ääni ja hän oli sen tuntenutkin, vaikka hänen väsynyt ja hämärä silmänsä ei ollut sitä keksinyt taivaan kumusta. Hänen mieltään tuo lentokone jollain tavoin harmitti. Ehkä hänen mielensä piiloissa iti tunne, että hän oli liian varhain tullut tähän maailmaan... Hän ajatteli, että kimpoilkaa mitä kimpoilette: maa teidät lopulta perii.

Hänen vanhuuden ja ehkä tällä hetkellä jo viinankin hämärtämään tajuunsa näytti helposti uppoavan tieto, että lentokone kylvää tosiaankin lahjoja köyhälle kansalle.

— Vain miksi se niitä kaksi pudotti? kyseli hän hanakasti.

— Naapurin likalle toisen, sanoi poika.

— Mitä se sillä, laestadiolainen?

— Sitähän minäkin, ja silti minä sen otinkin. Mistä ne lentokoneen miehet olisivat sen tienneet, ettei se välitä.

Isä tuijotti pyörein ja haalein silmin.

— Vaan jos joudut siitä vielä vastaamaan, anastuksesta?

— Eikö mitä! Sanon, että itse se sen on imenyt — laestadiolaiseen partaansa.

Mökin naisväki kulki ohitse ja haukkui heitä siitä, että he olivat asettuneet juopottelemaan koko kylän nähden, kuolemankielissä oleva ukonhöperökin.

— Olkaa hiljaa, akat! nauroi poika ja kohotti kirkasta viinapulloa kirkasta aurinkoa vasten. — Meillä ei syntiä salata.

He maistoivat, isä ja poika, joka huomasi ihmeekseen, että vanhan miehen silmäkulmassa syntyi jotakin vilkutuksen tapaista, jotakin, joka vihjaisi kuinka akat ovat akkoja, joilla on oma omituinen ymmärryksensä. Mutta pian ukosta alkoi tuntua juhlavalta ja murhemieliseltä: viimeisiä viinaryyppyjään hän tässä maisteli.

— Synti se on tämä, sanoi hän raskaasti, — puhdas synti.

— Kaiketi se silloin on, jos se siltä tuntuu.

— Tuntuu, vaikka minä ennen ylimielisesti rukoilinkin, ettei vain viina menettäisi makuaan. Synneistä saamme vastata...

— Maaksi mätänemällä.

— Sinä puhut ruumiista. Henki se on, jolle hullusti käypi.

— Henki on aina haihtunut kuin paha haju tuuleen, silloin kun ruumis on kuollut.

— Ei henki katoa, se kulkee.

He kiistelivät hiljoilleen. Isä lupasi käydä katsomassa poikaansa vielä kuolemansa jälkeen, todistukseksi siitä, ettei hän ole kadonnut jäljettömiin.

— Älkää tulko yksin, hiljainen mies, varoitti poika. — Ottakaa mukaanne sellaista väkeä, että kuulen varmasti ryminän näillä korvillani.

Sitten vanhus väsyi ja poika kantoi hänet sänkyynsä, jossa hän seuraavana yönä kuoli.

Silloin naisväki ja naapurin uskovainen mies pitivät pojalle ripin. Oli tämä nyt kaunis loppu, jonka hän oli valmistanut isälleen. Niinhän se oli kuin olisi viinaan kuollut.

Mutta poika, jonka yläruumiin aurinko oli parkinnut mustaksi, oli parantumaton. Hän sanoi, että se oli ollut kaunis loppu, hyvinkin kaunis, niihin moniin loppuihin verraten, joita hän oli nähnyt. Hän oli nähnyt miesten kuolevan kuin teuraiden ja pahemmin kuin teuraiden, miten tahansa raadeltuina ja repeloituina.

Naapurin mies nuhteli myöskin niistä asioista, joita poika oli kertonut isälleen viinapulloista. Ties mitä tietä ne olivat tulleet hänen korviinsa.

— Pitäisihän sinun tietää, että viinaa minä en pane suuhuni.

— Mutta lentokoneen miehet eivät tiedä, vastasi uusi isäntä. — Ne ovat irti maasta ja niistä näyttää, että alhaalla on yksiä syntisäkkejä.

Oli turhaa keskustella hänen kanssaan.

Niin isäukko, joka oli rakentanut ja raivannut torpan kylmään korpeen ja sen ohella tuntenut sekä elämisen riemua että synnin lyijyistä raskautta, haudattiin tavanmukaisin menoin.

Ja sateet tulivat ja ruoho alkoi orastaa hänen haudallaan.

RUKOUS

Huone oli astioita täynnä, melkein kattoon asti ulottuvia kasoja, kimupiimäisiä päniköitä. Siinä vesi loiskahtaa ennenkuin ne ovat puhtaita. Ja niiden pitikin olla sitten puhtaita, eikä jotenkuten huljutettuja. Opettajalla oli silmää...

Pestävien astioiden hirmuinen paljous masensi ja väsytti. Elämä tuntui ylipääsemättömän tukalalta. Yhtä pesemistä, pesemistä, veden loisketta. Likaa riitti kuin syntiä...

Martta, meijerioppilas, istahti tuon hirmuisen, maahan masentavan astiavuoren ääreen. Ei hän muuta voinut. Oliko se mahdollista, että hän oli joskus selviytynyt tuosta vuoresta? Nyt hän odotti vain, että astiakasa alkaa romisten ja rymisten vyöryä ja hautaa hänet alleen. Väsytti, lieneekö laiskottanutkin... Yökin oli ollut lyhyt, unenpuolesta. Ensin hän oli ollut elokuvissa. Ja siellä ei näytetty mitään likaisia astiakasoja. Siellä oli hienoa ja hohtavaa, peilit ja kristallit kimaltelivat ja turkkien karva kiilteli kuin itse autuus. Ja myöskin paljon paljasta ihoa näytettiin, ihmeellisten vaatekappaleitten lomasta, puhdasta, hajutonta ihoa, eikä työtätekevän hielle haisevaa... Kuva oli sisältänyt verrattoman kauniita näkyjä oikeasta ihmiselämästä. Johonkin tuollaiseen Marttakin tunsi olevansa sekä kutsuttu että valittu. Sillä mahdotontahan oli, että elämällä olisi häntä varten vain likaa ja vettä, pesemistä. Ei, sellainen ei voi olla Jumalan tahto!

Sillä Martta oli hienosittain, eikä aina niin ohueltakaan, hurskas. Varsinkin silloin kun yö oli ollut lyhyt, kun hän oli valvonut ja väsynyt...

Mutta siinä hän nyt kuitenkin istui sen hirmuisen kasan ääressä, joka ei tottele muuta kuin vettä ja harjaa. Hänelle oli vain näytetty vilaus oikeaa elämää, vilaus, joka sai kateuden itämään ihmismielessä...

Elokuvien jälkeen oli käyty kahvilassa, paikkakunnan hienoimmassa, joka oli auki aika myöhäiseen. Ja sitten oli istuttu puiston penkillä. Oli ollut kesäyön valoa ja linnunlaulua ja kuiskattua...

Sillä kaikki tämä oli tapahtunut Erkin kanssa. Vaikka Erkki tuskin oli oikea. Tuskin siltä saisi edes turkkia, jonka karva olisi hieno kuin itse autuus... Ja mitä mielinee koko Erkki? Tyytymättömältäkin se oli näyttänyt sitten erotessa, ikäänkuin ei olisi päässyt tuumansa perille...

Niin, ehkä tuohon kesäiseen lyhytuniseen yöhön oli sisältynyt synninkipunakin, koska hänet nyt niin tylysti oli tuotu tämän hirmuisen astiavuoren ääreen. Tahdottiin näyttää hänelle, että turha on haaveilla...

Mutta Jumala on lopultakin hyvä. Sen Martta uskoi vahvasti. Nytkin hän katsoo jostakin tyttöriepuun...

Martta risti kätensä ja lähetti lyhyen, tulisen rukouksen korkeutta kohti. Pelastakoon taivaan isä hänet tästä astiain pesusta tämän kerran, ainakin tämän kerran! Hän on nyt niin väsynyt. Hän ei jaksa...

Hän rukoili kaikesta sydämestään. Hän ei vähääkään epäillyt, ettei häntä kuultaisi eikä autettaisi. Hänellä oli entisiä kokemuksia näissä asioissa. Jumala oli ennenkin auttanut häntä väkevällä kädellä, auttanut heti, eikä viidentenätoista päivänä...

Niin tyttö rukoili tuon hirmuisen, likaisen astiavuoren juurella. Kädet lujasti ristissä hän oli kokonaan vajonnut rukouksen salamyhkäisiin maailmoihin...

Hän havahtui vasta hetken kuluttua arkisen maailman ääniin, höyrypillin puhalluksiin. Se ei huutanut nyt pitkään ja levollisesti kuten työn alkamisen ja päättymisen hetkiä ilmoittaessaan, eikähän ollut sellainen aikakaan. Puhallukset olivat lyhyitä, katkonaisia, hätäisiä. Kuului myös muuta outoa melua, huutoja.

Nämä oudot puhaltelut ja ihmisäänien hälinä saivat Martta-tytön äkkiä tointumaan ja palaamaan takaisin maakamaralle. Tuokiossa hän unhoitti kaikki rukoukset ja eli täydellä rintaa tätä maailmaa. Jotakin oli tapahtumassa! Hän lennähti ulos huoneesta, pois hirmuisen astiavuoren juurelta.

Pilli puhalteli, ihmisäänet huutelivat. Suuressa meijerisalissa kierähteli synkeitä savupilviä ja jossakin pilkoitti himokas liekki kuin punainen kieli. Tulipalo! Tulipalo oli syttynyt meijerissä!

Se oli Martta-tytölle aivan uusi, kiihottava elämys, joka tempasi hänet kokonaan mukaansa. Tuli humisi ja räiskähteli kauhistuttavasi ja lumoavasti. Ihmisiä ryntäsi paikalle. He raahasivat kalustoa ja varastoja ulos, missä kesäinen aurinko paistoi. He muodostivat ketjun ja heittelivät kädestä käteen punaisia juustopalloja. Vihreälle nurmikolle muodostui punainen kumpu. Monenmonta punaista palloa katosi myöskin ainaiseksi, mihin lienee kadonnut, kuten myöhemmin kävi ilmi. Ja sitten pari paloruiskua saapui paikalle ja vesisuihkut sähisivät ja tulen valta alkoi vaimeta.

Martta, meijeriharjoittelija, harakoi siellä ja täällä ja seurasi kiinnostuneena tätä näytelmää. Tämä oli sentään elämää, tapahtuman juhlaa! Hän etsi nuorten miesten kasvoja. Sillä ei koskaan tiedä, mitä kohtalolla on mielessä...

Martasta ei ollut suurtakaan apua enempää sammutuskuin pelastuspuuhissakaan. Mutta niinpä lienee ollut laita monen muunkin kohdalla. Ne kaksi ruiskua holvasivat vettä valtavasti ja pian vain kitkerä haju oli jäljellä saaliinhimoisista, Martan mieltä jollain tavoin kauhistavasti lumoavista liekeistä.

Hän puikkelehti yhä kuin kärppä raunioissa ja näki paikalla maleksivien sammutusmiesten juovan kermaa kirnusta. He halusivat jotakin ponnistustensa palkaksi. Mutta kermassa oli vahva savun maku. Sen Martta totesi, sillä tietysti hänkin ehti mukaan tähän juomajuhlaan.

Sitten hän yllätti mustalaismummon, joka juuri kätki paria juustopalloa valtavien hameittensa poimuihin. Martta aikoi nuhdella häntä, kenties antaa hänet ilmi synnistä, mutta mustalainen ehti ennen.

— Povaan, sinulle kaunis neiti, povaan ilmaiseksi!

Ja povaus oli niitä asioita, joihin Martta oli hyvin mielistynyt. Sitäpaitsi tämä mustalainen osasi. Hän tiesi epäilemättä niin menneen kuin tulevankin, varsinkin tulevan. Hiukan koettelemuksia, mutta kyllä se pian siitä iloksi muuttuu. Rikkautta ja rakkautta on oleva yltäkyllin hänen elämässään. Martta oli mielissään ja unhoitti kokonaan juustot, jotka olivat niin jäljettömiin lymynneet johonkin mustalaishameen kätköihin. Mutta hän muisti ne heti kun mustalainen oli mennyt, ja hän huomasi harmikseen epäilevänsä, että ehkä tuo hyvä povaus oli ollut mitätön tämän seikan takia...

Väki alkoi hälvetä ja vasta sitten, kun hänen ympärillään oli autiota ja tyhjää, Martta muisti masentavan, likaisen astiavuoren ja rukouksensa sen juurella. Oli värisyttävää ajatella, että kaikki tämä meno oli johtunut vain siitä. Mutta kun korkein haluaa ojentaa auttavan kätensä köyhälle tyttörievulle, niin hän ei pidä suurtakaan lukua rikkaan tavarasta...

Niin, luottavainen rukous oli kuultu, kuten niin monesti ennenkin. Höyrypilli oli heti vastannut hätäilevin hihkaisuin.

Martta risti kätensä ja lähetti lyhyen, palavan kiitoksen ylöspäin.

Myöhemmin hän muisteli voitonriemuisena, ettei hänen tosiaankaan ollut tarvinnut pestä sitä likaa niistä astioista, ei sinä päivänä eikä koskaan. Joku toinen oli saanut sen tehdä rangaistukseksi synneistään.

Martta sai vielä parisen viikkoa lomaakin, sillä hänen rukouksensa tuli oli turmellut paikkoja sen verran, että korjaustyöt olivat välttämättömiä.

HYVÄNTEKEVÄISYYTTÄ

Ukonrahjus, oikea sydänmaalainen. Repale löi repaletta ja harmaitten partakarvojen sisältä tuijottelivat haileat silmät. Epäilemättä melkoinen tylsimyskin, perinjuurin maailman ja elämän murjoman näköinen.

Tavallinen ihminen ei olisi nähnyt mitään syytä ryhtyä hänen kanssaan hääräämään. Olisipahan ehkä sivumennen ajatellut, että elelepä niinkuin voit, äijäpaha...

Mutta niin ei tuuminut Hyvöläinen, liikemies Jumalan armosta. Kun hän näki tuon äijän, niin hänessä liikahti ja leimahti. Ja hän oli mies, jolle ajatus tavallisesti merkitsi toimintaa...

Niinpä Hyvöläinen, suuren herran näköinen, hööli ja hävitön, puhutteli siis oitis ukonrahjusta:

— Asiasi eivät näytä olevan kehuttavalla kannalla, äijäpaha...

Ukko tollotteli.

— Eiväthän ne, tunnusti hän viimein. — Vanhuutta ja köyhyyttä.

— Mutta miksi sinä olet köyhä? tiukkasi Hyvöläinen.

Mutta eihän äijäriepu osannut edes vastata. Kunhan tuijotteli ja tollotteli ja näytti julistavan koko olemuksellaan: köyhä on köyhä ja sillä hyvä...

— Huolettomuuttasi! sanoi Hyvöläinen. — Rahaa saa, kun ojentaa kätensä. Lähdehän mukaan, niin opit jotakin, edes vanhuudessasi...

Hyvöläisellä oli sopivaa aikaa ja hyvä hevonen ja rattaat. Ja niillä he kohta ajelivat kylätiellä, Hyvöläinen ja köyhä, hölmistyneen näköinen ukkeli. Mutta pitkälle he eivät ajelleet. Heti ensimmäiseen taloon he poikkesivat. Ja siellä Hyvöläinen, suuren herran näköinen, hööli ja hävitön, mainio mies suutaan repimään, mestari kerrassaan, aloitti esittelyn:

— Tämä, rakas talonväki, on minulle tuttu entuudestaan. Hyvä ja oikea mies, niin jumalinenkin, ettei enemmästä väliä. Ilman omaa syytään, Jobin tavoin, hän on joutunut koettelemuksiin. Kuoleskeli elukoita ja lopulta tuprahti talorähjä tuleen, niin ettei äijäparalle jäänyt kunnon paitaa päälle. Ei ollut ymmärtänyt vakuuttaa, liian visu mies, vaikkei tämä ennen ollut niin sinisenköyhäkään... No, näytähän dokumenttisi!

Ja ymmärsihän ukko lopulta kaivaa poveltaan paperin, jonka Hyvöläinen oli kädenkäänteessä kirjoittanut ja jossa lyhkäisesti selostettiin ukon onnettomuudet ja pyydettiin hyviä ihmisiä ojentamaan roponsa. Hyvöläinen itse oli ensimmäisenä merkinnyt suurehkon setelin, joka pilkisteli kirjekuoresta.

No, anojalle annetaan, useinkin. Varsinkin nyt, kun oli kysymys niin kovan onnen kolhimasta, että itse Hyvöläinen, liikemiesluonne, oli ottanut hänen asiansa omiin käsiinsä. Vuolaasti kiitellen hän lähti, vetäen ukkoa käsipuolesta. Hän osasi aina olla kiireissään.

Niin he ajelivat syysraikkaan taivaan alla pitkin teitä, puhuttelivat jokaisen vastaantulijan, poikkeilivat taloihin kuin myrskynpuuska, Hyvöläisen kehittäessä yhä mestarillisemmaksi hyvän ja oikean, ansaitsemattomiin koettelemuksiin joutuneen miehen esittelyään. He saivat saaliinsa ja lähtivät jälleen...

Niin he kulkivat monta päivää, kautta koko pitäjän ja naapuripitäjän ja jopa osan kolinattakin, kun hopealanka näytti aina hiljoilleen juoksevan. Ihmiset olivat aikalailla auliilla päällä. Olihan syksy ja sato oli saatu. Kovaosaistakin oli muistettava, kun se noin tuotiin esiin kuin pienessä myrskypilvessä. Ruokaakin he saivat taloissa, vaikka Hyvöläisellä tavallisesti oli niin kiire, etteivät he joutaneet ottamaan sen kaltaista antia vastaan. Mutta tällä ihmemiehellä oli eväskontti kärrynistuimen alla. Siitä sopi haukkailla taipaleilla rattaitten keikkuessa, niin hänen kuin ukonkin.

Ihmeellisiä päiviä äijärähjälle! Ihmeellinen mies hänen vieressään tuo, joka oli nostanut hänet tientomusta ja köyhyyden unohduksesta vieterirattaille ja ties mihin. Ukontylsimys alkoi ikäänkuin jälleen elää setelin toisensa jälkeen kassottuessa hänen repaleiseen poveensa...

Mutta tuli sitten päivä, jolloin Hyvöläinen alkoi kyllästyä tähän kerjurivaellukseen. Ehkäpä muut asiat jo kutsuivat häntä, ehkäpä hopealanka jo osoitti hänen mielestään ohenemisen merkkejä. Niin hän käänsi hevosen kotiaan kohti ja eräällä talottomalla taipaleella hän pyysi ukolta nähdäkseen sen nuhjaantuneen suuren kirjekuoren, jossa rahat, retken saalis, olivat. Hevosen ripeästi kävellessä ja kärryjen keikkuessa hän sitten huolellisesti ja taitavasti lajitteli ja laski rahat ja pisti ne poveensa.

— Aikamoinen summa, sanoi hän.

Hän pysähdytti hevosen, että puolikuuro ukko paremmin kuulisi.

— Oikeastaan sinä olisit minulle velkaa monen päivän ruoat ja kyytirahat penikuormien taipaleelta, mutta eihän sinulla taida olla, joten laskeuduhan rattailta...

Ukko ällisteli suu auki.

— Mutta, mutta, yritteli hän.

— Mitä? Ei mitään muttia! Et sinä olisi itse saanut mitään aikaan, ja jos luulet saavasi, niin yritä, nyt, kun osaat... Alas!

Ukon oli toteltava ja kompuroitava alas rattailta. Siinä hän sitten seisoi autiolla, hämärtyvällä maantiellä koleassa syysillassa ällistyksen perikuvana, suu auki ja harmaat partakarvat tutisten. Kaukana kohosi pölypilvi hänen ihmeellisen auttajansa hevosen ripeästi ravatessa.

NELJÄ ANNAA

Joulukuisena arkisena aamupäivänä, usvaisen pakkasen lyödessä oman leimansa kauppalan kaduille, ilmestyi seppä Jurmu, takoja iänikuinen, Toropaisen kahvilaan ja pyysi kaksi pulloa kaljaa.

Rouva itse oli palvelemassa, niinkuin luonnollista oli, kun muuta edeskäypää ei ollutkaan.

— Kaksiko? hän hymyili. — Miten niitä nyt kaksittain?

— Kaksi. On vähän kuin juhlapäivä. Akka kuoli...

Kun rouva toi pullot, niin hän kysäisi:

— Ja surun- vai ilonpäiväkö se on?

— Kaksi on miehellä ilonpäivää...

— No sepällä niitä sitten on ollut montakin elämässään...

— On, neljähän niitä Annaa-on ollut...

Rouva meni askareihinsa ja seppä Jurmu, iäkäs mies, mutta vielä vahvan näköinen kuin mikäkin hirsi, tukassa vielä syden väriä, vaikka se jo pyrkikin kahdellekarvalle, jäi pullojensa ääreen. Kahvila olikin muuten autio ja tyhjä, joten voi rauhassa mietiskellä.

Niin, neljä niitä Annaa oli ollut. Miten lienevät osuneet nimiltäänkin niin, että siinä oli sattumaa kerrakseen... Kolme niistä hän oli saattanut hautaan ja ne olivat jo sekaantuneet hänen mielessään ikäänkuin yhdeksi ainoaksi Annaksi, tavalliseksi ihmiseksi, jonka kanssa on ollut surua ja iloakin. Mutta tämä neljäs Anna oli erittäin: myrkyksi se oli tehnyt elämän... Vai lieneekö niin, että ihminen nuorempana, jolloin hän on yhtenä tappina, sietää mitä vain ja elämä silti maistuu mainiolta...

Mutta tämä neljäs Anna! Leski se oli, joten sillä oli muistelemista ja vertailemista. Se piti itseään kovasti herrasihmisenä, joka ilman omaa syytään oli joutunut seppä Junnun matkassa ikäänkuin kadotukseen... Se osasi muistella toisenkin kerran kuinka hänellä ennen oli ollut huvilat jos turkitkin, toppatuolit ja veeseet, joissa hän oli istuskellut vuoronpäältä... Sellainen sillä oli ihanne! Ja sellaisilta päiviltä hän oli sortunut moiseen kituelämään! Jos Junnu joskus tuskastui ja tiukkasi, että missä ne rikkaudet nyt ovat, niin se ei ollut kuulevinaankaan, vaan jatkoi sitä omaansa kuinka liikemiehelle oli lentänyt rahaa kuin roskaa, mutta nämä jonninjoutavat sepät saavat vain vaivaiset tilirahat, joilla ihminen ei elä eikä kuole, vaan kituu... Vähän siitä oli lievitystä jos joskus löi nyrkin pöytään ja kiljaisi, että älä mäkätä: apetta on edessäsi! Sai siinä huoata kerrankin sydämessään, että miksi ihmistä rangaistiin moisella ristillä! Olikohan tuo sen vuoksi, että hän tätä neljättä Annaa ottaessaan, tämän puheiden eksyttämänä, oli sokeudessaan ajatellut, että maailman tavarakin on onneksi muun hyvän lisänä...

Miten tahansa: oli siinä ollut Annaa ja vaimoa niin paljon, että se oli tullut, niinkuin raamattu sanoo, kyylytykseksi... Mutta tämä neljäs Anna oli tyydyttämättömyydellään ja myrkyllisyydellään syönyt ennen kaikkea omia sisuksiaan, joten se loppujen lopuksi joutui sairaalaan ja kuolla kupsahti. Niin ainakin oli sanottu, vaikka se seppä Junnusta vielä tuntuikin melkein uskomattomalta, liian hyvältä totta ollakseen...

Silloin kajahti joulukuiseen pakkasilmaan kirkonkellojen ääni, syvä malmin humina, joka tunkeutui kahvilaankin ja sai pyhäpukuisen seppä Junnun vavahtamaan. Sanomakellot! Neljännelle Annalle soitettiin...

— Totta se on! Kuollut on! sanoi hän kahvilan rouvalle, joka oli ilmestynyt sisähuoneen ovelle. — Ei ne muuten soita kelloja kenellekään... Lisää kaljaa!

Osui siihen tulemaan joku tuttavakin, jonka Jurmu kutsui pöytäänsä viettämään neljännen Annan muistoa, kaljalasein ja sopivin valituin sanoin.

Kun seppä Jurmu muutamien päivien kuluttua saattoi vaimoaan hautaan, niin joulukuinen taivas tuiskutteli lunta ja pääsurija myhäili tyytyväisenä, että onnellinen matka: jäljetkin peitettiin...

Toimitus oli pian ohi ja hauta täytetty ja vähälukuiset saattajat alkoivat poistua, mutta seppä Junnu yhä viivytteli haudan lähettyvillä. Hänen sydämensä oli yhä täysi. Tuntui siltä, että hänen oli jotakin sanottava, aivan ääneensä...

Hän vilkuili ympärilleen, näki ettei ketään ollut lähistöllä, astui aivan haudan ääreen ja sanoi:

— Siellä sinä nyt olet ja siellä pysyt!

Hän oli ottanut esiin tupakkarullansa, josta hän haukkasi halukkaasti pitkän pätkän, pureskeli ja jatkoi:

— Sinä olit niin sanottu pahankurinen ihminen, vaan tulepa nyt ja sano, ettei sinua tarpeeksi kunnioitettu ja palveltu...

Talvinen tuuli vain huokasi ja taivas seuloi lunta.

— Vaikenitpa lopultakin!

Seppä Jurmu sylkäisi, kääntyi ja meni. Ruskea, mehuinen sylkyläiskä loisti hetkisen vereksen köyhännäköisen haudan parhaana koristeena, kunnes yltyvä tuisku sen peitteli.

Sellainen oli puhe, jonka seppä Junnu piti neljännen Annansa haudalla. Ei kuulunut hänen tarkoituksiinsa, että joku hautajaisvieraista oli pysähtynyt lähistölle, monilukuisten, tuuheitten, lumenpeittämien pehkojen taakse ja kuunnellut ja kurkistellut, kuunnellut ja painanut mieleensä...

Muutamien päivien kuluttua, joulusaunassa, seppä Jurmun leskeys ja jälleen voitettu poikamiehisyys oli parhaimmillaan. Kiuaskivet kihisivät ja koivuinen vasta haisi kesälle ja Junnusta tuntui, ettei hän vuosiin, vuosiin, iäisyyden pituisiin, ole osannut ja saanut saunastakaan oikein nauttia. Niin myrkyllinen oli ollut se neljäs Anna...

— Annat saavat riittää! hän päätteli, kivien kihistessä ja koivunlehtien haistessa kesälle.

Hän pitikin puheensa.

Se järjestyksessä viides vaimo, jonka seppä Junnu seuraavana vuonna otti reslaansa, kuten hän sanoi, oli nimeltään Manta, ja niin luja ihminen, että hän aikoinaan saatteli aviomiehensä maanmultiin ja jäi suremaan.

VÄRIN JUSSI

Sinisenmustana nauhana halkaisi virta maata. Joskus kesäisinä poutapäivinä se välkkyi auringonpaisteessa häikäisevän kirkkaana tervaveneitten viiletellessä merta kohti tummine tynnyreineen, jotka kätkivät ylimaitten petäjien sakeaa verta...

Värin Jussi, lautturi, lossimies, eli kuitenkin kylliksi kauan nähdäkseen veneitten vähitellen vähenevän virralta ja katoavan kokonaan. Ylimaitten miehen tervahaudat olivat lakanneet savuamasta ja puiden rungot soluivat nyt pölkyiksi paloiteltuina jokea alas.

Mutta Värin Jussi, melkoinen järkäle ja möhkäle mieheksi, pienet siansilmät tuuheitten kulmatupsujen alla, ei pitänyt asianaan ihmetellä maailman muutoksia. Elämä tämän taivaankannen alla oli hänelle kirkasta ja selvää. Hän hoiteli lautturin ammattiaan, kuljetteli yli rahtihevosia ja markkinamiehiä ja muita matkustajia, herroja jos maankulkijoitakin. Kärsivällisesti hän melskasi joella syksyisen hyhmän ja jäiden seassa, vieläpä rauhoitteli hätäilevää ja kiroilevaa matkustajaa, että kiireellisen oli parasta kasvattaa siivet ja alkaa räpytellä...

Tämän ohella hän hoiteli pientä maanviljelystään ja hänen jälkeläisensä kasvoivat ja vahvistuivat Värinmökin pirtissä. Oli hänellä joskus aikaa kalastellakin, siepata välistä salavihkaa oikea lohikalakin, jotka yhä uivat kutupaikoilleen tuolla melkoisella joella, joka oli Värin Jussista rakas kuten ainakin äiti ja elättäjä... Talvikuukausina, jolloin joki voitiin ylittää kumisevaa jääsiltaa myöten, hän harjoitti puunhakkaajan ammattia.

Niihin aikoihin, jolloin ensimmäiset moottoriajoneuvot alkoivat liikkua maakunnan teillä ja ajoivat ne nurin, samoin kuin pienet sillatkin, Värin Jussi oli jo ikämies. Mökkikin oli jo niin lahonnut ja hataroitunut, että niin oli kuin iankaikkisuutta olisi lämmittänyt, kuten hän sanoi. Muutenkin siellä oli tyhjän tuntuista, sillä lapset olivat jo hajaantuneet täyttämään maata ja maakuntaa. Mutta muori toki kantturoi vielä jalkeilla, hoitelipa vielä lehmääkin, joten Jussilla oli yhä heinäntekoa.

Se olikin hänen mielihommiaan. Jotakin kesäisen tuntuista oli hänen sisälläänkin, kun hän liippaili viikatettaan kasteisena aamuna, virran välkkäessä. Ja niin huiskahteli kumoon tuoksuva kesäheinä viikatteen edessä, joka oli terävä kuin madon kieli...

Näinä kiireisinä heinäpäivinä ei tavallisesti ollut juuri nimeksikään tienkulkijoita ja ylipyrkijöitä. Mutta eikös alkanut kuuluakin humina ja ryminä ja jokitörmälle törmäsi eräs niitä uudenaikaisia kulkijoita, autoja, joita Värin Jussi oli kyllä jo joitakin nähnyt ja kuljettanut ylikin lossissaan. Jotkut olivat niitä kovin siunailleet ja lyöneet kahtakämmentä ja tervehtineet tulokkaita Antti-Kristuksen vaunuina... Mutta Värin Jussi ei nähnyt niissä mitään ihmettelemistä.

— Höh! Minun muistiini, ja maailman ajan ne pyörät ovat pyörineet...

Siellä se nyt seisoi ja törähdytteli ääniä pedon kurkkutorvestaan. Värin Jussi, joka aina oli valmis virantoimitukseensa, juosta lönkytteli jo vaunua kohti yli heinämaansa. Auton luokse päästyään nousi hän siekailematta astinlaudalle seisomaan ja karjaisi kuljettajalle:

— Anna pyihkiä!

Vaunun peräpuolessa istui kaksi herraa, joista toisen Värin Jussi tunsikin. Se oli piirin vallesmanni. Mutta toista hän ei tuntenut, eikä mokomalla pitänyt väliäkään. Sillä niinkuin Värin Jussi ei nähnyt mitään ihmettelemisen arvoista tämän taivaankannen alla, niin hän ei myöskään nähnyt mitään eroa ihmisen ja ihmisen välillä. Kääntyipä hän kenen puoleen tahansa, niin hänen käytöksensä ei ilmaissut mitään aste-eroja ja vivahduksia. Ihmettelyt ja ujostelut olivat jotakin jonninjoutavaa...

Mutta tuo toinen istuja, jo kaukaa nähden herra, oli läänin kuvernööri, tarkastusmatkoillaan. Ja hän välitti.

Kun Värin Jussi, kuvernöörin silmissä ilmeinen kolho, kompuroi ja kolisteli lokasuojalla ja huusi korkealla äänellä määräyksiään, niin hän aavisteli tuossa käytöksessä ilmeistä arvonannon ja kunnioituksen puutetta. Niinpä hän avasi suunsa ja kysäisi tärkeällä herrasäänellä, osoittaen sanansa vallesmannille:

— Mikä mies tämä on?

Mutta Värin Jussilla oli tarkka kuulo. Ja hän vastasi puolestaan: |

— Minä olen värimies. Ette kaiketi te minutta yli pääse...

Ja niin vaunu vieri törmää alas lossiin, joka lähti liikkeelle Värin Jussin kuhmuisten ja känsäisten kourien, suurten kuin lapio, tartuttua kapulaan. Sinkkiköysi soi ja virta välkkyi. Myöskin herrat nousivat autosta jalkojaan oikomaan ja katsomaan jokea ja rannan maisemia. Kun lähestyttiin toista rantaa, niin vallesmanni kysyi lossimieheltä mitä ylikuljetus maksoi. Lautta kulki jo silloin omia aikojaan ja Värin Jussi seisoi kapula kourassa niinkuin ainakin isäntä tupansa lattialla.

— Viitosen olen nykäissyt tällaisista ajopeleistä...

Vallesmanni maksoi, mutta silloin karsaasti katseleva kuvernööri puuttui asiaan:

— Eikö se ole liian paljon? Mitä taksa on?

Värin Jussi, joka juuri oli pistämässä rahaa piiloon, vilkaisi nyt vuorostaan kuvernööriin kulmatupsujensa alta. Hänkin oli jollakin tavoin herkkä ihminen.

— Kaikki kotaleet ne lähtee! äsähti hän. — Kun ei ole lossirahaa.

— Minä olen tämän läänin kuvernööri! sanoi vieras herra tiukasti. Hänen kasvojensa puna paisui.

— Mukisematta nuo on viitosen antaneet muut herrat, isommatkin, päästeli vauhtiin päässyt värimies. — Hevosella kulkijalta on taksa kolme markkaa. Näitä kun ei ole taksassa mainittu, niin olen ottanut viitosen. Paljon on rattaita alla...

Kuvernööri silmäili Värin Jussia niinkuin ihminen katselee korkeudestaan maanmatosta. Hän avasi jo suunsa jotakin lausuakseen, mutta tyytyikin sitten kuuntelemaan vallesmannia, joka sanoi hänelle hiljaa jotakin. Ehkäpä hän selitti, että tämä lautturi oli sellainen laisensa, mutta muuten hän hoitaa hyvin toimensa...

Silloin lossi törmäsikin jo pehmeästi laituriinsa ja Värin Jussilla oli kiire kiinnitystöihin. Kuvernööri kohautti olkapäätään ja nousi vaunuun, joka jatkoi matkaansa ja katosi näkyvistä tien mutkiin ja pölyyn, niinkuin kaikki muutkin kulkijat...

Monta ja monenlaista oli ylipyrkijää ja pääsijää Värin Jussin lossilla. Sillä hän eli vanhaksi ja viipyi kauan ammatissaan muuttuvassa maailmassa, joka ei häntä kuitenkaan hämmästyttänyt uutuuksillaan. Ei koskaan, ennen kuin hänen lauttansa paikalle alettiin rakentaa siltaa. Silloin kuultiin Värin Jussin suusta tuo vanhojen valitus, että on tuota ennenkin eletty...

Hän oli silloin tosiaankin jo vanha mies. Muorinsakin hän oli aikoja sitten jo saattanut maanmultiin ja mökki oli entistä enemmän sellainen, että iankaikkisuutta siinä lämmitit... Apulainenkin oli täytynyt ottaa lautturintyohön. Ja nyt hänen oli tietysti raskasta ajatella, että koko hänen elämänsä ja ammattinsa ikäänkuin turhennettiin ja tehtiin tarpeettomaksi. Oliko virtakin, tuo melkoisen mahtava, kutistunut puroseksi, jonka jokainen voi ylittää omin avuin?

Ja hän eli kylliksi kauan nähdäkseen sillan valmiina. Hän oli jonkinlaisena kunniavieraana juhlassa, joka pidettiin, kun silta avattiin liikenteeseen soitoin ja hypyin ja pidettiin pitkiä puheita kuinka ennen oli ollut vaivalloista ja kuinka nyt rävähti ikäänkuin autuus eteen...

Mutta Värin Jussi koputteli kepillään siltapalkkia ja virkahti:

— Valetta kaiketi se on, ettei tästä ole ennen päässyt! Monta on mennyt yli minunkin aikanani. Yli on viety, kuvernööritkin kuivin jaloin...

HEINÄKUU

Armottomina ja armaina kaartuivat heinäkuiset poutapäivät. Auer ja kaukaisten metsäpalojen savu väikkyi ilmassa. Savun lemu sekautui kaikenlaisten maanyrttien väkevään tuoksuun. Leutojen öiden jälkeen oli kasteraikkaita aamuja.

Heinänteko oli käynnissä ja Kortteisen talon isännän oli vallannut oikea työilo. Vihreä niitty lienee hänestä nyt näyttänyt tanssilattialta ja liippakivi iski iloista tahtia viikatteen teräkseen. Jaako oli oivallinen niittäjä. Hän löi ja löi, pyyhkäisi ja pyyhkäisi, väsymättä, sulavan huolettomasti. Raskas työrupeama oli nykyään hänen riemunsa. Hän oli kuin nuortunut, oli ikäänkuin siemaissut viikkokautisen humalan keskikesän lämmöstä ja liikunnanilosta.

Hän oli tosiaankin kuin humalainen. Hänen harmaat silmänsä katsoivat kuin mitään näkemättä, mihin lienevät katsoneet, ja ruoka-aikoina, höyryävän puuron ja suolaisen lihavellin ääressä, hän kertoi loputtomasti iloisia juttuja. Kerran illalla hän nauroi katketakseen kissanpojalla, joka leikitteli laatunsa jälkeen, sulavana, suloisena keräsenä.

— Tuo se osaa olla! sanoi hän huokaisten. — Kateeksi käypi...

Mutta hänestä itsestään uhoi noina viikkoina jokin eläinmäisen olemisen ilo. Ja hänen työhulluudestaan tarttui rahtunen myöskin muuhun väkeen. Kortteisen talon heinänteko edistyi erinomaisesti.

Helle jatkui, pohjolan kesän lyhyt lämmön aika, nuo päivät, jolloin oli vaikea kuvitella, että talven äkeitä pakkasia on koskaan ollut tahi enää tulisi, että jonkun kannon alla suoryteikössä voi vielä pilleillä ikuista routaa...

Kortteisen harmaassa talossa istui emäntä, maailman rumin nainen, kuten isäntä oli joskus sanonut, yksin ja unohdettuna, sairaana, keuhkotautisena, vain kuolemaa odottavana. Isäntä ja muu väki oli töissä vihreillä niityillä puron varrella, jossa musta vesi laiskana kiemurteli.

Siellä oli nyt heinänkorjuu käynnissä. Isäntä ja Anna, nuori palvelustyttö, olivat joutuneet kahdenkesken töihin eräälle niittylahdekkeelle, joka pisti syvälle metsän sisään. Ikivanha lato oli luhistunut maahan harmaaksi kasaksi, ja isäntä oli sen viereen tehnyt suovanpohjan ja pystyttänyt pielen. Sen ympärille hän nyt kantoi heinärukoja takkavitsalla. Hän näytti yhä olevan omituisen heinäntekohumalansa vallassa ja liikkui juoksujalkaa valtava ruko hartioilla, vaikka maa oli pehmeää ja upottavaa. Anna haravoi heinänrippeitä rukojen paikalta, hikisenä, hieman raukein liikkein ja seurasi silmillään miehen kiireistä ja kevyttä kulkua. Oli siinäkin hippasija... Kuivat heinät kahisivat ja tuoksuivat, kärpäset surisivat, harmaat paarmat pörisivät ja joku sääski inisi kimeästi. Aurinko paistaa rävötti suunnattomana ahjona kuusikkometsän synkeän reunan ylitse. Siellä tummassa varjossa tiputteli tynnyrilintu väsymättä kaljatippojaan...

Nyt ruot olivat kannetut. Kuin pyöreät ja pehmeät mummonlylleröt ne olivat kokoontuneet piiritanssiin hoikan salon ympärille. Isäntä askarteli pielen ympärillä, varasi tukipuita, sitaisi tuulikasvitsat, lyödä kalahdutti hangon varteen, ja Anna haravoi veltoin liikkein karisseita heiniä lähistöltä. Sitten isäntä kaivoi piipun esiin ja heittäytyi heinäruon päälle pitkäkseen.

— Minä en mene varjoon koskaan, en, en, hän ikäänkuin intti jotakin vastaan. Hiki valui hänen auringon ruskettamia kasvojaan pitkin. Hänellä oli yllään vain rohtiminen paita ja housut ja rikkinäiset saappaanterät jaloissa. Avonaisesta paidanaukosta näkyivät rintakarvat, niinkuin jokin eläin olisi siellä levännyt kyyryssä.

— Oikeinko se isäntä otti lepoasennon, sanoi Anna. Hän oli saanut haravoimistyönsä päätökseen ja heittäytyi nyt nojaamaan kahahtelevaan heinärukoon.

— On se joskus otettu pitempikin lomanen näistä kiireellisistä maanmiehen töistä, jutteli Jaako. — Muistui mieleen miten me Kiulu-Kallen kanssa kerran niittelimme tätä samaa alaa. Keittelin sitten puuronkin ja yritimme syömään, mutta se oli jumalattoman kuumaa, ja niin pälkähti päähän, että käväistäisiin puuron jäähtyessä ottamassa ryypyt. Tuolla kylällä oli siihen aikaan sellainen paikka. Niin menimme, ja kun palasimme niin puuro padassa oli jo homeessa. Rahat meiltä olivat menneet ja Kiulu-Kallelta takkikin. Hänkin on nyt lähtenyt vielä pitemmille reissuille...

— Isäntä sitä tekin olette tainnut olla, arveli Anna.

— Te? Eihän minussa monta ole. Isäntä, niin, mutta lehmänannetta sitä kaiketi sinäkin vuonna oli tuopissa...

Oli hetken hiljaista. Vain kuiva heinä kahisi lepääjäin alla ja kesän pörriäiset pörisivät, mutta tynnyrilintu oli vaiennut kuusikossa... Oli ahdistavan helteistä, ilmeisesti ukonilmalla uhkailevaa. Etelän taivaalle oli jo hiipinyt mustia pilventönkkiä.

— Mitäs isoon Rekolaan kuuluu? kysäisi Jaako. — Etkö sinä käynyt siellä pyhän aikana?

— Eipä muuta kuin Manta on tehnyt parannuksen. Se on nyt vahva laestadiolainen. Oli hyvin huolissaan minun sieluntilastani...

Anna puheli ja lojui vatsallaan heinien päällä, ja yhtäkkiä hän tunsi itsensä hyvin orvoksi ja yksinäiseksi tyttörievuksi. Kotikoski kohisi siellä kaukana ja vesimylly oli hiljainen ja mykkä näillä helteillä. Ja Manta sisaresta oli tullut iso emäntä, uskoa tunnustava, toisen maailman eläjä...

— Sillä lailla! äänsi Jaako. — Vaikka en minä siitä Laestadiuksestakaan: kovin on ravakka meikäläisiä haukkumaan...

— Niinkuin tietäsit...

— Olen minä toki kuunnellut niitä saarnamiehiä, jopa lukenut itsensä oppi-isän postillaa. Raikuli poika! Mutta luodaanpa suova!

Jaako nousi ripeästi ja alkoi hangota heiniä. Suova alkoi kohota ja kohta Annan haravineen oli noustava päälliseksi. Isäntä kulki suovan ympäri ja hankosi nopein tottunein ottein heiniä, joita Anna vastaanotti haravallaan, hoidellen helmojaan ja kohoten yhä korkeammalle maan pinnasta. Jaako liikkui sukkelana, nopeana, hikisenä, kalahdutti kirvespohjalla irti hangon ja muutti sen pitempään varteen.

Helle kiihtyi ja pilvet etelän puolessa mustenivat ja lähestyivät. Kuului kaukaista ukkoshyminää ja tuntui jo tuulen henkäyksiä, ihoa vilvoittavia ja heiniä riepoittavia. Kun sujakkaan huippuun päättyvä suova oli valmis, niin tuulenpuuskat olivat jo melkoisen rajuja, ja niiden mukana tuli jo ensimmäisiä vesipisaroita. Salaman välähdys näkyi ukkospilven mustuutta vasten häikäisevän kirkkaana ja ankarana, jatkuva jyrinä tuntui saavan maan tärisemään.

— Hui! huusi Anna korkealla paikallaan, kasvot valkoisena, huojahdellen, antaen haravan pudota, ja tarraten kiinni pielen tynkään, jota oli vain vähän näkyvissä.

— Ei mitään hätää! rohkaisi Jaako alhaalta ja työnsi hangon korkealle suovan kuvetta pitkin. — Tartu vain haarukkoihin!

Anna laskeutui riippumaan, pidellen ensin pielestä kiinni ja tarttuen sitten hankoon, varoen piikkejä ja unhoittaen helmojensakin hoitelun. Hän tunsi liukuvansa suovan kuvetta pitkin, kunnes meno äkkiä pysähtyi. Hangonvarsi oli vastannut maahan.

— Liu'u vain vartta pitkin, neuvoi Jaako alhaalta. — Minä otan vastaan...

Anna liukui ja tunsi heinien karheina hankaavan sääriään. Sitten hän tunsi Jaakon käsien tarttuvan häneen, tunsi jalkojensa sattuvan maahan ja tunsi menevänsä samaa vauhtia pitkäkseen suovan viereen. Jaako ei hellittänyt hänestä.

— Mitä sinä! sähähti Anna.

— Luonnonvoimat ovat liikkeellä, sanoi Jaako käheästi.

Ja vaikka ei katsonutkaan voi huomata suuren salaman kiemurtelevan taivaalla ja hirveän räsähdyksen seuraavan sen kintereillä. Myöskin Jaakon silmissä oli salamaa ja samoin hänen sormissaankin. Ei voinut muuta kuin huoata ja sulkea silmänsä. Raskaita sadepisaroita, hyvin viistoon lentäen, kahahteli heiniin...

Hetkistä myöhemmin he istuivat suuren kuusen alla sadetta pitäen. Pitkät oksat riippuivat aina maahan asti naavaisina ja tiheinä, mutta silti rankan sateen pisaroita pärskähteli heidän päälleen. Anna oli märkä ja murjottava. Hän tunsi, että oli tapahtunut jotakin, joka ei ollut kuulunut hänen suunnitelmiinsa, jotakin, joka oli muuttanut kaiken...

Hän katsoi salaa Jaakoon, joka näytti iloiselta ja kevyeltä, kuten kaiken aikaa näinä heinäntekoviikkoina. Mutta oli kuitenkin selvästi nähtävissä, että hän oli hirmuisen vanha mies, ja sitäpaitsi hänellä oli emäntä kotona, kauhea nainen...

— Tuollainen kaistaani! pääsi Annalta.

Jaako nauroi.

— Se ei liene sinulle suinkaan vähän! Mutta ajattele millaista se on minulle ollut sen kanssa siellä...

Hetken kuluttua hän sanoi:

— Nyt meitä on kaksi...

Anna pudisteli itseään kuin märkä koira, aivan äänetönnä. Ukkosen jyrähdykset kävivät yhä kaukaisemmiksi, mutta rankkasade lankesi maahan herkeämättömänä.

ERÄMIES LARU

Eräänä päivänä saapui herra Laru taloon kuin myrskynpuuska. Mutta hän tulikin moottoripyörällä, tärisevällä ja rämisevällä. Hän sanoi olevansa jonkinlainen virkamies kaupungissa ja tarvitsevansa majapaikkaa viikonlopuikseen ja vapaa-ajoikseen. Ei paljon, mutta kuitenkin jonkinlaisen katoksen, josta hän voisi lähteä ulos luonnonhelmaan, saalista pyydystämään...

— Siis sen sortin urheilumiehiä, sanoi isäntä.

— Niin, reipas mieli on enempi kuin kymmenen kapan kylvö. Ja oli se muutenkin vaivanarvoista. Metsä ja vesi se oli isätkin elättänyt.

Talossa oli aivan tyhjänpanttina niin sanottu vanhapuoli, melkoisesti rappiolla oleva rakennus, josta herra Laru sai huoneen käytettäväkseen. Ja siitä pitäen hänen moottoripyöränsä rämisevä rytinä kuului pihamaalta melkein joka ainoa iltapäivä. Sillä talo oli verrattain lähellä kaupunkia, suuren virran rannalla.

Ja virta veti ja vei herra Larun veneineen ja vehkeineen. Oli ilmeistä, että samoilu mailla ja vesillä, kalastus ja metsästys, oli hänen varsinaista elämäänsä, ja viranhoito kaupungissa vain jotakin välttämätöntä pahaa, jonka voivat vain harvat kokonaan välttää.

Virta vei herra Larua. Se näytti olevan pääasia, vaikka hän joskus voi näyttää touhunsa tuloksiakin, riiputtaa välinpitämättömin ilmein komeaa lohikalaa.

Tällaisina hetkinä hänellä oli aikaa jutusteluunkin, entisten saaliiden ja samoiluiden muisteluun. Jossakin ylämaissa nuoruuden päivinä, siellä se oli saalis miestä yllyttänyt... Eikä tätä miestä nytkään laiskottanut. Aina hänen aironsa kitkasivat, aina hänestä uhoi voimaa, reipasta mieltä ja räiskähtelevää pirteyttä. Mitään kyllästymistä ja ikävää ei näyttänyt sisältyvän hänen elämäänsä.

Kaikenlaisissa aatteissa, harrastuksissa ja pyrkimyksissä, niissäkin, joita voisi nimittää vouhasteluksi, piilee ruttomainen tartunnanvaara. Se nähtiin nytkin.

Talon isännällä, joka kuului vanhainpoikain säätyyn, ei ollut koskaan ollut mitään pyyntimiehen harrastuksia, ei minkäänlaista taipumusta rasittaa ruumistaan ylimääräisillä ponnistuksilla. Joki oli aina virrannut talon ohitse leveänä ja välkkyvänä, eikä isännän päähän ollut ennen koskaan pälkähtänyt, että siitä voisi pyydystää kaloja. Mutta sitten tuli tämä kaupunkilainen herra Laru ja teki ihmeitä olemuksensa uholla, sanojensa taikuudella ja kitusista riiputtamiensa kalojen välkynnällä.

Se oli melkein uskomatonta, mutta eräänä iltana isäntä itse soutaa kiskoi venettä virralla, liotteli siimaa vedessä ja odotteli lohen jymähtävän koukkuihinsa. Sitä ei kuulunut, ei sinä iltana, eikä seuraavana, eikä koko kesänä. Sillä siitä lähtien oli isäntä joella melkein yhtä uutterasti kuin herra Larukin, melkein joka ilta ja osan yötäkin, soutaa kiskoen raskasta venettä kädet rakoilla ja takapuoli ruvella. Hän ei saanut koko kesänä muuta kuin pari tupenmittaista haukea. Mutta herra Laru sai. Tuon tuostakin hän riiputti litusista välkkyväkupeista lohta, kasvoillaan ylväs, välinpitämätön rauha.

Hän antoi isännälle auliisti monenlaisia neuvoja ja ostatti ja tilautti hänellä yhä uusia kalliita uistimia ja vehkeitä. Turhaan kaikki. Isäntä olisi saanut saman saaliin kaivostakin.

Mutta herra Laru riiputti tuon tuostakin lohta. Hän sanoi, että jalojen kalojen pyydystäminen vaatii monivuotista harjaantumista, kokemusta ja luonnonrakkautta. Isäntä, paksu, vääräsäärinen pökelö, ajatteli itsekseen kuinka tuollainen rakkaus oli tuonut monen lohen kitusiin koukun ja vienyt ne pataan ja pannuun. Sellainen asia on rakkaus. Näkee tosiaankin punakan lohen mieluummin vadissa rasvassa uivana kuin joen kirkkaassa vedessä...

Mutta mihinkään kädestäpitäviin opetuksiin ei herra Laru koskaan ryhtynyt. Isäntä ei rohjennut sellaista esittääkään, sillä oli ilmeistä, että Laru rakasti yksinäisyyttä, kuten kaikki vanhat eränkävijät.

Niin meni kesä, talon isännän ensimmäinen ja viimeinen kalastuskesä, kahden tupenmittaisen hauen kesä. Mutta herra Laru, suuri soutaja ja siiman heittäjä, ei suinkaan kadonnut talosta vesien jäädyttyä.

Hän ryhtyi nyt pyydystämään kettuja. Tämä aie herätti paikkakunnalla melkoista ihmettelyä, sillä vanhatkaan eivät muistaneet, milloin satujen repolainen olisi siellä liehuttanut häntäänsä. Mutta herra Laru julisti, että hän osaa houkutella ketut kohti kohtaloaan vaikka Siperian suurelta lakeudelta.

— Sitäpaitsi, hän laski leikkiä, — ketunnahat ovat niin kalliita, että niitä kannattaa pyydystää, vaikka ei saisikaan...

Hän muutti pyyntiasemansa, tuon joutilaan huonerähjän, oikeaksi noitakeittiöksi, jossa kärysi ja haisi salamyhkäisesti. Mutta sittenpä hänellä olikin huone puolillaan havuja. Isännästä näytti, että Laru haukkasi murkinansakin havuseppeleet kalvostensa ympärillä. Epäilemättä hän suurella havukuurilla tahtoi päästä irti ihmishajustaan...

Sitten hän katosi metsiin suksineen ja vehkeineen, eikä hänen vaelluksistaan kuulunut sen enempää. Mutta erään iltapäivän hämärissä isäntä näki herra Larun lykkivän suksillaan kaupunkia kohti. Komeasti hän potki ja heitteli väkevästi sauvojaan, ja hänen takapuolellaan riippui ja roikkui jotakin ruskeaa. Tuuhea ketunhäntä heilahteli.

— Ka se! Herra Laru on saanut kuin saanutkin saaliin!

Eikä se suinkaan jäänyt ainoaksi. Isäntä kuuli tuon tuostakin ihmeteltävän, että taasen oli Laru saanut ketun. Aika vonkaa oli painunut kaupunkia kohti, häntä heilahdellen. Oli se sentään pyyntimies! Talon isäntä, tuo vanhapoika, vääräsäärinen, lyhyt ja paksu pökelö, laskeskeli eräänä iltana, että herra Laru oli saanut vähintään seitsemän kettua. Niistä sai varmaankin sievoisen summan, joka ei tekisi pahaa kenelläkään. Mitähän jos...

Isäntä esitti aikomuksensa herra Larulle, joka kuitenkin jäähdytteli hänen varovaista intoaan. Aloittelevan ketunpyytäjän ei tarvitse toivoa saalista. Kettu ei suotta ole kavaluudestaan kuulu. Se ei tartu äkkipojan käpälälautaan. Taitoa, taitoa siinä tarvittiin ja kärsivällisyyttä! Ei hän silti kieltänyt isäntää yrittämästä. Luonnossa samoileminen on aina vaivanarvoista. Lupasipa hän antaa isännälle kallisarvoista houkutusainettaankin ynnä myrkyt ja neuvot. Mutta kädestäpitäen hän ei voisi ryhtyä isäntää opettamaan. Hänen oma pyyntinsä kärsisi siitä.

Herra Larun varsinainen myrkynkeittopaikka oli kuitenkin kotona kaupungissa. He sopivat nyt täsmällisen ajan, jolloin isäntä voisi tulla hakemaan tarvittavia aineita.

Isäntä, joka jo haaveili sievoisista sivutuloista, meni. Joku odottamaton seikka oli kuitenkin viivyttänyt herra Larua virastossaan. Vain rouva oli kotona ja alkoi kysellä isännän asiaa, ja sai kuulla sen.

— Onhan se touhunnut niiden myrkkyjensä kanssa, sanoi rouva. — Mutta ei se ole koskaan mitään saanut. Älkää te vain ryhtykö niihin puuhiin. Menetätte aikanne turhaan...

— Mutta eikö herra Laru ole tänäkin talvena saanut monta jos montakin kettua? ällisteli isäntä.

— Kettua! Ei yhtään! Ei yhtään meidän yhdessäoloaikana. Ja sitä on parikymmentä vuotta. Pyytänyt, pyytänyt se kyllä on...

Isäntä, lyhyt ja paksu pökelö, tuijotti ja tuijotti. Mutta rouva näytti siivolta ja päälleluotettavalta ihmiseltä. Ja sinä hetkenä isäntä alkoi nähdä herra Larun uudessa valossa. Suuresta ketunpyytäjästä tuli suuri ketunhännän heiluttaja, oikea humpuuki, jolla ei ollut vertaa. Oliko kukaan nähnyt hänellä rehellistä ketunruumista? Joku häntä oli vain heilahdellut takapuolessa, kun hän hiihtää hankasi kaupunkia kohti iltahämärissä. Ne kesälliset lohetkaan tuskin olivat hänen koukkuihinsa tarttuneita. Kuka oli nähnyt hänen kamppailevan kalan kanssa? Lohipadon miehiltä se oli ne onkinut kalliilla rahalla. Silmänkääntäjä koko mies...

Isäntä ei jäänyt odottelemaan herra Larun kotiutumista. Hän kiitteli rouvaa tiedoista ja neuvoista ja meni matkoihinsa niine myrkkyineen.

Kun herra Laru seuraavan kerran saapui pyyntiasemalleen, niin isännästä näytti, että hänen vauhdissaan ja reippaudessaan oli jotakin laimeata. Hän kutsui isännän erilleen ja tiedusteli, miksi tämä ei ollut odottanut hänen paluutaan toimesta. Lisäksi hän sanoi, että jos hänen rouvansa oli jutellut jotakin pyyntiasioista, niin niitä puheita ei ollut otettava täydestä. Rouva oli aina ollut näitä puuhia vastaan. Oli mustasukkainen nimittäin. Hameenheiluttajat ovat sellaisia, etteivät ne suvaitse miehelle mitään omaa...

Isäntä sanoi tämän ymmärtävänsä. Mutta ketunpyynnin suhteen hän oli tullut parempiin ajatuksiin. Se ei ole soveliasta yksinkertaiselle ihmiselle.

Mutta herra Laru jatkoi ja hiihteli tämän tästäkin iltahämärissä kaupunkiin, häntä takana heilahdellen.

Ja tienvieren ihmiset sanoivat, että siinä se on pyyntimies!

Talon isännän mielessä alkoi kuitenkin kiusaavana kyteä ajatus, miten tämä mies oli häntä kesällä soudattanut virralla kädet rakoilla ja takapuoli nahatonna, ostattanut kalliita koukkuja, jopa oli ollut saamaisillaan hänet hiihtelemään olemattomien kettujen perässä. Silloin isäntä ei voinut olla tekemättä eräitä vihjauksia, joista johtui, että herra Laru kaikkosi kokonaan talosta. Hän arvattavasti siirsi pyyntiasemansa johonkin toiseen suuntaan kaupungista, jossa voi turvallisemmin pitää yllä erästäjän mainettaan.

Talon isäntä, lyhyt ja paksu pökelö, muisteli häntä toisinaan ikävöiden. Siinä oli ollut mies, josta uhoi mielen reippaus, jonka elämä ei koskaan tuntunut tyhjältä.

Herra Laru, suuri erämies, ei näyttänyt aavistavankaan, että elämässä olisi jotakin, jota sanotaan kyllästymiseksi ja ikäväksi.

MÄTÄMAASTA

Riihi, tuo päältä harmaa ja jäkäläinenkin ja sisältä musta, oli purettava toisiin tarkoituksiin. Sillä uusi aika oli tulla tormaltanut kauas sisämaahankin hurisevine puimakoneineen. Ikää sillä huoneella oli, sen näki seinähirsien koostakin: honkia silloin oli humissut... Ja sitten on savu röyhynyt ja vartat kolkkaneet ja jyvät karisseet. Leipää on syöty, kun vain on Jumala vuotta antanut. Ja jos on sattunut sille päälle, ettei ole antanut, niin on jyrsäisty puunkuorta niinkuin jänis. Sellainen on suomalainen...

Mutta ennenkuin näitä toiselta sivultaan mustia ja toiselta harmaita seinähirsiä alettiin pudotella alas paikoiltaan, piti niistä jostakin syystä ottaa mittaa. Silloin joku purkumiehistä sylkäistä topaisi ja virkahti:

— Pitäisiköhän nämä vielä kerran mitata, vaikka on kaiketi ne niin monta kertaa mitattu...

Tämä pieni huomautus herätti hiljaisissa kavereissa melkoista hilpeyttä. Sillä he olivat perehtyneet paikkakunnan menneisyyteen ja tuo lausuma toi heidän mieleensä vanhoja asioita...

Oltiin Hätämaassa. Se sana, talon nimi, kertoi joistakin vanhanvihan ajoista, jolloin täällä ensikerran nousi ilmoille asumisen savu. Ne ajat olivat jo painuneet unhon hämäriin. Mutta paljon myöhemmin, lähimenneisyydessä, täällä oli vaikuttanut voima, joka tunnettiin laajalti, yli maanpiirin. Niinpä sen sai sanoa, kun tänne vaelsi kansaa Ruotsista jos Norjastakin ja aina Amerikasta asti, vaelsi etsimään apua vaivoihinsa ja pulmiinsa tänne Suomen korpeen, jossa sokea ukko nyökkyi soututuolissaan. Muun muassa hän paranteli kaikenlaisia päästään nyrjähtäneitä, ja viimeinen lääkitys, jonka he saivat talosta lähtiessään, oli sellainen, että heidän oli mittailtava tämä musta riihi ympäri syltänsä levitellen, määrätyt kerrat ja määrättyyn suuntaan, joita seikkoja tietäjän apulainen valvoi...

Tuo parannuskuurin lopettajaiskaste oli omiaan, näin muistellessa, vetämään ihmisen suuta visaan. Ymmärrys ei pysynyt kärryillä tässä taikuudessa. Mutta niinhän on laita aina milloin ihminen turvautuu yliluonnollisiin. Tapulit kohoavat, kellot moikuvat, rukoukset nousevat, ehtoollisia nautitaan, eikä kukaan loppujen lopuksi tiedä mitä tämä kaikki vaikuttaa. Hätämaan mustan riihen seinälle levittäytyvät käsivarret menivät kyllä mukiin kaiken tämän keskellä...

Siksipä riihenpurkumiehet eivät nauraneetkaan kovin paljon, varsinkin kun he hyvin muistivat, että monet raivohullut köysissä pidetyt olivat lähteneet Hätämaasta kuten ihmiset, sen jälkeen kun olivat jäähyväiseksi levitelleet syltänsä näillä seinämillä...

Sellainen ukko se oli Hätämaassa. Pahat rupitautiset, joita lääkärit olivat hoitaneet vuosikausia saamatta mitään aikaan, lähtivät myöskin täältä kuten uudestasyntyneinä, ihmisnahka päällään. Sellainen ukko se oli tuo sokea istuja, ihmeitten tekijä. Eivät kyllä kaikki parantuneet, mutta voineeko sellaista vaatiakaan. Tautihan saattaa olla kuolemaksikin, joka kaiken pahan pyyhkii. Varkaita ja varkaitten kätköjäkin se paljasti matkojen taakse. Sillä oli sellainen radiolaite omassa itsessään. Nukkua tohahti tuokioksi tuoliinsa ja silloin sille unessa näytettiin vieraat ja näitten asiat. Mutta ellei se joittenkin häiritseväin seikkain vuoksi nähnytkään untaan, niin silloin se oli yhtä tyhmä ukontörselö kuin ukot yleensä, eikä tiennyt mitään, vaikka oli joskus silloinkin tietävinään. Henkimaailmaan sillä oli jonkinlainen yhteys, joihinkin ihmismielen pimeyksiin, uniradiollaan...

Oli siihen aikaan vierasta Hätämaassa, vaikka voimavaunut eivät vielä liiemmälti tormuilleetkaan maanteillä. Hevonen vain nulkkasi ja köyhempi läpsytteli jalkaisin. Saipa rikaskin lopputaipaleilla patikoida, kun tie loppui tahi tuli ainakin sellaiseksi, että kärrynpyörä juuttui siihen akselia myöten.

Mutta siitä sai olla varma, että perillä oli isäntä kotona. Soututuolistaan sen löysi. Siinä se istui nelisenkymmentä vuotta ja käsinojassa roikkuvat tupakkamassi ja rassi olivat kynsineet siihen ajan kuluessa oikeat orkoset, kuten se kuuluisa vesipisara kallioon. Ja pannu oli porossa aamusta iltaan, sillä kahvia piti ukolle olla loputtomasti, yölläkin. Sänkykin sillä oli, mutta lieneekö tuo siinä milloinkaan nukkunut. Tuolissaan vain nukkua tohahteli milloin sattui ja näki tietäjänuniaan...

Se oli väkitalo silloin, Hätämaa. Potilaita, siukoiksi sanottavia, kymmenittäin, hulluja lehmänperillä kytkettyinä pirtin seinään, ja muutakin huonoa väkeä, että toisiinsa törmäilivät. Kuka ei muuten toimeentullut, se tuli Hätämaahan, muka työmieheksi. Oli siinäkin työväkeä! Kunhan söivät leipää...

Melkoista köyhäintaloa tietäjä tuli siten pitäneeksi kustannuksellaan. Mutta tottapa sillä oli varaa. Riipaisi kaiketi joskus rikkailta oikein ololta, vaikka köyhää ja lähiseutulaista auttoi ilmaiseksikin. Ei kaiketi perustanut kovinkaan paljon siitä, jota koi syöpi ja ruoste raiskaa ja varkaat kaivavat ja varastavat...

Vaikka näytti se toisekseen välittävänkin. Kahvipussikin oli aina ukon arkussa, ettei tuota ukon mielijuomaa päästäisi viljelemään aivan holvaamalla. Ja muutenkin se pelkäsi varkaita, eikä syyttäkään, sillä kyllä sen omalla oli syöpää ja näpistäjää. Eipäs tietäjänunista ollut mitään apua siinä seikassa...

Mutta melkoinen köyhäintalo ja sairaala se silloin sijaitsi täällä metsäin keskellä. Käveli tänne silloin helsinkiläinenkin vaivojaan valittamaan. Ei muu auttanut. Ei ollut Hätämaan ukkoja muuta kuin yksi koko maanpiirissä. Ja voiteita riitti. Kankailla käveli ukkosia käärmeleili hartioilla kihisten. Sillä elävinä ne piti pyydystää. Käärmeellä, tuolla kavalimmalla eläimellä maanpäällä, oli tärkeä sija ukon apteekkivarastossa.

Niin nousivat muistot talon entisestä isosta isännästä, jollaisia ei ole ollut kuin yksi ja tuskin toista on tuleva.

Piiput paloivat. Oli soma istuskella hirsikasalla, joita parantuneitten päästään nyrjähtäneitten syllät olivat muinoin mittailleet. Monenmoiset kaukaa tulleitten jalat olivat tallailleet näitä tantereita, kukin elämänsä pahimpien pulmien rasittamana. Kenelle lienee apu lekahtanut, kenelle ei...

Vanhin riihenpurkajista lämpeni muistelemaan.

— Koiruuksissaankin se lienee näitä seiniä mittailuttanut... Oli se sellainen! Vaikka mikä sen tietää niissä se makaa, salattu voima... Mutta koirankuriakin siinä oli. Lähetti se kerran minut aarretta kaivamaan, kymmenen penikuorman päähän. Siellä sen piti olla pullossa, seteleitä ja hopeaa ja kultaa, rosvon kätköjä, sen kuulun Perttusen. Uskoinhan minä, köyhä poloinen, miksi en olisi uskonut, kun itse Hätämaan ukko sanoi. Olinpa vähän kuin höngyllänikin, että nyt se vasta valkeni...

Niin astua askartelin ne kymmenen penikuormaa lapio olalla, pojan tolvana. Kesä oli, aurinko paistaa rävötti, mutta minä ajattelin itsetyytyväisenä, että ette te tiedä minkä onnenpojan näette, aarteenkaivajan... Niin pääsen perille ja tunnen hyvin seudun tietäjän kuvauksen perusteella, vaikka en näin kaukana ole koskaan käynyt, ja tuskinpa ukkokaan. Jo kauas paistoi suuri koivupuu, kuten majakka minulle, ja sen takana oli mökinrauniot, niinkuin ollakin piti. Sielläkin luin paikkoja kuin karttaa. Kyllä ukko oli tämän kaiken nähnyt, se istukas kymmenen penikuorman takana. Aloin riemuissani kaivaa, mutta määräsyvyydestä ei löytynyt mitään pulloa, ei mitään aarretta. Vain yksi vaskilantti sieltä vierähti esiin, ikäänkuin ivallisesti silmääiskien kotkankuvallaan. Ei muuta mitään, vaikka en suinkaan siihen hellittänyt, vaan kaivoin hyvinkin syvälle, tonginpa vielä epätoivoissani muualtakin raunioista. Viimein minun oli uskottava. Heitin lapioni metsään ja palailin norpollanokin ja ajattelin matalia suuresta tietäjästä. Menin ukon eteen selittämään kuinka nolosti oli käynyt...

Tietäjä keinui tuolissaan ja tupakoida leuhti ja naurahteli:

— No, taisi unikakkiainen narrata! Ja mitäpä tällä rahalla! Hyvä kun leipää saa...

Sitten hän sanoi, että olivat häntä kutsuneet johonkin aitakokoukseen. Se oli sitä aikaa, että asetukset muuttuivat. Mutta mitenpä hän sinne, sokea. Pyysi, että minä menisin hänen puolestaan. Estelin, mitäpä minä siellä osaisin, nuori ja tyhmänsekainen...

— Minä annan valtakirjan! sanoi ukko. — Hoi, eikö siellä ole ketään kirjoitusmiestä?

Löytyihän sitä toki sen verran Hätämaasta, jossa aina oli väkeä kuin epistolassa. Ja ukko saneli näin:

— Elukkain pitää saada kulkea vapaasti missä haluavat. Perkelettäkö niistä vangitsee...

Kertomus kuuletti olevan lopussa.

— Miten kävi? kysäisi utelias kaveri.

— No, minä olin kokouksessa ja esitin sen valtakirjan kuten ainakin tärkeän paperin. Mutta niin meni kuin meni. Ei sitä niin suurta valtaa ollut itse Hätämaan tietäjälläkään...

Ja sitten kuivat seinähirret alkoivat vyöryä jyristen alas, että tomu tuprahteli.

KADONNEET PENNINGIT

Kinkerit olivat päättyneet. Lopettajaisiksi oli rovasti perinyt niin sanottuja pääsiäisrahoja ja siinä tilaisuudessa oli tapahtunut sellainen onnettomuus, että kaksi penninrahaa oli pudonnut lattialle. Miten lienee rovastin kovera kämmen rahoja pöydältä pyyhkäistessään ollutkin niin hatarana...

Tämä tapahtui menneisyydessä, jolloin rahan perusyksikkö oli vielä jotakin. Oli ainakin rovastin mielestä, joka yleisen uskon mukaan ymmärsi antaa arvon sillekin, jota koi syöpi ja ruoste raiskaa ja varkaat kaivavat ja varastavat...

— Rakkaat ystävät, sanoi rovasti. — Kyllä ne on sieltä ylös etsittävä...

Itse hän oli vanha ja paksu mies ja sitäpaitsi rovasti. Oli ymmärrettävää, ettei hän voinut rymähtää lattialle polvilleen tai nelinkontin tukalaan etsimistyöhön. Se jäi lukkarin, suntion ja talonisännän asiaksi.

He olivat jo hyvän tovin pyllistelleet ja konttailleet Harmaalan peräkamarin lattialla. Etsiminen oli vaikeaa, sillä kamarin akkunat olivat pienet eikä muutenkaan kaikkein kirkkainta laatua, ja lattia oli epätasainen ja liasta harmaa. Rakojakin siinä oli sellaisia, joista penninki saattoi kierähtää ikuiseen pimeyteen. Sitäpaitsi etsijäin silmätkään eivät olleet niitä tarkkanäköisimpiä. Hekään eivät enää olleet nuoria ja notkeita ja hekin olivat jonkinlaisia arvohenkilöitä pitäjässään. Näytti siltä että tämä pitkäjäykkinen ja tulokseton etsimistyö heitä jollain tapaa tympäisi ja kaiveli...

Mutta rovasti oli väsymätön ja innokas. Hänen silmistään, syvältä lihan syvyydestä, hohti virkeys ja hän antoi auliisti ohjeitaan:

— Kanttori, kurkistele ja koettele paremmin sieltä sängyn alta. Sinnepäin kuuletti vierivän... Isäntä, voi ne yhtä hyvin olla siellä kaapinkin alla...

Niin jatkui etsintä toisenkin pitkän tovin. Siltä se ainakin tuntui etsijöistä, pitkäpartaisesta lukkarista, paksusta isännästä ja silmälasejaan välkyttelevästä suntiosta. Heidän mieleensä muistui entistä selvemmin, että hekin olivat melkoisia henkilöitä, joiden ei noin vain loputtomasti sopinut konttailla mokomain kadonneitten penninkien perässä. Heidän alhaalta lattianrajassa käännähteleviin päihinsä pakkautui ajatus, että mitenkähän tämä nyt vaikuttaisi rovastin ajalliseen toimeentuloon, ellei penninkejä löytyisikään...

— Ei löydy! julisti viimein lukkari pitkästä parrastaan. — Lattianrakoon ovat menneet...

— Eipä siellä näytä sellaisia rakoja olevan, sanoi rovasti kärsivällisesti ja lempeästi. — Ei se leskikään, josta raamatussa kerrotaan, heikkoillut, vaan etsi kunnes löysi...

Etsintä jatkui. Lukkarikin kumartui jälleen nöyrästi polvilleen ja lakaisi pitkällä parrallaan lattiaa. Mutta veri pakkautui hänen päähänsä ja kärsimättömät, ylpeät ajatukset. Hän nousi jälleen seisomaan, äkillisesti ja ravakasti, ähkäisten. Hän kaivot pussin taskustaan, hoikan ja pitkän kuin kintaan, kaiveli sen sisällystä sormillaan, ja löysi kaksi penninrahaa, toisen vanhan ja mustuneen ja toisen uutuuttaan kirkkaan. Hän asetti ne pöydän reunalle.

— Siinä on kaksi penniä! sanoi hän ja hänen muhkea partansa liikahteli ilmeikkäästi.

Myöskin suntio ja isäntä olivat nousseet helpotuksesta huokaisten ja he seurasivat syvällä harrastuksella kirkonmiesten kohtausta.

— Mitä te nyt, kanttori! sanoi rovasti moittivasti, mutta yhäti kärsivällisesti ja lempeästi. — Eiväthän ne ole ne pennit! Sille raamatun vaimollekin oli iloa vain kadonneista ja löytyneistä penningeistä...

Harmaalan peräkamarissa meni tukala ja tuskastuttava vaikenemisen ja toimettomuuden tuokio. Rovasti istui ja toiset pitäjän arvohenkilöt seisoivat kuin suolapatsaat.

— Kyllä meidän on etsittävä, jatkoi rovasti viimein. — Se on ihmisen osa... Kanttori, ottakaahan pois rahanne. Minun rahani on tuolla jossakin...

Vielä tuokio vaikenemista ja toimetonta odotusta.

— Etsikäämme! julisti rovasti päättäväisesti. — Emme me voi muutenkaan käyttää näitä hetkiä sen paremmin...

Ja etsijät kumartuivat jälleen alas maan puoleen, Harmaalan peräkamarin lattialle ja jatkoivat sekä hartaan että haluttoman näköisinä turhalta ja toivottomalta vaikuttavaa työtään. Ainakaan lukkari ei näyttänyt erittäin ahkeroivalta. Hän jymötti nelinkontin pimeimmässä nurkassa liikahtamattomana kuin sahapukki. Hänen sisulleen pisti niin jumalattomasti. Hän tunsi hyppysissään takaisin saamansa penninrahat ja uusi ajatus leimahti hänen päässään. Hän liikahdutti muutaman kerran kämmentään kaapin alustan pimeydessä. Sitten hän kiljaisi:

— Löytyivät!

Lukkari oli pystyssä ja asetti kaksi penninrahaa, kirkkaan ja mustan, pöydän reunalle.

— Siinä ne ovat!

— Siinä ne ovat, kertasi rovasti ja hänen silmänsä tutkivat lukkaria. — Löytymisestä meillä on oikea ilo. Mutta seurasivatpa ne merkillisesti toisiaan, kun yhtaikaa löytyivät...

— Eivät ne nyt toki erkane. Kovin orvoiksi jäisivät...

Kaikki seisoivat jälleen pystyssä, jännittyneinä, odottaen. Helpotuksesta huokaisten he näkivät rovastin siirtävän pennit huolellisesti suureen kukkaroonsa.

— Sanoinhan että emme voi tätä aikaa tämän paremmin käyttää, muistutti hän etsijäin mieleen, ja hänen silmänsä vilkkuivat tutkivasti lukkariin lihan syvyydestä. Petosta ja vilppiäkö kirkonmiehessä, kärsivällisyyden puutetta? Mutta se on hänen syntinsä...

Rovasti, hän on saanut penninsä kuten kuuluukin. Mutta vielä hän katsoi kohtuulliseksi sanoa isännälle:

— Kun lakaisette tätä huonetta, niin pitäkäähän varanne. Välistä voi löytää, vaikka ei olisi kadottanutkaan...

HEVOSKAUPPOJA

Aatu oli markkinoilla. Työt jokisuun lajittelupaikalla olivat parahiksi loppuneet ja kaupungin syysmarkkinat olivat osuneet ikäänkuin oivalliseksi päättäjäisjuhlaksi. Niiden jälkeen Aatu aikoi matkustaa kotipuoleen tahi synnyinpitäjäänsä. Sillä eihän hänellä mitään kotia ollut, orvolla poikarievulla. Huutolaisena hän oli luuhotellut talojen pirtin loukossa suuressa takissa ja saappaissa, ja sen jälkeen muutaman vuoden renkipoikana. Mutta sitten hän oli lähtenyt maailmalle tutkimaan, missä ihminen parhaan onnensa käsittäisi, ja suurta rahaa tienaamaan...

Siitä oli nyt kaksi ja puoli vuotta. Koko aikana hän ei ollut käynyt siellä tekopitäjässä. Ja mitäpä tuolla oikeastaan oh käymistäkään... Ei ollut mitään mieluisia muistoja niistä huutolais- ja renkeystaloista. Joku sukulainen siellä kylän laidalla retosti mökkiläiselämäänsä. Ja olihan siellä jokunen tuttava, jolle voi näyttää, että eli, eikä niin vähääkään...

Sillä häntä oli onnistanut mitä melkoisesti. Hän oli tehdä jutkistanut töitä savotoissa kuin mies, kaatanut ja parkannut, uittanut ja lajitellut. Kun työ loppui, niin hän oli aikailematta ja onnistuneesti etsinyt uuden savotan. Luppoaikoja ei ollut ja aina hän oli ollut hyvin säästäväinen ja nuuka, ruoassakin. Ei hän viljellyt rasva-aineita niin holvaamalla kuin jotkut jätkät, ja harvoin hän ryyppäsi kahvikupin. Ei hän tupsutellut tupakoita, puhumattakaan viinapulloista ja korttipakoista, jotka petoina nielivät eräitten pennoset, mutta jotka olivat Aatulle kauhistus. Eikä liikoihin vaatekertoihinkaan hän tuhlannut, ja missäpä niitä kulkeva jätkämies olisi säilyttänytkään. Hyvä jos oli toinen paitatilkku repussa. Mutta nyt hän voisi ostaa oikean puvunkin, sinisen, jossa joltakin näyttäisi siellä tekopitäjän kujalla...

Sillä ei kuitenkaan ollut mitään kiirettä. Oli mukava tuppelehtaa siellä markkinarahvaan seassa, kiireettömien tahi kiirehtivien ihmisten tungoksessa. Povi oli lämmin. Siellä oli seteleitä, epäilemättä enemmän kuin monella tekopitäjän resutalollisella... Ja siellä ne pysyivät! Ei Aatu hullaantunut markkinoitten humussakaan, jossa kaiken maailman koijarit olivat viritelleet rahanpyydyksensä. Helppoheikit huutelivat ja pöydille oli levitetty tämän maailman koreus rihkamain muodossa. Oli eläintelttoja, joissa pedot haisivat, ja sirkus, jonka edustalla kummasti puettu mies puhalteli torveen ja houkutteli: — Tulkaa katsomaan ihmemiestä!

Mutta kyllä Aatu ne ihmeet arvasi. Raha vain pois ja siinä sitten seisoit sitä köyhempänä! Aatu sai huvinsa muutenkin, halvalla, seuraamalla silmillään tätä markkinameininkiä. Hän ällisteli kuinka auliisti ihmiset luopuivat rahasistaan. He maksoivat markan saadakseen läjäyttää moukarilla tappiin, jolloin muka näytettiin heidän voimansa määrä. Olisivat kumartuneet puunjuurelle sahaamaan, niin siinä se olisi pian selvinnyt... He maksoivat markkoja saadakseen rikkoa pallolla posliinivateja. Kummallisen hyvin nämä rahanpyydysten virittelijät tiesivät, ettei ihmisten hupsuudella ole rajaa...

Katseltuaan kyllikseen tätä kaikkea, kaiken aikaan miellyttävästi tuntien povensa lämmön, tietäen, ettei hän suinkaan köyhyyden takia pysy kaikesta erillään, Aatu lähti meneskelemään kortteeritaloonsa vahvistaakseen itseään ruoalla. Silloin, eräällä autiolla kadulla, rämisivät häntä vastaan markkinamiehen rattaat, ja ajajan suusta kajahti iloisesti:

— Osta hevonen, poika! Osta ilo taloosi...

Aatun mieltä siveli miellyttävästi. Niin häntä vain pidetään hevosen ostoon soveliaana, vaikka ei lienekään äveriäimmän näköisiä. Pihkaakin on puserossa... Ja samalla hänen sisällään rävähti ikään kuin valkeus. Miksei hän tosiaankin ostaisi hevosta! Hevosmies tienaa savotassa toisen mokoman kuin kirvesmies. Sen hän oli kuullut ja nähnytkin. Povessa oli todellakin aikalailla rahaa. Riittäisivätköhän? Ja äkisti hän näki itsensä ajaa karauttamassa tekopitäjänsä maantietä ja tuttavan tulevan vastaan. — Kenen hevosta ajat? — Kenen! Saa kaiketi sitä ajaa omaansakin... Mikä kohtaus!

— Miten hinnoissa sovittaisiin? sai hän sanotuksi.

Markkinamies pysäytti hevosensa ja kehoitti Aatua tulemaan rattaille, kokeilemaan. Eihän sitä sikaa säkissä...

Iloinen mies se oli, väkeviä juomia maistanut. Ja niin he ajoivat, että rattaat keikkuivat ja rämisivät ja hevosen kaviot iskivät komeasti jymähdellen kadun kovuuteen.

— Hevonen kuin lintu! kehaisi ajaja.

Hän kysäisi, että minkä seudun nuoria isäntiä Aatu oli ja sai kuulla, ettei juuri minkään seudun. Savottaa varten vain jos ostaisi vaikka hevosen...

— Ja tällä sitä löisi rahoiksi! On tämä sellainen voimanpesä...

Puhua se osasi, tämä markkinamies. Jossakin lomassa Aatu sai kuulla hevosen hinnankin ja hän tunsi outoa lämpöä ruumiissaan. Varat riittäisivät, juuri ja juuri ne riittäisivät...

He pysähtyivät ja ryhtyivät todenteolla kaupanhierontaan. Olihan Aatu siellä taloissaan joutunut käsittelemään hevosia jo pienestä pahaisesta. Hän tiesi kyllä kuinka hevoskauppatilaisuudessa esiinnytään. Hän nosti hevosen häntää ja avasi suunkin, vaikka ei hän juuri mitään ymmärtänyt hampaista lukemisesta. Se vain oli ilmeistä, ettei tämä mikään varsa enää ollut...

Hän tinki hintaa. Hän tahtoi valjaita ja rattaita samaan kauppaan. Myyjä, suulas mies, siunaili ja kiroili ja jahkaili kauan aikaa. Lopulta hän sanoi:

— No, tuossa on käsi! Lue rahat, nuori mies...

— Siinä kuulteli jo epäilyt alta: tokkopa se siihen pystyy, tuollainen pihkapuseroinen... Aatun kasvot olivat kuumina. Hän avasi liivinsä ja luki hieman vapisevin käsin sadan ja tuhannen toisensa jälkeen kärryjen pohjalle, kunnes summa oli täysi. Niin hän oli hevosen ja kärryjen omistaja.

— Oli siinä sellainen jätkänpoika! jahkaili myyjä. Hän tarjosi vielä harjakaisiakin pullostaan, mutta Aatu ei huolinut. Eikä mies pahastunut, vaan vieläpä kehaisi:

— Se on oikein! Pidä sinä vain sitä uraa...

Aatu nousi rattaille ja ajeli kohti kortteeria. Hän oli vähän ällistynyt ja ymmällä, eikä osannut oikein nauttia siitä, ettei kulkenut maajalassa... Huoletti vähän se seikka, että povi oli tyhjentynyt. Siellä oli vain jokunen orpo seteli. Se sininen pukukin jäisi ostamatta... Mutta töistähän oli sentään näyttää hevosta! Ei kenenkään tarvinnut tietää poven tilaa. Olihan kertomuksia rikkaista, jotka eivät vaatteilla komeilleet. Hän itsekin oli ollut sitä sukua, äsken esiintyessään hevosen ostajana...

Hän oli yhäkin sitä sukua tultuaan kortteeritaloon ja kysäistessään oliko tallissa tilaa. Hän oli tullut ostaneeksi hevosen...

Isäntä ällisteli:

— Oletko sinä niin varoissasi? Minkälainen koti sinulla on?

— Se on sellainen, että se jo tielle näkyy!

Oli Aatukin jo oppinut sanomaan sanasia. Tallissa ei ollut tilaa. Mutta tarkenihan hevonen pihallakin. Syksy oli lauhaa.

Aatu söi repustaan kuivakiskoisia eväitään. Mutta tuskin hän oli aterioinut kun jo kävi ilmi, ettei hevosesta suinkaan ollut pelkkää iloa. Se oli päässyt irti ja syönyt ja sotkenut ja mullistanut pihalla olevan kasvimaan ikävän näköiseksi. Aatu joutui maksamaan vahingonkorvausta, mielestään kovin raskaasti. Sillä loppujen lopuksi lienee tuskin tapahtunut suurtakaan vahinkoa. Juu rikkaat olivat jo kasvunsa kasvaneet ja aivan pian ne olisi nykitty sieltä maan sisästä. Mutta väittelepäs näitten kaupunkilaisten kanssa! Poliisilla peloittelivat. Osasivat ne tehdä rahanpyydyksen siitä kasvimaastakin, kehtasivat ne nylkäistä.

Peloittava kolo oli tullut Aatun viimeisiin varoihin, ja harmissaan ja vähäpuheisena hän valjasti heti hevosensa ja aloitti oitis matkan synnyinpitäjäänsä. Mokoma kahmu ja hotkimus! Heti sen piti ruveta syömään isäntäänsä... Kiireesti pois ennenkuin se ehtii syödä kaikki kaupungin ryytimaat! Mutta ei sillä itsellään näyttänyt olevan kiirettä. Tuskin siitä sai juoksuaskelta irti, vaikka se entisen isännän suitsissa ollessa näytti niin virkeältä...

Kävellä lohnitti se sentään, ja vähitellen Aatun mieliala parani. Hevosella hän tässä kuitenkin ajoi, omalla hevosellaan, eikä kulkenut maajalassa. Siinä oli kylliksi sellaiselle, joka muutamia vuosia sitten oli luuhottanut variksenpelättinä pirttien nurkissa ja syönyt kunnan leipää...

Mutta kymmentä penikuormaa kulkiessa oli kylliksi aikaa tulla taasen toisenlaisiinkin ajatuksiin. Kelintuloon ja savotta-ajojen aukenemiseen voi olla monenmonta viikkoa. Mitä hän tekisi tällä hevosella siihen mennessä ja millä sitä ruokkisi? Entäpä sitten rekipelit ja köydet ja kaikki, jotka olisi hankittava... Mistä hän ne saisi? Hänen povensa ei suinkaan enää ollut lämmin...

Ja sitäpaitsi alkoi elukka hänen silmissään kuvastella yhä epäilyttävämmän näköisenä. Se oli laiska töhkimys. Sai nykkiä ja heilutella ohjasperiä, eikä juoksuaskelta. Ja rumakin se oli. Lama romuluu. Harja ja häntäkin sellaisia, että hävetti katsoa. Rumasti se hökättikin... Missä hänen silmänsä lienevät ennen olleet? Tahi niitähän ne ovat, silmänkääntäjiä, markkinamiehet... Kun hän ajaa letuuttaisi tekopitäjän tietä, niin visaan siinä vain menisivät katsojain suut. Räähkät ihmiset hirnakoisivat pahemmin kuin tämä hevonen...

Peloitti jo koko ylvääksi kuviteltu paluu, peloitti siinä määrässä, että hän eräässä mökissä, johon oli poikennut syöttämään, vaihtoi hevosensa lehmään. Välirahojakin hän sai lupiin. Köyhällä ukolla ei vain ollut käteistä...

Mutta Aatu oli jo niin tympeytynyt hevoseensa, mokomaan kohmuun, että hän tyytyväisenä jatkoi matkaansa lehmää taluttaen. Sen hän voisi myydä, jollekin tarvitsevalle ja pistää rahat liiviinsä. Mutta vähitellen hän tuli siihen vakaumukseen, että se oli tehtävä jo ennen synnyinkylää. Miltä tämä nyt näyttäisi jos hän saapuisi sinne lehmää perässään vetäen? Sillä vetää sitä sai. Yhä vastahakoisemmaksi se kävi kulussaan, mokoma, ynähtelevä suurisilmä...

Niinpä hän sitten möikin lehmänsä tienvieren mökkiin, möi velaksi. Sillä tämäkin mökki oli köyhä. Mutta pääsipähän eroon tuosta kiusallisesta, vastaanharaavasta elukasta. Nyt oli kevyt kävellä synnyinkylää kohti. Taival ei enää ollut pitkä...

Mutta siellä kylän reunassa, suruisen syksyisen hämärän laskeutuessa maille, Aatu pysähtyi. Mitä hän oikeastaan siellä teki? Mitä hänellä oli näytettävää? Vain pihkainen pusero ja kylmä povi...

Hän kääntyi ja alkoi astella entistä tietä takaisin päin. Oli tutkittava jälleen, missä ihminen parhaimman onnensa käsittäisi. Silmiin tunki syksyisen illan kosteus ja mieleen murhe. Povi ei ollut enää lämmin. Oliko häntä sittenkin petetty, vaikka hän oli ollut niin varovainen? Oli ollut verkko hänellekin viritettynä... Nekin välirahat ja lehmänhinta: saikohan hän niitä milloinkaan?

Sittemmin aika todisti, että Aatun aavistetut olivat oikeita. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua niitä ei ollut penniäkään maksettu, eikä maksettaisi vastakaan...

Mutta silloin hän ei tiennyt sitä niin vallan varmaan. Ja oli muutenkin kylliksi ajattelemista...

Aatu asteli syksyisessä hämärässä, jälleen nöyränä jalkamiehenä, ja hänen mieleensä muistuivat kirjan sanat, lapsena luetut:

— Tämä maailma ja oma lihamme viettelee meitä...

Oli kuin se viisas olisi etukäteen tiennyt, miten Aatullekin oli käyvä, miten lienee tiennytkin...

PULVERI

Sängyssä kellottava lihava muorintunkio ei ollut juuri hetkeäkään hiljaa, vaan voivotteli ja huokaili.

— Kylläpä porottaa päätä! Voi, ettei pidä saada pulvereita hyppysellistäkään...

Vanha, väsynyt ja veltto muorinmöhkäle häiritsi melkoisesti metsämökin muuten leppoista iltatunnelmaa. Savun tummentama tupanen, jossa lamppu paloi ja keitto kiehui kodikkaasti, olikin nyt väkeä tulvillaan. Sillä näin talvisin täällä korvessa usein majaili metsänkaatajia. Silläkin hetkellä niitä oli useita, yöteloilleen tulleina. Joku paikkaili kintaita, toinen vuoleskeli kirvesvartta ja pari oli vajonnut lautapelin kuvittelumaailmoihin...

Mikäli niihin voi vajota silloin kun muorinhöpsän ääni nousi ja laski kuin voivotteleva sääskenininä ja toi mieleen kuinka elämässä vallitsee kärsimys...

Metsämökin mies, mummon poika, alkoi puhua, sitä seikkaa hyväkseen käyttäen, että vanhus oli melkoisen kuuro:

— On se tuo muorikin muuan risti! Syöpi pulvereita kahmalokaupalla niinkuin hevonen apetta. Niitä saapi lähteä asioikseen hakemaan penikuormien takaa. Eikähän niitä tahdo nykyään saadakaan mielinmäärin, eikähän niihin mistä rahatkaan riitä, sellaiseen suursyöntiin, jossa ei ole äärtä eikä päätä...

Toinen lautapelureista, nuorenlainen mies, joskin välistä kuulosti siltä, että hän oli jo ehtinyt hiihtää pitkästi Suomenmaan hankia, kuunteli kiinnostuneena. Hän siirsi hajamielisenä, miten sattui, lautapelin nappulaa ja virkahti:

— Älkäähän nyt! Onko siinä sellainen äiti?

— On siinä sellainen pulverikummitus, että hakea saa...

— Eiköhän tuohon nyt jotakin apua keksittäisi?

— Mistä ne tänne pulverit tähän hätään! Lumenpulveriahan tuota kyllä on kahlata asti...

Nuorehko mies, Suomenmaata hiihdellessään melkoisen sutjakaksi ja suulaaksikin muovautunut, sysäsi lautapelin syrjään ja siirtyi muorin vuoteen ääreen, jossa aloitti jonkinlaiset lohdutuspuheet. Hän uteli ensin, että pulverin paikoiltako se ihan tosissaan panee.

— Niin, haikaili muori. — Pulveri, pulveri siinä vain auttaa tuossa minun päässäni, kun se sen ottaa...

— Ja toistaiseksiko vain auttaa niinkuin syönti mahanpuolta?

— Semmoista se tahtoo olla, vikisi muori. — Terveys on mennyt...

— Joskus on sellaista, sanoi puunkaataja. — Pää vetää pulvereita ja maha puuroa, ettei tahdo tienestit riittää. Vaan kun sattuu saamaan oikein tosipulverit, niin tokenee se pahempikin pää...

— Ei noita minulle satu oikein oikeita...

— Minun päätäni kun kerran särki, alkoi vieras kertoa. — Se olikin oikein aikamiehen päänporotusta. Niinkuin vääntimellä olisi pääluuta kaivettu ja väliin vasaroitukin. Vain minä kun sain sitten pulverin, niin kivun piti lakata heti, niinkuin rietas olisi käskenyt...

Puunkaataja kehui kauan ja monella muotoa sekä päänkipunsa ankaruutta että saamiensa pulvereitten valtavaa voimaa.

— Voi, ei ne sellaiset pulverit vain tänne tule! valitti muori. — Ei ole nytkään minkäänlaisia yhtäkään pölyä...

— Minulla niitä voisi olla joku kappale jossakin repun mutkassa, niitä samasia. Vaan raskisko tuon antaa, jos vielä itseni tauti tapaisi...

— Anna, veikkonen, muoriparalle! pyyteli mummonmöhkäle. — Jos tietäisit miten päätäni panee...

— Pitääpä katsella, että onko vielä lippusta jälellä. Siellähän se oli minun pyhäreppuni kamarin puolella? Lähde isäntä mukaan!

Isäntä nousi vähän pyörein silmin ja meni toimeliaan ja touhukkaan puunkaatajan mukana kamarin puolelle, jossa he viipyivätkin rykösen. Muori jatkoi haikeaa päänporotuslauluaan. Kuuletti siitä, että hän valitteli mielellään ja sai siitä ja asiain huonolla kannalla olemisesta pisaraisen eräänlaista onnea...

Viimein kamarin ovenrenkkana avautui ja isäntä ja vieras puunkaataja tulivat takaisin tupaan. Valkoinen lippunen loisti vieraan hyppysissä.

— Löytyi kun löytyikin! Sen tuon kulkumiehen pyhärepussa on niin monta mutkaa, mutta siinä se nyt on, laupias samarialainen. Ei se hääviltä näytä, mutta sen pitää jo olla tammantekemä pääntauti, jos ei ala tepsiä...

Pulverilippu aukeni ratisten ja lihava, haikea muorinmöhkäle nieli sen sisällyksen, ryyppäsi vettä päälle, paneutui pitkäkseen ja vaikeni, odotellen tuloksia.

Koko tuvanväki, koko tupa näytti odottavan, vaikkakin äimä yhä pisteli nahkaa ja puukko vuoli koivupuuta ja lautapelin nappulat järjestäytyivät jälleen rintamaansa. Yksinpä kuun kummitusnaamakin, joka näkyi yläruudusta, näytti olevan uteliaisuudesta kurtussa. Ja pakkanen jysähdytti oudon jysäyksensä, tuollaisen henkimaailman liikkeistä kertovan...

Muori makasi vaiteliaana toisenkin pitkän minuutin. Sitten kuultiin hänen äänensä.

— Jo vaikutti! Niin on kuin vedellä pesty...

— Sanoinhan minä sen! julisti puunkaataja. — Siinä se on oikea pulverienpulveri! Se pyyhkäiseekin kivut pitemmäksi aikaa...

— Mistä apteekista näitä saa? uteli muori pirteänä.

— Veden. Siellä on sellainen ukko, että se osaa jauhaa pulverin. Niitä ei tarvitsekaan alituisesti kuin lehmä märettä...

Savun tummentamassa tupasessa oli nyt rattoisaa. Ihmistaito oli masentanut kärsimyksen... Isäntä ja vieras puunkaataja vilkaisivat toisiinsa ja heidän kasvoillaan vilahti pieni myhäilyn häivä.

Seuraavana päivänä istui puunkaataja kaverin kanssa jäisen puun rungolla ja kiersi savuketta. Hän oli hyvin puheliaalla päällä ja vähän kuin murheissaan.

— Siitä se olisi voinut taasen alkaa, ihmeitten tekijän, parantajan, tietäjän ura. Mutta minä olen vain hölmö ja hökäle, vaikka toisinaan esiinnynkin laupiaana samarialaisena...

— En minä oikein ymmärrä, sanoi kaveri. — Sellainen parantaja on kuka tahansa. Kuka tahansa voi ojentaa toiselle päänsärkypulverin, jos niitä vain on...

— Sinäpä sen sanoit: jos on! Mutta jos ei olekaan, niin minä vain ojennan... Sellainen noita ja velho minä olen ja kuitenkin hölmö ja hökäle, josta ei lopultakaan tule mitään. Nytkin majapaikan isäntä säästää monet markat ja jalkajuonet minun aivojeni voimalla, ainakin toistaiseksi...

— Ilmankos te hymyilitte yhteisymmärryksessä kuin puuhevonen kuutamossa. Mitä se pulveri oli?

— No, tyhjiä kuoria sillä oli, akkunalaudalle unohtuneita. Ja sitten oli hivene suolaa ja sokeria. Sinä itse näit miten voimallista lääkettä se oli: kipu pois kuin vedellä pesten, todisti itse muori. No, enkö voisi olla tietäjä tahi rohtoruhtinas! Ja sitten minä kuitenkin olen sellainen hölmö, että kumarran selkäni ja alan sahata petäjää...

Ja lystikkään murheellinen ilme kasvoillaan ihmeitten tekijä kuunteli etäämpää kuuluvaa kaatuvan puun parahdusta ja humahdusta.

KÄMPÄN RAKENTAJAT

Hyöky-Hannes, ikäpuoli jätkä, heräsi tapansa mukaan sangen varhain. Kaveri, nuori mies, nukkui vielä täyttä päätä lauteilla, kun Hannes avasi saunan oven ja työntyi ulkoilmaan.

Aurinko paistoi ja laaja järven selkä läikkyi ja välkähteli. Hannes täytti mustan pannunsa järvivedellä, ripusti sen keitinselkään ja viritteli tulen honkasaloihin. Puuta täällä vielä oli. Ei juuri muuta näkynyt kuin järven aava ja metsän tumma rintama. Toisella puolen järveä pilkoitti joku mökkeröinen peltotilkun keskellä, jonka akka hameellaan peittäisi. Ylen vähän näytti täällä aikaan saaneen ihmisen pedonkynsi...

Vaikka saristumaan siinä metsänkin luulisi rupeavan. Hyöky-Hanneskaan ei ollut juuri muuta tehnyt elämässään, kohta puolen vuosisataa, kuin heiluttanut kirvestä korvessa. Ja sitä samaa ne olivat tehneet isätkin, täyttäneet kesäisen taivaan kaskiensa ja tervahautojensa savulla. Ja olleet velassa kuin tervan vetäjät, mutta eläneet aikansa. Ja yhä tuuli puun latvaa heilutti, että hätää ei ole. Metsä ei viimeistään anna. Se on laaja ja se tunkee juuria kasvattavan maan kamaraan.

Kirvestä heiluttaakseen Hyöky-Hannes nytkin majaili kesäisen järven rannalla. Lisäksi hän tällä kertaa oli kuin mikäkin Johannes Kastaja, edelläkävijä, valmistamassa tietä vielä suuremmalle kirveen heilutukselle. Hän on kaverin kanssa valmistamassa kämppää järven rannalle. Syksyllä täällä avataan työmaa.

Siinä on jo sauna valmiina, ja itse kämppäkin jo katto päällä, koivupuinen. Männyt tämä nykymaailma haluaa viedä tarkoin muille markkinoille.

Hyöky-Hannes piti tästä työmaasta. Ne olivat oikeastaan onnellisimpia hetkiä hänen elämässään, nämä tällaiset, jolloin sai istua yksin nuotiolla kesäaamun ihanuuden keskellä, tuollainen järvi vieressä, vesi, elämän äiti. No, ihminen oli noussut kuivalle, mutta hän kantoi elämän nesteen mukanaan, verenä... Ja järvi ei ollut ainoastaan katseltavaksi. Kalaa sieltä nousi, hyvää lisää jätkän muonaan. Heillä oli pari verkkoa, ja tyyninä iltoina he olivat kiertäneet muikkuparvia kiivaasti sauvoen ja kiviä viskellen. Hyöky-Hannes ihmetteli mitä varten nuo kalat niin töytäilivät veden pinnassa kuin mitkäkin kesän lekottelijat. Hääleikkejäkään ne eivät olleet. Ne tulivat vasta syysmyöhällä. Epäilemättä siis ravintotouhuja, suuhunpantavaa ne olivat syöksymässä, sillä tuskinpa kylmä kalanen riemastui vain kesäisen illan kullasta...

Hyöky-Hanneskin siitä nautti vain hyvin hiljaa sisässään, mainion, aivan tuoreen rantakalan täyttäessä vatsaa. Hän oli hyvin tyytyväinen tähän työmaahan. Se oli kuin leppoista kesälomaa ikuiseen savotta-ahtauteen, törinään ja turinaan. Tuntui siltä, että nyt ei ollut ollenkaan tarpeellista laskea tienesteitä. Pääasia oli, että elämä tuntui maistuvalta metsäisellä rannalla, järven veden välkkyessä ja kämpän seinien kohotessa, ennustellen talvesta, jolloin puu poikineen on kaatuva parahdellen pakkassäässä...

Mutta kaveri ei ollut tähän elämään ensinkään tyytyväinen. Hän lointeli lointelemasta päästyäänkin, että kaikkeen se ihminen tulee lähteneeksi, korpeen, pirun kiusattavaksi. Yksinäisyys rasitti häntä hirmuisesti, sillä melkein mykän vaiteliaan, silmäpuoli Hyöky-Hanneksen kaveruus oli tuskin mitään seuraa. Ja niin sääsken pisto ja paarman pörinä muuttui hänelle sietämättömäksi vitsaukseksi, joka sai kiroilemaan...

Mutta Hyöky-Hannes kohensi nuotiota ja aivanpa viheltää tohkaisi tahtisen.

Kaveri oli nuorehko mies, maailmaan ja ihmisiin mielistynyt. Hän soutaa nyökkäsi mielellään penikuorman ja käveli toisen mokoman nähdäkseen kylän, maantien pinnan, kauppapuodin ja kahvilan, pyörähtääkseen ehkä ympyrän tanssilattialla. Mikä sen tiesi, jos siinä oli naisenpuolikin vetämässä...

Hyöky-Hannesta sellainen ei enää houkutellut. Hän oli mieluummin muistelematta, kuinka hän oli joutunut katselemaan tätä maailmaa vain yhdellä silmällä. Tytön aitan ovea hän oli ollut rassaamassa auki puukkojykällä, pienissä viinoissa. Haka olikin auennut, mutta samalla oli puukonkärki vilskahtanut suoraan hänen silmäänsä.

Sellaista sattunee vain silloin, kun oikein huono onni on kyntämässä ihmisellä! Sen jälkeen ei ole ihmettelemistä, jos miehestä tulee palokärki, ikuinen puunnakuttaja korpeen...

Niin, ja tänne se tuo kaverikin aina palasi, vaikka katselikin vielä kahdella silmällä. Käveli penikuorman, souti toisen, ja raahasipa vielä muonatäydennystä mukanaan, ja jatkoi kämpän rakentamista.

Korvike oli valmista, mustaa kuin itse pimeys. Hyöky-Hannes herätti kaverin, ja he nauttivat aamujuomansa vähin äänin ja menivät työmaalleen. Saha sihisi, kirves nakutti, lapiokin sohahteli multapenkkejä luotaessa. Itse kämppä, jossa sitten talvella ketineet kuivuvat ja turvat turisevat, oli melkoisen avara. Siinä oli luukkukin valmiina, josta jätkää ruokittaisiin tuolta emäntien puolelta. Kamiinatkin olivat jo odottamassa, tuollainen häkäpönttö, joka on vetänyt vaunua maanteillä, mutta joka joutaa nyt tänne, kun jokaista öljyntippaa, sodankoneiston verta, ei enää tarvita siellä...

Täällä on muutaman kuukauden kuluttua oleva vahvaa asumisen hajua, ja metsissä ryskää, ja ristikolta ja pinoja kohoilee. Ja luteitten armeijakin on nouseva liikkeelle, noiden pienten laukunlestain. Sammalissa tuo alunperin värjötellee, ja riemastuu oikein elämään ja täyttämään maata kämpän lämmössä. Tuleva se vain on yhtä varmasti kuin jätkäkin viuluineen...

Sen Hyöky-Hannes voi ennustaa. Mutta nyt niitä ei vielä ole, eikä kymmenien miesten roihinaa, turinaa ja törinää. Siksi täällä on hyvä olla. On ikäänkuin pieni kesäloma maailman pauhinalta...

Hyöky-Hannes lataili piippunsa, katseli yhdellä silmällään järven veden välkettä ja sitten asiantuntijan ilmein kirveen terää, sylkäisi ja iski, ties kuinka monennen kerran, lastun puun pinnasta.

Ja niin on kämppä valmistuva jätkän asuttavaksi talven äkeydessä.

TYÖNJOHTAJA

Auto lähti liikkeelle kohti pohjoista, kuhmuinen, rämähtelevä linjavaunu, juuri sitä laatua, josta on tapana sanoa, että onpa nähnyt tuulet jos tuiskutkin. Ja sellaisia oli monta auton sisäpuolellakin, isäntiä ja mökinmiehiä, jotka palasivat kaupunkiasioiltaan, pullot kolisten repuissa ja matkalaukunresuissa, ynnä myöskin naishenkilöitä, jotka koettivat näyttää mahdollisuuksien mukaan arvokkailta, sen näköisiltä, että heille on käynyt hyvin, he ovat olleet katon alla... Paikatkoon vain piru palkeensa ja antakoon tuulta!

Mutta auton peräosassa majaili liuta nuoria jätkiä, melkein poikasia vielä. Maailma oli heille yhäti uusi. Kovin veres oli ruohonpiikki, joka nousi kuloisesta kamarasta ja tuoretta virtojen vesi, niiden juuri ravistellessa talven jäitä harteiltaan. Sitäpaitsi he matkasivat ensikertaa kohti pohjoista. Outoja teitä, outoja kyliä, outoja vesiä. Jossakin siellä sinertävien vaarojen takana on sekin virta, jossa he tulevat näkemään suomalaisen puun matkaavan maailman markkinoille. Mikäli tulevat. Sillä summamutikassa he kulkivat, ilman varmaa päämäärää, pieninä onnenetsijöinä.

Uteliaina ja virkeinä katselivat nämä uudet kasvot maailmaa, joka laajeni laajenemistaan heidän edessään.

Nuorten miesten seurassa, vaikkakaan ei heidän seurueeseensa kuuluvana, istuskeli myöskin muuan jo elähtäneen näköinen mies, jonka kasvoille elämä oli jo kynnellyt monenlaisia juonteita, jonka katse oli tutkiva ja jollakin tavoin vieläkin virkumpi kuin näillä nuorilla miehillä, joita istui ahdinkoon asti hänen ympärillään huristen ja ähkien kohti pohjoista kulkevan vaunun peräkopissa.

Tuo virkeys oli hänelle luontaista. Hänen sieluntilansa oli aina vähän samantapainen kuin sen sadunketun, joka tapasi korpin juustoköyrä suussa... Niin oli laita varsinkin silloin milloin köyhyys oli hänet yllättänyt, ja se tavallisesti yllätti hänet perinpohjin kaupunkipaikoissa. Ja juuri sellaisesta oli tämä vaunu lähtenyt liikkeelle.

Voimme mainita tämän ainaisen vaeltajan nimenkin: Isolintu. Ulkonäkö hänellä oli kaikenkaikkiaan melkoinen, että vaikka pomoksi olisi voinut luulla, ja kieli sellainen, että parempi kuin kymmenen kapan kylvö...

Se kävi ilmi sitten kun hän, aikansa vaiettuaan, avasi suunsa ja alkoi puhua:

— Uittoonko ne pojat? Onhan siellä solittu...

Ja hän antoi tulla reittien ja ihmisten nimiä ja aikamääritelmiä. Häneltä juoksi juttu luontevasti kuin puronen, musikaalisesti soiden, virtana vilisten, koukistellen ja pärskähdellen. Hän antoi ymmärtää, että hän sitä nykyä oli oikeastaan melkoinen tekijä uittoasioissa, pomomies, joka voi järjestää sitä ja tätä. Yhtiön asioilla hän oli ollut kaupungissa ja samalla käyttänyt tilaisuutta tempaistakseen oikein tukkilaisen humalan. Hän oli istunut pohjattomassa hovissa, jossa, kuten tietty, pitkänkin pussin pohja on väleen käsissä. Sen verran siinä oli kuitenkin aikaa mennyt, että monestikin tämän reissun olisi tehnyt. Mahtaa siellä ukko noitua! Mutta mitäpä hän: ajattelee vain että tuulee ja kääntää mälliä...

Tuo puhelias mies, jonka puhepurosta nuorukaisjoukko oli lumoutunut kuuntelemaan, oli sillä välin kaivellut perät piipustaan ja heitti ne nyt ylen luontevalla liikkeellä suuhunsa ja vaikeni toviksi. Paitsi että kuulosti siltä kuin hän nyt olisi hyrissyt mielihyvästä kuin kissa: mällinautinnon ja oman tulevan verrattoman välinpitämättömyytensä suuren pomon edessä synnyttämästä mielihyvästä...

Nuorukaiset olivat hänestä hyvin kiinnostuneita. Seudut olivat heille aivan outoja, ja siellä erämaissa voi joutua kävelemään päiväkautisia turhia mutkia ilman miestä, joka tietää. Ja tuossa se nyt oli! Asiantuntija, jopa itse asiassa suorastaan se henkilö, jonka puoleen voi kääntyä... Mikä onnenpotkaus!

He alkoivat supista ja sipistä keskenään ja pian useampi kuin yksi heistä alkoi raplailla reppunsa nauhoja ja kopeloida sen sisällystä, sitä osaa, jossa kolahteli ja kilahteli. Sitten vilkaistiin vaunun etuosaan, jossa nousi ohuita tai paksuja niskoja tiheänä metsänä, jossa keskusteltiin verkalleen ja vaiettiin arvokkaasti. Sen jälkeen otettiin ryyppysiä ja ojennettiin pullo myöskin puheliaalle miehelle, joka kursailematta käytti antimia hyväkseen. Ja sitten tuli puhetta yhtenä tappina vaunun keikunnassa ja räminässä. Tämmöinen sakinen nyt mahtuu aina johonkin tai sitten on jo käynyt niinkuin Torviselle Jyväskylässä... Täällä on jokia ja niitä maailman parhaita jokia: kovaa maata törmät ja virta vain puita viepi...

Välillä kostutettiin kurkku. Vaunun peräosassa alkoi olla melkoisen äänekästä ja notkat ja kankeat niskat etupuolella käännähtelivät vilkaisemaan taaksepäin. Mutta Isolinnulla oli henki päällä ja hänen puhepurosensa lirisi herkeämättä. Poikien käsivarret olivat ojolla kuin oksat, joiden nenässä heilui pitkulainen, kirkas hedelmä. Vain joku heistä oli epäuskoinen tuomas, joka jupisi ja supisi, että turhaan juotatte viinanne, pojat: äijä saattaa olla samanlainen työnjohtaja kuin kuka hyvänsä meistä...

Ollapa nyt miten olla! Mukava oli mies ja kieli parempi kuin kymmenen kapan kylvö...

Auto pysähtyi ja purki sisältään matkustajat, peräkopin jätkätkin kuin keväisesti äännähtelevän lintuparven. Tuliset vaunut oli hyljättävä siihen, tiesi Isolintu, ja alettava jättää ihmisjalan jälkiä maahan. Ensin pistäyttiin pirttikahvilassa, mutta kun siellä ei ollut saatavana mitään kunnollista nestettä, niin jatkettiin suoraapäätä matkaa sinne, missä hopealanka alkaisi juosta loputtomana siimana...

Se oli iloinen marssi metsäpolulla. Tulvavesi räiskähteli saappaitten alla ja lumenrippeet iskivät alakuloisesti silmää tienposkesta. Ja nuorukaisten käsivarret olivat ojennetut kuin oksat, joiden huipussa heilui pitkulainen, kirkas hedelmä. Juttu luisti ja korpirastas tienvierillä säesti helein hupatuksin kevätöistä kulkuetta.

Jolloinkin yöllä he yhdyttivät talon, johon pyrkivät lepäämään. Asia vaati pitkiä neuvotteluja, sillä matkue oli melkoinen ja ilmeisesti hyvänlaisesti päissään. Mutta kun nuorukaiset ojensivat oksakäsivartensa myöskin isäntää kohti, niin ovet avautuivat.

Aamulla saki oli jo paljon vähäpuheisempi, yksinpä Isolintukin, joka tosiaankin näytti kuin erilajiin kuuluvalta kaikkien näiden nuorukaisten keskellä, oli tammennut puhepurosensa. Sillä käsivarsia ei enää ojenneltu ja ehkäpä reppujen sisälläkään ei enää pahoin hölskynyt. Istuttiin ja sitten Isolintu ehdotti, että toiset voisivat odottaa häntä tässä paikassa. Hänen olisi tehtävä pieni retki piirimiehen puheille tutkimassa missä maa olisi parhaiten avoinna...

Nuoret jätkät pitivät keskenään pienen neuvottelun. Epäuskoisten ryhmä oli yönaikana vahvistunut. He päättelivät, että onhan tätä kevättä ja keveitä jalkoja.

— Seuraamme työnjohtajaa! julisti eräs heistä.

Niin matka jatkui, mutta siinä ei enää ollut eilistä riemuista kevätmarssin sävyä. Isolintu antoi kyllä puhepurosensa liristä, mutta hänellä alkoi olla ikävä tässä seurassa. Käsivarret eivät enää ojentuneet ja sitäpaitsi ihmistuntija Isolintu tiesi, että sen ikäkauden leikintajun kehä on ahdas. Kovin usein he kuulostivat muistuttelevan toisilleen kuinka on toki hyvä, että työnjohtaja on mukana matkueessa. Se on kuin vahva turva myrskyssä...

Mutta Isolintu jutteli uljaasti, polskutellen lätäköitä saapasrähjillään. Erään synkeän kuusikon kohdalla hän päästeli vyöremminsä irti ja ripusti sen kaulaansa, sanoi käyvänsä keventämässä itseään ja pujahti metsään.

Jätkät istuivat tupakalle. Vierähti hetki ja tupakat sammuivat, mutta kuusikon tumma rintama pysyi hiljaisena. Pian oli ilmeistä, ettei sieltä koskaan sukeltaisi heidän näkyviinsä Isolinnun uljasta hahmoa.

— Metsänpeittoon meni! huokasi joku. — Ei sitä kellään ole niin pitkää...

He istuivat vaieten oudon, synkeän kuusikon laidassa, jonka kätköissä korpirastas hupatteli. Oli silläkin kieltä, jos oli ollut Isolinnullakin. Kuulosti siltä kuin se olisi ilakoinut: — Ei palaa! Ei palaa milloinkaan!

PÄTSI, KÄMPPIEN TAITEILIJA

Erämaassa, syvällä korvessa, missä metsä tohisee kaihoisaa vanhaa huminaansa, voi välistä olla ikävää ja surullista. Voi välähtää päässä, että tuhlaat täällä elämääsi. Se on jossakin muualla, oikea elämä, siellä missä on enemmän ihmisiä, entisten ihmisten jälkiä, valoa ja iloa... Katkaiset kielen tuosta metsän suuresta soittimesta, puun, sahailet ja parkkailet. Puulta maistuu. Voi äityä satamaankin päiväkausiksi. Joka neulasen nenästä tipahtelee. Kävelet kämpille. Mutta ikävältä näyttää matala rakennus metsän keskellä, tympeitä ovat tutut naamat, tylsiä puheet. Tunnut jo etukäteen tietävän mitä kunkin suusta tulee ulos. Ruokakin on sitä samaa, iänikuista, joutavaa sotkua, ja mustan pannun kylki ei mieltä ilahduta. Kyllä sen sisällys tunnetaan. Likaiset korttilehdet inhoittavat. Jo niiden näkeminen tuntuu haureudelta...

Silloin tulee Pätsi, Hullu Pätsi, tulee taivallettuaan korpiteitä jostakin ihmisten kyliltä tai toisilta kämpiltä. Tietysti on joukossa joitakin, jotka tuntevat hänet jo entuudestaan, matalahkon miehen, josta heti on nähtävissä, että turhaan häntä kehuisi virheettömäksi nuoreksi...

— Söisitkö? kysäisee joku.

— Kun saisi...

Taipaleet ovat pitkiä, eikä aina ole eväitä, eivät aina varat vankkaa...

Pätsin on useimmiten pidettävä mielessään sananparsi: koiraa viikoksi... Katsoja on piankin siinä käsityksessä, että siinä on syömäri, ja suuri. Leivät, voit ja läskit hupenevat, kuten keitot ja liemetkin, jos niitä on. Mutta kun Pätsi oli syönyt syömällä, pyyhkäissyt puukkoaan lahkeeseen, pistänyt sen tuppeen ja röyhtäissyt perusteellisesti, niin hän virkahti:

— Ja nyt seuraa naamaliikkeitä!

Kävi ilmi, että Pätsi oli taiteilija, naamataiteilija, ainoa laatuaan, vertoja vailla. Hänen päänahkansa ei näyttänyt olevan kiinni missään. Korvat heiluivat, nenä vintsahteli miten päin tahansa, suuaukko ojentui pitkittäin ja poikittain, pyöri väkkäränä. Varsinkin ensikertalainen oli aivan ihmeissään ja katseli silmät pyöreinä, että onkohan tuo tottakaan... Pätsi ei suinkaan suotta kulkenut kämpästä kämppään ja kuljettanut sanomaansa. Ja mitä hän sanoi? Ehkäpä korvessa kiusaantunut ja ikävystynyt jätkä voi ajatella tuon irvokkaasti ja nopeasti muodonmuutoksia tekevän naaman edessä, ehkä hän voi ajatella lohdutuksekseen, että tuollainen on ihminen ja elämä: narrinpeliä...

Hullu Pätsi oli taiteilija, joka sai elatuksensa ammatistaan, niinkuin mikä saarnamies tahansa. Metsäjätkä antoi hänelle auliisti eväistään ja ojensi rahasenkin ja sai yhtä auliin ilmoituksen:

— Nyt seuraa naamaliikkeitä!

Monenmoista hänelle sattui retkillään.

Kerran hän taivalteli etäiselle kämpälle kahden miehen kanssa. Nämä olivat aivan uusia ihmisiä, tulokkaita niillä kairoilla, eivätkä siis tunteneet Hullua Pätsiä, kämppien taiteilijaa. He saapuivat perille, öiseen, nukkuvaan kämppään. Tulokkaat tekivät tulen kamiinaan, avasivat reppunsa, söivät ja maiskuttelivat. Pätsi makaili ja mulkoili ja syljeskeli. Hänellä ei ollut evästä, nyt enempää kuin ennenkään. Hänellä ei ollut tapana kerjäillä, mutta jorahti hän kuitenkin jotakin:

— Älkäähän nyt kovin eltatko sitä kamiinaa. Siitä ei hyvää seuraa...

Tulokkaat kävivät pitkälleen ja nukkuivat. Mutta aamulla toinen heistä katseli hitaasti ja ihmeissään tyhjänä repsottavaa reppuaan. Hän alkoi puhella:

— Tämä reppu kun oli illalla täynnä, kilottain muonaa, viikon eväät, ja nyt se on tyhjä. Onkohan jollekin tullut erehdys vai onko täällä varkaita?

Pätsi maata pollotteli kyljellään ritsillä. Hän puhui:

— Ei ole kukaan varastanut. Minä jekkuillessani söin, kun lämmititte sitä kamiinaakin, niin ettei saattanut nukkua.

Kämpän väki neuvotteli ja päätti, että tulokkaalle korvattaisiin joukonmiehissä hänen tyhjentyneen reppunsa sisällys. Mutta myöskin Pätsille määrättiin eräänlainen rangaistus. Hänen oli mentävä teräväänpäähän näyttämään naamaliikkeitä työnjohtajalle, jonka kanssa kämpän väki ei tuntunut olevan oikein hyvissä väleissä.

Pätsi meni. Myöskin työnjohtaja oli tulokas niillä mailla, eikä tuntenut Pätsiä. Hän silmäili arvostellen tuota matalahkoa olentoa, joka oli ilmestynyt ovensuuhun ja jota varmasti aivan turhaan olisi kehunut virheettömäksi nuoreksi...

— Töitäkö tulitte kyselemään? tiedusteli työnjohtaja viimein.

— Enpä tullutkaan töitä kyselemään, sanoi Pätsi.

— Tulin näyttämään naamaliikkeitä!

Ja hän aloitti. Korvat heiluivat, nenä vintsahteli, suu ojentui korviin ja pyörähti toisinpäin, ulottuen leuasta otsaan. Työnjohtaja tuijotti kauan tyhmistyneenä, silmät suitsirenkaina. Lopulta hänen päässään välähti, että häntä pilkataan. Ja äläs eto ketale uskaltaa!

Tulistunut työnjohtaja kävi käsiksi Pätsiin ja töytyytti ja potkiskeli hänet kiireesti ulos huoneesta.

Pätsi puolestaan pahastui ja närkästyi peräti siitä seikasta, että hänen naamaliikkeitään ei osattu pitää arvossa. Yrmynä ja vähäpuheisena hän jätti sen kämpän ja jatkoi vaellustaan ja löysi niitä, jotka ymmärsivät hänen sanomansa, mikä se sitten lieneekin ollut.

Ehkäpä korvessa kiusaantuneelle ja ikävystyneelle vaikeni hänen merkillisiin mareisiin vääntyilevän naamansa edessä, että tuollainen on ihmisen elämä, narrinpeliä...

KULTAKESÄ

»Uusia kultalöytöjä Lapissa...»

Sellainen uutinen sattui Antti Rykyn silmään sanomalehden muuten niin erämaankaltaiselta sivulta. Hänen silloisista olosuhteistaan ja sieluntilastaan johtui, että tuo pieni uutispätkä sukeutui ikäänkuin sinapinsiemenen kaltaiseksi...

Uutisessa sanottiin, että joku onnenpoika oli löytänyt aivanpa satagrammaisia kultamöhkäleitä, ennenkuulumattomia ja ennätysmäisiä. Ja Antti Rykyn mieli ja kuvitus alkoi askarrella tämän asian ympärillä. Miksei hänkin, konttoristi Antti Ryky, istuva palkkatyöläinen, voisi kerran ojentaa kättään, jotta fortunaisella olisi tilaisuus antaa niinkuin maailma antaa... Se oli hänen ajatustensa pääsisällys.

Miksei? Mikäpä tosiaankin estäisi! Päinvastoin: hänen elämänsä oli kuin vartavasten sillä värillä, että hän voisi vaivatta tarttua uusiin tilaisuuksiin. Sen toiminimen, jota hän palveli, omistussuhteet olivat muuttuneet ja siinä sivussa tulisi koko konttorihenkilökunta muuttumaan. Hänet oli irtisanottu ja johtaja oli ollut ikäänkuin hieman huolissaan myöskin Rykyn tulevaisuuden suhteen ja luvannut tehdä kaiken voitavansa uuden työpaikan hankkimiseksi. Nyt konttoristi Ryky puolestaan voisi valmistaa johtajalle pienen ilon ilmoittamalla, ettei niillä järjestelyillä ole mitään kiirettä. Hän tulee ottamaan elämänsä omiin käsiinsä...

Itse asiassa hän oli aina ollut tyytymätön istumatyöläisen elämään. Numeroita, numeroita loputtomasti, ja aina saman kaavan mukaan muovailtavia liikekirjeitä. Ikävä ja harmaa nuorenmiehen huone, josta voi paeta vain samoille kaduille, kiertää samat kulmat, istua samojen ravintolapöytien ääreen, tervehtiä tuttuja, tylsiä naamoja. Tämäkö nyt oli sitä, jota hän oli odottanut? Elämä tuntui valuvan hiekkaan... Viime aikoina hän oli tuntenut itsensä suorastaan huonovointiseksi ja käynyt lääkärin luona, joka oli sanonut, että ehkä ammatti ei ole sovelias teidän ruumiinrakenteellenne. Ehkä liikunta, vaikkapa ruumiillinen työ tekisi hyvää...

Ja nyt sitä olisi tarjolla. Antti Ryky oli kyllä selvillä siitä, että kullankaivajan elämä ei ole samaa kuin pyöri vään konttorituoliin istahtaminen. Mutta ruumiillinen työ ja retkeily oli hänelle tuttua nuorukaisvuosilta ja sitäpaitsi hän oli sen jälkeen ollut monta vuotta sodassa, jossa kyllä osattiin panna ihminen niin ahtaalle, ettei sanomalla uskonut. Hän luulotteli kestävänsä.

Sitäpaitsi hän eläväksi onnekseen ei ollut aivan varatonkaan. Hänellä oli pieni perintö ja vielä pienempiä säästöjä, konttoristin palkastaan. Sillä Antti Ryky ei suinkaan ollut mikään hulttio. Hän pystyisi hyvinkin rahoittamaan onnenetsintäretkensä.

Sattuipa vielä niinkin, että Antti Rykyn tuttavapiiriin kuului muuan Päkilä, Helmi-Päkilänäkin tunnettu, jo ikämies, joka oli ennen viettänyt vuosikymmeniä Lapin kairoilla kalastellen ja metsästellen, yritellyt huuhtoa kultaa ja pyydystellyt helmiäkin. Mutta onnea hänellä ei ollut ollut ja hän oli nykyisin melkoisen kärsimätön ja kitkuinen mies, joka kuitenkin runsaista ikävuosistaan huolimatta verrattain vaivattomasti taipui Antti Rykyn tuumiin. Päkilän ei tarvinnut panna likoon muuta kuin kokemuksensa ja taitonsa, mutta hän saisi osansa saaliista suurelta retkeltä, jolla etsittäisiin, paitsi rikkautta, myöskin terveyttä ja itseään elämää...

Päkilä täytteli piippuaan, syljeskeli ja noiduskeli.

— Pitäisi se minun jo oikeastaan uskoa, mutta jos nyt vielä odotellessaan katsoisi nekin kairat...

Ja niin Antti Ryky sai pätevän ja kokeneen kumppanin elämänsä ehkä repäisivimpään vaiheeseen.

Siellä, missä tiet loppuivat ja moottoriajoneuvot jätettiin, Rykyn matkue kohtasi kauppias Karahkan, harteikkaan ja reiman, punaverisen ja vilkkusilmäisen. Häneltä saatiin, paitsi nyt muonaa, hartsua, myöskin kaikenlaista varustäydennystä, vieläpä vene ja verkkojakin. Vene oli välttämätön kulkuväline kultapuroille pyrittäessä ja kalastus antaisi tervetullutta ruoanapua. Sillä suuhun pantava oli siellä sinivärin hinnoissa, tunnusti kauppias ja vilkutti ilkikurisesti silmää.

— Saa ottaa kaiken hartiapankista, sanoi hän.

Mutta muuten hän tiesi kultavuorilta kuuluvan hyvää. Onnellisia onnistaa...

Antti Rykyn lompakko ohentui huomattavasti, mutta sittenpä he olivatkin valmiit soutamaan ja sauvomaan ja lopulta esiintymään orjan muodon päällensä ottaneina taakankantajina. Sillä venekulku kävi mahdottomaksi, kun he tunkeutuivat kauas latvapuroille, jotka eivät olisi onnenetsijäin niin läpeensä nuuskimia. Silloin Antti Ryky tunnusti, että »hartiapankissa» olisi saanut olla enemmänkin olemista. Hän ponnisteli raskaan taakkansa alla ja kärsi vaivaa, hien karvastellessa silmiä ja sääskien pilveillessä ympärillä. Kun hän lysähti levähtämään, niin hän huokasi:

— Kaikkea se piru hulluilla teettää...

Ruumis tuntui ruhjoutuneelta, kädet olivat verirakoilla ja kengät vihasivat jalkoja. Ja kuuluisa laskeutumaton aurinko paistaa rävötti ja joka puolella pohottivat tunturit, sinisinä ja ikäänkuin ylimielisesti hymyten...

Mutta jotakin ne lupailivat, lupailivat, Antti Rykyn mielestä...

He kaivelivat kuoppia puron varrelle ja vaskailivat soraa. Ja lopulta tuli hetki, jolloin rasituksesta yhä kärtyisämmäksi käyvä Päkilä urahti:

— Merkki...

Muutamia, aivan muutamia tummia hitusia vaskoolin pohjalla. Ne solutettiin pullon pohjalle, ja sitten kullanhuuhtojat alkoivat leiriytyä. He rakentaa rötistivät majan puista ja turpeista, patosivat puroa, tekivät rännin ja alkoivat kaivaa.

Antti Ryky ihmetteli itsekseen, että oliko tämä nyt elämää, hänen elämäänsä? Lapioimista, kivien kolinaa rännissä, savun ja hien hajua, väsymystä. Hän laihtui ja sitkistyi, söi ja nukkui hyvin. Mutta ylen kitsaasti luovutti karu maa kultaansa, pieninä, harvoina hitusina. Välistä, unesta herätessään, Rykystä heidän kaivoksensa näytti aivan mielipuolimaiselta ja hävettävältä. Ei liene täysipäisten töitä töhriä erämaata, köyhiä kiviä... Ja sitten hän taasen kiihdytti itsensä kuvitelmilla, ettei koskaan tiedä milloin hakku kolahtaa siihen ihmemöhkäleeseen...

Niin he kaivelivat. Vanha Päkilä väsyi, peukaloi piippuaan, seisoskeli ja tuijotteli tuntureita. Välistä hän ei puhunut sanaakaan päiväkausiin, toisinaan hän lointeli kovaonnisuuttaan.

— Kun huono luki on ruvennut kyntämään, niin se kyntää sata vuotta...

Joskus, yöpuulle asetuttua, hän saattoi ryhtyä muistelemaan elettyä elämäänsä. Kerran oli näyttänyt jo kirkastuvan. He olivat löytäneet Luttojoelta helmiä, ja paljon, suuria ja kirkkaita, epäilemättä arvokkaita. Kaveri oli lähtenyt etelään myömään niitä ja sillä tiellä hän oli vieläkin...

Antti Ryky nukahti Päkilän pahankurisen äänen kärinään.

Kun muona loppui, niin he tekivät tuon pitkän ja vaivalloisen retken kauppias Karahkan luo ja noutivat sitä. Ja sama tapahtui vielä toisenkin kerran, ennenkuin Antti Ryky hellitti.

Silloin oli kesä jo kulunut loppuun, kultakesä, kaikessa työntäyteisyydessään jollakin tavoin unenomainen ja epätodellinen. Maa oli jo kohmeessa ja rannat riitteessä, kun he tulla rähjäsivät jokea alas kauppias Karahkan rantaan. He olivat likaisia ja repaleisia ja Antti Rykyn lompakko oli tyhjä ja häpeällisen vähän hölskyi kultahiekkaa pullon pohjalla. Vanha Päkilä syljeskeli ja noiduskeli:

— Huono luki: sata vuotta se kyntää...

Mutta Antti Ryky näytti reippaalta ja hymynhäivä viipyi hänen suupielissään niinkuin mitään ikävää ei olisi tapahtunut, vaikka hän oli menettänyt kultaa huuhtoessaan vähät varansa, eikä hänellä ollut tietoa työpaikasta eikä majaa, mihin päänsä kallistaisi.

He möivät veneensä ja verkkonsa ja kaikki liikenevät kamppeensa kauppias Karahkalle matkavaroja saadakseen. Paljon hän ei niistä maksanut, vaan iski iloisesti silmää.

— Näytätte luulevan, että minä tässä pesen... Ja niinhän se on, ettei kaupalla, vaan voitolla... Tämä karu maa kaipaa tällaista turistiliikettä...

Ja kävi niin, että illan kuluessa, väkevän lasin ääressä, tämä harteva ja punaverinen kauppamies tunnusti suoraan, että juuri hän oli aikaansaanut nuo sanomalehtiuutiset uusista kultalöydöistä, melkeinpä möhkälemäisistä, aivan vartavasten vaikuttaakseen elvyttävästi liike-elämään täällä...

— Mutta älkää pahalla muistako! sanoi hän silmä välkkäen. — Joutsahan täällä käydä toinenkin poika...

Antti Ryky ei edes vihastunut. Hänen ahavoituneilla ja terävöityneillä kasvoillaan viipyi hieno hymynhäivä, sillä hän ajatteli, että vaikka kultasantaa oli kertynyt niin ilkkuvan vähän ja synkältä näytti, niin joskus, kun kaikki oli siirtynyt menneisyyteen, tämä kesä kangastelee hänen muistissaan kuitenkin kauniina ja kultaisena...

KULTA-HERMANNI

Kun räystäistä alkoi tipahdella ja pisarrella ensimmäisiä keväisiä, heleitä pisaroita, niin silloin tuli eloa Kulta-Hermanniinkin. Kaiken talvea hän oli ollut mielistynyt piisivalkeaan ja pölkynpäähän tahi uuninpäällyksen lämpimiin kiviin. Mutta nyt hän taivasteli ulkosalla ja nuuski säätä, katseli keväthankien ruhtinaallista kimaltelua ja kamppeitaan, suksia, summatonta hylkeennahkalaukkuaan ja kiveräkärkisiä pieksujaan.

Keväthanget vetivät häntä vastustamattomasti. Joskus niiden loisto ja luisto sai hänet liikkeelle jo sangen varhain, kun uukahtamaton, pälvetön talvi vielä vallitsi. Useimmiten hän sentään malttoi odottaa ajan, jolloin talven lumista oli vain rippeet jäljellä, karkeat ja suksia syövät rippeet, ja paikoitellen ei niitäkään, joten sukset oli nostettava olalle ja asteltava. Ja välistä kevään nopeus hänet yllätti ja lumi kerkesi kokonaan huveta, joten suksia ei tarvittu ensinkään Kulta-Hermannin aloittaessa vaelluksensa kohti pohjoista.

Kolmenakymmenenä kevännä hän oli jo lähtenyt uskollisesti kuin muuttolintu. Ja sangen monta kesää hän oli jo ehtinyt olla retkillään, ennen kuin hänet tiedettiin ristiä Kulta-Hermanniksi. Hän oli vaitelias mies. Jotakin salaista uomaa oli kuitenkin kulkeutunut tieto, että Pätsin Hermanni kulutti kesänsä kullanvaskaajana, aarteenetsijänä kaukana Lapissa, Ivalolla, joissakin synkeissä paljakoissa. Lienee onnistunutkin pyrkimyksissään, aina upporikkauteen asti, kuten jotkut uskottelivat. Vaikka ei rikkaalta näyttänyt päältä nähden, jos nyt ei kapiköyhältäkään. Jauhosäkki saatiin aina mökkiin, kun Kulta-Hermanni syksyisin palasi retkiltään, saatiinpa särpimen puoltakin. Eikä se juuri täällä työhön puuttunut koko pitkänä talvena. Istui vain pölkyn päässä piisin paisteessa ja tuijotteli tuleen. Polttopuut se sentään hakkasi ja vetikin jutkokelkallaan, vetipä heinäntörytkin lehmälle, akan kesän aikana keräämät, veti vaikka olisi ollut minkälainen umpi. Oli siinä voimaa ja sitkeyttä, laihassa ukonkarahkassa, kun se vain tuli nousseeksi pölkyltään...

Ja keväällä se lähti kuin jokin ikuinen muuttolintu reitilleen jättäen eukon valjuin ja happamin kasvoin jatkamaan mökkiläiselämäänsä. Jo kauan sitten hän oli heittänyt estelevät puheet. Se olisi ollut samaa kuin estellä kevättä tulemasta ja lintua lentämästä. Meni se, meni kohti pohjoista. Kolmekymmentä kesää on paljon ihmiselämässä. Pohjoinen, Lappi, kullanhiutaleet, oli vienyt Pätsin Marilta miehen. Se oli ollut jo kauan ilmeinen asia. Silloinkin kun se oli olevinaan täällä, niin oliko se niinkuin muut miehet? Istui pölkyllään ja tuijotteli tuleen. Siellä sen sydän oli, missä lienee ollut, tuntureissa...

Ja eukko sai asua retostaa mökkiä yksin kuin mikä leski, vaikka mies oli merkitty kirkonkirjoihin...

Kuitenkin oli Pätsin Hermanni joskus, kauan sitten, ollut niinkuin muutkin miehet. Asunut mökkiä ja viljellyt maata. Mutta itu siinä lienee jo ollut oudoille teille. Köyhyys ja hyötymisen halu ajoi sen kauas Ruijan merelle, johon silloin jotkut menivät kalastamaan ja tienaamaan.

Lienee se siellä kerran käynytkin, perillä asti, mutta sitten sen sieppasi Lappi ja kulta, ahmasi kuin peto sisäänsä, niin ettei Pätsin Marilla kolmeenkymmeneen vuoteen ole ollut enää miestä...

Sillä Kulta-Hermanni on auttamattomasti Lapin ja Lapin kullan oma. Viljellyn maan vihreys ja kasvaminen olivat hänelle vieraita asioita. Kolkot ja koleiset tunturimaat, somerikot ja kovat kivet, ne olivat hänelle mainio näköala...

Yhä vaiteliaammaksikin se oli käynyt vuosien kuluessa. Oli kaiketi siellä erämaitten yksinäisyydessä tottunut sellaiseksi, ettei äänellään rikkonut. Ei siitä kaikistellen saanut irti edes yksitavuisia sanoja. Tuleen vain tuijotteli, kuunteli palavan puun pärskettä ja pihinää...

Mutta annahan, että se sai viinaa naamaansa, niin kyllä siitä juttuakin heltisi. Kylän isännät ja poikamiehetkin antoivat välistä viinaansa ihmeitä kuullakseen. Silloin Kulta-Hermannin laihat ja juonteiset kasvot alkoivat puuntaa ja silmiin tuli välkettä. Se kuvaili matkaansa ylös kultamaille, kymmeniä penikuormia, jotka oli hangattava suksilla tahi läpsyteltävä jalan kiveräkärkisillä tahi ylpeimmillään ja rikkaimmillaan kyytihevosen rattailla könöttäen. Näin varsinkin alkuvuosina. Nykyään voi jo istua suuren taipaleen junavaunussa ja antaa pohkaista. Mutta lopulta oli kuitenkin turvauduttava veneeseen ja sauvottava kymmenin penikuormin suurta kymeä ylös jonkun toisen kovan kultamiehen kanssa. Ja taasen vasenta ja oikeaa kuin väsymätön harppi koleassa tunturimaassa sellainen taakka hartioilla, ettei vähän ollut...

Sitten vaskauspaljun heilutusta ja soraa ränniin juoksevan veden partaalla, soraa, soraa... Lapioimista, hakun kalkutusta. Vähän ruokaa ja vähän unta hirsipirtissä tahi paljaan taivaan alla. Kalaa ja lintua vähien eväitten jatkoksi. Kovaa elämää... Ja aurinko paahtoi yötä ja päivää tunturien autiutta. Ei laskenut päivä, ei, eikä levännyt ihminen...

— Ja rikastut rikastumistasi? uteli viinapullon pitelijä, jonka käsi ei ollut koukussa.

— Mistäpä se rikkaus? huokasi Kulta-Hermanni. — Kitsasta, kitsasta on maa, kaivelipa sitä missä mielessä tahansa. Kovin paljon siinä on köyhää kiveä, soraa, soraa...

Mutta sitten hän saattoi salamyhkäisesti kerroskella, että kyllä siellä saattoi piillä mitä tahansa. Kovin on tiineen näköisiä maita... Esimerkiksi kun Pietarlauttapäästä kävelee jotakin ilmaa kohti, niin varmasti siellä ujuu olemista. Merkki on...

Kulta-Hermanni saattoi rymähtää polvilleen raudoitetun arkkunsa viereen ja avata sen, näytellä monenlaisia mukulakiviä kuin hyviäkin aarteita. Niissä muka saattoi olla vaikka mitä metallia. Ja sitten hän pudisteli pullosta, jonka pohjalla kultahiekka hohti, pienet, keltaiset hituset. Olihan sitä, köyhän soran seasta keksittyä, kun kolmekymmentä vuotta oli pudistellut paljua. Oli sitä vaihdeltu käypiin rahamarkkoihin...

Ja sitten syksyllä, kun lunta alkoi näytellä, sama paluutie. Sillä siellä tunturimaassa ei voinut olla talvea muu kuin maansynty. Niin myrkyllinen ja tappava oli talvi siellä, ettei sitä kestänyt. Päätä alkoi pettää kultapoliiseiltakin, jotka jäivät sinne talveksi. Kantoja vannehtivat...

Siksi täytyi Kulta-Hermannin kiertää reitiltään kuin mikä sirriäinen, muuttolintu...

Kolmenakymmenenä kesänä oli isäntä Hermanni ollut poissa Pätsistä, kullanhuuhtoja, onnenetsijä. Hänen vaimonsa Mari oli jo kauan sitten tyytynyt kohtaloonsa, valjuna, tympeytyneen näköisenä, siinä varmassa vakaumuksessa, että hänen elämänsä oli turmeltu. Mutta nyt talven mennessä ja kolmannenkymmenennenensimmäisen kevään tullessa, hän alkoi jälleen puhua, kekätä miestään vanhuudella. Vielä tässä horisevat ukonlahot kultaa kaivelemaan!

Sillä hän oli huomannut, että Hermannin askel oli käynyt kovin köpelehtiväksi. No, puut ja heinät se tosin veti niinkuin ennenkin, mutta kovin pienin kuormin. Olipahan kuin olisi tuonut terveisiä metsästä ja niittypohjalta...

Mutta Hermanni hymähteli loukkaantuneena, vaikeni ja tuijotteli liekkejä. Eikä sille ollut apua, nyt enempää kuin ennenkään. Lähti se niinkuin lintu lähtee, kun sen aika on tullut... Viimeisillä kantohankien rippeillä se hiihtää hankuroi suunnaton hylkeennahkalaukku hartioilla kumottaen.

Ja siltä retkeltä hän ei enää palannut. Syksy tuli ja talvi tuli, aika joutui, mutta miestä ei kuulunut. Pätsin Mari tiesi heti, ettei tule kuulumaankaan. Vainajat eivät palaa... Olihan Kulta-Hermanni useamman kuin yhden kerran puhunut, vaikka ei paljon äänellään rikkonutkaan, että ihminen ei voi siellä talvella elää...

Eikä hänen kohtalostaan ja viimeisistä hetkistään ja luittensa leposijasta koskaan saatu mitään tietoa. Sen verran tuli tiedontapaista, että sinne hän oli mennyt ja päässyt, kultamailleen...

Sen verran tuo ikuinen vaskuri, kullanhuuhtoja oli voittanut, ettei hänellä ollut mitään kuolinkustannuksia, ettei hän tarvinnut hautaristejä ja kuolinilmoituksia...

Kevään tullen Pätsin Mari lonkahdutti sen lukitun arkun auki ja kantoi ne rumat kivet, jotka olivat turmelleet hänen elämänsä, rannalle ja upottaa mulahdutti ne syvimpään poukamaan.

Mitään kultahiekkapulloa ei arkussa näkynyt. Hermanni oli tietenkin pistänyt sen povelleen matkavaroiksi viimeiselle retkelleen.

PITKÄ MATKA

Hän oli sangen nuori mies, toisella kymmenellä. Ensikertaa hän oli lähtenyt lapsuutensa laaksosta ja oli nyt maailmalla. Siinä sanassa oli hänestä omituinen viehätys. Jo ammoin menneinä aikoina hän oli kököttänyt kuin koiranpentu lattialla ja kuunnellut syvällä harrastuksella mainintoja ihmisistä, jotka olivat maailmalla...

Ja nyt hän oli itse maailmalla. Ja mikä maailma! Ikäänkuin aivan eri taivaankappale kuin se, mikä oli ja jäi hänen lapsuutensa laaksoon kaukana etelässä. Loputtomasti metsiä ja myöskin aivan kaljua ja karua maata. Joka puolella pohottivat vaarat ja tunturit kaikissa sinivärin vivahduksissa ja aurinkokin unohti laskeutua ja jäi möllöttämään punaisena pallona taivaanrannalle. Yö ja päivä olivat merkillisesti sekautuneet toisiinsa ja aika meni ikäänkuin ajattomaksi. Ylenpalttisesti valoa ja unenomaisia, aavemaisia värejä kuruista nousevissa usvissa...

Mutta Erkki Komu ei ollut maailmalla näköalojen runsauden takia, vaan työtä tekemässä ja palkkaa vetämässä. Hän oli tietyömaalla Lapinmaassa, mestarin apulaisena, maata punnitsemassa. Hän veti mittaketjua ja pystytti paaluja maahan. Hänen elämänsä oli hyvin mielenkiintoista. Lyhyitä unia hirsikämpissä ja rankisen alla, uusia kasvoja ympärillä, monentapaista kävelyntyyliä, ihmisiä, joita hän ei olisi tiennyt olevan olemassakaan, ellei olisi joutunut tänne, maailmalle...

Joskus muistui kaukana oleva kotimökki hänen mieleensä kipeästi ja haikeasti. Siellä oli monta pientä veljeä ja sisarta, siellä oli ahdasta ja köyhää, alinomaista huolta ja taistelua huomispäivän leivästä. Mutta se mikä saatiin syötiin siellä hyvällämielellä. Kovin rakasta oli Komun mökin Erkille kaikki tuo jätetty...

Mutta nämä olivat lyhyitä tuokioita. Enimmäkseen hän eli nykyhetkessä, nautti olostaan maailmalla...

Eräänä päivänä tahi yö lienee paremminkin ollut, sillä verenpunaisena möllötti aurinko pohjoisten tuntureitten yläpuolella, saapui työmaalle uusia miehiä etelästä. Heidän suurissa repuissaan kilahteli ja solskui. Heillä oli runsaasti viinaa eväänä ja mestari ratkesi juomaan. Maanpunnitus heitettiin moneksi päiväksi, sillä mestari oli melkoinen herra täällä erämaassa, varsinkin nyt, ryypyn saatuaan, ja teki mitä tahtoi.

Erkki Komu sai täten myöskin lepoa ja luppoa, joka oli hänestä mieluista. Hän sai vapaasti kuljeskella tunturin kupeilla ja kirkkaiden vesien rannoilla. Hän lainasi mestarin vavan ja perhoja ja onki harreja joesta. Hänen oli hyvä olla ja hän sai vapaasti ajatella ajatuksiaan maailmallaolostaan...

Täten vaikutti tuntemattomien jätkien repuissa kauas erämaahan kulkeutunut väkevä juoma nuoren Erkki Komun elämään. Hän ei silloin voinut aavistaakaan, että se voisi vaikuttaa vielä lisää, näyttää hänelle ensimmäisen ihmisenkuoleman ja muita asioita, ikäänkuin vetäisten syrjään peittävän verhon ja paljastaen hänelle elämän kaikessa alastomuudessaan, järkyttää häntä ja muovailla hänen maailmankatsomustaan, koko edessä olevaa elämäänsä...

Hänhän oli vielä oikeastaan poikanen, eikä suinkaan kelvollinen ja sovelias mestarin ryyppykaveriksi. Siksi hän oli saanut ollakin oloillaan. Mutta nyt, kun Erkki Komu oli palailemassa joelta riiputtaen aikamoista nippua välkkäviä kaloja, mestari näki hänet... Hän seisoskeli, toikkaroi ja tuppelehti avopäin kämpän pihamaalla.

— Sieltä se Eesau tulee! hän huuteli. — Teehän himoruoka syödäkseni...

Erkki Komu perkkasi ja paistoi kalat ja sitten he söivät. Ruotokasa pöydällä kasvoi korkeaksi, sillä mestari söi tavattomasti, ahmimalla. Miten pitkän rupeaman lienee pitänyt. Välistä hän piti pienen loman, otti ryypyn, jahkaili ja jutteli sammaltaen jotakin. He olivat kahden kämpässä. Mestarin ryyppykaverit olivat joko väsyneet tahi kyllästyneet ja lähteneet taikka tulleet poisajetuiksi. Muutamista mestarin lauseista voi päätellä, että viimeinen mahdollisuus oli luultavinta...

Hän siis söi kalaa syömällä, kehuen olevansa lappalainen, ja maisteli välillä. Sitten hän tyrkkäsi peltimukia.

— Ota ryyppy sinäkin, poika! Kerran se on kuitenkin edessä...

Erkki Komu oli tietenkin selvillä viinamyrkyn turmiollisuudesta ja uskoikin asian. Mutta mestari oli aina ollut hänelle ystävällinen ja hyvä mies. Hänen tarjoustaan ei sopinut ylenkatsoa. Sitäpaitsi oli houkuttelevaa tuntea viinan, tuon kuuluisan aineen, maku suussaan...

Hän maistoi, varovasti, huuliaan kastaen. Katkeralta maistui ja vastenmieliseltä, ja hän ihmetteli mielessään kuinka ihminen voi perehtyä tuollaiseen...

— Niin, olet oikeassa, sanoi mestari, vaikka poika ei ollut puhunut mitään. — Ei ole oikein tarjota. Saattaa sattua, että joskus vielä tyhmyydessäsi kiroat minua: se antoi ensimmäisen ryypyn! Vaikka jos olet sitä laatua, niin joskus ja joltakin sen kuitenkin otat...

Hän söi ja ryyppäsi ja kertoi kuinka hyvin hänelle olisi voinut käydä kaukana etelässä — jos olisi käynyt... Vaimoväen kanssakin hän tuntui jotenkuten epäonnistuneen ja ikäänkuin syytteli heitä siitä, että elämä oli luiskahtanut käsistä, mihin lienee... Hän olikin jo elähtäneen, ja varsinkin nyt ryypänneenä, sen näköinen kuin häntä olisi retuutettu miten sattui.

Erkki Komu, nuorukainen, kuunteli ja ihmetteli, että tekeekö vanhuus ja viina ihmisen tuollaiseksi, vatulaksi...

Mutta viinaa oli enää vallan vähän ja tulijain reput olivat ehtyneet, kuten kävi ilmi, kun mestari pani toimeen perinpohjaisen tiedustelun. Hän synkistyi hetkeksi, mutta kävi pian neuvokkaaksi ja toimeliaaksi.

— Menee se sahtikin näin lopputuimaan, hän päätteli.

— Sitä on aina kylällä, praskaa...

Pian oli iso kuormavaunu kuljettajineen odottamassa. Mestari halusi jostakin syystä matkustaa ulkoilmassa ja kiipesi lavalle.

— Tule mukaan, poika, hän sanoi. — Tule näkemään elämää ja Lapinmaata...

Erkki Komusta oli tietenkin mieluista ja jollain tavoin kunniakasta matkustaa siellä korkealla mestarin kanssa kahden. He keikkuivat kauheasti alkutaipaleen puolivalmiilla tiellä ja pyyhkäisivät sitten huimaa vauhtia valmiilla ja sileällä. Mutta mestarin seurasta ei ollut nyt mitään iloa. Hän väsyi, torkahteli, syljeskeli ja tupisi jotakin itsekseen.

Ja kesäyön säteetön, punainen aurinko katseli tunturin takaa, kuten sillä olisi ollut jotakin mielessä...

Ja sitten aivan äkkiarvaamatta oli kylä heidän edessään. Melkoisia läikkiä viljelystä ja vihreyttä ja harmaita ja honkautuneita rakennuksia. Mutta tämä pienikin teki hyvää silmälle rannattoman erämaan ja tuntureitten ja taivaan sinisyyden rinnalla. He pysähtyivät kylän laitaan, mökin eteen, jonka portaille ilmestyi auton äänen kuultuaan lihava, punakka nainen kukikkaassa mekossa.

Heti vaunun pysähdyttyä tuli eloa uneliaaseen mestariin.

— Hei Maija! Et usko miltä tuntuu sydämessä nähdä hameen heilahtavan! Sitä ei tiedä muu kuin mies, jota on kiusattu korvessa neljäkymmentä päivää ja yötä... Onko sahtia?

— On teidän tarve...

Nainen käännähti ja meni tupaansa, jossa tulijatkin pian istuivat. Siellä oli melkoisen kodikasta, ihmismäistä, karun ja autiontuntuisen kämppäelämän jälkeen. Kukkia, kauniita tupsuja, purkeissa ja kuviakin seinällä ja pöydällä peltimukeissa sahtia, praskaa, tummaa juomaa.

Erkki Komu siemaisi sitä heti pari mukillista janoonsa ja kotvan kuluttua hän tunsi merkillistä lämpöä koko ruumiissaan. Oli kevyt olla ja akkunasta näkyvä maailma, jossa aurinko yömöllötyksensä jälkeen oli jälleen alkanut sädehtiä ja lämmittää, näytti iloiselta, ja ihmiset huoneessa, vaitelias autonkuljettaja, puhelias mestari ja komea emäntä, joka hääräili ja pyörähteli koreassa mekossaan, tuntuivat hyviltä, rakastettavilta. Aivan huomaamattaan hän alkoi naurahdella, hullutella ja laulaakin heleällä äänellä, jota mestari kehui.

Nuorukaisen maailmallaolo olisi ollut vallan mainiota, ellei hän äkkiä olisi tullut huomanneeksi, että huoneessa oli vielä yksi ihminen. Mökin nurkassa vuoteessa, peiton alla makasi mies, epäilemättä sairas, sillä hän oihki ja voihki ja liikahteli tuskaisesti. Erkki Komu ihmetteli miten hän ei ennen ollut tullut tuota huomanneeksi. Mutta ehkäpä sairas oli ollut unessa. Nyt hänen äännähtelynsä ja käännähtelynsä herättivät vähäpuheisen automiehenkin huomion.

— Sehän on aivan hulluna kipeänä, hän sanoi.

— Sitä se on ollut, nyt, sanoi emäntä. Hänen äänessään oli ikäänkuin salaista hymähdystä. Asia ei näyttänyt häntä huolettavan, mutta huoneessa oli hetkisen hiljaista, painostavaa.

— Kärsimäänhän meidät on tänne luotu, sanoi mestari. Ja tämän lauseen jälkeen mökkiin palasi entinen meno ja mekastus, peltimukien kolina, tyhjentäminen ja täyttäminen. Myöskin emäntä oli istahtanut pöydän ääreen, komeana ja leveänä, sahtia siemaisevana.

Vain Erkki Komu, nuorukainen, ei saanut elämäänsä äskeistä makua, iloa ja keveyttä. Sahti ei maistunut ja sairaan valittelu kuului herkeämättä hänen korviinsa. Niin, elämässä lienee sekä kärsimystä että iloa. Mutta olivatko ne tässä liian rinnakkain ja lähekkäin? Tahi oliko tässä sahtipöydässä mitään iloa? Ehkäpä tarkempi korva olisi kuullut siltäkin suunnalta voihkeen, huokauksen elontaakan alla...

Hän meni ulos ja taivasteli siellä kauan, katseli kylän vähäistä vihreyttä ja tunturien ja taivaan sinen runsautta, taivaan, johon auringonpallo kiipesi yhä korkeammalle, hohtaen kultaisena, kuumana ja armaana. Kun hän palasi sisään, niin siellä jatkui entinen meno.

— Laula, poika! huudettiin hänelle pöydän äärestä. Mutta Erkki Komu tunsi merkillistä vetoa ja mielenkiintoa nurkkaan, jossa sairas lepäsi, tällä kertaa oudon äänetönnä, liikahtamattomana. Nuorukainen meni aivan luo ja kumartui katsomaan.

— Kuollut! sanoi hän.

— Kuollutko? tivasi emäntä. — Valehtelet!

Hän liikahteli reippaasti, kuten aina, kukikas mekko liehahdellen. Hän noitaisi muutaman kerran, tarttui lepääjää leukapartaan ja pudisteli siitä.

— No, tuota se ei ole vielä ennen tehnyt! päivitteli hän.

— Kerran se vain tehdään, mörähti mestari.

— Kaikkea muuta se kyllä on tehnyt, jatkoi nainen.

— Mutta en minä uskonut, että se tuon tekisi...

Hän näytti yhtäkkiä käsittävän mitä oikein oli tapahtunut.

— Kuollut! hän parkaisi ja sai itkunpuuskan, jota ei kuitenkaan kestänyt kauan. Hän tointui pian toimeliaaksi, käytännölliseksi ihmiseksi.

— Ulos se on saatava, vainaja, sanoi hän. — Eihän siitä ole elävien seuraan. Veisaa sinä, hyvä poika, sinä kun osaat...

Tuossa tuokiossa oli jostakin löytynyt ovi, jolle kuollut nostettiin. Mestari ja autonkuljettaja ryhtyivät paarinkantajiksi ja Erkki Komu veisasi, vähän tukehtuneesti ja katkeilevin äänin, varsinkin silloin kun kantajat, jotka olivat raskaasti sahdin vaikutuksen alaisia ja horjuivat ja toikkaroivat ja neuvoivat toisiaan, kun he kompastuivat peräti ja pudottivat paarit vainajineen. Mutta lopulta ruumis saatiin kuin saatiinkin pistokseen, kodan muotoiseen alkukantaiseen huoneeseen, joka näytti toimivan mökissä melkeinpä ainoana ulkosuojana.

Erkki Komu tunsi salaista väristystä ja pyyhki hikeä otsaltaan. Tämä oli ensimmäinen vainaja, jonka kanssa hän oli joutunut näinkin läheisiin tekemisiin, jonka hän oli melkeinpä nähnyt kuolevan. Mutta emäntä, joka oli seurannut paarien perässä joutilaana völjyväkenä ja pyyhiskellyt silmiäänkin, sanoi reippaasti:

— Nyt, pojat, peijaille...

He menivät sisään ja siellä emäntä vieritti, autonkuljettajan hartaalla avustuksella, koko sahtivarastonsa, valtavan tynnörin, nurkan kätköistä keskelle tupaa. Nainen pyörähteli puuhakkaana.

— Tämä vainaja oli mikä oli, hän sanoi. — Mutta oli siinä sentään sen verran miestä ja jotakin, että tilkan sahtia se sietää muistokseen...

— Yksi niitä vain on sellaisiakin, sanoi mestari, niinkuin hän olisi tuntenut menneen miehen tarkoinkin, ja saattoipa tunteakin.

Sitten mökissä jatkui samanlainen meno ja meininki, jonninjoutava turina ja törinä, mikä siellä oli ollut vallalla ennen välikohtaustakin. Vain Erkki Komun, nuorukaisen, oli paha ja levoton olla. Hänellä oli jälellä lapsuutensa, isiensä uskoa, hän oli melkoisessa määrässä luterilainen ja tunsi elävästi, että tällainen elämä jos mikään, oli sitä jota synniksi sanotaan, ehkäpä kauhistavinta laatua, juuri tuota, jota ei saa anteeksi... Kaiken aikaa hänellä oli mielessä, että heidän pitäisi lähteä tästä paikasta, jossa kuolema oli vieraillut. Mutta kukaan ei ottanut kuuleviin korviinsa hänen avuttomia huomautuksiaan. Oli kuin kuoleman näkeminen olisi heitä vain yllyttänyt: ota aikanasi! Sitten ei mikään maistukaan...

Painajaismaista, tuskastuttavaa, iankaikkisuuden pituista oli Erkki Komusta elämä ahtaassa mökissä, jossa »peijaiset» jatkuivat jatkumistaan. Eikä ulkona pihalla ollut sen helpompaa. Alituiseen tuli mieleen, että pistoksessa makasi joku, joka äsken oli ollut ihminen ja oli nyt ties mitä...

Oli jo iltapäivä kun tilanne oli lopulta sellainen, että autonkuljettaja nukkui lattialla tietämättä tästä maailmasta, emäntä, leski, oli kadonnut, ehkä johonkin salaiseen soppeen nukkumaan, ehkä kylälle toimittelemaan niitä asioita, joita kuolemankäynti aina aiheuttaa. Vain mestari istui yhä pöydän ja peltimukin ääressä itsekseen murahdellen. Silloin Erkki Komu muisti, että autoon oli varattu makkaraa evääksi. Jostain syystä, jotakin tehdäkseen, hän haki sen, leikkasi itsekin viipaleen ja asetti loput mestarin eteen. Oitis tämä ryhtyikin syömään, haukkaillen ja niellen nopeasti, ahmimalla. Hän söi kaiken makkaran, nuorukaisen mielestä tavattoman annoksen. Mutta se näytti tekevän hänelle hyvää ja saavan hänet järkiinsä, sillä hän sanoi:

— Olet oikeassa. Kyllä meidän on lähdettävä täältä...

Vaikka Erkki Komu ei ollut puhunut lähdöstä pitkiin aikoihin.

— Voi se vieläkin janottaa, arveli hän sitten.

Nuorukaisen avustuksella hän sai sahdin tähteet pulloihin, evääksi, ja kyseltyään tovin turhaan emäntää, asetti pöydälle rahaa maksuksi. Sitten hän huomasi nukkuvan automiehen ja sanoi:

— Tuosta ei ole mihinkään...

Sen jälkeen hän oli kauan vaiti ja lisäsi:

— Mutta minusta on...

Yhteisvoimin he retuuttivat tajuihinsa tulemattoman automiehen vaunun luo ja saivatpa hänet ylös koriinkin. Sitten he nousivat koppiin ja kävi ilmi, että mestari sai kuin saikin auton liikkeelle. Helpoituksesta huokaisten Erkki Komu tunsi harmaan, aution tuntuisen mökin jäävän taakse, hänelle kauhujen talon, jonka isäntä lepäsi ruumislaudalla pistoksessa...

Mestari ajoi verkkaan ja varovaisesti, ja siksipä eräässä tienmutkassa seisovan kolttatytön olikin helppo antaa autolle pysähtymismerkki. Hän pyysi, että eivätkö Suomen pojat ottaisi häntä kyytiin. Se sopi. Mestari sanoi, että he voisivat olla kopissa kolmenkin, mutta Erkki Komu näki parhaaksi kiivetä lavalle, jossa automies jatkoi sikeää untaan.

Myöskin matka jatkui, kunnes vaunu jälleen pysähtyi. Ohjauskopin ovi aukesi ja kolttatyttö astui alas. Hän kysyi, että mitä matka maksoi.

— Ilman rahaa ne siellä etelässä päin tällaiset asiat selvitetään, kuului mestarin ääni.

Kolttatyttö tuijotteli. Pienikokoisena, omituisessa vaateparressaan hän ei Erkki Komusta näyttänyt oikein ihmiskansaan kuuluvalta, vaan ties mihin sinisenä pohottavien tunturien rinteillä elävään tonttujen heimoon... Hän kuuletti lopulta sanovan, että jos asia noin on etelässä, niin täytynee sen olla siten täälläkin...

Vaunun moottori sammui ja mestari kompuroi ulos ja käveli kolttatytön kanssa tiepuoleen vaivaiskoivujen kätköön, mikäli niistä mitään verhoa sai, varsinkin kun katselija istui korkealla kuormavaunun korissa.

Ja siellä Erkki Komu istui ja tiesi jo silloin, että näky, joka avautui hänen eteensä vaivaiskoivikossa, sinisten tuntureitten kohotessa kaukaiseksi taustaksi, painuisi iäksi hänen mieleensä. Nuoruuden elämännälkäisellä uteliaisuudella hän katseli ja samalla hänessä nousi inhonsekainen ihmettely elämän merkillisyyksien edessä.

Hänestä tuntui, että hän oli tehnyt hyvin kauan kestäneen matkan. Kuolemakin hänelle oli näytetty ja nyt jotakin muuta. Jo silloin hän tiesi, että tämä matka oli jättävä häneen jälkensä. Jo silloin hän aavisti, että hän oli elämän kourissa kuin savi valajansa käsissä...

YHÄ LÄNNEMMÄKSI

Parkki ei ollut ehtinyt montakaan päivää olla uudessa maanosassa eikä ensinkään oleutua verekseen siirtolaiselämäänsä, kun hän löysi itsensä juosta lönkkäsemästä pakoon muukalaista miestä, jonka patukka oli uhkaavasti koholla ja joka oli hänet tavoittamaisillaan...

— Nyt ollaan Amerikassa! vilahti Parkin päässä puolittain pilkallinen ajatus. Hänen suomalaiseen sarkaan verhottu, hitaasti kiiruhtava hahmonsa näytti oudolta ja hieman hymyilyttävältä amerikkalaisessa kaivosseudun maisemassa. Harmaa sarka toi mieleen suomalaisten kesäöitten tervahautojen savun... Mutta tervanvetäjillä oli vain velkaa ja köyhyyttä, joita pakoon päästäkseen Parkki oli lähtenyt meren ylitse, kuten niin monet muutkin. Eväänsäkään värähdyttämättä hän oli kestänyt sen melkoisen järkytyksen, joka sisältyi täydelliseen maiseman muutokseen ja sukeltamiseen maan alle kuin myyrä. Vieraita, vallan vieraskielisiäkin työtovereita, italialaisia, ahkeria laulumiehiä. Parkki havaitsi, että vanhat suomalaiset kaivosmiehet olivat jo oppineet pätkän heidän linnunlauluaan, ja virittävät matkivan ällityksen. Se ei liene hääviltä kuulostanut italialaisten korvissa. Hekin alkoivat laulaa suomalaisten laulua, pitkään, venytellen:

— Saa — aa — tanan pee — ee — rkelee — ee...

Näihin samoihin sanoihin turvautui nyt hädässään myöskin Parkki:

— Älä saatana lyö, älä perkele lyö! hoki hän juosta lönkytellessään uhkaavan patukan edessä, harmaa, köntysmäinen mies.

Niin, monta päivää ei Parkki ollut ehtinyt viettää kaivoksen onkaloissa kivikärryjä työntäen. Aika oli sellainen, että siinä kuohui jotakin. Lakkoaalto oli alkanut. Monet kaivokset jymöttivät hiljaisina ja autioina, synkeän mykkinä. Ja kaivoksia oli niillä seuduilla paljon. Vain Atlanti kävi, se kaivos, johon auttavainen naapuri oli hommannut Parkille työpaikan. Se kävi muutaman odotusta täynnä olevan viikon, jolloin suomalaiset ja italialaiset työnsä särpimeksi laulelivat toistensa lauluja, kuten vanhanmaan Parkki oli kuullut...

Sitten lakko saavutti senkin kaivoksen. Koneet seisahtuivat ja synkeitä, vähäpuheisia miehiä parveili jossakin mykistyneessä maisemassa. Työnjohtajat, ukot, eivät uskaltaneet olla muualla kuin kiviseinien sisällä. Sillä he tiesivät hyvin, että paljon oli kerääntynyt hampaankoloon, että ulkona käveltiin kuin lautapäähärät...

Parkki, vasta vanhastamaasta tullut, ei suinkaan kuulunut näihin ihmisiin, joilla oli jotakin hampaankolossa, jotka näkivät tässä kaikessa tarkoitusta ja määränpäähän pyrkimistä. Hän tallusteli uuden maanosan lakkomaisemassa kuin joku tonttu-ukko, ympyriäisin silmin tarkastellen lakon ihmettä, masinoitten ja työnryskeen vaimenemista jähmeäksi hiljaisuudeksi. Hän tallusteli ja töllisteli ja hänen suomalaisessa sarka-asussaan tuntui yhä ujuvan kaukaisten tervahautojen savu...

Mutta se joku, joka ei koskaan nuku tahtoi, että tämä tallustella ja töllistelijä tuli kulkeneeksi alueelle, jossa järjestysvalta piti vartiota. Parkki ei tietenkään ymmärtänyt sanaakaan toiskielisten puheesta, eikä hänellä muutenkaan koskaan ollut typerän kiirettä. Niinpä hän ei käsittänyt mitään ennenkuin poliisi kohotti kapulansa lyöntiin. Vasta silloin Parkki ymmärsi kääntyä ja paeta. Mutta poliisi, pitkä miehenroikale, oli jo silloin saanut vastustamattoman halun muistutuksen antamiseen tuolle kummalliselle harmaalle kummitukselle, joka voi olla vaikka kuinka huomattava tekijä tässä yhteiskunnan vastaisessa niskoittelussa...

Niin Parkki tuli kokeneeksi millaista on olla takaa-ajettuna, niin hänen päässään vilahti ajatus, että on tämäkin Amerikka, johon hän ei suinkaan ollut tullut kepillä kolisteltavaksi, vaan suurta rahaa tienaamaan...

Hän juosta väännätteli ja äännähteli:

— Älä perkele lyö, älä saatana lyö!

Mutta patukkamies ei ilmeisesti ymmärtänyt järkipuhetta ja hän oli jo pääsemäisillään tuumansa perille, sillä Parkki oli huono juoksemaan. Poliisikapula jo viuhahti lyöntiin, mutta se vain sipaisi Parkkia, joka sillä hetkellä oli huomannut maassa kaivoskuokan varren ja kumartunut kopeloimaan sitä kouraansa. Sitten hän kääntyi päin ja löi vuorostaan semmoisella menestyksellä, että poliisi kemmertyi tantereelle kuin teuras. Kävi ilmi, että romuluisen poliisin leukaluu oli katkennut kaivoskuokan varren kosketuksesta.

Mutta sillä hetkellä oli Parkin tovereita ja maanmiehiä paikalla ja he ottivat asian käsiinsä. Oli tapahtunut jotakin sellaista, josta ei ainakaan Parkin päätä silitettäisi. Mutta hänet piti pelastaa Moolokin kidasta...

Ehkä ensimmäisen kerran elämässään Parkkia ympäröi vilpitön ja hyväätekevä toveruus. Hänet puettiin tuotapikaa aivan uuteen asuun, komeaan jos komeaankin, silmälasit nostettiin hänen nenälleen ja keppi ojennettiin kouraan. Hänen vähät tavaransa sullottiin nahkaiseen matkalaukkuun, paitsi tuota harmaata suomalaista sarkapukua, joka katsottiin niin vaaralliseksi todistuskappaleeksi, että se poltettiin kertakaikkiaan. Sitäpaitsi Parkille kerättiin rahaa, hänellä kun ei sitä ollut, vasta maahan tulleella miehellä.

Paitsi tätä kaikkea he osasivat esiintyä myöskin lohduttajina kuin paras pappi, melkoisesti masentuneelle Parkille:

— Mitä sinä siitä miehestä! Kyllä sen leuka luutuu pian yhtä leukavaksi kuin olikin. Ja mitäpä jos ei luudukaan! Kiireempi sillä oli rusikoimaan kuin sinulla. Koirahan koira on...

Ja sitten he seurasivat salaisena saattovartiona Parkkia asemalle. Heidän ylväänä aikomuksenaan oli riistää Parkki pidättäjiltään ja Moolokin kidasta, jos tämä nimittäin tunnettaisiin suureksi lakkolaispahantekijaksi. Mutta siitä ei näyttänyt olevan pelkoa.

Asemalla osui nimittäin olemaan eräs Parkin kanssa samasta pitäjästä syntyisin oleva mies, joka tunsi tämän tarkoinkin, mutta ei ollut työssä kaivoksella eikä siis mukana lakossa, eikä tiennyt siellä sattuneista tapauksista.

— Tunnetko tuota miestä? kysyi joku häneltä hiljaa.

Parkki patsasteli sillä hetkellä asemalaiturilla uudessa puvussaan, silmälasit välähdellen ja keppi ylväkästi heilahdellen. Hän ei saanut tuntea saattovartiotaan, eikä hän tuntenutkaan. Myönnettävä oli, että hän esiintyi niin köntysmäiseksi mieheksi melkoisen hyvin uudessa olomuodossaan.

Saman pitäjän mies tarkkaili häntä tovin ja virkahti sitten:

— Mikä lienee herrankolho. En ole ennen nähnyt...

Ja niin tuli hetki, jolloin juna lähti puuskuttamaan länttä kohti ja Parkin saattovartio palasi jatkamaan omaa kamppailuaan kiviseinien suojassa istuvia ukkojaan vastaan.

Mutta Parkki istui junassa, joka kiiti länttä kohti, yhä kauemmas länttä kohti. — Niin ihmistä viedään niihin vietänee, vilahteli alakuloinen ajatus matkamiehen päässä. — Tämä on Amerikkaa... Siitä ei ollut montakaan viikkoa kun hän vielä haistoi tervahautojen savua, jotka hän oli jättänyt tietentahtoen. Mutta sitten oli tapahtunut jotakin, joka ei ollut suinkaan kuulunut hänen suunnitelmiinsa, jotakin, joka oli työntänyt hänelle pilettiä kouraan... Sellainen hänellä tosiaankin oli liivintaskussa, toverien ostama, ja taalojakin oli. Mutta kuten luontokappale hän tunsi olevansa kaikkien näiden ihmisten keskellä, joiden puheesta hän ei ymmärtänyt tavuakaan. Kovin etäällä oli kaikki kotoinen ja yhä kauemmas se kaikkosi...

Monenmonen pitkän tunnin kuluttua Parkki istui jossakin radan varressa herraskapsäkkinsä päällä. Ympärillä oli syvä öinen pimeys ja hiljaisuus, junan porhallettua tiehensä, ensin jätettyään hänet tähän, johon hän siis kaiketi oli ollut tulossa. Jossakin täällä oli viljankorjuuta, olivat viisaat lakontehneet toverit tienneet...

Ypöyksinäinen matkamies ajatteli, istua kyyrötellessään kapsäkkinsä päällä, että ollaan Amerikassa, suurta rahaa tienaamassa...

Loppujen lopuksi tervahautojen maan Parkki kuitenkin ajaa körötteli viljankorjuuvaljakkoa vainiolla, jota oli näkymään asti. Mitään poikasten peltoja ne eivät totisesti olleet, eivät sellaisia leikillisiä täpliä kuin ne ohrapeltotilkut siellä kaukana, jossa tervahaudat savusivat...

Sillä hetkellä se mies, jolta Parkki oli tullut katkaisseeksi leukaluun, oli kuollut sairaalassa. Parkki itse ei sitä saanut koskaan tietää. Hän ei välittänyt ottaa siitä seikasta selkoa, sillä hän ajatteli, että niin on parempi elää: tietää olevansa miehentappaja ei suinkaan ole mikään ilo.

SUOMALAISELLA KYLÄTIELLÄ

On olemassa radio ja sanomalehti. Nykyajasta on hyvin tähdellistä, että äkkiä saat tietoosi, jos esimerkiksi kuolee suuri, ympäri maailman mainittava mies.

Maanpiiri on rajoitettu, kutistunut, suurten keksintöjen ansiosta, sanotaan. Siltä näyttääkin. Suomalaisen maakylän kujalla voi tulla vastaan mies, joka ikäänkuin kuuluu tuon toiselle puolelle maapalloa kuolleen mainittavan henkilön tuttavapiiriin... Hitaasti ja onnuskellen hän kulkee, hajamielisen ja kuluneen näköisenä.

— No, Detroitissa on surua näinä päivinä! tervehtii vastaantulija.

— Hä?

Vanhus nojailee keppiinsä. Hän on tullut vähäkuuloiseksi tehdassalien metelissä.

Vastaantulija selittää tarpeellisen korkealla äänellä. Siellä on kuollut ja haudattu kaupungin suuri poika, keksijä, maailman rikkaita.

Mies näyttää keppiään, heristelee sitä ilmassa.

— Tämän minä sain Fordilta! En minä häntä sure, sillä ei hänkään murehtinut minun kohtaloani...

— Älähän nyt! Mies, joka teki autoja joka miehelle...

— Ne, jotka ovat olleet Ford-yhtiön työssä, eivät sille miehelle autuuden kruunua anna...

Vanhus käy puheliaaksi ja kertoo elämästään ja kovasta kohtalostaan. Vuosikausia hän oli ollut Fordin yhtiön töissä, kunnes hänen jalkansa siellä ruhjoutui ja hän joutui sairaalaan. Kun hän parani sen verran, että voi vähän liikkua, niin lääkäri lähetti hänet jälleen töihin, ja nyt pistivät niin vetoiseen ja kylmään paikkaan, että siinä oli jäätyä käpälistään kiinni sementtilattiaan. Eivät auttaneet valittelut ja vetoamiset monivuotiseen palvelukseen ja siinä vaivaiseksi tuloon. Ei häntä mihinkään aiottu siirtää siltä tappavalta paikalta, joten hän lähti itse. Oli siihen pakotettu.

— Kulkeuduin takaisin vanhaan maahan ja elän niinkuin elän...

Jälleen hän heristelee keppiään.

— Tämän minulle Ford antoi. Siihen voin nojata...

Hän vaikenee hetkiseksi ja jatkaa sitten:

— Ja minä olen vain yksi niistä, jotka Ford-yhtiö on ajanut kadulle, paiskannut menemään niinkuin pilalle kuluneen ruuviavaimen...

Hän tuijottelee tovin kaukaisuuteen ja sanoo...

— Kaarallako ajaa löyhötellee siellä toisella puolella... — Komeasti kuitenkin lähti, tietää vastaantulija. — Kaksikymmentäkuusituhatta sielua oli hautaan saattamassa, kertovat...

— Mutta oli niilläkin vainajilla saattajia, niillä neljällä, jotka Fordin pyssymiehet ampuivat Hooverin aikana. Kaksi ja puoli tuntia seisoin Woodwardin sivussa ja saattue jäi vielä marssimaan, kun lähdin...

— Ja sitten?

— Yhtiö erotteli työläisiä näiden hautajaisten jälkeen. Fordilla oli silmä, joka oli nähnyt joitakin marssijain rivistössä ja eräitä aivanpa torviin puhaltamassa soittokunnan keskellä...

— Ja sitten?

— Niin, samaa edelleen...

Hän tuijotti taasen.

— Mutta me työläiset muistamme vielä ne neljä, jotka yhtiö ammutti. Nuoria, komeita, reippaita poikia. Minunkin sydämessäni ne ovat...

Ja vanha mies alkaa vaeltaa suomalaista kylätietä, onnuskellen ja nojaillen sauvaan, jonka hän oli saanut autokuninkaalta, joka aivan äskettäin oli kuollut maapallon toisella puolella.

TOPIAS AATSINGIN KAPINA

Penkki! Se oli siinä tiepuolessa, niin että sopi istahtaa, kun jalkojakin väsytti. Väsytti, niin, ja lieneekö tuossa ihmettelemistäkään, sillä monta askelta kerkeää ihminen ottaa seitsemässä vuosikymmenessä, lyhyempää ja pitempää, kiireempää ja hitaampaa. Penkki on keksitty ja rakennettu juuri sitä varten, että ihminen voi istahtaa. Ehkäpä tämä penkki oli jotakin muutakin varten, sillä limonaatikioski oli siinä vieressä...

Topias Aatsinki ihmetteli monesti jälkeenpäin sitä seikkaa, että penkki oli näyttänyt niin perin tavalliselta. Ei itse pirukaan olisi voinut aavistaa mihin reslaan hän siinä istui, aikoessaan levähdyttää jalkojaan kävelyretkellään...

Topias Aatsinki istui siis penkillä harmaine, mutta melkoisen iloisine päineen, peukaloi piippuaan ja muisteli asioita, jotka olivat olleet ja menneet. Kauan tätä ei kestänyt, sillä sitten nykyhetki kutsui Topias Aatsingin korvaa ja silmää. Hän kuuli lähenevää laulunhyminää ja heti hänen mieleensä muistui, että elettiin häikänaikaa. Lakkoja ja levottomuutta... No, tapelkoot! Lienee syytä yllinkyllin... Auttaneeko se ihmistä, jos hän rynnistelee niinkuin hullu vasikka liekanuorassa? Oliko maailma muuttunut niinä seitsemänäkymmenenä vuotena, jotka Topias Aatsinki oli elänyt? Ehkäpä, ehkäpä näköala oli hieman toinen. Mutta oliko ihmisen parempi elää? No, heidän on elettävä niinkuin osaavat. Jo siinä on yllinkyllin syytä taisteluihin, että ihminen elää...

Hän kuuli jonkun ohikulkijan mainitsevan, että lakkolaiset marssivat.

Marssikoot! Hän, Topias Aatsinki, on jo vanha mies ja istuu penkillä ja katselee. Onpahan tällaisen syrjäisen ikäänkuin hupaisempi elää tällaisina häikänaikoina...

Siinä se nyt olikin, tuo kulkue. Monta heitä oli. He näyttivät valtaavan ja täyttävän, paitsi nyt maantietä, koko maiseman. Ja tuossa heidän virressään oli jotakin selkäpiihin käyvää:

— Lait pettää, hallitukset sortaa...

Mutta sitten:

— Huomispäivänä kansat on veljet keskenään...

Niin he menivät ja saivat kuin saivatkin Topias Aatsingissa syntymään sellaisen tunnelman, että he menevät mihin tahtovat, kauas, tulevaisuuteen... Niin he marssivat ja kulkueen etupää katosi tienmutkaan, rakennusten taakse. Sitten siellä kärjessä näytti syntyvän jotakin epäröimistä, hidastumista, pysähtymistä, vaikka takana, Topias Aatsingin kohdalla, yhä marssittiin. Ja yhtäkkiä räsähti pyssyjen ääni loppukesän kirkkaaseen ilmaan. Topias Aatsinki hätkähti kuullessaan kuulien vihellystä. Se oli jotenkin ikäänkuin sopimatonta... Mutta sitten hän rauhoittui, muistaessaan että hän ainakin oli syrjäinen, penkillä istuja...

Kulkue hajosi tuossa tuokiossa, niinkuin tuulispää olisi ottanut sen pelmuutettavakseen, kääntyi ja pakeni. Ja nyt Topias Aatsinki näki poliisimiehiä väkijoukon kintereillä pyssyineen ja patukoineen. Vielä räsähti kiukkuisia laukauksia kuin pitkiä piiskansiimoja ja patukat tavoittelivat hitaita ja laukeilevia...

Ja sitten Topias Aatsinki näki aivan lähellä juoksevan poliisin, joka patukka koholla etsi jotakin lyötävää. Mutta kaikki pakeni ja haihtui hänen edestään ja silloin hän äkkäsi penkillään istua töllöttävän Topias Aatsingin.

— Mikäs vahti sinä olet! hän karjaisi.

Topias Aatsinki ehti vain avata suunsa selittääkseen, että hän on aivan syrjäinen penkillä levähtäjä, kun hän jo tiesi miltä patukka maistui. Hän huomasi joutuneensa pyörteeseen ja se pisti hänen sisulleen jumalattomasti. Miten tällaista voi tapahtua! Hänhän istui vain penkillä... Mutta hidastelusta oli vain se seuraus, että patukka mäjähteli jälleen ja Topias Aatsingin oli turvauduttava kankeisiin jalkoihinsa.

Hän oli todellakin joutunut pyörteeseen. Myöhemmin hänet pidätettiin, kuulusteltiin ja tutkittiin ja kuljetettiin ruoattoman pöydän ääreen syytettynä osanotosta kapinaan.

Topias Aatsinki oli ylen ällistynyt. Hänhän oli vain istahtanut penkille. Ja se penkki oli näyttänyt aivan tavalliselta penkiltä... Hän oli kiukkuinen poliiseille. Hänellä ei ollut malttia ajatella, että sen hän teki tiimellyksen kuumuudessa, poikaparka... Sai sellaisen ällin, että tuo meinaa pelastaa nahkansa istumalla kavalasti penkille. Oli kukaties mikä tähystäjä tahi liikkeen päämiehiä...

Mutta eivätpä vain poliisitkaan tunnustaneet, että he ehkä olivat erehtyneet, vaan ajattelivat tyynesti ja johdonmukaisesti: mustelmia sinulla on, pamppua olet saanut, kapinan olet tehnyt...

Ja Topias Aatsinki raapi päätään, jossa asui ällistys. Eikö ehkä ollutkaan mitään penkkiä syrjäiselle katselijalle?

KAIKEN VANHAN KOHTALO

Hän oli komea vanhus, kookas ja pysty ja pitkäpartainen. Ensi silmäyksellä voi tulla ajatelleeksi, että mies oli pelkkää partaa, niin uhkeana se valui hänen rinnoilleen. Saattoi kuvitella, että se joskus viuhahtelee kuin hevosen häntä, kärpäsiä karkoittaen...

Hänen tutkivassa katseessaan oli lempeätä ankaruutta. Ääni oli oikea miellyttävä miehen ääni, tuollainen, jossa on metsän huminaa ja kirveen iskua hirteen...

— Minkälainen se on sieluntila, nuorukainen?

Antti Maa ei vastannut sanaakaan, vaan katseli häpeissään alaspäin. Hän oli varma siitä, että tuo tutkiva silmä oli nähnyt hänen lävitseen kuin lasista, nähnyt, että hänen sieluntilansa ei ollut häävi. Sillä Antti Maan nuorukaisen silmät olivat juuri niihin aikoihin äkänneet, etteivät maailma ja ihmiset suinkaan olleet kauniit. Elämä oli arveluttava asia...

— Sinun on tutustuttava Jeesukseen, poika, Jumalan karitsaan, joka pyyhki pois maailman synnit...

Maan Antti ei voinut mitään sille seikalle, että hänen mielikuvituksensa näki näyn suunnattomasta luutusta ja luuttuamisliikkeestä, joka puhdisti tuossa tuokiossa tämän maapalleroisen, joka kiisi rataansa avaruudessa...

Tuollainen mielikuva oli ehkä pahasta, ja ehkä partavanhus näki senkin, koska nyökytteli päätään surkutellen. Hätäkös hänellä! Tuollainen parta, joka viuhahti hevosen häntänä ja karkoitti pahat ajatukset kuin kärpäset... Suuri saarnamies, melkoisen kuuluisakin, joka hamasta nuoruudestaan, kymmeniä vuosia, ehkä jo puoli vuosisataa, oli kiertänyt kautta pohjolan, kylästä kylään, sanaa selittäen. Hän oli saanut saaliikseen ihmisiä, katuvia, kääntyneitä, parannuksen tehneitä. Hän uskoi Jeesukseen kuin johonkin henkilökohtaiseen tuttavaansa...

— Hänen verellään me olemme pestyt, nuorukainen...

Sitten hän kääntyi ja meni, yhä komea ja pysty mies. Monen moni nainen on kilmuillut hänen kaulassaan, tiesi paha maailma. Aina hän humusi maailmalla, mustalaisluontoinen mies, ja vaimo oli saanut hoitaa talon ja tenavat...

Mutta hän oli suositellut Jeesusta oikealla hetkellä Maan Antille, joka oli pelästynyt maailman pahuutta ja rumuutta. Oli tosiaankin vaivan arvoista yrittää tutustua Jeesukseen, joka oli elänyt niin monta vuotta sitten, mutta jonka askelten jäljet yhä näkyivät. Ehkä Jeesus voisi todellakin kaunistaa tämän maailman näköaloja...

Jeesus oli kyllä ennestäänkin tuttu Maan Antille. Jo sangen varhain hän oli tullut poikasta vastaan äidin ja muiden isojen ihmisten puheissa, katkismuksen ja raamatunhistorian sivuilla, rippikoulussa, ehtoollisen taiassa, jonka piti tehdä hänet aikuiseksi. Mutta Antti Maa ei ollut koskaan ennen pysähtynyt ajattelemaan Jeesusta enempää kuin uskontoakaan. Uskonto oli ollut hänelle kuin kaikki muukin isiltä peritty tavara, pelto ja karja, ja mitähän nurkkiin sattui jäämään, kun kuolleet haudattiin. Siinä se vain oli, perintö, eikä siinä ollut sen enempää ihmettelemistä...

Nyt Antti Maa ensi kerran paneutui ajattelemaan Jumalan olemassa oloa. Hän makasi pitkällään maan pinnalla ja ilmassa oli kesän mainioita hajuja ja taivaan sini näytti uljaalta. Kaiken tämän tekijä ei suinkaan ollut mikään sorrettava käsityöläinen. Ja kuitenkin hänen kohtalonsa ihmissilmällä nähden oli mitä kaamein ja surkuteltavin. Iät ja ajat hänen ympärillään surisi ihmisolentojen rukousten hyminä, hätääntyneitten huokaukset, anoen sitä ja tätä, onnea ja autuutta. Samaa iankaikkisesti, aina uusi sukupolvi mankumassa hyvyyttä. Eikä edes toivoa, että kuolema joskus vapahtaisi. Ei ihmettelemistä, että hänen mieleensä joskus on juolahtanut omituinen ajatus: elää tuokio ihmisenä ihmisten keskuudessa. Niin hän työskenteli kirvesmiehenä Galileassa, ja ryhtyi saarnaajaksi ja ihmeparantajaksi ja koki henkilökohtaisesti minkälaisen kohtelun hänen luotunsa antavat maajalassa kulkevalle Jumalalle...

Maan Antti syventyi lukemaan kirjoituksia Jeesuksen maallisesta vaelluksesta, Matteusta, Markusta, Luukasta ja Johannesta. Mutta hänen sisässään oli jo valmiina epäilyksen mato. Hän oli siitä omituinen, että kuljetti talonpoikaisen järkensä jopa kirkkoonkin, jossa esi-isät eivät olleet ajatelleet mitään, vaan ottaneet vain lakin päästään...

Heti alussa pisti hänen silmäänsä kuinka turhaan Matteus luettelee Jeesuksen sukupuun Aabrahamista asti. Sitten kuitenkin kävi ilmi, ettei Jeesus ollut sukua ei syntyä tälle suvulle. Marian sukupuun selvittelyssä olisi ollut enemmän meininkiä, mutta se heitettiin silleen. Epäilemättä turhamielisen kirjoittajan asiaankuulumaton opinnäyte...

Jeesuksen olo tavallisena ihmisenä, käsityöläisenä, sivuutettiin myöskin pelkällä maininnalla kaikissa kirjoituksissa. Ja kuitenkin tässä ajassa, joka epäilemättä oli huomattavasti pitempikin kuin hänen saarnamieskautensa, olisi ollut paljon mielenkiintoista. Miten hän tuli toimeen työnantajainsa kanssa? Minkälainen hän oli ammattitaidoltaan? Pystyikö hän hyvin nurkalle ja teki tiiviit saumat? Lieneeköhän katolisella kirkolla, joka kuulema harrastelee ristinpuun palasia ja sen sellaista, mitään jäljellä tältä Jeesuksen kirvesmiesajalta? Jeesuksen salvama talo tahi hänen nikkaroimansa sänky tai kehto olisi melkoinen nähtävyys...

Mutta työtätekevästä ihmisestä lienee vaikea kertoa. Kirveenisku ja höylän sihahdus ovat aina samankaltaisia...

Jeesuksen saarnamiesajoista kerrottiin sen sijaan melkoisen laveasti ja selostettiin hänen puheitaan, joissa yhä oli vaikuttavaa voimaa. Mutta Maan Antin mieleen pakkautui ajatus, että niinköhän tämä kristillinen kirkko lienee Jeesuksen totisia seuraajia. Jeesus ei missään mainitse, että sellainen mahtava järjestö olisi luotava ja koreanimiset kirkkoherrat ja arkkipiispat päästettävä valtaan. He tuskin olisivat sen yksinkertaisen ihmisen ystäviä, joka aikoinaan kävellä läpsytteli Palestiinan pölyisillä teillä ja puhutteli kalastajia ja maanviljelijöitä. Saarnatuoleista ja pappiloista hän ei koskaan puhunut sanaakaan...

Evankeliumien Jeesus vaikutti yleensä miellyttävältä ja sävyisältä ihmiseltä. Vain parisen kertaa hän Maan Antin mielestä tyylistään poikkeavasti lämpeni oikeaksi raikulipojaksi. Kerran hän punoi köysistä ruoskan ja pani tuulemaan, ja puhdisti kirkon rahanahnehtijoista ja -pyydystäjistä. Toisella kerralla hän ajoi riivaajat, jollaiset henget näyttivät siihen aikaan olleen maanvaivana vielä enemmän kuin nykyään, ja joiden käsittelemisessä Jeesus oli mestari, sikalaumaan, sillä seurauksella, että siat, ei enempää eikä vähempää kuin parisen tuhatta kappaletta, syöksyivät mereen ja hukkuivat. Ei kerrottu mitään siitä, miten sikain omistaja tähän tapaukseen suhtautui, mutta nykymaailmassa sellaisesta pyhää omistusoikeutta loukkaavasta teosta joutuisi epäilemättä ruoattoman pöydän ääreen...

Jeesuksen vaellus, jos hän samaan tapaan vaeltaisi, päättyisi nykymaailmassakin jollei ristille, niin ristikoitten taakse...

Jeesuksen elämä loppui kärsimysnäytelmään, josta kuitenkin piti koitua ihmiskunnalle siunaus, pelastus synneistä. Mutta Antti Maalle tämä kristinopin ydin pysyi kätkettynä. Ihmiskunnan raadollisuus, mennyt ja nykyinen, oli suunnaton. Jokunen litra viatonta verta ei vaikuttane niin suuria asioita. Sitä paitsi synti toisen vastuulla vivahti huijaukselta...

Nämä mietteensä ja muita samansuuntaisia Antti Maa kertoi vanhalle saarnamiehelle, joka ei koskaan laiminlyönyt sieluntilakysymystään, ja joka oli aina ymmärtänyt sen asian kalleuden, että nuori ihminen tuli pelastetuksi uskovaisuuden helmaan. Hän kuunteli kärsivällisesti mahtavaa partaansa haroen, mutta ilmeisesti surkutellen pimeyden vallassa vaeltavaa ja silmät kauhusta pyöreinä.

— Sinussa on riivaaja! huudahti hän hartaasti, kun nuori mies oli lopettanut hieman sekavan sanatulvansa.

Oli kuin partamies olisi nähnyt sen varmasti ja Maan Antti alkoi siitä hetkestä itsekin epäillä, että niin oli laita. Mutta samalla hetkellä se kiukutti häntä.

— Niin, hän sanoi, — eikä ole ketään, joka ne ajaisi ulos. Mutta se on ehkä onneksi. Nehän voisivat mennä sikoihin ja vahinko tulisi suureksi...

Vanhan saarnamiehen silmät saivat ankarimman ilmeensä.

— Poika, älä vaivu pilkkaan! Pilkkaajien osa on tulinen järvi. Ihmisjärjellä ei ole koskaan pitkälle potkittu ja sinä menet sillä mittailemaan raamatulta. Järki on peto, järki on peto!

— Se on kuitenkin ainoa valo, joka meille on annettu, sanoi Antti Maa hiljaa.

— Pieni tuiju se on maallisen, jokapäiväisen elämän askareita varten, että ymmärtäisimme kiertää vettä ja valkeaa... Mutta älä anna järkesi kasvaa pedoksi, joka syöpi kuolemattoman sielusi...

— Missä valo sitten on? kysyi Maan Antti.

— Pyhässä Sanassa se on ja uskossa, uskossa!

— Raamattukin on ihmisten tekemä, sanoi Maan Antti. — Ihmisten ihmisjärjellä. Olen lukenut, että kirkolliskokoukset neuvottelivat ja riitelivät kauan aikaa siitä, mikä lopultakin on raamattua...

Mutta vanhaa saarnamiestä eivät tällaiset asiat kiinnostaneet vähääkään. Vaikutti siltä, että hänellä on henkilökohtainen kosketus henkimaailmaan ja jumalolentoihin, ja että hän ennemmin epäilee jotakin kouraantuntuvaa kuin näkymättömiä. Hän silmäili Maan Anttia surkutellen kuin sokeaa, joka ei näe...

Hän haroi partaansa ja viittasi toisella pehmoisen näköisellä kädellään ensin ylös ja sitten alaspäin.

— Kenen käsialaa nämä ovat, taivas ja maa? Ei suinkaan ihmisjärjen?

— En tiedä, mutta eivät ne mitään todista Jehovan ja kristinuskon puolesta. Ja samaa käsialaa on ihmisjärkikin. Kaiketi sitä on käytettävä...

Vanha saarnamies pudisteli päätään.

— Että vältämme vettä ja valkeaa, siinä on järjelle töitä tarpeeksi. Järki on peto, järki on peto. Ei sitä ole ruokittava...

Hän lähetti lyhyen, kuuluvan rukouksen taivasta kohti, että Jumala ottaisi tämän pimeyden vallassa vaeltavan nuoren miehen järjen vangiksi. Siitä seuraisi iloinen Jumalan rauha...

Miten lienee, ajatteli Maan Antti. Millainen olisi sekin rauha? Ehkäpä tuon vanhan saarnamiehen olotila oli joltakin kannalta kadehdittava. Hän näytti elävän siinä vannassa vakaumuksessa, että maailmankaikkeudessa elää Isä, jonka tahdotta häneltä ei hiuskaan päästä putoa, puhumattakaan partajouhista. Olisi lohdullista tietää, että on tuollainen mahtava olento, jolta aina riittää silmäys puoleemme. Mutta Maan Antille oli vain autiota avaruutta, jossa taivaankappaleet kiersivät kehäänsä. Ei kukaan raottanut silmäänsä jos ihmisille tahi koko ihmiskunnalle kävi niin tahi näin...

Sillä paitsi kertomuksiin Jeesuksesta Kristuksesta, Antti Maa oli myöskin tutustunut tähtitieteellisiin ja geologisiin kirjoituksiin, ja oli taipuvainen uskomaan, että ihmisen esi-isä oli kerran teutaroinut hirmuliskona liejussa, kuljettanut elämän kipinää halki vuosimiljoonien, muuttuen, muuttuen, vaivalloisella matkallaan, keksien kerran hämärissä pyrkimyksissään raamatut ja kristinuskotkin. Tämä mahtavan pitkä näköala tuntui Maan Antista jollakin tavoin lohdulliselta. Sen valossa tuntui ymmärrettävältä, että ihmiskunta oli sellainen kuin oli. Ja syntyi myöskin toivo, että sellainen se ei ole aina oleva. Pitkä on taival siitä päivästä, jolloin esi-isä ryömi liejussa. Kristinuskokaan ei ole mitään pysyväistä, johon ihminen takertuisi ikuisiksi ajoiksi. Kristityn kasvoilla oli jo liian iän leima. Ja jokainen tietää miten vanhalle käypi, sanottiin jossakin kohdassa raamatuita.

Eikä Maan Antti puolestaan voinut muuta kuin ällistellä ihmisiä, jolla näytti olevan niin järkähtämätön luottamus kristinopin totuuksiin kuin tällä vanhalla saarnamiehellä. Etteivät vain tee sitä ajattelemattomuudessaan? Miksi saarnamiehen mielessä järki kuvasteli pedon kaltaisena?

Niin he elivät edelleen vakaumuksineen. Mutta saarnamies oli paljon vanhempi, ja vaikka hän kauan elikin, niin hänkin joutui lopulta todistamaan kuinka kaikki liha on kuin ruoho. Hänen oli jo vuosia sitten pitänyt heittää saarnamatkansa ja tyytyä elämään omaistensa parissa. Antti Maa meni häntä kerran katsomaan. Olivathan he aina olleet jonkinlaiset ystävykset.

Hän näki järkyttävän vanhuuden kuvan. Suuresta saarnamiehestä oli jäljellä vain ryppyinen haamu. Partakin oli pelehtynyt joutavaksi karvatukoksi ja elottomassa katseessa ei ollut järjen pilkahdusta. Hän repi lammasnahkaista peitettään, työnsi palaset suuhunsa ja söi ne. Peitteestä oli vain riekaleita jäljellä.

— Eihän sitä siltä mikä varjele, sanoivat omaiset puolustellen.

Antti Maalla ei ollut mitään sanomista. Mutta hän ajatteli kuinka tuo mies oli yli puoli vuosisataa saarnannut, jakuttanut ja vakuuttanut: järki on peto, järki on peto... Ehkäpä hänen rukouksensa oli kuultu. Itse hän ainakin näytti päässeen järjeltä jokseenkin rauhaan...

Mutta Jeesuksen nimen hän vieläkin mainitsi. Ja jäytäessään hampaattomin ikenin sitkeätä, villaista lammasnahkaa vanhus johonkin lomaan mumisi, Maan Antin järkytykseksi:

— Järki on peto...

Ja Antti Maa ajatteli, että hänen ikuinen Isänsä oli heittänyt palvelijansa liian kauaksi aikaa maan päälle.

AATUN MUISTIIN JÄÄNYT MUMMO

Lumi, paksut nietokset, oli huvennut olemattomiin ällistyttävällä nopeudella ja kasarmialueen hedelmätön hiekka oli kuivunut tuossa tuokiossa kevään taikuuden edessä. Hauskasti se ratisi rattaiden alla Aatun vedättäessä halkokuormaa saunarakennusta kohti.

Harjoituskentältä kuului komentoälähdyksiä. Aatu oli sanomattoman kiitollinen siitä, jollekin, kohtalolle, taivaan isälle, ettei hänen tarvinnut olla siellä. Sillä siellä oli helvetin esikartano. Loputtomasti asentoja kuivumaan, ojennuksia, niin perusteellisia kuin rakennettaisiin jotakin pysyväistä, niin äksyjä käännöksiä, että räkä poskelle roiskahti, jalalle, olalle, kunniantekoa ryhdikkäästi ohikäymällä... Ja jos satuit hairahtumaan, niin että pistit silmään rivistä, niin kersantin inhoittavat sormet saattoivat tarttua nenääsi ja vääntää vääntämistään. Niin tyhmä ukonkalstaani, ettei sanomalla uskonut, mutta osasipas ammattinsa: ihmisen kiusaamisen...

Huononlaisten jalkojensa vuoksi oli Aatua onnistanut. Hän oli päässyt hevosmieheksi, joka kyllä oli täällä olevinaan jotakin halveksittavaa. Työ, se ei sopinut tähän maisemaan ja ympäristöön, se ei ollut kunniaksi, ei ainakaan sellaiselle, joka palveli armeijassa... Tuhoaminen: sehän lienee näiden touhujen päämäärä...

Mutta Aatu oli kiitollinen saadessaan olla hevosen ohjaksissa, ja kuljettaa kuormia. Siinä oli sentään jotakin tapahtumassa, jotakin arvokkaampaa kuin asento, haihtuva ojennus, äksy käännös...

Tämän onnensa vuoksi Aatun mieli oli kuulas kuin keväinen taivas yllä ja samalla haikea, kun kaukana, kaukana pohjoisessa olevan kotiseudun kevät muistui hänen mieleensä. Siellä, leveällä lakeudella, kävellään pian karhin perässä...

Mutta niinpä äestelkööt! Aatu rallatti laulunpätkää ja jyrähdytteli puita pinoon. Reipas mieli ennen kaikkea...

Kun hän oli saanut kuorman puretuksi ja aikoi lähteä uutta noutamaan, niin saunarakennuksen portaille tulla tupsahti mummo, leveähkö ja lihavahko, ketterä, kirkasmekkoinen.

— Tule, sotamies, kahville! helähti iloinen ääni.

Sanat kuulostivat Aatun korvissa hyvin lystikkäiltä. Sillä tämä Sauna-Kaija, saunojen ylihoitaja, pyykinpesijä, mikä lienee ollut, kuului olevan muukalainen. Mistä lienee ollut Venäjänmaalta. Sotasaalismuoriksikin Aatu oli kuullut häntä sanottavan...

Aatu meni mummon jälessä, vaiteliaana, arasti myhäillen. Oudot ihmiset saivat hänet aina ujostelemaan kovin, varsinkin naiset, joita hän suorastaan pelkäsi. Mitä lienevät olleet outoja otuksia, kavalimpia eläimiä maanpäällä...

Muukalaisella Kaijalla oli täällä oikein oma saunakamari, pieni nurkkakoppero, jossa kukkaset kasvoivat ja rehoittivat purkeissa ja kirkasväriset vaateverhot peittivät vähäisten huonekalujen kalsean köyhyyden. Ja kahvi höyrysi kupposissa ja vehnäleivokset leventelivät ja täyttivät kääpiömäisen pöydän.

Sauna-Kaija pajotteli kaiken aikaa. Eikö täällä ollut ikävä? Koti kaukana ja vähänhän täällä oli tyttöjäkin, oikeastaan metsän korvessa... Aatu nyökytteli. Ikävä, niin se oli totinen asia. Kyllähän täältä lähtisi toista käskyä odottamatta...

Niin meni kahvinjuontituokio. Ja sitten Aatu alkoi hätäillä, että hänen olisi lähdettävä. Jos herrat huomaavat, niin silloin piru nokkii...

Mutta mummo nauraa kihersi. Kovin arka tämä sotamies oli, nahkapoika... Ei ollut kiirettä mihinkään! Hän kyllä tukkii vaikka minkälaisen sotaherran suun... On hänellä ennenkin ollut täällä sotapoikia vieraina, ystäviä. On hänellä niiden kuviakin, siviilin menneiden. Eikö sattunut olemaan tuttavia?

Ja mummo otti esiin käsilaukkunsa, pullevan ja raskaan, ja levitti näkyviin kuvakokoelman. Vieraita, nuoria naamoja. Toisilta mailta ne olivat kuin Aatu.

Mutta kesken kuvan katselun Aatu äkkäsi Sauna-Kaijan änkäytyneen aivan lähelle. Rintaan se painoi pään ja nauraa kihersi, kehräsi kuin kissa. Vai oli pojulla ikävä! Voihan Kaijakin antaa lohtua, kun oma äiti oli kaukana...

Aatu aivan kauhistui ja pyrki halukkaasti irtautumaan syleilystä. Hän aavisteli, että Kaijan äitinä olemisessa oli jotakin outoa ja liikaa... Ja hän oli kamalan vanha, harmaatukkainen ja ryppyinen. Suukin, epäilemättä roskisuu hammaspiikkeineen... Vaikka voihan se olla synkkä aukko nuoremmallakin!

Ikä siinä lienee tosiaankin ollut päätekijänä, että muorissa, hänen ystävällisyydestään huolimatta, oli jotakin aivan kauhistavaa. Ennemmin vaikka ne naiset, jotka olivat änkäytyneet Aatun rattaille asemalla. Ne joivat maitoakin, jota hän oli hakemassa kasarmille, Aatun vastalauseista välittämättä. Ja sitten tuli päälle päätteeksi kapiukkoja vastaan. Se oli hirmuista, sillä kyydille otto oli luvatonta, puhumattakaan ruunun maidon varastamisesta, joka sekin oli selvästi nähtävissä. Sillä tyttöjen turpa oli maidossa kuin vasikalla, eivätkä ne niitä pyyhkineet... Mutta Aatu pääsi pälkähästä pelkällä säikähdyksellä, kun ne kapiukot ottivat ne neidit hoteisiinsa, eivätkä siinä onnessaan tulleet syyttäneeksi ajomiestä mistään...

Hevosmiehenä oleminenkaan ei suinkaan ollut vaaratonta. Siinä näkyi joutuvan mihin sattui... Nykyhetkellä kauhistunut Aatu sai ponnistaa kaiken voimansa ja taitonsa päästäkseen irti Sauna-Kaijasta. Lopulta se onnistuikin:

— On siinäkin sotamies! kihersi Kaija nauruaan, mutta silmissä oli jo kylmä tuikahdus. Hän oli loukkautunut, mutta silminnähtävästi taisteli tätä tunnettaan vastaan.

— Otahan vielä kahvia!

— En uskalla enää viipyä...

— Kah, mitään se ei uskalla! No, sano edes jollekin toverille, sano kahdenkesken...

Aatu lupasi ja kömpelöi kiireesti tiehensä. Hän huokaili helpoituksesta kuin suuresta vaarasta pelastunut. Ja mitä hänen pitäisi sanoa jollekin toverille? Sekin oli jäänyt hämäräksi...

Ehkäpä hän kuitenkin ymmärsi, niin arka ja tyhmä ja huono sotamies kuin olikin. Ja hän piti lupauksensa.

Kun sotamies Ristiharju eräänä iltana käveleskeli komppanian käytävällä ja noitui ikäväänsä ja lointeli, ettei ole edes tyttöjä, niin silloin Aatu muisti Sauna-Kaijan. Hän tiesi, että Ristiharju oli tunnettu hurjaksi mieheksi, syömäriksi ja viinanjuomariksi ja tyttöjen häntyriksi. Ehkäpä... Niinpä Aatu nykäisi häntä takinhelmasta ja kertoi hänelle Sauna-Kaijasta. Ristiharju kuunteli, pudisteli päätään ja syljeskeli.

— Älä, älä! hän epäili. — Onko siellä sellainen?

Ja sitten hän päätti.

— Katsotaan! Ranttu kuohari ei saa työtä...

Illalla hän laittoi ukonkuvan vuoteeseensa, nykäisi lipposet jalkaansa ja astui ulos akkunasta. Kun hän yöllä palasi, niin hän herätti Aatun ja työnsi tämän kouraan pari rasvaista piirakkaa.

— He! Terveisiä! Syö...

Hän syödä mutusteli itsekin ja istui sänkynsä laidalla lyhyelle levolleen valmistautuen. Hän pudisteli päätään ja tupisi:

— Eri muori! Hirviän kauhia! Mutta onpahan jotakin muutetta...

Niin vanhasta Sauna-Kaijasta tuli nuoren sotamies Ristiharjun ystävätär. Saunalle, Kaijan luokse, hän meni aina kun ei ollut mihinkään muualle menemistä. — Siellä saa ihmismäisen kohtelun, kehui hän. Ja siellä hän sai muutosta ja höystettä yksitoikkoisiin ruununleipiin, ja se merkitsi hänelle paljon, ruoantuntevalle miehelle. Saipa hän sieltä pennosen rahaakin tingantullen, elokuviin, iltamiin, nuorten retkille, joille Sauna-Kaija itse ei enää ollut sovelias...

Olipa Sauna-Kaija ajomies Aatullekin jonkinlainen ystävätär. Tuon tuostakin halkokuormaa tuodessaan Aatu sai kutsun kahville. Mummo nauraa kuhersi ja hänen silmänsä tuikkivat merkillisen kirkkaina.

— Se sinun Ristihurjasi! nauroi hän. — Monenlaisia teitä on...

Sauna-Kaijan suussa harju muuttui hurjaksi ja se pantiin kyllä merkille, ja sotamies Ristiharju sai siitä pitäen kulkea Ristihurjana.

Mummo muisteli Aatulle mielellään miten monenlaisia sotamiehiä pataljoonassa oli ollut, jo niissäkin, jotka hän oli tuntenut, joiden ystävätär hän oli ollut. Hän katseli valokuvia, mainitsi nimiä, muisteli ominaisuuksia ja huokaili:

— Missä he lienevät, poikaparat? Muistanevatkohan Kaijaa?

— Muistavat varmasti, muistavat toisinaan, ajatteli Aatu, joka yhäti katseli vanhaa naista eräänlaisella kauhulla. Ei voinut kuvitella, että Aatukaan häntä koskaan unohtaisi, vaikka hän ei ollutkaan niin läheinen... Millainen muori! Kokosi suomalaista sotaväkeä omiin kokoelmiinsa, vuosiluokan toisensa jälkeen... Se oli hänen elämäänsä. Se oli sangen rikasta nuorista miehistä... Hänen oli niitä helppo onkia kasarmialueen hiekkaisilta kentiltä, ikävöitseviä ja köyhiä nuorukaisia yhä paisuvaan kokoelmaansa. Joskus tuo iloinen ja leppeä Sauna-Kaija kuvasteli Aatun mielensilmässä eräänlaisena hämähäkkinä, harmaana, himokkaana, leveäperäisenä, pyydystäjänä, joka kärsivällisesti odotteli verkkojensa ja seittiensä keskellä...

Niin kuluivat sotapalveluksen päivät, nuo hitaat, joskus iankaikkisuuden pituuden mieleen tuovat, kultakin loppuun. Tuli hetki, jolloin niin Aatu kuin Ristihurjakin marssivat siviliin. He vilkaisivat viimeisen kerran saunakamarin akkunaan, näkivät vielä viimeisen kerran tuon merkillisen mummon kasvot verhojen välissä, kiihtyneinä, oikeinpa punastuneina, silmissä kimmeltelyä ja pisartelua... Sillä siinä he menivät, pojat, iäksi, omalle maalleen, tuntemattomuuteen...

Mutta muutaman viikon kuluttua marssi uusi komppania alokkaita sisään kasarmin portista. Ja jälleen Sauna-Kaijan kasvot pienen akkunan takana puunsivat innostusta ja hänen silmänsä vilkkuivat virkeinä. Sillä siinä he tulivat, pojat! Siinä jossakin marssi hänen tuntematon tuttunsa... Oli iloista tietää, että voisi tarjota jollekin, joillekin pisaran lohtua kasarmielämän yksitoikkoiseen ikävyyteen. Oli hyvä lohduttaa ja tulla lohdutetuksi ja painaa oma kuvansa lähtemättömästi nuoriin ihmismieliin...

METSÄKISSAN TARINA

Se oli harmaan ja valkoisen kirjava uroskissa, ja se valkoinen ei ollut mitään posliinin hohteista. Sillä se ei ollut enää nuori ja se rakasti lepoa ja lämmintä, ja piisin tuhka ja noki olivat jättäneet sen turkkiin merkkinsä. Mökin eukko natusteli hampaattomin ikenin sille valmiita puruksia ja kahdesti päivässä sen kuppi täytettiin lypsylämpimällä maidolla. Silloin se hyrisi tyytyväisenä niinkuin mökin ihmisvaari saatuaan tosiväkevät piipunperskat poskeensa...

Sillä oli kertakaikkiaan ne kuuluisat kissanpäivät...

Pysynee ikuisesti kätkettynä mitä oikein tapahtui sen kissanpäässä ja sydämessä. Se esiintyi muutaman päivän muorin murheeksi äreänä ja tyytymättömänä. Se tuskin lipaisi lypsylämmintään ja viuhautteli äkäisesti pitkää häntäänsä, noitui.

Ja sitten se niitänimiään käveli kevätkosteaan metsään, eikä enää koskaan palannut pankolleen ja lypsylämpimän maidon ääreen. Se eli metsässä, joka näin kesäisin oli täynnä riistaa, typeriä, tirskuvia lintusia pesineen, vikiseviä hiiriä, jäniksen poikasia, mitä tahansa. Se sai yllinkyllin tuoretta lihaa, juuri tapettua, omin kynsin tapettua, ja valkoisen maidon asemesta punaista lämmintä verta. Se vahvistui ja sen tuhruinen turkki puhdistui. Se metsittyi metsittymistään ja kulki missä tahtoi, kuten ainakin vapaa eläjä.

Jos se joskus näki ihmisen, niin se juoksi tiehensä viuhautellen halveksivasti pitkää häntäänsä. Tahi se karsaisi puuhun nopeana kuin ajatus ja tuijotti sieltä kuin pahahenki, hehkuvin silmämunin.

Unenomaiseen menneisyyteen häipyi nopeasti aika, jolloin se oli elänyt aljona, laiskana, likaisena, antia odottavana, ihmiskosketuksen myrkyttämää antia...

Nyt se oli metsäkissa, villikissa, vapaa ja itsenäinen. Se kulki ja pyydysti, ja oli kaiketi onnellinen.

Mutta pohjolan kesä ei ole pitkä. Tuli kylmyys ja pimeys, sade ja lehtien variseminen. Metsä alkoi autioitua. Lukuisat muuttolintuset lähtivät, nuo onnelliset ja elämänsä hyvin järjestäneet, jotka haluavat elää ainaisessa kesässä. Mutta metsäkissalla ei ollut siipiä...

Tiaisparvi äänteli hätäisesti ja alakuloisesti ja tikka koputteli synkeästi, tuo puutyöläinen, etsien lymyävää toukkaa, ja raskaasti havisi metsälinnun siipi märässä metsässä. Eloon jääneet jäniksen poikaset olivat kasvaneet voimakkaiksi ja viisaiksi, kinttuihinsa luottaviksi. Lisäksi metsässä juosta vohlusi hirveitä koiran vouhakkeita, ja siellä pamahteli, pamahteli. Ihminen ei ollut nyt mikään antaja, vaan kilpailija niukasta riistasta. Surutta se olisi nyt iskenyt kumman pitkän kyntensä metsittyneen kissan sydämeen, ellei tämä olisi ollut niin viisas ja varovainen, äänetön hiiviskelijä.

Aina se sentään onnistui saamaan osasensa lämmintä lihaa, juuri tapettua, omin kynsin tapettua. Aina sen tielle osui joku pieni eläjä, joka sai luovuttaa sen ainoansa, jotta metsäkissa eläisi edelleen...

Mutta talvi tuli täydellä todella. Pakkanen puristeli maan routaan ja sitten tuli paljon pehmeätä lunta, jossa kulku oli vaivalloista ja ikävästi jälkiä jättävää. Yhä autiommaksi kävi metsä. Tiaisparvetkin olivat kadonneet, kaiketi ihmisapua etsimään, ja tikka kaiveli synkeänä kuivaa ruokaa, käpyjen siemeniä. Metsäkanat ja teeret olivat viisaita, lentäviä ja lumeen lymyäviä. Turhaan sai kissa niitä katsella, leuka väykähdellen. Se kärsi nälkää ja vilua. Mutta joskus se sentään sai kipenen lämmintä lihaa, omin kynsin pyydettyä, jotta voisi elää ja kärsiä edelleen.

Nukkuessaan kylmään kohmettumaisillaan jonkun niittyladon heinissä, sen mieleen kohosi unikuvia hohkavasta lämmöstä nokisella pankolla ja lämpimästä maidosta, josta nousi tuoksu sieraimiin. Silloin se heräsi ja naukaisi surkeasti ja nosteli käpäliään, joissa kylmä pahimmin tuntui.

Ylen autiota ja äkeää oli talvisessa metsässä, lopulla uhkailevaa. Vain ihminen, metsäkissan entinen herra, eli sielläkin miten tahtoi. Pakkassäässä kajahtelivat kauas kalahtelevat iskut ja muut monenmoiset äänet, ja kauhealla ryskeellä kaatuivat puut. Oli kuin tuo voimallinen olisi saapunut vartavasten perinjuurin hävittämään kissan uutta ja suurta, joskin nykyisin kolkkoa kotia...

Se viuhautteli äkäisesti pitkää häntäänsä, sen silmämunat hehkuivat ja se kulki kulkemistaan, etsien rauhallisempaa kolkkaa asuakseen. Toki metsässä oli laveutta tässä maassa...

Ja silloin tällöin sillä oli onni sammuttaa joku elämänkipinä ja sytyttää sillä omansa lepattamaan. Mutta pitkiä olivat rupeamat ja armottomana ahdisti vilu.

Talven laajalla kämmenellä, jossa ei pitkiin taipaleisiin näkynyt mitään elämän merkkejä, ei hiirenhyppyä, oli kuitenkin vielä tarjolla metsäkissalle oikea isän anti. Kuljeskellessaan pakoon puun kaatumisen ryskettä, se yhdytti jäätyneen metsäpuron, jonka jäänalainen veden solina ikäänkuin lupasi, että jotakin on vielä tuleva, jotakin parempaa ja leppoisampaa. Siellä oli myöskin heinäkasa, suova, josta nousi ohut huuru, ja joka sai kissan heti kyyristymään luontevan saalistajan asentoon.

Sattui tosiaankin niin, että kaksi talvisen metsän seikkailijaa, entistä ihmisaljoa, kohtasi täällä toisensa.

Heinäsuovan sisässä asui jäärä. Joskus kesällä sen pässinpäässä oli syntynyt samansuuntaisia tuumia kuin kissan sydämessä keväällä. Se oli eronnut laumastaan ja kuljeksinut kauas, metsittynyt, välttänyt onnekseen vaanivat vaarat ja ratkaissut talven tuoman kauhean pulman alkamalla haukata heiniä puronvartisen suovan kupeesta. Se oli syönyt itsensä suovan sisään, ja nyt sillä oli omituinen luola-asunto talven tuimuutta vastaan. Se oli selvinnyt paljon paremmin kuin kissa. Seinät tarjosivat syötävää ja janoon sopi haukata lunta. Heinäluolassa oli melkoisen lämmintäkin ja sitäpaitsi sen turkki oli kasvanut valtavasti villaa keritsevän käden välttäneenä...

Mutta nyt lähestyi vieras metsittyneen jäärän rauhan majaa. Kissa oli jo päässyt selville huuruavan heinäläjän arvoituksesta, ja sen leuka väkätti ja häntä viuhahteli vihaisesti.

Saalista! Sitä näytti nyt olevan liiankin valtavasti yhdeksi kertaa... Oli sitä nyt siinä sellaiselle, joka tyytyisi hiireenkin. Mutta kissa oli hyvin nälissään. Tuskin mikään oli sille liian suurta sillä hetkellä. Se lähestyi lähestymistään. Jäärä jo huomasi sen luolansa suuaukolta ja pudisti varoittavasti päätään ja polki jalkaa. Se ei nähtävästi aikonut antautua taistelutta.

Kissa lähestyi lähestymistään, varovaisesti, kyyryssä. Ja sitten se ampaisi kuin pahahenki pässin kurkkuun. Se sai vain suunsa villoja täyteen ja sen raatelevat kynnet tuntuivat hukkuvan samaan villan paljouteen. Mutta epäkäytännöllistä oli pässin puskeva niskavoimakin tätä vastustajaa vastaan. Se sai vain tyytyä yrityksiin ravistaa päällekävijä irti, yrityksiin litistää se majansa seinää vasten.

Siitä sukeutui hirmuinen, pitkäjäykkinen kamppailu. Villat ja heinät pölisivät. Pässi päkätti hädissään ja kissa murisi murhanhimosta. Vähävähältä sen hampaat ja kynnet tunkeutuivat suojelevan villakerroksen läpi ja tekivät tehtävänsä. Taistelu päättyi pässin kuolinkamppailuun. Henkitoreissaan se teutaroi heinäluolansa lattialla. Mutta lämpimän veren maku antoi näännyksiin otelleelle kissalle uusia voimia. Se naukaisi voitokkaasti ja tarkasteli saaliinsa raukenemista. Oli siinä nyt tosiaankin saalista pienen hiiren pyydystäjälle!

Niin alkoivat kissalle lihapäivät. Heinäluola tosin jäähtyi pian, kun sen asukkaasta oli tullut vainaja, jonka ruumis jähmettyi ja jäätyi hiljoilleen ja kului kulumistaan. Sillä kissalle kelpasi nyt kylmä ja jäätynyt lihakin. Nälkä neuvoi...

Niin se eleli ja torkkui ja uneksi saaliinsa ääressä. Runsas ravinto teki sen vahvaksi kylmyyttäkin kestämään. Sitäpaitsi ilma oli lauhtunut. Vahvat pilvet tuiskuttivat lunta, johon koko maailma näytti hukkuvan.

Metsäkissa torkkui ja uneksi heinäluolassa suuren saaliinsa ääressä, metsän huoatessa raskaasti tuiskutuulen kourissa. Äkkiä se havahtui pehmeään mätkähdykseen. Joku oli pudonnut lumeen, joku lähestyi sen asumapaikkaa ja suurta saalista...

Torkkuva kissa oli tuossa tuokiossa täynnä elämää ja hyppyynvalmiutta. Sen silmät paloivat vihreinä ja keltaisina.

Ja tuossa tulija jo oli ovella, suuri lintu, haukka, kanahaukka.

Silläkin oli ollut omat elämänhuolensa, samat kuin kissallakin: talvinen autius, riistan puute, nälkä. Päästäkseen pälkähästä se oli lähtenyt pitkälle matkalle kaukaa pohjoisesta ja lentänyt lentämistään. Nyt tuisku oli sen yllättänyt ja se oli pudottautunut umpimähkään alas, tuo uuden elintilan etsijä...

Se oli väsyksissä, ja siinä vieressä näytti olevan jotakin suojaa, koloa, mihin ryömiä. Mutta siellä olikin jo entinen asukas suurine saaliineen. Ja tuo palavasilmäinen tuli oitis pallona päälle. Haukka kerkesi kuitenkin levittää siipensä ja kauheat kyntensä hyökkäystä torjumaan. Taistelu, saalis, oli sille tervetullutta...

Onnekseen se sai kynsillään mainion otteen päälle syöksyvän kissan päästä ja kouristi, kouristi. Mutta kissa heittäytyi selälleen ja sen kynnet raatelivat linnun vatsaa ja siipiä kauhealla tavalla, että höyhenet pölisivät pilvenä. Taistelijat olivat yhtenä pemisevänä höyhen- ja karvakeränä lumituiskussa. Välistä tuo sähähtelevä kerä tempoili ilmaankin haukan siipien kannattamana. Verta pisarteli hangelle, sillä kaiken aikaa tekivät kynnet työtään, hetkeksikään hellittämättä.

Haukka oli hätää kärsimässä, mutta se vain tiukensi otettaan kissan pään ympärillä. Vihdoinkin saalis! Olisipa päässyt sen niskaan ilmasta...

Se iski silloin tällöin nokkansa raatelevalla kuokalla, viimeisillä voimillaan. Mutta jo oli kissan silmä pullahtanut ulos kuopastaan, jo sen kynnen raapaisut heikkenivät. Ja sitten se herposi kokonaan kuin laukaistu jousi.

Se makasi vainajana lumella ja haukka tarkasteli sitä hetken, kääntyi sitten selin ja ampui siihen kalkkimoskaa, halveksintansa merkkinä.

Mutta se oli haukankin viimeinen tajuinen teko. Se vuoti verta ja sen toinen siipi oli rusentunut liikuntakyvyttömäksi. Taistelu oli ollut sillekin viimeinen...

Se alkoi tuskissaan ryömiä lumessa, omituista, päätöntä kulkua, pientä ympyrää. Se ryömi ja ryömi ahkerasti, kuten johonkin kiireissään, mutta yhä vaivalloisemmin ja hitaammin. Ja veri punasi sen kulku-uraa. Lopulta se pysähtyi kokonaan ja tuisku alkoi peittää sitä. Ensialuksi lumihöytyvät sulivat haukan ruskeanharmaassa höyhenistössä, mutta sitten ne säilyttivät muotonsa, ja pieni lumikumpu jäi osoittamaan elintilan etsijän lepopaikkaa.

Samoin oli kissankin käyvä. Mutta se lojui suovan vieressä, suojaisessa paikassa, ja se katsoi vielä maailmaa tyhjällä silmäkuopallaan ja sen avoimen kidan raadelleet hampaat hymyilivät kaameata hymyä... Ja heinäluolassa oli sen suuri saalis, puoleksi raadeltu jäärä. Lumihiutaleita eksyi senkin turkkiin, ja silloin näytti kuin olisivat sen jäätyneet hartiat hytkyneet pidätetystä naurusta...

Mutta kun tuisku alkoi hellittää, silloin jo kuului korpin koikahdus yläilmoista, ja jossakin korven kätkössä kohotti kettu vainuavan kuononsa...

Jos elämän liekki jossakin tupsahti sammuksiin, niin se teki sen vain ravitakseen niitä, jotka eivät olleet vielä sammuneet.

Niin jatkuu kiertokulku.

VIERAILU

Maa viuhtoi rataansa avaruudessa ja käänsi kuvettaan.

— Mitä se siitä käännellee? aprikoi Aatu Maa kuin jotakin syvästi huolestuttavaa asiaa. — Mutta liike kuului olennaisesti elämään. Nainenkin kieputteli lanteitaan matkien Äiti Maata, joka sekin vilkutteli pyöreitä kupeitaan, ties kelle, ja tuli nyt siinä puuhassaan heittäneeksi Maan kylän yön pimeyteen, heikkoon tosin ja hämyiseen, elokuiseen.

Aatu Maa tallusteli yönhiljaista maantietä, jonka molemmin puolin oli asumuksia ja vainioita. Kypsyvä ja kypsä vilja antoi oman hajunsa loppukesän lauhaan yöhön. Niin, viljaa ihminen vielä söi, söi ja sonti. Mutta kuinka kauan? Kovin nopeasti, yhä kiihtyvällä vauhdilla näytti maailma olevan muuttumassa. Huomispäivänä pusertelee ehkä tehdaslaitos kivestä leipää tahi jotakin, joka käy leivästä. Ja mitä silloin tehdään maanviljelijällä? Maailma ja ihmiselämä muuttui ihan silmissä. Johonkin oltiin menossa, ja tietysti päin helvettiä. Eihän ihmisluonto muuten olisi taipunut sitä pelkäämään niin kauan ja niin hartaasti...

Aatu Maa pysähtyi kirkon ja kirkkomaan luona. Tuuheissa lehtipuissa kävi kuiskaus ja havina ja niiden latvuksissa hämäryydessä lepattelivat nahkasiipiset yököt. Sankaripatsas pystöili melkein puiden ja kirkon korkuisena ja aikoi kivisyydessään uhmata aikaa. Mutta sen vieressä seisoi vaatimaton, puinen, tyhmännäköinen vaivaisukko silkkistormi päässä ja käsi väsymättä ojennettuna kuin honganoksa. Aatu Maa kunnioitti sitä erityisesti siitä syystä, että se oli ainoa läpirehellinen mies koko Maan pitäjässä, koko maaherran läänissä, ehkäpä koko laajassa Suomenmaassa ja kukatiesi maapallon kaikilla kupeilla. Kolikkoakaan se ei kätkenyt...

Aatu Maa kääntyi portista kirkkotarhaan. Siellä etempänä, suhisevien puiden alla, oli hänen sukunsa hautamerkki, muhkea kivi sekin toisten muhkeitten joukossa. Se pystyi todistamaan ohikulkijalle, että Maat olivat merkinneet jotakin tässä pitäjässä...

Elävä, lihassa kulkeva Maa seisoi kiven luona ja ajatteli, että kelpaa niiden nyt virnistellä siellä maanpovessa. Huokeasti ne olivat saaneet vanhojen tervaskantojen maineen eläessään aikaa, jota oli helppo elää. Vuosikymmeniin ja satoihin ei maailma ja elämä juuri järkähdellyt. Jo ennen heitä oli maanviljelys keksitty ja nauta pantu lypsämään ja hevosensuku orjuutettu. Paina sahrat kamaraan ja tuherra tervaa männiköissä, eikä mikään uusi ollut sinua vaivaamassa, ei ehkä edes ajatuksena, joka juuri voi olla rasittavinta... Kun väsyit niin piiloon puiden juurien pariin. Mutta nyt ei maailmassa ollut mitään pysyväistä, ei edes sillä pienellä ojelmuksella, jonka yksi sukupolvi eli. Et voinut edes turvallisesti ajatella, että kerran makaat tuon kiven juurella ja veli mato syöpi sinut makeaan suuhunsa. Sillä kuuluihan jo kerskauksia, että ihmisliha voitiin haihduttaa maanpinnalta niinkuin kaste haihtuu, koko tähän asti niin mahtava maa voi raueta tyhjyyteen anturain alta. Sellaiset voimat oli saavuttanut ihmishenki, joka aivan äskettäin tunnusti olevansa vain vaivainen mato ja matkamies...

Aatu Maa istahti ruohikkoon sukunsa hautakiven lähistölle. Hän oli hyvin rasittunut ja huolissaan. Ehkäpä siihen seikkaan oli osaltaan vaikuttamassa myöskin ahkera seurustelu pullojen parissa. Mutta pullokin on ihmiselle annettu, tahi hän on sen keksinyt pahan päivän varalta. Ja Aatu Maa tunsi olevansa sukukuntaa, joka vaelsi hirmumyrskyssä, kun taasen nuo läheiset esi-isät olivat eläneet elämänsä kuin poutaisen kesäpäivän...

Miten he olisivat suunsa panneet, nuo menneet tervaskannot, jos heiltä olisi viilletty palasia Maan maasta, metsää ja vainiota, asutukseen, niinkuin sanotaan. Etoi se hänenkin mieltään, ja riitti myrskynmerkiksi, vaikka hän olikin maanmoukaksi suuripiirteinen mies ja levitti joskus ajatuksensa kuin siivet maapallon kummallekin kupeelle ja sinkosi ne irti siitäkin avaruuden laajaan kylmyyteen. Mutta eihän se muuttanut sitä seikkaa, että isäntiä ja rajoja ei ollut enää maanpinnalla. Tahi missä ne olivat? Ei ainakaan Maan talossa. Sillä myynyt hän ei ollut esi-isiensä perintöä. Se oli väännetty hänen käsistään. Niinköhän vääntänevät ihmiskunnan käsistä koko maapallon? Vain tupsahdus ja melkoisesti kipunoita...

Tuuli huokasi ylhäällä puiden latvustoissa ja yksinäinen lepakko lepatteli. Jostakin kylänraitilta kuului juopuneen hihkaisu. Kosteus uhoi ruohosta Aatu Maan takamuksiin sieltä alhaalta, jossa esi-isät irvistelivät hammastynkineen tahi saattoihan niissä olla vahvahampaisiakin, kovan leivän ja ruotojen purijoissa...

— Olisi soma saada niistä joku ylös maanpinnalle, ajatteli Aatu Maa. — Näyttää sille nykyistä ja puhutella kasvoista kasvoihin. Kysäistä ehkä, miltä vaikutti sillä puolen. Sama elämänliekki oli tieteen todistuksen mukaan lepatellut satojatuhansia ja miljoonan vuotta, mutta kovin usein se muutti kuorta, muuttui ikäänkuin aivan uudeksi. Esimerkiksi ihmisen suvun kohdalla voi korkeintaan kolme neljä perättäistä liekkiä olla samalla kertaa palamassa. Olisi tosiaankin mielenkiintoista saada joku kaukainen esi-isä toviksi katsastamaan miltä hänestä näyttää tämä etupää, jota hän osaltaan oli ollut työntämässä tulevaisuuteen. Tahi ei kovin kaukainen. Hän voisi olla nykyajassa tyhmistynyt kuin pässi, etkä hänestä mitään kostuisi. Eikä kovin läheinenkään. Isäukko oli kätketty tuonne vain jokunen vuosikymmen sitten, elettyään viimeiset aikansa tyhmistyneenä ja tuskitellen.

Ja Aatu Maan mieleen nousi muistikuva isoisästä. Vahva mies kuin hirsi, harmaata partaa, kasvoilla hymyä ja naurua ja hyvyyttä kuin auringon loistetta, kun hän taputti polvenkorkuista poikaa päähän ja kertoi juttuja, jotka poikanen oli unohtanut. Isoisä oli nyt maannut maanmullissa vähää vaille puolisataa vuotta. Mutta tuo vanhempi Aatu tuntui nykyisestä Aatusta ihmeen tutulta. Niin paljon hän on hänestä kuullut, niin hyvältä oli tuntunut hänen taluttava kätensä Maan vanhan talon pihamaalla. Ja kuitenkin tuo vanha Aatu oli ollut aivan toisen aikakauden mies ja niinhän lienee osittain hänkin. Siksi kaiketi elämä oli käynyt hänelle tuskastuttavaksi ja arveluttavaksi asiaksi. Kaukana, kaukana oli tuo kesäinen päivä, jolloin hänen lapsenmieleensä oli jäänyt erään vanhan miehen hahmo. Mihin ne kaikki vuodet lienevät häipyneet ja miten kuluneet? Joskus oli elämä kangastellut hyvin suurena ja vaivanarvoisena asiana ja nyt oli kädet kuin tyhjää täynnä. Mutta ehkä oli kylliksi siinä, että elämä jatkui. Oli jatkunut hänenkin kohdallaan. Hänkin oli osaltaan työntänyt tulevaisuuteen jälkeläisiä kuin mitäkin tuntosarvia. Senhän osasi kaikki elävä. Nautinnon pisara houkutteli. Lupailee, lupailee, lupailee: sellaista on elämä...

Kuu oli noussut punaisena pallona taivaanrannan takaa ja heitti kummitusmaisen valonsa hämärälle ja hämyisälle hautausmaalle, lainavalonsa, joka sekin oli kotoisin runsaskätisestä auringosta...

Niin, melkein puoli vuosisataa oli vanhempi Aatu Maa jo maannut tuolla alhaalla painava kivi rinnan päällä, ettei hän vain tulisi jälleen lähteneeksi elävien ilmoille. Sellaiseksihan oli selitetty hautakivien synty...

— Mitähän jos kutsuisi hänet, sanoi Aatu Maa ääneensä itsekseen. — Aikaa heillä lienee...

Ja elämässään kiusaantunut, melkoisen humalainenkin, Aatu Maa ryhtyi todellakin, ei enempään eikä vähempään, kuin manaamaan ylös haudastaan esi-isäänsä, ukkovaariaan, elokuisessa, lauhassa yössä. Hän nojasi selkänsä vahvaan valkotuohiseen koivunrunkoon ja aloitti työnsä kuun hämyisässä aavemaisessa valossa, ja puiden ja pensaitten ja patsaitten mustien varjojen keskellä.

Hänellä oli jonkin verran tietoja sellaisista asioista. Hän oli joskus pitkinä puhteina tutkinut rotanverellä kirjoitettua mustaa raamattua ja hän muisti kaavat, humalastaan huolimatta, vahvasti ja erehtymättömästi.

Miten Aatu Maa, aikalailla valistunut henkilö, joka tiesi sitä ja tätä, melkoinen sonni niin ulkonäöltään kuin elintavoiltaankin, ammatiltaan maanviljelijä ja siis auttamaton aineeseen uskoja, miten hän voi ryhtyä tällaiseen? Miten hän voi uskoa, että mennyt mies, joka irvisteli luurankona syltä syvällä maassa, voisi sieltä nousta?

Niin, Aatu Maan mielestä tämä oli vain pieni ihme siihen verraten mitä oli tapahtunut ja tapahtui. Olihan eloton tomu joskus ruvennut elämään, kiemurrellut matona, kehittänyt kupeistaan siitoskyvyn, saanut jos jonkinlaista raajaa ja räpylää ja ulotinta, kasvattanut korvat, joilla kuunnella, nenän, jolla haistaa, pullistanut solujaan silmiksi, joilla katsella maailman kauneuksia ja kauhuja, ja niin ryöminyt ja rähjännyt ja ponnistellut halki satojen vuosituhansien, niin että loppujen lopuksi käveli kahdella jalalla ihmisenä, kerskaili keksinnöillään ja omistuksillaan, veti takin ylleen ja pisti lompakon taskuunsa. Pientä oli tähän verraten se mitä Aatu Maa aikoi. Tässähän oli sentään luut ja vahva muisto siitä, joka verrattain äskettäin oli kävellyt vahvasti maankamaralla, oli ikäänkuin valmis muotti. Tässä oli korkeintaan kysymys asian jouduttamisesta. Eikähän aikakaan ollut juuri sitä miltä se näytti, niin oli kirjoitettu...

Ei ole siis pätevästi arvioitavissa sen ajan pituus, jonka Aatu Maa tuhersi noituuksineen kuutamonhämyn ja varjojen hiilipiirrosten koristelemalla hautausmaalla. Se tuntui hänestä itsestään ikuisuuden pituiselta. Mutta lopulta hän pääsi tuumansa perille. Särkyyhän atomikin. Ja Aatu Maan päässä oli miilu, joka kyti, kipunoi ja hehkui kylliksi murtaakseen asioiden arkisen järjestyksen...

Hauta ei mullistunut auki eikä paasi halennut paukahdellen, mistä olisikin seurannut vahinkoa ja ikävyyksiä. Kaikki tapahtui hiljaisesti ja hienosti. Hiekka sohahteli kuten se sohahtelee vanhan miehen askelten alla, ja siinä se sitten seisoi tumman kuusen ja sireenipensaan välissä kuun taikahohteessa, Aatu Maa vanhempi, juuri ylösnousseena, juurevana, harmaassa sarkapuvussaan, tervatut, pohjaamattomat kippurakärkiset jaloissaan. Harmaa laivurinparta liehahteli leuan alla ja kasvot hohtivat hyväntuulisina. Hän jopa nauraa hohotti.

— Kas vain, onko näitä todellakin: kuolleen kutsujia?

— Kuten huomaatte, sanoi Aatu Maa nuorempi heikolla äänellä. Hän oli väsynyt loitsimisponnistuksistaan ja kaikesta huolimatta ällistynyt onnistumisestaan.

Ylösnoussut vainaja kävi totiseksi ja tuijotti tuikeasti herättäjäänsä, joka yhä istui koivun juurella tyhmistyneen näköisenä.

— Ja mikä sinä sitten olet?

Aatu Maa nousi. Hänen takapuolensa olikin käynyt kosteaksi yhä lisääntyvästä yökasteesta.

— Olen teidän pojanpoikanne. Aatu olen minäkin. Muistanetteko?

— Vai tuollainen sinusta on tullut! Niinhän ihminen aikaupi. Ja tulit kuin Saul Endoriin...

He kättelivät toisiaan rakkaasti. — Käsi kuin käsi, ajatteli nuorempi Aatu tuntiessaan ylösnousseen sormet kourassaan. Ehkäpä niissä ei vain ollut ihmisellistä lämpöä...

Vanhempi Aatu katseli uteliaasti ympärilleen kuutamoisella hautausmaalla.

— Ylevääpä on näin Maan meiningiksi! sanoi hän. — Onpa istutettu pensasta ja kiveä hiaistu. Mutta sellainen on lihassa kulkeva ihminen: mulkkailla sen pitää...

Hän pyöriskeli hiekkakäytävällä ja tarkasteli omaa, sukunsa, muhkeaa hautakiveä.

— Kolmasti kirkastettu! Mokomaan on pitänyt läntätä läjä rahaa!

Hänen äänessään humahteli myrkyllistä ivaa. Mutta sitten hän näytti tyytyväiseltäkin.

— No, näkyyhän se tielle Maan talokin...

Hän käännähti keveästi pojanpoikaansa päin, silmäili tutkivasti, myhähteli parisen kertaa ja haroi leuanaluspartaansa.

— Entäpä sitten?

Mutta pojanpoika puolestaan oli kaiken aikaa tarkastellut ukkovaariaan ja nyt hän puhkesi puhumaan:

— En minä sitä ihmettele, että te olette siinä, mutta se minun kummani on, että miten pirussa teillä on nuo vaatteet ja kengät. Sillä mistään verstasasioista ei ollut puhetta noituuksissani, enkä minä niitä ajatellut. Onko elotonkin aine noin kärkäs saamaan entisen hahmonsa?

— Kaikki sinunkin pitäisi tietää, sanoi vanha Aatu. — Sehän voi tapahtua noin vain siinä sivussa, sillä sopimatontahan olisi nousta alasti roikotellen. Sakottaisivat tai voisi vilustua tai täytyisi ensitöikseen joko kerjätä tai varastaa...

He nauroivat molemmat, ukko vaari ja pojanpoika, että humahteli ja hymähteli hautausmaan kuutamossa kiiltelevissä lehvistöissä. Mutta aina ei voi nauraa ja niinpä ylösnoussut Aatu tiukkasi jälleen:

— Entäpä sitten?

— Niin, oikeastaan vain pälkähti päähäni kutsua teidät pienelle kyläilylle...

— Ja mokoman takia noin suuret puuhat! Hitaita me olemme sieltä lähtemään... Valehtelet! Asiaa sitä ennenkin oli Mailla, vaikka ei ollut olevinaan...

— Asiaahan tämä onkin. Onhan teidänkin soma vilkaista miltä täällä nyt näyttää...

— Erehdys, sanoi vanha Aatu. — Olemme täydellisesti menettäneet mielenkiintomme...

— Kylläpä osaatte olla olevinanne kitsaita sen iankaikkisuutenne suhteen, tulistui nuorempi Aatu. — Siitä nyt luulisi saavan reväistä vaikka minkälaisen kaistaleen ilman, että vahinkoa huomaa...

Hän tarttui ylösnoussutta isoisäänsä käsipuoleen.

— Lähdetäänhän...

Hän talutteli vastahakoista ukkoa hautausmaan porttia kohti. Vanha Aatu näytti närkästyneeltä ja murahteli:

— Vai väkinäisiä meinaat! On teille otsaa kasvanut...

Kuitenkin hän taipui tallustelemaan eteenpäin pitkin maantietä, jonka molemmin puolin pojanpoika osoitteli hänelle monia komeita rakennuksia, kauppoja, kahviloita, kansakoulua, seurantaloa, joita ei ollut ennenkuin ne rupesivat olemaan. Mutta ukko suhtautui niihin ynseästi ja kylmästi kuin mikäkin merien takana ollut ylimielinen siirtolainen, joka on retkillään nähnyt paljon suurenmoisempaa.

— Niin, puuta ristiin: sitenhän se tapahtuu, hän mutisi pojanpoikansa osoitteluihin. Ja tämä vaikeni närkästyneenä. Sillä hänen mielestään ukkovaarin olisi sietänyt silmät pikarinpyöreinä ällistellä tätä kylän pääkatua, joka hänen aikanaan oli ollut vain köyhykäisten kuja...

He astelivat sitten vähäpuheisina kappaleen matkaa maantietä, kääntyivät Maan talon koivukujaan ja tulivat taloon, jossa monet akkunaruudut kimmelsivät kuutamossa kuten muinoin, jolloin Aatu Maa vanhempi täällä isännöi, eli ja vaikutti lihassaan liioin muistamatta, että se katoaa kuin ruoho. He nousivat portaille, kulkivat läpi verannon ja menivät nurkkakamariin, isännän huoneeseen. Aatu Maa napsahutti valot palamaan ja kääntyi katsomaan vierastaan. Ukko räpytteli silmiään.

— Sähkövalot, sanoi hän. — Siinä ne siis ovat. Jo niistä silloin tiedettiin, vaikka en tullut nähneeksi...

Eikä radiokaan, jota pojanpoika sitten väänteli, saanut häntä sen paremmin ihmeisiinsä.

— Taitaa olla samaa sukua, hän puheli. — Se ei ole mitään luonnollista ääntä. Ehkäpä jo elätte eläessänne jonkinlaista henkimaailman elämää...

Silloin lihassa kulkeva Aatu Maa nosti pöydälle pullon ja pikarit, sulki radion, sammutti valot ja sanoi:

— Tämä asia ei ole vielä vanhentunut. Maistuuko?

Ukko, joka istui leveänä nahkatuolissa, maiskahutti suutaan ja välähdytti silmäänsä.

— Koetetaan. Ennen se kyllä maistui, joskus, harvoin. Sinä taidat olla kaiken muun hyvän lisäksi juoppokin. Entiset Maat eivät olleet...

— En ole minäkään sitten sadan vuoden päästä...

Niin he alkoivat maistella yhteistoiminnassa, pojanpoika ja kummitteleva isoisä, Maan talon nurkkakamarissa, jonne elokuinen kuu antoi sopivan valaistuksen akkunalasien ja verhojen lävitse. Nuorempi Aatu yritti selitellä mitä kaikkea nyt maailmassa oli ja miten oli.

— Saattaapa olla, sanoi vanha Aatu, — että olette ikäänkuin rikastuneet, että teillä on kaikenlaisia kojeita, mutta minusta haiskahtaa, että te ette osaa niistä nauttia, että elämä on menettänyt makunsa suussanne...

Ehkäpä kirkas viina oli kohonnut hänen kummituspäähänsä, sillä hän alkoi ylistää elämää.

— Kun tässä muistelen, niin olenpa varma, ettei ihmisen ole missään niin hyvä elää kuin tässä maailmassa, oikeaa lihaa luittensa päällä ja sontaa maha täynnä. Niin oli ainakin minun aikanani. Niin, työtä tehtiin, että sivuja pakotti, mutta sittenpä maistuikin ohrapuuro, karkea ja akanainen, tahi sonninreisi. Ja sitten mälli poskeen kuin koirankökäle ja naisen viereen. Entäpä sitten, saakeli soikoon, kun isäntä nousi rattaille, kieseihin, ja hevosen kaviot jymisivät tiehen ja tomu tuprusi. Ja viinaakin oli, kuule, silloin sitä oli oikeaa viinaa ja oikeita ryyppymiehiä, vilkkusilmiä...

Isoisä näytti aivan päihtyneeltä ja alkoi vaatia, että seuraan oli kutsuttava naapurin isäntä, hänen tuttujaan, mies, jossa ei mennyt viina turhaan.

— Ei käy laatuun, sanoi nuorempi Aatu. — Siellä makaa haudassa.

— Herätämme! innostui isoisä. — Konstikos tämä on kun sinä kerran olet noita, aivan velhojen isä...

Mutta nuorempi Aatu ei taipunut näihin tuumiin.

— Mikä siitäkin tulisi jos nostaisimme maanpäälle hautausmaan kaikki juopot! Sillä lisäähän niitä olisi haettava mikäli mieleenne muistuisi. On niitä täällä tarpeeksi luonnostaankin, eikä tätä viinaakaan ole niin holvaamalla...

Ukkovaari ei ollut tähän päätökseen tyytyväinen, vaan alkoi rähjätä ja rähistä ja haukkua, kunnes nukahti istualleen nahkatuoliinsa.

— Ei kestänyt paljoa äijäpaha, tuumi Aatu Maa nuorempi. — Eikä kummakaan, kun ei kerran ole oikein oikea, vaan ehkäpä ihan pelkkä henki, mikähän olisi...

Siinä hän sitten istui tovin, tyytyväisenä noituuksiinsa. Olihan ukkovaari tuossa kuin kiinteä kappale ja täydellä taidollaan, aivot toimien. Ei suinkaan mikään turha mies. Oli aikoinaan seurannut maailman menoa, lukenutkin. Tuolla oli vielä pitkä rivi hänen kirjojaan, postilloja, saarnoja, maanviljelysoppikirjoja, ihmiskunnan historiaakin...

Ja sitten nuorempi Aatukin nukahti tuoliinsa vastapäätä isoisäänsä, jonka hän oli onnistunut kutsumaan vieraakseen hautausmaalta, muhkean kiven alta.

Isoisän vierailu kesti monta päivää. Kestiköhän se? Aatu Maa ei ollut asiasta vallan varma. Ainakin hänelle jäi siitä runsaasti muistoja, hieman hajanaisia, katkeilevia, unenomaisia. Viinakin siinä oli sotkemassa. Sillä sitä he viljelivät jatkuvasti. Myöskin vanhempi Maa näytti olevan siihen hyvin perehtynyt, kerran alkuun päästyään. Eikä kummakaan. Kauan hän oli saanut olla ilman ryypynryyppyä. Vaikka mikä sen tietää! Voi valehdellakin. Maankin suvussa, niin vakaita suomalaisia talonpoikia kuin olivatkin, oli melkoisia valehtelijoita. Ja tuskinpa ne synneistään äkikseltä irti pääsevät tuolla puolenkaan...

Heidän nukkuessaan oli Äiti Maa jatkanut kiepuntaansa ja lämmitti nyt toista pulleata kuvettaan armaan auringon loisteessa, juuri sitä kuvettaan, jolla sijaitsi myöskin Maan talo ja kylä. Niin olivat asiat kun nuorempi Aatu heräsi ukkovaarinsa tyytymättömyyden murinaan:

— Nythän tämä menee jo murtomiin: päivä pian puolessa ja minä olen yhä täällä! Ei noita ennen kerrottu tämmöisiä kummitusjuttuja, vaikka niitä juteltiin monenlaisia iltapuhteella päreen ritistessä pihdissä. En ainakaan minä kuullut kertaakaan kohmeloisesta kummituksesta...

Nuorempi Aatu hieroskeli silmiään ja haukotteli.

— Älkää hätäilkö. Pullossa on vielä tilkkanen. Ja minä luulen, että minulla olisi paljon kiireempi: elonleikkuu parhaillaan. Mutta eipä ole joka päivä tällaisia vieraitakaan...

He ottivat aamuryypyt. Mutta kun nuorempi Aatu ryhtyi sitten hommaamaan haukattavaa ja aikoi esitellä ukkovaarin myöskin talon naisväelle, kävi ilmi, että nämä eivät kyenneet edes näkemään vierasta. Kauhusta pyörein silmin emäntä ja palvelustyttö tuijottelivat isäntää, kun tämä puhutteli isoisää, kysellen mikä tälle parhaiten maistuisi.

— Älkää mulkoilko! ärtyi isäntä naisille. — Ei teillä ole niin päin silmätkään päässä, että te nähden näkisitte...

Hän käski laittaa kahdet lautaset pöytään ja sitten he söivät. Ukkovaari muhoili tyytyväisenä, haroi leuanaluspartaansa, katseli naisia ja iski heille silmää.

— Sinulla on koreita naisia! No, mitäpä ne muuta olisivat... Siinäpä on asia, joka on vanhinta, viehättävintä, pysyväisintä luomakunnassa...

Mutta pojanpoika oli pettynyt ja ärtynyt siitä seikasta, että hän taikuuksillaan oli pystynyt tekemään isoisän vain itselleen olevaiseksi.

— Kun te viitsittekin! Kyllähän minä teistä olen kuullut. Oriina höngyitte aikoinanne, mutta nyt ne ajat ovat menneet. Eivät ne edes näe teitä. Mikä lienette, puhtaan järjen luomus...

— En tarpeeksikaan, sanoi isoisä. — Kaduttaa, kun ajattelee, että minussa olisi ollut vaikka kuinka pitkä rivi jälkeläisiä, tuollaisia kuin sinä ja paljon parempiakin, kun niitä olisi hankkinut hyvin monesta äidistä. Ja nyt ne jylläisivät täällä, totta jos leikkiäkin. Olen laiminlyönyt tilaisuuteni vaikuttaa maailman menoon...

Ukkovaari näytti tosiaankin murehtivan, mutta pojanpoika ei häntä säälinyt.

— Kertoisitte mieluummin miltä näyttää sillä puolen...

— Ja sitä kun minä en taida osata kertoa. Kyllä se on parasta, että itsekukin kokee senkin. Ja niin varmasti tekeekin!

— Eikä taida olla mitään kertomistakaan, päätti pojanpoika. — Horteessa makaatte...

Syötyään he päättivät lähteä ulos pulloineen, seikkailemaan. Isoisän oli nähtävä nykyaikaa. Ja hän olikin nyt siihen taipuvainen.

— Älkää nyt helvetissä toimiko sillä tavalla ukkovaaria! varoitteli isäntä naisia, jotka häiritsivät heidän lähtöään estetyillään. — Hän on vanha mies...

Mutta isoisä naurahteli ja käytti tilaisuutta taputuksiin ja nipistyksiin, joista naiset eivät näyttäneet olevan tietääkseenkään. Lopulta he onnekseen pääsivät ulos väljälle, ja mitä sitten seurasi sitä Aatu Maa nuorempi muisti vain paikkapaikoin kuten peräti juopunut tahi untanäkeväinen. Mutta aikaa heiltä mahtoi mennä päiväkausia, koska he tekivät melkoisia matkojakin.

Moottoriajoneuvot ja pyöräilijät, joita liikkui yltäkyllin Maan kylänkin tomuisilla teillä, elokuisen poutataivaan alla, vilkastuttivat ukkovaarin mietiskelemään.

— Rattaat ovat lisääntyneet. Näyttää siltä, että te haluatte kohota irti maasta, kohti henkimaailmaa. Ja vauhtia ihannoitte. Viuhvauh: se näyttää teistä elämältä...

Pojanpoika näytti hänelle myöskin nykyaikaista viljankorjuuta ja kuljetti hänet paikalle, jossa koneellinen pellonraivaus oli käynnissä.

— Niin, niin, jupisi ukko, — maa polttaa jalkapohjianne. Mutta miten loppujen lopuksi nivusten käypi? Miltä maistuu elämä jos ihminen ei vaivaa selkäänsä?

Aatu Maa nuoremmalla oli myöhemmin tilaisuus antaa valaistusta tähän asiaan. He seisoivat urheilukentän laidassa ja pallopeli oli käynnissä ja helvetillinen huuto ja melu kohosi taivaalle.

— Sitä näyttää olevan todellakin jälellä, tajua, että liikunta on elämän iloja, että se on itse elämä, tunnusti isoisä. — Mutta näyttääpä siltä, että enin osa, tämä yhteinen kansa täällä, jolla kyllä on kurkut kunnossa, sitä mieluummin näkisi kuin kokisi. Mitä siitä sanot? Ennen väkikiven ympärillä: kukin vuorollaan...

Tämä tapahtui kaupungissa, jonne he matkustivat linja-autolla. Vaunussa ukkovaari tunnusti pojanpoikansa mielihyväksi, ensin isoteltuaan, että rattaat ovat pyörineet kauan maanpinnalla, tunnusti, että ihmisen näköalat olivat tosiaankin suuresti muuttuneet.

— Ennen kuljit tätä taivalta vuorokausikaupalla, junnailit rattainesi tai rekinesi poudalla tai sateella, tuiskulla tahi pakkasella. Ja jolla ei ollut hevosta se käveli, vasenta oikean eteen: se oli vanha Ruotsin laki. Siinä oli tilaisuus makustella miltä matka maistuu. Mutta nyt: viuh ja näkemäsi maanpaikka tahi vastaantulija oli auttamattomasti mennyttä ja uutta edessä...

Kaupungissa he seikkailivat paljonkin ja kävivät, paitsi urheilukentällä, myöskin suuressa tehdaslaitoksessa, jonka ukko sanoi, jostakin nuoremmalle Aatulle hämäräksi jäävästä syystä, muistuttavan helvetin esikartanoa. Elokuvissakin he istuivat, vaikka ei kauan, sillä vanha Aatu ei niistä pitänyt.

— En ymmärrä miksi teidän pitää ahmia tällaista kuvien vilinää mahan täydeltä. Eihän ihminen tässä lopulta tiedä untako hän näkee vai miten on laita. Entäpä sitten tuo ihon viikattein, kuvaihon! Se on aivan liikaa nuorelle miehelle, joka muutenkin on yhtenä tappina... Hän haukkui elokuvia niin kauan ja monella muotoa, että nuorempi Aatu kyllästyi.

— Entäs se teidän sääty? Onko se edes kuvankaan veroinen! On jo ollut monenlaista hankaluutta siitä seikasta, että teitä ei nähdä...

Missä he lienevätkin kulkeneet, niin lopulta he tietenkin istuivat kapakassa ja herättivät siellä pahennusta, etupäässä juuri siitä syystä, että tarjoilijat eivät olleet näkevinään vanhempaa Aatu Maata, eivätkä tarpeeksi nopeasti täyttäneet hänen lasiaan. Heidät häädettiin kadulle, mutta ukko oli kaiketi sittenkin ehtinyt kumota jonkun liian lasin heikkoon kummituspäähänsä, sillä hän alkoi harrastaa omituisia huvituksia. Hän ryöstäytyi keskikadulle, jäi tahallaan autojen alle ja selvisi moisista kohtauksista ilmeisesti vahingoittumattomana. Ainoastaan hänen harmaa sarkapukunsa rähjäytyi, hattu rypistyi muodottomaksi ja tervatut kippurakärkiset olivat paksulti tomun peitossa. Ja sitten hän nauroi katketakseen, kuvitellen kaiketi asiassa piilevän jotakin hupaista.

Hän teki samaa jatkuvasti, niin että nämä näyt alkoivat kiusata lihassa kulkevaa Aatu Maata.

— Kuulkaa, se voi olla kateutta, mutta en minä tuota kärsi. Taitaa olla jo aika, että molemmat menemme omaan piimämaahamme...

Ja koska kaikki tapahtui heille vaivattomasti kuin unessa, niin he pian istuivat lentokoneessa sinisen taivaan alla ja katselivat alas pyöreäkupeiseen Äiti Maahan. Ukkovaarin laivurinparta liehui vauhdin viimassa.

— Niin, hän huuteli, — täytyy tunnustaa, että näköalanne ovat muuttuneet. Näin katseli ennen vain varis tahi tuulenkoinaaja, haukka. Niin, täällä saa tosiaankin sen tunteen, että alhaalla on saalista, enkä ihmettele mitä olet kertonut pommeistanne. Jos meillä se olisi, niin pudotettaisiin...

He laskeutuivat kotikylän järven tyynelle pinnalle ja sitten he seisoivat Maan pitäjän kirkon juurella, hautausmaalla. Oli jälleen yö, leuto, kuutamoinen, elokuinen. Mutta nyt nousi uusia pulmia heidän eteensä.

Aatu Maa vanhempi jo ryiskeli, nyt ulkoasultaan rähjääntyneenä ja tomuisena, ryiskeli pitääkseen arvokkaan ja ehkä opettavaisenkin lähtöpuheen niinkuin muinoin kuntakokouksessa tahi valtiopäivillä, joilla hän myöskin tosiaankin oli lihassa ollessaan istunut, kun nuorempi Aatu äkkäsi, että hän oli unohtanut ylösnostetun vainajan palautuksen kaavan tahi ei ollut tullut sitä koskaan opiskelleeksikaan.

— Ja nyt sinä sen vasta sanot! kauhistui Aatu Maa vanhempi. — En ole aavistanutkaan olleeni tekemisissä tuollaisen poropeukalon kanssa. Täytyykö minun nyt jäädä tänne jatkuvasti hoopoilemaan kuin mikäkin maankiertäjä?

Kiukuissaan hän haukkui pojanpoikansa niin hyväksi, että tämäkin suuttui.

— Olla miten olla, mutta ainakaan te ette saa jäädä jatkuvasti minun vaivoikseni. Ei teillä enää ole Maassa mitään syytinkipaikkaa. Eikä yksi talo, ja pieneksi nakerreltu, elätä kahta juoppoa...

Kauan he riitelivät. Ukkovaari uhkaili, kun hänellä ei enää ollut maanpäällä muitakaan tuttuja, pitää kiinni pojanpoikansa liepeestä, niin risti ja rasitus kuin olisikin, ja juuri siitä syystä...

— Siinä ei ole muuta kuin uskotte vahvasti, että teitä ei ole! karjui pojanpoika. — Ei tiedekään teitä tunnusta...

Silloin ukkovaari nauroi vielä kerran komean naurunsa.

— Ei olekaan! Jos et sinä muista, niin minä muistan. Juuri johtui mieleeni...

Kuului vanhan miehen laahaavat askeleet hiekkakäytävällä, eikä Aatu Maa vanhempaa enää ollut.

Samalla hetkellä oli Äiti Maa kallistanut kuvettaan sen verran, että Maan kylä näki jälleen auringon nousevan. Maista ja vesistä uhova usva punersi kauniisti ja alkoi haihtua.

Ja Aatu Maa huomasi olevansa yksin aamuvarhaisella hautausmaalla. Vilu värisytti häntä. Ukkovaarin paluu omalle puolelleen tuntui tapahtuneen kovin äkkiä ja arkisesti.

— Mutta sai mennäkin, ajatteli hän. — Kuolleet ovat kuolleita ja mennyt mennyttä. Matokin: eteenpäin se kiemurtelee...

Aurinko yleni. Sen säteet sattuivat kirkkoon, puihin ja sankaripatsaaseen, jotka pystöilivät korkeina, sattuivat matalaan, puiseen vaivaisukkoonkin, joka yhä väsymättä ojensi honganoksakättään, ja joka kaikista maan olennoista oli Aatu Maalle kunnioitettavin ja rakkain, siitä syystä että se oli niin läpirehellinen, ainokainen.