[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fF2GIDs92M2U8wwbLPFhb84mh_u02JLuU1h2UH9n8VJo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},3727,"Atomintutkija ja muita juttuja","Haanpää, Pentti",1905,1955,"3727-haanpaa-pentti-atomintutkija-ja-muita-juttuja","3727__Haanpää_Pentti__Atomintutkija_ja_muita_juttuja",null,"novelli",[],[],"fi",1950,30177,193415,true,[],[],[],"Novellikokoelma sisältää lyhyitä kertomuksia, joiden aiheet vaihtelevat tieteellisestä intohimosta kansanelämän kuvauksiin ja luonnon havainnointiin. Tarinoissa kohdataan niin erämiehiä, työnjohtajia kuin arkisia elämänkohtaloita eri puolilla Suomea.","Pentti Haanpään 'Atomintutkija ja muita juttuja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3727. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","ATOMINTUTKIJA\n\nja muita juttuja\n\n\nKirj.\n\nPENTTI HAANPÄÄ\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1950.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAtomintutkija Fulmarin tapaus\nSynnit\nRukous\nHyväntekeväisyyttä\nNeljä Annaa\nVärin Jussi\nHeinäkuu\nErämies Laru\nHätämaasta\nKadonneet penningit\nHevoskauppoja\nPulveri\nKämpän rakentajat\nTyönjohtaja\nPätsi, kämppien taiteilija\nKultakesä\nKulta-Hermanni\nPitkä matka\nYhä lännemmäksi\nSuomalaisella kylätiellä\nTopias Aatsingin kapina\nKaiken vanhan kohtalo\nAatun muistiin jäänyt mummo\nMetsäkissan tarina\nVierailu\n\n\n\n\nATOMINTUTKIJA FULMARIN TAPAUS\n\n\nPäivän työ oli päättynyt, sikäli kuin se atominmurskaaja Fulmarilta\nkoskaan päättyi. Hänhän työskenteli aivoillaan ja hänen päässään\ntapahtui aina jotakin. Hänen henkensä oli alituisesti tunkeutumassa\ntomuun, niihin kääpiöaurinkokuntiin, jotka ovat tavalliselta\nihmiseltä kätketyt. Mutta Fulmari eli niissä. Unessakin hän jatkoi\ntunkeutumistaan pienoismaailmoihin. Ihmisten asumassa suuremmassa\naurinkokunnassa hän oli varjonkaltainen kummitus, jota ei houkutellut\ntavallinen ihmiselämä, joka ei välittänyt vaimojen rakkaudesta,\nsuvusta, rahasta tai maineesta. Joskus iltaisin, suodakseen ahertaville\naivoilleen lepoa, hänellä oli tapana istua elokuvissa ja silloin hän\nihmetteli mikä ihmisiä oikein liikutteli. Miksi he juoksivat sinne\ntänne?\n\nPäivän päättymisen laita oli siis niin ja näin, mutta joka tapauksessa\nFulmari oli lähtenyt maanalaisista työhuoneista ja kulkenut\nruokailupaikkaansa ja istahtanut tavalliseen kantapöytäänsä. Hän oli\nsyönyt, mitä lieneekin ja minkä verran, sillä ruoka oli myös niitä\nasioita, joka ei tavallisesti herättänyt hänen mielenkiintoaan. Hän\nvain työnteli jotakin suuhunsa kuin polttoainetta ahjoon, jossa paloi\nikuinen tuli.\n\nMuut ravintolavieraat eivät askarruttaneet hänen mieltään senkään\nvertaa. Ne saattoivat sattua hänen silmäänsä, mutta itse asiassa niitä\nei ollut olemassa niinkään paljon kuin valkokankaan hahmoja, joita hän\nkatseli joskus iltaisin levätäkseen.\n\nRuokailtuaan hän oli astunut ulos ravintolasta mennäkseen asuntoonsa.\nHän kulki puiston läpi ja vaikka hän tavallisesti eli unenomaisessa\ntilassaan, etäällä nykyisestä ja lähelläolevasta, niin hän toisinaan\nsai siihen nopeita, lyhyitä, välähdyksen tapaisia yhteyksiä. Nyt\nhän huomasi ihmettelevänsä, miten nuo puut olivat jo niin vanhan\nja sammaltuneen näköisiä, vaikka niiden istuttamisesta ei suinkaan\nmahtanut olla kauan. Koko kaupunkihan oli maailman nuorimpia. Se oli\nnoussut maasta kuin taikasauvan sivalluksella loitsittuna. Yksinpä\nsen olemassaolo ja sijaitseminen oli salaisuus. Tästä ihkanuoresta\nkaupungista ja sen korkeaan ikään ehtineistä jäkälöityneistä puista ei\nsuinkaan kerrottu koulujen maantiedekirjoissa...\n\n— Terve, vuorenpeikko!\n\nTällainen tervehdys, rämeä, iloinen ääni toi tiedemiehen nopeasti maan\npinnalle omista mietemaailmoistaan. Siinä hän seisoi kävelytiellä\nepäröivän ja ymmällä olevan näköisenä tarkastellen eteensä pysähtynyttä\nolentoa, jonka päällystakki oli auki ja hattu takaraivolla. Harteikas,\nvoimakkaan näköinen mies, ei enää nuori, Jumala paratkoon, mutta\ntuollainen, joka tuntee koko ruumiillaan, että on hyvä elää tässä\nmaailmassa. Punakat, iloiset, virnistävät ja irvistävät kasvot,\njoissa oli kiusallista tuttavallisuutta. Suuaukon hammastarhaan oli\npoisnyhdetty ja lohjennut hammas murtanut aukon, jonka synkeydestä\nkurkisteli melkoinen pirullisuus.\n\nFulmari oli yhä ymmällä, yhä avuton kuin lepakko, joka on ahdistettu\nturvapaikastaan päivän valkeuteen.\n\n— Äläkö koske ympyröihini? rähähteli mies kuin koiranrakki. — No, eikö\nmuistu mieleesi, vuorenpeikko?\n\nHän tekeytyi tympeän tuttavalliseksi ja siinä samassa hän alkoikin\nFulmarin mielestä näyttää hyvin tutulta, joltakin kaukaiselta,\nkuin vuosisatain taakse vaipuneelta ajalta. Kumma, ettei mitään\ntarkempaa johtunut mieleen, vaikka tuo tunkeilija ikäänkuin pelkällä\nolemassaolollaan herätteli elokuvamaisia näkyjä takapihamaisemista,\nurheilukentän kuivasta erämaa-avaruudesta ja muinaisten kesien metsien\ntuoksusta...\n\n— En jaksa muistaa, änkytteli Fulmari kuin anteeksipyydellen.\n\n— Etpä tietenkään! Siltä sinä näytätkin, ettet paljon jaksa. Ja olisiko\ntuo niin tärkeätä, mutta voisit sinä nyt kuitenkin olla muistavinasi\nkuka sinua yritti opettaa potkimaan palloa, vaikket sinä oppinut. Mutta\nehkäpä sait siinä ja siitä idun tuohon suureen tuumaasi, että annat\npotkut helvettiin koko tälle perkeleen suurelle pallolle.\n\nOli siinäkin puhetta! Se sai Fulmarin entistä enemmän ymmälle ja\nhämilleen. Avopalttoinen seisoi hänen edessään vaativan näköisenä,\nkärsimättömästi odottavan näköisenä, röyhkeänä.\n\n— No? — Melkein niinkuin olen! — Tässä ja nyt! — Ja niinkuin olenkin!\n\nHaunt! Edmund! välähti atominmurskaaja Brian Fulmarin päässä.\nVälähti muistikuva heidän ensimmäisestä tapaamisestaan jollakin\ntakapihan polulla. He olivat silloin pahaisia lapsia, mutta kuitenkin\nse tapaaminen oli ollut ikäänkuin peilikuva tästä atomikaupungin\npuistossa sattuvasta yhdyttämisestä. Hän voi vieläkin muistaa Edmundin\nauki Tenhottavan nutun ja ilkkuvasti kehottavan pyöreän harjaspään.\nKun taasen Brian Fulmari oli jo silloin yksineläjä, arasteleva ja\nujosteleva. Ja sitten pitkiä kouluvuosia. Edmund Haunt oli kaiketi\nollut hänelle hyväksi hyödyksi noina kehitysvuosina, raahaamalla häntä\nmukanaan ulkoilmaleikeissään. Sitten jokunen vuosi yliopistossa,\njossa Edmund pelasi jalkapalloa ja kohosi siinä suhteessa sankaruuden\nkorkeuksiin. Fulmari voi vieläkin nähdä itsensä kentän laidassa\nhuutamassa huutavien joukossa, samalla kun hän salaisesti ihmetteli,\nettä miksi tuollainen elämä nahkapallon taitavan liikuttelemisen takia,\nhuusi ja samalla sisimmässään pilkkasi pallon palvontaa ja palvojia,\npilkkasi ja kadehti heitä. He olivat niin täynnä tyhmyyttä ja elämää!\nPullollaan kuin pallo! Kaiketi se pallo oli ponkahtanut johonkin\nkentällä ja Edmund oli juossut sen perään ja häipynyt hänen näkyvistään\nja elämästään. Brian Fulmari oli tuskin huomannut sitä, sillä myöskin\nystävyys oli niitä asioita, joista hän ei paljon perustanut. Mutta\ntuossa hän nyt seisoi...\n\n— Haunt, Edmund, virkahti Brian Fulmari lopulta hiljaa. Hänen\nkasvoilleen kohosi kaunis hymy ja hän ojensi kätensä, jota vanha\nurheilija puristeli ja pudisteli perusteellisesti suuressa kourassaan.\n\n— Saitpa sen lopulta ulos kaulastasi! melusi hän. — Muistitpas vielä\nvanhan kamun, niin pöllöltä kuin näytätkin.\n\nHän jutteli lakkaamatta, tarttui Fulmaria käsipuoleen, ohjasi hänet\nläheisen penkin luo ja painoi hänet istumaan.\n\n— Aikasi on tietenkin rajoitettu, sen verran ymmärrän, jutteli hän. —\nTietysti, kun olet niitä uuden aikakauden luojia ja tekijöitä. Mutta\nnyt istumme kiireimmän ajan sivu.\n\nFulmari mutisi, ettei hänellä oikeastaan ollut mihinkään kiirettä,\nei ainakaan tänä iltana. Hän ei ollut mikään taitava keskustelija.\nPitkäaikainen yksinäisyys oli tehnyt hänet köyhäksi ja kitsaaksi\nsanoista. Hapuillen hän sai niitä kokoilla.\n\nEdmund Hauntin hyppysissä oli nyt savukekotelo ja hän tarjosi tupakan\ntiedemiehellekin, joka tarttuikin siihen halukkaasti. He polttelivat.\nHaunt tarkasteli kumppaniaan vaiti, tähysteli tovin toinen silmä\npuoliummessa kuin mikäkin pyssymies.\n\n— Tarkoituksesi oli tietenkin sanoa, oletti hän, — että sinä mielelläsi\nkohtasit ihmisen, tutun, niiltä vanhoilta hyviltä ajoilta, jolloin maa\nvielä tuntui tukevalta ja turvalliselta anturain alla.\n\n— Niin — ehkäpä minun piti sanoa jotakin sellaista.\n\n— Kyllä minä olen tiennyt, että sinä olet täällä, jutteli\n\nHaunt. — Ja että olet niitä pääpoppia ja olen nähnytkin sinun hahmosi\njoskus kaukaa ja vilaukselta ja olen ajatellut, että antaapa ajan\nkulua. Jonakin päivänä lankeat käsiini ja silloin puristan sinusta\nkaiken ulos kuin mädästä sitruunasta.\n\nHän vaikeni toviksi ja jatkoi äskeistä tähystelyään.\n\n— Huononlaiselta sinä näytät, totesi hän. — Ja kuinka nyt sanoisi:\nKuivalta ja nuivalta kuin kalliokala. Mitä sinusta pusertaa? Mutta\nmiltäpä muulta atomi-ihminen voisi näyttääkään, nykyajan vuorenpeikko.\n\n— Miksi jo monennen kerran tuo omituinen sana? kysäisi Fulmari.\n\nHänen äänessään oli tuskin huomattava huvittuneisuuden vivahdus. Ei\nhituistakaan loukkautumista. Hän oli välinpitämättömän tyyni.\n\n— Etkö sinä edes tiedä mikä vuorenpeikko on? Mutta tietysti sinulle\njo lapsena luettiin ja luetettiin jotakin viisaampaa. Minä poika se\nvain luin kuinka peikko istui vuoren onkalossa ja hautoi ja hankki\nihmissuvun turmiota ja tuhoa, noin vain ilman syytä. Sellainen\nsillä oli luonto. Epäilin kyllä, että ne olivat tyhmiä juttuja: Ei\nsellaisia vaareja ole. Erehdyin. On niitä. Ei ollut ehkä ennen, mutta\ntuli olemaan. Meistä niitä kasvoi. Älä tuijota! Sillä olen minäkin\nvuorenpeikko, enhän muuten täällä olisi. Olen vannonut hirmuisen valan,\nvatuloinut sen pitkää ja tämän lyhyttä, että kätken itseeni kuin\nhautaan enkä ilmaise ihmisille mitä tiedän atomien hajoittamisesta.\nPääsen helpolla, sillä enhän minä mitään tiedä. Olen vain joutava\nhanslankari atomikaupungissa enkä todellinen peikko kuten sinä.\n\n— Olenkohan minä? epäili Fulmari hymysuin.\n\n— Olet! Miksi tuota nyt muuksi sanoisi sellaista, jonka aivoissa kytee\nihmissuvun ja koko melkoisen maapallon möhkäleen tuleva kolkko kohtalo,\nautuas lähtö. Satu tiesi jopa senkin, että vuoren uumenissa te tulette\nahertamaan.\n\n— Ja mitä sinä teet täällä?\n\n— Jotakin hyvin tavallista kansliatyötä, jota voisin tehdä missä\ntahansa. Mutta oli mielestäni ylevää olla atomikaupungin asukas ja\nsatuin pääsemään tänne. Oli sen verran suhteita.\n\nHän tähysteli jälleen keskustelukumppaniaan yhdellä silmällä.\n\n— No, milloin te annatte tälle maapalloreuhkalle lähdön, tulenlieskana\nhelvetin teille?\n\n— Lasket leikkiä, sanoi Fulmari. — Ei kaiketi sellaista voitane tehdä.\n\n— Eikö? Ja minä kun olen kuvitellut, että teistä jonkun tarvitsee\nvain vahingossa painaa peukalolla johonkin, niin silloin rävähtää.\nOlen ollut taipuvainen uskomaan, että tämä maapallo on jo käsissänne\nhauraana kuin saippuakupla. Olen kävellytkin hyvin kevyesti, etten\nvain tärähdyttäisi teidän herkkiä laitteitanne siellä alhaalla. Ja\nnyt tulet puhumaan, ettei maapallolle muka voitaisi mitään! Vaikka\nkyllä te siellä Hirosimassa, vai missä se oli, järjestitte niille\nvinosilmille aikamoisen helvetin. Välähdys vain ja auringon kuumuuden\npaahde alas maan päälle. Hehtaarikaupalla taloja kasaan ja tuhansittain\nihmisiä siinä silmänräpäyksessä kuoleman viikatemiehen eteen. Siinä\nmeni hyvempää ja huonompaa, jumalista akankuvatusta, lieneehän niitä\nkaikkialla maailmassa, ja kadulla leikkivää lapsivintiötä. Kaikki\nne kärventyivät kuin kärpäset kesken arkisten askareittensa teidän\ntuohikäiverönne tulessa. Eivätkä nuo monet vainajat sinulle koskaan\nkummittele? Minua ainakin arveluttaisi pyyhkäistä niin paljon elämää\nmaan pinnalta yhdellä sivalluksella.\n\n— En minä ollut edes silloin mukana, sanoi Fulmari ja hänen äänessään\noli hitunen levottomuutta ja loukkaantumista. — Olin silloin\nopiskelija. Eikä tiedemies voi olla vastuussa siitä, miten hänen\nkeksimiään voimia käytetään. Kokonaan toiset henkilöt käyttävät niitä.\n\n— Vai niin. Turhaanko siis sananlasku sanoo, ettei hullun kirveeseen\nsaa vartta jatkaa. Te vain leivotte aina uutta ja uutta pommeroista\njonkun mielipuolen kouraan ja sanotte, että kokeilepas tuolla, eikö ala\ntoeta! Minkä te sille voitte, jos joku on köytten vähyyden takia irti!\n\nFulmari käänsi puhujaa kohti himmeän, sisäänpäin kääntyneen katseensa.\n\n— Sinun tarkoituksesi on pilkata meitä. Mutta emmehän me ainoastaan\nnoita pommeja tee. Me työskentelemme vakavasti, jotta ihmiskunnalla\njonakin päivänä olisi käytettävissään entiseen verraten valtavia voimia\nelämänsä edistämiseksi.\n\n— Mutta toistaiseksi te olette kuuluisat vain tuosta pommistanne. Te\nolette meidän silmissämme oikeita arkkiroistoja, niitä kovin kovaksi\nkeitettyjä poikia. Ryöväri, joka puukko tai pyssykolju kourassa vaanii\nnurkan takana yhtä ainoata lähimmäistään, on viaton lapsukainen teidän\nrinnallanne. Te sen sijaan: Kokonainen kaupunki, satatuhatta, lapsineen\nja imeväisineen yhdessä välähdyksessä tuonelaan. On suuri elämys nähdä\nedessään tuollainen suuren tyylin olento. Niin se vain istuu penkillä\nkuin ihminen ainakin...\n\n— Oletkohan sinä tosissasi? kysäisi Fulmari verkkaisesti. — Sanoja,\nniitä näyttää riittävän meidän kielessämme. Mutta mitä sinä luulet\ntiedemiehen voivan muuta tehdä kuin jatkaa työtään. Se on hänessä,\nauttamattomasti. Ei sitä voi tukehduttaa tuota pyrkimystä eteenpäin,\nuuteen ja tulevaan.\n\n— Mutta on omituista ajatella, että te olette vain välikappaleita,\ntyökaluja sellaisten ihmisten kourassa, jotka ovat aivan lapsen\nasteella ajatuskyvyltään. He luulevat hallitsevansa maailmaa\nomistaessaan suuremman pommin kuin joku toinen. Ehkä niin tavallaan\nonkin. He tulevat räjähdyttämään pommin toisensa jälkeen, kunnes\njonakin päivänä paikat eivät enää kestä, vaan vahvana pidetty maapallo\ntulee hajoamaan altamme kuin saippuakupla.\n\n— Olisiko minun siis mielestäsi tehtävä jotakin muuta ja jätettävä\natomit rauhaan? Se merkitsisi tuskin mitään. Joku aina jatkaa.\n\n— Niin kaiketi. Onkin vähän noloa, että tulen silmissäsi näyttämään\ntänne atominiiniveehen pujahtaneelta lähetyssaarnaajalta, joka pyrkii\nkääntämään sinut parempiin ajatuksiin. Arvelin vain, että sinusta\nolisi mielenkiintoista kuulla mitä me tavalliset ihmiset ajattelemme\nteistä tiedemiehistä. Ennen te olitte vaarattomia hassuja, jotka ette\noikein tienneet, että olette täällä elääksenne. Mutta nykyään alatte\nkuvastella silmissämme taruhirviöinä, vuorenpeikkoina, jotka minä\nhetkenä hyvänsä voitte lopettaa kauan jatkuneen touhumme maan pinnalla.\nMe pelkäämme.\n\n— Ehkä ette aivan syyttäkään, sanoi Fulmari pienen äänettömyyden\nperästä. — Mutta ainahan ihminen on pelännyt.\n\n— Entiset pelot, pimeyden ja peikkojen pelko, oli lasten leikkiä siihen\npelkoon verraten, jonka te tulette aikaan saamaan noituuksillanne. Ja\nmihinkä sinäkin kääntyisit tieltäsi? Sinä olet vanki, elinkaudeksi\ntuomittu... Kas, niin! Tuossahan se on, paimenesi! Olenkin sitä jo\nodottanut.\n\nLäheiselle penkille oli istahtanut mies, huolettoman näköinen,\nsavukettaan sytyttelevä. Ilta hämärsi. Erotti selvästi savukkeen\nhehkun, mutta ei miehen kasvoja.\n\n— Paimeneni? kysyi Fulmari hitaasti. — Mitä se merkitsee?\n\nEdmund Haunt nauroi.\n\n— Etkö edes sitä tiedä, että sinulla on paimen! Sinä et olekaan mikä\ntahansa henkilö, joka voi tehdä syntiä salassa, tahi edes istahtaa\npenkille, ilman että se pantaisiin merkille.\n\nFulmari tuijotti epäuskoisesti vuoroin Hauntia vuoroin viereisen penkin\nhuolettoman päköistä mieshahmoa.\n\n— Niinköhän? ällisti hän. — Mutta minkä vuoksi?\n\n— Mistä minä tiedän. Ehkä sinun uskotaan tietävän aikalailla\natomiasioista. Ehkä ajatellaan, että on muitakin, jotka mielellään\nrakentaisivat suuren pommin. Joku varakas voi olla sitä mieltä, että\nolisi hyvä pitää peukaloaan hanalla. Ja mikä tietää, jos sinä jostain\nsyystä olisit taipuvainen vaihtamaan isäntää.\n\n— Hm, äännähti Fulmari.\n\n— Hymise mitä hymiset. Sinä voit tehdä atomille sitä ja tätä, mutta\nsinua itseäsi pidetään lujasti kauluksesta. Tänä iltana kiusataan\njoitakin aivoja kysymyksellä, että mikä mies lienee Edmund Haunt, jonka\nkanssa atomintutkija Fulmarilla oli pitkä keskustelu puiston penkillä.\nVankihan sinä olet.\n\n— Ja mitä minä mahtaisin tehdä vapaudella?\n\n— Sitä sopii miettiä. Mutta minua odotetaan. Oli oikein mukava tavata\nja purkaa sydäntään itselleen vuorenpeikolle. Jos joskus johtuisi\nmieleesi, että suunsoitto tekisi sinulle hyvää, niin etsi minut\nkäsiisi. Tämä on verrattain pieni kylä.\n\nHän puristi kiireesti Fulmarin kättä ja käveli tiehensä, kädet syvälle\navonaisen päällystakin taskuihin pistettynä, viheltää tohottaen. Ei\nvoinut hevillä kuvitella, että siinä on mies, joka pelkää kätkettyjä\nvoimia.\n\nFulmari lähti puistosta hidastellen. Harmikseen hän huomasi, että tuo\nlähistöllä istunut mieshenkilö todellakin näytti seurailevan häntä.\n\n— Paimen! hän ajatteli. Jostain syystä moinen tympäisi häntä\ntavattomasti.\n\nHiljaista, erakkomaista elämää viettävälle Fulmarille tämä pieni\npoikkeus tavanomaisesta päiväjärjestyksestä, kohtaus atomikaupungin\npuistossa, tuli ennen pitkää kohtalokkaaksi ja paljon merkitseväksi.\nBrian Fulmarin yksitoikkoiseen elämään alkoi tämä tapaus vaikuttaa\nomituisen tehokkaasti.\n\nSinä iltana hän makasi kauan vuoteellaan unta saamatta ja poltellen\nsavukkeita. Olisiko hänellä ollut tilaisuus myös toisenlaiseen\nelämään, tuollaiseen vanhanaikaiseen, joka tunnettiin enemmän\nruumiillaan? Olisiko hänen ajateltava sitä jumalista mummoa,\njoka on näkevä leimahduksen, joka ulottuu idästä hamaan länteen,\nehkäpä tyydytyksekseen, kun Herra on viimeinkin astunut alas ja\nnäyttänyt voimansa? Tahi sitä leikkivää lasta, joka kesken kaiken\nhämmästyksekseen korventuu kuoliaaksi, ilman että hän olisi saanut\nlohdutuksekseen edes elää kyllikseen ja muodostaa itselleen kuvitelmia\nHerran voimasta? Tahi sitä miestä, jolta työkalu kirpoaa kädestä tahi\njolta ehkä suupala pysähtyy kurkkuun?\n\nSellaiset kuvitelmat eivät kuulune hänelle. Joka tuulta kurkistelee, ei\nhän kylvä. Ja ilman noita tuttuja maanalaisia työhuoneita ja kojeita ja\nyhä uusia tutkimuksia hänen elämänsä ei olisi mitään elämää...\n\nMutta se ällistyttävä havainto, että hänellä oli paimen, että hän oli\nalituisen silmälläpidon alainen, se oli hänestä jostain syystä hyvin\nsietämätöntä. Hän teki uusia havaintoja ja oli huomaavinaan, että\njoku käveli ja liikkui silloin kun hänkin liikkui ja pysähtyi kun hän\npysähtyi. Paimenensa edesottamusten seuraileminen tuli Fulmarille\nvähitellen tavaksi, josta hän ei voinut päästä irti. Hän ei voinut\nenää syventyä ajatuksiinsa. Kesken kaiken hänen mieleensä juolahti:\nMissähän paimen, hänen varjonsa, nyt on ja odottaa? Hänen elämänsä kävi\nvaivalloiseksi ja jollain tavoin myrkylliseksi.\n\nEräänä päivänä hän kääntyi hyvin pahantuulisena atomitutkimuksen\njohdon puoleen. Miksi häntä oikein luultiin? Miksi häntä seurailtiin\nhellittämättä kuin jotakin rikollista?\n\nHe osasivat olla hämmästyneen näköisiä. He eivät olleet ymmärtävinään\nja tekivät kaikenlaisia verukkeita. Ainakaan heidän tietensä ei mitään\nFulmariin tai muihinkaan atomintutkijoihin kohdistettua silmälläpitoa\nharjoitettu. Ehkäpä joku utelias tolvana — olihan tähänkin pieneen\nyhteiskuntaan jo pesiytynyt kaikenlaisia — oli herättänyt hänen\nhuomiotaan?\n\nBrian Fulmari tyytyi, oli ainakin tyytyvinään, tähän selitykseen ja eli\nsitten monta päivää huolettomassa mielentilassa ja siinä uskossa, että\npaimentamisesta oli luovuttu. Mutta sitten hän oli huomaavinaan, että\npaimenta tahi paimenia, sillä montakin niitä näytti olevan, oli vain\nvaihdettu ja ne olivat käyneet entistä varovaisemmiksi. Atomintutkija\npuolestaan oli myöskin oppinut kavaluutta. Hän saattoi pyörähtää\ntakaisin kuljettuaan kulman sivuitse ja äkätä silloin vastaan tulevan\ntyypin, joka yritti olla niinkuin ei olisikaan. Hän teki merkillisiä\nkävelyretkiä vain varjostajaansa kiusatakseen, istuskeli jossakin niin\npitkään, että se tuntui hänestä itsestään ikuisuudelta, vain saadakseen\nlähtiessään nähdä odottelevan paimenensa. Ainakin hän useimmiten luuli\nhänet näkevänsä.\n\nPian hän oli jälleen siinä mielentilassa, että katsoi tarpeelliseksi\nkääntyä johtajien puoleen. Tällä kertaa nämä ystävällisesti olettivat,\nettä ehkä Fulmari oli vähän rasittunut. Pieni loma voisi tehdä hänelle\nhyvää. Hän harkitsi huolellisesti tätä ehdotusta ja huomasi, ettei\nhänellä ollut mitään sitä vastaan. Hän ei itse asiassa voinut muistaa\nmilloin hän oli ajatellut jotakin muuta kuin atomiasioita, paitsi nyt\naivan viimeisinä aikoina, jolloin salaperäisten paimenten olemassaolo\noli alkanut kiusata häntä. Loma, matka, maisemain ja ympäristön muutos,\nvoisi tosiaankin olla oivallinen asia. Hän karistaisi kaikki atomi- ja\npaimenajatukset itsestään kuin tomun tuuleen.\n\nHänelle oltiin hyvin ystävällisiä ja kaikki järjestyi kädenkäänteessä.\nBrian Fulmari oli kuitenkin synkeä ja tyytymätön, huolestunut ja\npahojen aavistusten vallassa, lähtiessään atomikaupungista. Tuntui\nsiltä kuin hän olisi lähdössä teille tietämättömille, jonninjoutaville\nharharetkille, juuri sieltä, jossa hänen olisi ollut oltava, jossa työ\nodotti vaativana ja loputtomana. Mikä häntä oikein vaivasi? Epäilemättä\nse oli Haunt, entinen pallon perässä juoksija, joka oli esiintynyt\npahana henkenä, kiusaajana, silmäin avaajana. Haunt oli onnistunut\nvalamaan hänen suoniinsa jotakin hämärää, lamaannuttavaa, myrkkyistä\nsyyllisyyden tuntoa...\n\nSitäpaitsi Fulmari pian huomasi, ettei hän suinkaan ollut päässyt\npaimenistaan jättäessään atomikaupungin kauas taakseen. Päinvastoin,\nnyt niitä vasta näyttikin olevan, asemilla, junissa, hotelleissa,\nkaikkialla, mitä moninaisimmissa hahmoissa. Mihin hän oli syypää?\nTaitaisiko hän itsensä niin salaisesti kätkeä, etteivät ne häntä\nnäe? Hän hermostui peräti ja pani toimeen muutamia kohtauksia noiden\npaimentensa, tahi oletettujen paimentensa, kanssa.\n\nHänen lomansa oli auttamattomasti pilalla. Hän ei voinut viipyä ja\nviihtyä siinä paikassa, jota hänelle oli suositeltu, rikkaiden ja\nkuuluisain ihmisten oleskelupaikassa, meren äärellä, vaan matkusti\numpimähkään omille teilleen.\n\nMutta paimenista hän ei millään päässyt erilleen. Aina niitä riitti.\nVälistä hän itsekin epäili voivatko ne kaikki olla paimenia...\n\nSitten eräänä iltana Brian Fulmari, aivan vastoin tapojaan, joi useita\nlasillisia alkoholia ja tuli hyvin remseäksi ja puheliaaksi mieheksi.\nMuun hyvän ohella hän julisti hyvin kuuluvalla äänellä, että eiköhän\nkukaan haluaisi palvelukseensa pätevää atomimiestä. Hänen entiset\nisäntänsä olivat hölmöjä herroja, joista hän mielellään haluaisi päästä.\n\nTämän hän teki vain paimentaan tahi paimeniaan kiusatakseen. Tietenkin\nniitä oli hänen ympärillään siinäkin tilaisuudessa.\n\nEhkä niitä todella olikin. Sillä seuraavana aamuna Brian Fulmarin\nhotellihuoneeseen ilmestyi pari kolmekin liukasta ja kohteliasta\nherraa, jotka oitis esittivät, että atomintutkija lähtisi heidän\nmukaansa, lääkärin luo. Oli tapahtunut jotakin kiusallista huomiota\nherättävää, joka ei saanut enää toistua. Tiedemies ei pyristeilyt\npaljoakaan vastaan. Hän oli yleensä hiljainen olento ja sitäpaitsi\neilisen innostuksensa jälkeen alakuloisessa mielentilassa. Olipa hän\noikeastaan tyytyväinenkin, että hänen epäonnistunut lomansa; omituinen\nharharetkensä, saisi jonkinlaisen lopun. Lääkärin luo: Se ei tuntunut\nmitenkään peloittavalta. Nehän olivat ihmisen auttajia.\n\nVasta sitten, kun hän huomasi joutuneensa erääseen hiljaiseen,\nvalkoiseen huoneeseen valkotakkisen miehen eteen, joka lymysi\nsuurisankaisten silmälasiensa taakse ja teki hänelle muutamia\nkysymyksiä, vasta sitten Brian Fulmarin valtasi pelko. Hän tiesi\nyhtäkkiä, että hän tuon miehen silmissä oli auttamattomasti mielipuoli,\nhän, atomintutkija Brian Fulmari. Kun valkeatakkinen mies lähti ja\novi napsahti lukkoon, niin Fulmarin pelko ja kauhu paisui sellaisiin\nmittasuhteisiin, että se useimmille, ihmisille on tuttua vain\npainajaisunista.\n\nSiinä hän oli ikuisiksi ajoiksi suljettuna hiljaiseen, valkoiseen,\nalastomaan huoneeseen. Hänet oli auttamattomasti temmattu työnsä\näärestä. Ei koskaan enää mitään hellittämätöntä, peloittavaa, autuaaksi\ntekevää tunkeutumista atomien aurinkokuntiin. Vain hiljainen valkoinen\nhuone... Oliko hän sittenkin satujen peikko, nyt verkkoon ahdistettu ja\nkytketty, ettei hän pääsisi toteuttamaan pahoja aikeitaan?\n\nJa Brian Fulmari karjui ja konttasi ja kieriskeli lattialla. Ja sitten\nhän kyyhötti huoneen nurkassa kuin rotta ja häneltä pääsi vikiseviä,\nepäselviä, eläinmäisiä ääniä.\n\n\n\n\nSYNNIT\n\n\nKesä: valoa ja vihreyttä, leppoisan tuulen leyhkää, tuoksuja, pörinää,\nlintujen ääniä. Aurinko oli kääntänyt kirkkaat kasvonsa maan puoleen.\n\nVanha ja sairas äijä tunsi vielä jotenkuten haaleasti kaiken tämän,\nkömpelöityään vaivalloisesti pihamaalle ja asetuttuaan pitkälleen\nruohomatolle. Maa veti puoleensa, veti jo aivan tosissaan. Se täytyi\ntunnustaa. Pian oli jätettävä kaikki tämä elämäksi sanottu, joka oli\nmaistunut, jos ollut maistumattakin...\n\nPoika, nuorenlainen mies, tuli siihen jostakin työntouhusta, yläruumis\naivan paljaana, hiestä kiiltäen.\n\n— Kas, vielähän olette päässyt pihamaalle!\n\n— Pääsin, läähätteli vanhus. — Vaikka ei tämä olo hääviä ole. Synnit\npainavat...\n\n— Kaikkia tässä! sanoi poika. — Synnit ovat keveitä asioita.\n\n— Keveitä ne ovat nuoren miehen tehdä, marisi vanhus. — Mutta lopulta\nne painavat kuin lyijy.\n\n— Ikä se on, joka painaa.\n\n— Pahin synti on minulle ollut se, että olen aina ollut niin perso\nviinalle...\n\n— Milloinpa tuota lienette liiemmälti saanut, köyhä mies.\n\n— Voi, paljon minä olen sitä lakkinut, vaikka en vieläkään kyllikseni.\n\nVanha mies tuijotti poikaansa himmein ja tyhjin silmin ja tunnusti:\n\n— Nytkin minun tekee niin mieli viinaa, että jos sinulla on vain keinoa\nsaada sitä, niin hommaa...\n\nPoika myhäili salaa, käveli tiehensä ja palasi kohta, kiikuttaen\nkumpaisessakin kädessään kirkasta viinapulloa.\n\n— Ei sitä meillä tarvitse pirun sanoa, että ottaisi sen ryypynkin, kun\nolisi.\n\nHän täytti juomalasit, jotka olivat kalisseet korkin päällä suu\nalaspäin asetettuina. Sitten he maistoivat, isä ja poika, ja sinisellä\ntaivaalla rävötti aurinko kuin mikäkin ahjo.\n\nIsä massutteli suutaan tunnustelevasti.\n\n— Siinä se ujuu, mikähän ujunee, tässä nesteessä...\n\nHän oli kauan vaiti. Hänen mieleensä ajautui muistonrepaleita ammoin\nmenneistä lasien tyhjennyshetkistä, jolloin oli tuntunut hyvältä elää,\nhänen mielensilmänsä eteen nousi elävinä iloisten juomaveikkojen\nkasvoja, jotka olivat jo kauan olleet tomua ja tuhkaa. Sitten hän\nkatsoi poikaansa, joka on jäävä tänne asumaan torppaa, jonka isä oli\nraivannut kylmään korpeen kylän laitaan. Se tuntui jollain tavoin\nhyvältä, tuo, että jotakin jää. Hän oli osanen elämänketjusta, joka\nmenneisyyden hämärästä ojentautui tulevaisuuden pimeyteen...\n\nSitten hän maistoi jälleen.\n\n— Mistä sinä nämä pullot niin äkkiä sait?\n\nPoika ojenteli nautinnolla paljasta, auringon parkitsemaa ruumistaan.\n\n— Tuolta — tuolta heittivät lentokoneesta! sanoi hän huolettomasti ja\nhymyillen.\n\nMiten lienee välähtänyt mielessä vastata noin. Aivan äsken oli\nlentokone tosiaankin lentänyt kylän ylitse. Sen ääni oli yhäkin\ntuntunut tympeältä korvissa, sodan muistoista johtuen. Pommien ujellus\nja kookoon kurnutus oli hänen mielessään erottamattomasti liittynyt\nlentokoneen yhteyteen. Hän ei niiltä koskaan ollut saanut mitään\nhyvää antia. Ei olisi ollut ollenkaan pois laidalta, jos olisivat nyt\npudottaneet pullosen lohdutukseksi...\n\n— Hä? röhähti isä, joka venyi ruohikossa kuin harmaa läjä. —\nLentokoneesta? Milloin se _sitä_ on ruvennut antamaan?\n\nHänenkin korvaansa oli tosiaankin kuulunut lentokoneen ääni ja hän oli\nsen tuntenutkin, vaikka hänen väsynyt ja hämärä silmänsä ei ollut sitä\nkeksinyt taivaan kumusta. Hänen mieltään tuo lentokone jollain tavoin\nharmitti. Ehkä hänen mielensä piiloissa iti tunne, että hän oli liian\nvarhain tullut tähän maailmaan... Hän ajatteli, että kimpoilkaa mitä\nkimpoilette: maa teidät lopulta perii.\n\nHänen vanhuuden ja ehkä tällä hetkellä jo viinankin hämärtämään\ntajuunsa näytti helposti uppoavan tieto, että lentokone kylvää\ntosiaankin lahjoja köyhälle kansalle.\n\n— Vain miksi se niitä kaksi pudotti? kyseli hän hanakasti.\n\n— Naapurin likalle toisen, sanoi poika.\n\n— Mitä se sillä, laestadiolainen?\n\n— Sitähän minäkin, ja silti minä sen otinkin. Mistä ne lentokoneen\nmiehet olisivat sen tienneet, ettei se välitä.\n\nIsä tuijotti pyörein ja haalein silmin.\n\n— Vaan jos joudut siitä vielä vastaamaan, anastuksesta?\n\n— Eikö mitä! Sanon, että itse se sen on imenyt — laestadiolaiseen\npartaansa.\n\nMökin naisväki kulki ohitse ja haukkui heitä siitä, että he olivat\nasettuneet juopottelemaan koko kylän nähden, kuolemankielissä oleva\nukonhöperökin.\n\n— Olkaa hiljaa, akat! nauroi poika ja kohotti kirkasta viinapulloa\nkirkasta aurinkoa vasten. — Meillä ei syntiä salata.\n\nHe maistoivat, isä ja poika, joka huomasi ihmeekseen, että vanhan\nmiehen silmäkulmassa syntyi jotakin vilkutuksen tapaista, jotakin,\njoka vihjaisi kuinka akat ovat akkoja, joilla on oma omituinen\nymmärryksensä. Mutta pian ukosta alkoi tuntua juhlavalta ja\nmurhemieliseltä: viimeisiä viinaryyppyjään hän tässä maisteli.\n\n— Synti se on tämä, sanoi hän raskaasti, — puhdas synti.\n\n— Kaiketi se silloin on, jos se siltä tuntuu.\n\n— Tuntuu, vaikka minä ennen ylimielisesti rukoilinkin, ettei vain viina\nmenettäisi makuaan. Synneistä saamme vastata...\n\n— Maaksi mätänemällä.\n\n— Sinä puhut ruumiista. Henki se on, jolle hullusti käypi.\n\n— Henki on aina haihtunut kuin paha haju tuuleen, silloin kun ruumis on\nkuollut.\n\n— Ei henki katoa, se kulkee.\n\nHe kiistelivät hiljoilleen. Isä lupasi käydä katsomassa poikaansa\nvielä kuolemansa jälkeen, todistukseksi siitä, ettei hän ole kadonnut\njäljettömiin.\n\n— Älkää tulko yksin, hiljainen mies, varoitti poika. — Ottakaa mukaanne\nsellaista väkeä, että kuulen varmasti ryminän näillä korvillani.\n\nSitten vanhus väsyi ja poika kantoi hänet sänkyynsä, jossa hän\nseuraavana yönä kuoli.\n\nSilloin naisväki ja naapurin uskovainen mies pitivät pojalle ripin. Oli\ntämä nyt kaunis loppu, jonka hän oli valmistanut isälleen. Niinhän se\noli kuin olisi viinaan kuollut.\n\nMutta poika, jonka yläruumiin aurinko oli parkinnut mustaksi, oli\nparantumaton. Hän sanoi, että se oli ollut kaunis loppu, hyvinkin\nkaunis, niihin moniin loppuihin verraten, joita hän oli nähnyt. Hän\noli nähnyt miesten kuolevan kuin teuraiden ja pahemmin kuin teuraiden,\nmiten tahansa raadeltuina ja repeloituina.\n\nNaapurin mies nuhteli myöskin niistä asioista, joita poika oli kertonut\nisälleen viinapulloista. Ties mitä tietä ne olivat tulleet hänen\nkorviinsa.\n\n— Pitäisihän sinun tietää, että viinaa minä en pane suuhuni.\n\n— Mutta lentokoneen miehet eivät tiedä, vastasi uusi isäntä. — Ne ovat\nirti maasta ja niistä näyttää, että alhaalla on yksiä syntisäkkejä.\n\nOli turhaa keskustella hänen kanssaan.\n\nNiin isäukko, joka oli rakentanut ja raivannut torpan kylmään korpeen\nja sen ohella tuntenut sekä elämisen riemua että synnin lyijyistä\nraskautta, haudattiin tavanmukaisin menoin.\n\nJa sateet tulivat ja ruoho alkoi orastaa hänen haudallaan.\n\n\n\n\nRUKOUS\n\n\nHuone oli astioita täynnä, melkein kattoon asti ulottuvia kasoja,\nkimupiimäisiä päniköitä. Siinä vesi loiskahtaa ennenkuin ne ovat\npuhtaita. Ja niiden pitikin olla sitten puhtaita, eikä jotenkuten\nhuljutettuja. Opettajalla oli silmää...\n\nPestävien astioiden hirmuinen paljous masensi ja väsytti. Elämä tuntui\nylipääsemättömän tukalalta. Yhtä pesemistä, pesemistä, veden loisketta.\nLikaa riitti kuin syntiä...\n\nMartta, meijerioppilas, istahti tuon hirmuisen, maahan masentavan\nastiavuoren ääreen. Ei hän muuta voinut. Oliko se mahdollista, että\nhän oli joskus selviytynyt tuosta vuoresta? Nyt hän odotti vain,\nettä astiakasa alkaa romisten ja rymisten vyöryä ja hautaa hänet\nalleen. Väsytti, lieneekö laiskottanutkin... Yökin oli ollut lyhyt,\nunenpuolesta. Ensin hän oli ollut elokuvissa. Ja siellä ei näytetty\nmitään likaisia astiakasoja. Siellä oli hienoa ja hohtavaa, peilit ja\nkristallit kimaltelivat ja turkkien karva kiilteli kuin itse autuus. Ja\nmyöskin paljon paljasta ihoa näytettiin, ihmeellisten vaatekappaleitten\nlomasta, puhdasta, hajutonta ihoa, eikä työtätekevän hielle haisevaa...\nKuva oli sisältänyt verrattoman kauniita näkyjä oikeasta ihmiselämästä.\nJohonkin tuollaiseen Marttakin tunsi olevansa sekä kutsuttu että\nvalittu. Sillä mahdotontahan oli, että elämällä olisi häntä varten vain\nlikaa ja vettä, pesemistä. Ei, sellainen ei voi olla Jumalan tahto!\n\nSillä Martta oli hienosittain, eikä aina niin ohueltakaan, hurskas.\nVarsinkin silloin kun yö oli ollut lyhyt, kun hän oli valvonut ja\nväsynyt...\n\nMutta siinä hän nyt kuitenkin istui sen hirmuisen kasan ääressä, joka\nei tottele muuta kuin vettä ja harjaa. Hänelle oli vain näytetty vilaus\noikeaa elämää, vilaus, joka sai kateuden itämään ihmismielessä...\n\nElokuvien jälkeen oli käyty kahvilassa, paikkakunnan hienoimmassa, joka\noli auki aika myöhäiseen. Ja sitten oli istuttu puiston penkillä. Oli\nollut kesäyön valoa ja linnunlaulua ja kuiskattua...\n\nSillä kaikki tämä oli tapahtunut Erkin kanssa. Vaikka Erkki tuskin\noli oikea. Tuskin siltä saisi edes turkkia, jonka karva olisi hieno\nkuin itse autuus... Ja mitä mielinee koko Erkki? Tyytymättömältäkin\nse oli näyttänyt sitten erotessa, ikäänkuin ei olisi päässyt tuumansa\nperille...\n\nNiin, ehkä tuohon kesäiseen lyhytuniseen yöhön oli sisältynyt\nsynninkipunakin, koska hänet nyt niin tylysti oli tuotu tämän hirmuisen\nastiavuoren ääreen. Tahdottiin näyttää hänelle, että turha on\nhaaveilla...\n\nMutta Jumala on lopultakin hyvä. Sen Martta uskoi vahvasti. Nytkin hän\nkatsoo jostakin tyttöriepuun...\n\nMartta risti kätensä ja lähetti lyhyen, tulisen rukouksen korkeutta\nkohti. Pelastakoon taivaan isä hänet tästä astiain pesusta tämän\nkerran, ainakin tämän kerran! Hän on nyt niin väsynyt. Hän ei jaksa...\n\nHän rukoili kaikesta sydämestään. Hän ei vähääkään epäillyt, ettei\nhäntä kuultaisi eikä autettaisi. Hänellä oli entisiä kokemuksia näissä\nasioissa. Jumala oli ennenkin auttanut häntä väkevällä kädellä,\nauttanut heti, eikä viidentenätoista päivänä...\n\nNiin tyttö rukoili tuon hirmuisen, likaisen astiavuoren juurella. Kädet\nlujasti ristissä hän oli kokonaan vajonnut rukouksen salamyhkäisiin\nmaailmoihin...\n\nHän havahtui vasta hetken kuluttua arkisen maailman ääniin, höyrypillin\npuhalluksiin. Se ei huutanut nyt pitkään ja levollisesti kuten työn\nalkamisen ja päättymisen hetkiä ilmoittaessaan, eikähän ollut sellainen\naikakaan. Puhallukset olivat lyhyitä, katkonaisia, hätäisiä. Kuului\nmyös muuta outoa melua, huutoja.\n\nNämä oudot puhaltelut ja ihmisäänien hälinä saivat Martta-tytön äkkiä\ntointumaan ja palaamaan takaisin maakamaralle. Tuokiossa hän unhoitti\nkaikki rukoukset ja eli täydellä rintaa tätä maailmaa. Jotakin oli\ntapahtumassa! Hän lennähti ulos huoneesta, pois hirmuisen astiavuoren\njuurelta.\n\nPilli puhalteli, ihmisäänet huutelivat. Suuressa meijerisalissa\nkierähteli synkeitä savupilviä ja jossakin pilkoitti himokas liekki\nkuin punainen kieli. Tulipalo! Tulipalo oli syttynyt meijerissä!\n\nSe oli Martta-tytölle aivan uusi, kiihottava elämys, joka tempasi\nhänet kokonaan mukaansa. Tuli humisi ja räiskähteli kauhistuttavasi\nja lumoavasti. Ihmisiä ryntäsi paikalle. He raahasivat kalustoa ja\nvarastoja ulos, missä kesäinen aurinko paistoi. He muodostivat ketjun\nja heittelivät kädestä käteen punaisia juustopalloja. Vihreälle\nnurmikolle muodostui punainen kumpu. Monenmonta punaista palloa katosi\nmyöskin ainaiseksi, mihin lienee kadonnut, kuten myöhemmin kävi ilmi.\nJa sitten pari paloruiskua saapui paikalle ja vesisuihkut sähisivät ja\ntulen valta alkoi vaimeta.\n\nMartta, meijeriharjoittelija, harakoi siellä ja täällä ja seurasi\nkiinnostuneena tätä näytelmää. Tämä oli sentään elämää, tapahtuman\njuhlaa! Hän etsi nuorten miesten kasvoja. Sillä ei koskaan tiedä, mitä\nkohtalolla on mielessä...\n\nMartasta ei ollut suurtakaan apua enempää sammutuskuin\npelastuspuuhissakaan. Mutta niinpä lienee ollut laita monen muunkin\nkohdalla. Ne kaksi ruiskua holvasivat vettä valtavasti ja pian vain\nkitkerä haju oli jäljellä saaliinhimoisista, Martan mieltä jollain\ntavoin kauhistavasti lumoavista liekeistä.\n\nHän puikkelehti yhä kuin kärppä raunioissa ja näki paikalla maleksivien\nsammutusmiesten juovan kermaa kirnusta. He halusivat jotakin\nponnistustensa palkaksi. Mutta kermassa oli vahva savun maku. Sen\nMartta totesi, sillä tietysti hänkin ehti mukaan tähän juomajuhlaan.\n\nSitten hän yllätti mustalaismummon, joka juuri kätki paria juustopalloa\nvaltavien hameittensa poimuihin. Martta aikoi nuhdella häntä, kenties\nantaa hänet ilmi synnistä, mutta mustalainen ehti ennen.\n\n— Povaan, sinulle kaunis neiti, povaan ilmaiseksi!\n\nJa povaus oli niitä asioita, joihin Martta oli hyvin mielistynyt.\nSitäpaitsi tämä mustalainen osasi. Hän tiesi epäilemättä niin menneen\nkuin tulevankin, varsinkin tulevan. Hiukan koettelemuksia, mutta\nkyllä se pian siitä iloksi muuttuu. Rikkautta ja rakkautta on oleva\nyltäkyllin hänen elämässään. Martta oli mielissään ja unhoitti\nkokonaan juustot, jotka olivat niin jäljettömiin lymynneet johonkin\nmustalaishameen kätköihin. Mutta hän muisti ne heti kun mustalainen\noli mennyt, ja hän huomasi harmikseen epäilevänsä, että ehkä tuo hyvä\npovaus oli ollut mitätön tämän seikan takia...\n\nVäki alkoi hälvetä ja vasta sitten, kun hänen ympärillään oli\nautiota ja tyhjää, Martta muisti masentavan, likaisen astiavuoren ja\nrukouksensa sen juurella. Oli värisyttävää ajatella, että kaikki tämä\nmeno oli johtunut vain siitä. Mutta kun korkein haluaa ojentaa auttavan\nkätensä köyhälle tyttörievulle, niin hän ei pidä suurtakaan lukua\nrikkaan tavarasta...\n\nNiin, luottavainen rukous oli kuultu, kuten niin monesti ennenkin.\nHöyrypilli oli heti vastannut hätäilevin hihkaisuin.\n\nMartta risti kätensä ja lähetti lyhyen, palavan kiitoksen ylöspäin.\n\nMyöhemmin hän muisteli voitonriemuisena, ettei hänen tosiaankaan ollut\ntarvinnut pestä sitä likaa niistä astioista, ei sinä päivänä eikä\nkoskaan. Joku toinen oli saanut sen tehdä rangaistukseksi synneistään.\n\nMartta sai vielä parisen viikkoa lomaakin, sillä hänen rukouksensa\ntuli oli turmellut paikkoja sen verran, että korjaustyöt olivat\nvälttämättömiä.\n\n\n\n\nHYVÄNTEKEVÄISYYTTÄ\n\n\nUkonrahjus, oikea sydänmaalainen. Repale löi repaletta ja harmaitten\npartakarvojen sisältä tuijottelivat haileat silmät. Epäilemättä\nmelkoinen tylsimyskin, perinjuurin maailman ja elämän murjoman näköinen.\n\nTavallinen ihminen ei olisi nähnyt mitään syytä ryhtyä hänen kanssaan\nhääräämään. Olisipahan ehkä sivumennen ajatellut, että elelepä niinkuin\nvoit, äijäpaha...\n\nMutta niin ei tuuminut Hyvöläinen, liikemies Jumalan armosta. Kun hän\nnäki tuon äijän, niin hänessä liikahti ja leimahti. Ja hän oli mies,\njolle ajatus tavallisesti merkitsi toimintaa...\n\nNiinpä Hyvöläinen, suuren herran näköinen, hööli ja hävitön, puhutteli\nsiis oitis ukonrahjusta:\n\n— Asiasi eivät näytä olevan kehuttavalla kannalla, äijäpaha...\n\nUkko tollotteli.\n\n— Eiväthän ne, tunnusti hän viimein. — Vanhuutta ja köyhyyttä.\n\n— Mutta miksi sinä olet köyhä? tiukkasi Hyvöläinen.\n\nMutta eihän äijäriepu osannut edes vastata. Kunhan tuijotteli ja\ntollotteli ja näytti julistavan koko olemuksellaan: köyhä on köyhä ja\nsillä hyvä...\n\n— Huolettomuuttasi! sanoi Hyvöläinen. — Rahaa saa, kun ojentaa kätensä.\nLähdehän mukaan, niin opit jotakin, edes vanhuudessasi...\n\nHyvöläisellä oli sopivaa aikaa ja hyvä hevonen ja rattaat. Ja niillä he\nkohta ajelivat kylätiellä, Hyvöläinen ja köyhä, hölmistyneen näköinen\nukkeli. Mutta pitkälle he eivät ajelleet. Heti ensimmäiseen taloon he\npoikkesivat. Ja siellä Hyvöläinen, suuren herran näköinen, hööli ja\nhävitön, mainio mies suutaan repimään, mestari kerrassaan, aloitti\nesittelyn:\n\n— Tämä, rakas talonväki, on minulle tuttu entuudestaan. Hyvä ja oikea\nmies, niin jumalinenkin, ettei enemmästä väliä. Ilman omaa syytään,\nJobin tavoin, hän on joutunut koettelemuksiin. Kuoleskeli elukoita ja\nlopulta tuprahti talorähjä tuleen, niin ettei äijäparalle jäänyt kunnon\npaitaa päälle. Ei ollut ymmärtänyt vakuuttaa, liian visu mies, vaikkei\ntämä ennen ollut niin sinisenköyhäkään... No, näytähän dokumenttisi!\n\nJa ymmärsihän ukko lopulta kaivaa poveltaan paperin, jonka Hyvöläinen\noli kädenkäänteessä kirjoittanut ja jossa lyhkäisesti selostettiin\nukon onnettomuudet ja pyydettiin hyviä ihmisiä ojentamaan roponsa.\nHyvöläinen itse oli ensimmäisenä merkinnyt suurehkon setelin, joka\npilkisteli kirjekuoresta.\n\nNo, anojalle annetaan, useinkin. Varsinkin nyt, kun oli kysymys niin\nkovan onnen kolhimasta, että itse Hyvöläinen, liikemiesluonne, oli\nottanut hänen asiansa omiin käsiinsä. Vuolaasti kiitellen hän lähti,\nvetäen ukkoa käsipuolesta. Hän osasi aina olla kiireissään.\n\nNiin he ajelivat syysraikkaan taivaan alla pitkin teitä, puhuttelivat\njokaisen vastaantulijan, poikkeilivat taloihin kuin myrskynpuuska,\nHyvöläisen kehittäessä yhä mestarillisemmaksi hyvän ja oikean,\nansaitsemattomiin koettelemuksiin joutuneen miehen esittelyään. He\nsaivat saaliinsa ja lähtivät jälleen...\n\nNiin he kulkivat monta päivää, kautta koko pitäjän ja naapuripitäjän\nja jopa osan kolinattakin, kun hopealanka näytti aina hiljoilleen\njuoksevan. Ihmiset olivat aikalailla auliilla päällä. Olihan syksy ja\nsato oli saatu. Kovaosaistakin oli muistettava, kun se noin tuotiin\nesiin kuin pienessä myrskypilvessä. Ruokaakin he saivat taloissa,\nvaikka Hyvöläisellä tavallisesti oli niin kiire, etteivät he joutaneet\nottamaan sen kaltaista antia vastaan. Mutta tällä ihmemiehellä oli\neväskontti kärrynistuimen alla. Siitä sopi haukkailla taipaleilla\nrattaitten keikkuessa, niin hänen kuin ukonkin.\n\nIhmeellisiä päiviä äijärähjälle! Ihmeellinen mies hänen vieressään\ntuo, joka oli nostanut hänet tientomusta ja köyhyyden unohduksesta\nvieterirattaille ja ties mihin. Ukontylsimys alkoi ikäänkuin jälleen\nelää setelin toisensa jälkeen kassottuessa hänen repaleiseen poveensa...\n\nMutta tuli sitten päivä, jolloin Hyvöläinen alkoi kyllästyä tähän\nkerjurivaellukseen. Ehkäpä muut asiat jo kutsuivat häntä, ehkäpä\nhopealanka jo osoitti hänen mielestään ohenemisen merkkejä. Niin hän\nkäänsi hevosen kotiaan kohti ja eräällä talottomalla taipaleella hän\npyysi ukolta nähdäkseen sen nuhjaantuneen suuren kirjekuoren, jossa\nrahat, retken saalis, olivat. Hevosen ripeästi kävellessä ja kärryjen\nkeikkuessa hän sitten huolellisesti ja taitavasti lajitteli ja laski\nrahat ja pisti ne poveensa.\n\n— Aikamoinen summa, sanoi hän.\n\nHän pysähdytti hevosen, että puolikuuro ukko paremmin kuulisi.\n\n— Oikeastaan sinä olisit minulle velkaa monen päivän ruoat ja\nkyytirahat penikuormien taipaleelta, mutta eihän sinulla taida olla,\njoten laskeuduhan rattailta...\n\nUkko ällisteli suu auki.\n\n— Mutta, mutta, yritteli hän.\n\n— Mitä? Ei mitään muttia! Et sinä olisi itse saanut mitään aikaan, ja\njos luulet saavasi, niin yritä, nyt, kun osaat... Alas!\n\nUkon oli toteltava ja kompuroitava alas rattailta. Siinä hän sitten\nseisoi autiolla, hämärtyvällä maantiellä koleassa syysillassa\nällistyksen perikuvana, suu auki ja harmaat partakarvat tutisten.\nKaukana kohosi pölypilvi hänen ihmeellisen auttajansa hevosen ripeästi\nravatessa.\n\n\n\n\nNELJÄ ANNAA\n\n\nJoulukuisena arkisena aamupäivänä, usvaisen pakkasen lyödessä oman\nleimansa kauppalan kaduille, ilmestyi seppä Jurmu, takoja iänikuinen,\nToropaisen kahvilaan ja pyysi kaksi pulloa kaljaa.\n\nRouva itse oli palvelemassa, niinkuin luonnollista oli, kun muuta\nedeskäypää ei ollutkaan.\n\n— Kaksiko? hän hymyili. — Miten niitä nyt kaksittain?\n\n— Kaksi. On vähän kuin juhlapäivä. Akka kuoli...\n\nKun rouva toi pullot, niin hän kysäisi:\n\n— Ja surun- vai ilonpäiväkö se on?\n\n— Kaksi on miehellä ilonpäivää...\n\n— No sepällä niitä sitten on ollut montakin elämässään...\n\n— On, neljähän niitä Annaa-on ollut...\n\nRouva meni askareihinsa ja seppä Jurmu, iäkäs mies, mutta vielä vahvan\nnäköinen kuin mikäkin hirsi, tukassa vielä syden väriä, vaikka se jo\npyrkikin kahdellekarvalle, jäi pullojensa ääreen. Kahvila olikin muuten\nautio ja tyhjä, joten voi rauhassa mietiskellä.\n\nNiin, neljä niitä Annaa oli ollut. Miten lienevät osuneet nimiltäänkin\nniin, että siinä oli sattumaa kerrakseen... Kolme niistä hän oli\nsaattanut hautaan ja ne olivat jo sekaantuneet hänen mielessään\nikäänkuin yhdeksi ainoaksi Annaksi, tavalliseksi ihmiseksi, jonka\nkanssa on ollut surua ja iloakin. Mutta tämä neljäs Anna oli erittäin:\nmyrkyksi se oli tehnyt elämän... Vai lieneekö niin, että ihminen\nnuorempana, jolloin hän on yhtenä tappina, sietää mitä vain ja elämä\nsilti maistuu mainiolta...\n\nMutta tämä neljäs Anna! Leski se oli, joten sillä oli muistelemista ja\nvertailemista. Se piti itseään kovasti herrasihmisenä, joka ilman omaa\nsyytään oli joutunut seppä Junnun matkassa ikäänkuin kadotukseen... Se\nosasi muistella toisenkin kerran kuinka hänellä ennen oli ollut huvilat\njos turkitkin, toppatuolit ja veeseet, joissa hän oli istuskellut\nvuoronpäältä... Sellainen sillä oli ihanne! Ja sellaisilta päiviltä\nhän oli sortunut moiseen kituelämään! Jos Junnu joskus tuskastui\nja tiukkasi, että missä ne rikkaudet nyt ovat, niin se ei ollut\nkuulevinaankaan, vaan jatkoi sitä omaansa kuinka liikemiehelle oli\nlentänyt rahaa kuin roskaa, mutta nämä jonninjoutavat sepät saavat vain\nvaivaiset tilirahat, joilla ihminen ei elä eikä kuole, vaan kituu...\nVähän siitä oli lievitystä jos joskus löi nyrkin pöytään ja kiljaisi,\nettä älä mäkätä: apetta on edessäsi! Sai siinä huoata kerrankin\nsydämessään, että miksi ihmistä rangaistiin moisella ristillä! Olikohan\ntuo sen vuoksi, että hän tätä neljättä Annaa ottaessaan, tämän puheiden\neksyttämänä, oli sokeudessaan ajatellut, että maailman tavarakin on\nonneksi muun hyvän lisänä...\n\nMiten tahansa: oli siinä ollut Annaa ja vaimoa niin paljon, että se oli\ntullut, niinkuin raamattu sanoo, kyylytykseksi... Mutta tämä neljäs\nAnna oli tyydyttämättömyydellään ja myrkyllisyydellään syönyt ennen\nkaikkea omia sisuksiaan, joten se loppujen lopuksi joutui sairaalaan\nja kuolla kupsahti. Niin ainakin oli sanottu, vaikka se seppä Junnusta\nvielä tuntuikin melkein uskomattomalta, liian hyvältä totta ollakseen...\n\nSilloin kajahti joulukuiseen pakkasilmaan kirkonkellojen ääni, syvä\nmalmin humina, joka tunkeutui kahvilaankin ja sai pyhäpukuisen seppä\nJunnun vavahtamaan. Sanomakellot! Neljännelle Annalle soitettiin...\n\n— Totta se on! Kuollut on! sanoi hän kahvilan rouvalle, joka\noli ilmestynyt sisähuoneen ovelle. — Ei ne muuten soita kelloja\nkenellekään... Lisää kaljaa!\n\nOsui siihen tulemaan joku tuttavakin, jonka Jurmu kutsui pöytäänsä\nviettämään neljännen Annan muistoa, kaljalasein ja sopivin valituin\nsanoin.\n\nKun seppä Jurmu muutamien päivien kuluttua saattoi vaimoaan hautaan,\nniin joulukuinen taivas tuiskutteli lunta ja pääsurija myhäili\ntyytyväisenä, että onnellinen matka: jäljetkin peitettiin...\n\nToimitus oli pian ohi ja hauta täytetty ja vähälukuiset saattajat\nalkoivat poistua, mutta seppä Junnu yhä viivytteli haudan lähettyvillä.\nHänen sydämensä oli yhä täysi. Tuntui siltä, että hänen oli jotakin\nsanottava, aivan ääneensä...\n\nHän vilkuili ympärilleen, näki ettei ketään ollut lähistöllä, astui\naivan haudan ääreen ja sanoi:\n\n— Siellä sinä nyt olet ja siellä pysyt!\n\nHän oli ottanut esiin tupakkarullansa, josta hän haukkasi halukkaasti\npitkän pätkän, pureskeli ja jatkoi:\n\n— Sinä olit niin sanottu pahankurinen ihminen, vaan tulepa nyt ja sano,\nettei sinua tarpeeksi kunnioitettu ja palveltu...\n\nTalvinen tuuli vain huokasi ja taivas seuloi lunta.\n\n— Vaikenitpa lopultakin!\n\nSeppä Jurmu sylkäisi, kääntyi ja meni. Ruskea, mehuinen sylkyläiskä\nloisti hetkisen vereksen köyhännäköisen haudan parhaana koristeena,\nkunnes yltyvä tuisku sen peitteli.\n\nSellainen oli puhe, jonka seppä Junnu piti neljännen Annansa haudalla.\nEi kuulunut hänen tarkoituksiinsa, että joku hautajaisvieraista oli\npysähtynyt lähistölle, monilukuisten, tuuheitten, lumenpeittämien\npehkojen taakse ja kuunnellut ja kurkistellut, kuunnellut ja painanut\nmieleensä...\n\nMuutamien päivien kuluttua, joulusaunassa, seppä Jurmun leskeys\nja jälleen voitettu poikamiehisyys oli parhaimmillaan. Kiuaskivet\nkihisivät ja koivuinen vasta haisi kesälle ja Junnusta tuntui, ettei\nhän vuosiin, vuosiin, iäisyyden pituisiin, ole osannut ja saanut\nsaunastakaan oikein nauttia. Niin myrkyllinen oli ollut se neljäs\nAnna...\n\n— Annat saavat riittää! hän päätteli, kivien kihistessä ja\nkoivunlehtien haistessa kesälle.\n\nHän pitikin puheensa.\n\nSe järjestyksessä viides vaimo, jonka seppä Junnu seuraavana vuonna\notti reslaansa, kuten hän sanoi, oli nimeltään Manta, ja niin luja\nihminen, että hän aikoinaan saatteli aviomiehensä maanmultiin ja jäi\nsuremaan.\n\n\n\n\nVÄRIN JUSSI\n\n\nSinisenmustana nauhana halkaisi virta maata. Joskus kesäisinä\npoutapäivinä se välkkyi auringonpaisteessa häikäisevän kirkkaana\ntervaveneitten viiletellessä merta kohti tummine tynnyreineen, jotka\nkätkivät ylimaitten petäjien sakeaa verta...\n\nVärin Jussi, lautturi, lossimies, eli kuitenkin kylliksi kauan\nnähdäkseen veneitten vähitellen vähenevän virralta ja katoavan\nkokonaan. Ylimaitten miehen tervahaudat olivat lakanneet savuamasta ja\npuiden rungot soluivat nyt pölkyiksi paloiteltuina jokea alas.\n\nMutta Värin Jussi, melkoinen järkäle ja möhkäle mieheksi, pienet\nsiansilmät tuuheitten kulmatupsujen alla, ei pitänyt asianaan ihmetellä\nmaailman muutoksia. Elämä tämän taivaankannen alla oli hänelle\nkirkasta ja selvää. Hän hoiteli lautturin ammattiaan, kuljetteli yli\nrahtihevosia ja markkinamiehiä ja muita matkustajia, herroja jos\nmaankulkijoitakin. Kärsivällisesti hän melskasi joella syksyisen\nhyhmän ja jäiden seassa, vieläpä rauhoitteli hätäilevää ja kiroilevaa\nmatkustajaa, että kiireellisen oli parasta kasvattaa siivet ja alkaa\nräpytellä...\n\nTämän ohella hän hoiteli pientä maanviljelystään ja hänen jälkeläisensä\nkasvoivat ja vahvistuivat Värinmökin pirtissä. Oli hänellä joskus aikaa\nkalastellakin, siepata välistä salavihkaa oikea lohikalakin, jotka\nyhä uivat kutupaikoilleen tuolla melkoisella joella, joka oli Värin\nJussista rakas kuten ainakin äiti ja elättäjä... Talvikuukausina,\njolloin joki voitiin ylittää kumisevaa jääsiltaa myöten, hän harjoitti\npuunhakkaajan ammattia.\n\nNiihin aikoihin, jolloin ensimmäiset moottoriajoneuvot alkoivat\nliikkua maakunnan teillä ja ajoivat ne nurin, samoin kuin pienet\nsillatkin, Värin Jussi oli jo ikämies. Mökkikin oli jo niin lahonnut\nja hataroitunut, että niin oli kuin iankaikkisuutta olisi lämmittänyt,\nkuten hän sanoi. Muutenkin siellä oli tyhjän tuntuista, sillä lapset\nolivat jo hajaantuneet täyttämään maata ja maakuntaa. Mutta muori toki\nkantturoi vielä jalkeilla, hoitelipa vielä lehmääkin, joten Jussilla\noli yhä heinäntekoa.\n\nSe olikin hänen mielihommiaan. Jotakin kesäisen tuntuista oli hänen\nsisälläänkin, kun hän liippaili viikatettaan kasteisena aamuna, virran\nvälkkäessä. Ja niin huiskahteli kumoon tuoksuva kesäheinä viikatteen\nedessä, joka oli terävä kuin madon kieli...\n\nNäinä kiireisinä heinäpäivinä ei tavallisesti ollut juuri nimeksikään\ntienkulkijoita ja ylipyrkijöitä. Mutta eikös alkanut kuuluakin humina\nja ryminä ja jokitörmälle törmäsi eräs niitä uudenaikaisia kulkijoita,\nautoja, joita Värin Jussi oli kyllä jo joitakin nähnyt ja kuljettanut\nylikin lossissaan. Jotkut olivat niitä kovin siunailleet ja lyöneet\nkahtakämmentä ja tervehtineet tulokkaita Antti-Kristuksen vaunuina...\nMutta Värin Jussi ei nähnyt niissä mitään ihmettelemistä.\n\n— Höh! Minun muistiini, ja maailman ajan ne pyörät ovat pyörineet...\n\nSiellä se nyt seisoi ja törähdytteli ääniä pedon kurkkutorvestaan.\nVärin Jussi, joka aina oli valmis virantoimitukseensa, juosta\nlönkytteli jo vaunua kohti yli heinämaansa. Auton luokse päästyään\nnousi hän siekailematta astinlaudalle seisomaan ja karjaisi\nkuljettajalle:\n\n— Anna pyihkiä!\n\nVaunun peräpuolessa istui kaksi herraa, joista toisen Värin Jussi\ntunsikin. Se oli piirin vallesmanni. Mutta toista hän ei tuntenut,\neikä mokomalla pitänyt väliäkään. Sillä niinkuin Värin Jussi ei nähnyt\nmitään ihmettelemisen arvoista tämän taivaankannen alla, niin hän ei\nmyöskään nähnyt mitään eroa ihmisen ja ihmisen välillä. Kääntyipä hän\nkenen puoleen tahansa, niin hänen käytöksensä ei ilmaissut mitään\naste-eroja ja vivahduksia. Ihmettelyt ja ujostelut olivat jotakin\njonninjoutavaa...\n\nMutta tuo toinen istuja, jo kaukaa nähden herra, oli läänin kuvernööri,\ntarkastusmatkoillaan. Ja hän välitti.\n\nKun Värin Jussi, kuvernöörin silmissä ilmeinen kolho, kompuroi ja\nkolisteli lokasuojalla ja huusi korkealla äänellä määräyksiään, niin\nhän aavisteli tuossa käytöksessä ilmeistä arvonannon ja kunnioituksen\npuutetta. Niinpä hän avasi suunsa ja kysäisi tärkeällä herrasäänellä,\nosoittaen sanansa vallesmannille:\n\n— Mikä mies tämä on?\n\nMutta Värin Jussilla oli tarkka kuulo. Ja hän vastasi puolestaan: |\n\n— Minä olen värimies. Ette kaiketi te minutta yli pääse...\n\nJa niin vaunu vieri törmää alas lossiin, joka lähti liikkeelle Värin\nJussin kuhmuisten ja känsäisten kourien, suurten kuin lapio, tartuttua\nkapulaan. Sinkkiköysi soi ja virta välkkyi. Myöskin herrat nousivat\nautosta jalkojaan oikomaan ja katsomaan jokea ja rannan maisemia. Kun\nlähestyttiin toista rantaa, niin vallesmanni kysyi lossimieheltä mitä\nylikuljetus maksoi. Lautta kulki jo silloin omia aikojaan ja Värin\nJussi seisoi kapula kourassa niinkuin ainakin isäntä tupansa lattialla.\n\n— Viitosen olen nykäissyt tällaisista ajopeleistä...\n\nVallesmanni maksoi, mutta silloin karsaasti katseleva kuvernööri\npuuttui asiaan:\n\n— Eikö se ole liian paljon? Mitä taksa on?\n\nVärin Jussi, joka juuri oli pistämässä rahaa piiloon, vilkaisi nyt\nvuorostaan kuvernööriin kulmatupsujensa alta. Hänkin oli jollakin\ntavoin herkkä ihminen.\n\n— Kaikki kotaleet ne lähtee! äsähti hän. — Kun ei ole lossirahaa.\n\n— Minä olen tämän läänin kuvernööri! sanoi vieras herra tiukasti. Hänen\nkasvojensa puna paisui.\n\n— Mukisematta nuo on viitosen antaneet muut herrat, isommatkin,\npäästeli vauhtiin päässyt värimies. — Hevosella kulkijalta on taksa\nkolme markkaa. Näitä kun ei ole taksassa mainittu, niin olen ottanut\nviitosen. Paljon on rattaita alla...\n\nKuvernööri silmäili Värin Jussia niinkuin ihminen katselee\nkorkeudestaan maanmatosta. Hän avasi jo suunsa jotakin lausuakseen,\nmutta tyytyikin sitten kuuntelemaan vallesmannia, joka sanoi hänelle\nhiljaa jotakin. Ehkäpä hän selitti, että tämä lautturi oli sellainen\nlaisensa, mutta muuten hän hoitaa hyvin toimensa...\n\nSilloin lossi törmäsikin jo pehmeästi laituriinsa ja Värin Jussilla\noli kiire kiinnitystöihin. Kuvernööri kohautti olkapäätään ja nousi\nvaunuun, joka jatkoi matkaansa ja katosi näkyvistä tien mutkiin ja\npölyyn, niinkuin kaikki muutkin kulkijat...\n\nMonta ja monenlaista oli ylipyrkijää ja pääsijää Värin Jussin lossilla.\nSillä hän eli vanhaksi ja viipyi kauan ammatissaan muuttuvassa\nmaailmassa, joka ei häntä kuitenkaan hämmästyttänyt uutuuksillaan. Ei\nkoskaan, ennen kuin hänen lauttansa paikalle alettiin rakentaa siltaa.\nSilloin kuultiin Värin Jussin suusta tuo vanhojen valitus, että on\ntuota ennenkin eletty...\n\nHän oli silloin tosiaankin jo vanha mies. Muorinsakin hän oli aikoja\nsitten jo saattanut maanmultiin ja mökki oli entistä enemmän sellainen,\nettä iankaikkisuutta siinä lämmitit... Apulainenkin oli täytynyt ottaa\nlautturintyohön. Ja nyt hänen oli tietysti raskasta ajatella, että\nkoko hänen elämänsä ja ammattinsa ikäänkuin turhennettiin ja tehtiin\ntarpeettomaksi. Oliko virtakin, tuo melkoisen mahtava, kutistunut\npuroseksi, jonka jokainen voi ylittää omin avuin?\n\nJa hän eli kylliksi kauan nähdäkseen sillan valmiina. Hän oli\njonkinlaisena kunniavieraana juhlassa, joka pidettiin, kun silta\navattiin liikenteeseen soitoin ja hypyin ja pidettiin pitkiä puheita\nkuinka ennen oli ollut vaivalloista ja kuinka nyt rävähti ikäänkuin\nautuus eteen...\n\nMutta Värin Jussi koputteli kepillään siltapalkkia ja virkahti:\n\n— Valetta kaiketi se on, ettei tästä ole ennen päässyt! Monta on mennyt\nyli minunkin aikanani. Yli on viety, kuvernööritkin kuivin jaloin...\n\n\n\n\nHEINÄKUU\n\n\nArmottomina ja armaina kaartuivat heinäkuiset poutapäivät. Auer ja\nkaukaisten metsäpalojen savu väikkyi ilmassa. Savun lemu sekautui\nkaikenlaisten maanyrttien väkevään tuoksuun. Leutojen öiden jälkeen oli\nkasteraikkaita aamuja.\n\nHeinänteko oli käynnissä ja Kortteisen talon isännän oli vallannut\noikea työilo. Vihreä niitty lienee hänestä nyt näyttänyt\ntanssilattialta ja liippakivi iski iloista tahtia viikatteen teräkseen.\nJaako oli oivallinen niittäjä. Hän löi ja löi, pyyhkäisi ja pyyhkäisi,\nväsymättä, sulavan huolettomasti. Raskas työrupeama oli nykyään\nhänen riemunsa. Hän oli kuin nuortunut, oli ikäänkuin siemaissut\nviikkokautisen humalan keskikesän lämmöstä ja liikunnanilosta.\n\nHän oli tosiaankin kuin humalainen. Hänen harmaat silmänsä katsoivat\nkuin mitään näkemättä, mihin lienevät katsoneet, ja ruoka-aikoina,\nhöyryävän puuron ja suolaisen lihavellin ääressä, hän kertoi\nloputtomasti iloisia juttuja. Kerran illalla hän nauroi katketakseen\nkissanpojalla, joka leikitteli laatunsa jälkeen, sulavana, suloisena\nkeräsenä.\n\n— Tuo se osaa olla! sanoi hän huokaisten. — Kateeksi käypi...\n\nMutta hänestä itsestään uhoi noina viikkoina jokin eläinmäisen olemisen\nilo. Ja hänen työhulluudestaan tarttui rahtunen myöskin muuhun väkeen.\nKortteisen talon heinänteko edistyi erinomaisesti.\n\nHelle jatkui, pohjolan kesän lyhyt lämmön aika, nuo päivät, jolloin oli\nvaikea kuvitella, että talven äkeitä pakkasia on koskaan ollut tahi\nenää tulisi, että jonkun kannon alla suoryteikössä voi vielä pilleillä\nikuista routaa...\n\nKortteisen harmaassa talossa istui emäntä, maailman rumin nainen,\nkuten isäntä oli joskus sanonut, yksin ja unohdettuna, sairaana,\nkeuhkotautisena, vain kuolemaa odottavana. Isäntä ja muu väki oli\ntöissä vihreillä niityillä puron varrella, jossa musta vesi laiskana\nkiemurteli.\n\nSiellä oli nyt heinänkorjuu käynnissä. Isäntä ja Anna, nuori\npalvelustyttö, olivat joutuneet kahdenkesken töihin eräälle\nniittylahdekkeelle, joka pisti syvälle metsän sisään. Ikivanha lato\noli luhistunut maahan harmaaksi kasaksi, ja isäntä oli sen viereen\ntehnyt suovanpohjan ja pystyttänyt pielen. Sen ympärille hän nyt\nkantoi heinärukoja takkavitsalla. Hän näytti yhä olevan omituisen\nheinäntekohumalansa vallassa ja liikkui juoksujalkaa valtava ruko\nhartioilla, vaikka maa oli pehmeää ja upottavaa. Anna haravoi\nheinänrippeitä rukojen paikalta, hikisenä, hieman raukein liikkein ja\nseurasi silmillään miehen kiireistä ja kevyttä kulkua. Oli siinäkin\nhippasija... Kuivat heinät kahisivat ja tuoksuivat, kärpäset surisivat,\nharmaat paarmat pörisivät ja joku sääski inisi kimeästi. Aurinko\npaistaa rävötti suunnattomana ahjona kuusikkometsän synkeän reunan\nylitse. Siellä tummassa varjossa tiputteli tynnyrilintu väsymättä\nkaljatippojaan...\n\nNyt ruot olivat kannetut. Kuin pyöreät ja pehmeät mummonlylleröt ne\nolivat kokoontuneet piiritanssiin hoikan salon ympärille. Isäntä\naskarteli pielen ympärillä, varasi tukipuita, sitaisi tuulikasvitsat,\nlyödä kalahdutti hangon varteen, ja Anna haravoi veltoin liikkein\nkarisseita heiniä lähistöltä. Sitten isäntä kaivoi piipun esiin ja\nheittäytyi heinäruon päälle pitkäkseen.\n\n— Minä en mene varjoon koskaan, en, en, hän ikäänkuin intti jotakin\nvastaan. Hiki valui hänen auringon ruskettamia kasvojaan pitkin.\nHänellä oli yllään vain rohtiminen paita ja housut ja rikkinäiset\nsaappaanterät jaloissa. Avonaisesta paidanaukosta näkyivät rintakarvat,\nniinkuin jokin eläin olisi siellä levännyt kyyryssä.\n\n— Oikeinko se isäntä otti lepoasennon, sanoi Anna. Hän oli saanut\nharavoimistyönsä päätökseen ja heittäytyi nyt nojaamaan kahahtelevaan\nheinärukoon.\n\n— On se joskus otettu pitempikin lomanen näistä kiireellisistä\nmaanmiehen töistä, jutteli Jaako. — Muistui mieleen miten me\nKiulu-Kallen kanssa kerran niittelimme tätä samaa alaa. Keittelin\nsitten puuronkin ja yritimme syömään, mutta se oli jumalattoman\nkuumaa, ja niin pälkähti päähän, että käväistäisiin puuron jäähtyessä\nottamassa ryypyt. Tuolla kylällä oli siihen aikaan sellainen paikka.\nNiin menimme, ja kun palasimme niin puuro padassa oli jo homeessa.\nRahat meiltä olivat menneet ja Kiulu-Kallelta takkikin. Hänkin on nyt\nlähtenyt vielä pitemmille reissuille...\n\n— Isäntä sitä tekin olette tainnut olla, arveli Anna.\n\n— Te? Eihän minussa monta ole. Isäntä, niin, mutta lehmänannetta sitä\nkaiketi sinäkin vuonna oli tuopissa...\n\nOli hetken hiljaista. Vain kuiva heinä kahisi lepääjäin alla ja kesän\npörriäiset pörisivät, mutta tynnyrilintu oli vaiennut kuusikossa...\nOli ahdistavan helteistä, ilmeisesti ukonilmalla uhkailevaa. Etelän\ntaivaalle oli jo hiipinyt mustia pilventönkkiä.\n\n— Mitäs isoon Rekolaan kuuluu? kysäisi Jaako. — Etkö sinä käynyt siellä\npyhän aikana?\n\n— Eipä muuta kuin Manta on tehnyt parannuksen. Se on nyt vahva\nlaestadiolainen. Oli hyvin huolissaan minun sieluntilastani...\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnna puheli ja lojui vatsallaan heinien päällä, ja yhtäkkiä hän tunsi\nitsensä hyvin orvoksi ja yksinäiseksi tyttörievuksi. Kotikoski kohisi\nsiellä kaukana ja vesimylly oli hiljainen ja mykkä näillä helteillä.\nJa Manta sisaresta oli tullut iso emäntä, uskoa tunnustava, toisen\nmaailman eläjä...\n\n— Sillä lailla! äänsi Jaako. — Vaikka en minä siitä\nLaestadiuksestakaan: kovin on ravakka meikäläisiä haukkumaan...\n\n— Niinkuin tietäsit...\n\n— Olen minä toki kuunnellut niitä saarnamiehiä, jopa lukenut itsensä\noppi-isän postillaa. Raikuli poika! Mutta luodaanpa suova!\n\nJaako nousi ripeästi ja alkoi hangota heiniä. Suova alkoi kohota\nja kohta Annan haravineen oli noustava päälliseksi. Isäntä kulki\nsuovan ympäri ja hankosi nopein tottunein ottein heiniä, joita\nAnna vastaanotti haravallaan, hoidellen helmojaan ja kohoten yhä\nkorkeammalle maan pinnasta. Jaako liikkui sukkelana, nopeana, hikisenä,\nkalahdutti kirvespohjalla irti hangon ja muutti sen pitempään varteen.\n\nHelle kiihtyi ja pilvet etelän puolessa mustenivat ja lähestyivät.\nKuului kaukaista ukkoshyminää ja tuntui jo tuulen henkäyksiä, ihoa\nvilvoittavia ja heiniä riepoittavia. Kun sujakkaan huippuun päättyvä\nsuova oli valmis, niin tuulenpuuskat olivat jo melkoisen rajuja, ja\nniiden mukana tuli jo ensimmäisiä vesipisaroita. Salaman välähdys näkyi\nukkospilven mustuutta vasten häikäisevän kirkkaana ja ankarana, jatkuva\njyrinä tuntui saavan maan tärisemään.\n\n— Hui! huusi Anna korkealla paikallaan, kasvot valkoisena,\nhuojahdellen, antaen haravan pudota, ja tarraten kiinni pielen tynkään,\njota oli vain vähän näkyvissä.\n\n— Ei mitään hätää! rohkaisi Jaako alhaalta ja työnsi hangon korkealle\nsuovan kuvetta pitkin. — Tartu vain haarukkoihin!\n\nAnna laskeutui riippumaan, pidellen ensin pielestä kiinni ja tarttuen\nsitten hankoon, varoen piikkejä ja unhoittaen helmojensakin hoitelun.\nHän tunsi liukuvansa suovan kuvetta pitkin, kunnes meno äkkiä pysähtyi.\nHangonvarsi oli vastannut maahan.\n\n— Liu'u vain vartta pitkin, neuvoi Jaako alhaalta. — Minä otan\nvastaan...\n\nAnna liukui ja tunsi heinien karheina hankaavan sääriään. Sitten hän\ntunsi Jaakon käsien tarttuvan häneen, tunsi jalkojensa sattuvan maahan\nja tunsi menevänsä samaa vauhtia pitkäkseen suovan viereen. Jaako ei\nhellittänyt hänestä.\n\n— Mitä sinä! sähähti Anna.\n\n— Luonnonvoimat ovat liikkeellä, sanoi Jaako käheästi.\n\nJa vaikka ei katsonutkaan voi huomata suuren salaman kiemurtelevan\ntaivaalla ja hirveän räsähdyksen seuraavan sen kintereillä. Myöskin\nJaakon silmissä oli salamaa ja samoin hänen sormissaankin. Ei voinut\nmuuta kuin huoata ja sulkea silmänsä. Raskaita sadepisaroita, hyvin\nviistoon lentäen, kahahteli heiniin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHetkistä myöhemmin he istuivat suuren kuusen alla sadetta pitäen.\nPitkät oksat riippuivat aina maahan asti naavaisina ja tiheinä, mutta\nsilti rankan sateen pisaroita pärskähteli heidän päälleen. Anna oli\nmärkä ja murjottava. Hän tunsi, että oli tapahtunut jotakin, joka ei\nollut kuulunut hänen suunnitelmiinsa, jotakin, joka oli muuttanut\nkaiken...\n\nHän katsoi salaa Jaakoon, joka näytti iloiselta ja kevyeltä, kuten\nkaiken aikaa näinä heinäntekoviikkoina. Mutta oli kuitenkin selvästi\nnähtävissä, että hän oli hirmuisen vanha mies, ja sitäpaitsi hänellä\noli emäntä kotona, kauhea nainen...\n\n— Tuollainen kaistaani! pääsi Annalta.\n\nJaako nauroi.\n\n— Se ei liene sinulle suinkaan vähän! Mutta ajattele millaista se on\nminulle ollut sen kanssa siellä...\n\nHetken kuluttua hän sanoi:\n\n— Nyt meitä on kaksi...\n\nAnna pudisteli itseään kuin märkä koira, aivan äänetönnä. Ukkosen\njyrähdykset kävivät yhä kaukaisemmiksi, mutta rankkasade lankesi maahan\nherkeämättömänä.\n\n\n\n\nERÄMIES LARU\n\n\nEräänä päivänä saapui herra Laru taloon kuin myrskynpuuska. Mutta\nhän tulikin moottoripyörällä, tärisevällä ja rämisevällä. Hän\nsanoi olevansa jonkinlainen virkamies kaupungissa ja tarvitsevansa\nmajapaikkaa viikonlopuikseen ja vapaa-ajoikseen. Ei paljon, mutta\nkuitenkin jonkinlaisen katoksen, josta hän voisi lähteä ulos\nluonnonhelmaan, saalista pyydystämään...\n\n— Siis sen sortin urheilumiehiä, sanoi isäntä.\n\n— Niin, reipas mieli on enempi kuin kymmenen kapan kylvö. Ja oli se\nmuutenkin vaivanarvoista. Metsä ja vesi se oli isätkin elättänyt.\n\nTalossa oli aivan tyhjänpanttina niin sanottu vanhapuoli, melkoisesti\nrappiolla oleva rakennus, josta herra Laru sai huoneen käytettäväkseen.\nJa siitä pitäen hänen moottoripyöränsä rämisevä rytinä kuului\npihamaalta melkein joka ainoa iltapäivä. Sillä talo oli verrattain\nlähellä kaupunkia, suuren virran rannalla.\n\nJa virta veti ja vei herra Larun veneineen ja vehkeineen. Oli\nilmeistä, että samoilu mailla ja vesillä, kalastus ja metsästys, oli\nhänen varsinaista elämäänsä, ja viranhoito kaupungissa vain jotakin\nvälttämätöntä pahaa, jonka voivat vain harvat kokonaan välttää.\n\nVirta vei herra Larua. Se näytti olevan pääasia, vaikka hän joskus voi\nnäyttää touhunsa tuloksiakin, riiputtaa välinpitämättömin ilmein komeaa\nlohikalaa.\n\nTällaisina hetkinä hänellä oli aikaa jutusteluunkin, entisten saaliiden\nja samoiluiden muisteluun. Jossakin ylämaissa nuoruuden päivinä,\nsiellä se oli saalis miestä yllyttänyt... Eikä tätä miestä nytkään\nlaiskottanut. Aina hänen aironsa kitkasivat, aina hänestä uhoi voimaa,\nreipasta mieltä ja räiskähtelevää pirteyttä. Mitään kyllästymistä ja\nikävää ei näyttänyt sisältyvän hänen elämäänsä.\n\nKaikenlaisissa aatteissa, harrastuksissa ja pyrkimyksissä, niissäkin,\njoita voisi nimittää vouhasteluksi, piilee ruttomainen tartunnanvaara.\nSe nähtiin nytkin.\n\nTalon isännällä, joka kuului vanhainpoikain säätyyn, ei ollut koskaan\nollut mitään pyyntimiehen harrastuksia, ei minkäänlaista taipumusta\nrasittaa ruumistaan ylimääräisillä ponnistuksilla. Joki oli aina\nvirrannut talon ohitse leveänä ja välkkyvänä, eikä isännän päähän ollut\nennen koskaan pälkähtänyt, että siitä voisi pyydystää kaloja. Mutta\nsitten tuli tämä kaupunkilainen herra Laru ja teki ihmeitä olemuksensa\nuholla, sanojensa taikuudella ja kitusista riiputtamiensa kalojen\nvälkynnällä.\n\nSe oli melkein uskomatonta, mutta eräänä iltana isäntä itse soutaa\nkiskoi venettä virralla, liotteli siimaa vedessä ja odotteli lohen\njymähtävän koukkuihinsa. Sitä ei kuulunut, ei sinä iltana, eikä\nseuraavana, eikä koko kesänä. Sillä siitä lähtien oli isäntä joella\nmelkein yhtä uutterasti kuin herra Larukin, melkein joka ilta ja osan\nyötäkin, soutaa kiskoen raskasta venettä kädet rakoilla ja takapuoli\nruvella. Hän ei saanut koko kesänä muuta kuin pari tupenmittaista\nhaukea. Mutta herra Laru sai. Tuon tuostakin hän riiputti litusista\nvälkkyväkupeista lohta, kasvoillaan ylväs, välinpitämätön rauha.\n\nHän antoi isännälle auliisti monenlaisia neuvoja ja ostatti ja tilautti\nhänellä yhä uusia kalliita uistimia ja vehkeitä. Turhaan kaikki. Isäntä\nolisi saanut saman saaliin kaivostakin.\n\nMutta herra Laru riiputti tuon tuostakin lohta. Hän sanoi, että jalojen\nkalojen pyydystäminen vaatii monivuotista harjaantumista, kokemusta\nja luonnonrakkautta. Isäntä, paksu, vääräsäärinen pökelö, ajatteli\nitsekseen kuinka tuollainen rakkaus oli tuonut monen lohen kitusiin\nkoukun ja vienyt ne pataan ja pannuun. Sellainen asia on rakkaus. Näkee\ntosiaankin punakan lohen mieluummin vadissa rasvassa uivana kuin joen\nkirkkaassa vedessä...\n\nMutta mihinkään kädestäpitäviin opetuksiin ei herra Laru koskaan\nryhtynyt. Isäntä ei rohjennut sellaista esittääkään, sillä oli\nilmeistä, että Laru rakasti yksinäisyyttä, kuten kaikki vanhat\neränkävijät.\n\nNiin meni kesä, talon isännän ensimmäinen ja viimeinen kalastuskesä,\nkahden tupenmittaisen hauen kesä. Mutta herra Laru, suuri soutaja ja\nsiiman heittäjä, ei suinkaan kadonnut talosta vesien jäädyttyä.\n\nHän ryhtyi nyt pyydystämään kettuja. Tämä aie herätti paikkakunnalla\nmelkoista ihmettelyä, sillä vanhatkaan eivät muistaneet, milloin\nsatujen repolainen olisi siellä liehuttanut häntäänsä. Mutta herra\nLaru julisti, että hän osaa houkutella ketut kohti kohtaloaan vaikka\nSiperian suurelta lakeudelta.\n\n— Sitäpaitsi, hän laski leikkiä, — ketunnahat ovat niin kalliita, että\nniitä kannattaa pyydystää, vaikka ei saisikaan...\n\nHän muutti pyyntiasemansa, tuon joutilaan huonerähjän, oikeaksi\nnoitakeittiöksi, jossa kärysi ja haisi salamyhkäisesti. Mutta sittenpä\nhänellä olikin huone puolillaan havuja. Isännästä näytti, että Laru\nhaukkasi murkinansakin havuseppeleet kalvostensa ympärillä. Epäilemättä\nhän suurella havukuurilla tahtoi päästä irti ihmishajustaan...\n\nSitten hän katosi metsiin suksineen ja vehkeineen, eikä hänen\nvaelluksistaan kuulunut sen enempää. Mutta erään iltapäivän hämärissä\nisäntä näki herra Larun lykkivän suksillaan kaupunkia kohti. Komeasti\nhän potki ja heitteli väkevästi sauvojaan, ja hänen takapuolellaan\nriippui ja roikkui jotakin ruskeaa. Tuuhea ketunhäntä heilahteli.\n\n— Ka se! Herra Laru on saanut kuin saanutkin saaliin!\n\nEikä se suinkaan jäänyt ainoaksi. Isäntä kuuli tuon tuostakin\nihmeteltävän, että taasen oli Laru saanut ketun. Aika vonkaa oli\npainunut kaupunkia kohti, häntä heilahdellen. Oli se sentään\npyyntimies! Talon isäntä, tuo vanhapoika, vääräsäärinen, lyhyt ja paksu\npökelö, laskeskeli eräänä iltana, että herra Laru oli saanut vähintään\nseitsemän kettua. Niistä sai varmaankin sievoisen summan, joka ei\ntekisi pahaa kenelläkään. Mitähän jos...\n\nIsäntä esitti aikomuksensa herra Larulle, joka kuitenkin jäähdytteli\nhänen varovaista intoaan. Aloittelevan ketunpyytäjän ei tarvitse\ntoivoa saalista. Kettu ei suotta ole kavaluudestaan kuulu. Se ei\ntartu äkkipojan käpälälautaan. Taitoa, taitoa siinä tarvittiin\nja kärsivällisyyttä! Ei hän silti kieltänyt isäntää yrittämästä.\nLuonnossa samoileminen on aina vaivanarvoista. Lupasipa hän antaa\nisännälle kallisarvoista houkutusainettaankin ynnä myrkyt ja neuvot.\nMutta kädestäpitäen hän ei voisi ryhtyä isäntää opettamaan. Hänen oma\npyyntinsä kärsisi siitä.\n\nHerra Larun varsinainen myrkynkeittopaikka oli kuitenkin kotona\nkaupungissa. He sopivat nyt täsmällisen ajan, jolloin isäntä voisi\ntulla hakemaan tarvittavia aineita.\n\nIsäntä, joka jo haaveili sievoisista sivutuloista, meni. Joku\nodottamaton seikka oli kuitenkin viivyttänyt herra Larua virastossaan.\nVain rouva oli kotona ja alkoi kysellä isännän asiaa, ja sai kuulla sen.\n\n— Onhan se touhunnut niiden myrkkyjensä kanssa, sanoi rouva. — Mutta\nei se ole koskaan mitään saanut. Älkää te vain ryhtykö niihin puuhiin.\nMenetätte aikanne turhaan...\n\n— Mutta eikö herra Laru ole tänäkin talvena saanut monta jos montakin\nkettua? ällisteli isäntä.\n\n— Kettua! Ei yhtään! Ei yhtään meidän yhdessäoloaikana. Ja sitä on\nparikymmentä vuotta. Pyytänyt, pyytänyt se kyllä on...\n\nIsäntä, lyhyt ja paksu pökelö, tuijotti ja tuijotti. Mutta rouva näytti\nsiivolta ja päälleluotettavalta ihmiseltä. Ja sinä hetkenä isäntä alkoi\nnähdä herra Larun uudessa valossa. Suuresta ketunpyytäjästä tuli suuri\nketunhännän heiluttaja, oikea humpuuki, jolla ei ollut vertaa. Oliko\nkukaan nähnyt hänellä rehellistä ketunruumista? Joku häntä oli vain\nheilahdellut takapuolessa, kun hän hiihtää hankasi kaupunkia kohti\niltahämärissä. Ne kesälliset lohetkaan tuskin olivat hänen koukkuihinsa\ntarttuneita. Kuka oli nähnyt hänen kamppailevan kalan kanssa? Lohipadon\nmiehiltä se oli ne onkinut kalliilla rahalla. Silmänkääntäjä koko\nmies...\n\nIsäntä ei jäänyt odottelemaan herra Larun kotiutumista. Hän kiitteli\nrouvaa tiedoista ja neuvoista ja meni matkoihinsa niine myrkkyineen.\n\nKun herra Laru seuraavan kerran saapui pyyntiasemalleen, niin isännästä\nnäytti, että hänen vauhdissaan ja reippaudessaan oli jotakin laimeata.\nHän kutsui isännän erilleen ja tiedusteli, miksi tämä ei ollut\nodottanut hänen paluutaan toimesta. Lisäksi hän sanoi, että jos hänen\nrouvansa oli jutellut jotakin pyyntiasioista, niin niitä puheita ei\nollut otettava täydestä. Rouva oli aina ollut näitä puuhia vastaan. Oli\nmustasukkainen nimittäin. Hameenheiluttajat ovat sellaisia, etteivät ne\nsuvaitse miehelle mitään omaa...\n\nIsäntä sanoi tämän ymmärtävänsä. Mutta ketunpyynnin suhteen hän oli\ntullut parempiin ajatuksiin. Se ei ole soveliasta yksinkertaiselle\nihmiselle.\n\nMutta herra Laru jatkoi ja hiihteli tämän tästäkin iltahämärissä\nkaupunkiin, häntä takana heilahdellen.\n\nJa tienvieren ihmiset sanoivat, että siinä se on pyyntimies!\n\nTalon isännän mielessä alkoi kuitenkin kiusaavana kyteä ajatus, miten\ntämä mies oli häntä kesällä soudattanut virralla kädet rakoilla ja\ntakapuoli nahatonna, ostattanut kalliita koukkuja, jopa oli ollut\nsaamaisillaan hänet hiihtelemään olemattomien kettujen perässä.\nSilloin isäntä ei voinut olla tekemättä eräitä vihjauksia, joista\njohtui, että herra Laru kaikkosi kokonaan talosta. Hän arvattavasti\nsiirsi pyyntiasemansa johonkin toiseen suuntaan kaupungista, jossa voi\nturvallisemmin pitää yllä erästäjän mainettaan.\n\nTalon isäntä, lyhyt ja paksu pökelö, muisteli häntä toisinaan\nikävöiden. Siinä oli ollut mies, josta uhoi mielen reippaus, jonka\nelämä ei koskaan tuntunut tyhjältä.\n\nHerra Laru, suuri erämies, ei näyttänyt aavistavankaan, että elämässä\nolisi jotakin, jota sanotaan kyllästymiseksi ja ikäväksi.\n\n\n\n\nMÄTÄMAASTA\n\n\nRiihi, tuo päältä harmaa ja jäkäläinenkin ja sisältä musta, oli\npurettava toisiin tarkoituksiin. Sillä uusi aika oli tulla tormaltanut\nkauas sisämaahankin hurisevine puimakoneineen. Ikää sillä huoneella\noli, sen näki seinähirsien koostakin: honkia silloin oli humissut... Ja\nsitten on savu röyhynyt ja vartat kolkkaneet ja jyvät karisseet. Leipää\non syöty, kun vain on Jumala vuotta antanut. Ja jos on sattunut sille\npäälle, ettei ole antanut, niin on jyrsäisty puunkuorta niinkuin jänis.\nSellainen on suomalainen...\n\nMutta ennenkuin näitä toiselta sivultaan mustia ja toiselta harmaita\nseinähirsiä alettiin pudotella alas paikoiltaan, piti niistä jostakin\nsyystä ottaa mittaa. Silloin joku purkumiehistä sylkäistä topaisi ja\nvirkahti:\n\n— Pitäisiköhän nämä vielä kerran mitata, vaikka on kaiketi ne niin\nmonta kertaa mitattu...\n\nTämä pieni huomautus herätti hiljaisissa kavereissa melkoista\nhilpeyttä. Sillä he olivat perehtyneet paikkakunnan menneisyyteen ja\ntuo lausuma toi heidän mieleensä vanhoja asioita...\n\nOltiin Hätämaassa. Se sana, talon nimi, kertoi joistakin vanhanvihan\najoista, jolloin täällä ensikerran nousi ilmoille asumisen savu. Ne\najat olivat jo painuneet unhon hämäriin. Mutta paljon myöhemmin,\nlähimenneisyydessä, täällä oli vaikuttanut voima, joka tunnettiin\nlaajalti, yli maanpiirin. Niinpä sen sai sanoa, kun tänne vaelsi kansaa\nRuotsista jos Norjastakin ja aina Amerikasta asti, vaelsi etsimään\napua vaivoihinsa ja pulmiinsa tänne Suomen korpeen, jossa sokea ukko\nnyökkyi soututuolissaan. Muun muassa hän paranteli kaikenlaisia\npäästään nyrjähtäneitä, ja viimeinen lääkitys, jonka he saivat talosta\nlähtiessään, oli sellainen, että heidän oli mittailtava tämä musta\nriihi ympäri syltänsä levitellen, määrätyt kerrat ja määrättyyn\nsuuntaan, joita seikkoja tietäjän apulainen valvoi...\n\nTuo parannuskuurin lopettajaiskaste oli omiaan, näin muistellessa,\nvetämään ihmisen suuta visaan. Ymmärrys ei pysynyt kärryillä tässä\ntaikuudessa. Mutta niinhän on laita aina milloin ihminen turvautuu\nyliluonnollisiin. Tapulit kohoavat, kellot moikuvat, rukoukset\nnousevat, ehtoollisia nautitaan, eikä kukaan loppujen lopuksi\ntiedä mitä tämä kaikki vaikuttaa. Hätämaan mustan riihen seinälle\nlevittäytyvät käsivarret menivät kyllä mukiin kaiken tämän keskellä...\n\nSiksipä riihenpurkumiehet eivät nauraneetkaan kovin paljon, varsinkin\nkun he hyvin muistivat, että monet raivohullut köysissä pidetyt\nolivat lähteneet Hätämaasta kuten ihmiset, sen jälkeen kun olivat\njäähyväiseksi levitelleet syltänsä näillä seinämillä...\n\nSellainen ukko se oli Hätämaassa. Pahat rupitautiset, joita lääkärit\nolivat hoitaneet vuosikausia saamatta mitään aikaan, lähtivät myöskin\ntäältä kuten uudestasyntyneinä, ihmisnahka päällään. Sellainen\nukko se oli tuo sokea istuja, ihmeitten tekijä. Eivät kyllä kaikki\nparantuneet, mutta voineeko sellaista vaatiakaan. Tautihan saattaa\nolla kuolemaksikin, joka kaiken pahan pyyhkii. Varkaita ja varkaitten\nkätköjäkin se paljasti matkojen taakse. Sillä oli sellainen radiolaite\nomassa itsessään. Nukkua tohahti tuokioksi tuoliinsa ja silloin sille\nunessa näytettiin vieraat ja näitten asiat. Mutta ellei se joittenkin\nhäiritseväin seikkain vuoksi nähnytkään untaan, niin silloin se\noli yhtä tyhmä ukontörselö kuin ukot yleensä, eikä tiennyt mitään,\nvaikka oli joskus silloinkin tietävinään. Henkimaailmaan sillä oli\njonkinlainen yhteys, joihinkin ihmismielen pimeyksiin, uniradiollaan...\n\nOli siihen aikaan vierasta Hätämaassa, vaikka voimavaunut eivät\nvielä liiemmälti tormuilleetkaan maanteillä. Hevonen vain nulkkasi\nja köyhempi läpsytteli jalkaisin. Saipa rikaskin lopputaipaleilla\npatikoida, kun tie loppui tahi tuli ainakin sellaiseksi, että\nkärrynpyörä juuttui siihen akselia myöten.\n\nMutta siitä sai olla varma, että perillä oli isäntä kotona.\nSoututuolistaan sen löysi. Siinä se istui nelisenkymmentä vuotta ja\nkäsinojassa roikkuvat tupakkamassi ja rassi olivat kynsineet siihen\najan kuluessa oikeat orkoset, kuten se kuuluisa vesipisara kallioon.\nJa pannu oli porossa aamusta iltaan, sillä kahvia piti ukolle olla\nloputtomasti, yölläkin. Sänkykin sillä oli, mutta lieneekö tuo siinä\nmilloinkaan nukkunut. Tuolissaan vain nukkua tohahteli milloin sattui\nja näki tietäjänuniaan...\n\nSe oli väkitalo silloin, Hätämaa. Potilaita, siukoiksi sanottavia,\nkymmenittäin, hulluja lehmänperillä kytkettyinä pirtin seinään, ja\nmuutakin huonoa väkeä, että toisiinsa törmäilivät. Kuka ei muuten\ntoimeentullut, se tuli Hätämaahan, muka työmieheksi. Oli siinäkin\ntyöväkeä! Kunhan söivät leipää...\n\nMelkoista köyhäintaloa tietäjä tuli siten pitäneeksi kustannuksellaan.\nMutta tottapa sillä oli varaa. Riipaisi kaiketi joskus rikkailta oikein\nololta, vaikka köyhää ja lähiseutulaista auttoi ilmaiseksikin. Ei\nkaiketi perustanut kovinkaan paljon siitä, jota koi syöpi ja ruoste\nraiskaa ja varkaat kaivavat ja varastavat...\n\nVaikka näytti se toisekseen välittävänkin. Kahvipussikin oli aina ukon\narkussa, ettei tuota ukon mielijuomaa päästäisi viljelemään aivan\nholvaamalla. Ja muutenkin se pelkäsi varkaita, eikä syyttäkään, sillä\nkyllä sen omalla oli syöpää ja näpistäjää. Eipäs tietäjänunista ollut\nmitään apua siinä seikassa...\n\nMutta melkoinen köyhäintalo ja sairaala se silloin sijaitsi täällä\nmetsäin keskellä. Käveli tänne silloin helsinkiläinenkin vaivojaan\nvalittamaan. Ei muu auttanut. Ei ollut Hätämaan ukkoja muuta kuin\nyksi koko maanpiirissä. Ja voiteita riitti. Kankailla käveli ukkosia\nkäärmeleili hartioilla kihisten. Sillä elävinä ne piti pyydystää.\nKäärmeellä, tuolla kavalimmalla eläimellä maanpäällä, oli tärkeä sija\nukon apteekkivarastossa.\n\nNiin nousivat muistot talon entisestä isosta isännästä, jollaisia ei\nole ollut kuin yksi ja tuskin toista on tuleva.\n\nPiiput paloivat. Oli soma istuskella hirsikasalla, joita parantuneitten\npäästään nyrjähtäneitten syllät olivat muinoin mittailleet. Monenmoiset\nkaukaa tulleitten jalat olivat tallailleet näitä tantereita, kukin\nelämänsä pahimpien pulmien rasittamana. Kenelle lienee apu lekahtanut,\nkenelle ei...\n\nVanhin riihenpurkajista lämpeni muistelemaan.\n\n— Koiruuksissaankin se lienee näitä seiniä mittailuttanut... Oli se\nsellainen! Vaikka mikä sen tietää niissä se makaa, salattu voima...\nMutta koirankuriakin siinä oli. Lähetti se kerran minut aarretta\nkaivamaan, kymmenen penikuorman päähän. Siellä sen piti olla pullossa,\nseteleitä ja hopeaa ja kultaa, rosvon kätköjä, sen kuulun Perttusen.\nUskoinhan minä, köyhä poloinen, miksi en olisi uskonut, kun itse\nHätämaan ukko sanoi. Olinpa vähän kuin höngyllänikin, että nyt se vasta\nvalkeni...\n\nNiin astua askartelin ne kymmenen penikuormaa lapio olalla, pojan\ntolvana. Kesä oli, aurinko paistaa rävötti, mutta minä ajattelin\nitsetyytyväisenä, että ette te tiedä minkä onnenpojan näette,\naarteenkaivajan... Niin pääsen perille ja tunnen hyvin seudun tietäjän\nkuvauksen perusteella, vaikka en näin kaukana ole koskaan käynyt, ja\ntuskinpa ukkokaan. Jo kauas paistoi suuri koivupuu, kuten majakka\nminulle, ja sen takana oli mökinrauniot, niinkuin ollakin piti.\nSielläkin luin paikkoja kuin karttaa. Kyllä ukko oli tämän kaiken\nnähnyt, se istukas kymmenen penikuorman takana. Aloin riemuissani\nkaivaa, mutta määräsyvyydestä ei löytynyt mitään pulloa, ei mitään\naarretta. Vain yksi vaskilantti sieltä vierähti esiin, ikäänkuin\nivallisesti silmääiskien kotkankuvallaan. Ei muuta mitään, vaikka\nen suinkaan siihen hellittänyt, vaan kaivoin hyvinkin syvälle,\ntonginpa vielä epätoivoissani muualtakin raunioista. Viimein minun\noli uskottava. Heitin lapioni metsään ja palailin norpollanokin ja\najattelin matalia suuresta tietäjästä. Menin ukon eteen selittämään\nkuinka nolosti oli käynyt...\n\nTietäjä keinui tuolissaan ja tupakoida leuhti ja naurahteli:\n\n— No, taisi unikakkiainen narrata! Ja mitäpä tällä rahalla! Hyvä kun\nleipää saa...\n\nSitten hän sanoi, että olivat häntä kutsuneet johonkin aitakokoukseen.\nSe oli sitä aikaa, että asetukset muuttuivat. Mutta mitenpä hän sinne,\nsokea. Pyysi, että minä menisin hänen puolestaan. Estelin, mitäpä minä\nsiellä osaisin, nuori ja tyhmänsekainen...\n\n— Minä annan valtakirjan! sanoi ukko. — Hoi, eikö siellä ole ketään\nkirjoitusmiestä?\n\nLöytyihän sitä toki sen verran Hätämaasta, jossa aina oli väkeä kuin\nepistolassa. Ja ukko saneli näin:\n\n— Elukkain pitää saada kulkea vapaasti missä haluavat. Perkelettäkö\nniistä vangitsee...\n\nKertomus kuuletti olevan lopussa.\n\n— Miten kävi? kysäisi utelias kaveri.\n\n— No, minä olin kokouksessa ja esitin sen valtakirjan kuten ainakin\ntärkeän paperin. Mutta niin meni kuin meni. Ei sitä niin suurta valtaa\nollut itse Hätämaan tietäjälläkään...\n\nJa sitten kuivat seinähirret alkoivat vyöryä jyristen alas, että tomu\ntuprahteli.\n\n\n\n\nKADONNEET PENNINGIT\n\n\nKinkerit olivat päättyneet. Lopettajaisiksi oli rovasti perinyt\nniin sanottuja pääsiäisrahoja ja siinä tilaisuudessa oli tapahtunut\nsellainen onnettomuus, että kaksi penninrahaa oli pudonnut lattialle.\nMiten lienee rovastin kovera kämmen rahoja pöydältä pyyhkäistessään\nollutkin niin hatarana...\n\nTämä tapahtui menneisyydessä, jolloin rahan perusyksikkö oli vielä\njotakin. Oli ainakin rovastin mielestä, joka yleisen uskon mukaan\nymmärsi antaa arvon sillekin, jota koi syöpi ja ruoste raiskaa ja\nvarkaat kaivavat ja varastavat...\n\n— Rakkaat ystävät, sanoi rovasti. — Kyllä ne on sieltä ylös etsittävä...\n\nItse hän oli vanha ja paksu mies ja sitäpaitsi rovasti. Oli\nymmärrettävää, ettei hän voinut rymähtää lattialle polvilleen tai\nnelinkontin tukalaan etsimistyöhön. Se jäi lukkarin, suntion ja\ntalonisännän asiaksi.\n\nHe olivat jo hyvän tovin pyllistelleet ja konttailleet Harmaalan\nperäkamarin lattialla. Etsiminen oli vaikeaa, sillä kamarin akkunat\nolivat pienet eikä muutenkaan kaikkein kirkkainta laatua, ja lattia oli\nepätasainen ja liasta harmaa. Rakojakin siinä oli sellaisia, joista\npenninki saattoi kierähtää ikuiseen pimeyteen. Sitäpaitsi etsijäin\nsilmätkään eivät olleet niitä tarkkanäköisimpiä. Hekään eivät enää\nolleet nuoria ja notkeita ja hekin olivat jonkinlaisia arvohenkilöitä\npitäjässään. Näytti siltä että tämä pitkäjäykkinen ja tulokseton\netsimistyö heitä jollain tapaa tympäisi ja kaiveli...\n\nMutta rovasti oli väsymätön ja innokas. Hänen silmistään, syvältä lihan\nsyvyydestä, hohti virkeys ja hän antoi auliisti ohjeitaan:\n\n— Kanttori, kurkistele ja koettele paremmin sieltä sängyn alta.\nSinnepäin kuuletti vierivän... Isäntä, voi ne yhtä hyvin olla siellä\nkaapinkin alla...\n\nNiin jatkui etsintä toisenkin pitkän tovin. Siltä se ainakin tuntui\netsijöistä, pitkäpartaisesta lukkarista, paksusta isännästä ja\nsilmälasejaan välkyttelevästä suntiosta. Heidän mieleensä muistui\nentistä selvemmin, että hekin olivat melkoisia henkilöitä, joiden\nei noin vain loputtomasti sopinut konttailla mokomain kadonneitten\npenninkien perässä. Heidän alhaalta lattianrajassa käännähteleviin\npäihinsä pakkautui ajatus, että mitenkähän tämä nyt vaikuttaisi\nrovastin ajalliseen toimeentuloon, ellei penninkejä löytyisikään...\n\n— Ei löydy! julisti viimein lukkari pitkästä parrastaan. —\nLattianrakoon ovat menneet...\n\n— Eipä siellä näytä sellaisia rakoja olevan, sanoi rovasti\nkärsivällisesti ja lempeästi. — Ei se leskikään, josta raamatussa\nkerrotaan, heikkoillut, vaan etsi kunnes löysi...\n\nEtsintä jatkui. Lukkarikin kumartui jälleen nöyrästi polvilleen ja\nlakaisi pitkällä parrallaan lattiaa. Mutta veri pakkautui hänen\npäähänsä ja kärsimättömät, ylpeät ajatukset. Hän nousi jälleen\nseisomaan, äkillisesti ja ravakasti, ähkäisten. Hän kaivot pussin\ntaskustaan, hoikan ja pitkän kuin kintaan, kaiveli sen sisällystä\nsormillaan, ja löysi kaksi penninrahaa, toisen vanhan ja mustuneen ja\ntoisen uutuuttaan kirkkaan. Hän asetti ne pöydän reunalle.\n\n— Siinä on kaksi penniä! sanoi hän ja hänen muhkea partansa liikahteli\nilmeikkäästi.\n\nMyöskin suntio ja isäntä olivat nousseet helpotuksesta huokaisten ja he\nseurasivat syvällä harrastuksella kirkonmiesten kohtausta.\n\n— Mitä te nyt, kanttori! sanoi rovasti moittivasti, mutta yhäti\nkärsivällisesti ja lempeästi. — Eiväthän ne ole _ne_ pennit! Sille\nraamatun vaimollekin oli iloa vain kadonneista ja _löytyneistä_\npenningeistä...\n\nHarmaalan peräkamarissa meni tukala ja tuskastuttava vaikenemisen ja\ntoimettomuuden tuokio. Rovasti istui ja toiset pitäjän arvohenkilöt\nseisoivat kuin suolapatsaat.\n\n— Kyllä meidän on etsittävä, jatkoi rovasti viimein. — Se on ihmisen\nosa... Kanttori, ottakaahan pois rahanne. _Minun_ rahani on tuolla\njossakin...\n\nVielä tuokio vaikenemista ja toimetonta odotusta.\n\n— Etsikäämme! julisti rovasti päättäväisesti. — Emme me voi muutenkaan\nkäyttää näitä hetkiä sen paremmin...\n\nJa etsijät kumartuivat jälleen alas maan puoleen, Harmaalan peräkamarin\nlattialle ja jatkoivat sekä hartaan että haluttoman näköisinä\nturhalta ja toivottomalta vaikuttavaa työtään. Ainakaan lukkari ei\nnäyttänyt erittäin ahkeroivalta. Hän jymötti nelinkontin pimeimmässä\nnurkassa liikahtamattomana kuin sahapukki. Hänen sisulleen pisti niin\njumalattomasti. Hän tunsi hyppysissään takaisin saamansa penninrahat ja\nuusi ajatus leimahti hänen päässään. Hän liikahdutti muutaman kerran\nkämmentään kaapin alustan pimeydessä. Sitten hän kiljaisi:\n\n— Löytyivät!\n\nLukkari oli pystyssä ja asetti kaksi penninrahaa, kirkkaan ja mustan,\npöydän reunalle.\n\n— Siinä ne ovat!\n\n— Siinä ne ovat, kertasi rovasti ja hänen silmänsä tutkivat lukkaria. —\nLöytymisestä meillä on oikea ilo. Mutta seurasivatpa ne merkillisesti\ntoisiaan, kun yhtaikaa löytyivät...\n\n— Eivät ne nyt toki erkane. Kovin orvoiksi jäisivät...\n\nKaikki seisoivat jälleen pystyssä, jännittyneinä, odottaen.\nHelpotuksesta huokaisten he näkivät rovastin siirtävän pennit\nhuolellisesti suureen kukkaroonsa.\n\n— Sanoinhan että emme voi tätä aikaa tämän paremmin käyttää, muistutti\nhän etsijäin mieleen, ja hänen silmänsä vilkkuivat tutkivasti lukkariin\nlihan syvyydestä. Petosta ja vilppiäkö kirkonmiehessä, kärsivällisyyden\npuutetta? Mutta se on hänen syntinsä...\n\nRovasti, hän on saanut penninsä kuten kuuluukin. Mutta vielä hän katsoi\nkohtuulliseksi sanoa isännälle:\n\n— Kun lakaisette tätä huonetta, niin pitäkäähän varanne. Välistä voi\nlöytää, vaikka ei olisi kadottanutkaan...\n\n\n\n\nHEVOSKAUPPOJA\n\n\nAatu oli markkinoilla. Työt jokisuun lajittelupaikalla olivat parahiksi\nloppuneet ja kaupungin syysmarkkinat olivat osuneet ikäänkuin\noivalliseksi päättäjäisjuhlaksi. Niiden jälkeen Aatu aikoi matkustaa\nkotipuoleen tahi synnyinpitäjäänsä. Sillä eihän hänellä mitään kotia\nollut, orvolla poikarievulla. Huutolaisena hän oli luuhotellut talojen\npirtin loukossa suuressa takissa ja saappaissa, ja sen jälkeen\nmuutaman vuoden renkipoikana. Mutta sitten hän oli lähtenyt maailmalle\ntutkimaan, missä ihminen parhaan onnensa käsittäisi, ja suurta rahaa\ntienaamaan...\n\nSiitä oli nyt kaksi ja puoli vuotta. Koko aikana hän ei ollut käynyt\nsiellä tekopitäjässä. Ja mitäpä tuolla oikeastaan oh käymistäkään... Ei\nollut mitään mieluisia muistoja niistä huutolais- ja renkeystaloista.\nJoku sukulainen siellä kylän laidalla retosti mökkiläiselämäänsä. Ja\nolihan siellä jokunen tuttava, jolle voi näyttää, että eli, eikä niin\nvähääkään...\n\nSillä häntä oli onnistanut mitä melkoisesti. Hän oli tehdä jutkistanut\ntöitä savotoissa kuin mies, kaatanut ja parkannut, uittanut ja\nlajitellut. Kun työ loppui, niin hän oli aikailematta ja onnistuneesti\netsinyt uuden savotan. Luppoaikoja ei ollut ja aina hän oli ollut hyvin\nsäästäväinen ja nuuka, ruoassakin. Ei hän viljellyt rasva-aineita niin\nholvaamalla kuin jotkut jätkät, ja harvoin hän ryyppäsi kahvikupin.\nEi hän tupsutellut tupakoita, puhumattakaan viinapulloista ja\nkorttipakoista, jotka petoina nielivät eräitten pennoset, mutta jotka\nolivat Aatulle kauhistus. Eikä liikoihin vaatekertoihinkaan hän\ntuhlannut, ja missäpä niitä kulkeva jätkämies olisi säilyttänytkään.\nHyvä jos oli toinen paitatilkku repussa. Mutta nyt hän voisi ostaa\noikean puvunkin, sinisen, jossa joltakin näyttäisi siellä tekopitäjän\nkujalla...\n\nSillä ei kuitenkaan ollut mitään kiirettä. Oli mukava tuppelehtaa\nsiellä markkinarahvaan seassa, kiireettömien tahi kiirehtivien ihmisten\ntungoksessa. Povi oli lämmin. Siellä oli seteleitä, epäilemättä enemmän\nkuin monella tekopitäjän resutalollisella... Ja siellä ne pysyivät!\nEi Aatu hullaantunut markkinoitten humussakaan, jossa kaiken maailman\nkoijarit olivat viritelleet rahanpyydyksensä. Helppoheikit huutelivat\nja pöydille oli levitetty tämän maailman koreus rihkamain muodossa.\nOli eläintelttoja, joissa pedot haisivat, ja sirkus, jonka edustalla\nkummasti puettu mies puhalteli torveen ja houkutteli: — Tulkaa\nkatsomaan ihmemiestä!\n\nMutta kyllä Aatu ne ihmeet arvasi. Raha vain pois ja siinä sitten\nseisoit sitä köyhempänä! Aatu sai huvinsa muutenkin, halvalla,\nseuraamalla silmillään tätä markkinameininkiä. Hän ällisteli kuinka\nauliisti ihmiset luopuivat rahasistaan. He maksoivat markan saadakseen\nläjäyttää moukarilla tappiin, jolloin muka näytettiin heidän voimansa\nmäärä. Olisivat kumartuneet puunjuurelle sahaamaan, niin siinä se olisi\npian selvinnyt... He maksoivat markkoja saadakseen rikkoa pallolla\nposliinivateja. Kummallisen hyvin nämä rahanpyydysten virittelijät\ntiesivät, ettei ihmisten hupsuudella ole rajaa...\n\nKatseltuaan kyllikseen tätä kaikkea, kaiken aikaan miellyttävästi\ntuntien povensa lämmön, tietäen, ettei hän suinkaan köyhyyden takia\npysy kaikesta erillään, Aatu lähti meneskelemään kortteeritaloonsa\nvahvistaakseen itseään ruoalla. Silloin, eräällä autiolla kadulla,\nrämisivät häntä vastaan markkinamiehen rattaat, ja ajajan suusta\nkajahti iloisesti:\n\n— Osta hevonen, poika! Osta ilo taloosi...\n\nAatun mieltä siveli miellyttävästi. Niin häntä vain pidetään hevosen\nostoon soveliaana, vaikka ei lienekään äveriäimmän näköisiä. Pihkaakin\non puserossa... Ja samalla hänen sisällään rävähti ikään kuin valkeus.\nMiksei hän tosiaankin ostaisi hevosta! Hevosmies tienaa savotassa\ntoisen mokoman kuin kirvesmies. Sen hän oli kuullut ja nähnytkin.\nPovessa oli todellakin aikalailla rahaa. Riittäisivätköhän? Ja äkisti\nhän näki itsensä ajaa karauttamassa tekopitäjänsä maantietä ja tuttavan\ntulevan vastaan. — Kenen hevosta ajat? — Kenen! Saa kaiketi sitä ajaa\nomaansakin... Mikä kohtaus!\n\n— Miten hinnoissa sovittaisiin? sai hän sanotuksi.\n\nMarkkinamies pysäytti hevosensa ja kehoitti Aatua tulemaan rattaille,\nkokeilemaan. Eihän sitä sikaa säkissä...\n\nIloinen mies se oli, väkeviä juomia maistanut. Ja niin he ajoivat, että\nrattaat keikkuivat ja rämisivät ja hevosen kaviot iskivät komeasti\njymähdellen kadun kovuuteen.\n\n— Hevonen kuin lintu! kehaisi ajaja.\n\nHän kysäisi, että minkä seudun nuoria isäntiä Aatu oli ja sai kuulla,\nettei juuri minkään seudun. Savottaa varten vain jos ostaisi vaikka\nhevosen...\n\n— Ja tällä sitä löisi rahoiksi! On tämä sellainen voimanpesä...\n\nPuhua se osasi, tämä markkinamies. Jossakin lomassa Aatu sai kuulla\nhevosen hinnankin ja hän tunsi outoa lämpöä ruumiissaan. Varat\nriittäisivät, juuri ja juuri ne riittäisivät...\n\nHe pysähtyivät ja ryhtyivät todenteolla kaupanhierontaan. Olihan\nAatu siellä taloissaan joutunut käsittelemään hevosia jo pienestä\npahaisesta. Hän tiesi kyllä kuinka hevoskauppatilaisuudessa\nesiinnytään. Hän nosti hevosen häntää ja avasi suunkin, vaikka ei hän\njuuri mitään ymmärtänyt hampaista lukemisesta. Se vain oli ilmeistä,\nettei tämä mikään varsa enää ollut...\n\nHän tinki hintaa. Hän tahtoi valjaita ja rattaita samaan kauppaan.\nMyyjä, suulas mies, siunaili ja kiroili ja jahkaili kauan aikaa.\nLopulta hän sanoi:\n\n— No, tuossa on käsi! Lue rahat, nuori mies...\n\n— Siinä kuulteli jo epäilyt alta: tokkopa se siihen pystyy, tuollainen\npihkapuseroinen... Aatun kasvot olivat kuumina. Hän avasi liivinsä ja\nluki hieman vapisevin käsin sadan ja tuhannen toisensa jälkeen kärryjen\npohjalle, kunnes summa oli täysi. Niin hän oli hevosen ja kärryjen\nomistaja.\n\n— Oli siinä sellainen jätkänpoika! jahkaili myyjä. Hän tarjosi\nvielä harjakaisiakin pullostaan, mutta Aatu ei huolinut. Eikä mies\npahastunut, vaan vieläpä kehaisi:\n\n— Se on oikein! Pidä sinä vain sitä uraa...\n\nAatu nousi rattaille ja ajeli kohti kortteeria. Hän oli vähän\nällistynyt ja ymmällä, eikä osannut oikein nauttia siitä, ettei\nkulkenut maajalassa... Huoletti vähän se seikka, että povi oli\ntyhjentynyt. Siellä oli vain jokunen orpo seteli. Se sininen pukukin\njäisi ostamatta... Mutta töistähän oli sentään näyttää hevosta! Ei\nkenenkään tarvinnut tietää poven tilaa. Olihan kertomuksia rikkaista,\njotka eivät vaatteilla komeilleet. Hän itsekin oli ollut sitä sukua,\näsken esiintyessään hevosen ostajana...\n\nHän oli yhäkin sitä sukua tultuaan kortteeritaloon ja kysäistessään\noliko tallissa tilaa. Hän oli tullut ostaneeksi hevosen...\n\nIsäntä ällisteli:\n\n— Oletko sinä niin varoissasi? Minkälainen koti sinulla on?\n\n— Se on sellainen, että se jo tielle näkyy!\n\nOli Aatukin jo oppinut sanomaan sanasia. Tallissa ei ollut tilaa. Mutta\ntarkenihan hevonen pihallakin. Syksy oli lauhaa.\n\nAatu söi repustaan kuivakiskoisia eväitään. Mutta tuskin hän oli\naterioinut kun jo kävi ilmi, ettei hevosesta suinkaan ollut pelkkää\niloa. Se oli päässyt irti ja syönyt ja sotkenut ja mullistanut\npihalla olevan kasvimaan ikävän näköiseksi. Aatu joutui maksamaan\nvahingonkorvausta, mielestään kovin raskaasti. Sillä loppujen lopuksi\nlienee tuskin tapahtunut suurtakaan vahinkoa. Juu rikkaat olivat\njo kasvunsa kasvaneet ja aivan pian ne olisi nykitty sieltä maan\nsisästä. Mutta väittelepäs näitten kaupunkilaisten kanssa! Poliisilla\npeloittelivat. Osasivat ne tehdä rahanpyydyksen siitä kasvimaastakin,\nkehtasivat ne nylkäistä.\n\nPeloittava kolo oli tullut Aatun viimeisiin varoihin, ja harmissaan\nja vähäpuheisena hän valjasti heti hevosensa ja aloitti oitis matkan\nsynnyinpitäjäänsä. Mokoma kahmu ja hotkimus! Heti sen piti ruveta\nsyömään isäntäänsä... Kiireesti pois ennenkuin se ehtii syödä kaikki\nkaupungin ryytimaat! Mutta ei sillä itsellään näyttänyt olevan\nkiirettä. Tuskin siitä sai juoksuaskelta irti, vaikka se entisen\nisännän suitsissa ollessa näytti niin virkeältä...\n\nKävellä lohnitti se sentään, ja vähitellen Aatun mieliala parani.\nHevosella hän tässä kuitenkin ajoi, omalla hevosellaan, eikä kulkenut\nmaajalassa. Siinä oli kylliksi sellaiselle, joka muutamia vuosia sitten\noli luuhottanut variksenpelättinä pirttien nurkissa ja syönyt kunnan\nleipää...\n\nMutta kymmentä penikuormaa kulkiessa oli kylliksi aikaa tulla taasen\ntoisenlaisiinkin ajatuksiin. Kelintuloon ja savotta-ajojen aukenemiseen\nvoi olla monenmonta viikkoa. Mitä hän tekisi tällä hevosella siihen\nmennessä ja millä sitä ruokkisi? Entäpä sitten rekipelit ja köydet ja\nkaikki, jotka olisi hankittava... Mistä hän ne saisi? Hänen povensa ei\nsuinkaan enää ollut lämmin...\n\nJa sitäpaitsi alkoi elukka hänen silmissään kuvastella yhä\nepäilyttävämmän näköisenä. Se oli laiska töhkimys. Sai nykkiä ja\nheilutella ohjasperiä, eikä juoksuaskelta. Ja rumakin se oli. Lama\nromuluu. Harja ja häntäkin sellaisia, että hävetti katsoa. Rumasti se\nhökättikin... Missä hänen silmänsä lienevät ennen olleet? Tahi niitähän\nne ovat, silmänkääntäjiä, markkinamiehet... Kun hän ajaa letuuttaisi\ntekopitäjän tietä, niin visaan siinä vain menisivät katsojain suut.\nRäähkät ihmiset hirnakoisivat pahemmin kuin tämä hevonen...\n\nPeloitti jo koko ylvääksi kuviteltu paluu, peloitti siinä määrässä,\nettä hän eräässä mökissä, johon oli poikennut syöttämään, vaihtoi\nhevosensa lehmään. Välirahojakin hän sai lupiin. Köyhällä ukolla ei\nvain ollut käteistä...\n\nMutta Aatu oli jo niin tympeytynyt hevoseensa, mokomaan kohmuun,\nettä hän tyytyväisenä jatkoi matkaansa lehmää taluttaen. Sen hän\nvoisi myydä, jollekin tarvitsevalle ja pistää rahat liiviinsä. Mutta\nvähitellen hän tuli siihen vakaumukseen, että se oli tehtävä jo ennen\nsynnyinkylää. Miltä tämä nyt näyttäisi jos hän saapuisi sinne lehmää\nperässään vetäen? Sillä vetää sitä sai. Yhä vastahakoisemmaksi se kävi\nkulussaan, mokoma, ynähtelevä suurisilmä...\n\nNiinpä hän sitten möikin lehmänsä tienvieren mökkiin, möi velaksi.\nSillä tämäkin mökki oli köyhä. Mutta pääsipähän eroon tuosta\nkiusallisesta, vastaanharaavasta elukasta. Nyt oli kevyt kävellä\nsynnyinkylää kohti. Taival ei enää ollut pitkä...\n\nMutta siellä kylän reunassa, suruisen syksyisen hämärän laskeutuessa\nmaille, Aatu pysähtyi. Mitä hän oikeastaan siellä teki? Mitä hänellä\noli näytettävää? Vain pihkainen pusero ja kylmä povi...\n\nHän kääntyi ja alkoi astella entistä tietä takaisin päin. Oli\ntutkittava jälleen, missä ihminen parhaimman onnensa käsittäisi.\nSilmiin tunki syksyisen illan kosteus ja mieleen murhe. Povi ei ollut\nenää lämmin. Oliko häntä sittenkin petetty, vaikka hän oli ollut niin\nvarovainen? Oli ollut verkko hänellekin viritettynä... Nekin välirahat\nja lehmänhinta: saikohan hän niitä milloinkaan?\n\nSittemmin aika todisti, että Aatun aavistetut olivat oikeita.\nKahdenkymmenen vuoden kuluttua niitä ei ollut penniäkään maksettu, eikä\nmaksettaisi vastakaan...\n\nMutta silloin hän ei tiennyt sitä niin vallan varmaan. Ja oli muutenkin\nkylliksi ajattelemista...\n\nAatu asteli syksyisessä hämärässä, jälleen nöyränä jalkamiehenä, ja\nhänen mieleensä muistuivat kirjan sanat, lapsena luetut:\n\n— Tämä maailma ja oma lihamme viettelee meitä...\n\nOli kuin se viisas olisi etukäteen tiennyt, miten Aatullekin oli käyvä,\nmiten lienee tiennytkin...\n\n\n\n\nPULVERI\n\n\nSängyssä kellottava lihava muorintunkio ei ollut juuri hetkeäkään\nhiljaa, vaan voivotteli ja huokaili.\n\n— Kylläpä porottaa päätä! Voi, ettei pidä saada pulvereita\nhyppysellistäkään...\n\nVanha, väsynyt ja veltto muorinmöhkäle häiritsi melkoisesti metsämökin\nmuuten leppoista iltatunnelmaa. Savun tummentama tupanen, jossa lamppu\npaloi ja keitto kiehui kodikkaasti, olikin nyt väkeä tulvillaan.\nSillä näin talvisin täällä korvessa usein majaili metsänkaatajia.\nSilläkin hetkellä niitä oli useita, yöteloilleen tulleina. Joku\npaikkaili kintaita, toinen vuoleskeli kirvesvartta ja pari oli vajonnut\nlautapelin kuvittelumaailmoihin...\n\nMikäli niihin voi vajota silloin kun muorinhöpsän ääni nousi ja laski\nkuin voivotteleva sääskenininä ja toi mieleen kuinka elämässä vallitsee\nkärsimys...\n\nMetsämökin mies, mummon poika, alkoi puhua, sitä seikkaa hyväkseen\nkäyttäen, että vanhus oli melkoisen kuuro:\n\n— On se tuo muorikin muuan risti! Syöpi pulvereita kahmalokaupalla\nniinkuin hevonen apetta. Niitä saapi lähteä asioikseen hakemaan\npenikuormien takaa. Eikähän niitä tahdo nykyään saadakaan mielinmäärin,\neikähän niihin mistä rahatkaan riitä, sellaiseen suursyöntiin, jossa ei\nole äärtä eikä päätä...\n\nToinen lautapelureista, nuorenlainen mies, joskin välistä kuulosti\nsiltä, että hän oli jo ehtinyt hiihtää pitkästi Suomenmaan hankia,\nkuunteli kiinnostuneena. Hän siirsi hajamielisenä, miten sattui,\nlautapelin nappulaa ja virkahti:\n\n— Älkäähän nyt! Onko siinä sellainen äiti?\n\n— On siinä sellainen pulverikummitus, että hakea saa...\n\n— Eiköhän tuohon nyt jotakin apua keksittäisi?\n\n— Mistä ne tänne pulverit tähän hätään! Lumenpulveriahan tuota kyllä on\nkahlata asti...\n\nNuorehko mies, Suomenmaata hiihdellessään melkoisen sutjakaksi ja\nsuulaaksikin muovautunut, sysäsi lautapelin syrjään ja siirtyi muorin\nvuoteen ääreen, jossa aloitti jonkinlaiset lohdutuspuheet. Hän uteli\nensin, että pulverin paikoiltako se ihan tosissaan panee.\n\n— Niin, haikaili muori. — Pulveri, pulveri siinä vain auttaa tuossa\nminun päässäni, kun se sen ottaa...\n\n— Ja toistaiseksiko vain auttaa niinkuin syönti mahanpuolta?\n\n— Semmoista se tahtoo olla, vikisi muori. — Terveys on mennyt...\n\n— Joskus on sellaista, sanoi puunkaataja. — Pää vetää pulvereita ja\nmaha puuroa, ettei tahdo tienestit riittää. Vaan kun sattuu saamaan\noikein tosipulverit, niin tokenee se pahempikin pää...\n\n— Ei noita minulle satu oikein oikeita...\n\n— Minun päätäni kun kerran särki, alkoi vieras kertoa. — Se olikin\noikein aikamiehen päänporotusta. Niinkuin vääntimellä olisi pääluuta\nkaivettu ja väliin vasaroitukin. Vain minä kun sain sitten pulverin,\nniin kivun piti lakata heti, niinkuin rietas olisi käskenyt...\n\nPuunkaataja kehui kauan ja monella muotoa sekä päänkipunsa ankaruutta\nettä saamiensa pulvereitten valtavaa voimaa.\n\n— Voi, ei ne sellaiset pulverit vain tänne tule! valitti muori. — Ei\nole nytkään minkäänlaisia yhtäkään pölyä...\n\n— Minulla niitä voisi olla joku kappale jossakin repun mutkassa, niitä\nsamasia. Vaan raskisko tuon antaa, jos vielä itseni tauti tapaisi...\n\n— Anna, veikkonen, muoriparalle! pyyteli mummonmöhkäle. — Jos tietäisit\nmiten päätäni panee...\n\n— Pitääpä katsella, että onko vielä lippusta jälellä. Siellähän se oli\nminun pyhäreppuni kamarin puolella? Lähde isäntä mukaan!\n\nIsäntä nousi vähän pyörein silmin ja meni toimeliaan ja touhukkaan\npuunkaatajan mukana kamarin puolelle, jossa he viipyivätkin rykösen.\nMuori jatkoi haikeaa päänporotuslauluaan. Kuuletti siitä, että\nhän valitteli mielellään ja sai siitä ja asiain huonolla kannalla\nolemisesta pisaraisen eräänlaista onnea...\n\nViimein kamarin ovenrenkkana avautui ja isäntä ja vieras puunkaataja\ntulivat takaisin tupaan. Valkoinen lippunen loisti vieraan hyppysissä.\n\n— Löytyi kun löytyikin! Sen tuon kulkumiehen pyhärepussa on niin monta\nmutkaa, mutta siinä se nyt on, laupias samarialainen. Ei se hääviltä\nnäytä, mutta sen pitää jo olla tammantekemä pääntauti, jos ei ala\ntepsiä...\n\nPulverilippu aukeni ratisten ja lihava, haikea muorinmöhkäle nieli sen\nsisällyksen, ryyppäsi vettä päälle, paneutui pitkäkseen ja vaikeni,\nodotellen tuloksia.\n\nKoko tuvanväki, koko tupa näytti odottavan, vaikkakin äimä yhä\npisteli nahkaa ja puukko vuoli koivupuuta ja lautapelin nappulat\njärjestäytyivät jälleen rintamaansa. Yksinpä kuun kummitusnaamakin,\njoka näkyi yläruudusta, näytti olevan uteliaisuudesta kurtussa. Ja\npakkanen jysähdytti oudon jysäyksensä, tuollaisen henkimaailman\nliikkeistä kertovan...\n\nMuori makasi vaiteliaana toisenkin pitkän minuutin. Sitten kuultiin\nhänen äänensä.\n\n— Jo vaikutti! Niin on kuin vedellä pesty...\n\n— Sanoinhan minä sen! julisti puunkaataja. — Siinä se on oikea\npulverienpulveri! Se pyyhkäiseekin kivut pitemmäksi aikaa...\n\n— Mistä apteekista näitä saa? uteli muori pirteänä.\n\n— Veden. Siellä on sellainen ukko, että se osaa jauhaa pulverin. Niitä\nei tarvitsekaan alituisesti kuin lehmä märettä...\n\nSavun tummentamassa tupasessa oli nyt rattoisaa. Ihmistaito oli\nmasentanut kärsimyksen... Isäntä ja vieras puunkaataja vilkaisivat\ntoisiinsa ja heidän kasvoillaan vilahti pieni myhäilyn häivä.\n\nSeuraavana päivänä istui puunkaataja kaverin kanssa jäisen puun\nrungolla ja kiersi savuketta. Hän oli hyvin puheliaalla päällä ja vähän\nkuin murheissaan.\n\n— Siitä se olisi voinut taasen alkaa, ihmeitten tekijän, parantajan,\ntietäjän ura. Mutta minä olen vain hölmö ja hökäle, vaikka toisinaan\nesiinnynkin laupiaana samarialaisena...\n\n— En minä oikein ymmärrä, sanoi kaveri. — Sellainen parantaja on kuka\ntahansa. Kuka tahansa voi ojentaa toiselle päänsärkypulverin, jos niitä\nvain on...\n\n— Sinäpä sen sanoit: jos on! Mutta jos ei olekaan, niin minä vain\nojennan... Sellainen noita ja velho minä olen ja kuitenkin hölmö ja\nhökäle, josta ei lopultakaan tule mitään. Nytkin majapaikan isäntä\nsäästää monet markat ja jalkajuonet minun aivojeni voimalla, ainakin\ntoistaiseksi...\n\n— Ilmankos te hymyilitte yhteisymmärryksessä kuin puuhevonen\nkuutamossa. Mitä se pulveri oli?\n\n— No, tyhjiä kuoria sillä oli, akkunalaudalle unohtuneita. Ja sitten\noli hivene suolaa ja sokeria. Sinä itse näit miten voimallista lääkettä\nse oli: kipu pois kuin vedellä pesten, todisti itse muori. No, enkö\nvoisi olla tietäjä tahi rohtoruhtinas! Ja sitten minä kuitenkin olen\nsellainen hölmö, että kumarran selkäni ja alan sahata petäjää...\n\nJa lystikkään murheellinen ilme kasvoillaan ihmeitten tekijä kuunteli\netäämpää kuuluvaa kaatuvan puun parahdusta ja humahdusta.\n\n\n\n\nKÄMPÄN RAKENTAJAT\n\n\nHyöky-Hannes, ikäpuoli jätkä, heräsi tapansa mukaan sangen varhain.\nKaveri, nuori mies, nukkui vielä täyttä päätä lauteilla, kun Hannes\navasi saunan oven ja työntyi ulkoilmaan.\n\nAurinko paistoi ja laaja järven selkä läikkyi ja välkähteli. Hannes\ntäytti mustan pannunsa järvivedellä, ripusti sen keitinselkään ja\nviritteli tulen honkasaloihin. Puuta täällä vielä oli. Ei juuri muuta\nnäkynyt kuin järven aava ja metsän tumma rintama. Toisella puolen\njärveä pilkoitti joku mökkeröinen peltotilkun keskellä, jonka akka\nhameellaan peittäisi. Ylen vähän näytti täällä aikaan saaneen ihmisen\npedonkynsi...\n\nVaikka saristumaan siinä metsänkin luulisi rupeavan. Hyöky-Hanneskaan\nei ollut juuri muuta tehnyt elämässään, kohta puolen vuosisataa, kuin\nheiluttanut kirvestä korvessa. Ja sitä samaa ne olivat tehneet isätkin,\ntäyttäneet kesäisen taivaan kaskiensa ja tervahautojensa savulla. Ja\nolleet velassa kuin tervan vetäjät, mutta eläneet aikansa. Ja yhä tuuli\npuun latvaa heilutti, että hätää ei ole. Metsä ei viimeistään anna. Se\non laaja ja se tunkee juuria kasvattavan maan kamaraan.\n\nKirvestä heiluttaakseen Hyöky-Hannes nytkin majaili kesäisen järven\nrannalla. Lisäksi hän tällä kertaa oli kuin mikäkin Johannes\nKastaja, edelläkävijä, valmistamassa tietä vielä suuremmalle kirveen\nheilutukselle. Hän on kaverin kanssa valmistamassa kämppää järven\nrannalle. Syksyllä täällä avataan työmaa.\n\nSiinä on jo sauna valmiina, ja itse kämppäkin jo katto päällä,\nkoivupuinen. Männyt tämä nykymaailma haluaa viedä tarkoin muille\nmarkkinoille.\n\nHyöky-Hannes piti tästä työmaasta. Ne olivat oikeastaan onnellisimpia\nhetkiä hänen elämässään, nämä tällaiset, jolloin sai istua yksin\nnuotiolla kesäaamun ihanuuden keskellä, tuollainen järvi vieressä,\nvesi, elämän äiti. No, ihminen oli noussut kuivalle, mutta hän kantoi\nelämän nesteen mukanaan, verenä... Ja järvi ei ollut ainoastaan\nkatseltavaksi. Kalaa sieltä nousi, hyvää lisää jätkän muonaan. Heillä\noli pari verkkoa, ja tyyninä iltoina he olivat kiertäneet muikkuparvia\nkiivaasti sauvoen ja kiviä viskellen. Hyöky-Hannes ihmetteli mitä\nvarten nuo kalat niin töytäilivät veden pinnassa kuin mitkäkin kesän\nlekottelijat. Hääleikkejäkään ne eivät olleet. Ne tulivat vasta\nsyysmyöhällä. Epäilemättä siis ravintotouhuja, suuhunpantavaa ne olivat\nsyöksymässä, sillä tuskinpa kylmä kalanen riemastui vain kesäisen illan\nkullasta...\n\nHyöky-Hanneskin siitä nautti vain hyvin hiljaa sisässään, mainion,\naivan tuoreen rantakalan täyttäessä vatsaa. Hän oli hyvin tyytyväinen\ntähän työmaahan. Se oli kuin leppoista kesälomaa ikuiseen\nsavotta-ahtauteen, törinään ja turinaan. Tuntui siltä, että nyt ei\nollut ollenkaan tarpeellista laskea tienesteitä. Pääasia oli, että\nelämä tuntui maistuvalta metsäisellä rannalla, järven veden välkkyessä\nja kämpän seinien kohotessa, ennustellen talvesta, jolloin puu\npoikineen on kaatuva parahdellen pakkassäässä...\n\nMutta kaveri ei ollut tähän elämään ensinkään tyytyväinen. Hän lointeli\nlointelemasta päästyäänkin, että kaikkeen se ihminen tulee lähteneeksi,\nkorpeen, pirun kiusattavaksi. Yksinäisyys rasitti häntä hirmuisesti,\nsillä melkein mykän vaiteliaan, silmäpuoli Hyöky-Hanneksen kaveruus oli\ntuskin mitään seuraa. Ja niin sääsken pisto ja paarman pörinä muuttui\nhänelle sietämättömäksi vitsaukseksi, joka sai kiroilemaan...\n\nMutta Hyöky-Hannes kohensi nuotiota ja aivanpa viheltää tohkaisi\ntahtisen.\n\nKaveri oli nuorehko mies, maailmaan ja ihmisiin mielistynyt. Hän soutaa\nnyökkäsi mielellään penikuorman ja käveli toisen mokoman nähdäkseen\nkylän, maantien pinnan, kauppapuodin ja kahvilan, pyörähtääkseen ehkä\nympyrän tanssilattialla. Mikä sen tiesi, jos siinä oli naisenpuolikin\nvetämässä...\n\nHyöky-Hannesta sellainen ei enää houkutellut. Hän oli mieluummin\nmuistelematta, kuinka hän oli joutunut katselemaan tätä maailmaa vain\nyhdellä silmällä. Tytön aitan ovea hän oli ollut rassaamassa auki\npuukkojykällä, pienissä viinoissa. Haka olikin auennut, mutta samalla\noli puukonkärki vilskahtanut suoraan hänen silmäänsä.\n\nSellaista sattunee vain silloin, kun oikein huono onni on kyntämässä\nihmisellä! Sen jälkeen ei ole ihmettelemistä, jos miehestä tulee\npalokärki, ikuinen puunnakuttaja korpeen...\n\nNiin, ja tänne se tuo kaverikin aina palasi, vaikka katselikin vielä\nkahdella silmällä. Käveli penikuorman, souti toisen, ja raahasipa vielä\nmuonatäydennystä mukanaan, ja jatkoi kämpän rakentamista.\n\nKorvike oli valmista, mustaa kuin itse pimeys. Hyöky-Hannes herätti\nkaverin, ja he nauttivat aamujuomansa vähin äänin ja menivät\ntyömaalleen. Saha sihisi, kirves nakutti, lapiokin sohahteli\nmultapenkkejä luotaessa. Itse kämppä, jossa sitten talvella ketineet\nkuivuvat ja turvat turisevat, oli melkoisen avara. Siinä oli luukkukin\nvalmiina, josta jätkää ruokittaisiin tuolta emäntien puolelta.\nKamiinatkin olivat jo odottamassa, tuollainen häkäpönttö, joka on\nvetänyt vaunua maanteillä, mutta joka joutaa nyt tänne, kun jokaista\nöljyntippaa, sodankoneiston verta, ei enää tarvita siellä...\n\nTäällä on muutaman kuukauden kuluttua oleva vahvaa asumisen hajua,\nja metsissä ryskää, ja ristikolta ja pinoja kohoilee. Ja luteitten\narmeijakin on nouseva liikkeelle, noiden pienten laukunlestain.\nSammalissa tuo alunperin värjötellee, ja riemastuu oikein elämään ja\ntäyttämään maata kämpän lämmössä. Tuleva se vain on yhtä varmasti kuin\njätkäkin viuluineen...\n\nSen Hyöky-Hannes voi ennustaa. Mutta nyt niitä ei vielä ole, eikä\nkymmenien miesten roihinaa, turinaa ja törinää. Siksi täällä on hyvä\nolla. On ikäänkuin pieni kesäloma maailman pauhinalta...\n\nHyöky-Hannes lataili piippunsa, katseli yhdellä silmällään järven veden\nvälkettä ja sitten asiantuntijan ilmein kirveen terää, sylkäisi ja\niski, ties kuinka monennen kerran, lastun puun pinnasta.\n\nJa niin on kämppä valmistuva jätkän asuttavaksi talven äkeydessä.\n\n\n\n\nTYÖNJOHTAJA\n\n\nAuto lähti liikkeelle kohti pohjoista, kuhmuinen, rämähtelevä\nlinjavaunu, juuri sitä laatua, josta on tapana sanoa, että onpa nähnyt\ntuulet jos tuiskutkin. Ja sellaisia oli monta auton sisäpuolellakin,\nisäntiä ja mökinmiehiä, jotka palasivat kaupunkiasioiltaan, pullot\nkolisten repuissa ja matkalaukunresuissa, ynnä myöskin naishenkilöitä,\njotka koettivat näyttää mahdollisuuksien mukaan arvokkailta, sen\nnäköisiltä, että heille on käynyt hyvin, he ovat olleet katon alla...\nPaikatkoon vain piru palkeensa ja antakoon tuulta!\n\nMutta auton peräosassa majaili liuta nuoria jätkiä, melkein poikasia\nvielä. Maailma oli heille yhäti uusi. Kovin veres oli ruohonpiikki,\njoka nousi kuloisesta kamarasta ja tuoretta virtojen vesi, niiden\njuuri ravistellessa talven jäitä harteiltaan. Sitäpaitsi he matkasivat\nensikertaa kohti pohjoista. Outoja teitä, outoja kyliä, outoja vesiä.\nJossakin siellä sinertävien vaarojen takana on sekin virta, jossa he\ntulevat näkemään suomalaisen puun matkaavan maailman markkinoille.\nMikäli tulevat. Sillä summamutikassa he kulkivat, ilman varmaa\npäämäärää, pieninä onnenetsijöinä.\n\nUteliaina ja virkeinä katselivat nämä uudet kasvot maailmaa, joka\nlaajeni laajenemistaan heidän edessään.\n\nNuorten miesten seurassa, vaikkakaan ei heidän seurueeseensa kuuluvana,\nistuskeli myöskin muuan jo elähtäneen näköinen mies, jonka kasvoille\nelämä oli jo kynnellyt monenlaisia juonteita, jonka katse oli tutkiva\nja jollakin tavoin vieläkin virkumpi kuin näillä nuorilla miehillä,\njoita istui ahdinkoon asti hänen ympärillään huristen ja ähkien kohti\npohjoista kulkevan vaunun peräkopissa.\n\nTuo virkeys oli hänelle luontaista. Hänen sieluntilansa oli aina vähän\nsamantapainen kuin sen sadunketun, joka tapasi korpin juustoköyrä\nsuussa... Niin oli laita varsinkin silloin milloin köyhyys oli\nhänet yllättänyt, ja se tavallisesti yllätti hänet perinpohjin\nkaupunkipaikoissa. Ja juuri sellaisesta oli tämä vaunu lähtenyt\nliikkeelle.\n\nVoimme mainita tämän ainaisen vaeltajan nimenkin: Isolintu. Ulkonäkö\nhänellä oli kaikenkaikkiaan melkoinen, että vaikka pomoksi olisi voinut\nluulla, ja kieli sellainen, että parempi kuin kymmenen kapan kylvö...\n\nSe kävi ilmi sitten kun hän, aikansa vaiettuaan, avasi suunsa ja alkoi\npuhua:\n\n— Uittoonko ne pojat? Onhan siellä solittu...\n\nJa hän antoi tulla reittien ja ihmisten nimiä ja aikamääritelmiä.\nHäneltä juoksi juttu luontevasti kuin puronen, musikaalisesti soiden,\nvirtana vilisten, koukistellen ja pärskähdellen. Hän antoi ymmärtää,\nettä hän sitä nykyä oli oikeastaan melkoinen tekijä uittoasioissa,\npomomies, joka voi järjestää sitä ja tätä. Yhtiön asioilla hän oli\nollut kaupungissa ja samalla käyttänyt tilaisuutta tempaistakseen\noikein tukkilaisen humalan. Hän oli istunut pohjattomassa hovissa,\njossa, kuten tietty, pitkänkin pussin pohja on väleen käsissä. Sen\nverran siinä oli kuitenkin aikaa mennyt, että monestikin tämän reissun\nolisi tehnyt. Mahtaa siellä ukko noitua! Mutta mitäpä hän: ajattelee\nvain että tuulee ja kääntää mälliä...\n\nTuo puhelias mies, jonka puhepurosta nuorukaisjoukko oli lumoutunut\nkuuntelemaan, oli sillä välin kaivellut perät piipustaan ja\nheitti ne nyt ylen luontevalla liikkeellä suuhunsa ja vaikeni\ntoviksi. Paitsi että kuulosti siltä kuin hän nyt olisi hyrissyt\nmielihyvästä kuin kissa: mällinautinnon ja oman tulevan verrattoman\nvälinpitämättömyytensä suuren pomon edessä synnyttämästä mielihyvästä...\n\nNuorukaiset olivat hänestä hyvin kiinnostuneita. Seudut olivat heille\naivan outoja, ja siellä erämaissa voi joutua kävelemään päiväkautisia\nturhia mutkia ilman miestä, joka tietää. Ja tuossa se nyt oli!\nAsiantuntija, jopa itse asiassa suorastaan se henkilö, jonka puoleen\nvoi kääntyä... Mikä onnenpotkaus!\n\nHe alkoivat supista ja sipistä keskenään ja pian useampi kuin yksi\nheistä alkoi raplailla reppunsa nauhoja ja kopeloida sen sisällystä,\nsitä osaa, jossa kolahteli ja kilahteli. Sitten vilkaistiin vaunun\netuosaan, jossa nousi ohuita tai paksuja niskoja tiheänä metsänä,\njossa keskusteltiin verkalleen ja vaiettiin arvokkaasti. Sen jälkeen\notettiin ryyppysiä ja ojennettiin pullo myöskin puheliaalle miehelle,\njoka kursailematta käytti antimia hyväkseen. Ja sitten tuli puhetta\nyhtenä tappina vaunun keikunnassa ja räminässä. Tämmöinen sakinen\nnyt mahtuu aina johonkin tai sitten on jo käynyt niinkuin Torviselle\nJyväskylässä... Täällä on jokia ja niitä maailman parhaita jokia: kovaa\nmaata törmät ja virta vain puita viepi...\n\nVälillä kostutettiin kurkku. Vaunun peräosassa alkoi olla melkoisen\näänekästä ja notkat ja kankeat niskat etupuolella käännähtelivät\nvilkaisemaan taaksepäin. Mutta Isolinnulla oli henki päällä ja hänen\npuhepurosensa lirisi herkeämättä. Poikien käsivarret olivat ojolla kuin\noksat, joiden nenässä heilui pitkulainen, kirkas hedelmä. Vain joku\nheistä oli epäuskoinen tuomas, joka jupisi ja supisi, että turhaan\njuotatte viinanne, pojat: äijä saattaa olla samanlainen työnjohtaja\nkuin kuka hyvänsä meistä...\n\nOllapa nyt miten olla! Mukava oli mies ja kieli parempi kuin kymmenen\nkapan kylvö...\n\nAuto pysähtyi ja purki sisältään matkustajat, peräkopin jätkätkin kuin\nkeväisesti äännähtelevän lintuparven. Tuliset vaunut oli hyljättävä\nsiihen, tiesi Isolintu, ja alettava jättää ihmisjalan jälkiä maahan.\nEnsin pistäyttiin pirttikahvilassa, mutta kun siellä ei ollut saatavana\nmitään kunnollista nestettä, niin jatkettiin suoraapäätä matkaa sinne,\nmissä hopealanka alkaisi juosta loputtomana siimana...\n\nSe oli iloinen marssi metsäpolulla. Tulvavesi räiskähteli saappaitten\nalla ja lumenrippeet iskivät alakuloisesti silmää tienposkesta. Ja\nnuorukaisten käsivarret olivat ojennetut kuin oksat, joiden huipussa\nheilui pitkulainen, kirkas hedelmä. Juttu luisti ja korpirastas\ntienvierillä säesti helein hupatuksin kevätöistä kulkuetta.\n\nJolloinkin yöllä he yhdyttivät talon, johon pyrkivät lepäämään.\nAsia vaati pitkiä neuvotteluja, sillä matkue oli melkoinen ja\nilmeisesti hyvänlaisesti päissään. Mutta kun nuorukaiset ojensivat\noksakäsivartensa myöskin isäntää kohti, niin ovet avautuivat.\n\nAamulla saki oli jo paljon vähäpuheisempi, yksinpä Isolintukin,\njoka tosiaankin näytti kuin erilajiin kuuluvalta kaikkien näiden\nnuorukaisten keskellä, oli tammennut puhepurosensa. Sillä käsivarsia ei\nenää ojenneltu ja ehkäpä reppujen sisälläkään ei enää pahoin hölskynyt.\nIstuttiin ja sitten Isolintu ehdotti, että toiset voisivat odottaa\nhäntä tässä paikassa. Hänen olisi tehtävä pieni retki piirimiehen\npuheille tutkimassa missä maa olisi parhaiten avoinna...\n\nNuoret jätkät pitivät keskenään pienen neuvottelun. Epäuskoisten ryhmä\noli yönaikana vahvistunut. He päättelivät, että onhan tätä kevättä ja\nkeveitä jalkoja.\n\n— Seuraamme työnjohtajaa! julisti eräs heistä.\n\nNiin matka jatkui, mutta siinä ei enää ollut eilistä riemuista\nkevätmarssin sävyä. Isolintu antoi kyllä puhepurosensa liristä,\nmutta hänellä alkoi olla ikävä tässä seurassa. Käsivarret eivät\nenää ojentuneet ja sitäpaitsi ihmistuntija Isolintu tiesi, että sen\nikäkauden leikintajun kehä on ahdas. Kovin usein he kuulostivat\nmuistuttelevan toisilleen kuinka on toki hyvä, että työnjohtaja on\nmukana matkueessa. Se on kuin vahva turva myrskyssä...\n\nMutta Isolintu jutteli uljaasti, polskutellen lätäköitä\nsaapasrähjillään. Erään synkeän kuusikon kohdalla hän päästeli\nvyöremminsä irti ja ripusti sen kaulaansa, sanoi käyvänsä keventämässä\nitseään ja pujahti metsään.\n\nJätkät istuivat tupakalle. Vierähti hetki ja tupakat sammuivat, mutta\nkuusikon tumma rintama pysyi hiljaisena. Pian oli ilmeistä, ettei\nsieltä koskaan sukeltaisi heidän näkyviinsä Isolinnun uljasta hahmoa.\n\n— Metsänpeittoon meni! huokasi joku. — Ei sitä kellään ole niin\npitkää...\n\nHe istuivat vaieten oudon, synkeän kuusikon laidassa, jonka\nkätköissä korpirastas hupatteli. Oli silläkin kieltä, jos oli ollut\nIsolinnullakin. Kuulosti siltä kuin se olisi ilakoinut: — Ei palaa! Ei\npalaa milloinkaan!\n\n\n\n\nPÄTSI, KÄMPPIEN TAITEILIJA\n\n\nErämaassa, syvällä korvessa, missä metsä tohisee kaihoisaa vanhaa\nhuminaansa, voi välistä olla ikävää ja surullista. Voi välähtää\npäässä, että tuhlaat täällä elämääsi. Se on jossakin muualla, oikea\nelämä, siellä missä on enemmän ihmisiä, entisten ihmisten jälkiä,\nvaloa ja iloa... Katkaiset kielen tuosta metsän suuresta soittimesta,\npuun, sahailet ja parkkailet. Puulta maistuu. Voi äityä satamaankin\npäiväkausiksi. Joka neulasen nenästä tipahtelee. Kävelet kämpille.\nMutta ikävältä näyttää matala rakennus metsän keskellä, tympeitä\novat tutut naamat, tylsiä puheet. Tunnut jo etukäteen tietävän mitä\nkunkin suusta tulee ulos. Ruokakin on sitä samaa, iänikuista, joutavaa\nsotkua, ja mustan pannun kylki ei mieltä ilahduta. Kyllä sen sisällys\ntunnetaan. Likaiset korttilehdet inhoittavat. Jo niiden näkeminen\ntuntuu haureudelta...\n\nSilloin tulee Pätsi, Hullu Pätsi, tulee taivallettuaan korpiteitä\njostakin ihmisten kyliltä tai toisilta kämpiltä. Tietysti on joukossa\njoitakin, jotka tuntevat hänet jo entuudestaan, matalahkon miehen,\njosta heti on nähtävissä, että turhaan häntä kehuisi virheettömäksi\nnuoreksi...\n\n— Söisitkö? kysäisee joku.\n\n— Kun saisi...\n\nTaipaleet ovat pitkiä, eikä aina ole eväitä, eivät aina varat vankkaa...\n\nPätsin on useimmiten pidettävä mielessään sananparsi: koiraa\nviikoksi... Katsoja on piankin siinä käsityksessä, että siinä on\nsyömäri, ja suuri. Leivät, voit ja läskit hupenevat, kuten keitot\nja liemetkin, jos niitä on. Mutta kun Pätsi oli syönyt syömällä,\npyyhkäissyt puukkoaan lahkeeseen, pistänyt sen tuppeen ja röyhtäissyt\nperusteellisesti, niin hän virkahti:\n\n— Ja nyt seuraa naamaliikkeitä!\n\nKävi ilmi, että Pätsi oli taiteilija, naamataiteilija, ainoa laatuaan,\nvertoja vailla. Hänen päänahkansa ei näyttänyt olevan kiinni missään.\nKorvat heiluivat, nenä vintsahteli miten päin tahansa, suuaukko ojentui\npitkittäin ja poikittain, pyöri väkkäränä. Varsinkin ensikertalainen\noli aivan ihmeissään ja katseli silmät pyöreinä, että onkohan tuo\ntottakaan... Pätsi ei suinkaan suotta kulkenut kämpästä kämppään\nja kuljettanut sanomaansa. Ja mitä hän sanoi? Ehkäpä korvessa\nkiusaantunut ja ikävystynyt jätkä voi ajatella tuon irvokkaasti ja\nnopeasti muodonmuutoksia tekevän naaman edessä, ehkä hän voi ajatella\nlohdutuksekseen, että tuollainen on ihminen ja elämä: narrinpeliä...\n\nHullu Pätsi oli taiteilija, joka sai elatuksensa ammatistaan, niinkuin\nmikä saarnamies tahansa. Metsäjätkä antoi hänelle auliisti eväistään ja\nojensi rahasenkin ja sai yhtä auliin ilmoituksen:\n\n— Nyt seuraa naamaliikkeitä!\n\nMonenmoista hänelle sattui retkillään.\n\nKerran hän taivalteli etäiselle kämpälle kahden miehen kanssa. Nämä\nolivat aivan uusia ihmisiä, tulokkaita niillä kairoilla, eivätkä siis\ntunteneet Hullua Pätsiä, kämppien taiteilijaa. He saapuivat perille,\nöiseen, nukkuvaan kämppään. Tulokkaat tekivät tulen kamiinaan, avasivat\nreppunsa, söivät ja maiskuttelivat. Pätsi makaili ja mulkoili ja\nsyljeskeli. Hänellä ei ollut evästä, nyt enempää kuin ennenkään.\nHänellä ei ollut tapana kerjäillä, mutta jorahti hän kuitenkin jotakin:\n\n— Älkäähän nyt kovin eltatko sitä kamiinaa. Siitä ei hyvää seuraa...\n\nTulokkaat kävivät pitkälleen ja nukkuivat. Mutta aamulla toinen heistä\nkatseli hitaasti ja ihmeissään tyhjänä repsottavaa reppuaan. Hän alkoi\npuhella:\n\n— Tämä reppu kun oli illalla täynnä, kilottain muonaa, viikon eväät,\nja nyt se on tyhjä. Onkohan jollekin tullut erehdys vai onko täällä\nvarkaita?\n\nPätsi maata pollotteli kyljellään ritsillä. Hän puhui:\n\n— Ei ole kukaan varastanut. Minä jekkuillessani söin, kun lämmititte\nsitä kamiinaakin, niin ettei saattanut nukkua.\n\nKämpän väki neuvotteli ja päätti, että tulokkaalle korvattaisiin\njoukonmiehissä hänen tyhjentyneen reppunsa sisällys. Mutta myöskin\nPätsille määrättiin eräänlainen rangaistus. Hänen oli mentävä\nteräväänpäähän näyttämään naamaliikkeitä työnjohtajalle, jonka kanssa\nkämpän väki ei tuntunut olevan oikein hyvissä väleissä.\n\nPätsi meni. Myöskin työnjohtaja oli tulokas niillä mailla, eikä\ntuntenut Pätsiä. Hän silmäili arvostellen tuota matalahkoa olentoa,\njoka oli ilmestynyt ovensuuhun ja jota varmasti aivan turhaan olisi\nkehunut virheettömäksi nuoreksi...\n\n— Töitäkö tulitte kyselemään? tiedusteli työnjohtaja viimein.\n\n— Enpä tullutkaan töitä kyselemään, sanoi Pätsi.\n\n— Tulin näyttämään naamaliikkeitä!\n\nJa hän aloitti. Korvat heiluivat, nenä vintsahteli, suu ojentui korviin\nja pyörähti toisinpäin, ulottuen leuasta otsaan. Työnjohtaja tuijotti\nkauan tyhmistyneenä, silmät suitsirenkaina. Lopulta hänen päässään\nvälähti, että häntä pilkataan. Ja äläs eto ketale uskaltaa!\n\nTulistunut työnjohtaja kävi käsiksi Pätsiin ja töytyytti ja potkiskeli\nhänet kiireesti ulos huoneesta.\n\nPätsi puolestaan pahastui ja närkästyi peräti siitä seikasta, että\nhänen naamaliikkeitään ei osattu pitää arvossa. Yrmynä ja vähäpuheisena\nhän jätti sen kämpän ja jatkoi vaellustaan ja löysi niitä, jotka\nymmärsivät hänen sanomansa, mikä se sitten lieneekin ollut.\n\nEhkäpä korvessa kiusaantuneelle ja ikävystyneelle vaikeni hänen\nmerkillisiin mareisiin vääntyilevän naamansa edessä, että tuollainen on\nihmisen elämä, narrinpeliä...\n\n\n\n\nKULTAKESÄ\n\n\n»Uusia kultalöytöjä Lapissa...»\n\nSellainen uutinen sattui Antti Rykyn silmään sanomalehden muuten\nniin erämaankaltaiselta sivulta. Hänen silloisista olosuhteistaan ja\nsieluntilastaan johtui, että tuo pieni uutispätkä sukeutui ikäänkuin\nsinapinsiemenen kaltaiseksi...\n\nUutisessa sanottiin, että joku onnenpoika oli löytänyt aivanpa\nsatagrammaisia kultamöhkäleitä, ennenkuulumattomia ja ennätysmäisiä. Ja\nAntti Rykyn mieli ja kuvitus alkoi askarrella tämän asian ympärillä.\nMiksei hänkin, konttoristi Antti Ryky, istuva palkkatyöläinen, voisi\nkerran ojentaa kättään, jotta fortunaisella olisi tilaisuus antaa\nniinkuin maailma antaa... Se oli hänen ajatustensa pääsisällys.\n\nMiksei? Mikäpä tosiaankin estäisi! Päinvastoin: hänen elämänsä oli\nkuin vartavasten sillä värillä, että hän voisi vaivatta tarttua uusiin\ntilaisuuksiin. Sen toiminimen, jota hän palveli, omistussuhteet\nolivat muuttuneet ja siinä sivussa tulisi koko konttorihenkilökunta\nmuuttumaan. Hänet oli irtisanottu ja johtaja oli ollut ikäänkuin hieman\nhuolissaan myöskin Rykyn tulevaisuuden suhteen ja luvannut tehdä\nkaiken voitavansa uuden työpaikan hankkimiseksi. Nyt konttoristi Ryky\npuolestaan voisi valmistaa johtajalle pienen ilon ilmoittamalla, ettei\nniillä järjestelyillä ole mitään kiirettä. Hän tulee ottamaan elämänsä\nomiin käsiinsä...\n\nItse asiassa hän oli aina ollut tyytymätön istumatyöläisen elämään.\nNumeroita, numeroita loputtomasti, ja aina saman kaavan mukaan\nmuovailtavia liikekirjeitä. Ikävä ja harmaa nuorenmiehen huone, josta\nvoi paeta vain samoille kaduille, kiertää samat kulmat, istua samojen\nravintolapöytien ääreen, tervehtiä tuttuja, tylsiä naamoja. Tämäkö nyt\noli sitä, jota hän oli odottanut? Elämä tuntui valuvan hiekkaan...\nViime aikoina hän oli tuntenut itsensä suorastaan huonovointiseksi\nja käynyt lääkärin luona, joka oli sanonut, että ehkä ammatti ei\nole sovelias teidän ruumiinrakenteellenne. Ehkä liikunta, vaikkapa\nruumiillinen työ tekisi hyvää...\n\nJa nyt sitä olisi tarjolla. Antti Ryky oli kyllä selvillä siitä, että\nkullankaivajan elämä ei ole samaa kuin pyöri vään konttorituoliin\nistahtaminen. Mutta ruumiillinen työ ja retkeily oli hänelle tuttua\nnuorukaisvuosilta ja sitäpaitsi hän oli sen jälkeen ollut monta vuotta\nsodassa, jossa kyllä osattiin panna ihminen niin ahtaalle, ettei\nsanomalla uskonut. Hän luulotteli kestävänsä.\n\nSitäpaitsi hän eläväksi onnekseen ei ollut aivan varatonkaan. Hänellä\noli pieni perintö ja vielä pienempiä säästöjä, konttoristin palkastaan.\nSillä Antti Ryky ei suinkaan ollut mikään hulttio. Hän pystyisi\nhyvinkin rahoittamaan onnenetsintäretkensä.\n\nSattuipa vielä niinkin, että Antti Rykyn tuttavapiiriin kuului muuan\nPäkilä, Helmi-Päkilänäkin tunnettu, jo ikämies, joka oli ennen\nviettänyt vuosikymmeniä Lapin kairoilla kalastellen ja metsästellen,\nyritellyt huuhtoa kultaa ja pyydystellyt helmiäkin. Mutta onnea hänellä\nei ollut ollut ja hän oli nykyisin melkoisen kärsimätön ja kitkuinen\nmies, joka kuitenkin runsaista ikävuosistaan huolimatta verrattain\nvaivattomasti taipui Antti Rykyn tuumiin. Päkilän ei tarvinnut panna\nlikoon muuta kuin kokemuksensa ja taitonsa, mutta hän saisi osansa\nsaaliista suurelta retkeltä, jolla etsittäisiin, paitsi rikkautta,\nmyöskin terveyttä ja itseään elämää...\n\nPäkilä täytteli piippuaan, syljeskeli ja noiduskeli.\n\n— Pitäisi se minun jo oikeastaan uskoa, mutta jos nyt vielä\nodotellessaan katsoisi nekin kairat...\n\nJa niin Antti Ryky sai pätevän ja kokeneen kumppanin elämänsä ehkä\nrepäisivimpään vaiheeseen.\n\nSiellä, missä tiet loppuivat ja moottoriajoneuvot jätettiin, Rykyn\nmatkue kohtasi kauppias Karahkan, harteikkaan ja reiman, punaverisen ja\nvilkkusilmäisen. Häneltä saatiin, paitsi nyt muonaa, hartsua, myöskin\nkaikenlaista varustäydennystä, vieläpä vene ja verkkojakin. Vene oli\nvälttämätön kulkuväline kultapuroille pyrittäessä ja kalastus antaisi\ntervetullutta ruoanapua. Sillä suuhun pantava oli siellä sinivärin\nhinnoissa, tunnusti kauppias ja vilkutti ilkikurisesti silmää.\n\n— Saa ottaa kaiken hartiapankista, sanoi hän.\n\nMutta muuten hän tiesi kultavuorilta kuuluvan hyvää. Onnellisia\nonnistaa...\n\nAntti Rykyn lompakko ohentui huomattavasti, mutta sittenpä he\nolivatkin valmiit soutamaan ja sauvomaan ja lopulta esiintymään\norjan muodon päällensä ottaneina taakankantajina. Sillä venekulku\nkävi mahdottomaksi, kun he tunkeutuivat kauas latvapuroille, jotka\neivät olisi onnenetsijäin niin läpeensä nuuskimia. Silloin Antti\nRyky tunnusti, että »hartiapankissa» olisi saanut olla enemmänkin\nolemista. Hän ponnisteli raskaan taakkansa alla ja kärsi vaivaa, hien\nkarvastellessa silmiä ja sääskien pilveillessä ympärillä. Kun hän\nlysähti levähtämään, niin hän huokasi:\n\n— Kaikkea se piru hulluilla teettää...\n\nRuumis tuntui ruhjoutuneelta, kädet olivat verirakoilla ja kengät\nvihasivat jalkoja. Ja kuuluisa laskeutumaton aurinko paistaa rävötti ja\njoka puolella pohottivat tunturit, sinisinä ja ikäänkuin ylimielisesti\nhymyten...\n\nMutta jotakin ne lupailivat, lupailivat, Antti Rykyn mielestä...\n\nHe kaivelivat kuoppia puron varrelle ja vaskailivat soraa. Ja lopulta\ntuli hetki, jolloin rasituksesta yhä kärtyisämmäksi käyvä Päkilä urahti:\n\n— Merkki...\n\nMuutamia, aivan muutamia tummia hitusia vaskoolin pohjalla. Ne\nsolutettiin pullon pohjalle, ja sitten kullanhuuhtojat alkoivat\nleiriytyä. He rakentaa rötistivät majan puista ja turpeista, patosivat\npuroa, tekivät rännin ja alkoivat kaivaa.\n\nAntti Ryky ihmetteli itsekseen, että oliko tämä nyt elämää, hänen\nelämäänsä? Lapioimista, kivien kolinaa rännissä, savun ja hien hajua,\nväsymystä. Hän laihtui ja sitkistyi, söi ja nukkui hyvin. Mutta ylen\nkitsaasti luovutti karu maa kultaansa, pieninä, harvoina hitusina.\nVälistä, unesta herätessään, Rykystä heidän kaivoksensa näytti aivan\nmielipuolimaiselta ja hävettävältä. Ei liene täysipäisten töitä töhriä\nerämaata, köyhiä kiviä... Ja sitten hän taasen kiihdytti itsensä\nkuvitelmilla, ettei koskaan tiedä milloin hakku kolahtaa siihen\nihmemöhkäleeseen...\n\nNiin he kaivelivat. Vanha Päkilä väsyi, peukaloi piippuaan,\nseisoskeli ja tuijotteli tuntureita. Välistä hän ei puhunut sanaakaan\npäiväkausiin, toisinaan hän lointeli kovaonnisuuttaan.\n\n— Kun huono luki on ruvennut kyntämään, niin se kyntää sata vuotta...\n\nJoskus, yöpuulle asetuttua, hän saattoi ryhtyä muistelemaan elettyä\nelämäänsä. Kerran oli näyttänyt jo kirkastuvan. He olivat löytäneet\nLuttojoelta helmiä, ja paljon, suuria ja kirkkaita, epäilemättä\narvokkaita. Kaveri oli lähtenyt etelään myömään niitä ja sillä tiellä\nhän oli vieläkin...\n\nAntti Ryky nukahti Päkilän pahankurisen äänen kärinään.\n\nKun muona loppui, niin he tekivät tuon pitkän ja vaivalloisen retken\nkauppias Karahkan luo ja noutivat sitä. Ja sama tapahtui vielä\ntoisenkin kerran, ennenkuin Antti Ryky hellitti.\n\nSilloin oli kesä jo kulunut loppuun, kultakesä, kaikessa\ntyöntäyteisyydessään jollakin tavoin unenomainen ja epätodellinen.\nMaa oli jo kohmeessa ja rannat riitteessä, kun he tulla rähjäsivät\njokea alas kauppias Karahkan rantaan. He olivat likaisia ja repaleisia\nja Antti Rykyn lompakko oli tyhjä ja häpeällisen vähän hölskyi\nkultahiekkaa pullon pohjalla. Vanha Päkilä syljeskeli ja noiduskeli:\n\n— Huono luki: sata vuotta se kyntää...\n\nMutta Antti Ryky näytti reippaalta ja hymynhäivä viipyi hänen\nsuupielissään niinkuin mitään ikävää ei olisi tapahtunut, vaikka hän\noli menettänyt kultaa huuhtoessaan vähät varansa, eikä hänellä ollut\ntietoa työpaikasta eikä majaa, mihin päänsä kallistaisi.\n\nHe möivät veneensä ja verkkonsa ja kaikki liikenevät kamppeensa\nkauppias Karahkalle matkavaroja saadakseen. Paljon hän ei niistä\nmaksanut, vaan iski iloisesti silmää.\n\n— Näytätte luulevan, että minä tässä pesen... Ja niinhän se on,\nettei kaupalla, vaan voitolla... Tämä karu maa kaipaa tällaista\nturistiliikettä...\n\nJa kävi niin, että illan kuluessa, väkevän lasin ääressä, tämä harteva\nja punaverinen kauppamies tunnusti suoraan, että juuri hän oli\naikaansaanut nuo sanomalehtiuutiset uusista kultalöydöistä, melkeinpä\nmöhkälemäisistä, aivan vartavasten vaikuttaakseen elvyttävästi\nliike-elämään täällä...\n\n— Mutta älkää pahalla muistako! sanoi hän silmä välkkäen. — Joutsahan\ntäällä käydä toinenkin poika...\n\nAntti Ryky ei edes vihastunut. Hänen ahavoituneilla ja terävöityneillä\nkasvoillaan viipyi hieno hymynhäivä, sillä hän ajatteli, että vaikka\nkultasantaa oli kertynyt niin ilkkuvan vähän ja synkältä näytti, niin\njoskus, kun kaikki oli siirtynyt menneisyyteen, tämä kesä kangastelee\nhänen muistissaan kuitenkin kauniina ja kultaisena...\n\n\n\n\nKULTA-HERMANNI\n\n\nKun räystäistä alkoi tipahdella ja pisarrella ensimmäisiä keväisiä,\nheleitä pisaroita, niin silloin tuli eloa Kulta-Hermanniinkin. Kaiken\ntalvea hän oli ollut mielistynyt piisivalkeaan ja pölkynpäähän tahi\nuuninpäällyksen lämpimiin kiviin. Mutta nyt hän taivasteli ulkosalla\nja nuuski säätä, katseli keväthankien ruhtinaallista kimaltelua ja\nkamppeitaan, suksia, summatonta hylkeennahkalaukkuaan ja kiveräkärkisiä\npieksujaan.\n\nKeväthanget vetivät häntä vastustamattomasti. Joskus niiden loisto\nja luisto sai hänet liikkeelle jo sangen varhain, kun uukahtamaton,\npälvetön talvi vielä vallitsi. Useimmiten hän sentään malttoi odottaa\najan, jolloin talven lumista oli vain rippeet jäljellä, karkeat ja\nsuksia syövät rippeet, ja paikoitellen ei niitäkään, joten sukset oli\nnostettava olalle ja asteltava. Ja välistä kevään nopeus hänet yllätti\nja lumi kerkesi kokonaan huveta, joten suksia ei tarvittu ensinkään\nKulta-Hermannin aloittaessa vaelluksensa kohti pohjoista.\n\nKolmenakymmenenä kevännä hän oli jo lähtenyt uskollisesti kuin\nmuuttolintu. Ja sangen monta kesää hän oli jo ehtinyt olla retkillään,\nennen kuin hänet tiedettiin ristiä Kulta-Hermanniksi. Hän oli vaitelias\nmies. Jotakin salaista uomaa oli kuitenkin kulkeutunut tieto, että\nPätsin Hermanni kulutti kesänsä kullanvaskaajana, aarteenetsijänä\nkaukana Lapissa, Ivalolla, joissakin synkeissä paljakoissa. Lienee\nonnistunutkin pyrkimyksissään, aina upporikkauteen asti, kuten jotkut\nuskottelivat. Vaikka ei rikkaalta näyttänyt päältä nähden, jos nyt ei\nkapiköyhältäkään. Jauhosäkki saatiin aina mökkiin, kun Kulta-Hermanni\nsyksyisin palasi retkiltään, saatiinpa särpimen puoltakin. Eikä se\njuuri täällä työhön puuttunut koko pitkänä talvena. Istui vain pölkyn\npäässä piisin paisteessa ja tuijotteli tuleen. Polttopuut se sentään\nhakkasi ja vetikin jutkokelkallaan, vetipä heinäntörytkin lehmälle,\nakan kesän aikana keräämät, veti vaikka olisi ollut minkälainen umpi.\nOli siinä voimaa ja sitkeyttä, laihassa ukonkarahkassa, kun se vain\ntuli nousseeksi pölkyltään...\n\nJa keväällä se lähti kuin jokin ikuinen muuttolintu reitilleen jättäen\neukon valjuin ja happamin kasvoin jatkamaan mökkiläiselämäänsä. Jo\nkauan sitten hän oli heittänyt estelevät puheet. Se olisi ollut\nsamaa kuin estellä kevättä tulemasta ja lintua lentämästä. Meni se,\nmeni kohti pohjoista. Kolmekymmentä kesää on paljon ihmiselämässä.\nPohjoinen, Lappi, kullanhiutaleet, oli vienyt Pätsin Marilta miehen.\nSe oli ollut jo kauan ilmeinen asia. Silloinkin kun se oli olevinaan\ntäällä, niin oliko se niinkuin muut miehet? Istui pölkyllään ja\ntuijotteli tuleen. Siellä sen sydän oli, missä lienee ollut,\ntuntureissa...\n\nJa eukko sai asua retostaa mökkiä yksin kuin mikä leski, vaikka mies\noli merkitty kirkonkirjoihin...\n\nKuitenkin oli Pätsin Hermanni joskus, kauan sitten, ollut niinkuin\nmuutkin miehet. Asunut mökkiä ja viljellyt maata. Mutta itu siinä\nlienee jo ollut oudoille teille. Köyhyys ja hyötymisen halu ajoi sen\nkauas Ruijan merelle, johon silloin jotkut menivät kalastamaan ja\ntienaamaan.\n\nLienee se siellä kerran käynytkin, perillä asti, mutta sitten sen\nsieppasi Lappi ja kulta, ahmasi kuin peto sisäänsä, niin ettei Pätsin\nMarilla kolmeenkymmeneen vuoteen ole ollut enää miestä...\n\nSillä Kulta-Hermanni on auttamattomasti Lapin ja Lapin kullan oma.\nViljellyn maan vihreys ja kasvaminen olivat hänelle vieraita asioita.\nKolkot ja koleiset tunturimaat, somerikot ja kovat kivet, ne olivat\nhänelle mainio näköala...\n\nYhä vaiteliaammaksikin se oli käynyt vuosien kuluessa. Oli kaiketi\nsiellä erämaitten yksinäisyydessä tottunut sellaiseksi, ettei äänellään\nrikkonut. Ei siitä kaikistellen saanut irti edes yksitavuisia sanoja.\nTuleen vain tuijotteli, kuunteli palavan puun pärskettä ja pihinää...\n\nMutta annahan, että se sai viinaa naamaansa, niin kyllä siitä\njuttuakin heltisi. Kylän isännät ja poikamiehetkin antoivat välistä\nviinaansa ihmeitä kuullakseen. Silloin Kulta-Hermannin laihat ja\njuonteiset kasvot alkoivat puuntaa ja silmiin tuli välkettä. Se kuvaili\nmatkaansa ylös kultamaille, kymmeniä penikuormia, jotka oli hangattava\nsuksilla tahi läpsyteltävä jalan kiveräkärkisillä tahi ylpeimmillään\nja rikkaimmillaan kyytihevosen rattailla könöttäen. Näin varsinkin\nalkuvuosina. Nykyään voi jo istua suuren taipaleen junavaunussa ja\nantaa pohkaista. Mutta lopulta oli kuitenkin turvauduttava veneeseen ja\nsauvottava kymmenin penikuormin suurta kymeä ylös jonkun toisen kovan\nkultamiehen kanssa. Ja taasen vasenta ja oikeaa kuin väsymätön harppi\nkoleassa tunturimaassa sellainen taakka hartioilla, ettei vähän ollut...\n\nSitten vaskauspaljun heilutusta ja soraa ränniin juoksevan veden\npartaalla, soraa, soraa... Lapioimista, hakun kalkutusta. Vähän ruokaa\nja vähän unta hirsipirtissä tahi paljaan taivaan alla. Kalaa ja lintua\nvähien eväitten jatkoksi. Kovaa elämää... Ja aurinko paahtoi yötä\nja päivää tunturien autiutta. Ei laskenut päivä, ei, eikä levännyt\nihminen...\n\n— Ja rikastut rikastumistasi? uteli viinapullon pitelijä, jonka käsi ei\nollut koukussa.\n\n— Mistäpä se rikkaus? huokasi Kulta-Hermanni. — Kitsasta, kitsasta\non maa, kaivelipa sitä missä mielessä tahansa. Kovin paljon siinä on\nköyhää kiveä, soraa, soraa...\n\nMutta sitten hän saattoi salamyhkäisesti kerroskella, että kyllä\nsiellä saattoi piillä mitä tahansa. Kovin on tiineen näköisiä maita...\nEsimerkiksi kun Pietarlauttapäästä kävelee jotakin ilmaa kohti, niin\nvarmasti siellä ujuu olemista. Merkki on...\n\nKulta-Hermanni saattoi rymähtää polvilleen raudoitetun arkkunsa viereen\nja avata sen, näytellä monenlaisia mukulakiviä kuin hyviäkin aarteita.\nNiissä muka saattoi olla vaikka mitä metallia. Ja sitten hän pudisteli\npullosta, jonka pohjalla kultahiekka hohti, pienet, keltaiset hituset.\nOlihan sitä, köyhän soran seasta keksittyä, kun kolmekymmentä vuotta\noli pudistellut paljua. Oli sitä vaihdeltu käypiin rahamarkkoihin...\n\nJa sitten syksyllä, kun lunta alkoi näytellä, sama paluutie. Sillä\nsiellä tunturimaassa ei voinut olla talvea muu kuin maansynty. Niin\nmyrkyllinen ja tappava oli talvi siellä, ettei sitä kestänyt. Päätä\nalkoi pettää kultapoliiseiltakin, jotka jäivät sinne talveksi. Kantoja\nvannehtivat...\n\nSiksi täytyi Kulta-Hermannin kiertää reitiltään kuin mikä sirriäinen,\nmuuttolintu...\n\nKolmenakymmenenä kesänä oli isäntä Hermanni ollut poissa Pätsistä,\nkullanhuuhtoja, onnenetsijä. Hänen vaimonsa Mari oli jo kauan sitten\ntyytynyt kohtaloonsa, valjuna, tympeytyneen näköisenä, siinä varmassa\nvakaumuksessa, että hänen elämänsä oli turmeltu. Mutta nyt talven\nmennessä ja kolmannenkymmenennenensimmäisen kevään tullessa, hän alkoi\njälleen puhua, kekätä miestään vanhuudella. Vielä tässä horisevat\nukonlahot kultaa kaivelemaan!\n\nSillä hän oli huomannut, että Hermannin askel oli käynyt kovin\nköpelehtiväksi. No, puut ja heinät se tosin veti niinkuin ennenkin,\nmutta kovin pienin kuormin. Olipahan kuin olisi tuonut terveisiä\nmetsästä ja niittypohjalta...\n\nMutta Hermanni hymähteli loukkaantuneena, vaikeni ja tuijotteli\nliekkejä. Eikä sille ollut apua, nyt enempää kuin ennenkään. Lähti\nse niinkuin lintu lähtee, kun sen aika on tullut... Viimeisillä\nkantohankien rippeillä se hiihtää hankuroi suunnaton hylkeennahkalaukku\nhartioilla kumottaen.\n\nJa siltä retkeltä hän ei enää palannut. Syksy tuli ja talvi tuli, aika\njoutui, mutta miestä ei kuulunut. Pätsin Mari tiesi heti, ettei tule\nkuulumaankaan. Vainajat eivät palaa... Olihan Kulta-Hermanni useamman\nkuin yhden kerran puhunut, vaikka ei paljon äänellään rikkonutkaan,\nettä ihminen ei voi siellä talvella elää...\n\nEikä hänen kohtalostaan ja viimeisistä hetkistään ja luittensa\nleposijasta koskaan saatu mitään tietoa. Sen verran tuli\ntiedontapaista, että sinne hän oli mennyt ja päässyt, kultamailleen...\n\nSen verran tuo ikuinen vaskuri, kullanhuuhtoja oli voittanut,\nettei hänellä ollut mitään kuolinkustannuksia, ettei hän tarvinnut\nhautaristejä ja kuolinilmoituksia...\n\nKevään tullen Pätsin Mari lonkahdutti sen lukitun arkun auki ja kantoi\nne rumat kivet, jotka olivat turmelleet hänen elämänsä, rannalle ja\nupottaa mulahdutti ne syvimpään poukamaan.\n\nMitään kultahiekkapulloa ei arkussa näkynyt. Hermanni oli tietenkin\npistänyt sen povelleen matkavaroiksi viimeiselle retkelleen.\n\n\n\n\nPITKÄ MATKA\n\n\nHän oli sangen nuori mies, toisella kymmenellä. Ensikertaa hän oli\nlähtenyt lapsuutensa laaksosta ja oli nyt maailmalla. Siinä sanassa\noli hänestä omituinen viehätys. Jo ammoin menneinä aikoina hän\noli kököttänyt kuin koiranpentu lattialla ja kuunnellut syvällä\nharrastuksella mainintoja ihmisistä, jotka olivat maailmalla...\n\nJa nyt hän oli itse maailmalla. Ja mikä maailma! Ikäänkuin aivan eri\ntaivaankappale kuin se, mikä oli ja jäi hänen lapsuutensa laaksoon\nkaukana etelässä. Loputtomasti metsiä ja myöskin aivan kaljua ja\nkarua maata. Joka puolella pohottivat vaarat ja tunturit kaikissa\nsinivärin vivahduksissa ja aurinkokin unohti laskeutua ja jäi\nmöllöttämään punaisena pallona taivaanrannalle. Yö ja päivä olivat\nmerkillisesti sekautuneet toisiinsa ja aika meni ikäänkuin ajattomaksi.\nYlenpalttisesti valoa ja unenomaisia, aavemaisia värejä kuruista\nnousevissa usvissa...\n\nMutta Erkki Komu ei ollut maailmalla näköalojen runsauden takia, vaan\ntyötä tekemässä ja palkkaa vetämässä. Hän oli tietyömaalla Lapinmaassa,\nmestarin apulaisena, maata punnitsemassa. Hän veti mittaketjua ja\npystytti paaluja maahan. Hänen elämänsä oli hyvin mielenkiintoista.\nLyhyitä unia hirsikämpissä ja rankisen alla, uusia kasvoja ympärillä,\nmonentapaista kävelyntyyliä, ihmisiä, joita hän ei olisi tiennyt olevan\nolemassakaan, ellei olisi joutunut tänne, maailmalle...\n\nJoskus muistui kaukana oleva kotimökki hänen mieleensä kipeästi ja\nhaikeasti. Siellä oli monta pientä veljeä ja sisarta, siellä oli\nahdasta ja köyhää, alinomaista huolta ja taistelua huomispäivän\nleivästä. Mutta se mikä saatiin syötiin siellä hyvällämielellä. Kovin\nrakasta oli Komun mökin Erkille kaikki tuo jätetty...\n\nMutta nämä olivat lyhyitä tuokioita. Enimmäkseen hän eli nykyhetkessä,\nnautti olostaan maailmalla...\n\nEräänä päivänä tahi yö lienee paremminkin ollut, sillä verenpunaisena\nmöllötti aurinko pohjoisten tuntureitten yläpuolella, saapui työmaalle\nuusia miehiä etelästä. Heidän suurissa repuissaan kilahteli ja solskui.\nHeillä oli runsaasti viinaa eväänä ja mestari ratkesi juomaan.\nMaanpunnitus heitettiin moneksi päiväksi, sillä mestari oli melkoinen\nherra täällä erämaassa, varsinkin nyt, ryypyn saatuaan, ja teki mitä\ntahtoi.\n\nErkki Komu sai täten myöskin lepoa ja luppoa, joka oli hänestä\nmieluista. Hän sai vapaasti kuljeskella tunturin kupeilla ja kirkkaiden\nvesien rannoilla. Hän lainasi mestarin vavan ja perhoja ja onki harreja\njoesta. Hänen oli hyvä olla ja hän sai vapaasti ajatella ajatuksiaan\nmaailmallaolostaan...\n\nTäten vaikutti tuntemattomien jätkien repuissa kauas erämaahan\nkulkeutunut väkevä juoma nuoren Erkki Komun elämään. Hän ei silloin\nvoinut aavistaakaan, että se voisi vaikuttaa vielä lisää, näyttää\nhänelle ensimmäisen ihmisenkuoleman ja muita asioita, ikäänkuin\nvetäisten syrjään peittävän verhon ja paljastaen hänelle elämän\nkaikessa alastomuudessaan, järkyttää häntä ja muovailla hänen\nmaailmankatsomustaan, koko edessä olevaa elämäänsä...\n\nHänhän oli vielä oikeastaan poikanen, eikä suinkaan kelvollinen ja\nsovelias mestarin ryyppykaveriksi. Siksi hän oli saanut ollakin\noloillaan. Mutta nyt, kun Erkki Komu oli palailemassa joelta riiputtaen\naikamoista nippua välkkäviä kaloja, mestari näki hänet... Hän\nseisoskeli, toikkaroi ja tuppelehti avopäin kämpän pihamaalla.\n\n— Sieltä se Eesau tulee! hän huuteli. — Teehän himoruoka syödäkseni...\n\nErkki Komu perkkasi ja paistoi kalat ja sitten he söivät. Ruotokasa\npöydällä kasvoi korkeaksi, sillä mestari söi tavattomasti, ahmimalla.\nMiten pitkän rupeaman lienee pitänyt. Välistä hän piti pienen loman,\notti ryypyn, jahkaili ja jutteli sammaltaen jotakin. He olivat kahden\nkämpässä. Mestarin ryyppykaverit olivat joko väsyneet tahi kyllästyneet\nja lähteneet taikka tulleet poisajetuiksi. Muutamista mestarin\nlauseista voi päätellä, että viimeinen mahdollisuus oli luultavinta...\n\nHän siis söi kalaa syömällä, kehuen olevansa lappalainen, ja maisteli\nvälillä. Sitten hän tyrkkäsi peltimukia.\n\n— Ota ryyppy sinäkin, poika! Kerran se on kuitenkin edessä...\n\nErkki Komu oli tietenkin selvillä viinamyrkyn turmiollisuudesta ja\nuskoikin asian. Mutta mestari oli aina ollut hänelle ystävällinen ja\nhyvä mies. Hänen tarjoustaan ei sopinut ylenkatsoa. Sitäpaitsi oli\nhoukuttelevaa tuntea viinan, tuon kuuluisan aineen, maku suussaan...\n\nHän maistoi, varovasti, huuliaan kastaen. Katkeralta maistui ja\nvastenmieliseltä, ja hän ihmetteli mielessään kuinka ihminen voi\nperehtyä tuollaiseen...\n\n— Niin, olet oikeassa, sanoi mestari, vaikka poika ei ollut puhunut\nmitään. — Ei ole oikein tarjota. Saattaa sattua, että joskus vielä\ntyhmyydessäsi kiroat minua: se antoi ensimmäisen ryypyn! Vaikka jos\nolet sitä laatua, niin joskus ja joltakin sen kuitenkin otat...\n\nHän söi ja ryyppäsi ja kertoi kuinka hyvin hänelle olisi voinut käydä\nkaukana etelässä — jos olisi käynyt... Vaimoväen kanssakin hän tuntui\njotenkuten epäonnistuneen ja ikäänkuin syytteli heitä siitä, että elämä\noli luiskahtanut käsistä, mihin lienee... Hän olikin jo elähtäneen, ja\nvarsinkin nyt ryypänneenä, sen näköinen kuin häntä olisi retuutettu\nmiten sattui.\n\nErkki Komu, nuorukainen, kuunteli ja ihmetteli, että tekeekö vanhuus ja\nviina ihmisen tuollaiseksi, vatulaksi...\n\nMutta viinaa oli enää vallan vähän ja tulijain reput olivat ehtyneet,\nkuten kävi ilmi, kun mestari pani toimeen perinpohjaisen tiedustelun.\nHän synkistyi hetkeksi, mutta kävi pian neuvokkaaksi ja toimeliaaksi.\n\n— Menee se sahtikin näin lopputuimaan, hän päätteli.\n\n— Sitä on aina kylällä, praskaa...\n\nPian oli iso kuormavaunu kuljettajineen odottamassa. Mestari halusi\njostakin syystä matkustaa ulkoilmassa ja kiipesi lavalle.\n\n— Tule mukaan, poika, hän sanoi. — Tule näkemään elämää ja Lapinmaata...\n\nErkki Komusta oli tietenkin mieluista ja jollain tavoin kunniakasta\nmatkustaa siellä korkealla mestarin kanssa kahden. He keikkuivat\nkauheasti alkutaipaleen puolivalmiilla tiellä ja pyyhkäisivät sitten\nhuimaa vauhtia valmiilla ja sileällä. Mutta mestarin seurasta ei ollut\nnyt mitään iloa. Hän väsyi, torkahteli, syljeskeli ja tupisi jotakin\nitsekseen.\n\nJa kesäyön säteetön, punainen aurinko katseli tunturin takaa, kuten\nsillä olisi ollut jotakin mielessä...\n\nJa sitten aivan äkkiarvaamatta oli kylä heidän edessään. Melkoisia\nläikkiä viljelystä ja vihreyttä ja harmaita ja honkautuneita\nrakennuksia. Mutta tämä pienikin teki hyvää silmälle rannattoman\nerämaan ja tuntureitten ja taivaan sinisyyden rinnalla. He pysähtyivät\nkylän laitaan, mökin eteen, jonka portaille ilmestyi auton äänen\nkuultuaan lihava, punakka nainen kukikkaassa mekossa.\n\nHeti vaunun pysähdyttyä tuli eloa uneliaaseen mestariin.\n\n— Hei Maija! Et usko miltä tuntuu sydämessä nähdä hameen heilahtavan!\nSitä ei tiedä muu kuin mies, jota on kiusattu korvessa neljäkymmentä\npäivää ja yötä... Onko sahtia?\n\n— On teidän tarve...\n\nNainen käännähti ja meni tupaansa, jossa tulijatkin pian istuivat.\nSiellä oli melkoisen kodikasta, ihmismäistä, karun ja autiontuntuisen\nkämppäelämän jälkeen. Kukkia, kauniita tupsuja, purkeissa ja kuviakin\nseinällä ja pöydällä peltimukeissa sahtia, praskaa, tummaa juomaa.\n\nErkki Komu siemaisi sitä heti pari mukillista janoonsa ja kotvan\nkuluttua hän tunsi merkillistä lämpöä koko ruumiissaan. Oli kevyt olla\nja akkunasta näkyvä maailma, jossa aurinko yömöllötyksensä jälkeen oli\njälleen alkanut sädehtiä ja lämmittää, näytti iloiselta, ja ihmiset\nhuoneessa, vaitelias autonkuljettaja, puhelias mestari ja komea emäntä,\njoka hääräili ja pyörähteli koreassa mekossaan, tuntuivat hyviltä,\nrakastettavilta. Aivan huomaamattaan hän alkoi naurahdella, hullutella\nja laulaakin heleällä äänellä, jota mestari kehui.\n\nNuorukaisen maailmallaolo olisi ollut vallan mainiota, ellei hän äkkiä\nolisi tullut huomanneeksi, että huoneessa oli vielä yksi ihminen. Mökin\nnurkassa vuoteessa, peiton alla makasi mies, epäilemättä sairas, sillä\nhän oihki ja voihki ja liikahteli tuskaisesti. Erkki Komu ihmetteli\nmiten hän ei ennen ollut tullut tuota huomanneeksi. Mutta ehkäpä sairas\noli ollut unessa. Nyt hänen äännähtelynsä ja käännähtelynsä herättivät\nvähäpuheisen automiehenkin huomion.\n\n— Sehän on aivan hulluna kipeänä, hän sanoi.\n\n— Sitä se on ollut, _nyt_, sanoi emäntä. Hänen äänessään oli ikäänkuin\nsalaista hymähdystä. Asia ei näyttänyt häntä huolettavan, mutta\nhuoneessa oli hetkisen hiljaista, painostavaa.\n\n— Kärsimäänhän meidät on tänne luotu, sanoi mestari. Ja tämän lauseen\njälkeen mökkiin palasi entinen meno ja mekastus, peltimukien kolina,\ntyhjentäminen ja täyttäminen. Myöskin emäntä oli istahtanut pöydän\nääreen, komeana ja leveänä, sahtia siemaisevana.\n\nVain Erkki Komu, nuorukainen, ei saanut elämäänsä äskeistä makua, iloa\nja keveyttä. Sahti ei maistunut ja sairaan valittelu kuului herkeämättä\nhänen korviinsa. Niin, elämässä lienee sekä kärsimystä että iloa. Mutta\nolivatko ne tässä liian rinnakkain ja lähekkäin? Tahi oliko tässä\nsahtipöydässä mitään iloa? Ehkäpä tarkempi korva olisi kuullut siltäkin\nsuunnalta voihkeen, huokauksen elontaakan alla...\n\nHän meni ulos ja taivasteli siellä kauan, katseli kylän vähäistä\nvihreyttä ja tunturien ja taivaan sinen runsautta, taivaan, johon\nauringonpallo kiipesi yhä korkeammalle, hohtaen kultaisena, kuumana ja\narmaana. Kun hän palasi sisään, niin siellä jatkui entinen meno.\n\n— Laula, poika! huudettiin hänelle pöydän äärestä. Mutta Erkki Komu\ntunsi merkillistä vetoa ja mielenkiintoa nurkkaan, jossa sairas lepäsi,\ntällä kertaa oudon äänetönnä, liikahtamattomana. Nuorukainen meni aivan\nluo ja kumartui katsomaan.\n\n— Kuollut! sanoi hän.\n\n— Kuollutko? tivasi emäntä. — Valehtelet!\n\nHän liikahteli reippaasti, kuten aina, kukikas mekko liehahdellen. Hän\nnoitaisi muutaman kerran, tarttui lepääjää leukapartaan ja pudisteli\nsiitä.\n\n— No, tuota se ei ole vielä ennen tehnyt! päivitteli hän.\n\n— Kerran se vain tehdään, mörähti mestari.\n\n— Kaikkea muuta se kyllä on tehnyt, jatkoi nainen.\n\n— Mutta en minä uskonut, että se tuon tekisi...\n\nHän näytti yhtäkkiä käsittävän mitä oikein oli tapahtunut.\n\n— Kuollut! hän parkaisi ja sai itkunpuuskan, jota ei kuitenkaan\nkestänyt kauan. Hän tointui pian toimeliaaksi, käytännölliseksi\nihmiseksi.\n\n— Ulos se on saatava, vainaja, sanoi hän. — Eihän siitä ole elävien\nseuraan. Veisaa sinä, hyvä poika, sinä kun osaat...\n\nTuossa tuokiossa oli jostakin löytynyt ovi, jolle kuollut nostettiin.\nMestari ja autonkuljettaja ryhtyivät paarinkantajiksi ja Erkki Komu\nveisasi, vähän tukehtuneesti ja katkeilevin äänin, varsinkin silloin\nkun kantajat, jotka olivat raskaasti sahdin vaikutuksen alaisia ja\nhorjuivat ja toikkaroivat ja neuvoivat toisiaan, kun he kompastuivat\nperäti ja pudottivat paarit vainajineen. Mutta lopulta ruumis saatiin\nkuin saatiinkin pistokseen, kodan muotoiseen alkukantaiseen huoneeseen,\njoka näytti toimivan mökissä melkeinpä ainoana ulkosuojana.\n\nErkki Komu tunsi salaista väristystä ja pyyhki hikeä otsaltaan.\nTämä oli ensimmäinen vainaja, jonka kanssa hän oli joutunut näinkin\nläheisiin tekemisiin, jonka hän oli melkeinpä nähnyt kuolevan. Mutta\nemäntä, joka oli seurannut paarien perässä joutilaana völjyväkenä ja\npyyhiskellyt silmiäänkin, sanoi reippaasti:\n\n— Nyt, pojat, peijaille...\n\nHe menivät sisään ja siellä emäntä vieritti, autonkuljettajan hartaalla\navustuksella, koko sahtivarastonsa, valtavan tynnörin, nurkan kätköistä\nkeskelle tupaa. Nainen pyörähteli puuhakkaana.\n\n— Tämä vainaja oli mikä oli, hän sanoi. — Mutta oli siinä sentään sen\nverran miestä ja jotakin, että tilkan sahtia se sietää muistokseen...\n\n— Yksi niitä vain on sellaisiakin, sanoi mestari, niinkuin hän olisi\ntuntenut menneen miehen tarkoinkin, ja saattoipa tunteakin.\n\nSitten mökissä jatkui samanlainen meno ja meininki, jonninjoutava\nturina ja törinä, mikä siellä oli ollut vallalla ennen\nvälikohtaustakin. Vain Erkki Komun, nuorukaisen, oli paha ja levoton\nolla. Hänellä oli jälellä lapsuutensa, isiensä uskoa, hän oli\nmelkoisessa määrässä luterilainen ja tunsi elävästi, että tällainen\nelämä jos mikään, oli sitä jota synniksi sanotaan, ehkäpä kauhistavinta\nlaatua, juuri tuota, jota ei saa anteeksi... Kaiken aikaa hänellä oli\nmielessä, että heidän pitäisi lähteä tästä paikasta, jossa kuolema\noli vieraillut. Mutta kukaan ei ottanut kuuleviin korviinsa hänen\navuttomia huomautuksiaan. Oli kuin kuoleman näkeminen olisi heitä vain\nyllyttänyt: ota aikanasi! Sitten ei mikään maistukaan...\n\nPainajaismaista, tuskastuttavaa, iankaikkisuuden pituista oli\nErkki Komusta elämä ahtaassa mökissä, jossa »peijaiset» jatkuivat\njatkumistaan. Eikä ulkona pihalla ollut sen helpompaa. Alituiseen tuli\nmieleen, että pistoksessa makasi _joku_, joka äsken oli ollut ihminen\nja oli nyt ties mitä...\n\nOli jo iltapäivä kun tilanne oli lopulta sellainen, että\nautonkuljettaja nukkui lattialla tietämättä tästä maailmasta, emäntä,\nleski, oli kadonnut, ehkä johonkin salaiseen soppeen nukkumaan,\nehkä kylälle toimittelemaan niitä asioita, joita kuolemankäynti\naina aiheuttaa. Vain mestari istui yhä pöydän ja peltimukin ääressä\nitsekseen murahdellen. Silloin Erkki Komu muisti, että autoon oli\nvarattu makkaraa evääksi. Jostain syystä, jotakin tehdäkseen, hän haki\nsen, leikkasi itsekin viipaleen ja asetti loput mestarin eteen. Oitis\ntämä ryhtyikin syömään, haukkaillen ja niellen nopeasti, ahmimalla. Hän\nsöi kaiken makkaran, nuorukaisen mielestä tavattoman annoksen. Mutta se\nnäytti tekevän hänelle hyvää ja saavan hänet järkiinsä, sillä hän sanoi:\n\n— Olet oikeassa. Kyllä meidän on lähdettävä täältä...\n\nVaikka Erkki Komu ei ollut puhunut lähdöstä pitkiin aikoihin.\n\n— Voi se vieläkin janottaa, arveli hän sitten.\n\nNuorukaisen avustuksella hän sai sahdin tähteet pulloihin, evääksi,\nja kyseltyään tovin turhaan emäntää, asetti pöydälle rahaa maksuksi.\nSitten hän huomasi nukkuvan automiehen ja sanoi:\n\n— Tuosta ei ole mihinkään...\n\nSen jälkeen hän oli kauan vaiti ja lisäsi:\n\n— Mutta minusta on...\n\nYhteisvoimin he retuuttivat tajuihinsa tulemattoman automiehen\nvaunun luo ja saivatpa hänet ylös koriinkin. Sitten he nousivat\nkoppiin ja kävi ilmi, että mestari sai kuin saikin auton liikkeelle.\nHelpoituksesta huokaisten Erkki Komu tunsi harmaan, aution tuntuisen\nmökin jäävän taakse, hänelle kauhujen talon, jonka isäntä lepäsi\nruumislaudalla pistoksessa...\n\nMestari ajoi verkkaan ja varovaisesti, ja siksipä eräässä tienmutkassa\nseisovan kolttatytön olikin helppo antaa autolle pysähtymismerkki.\nHän pyysi, että eivätkö Suomen pojat ottaisi häntä kyytiin. Se sopi.\nMestari sanoi, että he voisivat olla kopissa kolmenkin, mutta Erkki\nKomu näki parhaaksi kiivetä lavalle, jossa automies jatkoi sikeää\nuntaan.\n\nMyöskin matka jatkui, kunnes vaunu jälleen pysähtyi. Ohjauskopin ovi\naukesi ja kolttatyttö astui alas. Hän kysyi, että mitä matka maksoi.\n\n— Ilman rahaa ne siellä etelässä päin tällaiset asiat selvitetään,\nkuului mestarin ääni.\n\nKolttatyttö tuijotteli. Pienikokoisena, omituisessa vaateparressaan\nhän ei Erkki Komusta näyttänyt oikein ihmiskansaan kuuluvalta, vaan\nties mihin sinisenä pohottavien tunturien rinteillä elävään tonttujen\nheimoon... Hän kuuletti lopulta sanovan, että jos asia noin on\netelässä, niin täytynee sen olla siten täälläkin...\n\nVaunun moottori sammui ja mestari kompuroi ulos ja käveli kolttatytön\nkanssa tiepuoleen vaivaiskoivujen kätköön, mikäli niistä mitään verhoa\nsai, varsinkin kun katselija istui korkealla kuormavaunun korissa.\n\nJa siellä Erkki Komu istui ja tiesi jo silloin, että näky, joka avautui\nhänen eteensä vaivaiskoivikossa, sinisten tuntureitten kohotessa\nkaukaiseksi taustaksi, painuisi iäksi hänen mieleensä. Nuoruuden\nelämännälkäisellä uteliaisuudella hän katseli ja samalla hänessä nousi\ninhonsekainen ihmettely elämän merkillisyyksien edessä.\n\nHänestä tuntui, että hän oli tehnyt hyvin kauan kestäneen matkan.\nKuolemakin hänelle oli näytetty ja nyt jotakin muuta. Jo silloin hän\ntiesi, että tämä matka oli jättävä häneen jälkensä. Jo silloin hän\naavisti, että hän oli elämän kourissa kuin savi valajansa käsissä...\n\n\n\n\nYHÄ LÄNNEMMÄKSI\n\n\nParkki ei ollut ehtinyt montakaan päivää olla uudessa maanosassa eikä\nensinkään oleutua verekseen siirtolaiselämäänsä, kun hän löysi itsensä\njuosta lönkkäsemästä pakoon muukalaista miestä, jonka patukka oli\nuhkaavasti koholla ja joka oli hänet tavoittamaisillaan...\n\n— Nyt ollaan Amerikassa! vilahti Parkin päässä puolittain pilkallinen\najatus. Hänen suomalaiseen sarkaan verhottu, hitaasti kiiruhtava\nhahmonsa näytti oudolta ja hieman hymyilyttävältä amerikkalaisessa\nkaivosseudun maisemassa. Harmaa sarka toi mieleen suomalaisten\nkesäöitten tervahautojen savun... Mutta tervanvetäjillä oli vain\nvelkaa ja köyhyyttä, joita pakoon päästäkseen Parkki oli lähtenyt\nmeren ylitse, kuten niin monet muutkin. Eväänsäkään värähdyttämättä\nhän oli kestänyt sen melkoisen järkytyksen, joka sisältyi täydelliseen\nmaiseman muutokseen ja sukeltamiseen maan alle kuin myyrä. Vieraita,\nvallan vieraskielisiäkin työtovereita, italialaisia, ahkeria\nlaulumiehiä. Parkki havaitsi, että vanhat suomalaiset kaivosmiehet\nolivat jo oppineet pätkän heidän linnunlauluaan, ja virittävät matkivan\nällityksen. Se ei liene hääviltä kuulostanut italialaisten korvissa.\nHekin alkoivat laulaa suomalaisten laulua, pitkään, venytellen:\n\n— Saa — aa — tanan pee — ee — rkelee — ee...\n\nNäihin samoihin sanoihin turvautui nyt hädässään myöskin Parkki:\n\n— Älä saatana lyö, älä perkele lyö! hoki hän juosta lönkytellessään\nuhkaavan patukan edessä, harmaa, köntysmäinen mies.\n\nNiin, monta päivää ei Parkki ollut ehtinyt viettää kaivoksen onkaloissa\nkivikärryjä työntäen. Aika oli sellainen, että siinä kuohui jotakin.\nLakkoaalto oli alkanut. Monet kaivokset jymöttivät hiljaisina ja\nautioina, synkeän mykkinä. Ja kaivoksia oli niillä seuduilla paljon.\nVain Atlanti kävi, se kaivos, johon auttavainen naapuri oli hommannut\nParkille työpaikan. Se kävi muutaman odotusta täynnä olevan viikon,\njolloin suomalaiset ja italialaiset työnsä särpimeksi laulelivat\ntoistensa lauluja, kuten vanhanmaan Parkki oli kuullut...\n\nSitten lakko saavutti senkin kaivoksen. Koneet seisahtuivat ja\nsynkeitä, vähäpuheisia miehiä parveili jossakin mykistyneessä\nmaisemassa. Työnjohtajat, ukot, eivät uskaltaneet olla muualla\nkuin kiviseinien sisällä. Sillä he tiesivät hyvin, että paljon oli\nkerääntynyt hampaankoloon, että ulkona käveltiin kuin lautapäähärät...\n\nParkki, vasta vanhastamaasta tullut, ei suinkaan kuulunut näihin\nihmisiin, joilla oli jotakin hampaankolossa, jotka näkivät tässä\nkaikessa tarkoitusta ja määränpäähän pyrkimistä. Hän tallusteli uuden\nmaanosan lakkomaisemassa kuin joku tonttu-ukko, ympyriäisin silmin\ntarkastellen lakon ihmettä, masinoitten ja työnryskeen vaimenemista\njähmeäksi hiljaisuudeksi. Hän tallusteli ja töllisteli ja hänen\nsuomalaisessa sarka-asussaan tuntui yhä ujuvan kaukaisten tervahautojen\nsavu...\n\nMutta se joku, joka ei koskaan nuku tahtoi, että tämä tallustella ja\ntöllistelijä tuli kulkeneeksi alueelle, jossa järjestysvalta piti\nvartiota. Parkki ei tietenkään ymmärtänyt sanaakaan toiskielisten\npuheesta, eikä hänellä muutenkaan koskaan ollut typerän kiirettä.\nNiinpä hän ei käsittänyt mitään ennenkuin poliisi kohotti kapulansa\nlyöntiin. Vasta silloin Parkki ymmärsi kääntyä ja paeta. Mutta poliisi,\npitkä miehenroikale, oli jo silloin saanut vastustamattoman halun\nmuistutuksen antamiseen tuolle kummalliselle harmaalle kummitukselle,\njoka voi olla vaikka kuinka huomattava tekijä tässä yhteiskunnan\nvastaisessa niskoittelussa...\n\nNiin Parkki tuli kokeneeksi millaista on olla takaa-ajettuna, niin\nhänen päässään vilahti ajatus, että on tämäkin Amerikka, johon hän\nei suinkaan ollut tullut kepillä kolisteltavaksi, vaan suurta rahaa\ntienaamaan...\n\nHän juosta väännätteli ja äännähteli:\n\n— Älä perkele lyö, älä saatana lyö!\n\nMutta patukkamies ei ilmeisesti ymmärtänyt järkipuhetta ja hän oli jo\npääsemäisillään tuumansa perille, sillä Parkki oli huono juoksemaan.\nPoliisikapula jo viuhahti lyöntiin, mutta se vain sipaisi Parkkia, joka\nsillä hetkellä oli huomannut maassa kaivoskuokan varren ja kumartunut\nkopeloimaan sitä kouraansa. Sitten hän kääntyi päin ja löi vuorostaan\nsemmoisella menestyksellä, että poliisi kemmertyi tantereelle kuin\nteuras. Kävi ilmi, että romuluisen poliisin leukaluu oli katkennut\nkaivoskuokan varren kosketuksesta.\n\nMutta sillä hetkellä oli Parkin tovereita ja maanmiehiä paikalla ja\nhe ottivat asian käsiinsä. Oli tapahtunut jotakin sellaista, josta ei\nainakaan Parkin päätä silitettäisi. Mutta hänet piti pelastaa Moolokin\nkidasta...\n\nEhkä ensimmäisen kerran elämässään Parkkia ympäröi vilpitön ja\nhyväätekevä toveruus. Hänet puettiin tuotapikaa aivan uuteen asuun,\nkomeaan jos komeaankin, silmälasit nostettiin hänen nenälleen ja keppi\nojennettiin kouraan. Hänen vähät tavaransa sullottiin nahkaiseen\nmatkalaukkuun, paitsi tuota harmaata suomalaista sarkapukua, joka\nkatsottiin niin vaaralliseksi todistuskappaleeksi, että se poltettiin\nkertakaikkiaan. Sitäpaitsi Parkille kerättiin rahaa, hänellä kun ei\nsitä ollut, vasta maahan tulleella miehellä.\n\nPaitsi tätä kaikkea he osasivat esiintyä myöskin lohduttajina kuin\nparas pappi, melkoisesti masentuneelle Parkille:\n\n— Mitä sinä siitä miehestä! Kyllä sen leuka luutuu pian yhtä leukavaksi\nkuin olikin. Ja mitäpä jos ei luudukaan! Kiireempi sillä oli\nrusikoimaan kuin sinulla. Koirahan koira on...\n\nJa sitten he seurasivat salaisena saattovartiona Parkkia asemalle.\nHeidän ylväänä aikomuksenaan oli riistää Parkki pidättäjiltään\nja Moolokin kidasta, jos tämä nimittäin tunnettaisiin suureksi\nlakkolaispahantekijaksi. Mutta siitä ei näyttänyt olevan pelkoa.\n\nAsemalla osui nimittäin olemaan eräs Parkin kanssa samasta pitäjästä\nsyntyisin oleva mies, joka tunsi tämän tarkoinkin, mutta ei ollut\ntyössä kaivoksella eikä siis mukana lakossa, eikä tiennyt siellä\nsattuneista tapauksista.\n\n— Tunnetko tuota miestä? kysyi joku häneltä hiljaa.\n\nParkki patsasteli sillä hetkellä asemalaiturilla uudessa puvussaan,\nsilmälasit välähdellen ja keppi ylväkästi heilahdellen. Hän ei saanut\ntuntea saattovartiotaan, eikä hän tuntenutkaan. Myönnettävä oli, että\nhän esiintyi niin köntysmäiseksi mieheksi melkoisen hyvin uudessa\nolomuodossaan.\n\nSaman pitäjän mies tarkkaili häntä tovin ja virkahti sitten:\n\n— Mikä lienee herrankolho. En ole ennen nähnyt...\n\nJa niin tuli hetki, jolloin juna lähti puuskuttamaan länttä kohti ja\nParkin saattovartio palasi jatkamaan omaa kamppailuaan kiviseinien\nsuojassa istuvia ukkojaan vastaan.\n\nMutta Parkki istui junassa, joka kiiti länttä kohti, yhä kauemmas\nlänttä kohti. — Niin ihmistä viedään niihin vietänee, vilahteli\nalakuloinen ajatus matkamiehen päässä. — Tämä on Amerikkaa... Siitä\nei ollut montakaan viikkoa kun hän vielä haistoi tervahautojen savua,\njotka hän oli jättänyt tietentahtoen. Mutta sitten oli tapahtunut\njotakin, joka ei ollut suinkaan kuulunut hänen suunnitelmiinsa,\njotakin, joka oli työntänyt hänelle pilettiä kouraan... Sellainen\nhänellä tosiaankin oli liivintaskussa, toverien ostama, ja taalojakin\noli. Mutta kuten luontokappale hän tunsi olevansa kaikkien näiden\nihmisten keskellä, joiden puheesta hän ei ymmärtänyt tavuakaan. Kovin\netäällä oli kaikki kotoinen ja yhä kauemmas se kaikkosi...\n\nMonenmonen pitkän tunnin kuluttua Parkki istui jossakin radan\nvarressa herraskapsäkkinsä päällä. Ympärillä oli syvä öinen pimeys\nja hiljaisuus, junan porhallettua tiehensä, ensin jätettyään hänet\ntähän, johon hän siis kaiketi oli ollut tulossa. Jossakin täällä oli\nviljankorjuuta, olivat viisaat lakontehneet toverit tienneet...\n\nYpöyksinäinen matkamies ajatteli, istua kyyrötellessään kapsäkkinsä\npäällä, että ollaan Amerikassa, suurta rahaa tienaamassa...\n\nLoppujen lopuksi tervahautojen maan Parkki kuitenkin ajaa körötteli\nviljankorjuuvaljakkoa vainiolla, jota oli näkymään asti. Mitään\npoikasten peltoja ne eivät totisesti olleet, eivät sellaisia\nleikillisiä täpliä kuin ne ohrapeltotilkut siellä kaukana, jossa\ntervahaudat savusivat...\n\nSillä hetkellä se mies, jolta Parkki oli tullut katkaisseeksi\nleukaluun, oli kuollut sairaalassa. Parkki itse ei sitä saanut koskaan\ntietää. Hän ei välittänyt ottaa siitä seikasta selkoa, sillä hän\najatteli, että niin on parempi elää: tietää olevansa miehentappaja ei\nsuinkaan ole mikään ilo.\n\n\n\n\nSUOMALAISELLA KYLÄTIELLÄ\n\n\nOn olemassa radio ja sanomalehti. Nykyajasta on hyvin tähdellistä, että\näkkiä saat tietoosi, jos esimerkiksi kuolee suuri, ympäri maailman\nmainittava mies.\n\nMaanpiiri on rajoitettu, kutistunut, suurten keksintöjen ansiosta,\nsanotaan. Siltä näyttääkin. Suomalaisen maakylän kujalla voi tulla\nvastaan mies, joka ikäänkuin kuuluu tuon toiselle puolelle maapalloa\nkuolleen mainittavan henkilön tuttavapiiriin... Hitaasti ja onnuskellen\nhän kulkee, hajamielisen ja kuluneen näköisenä.\n\n— No, Detroitissa on surua näinä päivinä! tervehtii vastaantulija.\n\n— Hä?\n\nVanhus nojailee keppiinsä. Hän on tullut vähäkuuloiseksi tehdassalien\nmetelissä.\n\nVastaantulija selittää tarpeellisen korkealla äänellä. Siellä on\nkuollut ja haudattu kaupungin suuri poika, keksijä, maailman rikkaita.\n\nMies näyttää keppiään, heristelee sitä ilmassa.\n\n— Tämän minä sain Fordilta! En minä häntä sure, sillä ei hänkään\nmurehtinut minun kohtaloani...\n\n— Älähän nyt! Mies, joka teki autoja joka miehelle...\n\n— Ne, jotka ovat olleet Ford-yhtiön työssä, eivät sille miehelle\nautuuden kruunua anna...\n\nVanhus käy puheliaaksi ja kertoo elämästään ja kovasta kohtalostaan.\nVuosikausia hän oli ollut Fordin yhtiön töissä, kunnes hänen jalkansa\nsiellä ruhjoutui ja hän joutui sairaalaan. Kun hän parani sen verran,\nettä voi vähän liikkua, niin lääkäri lähetti hänet jälleen töihin, ja\nnyt pistivät niin vetoiseen ja kylmään paikkaan, että siinä oli jäätyä\nkäpälistään kiinni sementtilattiaan. Eivät auttaneet valittelut ja\nvetoamiset monivuotiseen palvelukseen ja siinä vaivaiseksi tuloon. Ei\nhäntä mihinkään aiottu siirtää siltä tappavalta paikalta, joten hän\nlähti itse. Oli siihen pakotettu.\n\n— Kulkeuduin takaisin vanhaan maahan ja elän niinkuin elän...\n\nJälleen hän heristelee keppiään.\n\n— Tämän minulle Ford antoi. Siihen voin nojata...\n\nHän vaikenee hetkiseksi ja jatkaa sitten:\n\n— Ja minä olen vain yksi niistä, jotka Ford-yhtiö on ajanut kadulle,\npaiskannut menemään niinkuin pilalle kuluneen ruuviavaimen...\n\nHän tuijottelee tovin kaukaisuuteen ja sanoo...\n\n— Kaarallako ajaa löyhötellee siellä toisella puolella... — Komeasti\nkuitenkin lähti, tietää vastaantulija. — Kaksikymmentäkuusituhatta\nsielua oli hautaan saattamassa, kertovat...\n\n— Mutta oli niilläkin vainajilla saattajia, niillä neljällä, jotka\nFordin pyssymiehet ampuivat Hooverin aikana. Kaksi ja puoli tuntia\nseisoin Woodwardin sivussa ja saattue jäi vielä marssimaan, kun\nlähdin...\n\n— Ja sitten?\n\n— Yhtiö erotteli työläisiä näiden hautajaisten jälkeen. Fordilla oli\nsilmä, joka oli nähnyt joitakin marssijain rivistössä ja eräitä aivanpa\ntorviin puhaltamassa soittokunnan keskellä...\n\n— Ja sitten?\n\n— Niin, samaa edelleen...\n\nHän tuijotti taasen.\n\n— Mutta me työläiset muistamme vielä ne neljä, jotka yhtiö ammutti.\nNuoria, komeita, reippaita poikia. Minunkin sydämessäni ne ovat...\n\nJa vanha mies alkaa vaeltaa suomalaista kylätietä, onnuskellen ja\nnojaillen sauvaan, jonka hän oli saanut autokuninkaalta, joka aivan\näskettäin oli kuollut maapallon toisella puolella.\n\n\n\n\nTOPIAS AATSINGIN KAPINA\n\n\nPenkki! Se oli siinä tiepuolessa, niin että sopi istahtaa,\nkun jalkojakin väsytti. Väsytti, niin, ja lieneekö tuossa\nihmettelemistäkään, sillä monta askelta kerkeää ihminen ottaa\nseitsemässä vuosikymmenessä, lyhyempää ja pitempää, kiireempää ja\nhitaampaa. Penkki on keksitty ja rakennettu juuri sitä varten, että\nihminen voi istahtaa. Ehkäpä tämä penkki oli jotakin muutakin varten,\nsillä limonaatikioski oli siinä vieressä...\n\nTopias Aatsinki ihmetteli monesti jälkeenpäin sitä seikkaa, että\npenkki oli näyttänyt niin perin tavalliselta. Ei itse pirukaan olisi\nvoinut aavistaa mihin reslaan hän siinä istui, aikoessaan levähdyttää\njalkojaan kävelyretkellään...\n\nTopias Aatsinki istui siis penkillä harmaine, mutta melkoisen iloisine\npäineen, peukaloi piippuaan ja muisteli asioita, jotka olivat olleet\nja menneet. Kauan tätä ei kestänyt, sillä sitten nykyhetki kutsui\nTopias Aatsingin korvaa ja silmää. Hän kuuli lähenevää laulunhyminää\nja heti hänen mieleensä muistui, että elettiin häikänaikaa. Lakkoja ja\nlevottomuutta... No, tapelkoot! Lienee syytä yllinkyllin... Auttaneeko\nse ihmistä, jos hän rynnistelee niinkuin hullu vasikka liekanuorassa?\nOliko maailma muuttunut niinä seitsemänäkymmenenä vuotena, jotka Topias\nAatsinki oli elänyt? Ehkäpä, ehkäpä näköala oli hieman toinen. Mutta\noliko ihmisen parempi elää? No, heidän on elettävä niinkuin osaavat. Jo\nsiinä on yllinkyllin syytä taisteluihin, että ihminen elää...\n\nHän kuuli jonkun ohikulkijan mainitsevan, että lakkolaiset marssivat.\n\nMarssikoot! Hän, Topias Aatsinki, on jo vanha mies ja istuu penkillä\nja katselee. Onpahan tällaisen syrjäisen ikäänkuin hupaisempi elää\ntällaisina häikänaikoina...\n\nSiinä se nyt olikin, tuo kulkue. Monta heitä oli. He näyttivät\nvaltaavan ja täyttävän, paitsi nyt maantietä, koko maiseman. Ja tuossa\nheidän virressään oli jotakin selkäpiihin käyvää:\n\n— Lait pettää, hallitukset sortaa...\n\nMutta sitten:\n\n— Huomispäivänä kansat on veljet keskenään...\n\nNiin he menivät ja saivat kuin saivatkin Topias Aatsingissa\nsyntymään sellaisen tunnelman, että he menevät mihin tahtovat,\nkauas, tulevaisuuteen... Niin he marssivat ja kulkueen etupää katosi\ntienmutkaan, rakennusten taakse. Sitten siellä kärjessä näytti syntyvän\njotakin epäröimistä, hidastumista, pysähtymistä, vaikka takana, Topias\nAatsingin kohdalla, yhä marssittiin. Ja yhtäkkiä räsähti pyssyjen ääni\nloppukesän kirkkaaseen ilmaan. Topias Aatsinki hätkähti kuullessaan\nkuulien vihellystä. Se oli jotenkin ikäänkuin sopimatonta... Mutta\nsitten hän rauhoittui, muistaessaan että hän ainakin oli syrjäinen,\npenkillä istuja...\n\nKulkue hajosi tuossa tuokiossa, niinkuin tuulispää olisi ottanut sen\npelmuutettavakseen, kääntyi ja pakeni. Ja nyt Topias Aatsinki näki\npoliisimiehiä väkijoukon kintereillä pyssyineen ja patukoineen. Vielä\nräsähti kiukkuisia laukauksia kuin pitkiä piiskansiimoja ja patukat\ntavoittelivat hitaita ja laukeilevia...\n\nJa sitten Topias Aatsinki näki aivan lähellä juoksevan poliisin, joka\npatukka koholla etsi jotakin lyötävää. Mutta kaikki pakeni ja haihtui\nhänen edestään ja silloin hän äkkäsi penkillään istua töllöttävän\nTopias Aatsingin.\n\n— Mikäs vahti sinä olet! hän karjaisi.\n\nTopias Aatsinki ehti vain avata suunsa selittääkseen, että hän on\naivan syrjäinen penkillä levähtäjä, kun hän jo tiesi miltä patukka\nmaistui. Hän huomasi joutuneensa pyörteeseen ja se pisti hänen\nsisulleen jumalattomasti. Miten tällaista voi tapahtua! Hänhän istui\nvain penkillä... Mutta hidastelusta oli vain se seuraus, että patukka\nmäjähteli jälleen ja Topias Aatsingin oli turvauduttava kankeisiin\njalkoihinsa.\n\nHän oli todellakin joutunut pyörteeseen. Myöhemmin hänet pidätettiin,\nkuulusteltiin ja tutkittiin ja kuljetettiin ruoattoman pöydän ääreen\nsyytettynä osanotosta kapinaan.\n\nTopias Aatsinki oli ylen ällistynyt. Hänhän oli vain istahtanut\npenkille. Ja se penkki oli näyttänyt aivan tavalliselta penkiltä... Hän\noli kiukkuinen poliiseille. Hänellä ei ollut malttia ajatella, että sen\nhän teki tiimellyksen kuumuudessa, poikaparka... Sai sellaisen ällin,\nettä tuo meinaa pelastaa nahkansa istumalla kavalasti penkille. Oli\nkukaties mikä tähystäjä tahi liikkeen päämiehiä...\n\nMutta eivätpä vain poliisitkaan tunnustaneet, että he ehkä olivat\nerehtyneet, vaan ajattelivat tyynesti ja johdonmukaisesti: mustelmia\nsinulla on, pamppua olet saanut, kapinan olet tehnyt...\n\nJa Topias Aatsinki raapi päätään, jossa asui ällistys. Eikö ehkä\nollutkaan mitään penkkiä syrjäiselle katselijalle?\n\n\n\n\nKAIKEN VANHAN KOHTALO\n\n\nHän oli komea vanhus, kookas ja pysty ja pitkäpartainen. Ensi\nsilmäyksellä voi tulla ajatelleeksi, että mies oli pelkkää partaa, niin\nuhkeana se valui hänen rinnoilleen. Saattoi kuvitella, että se joskus\nviuhahtelee kuin hevosen häntä, kärpäsiä karkoittaen...\n\nHänen tutkivassa katseessaan oli lempeätä ankaruutta. Ääni oli oikea\nmiellyttävä miehen ääni, tuollainen, jossa on metsän huminaa ja kirveen\niskua hirteen...\n\n— Minkälainen se on sieluntila, nuorukainen?\n\nAntti Maa ei vastannut sanaakaan, vaan katseli häpeissään alaspäin. Hän\noli varma siitä, että tuo tutkiva silmä oli nähnyt hänen lävitseen kuin\nlasista, nähnyt, että hänen sieluntilansa ei ollut häävi. Sillä Antti\nMaan nuorukaisen silmät olivat juuri niihin aikoihin äkänneet, etteivät\nmaailma ja ihmiset suinkaan olleet kauniit. Elämä oli arveluttava\nasia...\n\n— Sinun on tutustuttava Jeesukseen, poika, Jumalan karitsaan, joka\npyyhki pois maailman synnit...\n\nMaan Antti ei voinut mitään sille seikalle, että hänen\nmielikuvituksensa näki näyn suunnattomasta luutusta ja\nluuttuamisliikkeestä, joka puhdisti tuossa tuokiossa tämän\nmaapalleroisen, joka kiisi rataansa avaruudessa...\n\nTuollainen mielikuva oli ehkä pahasta, ja ehkä partavanhus näki senkin,\nkoska nyökytteli päätään surkutellen. Hätäkös hänellä! Tuollainen\nparta, joka viuhahti hevosen häntänä ja karkoitti pahat ajatukset kuin\nkärpäset... Suuri saarnamies, melkoisen kuuluisakin, joka hamasta\nnuoruudestaan, kymmeniä vuosia, ehkä jo puoli vuosisataa, oli kiertänyt\nkautta pohjolan, kylästä kylään, sanaa selittäen. Hän oli saanut\nsaaliikseen ihmisiä, katuvia, kääntyneitä, parannuksen tehneitä. Hän\nuskoi Jeesukseen kuin johonkin henkilökohtaiseen tuttavaansa...\n\n— Hänen verellään me olemme pestyt, nuorukainen...\n\nSitten hän kääntyi ja meni, yhä komea ja pysty mies. Monen moni nainen\non kilmuillut hänen kaulassaan, tiesi paha maailma. Aina hän humusi\nmaailmalla, mustalaisluontoinen mies, ja vaimo oli saanut hoitaa talon\nja tenavat...\n\nMutta hän oli suositellut Jeesusta oikealla hetkellä Maan Antille, joka\noli pelästynyt maailman pahuutta ja rumuutta. Oli tosiaankin vaivan\narvoista yrittää tutustua Jeesukseen, joka oli elänyt niin monta vuotta\nsitten, mutta jonka askelten jäljet yhä näkyivät. Ehkä Jeesus voisi\ntodellakin kaunistaa tämän maailman näköaloja...\n\nJeesus oli kyllä ennestäänkin tuttu Maan Antille. Jo sangen varhain\nhän oli tullut poikasta vastaan äidin ja muiden isojen ihmisten\npuheissa, katkismuksen ja raamatunhistorian sivuilla, rippikoulussa,\nehtoollisen taiassa, jonka piti tehdä hänet aikuiseksi. Mutta Antti\nMaa ei ollut koskaan ennen pysähtynyt ajattelemaan Jeesusta enempää\nkuin uskontoakaan. Uskonto oli ollut hänelle kuin kaikki muukin isiltä\nperitty tavara, pelto ja karja, ja mitähän nurkkiin sattui jäämään, kun\nkuolleet haudattiin. Siinä se vain oli, perintö, eikä siinä ollut sen\nenempää ihmettelemistä...\n\nNyt Antti Maa ensi kerran paneutui ajattelemaan Jumalan olemassa oloa.\nHän makasi pitkällään maan pinnalla ja ilmassa oli kesän mainioita\nhajuja ja taivaan sini näytti uljaalta. Kaiken tämän tekijä ei\nsuinkaan ollut mikään sorrettava käsityöläinen. Ja kuitenkin hänen\nkohtalonsa ihmissilmällä nähden oli mitä kaamein ja surkuteltavin.\nIät ja ajat hänen ympärillään surisi ihmisolentojen rukousten hyminä,\nhätääntyneitten huokaukset, anoen sitä ja tätä, onnea ja autuutta.\nSamaa iankaikkisesti, aina uusi sukupolvi mankumassa hyvyyttä. Eikä\nedes toivoa, että kuolema joskus vapahtaisi. Ei ihmettelemistä, että\nhänen mieleensä joskus on juolahtanut omituinen ajatus: elää tuokio\nihmisenä ihmisten keskuudessa. Niin hän työskenteli kirvesmiehenä\nGalileassa, ja ryhtyi saarnaajaksi ja ihmeparantajaksi ja koki\nhenkilökohtaisesti minkälaisen kohtelun hänen luotunsa antavat\nmaajalassa kulkevalle Jumalalle...\n\nMaan Antti syventyi lukemaan kirjoituksia Jeesuksen maallisesta\nvaelluksesta, Matteusta, Markusta, Luukasta ja Johannesta. Mutta hänen\nsisässään oli jo valmiina epäilyksen mato. Hän oli siitä omituinen,\nettä kuljetti talonpoikaisen järkensä jopa kirkkoonkin, jossa esi-isät\neivät olleet ajatelleet mitään, vaan ottaneet vain lakin päästään...\n\nHeti alussa pisti hänen silmäänsä kuinka turhaan Matteus luettelee\nJeesuksen sukupuun Aabrahamista asti. Sitten kuitenkin kävi ilmi,\nettei Jeesus ollut sukua ei syntyä tälle suvulle. Marian sukupuun\nselvittelyssä olisi ollut enemmän meininkiä, mutta se heitettiin\nsilleen. Epäilemättä turhamielisen kirjoittajan asiaankuulumaton\nopinnäyte...\n\nJeesuksen olo tavallisena ihmisenä, käsityöläisenä, sivuutettiin\nmyöskin pelkällä maininnalla kaikissa kirjoituksissa. Ja kuitenkin\ntässä ajassa, joka epäilemättä oli huomattavasti pitempikin kuin hänen\nsaarnamieskautensa, olisi ollut paljon mielenkiintoista. Miten hän tuli\ntoimeen työnantajainsa kanssa? Minkälainen hän oli ammattitaidoltaan?\nPystyikö hän hyvin nurkalle ja teki tiiviit saumat? Lieneeköhän\nkatolisella kirkolla, joka kuulema harrastelee ristinpuun palasia\nja sen sellaista, mitään jäljellä tältä Jeesuksen kirvesmiesajalta?\nJeesuksen salvama talo tahi hänen nikkaroimansa sänky tai kehto olisi\nmelkoinen nähtävyys...\n\nMutta työtätekevästä ihmisestä lienee vaikea kertoa. Kirveenisku ja\nhöylän sihahdus ovat aina samankaltaisia...\n\nJeesuksen saarnamiesajoista kerrottiin sen sijaan melkoisen laveasti ja\nselostettiin hänen puheitaan, joissa yhä oli vaikuttavaa voimaa. Mutta\nMaan Antin mieleen pakkautui ajatus, että niinköhän tämä kristillinen\nkirkko lienee Jeesuksen totisia seuraajia. Jeesus ei missään mainitse,\nettä sellainen mahtava järjestö olisi luotava ja koreanimiset\nkirkkoherrat ja arkkipiispat päästettävä valtaan. He tuskin\nolisivat sen yksinkertaisen ihmisen ystäviä, joka aikoinaan kävellä\nläpsytteli Palestiinan pölyisillä teillä ja puhutteli kalastajia ja\nmaanviljelijöitä. Saarnatuoleista ja pappiloista hän ei koskaan puhunut\nsanaakaan...\n\nEvankeliumien Jeesus vaikutti yleensä miellyttävältä ja sävyisältä\nihmiseltä. Vain parisen kertaa hän Maan Antin mielestä tyylistään\npoikkeavasti lämpeni oikeaksi raikulipojaksi. Kerran hän punoi köysistä\nruoskan ja pani tuulemaan, ja puhdisti kirkon rahanahnehtijoista ja\n-pyydystäjistä. Toisella kerralla hän ajoi riivaajat, jollaiset henget\nnäyttivät siihen aikaan olleen maanvaivana vielä enemmän kuin nykyään,\nja joiden käsittelemisessä Jeesus oli mestari, sikalaumaan, sillä\nseurauksella, että siat, ei enempää eikä vähempää kuin parisen tuhatta\nkappaletta, syöksyivät mereen ja hukkuivat. Ei kerrottu mitään siitä,\nmiten sikain omistaja tähän tapaukseen suhtautui, mutta nykymaailmassa\nsellaisesta pyhää omistusoikeutta loukkaavasta teosta joutuisi\nepäilemättä ruoattoman pöydän ääreen...\n\nJeesuksen vaellus, jos hän samaan tapaan vaeltaisi, päättyisi\nnykymaailmassakin jollei ristille, niin ristikoitten taakse...\n\nJeesuksen elämä loppui kärsimysnäytelmään, josta kuitenkin piti koitua\nihmiskunnalle siunaus, pelastus synneistä. Mutta Antti Maalle tämä\nkristinopin ydin pysyi kätkettynä. Ihmiskunnan raadollisuus, mennyt ja\nnykyinen, oli suunnaton. Jokunen litra viatonta verta ei vaikuttane\nniin suuria asioita. Sitä paitsi synti toisen vastuulla vivahti\nhuijaukselta...\n\nNämä mietteensä ja muita samansuuntaisia Antti Maa kertoi vanhalle\nsaarnamiehelle, joka ei koskaan laiminlyönyt sieluntilakysymystään,\nja joka oli aina ymmärtänyt sen asian kalleuden, että nuori ihminen\ntuli pelastetuksi uskovaisuuden helmaan. Hän kuunteli kärsivällisesti\nmahtavaa partaansa haroen, mutta ilmeisesti surkutellen pimeyden\nvallassa vaeltavaa ja silmät kauhusta pyöreinä.\n\n— Sinussa on riivaaja! huudahti hän hartaasti, kun nuori mies oli\nlopettanut hieman sekavan sanatulvansa.\n\nOli kuin partamies olisi nähnyt sen varmasti ja Maan Antti alkoi siitä\nhetkestä itsekin epäillä, että niin oli laita. Mutta samalla hetkellä\nse kiukutti häntä.\n\n— Niin, hän sanoi, — eikä ole ketään, joka ne ajaisi ulos. Mutta se\non ehkä onneksi. Nehän voisivat mennä sikoihin ja vahinko tulisi\nsuureksi...\n\nVanhan saarnamiehen silmät saivat ankarimman ilmeensä.\n\n— Poika, älä vaivu pilkkaan! Pilkkaajien osa on tulinen järvi.\nIhmisjärjellä ei ole koskaan pitkälle potkittu ja sinä menet sillä\nmittailemaan raamatulta. Järki on peto, järki on peto!\n\n— Se on kuitenkin ainoa valo, joka meille on annettu, sanoi Antti Maa\nhiljaa.\n\n— Pieni tuiju se on maallisen, jokapäiväisen elämän askareita varten,\nettä ymmärtäisimme kiertää vettä ja valkeaa... Mutta älä anna järkesi\nkasvaa pedoksi, joka syöpi kuolemattoman sielusi...\n\n— Missä valo sitten on? kysyi Maan Antti.\n\n— Pyhässä Sanassa se on ja uskossa, uskossa!\n\n— Raamattukin on ihmisten tekemä, sanoi Maan Antti. — Ihmisten\nihmisjärjellä. Olen lukenut, että kirkolliskokoukset neuvottelivat ja\nriitelivät kauan aikaa siitä, mikä lopultakin on raamattua...\n\nMutta vanhaa saarnamiestä eivät tällaiset asiat kiinnostaneet\nvähääkään. Vaikutti siltä, että hänellä on henkilökohtainen kosketus\nhenkimaailmaan ja jumalolentoihin, ja että hän ennemmin epäilee jotakin\nkouraantuntuvaa kuin näkymättömiä. Hän silmäili Maan Anttia surkutellen\nkuin sokeaa, joka ei näe...\n\nHän haroi partaansa ja viittasi toisella pehmoisen näköisellä kädellään\nensin ylös ja sitten alaspäin.\n\n— Kenen käsialaa nämä ovat, taivas ja maa? Ei suinkaan ihmisjärjen?\n\n— En tiedä, mutta eivät ne mitään todista Jehovan ja kristinuskon\npuolesta. Ja samaa käsialaa on ihmisjärkikin. Kaiketi sitä on\nkäytettävä...\n\nVanha saarnamies pudisteli päätään.\n\n— Että vältämme vettä ja valkeaa, siinä on järjelle töitä tarpeeksi.\nJärki on peto, järki on peto. Ei sitä ole ruokittava...\n\nHän lähetti lyhyen, kuuluvan rukouksen taivasta kohti, että Jumala\nottaisi tämän pimeyden vallassa vaeltavan nuoren miehen järjen\nvangiksi. Siitä seuraisi iloinen Jumalan rauha...\n\nMiten lienee, ajatteli Maan Antti. Millainen olisi sekin rauha?\nEhkäpä tuon vanhan saarnamiehen olotila oli joltakin kannalta\nkadehdittava. Hän näytti elävän siinä vannassa vakaumuksessa, että\nmaailmankaikkeudessa elää Isä, jonka tahdotta häneltä ei hiuskaan\npäästä putoa, puhumattakaan partajouhista. Olisi lohdullista tietää,\nettä on tuollainen mahtava olento, jolta aina riittää silmäys\npuoleemme. Mutta Maan Antille oli vain autiota avaruutta, jossa\ntaivaankappaleet kiersivät kehäänsä. Ei kukaan raottanut silmäänsä jos\nihmisille tahi koko ihmiskunnalle kävi niin tahi näin...\n\nSillä paitsi kertomuksiin Jeesuksesta Kristuksesta, Antti Maa oli\nmyöskin tutustunut tähtitieteellisiin ja geologisiin kirjoituksiin,\nja oli taipuvainen uskomaan, että ihmisen esi-isä oli kerran\nteutaroinut hirmuliskona liejussa, kuljettanut elämän kipinää halki\nvuosimiljoonien, muuttuen, muuttuen, vaivalloisella matkallaan,\nkeksien kerran hämärissä pyrkimyksissään raamatut ja kristinuskotkin.\nTämä mahtavan pitkä näköala tuntui Maan Antista jollakin tavoin\nlohdulliselta. Sen valossa tuntui ymmärrettävältä, että ihmiskunta\noli sellainen kuin oli. Ja syntyi myöskin toivo, että sellainen se ei\nole aina oleva. Pitkä on taival siitä päivästä, jolloin esi-isä ryömi\nliejussa. Kristinuskokaan ei ole mitään pysyväistä, johon ihminen\ntakertuisi ikuisiksi ajoiksi. Kristityn kasvoilla oli jo liian iän\nleima. Ja jokainen tietää miten vanhalle käypi, sanottiin jossakin\nkohdassa raamatuita.\n\nEikä Maan Antti puolestaan voinut muuta kuin ällistellä ihmisiä,\njolla näytti olevan niin järkähtämätön luottamus kristinopin\ntotuuksiin kuin tällä vanhalla saarnamiehellä. Etteivät vain tee sitä\najattelemattomuudessaan? Miksi saarnamiehen mielessä järki kuvasteli\npedon kaltaisena?\n\nNiin he elivät edelleen vakaumuksineen. Mutta saarnamies oli paljon\nvanhempi, ja vaikka hän kauan elikin, niin hänkin joutui lopulta\ntodistamaan kuinka kaikki liha on kuin ruoho. Hänen oli jo vuosia\nsitten pitänyt heittää saarnamatkansa ja tyytyä elämään omaistensa\nparissa. Antti Maa meni häntä kerran katsomaan. Olivathan he aina\nolleet jonkinlaiset ystävykset.\n\nHän näki järkyttävän vanhuuden kuvan. Suuresta saarnamiehestä oli\njäljellä vain ryppyinen haamu. Partakin oli pelehtynyt joutavaksi\nkarvatukoksi ja elottomassa katseessa ei ollut järjen pilkahdusta. Hän\nrepi lammasnahkaista peitettään, työnsi palaset suuhunsa ja söi ne.\nPeitteestä oli vain riekaleita jäljellä.\n\n— Eihän sitä siltä mikä varjele, sanoivat omaiset puolustellen.\n\nAntti Maalla ei ollut mitään sanomista. Mutta hän ajatteli kuinka tuo\nmies oli yli puoli vuosisataa saarnannut, jakuttanut ja vakuuttanut:\njärki on peto, järki on peto... Ehkäpä hänen rukouksensa oli kuultu.\nItse hän ainakin näytti päässeen järjeltä jokseenkin rauhaan...\n\nMutta Jeesuksen nimen hän vieläkin mainitsi. Ja jäytäessään\nhampaattomin ikenin sitkeätä, villaista lammasnahkaa vanhus johonkin\nlomaan mumisi, Maan Antin järkytykseksi:\n\n— Järki on peto...\n\nJa Antti Maa ajatteli, että hänen ikuinen Isänsä oli heittänyt\npalvelijansa liian kauaksi aikaa maan päälle.\n\n\n\n\nAATUN MUISTIIN JÄÄNYT MUMMO\n\n\nLumi, paksut nietokset, oli huvennut olemattomiin ällistyttävällä\nnopeudella ja kasarmialueen hedelmätön hiekka oli kuivunut tuossa\ntuokiossa kevään taikuuden edessä. Hauskasti se ratisi rattaiden alla\nAatun vedättäessä halkokuormaa saunarakennusta kohti.\n\nHarjoituskentältä kuului komentoälähdyksiä. Aatu oli sanomattoman\nkiitollinen siitä, jollekin, kohtalolle, taivaan isälle, ettei\nhänen tarvinnut olla siellä. Sillä siellä oli helvetin esikartano.\nLoputtomasti asentoja kuivumaan, ojennuksia, niin perusteellisia kuin\nrakennettaisiin jotakin pysyväistä, niin äksyjä käännöksiä, että\nräkä poskelle roiskahti, jalalle, olalle, kunniantekoa ryhdikkäästi\nohikäymällä... Ja jos satuit hairahtumaan, niin että pistit silmään\nrivistä, niin kersantin inhoittavat sormet saattoivat tarttua nenääsi\nja vääntää vääntämistään. Niin tyhmä ukonkalstaani, ettei sanomalla\nuskonut, mutta osasipas ammattinsa: ihmisen kiusaamisen...\n\nHuononlaisten jalkojensa vuoksi oli Aatua onnistanut. Hän oli päässyt\nhevosmieheksi, joka kyllä oli täällä olevinaan jotakin halveksittavaa.\nTyö, se ei sopinut tähän maisemaan ja ympäristöön, se ei ollut\nkunniaksi, ei ainakaan sellaiselle, joka palveli armeijassa...\nTuhoaminen: sehän lienee näiden touhujen päämäärä...\n\nMutta Aatu oli kiitollinen saadessaan olla hevosen ohjaksissa, ja\nkuljettaa kuormia. Siinä oli sentään jotakin tapahtumassa, jotakin\narvokkaampaa kuin asento, haihtuva ojennus, äksy käännös...\n\nTämän onnensa vuoksi Aatun mieli oli kuulas kuin keväinen taivas yllä\nja samalla haikea, kun kaukana, kaukana pohjoisessa olevan kotiseudun\nkevät muistui hänen mieleensä. Siellä, leveällä lakeudella, kävellään\npian karhin perässä...\n\nMutta niinpä äestelkööt! Aatu rallatti laulunpätkää ja jyrähdytteli\npuita pinoon. Reipas mieli ennen kaikkea...\n\nKun hän oli saanut kuorman puretuksi ja aikoi lähteä uutta noutamaan,\nniin saunarakennuksen portaille tulla tupsahti mummo, leveähkö ja\nlihavahko, ketterä, kirkasmekkoinen.\n\n— Tule, sotamies, kahville! helähti iloinen ääni.\n\nSanat kuulostivat Aatun korvissa hyvin lystikkäiltä. Sillä tämä\nSauna-Kaija, saunojen ylihoitaja, pyykinpesijä, mikä lienee ollut,\nkuului olevan muukalainen. Mistä lienee ollut Venäjänmaalta.\nSotasaalismuoriksikin Aatu oli kuullut häntä sanottavan...\n\nAatu meni mummon jälessä, vaiteliaana, arasti myhäillen. Oudot ihmiset\nsaivat hänet aina ujostelemaan kovin, varsinkin naiset, joita hän\nsuorastaan pelkäsi. Mitä lienevät olleet outoja otuksia, kavalimpia\neläimiä maanpäällä...\n\nMuukalaisella Kaijalla oli täällä oikein oma saunakamari, pieni\nnurkkakoppero, jossa kukkaset kasvoivat ja rehoittivat purkeissa ja\nkirkasväriset vaateverhot peittivät vähäisten huonekalujen kalsean\nköyhyyden. Ja kahvi höyrysi kupposissa ja vehnäleivokset leventelivät\nja täyttivät kääpiömäisen pöydän.\n\nSauna-Kaija pajotteli kaiken aikaa. Eikö täällä ollut ikävä? Koti\nkaukana ja vähänhän täällä oli tyttöjäkin, oikeastaan metsän\nkorvessa... Aatu nyökytteli. Ikävä, niin se oli totinen asia. Kyllähän\ntäältä lähtisi toista käskyä odottamatta...\n\nNiin meni kahvinjuontituokio. Ja sitten Aatu alkoi hätäillä, että hänen\nolisi lähdettävä. Jos herrat huomaavat, niin silloin piru nokkii...\n\nMutta mummo nauraa kihersi. Kovin arka tämä sotamies oli, nahkapoika...\nEi ollut kiirettä mihinkään! Hän kyllä tukkii vaikka minkälaisen\nsotaherran suun... On hänellä ennenkin ollut täällä sotapoikia\nvieraina, ystäviä. On hänellä niiden kuviakin, siviilin menneiden. Eikö\nsattunut olemaan tuttavia?\n\nJa mummo otti esiin käsilaukkunsa, pullevan ja raskaan, ja levitti\nnäkyviin kuvakokoelman. Vieraita, nuoria naamoja. Toisilta mailta ne\nolivat kuin Aatu.\n\nMutta kesken kuvan katselun Aatu äkkäsi Sauna-Kaijan änkäytyneen aivan\nlähelle. Rintaan se painoi pään ja nauraa kihersi, kehräsi kuin kissa.\nVai oli pojulla ikävä! Voihan Kaijakin antaa lohtua, kun oma äiti oli\nkaukana...\n\nAatu aivan kauhistui ja pyrki halukkaasti irtautumaan syleilystä. Hän\naavisteli, että Kaijan äitinä olemisessa oli jotakin outoa ja liikaa...\nJa hän oli kamalan vanha, harmaatukkainen ja ryppyinen. Suukin,\nepäilemättä roskisuu hammaspiikkeineen... Vaikka voihan se olla synkkä\naukko nuoremmallakin!\n\nIkä siinä lienee tosiaankin ollut päätekijänä, että muorissa, hänen\nystävällisyydestään huolimatta, oli jotakin aivan kauhistavaa.\nEnnemmin vaikka ne naiset, jotka olivat änkäytyneet Aatun rattaille\nasemalla. Ne joivat maitoakin, jota hän oli hakemassa kasarmille,\nAatun vastalauseista välittämättä. Ja sitten tuli päälle päätteeksi\nkapiukkoja vastaan. Se oli hirmuista, sillä kyydille otto oli\nluvatonta, puhumattakaan ruunun maidon varastamisesta, joka sekin oli\nselvästi nähtävissä. Sillä tyttöjen turpa oli maidossa kuin vasikalla,\neivätkä ne niitä pyyhkineet... Mutta Aatu pääsi pälkähästä pelkällä\nsäikähdyksellä, kun ne kapiukot ottivat ne neidit hoteisiinsa, eivätkä\nsiinä onnessaan tulleet syyttäneeksi ajomiestä mistään...\n\nHevosmiehenä oleminenkaan ei suinkaan ollut vaaratonta. Siinä näkyi\njoutuvan mihin sattui... Nykyhetkellä kauhistunut Aatu sai ponnistaa\nkaiken voimansa ja taitonsa päästäkseen irti Sauna-Kaijasta. Lopulta se\nonnistuikin:\n\n— On siinäkin sotamies! kihersi Kaija nauruaan, mutta silmissä oli jo\nkylmä tuikahdus. Hän oli loukkautunut, mutta silminnähtävästi taisteli\ntätä tunnettaan vastaan.\n\n— Otahan vielä kahvia!\n\n— En uskalla enää viipyä...\n\n— Kah, mitään se ei uskalla! No, sano edes jollekin toverille, sano\nkahdenkesken...\n\nAatu lupasi ja kömpelöi kiireesti tiehensä. Hän huokaili helpoituksesta\nkuin suuresta vaarasta pelastunut. Ja mitä hänen pitäisi sanoa jollekin\ntoverille? Sekin oli jäänyt hämäräksi...\n\nEhkäpä hän kuitenkin ymmärsi, niin arka ja tyhmä ja huono sotamies kuin\nolikin. Ja hän piti lupauksensa.\n\nKun sotamies Ristiharju eräänä iltana käveleskeli komppanian käytävällä\nja noitui ikäväänsä ja lointeli, ettei ole edes tyttöjä, niin silloin\nAatu muisti Sauna-Kaijan. Hän tiesi, että Ristiharju oli tunnettu\nhurjaksi mieheksi, syömäriksi ja viinanjuomariksi ja tyttöjen\nhäntyriksi. Ehkäpä... Niinpä Aatu nykäisi häntä takinhelmasta ja kertoi\nhänelle Sauna-Kaijasta. Ristiharju kuunteli, pudisteli päätään ja\nsyljeskeli.\n\n— Älä, älä! hän epäili. — Onko siellä sellainen?\n\nJa sitten hän päätti.\n\n— Katsotaan! Ranttu kuohari ei saa työtä...\n\nIllalla hän laittoi ukonkuvan vuoteeseensa, nykäisi lipposet jalkaansa\nja astui ulos akkunasta. Kun hän yöllä palasi, niin hän herätti Aatun\nja työnsi tämän kouraan pari rasvaista piirakkaa.\n\n— He! Terveisiä! Syö...\n\nHän syödä mutusteli itsekin ja istui sänkynsä laidalla lyhyelle\nlevolleen valmistautuen. Hän pudisteli päätään ja tupisi:\n\n— Eri muori! Hirviän kauhia! Mutta onpahan jotakin muutetta...\n\nNiin vanhasta Sauna-Kaijasta tuli nuoren sotamies Ristiharjun\nystävätär. Saunalle, Kaijan luokse, hän meni aina kun ei ollut\nmihinkään muualle menemistä. — Siellä saa ihmismäisen kohtelun,\nkehui hän. Ja siellä hän sai muutosta ja höystettä yksitoikkoisiin\nruununleipiin, ja se merkitsi hänelle paljon, ruoantuntevalle miehelle.\nSaipa hän sieltä pennosen rahaakin tingantullen, elokuviin, iltamiin,\nnuorten retkille, joille Sauna-Kaija itse ei enää ollut sovelias...\n\nOlipa Sauna-Kaija ajomies Aatullekin jonkinlainen ystävätär. Tuon\ntuostakin halkokuormaa tuodessaan Aatu sai kutsun kahville. Mummo\nnauraa kuhersi ja hänen silmänsä tuikkivat merkillisen kirkkaina.\n\n— Se sinun Ristihurjasi! nauroi hän. — Monenlaisia teitä on...\n\nSauna-Kaijan suussa harju muuttui hurjaksi ja se pantiin kyllä\nmerkille, ja sotamies Ristiharju sai siitä pitäen kulkea Ristihurjana.\n\nMummo muisteli Aatulle mielellään miten monenlaisia sotamiehiä\npataljoonassa oli ollut, jo niissäkin, jotka hän oli tuntenut, joiden\nystävätär hän oli ollut. Hän katseli valokuvia, mainitsi nimiä,\nmuisteli ominaisuuksia ja huokaili:\n\n— Missä he lienevät, poikaparat? Muistanevatkohan Kaijaa?\n\n— Muistavat varmasti, muistavat toisinaan, ajatteli Aatu, joka yhäti\nkatseli vanhaa naista eräänlaisella kauhulla. Ei voinut kuvitella,\nettä Aatukaan häntä koskaan unohtaisi, vaikka hän ei ollutkaan niin\nläheinen... Millainen muori! Kokosi suomalaista sotaväkeä omiin\nkokoelmiinsa, vuosiluokan toisensa jälkeen... Se oli hänen elämäänsä.\nSe oli sangen rikasta nuorista miehistä... Hänen oli niitä helppo onkia\nkasarmialueen hiekkaisilta kentiltä, ikävöitseviä ja köyhiä nuorukaisia\nyhä paisuvaan kokoelmaansa. Joskus tuo iloinen ja leppeä Sauna-Kaija\nkuvasteli Aatun mielensilmässä eräänlaisena hämähäkkinä, harmaana,\nhimokkaana, leveäperäisenä, pyydystäjänä, joka kärsivällisesti odotteli\nverkkojensa ja seittiensä keskellä...\n\nNiin kuluivat sotapalveluksen päivät, nuo hitaat, joskus\niankaikkisuuden pituuden mieleen tuovat, kultakin loppuun. Tuli hetki,\njolloin niin Aatu kuin Ristihurjakin marssivat siviliin. He vilkaisivat\nviimeisen kerran saunakamarin akkunaan, näkivät vielä viimeisen kerran\ntuon merkillisen mummon kasvot verhojen välissä, kiihtyneinä, oikeinpa\npunastuneina, silmissä kimmeltelyä ja pisartelua... Sillä siinä he\nmenivät, pojat, iäksi, omalle maalleen, tuntemattomuuteen...\n\nMutta muutaman viikon kuluttua marssi uusi komppania alokkaita sisään\nkasarmin portista. Ja jälleen Sauna-Kaijan kasvot pienen akkunan takana\npuunsivat innostusta ja hänen silmänsä vilkkuivat virkeinä. Sillä siinä\nhe tulivat, pojat! Siinä jossakin marssi hänen tuntematon tuttunsa...\nOli iloista tietää, että voisi tarjota jollekin, joillekin pisaran\nlohtua kasarmielämän yksitoikkoiseen ikävyyteen. Oli hyvä lohduttaa\nja tulla lohdutetuksi ja painaa oma kuvansa lähtemättömästi nuoriin\nihmismieliin...\n\n\n\n\nMETSÄKISSAN TARINA\n\n\nSe oli harmaan ja valkoisen kirjava uroskissa, ja se valkoinen ei\nollut mitään posliinin hohteista. Sillä se ei ollut enää nuori ja se\nrakasti lepoa ja lämmintä, ja piisin tuhka ja noki olivat jättäneet\nsen turkkiin merkkinsä. Mökin eukko natusteli hampaattomin ikenin\nsille valmiita puruksia ja kahdesti päivässä sen kuppi täytettiin\nlypsylämpimällä maidolla. Silloin se hyrisi tyytyväisenä niinkuin mökin\nihmisvaari saatuaan tosiväkevät piipunperskat poskeensa...\n\nSillä oli kertakaikkiaan ne kuuluisat kissanpäivät...\n\nPysynee ikuisesti kätkettynä mitä oikein tapahtui sen kissanpäässä\nja sydämessä. Se esiintyi muutaman päivän muorin murheeksi äreänä\nja tyytymättömänä. Se tuskin lipaisi lypsylämmintään ja viuhautteli\näkäisesti pitkää häntäänsä, noitui.\n\nJa sitten se niitänimiään käveli kevätkosteaan metsään, eikä enää\nkoskaan palannut pankolleen ja lypsylämpimän maidon ääreen. Se eli\nmetsässä, joka näin kesäisin oli täynnä riistaa, typeriä, tirskuvia\nlintusia pesineen, vikiseviä hiiriä, jäniksen poikasia, mitä\ntahansa. Se sai yllinkyllin tuoretta lihaa, juuri tapettua, omin\nkynsin tapettua, ja valkoisen maidon asemesta punaista lämmintä\nverta. Se vahvistui ja sen tuhruinen turkki puhdistui. Se metsittyi\nmetsittymistään ja kulki missä tahtoi, kuten ainakin vapaa eläjä.\n\nJos se joskus näki ihmisen, niin se juoksi tiehensä viuhautellen\nhalveksivasti pitkää häntäänsä. Tahi se karsaisi puuhun nopeana kuin\najatus ja tuijotti sieltä kuin pahahenki, hehkuvin silmämunin.\n\nUnenomaiseen menneisyyteen häipyi nopeasti aika, jolloin se oli elänyt\naljona, laiskana, likaisena, antia odottavana, ihmiskosketuksen\nmyrkyttämää antia...\n\nNyt se oli metsäkissa, villikissa, vapaa ja itsenäinen. Se kulki ja\npyydysti, ja oli kaiketi onnellinen.\n\nMutta pohjolan kesä ei ole pitkä. Tuli kylmyys ja pimeys, sade ja\nlehtien variseminen. Metsä alkoi autioitua. Lukuisat muuttolintuset\nlähtivät, nuo onnelliset ja elämänsä hyvin järjestäneet, jotka haluavat\nelää ainaisessa kesässä. Mutta metsäkissalla ei ollut siipiä...\n\nTiaisparvi äänteli hätäisesti ja alakuloisesti ja tikka koputteli\nsynkeästi, tuo puutyöläinen, etsien lymyävää toukkaa, ja raskaasti\nhavisi metsälinnun siipi märässä metsässä. Eloon jääneet jäniksen\npoikaset olivat kasvaneet voimakkaiksi ja viisaiksi, kinttuihinsa\nluottaviksi. Lisäksi metsässä juosta vohlusi hirveitä koiran\nvouhakkeita, ja siellä pamahteli, pamahteli. Ihminen ei ollut nyt\nmikään antaja, vaan kilpailija niukasta riistasta. Surutta se olisi nyt\niskenyt kumman pitkän kyntensä metsittyneen kissan sydämeen, ellei tämä\nolisi ollut niin viisas ja varovainen, äänetön hiiviskelijä.\n\nAina se sentään onnistui saamaan osasensa lämmintä lihaa, juuri\ntapettua, omin kynsin tapettua. Aina sen tielle osui joku pieni eläjä,\njoka sai luovuttaa sen ainoansa, jotta metsäkissa eläisi edelleen...\n\nMutta talvi tuli täydellä todella. Pakkanen puristeli maan routaan ja\nsitten tuli paljon pehmeätä lunta, jossa kulku oli vaivalloista ja\nikävästi jälkiä jättävää. Yhä autiommaksi kävi metsä. Tiaisparvetkin\nolivat kadonneet, kaiketi ihmisapua etsimään, ja tikka kaiveli synkeänä\nkuivaa ruokaa, käpyjen siemeniä. Metsäkanat ja teeret olivat viisaita,\nlentäviä ja lumeen lymyäviä. Turhaan sai kissa niitä katsella, leuka\nväykähdellen. Se kärsi nälkää ja vilua. Mutta joskus se sentään sai\nkipenen lämmintä lihaa, omin kynsin pyydettyä, jotta voisi elää ja\nkärsiä edelleen.\n\nNukkuessaan kylmään kohmettumaisillaan jonkun niittyladon heinissä,\nsen mieleen kohosi unikuvia hohkavasta lämmöstä nokisella pankolla ja\nlämpimästä maidosta, josta nousi tuoksu sieraimiin. Silloin se heräsi\nja naukaisi surkeasti ja nosteli käpäliään, joissa kylmä pahimmin\ntuntui.\n\nYlen autiota ja äkeää oli talvisessa metsässä, lopulla uhkailevaa.\nVain ihminen, metsäkissan entinen herra, eli sielläkin miten tahtoi.\nPakkassäässä kajahtelivat kauas kalahtelevat iskut ja muut monenmoiset\näänet, ja kauhealla ryskeellä kaatuivat puut. Oli kuin tuo voimallinen\nolisi saapunut vartavasten perinjuurin hävittämään kissan uutta ja\nsuurta, joskin nykyisin kolkkoa kotia...\n\nSe viuhautteli äkäisesti pitkää häntäänsä, sen silmämunat hehkuivat ja\nse kulki kulkemistaan, etsien rauhallisempaa kolkkaa asuakseen. Toki\nmetsässä oli laveutta tässä maassa...\n\nJa silloin tällöin sillä oli onni sammuttaa joku elämänkipinä ja\nsytyttää sillä omansa lepattamaan. Mutta pitkiä olivat rupeamat ja\narmottomana ahdisti vilu.\n\nTalven laajalla kämmenellä, jossa ei pitkiin taipaleisiin näkynyt\nmitään elämän merkkejä, ei hiirenhyppyä, oli kuitenkin vielä tarjolla\nmetsäkissalle oikea isän anti. Kuljeskellessaan pakoon puun kaatumisen\nryskettä, se yhdytti jäätyneen metsäpuron, jonka jäänalainen veden\nsolina ikäänkuin lupasi, että jotakin on vielä tuleva, jotakin parempaa\nja leppoisampaa. Siellä oli myöskin heinäkasa, suova, josta nousi ohut\nhuuru, ja joka sai kissan heti kyyristymään luontevan saalistajan\nasentoon.\n\nSattui tosiaankin niin, että kaksi talvisen metsän seikkailijaa,\nentistä ihmisaljoa, kohtasi täällä toisensa.\n\nHeinäsuovan sisässä asui jäärä. Joskus kesällä sen pässinpäässä oli\nsyntynyt samansuuntaisia tuumia kuin kissan sydämessä keväällä. Se\noli eronnut laumastaan ja kuljeksinut kauas, metsittynyt, välttänyt\nonnekseen vaanivat vaarat ja ratkaissut talven tuoman kauhean pulman\nalkamalla haukata heiniä puronvartisen suovan kupeesta. Se oli syönyt\nitsensä suovan sisään, ja nyt sillä oli omituinen luola-asunto talven\ntuimuutta vastaan. Se oli selvinnyt paljon paremmin kuin kissa. Seinät\ntarjosivat syötävää ja janoon sopi haukata lunta. Heinäluolassa oli\nmelkoisen lämmintäkin ja sitäpaitsi sen turkki oli kasvanut valtavasti\nvillaa keritsevän käden välttäneenä...\n\nMutta nyt lähestyi vieras metsittyneen jäärän rauhan majaa. Kissa oli\njo päässyt selville huuruavan heinäläjän arvoituksesta, ja sen leuka\nväkätti ja häntä viuhahteli vihaisesti.\n\nSaalista! Sitä näytti nyt olevan liiankin valtavasti yhdeksi kertaa...\nOli sitä nyt siinä sellaiselle, joka tyytyisi hiireenkin. Mutta kissa\noli hyvin nälissään. Tuskin mikään oli sille liian suurta sillä\nhetkellä. Se lähestyi lähestymistään. Jäärä jo huomasi sen luolansa\nsuuaukolta ja pudisti varoittavasti päätään ja polki jalkaa. Se ei\nnähtävästi aikonut antautua taistelutta.\n\nKissa lähestyi lähestymistään, varovaisesti, kyyryssä. Ja sitten se\nampaisi kuin pahahenki pässin kurkkuun. Se sai vain suunsa villoja\ntäyteen ja sen raatelevat kynnet tuntuivat hukkuvan samaan villan\npaljouteen. Mutta epäkäytännöllistä oli pässin puskeva niskavoimakin\ntätä vastustajaa vastaan. Se sai vain tyytyä yrityksiin ravistaa\npäällekävijä irti, yrityksiin litistää se majansa seinää vasten.\n\nSiitä sukeutui hirmuinen, pitkäjäykkinen kamppailu. Villat ja heinät\npölisivät. Pässi päkätti hädissään ja kissa murisi murhanhimosta.\nVähävähältä sen hampaat ja kynnet tunkeutuivat suojelevan\nvillakerroksen läpi ja tekivät tehtävänsä. Taistelu päättyi pässin\nkuolinkamppailuun. Henkitoreissaan se teutaroi heinäluolansa lattialla.\nMutta lämpimän veren maku antoi näännyksiin otelleelle kissalle uusia\nvoimia. Se naukaisi voitokkaasti ja tarkasteli saaliinsa raukenemista.\nOli siinä nyt tosiaankin saalista pienen hiiren pyydystäjälle!\n\nNiin alkoivat kissalle lihapäivät. Heinäluola tosin jäähtyi pian, kun\nsen asukkaasta oli tullut vainaja, jonka ruumis jähmettyi ja jäätyi\nhiljoilleen ja kului kulumistaan. Sillä kissalle kelpasi nyt kylmä ja\njäätynyt lihakin. Nälkä neuvoi...\n\nNiin se eleli ja torkkui ja uneksi saaliinsa ääressä. Runsas ravinto\nteki sen vahvaksi kylmyyttäkin kestämään. Sitäpaitsi ilma oli\nlauhtunut. Vahvat pilvet tuiskuttivat lunta, johon koko maailma näytti\nhukkuvan.\n\nMetsäkissa torkkui ja uneksi heinäluolassa suuren saaliinsa ääressä,\nmetsän huoatessa raskaasti tuiskutuulen kourissa. Äkkiä se havahtui\npehmeään mätkähdykseen. Joku oli pudonnut lumeen, joku lähestyi sen\nasumapaikkaa ja suurta saalista...\n\nTorkkuva kissa oli tuossa tuokiossa täynnä elämää ja hyppyynvalmiutta.\nSen silmät paloivat vihreinä ja keltaisina.\n\nJa tuossa tulija jo oli ovella, suuri lintu, haukka, kanahaukka.\n\nSilläkin oli ollut omat elämänhuolensa, samat kuin kissallakin:\ntalvinen autius, riistan puute, nälkä. Päästäkseen pälkähästä se oli\nlähtenyt pitkälle matkalle kaukaa pohjoisesta ja lentänyt lentämistään.\nNyt tuisku oli sen yllättänyt ja se oli pudottautunut umpimähkään alas,\ntuo uuden elintilan etsijä...\n\nSe oli väsyksissä, ja siinä vieressä näytti olevan jotakin suojaa,\nkoloa, mihin ryömiä. Mutta siellä olikin jo entinen asukas suurine\nsaaliineen. Ja tuo palavasilmäinen tuli oitis pallona päälle. Haukka\nkerkesi kuitenkin levittää siipensä ja kauheat kyntensä hyökkäystä\ntorjumaan. Taistelu, saalis, oli sille tervetullutta...\n\nOnnekseen se sai kynsillään mainion otteen päälle syöksyvän kissan\npäästä ja kouristi, kouristi. Mutta kissa heittäytyi selälleen ja sen\nkynnet raatelivat linnun vatsaa ja siipiä kauhealla tavalla, että\nhöyhenet pölisivät pilvenä. Taistelijat olivat yhtenä pemisevänä\nhöyhen- ja karvakeränä lumituiskussa. Välistä tuo sähähtelevä kerä\ntempoili ilmaankin haukan siipien kannattamana. Verta pisarteli\nhangelle, sillä kaiken aikaa tekivät kynnet työtään, hetkeksikään\nhellittämättä.\n\nHaukka oli hätää kärsimässä, mutta se vain tiukensi otettaan kissan\npään ympärillä. Vihdoinkin saalis! Olisipa päässyt sen niskaan\nilmasta...\n\nSe iski silloin tällöin nokkansa raatelevalla kuokalla, viimeisillä\nvoimillaan. Mutta jo oli kissan silmä pullahtanut ulos kuopastaan, jo\nsen kynnen raapaisut heikkenivät. Ja sitten se herposi kokonaan kuin\nlaukaistu jousi.\n\nSe makasi vainajana lumella ja haukka tarkasteli sitä hetken, kääntyi\nsitten selin ja ampui siihen kalkkimoskaa, halveksintansa merkkinä.\n\nMutta se oli haukankin viimeinen tajuinen teko. Se vuoti verta ja sen\ntoinen siipi oli rusentunut liikuntakyvyttömäksi. Taistelu oli ollut\nsillekin viimeinen...\n\nSe alkoi tuskissaan ryömiä lumessa, omituista, päätöntä kulkua, pientä\nympyrää. Se ryömi ja ryömi ahkerasti, kuten johonkin kiireissään,\nmutta yhä vaivalloisemmin ja hitaammin. Ja veri punasi sen kulku-uraa.\nLopulta se pysähtyi kokonaan ja tuisku alkoi peittää sitä. Ensialuksi\nlumihöytyvät sulivat haukan ruskeanharmaassa höyhenistössä, mutta\nsitten ne säilyttivät muotonsa, ja pieni lumikumpu jäi osoittamaan\nelintilan etsijän lepopaikkaa.\n\nSamoin oli kissankin käyvä. Mutta se lojui suovan vieressä, suojaisessa\npaikassa, ja se katsoi vielä maailmaa tyhjällä silmäkuopallaan ja\nsen avoimen kidan raadelleet hampaat hymyilivät kaameata hymyä...\nJa heinäluolassa oli sen suuri saalis, puoleksi raadeltu jäärä.\nLumihiutaleita eksyi senkin turkkiin, ja silloin näytti kuin olisivat\nsen jäätyneet hartiat hytkyneet pidätetystä naurusta...\n\nMutta kun tuisku alkoi hellittää, silloin jo kuului korpin koikahdus\nyläilmoista, ja jossakin korven kätkössä kohotti kettu vainuavan\nkuononsa...\n\nJos elämän liekki jossakin tupsahti sammuksiin, niin se teki sen vain\nravitakseen niitä, jotka eivät olleet vielä sammuneet.\n\nNiin jatkuu kiertokulku.\n\n\n\n\nVIERAILU\n\n\nMaa viuhtoi rataansa avaruudessa ja käänsi kuvettaan.\n\n— Mitä se siitä käännellee? aprikoi Aatu Maa kuin jotakin syvästi\nhuolestuttavaa asiaa. — Mutta liike kuului olennaisesti elämään.\nNainenkin kieputteli lanteitaan matkien Äiti Maata, joka sekin\nvilkutteli pyöreitä kupeitaan, ties kelle, ja tuli nyt siinä puuhassaan\nheittäneeksi Maan kylän yön pimeyteen, heikkoon tosin ja hämyiseen,\nelokuiseen.\n\nAatu Maa tallusteli yönhiljaista maantietä, jonka molemmin puolin oli\nasumuksia ja vainioita. Kypsyvä ja kypsä vilja antoi oman hajunsa\nloppukesän lauhaan yöhön. Niin, viljaa ihminen vielä söi, söi ja sonti.\nMutta kuinka kauan? Kovin nopeasti, yhä kiihtyvällä vauhdilla näytti\nmaailma olevan muuttumassa. Huomispäivänä pusertelee ehkä tehdaslaitos\nkivestä leipää tahi jotakin, joka käy leivästä. Ja mitä silloin tehdään\nmaanviljelijällä? Maailma ja ihmiselämä muuttui ihan silmissä. Johonkin\noltiin menossa, ja tietysti päin helvettiä. Eihän ihmisluonto muuten\nolisi taipunut sitä pelkäämään niin kauan ja niin hartaasti...\n\nAatu Maa pysähtyi kirkon ja kirkkomaan luona. Tuuheissa lehtipuissa\nkävi kuiskaus ja havina ja niiden latvuksissa hämäryydessä lepattelivat\nnahkasiipiset yököt. Sankaripatsas pystöili melkein puiden ja\nkirkon korkuisena ja aikoi kivisyydessään uhmata aikaa. Mutta sen\nvieressä seisoi vaatimaton, puinen, tyhmännäköinen vaivaisukko\nsilkkistormi päässä ja käsi väsymättä ojennettuna kuin honganoksa.\nAatu Maa kunnioitti sitä erityisesti siitä syystä, että se oli ainoa\nläpirehellinen mies koko Maan pitäjässä, koko maaherran läänissä,\nehkäpä koko laajassa Suomenmaassa ja kukatiesi maapallon kaikilla\nkupeilla. Kolikkoakaan se ei kätkenyt...\n\nAatu Maa kääntyi portista kirkkotarhaan. Siellä etempänä, suhisevien\npuiden alla, oli hänen sukunsa hautamerkki, muhkea kivi sekin toisten\nmuhkeitten joukossa. Se pystyi todistamaan ohikulkijalle, että Maat\nolivat merkinneet jotakin tässä pitäjässä...\n\nElävä, lihassa kulkeva Maa seisoi kiven luona ja ajatteli, että kelpaa\nniiden nyt virnistellä siellä maanpovessa. Huokeasti ne olivat saaneet\nvanhojen tervaskantojen maineen eläessään aikaa, jota oli helppo elää.\nVuosikymmeniin ja satoihin ei maailma ja elämä juuri järkähdellyt.\nJo ennen heitä oli maanviljelys keksitty ja nauta pantu lypsämään\nja hevosensuku orjuutettu. Paina sahrat kamaraan ja tuherra tervaa\nmänniköissä, eikä mikään uusi ollut sinua vaivaamassa, ei ehkä edes\najatuksena, joka juuri voi olla rasittavinta... Kun väsyit niin piiloon\npuiden juurien pariin. Mutta nyt ei maailmassa ollut mitään pysyväistä,\nei edes sillä pienellä ojelmuksella, jonka yksi sukupolvi eli. Et\nvoinut edes turvallisesti ajatella, että kerran makaat tuon kiven\njuurella ja veli mato syöpi sinut makeaan suuhunsa. Sillä kuuluihan jo\nkerskauksia, että ihmisliha voitiin haihduttaa maanpinnalta niinkuin\nkaste haihtuu, koko tähän asti niin mahtava maa voi raueta tyhjyyteen\nanturain alta. Sellaiset voimat oli saavuttanut ihmishenki, joka aivan\näskettäin tunnusti olevansa vain vaivainen mato ja matkamies...\n\nAatu Maa istahti ruohikkoon sukunsa hautakiven lähistölle. Hän\noli hyvin rasittunut ja huolissaan. Ehkäpä siihen seikkaan oli\nosaltaan vaikuttamassa myöskin ahkera seurustelu pullojen parissa.\nMutta pullokin on ihmiselle annettu, tahi hän on sen keksinyt pahan\npäivän varalta. Ja Aatu Maa tunsi olevansa sukukuntaa, joka vaelsi\nhirmumyrskyssä, kun taasen nuo läheiset esi-isät olivat eläneet\nelämänsä kuin poutaisen kesäpäivän...\n\nMiten he olisivat suunsa panneet, nuo menneet tervaskannot, jos\nheiltä olisi viilletty palasia Maan maasta, metsää ja vainiota,\nasutukseen, niinkuin sanotaan. Etoi se hänenkin mieltään, ja riitti\nmyrskynmerkiksi, vaikka hän olikin maanmoukaksi suuripiirteinen mies\nja levitti joskus ajatuksensa kuin siivet maapallon kummallekin\nkupeelle ja sinkosi ne irti siitäkin avaruuden laajaan kylmyyteen.\nMutta eihän se muuttanut sitä seikkaa, että isäntiä ja rajoja ei ollut\nenää maanpinnalla. Tahi missä ne olivat? Ei ainakaan Maan talossa.\nSillä myynyt hän ei ollut esi-isiensä perintöä. Se oli väännetty hänen\nkäsistään. Niinköhän vääntänevät ihmiskunnan käsistä koko maapallon?\nVain tupsahdus ja melkoisesti kipunoita...\n\nTuuli huokasi ylhäällä puiden latvustoissa ja yksinäinen lepakko\nlepatteli. Jostakin kylänraitilta kuului juopuneen hihkaisu.\nKosteus uhoi ruohosta Aatu Maan takamuksiin sieltä alhaalta, jossa\nesi-isät irvistelivät hammastynkineen tahi saattoihan niissä olla\nvahvahampaisiakin, kovan leivän ja ruotojen purijoissa...\n\n— Olisi soma saada niistä joku ylös maanpinnalle, ajatteli Aatu Maa. —\nNäyttää sille nykyistä ja puhutella kasvoista kasvoihin. Kysäistä ehkä,\nmiltä vaikutti sillä puolen. Sama elämänliekki oli tieteen todistuksen\nmukaan lepatellut satojatuhansia ja miljoonan vuotta, mutta kovin\nusein se muutti kuorta, muuttui ikäänkuin aivan uudeksi. Esimerkiksi\nihmisen suvun kohdalla voi korkeintaan kolme neljä perättäistä liekkiä\nolla samalla kertaa palamassa. Olisi tosiaankin mielenkiintoista saada\njoku kaukainen esi-isä toviksi katsastamaan miltä hänestä näyttää tämä\netupää, jota hän osaltaan oli ollut työntämässä tulevaisuuteen. Tahi ei\nkovin kaukainen. Hän voisi olla nykyajassa tyhmistynyt kuin pässi, etkä\nhänestä mitään kostuisi. Eikä kovin läheinenkään. Isäukko oli kätketty\ntuonne vain jokunen vuosikymmen sitten, elettyään viimeiset aikansa\ntyhmistyneenä ja tuskitellen.\n\nJa Aatu Maan mieleen nousi muistikuva isoisästä. Vahva mies kuin\nhirsi, harmaata partaa, kasvoilla hymyä ja naurua ja hyvyyttä kuin\nauringon loistetta, kun hän taputti polvenkorkuista poikaa päähän ja\nkertoi juttuja, jotka poikanen oli unohtanut. Isoisä oli nyt maannut\nmaanmullissa vähää vaille puolisataa vuotta. Mutta tuo vanhempi Aatu\ntuntui nykyisestä Aatusta ihmeen tutulta. Niin paljon hän on hänestä\nkuullut, niin hyvältä oli tuntunut hänen taluttava kätensä Maan vanhan\ntalon pihamaalla. Ja kuitenkin tuo vanha Aatu oli ollut aivan toisen\naikakauden mies ja niinhän lienee osittain hänkin. Siksi kaiketi\nelämä oli käynyt hänelle tuskastuttavaksi ja arveluttavaksi asiaksi.\nKaukana, kaukana oli tuo kesäinen päivä, jolloin hänen lapsenmieleensä\noli jäänyt erään vanhan miehen hahmo. Mihin ne kaikki vuodet lienevät\nhäipyneet ja miten kuluneet? Joskus oli elämä kangastellut hyvin\nsuurena ja vaivanarvoisena asiana ja nyt oli kädet kuin tyhjää täynnä.\nMutta ehkä oli kylliksi siinä, että elämä jatkui. Oli jatkunut hänenkin\nkohdallaan. Hänkin oli osaltaan työntänyt tulevaisuuteen jälkeläisiä\nkuin mitäkin tuntosarvia. Senhän osasi kaikki elävä. Nautinnon pisara\nhoukutteli. Lupailee, lupailee, lupailee: sellaista on elämä...\n\nKuu oli noussut punaisena pallona taivaanrannan takaa ja heitti\nkummitusmaisen valonsa hämärälle ja hämyisälle hautausmaalle,\nlainavalonsa, joka sekin oli kotoisin runsaskätisestä auringosta...\n\nNiin, melkein puoli vuosisataa oli vanhempi Aatu Maa jo maannut tuolla\nalhaalla painava kivi rinnan päällä, ettei hän vain tulisi jälleen\nlähteneeksi elävien ilmoille. Sellaiseksihan oli selitetty hautakivien\nsynty...\n\n— Mitähän jos kutsuisi hänet, sanoi Aatu Maa ääneensä itsekseen. —\nAikaa heillä lienee...\n\nJa elämässään kiusaantunut, melkoisen humalainenkin, Aatu Maa ryhtyi\ntodellakin, ei enempään eikä vähempään, kuin manaamaan ylös haudastaan\nesi-isäänsä, ukkovaariaan, elokuisessa, lauhassa yössä. Hän nojasi\nselkänsä vahvaan valkotuohiseen koivunrunkoon ja aloitti työnsä kuun\nhämyisässä aavemaisessa valossa, ja puiden ja pensaitten ja patsaitten\nmustien varjojen keskellä.\n\nHänellä oli jonkin verran tietoja sellaisista asioista. Hän oli joskus\npitkinä puhteina tutkinut rotanverellä kirjoitettua mustaa raamattua ja\nhän muisti kaavat, humalastaan huolimatta, vahvasti ja erehtymättömästi.\n\nMiten Aatu Maa, aikalailla valistunut henkilö, joka tiesi sitä ja tätä,\nmelkoinen sonni niin ulkonäöltään kuin elintavoiltaankin, ammatiltaan\nmaanviljelijä ja siis auttamaton aineeseen uskoja, miten hän voi ryhtyä\ntällaiseen? Miten hän voi uskoa, että mennyt mies, joka irvisteli\nluurankona syltä syvällä maassa, voisi sieltä nousta?\n\nNiin, Aatu Maan mielestä tämä oli vain pieni ihme siihen verraten mitä\noli tapahtunut ja tapahtui. Olihan eloton tomu joskus ruvennut elämään,\nkiemurrellut matona, kehittänyt kupeistaan siitoskyvyn, saanut jos\njonkinlaista raajaa ja räpylää ja ulotinta, kasvattanut korvat, joilla\nkuunnella, nenän, jolla haistaa, pullistanut solujaan silmiksi, joilla\nkatsella maailman kauneuksia ja kauhuja, ja niin ryöminyt ja rähjännyt\nja ponnistellut halki satojen vuosituhansien, niin että loppujen\nlopuksi käveli kahdella jalalla ihmisenä, kerskaili keksinnöillään ja\nomistuksillaan, veti takin ylleen ja pisti lompakon taskuunsa. Pientä\noli tähän verraten se mitä Aatu Maa aikoi. Tässähän oli sentään luut\nja vahva muisto siitä, joka verrattain äskettäin oli kävellyt vahvasti\nmaankamaralla, oli ikäänkuin valmis muotti. Tässä oli korkeintaan\nkysymys asian jouduttamisesta. Eikähän aikakaan ollut juuri sitä miltä\nse näytti, niin oli kirjoitettu...\n\nEi ole siis pätevästi arvioitavissa sen ajan pituus, jonka Aatu Maa\ntuhersi noituuksineen kuutamonhämyn ja varjojen hiilipiirrosten\nkoristelemalla hautausmaalla. Se tuntui hänestä itsestään ikuisuuden\npituiselta. Mutta lopulta hän pääsi tuumansa perille. Särkyyhän\natomikin. Ja Aatu Maan päässä oli miilu, joka kyti, kipunoi ja hehkui\nkylliksi murtaakseen asioiden arkisen järjestyksen...\n\nHauta ei mullistunut auki eikä paasi halennut paukahdellen,\nmistä olisikin seurannut vahinkoa ja ikävyyksiä. Kaikki tapahtui\nhiljaisesti ja hienosti. Hiekka sohahteli kuten se sohahtelee vanhan\nmiehen askelten alla, ja siinä se sitten seisoi tumman kuusen ja\nsireenipensaan välissä kuun taikahohteessa, Aatu Maa vanhempi,\njuuri ylösnousseena, juurevana, harmaassa sarkapuvussaan, tervatut,\npohjaamattomat kippurakärkiset jaloissaan. Harmaa laivurinparta\nliehahteli leuan alla ja kasvot hohtivat hyväntuulisina. Hän jopa\nnauraa hohotti.\n\n— Kas vain, onko näitä todellakin: kuolleen kutsujia?\n\n— Kuten huomaatte, sanoi Aatu Maa nuorempi heikolla äänellä. Hän oli\nväsynyt loitsimisponnistuksistaan ja kaikesta huolimatta ällistynyt\nonnistumisestaan.\n\nYlösnoussut vainaja kävi totiseksi ja tuijotti tuikeasti herättäjäänsä,\njoka yhä istui koivun juurella tyhmistyneen näköisenä.\n\n— Ja mikä sinä sitten olet?\n\nAatu Maa nousi. Hänen takapuolensa olikin käynyt kosteaksi yhä\nlisääntyvästä yökasteesta.\n\n— Olen teidän pojanpoikanne. Aatu olen minäkin. Muistanetteko?\n\n— Vai tuollainen sinusta on tullut! Niinhän ihminen aikaupi. Ja tulit\nkuin Saul Endoriin...\n\nHe kättelivät toisiaan rakkaasti. — Käsi kuin käsi, ajatteli nuorempi\nAatu tuntiessaan ylösnousseen sormet kourassaan. Ehkäpä niissä ei vain\nollut ihmisellistä lämpöä...\n\nVanhempi Aatu katseli uteliaasti ympärilleen kuutamoisella\nhautausmaalla.\n\n— Ylevääpä on näin Maan meiningiksi! sanoi hän. — Onpa istutettu\npensasta ja kiveä hiaistu. Mutta sellainen on lihassa kulkeva ihminen:\nmulkkailla sen pitää...\n\nHän pyöriskeli hiekkakäytävällä ja tarkasteli omaa, sukunsa, muhkeaa\nhautakiveä.\n\n— Kolmasti kirkastettu! Mokomaan on pitänyt läntätä läjä rahaa!\n\nHänen äänessään humahteli myrkyllistä ivaa. Mutta sitten hän näytti\ntyytyväiseltäkin.\n\n— No, näkyyhän se tielle Maan talokin...\n\nHän käännähti keveästi pojanpoikaansa päin, silmäili tutkivasti,\nmyhähteli parisen kertaa ja haroi leuanaluspartaansa.\n\n— Entäpä sitten?\n\nMutta pojanpoika puolestaan oli kaiken aikaa tarkastellut ukkovaariaan\nja nyt hän puhkesi puhumaan:\n\n— En minä sitä ihmettele, että te olette siinä, mutta se minun kummani\non, että miten pirussa teillä on nuo vaatteet ja kengät. Sillä mistään\nverstasasioista ei ollut puhetta noituuksissani, enkä minä niitä\najatellut. Onko elotonkin aine noin kärkäs saamaan entisen hahmonsa?\n\n— Kaikki sinunkin pitäisi tietää, sanoi vanha Aatu. — Sehän voi\ntapahtua noin vain siinä sivussa, sillä sopimatontahan olisi nousta\nalasti roikotellen. Sakottaisivat tai voisi vilustua tai täytyisi\nensitöikseen joko kerjätä tai varastaa...\n\nHe nauroivat molemmat, ukko vaari ja pojanpoika, että humahteli ja\nhymähteli hautausmaan kuutamossa kiiltelevissä lehvistöissä. Mutta aina\nei voi nauraa ja niinpä ylösnoussut Aatu tiukkasi jälleen:\n\n— Entäpä sitten?\n\n— Niin, oikeastaan vain pälkähti päähäni kutsua teidät pienelle\nkyläilylle...\n\n— Ja mokoman takia noin suuret puuhat! Hitaita me olemme sieltä\nlähtemään... Valehtelet! Asiaa sitä ennenkin oli Mailla, vaikka ei\nollut olevinaan...\n\n— Asiaahan tämä onkin. Onhan teidänkin soma vilkaista miltä täällä nyt\nnäyttää...\n\n— Erehdys, sanoi vanha Aatu. — Olemme täydellisesti menettäneet\nmielenkiintomme...\n\n— Kylläpä osaatte olla olevinanne kitsaita sen iankaikkisuutenne\nsuhteen, tulistui nuorempi Aatu. — Siitä nyt luulisi saavan reväistä\nvaikka minkälaisen kaistaleen ilman, että vahinkoa huomaa...\n\nHän tarttui ylösnoussutta isoisäänsä käsipuoleen.\n\n— Lähdetäänhän...\n\nHän talutteli vastahakoista ukkoa hautausmaan porttia kohti. Vanha Aatu\nnäytti närkästyneeltä ja murahteli:\n\n— Vai väkinäisiä meinaat! On teille otsaa kasvanut...\n\nKuitenkin hän taipui tallustelemaan eteenpäin pitkin maantietä, jonka\nmolemmin puolin pojanpoika osoitteli hänelle monia komeita rakennuksia,\nkauppoja, kahviloita, kansakoulua, seurantaloa, joita ei ollut\nennenkuin ne rupesivat olemaan. Mutta ukko suhtautui niihin ynseästi\nja kylmästi kuin mikäkin merien takana ollut ylimielinen siirtolainen,\njoka on retkillään nähnyt paljon suurenmoisempaa.\n\n— Niin, puuta ristiin: sitenhän se tapahtuu, hän mutisi pojanpoikansa\nosoitteluihin. Ja tämä vaikeni närkästyneenä. Sillä hänen mielestään\nukkovaarin olisi sietänyt silmät pikarinpyöreinä ällistellä tätä kylän\npääkatua, joka hänen aikanaan oli ollut vain köyhykäisten kuja...\n\nHe astelivat sitten vähäpuheisina kappaleen matkaa maantietä,\nkääntyivät Maan talon koivukujaan ja tulivat taloon, jossa monet\nakkunaruudut kimmelsivät kuutamossa kuten muinoin, jolloin Aatu Maa\nvanhempi täällä isännöi, eli ja vaikutti lihassaan liioin muistamatta,\nettä se katoaa kuin ruoho. He nousivat portaille, kulkivat läpi\nverannon ja menivät nurkkakamariin, isännän huoneeseen. Aatu Maa\nnapsahutti valot palamaan ja kääntyi katsomaan vierastaan. Ukko\nräpytteli silmiään.\n\n— Sähkövalot, sanoi hän. — Siinä ne siis ovat. Jo niistä silloin\ntiedettiin, vaikka en tullut nähneeksi...\n\nEikä radiokaan, jota pojanpoika sitten väänteli, saanut häntä sen\nparemmin ihmeisiinsä.\n\n— Taitaa olla samaa sukua, hän puheli. — Se ei ole mitään luonnollista\nääntä. Ehkäpä jo elätte eläessänne jonkinlaista henkimaailman elämää...\n\nSilloin lihassa kulkeva Aatu Maa nosti pöydälle pullon ja pikarit,\nsulki radion, sammutti valot ja sanoi:\n\n— Tämä asia ei ole vielä vanhentunut. Maistuuko?\n\nUkko, joka istui leveänä nahkatuolissa, maiskahutti suutaan ja\nvälähdytti silmäänsä.\n\n— Koetetaan. Ennen se kyllä maistui, joskus, harvoin. Sinä taidat olla\nkaiken muun hyvän lisäksi juoppokin. Entiset Maat eivät olleet...\n\n— En ole minäkään sitten sadan vuoden päästä...\n\nNiin he alkoivat maistella yhteistoiminnassa, pojanpoika ja\nkummitteleva isoisä, Maan talon nurkkakamarissa, jonne elokuinen kuu\nantoi sopivan valaistuksen akkunalasien ja verhojen lävitse. Nuorempi\nAatu yritti selitellä mitä kaikkea nyt maailmassa oli ja miten oli.\n\n— Saattaapa olla, sanoi vanha Aatu, — että olette ikäänkuin\nrikastuneet, että teillä on kaikenlaisia kojeita, mutta minusta\nhaiskahtaa, että te ette osaa niistä nauttia, että elämä on menettänyt\nmakunsa suussanne...\n\nEhkäpä kirkas viina oli kohonnut hänen kummituspäähänsä, sillä hän\nalkoi ylistää elämää.\n\n— Kun tässä muistelen, niin olenpa varma, ettei ihmisen ole missään\nniin hyvä elää kuin tässä maailmassa, oikeaa lihaa luittensa päällä\nja sontaa maha täynnä. Niin oli ainakin minun aikanani. Niin, työtä\ntehtiin, että sivuja pakotti, mutta sittenpä maistuikin ohrapuuro,\nkarkea ja akanainen, tahi sonninreisi. Ja sitten mälli poskeen kuin\nkoirankökäle ja naisen viereen. Entäpä sitten, saakeli soikoon, kun\nisäntä nousi rattaille, kieseihin, ja hevosen kaviot jymisivät tiehen\nja tomu tuprusi. Ja viinaakin oli, kuule, silloin sitä oli oikeaa\nviinaa ja oikeita ryyppymiehiä, vilkkusilmiä...\n\nIsoisä näytti aivan päihtyneeltä ja alkoi vaatia, että seuraan oli\nkutsuttava naapurin isäntä, hänen tuttujaan, mies, jossa ei mennyt\nviina turhaan.\n\n— Ei käy laatuun, sanoi nuorempi Aatu. — Siellä makaa haudassa.\n\n— Herätämme! innostui isoisä. — Konstikos tämä on kun sinä kerran olet\nnoita, aivan velhojen isä...\n\nMutta nuorempi Aatu ei taipunut näihin tuumiin.\n\n— Mikä siitäkin tulisi jos nostaisimme maanpäälle hautausmaan kaikki\njuopot! Sillä lisäähän niitä olisi haettava mikäli mieleenne muistuisi.\nOn niitä täällä tarpeeksi luonnostaankin, eikä tätä viinaakaan ole niin\nholvaamalla...\n\nUkkovaari ei ollut tähän päätökseen tyytyväinen, vaan alkoi rähjätä ja\nrähistä ja haukkua, kunnes nukahti istualleen nahkatuoliinsa.\n\n— Ei kestänyt paljoa äijäpaha, tuumi Aatu Maa nuorempi. — Eikä\nkummakaan, kun ei kerran ole oikein oikea, vaan ehkäpä ihan pelkkä\nhenki, mikähän olisi...\n\nSiinä hän sitten istui tovin, tyytyväisenä noituuksiinsa. Olihan\nukkovaari tuossa kuin kiinteä kappale ja täydellä taidollaan, aivot\ntoimien. Ei suinkaan mikään turha mies. Oli aikoinaan seurannut\nmaailman menoa, lukenutkin. Tuolla oli vielä pitkä rivi hänen\nkirjojaan, postilloja, saarnoja, maanviljelysoppikirjoja, ihmiskunnan\nhistoriaakin...\n\nJa sitten nuorempi Aatukin nukahti tuoliinsa vastapäätä isoisäänsä,\njonka hän oli onnistunut kutsumaan vieraakseen hautausmaalta, muhkean\nkiven alta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsoisän vierailu kesti monta päivää. Kestiköhän se? Aatu Maa ei ollut\nasiasta vallan varma. Ainakin hänelle jäi siitä runsaasti muistoja,\nhieman hajanaisia, katkeilevia, unenomaisia. Viinakin siinä oli\nsotkemassa. Sillä sitä he viljelivät jatkuvasti. Myöskin vanhempi\nMaa näytti olevan siihen hyvin perehtynyt, kerran alkuun päästyään.\nEikä kummakaan. Kauan hän oli saanut olla ilman ryypynryyppyä. Vaikka\nmikä sen tietää! Voi valehdellakin. Maankin suvussa, niin vakaita\nsuomalaisia talonpoikia kuin olivatkin, oli melkoisia valehtelijoita.\nJa tuskinpa ne synneistään äkikseltä irti pääsevät tuolla puolenkaan...\n\nHeidän nukkuessaan oli Äiti Maa jatkanut kiepuntaansa ja lämmitti\nnyt toista pulleata kuvettaan armaan auringon loisteessa, juuri sitä\nkuvettaan, jolla sijaitsi myöskin Maan talo ja kylä. Niin olivat asiat\nkun nuorempi Aatu heräsi ukkovaarinsa tyytymättömyyden murinaan:\n\n— Nythän tämä menee jo murtomiin: päivä pian puolessa ja minä olen yhä\ntäällä! Ei noita ennen kerrottu tämmöisiä kummitusjuttuja, vaikka niitä\njuteltiin monenlaisia iltapuhteella päreen ritistessä pihdissä. En\nainakaan minä kuullut kertaakaan kohmeloisesta kummituksesta...\n\nNuorempi Aatu hieroskeli silmiään ja haukotteli.\n\n— Älkää hätäilkö. Pullossa on vielä tilkkanen. Ja minä luulen, että\nminulla olisi paljon kiireempi: elonleikkuu parhaillaan. Mutta eipä ole\njoka päivä tällaisia vieraitakaan...\n\nHe ottivat aamuryypyt. Mutta kun nuorempi Aatu ryhtyi sitten hommaamaan\nhaukattavaa ja aikoi esitellä ukkovaarin myöskin talon naisväelle,\nkävi ilmi, että nämä eivät kyenneet edes näkemään vierasta. Kauhusta\npyörein silmin emäntä ja palvelustyttö tuijottelivat isäntää, kun tämä\npuhutteli isoisää, kysellen mikä tälle parhaiten maistuisi.\n\n— Älkää mulkoilko! ärtyi isäntä naisille. — Ei teillä ole niin päin\nsilmätkään päässä, että te nähden näkisitte...\n\nHän käski laittaa kahdet lautaset pöytään ja sitten he söivät.\nUkkovaari muhoili tyytyväisenä, haroi leuanaluspartaansa, katseli\nnaisia ja iski heille silmää.\n\n— Sinulla on koreita naisia! No, mitäpä ne muuta olisivat... Siinäpä on\nasia, joka on vanhinta, viehättävintä, pysyväisintä luomakunnassa...\n\nMutta pojanpoika oli pettynyt ja ärtynyt siitä seikasta, että hän\ntaikuuksillaan oli pystynyt tekemään isoisän vain itselleen olevaiseksi.\n\n— Kun te viitsittekin! Kyllähän minä teistä olen kuullut. Oriina\nhöngyitte aikoinanne, mutta nyt ne ajat ovat menneet. Eivät ne edes näe\nteitä. Mikä lienette, puhtaan järjen luomus...\n\n— En tarpeeksikaan, sanoi isoisä. — Kaduttaa, kun ajattelee, että\nminussa olisi ollut vaikka kuinka pitkä rivi jälkeläisiä, tuollaisia\nkuin sinä ja paljon parempiakin, kun niitä olisi hankkinut hyvin\nmonesta äidistä. Ja nyt ne jylläisivät täällä, totta jos leikkiäkin.\nOlen laiminlyönyt tilaisuuteni vaikuttaa maailman menoon...\n\nUkkovaari näytti tosiaankin murehtivan, mutta pojanpoika ei häntä\nsäälinyt.\n\n— Kertoisitte mieluummin miltä näyttää sillä puolen...\n\n— Ja sitä kun minä en taida osata kertoa. Kyllä se on parasta, että\nitsekukin kokee senkin. Ja niin varmasti tekeekin!\n\n— Eikä taida olla mitään kertomistakaan, päätti pojanpoika. — Horteessa\nmakaatte...\n\nSyötyään he päättivät lähteä ulos pulloineen, seikkailemaan. Isoisän\noli nähtävä nykyaikaa. Ja hän olikin nyt siihen taipuvainen.\n\n— Älkää nyt helvetissä toimiko sillä tavalla ukkovaaria! varoitteli\nisäntä naisia, jotka häiritsivät heidän lähtöään estetyillään. — Hän on\nvanha mies...\n\nMutta isoisä naurahteli ja käytti tilaisuutta taputuksiin ja\nnipistyksiin, joista naiset eivät näyttäneet olevan tietääkseenkään.\nLopulta he onnekseen pääsivät ulos väljälle, ja mitä sitten seurasi\nsitä Aatu Maa nuorempi muisti vain paikkapaikoin kuten peräti juopunut\ntahi untanäkeväinen. Mutta aikaa heiltä mahtoi mennä päiväkausia, koska\nhe tekivät melkoisia matkojakin.\n\nMoottoriajoneuvot ja pyöräilijät, joita liikkui yltäkyllin Maan\nkylänkin tomuisilla teillä, elokuisen poutataivaan alla, vilkastuttivat\nukkovaarin mietiskelemään.\n\n— Rattaat ovat lisääntyneet. Näyttää siltä, että te haluatte kohota\nirti maasta, kohti henkimaailmaa. Ja vauhtia ihannoitte. Viuhvauh: se\nnäyttää teistä elämältä...\n\nPojanpoika näytti hänelle myöskin nykyaikaista viljankorjuuta ja\nkuljetti hänet paikalle, jossa koneellinen pellonraivaus oli käynnissä.\n\n— Niin, niin, jupisi ukko, — maa polttaa jalkapohjianne. Mutta miten\nloppujen lopuksi nivusten käypi? Miltä maistuu elämä jos ihminen ei\nvaivaa selkäänsä?\n\nAatu Maa nuoremmalla oli myöhemmin tilaisuus antaa valaistusta tähän\nasiaan. He seisoivat urheilukentän laidassa ja pallopeli oli käynnissä\nja helvetillinen huuto ja melu kohosi taivaalle.\n\n— Sitä näyttää olevan todellakin jälellä, tajua, että liikunta on\nelämän iloja, että se on itse elämä, tunnusti isoisä. — Mutta näyttääpä\nsiltä, että enin osa, tämä yhteinen kansa täällä, jolla kyllä on kurkut\nkunnossa, sitä mieluummin näkisi kuin kokisi. Mitä siitä sanot? Ennen\nväkikiven ympärillä: kukin vuorollaan...\n\nTämä tapahtui kaupungissa, jonne he matkustivat linja-autolla. Vaunussa\nukkovaari tunnusti pojanpoikansa mielihyväksi, ensin isoteltuaan, että\nrattaat ovat pyörineet kauan maanpinnalla, tunnusti, että ihmisen\nnäköalat olivat tosiaankin suuresti muuttuneet.\n\n— Ennen kuljit tätä taivalta vuorokausikaupalla, junnailit rattainesi\ntai rekinesi poudalla tai sateella, tuiskulla tahi pakkasella. Ja jolla\nei ollut hevosta se käveli, vasenta oikean eteen: se oli vanha Ruotsin\nlaki. Siinä oli tilaisuus makustella miltä matka maistuu. Mutta nyt:\nviuh ja näkemäsi maanpaikka tahi vastaantulija oli auttamattomasti\nmennyttä ja uutta edessä...\n\nKaupungissa he seikkailivat paljonkin ja kävivät, paitsi\nurheilukentällä, myöskin suuressa tehdaslaitoksessa, jonka ukko sanoi,\njostakin nuoremmalle Aatulle hämäräksi jäävästä syystä, muistuttavan\nhelvetin esikartanoa. Elokuvissakin he istuivat, vaikka ei kauan, sillä\nvanha Aatu ei niistä pitänyt.\n\n— En ymmärrä miksi teidän pitää ahmia tällaista kuvien vilinää mahan\ntäydeltä. Eihän ihminen tässä lopulta tiedä untako hän näkee vai\nmiten on laita. Entäpä sitten tuo ihon viikattein, kuvaihon! Se on\naivan liikaa nuorelle miehelle, joka muutenkin on yhtenä tappina...\nHän haukkui elokuvia niin kauan ja monella muotoa, että nuorempi Aatu\nkyllästyi.\n\n— Entäs se teidän sääty? Onko se edes kuvankaan veroinen! On jo ollut\nmonenlaista hankaluutta siitä seikasta, että teitä ei nähdä...\n\nMissä he lienevätkin kulkeneet, niin lopulta he tietenkin istuivat\nkapakassa ja herättivät siellä pahennusta, etupäässä juuri siitä\nsyystä, että tarjoilijat eivät olleet näkevinään vanhempaa Aatu Maata,\neivätkä tarpeeksi nopeasti täyttäneet hänen lasiaan. Heidät häädettiin\nkadulle, mutta ukko oli kaiketi sittenkin ehtinyt kumota jonkun liian\nlasin heikkoon kummituspäähänsä, sillä hän alkoi harrastaa omituisia\nhuvituksia. Hän ryöstäytyi keskikadulle, jäi tahallaan autojen alle\nja selvisi moisista kohtauksista ilmeisesti vahingoittumattomana.\nAinoastaan hänen harmaa sarkapukunsa rähjäytyi, hattu rypistyi\nmuodottomaksi ja tervatut kippurakärkiset olivat paksulti tomun\npeitossa. Ja sitten hän nauroi katketakseen, kuvitellen kaiketi asiassa\npiilevän jotakin hupaista.\n\nHän teki samaa jatkuvasti, niin että nämä näyt alkoivat kiusata lihassa\nkulkevaa Aatu Maata.\n\n— Kuulkaa, se voi olla kateutta, mutta en minä tuota kärsi. Taitaa olla\njo aika, että molemmat menemme omaan piimämaahamme...\n\nJa koska kaikki tapahtui heille vaivattomasti kuin unessa, niin he\npian istuivat lentokoneessa sinisen taivaan alla ja katselivat alas\npyöreäkupeiseen Äiti Maahan. Ukkovaarin laivurinparta liehui vauhdin\nviimassa.\n\n— Niin, hän huuteli, — täytyy tunnustaa, että näköalanne ovat\nmuuttuneet. Näin katseli ennen vain varis tahi tuulenkoinaaja, haukka.\nNiin, täällä saa tosiaankin sen tunteen, että alhaalla on saalista,\nenkä ihmettele mitä olet kertonut pommeistanne. Jos meillä se olisi,\nniin pudotettaisiin...\n\nHe laskeutuivat kotikylän järven tyynelle pinnalle ja sitten he\nseisoivat Maan pitäjän kirkon juurella, hautausmaalla. Oli jälleen yö,\nleuto, kuutamoinen, elokuinen. Mutta nyt nousi uusia pulmia heidän\neteensä.\n\nAatu Maa vanhempi jo ryiskeli, nyt ulkoasultaan rähjääntyneenä ja\ntomuisena, ryiskeli pitääkseen arvokkaan ja ehkä opettavaisenkin\nlähtöpuheen niinkuin muinoin kuntakokouksessa tahi valtiopäivillä,\njoilla hän myöskin tosiaankin oli lihassa ollessaan istunut, kun\nnuorempi Aatu äkkäsi, että hän oli unohtanut ylösnostetun vainajan\npalautuksen kaavan tahi ei ollut tullut sitä koskaan opiskelleeksikaan.\n\n— Ja nyt sinä sen vasta sanot! kauhistui Aatu Maa vanhempi. — En ole\naavistanutkaan olleeni tekemisissä tuollaisen poropeukalon kanssa.\nTäytyykö minun nyt jäädä tänne jatkuvasti hoopoilemaan kuin mikäkin\nmaankiertäjä?\n\nKiukuissaan hän haukkui pojanpoikansa niin hyväksi, että tämäkin\nsuuttui.\n\n— Olla miten olla, mutta ainakaan te ette saa jäädä jatkuvasti minun\nvaivoikseni. Ei teillä enää ole Maassa mitään syytinkipaikkaa. Eikä\nyksi talo, ja pieneksi nakerreltu, elätä kahta juoppoa...\n\nKauan he riitelivät. Ukkovaari uhkaili, kun hänellä ei enää ollut\nmaanpäällä muitakaan tuttuja, pitää kiinni pojanpoikansa liepeestä,\nniin risti ja rasitus kuin olisikin, ja juuri siitä syystä...\n\n— Siinä ei ole muuta kuin uskotte vahvasti, että teitä ei ole! karjui\npojanpoika. — Ei tiedekään teitä tunnusta...\n\nSilloin ukkovaari nauroi vielä kerran komean naurunsa.\n\n— Ei olekaan! Jos et sinä muista, niin minä muistan. Juuri johtui\nmieleeni...\n\nKuului vanhan miehen laahaavat askeleet hiekkakäytävällä, eikä Aatu Maa\nvanhempaa enää ollut.\n\nSamalla hetkellä oli Äiti Maa kallistanut kuvettaan sen verran, että\nMaan kylä näki jälleen auringon nousevan. Maista ja vesistä uhova usva\npunersi kauniisti ja alkoi haihtua.\n\nJa Aatu Maa huomasi olevansa yksin aamuvarhaisella hautausmaalla. Vilu\nvärisytti häntä. Ukkovaarin paluu omalle puolelleen tuntui tapahtuneen\nkovin äkkiä ja arkisesti.\n\n— Mutta sai mennäkin, ajatteli hän. — Kuolleet ovat kuolleita ja mennyt\nmennyttä. Matokin: eteenpäin se kiemurtelee...\n\nAurinko yleni. Sen säteet sattuivat kirkkoon, puihin ja\nsankaripatsaaseen, jotka pystöilivät korkeina, sattuivat matalaan,\npuiseen vaivaisukkoonkin, joka yhä väsymättä ojensi honganoksakättään,\nja joka kaikista maan olennoista oli Aatu Maalle kunnioitettavin ja\nrakkain, siitä syystä että se oli niin läpirehellinen, ainokainen.\n\n\n\n"]