Arvo Lehikoinen syntyy Taivalvaaran kylään pään epämuodostuman kanssa, mikä leimaa hänen koko elämäänsä. Romaani kuvaa poikkeuksellisen ulkomuodon omaavan miehen vaiheita ja yrityksiä löytää paikkansa syrjäisessä kyläyhteisössä, jossa luonnon ja ihmisten varjot lankeavat raskaina.
Pentti Haanpään 'Taivalvaaran näyttelijä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3730. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.
TAIVALVAARAN NÄYTTELIJÄ
Romaani
Kirj.
PENTTI HAANPÄÄ
Jyväskylä — Helsinki, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1938.
ENSIMMÄINEN VIHKO
Kylän laidassa kohosi ikään kuin ylpeästi pystöillen mäki, jota sanottiin Taivalvaaraksi. Vaaramaisema on tavallisesti pitkäselkäistä ja kyömyilevää, kaukaisuudessa sinertävää. Mutta Taivalvaara ei levännyt laajoilla juurilla, vaan kohosi maasta etempää katsoen melkein tylppänä patsaana. Sen taakse painui kesäinen aurinko, ja silloin vaaran huipulla kasvavat käkkyräiset petäjät punersivat oudosti. Silloin vaaran pitkä ja muodoton varjo lankesi poikki kylän, yli jokilaakson ja joen, jossa vesi piti iankaikkista kiirettään, virtasi kohti suurta järveä hiljaisesti ja salamyhkäisesti äännähdellen.
Tämä kesäisten iltojen raskas varjo lankesi erityisesti Vaaran talon ylitse, pienten rakennusten ylitse, joiden punamullalla väritetyt seinät olivat jo ammoin haalistuneet. Vielä erityisemmin tämä vaaran varjo lankesi talon vanhimman pojan Arvo Lehikoisen päälle. Niin, ehkäpä se oli heittäytynyt pimentävänä hänen ylitseen jo ennen syntymää. Sillä hänen äitinsä Vaaran pienen talon emäntä, silloin iloisen-hiljainen nuori nainen, auringon rakastaja, oli usein kävellessään poikki pihamaan katsonut kiusaantuneena Taivalvaaran pystöilevää huippua, jonka taakse iltainen aurinko painui. Hän oli torunut mielessään ja suullaankin tuota peikkomaista möhkälettä, joka riisti häneltä ja talolta liian aikaisin auringon rakkaat säteet, jonka varjo kuten synkeä siipi sipaisi koko kylää.
Niin, kuka tietää miten raskas ja painostava voi itse olennoltaan niin kevyt varjo olla... Kun Vaaran pienen talon emännän esikoinen sitten syntyi, niin kävi ilmi, että oli tapahtunut onneton luonnonoikku. Syntyneen pää ei ollut sellainen kuin muilla tavallisilla ihmisillä. Hänen pääkallonsa oli ällistyttävän pitkä, ikään kuin kaksikerroksinen. Se hoikentui välillä, kuten loppuakseen, mutta jatkuikin vielä, piipahtaen ylöskäsin kuten sokeritopin huippu. Ja äidin mieleen nousi, kun hän näki ensi kerran esikoisensa pään, Taivalvaaran kuva, sen synkeä, käkkyrämäntyjen peittämä laki, jonka taakse lempeä aurinko painui. Rakastava ja hätääntyneesi murehtiva nainen hän silloin oli. Sillä synnynnäinen epämuodostuma, puuttuvaisuus on ihmiselle ja hänen läheisilleenkin kova kohtalo. Ainainen synkeys lepää sellaisen ihmisen yllä, ajattelemattomien naapurien tyhmät, kummastuneet säälin tai ilon hymyt ovat hänen tiellään kuten piikit. Ihmisiä, joka on jotenkin vääntynyt, kuvatusmainen, ei oteta vakavalta kannalta.
Mutta kohtalon edessä on nöyrryttävä. Vaaran emäntä kuivasi kyyneleensä, huokasi ja eli edelleen. Lapsi kasvoi ja vahvistui ja näytti olevan aisteiltaan ja ominaisuuksiltaan muiden kaltainen. Hänen tavaton päänsä, joka hetkisen oli näyttänyt suurtakin suuremmalla, kaikki pimentävältä ja kohtalonomaiselta, muuttui vähitellen arkiseksi ja harvoin huomatuksi asiaksi. Äitikin unohti, varsinkin kun hän sai uusia lapsia, sellaisia, jotka eivät päänsä muodolla murehduttaneet jo muutoinkin elämän vaivoissa nöyrtynyttä mieltä.
Mutta Vaaran talon vanhin poika itse ei niinkään hevillä unhottanut päänsä olemassaoloa. Taivalvaara oli vain kylän laidassa ja se oli ollut siinä kauan. Se kuului maisemaan, jonka alkuasukkaat huomaavat niin harvoin. Mutta Arvo Lehikoinen oli tulokas, uutuus. Hänen varhaisin muistonsa koski hänen päätään. Iltapäivän aurinko painui Taivalvaaran taakse, käkkyrämännyt sen huipulla punersivat kauniisti, ja naapurin lapsien likaiset sormet osoittivat hänen päätään, joka muun hyvän lisäksi kasvoi karkeita ja punertavia hiuksia. »Pieni Taivalvaara!» kuului riemukas ja monesti toistettu huuto ja Arvo poika ymmärsi olevansa jotenkin alennustilassa, jotenkin muista erotettu. Hän kökötti totisena kuten ulostusta pusertava sianporsas pihamaalla, kunnes hätääntyi ja vihastui ja alkoi itkeä.
Siitä pitäen hän oli tuntenut yläpuolellaan kuten raskaan varjon, kuten kokonaisen vaaramaiseman jyhkeän painon. Kun hän sen joskus unohti — ja hän tekikin sen varhaisessa lapsuudessaan usein, sillä syvällä hänen sisuksissaan asui suuri elämän riemu: elämä tuntui maistuvan mahtavan hyvältä ja silloin oli vaikka kirkaistava, touhuttava ja töytäiltävä, tehtävä jos jotakin — kun tällaista tapahtui, niin silloin hänen suuri ilonsa heti masennettiin muistuttamalla hänelle hänen päänsä taivalvaaramaisuudesta. Sen tekivät hänen sisaruksensa ja toverinsa, jotka olivat oitis huomanneet hänen aran paikkansa ja pistivät siihen yhä ja yhä lasien säälimättömyydellä. Sen tekivät myöskin hänen omat vanhempansa, äitikin, jonka oma suru näytti jo haihtuneen ja joka alkoi käyttää lapsensa epämuodostumaa tehokkaana kasvatuskeinona. »Olepas ihmisiksi, kekopää!» Sillä metsäseutujen asukas tavallisesti, kammoaa viatontakin iloa ja riemua, joka tuntuu hänestä joutavalta ja rienaavalla rohinalta. On aina oltava mahdollisimman hiljaa, kuin lymyssä.
Ja kun Vaaran Arvo oli saanut muistutuksen, niin hän tavallisesti myrtyi ja mykistyi, jykötti totisena luoden mieleen ulostavan sianporsaan, joka näyttää vajonneen niin syviin mielteisiin ja unelmiin. Mutta jos huomautuksesta ei ollut apua — sellaistakin tapahtui —, jos hän ei näyttänyt mitään huomaavankaan, vaan jatkoi omaa ikään kuin makustelevaa elämänriemuaan, tahi jos hän ryhtyi etsimään ja kaivelemaan naapurin varjopuolia — sillä senkin hän oppi jo sangen varhain — niin sisarukset ja toverit jatkoivat itsepintaisesti härnäämistään, varmana siitä, että he lopulla pääsevät tuumansa perille. Mutta vanhemmat turvautuivat tällaisissa tapauksissa toiseenkin kasvatuskeinoonsa. »Senkin kuvatus!» Ja häntä lyötiin ja mukitettiin. Vaaran Arvo pääsi siihen vakaumukseen, että hän sai sellaista eräitä annoksia liikaa, että hän sai kärsiä myöskin sisaruksiensa ylitsekäymisistä. Mitenpä heitä olisi lyönytkään: Aino oli pieni ja Pekka kivulloinen. He saivat tehdä mitä tahansa, kun heidän taivalvaarapäisen veljensä runko oli niin vahva, että se kesti kyllä kuritukset. Hän vain myrtyi ja mykistyi toviksi ja näytti vajonneen kaukaisiin unelmiin.
Tuli sitten päivä, jolloin Arvo Lehikoisen, Vaaran pienehkön talon vanhimman pojan, oli ensi kerran kuultava yhteiskunnan vaatimuksia, tuon suunnattoman, jonka väkevyys oli häneltä vielä kätketty. Hänen oli lähdettävä kouluun, kansakouluun, joka korkeana ja keltaisena pohotti joen toisella puolella.
Jo muutamia päiviä ennen tätä tapahtumaa oli äidin suhtautumisessa häneen ollut havaittavissa muutosta. Hän ikään kuin lähestyi vanhinta poikaansa rakastavana ja hyvänä. Se ci ilmennyt paljoakaan sanoissa, mutta se oli kuitenkin tunnettavissa.
Ehkäpä Vaaran emäntä ajatteli, että nyt lähtee hänen poikansa kotoa, lähtee ensi kerran pahan maailman jalkoihin, alkaa erkaantua ja etääntyä. Ehkä hänen mieleensä muistui toisenkin kerran, että hänen poikansa ei ole niinkuin muut ihmiset, että hän on puuttuvainen, tahi hänessä on jotakin liikaa, jonka takia hän on saanut kärsiä, ehkäpä oman äitinsäkin kautta. Ihminen kun on enimmäkseen ajattelematon ja kärsimätön tahi ajatella hotaisee hyvääkin tarkoittaessaan nihki väärin...
Oli syksy, kirkas ja raikas aamu. Yön kuurakiteet viipyivät vielä varjopaikoissa ja kaikki koivupuupuskat pohottivat koristeellisen keltaisina.
Hetken tärkeys sai pojan jollakin tavoin panemaan merkille maisemalliset ja ilmastolliset seikat. Hänellä oli uusi puku, hänen kupeellaan roikkui kankainen koululaukku. Hän tunsi aivan äkkiä kasvaneensa, miehistyneensä, hän tunsi olevansa henkilö, joka on matkalla johonkin ja jolla on tärkeitä tehtäviä toimitettavana. Ehkä näitä tunteita herätteli myöskin se seikka, että äiti aivan saatteli häntä, aina tielle saakka, ja että hänellä tuntui olevan jotakin sanottavaa, oikein sanomalla sanottavaa, eikä tiuskaisua tai pahantuulista puhetulvaa, jota nimitetään »pauhaamiseksi» ja joka on köyhien äitien yleispätevä kasvatuskeino.
— Sinun on nyt lähdettävä kotoa joka arkipäivän aamuna, virkahti hän viimein, — kauan, monta vuotta. Ole siellä siivolla, ja jos pahajuoniset sinua kiusaavat, niin vaikene. Äänetön kaikki voittaa...
Äiti kääntyi pois ja poika pani merkille eteenpäin astellessaan, että hän pyyhkäisi harmaapohjaisen huivinsa kulmalla silmiään. — Mitä äiti itki? häilähti pojan päässä epävarma ajatus. Hänenkö puolestaan? Oliko hänellä edessään siis jotakin surullista? Oliko koulu kauhea? Ainakin oli edessä jotakin tuntematonta ja outoa. Niin pieni oli kahdeksanvuotisen Arvo Lehikoisen maailma, että hän vain harvoja kertoja oli käynyt joen takana, siellä missä oli koulu, kirkko ja kaupat. Joen yli ei ollutkaan mitään siltaa. Mutta venheet ja lautta olivatkin ehkä mielenkiintoisempia ja parempia asioita.
Tällä kertaa sattui joku hevosmies juuri pyrkimään ylitse ja Vaaran Arvo ja muutamat muut kouluun matkaajat pääsivät lautalle. Kumppanit olivat tietysti tuttuja Arvolle, saman puolen väkeä, saman ikäisiäkin, ensikertalaisia. He olivat oikeastaan menossa eräänlaiseen sisäänpääsytutkintoon. Arvo oli kätkenyt mieleensä äidin vaikenemiseen kehoittavat sanat ja hän oli jo ennenkin tottunut pysyttelemään useimmista tovereistaan ikään kuin erillään, silloinkin kun nämä olivat saapusalla omaan maailmaansa sulkeutuneena. Useimmiten hän sen taidon osasi, tuntien pääkallonsa oudon korkean muodon lakkinsa alla. Mutta joskus hänellä unohtui kaikki... Nyt hän katseli siipilaitetta, johon virta painoi ja pani lautan kulkemaan joen poikki, ihmeellisen voimakas vesi, salamyhkäisesti liplattava ja urahteleva. Vaaran Arvo rakasti tuota suuria virtaa ikään kuin tietäen, että vesi oli kaiken elämän äiti, että sieltä oli ryöminyt kaikki elollinen aloittaen suuren seikkailunsa...
Mutta koulutalo vaikutti vieraalta ja vihamieliseltä, viluinen valo tuntui lihovan sisälle sen suurista akkunoista. Pulpettien rivit melkein täyttivät huoneen ja musta taulu seisoi nurkassaan levein naamoin. Siitä oli hotaisemalla pyyhitty pois joitakin liitupiirroksia ja se näytti nyt irvistelevän pahanilkisesti. Tämän huoneen nimi oli luokka, sen Vaaran Arvo oli kuullut. Omituinen nimi: se loi hänen mieleensä hevosen luokin ja luokinpaininpuun naapurin tallin harmaassa päädyssä, loi mieleen epäselvän kuvitelman, että pulpetissa kyyröttävät ihmisen pojat käyristetään niin ja niin...
Sitten tuli opettaja, keski-ikäinen mies, kalsea, välinpitämätön, pahvinaamainen, suuret silmät laiskasti mulahdellen ja näyttäen olevan vaarassa kierähtää ulos kuopistaan. Oliko hän ihan oikea ihminen? Oli kuin Nurkan Petterin puinen kalankuva-uistin olisi jotenkin päässyt liikkeelle kätköstään veneen tuhdon alta, paisunut koossa ja ryhtynyt mulauttelemaan laiskoja nahkamaisia silmiään. Mutta taikuus haihtui, äänen alkaessa kuulua kalankuvamiehen suusta. Hän piti rukoukset. Ääni oli selvä ja täsmällinen, mutta Vaaran Arvosta se muistutti syksyisen tuulen koleaa ulahdusta, sen pujahtaessa lävitse ahtaasta reikäpaikasta. Taka-akkunoista pilkistivät sisään syksyisen vaisun auringon säteet kuin merkkinä siitä, että taivaan isä kuuli rukoukset. Herran siunaus loppui, opettaja kolahdutti suuren virsikirjan otsaansa ja kehoitti samassa hengenvedossa melkein karjaisemalla lapsia istumaan. Niin koulu oli alkanut ja lapset tuijottivat ylös opettajaansa totisin silmin, eläen nykyisyydessä kuten vain lapset osaavat, ymmärtämättä ihmetellä mitä heille tulisi tapahtumaan, mitä koulu alkoi heille tehdä, mitä opettaja aikoi heille tehdä, tuo Vaaran Arvon haaveiden kalankuvamies, mitä heille aiottiin tehdä niin monien vuosien kuluessa... Niin, ehkä sellaisia asioita ei tiennyt kukaan. Oli vain koulu, täytyi olla olemassa koulu, kuten karjalle on välttämätön laidun, aidat ja paimenetkin, etteivät ne pääse kiertelemään kaikkeen maailmaan. Nämä lapset saivat kyllä tiedon siitä, mitä Mooses aikoi tehdä Israelin lapsille, mutta eivät koskaan siitä mitä oikeastaan tahdottiin tehdä heille, nykypäivän lapsille...
Vaaran Arvon mieleen ei jäänyt tuosta ensimmäisestä koulupäivästään mitään selviä ja tarkkoja muistoja. Hänen sielussaan syntyi vain epämääräinen pelko ja huoli: koulutalosta ja opettajasta, kalankuvamiehestä, tulisi olemaan vielä paljon vastusta...
Mitenkäpä he olisivatkaan voineet löytää toisiaan, tuo kyllästyneen näköinen mies ja kylän lapset. Siinä hän istui opettajankorokkeellaan ja silmäili alas heihin ja ajatteli kiusaantuneena, että tuossa oli taasen uusi sato hänen edessään, Vuosi vuodelta yhä pahankiskoisempia kakaroita, vuosi vuodelta, kunnes elämä menisi, vanhuus ja kuolema tulisi. Hän saisi aina esiintyä eräänlaisena riihimiehenä, puida jyskyttää maalle kansalaisia. Mutta koskaan hän ei tuntisi mitään työniloa, ei mitään paisuttavaa tunnetta täyttyvistä laareista. Hänen kurkussaan ja sieraimissaan karvastelisi vain alituinen työntomu. Sillä opettaja oli mies, joka katsoi eläneensä harhaan, joutuneensa auttamattomasti väärälle uralle ja pilanneensa elämänsä. Hänen henkensä eli ties missä, suurien silmien mulahdellessa kuopissaan. Ja liuta pyöreitä lasten kasvoja, pyöreitä lastensilmiä katsoi ylös häneen. Säännöllisesti syksy syksyllä tuollainen lauma lähestyi häntä katkeroittavana ja tylsistävänä. Lauma — niin, jo ulkoasullaan he voivat etoa opettajan mieltä. Tämä oli köyhää seutua ja useimmat lapset luuhottelivat aikaihmisten takkikuluissa, jaloissa venemäisiltä vaikuttavat saapastajat. Aivan kuvatusmaisilta he kuvastelivat opettajan silmissä.
Niin, missä hänen henkensä lienee ollutkin, mutta hänen ruumiinsa oli täällä, muutamassa maankolkassa, kolkossa kolkassa. Riihimies hän oli: sylkäise vain kouriisi ja tartu vartan varteen. Synkeänä kohoaa työntomu ja ilkeänä on yskä kaivava rintaa. Etkä voi koskaan saada selkoa siitä, onko jotakin tarttunut laarien pohjalle...
Tämä ei tietenkään ollut pienen Vaaran Arvon näkemys opettajastaan. Opettajan maailma oli häneltä kätketty ja outo. Mutta ehkä hän oli kuitenkin saanut siitä pienen aavistuksen silloin, kun opettaja kuvasteli hänen silmissään kalankuvamaisena.
Vaaran Arvon ensimmäinen koulupäivä oli mennyt. Tuo huone, luokka, jonka nimikin otti niin oudosti korvaan, jäi autioksi ja hiljaiseksi. Mustan taulun irvistys kuoli ehkä pois lasten lähdettyä; valkoinen liitu ja keltainen sieni nököttivät sovinnossa sen leuan alla, ja isolla akkunaruudulla hörisi yksinäinen kärpänen ikään kuin todistuksena elämän vähäisyydestä. Vaaran Arvo käveli toisten lasten joukossa kotiaan kohti yksinäisenä ja hiljentyneenä, hieman pelokkaana ja huolissaan. Mutta lautturin paikalla suuren joen salamyhkäinen ääntely vaikutti rauhoittavasti hänen mieleensä. Hän ei tiennyt miksi, eipä ehkä sitäkään, että virtaavan veden näkeminen ja kuuleminen teki hänelle hyvää. Tuo joki meni johonkin, jonka nimi oli meri, hyvin suureen veteen, sen hän oli kuullut. Ehkäpä tuo kiireinen vesi todisti hänelle jossakin sielun pimennoissa, että niin katoaa kaikki, mikä on samalla kertaa surullinen ja hyvä asia. Ehkäpä se sanoi, että elämä on rikas: aina sitä riittää, aina vyöryy uutta vettä virroissa.
Niin olivat koulupäivät alkaneet, yksitoikkoiset kuten helmitaulun rivit. Kuten savuava riihi, kuten joessa jyrisevä mylly oli tämä koulutalo. Se jauhoi ja jauhoi, eikä kukaan voinut tietää — kuten juuri tämän koulun opettaja oli ajatellut kyllästyneiden ahvensilmiensä takana —, mitä se vaikutti ja mitä oli vaikuttamatta. Niin, mitä lienee kertynytkin pussien pohjalle, Mutta korkeissa paikoissa hyväksyttyä lukujärjestystä noudatettiin, tunnit ja välitunnit seurasivat toisiaan. Näiden pienten ihmisten olisi oikeastaan pitänyt kupertua astioiksi, joihin opettaja olisi voinut ammentaa sitä mikä oli katsottu hyödylliseksi: luku- ja kirjoitustaito, annos uskontoa, annos laskentoa, maantiedettä, historiaa.
Vaaran Arvolle näiden annoksien vastaanottaminen ei tuottanut pahojakaan vaikeuksia. Hän menestyi koulussa kohtuullisen hyvin. Mutta vaikeudet väijyivät koulumatkoilla ja välitunneilla. Ne kulkivat hänen mukanaan, rähjääntyneen lakin alla, joka niin monesti temmattiin hänen päästään. Hän noudatti kyllä hyvin päättäväisesti äitinsä neuvoa voittaa vaikenemalla. Mutta tietenkään hän ei voinut estää sitä, että niin monet lystit pidettiin hänen pääkallonsa kustannuksella, pään, joka niin ärsyttävänä piipahti ylöskäsin, jossa punaiset suortuvat näyttivät leimahtelevan kuten liekit. Aina kun ilo yltyi hänen kustannuksellaan, hän vetäytyi järkähtämättömän murjotuksen muurin taa, hänen silmänsä välähtelivät kuten kiinni saadun linnun silmät ja hän näytti hautovan jotakin. Olikin ikään kuin ilmeistä, että hänestä pemahtaisi vielä näkyviin jotakin omituista.
Mutta täällä koulussa ja koulumatkoilla Vaaran Arvo koki myöskin ensimmäisen ystävyytensä. Oli tietenkin kuten itsestään selvää, että ystävänkin täytyi olla jotenkin sorronalainen ja alennustilassa. Hän oli nimellään Kaaleppi kunnanhoidokkeja, Ison-Heikkilän huutopoika. Sellaiset eivät siihen aikaan juuri käyneet koulua, mutta jonkinlaisesta autiudesta ja vapaamielisyydestä ja toisten mielestä kiusallisesta mahtailun halusta Heikkilän isäntä antoi kuitenkin sen tapahtua. Mutta oli hyvin epäiltävää, oppiko Kaaleppi koulussa mitään, sillä hän ei tavallisesti vastannut mihinkään kysymykseen, vaan oli yrmeästi ja ynseästi vaiti. Paitsi tätä ei hänessä ollut mitään epätavallista. Hänen kohdallaan oli aita matala siitä syystä, että hän oli kunnanhoidokki, huutopoika. Sen mainitseminen oli häväistys, eikä se koskaan menettänyt kipeästi koskevaa teräänsä paljosta käytöstäkään. Se oli pettämätön keino saada Kaaleppi vihaiseksi, mutustelemaan suutaan ja mulistelemaan silmiään. Mutta hänen kanssaan oli syytä olla varovainen, sillä hän oli äkäpäinen, voimakas ja kavala. Voi saada nenänsä vereen ennen kuin huomasikaan.
Hänen lujista ja likaisista nyrkeistään oli Vaaran Arvollekin monessa tilaisuudessa hyötyä, sitten kun he olivat löytäneet toisensa ja saivat toistensa seurasta lohdutusta ja iloa. He eivät puhelleet paljon, sillä Kaaleppi oli aina hyvin vaitelias, mutta heidät nähtiin aina välitunneilla ja koulumatkoilla yksissä.
Kun he näin olivat ystävystyneet, niin Vaaran Arvo pääsi tarkemmin kurkistamaan Ison-Heikkilän huutopojan maailmaan, saamaan aavistuksen siitä, miksi tämä ei koskaan osannut läksyjään, vaikka tällaiset asiat eivät askarruttaneetkaan sen enempää Vaaran pojan mieltä. Kaalepilla ei ollut juuri hetkeäkään aikaa koulutehtäville. Aina ehtoisin ja aamuisin hänen oli paimennettava karjaa, juostava asioilta, tehtävä jos jotakin. Mutta ei Kaaleppi sitä koskaan nurkunut. Päinvastoin, esimerkiksi karjanhaku iltaisin näytti olevan hänestä suorastaan mieluista. Sen Vaaran Arvo oli nähnyt karattuaan joskus ehtoolla omille teilleen.
Kaaleppi näytti silloin nauttivan vapaudelta. Ei kuulunut käskevää ääntä, että sitä ja sitä, Kaaleppi. Sillä talon piiat, ja rengitkin olisivat mielellään tehneet hänet käskyläisekseen, vaikka hän jo nykyään osasi antaa heille vastauksen. Mutta karjanhakijaa ei kenenkään silmä vartioinut. Oli paljon mielenkiintoisia asioita: oliko jänis käynyt laihossa, pärähtikö mäntypuskasta raskassiipinen metsälintu lentoon, uiko lammikossa sorsa, oliko Tupa-ukon merrassa kalaa... Voit juoksennella mutkia kuten koira. Jos viipymisestä sitten moitittiin, niin se oli myöhäistä. Kaaleppi oli jo saanut siemauksensa vapautta, omaa aikaa. Sitä paitsi hän osasi puolustautua. Lehmät olivat pahoja roilaamaan pitkin maita, varsinkin se ja se, joka paikkaan ne änkäytyivät...
Mutta Vaaran Arvo ei voinut olla ihmettelemällä tämän karja- ja metsä-Kaalepin eloisuutta ja erilaisuutta siihen juroon Kaaleppiin verraten, joka nähtiin talossa, ja olletikin puumaiseen, yrmyyn ja ynseään koulu-Kaaleppiin verraten.
Jonakin aamuna, kun he tapasivat tiellä, Kaaleppi tervehti Vaaran Arvoa leveällä, kömpelöllä hymyllä, harjaantumattomuuden vuoksi kömpelöllä, sillä ylen harvoin hän nauroi. Vaaran poika taasen johdonmukaisessa vaikenevaisuudessaan saattoi hymyillä useinkin, kaikille kummille asioille ja vielä kummemmille kuvitelmille.
— Aukaisin kirnun tapin, sanoi Kaaleppi yksikantaiseen tapaansa. — Kerma siinä roihahti...
Eikä hän enempää selitellyt. Mutta enempää ei tarvittukaan. Vaaran Arvolla oli elävä ja vilkas kuvitteluvoima. Tuossa tuokiossa oli hänen mielensä silmien edessä Ison-Heikkilän aamuinen pirtti. Lattialla oli iso veivikirnu. Kuului emännän ääni:
— Veivaa sinä, Kaaleppi! Kun ei kukaan jouda... Kuuntele siinä kun Mari lukee läksyä, niin se on kuin yksi tie ja kaksi asiaa. Lue isommasti, tyttö!
Mutta eihän Kaaleppi kuunnellut mitä tyttö lukea holotti. Eikä olisi kunnolla kuullutkaan, kun kerma kirnussa hölkkäsi ja lurahteli ja veivi kitisi. Eikä kuuntelemisesta olisi ollut apuakaan Kaalepin läksyasiaan, sillä tytöllä oli eri läksyt, hän oli toisilla osastoilla. Emännän maininta nostatti vain ehkä Kaalepin mieleen pienen katkeran ajatuksen pisaran: nuo ne saavat lukea ja olla miten lystää, mutta minun pitää joka paikkaan revetä...
Mutta pian hän unohtui kuuntelemaan kerman omituista ääntelyä kirnussa. Sitten tuli hänen mieleensä ajatus: jos tuo tappi kirnun kupeessa löysäytyisi auki, niin mitenkähän tuolta kerma roihahtaisi... Piirtäisikö luo valkoisen viirun yli huoneen, seiniin, lattiaan ja kalloon...
Kaaleppi heitti hetkeksi pyörittämisen kuten levätäkseen, vilkaisi ympärilleen, hivutti kätensä kirnun pullevalle kupeelle ja nyhjäisi siinä olevaa tappia. Sitten pyöritys alkoi jälleen, ryhdikkäänä, hytisevänä odotus mielessä. Kohta kuului kalahdus tapin pudotessa lattialle ja omituinen tukahtunut sihahdus kerman syöksähtäessä reiästä ohuena, valkoisena suihkuna. Kaaleppi pyöritteli yhä kirnua tyhmistyneen näköisenä, kunnes emäntä joutui hätään ja mainitsi sitä ja tätä.
Mutta Kaaleppi ei liioin kuunnellut. Hän silmäili kuin pettyneenä valkoisia, epäsäännöllisiä roiskeita seinissä ja katossakin: ei ollut syntynyt mitään yhtenäistä, suoraa, kaunista rantua...
— Näistä se sitten apu lekahtaa, pauhasi emäntä, — elä siinä toljota, ota kirja käteesi ja lue. Eihän näistä muuhunkaan nykyaikana, tohkaisijoista...
Kaaleppi otti kirjan ja silmäili sitä vähän aikaa. Mutta eihän hänellä ollut mitään lukuhaluja, eikä ollut opintorauhaakaan. Kerman ryöstäytyminen kirnusta oli herättänyt koko talossa ulkonaista ja sisäisiä levottomuutta.
Sitten oli tullut aamiaisen aika ja lähtö kouluun. Tuossa hän nyt käveli, Kaaleppi, ja hänestä näytti uhoavan ikään kuin hiljainen ylpeys ja tyytyväisyys: hän oli yrittänyt, tehnyt jotakin. Siltä ainakin Vaaran Arvosta näytti, kun hän hieman kummastuneena ja ihaillenkin katsoi vaiteliasta toveriaan.
Koulussa Kaaleppi ei tietenkään osannut läksykään, kuten tavallisesti. Häntä ei koulutunnilla saanut hevillä suutaan avaamaan, ehkä siksi, että hänen yritettyään joskus vastailla ja osuttuaan aivan väärään oli kuulunut pidätettyä tirskuntaa ja opettajankin kalseat kasvot oli hymy valaissut kuten äkillinen auringonpaiste. Mutta Kaaleppi oli ollut kuten avantoon pudonnut koira. Hän oli päättänyt, että ei mitään iloa heille, ei ainakaan hänen vastauksistaan...
Hän seisoi siis vaiti kuten tavallisesti, puupatsasmaisena, mykän uhman perikuvana. Hän oli kehittänyt huippuunsa ajatuksen voittaa äänettömyydellä ja onnistunut muutamia kertoja saamaan eloa ja liikettä itse kalankuvamaiseen opettajaankin. Karttakeppi oli pärähtänyt pirstaleiksi pulpettiin Kaalepin edessä. Mutta mistään ei ollut apua. Kaaleppi vaikeni kuten tavallisesti.
Nytkin opettaja tunsi itsensä ihan avuttomaksi tuollaisen esiintymisen edessä, tunsi että elämä oli niin perin erilaista kuin se olisi oikeastaan voinut olla... Mutta hän oli nyt jostakin syystä lempeällä tuulella.
— Sinä et edisty vähääkään, Kaaleppi, päätti hän. — Turhaan yhteiskunta sinun takiasi niin paljon uhraa. Etkö sinä yhtään yritä, Kaaleppi? Vai missä on vika?
Kaaleppi vain seisoi vaiti tapansa mukaan, ja luokan jossakin akkunassa surahteli syksyn viimeinen kärpänen vaisusti ja uneliaasti. Eikä opettajakaan huolinut ryhtyä kysymyksiään perinjuurin tutkimaan. Hänen laiskoissa aivoissaan häivähti ehkä keveänä ja viisaana ajatus:
— Kunnanhoidokkeja, yhteiskunnan huonoimpia aineksia... Toivotonta!
Vaaran Arvon ensimmäisen kouluvuoden syksy meni, kului talvikin ja kevät tuli. Hän koki ensimmäisen vapauden, vapautumisen ilonsa. Nyt ei olisi mitään kouluunlähtöä, ei läksyjä, joista hän kylläkin oli aina selviytynyt, ei kumartuneita selkärivejä, ei kalankuvamiestä yksinäisellä tuolillaan heitä vastapäätä, eikä ennen kaikkea tovereita, noita tyhmiä, joista ei koskaan voinut olla vallan varma. »Sokeritoppi! Taivalvaara!» voitiin älähtää joka hetki, eikä kukaan käsitä sitä ilon ja hyvänmielen määrää, mikä siunaantui yhden pään muodosta koko kylän lapsille.
Mutta suuri oli myöskin Vaaran Arvon hyvämieli, kun hän ajatteli, ettei hänen nyt tarvitsisi pitkään aikaan nähdä noita kumppaneitaan, ei enimpiä heistä, eikä ainakaan monta samalla aikaa.
Hänen ei tarvinnut vielä kesäisin olla säännöllisesti työssä kuten joidenkuiden ikäistensä, ja hän vaelteli suuren joen ja ruskean maantien varsilla viehätti häntä melkein yhtä paljon kuin jokikin. Hän kiipesi mäelle, josta voi seurata kauaksi tuon ruskean nauhan kiemurtelua tahi kiireisiä ojelmuksia. Tie pysyi aina paikoillaan kuten jokikin, mutta oli kuitenkin alituisesti pyrkimässä johonkin, vaaran ylitse, toisiin kyliin, sellaiseenkin paikkaan, jonka nimi oli kaupunki. Tie ja joki olivat ihmeellisen pitkäsivuisia, eläviä olentoja, eikä Vaaran Arvo koskaan kyllästynyt niihin.
Hän katsoi kauan ja hellittämättömällä mielenkiinnolla tiellä-vaeltajia, varsinkin jos nämä olivat outoja. Siinä he menivät ja olivat täynnä omaa asiaansa. Mutta sieltä mäen rinteeltä katsoen kaikki näytti kutistuvan leikillisen pieneksi. Hän ei toisinaan ollut vallan varma siitä, olivatko tiellä-kävelijät aivan oikeita ihmisiä, jotka tunsivat todellista iloa ja surua. Ehkä se asia, jolla he näyttivät olevan, jota he näyttivät olevan niin täynnä, olikin vain olevinaan asia, oli vain leikkiä, talostelua...
Mutta hevosmies, varsinkin jos tällä oli kiiltävät ja keinuvat kiesit, herätti Arvon sielussa omituisen rikkauden ja runsauden tunnelman. Olisitpa tuossa, niin tuntisit, että elämä ja maailma on vanha ja vakaa asia: turvallisesti se kierii tunnettua tietä. Mutta ensimmäiset moottoriajoneuvot, jotka olivat vielä perin harvinaisia niillä teillä siihen, aikaan, tekivät hänet jostakin syystä levottomaksi. Viuh, vauh, ne tulivat ja menivät, oudosti hyristen ja jyristen, nopeasti, nopeasti ne katosivat kieritellen tomupilven kuivasta tiestä ja jättäen mieleen omituisen ikävän. Tulisiko ihmisen pelästyä kuten hevosenkin, joka suurin silmin rimpuili aisoissaan tienposkessa? Eikö elämä ja maailma enää ollutkaan turvallista, vanhaa ja vakaata? Aavistiko hevonen kuolemansa? Eikö tuo taidoton metallinen kulkija ollut tullut sitä ehkä vapauttamaan kuormasta ja ruoskasta, turmeluksen orjuudesta? Tämän tapaisia hämäriä mietteitä heräsi Vaaran Arvon sielussa, kun hän tuijotteli mäen lappeelta alas tielle. Tuli ensimmäinen epävarma aavistus, että elämä on liikettä, että alituinen muutos on siinä tapahtumassa.
Koulu oli avannut hänelle myöskin kirjan kuten jonkin toisen, uuden maailman. Aivan äsken ne olivat vielä olleet hänelle kuolleita, ikäviä ja kiusallisia kappaleita. Aivan äskettäin hän oli katsonut kirjaa sillä silmällä kuin kummallisia piiskaa, jonka isot ihmiset ovat keksineet alaikäisten kiusaksi. Mutta nyt lukeminen oli hänelle siunattu asia. Kirja ja kirjapino sai hänet tuijottamaan hellittämättä: mitä tietoja, mitä mielikuvia siinä lienee uinunut... Jos ne pääsivät mieleesi, niin ne elivät siellä ja arkiset päivät Taivalvaaran varjossa unohtuivat, jopa hänen oman päänsäkin taivalvaaramainen korkeus unohtui, tuo hänen surunsa, ja kylän lasten, muiden ihmisien ilo...
Jo niihin aikoihin hän oli paljon tekemisissä raamatun, oikeastaan kahdenkin raamatun kanssa. Monet monituiset hetket Vaaran Arvo makasi mahallaan kotinsa peräkamarin lattialla ja lehteili suurta kuvaraamattua. Hän ei koskaan väsynyt sen moniin alastomiin tahi omituisesti vaatetettuihin ihmisiin, lihaviin lampaisiin ja uljaihin ratsuihin. Paratiisi rehevyyksineen, synkeä vedenpaisumus, Aaprahami veitsineen ja Mooses sauvoineen seikkailuissa napisevien Israelin lasten kanssa, joille orjuuden Egypti alkoi kangastella mielessä lihapatojen ääressä istumiselta. Simson luhisti jättiläisponnistuksella mahtavat pilarit ja teki suuren vahingon, hän kantoi leveillä hartioillaan ilmeisesti ilkeyksissään erään kaupungin portteja. Varsinkin näitä kuvia Vaaran Arvo katseli kauan, ja Simson oli hänen ystävänsä. Ehkäpä hänkin kerran joutuisi taistelemaan filistealaisia vastaan aasin leukaluun väkevyydellä ja kekälehäntäkettujen oveluudella...
Mutta talossa oli toinenkin raamattu, paksu, jykevillä vaskihaoilla suljettu, äidin suvun vanhaa perua. Sen repeilleiden nahkakansien alta paistoi harmaa lauta, ja entisten savupirttien noki oli imeytynyt sen lehtiin. Kun avasi sen, tuntui kuin muinaisuuden haju sieraimissa, ja kookkaat omituisen muotoiset painokirjaimet toivat jollakin tavoin mieleen vikevästi virtailevan joen laineet. Ja Vaaran Arvo makaili mahallaan lattialla pitkät tovit ja tavaili sen hankalasti luettavaa tekstiä. »Se on suuri turhuus, sanoi Saarnaaja, se on suuri turhuus, ja kaikki mikä on, se on turhuus...»
Salomonin Saarnaajan sanat viehättivät häntä kuten juoksevan veden liplatus, kuten tuulen humina synkeänä päivänä. Hän kahlaili raamatussa kuten oudon metsän ryteiköissä. Mutta mitään hurskauden henkeä hän ei tuntenut, ei mitään epäuskon tai uskon vaivoja. Raamattu oli hänelle vain viehättävä kirja. Toisinaan Israelin Jehova kuitenkin pelästytti hänet äkäpäisellä jyrinällään. »Mene ja lyö Amaleekkiläiset, äläkä säästä heitä ensinkään...»
Silloin hän sulki kirjan jykevät haat ja meni ulos omille teilleen.
Enimmäkseen hän eleli yksin ja hautoi haaveita ja oli ahtaa itsensä täyteen epäterveitä harhaluuloja. Mutta sisarukset ja naapuriston poikaset estivät kuitenkin hänen aikomuksensa erakkuudella välttää elämän pulmia. Hän joutui väkisinkin heidän kanssaan kiistoihin ja leikkeihin. Hän seisoi heidän seurassaan jokivarsilla onkien ja saavutti siinä hommassa toveriensa ihailun ja kateuden. Hän oli suuri onkimies, joka pystyi odottamaan kalan nykäisyä kauan ja kärsivällisesti. Hän kykeni kavalana ja taitavana silmustamaan kyynärän mittaisen hauen suvannon rantakortteikosta, ja hän osasi peittää saalistajan ilon ja ylpeyden teennäisen kylmyyden verhon taa. Hän osasi riiputtaa ja kiikuttaa komeaa kalaa juuri sen näköisenä kuin ei olisi tapahtunut mitään muuta, kuin sitä mitä oli aiottukin.
Mutta häntä viehätti myöskin vanhempain ihmisten seura. Hän voi istua nököttää tuntikausia ja kuunnella heidän puheitaan, useinkin aivan yhtäkaikkisia, yksitoikkoisia puheita. Tuossa patsasmaisen liikkumattomana istuvasta poikasesta ilmeni silloin ikään kuin imevä, pohjaton uteliaisuus: mitä elämä on ihmiselle tehnyt, kuinka ihminen käyttäytyy...
Näissä hiljaisissa, kuuntelevissa seurusteluissa vanhempain ihmisten kanssa oli varsinkin eräs, joka järkytti häntä kovin, pani hänet kauhistuneena tuijottamaan kesäisen korean maan pintaa: sellainenko on ihminen...
Oli kaunis kesäinen päivä ja aurinko paistoi, paistoi muutaman mökin punaisiin seinähirsiin, jonka lähistöllä Vaaran Arvo etsi ja kaiveli onkimatoja, paistoi punaisiin kukkiin mökin seinustalla, paistoi koko maailmaan ja teki sen kauniiksi. Mutta mökin nuori vaimo istui portailla laihtuneena ja surkahtaneena. Vaaran Arvo silmäili häntä salavihkaa hyvin uteliaana: miltä näyttää kuoleman odottaja... Sillä tuo vaimo sairasti keuhkotautia ja hänen täytyi tietää kuoleman lähestyvän leppymättömänä ja järkähtämättömänä. Miltä hänestä tuntunee, ihmisestä, joka vielä hänen lyhyen muistinsa aikana oli ollut niin verevä ja kaunis ja joka oli nyt tuollainen? Nyt hän sai yskänpuuskan siinä istuessaan, äkkäsi sitten lähistöllä kyykkivän poikasen, katsoi häneen omituisin pistävin silmin. Sitten hän sanoi, epäilemättä yksinäisyydentuntoa ja puhehalua potien:
— Sinähän poika, olet lukenut, käynyt koulua. Tiedätkö mitä tämä oikein on, tämä keuhkotauti?
Mitäpä Vaaran Arvo muuta tiesi kuin jotakin hämärää pasilleista, pienistä, kavalista eläimistä.
— Vai niin! Ja ne ovat nyt laitumella minun rinnassani, niillä on sellainen elinkeino... Mutta miksi ne eivät ole kaikkien ihmisten rinnassa? kysäisi hän sitten entistä pistävämmin silmin ja jatkoi: — Mattiin tämä ainakin joutaa tarttua! Ei hänen tarvitse muille jäädä...
Tämä Matti oli hänen miehensä, kaunis, kookas mies, ruskeaviiksinen. Nytkin tällä hetkellä voi erottaa hänen hahmonsa alhaalla jokilaaksosta, missä hän kaivoi ojaa sitkein ja notkein selin. Ja tuo nainen, hänen vaimonsa, aivan tosissaan halusi, että pienet kavalat eläimet siirtyisivät hänenkin rintaansa, ettei hän jäisi »muille», elämään... Nämä sanat tuon surkahtaneen naisen suusta, joka istui portaillaan kauniina päivänä, vaikuttivat Vaaran Arvoon kovin. Sellainenko on ihminen? Eikö hän soisi lähimmilleenkään edes elämää, jonka kovuutta he kaikki valittavat... Eikö hän sittenkään haluaisi lähteä täällä, ei ainakaan yksin... Tämä pieni kohtaus pysyi Vaaran Arvon mielessä kauan; läpi monien vuosien hän muisti sen usein.
Mutta Vaaran Arvo tunsi varhain myöskin työn. Hän kiikutti ruumis väärässä raskasta vesiämpäriä juurikasvimaalle, ja heinäntekoaikana hän koki pitkän ja totisen työpäivän menon varhaisesta aamusta hamaan iltaan. Auringon silmä tuli punaisena esiin yön usvista ja raskas kaste peitti heinikot, ja kurkien rumpuäänet kajahtelivat kaukaisella suolla. Liipat kalskuivat käyriin viikatteisiin, Vaaran Arvon kuten aikamiestenkin: tule terä, tule terä... Sitten rautojen suhahteleva ääni heinikossa ja korkealle kohoava aurinko, kuivuvan heinän kirpeätä hajua ja kipeätä pistelyä hikiseen ihoon ja aleneva aurinko ja ilta ja hyvä, raskas uni.
Ja ihminen on levollinen, työstä väsyneen ihmisen sydän on rauhallinen: maan kasvut on koottu kasoihin ja talvi saa tulla.
Mutta ensin tuli syksy, mustana ja kirkkaana, ja jälleen Vaaran Arvo asteli kouluun laukku kupeellaan kuten niin monet muutkin. Hänen sydäntään hieman ahdisti: lukukausi on alkanut ja hänen päänsä on pitkä ja pistää auttamattomasti toverien silmään ja saa aikaan masentavia kohtauksia. Toisekseen tuntui hyvältäkin nähdä heitä ja kuulla mitä heille on kesällä tapahtunut. Ovatko he saaneet edes kyynäräistä kalaa kuten Vaaran Arvo? Oliko Ison-Heikkilän huuto-Kaalepille sattunut muita seikkoja karjaa kaitsiessaan, paitsi että hän löysi kotkan pesän ja tappoi sen pojan. Sitä Vaaran Arvo ei oikein käsittänyt: suuri saalis se oli, mutta se näytti kuolleen niin hyödyttömästi ja surkeasti... Sellaista tapahtuu elämässä. Joutuu kysymään: mitä sen hengellä tehtiin?
Mielikuviensa keventämin askelin Vaaran Arvo jatkoi matkaansa, ja koulu alkoi jälleen jauhavan työnsä. Opettaja, tuo kalankuvamies, istui korkealla tuolillaan hieman tuskastuneena ja hieman tylsänä ja kylvi asetuksien säätämät annokset tietoa lasten ylle, jotka istuivat hiljaa penkeissään tahi hörisivät ja pörisivät välitunnit kuten karhottu ampiaispesä.
Koulupäivien yksitoikkoinen jono, kuten helmet laskutaululla, joita opettajan karttakeppi siirteli. Mutta talven tullen Vaaran Arvolle tapahtui jotakin: ensi kertaa elämässään hän joutui olemaan kotoaan poissa suuren joen toisella puolella. Oli sellainen syksy, että joki jäätyi vain rannoilla ja keskiuoma oli tulvillaan suppoa, tahmeaa lumihyyhmää, joka kulki virran mukana. Joen ylitys oli vaikeaa, melkeinpä mahdotonta. Niinpä Vaaran Arvo joutui asumaan vieraaseen taloon, tahi ei vallan vieraaseenkaan, vaan äidin veljen, enon luo.
Enon talo oli vanha ja harmaa, lahoava ja luhistuva. Vaaran Arvon mieltä se oudosti viehätti pullistelevine, vihreän sammalen kirjavoimine seinineen ja pienine, lähes maan rajaan painuneine akkunoineen, joiden vanhoissa ruuduissa vilahteli sateenkaaren värejä. Hän ei täysin ymmärtänyt sitä ajatusta, jonka oli joskus kuullut, että enon talo olisi koko kylän rumennus seisoessaan siinä komeitten ja maalailtujen kartanoitten keskellä. Eikä tämä harmaus ja luhistumisen uhka johtunut edes köyhyydestä, vaan saituudesta ja ehkä eräänlaatuisesta ilkeydestä, sairaalloisesta halusta esiintyä ryysyisenä komea-asuisten keskellä. Niin ihmiset päättelivät. Sillä talon isäntä oli varakas, suorastaan rikas heidän tietojensa mukaan.
Vanhuuden ja raunioitten runollisuus lienee ollut heidän ymmärrykseltään salattu, kun taa sen Vaaran Arvo tajusi hyvinkin tämän talon kauneuden lähestyessään sitä illan hämärtyessä. Mutta mikä kävi laatuun talossa, se ei enää sopinut ihmiselle. Ties mistä syystä hänestä tuntui siltä nähdessään isännän, enonsa, joka tapansa mukaan esiintyi harmaassa, moneen kertaan paikatussa, resuisessa ja tahraisessa puvussa.
Poika tunsi arkuutta ja pelokkuutta lähestyessään tuota pienikokoista, saituudestaan ja jumalisuudestaan kuulua ihmistä, joka lapsettomana leskimiehenä asuskeli taloaan. Vieraan tulo oli hänelle etukäteen tiedossa ja hän otti sisarensa pojan ystävällisesti vastaan. Tuon jo iäkkään miehen liikkeissä oli kissamaista pehmeyttä, hänen kasvoissaan kuvasteli pojan mielestä lempeä ilkeys, parta oli kaksikarvaisuudessaan kaunis ja silmät kirkkaat. Jumalisuudestaan huolimatta hänellä oli vilkkaita, iloisia puheliaisuuden puuskia, joiden jälkeen hän kuitenkin ikään kuin väsyi, haukotteli ja vaikeni.
— Aivan kamarin sinulle lämmitin, puheli hän. — Kouluahan sinä käyt, kai sinusta siis tullee herra, kamarilintu...
Vaaran Arvo tunsi tässä pistelyä ja loukkautui. Hän sanoi, että kaikkihan kansakoulua kävivät.
Enon silmät kiiltelivät iloisesti, ehkä hieman ivallisesti.
— Kaikki, niin... Luulenkin, että nykymaailmassa on tarkoitus valistaa ja kehittää kaikki ihmiset, ettei kenenkään tarvitsisi tarttua sontalapion varteen.
Arvolle tarkoitettu kamari oli ummehtunut ja pimeähkö. Siellä tuoksahteli selittämättömiä hajuja ja kehutusta lämmityksestä huolimatta se tuntui kolealta.
— Tuo tulisija ei oikein vetänyt, selitteli eno.
— Milloin sitä lienee lämmitettykään, vainajan aikana...
Mutta vuode näytti hyvältä paksuine höyhenpatjoineen, lakanoineen ja punaisine peitteineen.
— Vainajan aitasta ne löytyivät, puheli eno.
— Niin, vainaja oli hyvä ihminen, taloudellinen ihminen. Siitä sen näet: haudassa hän makaa, mutta yhä hän meitä lämmittää...
Hän huomasi nuoren vieraan katseen sattuvan arvostelevana hänen pukuunsa.
— Ajattelet, sanoi hän makeasti hymyillen, — että myöskin nämä vaatteet voisivat olla paremmat. Mutta ihmisen pitää olla nuuka ja säästäväinen. Ellemme säästäisi, niin meillä ei mitään olisi. Ja muutenkin on vältettävä maailman koreutta. On oltava vaatimaton, nöyrä näöltäänkin...
Sitten hän yht'äkkiä näytti väsyneeltä, haukotteli ja meni tiehensä, jättäen uuden asukkaan kotiutumaan. Ja Vaaran Arvo syventyi läksyihinsä ahkerana ja itsepintaisena, tapansa mukaan, sillä hän oli oppinut, että velvollisuutensa täyttäneen sydän on levollinen, eikä kalankuvamieskään, opettaja, sitten kauhista häntä. Pääsyy hänen ahkeroimisiinsa oli kuitenkin muualla. Hän tahtoi osoittaa, että jos pää näyttääkin oudolta, niin pöljöyttä ja tietämättömyyttä ei sieltä silti hevillä tavata... Tällä kertaa läksyt vaativat tavallista enemmän aikaa, sillä outo ympäristö teki hänet hajamieliseksi ja levottomaksi. Kun hän niistä lopulla selviytyi, niin oli jo myöhäinen, iltapimeä. Ei ollut muuta nähtävää kuin synkeä pirtti vaivaisine öljytuijuineen ja piika ja renki, jotka tuntuivat ikäviltä, ikuisesti vaikenevilta ihmisiltä.
Varhaisen iltasen jälkeen käytiin heti levolle. Eno seisoi hänen vuoteensa ääressä. Hän tahtoi itse sammuttaa lampun, tuon pienoisen lampun, joka oli oikein lasilla varustettu, koska lukeminen nyt kuitenkin vaati jotajommoisenkin valon. Eno jutteli, kuinka ihmistä, talon asujaa, aina rasittavat moninaiset huolet: säästäväinen on oltava eikä poltettava öljyä turhaan, ja tulipalon vaaraakin on ajateltava ynnä muita. Niin oli tehtävä, ja kuitenkin oli ennen muuta ajateltava sielua, sillä jos emme sitä pelasta, on kaikki muukin turhaa. Ihmisen tie on vaikea... Sitten hänen partansa takana kai vilahti ajatus, että oli myöskin ajateltava nuorison kasvatusta...
— Ethän ole pimeänarka? kysäisi hän, pieni leukaparta ilkeästi siirottaen.
Niin, Vaaran Arvo ei oikeastaan tuntenut itseään erin urheaksi pimeyttä vastaan. Tuo kysymys aivan tyrmisti hänet. Hän ei todellakaan ollut ennen tullut ajatelleeksi, että hänen nyt oli jäätävä yksin tänne pimeään huoneeseen tässä oudossa talossa. Mutta eihän pimeydessä voi olla enempää kuin päivän valossakaan, ajatteli hän hädissään. Pimeys on vain raskas varjo...
Ja eno tarkasteli poikaa, ilkein, rakosiksi painunein silmin. Niiden takana oli ehkä kasvatusajatuksia: pelollakin on nuorta ihmistä kuritettava...
— Eihän pimeässä mitään ole, sai poika viimein änkytetyksi. Mutta se oli pikemminkin epäilevä kysymys kuin vakaumuksen syvä rintaääni.
— Eipä liene, ei, virkahti eno, — ei ainakaan sille, joka on elänyt oikein ja omantuntonsa mukaan. Mutta henkimaailma on olemassa, jatkoi hän. — Voi esimerkiksi huonosti eläneen ihmisen eteen ilmestyä kummitus...
Hän seisoi siinä ilkeän ystävällinen näköisenä, sen näköisenä kuin olisi itsekin kuulunut sen henkimaailmaan asukkaisiin, jonka olemassaolosta oli niin varma. Sitten hän kumartui, puhalsi lampun sammuksiin ja poistui tassuttavin askelin, avaten ja sulkien oven melkein äänettömästi.
Mutta puheillaan ja esiintymisellään hän oli tosiaankin päässyt tuumansa perille: pienen ihmiskäärön rasahtelevassa puusängyssä nimettömän, salamyhkäisen kauhun valtaan. Syvä pimeys, syvä äänettömyys, joskus tuulen ulahdus akkunassa, oksan rapsahdus sen takana kasvavassa puussa. Mutta pimeys tuntui olevan täynnä hirveitä, kummitusmaisia olentoja. Sydän jyskyttäen poika halusi hypähtää vuoteesta ja rientää enon jälkeen, saada vapauttava turvan tunne toisesta ihmisolennosta, pienestä kitupiikin valosta. Kotiinkin hän olisi tahtonut niin kotiin, kotiin... Mutta pimeydessä solisi suuri joki tulvillaan kellertävää hyyhmää ja jätti hänet armottomasti tälle rannalle, jossa pahat aaveet asuivat. Hänen sekavassa päässään vilahti vielä ajatus, että tuollainen pako olisi pelkurimaista, häpeällistä. Mutta pelko se kuitenkin oli, joka piti hänet paikoillaan sängyssä, käppyrään vetäytyneenä, raskas peitto pään yli vedettynä, hikisenä ja hätääntyneenä. Hän pelkäsi näkevänsä jotakin ja sulki tiukasti silmäluomensa, mutta juuri silloin hänen ohitseen vaelsi omituinen kulkue kummallisia ja kauhistavia olentoja, silmäpuolia, nilkkuja, kintaskorvaisia, mahtavanenäisiä...
Tämä saattue tuntui loputtomalta, ikuisella. Loppujen lopuksi lapsuuden voittamaton uni vapahti hänet. Hän heräsi vasta aamuhämärissä ja tunsi silloin suurta iloa: yö ja yön hirmut oli voitettu.
Seuraavat yöt tuossa pienessä ja pimeässä, ummehtuneessa kamarissa olivat hänelle jo helpompia. Hänelle ei ollut voitu mitään ensimmäisenä yönä, pelko ei ollut pystynyt kukistamaan häntä, tuo enon mieleen sattumalta juolahtanut, hänestä niin terveellinen pelko... Vaaran Arvo tunsi olevansa pieni urho, joka oli kestänyt uljaasti pimeyden voimien hyökkäyksen.
Uljuutta tarvittiinkin, sillä kitsas ja jumalinen, ilkeä ja hilpeä eno osasi sopivasti kartuttaa kasvatusannoksiaan. Hän seisoi taasen illan tullen vuoteen ääressä harmaana ja tonttumaisena.
— Henkimaailma on olemassa... Esimerkiksi tässä talossa sen entinen juoppo isäntä näki aaveen ja parannuspa täytyi tehdä ja kääntyä pahalta tieltä...
Sitten hän sammutti valon ja hiipi tiehensä, ja öljynkatku nousi käryten lampun sydämestä pojan sieraimiin, ja kaikki pimeyden voimat tuntuivat ympäröivän hänet.
Sitten hänen mieleensä juolahti, että eno on jumalinen ihminen ja siksi hän kestää tässä oudossa talossa. Jumala on kaikkien heikkojen ihmisten turva, niin oli kirjoitettu vahvoihin raamattuihin. Hän risti kätensä peiton alla ja lukea sopotti rukouksen ja tunsi heti itsessään rauhoittavan mahdin. Oli kuin taikakehä olisi vedetty hänen ympärilleen. Ei voinut mitään tapahtua, paha henkimaailma ei nyt mahtaisi hänelle mitään, sillä hän oli vielä suuremman voiman suojeluksessa. Hän ei nyt nähnyt suljettujen luomiensa lävitse mitään omituisia kulkueita, vaan nukahti heti kuten lapset nukahtavat.
Kuitenkin hänen oli joka ilta taisteltava itsensä turvaan pimeyden voimilta, joiden esiinmanaamisessa enolla oli oma suuri osuutensa.
Vaaran Arvo tuli asuneeksi enonsa luona viikkokausia, sillä säät pysyivät sellaisina, että joki ei jäätynyt eikä entisestään sulanut. Sen ylitys oli vaivalloista ja vaaranalaistakin.
Varsinkin sunnuntait olivat hänestä ikäviä ja pitkäveteisiä. Hän tunsi silloin raskaana yksinäisyyden painon. Hän katseli mustaa ja hyyhmästä kellertävää virtaa ja hänen mieleensä muistuivat kuvaraamatun taulut Israelin lasten vankeudesta. Ne raamatutkin olivat siellä virran takana, kotona, ja sisarukset ja vanhemmat. Ensi kerran hän tunsi, kuinka poissaolo kaunistaa ihmiset ja asiat, jotka monesti ovat tuntuneet tuskastuttavilta ja pahoilta.
Tämä harmaa ja lahoava talokin oli jo tullut nähdyksi. Ei huomannut enää mitään raunioitten, vanhan ja katoavan, kauneutta, nyt kun itse asui siinä.
Sunnuntaiaamuisin enolla oli tapana lukea saarna ja hän teki sen ääneensä, komennettuaan kuulijakunnakseen sisarensa pojan sekä talon kunnanhoidokin, ikälopun ukon, joka myöskin oli isännälle jotenkuten sukua. Avopäin ja kädetkin ristissä piti nuorukaisen ja vanhuksen istua ja kuunnella Sanaa, joka enon suun kautta oli hyvinkin omituista kuultavaa. Hänen lukutaitonsa ei olisi kestänyt arvostelua. Hän lukea jaamisti hitaasti, mutta hyvin huolettomasti. Välimerkkien noudattamisesta ei ollut puhettakaan, mutta lisäksi hän lausui joka toisen sanan väärin. Tulos oli hyvin, hyvin eriskummallinen, ja Vaaran Arvo oli jo alusia pitäen tullut huomaamaan, että oli parasta olla kuuntelematta. Piti olla vain kuuntelevinaan, istua totisena ja sulkea korvansa, muuten voi suu vääntyä vängällä visaan. Ja silloin eno oli hirmuinen: oli synti pyhää henkeä vastaan, että sanalle värnisteltiin ja tirskuttiin...
Niinpä poika oli nähnyt hyväksi tuijotella vain herkeämättä kanssakärsijänsä, huutoukon kasvoja. Ne olivat kauhistuttavat vanhuksen kasvot, täynnä ryppyjä ja kuhmuja. Niistä tiirottivat punertavat ja vetiset, älyttömät vanhuksen silmät. Hän ei ymmärtänyt enää mitään, ei kerrassaan mitään, sen poika huomasi ja ihmetteli enoa, joka vähän väliä ärjäisi ukolle, että tämän piti kuunnella. Silloin ukko ristiisi kätensä lujempaan ja tuijotteli kotvan eteensä, kunnes luomet lupsahtivat jälleen kiinni ja uusi ärjäisy hänet herätti. Mutta Vaaran Arvolle tuo vanhus, hänen kasvonsa, oli suureksi avuksi, niin että hän kaikella kunnialla pääsi näiden saarnanlukutilaisuuksien sivuitse. Hänellä oli tapana ihmetellä, että noinko elämä on rusentanut ihmisen... Kauhea kouraisu se näyttää olevan... Noinko käy hänellekin? Tahi hän ihmetteli enoa, joka oli niin viisas ja kuitenkin näissä lukutouhuissaan osoittautui tyhmyriksi. Miksi piti kuunnella lukemista, josta ei ollut mitään taikaa, jota oli parempi olla kuuntelematta? Miksi piti tylsistyneen ukonkin kuunnella?
Mutta joskus hän sai lukea enon saarnakirjaa, postiltaa, omin päinkin ja se kiehtoi hänen mieltään melkoisesti. Outo ja voimallinen kieli, sanat, joita hän oli kuullut mainittavan rumiksi, mutta jotka hän nyt ällistyksekseen ja ihmeekseen näki painettuina, ne saivat hänet selailemaan kirjaa tukka pystyssä ihastuksesta kuten tilhilinnun töyhtö. Mikä kirja! Se lupasi esimerkiksi kaikille heidän luontonsa jälkeen: »Hukanpenikoille myrkkyä, kaarneenpojille mädännyttä lihaa, armon varkaille ruoskaa ja armon tiaisille hunajata, ettei yksikään kupsottelis eli osattomaksi jäis...»
Mutta eno katsoi hänen lukutouhujaan suu merkillisessä mareessa.
— Taidatpa etsiä sieltä niin sanottuja rumia sanoja, taidatpa etsiä. Sillä se saarnaaja sanoi asiat halki. Hän ei nähnyt syntiä siinä, missä sitä ei oikeastaan ole, nimittäin sanoissa, kuten nykyinen aika, joka on niin sanasiveää...
Ja Vaaran Arvo jostakin syystä häpesi tätä lukuinnostustaan enon tutkivan ja ilkeän katseen edessä. Mitä hän lienee saanut tältä saarnaajalta »luontonsa jälkeen»? Oliko hän armon tiainen, joka etsi rumaa sanaa kuten hunajan pisaraa?
Erään pyhäpäivän iltapuolella oli seuratilaisuus, johon eno lähti tapansa mukaan. Kirkossa hän ei monestikaan käynyt, mutta sen sijaan istui usein oman lahkonsa seuroissa, jotka toisinaan kestivät vuorokausikaupalla. Nyt hän kysyi, halusiko poika mukaan, ja Vaaran Arvo piti parhaana lähteä. Ei ollut mitään tekemistä tässä harmaassa talossakaan harmaana sunnuntai-iltana.
Niin hän sitten istui enon vieressä seurapirtissä, ihan etupenkissä ukkojen ja mummojen, uskovaisten keskellä. Hieman häpeällistäkin tämä oli, sillä porstuassa ja ovensuunpuolessa oli vilahdellut koulutovereitten irvisteleviä naamoja, kun he huomasivat, että Vaaran Arvon oli käveltävä kurinalaisena ja alennustilassa aivan vanhurskasten joukkoon, kun taasen he saivat pilkistellä ja puuhailla porstuassa ja ulkoisessa pimeydessä mitä mielivät. Pirtti oli ahtaen täynnä väkeä, ja siellä löyhähteli saunamainen lämpö ja kaikki kansan hajut, öljylamppu paloi lekuttaen ja vaivaisesti valaisten, ja pöydän takana istui pitkäpartainen ja kaljupäinen saarnamies ja puheli yksitoikkoisella, unisella ja unettavalla äänellä. Vaaran Arvo yritti kuunnella hänen puhettaan, mutta ei saanut siitä mitään käsitystä. Saarnaajan esityksen ydin tuntui olevan Ristuksen kalliit haavat. Siihen hän nousi ja siihen laski ja kauhistui sitä seikkaa, että Jumalanpoika oli kärsimällä kärsinyt kaikkien epäkelpojen roikaleitten, sielullisten ruhain ja rampain puolesta. Mutta eno hänen vieressään vain torkkui täyttä päätä, ja silmätessään ympärilleen poika näki, että useimmat uskovaiset olivat samassa tilassa, joku heistä ihan kuorsasi.
Lämpö ja saarnan yksitoikkoinen mettiäissurina raukaisi kovin vanhoja ihmisiä.
Mutta Vaaran Arvoa ei nukuttanut ja hänellä oli ennen pitkää hirvittävän ikävä. Hän kurkisteli ympärilleen, mutta kyllästyi vähiin näkemisiin, uskovaisten naamoihin, joihin elämä ja aika oli tehnyt kärsivällistä ja omituista piirtoyyötään. Hän koetteli hirvittävän ja hupaisan enon torkunnan syvyyttä nykimällä häntä lakin helmasta, hän suunnitteli jos jotakin ja ajatteli ihmisien eriskummallisuutta, kun he ovat keksineet ja järjestäneet tällaisia istuntoja... Sillä nuorella iällä on ihminen hyvin taipuvainen unhottamaan, mikä on hänen osansa. Hän kuvittelee, ettei hänelle voi tapahtua siten kuten näille kaikille muille. Hän ei tiedä, että elämä karussa erämaassa, jossa on pimeyttä ja hallaa, köyhyyttä ja köyhyyden pelkoa, sairautta ja loputonta lyötä, että elämä voi muodostua hirmuiseksi asiaksi, johon ihminen etsii jotakin parannusta, vapahdusta ja ajattelee joillakin hurskailla istunnoilla voittavansa iankaikkisen onnen ja hyvyyden...
Sitten unelias saarnamies altakulmain vilkaisten huomasi seurakuntansa torkkuvan tilan ja hänen mieleensä kai muistuivat sanat synnin unesta. Hän kohotti kaljua ja kellertävää otsaansa, hän korotti ääntään, hän tuohtui ja kiskoi innostusta. Kuinka parantumaton olikaan ihminen! Toistamiseen hän oli valmis ristiinnaulitsemaan Ristuksen ja tekikin sen joka päivä, välinpitämättömästi yltäpäätä synnissä rypien... Jolla on korvat kuulla, se kuulkoon! Osui olemaankin aukinaisia korvia, sillä joku vaimoihminen ulahti äänekkääseen itkuun. Saarnamies pääsi tuumansa perille: koko seurakunta virkistyi, uni pyyhittiin pois ja kukin kurkisteli kupeilleen uteliaana: kuka se oli, kenen tuntoa nyt synti vaivasi... Oliko se jo ennestään uskon tiellä, vai kutsuttiinko tänä iltanakin syntisiä parannukseen...
Enokin heräsi torkunnastaan, sipaisi kaunista partaansa ja näytti tyytyväiseltä ikään kuin olisi varma siitä, että näin onkin oltava: kaikki mitä suinkin voi, on ihminen itselleen pelastanut. Mutta poikanen hänen ison ja harmaan sarkatakin költöksensä sivulla oli pelästynyt ja hätääntynyt tuosta itkun äänestä. Hän aavisteli siinä lohdutonta hätää ja ikävää ja kyseli itseltään, miksi ihminen itki... Mikä häntä peloitti lämpöisessä huoneessa? Eikö odottanut illallispöytä ja vuode ja uni...
Tuli jonkinlainen väliaika. Vaaran Arvo kysyi enoltaan lupaa ulkona käyntiin ja sai sen varoituksella, että siellä ei ole viivytettävä joutavissa. Hän pujotteli ulos väen ahdingosta ja pääsi porstuan pimeyteen ja tunsi mielihyvällä ulkoilman raikkauden. Mutta siellä tervehdittiin häntä myöskin epämiellyttävin huudoin ja hohotuksin. Suuri lauma noita omilla teillään juoksentelevia pimeyden veikkoja, koulutovereita ja aivan outojakin poikasia, parveili ja peuhasi hänen ympärillään. Niin, sokeritoppipää oli nyt tehnyt parannusta, itkenyt ja rymynnyt vanhurskasten kaulassa...
Vaaran Arvo aikoi selviytyä heistä entiseen tapaansa, vaikenemalla, kävelemällä välinpitämättömyyttä teeskennellen heidän ohitseen. Mutta he seurasivat häntä itsepintaisina, horisivat hänen ympärillään kuten paarmat. Illan pimeys antoi heille rohkeutta ja häpeämättömyyllä. He olivat nuoria ja huvitusta halaavaisia. Oli ikään kuin he olisivat vaistomaisesti tajunneet, että elämä on niukkaa iloista: on koottava kaikki murusetkin mitä tielle sattuu...
Vaaran Arvo oli kyllä ylimuistoisista ajoista tottunut selviytymään tämäntapaisista tilanteista, mutta nyt kävi kuitenkin lopulta niin, että hän joutui todelliseen taisteluun kiusaajiaan, koko sakkia vastaan. Ehkä hän ei jaksanut noudattaa vaikenemisohjelmaansa, vaan sanoi jotakin vastaan, ehkä hän menetti malttinsa ja löikin heitä, tuo tavallisesti viisaasti tilanteita arvioiva poikanen. Mutta täyttyyhän astiakin, johon aina tippuu, tulvii yli ääriensä...
Muutamia tuuppauksia, muutamia nyrkiniskuja ja sitten raivoisa ähellys kuten tappelevasta koiralaumasta. Maassa oli kosteata lunta ja uutta seuloitui paraikaa taivaalta läpi pimeyden. Siitä sopi pusertaa jäinen paakku ja iskeä etempää, toisten kahakoidessa käsirysyssä. Vaaran Arvo taisteli ällistyttävän hyvin, sillä raivo teki hänestä sankarin. Muutamat hänen vastustajansa saivat jo nenänsä vereen, mutta lopulta hänet tietenkin voitettiin, luhistettiin ylivoiman alle, kaadettiin ja sotkettiin yltäpäätä märkään lumeen.
Siellä hän sai maata hetkisen rauhassa, läähättäen, mitään ajattelematta. Sitten hän konkoili pystyyn ja lähti kävelemään, umpimähkään, johonkin pimeyteen. Hän tunsi itsensä poloiseksi, runnelluksi, häpeä poltti häntä, sillä selkäänsäkin hän oli saanut muun hyvän lisäksi. Kunpa voisi kätkeä itsensä maan päältä! Mutta muutamat tuosta poikalaumasta seurasivat yhä häntä kuten kiusanhenget, pilkaten, ähitellen, rähähdellen.
Vaaran Arvo puri hammasta ja nyyhkytteli hiljaa, kokien salata itkuaan. Miksi hänelle aina näin tapahtui, poloiselle... Hän pysähtyi ja hänen korviinsa kantautui virrenveisuun hyrinä seurapiiristä. Se toi jotenkin mieleen, tänne etäälle, pelokkaiden koirien ulahtelun. Tulet talojen akkunoista pilkottivat hikihimmeinä. Muutamat niistä vilkuttivat kuten pilkalliset silmät ja muutamat olivat välinpitämättömiä, uniraukeita. Mutta yhä pimenevää taivasta vasten näkyi kirkon soleva torni ja jyhkeä risti. Se sattui jotenkin Vaaran Arvon silmään, kun hän pyörähteli ja käännähteli selin aivan nenän alle pyrkiviin kiusanhenkiinsä. — Turhaanko sekin kohoaa, vilahti hänen päässään hätäinen ajatus. Eikö siitä ole mitään, apua kiusatulle?
Samassa hänen mieleensä valahti kuten kallistetusta astiasta lohdutus ja rauha. Niin, Jumala, Ristus oli poloisten ja hätääkärsivien turva. Eikö rukous ollut suojellut häntä niiltä pimeyden voimilla, jotka alituisesti kiertelivät jumalisen enonkin taloa... Nytkin, nytkin hän on pelastuva näiden käsistä!
Tuijotellessaan pimeyteen, josta suuria ja raskaita, valkoisia lumihiutaleita leijaili alas, hän oli yht'äkkiä näkevinään jotakin suurempaa valkoista... Niin, hänen rukouksensa oli kuultu ja hän oli saanut tehokkaan avun. Ehkäpä kyynel toimi hänen silmässään jonkinlaisena suurennuslasina ja teki hänelle tepposet. Hänen vainoojansa olivat hetkeksi väsähtäneet ja vaienneet eivätkä enää kihertäneet aivan hänen edessään.
Vaaran Arvo ojensi kätensä ja hänen äänensä tuntui saavan omituista ja juhlallista kaikua.
— Tuolla! Näettekö? Haamu! Ristus!
He eivät nähneet mitään siellä, minne Vaaran Arvon käsi osoitti, mutta he vaikenivat ja alkoivat hiljoilleen, ikään kuin pelokkaina loitota hänestä. Vain joku isommista pojista yritti naurahtaa ja sanoa jotakin ivallista, mutta se tuntui väkinäiseltä. Nauru, ivahymyt ja pilkkasanat kuin hyytyivät heidän huulilleen, ja he kaikki vetäytyivät pois. Pian oli avoin piiri Vaaran Arvon ympärillä ja hän käveli heidän keskitseen kuten voittaja, tuntien äskeisten vainoojiensa katseet itsessään läpi pimeyden kummastelevina, pelokkaina.
Hänen surunsa ja kyynelensä olivat kuin yhdellä sipaisulla pyyhityt pois. Hän oli valittuja lapsia näiden syntisten keskellä. Hänen mielessään oli rauha ja hän sai rauhassa mennä takaisin seurapirttiin, jossa toinen saarnamies oli nyt istunut pöydän taakse. Hän pujotteli väen ja penkkien ohitse ja lomitse ja ahtautui entiselle paikalleen enon viereen. Hän huomasi torkkuvan enon katsahtavan nurkkasilmällä hänen märkiin vaatteisiinsa ja naarmuisiin poskiinsa ja jotakin ilkeätä, julmaa näytti vilahtavan enon merkitsevästi nyökähtävissä kasvoissa. Mutta poikanen ei nyt pelästynyt. Hän tunsi olevansa turvassa kaikenlaisilta vastoinkäymisiltä. Hän oli nyt jumalinen mies kuten enokin, tämän nuori uskonveli... Vieläpä ehkä edellä enostakin, kuten ne pyhät miehet, joille näytetään näkyjä...
Mutta kun he sitten iltamyöhäisellä palailivat tästä hartaustilaisuudesta, niin eno otti häneltä hyvän osan tällaisia luuloja pois. Hänen päänsä nyökähteli ilkeästi ja hänen kouraisunsa tuntui kamalalta läpimärässä nutussa.
— Vai niin! Sinä jäit maleksimaan ulos ja tappelemaan pahojen poikien kanssa.
Eikä hän ottanut täydestä sisarenpoikansa vikiseviä selityksiä.
— Vai niin! Ettäkö toiset aloittivat, että he aina sinua sortavat pääsi takia? Tiedäpä, että Herra on pannut päällesi ristin, ja sinun on kannettava sitä kärsivällisesti. Ettäkö sait avun, näit Ristuksen? Nyt valehtelet! Ei Ristus kuljeskele nykymaailmassa täällä maan päällä. Pilalle sinä poika olet menemässä, ties mikä kuvatus sinusta kasvaa... Jos olisit minun poikani, niin irroittaisinpa nyt vyöni ja solkipäätä, solkipäätä saisit. Ei se vieläkään olisi myöhäistä, vaikka lapsi onkin kehtoon piiskattava. Mutta ei se koskaan menetä makuaan, ei...
Ja Vaaran Arvo tunsi jälleen itsensä perin surkeaksi ja vikisi tuskissaan jotakin käsittämätöntä.
Mutta kun eno sitten myöhemmin seisoi hänen sänkynsä vieressä lampun sammutusaikeissa, niin poika huomasi hänen katseessaan jotakin pelokasta, kunnioittavaa, kun hän virkahti kuten vahingoissa:
— Vai näit sellaista, niin...
Hän ei osannut jatkaa, vaan sammutti valon ja poistui. Vaaran Arvo risti kätensä peiton alla ja tunsi itsessään suuren tyytyväisyyden. Oli kuin hän olisi tehnyt suuren löydön, valinnut hyvän osan.
Ja hän oli tosiaan tehnyt suuren löydön, vaikka hän ei itsekään selkeästi käsittänyt, mitä hän oli löytänyt. Hän mietiskeli monesti tuota iltaa, jolloin hän oli nähnyt tai ollut näkevinään ilmestyksen, Ristuksen, mustalla syystalven taivaalla kevytmielisesti tanssiskelevien lumihiutaleitten joukossa. Niin, hän ei tosiaan tiennyt, oliko hän nähnyt tai ollut näkevinään, mutta hän oli kuitenkin saanut paatuneet ja ilkeät toverinsa ainakin puolittain uskomaan näkyynsä, saanut heidät ihmetteleviksi ja pelokkaiksi. Vieläpä jumalinen ja itsekylläinen enokin oli ollut epävarma, jyrkästä vastaväitteestään huolimatta. Se oli kuultanut kaiken lävitse. Oliko hän saanut kallisarvoisen vihjeen, kuinka tuli käyttäytyä ihmisten seassa, kuinka heitä piti käsitellä? Ihmiset voivat näyttää viisailta ja hyvin, hyvin kylmiltä, mutta he uskoivat kuitenkin mielellään mitä merkillisimpiä ja omituisimpia asioita. Oli ikään kuin he olisivat janonneet ihmeitä. Heistä oli ehkä pohjaltaan aivan luonnostaan lankeavaa, että asiat ja olennot olivat jotakin muuta kuin miltä ne näyttivät. Heitä sopi kyllä hienokseltaan halveksiakin, mutta olisi toisekseen suurenmoista olla heidän edessään Mooses vuorella ja lyödä sauvalla kallioon ja uskotella, että vettä tuli, vaikka pisaraakaan ei pirahtaisi. Ihmisen tyhmyys, kaikessa viisaudessaan, ulottui rajattomiin. Jo ihmisen nahkakin oli venyvää laatua. Eivätkö silloin ne seikat, jotka olivat ihmisen sisällä, ne, joita nimiteltiin mieleksi, sieluksi? Niin, eikö heitä haluttu venyttää ja muokata jo pienestä pahasta, pitää koulussa, kasvattaa? Eikö pitänytkin olla varuillaan? Jonakin päivänä he ovat saaneet sinut sellaiseksi, joka ei ole sinulle hyväksi. Piti ehtiä heidän edelleen ja muovailla itse itsensä, olla ehkä jotakin sellaista mitä ei oikeastaan ollutkaan, sellaista mikä näyttäisi hyvältä...
Vaaran Arvo ei ajatellut selkeästi kaikkia näitä asioita. Ne olivat hänessä kuin hieman epämääräisinä ja sekavina. Ne olivat hänelle tuttuja ikään kuin olisivat syntyneet hänen mukanaan. Hän kulki nyt eteenpäin kuten ihminen, joka pelkää eksyvänsä oudossa maastossa. Hän oli alituisesti varuillaan: mitä hänelle aiottiin tehdä?
Tuo ilta, jolloin hän oli taistellut pahojen poikien kanssa ja saanut aluksi surkeasti selkäänsä ja lopuksi eräänlaatuisen voiton epäilyttävän ilmestyksen avulla, tuo ilta oli loppujen lopuksi hänelle hyvin merkityksellinen ilta.
Siitä lähtien hän oli uskonnollinen ja hurskas nuorukainen, puolittainen pyhimys. Hän huomasi sen monessa suhteessa edulliseksi, ja hän osasi aivan alusta pitäen määrätietoisella taidolla hoidella helposti saavuttamaansa uskonnollista mainetta. Hän nautti nyt koulutovereittensakin joukossa jommoistakin kunnioitusta, ainakin siinä muodossa, että hänen kimppuunsa ei enää käyty ärsyttävän päälaen takiakaan pilkan aseilla, ruumiillisesta käsiksikäymisestä puhumattakaan. Jos semmoista yritti tapahtua, niin hän osasi ottaa ylleen sellaisen hurskaan ja paheksuvan, kärsivän ja kärsivällisen muodon, osasi sanoa sellaiset vanhan ja vakaan eläjän paheksumissanat, että yritteliäimmätkin toverit kammoivat ja kaikkosivat. Hän osasi luoda oikean laupiaan ja anteeksiantavan aabelinkatseen synkeihin kainveljiinsä. Samalla hän sai suurta tyydytystä ajatuksesta, että nuo eivät suinkaan olleet mitään valittuja lapsia, jotka kerran nähtäisiin ensimmäisten joukossa portista sisälle käymässä...
Totta oli, että hän jäi yksinäiseksi, melkein hirvittävän yksinäiseksi tovereittensa joukossa. Heissä ei ollut sellaisia, jotka olisivat kovin itsepintaisesti halunneet vaeltaa valittujen lasten kapeaa polkua. Enimmät heistä katsoivat häneen kuin kummeksuen ja ihmetellen, kuin vähän peläten ja epäillen.
Mutta yleensä tämä uskonnollisuus teki Vaaran Arvon elämän paljon mukavammaksi, hänen tiensä paljon sileämmäksi. Opettajakin kohteli häntä nyt lempeämmin, hänen kalseassa kalankatseessaan oli pieni mielenkiinnon tuikahdus. Ja kylän vanhat, hurskaat naishenkilöt ottivat hänet suosioonsa, syötellen hänelle herkkupaloja ja nähden hänessä uskonnollisen ihmelapsen. Yksinpä kitsaalta enoltakin hän sai puristetuksi rahaa, juuri hurskautensa tähden, taitavasti, taitavasti esiintyen kuten saalistaja, metsämies. Sillä uskonnollisuuden mukana häneen oli tullut myöskin eräänlainen keikarimaisuuden henki, joka vaatii varoja. Hän halusi aina esiintyä siististi puettuna, hieman tummana ja hienostelevana. Jo tällä hän herätti koulutovereissaan vastenmielisyyttä. Mutta vanhemmista ihmisistä se jostain syystä sopi hänen uskonnollisuuteensa. Ihmeellisintä oli, että hän sai määrätietoisesti repaleissa ja risoissa esiintyvän enonsa sietämään sievyyttään ja koreuttaan, vieläpä auttamaankin näissä pyrkimyksissä, tosin hienoksittain pilkkaillen.
— Niin, sinä olet sen sortin uskovainen, sanoi eno ja hänen hurskas huokaisunsa oli samalla kertaa huvitettu ja hupainen.
Tästä Vaaran Arvo ei pitänyt. Näkikö eno ihmisen sisälle, vieläpä syvemmälle kuin asianomainen itse? Niin, minkä sortin uskovainen hän tosiaan oli? Sillä näihin aikoihin, jolloin hän näennäisesti kilttinä ja nuhteettomana vaelsi kaitaa tietä, jolloin hän ulkonaisesti näytti niin nuollunpuhtaalta, näytti jo varhaisessa nuoruudessaan löytäneen jumalisuuden ja rauhan, jolloin hänen hurskauden maineensa paisumistaan paisui, jo näihin aikoihin hän tunsi sisällään kuuman levottomuuden. Omituiset mielikuvat vaivasivat häntä, omituiset halut, merkillinen pohjaton uteliaisuus ei antanut hänelle rauhaa. Mikä oli esimerkiksi ihminen, mikä hän pohjaltaan oli? Tuossa heitä käveli parin ja kolmen kyynärän mittaisina, näennäisesti tuttuina, mutta kuitenkin samalla niin outoina ja vieraina kuin olisivat olleet toisen taivaankappaleen asukkaita. Miltä näyttänee maailma ja elämä noilla silmillä, esimerkiksi enon jumalisilla ja ivallisilla silmillä? Vaaran Arvossa heräili aivan kiusallisia haluja tutustua toiseen ihmiseen, ikään kuin mennä hänen sisälleen, ryömiä kaikissa sielun sopukoissa ja kurkistaa toisen ihmisen silmänrei’istä ympärilleen. Hän voi toisinaan viikkokausia kestävällä hellittämättömällä mielenkiinnolla seurata jotakuta ihmistä, hänen puheitaan ja eleitään, ikään kuin imeytyä häneen. Silloin hänen nuorukaiskiltin ulkokuorensa alla kyti omituinen raivostus ainoastaan sen vuoksi, että ihmisen henki, sielu oli niin avuton. Miksi hän ei voinut ryömiä omista nahoistaan kuten jostakin majasta, mennä toiseen ihmiseen ja olla kokonaan toinen ihminen? Miksi tällaiset suuret seikkailut olivat ihmiseltä kielletyt? Miksi ihmiset, jotka olivat samaa lajia, olivat toisilleen kuitenkin niin etäiset, kaukaiset? Kun katsoit toista ihmistä, oli melkein kuin katsoisit avaruudessa kiertävän kuun kasvoja.
Ja kuitenkin hän katsoi hellittämättä, samalla kertaa nauttien ja kiusautuen. Oli kuin hän olisi tahtonut saada kouraansa toisen ihmisen sielun, pitää sitä kämmenellään kuten linnunpoikasta.
Hän eläytyi näihin asioihin joskus niin peräti, että sitten pelästyksekseen yllätti itsensä käyttämästä toisen ihmisen luontaisia eleitä, puheensävyä, äänenpainoja. Niin, hän pelästyi, mutta tunsi samalla omituista iloakin kuin hän tosiaankin olisi onnistunut ryömimään omista nahoistaan ja olemaan joku toinen. Pelontunne oli kuitenkin voimakkaampi. Oliko hän kaikessa hurskaudessaan sittenkin jonkin kamalan nimettömän synnin vallassa? Mutta mikä tietää, jos tämä tunne, nämä mieliteot olivat uskonnonkin pohjalla? Parannus, mielenmuutos, uudestisyntyminen — ihmisen pitikin olla jotakin muuta kuin mitä hän luonnostaan oli. Ei, sellaista oppia ei ollut missään voimassa, että ihmisen pitäisi olla juuri alkuperäinen oma itsensä. Puhuttiin kyllä esimerkiksi tekopyhyydestä, Mutta kuka nyt ottaa selvän siitä, missä raja oikeastaan piili? Ihmisessä oli aina tehtyä ja tekeytynyttä...
Joskus sattui, että ihmiset yllättivät hänet niinä hetkinä, jolloin hän oli ikään kuin »joku toinen», ja he katsoivat häneen pitkään ja kummeksuen. Pahinta oli silloin, kun eno yllätti hänet tuollaisen voittamattoman, itsestään kumpuilevan matkimispuuskan hetkellä. Enon katseessa kuvastui inhoja vihastus.
— Kuvatus, kuvatus sinä olet, sanoi hän. — Pirut sinua nykkivät...
Silloin Vaaran Arvo pelästyi jälleen hetkiseksi: oliko niin, että pahathenget pitivät hänen kanssaan peliään kuten nuorasta nykien? Mutta hän ei voinut kuitenkaan hallita omituista ja syvää kanssaihmisiin kohdistuvaa uteliaisuuttaan. Se piti häntä vallassaan voittamattomana kuten himo. Hänen sisällään oli alituinen jano ihmiskasvoihin, ihmispuheisiin, ihmisen käyttäytymiseen.
Näinä vuosina, ennen kuin hän oli vielä lopettanut kansakouluaan, hän sai tilaisuuden ensimmäiseen matkaan kotikylästään. Hän pääsi enon rattaille, tämän lähtiessä kaupunkiin, markkinoille. Se oli Vaaran Arvolle suuri hetki, vaikka hän osasikin kätkeä maisen ilonsa ja istua enon vieressä tavallisessa kiltteydessään, osasi olla kuten paljon nähnyt ihminen, jota maailma ei houkuttele.
Mutta hänen sisässään oli jotakin toista. Maantien nauha näytti himoittavalta kuten jokin raikas hedelmä. Se johtaisi heitä niihin vain: uusia kyliä, uusia ihmisiä... Olivatko he sitten tosiaankin niin uusia? Tuolla he kohottivat kasvojaan töhryisestä pellosta, josta he tonkivat perunoita. Kaikkialla he kopeloivat maata ja odottivat siltä antia... Ei mitään uutta auringon alla, sanoi saarnaaja. Mutta hän puhui kuten vanha ja väsynyt mies. Vaaran Arvosta tuntui hyvältä, tuntui olevan velvollisuus ajatella, että jokaisen mutkan takana on jotakin yllättävää odottamassa, siellä näytetään jotakin...
Ratasten kitinä ja soran ritinä pyöräin alla oli kuten ihmeellistä soitantoa, ja syksyinen päivä aukeni ympärillä lasisen kirkkaana.
Myöskin enoon näytti matkanteko vaikuttavan merkillisesti. Hän istui siinä kyllä entisessä, ikuisessa, rakkaassa sarkakauhtanassaan, mutta hän oli kuitenkin kuten uusi ihminen. Jumalisuus, hieman äreä ja hieman unelias, oli kätkenyt itsensä johonkin, ja hänestä uhoi kevytmielisyyttä ja elämäniloa. Se oli ikään kuin pessyt hänen lakinköltöksensäkin, niin että se ei näyttänyt nyt niin ikäkululla ja inhoittavalla. Oltiin maantiellä, oltiin matkalla markkinoille... Eno kertoi kaskuja naapureille, jotka tekivät vierailuja heidän rattailleen. Sillä heitä oli kokonainen pieni matkue. Hän jutteli papista, joka oli pappi vain kirkossa, mutta mies markkinoilla. Hän kertoili hevoskaupoista, petkutuksista, kuinka vanhat ja vialliset saatiin kelpaamaan virheettömistä nuorista. Hän oli mies, joka tiesi, vanha markkinamies. Nuoruudenmuistot näyttivät saavan hänen kauniin kaksikarvaisen partansa kumpuilemaan. Ja sitten hän nauroi, nauroi nautiskellen, imelästi, ikään kuin ihmisten syntisyys olisi ollut hupainen asia. Vaaran Arvo katsoi enoaan ihmetellen, ehkä paheksuenkin: miten sopi tuollainen uskoa tunnustavalle miehelle? Eikö hän yhtään ajatellut, että paha maailma kuuli hänen juttunsa ja näki hänen ilonsa...
Eno luultavasti aavisteli sisarenpoikansa mietteet, sillä hän sanoi, naapurin hypättyä kärryiltä noustakseen omille rattailleen, sanoi isällisenä ja ilkeänä:
— Ihmisen ei pitäisi yrittää olla liian synnitön, ei liian pyhä... Sillä hän tekee kuitenkin syntiä joka hetki, särpää maailman iloja kuten vettä.
Vaaran Arvosta nämä sanat olivat mieluiset ja hän kätki ne visusti mieleensä.
— Miltä tuntuu? kysäisi eno sitten kun he olivat ajaneet kaupunkiin. Ja Vaaran Arvolla olikin yllin kyllin nähtävää ja hän oli sisimmässään mykistynyt. Mikä talojen paljous ja niin viivasuorissa riveissä, miten monta ihmistä samalla haavaa ja enimmät niistä näyttivät olevan kiireissään ikään kuin he epäilisivät, ehtivätkö he ajoissa! Mutta hänellä oli kuitenkin malttia ajatella, että eno odottaa hänen olevan hyvinkin ihmeissään, ensikertalaisen. Ja Vaaran Arvo puolestaan oli päättänyt olla kylmäkiskoinen ja hämmästymätön maailman edessä.
— Tämä on kaupunki, hän kuuli enon jatkavan.
— Arvaan sen, myönsi Vaaran Arvo yksikantaan. Hän näytti siltä kuin ajo kaupunkiin olisi ollut hänen jokapäiväisenä työnään kaukaisista ajoista, ja hän onnistuikin saamaan enonsa hieman loukkaantumaan. Hän antoi hevosensa kävellä ja puheli rattaiden täristessä nupukivillä ja tehdessä hänen äänensä melkein kuulumattomaksi, että kaupunki oli aina ollut hänelle suuri ällistyksen aihe. Miksi pitää ihmisten kerääntyä niin yhteen ryppääseen ja millä he siinä oikein elivät? Otapas siitä selvä, poikaseni, kaikessa viisaudessasi! Epäilemättä he harjoittavat kauppaa ja meriliikettä, mutta veijareita ja koijareita heidän täytyi kuitenkin olla enimmältä osalla...
Ehkäpä eno itsekin oli lähtenyt tänne jokin veijarimaisuus mielensä pimennoissa. Ehkäpä hänen nuori tammansa ei ollut aivan virheetön ja hän halusi menettää sen ennen kuin saisi taloudellista tappiota. Hän, vanha markkinamies, panisi vahingon kiertämään ja antaisi hevosensa täällä kaukaisille ja oudoille ihmisille, ettei tarvitsisi kuulla mitään jälkipuheita, kuinka jumalinen mieskin tekee niin ja niin...
Sellaisia Vaaran Arvo aavisteli seuratessaan enoaan talojen pihoihin ja talleihin tämän hieroessa kauppoja hevossaksojen kanssa. Se oli kokonainen oma ihmisten ja elukkain maailma, täynnä salattuja tietoja. Siellä avattiin suuta ja nostettiin häntää ja vaiettiin salaperäisesti tahi puhuttiin paljon. Eno tuntui elävän täälläkin kuten kotonaan, kuten kala vedessä kaikessa jumalisuudessaan. Mutta Vaaran Arvo tunsi itsensä muukalaiseksi ja orvoksi tämän väen seassa, joka epäilemättä vaelsi laveaa tietä, eikä aina ollut aivan vesiselvääkään...
Eikä hän tavannut mitään perin merkillistä, synnillisesti kiehtovaa edes markkinatoriltakaan, missä myytiin ja ostettiin, missä helppoheikit huutelivat ja kaikenkaltaiset kojut ja teltat kohoilivat nupukiviltä. Siellä oli sirkus, joka tarjosi valheellisia ihmeitä ihmettä janoovalle kansalle, siellä oli telttoja, joissa surulliset eläimet olivat vankeina, joista uhosi haju, joka Vaaran Arvosta tuntui orjuudenhajulta, ja hoijakka kiersi mustan syystaivaan alla hedelmätöntä ympyräänsä. Tämä kaikki ei Vaaran Arvoa ensinkään houkutellut, tuollainen syntisyys oli hänestä hyvin mitätöntä. Mutta ehkäpä tällaisiin mietteisiin oli syynä sekin, että hänellä oli rahaa hyvin niukasti ja eno osoittautui entistä kitsaammaksi.
— Se kaikki on pelkkää valhetta! Mennä nyt näkemään ja kuulemaan valhetta ja maksaa siitä rahat, maksaa! Tule minun mukaani, niin saat yllin kyllin valheita ilmaiseksikin.
Ja sitten eno lähti omille teilleen, nautiskelemaan hevosien arvostelusta, hyvän kaupan toiveista, vanhain tuttavain tapaamisesta, hän, nuoruudessaan markkinoita rakastanut mies. Vaaran Arvo ei enää halunnut seurata häntä, vaan ryhtyi omin päin kuljeskelemaan kaduilla. Hänellä oli hieman ikävä ja hänellä oli hyvä mielikin ajatellessaan kaupungin olemusta: ihminen ikään kuin upposi sinne, katosi kansaan, eikä kukaan panisi tarkoin merkille, mitä esimerkiksi Vaaran Arvo tekisi.
Eräässä kadunkulmassa hän seisoi kauan. Siinä talossa luvattiin eläviäkuvia, ja hän tutki ilmoituslehtisiä ja tunnusti, että tämä oli suuri houkutus, sellainen joka lemahti synniltä. Mutta hän voitti sen vielä suuremman houkutuksen avulla. Nämä olivat vain kuvia ja hän tiesi, että oli olemassa myöskin alkuperäistä, jokin paikka, jota sanottiin näyttämöksi. Ja siellä olisi ihmisiä, oikeita ihmisiä, jotka kuitenkin olivat jotakin muuta kuin mitä he luonnostaan olivat tahi ainakin yrittivät olla... Sellainen olisi vasta eri paikka!
Hän lähti jälleen kävelemään pitkin katuja näköjään ilman päämäärää, mutta sisimmässään tietäen, että hän etsi jotakin. Ja hän löysi myöskin, näki talon otsassa kirjoituksen: Näyttämö.
Mutta hän tiesi, että meno tuohon taloon olisi syntiä. Tuo toisissa asioissa niin vapaamielinen enokin olisi kauhistunut, yksinpä jo rahojenkin tähden, jotka ihminen hellittäisi veijareille. Vaaran Arvo oli kuulevinaan enon kärähtävän äänen: — Mennä näkemään ja kuulemaan valhetta ja maksaa siitä rahat! Emmekö saa yllin kyllin valhetta ilmaiseksikin? Niin, hän tiesi, että peräänanto hänessä syttyneille haluille pilaisi ilmoiseksi iäksi hänen uskonnollisen maineensa, saattaisi hänet ehkä jälleen pilkattavaksi ja riepoteltavaksi. Niin kävisi, jos kotikylä, edes joku ihminen sieltä vain aavistaisikaan, että Vaaran Arvoa kiusaavat tuollaiset mieliteot.
Hän lähti kiireesti astuskelemaan eteenpäin ja taisteli itsensä kanssa. Hänen sisällään oli todellinen hätä ja hän toisteli puoliääneen itsekseen: päästä meitä pahasia... Mutta vielä syvemmällä hän tiesi, että hän oli jo langennut ihminen. Viekas ääni hänessä sanoi, ettei kenenkään tarvitse sitä tietää... Eikö hän jo ollut päässyt selville kaupungin olemuksesta? Täällä oli vain ani harvoja ihmisiä, jotka tunsivat hänet ja he eivät suinkaan kävisi tuossa talossa. Hän muisti myöskin enonsa sanat, että ihmisen ei pitäisi yritelläkään olla hyvin pyhä, sillä kuitenkin hän tulee tehneeksi syntiä. Lieneekö tämä sitä paitsi ollutkaan syntiä muuta kuin hänen kotipuolensa pöljän kansan mielestä? Hän palaili samaa katua ja tutki ilmoituksen tuon talon seinämästä ja pani tarkoin merkille näytäntöajan.
Sitten illalla hän ilmoitti oitis enolleen menevänsä kävelemään ja katselemaan kaupunkia. Hän kulki kiireesti ja pujahti sisään näyttämötalon ovesta kuten pahantekijä, pälyillen, arkaillen, hieman epätietoisena siitäkin, kuinka siellä olisi oltava. Hän tunsi hetkisen raskaasti olevansa epäjumalan palvelija. Tämä oli valheen temppeli, aivan sitä varten, että ihmisen ei tarvitsisi olla oma itsensä. Tämä oli rakennettu juuri valhetta varten kuten kirkko jumalanpalveluksiin... Mutta hän ei voinut kääntyä takaisin. Hän lunasti lippunsa ja rauhoittui osattuaan paikoilleen lehterin korkeuteen. Pian hän löysi mielelleen mieluista askartelua sisään tulevien ja paikoilleen asettuvien ihmisten tarkastelusta ja vajosi siihen kokonaan. Mitä he oikein olivat, miten he elivät, mitä heidän sydämessään liikkui? Mitä he täältä etsivät? Saivatko he sellaisesta, jonka he etukäteen tiesivät tekopeliksi ja uskotteluksi, saivatko he siitä lohdutusta ja ylhäistä iloa?
Sitten näytelmä alkoi. Vaaran Arvo ei myöhemmin olisi muistanut edes kappaleen nimeä, eikä hän saanut sen pääjuonesta minkäänlaista käsitystä. Hänen mieleensä jäi vain muutamia näyttämölle tuloja ja sieltä lähtöjä, muutamia kohtauksia, eräitä vuorolauseita. Näytelmä ei voinut temmata häntä mukaansa. Alituisesti hän aprikoitsi itsekseen, että voisiko tuollaisia ihmisiä olla olemassa, ja mikä tuo ihminen sitten olisi, jos häneltä riisuttaisiin se mitä ne kai nimittivät osaksi ja naamioksi... Mikä oli hänen oikea muotonsa, oikea osansa? Noin hän nyt nauroi ja noin itki: tekopeliltä se kajahti korvissa. Mutta miten hän itse nauraisi ja miten itse itkisi? Jos heillä olisi todellista kykyä olla sitä tai tätä mielensä mukaan, niin miksi he sitten pysyivät tuossa karsinassa, jossa kaikki tiesivät heidän vain näyttelevän? Miksi he eivät menneet suuremmalle näyttämölle, elämään, ja vieneet siinä täydellä todella, saaden kaikki uskomaan, suurta osaa tahi montakin osaa?
Luultavasti he olivat kaikki kykenemättömiä puoskareita, eivätkä osanneet.
Väliajoilla, lamppujen sytyttyä, Vaaran Arvolla oli aivan yhtä mielenkiintoista katseltavaa: ihmiskasvoja, ihmisiä, seurueita, pariskuntia, yksinäinen keppiinsä nojaava herra. Kuinka paljon hekin lienevät näytelleet, vieneet osaansa, esittäneet itseään korjaten ja kätkien eräitä seikkoja!
Näytännön loputtua Vaaran Arvo lähti teatterista hieman epämääräisin tuntein, hieman harmissaan, ikään kuin häntä olisi petetty. Hänellä oli samanlainen kiusallinen tunne kuin nähtyään silmänkääntäjän, joka koppoi rahalantteja ilmasta: miksi hän ei tee sitä kaikessa hiljaisuudessa ja mene sitten rahoineen ruoalle? Jos ihminen kerran kykeni olemaan sitä tai tätä, jos hän voi todenteolla muuttaa itsensä, niin miksi hän ei astunut suuremmalle näyttämölle? Eikö tuollainen uudestasyntyminen olisi kertakaikkiaan suurenmoinen asia?
Niin Vaaran Arvo ajatteli tyytymättömänä. Sitten hän tunnusti itselleen, että ehkäpä hän oli siilonkin nähnyt ja aavistanut rahansa edestä, saanut kuin aterian nälkäänsä. Hän saapui myöhään majapaikkaansa ja kohtasi jo yötiloilleen asettuneen enonsa karsaan ja kysyvän katseen. Oliko sisarenpoika ollut huonoilla teillä? Eipä suinkaan. Hän oli vain eksynyt kävellessään yksikseen suuressa kaupungissa.
Vaaran Arvo valvoi kauan vuoteellaan ja nukuttuaan häntä vaivasivat päivän vaikutelmista ja mielikuvista alkunsa saavat omituiset unet.
Huomenna lähdettiin kotimatkalle. Eno oli vähäpuheinen ja mietteliäs ja tarkasteli huolestuneena uutta hevostaan. Ei koskaan tiedä, miten ihmiselle kaupoissa käypi, varsinkin hevoskaupoissa...
Vaaran Arvo oli unelias ja torkahteli kärrynlavoilla heinäläjässä.
Tämän jälkeen Vaaran Arvon uskonnollisuus jollakin tapaa laimeni, laimeni sisäisesti. Ulkonaisesti hän pysyi ennallaan, hän oli vakuuttunut siitä seikasta, että jumalisuus oli vahva turva maailmaa vastaan. Mutta hiljaisuudessa hän voi mietiskellä hyvin vapaamielisesti kaikista asioista saamatta minkäänlaisia omantunnon vaivoja. Syntihän väijyi kuitenkin ihmisiä niin monin tavoin, pulpahteli hänestä kuin vesi runsaasta lähteestä. Syntiä oli kertakaikkiaan mahdotonta välttää.
Eikä hänen vapaamielisyytensä ollut ehdottomasti hiljaistakaan. Sillä hän oli saanut ystävän, tyttöystävän, piikatytön enonsa talossa. Hän oli joitakin vuosia vanhempi Vaaran Arvoa, juuri naiseksi kehittymässä, vaalea, mielellään naurava ihmisen alku. Pojasta oli mieluisia katsella häntä, jutella hänelle kaikenlaisia ja etupäässä juuri noita salaisia, uskovaiselle sopimattomia ja vaarallisia, vapaamielisiä, hullunkurisia ja pilkkaaviakin kuvitelmiaan. Tuon tytön seurassa Vaaran Arvo päästi myöskin valloilleen aina esille pulpahtelevat toiseksi muuttumis-, näyttelemis- ja matkimisvaistonsa. Hän oli olevinaan joku heille tuttu henkilö, jona esiintyi pitkät tovit, liikehti, puheli, nauroi. Hänellä oli salamyhkäinen kyky muuttaa kasvonsa ja sielunsa, ja tyttö katsoi häntä ihmetellen, ihastuen ja nauraen, kauhistuenkin. Hän läpsäytti yhteen käsiään, noita pojan mielestä kauniita, jo varhain työssä kovettuneita kätösiään.
— Voih, millainen uskovainen sinä olet! Jos ihmiset tietäisivät...
— Ethän sinä minua kavalla? hymyili Vaaran Arvo. — Eivätkä he sinua uskoisikaan, surutonta ihmistä...
Hänen oli jollain tavoin hyvä ja vapaa olla, hän nautti elämästään juuri tällaisten kahdenkeskisten tunnustautumiskohtausten aikana. Niiden jälkeen tuli taasen mieluinen raukeus kuin työstä väsyneelle ihmiselle, joka pääsee levolle, kuten kuumassa ja puhdistavassa saunassa käyneelle.
Hän oleskeli usein enonsa talossa, teki siellä töitäkin. Sillä näihin aikoihin hän oli jo lopettanut kansakoulunsa. Tuo kellertävä koulutalo oli yhä olemassa, se oli lähellä, mutta samalla kuin jossakin kaukana. Se oli hänelle nyt kuin ruumis, joka oli jäänyt hautaamatta. Sen suurissa akkunoissa oli kaihinen ja mitään näkemätön kuolleen katse. Niin, hänen olisi oikeastaan pitänyt katsoa itsensä aikaihmiseksi ja tarttua elämää kuten härkää sarviin. Mutta kaikki oli niin vaikeata. Kotona hän tunsi olevansa kuin vieras muukalainen. Hän huomasi äitinsä jo eukkomaiseksi ja pahantuuliseksi naiseksi, joka oli tulvillaan taloushuolia. Isään hänellä ei ollut koskaan ollut mitään läheistä suhdetta. Hän oli yrmy ja vähäpuheinen mies, joka ajatteli vain suota, joka oli kuivattava, tunkioita, joiden piti olla väkevät ja korkeat. Hän oli näihin asti antanut vanhimman poikansa olla ja kasvaa rauhassa, mutta nyt hän silmäili tähän pettyneenä: ei tainnut tulla pojasta miestä... Sillä Vaaran Arvo ei näyttänyt kiinnittävän työhommiin mitään huomiota. Hän teki pelloilla ja metsässä kaikki vain jotenkuten, hotaisemalla, kuin talonhoito ja maanviljelys olisivat väliaikaisia ja ikäviä asioita, joista oli päästävä. Veljen ja sisaren seura ei myöskään ollut hänelle mieluista. He olivat aina vieroneet Arvo-veljeään, nähneet hänessä »erilaisen», ja hän loukkautui heidän puhellessaan »meidän vanhurskaasta».
Niin, elämä kotona tuskastutti Vaaran Arvoa ja hän pakeni sieltä monesti yli suuren joen enonsa taloon, josta tuli hänelle kuten toinen koti. Siellä oli tuo nuori piikatyttökin, hänen ystävänsä, jonka seurassa hän tunsi voivansa olla vapaa. Täällä työkin kävi ja maistui hänestä paremmin kuin isänsä kotona. Ja eno yritteli herätellä hänessä epävarmoja toiveita.
— Kun sinusta tulisi miestä, mutta ei sinusta näytä tulevan, niin saisit minulta nämä maalliset tavarat, lainan. Minulta ne pian joutavat ja minä olen lapseton mies...
Mutta jonakin kahdenkeskisenä hetkenä piikatytön seurassa Vaaran Arvo otti ylleen enonsa hahmon, kertasi tuonkin lauseen ja näytteli niin mainiosti, että tyttö oli tukehtua iloonsa.
— Älä, älä! Kerron, niin et saakaan taloa ja tavaroita...
— Antakoonpa kun tahansa, eikä se annakaan. Se hautoo niin suuria, että luulee pettävänsä minut, työhön muka omani eteen, senkin kitupiikki...
Vuosia vierähteli. Vaaran Arvo oli jo käynyt rippikoulunsa ja suuri levottomuus vaivasi häntä: mitä pitäisi ihmisen tehdä? Hän eli vuoroin kotonaan, vuoroin enonsa talossa, yritteli tehdä työtä, luki raamattua ja hengellisiä kirjoja ja salavihkaa myöskin syntisiä. Omaiset katsoivat häntä epäillen. Nuoremmat sisarukset olivat kasvaneet, ikään kuin menneet hänen edelleen. He näyttivät tietävän, kuinka on elettävä: on tartuttava työhön. Se on tärkeintä.
Mutta heidän vanhin veljensä näytti tuumivan, että ihmisen on tehtävä kaidantien vaelluksesta, sielunsa pelastuksesta, suoranainen työ ja ammatti. Hän yritteli jo puheiden pitoon hartaustilaisuuksissa ja hautoi mielessään kunnianhimoisia unelmia. Hän on pääsevä suuren saarnamiehen maineeseen ja niin edespäin aina omiin ja omituisiin uskonlahkoihin asti... Mutta hän ei saanut minkäänlaista menestystä puhujana ja ajatteli silloin huokaisten, mitä raamattu sanoi profeetoista isiensä maalla. Nämä tutut ja tunnetut ihmiset meinailivat tietenkin mielessään, että tämä on sen Vaaran talon poika, sen Taivalvaaran juurelta, josta sen pääkin on ikään kuin pienennetty... Kunpa sanalla olisi sellainen mahti, että sillä voisi tarttua ihmisen tukkaan ja jysähdyttää vaikka päätä seinään...
Ikävää, hämärää ja epätietoista oli koko elämä. Lisäksi oli jo liikkeellä huhuja ja juoruja, että Vaaran Arvo ei ollut mikään oikea uskovainen, oikea ihminenkään. Pilkkaaja ja kuvatus se oli, salasyntinen, helmasyntinen, sen muutaman piiankin kanssa se pitää yhtä...
Eivätkä he kuitenkaan pitäneet yhtä siinä mielessä kuin kansa luuli. Heidän oli vain hyvä ja mieluinen olla toistensa seurassa. Ainakin Vaaran Arvolle tuo piikatyttö oli jollakin tapaa ainokainen, olento, jolle hän voi avautua, näyttää oman itsensä, omituiset taipumuksensa, syntiset ja salattavatkin. Niin, oli kuin hän olisi tuolle tytölle tunnustanut syntinsä ja sillä tavalla niistä vapautunut.
Sitten erään heinäkuisen, kauniin päivän iltana tuli kaikesta loppu.
Vaaran Arvo piti helteestä, kuumuudesta: se ikään kuin imeytyi hänen ruumiiseensa, tuntui tunkeutuvan hamaan luitten ytimiin, niin että liha ihan hehkui terveyttä.
Hän tapasi tuon piikatytön myöhään illalla, kun varjot lankesivat raikkaina enon lahoavan ja luhistumista aavistelevan talon ympärillä. Vaaran Arvon oli hyvä olla, ja hän otti heti ylleen enonsa hahmon, sukeltautui kuten veteen tuohon kummalliseen ja salamyhkäiseen kykyynsä, jolla hän muutti kasvonsa ja sielunsa. Mutta tytössä oli nyt jotain vierasta, kiusaantunutta, todella paheksuvaa.
— Älä! Enostasi voi tulla minulle läheinen, ihminen...
Tytön näytti olevan vaikea olla, ja Vaaran Arvo katsoi häntä ihmeissään. Sitten hän ymmärsi äkkiä miten asiat olivat.
Tytön isä oli köyhä mökinmies ja hän oli velkaa tämän talon isännälle, enolle. Milläpä köyhä mökinmies maksoi! Ehkäpä ne rahat oli käytetty tuon tytön saattamiseen maailmaan, ja nyt eno oli mietiskellyt, että on parempi ottaa jotakin kuin ei mitään... Näin ajateltuaan, niin, nähtyään, että asiat olivat sillä tavalla, Vaaran Arvo huomasi, että hänen hyvätuulensa oli mennyt. Hän oli jollakin tavoin pettynyt, loukattu. Vaivoin hän sai sanotuksi:
— Sinusta tulee siis tämän talon emäntä?
— Entäpä sitten! Eikö se ole suuri onni meikäläiselle? On ainakin puuttumaton toimeentulo...
Vaaran Arvo oli synkästi vaiti.
— Ethän ole pahoillasi siitä, että nyt näytät menettävän talon ja tavarat. Olivathan ne sinullekin luvissa. Mutta Henrik on jo vanha mies...
»Henrik»! Vaaran Arvo oli tuskin tiennyt, että hänen enonsa nimi oli Henrik. Omituista oli ajatella häntä Henrikkinä. Ja mitä tyttö puhui hänen vanhuudestaan? Lieneekö hän vihjaillut, että tulevaisuus on nuorison, että Vaaran Arvo voi odottaa...
— En suinkaan, sanoi hän kuin olisi vastannut omiin ajatuksiinsa. — En välitä siitä. Maailmassa on paljon tavaraa. Toivotan onnea.
Sitten hiin naurahti kummallisesti, käheän iloisesti.
— Olipahan enossakin vielä sitä, mitä raamattu nimittää lihanhimoksi...
Hän kääntyi ja käveli tiehensä ja yritteli yölevolle kuten tavallisesti. Mutta hän ei saanut unta. Hän kääntelehti ja kierähteli vuoteessaan ja puri hammasta. Mitä hän oikein täällä teki? Nyt oli olo enonkin talossa tullut inhoittavaksi. Hänestä tuntui siltä, että hän ei enää halua nähdä enon laupiasta ja ilkeätä naamaa, hänen viiksiensä kärkiä... Kotona taasen olivat isän ja kaikkien omaisten katseet vaivaavia, syyttäviä...
Keskellä yötä hän nousi ja pukeutui, etsi joitakin vaatekappaleita ja tavaroita ja sitoi ne nyyttiin. Pieni rahasumma hänellä myöskin oli. Sitten hän pujahti ulos, meni poikki pihamaan ja alkoi kiireesti kävellä askelten alla narskuvaa maantietä. Ympärillä oli hämyinen ja lauhkea heinäkuun yö ja hänen mielensä oli nyt kevyt ja rauhallinen. Näin on ihmisen tehtävä: heitettävä kaikki ja paettava...
Kylän laidassa hän katsoi taakseen. Tuolla näkyi Taivalvaara ja sen juurella oli koti, jonka hän nyt jättäisi. Olisiko heille ollut ilmoitettava? Olkoon! Pieni levottomuus tekee heille hyvää ja kohta he ovat iloisia, että hankalasta ihmisestä on päästy niin helposti. Tuo enon talon piikatyttö, tuleva emäntä, saanee myös ylpeyden aiheen: muuan nuorimies on mennyt tolaltaan hänen vuokseen, ehkä menettänyt itsensä... Mutta olkoon se ilo hänelle sallittu. Sillä tuskin tässä oli siitä kysymys, tuskinpa siitä...
Vaaran Arvo kääntyi ja alkoi kävellä. Muuan kuvitelma teki hänet hetkeksi levottomaksi ja sai askelet kiireisiksi. Tuntui siltä, että Taivalvaaran varjo seurasi hänen kintereillään, venyen venymistään.
TOINEN VIHKO
Vaaran Arvo kuljeskeli maantietä — tahi hän ei enää ollut mikään Vaaran poika, vaan Suomen kansalainen, Arvo Lehikoinen. Heinäkuiset päivät olivat helteisiä, raskaita, ihania. Oli hyvä elää maailmassa, joka oli lämmin, tuntea auringon rakkaat säteet pinnassaan, tuntea kuinka ne tunkeutuivat hamaan luitten ytimiin, kuinka ne lämmittivät maan pintaa, karun maan, jota talvinen routa oli kouristellut. Yksinpä maantien harmaa tomukin, joka pölähteli ilmaan askelista, oli Arvo Lehikoisesta rakasta. Vaarat siintelivät autereisina, vedet hohtelivat, maantie mutkitteli ja kulkijan rinnan täytti omituinen, hilpeänraskas elämänilo. Jonkinlainen luontokappaleen elämisen taito oli vallannut hänet, sellaisen, joka ei tee työtä eikä kasoja, jonkinlainen hurskas huolettomuus: elämä on hyvä ja taivaan isä on lempeä lapsilleen. Oli ilo tuntea, että hän ei ollut enää mikään Vaaran Arvo, ettei ympärillä ollut ketään tuttuja, joiden nähden piti esiintyä niin ja niin, hurskastella ja hoidella taidolla itseään ja heitä. Hän oli nyt vapaa mies, kulkija, kuka tahansa. Miksi ihmisen pitää yleensä olla jotakin? Mitä luullaan saatavan selville, jos tiedetään ihmisen nimi ja kotipaikka, tuollaisen irtaallaan kulkevan ihmisen, joka saattaa joutua mihin tahansa, hukkaankin, auringon silti paistaessa yhtä herttaisen välinpitämättömästi...
Kun Arvo Lehikoinen istui talon leveällä penkillä, niin emännäiset loivat häneen ylväitä ja tutkivia silmäyksiä: mikä ja mistä olet, mitä ja minne kuljet? Minkälainen koti sinulla on? Ja Arvo Lehikoinen valehteli häpeämättömästi: hän oli mikä milloinkin ja koti oli sellainen, että se jo tielle näkyi... Hänet valtasi usein hilpeä puheliaisuus ja hän käytti kaikki tarjoutuvat keskustelutilaisuudet. Mutta niitä ei ollut kovinkaan paljon, sillä maaseudulla oli nyt kiireinen aika. Tienvierillä heinätouhuissaan häärivät ihmiset loivat kiusaantuneita ja ärtyisiä katseita joutilaaseen mieheen, hyödyttömän näköiseen kulkijaan, jolla päälle päätteeksi näytti olevan hyvä olla. Säännöstellyn elämän ihmiset, joita pitivät pienissä ympyröissään yhteiskunnan vahvat liekaköydet, perheet ja alituinen elatuksen murhe, eivät voineet ymmärtää sitä, että joku saa kulkea näköjään irtaallaan, väljällä, kuten kansansatujen hyväonninen kettu. Oli ärsyttävää nähdä ihminen, joka näytti roikalemaisesti paenneen ja välttäneen elämän pulman.
Arvo Lehikoisella oli yllin kyllin tilaisuuksia yksinoloon pitkillä, talottomilla taipaleilla. Yksinäisyys oli ihana ja samalla raskas, kuten tämä aina jatkuva helle. Tuntui toisinaan hyvältä ajatella, että voit ensimmäisessä kylässä kuulla ihmisen äänen, siunatun ihmissanan, silloin kun olit väsynyt puhelemaan omien ajatustesi kanssa.
Välistä hän näki ukonpilvien nousevan taivaalle synkein ja kuhmuisin otsin. Salamoi ja jylisi, ja Arvo Lehikoinen kyyrötteli jossakin kokien suojautua rankkasateelta. Rajuilma oli hänelle jonkinlainen hieman kaamea nautinto. Kas, olipa voimaa ja äkkituumaisuutta maailmassa: hei, jumalauta, hei, hei! Oliko Jumala astunut alas näyttäen voimansa? Jostain syystä nousi hänen mieleensä kuva omasta isästään, muistikuva varhaisen lapsuuden ajoilta. Jokin työ ei ollut menestynyt eikä mennyt mieltä myöten, ja isästä, tuosta tavallisesti niin tyynestä miehestä, oli tullut raivoava ja kiroileva, kuuma ja puuskuttava olento, joka kiskoi ja ruhtoi niin että paikat ja vehkeet särkyivät. Hän oli kamala ja hirmuinen ja samalla naurettava, salaa hytkähdyttävä... Niin, ehkä se seikka, että hän oli kerran nähnyt isänsä tuollaisena, oli sitten vaikuttanut sen, että heidän välinsä olivat muodostuneet niin kaukaisiksi ja vieraiksi. Hän muisti katsoneensa sitten isäänsä epäillen ja peläten: ei voinut koskaan tietää, milloin hänestä puuskahtaisi esiin raivoisa, möyryävä peto...
Arvo Lehikoinen kuljeskeli eteenpäin umpimähkään, söi ja sai yösijoja tienvierien torpissa tahi nukahti vastakorjattujen heinien kahinaan ja lemuun ja sääskien surullisen ilkeään ininään. Sääsket olivatkin toisinaan kauhea asia, vitsaus. Mutta Arvo Lehikoinen osasi erottaa niidenkin laulussa iloisen marssintahdin: elä ja yritä, ihminen... On tosin surullista ja köyhää, Mutta kuitenkin on joillekin varattuna pisara verta, kipene punaista iloa...
Välistä hän oleili yönseudun kirkonkylien majataloissa, istui portailla tupakoiden, katseli auringon laskua, kuuli ruoka-astioitten lupaavan helähtelyn ja syötyään nukahti raukein jäsenin pehmoiseen sänkyyn, valkoisten akkunanverhojen taa.
Vähitellen maisemat muuttuivat. Vaarat ja mäet katosivat ja maa kävi tasaiseksi, Arvo Lehikoisen mielestä ahdistavan litteäksi. Metsiä oli toki vieläkin, mutta viljelysaukeat näyttivät hänen silmissään aivan liian suurilta, aivan liiaksi oli yksitoikkoista ruohon ja viljan vihreyttä sinisen taivaanholvin alla.
Hän tuli kuitenkin viipyneeksi näillä seuduilla kauan, viikkokausia.
— Hei, nuorimies! oli pyylevä, mutta ylen elävän näköinen isäntä ääntänyt hänelle aidan takaa. — Onko vain kävelyhalut, vai onko tapanasi tehdä työtäkin?
Niin, Arvo Lehikoinen ei oikein tiennyt, oliko se hänen tapansa ja taipumuksensa. Mutta häntä alkoi jo painaa elatuksen murhe. Hänen pienet varansa olivat kuluneet, niin että viimeiset lantit olivat käsissä. Ei ollut liioin munia neuvoa kuin näennäisellä suosiolla alistua kohtaloonsa.
Maatyöläisen pitkiä päiviä, helteisiä ja sateisia. Heinän ja viljan kahinaa, hikoileva ruumis ja ikävöivä sielu. Sillä kaiken aikaa Arvo Lehikoinen tunsi, että tämä oli vain väliaikaista hänelle. Tänne hän ei jää ja tätä hän ei tee pitkälle. Johtui ehkä tästä hänen sieluntilastaan, että hän ei voinut ystävystyä työtovereittensa kanssa. Heidän henkinen maailmansa tuntui hänestä kouransilmään mahtuvan pieneltä, ja he puhuivat rumia ja pitivät taasen puolestaan kulkumiestä ylen omituisena, hienostelevana, naurettavana olentona. He tuntuivat tajuavan, että tuo tulokas ei ole heidän laatuaan, ettei hän oikeastaan elä tästä työstä muuta kuin sattumalta, että hän on keplottelija, seikkailija, tavalla tai toisella peräänkuulutettu...
Niin he elivät ja tekivät työtä ärtyisässä sovinnossa. Eikä illan lähestyminen tuonut Arvo Lehikoiselle mitään lohdutusta. Asunto, yösija etoi hänen mieltään, kauhisti häntä. Se oli kesäasunto, akkunaton, aina pimeä hirsihuone. Vuodevaatteet, joita ei liioin koskaan kohenneltu, tuoksahtivat ikävästi tunkalta. Arvo Lehikoinen valvoi aina kauan iltaisin ja tuijotteli pimeyteen tahi pieniin seinänrakosiin, joista kesäyön valo kuulteli. Sitä täällä nyt edes oli, ilmaa, vaikka ainainen auringottomuus tuntui tekevän senkin raskaaksi. Hän kuuli tovereittensa käännähtelevän ja äännähtelevän unissaan ja ajatteli, että elämä oli rumaa. Työtä, syömistä, nukkumista. Eikö ollutkin naurettavaa, jos tämmöistä elämää elävä ihminen sanoi olevansa esimerkiksi uskonnollinen, luottavansa Jumalaan... He olivat vain luontokappaleita, jotka huokasivat turmeluksen orjuudessa.
Hänessä heräsivät tuhlaajapojan halut palata isänsä kotiin. Mutta eikö elämä siellä ollut tätä samaa, melkein? Sitä paitsi kannoit siellä aina hartioillasi kuten raskasta konttia koko menneisyyttäsi, sukuasi ja suhteitasi, kärsit kuten orjuudesta siitä seikasta, että olit kaikille tuttu henkilö...
Niinpä hän muutamia viikkoja työskenneltyään ja säästettyään tiukasti palkkarahansa lähti jälleen liikkeelle. Hän kuljeskeli eteenpäin, mihin hyvänsä, kunhan ei vain kotiin.
Oli jo syyspuolta, kirkasta ja mustaa. Kun ilta tuli kuulaan päivän jälkeen, niin maantie näytti silloin sanomattoman alakuloiselta. Oli kuin se ei johtaisikaan mihinkään, kuin se olisi ympyränmuotoinen, hedelmätön polku suunnattoman vankilan pihamaalla.
Arvo Lehikoinen näki tähtien syttyvän mustalla taivaalla ja oli kuulevinaan avaruuden jyrinän: tuhannet jättiläispallot mennä humistivat ratojaan. Tuntui siltä, ettei ollut enää olemassa mitään hyvää Jumalaa, taivaan isää. Jumala, jumalat olivat vain suunnattomia urheilijoita, moukarin heittäjiä, jotka pyörittävät tavattomia tähtimoukareitaan, huimasti, huimasti, pyörähdys pyörähdyksen jälkeen, ja heittivät pallonsa, koska tahtoivat aution avaruuden läpi ikuisuuksiin.
Ja Arvo Lehikoisen valtasi silloin masennus, hätä ja pelko. Ihminen oli hyvin mitätön olento kyyristellessään tuollaisen avaruusurheilijan moukarin pinnalla, ja näytti kyseenalaiselta mihin hän voisi kätkeytyä, mistä saada turvan...
Tällaisena masennuksen hetkenä, mieli täynnä salamyhkäistä lohdutuksen himoa, tällaisena mustana syysiltana Arvo Lehikoinen saapuessaan jälleen johonkin kylään kuuli eräästä talosta veisuun hyrinän. Hän pysähtyi ja valot talon akkunoissa näyttivät lempeiltä. Oliko sittenkin olemassa hyvä taivaan isä, joka auttoi lastaan, sellaista, jonka vasemmassa housun taskussa kilisi vain muutamia markkoja... Tuollainen veisuun hyrinä voi ainakin auttaa ihmistä unohtamaan avaruuden jyrinän, unohtamaan kauhean tunteen, että ryömiskelit jonkun tavattoman urheilumiehen huimaa ympyrää kiertävän moukarin pinnalla...
Hän meni taloon ja näki tutun seurapirttinäyn ja hänen mieleensä tulvahti monia muistoja lapsuudestaan asti tällaisista tilaisuuksista, joissa hän oli istua kyyrötellyt muiden uskovaisten joukossa. Ja tämä näky lohdutti häntä: mikä pieni ja rauhallinen maailma ihmiselle, joka äsken oli tuntenut ihossaan avaruuksien kylmän tuulen viuhinan.
Oli väliaika alkuvirren jälkeen, ja kaikkien katseet kiinnittyivät häneen, tulijaan, jolla oli oudot kasvot. Avointa tuijotusta tahi salavihkaisia silmäyksiä, uteliaita, hieman vihamielisiä. Sellaista on maaseudulla, jossa on vähän ihmisiä. Siellä tuntuu henkilökohtaiselta loukkauksella, että ilmestyy olento, jota et tunne, josta et tiedä kenen lapsia se on, jolla ei ole nimeä. Suuretkin asiat unohtuvat ja ajatus jää askartelemaan tällaisissa pienissä ja yhtäkaikkisissa pulmissa: mikähän tuo lienee ja mihin kulkenee...
Mutta Arvo Lehikoinen osasi jo olla ihmiskatseitten alla luontevasti kuten juokseva vesi. Vieläpä hän teki aivan tarpeettoman kysymyksenkin:
— Mitä täällä puuhataan?
Eräs vanha mieshenkilö otti vaivakseen vastata, puoliksi hyväntahtoisesti ja puoliksi ivallisesti:
— Täällä puhutaan elävää Jumalan sanaa, nuori mies.
»Nuori mies» harmitti Arvo Lehikoista kuten aina. Se oli hänestä salaisesti halventava sanontatapa. Mutta hän nieli harminsa ja sanoi sävyisästi:
— Sitä minäkin olen aina etsinyt.
Hän löysi istumatilan ja kyykistyi sinne väen sekaan mahdollisimman vaatimattomana, kilttinä, näkymättömänä. Hän kuunteli vain kotvan todetakseen, että puhuja oli saman uskonlahkon miehiä, joka vallitsi hänen kotikylässään, johon hänetkin oli luettu kuuluvaksi. Sitten hän vajosi omiin ajatuksiinsa. Kuunteleminen oli hänestä tarpeetonta, sillä kun oli kuullut yhden tai kaksi näitä saarnoja, omisti niitä samalla sata. Tämä vanhurskaus oli niin yksitoikkoista ja uneliasta, sanat niin lennottomia, että Arvo Lehikoinen oikein ihmetteli muistellessaan lahkon perustajan voimallista, tuoretta ja raikasta kielen käyttöä. Mutta torkuskeleva rauha oli hänestä samalla mieluisiakin, kuten syvä uni on hyvä ja lääkitsevä asia.
Hän ei kuitenkaan nukkunut, vaan mietiskeli ja haaveili ja sormeili niitä muutamia rahalantteja housujensa taskussa. Saarnan loputtua nähtiin tämän oudon ja muukalaisen kohottavan omituisen muotoisen päänsä väkijoukosta, nousevan seisoalleen ja kysyvän, saisiko hänkin puhua muutamia sanoja tämän puolen ristityille. Lupa myönnettiin, hieman hämmästyneinä, hieman epäröiden ja vaisusti. Sillä eihän voi koskaan tietää, mitä pällähtää tuntemattoman ihmisen päähän...
Arvo Lehikoinen huomasi nyt seisovansa keskellä väkijoukkoa, raskasta ilmaa, josta näkyi kurkottelevia kauloja, hikisiä kasvoja, uteliaasti ja odottavasti mulahtelevia silmiä. Hän tunsi että hänellä oli todellakin jotakin sydämellään, jotakin sanottavaa näille ihmisille. Mutta hän oli hetkisen ymmällä, ennen kuin aloitti rakkaista veljistä ja sisarista. Hän teki rohkean teon ja poikkesi totunnaisista saarnakaavoista, joita hän olisi kyllä hyvinkin hallinnut ja joita noudatellen hän olisi ainakin välttänyt täydellisen epäonnistumisen vaaran. Mutta nyt hän vain puheli ja jutteli rauhallisesti, iloisesti, luontevasti. Kuulijain mieleen tuli veden solina, pieni, hauska kesäinen puro. He kuulivat kuitenkin vetoomuksia evankelistoihin ja muihin raamatun voimiin, ja se rauhoitti heitä ja sai heidät siihen luuloon, että oltiin oikean sanan totisella tiellä. He eivät olisi voineet sanoa, mitä tässä oikeastaan ilmaistiin, mutta niinhän on useimmiten uskonnollisten puheiden laita. Henki ne tekee eläväksi, jokin selittämätön, ja nyt heidän ei ollut tullut uni eikä ikävä. Ehkä se johtui siitä, että tämä puhe oli heille yllätys ja että se oli lyhyenpuoleinen. Ehkä myöskin siitä, että tämä saarnaaja ei tuntunut pyrkivän moittimaan ja peloittelemaan heitä, sillä se ei ole nykyaikaiselle ihmisille mieluista. Oli pikemminkin kuin hän olisi sanonut, että olkaa iloisia ja rauhallisia, ihmiset: taivaan isä on hyvä ukko...
Lopetettuaan Arvo Lehikoinen vaistosi, että hänen esiintymisensä oli ollut menestys. Häntä oli kuunneltu oudostellen, mutta mielellään. Hän oli huomaavinaan, kuinka vanha saarnamies pöydän takana ikään kuin lymysi mahtavan partansa taakse, parran, joka kuohahteli alas kuin vaahtoava vesiputous. Sinne hän kuulosti haluavan kätkeä äkkiä heränneen ammattikateutensa, sinne puolittain hukkuivat hänen nopeat, mumisevat sanansa:
— Meidän tulee kiittää tuntematonta nuorta ystäväämme mielenkiintoisesta puheestaan ja lopettaa tämä tilaisuus tavan mukaan rukouksella ja virrellä.
Niin tapahtui, ja sitten seurasi tyhjentyvän kokoushuoneen melu ja sen jälkeinen surullinen autius. Tyhjät penkkirivit poikki tuvan olivat kuin nuottiviivasto, jolle tämä tunnelma oli kirjoitettu. Mutta Arvo Lehikoinen istui itsepintaisesti entisellä paikallaan ja ajatteli, että yösijan hän ainakin lienee ansainnut. Käskeehän raamattukin ottaa huoneeseen jopa raadollisetkin kulkijat... Nuorehko mieshenkilö, jonka hän arvasi talon isännäksi, lähestyikin hetimmiten ja sanoi hyväntahtoisesti myhäillen:
— Tehän puhuitte täällä. Ehkä olette uskonvelikin?
— Ehkäpä, mikäli olen ymmärtänyt...
Isäntä kutsui häntä ystävällisesti peremmälle, ja hetken kuluttua Arvo Lehikoinen huomasi istuvansa siistissä kamarihuoneessa tuon mahtavapartaisen saarnamiehen, talon isäntäväen ja muutamien muiden ihmisten seurassa, jotka olivat jääneet puhuttelemaan saarnaajaa. Hän esitteli itsensä ja mainitsi kotipaikkansakin.
— Niin kaukaakin voi ihminen olla, sanoi hän leikillisyyttä tavoitellen. — Sellaisesta seurakunnasta, että niitä tuskin tietää olevankaan...
— Tiedetään, tiedetään, mumisi vanha partamies kiireesti. — En ole siellä kyllä itse käynyt, Mutta korvakuulolta olen kuullut. Siellähän pitäisi olla paljonkin veljiä ja sisaria...
Saarnamies katsoi Arvo Lehikoista uteliaasti hieman unisilla vanhuksen silmillään. Hän suhtautui tulijaan silminnähtävästi varovaisesti, tunnustellen, kuin vihjaillen muillekin, ettei tätä outoa tiedä, kalako tämä on vai lintu. Hänen syrjähuomautuksina heitetyt kysymyksensä olivat kuin kavalan onkimiehen koukut. Mutta Arvo Lehikoinen keskusteli hänen kanssaan erehtymättä kertaakaan. Mitenkäpä hän olisikaan erehtynyt. Hänen jäljissään ei suinkaan ollut peittelemistä. Hän voi kertoa, kuinka kotipuolessa uskonveljet ja sisaret voivat ja mitä opettajia hän tunsi. Hän oli perillä uskonopillisista kysymyksistä ja hän sai tämän vanhan ammattimiehenkin salaisesti ällistymään raamatuntuntemuksellaan. Hän osasi selittää senkin seikan, kuinka hän nyt osui olemaan niin kaukana kotipaikoillaan. Niin, häntä vaivasi eräänlainen himo, ehkäpä erheellinen, ehkäpä syntinenkin, himo sanankuulemiseen, keskustelemiin, jopa joskus omintakeisiin yrityksiinkin selitellä ihmisten kilvoittelua parastaan kohti... Miten hyvänsä, eräät veljetkin olivat kehoittaneet häntä noudattamaan näitä taipumuksiaan.
Arvo Lehikoinen istui siinä korkein otsin kuin itse viattomuus, eikä hänen omaan mieleensä jysähtänyt kaukaisintakaan heikkoilua, että hän olisi valheen tiellä. Oli kuin hänelle itselleenkin olisi juuri samalla hetkellä valjennut, että asianlaita oli niin, ja siinä samassa hän jo uskoi kaiken aikaa tienneensä tämän, kuljeskellessaan pitkin teitä, uskoi, että hän oli aina ollut määrätietoinen henkilö. Ja eivätkö kaikki asiat tapahdukin ikään kuin kaksikertaa: ulkopuolella, todellisuudessa, ja sisäpuolella, ihmisessä itsessään... Melkein aina sattuu, että nämä kaksoistapahtumat merkillisellä tavalla kietoutuvat toisiinsa. Melkein aina huomaamme, jos ryhdymme asiaa tutkimaan, että tavallisin todellisuus ja tavallisin elämän onni syntyy silloin, kun valhe sekautuu totuuteen luontevalla ja miellyttävällä tavalla.
Arvo Lehikoinen jutteli edelleen tuntien, että hän miellytti näitä ihmisiä, kuten vieras voi joskus miellyttää vain niitä, jotka ovat perin juurin kyllästyneet tultuihin kasvoihin, ikuisiin naapureihin, jotka eivät voi heille tarjota mitään salaisuutta, mitään yllätystä. Ainoastaan saarnamies näytti kankealta ja kylmäkiskoiselta ja vatvoi paksuin sormin mahtavaa vesiputouspartaansa. Tuon parran takana tuntui piilevän pieni, levoton sielunkipu. Oli kuin hän olisi pitänyt vierasta nuorta miestä pilvenä, joka heitti varjonsa häneen. Hän näytti yhä enemmän pelkäävän unhoon jäämistä ja tarttui tarmokkaasti keskusteluun ja johti sitä mielensä mukaan, ja Arvo Lehikoinen vaikeni ja kuunteli kuinka pohdittiin iäisyysasioita, sieluntiloja, hänen mielestään tylsällä tavalla, tylsässä tilassa, tylsin sanoin...
Sitten muut vieraat lähtivät, mutta saarnamiehet — Arvo Lehikoinen huomasi, että häntäkin kohdeltiin tuollaisena ihmisenä, joka tuopi hyvää sanomaa — kutsuttiin ruokapöytään. Ja mikä ruokapöytä sellaiselle, joka niukoin varoin oli kuljeskellut pitkin teitä! Leipää, voita, ihanaa maitoa, lämpimiä ruokia, jotka höyrysivät kuten uhri. Arvo Lehikoinen ristitsi kätensä kiitollisin mielin: näin siunautuu heti hyvää uskosta ja uskovaisuudesta. Äsken hän oli vain poloinen, joka kammoen kuuli avaruuden jättiläismoukareitten surinan, ja nyt hänellä on lämpöä, valoa, ystäviä... Myöskin vanha saarnamies näytti osaavan antaa arvon Herran antimille. Hänen suunsa maiskahteli, hänen mahtava partansa pullisteli ilmeikkäästi ja autuaasti. Siinä maiskutellessaan hänen kankea sydämensä tuntui myöskin pehmenevän. Miksi oikeastaan kantaa kaunaa tuolle nuorelle miehelle, joka oli änkäytynyt tänne? Tuo mies näytti nyt kerta kaikkiaan miellyttävän ihmisiä, eikä hän voine tehdä vanhukselle suurtakaan hallaa. Hänen satonsa olivat jo oikeastaan saadut; entisten aikain ansiosta lankesi hänelle se mikä lankesi. Olipa niinkin, että jos tuolla nuorella miehellä oli myötätuuli, niin hänkin voisi yrittää saada siitä osasen vanhoihin ja paikattuihin purjeisiinsa...
Syönnin päätyttyä hän jo katseli pöytätoveriinsa lempein silmin ja hänen päässään heräili uusia tuumia. Hän kertoi nopein, epäselvin, mumisevin sanoin, että hänellä oli tällä matkallaan ollut toveri, mutta veli oli sairastunut ja hän oli jäänyt yksin. Nyt hän oli ajatellut, että ehkä tämä kohtaaminen oli Jumalan tahto... Jos nuori veli oli pyrkimässä puhuvaiseksi mieheksi, niin he voisivat liittyä yhteen matkaan. Tietysti se olisi aluksi, kuinka nyt sanoisi, epävirallista. Mutta myöhemmin voisi kaikki järjestyä säännölliselle kannalle.
Arvo Lehikoinen vastasi, että tällainen tilaisuus oli hänelle tietenkin suuri onni.
Hän ajattelikin niin. Ojentaessaan jäsenensä pehmeälle vuoteelle hän tuumi tyytyväisin mielin, että hänelle oli tapahtunut laupeus. Hän oli kokenut jo sen verran kulkurin elämää, että hän katsoi onneksi ja erinomaisiksi antimiksi sellaiset seikat, jotka tavallinen ihminen ottaa luonnostaan lankeavina: vedenpitävän katon, lämpöisen huoneen, pehmoisen vuoteen, mahantäyden maistuvaa ruokaa.
Nyt hän nukahti kuten lapsi, väsynyt lapsi, jolla on uusi rakas leikkikalu kainalossaan.
Ja tapahtui niin, että Arvo Lehikoisesta tuli tosiaankin tuon profeetanpartaisen vanhuksen matkakumppani ja saarnamies. Läpi mustan syksyn, läpi valkoisen talven he kiersivät kuten mustalaiset. Hevoskyytiä, auton hurinaa ja junavaunun tärinää. Uusia kyliä, uusia seurakuntia, saarnoja, rukouksia, virsiä, melkein joka ikinen päivä. Herätyksiä, yksityisiä hengellisiä keskusteluja. Hyviä ruokapöytiä vöyräitten talojen kamareissa.
Sellainen on kuitenkin ihmisluonto, unohtavainen ja huikenteleva: Arvo Lehikoinen katsoi jo monesti maanantiin ja lihavuuteen välinpitämättömänä, tylsänä, kyllästyneenäkin. Mutta hänen vanha kumppaninsa oli järkähtämätön: kerta kerran jälkeen hän kävi ruoan kimppuun samalla rauhallisen himokkaalla, muhoilevalla hartaudella. Loppujen lopuksi, joutuessaan yhä uudelleen katsomaan hänen syöntiään, Arvo Lehikoista ihan raivostutti. Hänen sisässään kiehahti nähdessään ukon tuon tuostakin nuolaisevan suupieltään niin kuvaamattoman makeasti. Hän menetti ruokahalunsa ja tuijotteli kiusaantuneena ja synkeänä lautaseensa.
Mutta ukon parta putosi alas komeana ja voimallisena. — Se venyy parraksi koko mies, ajatteli Arvo Lehikoinen näinä turmeluksen hetkinään. Sillä muuten ukko yhä tylsistyi ja laiskistui, huokaili, uinahteli. Hänen puheensa kävivät yhä lyhyemmiksi ja supistuivat pian melkein pelkkään ilmoitukseen, että tämä nuori veli puhuu teille, rakkaat sanankuulijat. Aluksi tämä oli Arvo Lehikoisesta suorastaan mieluista. Hänet oli vallannut aivan kärsimätön puhevimma. Hänen toimelias ajatuksensa askarteli alinomaan saarnojen suunnittelussa, milloin hän ei vajonnut epämääräisiin, kunnianhimoisiin, suunnattomiin unelmiin: hän oli profeetta, uuden uskonlahkon perustaja... Kuten kulovalkea hänen henkensä kulkee nuoleskelevina tulenkielinä yli maan, yli rajojen ja vesienkin...
Mutta sitten hän jäi tyhmistyneenä oman kysymyksensä eteen: mikä on oleva hänen oppinsa ydin? Millä hän on erottava oman puhtaan ja oikean uskonsa niistä monista uskonnollisista aalloista, jotka läikehtivät maailmassa? Oliko tyydyttävä vain epämääräisiin puhdistuksiin, uusiin heräyksiin?
Hän heitti pulmansa ratkaisematta, ja hänhän olikin toistaiseksi vanhan ja olevan uskonnollisen suunnan pappismies, joskin, kuten vanha saarnaaja oli maininnut, epävirallisesti. Eikä hän ollutkaan mikään tavallinen kyläsaarnaaja, joita kohoaa joka nurkan juuresta. Hänen puheensa toi uneliaisiin seurapirtteihin ikään kuin raikasta luulta, ristivetoa, joka sai ihmiset heräämään, kuuntelemaan, tuntemaan penkin hieman epämukavaksi. Hän sai pirtit täyttymään ilta illan perästä. Hän veti sinne jo uutta väkeä, hänen edellään kulki jo kohu kylästä kylään: siellä tulee se uusi...
Välisiä hänen vanha seuralaisensa sai pirteyden puuskan ja katsoi nuorta puhuvaista veljeään epäilevästi ja huolissaan. Mitä nyt? Miksi ei pysytä entisissä kaavoissa? Tämähän on aivan vanhan rauhan häiritsemistä, tuollainen. Oliko hänen tartuttava asiaan, otettava ohjakset? Mutta sitten hän väsyi, huokasi, uinahti, köllötteli ja antoi asiain mennä. Korkeintaan hänen päässään käväisi vielä ajatus, että oli neuvoteltava toisten kunnianarvoisien veljien kanssa sopivassa tilaisuudessa. Sitten hän unhoitti senkin ja hymisi partansa sisässä ainaisen lohdutuksensa: ehkä se on Jumalan tahto...
Noustuaan puhumaan, seisoessaan pöydän takana ja silmäillessään taiteellisen tovin pirtintäyteistä väkijoukkoa Arvo Lehikoinen tunsi olevansa kuten haukka, joka leijailee taivaslaella varmana saaliistaan. Tahi hän oli ammattinsa taitava soittaja soittokojeen edessä. Hän tiesi saavansa ihmiskaulat venymään mielenkiinnosta, tiesi saavansa heidät kuuntelemaan hellittämättä ja hisahtamatta, tiesi saavansa heidät tuntemaan sitä tai tätä, tiesi kiskovansa itkunnyyhkeen naisien parvesta, kyynelet heidän silmistään, yhtä varmasti kuin lypsäjä maidon nautan utareista...
Silloin hänen sydämensä vapisi voimantunnosta, ilosta ja ylpeydestä: sana tuntuu hauraalla aseella, mutta kuitenkin sillä hakataan ihminen pökerryksiin, hallitaan häntä.
Hänen puheittensa vaikutuksesta tapahtui useita herätyksiä ja kääntymyksiä. Varsinkin naisten keskuudessa hänellä oli menestystä, menestystä, joka toi hänelle joskus kiusallisiakin, epämukavia, hämäriä ja hämillisiä tunteita, heidän kiikkuessaan saarnamiehen kaulassa, kuten tämän uskonlahkon tapa oli. Kuinka voisi ihminen aina kylmäverisesti laskeskella, että hän pelasti vain sieluja oikealle tielle...
Kertakaikkiaan näytti siltä, että Arvo Lehikoinen oli huomattava voima, että hänellä oli edessään loistava tulevaisuus uskonnollisuuden vainiolla.
Mutta tapahtuikin niin, että hän alkoi kyllästyä, tulla ärtyisäksi ja kärtyisäksi. Saarna ja montakin saarnaa päivässä, monta virttä, monta rukousta. Koko elämä näytti muuttuneen yhdeksi ainoaksi uskonnollisuuden uhrisavuksi, joka kohosi taivaalle ja pimensi kaiken. Kävi ilmi, että sananjulistajan elämä on kauhea ja raskas asia. Hän nuhrautuu alituisesta ja ylenpalttisesta uskonnollisuudesta kuten sotamies taistelukenttien ruudinsavusta. Vain matkasaarnaaja voi tunnustaa, että sunnuntaikristillisyys olisi ihana ja tavoiteltava asia.
Kun ihminen on väsynyt ja ärtynyt, niin hän huomaa naapurinsa hankaloiksi, epäkelpoisiksi ja turmeltuneiksi. Niin kävi Arvo Lehikoisenkin: elämä tuntui menettäneen makunsa enimmältä osaltaan vain sentähden, että ihmisellä oli tuollainen toveri, ikäkulu ukko, josta ei ollut muuta jäljellä kuin suunnaton parta ja ruokahalu. Arvo Lehikoinen ajatteli joskus aivan tosissaan, että hänen nykyinen epämukavuuden ja onnettomuuden tuntonsa ei pohjaltaan juontanut juuriaan mistään muusta kuin vanhan saarnamiehen tavasta nuolaista suupieltään maistettuaan makean palan: kuvaamattoman imelä ja mieltä etova kielen lipaisu... Voi, ihminen ei koskaan ole kyllin varovainen lähimmäistensä suhteen: tuollaiset pienet eleemme voivat olla syynä naapurin sielun ikuiseen kadotukseen...
Mutta myöskin muualla, koko ympäristössään ja uskonlahkon elämässä hän alkoi näihin aikoihin havaita alhaisia, häpeällisiä ja naurettavia piirteitä. Miten katseli esimerkiksi varakas uskonveli köyhää kääntynyttä, miten epäillen, ettethän tuossa vain viisauksissasi laskeskele, että varakas uskonveli auttaa, kuten Ristus opettaa... Ehkäpä he olivat siihen kärkkäät vetoamaankin, nuo köyhät, jotka ovat useimmiten hankaloita kavereita, paljon tympeämpiä kuin rikkaat, joiden pääsy taivaanvaltakuutaan oli kuitenkin epäilyttävä asia sanan mukaan.
Tällaisia ja muita sekavia ja tuskastuttavia asioita, jotka on tapana jättää käsittelemättä, hän alkoi nähdä ympärillään, mutta ei siinä kyllin. Arvo Lehikoinen alkoi sovitella puheisiinsa näitä tuntemuksiaan. Hänen saarnansa muuttuivat pureviksi, ilkeiksi, vihjaileviksi. Hän käytteli osaavasti raamatun loputtomia varastoja, turvautui kansansatuihin ja muihin lähteisiin ja tunsi tyydytystä keksaistuaan mielestään onnistuneen haukkumasanan. Toisinaan hän huomasi monien kuulijain katseissa epäilystä ja kummastusta. Ehkä he tunsivat, että tämä saarnamies ei huolehdi ja sure heidän sielujansa tähden, vaan ikään kuin salavihkaa irvistelee ja pilkkaa heitä. Hän kuuli jo avoimia arvosteluja, että hänen puheensa olivat liian maallisia, ja hän äkkäsi vanhan saarnamiehen silmissä pelästyneen ilmeen, jolloinkin kun tämä hetkeksi piristyi tavallisesta uneliaisuudestaan. Kerran hän sanoikin:
— Tuntuu välistä siltä, että sinussa on ikään kuin monta ihmistä, nuori veli, että sielustasi vielä taistellaan...
Arvo Lehikoinen ei vastannut, vaan ajatteli salamyhkäisesti hymyillen, että nyt hän ymmärsi, miksi vanhat saarnaajat niin usein ja niin pahantuulisesti ja äkäpäisesti jylisevät tuomiota ja kadotuksen uhkaa ihmisille tahi vaipuvat tylsiksi ja tunteettomiksi puhekoneiksi; ei löydy niin vahvaa miestä, joka murtumalla kestäisi jatkuvan ja alituisen, toimivan uskonnollisuuden painon. Ammattikristityn elämä muuttuu helposti kummalliseksi, vääntyneeksi, epätodelliseksi...
Talvi oli jo mennyt ja huhtikuu tullut: sulavaa lunta, kuuronpilviä, auringonpaistetta, ihmeellisesti sinertäviä iltoja...
Arvo Lehikoinen ihmetteli kuinka ihmiset voivat tällaisina iltoina ahtautua mustiin ja synkeihin pirtteihin, jotta heille saarnattaisiin. Hän puhui heille ja tunsi olevansa vanki. Hyvä taivaan isä tuntui muuttuneen synkäksi olennoksi, jonka tehtävänä oli tarkastella, että ethän vain naurahtele ihminen.
Mutta vaikka saarna sinä iltana tuntui jo hänen suussaan maistuvan laimealla ja väljähtyneeltä, niin sittenkin tapahtui muutamia heräyksiä. Kääntyneet olivat nuoria naisia, ja kun Arvo Lehikoinen tunsi heidän kätensä kaulallaan, tunsi heidän kuumien ruumiillensa läheisyyden, niin hän oli hieman hämmentynyt ja sekapäinen. Hän ajatteli, että eikö tätä alituista saarnaa, alituista virrenhyminää voisi mitenkään paeta, eikö kallista sielua voisi heittää hetkeksi oman onnensa nojaan...
Sattui niin, että eräs niistä heränneistä oli juuri sen seuratalon tyttäriä, ja heille tarjoutui tilaisuus kahdenkeskiseenkin hengelliseen keskusteluun. Mutta tällainen kahdenkeskisyys sinertävänä huhtikuun yönä ei ollut heille hyväksi. Se päättyi suureen häväistysjuttuun: heidät yllätettiin lemmenleikistä.
Arvo Lehikoinen oli hyvin säikähtynyt ja pelästynyt, jollakin tavoin suunniltaan. Tällaiset kokemukset olivat hänelle uusia, ja hänestä tuntui, että kaikki asiat olivat järkähtäneet paikoillaan. Kaikki oli mennyt pirstoiksi, ja hän tunsi itsensä hyvin kurjaksi ja syntiseksi ja turvautui heti apukeinoon, joka oli hänelle yhtä luonteenomainen kuin vedelle vierintä kaltevalla pinnalla: hän pakeni.
Hän käveli kiivaasti kilometrikaupalla sulavaa, hyyhmän ja jäänrippeitten täyttämää maantietä pitkin huhtikuisessa yössä. Mutta päivän valjetessa, auringon noustessa, hän oli jo kutakuinkin rauhallinen. Hän ymmärsi, että kaikki ei ollut vielä menetetty. Hän voisi palata ja saada nuo ihmiset antamaan anteeksi ja peittämään hairahtuneen nuoren veljen rikoksen. Siihenhän kehoitti ristillinen oppi ja se olisi monesta syystä edullista uskonlahkollekin. Sitten voitaisiin ottaa kysymykseen vaikkapa avioliitto hänen ja sen nuoren uskonsisaren välillä. Se ei olisi mahdotonta, sillä voitiin pitää enemmän kuin todennäköisenä, että Arvo Lehikoisella olisi tulevaisuutta hengellisenä puhujana. Kuitenkin tämä avioliittoajatus tuntui hänestä hymyilyttävältä ja naurettavalta, tuntui siltä juuri hänelle...
Mutta Arvo Lehikoista eivät olleet rauhoittaneet tällaiset ajatukset, vaan aivan muut tuumat. Hän oli kertakaikkiaan päättänyt jäädä tälle tielle, paeta koko uskonnollisuuden maailmasta, jossa ihmisen on monesti niin raskasta elää.
Hän tunsi nyt jonkinlaista todellista Jumalan pelkoa. Hän tunsi, että jos hän nyt palaisi ja jatkaisi saarnamiehen elämäänsä, niin se olisi synti, jota hän ei saisi koskaan anteeksi. Ei ainakaan itseltään.
Arvo Lehikoinen kuljeskeli jälleen pitkin teitä ja hänen ärtyisyytensä ja katkeruutensa haihtui taivaan tuuliin. Mikä ilo, ettet ollutkaan mikään saarnamies, jonka on elettävä niin ja niin! Olit jälleen kulkija, mikä tahansa, ihminen, joka tekee mitä hyvänsä, jolle tapahtuu mitä sattuu. Olit kuin osa keväästä: hupeneva lumi, tulviva vesi, kuivuva maantie.
Hän ei katunut menneitä. Hänellä oli ihmeellinen ja autuaaksitekevä kyky unohtaa. Mikä oli jäänyt, se oli jäänyt, eikä häirinnyt enää häntä. Eikä hän surrut tuleviakaan, ei ainakaan vielä: hänellä oli jonkin verran rahaa. Sillä vaikka hänen saarnavirkansa olikin ollut epämääräinen ainakin palkan puolesta, niin partavanhus oli kuitenkin tuon tuostakin antanut ahkeroivalle nuorelle veljelleen pienen summan. Hän lienee tehnyt sen omantuntonsa vaatimuksesta, tietäen kuka kuorman kantoi.
Arvo Lehikoinen saapui muutamaan pieneen kirkonkylään keväisenä iltapäivänä, tuollaisena iltana, joka näyttää niin veikeilevältä ja kevytmieliseltä, joka tuntuu lupaavan, että tulevaiset vaiheet ovat vain hyviä ja miellyttäviä.
Hän meni kylän kahvilaan ja tapasi täällä erään keski-ikäisen miehen, joka kaljapulloineen ja salamyhkäisesti pullottavine rintoineen epäilemättä harrasti ryyppytouhuja, surullisesti yksikseen ja ikävissään. Gramofoni soi: levy levyn jälkeen. Mutta se on lopultakin huono seuralainen, sillä se lällättää vain sen, mikä siihen on kerran sisälle pantu, eikä ole tietääkseenkään huomautuksista.
Nyt tämä mies näytti ilostuvan vieraan tulosta ikään kuin häntä olisi kohdannut suuri onni: ihminen, juttutoveri. Eikä Arvo Lehikoinen hymyillyt hänelle, sillä hän tiesi, että yhtäkaikkinen ihmissana voi joskus olla siunattu ja kallis asia. Kävi ilmi, että tämä mies oli paikkakuntalaisia, äskettäin kotiutunut siirtolainen, jolla oli talokin hieman syrjässä kylältä. Aivan pian oltiin niin pitkällä, että hän kysäisi eikö kaverille maistuisi hänen antimensa: ruskea kalja ja kirkas pirtu. Ja Arvo Lehikoinen vastasi myöntävästi, aivan luontevasti niin kuin väkijuomat olisivat hänelle hyvinkin tuttuja aineita, vaikka tosiasia oli, ettei hän ollut niitä milloinkaan maistanut. Hän ei ollut koskaan tuntenut niihin minkäänlaista kaipausta, ei edes uteliaisuutta. Väkijuomien liikuttama henkilö oli hänestä aina tuntunut vastenmieliseltä, ja tuntui nytkin, vaikka hän koetti voittaa tämän tunteen toisen, hänessä aina elävän, vielä voimakkaamman taipumuksen avulla; toisiin ihmisiin kohdistuvan pohjattoman uteliaisuuden avulla: mitä on ihminen itselleen tehnyt...
Sekoitus, jota hän varovaisesti maistoi, tuntui hänestä erinomaisen katkeralla, surullisen tympeältä. Oli kuten ihminen olisi tehnyt itselleen jotakin luonnonvastaista, lyönyt itseään vasten suuta... Hän katsoi toveriaan uteliaasti, tuolla hänelle ominaisella kärsimättömällä uteliaisuudella, joka oli kuin toisen ihmisen sisälle tunkeutumista: mitä tästä löydät, mihin sinä tällä pääset?
— Maista surkeilematta, mies, kehoitti toinen, — että pääset ajan tasalle. Hän kopahutti poveensa. — Minulla on ja silloin minun käteni ei ole koukussa...
Mutta sitten hän unohti tämän asian ja antoi Arvo Lehikoisen elää lasinsa kanssa mielensä mukaan. Tämä mies — hänen nimensä kuului olevan Ville Kari — oli aivan tavattoman puhevimman vallassa. Hänellä näytti olevan malttamaton kiire osoittaa, että hän on nähnyt sitä ja sitä, että hänen näköalansa ovat avarat, että hän on tehnyt suuren ja ihmeellisen matkan. Hänen kertomuksissaan vilahtelivat suunnaton erämaa ja suuri kaupunki. Niin, hän oli elänyt puunkaatajana erämaassa, mutta sieltä tultuaan hän oli ollut aivan lapsellisen innostunut elämään. Ja elämää olivat kapakat ja yleiset naiset. Eikä ihminen malttanut lopettaa ennen kuin rahakin loppui. Silloin hän huomasi, että oli asetuttava elämään ihmismäisemmin, kyliin, kaupunkeihin. Siellä sait aina sukusensa niin sanottuja elämän hyvyyksiä, eikä tarvinnut metsittyä erämaassa, jossa paastottuaan piti horsaista kaikkea kuten elukka. Kaupungissa asuessasi löysit monta harrastettavaa asiaa ja aloit saada pysyväisempiä säästöjäkin. Hän kertoi työoloista ja työtaisteluistakin, ammattiliitoista, työväen asiasta...
Silloin Arvo Lehikoinen ajatteli, että hän oli aina ollut kaukana yhteisistä ja yhteiskunnallisista asioista, ettei hän seurannut aikaa, kuten sanottiin. Eipä hän ollut aina selvillä edes tavallisesta ajankulustakaan, viikon päivistä ja kuukausista. Hän ihmetteli ihmisiä, jotka avattuaan kalenterin ihan epäröimättä sanoivat, että nyt on se ja se päivä. Mistä he sen tiesivät: päivä näytti aivan toisen kaltaiselta tuossa luettelossa... Kuitenkin hänellä oli jonkinlainen hämärä ja hahmomainen käsitys siitä mitä ajassa oli tapahtunut ja tapahtui. Maa oli ollut osa suurta keisarikuntaa, silloin kun hän oli lapsi. Se oli ollut sorron alla ja vapautunut suurten mulkkausten kautta, silloin kun hän oli nuorukainen ja eli omassa kaukaisessa kotikylässään. Oli ollut verta ja sankareita ja hätää ja nälkää, ja nyt maa oli vapaa ja itsenäinen, mutta Arvo Lehikoiselle pysyi hämäränä, kuinka voitiin innostua tuollaisiin kaikkien asioihin, elää niissä ja kuolla niihin. Kansakunnan asia, isänmaan asia, luokan asia, sadantuhannen ja miljoonan ihmisen asia, ne eivät olleet hänelle läheisiä. Hän hymyili ajatellessaan, että ne olisivat myöskin hänen asioitaan. Niin, tuollaisen ihmisen olemus, joka oli esimerkiksi hyvin kyllästynyt yhteiskuntajärjestykseen, pysyi häneltä kätkettynä... Hän hymyili hieman hämmentynyttä hymyä ajatellessaan edelleen, että ehkä ne sittenkin olivat hänen asioitaan, vaikuttivat hänen elämäänsä — jo yksistään se seikka, että hänen lapsuutensa ja nuoruutensa aikana ei mikään näyttänyt pysyväiseltä, vaan kaikki järkähteli paikoiltaan: keisarit ja vahvat valtakunnat, rahat ja tavarat... Muutoksen ja turvattomuuden tunteen täytyi vaikuttaa ihmiseen...
Tuo vieras mies hänen edessään puhui ja puhui, käytellen paljon siirtolaiskieltä, jota Arvo Lehikoinen kuitenkin osapuilleen ymmärsi, sillä hän oli jo lapsuudessaan kuullut siirtolaisuudesta kotiutuneitten juttuja. Tuo mies maistoi sekoitustaan ja puhui, kunnes heille huomautettiin, että oli aika sulkea kahvila.
He nousivat, ja Ville Kari oli hyvässä määrässä humalassa, kun taasen Arvo Lehikoinen oli maistellut lasistaan niin vähän, että hän oli aivan selvä.
— Ethän sinä ole tainnut maistaakaanᵣ mies, sanoi tuo uusi ystävä vähän paheksuen. — Mutta tule mukaan sinne kotiinpäin, niin maistelemme. Sinun kanssasi on hyvä puhella...
Hän oli kyllä itse pitänyt puhelusta huolen. Arvo Lehikoinen oli virkahtanut vain jonkin sanan.
Hänellä oli kookas ja painava reppu, jonka suusta pisti näkyviin jonkin työkalun puinen varsi.
— Elähän pelästy, sanoi hän kiskoessaan reppua selkäänsä. — Täällä on dynamiittiäkin! Mutta emme me räjäytä itseämme ilmaan. Tätä maata pitäisi vain herätellä, katsoa mitä sen mahassa on...
Arvo Lehikoinen katsoi häneen pelästyneenä ja kummissaan. Mutta kuitenkin hän seurasi mukana, Ville Karin saapastellessa läpi kylän leveänä ja huolettomana, peukalot repun viilekkeitten alle pistettyinä.
— Sanotaan, että tämä on köyhä maa, julisteli hän kävellessään. — Se pysyykin köyhänä niin kauan, kun päät on tyhjiä ja ruhot velttoja. Ei niitä rikkauksia kellota maan pinnalla muuallakaan. Syvältä maasta ne on kaiveltava. Minä siellä lännellä tutustuin vähän siihen kalliiden kivien etsintään ja kaivostoimintaan, ja saatanhan sen sinulle sanoa, että minulla on tässä nyt uudet tuumat...
Kävi ilmi, että hänen meininkinään oli etsiä malmisuonia. Siksi hänen repussaan oli dynamiittia ja vasaroita ja ties mitä. Mutta metsämailla oli ollut vielä aivan liiaksi tulvavettä ja lumihyyhmää. Hän oli kävellyt kylälle ja alkanut etsiä pulloaarteita, jotka myöskin olivat hänelle tutut. Täällä olikin onnistanut paremmin lääkärin ja apteekin avulla.
Hän nauraa hohotti ja kääntyi syrjätielle, ja Arvo Lehikoinen seurasi häntä kuten se olisi ollut itsestään selvä asia. Ja oikeastaan olikin saman tekevää missä hän oli.
Niin he tallustelivat kärrytietä pitkin ja istuivat aina sopivan paikan tullen, jolloin Ville Kari ryyppäsi pullostaan ja Arvo Lehikoinen oli ryyppäävinään. Alkoholi ei vähääkään houkutellut häntä ja hän katsoi ihmeissään toveriinsa, ja tämä alkoi kuvastella hänen silmissään kummalliselta sieneltä, joka imi kosteutta.
Nyt hän oli käynyt tunteelliseksi kuten humalaiselle usein sattuu, ja palasi yleisistä valtakunnan rikastuttamisasioista omaan elämäänsä. Hän kertoi uudelleen siirtolaisuutensa ja lankeemuksensa ja menestyksiensä tarinaa. Hän oli talonpoika näiltä seuduin ja oli nainut nuorena ja saanut pystyyn jommoisenkin talosen, oman kodin. Mutta velkaa siinä tuli ja lapsia alkoi tulla, ja alituinen elatuksen murhe ja elämän epävarmuus oli mieltä painamassa. Eikä näyttänyt olevan muuta keinoa asiain parantamiseksi kuin matka meren taakse, siirtolaisuus. Sinnehän oli niin monia menneitä ja monia menestyneitäkin.
Tuuma kehittyi kuumeeksi, varsinkin kun hänellä oli lähistöllä saman kohtalon alainen ja samoin ajatteleva toveri, muuan Lauri Säppi. Niin, saman kohtalon alainen hän oli, mutta ei hänellä sentään ollut niin partaveitsi kurkun päällä kuten Ville Karilla: velkaa oli vähemmän ja lapsiakin oli vain yksi. Ollapa miten olla, kun kuume kerran oli kehittynyt, elämän parantamisen kuume, niin se ei antanut heille rauhaa. Raskasta oli tietenkin heittää nuori vaimo, lapset ja koti, mutta vielä raskaampaa olisi ollut jäädä. He lähtivät ja pääsivät menemään onnekseen, vaikka aika oli jo myrskyistä.
Tylyltä oli ensin näyttänyt siirtolaisen elämä, kun ei tuntenut oloja eikä osannut kiellä: aivan luontokappaleeksi siinä tunsi itsensä. Suurelta onnella oli sitten tuntunut lyön ääreen pääsy ja onnelta oli tuntunut sekin, että työ oli puunkaatoa metsässä. Metsästähän he olivat lähteneetkin ja kaupungit, joita he olivat vilaukselta nähneet, olivat tuntuneet kaikessa humussaan kauheilta ja eksyttäviltä. Työtä he sitten oikein ruotaisivat hukuttaakseen siihen ikävänsä ja kalvavat ajatuksensa. Mutta iankaikkisen pitkä oli ollut loppujen lopuksi tuo kämppäelämä kaiken maailman sällien seassa.
Kun työ loppui, niin he matkustivat erämaasta kaupunkiin huoahtaakseen ja katsastaakseen uusia mahdollisuuksia. Dollaripirukin heitä silloin vaivasi: he laskeskelivat ansioitaan, että niin ja niin paljon niistä kehittyisi vanhan maan markkoja. Mutta kaupungissa heidän oli outo ja ikävä olla, ja niin he ostivat itseään ilahduttaakseen väkijuomia. Heti sen jälkeen onni toikin heidän seuraansa jo vanhan maanajoilta tutun miehen, joka oli ollut maassa enemmän aikaa ja tunsi oloja ja osasi kieltäkin. Nyt hän ryhtyi tutustuttamaan heitä kaupunkiin ja sen elämään. Kuljettiin katuja ja loppujen lopuksi tämä mies, joka tiesi ja osasi, houkutteli heidät pahamaineiseen paikkaan, tyttötaloon, jossa heille tietenkin tapahtui mitä tapahtui.
Jokapäiväinen asia, mutta kuitenkin heille, yksinkertaisille maalaisihmisille, suuri ja kipeä asia, niin kipeä, että he siitä nousivat ikään kuin uudestasyntyneinä. Eivät he enää olleet entisiään, vaan joitakuita toisia miehiä. Omituista oli, että he tämän jälkeen alkoivat vierastaa toisiaan ja heidän tiensä erkanivat. Vuosien kuluttua Ville Kari sai varmalta taholta tietää, että hänen entistä toveriaan Lauri Säppiä oli onnistanut. Hän oli saanut huomattavan summan kertakaikkiaan yhdellä iskulla. Hän ei liennyt tarkoin mitä se oli ollut, kultalöytö vaiko peli, mutta joka tapauksessa jokin tuollainen oikea rikastumistapa, eikä sellainen kurja keino, mitä hän, Ville Kari, oli harrastanut: työ ja säästäminen. Tosin hänkin oli saanut vähän kasaan hätäpäiväksi, mutta pieni myyränmätäs se oli.
Mutta Lauri Säpillekään ei tuo äkkirikkaus ollut onneksi, sillä heti sen jälkeen hän katosi tuntemattomalla tavalla. Luultavasti hän joutui roistojen käsiin, jotka siellä suuressa maailmassa ovat aina vaanimassa kenen nielisivät. Mutta vähän he nyt hyötyivät, sillä Lauri Säppi oli jo ehtinyt ja osannut lähettää rahansa, ainakin suurimman osan niistä, vaimolleen vanhaanmaahan.
Oli jälleen löytynyt sopiva levähdyspaikka ja Ville Kari kaivoi pullonsa esiin. Sitten hän jatkoi:
— Mies siis meni, vaan rahat jäivät. Ne ovat tulleet kuin tulleetkin vaimolle, Anna-Marille, niin kuulin täällä. Mutta eipä ne rahatkaan aina anna onnea... Kuule, sinähän olet nuori mies. Siinä olisi sinulle tekemistä: lohduttaa leski ja saada puuttumaton toimeentulo...
Ville Kari puhua jaamisti edelleen ja Arvo Lehikoinen kuunteli vain puolella korvaa. Ympärillä oli kevätyö tulvillaan hämyistä valkeutta ja viluisia utua ja laulurastaan surumielisen riemukasia hupatusta. Kaikki tuntui hänestä omituiselta, unimaisella ja sadunomaiselta. Oli samalla kertaa hyvä ja tuskallinen olla. Mitä tämä elämä oli? Mikä hän oikeastaan oli? Niin, ehkä tämä oli humalaa, sillä hän oli vängälläkin tullut nielaisseeksi muutamia pisaroita luota karvasta ainetta, jota hän ei suinkaan himoinnut...
He nousivat ja kävelivät jälleen. Ville Karin askeleet olivat jo epävarmoja. Hän huojahteli ja vaikeni toviksi.
— Niin, kuka sitä oikein sinä olit? kysäisi hän sitten äkkiä. — Mitä touhuilet?
Arvo Lehikoinen ei näyttänyt kuulevan kysymystä. Hän eli unelmiensa vallassa. Tuntui siltä, että hän ei kävellyt tätä tietä ensimmäisiä kertaa. Nämä maisemat olivat hänelle tutut ennestään, samoin kuin tuo mieskin, joka käveli hänen rinnallaan. Miten hän oli voinut unohtaa... Hän kuuli sitten oman äänensä kuin jonkun vieraan ihmisen äänen:
— Miten se leski, Anna-Mari, on täällä oikein elänyt, ihanko ihmisiksi?
— Ihmisiksipä tietenkin, sanoi Ville Kari, joka jo näytti unohtaneen, että hänen oma kysymyksensä oli jäänyt vastausta vaille. — En ole kuullut mitään ja hyvät naapurit tavallisesti tietävät asioita, sellaisiakin, joita ei ole tapahtunutkaan. Vaikka kyllä kai vaimoilla olisi ollut oikeus ottaa viljaa maasta, kuten mekin siellä lännellä...
— Kuten mekin siellä lännellä, kertasi Arvo Lehikoinen hänen sanansa, huomattuaan, että toinen alkoi taasen jatkaa loputtomiin. — Ville, etkö sinä tosiaankaan minua tunne? Laurihan minä olen...
Jotakin omituisia oli tapahtunut Arvo Lehikoisessa. Kaikki oli muuttunut kummalliseksi, sekavaksi, kiemurtelevaksi, vaivalloiseksi... Joku Arvo Lehikoinen, joka kauan sitten oli lähtenyt kotoaan, kulkenut maanteitä ja saarnaillut ihmisille uskonasioista, tuo ihminen oli häipymässä johonkin tietymättömiin. Hän oli nyt tosiaankin Lauri Säppi, mies, joka palasi siirtolaisuudesta, pitkältä matkalta ja näki nämä maisemat jälleen monien vuosien kuluttua ja koki kaikki kotiinpaluun tunnelmat.
Ville Kari pysähtyi kesken askeleensa ja tuijotti toiseen suu auki.
— Lauriko? Älä helvetissä! Liian nuoreltakin tuota näytät...
Hän näytti menevän aivan ymmälle ja menettävän puhekykynsä. Hän katsoi ja katsoi, näytti yrittävän arvostella toverinsa vaatepartta ja pientä matkalaukkua, näytti ajattelevan toimeliaasti, liikahteli levottomasti, otti lakin päästään ja pyyhki otsaansa.
— Eihän nyt hätäillä! Niin, kummempiakin tapahtuu... Päässä humisee. On tullut tosiaankin tänään ryypättyä.
Tuo outo mies, kotiinpalaaja, puolestaan näytti olevan hieman alakuloinen, hieman suruissaan. Hän alkoi puhella hiljaisin äänin.
— Niin, kummaltahan tämä voi näyttää. Näinhän tässä palaillaan muuttuneena miehenä. En olisi kuitenkaan uskonut, että ollaan näin pitkällä. Kaiken aikaa katsoin ja katsoin, että etkö vähääkään tunne, aavistelekaan...
— Älähän nyt! kiirehti Ville Kari lohduttamaan. — Päissänihän minä olen...
Hän turvautui jälleen pulloonsa niin kuin sen uurteissa hölkkyvässä nestetilkkasessa olisi piillyt ratkaisu kaikkiin pulmiin.
— Otetaanhan ryyppy ja tervehditään uudelleen oikein rakkaalla kädellä, jos kerran Lauri olet...
Niin tapahtui, ja Ville Kari heitti tyhjän ja hyödyttömän pullonsa tiepuoleen, heitti kiivaalla kädellä, kuten suutahtaneena ja sanoi:
— Miten sinä juuri noin palaat?
— Jotenkin on palattava. Katsos, siitähän se juontaa alkunsa siitä pienestä rikkaudesta ja suurista roikaleista. Oikeat sinulla oli tiedot: minä katosin. Mutta sitä sinä et tiennyt, että minä ehdin ikään kuin heidän edelleen ja järjestin itse katoamiseni. Elin väärällä nimellä ja olin tietenkin mahdollisuuksien mukaan koettanut muuttaa ulkomuotoanikin...
— Muutit kertakaikkiaan, kerkesi Ville Kari sanoa väliin.
— Katsoin sen parhaaksi turvallisuuskeinoksi, jatkoi palaava mies rauhallisesti, — noita vainoojiani vastaan, ja sitä se olikin. Jatkoin tätä piileskelyä siihen saakka, kunnes lähdin vanhaan maahan ja jatkoinpa vielä kotimaan kamarallakin. Heti satamaan saavuttuani järjestelin asuani, niin ettei minua tunnettaisi ulkomailta tulleeksi...
Ville Kari nauraa hohotti.
— Oletpa ovela! Ja niin kauan sinä minuakin puhuttelit ennen kuin itsesi ilmaisit...
— Niin, se lymyily meni kuten veriin. Hermoillekin se kävi ja veti omituiseksi koko elämän. Onpa tässäkin kuitenkin ajatusta takana: meinasin, että on parasta ensin täälläkin katsastaa ikään kuin taempaa. Kuka tietää, mitenkuten täällä asiat ovat, kun minua on jo kuolleenakin pidetty. Ehkä en enää mahtuisikaan Anna-Marin viereen...
— Voi, veikkonen, kyllä mahdut! julisti Ville Kari iloisesti.— Mutta on se tälli Anna-Marille! huudahti hän sitten, äkättyään että tämä oli oikeastaan suuri yllätys, suuri uutinen. Mies nousee kuin haudasta. — Se on tälli Anna-Marille! toisteli hän vielä monet kerrat ennen kuin sanoi: — No, lähdetään.
He kävelivät nyt kiivaasti kuten miehet, joilla on tärkeä asia toimitettavana. Mutta välistä Ville Kari näytti joutuvan epäilysten valtaan, hidasti askeleitaan, vilkaisi kävelykumppaniaan ja alkoi tehdä onkivia kysymyksiä esimerkiksi heidän yhteisestä vaelluksestaan kaukana lännellä. Vastaukset olivat kuitenkin niin suulaita ja monisanaisia, ettei hänen viinan vaikutuksesta vaivalloinen ajatuksensa pysynyt oikein mukana. Hän väsyi ja hymähteli:
— Älä! Olikohan niin?
Mutta sekin seikka, että hän kuuli toisen suusta solahtelevan merentakaisia, toiskielisiä lauseparsia, kun vain tarvittiin, tuntui kotoiselta ja rauhoitti häntä ja hän ajatteli yhä uudelleen, kuinka suuri asia tämä on Säpin Anna-Marille ja ilostui siitä.
Metsän reunustamassa tiessä oli matala mäki, ja siltä he näkivät pienoisen talon, tuollaisen suomalaisen talon, jossa on nöyrää harmautta ja vuosikymmenien sateitten huuhtomaa punamultaa, tuollaisen talosen, joka näyttää nukahtaneen kevätyön lyhkäiseen hämärään. Arvo Lehikoinen tunsi rakastavansa tuota paikkaa heti ensi silmäyksellä: mikä rauhanmaja miehelle, joka on harhaillut pahassa ja tuulisessa maailmassa...
— Kas, siinähän se Säppi on! pääsi hänen huuliltaan huudahdus.
Ville Karin humalaisessa päässä tämä oli kuin piste kaikille epäilyksille: mieshän tunsi paikat ja oli siis kuin olikin oikea mies, hänen entinen ystävänsä Lauri Säppi. Hänen mieleensä ei muistunut se seikka, että taipaleista ja taloista tämän tien varrella oli ollut jo etukäteen puhetta, ja että asumuksia oli täällä niin vähän, että niistä tuskin voi erehtyä.
He kävelivät nyt pitkin ränsistyneen aidan reunustamaa kujaa taloa kohti, ja pitkältä matkalta palaava mies teki muutamia huomautuksia vaikutuksista, joita ajan hammas oli tehnyt hänen poissaollessaan, ja Ville Karin ajatus askarteli toimeliaana yhä siinä seikassa, että tämä oli suuri tapaus, ikään kuin ihme, varsinkin Säpin Anna-Marille, joka siellä nukkua tohotti kaikessa leskeydessään eikä aavistanutkaan miten suuria asioita oli tekeillä...
— Minun pitää valmistaa Anna-Maria tähän, keksi hän, kun he olivat päässeet pihamaalle. — Tämä on melkein kuten vainaja tulisi hänen tykönsä, ja nainen on heikko...
Valmistaminen tapahtui siten, että hän pudisti ja rytyytti porstuan ovea ja hoihkaisi:
— Nouse, Anna-Mari! Miehesi Lauri tulee!
Hän jatkoi elämöimistään, kunnes oven takaa kuului nuhteleva naisen ääni:
— Taasko sinä olet päissäsi, Ville! Elä hupsuttele siellä, vaan mene kotiisi nukkumaan!
Arvo Lehikoinen seisoi hisahtamatta ja tunsi, että elämä oli unenomaista ja ihmeellistä. Hänestä kuulosti tosiaankin siltä, että tuo oventakainen ääni, joka tällä kertaa oli niin täynnä nuhdetta ja kärsimättömyyttä, että se oli hänelle vuosien takaa tuttu, armaan naisen ääni...
— Hupsuttele! kiukustui Ville Kari.— Ymmärrä jo, hyvä ihminen, että täällä on Lauri... Avaa ovi!
— Avaahan tosiaankin, Anna-Mari, äännähti palaava mieskin.
— Miten sinä nyt tuollaisia, kuului oven takaa. — Ei tuo sovi leikiksikään...
Ovi kuitenkin raottui ja silloin Ville Karin takaa pujahti nopeasti näkyviin toisen, palaavan miehen hahmo, ja nainen oli hänen sylissään ennen kuin aavistikaan.
— Kas, niin, Anna-Mari! kuului hiljainen, sointuva ääni. — Tuleehan mies meren takaa...
Nainen vaikeni ymmällä ja ihmeissään. Oliko tämä tosiaankin totta? Näinkö hänen miehensä palasi, mies, jonka oli sanottu kadonneen ja kuolleenkin. Hän, Anna-Mari, ei ollut kyllä sitä oikein uskonut. Hän oli elätellyt itsessään toivoa, että Lauri tulee vielä ja ikävöinyt, voi kuinka hän oli ikävöinytkin näinä yksinäisinä vuosina... mutta tämä paluu vaikutti kuitenkin niin kummalliselta, itse palaajakin vieraalta ja oudolta. Niin nuoreltakin hän tuntui, ihmeellisen nuorelta, ja miehen läheisyys sai hänen hengähtelemään kiireesti ja kiihkeästi.
— Älkää nyt siinä jarottako! jyrisi Ville Karin ääni isona ja iloisena. — Aika halata ja aika lakata halaamasta, sanoo Salomonikin. Mennään sisälle. Minäkin käväisen lämpimässä, sillä viluhan tässä tulee yksinäiselle...
He menivät talon kamarihuoneeseen kaikki kolme, ja Ville Kari puhui ja lätisi lakkaamatta.
— Heti minä tämän tunsin, muisti hän nyt asian, — mutta ajattelin, että ollaanpa nyt, kun tämäkin oli olevinaan outona...
Ville Karin puheliaisuus oli heistä molemmista hyvä asia. Näin he saivat vaieta, selvitellä ajatuksiaan, tähystellä toisiaan lävitse keväisen keskiyön hämärän.
— Ei tässä ole enää lamppuakaan esillä, valitti Anna-Mari.
— Mitä te sillä tekisittekään, sanoi Ville Kari ja yritteli onnistumattomasti sytytellä tupakkaansa. Mutta tämän tikun valossa oli palaavalla miehellä tilaisuus nähdä tarkemmin talon emäntä, vaimonsa. Hän ei vaikuttanut ollenkaan hullummalta punarantuisessa maalaisvaimon alushameessaan, lyhkäisenä ja pyöreähkönä. Niin, ehkä hän alkoi jo vanhentua, Anna-Mari parka. Kasvoissa näkyi jo hienoja ryppyjä, mutta muuten ne olivat miellyttävät kasvot, joissa tällä kertaa kuvastui kummastus. Niin, ehkä hän ei oikein tiennyt kuinka olisi oltava. Palaava mies oli kuitenkin aavistelevinaan hänen kasvoissaan enemmän ilostusta kuin pelästystä...
Viimein Ville Kari äkkäsi, että oli aika lähteä, sanoi äänekkäät hyvästit ja kompuroi ulos.
Seurasi äänettömyys, pitkä ja piinaava. Sitten mies nousi ja sanoi:
— Vihdoinkin olen siis kotona...
Vaimo tuli aivan hänen lähelleen.
— Onkohan tämä totta? Oletko tosiaan se Lauri, joka lähti?
— Kuinka voisi se ihminen, joka palaa, olla aivan sama kuin se joka lähti, sanoi mies lyhyen äänettömyyden jälkeen. — Tuskinpa sinäkään olet aivan sama Anna-Mari kuin silloin nuorena...
Vaimo seisoi pitkän tovin epätietoisena, näköjään taistellen itsensä kanssa, pudisti päätään, huokasi ja sanoi sitten arkisella äänellä:
— Suljenpa oven.
Hän käväisi ulkona ja pujahti sitten mitään puhumalta vuoteeseen. Mies näytti pitävän tätä esiintymistä merkkinä siitä, että hänet oli hyväksytty ja alkoi riisuutua verkalleen, unohtuen välillä matalalla äänellä supattelemaan asioista, joita hänelle oli sattunut. Kaikki tapahtui luontevasti. Oli kuten hän olisi tehnyt vain muutamapäiväisen matkan, jolle hän oli lähtenyt tästä huoneesta ja tuon vaimon vierestä. Yhtä luontevasti hän pujahti sitten vuoteeseen naisen viereen.
Silloin aamu jo sarasti, keväinen aamu, ja akkunan takaa, läheisestä kuusipuupuskasta kantautui kuuluville laulurastaan hupatus, heikkona, mutta riemullisena.
Mies heräsi siihen, että vieressä makaava vaimo katseli kiinteästi ja hellittämättä hänen kasvojaan.
— Ethän sinä ollutkaan Lauri, sanoi hän. Mutta hänen äänessään ei ollut mitään suuttumusta. Siinä väreili pettymystä, murhemieltä, ikävöintiä.
— Ja miksi en olisi? kysäisi mies vastaan puoliunisena. — Miksi minä en Laurista kävisi?
Vaimon käsi sipaisi miehen korkeata päälakea, Mutta siinä sipaisussa tuntui salainen hyväily.
— Tuo pääkin! Se on niin outo, ettei kukaan ihminen usko...
— Niin, se tapahtui siellä kaivoksessa: ruhjoutumista, kuumetautia...
Hän vaikeni. Outo tuskantunne täytti hänen sielunsa. Mikä hän oli, mikä hän oikein oli... Hän oli kirkkaasti muistavinaan onnettomuuden, joka tapahtui Lauri Säpille, mutta samalla hänen mieleensä pyrki muiston siruja jostakin toisesta maailmasta. Samanlainen vaiva ja kohtalo oli ollut erään Arvo Lehikoisen osana ylimuistoisista ajoista...
— Mitä me nyt teemme? tuskitteli nainen. Hän ajatteli omaa kohtaloaan elävän leskenä, nyt viimeksi ehkä oikeanakin leskenä, ainaisessa epävarmuudessa, päättymättömässä odotuksessa ja ikävässä. Sitten oli odotus jo näyttänyt päättyneen: mies oli palannut, hyvin vieraana ja outona, mutta kuitenkin mukiin menevänä. Nyt kuitenkin ilmeni, että se mikä oli käynyt yönhämyssä, näytti haihtuvan kuten uni päivän valossa. Mikä nyt eteen? Oliko palattava entiseen elämään, epävarmuuteen, odotukseen? Sillä paperiasiallisesti pysyisi hän yhä edelleenkin aviovaimona, Lauri Säpin vaimona, ja jos tämä ei palaisi, hän ei voisi koskaan kunniallisesti ottaa edes uutta miestä. Talokin olisi tarvinnut miehen, eikä suinkaan Anna-Marikaan tyynin mielin halunnut vanhentua tähän taloonsa, ilman hyväilyjä ja elämän iloa.
Kaikki tämä häilähteli hieman epäselvinä tunnelmina naisen mielessä. Sitten hän kuuli miehen sanovan:
— Mitäkö! Emmekö voi elää?
Ja nainen tunsi mielensä ilostuvan ilman sen kummempaa syytä. Niin, eikö ihminen voi tosiaankin elää...
— Kuten Lauri ja Anna-Mari, niinkö? sanoi hän. — Ehkäpä se voi jatkua, kun se on jo oikeastaan alkanut.
— Kauan sitten, sanoi mies.
— Oikeinko totta! Ja nainen kietaisi käsivartensa miehen kaulaan ja laulahti: — Mistäs tiesit tänne tulla...
Sitten hän tarkasteli jälleen miehen kasvoja.
— Näytit niin syntisen nuoreltakin, mutta kun katsoo, niin ei voi oikeastaan sanoa minkä ikäinen olet. No, nukahdapa vielä! Minun on jo noustava.
Pukeutuessaan hän näytti miettiväisellä, ja hänen äänessään oli samalla kertaa surua ja naurahdusta, kun hän sanoi:
— Elää aiottiin, mutta luulenpa, että tässä tosiaankin elämä nousee, kun naapurit kuulevat ja näkevät, että Säpin Anna-Marin mies on tullut kotiin. On siinä kaijoilla sanomista...
— Sehän on naapurien tavallinen tyyli, virkahti mies, ojensi nauttien jäseniään ja nukahti vielä hetkiseksi.
Noustuaan hänellä oli paljon nähtävää ja kuultavaa tässä pienoisessa ja yksinäisessä talossa. Hän melkeinpä hätkähti silloin, kun kuuli Anna-Marin kirkkaan ja rauhallisen äänen sanovan:
— No, Antti, tulepas katsomaan isää!
Oliko hänellä tosiaankin poika? Niin, se oli tietenkin ollut vain sellainen taidoton käärö silloin kun isä lähti, ja nyt oli tapahtunut vain tavallinen luonnonihme, kasvamisen ja kehittymisen ihme, joka paljastuu ihmeeksi vain poissaolleille ja palaaville.
Miehen täytyi hymyillä ajatellessaan, että hänellä oli tuollainen poika, yli kymmenvuotias, joka katsoi häneen kirkkain silmin, joissa ei näkynyt mitään kysymyksiä, vaanivia epäilyksiä, ei ainakaan vielä. Hieman ujostelevalta hän näytti. Tämä oli hänelle suuri tapaus: isä oli tullut, isä, josta hänellä ei ollut minkäänlaisia muistoja, joka oli ollut hänelle vain kuvitelma, jonkinlainen tonttu-ukko.
Tuossa isä nyt seisoi ja näytti oikealta ihmisellä, ja oli hyvä ja ystävällinen ja ihmetteli, että vispilän kokoisesta oli kasvanut jo tuollainen mies. Siinä hän johtui pahoittelemaan sitä seikkaa, ettei ollut tuonut pojalleenkaan mitään tuomisia. Se oli ollut osittain huolettomuutta ja osittain ajatusta, että hän vasta täällä pääsisi selville siitä, mistä olisi suurin ilo.
Tässä Säpin Laurin paluussa oli tosiaankin muutamia outoja piirteitä. Kävi esimerkiksi ilmi, että hän oli kadottanut vihkimäsormuksensa. Se oli solahtanut hänen sormestaan erääseen puroon kullanetsintämatkalla lännen erämaissa. Säpin Anna-Mari oli hieman harmissaan.
— Kultaa etsii ja kadottaa entisetkin...
— Niin käypi monelle, sanoi mies rauhallisesti.
— Hyvä kun edes muistit, että sinulla on täälläkin muuan kultu, lohduttautui Säpin Anna-Mari.
Niin, Arvo Lehikoinen katosi ja kuoli, hävisi kertakaikkiaan melkeinpä jäljettömiin. Ei mitään vaivalloisia puuhia ruumiin kanssa, ei mitään tuonen toukkaa sitä jäytämään, ci avointa hautaa eikä surevia omaisia. Voisiko ihmisen lähtö täällä olla sen siistimpi ja kauniimpi? Arvo Lehikoista ei enää ollut. Oli vain Lauri Säppi, ulkomailla oleskellut ja sieltä omaistensa iloksi palannut perheen päämies.
Kesä teki tuloaan, ja Säpin Anna-Marin aviomies oli täydellä terää juuri Lauri Säppi, juuri hän, eikä kukaan muu. Hän oli kyllä matkasta väsynyt, menettänyt terveyttäänkin kovissa töissä siellä lännellä, hieman hermostunutkin ja omituisella vaikuttava. Hänestä ei nyt aluksi ollut suurtakaan apua talon töissä, kuten Säpin Anna-Mari salaisesti toivoi ja melkeinpä julkisestikin, mutta ehkäpä hän oli raatanut yli kohtuuden siellä kaukana, ja rahaa oli pankissa, niin ettei mitään hätää: oteltiin työmiehiä.
— Raha ja köyhän lapsi saa aina ihmeitä aikaan, sanoi Säpin isäntämies ja lähti tutustumaan tiluksiinsa, rakennusten, aitojen ja peltojen kuntoon. Tahi hän katseli korkeudessa leijailevaa tornihaukkaa, kuu nieli pikkulintujen ääniä, seurasi kesän rynnistystä. Näillä retkillään hän kohtasi myöskin naapureita ja entisiä tuttaviaan, ja herätti suuria huomiota siitä syystä, ettei tuntenut muutamia heistä. Hän näytti muuttuneen huonomuistiseksi ja omituiseksi mieheksi. Varsinkin tuijoteltiin hänen päähänsä, kun siihen vain tilaisuus saatiin, tuijotettiin kehittymättömän ihmisen avoimella ihmetyksellä, tietämättömän ihmisen, joka ei ymmärrä, kuinka tapaturmat ja taudit voivat runnella ruumista ja sielua.
Säpin Anna-Marin miehen kotiinpaluu oli pian kuuluisa asia koko ympäristössä, koko kunnassa ja naapuripitäjissäkin. Oli siinä puhumista. Joka pihamaalla istui pilkkaajia repien suutaan kaikin tavoin. Säpin Anna-Marin mies oli palannut pakanamaasta, siellä, missä päät lestoitetaan uudelleen. Varsinkin muutamat lähiseudun ihmiset näyttivät menettäneen kaiken mielenrauhansa siitä syystä, että eräs mies oli tullut kotiinsa ja otettu siellä ystävällisesti vastaan. Heidän mielestään olisi miehen pitänyt palata monivuotiselta matkaltaan maapallon toiselta puolelta yhtä muuttumattomana kuin muutamapäiväiseltä markkinaretkeltä. Jotkut näyttivät pitävän tätä kaikkea aivan henkilökohtaisena loukkauksena. Suuri siveellinen suuttumus nousi ihmisluonnossa melkein turmeluksen kaltaisena. Eräät toimeliaat ja kielevät vaimonpuolet kävivät jo nuhtelemassa itseään Anna-Maria: huijarin hän oli ottanut taloonsa, suuren väärennyksen ja humpuukin, joutilaan syöttilään... Anna-Mari hymyili kilttiä, ärsyttävää hymyä ja antoi ylväitä vastauksia. Siitä pitäen hän oli auttamattomasti syntinen ja kauhea nainen.
Myöskin Säpin Lauri hymyili salamyhkäistä hymyä maailman pahuuden tähden. Kyllä sillä nauraa sai, mutta oli siinä kärsimistäkin, ihmisissä, jotka niin järkähtämällä luulevat olevansa muuttumattomia, samoja tänään kuin eilenkin, samoja huomennakin. Kaikkialla he näkevät rajalinjat yliluonnollisella selvyydellä, kuten he ovat lyöneet maatilkkujensa rajoille kauheat pystyaidat tahi repivät piikkilangat. Jos heidän joukossaan olisi yksikään ymmärtäväinen ihminen tahi todellinen ristitty, niin hän ajattelisi, että ollapa tämä Säpin Lauri nyt vaikka vääräkin, niin sittenkin tässä nähtävästi tapahtui hyvä asia. Eräs tarpeeton ja hyödytön ihminen, maankiertäjä, muuttui ikään kuin kokonaan toiseksi pelkällä pysähtymisellään, loi iloa ja onnea erääseen kotiin, jossa ikävyys ja orpous olivat asuneet. Kaikessa veijariudessaan hän voi olla laupeuden tekijä...
Tämmöisiä ajatuksia nousi salamyhkäisesti hymyilevän Säpin Laurin mieleen, nousi vastoin hänen tahtoaan. Sillä sellaiset ajatukset tuskastuttivat häntä. Hän tahtoi olla Lauri Säppi eikä kukaan muu. Pysykööt eräät kummittelevat muistot, erään Arvo Lehikoisen haamuhaudassaan, jossakin Lauri Säpin aivojen poimuissa. Ehkäpä olikin niin, että tuollainen mies ei ollut koskaan missään muualla elänytkään...
Päästäkseen eroon kiusaavista, merkillisistä ajatuksistaan, Lauri Säppi päätti ryhtyä työn ja toimen mieheksi. Työ, se voi olla vain vaivan kärsimistä, ja toisekseen siihen voidaan haudata suunnaton levottomuus ja kipu.
Työstä ja työn suunnitteluista Lauri Säppikin siis alkoi etsiä parantavaa rohtoa. Rakennuksia oli korjattava, huoneita sisustettava ja iloinen kukkatarha istutettava. Hän kohtasi kuitenkin tuumilleen hiljaista, mutta tehokasta vastarintaa Anna-Marin, vaimonsa, taholta. Sillä tässä eli talonpoikaisihmisen kauhu kaikkia rahanmenoja ja uudistuksia kohtaan. Parannukset asunnossa, puvussa ja ruoassa kuvastelivat hänen silmissään tarpeettomuuksina ja turhuuksina, ylellisyyksinä, jopa kauhistavana tuhon enteenä. Ainoastaan karjan ja perheen lisääntyminen olivat hänestä hyviä asioita. Oikea mökin eukko hän oli ja sai kuin saikin miehensä suuret suunnitelmat raukenemaan paljon, paljon pienemmiksi. Mutta kuitenkin oli kylliksi rakentamisen levottomuutta, työmiehiä ja rahanmenoja, aivan kylliksi pitämään pyöreähköä naisia alituisissa tunnonvaivoissa. Sillä vähänkös muutamat sukulaisetkin pitivät ääntä hänen miehensä paluusta, ihan poliisilla peloittelivat. Mikä tässä liesi rakentaa ennen kuin oli selvillä siitä, oliko tämä pysyväinen kaupunki... Lieneekö hän itse nyttemmin uskonut, että hänen kotiinpalanneessa miehessään oli edes pieni osanen siitä ihmisestä, joka oli mennyt, kuka tietää... Ainakin hän esiintyi ihmisten nähden kuten siinä seikassa ei olisi epäilystäkään, eikä edes vihjaillut enää mitään Laurilleenkaan edes kahden kesken. Hän näytti olevan hyvin mielissään ja kiitollinen siitä, että tämä mahdollisimman paljon oli vain entinen Lauri eikä kukaan muu... Rahat ja pankkikirjan hän piti kuitenkin visusti hallussaan. Mutta niinhän lienee useinkin asianlaita.
Olipa kuitenkin kylliksi puuhaa ja touhua Säpin hieman rappeutuneessa ja pelehtyneessä talossa. Isäntä käveli tärkeänä timperikynä ja vesivaaka kädessä rakennuksilla ja kaiveli lapioineen tulevassa puutarhamaassa.
Mutta kaikki rakentelu ja työt olivat kuitenkin paha asia. Ihmiset saivat vain uutta vettä myllyynsä: nyt siellä haaskataan ja kalutaan lesken ja orvon osa, rakentelemalla ellei muuten. Moitittiin kovin virkakunnan leväperäisyyttä.
Ainoastaan Ville Karista tuli kotiinpalanneelle miehelle puolustaja. Tämä loputtomasti jutteleva, juopohko mies katsoi jostakin syystä parhaaksi pysyä yhä sillä kannalla, mille hän oli sattunut joutumaan tuona paluuyönä: heti hän oli miehen tuntenut, vaikka tämä oli niin muuttunutkin. Ehkä Ville Kari tahtoi näyttää kansalle, että tässä on mies, joka ei vyöry eikä murene, ei heilahtele sinne ja tänne viinan vaikutuksestakaan, mutta itse hän lienee kaikessa hiljaisuudessa uskonut mitä tahansa. Sillä joissakin kahdenkeskisissä kohtauksissa hänen käytöksensä muuttui merkilliseksi. Hän naurahteli ja iski silmää ja alkoi tehdä omituisia vihjauksia, kuinka he kaksi tietävät, että ihminen venyy kuten vasikan nahka... Lauri Säpistä se tuntui ilkeältä, tuskastuttavalta. Hän ei ymmärtänyt ja koki nopeasti päästä turvallisemmille vesille.
Kaikessa tapauksessa tämä Ville Karin jatkuva tuttavuus oli suuri puolustus ja lohdutus: kun vaimo tuntee ja paras tuttava, vieläpä ystävä tuntee, niin yhteisen kansankin olisi parasta pitää suunsa supummalla.
Kesä alkoi olla menemäisillään. Lauri Säppi oli työskennellyt kuten mies heinäniityllä ja viljapellolla, ja hän tunsi ruumiissaan ja sielussaan lyön siunauksen: ruoka ja uni maistuivat ja ihmisen sydän oli levollinen.
Niihin aikoihin, jolloin kuhilas kohosi pellolle ja huoneessa sytytettiin keltainen lamppu, sytytettiin Säpin emännän ja isännän kamarihuoneessakin, jonka seinät olivat paperoidut ja jonka uudet huonekalut saivat Anna-Marin usein vavahtamaan, että tämä ei voi olla hyvän edellä, niin, niihin aikoihin Säpin Lauri sai erään vieraan.
Hän ajoi polkupyörällä ja pistäytyi taloon illan suussa juomaan vettä ja kysymään tietä. Hän sanoi olevansa erään lähikylän kansakoulunopettaja. Ehkä tuo pienoinen mies oli vähän väsynytkin taipaleella, sillä hän jäi istumaan ja juttelemaan. Hänen ystävällinen olemuksensa vaikutti perin lumoavasti Lauri Säppiin, joka oli täällä kohdannut pelkkää peiteltyä tai aivan avointa ynseyttä ja vihamielisyyltä. Mikä ilo tavata ihminen, joka omasi kuuntelemisen taidon! Hän alkoi kertoa muistojaan kaukaa länneltä. Maapallon takaiset paikkakunnat kohosivat näkyviin kuin maisemat aamu-usvasta, ihmisiä nousi esiin muistin ihmeellisistä haudoista, tapaukset kehittyivät, vieraan kielen salaperäiset sanat sorisivat hänen korvissaan... Hän kertoi ja vieras mies kuunteli, kuten kuuntelee vain se, joka osaa tämän vaikean taidon.
Viimein, silloin ilta jo hämärsi ja kuun kasvot punoittivat taivaanrannalla, viimein alkoi vieraskin puhua. Hän sanoi, ettei hänen tarkoituksensa ollut loukata, mutta isäntä itsekin oli tietenkin kuullut niistä huhuista, joita liikkui kansan keskuudessa: että ulkomailta palannut Lauri Säppi ei muka olisikaan oikea henkilö. Jos näin olisi asian laita — huomatkaa tarkoin, jos olisi, ja hänestä, opettajasta, se näytti uskomattomalta — mutta jos oletettaisiin näin olevan, niin tämä asia kiinnittäisi silloin hänen mieltään erikoisesti eräältä kannalta: mikä maan mainio näyttelijäkyky olisikaan silloin haudannut itsensä tänne, niin, haudannut itsensä ikään kuin elävältä! Mikä kohtalo, mikä vahinko! Tällainen tausta loistavalle, yhä jatkuvalle näyttelijäsuoritukselle, tuollainen yleisö, joka ei osannut antaa arvoa erinomaiselle esitykselle, puhumattakaan siitä, että he olivat aivan arvottomia avustamaan hyvässä näytelmässä. Hän oli vain vähäpätöinen kansanlasten opettaja, mutta kuitenkin, niin sanoakseen, suuri taiteen rakastaja. Hän ei voinut välinpitämättömänä ajatella, että suuri taiteellinen esitys haaskautui tällä tavalla. Sitä paitsi tällainen näytelmä itse elävässä elämässä oli omiaan saattamaan ymmälle, ja voi hyvin käsittää, ellei sitä ymmärretty. Sillä hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa on jo ammoisista ajoista ollut tällaisia asioita varten omat aitauksensa, jos niin voi sanoa. Kaikki niin sanotut taiteet, kirjallisuus, musiikki, teatteri, jopa uskontokin vaativat oman rajoitetun paikkansa ja aikansa. Yhteiskunnan terveys vaati sitä. Esimerkiksi hyvää näytelmällistä esitystä, joka omassa aitauksessaan suoritettuna toi maineita ja rahaakin, voi toisessa tapauksessa seurata lakitieteellinen nimitys petos ja sen mukaiset rangaistukset. Hyvin järjestelty yhteiskunta tarvitsi paljon rajoja ja aituuksia, mutta ne olivat terveellisiäkin monessa suhteessa. Kun astuit oikeaan karsinaan, sait kyllä vapaasti hullutella hupsutuksesi, ja silloin yksinkertainenkin ihminen ymmärsi, että tuo on nyt sitä ja sitä. Taiteet, ne olivat kuten parantava kuume, joka ajoi vaaralliset myrkyt yhteiskuntaruumiista. Jos nyt olisi totta se, mitä oli kerrottu Säpin isännästä, niin hän opettajana ei malttaisi olla nytkään opettamatta, vaan kehoittaisi kaiken nimessä käyttämään lahjansa oikeissa uomissa, siirtymään näyttämölle, pääkaupunkiin. Siitä olisi vain pelkkää etua...
Säpin isäntämies oli kuunnellut alussa mielenkiinnolla ja sitten silminnähtävästi harmissaan ja hämillään. Mihin tuo mies pyrki? Hänen omituisen uneliaissa silmissään leimahti äkillinen liekki ja hän sanoi vihaisesti:
— Mitä tuo on olevinaan?
Pieni mies vaikeni. Hän oli elänyt kokonaan omien kuvitelmiensa vallassa ja epäilemättä puhunut sopimattomia. Hän oli hyvin hämillään, pyysi monta kertaa anteeksi, valitti kiireitään, nousi, hyvästeli ja ajaa kauhotti pyörällään tiehensä, että liepeet liehuivat.
Mutta tämä vierailu ja vieraan omituinen esitelmä oli saattanut Lauri Säpin hämmennyksiin ja kuohumistilaan. Missä hän oli ennen tuollaista kuullut? Oliko hän ehkä itse ajatellut tuon tapaisia? Koko elämä tuntui taasen kuumeiselta, sekavalta, hämärältä. Jostakin syystä hänen mieleensä nousi kaupunkikuvia, houkuttelevia kuvia. Mikä noita se pieni mies oli ollut! Hänhän oli puhunut kaupungista... Tuntui siltä että hän, että Lauri Säppi oli käynyt oudon pieneksi ja kutistui kutistumistaan, oli kuoleva ja peitettiin hautaansa, johonkin aivojen poimuun. Ja siellä on nouseva joku uusi henkilö, kuka tahansa, tahi se vanha, tuo kummittelija, jonka elämästä on joskus noussut hänen mieleensä hämäriä ja outoja muistoja, unikuvien kaltaisia.
Epämääräinen tuskantunne vaivasi häntä ja hän käveleskeli siellä ja täällä levottomana ja huolissaan, ihmetellen, kuinka hän oli aikonut elää ja rakennella tällä seudulla. Yhä paisuvat ja yhä ilkenevät huhut ympäristössä lisäsivät hänen levottomuuttaan. Puhuttiin, että muutamain Säpin emännän sukulaisten toimesta viranomaiset tulisivat tutkimaan hänen miehensä paluuta. Silloin Säpin isäntä päätti, että myöskin hänen on tehtävä jotakin ja esitti Anna-Marille aikomuksensa matkustaa pääkaupunkiin ja hankkia Amerikan konsulaatista sellaiset paperit, että ne kertakaikkiaan lopettaisivat joutavat jutut. Säpin emännästäkin tämä tuuma oli viisas ja tarpeellinen.
Mutta näissä esityksissään Säpin Lauri ensimmäisen kerran tietoisesti valehteli Anna-Marille. Hän ei voinut katsoa vaimoa silmiin, vaan tuijotteli johonkin syrjään, tyhjyyteen. Sillä hänestä tuntui, että ehkä ei tuollaista konsulaattia ole olemassakaan, ei löydy mitään todistuspapereita, ehkä ei ole ollenkaan Lauri Säppiäkään... Ainakin hänen mielikuvansa ja muistonsa tuollaisen henkilön olosta ja elämästä olivat kummallisella tavalla kuolleet. Hän ei voinut saada niitä enää itsessään eloon, ei ponnistelemallakaan. Kun hän sitten ajatteli, että ehkä ilkeämieliset ihmiset olivat puhuneet tosiasioita, niin koko hänen asemansa ja olonsa täällä tuntui hänestä niin hullunkuriselta, että hänen oli kiireesti paettava yksinäisyyteen, heittäydyttävä pitkälleen ja naurettava kauan. Mutta sitten hän nousi vihaisena. Oliko hän tosiaankin hullu? Tästä kaikesta täytyi tulla loppu.
Hänen matkastaan tuli päätetty asia. He makasivat viimeisen yön toistensa vieressä, ja silloin myöskin Anna-Marin sai valtoihinsa tuo tunne, että Lauri Säppiä ei enää ollut. Sillä kaikista epäilyksistä huolimalta tuo mies oli ollut tähän asti Säpin emännälle todellisuutta. Mutta nyt hänen vierellään oli joku aivan vieras mies, kauhean nuori ihminen, joka olisi sopinut hänelle paremminkin pojaksi kuin mieheksi. Nyt tuntui mahdottomalta, että hän oli hetkistäkään luullut, että tämä olisi se entinen mennyt mies, mutta siitä hän ei päässyt selville, pitikö hänen iloita vai surra tuon ihmisen tunkeutumisia elämäänsä...
Aamulla Anna-Mari oli entisensä, tasainen, tyyni ihminen, eikä ilmaissut sanallakaan yöllisiä taisteluitaan, vaan ojensi ääneti matkarahat miehelleen. Tätähän ei ollut siirtolaisuutensa loppuaikoina enää onnistanut, joten hänellä ei palatessaan ollut rahoja juuri lainkaan. Lauri Säppi pisti setelit taskuunsa katsahtamattakaan niihin. Niiden rasahtelu kuulosti hänestä ilkeältä. Hevonen odotti jo pihamaalla, talon hevonen, jonka piti kyyditä hänet alkutaival. Hän sanoi nopeat hyvästit vaimolleen ja pojalleen ja kiipesi rattaille. Hevosen kääntyessä kujansuussa hän näki vielä viimeisen kerran Anna-Marin, lyhkäisenä, pyöreähkönä, jollakin tavoin surullisen myhäilyttävänä, seisomassa pihamaalla ja katsomassa miehensä menoa. Mitä hän lienee ajatellut? Lieneekö hän vieläkin uskonut mieheensä, noihin salamyhkäisiin todistuspapereihin, joita hän oli menossa hankkimaan, vai lieneekö hänen sielussaan ollut aavisteleva hautajaistunnelma? Menevä mies ei tiennyt ja Anna-Marin huivipäinen hahmo talon pihalla oli hänelle arvoitus. Koko elämä oli hänelle arvoitus. Tuntui tuskalliselta. Eräs henkilö, erään Lauri Säpin sisäinen maailma oli kuollut ja kaikki hänen ajatuksensa ja mielikuvansa tuntuivat vierailta, muille ihmisille kuuluvilta, lainatavaralta...
Saman päivän iltana hän seisoi rautatieasemalla matkalaukku kädessään ja näki junan tulevan jyristen. Tuo valaistu juna vaikutti häneen kuin ilmestys. Niin paljon ihmisiä, ihmisiä, jotka matkustivat, joilla oli omat pienet suunnitelmansa, jotka valaistujen vaunujen seinät erotti pimeästä sekasortoisesta maailmasta. Matka, matka! tykytti Lauri Säpin sydän ja hän ihmetteli, kuinka hän oli aikonut asua ja elää jossakin maankolkassa. Tahi nämä sydämenlyönnit eivät enää olleet Lauri Säpin, vaan jonkun toisen, uuden ja oudon ihmisen.
Hän hypähti iloisena vaunun portaille ja heitti kaiken taakseen yhtä välinpitämättömästi ja ajattelematta kuin tavallinen ihminen heittää tyhjentyneen tulitikkulaatikon.
KOLMAS VIHKO
Niin, Lauri Säppi oli jäänyt ja haihtunut jonnekin maaseudun syksyiseen maisemaan, melkein unohtunut. Hän, joka istui junavaunun penkillä, oli jo jotakin muuta. Erään ihmisen jokapäiväisen elämän ikävyys ja yksitoikkoisuus oli jäänyt, ja tuon penkillä-istujan valtasi suloinen innostus. Junan vauhti, pyörien rytmikäs kolke, pimeydessä ohi vilahtelevat maisemat herättivät hänessä omituisen runsauden tunnelman ja hän ajatteli säälien ihmisiä, jotka patikoitsevat maajalassa. Hän oli tarkastanut taskussaan olevat setelit ja ne suorastaan huumasivat hänet, sillä hän ei koskaan ennen ollut omistanut suurempaa summaa rahaa. Niin oli asianlaita, vaikka hän niin äskettäin olikin ollut ulkomailla varoittunut henkilö. Hänen päässään vilahti vielä ihmettely, kuinka kitsas Anna-Mari oli antanut hänelle hyvästelyssään tällaisen rikkauden. Hän ei enää selvästi muistanut, kuinka oli ollut puhetta paperiasioitten kalleudesta ja että Säpin Laurin piti toimittaa eräitä muitakin asioita ja palata jälleen kotiin. Hän unohti niin helposti, ja koko Säpin talo Anna-Mareineen oli haihtumaisillaan läpitunkemattomaan usvaan.
— Kuka minä oikeastaan olen? nousi hänen mieleensä lapsekas ja hämmästynyt ihmettely. Oli kyllä olemassa eräs Arvo Lehikoinen, joka epäilemättä olisi valmis pienestäkin vihjauksesta nousemaan käärinliinoistaan, joissa hän makasi jossakin aivojen poimuissa. Mutta hän ei ollut halukas herättämään tuota henkilöä, joka oli ikään kuin hänen monessa puutteellinen esi-isänsä. Ei, levätköön hän rauhassa, kummittelematta... Ihmisen tulee kehittää itseään, vilahti hänen päässään kaukainen sananparsi, aina hänen tulee olla pyrkimässä johonkin...
Nähdessään hienosti puettuja ihmisiä hän päätteli mielessään, että hänkin olisi yksi heidän laatuaan, onnen suosima henkilö. Katsellessaan ympärilleen vaunussa tahi tuijotellessaan akkunasta ulos pimeyteen hän tunsi itsessään palavan ja leimahtelevan ikään kuin hän olisi nuotio tuulessa. Kaikkien seikkailujen aiheet ja sisin olemus tuntui olevan hänen ympärillään, tässä junassa, joka porhalsi etelää kohti.
Aamuhämärissä hän näki taivaanrannalla jonkin solakan torninhahmon, joka miellytti häntä. Silloin hänen mieleensä juolahti, että hänen nimensä voisi olla Torniainen. Siinä nimessä piili hänen mielestään jotakin ylhäisen salamyhkäistä. Jostakin syystä tuntui siltä, että Torniaisen menneisyys oli ollut hyvä ja tulevaisuus olisi yhä parempi.
Saavuttuaan pääteasemalle ja nähtyään suuren kaupungin liikenteen, niin monta pyörivää vaunun ratasta, niin monet ihmiskasvot samalla haavaa, hän heti hyväksyi tämän paikan. Tuntui mahdottomalta, että ihminen jäisi täällä huonolle osalle. Hänestä tuntui, että ei tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä, niin heti saisi mitä haluaisi. Kaupungin humina tuntui olevan tulvillaan epämääräisiä lupauksia.
Ensi töikseen hän meni vaatetusliikkeeseen ja osti puvun, jota hän valikoi kauan. Hän kävi sitten monessa muussa liikkeessä ja hankki erilaisia pukeutumistarpeita, alusvaatteista kenkiin saakka. Sitten hän pukeutui liikkeen sovitteluhuoneessa, astui kadulle, otti auton, osti vielä pari matkalaukkua ja huomasi ihmeekseen, että hänen rahoistaan, jotka olivat kuvastelleet niin suurena rikkautena, olikin vain rippeet jäljellä, mutta se ei häntä paljoakaan huolettanut. Hän käski ajaa suuren hotellin eteen ja astui parin kantajan jäljessä, jotka riiputtivat hänen komeita vaikka köykäisiä matkalaukkujaan, sisään hotellin ovesta kuten synnynnäinen parempiosainen henkilö. Nähdessään niin monien palvelusihmisten nöyristelevät selät, nähdessään oman kuvansa suuressa peilissä, hän oli onnitella itseään ääneensä: — Päivää, Torniainen! Teistä sukeutui sentään sukkelaan huomattava henkilö... Mutta luonnollisesti hän viime hetkessä hillitsi itsensä.
Päästyään huoneeseensa hän heti ensi silmäyksellä tajusi, että tämä oli hänen, Torniaisen, oikea ympäristö. Tuollainen mukavuus, tuollainen miellyttävä lämpö! Hänen huoneensa vieressä oli kylpyhuone, joka kimalteli yhtenä ainoana valkoisena posliinina. Hän otti kylvyn ja pukeutui uusiin alusvaatteisiinsa, silkkisiin. Ne tuntuivat ihanalla ihossa, ja hän istui kauan miellyttävästi haaveillen. Niin helppoa oli elämä, niin luontevasti kaikki kävi. Ja oli kuitenkin ihmisiä, jotka kuin ehdoin tahtoin, omaa huolettomuuttaan, elivät rumuudessa ja vaivassa.
Mitä oli ollut erään Lauri Säpin elämä tähän verraten: törkyistä sikolättielämää...
Hän meni vuoteeseen, huokasi tyytyväisenä ja nukahti kuten lapsi.
Nyt seurasi muutamia ihmeellisiä, unenkaltaisia päiviä. Hän katseli kaupungin elämää, joka ikään kuin kuumotti hänen kasvoihinsa miellyttävää elämisen hehkua. Sukkulana sujahtelevat ajopelit, kiireiset ihmiset toivat hänen mieleensä kuvitelman, että hänen ympärillään punottiin ja kudottiin lakkaamatta ihmeellisiä ja väkeviä asioita.
Hetkiseksi vilahti hänen päähänsä huolestunut kysymys, että mitä hän aikoi kutoa, mitä eräs Torniainen punoi... Mutta sitten hän hymyili: Torniainen vain eli. Hän vain oli kuten juokseva vesi...
Nähdessään mainosvalot erään teatteritalon otsikossa hän myöskin jostakin syystä hieman huolestui. Hän muisti hämärästi, mitä muuan pieni mies oli puhunut jossakin kaukana. Hänen mieleensä nousi kiusallinen muisto epäilyksestä, että joku oli nähnyt hänen lävitseen, ehkäpä syvemmälle, kuin hän edes itsekään oli koskaan nähnyt...
Hän kävi teatterissa, mutta palasi sieltä pettyneenä ja pahantuulisena, mutta kuitenkin samalla iloisena ja ylväin mielin. Mitä nuo temppuilijat tuolla olivat muuta kuin vankeja, opeteltuja koiria rengas kaulassa! Sekö olisi häntä, Torniaista varten! Hän oli väljällä juoksenteleva kellu, hänen näyttämönsä yllä oli taivaan holvi, ja nuo esiintyivät jossakin tomuisessa komerossa...
Ei hän aivan näin ajatellut, ei ainakaan selkeästi ja sanallisesti, mutta sellainen tunnelma humahti hänen lävitseen iloisena ja mahtavana kuin tulviva vesi.
Kun hän meni ensi kerran päivälliselle hotellissaan ja orkesterin soitto lainehti häntä vastaan, kun hän kuuli puheen sorinan ja näki värit ja valot, niin hänen onnensa oli täydellinen. Ruokapöydät, kukkamaljakot, viinilasien kimallus, nuo naiset ja herrat, ne eivät saaneet häntä ensinkään hämilleen eivätkä hermostumaan. Oli kuin hän olisi aina ollut täällä, kuten hänellä ei olisi ollutkaan mitään pahojen unien kaltaista menneisyyttä. Nämä ihmiset, ne olivat hänen laatuaan. Hän oli yksi heisiä: onnen suosima ihminen, joka oli saavuttanut sen mikä oli saavutettavissa...
Hänen mieleensä kohoili hämäriä, unenkaltaisia muistoja muutamasta pojasta, joka oli saarnaillut ihmisille kuolemantakaisesta taivaasta, ja nämä muistot saivat hänet hymyilemään. Taivas olikin täällä maan päällä, täällä oli onni, ilo ja autuus. Hän ihmetteli, että oli ihmisiä, jotka eivät pyrkineet tänne. Vai pyrkivätkö he niin väärää tietä, rehellisesti työn kimpussa likaisin kynsin?
Mutta Torniainen tuli aivan pian huomaamaan, että enkeli seisoi välkkyville miekkoineen hänen, paratiisinsa portilla.
Joku palveluskuntaan kuuluva henkilö lähestyi häntä nöyrin selin ja anteeksipyytävin elein. Niin, kysymys oli vain vähäpätöisestä asiasta: laskusta, suorituksesta, rahasta... mutta kuitenkin se oli kauhea isku onnessa lekottelijalle, luhistava isku se oli. Koko herra Torniainen ikään kuin kutistui ja katosi kuten mielikuvituksellinen henkilö, kuten saippuakupla. Mutta jotakin jäi sittenkin jäljelle, joku, joka oli yhäkin kylmäverinen ja hätäilemätön. Hän kuuli viileän, välinpitämättömän, hajamielisen äänen:
— Käy laatuun! Pistäydyn pankissa.
Hän totesi huoneessaan kylmin ja murheellisin mielin, että kaikki oli lopussa. Vasta nyt hän huomasi, että oli aloittanut ajattelemattomasti ja väärin. Torniainen olikin oikeastaan hänen mielikuvituksensa luoma henkilö, joka ei voinut elää hänen aivojensa ulkopuolella, ei ainakaan pitkälle. Hänen lompakossaan ei ollut mitään ja silloin kaikki muukin haihtui hänen käsistään tyhjyyteen.
Tästä taistelusta oli paettava.
Hän kokoili muutamia tarpeellisempia esineitä mustaan nahkasalkkuun, joka sekin oli kotoisin hänen lyhyen rikkautensa päivillä. Sitten hän käveli hätäilemättä kumartelevan selkärivin ohitse, yhäkin näköjään kuten ihminen, joka on syntymästään saakka ollut paremman osan lapsia. Päästyään kadulle hän pujahti ensimmäisessä kulmassa autoon, peläten että häntä jo epäiltäisiin ja seurattaisiin. Hän käski ajaa kappaleen malkaa maaseudulle päin. Vielä viimeisen kerran hän vilkuili komeita rakennuksia, valoja, koko kaupungin rikkautta. Mutta nyt ei näyttänyt siltä, että tarvitsi ojentaa vain kätensä saadakseen mitä hyvänsä. Kaikki hänen näkemänsä muodostui nyt hänen mielikuvituksessaan yhdeksi ainoaksi ilkeäksi ja irvisteleväksi epäjumalan kuvaksi, joka kysyi häneltä, mitä Torniaisella oli tarjottavana, jotakin kouriintuntuvaa... Eikö mitään? Ja Torniainen kyyristyi nöyränä vaunun nurkkaan.
Hän pysähdytti auton jollekin autiolle paikalle. Hänen jäljellä olevat rahansa riittivät juuri ja juuri ajomaksuksi.
Nyt, seisoessaan yksin, rahatonna ja orpona, aution maaseudun syksyisessä surullisuudessa, nyt tuli hänen ylitseen suuri masennuksen aalto. Kaikki oli haihtunut kuten saippuakupla. Voisiko hän enää elää matalien ihmisten rumaa ja yksitoikkoisia elämää maistettuaan parempaa? Eikö olisi hyvä tehdä loppu kaikesta?
Ylikäytävän kohdalla, nähdessään kiskojen välkkyvän hämärässä, hän tunsi saaneensa kohtalokkaan vihjauksen ja kääntyi rautatielle. Hän oli siinä sieluntilassa, iltahämärän laskeutuessa syksyiselle maisemalle, toikkaroidessaan ratapölkyltä toiselle hienoine pukuineen ja salkkuineen, hän oli siinä sieluntilassa, että uskotteli jäävänsä junan alle. Mitä hyödytti enää elää? Eikä Torniainen oikeastaan enää elänytkään. Hänestähän oli jäljellä enää vain haamu, rahaton ja neuvoton... Mutta kun hän sitten näki kohti jyrisevän junan peloittavat mulkosilmät, niin hän hyppäsi kauhistuneena ratavallilta ja juoksi siitä kauas.
— Huh! hän sanoi itselleen. Olisipa sekin kaunis loppu! Eikö ihmiselle riittänyt tuo kauhea tunne, että oli tullut yliajetuksi... Ja oliko hänen ylitseen sitten ajettu, oliko hän jotakin menettänyt? Voitiin sanoa niinkin, ettei mitään. Eikö hän ollut kuvitellut olevansa kuten kettu väljällä ja väljän taivaan alla. Tuolle kansansatujen ketullekin oli kerran sattunut, että se erehtyi, vahtasi pässiä ja pettyi, kun lupaava paisti oli sittenkin liian lujissa kantimissa. Hänelle ei ollut käynyt ainakaan yhtään hullummin...
Keskellä pimenevää iltaa, köyhänä, mutta murtumattomana ja kukistumattomana Torniainen päätti elää ja yritellä.
Hän oli päättänyt elää, mutta eläminen on monesti pulmallinen juttu, ja pitkät ajat tämän jälkeen hän tunsi olevansa alennustilassa. Hän kuljeskeli kuin etsien jotakin, etsien ihmistä, joksi hän tulisi ja olisi. Sillä ei ollut mikään ilo olla joku Torniainen, Suomen kansalainen, veretön ja väritön henkilö, melkein kuten laimean mielikuvituksen luoma varjo-olento, mutta näinä aikoina, jolloin mikään suloinen innostus ei se häntä vallannut, jolloin salamyhkäinen olemisen ja luomisen kuume ei häntä kouristellut, jolloin syvä alakuloisuus eli hänen sisällään, näinä aikoina hän näytti päällisin puolin olevan terveimmillään ja hilpeimmillään. Silloin hän kuin terävämmin näki nykyisiä ja tarkemmin muisti menneitä.
Muutamia päiviä sen jälkeen, kun hän oli huomannut elämänhalunsa vielä vahvaksi jyrisevän junan mulkosilmien edessä, muutamien päivien kuluttua Torniainen käveli jo kaukana sisämaassa kapeata maantietä, jonka molemmin puolin humisi ja tohahteli mäntymetsä syksyisen synkeästi.
Kulkevainen mies silmäili joutessaan puita, korkeita, solevia, pilarimaisia, pohjolan kasvikunnan komeimpia tuotteita.
— Metsää, Suomen kansallisomaisuutta, sanoi hän itsekseen ja huokasi ikään kuin olisi ollut syylä pienoiseen suruun, juuri siksi, ettei hän omistanut palaakaan maata, eikä siis puutakaan. Suomen kansalainen hän oli ja pilkanteolta tuntui tuo puhe kansallisomaisuudesta. Tosin metsästä koitui hyvää hyvin monille ihmisille, metsäherroille, työnjohtajille, piru tiesi kenelle kaikille. Koskien partailla kohoili tehtaita ja satamissa höyrysi laivoja, ja joku istui kauniissa huoneessa ja leikkasi kuponkeja osakekirjoista. Metsästä koitui paljon hyvyyttä, omistusta, elämää. Oliko nyt tosiaankin niin, ettei Torniainen saanut muruakaan, ellei hän nyt valinnut noiden yksinkertaisten ihmisten osaa, jotka menevät liiankin lähelle metsän puita ja pihkaavat kouransa ja vaatteensa. Mutta heistä nyt ei kannata mainitakaan. Sellainen olisi sopimatonta Torniaiselle, joka ei ole tottunut koviin töihin. Se olisi liian suuri alennustila, ainakin nyt, ylhäinen hotellielämä vielä tuoreessa muistissa. Hänen pukunsakin olisi liian siisti sellaiseen. Sillä se on siisti vieläkin, vaikka Torniaisen on viime päivinä ollut tehtävä kaikenlaista vaihetuskauppoja vielä kaikenlaisempien, inhoittavain ihmisten kanssa. Mutta oikeastaan hän on vain hyötynyt: hänen asunsa on tullut sopivammaksi maalaismaisemaan. Jalassaan hänellä on sellaiset saappaat, että niillä astuu vaikka veteen, eikä hän ole menettänyt mustaa salkkuaankaan. Se on yhä hänen kainalossaan, mutta siinä laukussa ei ole muuta kuin repaleinen maantiekartta, eikä kannattanut mainita muustakaan omaisuudesta. Sitä paitsi päivä oli pitkälle kulunut, eikä hän vielä ollut saanut einettä, ei Jumalan jyvää. Hänen mieleensä tunki muistoja hotellista, missä hän oli elänyt ilossa herkullisesti. Sitten hänen oli sylkäistävä vihaisesti: suorastaan hukassa on sellainen ihminen, joka kääntyy menneisyyteen, elää asioissa, joita ei enää ole.
Mutta yhä kiusallisemmin alkoi hänen korvissaan soida tuon komean metsän synkeä urkutohina. Suomen kansallisomaisuus, josta siunautui niin paljon hyvää. Eikö sitten Suomen kansalainen Torniainen, hyvälahjainen ihminen, saisi mitään, ei edes mahan täyttä tuota hyvyyttä...
— Valtion maata, luki Torniainen taulusta, joka seisoa törrötti maantien vieressä, ja samalla hänen kasvoilleen kohosi viisauden hymy. Valtiolla on virkakunta noita metsiään varten ja Torniaisesta alkoi nyt tuntua, että hänkin kuuluu tuohon ammattikuntaan, mies hyvässä puvussa, salkku kainalossa ja jalassa sellaiset saappaat, joilla kahlaa vaikka suota.
Hänen käyntinsä reipastui ja hän silmäili kirkkain ja arvostelevin silmin metsän puita. Suomen kansallisomaisuus: siitä herahtaa kyllä rahtunen Suomen kansalaiselle Torniaiselle. Siinä ei tarvitse kummia mutkia. Pelkällä uskon voimallakin hän nyt sellaista saanee aikaan, hän Torniainen, pieni ihmeitten tekijä.
Torniainen tuli kylään, huomasi tottuneella silmällään isoimman talon, meni sisään ja teki hyvänpäivän. Tollokin sen näki, että herrasmies tämä tulija oli, sillä tokihan Torniainen tiesi miten oli oltava. Hän kysyi, oliko tämän talon nimi Punka. Kuului olevan, ja nyt tulija tiedusteli, eikö taloon ollut tullut kirjettä, arvokirjettä, metsänhoitaja Torniaiselle osoitettuna tahi tietoa sellaisesta?
Isäntä, jyhkeä mies, körttiröijyinen ja leikkotukkainen, sanoi että ei ole tullut. Miksi sen olisi tänne pitänyt tulla?
No, asia oli niin, että Torniaisella oli sellainen kiertävä toimi valtion metsähommissa. Hän suoritti eräitä metsätieteellisiä tutkimuksia. Oli kartalta silmätty kyliä ja taloja hänen reittinsä varrelta, jotka sopivat osoitepaikoiksi, joissa hän majailisi aikansa. Sitten vieras päivitteli, ettei kirjettä, rahakirjettä, ollut vielä tullut, ja kysyi, kuinka usein posti tuli kylään. Kolmesti viikossako vain? No, siinä tapauksessa ymmärtää, että se voi viivähtää muutaman päivän. Kuinka olisi, saisiko hän talossa asunnon siksi aikaa, minkä hän seudulla viipyy?
Miksei. Asutaanhan täällä, niin että kyllä kai joku vieraskin menee siinä sivussa.
Pienen ajan kuluttua Torniainen istui talon kamarihuoneessa maistava ateria edessään. Höyryäviä perunoita, käristettyä silavaa, kananmunia, keltaista voita, viilipiimää. Kylläpä kelpasi! Torniainen syöskenteli hitaasti, nautiskellen, ja ajatteli kuinka jo Maammo-kirjassa oli sanottu, että metsät ovat Suomelle kallis aarre. Metsien ikuinen, kotoinen humina oli nyt loihtinut tällaista eräälle Torniaiselle, joka kuljeskeli ja etsi mistä maa olisi hänelle avoinna.
Niin, Torniainen oli nyt tyytyväinen. Seikat ovat hyvin suhteellisia tässä maailmassa. Sillä, muutamia päiviä sitten istuessaan toisenlaisten pöytien ääressä, missä oli valoa ja kimallusta ja koreita ääniä, hän oli ajatellut talonpoikaiselämää, koko maaseutua, surkeuden ja viheliäisyyden pesäpaikkana.
Mutta ennen kuin Torniainen oli ehtinyt lopettaa ateriaansa, tuli talon isäntä leikkotukkineen ja körttiröijyineen pitämään hänelle seuraa. Siitä Torniainen vähän hermostui. Ei mikään natkuta syövää ihmistä enemmän kuin se, että toinen istuu siinä vieressä ja katsoo päältä.
Isäntä alkoi kysellä, että mitä se vieras sanoikaan siellä metsissä tekevänsä. Niin, metsätieteellisiä tutkimuksia, sanoi Torniainen. Hän tekee valtion metsiin, kuinka nyt sanoisi, koesarkoja. On tarkoitus tutkia metsien kasvukykyä eri seuduilla ja maanlaaduilla ja maisemilla. Se nyt voi maallikosta tuntua joutavalla hommalta, mutta ehkäpä sillä oli tarkoituksensa käytännönkin kannalla. On hyvä tietää metsän vuosikasvu, jotta hakkaus osataan järjestää sitä mukaa.
Isäntä tuntui hyväksyvän Torniaisen työn järkiperäisyyden. Hän vain kysäisi, että aivan yksinkö se vieras kykenee sellaisia töitä tekemään. Niin, Torniaisen hartioilla lepää vastuu koko menosta ja yksin hän tekeekin alustavat, silmämääräiset työt, mutta tarvitsee hän sitten työmiehiäkin. Nyt hän ei voi niitä aluksi ottaa senkään vuoksi, että se kirje, jossa hänen kuukausimäärärahansa tulee, on viivästynyt.
Sitten Torniainen lopetti syöntinsä ja myöskin isäntä nousi ja meni tiehensä, ajatellen kai mennessään, että on ne itse kullakin touhunsa. Tietäähän tämän tutkimattakin, että korttelin kerkkää se puu työntää joka kevät.
Mutta Torniainen otti ruokalevot, käveleskeli ja katseli seutua, söi jälleen ja nukkui yön siellä kauniissa kamarissa punaisen peiton alla. Hän tulikin sitten viipymään talossa viikon ja toisenkin. Sillä hänen tärkeä kirjeensä ei tullut, vaikka hän kyseli sitä hermostuneena, melkein kiroillen, joka postipäivä. Mikä sotku lienee tapahtunut! Nyt hänen työnsä viipyy tällä tavalla, kun hän ei rahan puutteessa voi ottaa työmiehiäkään, eipä edes maksaa ylöspitoaankaan ennen kuin se kirottu kirje tulee.
Mutta varakkaassa talossa ei hätäilty: kerkeääpä ne ruokalantit saada. Ei tässä oltu niiden varassa. Torniainen huomasi luottonsa suureksi ja söi ja makaili rauhallisesti ja kyseli taasen kärsimättömänä kirjettään, mutta tekipä hän välillä töitäkin: käveli siellä metsässä silmämääräisillä tutkimusretkillään ja istui sitten pöydän ääressä paperia edessään ja kynä kädessään.
Kirje vain viipyi, vaikka Torniainen sanoi jo sitä karhunneensakin. Hän näytti jo tuskastuvan sellaiseen ja olisihan joku toinen mies voinut mennä vielä rauhattomammaksikin ja epäillä, että ehkä sitä kirjeitä ei loppujen lopuksi tulekaan. Mitä ajattelee talonväkikin sellaisesta vuokralaisesta? Pää sen täytyy tulla vetävälle. Mutta ehkäpä Torniainen nautti juuri tällaisesta hieman epävarmasta ja seikkailunomaisesta. Ehkä hänelle piili elämän viehätys juuri siinä seikassa, että tie oli kaita ja vaarallinen. Ehkä hänellä oli mielenkiintoisia asioita mietiskeltävänä. Tahi ehkä hän kaikessa rauhallisuudessa ajatteli, että tämä on hyvä talo, että Suomen metsät, kansallisomaisuus, on hyvä asia: ne antavat myöskin Suomen kansalaiselle Torniaiselle ainakin hetkellisen levon ja leveän leivän...
Näinkin asiat olivat, kaikin tavoin ne olivat. Mutta syvimmällä Torniaisen rinnassa asui tuska ja murhe. Alakuloisuus ja ikävä kalvoi häntä. Hän tunsi olevansa alennustilassa. Sillä hän olisi tahtonut olla joku muu henkilö, eikä tällainen jonninjoutava Torniainen, josta ei oikein tiennyt, mitä varten hän oli olemassa. Hän ei kuitenkaan lähtenyt talosta mihinkään, ei ainakaan vielä, sillä hän pelkäsi elatuksen murhetta, joka hänet tavoittaisi tien päällä.
Parin viikon kuluttua tapahtui, että talonisännällä körttiröijyineen ja leikkotukkineen oli asiaa kirkonkylään. Siellä hän tapasi kuten sattumalta piirin metsänhoitajankin ja tuli sanoneeksi, että siellä meidän talossa on teikäläisen virkavelikin. Metsänhoitaja tiedusteli asiaa ja sanoi sitten, että eipäs hän ole kuullut sellaisten hommien olevan käynnissä täällä päin. Ja hänen pitäisi se tietää. Ettei isäntä vain ole joutunut niin sanottujen huijarien kanssa tekemisiin?
Isäntä vähän nolostui, mutta osasi kuitenkin sanoa, että onpa hän sitä ryökälettä jo epäillytkin, mulla sanotaanhan raamatussakin, että vie raadolliset kulkijat huoneeseesi...
Kun hän sitten iltapäivällä kotiutui — vähän väkijuomilta liikutettuna kuten tavallisesti kirkonkyläreissuilta palatessaan — niin hän käveleskeli pirttinsä lattialla raskaanlaisesti. Hänen leikkotukkansa liehahteli, kun hän kysyi emännällä, oliko se metsäherra jo saanut iltasen. Eipä tietenkään vielä tähän aikaan.
— No, se on sitten kiireesti laitettava, sanoi isäntä. Antoipa hän emännän ihmeeksi vielä ruoanlaitto-ohjeitakin.
— Hae se kuiva sonninsuoro, niin keitetään metsänhoitajalle keitto...
Mutta isäntä puhui niin äänekkäästi, että se kuului myöskin metsänhoitaja Torniaisen korviin kamariin. Hän oli nähnyt isännän palaavan ja aavistus oli kutsunut hänen oven luo höristelevin korvin. Nyt näytti siltä, että tieto tulevasta omituisesta ateriasta säikähdytti häntä kovin, sillä hän hamuili käsiinsä mustan laukkunsa ja yritti hiipiä vaivihkaa ulos, mutta isäntä huomasi sen ja Torniaiselle tuli kiire. Hän juoksi ja hänellä oli siihen hyvät lahjat ja hyvät halut. Hänellä olikin siihen syytä, sillä myöskin kartanolla olevat rengit taikkoineen olivat yhtyneet leikkiin. Hän juoksi kauan senkin jälkeen, kun paksu isäntä oli palannut taloonsa ja renkejäkin oli jo tavannut laiskuus. Viimein hän pysähtyi vähissä hengin ja läähättäen. Hän tunsi mielensä aivan myrtyneeksi ja mietiskeli, että eläs kelpo asiasta tämmöinen hitsi... Pieni nakertaja hän vain oli ollut Suomen kansallisomaisuuden laidassa. Ei hän ollut myönyt ja haaskannut metsää, ei hänen jäljillään törröttänyt surkean näköiset risukot. Olipa hän viattomampi tikkaakin, sillä hän ei ollut ottanut lastuakaan puun kyljestä. Jonkinlainen talos-metsäherra hän oli vain ollut.
Mutta tällaisen lopun oli saanut hänen metsäherruutensa. Häpeällisen nopeasti hänen oli pitänyt harpata lakittomin päin. Sillä sen hän oli pudottanut. Kunpa asia edes tähän loppuisi. Mutta ehkä pyrkivät vaivaamaan häntä edelleenkin. Ehkä ei sentään, sillä Punkan väki on ylpeää ja arvonsa tuntevaa väkeä. Eivät ne vaivaa Torniaista lakitupiin joutavista, joista joutuisivat itse naurunalaisiksi narrattavina. Ja siltäkin omituiselta aterialta hän oli pelastunut.
Torniainen nousi ja lähti astumaan kapeaa maantietä. Hän oli avopäin, eikä nyt enää ollut kesä, jolloin herrat usein siten kuljeskelevat. Oli myöhäinen syksy. Ihan korvia paleli.
Tien molemmin puolin humisi ja tohahteli mäntymetsä, kansallisomaisuus, joka oli loihtinut Suomen kansalaiselle Torniaiselle levon ja leveän leivän, edes hetkiseksi.
Mutta avopäin patikoitseva Torniainen ei hautonut mitään kiitollisia ajatuksia. Hän muisti, kuinka mahtavana hän oli istunut junavaunussa ja innostuksen vallassa säälinyt jalan vaeltavia. Itseään hän silloin oli tullut säälineeksi ja se lienee merkki siitä, ettei ole eletty vallan taitavasti.
NELJÄS VIHKO
Tällaista oli Torniaisen elämä kauan, vuosikausia, ja hänen sydämensä oli levoton ja murheellinen kuten ihmisen, joka huomaa tarpeettomuutensa ja päämäärättömyytensä. Hän kärsi, mutta hän ei löytänyt tilaisuutta, ei keksinyt joustinta, jolla olisi ponnahduttanut itsensä alennustilastaan. Sillä Torniainen ei ollut mikään oikea henkilö, vaan harmaa ja harhaileva varjo. Hän oli kyllä mitä hyvänsä: hajamielinen ja omituinen kiviä kalkuteleva geologi, tuikeasilmäinen, ihmisen lävitse katsova etsivä, maita mittaileva insinööri, saarnaaja, joka loppumattomalla kärsivällisyydellä nyhti sitkeitä synninjuuria. Mitä hyvänsä, mikä tahansa oli Torniainen. Mutta kaikkea tätä hän oli ainoastaan hätätilassa, leivän tähden, saadakseen muutamia päiviä, muutamia viikkoja täysihoitoa, jonka nämä varjomaiset ja ikään kuin hutaisemalla kiireesti luodut herrasmiehet kuitenkin hajamielisyydessään ja rahattomuudessaan jättivät maksamatta.
Mutta hänen hyvä onnensa ja oivallinen aisti, jolla uhrit valittiin, oli aina pelastanut hänet joutumasta yhteiskunnan lainvoimien kynsiin.
Toisinaan Torniainen katkeruudessaan ajatteli, että eikö hän ollut vain kerjäläinen, joka aneli ruokaansa keittiön portailla. Vaikka hän lohduttelikin itseään, että hän oli sentään jotakin toista kuin tuollainen yksinkertainen ihminen, joka ei ymmärtänyt muuta kuin ojentaa kätensä, niin, vaikka hän koki rauhoittautua tämän tapaisilla ajatuksilla, niin hänet kuitenkin välistä valtasi sellainen levottomuus, että hän antautui töihinkin, jopa raskaisiin ruumiillisiin töihin.
Mutta ne olivat vain ohimeneviä puuskia. Sillä työ ja paikallaan pysyminen oli hänelle vielä suurempi levottomuuden lähde. Silloin hän pelkäsi tylsistyvänsä ja tyhmistyvänsä, kuivettuvansa tuollaiseksi olennoksi, jonka elämän sisällys oli arki ja työ, työ ja arki. Hän oli kuin soittotaiteilija, jota tunto soimaa sopimattomien työaseitten pitelemisestä, joka pelkää taitosormiensa kangistuvan.
Ei, joku jonninjoutava Torniainenkin, pelkkä Suomen kansalainen, oli sentään parempi kuin nämä työihmiset; jotkut tyhjänpäiväiset herrasmiehet, melkein olemattomat olivat heitä parempia, loihtiessaan tyhjyydestä leipää ovelalla ja suurella tulkoon-sanalla. Raaka ja suora työ oli hirveä asia kangistaessaan jäsenet ja mielen.
Niinpä Torniainen kuljeskeli ja harhaili kuten kummitteleva varjo-olento. Hänen elämänsä näytti vapaalta, hilpeältä ja huolettomalta, sillä vapaudenhan oletetaan usein olevan siinä, ettei ihminen ole löytänyt mitään tekemistä. Mutta syvällä hänen sisällään asui murhe ja tuska. Hän näki elämänsä kuluvan turhaan. Hän etsi ihmistä, joka hän olisi ollut. Hän olisi hyvin mielellään ryöminyt varjomaisen Torniaisen nahoista ja ollut joku toinen, mielenkiintoinen tahi suuri ihminen. Ei koskaan ole mikään pyhimys ollut enemmän vaivautunut kuolevaisesta ruumiistaan, ikävöidessään autuuden kirkastettua olotilaa.
Kerran hän yritti pelastautua olemalla eräs kotiinsa palaava poika. Hän toi suuren onnen äidille, vanhalle ja vaivaiselle naiselle, ja isällekin, iän tylsistämälle ukolle, mutta itse hän ei saanut mitään iloa, sillä koti oli puutteellinen ja köyhä ja poika itse oli palannut rahattomana ja rähjääntyneenä, epäonnistuneena ja maailman kolhimana. Ei voinut sanoa, että hän olisi hyvän osan valinnut, eikä hän voinut lopultakaan siihen eläytyä, vaan väsyi ja pakeni jättäen vanhukset hämmennykseen ja tuskaan, tartuttaen heihin oman omituisen sieluntilansa, epäilyksen, että onko tässä uneksittu vai eletty...
Hän siis pakeni entiseen, ikuisesti harhailevaan elämäänsä. Hän törmäsi kaikessa torniaisuudessaan erääseen pula-aikaan, jolloin suuri köyhyys näytti vallaneen koko maan ja kaikki ihmiset. Kaikki olivat käyneet epäileviksi ja viisaiksi ja katsoivat epäluuloisesti herra insinööri Torniaisen mainiointakin esiintymistä. Oli aika, jolloin ei uskottu muuta kuin rahaan, joka oli lymynnyt ja kätkenyt itsensä, jolloin näytettiin pelkäävän, että naapuri jollakin noitatempulla kaivaa suupalan toisen poskesta koukkusormellaan.
Kauhea aika, joka oli saada Torniaisen ihmeisiinsä. Hän huomasi, että jostakin oli tulvahtanut parvittain hänen kaltaisiaan harhailijoita tahi ainakin ihmisiä, jotka olisivat tehneet mitä hyvänsä, jopa ihan ilolla suoraa ja raakaa työtäkin. Ihmeellinen aika: yksinpä työkin oli ulottumattomissa, työihmisen yksitoikkoinen elämä saavuttamaton unelma. Kaikkien takana oli suljettuja työpaikkoja ja tehtaita, pirstoutuneita koteja.
Oli ilmeisiä, että tällainen aika, jolloin yksinpä leivänmyyjätkin kärsivät köyhyyttä, posliinikupin kauppiaista ja sen sellaisista puhumattakaan, oli ilmeisiä, ettei tämä aika voinut olla loistavaa Torniaisellekaan, jonka tarjoukset ja antimet maailmalle eivät olleet mitenkään kouriintuntuvaa laatua. Ei näyttänyt löytyvän ihmisiä, jolle hänen tarjoamansa ilot ja onnet, lohduttavat ja laupeutta tekevät paluut kelpaisivat. Tänä aikana Torniainen, joka ei suinkaan ollut ennenkään tottunut säännölliseen elämään, sai pitää mielestään aivan liian pitkiä ruokarupeamia ja aivan liian usein. Silloin hätä pani Torniaisenkin haaveilemaan työstä. Silloin hän kulki kaihomielellä tien varrella olevan hautuumaan käytävillä ja ajatteli, että maan alle päässeet ovat voittaneet paljon. Synkeä hautakivi kuvasteli hänen silmissään voitonmerkkinä ja lapsen kehto herätti hänessä vakavia ja ikäviä ajatuksia siitä, mikä oli tuleva.
Masennuksen aalto ajoi häntä poispäin kaupungeista ja näkövöyräistä kylistä. Sillä hänen mielestään oli piinaavaa ja tuskallista nähdä, että kaikkea oli, että sitä oli ihan olemalla. Sait nähdä silmilläsi kaikkea hyvyyttä, mutta se ei ollut sinua varten. Mikä alennustila ainakin Torniaiselle tuo tunne, että olit voimaton kaiken tämän hyvyyden edessä! Lahjakkuutesi ja lumousvoimasi olivat haihtuneet. Et ollutkaan enää pieni ihmeitten tekijä, joka ovelalla tulkoon-sanalla loihti maistavia aterioita Suomen metsien ikuisesta huminasta.
Mutta nytkin tästä metsien kaihosta tohinasta koitui kuin pientä lohdutusta. Voit katsoa ympärillesi erämaassa ja nähdä, että se oli autio ja tyhjä, köyhä elämästä. Ei ollut mitään runsauksia edessäsi ilkkumassa, kuten tuolla kaukana maailmalla, jossa joku käsittämätön noituus, jota he nimittivät talouspulaksi, esti ihmistä niihin tarttumasta, esti enemmän kuin ennen. Täällä tuntui nälkä ja niukkuus luonnon kitsaudesta johtuvalla ja siksi jostain syystä helpommalta kestää.
Tämä oli ehkä huonoa lohdutusta. Mutta syvällä hänen sisimmässään oli ehkä jotakin parempaakin. Hätä sai hänet kääntymään menneisyyteen, sai hänet ikään kuin pudistelemaan nahkaansa päästäkseen torniaisuudestaan. Oli kuin joku loinen kauan nukkunut olisi heräillyt hänessä hitaasti ja haukotellen. Ehkä hän olikin eräs Lauri Säppi. Muistojen sumusta kirkastui erään talon kuva onnen pesänä, erään naisen armaat kasvot, Anna-Marin, hänen Anna-Marinsa... Hän on palaava jälleen kotiin jouduttuaan välillä onnettomuudekseen outojen harhain valtaan.
Hän olikin jo kuin vaistomaisesti suunnannut talvisen hiihtovaelluksensa, jota nälkä seurasi kuten säestys, niitä seutuja kohti, missä Säpin talo kohosi, missä Anna-Mari eli. Mutta tämän korpivaelluksen varrella tuli Torniaisen osaksi kuitenkin jotakin muuta.
Talo, kansakoulu, oli tosiaankin korpien kätkössä. Muutamien sylien päässä siitä kohosi metsänreuna synkeänä joka puolella. Sellainen oli näköala. Ehkäpä koulutalon järkiperäinen sijoitus piiriinsä oli sitä vaatinut näillä harvaan asutuilla seuduilla. Opettajan olikin vaikea tietää, missä täällä asuttiin. Mutta asuttu täällä epäilemättä oli jo kauankin. Liuta lapsia sukelsi aamuisin metsästä ja meni koulun loputtua jälleen metsään.
Sinne he olivat nytkin uponneet ja suuri hiljaisuus oli vallannut koulutalon. Opettaja, tumma tyttö, ruskeissa silmissä ikävöivä ja hieman kärsimätön ilme, katsoi ulos huoneensa akkunasta. Hänen mieleensä oli tullut maltiton ajatus, että kunpa maa kerran kuplahtaisi koholle juuri tämän koulutalon kohdalta, että ihminen voisi nähdä puitten latvojen ylitse. Ei ollut koskaan muuta näköalaa kuin ikuinen metsänreuna. Ja sekin oli tuskastuttavan lähellä. Vasta sitten kun olet asumalla asunut tuollaisen pienen raivion keskellä metsässä, voit tajuta, että kaukainen taivaanranta on hyvä ja ikävöitävä asia. Niin, nuoren opettajattaren oli toisinaan ollut lähdettävä katsomalla katsomaan avarampaa näköalaa. Niin, ehkäpä ihmisiäkin, vaikka ihmiset täällä tuntuivat hänestä samankaltaisilla kuin tämä raivio metsässä: näköala oli perin lyhyt. Lehmien poikimiset olivat tärkeimmät tapaukset. Sitä paitsi opettaja aavisteli ja oli kuullut varmemminkin pieneltä piikatytöltään, että he eivät suinkaan suhtautuneet ystävällisesti häneen, lastensa opettajaan, ainakaan nykyään suuren talouspulan katkeroittaessa heidän elämäänsä. He näkivät hänessä oman maailmansa ainoan herrain ja opettajain säädyn edustajan, he näkivät hänessä hyödyttömän syöpäläisen. Niin, loinen hän oli, pieni verenimijä kansan laajassa turkissa...
Oli syytä pieneen huokaukseen tuntiessaan niin syvästi oman yksinäisyytensä ällistyttävän pienen raivion keskellä. Eikä maa suinkaan pullahtanut koholle, että ihminen, olisi nähnyt puitten latvojen ylitse. Maa oli totisessa jäässä ja läheinen metsänreuna oli sama kuin ennenkin: synkeää havua ja valkoisia lunta, jotka toivat jotenkin mieleen hautajaistunnelman.
Hämärä hiipi maille ja suuri surumielisyys ja ikävä täytti nuoren naisen mielen.
Silloin ilmestyi näyttämölle Torniainen.
Hän pullahti näkyviin metsäladulta ja hiihteli koulutaloa kohti väsyneesti kuten ainakin mies, joka on kulkenut pitkän matkan. Opettajattaresta tämä näky oli jollakin tapaa hyväätekevä ja miellyttävä. Talvisesta metsästä ilmestyi ihminen, mies. Hän tunsi heti omituista, välitöntä myötätuntoa nähdessään hiihtäjän vartalon väsyneen liikahtelun. Hänessä ei syntynyt mitään pelkomieltä, vaikka se olisikin ollut niin luonnollista. Tuollainen outo kulkija, mikä tietää millainen roikale, ja hän oli yksinäinen ja turvaton nainen, ainoana seuranaan pahainen piikatyttö, joka ei sillä kertaa ollut edes saapusallakaan, vaan asioilla lähimmässä kauppapuodissa. Ja vähänkös luetaan sanomalehdissä yksinäisien naisten kovista kohtaloista...
Mutta opettajatar ei nyt sellaisia muistanut. Hänessä syttyi vain muutamanlainen iloinen virkeys ja kevytmielisyys. Oli kuten maa koulutalon kohdalta olisi sittenkin pullahtanut kumpareeksi, jolla oli näköala ikuisen metsänreunan ylitse.
Hetken kuluttua opettajatar Tyyne Kolu ja Suomen kansalainen Torniainen kohtasivat toisensa koulutalon hämärtyvässä keittiössä. Ovesta työntyi kuurainen ja höyrähtelevä hiihtomies, josta jo päältä näki, että hän oli taitellut taipaleita talvisessa säässä. Mutta kaikessa rähjäisyydessään hänestä uhoi opettajattaren mielestä jotakin siistiä, hillittyä, herrasmiesmäistä. Vaikka hän ei nyt, kummallista kyllä, kuulostanutkaan olevan sellainen tai tällainen herra, jolla oli erinäisiä tähdellisiä tehtäviä toimiteltavana. Ei, hän esitteli itsensä vain tavallisena suuren talouspulan ruhjomana ja riepottamana ihmisenä, mutta siitä huolimatta Torniainen oli nyt iloinen poika ja puhua hän osasi. Hän oli kokonainen ilmestys metsäseudun yksinäiselle opettajattarelle, maailmanmies, jonka vaikutus oli lumoava ja noitamainen, Ei ollut saapunut mikään kiusallinen, aneleva kulkuri, vaan yllättävä, onnelliseksi saattava vieras. Oli aivan luonnollinen asia panna teevesi tulelle ja jutella tämän vieraan kanssa, joka oli väsynyt, Mutta iloinen poika, jonka pää kohosi niin romanttisen korkealle. Hän osasi olla niin ihastunut palavasta tulestakin. Hän sanoi, ettei tällaisella kulkurilla ole muuta iloa kuin tuntea hiukan, hiukan sulavansa kovasti jäässä oltuaan...
Mutta opettajattaren tumma pää oli tällä hetkellä iloisen hämmentynyt. Mikä vieras! Mikä mies! Niin, mies päälle päätteeksi... Sillä Tyyne Kolu oli useinkin tuntenut itsensä orvoksi ja yksinäiseksi ja turvattomaksi täällä metsänrintaman piirittämänä. Outo ikävä oli hehkuttanut hänen tummaa ruumistaan. Niin, ehkä hän oli joskus tuntenut suoranaista miehen kaipuuta, ehkä oli olemassa suoranainen miespulma. Mutta mitä miehiä täällä oli! Ei mitään, ei mitään kerta kaikkiaan. mutta tämä vieras voi olla mitä hyvänsä! Hänestä uhoi salaperäisyys, itse elämä ja itse seikkailu näyttivät kutoneen hänen ympärilleen hämähäkinseittinsä...
Tee joutui ja voileivät joutuivat ja lamppu sytytettiin ja opettajatar ja hänen vieraansa istuivat kodikkaasti pöydän ääressä. Vieras, niin! Ei johtunut mieleen, että tämä olisi nälkäinen, maailman murjoma, aneleva kulkuri. Eikä niin vieraskaan: tutulta hän tuntui istuessaan tuossa hiihtomiehen laihoin poskin ja jutellessaan ja jutellessaan ja vaietessaan hyvin mielenkiintoisella tavalla. Kaikesta hän osasi puhua, kaiken hän oli nähnyt, kaikki hän tunsi, kaikkia asioita hän oli ajatellut.
Myöskin Torniainen tunsi viihtyvänsä tämän ystävällisen nuoren naisen seurassa. Hänen mieleensä nousi muisto kuten irtonainen unikuva jostakin tytöstä, jonka luona hän oli voinut olla vapaa, jolle hän oli tunnustanut salattuja asioita. Hän tunsi nyt samaa. Hän tunsi olevansa luonteva, avonainen, rehellinen. Hän tunsi pitkästä aikaa tunnustautumisen salamyhkäistä nautintoa. Ja kuitenkaan hän ei samalla malttanut olla valehtelematta. Tahi tällainen sanontatapa on vääryyden tekoa: eihän Torniainen koskaan vallan varmasti tiennyt todellisuuden ja kuvittelujensa rajaa. Valhe kumpuili hänestä luonnostaan kuten vesi vesisuonesta...
Niin he juttelivat ja onnellisen tapaamisen tunnelma oli kutoutunut heidän ympärilleen. Kun pieni piikanen sitten saapui, niin hänen emäntänsä ilmoitti aivan luontevasti, että hänelle oli saapunut vieras, vanha ystävä.
Hän näytti äidillisen ihastuneelta nähdessään vieraansa hyvän ruokahalun. Sitten Torniainen puheli jälleen, kertoi miten hänelle oli käynyt, ikään kuin ripittäytyi. Hän kertoi luultavasti hyvin, sillä hänen emäntänsä kuunteli vaieten, silmät sädehtien, silloin tällöin naisellisesti huudahdellen:
— Eikö se ollut hirveätä!
He istuivat puoleen yöhön asti. Sitten kävi niin, että Torniainen jäi koulutaloon myöskin loppuyöksi. Sieltä löytyi sovelias vierashuone. Mitenkäpä hänet olisi voinut yönselkään lähettääkään tässä erämaisessa seudussa, suuren talouspulan runteleman, rahattoman ja ruoattoman miehen.
Vaikka niinkin lienee kyllä monelle käynyt, jopa joskus Torniaiselle itselleenkin.
Eikä Torniainen tehnyt lähtöä vielä aamullakaan, ei koko päivänä, eikä seuraavinakaan päivinä. Siitä tuskin sanoin mainittiin, mutta hänen lähtönsä olisi tuntunut jollain lavoin luonnottomalla, kipeää tekevällä repäisyltä.
Pian ympäristössä, jossain tuolla lumisissa ja surullisissa metsissä, tiedettiin, että opettajatar oli saanut sulhasen etelästä päin. He ovat olleet kihloissa jo kauan.
— Ehkäpä he ovat oikeassa, sanoi Tyyne Kolu silmät täynnä iloista ja onnellista naurua, kertoessaan näistä uutisista Torniaiselle.
Olikin kuin itsestään selvää, että niin oli asianlaita, että Torniaisesta oli tulemaisillaan koulun vihtori. Torniaisesta itsestään se tuntui hyvältä asialla, suurelta onnelta. Mikä olisikaan ollut sen mieluisampaa miehestä, joka oli ryöminyt tähän koulutaloon kuten turvalliselle kalliolle vetelästä vedestä, suuren talouspulan kuohutetuista vesistä. Täällä oli ruokaa ja rauhaa, miellyttävää lämpöä, unta ja tuollainen pieni naishenkilö, joka tämän talvisen ja hisahtamattoman jähmeän luonnon keskellä näytti palavan kuten nuotio myrskyssä.
Mutta jo muutamien viikkojen kuluttua, kun Torniainen oli kyllikseen syönyt ja levännyt ja saanut näkönsä jälleen, hän alkoi tuntea levottomuuden oireita. Ei ollut mitään tekemistä, ei mitään näkemistä. Ikuinen metsänreuna näytti hänestä vielä kiusallisemman läheiseltä kuin konsanaan opettajattaresta yksinäisyyden päivinään. Eikä Torniainen voinut koskaan jatkuvasti sietää samoja kasvoja, samaa ihmistä. Tämä ainainen kahdenkeskeisyys alkoi tympäistä häntä. Hän alkoi tapansa mukaan tahtomattaankin nähdä toisessa ruumiillisia ja sielullisia ominaisuuksia, jotka eivät häntä miellyttäneet.
Ainoana vaihteluna olivat koululapset, jotka tulivat metsästä joka päivä. Mutta heidän näkemisestään ei koitunut Torniaiselle mitään iloa. He olivat laihoja ja harmaita, huonosti verhottuja ja niin vakavia, että epäili heidän puolittain jäätyneen pakkasessa. He olivat ikään kuin pienennyksiä vanhemmistaan, köyhien suoseutujen ihmisistä.
Mutta opettajattarella oli yllin kyllin puuhaa heidän kanssaan, jopa niin, että hän välistä tuskastui ja tulistui, ihan säkenöi ja tunsi harmia nähdessään laiskurinsa kissanpäivät. Hän saattoi silloin laskea leikkiä Vihtoristaan, ja sellaista Torniainen ei sietänyt tahi sieti vain vaivoin.
Toisina hetkinä nainen tahtoi taasen kiiruhtaa heidän avioliittoaan, ettei ihmisillä olisi mitään puhumista. Tämä ei Torniaista myöskään miellyttänyt. Hän aivan vavahti ja omituinen pelontunne sukeutui hänen korvissaan ikään kuin ääniksi: oli kuten kahleita olisi taottu ja ansoja viritelty...
— Aina ihmisillä on puhumisia. Emme voi riistää heiltä puheen aiheita, sanoi hän.
Hän näki taasen kaiken, koko elämänsä kuin hajoavan ja katoavan käsiin ja hän tunsi siitä syystä sietämätöntä tuskaa. Mikä hänet lopulla hyvittäisi? Näistä tunteista päästäkseen hän alkoi viljellä näyttelijänlahjojaan ja matkimiskykyään ja yllätti niillä naisensa usein. Hän sai hänet ihastumaan ja sitten pelästymään, melkein kauhun valtaan. Mikä tuo mies oikein oli, tuntematon, joka oli tunkeutunut hänen elämäänsä? Torniaisen salamyhkäinen kyky muuttaa kasvonsa ja sielunsa sai hänet ymmälle. Kuinka monta erilaista ihmistä hänessä lienee lymynnyt? Mikä pimeä, eriskummallinen, inhoittava mies! Niin, inhoittava! Tyyne Kolusta oli välistä käsittämätöntä, kuinka hän oli antanut tuon omituisen, hirveän vieraan ihmisen jäädä tänne.
— Sinun olisi pitänyt mennä näyttämölle, sanoi hän joskus. — Näen, että minulla on onni aivan yksin nauttia suuren näyttelijän esityksistä...
Tämä leikinlasku oli Torniaisen mielestä tarpeetonta ja tahditonta. Jostakin käsittämättömästä syystä se loukkasi ja kaiveli häntä. Mutta hän vastasi tyynesti.
— Miten sellainen mies menisi näyttämölle, joka vihaa kaikkia kohtauksia ja selityksiä. Minä poistuisin aina kesken kaiken...
Torniainen tosiaankin poistui jälleen »kesken kaiken». Hän karkasi opettajatar Tyyne Kolun ollessa työssään koulutunnilla. Hän ei selittänyt sanallakaan tekoaan, mies, joka vihasi kohtauksia, vaan hiihti kaikessa hiljaisuudessa metsään.
Silloin oli jo kevättalvi. Sineä ja valkeutta, auringon ja lumen säkenöintiä. Se aika vuodesta oli Torniaisesta aina ollut ehkäpä kaikkein kauneinta ja armainta.
VIIDES VIHKO
Kesä oli taasen mennyt, kesä, jonka hän oli jälleen viettänyt maanteillä ja maisemilla mitättömissä seikkailuissa, jonninjoutavana Torniaisena, johon hän itse oli jo hyvin kyllästynyt. Täytyisikö hänen tällaisena Torniaisena kuollakin? Harmi rasitti häntä ja mikään ei käynyt hyvin. Tuskastuminen ajoi hänet töihinkin, niukasti palkattuihin töihin viikkokausiksi. Mutta turhaan hän ryvetti kätensä. Niin, hän tunsi kuin likaantuvansa, tylsistyvänsä...
Oli jo syksy. Eräs ilta oli tullut ja leppoisa pimeys verhosi maisemat. Torniainen seisoi pienellä maaseutuasemalla, ja jo hänen rähjäinen asunsa todisti, että köyhyys rasitti häntä, kuten niin usein ennenkin ylimuistoisista ajoista. Hänellä ei ollut mitään suunnitelmia, mutta nähdessään valaistun junan saapuvan, nähdessään raskaasti ähkivän veturin hän tunsi polttavaa halua päästä mukaan. Häh ei tuuminut pitemmälle, vaan osti hetimatkalipun niin pitkälle kuin hänen käteiset rahavaransa ylettyivät. Hän ehti juuri vaunuun, kun veturi puhkui jälleen ja pyörät alkoivat laukkaavan kolkkeensa.
Torniainen otti vaunun penkiltä rypistyneen sanomalehden ja lymysi sen taakse. Hänen mielensä oli murheellinen siitäkin syystä, että hänen taskunsa nurkassa oli vain orpo nikkeli. Miksi hän oli tullutkin tähän junaan haaskaten ainoat rahansa? Mitä hän täällä teki? Tuntui siltä, että tämä juna veisi häntä väistämätöntä ja ilkeätä kohtaloa kohti...
Vastapäätä häntä istui pari mieshenkilöä, jotka vaikuttivat kaupungista palaavilta isäntämiehiltä. Heidän kasvonsa punoittivat, epäilemättä väkijuomien vaikutuksesta. He vaikenivat ja tutkiskelivat silmillään tulokasta. Mutta he eivät päässeet pitkälle: mies kuin mies. He eivät päässeet perille edes siitä, mikä oli tälle miehelle ominaista. Sillä Torniainen piti lakin päässään peittääkseen kallonsa omituisen muodon. Eikö ihmiskatse sattunutkin siihen kuten sormentöytäys paiseeseen... Niin, oliko Torniainen kantanut aina kipeää paisetta päänsä päällä kautta hämärän menneisyyden...
Vastapäätä istuvat miehet unohtivat piammiten nuhraantuneen sanomalehtinumeron taakse kätkeytyneen tulijan ja jatkoivat keskeytynyttä jutteluaan. Torniainen lueskeli ylimalkaisesti kirjoitusta suurista huijareista Amerikan maassa ja höristi samalla korviaan kuullakseen jutun juoksua. Siten hänen korviinsa kantautui muun muassa seuraava lausejakso:
— Omituinen on naisen luonto. Se saa-mielipiteensä ilman todistuksia ja vastoin todistuksia. Minkä nyt Kankaan emäntäkin... Se on yhä siinä uskossa, että hänen Ossi-poikansa vielä elää, se sodassa kadonnut, nytkin vielä, kymmenen vuoden kuluttua, vaikka miehestä ei ole sen erän perästä kuulunut hiiren hiiskausta. Minä sille tässä äskettäin jo sanoin suoraan, että sinne se Ossi jäi rajan taakse. Kuolleet eivät palaa. Mutta ei! Sanoi tuntevansa, että elossa hänen poikansa on ja vielä se tulee kotiinkin... Vaikka olin omin silmin asiat näkemässä. Tuli totinen hyppyyn lähtö, ja Kiimasjärven jäällä Ossi sai kuulan kupeeseensa. Ei siitä heti henki mennyt, mutta ei paljon muutenkaan. Hätä oli päälle painamassa, kuulia tuli kuten ampiaisia avoimelle järven selälle. Sinne täytyi poika heittää ja siihen sen täytyi kuoliakin... Mutta äitinsä vain, että elossa on...
Toisen miehen ääni:
— Saattavat ne naisihmiset luuloineen välistä olla oikeillakin jäljillä, olen huomannut. Ehkä haava ei ollutkaan niin paha kuin siinä hötäkässä näytti...
— Paha se oli, siihen uskoon jäin. Ja se oli sitä aikaa, että silloin ei miestä paljon hoivattu haavoistaan...
Heidän juttunsa jatkui ja siirtyili asiasta toiseen. Mutta nyt ei sanomalehden takana oleva mies enää kuunnellut. Hän oli ikään kuin hätkähtänyt ja painunut kumaraan lehtensä taakse. Olipa kuten koko Torniainen olisi käpertynyt kasaan ja ollut katoamaisillaan, tuo niin mielikuvituksellinen henkilö, joka lisäksi oli hyvin itseensä kyllästynyt. Oli vain tämä asia, johon hän takertui pääsemättömästi: Kankaan talo, poika tietymättömissä Karjalan retkellä, emäntä yhä siinä uskossa, että elossa poika on ja vielä palaakin...
Hän ei nähnyt enää kirjaimia lehdessä, joka huomaamatta painui alas. Hänen kasvonsa saivat omituisen, vieraan, kaukaisen ilmeen.
Oudot muistikuvat kumpuilivat hänen sielustaan, tulvivat muistot...
Hän näki itsensä pitkällä ja väsyttävällä hiihtomarssilla rajantakaisen Karjalan töhmeröisillä talviteillä. Tuuli ulahteli alakuloisesti kiväärinpiipussa. Hän makasi väsyneenä majoituspaikan pehkuvuoteilla ja seisoi yksinäisenä öisenä etuvartijana tuiskussa, juuri herätettynä, oljenkorsia päällysvaatteessa. Hän makasi ampumaketjussa, hän oli surullisella paluutiellä, jolloin kaikki näytti olevan hukassa. Hänen korviinsa kantautui tuon ammoisen kivääritulen rätinä, joka oli ollut hänelle niin kohtalokas. Hän oli avuton, hitaasti jähmettyvä haavoittunut lumilakeudella, hän oli vielä avuttomampi sotavanki, kauhun lamauttama ja mykistämä, vihollisen särmikkään pistimen vilkkuessa hänen kasvojensa edessä...
Hän havahtui junan hytkähtäen pysähtyessä ja näki vastapäätä istuneitten miesten kokoilevan tavaroitaan ja poistuvan. Unelmiensa vallassa elänyt mies nousi silloin oitis ja seurasi heitä.
Ulkona asemalla, jossa vaivainen lamppu tuikutteli syksyn mehevässä pimeydessä, hän kääntyi noiden kahden miehen puoleen.
— Tässä pitäjässähän on Kankaan talo?
— On, vastattiin. — Jokikylässä on.
Kyselijä kiitti, nosti kohteliaasti hattuaan, niin että hänen pitkä päälakensa paljastui ja astui lyhdyn valopiiristä pimeyteen.
Miehet tuijottelivat hänen jälkeensä ja huomauttelivat toisilleen, että mikähän asukas se oli ja huomasitko sen pääluuta: niin oli pitkä kuin sokeritoppi.
Mutta pitkänpään mies käveli kylän öisiä kujia ja outo kuume nousi hänessä, kuume, joka sai hänet tunnustelemaan taloja, joissa valot vielä vilkkuivat, muistelemaan ihmisiä, joita siellä oli asunut silloin... Ehkä asui vieläkin, mikä tietää. Hänhän oli ollut kauan poissa, kokenut kummallisia ja hirveitä seikkailuja. Hän oli kotiseuduilleen palaava mies. Mutta miten kaikki olikaan outoa...
— Siinä ajassa tapahtuu paljon asioita, huokasi hän patikoidessa an maantietä pitkin syyspimeässä yössä.
Seuraavan päivän iltana saapui Jokikylään johtavan tien varrella sijaitsevaan yksinäiseen torppaan muuan kulkija. Hän oli mittava mies, näytti ensi katsannolla keski-ikäiseltä ja vaikutti hieman omituisella, ehkäpä päänsä eriskummallisen muodon vuoksi: se muistutti jotenkin kaksikerroksista rakennusta.
Häntä tähystettiin ja hänen suhtauduttiin epäluuloisesti ja kylmästi kuten kulkijaan ja tunkeilijaan usein suhtaudutaan. Mutta vieras osoittautui erinomaisen puheliaaksi mieheksi, esimerkiksi uskonnollisia asioita hän käsitteli kuten suurin saarnamies. Hän näytti osaavan taidon sovittaa käyttäytymisensä ihmisten ja tilanteiden mukaan ja ykskaks voitti metsäasukkaitten luontaisen epäluuloisuuden, joka kohdistuu jokaiseen tulijaan.
Tällöin olivat etupäässä kysymyksessä metsämökin emäntä ja täysikasvuinen tytär. Sillä isäntä oli vaitelias ukko, joka esiintyi alituisesti piippu suussa ja antoi asiain kehittyä niinkuin kehittyivät.
Kävi niin, että tulija sai torpassa iltasen, yösijan ja eineenkin, vaikka ei ollut mitään varmuutta hänen vakavaraisuudestaan. Koko ajan vieras kehitteli puheita siten, että sai tietää mahdollisimman paljon paikkakunnan oloista, asukkaista ja elämästä.
Kun eine oli syöty ja vieras yhä viipyi, istui ja puhui, kysäisi hän siinä lopulta, että eikö Kankaan talon Ossi-poikaa ollut kuulunut kotia. Saatuaan kieltävän vastauksen mies sanoi:
— Niin, eipä kai. Minähän olen Kankaan Ossi...
Mökin emäntä tuli aivan lähelle vierastaan, tähysteli, tähysteli ja sanoi:
— Eipä uskoisi. Ettei vieras vain puhu leikkiä... Kyllä minä sen Kankaan pojan monet kerrat näin ennen kuin se sille retkelleenlähtijä sille tielle jäi. Mutta nuoremman miehenkin sen luulisi olevan ja on tuo vieraan pääkin vähän oudompi kuin muilla...
Mutta suuret kyynelet vierivät miehen poskilla ja hän sanoi:
— Sepä se juuri onkin... Kovat kohtalot, vankeus ja muu ovat minun ulkonäköni sikäli muuttaneet, että pahoin pelkään, etteivät omaisenikaan minua enää tunne. Niin, nuorihan minä olin silloin kun olin, oikeastaan lapsi vielä lähtiessänikin. Mutta siitä on nyt aikaa, on kymmenisen vuotta. Eikä ihmistä vanhenna ainoastaan vuosien luku, vaan se mitä vuosiin sisältyy... Muun hyvän lisäksi ankara kuume, omituinen ja eriskummallinen tauti alkoi paisuttaa päätäni. Se täytyi sitoa kumikääreillä. Sen siteen jättämä jälki siinä nyt on, ja siksi se on pullistunut omituisen muotoiseksi. Eikä sillä hyvä, että olen ulkonaisesti muuttunut. Väliin olen pelännyt järkenikin puolesta. Muistiinkin on käynyt hataraksi, varsinkin mitä tulee entiseen elämääni...
Emännästä tuntui epämukavalta, ahdistavalta, kuten tapahtuu, kun näkee suuren, vahvan miehen perin liikutettuna, kyynelöivänä. Hän ei osannut sanoa mitään.
— Niin, kotihan minulla kerran oli. Mutta ei ole enää. — Tuskin sinne on menemistä. Tuskin vanhemmatkaan voivat käsittää muutosta, jonka elämä ja maailma on tehnyt heidän pojassaan. Se tuntuu niin ankaralta ja omituiselta. Mutta Herra viisaudessaan on kai tahtonut niin tieni johdattaa...
— Enhän minä mitään pahaa tarkoittanut, sanoi emäntä kiireesti. — Tuntui vain niin oudolta. Niinhän se hyvinkin on, että sota, vankeus ja kaikki kova elämä vanhettaa ja muuttaa ihmistä enemmän kuin arvaakaan. Ja onhan siitä jo niin kauan aikaa kun tarkemmin ajattelee...
— On, on. Minusta toisinaan tuntuu, että siitä on kokonaisia aikakausia. Koko se entinen elämäni tuntuu kuin unelta.
— No, täytyy sinun, poika parka, kotiisi mennä, herkistyi mökin emäntä, — kun kerran näin lähellä olet. Sittenpähän näkee, miten kohtelevat. Minusta tuntuu, että täytyy äidin ainakin omansa tuntea, vaikka miten olisi...
— En tiedä. Tuntuu niin raskaalta mennä, kun on tullut tällaiseksi. Epäilyttää, että ehkä vielä pilkaten pois ajavat. Eli eivät muista enää poikaansa, eivät kaipaisi, vaikka näitä muutoksia ei olisi tapahtunutkaan. Ajattelevat, että rumahan se on, että kuolleet kurkiskelevat...
— Ei niin! Heränneitä ihmisiähän ne ovat Kankaassa, ja maallista tavaraa kun on yllin kyllin, niin että sitä riittää kaikillekin lapsille... Ukko kun menee kylällä käymään, niin se saattaa sanoa Kankaassa, että täällä on heidän Karjalan poikansa... Onhan kuin valmistusta...
— Niin, saattaahan isäntä mainita, että täällä on Ossi. Voivat lulla noutamaan, jos vielä muistavat.
Mökin ukko, joka oli istunut penkillä koko keskustelun ajan vaitonaisena ja erikoisempia mielenkiinnon oireita ilmaisematta, otti piipun suustaan, sylkäisi ja murahti jonkin myönnytyksen tapaisen. Sitten hän hankkiutui lähtöön.
— Ne pikkusiskotkin Kankaassa ovat jo kasvaneet, sanoi vieras sitten mietteissään.
Emäntä alkoi hänelle vilkkaasti selittää Kankaan asioita ja tapahtumia näillä pojan poissaolo vuosilla. Tulipa siihen torpan tytärkin ulkoaskareillaan. Äiti ilmoitti hänelle heti, että tämä vieras onkin Kankaan Ossi. Tyttären ihmetys ja mielenkiinto oli suuri. Äidin ja tytön kielet kävivät lakkaamatta. He tunsivat elävänsä.
Sillä tämä on suuri tapaus. Tämä on ikään kuin ylösnousemus: Kankaan Ossiahan on pidelty jo varmasti Karjalassa sotaan kuolleena.
Mutta tuossa hän nyt seisoi, tosin hieman omituisena ja outona, vanhanakin, päälaki kuten sokeritopin nokka ortta tapaillen, kun hän mielteissään katsoi ulos akkunasta. Mutta kestetyt kärsimykset ja vaivat ovat hänet sellaiseksi muuttaneet.
Ihmeelliset ovat Herran tiet.
Oli jo iltapäivä käsissä, kun metsämökin tyttö katsahtaessaan ulos akkunasta huudahti:
— Kankaan Musta!
Mies, joka oli loikoillut lavitsalla, nousi ketterästi. Hän huomasi silkkimustan ravaavan komeasti tiellä ja kahden miehen keinahtelevan kieseissä.
— Kankaan isäntä ja isäukko, selitti tyttö.
Mies tuijotteli ulos huulillaan mietteliäs hymy ja mutisi itsekseen:
— Se näyttää tosiaankin isäntäin, isäntäin hommalta... Se näyttää komealta, vanhanaikaiselta...
Ajopelit pyörähtivät pihaan ja silloin mieskin käännähti akkunan luota ja käveli ulos.
— Terve, aloitti hän, mutta vaikeni sitten kuin hämmentyneenä ja avuttomana. Kankaan isäntä istui yhä kieseissään ohjia pidellen, tanakkana, sarkapukuisena ja tuijotteli miestä hieman ällistyneen näköisenä. Mustan kupeet läikähtelivät. Se kuopi ja pudisteli päätään mökin isännän kiinnittäessä sitä seinään.
Mutta pian tulija sai jälleen otteen sanavarastoonsa.
— Olen siis kuten se raamatullinen poika, joka oli kadonnut, mutta löytyi. Ja tällaiseksi on mies muuttunut. Sanotaan, että aika leikkaa ja minä sanon, että toiset ajat vielä enemmän kuin toiset... Saa sanoa, että ylitseni ovat kulkeneet kaikki ilmestyskirjan ratsastajat: sota, rutto ja nälänhätä...
Isäntä laskeutui rattailta, hieman vaivalloisesti ja ähkien, sillä liika lihavuus painoi häntä. Torpan naiset lähestyivät uteliaina. Isäntä ojensi kätensä.
— Olisiko se nyt tosiaan Ossi?
— On, sanoi vieras hiljaa. — Ossihan minä olen, vaikka se minusta itsestänikin joskus kaiken kokemani jälkeen tuntuu epätietoiselta...
— Kovin olisi muuttunut... Mutta mikäpä tietää... Nämä ovat vaikeita asioita. Joka tapauksessa meidän emäntä käski tuomaan sinut näkösälle. Eikähän tämä ole pitkä matka. Lähdettänee heti.
Hevonen irroitettiin ja käännytettiin. Vieras hyvästeli torpan naisia. Sitten hän kääntyi isäntään aivan luontevasti:
— Tuota, nämä ihmiset ovat minua tässä syöttäneet ja juottaneet... Ja mitäpä minulla. Kävellyt olen vain kotia kohti sitten kun salaa rajan ylitin...
— Mitäs! ehätti emäntä. — Vai maksua! Ainahan sitä köyhälläkin on sen verran vieraanvaraisuutta...
— No, ehtiipä niitä järjestellä, sanoi isäntä jo kieseissä istuen. Vieras kiipesi hänen viereensä, ja Kankaan silkkimusta alkoi ravata.
Niin ajoivat nuo kaksi miestä halki hämärtyvän illan. Kulkijasta alkoi tämä kaikki tuntua perin tutulta, joskin kauan sitten tapahtuneella. Ennenkin hänen oli täytynyt kokea tämä: vauhti, hevosen askelien tahdikas jymy, pyörien sirinä, keinahdukset, tuttavalliset nyhjäykset lukevaan, turvalliseen ihmiskylkeen. Sitten siinä oli ollut välillä jotakin, kuten luonnottoman pitkä uni, unen maisemia, unen ahdistusta, painajaisia. Mutta nyt hän oli jälleen isän rinnalla, matkalla kotiin. Nyt hän oli jälleen turvassa. Kerran hän oli juossut paljain jaloin juuri tämän kylän kesäisillä kentillä, vaikka sitä olikin vaikea yksityiskohtaisesti muistaa kaikkien pahojen unien jälkeen...
Mutta hänen muistinsa virkistyi vähitellen, alkoi elää. Hän näki tuttuja paikkoja, muisti lapsuuden hymyilyttäviä tapahtumia. Outo, suloinen innostuksen kuume nousi hänessä ja hän teki vihjailevia huomautuksia ohi vilahtavista paikoista, niihin liittyvistä muistoista. Hänen ajotoverinsa, isä, vilkaisi häneen ihmeissään, samalla lämmiten ja lähestyen tuota miestä, joka oli ensin tuntunut niin vieraalta. Hänen omat muistonsa heräsivät, vuosien takaiset muistot niiltä ajoilta, jolloin hänen lapsensa olivat pieniä. Hänen mieleensä nousi hautautuneita muistikuvia siitä kadonneesta pojasta, joka nyt istui tuossa... Tuossako tosiaankin...
Hän selvitteli kurkkuaan ja kysäisi epävarmoin äänin:
— Miten sinä oikein — tämän ajan olet elänyt?
Tuo mies, palannut poika, sai silloin oikean puheliaisuuden puuskan, ikään kuin malttamattoman hopun näyttää, kuinka paljon hän on kärsinyt ja kokenut. Hän kertoi sodasta, vankeudesta, sairaudesta, joka oli muuttanut hänen päänsä muodon, heikontanut hänen muistinsa, tehnyt koko olemassaolon hämäräksi, sekavaksi ja sekasortoiseksi.
Loputtomasti hänellä olisi kerrottavaa, Mutta matka oli niin lyhyt.
Isäntä ja isä nyökytteli, puoliksi ymmärtäväisesti, puoliksi epäuskoisesti ja hoiteli ohjaksia. Musta ravasi. Silkkikiilto sen selässä välkähteli lävitse hämärän lihaksien liikahdellessa.
Mutta suuressa talossa, jonka monissa seinämissä maalit ovat jo väljähtyneen näköisiä, Kankaan talossa eräs vanheneva nainen eli levottomasti. Hän ryhtyi johonkin, heitti sen, katsahti ulos akkunasta, käveli pihan poikki. Nyt, nytkö oli lähestymässä se hetki, jota hän oli kauan odottanut? Nytkö hän saisi takaisin poikansa, jota oli uskoteltu menneeksi, kuolleeksi?
Olihan hänellä kyllä muita lapsia, oli montakin. Ne olivat kasvaneet hänen ympärillään, ne viipyivät yhä hänen näkyvissään. Mutta yksi oli kadonnut, lähtenyt sotaan, sanottu sinne jääneenkin. Mutta hän ei ollut uskonut sitä. Hän muisti poikaansa joka päivä, näki hänet usein unessa. Poika eli, eli ainakin hänen sydämessään.
Sitten kuului lähestyvien ajopelien ääni, näkyi hevonen, näkyi kaksi miehen hahmoa lävitse tihentyvän hämärän.
Vanhenevan vaimon sydän läpätti. Hän tunsi sen nyt varmasti. Se oli Ossi, hänen odotettu poikansa.
Tuossa hän nyt laskeutui rattailta, tuossa hän nyt lähestyi, korkeavartaloisena, niin elämän muuttamana, ja sanoi hiljaisella, aralla äänellä:
— Sehän on äiti... En tiedä vieläkö minua muistetaan tässä talossa, varsinkin kun palaan tällaisena...
Mutta talon emäntä, äiti, tuli vielä lähemmäksi, kävi häneen käsiksi ja syleili häntä.
— Ossihan sinä olet! Tiesin, että palaat, vaikka kukaan muu ei ole sitä uskonut... Onhan sinun täytynyt muuttua kaikessa siinä mitä olet saanut kestää...
Hänet vietiin sisään. Hän tervehti sisaruksiaan, mainitsi heidän nimiään ja kertoi kaiken aikaa kestetyistä vaivoista, rasituksista ja kärsimyksistä, jotka olivat muuttaneet hänet ulkonaisesti ja sisällisesti.
Sisarukset katsoivat häntä ihmetellen, oudostellen. Vallitsi jännittynyt, juhlallinen, hieman tarunomainen tunnelma. Siinä hän istui, heidän veljensä Ossi, hieman hajamielisen näköisenä, hermostuneena, vieraana. Hänen omituisen muotoinen päänsä kohotti korkealle sokeritoppilakeaan. Mutta olihan äiti tuntenut hänet omakseen...
Ossi kertoi taudistaan, kumisiteistä, joista huolimatta hänen päänsä muutti muotoaan, järjenmenetyspelostaan, muistinsa hataruudesta, väsymyksestään.
— Niin, sanoi äiti, — väsynythän sinä olet, sen näkee. Mutta nyt olet kotona. Sinun täytyy levätä... Niin, sinun suupielesi poimu hymyillessäsi on sama kuin ennenkin. Kyllä sinut tunnetaan, kyllä ymmärretään kaikki...
Äiti liikkui ketterästi, avasi kaapin ja otti esiin pienen värikkään vihkosen, pankkikirjan.
— Näet, että Ossia on muistettu! Sama kuin muillakin lapsilla. Ei sinua ole pidelty olleena ja menneenä...
Sitten se eilisiltainen kulkija löysi itsensä pehmeällä, valkoiselta vuoteelta. Hän oli Kankaan Ossi, sodasta, kaukaa, kauan kestäneistä, vaarallisista seikkailuista palannut. Hän oli nyt kotona. Hän hymyili tyytyväisenä ja ajatteli ennen nukkumistaan, ettei tuhlaajapojan paluu ole niitä epämieluisimpia elämyksiä. Vasikka kai oli teurastettu, ja ellei hänen kodissaan vallitsisi ankara herännäisyys, kuuluisi kai myöskin soitto ja hyppy.
Seuraavina päivinä koko pitäjä kohisi siitä asiasta, että Kankaan Ossi oli tullut kotiin. Niin, niinpä tapahtuu ihmeitä näinäkin aikoina. Äidinrakkaus hakee vieläkin poikansa tuonelan joen takaa. Mutta oli toisenlaisiakin puheita ja juuri niitä enimmäkseen. Oli naurua, hohotusta.
Kovin oli omituisen näköinen se Kankaan poika. Vähän auttoi jonkun vakavan ihmisen sana, että tottahan äiti omansa tuntee.
Nämä puheet, koko pitäjän kohu, ulottui tietenkin kankaalaistenkin korviin asti ja siitä koitui paljon sielunkipuja ja levottomuutta. Ne tulivat palanneen pojan, Ossinkin tietoon. Mutta hän suhtautui niihin ainakin aluksi ihmeen rauhallisesti, hymähdellen. Oli ikään kuin tämä olisi hänelle tuttua entuudestaan, kuten hän olisi aavistanut sen, kuten hän olisi perin perehtynyt ihmisluontoon. Joka paikkaanhan ne pistävät nenänsä, kaikkialla he näkevät heitä henkilökohtaisesti koskevia asioita, eivät ne soisi edes sitä, että poissa ollut poika palaa kotiinsa...
Niin, Kankaan Ossi oli toisinaan hyvin rauhallinen ja viisas. Mutta enimmäkseen hän näytti omituiselta ja levottomalta. Ei hän voinut nyt aluksi ryhtyä säännölliseen työhönkään. Ja onhan hänen levättävä, tervehdittävä sukulaisiaan. On pidettävä hartausseuratkin siitä ilosta, että on saatu takaisin kadonnut poika. Siellä eräät ihmettelevät sitä, ettei hän tunne serkkujaan, ei muista heidän nimiään. Mutta onhan niin monia vuosia kulunut: hän on muuttunut ja kaikki ihmiset ovat muuttuneet. Hän itsekin oli melkein lapsi lähtiessään. Kuitenkin joku vanha sukulaisnainen, täti, sanoi että kuka tämä nuorimies on. Enhän ole häntä koskaan nähnyt...
Mutta silloin Kankaan Ossi itki hiljaa, kyynelet kierivät hänen poskiaan pitkin. Voi ymmärtää, että kyläläiset, vieraat ihmiset ovat sellaisia kuin ovat. Se kuuluu heille ikään kuin luonnostaan. Mutta että sukulaisetkin... Hän itki, iso mies, sotinut ja kaiken kokenut. Sillä voiko olla kovempaa kohtaloa kuin muuttua olemukseltaan siinä määrin, etteivät omaisetkaan enää tunne...
Tällä hän riisti aseet siltä äksyltä naisihmiseltäkin.
Loppujen lopuksi hän puhui, puhui ja saarnasi kokemuksista täydestä sielustaan sillä menestyksellä, että sai koko seuraväen liikutetuksi. Tuo täti-ihminenkin tunnusti, että jos Ossi onkin hirvittävästi muuttunut, niin on paikoin edukseenkin. Hänhän oli ennen niin välinpitämätön uskonasioista, melkein suruttomuuden tiellä...
Niin päivät vierähtelivät ja kierähtelivät, syksyiset päivät, jolloin Ossi useinkin valjasti kuulun Mustan, ajeli teillä, ajoi asemalle ja toimitteli talon ostoksia, ajoi myöskin sen torpan pihaan, johon oli saapunut outona kulkijana eräänä iltana.
Sitten kävi kylillä huhu, että Kankaan Ossi on kihlannut sen mökin tytön. Kihlat ovat olleet komeat kuten suuren talon pojalle sopii. Yhä enemmän ja enemmän puhetta Kankaan palanneesta pojasta, koko talon väestä, kummallisia, kiertyneitä, vääntyneitä» paisuneita asioita. Eräät Kankaan nuoremmista sisaruksista, jotka eivät olleet vielä ehtineet palttoutua maailmaa vastaan, tulivat jo hyvin järkytetyiksi. Jopa Ossin nuorempi veli sanoi eräänä iltana äidilleen, että koko pitäjä nauraa, kun meillä tuota huijaria elätetään.
— Huijaria! penäsi äiti. — Kuinka sinä sanot niin veljestäsi? Täytyyhän sinun ymmärtää, että kokemiensa jälkeen hän on vähän hermostunut, ei voi ryhtyä heti töihinkään... Puhukoot ihmiset mitä mielivät. Kangas on sellainen talo, joka tuntee kaikki lapsensa...
Mutta välistä Ossista oli juuri tuskallisinta kestää Kankaan toisten lasten, veljiensä ja sisariensa katseet, kummastelevat, karsaat, vihamieliset katseet. Hän näki, että he vain töin ja tuskin sietivät häntä, vain äidin vuoksi, jonka mielen pahoittamista he välttelivät. Heistä, työihmisistä, lienee palannut veli tuntunut vastenmieliseltä jo toimettomuutensakin takia.
Mutta Ossi oli päättänyt voittaa heidät hyvyydellä.
Olipa vieraissakin sietämistä, vieraissa, joita niin usein lappautui taloon katsomaan palannutta poikaa. Useat heistä olivat vaanivakatseisia, ilkeäsilmäisiä, urkkivia, jotkut avoimesti vihamielisiä. Tulipa täten muuankin mies Ossia tervehtimään.
— Tunnetko? Yhdessähän sotaan mentiin.
— Kyllä minä, vastasi Ossi hieman hämillään, kuten niin usein tällaisissa tuntemistapauksissa. — Ottelee mieleeni...
— Mutta minä en sinua tunne! sanoi vieras jyrkästi. — Mikä lienet miehen roikale! Ossi kuoli Kiimasjärven jäälle.
Kankaan poika tulistui.
— Minä en kuollut Kiimasjärven jäälle, vaikka te heititte minut sinne avuttomaksi. Sekö sinua nyt kaivelee, että kuitenkin palasin?
Mies oli kauan vaiti, hämmästyneenä. Sitten hän sanoi:
— Huijari sinä olet! Se olit juuri sinä, sokeritoppipää, joka junassa kuulit meidän keskustelusta, että täältä on poika poissa, ja sitten asemalla kyselit Kankaan taloa. Hoksasitpa! Kävelit tänne ja elätytät itseäsi. Hulluja kun ei kylvetä eikä kynnetä...
Mies lähti, kuten jostakin vihoissaan. Ja Ossikin oli kauan kuohuksissa: että ihmisten pitää olla sellaisia, etteivät ne soisi hänelle kotia! On siinäkin todistus, että hän olisi kuullut jonkin keskustelun... Mutta alkoivatko yleiset epäilykset ja uskot jo vaikuttaa hänen omaan järkkyneeseen, sekavaan mielentilaansa? Hänessä nousi lapsekkaasti hämmästelevä kysymys: kuka minä olen... Oliko tosiaankin niin, että hän vasta aivan äskettäin oli päässyt käsittämään olevansa Kangas-nimisen talon poika, Ossi? Miehen mainitsema tapaus selkisi hänen mielessään kuten sekava unennäkö.
Niin, hän oli istunut junavaunussa ja kaksi miestä oli istunut häntä vastapäätä viinan vaikutuksesta puheliaina. He olivat kertoneet jotakin Kankaan talosta. Toinen noista miehistä oli ehdottomasti tuo täällä käynyt ihminen, sama syyläkin oli hänen nenävarressaan, mutta oliko tuo kuuntelija vain Kankaan palaava poika, eikä kukaan muu... Outoja, sekavia, tuskastuttavia muistoja nousi Kankaan Ossin mieleen ja hän ravisteli ruumistaan kuten päästäkseen joistakin itseensä takertuneista näkymättömistä roskista. Miksi miettiä tuollaisia... Olihan hänen muistinsa heikko, sieluntilansa sekava. Ehkäpä hän tuossa junavaunun penkillä sai tarpeellisen sysäyksen ja alkoi herätä unissakulustaan...
Äiti lohdutti häntä tämän epämieluisan vierailun suhteen. Sanoi, ettei pahanilkisten ihmisten puheita tule ottaa niin vakavasti. Kielsipä hän talonväkeäkin kyselemästä Ossilta liikaa, hermostuttamasta häntä.
Mutta kylien ihmiset jaksoivat puhua yhä ja väsymättä Kankaan pojan paluusta. Oli kuin mitään muita asioita ei olisi enää ollutkaan koko taivaan kannen alla, ei ainakaan mitään mielenkiintoista asiaa. Nousi kiertelemään esimerkiksi sellainen huhu, että tämä sama mies, joka nyt esiintyi Kankaan poikana, olisi eräitä vuosia sitten ollut naapuripitäjässä Punkan talossa. Silloin hän oli ollut olevinaan insinööri tai metsänhoitaja ja oli saanut maksamatonta täysihoitoa parisen viikkoa.
Tämä huhu tuli tietenkin kankaalaistenkin kuuloon ja Ossi vihastui. Millaista ilkeää julkeutta! mutta sitten hän hymyili itsekseen ja muisteli, muisteli... Oliko tosiaankin näin asianlaita? Oliko hän tosiaankin kerran, vuosia sitten kulkenut tämän pitäjän halki, kävellyt pitkin tietä, alakuloisissa, kaljuissa, syksyisissä maisemissa? Sitten Punka-niminen talo, jonka peräkamarissa hän eleli ja söi. Hän oli silloin joku metsänhoitaja, mutta hänen metsäherruutensa oli loppunut lyhyeen ja häpeällisesti, tuimaan lakittamin päin tapahtuvaan juoksuun.
Oliko asia näin vai oliko tällainen muisto vain hänen mielikuvituksessaan syntynyt, se oli niitä kysymyksiä, jotka hänen mielestään oli parempi heittää tutkimatta. Sillä välistä hänestä tuntui, että oli ollut paljon muutakin kuin tämä metsäherra. Oli hämäriä, unenkaltaisia muistoja monista maailmoista. Oli ollut olemassa muuan Torniainen, joka ei ollut mikään ja kuitenkin mitä hyvänsä, insinöörikin ja saarnamies. Oli ollut eräs toinenkin kaukaisilta teiltä palannut poika, eräs ikävöivän Amerikan-lesken kotiutunut aviomies... Nämä moninaiset henkilöt voisivat olla jotenkin sukulaisia, läheisiä nykyiselle Kankaan Ossille. Parempi pitää kaikki nämä henkilöt pimeydessä, niissä aivojen kuiluissa, joihin ovat painuneet. Sillä muuten voi käydä siten, että hän menettää vakaumuksensa siinä seikassa, että on Pekka ja Ida Kankaan lihallinen poika, että hän jälleen joutuu kodittomaksi, harhailemaan sekaville teille.
Mutta ehdottomasti oli olemassa myöskin muisto siitä, kuinka hän lähti tästä talosta innostuneena, suuria ja hämäriä haaveita hautovana nuorukaisena. Oli muisto Karjalan metsäisestä maasta, sodasta ja verisistä vaatteista. Hän oli seisonut etuvartiossa oljenkorsia päällysvaatteissa, vilu oli häntä värisyttänyt ja tuuli oli ulahtanut kiväärinpiipussa pahanenteisesti...
Silti saattoi käydä niin, että kaikki tämä ikään kuin haihtui ja lipui hänen käsistään. Ja silloin tapahtui, että nuo hänen menneet henkilönsä alkoivat elää kuin haudasta nousseina, kuten hänen entisien olemustensa kummittelevina haamuina. Ei ollut enää olemassa mitään Kankaan Ossia, joka olisi varmaa ja kouriintuntuvaa laatua. Silloin kaikki näytti hänestä niin merkilliseltä, että hänen oli paettava yksinäisyyteen saadakseen rauhassa nauraa. Lisäksi hänestä tuntui, että hänen oli ennenkin täytynyt kokea tämä. Joskus ammoin sitten olivat hänet vallanneet samanlaiset hupsut, väkivaltaiset naurunpuuskat. Väijyikö hulluus häntä?
Oli vapauduttava menneistä, oli ajateltava nykyisiä ja tulevaa Kankaan vöyrään talon poikana. Oli keksittävä mielenkiintoisia asioita.
Hän alkoi puhua kotiväelleen valokuvauskoneesta, joka hänen olisi saatava. Hän valjasti Mustan ja ajoi kiivasta vauhtia pitkin teitä, ilman erikoisia päämäärää, nauttien vauhdista ja kiesien pehmeästä keinahtelusta. Tahi hän meni siihen metsämökkiin, morsiamensa luo, saamaan lohdutusta.
Sillä Kankaan talossa oli monesti raskasta olla. Siellä tapahtui tuskallisia ja sekavia sielullisia taisteluja. Toiset sisaruksista kohtelivat tulokasta veljenään, vähän vastahakoisesti ja vierastellen, kuin äidille mieliksi. Mutta toisiin oli auttamattomasti ja avoimesti tarttunut kyläkuntien usko väärennyksestä ja huijauksesta. Ossi-veli sai osakseen kalseita ja mykkiä eleitä, joita hän ei olisi sietänyt, ellei hän olisi päättänyt voittaa heitä pitkämielisyydellä ja hyvyydellä, ellei hän olisi päättänyt taistella ja kestää loppuun asti, selvyyteen.
Itse isäntä ja isä, uskovaisenakin kohtuullinen viinan harrastaja, voi ryyppytouhuissaan avomielisyyden puuskissa esittää vieraille ihmisille monenlaisia mielipiteitä. Hän kehui poikaansa, jonka aivot ovat sotaretkellä paisuneet, joka osaa puhua uskonasioistakin kuin taivaan enkeli. Sitten hän saattoi taasen sanoa, että lähdön se mies vielä saa, äkkilähdön Kankaasta. Sillä piru tiesi, mikä kummitus se oikein on...
Niin, Kankaan talossa ikään kuin odotettiin jotakin, odotettiin tuskallisen jännittyneinä, kärsimättömästi ja kärsivällisesti. Paha maailma ei ollut niinkään kärsivällinen. Se halusi sekaantua asioihin. Jotkut vieraat ihmiset eivät eläneet eläissäänkään, elleivät saaneet jotenkin vaikuttaa Kankaan talon elämään.
Yhteiskunnan mahtavat voimat saatiin liikkeelle.
Kankaan talon pihamaalle pysähtyi auto ja sen kiiltävän kuoren alta ilmestyi näkyviin muutamia miehiä, joista yksi oli nimismies. Hän sanoi suoraan asiansa: hän oli liikkeellä siinä mielessä, että Kankaan kaukaisilta retkiltä palanneen pojan sukujuurista oli otettava selko. Oli tullut kanteita ja ilmestynyt todisteita, että hän saattoi olla kuka muu hyvänsä.
Hieman tyrmistynyt ja tyhmistynyt talonväki ilmoitti, että Ossi ei ollut nyt kotona. Hän oli saanut vanhemmiltaan rahaa valokuvauskoneen ostoa varten ja valjastanut Mustan ja lähtenyt tässä tarkoituksessa matkalle. Nimismies, jonka kasvot toivat mieleen vedessä sukeltelevan hauen ikävystyttävän pitkän naaman, hymähteli kuten ainakin ihminen, joka tapaa tuttuja asioita. Epäilemättä tuo ottopoika oli haistanut vaaran taempaa ja mennyt tiehensä hevosineen ja rahoineen. Nimismies teki jo puhelintiedusteluja useampien teitten varsille.
Mutta Kankaan Ossi palasi. Silkkimusta pysähtyi tallin eteen ja Kankaan poika astui alas rattailta huolettomana jokin käärö kainalossaan. Sitten hän huomasi virkamerkkisen nimismiehen talon portailla ja näytti hieman hätkähtävän. Muuan paksu isäntämies lyllersi hänen luokseen ja näytti ihastuvan jälleen tapaamisesta.
— Kas, metsänhoitaja Torniainen! En tiennyt, että olisitte tämän talon poikia. Ne metsätutkimukset jäivät kai silloin kesken, kun lähditte niin kiireesti...
— En tunne teitä, isäntä, sanoi Kankaan Ossi leppoisuudella, joka hyvin veti vertoja isännän esiintymiselle. — Enkä käsitä, miksi nimitätte minua tuolla nimellä.
— Teillä on tainnut olla niitä nimiä niin paljon, että olette itsekin sekaisin...
Nuorehko, julkean näköinen mieshenkilö, toinen nimismiehen seuralaisista, oli puuttunut puheeseen.
— Minä puolestani tunnen teidät saarnamiehenä, Lehikoinen oli muistaakseni hänen nimensä. Kun kuulin teidän puhuvan tuloseuroissanne, niin heti jylkähti mieleeni, että tuo on tutun tuntoista. Muistin sitten vuosien takaa saarnamies Lehikoisen: kuten kaksi vesipisaraa. Eikö niin, ettekö kerran saarnaillutkin, ennen kuin uudestaan synnyitte Kankaan pojaksi?
— Mitä tämä on? — Kankaan Ossi oli vilpittömästi hämmästynyt.
— Ettekö muista? Tuo nuorehko mieshenkilö lähestyi ja otti sulavalla liikkeellä lakin Kankaan Ossin päästä. — Tuollaista ei ole monta suuressakaan maassa. Oikea jymypää! Juuri tuollainen oli saarnamies Lehikoisellakin...
Kankaan Ossi seisoi hiljaa, hämillään ja häväistynä. Hän tunsi päälakensa kohoavan vuoren korkuisena.
— Niin, sanoi nimismies, — tuntuu olevan syytä ottaa tarkempi selko siitä, oletteko oikeutettu esiintymään Kankaan poikana. Pitäjä puhuu tästä asiasta liian paljon... Aikeemme oli, että lähtisitte oitis meidän mukaamme...
Kankaan Ossi seisoi yhä hiljaa, mykistyneenä. Pihamaalla tuntui olevan ylen paljon väkeä, omituista väkeä. Olivatko hänen alitajuntansa haudoista päässeet nousemaan kaikki nuo hämärät, muinaiset henkilöt, pojat, aviomiehet ja muut hänen entiset olemuksensa? Ne ikään kuin ottivat Kankaan Ossia kädestä ja vaativat häntä mukaansa. Ne ikään kuin iloitsivat Kankaan Ossin lyhytikäisyydestä, iloitsivat siitä, että hänkin olisi pian vain unenomainen, kummitteleva muisto...
Sisaruksia ei näkynyt. He pysyivät poissa, ymmärrettävästi häpeillen sitä, että heillä oli tuollainen veli, että olivat äänettömästi hyväksyneet hänen taloon tulonsa. Ehkä joku heistä katsoi jostakin piilopaikasta salavihkaa uuden veljensä vangitsemista.
Mutta isäntä ja isä seisoi pihamaalla turran näköisenä ja hikoillen. Hän sipaisi otsaansa ja jupisi kuten itsekseen, puolikuulumattomasti:
— Oli tämä nyt tapaus Kankaan talolle! Tälli kerrassaan! Mutta se on tuo äiti niin hermostunut...
Emäntä puhui enemmän. Hän liikkui kiivaasti sinne ja tänne, haukkui nimismiehen ja koko pitäjän. Mitä se heihin koski, jos hänen poikansa oli palannut? Mitä heillä oli tekemistä sen asian kanssa, oliko poika oikea vai väärä? Samalla hän kääntyi mykkänä seisovan miehen puoleen:
— Vääräkö lienet? On välistä sydämessäni liikkunut, etten minä tuollaista ole synnyttänyt...
Silloin Kankaan Ossi vielä kerran palasi. Kaikki entisten olemusten haamut hiipivät hautoihinsa. Oli vain tämän suuren, maaleiltaan hieman haalistuneen talon poika, joka oli palannut vaarallisista seikkailuista, joka nyt kotinsa kartanolla vangittiin huijarina, jota äitikään ei edes tuntenut. Koko eriskummallinen kohtalonsa täytti hänet ahdistavalla surulla. Hän itki hiljaa. Kyynelet kierähtelivät hänen poskillaan.
— Miksi minulle piti näin käydä? Miksi eivät ihmiset soisi minulle kotia ja vanhempia? Mitä minä olen tehnyt, jos minä olen tullut taloon ja minut on siellä tunnettu palanneeksi pojaksi?
Hän sai siirretyksi surunsa ja ahdistuksensa kaikkiin läsnä oleviin ihmisiin. Jokaisesta tuntui tukalalta ja epätietoiselta. Asiain arkinen selväpiirteisyys hävisi, ja hetkisen oli elämä ikään kuin unta, jolloin kaikki saa olla nurinkurisia ja aurinko paistaa väärältä sijalta kenenkään ihmettelemällä.
Nimismies tointui ensiksi.
— Ei Kankaan talon pihamaa ole mikään näyttämö, kuului hänen karski äänensä.
Sitten hän kehoitti Kankaan Ossia nousemaan odottavaan autoon. Tämä totteli ja kiiltäväkupeinen vaunu hyrisi pian tiehensä halki alakuloisten, kaljujen, syksyisten maisemien.
Kun nimismiehen auto oli häipynyt näköpiiristä, tuntui Kankaassa hyvin autiolta kuin kuolema olisi talossa käynyt. Tai ei kuolemakaan, joka on piste ja loppu, vaan vielä pahempi: tukala epätietoisuus oli jäänyt jäljelle. Nyt kun hän oli mennyt, kun hänet oli viety, nousi jokaisen mieleen ahdistava epäily, että ehkä hän sittenkin oli ollut oikea Ossi. Oli satoja mieleen muistuvia pikkupiirteitä, jotka tuntuivat sitä todistavan.
Nyt vasta alkoivat isännän, jota liika lihavuus painoi, hitaat aivot toimia täydellä todella. Nyt hän vasta oikein käsitti, minkälainen tapaus tämä oli Kankaan talolle, tälli kertakaikkiaan. Kyllä nyt riittää suunrepimistä ja naurunrähäkkää kankaalaisten kustannuksella. Hänenkin, toimen ja järjen miehen, piti joutua heidän juttulähteekseen vanhoilla päivillään, kuten raamatullisen Jopin. Paksun isännän luonto alkoi nousta: mitä oli ihmisillä, virkakunnalla peukaloimista hänen perheasiainsa kanssa? Mitä se heitä liikuttaa, tunsipa hän pojakseen vaikka ukko mustalaisen? Sitä paitsi hän oli alkanut jollain lailla pitää tästä palanneesta pojastaan, vaikka olikin samalla kaiken aikaa suhtautunut häneen epäillen ja vierastaen, omituisesti pelätenkin. Tämä Ossi oli niin erilainen kuin hänen muut poikansa, oli ollut jo nuorena, silloin kun hän varmasti oli Kankaan Pekan poika. Sotaankin, rajan taakse, hän oli lähtenyt ehdoin tahdoin, ihan karaten...
Isäntä valvoi ja ähki vuoteellaan suurimman osan yöstä ja pääsi siihen tulokseen, että nyt oli syytä entistä enemmän esiintyä kuin Ossi olisi ollut aivan varmasti hänen poikansa, vieläpä nauraa perin pilkallinen vastanauru ihmisille heidän tyhmyytensä tähden. Miksi he pyrkivätkin peukaloimaan hänen perheasioitaan, tunnustelemaan hänen poikiaan... Aika, aina parantava aika, selvittelisi sitten asian hiljaisemmin ja paremmin.
Aamulla isäntä sanoi emännälleen:
— Taidanpa lähteä hakemaan pojan pois...
— Mene! sanoi merkillisen tiukaksi eukoksi muuttunut emäntä. — Olisit sinä saanut sanoa niille jo kotonasi asetussanat...
Ennen lähtöään isäntä vielä virkahti:
— Pistä eväitä konttiin, että poika saa edes ruokaa, jos herrat viisauksissaan eivät sattuisikaan häntä vielä kotiin laskemaan...
Niinpä Kankaan isäntä istui sitten silkkimustan rattailla ja ajeli halki syksyisten maisemien, ajeli kirkonkylään, jossa kääntyi vanginkuljettajan pihaan. Tietysti ne olivat vieneet hänet sinne, tuon ikään kuin tuonelta karanneen, joka ei näytä koskaan saavan rauhaa...
Vanginkuljettajan talossa oli nimismieskin, joka näytti ilostuvan Kankaan isännän tulosta.
— Olipa hyvä, että näin teidät, sillä teillä on tietenkin yhtä ja toista kerrottavaa tähän asiaan.
— Mihin asiaan? ynseili isäntä.
— No, tietysti tähän poikajuttuun. Mitä kaikkia kolttosia se mies on tehnyt talossanne majaillessaan?
— Ei se ole tehnyt kotonaan mitään rikollista, ellei vain maailmalla kulkiessaan. Lähdin oikeastaan sitä varten, että veisin poikani kotiin...
— Poikanne! Yhäkö te tuollaisia... Saatte olla varma siitä, että te ette ole ollut tämän miehen ristiäisissä. Meillä on pian varmat paperit siitä, kuka hän oikein on. Teillä ei ole toisiinne osaa eikä arpaa, sen saatte lopultakin uskoa...
Nimismies näytti olevan aivan ymmällä nähdessään isännän itsepintaisuuden ja nuhteli vielä kankaalaista:
— Luulin teitä järkimieheksi ja te yhä elätte tuollaisten harhain vallassa...
Kankaan paksu isäntä joutui hieman hämilleen kuullessaan nimismiehen nuhtelevia sanoja, havaitessaan hänen pysyvän jyrkästi omissa mielipiteissään. Mutta hänkin päätti pysyä lujana.
— Miten lienee niiden paperien laita. Kyllähän herrat tietenkin papereita saavat millaisia hyvänsä. Mutta on tuo näihin asti yhteinen kansakin tavannut pentunsa tuntea, kuten metsänpedotkin...
— Niin on ollut näihin asti, myönsi nimismies. — Mutta nyt näyttää maailma menneen yhä mutkaisemmaksi. Emme me voi laskea tätä miestä irti. Ei tiedä mitä sen tililtä vielä löytyy...
— No, saako sitä edes nähdä ja puhutella?
— Se käypi kyllä laatuun.
Hetken kuluttua Kankaan isäntä näki palanneen Ossi-poikansa korkean vartalon ja ylväänä tunturinhuippuna kohoavan pään, tuon, jota paha maailma oli niin oudosti puristellut. Hän näytti miellyttävästi hämmästyneen, näytti lämpimästi liikutetulta: isä oli tullut, isä oli tullut katsomaan, ehkä hakemaan poikaansa...
He kättelivät toisiaan rakkaasti. Mutta Kankaan isännästä tuntui kiusalliselta. Ristikkoakkunasta, jollaista taustaa vasten hän näki nyt palanneen poikansa, tuntui käyvän outo uho. Hän ei voinut katsoa poikaansa silmiin, noihin merkillisesti unisiin silmiin, joissa toisinaan leimahti kuin pieni, polttava liekki olisi syttynyt. Hän oli hämillään nimismiehen läsnäolosta ja hänen oli kaiken aikaa uhmamielin ajateltava: niin, katsele vain päältä vallesmanni nappiotsinesi, miten isä tulee poikaansa katsomaan...
— Täällähän sitä nyt ollaan, sanoi poika. — Kotiinpaluu näyttää toisinaan olevan paljon vaikeampaa kuin sieltä lähtö...
— Niin, tämä nimismies luulee saavansa papereita, joissa seisoo, että sinä et Kankaan poika, meidän poikamme olisikaan.
— Maailmassa on paljon papereita, sanoi Kankaan Ossi hiljaisesti.
Keskustelu ei ottanut oikein käydäkseen ja äänettömyys oli tuskastuttava. Nimismiehen liikkumattomien kasvojen takana asui tavaton ihmetys: kuinka luo terve ja tukeva isäntämies luuli tuota pojakseen... Se näytti mahdottomalta, epätodelliselta, ja hän ajatteli, että noituus ei ole vielä kuollut maailmasta, mutta isäntä, josta olo tuntui epämukavalta, vaivasi aivojaan sanoakseen jotakin ilkeätä, jota nimismiehen olisi kuunneltava.
— Ovathan ne saaneet ottaa ottopojaksi aivan vieraitakin lapsia. Miten tuo kävisi, saisiko tuota omaansa takaisin sitä kautta!
— Sitä asiaa isännän sietää harkita, sanoi nimismies. — Mutta mekin olemme mielistyneet tähän nuoreen mieheen, joten hän toistaiseksi pysyy tässä meidän huushollissamme. Ja voipa tovin vielä viivähtääkin, joten isäntäkin voi sillä välin tulla toisiin tuumiin.
— Minkäpä tässä sitten voinee, herra nimismies kun puhuu ruunun puolesta. Mutta ei talosta lähdetä kuten torpasta. Saako sitä vangille antaa leipää, että ei heti ole ruunun rasituksena?
Nimismies sanoi sen olevan luvallista ja katseli yhä enemmän ihmeissään, kuinka lihavahko, ahdashenkinen isäntä kantaa ponnisti ähkien ja puhkuen suuren ja raskaan tuohikontin huoneeseen.
— Siinä on, sanoi hän kuin ylpeillen, pudottaa jysähdyttäessään kontin lattialle. Sitten hän hyvästeli poikaansa, joka vuolassanaisesti lähetti terveisiä kotiväelle, erittäinkin äidille. Hän sanoi toivovansa, että täältä selvitään, sillä olihan päästy pahemmistakin vankiluolista jumalattomassa ja kauheassa maassa... Sitten Kankaan isäntä hyvästeli nimismiehenkin ja astui ulos. Kuului kuinka hän hillitsi hevostaan pihamaalla, kuului rattaitten jyrähdys kun hän lasketti portista maantielle.
Suuri suru ja hätä valtasi Kankaan Ossin mielen, kun hän kuuli nämä äänet: tuntui siltä, että tuo isä ja isäntä oli nyt mennyt ainiaaksi, hänen suuri kotitalonsa haihtunut kuten unikuvitelma...
Mutta nimismies, joka oli vielä jäänyt huoneeseen, katseli äänettömänä tuohikonttia, joka kellotti lattialla kellertävänä kuten jokin valtava hedelmä, jonka tämä pidätetty, vanki, oli siihen loihtinut noitavoimillaan. Millä hän oli ihmiset lumonnut, millä hän heitä hallitsi, niin että tuollaiset tukevat ja terveet isännät kuljettelivat hänelle eväskontteja, kuten kyseessä olisi todellakin heidän oma rakas poikansa, johon he olivat mielistyneet...
Hän kosketti kengänkärjellä kontin kuvetta.
— Olisi oikeastaan nähtävä, mitä tuossa on.
Pidätetty mies, joka oli vajonnut pohjattomaan alakuloisuuteen, ilostui nyt äkkiä kuten lapsi, jolle on muistutettu rakkaasta lahjasta. Hän avasi kontin kielen ja piti sitä ylpeästi koholla.
— Tietäähän sen mitä täällä on: sitä mitä Kankaan talossakin...
Niinpä todellakin. Nimismies näki ruisleipää, keltaista voita, sianpintaa. Ja samalla hänen pitkien hauenkasvojensa takana häivähti myötätuntoinen ajatus tuota miestä kohtaan. Taiteellinen ihminen! Ehkä ei niinkään suuressa määrässä rikoksellinen kuin omien kuvitelmiensa ja harhojensa vallassa elävä. Äsken häntä kuulustellessaan nimismies oli mielellään kuunnellut hänen juttujaan, melkein unohtaen mistä oli kysymys. Niin, ehkä tuo mies toisissa olosuhteissa olisi kertakaikkiaan suuri taiteilija... Samalla nimismiehen ajatus kulkeutui pitemmällekin. Hänen mieleensä nousi suuri kysymys, että ehkä niin sanottu taide pohjaltaan oli jotakin rikollista ja kuitenkin samalla suuri yhteiskunnan puhdistuslaitos, viisas viemäriverkosto, jossa tuollaiset luonteet saivat mielinmäärin peuhata aiheuttamatta pahojakaan häiriöitä yhteiskunnassa. Tuo tuossa ei onnettomuudekseen ollut löytänyt oikeata uomaansa...
Mutta havaitessaan, miten hänen ajatuksensa kuljeskeli, nimismies harmistui. Miten epäjohdonmukainen on ihminen: toisilta hän sietää kaikkea rikollisuutta ja roistoutta, nimittämällä heitä taiteellisiksi...
— No, uskotaan, että kontti on yhtä viaton pohjaan asti, sanoi hän vastahakoisesti ja yrmysti.
— Viatonko? puheli pidätetty. — Onko ruoka viatonta? Siitähän voi koitua mitä hyvänsä: lihakset liikkuvat, aivot toimivat...
Nimismies kävi yhä pahantuulisemmaksi. Nyt tuo ihminen on ihastunut ja ylpistynyt tästä isännän ja isän vierailusta, tuosta lahjakontista ja uskoo, että mahtavat voimat työskentelevät hänen puolestaan. Nimismies puhui muutamia peloittelevia lauseita, joista näki miehen masentuvan. Sitten hän kutsui paikalle vanginkuljettajan ja käski hänen viedä ruokakontin talteensa.
— Me olemme nyt saaneet häkkiimme sellaisen linnun, puheli hän vielä myrkyllisestä, — jota meidän sopii pitää kauankin. Tämä elää maakunnan vapaaehtoisilla lahjoilla, mutta pitäkää sitä tarkoin silmällä, ettei se livahda tiehensä. Tämä on taitava lintu...
Sitten pidätelty kuuli oven lupsahtavan kiinni ja avaimen kiertyvän lukossa ja hänen sieluunsa tulvahti pohjaton ahdistus ja murhe. Miten hän voisi elää näin, hän, joka ylitse kaiken rakasti teitä ja taivaan kumua, jossa pilvet vyöryskelivät? Ja nyt hänen olisi elettävä tällaisessa kolossa, jossa oli vain muutamia askelten sijoja kuhunkin ilmansuuntaan. Hänen oli noustava kun käskettiin, syötävä kun annettiin, vastattava kun kysyttiin. Sellaista päivästä päivään! Ainoana joustavana voimana himmeä toivo, että hän vielä joskus tulevaisuudessa voisi lähteä katselemaan, mistä maa olisi avoinna, missä olisi mielenkiintoisia ihmisiä...
Niin, hautaan hän oli joutunut. Miksi hän ei ollut sitten peräti kuollut...
Mutta samalla kun hän näin antautui surunsa valtaan, työskentelivät hänen sielussaan jo toiset voimat, jotka tulisivat kaikessa näennäisessä voimattomuudessaan kuitenkin pyyhkimään murheen pois, tekemään sen olemattomaksi. Hänen tavaton olosuhteisiin mukautumiskykynsä teki taasen tavallisia ihmetöitään. Eikö tämä kaikki ollutkin vain pinnallista? Syvällä ihmisessä itsessään tapahtui hänen parhaimpansa ja pahimpansa. Kukaan ei voinut riistää häneltä hänen sisäisiä maailmaansa. Eikö hän ollutkin kuolemaan saakka väsynyt ihminen, joka oli niin yllin kyllin elänyt ja yritellyt, taistellut pahassa ja sekavassa maailmassa... Nyt hän oli päässyt rauhalliseen lepokammioon. Niin, hän oli kuin lapsi, joka oli eksynyt sekaannuttavaan metsään ja päässyt sitten vihdoinkin kotiin, josta pahat voimat eivät voineet häntä saavuttaa. Nyt häntä paimennettiin ja vartioitiin entistä huolellisemmin, ettei hän jälleen pääsisi eksymään. Noiden näennäisesti kiusaavien ja yrmyjen ihmisten taakse kätkeytyi hyvä tahto. Hänen parastaan he katsoivat ja varjelivat häntä pahalta ja sekaannuttavalta maailmalta, jossa hänelle voisi tapahtua kaikenlaisia vahinkoja...
Pidätetty mies paneutui kovalle lattialle pitkäkseen ja nukkui kuten hyvin väsynyt ihminen. Vieläpä hänen mielessään, juuri nukahtaessaan, käväisi toivomus, että näitä päiviä riittäisi pitkälle.
Eikä syksyn laimean auringon heittämä ristikkokuvio miehen yllä häntä vähääkään häirinnyt.
Hän tuli kyllä saamaan riittävästi rauhan päiviä. Hänelle sopivia pykäliä löytyi lakikirjasta, ja hänet tuomittiin Arvo Lehikoisena linnaan. Hän kuunteli tuomiotaan, ihmetellen oliko tuollaista henkilöä enää olemassa. Siinä hän seisoi, mutta hänestä tuntui, että viranomaiset olivat tuominneet jonkin varjon, kaukaisen muiston, unikuvan...
Kankaalaiset olivat jääneet ja häipyneet kuten kaikki ihmiset hänen elämästään, eivätkä olleet puolustamassa palannutta poikaansa. Vieläpä heissä näytti ajan vaikutuksesta itäneen jo sorronhenkeäkin ihmistä kohtaan, joka kerran oli palaamisellaan valmistanut heille suuren ilon.
Myöskin vangista itsestään tuntui nyt, että Kankaan Ossi oli kummallisella tavalla kuollut. Tuollaisen ihmisen maailma ei enää kytenyt hänessä. Tuollaisen ihmisen mielikuvat, halut ja toiveet eivät ottaneet enää syttyäkseen...
Kankaan Ossi oli toistamiseen ja auttamattomasti kadonnut. Pysyvin muisto, mikä hänestä oli jäänyt, oli pieni Ossi komeasti kihlatulla metsämökin tytöllä. Tai ehkä oli riidanalaista, oliko hän Kankaan talon Ossi-nimisen pojan lapsi vaiko erään kulkijan, elämän taiteilijan, pienen taakan yhteiskunnan laajoilla hartioilla, erään pienen, joutilaan, omituisen rikkaruohon maaseudun harmaille pelloille karistama siemen.