[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fsa-WAzPNTM42uWmhIwf2qub6VGjegkKzyaymjBXO_S4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3730,"Taivalvaaran näyttelijä","Haanpää, Pentti",1905,1955,"3730-haanpaa-pentti-taivalvaaran-nayttelija","3730__Haanpää_Pentti__Taivalvaaran_näyttelijä","Romaani","romaani",[],[],"fi",1938,null,33140,213630,true,[],[],[],"Arvo Lehikoinen syntyy Taivalvaaran kylään pään epämuodostuman kanssa, mikä leimaa hänen koko elämäänsä. Romaani kuvaa poikkeuksellisen ulkomuodon omaavan miehen vaiheita ja yrityksiä löytää paikkansa syrjäisessä kyläyhteisössä, jossa luonnon ja ihmisten varjot lankeavat raskaina.","Pentti Haanpään 'Taivalvaaran näyttelijä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3730. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","TAIVALVAARAN NÄYTTELIJÄ\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nPENTTI HAANPÄÄ\n\n\n\n\n\nJyväskylä — Helsinki,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1938.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN VIHKO\n\n\nKylän laidassa kohosi ikään kuin ylpeästi pystöillen mäki, jota\nsanottiin Taivalvaaraksi. Vaaramaisema on tavallisesti pitkäselkäistä\nja kyömyilevää, kaukaisuudessa sinertävää. Mutta Taivalvaara ei\nlevännyt laajoilla juurilla, vaan kohosi maasta etempää katsoen melkein\ntylppänä patsaana. Sen taakse painui kesäinen aurinko, ja silloin\nvaaran huipulla kasvavat käkkyräiset petäjät punersivat oudosti.\nSilloin vaaran pitkä ja muodoton varjo lankesi poikki kylän, yli\njokilaakson ja joen, jossa vesi piti iankaikkista kiirettään, virtasi\nkohti suurta järveä hiljaisesti ja salamyhkäisesti äännähdellen.\n\nTämä kesäisten iltojen raskas varjo lankesi erityisesti Vaaran talon\nylitse, pienten rakennusten ylitse, joiden punamullalla väritetyt\nseinät olivat jo ammoin haalistuneet. Vielä erityisemmin tämä vaaran\nvarjo lankesi talon vanhimman pojan Arvo Lehikoisen päälle. Niin,\nehkäpä se oli heittäytynyt pimentävänä hänen ylitseen jo ennen\nsyntymää. Sillä hänen äitinsä Vaaran pienen talon emäntä, silloin\niloisen-hiljainen nuori nainen, auringon rakastaja, oli usein\nkävellessään poikki pihamaan katsonut kiusaantuneena Taivalvaaran\npystöilevää huippua, jonka taakse iltainen aurinko painui. Hän oli\ntorunut mielessään ja suullaankin tuota peikkomaista möhkälettä, joka\nriisti häneltä ja talolta liian aikaisin auringon rakkaat säteet, jonka\nvarjo kuten synkeä siipi sipaisi koko kylää.\n\nNiin, kuka tietää miten raskas ja painostava voi itse olennoltaan niin\nkevyt varjo olla... Kun Vaaran pienen talon emännän esikoinen sitten\nsyntyi, niin kävi ilmi, että oli tapahtunut onneton luonnonoikku.\nSyntyneen pää ei ollut sellainen kuin muilla tavallisilla ihmisillä.\nHänen pääkallonsa oli ällistyttävän pitkä, ikään kuin kaksikerroksinen.\nSe hoikentui välillä, kuten loppuakseen, mutta jatkuikin vielä,\npiipahtaen ylöskäsin kuten sokeritopin huippu. Ja äidin mieleen nousi,\nkun hän näki ensi kerran esikoisensa pään, Taivalvaaran kuva, sen\nsynkeä, käkkyrämäntyjen peittämä laki, jonka taakse lempeä aurinko\npainui. Rakastava ja hätääntyneesi murehtiva nainen hän silloin oli.\nSillä synnynnäinen epämuodostuma, puuttuvaisuus on ihmiselle ja hänen\nläheisilleenkin kova kohtalo. Ainainen synkeys lepää sellaisen ihmisen\nyllä, ajattelemattomien naapurien tyhmät, kummastuneet säälin tai ilon\nhymyt ovat hänen tiellään kuten piikit. Ihmisiä, joka on jotenkin\nvääntynyt, kuvatusmainen, ei oteta vakavalta kannalta.\n\nMutta kohtalon edessä on nöyrryttävä. Vaaran emäntä kuivasi\nkyyneleensä, huokasi ja eli edelleen. Lapsi kasvoi ja vahvistui ja\nnäytti olevan aisteiltaan ja ominaisuuksiltaan muiden kaltainen. Hänen\ntavaton päänsä, joka hetkisen oli näyttänyt suurtakin suuremmalla,\nkaikki pimentävältä ja kohtalonomaiselta, muuttui vähitellen arkiseksi\nja harvoin huomatuksi asiaksi. Äitikin unohti, varsinkin kun hän sai\nuusia lapsia, sellaisia, jotka eivät päänsä muodolla murehduttaneet jo\nmuutoinkin elämän vaivoissa nöyrtynyttä mieltä.\n\nMutta Vaaran talon vanhin poika itse ei niinkään hevillä unhottanut\npäänsä olemassaoloa. Taivalvaara oli vain kylän laidassa ja se oli\nollut siinä kauan. Se kuului maisemaan, jonka alkuasukkaat huomaavat\nniin harvoin. Mutta Arvo Lehikoinen oli tulokas, uutuus. Hänen\nvarhaisin muistonsa koski hänen päätään. Iltapäivän aurinko painui\nTaivalvaaran taakse, käkkyrämännyt sen huipulla punersivat kauniisti,\nja naapurin lapsien likaiset sormet osoittivat hänen päätään, joka\nmuun hyvän lisäksi kasvoi karkeita ja punertavia hiuksia. »Pieni\nTaivalvaara!» kuului riemukas ja monesti toistettu huuto ja Arvo poika\nymmärsi olevansa jotenkin alennustilassa, jotenkin muista erotettu.\nHän kökötti totisena kuten ulostusta pusertava sianporsas pihamaalla,\nkunnes hätääntyi ja vihastui ja alkoi itkeä.\n\nSiitä pitäen hän oli tuntenut yläpuolellaan kuten raskaan varjon, kuten\nkokonaisen vaaramaiseman jyhkeän painon. Kun hän sen joskus unohti — ja\nhän tekikin sen varhaisessa lapsuudessaan usein, sillä syvällä hänen\nsisuksissaan asui suuri elämän riemu: elämä tuntui maistuvan mahtavan\nhyvältä ja silloin oli vaikka kirkaistava, touhuttava ja töytäiltävä,\ntehtävä jos jotakin — kun tällaista tapahtui, niin silloin hänen\nsuuri ilonsa heti masennettiin muistuttamalla hänelle hänen päänsä\ntaivalvaaramaisuudesta. Sen tekivät hänen sisaruksensa ja toverinsa,\njotka olivat oitis huomanneet hänen aran paikkansa ja pistivät siihen\nyhä ja yhä lasien säälimättömyydellä. Sen tekivät myöskin hänen omat\nvanhempansa, äitikin, jonka oma suru näytti jo haihtuneen ja joka\nalkoi käyttää lapsensa epämuodostumaa tehokkaana kasvatuskeinona.\n»Olepas ihmisiksi, kekopää!» Sillä metsäseutujen asukas tavallisesti,\nkammoaa viatontakin iloa ja riemua, joka tuntuu hänestä joutavalta\nja rienaavalla rohinalta. On aina oltava mahdollisimman hiljaa, kuin\nlymyssä.\n\nJa kun Vaaran Arvo oli saanut muistutuksen, niin hän tavallisesti\nmyrtyi ja mykistyi, jykötti totisena luoden mieleen ulostavan\nsianporsaan, joka näyttää vajonneen niin syviin mielteisiin ja\nunelmiin. Mutta jos huomautuksesta ei ollut apua — sellaistakin\ntapahtui —, jos hän ei näyttänyt mitään huomaavankaan, vaan jatkoi\nomaa ikään kuin makustelevaa elämänriemuaan, tahi jos hän ryhtyi\netsimään ja kaivelemaan naapurin varjopuolia — sillä senkin hän\noppi jo sangen varhain — niin sisarukset ja toverit jatkoivat\nitsepintaisesti härnäämistään, varmana siitä, että he lopulla\npääsevät tuumansa perille. Mutta vanhemmat turvautuivat tällaisissa\ntapauksissa toiseenkin kasvatuskeinoonsa. »Senkin kuvatus!» Ja häntä\nlyötiin ja mukitettiin. Vaaran Arvo pääsi siihen vakaumukseen, että\nhän sai sellaista eräitä annoksia liikaa, että hän sai kärsiä myöskin\nsisaruksiensa ylitsekäymisistä. Mitenpä heitä olisi lyönytkään:\nAino oli pieni ja Pekka kivulloinen. He saivat tehdä mitä tahansa,\nkun heidän taivalvaarapäisen veljensä runko oli niin vahva, että se\nkesti kyllä kuritukset. Hän vain myrtyi ja mykistyi toviksi ja näytti\nvajonneen kaukaisiin unelmiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli sitten päivä, jolloin Arvo Lehikoisen, Vaaran pienehkön talon\nvanhimman pojan, oli ensi kerran kuultava yhteiskunnan vaatimuksia,\ntuon suunnattoman, jonka väkevyys oli häneltä vielä kätketty. Hänen oli\nlähdettävä kouluun, kansakouluun, joka korkeana ja keltaisena pohotti\njoen toisella puolella.\n\nJo muutamia päiviä ennen tätä tapahtumaa oli äidin suhtautumisessa\nhäneen ollut havaittavissa muutosta. Hän ikään kuin lähestyi vanhinta\npoikaansa rakastavana ja hyvänä. Se ci ilmennyt paljoakaan sanoissa,\nmutta se oli kuitenkin tunnettavissa.\n\nEhkäpä Vaaran emäntä ajatteli, että nyt lähtee hänen poikansa kotoa,\nlähtee ensi kerran pahan maailman jalkoihin, alkaa erkaantua ja\netääntyä. Ehkä hänen mieleensä muistui toisenkin kerran, että hänen\npoikansa ei ole niinkuin muut ihmiset, että hän on puuttuvainen, tahi\nhänessä on jotakin liikaa, jonka takia hän on saanut kärsiä, ehkäpä\noman äitinsäkin kautta. Ihminen kun on enimmäkseen ajattelematon ja\nkärsimätön tahi ajatella hotaisee hyvääkin tarkoittaessaan nihki\nväärin...\n\nOli syksy, kirkas ja raikas aamu. Yön kuurakiteet viipyivät vielä\nvarjopaikoissa ja kaikki koivupuupuskat pohottivat koristeellisen\nkeltaisina.\n\nHetken tärkeys sai pojan jollakin tavoin panemaan merkille\nmaisemalliset ja ilmastolliset seikat. Hänellä oli uusi puku, hänen\nkupeellaan roikkui kankainen koululaukku. Hän tunsi aivan äkkiä\nkasvaneensa, miehistyneensä, hän tunsi olevansa henkilö, joka on\nmatkalla johonkin ja jolla on tärkeitä tehtäviä toimitettavana.\nEhkä näitä tunteita herätteli myöskin se seikka, että äiti aivan\nsaatteli häntä, aina tielle saakka, ja että hänellä tuntui olevan\njotakin sanottavaa, oikein sanomalla sanottavaa, eikä tiuskaisua tai\npahantuulista puhetulvaa, jota nimitetään »pauhaamiseksi» ja joka on\nköyhien äitien yleispätevä kasvatuskeino.\n\n— Sinun on nyt lähdettävä kotoa joka arkipäivän aamuna, virkahti\nhän viimein, — kauan, monta vuotta. Ole siellä siivolla, ja jos\npahajuoniset sinua kiusaavat, niin vaikene. Äänetön kaikki voittaa...\n\nÄiti kääntyi pois ja poika pani merkille eteenpäin astellessaan, että\nhän pyyhkäisi harmaapohjaisen huivinsa kulmalla silmiään. — Mitä äiti\nitki? häilähti pojan päässä epävarma ajatus. Hänenkö puolestaan?\nOliko hänellä edessään siis jotakin surullista? Oliko koulu kauhea?\nAinakin oli edessä jotakin tuntematonta ja outoa. Niin pieni oli\nkahdeksanvuotisen Arvo Lehikoisen maailma, että hän vain harvoja\nkertoja oli käynyt joen takana, siellä missä oli koulu, kirkko ja\nkaupat. Joen yli ei ollutkaan mitään siltaa. Mutta venheet ja lautta\nolivatkin ehkä mielenkiintoisempia ja parempia asioita.\n\nTällä kertaa sattui joku hevosmies juuri pyrkimään ylitse ja\nVaaran Arvo ja muutamat muut kouluun matkaajat pääsivät lautalle.\nKumppanit olivat tietysti tuttuja Arvolle, saman puolen väkeä, saman\nikäisiäkin, ensikertalaisia. He olivat oikeastaan menossa eräänlaiseen\nsisäänpääsytutkintoon. Arvo oli kätkenyt mieleensä äidin vaikenemiseen\nkehoittavat sanat ja hän oli jo ennenkin tottunut pysyttelemään\nuseimmista tovereistaan ikään kuin erillään, silloinkin kun nämä\nolivat saapusalla omaan maailmaansa sulkeutuneena. Useimmiten hän sen\ntaidon osasi, tuntien pääkallonsa oudon korkean muodon lakkinsa alla.\nMutta joskus hänellä unohtui kaikki... Nyt hän katseli siipilaitetta,\njohon virta painoi ja pani lautan kulkemaan joen poikki, ihmeellisen\nvoimakas vesi, salamyhkäisesti liplattava ja urahteleva. Vaaran Arvo\nrakasti tuota suuria virtaa ikään kuin tietäen, että vesi oli kaiken\nelämän äiti, että sieltä oli ryöminyt kaikki elollinen aloittaen suuren\nseikkailunsa...\n\nMutta koulutalo vaikutti vieraalta ja vihamieliseltä, viluinen valo\ntuntui lihovan sisälle sen suurista akkunoista. Pulpettien rivit\nmelkein täyttivät huoneen ja musta taulu seisoi nurkassaan levein\nnaamoin. Siitä oli hotaisemalla pyyhitty pois joitakin liitupiirroksia\nja se näytti nyt irvistelevän pahanilkisesti. Tämän huoneen nimi oli\nluokka, sen Vaaran Arvo oli kuullut. Omituinen nimi: se loi hänen\nmieleensä hevosen luokin ja luokinpaininpuun naapurin tallin harmaassa\npäädyssä, loi mieleen epäselvän kuvitelman, että pulpetissa kyyröttävät\nihmisen pojat käyristetään niin ja niin...\n\nSitten tuli opettaja, keski-ikäinen mies, kalsea, välinpitämätön,\npahvinaamainen, suuret silmät laiskasti mulahdellen ja näyttäen olevan\nvaarassa kierähtää ulos kuopistaan. Oliko hän ihan oikea ihminen? Oli\nkuin Nurkan Petterin puinen kalankuva-uistin olisi jotenkin päässyt\nliikkeelle kätköstään veneen tuhdon alta, paisunut koossa ja ryhtynyt\nmulauttelemaan laiskoja nahkamaisia silmiään. Mutta taikuus haihtui,\näänen alkaessa kuulua kalankuvamiehen suusta. Hän piti rukoukset.\nÄäni oli selvä ja täsmällinen, mutta Vaaran Arvosta se muistutti\nsyksyisen tuulen koleaa ulahdusta, sen pujahtaessa lävitse ahtaasta\nreikäpaikasta. Taka-akkunoista pilkistivät sisään syksyisen vaisun\nauringon säteet kuin merkkinä siitä, että taivaan isä kuuli rukoukset.\nHerran siunaus loppui, opettaja kolahdutti suuren virsikirjan\notsaansa ja kehoitti samassa hengenvedossa melkein karjaisemalla\nlapsia istumaan. Niin koulu oli alkanut ja lapset tuijottivat ylös\nopettajaansa totisin silmin, eläen nykyisyydessä kuten vain lapset\nosaavat, ymmärtämättä ihmetellä mitä heille tulisi tapahtumaan, mitä\nkoulu alkoi heille tehdä, mitä opettaja aikoi heille tehdä, tuo Vaaran\nArvon haaveiden kalankuvamies, mitä heille aiottiin tehdä niin monien\nvuosien kuluessa... Niin, ehkä sellaisia asioita ei tiennyt kukaan. Oli\nvain koulu, täytyi olla olemassa koulu, kuten karjalle on välttämätön\nlaidun, aidat ja paimenetkin, etteivät ne pääse kiertelemään kaikkeen\nmaailmaan. Nämä lapset saivat kyllä tiedon siitä, mitä Mooses aikoi\ntehdä Israelin lapsille, mutta eivät koskaan siitä mitä oikeastaan\ntahdottiin tehdä heille, nykypäivän lapsille...\n\nVaaran Arvon mieleen ei jäänyt tuosta ensimmäisestä koulupäivästään\nmitään selviä ja tarkkoja muistoja. Hänen sielussaan syntyi\nvain epämääräinen pelko ja huoli: koulutalosta ja opettajasta,\nkalankuvamiehestä, tulisi olemaan vielä paljon vastusta...\n\nMitenkäpä he olisivatkaan voineet löytää toisiaan, tuo kyllästyneen\nnäköinen mies ja kylän lapset. Siinä hän istui opettajankorokkeellaan\nja silmäili alas heihin ja ajatteli kiusaantuneena, että tuossa oli\ntaasen uusi sato hänen edessään, Vuosi vuodelta yhä pahankiskoisempia\nkakaroita, vuosi vuodelta, kunnes elämä menisi, vanhuus ja kuolema\ntulisi. Hän saisi aina esiintyä eräänlaisena riihimiehenä, puida\njyskyttää maalle kansalaisia. Mutta koskaan hän ei tuntisi mitään\ntyöniloa, ei mitään paisuttavaa tunnetta täyttyvistä laareista. Hänen\nkurkussaan ja sieraimissaan karvastelisi vain alituinen työntomu.\nSillä opettaja oli mies, joka katsoi eläneensä harhaan, joutuneensa\nauttamattomasti väärälle uralle ja pilanneensa elämänsä. Hänen\nhenkensä eli ties missä, suurien silmien mulahdellessa kuopissaan.\nJa liuta pyöreitä lasten kasvoja, pyöreitä lastensilmiä katsoi ylös\nhäneen. Säännöllisesti syksy syksyllä tuollainen lauma lähestyi häntä\nkatkeroittavana ja tylsistävänä. Lauma — niin, jo ulkoasullaan he\nvoivat etoa opettajan mieltä. Tämä oli köyhää seutua ja useimmat\nlapset luuhottelivat aikaihmisten takkikuluissa, jaloissa venemäisiltä\nvaikuttavat saapastajat. Aivan kuvatusmaisilta he kuvastelivat\nopettajan silmissä.\n\nNiin, missä hänen henkensä lienee ollutkin, mutta hänen ruumiinsa oli\ntäällä, muutamassa maankolkassa, kolkossa kolkassa. Riihimies hän\noli: sylkäise vain kouriisi ja tartu vartan varteen. Synkeänä kohoaa\ntyöntomu ja ilkeänä on yskä kaivava rintaa. Etkä voi koskaan saada\nselkoa siitä, onko jotakin tarttunut laarien pohjalle...\n\nTämä ei tietenkään ollut pienen Vaaran Arvon näkemys opettajastaan.\nOpettajan maailma oli häneltä kätketty ja outo. Mutta ehkä hän oli\nkuitenkin saanut siitä pienen aavistuksen silloin, kun opettaja\nkuvasteli hänen silmissään kalankuvamaisena.\n\nVaaran Arvon ensimmäinen koulupäivä oli mennyt. Tuo huone, luokka,\njonka nimikin otti niin oudosti korvaan, jäi autioksi ja hiljaiseksi.\nMustan taulun irvistys kuoli ehkä pois lasten lähdettyä; valkoinen\nliitu ja keltainen sieni nököttivät sovinnossa sen leuan alla,\nja isolla akkunaruudulla hörisi yksinäinen kärpänen ikään kuin\ntodistuksena elämän vähäisyydestä. Vaaran Arvo käveli toisten lasten\njoukossa kotiaan kohti yksinäisenä ja hiljentyneenä, hieman pelokkaana\nja huolissaan. Mutta lautturin paikalla suuren joen salamyhkäinen\nääntely vaikutti rauhoittavasti hänen mieleensä. Hän ei tiennyt miksi,\neipä ehkä sitäkään, että virtaavan veden näkeminen ja kuuleminen teki\nhänelle hyvää. Tuo joki meni johonkin, jonka nimi oli meri, hyvin\nsuureen veteen, sen hän oli kuullut. Ehkäpä tuo kiireinen vesi todisti\nhänelle jossakin sielun pimennoissa, että niin katoaa kaikki, mikä on\nsamalla kertaa surullinen ja hyvä asia. Ehkäpä se sanoi, että elämä on\nrikas: aina sitä riittää, aina vyöryy uutta vettä virroissa.\n\nNiin olivat koulupäivät alkaneet, yksitoikkoiset kuten helmitaulun\nrivit. Kuten savuava riihi, kuten joessa jyrisevä mylly oli tämä\nkoulutalo. Se jauhoi ja jauhoi, eikä kukaan voinut tietää — kuten juuri\ntämän koulun opettaja oli ajatellut kyllästyneiden ahvensilmiensä\ntakana —, mitä se vaikutti ja mitä oli vaikuttamatta. Niin, mitä lienee\nkertynytkin pussien pohjalle, Mutta korkeissa paikoissa hyväksyttyä\nlukujärjestystä noudatettiin, tunnit ja välitunnit seurasivat\ntoisiaan. Näiden pienten ihmisten olisi oikeastaan pitänyt kupertua\nastioiksi, joihin opettaja olisi voinut ammentaa sitä mikä oli\nkatsottu hyödylliseksi: luku- ja kirjoitustaito, annos uskontoa, annos\nlaskentoa, maantiedettä, historiaa.\n\nVaaran Arvolle näiden annoksien vastaanottaminen ei tuottanut\npahojakaan vaikeuksia. Hän menestyi koulussa kohtuullisen hyvin. Mutta\nvaikeudet väijyivät koulumatkoilla ja välitunneilla. Ne kulkivat hänen\nmukanaan, rähjääntyneen lakin alla, joka niin monesti temmattiin hänen\npäästään. Hän noudatti kyllä hyvin päättäväisesti äitinsä neuvoa\nvoittaa vaikenemalla. Mutta tietenkään hän ei voinut estää sitä, että\nniin monet lystit pidettiin hänen pääkallonsa kustannuksella, pään,\njoka niin ärsyttävänä piipahti ylöskäsin, jossa punaiset suortuvat\nnäyttivät leimahtelevan kuten liekit. Aina kun ilo yltyi hänen\nkustannuksellaan, hän vetäytyi järkähtämättömän murjotuksen muurin\ntaa, hänen silmänsä välähtelivät kuten kiinni saadun linnun silmät ja\nhän näytti hautovan jotakin. Olikin ikään kuin ilmeistä, että hänestä\npemahtaisi vielä näkyviin jotakin omituista.\n\nMutta täällä koulussa ja koulumatkoilla Vaaran Arvo koki myöskin\nensimmäisen ystävyytensä. Oli tietenkin kuten itsestään selvää, että\nystävänkin täytyi olla jotenkin sorronalainen ja alennustilassa.\nHän oli nimellään Kaaleppi kunnanhoidokkeja, Ison-Heikkilän\nhuutopoika. Sellaiset eivät siihen aikaan juuri käyneet koulua, mutta\njonkinlaisesta autiudesta ja vapaamielisyydestä ja toisten mielestä\nkiusallisesta mahtailun halusta Heikkilän isäntä antoi kuitenkin sen\ntapahtua. Mutta oli hyvin epäiltävää, oppiko Kaaleppi koulussa mitään,\nsillä hän ei tavallisesti vastannut mihinkään kysymykseen, vaan oli\nyrmeästi ja ynseästi vaiti. Paitsi tätä ei hänessä ollut mitään\nepätavallista. Hänen kohdallaan oli aita matala siitä syystä, että hän\noli kunnanhoidokki, huutopoika. Sen mainitseminen oli häväistys, eikä\nse koskaan menettänyt kipeästi koskevaa teräänsä paljosta käytöstäkään.\nSe oli pettämätön keino saada Kaaleppi vihaiseksi, mutustelemaan\nsuutaan ja mulistelemaan silmiään. Mutta hänen kanssaan oli syytä olla\nvarovainen, sillä hän oli äkäpäinen, voimakas ja kavala. Voi saada\nnenänsä vereen ennen kuin huomasikaan.\n\nHänen lujista ja likaisista nyrkeistään oli Vaaran Arvollekin monessa\ntilaisuudessa hyötyä, sitten kun he olivat löytäneet toisensa ja saivat\ntoistensa seurasta lohdutusta ja iloa. He eivät puhelleet paljon,\nsillä Kaaleppi oli aina hyvin vaitelias, mutta heidät nähtiin aina\nvälitunneilla ja koulumatkoilla yksissä.\n\nKun he näin olivat ystävystyneet, niin Vaaran Arvo pääsi tarkemmin\nkurkistamaan Ison-Heikkilän huutopojan maailmaan, saamaan aavistuksen\nsiitä, miksi tämä ei koskaan osannut läksyjään, vaikka tällaiset asiat\neivät askarruttaneetkaan sen enempää Vaaran pojan mieltä. Kaalepilla ei\nollut juuri hetkeäkään aikaa koulutehtäville. Aina ehtoisin ja aamuisin\nhänen oli paimennettava karjaa, juostava asioilta, tehtävä jos jotakin.\nMutta ei Kaaleppi sitä koskaan nurkunut. Päinvastoin, esimerkiksi\nkarjanhaku iltaisin näytti olevan hänestä suorastaan mieluista. Sen\nVaaran Arvo oli nähnyt karattuaan joskus ehtoolla omille teilleen.\n\nKaaleppi näytti silloin nauttivan vapaudelta. Ei kuulunut käskevää\nääntä, että sitä ja sitä, Kaaleppi. Sillä talon piiat, ja rengitkin\nolisivat mielellään tehneet hänet käskyläisekseen, vaikka hän jo\nnykyään osasi antaa heille vastauksen. Mutta karjanhakijaa ei kenenkään\nsilmä vartioinut. Oli paljon mielenkiintoisia asioita: oliko jänis\nkäynyt laihossa, pärähtikö mäntypuskasta raskassiipinen metsälintu\nlentoon, uiko lammikossa sorsa, oliko Tupa-ukon merrassa kalaa... Voit\njuoksennella mutkia kuten koira. Jos viipymisestä sitten moitittiin,\nniin se oli myöhäistä. Kaaleppi oli jo saanut siemauksensa vapautta,\nomaa aikaa. Sitä paitsi hän osasi puolustautua. Lehmät olivat pahoja\nroilaamaan pitkin maita, varsinkin se ja se, joka paikkaan ne\nänkäytyivät...\n\nMutta Vaaran Arvo ei voinut olla ihmettelemällä tämän karja- ja\nmetsä-Kaalepin eloisuutta ja erilaisuutta siihen juroon Kaaleppiin\nverraten, joka nähtiin talossa, ja olletikin puumaiseen, yrmyyn ja\nynseään koulu-Kaaleppiin verraten.\n\nJonakin aamuna, kun he tapasivat tiellä, Kaaleppi tervehti Vaaran Arvoa\nleveällä, kömpelöllä hymyllä, harjaantumattomuuden vuoksi kömpelöllä,\nsillä ylen harvoin hän nauroi. Vaaran poika taasen johdonmukaisessa\nvaikenevaisuudessaan saattoi hymyillä useinkin, kaikille kummille\nasioille ja vielä kummemmille kuvitelmille.\n\n— Aukaisin kirnun tapin, sanoi Kaaleppi yksikantaiseen tapaansa. —\nKerma siinä roihahti...\n\nEikä hän enempää selitellyt. Mutta enempää ei tarvittukaan. Vaaran\nArvolla oli elävä ja vilkas kuvitteluvoima. Tuossa tuokiossa oli hänen\nmielensä silmien edessä Ison-Heikkilän aamuinen pirtti. Lattialla oli\niso veivikirnu. Kuului emännän ääni:\n\n— Veivaa sinä, Kaaleppi! Kun ei kukaan jouda... Kuuntele siinä kun Mari\nlukee läksyä, niin se on kuin yksi tie ja kaksi asiaa. Lue isommasti,\ntyttö!\n\nMutta eihän Kaaleppi kuunnellut mitä tyttö lukea holotti. Eikä olisi\nkunnolla kuullutkaan, kun kerma kirnussa hölkkäsi ja lurahteli ja veivi\nkitisi. Eikä kuuntelemisesta olisi ollut apuakaan Kaalepin läksyasiaan,\nsillä tytöllä oli eri läksyt, hän oli toisilla osastoilla. Emännän\nmaininta nostatti vain ehkä Kaalepin mieleen pienen katkeran ajatuksen\npisaran: nuo ne saavat lukea ja olla miten lystää, mutta minun pitää\njoka paikkaan revetä...\n\nMutta pian hän unohtui kuuntelemaan kerman omituista ääntelyä\nkirnussa. Sitten tuli hänen mieleensä ajatus: jos tuo tappi kirnun\nkupeessa löysäytyisi auki, niin mitenkähän tuolta kerma roihahtaisi...\nPiirtäisikö luo valkoisen viirun yli huoneen, seiniin, lattiaan ja\nkalloon...\n\nKaaleppi heitti hetkeksi pyörittämisen kuten levätäkseen, vilkaisi\nympärilleen, hivutti kätensä kirnun pullevalle kupeelle ja nyhjäisi\nsiinä olevaa tappia. Sitten pyöritys alkoi jälleen, ryhdikkäänä,\nhytisevänä odotus mielessä. Kohta kuului kalahdus tapin pudotessa\nlattialle ja omituinen tukahtunut sihahdus kerman syöksähtäessä\nreiästä ohuena, valkoisena suihkuna. Kaaleppi pyöritteli yhä kirnua\ntyhmistyneen näköisenä, kunnes emäntä joutui hätään ja mainitsi sitä ja\ntätä.\n\nMutta Kaaleppi ei liioin kuunnellut. Hän silmäili kuin pettyneenä\nvalkoisia, epäsäännöllisiä roiskeita seinissä ja katossakin: ei ollut\nsyntynyt mitään yhtenäistä, suoraa, kaunista rantua...\n\n— Näistä se sitten apu lekahtaa, pauhasi emäntä, — elä siinä toljota,\nota kirja käteesi ja lue. Eihän näistä muuhunkaan nykyaikana,\ntohkaisijoista...\n\nKaaleppi otti kirjan ja silmäili sitä vähän aikaa. Mutta eihän\nhänellä ollut mitään lukuhaluja, eikä ollut opintorauhaakaan. Kerman\nryöstäytyminen kirnusta oli herättänyt koko talossa ulkonaista ja\nsisäisiä levottomuutta.\n\nSitten oli tullut aamiaisen aika ja lähtö kouluun. Tuossa hän nyt\nkäveli, Kaaleppi, ja hänestä näytti uhoavan ikään kuin hiljainen ylpeys\nja tyytyväisyys: hän oli yrittänyt, tehnyt jotakin. Siltä ainakin\nVaaran Arvosta näytti, kun hän hieman kummastuneena ja ihaillenkin\nkatsoi vaiteliasta toveriaan.\n\nKoulussa Kaaleppi ei tietenkään osannut läksykään, kuten tavallisesti.\nHäntä ei koulutunnilla saanut hevillä suutaan avaamaan, ehkä siksi,\nettä hänen yritettyään joskus vastailla ja osuttuaan aivan väärään oli\nkuulunut pidätettyä tirskuntaa ja opettajankin kalseat kasvot oli hymy\nvalaissut kuten äkillinen auringonpaiste. Mutta Kaaleppi oli ollut\nkuten avantoon pudonnut koira. Hän oli päättänyt, että ei mitään iloa\nheille, ei ainakaan hänen vastauksistaan...\n\nHän seisoi siis vaiti kuten tavallisesti, puupatsasmaisena, mykän\nuhman perikuvana. Hän oli kehittänyt huippuunsa ajatuksen voittaa\näänettömyydellä ja onnistunut muutamia kertoja saamaan eloa ja liikettä\nitse kalankuvamaiseen opettajaankin. Karttakeppi oli pärähtänyt\npirstaleiksi pulpettiin Kaalepin edessä. Mutta mistään ei ollut apua.\nKaaleppi vaikeni kuten tavallisesti.\n\nNytkin opettaja tunsi itsensä ihan avuttomaksi tuollaisen esiintymisen\nedessä, tunsi että elämä oli niin perin erilaista kuin se olisi\noikeastaan voinut olla... Mutta hän oli nyt jostakin syystä lempeällä\ntuulella.\n\n— Sinä et edisty vähääkään, Kaaleppi, päätti hän. — Turhaan yhteiskunta\nsinun takiasi niin paljon uhraa. Etkö sinä yhtään yritä, Kaaleppi? Vai\nmissä on vika?\n\nKaaleppi vain seisoi vaiti tapansa mukaan, ja luokan jossakin akkunassa\nsurahteli syksyn viimeinen kärpänen vaisusti ja uneliaasti. Eikä\nopettajakaan huolinut ryhtyä kysymyksiään perinjuurin tutkimaan. Hänen\nlaiskoissa aivoissaan häivähti ehkä keveänä ja viisaana ajatus:\n\n— Kunnanhoidokkeja, yhteiskunnan huonoimpia aineksia... Toivotonta!\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaaran Arvon ensimmäisen kouluvuoden syksy meni, kului talvikin ja\nkevät tuli. Hän koki ensimmäisen vapauden, vapautumisen ilonsa. Nyt\nei olisi mitään kouluunlähtöä, ei läksyjä, joista hän kylläkin oli\naina selviytynyt, ei kumartuneita selkärivejä, ei kalankuvamiestä\nyksinäisellä tuolillaan heitä vastapäätä, eikä ennen kaikkea tovereita,\nnoita tyhmiä, joista ei koskaan voinut olla vallan varma. »Sokeritoppi!\nTaivalvaara!» voitiin älähtää joka hetki, eikä kukaan käsitä sitä ilon\nja hyvänmielen määrää, mikä siunaantui yhden pään muodosta koko kylän\nlapsille.\n\nMutta suuri oli myöskin Vaaran Arvon hyvämieli, kun hän ajatteli, ettei\nhänen nyt tarvitsisi pitkään aikaan nähdä noita kumppaneitaan, ei\nenimpiä heistä, eikä ainakaan monta samalla aikaa.\n\nHänen ei tarvinnut vielä kesäisin olla säännöllisesti työssä kuten\njoidenkuiden ikäistensä, ja hän vaelteli suuren joen ja ruskean\nmaantien varsilla viehätti häntä melkein yhtä paljon kuin jokikin.\nHän kiipesi mäelle, josta voi seurata kauaksi tuon ruskean nauhan\nkiemurtelua tahi kiireisiä ojelmuksia. Tie pysyi aina paikoillaan\nkuten jokikin, mutta oli kuitenkin alituisesti pyrkimässä johonkin,\nvaaran ylitse, toisiin kyliin, sellaiseenkin paikkaan, jonka nimi\noli kaupunki. Tie ja joki olivat ihmeellisen pitkäsivuisia, eläviä\nolentoja, eikä Vaaran Arvo koskaan kyllästynyt niihin.\n\nHän katsoi kauan ja hellittämättömällä mielenkiinnolla\ntiellä-vaeltajia, varsinkin jos nämä olivat outoja. Siinä he menivät\nja olivat täynnä omaa _asiaansa_. Mutta sieltä mäen rinteeltä katsoen\nkaikki näytti kutistuvan leikillisen pieneksi. Hän ei toisinaan ollut\nvallan varma siitä, olivatko tiellä-kävelijät aivan oikeita ihmisiä,\njotka tunsivat todellista iloa ja surua. Ehkä se _asia_, jolla he\nnäyttivät olevan, jota he näyttivät olevan niin täynnä, olikin vain\nolevinaan asia, oli vain leikkiä, talostelua...\n\nMutta hevosmies, varsinkin jos tällä oli kiiltävät ja keinuvat kiesit,\nherätti Arvon sielussa omituisen rikkauden ja runsauden tunnelman.\nOlisitpa tuossa, niin tuntisit, että elämä ja maailma on vanha ja\nvakaa asia: turvallisesti se kierii tunnettua tietä. Mutta ensimmäiset\nmoottoriajoneuvot, jotka olivat vielä perin harvinaisia niillä teillä\nsiihen, aikaan, tekivät hänet jostakin syystä levottomaksi. Viuh,\nvauh, ne tulivat ja menivät, oudosti hyristen ja jyristen, nopeasti,\nnopeasti ne katosivat kieritellen tomupilven kuivasta tiestä ja jättäen\nmieleen omituisen ikävän. Tulisiko ihmisen pelästyä kuten hevosenkin,\njoka suurin silmin rimpuili aisoissaan tienposkessa? Eikö elämä ja\nmaailma enää ollutkaan turvallista, vanhaa ja vakaata? Aavistiko\nhevonen kuolemansa? Eikö tuo taidoton metallinen kulkija ollut tullut\nsitä ehkä vapauttamaan kuormasta ja ruoskasta, turmeluksen orjuudesta?\nTämän tapaisia hämäriä mietteitä heräsi Vaaran Arvon sielussa, kun\nhän tuijotteli mäen lappeelta alas tielle. Tuli ensimmäinen epävarma\naavistus, että elämä on liikettä, että alituinen _muutos_ on siinä\ntapahtumassa.\n\nKoulu oli avannut hänelle myöskin kirjan kuten jonkin toisen, uuden\nmaailman. Aivan äsken ne olivat vielä olleet hänelle kuolleita,\nikäviä ja kiusallisia kappaleita. Aivan äskettäin hän oli katsonut\nkirjaa sillä silmällä kuin kummallisia piiskaa, jonka isot ihmiset\novat keksineet alaikäisten kiusaksi. Mutta nyt lukeminen oli hänelle\nsiunattu asia. Kirja ja kirjapino sai hänet tuijottamaan hellittämättä:\nmitä tietoja, mitä mielikuvia siinä lienee uinunut... Jos ne pääsivät\nmieleesi, niin ne elivät siellä ja arkiset päivät Taivalvaaran varjossa\nunohtuivat, jopa hänen oman päänsäkin taivalvaaramainen korkeus\nunohtui, tuo hänen surunsa, ja kylän lasten, muiden ihmisien ilo...\n\nJo niihin aikoihin hän oli paljon tekemisissä raamatun, oikeastaan\nkahdenkin raamatun kanssa. Monet monituiset hetket Vaaran Arvo\nmakasi mahallaan kotinsa peräkamarin lattialla ja lehteili suurta\nkuvaraamattua. Hän ei koskaan väsynyt sen moniin alastomiin tahi\nomituisesti vaatetettuihin ihmisiin, lihaviin lampaisiin ja uljaihin\nratsuihin. Paratiisi rehevyyksineen, synkeä vedenpaisumus, Aaprahami\nveitsineen ja Mooses sauvoineen seikkailuissa napisevien Israelin\nlasten kanssa, joille orjuuden Egypti alkoi kangastella mielessä\nlihapatojen ääressä istumiselta. Simson luhisti jättiläisponnistuksella\nmahtavat pilarit ja teki suuren vahingon, hän kantoi leveillä\nhartioillaan ilmeisesti ilkeyksissään erään kaupungin portteja.\nVarsinkin näitä kuvia Vaaran Arvo katseli kauan, ja Simson oli hänen\nystävänsä. Ehkäpä hänkin kerran joutuisi taistelemaan filistealaisia\nvastaan aasin leukaluun väkevyydellä ja kekälehäntäkettujen\noveluudella...\n\nMutta talossa oli toinenkin raamattu, paksu, jykevillä vaskihaoilla\nsuljettu, äidin suvun vanhaa perua. Sen repeilleiden nahkakansien alta\npaistoi harmaa lauta, ja entisten savupirttien noki oli imeytynyt sen\nlehtiin. Kun avasi sen, tuntui kuin muinaisuuden haju sieraimissa, ja\nkookkaat omituisen muotoiset painokirjaimet toivat jollakin tavoin\nmieleen vikevästi virtailevan joen laineet. Ja Vaaran Arvo makaili\nmahallaan lattialla pitkät tovit ja tavaili sen hankalasti luettavaa\ntekstiä. »Se on suuri turhuus, sanoi Saarnaaja, se on suuri turhuus, ja\nkaikki mikä on, se on turhuus...»\n\nSalomonin Saarnaajan sanat viehättivät häntä kuten juoksevan veden\nliplatus, kuten tuulen humina synkeänä päivänä. Hän kahlaili raamatussa\nkuten oudon metsän ryteiköissä. Mutta mitään hurskauden henkeä hän ei\ntuntenut, ei mitään epäuskon tai uskon vaivoja. Raamattu oli hänelle\nvain viehättävä kirja. Toisinaan Israelin Jehova kuitenkin pelästytti\nhänet äkäpäisellä jyrinällään. »Mene ja lyö Amaleekkiläiset, äläkä\nsäästä heitä ensinkään...»\n\nSilloin hän sulki kirjan jykevät haat ja meni ulos omille teilleen.\n\nEnimmäkseen hän eleli yksin ja hautoi haaveita ja oli ahtaa itsensä\ntäyteen epäterveitä harhaluuloja. Mutta sisarukset ja naapuriston\npoikaset estivät kuitenkin hänen aikomuksensa erakkuudella välttää\nelämän pulmia. Hän joutui väkisinkin heidän kanssaan kiistoihin ja\nleikkeihin. Hän seisoi heidän seurassaan jokivarsilla onkien ja\nsaavutti siinä hommassa toveriensa ihailun ja kateuden. Hän oli\nsuuri onkimies, joka pystyi odottamaan kalan nykäisyä kauan ja\nkärsivällisesti. Hän kykeni kavalana ja taitavana silmustamaan kyynärän\nmittaisen hauen suvannon rantakortteikosta, ja hän osasi peittää\nsaalistajan ilon ja ylpeyden teennäisen kylmyyden verhon taa. Hän osasi\nriiputtaa ja kiikuttaa komeaa kalaa juuri sen näköisenä kuin ei olisi\ntapahtunut mitään muuta, kuin sitä mitä oli aiottukin.\n\nMutta häntä viehätti myöskin vanhempain ihmisten seura. Hän voi\nistua nököttää tuntikausia ja kuunnella heidän puheitaan, useinkin\naivan yhtäkaikkisia, yksitoikkoisia puheita. Tuossa patsasmaisen\nliikkumattomana istuvasta poikasesta ilmeni silloin ikään kuin imevä,\npohjaton uteliaisuus: mitä elämä on ihmiselle tehnyt, kuinka ihminen\nkäyttäytyy...\n\nNäissä hiljaisissa, kuuntelevissa seurusteluissa vanhempain ihmisten\nkanssa oli varsinkin eräs, joka järkytti häntä kovin, pani hänet\nkauhistuneena tuijottamaan kesäisen korean maan pintaa: sellainenko on\nihminen...\n\nOli kaunis kesäinen päivä ja aurinko paistoi, paistoi muutaman mökin\npunaisiin seinähirsiin, jonka lähistöllä Vaaran Arvo etsi ja kaiveli\nonkimatoja, paistoi punaisiin kukkiin mökin seinustalla, paistoi\nkoko maailmaan ja teki sen kauniiksi. Mutta mökin nuori vaimo istui\nportailla laihtuneena ja surkahtaneena. Vaaran Arvo silmäili häntä\nsalavihkaa hyvin uteliaana: miltä näyttää kuoleman odottaja... Sillä\ntuo vaimo sairasti keuhkotautia ja hänen täytyi tietää kuoleman\nlähestyvän leppymättömänä ja järkähtämättömänä. Miltä hänestä tuntunee,\nihmisestä, joka vielä hänen lyhyen muistinsa aikana oli ollut niin\nverevä ja kaunis ja joka oli nyt tuollainen? Nyt hän sai yskänpuuskan\nsiinä istuessaan, äkkäsi sitten lähistöllä kyykkivän poikasen, katsoi\nhäneen omituisin pistävin silmin. Sitten hän sanoi, epäilemättä\nyksinäisyydentuntoa ja puhehalua potien:\n\n— Sinähän poika, olet lukenut, käynyt koulua. Tiedätkö mitä tämä oikein\non, tämä keuhkotauti?\n\nMitäpä Vaaran Arvo muuta tiesi kuin jotakin hämärää pasilleista,\npienistä, kavalista eläimistä.\n\n— Vai niin! Ja ne ovat nyt laitumella minun rinnassani, niillä on\nsellainen elinkeino... Mutta miksi ne eivät ole kaikkien ihmisten\nrinnassa? kysäisi hän sitten entistä pistävämmin silmin ja jatkoi: —\nMattiin tämä ainakin joutaa tarttua! Ei hänen tarvitse muille jäädä...\n\nTämä Matti oli hänen miehensä, kaunis, kookas mies, ruskeaviiksinen.\nNytkin tällä hetkellä voi erottaa hänen hahmonsa alhaalla\njokilaaksosta, missä hän kaivoi ojaa sitkein ja notkein selin. Ja tuo\nnainen, hänen vaimonsa, aivan tosissaan halusi, että pienet kavalat\neläimet siirtyisivät hänenkin rintaansa, ettei hän jäisi »muille»,\nelämään... Nämä sanat tuon surkahtaneen naisen suusta, joka istui\nportaillaan kauniina päivänä, vaikuttivat Vaaran Arvoon kovin.\nSellainenko on ihminen? Eikö hän soisi lähimmilleenkään edes elämää,\njonka kovuutta he kaikki valittavat... Eikö hän sittenkään haluaisi\nlähteä täällä, ei ainakaan yksin... Tämä pieni kohtaus pysyi Vaaran\nArvon mielessä kauan; läpi monien vuosien hän muisti sen usein.\n\nMutta Vaaran Arvo tunsi varhain myöskin työn. Hän kiikutti ruumis\nväärässä raskasta vesiämpäriä juurikasvimaalle, ja heinäntekoaikana\nhän koki pitkän ja totisen työpäivän menon varhaisesta aamusta hamaan\niltaan. Auringon silmä tuli punaisena esiin yön usvista ja raskas\nkaste peitti heinikot, ja kurkien rumpuäänet kajahtelivat kaukaisella\nsuolla. Liipat kalskuivat käyriin viikatteisiin, Vaaran Arvon kuten\naikamiestenkin: tule terä, tule terä... Sitten rautojen suhahteleva\nääni heinikossa ja korkealle kohoava aurinko, kuivuvan heinän kirpeätä\nhajua ja kipeätä pistelyä hikiseen ihoon ja aleneva aurinko ja ilta ja\nhyvä, raskas uni.\n\nJa ihminen on levollinen, työstä väsyneen ihmisen sydän on rauhallinen:\nmaan kasvut on koottu kasoihin ja talvi saa tulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ensin tuli syksy, mustana ja kirkkaana, ja jälleen Vaaran Arvo\nasteli kouluun laukku kupeellaan kuten niin monet muutkin. Hänen\nsydäntään hieman ahdisti: lukukausi on alkanut ja hänen päänsä on pitkä\nja pistää auttamattomasti toverien silmään ja saa aikaan masentavia\nkohtauksia. Toisekseen tuntui hyvältäkin nähdä heitä ja kuulla mitä\nheille on kesällä tapahtunut. Ovatko he saaneet edes kyynäräistä kalaa\nkuten Vaaran Arvo? Oliko Ison-Heikkilän huuto-Kaalepille sattunut muita\nseikkoja karjaa kaitsiessaan, paitsi että hän löysi kotkan pesän ja\ntappoi sen pojan. Sitä Vaaran Arvo ei oikein käsittänyt: suuri saalis\nse oli, mutta se näytti kuolleen niin hyödyttömästi ja surkeasti...\nSellaista tapahtuu elämässä. Joutuu kysymään: mitä sen hengellä tehtiin?\n\nMielikuviensa keventämin askelin Vaaran Arvo jatkoi matkaansa, ja koulu\nalkoi jälleen jauhavan työnsä. Opettaja, tuo kalankuvamies, istui\nkorkealla tuolillaan hieman tuskastuneena ja hieman tylsänä ja kylvi\nasetuksien säätämät annokset tietoa lasten ylle, jotka istuivat hiljaa\npenkeissään tahi hörisivät ja pörisivät välitunnit kuten karhottu\nampiaispesä.\n\nKoulupäivien yksitoikkoinen jono, kuten helmet laskutaululla, joita\nopettajan karttakeppi siirteli. Mutta talven tullen Vaaran Arvolle\ntapahtui jotakin: ensi kertaa elämässään hän joutui olemaan kotoaan\npoissa suuren joen toisella puolella. Oli sellainen syksy, että joki\njäätyi vain rannoilla ja keskiuoma oli tulvillaan suppoa, tahmeaa\nlumihyyhmää, joka kulki virran mukana. Joen ylitys oli vaikeaa,\nmelkeinpä mahdotonta. Niinpä Vaaran Arvo joutui asumaan vieraaseen\ntaloon, tahi ei vallan vieraaseenkaan, vaan äidin veljen, enon luo.\n\nEnon talo oli vanha ja harmaa, lahoava ja luhistuva. Vaaran Arvon\nmieltä se oudosti viehätti pullistelevine, vihreän sammalen\nkirjavoimine seinineen ja pienine, lähes maan rajaan painuneine\nakkunoineen, joiden vanhoissa ruuduissa vilahteli sateenkaaren\nvärejä. Hän ei täysin ymmärtänyt sitä ajatusta, jonka oli joskus\nkuullut, että enon talo olisi koko kylän rumennus seisoessaan siinä\nkomeitten ja maalailtujen kartanoitten keskellä. Eikä tämä harmaus\nja luhistumisen uhka johtunut edes köyhyydestä, vaan saituudesta ja\nehkä eräänlaatuisesta ilkeydestä, sairaalloisesta halusta esiintyä\nryysyisenä komea-asuisten keskellä. Niin ihmiset päättelivät. Sillä\ntalon isäntä oli varakas, suorastaan rikas heidän tietojensa mukaan.\n\nVanhuuden ja raunioitten runollisuus lienee ollut heidän\nymmärrykseltään salattu, kun taa sen Vaaran Arvo tajusi hyvinkin\ntämän talon kauneuden lähestyessään sitä illan hämärtyessä. Mutta\nmikä kävi laatuun talossa, se ei enää sopinut ihmiselle. Ties mistä\nsyystä hänestä tuntui siltä nähdessään isännän, enonsa, joka tapansa\nmukaan esiintyi harmaassa, moneen kertaan paikatussa, resuisessa ja\ntahraisessa puvussa.\n\nPoika tunsi arkuutta ja pelokkuutta lähestyessään tuota pienikokoista,\nsaituudestaan ja jumalisuudestaan kuulua ihmistä, joka lapsettomana\nleskimiehenä asuskeli taloaan. Vieraan tulo oli hänelle etukäteen\ntiedossa ja hän otti sisarensa pojan ystävällisesti vastaan. Tuon jo\niäkkään miehen liikkeissä oli kissamaista pehmeyttä, hänen kasvoissaan\nkuvasteli pojan mielestä lempeä ilkeys, parta oli kaksikarvaisuudessaan\nkaunis ja silmät kirkkaat. Jumalisuudestaan huolimatta hänellä oli\nvilkkaita, iloisia puheliaisuuden puuskia, joiden jälkeen hän kuitenkin\nikään kuin väsyi, haukotteli ja vaikeni.\n\n— Aivan kamarin sinulle lämmitin, puheli hän. — Kouluahan sinä käyt,\nkai sinusta siis tullee herra, kamarilintu...\n\nVaaran Arvo tunsi tässä pistelyä ja loukkautui. Hän sanoi, että\nkaikkihan kansakoulua kävivät.\n\nEnon silmät kiiltelivät iloisesti, ehkä hieman ivallisesti.\n\n— Kaikki, niin... Luulenkin, että nykymaailmassa on tarkoitus valistaa\nja kehittää kaikki ihmiset, ettei kenenkään tarvitsisi tarttua\nsontalapion varteen.\n\nArvolle tarkoitettu kamari oli ummehtunut ja pimeähkö. Siellä\ntuoksahteli selittämättömiä hajuja ja kehutusta lämmityksestä\nhuolimatta se tuntui kolealta.\n\n— Tuo tulisija ei oikein vetänyt, selitteli eno.\n\n— Milloin sitä lienee lämmitettykään, vainajan aikana...\n\nMutta vuode näytti hyvältä paksuine höyhenpatjoineen, lakanoineen ja\npunaisine peitteineen.\n\n— Vainajan aitasta ne löytyivät, puheli eno.\n\n— Niin, vainaja oli hyvä ihminen, taloudellinen ihminen. Siitä sen\nnäet: haudassa hän makaa, mutta yhä hän meitä lämmittää...\n\nHän huomasi nuoren vieraan katseen sattuvan arvostelevana hänen\npukuunsa.\n\n— Ajattelet, sanoi hän makeasti hymyillen, — että myöskin nämä vaatteet\nvoisivat olla paremmat. Mutta ihmisen pitää olla nuuka ja säästäväinen.\nEllemme säästäisi, niin meillä ei mitään olisi. Ja muutenkin on\nvältettävä maailman koreutta. On oltava vaatimaton, nöyrä näöltäänkin...\n\nSitten hän yht'äkkiä näytti väsyneeltä, haukotteli ja meni tiehensä,\njättäen uuden asukkaan kotiutumaan. Ja Vaaran Arvo syventyi\nläksyihinsä ahkerana ja itsepintaisena, tapansa mukaan, sillä hän\noli oppinut, että velvollisuutensa täyttäneen sydän on levollinen,\neikä kalankuvamieskään, opettaja, sitten kauhista häntä. Pääsyy hänen\nahkeroimisiinsa oli kuitenkin muualla. Hän tahtoi osoittaa, että jos\npää näyttääkin oudolta, niin pöljöyttä ja tietämättömyyttä ei sieltä\nsilti hevillä tavata... Tällä kertaa läksyt vaativat tavallista enemmän\naikaa, sillä outo ympäristö teki hänet hajamieliseksi ja levottomaksi.\nKun hän niistä lopulla selviytyi, niin oli jo myöhäinen, iltapimeä.\nEi ollut muuta nähtävää kuin synkeä pirtti vaivaisine öljytuijuineen\nja piika ja renki, jotka tuntuivat ikäviltä, ikuisesti vaikenevilta\nihmisiltä.\n\nVarhaisen iltasen jälkeen käytiin heti levolle. Eno seisoi hänen\nvuoteensa ääressä. Hän tahtoi itse sammuttaa lampun, tuon pienoisen\nlampun, joka oli oikein lasilla varustettu, koska lukeminen nyt\nkuitenkin vaati jotajommoisenkin valon. Eno jutteli, kuinka ihmistä,\ntalon asujaa, aina rasittavat moninaiset huolet: säästäväinen on oltava\neikä poltettava öljyä turhaan, ja tulipalon vaaraakin on ajateltava\nynnä muita. Niin oli tehtävä, ja kuitenkin oli ennen muuta ajateltava\nsielua, sillä jos emme sitä pelasta, on kaikki muukin turhaa. Ihmisen\ntie on vaikea... Sitten hänen partansa takana kai vilahti ajatus, että\noli myöskin ajateltava nuorison kasvatusta...\n\n— Ethän ole pimeänarka? kysäisi hän, pieni leukaparta ilkeästi\nsiirottaen.\n\nNiin, Vaaran Arvo ei oikeastaan tuntenut itseään erin urheaksi pimeyttä\nvastaan. Tuo kysymys aivan tyrmisti hänet. Hän ei todellakaan ollut\nennen tullut ajatelleeksi, että hänen nyt oli jäätävä yksin tänne\npimeään huoneeseen tässä oudossa talossa. Mutta eihän pimeydessä voi\nolla enempää kuin päivän valossakaan, ajatteli hän hädissään. Pimeys on\nvain raskas varjo...\n\nJa eno tarkasteli poikaa, ilkein, rakosiksi painunein silmin. Niiden\ntakana oli ehkä kasvatusajatuksia: pelollakin on nuorta ihmistä\nkuritettava...\n\n— Eihän pimeässä mitään ole, sai poika viimein änkytetyksi. Mutta se\noli pikemminkin epäilevä kysymys kuin vakaumuksen syvä rintaääni.\n\n— Eipä liene, ei, virkahti eno, — ei ainakaan sille, joka on elänyt\noikein ja omantuntonsa mukaan. Mutta henkimaailma on olemassa, jatkoi\nhän. — Voi esimerkiksi huonosti eläneen ihmisen eteen ilmestyä\nkummitus...\n\nHän seisoi siinä ilkeän ystävällinen näköisenä, sen näköisenä\nkuin olisi itsekin kuulunut sen henkimaailmaan asukkaisiin, jonka\nolemassaolosta oli niin varma. Sitten hän kumartui, puhalsi lampun\nsammuksiin ja poistui tassuttavin askelin, avaten ja sulkien oven\nmelkein äänettömästi.\n\nMutta puheillaan ja esiintymisellään hän oli tosiaankin päässyt\ntuumansa perille: pienen ihmiskäärön rasahtelevassa puusängyssä\nnimettömän, salamyhkäisen kauhun valtaan. Syvä pimeys, syvä\näänettömyys, joskus tuulen ulahdus akkunassa, oksan rapsahdus sen\ntakana kasvavassa puussa. Mutta pimeys tuntui olevan täynnä hirveitä,\nkummitusmaisia olentoja. Sydän jyskyttäen poika halusi hypähtää\nvuoteesta ja rientää enon jälkeen, saada vapauttava turvan tunne\ntoisesta ihmisolennosta, pienestä kitupiikin valosta. Kotiinkin hän\nolisi tahtonut niin kotiin, kotiin... Mutta pimeydessä solisi suuri\njoki tulvillaan kellertävää hyyhmää ja jätti hänet armottomasti tälle\nrannalle, jossa pahat aaveet asuivat. Hänen sekavassa päässään vilahti\nvielä ajatus, että tuollainen pako olisi pelkurimaista, häpeällistä.\nMutta pelko se kuitenkin oli, joka piti hänet paikoillaan sängyssä,\nkäppyrään vetäytyneenä, raskas peitto pään yli vedettynä, hikisenä\nja hätääntyneenä. Hän pelkäsi näkevänsä jotakin ja sulki tiukasti\nsilmäluomensa, mutta juuri silloin hänen ohitseen vaelsi omituinen\nkulkue kummallisia ja kauhistavia olentoja, silmäpuolia, nilkkuja,\nkintaskorvaisia, mahtavanenäisiä...\n\nTämä saattue tuntui loputtomalta, ikuisella. Loppujen lopuksi lapsuuden\nvoittamaton uni vapahti hänet. Hän heräsi vasta aamuhämärissä ja tunsi\nsilloin suurta iloa: yö ja yön hirmut oli voitettu.\n\nSeuraavat yöt tuossa pienessä ja pimeässä, ummehtuneessa kamarissa\nolivat hänelle jo helpompia. Hänelle ei ollut voitu mitään ensimmäisenä\nyönä, pelko ei ollut pystynyt kukistamaan häntä, tuo enon mieleen\nsattumalta juolahtanut, hänestä niin terveellinen pelko... Vaaran Arvo\ntunsi olevansa pieni urho, joka oli kestänyt uljaasti pimeyden voimien\nhyökkäyksen.\n\nUljuutta tarvittiinkin, sillä kitsas ja jumalinen, ilkeä ja hilpeä eno\nosasi sopivasti kartuttaa kasvatusannoksiaan. Hän seisoi taasen illan\ntullen vuoteen ääressä harmaana ja tonttumaisena.\n\n— Henkimaailma on olemassa... Esimerkiksi tässä talossa sen entinen\njuoppo isäntä näki aaveen ja parannuspa täytyi tehdä ja kääntyä pahalta\ntieltä...\n\nSitten hän sammutti valon ja hiipi tiehensä, ja öljynkatku nousi\nkäryten lampun sydämestä pojan sieraimiin, ja kaikki pimeyden voimat\ntuntuivat ympäröivän hänet.\n\nSitten hänen mieleensä juolahti, että eno on jumalinen ihminen ja\nsiksi hän kestää tässä oudossa talossa. Jumala on kaikkien heikkojen\nihmisten turva, niin oli kirjoitettu vahvoihin raamattuihin. Hän\nristi kätensä peiton alla ja lukea sopotti rukouksen ja tunsi heti\nitsessään rauhoittavan mahdin. Oli kuin taikakehä olisi vedetty\nhänen ympärilleen. Ei voinut mitään tapahtua, paha henkimaailma ei\nnyt mahtaisi hänelle mitään, sillä hän oli vielä suuremman voiman\nsuojeluksessa. Hän ei nyt nähnyt suljettujen luomiensa lävitse mitään\nomituisia kulkueita, vaan nukahti heti kuten lapset nukahtavat.\n\nKuitenkin hänen oli joka ilta taisteltava itsensä turvaan pimeyden\nvoimilta, joiden esiinmanaamisessa enolla oli oma suuri osuutensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaaran Arvo tuli asuneeksi enonsa luona viikkokausia, sillä säät\npysyivät sellaisina, että joki ei jäätynyt eikä entisestään sulanut.\nSen ylitys oli vaivalloista ja vaaranalaistakin.\n\nVarsinkin sunnuntait olivat hänestä ikäviä ja pitkäveteisiä. Hän tunsi\nsilloin raskaana yksinäisyyden painon. Hän katseli mustaa ja hyyhmästä\nkellertävää virtaa ja hänen mieleensä muistuivat kuvaraamatun taulut\nIsraelin lasten vankeudesta. Ne raamatutkin olivat siellä virran\ntakana, kotona, ja sisarukset ja vanhemmat. Ensi kerran hän tunsi,\nkuinka poissaolo kaunistaa ihmiset ja asiat, jotka monesti ovat\ntuntuneet tuskastuttavilta ja pahoilta.\n\nTämä harmaa ja lahoava talokin oli jo tullut nähdyksi. Ei huomannut\nenää mitään raunioitten, vanhan ja katoavan, kauneutta, nyt kun itse\nasui siinä.\n\nSunnuntaiaamuisin enolla oli tapana lukea saarna ja hän teki sen\nääneensä, komennettuaan kuulijakunnakseen sisarensa pojan sekä talon\nkunnanhoidokin, ikälopun ukon, joka myöskin oli isännälle jotenkuten\nsukua. Avopäin ja kädetkin ristissä piti nuorukaisen ja vanhuksen\nistua ja kuunnella Sanaa, joka enon suun kautta oli hyvinkin omituista\nkuultavaa. Hänen lukutaitonsa ei olisi kestänyt arvostelua. Hän\nlukea jaamisti hitaasti, mutta hyvin huolettomasti. Välimerkkien\nnoudattamisesta ei ollut puhettakaan, mutta lisäksi hän lausui joka\ntoisen sanan väärin. Tulos oli hyvin, hyvin eriskummallinen, ja Vaaran\nArvo oli jo alusia pitäen tullut huomaamaan, että oli parasta olla\nkuuntelematta. Piti olla vain kuuntelevinaan, istua totisena ja sulkea\nkorvansa, muuten voi suu vääntyä vängällä visaan. Ja silloin eno oli\nhirmuinen: oli synti pyhää henkeä vastaan, että sanalle värnisteltiin\nja tirskuttiin...\n\nNiinpä poika oli nähnyt hyväksi tuijotella vain herkeämättä\nkanssakärsijänsä, huutoukon kasvoja. Ne olivat kauhistuttavat vanhuksen\nkasvot, täynnä ryppyjä ja kuhmuja. Niistä tiirottivat punertavat ja\nvetiset, älyttömät vanhuksen silmät. Hän ei ymmärtänyt enää mitään,\nei kerrassaan mitään, sen poika huomasi ja ihmetteli enoa, joka\nvähän väliä ärjäisi ukolle, että tämän piti kuunnella. Silloin ukko\nristiisi kätensä lujempaan ja tuijotteli kotvan eteensä, kunnes luomet\nlupsahtivat jälleen kiinni ja uusi ärjäisy hänet herätti. Mutta\nVaaran Arvolle tuo vanhus, hänen kasvonsa, oli suureksi avuksi, niin\nettä hän kaikella kunnialla pääsi näiden saarnanlukutilaisuuksien\nsivuitse. Hänellä oli tapana ihmetellä, että noinko elämä on rusentanut\nihmisen... Kauhea kouraisu se näyttää olevan... Noinko käy hänellekin?\nTahi hän ihmetteli enoa, joka oli niin viisas ja kuitenkin näissä\nlukutouhuissaan osoittautui tyhmyriksi. Miksi piti kuunnella lukemista,\njosta ei ollut mitään taikaa, jota oli parempi olla kuuntelematta?\nMiksi piti tylsistyneen ukonkin kuunnella?\n\nMutta joskus hän sai lukea enon saarnakirjaa, postiltaa, omin päinkin\nja se kiehtoi hänen mieltään melkoisesti. Outo ja voimallinen kieli,\nsanat, joita hän oli kuullut mainittavan rumiksi, mutta jotka hän\nnyt ällistyksekseen ja ihmeekseen näki painettuina, ne saivat hänet\nselailemaan kirjaa tukka pystyssä ihastuksesta kuten tilhilinnun\ntöyhtö. Mikä kirja! Se lupasi esimerkiksi kaikille heidän luontonsa\njälkeen: »Hukanpenikoille myrkkyä, kaarneenpojille mädännyttä lihaa,\narmon varkaille ruoskaa ja armon tiaisille hunajata, ettei yksikään\nkupsottelis eli osattomaksi jäis...»\n\nMutta eno katsoi hänen lukutouhujaan suu merkillisessä mareessa.\n\n— Taidatpa etsiä sieltä niin sanottuja rumia sanoja, taidatpa etsiä.\nSillä se saarnaaja sanoi asiat halki. Hän ei nähnyt syntiä siinä, missä\nsitä ei oikeastaan ole, nimittäin sanoissa, kuten nykyinen aika, joka\non niin sanasiveää...\n\nJa Vaaran Arvo jostakin syystä häpesi tätä lukuinnostustaan enon\ntutkivan ja ilkeän katseen edessä. Mitä hän lienee saanut tältä\nsaarnaajalta »luontonsa jälkeen»? Oliko hän armon tiainen, joka etsi\nrumaa sanaa kuten hunajan pisaraa?\n\nErään pyhäpäivän iltapuolella oli seuratilaisuus, johon eno lähti\ntapansa mukaan. Kirkossa hän ei monestikaan käynyt, mutta sen sijaan\nistui usein oman lahkonsa seuroissa, jotka toisinaan kestivät\nvuorokausikaupalla. Nyt hän kysyi, halusiko poika mukaan, ja Vaaran\nArvo piti parhaana lähteä. Ei ollut mitään tekemistä tässä harmaassa\ntalossakaan harmaana sunnuntai-iltana.\n\nNiin hän sitten istui enon vieressä seurapirtissä, ihan etupenkissä\nukkojen ja mummojen, uskovaisten keskellä. Hieman häpeällistäkin\ntämä oli, sillä porstuassa ja ovensuunpuolessa oli vilahdellut\nkoulutovereitten irvisteleviä naamoja, kun he huomasivat, että Vaaran\nArvon oli käveltävä kurinalaisena ja alennustilassa aivan vanhurskasten\njoukkoon, kun taasen he saivat pilkistellä ja puuhailla porstuassa ja\nulkoisessa pimeydessä mitä mielivät. Pirtti oli ahtaen täynnä väkeä, ja\nsiellä löyhähteli saunamainen lämpö ja kaikki kansan hajut, öljylamppu\npaloi lekuttaen ja vaivaisesti valaisten, ja pöydän takana istui\npitkäpartainen ja kaljupäinen saarnamies ja puheli yksitoikkoisella,\nunisella ja unettavalla äänellä. Vaaran Arvo yritti kuunnella hänen\npuhettaan, mutta ei saanut siitä mitään käsitystä. Saarnaajan esityksen\nydin tuntui olevan Ristuksen kalliit haavat. Siihen hän nousi ja siihen\nlaski ja kauhistui sitä seikkaa, että Jumalanpoika oli kärsimällä\nkärsinyt kaikkien epäkelpojen roikaleitten, sielullisten ruhain ja\nrampain puolesta. Mutta eno hänen vieressään vain torkkui täyttä päätä,\nja silmätessään ympärilleen poika näki, että useimmat uskovaiset olivat\nsamassa tilassa, joku heistä ihan kuorsasi.\n\nLämpö ja saarnan yksitoikkoinen mettiäissurina raukaisi kovin vanhoja\nihmisiä.\n\nMutta Vaaran Arvoa ei nukuttanut ja hänellä oli ennen pitkää\nhirvittävän ikävä. Hän kurkisteli ympärilleen, mutta kyllästyi vähiin\nnäkemisiin, uskovaisten naamoihin, joihin elämä ja aika oli tehnyt\nkärsivällistä ja omituista piirtoyyötään. Hän koetteli hirvittävän ja\nhupaisan enon torkunnan syvyyttä nykimällä häntä lakin helmasta, hän\nsuunnitteli jos jotakin ja ajatteli ihmisien eriskummallisuutta, kun he\novat keksineet ja järjestäneet tällaisia istuntoja... Sillä nuorella\niällä on ihminen hyvin taipuvainen unhottamaan, mikä on hänen osansa.\nHän kuvittelee, ettei hänelle voi tapahtua siten kuten näille kaikille\nmuille. Hän ei tiedä, että elämä karussa erämaassa, jossa on pimeyttä\nja hallaa, köyhyyttä ja köyhyyden pelkoa, sairautta ja loputonta\nlyötä, että elämä voi muodostua hirmuiseksi asiaksi, johon ihminen\netsii jotakin parannusta, vapahdusta ja ajattelee joillakin hurskailla\nistunnoilla voittavansa iankaikkisen onnen ja hyvyyden...\n\nSitten unelias saarnamies altakulmain vilkaisten huomasi seurakuntansa\ntorkkuvan tilan ja hänen mieleensä kai muistuivat sanat synnin unesta.\nHän kohotti kaljua ja kellertävää otsaansa, hän korotti ääntään, hän\ntuohtui ja kiskoi innostusta. Kuinka parantumaton olikaan ihminen!\nToistamiseen hän oli valmis ristiinnaulitsemaan Ristuksen ja tekikin\nsen joka päivä, välinpitämättömästi yltäpäätä synnissä rypien... Jolla\non korvat kuulla, se kuulkoon! Osui olemaankin aukinaisia korvia, sillä\njoku vaimoihminen ulahti äänekkääseen itkuun. Saarnamies pääsi tuumansa\nperille: koko seurakunta virkistyi, uni pyyhittiin pois ja kukin\nkurkisteli kupeilleen uteliaana: kuka se oli, kenen tuntoa nyt synti\nvaivasi... Oliko se jo ennestään uskon tiellä, vai kutsuttiinko tänä\niltanakin syntisiä parannukseen...\n\nEnokin heräsi torkunnastaan, sipaisi kaunista partaansa ja näytti\ntyytyväiseltä ikään kuin olisi varma siitä, että näin onkin oltava:\nkaikki mitä suinkin voi, on ihminen itselleen pelastanut. Mutta\npoikanen hänen ison ja harmaan sarkatakin költöksensä sivulla oli\npelästynyt ja hätääntynyt tuosta itkun äänestä. Hän aavisteli siinä\nlohdutonta hätää ja ikävää ja kyseli itseltään, miksi ihminen itki...\nMikä häntä peloitti lämpöisessä huoneessa? Eikö odottanut illallispöytä\nja vuode ja uni...\n\nTuli jonkinlainen väliaika. Vaaran Arvo kysyi enoltaan lupaa ulkona\nkäyntiin ja sai sen varoituksella, että siellä ei ole viivytettävä\njoutavissa. Hän pujotteli ulos väen ahdingosta ja pääsi porstuan\npimeyteen ja tunsi mielihyvällä ulkoilman raikkauden. Mutta siellä\ntervehdittiin häntä myöskin epämiellyttävin huudoin ja hohotuksin.\nSuuri lauma noita omilla teillään juoksentelevia pimeyden veikkoja,\nkoulutovereita ja aivan outojakin poikasia, parveili ja peuhasi hänen\nympärillään. Niin, sokeritoppipää oli nyt tehnyt parannusta, itkenyt ja\nrymynnyt vanhurskasten kaulassa...\n\nVaaran Arvo aikoi selviytyä heistä entiseen tapaansa, vaikenemalla,\nkävelemällä välinpitämättömyyttä teeskennellen heidän ohitseen. Mutta\nhe seurasivat häntä itsepintaisina, horisivat hänen ympärillään kuten\npaarmat. Illan pimeys antoi heille rohkeutta ja häpeämättömyyllä. He\nolivat nuoria ja huvitusta halaavaisia. Oli ikään kuin he olisivat\nvaistomaisesti tajunneet, että elämä on niukkaa iloista: on koottava\nkaikki murusetkin mitä tielle sattuu...\n\nVaaran Arvo oli kyllä ylimuistoisista ajoista tottunut selviytymään\ntämäntapaisista tilanteista, mutta nyt kävi kuitenkin lopulta niin,\nettä hän joutui todelliseen taisteluun kiusaajiaan, koko sakkia\nvastaan. Ehkä hän ei jaksanut noudattaa vaikenemisohjelmaansa, vaan\nsanoi jotakin vastaan, ehkä hän menetti malttinsa ja löikin heitä, tuo\ntavallisesti viisaasti tilanteita arvioiva poikanen. Mutta täyttyyhän\nastiakin, johon aina tippuu, tulvii yli ääriensä...\n\nMuutamia tuuppauksia, muutamia nyrkiniskuja ja sitten raivoisa ähellys\nkuten tappelevasta koiralaumasta. Maassa oli kosteata lunta ja uutta\nseuloitui paraikaa taivaalta läpi pimeyden. Siitä sopi pusertaa jäinen\npaakku ja iskeä etempää, toisten kahakoidessa käsirysyssä. Vaaran\nArvo taisteli ällistyttävän hyvin, sillä raivo teki hänestä sankarin.\nMuutamat hänen vastustajansa saivat jo nenänsä vereen, mutta lopulta\nhänet tietenkin voitettiin, luhistettiin ylivoiman alle, kaadettiin ja\nsotkettiin yltäpäätä märkään lumeen.\n\nSiellä hän sai maata hetkisen rauhassa, läähättäen, mitään\najattelematta. Sitten hän konkoili pystyyn ja lähti kävelemään,\numpimähkään, johonkin pimeyteen. Hän tunsi itsensä poloiseksi,\nrunnelluksi, häpeä poltti häntä, sillä selkäänsäkin hän oli saanut muun\nhyvän lisäksi. Kunpa voisi kätkeä itsensä maan päältä! Mutta muutamat\ntuosta poikalaumasta seurasivat yhä häntä kuten kiusanhenget, pilkaten,\nähitellen, rähähdellen.\n\nVaaran Arvo puri hammasta ja nyyhkytteli hiljaa, kokien salata itkuaan.\nMiksi hänelle aina näin tapahtui, poloiselle... Hän pysähtyi ja hänen\nkorviinsa kantautui virrenveisuun hyrinä seurapiiristä. Se toi jotenkin\nmieleen, tänne etäälle, pelokkaiden koirien ulahtelun. Tulet talojen\nakkunoista pilkottivat hikihimmeinä. Muutamat niistä vilkuttivat kuten\npilkalliset silmät ja muutamat olivat välinpitämättömiä, uniraukeita.\nMutta yhä pimenevää taivasta vasten näkyi kirkon soleva torni ja jyhkeä\nristi. Se sattui jotenkin Vaaran Arvon silmään, kun hän pyörähteli\nja käännähteli selin aivan nenän alle pyrkiviin kiusanhenkiinsä. —\nTurhaanko sekin kohoaa, vilahti hänen päässään hätäinen ajatus. Eikö\nsiitä ole mitään, apua kiusatulle?\n\nSamassa hänen mieleensä valahti kuten kallistetusta astiasta lohdutus\nja rauha. Niin, Jumala, Ristus oli poloisten ja hätääkärsivien turva.\nEikö rukous ollut suojellut häntä niiltä pimeyden voimilla, jotka\nalituisesti kiertelivät jumalisen enonkin taloa... Nytkin, nytkin hän\non pelastuva näiden käsistä!\n\nTuijotellessaan pimeyteen, josta suuria ja raskaita, valkoisia\nlumihiutaleita leijaili alas, hän oli yht'äkkiä näkevinään jotakin\nsuurempaa valkoista... Niin, hänen rukouksensa oli kuultu ja hän\noli saanut tehokkaan avun. Ehkäpä kyynel toimi hänen silmässään\njonkinlaisena suurennuslasina ja teki hänelle tepposet. Hänen\nvainoojansa olivat hetkeksi väsähtäneet ja vaienneet eivätkä enää\nkihertäneet aivan hänen edessään.\n\nVaaran Arvo ojensi kätensä ja hänen äänensä tuntui saavan omituista ja\njuhlallista kaikua.\n\n— Tuolla! Näettekö? Haamu! Ristus!\n\nHe eivät nähneet mitään siellä, minne Vaaran Arvon käsi osoitti, mutta\nhe vaikenivat ja alkoivat hiljoilleen, ikään kuin pelokkaina loitota\nhänestä. Vain joku isommista pojista yritti naurahtaa ja sanoa jotakin\nivallista, mutta se tuntui väkinäiseltä. Nauru, ivahymyt ja pilkkasanat\nkuin hyytyivät heidän huulilleen, ja he kaikki vetäytyivät pois. Pian\noli avoin piiri Vaaran Arvon ympärillä ja hän käveli heidän keskitseen\nkuten voittaja, tuntien äskeisten vainoojiensa katseet itsessään läpi\npimeyden kummastelevina, pelokkaina.\n\nHänen surunsa ja kyynelensä olivat kuin yhdellä sipaisulla pyyhityt\npois. Hän oli valittuja lapsia näiden syntisten keskellä. Hänen\nmielessään oli rauha ja hän sai rauhassa mennä takaisin seurapirttiin,\njossa toinen saarnamies oli nyt istunut pöydän taakse. Hän pujotteli\nväen ja penkkien ohitse ja lomitse ja ahtautui entiselle paikalleen\nenon viereen. Hän huomasi torkkuvan enon katsahtavan nurkkasilmällä\nhänen märkiin vaatteisiinsa ja naarmuisiin poskiinsa ja jotakin\nilkeätä, julmaa näytti vilahtavan enon merkitsevästi nyökähtävissä\nkasvoissa. Mutta poikanen ei nyt pelästynyt. Hän tunsi olevansa\nturvassa kaikenlaisilta vastoinkäymisiltä. Hän oli nyt jumalinen mies\nkuten enokin, tämän nuori uskonveli... Vieläpä ehkä edellä enostakin,\nkuten ne pyhät miehet, joille näytetään näkyjä...\n\nMutta kun he sitten iltamyöhäisellä palailivat tästä\nhartaustilaisuudesta, niin eno otti häneltä hyvän osan tällaisia\nluuloja pois. Hänen päänsä nyökähteli ilkeästi ja hänen kouraisunsa\ntuntui kamalalta läpimärässä nutussa.\n\n— Vai niin! Sinä jäit maleksimaan ulos ja tappelemaan pahojen poikien\nkanssa.\n\nEikä hän ottanut täydestä sisarenpoikansa vikiseviä selityksiä.\n\n— Vai niin! Ettäkö toiset aloittivat, että he aina sinua sortavat\npääsi takia? Tiedäpä, että Herra on pannut päällesi ristin, ja sinun\non kannettava sitä kärsivällisesti. Ettäkö sait avun, näit Ristuksen?\nNyt valehtelet! Ei Ristus kuljeskele nykymaailmassa täällä maan päällä.\nPilalle sinä poika olet menemässä, ties mikä kuvatus sinusta kasvaa...\nJos olisit minun poikani, niin irroittaisinpa nyt vyöni ja solkipäätä,\nsolkipäätä saisit. Ei se vieläkään olisi myöhäistä, vaikka lapsi onkin\nkehtoon piiskattava. Mutta ei se koskaan menetä makuaan, ei...\n\nJa Vaaran Arvo tunsi jälleen itsensä perin surkeaksi ja vikisi\ntuskissaan jotakin käsittämätöntä.\n\nMutta kun eno sitten myöhemmin seisoi hänen sänkynsä vieressä lampun\nsammutusaikeissa, niin poika huomasi hänen katseessaan jotakin\npelokasta, kunnioittavaa, kun hän virkahti kuten vahingoissa:\n\n— Vai näit sellaista, niin...\n\nHän ei osannut jatkaa, vaan sammutti valon ja poistui. Vaaran Arvo\nristi kätensä peiton alla ja tunsi itsessään suuren tyytyväisyyden. Oli\nkuin hän olisi tehnyt suuren löydön, valinnut hyvän osan.\n\nJa hän oli tosiaan tehnyt suuren löydön, vaikka hän ei itsekään\nselkeästi käsittänyt, mitä hän oli löytänyt. Hän mietiskeli\nmonesti tuota iltaa, jolloin hän oli nähnyt tai ollut näkevinään\nilmestyksen, Ristuksen, mustalla syystalven taivaalla kevytmielisesti\ntanssiskelevien lumihiutaleitten joukossa. Niin, hän ei tosiaan\ntiennyt, oliko hän nähnyt tai ollut näkevinään, mutta hän oli\nkuitenkin saanut paatuneet ja ilkeät toverinsa ainakin puolittain\nuskomaan näkyynsä, saanut heidät ihmetteleviksi ja pelokkaiksi.\nVieläpä jumalinen ja itsekylläinen enokin oli ollut epävarma, jyrkästä\nvastaväitteestään huolimatta. Se oli kuultanut kaiken lävitse. Oliko\nhän saanut kallisarvoisen vihjeen, kuinka tuli käyttäytyä ihmisten\nseassa, kuinka heitä piti käsitellä? Ihmiset voivat näyttää viisailta\nja hyvin, hyvin kylmiltä, mutta he uskoivat kuitenkin mielellään mitä\nmerkillisimpiä ja omituisimpia asioita. Oli ikään kuin he olisivat\njanonneet ihmeitä. Heistä oli ehkä pohjaltaan aivan luonnostaan\nlankeavaa, että asiat ja olennot olivat jotakin muuta kuin miltä ne\nnäyttivät. Heitä sopi kyllä hienokseltaan halveksiakin, mutta olisi\ntoisekseen suurenmoista olla heidän edessään Mooses vuorella ja lyödä\nsauvalla kallioon ja uskotella, että vettä tuli, vaikka pisaraakaan\nei pirahtaisi. Ihmisen tyhmyys, kaikessa viisaudessaan, ulottui\nrajattomiin. Jo ihmisen nahkakin oli venyvää laatua. Eivätkö silloin ne\nseikat, jotka olivat ihmisen sisällä, ne, joita nimiteltiin mieleksi,\nsieluksi? Niin, eikö heitä haluttu venyttää ja muokata jo pienestä\npahasta, pitää koulussa, kasvattaa? Eikö pitänytkin olla varuillaan?\nJonakin päivänä he ovat saaneet sinut sellaiseksi, joka ei ole sinulle\nhyväksi. Piti ehtiä heidän edelleen ja muovailla itse itsensä, olla\nehkä jotakin sellaista mitä ei oikeastaan ollutkaan, sellaista mikä\nnäyttäisi hyvältä...\n\nVaaran Arvo ei ajatellut selkeästi kaikkia näitä asioita. Ne olivat\nhänessä kuin hieman epämääräisinä ja sekavina. Ne olivat hänelle\ntuttuja ikään kuin olisivat syntyneet hänen mukanaan. Hän kulki nyt\neteenpäin kuten ihminen, joka pelkää eksyvänsä oudossa maastossa. Hän\noli alituisesti varuillaan: mitä hänelle aiottiin tehdä?\n\nTuo ilta, jolloin hän oli taistellut pahojen poikien kanssa ja\nsaanut aluksi surkeasti selkäänsä ja lopuksi eräänlaatuisen voiton\nepäilyttävän ilmestyksen avulla, tuo ilta oli loppujen lopuksi hänelle\nhyvin merkityksellinen ilta.\n\nSiitä lähtien hän oli uskonnollinen ja hurskas nuorukainen,\npuolittainen pyhimys. Hän huomasi sen monessa suhteessa edulliseksi,\nja hän osasi aivan alusta pitäen määrätietoisella taidolla hoidella\nhelposti saavuttamaansa uskonnollista mainetta. Hän nautti nyt\nkoulutovereittensakin joukossa jommoistakin kunnioitusta, ainakin\nsiinä muodossa, että hänen kimppuunsa ei enää käyty ärsyttävän\npäälaen takiakaan pilkan aseilla, ruumiillisesta käsiksikäymisestä\npuhumattakaan. Jos semmoista yritti tapahtua, niin hän osasi ottaa\nylleen sellaisen hurskaan ja paheksuvan, kärsivän ja kärsivällisen\nmuodon, osasi sanoa sellaiset vanhan ja vakaan eläjän paheksumissanat,\nettä yritteliäimmätkin toverit kammoivat ja kaikkosivat. Hän osasi\nluoda oikean laupiaan ja anteeksiantavan aabelinkatseen synkeihin\nkainveljiinsä. Samalla hän sai suurta tyydytystä ajatuksesta, että nuo\neivät suinkaan olleet mitään valittuja lapsia, jotka kerran nähtäisiin\nensimmäisten joukossa portista sisälle käymässä...\n\nTotta oli, että hän jäi yksinäiseksi, melkein hirvittävän yksinäiseksi\ntovereittensa joukossa. Heissä ei ollut sellaisia, jotka olisivat kovin\nitsepintaisesti halunneet vaeltaa valittujen lasten kapeaa polkua.\nEnimmät heistä katsoivat häneen kuin kummeksuen ja ihmetellen, kuin\nvähän peläten ja epäillen.\n\nMutta yleensä tämä uskonnollisuus teki Vaaran Arvon elämän paljon\nmukavammaksi, hänen tiensä paljon sileämmäksi. Opettajakin kohteli\nhäntä nyt lempeämmin, hänen kalseassa kalankatseessaan oli pieni\nmielenkiinnon tuikahdus. Ja kylän vanhat, hurskaat naishenkilöt\nottivat hänet suosioonsa, syötellen hänelle herkkupaloja ja nähden\nhänessä uskonnollisen ihmelapsen. Yksinpä kitsaalta enoltakin hän sai\npuristetuksi rahaa, juuri hurskautensa tähden, taitavasti, taitavasti\nesiintyen kuten saalistaja, metsämies. Sillä uskonnollisuuden mukana\nhäneen oli tullut myöskin eräänlainen keikarimaisuuden henki, joka\nvaatii varoja. Hän halusi aina esiintyä siististi puettuna, hieman\ntummana ja hienostelevana. Jo tällä hän herätti koulutovereissaan\nvastenmielisyyttä. Mutta vanhemmista ihmisistä se jostain syystä\nsopi hänen uskonnollisuuteensa. Ihmeellisintä oli, että hän sai\nmäärätietoisesti repaleissa ja risoissa esiintyvän enonsa sietämään\nsievyyttään ja koreuttaan, vieläpä auttamaankin näissä pyrkimyksissä,\ntosin hienoksittain pilkkaillen.\n\n— Niin, sinä olet sen sortin uskovainen, sanoi eno ja hänen hurskas\nhuokaisunsa oli samalla kertaa huvitettu ja hupainen.\n\nTästä Vaaran Arvo ei pitänyt. Näkikö eno ihmisen sisälle, vieläpä\nsyvemmälle kuin asianomainen itse? Niin, minkä sortin uskovainen hän\ntosiaan oli? Sillä näihin aikoihin, jolloin hän näennäisesti kilttinä\nja nuhteettomana vaelsi kaitaa tietä, jolloin hän ulkonaisesti\nnäytti niin nuollunpuhtaalta, näytti jo varhaisessa nuoruudessaan\nlöytäneen jumalisuuden ja rauhan, jolloin hänen hurskauden maineensa\npaisumistaan paisui, jo näihin aikoihin hän tunsi sisällään kuuman\nlevottomuuden. Omituiset mielikuvat vaivasivat häntä, omituiset halut,\nmerkillinen pohjaton uteliaisuus ei antanut hänelle rauhaa. Mikä oli\nesimerkiksi ihminen, mikä hän pohjaltaan oli? Tuossa heitä käveli\nparin ja kolmen kyynärän mittaisina, näennäisesti tuttuina, mutta\nkuitenkin samalla niin outoina ja vieraina kuin olisivat olleet toisen\ntaivaankappaleen asukkaita. Miltä näyttänee maailma ja elämä noilla\nsilmillä, esimerkiksi enon jumalisilla ja ivallisilla silmillä? Vaaran\nArvossa heräili aivan kiusallisia haluja tutustua toiseen ihmiseen,\nikään kuin mennä hänen sisälleen, ryömiä kaikissa sielun sopukoissa ja\nkurkistaa toisen ihmisen silmänrei’istä ympärilleen. Hän voi toisinaan\nviikkokausia kestävällä hellittämättömällä mielenkiinnolla seurata\njotakuta ihmistä, hänen puheitaan ja eleitään, ikään kuin imeytyä\nhäneen. Silloin hänen nuorukaiskiltin ulkokuorensa alla kyti omituinen\nraivostus ainoastaan sen vuoksi, että ihmisen henki, sielu oli niin\navuton. Miksi hän ei voinut ryömiä omista nahoistaan kuten jostakin\nmajasta, mennä toiseen ihmiseen ja olla kokonaan toinen ihminen? Miksi\ntällaiset suuret seikkailut olivat ihmiseltä kielletyt? Miksi ihmiset,\njotka olivat samaa lajia, olivat toisilleen kuitenkin niin etäiset,\nkaukaiset? Kun katsoit toista ihmistä, oli melkein kuin katsoisit\navaruudessa kiertävän kuun kasvoja.\n\nJa kuitenkin hän katsoi hellittämättä, samalla kertaa nauttien ja\nkiusautuen. Oli kuin hän olisi tahtonut saada kouraansa toisen ihmisen\nsielun, pitää sitä kämmenellään kuten linnunpoikasta.\n\nHän eläytyi näihin asioihin joskus niin peräti, että sitten\npelästyksekseen yllätti itsensä käyttämästä toisen ihmisen luontaisia\neleitä, puheensävyä, äänenpainoja. Niin, hän pelästyi, mutta tunsi\nsamalla omituista iloakin kuin hän tosiaankin olisi onnistunut\nryömimään omista nahoistaan ja olemaan joku toinen. Pelontunne oli\nkuitenkin voimakkaampi. Oliko hän kaikessa hurskaudessaan sittenkin\njonkin kamalan nimettömän synnin vallassa? Mutta mikä tietää, jos\ntämä tunne, nämä mieliteot olivat uskonnonkin pohjalla? Parannus,\nmielenmuutos, uudestisyntyminen — ihmisen pitikin olla jotakin muuta\nkuin mitä hän luonnostaan oli. Ei, sellaista oppia ei ollut missään\nvoimassa, että ihmisen pitäisi olla juuri alkuperäinen oma itsensä.\nPuhuttiin kyllä esimerkiksi tekopyhyydestä, Mutta kuka nyt ottaa selvän\nsiitä, missä raja oikeastaan piili? Ihmisessä oli aina tehtyä ja\ntekeytynyttä...\n\nJoskus sattui, että ihmiset yllättivät hänet niinä hetkinä, jolloin\nhän oli ikään kuin »joku toinen», ja he katsoivat häneen pitkään ja\nkummeksuen. Pahinta oli silloin, kun eno yllätti hänet tuollaisen\nvoittamattoman, itsestään kumpuilevan matkimispuuskan hetkellä. Enon\nkatseessa kuvastui inhoja vihastus.\n\n— Kuvatus, kuvatus sinä olet, sanoi hän. — Pirut sinua nykkivät...\n\nSilloin Vaaran Arvo pelästyi jälleen hetkiseksi: oliko niin, että\npahathenget pitivät hänen kanssaan peliään kuten nuorasta nykien? Mutta\nhän ei voinut kuitenkaan hallita omituista ja syvää kanssaihmisiin\nkohdistuvaa uteliaisuuttaan. Se piti häntä vallassaan voittamattomana\nkuten himo. Hänen sisällään oli alituinen jano ihmiskasvoihin,\nihmispuheisiin, ihmisen käyttäytymiseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäinä vuosina, ennen kuin hän oli vielä lopettanut kansakouluaan, hän\nsai tilaisuuden ensimmäiseen matkaan kotikylästään. Hän pääsi enon\nrattaille, tämän lähtiessä kaupunkiin, markkinoille. Se oli Vaaran\nArvolle suuri hetki, vaikka hän osasikin kätkeä maisen ilonsa ja istua\nenon vieressä tavallisessa kiltteydessään, osasi olla kuten paljon\nnähnyt ihminen, jota maailma ei houkuttele.\n\nMutta hänen sisässään oli jotakin toista. Maantien nauha näytti\nhimoittavalta kuten jokin raikas hedelmä. Se johtaisi heitä niihin\nvain: uusia kyliä, uusia ihmisiä... Olivatko he sitten tosiaankin niin\nuusia? Tuolla he kohottivat kasvojaan töhryisestä pellosta, josta he\ntonkivat perunoita. Kaikkialla he kopeloivat maata ja odottivat siltä\nantia... Ei mitään uutta auringon alla, sanoi saarnaaja. Mutta hän\npuhui kuten vanha ja väsynyt mies. Vaaran Arvosta tuntui hyvältä,\ntuntui olevan velvollisuus ajatella, että jokaisen mutkan takana on\njotakin yllättävää odottamassa, siellä näytetään jotakin...\n\nRatasten kitinä ja soran ritinä pyöräin alla oli kuten ihmeellistä\nsoitantoa, ja syksyinen päivä aukeni ympärillä lasisen kirkkaana.\n\nMyöskin enoon näytti matkanteko vaikuttavan merkillisesti. Hän istui\nsiinä kyllä entisessä, ikuisessa, rakkaassa sarkakauhtanassaan,\nmutta hän oli kuitenkin kuten uusi ihminen. Jumalisuus, hieman äreä\nja hieman unelias, oli kätkenyt itsensä johonkin, ja hänestä uhoi\nkevytmielisyyttä ja elämäniloa. Se oli ikään kuin pessyt hänen\nlakinköltöksensäkin, niin että se ei näyttänyt nyt niin ikäkululla\nja inhoittavalla. Oltiin maantiellä, oltiin matkalla markkinoille...\nEno kertoi kaskuja naapureille, jotka tekivät vierailuja heidän\nrattailleen. Sillä heitä oli kokonainen pieni matkue. Hän jutteli\npapista, joka oli pappi vain kirkossa, mutta mies markkinoilla. Hän\nkertoili hevoskaupoista, petkutuksista, kuinka vanhat ja vialliset\nsaatiin kelpaamaan virheettömistä nuorista. Hän oli mies, joka tiesi,\nvanha markkinamies. Nuoruudenmuistot näyttivät saavan hänen kauniin\nkaksikarvaisen partansa kumpuilemaan. Ja sitten hän nauroi, nauroi\nnautiskellen, imelästi, ikään kuin ihmisten syntisyys olisi ollut\nhupainen asia. Vaaran Arvo katsoi enoaan ihmetellen, ehkä paheksuenkin:\nmiten sopi tuollainen uskoa tunnustavalle miehelle? Eikö hän yhtään\najatellut, että paha maailma kuuli hänen juttunsa ja näki hänen\nilonsa...\n\nEno luultavasti aavisteli sisarenpoikansa mietteet, sillä hän sanoi,\nnaapurin hypättyä kärryiltä noustakseen omille rattailleen, sanoi\nisällisenä ja ilkeänä:\n\n— Ihmisen ei pitäisi yrittää olla liian synnitön, ei liian pyhä...\nSillä hän tekee kuitenkin syntiä joka hetki, särpää maailman iloja\nkuten vettä.\n\nVaaran Arvosta nämä sanat olivat mieluiset ja hän kätki ne visusti\nmieleensä.\n\n— Miltä tuntuu? kysäisi eno sitten kun he olivat ajaneet kaupunkiin.\nJa Vaaran Arvolla olikin yllin kyllin nähtävää ja hän oli sisimmässään\nmykistynyt. Mikä talojen paljous ja niin viivasuorissa riveissä,\nmiten monta ihmistä samalla haavaa ja enimmät niistä näyttivät olevan\nkiireissään ikään kuin he epäilisivät, ehtivätkö he ajoissa! Mutta\nhänellä oli kuitenkin malttia ajatella, että eno odottaa hänen olevan\nhyvinkin ihmeissään, ensikertalaisen. Ja Vaaran Arvo puolestaan oli\npäättänyt olla kylmäkiskoinen ja hämmästymätön maailman edessä.\n\n— Tämä on kaupunki, hän kuuli enon jatkavan.\n\n— Arvaan sen, myönsi Vaaran Arvo yksikantaan. Hän näytti siltä kuin\najo kaupunkiin olisi ollut hänen jokapäiväisenä työnään kaukaisista\najoista, ja hän onnistuikin saamaan enonsa hieman loukkaantumaan. Hän\nantoi hevosensa kävellä ja puheli rattaiden täristessä nupukivillä ja\ntehdessä hänen äänensä melkein kuulumattomaksi, että kaupunki oli aina\nollut hänelle suuri ällistyksen aihe. Miksi pitää ihmisten kerääntyä\nniin yhteen ryppääseen ja millä he siinä oikein elivät? Otapas siitä\nselvä, poikaseni, kaikessa viisaudessasi! Epäilemättä he harjoittavat\nkauppaa ja meriliikettä, mutta veijareita ja koijareita heidän täytyi\nkuitenkin olla enimmältä osalla...\n\nEhkäpä eno itsekin oli lähtenyt tänne jokin veijarimaisuus mielensä\npimennoissa. Ehkäpä hänen nuori tammansa ei ollut aivan virheetön ja\nhän halusi menettää sen ennen kuin saisi taloudellista tappiota. Hän,\nvanha markkinamies, panisi vahingon kiertämään ja antaisi hevosensa\ntäällä kaukaisille ja oudoille ihmisille, ettei tarvitsisi kuulla\nmitään jälkipuheita, kuinka jumalinen mieskin tekee niin ja niin...\n\nSellaisia Vaaran Arvo aavisteli seuratessaan enoaan talojen pihoihin\nja talleihin tämän hieroessa kauppoja hevossaksojen kanssa. Se oli\nkokonainen oma ihmisten ja elukkain maailma, täynnä salattuja tietoja.\nSiellä avattiin suuta ja nostettiin häntää ja vaiettiin salaperäisesti\ntahi puhuttiin paljon. Eno tuntui elävän täälläkin kuten kotonaan,\nkuten kala vedessä kaikessa jumalisuudessaan. Mutta Vaaran Arvo tunsi\nitsensä muukalaiseksi ja orvoksi tämän väen seassa, joka epäilemättä\nvaelsi laveaa tietä, eikä aina ollut aivan vesiselvääkään...\n\nEikä hän tavannut mitään perin merkillistä, synnillisesti kiehtovaa\nedes markkinatoriltakaan, missä myytiin ja ostettiin, missä\nhelppoheikit huutelivat ja kaikenkaltaiset kojut ja teltat kohoilivat\nnupukiviltä. Siellä oli sirkus, joka tarjosi valheellisia ihmeitä\nihmettä janoovalle kansalle, siellä oli telttoja, joissa surulliset\neläimet olivat vankeina, joista uhosi haju, joka Vaaran Arvosta\ntuntui orjuudenhajulta, ja hoijakka kiersi mustan syystaivaan alla\nhedelmätöntä ympyräänsä. Tämä kaikki ei Vaaran Arvoa ensinkään\nhoukutellut, tuollainen syntisyys oli hänestä hyvin mitätöntä. Mutta\nehkäpä tällaisiin mietteisiin oli syynä sekin, että hänellä oli rahaa\nhyvin niukasti ja eno osoittautui entistä kitsaammaksi.\n\n— Se kaikki on pelkkää valhetta! Mennä nyt näkemään ja kuulemaan\nvalhetta ja maksaa siitä rahat, maksaa! Tule minun mukaani, niin saat\nyllin kyllin valheita ilmaiseksikin.\n\nJa sitten eno lähti omille teilleen, nautiskelemaan hevosien\narvostelusta, hyvän kaupan toiveista, vanhain tuttavain tapaamisesta,\nhän, nuoruudessaan markkinoita rakastanut mies. Vaaran Arvo ei enää\nhalunnut seurata häntä, vaan ryhtyi omin päin kuljeskelemaan kaduilla.\nHänellä oli hieman ikävä ja hänellä oli hyvä mielikin ajatellessaan\nkaupungin olemusta: ihminen ikään kuin upposi sinne, katosi kansaan,\neikä kukaan panisi tarkoin merkille, mitä esimerkiksi Vaaran Arvo\ntekisi.\n\nEräässä kadunkulmassa hän seisoi kauan. Siinä talossa luvattiin\neläviäkuvia, ja hän tutki ilmoituslehtisiä ja tunnusti, että tämä oli\nsuuri houkutus, sellainen joka lemahti synniltä. Mutta hän voitti sen\nvielä suuremman houkutuksen avulla. Nämä olivat vain kuvia ja hän\ntiesi, että oli olemassa myöskin alkuperäistä, jokin paikka, jota\nsanottiin näyttämöksi. Ja siellä olisi ihmisiä, oikeita ihmisiä, jotka\nkuitenkin olivat jotakin muuta kuin mitä he luonnostaan olivat tahi\nainakin yrittivät olla... Sellainen olisi vasta eri paikka!\n\nHän lähti jälleen kävelemään pitkin katuja näköjään ilman päämäärää,\nmutta sisimmässään tietäen, että hän etsi jotakin. Ja hän löysi\nmyöskin, näki talon otsassa kirjoituksen: Näyttämö.\n\nMutta hän tiesi, että meno tuohon taloon olisi syntiä. Tuo toisissa\nasioissa niin vapaamielinen enokin olisi kauhistunut, yksinpä jo\nrahojenkin tähden, jotka ihminen hellittäisi veijareille. Vaaran Arvo\noli kuulevinaan enon kärähtävän äänen: — Mennä näkemään ja kuulemaan\nvalhetta ja maksaa siitä rahat! Emmekö saa yllin kyllin valhetta\nilmaiseksikin? Niin, hän tiesi, että peräänanto hänessä syttyneille\nhaluille pilaisi ilmoiseksi iäksi hänen uskonnollisen maineensa,\nsaattaisi hänet ehkä jälleen pilkattavaksi ja riepoteltavaksi. Niin\nkävisi, jos kotikylä, edes joku ihminen sieltä vain aavistaisikaan,\nettä Vaaran Arvoa kiusaavat tuollaiset mieliteot.\n\nHän lähti kiireesti astuskelemaan eteenpäin ja taisteli itsensä kanssa.\nHänen sisällään oli todellinen hätä ja hän toisteli puoliääneen\nitsekseen: päästä meitä pahasia... Mutta vielä syvemmällä hän tiesi,\nettä hän oli jo langennut ihminen. Viekas ääni hänessä sanoi, ettei\nkenenkään tarvitse sitä tietää... Eikö hän jo ollut päässyt selville\nkaupungin olemuksesta? Täällä oli vain ani harvoja ihmisiä, jotka\ntunsivat hänet ja he eivät suinkaan kävisi tuossa talossa. Hän muisti\nmyöskin enonsa sanat, että ihmisen ei pitäisi yritelläkään olla hyvin\npyhä, sillä kuitenkin hän tulee tehneeksi syntiä. Lieneekö tämä sitä\npaitsi ollutkaan syntiä muuta kuin hänen kotipuolensa pöljän kansan\nmielestä? Hän palaili samaa katua ja tutki ilmoituksen tuon talon\nseinämästä ja pani tarkoin merkille näytäntöajan.\n\nSitten illalla hän ilmoitti oitis enolleen menevänsä kävelemään\nja katselemaan kaupunkia. Hän kulki kiireesti ja pujahti sisään\nnäyttämötalon ovesta kuten pahantekijä, pälyillen, arkaillen,\nhieman epätietoisena siitäkin, kuinka siellä olisi oltava. Hän\ntunsi hetkisen raskaasti olevansa epäjumalan palvelija. Tämä oli\nvalheen temppeli, aivan sitä varten, että ihmisen ei tarvitsisi\nolla oma itsensä. Tämä oli rakennettu juuri valhetta varten kuten\nkirkko jumalanpalveluksiin... Mutta hän ei voinut kääntyä takaisin.\nHän lunasti lippunsa ja rauhoittui osattuaan paikoilleen lehterin\nkorkeuteen. Pian hän löysi mielelleen mieluista askartelua sisään\ntulevien ja paikoilleen asettuvien ihmisten tarkastelusta ja vajosi\nsiihen kokonaan. Mitä he oikein olivat, miten he elivät, mitä heidän\nsydämessään liikkui? Mitä he täältä etsivät? Saivatko he sellaisesta,\njonka he etukäteen tiesivät tekopeliksi ja uskotteluksi, saivatko he\nsiitä lohdutusta ja ylhäistä iloa?\n\nSitten näytelmä alkoi. Vaaran Arvo ei myöhemmin olisi muistanut\nedes kappaleen nimeä, eikä hän saanut sen pääjuonesta minkäänlaista\nkäsitystä. Hänen mieleensä jäi vain muutamia näyttämölle tuloja ja\nsieltä lähtöjä, muutamia kohtauksia, eräitä vuorolauseita. Näytelmä ei\nvoinut temmata häntä mukaansa. Alituisesti hän aprikoitsi itsekseen,\nettä voisiko tuollaisia ihmisiä olla olemassa, ja mikä tuo ihminen\nsitten olisi, jos häneltä riisuttaisiin se mitä ne kai nimittivät\nosaksi ja naamioksi... Mikä oli hänen oikea muotonsa, oikea osansa?\nNoin hän nyt nauroi ja noin itki: tekopeliltä se kajahti korvissa.\nMutta miten hän itse nauraisi ja miten itse itkisi? Jos heillä olisi\ntodellista kykyä olla sitä tai tätä mielensä mukaan, niin miksi he\nsitten pysyivät tuossa karsinassa, jossa kaikki tiesivät heidän vain\nnäyttelevän? Miksi he eivät menneet suuremmalle näyttämölle, elämään,\nja vieneet siinä täydellä todella, saaden kaikki uskomaan, suurta osaa\ntahi montakin osaa?\n\nLuultavasti he olivat kaikki kykenemättömiä puoskareita, eivätkä\nosanneet.\n\nVäliajoilla, lamppujen sytyttyä, Vaaran Arvolla oli aivan yhtä\nmielenkiintoista katseltavaa: ihmiskasvoja, ihmisiä, seurueita,\npariskuntia, yksinäinen keppiinsä nojaava herra. Kuinka paljon hekin\nlienevät näytelleet, vieneet osaansa, esittäneet itseään korjaten ja\nkätkien eräitä seikkoja!\n\nNäytännön loputtua Vaaran Arvo lähti teatterista hieman epämääräisin\ntuntein, hieman harmissaan, ikään kuin häntä olisi petetty. Hänellä\noli samanlainen kiusallinen tunne kuin nähtyään silmänkääntäjän,\njoka koppoi rahalantteja ilmasta: miksi hän ei tee sitä kaikessa\nhiljaisuudessa ja mene sitten rahoineen ruoalle? Jos ihminen kerran\nkykeni olemaan sitä tai tätä, jos hän voi todenteolla muuttaa itsensä,\nniin miksi hän ei astunut suuremmalle näyttämölle? Eikö tuollainen\nuudestasyntyminen olisi kertakaikkiaan suurenmoinen asia?\n\nNiin Vaaran Arvo ajatteli tyytymättömänä. Sitten hän tunnusti\nitselleen, että ehkäpä hän oli siilonkin nähnyt ja aavistanut\nrahansa edestä, saanut kuin aterian nälkäänsä. Hän saapui myöhään\nmajapaikkaansa ja kohtasi jo yötiloilleen asettuneen enonsa karsaan\nja kysyvän katseen. Oliko sisarenpoika ollut huonoilla teillä? Eipä\nsuinkaan. Hän oli vain eksynyt kävellessään yksikseen suuressa\nkaupungissa.\n\nVaaran Arvo valvoi kauan vuoteellaan ja nukuttuaan häntä vaivasivat\npäivän vaikutelmista ja mielikuvista alkunsa saavat omituiset unet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuomenna lähdettiin kotimatkalle. Eno oli vähäpuheinen ja mietteliäs\nja tarkasteli huolestuneena uutta hevostaan. Ei koskaan tiedä, miten\nihmiselle kaupoissa käypi, varsinkin hevoskaupoissa...\n\nVaaran Arvo oli unelias ja torkahteli kärrynlavoilla heinäläjässä.\n\nTämän jälkeen Vaaran Arvon uskonnollisuus jollakin tapaa laimeni,\nlaimeni sisäisesti. Ulkonaisesti hän pysyi ennallaan, hän oli\nvakuuttunut siitä seikasta, että jumalisuus oli vahva turva maailmaa\nvastaan. Mutta hiljaisuudessa hän voi mietiskellä hyvin vapaamielisesti\nkaikista asioista saamatta minkäänlaisia omantunnon vaivoja. Syntihän\nväijyi kuitenkin ihmisiä niin monin tavoin, pulpahteli hänestä kuin\nvesi runsaasta lähteestä. Syntiä oli kertakaikkiaan mahdotonta välttää.\n\nEikä hänen vapaamielisyytensä ollut ehdottomasti hiljaistakaan. Sillä\nhän oli saanut ystävän, tyttöystävän, piikatytön enonsa talossa. Hän\noli joitakin vuosia vanhempi Vaaran Arvoa, juuri naiseksi kehittymässä,\nvaalea, mielellään naurava ihmisen alku. Pojasta oli mieluisia katsella\nhäntä, jutella hänelle kaikenlaisia ja etupäässä juuri noita salaisia,\nuskovaiselle sopimattomia ja vaarallisia, vapaamielisiä, hullunkurisia\nja pilkkaaviakin kuvitelmiaan. Tuon tytön seurassa Vaaran Arvo päästi\nmyöskin valloilleen aina esille pulpahtelevat toiseksi muuttumis-,\nnäyttelemis- ja matkimisvaistonsa. Hän oli olevinaan joku heille tuttu\nhenkilö, jona esiintyi pitkät tovit, liikehti, puheli, nauroi. Hänellä\noli salamyhkäinen kyky muuttaa kasvonsa ja sielunsa, ja tyttö katsoi\nhäntä ihmetellen, ihastuen ja nauraen, kauhistuenkin. Hän läpsäytti\nyhteen käsiään, noita pojan mielestä kauniita, jo varhain työssä\nkovettuneita kätösiään.\n\n— Voih, millainen uskovainen sinä olet! Jos ihmiset tietäisivät...\n\n— Ethän sinä minua kavalla? hymyili Vaaran Arvo. — Eivätkä he sinua\nuskoisikaan, surutonta ihmistä...\n\nHänen oli jollain tavoin hyvä ja vapaa olla, hän nautti elämästään\njuuri tällaisten kahdenkeskisten tunnustautumiskohtausten aikana.\nNiiden jälkeen tuli taasen mieluinen raukeus kuin työstä väsyneelle\nihmiselle, joka pääsee levolle, kuten kuumassa ja puhdistavassa\nsaunassa käyneelle.\n\nHän oleskeli usein enonsa talossa, teki siellä töitäkin. Sillä näihin\naikoihin hän oli jo lopettanut kansakoulunsa. Tuo kellertävä koulutalo\noli yhä olemassa, se oli lähellä, mutta samalla kuin jossakin kaukana.\nSe oli hänelle nyt kuin ruumis, joka oli jäänyt hautaamatta. Sen\nsuurissa akkunoissa oli kaihinen ja mitään näkemätön kuolleen katse.\nNiin, hänen olisi oikeastaan pitänyt katsoa itsensä aikaihmiseksi ja\ntarttua elämää kuten härkää sarviin. Mutta kaikki oli niin vaikeata.\nKotona hän tunsi olevansa kuin vieras muukalainen. Hän huomasi äitinsä\njo eukkomaiseksi ja pahantuuliseksi naiseksi, joka oli tulvillaan\ntaloushuolia. Isään hänellä ei ollut koskaan ollut mitään läheistä\nsuhdetta. Hän oli yrmy ja vähäpuheinen mies, joka ajatteli vain\nsuota, joka oli kuivattava, tunkioita, joiden piti olla väkevät ja\nkorkeat. Hän oli näihin asti antanut vanhimman poikansa olla ja\nkasvaa rauhassa, mutta nyt hän silmäili tähän pettyneenä: ei tainnut\ntulla pojasta miestä... Sillä Vaaran Arvo ei näyttänyt kiinnittävän\ntyöhommiin mitään huomiota. Hän teki pelloilla ja metsässä kaikki vain\njotenkuten, hotaisemalla, kuin talonhoito ja maanviljelys olisivat\nväliaikaisia ja ikäviä asioita, joista oli päästävä. Veljen ja sisaren\nseura ei myöskään ollut hänelle mieluista. He olivat aina vieroneet\nArvo-veljeään, nähneet hänessä »erilaisen», ja hän loukkautui heidän\npuhellessaan »meidän vanhurskaasta».\n\nNiin, elämä kotona tuskastutti Vaaran Arvoa ja hän pakeni sieltä\nmonesti yli suuren joen enonsa taloon, josta tuli hänelle kuten toinen\nkoti. Siellä oli tuo nuori piikatyttökin, hänen ystävänsä, jonka\nseurassa hän tunsi voivansa olla vapaa. Täällä työkin kävi ja maistui\nhänestä paremmin kuin isänsä kotona. Ja eno yritteli herätellä hänessä\nepävarmoja toiveita.\n\n— Kun sinusta tulisi miestä, mutta ei sinusta näytä tulevan, niin\nsaisit minulta nämä maalliset tavarat, lainan. Minulta ne pian joutavat\nja minä olen lapseton mies...\n\nMutta jonakin kahdenkeskisenä hetkenä piikatytön seurassa Vaaran Arvo\notti ylleen enonsa hahmon, kertasi tuonkin lauseen ja näytteli niin\nmainiosti, että tyttö oli tukehtua iloonsa.\n\n— Älä, älä! Kerron, niin et saakaan taloa ja tavaroita...\n\n— Antakoonpa kun tahansa, eikä se annakaan. Se hautoo niin suuria, että\nluulee pettävänsä minut, työhön muka omani eteen, senkin kitupiikki...\n\nVuosia vierähteli. Vaaran Arvo oli jo käynyt rippikoulunsa ja suuri\nlevottomuus vaivasi häntä: mitä pitäisi ihmisen tehdä? Hän eli vuoroin\nkotonaan, vuoroin enonsa talossa, yritteli tehdä työtä, luki raamattua\nja hengellisiä kirjoja ja salavihkaa myöskin syntisiä. Omaiset\nkatsoivat häntä epäillen. Nuoremmat sisarukset olivat kasvaneet, ikään\nkuin menneet hänen edelleen. He näyttivät tietävän, kuinka on elettävä:\non tartuttava työhön. Se on tärkeintä.\n\nMutta heidän vanhin veljensä näytti tuumivan, että ihmisen on tehtävä\nkaidantien vaelluksesta, sielunsa pelastuksesta, suoranainen työ ja\nammatti. Hän yritteli jo puheiden pitoon hartaustilaisuuksissa ja\nhautoi mielessään kunnianhimoisia unelmia. Hän on pääsevä suuren\nsaarnamiehen maineeseen ja niin edespäin aina omiin ja omituisiin\nuskonlahkoihin asti... Mutta hän ei saanut minkäänlaista menestystä\npuhujana ja ajatteli silloin huokaisten, mitä raamattu sanoi\nprofeetoista isiensä maalla. Nämä tutut ja tunnetut ihmiset meinailivat\ntietenkin mielessään, että tämä on sen Vaaran talon poika, sen\nTaivalvaaran juurelta, josta sen pääkin on ikään kuin pienennetty...\nKunpa sanalla olisi sellainen mahti, että sillä voisi tarttua ihmisen\ntukkaan ja jysähdyttää vaikka päätä seinään...\n\nIkävää, hämärää ja epätietoista oli koko elämä. Lisäksi oli jo\nliikkeellä huhuja ja juoruja, että Vaaran Arvo ei ollut mikään\noikea uskovainen, oikea ihminenkään. Pilkkaaja ja kuvatus se oli,\nsalasyntinen, helmasyntinen, sen muutaman piiankin kanssa se pitää\nyhtä...\n\nEivätkä he kuitenkaan pitäneet yhtä siinä mielessä kuin kansa luuli.\nHeidän oli vain hyvä ja mieluinen olla toistensa seurassa. Ainakin\nVaaran Arvolle tuo piikatyttö oli jollakin tapaa ainokainen, olento,\njolle hän voi avautua, näyttää oman itsensä, omituiset taipumuksensa,\nsyntiset ja salattavatkin. Niin, oli kuin hän olisi tuolle tytölle\ntunnustanut syntinsä ja sillä tavalla niistä vapautunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten erään heinäkuisen, kauniin päivän iltana tuli kaikesta loppu.\n\nVaaran Arvo piti helteestä, kuumuudesta: se ikään kuin imeytyi hänen\nruumiiseensa, tuntui tunkeutuvan hamaan luitten ytimiin, niin että liha\nihan hehkui terveyttä.\n\nHän tapasi tuon piikatytön myöhään illalla, kun varjot lankesivat\nraikkaina enon lahoavan ja luhistumista aavistelevan talon ympärillä.\nVaaran Arvon oli hyvä olla, ja hän otti heti ylleen enonsa hahmon,\nsukeltautui kuten veteen tuohon kummalliseen ja salamyhkäiseen\nkykyynsä, jolla hän muutti kasvonsa ja sielunsa. Mutta tytössä oli nyt\njotain vierasta, kiusaantunutta, todella paheksuvaa.\n\n— Älä! Enostasi voi tulla minulle läheinen, ihminen...\n\nTytön näytti olevan vaikea olla, ja Vaaran Arvo katsoi häntä\nihmeissään. Sitten hän ymmärsi äkkiä miten asiat olivat.\n\nTytön isä oli köyhä mökinmies ja hän oli velkaa tämän talon isännälle,\nenolle. Milläpä köyhä mökinmies maksoi! Ehkäpä ne rahat oli käytetty\ntuon tytön saattamiseen maailmaan, ja nyt eno oli mietiskellyt, että\non parempi ottaa jotakin kuin ei mitään... Näin ajateltuaan, niin,\nnähtyään, että asiat olivat sillä tavalla, Vaaran Arvo huomasi, että\nhänen hyvätuulensa oli mennyt. Hän oli jollakin tavoin pettynyt,\nloukattu. Vaivoin hän sai sanotuksi:\n\n— Sinusta tulee siis tämän talon emäntä?\n\n— Entäpä sitten! Eikö se ole suuri onni meikäläiselle? On ainakin\npuuttumaton toimeentulo...\n\nVaaran Arvo oli synkästi vaiti.\n\n— Ethän ole pahoillasi siitä, että nyt näytät menettävän talon ja\ntavarat. Olivathan ne sinullekin luvissa. Mutta Henrik on jo vanha\nmies...\n\n»Henrik»! Vaaran Arvo oli tuskin tiennyt, että hänen enonsa nimi oli\nHenrik. Omituista oli ajatella häntä Henrikkinä. Ja mitä tyttö puhui\nhänen vanhuudestaan? Lieneekö hän vihjaillut, että tulevaisuus on\nnuorison, että Vaaran Arvo voi odottaa...\n\n— En suinkaan, sanoi hän kuin olisi vastannut omiin ajatuksiinsa. — En\nvälitä siitä. Maailmassa on paljon tavaraa. Toivotan onnea.\n\nSitten hiin naurahti kummallisesti, käheän iloisesti.\n\n— Olipahan enossakin vielä sitä, mitä raamattu nimittää lihanhimoksi...\n\nHän kääntyi ja käveli tiehensä ja yritteli yölevolle kuten\ntavallisesti. Mutta hän ei saanut unta. Hän kääntelehti ja kierähteli\nvuoteessaan ja puri hammasta. Mitä hän oikein täällä teki? Nyt oli olo\nenonkin talossa tullut inhoittavaksi. Hänestä tuntui siltä, että hän\nei enää halua nähdä enon laupiasta ja ilkeätä naamaa, hänen viiksiensä\nkärkiä... Kotona taasen olivat isän ja kaikkien omaisten katseet\nvaivaavia, syyttäviä...\n\nKeskellä yötä hän nousi ja pukeutui, etsi joitakin vaatekappaleita\nja tavaroita ja sitoi ne nyyttiin. Pieni rahasumma hänellä myöskin\noli. Sitten hän pujahti ulos, meni poikki pihamaan ja alkoi kiireesti\nkävellä askelten alla narskuvaa maantietä. Ympärillä oli hämyinen ja\nlauhkea heinäkuun yö ja hänen mielensä oli nyt kevyt ja rauhallinen.\nNäin on ihmisen tehtävä: heitettävä kaikki ja paettava...\n\nKylän laidassa hän katsoi taakseen. Tuolla näkyi Taivalvaara ja sen\njuurella oli koti, jonka hän nyt jättäisi. Olisiko heille ollut\nilmoitettava? Olkoon! Pieni levottomuus tekee heille hyvää ja kohta\nhe ovat iloisia, että hankalasta ihmisestä on päästy niin helposti.\nTuo enon talon piikatyttö, tuleva emäntä, saanee myös ylpeyden aiheen:\nmuuan nuorimies on mennyt tolaltaan hänen vuokseen, ehkä menettänyt\nitsensä... Mutta olkoon se ilo hänelle sallittu. Sillä tuskin tässä oli\nsiitä kysymys, tuskinpa siitä...\n\nVaaran Arvo kääntyi ja alkoi kävellä. Muuan kuvitelma teki hänet\nhetkeksi levottomaksi ja sai askelet kiireisiksi. Tuntui siltä, että\nTaivalvaaran varjo seurasi hänen kintereillään, venyen venymistään.\n\n\n\n\nTOINEN VIHKO\n\n\nVaaran Arvo kuljeskeli maantietä — tahi hän ei enää ollut mikään Vaaran\npoika, vaan Suomen kansalainen, Arvo Lehikoinen. Heinäkuiset päivät\nolivat helteisiä, raskaita, ihania. Oli hyvä elää maailmassa, joka\noli lämmin, tuntea auringon rakkaat säteet pinnassaan, tuntea kuinka\nne tunkeutuivat hamaan luitten ytimiin, kuinka ne lämmittivät maan\npintaa, karun maan, jota talvinen routa oli kouristellut. Yksinpä\nmaantien harmaa tomukin, joka pölähteli ilmaan askelista, oli Arvo\nLehikoisesta rakasta. Vaarat siintelivät autereisina, vedet hohtelivat,\nmaantie mutkitteli ja kulkijan rinnan täytti omituinen, hilpeänraskas\nelämänilo. Jonkinlainen luontokappaleen elämisen taito oli vallannut\nhänet, sellaisen, joka ei tee työtä eikä kasoja, jonkinlainen hurskas\nhuolettomuus: elämä on hyvä ja taivaan isä on lempeä lapsilleen.\nOli ilo tuntea, että hän ei ollut enää mikään Vaaran Arvo, ettei\nympärillä ollut ketään tuttuja, joiden nähden piti esiintyä niin ja\nniin, hurskastella ja hoidella taidolla itseään ja heitä. Hän oli nyt\nvapaa mies, kulkija, kuka tahansa. Miksi ihmisen pitää yleensä olla\njotakin? Mitä luullaan saatavan selville, jos tiedetään ihmisen nimi ja\nkotipaikka, tuollaisen irtaallaan kulkevan ihmisen, joka saattaa joutua\nmihin tahansa, hukkaankin, auringon silti paistaessa yhtä herttaisen\nvälinpitämättömästi...\n\nKun Arvo Lehikoinen istui talon leveällä penkillä, niin emännäiset\nloivat häneen ylväitä ja tutkivia silmäyksiä: mikä ja mistä olet,\nmitä ja minne kuljet? Minkälainen koti sinulla on? Ja Arvo Lehikoinen\nvalehteli häpeämättömästi: hän oli mikä milloinkin ja koti oli\nsellainen, että se jo tielle näkyi... Hänet valtasi usein hilpeä\npuheliaisuus ja hän käytti kaikki tarjoutuvat keskustelutilaisuudet.\nMutta niitä ei ollut kovinkaan paljon, sillä maaseudulla oli nyt\nkiireinen aika. Tienvierillä heinätouhuissaan häärivät ihmiset loivat\nkiusaantuneita ja ärtyisiä katseita joutilaaseen mieheen, hyödyttömän\nnäköiseen kulkijaan, jolla päälle päätteeksi näytti olevan hyvä olla.\nSäännöstellyn elämän ihmiset, joita pitivät pienissä ympyröissään\nyhteiskunnan vahvat liekaköydet, perheet ja alituinen elatuksen murhe,\neivät voineet ymmärtää sitä, että joku saa kulkea näköjään irtaallaan,\nväljällä, kuten kansansatujen hyväonninen kettu. Oli ärsyttävää nähdä\nihminen, joka näytti roikalemaisesti paenneen ja välttäneen elämän\npulman.\n\nArvo Lehikoisella oli yllin kyllin tilaisuuksia yksinoloon pitkillä,\ntalottomilla taipaleilla. Yksinäisyys oli ihana ja samalla raskas,\nkuten tämä aina jatkuva helle. Tuntui toisinaan hyvältä ajatella, että\nvoit ensimmäisessä kylässä kuulla ihmisen äänen, siunatun ihmissanan,\nsilloin kun olit väsynyt puhelemaan omien ajatustesi kanssa.\n\nVälistä hän näki ukonpilvien nousevan taivaalle synkein ja kuhmuisin\notsin. Salamoi ja jylisi, ja Arvo Lehikoinen kyyrötteli jossakin kokien\nsuojautua rankkasateelta. Rajuilma oli hänelle jonkinlainen hieman\nkaamea nautinto. Kas, olipa voimaa ja äkkituumaisuutta maailmassa:\nhei, jumalauta, hei, hei! Oliko Jumala astunut alas näyttäen voimansa?\nJostain syystä nousi hänen mieleensä kuva omasta isästään, muistikuva\nvarhaisen lapsuuden ajoilta. Jokin työ ei ollut menestynyt eikä mennyt\nmieltä myöten, ja isästä, tuosta tavallisesti niin tyynestä miehestä,\noli tullut raivoava ja kiroileva, kuuma ja puuskuttava olento, joka\nkiskoi ja ruhtoi niin että paikat ja vehkeet särkyivät. Hän oli\nkamala ja hirmuinen ja samalla naurettava, salaa hytkähdyttävä...\nNiin, ehkä se seikka, että hän oli kerran nähnyt isänsä tuollaisena,\noli sitten vaikuttanut sen, että heidän välinsä olivat muodostuneet\nniin kaukaisiksi ja vieraiksi. Hän muisti katsoneensa sitten isäänsä\nepäillen ja peläten: ei voinut koskaan tietää, milloin hänestä\npuuskahtaisi esiin raivoisa, möyryävä peto...\n\nArvo Lehikoinen kuljeskeli eteenpäin umpimähkään, söi ja sai yösijoja\ntienvierien torpissa tahi nukahti vastakorjattujen heinien kahinaan\nja lemuun ja sääskien surullisen ilkeään ininään. Sääsket olivatkin\ntoisinaan kauhea asia, vitsaus. Mutta Arvo Lehikoinen osasi erottaa\nniidenkin laulussa iloisen marssintahdin: elä ja yritä, ihminen... On\ntosin surullista ja köyhää, Mutta kuitenkin on joillekin varattuna\npisara verta, kipene punaista iloa...\n\nVälistä hän oleili yönseudun kirkonkylien majataloissa, istui portailla\ntupakoiden, katseli auringon laskua, kuuli ruoka-astioitten lupaavan\nhelähtelyn ja syötyään nukahti raukein jäsenin pehmoiseen sänkyyn,\nvalkoisten akkunanverhojen taa.\n\nVähitellen maisemat muuttuivat. Vaarat ja mäet katosivat ja maa kävi\ntasaiseksi, Arvo Lehikoisen mielestä ahdistavan litteäksi. Metsiä oli\ntoki vieläkin, mutta viljelysaukeat näyttivät hänen silmissään aivan\nliian suurilta, aivan liiaksi oli yksitoikkoista ruohon ja viljan\nvihreyttä sinisen taivaanholvin alla.\n\nHän tuli kuitenkin viipyneeksi näillä seuduilla kauan, viikkokausia.\n\n— Hei, nuorimies! oli pyylevä, mutta ylen elävän näköinen isäntä\nääntänyt hänelle aidan takaa. — Onko vain kävelyhalut, vai onko\ntapanasi tehdä työtäkin?\n\nNiin, Arvo Lehikoinen ei oikein tiennyt, oliko se hänen tapansa ja\ntaipumuksensa. Mutta häntä alkoi jo painaa elatuksen murhe. Hänen\npienet varansa olivat kuluneet, niin että viimeiset lantit olivat\nkäsissä. Ei ollut liioin munia neuvoa kuin näennäisellä suosiolla\nalistua kohtaloonsa.\n\nMaatyöläisen pitkiä päiviä, helteisiä ja sateisia. Heinän ja viljan\nkahinaa, hikoileva ruumis ja ikävöivä sielu. Sillä kaiken aikaa Arvo\nLehikoinen tunsi, että tämä oli vain väliaikaista hänelle. Tänne\nhän ei jää ja tätä hän ei tee pitkälle. Johtui ehkä tästä hänen\nsieluntilastaan, että hän ei voinut ystävystyä työtovereittensa kanssa.\nHeidän henkinen maailmansa tuntui hänestä kouransilmään mahtuvan\npieneltä, ja he puhuivat rumia ja pitivät taasen puolestaan kulkumiestä\nylen omituisena, hienostelevana, naurettavana olentona. He tuntuivat\ntajuavan, että tuo tulokas ei ole heidän laatuaan, ettei hän oikeastaan\nelä tästä työstä muuta kuin sattumalta, että hän on keplottelija,\nseikkailija, tavalla tai toisella peräänkuulutettu...\n\nNiin he elivät ja tekivät työtä ärtyisässä sovinnossa. Eikä illan\nlähestyminen tuonut Arvo Lehikoiselle mitään lohdutusta. Asunto, yösija\netoi hänen mieltään, kauhisti häntä. Se oli kesäasunto, akkunaton, aina\npimeä hirsihuone. Vuodevaatteet, joita ei liioin koskaan kohenneltu,\ntuoksahtivat ikävästi tunkalta. Arvo Lehikoinen valvoi aina kauan\niltaisin ja tuijotteli pimeyteen tahi pieniin seinänrakosiin, joista\nkesäyön valo kuulteli. Sitä täällä nyt edes oli, ilmaa, vaikka ainainen\nauringottomuus tuntui tekevän senkin raskaaksi. Hän kuuli tovereittensa\nkäännähtelevän ja äännähtelevän unissaan ja ajatteli, että elämä\noli rumaa. Työtä, syömistä, nukkumista. Eikö ollutkin naurettavaa,\njos tämmöistä elämää elävä ihminen sanoi olevansa esimerkiksi\nuskonnollinen, luottavansa Jumalaan... He olivat vain luontokappaleita,\njotka huokasivat turmeluksen orjuudessa.\n\nHänessä heräsivät tuhlaajapojan halut palata isänsä kotiin. Mutta eikö\nelämä siellä ollut tätä samaa, melkein? Sitä paitsi kannoit siellä aina\nhartioillasi kuten raskasta konttia koko menneisyyttäsi, sukuasi ja\nsuhteitasi, kärsit kuten orjuudesta siitä seikasta, että olit kaikille\ntuttu henkilö...\n\nNiinpä hän muutamia viikkoja työskenneltyään ja säästettyään tiukasti\npalkkarahansa lähti jälleen liikkeelle. Hän kuljeskeli eteenpäin, mihin\nhyvänsä, kunhan ei vain kotiin.\n\nOli jo syyspuolta, kirkasta ja mustaa. Kun ilta tuli kuulaan päivän\njälkeen, niin maantie näytti silloin sanomattoman alakuloiselta. Oli\nkuin se ei johtaisikaan mihinkään, kuin se olisi ympyränmuotoinen,\nhedelmätön polku suunnattoman vankilan pihamaalla.\n\nArvo Lehikoinen näki tähtien syttyvän mustalla taivaalla ja oli\nkuulevinaan avaruuden jyrinän: tuhannet jättiläispallot mennä\nhumistivat ratojaan. Tuntui siltä, ettei ollut enää olemassa mitään\nhyvää Jumalaa, taivaan isää. Jumala, jumalat olivat vain suunnattomia\nurheilijoita, moukarin heittäjiä, jotka pyörittävät tavattomia\ntähtimoukareitaan, huimasti, huimasti, pyörähdys pyörähdyksen\njälkeen, ja heittivät pallonsa, koska tahtoivat aution avaruuden läpi\nikuisuuksiin.\n\nJa Arvo Lehikoisen valtasi silloin masennus, hätä ja pelko. Ihminen\noli hyvin mitätön olento kyyristellessään tuollaisen avaruusurheilijan\nmoukarin pinnalla, ja näytti kyseenalaiselta mihin hän voisi kätkeytyä,\nmistä saada turvan...\n\nTällaisena masennuksen hetkenä, mieli täynnä salamyhkäistä lohdutuksen\nhimoa, tällaisena mustana syysiltana Arvo Lehikoinen saapuessaan\njälleen johonkin kylään kuuli eräästä talosta veisuun hyrinän. Hän\npysähtyi ja valot talon akkunoissa näyttivät lempeiltä. Oliko sittenkin\nolemassa hyvä taivaan isä, joka auttoi lastaan, sellaista, jonka\nvasemmassa housun taskussa kilisi vain muutamia markkoja... Tuollainen\nveisuun hyrinä voi ainakin auttaa ihmistä unohtamaan avaruuden jyrinän,\nunohtamaan kauhean tunteen, että ryömiskelit jonkun tavattoman\nurheilumiehen huimaa ympyrää kiertävän moukarin pinnalla...\n\nHän meni taloon ja näki tutun seurapirttinäyn ja hänen mieleensä\ntulvahti monia muistoja lapsuudestaan asti tällaisista tilaisuuksista,\njoissa hän oli istua kyyrötellyt muiden uskovaisten joukossa. Ja tämä\nnäky lohdutti häntä: mikä pieni ja rauhallinen maailma ihmiselle, joka\näsken oli tuntenut ihossaan avaruuksien kylmän tuulen viuhinan.\n\nOli väliaika alkuvirren jälkeen, ja kaikkien katseet kiinnittyivät\nhäneen, tulijaan, jolla oli oudot kasvot. Avointa tuijotusta tahi\nsalavihkaisia silmäyksiä, uteliaita, hieman vihamielisiä. Sellaista on\nmaaseudulla, jossa on vähän ihmisiä. Siellä tuntuu henkilökohtaiselta\nloukkauksella, että ilmestyy olento, jota et tunne, josta et tiedä\nkenen lapsia se on, jolla ei ole nimeä. Suuretkin asiat unohtuvat\nja ajatus jää askartelemaan tällaisissa pienissä ja yhtäkaikkisissa\npulmissa: mikähän tuo lienee ja mihin kulkenee...\n\nMutta Arvo Lehikoinen osasi jo olla ihmiskatseitten alla luontevasti\nkuten juokseva vesi. Vieläpä hän teki aivan tarpeettoman kysymyksenkin:\n\n— Mitä täällä puuhataan?\n\nEräs vanha mieshenkilö otti vaivakseen vastata, puoliksi\nhyväntahtoisesti ja puoliksi ivallisesti:\n\n— Täällä puhutaan elävää Jumalan sanaa, nuori mies.\n\n»Nuori mies» harmitti Arvo Lehikoista kuten aina. Se oli hänestä\nsalaisesti halventava sanontatapa. Mutta hän nieli harminsa ja sanoi\nsävyisästi:\n\n— Sitä minäkin olen aina etsinyt.\n\nHän löysi istumatilan ja kyykistyi sinne väen sekaan mahdollisimman\nvaatimattomana, kilttinä, näkymättömänä. Hän kuunteli vain kotvan\ntodetakseen, että puhuja oli saman uskonlahkon miehiä, joka vallitsi\nhänen kotikylässään, johon hänetkin oli luettu kuuluvaksi. Sitten hän\nvajosi omiin ajatuksiinsa. Kuunteleminen oli hänestä tarpeetonta, sillä\nkun oli kuullut yhden tai kaksi näitä saarnoja, omisti niitä samalla\nsata. Tämä vanhurskaus oli niin yksitoikkoista ja uneliasta, sanat\nniin lennottomia, että Arvo Lehikoinen oikein ihmetteli muistellessaan\nlahkon perustajan voimallista, tuoretta ja raikasta kielen käyttöä.\nMutta torkuskeleva rauha oli hänestä samalla mieluisiakin, kuten syvä\nuni on hyvä ja lääkitsevä asia.\n\nHän ei kuitenkaan nukkunut, vaan mietiskeli ja haaveili ja sormeili\nniitä muutamia rahalantteja housujensa taskussa. Saarnan loputtua\nnähtiin tämän oudon ja muukalaisen kohottavan omituisen muotoisen\npäänsä väkijoukosta, nousevan seisoalleen ja kysyvän, saisiko hänkin\npuhua muutamia sanoja tämän puolen ristityille. Lupa myönnettiin,\nhieman hämmästyneinä, hieman epäröiden ja vaisusti. Sillä eihän voi\nkoskaan tietää, mitä pällähtää tuntemattoman ihmisen päähän...\n\nArvo Lehikoinen huomasi nyt seisovansa keskellä väkijoukkoa, raskasta\nilmaa, josta näkyi kurkottelevia kauloja, hikisiä kasvoja, uteliaasti\nja odottavasti mulahtelevia silmiä. Hän tunsi että hänellä oli\ntodellakin jotakin sydämellään, jotakin sanottavaa näille ihmisille.\nMutta hän oli hetkisen ymmällä, ennen kuin aloitti rakkaista veljistä\nja sisarista. Hän teki rohkean teon ja poikkesi totunnaisista\nsaarnakaavoista, joita hän olisi kyllä hyvinkin hallinnut ja joita\nnoudatellen hän olisi ainakin välttänyt täydellisen epäonnistumisen\nvaaran. Mutta nyt hän vain puheli ja jutteli rauhallisesti, iloisesti,\nluontevasti. Kuulijain mieleen tuli veden solina, pieni, hauska\nkesäinen puro. He kuulivat kuitenkin vetoomuksia evankelistoihin ja\nmuihin raamatun voimiin, ja se rauhoitti heitä ja sai heidät siihen\nluuloon, että oltiin oikean sanan totisella tiellä. He eivät olisi\nvoineet sanoa, mitä tässä oikeastaan ilmaistiin, mutta niinhän on\nuseimmiten uskonnollisten puheiden laita. Henki ne tekee eläväksi,\njokin selittämätön, ja nyt heidän ei ollut tullut uni eikä ikävä.\nEhkä se johtui siitä, että tämä puhe oli heille yllätys ja että se\noli lyhyenpuoleinen. Ehkä myöskin siitä, että tämä saarnaaja ei\ntuntunut pyrkivän moittimaan ja peloittelemaan heitä, sillä se ei ole\nnykyaikaiselle ihmisille mieluista. Oli pikemminkin kuin hän olisi\nsanonut, että olkaa iloisia ja rauhallisia, ihmiset: taivaan isä on\nhyvä ukko...\n\nLopetettuaan Arvo Lehikoinen vaistosi, että hänen esiintymisensä oli\nollut menestys. Häntä oli kuunneltu oudostellen, mutta mielellään.\nHän oli huomaavinaan, kuinka vanha saarnamies pöydän takana ikään\nkuin lymysi mahtavan partansa taakse, parran, joka kuohahteli alas\nkuin vaahtoava vesiputous. Sinne hän kuulosti haluavan kätkeä äkkiä\nheränneen ammattikateutensa, sinne puolittain hukkuivat hänen nopeat,\nmumisevat sanansa:\n\n— Meidän tulee kiittää tuntematonta nuorta ystäväämme\nmielenkiintoisesta puheestaan ja lopettaa tämä tilaisuus tavan mukaan\nrukouksella ja virrellä.\n\nNiin tapahtui, ja sitten seurasi tyhjentyvän kokoushuoneen melu ja sen\njälkeinen surullinen autius. Tyhjät penkkirivit poikki tuvan olivat\nkuin nuottiviivasto, jolle tämä tunnelma oli kirjoitettu. Mutta Arvo\nLehikoinen istui itsepintaisesti entisellä paikallaan ja ajatteli,\nettä yösijan hän ainakin lienee ansainnut. Käskeehän raamattukin ottaa\nhuoneeseen jopa raadollisetkin kulkijat... Nuorehko mieshenkilö,\njonka hän arvasi talon isännäksi, lähestyikin hetimmiten ja sanoi\nhyväntahtoisesti myhäillen:\n\n— Tehän puhuitte täällä. Ehkä olette uskonvelikin?\n\n— Ehkäpä, mikäli olen ymmärtänyt...\n\nIsäntä kutsui häntä ystävällisesti peremmälle, ja hetken kuluttua\nArvo Lehikoinen huomasi istuvansa siistissä kamarihuoneessa tuon\nmahtavapartaisen saarnamiehen, talon isäntäväen ja muutamien muiden\nihmisten seurassa, jotka olivat jääneet puhuttelemaan saarnaajaa. Hän\nesitteli itsensä ja mainitsi kotipaikkansakin.\n\n— Niin kaukaakin voi ihminen olla, sanoi hän leikillisyyttä\ntavoitellen. — Sellaisesta seurakunnasta, että niitä tuskin tietää\nolevankaan...\n\n— Tiedetään, tiedetään, mumisi vanha partamies kiireesti. — En ole\nsiellä kyllä itse käynyt, Mutta korvakuulolta olen kuullut. Siellähän\npitäisi olla paljonkin veljiä ja sisaria...\n\nSaarnamies katsoi Arvo Lehikoista uteliaasti hieman unisilla vanhuksen\nsilmillään. Hän suhtautui tulijaan silminnähtävästi varovaisesti,\ntunnustellen, kuin vihjaillen muillekin, ettei tätä outoa tiedä, kalako\ntämä on vai lintu. Hänen syrjähuomautuksina heitetyt kysymyksensä\nolivat kuin kavalan onkimiehen koukut. Mutta Arvo Lehikoinen keskusteli\nhänen kanssaan erehtymättä kertaakaan. Mitenkäpä hän olisikaan\nerehtynyt. Hänen jäljissään ei suinkaan ollut peittelemistä. Hän voi\nkertoa, kuinka kotipuolessa uskonveljet ja sisaret voivat ja mitä\nopettajia hän tunsi. Hän oli perillä uskonopillisista kysymyksistä\nja hän sai tämän vanhan ammattimiehenkin salaisesti ällistymään\nraamatuntuntemuksellaan. Hän osasi selittää senkin seikan, kuinka\nhän nyt osui olemaan niin kaukana kotipaikoillaan. Niin, häntä\nvaivasi eräänlainen himo, ehkäpä erheellinen, ehkäpä syntinenkin,\nhimo sanankuulemiseen, keskustelemiin, jopa joskus omintakeisiin\nyrityksiinkin selitellä ihmisten kilvoittelua parastaan kohti... Miten\nhyvänsä, eräät veljetkin olivat kehoittaneet häntä noudattamaan näitä\ntaipumuksiaan.\n\nArvo Lehikoinen istui siinä korkein otsin kuin itse viattomuus, eikä\nhänen omaan mieleensä jysähtänyt kaukaisintakaan heikkoilua, että\nhän olisi valheen tiellä. Oli kuin hänelle itselleenkin olisi juuri\nsamalla hetkellä valjennut, että asianlaita oli niin, ja siinä samassa\nhän jo uskoi kaiken aikaa tienneensä tämän, kuljeskellessaan pitkin\nteitä, uskoi, että hän oli aina ollut määrätietoinen henkilö. Ja\neivätkö kaikki asiat tapahdukin ikään kuin kaksikertaa: ulkopuolella,\ntodellisuudessa, ja sisäpuolella, ihmisessä itsessään... Melkein aina\nsattuu, että nämä kaksoistapahtumat merkillisellä tavalla kietoutuvat\ntoisiinsa. Melkein aina huomaamme, jos ryhdymme asiaa tutkimaan, että\ntavallisin todellisuus ja tavallisin elämän onni syntyy silloin, kun\nvalhe sekautuu totuuteen luontevalla ja miellyttävällä tavalla.\n\nArvo Lehikoinen jutteli edelleen tuntien, että hän miellytti näitä\nihmisiä, kuten vieras voi joskus miellyttää vain niitä, jotka ovat\nperin juurin kyllästyneet tultuihin kasvoihin, ikuisiin naapureihin,\njotka eivät voi heille tarjota mitään salaisuutta, mitään yllätystä.\nAinoastaan saarnamies näytti kankealta ja kylmäkiskoiselta ja vatvoi\npaksuin sormin mahtavaa vesiputouspartaansa. Tuon parran takana tuntui\npiilevän pieni, levoton sielunkipu. Oli kuin hän olisi pitänyt vierasta\nnuorta miestä pilvenä, joka heitti varjonsa häneen. Hän näytti yhä\nenemmän pelkäävän unhoon jäämistä ja tarttui tarmokkaasti keskusteluun\nja johti sitä mielensä mukaan, ja Arvo Lehikoinen vaikeni ja kuunteli\nkuinka pohdittiin iäisyysasioita, sieluntiloja, hänen mielestään\ntylsällä tavalla, tylsässä tilassa, tylsin sanoin...\n\nSitten muut vieraat lähtivät, mutta saarnamiehet — Arvo Lehikoinen\nhuomasi, että häntäkin kohdeltiin tuollaisena ihmisenä, joka\ntuopi hyvää sanomaa — kutsuttiin ruokapöytään. Ja mikä ruokapöytä\nsellaiselle, joka niukoin varoin oli kuljeskellut pitkin teitä! Leipää,\nvoita, ihanaa maitoa, lämpimiä ruokia, jotka höyrysivät kuten uhri.\nArvo Lehikoinen ristitsi kätensä kiitollisin mielin: näin siunautuu\nheti hyvää uskosta ja uskovaisuudesta. Äsken hän oli vain poloinen,\njoka kammoen kuuli avaruuden jättiläismoukareitten surinan, ja nyt\nhänellä on lämpöä, valoa, ystäviä... Myöskin vanha saarnamies näytti\nosaavan antaa arvon Herran antimille. Hänen suunsa maiskahteli,\nhänen mahtava partansa pullisteli ilmeikkäästi ja autuaasti. Siinä\nmaiskutellessaan hänen kankea sydämensä tuntui myöskin pehmenevän.\nMiksi oikeastaan kantaa kaunaa tuolle nuorelle miehelle, joka oli\nänkäytynyt tänne? Tuo mies näytti nyt kerta kaikkiaan miellyttävän\nihmisiä, eikä hän voine tehdä vanhukselle suurtakaan hallaa. Hänen\nsatonsa olivat jo oikeastaan saadut; entisten aikain ansiosta lankesi\nhänelle se mikä lankesi. Olipa niinkin, että jos tuolla nuorella\nmiehellä oli myötätuuli, niin hänkin voisi yrittää saada siitä osasen\nvanhoihin ja paikattuihin purjeisiinsa...\n\nSyönnin päätyttyä hän jo katseli pöytätoveriinsa lempein silmin ja\nhänen päässään heräili uusia tuumia. Hän kertoi nopein, epäselvin,\nmumisevin sanoin, että hänellä oli tällä matkallaan ollut toveri, mutta\nveli oli sairastunut ja hän oli jäänyt yksin. Nyt hän oli ajatellut,\nettä ehkä tämä kohtaaminen oli Jumalan tahto... Jos nuori veli oli\npyrkimässä puhuvaiseksi mieheksi, niin he voisivat liittyä yhteen\nmatkaan. Tietysti se olisi aluksi, kuinka nyt sanoisi, epävirallista.\nMutta myöhemmin voisi kaikki järjestyä säännölliselle kannalle.\n\nArvo Lehikoinen vastasi, että tällainen tilaisuus oli hänelle tietenkin\nsuuri onni.\n\nHän ajattelikin niin. Ojentaessaan jäsenensä pehmeälle vuoteelle hän\ntuumi tyytyväisin mielin, että hänelle oli tapahtunut laupeus. Hän\noli kokenut jo sen verran kulkurin elämää, että hän katsoi onneksi ja\nerinomaisiksi antimiksi sellaiset seikat, jotka tavallinen ihminen\nottaa luonnostaan lankeavina: vedenpitävän katon, lämpöisen huoneen,\npehmoisen vuoteen, mahantäyden maistuvaa ruokaa.\n\nNyt hän nukahti kuten lapsi, väsynyt lapsi, jolla on uusi rakas\nleikkikalu kainalossaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa tapahtui niin, että Arvo Lehikoisesta tuli tosiaankin tuon\nprofeetanpartaisen vanhuksen matkakumppani ja saarnamies. Läpi\nmustan syksyn, läpi valkoisen talven he kiersivät kuten mustalaiset.\nHevoskyytiä, auton hurinaa ja junavaunun tärinää. Uusia kyliä, uusia\nseurakuntia, saarnoja, rukouksia, virsiä, melkein joka ikinen päivä.\nHerätyksiä, yksityisiä hengellisiä keskusteluja. Hyviä ruokapöytiä\nvöyräitten talojen kamareissa.\n\nSellainen on kuitenkin ihmisluonto, unohtavainen ja huikenteleva:\nArvo Lehikoinen katsoi jo monesti maanantiin ja lihavuuteen\nvälinpitämättömänä, tylsänä, kyllästyneenäkin. Mutta hänen vanha\nkumppaninsa oli järkähtämätön: kerta kerran jälkeen hän kävi ruoan\nkimppuun samalla rauhallisen himokkaalla, muhoilevalla hartaudella.\nLoppujen lopuksi, joutuessaan yhä uudelleen katsomaan hänen syöntiään,\nArvo Lehikoista ihan raivostutti. Hänen sisässään kiehahti nähdessään\nukon tuon tuostakin nuolaisevan suupieltään niin kuvaamattoman\nmakeasti. Hän menetti ruokahalunsa ja tuijotteli kiusaantuneena ja\nsynkeänä lautaseensa.\n\nMutta ukon parta putosi alas komeana ja voimallisena. — Se venyy\nparraksi koko mies, ajatteli Arvo Lehikoinen näinä turmeluksen\nhetkinään. Sillä muuten ukko yhä tylsistyi ja laiskistui, huokaili,\nuinahteli. Hänen puheensa kävivät yhä lyhyemmiksi ja supistuivat pian\nmelkein pelkkään ilmoitukseen, että tämä nuori veli puhuu teille,\nrakkaat sanankuulijat. Aluksi tämä oli Arvo Lehikoisesta suorastaan\nmieluista. Hänet oli vallannut aivan kärsimätön puhevimma. Hänen\ntoimelias ajatuksensa askarteli alinomaan saarnojen suunnittelussa,\nmilloin hän ei vajonnut epämääräisiin, kunnianhimoisiin, suunnattomiin\nunelmiin: hän oli profeetta, uuden uskonlahkon perustaja... Kuten\nkulovalkea hänen henkensä kulkee nuoleskelevina tulenkielinä yli maan,\nyli rajojen ja vesienkin...\n\nMutta sitten hän jäi tyhmistyneenä oman kysymyksensä eteen: mikä on\noleva hänen oppinsa ydin? Millä hän on erottava oman puhtaan ja oikean\nuskonsa niistä monista uskonnollisista aalloista, jotka läikehtivät\nmaailmassa? Oliko tyydyttävä vain epämääräisiin puhdistuksiin, uusiin\nheräyksiin?\n\nHän heitti pulmansa ratkaisematta, ja hänhän olikin toistaiseksi\nvanhan ja olevan uskonnollisen suunnan pappismies, joskin, kuten vanha\nsaarnaaja oli maininnut, epävirallisesti. Eikä hän ollutkaan mikään\ntavallinen kyläsaarnaaja, joita kohoaa joka nurkan juuresta. Hänen\npuheensa toi uneliaisiin seurapirtteihin ikään kuin raikasta luulta,\nristivetoa, joka sai ihmiset heräämään, kuuntelemaan, tuntemaan penkin\nhieman epämukavaksi. Hän sai pirtit täyttymään ilta illan perästä. Hän\nveti sinne jo uutta väkeä, hänen edellään kulki jo kohu kylästä kylään:\nsiellä tulee se uusi...\n\nVälisiä hänen vanha seuralaisensa sai pirteyden puuskan ja katsoi\nnuorta puhuvaista veljeään epäilevästi ja huolissaan. Mitä nyt?\nMiksi ei pysytä entisissä kaavoissa? Tämähän on aivan vanhan rauhan\nhäiritsemistä, tuollainen. Oliko hänen tartuttava asiaan, otettava\nohjakset? Mutta sitten hän väsyi, huokasi, uinahti, köllötteli ja antoi\nasiain mennä. Korkeintaan hänen päässään käväisi vielä ajatus, että\noli neuvoteltava toisten kunnianarvoisien veljien kanssa sopivassa\ntilaisuudessa. Sitten hän unhoitti senkin ja hymisi partansa sisässä\nainaisen lohdutuksensa: ehkä se on Jumalan tahto...\n\nNoustuaan puhumaan, seisoessaan pöydän takana ja silmäillessään\ntaiteellisen tovin pirtintäyteistä väkijoukkoa Arvo Lehikoinen tunsi\nolevansa kuten haukka, joka leijailee taivaslaella varmana saaliistaan.\nTahi hän oli ammattinsa taitava soittaja soittokojeen edessä. Hän\ntiesi saavansa ihmiskaulat venymään mielenkiinnosta, tiesi saavansa\nheidät kuuntelemaan hellittämättä ja hisahtamatta, tiesi saavansa\nheidät tuntemaan sitä tai tätä, tiesi kiskovansa itkunnyyhkeen naisien\nparvesta, kyynelet heidän silmistään, yhtä varmasti kuin lypsäjä maidon\nnautan utareista...\n\nSilloin hänen sydämensä vapisi voimantunnosta, ilosta ja ylpeydestä:\nsana tuntuu hauraalla aseella, mutta kuitenkin sillä hakataan ihminen\npökerryksiin, hallitaan häntä.\n\nHänen puheittensa vaikutuksesta tapahtui useita herätyksiä ja\nkääntymyksiä. Varsinkin naisten keskuudessa hänellä oli menestystä,\nmenestystä, joka toi hänelle joskus kiusallisiakin, epämukavia,\nhämäriä ja hämillisiä tunteita, heidän kiikkuessaan saarnamiehen\nkaulassa, kuten tämän uskonlahkon tapa oli. Kuinka voisi ihminen aina\nkylmäverisesti laskeskella, että hän pelasti vain sieluja oikealle\ntielle...\n\nKertakaikkiaan näytti siltä, että Arvo Lehikoinen oli huomattava\nvoima, että hänellä oli edessään loistava tulevaisuus uskonnollisuuden\nvainiolla.\n\nMutta tapahtuikin niin, että hän alkoi kyllästyä, tulla ärtyisäksi\nja kärtyisäksi. Saarna ja montakin saarnaa päivässä, monta virttä,\nmonta rukousta. Koko elämä näytti muuttuneen yhdeksi ainoaksi\nuskonnollisuuden uhrisavuksi, joka kohosi taivaalle ja pimensi kaiken.\nKävi ilmi, että sananjulistajan elämä on kauhea ja raskas asia. Hän\nnuhrautuu alituisesta ja ylenpalttisesta uskonnollisuudesta kuten\nsotamies taistelukenttien ruudinsavusta. Vain matkasaarnaaja voi\ntunnustaa, että sunnuntaikristillisyys olisi ihana ja tavoiteltava asia.\n\nKun ihminen on väsynyt ja ärtynyt, niin hän huomaa naapurinsa\nhankaloiksi, epäkelpoisiksi ja turmeltuneiksi. Niin kävi Arvo\nLehikoisenkin: elämä tuntui menettäneen makunsa enimmältä osaltaan vain\nsentähden, että ihmisellä oli tuollainen toveri, ikäkulu ukko, josta ei\nollut muuta jäljellä kuin suunnaton parta ja ruokahalu. Arvo Lehikoinen\najatteli joskus aivan tosissaan, että hänen nykyinen epämukavuuden ja\nonnettomuuden tuntonsa ei pohjaltaan juontanut juuriaan mistään muusta\nkuin vanhan saarnamiehen tavasta nuolaista suupieltään maistettuaan\nmakean palan: kuvaamattoman imelä ja mieltä etova kielen lipaisu...\nVoi, ihminen ei koskaan ole kyllin varovainen lähimmäistensä suhteen:\ntuollaiset pienet eleemme voivat olla syynä naapurin sielun ikuiseen\nkadotukseen...\n\nMutta myöskin muualla, koko ympäristössään ja uskonlahkon elämässä hän\nalkoi näihin aikoihin havaita alhaisia, häpeällisiä ja naurettavia\npiirteitä. Miten katseli esimerkiksi varakas uskonveli köyhää\nkääntynyttä, miten epäillen, ettethän tuossa vain viisauksissasi\nlaskeskele, että varakas uskonveli auttaa, kuten Ristus opettaa...\nEhkäpä he olivat siihen kärkkäät vetoamaankin, nuo köyhät, jotka ovat\nuseimmiten hankaloita kavereita, paljon tympeämpiä kuin rikkaat, joiden\npääsy taivaanvaltakuutaan oli kuitenkin epäilyttävä asia sanan mukaan.\n\nTällaisia ja muita sekavia ja tuskastuttavia asioita, jotka on\ntapana jättää käsittelemättä, hän alkoi nähdä ympärillään, mutta\nei siinä kyllin. Arvo Lehikoinen alkoi sovitella puheisiinsa näitä\ntuntemuksiaan. Hänen saarnansa muuttuivat pureviksi, ilkeiksi,\nvihjaileviksi. Hän käytteli osaavasti raamatun loputtomia varastoja,\nturvautui kansansatuihin ja muihin lähteisiin ja tunsi tyydytystä\nkeksaistuaan mielestään onnistuneen haukkumasanan. Toisinaan hän\nhuomasi monien kuulijain katseissa epäilystä ja kummastusta. Ehkä he\ntunsivat, että tämä saarnamies ei huolehdi ja sure heidän sielujansa\ntähden, vaan ikään kuin salavihkaa irvistelee ja pilkkaa heitä.\nHän kuuli jo avoimia arvosteluja, että hänen puheensa olivat liian\nmaallisia, ja hän äkkäsi vanhan saarnamiehen silmissä pelästyneen\nilmeen, jolloinkin kun tämä hetkeksi piristyi tavallisesta\nuneliaisuudestaan. Kerran hän sanoikin:\n\n— Tuntuu välistä siltä, että sinussa on ikään kuin monta ihmistä, nuori\nveli, että sielustasi vielä taistellaan...\n\nArvo Lehikoinen ei vastannut, vaan ajatteli salamyhkäisesti hymyillen,\nettä nyt hän ymmärsi, miksi vanhat saarnaajat niin usein ja niin\npahantuulisesti ja äkäpäisesti jylisevät tuomiota ja kadotuksen uhkaa\nihmisille tahi vaipuvat tylsiksi ja tunteettomiksi puhekoneiksi;\nei löydy niin vahvaa miestä, joka murtumalla kestäisi jatkuvan ja\nalituisen, toimivan uskonnollisuuden painon. Ammattikristityn elämä\nmuuttuu helposti kummalliseksi, vääntyneeksi, epätodelliseksi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalvi oli jo mennyt ja huhtikuu tullut: sulavaa lunta, kuuronpilviä,\nauringonpaistetta, ihmeellisesti sinertäviä iltoja...\n\nArvo Lehikoinen ihmetteli kuinka ihmiset voivat tällaisina iltoina\nahtautua mustiin ja synkeihin pirtteihin, jotta heille saarnattaisiin.\nHän puhui heille ja tunsi olevansa vanki. Hyvä taivaan isä tuntui\nmuuttuneen synkäksi olennoksi, jonka tehtävänä oli tarkastella, että\nethän vain naurahtele ihminen.\n\nMutta vaikka saarna sinä iltana tuntui jo hänen suussaan maistuvan\nlaimealla ja väljähtyneeltä, niin sittenkin tapahtui muutamia\nheräyksiä. Kääntyneet olivat nuoria naisia, ja kun Arvo Lehikoinen\ntunsi heidän kätensä kaulallaan, tunsi heidän kuumien ruumiillensa\nläheisyyden, niin hän oli hieman hämmentynyt ja sekapäinen. Hän\najatteli, että eikö tätä alituista saarnaa, alituista virrenhyminää\nvoisi mitenkään paeta, eikö kallista sielua voisi heittää hetkeksi oman\nonnensa nojaan...\n\nSattui niin, että eräs niistä heränneistä oli juuri sen seuratalon\ntyttäriä, ja heille tarjoutui tilaisuus kahdenkeskiseenkin hengelliseen\nkeskusteluun. Mutta tällainen kahdenkeskisyys sinertävänä huhtikuun\nyönä ei ollut heille hyväksi. Se päättyi suureen häväistysjuttuun:\nheidät yllätettiin lemmenleikistä.\n\nArvo Lehikoinen oli hyvin säikähtynyt ja pelästynyt, jollakin tavoin\nsuunniltaan. Tällaiset kokemukset olivat hänelle uusia, ja hänestä\ntuntui, että kaikki asiat olivat järkähtäneet paikoillaan. Kaikki oli\nmennyt pirstoiksi, ja hän tunsi itsensä hyvin kurjaksi ja syntiseksi ja\nturvautui heti apukeinoon, joka oli hänelle yhtä luonteenomainen kuin\nvedelle vierintä kaltevalla pinnalla: hän pakeni.\n\nHän käveli kiivaasti kilometrikaupalla sulavaa, hyyhmän ja\njäänrippeitten täyttämää maantietä pitkin huhtikuisessa yössä.\nMutta päivän valjetessa, auringon noustessa, hän oli jo kutakuinkin\nrauhallinen. Hän ymmärsi, että kaikki ei ollut vielä menetetty. Hän\nvoisi palata ja saada nuo ihmiset antamaan anteeksi ja peittämään\nhairahtuneen nuoren veljen rikoksen. Siihenhän kehoitti ristillinen\noppi ja se olisi monesta syystä edullista uskonlahkollekin. Sitten\nvoitaisiin ottaa kysymykseen vaikkapa avioliitto hänen ja sen nuoren\nuskonsisaren välillä. Se ei olisi mahdotonta, sillä voitiin pitää\nenemmän kuin todennäköisenä, että Arvo Lehikoisella olisi tulevaisuutta\nhengellisenä puhujana. Kuitenkin tämä avioliittoajatus tuntui hänestä\nhymyilyttävältä ja naurettavalta, tuntui siltä juuri hänelle...\n\nMutta Arvo Lehikoista eivät olleet rauhoittaneet tällaiset ajatukset,\nvaan aivan muut tuumat. Hän oli kertakaikkiaan päättänyt jäädä tälle\ntielle, paeta koko uskonnollisuuden maailmasta, jossa ihmisen on\nmonesti niin raskasta elää.\n\nHän tunsi nyt jonkinlaista todellista Jumalan pelkoa. Hän tunsi, että\njos hän nyt palaisi ja jatkaisi saarnamiehen elämäänsä, niin se olisi\nsynti, jota hän ei saisi koskaan anteeksi. Ei ainakaan itseltään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArvo Lehikoinen kuljeskeli jälleen pitkin teitä ja hänen ärtyisyytensä\nja katkeruutensa haihtui taivaan tuuliin. Mikä ilo, ettet ollutkaan\nmikään saarnamies, jonka on elettävä niin ja niin! Olit jälleen\nkulkija, mikä tahansa, ihminen, joka tekee mitä hyvänsä, jolle tapahtuu\nmitä sattuu. Olit kuin osa keväästä: hupeneva lumi, tulviva vesi,\nkuivuva maantie.\n\nHän ei katunut menneitä. Hänellä oli ihmeellinen ja autuaaksitekevä\nkyky unohtaa. Mikä oli jäänyt, se oli jäänyt, eikä häirinnyt enää\nhäntä. Eikä hän surrut tuleviakaan, ei ainakaan vielä: hänellä oli\njonkin verran rahaa. Sillä vaikka hänen saarnavirkansa olikin ollut\nepämääräinen ainakin palkan puolesta, niin partavanhus oli kuitenkin\ntuon tuostakin antanut ahkeroivalle nuorelle veljelleen pienen summan.\nHän lienee tehnyt sen omantuntonsa vaatimuksesta, tietäen kuka kuorman\nkantoi.\n\nArvo Lehikoinen saapui muutamaan pieneen kirkonkylään keväisenä\niltapäivänä, tuollaisena iltana, joka näyttää niin veikeilevältä ja\nkevytmieliseltä, joka tuntuu lupaavan, että tulevaiset vaiheet ovat\nvain hyviä ja miellyttäviä.\n\nHän meni kylän kahvilaan ja tapasi täällä erään keski-ikäisen miehen,\njoka kaljapulloineen ja salamyhkäisesti pullottavine rintoineen\nepäilemättä harrasti ryyppytouhuja, surullisesti yksikseen ja\nikävissään. Gramofoni soi: levy levyn jälkeen. Mutta se on lopultakin\nhuono seuralainen, sillä se lällättää vain sen, mikä siihen on kerran\nsisälle pantu, eikä ole tietääkseenkään huomautuksista.\n\nNyt tämä mies näytti ilostuvan vieraan tulosta ikään kuin häntä olisi\nkohdannut suuri onni: ihminen, juttutoveri. Eikä Arvo Lehikoinen\nhymyillyt hänelle, sillä hän tiesi, että yhtäkaikkinen ihmissana voi\njoskus olla siunattu ja kallis asia. Kävi ilmi, että tämä mies oli\npaikkakuntalaisia, äskettäin kotiutunut siirtolainen, jolla oli talokin\nhieman syrjässä kylältä. Aivan pian oltiin niin pitkällä, että hän\nkysäisi eikö kaverille maistuisi hänen antimensa: ruskea kalja ja\nkirkas pirtu. Ja Arvo Lehikoinen vastasi myöntävästi, aivan luontevasti\nniin kuin väkijuomat olisivat hänelle hyvinkin tuttuja aineita,\nvaikka tosiasia oli, ettei hän ollut niitä milloinkaan maistanut. Hän\nei ollut koskaan tuntenut niihin minkäänlaista kaipausta, ei edes\nuteliaisuutta. Väkijuomien liikuttama henkilö oli hänestä aina tuntunut\nvastenmieliseltä, ja tuntui nytkin, vaikka hän koetti voittaa tämän\ntunteen toisen, hänessä aina elävän, vielä voimakkaamman taipumuksen\navulla; toisiin ihmisiin kohdistuvan pohjattoman uteliaisuuden avulla:\nmitä on ihminen itselleen tehnyt...\n\nSekoitus, jota hän varovaisesti maistoi, tuntui hänestä erinomaisen\nkatkeralla, surullisen tympeältä. Oli kuten ihminen olisi tehnyt\nitselleen jotakin luonnonvastaista, lyönyt itseään vasten suuta... Hän\nkatsoi toveriaan uteliaasti, tuolla hänelle ominaisella kärsimättömällä\nuteliaisuudella, joka oli kuin toisen ihmisen sisälle tunkeutumista:\nmitä tästä löydät, mihin sinä tällä pääset?\n\n— Maista surkeilematta, mies, kehoitti toinen, — että pääset ajan\ntasalle. Hän kopahutti poveensa. — Minulla on ja silloin minun käteni\nei ole koukussa...\n\nMutta sitten hän unohti tämän asian ja antoi Arvo Lehikoisen elää\nlasinsa kanssa mielensä mukaan. Tämä mies — hänen nimensä kuului\nolevan Ville Kari — oli aivan tavattoman puhevimman vallassa. Hänellä\nnäytti olevan malttamaton kiire osoittaa, että hän on nähnyt sitä ja\nsitä, että hänen näköalansa ovat avarat, että hän on tehnyt suuren\nja ihmeellisen matkan. Hänen kertomuksissaan vilahtelivat suunnaton\nerämaa ja suuri kaupunki. Niin, hän oli elänyt puunkaatajana erämaassa,\nmutta sieltä tultuaan hän oli ollut aivan lapsellisen innostunut\nelämään. Ja elämää olivat kapakat ja yleiset naiset. Eikä ihminen\nmalttanut lopettaa ennen kuin rahakin loppui. Silloin hän huomasi, että\noli asetuttava elämään ihmismäisemmin, kyliin, kaupunkeihin. Siellä\nsait aina sukusensa niin sanottuja elämän hyvyyksiä, eikä tarvinnut\nmetsittyä erämaassa, jossa paastottuaan piti horsaista kaikkea kuten\nelukka. Kaupungissa asuessasi löysit monta harrastettavaa asiaa ja\naloit saada pysyväisempiä säästöjäkin. Hän kertoi työoloista ja\ntyötaisteluistakin, ammattiliitoista, työväen asiasta...\n\nSilloin Arvo Lehikoinen ajatteli, että hän oli aina ollut kaukana\nyhteisistä ja yhteiskunnallisista asioista, ettei hän seurannut aikaa,\nkuten sanottiin. Eipä hän ollut aina selvillä edes tavallisesta\najankulustakaan, viikon päivistä ja kuukausista. Hän ihmetteli ihmisiä,\njotka avattuaan kalenterin ihan epäröimättä sanoivat, että nyt on\nse ja se päivä. Mistä he sen tiesivät: päivä näytti aivan toisen\nkaltaiselta tuossa luettelossa... Kuitenkin hänellä oli jonkinlainen\nhämärä ja hahmomainen käsitys siitä mitä ajassa oli tapahtunut ja\ntapahtui. Maa oli ollut osa suurta keisarikuntaa, silloin kun hän oli\nlapsi. Se oli ollut sorron alla ja vapautunut suurten mulkkausten\nkautta, silloin kun hän oli nuorukainen ja eli omassa kaukaisessa\nkotikylässään. Oli ollut verta ja sankareita ja hätää ja nälkää,\nja nyt maa oli vapaa ja itsenäinen, mutta Arvo Lehikoiselle pysyi\nhämäränä, kuinka voitiin innostua tuollaisiin kaikkien asioihin, elää\nniissä ja kuolla niihin. Kansakunnan asia, isänmaan asia, luokan asia,\nsadantuhannen ja miljoonan ihmisen asia, ne eivät olleet hänelle\nläheisiä. Hän hymyili ajatellessaan, että ne olisivat myöskin hänen\nasioitaan. Niin, tuollaisen ihmisen olemus, joka oli esimerkiksi hyvin\nkyllästynyt yhteiskuntajärjestykseen, pysyi häneltä kätkettynä... Hän\nhymyili hieman hämmentynyttä hymyä ajatellessaan edelleen, että ehkä\nne sittenkin olivat hänen asioitaan, vaikuttivat hänen elämäänsä — jo\nyksistään se seikka, että hänen lapsuutensa ja nuoruutensa aikana ei\nmikään näyttänyt pysyväiseltä, vaan kaikki järkähteli paikoiltaan:\nkeisarit ja vahvat valtakunnat, rahat ja tavarat... Muutoksen ja\nturvattomuuden tunteen täytyi vaikuttaa ihmiseen...\n\nTuo vieras mies hänen edessään puhui ja puhui, käytellen paljon\nsiirtolaiskieltä, jota Arvo Lehikoinen kuitenkin osapuilleen ymmärsi,\nsillä hän oli jo lapsuudessaan kuullut siirtolaisuudesta kotiutuneitten\njuttuja. Tuo mies maistoi sekoitustaan ja puhui, kunnes heille\nhuomautettiin, että oli aika sulkea kahvila.\n\nHe nousivat, ja Ville Kari oli hyvässä määrässä humalassa, kun taasen\nArvo Lehikoinen oli maistellut lasistaan niin vähän, että hän oli aivan\nselvä.\n\n— Ethän sinä ole tainnut maistaakaanᵣ mies, sanoi tuo uusi ystävä vähän\npaheksuen. — Mutta tule mukaan sinne kotiinpäin, niin maistelemme.\nSinun kanssasi on hyvä puhella...\n\nHän oli kyllä itse pitänyt puhelusta huolen. Arvo Lehikoinen oli\nvirkahtanut vain jonkin sanan.\n\nHänellä oli kookas ja painava reppu, jonka suusta pisti näkyviin jonkin\ntyökalun puinen varsi.\n\n— Elähän pelästy, sanoi hän kiskoessaan reppua selkäänsä. — Täällä\non dynamiittiäkin! Mutta emme me räjäytä itseämme ilmaan. Tätä maata\npitäisi vain herätellä, katsoa mitä sen mahassa on...\n\nArvo Lehikoinen katsoi häneen pelästyneenä ja kummissaan. Mutta\nkuitenkin hän seurasi mukana, Ville Karin saapastellessa läpi kylän\nleveänä ja huolettomana, peukalot repun viilekkeitten alle pistettyinä.\n\n— Sanotaan, että tämä on köyhä maa, julisteli hän kävellessään. — Se\npysyykin köyhänä niin kauan, kun päät on tyhjiä ja ruhot velttoja. Ei\nniitä rikkauksia kellota maan pinnalla muuallakaan. Syvältä maasta ne\non kaiveltava. Minä siellä lännellä tutustuin vähän siihen kalliiden\nkivien etsintään ja kaivostoimintaan, ja saatanhan sen sinulle sanoa,\nettä minulla on tässä nyt uudet tuumat...\n\nKävi ilmi, että hänen meininkinään oli etsiä malmisuonia. Siksi hänen\nrepussaan oli dynamiittia ja vasaroita ja ties mitä. Mutta metsämailla\noli ollut vielä aivan liiaksi tulvavettä ja lumihyyhmää. Hän oli\nkävellyt kylälle ja alkanut etsiä pulloaarteita, jotka myöskin olivat\nhänelle tutut. Täällä olikin onnistanut paremmin lääkärin ja apteekin\navulla.\n\nHän nauraa hohotti ja kääntyi syrjätielle, ja Arvo Lehikoinen seurasi\nhäntä kuten se olisi ollut itsestään selvä asia. Ja oikeastaan olikin\nsaman tekevää missä hän oli.\n\nNiin he tallustelivat kärrytietä pitkin ja istuivat aina sopivan paikan\ntullen, jolloin Ville Kari ryyppäsi pullostaan ja Arvo Lehikoinen oli\nryyppäävinään. Alkoholi ei vähääkään houkutellut häntä ja hän katsoi\nihmeissään toveriinsa, ja tämä alkoi kuvastella hänen silmissään\nkummalliselta sieneltä, joka imi kosteutta.\n\nNyt hän oli käynyt tunteelliseksi kuten humalaiselle usein sattuu, ja\npalasi yleisistä valtakunnan rikastuttamisasioista omaan elämäänsä. Hän\nkertoi uudelleen siirtolaisuutensa ja lankeemuksensa ja menestyksiensä\ntarinaa. Hän oli talonpoika näiltä seuduin ja oli nainut nuorena ja\nsaanut pystyyn jommoisenkin talosen, oman kodin. Mutta velkaa siinä\ntuli ja lapsia alkoi tulla, ja alituinen elatuksen murhe ja elämän\nepävarmuus oli mieltä painamassa. Eikä näyttänyt olevan muuta keinoa\nasiain parantamiseksi kuin matka meren taakse, siirtolaisuus. Sinnehän\noli niin monia menneitä ja monia menestyneitäkin.\n\nTuuma kehittyi kuumeeksi, varsinkin kun hänellä oli lähistöllä saman\nkohtalon alainen ja samoin ajatteleva toveri, muuan Lauri Säppi. Niin,\nsaman kohtalon alainen hän oli, mutta ei hänellä sentään ollut niin\npartaveitsi kurkun päällä kuten Ville Karilla: velkaa oli vähemmän\nja lapsiakin oli vain yksi. Ollapa miten olla, kun kuume kerran oli\nkehittynyt, elämän parantamisen kuume, niin se ei antanut heille\nrauhaa. Raskasta oli tietenkin heittää nuori vaimo, lapset ja koti,\nmutta vielä raskaampaa olisi ollut jäädä. He lähtivät ja pääsivät\nmenemään onnekseen, vaikka aika oli jo myrskyistä.\n\nTylyltä oli ensin näyttänyt siirtolaisen elämä, kun ei tuntenut oloja\neikä osannut kiellä: aivan luontokappaleeksi siinä tunsi itsensä.\nSuurelta onnella oli sitten tuntunut lyön ääreen pääsy ja onnelta\noli tuntunut sekin, että työ oli puunkaatoa metsässä. Metsästähän he\nolivat lähteneetkin ja kaupungit, joita he olivat vilaukselta nähneet,\nolivat tuntuneet kaikessa humussaan kauheilta ja eksyttäviltä. Työtä\nhe sitten oikein ruotaisivat hukuttaakseen siihen ikävänsä ja kalvavat\najatuksensa. Mutta iankaikkisen pitkä oli ollut loppujen lopuksi tuo\nkämppäelämä kaiken maailman sällien seassa.\n\nKun työ loppui, niin he matkustivat erämaasta kaupunkiin huoahtaakseen\nja katsastaakseen uusia mahdollisuuksia. Dollaripirukin heitä silloin\nvaivasi: he laskeskelivat ansioitaan, että niin ja niin paljon niistä\nkehittyisi vanhan maan markkoja. Mutta kaupungissa heidän oli outo ja\nikävä olla, ja niin he ostivat itseään ilahduttaakseen väkijuomia.\nHeti sen jälkeen onni toikin heidän seuraansa jo vanhan maanajoilta\ntutun miehen, joka oli ollut maassa enemmän aikaa ja tunsi oloja ja\nosasi kieltäkin. Nyt hän ryhtyi tutustuttamaan heitä kaupunkiin ja sen\nelämään. Kuljettiin katuja ja loppujen lopuksi tämä mies, joka tiesi ja\nosasi, houkutteli heidät pahamaineiseen paikkaan, tyttötaloon, jossa\nheille tietenkin tapahtui mitä tapahtui.\n\nJokapäiväinen asia, mutta kuitenkin heille, yksinkertaisille\nmaalaisihmisille, suuri ja kipeä asia, niin kipeä, että he siitä\nnousivat ikään kuin uudestasyntyneinä. Eivät he enää olleet entisiään,\nvaan joitakuita toisia miehiä. Omituista oli, että he tämän jälkeen\nalkoivat vierastaa toisiaan ja heidän tiensä erkanivat. Vuosien\nkuluttua Ville Kari sai varmalta taholta tietää, että hänen entistä\ntoveriaan Lauri Säppiä oli onnistanut. Hän oli saanut huomattavan\nsumman kertakaikkiaan yhdellä iskulla. Hän ei liennyt tarkoin mitä\nse oli ollut, kultalöytö vaiko peli, mutta joka tapauksessa jokin\ntuollainen oikea rikastumistapa, eikä sellainen kurja keino, mitä hän,\nVille Kari, oli harrastanut: työ ja säästäminen. Tosin hänkin oli\nsaanut vähän kasaan hätäpäiväksi, mutta pieni myyränmätäs se oli.\n\nMutta Lauri Säpillekään ei tuo äkkirikkaus ollut onneksi, sillä heti\nsen jälkeen hän katosi tuntemattomalla tavalla. Luultavasti hän joutui\nroistojen käsiin, jotka siellä suuressa maailmassa ovat aina vaanimassa\nkenen nielisivät. Mutta vähän he nyt hyötyivät, sillä Lauri Säppi oli\njo ehtinyt ja osannut lähettää rahansa, ainakin suurimman osan niistä,\nvaimolleen vanhaanmaahan.\n\nOli jälleen löytynyt sopiva levähdyspaikka ja Ville Kari kaivoi\npullonsa esiin. Sitten hän jatkoi:\n\n— Mies siis meni, vaan rahat jäivät. Ne ovat tulleet kuin tulleetkin\nvaimolle, Anna-Marille, niin kuulin täällä. Mutta eipä ne rahatkaan\naina anna onnea... Kuule, sinähän olet nuori mies. Siinä olisi sinulle\ntekemistä: lohduttaa leski ja saada puuttumaton toimeentulo...\n\nVille Kari puhua jaamisti edelleen ja Arvo Lehikoinen kuunteli vain\npuolella korvaa. Ympärillä oli kevätyö tulvillaan hämyistä valkeutta\nja viluisia utua ja laulurastaan surumielisen riemukasia hupatusta.\nKaikki tuntui hänestä omituiselta, unimaisella ja sadunomaiselta. Oli\nsamalla kertaa hyvä ja tuskallinen olla. Mitä tämä elämä oli? Mikä hän\noikeastaan oli? Niin, ehkä tämä oli humalaa, sillä hän oli vängälläkin\ntullut nielaisseeksi muutamia pisaroita luota karvasta ainetta, jota\nhän ei suinkaan himoinnut...\n\nHe nousivat ja kävelivät jälleen. Ville Karin askeleet olivat jo\nepävarmoja. Hän huojahteli ja vaikeni toviksi.\n\n— Niin, kuka sitä oikein sinä olit? kysäisi hän sitten äkkiä. — Mitä\ntouhuilet?\n\nArvo Lehikoinen ei näyttänyt kuulevan kysymystä. Hän eli unelmiensa\nvallassa. Tuntui siltä, että hän ei kävellyt tätä tietä ensimmäisiä\nkertaa. Nämä maisemat olivat hänelle tutut ennestään, samoin kuin tuo\nmieskin, joka käveli hänen rinnallaan. Miten hän oli voinut unohtaa...\nHän kuuli sitten oman äänensä kuin jonkun vieraan ihmisen äänen:\n\n— Miten se leski, Anna-Mari, on täällä oikein elänyt, ihanko ihmisiksi?\n\n— Ihmisiksipä tietenkin, sanoi Ville Kari, joka jo näytti unohtaneen,\nettä hänen oma kysymyksensä oli jäänyt vastausta vaille. — En ole\nkuullut mitään ja hyvät naapurit tavallisesti tietävät asioita,\nsellaisiakin, joita ei ole tapahtunutkaan. Vaikka kyllä kai vaimoilla\nolisi ollut oikeus ottaa viljaa maasta, kuten mekin siellä lännellä...\n\n— Kuten mekin siellä lännellä, kertasi Arvo Lehikoinen hänen sanansa,\nhuomattuaan, että toinen alkoi taasen jatkaa loputtomiin. — Ville, etkö\nsinä tosiaankaan minua tunne? Laurihan minä olen...\n\nJotakin omituisia oli tapahtunut Arvo Lehikoisessa. Kaikki oli\nmuuttunut kummalliseksi, sekavaksi, kiemurtelevaksi, vaivalloiseksi...\nJoku Arvo Lehikoinen, joka kauan sitten oli lähtenyt kotoaan, kulkenut\nmaanteitä ja saarnaillut ihmisille uskonasioista, tuo ihminen oli\nhäipymässä johonkin tietymättömiin. Hän oli nyt tosiaankin Lauri Säppi,\nmies, joka palasi siirtolaisuudesta, pitkältä matkalta ja näki nämä\nmaisemat jälleen monien vuosien kuluttua ja koki kaikki kotiinpaluun\ntunnelmat.\n\nVille Kari pysähtyi kesken askeleensa ja tuijotti toiseen suu auki.\n\n— Lauriko? Älä helvetissä! Liian nuoreltakin tuota näytät...\n\nHän näytti menevän aivan ymmälle ja menettävän puhekykynsä. Hän katsoi\nja katsoi, näytti yrittävän arvostella toverinsa vaatepartta ja pientä\nmatkalaukkua, näytti ajattelevan toimeliaasti, liikahteli levottomasti,\notti lakin päästään ja pyyhki otsaansa.\n\n— Eihän nyt hätäillä! Niin, kummempiakin tapahtuu... Päässä humisee. On\ntullut tosiaankin tänään ryypättyä.\n\nTuo outo mies, kotiinpalaaja, puolestaan näytti olevan hieman\nalakuloinen, hieman suruissaan. Hän alkoi puhella hiljaisin äänin.\n\n— Niin, kummaltahan tämä voi näyttää. Näinhän tässä palaillaan\nmuuttuneena miehenä. En olisi kuitenkaan uskonut, että ollaan näin\npitkällä. Kaiken aikaa katsoin ja katsoin, että etkö vähääkään tunne,\naavistelekaan...\n\n— Älähän nyt! kiirehti Ville Kari lohduttamaan. — Päissänihän minä\nolen...\n\nHän turvautui jälleen pulloonsa niin kuin sen uurteissa hölkkyvässä\nnestetilkkasessa olisi piillyt ratkaisu kaikkiin pulmiin.\n\n— Otetaanhan ryyppy ja tervehditään uudelleen oikein rakkaalla kädellä,\njos kerran Lauri olet...\n\nNiin tapahtui, ja Ville Kari heitti tyhjän ja hyödyttömän pullonsa\ntiepuoleen, heitti kiivaalla kädellä, kuten suutahtaneena ja sanoi:\n\n— Miten sinä juuri _noin_ palaat?\n\n— Jotenkin on palattava. Katsos, siitähän se juontaa alkunsa siitä\npienestä rikkaudesta ja suurista roikaleista. Oikeat sinulla oli\ntiedot: minä katosin. Mutta sitä sinä et tiennyt, että minä ehdin ikään\nkuin heidän edelleen ja järjestin itse katoamiseni. Elin väärällä\nnimellä ja olin tietenkin mahdollisuuksien mukaan koettanut muuttaa\nulkomuotoanikin...\n\n— Muutit kertakaikkiaan, kerkesi Ville Kari sanoa väliin.\n\n— Katsoin sen parhaaksi turvallisuuskeinoksi, jatkoi palaava mies\nrauhallisesti, — noita vainoojiani vastaan, ja sitä se olikin.\nJatkoin tätä piileskelyä siihen saakka, kunnes lähdin vanhaan maahan\nja jatkoinpa vielä kotimaan kamarallakin. Heti satamaan saavuttuani\njärjestelin asuani, niin ettei minua tunnettaisi ulkomailta tulleeksi...\n\nVille Kari nauraa hohotti.\n\n— Oletpa ovela! Ja niin kauan sinä minuakin puhuttelit ennen kuin\nitsesi ilmaisit...\n\n— Niin, se lymyily meni kuten veriin. Hermoillekin se kävi ja veti\nomituiseksi koko elämän. Onpa tässäkin kuitenkin ajatusta takana:\nmeinasin, että on parasta ensin täälläkin katsastaa ikään kuin taempaa.\nKuka tietää, mitenkuten täällä asiat ovat, kun minua on jo kuolleenakin\npidetty. Ehkä en enää mahtuisikaan Anna-Marin viereen...\n\n— Voi, veikkonen, kyllä mahdut! julisti Ville Kari iloisesti.— Mutta\non se tälli Anna-Marille! huudahti hän sitten, äkättyään että tämä oli\noikeastaan suuri yllätys, suuri uutinen. Mies nousee kuin haudasta. —\nSe on tälli Anna-Marille! toisteli hän vielä monet kerrat ennen kuin\nsanoi: — No, lähdetään.\n\nHe kävelivät nyt kiivaasti kuten miehet, joilla on tärkeä asia\ntoimitettavana. Mutta välistä Ville Kari näytti joutuvan epäilysten\nvaltaan, hidasti askeleitaan, vilkaisi kävelykumppaniaan ja alkoi tehdä\nonkivia kysymyksiä esimerkiksi heidän yhteisestä vaelluksestaan kaukana\nlännellä. Vastaukset olivat kuitenkin niin suulaita ja monisanaisia,\nettei hänen viinan vaikutuksesta vaivalloinen ajatuksensa pysynyt\noikein mukana. Hän väsyi ja hymähteli:\n\n— Älä! Olikohan niin?\n\nMutta sekin seikka, että hän kuuli toisen suusta solahtelevan\nmerentakaisia, toiskielisiä lauseparsia, kun vain tarvittiin, tuntui\nkotoiselta ja rauhoitti häntä ja hän ajatteli yhä uudelleen, kuinka\nsuuri asia tämä on Säpin Anna-Marille ja ilostui siitä.\n\nMetsän reunustamassa tiessä oli matala mäki, ja siltä he näkivät\npienoisen talon, tuollaisen suomalaisen talon, jossa on nöyrää\nharmautta ja vuosikymmenien sateitten huuhtomaa punamultaa, tuollaisen\ntalosen, joka näyttää nukahtaneen kevätyön lyhkäiseen hämärään. Arvo\nLehikoinen tunsi rakastavansa tuota paikkaa heti ensi silmäyksellä:\nmikä rauhanmaja miehelle, joka on harhaillut pahassa ja tuulisessa\nmaailmassa...\n\n— Kas, siinähän se Säppi on! pääsi hänen huuliltaan huudahdus.\n\nVille Karin humalaisessa päässä tämä oli kuin piste kaikille\nepäilyksille: mieshän tunsi paikat ja oli siis kuin olikin oikea mies,\nhänen entinen ystävänsä Lauri Säppi. Hänen mieleensä ei muistunut se\nseikka, että taipaleista ja taloista tämän tien varrella oli ollut jo\netukäteen puhetta, ja että asumuksia oli täällä niin vähän, että niistä\ntuskin voi erehtyä.\n\nHe kävelivät nyt pitkin ränsistyneen aidan reunustamaa kujaa taloa\nkohti, ja pitkältä matkalta palaava mies teki muutamia huomautuksia\nvaikutuksista, joita ajan hammas oli tehnyt hänen poissaollessaan, ja\nVille Karin ajatus askarteli toimeliaana yhä siinä seikassa, että tämä\noli suuri tapaus, ikään kuin ihme, varsinkin Säpin Anna-Marille, joka\nsiellä nukkua tohotti kaikessa leskeydessään eikä aavistanutkaan miten\nsuuria asioita oli tekeillä...\n\n— Minun pitää valmistaa Anna-Maria tähän, keksi hän, kun he olivat\npäässeet pihamaalle. — Tämä on melkein kuten vainaja tulisi hänen\ntykönsä, ja nainen on heikko...\n\nValmistaminen tapahtui siten, että hän pudisti ja rytyytti porstuan\novea ja hoihkaisi:\n\n— Nouse, Anna-Mari! Miehesi Lauri tulee!\n\nHän jatkoi elämöimistään, kunnes oven takaa kuului nuhteleva naisen\nääni:\n\n— Taasko sinä olet päissäsi, Ville! Elä hupsuttele siellä, vaan mene\nkotiisi nukkumaan!\n\nArvo Lehikoinen seisoi hisahtamatta ja tunsi, että elämä oli\nunenomaista ja ihmeellistä. Hänestä kuulosti tosiaankin siltä, että\ntuo oventakainen ääni, joka tällä kertaa oli niin täynnä nuhdetta ja\nkärsimättömyyttä, että se oli hänelle vuosien takaa tuttu, armaan\nnaisen ääni...\n\n— Hupsuttele! kiukustui Ville Kari.— Ymmärrä jo, hyvä ihminen, että\ntäällä on Lauri... Avaa ovi!\n\n— Avaahan tosiaankin, Anna-Mari, äännähti palaava mieskin.\n\n— Miten sinä nyt tuollaisia, kuului oven takaa. — Ei tuo sovi\nleikiksikään...\n\nOvi kuitenkin raottui ja silloin Ville Karin takaa pujahti nopeasti\nnäkyviin toisen, palaavan miehen hahmo, ja nainen oli hänen sylissään\nennen kuin aavistikaan.\n\n— Kas, niin, Anna-Mari! kuului hiljainen, sointuva ääni. — Tuleehan\nmies meren takaa...\n\nNainen vaikeni ymmällä ja ihmeissään. Oliko tämä tosiaankin totta?\nNäinkö hänen miehensä palasi, mies, jonka oli sanottu kadonneen ja\nkuolleenkin. Hän, Anna-Mari, ei ollut kyllä sitä oikein uskonut. Hän\noli elätellyt itsessään toivoa, että Lauri tulee vielä ja ikävöinyt,\nvoi kuinka hän oli ikävöinytkin näinä yksinäisinä vuosina... mutta tämä\npaluu vaikutti kuitenkin niin kummalliselta, itse palaajakin vieraalta\nja oudolta. Niin nuoreltakin hän tuntui, ihmeellisen nuorelta, ja\nmiehen läheisyys sai hänen hengähtelemään kiireesti ja kiihkeästi.\n\n— Älkää nyt siinä jarottako! jyrisi Ville Karin ääni isona ja iloisena.\n— Aika halata ja aika lakata halaamasta, sanoo Salomonikin. Mennään\nsisälle. Minäkin käväisen lämpimässä, sillä viluhan tässä tulee\nyksinäiselle...\n\nHe menivät talon kamarihuoneeseen kaikki kolme, ja Ville Kari puhui ja\nlätisi lakkaamatta.\n\n— Heti minä tämän tunsin, muisti hän nyt asian, — mutta ajattelin, että\nollaanpa nyt, kun tämäkin oli olevinaan outona...\n\nVille Karin puheliaisuus oli heistä molemmista hyvä asia. Näin he\nsaivat vaieta, selvitellä ajatuksiaan, tähystellä toisiaan lävitse\nkeväisen keskiyön hämärän.\n\n— Ei tässä ole enää lamppuakaan esillä, valitti Anna-Mari.\n\n— Mitä te sillä tekisittekään, sanoi Ville Kari ja yritteli\nonnistumattomasti sytytellä tupakkaansa. Mutta tämän tikun valossa oli\npalaavalla miehellä tilaisuus nähdä tarkemmin talon emäntä, vaimonsa.\nHän ei vaikuttanut ollenkaan hullummalta punarantuisessa maalaisvaimon\nalushameessaan, lyhkäisenä ja pyöreähkönä. Niin, ehkä hän alkoi jo\nvanhentua, Anna-Mari parka. Kasvoissa näkyi jo hienoja ryppyjä, mutta\nmuuten ne olivat miellyttävät kasvot, joissa tällä kertaa kuvastui\nkummastus. Niin, ehkä hän ei oikein tiennyt kuinka olisi oltava.\nPalaava mies oli kuitenkin aavistelevinaan hänen kasvoissaan enemmän\nilostusta kuin pelästystä...\n\nViimein Ville Kari äkkäsi, että oli aika lähteä, sanoi äänekkäät\nhyvästit ja kompuroi ulos.\n\nSeurasi äänettömyys, pitkä ja piinaava. Sitten mies nousi ja sanoi:\n\n— Vihdoinkin olen siis kotona...\n\nVaimo tuli aivan hänen lähelleen.\n\n— Onkohan tämä totta? Oletko tosiaan se Lauri, joka lähti?\n\n— Kuinka voisi se ihminen, joka palaa, olla aivan sama kuin se joka\nlähti, sanoi mies lyhyen äänettömyyden jälkeen. — Tuskinpa sinäkään\nolet aivan sama Anna-Mari kuin silloin nuorena...\n\nVaimo seisoi pitkän tovin epätietoisena, näköjään taistellen itsensä\nkanssa, pudisti päätään, huokasi ja sanoi sitten arkisella äänellä:\n\n— Suljenpa oven.\n\nHän käväisi ulkona ja pujahti sitten mitään puhumalta vuoteeseen.\nMies näytti pitävän tätä esiintymistä merkkinä siitä, että hänet oli\nhyväksytty ja alkoi riisuutua verkalleen, unohtuen välillä matalalla\näänellä supattelemaan asioista, joita hänelle oli sattunut. Kaikki\ntapahtui luontevasti. Oli kuten hän olisi tehnyt vain muutamapäiväisen\nmatkan, jolle hän oli lähtenyt tästä huoneesta ja tuon vaimon vierestä.\nYhtä luontevasti hän pujahti sitten vuoteeseen naisen viereen.\n\nSilloin aamu jo sarasti, keväinen aamu, ja akkunan takaa, läheisestä\nkuusipuupuskasta kantautui kuuluville laulurastaan hupatus, heikkona,\nmutta riemullisena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMies heräsi siihen, että vieressä makaava vaimo katseli kiinteästi ja\nhellittämättä hänen kasvojaan.\n\n— Ethän sinä ollutkaan Lauri, sanoi hän. Mutta hänen äänessään ei ollut\nmitään suuttumusta. Siinä väreili pettymystä, murhemieltä, ikävöintiä.\n\n— Ja miksi en olisi? kysäisi mies vastaan puoliunisena. — Miksi minä en\nLaurista kävisi?\n\nVaimon käsi sipaisi miehen korkeata päälakea, Mutta siinä sipaisussa\ntuntui salainen hyväily.\n\n— Tuo pääkin! Se on niin outo, ettei kukaan ihminen usko...\n\n— Niin, se tapahtui siellä kaivoksessa: ruhjoutumista, kuumetautia...\n\nHän vaikeni. Outo tuskantunne täytti hänen sielunsa. Mikä hän oli, mikä\nhän oikein oli... Hän oli kirkkaasti muistavinaan onnettomuuden, joka\ntapahtui Lauri Säpille, mutta samalla hänen mieleensä pyrki muiston\nsiruja jostakin toisesta maailmasta. Samanlainen vaiva ja kohtalo oli\nollut erään Arvo Lehikoisen osana ylimuistoisista ajoista...\n\n— Mitä me nyt teemme? tuskitteli nainen. Hän ajatteli omaa kohtaloaan\nelävän leskenä, nyt viimeksi ehkä oikeanakin leskenä, ainaisessa\nepävarmuudessa, päättymättömässä odotuksessa ja ikävässä. Sitten oli\nodotus jo näyttänyt päättyneen: mies oli palannut, hyvin vieraana ja\noutona, mutta kuitenkin mukiin menevänä. Nyt kuitenkin ilmeni, että se\nmikä oli käynyt yönhämyssä, näytti haihtuvan kuten uni päivän valossa.\nMikä nyt eteen? Oliko palattava entiseen elämään, epävarmuuteen,\nodotukseen? Sillä paperiasiallisesti pysyisi hän yhä edelleenkin\naviovaimona, Lauri Säpin vaimona, ja jos tämä ei palaisi, hän ei voisi\nkoskaan kunniallisesti ottaa edes uutta miestä. Talokin olisi tarvinnut\nmiehen, eikä suinkaan Anna-Marikaan tyynin mielin halunnut vanhentua\ntähän taloonsa, ilman hyväilyjä ja elämän iloa.\n\nKaikki tämä häilähteli hieman epäselvinä tunnelmina naisen mielessä.\nSitten hän kuuli miehen sanovan:\n\n— Mitäkö! Emmekö voi elää?\n\nJa nainen tunsi mielensä ilostuvan ilman sen kummempaa syytä. Niin,\neikö ihminen voi tosiaankin elää...\n\n— Kuten Lauri ja Anna-Mari, niinkö? sanoi hän. — Ehkäpä se voi jatkua,\nkun se on jo oikeastaan alkanut.\n\n— Kauan sitten, sanoi mies.\n\n— Oikeinko totta! Ja nainen kietaisi käsivartensa miehen kaulaan ja\nlaulahti: — Mistäs tiesit tänne tulla...\n\nSitten hän tarkasteli jälleen miehen kasvoja.\n\n— Näytit niin syntisen nuoreltakin, mutta kun katsoo, niin ei voi\noikeastaan sanoa minkä ikäinen olet. No, nukahdapa vielä! Minun on jo\nnoustava.\n\nPukeutuessaan hän näytti miettiväisellä, ja hänen äänessään oli samalla\nkertaa surua ja naurahdusta, kun hän sanoi:\n\n— Elää aiottiin, mutta luulenpa, että tässä tosiaankin elämä nousee,\nkun naapurit kuulevat ja näkevät, että Säpin Anna-Marin mies on tullut\nkotiin. On siinä kaijoilla sanomista...\n\n— Sehän on naapurien tavallinen tyyli, virkahti mies, ojensi nauttien\njäseniään ja nukahti vielä hetkiseksi.\n\nNoustuaan hänellä oli paljon nähtävää ja kuultavaa tässä pienoisessa\nja yksinäisessä talossa. Hän melkeinpä hätkähti silloin, kun kuuli\nAnna-Marin kirkkaan ja rauhallisen äänen sanovan:\n\n— No, Antti, tulepas katsomaan isää!\n\nOliko hänellä tosiaankin poika? Niin, se oli tietenkin ollut vain\nsellainen taidoton käärö silloin kun isä lähti, ja nyt oli tapahtunut\nvain tavallinen luonnonihme, kasvamisen ja kehittymisen ihme, joka\npaljastuu ihmeeksi vain poissaolleille ja palaaville.\n\nMiehen täytyi hymyillä ajatellessaan, että hänellä oli tuollainen\npoika, yli kymmenvuotias, joka katsoi häneen kirkkain silmin, joissa\nei näkynyt mitään kysymyksiä, vaanivia epäilyksiä, ei ainakaan vielä.\nHieman ujostelevalta hän näytti. Tämä oli hänelle suuri tapaus: isä oli\ntullut, isä, josta hänellä ei ollut minkäänlaisia muistoja, joka oli\nollut hänelle vain kuvitelma, jonkinlainen tonttu-ukko.\n\nTuossa isä nyt seisoi ja näytti oikealta ihmisellä, ja oli hyvä ja\nystävällinen ja ihmetteli, että vispilän kokoisesta oli kasvanut jo\ntuollainen mies. Siinä hän johtui pahoittelemaan sitä seikkaa, ettei\nollut tuonut pojalleenkaan mitään tuomisia. Se oli ollut osittain\nhuolettomuutta ja osittain ajatusta, että hän vasta täällä pääsisi\nselville siitä, mistä olisi suurin ilo.\n\nTässä Säpin Laurin paluussa oli tosiaankin muutamia outoja piirteitä.\nKävi esimerkiksi ilmi, että hän oli kadottanut vihkimäsormuksensa. Se\noli solahtanut hänen sormestaan erääseen puroon kullanetsintämatkalla\nlännen erämaissa. Säpin Anna-Mari oli hieman harmissaan.\n\n— Kultaa etsii ja kadottaa entisetkin...\n\n— Niin käypi monelle, sanoi mies rauhallisesti.\n\n— Hyvä kun edes muistit, että sinulla on täälläkin muuan kultu,\nlohduttautui Säpin Anna-Mari.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, Arvo Lehikoinen katosi ja kuoli, hävisi kertakaikkiaan melkeinpä\njäljettömiin. Ei mitään vaivalloisia puuhia ruumiin kanssa, ei mitään\ntuonen toukkaa sitä jäytämään, ci avointa hautaa eikä surevia omaisia.\nVoisiko ihmisen lähtö täällä olla sen siistimpi ja kauniimpi? Arvo\nLehikoista ei enää ollut. Oli vain Lauri Säppi, ulkomailla oleskellut\nja sieltä omaistensa iloksi palannut perheen päämies.\n\nKesä teki tuloaan, ja Säpin Anna-Marin aviomies oli täydellä terää\njuuri Lauri Säppi, juuri hän, eikä kukaan muu. Hän oli kyllä matkasta\nväsynyt, menettänyt terveyttäänkin kovissa töissä siellä lännellä,\nhieman hermostunutkin ja omituisella vaikuttava. Hänestä ei nyt aluksi\nollut suurtakaan apua talon töissä, kuten Säpin Anna-Mari salaisesti\ntoivoi ja melkeinpä julkisestikin, mutta ehkäpä hän oli raatanut yli\nkohtuuden siellä kaukana, ja rahaa oli pankissa, niin ettei mitään\nhätää: oteltiin työmiehiä.\n\n— Raha ja köyhän lapsi saa aina ihmeitä aikaan, sanoi Säpin isäntämies\nja lähti tutustumaan tiluksiinsa, rakennusten, aitojen ja peltojen\nkuntoon. Tahi hän katseli korkeudessa leijailevaa tornihaukkaa,\nkuu nieli pikkulintujen ääniä, seurasi kesän rynnistystä. Näillä\nretkillään hän kohtasi myöskin naapureita ja entisiä tuttaviaan, ja\nherätti suuria huomiota siitä syystä, ettei tuntenut muutamia heistä.\nHän näytti muuttuneen huonomuistiseksi ja omituiseksi mieheksi.\nVarsinkin tuijoteltiin hänen päähänsä, kun siihen vain tilaisuus\nsaatiin, tuijotettiin kehittymättömän ihmisen avoimella ihmetyksellä,\ntietämättömän ihmisen, joka ei ymmärrä, kuinka tapaturmat ja taudit\nvoivat runnella ruumista ja sielua.\n\nSäpin Anna-Marin miehen kotiinpaluu oli pian kuuluisa asia koko\nympäristössä, koko kunnassa ja naapuripitäjissäkin. Oli siinä\npuhumista. Joka pihamaalla istui pilkkaajia repien suutaan kaikin\ntavoin. Säpin Anna-Marin mies oli palannut pakanamaasta, siellä,\nmissä päät lestoitetaan uudelleen. Varsinkin muutamat lähiseudun\nihmiset näyttivät menettäneen kaiken mielenrauhansa siitä syystä,\nettä eräs mies oli tullut kotiinsa ja otettu siellä ystävällisesti\nvastaan. Heidän mielestään olisi miehen pitänyt palata monivuotiselta\nmatkaltaan maapallon toiselta puolelta yhtä muuttumattomana kuin\nmuutamapäiväiseltä markkinaretkeltä. Jotkut näyttivät pitävän tätä\nkaikkea aivan henkilökohtaisena loukkauksena. Suuri siveellinen\nsuuttumus nousi ihmisluonnossa melkein turmeluksen kaltaisena. Eräät\ntoimeliaat ja kielevät vaimonpuolet kävivät jo nuhtelemassa itseään\nAnna-Maria: huijarin hän oli ottanut taloonsa, suuren väärennyksen\nja humpuukin, joutilaan syöttilään... Anna-Mari hymyili kilttiä,\närsyttävää hymyä ja antoi ylväitä vastauksia. Siitä pitäen hän oli\nauttamattomasti syntinen ja kauhea nainen.\n\nMyöskin Säpin Lauri hymyili salamyhkäistä hymyä maailman pahuuden\ntähden. Kyllä sillä nauraa sai, mutta oli siinä kärsimistäkin,\nihmisissä, jotka niin järkähtämällä luulevat olevansa muuttumattomia,\nsamoja tänään kuin eilenkin, samoja huomennakin. Kaikkialla he näkevät\nrajalinjat yliluonnollisella selvyydellä, kuten he ovat lyöneet\nmaatilkkujensa rajoille kauheat pystyaidat tahi repivät piikkilangat.\nJos heidän joukossaan olisi yksikään ymmärtäväinen ihminen tahi\ntodellinen ristitty, niin hän ajattelisi, että ollapa tämä Säpin Lauri\nnyt vaikka vääräkin, niin sittenkin tässä nähtävästi tapahtui hyvä\nasia. Eräs tarpeeton ja hyödytön ihminen, maankiertäjä, muuttui ikään\nkuin kokonaan toiseksi pelkällä pysähtymisellään, loi iloa ja onnea\nerääseen kotiin, jossa ikävyys ja orpous olivat asuneet. Kaikessa\nveijariudessaan hän voi olla laupeuden tekijä...\n\nTämmöisiä ajatuksia nousi salamyhkäisesti hymyilevän Säpin Laurin\nmieleen, nousi vastoin hänen tahtoaan. Sillä sellaiset ajatukset\ntuskastuttivat häntä. Hän tahtoi olla Lauri Säppi eikä kukaan\nmuu. Pysykööt eräät kummittelevat muistot, erään Arvo Lehikoisen\nhaamuhaudassaan, jossakin Lauri Säpin aivojen poimuissa. Ehkäpä\nolikin niin, että tuollainen mies ei ollut koskaan missään muualla\nelänytkään...\n\nPäästäkseen eroon kiusaavista, merkillisistä ajatuksistaan, Lauri Säppi\npäätti ryhtyä työn ja toimen mieheksi. Työ, se voi olla vain vaivan\nkärsimistä, ja toisekseen siihen voidaan haudata suunnaton levottomuus\nja kipu.\n\nTyöstä ja työn suunnitteluista Lauri Säppikin siis alkoi etsiä\nparantavaa rohtoa. Rakennuksia oli korjattava, huoneita sisustettava\nja iloinen kukkatarha istutettava. Hän kohtasi kuitenkin tuumilleen\nhiljaista, mutta tehokasta vastarintaa Anna-Marin, vaimonsa, taholta.\nSillä tässä eli talonpoikaisihmisen kauhu kaikkia rahanmenoja ja\nuudistuksia kohtaan. Parannukset asunnossa, puvussa ja ruoassa\nkuvastelivat hänen silmissään tarpeettomuuksina ja turhuuksina,\nylellisyyksinä, jopa kauhistavana tuhon enteenä. Ainoastaan karjan ja\nperheen lisääntyminen olivat hänestä hyviä asioita. Oikea mökin eukko\nhän oli ja sai kuin saikin miehensä suuret suunnitelmat raukenemaan\npaljon, paljon pienemmiksi. Mutta kuitenkin oli kylliksi rakentamisen\nlevottomuutta, työmiehiä ja rahanmenoja, aivan kylliksi pitämään\npyöreähköä naisia alituisissa tunnonvaivoissa. Sillä vähänkös muutamat\nsukulaisetkin pitivät ääntä hänen miehensä paluusta, ihan poliisilla\npeloittelivat. Mikä tässä liesi rakentaa ennen kuin oli selvillä\nsiitä, oliko tämä pysyväinen kaupunki... Lieneekö hän itse nyttemmin\nuskonut, että hänen kotiinpalanneessa miehessään oli edes pieni osanen\nsiitä ihmisestä, joka oli mennyt, kuka tietää... Ainakin hän esiintyi\nihmisten nähden kuten siinä seikassa ei olisi epäilystäkään, eikä edes\nvihjaillut enää mitään Laurilleenkaan edes kahden kesken. Hän näytti\nolevan hyvin mielissään ja kiitollinen siitä, että tämä mahdollisimman\npaljon oli vain entinen Lauri eikä kukaan muu... Rahat ja pankkikirjan\nhän piti kuitenkin visusti hallussaan. Mutta niinhän lienee useinkin\nasianlaita.\n\nOlipa kuitenkin kylliksi puuhaa ja touhua Säpin hieman rappeutuneessa\nja pelehtyneessä talossa. Isäntä käveli tärkeänä timperikynä ja\nvesivaaka kädessä rakennuksilla ja kaiveli lapioineen tulevassa\npuutarhamaassa.\n\nMutta kaikki rakentelu ja työt olivat kuitenkin paha asia. Ihmiset\nsaivat vain uutta vettä myllyynsä: nyt siellä haaskataan ja kalutaan\nlesken ja orvon osa, rakentelemalla ellei muuten. Moitittiin kovin\nvirkakunnan leväperäisyyttä.\n\nAinoastaan Ville Karista tuli kotiinpalanneelle miehelle puolustaja.\nTämä loputtomasti jutteleva, juopohko mies katsoi jostakin syystä\nparhaaksi pysyä yhä sillä kannalla, mille hän oli sattunut joutumaan\ntuona paluuyönä: heti hän oli miehen tuntenut, vaikka tämä oli niin\nmuuttunutkin. Ehkä Ville Kari tahtoi näyttää kansalle, että tässä on\nmies, joka ei vyöry eikä murene, ei heilahtele sinne ja tänne viinan\nvaikutuksestakaan, mutta itse hän lienee kaikessa hiljaisuudessa\nuskonut mitä tahansa. Sillä joissakin kahdenkeskisissä kohtauksissa\nhänen käytöksensä muuttui merkilliseksi. Hän naurahteli ja iski\nsilmää ja alkoi tehdä omituisia vihjauksia, kuinka he kaksi tietävät,\nettä ihminen venyy kuten vasikan nahka... Lauri Säpistä se tuntui\nilkeältä, tuskastuttavalta. Hän ei ymmärtänyt ja koki nopeasti päästä\nturvallisemmille vesille.\n\nKaikessa tapauksessa tämä Ville Karin jatkuva tuttavuus oli suuri\npuolustus ja lohdutus: kun vaimo tuntee ja paras tuttava, vieläpä\nystävä tuntee, niin yhteisen kansankin olisi parasta pitää suunsa\nsupummalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesä alkoi olla menemäisillään. Lauri Säppi oli työskennellyt kuten\nmies heinäniityllä ja viljapellolla, ja hän tunsi ruumiissaan ja\nsielussaan lyön siunauksen: ruoka ja uni maistuivat ja ihmisen sydän\noli levollinen.\n\nNiihin aikoihin, jolloin kuhilas kohosi pellolle ja huoneessa\nsytytettiin keltainen lamppu, sytytettiin Säpin emännän ja isännän\nkamarihuoneessakin, jonka seinät olivat paperoidut ja jonka uudet\nhuonekalut saivat Anna-Marin usein vavahtamaan, että tämä ei voi olla\nhyvän edellä, niin, niihin aikoihin Säpin Lauri sai erään vieraan.\n\nHän ajoi polkupyörällä ja pistäytyi taloon illan suussa juomaan\nvettä ja kysymään tietä. Hän sanoi olevansa erään lähikylän\nkansakoulunopettaja. Ehkä tuo pienoinen mies oli vähän väsynytkin\ntaipaleella, sillä hän jäi istumaan ja juttelemaan. Hänen ystävällinen\nolemuksensa vaikutti perin lumoavasti Lauri Säppiin, joka oli\ntäällä kohdannut pelkkää peiteltyä tai aivan avointa ynseyttä ja\nvihamielisyyltä. Mikä ilo tavata ihminen, joka omasi kuuntelemisen\ntaidon! Hän alkoi kertoa muistojaan kaukaa länneltä. Maapallon takaiset\npaikkakunnat kohosivat näkyviin kuin maisemat aamu-usvasta, ihmisiä\nnousi esiin muistin ihmeellisistä haudoista, tapaukset kehittyivät,\nvieraan kielen salaperäiset sanat sorisivat hänen korvissaan... Hän\nkertoi ja vieras mies kuunteli, kuten kuuntelee vain se, joka osaa\ntämän vaikean taidon.\n\nViimein, silloin ilta jo hämärsi ja kuun kasvot punoittivat\ntaivaanrannalla, viimein alkoi vieraskin puhua. Hän sanoi, ettei hänen\ntarkoituksensa ollut loukata, mutta isäntä itsekin oli tietenkin\nkuullut niistä huhuista, joita liikkui kansan keskuudessa: että\nulkomailta palannut Lauri Säppi ei muka olisikaan oikea henkilö. Jos\nnäin olisi asian laita — huomatkaa tarkoin, jos olisi, ja hänestä,\nopettajasta, se näytti uskomattomalta — mutta jos oletettaisiin\nnäin olevan, niin tämä asia kiinnittäisi silloin hänen mieltään\nerikoisesti eräältä kannalta: mikä maan mainio näyttelijäkyky olisikaan\nsilloin haudannut itsensä tänne, niin, haudannut itsensä ikään kuin\nelävältä! Mikä kohtalo, mikä vahinko! Tällainen tausta loistavalle,\nyhä jatkuvalle näyttelijäsuoritukselle, tuollainen yleisö, joka ei\nosannut antaa arvoa erinomaiselle esitykselle, puhumattakaan siitä,\nettä he olivat aivan arvottomia avustamaan hyvässä näytelmässä. Hän\noli vain vähäpätöinen kansanlasten opettaja, mutta kuitenkin, niin\nsanoakseen, suuri taiteen rakastaja. Hän ei voinut välinpitämättömänä\najatella, että suuri taiteellinen esitys haaskautui tällä tavalla. Sitä\npaitsi tällainen näytelmä itse elävässä elämässä oli omiaan saattamaan\nymmälle, ja voi hyvin käsittää, ellei sitä ymmärretty. Sillä hyvin\njärjestetyssä yhteiskunnassa on jo ammoisista ajoista ollut tällaisia\nasioita varten omat aitauksensa, jos niin voi sanoa. Kaikki niin\nsanotut taiteet, kirjallisuus, musiikki, teatteri, jopa uskontokin\nvaativat oman rajoitetun paikkansa ja aikansa. Yhteiskunnan terveys\nvaati sitä. Esimerkiksi hyvää näytelmällistä esitystä, joka omassa\naitauksessaan suoritettuna toi maineita ja rahaakin, voi toisessa\ntapauksessa seurata lakitieteellinen nimitys petos ja sen mukaiset\nrangaistukset. Hyvin järjestelty yhteiskunta tarvitsi paljon rajoja\nja aituuksia, mutta ne olivat terveellisiäkin monessa suhteessa. Kun\nastuit oikeaan karsinaan, sait kyllä vapaasti hullutella hupsutuksesi,\nja silloin yksinkertainenkin ihminen ymmärsi, että tuo on nyt sitä ja\nsitä. Taiteet, ne olivat kuten parantava kuume, joka ajoi vaaralliset\nmyrkyt yhteiskuntaruumiista. Jos nyt olisi totta se, mitä oli kerrottu\nSäpin isännästä, niin hän opettajana ei malttaisi olla nytkään\nopettamatta, vaan kehoittaisi kaiken nimessä käyttämään lahjansa\noikeissa uomissa, siirtymään näyttämölle, pääkaupunkiin. Siitä olisi\nvain pelkkää etua...\n\nSäpin isäntämies oli kuunnellut alussa mielenkiinnolla ja sitten\nsilminnähtävästi harmissaan ja hämillään. Mihin tuo mies pyrki? Hänen\nomituisen uneliaissa silmissään leimahti äkillinen liekki ja hän sanoi\nvihaisesti:\n\n— Mitä tuo on olevinaan?\n\nPieni mies vaikeni. Hän oli elänyt kokonaan omien kuvitelmiensa\nvallassa ja epäilemättä puhunut sopimattomia. Hän oli hyvin hämillään,\npyysi monta kertaa anteeksi, valitti kiireitään, nousi, hyvästeli ja\najaa kauhotti pyörällään tiehensä, että liepeet liehuivat.\n\nMutta tämä vierailu ja vieraan omituinen esitelmä oli saattanut Lauri\nSäpin hämmennyksiin ja kuohumistilaan. Missä hän oli ennen tuollaista\nkuullut? Oliko hän ehkä itse ajatellut tuon tapaisia? Koko elämä\ntuntui taasen kuumeiselta, sekavalta, hämärältä. Jostakin syystä hänen\nmieleensä nousi kaupunkikuvia, houkuttelevia kuvia. Mikä noita se\npieni mies oli ollut! Hänhän oli puhunut kaupungista... Tuntui siltä\nettä hän, että Lauri Säppi oli käynyt oudon pieneksi ja kutistui\nkutistumistaan, oli kuoleva ja peitettiin hautaansa, johonkin aivojen\npoimuun. Ja siellä on nouseva joku uusi henkilö, kuka tahansa, tahi\nse vanha, tuo kummittelija, jonka elämästä on joskus noussut hänen\nmieleensä hämäriä ja outoja muistoja, unikuvien kaltaisia.\n\nEpämääräinen tuskantunne vaivasi häntä ja hän käveleskeli siellä ja\ntäällä levottomana ja huolissaan, ihmetellen, kuinka hän oli aikonut\nelää ja rakennella tällä seudulla. Yhä paisuvat ja yhä ilkenevät huhut\nympäristössä lisäsivät hänen levottomuuttaan. Puhuttiin, että muutamain\nSäpin emännän sukulaisten toimesta viranomaiset tulisivat tutkimaan\nhänen miehensä paluuta. Silloin Säpin isäntä päätti, että myöskin\nhänen on tehtävä jotakin ja esitti Anna-Marille aikomuksensa matkustaa\npääkaupunkiin ja hankkia Amerikan konsulaatista sellaiset paperit, että\nne kertakaikkiaan lopettaisivat joutavat jutut. Säpin emännästäkin tämä\ntuuma oli viisas ja tarpeellinen.\n\nMutta näissä esityksissään Säpin Lauri ensimmäisen kerran tietoisesti\nvalehteli Anna-Marille. Hän ei voinut katsoa vaimoa silmiin, vaan\ntuijotteli johonkin syrjään, tyhjyyteen. Sillä hänestä tuntui, että\nehkä ei tuollaista konsulaattia ole olemassakaan, ei löydy mitään\ntodistuspapereita, ehkä ei ole ollenkaan Lauri Säppiäkään... Ainakin\nhänen mielikuvansa ja muistonsa tuollaisen henkilön olosta ja elämästä\nolivat kummallisella tavalla kuolleet. Hän ei voinut saada niitä enää\nitsessään eloon, ei ponnistelemallakaan. Kun hän sitten ajatteli, että\nehkä ilkeämieliset ihmiset olivat puhuneet tosiasioita, niin koko hänen\nasemansa ja olonsa täällä tuntui hänestä niin hullunkuriselta, että\nhänen oli kiireesti paettava yksinäisyyteen, heittäydyttävä pitkälleen\nja naurettava kauan. Mutta sitten hän nousi vihaisena. Oliko hän\ntosiaankin hullu? Tästä kaikesta täytyi tulla loppu.\n\nHänen matkastaan tuli päätetty asia. He makasivat viimeisen yön\ntoistensa vieressä, ja silloin myöskin Anna-Marin sai valtoihinsa tuo\ntunne, että Lauri Säppiä ei enää ollut. Sillä kaikista epäilyksistä\nhuolimalta tuo mies oli ollut tähän asti Säpin emännälle todellisuutta.\nMutta nyt hänen vierellään oli joku aivan vieras mies, kauhean nuori\nihminen, joka olisi sopinut hänelle paremminkin pojaksi kuin mieheksi.\nNyt tuntui mahdottomalta, että hän oli hetkistäkään luullut, että tämä\nolisi se entinen mennyt mies, mutta siitä hän ei päässyt selville,\npitikö hänen iloita vai surra tuon ihmisen tunkeutumisia elämäänsä...\n\nAamulla Anna-Mari oli entisensä, tasainen, tyyni ihminen, eikä\nilmaissut sanallakaan yöllisiä taisteluitaan, vaan ojensi ääneti\nmatkarahat miehelleen. Tätähän ei ollut siirtolaisuutensa loppuaikoina\nenää onnistanut, joten hänellä ei palatessaan ollut rahoja juuri\nlainkaan. Lauri Säppi pisti setelit taskuunsa katsahtamattakaan\nniihin. Niiden rasahtelu kuulosti hänestä ilkeältä. Hevonen odotti\njo pihamaalla, talon hevonen, jonka piti kyyditä hänet alkutaival.\nHän sanoi nopeat hyvästit vaimolleen ja pojalleen ja kiipesi\nrattaille. Hevosen kääntyessä kujansuussa hän näki vielä viimeisen\nkerran Anna-Marin, lyhkäisenä, pyöreähkönä, jollakin tavoin\nsurullisen myhäilyttävänä, seisomassa pihamaalla ja katsomassa\nmiehensä menoa. Mitä hän lienee ajatellut? Lieneekö hän vieläkin\nuskonut mieheensä, noihin salamyhkäisiin todistuspapereihin, joita\nhän oli menossa hankkimaan, vai lieneekö hänen sielussaan ollut\naavisteleva hautajaistunnelma? Menevä mies ei tiennyt ja Anna-Marin\nhuivipäinen hahmo talon pihalla oli hänelle arvoitus. Koko elämä\noli hänelle arvoitus. Tuntui tuskalliselta. Eräs henkilö, erään\nLauri Säpin sisäinen maailma oli kuollut ja kaikki hänen ajatuksensa\nja mielikuvansa tuntuivat vierailta, muille ihmisille kuuluvilta,\nlainatavaralta...\n\nSaman päivän iltana hän seisoi rautatieasemalla matkalaukku kädessään\nja näki junan tulevan jyristen. Tuo valaistu juna vaikutti häneen kuin\nilmestys. Niin paljon ihmisiä, ihmisiä, jotka matkustivat, joilla oli\nomat pienet suunnitelmansa, jotka valaistujen vaunujen seinät erotti\npimeästä sekasortoisesta maailmasta. Matka, matka! tykytti Lauri Säpin\nsydän ja hän ihmetteli, kuinka hän oli aikonut asua ja elää jossakin\nmaankolkassa. Tahi nämä sydämenlyönnit eivät enää olleet Lauri Säpin,\nvaan jonkun toisen, uuden ja oudon ihmisen.\n\nHän hypähti iloisena vaunun portaille ja heitti kaiken taakseen yhtä\nvälinpitämättömästi ja ajattelematta kuin tavallinen ihminen heittää\ntyhjentyneen tulitikkulaatikon.\n\n\n\n\nKOLMAS VIHKO\n\n\nNiin, Lauri Säppi oli jäänyt ja haihtunut jonnekin maaseudun syksyiseen\nmaisemaan, melkein unohtunut. Hän, joka istui junavaunun penkillä,\noli jo jotakin muuta. Erään ihmisen jokapäiväisen elämän ikävyys ja\nyksitoikkoisuus oli jäänyt, ja tuon penkillä-istujan valtasi suloinen\ninnostus. Junan vauhti, pyörien rytmikäs kolke, pimeydessä ohi\nvilahtelevat maisemat herättivät hänessä omituisen runsauden tunnelman\nja hän ajatteli säälien ihmisiä, jotka patikoitsevat maajalassa. Hän\noli tarkastanut taskussaan olevat setelit ja ne suorastaan huumasivat\nhänet, sillä hän ei koskaan ennen ollut omistanut suurempaa summaa\nrahaa. Niin oli asianlaita, vaikka hän niin äskettäin olikin ollut\nulkomailla varoittunut henkilö. Hänen päässään vilahti vielä ihmettely,\nkuinka kitsas Anna-Mari oli antanut hänelle hyvästelyssään tällaisen\nrikkauden. Hän ei enää selvästi muistanut, kuinka oli ollut puhetta\npaperiasioitten kalleudesta ja että Säpin Laurin piti toimittaa eräitä\nmuitakin asioita ja palata jälleen kotiin. Hän unohti niin helposti, ja\nkoko Säpin talo Anna-Mareineen oli haihtumaisillaan läpitunkemattomaan\nusvaan.\n\n— Kuka minä oikeastaan olen? nousi hänen mieleensä lapsekas ja\nhämmästynyt ihmettely. Oli kyllä olemassa eräs Arvo Lehikoinen,\njoka epäilemättä olisi valmis pienestäkin vihjauksesta nousemaan\nkäärinliinoistaan, joissa hän makasi jossakin aivojen poimuissa.\nMutta hän ei ollut halukas herättämään tuota henkilöä, joka oli\nikään kuin hänen monessa puutteellinen esi-isänsä. Ei, levätköön hän\nrauhassa, kummittelematta... Ihmisen tulee kehittää itseään, vilahti\nhänen päässään kaukainen sananparsi, aina hänen tulee olla pyrkimässä\njohonkin...\n\nNähdessään hienosti puettuja ihmisiä hän päätteli mielessään, että\nhänkin olisi yksi heidän laatuaan, onnen suosima henkilö. Katsellessaan\nympärilleen vaunussa tahi tuijotellessaan akkunasta ulos pimeyteen hän\ntunsi itsessään palavan ja leimahtelevan ikään kuin hän olisi nuotio\ntuulessa. Kaikkien seikkailujen aiheet ja sisin olemus tuntui olevan\nhänen ympärillään, tässä junassa, joka porhalsi etelää kohti.\n\nAamuhämärissä hän näki taivaanrannalla jonkin solakan torninhahmon,\njoka miellytti häntä. Silloin hänen mieleensä juolahti, että hänen\nnimensä voisi olla Torniainen. Siinä nimessä piili hänen mielestään\njotakin ylhäisen salamyhkäistä. Jostakin syystä tuntui siltä, että\nTorniaisen menneisyys oli ollut hyvä ja tulevaisuus olisi yhä parempi.\n\nSaavuttuaan pääteasemalle ja nähtyään suuren kaupungin liikenteen, niin\nmonta pyörivää vaunun ratasta, niin monet ihmiskasvot samalla haavaa,\nhän heti hyväksyi tämän paikan. Tuntui mahdottomalta, että ihminen\njäisi täällä huonolle osalle. Hänestä tuntui, että ei tarvinnut muuta\nkuin ojentaa kätensä, niin heti saisi mitä haluaisi. Kaupungin humina\ntuntui olevan tulvillaan epämääräisiä lupauksia.\n\nEnsi töikseen hän meni vaatetusliikkeeseen ja osti puvun, jota hän\nvalikoi kauan. Hän kävi sitten monessa muussa liikkeessä ja hankki\nerilaisia pukeutumistarpeita, alusvaatteista kenkiin saakka. Sitten\nhän pukeutui liikkeen sovitteluhuoneessa, astui kadulle, otti auton,\nosti vielä pari matkalaukkua ja huomasi ihmeekseen, että hänen\nrahoistaan, jotka olivat kuvastelleet niin suurena rikkautena, olikin\nvain rippeet jäljellä, mutta se ei häntä paljoakaan huolettanut. Hän\nkäski ajaa suuren hotellin eteen ja astui parin kantajan jäljessä,\njotka riiputtivat hänen komeita vaikka köykäisiä matkalaukkujaan,\nsisään hotellin ovesta kuten synnynnäinen parempiosainen henkilö.\nNähdessään niin monien palvelusihmisten nöyristelevät selät, nähdessään\noman kuvansa suuressa peilissä, hän oli onnitella itseään ääneensä:\n— Päivää, Torniainen! Teistä sukeutui sentään sukkelaan huomattava\nhenkilö... Mutta luonnollisesti hän viime hetkessä hillitsi itsensä.\n\nPäästyään huoneeseensa hän heti ensi silmäyksellä tajusi, että tämä oli\nhänen, Torniaisen, oikea ympäristö. Tuollainen mukavuus, tuollainen\nmiellyttävä lämpö! Hänen huoneensa vieressä oli kylpyhuone, joka\nkimalteli yhtenä ainoana valkoisena posliinina. Hän otti kylvyn ja\npukeutui uusiin alusvaatteisiinsa, silkkisiin. Ne tuntuivat ihanalla\nihossa, ja hän istui kauan miellyttävästi haaveillen. Niin helppoa\noli elämä, niin luontevasti kaikki kävi. Ja oli kuitenkin ihmisiä,\njotka kuin ehdoin tahtoin, omaa huolettomuuttaan, elivät rumuudessa ja\nvaivassa.\n\nMitä oli ollut erään Lauri Säpin elämä tähän verraten: törkyistä\nsikolättielämää...\n\nHän meni vuoteeseen, huokasi tyytyväisenä ja nukahti kuten lapsi.\n\nNyt seurasi muutamia ihmeellisiä, unenkaltaisia päiviä. Hän katseli\nkaupungin elämää, joka ikään kuin kuumotti hänen kasvoihinsa\nmiellyttävää elämisen hehkua. Sukkulana sujahtelevat ajopelit,\nkiireiset ihmiset toivat hänen mieleensä kuvitelman, että hänen\nympärillään punottiin ja kudottiin lakkaamatta ihmeellisiä ja väkeviä\nasioita.\n\nHetkiseksi vilahti hänen päähänsä huolestunut kysymys, että mitä hän\naikoi kutoa, mitä eräs Torniainen punoi... Mutta sitten hän hymyili:\nTorniainen vain eli. Hän vain oli kuten juokseva vesi...\n\nNähdessään mainosvalot erään teatteritalon otsikossa hän myöskin\njostakin syystä hieman huolestui. Hän muisti hämärästi, mitä muuan\npieni mies oli puhunut jossakin kaukana. Hänen mieleensä nousi\nkiusallinen muisto epäilyksestä, että joku oli nähnyt hänen lävitseen,\nehkäpä syvemmälle, kuin hän edes itsekään oli koskaan nähnyt...\n\nHän kävi teatterissa, mutta palasi sieltä pettyneenä ja pahantuulisena,\nmutta kuitenkin samalla iloisena ja ylväin mielin. Mitä nuo\ntemppuilijat tuolla olivat muuta kuin vankeja, opeteltuja koiria\nrengas kaulassa! Sekö olisi häntä, Torniaista varten! Hän oli väljällä\njuoksenteleva kellu, hänen näyttämönsä yllä oli taivaan holvi, ja nuo\nesiintyivät jossakin tomuisessa komerossa...\n\nEi hän aivan näin ajatellut, ei ainakaan selkeästi ja sanallisesti,\nmutta sellainen tunnelma humahti hänen lävitseen iloisena ja mahtavana\nkuin tulviva vesi.\n\nKun hän meni ensi kerran päivälliselle hotellissaan ja orkesterin\nsoitto lainehti häntä vastaan, kun hän kuuli puheen sorinan ja näki\nvärit ja valot, niin hänen onnensa oli täydellinen. Ruokapöydät,\nkukkamaljakot, viinilasien kimallus, nuo naiset ja herrat, ne eivät\nsaaneet häntä ensinkään hämilleen eivätkä hermostumaan. Oli kuin hän\nolisi aina ollut täällä, kuten hänellä ei olisi ollutkaan mitään\npahojen unien kaltaista menneisyyttä. Nämä ihmiset, ne olivat hänen\nlaatuaan. Hän oli yksi heisiä: onnen suosima ihminen, joka oli\nsaavuttanut sen mikä oli saavutettavissa...\n\nHänen mieleensä kohoili hämäriä, unenkaltaisia muistoja muutamasta\npojasta, joka oli saarnaillut ihmisille kuolemantakaisesta taivaasta,\nja nämä muistot saivat hänet hymyilemään. Taivas olikin täällä maan\npäällä, täällä oli onni, ilo ja autuus. Hän ihmetteli, että oli\nihmisiä, jotka eivät pyrkineet tänne. Vai pyrkivätkö he niin väärää\ntietä, rehellisesti työn kimpussa likaisin kynsin?\n\nMutta Torniainen tuli aivan pian huomaamaan, että enkeli seisoi\nvälkkyville miekkoineen hänen, paratiisinsa portilla.\n\nJoku palveluskuntaan kuuluva henkilö lähestyi häntä nöyrin selin\nja anteeksipyytävin elein. Niin, kysymys oli vain vähäpätöisestä\nasiasta: laskusta, suorituksesta, rahasta... mutta kuitenkin se oli\nkauhea isku onnessa lekottelijalle, luhistava isku se oli. Koko herra\nTorniainen ikään kuin kutistui ja katosi kuten mielikuvituksellinen\nhenkilö, kuten saippuakupla. Mutta jotakin jäi sittenkin jäljelle,\njoku, joka oli yhäkin kylmäverinen ja hätäilemätön. Hän kuuli viileän,\nvälinpitämättömän, hajamielisen äänen:\n\n— Käy laatuun! Pistäydyn pankissa.\n\nHän totesi huoneessaan kylmin ja murheellisin mielin, että kaikki oli\nlopussa. Vasta nyt hän huomasi, että oli aloittanut ajattelemattomasti\nja väärin. Torniainen olikin oikeastaan hänen mielikuvituksensa luoma\nhenkilö, joka ei voinut elää hänen aivojensa ulkopuolella, ei ainakaan\npitkälle. Hänen lompakossaan ei ollut mitään ja silloin kaikki muukin\nhaihtui hänen käsistään tyhjyyteen.\n\nTästä taistelusta oli paettava.\n\nHän kokoili muutamia tarpeellisempia esineitä mustaan nahkasalkkuun,\njoka sekin oli kotoisin hänen lyhyen rikkautensa päivillä. Sitten hän\nkäveli hätäilemättä kumartelevan selkärivin ohitse, yhäkin näköjään\nkuten ihminen, joka on syntymästään saakka ollut paremman osan lapsia.\nPäästyään kadulle hän pujahti ensimmäisessä kulmassa autoon, peläten\nettä häntä jo epäiltäisiin ja seurattaisiin. Hän käski ajaa kappaleen\nmalkaa maaseudulle päin. Vielä viimeisen kerran hän vilkuili komeita\nrakennuksia, valoja, koko kaupungin rikkautta. Mutta nyt ei näyttänyt\nsiltä, että tarvitsi ojentaa vain kätensä saadakseen mitä hyvänsä.\nKaikki hänen näkemänsä muodostui nyt hänen mielikuvituksessaan yhdeksi\nainoaksi ilkeäksi ja irvisteleväksi epäjumalan kuvaksi, joka kysyi\nhäneltä, mitä Torniaisella oli tarjottavana, jotakin kouriintuntuvaa...\nEikö mitään? Ja Torniainen kyyristyi nöyränä vaunun nurkkaan.\n\nHän pysähdytti auton jollekin autiolle paikalle. Hänen jäljellä olevat\nrahansa riittivät juuri ja juuri ajomaksuksi.\n\nNyt, seisoessaan yksin, rahatonna ja orpona, aution maaseudun\nsyksyisessä surullisuudessa, nyt tuli hänen ylitseen suuri masennuksen\naalto. Kaikki oli haihtunut kuten saippuakupla. Voisiko hän enää elää\nmatalien ihmisten rumaa ja yksitoikkoisia elämää maistettuaan parempaa?\nEikö olisi hyvä tehdä loppu kaikesta?\n\nYlikäytävän kohdalla, nähdessään kiskojen välkkyvän hämärässä, hän\ntunsi saaneensa kohtalokkaan vihjauksen ja kääntyi rautatielle.\nHän oli siinä sieluntilassa, iltahämärän laskeutuessa syksyiselle\nmaisemalle, toikkaroidessaan ratapölkyltä toiselle hienoine pukuineen\nja salkkuineen, hän oli siinä sieluntilassa, että uskotteli jäävänsä\njunan alle. Mitä hyödytti enää elää? Eikä Torniainen oikeastaan enää\nelänytkään. Hänestähän oli jäljellä enää vain haamu, rahaton ja\nneuvoton... Mutta kun hän sitten näki kohti jyrisevän junan peloittavat\nmulkosilmät, niin hän hyppäsi kauhistuneena ratavallilta ja juoksi\nsiitä kauas.\n\n— Huh! hän sanoi itselleen. Olisipa sekin kaunis loppu! Eikö ihmiselle\nriittänyt tuo kauhea tunne, että oli tullut yliajetuksi... Ja oliko\nhänen ylitseen sitten ajettu, oliko hän jotakin menettänyt? Voitiin\nsanoa niinkin, ettei mitään. Eikö hän ollut kuvitellut olevansa kuten\nkettu väljällä ja väljän taivaan alla. Tuolle kansansatujen ketullekin\noli kerran sattunut, että se erehtyi, vahtasi pässiä ja pettyi, kun\nlupaava paisti oli sittenkin liian lujissa kantimissa. Hänelle ei ollut\nkäynyt ainakaan yhtään hullummin...\n\nKeskellä pimenevää iltaa, köyhänä, mutta murtumattomana ja\nkukistumattomana Torniainen päätti elää ja yritellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän oli päättänyt elää, mutta eläminen on monesti pulmallinen juttu,\nja pitkät ajat tämän jälkeen hän tunsi olevansa alennustilassa. Hän\nkuljeskeli kuin etsien jotakin, etsien ihmistä, joksi hän tulisi\nja olisi. Sillä ei ollut mikään ilo olla joku Torniainen, Suomen\nkansalainen, veretön ja väritön henkilö, melkein kuten laimean\nmielikuvituksen luoma varjo-olento, mutta näinä aikoina, jolloin mikään\nsuloinen innostus ei se häntä vallannut, jolloin salamyhkäinen olemisen\nja luomisen kuume ei häntä kouristellut, jolloin syvä alakuloisuus\neli hänen sisällään, näinä aikoina hän näytti päällisin puolin olevan\nterveimmillään ja hilpeimmillään. Silloin hän kuin terävämmin näki\nnykyisiä ja tarkemmin muisti menneitä.\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen, kun hän oli huomannut elämänhalunsa\nvielä vahvaksi jyrisevän junan mulkosilmien edessä, muutamien päivien\nkuluttua Torniainen käveli jo kaukana sisämaassa kapeata maantietä,\njonka molemmin puolin humisi ja tohahteli mäntymetsä syksyisen\nsynkeästi.\n\nKulkevainen mies silmäili joutessaan puita, korkeita, solevia,\npilarimaisia, pohjolan kasvikunnan komeimpia tuotteita.\n\n— Metsää, Suomen kansallisomaisuutta, sanoi hän itsekseen ja huokasi\nikään kuin olisi ollut syylä pienoiseen suruun, juuri siksi, ettei hän\nomistanut palaakaan maata, eikä siis puutakaan. Suomen kansalainen\nhän oli ja pilkanteolta tuntui tuo puhe kansallisomaisuudesta. Tosin\nmetsästä koitui hyvää hyvin monille ihmisille, metsäherroille,\ntyönjohtajille, piru tiesi kenelle kaikille. Koskien partailla kohoili\ntehtaita ja satamissa höyrysi laivoja, ja joku istui kauniissa\nhuoneessa ja leikkasi kuponkeja osakekirjoista. Metsästä koitui\npaljon hyvyyttä, omistusta, elämää. Oliko nyt tosiaankin niin,\nettei Torniainen saanut muruakaan, ellei hän nyt valinnut noiden\nyksinkertaisten ihmisten osaa, jotka menevät liiankin lähelle metsän\npuita ja pihkaavat kouransa ja vaatteensa. Mutta heistä nyt ei kannata\nmainitakaan. Sellainen olisi sopimatonta Torniaiselle, joka ei ole\ntottunut koviin töihin. Se olisi liian suuri alennustila, ainakin nyt,\nylhäinen hotellielämä vielä tuoreessa muistissa. Hänen pukunsakin olisi\nliian siisti sellaiseen. Sillä se on siisti vieläkin, vaikka Torniaisen\non viime päivinä ollut tehtävä kaikenlaista vaihetuskauppoja vielä\nkaikenlaisempien, inhoittavain ihmisten kanssa. Mutta oikeastaan hän on\nvain hyötynyt: hänen asunsa on tullut sopivammaksi maalaismaisemaan.\nJalassaan hänellä on sellaiset saappaat, että niillä astuu vaikka\nveteen, eikä hän ole menettänyt mustaa salkkuaankaan. Se on yhä hänen\nkainalossaan, mutta siinä laukussa ei ole muuta kuin repaleinen\nmaantiekartta, eikä kannattanut mainita muustakaan omaisuudesta. Sitä\npaitsi päivä oli pitkälle kulunut, eikä hän vielä ollut saanut einettä,\nei Jumalan jyvää. Hänen mieleensä tunki muistoja hotellista, missä\nhän oli elänyt ilossa herkullisesti. Sitten hänen oli sylkäistävä\nvihaisesti: suorastaan hukassa on sellainen ihminen, joka kääntyy\nmenneisyyteen, elää asioissa, joita ei enää ole.\n\nMutta yhä kiusallisemmin alkoi hänen korvissaan soida tuon komean\nmetsän synkeä urkutohina. Suomen kansallisomaisuus, josta siunautui\nniin paljon hyvää. Eikö sitten Suomen kansalainen Torniainen,\nhyvälahjainen ihminen, saisi mitään, ei edes mahan täyttä tuota\nhyvyyttä...\n\n— Valtion maata, luki Torniainen taulusta, joka seisoa törrötti\nmaantien vieressä, ja samalla hänen kasvoilleen kohosi viisauden hymy.\nValtiolla on virkakunta noita metsiään varten ja Torniaisesta alkoi nyt\ntuntua, että hänkin kuuluu tuohon ammattikuntaan, mies hyvässä puvussa,\nsalkku kainalossa ja jalassa sellaiset saappaat, joilla kahlaa vaikka\nsuota.\n\nHänen käyntinsä reipastui ja hän silmäili kirkkain ja arvostelevin\nsilmin metsän puita. Suomen kansallisomaisuus: siitä herahtaa kyllä\nrahtunen Suomen kansalaiselle Torniaiselle. Siinä ei tarvitse kummia\nmutkia. Pelkällä uskon voimallakin hän nyt sellaista saanee aikaan, hän\nTorniainen, pieni ihmeitten tekijä.\n\nTorniainen tuli kylään, huomasi tottuneella silmällään isoimman talon,\nmeni sisään ja teki hyvänpäivän. Tollokin sen näki, että herrasmies\ntämä tulija oli, sillä tokihan Torniainen tiesi miten oli oltava.\nHän kysyi, oliko tämän talon nimi Punka. Kuului olevan, ja nyt\ntulija tiedusteli, eikö taloon ollut tullut kirjettä, arvokirjettä,\nmetsänhoitaja Torniaiselle osoitettuna tahi tietoa sellaisesta?\n\nIsäntä, jyhkeä mies, körttiröijyinen ja leikkotukkainen, sanoi että ei\nole tullut. Miksi sen olisi tänne pitänyt tulla?\n\nNo, asia oli niin, että Torniaisella oli sellainen kiertävä toimi\nvaltion metsähommissa. Hän suoritti eräitä metsätieteellisiä\ntutkimuksia. Oli kartalta silmätty kyliä ja taloja hänen reittinsä\nvarrelta, jotka sopivat osoitepaikoiksi, joissa hän majailisi aikansa.\nSitten vieras päivitteli, ettei kirjettä, rahakirjettä, ollut vielä\ntullut, ja kysyi, kuinka usein posti tuli kylään. Kolmesti viikossako\nvain? No, siinä tapauksessa ymmärtää, että se voi viivähtää muutaman\npäivän. Kuinka olisi, saisiko hän talossa asunnon siksi aikaa, minkä\nhän seudulla viipyy?\n\nMiksei. Asutaanhan täällä, niin että kyllä kai joku vieraskin menee\nsiinä sivussa.\n\nPienen ajan kuluttua Torniainen istui talon kamarihuoneessa maistava\nateria edessään. Höyryäviä perunoita, käristettyä silavaa, kananmunia,\nkeltaista voita, viilipiimää. Kylläpä kelpasi! Torniainen syöskenteli\nhitaasti, nautiskellen, ja ajatteli kuinka jo Maammo-kirjassa oli\nsanottu, että metsät ovat Suomelle kallis aarre. Metsien ikuinen,\nkotoinen humina oli nyt loihtinut tällaista eräälle Torniaiselle, joka\nkuljeskeli ja etsi mistä maa olisi hänelle avoinna.\n\nNiin, Torniainen oli nyt tyytyväinen. Seikat ovat hyvin suhteellisia\ntässä maailmassa. Sillä, muutamia päiviä sitten istuessaan\ntoisenlaisten pöytien ääressä, missä oli valoa ja kimallusta ja koreita\nääniä, hän oli ajatellut talonpoikaiselämää, koko maaseutua, surkeuden\nja viheliäisyyden pesäpaikkana.\n\nMutta ennen kuin Torniainen oli ehtinyt lopettaa ateriaansa, tuli talon\nisäntä leikkotukkineen ja körttiröijyineen pitämään hänelle seuraa.\nSiitä Torniainen vähän hermostui. Ei mikään natkuta syövää ihmistä\nenemmän kuin se, että toinen istuu siinä vieressä ja katsoo päältä.\n\nIsäntä alkoi kysellä, että mitä se vieras sanoikaan siellä metsissä\ntekevänsä. Niin, metsätieteellisiä tutkimuksia, sanoi Torniainen. Hän\ntekee valtion metsiin, kuinka nyt sanoisi, koesarkoja. On tarkoitus\ntutkia metsien kasvukykyä eri seuduilla ja maanlaaduilla ja maisemilla.\nSe nyt voi maallikosta tuntua joutavalla hommalta, mutta ehkäpä sillä\noli tarkoituksensa käytännönkin kannalla. On hyvä tietää metsän\nvuosikasvu, jotta hakkaus osataan järjestää sitä mukaa.\n\nIsäntä tuntui hyväksyvän Torniaisen työn järkiperäisyyden. Hän vain\nkysäisi, että aivan yksinkö se vieras kykenee sellaisia töitä tekemään.\nNiin, Torniaisen hartioilla lepää vastuu koko menosta ja yksin hän\ntekeekin alustavat, silmämääräiset työt, mutta tarvitsee hän sitten\ntyömiehiäkin. Nyt hän ei voi niitä aluksi ottaa senkään vuoksi, että se\nkirje, jossa hänen kuukausimäärärahansa tulee, on viivästynyt.\n\nSitten Torniainen lopetti syöntinsä ja myöskin isäntä nousi ja meni\ntiehensä, ajatellen kai mennessään, että on ne itse kullakin touhunsa.\nTietäähän tämän tutkimattakin, että korttelin kerkkää se puu työntää\njoka kevät.\n\nMutta Torniainen otti ruokalevot, käveleskeli ja katseli seutua, söi\njälleen ja nukkui yön siellä kauniissa kamarissa punaisen peiton alla.\nHän tulikin sitten viipymään talossa viikon ja toisenkin. Sillä hänen\ntärkeä kirjeensä ei tullut, vaikka hän kyseli sitä hermostuneena,\nmelkein kiroillen, joka postipäivä. Mikä sotku lienee tapahtunut! Nyt\nhänen työnsä viipyy tällä tavalla, kun hän ei rahan puutteessa voi\nottaa työmiehiäkään, eipä edes maksaa ylöspitoaankaan ennen kuin se\nkirottu kirje tulee.\n\nMutta varakkaassa talossa ei hätäilty: kerkeääpä ne ruokalantit saada.\nEi tässä oltu niiden varassa. Torniainen huomasi luottonsa suureksi\nja söi ja makaili rauhallisesti ja kyseli taasen kärsimättömänä\nkirjettään, mutta tekipä hän välillä töitäkin: käveli siellä metsässä\nsilmämääräisillä tutkimusretkillään ja istui sitten pöydän ääressä\npaperia edessään ja kynä kädessään.\n\nKirje vain viipyi, vaikka Torniainen sanoi jo sitä karhunneensakin. Hän\nnäytti jo tuskastuvan sellaiseen ja olisihan joku toinen mies voinut\nmennä vielä rauhattomammaksikin ja epäillä, että ehkä sitä kirjeitä\nei loppujen lopuksi tulekaan. Mitä ajattelee talonväkikin sellaisesta\nvuokralaisesta? Pää sen täytyy tulla vetävälle. Mutta ehkäpä Torniainen\nnautti juuri tällaisesta hieman epävarmasta ja seikkailunomaisesta.\nEhkä hänelle piili elämän viehätys juuri siinä seikassa, että tie\noli kaita ja vaarallinen. Ehkä hänellä oli mielenkiintoisia asioita\nmietiskeltävänä. Tahi ehkä hän kaikessa rauhallisuudessa ajatteli,\nettä tämä on hyvä talo, että Suomen metsät, kansallisomaisuus, on hyvä\nasia: ne antavat myöskin Suomen kansalaiselle Torniaiselle ainakin\nhetkellisen levon ja leveän leivän...\n\nNäinkin asiat olivat, kaikin tavoin ne olivat. Mutta syvimmällä\nTorniaisen rinnassa asui tuska ja murhe. Alakuloisuus ja ikävä kalvoi\nhäntä. Hän tunsi olevansa alennustilassa. Sillä hän olisi tahtonut\nolla joku muu henkilö, eikä tällainen jonninjoutava Torniainen, josta\nei oikein tiennyt, mitä varten hän oli olemassa. Hän ei kuitenkaan\nlähtenyt talosta mihinkään, ei ainakaan vielä, sillä hän pelkäsi\nelatuksen murhetta, joka hänet tavoittaisi tien päällä.\n\nParin viikon kuluttua tapahtui, että talonisännällä körttiröijyineen\nja leikkotukkineen oli asiaa kirkonkylään. Siellä hän tapasi kuten\nsattumalta piirin metsänhoitajankin ja tuli sanoneeksi, että siellä\nmeidän talossa on teikäläisen virkavelikin. Metsänhoitaja tiedusteli\nasiaa ja sanoi sitten, että eipäs hän ole kuullut sellaisten hommien\nolevan käynnissä täällä päin. Ja hänen pitäisi se tietää. Ettei isäntä\nvain ole joutunut niin sanottujen huijarien kanssa tekemisiin?\n\nIsäntä vähän nolostui, mutta osasi kuitenkin sanoa, että onpa hän sitä\nryökälettä jo epäillytkin, mulla sanotaanhan raamatussakin, että vie\nraadolliset kulkijat huoneeseesi...\n\nKun hän sitten iltapäivällä kotiutui — vähän väkijuomilta liikutettuna\nkuten tavallisesti kirkonkyläreissuilta palatessaan — niin hän\nkäveleskeli pirttinsä lattialla raskaanlaisesti. Hänen leikkotukkansa\nliehahteli, kun hän kysyi emännällä, oliko se metsäherra jo saanut\niltasen. Eipä tietenkään vielä tähän aikaan.\n\n— No, se on sitten kiireesti laitettava, sanoi isäntä. Antoipa hän\nemännän ihmeeksi vielä ruoanlaitto-ohjeitakin.\n\n— Hae se kuiva sonninsuoro, niin keitetään metsänhoitajalle keitto...\n\nMutta isäntä puhui niin äänekkäästi, että se kuului myöskin\nmetsänhoitaja Torniaisen korviin kamariin. Hän oli nähnyt isännän\npalaavan ja aavistus oli kutsunut hänen oven luo höristelevin\nkorvin. Nyt näytti siltä, että tieto tulevasta omituisesta ateriasta\nsäikähdytti häntä kovin, sillä hän hamuili käsiinsä mustan laukkunsa ja\nyritti hiipiä vaivihkaa ulos, mutta isäntä huomasi sen ja Torniaiselle\ntuli kiire. Hän juoksi ja hänellä oli siihen hyvät lahjat ja hyvät\nhalut. Hänellä olikin siihen syytä, sillä myöskin kartanolla olevat\nrengit taikkoineen olivat yhtyneet leikkiin. Hän juoksi kauan senkin\njälkeen, kun paksu isäntä oli palannut taloonsa ja renkejäkin oli jo\ntavannut laiskuus. Viimein hän pysähtyi vähissä hengin ja läähättäen.\nHän tunsi mielensä aivan myrtyneeksi ja mietiskeli, että eläs kelpo\nasiasta tämmöinen hitsi... Pieni nakertaja hän vain oli ollut Suomen\nkansallisomaisuuden laidassa. Ei hän ollut myönyt ja haaskannut metsää,\nei hänen jäljillään törröttänyt surkean näköiset risukot. Olipa hän\nviattomampi tikkaakin, sillä hän ei ollut ottanut lastuakaan puun\nkyljestä. Jonkinlainen talos-metsäherra hän oli vain ollut.\n\nMutta tällaisen lopun oli saanut hänen metsäherruutensa. Häpeällisen\nnopeasti hänen oli pitänyt harpata lakittomin päin. Sillä sen hän\noli pudottanut. Kunpa asia edes tähän loppuisi. Mutta ehkä pyrkivät\nvaivaamaan häntä edelleenkin. Ehkä ei sentään, sillä Punkan väki on\nylpeää ja arvonsa tuntevaa väkeä. Eivät ne vaivaa Torniaista lakitupiin\njoutavista, joista joutuisivat itse naurunalaisiksi narrattavina. Ja\nsiltäkin omituiselta aterialta hän oli pelastunut.\n\nTorniainen nousi ja lähti astumaan kapeaa maantietä. Hän oli avopäin,\neikä nyt enää ollut kesä, jolloin herrat usein siten kuljeskelevat. Oli\nmyöhäinen syksy. Ihan korvia paleli.\n\nTien molemmin puolin humisi ja tohahteli mäntymetsä, kansallisomaisuus,\njoka oli loihtinut Suomen kansalaiselle Torniaiselle levon ja leveän\nleivän, edes hetkiseksi.\n\nMutta avopäin patikoitseva Torniainen ei hautonut mitään kiitollisia\najatuksia. Hän muisti, kuinka mahtavana hän oli istunut junavaunussa ja\ninnostuksen vallassa säälinyt jalan vaeltavia. Itseään hän silloin oli\ntullut säälineeksi ja se lienee merkki siitä, ettei ole eletty vallan\ntaitavasti.\n\n\n\n\nNELJÄS VIHKO\n\n\nTällaista oli Torniaisen elämä kauan, vuosikausia, ja hänen\nsydämensä oli levoton ja murheellinen kuten ihmisen, joka huomaa\ntarpeettomuutensa ja päämäärättömyytensä. Hän kärsi, mutta hän ei\nlöytänyt tilaisuutta, ei keksinyt joustinta, jolla olisi ponnahduttanut\nitsensä alennustilastaan. Sillä Torniainen ei ollut mikään oikea\nhenkilö, vaan harmaa ja harhaileva varjo. Hän oli kyllä mitä hyvänsä:\nhajamielinen ja omituinen kiviä kalkuteleva geologi, tuikeasilmäinen,\nihmisen lävitse katsova etsivä, maita mittaileva insinööri, saarnaaja,\njoka loppumattomalla kärsivällisyydellä nyhti sitkeitä synninjuuria.\nMitä hyvänsä, mikä tahansa oli Torniainen. Mutta kaikkea tätä hän\noli ainoastaan hätätilassa, leivän tähden, saadakseen muutamia\npäiviä, muutamia viikkoja täysihoitoa, jonka nämä varjomaiset ja\nikään kuin hutaisemalla kiireesti luodut herrasmiehet kuitenkin\nhajamielisyydessään ja rahattomuudessaan jättivät maksamatta.\n\nMutta hänen hyvä onnensa ja oivallinen aisti, jolla uhrit valittiin,\noli aina pelastanut hänet joutumasta yhteiskunnan lainvoimien kynsiin.\n\nToisinaan Torniainen katkeruudessaan ajatteli, että eikö hän ollut\nvain kerjäläinen, joka aneli ruokaansa keittiön portailla. Vaikka\nhän lohduttelikin itseään, että hän oli sentään jotakin toista\nkuin tuollainen yksinkertainen ihminen, joka ei ymmärtänyt muuta\nkuin ojentaa kätensä, niin, vaikka hän koki rauhoittautua tämän\ntapaisilla ajatuksilla, niin hänet kuitenkin välistä valtasi sellainen\nlevottomuus, että hän antautui töihinkin, jopa raskaisiin ruumiillisiin\ntöihin.\n\nMutta ne olivat vain ohimeneviä puuskia. Sillä työ ja paikallaan\npysyminen oli hänelle vielä suurempi levottomuuden lähde. Silloin hän\npelkäsi tylsistyvänsä ja tyhmistyvänsä, kuivettuvansa tuollaiseksi\nolennoksi, jonka elämän sisällys oli arki ja työ, työ ja arki. Hän oli\nkuin soittotaiteilija, jota tunto soimaa sopimattomien työaseitten\npitelemisestä, joka pelkää taitosormiensa kangistuvan.\n\nEi, joku jonninjoutava Torniainenkin, pelkkä Suomen kansalainen,\noli sentään parempi kuin nämä työihmiset; jotkut tyhjänpäiväiset\nherrasmiehet, melkein olemattomat olivat heitä parempia, loihtiessaan\ntyhjyydestä leipää ovelalla ja suurella tulkoon-sanalla. Raaka ja suora\ntyö oli hirveä asia kangistaessaan jäsenet ja mielen.\n\nNiinpä Torniainen kuljeskeli ja harhaili kuten kummitteleva\nvarjo-olento. Hänen elämänsä näytti vapaalta, hilpeältä ja\nhuolettomalta, sillä vapaudenhan oletetaan usein olevan siinä, ettei\nihminen ole löytänyt mitään tekemistä. Mutta syvällä hänen sisällään\nasui murhe ja tuska. Hän näki elämänsä kuluvan turhaan. Hän etsi\nihmistä, joka hän olisi ollut. Hän olisi hyvin mielellään ryöminyt\nvarjomaisen Torniaisen nahoista ja ollut joku toinen, mielenkiintoinen\ntahi suuri ihminen. Ei koskaan ole mikään pyhimys ollut enemmän\nvaivautunut kuolevaisesta ruumiistaan, ikävöidessään autuuden\nkirkastettua olotilaa.\n\nKerran hän yritti pelastautua olemalla eräs kotiinsa palaava poika.\nHän toi suuren onnen äidille, vanhalle ja vaivaiselle naiselle,\nja isällekin, iän tylsistämälle ukolle, mutta itse hän ei saanut\nmitään iloa, sillä koti oli puutteellinen ja köyhä ja poika itse oli\npalannut rahattomana ja rähjääntyneenä, epäonnistuneena ja maailman\nkolhimana. Ei voinut sanoa, että hän olisi hyvän osan valinnut, eikä\nhän voinut lopultakaan siihen eläytyä, vaan väsyi ja pakeni jättäen\nvanhukset hämmennykseen ja tuskaan, tartuttaen heihin oman omituisen\nsieluntilansa, epäilyksen, että onko tässä uneksittu vai eletty...\n\nHän siis pakeni entiseen, ikuisesti harhailevaan elämäänsä. Hän törmäsi\nkaikessa torniaisuudessaan erääseen pula-aikaan, jolloin suuri köyhyys\nnäytti vallaneen koko maan ja kaikki ihmiset. Kaikki olivat käyneet\nepäileviksi ja viisaiksi ja katsoivat epäluuloisesti herra insinööri\nTorniaisen mainiointakin esiintymistä. Oli aika, jolloin ei uskottu\nmuuta kuin rahaan, joka oli lymynnyt ja kätkenyt itsensä, jolloin\nnäytettiin pelkäävän, että naapuri jollakin noitatempulla kaivaa\nsuupalan toisen poskesta koukkusormellaan.\n\nKauhea aika, joka oli saada Torniaisen ihmeisiinsä. Hän huomasi, että\njostakin oli tulvahtanut parvittain hänen kaltaisiaan harhailijoita\ntahi ainakin ihmisiä, jotka olisivat tehneet mitä hyvänsä, jopa ihan\nilolla suoraa ja raakaa työtäkin. Ihmeellinen aika: yksinpä työkin oli\nulottumattomissa, työihmisen yksitoikkoinen elämä saavuttamaton unelma.\nKaikkien takana oli suljettuja työpaikkoja ja tehtaita, pirstoutuneita\nkoteja.\n\nOli ilmeisiä, että tällainen aika, jolloin yksinpä leivänmyyjätkin\nkärsivät köyhyyttä, posliinikupin kauppiaista ja sen sellaisista\npuhumattakaan, oli ilmeisiä, ettei tämä aika voinut olla loistavaa\nTorniaisellekaan, jonka tarjoukset ja antimet maailmalle eivät olleet\nmitenkään kouriintuntuvaa laatua. Ei näyttänyt löytyvän ihmisiä, jolle\nhänen tarjoamansa ilot ja onnet, lohduttavat ja laupeutta tekevät\npaluut kelpaisivat. Tänä aikana Torniainen, joka ei suinkaan ollut\nennenkään tottunut säännölliseen elämään, sai pitää mielestään aivan\nliian pitkiä ruokarupeamia ja aivan liian usein. Silloin hätä pani\nTorniaisenkin haaveilemaan työstä. Silloin hän kulki kaihomielellä\ntien varrella olevan hautuumaan käytävillä ja ajatteli, että maan alle\npäässeet ovat voittaneet paljon. Synkeä hautakivi kuvasteli hänen\nsilmissään voitonmerkkinä ja lapsen kehto herätti hänessä vakavia ja\nikäviä ajatuksia siitä, mikä oli tuleva.\n\nMasennuksen aalto ajoi häntä poispäin kaupungeista ja näkövöyräistä\nkylistä. Sillä hänen mielestään oli piinaavaa ja tuskallista nähdä,\nettä kaikkea oli, että sitä oli ihan olemalla. Sait nähdä silmilläsi\nkaikkea hyvyyttä, mutta se ei ollut sinua varten. Mikä alennustila\nainakin Torniaiselle tuo tunne, että olit voimaton kaiken tämän\nhyvyyden edessä! Lahjakkuutesi ja lumousvoimasi olivat haihtuneet. Et\nollutkaan enää pieni ihmeitten tekijä, joka ovelalla tulkoon-sanalla\nloihti maistavia aterioita Suomen metsien ikuisesta huminasta.\n\nMutta nytkin tästä metsien kaihosta tohinasta koitui kuin pientä\nlohdutusta. Voit katsoa ympärillesi erämaassa ja nähdä, että se oli\nautio ja tyhjä, köyhä elämästä. Ei ollut mitään runsauksia edessäsi\nilkkumassa, kuten tuolla kaukana maailmalla, jossa joku käsittämätön\nnoituus, jota he nimittivät talouspulaksi, esti ihmistä niihin\ntarttumasta, esti enemmän kuin ennen. Täällä tuntui nälkä ja niukkuus\nluonnon kitsaudesta johtuvalla ja siksi jostain syystä helpommalta\nkestää.\n\nTämä oli ehkä huonoa lohdutusta. Mutta syvällä hänen sisimmässään oli\nehkä jotakin parempaakin. Hätä sai hänet kääntymään menneisyyteen, sai\nhänet ikään kuin pudistelemaan nahkaansa päästäkseen torniaisuudestaan.\nOli kuin joku loinen kauan nukkunut olisi heräillyt hänessä hitaasti\nja haukotellen. Ehkä hän olikin eräs Lauri Säppi. Muistojen sumusta\nkirkastui erään talon kuva onnen pesänä, erään naisen armaat kasvot,\nAnna-Marin, hänen Anna-Marinsa... Hän on palaava jälleen kotiin\njouduttuaan välillä onnettomuudekseen outojen harhain valtaan.\n\nHän olikin jo kuin vaistomaisesti suunnannut talvisen\nhiihtovaelluksensa, jota nälkä seurasi kuten säestys, niitä seutuja\nkohti, missä Säpin talo kohosi, missä Anna-Mari eli. Mutta tämän\nkorpivaelluksen varrella tuli Torniaisen osaksi kuitenkin jotakin muuta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalo, kansakoulu, oli tosiaankin korpien kätkössä. Muutamien sylien\npäässä siitä kohosi metsänreuna synkeänä joka puolella. Sellainen oli\nnäköala. Ehkäpä koulutalon järkiperäinen sijoitus piiriinsä oli sitä\nvaatinut näillä harvaan asutuilla seuduilla. Opettajan olikin vaikea\ntietää, missä täällä asuttiin. Mutta asuttu täällä epäilemättä oli\njo kauankin. Liuta lapsia sukelsi aamuisin metsästä ja meni koulun\nloputtua jälleen metsään.\n\nSinne he olivat nytkin uponneet ja suuri hiljaisuus oli vallannut\nkoulutalon. Opettaja, tumma tyttö, ruskeissa silmissä ikävöivä ja\nhieman kärsimätön ilme, katsoi ulos huoneensa akkunasta. Hänen\nmieleensä oli tullut maltiton ajatus, että kunpa maa kerran kuplahtaisi\nkoholle juuri tämän koulutalon kohdalta, että ihminen voisi nähdä\npuitten latvojen ylitse. Ei ollut koskaan muuta näköalaa kuin ikuinen\nmetsänreuna. Ja sekin oli tuskastuttavan lähellä. Vasta sitten kun\nolet asumalla asunut tuollaisen pienen raivion keskellä metsässä,\nvoit tajuta, että kaukainen taivaanranta on hyvä ja ikävöitävä asia.\nNiin, nuoren opettajattaren oli toisinaan ollut lähdettävä katsomalla\nkatsomaan avarampaa näköalaa. Niin, ehkäpä ihmisiäkin, vaikka ihmiset\ntäällä tuntuivat hänestä samankaltaisilla kuin tämä raivio metsässä:\nnäköala oli perin lyhyt. Lehmien poikimiset olivat tärkeimmät\ntapaukset. Sitä paitsi opettaja aavisteli ja oli kuullut varmemminkin\npieneltä piikatytöltään, että he eivät suinkaan suhtautuneet\nystävällisesti häneen, lastensa opettajaan, ainakaan nykyään suuren\ntalouspulan katkeroittaessa heidän elämäänsä. He näkivät hänessä oman\nmaailmansa ainoan herrain ja opettajain säädyn edustajan, he näkivät\nhänessä hyödyttömän syöpäläisen. Niin, loinen hän oli, pieni verenimijä\nkansan laajassa turkissa...\n\nOli syytä pieneen huokaukseen tuntiessaan niin syvästi oman\nyksinäisyytensä ällistyttävän pienen raivion keskellä. Eikä maa\nsuinkaan pullahtanut koholle, että ihminen, olisi nähnyt puitten\nlatvojen ylitse. Maa oli totisessa jäässä ja läheinen metsänreuna oli\nsama kuin ennenkin: synkeää havua ja valkoisia lunta, jotka toivat\njotenkin mieleen hautajaistunnelman.\n\nHämärä hiipi maille ja suuri surumielisyys ja ikävä täytti nuoren\nnaisen mielen.\n\nSilloin ilmestyi näyttämölle Torniainen.\n\nHän pullahti näkyviin metsäladulta ja hiihteli koulutaloa kohti\nväsyneesti kuten ainakin mies, joka on kulkenut pitkän matkan.\nOpettajattaresta tämä näky oli jollakin tapaa hyväätekevä ja\nmiellyttävä. Talvisesta metsästä ilmestyi ihminen, mies. Hän tunsi\nheti omituista, välitöntä myötätuntoa nähdessään hiihtäjän vartalon\nväsyneen liikahtelun. Hänessä ei syntynyt mitään pelkomieltä, vaikka\nse olisikin ollut niin luonnollista. Tuollainen outo kulkija, mikä\ntietää millainen roikale, ja hän oli yksinäinen ja turvaton nainen,\nainoana seuranaan pahainen piikatyttö, joka ei sillä kertaa ollut edes\nsaapusallakaan, vaan asioilla lähimmässä kauppapuodissa. Ja vähänkös\nluetaan sanomalehdissä yksinäisien naisten kovista kohtaloista...\n\nMutta opettajatar ei nyt sellaisia muistanut. Hänessä syttyi vain\nmuutamanlainen iloinen virkeys ja kevytmielisyys. Oli kuten maa\nkoulutalon kohdalta olisi sittenkin pullahtanut kumpareeksi, jolla oli\nnäköala ikuisen metsänreunan ylitse.\n\nHetken kuluttua opettajatar Tyyne Kolu ja Suomen kansalainen\nTorniainen kohtasivat toisensa koulutalon hämärtyvässä keittiössä.\nOvesta työntyi kuurainen ja höyrähtelevä hiihtomies, josta jo päältä\nnäki, että hän oli taitellut taipaleita talvisessa säässä. Mutta\nkaikessa rähjäisyydessään hänestä uhoi opettajattaren mielestä jotakin\nsiistiä, hillittyä, herrasmiesmäistä. Vaikka hän ei nyt, kummallista\nkyllä, kuulostanutkaan olevan sellainen tai tällainen herra, jolla\noli erinäisiä tähdellisiä tehtäviä toimiteltavana. Ei, hän esitteli\nitsensä vain tavallisena suuren talouspulan ruhjomana ja riepottamana\nihmisenä, mutta siitä huolimatta Torniainen oli nyt iloinen poika ja\npuhua hän osasi. Hän oli kokonainen ilmestys metsäseudun yksinäiselle\nopettajattarelle, maailmanmies, jonka vaikutus oli lumoava ja\nnoitamainen, Ei ollut saapunut mikään kiusallinen, aneleva kulkuri,\nvaan yllättävä, onnelliseksi saattava vieras. Oli aivan luonnollinen\nasia panna teevesi tulelle ja jutella tämän vieraan kanssa, joka\noli väsynyt, Mutta iloinen poika, jonka pää kohosi niin romanttisen\nkorkealle. Hän osasi olla niin ihastunut palavasta tulestakin. Hän\nsanoi, ettei tällaisella kulkurilla ole muuta iloa kuin tuntea hiukan,\nhiukan sulavansa kovasti jäässä oltuaan...\n\nMutta opettajattaren tumma pää oli tällä hetkellä iloisen hämmentynyt.\nMikä vieras! Mikä mies! Niin, mies päälle päätteeksi... Sillä Tyyne\nKolu oli useinkin tuntenut itsensä orvoksi ja yksinäiseksi ja\nturvattomaksi täällä metsänrintaman piirittämänä. Outo ikävä oli\nhehkuttanut hänen tummaa ruumistaan. Niin, ehkä hän oli joskus tuntenut\nsuoranaista miehen kaipuuta, ehkä oli olemassa suoranainen miespulma.\nMutta mitä miehiä täällä oli! Ei mitään, ei mitään kerta kaikkiaan.\nmutta tämä vieras voi olla mitä hyvänsä! Hänestä uhoi salaperäisyys,\nitse elämä ja itse seikkailu näyttivät kutoneen hänen ympärilleen\nhämähäkinseittinsä...\n\nTee joutui ja voileivät joutuivat ja lamppu sytytettiin ja opettajatar\nja hänen vieraansa istuivat kodikkaasti pöydän ääressä. Vieras, niin!\nEi johtunut mieleen, että tämä olisi nälkäinen, maailman murjoma,\naneleva kulkuri. Eikä niin vieraskaan: tutulta hän tuntui istuessaan\ntuossa hiihtomiehen laihoin poskin ja jutellessaan ja jutellessaan\nja vaietessaan hyvin mielenkiintoisella tavalla. Kaikesta hän osasi\npuhua, kaiken hän oli nähnyt, kaikki hän tunsi, kaikkia asioita hän oli\najatellut.\n\nMyöskin Torniainen tunsi viihtyvänsä tämän ystävällisen nuoren naisen\nseurassa. Hänen mieleensä nousi muisto kuten irtonainen unikuva\njostakin tytöstä, jonka luona hän oli voinut olla vapaa, jolle hän\noli tunnustanut salattuja asioita. Hän tunsi nyt samaa. Hän tunsi\nolevansa luonteva, avonainen, rehellinen. Hän tunsi pitkästä aikaa\ntunnustautumisen salamyhkäistä nautintoa. Ja kuitenkaan hän ei samalla\nmalttanut olla valehtelematta. Tahi tällainen sanontatapa on vääryyden\ntekoa: eihän Torniainen koskaan vallan varmasti tiennyt todellisuuden\nja kuvittelujensa rajaa. Valhe kumpuili hänestä luonnostaan kuten vesi\nvesisuonesta...\n\nNiin he juttelivat ja onnellisen tapaamisen tunnelma oli kutoutunut\nheidän ympärilleen. Kun pieni piikanen sitten saapui, niin hänen\nemäntänsä ilmoitti aivan luontevasti, että hänelle oli saapunut vieras,\nvanha ystävä.\n\nHän näytti äidillisen ihastuneelta nähdessään vieraansa hyvän\nruokahalun. Sitten Torniainen puheli jälleen, kertoi miten hänelle oli\nkäynyt, ikään kuin ripittäytyi. Hän kertoi luultavasti hyvin, sillä\nhänen emäntänsä kuunteli vaieten, silmät sädehtien, silloin tällöin\nnaisellisesti huudahdellen:\n\n— Eikö se ollut hirveätä!\n\nHe istuivat puoleen yöhön asti. Sitten kävi niin, että Torniainen jäi\nkoulutaloon myöskin loppuyöksi. Sieltä löytyi sovelias vierashuone.\nMitenkäpä hänet olisi voinut yönselkään lähettääkään tässä erämaisessa\nseudussa, suuren talouspulan runteleman, rahattoman ja ruoattoman\nmiehen.\n\nVaikka niinkin lienee kyllä monelle käynyt, jopa joskus Torniaiselle\nitselleenkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEikä Torniainen tehnyt lähtöä vielä aamullakaan, ei koko päivänä, eikä\nseuraavinakaan päivinä. Siitä tuskin sanoin mainittiin, mutta hänen\nlähtönsä olisi tuntunut jollain lavoin luonnottomalla, kipeää tekevällä\nrepäisyltä.\n\nPian ympäristössä, jossain tuolla lumisissa ja surullisissa metsissä,\ntiedettiin, että opettajatar oli saanut sulhasen etelästä päin. He ovat\nolleet kihloissa jo kauan.\n\n— Ehkäpä he ovat oikeassa, sanoi Tyyne Kolu silmät täynnä iloista ja\nonnellista naurua, kertoessaan näistä uutisista Torniaiselle.\n\nOlikin kuin itsestään selvää, että niin oli asianlaita, että\nTorniaisesta oli tulemaisillaan koulun vihtori. Torniaisesta itsestään\nse tuntui hyvältä asialla, suurelta onnelta. Mikä olisikaan ollut\nsen mieluisampaa miehestä, joka oli ryöminyt tähän koulutaloon\nkuten turvalliselle kalliolle vetelästä vedestä, suuren talouspulan\nkuohutetuista vesistä. Täällä oli ruokaa ja rauhaa, miellyttävää\nlämpöä, unta ja tuollainen pieni naishenkilö, joka tämän talvisen ja\nhisahtamattoman jähmeän luonnon keskellä näytti palavan kuten nuotio\nmyrskyssä.\n\nMutta jo muutamien viikkojen kuluttua, kun Torniainen oli kyllikseen\nsyönyt ja levännyt ja saanut näkönsä jälleen, hän alkoi tuntea\nlevottomuuden oireita. Ei ollut mitään tekemistä, ei mitään näkemistä.\nIkuinen metsänreuna näytti hänestä vielä kiusallisemman läheiseltä kuin\nkonsanaan opettajattaresta yksinäisyyden päivinään. Eikä Torniainen\nvoinut koskaan jatkuvasti sietää samoja kasvoja, samaa ihmistä. Tämä\nainainen kahdenkeskeisyys alkoi tympäistä häntä. Hän alkoi tapansa\nmukaan tahtomattaankin nähdä toisessa ruumiillisia ja sielullisia\nominaisuuksia, jotka eivät häntä miellyttäneet.\n\nAinoana vaihteluna olivat koululapset, jotka tulivat metsästä joka\npäivä. Mutta heidän näkemisestään ei koitunut Torniaiselle mitään iloa.\nHe olivat laihoja ja harmaita, huonosti verhottuja ja niin vakavia,\nettä epäili heidän puolittain jäätyneen pakkasessa. He olivat ikään\nkuin pienennyksiä vanhemmistaan, köyhien suoseutujen ihmisistä.\n\nMutta opettajattarella oli yllin kyllin puuhaa heidän kanssaan, jopa\nniin, että hän välistä tuskastui ja tulistui, ihan säkenöi ja tunsi\nharmia nähdessään laiskurinsa kissanpäivät. Hän saattoi silloin laskea\nleikkiä Vihtoristaan, ja sellaista Torniainen ei sietänyt tahi sieti\nvain vaivoin.\n\nToisina hetkinä nainen tahtoi taasen kiiruhtaa heidän avioliittoaan,\nettei ihmisillä olisi mitään puhumista. Tämä ei Torniaista myöskään\nmiellyttänyt. Hän aivan vavahti ja omituinen pelontunne sukeutui hänen\nkorvissaan ikään kuin ääniksi: oli kuten kahleita olisi taottu ja\nansoja viritelty...\n\n— Aina ihmisillä on puhumisia. Emme voi riistää heiltä puheen aiheita,\nsanoi hän.\n\nHän näki taasen kaiken, koko elämänsä kuin hajoavan ja katoavan\nkäsiin ja hän tunsi siitä syystä sietämätöntä tuskaa. Mikä hänet\nlopulla hyvittäisi? Näistä tunteista päästäkseen hän alkoi viljellä\nnäyttelijänlahjojaan ja matkimiskykyään ja yllätti niillä naisensa\nusein. Hän sai hänet ihastumaan ja sitten pelästymään, melkein kauhun\nvaltaan. Mikä tuo mies oikein oli, tuntematon, joka oli tunkeutunut\nhänen elämäänsä? Torniaisen salamyhkäinen kyky muuttaa kasvonsa ja\nsielunsa sai hänet ymmälle. Kuinka monta erilaista ihmistä hänessä\nlienee lymynnyt? Mikä pimeä, eriskummallinen, inhoittava mies! Niin,\ninhoittava! Tyyne Kolusta oli välistä käsittämätöntä, kuinka hän oli\nantanut tuon omituisen, hirveän vieraan ihmisen jäädä tänne.\n\n— Sinun olisi pitänyt mennä näyttämölle, sanoi hän joskus. — Näen, että\nminulla on onni aivan yksin nauttia suuren näyttelijän esityksistä...\n\nTämä leikinlasku oli Torniaisen mielestä tarpeetonta ja tahditonta.\nJostakin käsittämättömästä syystä se loukkasi ja kaiveli häntä. Mutta\nhän vastasi tyynesti.\n\n— Miten sellainen mies menisi näyttämölle, joka vihaa kaikkia\nkohtauksia ja selityksiä. Minä poistuisin aina kesken kaiken...\n\nTorniainen tosiaankin poistui jälleen »kesken kaiken». Hän karkasi\nopettajatar Tyyne Kolun ollessa työssään koulutunnilla. Hän ei\nselittänyt sanallakaan tekoaan, mies, joka vihasi kohtauksia, vaan\nhiihti kaikessa hiljaisuudessa metsään.\n\nSilloin oli jo kevättalvi. Sineä ja valkeutta, auringon ja lumen\nsäkenöintiä. Se aika vuodesta oli Torniaisesta aina ollut ehkäpä\nkaikkein kauneinta ja armainta.\n\n\n\n\nVIIDES VIHKO\n\n\nKesä oli taasen mennyt, kesä, jonka hän oli jälleen viettänyt\nmaanteillä ja maisemilla mitättömissä seikkailuissa, jonninjoutavana\nTorniaisena, johon hän itse oli jo hyvin kyllästynyt. Täytyisikö hänen\ntällaisena Torniaisena kuollakin? Harmi rasitti häntä ja mikään ei\nkäynyt hyvin. Tuskastuminen ajoi hänet töihinkin, niukasti palkattuihin\ntöihin viikkokausiksi. Mutta turhaan hän ryvetti kätensä. Niin, hän\ntunsi kuin likaantuvansa, tylsistyvänsä...\n\nOli jo syksy. Eräs ilta oli tullut ja leppoisa pimeys verhosi maisemat.\nTorniainen seisoi pienellä maaseutuasemalla, ja jo hänen rähjäinen\nasunsa todisti, että köyhyys rasitti häntä, kuten niin usein ennenkin\nylimuistoisista ajoista. Hänellä ei ollut mitään suunnitelmia, mutta\nnähdessään valaistun junan saapuvan, nähdessään raskaasti ähkivän\nveturin hän tunsi polttavaa halua päästä mukaan. Häh ei tuuminut\npitemmälle, vaan osti hetimatkalipun niin pitkälle kuin hänen käteiset\nrahavaransa ylettyivät. Hän ehti juuri vaunuun, kun veturi puhkui\njälleen ja pyörät alkoivat laukkaavan kolkkeensa.\n\nTorniainen otti vaunun penkiltä rypistyneen sanomalehden ja lymysi sen\ntaakse. Hänen mielensä oli murheellinen siitäkin syystä, että hänen\ntaskunsa nurkassa oli vain orpo nikkeli. Miksi hän oli tullutkin tähän\njunaan haaskaten ainoat rahansa? Mitä hän täällä teki? Tuntui siltä,\nettä tämä juna veisi häntä väistämätöntä ja ilkeätä kohtaloa kohti...\n\nVastapäätä häntä istui pari mieshenkilöä, jotka vaikuttivat kaupungista\npalaavilta isäntämiehiltä. Heidän kasvonsa punoittivat, epäilemättä\nväkijuomien vaikutuksesta. He vaikenivat ja tutkiskelivat silmillään\ntulokasta. Mutta he eivät päässeet pitkälle: mies kuin mies. He eivät\npäässeet perille edes siitä, mikä oli tälle miehelle ominaista. Sillä\nTorniainen piti lakin päässään peittääkseen kallonsa omituisen muodon.\nEikö ihmiskatse sattunutkin siihen kuten sormentöytäys paiseeseen...\nNiin, oliko Torniainen kantanut aina kipeää paisetta päänsä päällä\nkautta hämärän menneisyyden...\n\nVastapäätä istuvat miehet unohtivat piammiten nuhraantuneen\nsanomalehtinumeron taakse kätkeytyneen tulijan ja jatkoivat\nkeskeytynyttä jutteluaan. Torniainen lueskeli ylimalkaisesti\nkirjoitusta suurista huijareista Amerikan maassa ja höristi samalla\nkorviaan kuullakseen jutun juoksua. Siten hänen korviinsa kantautui\nmuun muassa seuraava lausejakso:\n\n— Omituinen on naisen luonto. Se saa-mielipiteensä ilman todistuksia\nja vastoin todistuksia. Minkä nyt Kankaan emäntäkin... Se on yhä siinä\nuskossa, että hänen Ossi-poikansa vielä elää, se sodassa kadonnut,\nnytkin vielä, kymmenen vuoden kuluttua, vaikka miehestä ei ole sen\nerän perästä kuulunut hiiren hiiskausta. Minä sille tässä äskettäin jo\nsanoin suoraan, että sinne se Ossi jäi rajan taakse. Kuolleet eivät\npalaa. Mutta ei! Sanoi tuntevansa, että elossa hänen poikansa on ja\nvielä se tulee kotiinkin... Vaikka olin omin silmin asiat näkemässä.\nTuli totinen hyppyyn lähtö, ja Kiimasjärven jäällä Ossi sai kuulan\nkupeeseensa. Ei siitä heti henki mennyt, mutta ei paljon muutenkaan.\nHätä oli päälle painamassa, kuulia tuli kuten ampiaisia avoimelle\njärven selälle. Sinne täytyi poika heittää ja siihen sen täytyi\nkuoliakin... Mutta äitinsä vain, että elossa on...\n\nToisen miehen ääni:\n\n— Saattavat ne naisihmiset luuloineen välistä olla oikeillakin\njäljillä, olen huomannut. Ehkä haava ei ollutkaan niin paha kuin siinä\nhötäkässä näytti...\n\n— Paha se oli, siihen uskoon jäin. Ja se oli sitä aikaa, että silloin\nei miestä paljon hoivattu haavoistaan...\n\nHeidän juttunsa jatkui ja siirtyili asiasta toiseen. Mutta nyt ei\nsanomalehden takana oleva mies enää kuunnellut. Hän oli ikään kuin\nhätkähtänyt ja painunut kumaraan lehtensä taakse. Olipa kuten koko\nTorniainen olisi käpertynyt kasaan ja ollut katoamaisillaan, tuo\nniin mielikuvituksellinen henkilö, joka lisäksi oli hyvin itseensä\nkyllästynyt. Oli vain tämä asia, johon hän takertui pääsemättömästi:\nKankaan talo, poika tietymättömissä Karjalan retkellä, emäntä yhä siinä\nuskossa, että elossa poika on ja vielä palaakin...\n\nHän ei nähnyt enää kirjaimia lehdessä, joka huomaamatta painui alas.\nHänen kasvonsa saivat omituisen, vieraan, kaukaisen ilmeen.\n\nOudot muistikuvat kumpuilivat hänen sielustaan, tulvivat muistot...\n\nHän näki itsensä pitkällä ja väsyttävällä hiihtomarssilla rajantakaisen\nKarjalan töhmeröisillä talviteillä. Tuuli ulahteli alakuloisesti\nkiväärinpiipussa. Hän makasi väsyneenä majoituspaikan pehkuvuoteilla ja\nseisoi yksinäisenä öisenä etuvartijana tuiskussa, juuri herätettynä,\noljenkorsia päällysvaatteessa. Hän makasi ampumaketjussa, hän oli\nsurullisella paluutiellä, jolloin kaikki näytti olevan hukassa. Hänen\nkorviinsa kantautui tuon ammoisen kivääritulen rätinä, joka oli\nollut hänelle niin kohtalokas. Hän oli avuton, hitaasti jähmettyvä\nhaavoittunut lumilakeudella, hän oli vielä avuttomampi sotavanki,\nkauhun lamauttama ja mykistämä, vihollisen särmikkään pistimen\nvilkkuessa hänen kasvojensa edessä...\n\nHän havahtui junan hytkähtäen pysähtyessä ja näki vastapäätä\nistuneitten miesten kokoilevan tavaroitaan ja poistuvan. Unelmiensa\nvallassa elänyt mies nousi silloin oitis ja seurasi heitä.\n\nUlkona asemalla, jossa vaivainen lamppu tuikutteli syksyn mehevässä\npimeydessä, hän kääntyi noiden kahden miehen puoleen.\n\n— Tässä pitäjässähän on Kankaan talo?\n\n— On, vastattiin. — Jokikylässä on.\n\nKyselijä kiitti, nosti kohteliaasti hattuaan, niin että hänen pitkä\npäälakensa paljastui ja astui lyhdyn valopiiristä pimeyteen.\n\nMiehet tuijottelivat hänen jälkeensä ja huomauttelivat toisilleen, että\nmikähän asukas se oli ja huomasitko sen pääluuta: niin oli pitkä kuin\nsokeritoppi.\n\nMutta pitkänpään mies käveli kylän öisiä kujia ja outo kuume nousi\nhänessä, kuume, joka sai hänet tunnustelemaan taloja, joissa valot\nvielä vilkkuivat, muistelemaan ihmisiä, joita siellä oli asunut\n_silloin_... Ehkä asui vieläkin, mikä tietää. Hänhän oli ollut\nkauan poissa, kokenut kummallisia ja hirveitä seikkailuja. Hän oli\nkotiseuduilleen palaava mies. Mutta miten kaikki olikaan outoa...\n\n— Siinä ajassa tapahtuu paljon asioita, huokasi hän patikoidessa an\nmaantietä pitkin syyspimeässä yössä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavan päivän iltana saapui Jokikylään johtavan tien varrella\nsijaitsevaan yksinäiseen torppaan muuan kulkija. Hän oli mittava mies,\nnäytti ensi katsannolla keski-ikäiseltä ja vaikutti hieman omituisella,\nehkäpä päänsä eriskummallisen muodon vuoksi: se muistutti jotenkin\nkaksikerroksista rakennusta.\n\nHäntä tähystettiin ja hänen suhtauduttiin epäluuloisesti ja kylmästi\nkuten kulkijaan ja tunkeilijaan usein suhtaudutaan. Mutta vieras\nosoittautui erinomaisen puheliaaksi mieheksi, esimerkiksi uskonnollisia\nasioita hän käsitteli kuten suurin saarnamies. Hän näytti osaavan\ntaidon sovittaa käyttäytymisensä ihmisten ja tilanteiden mukaan ja\nykskaks voitti metsäasukkaitten luontaisen epäluuloisuuden, joka\nkohdistuu jokaiseen tulijaan.\n\nTällöin olivat etupäässä kysymyksessä metsämökin emäntä ja\ntäysikasvuinen tytär. Sillä isäntä oli vaitelias ukko, joka esiintyi\nalituisesti piippu suussa ja antoi asiain kehittyä niinkuin kehittyivät.\n\nKävi niin, että tulija sai torpassa iltasen, yösijan ja eineenkin,\nvaikka ei ollut mitään varmuutta hänen vakavaraisuudestaan. Koko ajan\nvieras kehitteli puheita siten, että sai tietää mahdollisimman paljon\npaikkakunnan oloista, asukkaista ja elämästä.\n\nKun eine oli syöty ja vieras yhä viipyi, istui ja puhui, kysäisi hän\nsiinä lopulta, että eikö Kankaan talon Ossi-poikaa ollut kuulunut\nkotia. Saatuaan kieltävän vastauksen mies sanoi:\n\n— Niin, eipä kai. Minähän olen Kankaan Ossi...\n\nMökin emäntä tuli aivan lähelle vierastaan, tähysteli, tähysteli ja\nsanoi:\n\n— Eipä uskoisi. Ettei vieras vain puhu leikkiä... Kyllä minä sen\nKankaan pojan monet kerrat näin ennen kuin se sille retkelleenlähtijä\nsille tielle jäi. Mutta nuoremman miehenkin sen luulisi olevan ja on\ntuo vieraan pääkin vähän oudompi kuin muilla...\n\nMutta suuret kyynelet vierivät miehen poskilla ja hän sanoi:\n\n— Sepä se juuri onkin... Kovat kohtalot, vankeus ja muu ovat\nminun ulkonäköni sikäli muuttaneet, että pahoin pelkään, etteivät\nomaisenikaan minua enää tunne. Niin, nuorihan minä olin silloin kun\nolin, oikeastaan lapsi vielä lähtiessänikin. Mutta siitä on nyt aikaa,\non kymmenisen vuotta. Eikä ihmistä vanhenna ainoastaan vuosien luku,\nvaan se mitä vuosiin sisältyy... Muun hyvän lisäksi ankara kuume,\nomituinen ja eriskummallinen tauti alkoi paisuttaa päätäni. Se täytyi\nsitoa kumikääreillä. Sen siteen jättämä jälki siinä nyt on, ja siksi\nse on pullistunut omituisen muotoiseksi. Eikä sillä hyvä, että olen\nulkonaisesti muuttunut. Väliin olen pelännyt järkenikin puolesta.\nMuistiinkin on käynyt hataraksi, varsinkin mitä tulee entiseen\nelämääni...\n\nEmännästä tuntui epämukavalta, ahdistavalta, kuten tapahtuu, kun näkee\nsuuren, vahvan miehen perin liikutettuna, kyynelöivänä. Hän ei osannut\nsanoa mitään.\n\n— Niin, kotihan minulla kerran oli. Mutta ei ole enää. — Tuskin sinne\non menemistä. Tuskin vanhemmatkaan voivat käsittää muutosta, jonka\nelämä ja maailma on tehnyt heidän pojassaan. Se tuntuu niin ankaralta\nja omituiselta. Mutta Herra viisaudessaan on kai tahtonut niin tieni\njohdattaa...\n\n— Enhän minä mitään pahaa tarkoittanut, sanoi emäntä kiireesti. —\nTuntui vain niin oudolta. Niinhän se hyvinkin on, että sota, vankeus ja\nkaikki kova elämä vanhettaa ja muuttaa ihmistä enemmän kuin arvaakaan.\nJa onhan siitä jo niin kauan aikaa kun tarkemmin ajattelee...\n\n— On, on. Minusta toisinaan tuntuu, että siitä on kokonaisia\naikakausia. Koko se entinen elämäni tuntuu kuin unelta.\n\n— No, täytyy sinun, poika parka, kotiisi mennä, herkistyi mökin emäntä,\n— kun kerran näin lähellä olet. Sittenpähän näkee, miten kohtelevat.\nMinusta tuntuu, että täytyy äidin ainakin omansa tuntea, vaikka miten\nolisi...\n\n— En tiedä. Tuntuu niin raskaalta mennä, kun on tullut tällaiseksi.\nEpäilyttää, että ehkä vielä pilkaten pois ajavat. Eli eivät muista\nenää poikaansa, eivät kaipaisi, vaikka näitä muutoksia ei olisi\ntapahtunutkaan. Ajattelevat, että rumahan se on, että kuolleet\nkurkiskelevat...\n\n— Ei niin! Heränneitä ihmisiähän ne ovat Kankaassa, ja maallista\ntavaraa kun on yllin kyllin, niin että sitä riittää kaikillekin\nlapsille... Ukko kun menee kylällä käymään, niin se saattaa sanoa\nKankaassa, että täällä on heidän Karjalan poikansa... Onhan kuin\nvalmistusta...\n\n— Niin, saattaahan isäntä mainita, että täällä on Ossi. Voivat lulla\nnoutamaan, jos vielä muistavat.\n\nMökin ukko, joka oli istunut penkillä koko keskustelun ajan\nvaitonaisena ja erikoisempia mielenkiinnon oireita ilmaisematta, otti\npiipun suustaan, sylkäisi ja murahti jonkin myönnytyksen tapaisen.\nSitten hän hankkiutui lähtöön.\n\n— Ne pikkusiskotkin Kankaassa ovat jo kasvaneet, sanoi vieras sitten\nmietteissään.\n\nEmäntä alkoi hänelle vilkkaasti selittää Kankaan asioita ja tapahtumia\nnäillä pojan poissaolo vuosilla. Tulipa siihen torpan tytärkin\nulkoaskareillaan. Äiti ilmoitti hänelle heti, että tämä vieras onkin\nKankaan Ossi. Tyttären ihmetys ja mielenkiinto oli suuri. Äidin ja\ntytön kielet kävivät lakkaamatta. He tunsivat elävänsä.\n\nSillä tämä on suuri tapaus. Tämä on ikään kuin ylösnousemus: Kankaan\nOssiahan on pidelty jo varmasti Karjalassa sotaan kuolleena.\n\nMutta tuossa hän nyt seisoi, tosin hieman omituisena ja outona,\nvanhanakin, päälaki kuten sokeritopin nokka ortta tapaillen, kun hän\nmielteissään katsoi ulos akkunasta. Mutta kestetyt kärsimykset ja\nvaivat ovat hänet sellaiseksi muuttaneet.\n\nIhmeelliset ovat Herran tiet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo iltapäivä käsissä, kun metsämökin tyttö katsahtaessaan ulos\nakkunasta huudahti:\n\n— Kankaan Musta!\n\nMies, joka oli loikoillut lavitsalla, nousi ketterästi. Hän huomasi\nsilkkimustan ravaavan komeasti tiellä ja kahden miehen keinahtelevan\nkieseissä.\n\n— Kankaan isäntä ja isäukko, selitti tyttö.\n\nMies tuijotteli ulos huulillaan mietteliäs hymy ja mutisi itsekseen:\n\n— Se näyttää tosiaankin isäntäin, isäntäin hommalta... Se näyttää\nkomealta, vanhanaikaiselta...\n\nAjopelit pyörähtivät pihaan ja silloin mieskin käännähti akkunan luota\nja käveli ulos.\n\n— Terve, aloitti hän, mutta vaikeni sitten kuin hämmentyneenä ja\navuttomana. Kankaan isäntä istui yhä kieseissään ohjia pidellen,\ntanakkana, sarkapukuisena ja tuijotteli miestä hieman ällistyneen\nnäköisenä. Mustan kupeet läikähtelivät. Se kuopi ja pudisteli päätään\nmökin isännän kiinnittäessä sitä seinään.\n\nMutta pian tulija sai jälleen otteen sanavarastoonsa.\n\n— Olen siis kuten se raamatullinen poika, joka oli kadonnut, mutta\nlöytyi. Ja tällaiseksi on mies muuttunut. Sanotaan, että aika leikkaa\nja minä sanon, että toiset ajat vielä enemmän kuin toiset... Saa sanoa,\nettä ylitseni ovat kulkeneet kaikki ilmestyskirjan ratsastajat: sota,\nrutto ja nälänhätä...\n\nIsäntä laskeutui rattailta, hieman vaivalloisesti ja ähkien, sillä\nliika lihavuus painoi häntä. Torpan naiset lähestyivät uteliaina.\nIsäntä ojensi kätensä.\n\n— Olisiko se nyt tosiaan Ossi?\n\n— On, sanoi vieras hiljaa. — Ossihan minä olen, vaikka se minusta\nitsestänikin joskus kaiken kokemani jälkeen tuntuu epätietoiselta...\n\n— Kovin olisi muuttunut... Mutta mikäpä tietää... Nämä ovat vaikeita\nasioita. Joka tapauksessa meidän emäntä käski tuomaan sinut näkösälle.\nEikähän tämä ole pitkä matka. Lähdettänee heti.\n\nHevonen irroitettiin ja käännytettiin. Vieras hyvästeli torpan naisia.\nSitten hän kääntyi isäntään aivan luontevasti:\n\n— Tuota, nämä ihmiset ovat minua tässä syöttäneet ja juottaneet... Ja\nmitäpä minulla. Kävellyt olen vain kotia kohti sitten kun salaa rajan\nylitin...\n\n— Mitäs! ehätti emäntä. — Vai maksua! Ainahan sitä köyhälläkin on sen\nverran vieraanvaraisuutta...\n\n— No, ehtiipä niitä järjestellä, sanoi isäntä jo kieseissä istuen.\nVieras kiipesi hänen viereensä, ja Kankaan silkkimusta alkoi ravata.\n\nNiin ajoivat nuo kaksi miestä halki hämärtyvän illan. Kulkijasta alkoi\ntämä kaikki tuntua perin tutulta, joskin kauan sitten tapahtuneella.\nEnnenkin hänen oli täytynyt kokea tämä: vauhti, hevosen askelien\ntahdikas jymy, pyörien sirinä, keinahdukset, tuttavalliset nyhjäykset\nlukevaan, turvalliseen ihmiskylkeen. Sitten siinä oli ollut välillä\njotakin, kuten luonnottoman pitkä uni, unen maisemia, unen ahdistusta,\npainajaisia. Mutta nyt hän oli jälleen isän rinnalla, matkalla kotiin.\nNyt hän oli jälleen turvassa. Kerran hän oli juossut paljain jaloin\njuuri tämän kylän kesäisillä kentillä, vaikka sitä olikin vaikea\nyksityiskohtaisesti muistaa kaikkien pahojen unien jälkeen...\n\nMutta hänen muistinsa virkistyi vähitellen, alkoi elää. Hän näki\ntuttuja paikkoja, muisti lapsuuden hymyilyttäviä tapahtumia. Outo,\nsuloinen innostuksen kuume nousi hänessä ja hän teki vihjailevia\nhuomautuksia ohi vilahtavista paikoista, niihin liittyvistä muistoista.\nHänen ajotoverinsa, isä, vilkaisi häneen ihmeissään, samalla lämmiten\nja lähestyen tuota miestä, joka oli ensin tuntunut niin vieraalta.\nHänen omat muistonsa heräsivät, vuosien takaiset muistot niiltä\najoilta, jolloin hänen lapsensa olivat pieniä. Hänen mieleensä nousi\nhautautuneita muistikuvia siitä kadonneesta pojasta, joka nyt istui\ntuossa... Tuossako tosiaankin...\n\nHän selvitteli kurkkuaan ja kysäisi epävarmoin äänin:\n\n— Miten sinä oikein — tämän ajan olet elänyt?\n\nTuo mies, palannut poika, sai silloin oikean puheliaisuuden puuskan,\nikään kuin malttamattoman hopun näyttää, kuinka paljon hän on kärsinyt\nja kokenut. Hän kertoi sodasta, vankeudesta, sairaudesta, joka oli\nmuuttanut hänen päänsä muodon, heikontanut hänen muistinsa, tehnyt koko\nolemassaolon hämäräksi, sekavaksi ja sekasortoiseksi.\n\nLoputtomasti hänellä olisi kerrottavaa, Mutta matka oli niin lyhyt.\n\nIsäntä ja isä nyökytteli, puoliksi ymmärtäväisesti, puoliksi\nepäuskoisesti ja hoiteli ohjaksia. Musta ravasi. Silkkikiilto sen\nselässä välkähteli lävitse hämärän lihaksien liikahdellessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta suuressa talossa, jonka monissa seinämissä maalit ovat jo\nväljähtyneen näköisiä, Kankaan talossa eräs vanheneva nainen eli\nlevottomasti. Hän ryhtyi johonkin, heitti sen, katsahti ulos akkunasta,\nkäveli pihan poikki. Nyt, nytkö oli lähestymässä se hetki, jota hän oli\nkauan odottanut? Nytkö hän saisi takaisin poikansa, jota oli uskoteltu\nmenneeksi, kuolleeksi?\n\nOlihan hänellä kyllä muita lapsia, oli montakin. Ne olivat kasvaneet\nhänen ympärillään, ne viipyivät yhä hänen näkyvissään. Mutta yksi oli\nkadonnut, lähtenyt sotaan, sanottu sinne jääneenkin. Mutta hän ei ollut\nuskonut sitä. Hän muisti poikaansa joka päivä, näki hänet usein unessa.\nPoika eli, eli ainakin hänen sydämessään.\n\nSitten kuului lähestyvien ajopelien ääni, näkyi hevonen, näkyi kaksi\nmiehen hahmoa lävitse tihentyvän hämärän.\n\nVanhenevan vaimon sydän läpätti. Hän tunsi sen nyt varmasti. Se oli\nOssi, hänen odotettu poikansa.\n\nTuossa hän nyt laskeutui rattailta, tuossa hän nyt lähestyi,\nkorkeavartaloisena, niin elämän muuttamana, ja sanoi hiljaisella,\naralla äänellä:\n\n— Sehän on äiti... En tiedä vieläkö minua muistetaan tässä talossa,\nvarsinkin kun palaan tällaisena...\n\nMutta talon emäntä, äiti, tuli vielä lähemmäksi, kävi häneen käsiksi ja\nsyleili häntä.\n\n— Ossihan sinä olet! Tiesin, että palaat, vaikka kukaan muu ei ole sitä\nuskonut... Onhan sinun täytynyt muuttua kaikessa siinä mitä olet saanut\nkestää...\n\nHänet vietiin sisään. Hän tervehti sisaruksiaan, mainitsi heidän\nnimiään ja kertoi kaiken aikaa kestetyistä vaivoista, rasituksista\nja kärsimyksistä, jotka olivat muuttaneet hänet ulkonaisesti ja\nsisällisesti.\n\nSisarukset katsoivat häntä ihmetellen, oudostellen. Vallitsi\njännittynyt, juhlallinen, hieman tarunomainen tunnelma. Siinä\nhän istui, heidän veljensä Ossi, hieman hajamielisen näköisenä,\nhermostuneena, vieraana. Hänen omituisen muotoinen päänsä kohotti\nkorkealle sokeritoppilakeaan. Mutta olihan äiti tuntenut hänet\nomakseen...\n\nOssi kertoi taudistaan, kumisiteistä, joista huolimatta hänen päänsä\nmuutti muotoaan, järjenmenetyspelostaan, muistinsa hataruudesta,\nväsymyksestään.\n\n— Niin, sanoi äiti, — väsynythän sinä olet, sen näkee. Mutta nyt\nolet kotona. Sinun täytyy levätä... Niin, sinun suupielesi poimu\nhymyillessäsi on sama kuin ennenkin. Kyllä sinut tunnetaan, kyllä\nymmärretään kaikki...\n\nÄiti liikkui ketterästi, avasi kaapin ja otti esiin pienen värikkään\nvihkosen, pankkikirjan.\n\n— Näet, että Ossia on muistettu! Sama kuin muillakin lapsilla. Ei sinua\nole pidelty olleena ja menneenä...\n\nSitten se eilisiltainen kulkija löysi itsensä pehmeällä, valkoiselta\nvuoteelta. Hän oli Kankaan Ossi, sodasta, kaukaa, kauan kestäneistä,\nvaarallisista seikkailuista palannut. Hän oli nyt kotona. Hän hymyili\ntyytyväisenä ja ajatteli ennen nukkumistaan, ettei tuhlaajapojan paluu\nole niitä epämieluisimpia elämyksiä. Vasikka kai oli teurastettu, ja\nellei hänen kodissaan vallitsisi ankara herännäisyys, kuuluisi kai\nmyöskin soitto ja hyppy.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavina päivinä koko pitäjä kohisi siitä asiasta, että Kankaan Ossi\noli tullut kotiin. Niin, niinpä tapahtuu ihmeitä näinäkin aikoina.\nÄidinrakkaus hakee vieläkin poikansa tuonelan joen takaa. Mutta oli\ntoisenlaisiakin puheita ja juuri niitä enimmäkseen. Oli naurua,\nhohotusta.\n\nKovin oli omituisen näköinen se Kankaan poika. Vähän auttoi jonkun\nvakavan ihmisen sana, että tottahan äiti omansa tuntee.\n\nNämä puheet, koko pitäjän kohu, ulottui tietenkin kankaalaistenkin\nkorviin asti ja siitä koitui paljon sielunkipuja ja levottomuutta. Ne\ntulivat palanneen pojan, Ossinkin tietoon. Mutta hän suhtautui niihin\nainakin aluksi ihmeen rauhallisesti, hymähdellen. Oli ikään kuin tämä\nolisi hänelle tuttua entuudestaan, kuten hän olisi aavistanut sen,\nkuten hän olisi perin perehtynyt ihmisluontoon. Joka paikkaanhan ne\npistävät nenänsä, kaikkialla he näkevät heitä henkilökohtaisesti\nkoskevia asioita, eivät ne soisi edes sitä, että poissa ollut poika\npalaa kotiinsa...\n\nNiin, Kankaan Ossi oli toisinaan hyvin rauhallinen ja viisas. Mutta\nenimmäkseen hän näytti omituiselta ja levottomalta. Ei hän voinut nyt\naluksi ryhtyä säännölliseen työhönkään. Ja onhan hänen levättävä,\ntervehdittävä sukulaisiaan. On pidettävä hartausseuratkin siitä ilosta,\nettä on saatu takaisin kadonnut poika. Siellä eräät ihmettelevät sitä,\nettei hän tunne serkkujaan, ei muista heidän nimiään. Mutta onhan\nniin monia vuosia kulunut: hän on muuttunut ja kaikki ihmiset ovat\nmuuttuneet. Hän itsekin oli melkein lapsi lähtiessään. Kuitenkin joku\nvanha sukulaisnainen, täti, sanoi että kuka tämä nuorimies on. Enhän\nole häntä koskaan nähnyt...\n\nMutta silloin Kankaan Ossi itki hiljaa, kyynelet kierivät hänen\nposkiaan pitkin. Voi ymmärtää, että kyläläiset, vieraat ihmiset ovat\nsellaisia kuin ovat. Se kuuluu heille ikään kuin luonnostaan. Mutta\nettä sukulaisetkin... Hän itki, iso mies, sotinut ja kaiken kokenut.\nSillä voiko olla kovempaa kohtaloa kuin muuttua olemukseltaan siinä\nmäärin, etteivät omaisetkaan enää tunne...\n\nTällä hän riisti aseet siltä äksyltä naisihmiseltäkin.\n\nLoppujen lopuksi hän puhui, puhui ja saarnasi kokemuksista täydestä\nsielustaan sillä menestyksellä, että sai koko seuraväen liikutetuksi.\nTuo täti-ihminenkin tunnusti, että jos Ossi onkin hirvittävästi\nmuuttunut, niin on paikoin edukseenkin. Hänhän oli ennen niin\nvälinpitämätön uskonasioista, melkein suruttomuuden tiellä...\n\nNiin päivät vierähtelivät ja kierähtelivät, syksyiset päivät, jolloin\nOssi useinkin valjasti kuulun Mustan, ajeli teillä, ajoi asemalle ja\ntoimitteli talon ostoksia, ajoi myöskin sen torpan pihaan, johon oli\nsaapunut outona kulkijana eräänä iltana.\n\nSitten kävi kylillä huhu, että Kankaan Ossi on kihlannut sen mökin\ntytön. Kihlat ovat olleet komeat kuten suuren talon pojalle sopii. Yhä\nenemmän ja enemmän puhetta Kankaan palanneesta pojasta, koko talon\nväestä, kummallisia, kiertyneitä, vääntyneitä» paisuneita asioita.\nEräät Kankaan nuoremmista sisaruksista, jotka eivät olleet vielä\nehtineet palttoutua maailmaa vastaan, tulivat jo hyvin järkytetyiksi.\nJopa Ossin nuorempi veli sanoi eräänä iltana äidilleen, että koko\npitäjä nauraa, kun meillä tuota huijaria elätetään.\n\n— Huijaria! penäsi äiti. — Kuinka sinä sanot niin veljestäsi? Täytyyhän\nsinun ymmärtää, että kokemiensa jälkeen hän on vähän hermostunut, ei\nvoi ryhtyä heti töihinkään... Puhukoot ihmiset mitä mielivät. Kangas on\nsellainen talo, joka tuntee kaikki lapsensa...\n\nMutta välistä Ossista oli juuri tuskallisinta kestää Kankaan toisten\nlasten, veljiensä ja sisariensa katseet, kummastelevat, karsaat,\nvihamieliset katseet. Hän näki, että he vain töin ja tuskin sietivät\nhäntä, vain äidin vuoksi, jonka mielen pahoittamista he välttelivät.\nHeistä, työihmisistä, lienee palannut veli tuntunut vastenmieliseltä jo\ntoimettomuutensakin takia.\n\nMutta Ossi oli päättänyt voittaa heidät hyvyydellä.\n\nOlipa vieraissakin sietämistä, vieraissa, joita niin usein\nlappautui taloon katsomaan palannutta poikaa. Useat heistä olivat\nvaanivakatseisia, ilkeäsilmäisiä, urkkivia, jotkut avoimesti\nvihamielisiä. Tulipa täten muuankin mies Ossia tervehtimään.\n\n— Tunnetko? Yhdessähän sotaan mentiin.\n\n— Kyllä minä, vastasi Ossi hieman hämillään, kuten niin usein\ntällaisissa tuntemistapauksissa. — Ottelee mieleeni...\n\n— Mutta minä en sinua tunne! sanoi vieras jyrkästi. — Mikä lienet\nmiehen roikale! Ossi kuoli Kiimasjärven jäälle.\n\nKankaan poika tulistui.\n\n— Minä en kuollut Kiimasjärven jäälle, vaikka te heititte minut sinne\navuttomaksi. Sekö sinua nyt kaivelee, että kuitenkin palasin?\n\nMies oli kauan vaiti, hämmästyneenä. Sitten hän sanoi:\n\n— Huijari sinä olet! Se olit juuri sinä, sokeritoppipää, joka junassa\nkuulit meidän keskustelusta, että täältä on poika poissa, ja sitten\nasemalla kyselit Kankaan taloa. Hoksasitpa! Kävelit tänne ja elätytät\nitseäsi. Hulluja kun ei kylvetä eikä kynnetä...\n\nMies lähti, kuten jostakin vihoissaan. Ja Ossikin oli kauan\nkuohuksissa: että ihmisten pitää olla sellaisia, etteivät ne soisi\nhänelle kotia! On siinäkin todistus, että hän olisi kuullut jonkin\nkeskustelun... Mutta alkoivatko yleiset epäilykset ja uskot jo\nvaikuttaa hänen omaan järkkyneeseen, sekavaan mielentilaansa? Hänessä\nnousi lapsekkaasti hämmästelevä kysymys: kuka minä olen... Oliko\ntosiaankin niin, että hän vasta aivan äskettäin oli päässyt käsittämään\nolevansa Kangas-nimisen talon poika, Ossi? Miehen mainitsema tapaus\nselkisi hänen mielessään kuten sekava unennäkö.\n\nNiin, hän oli istunut junavaunussa ja kaksi miestä oli istunut häntä\nvastapäätä viinan vaikutuksesta puheliaina. He olivat kertoneet jotakin\nKankaan talosta. Toinen noista miehistä oli ehdottomasti tuo täällä\nkäynyt ihminen, sama syyläkin oli hänen nenävarressaan, mutta oliko\ntuo kuuntelija vain Kankaan palaava poika, eikä kukaan muu... Outoja,\nsekavia, tuskastuttavia muistoja nousi Kankaan Ossin mieleen ja hän\nravisteli ruumistaan kuten päästäkseen joistakin itseensä takertuneista\nnäkymättömistä roskista. Miksi miettiä tuollaisia... Olihan hänen\nmuistinsa heikko, sieluntilansa sekava. Ehkäpä hän tuossa junavaunun\npenkillä sai tarpeellisen sysäyksen ja alkoi herätä unissakulustaan...\n\nÄiti lohdutti häntä tämän epämieluisan vierailun suhteen. Sanoi, ettei\npahanilkisten ihmisten puheita tule ottaa niin vakavasti. Kielsipä hän\ntalonväkeäkin kyselemästä Ossilta liikaa, hermostuttamasta häntä.\n\nMutta kylien ihmiset jaksoivat puhua yhä ja väsymättä Kankaan pojan\npaluusta. Oli kuin mitään muita asioita ei olisi enää ollutkaan koko\ntaivaan kannen alla, ei ainakaan mitään mielenkiintoista asiaa.\nNousi kiertelemään esimerkiksi sellainen huhu, että tämä sama mies,\njoka nyt esiintyi Kankaan poikana, olisi eräitä vuosia sitten ollut\nnaapuripitäjässä Punkan talossa. Silloin hän oli ollut olevinaan\ninsinööri tai metsänhoitaja ja oli saanut maksamatonta täysihoitoa\nparisen viikkoa.\n\nTämä huhu tuli tietenkin kankaalaistenkin kuuloon ja Ossi vihastui.\nMillaista ilkeää julkeutta! mutta sitten hän hymyili itsekseen ja\nmuisteli, muisteli... Oliko tosiaankin näin asianlaita? Oliko hän\ntosiaankin kerran, vuosia sitten kulkenut tämän pitäjän halki, kävellyt\npitkin tietä, alakuloisissa, kaljuissa, syksyisissä maisemissa? Sitten\nPunka-niminen talo, jonka peräkamarissa hän eleli ja söi. Hän oli\nsilloin joku metsänhoitaja, mutta hänen metsäherruutensa oli loppunut\nlyhyeen ja häpeällisesti, tuimaan lakittamin päin tapahtuvaan juoksuun.\n\nOliko asia näin vai oliko tällainen muisto vain hänen\nmielikuvituksessaan syntynyt, se oli niitä kysymyksiä, jotka hänen\nmielestään oli parempi heittää tutkimatta. Sillä välistä hänestä\ntuntui, että oli ollut paljon muutakin kuin tämä metsäherra. Oli\nhämäriä, unenkaltaisia muistoja monista maailmoista. Oli ollut olemassa\nmuuan Torniainen, joka ei ollut mikään ja kuitenkin mitä hyvänsä,\ninsinöörikin ja saarnamies. Oli ollut eräs toinenkin kaukaisilta teiltä\npalannut poika, eräs ikävöivän Amerikan-lesken kotiutunut aviomies...\nNämä moninaiset henkilöt voisivat olla jotenkin sukulaisia, läheisiä\nnykyiselle Kankaan Ossille. Parempi pitää kaikki nämä henkilöt\npimeydessä, niissä aivojen kuiluissa, joihin ovat painuneet. Sillä\nmuuten voi käydä siten, että hän menettää vakaumuksensa siinä seikassa,\nettä on Pekka ja Ida Kankaan lihallinen poika, että hän jälleen joutuu\nkodittomaksi, harhailemaan sekaville teille.\n\nMutta ehdottomasti oli olemassa myöskin muisto siitä, kuinka hän lähti\ntästä talosta innostuneena, suuria ja hämäriä haaveita hautovana\nnuorukaisena. Oli muisto Karjalan metsäisestä maasta, sodasta ja\nverisistä vaatteista. Hän oli seisonut etuvartiossa oljenkorsia\npäällysvaatteissa, vilu oli häntä värisyttänyt ja tuuli oli ulahtanut\nkiväärinpiipussa pahanenteisesti...\n\nSilti saattoi käydä niin, että kaikki tämä ikään kuin haihtui ja lipui\nhänen käsistään. Ja silloin tapahtui, että nuo hänen menneet henkilönsä\nalkoivat elää kuin haudasta nousseina, kuten hänen entisien olemustensa\nkummittelevina haamuina. Ei ollut enää olemassa mitään Kankaan Ossia,\njoka olisi varmaa ja kouriintuntuvaa laatua. Silloin kaikki näytti\nhänestä niin merkilliseltä, että hänen oli paettava yksinäisyyteen\nsaadakseen rauhassa nauraa. Lisäksi hänestä tuntui, että hänen oli\nennenkin täytynyt kokea tämä. Joskus ammoin sitten olivat hänet\nvallanneet samanlaiset hupsut, väkivaltaiset naurunpuuskat. Väijyikö\nhulluus häntä?\n\nOli vapauduttava menneistä, oli ajateltava nykyisiä ja tulevaa Kankaan\nvöyrään talon poikana. Oli keksittävä mielenkiintoisia asioita.\n\nHän alkoi puhua kotiväelleen valokuvauskoneesta, joka hänen olisi\nsaatava. Hän valjasti Mustan ja ajoi kiivasta vauhtia pitkin teitä,\nilman erikoisia päämäärää, nauttien vauhdista ja kiesien pehmeästä\nkeinahtelusta. Tahi hän meni siihen metsämökkiin, morsiamensa luo,\nsaamaan lohdutusta.\n\nSillä Kankaan talossa oli monesti raskasta olla. Siellä tapahtui\ntuskallisia ja sekavia sielullisia taisteluja. Toiset sisaruksista\nkohtelivat tulokasta veljenään, vähän vastahakoisesti ja vierastellen,\nkuin äidille mieliksi. Mutta toisiin oli auttamattomasti ja avoimesti\ntarttunut kyläkuntien usko väärennyksestä ja huijauksesta. Ossi-veli\nsai osakseen kalseita ja mykkiä eleitä, joita hän ei olisi sietänyt,\nellei hän olisi päättänyt voittaa heitä pitkämielisyydellä ja\nhyvyydellä, ellei hän olisi päättänyt taistella ja kestää loppuun asti,\nselvyyteen.\n\nItse isäntä ja isä, uskovaisenakin kohtuullinen viinan harrastaja, voi\nryyppytouhuissaan avomielisyyden puuskissa esittää vieraille ihmisille\nmonenlaisia mielipiteitä. Hän kehui poikaansa, jonka aivot ovat\nsotaretkellä paisuneet, joka osaa puhua uskonasioistakin kuin taivaan\nenkeli. Sitten hän saattoi taasen sanoa, että lähdön se mies vielä saa,\näkkilähdön Kankaasta. Sillä piru tiesi, mikä kummitus se oikein on...\n\nNiin, Kankaan talossa ikään kuin odotettiin jotakin, odotettiin\ntuskallisen jännittyneinä, kärsimättömästi ja kärsivällisesti. Paha\nmaailma ei ollut niinkään kärsivällinen. Se halusi sekaantua asioihin.\nJotkut vieraat ihmiset eivät eläneet eläissäänkään, elleivät saaneet\njotenkin vaikuttaa Kankaan talon elämään.\n\nYhteiskunnan mahtavat voimat saatiin liikkeelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKankaan talon pihamaalle pysähtyi auto ja sen kiiltävän kuoren alta\nilmestyi näkyviin muutamia miehiä, joista yksi oli nimismies. Hän\nsanoi suoraan asiansa: hän oli liikkeellä siinä mielessä, että Kankaan\nkaukaisilta retkiltä palanneen pojan sukujuurista oli otettava selko.\nOli tullut kanteita ja ilmestynyt todisteita, että hän saattoi olla\nkuka muu hyvänsä.\n\nHieman tyrmistynyt ja tyhmistynyt talonväki ilmoitti, että Ossi ei\nollut nyt kotona. Hän oli saanut vanhemmiltaan rahaa valokuvauskoneen\nostoa varten ja valjastanut Mustan ja lähtenyt tässä tarkoituksessa\nmatkalle. Nimismies, jonka kasvot toivat mieleen vedessä sukeltelevan\nhauen ikävystyttävän pitkän naaman, hymähteli kuten ainakin ihminen,\njoka tapaa tuttuja asioita. Epäilemättä tuo ottopoika oli haistanut\nvaaran taempaa ja mennyt tiehensä hevosineen ja rahoineen. Nimismies\nteki jo puhelintiedusteluja useampien teitten varsille.\n\nMutta Kankaan Ossi palasi. Silkkimusta pysähtyi tallin eteen ja Kankaan\npoika astui alas rattailta huolettomana jokin käärö kainalossaan.\nSitten hän huomasi virkamerkkisen nimismiehen talon portailla ja näytti\nhieman hätkähtävän. Muuan paksu isäntämies lyllersi hänen luokseen ja\nnäytti ihastuvan jälleen tapaamisesta.\n\n— Kas, metsänhoitaja Torniainen! En tiennyt, että olisitte tämän talon\npoikia. Ne metsätutkimukset jäivät kai silloin kesken, kun lähditte\nniin kiireesti...\n\n— En tunne teitä, isäntä, sanoi Kankaan Ossi leppoisuudella, joka hyvin\nveti vertoja isännän esiintymiselle. — Enkä käsitä, miksi nimitätte\nminua tuolla nimellä.\n\n— Teillä on tainnut olla niitä nimiä niin paljon, että olette itsekin\nsekaisin...\n\nNuorehko, julkean näköinen mieshenkilö, toinen nimismiehen\nseuralaisista, oli puuttunut puheeseen.\n\n— Minä puolestani tunnen teidät saarnamiehenä, Lehikoinen oli\nmuistaakseni hänen nimensä. Kun kuulin teidän puhuvan tuloseuroissanne,\nniin heti jylkähti mieleeni, että tuo on tutun tuntoista. Muistin\nsitten vuosien takaa saarnamies Lehikoisen: kuten kaksi vesipisaraa.\nEikö niin, ettekö kerran saarnaillutkin, ennen kuin uudestaan synnyitte\nKankaan pojaksi?\n\n— Mitä tämä on? — Kankaan Ossi oli vilpittömästi hämmästynyt.\n\n— Ettekö muista? Tuo nuorehko mieshenkilö lähestyi ja otti sulavalla\nliikkeellä lakin Kankaan Ossin päästä. — Tuollaista ei ole monta\nsuuressakaan maassa. Oikea jymypää! Juuri tuollainen oli saarnamies\nLehikoisellakin...\n\nKankaan Ossi seisoi hiljaa, hämillään ja häväistynä. Hän tunsi\npäälakensa kohoavan vuoren korkuisena.\n\n— Niin, sanoi nimismies, — tuntuu olevan syytä ottaa tarkempi selko\nsiitä, oletteko oikeutettu esiintymään Kankaan poikana. Pitäjä puhuu\ntästä asiasta liian paljon... Aikeemme oli, että lähtisitte oitis\nmeidän mukaamme...\n\nKankaan Ossi seisoi yhä hiljaa, mykistyneenä. Pihamaalla tuntui olevan\nylen paljon väkeä, omituista väkeä. Olivatko hänen alitajuntansa\nhaudoista päässeet nousemaan kaikki nuo hämärät, muinaiset henkilöt,\npojat, aviomiehet ja muut hänen entiset olemuksensa? Ne ikään kuin\nottivat Kankaan Ossia kädestä ja vaativat häntä mukaansa. Ne ikään kuin\niloitsivat Kankaan Ossin lyhytikäisyydestä, iloitsivat siitä, että\nhänkin olisi pian vain unenomainen, kummitteleva muisto...\n\nSisaruksia ei näkynyt. He pysyivät poissa, ymmärrettävästi häpeillen\nsitä, että heillä oli tuollainen veli, että olivat äänettömästi\nhyväksyneet hänen taloon tulonsa. Ehkä joku heistä katsoi jostakin\npiilopaikasta salavihkaa uuden veljensä vangitsemista.\n\nMutta isäntä ja isä seisoi pihamaalla turran näköisenä ja hikoillen.\nHän sipaisi otsaansa ja jupisi kuten itsekseen, puolikuulumattomasti:\n\n— Oli tämä nyt tapaus Kankaan talolle! Tälli kerrassaan! Mutta se on\ntuo äiti niin hermostunut...\n\nEmäntä puhui enemmän. Hän liikkui kiivaasti sinne ja tänne, haukkui\nnimismiehen ja koko pitäjän. Mitä se heihin koski, jos hänen poikansa\noli palannut? Mitä heillä oli tekemistä sen asian kanssa, oliko poika\noikea vai väärä? Samalla hän kääntyi mykkänä seisovan miehen puoleen:\n\n— Vääräkö lienet? On välistä sydämessäni liikkunut, etten minä\ntuollaista ole synnyttänyt...\n\nSilloin Kankaan Ossi vielä kerran palasi. Kaikki entisten olemusten\nhaamut hiipivät hautoihinsa. Oli vain tämän suuren, maaleiltaan\nhieman haalistuneen talon poika, joka oli palannut vaarallisista\nseikkailuista, joka nyt kotinsa kartanolla vangittiin huijarina, jota\näitikään ei edes tuntenut. Koko eriskummallinen kohtalonsa täytti hänet\nahdistavalla surulla. Hän itki hiljaa. Kyynelet kierähtelivät hänen\nposkillaan.\n\n— Miksi minulle piti näin käydä? Miksi eivät ihmiset soisi minulle\nkotia ja vanhempia? Mitä minä olen tehnyt, jos minä olen tullut taloon\nja minut on siellä tunnettu palanneeksi pojaksi?\n\nHän sai siirretyksi surunsa ja ahdistuksensa kaikkiin läsnä oleviin\nihmisiin. Jokaisesta tuntui tukalalta ja epätietoiselta. Asiain arkinen\nselväpiirteisyys hävisi, ja hetkisen oli elämä ikään kuin unta, jolloin\nkaikki saa olla nurinkurisia ja aurinko paistaa väärältä sijalta\nkenenkään ihmettelemällä.\n\nNimismies tointui ensiksi.\n\n— Ei Kankaan talon pihamaa ole mikään näyttämö, kuului hänen karski\näänensä.\n\nSitten hän kehoitti Kankaan Ossia nousemaan odottavaan autoon.\nTämä totteli ja kiiltäväkupeinen vaunu hyrisi pian tiehensä halki\nalakuloisten, kaljujen, syksyisten maisemien.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun nimismiehen auto oli häipynyt näköpiiristä, tuntui Kankaassa hyvin\nautiolta kuin kuolema olisi talossa käynyt. Tai ei kuolemakaan, joka\non piste ja loppu, vaan vielä pahempi: tukala epätietoisuus oli jäänyt\njäljelle. Nyt kun _hän_ oli mennyt, kun hänet oli viety, nousi jokaisen\nmieleen ahdistava epäily, että ehkä hän sittenkin oli ollut oikea Ossi.\nOli satoja mieleen muistuvia pikkupiirteitä, jotka tuntuivat sitä\ntodistavan.\n\nNyt vasta alkoivat isännän, jota liika lihavuus painoi, hitaat aivot\ntoimia täydellä todella. Nyt hän vasta oikein käsitti, minkälainen\ntapaus tämä oli Kankaan talolle, tälli kertakaikkiaan. Kyllä nyt\nriittää suunrepimistä ja naurunrähäkkää kankaalaisten kustannuksella.\nHänenkin, toimen ja järjen miehen, piti joutua heidän juttulähteekseen\nvanhoilla päivillään, kuten raamatullisen Jopin. Paksun isännän luonto\nalkoi nousta: mitä oli ihmisillä, virkakunnalla peukaloimista hänen\nperheasiainsa kanssa? Mitä se heitä liikuttaa, tunsipa hän pojakseen\nvaikka ukko mustalaisen? Sitä paitsi hän oli alkanut jollain lailla\npitää tästä palanneesta pojastaan, vaikka olikin samalla kaiken aikaa\nsuhtautunut häneen epäillen ja vierastaen, omituisesti pelätenkin. Tämä\nOssi oli niin erilainen kuin hänen muut poikansa, oli ollut jo nuorena,\nsilloin kun hän varmasti oli Kankaan Pekan poika. Sotaankin, rajan\ntaakse, hän oli lähtenyt ehdoin tahdoin, ihan karaten...\n\nIsäntä valvoi ja ähki vuoteellaan suurimman osan yöstä ja pääsi siihen\ntulokseen, että nyt oli syytä entistä enemmän esiintyä kuin Ossi olisi\nollut aivan varmasti hänen poikansa, vieläpä nauraa perin pilkallinen\nvastanauru ihmisille heidän tyhmyytensä tähden. Miksi he pyrkivätkin\npeukaloimaan hänen perheasioitaan, tunnustelemaan hänen poikiaan...\nAika, aina parantava aika, selvittelisi sitten asian hiljaisemmin ja\nparemmin.\n\nAamulla isäntä sanoi emännälleen:\n\n— Taidanpa lähteä hakemaan pojan pois...\n\n— Mene! sanoi merkillisen tiukaksi eukoksi muuttunut emäntä. — Olisit\nsinä saanut sanoa niille jo kotonasi asetussanat...\n\nEnnen lähtöään isäntä vielä virkahti:\n\n— Pistä eväitä konttiin, että poika saa edes ruokaa, jos herrat\nviisauksissaan eivät sattuisikaan häntä vielä kotiin laskemaan...\n\nNiinpä Kankaan isäntä istui sitten silkkimustan rattailla ja ajeli\nhalki syksyisten maisemien, ajeli kirkonkylään, jossa kääntyi\nvanginkuljettajan pihaan. Tietysti ne olivat vieneet hänet sinne, tuon\nikään kuin tuonelta karanneen, joka ei näytä koskaan saavan rauhaa...\n\nVanginkuljettajan talossa oli nimismieskin, joka näytti ilostuvan\nKankaan isännän tulosta.\n\n— Olipa hyvä, että näin teidät, sillä teillä on tietenkin yhtä ja\ntoista kerrottavaa tähän asiaan.\n\n— Mihin asiaan? ynseili isäntä.\n\n— No, tietysti tähän poikajuttuun. Mitä kaikkia kolttosia se mies on\ntehnyt talossanne majaillessaan?\n\n— Ei se ole tehnyt kotonaan mitään rikollista, ellei vain maailmalla\nkulkiessaan. Lähdin oikeastaan sitä varten, että veisin poikani\nkotiin...\n\n— Poikanne! Yhäkö te tuollaisia... Saatte olla varma siitä, että te\nette ole ollut tämän miehen ristiäisissä. Meillä on pian varmat paperit\nsiitä, kuka hän oikein on. Teillä ei ole toisiinne osaa eikä arpaa, sen\nsaatte lopultakin uskoa...\n\nNimismies näytti olevan aivan ymmällä nähdessään isännän\nitsepintaisuuden ja nuhteli vielä kankaalaista:\n\n— Luulin teitä järkimieheksi ja te yhä elätte tuollaisten harhain\nvallassa...\n\nKankaan paksu isäntä joutui hieman hämilleen kuullessaan nimismiehen\nnuhtelevia sanoja, havaitessaan hänen pysyvän jyrkästi omissa\nmielipiteissään. Mutta hänkin päätti pysyä lujana.\n\n— Miten lienee niiden paperien laita. Kyllähän herrat tietenkin\npapereita saavat millaisia hyvänsä. Mutta on tuo näihin asti yhteinen\nkansakin tavannut pentunsa tuntea, kuten metsänpedotkin...\n\n— Niin on ollut näihin asti, myönsi nimismies. — Mutta nyt näyttää\nmaailma menneen yhä mutkaisemmaksi. Emme me voi laskea tätä miestä\nirti. Ei tiedä mitä sen tililtä vielä löytyy...\n\n— No, saako sitä edes nähdä ja puhutella?\n\n— Se käypi kyllä laatuun.\n\nHetken kuluttua Kankaan isäntä näki palanneen Ossi-poikansa korkean\nvartalon ja ylväänä tunturinhuippuna kohoavan pään, tuon, jota paha\nmaailma oli niin oudosti puristellut. Hän näytti miellyttävästi\nhämmästyneen, näytti lämpimästi liikutetulta: isä oli tullut, isä oli\ntullut katsomaan, ehkä hakemaan poikaansa...\n\nHe kättelivät toisiaan rakkaasti. Mutta Kankaan isännästä tuntui\nkiusalliselta. Ristikkoakkunasta, jollaista taustaa vasten hän näki\nnyt palanneen poikansa, tuntui käyvän outo uho. Hän ei voinut katsoa\npoikaansa silmiin, noihin merkillisesti unisiin silmiin, joissa\ntoisinaan leimahti kuin pieni, polttava liekki olisi syttynyt. Hän oli\nhämillään nimismiehen läsnäolosta ja hänen oli kaiken aikaa uhmamielin\najateltava: niin, katsele vain päältä vallesmanni nappiotsinesi, miten\nisä tulee poikaansa katsomaan...\n\n— Täällähän sitä nyt ollaan, sanoi poika. — Kotiinpaluu näyttää\ntoisinaan olevan paljon vaikeampaa kuin sieltä lähtö...\n\n— Niin, tämä nimismies luulee saavansa papereita, joissa seisoo, että\nsinä et Kankaan poika, meidän poikamme olisikaan.\n\n— Maailmassa on paljon papereita, sanoi Kankaan Ossi hiljaisesti.\n\nKeskustelu ei ottanut oikein käydäkseen ja äänettömyys oli\ntuskastuttava. Nimismiehen liikkumattomien kasvojen takana asui\ntavaton ihmetys: kuinka luo terve ja tukeva isäntämies luuli tuota\npojakseen... Se näytti mahdottomalta, epätodelliselta, ja hän ajatteli,\nettä noituus ei ole vielä kuollut maailmasta, mutta isäntä, josta olo\ntuntui epämukavalta, vaivasi aivojaan sanoakseen jotakin ilkeätä, jota\nnimismiehen olisi kuunneltava.\n\n— Ovathan ne saaneet ottaa ottopojaksi aivan vieraitakin lapsia. Miten\ntuo kävisi, saisiko tuota omaansa takaisin sitä kautta!\n\n— Sitä asiaa isännän sietää harkita, sanoi nimismies. — Mutta mekin\nolemme mielistyneet tähän nuoreen mieheen, joten hän toistaiseksi pysyy\ntässä meidän huushollissamme. Ja voipa tovin vielä viivähtääkin, joten\nisäntäkin voi sillä välin tulla toisiin tuumiin.\n\n— Minkäpä tässä sitten voinee, herra nimismies kun puhuu ruunun\npuolesta. Mutta ei talosta lähdetä kuten torpasta. Saako sitä vangille\nantaa leipää, että ei heti ole ruunun rasituksena?\n\nNimismies sanoi sen olevan luvallista ja katseli yhä enemmän\nihmeissään, kuinka lihavahko, ahdashenkinen isäntä kantaa ponnisti\nähkien ja puhkuen suuren ja raskaan tuohikontin huoneeseen.\n\n— Siinä on, sanoi hän kuin ylpeillen, pudottaa jysähdyttäessään kontin\nlattialle. Sitten hän hyvästeli poikaansa, joka vuolassanaisesti\nlähetti terveisiä kotiväelle, erittäinkin äidille. Hän sanoi\ntoivovansa, että täältä selvitään, sillä olihan päästy pahemmistakin\nvankiluolista jumalattomassa ja kauheassa maassa... Sitten Kankaan\nisäntä hyvästeli nimismiehenkin ja astui ulos. Kuului kuinka hän\nhillitsi hevostaan pihamaalla, kuului rattaitten jyrähdys kun hän\nlasketti portista maantielle.\n\nSuuri suru ja hätä valtasi Kankaan Ossin mielen, kun hän kuuli nämä\näänet: tuntui siltä, että tuo isä ja isäntä oli nyt mennyt ainiaaksi,\nhänen suuri kotitalonsa haihtunut kuten unikuvitelma...\n\nMutta nimismies, joka oli vielä jäänyt huoneeseen, katseli äänettömänä\ntuohikonttia, joka kellotti lattialla kellertävänä kuten jokin\nvaltava hedelmä, jonka tämä pidätetty, vanki, oli siihen loihtinut\nnoitavoimillaan. Millä hän oli ihmiset lumonnut, millä hän heitä\nhallitsi, niin että tuollaiset tukevat ja terveet isännät kuljettelivat\nhänelle eväskontteja, kuten kyseessä olisi todellakin heidän oma rakas\npoikansa, johon he olivat mielistyneet...\n\nHän kosketti kengänkärjellä kontin kuvetta.\n\n— Olisi oikeastaan nähtävä, mitä tuossa on.\n\nPidätetty mies, joka oli vajonnut pohjattomaan alakuloisuuteen, ilostui\nnyt äkkiä kuten lapsi, jolle on muistutettu rakkaasta lahjasta. Hän\navasi kontin kielen ja piti sitä ylpeästi koholla.\n\n— Tietäähän sen mitä täällä on: sitä mitä Kankaan talossakin...\n\nNiinpä todellakin. Nimismies näki ruisleipää, keltaista voita,\nsianpintaa. Ja samalla hänen pitkien hauenkasvojensa takana häivähti\nmyötätuntoinen ajatus tuota miestä kohtaan. Taiteellinen ihminen! Ehkä\nei niinkään suuressa määrässä rikoksellinen kuin omien kuvitelmiensa\nja harhojensa vallassa elävä. Äsken häntä kuulustellessaan nimismies\noli mielellään kuunnellut hänen juttujaan, melkein unohtaen mistä oli\nkysymys. Niin, ehkä tuo mies toisissa olosuhteissa olisi kertakaikkiaan\nsuuri taiteilija... Samalla nimismiehen ajatus kulkeutui pitemmällekin.\nHänen mieleensä nousi suuri kysymys, että ehkä niin sanottu taide\npohjaltaan oli jotakin rikollista ja kuitenkin samalla suuri\nyhteiskunnan puhdistuslaitos, viisas viemäriverkosto, jossa tuollaiset\nluonteet saivat mielinmäärin peuhata aiheuttamatta pahojakaan häiriöitä\nyhteiskunnassa. Tuo tuossa ei onnettomuudekseen ollut löytänyt oikeata\nuomaansa...\n\nMutta havaitessaan, miten hänen ajatuksensa kuljeskeli, nimismies\nharmistui. Miten epäjohdonmukainen on ihminen: toisilta hän\nsietää kaikkea rikollisuutta ja roistoutta, nimittämällä heitä\ntaiteellisiksi...\n\n— No, uskotaan, että kontti on yhtä viaton pohjaan asti, sanoi hän\nvastahakoisesti ja yrmysti.\n\n— Viatonko? puheli pidätetty. — Onko ruoka viatonta? Siitähän voi\nkoitua mitä hyvänsä: lihakset liikkuvat, aivot toimivat...\n\nNimismies kävi yhä pahantuulisemmaksi. Nyt tuo ihminen on ihastunut ja\nylpistynyt tästä isännän ja isän vierailusta, tuosta lahjakontista ja\nuskoo, että mahtavat voimat työskentelevät hänen puolestaan. Nimismies\npuhui muutamia peloittelevia lauseita, joista näki miehen masentuvan.\nSitten hän kutsui paikalle vanginkuljettajan ja käski hänen viedä\nruokakontin talteensa.\n\n— Me olemme nyt saaneet häkkiimme sellaisen linnun, puheli hän vielä\nmyrkyllisestä, — jota meidän sopii pitää kauankin. Tämä elää maakunnan\nvapaaehtoisilla lahjoilla, mutta pitäkää sitä tarkoin silmällä, ettei\nse livahda tiehensä. Tämä on taitava lintu...\n\nSitten pidätelty kuuli oven lupsahtavan kiinni ja avaimen kiertyvän\nlukossa ja hänen sieluunsa tulvahti pohjaton ahdistus ja murhe.\nMiten hän voisi elää näin, hän, joka ylitse kaiken rakasti teitä\nja taivaan kumua, jossa pilvet vyöryskelivät? Ja nyt hänen olisi\nelettävä tällaisessa kolossa, jossa oli vain muutamia askelten sijoja\nkuhunkin ilmansuuntaan. Hänen oli noustava kun käskettiin, syötävä\nkun annettiin, vastattava kun kysyttiin. Sellaista päivästä päivään!\nAinoana joustavana voimana himmeä toivo, että hän vielä joskus\ntulevaisuudessa voisi lähteä katselemaan, mistä maa olisi avoinna,\nmissä olisi mielenkiintoisia ihmisiä...\n\nNiin, hautaan hän oli joutunut. Miksi hän ei ollut sitten peräti\nkuollut...\n\nMutta samalla kun hän näin antautui surunsa valtaan, työskentelivät\nhänen sielussaan jo toiset voimat, jotka tulisivat kaikessa\nnäennäisessä voimattomuudessaan kuitenkin pyyhkimään murheen\npois, tekemään sen olemattomaksi. Hänen tavaton olosuhteisiin\nmukautumiskykynsä teki taasen tavallisia ihmetöitään. Eikö tämä kaikki\nollutkin vain pinnallista? Syvällä ihmisessä itsessään tapahtui\nhänen parhaimpansa ja pahimpansa. Kukaan ei voinut riistää häneltä\nhänen sisäisiä maailmaansa. Eikö hän ollutkin kuolemaan saakka\nväsynyt ihminen, joka oli niin yllin kyllin elänyt ja yritellyt,\ntaistellut pahassa ja sekavassa maailmassa... Nyt hän oli päässyt\nrauhalliseen lepokammioon. Niin, hän oli kuin lapsi, joka oli eksynyt\nsekaannuttavaan metsään ja päässyt sitten vihdoinkin kotiin, josta\npahat voimat eivät voineet häntä saavuttaa. Nyt häntä paimennettiin ja\nvartioitiin entistä huolellisemmin, ettei hän jälleen pääsisi eksymään.\nNoiden näennäisesti kiusaavien ja yrmyjen ihmisten taakse kätkeytyi\nhyvä tahto. Hänen parastaan he katsoivat ja varjelivat häntä pahalta ja\nsekaannuttavalta maailmalta, jossa hänelle voisi tapahtua kaikenlaisia\nvahinkoja...\n\nPidätetty mies paneutui kovalle lattialle pitkäkseen ja nukkui kuten\nhyvin väsynyt ihminen. Vieläpä hänen mielessään, juuri nukahtaessaan,\nkäväisi toivomus, että näitä päiviä riittäisi pitkälle.\n\nEikä syksyn laimean auringon heittämä ristikkokuvio miehen yllä häntä\nvähääkään häirinnyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän tuli kyllä saamaan riittävästi rauhan päiviä. Hänelle sopivia\npykäliä löytyi lakikirjasta, ja hänet tuomittiin Arvo Lehikoisena\nlinnaan. Hän kuunteli tuomiotaan, ihmetellen oliko tuollaista\nhenkilöä enää olemassa. Siinä hän seisoi, mutta hänestä tuntui, että\nviranomaiset olivat tuominneet jonkin varjon, kaukaisen muiston,\nunikuvan...\n\nKankaalaiset olivat jääneet ja häipyneet kuten kaikki ihmiset hänen\nelämästään, eivätkä olleet puolustamassa palannutta poikaansa. Vieläpä\nheissä näytti ajan vaikutuksesta itäneen jo sorronhenkeäkin ihmistä\nkohtaan, joka kerran oli palaamisellaan valmistanut heille suuren ilon.\n\nMyöskin vangista itsestään tuntui nyt, että Kankaan Ossi oli\nkummallisella tavalla kuollut. Tuollaisen ihmisen maailma ei enää\nkytenyt hänessä. Tuollaisen ihmisen mielikuvat, halut ja toiveet eivät\nottaneet enää syttyäkseen...\n\nKankaan Ossi oli toistamiseen ja auttamattomasti kadonnut. Pysyvin\nmuisto, mikä hänestä oli jäänyt, oli pieni Ossi komeasti kihlatulla\nmetsämökin tytöllä. Tai ehkä oli riidanalaista, oliko hän Kankaan talon\nOssi-nimisen pojan lapsi vaiko erään kulkijan, elämän taiteilijan,\npienen taakan yhteiskunnan laajoilla hartioilla, erään pienen,\njoutilaan, omituisen rikkaruohon maaseudun harmaille pelloille\nkaristama siemen.\n\n\n\n"]