Novellikokoelma sisältää kertomuksia, jotka kuvaavat maaseudun arkea, ihmiskohtaloita ja työntekoa kiertelemättömällä otteella. Tarinat käsittelevät muun muassa maaltapakoa, uskoa ja sota-ajan odotusta suomalaisessa mielenmaisemassa.
Pentti Haanpään 'Ihmiselon karvas ihanuus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3736. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.
IHMISELON KARVAS IHANUUS
Novelleja
Kirj.
PENTTI HAANPÄÄ
Jyväskylä — Helsinki, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1939.
SISÄLLYS:
Maaltapako Ensimmäinen synti Hullu ja hevonen Juoppous Toverukset Puheliaisuus Seurojen jälkeen Kuusipuu Kiusaus korvessa Kerran kesäkuussa Kuolinuutinen »Saha» Uskon voima Tarina Isosta Linnusta Hankmo ja hopeamalja Sotasanomat saapuvat Nuori Narkaus ja sota
MAALTAPAKO
Oveen koputettiin. Se oli kuin tikan nakutus puun kylkeen, tarmokas ja kiivas. Emännällä oli luja ja luiseva nyrkki. Sitä vaille, ettei ovesta lastuja lähtenyt. Hänen äänensäkin oli kuin palokärjen ääni, korkea, kuuluva, heleä: — Ylös!
Helvi hätkähti hereille. Voi sentään, kuinka uni olisi maistunut, mutta hän kimmahti ketterästi istualleen ja alkoi ravistella Reetaa, palvelustoveriaan. Siitä oli joka-aamuinen harmi. Kuinka voi ihminen olla tuollainen! Sitä sai repiä vaikka tukasta, mutta yhä se vain nukkui ja tohisi, tiuskaisi jotakin unimieliinsä, käänsi kylkeä ja aikoi vetää vielä unta päähänsä. Vaikka hyvin tiesi, että se oli turhaa: noustava oli. Itseään sillä vain kiusasi, tuollaisella venyttelyllä... Ja toistakin, tietysti! Kissa hänen kanssaan! Ajakoot piikansa...
Tämä, tuon kaltaiset sieluntilat toistuivat joka aamu. Aina näin pitkälle päästyään Helvi hypähti sängystä ja sukaisi vaatteet ylleen, nuo navetalta ja lehmältä haisevat, ja vetäisi lyhytvartiset kumisaappaat jalkaansa. Silloin toverikin alkoi konkoilla nahkasten alta unisena ja pahantuulisena, kynsäisten pörröistä päätään. Mutta Helviin tuo nouseskeleva toveri vaikutti jostakin syystä huvittavasti ja piristävästi. Hän oli nyt tai oli olevinaan iloluontoinen, ikäänkuin toisen kiusaksi, ja rallahti pienen tanssisävelmän avatessaan oven ja livahtaessaan pihamaalle.
Ruoho oli vielä vahvassa kasteessa, aurinko ylen matalalla. Aamu oli raikas ja kaunis. Pääskysten siivet leikkoivat ilmaa kuin mustat sakset, lukemattomien pääskysien siivet. Monta majaa ne olivat muuranneet talon räystäitten alle. Niiden lento ja liverrys teki ikään kuin hyvää sydämelle näin aamutuimaan: on kesä, eletään... Helvi astui nopeasti poikki pihamaan pirttiin, jonka avaruus vieläkin hänen astuessaan ovesta ihmetytti häntä, teki saman suuntaisen juhlavan ja ilmavan vaikutuksen kuin kirkko, vaikka katto olikin matalammalla ja nokimusta, kai entisaikain päretulista. Uuni oli jykevä, pöytä ja seinää kiertävät penkit leveät ja paksut, muinoin ja muinaisista puista veistetyt. Helvi käveli läpi pirtin keittiöön, ja Reetakin oli jollakin merkillisellä tuulispääpuuskalla ehtinyt hänen kintereilleen, navettapuku omituisesti yllä roikkuen ja kengät ihmeellisesti lintassa. Keittiössä odotti emännän heittämä aamukahvi. Siksi tuota juomaa nimitettiin, vaikka siinä etupäässä maistui vain kuumuus ja suola. Emäntä oli sen itsekin joskus leikillisellä päällä ollessaan tunnustanut toimeliaalla ja iloisella palokärjen äänellään. Oli sanonut, ettei talonpoikainen suu oikeastaan muuta makua tunnekaan, onnekseen, sillä pianpa näiltä pieniltä mannuilta jouduttaisiin, jos kaikki herrasmaut tunnettaisiin. Mutta näyttiin niitä tuntevankin. Piiat olivat panneet merkille, että oli olemassa pienempikin kahvipannu, jossa kahvi tuli eri makuista, mutta josta se ei heidän suuhunsa joutunut kuin joskus ikään kuin kehoitukseksi ja kiitokseksi.
Kahvin jälkeen navetta. Kiveä, sementtiä ja puuta. Pitkän käytävän molemmin puolin kääntyileviä ja ynähteleviä päitä, huiskahtelevia häntiä ja kopsahtelevia sorkkia. Lypsy: maito suhisi kiuluihin, nuo pienet suihkut, joista paisuu mahtava virta. Näppärästi he kyykähtivät lehmän kupeeseen, nopeasti toimivat sormet nännien ympärillä, näpsästi he nousivat, ja jo hulisi maito siivilässä. Reetakin oli nyt päässyt päästä kiinni ja liikkui kuten ainakin ihminen ja työntekijä. Huono hän ei tahtonut olla, eikä ollutkaan. Päivä oli kerta kaikkiaan alkanut, työpäivä, jollaisia päivät olivat melkein kaikki heidän elämässään. He olivat karjanhoitajia, ammattinsa saavia ja työtä pelkäämättömiä. Ja nyt oli käynnissä karjanhoidon tärkein osa, viisaan ihmisen keksintö imeä luontokappaletta. Maito suhisi kiuluihin, hulisi tonkkiin, ja niin oli lypsy lopussa. Maitokuski kuului kiroavan hevoselleen ulkona solalla. Maito alkoi matkansa syöviin suihin.
Nyt ketjut kalisivat ja sorkat napsahtelivat, kun lehmät päästettiin irti, laitumelle. Oli huudettava tyhmille luontokappaleille, jotka pyrkivät sinne, minne ei pitänyt, tuijottivat suurin ja tyhmänlempein silmin ympärilleen, nuuskivat aamuilmaa ja päästivät kurkuistaan kumean ammonnan. Niin lehmät pääsivät väljän taivaan alle, mehevään ruohoon, jyrsimään, märehtimään, huitomaan kiusaavia itikoita häntäpahkuroillaan, keräämään uutta maitotilkkaa tyhjentyneisiin utareisiinsa.
Mutta piikoja odotti vielä tuo lehmien lähdettyä niin aution näköinen navetta, aution, vaikka siellä olikin vielä sonni parressaan, valtava möhkäle, rengas sieraimessa. Täynnä levottomuutta ja kiivaita tunteita se liikahteli jalat hajallaan ja tukahtuneesti, tuskastuneesti mölähtäenkin. Siellä heidän oli tartuttava lapioon ja toimitettava niin sanottu luonti, hyökättävä pitkin looria lapionterä sojossa kuten pistin urhoollisella sotamiehenä. Kukkuraiset lapiot lantaa, tuota halveksittua ja ylen arvokasta, tuota ainetta, jonka ominaisuudet ikään kuin imeytyvät käsittelijäänsä, varsinkin maatyöläisiin, piikojen säätyyn, niin että heihin tullaan katsoneeksi halveksien ja vasta tarkemmin ajatellen johtuu mieleen, että he ovat tarpeellisia ihmisiä, kunnianarvoisia kansalaisia — kukkuraiset lapiot siis nousivat jäntevien käsivarsien heilauttamina ja tyhjentyivät lantakoriin. Se vieri sitten jyristen rataansa säiliöön. Niin tekivät lapio ja luuta työtään, tuota jokapäiväistä ja hiljaista ja hyvin tarpeellista puhdistustyötä siellä missä ihminen asuu, liansynnyttämiskyvyssään vertaa vailla oleva olento.
Sitten pieni käsien ja kasvojenkin pesaisu ja vaatteiden muutto. Mutta pieni erikoinen ja omituinen haju, lehmänhoitajan haju, jäi heihin lähtemättömäksi, oli kenties iskeytynyt heihin ikuisesti, vaikka he peseytyisivät varpaitten neniin asti ja pukeutuisivat parhaisiin iltamahepeneisiinsä. Sen he tiesivät. Olivat sen kuulleet hienonenäisiltä ihmisiltä.
Niin sanotuilla aamunavetoilla oli siis jälleen oltu ja eine oli käsissä. Perunoita ja sianlihakastiketta, kuivaa leipää ja valkoista voinkorviketta, ropaksi sanottavaa. Toinen talon päiväläisistä, pahasuinen miehenvotkula, piti yllä pöytäkeskustelua kertomalla riiausjuttuja, jotka näyttivät virkistävän Reetaa erinomaisesti. Hän tirskahteli, nauraa kukersi Helvin jatkaessa syöntiään välinpitämättömän näköisenä. Hänestä oli sopimatonta, että isäntäväki salli tuollaisia kevytmielisiä ja räähkiä puheita tässä huoneessa, joka ei lakannut vaikuttamasta häneen avaruudellaan ja vanhuudellaan, vaikka hänen olisi jo oikeastaan pitänyt tottua siihen, sillä olihan se ollut hänen asuin- ja nukkumahuoneensakin, kuten koko talon palveluskunnan, läpi pimeän syksyn, pitkän talven ja kylmän kevään. Mutta tämän talon haltijaväki oli vapaamielistä siinä suhteessa, eikä pyrkinyt holhoamaan palvelusväkeään. Eläkööt miten lystää, iloitkoot miten kykenevät, kunhan vain työnsä tekevät...
Syönnin päätyttyä oli hieman autettava emäntää ja pikkulikkaa pöydän puhtaaksi raivaamisessa ja astiain pesussa. Se kuului tapoihin. Palvelusväkeä oli vähän, sillä se oli kallista, eikä sitä tahtonut saadakaan. Aika oli sellainen. Nuoria ihmisiä katosi kylältä, ties mihin, kaupunkeihin, tehtaisiin, etelään päin, loistavaan Helsinkiin asti. Se oli kai asia, jota sanomalehdessä sanottiin maaltapaoksi. Vaikka Helvi ei juuri tullut lehtiä vilkaisseeksikaan, ei ehtinytkään. Oli ehkä kuullut tuon seikan muiden ihmisten suusta. Mutta itsekseen hän oli joskus ajatellut, että tämä maaltapako oli hyvä asia. Palkat olivat täälläkin parantuneet ja ehkä kohtelukin, ruokkokin. Oli parempi pitää piikaakin vähän niinkuin ihmisittäin, sillä toista ei ehkä olisikaan aivan valmiina valjaisiin astumassa. Helvi itsekin oli oikeastaan pitkän aikaa haaveillut lähtöä, olipa luopunut jo vuosikontrahdeista ja jäänyt kuukausipalkalle ollakseen hetken tullen vapaa ja valmis. Mutta lähtö oli niin vaikeata, lähtö johonkin aivan outoon, tuntemattomaan... Oli kai olemassa näkymättömiä siteitä, katkaisematon napanuora maakylään, piikuuteen, vaikka hän jo monet kerrat olikin muuttanut talosta toiseen ja toiseen kyläänkin.
Pitkiä ruokalepoja ei kerjetty ottamaan, sillä oli kiireellinen aika, elokuu ja leikko, viljankorjuu. Sen verran he kuitenkin ehtivät olla pitkänään, että Reeta yritti uneen ja tuli pahantuuliseksi, kun täytyi nousta. Hän mutisi, että länget ovat taasen liki kaulaa, sillä hän viljeli runsaasti sananparsia. Eikä hän pellolle käveltäessä sietänyt edes päiväläisten leikkipuheita, vaan tiuski vihaisena vastaan. Myöhemmin hän kuitenkin leppyi, sitten kun työ pääsi vauhtiin, kova työ, mutta kuitenkin reimalta maistuva. Viikatteet välkkyivät ja leikkasivat viljankortta omituisin, purevin, rauskahtavin äänin, ja ruis kaatui kahisten. Naiset kulkivat niittomiesten jäljessä kyyrötellen pää maata kohti, ruumis terävällä mutkalla, ja kokosivat lyhteitä kaatuneesta viljasta kauniisiin jatoihin, kokosivat ja sitoivat. Sänki pisteli heidän ranteitaan, karheat tähkät hyväilivät heidän paljaita käsivarsiaan, kun he heittelivät lyhteitä kasoihin. Aurinko paistoi, elokuinen helle lepäsi raskaana ja riemukkaana kylän yllä, ja sen kaikilla pelloilla oli samanlainen kiire. Paahdetta, hikeä, työn vaivaa, jossa kuitenkin oli oma maistuva makunsa. Se kävi ilmi huolettoman iloisista huudahduksista, kun välistä ojennettiin selkää, katsottiin esimerkiksi ohi hurisevaa autoa, jonka pyörät pölähdyttivät kuivasta maantiestä harmaan tomuhunnun. Uskallettiin ojentaa selkääkin ilman suurta orjuuden henkeä, sillä isäntä oli ymmärtäväinen mies, joka näki, että työ kävi, ja tiesi, ettei ihminen ole mikään kone, hamari. Varsinkin nyt isäntä oli hyvällä mielellä, leikkiverinenkin, sillä olihan elonaika ja vilja näytti olevan teräisää.
Mutta Helvin auringon paahtamat kasvot ja sinertävät silmät saivat tuollaisena selänojennushetkenä kaukaisen, poissaolevan ilmeen. Tuo kiireesti kiitävä vaunu tomupyörteineen herätti hänessä epämääräisen kaipauksen etäälle, jossa ehkä odotti onni, tapahtumat... Huokaisten hän sitten kumartui jälleen viljan ja sänkien ja elokuisen peltomullan puoleen, kävi käsiksi työhön, joka aina haihduttaa turhat haaveet.
Ruokakello moikui. Aterian aika oli tullut ja väki palasi pellolta taloon, pitkän pöydän ääreen, ja liikutteli tarmokkaasti leukojaan. Sitähän elämä enimmäkseen on: leukoja ja niiden liikutusta.
Mutta Helviä odotti syönnin päätyttyä pienoinen yllätys. Posti oli tullut, ja isäntä ilmestyi pirtin ovelle kirje hyppysissään. — Tämä on Helville! Helvi aavisteli hänen äänessään ja kädenliikkeessään kätkettyä tympeytymistä, hienon vivahduksen, että kaikki tässä nyt kirjeitä saavat, yksinpä piikaihmisetkin... Aavistelipa hän syynkin siihen: isäntä on tietenkin vilkaissut leimaan ja nähnyt, että kirje on etäältä etelästä päin, arvannut, että se on tuttavalta, toverilta, pois menneeltä ja ehkä pois houkuttelevalta... Sitä lyytä voisi tuosta kirjeestä koitua isännällekin aika harmi. Aika on sellainen. Maaltapako on käynnissä, on luettu sanomalehdestäkin...
Helvi pistäytyi kirjeineen piiloon, ulos kuusiaidan varjoon. Siellä hän voisi lukaista sen rauhassa palvelustoveriltaankin, joka oli joskus kuin rätyharakka kiusaamassa korvanjuuressa, uteliaana kuten vanha akka.
Kirje oli Katrilta, hänen entiseltä palvelustoveriltaan, joka oli jonkin aikaa sitten saanut menokuumeet ja lähtenyt odotuksineen ja toiveineen. Hän oli luvannut ilmoittaa mitä kuuluu, ja tuossa hänen kirjeensä nyt oli, rivit kuin korkeaa, nopeasti kyhättyä risuaitaa, jonka hoipertelevat viivat toivat elävästi Helvin mieleen hänen entisen toverinsa koko olemuksen, huojahtelevan kuin kesäheinä. Katri oli palvellut ensin maalaistalossa, ja hän teki aluksi muutamia huomautuksia olosuhteitten eroavaisuuksista siellä ja täällä, nauroi muutamille väärinkäsityksille, jotka olivat johtuneet esineitten ja asiain erilaisista nimityksistä. Yleensä hän näytti hyväksyvän sen maalaistalonkin: työtä oli, mutta olipa palkkaakin, ja paikkakunnan outous teki elämän mielenkiintoiseksi, ihmisen ikään kuin pieneksi seikkailijaksi. Kuitenkin hän oli jo entuudestaan niin kyllästynyt maalaiselämään, että oli eronnut paikastaan. Nyt hän oli ollut jo jonkin aikaa kaupunkilaisena, tehtaantyttönä, ja kuulosti olevan hyvin ihastunut elämäänsä. Työ oli siistimpää, ja sitä tehtiin vain määränsä. Jäi paljon vapaata aikaa, jonka sait käyttää miten halusit. Hän puhui himmeistä öistä ja katuvaloista, puistoista ja torvisoitosta, elokuvista ja tanssipaikoista. Poikiakin hän kuului saavan jos tahtoi vaikka joka sormella yhden, mutta Helvin mielestä siinä ilmoituksessa haiskahti turha kerskaus, hyvin katrimainen. Lopuksi hän kirjoitti, ettei Helvi enää kiusaisi itseään siellä, vaan lähtisi. Paikkoja kyllä saisi, siitä hän oli varma, ainakin maalla, ja maallakin oli täällä etelässä parempaa, ja luultavasti kaupungissa ja tehtaassakin, jos ihmisessä oli vähänkään sitä luontoa. Ei ikinä hän tulisi enää maalla kitumaan... Sitten kysäistiin jotakin hänen entisistä heiloistaan ja lopetettiin kirje tavanmukaisin lauseparsin.
Helvi istui paperi käsissään raukeana ja haaveillen. Oliko tosiaankin lähdettävä? Se näytti välttämättömältä. Tuntui siltä, ettei hän jaksaisi enää elää täällä syksyn pimeyttä, jossa mitättömät öljytuijut tuikuttivat, ja talvea, jolloin oli kahlattava lumessa, kun jossakin, johon hänkin pääsisi, oli parempaa...
Hän havahtui haaveistaan vasta kun muu väki oli jo töihin menossa, ja silloin hän kiirehti mukaan. Hän vastasi hät’hätiin ja yksisanaisesti työtovereittensa kiusoitteluun, että nähtävästi hänelle oli kirjoitettu kovaa, senhän näki jo naamastakin. Niin, oli ehkä hyvinkin kovaa heittää kaikki entinen... Ehkä siellä olisikin yhä pahempaa: kova työ vain ja outo maailma... Täällä oli sentään kotimökkikin muutaman penikulman päässä ja siellä vanha äiti, jonka luona käynti oli aina ikään kuin jonkinlainen juhla, pieni rippipyhä. Keskenkasvuisena hänen oli jo pitänyt sieltä lähteä lapsenlikaksi ja maailmalla hän oli piikatytöksi paisunut. Eikä siellä mökillä vieläkään ollut muuta kuin alituista köyhyyttä, niin ettei oikein tietänyt, työntääkö rahasensa sinne vain ostaako niillä jotakin ylleen. Kuitenkin tuo harmaa tönö herätti hänessä aina kodikkaan tunnelman, jotakin suloista ja haikeata. Siellä eli äiti, pahasuinenkin muori maailmaa vastaan, mutta hänelle hyvä...
Niin meni pienoinen rupeama elonkorjuutyötä ja sitten iltalypsyt ja muut työt, saunanlämmityskin, sillä oli lauantai-ilta. Pyhä oli tulossa, vaikka ei siitäkään ollut suurta iloa piikaihmiselle: karjanhoito oli toimitettava kaikkina päivinä, vaikka olisi niin suuri juhla, ettei maan ruohokaan kasvaisi. Harvoin sitä kuitenkin tuli muistaneeksi. Se oli kuulunut elämään jo ajan alusta kuin nuotti lauluun.
Helvi oli päättänyt, ettei hän lähtisi mihinkään sinä iltana, vaan lepäisi ja lukisi uudelleen kirjeenkin, miettisi mitä oli tehtävä. Mutta kun he sitten kylvyn jälkeen istuivat tuossa akkunattomassa hirsihuoneessaan ja kampailivat tukkaansa, niin väsymys tuntui haihtuneen saunanlöylyihin kuten niin usein ennenkin. Kun Reeta alkoi pukeutua parhaimpiinsa, ivaili toverinsa kotonapysyväisyyspäätöksiä, selitti aikovansa elokuviin, jossa oli jotkin ihmeelliset kuvat käynnissä, ja haaveili uusista pojistakin, joita matkalla näkisi, niin Helvinkin mieli hetkisessä muuttui. Tuntui anteeksiantamattomalta synniltä jäädä tänne umpinaiseen ja ummehtuneelta haiskahtavaankin huoneeseen silloin, kun voi mennäkin. Maantiellä, himmeässä ja lauhassa elokuun illassa, selvenisivät ehkä parhaiten kaikki asiat, mieli keventyisi.
Hän pukeutui nopeasti, ja hetkisen kuluttua he ajaa huristivat pyörillään maantiellä. Pyörä, välkkyvän uusi, oli ollut Helvin ilo ja ylpeys muutamia vuosia sitten, jolloin hän oli saanut sen hankituksi. Nyt sekin omistajanilo oli jo laimentunut, kuten pyöränkin välke oli himmentynyt. He polkivat kiivaasti, sillä matkaa oli penikulma ja oli kiirehdittävä, jos mielittiin joutua elokuvanäytännön alkuun. Mutta hyvin he ehtivät ja ehtivätpä vielä eteisessä tervehtiä jotakuta tuttua ammattitoveria, supattaa ja kuulla jonkin pienen salaisuuden tai juorun. Sitten oli työnnyttävä saliin, joka juuri pimeni. Mutta edessä syttyi valo, levisi valkoinen taikaneliö, mistä heidän piti saada kurkistaa ikään kuin toiseen maailmaan, toisenlaiseen kuin heidän oma yksitoikkoinen, työn täyttämä elämänsä.
Mutta tällä kertaa sieltä kuitenkin aukeni ainakin aluksi heidän oma maailmansa, läheinen ja lämmin. Elokuvan nimi oli Juurakon Hulda. Ja Hulda oli maalaistyttö, köyhistä oloista, tuollaisesta harmaasta torpasta, jonkalaisissa heidänkin askeleensa olivat alkaneet. Hän palveli piikanakin maalaistalossa, ja sitten hän lähti kuten monet hänen ja heidän kaltaisensa ovat lähteneet. Maailma, kaupunki ei kuitenkaan odottanut häntä. Hän oli siellä vieras, yksinäinen ja orpo, eikä edessä näyttänyt olevan muu kuin selvä nälkä, ja monet vaarat väijyivät häntä. Piti ihan huokaista säälistä ja pelosta hänen kohtalonsa tähden.
Väliajalla Helvi istui yhä kuvan lumoissa, istui äänettömänä ja tunsi kiusaantuvansa, kun hänen toverinsa niin helposti siirtyi heidän omaan elämäänsä, nykyhetkeen, kurkisteli taakseen ja ympärilleen nähdäkseen, keitä täällä oli, supatteli tuttujensa nimiä, nauraa tirskahtelikin kohdatessaan poikasten ja nuorten miesten katseita.
Sitten pimeni jälleen, ja edessä valkoisella kankaalla jatkui Huldan tarina, tuon köyhän maalaistytön, heidän kaltaisensa. Kun hänen kohtalonsa näytti pimeimmältä, niin silloin se alkoi valjeta kuten päivä aina nousee yön perästä. Hän kohtasi ystävällisiä ihmisiä ja pääsi palvelukseen, pelastui valaistuilta ja ihmisiä viliseviltä kaduilta, joilla kuitenkin näytti voivan olla niin yksin kuin jossakin autiossa erämaassa. Mutta hän ei kuitenkaan tyytynyt saavuttamaansa asunnon ja työn pelastavaan onneen, ei tyytynyt olemaan ikuinen palveleva henki. Hänessä asuivat suuret pyrkimykset, yritteliäisyys. Hän opiskeli, pyrki alituisesti eteenpäin ja ylöspäin, yritti ja taisteli monenkaltaisia vaikeuksia vastaan, jotka usein näyttivät voittamattomilta. Lopulta hän sai palkintonsa: kohosi piikojen säädystä ja meni naimisiin oikean herrasmiehen kanssa, jonka voitti ja valloitti yhtä itsepintaisesti kuten teki kaiken muunkin. He rakastivat toisiaan ja näyttivät onnellisilta.
Loppu oli tullut, kaunis loppu. Istuimet kolisivat, ja ihmiset, katselijat, alkoivat purkautua ulos saatuaan annoksensa kuvia, joita nykyaikainen asukas himoitsee ja joita heille auliisti annetaan kaukana korvessakin. Helvi tunsi sielussaan iloa ja eräänlaista ylpeyden henkeäkin, sellaista, joka teki hänet hiljaiseksi. Oli nähty, että hänen säätyiselleenkin ihmiselle kävi hyvin, että hän kohosi pois navetan ja nautojen hajusta, joille toisen osan ihminen nyrpistää nenäänsä, ellei juuri irvistä. Oli nähty, että heillekin löytyy tie, etteivät hekään ole ikuisen tuomion alaisia, ainaisesti oppimattomia...
Hän oli hiljainen vielä pihamaallakin ja maantiellä elokuisen iltayön himmeydessä, missä nähtiin tuttavia, tervehdittiin ja supateltiin. Hän oli yhä näkemänsä lumoissa. Hän ajatteli saaneensa merkitsevän vihjauksen. Ensin kirje ja sitten nämä kuvat... Hänenkin oli lähdettävä, oli lopultakin. Kuvailemiselle oli käynyt hyvin, piikojen säätyiselle. Miksei siis hänellekin. Ellei juuri yhtä hyvää, korkealla olevaa, niin jotakin sen suuntaista. Miksei hänellä olisi oikeus ainakin toivoa jotakin parempaa, jonkinlaista kaunista ja onnellista loppua. Eikä ihminen saanut tyytyä ainoastaan laimeaan toivoon. Oli työskenneltävä, yritettävä, lähdettävä. Lähdön tie oli ainoa tie...
Tällaiset tunnelmat ja mietteet pitivät häntä hiljaisena, ikään kuin etäällä, vaikka hän olikin vertaistensa joukossa. Hän ei seurannut heidän keskusteluaan eikä siis tullut vastanneeksi edes kysymyksiin, joten hän joutui pienen naurun alaiseksi. Reeta oli tavannut jonkun pojan, jonka kanssa hän jäi viivyttelemään. Helvi joutui ajamaan yksin, ja se olikin hänestä nyt mieluista. Sai olla rauhassa lähtötuumineen. Sillä lähtö oli jo ikäänkuin päätetty asia. Mikä häntä pidättäisikään. Hän oli kyllä tässä lauhassa ja himmeässä elokuun yössä kuten jonkin rakkaan olennon sylissä. Mutta siihenpä se lopahtikin. Ei ollut edes poikaakaan, kun ei halunnut olla sellainen monihyväinen kuten esimerkiksi tuo Reeta. Eräs oli ollut vielä kevättalvella, mutta hän oli mennyt, eikä hänestä ollut sitten kuulunut. Tuskinpa hän olisi ollutkaan se oikea... Mennyt hän oli ja mentävä oli hänenkin. Sitten oli kyllä harmaa äiti ja harmaa kotimökki. Se ajatus sai hänet huokaamaan. Mutta hänhän voi muistaa ne yhtä hyvin sieltä etäältäkin, ellei näkisikään. Eikähän hän nähnyt niitä täälläkään ollen usein...
Hän oli hyvin väsynyt ja nukkui heti päästyään vuoteeseen. Aamupuoleen hän heräsi Reetan kolistellessa kenkiä jaloistaan ja kömpiessä hänen viereensä. Reeta kuului puhuvan, että hauskaa oli ollut, mutta on se sentään pirullista tämä piian elämä: akka, pahahenki, on kohta oven takana...
Eikä hän erehtynytkään. Tuskin he olivat saaneet unen päästä kiinni, kun jo kuului koputus oveen, äkäinen kuin tikan nakutus hongan kylkeen, kuului korkea palokärjen ääni: — Ylös! Helvi nousikin virkeänä kuin lintunen, heti mieleen muistuvien elämänmuutosajatustensa elähdyttämänä. Mutta Reetan herääminen oli hyvin, hyvin vaikeata, vielä työläämpää kuin tavallisesti.
Samana sunnuntaipäivänä Helvi ilmoitti isännälle, että hän tulee kuun vaihteessa lähtemään. Isäntä näytti mietteliäältä.
— Vai lähtötuumat! Onko muuten parempia paikkoja tiedossa, vai onko kysymys palkasta? Eihän tämä talon pito juuri leiville lyö, mutta kun ollaan kerran siinä asemassa, niin voitaisiin ehkä tällä kertaa vielä palkkaakin nihauttaa, varsinkin kun siitä ei muille huudeltaisi...
Helvi selitti, että palkastakin oli tietenkin kysymys, mutta ei ainoastaan siitä. Kun oli kerjennyt saamaan lähtökuumeet, niin silloin ei osannut jäädä. Hänen aikomuksensa oli muuttaa edemmäksi, ehkäpä aivan toisiin töihinkin...
Isäntä näytti synkistyvän ja näyttipä vähän ivalliseltakin.
— Vai niin! Helvi oli sitten varmaankin Huldaa katsomassa. Mutta kuvat ovat kuvia. Ei joka piikatytölle sellaiset onnet lekahda. Työ on edessä etäälläkin...
Silloin Helvi tulistui ja sanoi aivan tiuskaisemalla, että turhaa isännän oli köyhää tyttöä pilkata. Työstään hän oli tottunut elämään ja sitä tekemään.
— Niinpä tietenkin, kuului isännän anteeksipyyntö. — Ethän sinä muuten olisi esimerkiksi meilläkään...
Kun Reeta sai kuulla Helvin lähtöaikeista, niin hän tuijotteli toista kipeännäköisillä silmillään vähän kuten kadehtien, ihmeissään.
— Vai lähdet sinäkin! Saisihan tuota lähteäkin, vaikka en minä usko tämän piian elämän paranevan meni mihin meni...
— Onpahan edes jotenkin muuttuvinaan, vastasi Helvi.
Sitten kuluivat hitaat odotuksen viikot, ja eräänä sateisena ja syksyisen näköisenä aamupäivänä Helvi seisoi pyörineen ja matkalaukkuineen kirkonkylässä maantien vierellä. Hän oli ajanut siihen kotimökiltään tai lapsuutensa mökiltä ja odotteli nyt linjavaunua. Tuntui haikealta. Tuleva ja tuntematon peloitti häntä. Kaikki näytti surkealta ja ikävältä. Tuuli ja sade räiskyi. Jokin ilmoitusplakaatti oli puolittain irtautunut osuuskaupan seinästä ja läiskyi nyt tuulessa ikään kuin jokin omituinen kummitus näyttelisi ivallisesti kieltään.
Sitten hän näki tutun hahmon, isännän, äskeisen isäntänsä tulevan apteekilta päin sadetakin rintamus kohollaan. Hän huomasi entisen palvelijansa ja tuli luo. Hän näytti ottaneen muutamia ryppyjä.
— Nytkö se on menoa kaikki! Jää pois! Kyllä täällä pärjätään...
Helvi pudisti päätään.
— Eikö teillä ole vielä uutta piikaa sijalleni?
— Ei, eikä ole tullut vielä tosissaan hommatuksikaan ennen kuin näkee, että entinen todella menee. Ja mitäs siinä! Nuori ihminen vyöttää kupeensa ja menee minne tahtoo. Niin se on oleva. En minä moiti. Äläkä välitä siitä, mitä tulin sanoneeksi elokuvien vaikutuksesta. En tarkoittanut pahaa. Joskus sanoo mitä sattuu. Onnea vain!
Kuului lähestyvän linjavaunun hurina, ja isäntä puristi kiireesti entisen palvelijansa kättä ja käveli maantien yli kahvilaan. Siellä hän tilasi kaljaa, istahti akkunan luona olevan pöydän ääreen ja katseli, kuinka lähtevän tytön pyörä kiinnitettiin auton perään ja tyttö itse katosi sateessa välkkyvän vaunun sisään. Oli kuin jokin suunnaton kummituskuoriainen olisi hänet niellyt.
Joku tuttava tuli luo, ja isäntä kääntyi hänen puoleensa.
— Siinä taasen muuan lähti Huldan jäljille. Siitä se nyt myrkyn lykkäsi!
— Mikä Hulda nyt on vastuksina?
— Kunpa se edes olisi oikea Hulda, luuta ja lihaa, että sille saisi antaa sellaisen potkun pyllyyn, ettei vähän olisi. Mutta sehän tässä onkin hullua, ettei sitä Huldaa oikeastaan ole olemassakaan. Kuvitelma se vain on ja kuva.
— Tuolla elokuvissako?
— Justiinsa. Viisas mieshän sinä olet. Sanasesta arvasit. Justiinsa siellä se Hulda kuvattelee ja kummittelee. Tyttöihminen, maalta, torpukaisesta. Menee kaupunkiin, edistyy ja kehittyy ja kajahtaa viimein ministerin tai muun semmoisen melkoisen hanslankarin rouvaksi. Mikä lienee melkoinen vale, kuvitelma. Litteältä se Hulda näytti lakanan päällä...
— Ja kuitenkin tuo kuva-Hulda on saanut sinut noin tuohduksiin...
— Niin, sillä se kummitus elää ja vaikuttaa enempi kuin monet lihassa vaeltavat. Elä hätäile, nyt tulemme asian ytimiin. Tietysti tuota Huldaa olivat katsomassa myös meidän piikamme. Siellä ne istuivat haaveilevin silmämunin ja tuijottelivat pimeydestä valoon ja näkivät, miten Huldaa onnisti ja orkkasi. Ja silloinkos piikasten aivukaisissa alkoi suoni killittää. He ottivat tuon kuvan esimerkikseen, he aikoivat astua Huldan jalanjälkiin. Eivätkös hekin olleet köyhäin torpukaisten tyttöjä, eikös heissäkin ollut aina istunut hämärtelevien, suurten pyrkimysten itu... Varmasti heitäkin oli onni odottamassa kaukaisessa kaupungissa, vaikkapa jonkun hyvätuloisen hanslankarin rouvuus. Kyllin kauan he olivat jo täällä kärsineet ja haaskanneet aikaansa. Nytpäs laukesi! Kauhea yty heissä nousi. Ja jo aamulla yksi niistä ilmoitti oitis, että hän lähtee. Sitä vaille, ettei heti potkinut kiuluja ja korvoja kumoon ja heittänyt maidonantajia oman onnensa nojaan...
Isäntä joi ahneesti kaljaa ja jatkoi sitten:
— Kyllähän minä heti näin, mistä tämä äkillinen lähtöyty johtui. Minäkin olin ollut elokuvissa ja nähnyt. Taisinpa mainitakin, että Hulda on vain kuva. Ei siltä jää mitään varpaan jälkiä, että voisi hiipiä perässä. Mutta pahensin tietenkin asiaa. Varakas isäntä vain pilkkaili köyhiä piikasia. Mutta minun olisi nyt löydettävä uusi karjapiika, palvelija, ja mistäs niitä otit! Kaikkihan nyt painuvat etelään, tehtaisiin, kaupunkeihin, ties mihin Huldan jäljille... Näet, että minulla on syytä kiroilla kuvia.
— Siitäköhän tuo johtui juuri Huldasta?
— Siitä ainakin tämä äkkilähtö. Älä puhu mitään. Kyllä minä tiedän, mitä sinä aiot sanoa kaikessa kyykäärmeydessäsi. Että karjapiian on noustava varhain, että päivä on pitkä, että työ lyö leimansa, että on hyökättävä levein lapioin lannan kimppuun kuin pistintaisteluun käyvä, että lehmät haisevat, että virtsa on niin totista hajuvettä, että sekaan saa panna aivan holvaamalla muuta ja silti se vallat voittaa, että ammattikuntaa ei kunnioiteta, kuten jo ilmaisee sananparsikin: »Ihmiset ihmisiä ja piiat ja rengit toisiaan»; että he eivät saa asua ihmisiksi, että ruokossakin on sanansijaa, että me tuossa asemassa olisimme jo aikoja sitten kyllästyneet ja tulleet toisiin tuumiin ja menneet vaikka olemattoman Huldan jäljille. Myönnetään, että heissä on ollut kytemisen aihe, mutta tuo kuva-Hulda sen tässä tapauksessa leimautti liekkiin. Ja piruko sen piikain elämän korjaa! Suomen maatalouden ei kannata ruveta tehtaiden ja kaupunkien kanssa kilpailemaan, varsinkin kun sen kai loppujen lopuksi tulisi maksaa korvaus työnleimasta ja hajuista. Kirvestä kai tässä saa ryhtyä iskemään nautain kalloon. Onhan kaljatehtailla nestettä tuoppiin...
Ja isäntä joi kaljaa ahnaasti ja tuijotteli elokuvatalon seinää tien toisella puolella.
— Siihen aikaan, kun noita elokuvia puuhailtiin, kuului ääniä, että niistä sitä muka tulee viihdytystä kansalle maaseudun yksitoikkoisiin oloihin. Tässä on tulemus: piikaset näkevät siellä illalla köyhäin vale-Huldain tien onneen ja rouvuuteen, potkivat aamulla lypsinkiulut kumoon ja ryntäävät kuin tuli hännän alla omaa onneaan etsimään kaiken maailman kaupunkeihin...
Isäntä käänsi katseensa ruskeaan kaljalasiin, himojuomaansa, ja jatkoi hupaisen synkeänä mietiskely jään.
— Oli aika, jolloin puhuttiin erämaitten asuttamisesta, kehuttiin ja yllytettiin ja autettiinkin uudisasukkaita. Nyt käy virta toisinpäin. Kaupunkiin kai tässä täytyy lähteä itse kunkin. Kivinen talo kivisen kadun laitaan. Siinä on ihanne. Siellä se putkahtaa onnen hedelmä köyhänkin lapselle...
— Siltä näyttää isännän hollilta, sanoi tuttava.
Niin keskustelivat miehet kahvilassa, akkunan ääressä, jota alas valuvat vesipisarat juovittivat.
Mutta linjavaunu hyrisi jo kaukana pitkin tietä, jonka molemmin puolin levittäytyi maaseutu sänkisine vaimoineen ja mustine metsineen, näyttäen surkealta ja ikävältä märkyydessään. Vaunussa istui ainakin yksi ihminen, joka aikoi jättää kaiken tuon, vakavan näköinen tyttö. Sillä kun ihminen tuntee ottaneensa tärkeän askelen, niin se useinkin vetää kasvot totisiksi. Hän tunsi heittäneensä arpansa, tunsi epämääräisiä toiveita ja hämärää pelkoa.
Hän oli eräs niistä, jotka pakenivat, pisara virrassa tahi numero tilastossa.
ENSIMMÄINEN SYNTI
Suutari oli tullut taloon, kulkevainen suutari, mistä kaukaa lienee ollutkin. Isäntä sattui tosiaankin sille päälle, että otti hänet töihin, vaikka hän tavallisesti suhtautui hyvin epäluuloisesti ja varovaisesti kaikkiin outoihin, irtaallaan kulkeviin ihmisiin. Ehkäpä talossa oli tiukka kenkien tarve, sillä märkä syksy oli päälle painumassa.
Vuotanippu siis romautettiin lattialle. Laiha ja kellertävä suutari hiaisi veistään hihnaan ilmiömäisen notkein rantein, ja nahkan haju täytti koko tuvan kirpeänä ja pirteänä. Koko talonkin, sen väen, näytti vallanneen elähdyttävä pirteys: vieras ihminen, oudot kasvot, uusia puheita... Sen tunteen voi ymmärtää vain maalla, niissä outo ihminen on tapaus, missä monesti on perin juurin kyllästytty tuttuihin kasvoihin, missä ikuiset naapurit ihan etovat sydäntä, koska eivät voi tarjota mitään yllätyksiä, mitään salaisuuksia.
Tämä tunne oli vallannut myöskin talon pojan, Antin, alle kymmenvuotiaan, jolle elämän muutenkin olisi pitänyt olla uusi ja ihmeellinen asia. Hän voi pitkät tovit tuijotella suutarin kellertävää naamaa, hänen taitavien käsiensä nopeita pikilangan nykäisyjä, koko hänen meininkiään, joka kävi, niinhän sanottiin, kuten luomisen työ. Ja sitten hän oli suustaan pääsevä mies, kuten usein on suutarien suhteen asian laita. Hänellä oli loppumattomiin juttuja ihmisistä ja tapauksista ja paikkakunnista, joita ei olisi tiennyt olevan olemassakaan. Ellei muuta kuulijakuntaa ollut, niin hän voi jutella tälle pahaiselle pojallekin, ja silloin Antin sydän paisui miehevyyden tunnosta: näin me miehet, me suutarin kanssa keskustelemme...
Mutta varsinkin yksi seikka teki tämän suutarin Antin mielestä viehättäväksi ihmemieheksi. Paitsi valtavaa työkalusäkkiään hänellä oli mukanaan myöskin toinen pussi, jonka suusta pisti näkyviin hoikkana, sirona, maalattuna, ylväänä viulun kaula. Niin, Antti oli päässyt siitä selville: se oli viulu, soittokoje. Kuinka Antti oli tuijotellutkaan kaulan ylimielistä kaarretta, mustia nappuloita, kirkkaita kieliä. Eikä hän kyllästynyt katsomaan kaulan outoa punerrusta edes sittenkään, kun viulupussi oli nostettu korkealle katon rajaan kuivumassa olevien lautojen päälle. Sieltä sen kaula pilkotti, ja Antti ajatteli, että kunpa suutari ottaisi sen käsille, soittaisi...
Voi, se oli turha toivo. Sen Antti tiesi. Sillä hänen äitinsä, talon emäntä, oli niin sanottuja uskovaisia ihmisiä. Ja soitto, peli, oli kauhea asia, synti, maailmallista koreutta, josta taivaan isäkin rankaisi raskaalla kädellä. Tämän suutari oli varmaankin saanut tietää, ja siksi hän ei ottaisi tässä talossa viuluaan esiin erehdyksessäkään. Siksi hän oli sen nostanut tuonne korkealle lautojen päälle, ettei se siellä loukkaisi ketään.
Mutta turha, hiuduttava himo ei hellittänyt: kunpa kuulisi viulun soivan, kuulisi nuo syntiset äänet, jotka ovat oikean ihmisen korvilta kielletyt! Sillä Antti ei ollut koskaan kuullut soittoa. Niin oli äiti saanut varjelluksi lapsensa maailman pahuudelta. Tuo oli ensimmäinen soittokoje, viulu, jonka Antti oli nähnyt. Ja siitäkin hän oli nähnyt vain kaulan, ikään kuin ihmisen pään, joka näkyy vaatteiden sisästä. Kunpa edes näkisi sen kuten riisuutuneen ihmisen kaikessa alastomuudessaan...
Niin vaivaa ihmisen lasta kielletty hedelmä. Ehkäpä äiti arvasi, että synti on väijymässä oven edessä, sillä hän sanoi useinkin hääriessään askareissaan:
— Pois, poika, sieltä nokottamasta! Syltä sijaa suutarille!
Hän luultavasti ajatteli, että tuo suutari oli outo maailmankulkija, joka tietenkin puhuu paljon turhia ja jumalattomiakin. Antin oli toteltava, mutta heti ensi tilaisuudessa hän palasi kuuntelemaan suutarin juttua, tirkistelemään viulun punertavaa kaulaa, mustia nappuloita, kirkkaita kieliä...
Sitten lauantai-iltana hän kuuli miesten, talon palkkalaisten ja muiden, juttelevan ja päättävän, että kylvyn jälkeen mennään johonkin torpukaiseen ja keitätetään kahvia ja suutarin pitää ottaa viulu mukaan ja soittaa. Se käypi päinsä siellä suruttomissa mökeissä, joissa elämä ja maailma otetaan väljästi.
Heti kun tämä puhe ja päätös oli tullut Antin korviin, oli myöskin hänen syntiinlankeemuksensa kypsä ja varmasti tapahtuva asia. Ei sille mitään mahtanut: hänen oli karattava miesten jälkeen pimeään syysiltaan.
Mikä juhlava tunnelma tuossa tummaisessa mökissä, jota valaisi vain hellatuli. Siinä mökin eukko pukiminaan punarantuinen alushame keitteli kahvia. Suutari tarttui viuluun, rapsutteli, viritteli, ja sitten ensimmäiset äänet ikään kuin hypähtivät viulun kieliltä. Mitä ääniä, mitä mutkia ja liverrystä: kaikki taivaan linnut olivat tehneet pesänsä suutarin viuluun... Oliko tämä sitä syntiä? Antti ei tietänyt. Ei hän sellaisia edes ajatellut, vaan unohtui kuuntelemaan, ahmimaan, katsomaan käyrän taitavia liikkeitä, sormien hyppelyä viulun kielillä...
Mutta kaikesta maailmallisesta ilosta ja nautinnosta on kalliisti maksettava. Sen Antti tiesi jo surullisella paluutiellä, astellessaan miesten kintereillä, haparoiden läpitunkemattomassa pimeydessä. Mitähän äiti nyt sanoo? Liian myöhään se kysymys nyt tuli hänen mieleensä... Lisäksi miehet surkuttelivat häntä salaisesti pilkaten. Mitenkähän poika paralle käynee: kaikkia tuhlaajapoikia ei oteta vastaan soiton ja hypyn kanssa...
Äiti oli tietenkin odottamassa murhemielellä, ihan itkeskellen: nyt jo poika synninteillä, kuuntelemassa jonkin pirunviulun kitinää. Suuri häpeä tämä oli hänelle, uskoa tunnustavalle äidille. Suuri tuska ja hätä oli hänen sydämessään, eikä hän aikonut vitsaa säästää ja vihata lastaan. Rakkaalla ja raskaalla kädellä hän sitten rapsutteli karahkalla poikansa paljaita pakaroita, niin ettei vähän ollut. Kaikessa murhemielessään ja uskovaisuudessaan hän osasi sanoa myöskin mieleenpainuvia sanoja:
— Näin sitä soitetaan!
Näin tuo hurskas nainen kaikessa totuudessa kitki synnin juurta ja jakoi synnin palkkaa, ja hänen sydämessään rakkaus ja viha sekautuivat merkillisellä tavalla toisiinsa.
Mutta Antin myrtyneessä mielessä syntyi vain hätäinen ajatus, että jos viulunsoitto oli synti, niin silloin synti oli kaunis ja iloinen ja miellyttävä asia, mutta jumalisuus ja hurskaus oli pahaa ja peloittavaa. Ensi kerran hänen mielessään syttyi voimaton kapinamieli aikuisten ihmisten, vanhempain, hirmuvaltaa vastaan.
Juomut ja kirvely haihtuivat pian hänen ihonsa pinnalta, mutta syvälle hänen sydämeensä jäi katkeruus, ja kauan hän käveli pienenä, synkeänä Kainina.
Myöhemmin, paljon myöhemmin, sitten kun hän sai jo itse mahdollisuuksien mukaan joko tehdä syntiä tai olla tekemättä, sitten jälkeenpäin hänelle kyllä selkisi, ettei se suutarin soitto, joka oli kuulostanut niin ihanalta, ettei se taitanutkaan kovin hääviä olla. Saattoipa olla niinkin, että siihen olisivat soveltuneet erään toisen uskovaisen sanat huonolle pelimannille: se ei ole mitään, ei kerrassaan mitään; siitä ei tulisi synti, vaikka kirkossa soittaisi...
Mutta synnistä se vain oli käynyt ja synnin palkankin hän oli siitä saanut: jotakin oli särkynyt ja kuollut.
HULLU JA HEVONEN
Samoihin aikoihin kun Harmaan vanha isäntä ja emäntä kuolivat, kohtasi taloa toinenkin onnettomuus ja suru. Vainajien nuoremmassa pojassa, Laurissa, alkoi ilmetä mielenvikaisuuden oireita, ja ennen pitkää selvisi, että hän oli auttamattomasti hullu.
Vanhin ja viisas poika, Arttu, suhtautui vanhempiensa menetykseen tyynesti. Kuolema vanhalla iällä on luonnollinen juttu kuten syksyn tulo kesän jälkeen. Ja enemmänkin: kuten syksyllä aitat täyttyvät, niin kuolemastakin koituu hyvyyttä. Harmaan talon vanhimmasta pojasta tuli sitä lyytä itsenäinen eläjä yhteiskuntaan, talokas, vieläpä vöyräänlainenkin.
Mutta veljen menetys oli pahempi asia, menetys, sillä mitäpä mielenvikainen muuta olisi kuin niitä, joita Raamattu nimittää elävältä kuolleiksi. Niin, kuollut hän oli, vaikkakaan ei haudattu. Se mitä oli jäljellä, oli ikään kuin ilkeä, vaivaava haamu, kummitus, joka ei antaisi hänelle rauhaa. Harmaan Arttu tunsi raskaasti tämän onnettomuuden painon. Veli on veli ja jos nyt ei ajattelisikaan tätä kohtaloa ainoastaan hänen kannaltaan, niin veljen onnettomuudesta riittää osasensa hänellekin. Niin, ehkäpä koko kuorma lankesi hänen kannettavakseen, koska sanotaan niinkin, että hulluna on hyvä elää. Esimerkiksi hulluuden häpeäkin jäi hänen ristikseen. Hän tuli siitä saakka silmäilleeksi ihmisiä epäillen, arvaillen heidän ajattelevan, että tuon Harmaan hupsun velimies, niin viisaalta kuin näyttääkin, on ehkä kuitenkin saanut samasta sarvesta...
Mutta nuoruudestaan ja veljen hulluudesta huolimatta Harmaan talon uusi isäntä oli kuin olikin viisas mies. Hän ei jäänyt neuvotonna ja hyödyttömästi tuskittelemaan asioita, joita ei voinut auttaa. Hän tahtoi aina nähdä mitä oli tehtävissä, miten epämieluinenkin voitaisiin kääntää paremmaksi. Hän ei sulkenut eikä suljettanut veljeään koppiin, vaan ryhtyi omakohtaisesti hoitamaan häntä, ikään kuin yrittäisi kasvattaa häntä uudelleen, tehdä hänestä jälleen veljeä, ihmistä ja kansalaista. Ensiksi kävi ilmi, että veli oli verrattain hyvänsävyinen hullu, ja sitten, ettei hän aivan auttamattoman hupsu ollutkaan. Hän tottui vähitellen siisteyteen ja tottui myöskin säännölliseen työhön. Hän osasi hakata puita ja kaivaa maata, hoitaa hevosia ja ajellakin yksinkertaisia työajoja. Artun menettelytavat olivat kärsivällisiä ja lempeitä. Hän ei ärsyttänyt hullua hulluudessaan, ei kiistellyt vastaan eikä turhentanut tämän omituisia uskomuksia ja ajatuksen kulkuja, vaan kuunteli hänen hupsuuksiaan vakavana kuten tosiasioita ja ohjasi sitten veljensä mielenkiinnon käytännöllisiin asioihin, työhön. Laurista kehittyikin säännöllinen työmies, ahkerakin, oikeastaan työhullu. Siinä suhteessa kasvattava, viisas veli osasi käyttää apunaan veljensä taipumusta ahneuteen, tuota ominaisuutta, jota hänellä oli hyvä osa itselläänkin, kuten oli ollut heidän vanhemmillaankin, joitten haudalla kirkkoherra oli niin kauniisti puhunut vainajien taloudellisesta vaistosta. Mielisairaassa tämä taipumus oli tietenkin hupsulla ja lapsellisella asteella. Hän oli hyvin iloinen ja tyytyväinen, kun hänen veljensä aina työpäivän päätyttyä antoi hänelle kuparisen kymmenpennisen. Niitä hän sitten hioi ja kirkasteli ja kokosi kasaa, aarretta.
Hän oli ja pysyi omituisena, hulluna, mutta samalla hän oli ahkera työmies, joka puuhaili varhaisesta aamusta hamaan iltaan. Hänestä oli siis kuitenkin muodostunut ja muovailtu työtätekevä, hyödyllinen kansalainen, oikea työmuurahainen, joita yhteiskunta kaipaa enempi kuin kuhnurinviisautta.
Muutamien vuosien kuluttua hänen veljensä Arttu, jossa piileili eräänlainen usko kaitselmukseen, oli taipuvainen ajattelemaan, että Laurin hulluus olikin ehkä loppujen lopuksi hyvä asia. Myrskyn ja myllerryksen jälkeen hänen elämänsä oli muodostunut tuollaiseksi, yksinkertaiseksi ja tyyneksi. Mikä tietää, millaisiin onnettomuuksiin ja kärsimyksiin hän olisi ajautunut enemmällä järjellä... Laupeus hänelle oli tapahtunut. Hänen elämänsä voi kyllä näyttää köyhältä ja ilottomalta, mutta se oli näyttämistä: kaikki näyttää siltä, millä mielellä sitä katsellaan. Sisäpuolella voi piileillä onni ja ilo. Olihan hupsulla veljellä päämäärääkin, elämän tarkoitusta: hän kokosi kasaa, aarretta, kymmenen pennin kuparilanteista, naurettavaa, lapsellista ja ylen hitaasti kassoittuvaa aarretta kylläkin. Sitä paitsi viisas veli oli tullut tehneeksi senkin hitaan kasvun varmuuden kyseenalaiseksi. Kerran, kun hänellä ei sattunut olemaan kuparikolikoita käsillä, hän otti niitä salaa veljensä kassasta ja antoi ne hänelle uudestaan. Siitä muodostui sitten tapa. Arttu ajatteli, että oli samantekevää, olipa hullulla lantteja enemmän tai vähemmän, ja tämän ajatuksen teki mieluisaksi ehkä kitsauskin, johon hän oli hyvin taipuvainen. Laurin lanttikassa ei siis karttunut sen siitään, mutta hupsuudessaan hän ei tullut sitä panneeksi merkille tahi pani sen sitten henkimaailman syyksi, jonka kanssa hän oli yhä tekemisissä ja joka oli luonnoltaan hyvin kiusaatekevää laatua. Kasaa hän kuitenkin keräsi kuten niin monet järkevätkin. Ja eivätkö järkevienkin aarteet ja arvot voi loppujen lopuksi olla yhtä lapsellisia ja naurettavia kuin hupsulla kourallinen kuparikolikoita...
Mietiskeltyään näin veljensä kohtaloa tämän omalta kannalta Arttu ajatteli sen vaikutuksia muissa suhteissa ja oli kyllin suora myöntääkseen itsekseen, että se oli ehkä onni hänellekin. Hupsun kanssa ei tarvittu mitään perinnön jakoja, ja sitä paitsi hän oli päälle päätteeksi saanut taloonsa halvaksi tulevan, ahkeran työmiehen...
Mutta tämän suuntaisiin ajatuksiin taipuvaisia olivat olletikin naapurit ja kylänmiehet. Harmaan Laurin kohtalo nähtiin hyvin kovana ja säälittävänä. Hän oli yksinkertainen ja liian hyväluontoinen ihminen, jolta kiero ja kitsas veli oli riistänyt perinnön, jonka tämä näännytti raskaalla työllä ja jolta hän yön aikana vielä varasti takaisin ne vaivaiset lantit, millä houkutteli hullua raatamaan omaksi hyödykseen...
Kun Harmaan isäntä kuuli näistä tuumista, niin hän kohautteli leveitä hartioitaan. Miten hänen olisi siis pitänyt tehdä ja menetellä? Mikä näitten ihmisten mielen noudattaa? Olisiko hänen siis pitänyt toimittaa veljensä laitokseen, jossa suljettujen ovien takana, kaikesta tieteestä huolimatta, saattanee tapahtua mitä tahansa, jossa hän olisi ollut yhä onnettomampi ja hyödyttömämpi ihminen ja syönyt perintönsä parantumatta... Olisiko hänet pitänyt sulkea koppiin kotonaan, kytkeä seinään, kuten joku lyhyempi ja kärsimättömämpi veli olisi epäilemättä tehnytkin, ryhtymättä hullun kanssa vaivaa näkemään. Kun hän sen sijaan oli ottanut asian omiin käsiinsä, tehnyt mitä oli tehtävissä ja taikonut onnettomuudesta eräänlaisen onnen, niin vääryys oli sittenkin tapahtunut... Eikö tätä nyt kärsi nähdä, että ihminen hulluudessakin on kuitenkin työtätekevä ja hyödyllinen! Jos siitä nyt hiukan hyötyy hänkin, niin eikö hän myöskin kanna veljensä hulluuden ristin... Tällaisia siitä johtuu tyhmien naapureitten taholta, ja raskaana lankeaa veljen hulluuden varjo hänen ylitseen, eikä hän koskaan voi kohota siihen asemaan yhteiskunnassa, mihin nousisi ilman tuota sairautta, joka ei suinkaan ollut hänessä, vaan toisessa ihmisessä... Mutta mitä noitten rahasien moninkertaiseen käyttämiseen tuli, niin siinä suhteessa hän, omituista kyllä, tunsi itsensä vähän araksi, ikään kuin olisi tosiaankin varastanut vähämieliseltä. Mutta tietysti hänellä oli siinäkin järki puolellaan, hyvät ja syvät syyt. Lantukaisistakin karttuu vuosien vieriessä sievoinen summa, ja jos olisi tiedossa, että sellainen on hullun hallussa, niin se voisi vielä houkutella jonkun ylenannetun rikokseen. Äly tässä liikkui: pahuutta hän oli vain halunnut estää ja ehkäistä...
Muutamat ihmiset olivat kuitenkin, luontonsa jälkeen, niin innokkaita oikomaan nähtyjä vääryyksiä, että he yrittivät puhua hullullekin järkeä, koettivat saada Harmaan Laurin käsittämään, että hän eli sorron alla, lietsoivat häneen kapinahenkeä viekasta veljeään vastaan. He menestyivät vain pienessä määrässä ja tilapäisesti, sillä Harmaan Arttu, taitava ihminen, osasi kyllä sammutella veljensä heikot ja hämärät tyytymättömyyden ja kapinamielen liekit, osasi kääntää hänen huomionsa käytännöllisiin asioihin, työhön. Sitten oli taasen nähtävä ja kärsittävä, kuinka Harmaan hullu teki työtä aamusta iltaan, hakkasi ja loi, ajeli hevostakin ja oli hupsuudessaan parempi laiskaa päiväläistä, joka odottaa vain illan tuloa. Täytyi alistua siihen seikkaan; että Harmaan Lauri kerta kaikkiaan oli parahimmilleen hullu hyödyttääkseen veljeään, lisätäkseen tämän varallisuutta. Siihen oli totuttava ja siihen totuttiinkin. Joskus, soittelupäällä, puheltiin vain, että kun ihmisellä ei ole häpyä, kun hänen taloudellinen vaistonsa on kovin kehittynyt, niin hän kääntää vaikka veljensä hupsuuden hyödykseen, jatkaa hullun kirveeseen vartta ja imee hänestä viimeisenkin voiman hitusen...
Niin Harmaan Lauri eleli kotitalossaan, teki työtä omituisen vaiteliaana, arvoituksellisena, kuten toisesta maailmasta tullut harmaa ja hyödyllinen tonttu, kansansatujen kuulu para. Hänen ilonaan näyttivät olevan nuo kirkastetut kuparikolikot, joita hän kokosi ja kokosi koskaan suurta kasaa saamatta, koska hänen pussinsa pohja ei tietyistä syistä pitänyt.
Mutta taidoton kupari ei suinkaan ollut hänen ainoa ilonsa. Harmaan talossa oli muuan hevonen, Laurin nimikko, jota hän ruokki ja jolla joskus ajoikin, varmasti hänen paras ystävänsä tässä maailmassa. Hän piti sen kanssa omituisia pakinoita, ja hullu ja hevonen näyttivät päässeen harvinaiseen ymmärtämykseen keskenään, nuo kaksi olentoa, joitten sisäinen olemus pysyy meiltä kätkettynä.
Hevonen on kuitenkin lyhytikäinen eläjä, ja niinpä Harmaan Harmokin oli jo vanhus siihen aikaan, kun Lauri vielä eli parhaassa miehuudessaan ja hulluudessaan. Se alkoi käydä kömpelöksi, kankeaksi ja vähävoimaiseksi. Sen työteho oli jo heikko, ja näytti ilmeiseltä, että se pitäisi hetimmiten myydä tai vaihtaa, ellei halunnut kärsiä vahinkoa sen täydellisen loppumisen takia. Mutta nyt Harmaan harkitseva isäntä sai omituisen kevytmielisen eläinrakkauden ja avaran auliuden puuskan. Hän sanoi, että Harmoa ei myydä, jotta se joutuisi vanhuudessaan pahan maailman rääkättäväksi, vaan tapetaan ja sille annetaan se kunnia, että se haudataan, vieläpä nahkoineen. Hevonenhan oli talon vanha palvelija ja päälle päätteeksi isännän hullun veljen paras ystävä tässä maailmassa...
Harmaan hullu sattui kuulemaan tämän lausuman ja sanoi silloin lujasti, että Harmoa ei tapeta, ennen kuin se itse kuolee... Vaikka tämä julistus kuulettikin nurinkuriselta, se oli kuitenkin tarkoitukseltaan selvä ja siitä uhoi syvän vakaumuksen hartaus. Harmaan Arttu, joka oli sitä mieltä, ettei hullua saanut ärsyttää hulluudessaan, sai tästä tervetulleen syyn tarkistaa äkillisen jalomielisyyden puuskassa ilmilausuttua komeilevaa aiettaan. Itse asiassa oli aivan vastoin hänen luontoaan kärsiä satojen markkojen vahinko epäkäytännöllisistä ja tarkemmin harkiten hyvin hämäristä tunnesyistä. Nyt hullun veljen mielipide oli onneksi tehnyt tuon kevytmielisen lupauksen täyttämisen mahdottomaksi. Sillä eihän voine tulla kysymykseen, että hullun mielinouteeksi elätettäisiin hyödytöntä luontokappaletta, kunnes se kuolisi luonnollisella kuolemalla. Silloin hänkään ei olisi hullua hurskaampi...
Harmaan Arttu, taitava ihminen, osasi kyllä selvitellä pienoiset pulmat. Eräänä aamuna syysmarkkinat ajan lähestyessä kävi ilmi, että Harmo oli yön aikana kadonnut hevoshaasta. Hullu se sen huomasi, sillä hänen hulluuteensa kuului, että hänen oli joka päivä nähtävä hevosensa, vaikka se ei olisi ollut tarpeellistakaan. Nyt Harmaan Laurille tuli hätä. Hän oli täynnä levottomuutta ja kiivautta ja epäluuloisuutta, piirteitä, jotka eivät kuuluneet hänen tavalliseen hulluuteensa. Hän alkoi tivata veljeltään, missä Harmo oli. Veli selitti, että se oli tietenkin yön aikana päässyt livahtamaan haasta, mokomakin kohmura. Menköön, kylläpähän palaakin jahka joutuu! Mutta Lauri ei ollut tyytyväinen tämän kaltaiseen asian ratkaisuun. Hän ei taipunut minkäänlaiseen työhön, johon hän tavallisesti oli niin altis. Hän teki teon, joka osoitti, että hän oli hyvin kuohuksissaan, mikä hänen kannaltaan oli venattavissa pyhäin häväistykseen. Hän viskasi maahan kuparikolikot, jotka hänen veljensä oli ottanut esiin vaikuttaakseen hulluun niitten tavallisesti vastustamattomalla taikavoimalla. Ne olivat nyt tehottomia. Hullu näytti lohduttomalta ja levottomalta ja lähti tiehensä, kai etsimään Harmoaan.
Ja hän lähti juuri oikeaa tietä ikään kuin hän jollakin tavalla olisi ollut selvillä asioista, joista oikeastaan oli täsmälliset tiedot vain hänen veljellään ja eräällä vanhalla miehellä, Sinppa nimisellä, joka asui mökissään kylän laidassa.
Sinppa oli vanha hevosmies, rahdin ajaja, joka oli kuljettanut juhdillaan tuhansia kuormia maanteillä, joilta voimalliset ja nopeat voima vaunut olivat sitten karkottaneet hänet ja kaikki hänen kaltaisensa huokaavine kuorman vetäjineen. Sitä paitsi Sinpan oli jo tavannut auttamaton vanhuus ja köyhyys. Hänellä ei ollut moniin vuosiin ollut enää hevostakaan. Oli käynyt ilmi, ettei hän vanhana miehenä huonoine juhtineen tullut oikein toimeen metsäajoissa, joita niitäkin oli niukalti. Hyvää hevosta hän ei taasen pystynyt saamaan, koska vetoeläinten hinnat olivat kaikista voimavaunuista huolimatta kohonneet tarumaisiksi. Päinvastoin, hänen hevosensa oli huononnut huononemistaan, kun hän vaihtoi ja vaihtoi niitä, tapansa mukaan. Viimeinen oli suorastaan kaatunut tielle ja kuollut Sinpan ruoskan iskuista mitään välittämättä. Sen jälkeen hän ei ollut saanut hankituksikaan uutta hevosta, ja hän oli elänyt jo vuosikausia tukalaa ja tuskallista, vanhan ajomiehen mielestä puolittain varjomaista hevosetonta elämää. Nykyään, vanhuuden horisemisen rajoilla, hän oli taasen kovissa hevoskuumeissa. Hän muisteli entisiä rahdinajoaikojaan kuin hepo kesää. Kaikki oli ollut hyvin, kaikkea oli ollut puuttumatta: niin se aika kangasteli hänen mielensä silmissä, eikä hän muistanut, että elämä parhaimmillaankin oli aina ottanut kiroiluttavan koville. Eikä hänen mielestään tarvittu taasenkaan muuta kuin päästä hevosen omistajaksi, niin elämä heti helpottuisi. Hevonen kuului hänen mielikuvituksessaan olennaisesti hyvään elämään.
Harmaan Arttu isäntä, joka tiesi näistä Sinppa äijän hevoshaaveista ja kuumeista, vihjaisi hänelle, että hän voisi nyt ostaa edullisesti hevosen, jos hänellä vain oli vähänkään puolta, keinoja ja neuvoja. Sinpalla, johon tämä vihjaus vaikutti kuin tuli tappuroihin, joka oitis käsitti, että tämä oli otollinen ja hänelle ainutlaatuinen tilaisuus, Sinpalla oli vielä puolta ja neuvoja, kun hän ryhtyi tarmokkaaseen toimintaan, lehmän myyntiin ja muuhun sellaiseen. Hän sai kokoon tarvitun summan, ja kaupat tehtiin. Sopimukseen kuului, että Sinppa ei saisi pitää hevosta itse, Harmaan hullun Laurin takia, vaan hänen piti viedä se johonkin etemmä, markkinoille. Hevosenkin hän saisi hakea haasta kuin varas yöllä, samoista syistä.
Ja Harmaan isäntä oli tyytyväinen, paitsi siitä syystä, että hänen omat vaikeutensa olivat selvinneet tyydyttävästi, myöskin sen vuoksi, että oli samalla tullut tehneeksi pienen hyvän työn vanhalle Sinpalle, antanut hänelle tilaisuuden ansaita vähän hevoskaupoilla, joihin hän oli hyvin perehtynyt.
Sinppa itse oli samaten hyvin tyytyväisessä sieluntilassa. Hän oli hakenut hevosen, oman hevosensa — yksinpä se sanakin jo kohotti hänen rintaansa — hän oli hakenut sen puheen mukaan yöllä ja ajeli nyt hiljoilleen kaupunkia kohti. Hän silmäili juhtaansa mielihyvällä. Näki kyllä, ettei se ollut enää varsaiässä, mutta se oli hyvässä kunnossa, helpolla ollut ja hyvin ruokittu. Se oli vielä hyvähampainen ja hyväsyöntinen. Kyllä se jaksaa ja kelpaa, kyllä sillä kaupat saa...
Istuminen oman ajokkaan rattailla pitkästä aikaa, kaunis syyskesän sää, loputon, monivaiheinen maantie, jolla hän oli niin paljon elänyt ja taistellut kuormineen, joka yhä veti häntä puoleensa, tulevaisuuden tuumat — kaikki elähdytti vanhaa miestä. Näin hyvännäköisellä hevosella hän tekee kyllä hyvät kaupat, tekee yhä uusia kauppoja alkuun päästyään, hän, joka on konien seassa kuin kala vedessä, lyöpi rahoja liiviinsä ja palaa jonkin vahvan pollen vetämänä. Sillä hän sitten tienailee. On tiedossa puutavaran ajoa sievästä maastosta. Hän ottaa vaikka Antin, poikansa pojan, kumppanikseen, avukseen, työntekoa oppimaan. Sellainen onni voi koitua vöyrään talon pojan hulluudesta aivan syrjäiselle, sillekin, jota ei arvaakaan...
Niinpä Sinppa ajeli miellyttävissä mietteissä, enimmäkseen. Jonkin linnun itsepintainen tiukuttava ääni tiepuolessa sai hänet välistä rypistämään kulmiaan. Se toi hänen mieleensä eukon äänen, yhtä tyhmän itsepintaisen. Kyllä se akan köykkänä oli toisenkin kerran suunsa avannut ukkonsa elämänparannuspuuhan takia. Sanoi, että tämä höperyydessään ja horistessaan hevostouhullaan hävittää vähätkin olemiset, saattaa heidät mökinlahostakin taivasalle. Mutta Sinppa se sentään isäntä oli, vaikkapa nyt mökissäkin. Hän oli jyrähtänyt, että minun hevostouhuni ne ovat pitäneet sinun leipäläpesi edes siunaaman ajan muissa touhuissa eikä ainoastaan tyhjissä puheissa. Siinä se vasta hävittävä putous on... Mutta eihän vaimonpuolen suuta tuki akanaisilla jauhoillakaan, eikä sen kaltaisia voi estää ajatella jukertamasta tyhmällä järjellään. Se sanoi, että ne ajat ovat menneet eivätkä enää tule takaisin, ainakaan hautaankaatuville ukoille...
Tässä hän nyt kuitenkin istui oman hevosensa rattailla. Hän katseli halveksivasti ja hämärästi vihaten vastaantulevia tahi ohiajavia autoja. Hänellä oli epätäsmällinen ja tavallaan pimeydessä pysyvä käsitys, että ne vauhdillaan ja kuormiensa valtavuudella vaikuttivat, muuttivat ja mullistivat koko maailmaa. Ja muutokset ja mullistukset ovat aina olleet vanhuksista vastenmielisiä ja vihattavia. Hevoset ja hänetkin ne olivat jo kerran karkottaneet maanteiltä, joilla he ennen olivat ja elivät kuten kotonaan...
Harmokin säikkyi tai oli säikkyvinään ohitse hurahtavia voimavaunuja. Pientä ja yrittelyksi jääpää tuo pelko kuitenkin oli, ja Sinppa oli noista elkeistä oikeastaan mielissään. Hän sai silloin tilaisuuden karjaista, tarttua miehen tavoin ohjaksiin ja ruoskankin varteen, näyttää valtansa ja voimansa, kokea herruuden tuntoa...
Hän söi ja syötteli hevostaan tienposken mökissä. Se oli entisaikojen syöttöpaikkoja, ja sen nykyinen autius ja puhelu menneistä ajoista asukkaitten kanssa teki hänet vähän alakuloiseksi. Ennen hevosia tuli ja meni pitkissä karavaaneissa, apekepit kolisivat lakkaamatta, ja ovi kävi yötä päivää. Nyt vain järjettömät vaunut huhkivat sivuitse, että kesäpoudilla on ihan tomuun hukkua. Hevosella-ajaja nykyään on jo kuin mikäkin kummitus...
Kaikki tämä oli omiaan masentamaan mieltä. Mutta lähdettyään jatkamaan matkaansa hän ilahdutti mielensä tulevaisuuden tuumilla ja muistelemalla entisiä hyväonnisia ja hyödyttäneitä hevoskauppoja. Hän ei pitänyt mitään kiirettä. Aikaa oli yllin kyllin, eikä markkinahevosta sopinut rasittaa kovalla ajolla.
Muutamassa tienmutkassa Sinppa sitten näki, että takaapäin lähestyi omituisen kiireellisen näköinen kulkija. Se suorastaan juosta huhki, että liepeet lepattivat. — Mikähän hullu lienee! ajatteli Sinppa ääneensä. Kulkija tavoitti tavoittamistaan, ja sitten kävi selville, että se oli tosiaankin hullu, Harmaan Lauri. Sinppa ei aluksi ollut tullut sellaista mahdollisuutta ajatelleeksikaan, niin outoa oli kuvitella Harmaan hullua muuhun maisemaan kuin kotiinsa, missä hän oli kuin tonttu, hyödyllinen para. Mutta tuossa se nyt oli! Sinppa vähän pelästyi. Mikä sen hullun tietää... Ettei se Harmaalainenkin, kirottu, pidä hullujaan kytkyessä...
Harmaan Lauri oli hyvin hikinen ja hengästynyt, hyvin onean näköinen. Onhan tavallinen ihminenkin melkoinen kuvatus kovasti kiirehdittyään. Hän alkoi heti viittilöidä ja puuskuttaa, ettei Harmoa saa ottaa ja viedä.
— Ottaa! tuimistui Sinppa. — Tämä on ostettu eikä otettu...
Mutta sitten hän muisti, että hullut ovat vaarallisia olentoja, joita on pidettävä mielillä. Hän alkoi siis puhua, että voidaanhan Harmon kanssa palatakin, kun kerran Harmaan nuorempi isäntä on sitä mieltä. Mutta ei vielä tästä paikasta, sillä jos yritettäisiin kääntää kapealla maantiellä, niin kärryt ymmärrettävästi menisivät ojaan. Oli siis ajettava läheiseen kylään asti, jossa on leveämmät paikat. Hän kehoitti »Harmaan nuorta isäntää» nousemaan viereensä rattaille.
Tämä totteli, tottuneena tottelemaan, näköjään hyväksyen Sinpan esittämien syitten pätevyyden. Hän oli yhä hyvin palavissaan ja väsynyt.
Mutta Sinppa kiroili mielessään Harmaalaista, joka piti hulluja irti, kai köytten vähyyden takia, ja mietiskeli samalla, miten hän pääsisi eroon tästä epätervetulleesta toverista. Hänellä oli kavaluus mielessä. Ensimmäisessä kylässä oli poliisikin, jota Sinppa tavallisesti, kuten muitakin virkamiehiä, piti tarpeettomana, vieläpä jonkinlaisena syöpäläisenä, mustalaisten ja maankiertäjäin vertaisena. Mutta nyt hän huomasi, että poliisista voi olla hyötyä hänellekin, ainakin tässä tilaisuudessa. Sen velvollisuuksiin kuulunee esimerkiksi kytkeä sellainen mielenvikainen, joka on matkustajan kiusana. — Rautoihin siellä joudut, hän ajatteli ja silmäili salavihkaa epäluuloisesti ja vähän pelkomielellä toveriaan.
Hullu oli huomannut ruoskan kärryjen keulalla.
— Harmoa ei saa lyödä! sanoi hän silloin tuimasti.
— Vai ei! No ei lyödä sitten, myönteli Sinppa. Samassa hän kuitenkin unhotti olevansa tekemisissä mielisairaan kanssa ja alkoi esitellä omia elämänviisauksiaan. — Sääliväthän ne höpsisihmiset luontokappaletta, että se muka rääkin näkee. Mutta minä olen sitä mieltä, että ruokaa ja ruoskaa. Vähällä se silti pääsee. Hevosen on hyvä elää, jos nyt ruoska jonkin kerran pintaan navahtaakin. Ihminen se vasta toden edessä on. Miehellä on aina ruoska sydämessä...
Hullu ei vastannut mitään, ja he ajaa köröttelivät edelleen. He olivat jo ehtineet kylän laitaan, ja kaikki olisi voinut mennä hyvin ja Sinppa äijän suunnitelmien mukaan ilman tuota autoa, joka hyrisi heitä vastaan. Sinpan mielestä se muistutti kiusallista paarmaa, joka pörrää mistä tahtoo. — Piruko sen siihen lennätti? mutisi hän.
Harmo pelästyi, höristi korviaan, nosti päätään ja esiintyi niin hullunkurisesti, että Sinppa ihan kimmastui. Kaikki näytti kuitenkin menevän onnellisesti. Vaunu oli jo ohitse, kun Sinppa lämmenneenä hevosen käytöksestä ojensi kätensä, tarttui ruoskaan ja navahdutti sillä Harmoa selkään. Se oli tarpeeton toimenpide, mutta hänen kätensä oli niin tottunut tarttumaan ruoskan varteen, kerta kaikkiaan niin perehtynyt lyömään hevosta joka tilaisuudessa, että kaikki tapahtui ajattelematta, vaistomaisesti ja vaivattomasti kuin taitosoittajan sormityö viulun kielillä.
Se oli kuitenkin Sinppa äijän viimeinen ruoskanisku. Harmaan Laurin kasvot kävivät vaaleiksi ja oudon näköisiksi. Hän pisti käden taskuunsa, ja kun se nousi sieltä takaisin, hänen nyrkissään oli kivi. Hän antoi kiven pudota raskaasti Sinpan paljaaseen päälakeen, paljaaseen, sillä hänen lakkinsa oli pudonnut kärryjen pohjalle hevosta riuhtoessa. Pääkallo rusahti rikki.
Samassa näkyi takaapäin auton nostattamassa tomupilvessä kiireesti ajava pyörämies. Se oli Harmaan Arttu, joka oli tullut levottomaksi veljensä katoamisen ja viipymisen vuoksi ja ryhtynyt takaa-ajoon. Kun hän tuli paikalle, hän tapasi kärryt ojaan kaatuneina, vanhan Sinpan vertavaluvana ja kuolleena ja hullun veljensä rauhoittaen taputtelemassa pelästynyttä Harmoa.
Onnettomuus oli kerta kaikkiaan tapahtunut. Harmaan Arttu taivutti alistuneena huokaisten päänsä. Asiat eivät aina mene niin kuin ajattelee, eivät aina aivan latusia myöten.
Hän tiesi, että nyt tulisi ero veljeksistä. Harmaan talo menettäisi omituisen, harmaan tonttunsa, joka oli kuvastellut ihmisten ja hänenkin silmissään ikään kuin kansansatujen kuuluna ja hyödyllisenä parana.
JUOPPOUS
Kersantti Puksu nousi raskain askelin ylös esikunnan portaita. Hänen päässään jymötti laiskana ja kiusaavana ajatus: ovatkohan nuo pirut jo tulleet, saisikohan hän taasen rähinät myöhästymisestä. Sillä pieniä myöhästymisiä sattui hänelle tuon tuostakin. »Piruilla» hän tarkoitti esimiehiään, pataljoonan komentajaa ja adjutanttia.
Eivät ne olleet vielä paikalla. Kersantti Puksu ikään kuin haistoi sen jo eteisessä ja avasi hieman keventynein ja kirkastunein mielin toimiston oven. Kersantti Väli, joka istui jo työnsä ääressä, käänsi päätään ja äänsi jotakin tervehdykseksi. Hänellä oli hilpeä, naureskeleva naama, joka tällä hetkellä ihan etoi kersantti Puksun sydäntä. Mikä hymyillen-eläjä hän luulee olevansa? Eiköhän liene tehtyä iloa? Juoksentelee taidottoman nahkapallon perässä kentällä ja luulee olevansa hyväkin sankari, kun hänen onnistuu sitä potkaista. On suorastaan kuten hullu vasikka... Kersantti Puksu murahti jotakin äreää ja epäselvää.
Esikunnan molemmat asevelvolliset kirjurit olivat kavahtaneet kannoilleen koneittensa äärestä. Heille kersantti Puksu huitaisi kärsimättömästi kädellään: lepo, lepo! Sitten hän riisui ähkäisten päällysvaatteensa ja lakkinsa ja ripusti ne naulakkoon ja istuutui äänettömänä pöytänsä ääreen.
Hänen ruhonsa näytti valtavalta ja raskaalta, vuorentapaiselta. Hänen kasvonsa olivat turpeat, mustanpuhuvat, hieman pakkasenpanemaa sientä muistuttavat. Ohuet, tummat viikset ylähuulessa käyristyivät kuten imevä iilimato, ja suuret, epämääräisen väriset silmät mulahtelivat laiskoina ja kiusautuneina kuopissaan, ulkonevat, tapinkaltaiset silmät. Niiden katse sattui nyt pöydällä olevan kirjoituskoneen näppäimistöön. Ja katso, koko koje kuvasteli hänen silmissään merkillisenä, ivallisen hilpeänä naamatauluna, joka irvisteli ikeniään hänelle. Ihan sydäntä etoi. Teki mieli pärähdyttää nyrkillä vasten valkoisia hampaita. Mutta hän tyytyi kuitenkin puhahtamaan, raskaasti ja halveksivasti, avasi sitten pöytälaatikon ja otti esiin tukun paperiliuskoja. Ja katso, nekin kuvastelivat hänen silmissään ivallisina, näivinä naamoina! Kirjelmä, joka peloitti pituudellaan kuten iankaikkisuus! Jo eilen hänen olisi pitänyt se saada valmiiksi, hakata kuten hamari kirjoituskoneen irvisteleviä hampaita. Jopa sitten eto kirjelmiä! Paperiinhan tässä hukkuu kohta koko armeija, eikä ainoastaan joku kersantti Puksu, jolta näytetään vievän kaikki valta ja voima ja esimiehisyys. Ei puhettakaan, että hän olisi saanut nyt käyttää apunaan noita kirottuja kirjurisotamiehiä, asevelvollisia, jotka kyyröttävät siinä hänen silmänväänteenään ja rätisyttävät koneitaan, että ihan päälakeen koskee. Heillä oli muka omat työnsä, korkeammalta annetut, hänen ohitseen. Ei niille saanut opettaa sotilaallista kuria, esimerkiksi ylitöiden muodossa. Kersantti Puksu itse näytti joutuneen vainon alaiseksi...
Hän oli niin omiin maailmoihinsa vajonnut, ettei huomannut oven avautumista ja pataljoonan komentajan, majuri Alton, sisääntuloa eikä sitäkään, että toinen kersantti ja molemmat sotamiehet olivat nousseet tervehdysasentoon. Majuri oli pysähtynyt kersantti Puksun pöydän eteen. Kuului hänen lipevän ärhäkkä äänensä:
— Tuolla tavallako te luulette työn valmistuvan, kersantti?
Kersantti nousi pystyyn, ja hän näytti jättiläismäiseltä ja järkähtämättömältä pienikokoisen majurin edessä. Hän katsoi korkeudestaan alas majuriin. Esimiehen oli nostettava kasvonsa tähystäessään kersanttia, ja se jostain syystä näytti raivostuttavan häntä.
— Herra majuri, yritti kersantti jymeällä äänellään.
— Ei mitään selityksiä! tuimistui majuri. Hänen sileät kasvonsa olivat punaiset suuttumuksesta. — Niitä teillä kyllä riittää, mutta työtä ei tule ollenkaan. Eihän teiltä paljon vaadittaisikaan. Saatte vielä tämän päivän aikaa tuolle kirjelmälle. Mutta ellei se iltapostiin valmistu, niin kuulette siitä, kersantti. Niin, on kysymyksenalaista, oletteko silloin kersantti. Onko selvä?
Kersantti Puksu ei vastannut mitään. Hänen turpeille, sienimäisille kasvoilleen oli kohonnut entistä synkeämpi mustanpuhakkuus. Hänen isot silmänsä tuijottivat kiukkuisina ja hellittämättöminä alas pataljoonan komentajan päälakeen. Hiukset siinä päässä olivat harvenneet, taidolla ne oli kammattu, mutta kuitenkin kuulsi alta paljas kalju, ja kersantti aprikoitsi mielessään, että menisiköhän tuo kallo rikki kertarysäyksellä, jos hän antaisi suuren nyrkkinsä heilahtaa ilmassa ja pudota alas keskelle huolella peiteltyä kaljua. Voi isäinen, niin rysähtäisi tuollainen linnunnuppi sisään, ettei mitään... Mutta kersantti seisoi kuitenkin järkähtämättömänä, möhkälemäisenä, silmät tiukkoina, melkein puukonpään pituisina tuijotellen alas majurin verhottuun kaljuun.
— Puuäijä koko mies! tuhahti majuri ja jatkoi joustavasti ponnahtavin askelin matkaansa omaan huoneeseensa.
Kersantti Puksu istuutui paikoilleen niin raskaasti, että tuoli rasahti. Hänen rintansa täytti jäytävä harmi ja katkeruus. Mikä häväistys! Tuollaista puhetta oli siedettävä, vieläpä noiden sotamies tolvanain läsnäollessa. Korkeat komentajat eivät enää ajattele sotilaallisen hengen ja kurin säilymistä, eivät katso aikaa ja paikkaa sappensa purkamiseen... Kersantin kurkkua karvasteli, kun hän näki sotamiehet tekouutteroina koneittensa ääressä. Ne tietenkin sisässään iloitsevat hänen nöyryytyksestään, mutta odottakoot... Teki mieli kiljaista ja iskeä nyrkki pöytään. Kurkkua karvasteli. Harmia se oli ja janoa — niin, ihan kitalaki oli haljeta. Oli tullut illalla ryypätyksi, aivanpa aamupuoleen asti. Hänen tajuunsa nousi elävä mielikuva kapakasta, lasien kilinästä, soiton huminasta, puheen sorinasta. Vain sieltä löytyi lohdutus ja rauha. Mutta se ei nyt hetkeen olisi hänen ulottuvillaan, sillä taskussa oli vain muutamia kolikoita ja tilipäivään oli aikaa. Teki mieli kiroilla kahakäteen.
Hän asetti paperit koneeseen ja yritti etsiä konseptista sitä paikkaa, mihin kirjoitus oli eilen jäänyt. Mutta hän ei oikein saanut selkoa sekavista liuskoista. Silmiä hämärsi. Harmi sen teki ja muu, ehkä kohmelokin. Kurkkua karvasteli, kitalaki tuntui olevan halkeamaisillaan. Juotavaa täytyi saada, ellei muuta niin vettä. Ei tästä muuten tullut mitään. Hän muisti omituisesti ilahtuen — oli kuten päivä olisi pilkistänyt pilvien raosta —, että manttelin taskuun oli illalla järjestynyt jotakin tuskan varalta.
Hän nousi ja alkoi etsiä päällysvaatteensa taskuista savukkeitaan tyytymättömänä murahdellen. Samalla hän salakuljetti manttelin liepeen suojassa pienen litteän pullosen housujensa taskuun. Hän aavisti kyllä, että molemmat kirjurisotamiehet vakoilivat hänen liikkeitään, että kersantti Välinkin harmittavan hilpeä naama seurasi tätä toimenpidettä. Mutta hän ei ollut siitä välittävittään. Irvistelkööt ikeniään...
Hän meni portaita alas ja pistäytyi kirjurisotamiesten huoneeseen, laski hanasta vettä ja joi ahneesti. Sitten hän siemaisi useita kertoja pullosestaan, siemaisi sen tyhjäksi, ensin kotvasen epäröityään. Sen jälkeen hän katseli tyhjää pulloa harmissaan: kaikki oli nyt kaikki, ei rahaa, ei ryyppyjä... Mutta samalla alkoi päässä ja koko ruumiissa tuntua miellyttävämmältä, tuntui siltä, että taasen voisi joten kuten sietää tätä maailmaa...
Meni kotvanen siinä seisoessa, ennen kuin hän havahtui lähtemään liikkeelle. Meni ehkä liiankin kauan, sillä tuo kirottu majuri, komentaja, oli ottanut hänet vaaniakseen. Kiireesti ja huolissaan hän nousi ylös portaita ja käveli pöytänsä ääreen tekeytyen hajamielisen näköiseksi. Työstä ei kuitenkaan tahtonut tulla mitään. Nopeasti siemaistut ryypyt olivat kohonneet hänen päähänsä, ja samalla sinne tulvi muistikuvia iltaisista kapakoista; niiden lohdullinen sorina ja melu oli kuuluvinaan hänen korvissaan. Hän selaili papereita, rapsutteli konettaan, ja sitten hän todellakin kirjoitti. Mutta samalla hän oli niin harmissaan siitä, että ihmisen täytyi vaeltaa orjuudessa, oli niin sekaisin, että sormitteli vääriä näppäimiä, teki kirjoitusvirheitä niin paljon, että oli otettava esiin uusi liuska ja aloitettava alusta. Tämä taasen kaiveli ja raivostutti häntä yhä enemmän. Hän katseli ympärilleen kiukuissaan. Hänen teki mieli särkeä jotakin, iskeä nyrkillä pöytälevy halki. Itseään rauhoitellessaan hän unohtui tuijottamaan akkunaan, isoon lasiruutuun, jossa vesipisarat matoivat alaskäsin. Ulkona satoi ja oli synkeä syksy. Hänestä näytti siltä, että ilta jo hämärsi. Kohta sytytettäisiin valot, ja sitten hän kirjoittaisi. Harjoituksista palaava komppania kulki akkunain alitse. Kuului raskas, laahaava marssintahti, ja korvaan kantautui läheiseltä kentältä komentoälähdyksiä, vaikkakin hyvin heikkoina ja epäselvinä.
Hetkisen kuluttua valot syttyivätkin, ja sitten kersantti Puksu ryhtyi tosiaankin kirjoittamaan, että rätinä kävi. Yrmynä ja itsepintaisena hän kirjoitti rivin rivin ja liuskan liuskan perästä. Työ oli saatava valmiiksi kerta kaikkiaan. Mutta samalla hän kuitenkin tiesi, että se ei valmistuisi määräajaksi, iltapostiin. Se oli toivotonta. Liuskoja oli jäljellä aivan liian paljon. Siitä huolimatta kersantti Puksu kirjoitti uutterana ja mistään piittaamattomana. Hän oli nyt saanut pään käsiinsä.
Hän havahtui jälleen majuri Alton laupiaan äreään ääneen:
— Ettekö ole vieläkään valmis, kersantti? Tämähän on suorastaan häpeällistä! Teille on annettu päivän työ, ja te aiotte tehdä sitä viikon...
Kersantti Puksu kohosi pystyyn turpeana ja suunnattomana. Hänen laiskan kiukkuinen katseensa suuntautui alas majurin päälakeen. Alta kuultavan kaljun peitoksi laastaroidut hiukset näyttivät hänestä ilkeältä ja salamyhkäiseltä vertauskuvalta, jonka merkitystä hän ei kuitenkaan kyennyt käsittämään. Jälleen hän aprikoitsi mielessään tuon pääkuoren särkyväisyyttä, pienen luukopan, jonka alla pääteltiin tämän pataljoonan asioista.
— Kaikella on rajansa, herra majuri, hän sanoi, — kirjoitusnopeudellakin.
— Ja te tekisitte mielellänne nuo rajat itse, niinkö? majuri ivasi. — Te olette hyvin vapaamielinen ihminen, kersantti. Mutta te tulette huomaamaan, että kaikella on tosiaankin rajansa...
Hän kääntyi nyt kersantti Välin puoleen:
— Te otatte tämän asian hoitaaksenne ja pidätte huolta siitä, että kirjelmä tosiaankin joutuu postiin.
Herra majuri esiintyi ikään kuin suurena ja suunnattomana seisovaa kersantti Puksua ei enää olisi ollut olemassakaan, ikään kuin hänellä ei olisi ollut oikeuttakaan olla olemassa. Sitten hän tervehti ja lähti tavallisella tulipaloripeydellään.
Kersantti Puksu istui raskaasti tuolilleen puhaltaen iilimatoviiksiensä alta melkein yhtä raskaan ja halveksivan puhahduksen. Kersantti Välin naurava naama näytti hieman vaivautuneelta.
— Onko siellä paljonkin jäljellä? hän kysäisi. — Pojat saavat käydä kiinni.
— Käykää tai olkaa käymättä, murisi kersantti Puksu. — Lyön vain tämän liuskan loppuun...
Hänen mieltään kaiveli ja karvasteli. Kersantti Väli on häntä nuorempi aliupseeri ja kylpee nyt ylempien suosion loisteessa kuin ottaisi aurinkoa nahkaansa ja yrittää vielä esiintyä toverillisesti, pyrkyri. Anna vain naamasi loistaa! Kovin monta pienaa et kuitenkaan kiipeä vallan tikapuilla...
Hän naputteli haluttomin ja hitain sormin liuskansa loppuun ja nojasi sitten tuolin selustaan ja tupakoi. Synkeänä ja äänetönnä hän katsoi toisten työskentelyä ja edessään olevaa kirjoituskonetta, joka jymötti siinä ikään kuin vaiennut tykistöpatteri. Niin, Puksun patterit vaikenivat, saatiin kirjoittaa sotahistorioihin. Ilmeisesti hänen päivänsä täällä korkeassa esikunnassa olivat luetut. Komentaja oli ryhtynyt tekemään hänen elämäänsä helvetiksi. Hänet katsottaisiin ulos. Hän muisti kyllä, että komentajat olivat ajaneet ulos paljon notkeampia ja helpommin liikuteltavia miehiä kuin hänet, miehiä, joilla oli ikään kuin tuli hännän alla heti, kun he näkivät itseään korkeamman... Mutta mitä minä välitän, mitä minä välitän! hän ajatteli aivan ääneensä ja huitaisi kädellään... Kersantti Väli ja kirjurisotamiehet katsahtivat häneen kummastuneina, ja silloin Puksu naurahti väkinäisesti ja ryhtyi kertomaan jotakin noista hävittömistä jutuista, joita liikkuu kaikissa rykmenteissä, jotakin ilkeätä kaskua pataljoonan pienikokoisesta komentajasta majuri Altosta. Kun hän pääsi loppuun, niin molemmat kirjurisotamiehet naurahtelivat velvollisuudentuntoisesti, hieman vaivautuneesti ja ympärilleen vilkuillen, etteihän vain tämä heidän sopimaton ilonsa korkean komentajan kustannuksella tullut laajalti tiedoksi. Sillä toisekseen ei kersantti Puksuakaan sopinut loukata välinpitämättömyydellä. Hän oli vieläkin herra kersantti, joka saattaa päästä järjestelemään sitä ja tätä...
Sitten he ryhtyivät kirjoittamaan, ja kersantti Puksu istui koneitten rätinän keskellä synkeänä ja patsasmaisena.
Kun työaika päättyi, kersantti Puksu seisahtui ulos mentyään esikunnan eteen neuvotonna ja tuskissaan. Hän ei halunnut mennä kotiinsa, ei ainakaan vielä. Sellainen ajatuskin inhotti häntä. Hän tunsi koko kookkaassa ruumiissaan kaipauksen kapakkaan, kaupungille. Mutta hänen rahansa ei riittäisi juuri muuhun kuin raitiovaunulippuihin. Hän kiusasi aivojaan keksiäkseen jonkun, jolta voisi lainata, mutta se oli tietenkin höydytöntä. Kaikki hänen tuttavansa ja ammattiveljensä, jotka tulivat kysymykseen, olivat luultavasti yhtä autuaita. Joltakulta voisi saada parhaassa tapauksessa kympperöisen, josta ei ollut mitään hyötyä.
Näin mietiskellessään kersantti Puksu näki Närhen, kuudennen komppanian varusmestarin, tulevan aliupseerikasinolta päin, ja samassa hän muisti kuulleensa sivumennen jotakin sellaista, että Närheä oli aivan nykyaikoina onnistanut, pelissä tai muuten, että hänen pitäisi olla varoissaan. Harmikseen hän havaitsi, että Närhi oli tietenkin huomannut hänet, koska aikoi livahtaa tiehensä pimeyden turvin kääntymällä valottomalle syrjäpolulle. Tietenkin, tuo nuori ihmistuntija, pohjaltaan laskeva ja kylmä liikemiesluonne...
Mutta kersantti Puksu ei ollut, kun niikseen tuli, niitä miehiä, jotka päästävät tilaisuuden käsistään. Hän astui nopeasti esiin ja tervehti.
— Kohmelo, jatkoi hän sitten suorasukaisesti. — Ihmisapua tarvittaisiin...
— Voi, veikkonen! kuului varusmestarin ääni pimeydestä, ääni, jossa kersantti Puksu oli erottavinaan salaisen huolestumisen markkasien puolesta. — Ihmisapu on turha. Minunkin rahani ovat menneet juodessa ja terveyteni tapellessa. Parasta kun menet nukkumaan kohmelosi... Mutta ikään kuin äkäten tämän neuvon julmuuden heti kun oli lausunut sen, hän jatkoi nopeasti: — Älähän sentään! On toivon paikka. Siellä meillä on muuan alokas, joka hautoo kunnianhimoisia unelmia sotilaallisesta tulevaisuudesta esikunta-alalla. Hänen tuumiensa päämääränä on musteentuhrija, kirjuri. Ja ota huomioon, että hänellä on jonkin verran rahoja, ja luulenpa hänen hommanneen viinaakin vihjaukseni mukaan otollisten tilaisuuksien varalta. Sanoin nimittäin tuntevani henkilöitä, joilla on vaikutusvaltaa esikuntapiireissä ja niin edespäin. Olen siis valmistanut sinulle tietä...
He olivat lähteneet kävelemään kasarmeille päin, varusmestari Närhen puhuessa lakkaamatta ja kersantti Puksun seuratessa hänen rinnallaan haluttomana ja jurona.
— En minä mielelläni kerjäten kulkisi, hän sanoi vihaisesti, — varsinkaan pölsöjen alokkaiden seassa. Anna sinä satanen. Ensi tilissä sen tulet saamaan...
— Pirustako minä sinulle satasia. Otetaan vain annit vastaan, pistetään pojan viinat parempiin suihin. Ei meidän kannata ylvästellä... Hän laulahti: — Köyhä kersantti, varaton, viraton...
Kersantti Puksu luimautti häneen tutkivan, hyödyttömän katseen läpi pimeyden: olikohan jo liikkeellä huhuja, että hänen päivänsä korkeassa esikunnassa ovat luetut...
Hetken kuluttua he olivat varastohuoneessa ja varusmestari Närhi kaivoi jostakin kätköstä esiin viinapullon, jonka pohjassa oli vielä tilkkanen.
— Ota tuo ensi tuimaan, hän sanoi. — Olen sitä säilytellyt pitkän aikaa siltä varalta, ettei pirun tarvitsisi sanoa, että ottaisi sen ryypynkin kun olisi...
Sitten hän sanoi menevänsä hommaamaan sinne tuon puheena olleen alokkaan, että tämä saisi tavata miehen, joka tiesi ja joka voi järjestää.
Kersantti Puksu jäi yksin ja katseli halveksivasti viinatilkkasta. Tympäisi. Kuitenkin hän holautti sen suureen suuhunsa suoraan pullosta. Sitten hän sai istua yksin ja ikävissään pitkän tovin, varastohuoneen omituisessa hajussa, pienen lampun heikossa valossa. Hämäriltä seinämiltä erottuivat loputtomat vaate- ja varustepinkat, ja katossa killui saapasnippuja.
Viimein varusmestari palasi mukanaan alokas, jolla oli aikuisen miehen runko, mutta jonka kasvot kersantti Puksusta näyttivät lapsellisilta ja tyhmänsekaisilta. Närhi suoritti yliolkaisen ja leikilliseksi tarkoitetun esittelyn ja puuhaili sitten tahi oli puuhailevinaan omissa varusmestarintouhuissaan. Alokas ryhtyi arasti ja kömpelösti tutustelemaan tulevaan suojelijaansa, mieheen, joka raivaisi hänen tiensä korkean esikunnan jäsenyyteen. Oli ilmeistä, että kersantti Puksu oli vaikeasti lähestyttävä ihminen. Hän istui yrmeänä ja laimeana, vähäpuheisena. Tällainen tympäisi häntä. Tämä ei ollut hänen alaansa.
Alokas turvautui pian päävoimiinsa. Hän veti housuistaan esiin viinapullon arkaillen ja samalla mahtailevasti.
— Jos herra kersantille sopisi...
Herra kersantille sopi. Hän kulautti ryypyn, oikein mahtavan ryypyn, posliinimukillisen, joka löytyi jostakin ja näytti tomuiselta ja likaiselta. Tämä toimenpide vilkastuttikin häntä sen verran, että hän vaivautui tekemään muutamia kysymyksiä alokassotamiehen sopivaisuudesta esikuntakirjuriksi, hänen konekirjoitustaidostaan ja muusta. Sitten varusmestari Närhikin tuli joustamaan seurustelua ja siemaisemaan ryyppyjä. Mutta kersantti Puksu käytti tilaisuutta vaipuakseen entistä suurempaan jöröyteen. Hän tunsi olevansa alennustilassa, ryyppyjä kerjäilemässä pöhköiltä asevelvollisilta ja sitten mokomassa paikassa, siivottomassa varastossa, jossa haisikin ties mille. Hän ei ilostunut ryypyistä. Ne eivät tuntuneet menevän edes päähän. Hän tunsi yhä itsessään sietämättömän himon kapakkaan, valoon, meluun ja sorinaan, oikeitten toverien pariin.
Myöskin alokas näytti olevan ymmällä ja kahdenvaiheilla. Hän tarttui yhä vastahakoisemmin pulloonsa ja loi saitoja silmäyksiä loppuatekevään nesteeseen: juovat hänen viinansa, ja asia ei ehkä tule jalalle ollenkaan. Tuokin kersantti on kuten puujumala... Mutta samalla hän lohdutti itseään sillä, että hän on sittenkin pääsemässä tahi jo päässytkin herrojen aliupseerien ystävyyteen ja siitä voi vielä olla hänelle monella tapaa hyötyä.
Kun viinapullon pohja oli käsissä, niin varusmestari sanoi:
— On kai sinulla vielä?
— On yksi, tunnusti alokassotamies vähän vaivautuneesti ja epäröiden.
— No, nouda se sitten! Kyllä asiasi järjestyy. Kirjuri sinusta tehdään. Pääset pois sodan jaloista hyville päiville...
Alokas nousi päättäväisesti. Kun on kerran alun tehnyt, niin silloin on jatkettava jonkinlaiseen loppuunkin. Tässä tapauksessa oli siis avattava toinenkin pullo. Varusmestari antoi hänelle vielä muutamia neuvoja, miten tuli esiintyä huomiota herättämättömästi.
He jäivät kahden. Kersantti Puksu pysyi äreästi vaiti. Hän mietiskeli, että tämä oli kurjaa ryypiskelyä, tämä tällainen. Hänen laiska ja joutilas katseensa osui hänen omiin käsiinsä. Nimettömässä kiilteli kultasormus, ja sen välke tuskastutti häntä. Hän ei halunnut mitään muistutuksia kodista, vaimosta, perheestä. Pois tuo kiiluvainen joutaisi tuosta. Siinäpä se! Hän ilostui ikään kuin olisi tehnyt huomattavan keksinnön ja solahdutti sormuksen sormestaan.
— Ota tuo panttiin ja anna pari sataa. On asioita kaupungilla.
— Mitä asioita sinulla olisi? Saathan sinä täälläkin viinaa pääsi täyteen. Pojan pöllöhän on noutamassa...
— Olla mitä olla! Mitä sinä siitä. Et siinä vahinkoon joudu. Ensi tilissä sen lunastan...
— Ota sata. On sitä siinäkin sitten maksun aikana...
— Kaksi! sanoi kersantti Puksu tuimasti. — Tämähän maksoi mitä lienee maksanutkaan. Vahinkoon et tule, ellen lunastaisikaan...
Varusmestari Närhi kai voi nyreänä ja äänettömänä setelit esiin. Sitten hän pyörähdytteli sormusta kämmenellään ja solahdutti sen piiloon. Kersantti Puksu silmäili hänen eleitään harmissaan. Hänen mielestään toverin kasvoilla kuvastui ahneus, taloudelliset ajatukset: sormus on paksu ja hän hyötyy, kun sitä ei epäilemättä tulla lunastamaan. Kuten pelättävä olikin, tunnusti kersantti itsekseen. Mitä tässä tehtiin joutavilla sormuksilla...
Alokassotamies palasi ja veti uuden pullon esiin housuistaan. Kersantti katsoi häntä tympeytyneenä. Hänestä näytti siltä, että sotamiehen olemuksessa ilmeni epäkunnioitusta. Hän luulee olevansa tärkeä eläjä, mies, joka antaa ryyppyjä armeijan köyhille aliupseereille... Kersantin vasemmassa housuntaskussa rusahtelevat sataset antoivat hänelle ryhtiä. Hän ei tuntenut enää sietävänsä tuollaisten alokkaiden seuraa. Otettuaan pari ryyppyä hän sanoi, että tärkeät asiat vaativat häntä kaupungille, ja meni tiehensä puuttumatta sanallakaan alokkaan asiaan, antamatta lupauksia tai toiveita. Alokkaan kasvot ilmaisivatkin pettymystä, mutta puhelias varusmestari Närhi osasi kyllä lohduttaa häntä.
Ja lohdutus odotti myöskin kersantti Puksua, odotti jo muutamien minuuttien kuluttua kaupungilla, jossa hän tunsi merkillisellä tavalla elähtyvänsä nähdessään katujen valot ja ihmisvilinän, ajoneuvojen välkkyvät kupeet niiden surahdellessa sivuitse. Lohdutus tuli hänen ylitseen kuin siunaus varsinkin sitten, kun hän avasi tutun kapakan oven ja näki tovereitaan, Iilin, Mattilan ja Kontion, istumassa siellä tapansa mukaan, laseja edessään. Samassa kun hän näki heidät, hän tunsi viinan kohoavan iloisesti päähänsä, noiden ikävän varastohuoneen loukossa otettujen ryyppyjen, jotka olivat siellä tuntuneet niin tehottomilta ja hyödyttömiltä, jotka olivat tähän asti ikään kuin jymöttäneet hänessä liikkumattomana kuin padottu vesi.
Tervehdittiin meluisasti ja juteltiin ja kyseltiin siitä, millaista oli ollut eilen. Paitsi Puksua vain Mattila oli ollut töissä. Kersantti kertoili työpäivästään.
— Jouduin vähän hakkauksiin komentajan kanssa, hän sanoi. Hän tunsi tarvetta jollakin tavalla loistaa ja keksaisi äkkipäätä jutun, jonka ainekset otti kaskuvarastonsa pohjalta: mitä komentaja oli sanonut ja mitä hän oli sanonut komentajalle. Sellaiset sanat, että niitä eivät komentajan kaltaiset miehet monesti kuule, hienossa muodossa tietysti...
Naurettiin kyllä, jopa jyrisevästi, mutta kuitenkin kersantti Puksu aavisteli, ettei hän ollut oikein onnistunut. Toverit näyttivät epäilevän, että hän valehteli, arvailevan ainakin, että kersantin vastaus komentajalle ei ollut alkuperäinen, omasta päästä. Ehkäpä sen lähteetkin olivat heille tutut...
— Rykmentissänne ei tunnu olevan kehuttava kuri, sanoi Kontio.
— Mitä minä välitän! sanoi kersantti Puksu ja huitaisi kädellään juopuneen hurjasti. Sitten hän alkoi moittia juomaa, jona oli olutta, ja tilasi puolikkaan rommia pöytään. Tämä toimenpide kävi pettämättömästi maailman parhaimmasta jutusta. Kaikki korjaantui. Hän huomasi oitis tehneensä edullisen vaikutuksen, ja setelit rasahtelivat huolettomasti, kun hän veti esiin ne housuntaskustaan. Kuuma juoma höyrysi suloisesti, puhe kävi, ja kersantti Puksun oli kotvan aikaa hyvä olla, erinomaisen hyvä olla ikään kuin sikarin, jonka Iili oli hänelle tarjonnut, palavaan huippuun asti. Mutta kun pullo vajeni, niin hän taasen sai, ties niistä, kiusallisia ajatuksia. Hänestä näytti siltä, että vain Kontiolla oli rahaa. Toisilla ei ollut mitään. Hän oli siitä jollakin selittämättömällä mutta kuitenkin ikään kuin tieteellisen varmalla tavalla selvillä, kuin olisi nähnyt heidän lävitseen ja kääntänyt nurin heidän taskunsa. Ja tuollainen köyhyys kuvasteli hänestä suorastaan rikolliselta. Kaataa toisen rommi kitaansa, siihen kyllä pystytään... Häntä harmitti, että oli kestinnyt tuollaisia kehnoja ihmisiä niin ruhtinaallisesti...
Iili, joka liikkui monissa piireissä, tahtoi kai köyhyydessään tehdä jotakin ystävällistä ja hyödyllistä ja tutustutti heidät erääseen sirkustaiteilijaan, joka seurueensa mukana siihen aikaan vieraili kaupungissa. Mutta kersantti Puksun mielestä tuosta uudesta ihmisestä ei ollut mitään iloa. Hän horsaisi vain viimeisenkin rommin suuhunsa ja kertoi, kuinka hän matkustaa sirkuksen mukana ulkomaille, mannermaalle, kuten hän sanoi — asia, josta kersantti Puksu vähät välitti. Sitten hän lupasi tavata heidät myöhemmin illalla ja tutustuttaa heidät kulissien takana sieviin tyttöihin. Silloin toiset saivat aiheen kiusoitella kersanttia, että hänelle tuo ei sopisi, koska hän oli naimisissa, ukkomies. Ja kersantti Puksun mustanpuhuvat kasvot synkkenivät. Hän oli kyllästynyt keskusteluun, jota hän oli seurannut vain toisella korvallaan. Hän oli syventynyt katselemaan läheisessä pöydässä istuvaa paria naishenkilöä, ehkä juuri niitä sirkustyttöjä, joista tämä uusi ihminen oli puhunut. Toinen heistä oli jo huomannut kersantin katseen ja vastasi siihen, lihavahko nainen, käsivarret paljaat ja pyöreät. Silloin kersantti tunsi koko suurta ruumistaan vavahduttavan kiusallisen himon. Voi, kirottua köyhyyttä, joka esti elämästä! Hänellä oli rahaa aivan liian vähän, ja suuhunsakin oli vielä jotakin saatava. Nyt häntä vasta oikein harmittikin tuo tyhjentynyt rommipullo, jonka kupeessa mustat neekerinkasvot hymyilivät lempeästi.
Onneksi Kontio tilasi vielä ryypyt mieheen, ja kuuma juoma höyrähteli lohduttavasti kersantti Puksun nenän alla. Sirkusmies ryyppäsi ryyppynsä ja valmisti lähtöä, kiitteli vieraanvaraisuudesta ja teki liittoja uudesta tapaamisesta myöhemmin. Hän meni ja myöskin nuo kaksi naista läheisestä pöydästä poistuivat. Toinen heistä, tuo pyöreäkäsivartinen, katsoi vielä kersanttia sivuuttaessaan hänet niin läheltä, että melkein sipaisi häntä, katsoi pitkällä syrjäkatseella, pää älykkäästi kallellaan. Kersantti Puksulta pääsi huokaus, ja hän tuijotteli äreänä tyhjään lasiinsa. Kaikki lasit olivat tyhjät, ja kaikki miehet alkoivat olla humalassa, mutta olo oli silti jäykkää ja väkinäistä. Pöytä pysyi tyhjänä, ja hetkisen kuluttua noustiin ja lähdettiin.
Kadulla suoritettiin pieni kävelymanööveri, esitettiin muutamia valheellisia ja valheeksi tunnettuja tiedonantoja, ja sitten kersantti ja Kontio olivat kahden. Toiset, rahattomat, jäivät oman onnensa nojaan. Mutta kersantti ja Kontio vaihtoivat ymmärtävän katseen, kävelivät kiireesti tovisen ja työntyivät sitten sisään toisen kapakan ovesta, missä savupilvet ja äänten sorina ottivat heidät vastaan kuin jonkin valtavan ja rakastavan olennon lämpöinen syli.
Pari tuntia myöhemmin he olivat suurella torilla sirkustelttojen luona. Kontio oli iloinen poika ja jutteli lakkaamatta, mutta kersantti Puksu oli jälleen äreä ja vaitelias. Telttojen ympärillä hyörivät ja seisoskelevat ihmiset, huolettomat ja iloiset, tyhmät ja ikään kuin ihmettä odottavat naamat etoivat hänen mieltään. Koko elämä oli hänestä tylsyyden huippu.
— Tämä on hauskaa — perkele, niin! sanoi hän toverilleen ivallisesti.
Sitten he tapasivat tuon nuoren sirkustaiteilijan, sukkelan puikkelehtijan, joka sanoi tehneensä työnsä ja olevansa jälleen hetkisen vapaa. Hänen seurassaan olivat jo kersantti Puksun mieliharmiksi Iili ja Mattila ynnä eräs nuori kauppapalvelija tai varastomies, jonka kustannuksella nuo ruokottomat kerjurit olivat epäilemättä ryypänneet. Varastomies kehui vieläkin viinoillaan. Hänellä oli pullo liikkeessä, mutta hän pääsisi sinne kyllä, hän oli luotettu mies, jos herrat vain suvaitsivat ottaa tarjouksen vastaan. Ilta oli synkkä ja syksyinen, sellainen, jolloin ryyppy on paikallaan...
Herrat suvaitsivat, varsinkin kun kävi ilmi, että pullon piilopaikka oli vain vähäisen kävelymatkan päässä. He olivat kuten pienoinen parvi kummallisia, omituisia lintuja, vilkas lintuparvi, rattoisasti ja älyttömästi äännähtelevä. Kersantti Puksu kulki heidän perässään yrmynä ja äänettömänä. Hän oli pistänyt kätensä housuntaskuun ja tunnusteli siellä olevia kolikoita ja katui katkerasti, että oli niin hyödyttömästi tuhlannut rahansa tulematta edes kunnollisesti humalaan, katui varsinkin niitä ryyppyjä, jotka oli tarjonnut noille toisille...
Hän upposi näihin katumustunnelmiinsa niin peräti, että perille saapuminenkin jäi häneltä jonkinlaiseen pimeyteen. Hän havahtui vasta sitten, kun tuli hänen vuoronsa ryypätä pullosta, jonka kuve kiilteli taskulampun valossa. Tässä heikossa valossa hän huomasi myöskin, että oltiin jonkinlaisessa varastohuoneessa. — Jälleen! ajatteli hän ja tympeili ympäristölle ja tovereilleen, jotka alkoivat hänestä muistuttaa nyt kummallisella tavalla rottia. Pimeissä makasiinien nurkissa ne vaeltavat ja koluavat. Eivätkö heidän äänensäkin olleet omituisesti kitiseviä ja vikiseviä... Hän äkkäsi, että he nyt puhuivat voimasta ja voimantöistä ja tempuista.
— Treenausta, treenausta se vaatii, oli tuo nuori sirkuslainen sanomassa. — Esimerkiksi tuo — hän osoitti pientä alasinta — tuskin nousee harjaantumattomalta yhdellä kädellä...
— Meinaatkohan kehua voimillasi, mokoma ammattilainen! ajatteli kersantti Puksu vihaisesti.
— Tuoko! puuttui hän äkäisesti puheeseen. — Se nyt nousee keneltä tahansa...
— Sitäpä olisi soma nähdä, hymyili sirkuslainen.
— Sopisi koettaa.
Kersantti Puksu silpaisi takin päältään. Hän oli aina ollut voimamiehen maineessa tuttavapiirissään, oli harrastanut urheilujakin nuoruudessaan. Hän kävi kiukkuisesti alasimen kimppuun, mutta tunsi heti, että sormet eivät oikein ottaneet sen sileään selkään. Hän ähkäisi, pusersi ja punnersi. Suonet hänen ohimoillaan paisuivat, ja hänen turpeille kasvoilleen kohosi entistä tummempi väri. Ja alasin nousi, nousi parin jalan korkeudelle, kunnes kersantin sormet pettivät ja se putosi raskaasti jysähtäen lattialle.
— Kas! sanoi sirkuslainen iloisesti, — nousi kuin nousikin, nousi minkä nousi...
Hän riisui takkinsa, tarttui alasimeen ja tempaisi sen näköjään vaivattomasti korkealle päänsä yläpuolelle. Sitten hän heilutteli, ojenteli ja pyöritteli sitä kaikkiin suuntiin. Liikkeet näyttivät helpoilta, mutta hänen kasvonsa olivat pinnistetyt ja punaiset, ja kun hän vielä kerskaillakseen halusi jotakin sanoa, niin äänen katkonaisuus ja värähtely ilmaisi vielä selvemmin ponnistuksen suuruuden.
— Näinkin sitä nostetaan...
Niin hän virkkoi ja laski alasimen sievästi lattialle.
Kersantti Puksu oli niin kiihtynyt, että hän vieläkin teki toivottoman yrityksen ja kävi vihan vimmassa alasimen kimppuun. Mutta tulos ei ollut juuri entistä parempi, ja ähkäisten hänen oli hellitettävä alasin ja ryhdyttävä etsimään puolustuksia. Hänen sormensa olivat lyhyet tuollaiseen nostoon, ja sitäpaitsi alasimen sivut olivat jo käyneet liukkaiksi käsien hiestä...
— Ja sitä paitsi hän on treenattu mies, sirkuslainen, ja sinä vain juoponlainen, laiska sotamies, ilkeili Iili.
Kersantti Puksu kääntyi tiukasti Iilin puoleen ja kysyi, halusiko tämä saada hampaansa kurkunperään. Suuri riita näytti olevan ovella, mutta toiset kiirehtivät rauhoittamaan ja tarjoilemaan ryyppyjä. Pullo tyhjennettiin ja sitten jätettiin tuo pieni varastohuone ja alasin, joka sekin näytti olevan valettu ikään kuin varta vasten katkeroittamaan kersantti Puksun elämää.
Kun hän puolen yön lähestyessä seisoi korokkeella odotellen viimeistä raitiovaunua, niin hän oli synkkääkin synkempi mies. Katkerana hän tunsi humalansa haihtuvan, ikään kuin kylmänä puhaltava yötuuli veisi sen. Mikä surkea päivä! Ensiksi hän oli tehnyt itsensä entistä mahdottomammaksi esikunnassa, niin ehkäpä suorastaan menettänyt työpaikkansa. Sormuksensa hän oli ainakin menettänyt ja juonut ja juottanut rahat, eikä hän ollut sittenkään tullut edes kunnollisesti humalaan. Olipa hän päälle päätteeksi menettänyt vielä maineensa vahvana miehenä mokoman vieraan nulikan takia...
Viimeinkin hän oli asuntonsa kohdalla. Mutta hän ei vieläkään kiirehtinyt. Koti, perhe... Mikä kolo, loukku! Piru tietää, miten hänenlaisensa mies oli sellaiseen ansaan mennyt... Pieni, laiha, riutunut nainen avasi hänelle oven, äänetön, varovainen ihminen, jota kersantti Puksu ei halunnut katsella. Miten lienee saanut kasvonsa tuollaisiksi, ikään kuin hänellä olisi rauha, silmiinsä jotakin anteeksiantavaa lempeyttä, joka aviomiehestä tuntui hyvin pirulliselta ilkeyden muodolta. Se oli tekeytynyt tuollaiseksi tehdäkseen hänen elämänsä yhä helvetinmoisemmaksi...
Kersantti istui raskaasti tuolille, ja vaimo alkoi asetella ruokaa pöytään. Lapset nukkuivat. Lapset, nekin olivat ikäänkuin hänen kiusakseen järjestettyjä kuten kaikki muukin. Olisivat olleet edes valveilla ja olleet niin tai näin, niin rottingin hän olisi pannut heilumaan...
Hän alkoi syödä tolskata. Ruoka oli tietysti huonosti valmistettua, kylmää, jonninjoutavaa sotkua, kuten aina. Mutta eihän se siitä parannut. Hän syötä tolskasi, ja vaimo istui ja teki jotakin käsityötä. Hiljaisuus tuntui kersantista kiusallisesta, kuten kaikki.
— Mitä tollotat, akka? kysyi hän.
— Jotenkin on oltava, sanoi nainen.
Mutta kersantti Puksu tykkäsi tuosta äänestä vielä vähemmän kuin äänettömyydestä. Kuten tikan koputusta se oli. Nokkimista, niin... Tuolla laupiaanmakuisella äänellään se tahtoi jyskyttää hänen päähänsä reiän. Hän kirosi kipeästi. Sitten hän kuitenkin hillitsi itsensä ja pisti ruokaa suuhunsa ja alkoi hitaasti ja laiskasti liikutella leukojaan. Ajatus liikahteli yhtä hitaasti. — Jotenkin on oltava... Onkohan?
Verkalleen liikkuivat hänen mahtavat leukansa, ja jostakin syystä hänen uniseen mieleensä kohosi sananlasku, pysyä jymöttäen muistin pinnalla kuin jokin järkähtämätön otsakirjoitus: Jumalan myllyt jauhavat hitaasti.
TOVERUKSET
Töpsy havahtui. Hänen heräävissä aivoissaan kummitteli korttilehtien kuvioita, silmät pullollaan ja kirkasvärisinä, kohtalokkaita kuvioita, vieviä tai tuovia. Hän hätkähti täysin hereille, käännähti ja haparoi huolestuneena tyynynsä alustaa. Hänen kasvoilleen levisi tyytyväinen ilme, kun hän tunsi sormissaan lompakon sileän nahkan, vieläkin tyytyväisempi, kun hän tirkisti sen sisään ja näki seteleitten repalehtivat reunat. Hyvin oli mennyt. Yöllä oli pelattu korttia ja juotu, pelattu korkeata peliä oudossa seurassa, ja hänen oli onnistunut säilyttää omansa, vieläpä voittaakin. Hyvä juttu! Hän huokasi tyytyväisesti ja kääntyi kyljelleen.
Akkunanverhot olivat alhaalla, mutta ne laskivat kuitenkin sen verran valoa huoneeseen, että hän erotti toisessa sängyssä nukkuvan miehen, Tarakan, hahmon. Himmeässä valossa nukkuvan kasvot näyttivät omituisesti savenkarvaisilta, kovilta ja katkerilta ja samalla lapsellisen avuttomilta. Hän nukkui ja kuorsaili suu auki. Mutta hänen kasvoillaan näytti asuvan huolestunut ilme, ikään kuin hän olisi nukkuessaankin tietänyt, että hänen rahansa ovat menneet, osa Töpsyllekin, mutta enin osa noille oudoille miehille, jotka olivat nyt kadonneet omille teilleen.
Huolestus nukkujan naamasta näytti heijastuvan valvojankin kasvoille. Töpsyn naama rypistyi ja kulmat kurtistuivat. Ehkä hän ajatteli, että Tarakka on nyt hänen vaivoinaan, rahaton ryökäle. Sillä he olivat yhdessä kulkemassa, olivat jonkinlaisia tovereita. Mutta nyt valvova katseli nukkujaa kiukkuisesti ja mutisi itsekseen aivan kiroillen: luuletko, että sinua rupean venyttämään hännässäni...
Hän kimmahti sukkelasti ylös ja alkoi pukeutua, nopein ja varmoin liikkein, äänettömästi. Hän haparoi hatun käteensä ja oli astumassa hiipivin askelin ovea kohti, kun Tarakka äkkiä heräsi ja syöksähti istualleen sängyssä. Oli kuin jokin vastustamaton ääni olisi huutanut hänen sisällään, että nouse, jotakin on tapahtumassa...
Hänen silmissään oli vielä unesta herätetyn älytön, eläimen katsetta muistuttava ilme, mutta kuitenkin hän kyseli hätäisesti:
— Mitä? Tuletko vai menetkö? Miten on käynyt?
Töpsy oli jähmettynyt paikoilleen toverin äkillisen ylöshyökkäyksen säikäyttämättä. Hänen kasvonsa synkistyivät. Kirottua! Vain muutamia askeleita, ja hän olisi ollut irti tuosta. Piruko sen pystyyn nakkasi?
— Miten! sanoi hän melkein sähähtävällä äänellä.
— Onko sinulla yhtään rahaa? Huonekin olisi maksettava...
Töpsyn ilme ja ääni, sanat, näyttivät jostain syystä elähdyttävän Tarakan huolestuneita ja herääviä kasvoja. Oli kuin aurinko olisi paistanut, ja hänen naamansa sai merkillisen messinkisen kirkkauden. Hänen juuri unesta heräävässä mielessään näytti syntyvän äkillinen ilo: toverin ei ole käynyt häävimmin kuin hänenkään... Se on samassa jamassa, ehkäpä vielä huonommassakin, sillä hänen liivintaskussaan oli kuitenkin muutamia kymppejä, oli, sen hän muisti varmasti...
Hän pisti etusormensa sängyn päässä roikkuvien liiviensä taskuun tunteakseen rahasien turvallisen kovuuden ja sanoi:
— Ehkäpä sitä sen verran on, että talosta selvitään.
Töpsyn harmi puolittain hävisi, ja hän joutui ihmeisiinsä Tarakan kasvojen merkillisen messinkisen kirkkauden edessä. Tuollainen toveri se on. Noin iloitsi kun luuli, että toiselle on käynyt onnettomasti... Näyttipäs karvansa! Mutta samalla hänessä heräsi uusi, omituinen harmin tunne: tuolla lailla hän oli nyt ilahduttanut toveriaan aivan aiheetta. Odota! Vielä siitä synkistytkin! Äkillisessä, vastustamattomassa ja lapsellisessa tunteen puuskassa hän veti esiin lompakkonsa ja rävähdytti näkyviin repaleisia, runsaasti esiin pursuilevia setelin syrjiä.
— Ei sen puolesta! Ajattelin vain, että jos sinulla ori sopivaa, pientä rahaa...
Ja aivan oikein! Kun Tarakka näki lompakon ja rahan runsauden, niin kirkkaus hänen kasvoiltaan katosi. Hän näytti synkistyvän ja käyvän alakuloiseksi. Mutta se oli vain ensimmäinen, vaistomainen tunne. Harkitseva järki otti sitten paikkansa. Hän kävi vilkkaaksi ja puheliaaksi, ja Töpsy tiesi hänen ajattelevan, että on hyvä, että edes toisella on rahaa, toverilla... Ja silloin Töpsy puolestaan synkistyi ja tunsi kaivelevaa harmia siitä syystä, että oli tullut näyttäneeksi toiselle rahansa. Hänhän olisi voinut kätkeä ainakin enimmän osan ja sitten irroittautua ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa tuosta kierästä kaverista. Tarakka ei olisi tietänyt mitään, sillä hän oli lähtenyt vuoteeseen ennemmin, hävittyään pelissä melkein kaikki, mitä hänellä oli.
Töpsy istui tuolilla vähäpuheisena ja katseli toverinsa pukeutumista ja kuunteli hänen vilkasta jutteluaan. Sitä se kyllä osasi. Ääntä siitä lähti kuin radiosta, varsinkin nyt, kun se halusi pitää toista mielillä, makeilla, ettei häntä vain heitettäisi oman onnensa nojaan.
Sitten he jättivät huoneensa ja tulivat matkustajakodin hämärään käytävään, jossa Töpsy maksoi laskun, maksoi ynseän näköisenä molempien puolesta. Sen jälkeen he astuivat kadulle, jossa suuren kaupungin liikenne jyrisi ja humisi, hyöri ja vilisi, saattaen heidät hieman hämmentyneiksi ja haparoiviksi. Sillä he olivat täällä vieraita ja muukalaisia. He olivat saapuneet tänne jonkinlaisina seikkailijoina, onnen etsijöinä, elämän tutkijoina. He olivat kaukana omalta maaltaan, ja rahojen loppuminen, köyhyys, jos se yllättäisi heidät täällä, olisi tosiaankin vakava asia.
Ja Tarakalta ne nyt olivat suurin piirtein lopussa, sen Töpsy tiesi. Mutta se ei näyttänyt häntä paljoakaan huolettavan. Hän esiintyi vilkkaana ja iloisena, puheliaana. Hän vei Töpsyn oluttupaan ja osti oluet, kilahduttaen ainoat rahansa huolettomasti pöytään. Mutta Töpsy oli vaitelias ja itseensä vajonnut ja silmäili toveriaan ynseästi. Kuotoile mitä kuotoilet, hän ajatteli. Silti se on noin suruttoman näköinen, kun luulee, että minä olen turvapuu. Mitenkähän sitten suusi panet, kun minä satun pistäytymään nurkan taakse ja jäät yksin? Eiköhän naamasi vähän venähdä, vaikka kehutkin nähneesi tuulet jos tuiskutkin? Se sietäisi nähdä jostakin piilopaikasta..
Hän ei ryhtynyt ryyppäämään eikä ryyppäyttämään toista, vaan lähti hetimmiten kävelemään katuja umpimähkään. Ja sitä hän harjoitti koko päivän, töllisteli rakennuksia ja patsaita, oli kiinnostuvinaan näköaloihin ja näyteikkunoihin, istahti toviksi puistojen penkeille ja käveli, käveli. Tarakka seurasi häntä ja jaksoi kaiken aikaa näyttää loistavaa naamaa kuin loppukesän helletaivasta, kuparinkarvaista. Hän jutteli velhoja, hän suorastaan räiskyi suunnitelmia ja ehdotuksia. Hän puheli töiden tiedustelusta, halvoista huvituksista, matkustamisesta. Hänellä tuntui pienen matkan takana olevan tiedossa luotettava mies, joka voisi järjestää asioita. Mutta Töpsy ei ollut kuulevinaankaan tahi hymähteli epämääräisesti. Hänen mieleensä oli piintynyt vain yksi ainoa ajatus: hänen oli jollakin tavoin päästävä eroon Tarakasta, toverista. Et minusta kostu, hän ajatteli ja esiintyi koko päivän kitsaana, kustantaen vain yhden pahanpäiväisen aterian. Mutta näennäisesti huolettomuudestaan huolimatta Tarakkakin näytti olevan varuillaan, epäilevän toisen tuumia. Hän ei jättänyt Töpsyä näkyvistään tuokioksikaan, kiirehti rinnalle pysäkkejä ja ajoneuvoja sivuutettaessa, seisoskeli seutuvilla toverin mennessä mukavuuslaitoksiin. Töpsystä se tuntui sekä kiusalliselta että nautittavalta. Hänen kuljeskelunsa muuttui yhä mutkikkaammaksi ja epäilyttävämmäksi. Hän juoksutti toista jäljessään kuin koiraa, ei välittänyt kuunnella hänen puheitaan ja vaikeni itsepintaisesti.
Hän tunsi olevansa tärkeä henkilö, rahamies, ainoa tuttava ja turva, johon toinen tarrautui kuin pelastusrenkaaseen suuressa vedessä, tämän oudon, vieraan ja vihamielisen kaupungin pauhussa.
Viimein he iltapäivällä ajautuivat aseman seuduille, ja siellä Töpsylle vihdoinkin tarjoutui tilaisuus livahtamiseen. Sillä Tarakka nosti kohteliaasti lakkiaan muutamalle naiselle, ilmeisesti vanhalle tuttavalle, jonka hän iloiseksi yllätyksekseen tapasi täällä. Hän näytti unhottavan kaiken muun ja jäi juttelemaan naisen kanssa, ja silloin Töpsy livahti kuin kala ihmistungokseen. Hän sai selville, että muuan juna lähtisi jonkin minuutin kuluttua ja työntyi lippuluukulle.
Mutta sen edessä hän sai ikään kuin iskun, tyhmistävän ja hämmentävän iskun: lompakko ei enää ollutkaan hänen povitaskussaan. Eikä se ollut missään muussakaan taskussa, siitä hän pääsi selville muutamassa minuutissa. Se oli kerta kaikkiaan kadonnut.
Töpsy hätääntyi. Lehti kääntyi. Hänellä oli nyt kova yty löytää jälleen Tarakka, toverinsa. Se oli hänestä vähintään yhtä mieluista kuin hetkistä aikaisemmin oli ollut pakoon pääseminen. Hän puikkelehti hätäisenä väkijoukossa ja tunsi jonkinlaista lahjansaaneen iloa nähdessään toverinsa yhä samassa paikassa puhuttelemassa tuota tapaamaansa tyttöä. Sinä hetkenä Töpsy tunsi aivan ihailevansa tuon rahattoman miehen ryhtiä. Tarakka oli lopultakin toveri, häikäilemätön, neuvokas mies. Hän äkkäsi Töpsyn tulon ja näki heti, että jotakin oli sattunut. — No?
— Rahani ovat kadonneet, änkytteli Töpsy.
Hän näki ensiksi Tarakan kasvoilla tuon saman, aamuisen, kirkkaan, messinkisen ilon ilmeen: samassa jamassa ollaan, toveri... Mutta samassa todellinen huolestuminen verhosi hänen kasvonsa kuin pilvi. Hän oli silloin jo kerinnyt käsiksi tuohon Väinämöisen viisauteen, että saaneelta saapi saamatonkin...
— Älä helvetissä! Nostivat varmaankin tuossa tungoksessa, johon näyt änkäytyvän...
Niin, ehkä oli siten käynyt. Ainakin lompakko oli ollut tallella aivan äskettäin, kun Töpsy oli sitä tunnustellut. Samassa toverukset luimauttivat toisiinsa tutkivan ja tunkevan katseen. Molemmissa oli samanaikaisesti herännyt syvä epäluulo. Toinen meinaili: mitä laatuahan se katoaminen lienee? Ja toinen: etteihän vain rahojen nostaja olisi hyvinkin likellä?
Mutta molemmat pääsivät siihen vakaumukseen, että toveri ainakin sillä kertaa vaelsi vilpittömyyden tietä.
— Höh! sanoi Tarakka. — Tietenkin puhumme poliisille, vaikka siitä ei herahtane isoakaan apua. Hän kääntyi naisen puoleen, joka oli katsellut kohtausta kuten ainakin mielenkiintoista asiaa. — Näin täällä teidän maailmassanne käypi meille maalaispojille. Neidillähän oli jo kiire. Saanen saattaa teitä pysäkille.
He lähtivät, ja Töpsyn täytyi jo toisen kerran ihailla rahattoman miehen ryhtiä. Noin se vain saatteli naista, tyttöä, jonka ulkomuodosta Töpsy ei hämmennyksessään ollut saanut mitään käsitystä. Muutenkin naiset ja kaikki ihmiset tässä kaupungissa olivat hänestä saman näköisiä. Yhtä kuin menisit muurahaispesästä erottelemaan, kuka kukin on. Hän seisoi siinä avuttomana ja epäili, että toveri oli nyt hänet julmasti hyljännyt. Itse se kyllä keksii keinot, taitava, ovela ihminen...
Mutta Tarakka palasi, eikä kauan viipynytkään. He keskustelivat kadonneesta kukkarosta, mutta se pysyi poissa. He kävivät poliisilaitoksellakin puhumassa siitä, mutta sielläkään ei heille tarjottu suurta lohdutusta: asiaa luvattiin tutkia.
Sitten he olivat jälleen kadulla ja käveleskelivät umpimähkään. Mutta nyt se oli Tarakka, joka määräsi kulun suunnan. Hän kulki välinpitämättömästi ja röyhkeästi, niin että hänen toverinsa, joka seurasi häntä kuin koira, oli tuon tuostakin pakko astua alas katukäytävältä. Osat olivat vaihtuneet, lehti oli kääntynyt. Nyt Töpsy riippui kuin pelastusrenkaassa rahattomassa, mutta kaikessa kokeneisuudessaan turvallisuuden tunteita herättävässä toverissaan. Hän pelkäsi kauheasti jäävänsä yksin tähän vieraaseen maailmaan, joka hänen rahattomassa sielussaan herätti taikamaista kammoa. Hänessä ilmeni nyt keskustelunhalujakin. Hän tiedusteli toveriltaan, että mikä nyt otettaisiin neuvoksi hyväksi, miten saataisiin rahaa...
— Pirustako sen tietää! vastasi toveri ja astui päätään kääntämättä eteenpäin. — Kävelläänhän. Elämä on liikettä... Hän alkoi kertoa pitkäjäykkäisiä juttuja entisistä vaelluksistaan, ja pienikokoinen toveri ravasi hänen rinnallaan, pää kallellaan kun yritti katsoa toista kasvoihin lukeakseen tämän mielialoja. Nyt hän kuunteli kunnioittavasti ja naurahteli joka kerta, milloin arveli kertomuksissa olevan leikilliseksi tarkoitettuja kohtia. Tarakan juttujen ydin oli se, että häneltä oli loppunut raha ennenkin, mutta aina hän oli selviytynyt. Hän sanoi hämärän viisaasti, että jos oikein kovalle ottaa, niin hän menettelee kuin Raamatun mies: kun puro kuivui, hän meni Zarpatiin, jossa jumala käski erään lesken häntä ruokkia...
Lopulta he istuivat toviksi puiston penkille ja tupakoivat vaiteliaina. Sitten Tarakka nosti kasvonsa ja silmäili torninkellon viisareita, jotka kuontuivat näkymään juuri siihen. Hän sanoi, että hänen oli nyt lähdettävä tapaamaan tuota päivällä nähtyä tyttöä. Se oli ennestäänkin tuttu hyvän päivän verran ja oli näyttänyt hyvin höynäytyneeltä saamaansa seuraan. Tyttö ei ollut oleskellut tässä kaupungissa vielä kauankaan aikaa ja oli näyttänyt yksinäisyyden rasittamalta. — Saattaapa käydä niinkin, lopetti Tarakka ylväästi, — etten minä toista päivää rahatonna kävele...
Hän painosti erikoisesti sanaa »minä» tavalla, joka sai Töpsyn jähmettymään.
— Kai vielä tavataan? sanoi hän hyytyvin huulin.
— Miten haluat. Yhdessähän tässä on vaellettu jo viikkokausia...
He sopivat tapaamisesta tämän saman penkin seutuvilla puolenyön aikaan. Tarakka ei joutuisi retkeltään ennemmin.
Hän nousi ja lähti. Mutta samalla hetkellä kun hän oli katoamaisillaan näkyvistä, nousi myöskin Töpsy ja seurasi häntä taempaa. Hän meni toiselle katukäytävälle ja seurasi sieltä silmillään edelläkulkevaa toveriaan niin kiinteästi, että törmäili kävellessään ihmisiin, ihmisiin, jotka olivat kaikki hänelle vieraita ja yhdennäköisiäkuin muurahaiset pesässään. Ainoa tuttu koko tässä suuressa kaupungissa oli Tarakka. Hänen ryhtinsä ja astuntansa Töpsy tunsi tuonne kauas muukalaisen väen vilinäänkin ja seurasi häntä hellittämättä. Hän ei oikeastaan tietänyt miksi. Hän halusi nähdä tuon tutun olennon mahdollisimman kauan, ainoan, joka herätti täällä turvallisuuden tunnetta hänen rahattomassa sielussaan. Hetkiseksi hänet valtasi kiivas halu juosta Tarakan jälkeen eikä hellittää hänestä, mutta hän hillitsi kuitenkin itsensä.
Tarakka kulki pitkät matkat, mutta kiirettä pitämättä, niin että hänen seuraajallaan oli aikaa panna merkille kadut ja kulkusuunta. Nyt hänelle myöskin selvisi, että hänen tarkoituksensa oli nähdä, minne Tarakka meni, missä hän tapaisi tuon naisen.
Tämä tapaaminen tapahtui katukäytävällä. Töpsy näki, että Tarakka oli keskustelemassa naisen kanssa, ja hän oli silloin niin lähellä, ettei hän huomannut muuta neuvoa kuin kävellä heidän ohitseen vastakkaisella katukäytävällä välinpitämättömän näköisenä. Mutta silti hän syrjäsilmäyksellä tutkiskeli ihmistä, josta piti muodostua jonkinlainen turva heidän ahdistukseensa, ainakin Tarakalle ja ehkä sitä lyytä hänellekin. Olikohan toveri laskenut oikein? Töpsy ei saanut edes mitään mieleen syöpyvää kuvaa tuosta naisesta. Hänen mielestään tyttö oli noita samoja hyönteisihmisiä, joita ei voinut toinen toisestaan erottaa. Valkeaa ihoa, punainen turpanen, hieman hävyttömät silmät, joilla hän nyt katseli vilkkaasti juttelevan seuralaisensa kasvoja, joita juuri kirkasti tuo merkillinen messinkinen hymy. Töpsyssä toverin kasvot ja koko olemus tuolla ohitsekäymisen hetkellä nostivat vahvan vakaumuksen, että hän kyllä pääsee tuumansa perille, hän, jos kukaan...
Hän pistäytyi poikkikadulle ja tähysteli sieltä, turvallisen välimatkan päästä, kuinka pariskunta lähti hitaasti kävelemään, pysähtyi korokkeelle ja nousi raitiovaunuun.
Sinne he katosivat. Töpsy oli nyt auttamattomasti pudonnut rattailta, ja hänet valtasi alakuloinen, ahdistava tunne, että hän oli nyt nähnyt Tarakan viimeisen kerran. Tuo kiskojen omituinen ulvahdus oli ikään kuin viimeinen tervehdys. Hän oli nyt oman onnensa nojassa, yksin. Ei ketään, jonka kanssa edes keskustella, esimerkiksi siitä, että mikä nyt neuvoksi hyväksi...
Hän kuljeskeli samoja katuja takaisin päin. Erään oluttuvan luona hän pysähtyi ja laski taskuunsa irtaalleen jääneet kolikot. Niitä ei tosiaankaan ollut suurta summaa, ja hän päivitteli tyhmyyttä, joka panee ihmisen pitämään rahansa yhdessä nipussa kukkarossaan. Hetkisen epäröityään hän meni sisään ja tutkittuaan kassan vieressä olevaa ruokalistaa pääsi selville siitä, että hänen rahansa riittivät hernekeittoon, voileipään ja olutkolpakkoon. Hän tilasi ne.
Hernekeitto oli hyvää. Sitä olisi syönyt enemmänkin, ja Töpsy kirosi aamullista kitsauttaan, ettei ollut syönyt rahojen aikana ja ruokkinut myöskin toveriaan. Hän kirosi sitä vielä toisen kerran avattuaan tupakkalaatikkonsa ja nähtyään, ettei savukkeita ollut jäljellä montakaan kappaletta. Nähtävästi oli piru niin tahtonut. Kosto ja rangaistus oli langennut aamullisista elkeistä. Hän istui synkeänä ja levottomana, tupakoiden ja maistellen pienin siemauksin oluttaan. Hän istui niin kauan kuin voi tukaluuden tunteelta. Sillä hänestä näytti siltä, että neidit tiskin takana ja jotkut ravintolavieraatkin silmäilivät häntä pitkään ja kummissaan, että he näkivät hänen panneen viimeiset lanttinsa hernekeittoon ja olutkolpakkoon.
Lähdettyään oluttuvasta hän harhaili kaduilla ja istuskeli puiston penkeillä, kunnes näki tornin kellon osoittavan yhtätoista. Silloin hän lähti maleksimaan tuota samaa reittiä, jolla hän oli vakoillut toveriaan. Kadut tyhjentyivät ja hiljentyivät, ja Töpsy tunsi entistä syvemmin olevansa poloinen, eksynyt ihminen, jonka tarkoitukset ja päämäärät olivat naurettavia, tyhjiin haihtuvia kuin unennäkö.
Tultuaan niille paikoin, jossa Tarakka oli kohdannut tytön, olivat kadut jo melkein autioita. Kaupungin öiset äänet, tuo omituinen, ikään kuin levottoman nukkujan hengityksen huounta teki Töpsyn yhä rauhattomammaksi. Hän käveleskeli edestakaisin katukäytävää. Oli varmasti jo yli puolenyön, mutta mitään Tarakkaa, toveria, ei näkynyt. Ehkä ei näkyisikään. Entä sitten? Pieni, katkera ja yksinäinen Golgatan-tie olisi Töpsyn osana... Hän sytytti viimeisen tupakkansa ja vetäytyi aivan seinän viereen, syvään varjoon polttelemaan sitä. Hän oli jo aivan toivoton, kun hän äkkiä näki odottamansa pariskunnan. Jo kauas hän tunsi toverinsa ryhdin ja astunnan ja elähtyi merkillisellä tavalla. He kävelivät hiljoilleen vastapäistä katukäytävää, jonne valo lankesi. Erään oven luona he pysähtyivät ja seisoivat siinä Töpsyn mielestä ikuisuuden. Sitten tyttö aukaisi oven ja meni sisään, mutta mies jäi yhä oven edustalle. Mitä hän vielä odotti? Töpsyn korvaan kantautui hiljaista vihellystä, marssintahteja, joilla Tarakka lyhenteli aikaansa. Sitten ovi avautui, ja tyttö pujahti jälleen kadulle. Ojensiko hän jotakin miehelle, siitä Töpsy ei saanut varmaa selkoa. He seisoivat siinä toisenkin pitkän minuutin, ja seinään nojaava salainen katselija tunsi tavatonta väsymystä. Lopultakin he hyvästelivät. Tyttö vilkutti vielä oven raosta, sitten se sulkeutui ja Tarakka lähti liikkeelle. Hän poikkesi kadun yli varjoisalle puolelle ja kulki muutamien jalanmittojen päässä Töpsyn ohi, joka nojasi seinään patsasmaisen jähmeänä. Hän ei uskaltanut liioin katsoakaan toveriaan, peläten sen herättävän tässä levottomuutta. Mutta Tarakan ryhti oli nyt veltto ja laahaava, hänelle ominainen niinä hetkinä, jolloin hän ei »esiintynyt». Hänen kasvoillaankin oli vakava, suljettu ilme, tuollainen, joka toi mieleen astiaan hyvin tupsahtaneen kannen.
Töpsy lähti seuraamaan häntä kulkien varovaisesti niin lähellä kuin uskalsi. Muistaisiko Tarakka vielä häntä vai pyrkisikö hän eroon toverista? Ei, näytti siltä, että hän kulkee heidän sovittua kohtauspaikkaansa kohti. Etukäteen tekemänsä suunnitelman mukaan, kulkemalla toista, odotellessaan tutkimaansa tietä, Töpsy puolittain juoksi ehtiäkseen ennemmin sovitulle paikalle. Hänestä tuntui kamalalta jättää Tarakka näkyvistään, mutta yhtä pelättävää oli ilmaista tälle, että häntä oli seurattu ja vaanittu.
Turhaa pelkoa. Töpsy oli vain hetkisen ollut puistossa penkin luona, eikä hänen kiivasta kulusta ja mielenliikutuksesta kiihtynyt hengityksensä ollut vielä tasautunut, kun Tarakka jo ilmestyi näkyviin. Hän lähestyi toveria velttona ja välinpitämättömänä, jurona. Hänen kulmikkaista kasvoistaan ei voinut lukea mitään.
— No? äännähti Töpsy.
Tarakka silmäsi häntä ilmeettömällä kalankatseella, pisti pitkän etusormensa takkinsa rintataskuun ja veti hitaasti setelirahan reunan näkyviin kuin koristenenäliinan, pysyen yhä äänettömänä ja ilmeettömänä.
Mutta Töpsyn rahattoman sielun täytti laimea ilo. Hän tunnusti Väinämöisen viisautta: saaneelta saapi saamatonkin.
PUHELIAISUUS
Heti kun Hongan Heikki heräsi, kussa hän sai silmänsä unesta aukaistuksi, niin hän kuuli, että Helli, hänen eukkonsa ja tämän pienoisen talon emäntä, oli puhumassa puista. Oikeastaan olemattomista puista, polttopuista, joita ei ollut puikkoakaan.
Tämä olikin tuttu puheenaihe tässä talossa. Tuskinpa Helli emäntä lienee muuten suutansa avannutkaan kuin puutteesta puhuakseen. Alinomaa oli jotakin lopussa tai loppumaisillaan. Puuttui puuta ja heinää, kahvia, sokeria ja suolaa, vieläpä leipääkin. Totinen leivänpuute tuntui nytkin olevan edessä, ellei puun puutetta poistettaisi ja uunia saatu lämmitetyksi. Tämä puun puute oli ollut kyseenalaisena jo monta päivää, sillä ne olivat kerta kaikkiaan lopussa. Oli jo täytynyt poltella sellaistakin, joka ei oikeastaan polttopuuta ollut. Eikös eukko nytkin ollut särkenyt vanhaa rahia, mielenosoituksellisesti tietysti, ja keitellyt sillä aamukahvia...
Puun puute oli oikeastaan hyvin tuttu ja jatkuva asia tässä talossa. Alinomaa se yhdytti ja yllätteli. Mutta jatkuva oli isännän sairaalloisuuskin, kituminen, kuten sanottiin, vaikka sai hän sen takia ihmisten ja oman eukkonsakin puheissa aikaansaamattoman ja laiskankin nimeä kantaa. Ei toinen ihminen tiedä toisen vaivoja. Lisäksi tuli vielä vähävaraisuuden, köyhyyden risti. Ei ollut varaa pitää palkkalaisia. Niinpä kesänpuuta oli nytkin tullut varastoon vähännäppi, joten ne loppuivat ennen kuin kunnolliset talvikelit tulivat, että metsään olisi päässyt. Sairauskin oli rasittanut näinä päivinä tavallista pahemmin. Eikä ollut muutenkaan tullut vielä otetuksi tätä puuasiaa toden teolla käsiinsä. Oli ollut kaikenlaisia muita puuhia, sessomisia...
Mutta nyt, tänä päivänä, täytyi puun puutteen loppua. Hongan Heikki tunsi nyt itsensä hyvin terveeksi ja terhakaksi, eikä silloin työntekokaan tuntunut hänestä miltään. Tai se tuntui siltä, että pianhan tuota nyt tehdä hotaisee sen minkä tarvitseekin, vaikkapa koko vuoden työt, saatikka sitten nyt hakkaa ja hakee muutamia puukuormia. Hän sanoikin eukolleen, että älä ole milläsikään äläkä hätäile: puuta saadaan! Mikä olisikaan saadessa: on miestä, kirvestä, hevosta ja metsääkin, koivikkoa kuin seinää ja keliäkin on. Isäntä Heikki oli jo ehtinyt pistäytyä ulkona ja nähnyt, että yön aikana oli satanut lunta. Mutta eukko oli nyt eri myrkyllisellä päällä, koska sanoi, että jos noita nyt saisikin tuoreita pökkelöitä, niin kituvat ne vain eivätkä pala. Ja milloinpa hän juuri lienee ollut muulla kuin myrtypäällä. Ainakaan kymmeneen vuoteen ei se ollut osannut puhuakaan muusta kuin puutteesta, jota riitti, ja lisäksi karjahdella lapsukaisille, joita oli monta, karjahdella niille kasvatusäänellä...
Sellainen Helli se oli. Sellaiset sillä oli tavat, jotka oli alun perin otettu kai käytäntöön siinä mielessä, että saataisiin vähän vauhtia mieheen, sairaalloiseen ja ehkä siitä syystä aikaansaamattomaan, ehkä myöskin vahvan laiskansuonen vaivaamaan. Mutta Heikki oli jo ehtinyt tottua tähän esiintymiseen. Hän ei ollut kuulevinaankaan, vaan ryki, käänteli mälliä poskessaan ja roiskautteli mahtavia peräsylkiä. Hän ei kuitenkaan mielellään viipynyt eukon kielen ulottuvilla, silloin kun tämä kävi kovin kipakaksi, vaan meni ulos jotakin askaroimaan, oli lähtevittään edemmäskin työmaalle, mutta menikin useasti kylään ja viipyi siellä pitkänkin rupeaman, hamaan myöhäiseen iltaankin, puhellen toisten kielevien ja kiireettömien ihmisten kanssa.
Sillä Hongan Heikki oli hyvin puhelias ja seuranhaluinen ihminen, eivätkä hänen puheenaiheensa olleet yhtä yksitoikkoisia kuin Helli eukon. Hän puhui mistä tahansa. Hän käsitteli maanviljelystä ja karjanhoitoa, profetoi säitä ja oli hevosasiain erityinen tuntija. Hänen tarvitsi vain nostaa hevosen häntää, ja hän voi jo siitä sanoa sitä ja tätä. Hän muisteli menneitä ja innostui päivänasioista. Hän oli yhteiskunnallisesti valistunut henkilö. Hän tunsi Raamattua ja puhui siitä ja oli uskoakin tunnustamassa. Hän oli virkeä ihminen, aikaansa seuraava ja kuten sanottu puhui mistä hyvänsä, paitsi että hän ei hevillä valittanut köyhyyttä eikä puutetta. Se oli akkain asia, sellaisten, jotka saavat loikumisesta jonkinlaisen nautinnon...
Hongan Heikki ruokki nyt hevosen ja laitteli kesäteloillaan olleet reet valmiiksi valjastusta varten pimeällä pihamaalla. Sitten olikin jo eineen aika, ja sen syötyään hän sonnustautui siekailematta matkalle, vaikka ei ollut vielä häivääkään päivästä. Mutta paljonko sitä tuli ja oli tähän vuodenaikaan, syystalvesta, kaukana pohjoisessa. Kaksi hämärää vastakkain, kuten sanottiin.
Päivä alkoi sarastella vasta sitten, kun hän oli jo ajellut useita kilometrejä ja ehti niille seuduin, jossa kylä ja metsämaa yhtyivät. Mutta metsänlaidassa oli talo, ja talossa odotti Hongan Heikkiä kiusaus. Talon isäntä seisoi pihamaalla ja huusi metsäänmenijälle, että tule nyt katsomaan minun uutta hevostani. Hongan Heikki epäröi. Hänen vakaa aikomuksensa oli mennä metsään, hakata ja hakea kuorma salskeita koivuja, jotka kyllä tuoreinakin palavat hyvin ja ovat kuumia, puhukoot akat mitä tahansa; hänen tuumansa oli nyt kerta kaikkiaan lopettaa puun puute. Ja hänellä oli itselläänkin aavistus, että hänen puheliaisuutensa ja seurustelunhalunsa oli kehittynyt heikkouden rajoille. Jos menee, niin ei tiedä, miten tulee viivähtäneeksi... Sen vuoksi hän hoilasi vastaan: — En jouda! Pistäydyn hakemassa puukuorman. Käyn vaikka palatessani...
Mutta hänen hevosensa oli vanha, niitä ylioppineita juhtia, jotka osaavat käyttää hyväkseen pienimmänkin lepoa tarjoavan tilaisuuden. Kun se siis kuuli puhetta, niin se seisahtui vängälläkin, näköjään pelkästä kohteliaisuudesta, että sen isäntä saisi rauhassa keskustella. Hongan Heikin kiusaus paisui tämän pienen seikan vuoksi vahvasti. Uudet hevoset, hevoskaupat olivat hänelle erityisen makeita asioita. Hän tuli kysyneeksi, minkälainen se uusi hevonen on ja keneltä se on saatu. Isäntä pihamaaltaan vastasi, että tule näkemään, ja silloin Hongan Heikki tosiaankin aivan huomaamattaan tuli kääntäneeksi kartanoon.
Tallissa viivyttiin pitkät tovit. Oli tarkasteltava uusi hevonen, kyseltävä ja kerrottava sen vaihtohistoria, aprikoitava, kuinka kaupassa oli käynyt, vertailtava sitä muihin ennen tapahtuneisiin hevoskauppoihin ja syvennyttävä välillä sen ja sen tunnetun hevosen ominaisuuksiin ja elämäkertaan. Aikaahan siinä meni. Kun lopultakin tultiin tallista ulos, niin Hongan Heikki heräsi nykyhetkeen ja yllätteli jatkamaan matkaansa. Mutta isäntä sanoi, että mihin se sellainen hoppu on! Pirtissä on pannu lämpiämässä.
Ja koska Hongan Heikki tunsi itsensä terveeksi ja terhakaksi, niin hän eli myöskin niissä tunteissa, että työtä kyllä kerkeää tehdä hotaista vielä vaikka minkä verran. Olihan vasta aamupäivä. Hän siis katsoi, kuinka isäntä pani vahvasti heiniä vieraan hevosen eteen ja aloittaen aivan uuden kiintoisan hevosjutun alkoi astella eteistä kohti. Hongan Heikki seurasi häntä sisälle.
Sitten riitti juttuja hevosista ja markkinamatkoista, kunnes saatiin kahvia ja siirryttiin muihin asioihin. Oli käynnissä mielenkiintoisia käräjäjuttuja, oli puhuttava metsäkaupoista ja hiihtourheilusta, sivuttava lukemattomia seikkoja. Pihamaan nurkilla veistelevät salvumiehet antoivat aiheen pitkäjäykkäiseen rakennustaitoa koskevaan keskusteluun. Isäntä itse näytti nauttivan yhdessäolosta ja lisäksi hänellä oli toinenkin vieras, vähän oudompi mies, joka osasi erinomaisesti joustaa keskustelua, keksiä uusia asioita, tehdä kysymyksiä ja kuunnella sen näköisenä, kuin ei olisi koskaan kuullut verrempää. Hongan Heikki unhotti kokonaan olevansa puunhakumatkalla ja puhui puhumistaan, käänsi mälliä, syljeskeli ja puhui ja rötisi jälleen. Päivän ollessa puolessa hän kuitenkin alkoi osoittaa levottomuuden oireita, mainitsi lähtöaikeistaan, nousi jo seisomaankin ja käveleskeli lattialla. Mutta isäntä ja toinen vieras, joilla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä, saivat hänet vielä viipymään kehittelemällä esiin uusia asianhaaroja ja tekemällä kysymyksiä, joihin Heikki tarttui kuin kala koukkuun.
Lopulta hän kuitenkin nousi päättäväisesti, otti kintaansa ja lähti. Isäntä seurasi häntä ulos ja näytti aivan pahastuvan vieraansa kiireellisyydestä. Eihän Heikki kuitenkaan lähtenyt kuin jänis haapapuun äärestä. Hän pistäytyi ensin nurkan taakse luonnollisille asioilleen. Isäntä kiirehti avopäisenä veistomiesten luokse.
— Nyt teidän täytyy tulla avuksi, hän sanoi. — Me ei enää kahden pärjätä Heikin kanssa. Se aikoo ja yrittelee jo metsään, ajoon, töihin...
Kävi ilmi, että Hongan Heikki oli nyt vasiten punotun juonen uhrina, kokeilun alaisena. Oli saatava selville hänen puhehalujensa suuruus. Oliko hänellä niin kiirettä mihinkään, että lähtisi, kun kerran olisi tilaisuus hyviin puheisiin? Saataisiinko hänet kiehdotuksi pelkillä puheilla ja keskusteluilla kuten juoppo viinalla?
Salvumiehet epäilivät, ettei Heikkiä enää saisi taipumaan pitkiin puheisiin, koska hän näkyi jo kopistelevan rekensä luona.
— Joutuin nyt! kiirehti isäntä. — Lähtekää tekin kahville. Kyllä se vielä palaa pirttiin, kun heitetään sille puheenpäätä kuin köyttä...
Tultiin reen luo, ja heti syntyi keskustelua. Isäntä haki Hongan Heikin hevosen eteen sylillisen heiniä, aivan kuin hänen viipymisensä olisi luonnostaan lankeava asia. Joku keksi kysäistä, että mitä Hongan Heikki arveli sodasta, joka siihenkin aikaan oli käynnissä jossakin maapallon paikassa. Oli jo ennestään tiedossa, että Hongan Heikki oli melkoinen sotilasasian tuntijakin, kun niikseen tuli. Niinpä hän ei nytkään kätkenyt itseään, varsinkin kun hänen asiantuntemukseensa vedottiin, vaan alkoi selostaa käsitystään tilanteesta ja oli niin täynnä asiaa, että tuli aivan huomaamattaan kävelleeksi toisten miesten mukana takaisin huoneelle ja istuneeksi pirtin penkille. Se kävi tosiaankin häneltä aivan luontevasti. Hän ei huomannut edessään edes mitään pulmaa, tienhaaraa. Reima miesjoukko, puhelu, ajatusten vaihto oli hänelle kuin vesi kalalle. Ottaa hevosensa, ajaa yksin synkeään talviseen metsään, jonka ainoa ääni oli oman kirveen napse: se oli yhtä luonnotonta kuin olisi kalan vapaaehtoinen pyrkiminen kuivalle rannalle...
Hän istui siis penkillä ja puheli. Hän ajautui kuvailemaan kerrallisen Venäjän sotalaivaston kauheaa tuhoa, josta hän oli nähnyt tauluja, kuvia: veri roihusi ja mastot olivat murskana. Hän tiesi, että Venäjälläkin oli jaloja sotamiehiä, kirgiisejä, jotka vihollisen kaaduttua tempasivat puukon kupeeltaan, sivalsivat kaatuneelta kurkun poikki ja joivat ja ryystivät lämpöisen veren. Tämmöiset ihmiset olivat sotamiehiä luonnostaan, opettamatta, ja tulivat sotaretkellä toimeen vähin eväin, pienin kuormastoin. Heikki ryypiskeli välillä kahvia muitten mukana ja siirtyi sitten omakohtaisiin sotilasmuistoihinsa, reservikasarmiin. Hän innostui, tempasi seinältä kiväärin ja näyttää ravahdutti, kuinka temppuja tehtiin.
Nuoret kirvesmiehet, jotka olivat sivistymättömiä, nyhtivät toisiaan kylkiin ja iskivät salavihkaa silmää, että ota huomioon, naapuri: Hongan Heikki on puhejuoppo. Viinatta se istuu ja puhuu päiväkauden, vaikka on ajoon, töihin menossa ja ajokas värjöttelee ulkona kylmässä tuulessa kuten sen juomaripojan hevonen, josta laulussa mainitaan, kapakan edessä...
Mutta Hongan Heikki ei huomannut mitään, ei aavistanutkaan olevansa erityisen juonen uhri, kokeen alainen. Hänen oli hyvä olla. Puhelu, keskustelu, ne maistuivat yhäti. Hän ei enää muistanut hevostaan eikä aamullisia päämääriään. Hän ei tullut panneeksi merkille, että väki väheni salvumiesten mentyä jälleen pikkuhiljaa vielä kirvestämään. Hongan Heikki puhella vatusti, rötisten ja naurahdellen. Hän selvitteli välillä uskonasioitakin, raamatullisia pulmia, lipui luontevasti raamatullisista maallisiin asioihin ja taasen takaisin taivaallisiin. Aika kului, iltahämärä tuli ja lamppu sytytettiin. Mutta Hongan Heikki ei kiinnittänyt siihen huomiotaan. Hänen valtakuntansa ei ollut oikein tässä maailmassa. Hän puheli ja seurusteli.
Viimein joku niistä päivällisistä kirvesmiehistä tullessaan huoneeseen ja karistellessaan lunta lakistaan — oli kai alkanut jälleen tuiskutella — virkahti oven suusta naurussa suin: — Yhä se tuo Honkalainen täällä istuu! Miten sen käypi sen rankakuorman kanssa?
Hongan Heikki nosti silmänsä ja heräsi nykyisyyteen. Lamppu paloi, ja kiiltävän akkunaruudun takana oli musta pimeys. Hänen kasvoillaan kuvastui hämmästys: hyvä jumala, niin se aika kuluu, livahtaa, niin jäivät puut hankkimatta tänäkin päivänä...
Naurettiin. Isäntä sanoi: — Ei kai sinulla kovin tiukkaa puun tarvetta ollut, kun näinkin viivähdit. Hakematta se puukuorma nyt on tältä päivältä.
Niin oli, täytyi Hongan Heikin tunnustaa. Ei ollut enää metsään mielimistäkään pimeässä ja tuiskussa. Hän oli vähän nolo, varsinkin kun hän toisten puheista ja naureskelusta ymmärsi, että he olivat asiasta tehden pitäneet pilkkanaan hänen heikkouttaan. Mutta hän kätki noloutensa ja naureskeli mukana.
— Tuli taasen jutelluksi. Eihän siitä ole puheen hyvyydestä, kunhan sitä riittää... Ja onhan näitä päiviä. Idästä niitä nousee, sanotaan...
Mutta kun hän sitten lopultakin lähti, irroitti hevosensa ja alkoi ajella kotia kohti reki kevyenä, tyhjin toimin, kun pimeys ympäröi hänet ja tuuli ja tuisku tempoivat hänen reikäistä turkkikasukkaansa ja vilu ahdisti, niin nolouden tunne valtasi hänet nyt niin toden teolla, että hän tunsi olevansa sairaskin. Voi viheliäisyys, miten pitikin käydä! Ei puita vieläkään, vaikka hän oli aamulla lähtenyt niin miehevänä metsään. Mitähän siellä nyt eukko sanoo? Minkähänlaisen vastaanoton Helli on valmistanut? Onko kokenut laittaa jotakin lämmintä miehelleen, joka huonolla terveydellään retostaa lumisessa metsässä, vai onko jo viipymisestä arvannut, että eivät ole asiat taasen oikealla tolalla...
Kotipihaan päästyään hän kurkisti salaa akkunasta sisään ja näki, että uuni lämpesi ja leivät olivat nousemassa. Eukko oli hakenut naapurista puita lainaksi. Hyvä juttu. Kyllä tästä selvitään...
Hevosta riisuessaan hän oli jo selvillä siitä, miten tämä puunhakumatka on selitettävissä. Kohtaus hänelle on sattunut, taudinkohtaus, joka hänellä on vaivana, ja sitten on käynyt ilmi, ettei se ojapuro, jonka ylitse on puita haettaessa kuljettava, ole vielä kunnollisesti jäätynyt. Siinä voisi menettää vaikka hevosen... Hongan Heikin uskontunnustukseen kuului, että pienillä valheilla voi toisinaan välttää suuria syntejä...
Sitä paitsi, päivä se oli huomennakin, aivan yhtä pätevä puunhakupäivä kuin tänäänkin olisi ollut.
SEUROJEN JÄLKEEN
Suuret hartausseurat Pätölän talossa olivat loppuneet. Monta päivää oli satoja ihmisiä istunut penkeillä ja veisaillut ja syönyt. Nyt oli päästy päähän, talo tyhjentyi ja talon isäntä, Pätö-Pekka, huokasi ikään kuin helpotuksesta. Hän oli jo saanut kyllänsä, melkein kyllästynyt pitkiin istumisiin ja tunsi toiminnan, oikean elämisenhalun nousevan itsessään.
Hän lähti katselemaan vainioitaan, joita olikin silmänkanto, kaksisataa hehtaaria. Oli kevätkesä, helluntain seudut. Maa vihannoi, oraat nousivat. Hänen maittensa läpi virtaavassa joessa oli kevättulva juuri laskeutunut, ja pakeneva vesi teki Pätölän isännälle pienen paljastuksen. Hän huomasi ahteella muutamia täysinäisiä apulantasäkkejä. Pätö-Pekka pysähtyi. Hän oivalsi asian. Tietysti rengit, joitten piti kylvää apulannat pellolle, tietysti he olivat heittäneet nuo säkit tulvivaan jokeen vaivojaan säästääkseen. Sellainen on nyt kerta kaikkiaan ihminen, palkkalainen, isännän silmän välttäessä. Mutta paha paljastuu...
Hän tapasi renkinsä työntouhussa ja sanoi heille vähän moittivasti, että taisitte käsitellä huolettomanlaisesti niitä apulantoja. Muutamia säkkejä näyttää päässeen ryöstäytymään tulvan mukaan, koska niitä nyt kellottaa tuolla ahteella. Ne pitäisi kylvää maille, jos se vielä käy laatuun runsaan liotuksen jälkeen...
Tunnelma oli vähän nolo molemmin puolin, mutta onneksi isäntä samassa huomasi ilahduttavan seikan. Lähellä oli savikuoppa, jonka sameasta vedestä kohosi näkyviin niittokoneen istuin. Asia oli sellainen, että Pätölästä oli edellisenä syksynä kadonnut niittokone, jota ei ollut löydetty hakemallakaan. Mutta tämä tulvan laskeutuminen, joka oli vähentänyt veden savikuopastakin, näytti nyt paljastavan Pätö-Pekalle kaiken kätketyn varallisuuden. Hän sanoi rauhallisesti:
— Tuollahan se niittokone näimmä onkin! Eihän se hukassa ollutkaan. Menkääpäs, pojat, ja vetäkää se pois sieltä...
Niin hän sanoi aivan iloisentuntuisesti, kadehdittavan rauhallinen ihminen. Tietysti hän tiesi, että jotkut noista »pojista» olivat olleet niittokonetta tuonne kuoppaan työntämässä tehdäkseen Pätö-Pekalle pienen vahingon, laskeakseen sen laatuista leikkiä, jota näin isännän hollilta oli vähän vaikea ymmärtää. Mutta mitä auttoi raivostua ja synkistyä! Et sillä paljoakaan voittaisi tässä maailmassa, saati sitten tulevaisessa. Hyvä, että oli olemassa tuollaisia isohkoja työkaluja, jotka eivät juuri voineet aivan peräti kadota. Pienemmät esineet, lapiot, kuokat ja kirveet kuluivat loppuun, katosivat ihmeen nopeasti. Niitä sai tuoda hevoskuorman tuon tuostakin. Aavistelihan isäntä syynkin siihen. Ympäristön mökkiläiset tarvitsivat sellaisia esineitä, ja heille oli tullut tavaksi lainata niitä Pätö-Pekalta, joka oli ehtinyt tulla kuuluksi siitä, ettei hän juuri ollut tarkoin selvillä ainakaan irtaimen omaisuutensa määrästä. Isäntä oli viime aikoina yrittänyt vähentää työkalujen liiallista kulutusta teettämällä niihin poralla erityisen tuntomerkin. Mutta vähän siitä näytti olevan apua. Talvella, kun hän yllättäen pistäytyi muutaman mökkeröiseen, oli mökin mies juuri suuditsemassa vartta kirveeseen. Pätö-Pekka tarkasteli työn, eikä hänen auttanut muuta kuin todeta lempeän tasaiseen tapaansa: — Kaimahan pitää samanlaista merkkiä kirveessään kuin minäkin...
Pätölän isäntä lopetti katselmusretkensä ja tuli kartanoonsa. Mutta hän tunsi vielä itsessään levottoman toiminnanhalun pitkien istumisten ja veisausten jälkeen. Hän muisti, että kirkonkylässä oli tänään huutokauppa. Sieltä voisi saada edullisesti kaikenlaisia maanviljelyskaluja, joilla hänen taloudessaan oli taipumus tulla käyttökelvottomaksi tavallista nopeammin. Hän valjasti oitis hevosen pitkien lavojen eteen ja lähti matkalle.
Hän ehti ajoissa perille ja seisoskeli sitten koko pitkän päivän huutokauppapaikalla väkijoukossa, tervehti tuttavia, jutteli ja sai tavaraa: perunannostokoneen, hevosharavan, äkeen, silppukoneen ynnä muuta. Päivä oli nyt lähestymässä loppuaan. Sää oli käynyt hieman surulliseksi, koleahkoksi ja sateiseksi. Pätö-Pekka oli mielestään käyttänyt hyvin päivänsä, ja nyt hänen päähänsä jylkähti, että hän voisi samalla tiellä toimitella vielä muitakin tarpeellisia asioita. Hän lähti kävellä tössöttelemään ja työntyi sadetakkeineen eläinlääkärin vastaanottohuoneeseen, tuo paksu ja lyhyt miehen pökäle. Tämä eläinlääkäri oli hänelle vielä aivan outo henkilö, juuri paikkakunnalle muuttanut, hyvin herrasmiehen näköinen rilliniekka. Täytyi esitellä itsensä.
— Minä olen Pekka Pätö, maanviljelijä, tämän pitäjän Pätölän talosta. Minulla on paljon lehmiä ja muita eläimiä, jotka tarvitsevat lääkettä, niin että jos eläinlääkäri olisi niin hyvä ja kirjoittaisi...
Eläinlääkäri kirjoitti kilon pirtua.
— Olisi siellä vielä yksi toinenkin isäntä, jatkoi Pätö-Pekka, — joka on yhtä paksu kuin minäkin ja jolla on yhtä paljon eläimiä...
Eläinlääkäri kirjoitti toisen kilon määräyksen samaa ainetta.
— Olisi siellä vielä yksi kolmaskin isäntä, yritti Pätö-Pekka vielä, mutta huomasi kai menevänsä liiallisuuksiin, koska heitti välihuomautuksen muutetulla äänellä: — Vain ei tuo taida minunkaan nimeni niin kuulu olla eli onko Hakkila, se entinen, reitit neuvonut...
— Kyllä minä tiedän reitit neuvomattakin, sanoi eläinlääkäri vähän kärsimättömästä — Pitäisi siinä nyt olla tarpeeksi, vai miten iso pullo teillä on?
— Voi, kyllä se venyy!
— Hakekoon se kolmas isäntä itse, lopetti lääkäri asian.
Pätö-Pekka tyytyi, maksoi, nousi ja hyvästeli ja meni apteekkiin, josta hän hetken kuluttua palasi, näyttäen entistä paksummalta sadetakkeineen. Järven rannassa tuli tuttava vastaan, ja he istahtivat kivelle huoneen seinustalle sateen pitoon. Pätö-Pekka vilahdutti valtavaa pulloa sadetakkinsa sisästä ja sanoi:
— Tässä sanotaan kyllä, että eläimille, mutta nöyryyshän kaunistaa ihmistä...
He ottivat ensimmäiset ryypyt kahvilassa, josta he kuitenkin pian siirtyivät huutokauppataloon, kauniiseen kamariin, missä seura lisääntyi ja seurustelu jatkui. Kuumia kupposia ja paljon puhetta.
Oli jo sangen myöhäinen ilta, kun Pätö-Pekka viimeinkin suoriutui kotimatkalle. Hän lastasi ja lastautti kaikki moninaiset maanviljelysneuvonsa pitkille kärrynlavoilleen, nousi sitten keulalle ja alkoi ajaa. Hän ehtikin kulkea melkoisen taipaleen, ennen kuin kuorma, joka kaikessa kiireessä oli tullut huonosti laitetuksi ja köytetyksi, alkoi käydä kiusalliseksi. Koneet liikahtelivat levottomasti ja tuntuivat yrittelevän toimiakin kukin lajinsa mukaan. Perunannostokone liukui jo tielle ja alkoi kauheasti kuokkia.
Pätö-Pekka pysähdytti hevosen ja ryhtyi korjailemaan kuormaansa. Mutta se kävi häneltä yksin työläästi, varsinkaan kun hän ei tuntenut kaikkien laitteittensa rakennetta. Pimeyskin haittasi häntä, vähänäköistä, sillä oli yösydän, taivas oli raskaassa pilvessä ja tihmoi vähän vettä ja oli tosiaankin melkoinen hämärän kuhjo. Kun isännältä meni siis hyväsesti aikaa näissä kuormankorjauspuuhissa, niin hevonen alkoi käydä levottomaksi ja työnsi äkkiarvaamatta ajopelit ojaan. Pätö-Pekka itse sortui siinä rytäkässä alimmaiseksi. Kaikki erilaiset maanviljelysneuvot tuntuivat kasautuvan hänen hartioilleen ja rusensivat häntä maata vasten. Hänen vahvat hartiansa kuitenkin kestivät, mutta hän ei päässyt päkähtämäänkään kuormansa alta, vaan puhki ja ähki ojan pohjassa avuttomana. Onneksi hevonen, viisas elukka, ei enää vetänyt eikä rimpuillut, vaan seisoi liikahtamatta paikoillaan.
Joku myöhästynyt yökulkija osui paikalle, näki, että jotakin onnetonta oli tapahtunut ja kuuli jonkun mähkivän ja huokaavan ääneen ojaan suistuneen sekasortoisen kuorman alta.
— Kuka siellä on? kysyi tulija.
Hämäryydestä, ikään kuin syvältä maan uumenista kuului haikea ääni, haikea, mutta yhä yhtä leppoinen ja hätäilemätön:
— Se on Pätö-Pekka, joka täällä ristiään kantaa...
KUUSIPUU
Puut ja pensaat rehottivat pulskasti, ja monenkaltaiset, ällistyttävän värikkäät kukat kukoistivat. Oikea rehevyyden ihme, yrttitarha, keidas erämaassa oli puhjennut pohjolan karuun maaperään. Johtui mieleen Raamatun luvattu maa, joka tiukkui lihavuudesta ja ytimestä. Mutta niinpä paikka olikin kasvitarhakoulu. Kolmekymmentä vuotta oli siellä tehty puun ja kukan eteen työtä. Sata nuorta naisihmistä pehersi ja ahersi siellä maan kimpussa joka kesä, pyöreät perät kohti taivasta. Täytyi siinä karunkin maan muodostua, kolian tulla sileäksi, korven väistyä ja muutoksen tapahtua. Viljelys oli voimaperäistä. Syvälle täällä pyrittiin, metri maan uumeniin. Vahvasti piti muodostua muhevaa ruokamultaa.
Tällaisessa taloudessa tarvittiin miehisiäkin kouria naiskätösien avuksi, ja niinpä Jahvettikin pääsi sinne renkimieheksi. Vaikka hänellä ei oikeastaan vielä ollutkaan miehen kouria, sillä hän oli vasta mieheksi saapa pojan torvelo. Oikea onni, laupeus se oli Jahvetille tämä töihin pääsy. Sillä maassa vallitsi silloin pula-aika. Monet vahvat ja tottuneet työtätekevät kädet saivat olla joutilaina. Työttömyys oli suuri ja puute väijyi monen majan edessä. Armeliaisuus lienee tosiaankin näytellyt jonkinlaista osaa tässä Jahvetin onnessa, töihin pääsyssä, mikä sekin on joskus kadehdittava asia. Hän oli köyhästä mökkeröisestä, suuriperheisen miehen poika, jolle niin kuin muillekin hänen säätyisilleen oli tärkeätä päästä heti kynnelle kyettyä omin nokkinsa tienaamaan leipää.
Tuollaisessa ympäristössä, keitaassa karuuden keskellä, alkoi siis Jahvetin työ ja vaellus tässä maailmassa. Voidaan ajatella, että tämäkin oli onni köyhän lapselle. Kun ihminen näkee ja kokee työn vaikuttavan ja muuttavan mahdin, näkee alituisesti ympärillään kasvuvoimaa ja kauneutta, niin se pakostakin vaikuttaa häneen kasvattavasti, hiovasti ja hienostavasti. Koko koulutalo ympäristöineen vaikuttikin ehkä eräitten ihmisten mieliin siihen suuntaan, oli heidän silmiensä ilo ja sai heidät huokaamaan kauneuden salamyhkäisissä lumoissa, jopa jonkun innostelemaan, että näin voisi koko karu pohjola muuttua paratiisimaiseksi, jos toimeen tartuttaisiin, jos olisi pyrkimystä ja innostusta kaivaa kyllin syvälle, jos maa vetäisi puoleensa siinä mielessä. Se on tässä näkyvissä. Silmät eivät valehtele...
Mutta korven pojalle, köyhässä, lahoavassa ja luhistuvassa, mutta silti ikuisesti kestävässä mökkeröisessä kasvaneelle, mökkeröisessä, jossa kaikki on rähjäistä ja rempallaan, jonka nurkanjuurissa rehottavat vain viholaiset ja nukluvaiset, korvessa kasvaneelle tuollainen ei kuitenkaan ole mikään itsestään selvä, luonnostaan lankeava sieluntila. Rehevyys, kukat ja kauneus saivat Jahvetin ikään kuin hämilleen, saivat hänet tuntemaan itsensä vieraaksi ja muukalaiseksi, ärsyttivät häntä. Kukkien paljous, kauniit ja värikkäät puskat, joita oli joka askelella monen hehtaarin alalla, veripunaiseksi ruostuneella hiekalla sirotetut käytävät, koko ympäristö näytti ikään kuin pilkkaavan häntä. Varsinkin eräät kukat olivat hänestä kuin maasta kohoava, kirkas ja ivallinen nauru, toiset kuin hiljainen hihitys. Muutamat hymyilivät, ja jotkin näyttivät olevan pakahtumaisillaan ylpeään ja itsetyytyväiseen kauneuteensa. Jahvetti muisti silloin isänsä sanat tästä seudusta: — On siinä koreutta, muka silmänruokaa! On siinä tehty puun ja kukan päälle työtä... Niistä sanoista oli uhonnut järkimiehen salainen halveksunta epäkäytännöllisiä asioita kohtaan, kaukainen Salomonin viisaus, tuon kuninkaallisen Salomonin, joka oli kasvattanut maasta kaikenlaisia iloisia puutarhoja ja huomannut sen turhuudeksi...
Mutta tieto ja turhuudentunto tuopi mielenkarvauden, ja Jahvetissa heräili haluja hävittää ja turmella rehevää, ikään kuin sopimattoman iloisen näköistä ympäristöä. Ja hän tekikin niin joskus salavihkaa, huiteli kepillä kevytmielisen ja ärsyttävän näköisiä kukkia ja uneksi ajasta, jolloin tavallisen talonpojan tavallinen aura kääntelisi tätä maata ja se kasvaisi hyödyllistä ohraa ja mahaa täyttävää perunaa. Hänen hävitystyönsä jäi pakostakin pieneksi käytännössäpä niidenkin pienien syntien jälkeen hän tunsi jonkinlaisia tunnontuskia ja muisteli silloin mieleensä jääneitä maallikkosaarnaajan sanoja, että lihavassa maassa on lihava perkele... Niin, pahahenki lymysi ehkä täällä jokaisessa pensaassa ja puskassa ja viekoitteli häntä. Sitten hän piti turmelemishalujaan kurissa, osittain ilmitulovaarankin takia.
Mutta kaiken kaikkiaan tämä kasvitarhakoulun elämä oli Jahvetille aivan uusi ja ihmeellinen maailma köyhän ja harmaan mökkiläislapsuuden jälkeen. Sillä hänellä oli nuoren ihmisen aina uutta näkevät ja väsymättä ihmettelevät silmät. Hänen sieluunsa oli jo ikään kuin äidin kohdusta iskostunut tuo helposti tunnettu, mutta vaikeasti määriteltävä mökkiläisviisaus, jolta hollilta hän katseli ympärilleen ja näki ylenpalttisesti hupsuutta ja hullunkurisuutta.
Mutta ikään kuin kaiken merkillisyyden taustaksi ja huipuksi muodostui kuitenkin eräs kuusipuuasia ja jäi iäti kummittelemaan hänen mieleensä jonkinlaisena vertauskuvana, selittämättömänä ja suurenmoisena. Myöhemmin, opittuaan kertomisen taidon, hän puhui siitä mielellään ja kohosi silloin mielikuvituksensa ja lennokkuutensa huipuille.
Se tapahtui syksyllä. Puut ja pensaat alkoivat varistaa lehtiään ja kukat kuihtua tapansa jälkeen. Lihavaksi tehty ja hyvin hoidettu maa oli kantanut satonsa ja himoitsi lepoa. Mutta ihmismieli ei koskaan joutanut lepoon, ei ainakaan täällä, jossa alati sommiteltiin uutta, jossa maa veti puoleensa oikealla tavalla, jossa se tehtiin hedelmälliseksi ja kasvatettiin kaikenlaisia puita.
Koulun johtaja — ja hän oli nainen, iältäänkin jo tarunomainen, merkillinen mummo — koulun johtaja oli huomannut, että eräs kuusipuu ei enää soveltunut maisemaan, ei tehnyt hyvää silmälle juuri siinä paikassa, jossa se oli. Ehkä ympäristö oli muodostunut ja muovailtu toisenmoiseksi, ehkä itse kuusi oli kasvanut yli mittojensa, mahtavaksi karilaaksi, jollainen se nyt oli. Joka tapauksessa koulun johtaja ei voinut sitä enää kärsiä. Siitä oli muodostunut hänelle suoranainen silmäinväänne. Kuusipuu oli kuitenkin kaunis ja koristeellinen ja melkein jättiläismäinen ja voisi olla hyvin otollinen ja maisemaan sopiva jossakin toisessa paikassa. Se päätettiin siis siirtää.
Sen ympärille kaivettiin ojannavero riittävän välimatkan päähän rungosta, niin että vain muutamat vahvimmat juuret katkesivat, ja sitten annettiin ajan kulua, kunnes syksy edistyi pitemmälle ja maa kävi kohmeeseen. Silloin se väännettiin irti juurakkoineen ja juurimultineen ja kuljetettiin tulevaan kasvupaikkaansa, joka oli jo valmiiksi katsottu ja johon oli kaivettu istutuskuoppa. Se oli suuri työ, johon tarvittiin kymmenkunta miestä ja kaksi hevosta. Sillä kuusi oli tosiaankin melkoisen valtava, ja sitä oli käsiteltävä varovaisesti, ettei se mitenkään vahingoittuisi.
Mutta kun se sitten seisoi uudessa paikassaan, jossa sen olemuksen piti muuttua kiusallisesta kaunistavaksi, niin kävi ilmi, ettei se vieläkään ollut sattunut parhaaseen mahdolliseen paikkaan. Johtaja istui läheisen huvimajan penkillä valtavaan turkkiin kääriytyneenä ilman kylmyyden ja oman vanhuutensa vuoksi ja huomasi oitis tämän seikan taiteilijan silmällään. Mutta mitäpä siinä. Helposti korjattu seikka, kun puu oli nyt kerta irti juuriltaan. Hän antoi määräyksen, että kuusta oli siirrettävä siihen ja siihen suuntaan ja toiseenkin, ja se siirtyikin, vaikka oli suurikin, kymmenkunnalta mieheltä, joista vielä löytyi tempuntaitaviakin. Johtaja katsoi sitä pitkät tovit turkkinsa sisästä, nousipa vielä pystyynkin, kävelikin kappaleen vaivalloisin mummon askelin nähdäkseen, minkä vaikutuksen kuusipuu tekisi toisilta puolilta. Sitten hän määräsi kuusta siirrettäväksi vielä vähäsen ja takaisinkin päin ja taasen eri suuntaan. Lopulta hän näytti väsyvän ja sanoi, että ehkäpä se siinä menee. Istuttakaa se nyt siihen ja täyttäkää entinen kuoppa. Ja niin tapahtui.
Mutta kun johtaja seuraa vana aamuna aikoi lähteä rekiajelulle — oli jo hieman lunta maassa —, jota hän harrasti urheilun kannalta, niin tuo kuusipuu muistui yhäti hänen mieleensä. Hänen täytyi mennä katsomaan sitä, ja hän havaitsi, että se sittenkin seisoi aivan sopimattomassa paikassa, pisti ylen ikävästi ymmärtäväisen tulijan silmään. Hän hälytti talon miesväen paikalle ja siirrätti vieläkin kuusta sinne ja tänne ja määräsi sen istutettavaksi uuteen paikkaan.
Sama tapahtui vielä seuraavanakin päivänä. Heti noustuaan johtaja kiirehti katsomaan kuusipuuta ja oli tyytymätön sen tekemään vaikutukseen. Puuta siirrettiin jälleen ja se istutettiin uudelleen. Ja työmiehet sanoivat keskenään, että saadaanhan nähdä, niin tästä ei vieläkään tullut hyvä. Tämä on sellainen mummo, että sille ei kelpaa muu kuin täysin hyvä; merkillinen mummo, joka on opettanut työn ja täsmällisyyden taitoa sadoille ja tuhansille naishenkilöille. Niinhän asia on, koska niitä kerran on peherrellyt täällä vähintään sata kappaletta monena kymmenenä kesänä, peherrellyt mullassa kuin rypevät linnut, pyöreät perät taivasta kohti.
Työmiehet olivat oikeassa. Kuusipuun kanssa puuhailtiin seuraavanakin päivänä ja sitä seuraa vana, puuhailtiin joka päivä kokonaisen kahden viikon ajan. Sitä siirrettiin siirtämästä päästyäkin johtajamummon tarkkaillessa turkkinsa sisästä sen tekemää vaikutusta kaikki seikat huomioon ottavalla taiteilijan silmällään. Työmiehet nojailivat lapioihinsa ja muihin työaseisiinsa ja olivat täynnänsä ovelaa mökkiläisviisautta. He puhuivat keskenään, että jos kaikkialla tehtäisiin työt juuri näin, monet tupakat syöden, niin maailmassa ei olisi mitään hätää. Sillä ulkona maailmalla oli siihen aikaan hätä, niin sanottu yleismaailmallinen talouspula. Sanomalehdet julistivat pöhöisin otsikoin ihmiskunnan monenkaltaisia vaivoja.
Mutta kasvitarhakoululla oli suuri suuren kuusipuun vaiva. Koko talon miesväki oli kaksi viikkoa melkein sillä töin, että siirteli tuota tutuksi käynyttä ja jo kuuluksi tullutta kuusta, etsien sille sopivaa paikkaa, johon se saisi juurtua. Oikeastaan kaiken tämän etsimistyön huoli ja vastuu lepäsi johtajamummon vanhoilla hartioilla. Tuskinpa hän lienee saanut öisin oikein untakaan näiden kahden viikon aikana, niin häntä vaivasi ajatus siitä, miten ja missä tuo puu parhaiten kaunistaisi tätä rakasta taloa, mitä hän oikein tekisi tuon kauhean kuusipuun kanssa... Näihin tuumiin hän nousi ja näihin laski kaiken kaksi viikkoa. Sen kaltainen huoli ja vaiva hänellä oli tuosta yhdestä puusta, että kaiken maailman talouspulat olivat sen rinnalla melkeinpä joutavia asioita.
Mutta kahden viikon kuluttua tuli viimeinkin ratkaisu. Silloin johtaja pääsi mielessään varmaan vakaumukseen, että juuri tuossa oli kuusipuun seisottava, siinä, eikä missään muualla. Ja se seisoi silloin juuri samassa kuopassa, mihin se oli aivan ensiksi pystytettykin.
Jahvetti, jonka silmät olivat silloin juuri parahimmilleen nuoret katsomaan ja ihmettelemään, sai iäkseen muistoja tästä kuusipuuasiasta. Hänen kaikille kaunistuksille ynseässä ja ärtyisessä, alhaisessa mielessään syntyi salainen toivomus, että kuusi kärsisi kuljetuksista ja rauhattomuudesta, niin että kuivuisi ja kuolisi, joten siitä lopultakin päästäisiin.
Mutta kuusi ei kuollut. Täällä tiedettiin, miten puiden kanssa oli meneteltävä. Se juurtui paikoilleen, kasvoi ja kukoisti.
Jahvetti kävi sitä kesän tullen monet kerrat katsomassa. Kuusipuun muhevat neulaset suhisivat tuulessa. Se näytti todellakin soveltuvan hyvin paikoilleen ja ympäristöönsä. Kun seisoit sen juurella, niin yksinpä taivaankupukin näytti olevan korkeimmillaan tuon kuusipuun latvan kohdalla.
KIUSAUS KORVESSA
Terhen-Pietari laski suuren tuohikonttinsa, jota hän yhä piti mukavimpana kantovälineenä ja myöskin taloudellisempana kuin nopeasti rappeutuvia vaatereppuja, laski taakkansa huokaisten kämpän seinustalle. Olkapäihin se otti. Oli pitänyt kantaa viikon eväs, ja lisäksi kontin kielen alta törrötti näkyviin kirvesvarsi ja sahanpuita, ja sahanterä oli kietaistu vanteelle kontin kielen päälle.
Mutta Terhen-Pietarin mielessä oli nyt pienoista jännitystä, joka ikäänkuin lievensi metsäpolun taivalluksen jo kestettyjä vaivoja. Näki jo päältäkäsin, että tässä kämpässä asuttiin. Ja niinhän isäntä oli sanonutkin, että täällä jo oli muuan halontekijä, oli ollut jo viikkokausia, joku aivan outo mies, lentojätkä. Kohta se nähtäisiin, millainen miekkonen täällä majaili, kenenlaisen kanssa tässä täytyisi asua ja elää. Näytti siltä, että asukas on vielä yöteloillaan. Myöhään se nukkuu. Mutta siitähän nämä metsätyöt, urakat, olivatkin miellyttäviä, että niissä sai järjestää liikkeensä mielensä mukaan. Terhen-Pietari oli nuoruudessaan yritellyt sahatyömieheksikin, ja pillien täsmälliset ja järkähtämättömät äänet olivat jääneet kauheina hänen mieleensä.
Hän rasahdutti oven auki ja näki, että laverilla tosiaankin makasi mies vilttiin kääriytyneenä. Näytti oikein vaatetta vähentäneen. Se tuli ilmi, kun nukkuja havahtui ja kohotti pörröistä ja unisen hämmästynyttä päätään vuodevaatteistaan. Terhen-Pietari ei ollut koskaan nähnyt mokomia kämppätapoja. Mikähän kuvatus tämä lienee?
— Vierasko? urahti uninen ääni.
— Eipä niin vieraskaan. Oli oikeastaan meininki jäädä aivan asukkaaksi.
Entinen asukas nousi ketterästi ja ilmaisi ilonsa huonetoverin saamisesta. Hän vetäisi vaatetta ylleen, sillä hän oli totisesti nukkunut alusvaatteisillaan, ja kääri vilttejään kokoon. Terhen-Pietarin mielestä hänen koko olemuksensa ilmaisi maailmanmiestä, jotakin seikkailijaa. Mikä halonhakkaaja se tuollainen oli, jolla näytti olevan vehkeitä ja neuvoja vaikka mihin malliin... Mutta isäntä oli sanonut, että täällä oli ennestäänkin halontekijä ja hyväpä olikin...
Terhen-Pietari istui kynnykselle, peukaloi tupakkaa piippuunsa ja kysäisi, että miten hakkuussa näytti hankkivan.
— No, sen minkä niissä tapaa hankkia. Oma huolettomuushan siihen on syynä, jos urakkatyössä jääpi kehnolle palkalle...
Tuntui se osaavan puhua oksaisiakin. Terhen-Pietari veteli savuja ja yritti katselemalla saada jotakin selkoa tulevasta työ- ja asuintoveristaan. Ei se näyttänyt enää olevan erin nuori mieskään. Neljäskymmen oli hyvässä menossa. Mutta nuori tietenkin hänen, Terhen-Pietarin, rinnalla. Siksi hän sovitti seuraavan kysymyksensä kohteliaaseen muotoon ja kysäisi, miten se nuorena ja naimatonna kului aika erämaassa ja päälle päätteeksi ypö yksin. Hän sai tietää, että metsätyöstä elävää ei metsä saa peloittaa ja että ajan kuluminen on eräitä varmimpia asioita tässä maailmassa.
Sitten tuo Terhen-Pietarin mielestä omituiselta vaikuttava puunhakkaaja ilmoitti, että häntä kutsutaan Mäki-Matiksi, ja ryhtyi kahvinkeittoon. Hän sanoi keittävänsä sitä tulokkaankin varalta ja kiehautti sen näppärästi öljytynnyristä tehdyllä kamiinilla. Sitten ilmestyi näkyviin kermapullo ja korppuja ja keksejä. Varakas jätkä tämä oli ja ylellisesti elävä, herkkusuu. Varmaankin se senkin vuoksi harrasti tällaista erakkoelämää, että sai rauhassa noudatella omia mielihalujaan. Miten hänen kannattanee? Sitten Terhen-Pietari ajatteli, että tämä on perheetön mies. Sillä on vain tuo yksi suu, mutta hänellä, Terhen-Pietarilla, on vaimo ja viisi lasta, joiden on elettävä hänen kirvesvarrestaan, kun mökistä ei ole juuri mitään tuloja. Se on vain sellainen pahainen sateen suoja.
Terhen-Pietari ajatteli näin ensimmäisen kerran näitä Mäki-Matin vieraanvaraisia tulokahveja ryypiskelyssään. Ja sittemmin, viikon kuluessa, samansuuntaiset mietteet ja tunteet heräsivät hänessä senkin seitsemän kertaa. Ne saattoivat syntyä metsässäkin, työn ääressä, oksaisten ja sitkeitten koivupuiden juurella. Mäki-Matti oli kovimmillaan oleva mies, ravakkaliikkeinen ja ammattinsa taitava. Terhen-Pietari taasen oli jo kovissa töissä ja suuren perheen elättäjänä ruvennut tuntemaan varhain vanhuuden oireita. Hänen ruumiinsa oli käynyt kankeammaksi, ja kaikenlaiset kivut vaivasivat sitä. Hän ei enää ehtinyt tehdä työtä aivan holvaamalla, ja hänen oli jatkettava päivää, jos mieli päästä niihin tuloksiin kuin toverinsa. Samat mietteet yhdyttivät hänet varsinkin ruoka-aikoina. Mäki-Matti käsitteli runsaasti voita ja silavaa, kiehautteli kananmuniakin kuin perunoita. Niitä Terhen-Pietari ei ollut eläessäänkin syönyt monta kappaletta, ja muutenkin hän oli tottunut viljelemään rasva-aineita niukanlaisesti eläessään erillään perheestään. Oli kuin hänen mielensä pohjalla olisi valvonut alituinen ajatus, että mökillä odottaa monta suuta. Mutta Mäki-Matilla oli vain tuo yksi suu, oma suunsa, Terhen-Pietarin mielestä omituisesti piirtyvä suu, herkkusuu, oksaisen kaunopuhujan suu. Siihen se työnsi saaliinsa ja näytti tyytyväiseltä. Oli hyvä aika. Metsänkaatajakin sai jotakin irti kovalla työllä.
Heidän ruokailunsa siirtyivät sitten kuten itsestään eri ajoille, senkin vuoksi, että Terhen-Pietari harrasti pitempiä työrupeamia. Mutta samat kiusalliset ajatukset osasivat kehkeytyä esiin silloinkin, kun he laskeutuivat yölevolle, Mäki-Matti riisuutuen ja huopiinsa kääriytyen ja Terhen-Pietari samassa asussa missä hän teki työtäkin, allaan kahisevia lehdeksiä. Se oli kyllä aivan hyvä vuode ja hyvältä haiseva, mutta sittenkin tuntui siltä, että tuo huopiin verhoutunut eli paremmin, eli kuten ainakin ihminen.
Samansuuntaisia tunteita syntyi silloinkin, kun Mäki-Matti lueskeli — sillä kirjojakin se oli tänne raahannut —, lueskeli pitkät tovit laverilla mahallaan maaten, jos vain sai pirullisilta sääskiltä rauhan savun ja pikiöljyn avulla. Silloin hän näytti kummallisen vieraalta ihmiseltä, ikään kuin toiseen maailmaan menneeltä, sellaiseen, johon Terhen-Pietarilla ei ollut pääsyä eikä porttia. Silloinkin hänessä syntyi tunne, että tuo toinen oli parempiosainen ihminen, toisella elintasolla. Sillä oli paljon paremmat ja huolettomammat päivät kuin Terhen-Pietarilla...
Ja kuitenkin he olivat saman kohtalon alaisia, samasta työstä eläviä. Metsässä he rysysivät molemmat ja saivat saman palkan ja ansion. Tosin hän, Terhen-Pietari, oli siinäkin suhteessa huonommalla osalla: hänen täytyi ottaa asia ihommalle. Miksi sitten tuosta vieraasta Mäki-Matista kuitenkin kehittyi paremmin elävä, parempiosainen ihminen? Ainoastaan siksi, että hänellä oli vain yksi suu, tuo oma merkillisesti piirtyvä suunsa. Mutta Terhen-Pietari oli suuriperheinen mies, hän oli lisännyt ja vahvistanut seurakuntaa. Viisi alaikäistä: ne ne miestä ujuttavat, vievät hänet alle vetten. Ja sitten tuo Mäki-Matti virkahtaa kuultuaan niistä viidestä kuudesta suusta, että kylläpä luotit lujasti kirvesvarteen...
Mihin lienee luotettukin, mutta Terhen-Pietarin mieleen nousi nyt katkera tunne, että kyllä siitä oli liian kalliisti maksettava, äläs kelpo huvista: seurakunnan lisäämisestä ja vahvistamisesta. Hän ei ennen ollut tullut sitä ajatelleeksi, ei ainakaan näin selvästi. Hän oli aina ollut taipuvainen ottamaan kaikki asiat luonnollisina ja luonnostaan lankeavina. Hän oli ollut onnellinenkin köyhyydessään ja perheellisyydessään, tuntenut saavansa iloa lastensa näköjään aiheettomasta, eläinten esiintymistä muistuttavasta elämisen ilosta. Vaikka hän sitten toisinaan väsyikin jälkeläistensä meluun ja kiusaantuneeseen ja laihaan eukkoonsa ja oli tyytyväinen päästessään mökistään hiukan etäämmälle töihin, yhtä tyytyväinen kuin näiltä pikku retkiltään jälleen palatessaan. Nytkin hän oli ollut melkeinpä onnellisessa mielentilassa astellessaan tänne taakkoineen aamuvarhaisella. Hänessä oli hiljainen tuntemus, että jos metsänuotioilla nokeutuu ja nuhrautuukin, niin samalla siellä ikään kuin puhdistuu sisäisesti...
Sitten kävikin selville, että hänet oli johdatettu korpeen pahanhengen kiusattavaksi. Hänelle näytettiin aivan kädestä pitäen, että noin elää yksinäinen, perheetön mies ja noin olisi voinut hänkin elää, jos olisi tullut noin eletyksi. Syntyi epäilys, että hän olikin ehkä elänyt vikaan, elänyt tyhmästi... Syntyi samalla vastenmielisyys ja jonkinlainen vihakin tuota hänelle vierasta miestä kohtaan, joka ei ollut tehnyt hänelle mitään pahaa, Mäki-Mattia kohtaan, joka oli järjestänyt elämänsä noin, jotenkin epärehellisesti. Tämä tunne voimistui varsinkin sitten, kun hän onnettomuudekseen otti puheeksi nämä asiat ja kiusoitteli kaveriaan eukottomuudella, kiusoitteli silläkin, ettei tämä ollut kunnon kansalainen, jonka tulee lisätä ja vahvistaa seurakuntaa. Terhen-Pietari sai silloin kuulla, kuinka kunnioitettava perheen elatus leimattiin köyhyyden levittämiseksi. Köyhät ihmiset hulluuksissaan omalla kustannuksellaan kasvattivat maakunnille työvoimaa ja sotamiehiä. Pois se, että Mäki-Matti yhtyisi sellaisiin älyttömiin hommiin...
Tällainen viisaus ei uponnut Terhen-Pietariin. Se tuntui hänestä vääntyneeltä, luonnottomalta, turmeltuneelta. Kaikki luontokappaleetkin halusivat lisääntyä ja täyttää maata eivätkä nurkuneet tässä touhussaan esiin tulevia vaivoja, ja niinhän hänkin oikeastaan oli elänyt tähän saakka, onnellisena perheensä keskellä, kunnes hän täällä korvessa joutui pahanhengen kiusattavaksi, epäilyksiin, alkoi nähdä asioita väärältä sijalta. Täällä, keskellä metsän salamyhkäisiä ääniä, sääskien iankaikkisessa ininässä, tuon erakkomaisen nuoren miehen vaikutus kävi jollakin tavoin vaikeasti kestettäväksi ja taikamaiseksi. Hän oli ikään kuin paholainen, joka ei koskaan nukkunut ja jonka läheisyys siitti alituisia kiusaavia vertailuja, arveluja ja epäilyjä. Vaikka hän oli muuten mukiinmenevä ja hyväkin toveri, kun häntä ei turhaan ärsytetty, se Terhen-Pietarin täytyi tunnustaa. Hän oli omalla tavallaan hienotuntoinen ja joskus hyvin puheliaskin. Sata juttua hän osasi ja monta ihmistä hän oli nähnyt ja vielä enemmän metsiä, joista hän tiesi suomalaisen aina eläneen: ensin riista ja rukiit, tervahaudat ja potaskapadat ja sitten nykyaikainen puutavaraliike...
Terhen-Pietarin täytyi ajatella, että hänen vastenmielisyytensä tuota miestä kohtaan oli jonkinlaista luokkavihaa. Sittenkin he olivat eri laatua ja eri kohtalon alaisia, vaikka he täällä elivätkin rinnakkain samasta työstä. Tuo mies oli erakkuudella päättänyt välttää elämisen pulmia, välttää tulevaisen vihan... Niinköhän? Terhen-Pietari ajatteli vähän vahingoniloisena, että tuo naimaton ja näköjään huoleton mies oli kuitenkin kuten yksinäinen metsäsusi. Missään ei odotettu häntä, missään ei hänestä ajateltu. Häntä odotti vain yksinäinen ja iloton, autio vanhuus. Eikö se kovuus ja katkeruus, jolla hän suhtautui perhe-elämään, eikö se viitannutkin siihen, että hänen näköjään huoleton elämänsä ei ollut onnellista, ettei hänen sisällään ollut mitään iloa...
Kuin vastaukseksi näihin ajatuksiin Mäki-Matti alkoi kerran puhua naissuhteistaan. Kymmeniä naisia hän oli tuntenut ja omistanutkin, kuten sanottiin. Hän kaiveli suuresta lompakostaan esiin haalistuneita valokuviakin, ikään kuin kirjallisiksi todistuksiksi vaelluksestaan. Nytkin hänellä oli tyttö kylällä, jossa hän vietti sunnuntain seudut ja josta hän kantaa ponnisteli eväänsä tänne kämpälle. Sen tytönkin vuoksi hän oli tullut viipyneeksi täällä viikkokausia, vaikka mitään enempää siitä ei tietenkään tule, ei enempää kuin ennenkään. Ja senkin vuoksi, että hakkuu tässä koivumetsässä oli yhtä hyvää kuin jossakin muuallakin ja ehkäpä vähän parempaakin. Täällä täytyi maksaa vähän nohevammin, kun tämä paikka ei ole aivan kylän pinnassa, johon nykyaikainen ihminen on juurtunut...
Vai niin, ajatteli Terhen-Pietari, vai niin sinä elelet! Oletkohan hyvän osan valinnut? Hän ei tuntenut saavansa rauhaa siltä tunteelta, että paholainen kiusasi häntä tällä kämpällä ja tämän miehen seurassa, että epäilykset myrkyttivät hänen mielensä.
Hän tunsi saavansa rauhan vasta sitten, kun hän viikon kuluttua oli jättänyt metsän ja tullut takaisin kylään, vasta sitten, kun hän näki kotimökkinsä, jossa sauna röyhähteli harmaata savua. Lauantai-ilta odotti, ja vaimo ja perhe odottivat. Terhen-Pietari tunsi, että perheen päämiehen työstäpaluu tällaisena kevätkesän iltana oli niitä asioita, joiden vuoksi kannatti elää. Tämä oli sittenkin hänen elämänsä ja maailmansa, ainakin hänen, Terhen-Pietarin.
Mutta hän ei enää palannut tuohon metsään ja tuolle kämpälle ja tuon miehen luo, erakkomaisen ja omituisesti vaikuttavan, jonka seurassa hän oli tuntenut olevansa kiusauksen alla, tulevansa täyteen levottomuutta ja myrkyllisiä epäilyksiä. Hänen tapanaan oli aina ollut kiertää pahoja paikkoja. Vaikka tuo halkokoivikko oli oikeastaan ollut hyvää metsää, jossa hankki kohtuullisen hyvin, ehkäpä siitä syystä, ettei se ollut aivan kylän pinnassa, joten siellä oli hyvä tilaisuus noudatella tuota Mäki-Matin viisautta, että urakkamies jääpi vain huolettomuuttaan huonoille palkoille.
Mutta mielenrauhakin on kallis asia, ajatteli Terhen-Pietari.
KERRAN KESÄKUUSSA
Mies kulki metsäpolkua, ja hän olikin oikea metsäläinen, aivan säpsähdyttävä kuvatus, joka olisi hyvin käynyt linnunpelätistä vainiolla. Hänen sarkainen puseropukunsa oli repaleinen, sieltä ja täältä tökerösti paikkailtu ja hyvin likainen. Pihkatahroja kiilteli ylt'ympäri, ja puseron rintamuksiin ja hihojen sisäsivuihin niistä oli muodostunut ikään kuin jonkinlainen suojuslevy, panssari. Mutta saappaat näyttivät hyviltä. Niillä voi ujostelematta kahlata vaikka suota, eikä vesi alkaisi tiristä varpaitten välissä. Päässä oli kulunut karvareuhka, vaikka sää oli jo hikoiluttavan kesäinen ja vihreys tunki esiin maasta ja koivupuista. Lakin alta pursusi tukka siivottomana alas ohimoille ja kaulalle ja puseron kauluksen päälle asti, aivan liian kauan rauhoitettuna olleen näköinen tukka. Kasvoihin ei myöskään ollut kajottu teräaseilla pitkiin aikoihin. Oikea partaturri koko mies — niin ruokkoamattomana rehotti hänen leukansa. Mutta parrassa oli kuitenkin jotain komeaakin, kaunista kiiltelyä kuten voimakkaan ja elämästään nauttivan eläimen karvassa. Se ilmaisi, että mies oli nuori, kuten ryhti ja astuntakin ja kepin viuhahdus, kepin, jonka hän oli vuolaissut käteensä pensaasta.
Partakin oli kuitenkin kyllin siivoton. Sadan nuotion savussa se näytti kärventyneen. Mutta jos olisi voinut katsoa miehen sisään, niin olisi äkännyt, että hänessä piili kiivas himo saada yhä savua partaansa. Monet kerrat tuo halu oli pannut hänet huomaamattaan ja höydyttömästi kopeloimaan kaikki taskunsa. Asia oli kuitenkin kerta kaikkiaan niin, että tulitikut olivat loppuneet. Tupakkaa ei voinut sytyttää. Siitä oli nyt metsäpolun kulkijalla suurin huoli ja kiusa, ja hän tiuhensi maltitonna askeleitaan päästäkseen ihmisten ilmoille, missä tulta on aina kytemässä.
Hän oli jo monista merkeistä päätellyt, että kylän ei pitäisi olla kaukana. Mutta kun hän sitten yhtäkkiä pullahti metsänreunasta kyläaukealle, niin hän kuitenkin ällistyi ja ilostui. Keväinen kyläaukea vihertävine vainioineen ja väritettyine ja harmaine rakennuksineen onkin korvesta tulleen ja korvessa olleen silmille usein mieluinen näky.
Mutta sauhujen puute vaivasi miestä. Se sai hänet luomaan katseen maisemaan juuri tässä mielessä, ja silloin hän huomasi tyytyväisyydekseen, että aivan hänen edessään, aivan hänen tolansa vieressä oli valkoinen kartano, kaikesta päättäen kansakoulu. Hyvä, tulta oli tiedossa. Hän alkoi nouseskella loivaa mäkeä pihalle, jossa nuori naishenkilö puuhaili puutarhatöissä. Kun hän nyt äkkäsi tuon metsästä tulleen ja kohti kulkevan olennon, niin hän hämmästyi ja pelästyi. Mikä kuvatus tai metsänpeikko lieneekään tahi vähintään metsärosvo, kammottava roikale! Hän silmäili hädissään sinne ja tänne nähdäkseen, mistä tarvittaessa löytyisi apu ja turva. Mutta hän pysyi kuitenkin urhoollisesti paikoillaan lapio käsissään.
Olento lähestyi, ja nyt kävi yhä ilmeisemmäksi, että hän sittenkin oli jonkinlainen inhimillinen olento. Hänen partaturrinsa harottautui merkilliseen hymyyn ja parrasta kuului iloinen tervehdys ja sitten:
— Voi, voisiko neitiä vähän vaivata! Ei ole tulta ja haluttaisi niin turkasesti tupakoida...
Neiti tunsi jonkinlaista helpotusta. Sillähän oli kuitenkin ihmisen ääni, vieläpä neidin mielestä miellyttäväkin ääni, jossa korva oli erottavinaan metsän huminaa ja onton puun kuminaa. Eikähän tulta ole juuri tapana kieltää. Hän heitti lapionsa, juoksaisi sisälle ja palasi hetkisen kuluttua tulitikkulaatikko kädessään. Hän ojensi sen tuolle metsästä tulleelle urhoollisesti, mutta kuitenkin varovaisesti ja arkaillen ikään kuin tarjoaisi pikkulilliään paholaiselle.
— Kas, tässä!
— Mainiota! Kiitoksia! Mutta tästä on teidänkin täytynyt pulittaa kirkas penni, joten...
Ja miehen hyppysissä kiilteli pieni raha, hilkku.
— Kaikin mokomin, sanoi neiti. — Antakaa olla...
— Kuten haluatte. Kiitoksia sitten.
Raha painui piiloon, ja mies teki muutamia kysymyksiä teistä ja muista sellaisista seikoista ja näytti olevan saamiinsa tietoihin tyytyväinen. Mutta vielä sittenkään ei partaturri neidin kauhuksi näyttänyt aikovan jatkaa matkaansa, vaan äkätessään paikalla olevan sopivan kiven puheli rattoisasti:
— Kuten sanottu, haluttaa niin turkasesti tupakoida ja jalkojakin väsyttää, joten tekee mieli heti ottaa oikein istumasavut. Siis teidän luvallanne...
Hän ei suinkaan odottanut lupaa, vaan istahti kivelle, vetäisi taskustaan sanomalehtipaperia ja repäisi siitä kappaleen. Toisesta taskusta hän kalvoi tupakanrouheita ja alkoi näppärästi kiertää savuketta. Samalla hän puheli:
— Tämä on tietenkin epäterveellistä, sikamaista ynnä muuta, sillä onhan kirjoitettu, että sanomalehtipaperissa on ties mitkä myrkyt ja taudinaiheet. Mutta olosuhteethan panevat ihmisen elämään miten sattuu...
Kun neiti huomasi, että hänen paheksuvat katseensa eivät vaikuttaneet mitään, niin hän päätti olla avomielinen ja tiukka, töykeäkin, sillä epäilemättä tuollaiset eivät vähempää ymmärtäneet.
— Kuulkaa, miksi te siihen istutte? Voittehan te istua muuallakin. Minulla on työtä. Te häiritsette...
Mutta kivellä-istuja ei ollut hätäpoikia. Hänen partansa harotti hymyssä ja siivottomuudestaan huolimatta välkkyi auringonpaisteessa kuten terveen ja riemukkaan eläimen karva. Hän iski tulta ja sytytti tupakkansa.
— Luvallanne, neiti. Tietenkin on ymmärrettävää, että minunlaiseni henkilö ei voi olla mikään maiseman kaunistus. Mutta ottakaa huomioon, että olen kuitenkin kunniallinen kansalainen enkä mikään joutava maankiertäjä, ainakaan tätä nykyä. Olen vientiteollisuutemme palveluksessa, ainakin olin aivan äskettäin. Eikä salli savinen pelto koreata kyntäjätä. Ulkomuotoni on olosuhteitten tulos ynnä osaksi, se tunnustettakoon, mukavuudenrakkauden. Mutta kuitenkin olen verrattain kiltti henkilö. Katsokaas, istuin tähän niin, että tämän palturin savu, joka voisi olla teille epämieluista, menee tuulen mukana metsään, jossa se ei loukkaa ketään. Sitä paitsi teidän kantanne, neiti, anteeksi vain, on niin sanoakseni minäkeskeinen. Ottakaa huomioon, että lähimmäisellänne, joka istuu tässä, on päinvastoin edessään ikään kuin mitalin toinen puoli. Hän on ollut kauan korvessa, kuukausittain tukkikämpillä ja uittoväylän varsilla. Hän näkee nyt pitkästä aikaaa edessään viljellyn maiseman juuri kun se alkaa vihannoida, näkee maalatun seinän, kukkia akkunoilla. Hän, korvesta tullut, näkee, että muokataan puutarhamaata, vieläpä tuollaisen muokkaajan, naisen, luojan luoman. Uskokaa minua, neiti, vain se, joka ei ole pitkään aikaan naista nähnytkään, ymmärtää, että hänen edessään on ihme, kauneuden ihme...
Nainen, joka oli tarttunut lapioonsa ja yritellyt kääntää maata, joka oli kuunnellut ja mennyt yhä enemmän ihmeisiinsä, että mikä otus tuo oikein oli ja miten hän tuollaista osasi, nainen oikaisi nyt selkänsä punaisena harmista ja suuttumuksesta. Hänen silmänsä säkenöivät.
— Kuulkaa, menkää tiehenne! Jos luulette, että olen yksinäinen, turvaton nainen, jolle voitte esiintyä miten vain, niin erehdytte. Teille voi tulla ikävyyksiä...
Hän silmäsi merkitsevästi rakennukseen päin, oveen, ikään kuin osoittaakseen, että sieltä ilmestyy henkilö, joka panee asiat järjestykseen.
Mutta kivellä-istuja säilytti entisen rauhallisuutensa.
— No, no, neiti, älkää kiivastuko! Tietysti pahennukset tulevat, mutta voi sitä ihmistä, niinhän sanassa sanotaan, jonka kautta ne tulevat. Tarkoitukseni ei suinkaan ollut loukata eikä mennä henkilökohtaisuuksiin, ei ensinkään. Puhuin vain, kuinka nyt sanoisin, yleisesti, yritin esittää, että on suuri elämys tulla korvesta viljeltyyn maailmaan. Pois se meistä, että meillä nyt olisi mielessä kehittää tästä tulitikkujen lainauksesta suuri seikkailu, joka johtaisi putkaan ja ties mihin. Ottakaa minut kuten kiusallinen luonnonilmiö, joka menee ohi aikanaan. On niin virkistävää tavata joskus ihminen, jolle voi puhua muustakin kuin todennäköisestä säästä tahi kiroilla palkkoja ja metsän kehnoutta ja muuta sen kaltaista. Niin, niin, neiti, ei teidän suinkaan tarvitse kuunnella. Pelkän ihmisrakkauden nimessä — antakaa minun olla vain hetkinen tässä, antakaa minun tovi soitella tämän kiven nokassa. Se tekee minulle niin hyvää...
Niin virtasi lakkaamatta sanoja kivellä-istujan suusta, sanoja, joita nainen pakostakin tuli kuulleeksi, vaikka hän oli touhuissaan alkanut kääntää maata lapiollaan sen näköisenä kuin mitään vierasta ei olisi ollenkaan lähimailla. Mutta hän oli kuitenkin hyvin tietoinen siitä, että kivellä istui mies, joka alkoi hänestä tuntua yhä omituisemmalta, ihmeellisemmältä tontulta, joka kehitteli laajasti ajatuksiaan korven ja viljelyksen luonteesta, rajoista ja vastakohdista, hieman sekavasti kyllä, mutta hyvin vuolaasti. Hän valaisi esitystään kirjallisuudesta otetuilla vertauskohdilla ja meni siinä joskus välinpitämättömän näköisen kuulijansa kirjallisuuden tuntemuksen rajojen ylikin. Vieläpä hän sai jossakin käänteessä tilaisuuden esittää mielipiteitään kasvatusopistakin, neidin mielestä ällistyttäviä mielipiteitä, sillä se oli hänelle läheinen ala.
Hänen kurja savukkeensa oli jo aikoja sitten sammunut, kun hän vihdoinkin nousi, kiitteli seurasta, nosti kohteliaasti lakkiaan näyttäen koko hiuksistonsa merkillisen tuulenpesän ja sanoi hyvästit. Nainen, joka oli loppuun asti teeskennellyt yksinolevaa, tuli vastoin aikomuksiaan vastanneeksi hyvästelyyn, vieläpä vilkaisseeksi lähtijän jälkeenkin, katsoneeksi, kuinka tämä pihamaan ulkopuolella heitti loppuunpoltetun sätkänsä tiepuoleen ja katosi sitten mäen alle.
Siellä hän käveli, heilutteli koivunvirpakeppiään ja hymyili itsekseen. Hän katsoi saaneensa huokeaa ja verrattain viatonta huvitusta hämmästyttäessään tuota nuorta naishenkilöä, jonka pyöreähköt muodot, askelen kepeys ja helmojen heilunta, koko olemus oli todellakin ollut hänelle pienoinen ihme pitkän korpivaelluksen jälkeen, ilmiö, jota oli sääli sivuuttaa tarkastelematta ja puhuttelematta.
Hän tuli maantielle ja ihastui sen ruskeaan ja kovaan pintaan, someron narskahteluun anturain alla. Yksinpä kilometripylvään naamakin näytti lempeältä ja iski iloisesti silmää kakkosnumeronsa koukulla, ja puhelinlankojen humina kuulosti kauniilta korvissa. Maailma, yhteiskunta tarjosi hänelle mukavuuksiaan, tarjosi ainakin sileähkön ja kovan pinnan käveltäväksi. Vaikka oikeastaan jalanvaeltaja maantietaipaleilla alkoi olla jo vanheneva ilmiö, haamu menneiltä ajoilta, ainakin tämän näköinen kulkija voi pian pelkällä ulkomuodollaan aiheuttaa häiriöitä järjestetyssä yhteiskunnassa. Mutta lait ja asetukset eivät kuitenkaan häneen pystyisi. Hän oli kunniallinen kansalainen, vaikka muutamat kuukaudet vientiteollisuuden palvelusta erämaissa olivatkin lyöneet leimansa häneen.
Mies saapasteli edelleen, kunnes tapasi tienposkessa hiekkakuopan, jossa tietyömiehet parastaikaa täyttivät soravaunua. He suhtautuivat tulijaan epäillen ja huvitettuina ja yrittelivät tehdä hänestä pilaa.
— Sinä tuota lienet se karvaihminen, uusi Esau...
Mutta partamies piteli puoliaan.
— Maakin on kesällä karvainen, kaikkien hyödyksi, sanoi hän.
Lopulta hän pääsi kuin pääsikin kyytiin sorakuorman päälle, kuultuaan, että vaunun matka piti sopivaan suuntaan. Hän kyyrötteli korkealla paikallaan selkä ajurinkoppia vasten ja katseli unisin silmin maisemia, jotka nyt lempeästi synkkenivät, sillä oli alkanut pilveillä. Taivas oli kuten harmaja huntu, vettä tihmova, mutta maa pöyhisteli vihreydessään.
Vaunu kulki pitkänkin penikulman ennen kuin pysähtyi purkamaan kuormaansa. Silloin partamies laskeutui alas, antoi ajurinkopin asukkaille kahvikolikot ja jatkoi jalan matkaansa. Edessä pilkottivat jo pienen kaupungin katot: kylmän näköistä sinkkiä, punaista tiiltä, harmaata ja tervattua huopaa. Ennen kaupunkia oli kuitenkin leveä virta, musta ja kiireellinen. Keskellä virtaa olivat vanhan linnan rauniot, joiden ja molempien väylien yli johti silta.
Sillankorvassa seisoi poliisi ja katsoi hyvin pitkään ruokottoman näköiseen tulijaan, katsoi niin pitkään, että käänsi kankeasti päätään miehen saapastellessa rauhallisesti sivuitse. — Katso vain, nappitakki, mietiskeli mies. — Tutaksesiko katsonet? Pitäisipä minut tuntea: vientiteollisuuden miehiä, täysin luvallisissa ja kunniallisissa hommissa...
Hän pysähtyi sillalle, nojautui käsipuuhun ja punoi savuketta. Tihmoi vettä, mutta se oli lauhaa ja laupiasta kesäistä sadetta. Vanhan linnan muurit kohosivat jykevinä mustasta virrasta, kohosivat siihen saakka, missä räjähdysaineen voima oli ne muinoin rikkonut. Savuketta kiertävä mies mietiskeli, kuinka omituista oli, että tällaisessa karussa ja metsäisessä maassakaan ei ollut voitu elää muuten kuin kohottamalla tuollainen kivinen kummitus, josta tykin kita oli ammottanut mustana ja jossa vangit olivat huokailleet kopeissaan...
Mutta äskeisen poliisimiehen askelet kutsuivat hänet nykyisyyteen. Tämä marssi nyt pitkin siltaa kaupungin puolelle ja loi toisen kerran tutkiskelevan ja hieman huvittelevankin katseen vieraaseen. Vieläpä hän virkahti leikillisesti:
— Metsänsetäkin on tullut kaupunkiin...
— Kuten herra järjestysmies näkee: metsänsetä on tullut, kuului vastaus ja savu alkoi suitsuta sätkän päästä.
Poliisi meni kuitenkin ohi pysähtymättä, ja sitten kuuluivat kahden naisen nopeat ja keveät askelet. Mies huomasi katselevansa mielihyvällä naisvartaloa, hoikkaa ja hyvinhoidettua. Mutta nopeasti he menivät sivuitse, nilkat kupevina, pienet linnunpäät pystyinä, sateenvarjot älykkäässä ja sirossa kulmassa sateen tutkaimia vastaan. Hattujensa lierien alta, kauniitten ohimokiharoittensa sivuitse he ehtivät kuitenkin luoda nopean syrjäkatseen sillankaiteen luona seisovaan olentoon. Ja silloin heidän silmissään ja kasvoillaan kuvastui kummastusta ja pelästystä, harmia ja närkästymistä, inhoa. Heissä syntyi kai samankaltainen tunne kuin eräissä ihmisissä heidän nähdessään apinan: miksi tuollainen rohkenee olla niin ihmistä muistuttava... Ehkä heissä häivähti pieni epäsuora tyytymättömyys yteiskuntaan, joka sallii tuollaisia olentoja julkisilla paikoilla. Eikö ole edes mitään keinoa, jolla ne estäisi niin julkeasti katsomasta heihin... Heidän nopeat ja keveät askeleensa tihenivät yhä, sillä tuollaiset ilmiöt elämässä lienevät lopultakin niitä, jotka on nopeasti sivuutettava ja unohdettava, joihin on suhtauduttava kuten niitä ei olisikaan...
Mutta myöskin sillankaiteeseen nojaava mies, jonka omalaatuinen savukepaperi paloi ja säkenöi, sammui, mustui ja käpristyi, myöskin hän oli ällistynyt ja harmistunut. Nuo kahdet lintumaiset naiskasvot olivat olleet hänelle kuin peili, josta hän vasta oikein näki oman itsensä, nykyisen tilansa, josta hänelle heijastui äkillisiä, huikaisevan selviä mielikuvia. Hänen kielenpäätään ihan poltti halu huutaa noille ohimenijöille, että älkää nyt noin katsoko, saatana soikoon, sillä minä olen tärkeä henkilö yhteiskunnassa, vientiteollisuuden palveluksessa. Ehkä minä olen tämän näköinen juuri siitä syystä, että te voisitte pitää nuo sateensuojanne noin sirosti märkyyttä vastaan. Niin, ehkä näette tässä yhteiskunnan pylväitä! Kun sen sijaan te, kuka ties, olette vain jonkun asemassa olevan miehen rouvia, tuollaisia leikkivaimoja, jotka eivät mukavuussyistä tahdo synnyttää edes vastuksellisia lapsia. Jos katsoisin asioita yhtä päällisin puolin kuin te, niin minulla olisi hyvä syy pitää teitä loiseläjinä ja saada omanne kaltainen inhonväre suupieleeni. Eikä ole perää ehkä siinäkään, että olisin sisäisesti puuttuvaisempi ihminen teitä... Päähäni mahtuu sangen monta asiaa, joista teillä ei ehkä ole aavistustakaan, kirjojakin olen lukenut, vieläpä niitä kirjoittanutkin. Niin, ehkä seison tässä omasta syystäni tai siitä syystä, että minulta puuttuu halu tulla joksikin. Ihanteeni on eläin, joka näyttää osaavan elää niin mainiosti ja ennen kaikkea olla... Olen hyvin tyytyväinen, kun minun ei vain tarvitse olla tarpeettoman kauan ilman ruokaa tai viinaa tai sen kaltaista. Olen rutkasti lyhentänyt Lutheruksen selitystä kysymykseen, mitä jokapäiväinen leipä on...
Kutiseva purema keskeytti hänen mietiskelynsä, ja hän pisti sormensa niskaan vaatteiden alle ja onnistui saamaan hyppysiinsä vaivan aiheuttajan, täin, jonka omituisen liukasta ja kimmoisaa ruumista hän sitten liikutteli peukalonsa ja etusormensa välissä. Hän näytti olevan jollakin tavalla tyytyväinen, innostunut, ikään kuin olisi tavannut merkillisten ja huvittavien mietteiden lähtökohdan.
— Niin, täit meitä syövät...
Mutta uudet askelet sillanpintaan häiritsivät häntä. Muuan hyvinpukeutunut mieshenkilö kulki ohitse ja katsoi sillankaiteeseen nojaavaan olentoon pitkään, kasvoilla kummastusta ja epäilystä. Hän meni jo ohitse, mutta silmäsi vielä taakseenkin ja kääntyi ja tuli luo.
— Oletko se tosiaankin sinä?
— Minäpä tietenkin. Oikeassa olet, oi nuorukainen.
He kättelivät. Nuori hyvinpukeutunut mieshenkilö näytti olevan vaivautunut, eikä hän oikein tiennyt miten olla ja esiintyä. Hän otti esiin savukerasian.
— Otetaan nyt kuitenkin savut. Minulla on kiire töihinkin, konttoriin.
— Työn orjat, sorron yöstä nouskaa, hoilahti partamies.
— Oikein, naurahti toinen. — Mitä muuten kuuluu?
— Ei erinäisiä. Täit syövät. Mitä, etkö usko!
Hän pudotti täin kämmenelleen vasemman kätensä peukalon ja etusormen välistä, jossa hän oli yhä sitä mietteissään hypistellyt. Siinä se nyt liikuskeli, harmaana, samalla kertaa litteänä ja pulleana.
Täin pitelijän kasvot olivat totiset, hänen sänkinen naamansa sai ylen syvämietteisen ilmeen.
— Se on ehkä omalla tavallaan kaunis eläin. Olla se ainakin osaa, elää.. Ihminen on siihen tympeytynyt vain omista itsekkäistä syistään.
Mutta hyvinpukeutuneen ja puhtoisen nuoren miehen kasvoilla oli peittelemätön inhon ilme.
— Hyi helvetti! Saunan sinä tarvitsisit, mokoma esteetikko!
Hänelle tuli kiire.
— Sataakin ja työ kutsuu. Ehkä toiste tavataan. Suo anteeksi, mutta eihän sinulle voi edes kättään ojentaa. Näkemiin.
Hän lähti kiireesti astumaan kuten ainakin vähän myöhästynyt ja virantoimitukseensa jouduttautuva herrasmies.
Mutta partamies, jonka huulilla nyt savusi äsken tarjottu hoikka tupakka, pudisti täin kämmeneltään mustaan virtaan. — Mene ikuiseen pimeyteen, mitätön yksilö. Sinä olet toimittanut tehtäväsi maailmanhistoriassa. Sinulla oli onni vaikuttaa erään pienen ihmisherrasmiehen tunteisiin, niin että hän kiihtyi, jopa pienoiseen kiroukseen asti. Ja kuitenkin hän tältä hollilta katsoen muistuttaa itsekin eräänlaista täitä yhtiö-olion valtavassa turkissa, liukasta, kilttiä kansliaeläintä, joka hyvin mielellään puhuu »meistä» tarkoittaessaan palveluspaikkansa toiminimeä ja joka haaveilee lihoamisestaan ja paisumisestaan suurituloiseksi. Mitätön olento, on ilmeinen ihme, että hänen katsotaan ansainneen puhtaan paidan ylleen ja pehmeän vuoteen yön ajaksi, että hän on päässyt sille asteelle, että kammoksuu täitä, jopa näyttää karttavan sellaisia, joita täit syövät ja kaluavat...
Hän heitti savukkeen pätkän virtaan ja alkoi astella kaupunkiin, omistaen kuitenkin vielä jonkin ajatuksen kohtaamalleen miehelle. — Ja kuitenkin hän on kiltti ihminen, joka ei kulkenut nokka pystyssä ohitseni, vaan ojensi kätensäkin antautuen ilmeiseen ikävyyksien vaaraan seurapiirinsä puolelta, joka hänellä epäilemättä on ja joka huomaa kaiken tällaisessa pesässä ja juoruilee kiusallisia. Urhoollinen teko, ja oli ilmeistä raakuutta, etten kätkenyt häneltä tuota litteätä ja pulleata eläintä.
Hän tuli torille ja nähdessään ruokalan kyltin sen kulmassa tunsi huikaisevaa nälkää ja joutui kovaan kiusaukseen. — Käykäämme kuitenkin, mietiskeli hän, käykäämme nyt sivistyksen tietä, joka on kai se, ettemme näytä toisille, mikäli se käy laatuun, mitään epämieluista. Sinulla on nälkä, mutta sinä voit viedä pelkällä läsnäolollasi syyttömiltä ihmisiltä ruokahalun ja aiheuttaa siis sekä tuhlausta että aliravitsemusta ja sen kautta terveyden murtumisia. Olet siis ikään kuin ihmiskunnan vihollinen, epäyhteiskunnallinen henkilö, ja sinun on siis tehtävä parannus.
Hän työntäytyi vaatetusliikkeeseen. Hänen olemuksensa herätti sielläkin pienoista hämminkiä, ja häntä palveltiin hienoksittain alta kuultavalla epäilyksellä, ikään kuin ei olisi oikein luotettu hänen vakavaraisuuteensa, varsinkin kun hänen ostoksensa käsittivät kaikki varusteet paidasta päällysvaatteeseen asti. Mutta hän kääritti tavarat pakettiin järkähtämättä, kaivoi pihkapanssarisen puseronsa alta lompakon ja maksoi uljaasti. Rahaa hänellä oli.
— Teille sattui hyvä asiakas, hän onnitteli kauppiasta. — Ja varakas!
Sitten hän otti suuren pakettinsa, kyseli saunaa ja marssi sinne. Hän kylpi kauan, nautiskellen, puhkuili ja huokaili ja kehuskeli pitkään ja kaunopuheisesti löylyä ja vastaa ja kuumaa vettä suurina taivaan lahjoina syntiselle lihalle. Niin hän ylisteli lämpöä ja loiskuvaa vettä parille muulle saunavieraalle, tylsännäköisille ukoille, jotka nähtävästi pitivät häntä löylynlyömänä, koska toinen heistä kuului örähtävän kumppalilleen, kiukaan sihahtelun ja vastain hössytyksen välillä: — Sillä on päreitä kainalossa...
Kauan hän kylpi, perusteellisesti peseytyi, hitaasti kuivaili autuaasti höyryävää ruhoaan. Sitten hän pukeutui uusiin vaatteisiinsa ja hämmästytti saunarouvan muuttuneella ulkoasullaan.
— Mitä katsotte, muoriseni! hän puheli. — Ettekö tiedä, että perhonen putkahtaa kotelosta, kehittyy törkyisestä toukasta? Tämä se joltakin tuntuu. Elämä on muutosta, sanotaan sanassa...
— Karvainen hän vielä on kuin ukonkoira...
— Se korjaantuu kädenkäänteessä. Tottahan tällaisessa kyläisessä kylässä on teräaseita ja niiden käyttäjiä.
Hän heitti saunaan vanhat vaatteensa — toimenpide, jonka saunamuori salli vain vastahakoisesti, varsinkin kun kylpyvieras tuli avomielisesti maininneeksi, että niissä voi olla eräitä hyönteisiä, nappasuita, jotka tunnetusti raaka ihminen voi kuitenkin tappaa liiallisella kuumuudella.
— Täisiä rötköjä te tänne kuljetatte ja jätätte, murisi saunarouva.
— Rötköjä! Ilmeisesti te käytätte sitä sanaa halventavassa tarkoituksessa, mutta se ei ole sopivaa. Katsokaas, tuossa on suomalaisen vientiteollisuuden palveluksessa toimineen miehen puku, tavallinen, vieläpä käyttökelpoinen puku, vormu, joka kelpaisi vaikka museoon, kuten jokin entinen sotaisen kuninkaan suomupaita. Niin ainakin luulisi, mutta kyllä siitä lumppurikin lantit antaa. Saappaat panette talteen, sillä ne voin vielä periä täältä...
Ja hän lähti odottamatta vastausta ja jätti mummon päivittelemään ihmisten julkeutta.
Tuntia myöhemmin hän astui ulos parturiliikkeen ovesta naama sileäksi ajeltuna, tukka leikattuna ja suittuna, harmaa huopahattu kallellaan, rantuinen puku yllä ja päällystakki käsivarrella. Hän tunsi olevansa kuin uusi ihminen. Tuntui tosiaankin siltä, että kelpasi elää tässä maailmassa ja tässä pienoisessa kaupungissa, joka nyt otti ikään kuin valokylpyjä iltapäivän auringon paisteessa. Sillä oikukkaat pilvet olivat laahautuneet ohitse, ja taivas oli jälleen kirkastunut. Tämä oli juuri oikea paikka. Tämä paikka piti hyväksyä.
Hän meni ravintolaan ja nähdessään suuresta kuvastimesta oman olemuksensa joutui ihmeisiinsä. Oliko hän tosiaankin sama ihminen, joka aivan äskettäin oli mielinyt tulla tähän samaan paikkaan, mutta malttanut mielensä, tuo hyvin, hyvin epäilyttävän näköinen olento, jota jokainen kunniallinen kansalainen olisi välttänyt, joka todennäköisesti olisi saanut täällä porttikiellon... Mutta nyt: siististi puettu mieshenkilö, kunnianarvoisa kansalainen on pistäytynyt ruokailemaan. Mikä muutos! Säätykiertoa kerta kaikkiaan! Palveleva henkikin, valkoinen esiliina siroilla uumillaan, suhtautui häneen ilmeisellä arvonannolla. Ei kannattanut kuvitellakaan, miten olisi noussut tuon neitisen ennestäänkin pysty nenännykerö, jos hän olisi nähnyt tämän saman ruokavieraan parisen tuntia takaperin. Ja vielä sitten puhutaan sisäisestä ihmisestä... Ruokalista! Elämys miehelle, joka viikkokausien aikana on vetänyt vain veitsen kupeeltaan ja viiltänyt leipää ja voita ja sianpintaa, eikä ole toisinaan ollut istuinpaikassakaan valinnan varaa, vaan on ollut laskeuduttava kannikat kastelevalle mättäälle. Ja nyt: pehmustettu istuin takapuolten alla ja sileä pöytä ja pöytäliina edessä ja olkaa niin ystävällinen ja valitkaa mitä suvaitsette syödä. Mies valikoitsi kauan rapistellen ruokalistaa. Sitten hän söi, tosiaankin aivan syömällä söi. Hänelle maistui ja häneen mahtui, vaikka hän tunsikin ruhossaan saunan jälkeisen miellyttävän raukeuden. Hänen touhunsa herätti jo kahden olutta ryypiskelevän ja jonkin pelikojeen metallipalloja kalisuttavan tyhjäntoimittajan huomiota. He kuiskuttivat toisilleen: — Mies syö... — Ja mies saa! sanoi syömämies, jonka kuulo oli herkkä. — Niin sanottiin ennen aapisessa... Seurasi vähän väkinäistä, leikillistä keskustelua, jonka jälkeen pelaajat syventyivät peliinsä ja syöjä syöntiinsä. Lopetettuaan ateriansa hän istui vielä kauan tupakoiden, juoden olutta ja tutkien sanomalehtiä.
Hän ei ollutkaan nähnyt lehtiä kuukausiin, ei ainakaan monta kappaletta. Hän tunsi vaeltaneensa pimeydessä, muisti tunteneensa joskus huikaisevaa halua, kuten nälkää, saada rapiseva sanomalehti hyppysiinsä. Mitä maailmassa oikein tapahtuu, mitä on tapahtunut hänen korpivaelluksensa aikana? Tuoreen sanomalehden tervantuoksu huumasi häntä hiukan kuten tuo vaahtoava olut. Uutisotsakkeiden pöhöiset kirjaimet ällistyttivät häntä. Oliko maailmassa tosiaankin tapahtunut noin suuria asioita, noin rouvisti merkillepantavia? On pidetty varustusten supistamisneuvotteluja, ikäänkuin aiottaisiin ensi kerralla sotia vain leikkispäältä, on vahvistettu maanpuolustusvoimia, taistellaan kansanvallasta ja diktatuurista, on saatu vaalivoittoja ja kärsitty tappioita, on tapahtunut kumouksia, puoluevaltojen poistamisia ja eräät entiset sällimiehet ovat kohonneet valtakuntien päämiehiksi ja pitäneet suuria puheita, pystöillen, että minä tein sitä ja sitä ja aiheutin pöljälle kansalle suuren onnen. Mahtavat maailmanherruusunelmat tuntuivat supistavan maapallonkin nyrkkiin mahtuvaksi mohkareeksi. On lakkoja, levottomuuksia, jossain soditaankin, nähdään nälkää, kävellään työttöminä, nautitaan yhteiskunnan apua, maksetaan veroja. Valtiopetoksista joudutaan linnaan, entisille tappelupaikoille pystytetään patsaita, huudetaan suoraa huutoa pelkästä isänmaanrakkaudesta. Tapetaan, varastetaan, kavalletaan, joudutaan linnaan, karataan turvasäiliöistä, hirtetään itsensä, saarnataan Ristuksen haavoista ja soitetaan hanuria, loikataan maailmanennätyksiä, juhlitaan, tehdään virallisia vierailuja...
Mies tunsi menevänsä vähän sekaisin. Ajan seuraaminen on äkikseltään vaikea asia, jos on jotenkin päässyt ikään kuin putoamaan rattailta. Onko sitä paitsi sellaisen ihmisen, jota täit syövät, jota ne ainakin aivan äskettäin pitivät laidunmaanaan, onko sellaisen kiusattava ja rääkättävä aivojaan seuratakseen, kuten sanotaan, aikaa? Eikö ollut oikeus ja kohtuus saada vähän löysiä siinä suhteessa.
Hän sysäsi sanomalehdet äkäisesti luotaan ja käveli ulos. Sitten hän kuljeskeli iltaisia katuja, ihastui vanhoihin ja mataliin puutaloihin, niiden portteihin ja pihapuutarhoihin, tähysteli tyttöjä, joiden liikkunnan kepeys ja silmien väike kävi hänelle yhäti pienestä ihmeestä. Hän kohtasi jonkun miehen, joka tervehti. He pysähtyivät ja vaihtoivat pari sanaa ja erosivat. Silloin hän huomasi olevansa yhtäkaikkisen pulman rasittama. Hän ihmetteli ja muisteli, että kuka tuo mies mahtoi olla, missä ja milloin he olivat tavanneet... Hän tavoitti itsensä yhä uudelleen miettimästä tätä kysymystä ikään kuin sen selville saaminen olisi hyvin tärkeätä. Päästäkseen naurettavan kiusallisesta tutkistelijanmielentilastaan hän pistäytyi kapakkaan.
Hän istui yksin ja ryypiskeli ja kotvasen kuluttua sanoi itselleen, vasta nyt tuntien onnistuneensa, että olkoonpa kuka hyvänsä. Ihmisiä on tilaston mukaan niin ja niin monta kappaletta tässä maassa. Joku heistä hän oli...
Läheiseen pöytään tuli kaksi miestä ja naista, ja kas, eikös toinen miehistä ollut juuri tuo pienoinen herra, jonka hän oli kohdannut sillalla. Hän äkkäsi pian yksin ryypiskelijän ja tähysteli, tähysteli kuten kerran aikaisemminkin, epätietoisen näköisenä. Viimein hän nousi ja tuli luo.
— Sinäkö taasen? Mitä muutoksia! Oletko lyöttäytynyt salapoliisiksi?
— Lasten leikkiä, rakas Watson. Reissussa rähjääntyy. Muutin pukua kuten muutkin suuret herrat päivälliselle lähtiessään. Niinhän luemme romaaneista...
— Sinä onnellinen: saat seikkailla. Meillä sen sijaan aina sama työ, aina samat ihmiset...
— Sen seikkailunkin kanssa on vähän niin ja näin. Ja onhan hotu auki sinullekin. Jos tympäisee, niin jätä konttoripuoli ja työnny kämpille, ja jopas maistuvat sitten tilikirjat...
Mutta pienellä herrasmiehellä oli kiire pöytäänsä. Hän oli kuitenkin kyllin ystävällinen kutsuakseen entistä tuttavaansa seuraan. Lupasi tutustuttaa hänet hauskoihin tyttöihin.
Se ei kuitenkaan käynyt laatuun. Toisellakin oli kiire. Hän oli väsynyt, ja hänen oli etsittävä yöpuu. Ja hän horaisi juomantähteet suuhunsa ja lähti.
Huomenna hän heräsi matkustajakodin rautaisesta ja ratisevasta vieterisängystä. Katto näytti joskus vuotaneen ja oli täynnä omituisen muotoisia kuvioita. Seinäpaperit olivat savuiset, ryppyiset ja pullistelevatta pilalle kulunut, likainen korkkimatto peitti lattian.
Hän nousi haukotellen ja jäseniään ojennellen, suussa tympeä maku. Melkein haikea yksinäisyydentunto valtasi hänet. Täällä hän istui, tämän kaltaisessa kolossa, suunnitelmia vailla. Oliko tämä nimeltään elämää? Kukkarokin oli hoikkunut arveluttavasti. Jotakin oli hoksattava, johonkin oli lähdettävä. Hän pukeutui, joi kahvin, laimean latkun, maksoi ja lähti.
Kävely kadulla virkisti häntä. Kesäpäivän ylenpalttisessa valossa tuo pieni kaupunki näytti aivan riemukkaalta. Kauppatorilla oli ihan parvi ihmisiä, pientä hyörinää. Siellä, nupukiveyksellä, jossa tuulenhenki pölähdytteli ilmaan harmaita, pyörähteleviä hiekkapilviä, siellä tulivat häntä vastaan tutun näköiset kasvot. Hetkinen hellittämätöntä tähystelyä, kotvanen kiireistä selvittelytyötä muistin pimeässä alakerrassa ja sitten älyämisen kipinä. He löivät kättä, kumpaisenkin kasvoilla vilpitön tapaamisen ilo. Tuo oudon yksinäisyydentunne herätessään matkustajakodin huoneessa oli tehnyt toisen heistä taipuvaiseksi lähestymään ihmisiä. Hän oli nyt luonnoltaan ikään kuin pieni, eksynyt orpo vieraassa maailmassa...
He kävelivät katuja ja istuivat sitten kapakan pöydän ääressä. Olut vaahtosi ja puhe kävi vilkkaasti. Muistoja yhteisestä lapsuudesta ja varhaisesta nuoruudesta. Sitten tiet olivat eronneet. Toinen heistä oli ollut siirtolaisena ja saanut sieltä vähän varoja ja myöskin suuren kyllästyksen nykyiseen yhteiskuntaan, kumousmiehen opit. Hän tunnusti uskonsa avomielisesti, innostuneena, hiukan keikaroiden: varojakin hänellä oli sukusensa, mutta ei hän silti esiintynyt niin purevana porvarina, olevien olojen kannattajana kuten moni täällä, ihan omistamaton, työn ja köyhyyden ujuttama tolvana. Hän oli palannut siirtolaisuudestaan aivan äskettäin, avioitunut ja ostanut pienen maatilan. Mutta se toimenpide tuntui nyt huolestuttavan häntä. Tietysti hän oli hypännyt hulluun kirnuun, mutta se juokalehtiminen pitkin maailmaa: siihen väsyi... Teki mieli koetella toisen lajin elämää...
Puhe kävi ja aika livahti aivan huomaamatta. Viimein siirtolainen tuli vilkaisseeksi kelloon, ja hänelle tuli kiire linjavaunuun.
— Mutta lähde sinä mukaan, hän innostui. — Saadaan puhella kerrankin kyllikseen. Sillä vain ikätoverit, kasvinkumppanit ovat oikeita aikalaistamme ja kansalaisiamme, joita me ymmärrämme ja joiden kanssa vain voimme oikein keskustella. Meitä vanhemmat ja meitä nuoremmat, ne ovat jo toista laatua, toista rotua. Ei kansallisuus, eikä kieli muodosta sellaista eroa ja rajaa kuin aika ja ikä... Tule! Onhan sinulla aikaa...
— Onhan tätä, irtolaisella. Kaikki on mukana. Jos puuhun nousee, niin maahan ei jää mitään...
Hän taipui mielellään. Johonkin oli kuitenkin lähdettävä.
Parin tunnin kuluttua he laskeutuivat linjavaunusta alas maantielle, maalaiskylään, joka oli heille molemmillekin vielä outo ja kuitenkin tuttu suomalainen kylä. Harmaita ja maalailtuja taloja ja tönöjä, vihreitä vainioita, kellertävä maantie ja sinistä vettä. Tantereillaan töissään touhuavat ihmiset nostivat kasvonsa avoimesti töllistellen tahi salavihkaa ja vaanien, akkunoiden pielistä pilkisteltiin myöskin uteliaina ja urkkien. Vieras, outo mies! Se oli jo tapaus. Monien mieltä jäi kaivamaan sietämätön pulma: miksi aivan outo mies kulki Järvitalon melkein oudon isännän kanssa. Mitä he puuhailivat? Mitä oli tekeillä? Maalaiskylä ei kärsi mitään salaisuuksia. On tiedettävä, mistä kukin tulee ja mihin menee, mitä joku on tehnyt ja mitä aikoo tehdä. Muuten ei ole hyvä olla.
— Minä tässä olen jo onnistunut närkästyttämään naapurit, puheli vastaleivottu isäntämies. — Ainoastaan siksi, etten voinut olla heille vähän saarnailematta aatettani, työtätekevän kansan aatetta, joka pitäisi olla heidän oma aatteensa. Nyt ne sitten katsoa mulistelevat minuun kuin nielläkseen. Käsittivät asian siten, että minä meinaan kääriä heidän peltotilkkunsa kokoon ja ojentaa ne ryssälle. Häh, tyhmyydelle ei voinut Jumalakaan mitään, niinhän on kirjoitettu... Katsos, olen jo alkanut epäillä, kuinka tässä oikeastaan minunkin käy ajan kuluessa. Syltä korkeat pystyaidat tahi sotaiset piikkilangat aina muutamien askelten päässä; naapurin elukoille on annettava helvetinmoinen kyyti, kun ne kurkistelevat aidan yli ja hänen pahajuoniset kakaransa kiehtovat pahuuteen meidän kiltit lapsemme. Maahenki, vahva omistuksen henki, vaikka olisimme velassa kaljuamme myöten, kotiliesi, isien usko... Kyllä me olemmekin lujilla tapojen, ruukkausten, vanhan aatamin kanssa...
Omituisen aatteikas isäntämies käveli kujaansa ja saarnaili, ja hänen vieraansa kuunteli vain puolella korvalla, sillä suomalainen kesäinen iltapäivän kauneus alkoi ottaa häntä valtoihinsa, suomalaisen kylän aurinkoisessa, autereisessa säässä päältä nähden niin leppoisa tunnelma lumosi hänet. Hän kadotti jo kokonaan jutun juonen ja havahtui kuten unesta toverinsa äänen jyrinään juuri kun he astuivat talon pihaan.
— Talonpoika siellä meren takana: lujasti se on trustien kourissa. Viljaa se kasvattaa, vaikka ostoviljaa se silti itsekin syöpi. Mutta samalla se tuosta kaiken maailman viljasta syöpi itseensä luuloni mukaan kaiken maailman henkeä...
Nuori, vaalea emäntäihminen otti ystävällisesti vastaan vieraankin. Tuli ruokaa honkaiselle pöydälle, ja sauna röyhähteli harmaata savua. Oli löylyn kuumuutta, oli vilvoittelevaa istumista saunan takana pinta höyryävänä. Oli kesä. Kaikenkaltaiset lentäväiset surisivat, ruohosta oli täynnä rakastelevia ryömijöitä.
Isäntä puhui puhumasta päästyäänkin. Tuli melkein siihen luuloon, että hän oli elänyt muukalaisten keskuudessa kaikki ne kymmenen vuotta ja ylikin, häntä ymmärtämättömien ihmisten luona, niin että oli täytynyt sulkea suunsa. Nyt hän puhui. Vielä unimieliinsä, vuoteessa vieras kuuli isännän äänen:
— Sinä olet hyvä kuuntelija. Minä soittelen sinulle vielä toisenkin päivän...
Mutta ennen tätä toista päivää tuli muitakin vieraita. Kaksi poliisimiestä, joiden virkapuvut näyttivät hyvin sopimattomilta maaseudun vihreään maisemaan, maalaistalon yöhiljaiseen tupaan. He pyysivät anteeksi hetken myöhäisyyttä, mutta oliko tuo vieras vielä täällä... Mikä hän oli oikein miehiään?
Vieraalla oli papereita, jotka hän kopeloi unisena esiin. Poliisimiehet tutkivat niitä ja uskoivat kirjoitettuun sanaan. Kaikki oli kunnossa Ei heillä oikeastaan ole mitään asiaa tälle miehelle. Kunhan he vain tietävät, kuka kukin on. Nukkukaa rauhassa. Vartijat valvovat. He olivat vähän hämillään ja pyysivät vielä kerran anteeksi. Eivät he olleet itse keksineet tätä. Oli ilmoitettu... No, täällä nähdään vähän vierasta väkeä ja maailma on täynnä levottomuutta. Kun oli siis nähty oudon miehen kävelevän, niin oli oitis ajateltu, että tuossa se nyt on! Nimittäin epäilyttävä henkilö, maanalainen, vähintään kommunistiagentti...
Vieras mies oli unisesti ja hupaisesti ällistynyt: maailman järkyttäjäksi häntä oli luultu, ihan unesta herätetty... Mutta isäntä mieli olla niin suutuksissaan, että hän aluksi menetti muuten hyvän puhelahjansa. Lopulta hän puuskahti:
— Olisitte sanonut suoralta kädeltä, että roskaa! Minähän olen Järvitalon talokas. Silloinhan tässä oltaisiin jo hemmassa, jos suomalainen talonpoika, maan selkäranka, ottaisi tupaansa kenen hyvänsä, olisi ehkä itsekin tuohon kommunismiin taipuvainen...
Kaappikello alkoi ratista, puntit hurahtivat alaskäsin ja kaksitoista lyöntiä kajahti öisessä tuvassa.
Jostakin syystä Järvitalon vieraan mieleen muistui, että päivä oli ollut kesäkuun viimeinen. Kuu oli siis päättynyt ja uusi alkanut. Nykyhetkellä käännetään kalenterin lehti.
KUOLINUUTINEN
Metsä oli ollut märkää ja työ oli käynyt huonosti, sitä paitsi olimme myöhästyneet ja ateriamme oli jäähtynyt. Asianhaarat olivat sellaiset, että Tihilä tulisi olemaan huonotuulinen ja sanaton. Olin valmistautunut hiljaiseen ja äänettömään iltaan.
Tihilä oli heittäytynyt pitkälleen silmäillen sanomalehteä. Sitten se rasahteli hänen käsissään.
— Kas, kummaa! Vakoharju on kuollut!
— Tuo miljoonamieskö?
— Se juuri! No, jo näyttääkin roikaleella olleen ikää...
— Mitä sanotaan?
— Tunnustettava taloudellinen kyky, joka vaatimattomasta alusta kohosi oloissamme huomattavaan varallisuuteen, luki Tihilä kuolinuutisesta.
Hän heitti lehden kädestään ja naurahti katkerasti.
— Niin meistä osataan sanoa ja kirjoittaa kauniisti kuoltuamme! Oikein olisi tietysti ollut: pohjaltaan murtovaras, maantieryöväri, joka kuitenkin osasi käyttää näitä taipumuksiaan siinä muodossa, ettei poliisilla ollut oikeutta tarttua häntä olkapäähän...
Hän oli noussut ja käveleskeli lattialla piippuaan sytytellen.
— Tunsitko sinä hänet?
— En, virkoin. — Vain nimeltä ja maineelta. Jonkinlainen omituisuus ja suuri koronkiskoja.
— Taloudellinen kyky myöskin muuten, kuten sanomalehdessä sanottiin. Minä tunsin hänet, sillä olen ollut osaltani häntä rikastuttamassa. Isäni menetti hänelle omaisuutensa, monen kymmenen vuoden työn tulokset. Heillä oli jonkinlainen yhteinen liikeyritys, jossa tietenkin kävi suuren maailman tyyliin: köyhä osakkeenomistaja menetti kaiken, mutta rikas hyötyi. Mutta se oli kai isäukolle oikein, koska hänet kerran oli vallannut sellainen tilapäinen saalistamisen himo, että hän ryhtyi yhteyteen tuollaisen haaskalinnun kanssa...
Hän tuijotteli ulos pimeyteen, akkunalasiin, jota valuvat sadepisarat juovittivat.
— No, kyky hän kuitenkin oli, sanoin. — Mies, joka eli ja rikastui järjellään. Noissa nyt kuolleissa aivoissa syntyi kerran pieni ajatus, joka siis viitoitti sinunkin elämäsi...
— Uskon, että hänen kykynsä, koko henkinen pääomansa itse asiassa supistui verrattain vähiin. Hänen menestyksensä salaisuus oli siinä, että koko hänen sisäinen elämänsä oli suunnattu ja jännitetty vain tuohon yhteen suuntaan: rahan, omaisuuden kokoamiseen. Asian luonnosta lankeaa, että tuollaiset saalistaja- ja riistäjäominaisuudet ovat sekä laajasti että syvästi vaikuttavia... Tunsitko hänet edes ulkomuodolta?
— En.
— Jos olisit hänet nähnyt, niin olisit samalla nähnyt, että rahan kokoamiseen ei tarvita kuin törselö, kuvatus, jonka käsi on vain tarpeeksi itsepintaisesti ojennettu. Törkyinen ukko, jonka päällä oli kesät ja talvet päällyksetön kelsiturkki, jonka pinta kiilteli vanhaa, pyhää likaa. Vakoharju oli miljoonamies, joka sai oudon ja ensikertalaisen pyyhkimään silmiään...
— Se oli ehkä laskettua huomionhalua, keikarimaisuutta...
— Oli! Kyllä hän osasi tästä muka vaatimattomuudestaan muistuttaa. Mutta samalla se sopi ehdottomasti hänen saituruusohjelmaansa: penniäkään ei saanut menettää. Siitä todisti koko hänen ympäristönsä. Talo lahosi, että laipiot olivat päähän pudota, seinät pullistuivat, akkunat olivat vajonneet maan tasalle ja lattiat letisivät ja keikkuivat, niin että olit taittaa jalkasi joka askelella. Kaikki paikat remusivat rikkeiminä, ja kaikkialla oli roskaa ja vuosisataista pyhää likaa. Kyllä minun silmäni olivat suitsirenkaina, kun ensi kerran satuin tämän miljoonamiehen kuuluun taloon. Se oli oikea haaskanpesä...
— Ehkäpä hän nautti tulijan suitsirengassilmistä, osasi ottaa halpaa ja viatonta iloa...
— Osasi, sen kyllä näin. Mutta saiturinvaistot siinä sittenkin olivat päätekijöinä. Ne pitivät häntä siinä määrin vallassaan, että hän meni pikkumaisuuksiin, tuhlasi jonninjoutavissa tuota huomattavaa taloudellista kykyään. Lainanhakijalla piti esimerkiksi aina olla suksisauvanmittainen viinapullo ukolle lahjaksi, muuten ei päässyt puheen alkuunkaan. Ja jos lainan etsijällä sattui olemaan hyvä hevonen, niin Vakoharjun piti saada se häneltä vaihtaa, tietenkin edullisesti. Siitä johtui, että hänellä aina oli hyvät hevoset, vaikka valjaat jo olivat mitä sattui, suitsivarretkin seitsemissä solmuissa. Sillä menoja piti välttää, mutta hätääntyneeltä piti saada kenkäpari...
Olin ottanut lehden ja silmäillyt kuolinuutista.
— Täällä kirjoitetaan, sanoin sanomalehden takaa, — että vainajalla oli taipumusta uskonnollisuuteen, vaikka hän ei vieraalle sitä usein näyttänyt, vaan esiintyi karkeana liikemiehenä, joskus leikillisenä...
— Niin, niin, pani Tihilä. — Kaikki me olemme olleet uskonnollisia. Mutta Vakoharjulle on annettava se tunnustus, ettei hän miehuutensa päivinä näytellyt jumalisuutta eikä olettanut olevansa sellainen, mikä hän ei luonnostaan ollut. Tavallinen länsimainen kristitty, joka törsötti kai joskus kirkossa, mutta silloinkin ikuisessa költerissään. Myöhemmin, hänen sairastellessaan, sitten lienevät ilmenneet ne uskonnolliset taipumukset, ja sairaan onkin kai vaikeata välttää kristillisyyttä...
Tihilä täytti ja sytytti piippunsa uudelleen.
— Niin, viinaa hän viljeli melkoisesti, ja se oli inhimillisimpiä piirteitä hänessä. Mutta nuo taloudelliset vaistot veivät hänet siihen, että hänen piti myödä oma humalansakin. Niin, niin, paitsi noita lainanhakijain suunavauspulloja hän möikin viinaa. Siitä hän ei kyllä perinyt voittoa, mutta hänen piti sitten saada olla ryyppykaverina. Minä tiedän sen, sillä olen minä omakohtaisestikin häntä rikastuttanut, ostanut hänen humalansa ja omaani kolme vuorokautta yhtä mittaa siinä lahossa ja likaisessa haaskanpesässä...
— Eräitä hänen liiketoimiaan on arvosteltu, luin minä yhä syventyneenä muistokirjoitukseen. — Mutta todellisuudessa Vakoharjua ei ole koskaan tavattu luvattomien tahi epärehellisten keinojen käyttäjänä...
— Ei, ei, äsähteli Tihilä pilkallisesti. — Laillinen ryöväri! Hänestä olisi saanut erinomaisen kuvan esittämällä hänet ikuisessa költerissään kasvot hurskautta paistaen murtautumassa rahalaatikkoon jonkinlainen henkinen sorkkarauta kädessä, nostamassa ja avaamassa köyhän kukkaroa pyhimyksellisessä yksinkertaisuudessa. Sanottiinhan, että hänellä oli uskonnollista vaistoa, mitä todistaa sekin, että Jumala siunasi häntä rahalla ja tavaralla, kuten muinaisia patriarkkoja.
Hän tuijotteli jälleen mietteissään sateen juovittamaa akkunaa.
— Olin juuri joutunut puutavarayhtiön palvelukseen, kun tulin tuntemaan Vakoharjun. Me leimasimme hänelle metsää, sen talon metsää, jonka isäni oli ennen omistanut ja jonka minäkin olisin voinut omistaa. Tunnustan, että tunsin omituisia tunteita lyödessäni leimoja petäjäin kylkiin, leimoja, jotka tiesivät uusia markkasia Vakoharjun pohjattomaan pussiin. Mutta mitään erityistä vihamielisyyttä en tuota roikaletta kohtaan tuntenut, vaan eräänlaista uteliaisuutta ja ihmetystä. Halusin katsoa, miten ihmisolento voi olla ja elää. Olin nuorena omituinen. Tuntui siltä, että jos halusin ainoastaan rahaa, niin minun tarvitsi vain ojentaa käteni, ja aikaa siihenkin tuntui olevan joskus tulevaisuudessa yllin kyllin. Nyt olen jo vuosia sitten huomannut, että aikaa on vähän ja että käteni on jollakin tavalla koukussa, joten rahat eivät siihen ylety...
Tihilä istahti ja puhalteli savupilviä.
— Asuin koko leimausajan Vakoharjun talossa, ja meistä tuli isännän kanssa ryyppykaverit. Hän suhtautui minuun välittömästi, tuolla suunnattomalla hävittömyydellä, josta minä pidin siihen aikaan: vai sen poikia, kyllä isäsi tunsin... Vaikka hänellä olisi ollut oikeastaan syytä vähän hätkähtää.
Töitten loputtua istuimme kolme vuorokautta melkein yhtä lillaa ryyppyjen ääressä. Tahdoin juottaa hänet humalaan ja nähdä, mitä tulisi esiin hänen kuorestaan, ikuisen nuhraantuneen költerin alta. Mutta sieltä ei tullut esiin mitään. Hänellä oli jymy pää viinaa vastaan. Hän ryyppäsi ryyppynsä ja jutteli juopon juttunsa ja lauloikin välillä. Niin, hän lauloi, vieläpä hyvällä äänellä. Ja sitten hän vaati, että hänen ääntään oli kehuttava ja hänen rikkauttaan ja hänen merkillistä vaatimattomuuttaan. Minä kehua retostin ja ihmettelin, kuinka ihminen tylsistää ja tyhmistää itseään aina jäytävässä himossaan elottomiin markkasiin...
Kun pullo tyhjentyi, niin isäntä sanoi: — Olisikohan vielä Kaisa-Liisalla?
Hän koroitti äänensä: — Kaisa-Liisa! — ja Kaisa-Liisa — talon emäntä — kurkisti keittiöstä, jossa hän hääräsi askareissaan hiljaisena, joskus virttä hyräillen. Kotvasen kuluttua hän sitten tulla hissutteli huoneeseen käsi esiliinan alla aina yhtä hiljaisena. Hän kumartui ja asetti pullon pöydän jalan juureen ja pyyhkäisi pöydältä rahat esiliinansa taskuun — minä olin tullut tietämään, että siihen oli asetettava pullon hinta aivan täsmälleen — ja poistui sanaakaan sanomatta. Vasta hetkisen kuluttua isäntä nosti pullon pöydälle ikään kuin ilostuen: — Oli vielä Kaisa-Liisalla... Niin kuin se olisi ollut jokin ihme ja uutinen. Luulen, että talossa oli kuoppa ököttiä täynnä, siltä varalta, että taloudellinen kyky Vakoharju voisi myydä humalansakin jollekulle, joka halusi nauttia kuulun miljoonamiehen seurasta...
Talon emäntä, tuo hiljainen Kaisa-Liisa, oli rahanarvoinen ilmiö sinänsä. Hätäilemättä hän hyräili virttä ja kanneksi viinapulloa esiliinansa alla. Luulen, että on tämän ihmisen ansiota, että Vakoharju on tuon muistokirjoituksen mukaan tehnyt jotakin uskomatonta: hellittänyt kukkaronsa nauhoja. Eikö siellä jotakin sellaista sanottu?
— Sanotaan, todistin minä. — Hänen uskonnolliset ja yhteiskunnalliset harrastuksensa tulivat näkyviin muun muassa eräissä lahjoituksissa uskonnollisiin ja hyväntekeväisyystarkoituksiin...
— Ka se! Sairaus oli nähtävästi pehmentänyt Vakoharjun ruodon, jos hän markankaan hellitti. Mutta on hyvä ajatella, että me siinä pitkässä ryyppäyksessämme ehkä toimitimme Uusia testamentteja Kiinaan, että sillä puutteella ja omaisuuksien siirroilla, joita Vakoharju aiheutti saloseudun talonpoikien ja köyhän kansan keskuudessa, tehtiin sitten jos jotakin: kodittoman ja nälkäisen lapsen itku Vakoharjun jäljillä viritti ehkä lähetyssaarnaajan virren pakanamaassa...
Tihilä pudisti päätään mietteissään.
— Sellaista on tämä elämä... Tuntuisi hyvältä syntiselle sydämelle, jos Vakoharju saisi vielä käydä jonkin korkean tuomaripöydän edessä. Mutta hän on mennyt, kuten menee maailman kunnia... Mutta meidän lienee aika nukkua, sitkistyä.
Vuoteitamme laitettiin kuntoon, ja öljylamppu paloi keltaisena ja valaisi mustia akkunalaseja, joita sadepisarat juovittivat.
»SAHA»
Tulokkaat, pari nuorukaista, katsoivat hieman arkoina ja epäileväisinä huoneen vanhoja asukkaita. Heidän kasvonsa olivat niin paljon nähneen näköisiä. Niistä uhoi lymyilevä viisaus ja oveluus.
Huoneen akkunoissa oli ristikot, sillä talon nimi oli vankila ja sen asukkaat olivat vankien säätyä. Oli ilta ja näytti olevan jonkinlainen vapaa aika, »iltahuvituksien» aika.
Tulokkaat, jotka tunsivat olonsa epämukavaksi, kuten ihmiselle tapahtuu, kun hän joutuu outoon ympäristöön, jonka varsinainen olemus on häneltä kätketty, tulokkaat, joihin ei näytetty kiinnittävän suurtakaan huomiota, kuulivat ihmeekseen, että talon vanhojen asukkaiden keskuudessa olivat kysymyksen alaisina voima ja voimantemput.
Varsinkin muuan kookas, komealihaksinen mies tuntui olevan näiden asioiden innokas harrastaja. Hän sanoi, että ihmisen pitää huolehtia ruumiinsa kunnosta kaikissa olosuhteissa. Täällä ovat olot ja tilaisuudet rajoitettuja joka suuntaan, mutta jos ihminen heittäytyy huolettomaksi, niin hän käypi niin lankavyyhtimäiseksi, ettei hänellä tee mitään, jos hänen lopulta onnistuu päästä väljemmällekin. Hän kertoi urheilullisista asioista ja kuvasi lopulta puhein ja elein eräänlaisen voimailutempun, jota hän nimitti »sahaksi».
— Siinä se tulee voima kysymykseen, olletikin käsivoimat, innostui hän ja kääntyi nyt tulokkaiden puoleen. — Tehän olette aivan miehen näköisiä miehiä. Olisipa soma koetella, miten se jänni riittää...
Varsinkin toinen tulokkaista oli ennenkin harrastellut tämän tapaisia asioita. He molemmat tunsivat eräänlaista iloa, vapaampaa mieltä, kuullessaan tämän oudon seuran puuhailevan tällaisiakin. He tiesivät, etteivät he olisi näissä asioissa aivan äkkipoikia, ja näkivät nyt hyvän tilaisuuden päästä sisälle seurakuntaan, päästä lähempään ja toverillisempaan suhteeseen näihin outoihin miehiin, joiden seuraan he nyt kerta kaikkiaan olivat joutuneet.
Tuolla kookkaalla miehellä — hänen nimensä oli Vilula, kuten he kuulivat jostakin syrjähuomautuksesta —, jonka suulaudessakin oli vakuuttavaa voimaa, ei ollut siis mitään vaikeuksia suostutellessaan tulokkaita tuumaansa.
— Temppu on aivan outo minulle, epäröi toinen heistä.
— Ei siinä tule taito kysymykseen. Voima siinä pelaa.
Iso Vilula seisoi hajasäärin, ja toinen tulokkaista ojensi ohjeen mukaan jalkansa takaapäin hänen olkapäilleen. Nyt Vilula kumartui voimakkaasti ja samalla kiskaisi hänen sääristään, ja sitten leikkiin sekaantui joku kolmaskin mies, joka tarttui tulokkaan ranteisiin ja tempaisi hänen kätensä irti lattiasta. Näin tämä huomasi joutuneensa eräänlaiseksi riippumatoksi. Hänen päänsä retkahti alas ja ison Vilulan voimakkaasti kumartuessa kohosi ylöspäin tämän raajoja pitkin selkään asti. Sitten liike uudistui. Saha oli käynnissä.
Hämmästynyt tulokas ja hänen toverinsa huomasivat liian myöhään, että jos tämä oli voimailutemppuja, niin se oli hyvin omituista laatua. Oli kysymyksessä eräänlainen leikinlasku, jota kaikilla aloilla yritellään kohdistaa tulokkaaseen, eräänlainen kulku ikeen alitse:
Nyt »saha» kävi herkeämättä, ja pila näytti olevan huoneen enimmistä asukkaista aivan erinomaista. He nauraa hohottivat hiljaa, vedet silmissä. Yksi heistä oli asettanut selkänsä oven tirkistysluukun eteen estääkseen asiattoman silmän pääsemästä osalliseksi tämän näyn ilosta. Mutta muutamat seisoivat äänettöminä. Heistä, kuten toisesta tulokkaastakin, tuo näytelmä oli ilkein mitä ajatella saattaa.
Sahaus jatkui kauan. Turhaa oli tulokkaan pyristellä. Jättiläisvoimainen iso Vilula seisoi jykevänä, eivätkä hänen pihtikouransa hellittäneet otettaan säärien ympäriltä. Ainoastaan hänen housunsa valahtivat sylttyyn ja tulokkaan nenä löysi entistä enemmän mutkan paikkoja jyrätessään ylös ja alas pitkin vangin kyömyävää selkää. Kun tulokas yritti pitää päätään ylhäällä, niin iso Vilula odotti jykevänä ja hievahtamattomana, vaikka kuinka kauan hän odotti, kunnes toisen niskajänteet väsyivät ja pää retkahti alas. Sitten sahaus alkoi jälleen hellittämättömänä, yksitoikkoisena, hirmuisena.
Se jatkui kauan, niin kauan kuin isoa Vilulaa huvitti. Ja hänestä se näytti olevan herkkua.
Vihdoin viimein hän lopetti. Tulokas oli väsynyt ja vihainen, hammasta pureva, äänetön ja nolo, mutta iso Vilula käveleskeli lattialla leveäharteisena ja mahtavana, nauttien sankaruudestaan ja puhuen hyvin ikäviä. Hän kehoitti myöskin toista tulokasta koettelemaan voimiaan, mutta ei tehnyt asiasta isompaa riitaa tämän kieltäytyessä. Ehkä hän oli saanut tarpeekseen voimistelua sille illalle. Epäilemättä nämä eivät vielä olisi viimeiset tulokkaat, joista saisi huvia ja nautintoa yksitoikkoisiin oloihin.
Mutta kuitenkin hänellä oli jotain myöskin toisen tulokkaan varalta. Hän pistäytyi käymälässä ja tuli sieltä äkeänä ja vihaisena.
— Kun ovat heittäneet paljun hämmentämättä, että sellainen katku nousee...
Hän kääntyi toisen tulokkaan puoleen, ja hänen huuliensa välistä kuului tiuskaiseva käsky:
— Mene sinä ja hämmennä!
Kaikesta näkemästään hämmentynyt ja tyhmistynyt tulokas totteli ja teki työtä käskettyä. Hän tarttui keppiin ja hämmentää koluutti paljua kuten emännät maalaispirteissä juurisaavia. Sitten hän havahtui hohotukseen ja tirskuntaan ja huomasi liian myöhään tekevänsä turhaa ja naurettavaa työtä.
Häpeissään hän heitti hommansa, ja häpeissään ja noloina tulokkaat asettuivat ajan tullen pitkäkseen. Se oli heidän ensimmäinen yönsä vankilassa. Taloon oli taidettu yhtyä ja tovereihin. Uhoon oli yhdytty. Heitä ei nukuttanut. He olivatkin kuulleet, että tämä oli tarkoin nukuttu talo. Ainakin ison Vilulan kauhean iltavoimistelun he muistaisivat vielä vanhanakin.
USKON VOIMA
Kukapa tietää, ehkä Nestorin synnintunto otti alkunsa niihin aikoihin, jolloin hän huomasi navettansa perin huonoksi ja lahonneeksi, kerta kaikkiaan niin mädäksi, ettei korjauksestakaan olisi mitään apua. Se näytti uhkaavan romahtaa kasaan minä hetkenä hyvänsä ja jättää loukkuun hänen pari lehmänkantturaansa. Nestori huokasi raskaasti: kovaa oli elämä...
Sillä Nestori oli köyhä torppari, joka jo pienestä pitäen oli perehtynyt elämän vaivalloisuuksiin. Nyt olisi pitänyt rakentaa, eikä hänellä ollut puuta eikä rahaa millä ostaa sitä. Siinä muutamien kymmenien sylien päässä oli kyllä metsää. Kuten seinä se näytti kohoavan Nestorin kaihoavien silmien edessä. Mutta sinne ei ollut Nestorilla menemistä. Hän ei saanut siellä laskea kirvestä puun juurelle, sillä metsä oli talon, isännän, joka oli lestadiolainen, jumalinen mies. Kunpa hän, Nestorikin, olisi sellainen, niin isäntä ehkä auttaisi uskonveljeä hirsipuilla.
Sellainen ajatus vilahti Nestorin päässä. Sillä tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin maassa oli torppareita, jolloin hirret, metsä, vihreä kultamme, ei ollut vielä niin perin kallisarvoista, ei niin harvinaista. Hirren ja montakin hirttä saattoi silloin vöyräs isäntä antaa köyhälle jos tahtoi. Mutta nythän saa hakea taloa, jonka metsässä olisi niin paksuja puita, että pystyttäisiin rakennushommiin, jos esimerkiksi taivaan salama iskisi alas ja polttaisi kartanon.
Nestori siis seisoi siinä lahon ja luhistuvan, paikkaillun ja pönkitellyn navettansa ääressä ja huokasi raskaasti ajatellessaan, että isäntä, jumalinen mies, katsoo karsaastikin suruttomaan ja laveaa tietä vaeltavaan torppariinsa. Mutta Marttia, toista torpparia, joka on uskoa tunnustamassa, se kuului tuon tuostakin armahtavan puukuormalla ja jos jollakin.
— Sellainen on maailma, huokasi Nestori vielä kerran, ja siitä pitäen alkoi häntä vaivata pieni levottomuus, synnin tunnot. Hän alkoi ajatella uskonnollisia kysymyksiä ja puhellakin niistä sekä istuskella uskovaisten seuroissa. Olisi varmaan hyväksi, jos ihminen voisi ottaa johonkin turvansa, ikään kuin pitää jostakin kiinni tässä pahassa ja väljässä maailmassa, jossa taivas tuntui useinkin aivan liian korkealle kajahtaneelta.
Löytyi henkilöitä, jotka olivat hyvinkin hartaita auttamaan Nestoria tämän suuntaisissa ajatuksissa ja pyrkimyksissä, jotka iloitsivat siitä, että joku ei voinut enää tehdä syntiä hyvällä omallatunnolla. Ei kestänyt kauan, kun Nestori huomasi istuvansa sellaisissa seuroissa, olevansa sellaisessa tilaisuudessa, jossa hänen pitäisi tunnustaa julkisesti syntinsä ja tehdä parannus.
Hän tupsutteli synkeitä savuja piipustaan ja hikoili vahvasti. Siinä istuivat papit ja tulevat uskonveljet ja -sisaret, ja niiden silmät näyttivät kiiluvan odotuksesta. Niistä näytti olevan sitä parempi, mitä salaisempia ja kauheampia syntejä Nestorilla olisi. Heille olisi vain ilo todistaa veriruskea villankaltaiseksi. Ja Nestori kun sai oikein pinnistää aivojaan muistaakseen ja luetellakseen joitakin rikkeitä! Hän tunsi oikein häpeävänsä syntiensä mitättömyyttä. Eivät ne koskaan tunnustaisi, että hän oli oikein oikea... Niin mitätön hän ei nyt kyllä ollut kuin kylän nikkari, jolla kertoivat olleen vain sellaisen synnin, että hän oli kerran katkaissut laudan väärästä paikasta ja pannut sen pilalle... Kiroillutkin Nestori oli ahkeraan, huutanut avukseen sielunvihollista, sillä sitä se oli, ja tarttunut lihastaan kiinni, esimerkiksi ryypiskellyt joskus viinaakin kaikessa köyhyydessään, eikä hän ollut puhdas varkauden synnistäkään: oli harvennellut aitojakin puun puutteessa... Mutta tämä oli niin jokapäiväistä, niin häpeällisen pientä. Nestori aivan tuskastui, ettei hänellä ollut näille ihmisille mitään sellaista tunnustettavaa, että ne tuntisivat jotakin saaneensa ja jäisivät suu auki ja tuijottaisivat häneen kammoen ja vähän kuin ihaillen... Mutta valehdellakaan ei voinut, eikä tässä kiireessä mitään keksisikään. Tästä viheliäisen mitättömyyden tunnosta etupäässä johtui, että Nestorin leukapielet alkoivat järistä ja häneltä pääsi iso itku, sellainen miehen itku, että kaikki hetkiseksi valtasi pieni säikähdys. Mutta sitten he ryntäsivät hänen luokseen, halasivat häntä ja sanoivat, että synnit uskotaan anteeksi. Heillä oli sellainen tapa, ja he osoittivat siinä nyt sellaista intoa, että Nestori aivan luhistui ukkosten ja akkasten alle ja oli hetkisen hätää kärsimässä.
Kun hän lopuksi siitä selvisi, niin hän tunsi tosiaankin itsessään ihmeellistä iloa, jonkinlaisen suuren vapauttavan tunteen, että kaikki oli nyt ohi. Hän pudisteli hartioitaan ja lausahti:
— Kele, löysäsipä se takka päältä!
Jos jotkut kuulivat tarpeettoman ja sopimattoman etusanan, eivät he olleet mitään huomaavinaan. Olihan kuitenkin suuri asia, että tehtiin parannus ja käännyttiin pahalta tieltä. Myöhemmin he kyllä voivat kuiskutella toistensa korviin, että kuulitko: onkohan se Nestorikään oikein oikea...
Mutta tällä hetkellä Nestori tunsi olevansa kuten uusi ihminen. Hän istui päätalon isännän viereen ja tunsi ikään kuin hengessäkin päässeensä häntä lähemmäksi. Olivathan he nyt uskonveljiä. Oli aivan helppoa johdatella puhe tämän maailman vaivalloisuuksiin, jotka ovat aina suuret köyhemmälle. Nytkin olisi Nestorin saatava navetta, mutta puuta ei ole. Isäntä katsoi uuteen uskonveljeen hitain niskoin, ja hänen ovelassa talonpojan päässään käväisi ajatus, että olikohan tuo Nestori niin kaukaa viisas... Mutta hän tukahdutti sellaiset jumalattomat ajatukset. Täällä on tuettava lähimmäistään. Hieman vaivalloisesti ja hikoillen hän lupasi lahjoittaa Nestorille navetan rakennuspuut, jotka Luoja on hyvyydessään kasvattanut. Samalla hänen mielikuvituksessaan käväisi kyllä numeroiden hahmoja, ehkä markkamääriä, jotka yhtiö olisi todennäköisesti niistä puista maksanut.
Mutta isäntä oli luja mies. Hän antoi puut, vieläpä auttoi hevosellaan niiden siirtämisessä.
Nestori tunsi itsensä vahvaksi ja iloiseksi veistää loikuttaessaan hirsiä. Usko oli auttanut häntä. Hänen mielensä teki oikein hihkaista, että taivaan Jumala on hyvä ukko, köyhän turva. Eikä Nestori tuskastunut ja kiroillut edes silloinkaan, kun hän tylsytti ja lohkaisikin kirveensä terän kuusenrunkojen tuhansiin pahankiskoisiin oksiin. Sitä lujempi seinä niistä tulee, päätteli hän ja ryhtyi kärsivällisesti tahkoamaan kirvestään. Hänen keskenkasvuinen poikansa sai pyörittää veiviä, eikä hänkään nyt uskaltanut nurista, vaan teki voitavansa ruumis väärässä, vaikka isä rymötti raskaine rahoineen tahkon päällä ja painoi terää kaikin voimin. Isä oli nyt ikään kuin vieras ja uusi ihminen, isä oli uskossa...
Tätä omituista, puoliksi juhlavaa mielentilaa kestikin koko navetan rakennusajan, vieläpä sivu siitäkin. Mutta sitten Nestori väsyi ja palaili lavealle suruttomuuden tielle. Hän antoi kärsimättömyydelleen vallan ja kiroili voimaperäisesti vastoinkäymisissä.
Ainoastaan navetta todisti kauan hänen uskonsa voimaa kovin ja pystyin seinin.
Mutta ei Nestori silti koskaan kerskunut kerrallisella jumalisuudellaan, joka oli ollut hänelle niin hyödyllinen, ei edes ryypyssäänkään. Hän tunnusti: olen tässä sitäkin yritellyt, mutta minä olen kevytmielinen mies...
TARINA ISOSTA LINNUSTA
Kiinni saatu kissapöllön poika: pörhöinen, piikkisulkainen, isopäinen ja suurisilmäinen. Kiinnisaaja ei tuntenut sen sukujuuria, mutta päätti, että kun poikanen jo näytti noin uljaalta, niin mitä sitten, kun se pääsisi oikein emäsulalle. Epäilemättä siitä kehittyisi Iso Lintu, joka tekisi vielä ihmeitä. Ainakin paljon höyheniä ja suuret kynsirahat. Sopi ryhtyä kasvattajaksi ja hyötyä ajan tullen.
Kissapöllön pojalle koittivat ihanat ajat sen puolesta, että sen nokan alusta pidettiin aina runsaana ja maistavana. Se söi ja söi. Se kasvoi, ja sen höyhenet kasvoivat säädyllisemmän näköiseksi. Mutta Isoa Lintua siitä ei vielä tullut. Sillä luomakunnan uljailla on aina pitkä lapsuus.
Hoitaja silitteli sen pyöreätä ja pehmeätä pallopäätä ja sanoi:
— Kyllä poika kasvaa! Iso on pää!
Vuosia ja syömistä ja syömistä. Kissapöllö voi hyvin ja vahvistui. Mutta se kasvoi varsin vähän, ainakin perin hitaasti. Ainoastaan suunnaton, pyöreä ja viisas pää todisti, että siitä oli kerran tuleva Iso Lintu, jota kelpaisi näyttää. Se vaati vain kehitysaikansa. Sillä oli onneksi hyvä ruokahalu. Vähän liiankin hyvä, niin että se välistä piti hoitajansa aivan ahtaalla.
Mutta tämä kesti kaiken kärsivällisesti, etsi, kaivoi ja ruokki lintua ruokkimistaan. Häntä kannusti edessä oleva aika, jolloin kasvatti olisi Iso Lintu. Ellei muuta niin ainakin suuret kynsirahat, hirmusta, sekä paljon höyheniä.
Niin meni aikaa, vuosia, vuosia. Lintu ei paisunut sen siitään. Se torkkui unisena ja osoitti toimeliaisuutta vain syödessään. Hoitaja ja odottaja ruokki sitä ruokkimistaan uskollisesti. Joskus hän pitkästyi ja katseli lintua epäillen.
— Tuskin sinusta Isoa Lintua tulikaan...
Mutta lintu katseli naamakiehkuroistaan vakaasti ja arvokkaasti, salaviisaasti. Se oli melkein yhtenä päänä koko otus. Mahdotonta, ettei muukin ruumis kerran kasvaisi samassa suhteessa. Kehitys, kehitys vaati aikansa.
Kasvattaja katui ja silitteli viisaan ja arvokkaan lintunsa päätä.
— Kyllä poika kasvaa! Iso on pää!
Meni vuosia. Linnun hoitaja vanheni ja kuoli. Mutta hän jätti lintunsa perintönä pojalleen. Se oli arvokas poikanen. Kerran siitä tulisi Iso Lintu, ja omistajaa odotti suuri hyötyminen.
Uusi hoitaja ruokki sitä sitten ruokkimistaan ja odotti aikaa, jolloin poikanen lopultakin olisi täysi-ikäinen ja tekisi ihmeitä, ellei muuten niin kynsirahoissa sekä kauniissa ja kalliissa jättiläishöyhenissä.
Hän ruokki, ruokki ja odotti kunnes kuoli ja jätti arvokkaan elättilintunsa jälkeläiselleen. Niin vaihtuivat sukupolvet. Hoitajat olivat kerran nuoria ja vanhenivat. Mutta tuo kissapöllö, elättilintu, pysyi aina alaikäisenä. Yhä se oli kasvava ja kehitysiässä. Yhä oli edessäpäin aika, jolloin siitä tulisi Iso Lintu, joka hyödyttäisi suuresti omistajaansa.
Mutta loppujen lopuksi tuo itsepintainen lintu rupesi puhumaan kuten vanhoissa eläinsaduissa tapahtuu. Siinä se kuitenkin teki pahoin itseään kohtaan. Se nimittäin puhui niin vanhoista ajoista ja asioista, ettei niitä muistanut kukaan, eivät vanhat historiankirjatkaan, löipä ne auki kuinka kaukaa tahansa.
Silloin elättäjän ja odottajan valtasi synkkä epäilys. Hän silmäili kauan lintuaan, joka puhui vanhoista asioista ja katseli naamakiehkuroistaan viisaana ja arvokkaana. Mutta tuo suunnaton pallopää ei näyttänyt enää lupaavan mitään lisäkasvua muulle mitättömälle vartalolle. Linnun kertomukset ylimuistoisista ajoista panivat vahvasti epäilemään, että kukaan voisi olla kehitysiässä niin kauan.
— Ei sinusta Isoa Lintua tulekaan, sanoi kasvattaja.
Ei mitään hirmukynsiä, joista saisi rahat, höyhenvarpaisiin. Aina se olisi vain alaikäinen ja elätyttäisi itseään ja antaisi elättäjälleen vain turhat tulevaisuuden toiveet.
Elättäjä ja odottaja raivostui ja sanoi:
— Niskat nurin rääpökseltä!
Niin tapahtui. Iänikuinen pöllönpoika kuoli surkean kuoleman. Mutta samalla kuolivat myöskin tyhjät ja loistavat lupaukset tulevaisuuden Isosta Linnusta, kynsirahoista ja suuresta höyhenten myynnistä. Kaikesta turhuudestaan huolimatta ne olivat olleet kuten jotakin täytettä tyhjyyteen ja antaneet elämälle väriä.
Tuo ylen määrin vaivaa, rasitusta ja kustannuksia tuonut elättilintu, ikuinen nuorukainen, oli kaikilla valheellisilla kasvulupauksillaan sittenkin vaikuttanut paljon hyvää.
Hoitaja suri jo kovin. Vahinko, että hän hetken kiivaudessa nujersi sen niskat. Ehkäpä siitä sittenkin loppujen lopuksi olisi tullut Iso Lintu.
Mutta ehkäpä saataisiin kiinni uusi pöllönpoika, joka joskus tulevaisuudessa olisi Iso Lintu ja hyödyttäisi kasvattajaansa kynsirahoilla ja höyhenillä.
HANKMO JA HOPEAMALJA
Esa Tulikoura antoi hevosensa pysähtyä ja tarkasteli jälkeä. Huonoahan se oli, kerrassaan kehnoa muokkausta.
— Onpahan niin kuin pahavarpainen lintu olisi kävellä raaputellut auranviilloilla, murisi hän itsekseen.
— Maanviljelijöitä tässä muka ollaan, eikä ole edes työaseita... Sellaista se köyhyys on: se siittää vain yhä uutta köyhyyttä. Tuollaisen muokan saaneessa maassa kasvaa tietenkin kitulias vilja. Melkein se niin on, että hehdon kun kylvät, niin puoli saat. Ja muutenkin on köyhä aina ajettuna laidalle, näihin vitikon ja suon reunoihin, joihin halla on ensimmäisenä nousemassa. Köyhäin kurkussa ne on ensiksi, pakkasenkin sormet...
Eikä naapureistakaan ole apua. Samanlaisia maanviljelijöitä ovat nekin, ettei ole juuri muita aseita kuin likaiset kourat. Jos jollakulla on, niin sillä on jo laveammasti maatakin. Se tarvitsee vehkeensä itse.
— Kun olisi Hankmo...
Hän huomasi nöyryytettynä, että tuo ajatus oli perin kulunut. Hän oli toivotellut sitä itsekseen niin kovin kauan. Hän tunsi mielensä niin katkeraksi, että poskilihakset lonkahtelivat ja hampaat karahtivat vastakkain. Täytyykö ihmisen turhaan toivotella itselleen puolen ikäänsä tuollaista konetta, äestä, jolla muokataan maata?
Ja kunpa hän olisi edes tavallinen köyhä ihminen, joku nimetön ukkeli maan vesakkometsäin reunassa. Mutta hän on Esa Tulikoura, entinen hiihtourheilija, ja suuri »kaikkien aikojen hiihtäjä» — niinkin oli kirjoitettu. Kerran maan kaikki poikaset olivat kuvitelleet hiihtäessään itseänsä tulikouriksi ja kansajoukko oli humissut ja supissut: »Se on hän! Se on Tulikoura!» Ja sanomalehdissä oli ollut alituiseen hänen nimensä ja kuvansa: »Hiihtokuningas...»
Hän huomasi kuin hätkähtäen, minkä ladun hänen ajatuksensa olivat ottaneet, vilkaisi ympärilleen ja katsoi häpeissään maahan, tuohon huonoon maanmuokkaukseen. Kyllähän hän tavallisesti käsitti, että menneitten talvien lumia ei enää ole. Ne ovat sulaneet ja niiden mukana ovat kadonneet ladutkin, nekin, joilla vauhti on ollut vinha. Mieletöntä on tietysti kuvitella, että olet saanut jonkin ikuisen hyvyyden, jonkin kulumattoman pansuunin, jos olet joskus ehtinyt vähän ennen toisia paanalle. Mutta miksi sitten julistaa suu torvella, kuinka mies teki maata tunnetuksi, kun kuitenkin käypi ilmi, ettei mies saa äkeen puutteessa maata muokkaan...
Eikö enää siis herunut hänelle mitään noista uljaista kilpaladuista, kansan sorinasta, hirvenlentoloppukireistä, maailmanennätyksistä? Ja oliko myöskin puhuttu »historiallisista vuosisadan otteluista»? Eikö hän, päähenkilö, saisi tuosta olleesta ja menneestä enää edes yhtä äestä, karhia, joka kiukkuisesti ja tehokkaasti repisi maata, jota hän, puheitten mukaan, oli tehnyt tunnetuksi?
Esa Tulikoura huomasi, että hän oli ajatellut tähän suuntaan ennenkin tämän Hankmo-unelmansa yhteydessä. Mutta hän oli aina ennen ikään kuin karttanut suoria ja perinpohjaisia vastauksia. Asia oli hänelle arka kuten muutamille komeille köyhille on kerjuu, kuten sinisen köyhäksi käyneelle avioparille on kihlasormusten myyminen.
— No, ei tällainenkaan karhitseminen ole muuta kuin itsensä narraamista, hän sanoi ääneensä, alkoi päästää hevosta valjaista ja heitti sitten kelvottoman äkeensä kyljelleen ojaan.
— Mitäpä mökkiläinen tekee hopeamaljalla, ajatteli hän taluttaessaan hevostaan talliin. — On oikeastaan naurettavaa, että viheliäisellä mökkiläisellä on kuninkaallinen hopeamalja...
— Lähden kaupunkiin, selitti hän vaimolleen, joka ihmetteli hänen kesken rupeamin paluutaan. — Lähden karhin ostoon!
— Mistä rahat tulevat?
Esa Tulikouran kasvot olivat ruskeat ja juovaiset, kuten sahroilla kynnetyt, eikä hän katsonut vaimoonsa vastatessaan:
— Onhan noita törppöjä...
Vaimo ei vastannut mitään, sillä jos Esa Tulikoura oli kerran jotakin päättänyt, niin se ei siitä sitten vyörynyt eikä murentunut. Vaimo huokasi hiljaa, ja entinen hiihtourheilija meni asumuksensa pieneen kamaripöksään. Se oli sanomalehdillä paperoitu, vanhoilla ja kellastuneilla. Entisten tärkeitten asioitten otsikot katselivat seiniltä ujostelevina ja näivin naamoin. Kerran oli ollut sota, jossa ryssän keisarin uskolliset ja urheat sotamiehet löivät Saksan keisarin armeijan takaisin. Kuka sitä enää muisti, kenen kättä lämmitti tuo uljas voitto? Mutta Esa Tulikoura alkoi saada vielä jotakin omasta suuresta voitostaan. Tuonne akkunanpieleen oli kuten sattumalta osunut hänenkin kuvansa hiihtoasussa. Tuossa muinaisessa maailmassa, josta kamarin seinäpaperit puhuivat hiljaisin kuiskein, oli ollut myöskin eräs Esa Tulikoura, tärkeä henkilö, joka eli myöskin sanomalehtiuutiselämää...
Nyt hän seisoi siinä ja sytytteli piippuaan. Tuossa puisella pöydällä oli eräitä hopeaesineitä, hiihtopalkintoja. Niiden keskellä kohosi tosiaankin ruhtinaallisen komeana suuri hopeamalja, kaksi ja puoli kiloa painava, jonka Esa Tulikoura oli voittanut kuuden penikulman kilpailussa rajan ja meren takana. Se oli maan kuninkaallisten lahjoittama palkinto. Ja nyt hän aikoi muuttaa sen äkeeksi, tehokkaaksi Hankmoksi.
Hän muisteli, että hän oli aikoinaan pahoitellut, kun annettiin arvoesineitä palkinnoiksi, tuollaisia pokaaleja, maljoja, jotka olivat niin sopimattomia köyhälle miehelle. Vain puhdas raha oli poikaa, ja olihan sitäkin saatu sukusensa. Mutta vähitellen nuo arvokkaat ja arvottomat esineet olivat käyneet hänelle rakkaiksi. Ne kertoivat hänelle uljaista päivistä, hänen miehuutensa loistopäivistä. Hän ei ollut niitä tähän mennessä hävittänyt niissä kaikissa köyhyyden kiusoissa, jotka olivat hänelle niin tuttuja. Kauan hän oli taistellut tätäkin karhitaistelua, hiljaista ja tuskallista taistelua. Se oli hänelle ehkä raskaampi kamppailu kuin itse voittoisa hiihto kauan sitten vieraassa maassa.
Nyt ei ihmettelevä vieraan silmä sattuisi siihen enää hänen kamarissaan eikä muistuttaisi oudolle, että Esa Tulikoura oli joskus ollut mies, jonka edessä köyhät ja rumannäköiset saivat väistyä. Kuten itsestään oli tuo uljas esine saanut Esa Tulikouran muistelemaan suurta kilpailua, jossa jo kaikki oli näyttänyt niin toivottomalta suksien jäädyttyä, mutta joka oli kuitenkin päättynyt komeaan voittoon. Kuninkaallinen malja oli langennut Esa Tulikouralle, ja nyt hän sen menettäisi iäksi...
Hänestä tuntui, että kun malja vietäisiin tästä huoneesta, niin se tuntuisi tyhjältä, onealta kuten talo, jossa on kuolema käynyt.
— Piru vieköön! Kylläpä pitää miehen olla lapsellinen, vaikka maanviljelys on paras kaikesta, kuten Salomoni sanoo...
Hän huomasi ajatelleensa ääneensä ja vilkaisi nolona taakseen: kuuliko vaimo?
Seuraavana aamuna hän seisoskeli maantiellä odotellen linjavaunua pullea reppu selässään. Vanha hiihtourheilija oli miettiväinen ja vähäpuheinen. Hän tuijotteli auton akkunasta keväisiä maisemia, likaisia lumenrippeitä metsän reunoissa ja ajatteli, että vuosikymmeniä sitten alkaneet ladut voivat yhä jatkua, raskaina, huonoluistoisina. Hän ajatteli, että nyt on murrosaika: köyhältä talonpojalta on kielletty luotto. Ja toisekseen: ainahan hän on velkaa karttanut...
Hän seisoi rautakaupassa ostellen äestä. Sitten hän sanoi väkinäisesti, ettei hänellä oikeastaan ole rahaa. On vain eräs arvoesine, hopeinen urheilupalkinto.
— Tietäisikö kauppias neuvoa...?
Kauppias sattumalta harrasti itsekin sellaisia. Voisiko hän nähdä sen. Hänen silmänsä sattuivat ahnaina uhkeaan maljaan.
— Mistä olette tuon saanut?
Esa Tulikouran uurteiset ja ruskettuneet kasvot olivat melkein vihaiset.
— Lukekaa törpön kupeesta...
Kauppias vilkaisi miestä ihmeissään.
— Kyllä minä, kyllä minä, hovelsi hän höölinä. Hän tarjosi maljasta muutaman satasen yli äkeen hinnan, ja Esa Tulikoura, joka nyt halusi päästä siitä mahdollisimman äkkiä, hyväksyi tarjouksen.
Seuraavana päivänä hän pysähdytti jälleen hevosensa peltomaallaan, tarkasteli jälkeä ja huomasi sen hyväksi. Mutta hän tunsi itsensä väsyneeksi, rähjääntyneeksi, kuten hän olisi jälleen kestänyt suuren kilpailun ja pitkän matkan vieraaseen maahan.
SOTASANOMAT SAAPUVAT
Esa palasi vesiltä. Hänen toisella olkapäällään roikkui haulikko ja toisella pari sorsaa. Ne riippuivat siinä kelteisillään repun puutteen vuoksi ja sitä paitsi kansankin sopi nähdä, että saalista on saatu. Erällinen ilta ei ole ikävä. Hätäkös sellaisella, joka maasta ja vedestä...
Syyskesän iltapäivä oli kuulas ja kaunis, ja kylän pääreitillä, jonka kautta Esan oli kuljettava, näytti olevan väkeä liikkeellä, joten saaliinsaajan, onnellisen erämiehen, paluun pieni sankaruuden hohde näytti lankeavan hyväätekevänä hänen ylitseen.
Kahvilan edustalla, tavallisella maleksimispaikallaan, seisoi Silvasti, nuori mies, pikkurikas tyhjäntoimittaja. Hyvä! Kelpaa senkin nähdä, että aina se miehinen mies jotakin aikaansaa...
— Sinä elät ajan mukana: pyssy ja ruumiita, sanoi Silvasti. Mutta samalla hän havaitsi palaavan erämiehen ällistelevistä kasvoista, että tämä ei suinkaan ollut ajan tasalla. Ja mitenkäpä olisi ollutkaan! Metsästä se palasi tahi metsälampareilta, jonne ei kuulu hevillä suurikaan uutinen.
— Niin, hän jatkoi, — nyt se on alkanut se suuri lihanteko, sota! Kaupunkeja pommitetaan. Mitenkäs nyt suusi panet?
Silvastin kasvoilla oli oikeassa olleen miehen riemu, ja hän katseli Esaa ivallisesti. Sillä tämä Esa oli elänyt siinä vakaumuksessa, että sotaa ei tule, vaikka sen kuinka huudettaisiin olevan päälle kaatumassa. Hän oli julistanut monesti ja monella muotoa, että sotien aika on auttamattomasti ohi, oikeiden tosi sotien, siitä syystä, että sotalaitokset ja sotaneuvot on kehitetty sille asteelle, että niitä ei voi käyttää. Historioista selvenee, että sotaa on aina käyty sillä urakalla, että kun kaupunki vallataan, niin silloin juodaan ja pelataan, seurustellaan naisten kanssa ja tehdään mitä sattuu ja vietetään voitonjuhlaa. Mutta jos nykyajan sotaneuvot pannaan käytäntöön, niin eteen ei jää mitään kaupunkia, jossa iloitsisit, vaan kurjia sorakuoppia, joissa raadot löyhkäävät. Sen vuoksi sodat ovat menettäneet makunsa ja käyneet mahdottomiksi. Ihminen ei ole lopultakaan hullu, vaikka hän hullulta näyttää ja hulluksi huudetaan. Mitä järkeä siinä olisi, että kokonaisia kansoja lyötäisiin lahtipenkkiin. Kaikella on sentään rajansa. Sotaa ei tule, oikeaa tosi sotaa. Nykyajan keksinnöt ovat antaneet vain tilaisuuden äänellä-peloittelun kehittämiseen huippuunsa. Radiot pauhaavat ja painotuotteet louhahtelevat kuin räähkälinnut pelotellen pöljää kansaa, että kohta paukahtaa ja raskaasti. Mutta ellei maata ja kaupunkia saada sillä ilveellä haltuunsa, niin ei mitään napsetta eikä pauketta, ei mitään sotaa...
Tähän tapaan Esa oli liikutellut leukojaan, ja nytkö hänen tietoviisautensa olisi joutunut häpeään... Myrkyn paikka! Hän ei kuitenkaan lannistunut.
— Pahan maailman puheet eivät ole kaikki tosia, hän sanoi. — Äänellä-peloittelu on tietenkin viety jotakin astetta pitemmälle...
Silvasti ihan närkästyi moisesta epäuskoisuudesta.
— Jos sinulla olisi näkevät silmät, niin sinun pitäisi täälläkin tajuta, että tykit ovat tosiaankin jyrähtäneet. Kaiku on vastannut...
Ja nyt Esa äkkäsi, että ihmisiä oli liikkeellä tavallista enemmän. Varsinkin kauppa näytti käyvän. Kauppojen portailla, joita siihen kylän suoralle pääkujalle sopi näkymään kolmet, liikuttiin ahkerasti. Joku emäntäihminen kulki ohi ylen määrin kantamuksilla rasitettuna, mutta työntyi vielä silti sisään osuuskaupan ovesta.
— Ihmiset varustautuvat, selitti Silvasti. — Ostavat kaupat kuiviin kahvista, sokerista ja suolasta, kaikesta laadusta. Kulutustavaraa jo annostellaan. Huomenna ei kuka ties saa enää mitään...
— Pöljän kansan puuhat eivät todista mitään, änkäsi Esa. — Varsinkaan tässä kylmässä kylässä...
— Sinun pitäisi tietenkin saada pistää sormesi naulojen reikiin. Mutta parasta on, että alat jouduttautua osillesi tai saat syödä suolatta nuo sorsanpojatkin, joilta olet onnistunut nujertamaan niskat...
— En ole mikään koiranpenikka, joka lähtee vouhottamaan jokaisen vastaantulijan ja myötenmenijän jälkeen...
— Mutta minä sanon, että nyt pitäisi olla varastossa tavaraa, intoutui Silvasti. — Varsinkin suuhun sopivaa, oikeat Joosepin aitat. Nyt ne kättä lämmittäisi. Nyt on otollinen aika, oikea aika hyötyä ja rikastua. Tällaisina aikoina ne ovat ottaneet vauhdin kaikki suuret...
Suurista uutisista ärtynyt Esa luimautti puhetoveriinsa tutkivan katseen. Hänen silmissään alkoi toinen saada jo haaskalinnun hahmon. Eikö sille heti tulekin mieleen, että miten nyt hamuaisi lisää sitä, jota rahaksi sanotaan... Kummallinen ihminen...
— Ajatteletko niin? hän kysäisi laimeasti.
— Ajattelen ja yritän. Liikemies minussa herää...
— Rosvouden henki sinussa herää. Ihan ilettää ja minua ei vähä iletä...
— Vai niin. Ja mistä syystä? Miksi ei nälkäiselle kansalle sopisi hankkia syötävää pientä korvausta vastaan? Ja ellen minä sitä tee, niin toinen poika tekee sen. Höpsis-ihminen olet: viattomilta sorsanpojilta vääntelet niskat nurin ja sitten kuvittelet olevasi hyväkin kansan ystävä...
He haukkuivat ja nimittelivät toisiaan, näköjään tyynesti ja leikillään, mutta itse asiassa sydämistyneinä. Sitten Esa erosi nuoresta Silvastista. Hänen mielensä oli raskas. Olisiko sota sittenkin syttynyt, tuo mahdoton? Hän oli jonkinlainen elämän, maan rakastaja, ja hänestä tuntui vastenmieliseltä kuvitella, että sota möyristi maata, yhtä vastenmieliseltä kuin nähdä rakkaan naisen ruumis hävittävän taudin runtelemana. Oliko tosiaankin niin sairaita aivoja, että ne ehdoin tahdoin aloittivat sodan? Kuinka monenlaista tuhoa ja tuholaisuutta siitä seurasi, sitä ei voinut laskea. Tuskin oli jyrähtänyt, niin tuollaiset haaveet heräsivät esimerkiksi erään nuoren miehen sydämessä, haaskalintumaiset. Ne kylläkin jäänevät haaveiksi, sillä tuolla miehellä on veltto varsi...
Mutta jos ne tosissaan ovat alkaneet sodan, niin silloin ne ovat turhaan kehua retostaneet aseitaan. Eivät ne taidakaan olla kovin hääviä. Kunhan vähän multa tupsahtaa...
Niin Esa mietiskeli katkerana, suurella osalta siksi — niin omituinen on ihmisluonto —, että hän oli profeteerannut väärin maailman meiningit. Sota oli sittenkin alkanut, tuo mahdoton. Hän alkoi sen jo vähitellen uskoa.
Hän uskoi sen jo täydelleen lähdettyään myöhemmin illalla liikkeelle asumuksestaan. Hän havaitsi, että monet muutkin olivat lähteneet pesistään, vaikka kaupat eivät enää olleetkaan avoinna. Ihmiset näyttivät nyt haluavan nähdä toisiaan, kertoa suuria kuulumisia ja kysellä odottamatta vastausta. Sellaiseen sieluntilaan he olivat joutuneet. Jokainen vastaantulija puhui sotauutisista, tiesi, että sitä ja sitä tavaraa oli jo vaikeata saada, juorusi, että se ja se äveriäs oli ostanut säkittäin suolaa, sokeria ja kahvia. Säkit: ne näyttivät olevan nyt kysyttyä tavaraa. Niiden takana tuntui olevan turvassa sodan kauhuilta. Siellä kaukana tappotantereilla tyydyttiin hiekkasäkkeihin, mutta täällä piti säkin sisällä olla jotakin parempaa.
Esa keskusteli kauan muutaman isäntämiehen kanssa, joka seisoi tiluksiensa ääressä hämärtyvässä illassa. Tämä isäntäkin tuntui hyvin tajuavan ajan vakavuuden, tunnusti, että maailma oli sekaisin kuin lämmin paita. Mutta kaiken takaa pilkisti pieni tyytyväisyyskin, pieni hyvien aikojen toivo. Juuri tällaisina aikoina on hyvä, että ihmisen hallussa on maata, joka sananlaskun mukaan on vakainen. Tuskinpa ne nykyajan pommitkaan, joiden mahtavuutta on niin paljon ylistetty, pystyvät tuota vanhaa vakavuutta paljoakaan järkyttämään, ellei aivan kohdalle satuta, ellei sotajyrä kulje aivan päällitse. Jos siltä säästytään, niin sota-aikana maamiehen rinta nousee. Maanantimilla on silloin arvonsa. Se on loppujen lopuksi paljon parempaa kuin tuo kauhea, jo yli eletty vitsaus, joka kulki yleismaailmallisen talouspulan nimellä, tuo omituinen aika, jolloin maanantimista muodostui suoranainen maanvaiva. Oli oikeastaan aivan tarumaista, että niin äskettäin oli ollut sellainen aika, kun nyt jo ihan rynnistämällä rynnistettiin ostamaan maantuotteita ja kiitettiin jos saatiin. Se johtui siitä, että oli hankittu sotaan, että oli kuultu sanomia sodista, siitä, että sodittiin. Sodan kuoleman kourat voivat samalla olla siunaavina maamiehen pään päällä, jos onni suosi, jos sai olla parahiksi syrjässä, jos sai olla rauhassa sodan keskellä. Se juuri...
Ovela talonpoika ei puhunut näin selvin sanoin, mutta Esa aavisti kuitenkin hänen meininkinsä ja tuli surulliseksi. Tuollainen myyränluonto on ihmisellä: kunhan tässä nyt vain pärjäisi kasansa ääressä... Miten tässä voisi nyt pikkuisen hyötyä suuresta onnettomuudesta... Mutta olivatko tämän miehen toiveet sitten niin mahdottomia? Hän halusi vain viljellä maata ja myydä maan tuotteita pieneksi hyödykseen aikana, jolloin on innostuttu tappelemaan rouvein asein maista ja meristä ja vallasta, joka loppujen lopuksi voi olla melkoisessa määrässä kuvitteellinen tunnearvo... Tämä ovela talonpoika oli sittenkin vain kiltti ihminen tässä merkillisessä maailmassa...
He juttelivat edelleen ja ihastuivat kovin siihen seikkaan, että elivät maaseudulla. Kyllä ne ovatkin painuneet kaupunkeihin niin kuin rietas olisi käskenyt. Nyt nähdään tulokset, nimittäin sotapommien tulokset, jotka juuri kaupungeissa parhaiten näkyvät. Pommit putoilevat ja tornit murtuvat rymisten, pillit parkuvat ja ihmiset nousevat yövuoteiltaan ja kiirehtivät kelteisillään pommisuojiin, maanalaisiin kellareihin. Istupa siellä sitten pimeydessä kuin rotta ja viesso, että kestääkö katto, mieti kaasunaamaroidun elukkamaisen kuonosi takana, että tähän me pääsimme kaikella suurella sivistyksellämme... Eiköhän tympäise?
Mutta täällä on lääniä, metsää ja suota. Sinne saa heittää toisenkin pommin, tupsautella uudenkin annoksen kaasua, ja yhä lymyää ihminen jonkin puun juurella ja syödä napsii vaikka ruohonkorsia, koska maa on aina karvainen, jos sitä vain ei peitetä sementtikerroksella...
Selvitettyään toisilleen nämä seikat he erosivat, ja sitten Esa kohtasi pimentyvällä maantiellä mummon, jota sodansanomat myöskin liikuttivat. Aivan henkilökohtaisesti ne olivat hänet kohdanneet: juuri oli poika palannut väestä ja nyt se oli viety jo uudelleen, muka reserviin. Kyllä ne reservit tiedettiin! Että ihminen on synnyttänytkin niin terveitä poikia. Olisi tehnyt vain jonkinlaista kampuraa, ruhaa ja rampaa, niin niitä ei vietäisi mihinkään, vaan ne saisi pitää läheisyydessään kovinakin aikoina...
Esa sanoi, että tuo ei olisi mikään lohdutus nykyisinä aikoina. Kantelettaren vaimo oli kyllä voinut sanoa, että hyvä on olla hympyrällä: ei sitä sotahan vieä, ei tahota tappeluhun... Mutta nykyään on sota käynyt summittaisemmaksi. Rintama on missä sattuu, ja ruha ja rampakin, naisenpuoli, tutiseva vanhus ja heikko lapsi voivat saada samanlaisen sankarikuoleman kuin se, joka kaikessa uljuudessaan ryömiskelee eturinnassa.
Sitten Esa tunsi tympeytyvänsä ja kyllästyvänsä. Eikö nyt enää ollutkaan muita asioita kuin sota? Se oli niin kaukana, ettei jyrinääkään kuulunut, ja kuitenkaan ei kukaan puhunut mistään muusta kuin siitä. Löytyisikö yhtään ihmistä, joka ei eläisi, liikkuisi ja olisi tuossa asiassa, tuossa mahdottomassa? Tuolla helotti tuli täti Ellin akkunasta, helotti rauhallisesti. Kas, niin! Siinähän oli ihminen, jota Esa etsi, kiltti ihminen, jonka maailma oli aina ollut leikillisen pieni — yksinäisen ihminen eikä mikään tuollainen Kantelettaren korea neiti, joka poikia tekeepi tuohon suurehen sotahan, jossa on verta säärivarsi, polven korkeus punaista... Sellainen osa ja sellaisen osan pelko näytti langenneen kovin monille. Mutta täti Ellillä olisi tietenkin entinen rauhansa ja hän olisi valmis antamaan siitä rahtusen toisillekin...
Esa alkoi kulkea tätinsä keltaista, rauhallisesti palavaa valoa kohti. Hän meni sisään ja näki täti Ellin pienten linnunkasvojen vilpittömästi ilostuvan. Mutta Esa katui, että oli ollenkaan tullut tänne. Sillä hän havaitsi, että täti oli nostanut nuo linnunkasvonsa suuresta kartasta, jonka ylitse hän oli kumartunut ikään kuin joku sodanjohtaja, suuri kartanlukija. Mitä rauhaa täällä oli? Sitä paitsi tädin korvilla oli kitikan kuulotorvet. Hän piti tuollaista kojetta paitsi säästäväisyyssyistä myöskin siksi, että hän sanoi vihaavansa kovaäänisten mörkömäistä mörinää.
— Kun sinutkin lopulta näkee! Ole hyvä ja istu. Istu siihen keinutuoliin. Täytyy tässä seurata aikaa. Miten luulet? Tuleeko sota lähemmäksi, tuleeko se tänne?
Esa tunsi käyvänsä kärsimättömäksi. Miten sanottiinkaan Raamatuissa: rauha, rauha, eikä rauhaa olekaan...
— Tottapahan kuullaan sekin aikanaan. Sanovat, että se on aika ryskettä, joten sen erottaa heikompikuuloinenkin...
— Aina sinä noin! Ja ellei tulisikaan, niin kylliksi tässä on jo huolta. Mitä sinä olet saanut varastoon hätäpäiväksi?
— En mitään. Eikä ole syytäkään. Eihän siitä ole kuin hetki, kun tavaraa oli niin, että siihen oltiin hukkua. Mihin se nyt olisi joutunut?
— Et mitään! kauhistui täti. — Miten sitten tulet toimeen, kun jonakin päivänä ei kaupasta saadakaan mitään? Nyt jo on niukalti...
— Tulen sellaisen luo, joka on koonnut varastoon. Tulen istumaan vaikkapa esimerkiksi tädin kasan viereen.
Täti oli totinen.
— Leikkiä se on olevinaan, mutta kyllä siinä on totta toinen puoli. Eiköhän tosiaankin käy niin, että huolettomat käyvät sitten niiden kimppuun, jotka ovat katsoneet vähän eteensä? Väärin se sekin on...
Se oli jo todellista mieliharmia. Mutta täti ei kuitenkaan malttanut olla ilmoittamatta, että hän oli ostanut mitä oli voinut. Hän tiesi. Hän oli jo ennenkin elänyt kovien aikojen läpi. Vieläpä hän tovin kuluttua näyttikin varastonsa. Suolaa hänellä oli suuri säkki. Se riittäisi pitkäksi aikaa yksinäiselle ihmiselle. Muita aineita hän oli saanut vähemmän, mutta oli hänellä kuitenkin pulleita pusseja kahvia, sokeria ja ryynejä. Paloöljyäkin hänellä oli monta litraa. Sillä tietenkin sodassa ensi töiksi pommitettiin sähkölaitokset hajalleen ja istupas ja viesso sitten pimeässä: järkihän siinä menisi...
Hän oli ikään kuin pieni, harmaa, toimelias hiiri, eteensä katsova hiiri, joka oli koonnut kasoja uhkaavan, ankaran talven varalta. Hupsulta hän näytti pussukoittensa vieressä. Mutta oliko hän sittenkään niin hupsu? Monet nykyään elävistä muistavat vielä hyvin, millaista oli seurannut viimeisestä sodasta: petäjäisestä tiukkuvan pihkanrasvan tai kaunojen pölähdyksen, kun istuttiin tyhjän päälle... Heidän hiirenvaistonsa voi hyvin ymmärtää. Tuli mieleen, että heidän hupsuutensa oli kuitenkin pientä ja viatonta sen suunnattoman hulluuden rinnalla, sotahulluuden, joka oli itänyt toisissa aivoissa, kansojen johtajain ja käskijäin aivoissa. Ihmiskunnan suurten miesten päissä oli kehräytynyt raskas päätös: sotaa käytiin. Ja siitä johtui, että eräässä kaukaisessa maassa erään pienen täti-ihmisen sydämessä oli pelko, ahdistus ja hätä...
Täti Ellin täytyi nyt saada puhua. Mitä arvelet? Sanotaan, että rahakin on jo epävarmaa. Ja hänellä on hieman rahasia, vaivalla säästeltyjä. Olisikohan parempi, että ei olisikaan rahaa, vaan esimerkiksi maakappale?
— Mikä parempi se olisi! Pommeilla ne kuitenkin kyntävät kaiken maan, niin että köyhä arvoton sora on päällä päin...
— Mutta sanotaan, etteivät ne millään pommituksella kuitenkaan saa kaikkia ihmisiä hengiltä. Aina jää joku elämään johonkin kallionkoloon ja maakuoppaan...
Täti näytti saaneen tietoonsa saman lohduttavan asian, minkä Esakin oli keksinyt isännän kanssa: johonkin koloon voi jäädä kyyröttämään ihminen, joka syödä napsii ryynejä ja imeskelee sokerinpalaa vielä kotvan aikaa. Toinenkin lohduttava ajatus hänellä oli: kun toinen voittaa, niin sota loppuu, eikö niin... Levällään olevassa sanomalehdessä oli suuren sotaherran kuva rinta mitaleja täynnä. Siihen täti otti nyt turvansa.
— Kyllä tuollainen mies voittaa! Nuo mitalitkin todistavat, että se on voittanut ennenkin...
— On se toinenkin poika. Tuolla on mitaleja vain mahapuolella. Mutta toisella pojalla on niitä selkäkin täynnä ja palvelusmies kantaa niitä vielä säkillistä perässä...
— Hupsuttelehan tuossa vielä tällaisina aikoina! Vielä siitä hymy hyytyy...
Täti sanoi uskovansa, että Jumala puhuu meille sodan kautta. Ja sekin kävi hänelle jostakin syystä lohdutuksesta, vaikka Esan mielestä asia meni silloin entistäkin pahemmaksi ja sekavammaksi. Miksi tätikään ei sitten halunnut rauhassa kuunnella, vaan pyrki varastopussukoineen ikään kuin tukkimaan korviaan...
Silloin täti näki parhaaksi palata jälleen omiin huoliinsa, omiin ja samalla yhteisiin, ihmiskunnan huoliin, joita ilma oli täynnä. Henkivakuutustakin hän oli maksaa retostanut vanhan päivänsä varaksi. Se olisi nyt pian nostettavissa, mutta miten käynee. Etteiväthän sotapommit vain hajota yhtiötäkin...
— Ehdottomasti! julisti vieras jakaen huonoa lohdutustaan. — Riekaleiksi se menee. Yhtiö ei voi kyyröttää edes missään maakuopassa. Miten se siis säästäisi henkensä ja maksaisi maksunsa...
— Mitenkähän tässä lopulta käynee? hätäili täti.
— Siinä käy niin, että kaikki ihmiskunnan pienet pommit valetaan yhdeksi suureksi pommiksi, ja kun se pudotetaan, niin se tunkeutuu aina tämän maapalleroisen ytimiin asti ja räjäyttää sen riekaleiksi. Se on autuaallinen loppu ja hyvin sopiva ihmiskunnalle...
Täti loukkautui, kävi äänettömäksi, pisti kitikan kuulotorvet korvilleen ja kumartui huolestuneena karttansa yli ikään kuin hän itse olisi se suuri sodan päämies, kartanlukija, jonka tuli vierittää sodan kauheaa jyrää pitkin maita. Tahi hän näytti höröstellen kuuntelevan, milloin sodan tuulispää olisi hänen kohdallaan... Oli omituista ajatella, että täti Ellin tavallisesti niin leikillisen pieni maailma, johon kuului mitättömiä arkisia asioita, joku naapuri, tuttava, sukulainen, jokin kylän juoru; oli taikurimaista, että täti Ellin maailma oli nyt kajahtanut niin kauhean suureksi ja sekavaksi...
Esa seisoi ulkona. Pimeys peitti maan ja valo helotti keltaisena tädin mökkeröisen akkunasta. Oli näköjään rauhallista, mutta rauhaa ei kuitenkaan ollut.
Tykkien jyrinä oli vielä kaukana. Niiden ääntä ei kuulunut, mutta kaiku vastasi kuitenkin jokaisesta majasta, jokaisen asukkaan sydämestä.
NUORI NARKAUS JA SOTA
Nuori Narkaus makasi tautivuoteella — kuolinvuoteella, sen hän kyllä hyvin tiesi. Kun keuhkotauti on iskenyt kouransa ihmiseen, kun pienet, ilkeät eläimet jäytävät hänen rintaansa, niin siinä ei ole muuta neuvoa kuin kallistaa päänsä. Hän olikin paneutunut sänkyyn — kärsimyslaatikoksi hän oli sen ristinyt — siinä mielessä, että hän ei siitä turhia konkoile. Mitä se vaikuttaisi! Hän makasi uhallakin, äkösissään, sillä eihän tuli tule tervaa karvaammaksi, vaikka hän toisinaan, virkeinä hetkinään, tunsi, että olisi hyväätekevää nousta ja liikuskella, katsella.
Mutta näitä virkeitä hetkiä oli vähän. Enimmäkseen hän oli myrtynyt, katkera, tunsi kohtalonsa surkeuden aivan kuin myrkyn maun suussaan, tunsi sen karvastelevan kurkussaan. Eläpä ensin seitsentoistavuotiaaksi — tai ovatko ne oikeastaan elämää, nuo ihmisen alkuvuodet... Mutta tule seitsentoistavuotiaaksi ja paneudu sitten selällesi sänkyyn ja odota kuolemaa, tunne, että rintasi alla hiljoilleen mätänee. Mille tämä pyllisti, mitä tämä pyhitti? Hän tunsi kärsineensä sellaisen vääryyden, että sitä ei voinut enää sanoin selittää. Elämä jäisi häneltä elämättä. Hän oli ehtinyt saada vain harmaan aavistuksen sen riemuista ja vaivoista. Miksi sitten oli tämä alku, yritys? Että toukka kalvaa ja kuolettaa nuoren, viheriän taimen. Siihenhän voi sanoa, että sellaista sattuu, sellaista on elämä. Mutta ihminenhän on sentään ihminen. Koulussakin oli opetettu, että ihmisellä on sielu, että hänen elämällään on tarkoitus...
Oliko hän sitten päässyt tarkoituksensa perille seitsentoistavuotiaana: käy vuoteeseesi ja odota kuolemaa, tunne, että hiljoilleen mätänet... Kun se olisi kaikkien osana, niin sen voisi sulattaa. Mutta toiset, hyvin useat, pääsivät luiskahtamaan tämän kohtalon sivuitse, saivat täyden elämän, herkullisen pitkän elämän. Pimeydessä pysyi, millä he olivat sen ansainneet, yhtä pimennossa kuin sekin, mistä johtui, että hänen elämänsä niistettiin tällaiseksi tyngäksi, viheliäisen lyhyeksi yritykseksi...
Tällaisia ajatuksia liikkui nuoressa Narkauksessa. Hän tunsi, että ne olivat pahoja ajatuksia, myrkyllisiä, että ne jäytivät häntä ehkä vieläkin kiivaammin kuin itse alkuperäinen tauti, pienet, ilkeät eläimet hänen rinnassaan. Mutta hän ei voinut sille mitään. Hän makaili puhumattomana, jörönä, ryki ja syljeskeli, laihtui ja riutui. Hänen kasvoillaan oli omituinen nälän ilme ja silmissä kuumeen hehku. Hän kärsi kummallisesta rumuuden tunteesta ja kääntyi mielellään seinään päin. Hän ei halunnut nähdä ketään ihmistä. Hän vihasi ja kadehti heitä sen vuoksi, että heillä oli edessään elämä, elämä, jonka porteilta hänen oli käännyttävä takaisin ja palattava ikuiseen pimeyteen. Millä he olivat hyvän osansa ansainneet, pelkurit? Kuinka he pelkäsivätkään tautia, varoivat, että nuo pienet, kavalat eläimet eivät vain hänestä hyppäisi heidän kalliisiin keuhkoihinsa! Kuneliuksen tyttökin, Martta, jonka kasvot olivat ennen loistaneet hänelle messinkinä, jonka äänikin oli yritellyt muistuttaa pääskysen liverrystä räystäällä, Kuneliuksen tyttökin oli ollut kuin eri ihminen sitten kun oli tullut yleiseksi tiedoksi, että nuoressa Narkauksessa on keuhkotauti. Sitä vaille, ettei tiellä vastaantullessa ravin taakse hypännyt. Se oli koskenut kipeästi ja kivettävästi. Sen jälkeen hän oli laskeutunutkin sänkyyn, kärsimyslaatikkoon, siinä vakaumuksessa, että oli enää turhaa nousta. Kotiväkikin näytti varovan häntä kuin mitäkin ruttoista, mikä hän tosiaan olikin tieteenkin todistuksen mukaan. Kaikki hänen käsittelemänsä lienee ihan tulella poltettu. Käynee niin, että kun hän tulee yhä huonommaksi, niin ne ottavat käytäntöön sellaiset ruttopihdit, joilla entisinä aikoina on käsitelty ruttoon kuolleitten ruumiita. Ja miksikä ei! Karttaahan tätä sai, märätystä. Ja mitä iloa hänestä oli ollut kenellekään? Hänen vanhempanakin, tunnetusti taloudelliset ihmiset, saivat olla jo varmoja siitä, että hänestä he eivät saisi koskaan takaisin omiaan. Elämän kynnykselle he vain olivat poikansa saaneet. Piti palata juuri kun oli saamaisillaan mahansa kynnyksen yli...
Mutta mitä hyvää hän oli sitten saanut tältä maailmalta, missä kiitollisuuden velassa hän oli maailmalle ja sen asukkaille, että hänen tulisi sulkea tämä tuho omaan rintaansa ja lopettaa se sinne? Nuori Narkaus sylki sylkyastian sivuitse lattialle, ilkeänä ja kiukkuisasti, ja toivoi, että nuo pienet ja kavalat eläimet, jotka syljessä piilivät, menisivät kaikkeen maailmaan ja tekisivät tehtävänsä...
Kaikki kosketukset tähän maailmaan, joka olisi niin pian jätettävä, ärsyttivät häntä. Läheiseltä kentältä kantautuva pesäpallon pelaajien melu sai hänet miltei raivoon. Siitä ei ollut kauan, kun hän oli itse vouhottanut siellä, ymmärtämättä täydellisesti onneaan, ja nyt hänen täytyi virua tässä... Hän suljetutti tavallisesti akkunan päästäkseen kuulemasta noita elämän ääniä. Ellei ketään ollut läsnä ja hänen täytyi itse nousta vuoteeltaan, niin hän sylkäisi ulos vihaisesti, toivoen, että limapisarat olisivat niin myrkyllisiä, että lentäisivät kentälle kuin taistelukaasu tukehduttaen nuo huutavat ja lietsovat keuhkot... Heillä ei ollut parempaa oikeutta elämään ja terveyteen, onneen — sillä se on onnea sairaan silmissä — kuin hänelläkään! Radio, joka oli siirretty hänen huoneeseensa sairaan ratoksi, täytyi viedä pois. Hän ei kärsinyt kuulla mitään ääniä. Hän ei tahtonut nähdäkään tuota taikamaista laatikkoa, joka kiskoi tähän huoneeseen kaiken maailman äänet muistuttamaan hänelle, että elämää oli yllin kyllin, että se pouhasi edelleen piittaamatta siitä, vaikka eräälle nuorelle Narkaukselle oli tapahtunut sellainen vääryys, jota ei voinut oikein selittääkään: hänen ei annettu elää, vaikka hänet jostakin syystä oli tuotu hetkiseksi tähän maailmaan...
Nuori Narkaus halusi elää yksin tätä kummallista kuolemanodotuselämää, ainoana seuranaan omat ajatuksensa, jotka hän ymmärsi myrkyllisiksi, pahemmiksi kuin alkuperäinen tautinsa ja joista hän kuitenkin samalla sai jonkinlaisen katkeran nautinnon. Lopulta hän oli jo melkein täydellisessä tylsyydentilassa eikä piitannut liioin mistään. Hän ei lukenut enää sanomalehtiä, jotka silti joka päivä tuotiin hänen vuoteensa viereen.
Oli pelkkä sattuma, että hän tuli nähneeksi lehden etusivun pullistelevan otsakirjoituksen: Sota! Ja hän tajusi myöskin lukemansa, suorastaan sävähti, ikään kuin olisi saanut henkilökohtaisen, itselleen tärkeän viestin. Hän virkistyi niin paljon, että alkoi tarkkailla ympäristöään, kuunnella mitä puhuttiin. Hän pääsi selville siitä, että ihmiset olivat huolissaan toimeentulosta, sillä sota viepi viljan maasta, että he pelkäsivät menettävänsä omaisuutensa, köyhtyvänsä, koska sota-ajat ovat kuin kauhea tuulispää, joka myllertää kaiken ylösalaisin. Loppujen lopuksi he pelkäsivät myöskin henkeään, pelkäsivät jäävänsä sodan jalkoihin, kauheitten sotakoneitten murskattavaksi, sillä sota on aina niellyt loputtomasti ihmishenkiä ikään kuin jokin entisaikain pimeydestä periytynyt jumalolento. Se tiedettiin hyvin nuoren Narkauksenkin perheessä. Hänen enonsa oli kaatunut sodassa, ja hänen sankarillisesta ja surkeasta kohtalostaan oli puhuttu kyllin usein.
Nuori Narkaus siis tarkasteli ja kuunteli ja tajusi, että elävän ja pauhaavan maailman oli nyt vallannut huoli ja pelko, synkeys ja tuskan sumu. Mutta nuoressa Narkauksessa heräsi sen sijaan hämärä ilon tunne. Hänelle kävi väkevästä lohdutuksesta se seikka, että elämä, joka häneltä jäisi, ei nyt näyttänyt maistuvankaan kovin hääviltä niistä, joille se oli annettu, ja että sekin maistumaton näytti olevan heikoissa kantimissa ja uhkasi loppua lyhyeen. Sekä ruttokuolemat että kituminen näyttivät nyt tulleen osaksi tahi ainakin peloksi kaikille, eikä ainoastaan hänelle ja sairaitten säädylle.
Tämänkaltaiset huomiot ja ajatukset vaikuttivat nuoreen Narkaukseen niin elähdyttävästi, että hän tunsi itsensä melkein terveeksi, perui päätöksensä, nousi vuoteestaan ja alkoi kuljeskella naapuristossa ja pitkin kylää. Hänestä näytti siltä, että suuret uutiset saivat ihmiset unhottamaan, miten nuori Narkaus oli vaarallinen ruton levittäjä. Sitä paitsi hän oli nyt siinä sieluntilassa, ettei välittänyt, mitä ihmiset hänestä tuumisivat. Pelätkööt! Se tekisi heille hyvää... Hänestä tuli oikea pahanilman lintu, kauhujen profeetta. Hän tuli puheliaaksi ja saarnaili jokaiselle, jonka vain sai kuuntelemaan, ihmisten ja maailman tulevasta kohtalosta. Hän oli ottanut vähän selkoa nykyajan sota-aseista ja sodankäyntitavoista ja höysti näitä tietojaan tarpeen mukaan vapaan mielikuvituksen keksinnöillä ja alkoi nähdä yhä ilmestyskirjamaisempia näkyjä. Loppujen lopuksi koko suuri maapallo oli ympäriinsä tulen ja myrkkyjen korventama, niin ettei yhtään viheliäistä ruohonpiikkiä löytynyt, ja vain jokunen vaivainen ja sokea ihmisolento piileili syvällä maan uumenissa, kaiveli ja totuttautui synkeään myyrän elämään, nieli muraa ja kiemurteli kuin kastemato, eikä moniin sukupolviin uskaltanut, pommien ja myrkkykaasujen perin juurin peloittamana, kurkistaakaan maan pinnalle nähdäkseen ilman ja taivaankannen...
Näinä päivinä nuori Narkaus oli melkein onnellinen, melkein terve. Hän unhotti oman kovan kohtalonsa ja eli täyteläistä elämää. Mutta tätä aikaa ei kestänyt kauan. Ihmiset näyttivät tottuvan sotauutisiin ja sotatilanteeseen. He näyttivät hengittelevän kohtalaisen vapaasti, eikä heitä näyttänyt huolettavan ihmiskunnan synkkä kohtalo. He puhuivat mitä sattui ja nauraa rähähtelivät kevytmielisesti. Ja nuori Narkaus keuhkotaudissaan kuljeskeli ympäri kuin se, joka etsii kenen nielisi, ja toivoi elävänsä niin kauan, että näkisi tankkien vyöryvän maan ylitse ja sotalentokoneitten pimentävän taivaan kuin tavattomien tarumaisten haaskalintujen. Mitenkähän silloin olisitte, oi terveet...
Näissä virkeissä odotustuumissaan hän tunsi kuitenkin jonkinlaista onnea, tunsi elävänsä ja inhosi sänkyä, eikä enää hevillä siinä ollut. Hänen äitinsä se tuli antaneeksi hänelle ensimmäisen iskun, vaikka hänen aikomuksensa eivät suinkaan olleet sellaiset. Hän puhui sodasta ja sanoi, että nyt hän alkoi ymmärtää poikansa kohtalon, tämän sairauden. Hän oli ajatellut veli raukkaansa. Oli ehkä näin parempi... Ehkä hänet täten säästettiin joltakin pahemmalta...
Pahemmalta? Tämä sana valaisi nuorelle Narkaukselle tilanteen kuin äkillinen salaman leimahdus. Pahemmalta! Mikä voisi olla pahempaa kuin hänen nykyinen tilansa, elävältä mätäneminen, toimeton ja toivoton hengenlähdön odotus? Kuolemako sotakentällä, sisälmykset maahan valahtaneina, liha liekinheittäjän kärventämättä? Ei sitten likikään! Tuollaiset olivat autuaallisia loppuja tällaisen hivuttavan kidutuksen rinnalla. Iloiten hän olisi lähtenyt sotaan, naurava sankari hän olisi ollut, jos vain olisi ollut terve. Ja lähtisi hän taisteluun sairaudessaankin... Hän ei voinut ymmärtää terveitä ihmisiä, terveitä miehiä, jotka pelkäävät, pelkäävät sotaa, pommeja, kaasuja. Eivätkö he ymmärrä, että on olemassa paljon pahempaa, että jokaisena rauhan päivänä tapahtuu paljon pahempaa... Surkeata rotua, nuo terveet! Mitä melua he pitävätkään sodastaan, sen kauheudesta, pommituksista. Ja kuitenkin on käynnissä alituinen, hiljainen pommitus, joka jatkuvaisuudessaan on ihmiskunnalle paljon tuhoisampi kuin kaikki sodat: pienet, kavalat eläimet syövät keuhkoja, kaiken kaltaiset pahat taudit jäytävät kansoja... Tämä sivuutetaan vähin äänin. Mutta kun jokin kuula viheltää, jokin pommi räjähtää ja joku kuolee niiden vaikutuksesta, niin jopa tapahtui suuri asia, joka kuultiin kauaksi! Sellaisia ne olivat, nuo terveet ihmiset, jotka tässä maailmassa touhusivat, sellaisia he olivat itsekkyydessään...
Ja hänelle tullaan sitten sanomaan, että hänet on säästetty joltakin pahemmalta! Mikä herjaus! Nuori Narkaus sai kohtauksen. Hän sai puhepuuskan ja riiteli kauheasti ja kauhein sanoin, kunnes tuli verensyöksy ja kuolema.
Vielä viimeisillä tajunsa rippeillä hän tunsi katkeraa pettymystä. Ei enää sen vuoksi, että hänen täytyi palata ikäänkuin elämän porteilta ikuiseen pimeyteen, vaan siksi, että hänen ei ollut sallittu nähdä tankkirivistöjen ryömivän esiin kuin sadun hirmumatojen, myrkkyjä hengittäen, ja sotalentokoneitten pimentävän taivasta tarun haaskalintuina. Olisi ollut hyvä nähdä, miten nuo terveet silloin olisivat olleet ja käyttäytyneet...