[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$frUqSCsC0BSLUhTcmPNpB8WgCz-hTkiQaHWGS1iHiFaA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3736,"Ihmiselon karvas ihanuus","Haanpää, Pentti",1905,1955,"3736-haanpaa-pentti-ihmiselon-karvas-ihanuus","3736__Haanpää_Pentti__Ihmiselon_karvas_ihanuus","Novelleja","novelli",[],[],"fi",1939,null,34026,221177,true,[],[],[],"Novellikokoelma sisältää kertomuksia, jotka kuvaavat maaseudun arkea, ihmiskohtaloita ja työntekoa kiertelemättömällä otteella. Tarinat käsittelevät muun muassa maaltapakoa, uskoa ja sota-ajan odotusta suomalaisessa mielenmaisemassa.","Pentti Haanpään 'Ihmiselon karvas ihanuus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3736. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","IHMISELON KARVAS IHANUUS\n\nNovelleja\n\n\nKirj.\n\nPENTTI HAANPÄÄ\n\n\n\n\n\nJyväskylä — Helsinki,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1939.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nMaaltapako\nEnsimmäinen synti\nHullu ja hevonen\nJuoppous\nToverukset\nPuheliaisuus\nSeurojen jälkeen\nKuusipuu\nKiusaus korvessa\nKerran kesäkuussa\nKuolinuutinen\n»Saha»\nUskon voima\nTarina Isosta Linnusta\nHankmo ja hopeamalja\nSotasanomat saapuvat\nNuori Narkaus ja sota\n\n\n\n\nMAALTAPAKO\n\n\nOveen koputettiin. Se oli kuin tikan nakutus puun kylkeen, tarmokas ja\nkiivas. Emännällä oli luja ja luiseva nyrkki. Sitä vaille, ettei ovesta\nlastuja lähtenyt. Hänen äänensäkin oli kuin palokärjen ääni, korkea,\nkuuluva, heleä: — Ylös!\n\nHelvi hätkähti hereille. Voi sentään, kuinka uni olisi maistunut,\nmutta hän kimmahti ketterästi istualleen ja alkoi ravistella Reetaa,\npalvelustoveriaan. Siitä oli joka-aamuinen harmi. Kuinka voi ihminen\nolla tuollainen! Sitä sai repiä vaikka tukasta, mutta yhä se vain\nnukkui ja tohisi, tiuskaisi jotakin unimieliinsä, käänsi kylkeä\nja aikoi vetää vielä unta päähänsä. Vaikka hyvin tiesi, että se\noli turhaa: noustava oli. Itseään sillä vain kiusasi, tuollaisella\nvenyttelyllä... Ja toistakin, tietysti! Kissa hänen kanssaan! Ajakoot\npiikansa...\n\nTämä, tuon kaltaiset sieluntilat toistuivat joka aamu. Aina näin\npitkälle päästyään Helvi hypähti sängystä ja sukaisi vaatteet\nylleen, nuo navetalta ja lehmältä haisevat, ja vetäisi lyhytvartiset\nkumisaappaat jalkaansa. Silloin toverikin alkoi konkoilla nahkasten\nalta unisena ja pahantuulisena, kynsäisten pörröistä päätään. Mutta\nHelviin tuo nouseskeleva toveri vaikutti jostakin syystä huvittavasti\nja piristävästi. Hän oli nyt tai oli olevinaan iloluontoinen, ikäänkuin\ntoisen kiusaksi, ja rallahti pienen tanssisävelmän avatessaan oven ja\nlivahtaessaan pihamaalle.\n\nRuoho oli vielä vahvassa kasteessa, aurinko ylen matalalla. Aamu oli\nraikas ja kaunis. Pääskysten siivet leikkoivat ilmaa kuin mustat\nsakset, lukemattomien pääskysien siivet. Monta majaa ne olivat\nmuuranneet talon räystäitten alle. Niiden lento ja liverrys teki ikään\nkuin hyvää sydämelle näin aamutuimaan: on kesä, eletään... Helvi\nastui nopeasti poikki pihamaan pirttiin, jonka avaruus vieläkin hänen\nastuessaan ovesta ihmetytti häntä, teki saman suuntaisen juhlavan ja\nilmavan vaikutuksen kuin kirkko, vaikka katto olikin matalammalla\nja nokimusta, kai entisaikain päretulista. Uuni oli jykevä, pöytä\nja seinää kiertävät penkit leveät ja paksut, muinoin ja muinaisista\npuista veistetyt. Helvi käveli läpi pirtin keittiöön, ja Reetakin oli\njollakin merkillisellä tuulispääpuuskalla ehtinyt hänen kintereilleen,\nnavettapuku omituisesti yllä roikkuen ja kengät ihmeellisesti\nlintassa. Keittiössä odotti emännän heittämä aamukahvi. Siksi tuota\njuomaa nimitettiin, vaikka siinä etupäässä maistui vain kuumuus ja\nsuola. Emäntä oli sen itsekin joskus leikillisellä päällä ollessaan\ntunnustanut toimeliaalla ja iloisella palokärjen äänellään. Oli\nsanonut, ettei talonpoikainen suu oikeastaan muuta makua tunnekaan,\nonnekseen, sillä pianpa näiltä pieniltä mannuilta jouduttaisiin, jos\nkaikki herrasmaut tunnettaisiin. Mutta näyttiin niitä tuntevankin.\nPiiat olivat panneet merkille, että oli olemassa pienempikin\nkahvipannu, jossa kahvi tuli eri makuista, mutta josta se ei heidän\nsuuhunsa joutunut kuin joskus ikään kuin kehoitukseksi ja kiitokseksi.\n\nKahvin jälkeen navetta. Kiveä, sementtiä ja puuta. Pitkän käytävän\nmolemmin puolin kääntyileviä ja ynähteleviä päitä, huiskahtelevia\nhäntiä ja kopsahtelevia sorkkia. Lypsy: maito suhisi kiuluihin, nuo\npienet suihkut, joista paisuu mahtava virta. Näppärästi he kyykähtivät\nlehmän kupeeseen, nopeasti toimivat sormet nännien ympärillä, näpsästi\nhe nousivat, ja jo hulisi maito siivilässä. Reetakin oli nyt päässyt\npäästä kiinni ja liikkui kuten ainakin ihminen ja työntekijä. Huono hän\nei tahtonut olla, eikä ollutkaan. Päivä oli kerta kaikkiaan alkanut,\ntyöpäivä, jollaisia päivät olivat melkein kaikki heidän elämässään. He\nolivat karjanhoitajia, ammattinsa saavia ja työtä pelkäämättömiä. Ja\nnyt oli käynnissä karjanhoidon tärkein osa, viisaan ihmisen keksintö\nimeä luontokappaletta. Maito suhisi kiuluihin, hulisi tonkkiin, ja\nniin oli lypsy lopussa. Maitokuski kuului kiroavan hevoselleen ulkona\nsolalla. Maito alkoi matkansa syöviin suihin.\n\nNyt ketjut kalisivat ja sorkat napsahtelivat, kun lehmät päästettiin\nirti, laitumelle. Oli huudettava tyhmille luontokappaleille, jotka\npyrkivät sinne, minne ei pitänyt, tuijottivat suurin ja tyhmänlempein\nsilmin ympärilleen, nuuskivat aamuilmaa ja päästivät kurkuistaan\nkumean ammonnan. Niin lehmät pääsivät väljän taivaan alle, mehevään\nruohoon, jyrsimään, märehtimään, huitomaan kiusaavia itikoita\nhäntäpahkuroillaan, keräämään uutta maitotilkkaa tyhjentyneisiin\nutareisiinsa.\n\nMutta piikoja odotti vielä tuo lehmien lähdettyä niin aution näköinen\nnavetta, aution, vaikka siellä olikin vielä sonni parressaan, valtava\nmöhkäle, rengas sieraimessa. Täynnä levottomuutta ja kiivaita tunteita\nse liikahteli jalat hajallaan ja tukahtuneesti, tuskastuneesti\nmölähtäenkin. Siellä heidän oli tartuttava lapioon ja toimitettava\nniin sanottu luonti, hyökättävä pitkin looria lapionterä sojossa kuten\npistin urhoollisella sotamiehenä. Kukkuraiset lapiot lantaa, tuota\nhalveksittua ja ylen arvokasta, tuota ainetta, jonka ominaisuudet\nikään kuin imeytyvät käsittelijäänsä, varsinkin maatyöläisiin,\npiikojen säätyyn, niin että heihin tullaan katsoneeksi halveksien ja\nvasta tarkemmin ajatellen johtuu mieleen, että he ovat tarpeellisia\nihmisiä, kunnianarvoisia kansalaisia — kukkuraiset lapiot siis nousivat\njäntevien käsivarsien heilauttamina ja tyhjentyivät lantakoriin. Se\nvieri sitten jyristen rataansa säiliöön. Niin tekivät lapio ja luuta\ntyötään, tuota jokapäiväistä ja hiljaista ja hyvin tarpeellista\npuhdistustyötä siellä missä ihminen asuu, liansynnyttämiskyvyssään\nvertaa vailla oleva olento.\n\nSitten pieni käsien ja kasvojenkin pesaisu ja vaatteiden muutto.\nMutta pieni erikoinen ja omituinen haju, lehmänhoitajan haju, jäi\nheihin lähtemättömäksi, oli kenties iskeytynyt heihin ikuisesti,\nvaikka he peseytyisivät varpaitten neniin asti ja pukeutuisivat\nparhaisiin iltamahepeneisiinsä. Sen he tiesivät. Olivat sen kuulleet\nhienonenäisiltä ihmisiltä.\n\nNiin sanotuilla aamunavetoilla oli siis jälleen oltu ja eine oli\nkäsissä. Perunoita ja sianlihakastiketta, kuivaa leipää ja valkoista\nvoinkorviketta, ropaksi sanottavaa. Toinen talon päiväläisistä,\npahasuinen miehenvotkula, piti yllä pöytäkeskustelua kertomalla\nriiausjuttuja, jotka näyttivät virkistävän Reetaa erinomaisesti.\nHän tirskahteli, nauraa kukersi Helvin jatkaessa syöntiään\nvälinpitämättömän näköisenä. Hänestä oli sopimatonta, että isäntäväki\nsalli tuollaisia kevytmielisiä ja räähkiä puheita tässä huoneessa, joka\nei lakannut vaikuttamasta häneen avaruudellaan ja vanhuudellaan, vaikka\nhänen olisi jo oikeastaan pitänyt tottua siihen, sillä olihan se ollut\nhänen asuin- ja nukkumahuoneensakin, kuten koko talon palveluskunnan,\nläpi pimeän syksyn, pitkän talven ja kylmän kevään. Mutta tämän talon\nhaltijaväki oli vapaamielistä siinä suhteessa, eikä pyrkinyt holhoamaan\npalvelusväkeään. Eläkööt miten lystää, iloitkoot miten kykenevät,\nkunhan vain työnsä tekevät...\n\nSyönnin päätyttyä oli hieman autettava emäntää ja pikkulikkaa pöydän\npuhtaaksi raivaamisessa ja astiain pesussa. Se kuului tapoihin.\nPalvelusväkeä oli vähän, sillä se oli kallista, eikä sitä tahtonut\nsaadakaan. Aika oli sellainen. Nuoria ihmisiä katosi kylältä, ties\nmihin, kaupunkeihin, tehtaisiin, etelään päin, loistavaan Helsinkiin\nasti. Se oli kai asia, jota sanomalehdessä sanottiin maaltapaoksi.\nVaikka Helvi ei juuri tullut lehtiä vilkaisseeksikaan, ei ehtinytkään.\nOli ehkä kuullut tuon seikan muiden ihmisten suusta. Mutta itsekseen\nhän oli joskus ajatellut, että tämä maaltapako oli hyvä asia. Palkat\nolivat täälläkin parantuneet ja ehkä kohtelukin, ruokkokin. Oli\nparempi pitää piikaakin vähän niinkuin ihmisittäin, sillä toista ei\nehkä olisikaan aivan valmiina valjaisiin astumassa. Helvi itsekin\noli oikeastaan pitkän aikaa haaveillut lähtöä, olipa luopunut jo\nvuosikontrahdeista ja jäänyt kuukausipalkalle ollakseen hetken tullen\nvapaa ja valmis. Mutta lähtö oli niin vaikeata, lähtö johonkin aivan\noutoon, tuntemattomaan... Oli kai olemassa näkymättömiä siteitä,\nkatkaisematon napanuora maakylään, piikuuteen, vaikka hän jo monet\nkerrat olikin muuttanut talosta toiseen ja toiseen kyläänkin.\n\nPitkiä ruokalepoja ei kerjetty ottamaan, sillä oli kiireellinen aika,\nelokuu ja leikko, viljankorjuu. Sen verran he kuitenkin ehtivät olla\npitkänään, että Reeta yritti uneen ja tuli pahantuuliseksi, kun täytyi\nnousta. Hän mutisi, että länget ovat taasen liki kaulaa, sillä hän\nviljeli runsaasti sananparsia. Eikä hän pellolle käveltäessä sietänyt\nedes päiväläisten leikkipuheita, vaan tiuski vihaisena vastaan.\nMyöhemmin hän kuitenkin leppyi, sitten kun työ pääsi vauhtiin, kova\ntyö, mutta kuitenkin reimalta maistuva. Viikatteet välkkyivät ja\nleikkasivat viljankortta omituisin, purevin, rauskahtavin äänin,\nja ruis kaatui kahisten. Naiset kulkivat niittomiesten jäljessä\nkyyrötellen pää maata kohti, ruumis terävällä mutkalla, ja kokosivat\nlyhteitä kaatuneesta viljasta kauniisiin jatoihin, kokosivat ja\nsitoivat. Sänki pisteli heidän ranteitaan, karheat tähkät hyväilivät\nheidän paljaita käsivarsiaan, kun he heittelivät lyhteitä kasoihin.\nAurinko paistoi, elokuinen helle lepäsi raskaana ja riemukkaana kylän\nyllä, ja sen kaikilla pelloilla oli samanlainen kiire. Paahdetta,\nhikeä, työn vaivaa, jossa kuitenkin oli oma maistuva makunsa. Se kävi\nilmi huolettoman iloisista huudahduksista, kun välistä ojennettiin\nselkää, katsottiin esimerkiksi ohi hurisevaa autoa, jonka pyörät\npölähdyttivät kuivasta maantiestä harmaan tomuhunnun. Uskallettiin\nojentaa selkääkin ilman suurta orjuuden henkeä, sillä isäntä oli\nymmärtäväinen mies, joka näki, että työ kävi, ja tiesi, ettei ihminen\nole mikään kone, hamari. Varsinkin nyt isäntä oli hyvällä mielellä,\nleikkiverinenkin, sillä olihan elonaika ja vilja näytti olevan teräisää.\n\nMutta Helvin auringon paahtamat kasvot ja sinertävät silmät saivat\ntuollaisena selänojennushetkenä kaukaisen, poissaolevan ilmeen. Tuo\nkiireesti kiitävä vaunu tomupyörteineen herätti hänessä epämääräisen\nkaipauksen etäälle, jossa ehkä odotti onni, tapahtumat... Huokaisten\nhän sitten kumartui jälleen viljan ja sänkien ja elokuisen peltomullan\npuoleen, kävi käsiksi työhön, joka aina haihduttaa turhat haaveet.\n\nRuokakello moikui. Aterian aika oli tullut ja väki palasi pellolta\ntaloon, pitkän pöydän ääreen, ja liikutteli tarmokkaasti leukojaan.\nSitähän elämä enimmäkseen on: leukoja ja niiden liikutusta.\n\nMutta Helviä odotti syönnin päätyttyä pienoinen yllätys. Posti oli\ntullut, ja isäntä ilmestyi pirtin ovelle kirje hyppysissään. — Tämä\non Helville! Helvi aavisteli hänen äänessään ja kädenliikkeessään\nkätkettyä tympeytymistä, hienon vivahduksen, että kaikki tässä nyt\nkirjeitä saavat, yksinpä piikaihmisetkin... Aavistelipa hän syynkin\nsiihen: isäntä on tietenkin vilkaissut leimaan ja nähnyt, että kirje\non etäältä etelästä päin, arvannut, että se on tuttavalta, toverilta,\npois menneeltä ja ehkä pois houkuttelevalta... Sitä lyytä voisi tuosta\nkirjeestä koitua isännällekin aika harmi. Aika on sellainen. Maaltapako\non käynnissä, on luettu sanomalehdestäkin...\n\nHelvi pistäytyi kirjeineen piiloon, ulos kuusiaidan varjoon. Siellä hän\nvoisi lukaista sen rauhassa palvelustoveriltaankin, joka oli joskus\nkuin rätyharakka kiusaamassa korvanjuuressa, uteliaana kuten vanha akka.\n\nKirje oli Katrilta, hänen entiseltä palvelustoveriltaan, joka oli\njonkin aikaa sitten saanut menokuumeet ja lähtenyt odotuksineen ja\ntoiveineen. Hän oli luvannut ilmoittaa mitä kuuluu, ja tuossa hänen\nkirjeensä nyt oli, rivit kuin korkeaa, nopeasti kyhättyä risuaitaa,\njonka hoipertelevat viivat toivat elävästi Helvin mieleen hänen\nentisen toverinsa koko olemuksen, huojahtelevan kuin kesäheinä. Katri\noli palvellut ensin maalaistalossa, ja hän teki aluksi muutamia\nhuomautuksia olosuhteitten eroavaisuuksista siellä ja täällä, nauroi\nmuutamille väärinkäsityksille, jotka olivat johtuneet esineitten ja\nasiain erilaisista nimityksistä. Yleensä hän näytti hyväksyvän sen\nmaalaistalonkin: työtä oli, mutta olipa palkkaakin, ja paikkakunnan\noutous teki elämän mielenkiintoiseksi, ihmisen ikään kuin pieneksi\nseikkailijaksi. Kuitenkin hän oli jo entuudestaan niin kyllästynyt\nmaalaiselämään, että oli eronnut paikastaan. Nyt hän oli ollut jo\njonkin aikaa kaupunkilaisena, tehtaantyttönä, ja kuulosti olevan\nhyvin ihastunut elämäänsä. Työ oli siistimpää, ja sitä tehtiin vain\nmääränsä. Jäi paljon vapaata aikaa, jonka sait käyttää miten halusit.\nHän puhui himmeistä öistä ja katuvaloista, puistoista ja torvisoitosta,\nelokuvista ja tanssipaikoista. Poikiakin hän kuului saavan jos tahtoi\nvaikka joka sormella yhden, mutta Helvin mielestä siinä ilmoituksessa\nhaiskahti turha kerskaus, hyvin katrimainen. Lopuksi hän kirjoitti,\nettei Helvi enää kiusaisi itseään siellä, vaan lähtisi. Paikkoja kyllä\nsaisi, siitä hän oli varma, ainakin maalla, ja maallakin oli täällä\netelässä parempaa, ja luultavasti kaupungissa ja tehtaassakin, jos\nihmisessä oli vähänkään sitä luontoa. Ei ikinä hän tulisi enää maalla\nkitumaan... Sitten kysäistiin jotakin hänen entisistä heiloistaan ja\nlopetettiin kirje tavanmukaisin lauseparsin.\n\nHelvi istui paperi käsissään raukeana ja haaveillen. Oliko tosiaankin\nlähdettävä? Se näytti välttämättömältä. Tuntui siltä, ettei hän\njaksaisi enää elää täällä syksyn pimeyttä, jossa mitättömät öljytuijut\ntuikuttivat, ja talvea, jolloin oli kahlattava lumessa, kun jossakin,\njohon hänkin pääsisi, oli parempaa...\n\nHän havahtui haaveistaan vasta kun muu väki oli jo töihin menossa, ja\nsilloin hän kiirehti mukaan. Hän vastasi hät’hätiin ja yksisanaisesti\ntyötovereittensa kiusoitteluun, että nähtävästi hänelle oli kirjoitettu\nkovaa, senhän näki jo naamastakin. Niin, oli ehkä hyvinkin kovaa\nheittää kaikki entinen... Ehkä siellä olisikin yhä pahempaa: kova\ntyö vain ja outo maailma... Täällä oli sentään kotimökkikin muutaman\npenikulman päässä ja siellä vanha äiti, jonka luona käynti oli aina\nikään kuin jonkinlainen juhla, pieni rippipyhä. Keskenkasvuisena hänen\noli jo pitänyt sieltä lähteä lapsenlikaksi ja maailmalla hän oli\npiikatytöksi paisunut. Eikä siellä mökillä vieläkään ollut muuta kuin\nalituista köyhyyttä, niin ettei oikein tietänyt, työntääkö rahasensa\nsinne vain ostaako niillä jotakin ylleen. Kuitenkin tuo harmaa tönö\nherätti hänessä aina kodikkaan tunnelman, jotakin suloista ja haikeata.\nSiellä eli äiti, pahasuinenkin muori maailmaa vastaan, mutta hänelle\nhyvä...\n\nNiin meni pienoinen rupeama elonkorjuutyötä ja sitten iltalypsyt\nja muut työt, saunanlämmityskin, sillä oli lauantai-ilta. Pyhä oli\ntulossa, vaikka ei siitäkään ollut suurta iloa piikaihmiselle:\nkarjanhoito oli toimitettava kaikkina päivinä, vaikka olisi niin\nsuuri juhla, ettei maan ruohokaan kasvaisi. Harvoin sitä kuitenkin\ntuli muistaneeksi. Se oli kuulunut elämään jo ajan alusta kuin nuotti\nlauluun.\n\nHelvi oli päättänyt, ettei hän lähtisi mihinkään sinä iltana, vaan\nlepäisi ja lukisi uudelleen kirjeenkin, miettisi mitä oli tehtävä.\nMutta kun he sitten kylvyn jälkeen istuivat tuossa akkunattomassa\nhirsihuoneessaan ja kampailivat tukkaansa, niin väsymys tuntui\nhaihtuneen saunanlöylyihin kuten niin usein ennenkin. Kun Reeta alkoi\npukeutua parhaimpiinsa, ivaili toverinsa kotonapysyväisyyspäätöksiä,\nselitti aikovansa elokuviin, jossa oli jotkin ihmeelliset kuvat\nkäynnissä, ja haaveili uusista pojistakin, joita matkalla näkisi, niin\nHelvinkin mieli hetkisessä muuttui. Tuntui anteeksiantamattomalta\nsynniltä jäädä tänne umpinaiseen ja ummehtuneelta haiskahtavaankin\nhuoneeseen silloin, kun voi mennäkin. Maantiellä, himmeässä ja lauhassa\nelokuun illassa, selvenisivät ehkä parhaiten kaikki asiat, mieli\nkeventyisi.\n\nHän pukeutui nopeasti, ja hetkisen kuluttua he ajaa huristivat\npyörillään maantiellä. Pyörä, välkkyvän uusi, oli ollut Helvin ilo ja\nylpeys muutamia vuosia sitten, jolloin hän oli saanut sen hankituksi.\nNyt sekin omistajanilo oli jo laimentunut, kuten pyöränkin välke oli\nhimmentynyt. He polkivat kiivaasti, sillä matkaa oli penikulma ja oli\nkiirehdittävä, jos mielittiin joutua elokuvanäytännön alkuun. Mutta\nhyvin he ehtivät ja ehtivätpä vielä eteisessä tervehtiä jotakuta tuttua\nammattitoveria, supattaa ja kuulla jonkin pienen salaisuuden tai\njuorun. Sitten oli työnnyttävä saliin, joka juuri pimeni. Mutta edessä\nsyttyi valo, levisi valkoinen taikaneliö, mistä heidän piti saada\nkurkistaa ikään kuin toiseen maailmaan, toisenlaiseen kuin heidän oma\nyksitoikkoinen, työn täyttämä elämänsä.\n\nMutta tällä kertaa sieltä kuitenkin aukeni ainakin aluksi heidän oma\nmaailmansa, läheinen ja lämmin. Elokuvan nimi oli Juurakon Hulda.\nJa Hulda oli maalaistyttö, köyhistä oloista, tuollaisesta harmaasta\ntorpasta, jonkalaisissa heidänkin askeleensa olivat alkaneet. Hän\npalveli piikanakin maalaistalossa, ja sitten hän lähti kuten monet\nhänen ja heidän kaltaisensa ovat lähteneet. Maailma, kaupunki ei\nkuitenkaan odottanut häntä. Hän oli siellä vieras, yksinäinen ja\norpo, eikä edessä näyttänyt olevan muu kuin selvä nälkä, ja monet\nvaarat väijyivät häntä. Piti ihan huokaista säälistä ja pelosta hänen\nkohtalonsa tähden.\n\nVäliajalla Helvi istui yhä kuvan lumoissa, istui äänettömänä ja tunsi\nkiusaantuvansa, kun hänen toverinsa niin helposti siirtyi heidän omaan\nelämäänsä, nykyhetkeen, kurkisteli taakseen ja ympärilleen nähdäkseen,\nkeitä täällä oli, supatteli tuttujensa nimiä, nauraa tirskahtelikin\nkohdatessaan poikasten ja nuorten miesten katseita.\n\nSitten pimeni jälleen, ja edessä valkoisella kankaalla jatkui Huldan\ntarina, tuon köyhän maalaistytön, heidän kaltaisensa. Kun hänen\nkohtalonsa näytti pimeimmältä, niin silloin se alkoi valjeta kuten\npäivä aina nousee yön perästä. Hän kohtasi ystävällisiä ihmisiä ja\npääsi palvelukseen, pelastui valaistuilta ja ihmisiä viliseviltä\nkaduilta, joilla kuitenkin näytti voivan olla niin yksin kuin jossakin\nautiossa erämaassa. Mutta hän ei kuitenkaan tyytynyt saavuttamaansa\nasunnon ja työn pelastavaan onneen, ei tyytynyt olemaan ikuinen\npalveleva henki. Hänessä asuivat suuret pyrkimykset, yritteliäisyys.\nHän opiskeli, pyrki alituisesti eteenpäin ja ylöspäin, yritti ja\ntaisteli monenkaltaisia vaikeuksia vastaan, jotka usein näyttivät\nvoittamattomilta. Lopulta hän sai palkintonsa: kohosi piikojen säädystä\nja meni naimisiin oikean herrasmiehen kanssa, jonka voitti ja valloitti\nyhtä itsepintaisesti kuten teki kaiken muunkin. He rakastivat toisiaan\nja näyttivät onnellisilta.\n\nLoppu oli tullut, kaunis loppu. Istuimet kolisivat, ja ihmiset,\nkatselijat, alkoivat purkautua ulos saatuaan annoksensa kuvia, joita\nnykyaikainen asukas himoitsee ja joita heille auliisti annetaan kaukana\nkorvessakin. Helvi tunsi sielussaan iloa ja eräänlaista ylpeyden\nhenkeäkin, sellaista, joka teki hänet hiljaiseksi. Oli nähty, että\nhänen säätyiselleenkin ihmiselle kävi hyvin, että hän kohosi pois\nnavetan ja nautojen hajusta, joille toisen osan ihminen nyrpistää\nnenäänsä, ellei juuri irvistä. Oli nähty, että heillekin löytyy tie,\netteivät hekään ole ikuisen tuomion alaisia, ainaisesti oppimattomia...\n\nHän oli hiljainen vielä pihamaallakin ja maantiellä elokuisen iltayön\nhimmeydessä, missä nähtiin tuttavia, tervehdittiin ja supateltiin.\nHän oli yhä näkemänsä lumoissa. Hän ajatteli saaneensa merkitsevän\nvihjauksen. Ensin kirje ja sitten nämä kuvat... Hänenkin oli\nlähdettävä, oli lopultakin. Kuvailemiselle oli käynyt hyvin, piikojen\nsäätyiselle. Miksei siis hänellekin. Ellei juuri yhtä hyvää, korkealla\nolevaa, niin jotakin sen suuntaista. Miksei hänellä olisi oikeus\nainakin toivoa jotakin parempaa, jonkinlaista kaunista ja onnellista\nloppua. Eikä ihminen saanut tyytyä ainoastaan laimeaan toivoon. Oli\ntyöskenneltävä, yritettävä, lähdettävä. Lähdön tie oli ainoa tie...\n\nTällaiset tunnelmat ja mietteet pitivät häntä hiljaisena, ikään kuin\netäällä, vaikka hän olikin vertaistensa joukossa. Hän ei seurannut\nheidän keskusteluaan eikä siis tullut vastanneeksi edes kysymyksiin,\njoten hän joutui pienen naurun alaiseksi. Reeta oli tavannut jonkun\npojan, jonka kanssa hän jäi viivyttelemään. Helvi joutui ajamaan yksin,\nja se olikin hänestä nyt mieluista. Sai olla rauhassa lähtötuumineen.\nSillä lähtö oli jo ikäänkuin päätetty asia. Mikä häntä pidättäisikään.\nHän oli kyllä tässä lauhassa ja himmeässä elokuun yössä kuten jonkin\nrakkaan olennon sylissä. Mutta siihenpä se lopahtikin. Ei ollut\nedes poikaakaan, kun ei halunnut olla sellainen monihyväinen kuten\nesimerkiksi tuo Reeta. Eräs oli ollut vielä kevättalvella, mutta\nhän oli mennyt, eikä hänestä ollut sitten kuulunut. Tuskinpa hän\nolisi ollutkaan se oikea... Mennyt hän oli ja mentävä oli hänenkin.\nSitten oli kyllä harmaa äiti ja harmaa kotimökki. Se ajatus sai hänet\nhuokaamaan. Mutta hänhän voi muistaa ne yhtä hyvin sieltä etäältäkin,\nellei näkisikään. Eikähän hän nähnyt niitä täälläkään ollen usein...\n\nHän oli hyvin väsynyt ja nukkui heti päästyään vuoteeseen. Aamupuoleen\nhän heräsi Reetan kolistellessa kenkiä jaloistaan ja kömpiessä hänen\nviereensä. Reeta kuului puhuvan, että hauskaa oli ollut, mutta on se\nsentään pirullista tämä piian elämä: akka, pahahenki, on kohta oven\ntakana...\n\nEikä hän erehtynytkään. Tuskin he olivat saaneet unen päästä kiinni,\nkun jo kuului koputus oveen, äkäinen kuin tikan nakutus hongan kylkeen,\nkuului korkea palokärjen ääni: — Ylös! Helvi nousikin virkeänä\nkuin lintunen, heti mieleen muistuvien elämänmuutosajatustensa\nelähdyttämänä. Mutta Reetan herääminen oli hyvin, hyvin vaikeata, vielä\ntyöläämpää kuin tavallisesti.\n\nSamana sunnuntaipäivänä Helvi ilmoitti isännälle, että hän tulee kuun\nvaihteessa lähtemään. Isäntä näytti mietteliäältä.\n\n— Vai lähtötuumat! Onko muuten parempia paikkoja tiedossa, vai onko\nkysymys palkasta? Eihän tämä talon pito juuri leiville lyö, mutta kun\nollaan kerran siinä asemassa, niin voitaisiin ehkä tällä kertaa vielä\npalkkaakin nihauttaa, varsinkin kun siitä ei muille huudeltaisi...\n\nHelvi selitti, että palkastakin oli tietenkin kysymys, mutta ei\nainoastaan siitä. Kun oli kerjennyt saamaan lähtökuumeet, niin silloin\nei osannut jäädä. Hänen aikomuksensa oli muuttaa edemmäksi, ehkäpä\naivan toisiin töihinkin...\n\nIsäntä näytti synkistyvän ja näyttipä vähän ivalliseltakin.\n\n— Vai niin! Helvi oli sitten varmaankin Huldaa katsomassa. Mutta kuvat\novat kuvia. Ei joka piikatytölle sellaiset onnet lekahda. Työ on edessä\netäälläkin...\n\nSilloin Helvi tulistui ja sanoi aivan tiuskaisemalla, että turhaa\nisännän oli köyhää tyttöä pilkata. Työstään hän oli tottunut elämään ja\nsitä tekemään.\n\n— Niinpä tietenkin, kuului isännän anteeksipyyntö. — Ethän sinä muuten\nolisi esimerkiksi meilläkään...\n\nKun Reeta sai kuulla Helvin lähtöaikeista, niin hän tuijotteli toista\nkipeännäköisillä silmillään vähän kuten kadehtien, ihmeissään.\n\n— Vai lähdet sinäkin! Saisihan tuota lähteäkin, vaikka en minä usko\ntämän piian elämän paranevan meni mihin meni...\n\n— Onpahan edes jotenkin muuttuvinaan, vastasi Helvi.\n\nSitten kuluivat hitaat odotuksen viikot, ja eräänä sateisena\nja syksyisen näköisenä aamupäivänä Helvi seisoi pyörineen ja\nmatkalaukkuineen kirkonkylässä maantien vierellä. Hän oli ajanut siihen\nkotimökiltään tai lapsuutensa mökiltä ja odotteli nyt linjavaunua.\nTuntui haikealta. Tuleva ja tuntematon peloitti häntä. Kaikki näytti\nsurkealta ja ikävältä. Tuuli ja sade räiskyi. Jokin ilmoitusplakaatti\noli puolittain irtautunut osuuskaupan seinästä ja läiskyi nyt tuulessa\nikään kuin jokin omituinen kummitus näyttelisi ivallisesti kieltään.\n\nSitten hän näki tutun hahmon, isännän, äskeisen isäntänsä tulevan\napteekilta päin sadetakin rintamus kohollaan. Hän huomasi entisen\npalvelijansa ja tuli luo. Hän näytti ottaneen muutamia ryppyjä.\n\n— Nytkö se on menoa kaikki! Jää pois! Kyllä täällä pärjätään...\n\nHelvi pudisti päätään.\n\n— Eikö teillä ole vielä uutta piikaa sijalleni?\n\n— Ei, eikä ole tullut vielä tosissaan hommatuksikaan ennen kuin näkee,\nettä entinen todella menee. Ja mitäs siinä! Nuori ihminen vyöttää\nkupeensa ja menee minne tahtoo. Niin se on oleva. En minä moiti.\nÄläkä välitä siitä, mitä tulin sanoneeksi elokuvien vaikutuksesta. En\ntarkoittanut pahaa. Joskus sanoo mitä sattuu. Onnea vain!\n\nKuului lähestyvän linjavaunun hurina, ja isäntä puristi kiireesti\nentisen palvelijansa kättä ja käveli maantien yli kahvilaan. Siellä hän\ntilasi kaljaa, istahti akkunan luona olevan pöydän ääreen ja katseli,\nkuinka lähtevän tytön pyörä kiinnitettiin auton perään ja tyttö itse\nkatosi sateessa välkkyvän vaunun sisään. Oli kuin jokin suunnaton\nkummituskuoriainen olisi hänet niellyt.\n\nJoku tuttava tuli luo, ja isäntä kääntyi hänen puoleensa.\n\n— Siinä taasen muuan lähti Huldan jäljille. Siitä se nyt myrkyn lykkäsi!\n\n— Mikä Hulda nyt on vastuksina?\n\n— Kunpa se edes olisi oikea Hulda, luuta ja lihaa, että sille saisi\nantaa sellaisen potkun pyllyyn, ettei vähän olisi. Mutta sehän tässä\nonkin hullua, ettei sitä Huldaa oikeastaan ole olemassakaan. Kuvitelma\nse vain on ja kuva.\n\n— Tuolla elokuvissako?\n\n— Justiinsa. Viisas mieshän sinä olet. Sanasesta arvasit. Justiinsa\nsiellä se Hulda kuvattelee ja kummittelee. Tyttöihminen, maalta,\ntorpukaisesta. Menee kaupunkiin, edistyy ja kehittyy ja kajahtaa\nviimein ministerin tai muun semmoisen melkoisen hanslankarin rouvaksi.\nMikä lienee melkoinen vale, kuvitelma. Litteältä se Hulda näytti\nlakanan päällä...\n\n— Ja kuitenkin tuo kuva-Hulda on saanut sinut noin tuohduksiin...\n\n— Niin, sillä se kummitus elää ja vaikuttaa enempi kuin monet lihassa\nvaeltavat. Elä hätäile, nyt tulemme asian ytimiin. Tietysti tuota\nHuldaa olivat katsomassa myös meidän piikamme. Siellä ne istuivat\nhaaveilevin silmämunin ja tuijottelivat pimeydestä valoon ja näkivät,\nmiten Huldaa onnisti ja orkkasi. Ja silloinkos piikasten aivukaisissa\nalkoi suoni killittää. He ottivat tuon kuvan esimerkikseen, he aikoivat\nastua Huldan jalanjälkiin. Eivätkös hekin olleet köyhäin torpukaisten\ntyttöjä, eikös heissäkin ollut aina istunut hämärtelevien, suurten\npyrkimysten itu... Varmasti heitäkin oli onni odottamassa kaukaisessa\nkaupungissa, vaikkapa jonkun hyvätuloisen hanslankarin rouvuus. Kyllin\nkauan he olivat jo täällä kärsineet ja haaskanneet aikaansa. Nytpäs\nlaukesi! Kauhea yty heissä nousi. Ja jo aamulla yksi niistä ilmoitti\noitis, että hän lähtee. Sitä vaille, ettei heti potkinut kiuluja ja\nkorvoja kumoon ja heittänyt maidonantajia oman onnensa nojaan...\n\nIsäntä joi ahneesti kaljaa ja jatkoi sitten:\n\n— Kyllähän minä heti näin, mistä tämä äkillinen lähtöyty johtui.\nMinäkin olin ollut elokuvissa ja nähnyt. Taisinpa mainitakin, että\nHulda on vain kuva. Ei siltä jää mitään varpaan jälkiä, että voisi\nhiipiä perässä. Mutta pahensin tietenkin asiaa. Varakas isäntä vain\npilkkaili köyhiä piikasia. Mutta minun olisi nyt löydettävä uusi\nkarjapiika, palvelija, ja mistäs niitä otit! Kaikkihan nyt painuvat\netelään, tehtaisiin, kaupunkeihin, ties mihin Huldan jäljille... Näet,\nettä minulla on syytä kiroilla kuvia.\n\n— Siitäköhän tuo johtui juuri Huldasta?\n\n— Siitä ainakin tämä äkkilähtö. Älä puhu mitään. Kyllä minä tiedän,\nmitä sinä aiot sanoa kaikessa kyykäärmeydessäsi. Että karjapiian on\nnoustava varhain, että päivä on pitkä, että työ lyö leimansa, että on\nhyökättävä levein lapioin lannan kimppuun kuin pistintaisteluun käyvä,\nettä lehmät haisevat, että virtsa on niin totista hajuvettä, että\nsekaan saa panna aivan holvaamalla muuta ja silti se vallat voittaa,\nettä ammattikuntaa ei kunnioiteta, kuten jo ilmaisee sananparsikin:\n»Ihmiset ihmisiä ja piiat ja rengit toisiaan»; että he eivät saa\nasua ihmisiksi, että ruokossakin on sanansijaa, että me tuossa\nasemassa olisimme jo aikoja sitten kyllästyneet ja tulleet toisiin\ntuumiin ja menneet vaikka olemattoman Huldan jäljille. Myönnetään,\nettä heissä on ollut kytemisen aihe, mutta tuo kuva-Hulda sen tässä\ntapauksessa leimautti liekkiin. Ja piruko sen piikain elämän korjaa!\nSuomen maatalouden ei kannata ruveta tehtaiden ja kaupunkien kanssa\nkilpailemaan, varsinkin kun sen kai loppujen lopuksi tulisi maksaa\nkorvaus työnleimasta ja hajuista. Kirvestä kai tässä saa ryhtyä\niskemään nautain kalloon. Onhan kaljatehtailla nestettä tuoppiin...\n\nJa isäntä joi kaljaa ahnaasti ja tuijotteli elokuvatalon seinää tien\ntoisella puolella.\n\n— Siihen aikaan, kun noita elokuvia puuhailtiin, kuului ääniä, että\nniistä sitä muka tulee viihdytystä kansalle maaseudun yksitoikkoisiin\noloihin. Tässä on tulemus: piikaset näkevät siellä illalla köyhäin\nvale-Huldain tien onneen ja rouvuuteen, potkivat aamulla lypsinkiulut\nkumoon ja ryntäävät kuin tuli hännän alla omaa onneaan etsimään kaiken\nmaailman kaupunkeihin...\n\nIsäntä käänsi katseensa ruskeaan kaljalasiin, himojuomaansa, ja jatkoi\nhupaisen synkeänä mietiskely jään.\n\n— Oli aika, jolloin puhuttiin erämaitten asuttamisesta, kehuttiin ja\nyllytettiin ja autettiinkin uudisasukkaita. Nyt käy virta toisinpäin.\nKaupunkiin kai tässä täytyy lähteä itse kunkin. Kivinen talo kivisen\nkadun laitaan. Siinä on ihanne. Siellä se putkahtaa onnen hedelmä\nköyhänkin lapselle...\n\n— Siltä näyttää isännän hollilta, sanoi tuttava.\n\nNiin keskustelivat miehet kahvilassa, akkunan ääressä, jota alas\nvaluvat vesipisarat juovittivat.\n\nMutta linjavaunu hyrisi jo kaukana pitkin tietä, jonka molemmin puolin\nlevittäytyi maaseutu sänkisine vaimoineen ja mustine metsineen,\nnäyttäen surkealta ja ikävältä märkyydessään. Vaunussa istui ainakin\nyksi ihminen, joka aikoi jättää kaiken tuon, vakavan näköinen tyttö.\nSillä kun ihminen tuntee ottaneensa tärkeän askelen, niin se useinkin\nvetää kasvot totisiksi. Hän tunsi heittäneensä arpansa, tunsi\nepämääräisiä toiveita ja hämärää pelkoa.\n\nHän oli eräs niistä, jotka pakenivat, pisara virrassa tahi numero\ntilastossa.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN SYNTI\n\n\nSuutari oli tullut taloon, kulkevainen suutari, mistä kaukaa lienee\nollutkin. Isäntä sattui tosiaankin sille päälle, että otti hänet\ntöihin, vaikka hän tavallisesti suhtautui hyvin epäluuloisesti ja\nvarovaisesti kaikkiin outoihin, irtaallaan kulkeviin ihmisiin. Ehkäpä\ntalossa oli tiukka kenkien tarve, sillä märkä syksy oli päälle\npainumassa.\n\nVuotanippu siis romautettiin lattialle. Laiha ja kellertävä suutari\nhiaisi veistään hihnaan ilmiömäisen notkein rantein, ja nahkan haju\ntäytti koko tuvan kirpeänä ja pirteänä. Koko talonkin, sen väen, näytti\nvallanneen elähdyttävä pirteys: vieras ihminen, oudot kasvot, uusia\npuheita... Sen tunteen voi ymmärtää vain maalla, niissä outo ihminen on\ntapaus, missä monesti on perin juurin kyllästytty tuttuihin kasvoihin,\nmissä ikuiset naapurit ihan etovat sydäntä, koska eivät voi tarjota\nmitään yllätyksiä, mitään salaisuuksia.\n\nTämä tunne oli vallannut myöskin talon pojan, Antin, alle\nkymmenvuotiaan, jolle elämän muutenkin olisi pitänyt olla uusi ja\nihmeellinen asia. Hän voi pitkät tovit tuijotella suutarin kellertävää\nnaamaa, hänen taitavien käsiensä nopeita pikilangan nykäisyjä, koko\nhänen meininkiään, joka kävi, niinhän sanottiin, kuten luomisen työ.\nJa sitten hän oli suustaan pääsevä mies, kuten usein on suutarien\nsuhteen asian laita. Hänellä oli loppumattomiin juttuja ihmisistä\nja tapauksista ja paikkakunnista, joita ei olisi tiennyt olevan\nolemassakaan. Ellei muuta kuulijakuntaa ollut, niin hän voi jutella\ntälle pahaiselle pojallekin, ja silloin Antin sydän paisui miehevyyden\ntunnosta: näin me miehet, me suutarin kanssa keskustelemme...\n\nMutta varsinkin yksi seikka teki tämän suutarin Antin mielestä\nviehättäväksi ihmemieheksi. Paitsi valtavaa työkalusäkkiään hänellä oli\nmukanaan myöskin toinen pussi, jonka suusta pisti näkyviin hoikkana,\nsirona, maalattuna, ylväänä viulun kaula. Niin, Antti oli päässyt siitä\nselville: se oli viulu, soittokoje. Kuinka Antti oli tuijotellutkaan\nkaulan ylimielistä kaarretta, mustia nappuloita, kirkkaita kieliä. Eikä\nhän kyllästynyt katsomaan kaulan outoa punerrusta edes sittenkään,\nkun viulupussi oli nostettu korkealle katon rajaan kuivumassa olevien\nlautojen päälle. Sieltä sen kaula pilkotti, ja Antti ajatteli, että\nkunpa suutari ottaisi sen käsille, soittaisi...\n\nVoi, se oli turha toivo. Sen Antti tiesi. Sillä hänen äitinsä, talon\nemäntä, oli niin sanottuja uskovaisia ihmisiä. Ja soitto, peli, oli\nkauhea asia, synti, maailmallista koreutta, josta taivaan isäkin\nrankaisi raskaalla kädellä. Tämän suutari oli varmaankin saanut tietää,\nja siksi hän ei ottaisi tässä talossa viuluaan esiin erehdyksessäkään.\nSiksi hän oli sen nostanut tuonne korkealle lautojen päälle, ettei se\nsiellä loukkaisi ketään.\n\nMutta turha, hiuduttava himo ei hellittänyt: kunpa kuulisi viulun\nsoivan, kuulisi nuo syntiset äänet, jotka ovat oikean ihmisen korvilta\nkielletyt! Sillä Antti ei ollut koskaan kuullut soittoa. Niin oli äiti\nsaanut varjelluksi lapsensa maailman pahuudelta. Tuo oli ensimmäinen\nsoittokoje, viulu, jonka Antti oli nähnyt. Ja siitäkin hän oli\nnähnyt vain kaulan, ikään kuin ihmisen pään, joka näkyy vaatteiden\nsisästä. Kunpa edes näkisi sen kuten riisuutuneen ihmisen kaikessa\nalastomuudessaan...\n\nNiin vaivaa ihmisen lasta kielletty hedelmä. Ehkäpä äiti arvasi, että\nsynti on väijymässä oven edessä, sillä hän sanoi useinkin hääriessään\naskareissaan:\n\n— Pois, poika, sieltä nokottamasta! Syltä sijaa suutarille!\n\nHän luultavasti ajatteli, että tuo suutari oli outo maailmankulkija,\njoka tietenkin puhuu paljon turhia ja jumalattomiakin. Antin oli\ntoteltava, mutta heti ensi tilaisuudessa hän palasi kuuntelemaan\nsuutarin juttua, tirkistelemään viulun punertavaa kaulaa, mustia\nnappuloita, kirkkaita kieliä...\n\nSitten lauantai-iltana hän kuuli miesten, talon palkkalaisten ja\nmuiden, juttelevan ja päättävän, että kylvyn jälkeen mennään johonkin\ntorpukaiseen ja keitätetään kahvia ja suutarin pitää ottaa viulu mukaan\nja soittaa. Se käypi päinsä siellä suruttomissa mökeissä, joissa elämä\nja maailma otetaan väljästi.\n\nHeti kun tämä puhe ja päätös oli tullut Antin korviin, oli myöskin\nhänen syntiinlankeemuksensa kypsä ja varmasti tapahtuva asia. Ei sille\nmitään mahtanut: hänen oli karattava miesten jälkeen pimeään syysiltaan.\n\nMikä juhlava tunnelma tuossa tummaisessa mökissä, jota valaisi vain\nhellatuli. Siinä mökin eukko pukiminaan punarantuinen alushame keitteli\nkahvia. Suutari tarttui viuluun, rapsutteli, viritteli, ja sitten\nensimmäiset äänet ikään kuin hypähtivät viulun kieliltä. Mitä ääniä,\nmitä mutkia ja liverrystä: kaikki taivaan linnut olivat tehneet pesänsä\nsuutarin viuluun... Oliko tämä sitä syntiä? Antti ei tietänyt. Ei\nhän sellaisia edes ajatellut, vaan unohtui kuuntelemaan, ahmimaan,\nkatsomaan käyrän taitavia liikkeitä, sormien hyppelyä viulun kielillä...\n\nMutta kaikesta maailmallisesta ilosta ja nautinnosta on kalliisti\nmaksettava. Sen Antti tiesi jo surullisella paluutiellä, astellessaan\nmiesten kintereillä, haparoiden läpitunkemattomassa pimeydessä. Mitähän\näiti nyt sanoo? Liian myöhään se kysymys nyt tuli hänen mieleensä...\nLisäksi miehet surkuttelivat häntä salaisesti pilkaten. Mitenkähän\npoika paralle käynee: kaikkia tuhlaajapoikia ei oteta vastaan soiton ja\nhypyn kanssa...\n\nÄiti oli tietenkin odottamassa murhemielellä, ihan itkeskellen: nyt jo\npoika synninteillä, kuuntelemassa jonkin pirunviulun kitinää. Suuri\nhäpeä tämä oli hänelle, uskoa tunnustavalle äidille. Suuri tuska\nja hätä oli hänen sydämessään, eikä hän aikonut vitsaa säästää ja\nvihata lastaan. Rakkaalla ja raskaalla kädellä hän sitten rapsutteli\nkarahkalla poikansa paljaita pakaroita, niin ettei vähän ollut.\nKaikessa murhemielessään ja uskovaisuudessaan hän osasi sanoa myöskin\nmieleenpainuvia sanoja:\n\n— Näin sitä soitetaan!\n\nNäin tuo hurskas nainen kaikessa totuudessa kitki synnin juurta ja\njakoi synnin palkkaa, ja hänen sydämessään rakkaus ja viha sekautuivat\nmerkillisellä tavalla toisiinsa.\n\nMutta Antin myrtyneessä mielessä syntyi vain hätäinen ajatus, että\njos viulunsoitto oli synti, niin silloin synti oli kaunis ja iloinen\nja miellyttävä asia, mutta jumalisuus ja hurskaus oli pahaa ja\npeloittavaa. Ensi kerran hänen mielessään syttyi voimaton kapinamieli\naikuisten ihmisten, vanhempain, hirmuvaltaa vastaan.\n\nJuomut ja kirvely haihtuivat pian hänen ihonsa pinnalta, mutta syvälle\nhänen sydämeensä jäi katkeruus, ja kauan hän käveli pienenä, synkeänä\nKainina.\n\nMyöhemmin, paljon myöhemmin, sitten kun hän sai jo itse\nmahdollisuuksien mukaan joko tehdä syntiä tai olla tekemättä, sitten\njälkeenpäin hänelle kyllä selkisi, ettei se suutarin soitto, joka oli\nkuulostanut niin ihanalta, ettei se taitanutkaan kovin hääviä olla.\nSaattoipa olla niinkin, että siihen olisivat soveltuneet erään toisen\nuskovaisen sanat huonolle pelimannille: se ei ole mitään, ei kerrassaan\nmitään; siitä ei tulisi synti, vaikka kirkossa soittaisi...\n\nMutta synnistä se vain oli käynyt ja synnin palkankin hän oli siitä\nsaanut: jotakin oli särkynyt ja kuollut.\n\n\n\n\nHULLU JA HEVONEN\n\n\nSamoihin aikoihin kun Harmaan vanha isäntä ja emäntä kuolivat, kohtasi\ntaloa toinenkin onnettomuus ja suru. Vainajien nuoremmassa pojassa,\nLaurissa, alkoi ilmetä mielenvikaisuuden oireita, ja ennen pitkää\nselvisi, että hän oli auttamattomasti hullu.\n\nVanhin ja viisas poika, Arttu, suhtautui vanhempiensa menetykseen\ntyynesti. Kuolema vanhalla iällä on luonnollinen juttu kuten syksyn\ntulo kesän jälkeen. Ja enemmänkin: kuten syksyllä aitat täyttyvät,\nniin kuolemastakin koituu hyvyyttä. Harmaan talon vanhimmasta pojasta\ntuli sitä lyytä itsenäinen eläjä yhteiskuntaan, talokas, vieläpä\nvöyräänlainenkin.\n\nMutta veljen menetys oli pahempi asia, menetys, sillä mitäpä\nmielenvikainen muuta olisi kuin niitä, joita Raamattu nimittää\nelävältä kuolleiksi. Niin, kuollut hän oli, vaikkakaan ei haudattu.\nSe mitä oli jäljellä, oli ikään kuin ilkeä, vaivaava haamu, kummitus,\njoka ei antaisi hänelle rauhaa. Harmaan Arttu tunsi raskaasti tämän\nonnettomuuden painon. Veli on veli ja jos nyt ei ajattelisikaan tätä\nkohtaloa ainoastaan hänen kannaltaan, niin veljen onnettomuudesta\nriittää osasensa hänellekin. Niin, ehkäpä koko kuorma lankesi hänen\nkannettavakseen, koska sanotaan niinkin, että hulluna on hyvä elää.\nEsimerkiksi hulluuden häpeäkin jäi hänen ristikseen. Hän tuli siitä\nsaakka silmäilleeksi ihmisiä epäillen, arvaillen heidän ajattelevan,\nettä tuon Harmaan hupsun velimies, niin viisaalta kuin näyttääkin, on\nehkä kuitenkin saanut samasta sarvesta...\n\nMutta nuoruudestaan ja veljen hulluudesta huolimatta Harmaan talon\nuusi isäntä oli kuin olikin viisas mies. Hän ei jäänyt neuvotonna ja\nhyödyttömästi tuskittelemaan asioita, joita ei voinut auttaa. Hän\ntahtoi aina nähdä mitä oli tehtävissä, miten epämieluinenkin voitaisiin\nkääntää paremmaksi. Hän ei sulkenut eikä suljettanut veljeään koppiin,\nvaan ryhtyi omakohtaisesti hoitamaan häntä, ikään kuin yrittäisi\nkasvattaa häntä uudelleen, tehdä hänestä jälleen veljeä, ihmistä ja\nkansalaista. Ensiksi kävi ilmi, että veli oli verrattain hyvänsävyinen\nhullu, ja sitten, ettei hän aivan auttamattoman hupsu ollutkaan. Hän\ntottui vähitellen siisteyteen ja tottui myöskin säännölliseen työhön.\nHän osasi hakata puita ja kaivaa maata, hoitaa hevosia ja ajellakin\nyksinkertaisia työajoja. Artun menettelytavat olivat kärsivällisiä ja\nlempeitä. Hän ei ärsyttänyt hullua hulluudessaan, ei kiistellyt vastaan\neikä turhentanut tämän omituisia uskomuksia ja ajatuksen kulkuja, vaan\nkuunteli hänen hupsuuksiaan vakavana kuten tosiasioita ja ohjasi sitten\nveljensä mielenkiinnon käytännöllisiin asioihin, työhön. Laurista\nkehittyikin säännöllinen työmies, ahkerakin, oikeastaan työhullu.\nSiinä suhteessa kasvattava, viisas veli osasi käyttää apunaan veljensä\ntaipumusta ahneuteen, tuota ominaisuutta, jota hänellä oli hyvä osa\nitselläänkin, kuten oli ollut heidän vanhemmillaankin, joitten haudalla\nkirkkoherra oli niin kauniisti puhunut vainajien taloudellisesta\nvaistosta. Mielisairaassa tämä taipumus oli tietenkin hupsulla ja\nlapsellisella asteella. Hän oli hyvin iloinen ja tyytyväinen, kun\nhänen veljensä aina työpäivän päätyttyä antoi hänelle kuparisen\nkymmenpennisen. Niitä hän sitten hioi ja kirkasteli ja kokosi kasaa,\naarretta.\n\nHän oli ja pysyi omituisena, hulluna, mutta samalla hän oli ahkera\ntyömies, joka puuhaili varhaisesta aamusta hamaan iltaan. Hänestä\noli siis kuitenkin muodostunut ja muovailtu työtätekevä, hyödyllinen\nkansalainen, oikea työmuurahainen, joita yhteiskunta kaipaa enempi kuin\nkuhnurinviisautta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamien vuosien kuluttua hänen veljensä Arttu, jossa piileili\neräänlainen usko kaitselmukseen, oli taipuvainen ajattelemaan, että\nLaurin hulluus olikin ehkä loppujen lopuksi hyvä asia. Myrskyn ja\nmyllerryksen jälkeen hänen elämänsä oli muodostunut tuollaiseksi,\nyksinkertaiseksi ja tyyneksi. Mikä tietää, millaisiin onnettomuuksiin\nja kärsimyksiin hän olisi ajautunut enemmällä järjellä... Laupeus\nhänelle oli tapahtunut. Hänen elämänsä voi kyllä näyttää köyhältä\nja ilottomalta, mutta se oli näyttämistä: kaikki näyttää siltä,\nmillä mielellä sitä katsellaan. Sisäpuolella voi piileillä onni ja\nilo. Olihan hupsulla veljellä päämäärääkin, elämän tarkoitusta: hän\nkokosi kasaa, aarretta, kymmenen pennin kuparilanteista, naurettavaa,\nlapsellista ja ylen hitaasti kassoittuvaa aarretta kylläkin. Sitä\npaitsi viisas veli oli tullut tehneeksi senkin hitaan kasvun\nvarmuuden kyseenalaiseksi. Kerran, kun hänellä ei sattunut olemaan\nkuparikolikoita käsillä, hän otti niitä salaa veljensä kassasta\nja antoi ne hänelle uudestaan. Siitä muodostui sitten tapa. Arttu\najatteli, että oli samantekevää, olipa hullulla lantteja enemmän\ntai vähemmän, ja tämän ajatuksen teki mieluisaksi ehkä kitsauskin,\njohon hän oli hyvin taipuvainen. Laurin lanttikassa ei siis karttunut\nsen siitään, mutta hupsuudessaan hän ei tullut sitä panneeksi\nmerkille tahi pani sen sitten henkimaailman syyksi, jonka kanssa\nhän oli yhä tekemisissä ja joka oli luonnoltaan hyvin kiusaatekevää\nlaatua. Kasaa hän kuitenkin keräsi kuten niin monet järkevätkin. Ja\neivätkö järkevienkin aarteet ja arvot voi loppujen lopuksi olla yhtä\nlapsellisia ja naurettavia kuin hupsulla kourallinen kuparikolikoita...\n\nMietiskeltyään näin veljensä kohtaloa tämän omalta kannalta Arttu\najatteli sen vaikutuksia muissa suhteissa ja oli kyllin suora\nmyöntääkseen itsekseen, että se oli ehkä onni hänellekin. Hupsun kanssa\nei tarvittu mitään perinnön jakoja, ja sitä paitsi hän oli päälle\npäätteeksi saanut taloonsa halvaksi tulevan, ahkeran työmiehen...\n\nMutta tämän suuntaisiin ajatuksiin taipuvaisia olivat olletikin\nnaapurit ja kylänmiehet. Harmaan Laurin kohtalo nähtiin hyvin kovana ja\nsäälittävänä. Hän oli yksinkertainen ja liian hyväluontoinen ihminen,\njolta kiero ja kitsas veli oli riistänyt perinnön, jonka tämä näännytti\nraskaalla työllä ja jolta hän yön aikana vielä varasti takaisin ne\nvaivaiset lantit, millä houkutteli hullua raatamaan omaksi hyödykseen...\n\nKun Harmaan isäntä kuuli näistä tuumista, niin hän kohautteli leveitä\nhartioitaan. Miten hänen olisi siis pitänyt tehdä ja menetellä?\nMikä näitten ihmisten mielen noudattaa? Olisiko hänen siis pitänyt\ntoimittaa veljensä laitokseen, jossa suljettujen ovien takana, kaikesta\ntieteestä huolimatta, saattanee tapahtua mitä tahansa, jossa hän olisi\nollut yhä onnettomampi ja hyödyttömämpi ihminen ja syönyt perintönsä\nparantumatta... Olisiko hänet pitänyt sulkea koppiin kotonaan, kytkeä\nseinään, kuten joku lyhyempi ja kärsimättömämpi veli olisi epäilemättä\ntehnytkin, ryhtymättä hullun kanssa vaivaa näkemään. Kun hän sen\nsijaan oli ottanut asian omiin käsiinsä, tehnyt mitä oli tehtävissä ja\ntaikonut onnettomuudesta eräänlaisen onnen, niin vääryys oli sittenkin\ntapahtunut... Eikö tätä nyt kärsi nähdä, että ihminen hulluudessakin\non kuitenkin työtätekevä ja hyödyllinen! Jos siitä nyt hiukan hyötyy\nhänkin, niin eikö hän myöskin kanna veljensä hulluuden ristin...\nTällaisia siitä johtuu tyhmien naapureitten taholta, ja raskaana\nlankeaa veljen hulluuden varjo hänen ylitseen, eikä hän koskaan voi\nkohota siihen asemaan yhteiskunnassa, mihin nousisi ilman tuota\nsairautta, joka ei suinkaan ollut hänessä, vaan toisessa ihmisessä...\nMutta mitä noitten rahasien moninkertaiseen käyttämiseen tuli, niin\nsiinä suhteessa hän, omituista kyllä, tunsi itsensä vähän araksi, ikään\nkuin olisi tosiaankin varastanut vähämieliseltä. Mutta tietysti hänellä\noli siinäkin järki puolellaan, hyvät ja syvät syyt. Lantukaisistakin\nkarttuu vuosien vieriessä sievoinen summa, ja jos olisi tiedossa,\nettä sellainen on hullun hallussa, niin se voisi vielä houkutella\njonkun ylenannetun rikokseen. Äly tässä liikkui: pahuutta hän oli vain\nhalunnut estää ja ehkäistä...\n\nMuutamat ihmiset olivat kuitenkin, luontonsa jälkeen, niin innokkaita\noikomaan nähtyjä vääryyksiä, että he yrittivät puhua hullullekin\njärkeä, koettivat saada Harmaan Laurin käsittämään, että hän eli\nsorron alla, lietsoivat häneen kapinahenkeä viekasta veljeään vastaan.\nHe menestyivät vain pienessä määrässä ja tilapäisesti, sillä Harmaan\nArttu, taitava ihminen, osasi kyllä sammutella veljensä heikot ja\nhämärät tyytymättömyyden ja kapinamielen liekit, osasi kääntää hänen\nhuomionsa käytännöllisiin asioihin, työhön. Sitten oli taasen nähtävä\nja kärsittävä, kuinka Harmaan hullu teki työtä aamusta iltaan,\nhakkasi ja loi, ajeli hevostakin ja oli hupsuudessaan parempi laiskaa\npäiväläistä, joka odottaa vain illan tuloa. Täytyi alistua siihen\nseikkaan; että Harmaan Lauri kerta kaikkiaan oli parahimmilleen hullu\nhyödyttääkseen veljeään, lisätäkseen tämän varallisuutta. Siihen oli\ntotuttava ja siihen totuttiinkin. Joskus, soittelupäällä, puheltiin\nvain, että kun ihmisellä ei ole häpyä, kun hänen taloudellinen\nvaistonsa on kovin kehittynyt, niin hän kääntää vaikka veljensä\nhupsuuden hyödykseen, jatkaa hullun kirveeseen vartta ja imee hänestä\nviimeisenkin voiman hitusen...\n\nNiin Harmaan Lauri eleli kotitalossaan, teki työtä omituisen\nvaiteliaana, arvoituksellisena, kuten toisesta maailmasta tullut\nharmaa ja hyödyllinen tonttu, kansansatujen kuulu para. Hänen ilonaan\nnäyttivät olevan nuo kirkastetut kuparikolikot, joita hän kokosi ja\nkokosi koskaan suurta kasaa saamatta, koska hänen pussinsa pohja ei\ntietyistä syistä pitänyt.\n\nMutta taidoton kupari ei suinkaan ollut hänen ainoa ilonsa. Harmaan\ntalossa oli muuan hevonen, Laurin nimikko, jota hän ruokki ja jolla\njoskus ajoikin, varmasti hänen paras ystävänsä tässä maailmassa. Hän\npiti sen kanssa omituisia pakinoita, ja hullu ja hevonen näyttivät\npäässeen harvinaiseen ymmärtämykseen keskenään, nuo kaksi olentoa,\njoitten sisäinen olemus pysyy meiltä kätkettynä.\n\nHevonen on kuitenkin lyhytikäinen eläjä, ja niinpä Harmaan Harmokin oli\njo vanhus siihen aikaan, kun Lauri vielä eli parhaassa miehuudessaan ja\nhulluudessaan. Se alkoi käydä kömpelöksi, kankeaksi ja vähävoimaiseksi.\nSen työteho oli jo heikko, ja näytti ilmeiseltä, että se pitäisi\nhetimmiten myydä tai vaihtaa, ellei halunnut kärsiä vahinkoa sen\ntäydellisen loppumisen takia. Mutta nyt Harmaan harkitseva isäntä sai\nomituisen kevytmielisen eläinrakkauden ja avaran auliuden puuskan. Hän\nsanoi, että Harmoa ei myydä, jotta se joutuisi vanhuudessaan pahan\nmaailman rääkättäväksi, vaan tapetaan ja sille annetaan se kunnia,\nettä se haudataan, vieläpä nahkoineen. Hevonenhan oli talon vanha\npalvelija ja päälle päätteeksi isännän hullun veljen paras ystävä tässä\nmaailmassa...\n\nHarmaan hullu sattui kuulemaan tämän lausuman ja sanoi silloin lujasti,\nettä Harmoa ei tapeta, ennen kuin se itse kuolee... Vaikka tämä\njulistus kuulettikin nurinkuriselta, se oli kuitenkin tarkoitukseltaan\nselvä ja siitä uhoi syvän vakaumuksen hartaus. Harmaan Arttu, joka\noli sitä mieltä, ettei hullua saanut ärsyttää hulluudessaan, sai\ntästä tervetulleen syyn tarkistaa äkillisen jalomielisyyden puuskassa\nilmilausuttua komeilevaa aiettaan. Itse asiassa oli aivan vastoin\nhänen luontoaan kärsiä satojen markkojen vahinko epäkäytännöllisistä\nja tarkemmin harkiten hyvin hämäristä tunnesyistä. Nyt hullun veljen\nmielipide oli onneksi tehnyt tuon kevytmielisen lupauksen täyttämisen\nmahdottomaksi. Sillä eihän voine tulla kysymykseen, että hullun\nmielinouteeksi elätettäisiin hyödytöntä luontokappaletta, kunnes se\nkuolisi luonnollisella kuolemalla. Silloin hänkään ei olisi hullua\nhurskaampi...\n\nHarmaan Arttu, taitava ihminen, osasi kyllä selvitellä pienoiset\npulmat. Eräänä aamuna syysmarkkinat ajan lähestyessä kävi ilmi, että\nHarmo oli yön aikana kadonnut hevoshaasta. Hullu se sen huomasi, sillä\nhänen hulluuteensa kuului, että hänen oli joka päivä nähtävä hevosensa,\nvaikka se ei olisi ollut tarpeellistakaan. Nyt Harmaan Laurille tuli\nhätä. Hän oli täynnä levottomuutta ja kiivautta ja epäluuloisuutta,\npiirteitä, jotka eivät kuuluneet hänen tavalliseen hulluuteensa.\nHän alkoi tivata veljeltään, missä Harmo oli. Veli selitti, että\nse oli tietenkin yön aikana päässyt livahtamaan haasta, mokomakin\nkohmura. Menköön, kylläpähän palaakin jahka joutuu! Mutta Lauri ei\nollut tyytyväinen tämän kaltaiseen asian ratkaisuun. Hän ei taipunut\nminkäänlaiseen työhön, johon hän tavallisesti oli niin altis. Hän\nteki teon, joka osoitti, että hän oli hyvin kuohuksissaan, mikä hänen\nkannaltaan oli venattavissa pyhäin häväistykseen. Hän viskasi maahan\nkuparikolikot, jotka hänen veljensä oli ottanut esiin vaikuttaakseen\nhulluun niitten tavallisesti vastustamattomalla taikavoimalla. Ne\nolivat nyt tehottomia. Hullu näytti lohduttomalta ja levottomalta ja\nlähti tiehensä, kai etsimään Harmoaan.\n\nJa hän lähti juuri oikeaa tietä ikään kuin hän jollakin tavalla olisi\nollut selvillä asioista, joista oikeastaan oli täsmälliset tiedot vain\nhänen veljellään ja eräällä vanhalla miehellä, Sinppa nimisellä, joka\nasui mökissään kylän laidassa.\n\nSinppa oli vanha hevosmies, rahdin ajaja, joka oli kuljettanut\njuhdillaan tuhansia kuormia maanteillä, joilta voimalliset ja nopeat\nvoima vaunut olivat sitten karkottaneet hänet ja kaikki hänen\nkaltaisensa huokaavine kuorman vetäjineen. Sitä paitsi Sinpan oli\njo tavannut auttamaton vanhuus ja köyhyys. Hänellä ei ollut moniin\nvuosiin ollut enää hevostakaan. Oli käynyt ilmi, ettei hän vanhana\nmiehenä huonoine juhtineen tullut oikein toimeen metsäajoissa,\njoita niitäkin oli niukalti. Hyvää hevosta hän ei taasen pystynyt\nsaamaan, koska vetoeläinten hinnat olivat kaikista voimavaunuista\nhuolimatta kohonneet tarumaisiksi. Päinvastoin, hänen hevosensa oli\nhuononnut huononemistaan, kun hän vaihtoi ja vaihtoi niitä, tapansa\nmukaan. Viimeinen oli suorastaan kaatunut tielle ja kuollut Sinpan\nruoskan iskuista mitään välittämättä. Sen jälkeen hän ei ollut saanut\nhankituksikaan uutta hevosta, ja hän oli elänyt jo vuosikausia tukalaa\nja tuskallista, vanhan ajomiehen mielestä puolittain varjomaista\nhevosetonta elämää. Nykyään, vanhuuden horisemisen rajoilla, hän oli\ntaasen kovissa hevoskuumeissa. Hän muisteli entisiä rahdinajoaikojaan\nkuin hepo kesää. Kaikki oli ollut hyvin, kaikkea oli ollut puuttumatta:\nniin se aika kangasteli hänen mielensä silmissä, eikä hän muistanut,\nettä elämä parhaimmillaankin oli aina ottanut kiroiluttavan koville.\nEikä hänen mielestään tarvittu taasenkaan muuta kuin päästä hevosen\nomistajaksi, niin elämä heti helpottuisi. Hevonen kuului hänen\nmielikuvituksessaan olennaisesti hyvään elämään.\n\nHarmaan Arttu isäntä, joka tiesi näistä Sinppa äijän hevoshaaveista\nja kuumeista, vihjaisi hänelle, että hän voisi nyt ostaa edullisesti\nhevosen, jos hänellä vain oli vähänkään puolta, keinoja ja neuvoja.\nSinpalla, johon tämä vihjaus vaikutti kuin tuli tappuroihin, joka oitis\nkäsitti, että tämä oli otollinen ja hänelle ainutlaatuinen tilaisuus,\nSinpalla oli vielä puolta ja neuvoja, kun hän ryhtyi tarmokkaaseen\ntoimintaan, lehmän myyntiin ja muuhun sellaiseen. Hän sai kokoon\ntarvitun summan, ja kaupat tehtiin. Sopimukseen kuului, että Sinppa\nei saisi pitää hevosta itse, Harmaan hullun Laurin takia, vaan hänen\npiti viedä se johonkin etemmä, markkinoille. Hevosenkin hän saisi hakea\nhaasta kuin varas yöllä, samoista syistä.\n\nJa Harmaan isäntä oli tyytyväinen, paitsi siitä syystä, että hänen\nomat vaikeutensa olivat selvinneet tyydyttävästi, myöskin sen vuoksi,\nettä oli samalla tullut tehneeksi pienen hyvän työn vanhalle Sinpalle,\nantanut hänelle tilaisuuden ansaita vähän hevoskaupoilla, joihin hän\noli hyvin perehtynyt.\n\nSinppa itse oli samaten hyvin tyytyväisessä sieluntilassa. Hän oli\nhakenut hevosen, oman hevosensa — yksinpä se sanakin jo kohotti hänen\nrintaansa — hän oli hakenut sen puheen mukaan yöllä ja ajeli nyt\nhiljoilleen kaupunkia kohti. Hän silmäili juhtaansa mielihyvällä. Näki\nkyllä, ettei se ollut enää varsaiässä, mutta se oli hyvässä kunnossa,\nhelpolla ollut ja hyvin ruokittu. Se oli vielä hyvähampainen ja\nhyväsyöntinen. Kyllä se jaksaa ja kelpaa, kyllä sillä kaupat saa...\n\nIstuminen oman ajokkaan rattailla pitkästä aikaa, kaunis syyskesän\nsää, loputon, monivaiheinen maantie, jolla hän oli niin paljon elänyt\nja taistellut kuormineen, joka yhä veti häntä puoleensa, tulevaisuuden\ntuumat — kaikki elähdytti vanhaa miestä. Näin hyvännäköisellä\nhevosella hän tekee kyllä hyvät kaupat, tekee yhä uusia kauppoja\nalkuun päästyään, hän, joka on konien seassa kuin kala vedessä, lyöpi\nrahoja liiviinsä ja palaa jonkin vahvan pollen vetämänä. Sillä hän\nsitten tienailee. On tiedossa puutavaran ajoa sievästä maastosta. Hän\nottaa vaikka Antin, poikansa pojan, kumppanikseen, avukseen, työntekoa\noppimaan. Sellainen onni voi koitua vöyrään talon pojan hulluudesta\naivan syrjäiselle, sillekin, jota ei arvaakaan...\n\nNiinpä Sinppa ajeli miellyttävissä mietteissä, enimmäkseen. Jonkin\nlinnun itsepintainen tiukuttava ääni tiepuolessa sai hänet välistä\nrypistämään kulmiaan. Se toi hänen mieleensä eukon äänen, yhtä\ntyhmän itsepintaisen. Kyllä se akan köykkänä oli toisenkin kerran\nsuunsa avannut ukkonsa elämänparannuspuuhan takia. Sanoi, että tämä\nhöperyydessään ja horistessaan hevostouhullaan hävittää vähätkin\nolemiset, saattaa heidät mökinlahostakin taivasalle. Mutta Sinppa se\nsentään isäntä oli, vaikkapa nyt mökissäkin. Hän oli jyrähtänyt, että\nminun hevostouhuni ne ovat pitäneet sinun leipäläpesi edes siunaaman\najan muissa touhuissa eikä ainoastaan tyhjissä puheissa. Siinä se vasta\nhävittävä putous on... Mutta eihän vaimonpuolen suuta tuki akanaisilla\njauhoillakaan, eikä sen kaltaisia voi estää ajatella jukertamasta\ntyhmällä järjellään. Se sanoi, että ne ajat ovat menneet eivätkä enää\ntule takaisin, ainakaan hautaankaatuville ukoille...\n\nTässä hän nyt kuitenkin istui oman hevosensa rattailla. Hän katseli\nhalveksivasti ja hämärästi vihaten vastaantulevia tahi ohiajavia\nautoja. Hänellä oli epätäsmällinen ja tavallaan pimeydessä pysyvä\nkäsitys, että ne vauhdillaan ja kuormiensa valtavuudella vaikuttivat,\nmuuttivat ja mullistivat koko maailmaa. Ja muutokset ja mullistukset\novat aina olleet vanhuksista vastenmielisiä ja vihattavia. Hevoset ja\nhänetkin ne olivat jo kerran karkottaneet maanteiltä, joilla he ennen\nolivat ja elivät kuten kotonaan...\n\nHarmokin säikkyi tai oli säikkyvinään ohitse hurahtavia voimavaunuja.\nPientä ja yrittelyksi jääpää tuo pelko kuitenkin oli, ja Sinppa oli\nnoista elkeistä oikeastaan mielissään. Hän sai silloin tilaisuuden\nkarjaista, tarttua miehen tavoin ohjaksiin ja ruoskankin varteen,\nnäyttää valtansa ja voimansa, kokea herruuden tuntoa...\n\nHän söi ja syötteli hevostaan tienposken mökissä. Se oli entisaikojen\nsyöttöpaikkoja, ja sen nykyinen autius ja puhelu menneistä ajoista\nasukkaitten kanssa teki hänet vähän alakuloiseksi. Ennen hevosia tuli\nja meni pitkissä karavaaneissa, apekepit kolisivat lakkaamatta, ja ovi\nkävi yötä päivää. Nyt vain järjettömät vaunut huhkivat sivuitse, että\nkesäpoudilla on ihan tomuun hukkua. Hevosella-ajaja nykyään on jo kuin\nmikäkin kummitus...\n\nKaikki tämä oli omiaan masentamaan mieltä. Mutta lähdettyään\njatkamaan matkaansa hän ilahdutti mielensä tulevaisuuden tuumilla ja\nmuistelemalla entisiä hyväonnisia ja hyödyttäneitä hevoskauppoja.\nHän ei pitänyt mitään kiirettä. Aikaa oli yllin kyllin, eikä\nmarkkinahevosta sopinut rasittaa kovalla ajolla.\n\nMuutamassa tienmutkassa Sinppa sitten näki, että takaapäin lähestyi\nomituisen kiireellisen näköinen kulkija. Se suorastaan juosta huhki,\nettä liepeet lepattivat. — Mikähän hullu lienee! ajatteli Sinppa\nääneensä. Kulkija tavoitti tavoittamistaan, ja sitten kävi selville,\nettä se oli tosiaankin hullu, Harmaan Lauri. Sinppa ei aluksi ollut\ntullut sellaista mahdollisuutta ajatelleeksikaan, niin outoa oli\nkuvitella Harmaan hullua muuhun maisemaan kuin kotiinsa, missä hän oli\nkuin tonttu, hyödyllinen para. Mutta tuossa se nyt oli! Sinppa vähän\npelästyi. Mikä sen hullun tietää... Ettei se Harmaalainenkin, kirottu,\npidä hullujaan kytkyessä...\n\nHarmaan Lauri oli hyvin hikinen ja hengästynyt, hyvin onean näköinen.\nOnhan tavallinen ihminenkin melkoinen kuvatus kovasti kiirehdittyään.\nHän alkoi heti viittilöidä ja puuskuttaa, ettei Harmoa saa ottaa ja\nviedä.\n\n— Ottaa! tuimistui Sinppa. — Tämä on ostettu eikä otettu...\n\nMutta sitten hän muisti, että hullut ovat vaarallisia olentoja, joita\non pidettävä mielillä. Hän alkoi siis puhua, että voidaanhan Harmon\nkanssa palatakin, kun kerran Harmaan nuorempi isäntä on sitä mieltä.\nMutta ei vielä tästä paikasta, sillä jos yritettäisiin kääntää kapealla\nmaantiellä, niin kärryt ymmärrettävästi menisivät ojaan. Oli siis\najettava läheiseen kylään asti, jossa on leveämmät paikat. Hän kehoitti\n»Harmaan nuorta isäntää» nousemaan viereensä rattaille.\n\nTämä totteli, tottuneena tottelemaan, näköjään hyväksyen Sinpan\nesittämien syitten pätevyyden. Hän oli yhä hyvin palavissaan ja väsynyt.\n\nMutta Sinppa kiroili mielessään Harmaalaista, joka piti hulluja irti,\nkai köytten vähyyden takia, ja mietiskeli samalla, miten hän pääsisi\neroon tästä epätervetulleesta toverista. Hänellä oli kavaluus mielessä.\nEnsimmäisessä kylässä oli poliisikin, jota Sinppa tavallisesti, kuten\nmuitakin virkamiehiä, piti tarpeettomana, vieläpä jonkinlaisena\nsyöpäläisenä, mustalaisten ja maankiertäjäin vertaisena. Mutta nyt\nhän huomasi, että poliisista voi olla hyötyä hänellekin, ainakin\ntässä tilaisuudessa. Sen velvollisuuksiin kuulunee esimerkiksi kytkeä\nsellainen mielenvikainen, joka on matkustajan kiusana. — Rautoihin\nsiellä joudut, hän ajatteli ja silmäili salavihkaa epäluuloisesti ja\nvähän pelkomielellä toveriaan.\n\nHullu oli huomannut ruoskan kärryjen keulalla.\n\n— Harmoa ei saa lyödä! sanoi hän silloin tuimasti.\n\n— Vai ei! No ei lyödä sitten, myönteli Sinppa. Samassa hän kuitenkin\nunhotti olevansa tekemisissä mielisairaan kanssa ja alkoi esitellä omia\nelämänviisauksiaan. — Sääliväthän ne höpsisihmiset luontokappaletta,\nettä se muka rääkin näkee. Mutta minä olen sitä mieltä, että ruokaa ja\nruoskaa. Vähällä se silti pääsee. Hevosen on hyvä elää, jos nyt ruoska\njonkin kerran pintaan navahtaakin. Ihminen se vasta toden edessä on.\nMiehellä on aina ruoska sydämessä...\n\nHullu ei vastannut mitään, ja he ajaa köröttelivät edelleen. He olivat\njo ehtineet kylän laitaan, ja kaikki olisi voinut mennä hyvin ja\nSinppa äijän suunnitelmien mukaan ilman tuota autoa, joka hyrisi heitä\nvastaan. Sinpan mielestä se muistutti kiusallista paarmaa, joka pörrää\nmistä tahtoo. — Piruko sen siihen lennätti? mutisi hän.\n\nHarmo pelästyi, höristi korviaan, nosti päätään ja esiintyi niin\nhullunkurisesti, että Sinppa ihan kimmastui. Kaikki näytti kuitenkin\nmenevän onnellisesti. Vaunu oli jo ohitse, kun Sinppa lämmenneenä\nhevosen käytöksestä ojensi kätensä, tarttui ruoskaan ja navahdutti\nsillä Harmoa selkään. Se oli tarpeeton toimenpide, mutta hänen kätensä\noli niin tottunut tarttumaan ruoskan varteen, kerta kaikkiaan niin\nperehtynyt lyömään hevosta joka tilaisuudessa, että kaikki tapahtui\najattelematta, vaistomaisesti ja vaivattomasti kuin taitosoittajan\nsormityö viulun kielillä.\n\nSe oli kuitenkin Sinppa äijän viimeinen ruoskanisku. Harmaan Laurin\nkasvot kävivät vaaleiksi ja oudon näköisiksi. Hän pisti käden\ntaskuunsa, ja kun se nousi sieltä takaisin, hänen nyrkissään oli\nkivi. Hän antoi kiven pudota raskaasti Sinpan paljaaseen päälakeen,\npaljaaseen, sillä hänen lakkinsa oli pudonnut kärryjen pohjalle hevosta\nriuhtoessa. Pääkallo rusahti rikki.\n\nSamassa näkyi takaapäin auton nostattamassa tomupilvessä kiireesti\najava pyörämies. Se oli Harmaan Arttu, joka oli tullut levottomaksi\nveljensä katoamisen ja viipymisen vuoksi ja ryhtynyt takaa-ajoon.\nKun hän tuli paikalle, hän tapasi kärryt ojaan kaatuneina, vanhan\nSinpan vertavaluvana ja kuolleena ja hullun veljensä rauhoittaen\ntaputtelemassa pelästynyttä Harmoa.\n\nOnnettomuus oli kerta kaikkiaan tapahtunut. Harmaan Arttu taivutti\nalistuneena huokaisten päänsä. Asiat eivät aina mene niin kuin\najattelee, eivät aina aivan latusia myöten.\n\nHän tiesi, että nyt tulisi ero veljeksistä. Harmaan talo menettäisi\nomituisen, harmaan tonttunsa, joka oli kuvastellut ihmisten ja hänenkin\nsilmissään ikään kuin kansansatujen kuuluna ja hyödyllisenä parana.\n\n\n\n\nJUOPPOUS\n\n\nKersantti Puksu nousi raskain askelin ylös esikunnan portaita. Hänen\npäässään jymötti laiskana ja kiusaavana ajatus: ovatkohan nuo pirut jo\ntulleet, saisikohan hän taasen rähinät myöhästymisestä. Sillä pieniä\nmyöhästymisiä sattui hänelle tuon tuostakin. »Piruilla» hän tarkoitti\nesimiehiään, pataljoonan komentajaa ja adjutanttia.\n\nEivät ne olleet vielä paikalla. Kersantti Puksu ikään kuin haistoi\nsen jo eteisessä ja avasi hieman keventynein ja kirkastunein mielin\ntoimiston oven. Kersantti Väli, joka istui jo työnsä ääressä,\nkäänsi päätään ja äänsi jotakin tervehdykseksi. Hänellä oli hilpeä,\nnaureskeleva naama, joka tällä hetkellä ihan etoi kersantti Puksun\nsydäntä. Mikä hymyillen-eläjä hän luulee olevansa? Eiköhän liene\ntehtyä iloa? Juoksentelee taidottoman nahkapallon perässä kentällä ja\nluulee olevansa hyväkin sankari, kun hänen onnistuu sitä potkaista. On\nsuorastaan kuten hullu vasikka... Kersantti Puksu murahti jotakin äreää\nja epäselvää.\n\nEsikunnan molemmat asevelvolliset kirjurit olivat kavahtaneet\nkannoilleen koneittensa äärestä. Heille kersantti Puksu huitaisi\nkärsimättömästi kädellään: lepo, lepo! Sitten hän riisui ähkäisten\npäällysvaatteensa ja lakkinsa ja ripusti ne naulakkoon ja istuutui\näänettömänä pöytänsä ääreen.\n\nHänen ruhonsa näytti valtavalta ja raskaalta, vuorentapaiselta. Hänen\nkasvonsa olivat turpeat, mustanpuhuvat, hieman pakkasenpanemaa sientä\nmuistuttavat. Ohuet, tummat viikset ylähuulessa käyristyivät kuten\nimevä iilimato, ja suuret, epämääräisen väriset silmät mulahtelivat\nlaiskoina ja kiusautuneina kuopissaan, ulkonevat, tapinkaltaiset\nsilmät. Niiden katse sattui nyt pöydällä olevan kirjoituskoneen\nnäppäimistöön. Ja katso, koko koje kuvasteli hänen silmissään\nmerkillisenä, ivallisen hilpeänä naamatauluna, joka irvisteli\nikeniään hänelle. Ihan sydäntä etoi. Teki mieli pärähdyttää nyrkillä\nvasten valkoisia hampaita. Mutta hän tyytyi kuitenkin puhahtamaan,\nraskaasti ja halveksivasti, avasi sitten pöytälaatikon ja otti esiin\ntukun paperiliuskoja. Ja katso, nekin kuvastelivat hänen silmissään\nivallisina, näivinä naamoina! Kirjelmä, joka peloitti pituudellaan\nkuten iankaikkisuus! Jo eilen hänen olisi pitänyt se saada valmiiksi,\nhakata kuten hamari kirjoituskoneen irvisteleviä hampaita. Jopa sitten\neto kirjelmiä! Paperiinhan tässä hukkuu kohta koko armeija, eikä\nainoastaan joku kersantti Puksu, jolta näytetään vievän kaikki valta\nja voima ja esimiehisyys. Ei puhettakaan, että hän olisi saanut nyt\nkäyttää apunaan noita kirottuja kirjurisotamiehiä, asevelvollisia,\njotka kyyröttävät siinä hänen silmänväänteenään ja rätisyttävät\nkoneitaan, että ihan päälakeen koskee. Heillä oli muka omat työnsä,\nkorkeammalta annetut, hänen ohitseen. Ei niille saanut opettaa\nsotilaallista kuria, esimerkiksi ylitöiden muodossa. Kersantti Puksu\nitse näytti joutuneen vainon alaiseksi...\n\nHän oli niin omiin maailmoihinsa vajonnut, ettei huomannut oven\navautumista ja pataljoonan komentajan, majuri Alton, sisääntuloa eikä\nsitäkään, että toinen kersantti ja molemmat sotamiehet olivat nousseet\ntervehdysasentoon. Majuri oli pysähtynyt kersantti Puksun pöydän eteen.\nKuului hänen lipevän ärhäkkä äänensä:\n\n— Tuolla tavallako te luulette työn valmistuvan, kersantti?\n\nKersantti nousi pystyyn, ja hän näytti jättiläismäiseltä ja\njärkähtämättömältä pienikokoisen majurin edessä. Hän katsoi\nkorkeudestaan alas majuriin. Esimiehen oli nostettava kasvonsa\ntähystäessään kersanttia, ja se jostain syystä näytti raivostuttavan\nhäntä.\n\n— Herra majuri, yritti kersantti jymeällä äänellään.\n\n— Ei mitään selityksiä! tuimistui majuri. Hänen sileät kasvonsa olivat\npunaiset suuttumuksesta. — Niitä teillä kyllä riittää, mutta työtä ei\ntule ollenkaan. Eihän teiltä paljon vaadittaisikaan. Saatte vielä tämän\npäivän aikaa tuolle kirjelmälle. Mutta ellei se iltapostiin valmistu,\nniin kuulette siitä, kersantti. Niin, on kysymyksenalaista, oletteko\nsilloin kersantti. Onko selvä?\n\nKersantti Puksu ei vastannut mitään. Hänen turpeille, sienimäisille\nkasvoilleen oli kohonnut entistä synkeämpi mustanpuhakkuus. Hänen isot\nsilmänsä tuijottivat kiukkuisina ja hellittämättöminä alas pataljoonan\nkomentajan päälakeen. Hiukset siinä päässä olivat harvenneet,\ntaidolla ne oli kammattu, mutta kuitenkin kuulsi alta paljas kalju,\nja kersantti aprikoitsi mielessään, että menisiköhän tuo kallo rikki\nkertarysäyksellä, jos hän antaisi suuren nyrkkinsä heilahtaa ilmassa\nja pudota alas keskelle huolella peiteltyä kaljua. Voi isäinen, niin\nrysähtäisi tuollainen linnunnuppi sisään, ettei mitään... Mutta\nkersantti seisoi kuitenkin järkähtämättömänä, möhkälemäisenä, silmät\ntiukkoina, melkein puukonpään pituisina tuijotellen alas majurin\nverhottuun kaljuun.\n\n— Puuäijä koko mies! tuhahti majuri ja jatkoi joustavasti ponnahtavin\naskelin matkaansa omaan huoneeseensa.\n\nKersantti Puksu istuutui paikoilleen niin raskaasti, että tuoli\nrasahti. Hänen rintansa täytti jäytävä harmi ja katkeruus. Mikä\nhäväistys! Tuollaista puhetta oli siedettävä, vieläpä noiden sotamies\ntolvanain läsnäollessa. Korkeat komentajat eivät enää ajattele\nsotilaallisen hengen ja kurin säilymistä, eivät katso aikaa ja paikkaa\nsappensa purkamiseen... Kersantin kurkkua karvasteli, kun hän näki\nsotamiehet tekouutteroina koneittensa ääressä. Ne tietenkin sisässään\niloitsevat hänen nöyryytyksestään, mutta odottakoot... Teki mieli\nkiljaista ja iskeä nyrkki pöytään. Kurkkua karvasteli. Harmia se oli ja\njanoa — niin, ihan kitalaki oli haljeta. Oli tullut illalla ryypätyksi,\naivanpa aamupuoleen asti. Hänen tajuunsa nousi elävä mielikuva\nkapakasta, lasien kilinästä, soiton huminasta, puheen sorinasta.\nVain sieltä löytyi lohdutus ja rauha. Mutta se ei nyt hetkeen olisi\nhänen ulottuvillaan, sillä taskussa oli vain muutamia kolikoita ja\ntilipäivään oli aikaa. Teki mieli kiroilla kahakäteen.\n\nHän asetti paperit koneeseen ja yritti etsiä konseptista sitä\npaikkaa, mihin kirjoitus oli eilen jäänyt. Mutta hän ei oikein\nsaanut selkoa sekavista liuskoista. Silmiä hämärsi. Harmi sen teki\nja muu, ehkä kohmelokin. Kurkkua karvasteli, kitalaki tuntui olevan\nhalkeamaisillaan. Juotavaa täytyi saada, ellei muuta niin vettä. Ei\ntästä muuten tullut mitään. Hän muisti omituisesti ilahtuen — oli kuten\npäivä olisi pilkistänyt pilvien raosta —, että manttelin taskuun oli\nillalla järjestynyt jotakin tuskan varalta.\n\nHän nousi ja alkoi etsiä päällysvaatteensa taskuista savukkeitaan\ntyytymättömänä murahdellen. Samalla hän salakuljetti manttelin liepeen\nsuojassa pienen litteän pullosen housujensa taskuun. Hän aavisti kyllä,\nettä molemmat kirjurisotamiehet vakoilivat hänen liikkeitään, että\nkersantti Välinkin harmittavan hilpeä naama seurasi tätä toimenpidettä.\nMutta hän ei ollut siitä välittävittään. Irvistelkööt ikeniään...\n\nHän meni portaita alas ja pistäytyi kirjurisotamiesten huoneeseen,\nlaski hanasta vettä ja joi ahneesti. Sitten hän siemaisi useita kertoja\npullosestaan, siemaisi sen tyhjäksi, ensin kotvasen epäröityään. Sen\njälkeen hän katseli tyhjää pulloa harmissaan: kaikki oli nyt kaikki,\nei rahaa, ei ryyppyjä... Mutta samalla alkoi päässä ja koko ruumiissa\ntuntua miellyttävämmältä, tuntui siltä, että taasen voisi joten kuten\nsietää tätä maailmaa...\n\nMeni kotvanen siinä seisoessa, ennen kuin hän havahtui lähtemään\nliikkeelle. Meni ehkä liiankin kauan, sillä tuo kirottu majuri,\nkomentaja, oli ottanut hänet vaaniakseen. Kiireesti ja huolissaan hän\nnousi ylös portaita ja käveli pöytänsä ääreen tekeytyen hajamielisen\nnäköiseksi. Työstä ei kuitenkaan tahtonut tulla mitään. Nopeasti\nsiemaistut ryypyt olivat kohonneet hänen päähänsä, ja samalla sinne\ntulvi muistikuvia iltaisista kapakoista; niiden lohdullinen sorina\nja melu oli kuuluvinaan hänen korvissaan. Hän selaili papereita,\nrapsutteli konettaan, ja sitten hän todellakin kirjoitti. Mutta\nsamalla hän oli niin harmissaan siitä, että ihmisen täytyi vaeltaa\norjuudessa, oli niin sekaisin, että sormitteli vääriä näppäimiä, teki\nkirjoitusvirheitä niin paljon, että oli otettava esiin uusi liuska\nja aloitettava alusta. Tämä taasen kaiveli ja raivostutti häntä yhä\nenemmän. Hän katseli ympärilleen kiukuissaan. Hänen teki mieli särkeä\njotakin, iskeä nyrkillä pöytälevy halki. Itseään rauhoitellessaan hän\nunohtui tuijottamaan akkunaan, isoon lasiruutuun, jossa vesipisarat\nmatoivat alaskäsin. Ulkona satoi ja oli synkeä syksy. Hänestä näytti\nsiltä, että ilta jo hämärsi. Kohta sytytettäisiin valot, ja sitten hän\nkirjoittaisi. Harjoituksista palaava komppania kulki akkunain alitse.\nKuului raskas, laahaava marssintahti, ja korvaan kantautui läheiseltä\nkentältä komentoälähdyksiä, vaikkakin hyvin heikkoina ja epäselvinä.\n\nHetkisen kuluttua valot syttyivätkin, ja sitten kersantti Puksu ryhtyi\ntosiaankin kirjoittamaan, että rätinä kävi. Yrmynä ja itsepintaisena\nhän kirjoitti rivin rivin ja liuskan liuskan perästä. Työ oli saatava\nvalmiiksi kerta kaikkiaan. Mutta samalla hän kuitenkin tiesi, että se\nei valmistuisi määräajaksi, iltapostiin. Se oli toivotonta. Liuskoja\noli jäljellä aivan liian paljon. Siitä huolimatta kersantti Puksu\nkirjoitti uutterana ja mistään piittaamattomana. Hän oli nyt saanut\npään käsiinsä.\n\nHän havahtui jälleen majuri Alton laupiaan äreään ääneen:\n\n— Ettekö ole vieläkään valmis, kersantti? Tämähän on suorastaan\nhäpeällistä! Teille on annettu päivän työ, ja te aiotte tehdä sitä\nviikon...\n\nKersantti Puksu kohosi pystyyn turpeana ja suunnattomana. Hänen\nlaiskan kiukkuinen katseensa suuntautui alas majurin päälakeen. Alta\nkuultavan kaljun peitoksi laastaroidut hiukset näyttivät hänestä\nilkeältä ja salamyhkäiseltä vertauskuvalta, jonka merkitystä hän ei\nkuitenkaan kyennyt käsittämään. Jälleen hän aprikoitsi mielessään tuon\npääkuoren särkyväisyyttä, pienen luukopan, jonka alla pääteltiin tämän\npataljoonan asioista.\n\n— Kaikella on rajansa, herra majuri, hän sanoi, —\nkirjoitusnopeudellakin.\n\n— Ja te tekisitte mielellänne nuo rajat itse, niinkö? majuri ivasi.\n— Te olette hyvin vapaamielinen ihminen, kersantti. Mutta te tulette\nhuomaamaan, että kaikella on tosiaankin rajansa...\n\nHän kääntyi nyt kersantti Välin puoleen:\n\n— Te otatte tämän asian hoitaaksenne ja pidätte huolta siitä, että\nkirjelmä tosiaankin joutuu postiin.\n\nHerra majuri esiintyi ikään kuin suurena ja suunnattomana seisovaa\nkersantti Puksua ei enää olisi ollut olemassakaan, ikään kuin hänellä\nei olisi ollut oikeuttakaan olla olemassa. Sitten hän tervehti ja lähti\ntavallisella tulipaloripeydellään.\n\nKersantti Puksu istui raskaasti tuolilleen puhaltaen iilimatoviiksiensä\nalta melkein yhtä raskaan ja halveksivan puhahduksen. Kersantti Välin\nnaurava naama näytti hieman vaivautuneelta.\n\n— Onko siellä paljonkin jäljellä? hän kysäisi. — Pojat saavat käydä\nkiinni.\n\n— Käykää tai olkaa käymättä, murisi kersantti Puksu. — Lyön vain tämän\nliuskan loppuun...\n\nHänen mieltään kaiveli ja karvasteli. Kersantti Väli on häntä nuorempi\naliupseeri ja kylpee nyt ylempien suosion loisteessa kuin ottaisi\naurinkoa nahkaansa ja yrittää vielä esiintyä toverillisesti, pyrkyri.\nAnna vain naamasi loistaa! Kovin monta pienaa et kuitenkaan kiipeä\nvallan tikapuilla...\n\nHän naputteli haluttomin ja hitain sormin liuskansa loppuun ja nojasi\nsitten tuolin selustaan ja tupakoi. Synkeänä ja äänetönnä hän katsoi\ntoisten työskentelyä ja edessään olevaa kirjoituskonetta, joka jymötti\nsiinä ikään kuin vaiennut tykistöpatteri. Niin, Puksun patterit\nvaikenivat, saatiin kirjoittaa sotahistorioihin. Ilmeisesti hänen\npäivänsä täällä korkeassa esikunnassa olivat luetut. Komentaja oli\nryhtynyt tekemään hänen elämäänsä helvetiksi. Hänet katsottaisiin ulos.\nHän muisti kyllä, että komentajat olivat ajaneet ulos paljon notkeampia\nja helpommin liikuteltavia miehiä kuin hänet, miehiä, joilla oli ikään\nkuin tuli hännän alla heti, kun he näkivät itseään korkeamman... Mutta\nmitä minä välitän, mitä minä välitän! hän ajatteli aivan ääneensä ja\nhuitaisi kädellään... Kersantti Väli ja kirjurisotamiehet katsahtivat\nhäneen kummastuneina, ja silloin Puksu naurahti väkinäisesti ja ryhtyi\nkertomaan jotakin noista hävittömistä jutuista, joita liikkuu kaikissa\nrykmenteissä, jotakin ilkeätä kaskua pataljoonan pienikokoisesta\nkomentajasta majuri Altosta. Kun hän pääsi loppuun, niin molemmat\nkirjurisotamiehet naurahtelivat velvollisuudentuntoisesti, hieman\nvaivautuneesti ja ympärilleen vilkuillen, etteihän vain tämä heidän\nsopimaton ilonsa korkean komentajan kustannuksella tullut laajalti\ntiedoksi. Sillä toisekseen ei kersantti Puksuakaan sopinut loukata\nvälinpitämättömyydellä. Hän oli vieläkin herra kersantti, joka saattaa\npäästä järjestelemään sitä ja tätä...\n\nSitten he ryhtyivät kirjoittamaan, ja kersantti Puksu istui koneitten\nrätinän keskellä synkeänä ja patsasmaisena.\n\nKun työaika päättyi, kersantti Puksu seisahtui ulos mentyään esikunnan\neteen neuvotonna ja tuskissaan. Hän ei halunnut mennä kotiinsa, ei\nainakaan vielä. Sellainen ajatuskin inhotti häntä. Hän tunsi koko\nkookkaassa ruumiissaan kaipauksen kapakkaan, kaupungille. Mutta hänen\nrahansa ei riittäisi juuri muuhun kuin raitiovaunulippuihin. Hän\nkiusasi aivojaan keksiäkseen jonkun, jolta voisi lainata, mutta se oli\ntietenkin höydytöntä. Kaikki hänen tuttavansa ja ammattiveljensä, jotka\ntulivat kysymykseen, olivat luultavasti yhtä autuaita. Joltakulta voisi\nsaada parhaassa tapauksessa kympperöisen, josta ei ollut mitään hyötyä.\n\nNäin mietiskellessään kersantti Puksu näki Närhen, kuudennen komppanian\nvarusmestarin, tulevan aliupseerikasinolta päin, ja samassa hän\nmuisti kuulleensa sivumennen jotakin sellaista, että Närheä oli aivan\nnykyaikoina onnistanut, pelissä tai muuten, että hänen pitäisi olla\nvaroissaan. Harmikseen hän havaitsi, että Närhi oli tietenkin huomannut\nhänet, koska aikoi livahtaa tiehensä pimeyden turvin kääntymällä\nvalottomalle syrjäpolulle. Tietenkin, tuo nuori ihmistuntija,\npohjaltaan laskeva ja kylmä liikemiesluonne...\n\nMutta kersantti Puksu ei ollut, kun niikseen tuli, niitä miehiä, jotka\npäästävät tilaisuuden käsistään. Hän astui nopeasti esiin ja tervehti.\n\n— Kohmelo, jatkoi hän sitten suorasukaisesti. — Ihmisapua\ntarvittaisiin...\n\n— Voi, veikkonen! kuului varusmestarin ääni pimeydestä, ääni, jossa\nkersantti Puksu oli erottavinaan salaisen huolestumisen markkasien\npuolesta. — Ihmisapu on turha. Minunkin rahani ovat menneet juodessa ja\nterveyteni tapellessa. Parasta kun menet nukkumaan kohmelosi... Mutta\nikään kuin äkäten tämän neuvon julmuuden heti kun oli lausunut sen,\nhän jatkoi nopeasti: — Älähän sentään! On toivon paikka. Siellä meillä\non muuan alokas, joka hautoo kunnianhimoisia unelmia sotilaallisesta\ntulevaisuudesta esikunta-alalla. Hänen tuumiensa päämääränä on\nmusteentuhrija, kirjuri. Ja ota huomioon, että hänellä on jonkin\nverran rahoja, ja luulenpa hänen hommanneen viinaakin vihjaukseni\nmukaan otollisten tilaisuuksien varalta. Sanoin nimittäin tuntevani\nhenkilöitä, joilla on vaikutusvaltaa esikuntapiireissä ja niin\nedespäin. Olen siis valmistanut sinulle tietä...\n\nHe olivat lähteneet kävelemään kasarmeille päin, varusmestari Närhen\npuhuessa lakkaamatta ja kersantti Puksun seuratessa hänen rinnallaan\nhaluttomana ja jurona.\n\n— En minä mielelläni kerjäten kulkisi, hän sanoi vihaisesti, —\nvarsinkaan pölsöjen alokkaiden seassa. Anna sinä satanen. Ensi tilissä\nsen tulet saamaan...\n\n— Pirustako minä sinulle satasia. Otetaan vain annit vastaan, pistetään\npojan viinat parempiin suihin. Ei meidän kannata ylvästellä... Hän\nlaulahti: — Köyhä kersantti, varaton, viraton...\n\nKersantti Puksu luimautti häneen tutkivan, hyödyttömän katseen läpi\npimeyden: olikohan jo liikkeellä huhuja, että hänen päivänsä korkeassa\nesikunnassa ovat luetut...\n\nHetken kuluttua he olivat varastohuoneessa ja varusmestari Närhi kaivoi\njostakin kätköstä esiin viinapullon, jonka pohjassa oli vielä tilkkanen.\n\n— Ota tuo ensi tuimaan, hän sanoi. — Olen sitä säilytellyt pitkän aikaa\nsiltä varalta, ettei pirun tarvitsisi sanoa, että ottaisi sen ryypynkin\nkun olisi...\n\nSitten hän sanoi menevänsä hommaamaan sinne tuon puheena olleen\nalokkaan, että tämä saisi tavata miehen, joka tiesi ja joka voi\njärjestää.\n\nKersantti Puksu jäi yksin ja katseli halveksivasti viinatilkkasta.\nTympäisi. Kuitenkin hän holautti sen suureen suuhunsa suoraan pullosta.\nSitten hän sai istua yksin ja ikävissään pitkän tovin, varastohuoneen\nomituisessa hajussa, pienen lampun heikossa valossa. Hämäriltä\nseinämiltä erottuivat loputtomat vaate- ja varustepinkat, ja katossa\nkillui saapasnippuja.\n\nViimein varusmestari palasi mukanaan alokas, jolla oli aikuisen miehen\nrunko, mutta jonka kasvot kersantti Puksusta näyttivät lapsellisilta\nja tyhmänsekaisilta. Närhi suoritti yliolkaisen ja leikilliseksi\ntarkoitetun esittelyn ja puuhaili sitten tahi oli puuhailevinaan\nomissa varusmestarintouhuissaan. Alokas ryhtyi arasti ja kömpelösti\ntutustelemaan tulevaan suojelijaansa, mieheen, joka raivaisi hänen\ntiensä korkean esikunnan jäsenyyteen. Oli ilmeistä, että kersantti\nPuksu oli vaikeasti lähestyttävä ihminen. Hän istui yrmeänä ja\nlaimeana, vähäpuheisena. Tällainen tympäisi häntä. Tämä ei ollut hänen\nalaansa.\n\nAlokas turvautui pian päävoimiinsa. Hän veti housuistaan esiin\nviinapullon arkaillen ja samalla mahtailevasti.\n\n— Jos herra kersantille sopisi...\n\nHerra kersantille sopi. Hän kulautti ryypyn, oikein mahtavan ryypyn,\nposliinimukillisen, joka löytyi jostakin ja näytti tomuiselta ja\nlikaiselta. Tämä toimenpide vilkastuttikin häntä sen verran, että hän\nvaivautui tekemään muutamia kysymyksiä alokassotamiehen sopivaisuudesta\nesikuntakirjuriksi, hänen konekirjoitustaidostaan ja muusta. Sitten\nvarusmestari Närhikin tuli joustamaan seurustelua ja siemaisemaan\nryyppyjä. Mutta kersantti Puksu käytti tilaisuutta vaipuakseen entistä\nsuurempaan jöröyteen. Hän tunsi olevansa alennustilassa, ryyppyjä\nkerjäilemässä pöhköiltä asevelvollisilta ja sitten mokomassa paikassa,\nsiivottomassa varastossa, jossa haisikin ties mille. Hän ei ilostunut\nryypyistä. Ne eivät tuntuneet menevän edes päähän. Hän tunsi yhä\nitsessään sietämättömän himon kapakkaan, valoon, meluun ja sorinaan,\noikeitten toverien pariin.\n\nMyöskin alokas näytti olevan ymmällä ja kahdenvaiheilla. Hän tarttui\nyhä vastahakoisemmin pulloonsa ja loi saitoja silmäyksiä loppuatekevään\nnesteeseen: juovat hänen viinansa, ja asia ei ehkä tule jalalle\nollenkaan. Tuokin kersantti on kuten puujumala... Mutta samalla hän\nlohdutti itseään sillä, että hän on sittenkin pääsemässä tahi jo\npäässytkin herrojen aliupseerien ystävyyteen ja siitä voi vielä olla\nhänelle monella tapaa hyötyä.\n\nKun viinapullon pohja oli käsissä, niin varusmestari sanoi:\n\n— On kai sinulla vielä?\n\n— On yksi, tunnusti alokassotamies vähän vaivautuneesti ja epäröiden.\n\n— No, nouda se sitten! Kyllä asiasi järjestyy. Kirjuri sinusta tehdään.\nPääset pois sodan jaloista hyville päiville...\n\nAlokas nousi päättäväisesti. Kun on kerran alun tehnyt, niin silloin\non jatkettava jonkinlaiseen loppuunkin. Tässä tapauksessa oli siis\navattava toinenkin pullo. Varusmestari antoi hänelle vielä muutamia\nneuvoja, miten tuli esiintyä huomiota herättämättömästi.\n\nHe jäivät kahden. Kersantti Puksu pysyi äreästi vaiti. Hän mietiskeli,\nettä tämä oli kurjaa ryypiskelyä, tämä tällainen. Hänen laiska ja\njoutilas katseensa osui hänen omiin käsiinsä. Nimettömässä kiilteli\nkultasormus, ja sen välke tuskastutti häntä. Hän ei halunnut mitään\nmuistutuksia kodista, vaimosta, perheestä. Pois tuo kiiluvainen\njoutaisi tuosta. Siinäpä se! Hän ilostui ikään kuin olisi tehnyt\nhuomattavan keksinnön ja solahdutti sormuksen sormestaan.\n\n— Ota tuo panttiin ja anna pari sataa. On asioita kaupungilla.\n\n— Mitä asioita sinulla olisi? Saathan sinä täälläkin viinaa pääsi\ntäyteen. Pojan pöllöhän on noutamassa...\n\n— Olla mitä olla! Mitä sinä siitä. Et siinä vahinkoon joudu. Ensi\ntilissä sen lunastan...\n\n— Ota sata. On sitä siinäkin sitten maksun aikana...\n\n— Kaksi! sanoi kersantti Puksu tuimasti. — Tämähän maksoi mitä lienee\nmaksanutkaan. Vahinkoon et tule, ellen lunastaisikaan...\n\nVarusmestari Närhi kai voi nyreänä ja äänettömänä setelit esiin. Sitten\nhän pyörähdytteli sormusta kämmenellään ja solahdutti sen piiloon.\nKersantti Puksu silmäili hänen eleitään harmissaan. Hänen mielestään\ntoverin kasvoilla kuvastui ahneus, taloudelliset ajatukset: sormus on\npaksu ja hän hyötyy, kun sitä ei epäilemättä tulla lunastamaan. Kuten\npelättävä olikin, tunnusti kersantti itsekseen. Mitä tässä tehtiin\njoutavilla sormuksilla...\n\nAlokassotamies palasi ja veti uuden pullon esiin housuistaan. Kersantti\nkatsoi häntä tympeytyneenä. Hänestä näytti siltä, että sotamiehen\nolemuksessa ilmeni epäkunnioitusta. Hän luulee olevansa tärkeä\neläjä, mies, joka antaa ryyppyjä armeijan köyhille aliupseereille...\nKersantin vasemmassa housuntaskussa rusahtelevat sataset antoivat\nhänelle ryhtiä. Hän ei tuntenut enää sietävänsä tuollaisten alokkaiden\nseuraa. Otettuaan pari ryyppyä hän sanoi, että tärkeät asiat vaativat\nhäntä kaupungille, ja meni tiehensä puuttumatta sanallakaan alokkaan\nasiaan, antamatta lupauksia tai toiveita. Alokkaan kasvot ilmaisivatkin\npettymystä, mutta puhelias varusmestari Närhi osasi kyllä lohduttaa\nhäntä.\n\nJa lohdutus odotti myöskin kersantti Puksua, odotti jo muutamien\nminuuttien kuluttua kaupungilla, jossa hän tunsi merkillisellä tavalla\nelähtyvänsä nähdessään katujen valot ja ihmisvilinän, ajoneuvojen\nvälkkyvät kupeet niiden surahdellessa sivuitse. Lohdutus tuli hänen\nylitseen kuin siunaus varsinkin sitten, kun hän avasi tutun kapakan\noven ja näki tovereitaan, Iilin, Mattilan ja Kontion, istumassa siellä\ntapansa mukaan, laseja edessään. Samassa kun hän näki heidät, hän\ntunsi viinan kohoavan iloisesti päähänsä, noiden ikävän varastohuoneen\nloukossa otettujen ryyppyjen, jotka olivat siellä tuntuneet niin\ntehottomilta ja hyödyttömiltä, jotka olivat tähän asti ikään kuin\njymöttäneet hänessä liikkumattomana kuin padottu vesi.\n\nTervehdittiin meluisasti ja juteltiin ja kyseltiin siitä, millaista oli\nollut eilen. Paitsi Puksua vain Mattila oli ollut töissä. Kersantti\nkertoili työpäivästään.\n\n— Jouduin vähän hakkauksiin komentajan kanssa, hän sanoi. Hän tunsi\ntarvetta jollakin tavalla loistaa ja keksaisi äkkipäätä jutun, jonka\nainekset otti kaskuvarastonsa pohjalta: mitä komentaja oli sanonut ja\nmitä _hän_ oli sanonut komentajalle. Sellaiset sanat, että niitä eivät\nkomentajan kaltaiset miehet monesti kuule, hienossa muodossa tietysti...\n\nNaurettiin kyllä, jopa jyrisevästi, mutta kuitenkin kersantti Puksu\naavisteli, ettei hän ollut oikein onnistunut. Toverit näyttivät\nepäilevän, että hän valehteli, arvailevan ainakin, että kersantin\nvastaus komentajalle ei ollut alkuperäinen, omasta päästä. Ehkäpä sen\nlähteetkin olivat heille tutut...\n\n— Rykmentissänne ei tunnu olevan kehuttava kuri, sanoi Kontio.\n\n— Mitä minä välitän! sanoi kersantti Puksu ja huitaisi kädellään\njuopuneen hurjasti. Sitten hän alkoi moittia juomaa, jona oli\nolutta, ja tilasi puolikkaan rommia pöytään. Tämä toimenpide kävi\npettämättömästi maailman parhaimmasta jutusta. Kaikki korjaantui. Hän\nhuomasi oitis tehneensä edullisen vaikutuksen, ja setelit rasahtelivat\nhuolettomasti, kun hän veti esiin ne housuntaskustaan. Kuuma juoma\nhöyrysi suloisesti, puhe kävi, ja kersantti Puksun oli kotvan aikaa\nhyvä olla, erinomaisen hyvä olla ikään kuin sikarin, jonka Iili oli\nhänelle tarjonnut, palavaan huippuun asti. Mutta kun pullo vajeni,\nniin hän taasen sai, ties niistä, kiusallisia ajatuksia. Hänestä\nnäytti siltä, että vain Kontiolla oli rahaa. Toisilla ei ollut mitään.\nHän oli siitä jollakin selittämättömällä mutta kuitenkin ikään kuin\ntieteellisen varmalla tavalla selvillä, kuin olisi nähnyt heidän\nlävitseen ja kääntänyt nurin heidän taskunsa. Ja tuollainen köyhyys\nkuvasteli hänestä suorastaan rikolliselta. Kaataa toisen rommi\nkitaansa, siihen kyllä pystytään... Häntä harmitti, että oli kestinnyt\ntuollaisia kehnoja ihmisiä niin ruhtinaallisesti...\n\nIili, joka liikkui monissa piireissä, tahtoi kai köyhyydessään tehdä\njotakin ystävällistä ja hyödyllistä ja tutustutti heidät erääseen\nsirkustaiteilijaan, joka seurueensa mukana siihen aikaan vieraili\nkaupungissa. Mutta kersantti Puksun mielestä tuosta uudesta ihmisestä\nei ollut mitään iloa. Hän horsaisi vain viimeisenkin rommin suuhunsa ja\nkertoi, kuinka hän matkustaa sirkuksen mukana ulkomaille, mannermaalle,\nkuten hän sanoi — asia, josta kersantti Puksu vähät välitti. Sitten hän\nlupasi tavata heidät myöhemmin illalla ja tutustuttaa heidät kulissien\ntakana sieviin tyttöihin. Silloin toiset saivat aiheen kiusoitella\nkersanttia, että hänelle tuo ei sopisi, koska hän oli naimisissa,\nukkomies. Ja kersantti Puksun mustanpuhuvat kasvot synkkenivät. Hän\noli kyllästynyt keskusteluun, jota hän oli seurannut vain toisella\nkorvallaan. Hän oli syventynyt katselemaan läheisessä pöydässä istuvaa\nparia naishenkilöä, ehkä juuri niitä sirkustyttöjä, joista tämä\nuusi ihminen oli puhunut. Toinen heistä oli jo huomannut kersantin\nkatseen ja vastasi siihen, lihavahko nainen, käsivarret paljaat ja\npyöreät. Silloin kersantti tunsi koko suurta ruumistaan vavahduttavan\nkiusallisen himon. Voi, kirottua köyhyyttä, joka esti elämästä! Hänellä\noli rahaa aivan liian vähän, ja suuhunsakin oli vielä jotakin saatava.\nNyt häntä vasta oikein harmittikin tuo tyhjentynyt rommipullo, jonka\nkupeessa mustat neekerinkasvot hymyilivät lempeästi.\n\nOnneksi Kontio tilasi vielä ryypyt mieheen, ja kuuma juoma höyrähteli\nlohduttavasti kersantti Puksun nenän alla. Sirkusmies ryyppäsi\nryyppynsä ja valmisti lähtöä, kiitteli vieraanvaraisuudesta ja teki\nliittoja uudesta tapaamisesta myöhemmin. Hän meni ja myöskin nuo\nkaksi naista läheisestä pöydästä poistuivat. Toinen heistä, tuo\npyöreäkäsivartinen, katsoi vielä kersanttia sivuuttaessaan hänet niin\nläheltä, että melkein sipaisi häntä, katsoi pitkällä syrjäkatseella,\npää älykkäästi kallellaan. Kersantti Puksulta pääsi huokaus, ja hän\ntuijotteli äreänä tyhjään lasiinsa. Kaikki lasit olivat tyhjät, ja\nkaikki miehet alkoivat olla humalassa, mutta olo oli silti jäykkää\nja väkinäistä. Pöytä pysyi tyhjänä, ja hetkisen kuluttua noustiin ja\nlähdettiin.\n\nKadulla suoritettiin pieni kävelymanööveri, esitettiin muutamia\nvalheellisia ja valheeksi tunnettuja tiedonantoja, ja sitten kersantti\nja Kontio olivat kahden. Toiset, rahattomat, jäivät oman onnensa\nnojaan. Mutta kersantti ja Kontio vaihtoivat ymmärtävän katseen,\nkävelivät kiireesti tovisen ja työntyivät sitten sisään toisen kapakan\novesta, missä savupilvet ja äänten sorina ottivat heidät vastaan kuin\njonkin valtavan ja rakastavan olennon lämpöinen syli.\n\nPari tuntia myöhemmin he olivat suurella torilla sirkustelttojen luona.\nKontio oli iloinen poika ja jutteli lakkaamatta, mutta kersantti\nPuksu oli jälleen äreä ja vaitelias. Telttojen ympärillä hyörivät ja\nseisoskelevat ihmiset, huolettomat ja iloiset, tyhmät ja ikään kuin\nihmettä odottavat naamat etoivat hänen mieltään. Koko elämä oli hänestä\ntylsyyden huippu.\n\n— Tämä on hauskaa — perkele, niin! sanoi hän toverilleen ivallisesti.\n\nSitten he tapasivat tuon nuoren sirkustaiteilijan, sukkelan\npuikkelehtijan, joka sanoi tehneensä työnsä ja olevansa jälleen\nhetkisen vapaa. Hänen seurassaan olivat jo kersantti Puksun\nmieliharmiksi Iili ja Mattila ynnä eräs nuori kauppapalvelija tai\nvarastomies, jonka kustannuksella nuo ruokottomat kerjurit olivat\nepäilemättä ryypänneet. Varastomies kehui vieläkin viinoillaan. Hänellä\noli pullo liikkeessä, mutta hän pääsisi sinne kyllä, hän oli luotettu\nmies, jos herrat vain suvaitsivat ottaa tarjouksen vastaan. Ilta oli\nsynkkä ja syksyinen, sellainen, jolloin ryyppy on paikallaan...\n\nHerrat suvaitsivat, varsinkin kun kävi ilmi, että pullon piilopaikka\noli vain vähäisen kävelymatkan päässä. He olivat kuten pienoinen\nparvi kummallisia, omituisia lintuja, vilkas lintuparvi, rattoisasti\nja älyttömästi äännähtelevä. Kersantti Puksu kulki heidän perässään\nyrmynä ja äänettömänä. Hän oli pistänyt kätensä housuntaskuun ja\ntunnusteli siellä olevia kolikoita ja katui katkerasti, että oli niin\nhyödyttömästi tuhlannut rahansa tulematta edes kunnollisesti humalaan,\nkatui varsinkin niitä ryyppyjä, jotka oli tarjonnut noille toisille...\n\nHän upposi näihin katumustunnelmiinsa niin peräti, että perille\nsaapuminenkin jäi häneltä jonkinlaiseen pimeyteen. Hän havahtui vasta\nsitten, kun tuli hänen vuoronsa ryypätä pullosta, jonka kuve kiilteli\ntaskulampun valossa. Tässä heikossa valossa hän huomasi myöskin,\nettä oltiin jonkinlaisessa varastohuoneessa. — Jälleen! ajatteli hän\nja tympeili ympäristölle ja tovereilleen, jotka alkoivat hänestä\nmuistuttaa nyt kummallisella tavalla rottia. Pimeissä makasiinien\nnurkissa ne vaeltavat ja koluavat. Eivätkö heidän äänensäkin olleet\nomituisesti kitiseviä ja vikiseviä... Hän äkkäsi, että he nyt puhuivat\nvoimasta ja voimantöistä ja tempuista.\n\n— Treenausta, treenausta se vaatii, oli tuo nuori sirkuslainen\nsanomassa. — Esimerkiksi tuo — hän osoitti pientä alasinta — tuskin\nnousee harjaantumattomalta yhdellä kädellä...\n\n— Meinaatkohan kehua voimillasi, mokoma ammattilainen! ajatteli\nkersantti Puksu vihaisesti.\n\n— Tuoko! puuttui hän äkäisesti puheeseen. — Se nyt nousee keneltä\ntahansa...\n\n— Sitäpä olisi soma nähdä, hymyili sirkuslainen.\n\n— Sopisi koettaa.\n\nKersantti Puksu silpaisi takin päältään. Hän oli aina ollut\nvoimamiehen maineessa tuttavapiirissään, oli harrastanut urheilujakin\nnuoruudessaan. Hän kävi kiukkuisesti alasimen kimppuun, mutta tunsi\nheti, että sormet eivät oikein ottaneet sen sileään selkään. Hän\nähkäisi, pusersi ja punnersi. Suonet hänen ohimoillaan paisuivat, ja\nhänen turpeille kasvoilleen kohosi entistä tummempi väri. Ja alasin\nnousi, nousi parin jalan korkeudelle, kunnes kersantin sormet pettivät\nja se putosi raskaasti jysähtäen lattialle.\n\n— Kas! sanoi sirkuslainen iloisesti, — nousi kuin nousikin, nousi minkä\nnousi...\n\nHän riisui takkinsa, tarttui alasimeen ja tempaisi sen näköjään\nvaivattomasti korkealle päänsä yläpuolelle. Sitten hän heilutteli,\nojenteli ja pyöritteli sitä kaikkiin suuntiin. Liikkeet näyttivät\nhelpoilta, mutta hänen kasvonsa olivat pinnistetyt ja punaiset, ja kun\nhän vielä kerskaillakseen halusi jotakin sanoa, niin äänen katkonaisuus\nja värähtely ilmaisi vielä selvemmin ponnistuksen suuruuden.\n\n— Näinkin sitä nostetaan...\n\nNiin hän virkkoi ja laski alasimen sievästi lattialle.\n\nKersantti Puksu oli niin kiihtynyt, että hän vieläkin teki toivottoman\nyrityksen ja kävi vihan vimmassa alasimen kimppuun. Mutta tulos ei\nollut juuri entistä parempi, ja ähkäisten hänen oli hellitettävä alasin\nja ryhdyttävä etsimään puolustuksia. Hänen sormensa olivat lyhyet\ntuollaiseen nostoon, ja sitäpaitsi alasimen sivut olivat jo käyneet\nliukkaiksi käsien hiestä...\n\n— Ja sitä paitsi hän on treenattu mies, sirkuslainen, ja sinä vain\njuoponlainen, laiska sotamies, ilkeili Iili.\n\nKersantti Puksu kääntyi tiukasti Iilin puoleen ja kysyi, halusiko\ntämä saada hampaansa kurkunperään. Suuri riita näytti olevan ovella,\nmutta toiset kiirehtivät rauhoittamaan ja tarjoilemaan ryyppyjä.\nPullo tyhjennettiin ja sitten jätettiin tuo pieni varastohuone ja\nalasin, joka sekin näytti olevan valettu ikään kuin varta vasten\nkatkeroittamaan kersantti Puksun elämää.\n\nKun hän puolen yön lähestyessä seisoi korokkeella odotellen viimeistä\nraitiovaunua, niin hän oli synkkääkin synkempi mies. Katkerana hän\ntunsi humalansa haihtuvan, ikään kuin kylmänä puhaltava yötuuli\nveisi sen. Mikä surkea päivä! Ensiksi hän oli tehnyt itsensä entistä\nmahdottomammaksi esikunnassa, niin ehkäpä suorastaan menettänyt\ntyöpaikkansa. Sormuksensa hän oli ainakin menettänyt ja juonut ja\njuottanut rahat, eikä hän ollut sittenkään tullut edes kunnollisesti\nhumalaan. Olipa hän päälle päätteeksi menettänyt vielä maineensa\nvahvana miehenä mokoman vieraan nulikan takia...\n\nViimeinkin hän oli asuntonsa kohdalla. Mutta hän ei vieläkään\nkiirehtinyt. Koti, perhe... Mikä kolo, loukku! Piru tietää, miten\nhänenlaisensa mies oli sellaiseen ansaan mennyt... Pieni, laiha,\nriutunut nainen avasi hänelle oven, äänetön, varovainen ihminen, jota\nkersantti Puksu ei halunnut katsella. Miten lienee saanut kasvonsa\ntuollaisiksi, ikään kuin hänellä olisi rauha, silmiinsä jotakin\nanteeksiantavaa lempeyttä, joka aviomiehestä tuntui hyvin pirulliselta\nilkeyden muodolta. Se oli tekeytynyt tuollaiseksi tehdäkseen hänen\nelämänsä yhä helvetinmoisemmaksi...\n\nKersantti istui raskaasti tuolille, ja vaimo alkoi asetella ruokaa\npöytään. Lapset nukkuivat. Lapset, nekin olivat ikäänkuin hänen\nkiusakseen järjestettyjä kuten kaikki muukin. Olisivat olleet edes\nvalveilla ja olleet niin tai näin, niin rottingin hän olisi pannut\nheilumaan...\n\nHän alkoi syödä tolskata. Ruoka oli tietysti huonosti valmistettua,\nkylmää, jonninjoutavaa sotkua, kuten aina. Mutta eihän se siitä\nparannut. Hän syötä tolskasi, ja vaimo istui ja teki jotakin käsityötä.\nHiljaisuus tuntui kersantista kiusallisesta, kuten kaikki.\n\n— Mitä tollotat, akka? kysyi hän.\n\n— Jotenkin on oltava, sanoi nainen.\n\nMutta kersantti Puksu tykkäsi tuosta äänestä vielä vähemmän kuin\näänettömyydestä. Kuten tikan koputusta se oli. Nokkimista, niin...\nTuolla laupiaanmakuisella äänellään se tahtoi jyskyttää hänen päähänsä\nreiän. Hän kirosi kipeästi. Sitten hän kuitenkin hillitsi itsensä\nja pisti ruokaa suuhunsa ja alkoi hitaasti ja laiskasti liikutella\nleukojaan. Ajatus liikahteli yhtä hitaasti. — Jotenkin on oltava...\nOnkohan?\n\nVerkalleen liikkuivat hänen mahtavat leukansa, ja jostakin syystä hänen\nuniseen mieleensä kohosi sananlasku, pysyä jymöttäen muistin pinnalla\nkuin jokin järkähtämätön otsakirjoitus: Jumalan myllyt jauhavat\nhitaasti.\n\n\n\n\nTOVERUKSET\n\n\nTöpsy havahtui. Hänen heräävissä aivoissaan kummitteli korttilehtien\nkuvioita, silmät pullollaan ja kirkasvärisinä, kohtalokkaita kuvioita,\nvieviä tai tuovia. Hän hätkähti täysin hereille, käännähti ja haparoi\nhuolestuneena tyynynsä alustaa. Hänen kasvoilleen levisi tyytyväinen\nilme, kun hän tunsi sormissaan lompakon sileän nahkan, vieläkin\ntyytyväisempi, kun hän tirkisti sen sisään ja näki seteleitten\nrepalehtivat reunat. Hyvin oli mennyt. Yöllä oli pelattu korttia ja\njuotu, pelattu korkeata peliä oudossa seurassa, ja hänen oli onnistunut\nsäilyttää omansa, vieläpä voittaakin. Hyvä juttu! Hän huokasi\ntyytyväisesti ja kääntyi kyljelleen.\n\nAkkunanverhot olivat alhaalla, mutta ne laskivat kuitenkin sen\nverran valoa huoneeseen, että hän erotti toisessa sängyssä nukkuvan\nmiehen, Tarakan, hahmon. Himmeässä valossa nukkuvan kasvot näyttivät\nomituisesti savenkarvaisilta, kovilta ja katkerilta ja samalla\nlapsellisen avuttomilta. Hän nukkui ja kuorsaili suu auki. Mutta\nhänen kasvoillaan näytti asuvan huolestunut ilme, ikään kuin hän\nolisi nukkuessaankin tietänyt, että hänen rahansa ovat menneet, osa\nTöpsyllekin, mutta enin osa noille oudoille miehille, jotka olivat nyt\nkadonneet omille teilleen.\n\nHuolestus nukkujan naamasta näytti heijastuvan valvojankin kasvoille.\nTöpsyn naama rypistyi ja kulmat kurtistuivat. Ehkä hän ajatteli, että\nTarakka on nyt hänen vaivoinaan, rahaton ryökäle. Sillä he olivat\nyhdessä kulkemassa, olivat jonkinlaisia tovereita. Mutta nyt valvova\nkatseli nukkujaa kiukkuisesti ja mutisi itsekseen aivan kiroillen:\nluuletko, että sinua rupean venyttämään hännässäni...\n\nHän kimmahti sukkelasti ylös ja alkoi pukeutua, nopein ja varmoin\nliikkein, äänettömästi. Hän haparoi hatun käteensä ja oli astumassa\nhiipivin askelin ovea kohti, kun Tarakka äkkiä heräsi ja syöksähti\nistualleen sängyssä. Oli kuin jokin vastustamaton ääni olisi huutanut\nhänen sisällään, että nouse, jotakin on tapahtumassa...\n\nHänen silmissään oli vielä unesta herätetyn älytön, eläimen katsetta\nmuistuttava ilme, mutta kuitenkin hän kyseli hätäisesti:\n\n— Mitä? Tuletko vai menetkö? Miten on käynyt?\n\nTöpsy oli jähmettynyt paikoilleen toverin äkillisen ylöshyökkäyksen\nsäikäyttämättä. Hänen kasvonsa synkistyivät. Kirottua! Vain muutamia\naskeleita, ja hän olisi ollut irti tuosta. Piruko sen pystyyn nakkasi?\n\n— Miten! sanoi hän melkein sähähtävällä äänellä.\n\n— Onko sinulla yhtään rahaa? Huonekin olisi maksettava...\n\nTöpsyn ilme ja ääni, sanat, näyttivät jostain syystä elähdyttävän\nTarakan huolestuneita ja herääviä kasvoja. Oli kuin aurinko olisi\npaistanut, ja hänen naamansa sai merkillisen messinkisen kirkkauden.\nHänen juuri unesta heräävässä mielessään näytti syntyvän äkillinen\nilo: toverin ei ole käynyt häävimmin kuin hänenkään... Se on samassa\njamassa, ehkäpä vielä huonommassakin, sillä hänen liivintaskussaan oli\nkuitenkin muutamia kymppejä, oli, sen hän muisti varmasti...\n\nHän pisti etusormensa sängyn päässä roikkuvien liiviensä taskuun\ntunteakseen rahasien turvallisen kovuuden ja sanoi:\n\n— Ehkäpä sitä sen verran on, että talosta selvitään.\n\nTöpsyn harmi puolittain hävisi, ja hän joutui ihmeisiinsä Tarakan\nkasvojen merkillisen messinkisen kirkkauden edessä. Tuollainen toveri\nse on. Noin iloitsi kun luuli, että toiselle on käynyt onnettomasti...\nNäyttipäs karvansa! Mutta samalla hänessä heräsi uusi, omituinen harmin\ntunne: tuolla lailla hän oli nyt ilahduttanut toveriaan aivan aiheetta.\nOdota! Vielä siitä synkistytkin! Äkillisessä, vastustamattomassa\nja lapsellisessa tunteen puuskassa hän veti esiin lompakkonsa ja\nrävähdytti näkyviin repaleisia, runsaasti esiin pursuilevia setelin\nsyrjiä.\n\n— Ei sen puolesta! Ajattelin vain, että jos sinulla ori sopivaa, pientä\nrahaa...\n\nJa aivan oikein! Kun Tarakka näki lompakon ja rahan runsauden, niin\nkirkkaus hänen kasvoiltaan katosi. Hän näytti synkistyvän ja käyvän\nalakuloiseksi. Mutta se oli vain ensimmäinen, vaistomainen tunne.\nHarkitseva järki otti sitten paikkansa. Hän kävi vilkkaaksi ja\npuheliaaksi, ja Töpsy tiesi hänen ajattelevan, että on hyvä, että edes\ntoisella on rahaa, toverilla... Ja silloin Töpsy puolestaan synkistyi\nja tunsi kaivelevaa harmia siitä syystä, että oli tullut näyttäneeksi\ntoiselle rahansa. Hänhän olisi voinut kätkeä ainakin enimmän osan\nja sitten irroittautua ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa tuosta\nkierästä kaverista. Tarakka ei olisi tietänyt mitään, sillä hän oli\nlähtenyt vuoteeseen ennemmin, hävittyään pelissä melkein kaikki, mitä\nhänellä oli.\n\nTöpsy istui tuolilla vähäpuheisena ja katseli toverinsa pukeutumista\nja kuunteli hänen vilkasta jutteluaan. Sitä se kyllä osasi. Ääntä\nsiitä lähti kuin radiosta, varsinkin nyt, kun se halusi pitää toista\nmielillä, makeilla, ettei häntä vain heitettäisi oman onnensa nojaan.\n\nSitten he jättivät huoneensa ja tulivat matkustajakodin hämärään\nkäytävään, jossa Töpsy maksoi laskun, maksoi ynseän näköisenä molempien\npuolesta. Sen jälkeen he astuivat kadulle, jossa suuren kaupungin\nliikenne jyrisi ja humisi, hyöri ja vilisi, saattaen heidät hieman\nhämmentyneiksi ja haparoiviksi. Sillä he olivat täällä vieraita ja\nmuukalaisia. He olivat saapuneet tänne jonkinlaisina seikkailijoina,\nonnen etsijöinä, elämän tutkijoina. He olivat kaukana omalta maaltaan,\nja rahojen loppuminen, köyhyys, jos se yllättäisi heidät täällä, olisi\ntosiaankin vakava asia.\n\nJa Tarakalta ne nyt olivat suurin piirtein lopussa, sen Töpsy tiesi.\nMutta se ei näyttänyt häntä paljoakaan huolettavan. Hän esiintyi\nvilkkaana ja iloisena, puheliaana. Hän vei Töpsyn oluttupaan ja osti\noluet, kilahduttaen ainoat rahansa huolettomasti pöytään. Mutta Töpsy\noli vaitelias ja itseensä vajonnut ja silmäili toveriaan ynseästi.\nKuotoile mitä kuotoilet, hän ajatteli. Silti se on noin suruttoman\nnäköinen, kun luulee, että minä olen turvapuu. Mitenkähän sitten suusi\npanet, kun minä satun pistäytymään nurkan taakse ja jäät yksin? Eiköhän\nnaamasi vähän venähdä, vaikka kehutkin nähneesi tuulet jos tuiskutkin?\nSe sietäisi nähdä jostakin piilopaikasta..\n\nHän ei ryhtynyt ryyppäämään eikä ryyppäyttämään toista, vaan lähti\nhetimmiten kävelemään katuja umpimähkään. Ja sitä hän harjoitti koko\npäivän, töllisteli rakennuksia ja patsaita, oli kiinnostuvinaan\nnäköaloihin ja näyteikkunoihin, istahti toviksi puistojen penkeille ja\nkäveli, käveli. Tarakka seurasi häntä ja jaksoi kaiken aikaa näyttää\nloistavaa naamaa kuin loppukesän helletaivasta, kuparinkarvaista.\nHän jutteli velhoja, hän suorastaan räiskyi suunnitelmia ja\nehdotuksia. Hän puheli töiden tiedustelusta, halvoista huvituksista,\nmatkustamisesta. Hänellä tuntui pienen matkan takana olevan tiedossa\nluotettava mies, joka voisi järjestää asioita. Mutta Töpsy ei ollut\nkuulevinaankaan tahi hymähteli epämääräisesti. Hänen mieleensä oli\npiintynyt vain yksi ainoa ajatus: hänen oli jollakin tavoin päästävä\neroon Tarakasta, toverista. Et minusta kostu, hän ajatteli ja\nesiintyi koko päivän kitsaana, kustantaen vain yhden pahanpäiväisen\naterian. Mutta näennäisesti huolettomuudestaan huolimatta Tarakkakin\nnäytti olevan varuillaan, epäilevän toisen tuumia. Hän ei jättänyt\nTöpsyä näkyvistään tuokioksikaan, kiirehti rinnalle pysäkkejä ja\najoneuvoja sivuutettaessa, seisoskeli seutuvilla toverin mennessä\nmukavuuslaitoksiin. Töpsystä se tuntui sekä kiusalliselta että\nnautittavalta. Hänen kuljeskelunsa muuttui yhä mutkikkaammaksi ja\nepäilyttävämmäksi. Hän juoksutti toista jäljessään kuin koiraa, ei\nvälittänyt kuunnella hänen puheitaan ja vaikeni itsepintaisesti.\n\nHän tunsi olevansa tärkeä henkilö, rahamies, ainoa tuttava ja turva,\njohon toinen tarrautui kuin pelastusrenkaaseen suuressa vedessä, tämän\noudon, vieraan ja vihamielisen kaupungin pauhussa.\n\nViimein he iltapäivällä ajautuivat aseman seuduille, ja siellä\nTöpsylle vihdoinkin tarjoutui tilaisuus livahtamiseen. Sillä Tarakka\nnosti kohteliaasti lakkiaan muutamalle naiselle, ilmeisesti vanhalle\ntuttavalle, jonka hän iloiseksi yllätyksekseen tapasi täällä. Hän\nnäytti unhottavan kaiken muun ja jäi juttelemaan naisen kanssa, ja\nsilloin Töpsy livahti kuin kala ihmistungokseen. Hän sai selville, että\nmuuan juna lähtisi jonkin minuutin kuluttua ja työntyi lippuluukulle.\n\nMutta sen edessä hän sai ikään kuin iskun, tyhmistävän ja hämmentävän\niskun: lompakko ei enää ollutkaan hänen povitaskussaan. Eikä se ollut\nmissään muussakaan taskussa, siitä hän pääsi selville muutamassa\nminuutissa. Se oli kerta kaikkiaan kadonnut.\n\nTöpsy hätääntyi. Lehti kääntyi. Hänellä oli nyt kova yty löytää\njälleen Tarakka, toverinsa. Se oli hänestä vähintään yhtä mieluista\nkuin hetkistä aikaisemmin oli ollut pakoon pääseminen. Hän puikkelehti\nhätäisenä väkijoukossa ja tunsi jonkinlaista lahjansaaneen iloa\nnähdessään toverinsa yhä samassa paikassa puhuttelemassa tuota\ntapaamaansa tyttöä. Sinä hetkenä Töpsy tunsi aivan ihailevansa tuon\nrahattoman miehen ryhtiä. Tarakka oli lopultakin toveri, häikäilemätön,\nneuvokas mies. Hän äkkäsi Töpsyn tulon ja näki heti, että jotakin oli\nsattunut. — No?\n\n— Rahani ovat kadonneet, änkytteli Töpsy.\n\nHän näki ensiksi Tarakan kasvoilla tuon saman, aamuisen, kirkkaan,\nmessinkisen ilon ilmeen: samassa jamassa ollaan, toveri... Mutta\nsamassa todellinen huolestuminen verhosi hänen kasvonsa kuin pilvi. Hän\noli silloin jo kerinnyt käsiksi tuohon Väinämöisen viisauteen, että\nsaaneelta saapi saamatonkin...\n\n— Älä helvetissä! Nostivat varmaankin tuossa tungoksessa, johon näyt\nänkäytyvän...\n\nNiin, ehkä oli siten käynyt. Ainakin lompakko oli ollut tallella\naivan äskettäin, kun Töpsy oli sitä tunnustellut. Samassa toverukset\nluimauttivat toisiinsa tutkivan ja tunkevan katseen. Molemmissa oli\nsamanaikaisesti herännyt syvä epäluulo. Toinen meinaili: mitä laatuahan\nse katoaminen lienee? Ja toinen: etteihän vain rahojen nostaja olisi\nhyvinkin likellä?\n\nMutta molemmat pääsivät siihen vakaumukseen, että toveri ainakin sillä\nkertaa vaelsi vilpittömyyden tietä.\n\n— Höh! sanoi Tarakka. — Tietenkin puhumme poliisille, vaikka siitä ei\nherahtane isoakaan apua. Hän kääntyi naisen puoleen, joka oli katsellut\nkohtausta kuten ainakin mielenkiintoista asiaa. — Näin täällä teidän\nmaailmassanne käypi meille maalaispojille. Neidillähän oli jo kiire.\nSaanen saattaa teitä pysäkille.\n\nHe lähtivät, ja Töpsyn täytyi jo toisen kerran ihailla rahattoman\nmiehen ryhtiä. Noin se vain saatteli naista, tyttöä, jonka ulkomuodosta\nTöpsy ei hämmennyksessään ollut saanut mitään käsitystä. Muutenkin\nnaiset ja kaikki ihmiset tässä kaupungissa olivat hänestä saman\nnäköisiä. Yhtä kuin menisit muurahaispesästä erottelemaan, kuka kukin\non. Hän seisoi siinä avuttomana ja epäili, että toveri oli nyt hänet\njulmasti hyljännyt. Itse se kyllä keksii keinot, taitava, ovela\nihminen...\n\nMutta Tarakka palasi, eikä kauan viipynytkään. He keskustelivat\nkadonneesta kukkarosta, mutta se pysyi poissa. He kävivät\npoliisilaitoksellakin puhumassa siitä, mutta sielläkään ei heille\ntarjottu suurta lohdutusta: asiaa luvattiin tutkia.\n\nSitten he olivat jälleen kadulla ja käveleskelivät umpimähkään.\nMutta nyt se oli Tarakka, joka määräsi kulun suunnan. Hän kulki\nvälinpitämättömästi ja röyhkeästi, niin että hänen toverinsa, joka\nseurasi häntä kuin koira, oli tuon tuostakin pakko astua alas\nkatukäytävältä. Osat olivat vaihtuneet, lehti oli kääntynyt. Nyt\nTöpsy riippui kuin pelastusrenkaassa rahattomassa, mutta kaikessa\nkokeneisuudessaan turvallisuuden tunteita herättävässä toverissaan. Hän\npelkäsi kauheasti jäävänsä yksin tähän vieraaseen maailmaan, joka hänen\nrahattomassa sielussaan herätti taikamaista kammoa. Hänessä ilmeni\nnyt keskustelunhalujakin. Hän tiedusteli toveriltaan, että mikä nyt\notettaisiin neuvoksi hyväksi, miten saataisiin rahaa...\n\n— Pirustako sen tietää! vastasi toveri ja astui päätään kääntämättä\neteenpäin. — Kävelläänhän. Elämä on liikettä... Hän alkoi kertoa\npitkäjäykkäisiä juttuja entisistä vaelluksistaan, ja pienikokoinen\ntoveri ravasi hänen rinnallaan, pää kallellaan kun yritti katsoa toista\nkasvoihin lukeakseen tämän mielialoja. Nyt hän kuunteli kunnioittavasti\nja naurahteli joka kerta, milloin arveli kertomuksissa olevan\nleikilliseksi tarkoitettuja kohtia. Tarakan juttujen ydin oli se, että\nhäneltä oli loppunut raha ennenkin, mutta aina hän oli selviytynyt.\nHän sanoi hämärän viisaasti, että jos oikein kovalle ottaa, niin hän\nmenettelee kuin Raamatun mies: kun puro kuivui, hän meni Zarpatiin,\njossa jumala käski erään lesken häntä ruokkia...\n\nLopulta he istuivat toviksi puiston penkille ja tupakoivat vaiteliaina.\nSitten Tarakka nosti kasvonsa ja silmäili torninkellon viisareita,\njotka kuontuivat näkymään juuri siihen. Hän sanoi, että hänen oli nyt\nlähdettävä tapaamaan tuota päivällä nähtyä tyttöä. Se oli ennestäänkin\ntuttu hyvän päivän verran ja oli näyttänyt hyvin höynäytyneeltä\nsaamaansa seuraan. Tyttö ei ollut oleskellut tässä kaupungissa vielä\nkauankaan aikaa ja oli näyttänyt yksinäisyyden rasittamalta. —\nSaattaapa käydä niinkin, lopetti Tarakka ylväästi, — etten minä toista\npäivää rahatonna kävele...\n\nHän painosti erikoisesti sanaa »minä» tavalla, joka sai Töpsyn\njähmettymään.\n\n— Kai vielä tavataan? sanoi hän hyytyvin huulin.\n\n— Miten haluat. Yhdessähän tässä on vaellettu jo viikkokausia...\n\nHe sopivat tapaamisesta tämän saman penkin seutuvilla puolenyön aikaan.\nTarakka ei joutuisi retkeltään ennemmin.\n\nHän nousi ja lähti. Mutta samalla hetkellä kun hän oli katoamaisillaan\nnäkyvistä, nousi myöskin Töpsy ja seurasi häntä taempaa. Hän meni\ntoiselle katukäytävälle ja seurasi sieltä silmillään edelläkulkevaa\ntoveriaan niin kiinteästi, että törmäili kävellessään ihmisiin,\nihmisiin, jotka olivat kaikki hänelle vieraita ja yhdennäköisiäkuin\nmuurahaiset pesässään. Ainoa tuttu koko tässä suuressa kaupungissa\noli Tarakka. Hänen ryhtinsä ja astuntansa Töpsy tunsi tuonne kauas\nmuukalaisen väen vilinäänkin ja seurasi häntä hellittämättä. Hän\nei oikeastaan tietänyt miksi. Hän halusi nähdä tuon tutun olennon\nmahdollisimman kauan, ainoan, joka herätti täällä turvallisuuden\ntunnetta hänen rahattomassa sielussaan. Hetkiseksi hänet valtasi kiivas\nhalu juosta Tarakan jälkeen eikä hellittää hänestä, mutta hän hillitsi\nkuitenkin itsensä.\n\nTarakka kulki pitkät matkat, mutta kiirettä pitämättä, niin että hänen\nseuraajallaan oli aikaa panna merkille kadut ja kulkusuunta. Nyt\nhänelle myöskin selvisi, että hänen tarkoituksensa oli nähdä, minne\nTarakka meni, missä hän tapaisi tuon naisen.\n\nTämä tapaaminen tapahtui katukäytävällä. Töpsy näki, että Tarakka oli\nkeskustelemassa naisen kanssa, ja hän oli silloin niin lähellä, ettei\nhän huomannut muuta neuvoa kuin kävellä heidän ohitseen vastakkaisella\nkatukäytävällä välinpitämättömän näköisenä. Mutta silti hän\nsyrjäsilmäyksellä tutkiskeli ihmistä, josta piti muodostua jonkinlainen\nturva heidän ahdistukseensa, ainakin Tarakalle ja ehkä sitä lyytä\nhänellekin. Olikohan toveri laskenut oikein? Töpsy ei saanut edes\nmitään mieleen syöpyvää kuvaa tuosta naisesta. Hänen mielestään tyttö\noli noita samoja hyönteisihmisiä, joita ei voinut toinen toisestaan\nerottaa. Valkeaa ihoa, punainen turpanen, hieman hävyttömät silmät,\njoilla hän nyt katseli vilkkaasti juttelevan seuralaisensa kasvoja,\njoita juuri kirkasti tuo merkillinen messinkinen hymy. Töpsyssä toverin\nkasvot ja koko olemus tuolla ohitsekäymisen hetkellä nostivat vahvan\nvakaumuksen, että hän kyllä pääsee tuumansa perille, hän, jos kukaan...\n\nHän pistäytyi poikkikadulle ja tähysteli sieltä, turvallisen välimatkan\npäästä, kuinka pariskunta lähti hitaasti kävelemään, pysähtyi\nkorokkeelle ja nousi raitiovaunuun.\n\nSinne he katosivat. Töpsy oli nyt auttamattomasti pudonnut rattailta,\nja hänet valtasi alakuloinen, ahdistava tunne, että hän oli nyt nähnyt\nTarakan viimeisen kerran. Tuo kiskojen omituinen ulvahdus oli ikään\nkuin viimeinen tervehdys. Hän oli nyt oman onnensa nojassa, yksin. Ei\nketään, jonka kanssa edes keskustella, esimerkiksi siitä, että mikä nyt\nneuvoksi hyväksi...\n\nHän kuljeskeli samoja katuja takaisin päin. Erään oluttuvan luona\nhän pysähtyi ja laski taskuunsa irtaalleen jääneet kolikot. Niitä\nei tosiaankaan ollut suurta summaa, ja hän päivitteli tyhmyyttä,\njoka panee ihmisen pitämään rahansa yhdessä nipussa kukkarossaan.\nHetkisen epäröityään hän meni sisään ja tutkittuaan kassan vieressä\nolevaa ruokalistaa pääsi selville siitä, että hänen rahansa riittivät\nhernekeittoon, voileipään ja olutkolpakkoon. Hän tilasi ne.\n\nHernekeitto oli hyvää. Sitä olisi syönyt enemmänkin, ja Töpsy kirosi\naamullista kitsauttaan, ettei ollut syönyt rahojen aikana ja ruokkinut\nmyöskin toveriaan. Hän kirosi sitä vielä toisen kerran avattuaan\ntupakkalaatikkonsa ja nähtyään, ettei savukkeita ollut jäljellä\nmontakaan kappaletta. Nähtävästi oli piru niin tahtonut. Kosto ja\nrangaistus oli langennut aamullisista elkeistä. Hän istui synkeänä\nja levottomana, tupakoiden ja maistellen pienin siemauksin oluttaan.\nHän istui niin kauan kuin voi tukaluuden tunteelta. Sillä hänestä\nnäytti siltä, että neidit tiskin takana ja jotkut ravintolavieraatkin\nsilmäilivät häntä pitkään ja kummissaan, että he näkivät hänen panneen\nviimeiset lanttinsa hernekeittoon ja olutkolpakkoon.\n\nLähdettyään oluttuvasta hän harhaili kaduilla ja istuskeli puiston\npenkeillä, kunnes näki tornin kellon osoittavan yhtätoista. Silloin\nhän lähti maleksimaan tuota samaa reittiä, jolla hän oli vakoillut\ntoveriaan. Kadut tyhjentyivät ja hiljentyivät, ja Töpsy tunsi entistä\nsyvemmin olevansa poloinen, eksynyt ihminen, jonka tarkoitukset ja\npäämäärät olivat naurettavia, tyhjiin haihtuvia kuin unennäkö.\n\nTultuaan niille paikoin, jossa Tarakka oli kohdannut tytön, olivat\nkadut jo melkein autioita. Kaupungin öiset äänet, tuo omituinen,\nikään kuin levottoman nukkujan hengityksen huounta teki Töpsyn yhä\nrauhattomammaksi. Hän käveleskeli edestakaisin katukäytävää. Oli\nvarmasti jo yli puolenyön, mutta mitään Tarakkaa, toveria, ei näkynyt.\nEhkä ei näkyisikään. Entä sitten? Pieni, katkera ja yksinäinen\nGolgatan-tie olisi Töpsyn osana... Hän sytytti viimeisen tupakkansa ja\nvetäytyi aivan seinän viereen, syvään varjoon polttelemaan sitä. Hän\noli jo aivan toivoton, kun hän äkkiä näki odottamansa pariskunnan. Jo\nkauas hän tunsi toverinsa ryhdin ja astunnan ja elähtyi merkillisellä\ntavalla. He kävelivät hiljoilleen vastapäistä katukäytävää, jonne\nvalo lankesi. Erään oven luona he pysähtyivät ja seisoivat siinä\nTöpsyn mielestä ikuisuuden. Sitten tyttö aukaisi oven ja meni sisään,\nmutta mies jäi yhä oven edustalle. Mitä hän vielä odotti? Töpsyn\nkorvaan kantautui hiljaista vihellystä, marssintahteja, joilla Tarakka\nlyhenteli aikaansa. Sitten ovi avautui, ja tyttö pujahti jälleen\nkadulle. Ojensiko hän jotakin miehelle, siitä Töpsy ei saanut varmaa\nselkoa. He seisoivat siinä toisenkin pitkän minuutin, ja seinään\nnojaava salainen katselija tunsi tavatonta väsymystä. Lopultakin he\nhyvästelivät. Tyttö vilkutti vielä oven raosta, sitten se sulkeutui ja\nTarakka lähti liikkeelle. Hän poikkesi kadun yli varjoisalle puolelle\nja kulki muutamien jalanmittojen päässä Töpsyn ohi, joka nojasi seinään\npatsasmaisen jähmeänä. Hän ei uskaltanut liioin katsoakaan toveriaan,\npeläten sen herättävän tässä levottomuutta. Mutta Tarakan ryhti oli\nnyt veltto ja laahaava, hänelle ominainen niinä hetkinä, jolloin hän\nei »esiintynyt». Hänen kasvoillaankin oli vakava, suljettu ilme,\ntuollainen, joka toi mieleen astiaan hyvin tupsahtaneen kannen.\n\nTöpsy lähti seuraamaan häntä kulkien varovaisesti niin lähellä\nkuin uskalsi. Muistaisiko Tarakka vielä häntä vai pyrkisikö hän\neroon toverista? Ei, näytti siltä, että hän kulkee heidän sovittua\nkohtauspaikkaansa kohti. Etukäteen tekemänsä suunnitelman mukaan,\nkulkemalla toista, odotellessaan tutkimaansa tietä, Töpsy puolittain\njuoksi ehtiäkseen ennemmin sovitulle paikalle. Hänestä tuntui kamalalta\njättää Tarakka näkyvistään, mutta yhtä pelättävää oli ilmaista tälle,\nettä häntä oli seurattu ja vaanittu.\n\nTurhaa pelkoa. Töpsy oli vain hetkisen ollut puistossa penkin\nluona, eikä hänen kiivasta kulusta ja mielenliikutuksesta kiihtynyt\nhengityksensä ollut vielä tasautunut, kun Tarakka jo ilmestyi näkyviin.\nHän lähestyi toveria velttona ja välinpitämättömänä, jurona. Hänen\nkulmikkaista kasvoistaan ei voinut lukea mitään.\n\n— No? äännähti Töpsy.\n\nTarakka silmäsi häntä ilmeettömällä kalankatseella, pisti pitkän\netusormensa takkinsa rintataskuun ja veti hitaasti setelirahan reunan\nnäkyviin kuin koristenenäliinan, pysyen yhä äänettömänä ja ilmeettömänä.\n\nMutta Töpsyn rahattoman sielun täytti laimea ilo. Hän tunnusti\nVäinämöisen viisautta: saaneelta saapi saamatonkin.\n\n\n\n\nPUHELIAISUUS\n\n\nHeti kun Hongan Heikki heräsi, kussa hän sai silmänsä unesta\naukaistuksi, niin hän kuuli, että Helli, hänen eukkonsa ja tämän\npienoisen talon emäntä, oli puhumassa puista. Oikeastaan olemattomista\npuista, polttopuista, joita ei ollut puikkoakaan.\n\nTämä olikin tuttu puheenaihe tässä talossa. Tuskinpa Helli emäntä\nlienee muuten suutansa avannutkaan kuin puutteesta puhuakseen. Alinomaa\noli jotakin lopussa tai loppumaisillaan. Puuttui puuta ja heinää,\nkahvia, sokeria ja suolaa, vieläpä leipääkin. Totinen leivänpuute\ntuntui nytkin olevan edessä, ellei puun puutetta poistettaisi ja uunia\nsaatu lämmitetyksi. Tämä puun puute oli ollut kyseenalaisena jo monta\npäivää, sillä ne olivat kerta kaikkiaan lopussa. Oli jo täytynyt\npoltella sellaistakin, joka ei oikeastaan polttopuuta ollut. Eikös\neukko nytkin ollut särkenyt vanhaa rahia, mielenosoituksellisesti\ntietysti, ja keitellyt sillä aamukahvia...\n\nPuun puute oli oikeastaan hyvin tuttu ja jatkuva asia tässä talossa.\nAlinomaa se yhdytti ja yllätteli. Mutta jatkuva oli isännän\nsairaalloisuuskin, kituminen, kuten sanottiin, vaikka sai hän sen takia\nihmisten ja oman eukkonsakin puheissa aikaansaamattoman ja laiskankin\nnimeä kantaa. Ei toinen ihminen tiedä toisen vaivoja. Lisäksi\ntuli vielä vähävaraisuuden, köyhyyden risti. Ei ollut varaa pitää\npalkkalaisia. Niinpä kesänpuuta oli nytkin tullut varastoon vähännäppi,\njoten ne loppuivat ennen kuin kunnolliset talvikelit tulivat, että\nmetsään olisi päässyt. Sairauskin oli rasittanut näinä päivinä\ntavallista pahemmin. Eikä ollut muutenkaan tullut vielä otetuksi tätä\npuuasiaa toden teolla käsiinsä. Oli ollut kaikenlaisia muita puuhia,\nsessomisia...\n\nMutta nyt, tänä päivänä, täytyi puun puutteen loppua. Hongan Heikki\ntunsi nyt itsensä hyvin terveeksi ja terhakaksi, eikä silloin\ntyöntekokaan tuntunut hänestä miltään. Tai se tuntui siltä, että\npianhan tuota nyt tehdä hotaisee sen minkä tarvitseekin, vaikkapa koko\nvuoden työt, saatikka sitten nyt hakkaa ja hakee muutamia puukuormia.\nHän sanoikin eukolleen, että älä ole milläsikään äläkä hätäile: puuta\nsaadaan! Mikä olisikaan saadessa: on miestä, kirvestä, hevosta ja\nmetsääkin, koivikkoa kuin seinää ja keliäkin on. Isäntä Heikki oli jo\nehtinyt pistäytyä ulkona ja nähnyt, että yön aikana oli satanut lunta.\nMutta eukko oli nyt eri myrkyllisellä päällä, koska sanoi, että jos\nnoita nyt saisikin tuoreita pökkelöitä, niin kituvat ne vain eivätkä\npala. Ja milloinpa hän juuri lienee ollut muulla kuin myrtypäällä.\nAinakaan kymmeneen vuoteen ei se ollut osannut puhuakaan muusta kuin\npuutteesta, jota riitti, ja lisäksi karjahdella lapsukaisille, joita\noli monta, karjahdella niille kasvatusäänellä...\n\nSellainen Helli se oli. Sellaiset sillä oli tavat, jotka oli alun perin\notettu kai käytäntöön siinä mielessä, että saataisiin vähän vauhtia\nmieheen, sairaalloiseen ja ehkä siitä syystä aikaansaamattomaan, ehkä\nmyöskin vahvan laiskansuonen vaivaamaan. Mutta Heikki oli jo ehtinyt\ntottua tähän esiintymiseen. Hän ei ollut kuulevinaankaan, vaan ryki,\nkäänteli mälliä poskessaan ja roiskautteli mahtavia peräsylkiä. Hän\nei kuitenkaan mielellään viipynyt eukon kielen ulottuvilla, silloin\nkun tämä kävi kovin kipakaksi, vaan meni ulos jotakin askaroimaan, oli\nlähtevittään edemmäskin työmaalle, mutta menikin useasti kylään ja\nviipyi siellä pitkänkin rupeaman, hamaan myöhäiseen iltaankin, puhellen\ntoisten kielevien ja kiireettömien ihmisten kanssa.\n\nSillä Hongan Heikki oli hyvin puhelias ja seuranhaluinen ihminen,\neivätkä hänen puheenaiheensa olleet yhtä yksitoikkoisia kuin Helli\neukon. Hän puhui mistä tahansa. Hän käsitteli maanviljelystä ja\nkarjanhoitoa, profetoi säitä ja oli hevosasiain erityinen tuntija.\nHänen tarvitsi vain nostaa hevosen häntää, ja hän voi jo siitä sanoa\nsitä ja tätä. Hän muisteli menneitä ja innostui päivänasioista. Hän\noli yhteiskunnallisesti valistunut henkilö. Hän tunsi Raamattua ja\npuhui siitä ja oli uskoakin tunnustamassa. Hän oli virkeä ihminen,\naikaansa seuraava ja kuten sanottu puhui mistä hyvänsä, paitsi että\nhän ei hevillä valittanut köyhyyttä eikä puutetta. Se oli akkain asia,\nsellaisten, jotka saavat loikumisesta jonkinlaisen nautinnon...\n\nHongan Heikki ruokki nyt hevosen ja laitteli kesäteloillaan olleet reet\nvalmiiksi valjastusta varten pimeällä pihamaalla. Sitten olikin jo\neineen aika, ja sen syötyään hän sonnustautui siekailematta matkalle,\nvaikka ei ollut vielä häivääkään päivästä. Mutta paljonko sitä tuli\nja oli tähän vuodenaikaan, syystalvesta, kaukana pohjoisessa. Kaksi\nhämärää vastakkain, kuten sanottiin.\n\nPäivä alkoi sarastella vasta sitten, kun hän oli jo ajellut useita\nkilometrejä ja ehti niille seuduin, jossa kylä ja metsämaa yhtyivät.\nMutta metsänlaidassa oli talo, ja talossa odotti Hongan Heikkiä\nkiusaus. Talon isäntä seisoi pihamaalla ja huusi metsäänmenijälle, että\ntule nyt katsomaan minun uutta hevostani. Hongan Heikki epäröi. Hänen\nvakaa aikomuksensa oli mennä metsään, hakata ja hakea kuorma salskeita\nkoivuja, jotka kyllä tuoreinakin palavat hyvin ja ovat kuumia,\npuhukoot akat mitä tahansa; hänen tuumansa oli nyt kerta kaikkiaan\nlopettaa puun puute. Ja hänellä oli itselläänkin aavistus, että hänen\npuheliaisuutensa ja seurustelunhalunsa oli kehittynyt heikkouden\nrajoille. Jos menee, niin ei tiedä, miten tulee viivähtäneeksi... Sen\nvuoksi hän hoilasi vastaan: — En jouda! Pistäydyn hakemassa puukuorman.\nKäyn vaikka palatessani...\n\nMutta hänen hevosensa oli vanha, niitä ylioppineita juhtia, jotka\nosaavat käyttää hyväkseen pienimmänkin lepoa tarjoavan tilaisuuden.\nKun se siis kuuli puhetta, niin se seisahtui vängälläkin, näköjään\npelkästä kohteliaisuudesta, että sen isäntä saisi rauhassa keskustella.\nHongan Heikin kiusaus paisui tämän pienen seikan vuoksi vahvasti. Uudet\nhevoset, hevoskaupat olivat hänelle erityisen makeita asioita. Hän tuli\nkysyneeksi, minkälainen se uusi hevonen on ja keneltä se on saatu.\nIsäntä pihamaaltaan vastasi, että tule näkemään, ja silloin Hongan\nHeikki tosiaankin aivan huomaamattaan tuli kääntäneeksi kartanoon.\n\nTallissa viivyttiin pitkät tovit. Oli tarkasteltava uusi hevonen,\nkyseltävä ja kerrottava sen vaihtohistoria, aprikoitava, kuinka\nkaupassa oli käynyt, vertailtava sitä muihin ennen tapahtuneisiin\nhevoskauppoihin ja syvennyttävä välillä sen ja sen tunnetun hevosen\nominaisuuksiin ja elämäkertaan. Aikaahan siinä meni. Kun lopultakin\ntultiin tallista ulos, niin Hongan Heikki heräsi nykyhetkeen ja\nyllätteli jatkamaan matkaansa. Mutta isäntä sanoi, että mihin se\nsellainen hoppu on! Pirtissä on pannu lämpiämässä.\n\nJa koska Hongan Heikki tunsi itsensä terveeksi ja terhakaksi, niin hän\neli myöskin niissä tunteissa, että työtä kyllä kerkeää tehdä hotaista\nvielä vaikka minkä verran. Olihan vasta aamupäivä. Hän siis katsoi,\nkuinka isäntä pani vahvasti heiniä vieraan hevosen eteen ja aloittaen\naivan uuden kiintoisan hevosjutun alkoi astella eteistä kohti. Hongan\nHeikki seurasi häntä sisälle.\n\nSitten riitti juttuja hevosista ja markkinamatkoista, kunnes saatiin\nkahvia ja siirryttiin muihin asioihin. Oli käynnissä mielenkiintoisia\nkäräjäjuttuja, oli puhuttava metsäkaupoista ja hiihtourheilusta,\nsivuttava lukemattomia seikkoja. Pihamaan nurkilla veistelevät\nsalvumiehet antoivat aiheen pitkäjäykkäiseen rakennustaitoa\nkoskevaan keskusteluun. Isäntä itse näytti nauttivan yhdessäolosta\nja lisäksi hänellä oli toinenkin vieras, vähän oudompi mies, joka\nosasi erinomaisesti joustaa keskustelua, keksiä uusia asioita, tehdä\nkysymyksiä ja kuunnella sen näköisenä, kuin ei olisi koskaan kuullut\nverrempää. Hongan Heikki unhotti kokonaan olevansa puunhakumatkalla\nja puhui puhumistaan, käänsi mälliä, syljeskeli ja puhui ja rötisi\njälleen. Päivän ollessa puolessa hän kuitenkin alkoi osoittaa\nlevottomuuden oireita, mainitsi lähtöaikeistaan, nousi jo seisomaankin\nja käveleskeli lattialla. Mutta isäntä ja toinen vieras, joilla\nei näyttänyt olevan mitään kiirettä, saivat hänet vielä viipymään\nkehittelemällä esiin uusia asianhaaroja ja tekemällä kysymyksiä, joihin\nHeikki tarttui kuin kala koukkuun.\n\nLopulta hän kuitenkin nousi päättäväisesti, otti kintaansa ja lähti.\nIsäntä seurasi häntä ulos ja näytti aivan pahastuvan vieraansa\nkiireellisyydestä. Eihän Heikki kuitenkaan lähtenyt kuin jänis\nhaapapuun äärestä. Hän pistäytyi ensin nurkan taakse luonnollisille\nasioilleen. Isäntä kiirehti avopäisenä veistomiesten luokse.\n\n— Nyt teidän täytyy tulla avuksi, hän sanoi. — Me ei enää kahden\npärjätä Heikin kanssa. Se aikoo ja yrittelee jo metsään, ajoon,\ntöihin...\n\nKävi ilmi, että Hongan Heikki oli nyt vasiten punotun juonen uhrina,\nkokeilun alaisena. Oli saatava selville hänen puhehalujensa suuruus.\nOliko hänellä niin kiirettä mihinkään, että lähtisi, kun kerran olisi\ntilaisuus hyviin puheisiin? Saataisiinko hänet kiehdotuksi pelkillä\npuheilla ja keskusteluilla kuten juoppo viinalla?\n\nSalvumiehet epäilivät, ettei Heikkiä enää saisi taipumaan pitkiin\npuheisiin, koska hän näkyi jo kopistelevan rekensä luona.\n\n— Joutuin nyt! kiirehti isäntä. — Lähtekää tekin kahville. Kyllä se\nvielä palaa pirttiin, kun heitetään sille puheenpäätä kuin köyttä...\n\nTultiin reen luo, ja heti syntyi keskustelua. Isäntä haki Hongan\nHeikin hevosen eteen sylillisen heiniä, aivan kuin hänen viipymisensä\nolisi luonnostaan lankeava asia. Joku keksi kysäistä, että mitä Hongan\nHeikki arveli sodasta, joka siihenkin aikaan oli käynnissä jossakin\nmaapallon paikassa. Oli jo ennestään tiedossa, että Hongan Heikki\noli melkoinen sotilasasian tuntijakin, kun niikseen tuli. Niinpä hän\nei nytkään kätkenyt itseään, varsinkin kun hänen asiantuntemukseensa\nvedottiin, vaan alkoi selostaa käsitystään tilanteesta ja oli niin\ntäynnä asiaa, että tuli aivan huomaamattaan kävelleeksi toisten miesten\nmukana takaisin huoneelle ja istuneeksi pirtin penkille. Se kävi\ntosiaankin häneltä aivan luontevasti. Hän ei huomannut edessään edes\nmitään pulmaa, tienhaaraa. Reima miesjoukko, puhelu, ajatusten vaihto\noli hänelle kuin vesi kalalle. Ottaa hevosensa, ajaa yksin synkeään\ntalviseen metsään, jonka ainoa ääni oli oman kirveen napse: se oli\nyhtä luonnotonta kuin olisi kalan vapaaehtoinen pyrkiminen kuivalle\nrannalle...\n\nHän istui siis penkillä ja puheli. Hän ajautui kuvailemaan kerrallisen\nVenäjän sotalaivaston kauheaa tuhoa, josta hän oli nähnyt tauluja,\nkuvia: veri roihusi ja mastot olivat murskana. Hän tiesi, että\nVenäjälläkin oli jaloja sotamiehiä, kirgiisejä, jotka vihollisen\nkaaduttua tempasivat puukon kupeeltaan, sivalsivat kaatuneelta kurkun\npoikki ja joivat ja ryystivät lämpöisen veren. Tämmöiset ihmiset olivat\nsotamiehiä luonnostaan, opettamatta, ja tulivat sotaretkellä toimeen\nvähin eväin, pienin kuormastoin. Heikki ryypiskeli välillä kahvia\nmuitten mukana ja siirtyi sitten omakohtaisiin sotilasmuistoihinsa,\nreservikasarmiin. Hän innostui, tempasi seinältä kiväärin ja näyttää\nravahdutti, kuinka temppuja tehtiin.\n\nNuoret kirvesmiehet, jotka olivat sivistymättömiä, nyhtivät toisiaan\nkylkiin ja iskivät salavihkaa silmää, että ota huomioon, naapuri:\nHongan Heikki on puhejuoppo. Viinatta se istuu ja puhuu päiväkauden,\nvaikka on ajoon, töihin menossa ja ajokas värjöttelee ulkona kylmässä\ntuulessa kuten sen juomaripojan hevonen, josta laulussa mainitaan,\nkapakan edessä...\n\nMutta Hongan Heikki ei huomannut mitään, ei aavistanutkaan olevansa\nerityisen juonen uhri, kokeen alainen. Hänen oli hyvä olla. Puhelu,\nkeskustelu, ne maistuivat yhäti. Hän ei enää muistanut hevostaan eikä\naamullisia päämääriään. Hän ei tullut panneeksi merkille, että väki\nväheni salvumiesten mentyä jälleen pikkuhiljaa vielä kirvestämään.\nHongan Heikki puhella vatusti, rötisten ja naurahdellen. Hän selvitteli\nvälillä uskonasioitakin, raamatullisia pulmia, lipui luontevasti\nraamatullisista maallisiin asioihin ja taasen takaisin taivaallisiin.\nAika kului, iltahämärä tuli ja lamppu sytytettiin. Mutta Hongan Heikki\nei kiinnittänyt siihen huomiotaan. Hänen valtakuntansa ei ollut oikein\ntässä maailmassa. Hän puheli ja seurusteli.\n\nViimein joku niistä päivällisistä kirvesmiehistä tullessaan huoneeseen\nja karistellessaan lunta lakistaan — oli kai alkanut jälleen\ntuiskutella — virkahti oven suusta naurussa suin: — Yhä se tuo\nHonkalainen täällä istuu! Miten sen käypi sen rankakuorman kanssa?\n\nHongan Heikki nosti silmänsä ja heräsi nykyisyyteen. Lamppu paloi,\nja kiiltävän akkunaruudun takana oli musta pimeys. Hänen kasvoillaan\nkuvastui hämmästys: hyvä jumala, niin se aika kuluu, livahtaa, niin\njäivät puut hankkimatta tänäkin päivänä...\n\nNaurettiin. Isäntä sanoi: — Ei kai sinulla kovin tiukkaa puun tarvetta\nollut, kun näinkin viivähdit. Hakematta se puukuorma nyt on tältä\npäivältä.\n\nNiin oli, täytyi Hongan Heikin tunnustaa. Ei ollut enää metsään\nmielimistäkään pimeässä ja tuiskussa. Hän oli vähän nolo, varsinkin\nkun hän toisten puheista ja naureskelusta ymmärsi, että he olivat\nasiasta tehden pitäneet pilkkanaan hänen heikkouttaan. Mutta hän kätki\nnoloutensa ja naureskeli mukana.\n\n— Tuli taasen jutelluksi. Eihän siitä ole puheen hyvyydestä, kunhan\nsitä riittää... Ja onhan näitä päiviä. Idästä niitä nousee, sanotaan...\n\nMutta kun hän sitten lopultakin lähti, irroitti hevosensa ja alkoi\najella kotia kohti reki kevyenä, tyhjin toimin, kun pimeys ympäröi\nhänet ja tuuli ja tuisku tempoivat hänen reikäistä turkkikasukkaansa\nja vilu ahdisti, niin nolouden tunne valtasi hänet nyt niin toden\nteolla, että hän tunsi olevansa sairaskin. Voi viheliäisyys, miten\npitikin käydä! Ei puita vieläkään, vaikka hän oli aamulla lähtenyt\nniin miehevänä metsään. Mitähän siellä nyt eukko sanoo? Minkähänlaisen\nvastaanoton Helli on valmistanut? Onko kokenut laittaa jotakin lämmintä\nmiehelleen, joka huonolla terveydellään retostaa lumisessa metsässä,\nvai onko jo viipymisestä arvannut, että eivät ole asiat taasen oikealla\ntolalla...\n\nKotipihaan päästyään hän kurkisti salaa akkunasta sisään ja näki, että\nuuni lämpesi ja leivät olivat nousemassa. Eukko oli hakenut naapurista\npuita lainaksi. Hyvä juttu. Kyllä tästä selvitään...\n\nHevosta riisuessaan hän oli jo selvillä siitä, miten tämä puunhakumatka\non selitettävissä. Kohtaus hänelle on sattunut, taudinkohtaus, joka\nhänellä on vaivana, ja sitten on käynyt ilmi, ettei se ojapuro,\njonka ylitse on puita haettaessa kuljettava, ole vielä kunnollisesti\njäätynyt. Siinä voisi menettää vaikka hevosen... Hongan Heikin\nuskontunnustukseen kuului, että pienillä valheilla voi toisinaan\nvälttää suuria syntejä...\n\nSitä paitsi, päivä se oli huomennakin, aivan yhtä pätevä puunhakupäivä\nkuin tänäänkin olisi ollut.\n\n\n\n\nSEUROJEN JÄLKEEN\n\n\nSuuret hartausseurat Pätölän talossa olivat loppuneet. Monta päivää\noli satoja ihmisiä istunut penkeillä ja veisaillut ja syönyt. Nyt\noli päästy päähän, talo tyhjentyi ja talon isäntä, Pätö-Pekka,\nhuokasi ikään kuin helpotuksesta. Hän oli jo saanut kyllänsä, melkein\nkyllästynyt pitkiin istumisiin ja tunsi toiminnan, oikean elämisenhalun\nnousevan itsessään.\n\nHän lähti katselemaan vainioitaan, joita olikin silmänkanto, kaksisataa\nhehtaaria. Oli kevätkesä, helluntain seudut. Maa vihannoi, oraat\nnousivat. Hänen maittensa läpi virtaavassa joessa oli kevättulva\njuuri laskeutunut, ja pakeneva vesi teki Pätölän isännälle\npienen paljastuksen. Hän huomasi ahteella muutamia täysinäisiä\napulantasäkkejä. Pätö-Pekka pysähtyi. Hän oivalsi asian. Tietysti\nrengit, joitten piti kylvää apulannat pellolle, tietysti he olivat\nheittäneet nuo säkit tulvivaan jokeen vaivojaan säästääkseen.\nSellainen on nyt kerta kaikkiaan ihminen, palkkalainen, isännän silmän\nvälttäessä. Mutta paha paljastuu...\n\nHän tapasi renkinsä työntouhussa ja sanoi heille vähän moittivasti,\nettä taisitte käsitellä huolettomanlaisesti niitä apulantoja. Muutamia\nsäkkejä näyttää päässeen ryöstäytymään tulvan mukaan, koska niitä nyt\nkellottaa tuolla ahteella. Ne pitäisi kylvää maille, jos se vielä käy\nlaatuun runsaan liotuksen jälkeen...\n\nTunnelma oli vähän nolo molemmin puolin, mutta onneksi isäntä samassa\nhuomasi ilahduttavan seikan. Lähellä oli savikuoppa, jonka sameasta\nvedestä kohosi näkyviin niittokoneen istuin. Asia oli sellainen, että\nPätölästä oli edellisenä syksynä kadonnut niittokone, jota ei ollut\nlöydetty hakemallakaan. Mutta tämä tulvan laskeutuminen, joka oli\nvähentänyt veden savikuopastakin, näytti nyt paljastavan Pätö-Pekalle\nkaiken kätketyn varallisuuden. Hän sanoi rauhallisesti:\n\n— Tuollahan se niittokone näimmä onkin! Eihän se hukassa ollutkaan.\nMenkääpäs, pojat, ja vetäkää se pois sieltä...\n\nNiin hän sanoi aivan iloisentuntuisesti, kadehdittavan rauhallinen\nihminen. Tietysti hän tiesi, että jotkut noista »pojista» olivat olleet\nniittokonetta tuonne kuoppaan työntämässä tehdäkseen Pätö-Pekalle\npienen vahingon, laskeakseen sen laatuista leikkiä, jota näin isännän\nhollilta oli vähän vaikea ymmärtää. Mutta mitä auttoi raivostua ja\nsynkistyä! Et sillä paljoakaan voittaisi tässä maailmassa, saati sitten\ntulevaisessa. Hyvä, että oli olemassa tuollaisia isohkoja työkaluja,\njotka eivät juuri voineet aivan peräti kadota. Pienemmät esineet,\nlapiot, kuokat ja kirveet kuluivat loppuun, katosivat ihmeen nopeasti.\nNiitä sai tuoda hevoskuorman tuon tuostakin. Aavistelihan isäntä\nsyynkin siihen. Ympäristön mökkiläiset tarvitsivat sellaisia esineitä,\nja heille oli tullut tavaksi lainata niitä Pätö-Pekalta, joka oli\nehtinyt tulla kuuluksi siitä, ettei hän juuri ollut tarkoin selvillä\nainakaan irtaimen omaisuutensa määrästä. Isäntä oli viime aikoina\nyrittänyt vähentää työkalujen liiallista kulutusta teettämällä niihin\nporalla erityisen tuntomerkin. Mutta vähän siitä näytti olevan apua.\nTalvella, kun hän yllättäen pistäytyi muutaman mökkeröiseen, oli mökin\nmies juuri suuditsemassa vartta kirveeseen. Pätö-Pekka tarkasteli työn,\neikä hänen auttanut muuta kuin todeta lempeän tasaiseen tapaansa: —\nKaimahan pitää samanlaista merkkiä kirveessään kuin minäkin...\n\nPätölän isäntä lopetti katselmusretkensä ja tuli kartanoonsa.\nMutta hän tunsi vielä itsessään levottoman toiminnanhalun pitkien\nistumisten ja veisausten jälkeen. Hän muisti, että kirkonkylässä\noli tänään huutokauppa. Sieltä voisi saada edullisesti kaikenlaisia\nmaanviljelyskaluja, joilla hänen taloudessaan oli taipumus tulla\nkäyttökelvottomaksi tavallista nopeammin. Hän valjasti oitis hevosen\npitkien lavojen eteen ja lähti matkalle.\n\nHän ehti ajoissa perille ja seisoskeli sitten koko pitkän päivän\nhuutokauppapaikalla väkijoukossa, tervehti tuttavia, jutteli ja sai\ntavaraa: perunannostokoneen, hevosharavan, äkeen, silppukoneen ynnä\nmuuta. Päivä oli nyt lähestymässä loppuaan. Sää oli käynyt hieman\nsurulliseksi, koleahkoksi ja sateiseksi. Pätö-Pekka oli mielestään\nkäyttänyt hyvin päivänsä, ja nyt hänen päähänsä jylkähti, että\nhän voisi samalla tiellä toimitella vielä muitakin tarpeellisia\nasioita. Hän lähti kävellä tössöttelemään ja työntyi sadetakkeineen\neläinlääkärin vastaanottohuoneeseen, tuo paksu ja lyhyt miehen\npökäle. Tämä eläinlääkäri oli hänelle vielä aivan outo henkilö, juuri\npaikkakunnalle muuttanut, hyvin herrasmiehen näköinen rilliniekka.\nTäytyi esitellä itsensä.\n\n— Minä olen Pekka Pätö, maanviljelijä, tämän pitäjän Pätölän talosta.\nMinulla on paljon lehmiä ja muita eläimiä, jotka tarvitsevat lääkettä,\nniin että jos eläinlääkäri olisi niin hyvä ja kirjoittaisi...\n\nEläinlääkäri kirjoitti kilon pirtua.\n\n— Olisi siellä vielä yksi toinenkin isäntä, jatkoi Pätö-Pekka, — joka\non yhtä paksu kuin minäkin ja jolla on yhtä paljon eläimiä...\n\nEläinlääkäri kirjoitti toisen kilon määräyksen samaa ainetta.\n\n— Olisi siellä vielä yksi kolmaskin isäntä, yritti Pätö-Pekka\nvielä, mutta huomasi kai menevänsä liiallisuuksiin, koska heitti\nvälihuomautuksen muutetulla äänellä: — Vain ei tuo taida minunkaan\nnimeni niin kuulu olla eli onko Hakkila, se entinen, reitit neuvonut...\n\n— Kyllä minä tiedän reitit neuvomattakin, sanoi eläinlääkäri vähän\nkärsimättömästä — Pitäisi siinä nyt olla tarpeeksi, vai miten iso pullo\nteillä on?\n\n— Voi, kyllä se venyy!\n\n— Hakekoon se kolmas isäntä itse, lopetti lääkäri asian.\n\nPätö-Pekka tyytyi, maksoi, nousi ja hyvästeli ja meni apteekkiin,\njosta hän hetken kuluttua palasi, näyttäen entistä paksummalta\nsadetakkeineen. Järven rannassa tuli tuttava vastaan, ja he istahtivat\nkivelle huoneen seinustalle sateen pitoon. Pätö-Pekka vilahdutti\nvaltavaa pulloa sadetakkinsa sisästä ja sanoi:\n\n— Tässä sanotaan kyllä, että eläimille, mutta nöyryyshän kaunistaa\nihmistä...\n\nHe ottivat ensimmäiset ryypyt kahvilassa, josta he kuitenkin pian\nsiirtyivät huutokauppataloon, kauniiseen kamariin, missä seura\nlisääntyi ja seurustelu jatkui. Kuumia kupposia ja paljon puhetta.\n\nOli jo sangen myöhäinen ilta, kun Pätö-Pekka viimeinkin suoriutui\nkotimatkalle. Hän lastasi ja lastautti kaikki moninaiset\nmaanviljelysneuvonsa pitkille kärrynlavoilleen, nousi sitten keulalle\nja alkoi ajaa. Hän ehtikin kulkea melkoisen taipaleen, ennen kuin\nkuorma, joka kaikessa kiireessä oli tullut huonosti laitetuksi\nja köytetyksi, alkoi käydä kiusalliseksi. Koneet liikahtelivat\nlevottomasti ja tuntuivat yrittelevän toimiakin kukin lajinsa mukaan.\nPerunannostokone liukui jo tielle ja alkoi kauheasti kuokkia.\n\nPätö-Pekka pysähdytti hevosen ja ryhtyi korjailemaan kuormaansa.\nMutta se kävi häneltä yksin työläästi, varsinkaan kun hän ei tuntenut\nkaikkien laitteittensa rakennetta. Pimeyskin haittasi häntä,\nvähänäköistä, sillä oli yösydän, taivas oli raskaassa pilvessä ja\ntihmoi vähän vettä ja oli tosiaankin melkoinen hämärän kuhjo. Kun\nisännältä meni siis hyväsesti aikaa näissä kuormankorjauspuuhissa, niin\nhevonen alkoi käydä levottomaksi ja työnsi äkkiarvaamatta ajopelit\nojaan. Pätö-Pekka itse sortui siinä rytäkässä alimmaiseksi. Kaikki\nerilaiset maanviljelysneuvot tuntuivat kasautuvan hänen hartioilleen\nja rusensivat häntä maata vasten. Hänen vahvat hartiansa kuitenkin\nkestivät, mutta hän ei päässyt päkähtämäänkään kuormansa alta, vaan\npuhki ja ähki ojan pohjassa avuttomana. Onneksi hevonen, viisas elukka,\nei enää vetänyt eikä rimpuillut, vaan seisoi liikahtamatta paikoillaan.\n\nJoku myöhästynyt yökulkija osui paikalle, näki, että jotakin onnetonta\noli tapahtunut ja kuuli jonkun mähkivän ja huokaavan ääneen ojaan\nsuistuneen sekasortoisen kuorman alta.\n\n— Kuka siellä on? kysyi tulija.\n\nHämäryydestä, ikään kuin syvältä maan uumenista kuului haikea ääni,\nhaikea, mutta yhä yhtä leppoinen ja hätäilemätön:\n\n— Se on Pätö-Pekka, joka täällä ristiään kantaa...\n\n\n\n\nKUUSIPUU\n\n\nPuut ja pensaat rehottivat pulskasti, ja monenkaltaiset, ällistyttävän\nvärikkäät kukat kukoistivat. Oikea rehevyyden ihme, yrttitarha, keidas\nerämaassa oli puhjennut pohjolan karuun maaperään. Johtui mieleen\nRaamatun luvattu maa, joka tiukkui lihavuudesta ja ytimestä. Mutta\nniinpä paikka olikin kasvitarhakoulu. Kolmekymmentä vuotta oli siellä\ntehty puun ja kukan eteen työtä. Sata nuorta naisihmistä pehersi ja\nahersi siellä maan kimpussa joka kesä, pyöreät perät kohti taivasta.\nTäytyi siinä karunkin maan muodostua, kolian tulla sileäksi, korven\nväistyä ja muutoksen tapahtua. Viljelys oli voimaperäistä. Syvälle\ntäällä pyrittiin, metri maan uumeniin. Vahvasti piti muodostua muhevaa\nruokamultaa.\n\nTällaisessa taloudessa tarvittiin miehisiäkin kouria naiskätösien\navuksi, ja niinpä Jahvettikin pääsi sinne renkimieheksi. Vaikka\nhänellä ei oikeastaan vielä ollutkaan miehen kouria, sillä hän oli\nvasta mieheksi saapa pojan torvelo. Oikea onni, laupeus se oli\nJahvetille tämä töihin pääsy. Sillä maassa vallitsi silloin pula-aika.\nMonet vahvat ja tottuneet työtätekevät kädet saivat olla joutilaina.\nTyöttömyys oli suuri ja puute väijyi monen majan edessä. Armeliaisuus\nlienee tosiaankin näytellyt jonkinlaista osaa tässä Jahvetin onnessa,\ntöihin pääsyssä, mikä sekin on joskus kadehdittava asia. Hän oli\nköyhästä mökkeröisestä, suuriperheisen miehen poika, jolle niin kuin\nmuillekin hänen säätyisilleen oli tärkeätä päästä heti kynnelle kyettyä\nomin nokkinsa tienaamaan leipää.\n\nTuollaisessa ympäristössä, keitaassa karuuden keskellä, alkoi siis\nJahvetin työ ja vaellus tässä maailmassa. Voidaan ajatella, että\ntämäkin oli onni köyhän lapselle. Kun ihminen näkee ja kokee työn\nvaikuttavan ja muuttavan mahdin, näkee alituisesti ympärillään\nkasvuvoimaa ja kauneutta, niin se pakostakin vaikuttaa häneen\nkasvattavasti, hiovasti ja hienostavasti. Koko koulutalo ympäristöineen\nvaikuttikin ehkä eräitten ihmisten mieliin siihen suuntaan, oli heidän\nsilmiensä ilo ja sai heidät huokaamaan kauneuden salamyhkäisissä\nlumoissa, jopa jonkun innostelemaan, että näin voisi koko karu\npohjola muuttua paratiisimaiseksi, jos toimeen tartuttaisiin, jos\nolisi pyrkimystä ja innostusta kaivaa kyllin syvälle, jos maa vetäisi\npuoleensa siinä mielessä. Se on tässä näkyvissä. Silmät eivät\nvalehtele...\n\nMutta korven pojalle, köyhässä, lahoavassa ja luhistuvassa, mutta silti\nikuisesti kestävässä mökkeröisessä kasvaneelle, mökkeröisessä, jossa\nkaikki on rähjäistä ja rempallaan, jonka nurkanjuurissa rehottavat\nvain viholaiset ja nukluvaiset, korvessa kasvaneelle tuollainen ei\nkuitenkaan ole mikään itsestään selvä, luonnostaan lankeava sieluntila.\nRehevyys, kukat ja kauneus saivat Jahvetin ikään kuin hämilleen,\nsaivat hänet tuntemaan itsensä vieraaksi ja muukalaiseksi, ärsyttivät\nhäntä. Kukkien paljous, kauniit ja värikkäät puskat, joita oli joka\naskelella monen hehtaarin alalla, veripunaiseksi ruostuneella hiekalla\nsirotetut käytävät, koko ympäristö näytti ikään kuin pilkkaavan häntä.\nVarsinkin eräät kukat olivat hänestä kuin maasta kohoava, kirkas ja\nivallinen nauru, toiset kuin hiljainen hihitys. Muutamat hymyilivät, ja\njotkin näyttivät olevan pakahtumaisillaan ylpeään ja itsetyytyväiseen\nkauneuteensa. Jahvetti muisti silloin isänsä sanat tästä seudusta: — On\nsiinä koreutta, muka silmänruokaa! On siinä tehty puun ja kukan päälle\ntyötä... Niistä sanoista oli uhonnut järkimiehen salainen halveksunta\nepäkäytännöllisiä asioita kohtaan, kaukainen Salomonin viisaus, tuon\nkuninkaallisen Salomonin, joka oli kasvattanut maasta kaikenlaisia\niloisia puutarhoja ja huomannut sen turhuudeksi...\n\nMutta tieto ja turhuudentunto tuopi mielenkarvauden, ja Jahvetissa\nheräili haluja hävittää ja turmella rehevää, ikään kuin sopimattoman\niloisen näköistä ympäristöä. Ja hän tekikin niin joskus salavihkaa,\nhuiteli kepillä kevytmielisen ja ärsyttävän näköisiä kukkia ja uneksi\najasta, jolloin tavallisen talonpojan tavallinen aura kääntelisi tätä\nmaata ja se kasvaisi hyödyllistä ohraa ja mahaa täyttävää perunaa.\nHänen hävitystyönsä jäi pakostakin pieneksi käytännössäpä niidenkin\npienien syntien jälkeen hän tunsi jonkinlaisia tunnontuskia ja muisteli\nsilloin mieleensä jääneitä maallikkosaarnaajan sanoja, että lihavassa\nmaassa on lihava perkele... Niin, pahahenki lymysi ehkä täällä\njokaisessa pensaassa ja puskassa ja viekoitteli häntä. Sitten hän piti\nturmelemishalujaan kurissa, osittain ilmitulovaarankin takia.\n\nMutta kaiken kaikkiaan tämä kasvitarhakoulun elämä oli Jahvetille\naivan uusi ja ihmeellinen maailma köyhän ja harmaan mökkiläislapsuuden\njälkeen. Sillä hänellä oli nuoren ihmisen aina uutta näkevät ja\nväsymättä ihmettelevät silmät. Hänen sieluunsa oli jo ikään kuin äidin\nkohdusta iskostunut tuo helposti tunnettu, mutta vaikeasti määriteltävä\nmökkiläisviisaus, jolta hollilta hän katseli ympärilleen ja näki\nylenpalttisesti hupsuutta ja hullunkurisuutta.\n\nMutta ikään kuin kaiken merkillisyyden taustaksi ja huipuksi muodostui\nkuitenkin eräs kuusipuuasia ja jäi iäti kummittelemaan hänen mieleensä\njonkinlaisena vertauskuvana, selittämättömänä ja suurenmoisena.\nMyöhemmin, opittuaan kertomisen taidon, hän puhui siitä mielellään ja\nkohosi silloin mielikuvituksensa ja lennokkuutensa huipuille.\n\nSe tapahtui syksyllä. Puut ja pensaat alkoivat varistaa lehtiään ja\nkukat kuihtua tapansa jälkeen. Lihavaksi tehty ja hyvin hoidettu\nmaa oli kantanut satonsa ja himoitsi lepoa. Mutta ihmismieli ei\nkoskaan joutanut lepoon, ei ainakaan täällä, jossa alati sommiteltiin\nuutta, jossa maa veti puoleensa oikealla tavalla, jossa se tehtiin\nhedelmälliseksi ja kasvatettiin kaikenlaisia puita.\n\nKoulun johtaja — ja hän oli nainen, iältäänkin jo tarunomainen,\nmerkillinen mummo — koulun johtaja oli huomannut, että eräs kuusipuu\nei enää soveltunut maisemaan, ei tehnyt hyvää silmälle juuri siinä\npaikassa, jossa se oli. Ehkä ympäristö oli muodostunut ja muovailtu\ntoisenmoiseksi, ehkä itse kuusi oli kasvanut yli mittojensa, mahtavaksi\nkarilaaksi, jollainen se nyt oli. Joka tapauksessa koulun johtaja ei\nvoinut sitä enää kärsiä. Siitä oli muodostunut hänelle suoranainen\nsilmäinväänne. Kuusipuu oli kuitenkin kaunis ja koristeellinen ja\nmelkein jättiläismäinen ja voisi olla hyvin otollinen ja maisemaan\nsopiva jossakin toisessa paikassa. Se päätettiin siis siirtää.\n\nSen ympärille kaivettiin ojannavero riittävän välimatkan päähän\nrungosta, niin että vain muutamat vahvimmat juuret katkesivat, ja\nsitten annettiin ajan kulua, kunnes syksy edistyi pitemmälle ja\nmaa kävi kohmeeseen. Silloin se väännettiin irti juurakkoineen ja\njuurimultineen ja kuljetettiin tulevaan kasvupaikkaansa, joka oli jo\nvalmiiksi katsottu ja johon oli kaivettu istutuskuoppa. Se oli suuri\ntyö, johon tarvittiin kymmenkunta miestä ja kaksi hevosta. Sillä kuusi\noli tosiaankin melkoisen valtava, ja sitä oli käsiteltävä varovaisesti,\nettei se mitenkään vahingoittuisi.\n\nMutta kun se sitten seisoi uudessa paikassaan, jossa sen olemuksen piti\nmuuttua kiusallisesta kaunistavaksi, niin kävi ilmi, ettei se vieläkään\nollut sattunut parhaaseen mahdolliseen paikkaan. Johtaja istui\nläheisen huvimajan penkillä valtavaan turkkiin kääriytyneenä ilman\nkylmyyden ja oman vanhuutensa vuoksi ja huomasi oitis tämän seikan\ntaiteilijan silmällään. Mutta mitäpä siinä. Helposti korjattu seikka,\nkun puu oli nyt kerta irti juuriltaan. Hän antoi määräyksen, että\nkuusta oli siirrettävä siihen ja siihen suuntaan ja toiseenkin, ja se\nsiirtyikin, vaikka oli suurikin, kymmenkunnalta mieheltä, joista vielä\nlöytyi tempuntaitaviakin. Johtaja katsoi sitä pitkät tovit turkkinsa\nsisästä, nousipa vielä pystyynkin, kävelikin kappaleen vaivalloisin\nmummon askelin nähdäkseen, minkä vaikutuksen kuusipuu tekisi toisilta\npuolilta. Sitten hän määräsi kuusta siirrettäväksi vielä vähäsen ja\ntakaisinkin päin ja taasen eri suuntaan. Lopulta hän näytti väsyvän\nja sanoi, että ehkäpä se siinä menee. Istuttakaa se nyt siihen ja\ntäyttäkää entinen kuoppa. Ja niin tapahtui.\n\nMutta kun johtaja seuraa vana aamuna aikoi lähteä rekiajelulle — oli jo\nhieman lunta maassa —, jota hän harrasti urheilun kannalta, niin tuo\nkuusipuu muistui yhäti hänen mieleensä. Hänen täytyi mennä katsomaan\nsitä, ja hän havaitsi, että se sittenkin seisoi aivan sopimattomassa\npaikassa, pisti ylen ikävästi ymmärtäväisen tulijan silmään. Hän\nhälytti talon miesväen paikalle ja siirrätti vieläkin kuusta sinne ja\ntänne ja määräsi sen istutettavaksi uuteen paikkaan.\n\nSama tapahtui vielä seuraavanakin päivänä. Heti noustuaan johtaja\nkiirehti katsomaan kuusipuuta ja oli tyytymätön sen tekemään\nvaikutukseen. Puuta siirrettiin jälleen ja se istutettiin uudelleen.\nJa työmiehet sanoivat keskenään, että saadaanhan nähdä, niin tästä ei\nvieläkään tullut hyvä. Tämä on sellainen mummo, että sille ei kelpaa\nmuu kuin täysin hyvä; merkillinen mummo, joka on opettanut työn ja\ntäsmällisyyden taitoa sadoille ja tuhansille naishenkilöille. Niinhän\nasia on, koska niitä kerran on peherrellyt täällä vähintään sata\nkappaletta monena kymmenenä kesänä, peherrellyt mullassa kuin rypevät\nlinnut, pyöreät perät taivasta kohti.\n\nTyömiehet olivat oikeassa. Kuusipuun kanssa puuhailtiin seuraavanakin\npäivänä ja sitä seuraa vana, puuhailtiin joka päivä kokonaisen kahden\nviikon ajan. Sitä siirrettiin siirtämästä päästyäkin johtajamummon\ntarkkaillessa turkkinsa sisästä sen tekemää vaikutusta kaikki seikat\nhuomioon ottavalla taiteilijan silmällään. Työmiehet nojailivat\nlapioihinsa ja muihin työaseisiinsa ja olivat täynnänsä ovelaa\nmökkiläisviisautta. He puhuivat keskenään, että jos kaikkialla\ntehtäisiin työt juuri näin, monet tupakat syöden, niin maailmassa ei\nolisi mitään hätää. Sillä ulkona maailmalla oli siihen aikaan hätä,\nniin sanottu yleismaailmallinen talouspula. Sanomalehdet julistivat\npöhöisin otsikoin ihmiskunnan monenkaltaisia vaivoja.\n\nMutta kasvitarhakoululla oli suuri suuren kuusipuun vaiva. Koko talon\nmiesväki oli kaksi viikkoa melkein sillä töin, että siirteli tuota\ntutuksi käynyttä ja jo kuuluksi tullutta kuusta, etsien sille sopivaa\npaikkaa, johon se saisi juurtua. Oikeastaan kaiken tämän etsimistyön\nhuoli ja vastuu lepäsi johtajamummon vanhoilla hartioilla. Tuskinpa\nhän lienee saanut öisin oikein untakaan näiden kahden viikon aikana,\nniin häntä vaivasi ajatus siitä, miten ja missä tuo puu parhaiten\nkaunistaisi tätä rakasta taloa, mitä hän oikein tekisi tuon kauhean\nkuusipuun kanssa... Näihin tuumiin hän nousi ja näihin laski kaiken\nkaksi viikkoa. Sen kaltainen huoli ja vaiva hänellä oli tuosta yhdestä\npuusta, että kaiken maailman talouspulat olivat sen rinnalla melkeinpä\njoutavia asioita.\n\nMutta kahden viikon kuluttua tuli viimeinkin ratkaisu. Silloin johtaja\npääsi mielessään varmaan vakaumukseen, että juuri tuossa oli kuusipuun\nseisottava, siinä, eikä missään muualla. Ja se seisoi silloin juuri\nsamassa kuopassa, mihin se oli aivan ensiksi pystytettykin.\n\nJahvetti, jonka silmät olivat silloin juuri parahimmilleen nuoret\nkatsomaan ja ihmettelemään, sai iäkseen muistoja tästä kuusipuuasiasta.\nHänen kaikille kaunistuksille ynseässä ja ärtyisessä, alhaisessa\nmielessään syntyi salainen toivomus, että kuusi kärsisi kuljetuksista\nja rauhattomuudesta, niin että kuivuisi ja kuolisi, joten siitä\nlopultakin päästäisiin.\n\nMutta kuusi ei kuollut. Täällä tiedettiin, miten puiden kanssa oli\nmeneteltävä. Se juurtui paikoilleen, kasvoi ja kukoisti.\n\nJahvetti kävi sitä kesän tullen monet kerrat katsomassa. Kuusipuun\nmuhevat neulaset suhisivat tuulessa. Se näytti todellakin soveltuvan\nhyvin paikoilleen ja ympäristöönsä. Kun seisoit sen juurella, niin\nyksinpä taivaankupukin näytti olevan korkeimmillaan tuon kuusipuun\nlatvan kohdalla.\n\n\n\n\nKIUSAUS KORVESSA\n\n\nTerhen-Pietari laski suuren tuohikonttinsa, jota hän yhä piti\nmukavimpana kantovälineenä ja myöskin taloudellisempana kuin\nnopeasti rappeutuvia vaatereppuja, laski taakkansa huokaisten kämpän\nseinustalle. Olkapäihin se otti. Oli pitänyt kantaa viikon eväs, ja\nlisäksi kontin kielen alta törrötti näkyviin kirvesvarsi ja sahanpuita,\nja sahanterä oli kietaistu vanteelle kontin kielen päälle.\n\nMutta Terhen-Pietarin mielessä oli nyt pienoista jännitystä, joka\nikäänkuin lievensi metsäpolun taivalluksen jo kestettyjä vaivoja.\nNäki jo päältäkäsin, että tässä kämpässä asuttiin. Ja niinhän isäntä\noli sanonutkin, että täällä jo oli muuan halontekijä, oli ollut jo\nviikkokausia, joku aivan outo mies, lentojätkä. Kohta se nähtäisiin,\nmillainen miekkonen täällä majaili, kenenlaisen kanssa tässä täytyisi\nasua ja elää. Näytti siltä, että asukas on vielä yöteloillaan.\nMyöhään se nukkuu. Mutta siitähän nämä metsätyöt, urakat, olivatkin\nmiellyttäviä, että niissä sai järjestää liikkeensä mielensä mukaan.\nTerhen-Pietari oli nuoruudessaan yritellyt sahatyömieheksikin, ja\npillien täsmälliset ja järkähtämättömät äänet olivat jääneet kauheina\nhänen mieleensä.\n\nHän rasahdutti oven auki ja näki, että laverilla tosiaankin makasi mies\nvilttiin kääriytyneenä. Näytti oikein vaatetta vähentäneen. Se tuli\nilmi, kun nukkuja havahtui ja kohotti pörröistä ja unisen hämmästynyttä\npäätään vuodevaatteistaan. Terhen-Pietari ei ollut koskaan nähnyt\nmokomia kämppätapoja. Mikähän kuvatus tämä lienee?\n\n— Vierasko? urahti uninen ääni.\n\n— Eipä niin vieraskaan. Oli oikeastaan meininki jäädä aivan asukkaaksi.\n\nEntinen asukas nousi ketterästi ja ilmaisi ilonsa huonetoverin\nsaamisesta. Hän vetäisi vaatetta ylleen, sillä hän oli totisesti\nnukkunut alusvaatteisillaan, ja kääri vilttejään kokoon.\nTerhen-Pietarin mielestä hänen koko olemuksensa ilmaisi maailmanmiestä,\njotakin seikkailijaa. Mikä halonhakkaaja se tuollainen oli, jolla\nnäytti olevan vehkeitä ja neuvoja vaikka mihin malliin... Mutta isäntä\noli sanonut, että täällä oli ennestäänkin halontekijä ja hyväpä\nolikin...\n\nTerhen-Pietari istui kynnykselle, peukaloi tupakkaa piippuunsa ja\nkysäisi, että miten hakkuussa näytti hankkivan.\n\n— No, sen minkä niissä tapaa hankkia. Oma huolettomuushan siihen on\nsyynä, jos urakkatyössä jääpi kehnolle palkalle...\n\nTuntui se osaavan puhua oksaisiakin. Terhen-Pietari veteli savuja\nja yritti katselemalla saada jotakin selkoa tulevasta työ- ja\nasuintoveristaan. Ei se näyttänyt enää olevan erin nuori mieskään.\nNeljäskymmen oli hyvässä menossa. Mutta nuori tietenkin hänen,\nTerhen-Pietarin, rinnalla. Siksi hän sovitti seuraavan kysymyksensä\nkohteliaaseen muotoon ja kysäisi, miten se nuorena ja naimatonna kului\naika erämaassa ja päälle päätteeksi ypö yksin. Hän sai tietää, että\nmetsätyöstä elävää ei metsä saa peloittaa ja että ajan kuluminen on\neräitä varmimpia asioita tässä maailmassa.\n\nSitten tuo Terhen-Pietarin mielestä omituiselta vaikuttava\npuunhakkaaja ilmoitti, että häntä kutsutaan Mäki-Matiksi, ja ryhtyi\nkahvinkeittoon. Hän sanoi keittävänsä sitä tulokkaankin varalta ja\nkiehautti sen näppärästi öljytynnyristä tehdyllä kamiinilla. Sitten\nilmestyi näkyviin kermapullo ja korppuja ja keksejä. Varakas jätkä\ntämä oli ja ylellisesti elävä, herkkusuu. Varmaankin se senkin vuoksi\nharrasti tällaista erakkoelämää, että sai rauhassa noudatella omia\nmielihalujaan. Miten hänen kannattanee? Sitten Terhen-Pietari ajatteli,\nettä tämä on perheetön mies. Sillä on vain tuo yksi suu, mutta hänellä,\nTerhen-Pietarilla, on vaimo ja viisi lasta, joiden on elettävä hänen\nkirvesvarrestaan, kun mökistä ei ole juuri mitään tuloja. Se on vain\nsellainen pahainen sateen suoja.\n\nTerhen-Pietari ajatteli näin ensimmäisen kerran näitä Mäki-Matin\nvieraanvaraisia tulokahveja ryypiskelyssään. Ja sittemmin, viikon\nkuluessa, samansuuntaiset mietteet ja tunteet heräsivät hänessä\nsenkin seitsemän kertaa. Ne saattoivat syntyä metsässäkin, työn\nääressä, oksaisten ja sitkeitten koivupuiden juurella. Mäki-Matti oli\nkovimmillaan oleva mies, ravakkaliikkeinen ja ammattinsa taitava.\nTerhen-Pietari taasen oli jo kovissa töissä ja suuren perheen\nelättäjänä ruvennut tuntemaan varhain vanhuuden oireita. Hänen\nruumiinsa oli käynyt kankeammaksi, ja kaikenlaiset kivut vaivasivat\nsitä. Hän ei enää ehtinyt tehdä työtä aivan holvaamalla, ja hänen oli\njatkettava päivää, jos mieli päästä niihin tuloksiin kuin toverinsa.\nSamat mietteet yhdyttivät hänet varsinkin ruoka-aikoina. Mäki-Matti\nkäsitteli runsaasti voita ja silavaa, kiehautteli kananmuniakin kuin\nperunoita. Niitä Terhen-Pietari ei ollut eläessäänkin syönyt monta\nkappaletta, ja muutenkin hän oli tottunut viljelemään rasva-aineita\nniukanlaisesti eläessään erillään perheestään. Oli kuin hänen mielensä\npohjalla olisi valvonut alituinen ajatus, että mökillä odottaa\nmonta suuta. Mutta Mäki-Matilla oli vain tuo yksi suu, oma suunsa,\nTerhen-Pietarin mielestä omituisesti piirtyvä suu, herkkusuu, oksaisen\nkaunopuhujan suu. Siihen se työnsi saaliinsa ja näytti tyytyväiseltä.\nOli hyvä aika. Metsänkaatajakin sai jotakin irti kovalla työllä.\n\nHeidän ruokailunsa siirtyivät sitten kuten itsestään eri ajoille,\nsenkin vuoksi, että Terhen-Pietari harrasti pitempiä työrupeamia.\nMutta samat kiusalliset ajatukset osasivat kehkeytyä esiin silloinkin,\nkun he laskeutuivat yölevolle, Mäki-Matti riisuutuen ja huopiinsa\nkääriytyen ja Terhen-Pietari samassa asussa missä hän teki työtäkin,\nallaan kahisevia lehdeksiä. Se oli kyllä aivan hyvä vuode ja hyvältä\nhaiseva, mutta sittenkin tuntui siltä, että tuo huopiin verhoutunut eli\nparemmin, eli kuten ainakin ihminen.\n\nSamansuuntaisia tunteita syntyi silloinkin, kun Mäki-Matti lueskeli\n— sillä kirjojakin se oli tänne raahannut —, lueskeli pitkät tovit\nlaverilla mahallaan maaten, jos vain sai pirullisilta sääskiltä rauhan\nsavun ja pikiöljyn avulla. Silloin hän näytti kummallisen vieraalta\nihmiseltä, ikään kuin toiseen maailmaan menneeltä, sellaiseen, johon\nTerhen-Pietarilla ei ollut pääsyä eikä porttia. Silloinkin hänessä\nsyntyi tunne, että tuo toinen oli parempiosainen ihminen, toisella\nelintasolla. Sillä oli paljon paremmat ja huolettomammat päivät kuin\nTerhen-Pietarilla...\n\nJa kuitenkin he olivat saman kohtalon alaisia, samasta työstä eläviä.\nMetsässä he rysysivät molemmat ja saivat saman palkan ja ansion.\nTosin hän, Terhen-Pietari, oli siinäkin suhteessa huonommalla osalla:\nhänen täytyi ottaa asia ihommalle. Miksi sitten tuosta vieraasta\nMäki-Matista kuitenkin kehittyi paremmin elävä, parempiosainen ihminen?\nAinoastaan siksi, että hänellä oli vain yksi suu, tuo oma merkillisesti\npiirtyvä suunsa. Mutta Terhen-Pietari oli suuriperheinen mies, hän oli\nlisännyt ja vahvistanut seurakuntaa. Viisi alaikäistä: ne ne miestä\nujuttavat, vievät hänet alle vetten. Ja sitten tuo Mäki-Matti virkahtaa\nkuultuaan niistä viidestä kuudesta suusta, että kylläpä luotit lujasti\nkirvesvarteen...\n\nMihin lienee luotettukin, mutta Terhen-Pietarin mieleen nousi nyt\nkatkera tunne, että kyllä siitä oli liian kalliisti maksettava, äläs\nkelpo huvista: seurakunnan lisäämisestä ja vahvistamisesta. Hän ei\nennen ollut tullut sitä ajatelleeksi, ei ainakaan näin selvästi. Hän\noli aina ollut taipuvainen ottamaan kaikki asiat luonnollisina ja\nluonnostaan lankeavina. Hän oli ollut onnellinenkin köyhyydessään\nja perheellisyydessään, tuntenut saavansa iloa lastensa näköjään\naiheettomasta, eläinten esiintymistä muistuttavasta elämisen\nilosta. Vaikka hän sitten toisinaan väsyikin jälkeläistensä meluun\nja kiusaantuneeseen ja laihaan eukkoonsa ja oli tyytyväinen\npäästessään mökistään hiukan etäämmälle töihin, yhtä tyytyväinen\nkuin näiltä pikku retkiltään jälleen palatessaan. Nytkin hän oli\nollut melkeinpä onnellisessa mielentilassa astellessaan tänne\ntaakkoineen aamuvarhaisella. Hänessä oli hiljainen tuntemus, että jos\nmetsänuotioilla nokeutuu ja nuhrautuukin, niin samalla siellä ikään\nkuin puhdistuu sisäisesti...\n\nSitten kävikin selville, että hänet oli johdatettu korpeen pahanhengen\nkiusattavaksi. Hänelle näytettiin aivan kädestä pitäen, että noin\nelää yksinäinen, perheetön mies ja noin olisi voinut hänkin elää,\njos olisi tullut noin eletyksi. Syntyi epäilys, että hän olikin ehkä\nelänyt vikaan, elänyt tyhmästi... Syntyi samalla vastenmielisyys ja\njonkinlainen vihakin tuota hänelle vierasta miestä kohtaan, joka ei\nollut tehnyt hänelle mitään pahaa, Mäki-Mattia kohtaan, joka oli\njärjestänyt elämänsä noin, jotenkin epärehellisesti. Tämä tunne\nvoimistui varsinkin sitten, kun hän onnettomuudekseen otti puheeksi\nnämä asiat ja kiusoitteli kaveriaan eukottomuudella, kiusoitteli\nsilläkin, ettei tämä ollut kunnon kansalainen, jonka tulee lisätä\nja vahvistaa seurakuntaa. Terhen-Pietari sai silloin kuulla, kuinka\nkunnioitettava perheen elatus leimattiin köyhyyden levittämiseksi.\nKöyhät ihmiset hulluuksissaan omalla kustannuksellaan kasvattivat\nmaakunnille työvoimaa ja sotamiehiä. Pois se, että Mäki-Matti yhtyisi\nsellaisiin älyttömiin hommiin...\n\nTällainen viisaus ei uponnut Terhen-Pietariin. Se tuntui hänestä\nvääntyneeltä, luonnottomalta, turmeltuneelta. Kaikki luontokappaleetkin\nhalusivat lisääntyä ja täyttää maata eivätkä nurkuneet tässä touhussaan\nesiin tulevia vaivoja, ja niinhän hänkin oikeastaan oli elänyt tähän\nsaakka, onnellisena perheensä keskellä, kunnes hän täällä korvessa\njoutui pahanhengen kiusattavaksi, epäilyksiin, alkoi nähdä asioita\nväärältä sijalta. Täällä, keskellä metsän salamyhkäisiä ääniä, sääskien\niankaikkisessa ininässä, tuon erakkomaisen nuoren miehen vaikutus kävi\njollakin tavoin vaikeasti kestettäväksi ja taikamaiseksi. Hän oli ikään\nkuin paholainen, joka ei koskaan nukkunut ja jonka läheisyys siitti\nalituisia kiusaavia vertailuja, arveluja ja epäilyjä. Vaikka hän oli\nmuuten mukiinmenevä ja hyväkin toveri, kun häntä ei turhaan ärsytetty,\nse Terhen-Pietarin täytyi tunnustaa. Hän oli omalla tavallaan\nhienotuntoinen ja joskus hyvin puheliaskin. Sata juttua hän osasi\nja monta ihmistä hän oli nähnyt ja vielä enemmän metsiä, joista hän\ntiesi suomalaisen aina eläneen: ensin riista ja rukiit, tervahaudat ja\npotaskapadat ja sitten nykyaikainen puutavaraliike...\n\nTerhen-Pietarin täytyi ajatella, että hänen vastenmielisyytensä tuota\nmiestä kohtaan oli jonkinlaista luokkavihaa. Sittenkin he olivat eri\nlaatua ja eri kohtalon alaisia, vaikka he täällä elivätkin rinnakkain\nsamasta työstä. Tuo mies oli erakkuudella päättänyt välttää elämisen\npulmia, välttää tulevaisen vihan... Niinköhän? Terhen-Pietari ajatteli\nvähän vahingoniloisena, että tuo naimaton ja näköjään huoleton mies\noli kuitenkin kuten yksinäinen metsäsusi. Missään ei odotettu häntä,\nmissään ei hänestä ajateltu. Häntä odotti vain yksinäinen ja iloton,\nautio vanhuus. Eikö se kovuus ja katkeruus, jolla hän suhtautui\nperhe-elämään, eikö se viitannutkin siihen, että hänen näköjään\nhuoleton elämänsä ei ollut onnellista, ettei hänen sisällään ollut\nmitään iloa...\n\nKuin vastaukseksi näihin ajatuksiin Mäki-Matti alkoi kerran puhua\nnaissuhteistaan. Kymmeniä naisia hän oli tuntenut ja omistanutkin,\nkuten sanottiin. Hän kaiveli suuresta lompakostaan esiin haalistuneita\nvalokuviakin, ikään kuin kirjallisiksi todistuksiksi vaelluksestaan.\nNytkin hänellä oli tyttö kylällä, jossa hän vietti sunnuntain seudut ja\njosta hän kantaa ponnisteli eväänsä tänne kämpälle. Sen tytönkin vuoksi\nhän oli tullut viipyneeksi täällä viikkokausia, vaikka mitään enempää\nsiitä ei tietenkään tule, ei enempää kuin ennenkään. Ja senkin vuoksi,\nettä hakkuu tässä koivumetsässä oli yhtä hyvää kuin jossakin muuallakin\nja ehkäpä vähän parempaakin. Täällä täytyi maksaa vähän nohevammin, kun\ntämä paikka ei ole aivan kylän pinnassa, johon nykyaikainen ihminen on\njuurtunut...\n\nVai niin, ajatteli Terhen-Pietari, vai niin sinä elelet! Oletkohan\nhyvän osan valinnut? Hän ei tuntenut saavansa rauhaa siltä tunteelta,\nettä paholainen kiusasi häntä tällä kämpällä ja tämän miehen seurassa,\nettä epäilykset myrkyttivät hänen mielensä.\n\nHän tunsi saavansa rauhan vasta sitten, kun hän viikon kuluttua oli\njättänyt metsän ja tullut takaisin kylään, vasta sitten, kun hän näki\nkotimökkinsä, jossa sauna röyhähteli harmaata savua. Lauantai-ilta\nodotti, ja vaimo ja perhe odottivat. Terhen-Pietari tunsi, että perheen\npäämiehen työstäpaluu tällaisena kevätkesän iltana oli niitä asioita,\njoiden vuoksi kannatti elää. Tämä oli sittenkin hänen elämänsä ja\nmaailmansa, ainakin hänen, Terhen-Pietarin.\n\nMutta hän ei enää palannut tuohon metsään ja tuolle kämpälle ja tuon\nmiehen luo, erakkomaisen ja omituisesti vaikuttavan, jonka seurassa hän\noli tuntenut olevansa kiusauksen alla, tulevansa täyteen levottomuutta\nja myrkyllisiä epäilyksiä. Hänen tapanaan oli aina ollut kiertää pahoja\npaikkoja. Vaikka tuo halkokoivikko oli oikeastaan ollut hyvää metsää,\njossa hankki kohtuullisen hyvin, ehkäpä siitä syystä, ettei se ollut\naivan kylän pinnassa, joten siellä oli hyvä tilaisuus noudatella tuota\nMäki-Matin viisautta, että urakkamies jääpi vain huolettomuuttaan\nhuonoille palkoille.\n\nMutta mielenrauhakin on kallis asia, ajatteli Terhen-Pietari.\n\n\n\nKERRAN KESÄKUUSSA\n\n\nMies kulki metsäpolkua, ja hän olikin oikea metsäläinen, aivan\nsäpsähdyttävä kuvatus, joka olisi hyvin käynyt linnunpelätistä\nvainiolla. Hänen sarkainen puseropukunsa oli repaleinen, sieltä ja\ntäältä tökerösti paikkailtu ja hyvin likainen. Pihkatahroja kiilteli\nylt'ympäri, ja puseron rintamuksiin ja hihojen sisäsivuihin niistä\noli muodostunut ikään kuin jonkinlainen suojuslevy, panssari. Mutta\nsaappaat näyttivät hyviltä. Niillä voi ujostelematta kahlata vaikka\nsuota, eikä vesi alkaisi tiristä varpaitten välissä. Päässä oli kulunut\nkarvareuhka, vaikka sää oli jo hikoiluttavan kesäinen ja vihreys tunki\nesiin maasta ja koivupuista. Lakin alta pursusi tukka siivottomana alas\nohimoille ja kaulalle ja puseron kauluksen päälle asti, aivan liian\nkauan rauhoitettuna olleen näköinen tukka. Kasvoihin ei myöskään ollut\nkajottu teräaseilla pitkiin aikoihin. Oikea partaturri koko mies — niin\nruokkoamattomana rehotti hänen leukansa. Mutta parrassa oli kuitenkin\njotain komeaakin, kaunista kiiltelyä kuten voimakkaan ja elämästään\nnauttivan eläimen karvassa. Se ilmaisi, että mies oli nuori, kuten\nryhti ja astuntakin ja kepin viuhahdus, kepin, jonka hän oli vuolaissut\nkäteensä pensaasta.\n\nPartakin oli kuitenkin kyllin siivoton. Sadan nuotion savussa se näytti\nkärventyneen. Mutta jos olisi voinut katsoa miehen sisään, niin olisi\näkännyt, että hänessä piili kiivas himo saada yhä savua partaansa.\nMonet kerrat tuo halu oli pannut hänet huomaamattaan ja höydyttömästi\nkopeloimaan kaikki taskunsa. Asia oli kuitenkin kerta kaikkiaan niin,\nettä tulitikut olivat loppuneet. Tupakkaa ei voinut sytyttää. Siitä\noli nyt metsäpolun kulkijalla suurin huoli ja kiusa, ja hän tiuhensi\nmaltitonna askeleitaan päästäkseen ihmisten ilmoille, missä tulta on\naina kytemässä.\n\nHän oli jo monista merkeistä päätellyt, että kylän ei pitäisi olla\nkaukana. Mutta kun hän sitten yhtäkkiä pullahti metsänreunasta\nkyläaukealle, niin hän kuitenkin ällistyi ja ilostui. Keväinen\nkyläaukea vihertävine vainioineen ja väritettyine ja harmaine\nrakennuksineen onkin korvesta tulleen ja korvessa olleen silmille usein\nmieluinen näky.\n\nMutta sauhujen puute vaivasi miestä. Se sai hänet luomaan\nkatseen maisemaan juuri tässä mielessä, ja silloin hän huomasi\ntyytyväisyydekseen, että aivan hänen edessään, aivan hänen tolansa\nvieressä oli valkoinen kartano, kaikesta päättäen kansakoulu. Hyvä,\ntulta oli tiedossa. Hän alkoi nouseskella loivaa mäkeä pihalle, jossa\nnuori naishenkilö puuhaili puutarhatöissä. Kun hän nyt äkkäsi tuon\nmetsästä tulleen ja kohti kulkevan olennon, niin hän hämmästyi ja\npelästyi. Mikä kuvatus tai metsänpeikko lieneekään tahi vähintään\nmetsärosvo, kammottava roikale! Hän silmäili hädissään sinne ja tänne\nnähdäkseen, mistä tarvittaessa löytyisi apu ja turva. Mutta hän pysyi\nkuitenkin urhoollisesti paikoillaan lapio käsissään.\n\nOlento lähestyi, ja nyt kävi yhä ilmeisemmäksi, että hän sittenkin\noli jonkinlainen inhimillinen olento. Hänen partaturrinsa harottautui\nmerkilliseen hymyyn ja parrasta kuului iloinen tervehdys ja sitten:\n\n— Voi, voisiko neitiä vähän vaivata! Ei ole tulta ja haluttaisi niin\nturkasesti tupakoida...\n\nNeiti tunsi jonkinlaista helpotusta. Sillähän oli kuitenkin ihmisen\nääni, vieläpä neidin mielestä miellyttäväkin ääni, jossa korva oli\nerottavinaan metsän huminaa ja onton puun kuminaa. Eikähän tulta ole\njuuri tapana kieltää. Hän heitti lapionsa, juoksaisi sisälle ja palasi\nhetkisen kuluttua tulitikkulaatikko kädessään. Hän ojensi sen tuolle\nmetsästä tulleelle urhoollisesti, mutta kuitenkin varovaisesti ja\narkaillen ikään kuin tarjoaisi pikkulilliään paholaiselle.\n\n— Kas, tässä!\n\n— Mainiota! Kiitoksia! Mutta tästä on teidänkin täytynyt pulittaa\nkirkas penni, joten...\n\nJa miehen hyppysissä kiilteli pieni raha, hilkku.\n\n— Kaikin mokomin, sanoi neiti. — Antakaa olla...\n\n— Kuten haluatte. Kiitoksia sitten.\n\nRaha painui piiloon, ja mies teki muutamia kysymyksiä teistä ja muista\nsellaisista seikoista ja näytti olevan saamiinsa tietoihin tyytyväinen.\nMutta vielä sittenkään ei partaturri neidin kauhuksi näyttänyt aikovan\njatkaa matkaansa, vaan äkätessään paikalla olevan sopivan kiven puheli\nrattoisasti:\n\n— Kuten sanottu, haluttaa niin turkasesti tupakoida ja jalkojakin\nväsyttää, joten tekee mieli heti ottaa oikein istumasavut. Siis teidän\nluvallanne...\n\nHän ei suinkaan odottanut lupaa, vaan istahti kivelle, vetäisi\ntaskustaan sanomalehtipaperia ja repäisi siitä kappaleen. Toisesta\ntaskusta hän kalvoi tupakanrouheita ja alkoi näppärästi kiertää\nsavuketta. Samalla hän puheli:\n\n— Tämä on tietenkin epäterveellistä, sikamaista ynnä muuta, sillä\nonhan kirjoitettu, että sanomalehtipaperissa on ties mitkä myrkyt\nja taudinaiheet. Mutta olosuhteethan panevat ihmisen elämään miten\nsattuu...\n\nKun neiti huomasi, että hänen paheksuvat katseensa eivät vaikuttaneet\nmitään, niin hän päätti olla avomielinen ja tiukka, töykeäkin, sillä\nepäilemättä tuollaiset eivät vähempää ymmärtäneet.\n\n— Kuulkaa, miksi te siihen istutte? Voittehan te istua muuallakin.\nMinulla on työtä. Te häiritsette...\n\nMutta kivellä-istuja ei ollut hätäpoikia. Hänen partansa harotti\nhymyssä ja siivottomuudestaan huolimatta välkkyi auringonpaisteessa\nkuten terveen ja riemukkaan eläimen karva. Hän iski tulta ja sytytti\ntupakkansa.\n\n— Luvallanne, neiti. Tietenkin on ymmärrettävää, että minunlaiseni\nhenkilö ei voi olla mikään maiseman kaunistus. Mutta ottakaa\nhuomioon, että olen kuitenkin kunniallinen kansalainen enkä mikään\njoutava maankiertäjä, ainakaan tätä nykyä. Olen vientiteollisuutemme\npalveluksessa, ainakin olin aivan äskettäin. Eikä salli savinen pelto\nkoreata kyntäjätä. Ulkomuotoni on olosuhteitten tulos ynnä osaksi, se\ntunnustettakoon, mukavuudenrakkauden. Mutta kuitenkin olen verrattain\nkiltti henkilö. Katsokaas, istuin tähän niin, että tämän palturin savu,\njoka voisi olla teille epämieluista, menee tuulen mukana metsään,\njossa se ei loukkaa ketään. Sitä paitsi teidän kantanne, neiti,\nanteeksi vain, on niin sanoakseni minäkeskeinen. Ottakaa huomioon,\nettä lähimmäisellänne, joka istuu tässä, on päinvastoin edessään ikään\nkuin mitalin toinen puoli. Hän on ollut kauan korvessa, kuukausittain\ntukkikämpillä ja uittoväylän varsilla. Hän näkee nyt pitkästä aikaaa\nedessään viljellyn maiseman juuri kun se alkaa vihannoida, näkee\nmaalatun seinän, kukkia akkunoilla. Hän, korvesta tullut, näkee, että\nmuokataan puutarhamaata, vieläpä tuollaisen muokkaajan, naisen, luojan\nluoman. Uskokaa minua, neiti, vain se, joka ei ole pitkään aikaan\nnaista nähnytkään, ymmärtää, että hänen edessään on ihme, kauneuden\nihme...\n\nNainen, joka oli tarttunut lapioonsa ja yritellyt kääntää maata, joka\noli kuunnellut ja mennyt yhä enemmän ihmeisiinsä, että mikä otus tuo\noikein oli ja miten hän tuollaista osasi, nainen oikaisi nyt selkänsä\npunaisena harmista ja suuttumuksesta. Hänen silmänsä säkenöivät.\n\n— Kuulkaa, menkää tiehenne! Jos luulette, että olen yksinäinen,\nturvaton nainen, jolle voitte esiintyä miten vain, niin erehdytte.\nTeille voi tulla ikävyyksiä...\n\nHän silmäsi merkitsevästi rakennukseen päin, oveen, ikään kuin\nosoittaakseen, että sieltä ilmestyy henkilö, joka panee asiat\njärjestykseen.\n\nMutta kivellä-istuja säilytti entisen rauhallisuutensa.\n\n— No, no, neiti, älkää kiivastuko! Tietysti pahennukset tulevat,\nmutta voi sitä ihmistä, niinhän sanassa sanotaan, jonka kautta\nne tulevat. Tarkoitukseni ei suinkaan ollut loukata eikä mennä\nhenkilökohtaisuuksiin, ei ensinkään. Puhuin vain, kuinka nyt sanoisin,\nyleisesti, yritin esittää, että on suuri elämys tulla korvesta\nviljeltyyn maailmaan. Pois se meistä, että meillä nyt olisi mielessä\nkehittää tästä tulitikkujen lainauksesta suuri seikkailu, joka johtaisi\nputkaan ja ties mihin. Ottakaa minut kuten kiusallinen luonnonilmiö,\njoka menee ohi aikanaan. On niin virkistävää tavata joskus ihminen,\njolle voi puhua muustakin kuin todennäköisestä säästä tahi kiroilla\npalkkoja ja metsän kehnoutta ja muuta sen kaltaista. Niin, niin, neiti,\nei teidän suinkaan tarvitse kuunnella. Pelkän ihmisrakkauden nimessä\n— antakaa minun olla vain hetkinen tässä, antakaa minun tovi soitella\ntämän kiven nokassa. Se tekee minulle niin hyvää...\n\nNiin virtasi lakkaamatta sanoja kivellä-istujan suusta, sanoja, joita\nnainen pakostakin tuli kuulleeksi, vaikka hän oli touhuissaan alkanut\nkääntää maata lapiollaan sen näköisenä kuin mitään vierasta ei olisi\nollenkaan lähimailla. Mutta hän oli kuitenkin hyvin tietoinen siitä,\nettä kivellä istui mies, joka alkoi hänestä tuntua yhä omituisemmalta,\nihmeellisemmältä tontulta, joka kehitteli laajasti ajatuksiaan korven\nja viljelyksen luonteesta, rajoista ja vastakohdista, hieman sekavasti\nkyllä, mutta hyvin vuolaasti. Hän valaisi esitystään kirjallisuudesta\notetuilla vertauskohdilla ja meni siinä joskus välinpitämättömän\nnäköisen kuulijansa kirjallisuuden tuntemuksen rajojen ylikin. Vieläpä\nhän sai jossakin käänteessä tilaisuuden esittää mielipiteitään\nkasvatusopistakin, neidin mielestä ällistyttäviä mielipiteitä, sillä se\noli hänelle läheinen ala.\n\nHänen kurja savukkeensa oli jo aikoja sitten sammunut, kun hän\nvihdoinkin nousi, kiitteli seurasta, nosti kohteliaasti lakkiaan\nnäyttäen koko hiuksistonsa merkillisen tuulenpesän ja sanoi hyvästit.\nNainen, joka oli loppuun asti teeskennellyt yksinolevaa, tuli vastoin\naikomuksiaan vastanneeksi hyvästelyyn, vieläpä vilkaisseeksi lähtijän\njälkeenkin, katsoneeksi, kuinka tämä pihamaan ulkopuolella heitti\nloppuunpoltetun sätkänsä tiepuoleen ja katosi sitten mäen alle.\n\nSiellä hän käveli, heilutteli koivunvirpakeppiään ja hymyili itsekseen.\nHän katsoi saaneensa huokeaa ja verrattain viatonta huvitusta\nhämmästyttäessään tuota nuorta naishenkilöä, jonka pyöreähköt muodot,\naskelen kepeys ja helmojen heilunta, koko olemus oli todellakin ollut\nhänelle pienoinen ihme pitkän korpivaelluksen jälkeen, ilmiö, jota oli\nsääli sivuuttaa tarkastelematta ja puhuttelematta.\n\nHän tuli maantielle ja ihastui sen ruskeaan ja kovaan pintaan,\nsomeron narskahteluun anturain alla. Yksinpä kilometripylvään\nnaamakin näytti lempeältä ja iski iloisesti silmää kakkosnumeronsa\nkoukulla, ja puhelinlankojen humina kuulosti kauniilta korvissa.\nMaailma, yhteiskunta tarjosi hänelle mukavuuksiaan, tarjosi\nainakin sileähkön ja kovan pinnan käveltäväksi. Vaikka oikeastaan\njalanvaeltaja maantietaipaleilla alkoi olla jo vanheneva ilmiö, haamu\nmenneiltä ajoilta, ainakin tämän näköinen kulkija voi pian pelkällä\nulkomuodollaan aiheuttaa häiriöitä järjestetyssä yhteiskunnassa.\nMutta lait ja asetukset eivät kuitenkaan häneen pystyisi. Hän oli\nkunniallinen kansalainen, vaikka muutamat kuukaudet vientiteollisuuden\npalvelusta erämaissa olivatkin lyöneet leimansa häneen.\n\nMies saapasteli edelleen, kunnes tapasi tienposkessa hiekkakuopan,\njossa tietyömiehet parastaikaa täyttivät soravaunua. He suhtautuivat\ntulijaan epäillen ja huvitettuina ja yrittelivät tehdä hänestä pilaa.\n\n— Sinä tuota lienet se karvaihminen, uusi Esau...\n\nMutta partamies piteli puoliaan.\n\n— Maakin on kesällä karvainen, kaikkien hyödyksi, sanoi hän.\n\nLopulta hän pääsi kuin pääsikin kyytiin sorakuorman päälle, kuultuaan,\nettä vaunun matka piti sopivaan suuntaan. Hän kyyrötteli korkealla\npaikallaan selkä ajurinkoppia vasten ja katseli unisin silmin maisemia,\njotka nyt lempeästi synkkenivät, sillä oli alkanut pilveillä.\nTaivas oli kuten harmaja huntu, vettä tihmova, mutta maa pöyhisteli\nvihreydessään.\n\nVaunu kulki pitkänkin penikulman ennen kuin pysähtyi purkamaan\nkuormaansa. Silloin partamies laskeutui alas, antoi ajurinkopin\nasukkaille kahvikolikot ja jatkoi jalan matkaansa. Edessä pilkottivat\njo pienen kaupungin katot: kylmän näköistä sinkkiä, punaista tiiltä,\nharmaata ja tervattua huopaa. Ennen kaupunkia oli kuitenkin leveä\nvirta, musta ja kiireellinen. Keskellä virtaa olivat vanhan linnan\nrauniot, joiden ja molempien väylien yli johti silta.\n\nSillankorvassa seisoi poliisi ja katsoi hyvin pitkään ruokottoman\nnäköiseen tulijaan, katsoi niin pitkään, että käänsi kankeasti päätään\nmiehen saapastellessa rauhallisesti sivuitse. — Katso vain, nappitakki,\nmietiskeli mies. — Tutaksesiko katsonet? Pitäisipä minut tuntea:\nvientiteollisuuden miehiä, täysin luvallisissa ja kunniallisissa\nhommissa...\n\nHän pysähtyi sillalle, nojautui käsipuuhun ja punoi savuketta. Tihmoi\nvettä, mutta se oli lauhaa ja laupiasta kesäistä sadetta. Vanhan linnan\nmuurit kohosivat jykevinä mustasta virrasta, kohosivat siihen saakka,\nmissä räjähdysaineen voima oli ne muinoin rikkonut. Savuketta kiertävä\nmies mietiskeli, kuinka omituista oli, että tällaisessa karussa ja\nmetsäisessä maassakaan ei ollut voitu elää muuten kuin kohottamalla\ntuollainen kivinen kummitus, josta tykin kita oli ammottanut mustana ja\njossa vangit olivat huokailleet kopeissaan...\n\nMutta äskeisen poliisimiehen askelet kutsuivat hänet nykyisyyteen.\nTämä marssi nyt pitkin siltaa kaupungin puolelle ja loi toisen kerran\ntutkiskelevan ja hieman huvittelevankin katseen vieraaseen. Vieläpä hän\nvirkahti leikillisesti:\n\n— Metsänsetäkin on tullut kaupunkiin...\n\n— Kuten herra järjestysmies näkee: metsänsetä on tullut, kuului vastaus\nja savu alkoi suitsuta sätkän päästä.\n\nPoliisi meni kuitenkin ohi pysähtymättä, ja sitten kuuluivat\nkahden naisen nopeat ja keveät askelet. Mies huomasi katselevansa\nmielihyvällä naisvartaloa, hoikkaa ja hyvinhoidettua. Mutta nopeasti\nhe menivät sivuitse, nilkat kupevina, pienet linnunpäät pystyinä,\nsateenvarjot älykkäässä ja sirossa kulmassa sateen tutkaimia vastaan.\nHattujensa lierien alta, kauniitten ohimokiharoittensa sivuitse he\nehtivät kuitenkin luoda nopean syrjäkatseen sillankaiteen luona\nseisovaan olentoon. Ja silloin heidän silmissään ja kasvoillaan\nkuvastui kummastusta ja pelästystä, harmia ja närkästymistä, inhoa.\nHeissä syntyi kai samankaltainen tunne kuin eräissä ihmisissä heidän\nnähdessään apinan: miksi _tuollainen_ rohkenee olla niin ihmistä\nmuistuttava... Ehkä heissä häivähti pieni epäsuora tyytymättömyys\nyteiskuntaan, joka sallii tuollaisia olentoja julkisilla paikoilla.\nEikö ole edes mitään keinoa, jolla ne estäisi niin julkeasti katsomasta\nheihin... Heidän nopeat ja keveät askeleensa tihenivät yhä, sillä\ntuollaiset ilmiöt elämässä lienevät lopultakin niitä, jotka on nopeasti\nsivuutettava ja unohdettava, joihin on suhtauduttava kuten niitä ei\nolisikaan...\n\nMutta myöskin sillankaiteeseen nojaava mies, jonka omalaatuinen\nsavukepaperi paloi ja säkenöi, sammui, mustui ja käpristyi, myöskin hän\noli ällistynyt ja harmistunut. Nuo kahdet lintumaiset naiskasvot olivat\nolleet hänelle kuin peili, josta hän vasta oikein näki oman itsensä,\nnykyisen tilansa, josta hänelle heijastui äkillisiä, huikaisevan\nselviä mielikuvia. Hänen kielenpäätään ihan poltti halu huutaa\nnoille ohimenijöille, että älkää nyt noin katsoko, saatana soikoon,\nsillä minä olen tärkeä henkilö yhteiskunnassa, vientiteollisuuden\npalveluksessa. Ehkä minä olen tämän näköinen juuri siitä syystä, että\nte voisitte pitää nuo sateensuojanne noin sirosti märkyyttä vastaan.\nNiin, ehkä näette tässä yhteiskunnan pylväitä! Kun sen sijaan te, kuka\nties, olette vain jonkun asemassa olevan miehen rouvia, tuollaisia\nleikkivaimoja, jotka eivät mukavuussyistä tahdo synnyttää edes\nvastuksellisia lapsia. Jos katsoisin asioita yhtä päällisin puolin kuin\nte, niin minulla olisi hyvä syy pitää teitä loiseläjinä ja saada omanne\nkaltainen inhonväre suupieleeni. Eikä ole perää ehkä siinäkään, että\nolisin sisäisesti puuttuvaisempi ihminen teitä... Päähäni mahtuu sangen\nmonta asiaa, joista teillä ei ehkä ole aavistustakaan, kirjojakin olen\nlukenut, vieläpä niitä kirjoittanutkin. Niin, ehkä seison tässä omasta\nsyystäni tai siitä syystä, että minulta puuttuu halu tulla joksikin.\nIhanteeni on eläin, joka näyttää osaavan elää niin mainiosti ja ennen\nkaikkea _olla_... Olen hyvin tyytyväinen, kun minun ei vain tarvitse\nolla tarpeettoman kauan ilman ruokaa tai viinaa tai sen kaltaista.\nOlen rutkasti lyhentänyt Lutheruksen selitystä kysymykseen, mitä\njokapäiväinen leipä on...\n\nKutiseva purema keskeytti hänen mietiskelynsä, ja hän pisti sormensa\nniskaan vaatteiden alle ja onnistui saamaan hyppysiinsä vaivan\naiheuttajan, täin, jonka omituisen liukasta ja kimmoisaa ruumista hän\nsitten liikutteli peukalonsa ja etusormensa välissä. Hän näytti olevan\njollakin tavalla tyytyväinen, innostunut, ikään kuin olisi tavannut\nmerkillisten ja huvittavien mietteiden lähtökohdan.\n\n— Niin, täit meitä syövät...\n\nMutta uudet askelet sillanpintaan häiritsivät häntä. Muuan\nhyvinpukeutunut mieshenkilö kulki ohitse ja katsoi sillankaiteeseen\nnojaavaan olentoon pitkään, kasvoilla kummastusta ja epäilystä. Hän\nmeni jo ohitse, mutta silmäsi vielä taakseenkin ja kääntyi ja tuli luo.\n\n— Oletko se tosiaankin sinä?\n\n— Minäpä tietenkin. Oikeassa olet, oi nuorukainen.\n\nHe kättelivät. Nuori hyvinpukeutunut mieshenkilö näytti olevan\nvaivautunut, eikä hän oikein tiennyt miten olla ja esiintyä. Hän otti\nesiin savukerasian.\n\n— Otetaan nyt kuitenkin savut. Minulla on kiire töihinkin, konttoriin.\n\n— Työn orjat, sorron yöstä nouskaa, hoilahti partamies.\n\n— Oikein, naurahti toinen. — Mitä muuten kuuluu?\n\n— Ei erinäisiä. Täit syövät. Mitä, etkö usko!\n\nHän pudotti täin kämmenelleen vasemman kätensä peukalon ja etusormen\nvälistä, jossa hän oli yhä sitä mietteissään hypistellyt. Siinä se nyt\nliikuskeli, harmaana, samalla kertaa litteänä ja pulleana.\n\nTäin pitelijän kasvot olivat totiset, hänen sänkinen naamansa sai ylen\nsyvämietteisen ilmeen.\n\n— Se on ehkä omalla tavallaan kaunis eläin. Olla se ainakin osaa,\nelää.. Ihminen on siihen tympeytynyt vain omista itsekkäistä syistään.\n\nMutta hyvinpukeutuneen ja puhtoisen nuoren miehen kasvoilla oli\npeittelemätön inhon ilme.\n\n— Hyi helvetti! Saunan sinä tarvitsisit, mokoma esteetikko!\n\nHänelle tuli kiire.\n\n— Sataakin ja työ kutsuu. Ehkä toiste tavataan. Suo anteeksi, mutta\neihän sinulle voi edes kättään ojentaa. Näkemiin.\n\nHän lähti kiireesti astumaan kuten ainakin vähän myöhästynyt ja\nvirantoimitukseensa jouduttautuva herrasmies.\n\nMutta partamies, jonka huulilla nyt savusi äsken tarjottu hoikka\ntupakka, pudisti täin kämmeneltään mustaan virtaan. — Mene ikuiseen\npimeyteen, mitätön yksilö. Sinä olet toimittanut tehtäväsi\nmaailmanhistoriassa. Sinulla oli onni vaikuttaa erään pienen\nihmisherrasmiehen tunteisiin, niin että hän kiihtyi, jopa pienoiseen\nkiroukseen asti. Ja kuitenkin hän tältä hollilta katsoen muistuttaa\nitsekin eräänlaista täitä yhtiö-olion valtavassa turkissa, liukasta,\nkilttiä kansliaeläintä, joka hyvin mielellään puhuu »meistä»\ntarkoittaessaan palveluspaikkansa toiminimeä ja joka haaveilee\nlihoamisestaan ja paisumisestaan suurituloiseksi. Mitätön olento, on\nilmeinen ihme, että hänen katsotaan ansainneen puhtaan paidan ylleen ja\npehmeän vuoteen yön ajaksi, että hän on päässyt sille asteelle, että\nkammoksuu täitä, jopa näyttää karttavan sellaisia, joita täit syövät ja\nkaluavat...\n\nHän heitti savukkeen pätkän virtaan ja alkoi astella kaupunkiin,\nomistaen kuitenkin vielä jonkin ajatuksen kohtaamalleen miehelle. —\nJa kuitenkin hän on kiltti ihminen, joka ei kulkenut nokka pystyssä\nohitseni, vaan ojensi kätensäkin antautuen ilmeiseen ikävyyksien\nvaaraan seurapiirinsä puolelta, joka hänellä epäilemättä on ja joka\nhuomaa kaiken tällaisessa pesässä ja juoruilee kiusallisia. Urhoollinen\nteko, ja oli ilmeistä raakuutta, etten kätkenyt häneltä tuota litteätä\nja pulleata eläintä.\n\nHän tuli torille ja nähdessään ruokalan kyltin sen kulmassa tunsi\nhuikaisevaa nälkää ja joutui kovaan kiusaukseen. — Käykäämme kuitenkin,\nmietiskeli hän, käykäämme nyt sivistyksen tietä, joka on kai se,\nettemme näytä toisille, mikäli se käy laatuun, mitään epämieluista.\nSinulla on nälkä, mutta sinä voit viedä pelkällä läsnäolollasi\nsyyttömiltä ihmisiltä ruokahalun ja aiheuttaa siis sekä tuhlausta että\naliravitsemusta ja sen kautta terveyden murtumisia. Olet siis ikään\nkuin ihmiskunnan vihollinen, epäyhteiskunnallinen henkilö, ja sinun on\nsiis tehtävä parannus.\n\nHän työntäytyi vaatetusliikkeeseen. Hänen olemuksensa herätti\nsielläkin pienoista hämminkiä, ja häntä palveltiin hienoksittain alta\nkuultavalla epäilyksellä, ikään kuin ei olisi oikein luotettu hänen\nvakavaraisuuteensa, varsinkin kun hänen ostoksensa käsittivät kaikki\nvarusteet paidasta päällysvaatteeseen asti. Mutta hän kääritti tavarat\npakettiin järkähtämättä, kaivoi pihkapanssarisen puseronsa alta\nlompakon ja maksoi uljaasti. Rahaa hänellä oli.\n\n— Teille sattui hyvä asiakas, hän onnitteli kauppiasta. — Ja varakas!\n\nSitten hän otti suuren pakettinsa, kyseli saunaa ja marssi sinne. Hän\nkylpi kauan, nautiskellen, puhkuili ja huokaili ja kehuskeli pitkään\nja kaunopuheisesti löylyä ja vastaa ja kuumaa vettä suurina taivaan\nlahjoina syntiselle lihalle. Niin hän ylisteli lämpöä ja loiskuvaa\nvettä parille muulle saunavieraalle, tylsännäköisille ukoille, jotka\nnähtävästi pitivät häntä löylynlyömänä, koska toinen heistä kuului\nörähtävän kumppalilleen, kiukaan sihahtelun ja vastain hössytyksen\nvälillä: — Sillä on päreitä kainalossa...\n\nKauan hän kylpi, perusteellisesti peseytyi, hitaasti kuivaili autuaasti\nhöyryävää ruhoaan. Sitten hän pukeutui uusiin vaatteisiinsa ja\nhämmästytti saunarouvan muuttuneella ulkoasullaan.\n\n— Mitä katsotte, muoriseni! hän puheli. — Ettekö tiedä, että perhonen\nputkahtaa kotelosta, kehittyy törkyisestä toukasta? Tämä se joltakin\ntuntuu. Elämä on muutosta, sanotaan sanassa...\n\n— Karvainen hän vielä on kuin ukonkoira...\n\n— Se korjaantuu kädenkäänteessä. Tottahan tällaisessa kyläisessä\nkylässä on teräaseita ja niiden käyttäjiä.\n\nHän heitti saunaan vanhat vaatteensa — toimenpide, jonka saunamuori\nsalli vain vastahakoisesti, varsinkin kun kylpyvieras tuli\navomielisesti maininneeksi, että niissä voi olla eräitä hyönteisiä,\nnappasuita, jotka tunnetusti raaka ihminen voi kuitenkin tappaa\nliiallisella kuumuudella.\n\n— Täisiä rötköjä te tänne kuljetatte ja jätätte, murisi saunarouva.\n\n— Rötköjä! Ilmeisesti te käytätte sitä sanaa halventavassa\ntarkoituksessa, mutta se ei ole sopivaa. Katsokaas, tuossa on\nsuomalaisen vientiteollisuuden palveluksessa toimineen miehen puku,\ntavallinen, vieläpä käyttökelpoinen puku, vormu, joka kelpaisi vaikka\nmuseoon, kuten jokin entinen sotaisen kuninkaan suomupaita. Niin\nainakin luulisi, mutta kyllä siitä lumppurikin lantit antaa. Saappaat\npanette talteen, sillä ne voin vielä periä täältä...\n\nJa hän lähti odottamatta vastausta ja jätti mummon päivittelemään\nihmisten julkeutta.\n\nTuntia myöhemmin hän astui ulos parturiliikkeen ovesta naama sileäksi\najeltuna, tukka leikattuna ja suittuna, harmaa huopahattu kallellaan,\nrantuinen puku yllä ja päällystakki käsivarrella. Hän tunsi olevansa\nkuin uusi ihminen. Tuntui tosiaankin siltä, että kelpasi elää tässä\nmaailmassa ja tässä pienoisessa kaupungissa, joka nyt otti ikään kuin\nvalokylpyjä iltapäivän auringon paisteessa. Sillä oikukkaat pilvet\nolivat laahautuneet ohitse, ja taivas oli jälleen kirkastunut. Tämä oli\njuuri oikea paikka. Tämä paikka piti hyväksyä.\n\nHän meni ravintolaan ja nähdessään suuresta kuvastimesta oman\nolemuksensa joutui ihmeisiinsä. Oliko hän tosiaankin sama ihminen,\njoka aivan äskettäin oli mielinyt tulla tähän samaan paikkaan, mutta\nmalttanut mielensä, tuo hyvin, hyvin epäilyttävän näköinen olento, jota\njokainen kunniallinen kansalainen olisi välttänyt, joka todennäköisesti\nolisi saanut täällä porttikiellon... Mutta nyt: siististi puettu\nmieshenkilö, kunnianarvoisa kansalainen on pistäytynyt ruokailemaan.\nMikä muutos! Säätykiertoa kerta kaikkiaan! Palveleva henkikin,\nvalkoinen esiliina siroilla uumillaan, suhtautui häneen ilmeisellä\narvonannolla. Ei kannattanut kuvitellakaan, miten olisi noussut tuon\nneitisen ennestäänkin pysty nenännykerö, jos hän olisi nähnyt tämän\nsaman ruokavieraan parisen tuntia takaperin. Ja vielä sitten puhutaan\nsisäisestä ihmisestä... Ruokalista! Elämys miehelle, joka viikkokausien\naikana on vetänyt vain veitsen kupeeltaan ja viiltänyt leipää ja voita\nja sianpintaa, eikä ole toisinaan ollut istuinpaikassakaan valinnan\nvaraa, vaan on ollut laskeuduttava kannikat kastelevalle mättäälle. Ja\nnyt: pehmustettu istuin takapuolten alla ja sileä pöytä ja pöytäliina\nedessä ja olkaa niin ystävällinen ja valitkaa mitä suvaitsette syödä.\nMies valikoitsi kauan rapistellen ruokalistaa. Sitten hän söi,\ntosiaankin aivan syömällä söi. Hänelle maistui ja häneen mahtui, vaikka\nhän tunsikin ruhossaan saunan jälkeisen miellyttävän raukeuden. Hänen\ntouhunsa herätti jo kahden olutta ryypiskelevän ja jonkin pelikojeen\nmetallipalloja kalisuttavan tyhjäntoimittajan huomiota. He kuiskuttivat\ntoisilleen: — Mies syö... — Ja mies saa! sanoi syömämies, jonka\nkuulo oli herkkä. — Niin sanottiin ennen aapisessa... Seurasi vähän\nväkinäistä, leikillistä keskustelua, jonka jälkeen pelaajat syventyivät\npeliinsä ja syöjä syöntiinsä. Lopetettuaan ateriansa hän istui vielä\nkauan tupakoiden, juoden olutta ja tutkien sanomalehtiä.\n\nHän ei ollutkaan nähnyt lehtiä kuukausiin, ei ainakaan monta\nkappaletta. Hän tunsi vaeltaneensa pimeydessä, muisti tunteneensa\njoskus huikaisevaa halua, kuten nälkää, saada rapiseva sanomalehti\nhyppysiinsä. Mitä maailmassa oikein tapahtuu, mitä on tapahtunut\nhänen korpivaelluksensa aikana? Tuoreen sanomalehden tervantuoksu\nhuumasi häntä hiukan kuten tuo vaahtoava olut. Uutisotsakkeiden\npöhöiset kirjaimet ällistyttivät häntä. Oliko maailmassa tosiaankin\ntapahtunut noin suuria asioita, noin rouvisti merkillepantavia? On\npidetty varustusten supistamisneuvotteluja, ikäänkuin aiottaisiin ensi\nkerralla sotia vain leikkispäältä, on vahvistettu maanpuolustusvoimia,\ntaistellaan kansanvallasta ja diktatuurista, on saatu vaalivoittoja\nja kärsitty tappioita, on tapahtunut kumouksia, puoluevaltojen\npoistamisia ja eräät entiset sällimiehet ovat kohonneet valtakuntien\npäämiehiksi ja pitäneet suuria puheita, pystöillen, että _minä_\ntein sitä ja sitä ja aiheutin pöljälle kansalle suuren onnen.\nMahtavat maailmanherruusunelmat tuntuivat supistavan maapallonkin\nnyrkkiin mahtuvaksi mohkareeksi. On lakkoja, levottomuuksia, jossain\nsoditaankin, nähdään nälkää, kävellään työttöminä, nautitaan\nyhteiskunnan apua, maksetaan veroja. Valtiopetoksista joudutaan\nlinnaan, entisille tappelupaikoille pystytetään patsaita, huudetaan\nsuoraa huutoa pelkästä isänmaanrakkaudesta. Tapetaan, varastetaan,\nkavalletaan, joudutaan linnaan, karataan turvasäiliöistä, hirtetään\nitsensä, saarnataan Ristuksen haavoista ja soitetaan hanuria, loikataan\nmaailmanennätyksiä, juhlitaan, tehdään virallisia vierailuja...\n\nMies tunsi menevänsä vähän sekaisin. Ajan seuraaminen on äkikseltään\nvaikea asia, jos on jotenkin päässyt ikään kuin putoamaan rattailta.\nOnko sitä paitsi sellaisen ihmisen, jota täit syövät, jota ne ainakin\naivan äskettäin pitivät laidunmaanaan, onko sellaisen kiusattava ja\nrääkättävä aivojaan seuratakseen, kuten sanotaan, aikaa? Eikö ollut\noikeus ja kohtuus saada vähän löysiä siinä suhteessa.\n\nHän sysäsi sanomalehdet äkäisesti luotaan ja käveli ulos. Sitten hän\nkuljeskeli iltaisia katuja, ihastui vanhoihin ja mataliin puutaloihin,\nniiden portteihin ja pihapuutarhoihin, tähysteli tyttöjä, joiden\nliikkunnan kepeys ja silmien väike kävi hänelle yhäti pienestä\nihmeestä. Hän kohtasi jonkun miehen, joka tervehti. He pysähtyivät\nja vaihtoivat pari sanaa ja erosivat. Silloin hän huomasi olevansa\nyhtäkaikkisen pulman rasittama. Hän ihmetteli ja muisteli, että kuka\ntuo mies mahtoi olla, missä ja milloin he olivat tavanneet... Hän\ntavoitti itsensä yhä uudelleen miettimästä tätä kysymystä ikään kuin\nsen selville saaminen olisi hyvin tärkeätä. Päästäkseen naurettavan\nkiusallisesta tutkistelijanmielentilastaan hän pistäytyi kapakkaan.\n\nHän istui yksin ja ryypiskeli ja kotvasen kuluttua sanoi itselleen,\nvasta nyt tuntien onnistuneensa, että olkoonpa kuka hyvänsä. Ihmisiä on\ntilaston mukaan niin ja niin monta kappaletta tässä maassa. Joku heistä\nhän oli...\n\nLäheiseen pöytään tuli kaksi miestä ja naista, ja kas, eikös toinen\nmiehistä ollut juuri tuo pienoinen herra, jonka hän oli kohdannut\nsillalla. Hän äkkäsi pian yksin ryypiskelijän ja tähysteli, tähysteli\nkuten kerran aikaisemminkin, epätietoisen näköisenä. Viimein hän nousi\nja tuli luo.\n\n— Sinäkö taasen? Mitä muutoksia! Oletko lyöttäytynyt salapoliisiksi?\n\n— Lasten leikkiä, rakas Watson. Reissussa rähjääntyy. Muutin pukua\nkuten muutkin suuret herrat päivälliselle lähtiessään. Niinhän luemme\nromaaneista...\n\n— Sinä onnellinen: saat seikkailla. Meillä sen sijaan aina sama työ,\naina samat ihmiset...\n\n— Sen seikkailunkin kanssa on vähän niin ja näin. Ja onhan hotu auki\nsinullekin. Jos tympäisee, niin jätä konttoripuoli ja työnny kämpille,\nja jopas maistuvat sitten tilikirjat...\n\nMutta pienellä herrasmiehellä oli kiire pöytäänsä. Hän oli kuitenkin\nkyllin ystävällinen kutsuakseen entistä tuttavaansa seuraan. Lupasi\ntutustuttaa hänet hauskoihin tyttöihin.\n\nSe ei kuitenkaan käynyt laatuun. Toisellakin oli kiire. Hän oli\nväsynyt, ja hänen oli etsittävä yöpuu. Ja hän horaisi juomantähteet\nsuuhunsa ja lähti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuomenna hän heräsi matkustajakodin rautaisesta ja ratisevasta\nvieterisängystä. Katto näytti joskus vuotaneen ja oli täynnä omituisen\nmuotoisia kuvioita. Seinäpaperit olivat savuiset, ryppyiset ja\npullistelevatta pilalle kulunut, likainen korkkimatto peitti lattian.\n\nHän nousi haukotellen ja jäseniään ojennellen, suussa tympeä maku.\nMelkein haikea yksinäisyydentunto valtasi hänet. Täällä hän istui,\ntämän kaltaisessa kolossa, suunnitelmia vailla. Oliko tämä nimeltään\nelämää? Kukkarokin oli hoikkunut arveluttavasti. Jotakin oli\nhoksattava, johonkin oli lähdettävä. Hän pukeutui, joi kahvin, laimean\nlatkun, maksoi ja lähti.\n\nKävely kadulla virkisti häntä. Kesäpäivän ylenpalttisessa valossa tuo\npieni kaupunki näytti aivan riemukkaalta. Kauppatorilla oli ihan parvi\nihmisiä, pientä hyörinää. Siellä, nupukiveyksellä, jossa tuulenhenki\npölähdytteli ilmaan harmaita, pyörähteleviä hiekkapilviä, siellä\ntulivat häntä vastaan tutun näköiset kasvot. Hetkinen hellittämätöntä\ntähystelyä, kotvanen kiireistä selvittelytyötä muistin pimeässä\nalakerrassa ja sitten älyämisen kipinä. He löivät kättä, kumpaisenkin\nkasvoilla vilpitön tapaamisen ilo. Tuo oudon yksinäisyydentunne\nherätessään matkustajakodin huoneessa oli tehnyt toisen heistä\ntaipuvaiseksi lähestymään ihmisiä. Hän oli nyt luonnoltaan ikään kuin\npieni, eksynyt orpo vieraassa maailmassa...\n\nHe kävelivät katuja ja istuivat sitten kapakan pöydän ääressä. Olut\nvaahtosi ja puhe kävi vilkkaasti. Muistoja yhteisestä lapsuudesta ja\nvarhaisesta nuoruudesta. Sitten tiet olivat eronneet. Toinen heistä\noli ollut siirtolaisena ja saanut sieltä vähän varoja ja myöskin\nsuuren kyllästyksen nykyiseen yhteiskuntaan, kumousmiehen opit. Hän\ntunnusti uskonsa avomielisesti, innostuneena, hiukan keikaroiden:\nvarojakin hänellä oli sukusensa, mutta ei hän silti esiintynyt niin\npurevana porvarina, olevien olojen kannattajana kuten moni täällä,\nihan omistamaton, työn ja köyhyyden ujuttama tolvana. Hän oli palannut\nsiirtolaisuudestaan aivan äskettäin, avioitunut ja ostanut pienen\nmaatilan. Mutta se toimenpide tuntui nyt huolestuttavan häntä. Tietysti\nhän oli hypännyt hulluun kirnuun, mutta se juokalehtiminen pitkin\nmaailmaa: siihen väsyi... Teki mieli koetella toisen lajin elämää...\n\nPuhe kävi ja aika livahti aivan huomaamatta. Viimein siirtolainen tuli\nvilkaisseeksi kelloon, ja hänelle tuli kiire linjavaunuun.\n\n— Mutta lähde sinä mukaan, hän innostui. — Saadaan puhella kerrankin\nkyllikseen. Sillä vain ikätoverit, kasvinkumppanit ovat oikeita\naikalaistamme ja kansalaisiamme, joita me ymmärrämme ja joiden kanssa\nvain voimme oikein keskustella. Meitä vanhemmat ja meitä nuoremmat,\nne ovat jo toista laatua, toista rotua. Ei kansallisuus, eikä kieli\nmuodosta sellaista eroa ja rajaa kuin aika ja ikä... Tule! Onhan\nsinulla aikaa...\n\n— Onhan tätä, irtolaisella. Kaikki on mukana. Jos puuhun nousee, niin\nmaahan ei jää mitään...\n\nHän taipui mielellään. Johonkin oli kuitenkin lähdettävä.\n\nParin tunnin kuluttua he laskeutuivat linjavaunusta alas maantielle,\nmaalaiskylään, joka oli heille molemmillekin vielä outo ja kuitenkin\ntuttu suomalainen kylä. Harmaita ja maalailtuja taloja ja tönöjä,\nvihreitä vainioita, kellertävä maantie ja sinistä vettä. Tantereillaan\ntöissään touhuavat ihmiset nostivat kasvonsa avoimesti töllistellen\ntahi salavihkaa ja vaanien, akkunoiden pielistä pilkisteltiin myöskin\nuteliaina ja urkkien. Vieras, outo mies! Se oli jo tapaus. Monien\nmieltä jäi kaivamaan sietämätön pulma: miksi aivan outo mies kulki\nJärvitalon melkein oudon isännän kanssa. Mitä he puuhailivat? Mitä oli\ntekeillä? Maalaiskylä ei kärsi mitään salaisuuksia. On tiedettävä,\nmistä kukin tulee ja mihin menee, mitä joku on tehnyt ja mitä aikoo\ntehdä. Muuten ei ole hyvä olla.\n\n— Minä tässä olen jo onnistunut närkästyttämään naapurit, puheli\nvastaleivottu isäntämies. — Ainoastaan siksi, etten voinut olla heille\nvähän saarnailematta aatettani, työtätekevän kansan aatetta, joka\npitäisi olla heidän oma aatteensa. Nyt ne sitten katsoa mulistelevat\nminuun kuin nielläkseen. Käsittivät asian siten, että minä meinaan\nkääriä heidän peltotilkkunsa kokoon ja ojentaa ne ryssälle. Häh,\ntyhmyydelle ei voinut Jumalakaan mitään, niinhän on kirjoitettu...\nKatsos, olen jo alkanut epäillä, kuinka tässä oikeastaan minunkin käy\najan kuluessa. Syltä korkeat pystyaidat tahi sotaiset piikkilangat\naina muutamien askelten päässä; naapurin elukoille on annettava\nhelvetinmoinen kyyti, kun ne kurkistelevat aidan yli ja hänen\npahajuoniset kakaransa kiehtovat pahuuteen meidän kiltit lapsemme.\nMaahenki, vahva omistuksen henki, vaikka olisimme velassa kaljuamme\nmyöten, kotiliesi, isien usko... Kyllä me olemmekin lujilla tapojen,\nruukkausten, vanhan aatamin kanssa...\n\nOmituisen aatteikas isäntämies käveli kujaansa ja saarnaili, ja hänen\nvieraansa kuunteli vain puolella korvalla, sillä suomalainen kesäinen\niltapäivän kauneus alkoi ottaa häntä valtoihinsa, suomalaisen kylän\naurinkoisessa, autereisessa säässä päältä nähden niin leppoisa tunnelma\nlumosi hänet. Hän kadotti jo kokonaan jutun juonen ja havahtui kuten\nunesta toverinsa äänen jyrinään juuri kun he astuivat talon pihaan.\n\n— Talonpoika siellä meren takana: lujasti se on trustien kourissa.\nViljaa se kasvattaa, vaikka ostoviljaa se silti itsekin syöpi. Mutta\nsamalla se tuosta kaiken maailman viljasta syöpi itseensä luuloni\nmukaan kaiken maailman henkeä...\n\nNuori, vaalea emäntäihminen otti ystävällisesti vastaan vieraankin.\nTuli ruokaa honkaiselle pöydälle, ja sauna röyhähteli harmaata savua.\nOli löylyn kuumuutta, oli vilvoittelevaa istumista saunan takana pinta\nhöyryävänä. Oli kesä. Kaikenkaltaiset lentäväiset surisivat, ruohosta\noli täynnä rakastelevia ryömijöitä.\n\nIsäntä puhui puhumasta päästyäänkin. Tuli melkein siihen luuloon, että\nhän oli elänyt muukalaisten keskuudessa kaikki ne kymmenen vuotta ja\nylikin, häntä ymmärtämättömien ihmisten luona, niin että oli täytynyt\nsulkea suunsa. Nyt hän puhui. Vielä unimieliinsä, vuoteessa vieras\nkuuli isännän äänen:\n\n— Sinä olet hyvä kuuntelija. Minä soittelen sinulle vielä toisenkin\npäivän...\n\nMutta ennen tätä toista päivää tuli muitakin vieraita. Kaksi\npoliisimiestä, joiden virkapuvut näyttivät hyvin sopimattomilta\nmaaseudun vihreään maisemaan, maalaistalon yöhiljaiseen tupaan. He\npyysivät anteeksi hetken myöhäisyyttä, mutta oliko tuo vieras vielä\ntäällä... Mikä hän oli oikein miehiään?\n\nVieraalla oli papereita, jotka hän kopeloi unisena esiin. Poliisimiehet\ntutkivat niitä ja uskoivat kirjoitettuun sanaan. Kaikki oli kunnossa\nEi heillä oikeastaan ole mitään asiaa tälle miehelle. Kunhan he vain\ntietävät, kuka kukin on. Nukkukaa rauhassa. Vartijat valvovat. He\nolivat vähän hämillään ja pyysivät vielä kerran anteeksi. Eivät he\nolleet itse keksineet tätä. Oli ilmoitettu... No, täällä nähdään\nvähän vierasta väkeä ja maailma on täynnä levottomuutta. Kun oli siis\nnähty oudon miehen kävelevän, niin oli oitis ajateltu, että tuossa\nse nyt on! Nimittäin epäilyttävä henkilö, maanalainen, vähintään\nkommunistiagentti...\n\nVieras mies oli unisesti ja hupaisesti ällistynyt: maailman\njärkyttäjäksi häntä oli luultu, ihan unesta herätetty... Mutta isäntä\nmieli olla niin suutuksissaan, että hän aluksi menetti muuten hyvän\npuhelahjansa. Lopulta hän puuskahti:\n\n— Olisitte sanonut suoralta kädeltä, että roskaa! Minähän olen\nJärvitalon talokas. Silloinhan tässä oltaisiin jo hemmassa, jos\nsuomalainen talonpoika, maan selkäranka, ottaisi tupaansa kenen\nhyvänsä, olisi ehkä itsekin tuohon kommunismiin taipuvainen...\n\nKaappikello alkoi ratista, puntit hurahtivat alaskäsin ja kaksitoista\nlyöntiä kajahti öisessä tuvassa.\n\nJostakin syystä Järvitalon vieraan mieleen muistui, että päivä oli\nollut kesäkuun viimeinen. Kuu oli siis päättynyt ja uusi alkanut.\nNykyhetkellä käännetään kalenterin lehti.\n\n\n\n\nKUOLINUUTINEN\n\n\nMetsä oli ollut märkää ja työ oli käynyt huonosti, sitä paitsi\nolimme myöhästyneet ja ateriamme oli jäähtynyt. Asianhaarat olivat\nsellaiset, että Tihilä tulisi olemaan huonotuulinen ja sanaton. Olin\nvalmistautunut hiljaiseen ja äänettömään iltaan.\n\nTihilä oli heittäytynyt pitkälleen silmäillen sanomalehteä. Sitten se\nrasahteli hänen käsissään.\n\n— Kas, kummaa! Vakoharju on kuollut!\n\n— Tuo miljoonamieskö?\n\n— Se juuri! No, jo näyttääkin roikaleella olleen ikää...\n\n— Mitä sanotaan?\n\n— Tunnustettava taloudellinen kyky, joka vaatimattomasta alusta kohosi\noloissamme huomattavaan varallisuuteen, luki Tihilä kuolinuutisesta.\n\nHän heitti lehden kädestään ja naurahti katkerasti.\n\n— Niin meistä osataan sanoa ja kirjoittaa kauniisti kuoltuamme! Oikein\nolisi tietysti ollut: pohjaltaan murtovaras, maantieryöväri, joka\nkuitenkin osasi käyttää näitä taipumuksiaan siinä muodossa, ettei\npoliisilla ollut oikeutta tarttua häntä olkapäähän...\n\nHän oli noussut ja käveleskeli lattialla piippuaan sytytellen.\n\n— Tunsitko sinä hänet?\n\n— En, virkoin. — Vain nimeltä ja maineelta. Jonkinlainen omituisuus ja\nsuuri koronkiskoja.\n\n— Taloudellinen kyky myöskin muuten, kuten sanomalehdessä sanottiin.\nMinä tunsin hänet, sillä olen ollut osaltani häntä rikastuttamassa.\nIsäni menetti hänelle omaisuutensa, monen kymmenen vuoden työn\ntulokset. Heillä oli jonkinlainen yhteinen liikeyritys, jossa tietenkin\nkävi suuren maailman tyyliin: köyhä osakkeenomistaja menetti kaiken,\nmutta rikas hyötyi. Mutta se oli kai isäukolle oikein, koska hänet\nkerran oli vallannut sellainen tilapäinen saalistamisen himo, että hän\nryhtyi yhteyteen tuollaisen haaskalinnun kanssa...\n\nHän tuijotteli ulos pimeyteen, akkunalasiin, jota valuvat sadepisarat\njuovittivat.\n\n— No, kyky hän kuitenkin oli, sanoin. — Mies, joka eli ja rikastui\njärjellään. Noissa nyt kuolleissa aivoissa syntyi kerran pieni ajatus,\njoka siis viitoitti sinunkin elämäsi...\n\n— Uskon, että hänen kykynsä, koko henkinen pääomansa itse asiassa\nsupistui verrattain vähiin. Hänen menestyksensä salaisuus oli siinä,\nettä koko hänen sisäinen elämänsä oli suunnattu ja jännitetty vain\ntuohon yhteen suuntaan: rahan, omaisuuden kokoamiseen. Asian luonnosta\nlankeaa, että tuollaiset saalistaja- ja riistäjäominaisuudet ovat sekä\nlaajasti että syvästi vaikuttavia... Tunsitko hänet edes ulkomuodolta?\n\n— En.\n\n— Jos olisit hänet nähnyt, niin olisit samalla nähnyt, että rahan\nkokoamiseen ei tarvita kuin törselö, kuvatus, jonka käsi on vain\ntarpeeksi itsepintaisesti ojennettu. Törkyinen ukko, jonka päällä\noli kesät ja talvet päällyksetön kelsiturkki, jonka pinta kiilteli\nvanhaa, pyhää likaa. Vakoharju oli miljoonamies, joka sai oudon ja\nensikertalaisen pyyhkimään silmiään...\n\n— Se oli ehkä laskettua huomionhalua, keikarimaisuutta...\n\n— Oli! Kyllä hän osasi tästä muka vaatimattomuudestaan muistuttaa.\nMutta samalla se sopi ehdottomasti hänen saituruusohjelmaansa:\npenniäkään ei saanut menettää. Siitä todisti koko hänen ympäristönsä.\nTalo lahosi, että laipiot olivat päähän pudota, seinät pullistuivat,\nakkunat olivat vajonneet maan tasalle ja lattiat letisivät ja\nkeikkuivat, niin että olit taittaa jalkasi joka askelella. Kaikki\npaikat remusivat rikkeiminä, ja kaikkialla oli roskaa ja vuosisataista\npyhää likaa. Kyllä minun silmäni olivat suitsirenkaina, kun ensi kerran\nsatuin tämän miljoonamiehen kuuluun taloon. Se oli oikea haaskanpesä...\n\n— Ehkäpä hän nautti tulijan suitsirengassilmistä, osasi ottaa halpaa ja\nviatonta iloa...\n\n— Osasi, sen kyllä näin. Mutta saiturinvaistot siinä sittenkin olivat\npäätekijöinä. Ne pitivät häntä siinä määrin vallassaan, että hän\nmeni pikkumaisuuksiin, tuhlasi jonninjoutavissa tuota huomattavaa\ntaloudellista kykyään. Lainanhakijalla piti esimerkiksi aina olla\nsuksisauvanmittainen viinapullo ukolle lahjaksi, muuten ei päässyt\npuheen alkuunkaan. Ja jos lainan etsijällä sattui olemaan hyvä hevonen,\nniin Vakoharjun piti saada se häneltä vaihtaa, tietenkin edullisesti.\nSiitä johtui, että hänellä aina oli hyvät hevoset, vaikka valjaat jo\nolivat mitä sattui, suitsivarretkin seitsemissä solmuissa. Sillä menoja\npiti välttää, mutta hätääntyneeltä piti saada kenkäpari...\n\nOlin ottanut lehden ja silmäillyt kuolinuutista.\n\n— Täällä kirjoitetaan, sanoin sanomalehden takaa, — että vainajalla\noli taipumusta uskonnollisuuteen, vaikka hän ei vieraalle sitä usein\nnäyttänyt, vaan esiintyi karkeana liikemiehenä, joskus leikillisenä...\n\n— Niin, niin, pani Tihilä. — Kaikki me olemme olleet uskonnollisia.\nMutta Vakoharjulle on annettava se tunnustus, ettei hän miehuutensa\npäivinä näytellyt jumalisuutta eikä olettanut olevansa sellainen,\nmikä hän ei luonnostaan ollut. Tavallinen länsimainen kristitty, joka\ntörsötti kai joskus kirkossa, mutta silloinkin ikuisessa költerissään.\nMyöhemmin, hänen sairastellessaan, sitten lienevät ilmenneet ne\nuskonnolliset taipumukset, ja sairaan onkin kai vaikeata välttää\nkristillisyyttä...\n\nTihilä täytti ja sytytti piippunsa uudelleen.\n\n— Niin, viinaa hän viljeli melkoisesti, ja se oli inhimillisimpiä\npiirteitä hänessä. Mutta nuo taloudelliset vaistot veivät hänet siihen,\nettä hänen piti myödä oma humalansakin. Niin, niin, paitsi noita\nlainanhakijain suunavauspulloja hän möikin viinaa. Siitä hän ei kyllä\nperinyt voittoa, mutta hänen piti sitten saada olla ryyppykaverina.\nMinä tiedän sen, sillä olen minä omakohtaisestikin häntä rikastuttanut,\nostanut hänen humalansa ja omaani kolme vuorokautta yhtä mittaa siinä\nlahossa ja likaisessa haaskanpesässä...\n\n— Eräitä hänen liiketoimiaan on arvosteltu, luin minä yhä syventyneenä\nmuistokirjoitukseen. — Mutta todellisuudessa Vakoharjua ei ole koskaan\ntavattu luvattomien tahi epärehellisten keinojen käyttäjänä...\n\n— Ei, ei, äsähteli Tihilä pilkallisesti. — Laillinen ryöväri! Hänestä\nolisi saanut erinomaisen kuvan esittämällä hänet ikuisessa költerissään\nkasvot hurskautta paistaen murtautumassa rahalaatikkoon jonkinlainen\nhenkinen sorkkarauta kädessä, nostamassa ja avaamassa köyhän kukkaroa\npyhimyksellisessä yksinkertaisuudessa. Sanottiinhan, että hänellä oli\nuskonnollista vaistoa, mitä todistaa sekin, että Jumala siunasi häntä\nrahalla ja tavaralla, kuten muinaisia patriarkkoja.\n\nHän tuijotteli jälleen mietteissään sateen juovittamaa akkunaa.\n\n— Olin juuri joutunut puutavarayhtiön palvelukseen, kun tulin tuntemaan\nVakoharjun. Me leimasimme hänelle metsää, sen talon metsää, jonka isäni\noli ennen omistanut ja jonka minäkin olisin voinut omistaa. Tunnustan,\nettä tunsin omituisia tunteita lyödessäni leimoja petäjäin kylkiin,\nleimoja, jotka tiesivät uusia markkasia Vakoharjun pohjattomaan\npussiin. Mutta mitään erityistä vihamielisyyttä en tuota roikaletta\nkohtaan tuntenut, vaan eräänlaista uteliaisuutta ja ihmetystä.\nHalusin katsoa, miten ihmisolento voi olla ja elää. Olin nuorena\nomituinen. Tuntui siltä, että jos halusin ainoastaan rahaa, niin minun\ntarvitsi vain ojentaa käteni, ja aikaa siihenkin tuntui olevan joskus\ntulevaisuudessa yllin kyllin. Nyt olen jo vuosia sitten huomannut, että\naikaa on vähän ja että käteni on jollakin tavalla koukussa, joten rahat\neivät siihen ylety...\n\nTihilä istahti ja puhalteli savupilviä.\n\n— Asuin koko leimausajan Vakoharjun talossa, ja meistä tuli isännän\nkanssa ryyppykaverit. Hän suhtautui minuun välittömästi, tuolla\nsuunnattomalla hävittömyydellä, josta minä pidin siihen aikaan: vai sen\npoikia, kyllä isäsi tunsin... Vaikka hänellä olisi ollut oikeastaan\nsyytä vähän hätkähtää.\n\nTöitten loputtua istuimme kolme vuorokautta melkein yhtä lillaa\nryyppyjen ääressä. Tahdoin juottaa hänet humalaan ja nähdä, mitä tulisi\nesiin hänen kuorestaan, ikuisen nuhraantuneen költerin alta. Mutta\nsieltä ei tullut esiin mitään. Hänellä oli jymy pää viinaa vastaan. Hän\nryyppäsi ryyppynsä ja jutteli juopon juttunsa ja lauloikin välillä.\nNiin, hän lauloi, vieläpä hyvällä äänellä. Ja sitten hän vaati, että\nhänen ääntään oli kehuttava ja hänen rikkauttaan ja hänen merkillistä\nvaatimattomuuttaan. Minä kehua retostin ja ihmettelin, kuinka ihminen\ntylsistää ja tyhmistää itseään aina jäytävässä himossaan elottomiin\nmarkkasiin...\n\nKun pullo tyhjentyi, niin isäntä sanoi: — Olisikohan vielä\nKaisa-Liisalla?\n\nHän koroitti äänensä: — Kaisa-Liisa! — ja Kaisa-Liisa — talon emäntä\n— kurkisti keittiöstä, jossa hän hääräsi askareissaan hiljaisena,\njoskus virttä hyräillen. Kotvasen kuluttua hän sitten tulla hissutteli\nhuoneeseen käsi esiliinan alla aina yhtä hiljaisena. Hän kumartui\nja asetti pullon pöydän jalan juureen ja pyyhkäisi pöydältä rahat\nesiliinansa taskuun — minä olin tullut tietämään, että siihen oli\nasetettava pullon hinta aivan täsmälleen — ja poistui sanaakaan\nsanomatta. Vasta hetkisen kuluttua isäntä nosti pullon pöydälle ikään\nkuin ilostuen: — Oli vielä Kaisa-Liisalla... Niin kuin se olisi\nollut jokin ihme ja uutinen. Luulen, että talossa oli kuoppa ököttiä\ntäynnä, siltä varalta, että taloudellinen kyky Vakoharju voisi myydä\nhumalansakin jollekulle, joka halusi nauttia kuulun miljoonamiehen\nseurasta...\n\nTalon emäntä, tuo hiljainen Kaisa-Liisa, oli rahanarvoinen ilmiö\nsinänsä. Hätäilemättä hän hyräili virttä ja kanneksi viinapulloa\nesiliinansa alla. Luulen, että on tämän ihmisen ansiota, että Vakoharju\non tuon muistokirjoituksen mukaan tehnyt jotakin uskomatonta:\nhellittänyt kukkaronsa nauhoja. Eikö siellä jotakin sellaista sanottu?\n\n— Sanotaan, todistin minä. — Hänen uskonnolliset ja yhteiskunnalliset\nharrastuksensa tulivat näkyviin muun muassa eräissä lahjoituksissa\nuskonnollisiin ja hyväntekeväisyystarkoituksiin...\n\n— Ka se! Sairaus oli nähtävästi pehmentänyt Vakoharjun ruodon, jos hän\nmarkankaan hellitti. Mutta on hyvä ajatella, että me siinä pitkässä\nryyppäyksessämme ehkä toimitimme Uusia testamentteja Kiinaan, että\nsillä puutteella ja omaisuuksien siirroilla, joita Vakoharju aiheutti\nsaloseudun talonpoikien ja köyhän kansan keskuudessa, tehtiin sitten\njos jotakin: kodittoman ja nälkäisen lapsen itku Vakoharjun jäljillä\nviritti ehkä lähetyssaarnaajan virren pakanamaassa...\n\nTihilä pudisti päätään mietteissään.\n\n— Sellaista on tämä elämä... Tuntuisi hyvältä syntiselle sydämelle, jos\nVakoharju saisi vielä käydä jonkin korkean tuomaripöydän edessä. Mutta\nhän on mennyt, kuten menee maailman kunnia... Mutta meidän lienee aika\nnukkua, sitkistyä.\n\nVuoteitamme laitettiin kuntoon, ja öljylamppu paloi keltaisena ja\nvalaisi mustia akkunalaseja, joita sadepisarat juovittivat.\n\n\n\n\n»SAHA»\n\n\nTulokkaat, pari nuorukaista, katsoivat hieman arkoina ja epäileväisinä\nhuoneen vanhoja asukkaita. Heidän kasvonsa olivat niin paljon nähneen\nnäköisiä. Niistä uhoi lymyilevä viisaus ja oveluus.\n\nHuoneen akkunoissa oli ristikot, sillä talon nimi oli vankila ja sen\nasukkaat olivat vankien säätyä. Oli ilta ja näytti olevan jonkinlainen\nvapaa aika, »iltahuvituksien» aika.\n\nTulokkaat, jotka tunsivat olonsa epämukavaksi, kuten ihmiselle\ntapahtuu, kun hän joutuu outoon ympäristöön, jonka varsinainen olemus\non häneltä kätketty, tulokkaat, joihin ei näytetty kiinnittävän\nsuurtakaan huomiota, kuulivat ihmeekseen, että talon vanhojen\nasukkaiden keskuudessa olivat kysymyksen alaisina voima ja voimantemput.\n\nVarsinkin muuan kookas, komealihaksinen mies tuntui olevan näiden\nasioiden innokas harrastaja. Hän sanoi, että ihmisen pitää huolehtia\nruumiinsa kunnosta kaikissa olosuhteissa. Täällä ovat olot ja\ntilaisuudet rajoitettuja joka suuntaan, mutta jos ihminen heittäytyy\nhuolettomaksi, niin hän käypi niin lankavyyhtimäiseksi, ettei hänellä\ntee mitään, jos hänen lopulta onnistuu päästä väljemmällekin. Hän\nkertoi urheilullisista asioista ja kuvasi lopulta puhein ja elein\neräänlaisen voimailutempun, jota hän nimitti »sahaksi».\n\n— Siinä se tulee voima kysymykseen, olletikin käsivoimat, innostui\nhän ja kääntyi nyt tulokkaiden puoleen. — Tehän olette aivan miehen\nnäköisiä miehiä. Olisipa soma koetella, miten se jänni riittää...\n\nVarsinkin toinen tulokkaista oli ennenkin harrastellut tämän tapaisia\nasioita. He molemmat tunsivat eräänlaista iloa, vapaampaa mieltä,\nkuullessaan tämän oudon seuran puuhailevan tällaisiakin. He tiesivät,\netteivät he olisi näissä asioissa aivan äkkipoikia, ja näkivät nyt\nhyvän tilaisuuden päästä sisälle seurakuntaan, päästä lähempään ja\ntoverillisempaan suhteeseen näihin outoihin miehiin, joiden seuraan he\nnyt kerta kaikkiaan olivat joutuneet.\n\nTuolla kookkaalla miehellä — hänen nimensä oli Vilula, kuten he\nkuulivat jostakin syrjähuomautuksesta —, jonka suulaudessakin oli\nvakuuttavaa voimaa, ei ollut siis mitään vaikeuksia suostutellessaan\ntulokkaita tuumaansa.\n\n— Temppu on aivan outo minulle, epäröi toinen heistä.\n\n— Ei siinä tule taito kysymykseen. Voima siinä pelaa.\n\nIso Vilula seisoi hajasäärin, ja toinen tulokkaista ojensi ohjeen\nmukaan jalkansa takaapäin hänen olkapäilleen. Nyt Vilula kumartui\nvoimakkaasti ja samalla kiskaisi hänen sääristään, ja sitten leikkiin\nsekaantui joku kolmaskin mies, joka tarttui tulokkaan ranteisiin ja\ntempaisi hänen kätensä irti lattiasta. Näin tämä huomasi joutuneensa\neräänlaiseksi riippumatoksi. Hänen päänsä retkahti alas ja ison Vilulan\nvoimakkaasti kumartuessa kohosi ylöspäin tämän raajoja pitkin selkään\nasti. Sitten liike uudistui. Saha oli käynnissä.\n\nHämmästynyt tulokas ja hänen toverinsa huomasivat liian myöhään, että\njos tämä oli voimailutemppuja, niin se oli hyvin omituista laatua. Oli\nkysymyksessä eräänlainen leikinlasku, jota kaikilla aloilla yritellään\nkohdistaa tulokkaaseen, eräänlainen kulku ikeen alitse:\n\nNyt »saha» kävi herkeämättä, ja pila näytti olevan huoneen enimmistä\nasukkaista aivan erinomaista. He nauraa hohottivat hiljaa, vedet\nsilmissä. Yksi heistä oli asettanut selkänsä oven tirkistysluukun\neteen estääkseen asiattoman silmän pääsemästä osalliseksi tämän näyn\nilosta. Mutta muutamat seisoivat äänettöminä. Heistä, kuten toisesta\ntulokkaastakin, tuo näytelmä oli ilkein mitä ajatella saattaa.\n\nSahaus jatkui kauan. Turhaa oli tulokkaan pyristellä.\nJättiläisvoimainen iso Vilula seisoi jykevänä, eivätkä hänen\npihtikouransa hellittäneet otettaan säärien ympäriltä. Ainoastaan hänen\nhousunsa valahtivat sylttyyn ja tulokkaan nenä löysi entistä enemmän\nmutkan paikkoja jyrätessään ylös ja alas pitkin vangin kyömyävää\nselkää. Kun tulokas yritti pitää päätään ylhäällä, niin iso Vilula\nodotti jykevänä ja hievahtamattomana, vaikka kuinka kauan hän odotti,\nkunnes toisen niskajänteet väsyivät ja pää retkahti alas. Sitten sahaus\nalkoi jälleen hellittämättömänä, yksitoikkoisena, hirmuisena.\n\nSe jatkui kauan, niin kauan kuin isoa Vilulaa huvitti. Ja hänestä se\nnäytti olevan herkkua.\n\nVihdoin viimein hän lopetti. Tulokas oli väsynyt ja vihainen, hammasta\npureva, äänetön ja nolo, mutta iso Vilula käveleskeli lattialla\nleveäharteisena ja mahtavana, nauttien sankaruudestaan ja puhuen hyvin\nikäviä. Hän kehoitti myöskin toista tulokasta koettelemaan voimiaan,\nmutta ei tehnyt asiasta isompaa riitaa tämän kieltäytyessä. Ehkä hän\noli saanut tarpeekseen voimistelua sille illalle. Epäilemättä nämä\neivät vielä olisi viimeiset tulokkaat, joista saisi huvia ja nautintoa\nyksitoikkoisiin oloihin.\n\nMutta kuitenkin hänellä oli jotain myöskin toisen tulokkaan varalta.\nHän pistäytyi käymälässä ja tuli sieltä äkeänä ja vihaisena.\n\n— Kun ovat heittäneet paljun hämmentämättä, että sellainen katku\nnousee...\n\nHän kääntyi toisen tulokkaan puoleen, ja hänen huuliensa välistä kuului\ntiuskaiseva käsky:\n\n— Mene sinä ja hämmennä!\n\nKaikesta näkemästään hämmentynyt ja tyhmistynyt tulokas totteli ja teki\ntyötä käskettyä. Hän tarttui keppiin ja hämmentää koluutti paljua kuten\nemännät maalaispirteissä juurisaavia. Sitten hän havahtui hohotukseen\nja tirskuntaan ja huomasi liian myöhään tekevänsä turhaa ja naurettavaa\ntyötä.\n\nHäpeissään hän heitti hommansa, ja häpeissään ja noloina tulokkaat\nasettuivat ajan tullen pitkäkseen. Se oli heidän ensimmäinen yönsä\nvankilassa. Taloon oli taidettu yhtyä ja tovereihin. Uhoon oli\nyhdytty. Heitä ei nukuttanut. He olivatkin kuulleet, että tämä oli\ntarkoin nukuttu talo. Ainakin ison Vilulan kauhean iltavoimistelun he\nmuistaisivat vielä vanhanakin.\n\n\n\n\nUSKON VOIMA\n\n\nKukapa tietää, ehkä Nestorin synnintunto otti alkunsa niihin aikoihin,\njolloin hän huomasi navettansa perin huonoksi ja lahonneeksi, kerta\nkaikkiaan niin mädäksi, ettei korjauksestakaan olisi mitään apua. Se\nnäytti uhkaavan romahtaa kasaan minä hetkenä hyvänsä ja jättää loukkuun\nhänen pari lehmänkantturaansa. Nestori huokasi raskaasti: kovaa oli\nelämä...\n\nSillä Nestori oli köyhä torppari, joka jo pienestä pitäen oli\nperehtynyt elämän vaivalloisuuksiin. Nyt olisi pitänyt rakentaa, eikä\nhänellä ollut puuta eikä rahaa millä ostaa sitä. Siinä muutamien\nkymmenien sylien päässä oli kyllä metsää. Kuten seinä se näytti\nkohoavan Nestorin kaihoavien silmien edessä. Mutta sinne ei ollut\nNestorilla menemistä. Hän ei saanut siellä laskea kirvestä puun\njuurelle, sillä metsä oli talon, isännän, joka oli lestadiolainen,\njumalinen mies. Kunpa hän, Nestorikin, olisi sellainen, niin isäntä\nehkä auttaisi uskonveljeä hirsipuilla.\n\nSellainen ajatus vilahti Nestorin päässä. Sillä tämä tapahtui siihen\naikaan, jolloin maassa oli torppareita, jolloin hirret, metsä,\nvihreä kultamme, ei ollut vielä niin perin kallisarvoista, ei niin\nharvinaista. Hirren ja montakin hirttä saattoi silloin vöyräs isäntä\nantaa köyhälle jos tahtoi. Mutta nythän saa hakea taloa, jonka metsässä\nolisi niin paksuja puita, että pystyttäisiin rakennushommiin, jos\nesimerkiksi taivaan salama iskisi alas ja polttaisi kartanon.\n\nNestori siis seisoi siinä lahon ja luhistuvan, paikkaillun ja\npönkitellyn navettansa ääressä ja huokasi raskaasti ajatellessaan, että\nisäntä, jumalinen mies, katsoo karsaastikin suruttomaan ja laveaa tietä\nvaeltavaan torppariinsa. Mutta Marttia, toista torpparia, joka on uskoa\ntunnustamassa, se kuului tuon tuostakin armahtavan puukuormalla ja jos\njollakin.\n\n— Sellainen on maailma, huokasi Nestori vielä kerran, ja siitä pitäen\nalkoi häntä vaivata pieni levottomuus, synnin tunnot. Hän alkoi\najatella uskonnollisia kysymyksiä ja puhellakin niistä sekä istuskella\nuskovaisten seuroissa. Olisi varmaan hyväksi, jos ihminen voisi ottaa\njohonkin turvansa, ikään kuin pitää jostakin kiinni tässä pahassa ja\nväljässä maailmassa, jossa taivas tuntui useinkin aivan liian korkealle\nkajahtaneelta.\n\nLöytyi henkilöitä, jotka olivat hyvinkin hartaita auttamaan Nestoria\ntämän suuntaisissa ajatuksissa ja pyrkimyksissä, jotka iloitsivat\nsiitä, että joku ei voinut enää tehdä syntiä hyvällä omallatunnolla. Ei\nkestänyt kauan, kun Nestori huomasi istuvansa sellaisissa seuroissa,\nolevansa sellaisessa tilaisuudessa, jossa hänen pitäisi tunnustaa\njulkisesti syntinsä ja tehdä parannus.\n\nHän tupsutteli synkeitä savuja piipustaan ja hikoili vahvasti. Siinä\nistuivat papit ja tulevat uskonveljet ja -sisaret, ja niiden silmät\nnäyttivät kiiluvan odotuksesta. Niistä näytti olevan sitä parempi, mitä\nsalaisempia ja kauheampia syntejä Nestorilla olisi. Heille olisi vain\nilo todistaa veriruskea villankaltaiseksi. Ja Nestori kun sai oikein\npinnistää aivojaan muistaakseen ja luetellakseen joitakin rikkeitä!\nHän tunsi oikein häpeävänsä syntiensä mitättömyyttä. Eivät ne koskaan\ntunnustaisi, että hän oli oikein oikea... Niin mitätön hän ei nyt kyllä\nollut kuin kylän nikkari, jolla kertoivat olleen vain sellaisen synnin,\nettä hän oli kerran katkaissut laudan väärästä paikasta ja pannut\nsen pilalle... Kiroillutkin Nestori oli ahkeraan, huutanut avukseen\nsielunvihollista, sillä sitä se oli, ja tarttunut lihastaan kiinni,\nesimerkiksi ryypiskellyt joskus viinaakin kaikessa köyhyydessään, eikä\nhän ollut puhdas varkauden synnistäkään: oli harvennellut aitojakin\npuun puutteessa... Mutta tämä oli niin jokapäiväistä, niin häpeällisen\npientä. Nestori aivan tuskastui, ettei hänellä ollut näille ihmisille\nmitään sellaista tunnustettavaa, että ne tuntisivat jotakin saaneensa\nja jäisivät suu auki ja tuijottaisivat häneen kammoen ja vähän kuin\nihaillen... Mutta valehdellakaan ei voinut, eikä tässä kiireessä\nmitään keksisikään. Tästä viheliäisen mitättömyyden tunnosta etupäässä\njohtui, että Nestorin leukapielet alkoivat järistä ja häneltä pääsi\niso itku, sellainen miehen itku, että kaikki hetkiseksi valtasi pieni\nsäikähdys. Mutta sitten he ryntäsivät hänen luokseen, halasivat häntä\nja sanoivat, että synnit uskotaan anteeksi. Heillä oli sellainen tapa,\nja he osoittivat siinä nyt sellaista intoa, että Nestori aivan luhistui\nukkosten ja akkasten alle ja oli hetkisen hätää kärsimässä.\n\nKun hän lopuksi siitä selvisi, niin hän tunsi tosiaankin itsessään\nihmeellistä iloa, jonkinlaisen suuren vapauttavan tunteen, että kaikki\noli nyt ohi. Hän pudisteli hartioitaan ja lausahti:\n\n— Kele, löysäsipä se takka päältä!\n\nJos jotkut kuulivat tarpeettoman ja sopimattoman etusanan, eivät he\nolleet mitään huomaavinaan. Olihan kuitenkin suuri asia, että tehtiin\nparannus ja käännyttiin pahalta tieltä. Myöhemmin he kyllä voivat\nkuiskutella toistensa korviin, että kuulitko: onkohan se Nestorikään\noikein oikea...\n\nMutta tällä hetkellä Nestori tunsi olevansa kuten uusi ihminen.\nHän istui päätalon isännän viereen ja tunsi ikään kuin hengessäkin\npäässeensä häntä lähemmäksi. Olivathan he nyt uskonveljiä. Oli aivan\nhelppoa johdatella puhe tämän maailman vaivalloisuuksiin, jotka ovat\naina suuret köyhemmälle. Nytkin olisi Nestorin saatava navetta, mutta\npuuta ei ole. Isäntä katsoi uuteen uskonveljeen hitain niskoin, ja\nhänen ovelassa talonpojan päässään käväisi ajatus, että olikohan\ntuo Nestori niin kaukaa viisas... Mutta hän tukahdutti sellaiset\njumalattomat ajatukset. Täällä on tuettava lähimmäistään. Hieman\nvaivalloisesti ja hikoillen hän lupasi lahjoittaa Nestorille navetan\nrakennuspuut, jotka Luoja on hyvyydessään kasvattanut. Samalla\nhänen mielikuvituksessaan käväisi kyllä numeroiden hahmoja, ehkä\nmarkkamääriä, jotka yhtiö olisi todennäköisesti niistä puista maksanut.\n\nMutta isäntä oli luja mies. Hän antoi puut, vieläpä auttoi hevosellaan\nniiden siirtämisessä.\n\nNestori tunsi itsensä vahvaksi ja iloiseksi veistää loikuttaessaan\nhirsiä. Usko oli auttanut häntä. Hänen mielensä teki oikein hihkaista,\nettä taivaan Jumala on hyvä ukko, köyhän turva. Eikä Nestori\ntuskastunut ja kiroillut edes silloinkaan, kun hän tylsytti ja\nlohkaisikin kirveensä terän kuusenrunkojen tuhansiin pahankiskoisiin\noksiin. Sitä lujempi seinä niistä tulee, päätteli hän ja ryhtyi\nkärsivällisesti tahkoamaan kirvestään. Hänen keskenkasvuinen poikansa\nsai pyörittää veiviä, eikä hänkään nyt uskaltanut nurista, vaan teki\nvoitavansa ruumis väärässä, vaikka isä rymötti raskaine rahoineen\ntahkon päällä ja painoi terää kaikin voimin. Isä oli nyt ikään kuin\nvieras ja uusi ihminen, isä oli uskossa...\n\nTätä omituista, puoliksi juhlavaa mielentilaa kestikin koko navetan\nrakennusajan, vieläpä sivu siitäkin. Mutta sitten Nestori väsyi ja\npalaili lavealle suruttomuuden tielle. Hän antoi kärsimättömyydelleen\nvallan ja kiroili voimaperäisesti vastoinkäymisissä.\n\nAinoastaan navetta todisti kauan hänen uskonsa voimaa kovin ja pystyin\nseinin.\n\nMutta ei Nestori silti koskaan kerskunut kerrallisella\njumalisuudellaan, joka oli ollut hänelle niin hyödyllinen, ei edes\nryypyssäänkään. Hän tunnusti: olen tässä sitäkin yritellyt, mutta minä\nolen kevytmielinen mies...\n\n\n\n\nTARINA ISOSTA LINNUSTA\n\n\nKiinni saatu kissapöllön poika: pörhöinen, piikkisulkainen, isopäinen\nja suurisilmäinen. Kiinnisaaja ei tuntenut sen sukujuuria, mutta\npäätti, että kun poikanen jo näytti noin uljaalta, niin mitä sitten,\nkun se pääsisi oikein emäsulalle. Epäilemättä siitä kehittyisi Iso\nLintu, joka tekisi vielä ihmeitä. Ainakin paljon höyheniä ja suuret\nkynsirahat. Sopi ryhtyä kasvattajaksi ja hyötyä ajan tullen.\n\nKissapöllön pojalle koittivat ihanat ajat sen puolesta, että sen nokan\nalusta pidettiin aina runsaana ja maistavana. Se söi ja söi. Se kasvoi,\nja sen höyhenet kasvoivat säädyllisemmän näköiseksi. Mutta Isoa Lintua\nsiitä ei vielä tullut. Sillä luomakunnan uljailla on aina pitkä lapsuus.\n\nHoitaja silitteli sen pyöreätä ja pehmeätä pallopäätä ja sanoi:\n\n— Kyllä poika kasvaa! Iso on pää!\n\nVuosia ja syömistä ja syömistä. Kissapöllö voi hyvin ja vahvistui.\nMutta se kasvoi varsin vähän, ainakin perin hitaasti. Ainoastaan\nsuunnaton, pyöreä ja viisas pää todisti, että siitä oli kerran tuleva\nIso Lintu, jota kelpaisi näyttää. Se vaati vain kehitysaikansa. Sillä\noli onneksi hyvä ruokahalu. Vähän liiankin hyvä, niin että se välistä\npiti hoitajansa aivan ahtaalla.\n\nMutta tämä kesti kaiken kärsivällisesti, etsi, kaivoi ja ruokki lintua\nruokkimistaan. Häntä kannusti edessä oleva aika, jolloin kasvatti olisi\nIso Lintu. Ellei muuta niin ainakin suuret kynsirahat, hirmusta, sekä\npaljon höyheniä.\n\nNiin meni aikaa, vuosia, vuosia. Lintu ei paisunut sen siitään. Se\ntorkkui unisena ja osoitti toimeliaisuutta vain syödessään. Hoitaja ja\nodottaja ruokki sitä ruokkimistaan uskollisesti. Joskus hän pitkästyi\nja katseli lintua epäillen.\n\n— Tuskin sinusta Isoa Lintua tulikaan...\n\nMutta lintu katseli naamakiehkuroistaan vakaasti ja arvokkaasti,\nsalaviisaasti. Se oli melkein yhtenä päänä koko otus. Mahdotonta, ettei\nmuukin ruumis kerran kasvaisi samassa suhteessa. Kehitys, kehitys vaati\naikansa.\n\nKasvattaja katui ja silitteli viisaan ja arvokkaan lintunsa päätä.\n\n— Kyllä poika kasvaa! Iso on pää!\n\nMeni vuosia. Linnun hoitaja vanheni ja kuoli. Mutta hän jätti lintunsa\nperintönä pojalleen. Se oli arvokas poikanen. Kerran siitä tulisi Iso\nLintu, ja omistajaa odotti suuri hyötyminen.\n\nUusi hoitaja ruokki sitä sitten ruokkimistaan ja odotti aikaa, jolloin\npoikanen lopultakin olisi täysi-ikäinen ja tekisi ihmeitä, ellei muuten\nniin kynsirahoissa sekä kauniissa ja kalliissa jättiläishöyhenissä.\n\nHän ruokki, ruokki ja odotti kunnes kuoli ja jätti arvokkaan\nelättilintunsa jälkeläiselleen. Niin vaihtuivat sukupolvet. Hoitajat\nolivat kerran nuoria ja vanhenivat. Mutta tuo kissapöllö, elättilintu,\npysyi aina alaikäisenä. Yhä se oli kasvava ja kehitysiässä. Yhä oli\nedessäpäin aika, jolloin siitä tulisi Iso Lintu, joka hyödyttäisi\nsuuresti omistajaansa.\n\nMutta loppujen lopuksi tuo itsepintainen lintu rupesi puhumaan kuten\nvanhoissa eläinsaduissa tapahtuu. Siinä se kuitenkin teki pahoin\nitseään kohtaan. Se nimittäin puhui niin vanhoista ajoista ja asioista,\nettei niitä muistanut kukaan, eivät vanhat historiankirjatkaan, löipä\nne auki kuinka kaukaa tahansa.\n\nSilloin elättäjän ja odottajan valtasi synkkä epäilys. Hän\nsilmäili kauan lintuaan, joka puhui vanhoista asioista ja katseli\nnaamakiehkuroistaan viisaana ja arvokkaana. Mutta tuo suunnaton\npallopää ei näyttänyt enää lupaavan mitään lisäkasvua muulle\nmitättömälle vartalolle. Linnun kertomukset ylimuistoisista ajoista\npanivat vahvasti epäilemään, että kukaan voisi olla kehitysiässä niin\nkauan.\n\n— Ei sinusta Isoa Lintua tulekaan, sanoi kasvattaja.\n\nEi mitään hirmukynsiä, joista saisi rahat, höyhenvarpaisiin. Aina se\nolisi vain alaikäinen ja elätyttäisi itseään ja antaisi elättäjälleen\nvain turhat tulevaisuuden toiveet.\n\nElättäjä ja odottaja raivostui ja sanoi:\n\n— Niskat nurin rääpökseltä!\n\nNiin tapahtui. Iänikuinen pöllönpoika kuoli surkean kuoleman. Mutta\nsamalla kuolivat myöskin tyhjät ja loistavat lupaukset tulevaisuuden\nIsosta Linnusta, kynsirahoista ja suuresta höyhenten myynnistä.\nKaikesta turhuudestaan huolimatta ne olivat olleet kuten jotakin\ntäytettä tyhjyyteen ja antaneet elämälle väriä.\n\nTuo ylen määrin vaivaa, rasitusta ja kustannuksia tuonut elättilintu,\nikuinen nuorukainen, oli kaikilla valheellisilla kasvulupauksillaan\nsittenkin vaikuttanut paljon hyvää.\n\nHoitaja suri jo kovin. Vahinko, että hän hetken kiivaudessa nujersi sen\nniskat. Ehkäpä siitä sittenkin loppujen lopuksi olisi tullut Iso Lintu.\n\nMutta ehkäpä saataisiin kiinni uusi pöllönpoika, joka joskus\ntulevaisuudessa olisi Iso Lintu ja hyödyttäisi kasvattajaansa\nkynsirahoilla ja höyhenillä.\n\n\n\n\nHANKMO JA HOPEAMALJA\n\n\nEsa Tulikoura antoi hevosensa pysähtyä ja tarkasteli jälkeä. Huonoahan\nse oli, kerrassaan kehnoa muokkausta.\n\n— Onpahan niin kuin pahavarpainen lintu olisi kävellä raaputellut\nauranviilloilla, murisi hän itsekseen.\n\n— Maanviljelijöitä tässä muka ollaan, eikä ole edes työaseita...\nSellaista se köyhyys on: se siittää vain yhä uutta köyhyyttä.\nTuollaisen muokan saaneessa maassa kasvaa tietenkin kitulias vilja.\nMelkein se niin on, että hehdon kun kylvät, niin puoli saat. Ja\nmuutenkin on köyhä aina ajettuna laidalle, näihin vitikon ja suon\nreunoihin, joihin halla on ensimmäisenä nousemassa. Köyhäin kurkussa ne\non ensiksi, pakkasenkin sormet...\n\nEikä naapureistakaan ole apua. Samanlaisia maanviljelijöitä ovat nekin,\nettei ole juuri muita aseita kuin likaiset kourat. Jos jollakulla on,\nniin sillä on jo laveammasti maatakin. Se tarvitsee vehkeensä itse.\n\n— Kun olisi Hankmo...\n\nHän huomasi nöyryytettynä, että tuo ajatus oli perin kulunut. Hän oli\ntoivotellut sitä itsekseen niin kovin kauan. Hän tunsi mielensä niin\nkatkeraksi, että poskilihakset lonkahtelivat ja hampaat karahtivat\nvastakkain. Täytyykö ihmisen turhaan toivotella itselleen puolen\nikäänsä tuollaista konetta, äestä, jolla muokataan maata?\n\nJa kunpa hän olisi edes tavallinen köyhä ihminen, joku nimetön ukkeli\nmaan vesakkometsäin reunassa. Mutta hän on Esa Tulikoura, entinen\nhiihtourheilija, ja suuri »kaikkien aikojen hiihtäjä» — niinkin\noli kirjoitettu. Kerran maan kaikki poikaset olivat kuvitelleet\nhiihtäessään itseänsä tulikouriksi ja kansajoukko oli humissut ja\nsupissut: »Se on hän! Se on Tulikoura!» Ja sanomalehdissä oli ollut\nalituiseen hänen nimensä ja kuvansa: »Hiihtokuningas...»\n\nHän huomasi kuin hätkähtäen, minkä ladun hänen ajatuksensa olivat\nottaneet, vilkaisi ympärilleen ja katsoi häpeissään maahan, tuohon\nhuonoon maanmuokkaukseen. Kyllähän hän tavallisesti käsitti, että\nmenneitten talvien lumia ei enää ole. Ne ovat sulaneet ja niiden\nmukana ovat kadonneet ladutkin, nekin, joilla vauhti on ollut vinha.\nMieletöntä on tietysti kuvitella, että olet saanut jonkin ikuisen\nhyvyyden, jonkin kulumattoman pansuunin, jos olet joskus ehtinyt vähän\nennen toisia paanalle. Mutta miksi sitten julistaa suu torvella, kuinka\nmies teki maata tunnetuksi, kun kuitenkin käypi ilmi, ettei mies saa\näkeen puutteessa maata muokkaan...\n\nEikö enää siis herunut hänelle mitään noista uljaista kilpaladuista,\nkansan sorinasta, hirvenlentoloppukireistä, maailmanennätyksistä? Ja\noliko myöskin puhuttu »historiallisista vuosisadan otteluista»? Eikö\nhän, päähenkilö, saisi tuosta olleesta ja menneestä enää edes yhtä\näestä, karhia, joka kiukkuisesti ja tehokkaasti repisi maata, jota hän,\npuheitten mukaan, oli tehnyt tunnetuksi?\n\nEsa Tulikoura huomasi, että hän oli ajatellut tähän suuntaan ennenkin\ntämän Hankmo-unelmansa yhteydessä. Mutta hän oli aina ennen ikään kuin\nkarttanut suoria ja perinpohjaisia vastauksia. Asia oli hänelle arka\nkuten muutamille komeille köyhille on kerjuu, kuten sinisen köyhäksi\nkäyneelle avioparille on kihlasormusten myyminen.\n\n— No, ei tällainenkaan karhitseminen ole muuta kuin itsensä\nnarraamista, hän sanoi ääneensä, alkoi päästää hevosta valjaista ja\nheitti sitten kelvottoman äkeensä kyljelleen ojaan.\n\n— Mitäpä mökkiläinen tekee hopeamaljalla, ajatteli hän taluttaessaan\nhevostaan talliin. — On oikeastaan naurettavaa, että viheliäisellä\nmökkiläisellä on kuninkaallinen hopeamalja...\n\n— Lähden kaupunkiin, selitti hän vaimolleen, joka ihmetteli hänen\nkesken rupeamin paluutaan. — Lähden karhin ostoon!\n\n— Mistä rahat tulevat?\n\nEsa Tulikouran kasvot olivat ruskeat ja juovaiset, kuten sahroilla\nkynnetyt, eikä hän katsonut vaimoonsa vastatessaan:\n\n— Onhan noita törppöjä...\n\nVaimo ei vastannut mitään, sillä jos Esa Tulikoura oli kerran\njotakin päättänyt, niin se ei siitä sitten vyörynyt eikä murentunut.\nVaimo huokasi hiljaa, ja entinen hiihtourheilija meni asumuksensa\npieneen kamaripöksään. Se oli sanomalehdillä paperoitu, vanhoilla\nja kellastuneilla. Entisten tärkeitten asioitten otsikot katselivat\nseiniltä ujostelevina ja näivin naamoin. Kerran oli ollut sota,\njossa ryssän keisarin uskolliset ja urheat sotamiehet löivät Saksan\nkeisarin armeijan takaisin. Kuka sitä enää muisti, kenen kättä\nlämmitti tuo uljas voitto? Mutta Esa Tulikoura alkoi saada vielä\njotakin omasta suuresta voitostaan. Tuonne akkunanpieleen oli kuten\nsattumalta osunut hänenkin kuvansa hiihtoasussa. Tuossa muinaisessa\nmaailmassa, josta kamarin seinäpaperit puhuivat hiljaisin kuiskein,\noli ollut myöskin eräs Esa Tulikoura, tärkeä henkilö, joka eli myöskin\nsanomalehtiuutiselämää...\n\nNyt hän seisoi siinä ja sytytteli piippuaan. Tuossa puisella pöydällä\noli eräitä hopeaesineitä, hiihtopalkintoja. Niiden keskellä kohosi\ntosiaankin ruhtinaallisen komeana suuri hopeamalja, kaksi ja puoli\nkiloa painava, jonka Esa Tulikoura oli voittanut kuuden penikulman\nkilpailussa rajan ja meren takana. Se oli maan kuninkaallisten\nlahjoittama palkinto. Ja nyt hän aikoi muuttaa sen äkeeksi, tehokkaaksi\nHankmoksi.\n\nHän muisteli, että hän oli aikoinaan pahoitellut, kun annettiin\narvoesineitä palkinnoiksi, tuollaisia pokaaleja, maljoja, jotka olivat\nniin sopimattomia köyhälle miehelle. Vain puhdas raha oli poikaa, ja\nolihan sitäkin saatu sukusensa. Mutta vähitellen nuo arvokkaat ja\narvottomat esineet olivat käyneet hänelle rakkaiksi. Ne kertoivat\nhänelle uljaista päivistä, hänen miehuutensa loistopäivistä. Hän\nei ollut niitä tähän mennessä hävittänyt niissä kaikissa köyhyyden\nkiusoissa, jotka olivat hänelle niin tuttuja. Kauan hän oli taistellut\ntätäkin karhitaistelua, hiljaista ja tuskallista taistelua. Se oli\nhänelle ehkä raskaampi kamppailu kuin itse voittoisa hiihto kauan\nsitten vieraassa maassa.\n\nNyt ei ihmettelevä vieraan silmä sattuisi siihen enää hänen kamarissaan\neikä muistuttaisi oudolle, että Esa Tulikoura oli joskus ollut mies,\njonka edessä köyhät ja rumannäköiset saivat väistyä. Kuten itsestään\noli tuo uljas esine saanut Esa Tulikouran muistelemaan suurta\nkilpailua, jossa jo kaikki oli näyttänyt niin toivottomalta suksien\njäädyttyä, mutta joka oli kuitenkin päättynyt komeaan voittoon.\nKuninkaallinen malja oli langennut Esa Tulikouralle, ja nyt hän sen\nmenettäisi iäksi...\n\nHänestä tuntui, että kun malja vietäisiin tästä huoneesta, niin se\ntuntuisi tyhjältä, onealta kuten talo, jossa on kuolema käynyt.\n\n— Piru vieköön! Kylläpä pitää miehen olla lapsellinen, vaikka\nmaanviljelys on paras kaikesta, kuten Salomoni sanoo...\n\nHän huomasi ajatelleensa ääneensä ja vilkaisi nolona taakseen: kuuliko\nvaimo?\n\nSeuraavana aamuna hän seisoskeli maantiellä odotellen linjavaunua\npullea reppu selässään. Vanha hiihtourheilija oli miettiväinen ja\nvähäpuheinen. Hän tuijotteli auton akkunasta keväisiä maisemia,\nlikaisia lumenrippeitä metsän reunoissa ja ajatteli, että vuosikymmeniä\nsitten alkaneet ladut voivat yhä jatkua, raskaina, huonoluistoisina.\nHän ajatteli, että nyt on murrosaika: köyhältä talonpojalta on\nkielletty luotto. Ja toisekseen: ainahan hän on velkaa karttanut...\n\nHän seisoi rautakaupassa ostellen äestä. Sitten hän sanoi väkinäisesti,\nettei hänellä oikeastaan ole rahaa. On vain eräs arvoesine, hopeinen\nurheilupalkinto.\n\n— Tietäisikö kauppias neuvoa...?\n\nKauppias sattumalta harrasti itsekin sellaisia. Voisiko hän nähdä sen.\nHänen silmänsä sattuivat ahnaina uhkeaan maljaan.\n\n— Mistä olette tuon saanut?\n\nEsa Tulikouran uurteiset ja ruskettuneet kasvot olivat melkein vihaiset.\n\n— Lukekaa törpön kupeesta...\n\nKauppias vilkaisi miestä ihmeissään.\n\n— Kyllä minä, kyllä minä, hovelsi hän höölinä. Hän tarjosi maljasta\nmuutaman satasen yli äkeen hinnan, ja Esa Tulikoura, joka nyt halusi\npäästä siitä mahdollisimman äkkiä, hyväksyi tarjouksen.\n\nSeuraavana päivänä hän pysähdytti jälleen hevosensa peltomaallaan,\ntarkasteli jälkeä ja huomasi sen hyväksi. Mutta hän tunsi itsensä\nväsyneeksi, rähjääntyneeksi, kuten hän olisi jälleen kestänyt suuren\nkilpailun ja pitkän matkan vieraaseen maahan.\n\n\n\n\nSOTASANOMAT SAAPUVAT\n\n\nEsa palasi vesiltä. Hänen toisella olkapäällään roikkui haulikko ja\ntoisella pari sorsaa. Ne riippuivat siinä kelteisillään repun puutteen\nvuoksi ja sitä paitsi kansankin sopi nähdä, että saalista on saatu.\nErällinen ilta ei ole ikävä. Hätäkös sellaisella, joka maasta ja\nvedestä...\n\nSyyskesän iltapäivä oli kuulas ja kaunis, ja kylän pääreitillä, jonka\nkautta Esan oli kuljettava, näytti olevan väkeä liikkeellä, joten\nsaaliinsaajan, onnellisen erämiehen, paluun pieni sankaruuden hohde\nnäytti lankeavan hyväätekevänä hänen ylitseen.\n\nKahvilan edustalla, tavallisella maleksimispaikallaan, seisoi Silvasti,\nnuori mies, pikkurikas tyhjäntoimittaja. Hyvä! Kelpaa senkin nähdä,\nettä aina se miehinen mies jotakin aikaansaa...\n\n— Sinä elät ajan mukana: pyssy ja ruumiita, sanoi Silvasti. Mutta\nsamalla hän havaitsi palaavan erämiehen ällistelevistä kasvoista, että\ntämä ei suinkaan ollut ajan tasalla. Ja mitenkäpä olisi ollutkaan!\nMetsästä se palasi tahi metsälampareilta, jonne ei kuulu hevillä\nsuurikaan uutinen.\n\n— Niin, hän jatkoi, — nyt se on alkanut se suuri lihanteko, sota!\nKaupunkeja pommitetaan. Mitenkäs nyt suusi panet?\n\nSilvastin kasvoilla oli oikeassa olleen miehen riemu, ja hän katseli\nEsaa ivallisesti. Sillä tämä Esa oli elänyt siinä vakaumuksessa,\nettä sotaa ei tule, vaikka sen kuinka huudettaisiin olevan päälle\nkaatumassa. Hän oli julistanut monesti ja monella muotoa, että sotien\naika on auttamattomasti ohi, oikeiden tosi sotien, siitä syystä,\nettä sotalaitokset ja sotaneuvot on kehitetty sille asteelle, että\nniitä ei voi käyttää. Historioista selvenee, että sotaa on aina\nkäyty sillä urakalla, että kun kaupunki vallataan, niin silloin\njuodaan ja pelataan, seurustellaan naisten kanssa ja tehdään mitä\nsattuu ja vietetään voitonjuhlaa. Mutta jos nykyajan sotaneuvot\npannaan käytäntöön, niin eteen ei jää mitään kaupunkia, jossa\niloitsisit, vaan kurjia sorakuoppia, joissa raadot löyhkäävät. Sen\nvuoksi sodat ovat menettäneet makunsa ja käyneet mahdottomiksi.\nIhminen ei ole lopultakaan hullu, vaikka hän hullulta näyttää ja\nhulluksi huudetaan. Mitä järkeä siinä olisi, että kokonaisia kansoja\nlyötäisiin lahtipenkkiin. Kaikella on sentään rajansa. Sotaa ei tule,\noikeaa tosi sotaa. Nykyajan keksinnöt ovat antaneet vain tilaisuuden\näänellä-peloittelun kehittämiseen huippuunsa. Radiot pauhaavat ja\npainotuotteet louhahtelevat kuin räähkälinnut pelotellen pöljää kansaa,\nettä kohta paukahtaa ja raskaasti. Mutta ellei maata ja kaupunkia saada\nsillä ilveellä haltuunsa, niin ei mitään napsetta eikä pauketta, ei\nmitään sotaa...\n\nTähän tapaan Esa oli liikutellut leukojaan, ja nytkö hänen\ntietoviisautensa olisi joutunut häpeään... Myrkyn paikka! Hän ei\nkuitenkaan lannistunut.\n\n— Pahan maailman puheet eivät ole kaikki tosia, hän sanoi. —\nÄänellä-peloittelu on tietenkin viety jotakin astetta pitemmälle...\n\nSilvasti ihan närkästyi moisesta epäuskoisuudesta.\n\n— Jos sinulla olisi näkevät silmät, niin sinun pitäisi täälläkin\ntajuta, että tykit ovat tosiaankin jyrähtäneet. Kaiku on vastannut...\n\nJa nyt Esa äkkäsi, että ihmisiä oli liikkeellä tavallista enemmän.\nVarsinkin kauppa näytti käyvän. Kauppojen portailla, joita siihen kylän\nsuoralle pääkujalle sopi näkymään kolmet, liikuttiin ahkerasti. Joku\nemäntäihminen kulki ohi ylen määrin kantamuksilla rasitettuna, mutta\ntyöntyi vielä silti sisään osuuskaupan ovesta.\n\n— Ihmiset varustautuvat, selitti Silvasti. — Ostavat kaupat kuiviin\nkahvista, sokerista ja suolasta, kaikesta laadusta. Kulutustavaraa jo\nannostellaan. Huomenna ei kuka ties saa enää mitään...\n\n— Pöljän kansan puuhat eivät todista mitään, änkäsi Esa. — Varsinkaan\ntässä kylmässä kylässä...\n\n— Sinun pitäisi tietenkin saada pistää sormesi naulojen reikiin. Mutta\nparasta on, että alat jouduttautua osillesi tai saat syödä suolatta nuo\nsorsanpojatkin, joilta olet onnistunut nujertamaan niskat...\n\n— En ole mikään koiranpenikka, joka lähtee vouhottamaan jokaisen\nvastaantulijan ja myötenmenijän jälkeen...\n\n— Mutta minä sanon, että nyt pitäisi olla varastossa tavaraa, intoutui\nSilvasti. — Varsinkin suuhun sopivaa, oikeat Joosepin aitat. Nyt\nne kättä lämmittäisi. Nyt on otollinen aika, oikea aika hyötyä ja\nrikastua. Tällaisina aikoina ne ovat ottaneet vauhdin kaikki suuret...\n\nSuurista uutisista ärtynyt Esa luimautti puhetoveriinsa tutkivan\nkatseen. Hänen silmissään alkoi toinen saada jo haaskalinnun hahmon.\nEikö sille heti tulekin mieleen, että miten nyt hamuaisi lisää sitä,\njota rahaksi sanotaan... Kummallinen ihminen...\n\n— Ajatteletko niin? hän kysäisi laimeasti.\n\n— Ajattelen ja yritän. Liikemies minussa herää...\n\n— Rosvouden henki sinussa herää. Ihan ilettää ja minua ei vähä iletä...\n\n— Vai niin. Ja mistä syystä? Miksi ei nälkäiselle kansalle sopisi\nhankkia syötävää pientä korvausta vastaan? Ja ellen minä sitä tee, niin\ntoinen poika tekee sen. Höpsis-ihminen olet: viattomilta sorsanpojilta\nvääntelet niskat nurin ja sitten kuvittelet olevasi hyväkin kansan\nystävä...\n\nHe haukkuivat ja nimittelivät toisiaan, näköjään tyynesti ja\nleikillään, mutta itse asiassa sydämistyneinä. Sitten Esa erosi\nnuoresta Silvastista. Hänen mielensä oli raskas. Olisiko sota\nsittenkin syttynyt, tuo mahdoton? Hän oli jonkinlainen elämän, maan\nrakastaja, ja hänestä tuntui vastenmieliseltä kuvitella, että sota\nmöyristi maata, yhtä vastenmieliseltä kuin nähdä rakkaan naisen ruumis\nhävittävän taudin runtelemana. Oliko tosiaankin niin sairaita aivoja,\nettä ne ehdoin tahdoin aloittivat sodan? Kuinka monenlaista tuhoa\nja tuholaisuutta siitä seurasi, sitä ei voinut laskea. Tuskin oli\njyrähtänyt, niin tuollaiset haaveet heräsivät esimerkiksi erään nuoren\nmiehen sydämessä, haaskalintumaiset. Ne kylläkin jäänevät haaveiksi,\nsillä tuolla miehellä on veltto varsi...\n\nMutta jos ne tosissaan ovat alkaneet sodan, niin silloin ne ovat\nturhaan kehua retostaneet aseitaan. Eivät ne taidakaan olla kovin\nhääviä. Kunhan vähän multa tupsahtaa...\n\nNiin Esa mietiskeli katkerana, suurella osalta siksi — niin omituinen\non ihmisluonto —, että hän oli profeteerannut väärin maailman\nmeiningit. Sota oli sittenkin alkanut, tuo mahdoton. Hän alkoi sen jo\nvähitellen uskoa.\n\nHän uskoi sen jo täydelleen lähdettyään myöhemmin illalla liikkeelle\nasumuksestaan. Hän havaitsi, että monet muutkin olivat lähteneet\npesistään, vaikka kaupat eivät enää olleetkaan avoinna. Ihmiset\nnäyttivät nyt haluavan nähdä toisiaan, kertoa suuria kuulumisia ja\nkysellä odottamatta vastausta. Sellaiseen sieluntilaan he olivat\njoutuneet. Jokainen vastaantulija puhui sotauutisista, tiesi, että sitä\nja sitä tavaraa oli jo vaikeata saada, juorusi, että se ja se äveriäs\noli ostanut säkittäin suolaa, sokeria ja kahvia. Säkit: ne näyttivät\nolevan nyt kysyttyä tavaraa. Niiden takana tuntui olevan turvassa sodan\nkauhuilta. Siellä kaukana tappotantereilla tyydyttiin hiekkasäkkeihin,\nmutta täällä piti säkin sisällä olla jotakin parempaa.\n\nEsa keskusteli kauan muutaman isäntämiehen kanssa, joka seisoi\ntiluksiensa ääressä hämärtyvässä illassa. Tämä isäntäkin tuntui hyvin\ntajuavan ajan vakavuuden, tunnusti, että maailma oli sekaisin kuin\nlämmin paita. Mutta kaiken takaa pilkisti pieni tyytyväisyyskin, pieni\nhyvien aikojen toivo. Juuri tällaisina aikoina on hyvä, että ihmisen\nhallussa on maata, joka sananlaskun mukaan on vakainen. Tuskinpa ne\nnykyajan pommitkaan, joiden mahtavuutta on niin paljon ylistetty,\npystyvät tuota vanhaa vakavuutta paljoakaan järkyttämään, ellei aivan\nkohdalle satuta, ellei sotajyrä kulje aivan päällitse. Jos siltä\nsäästytään, niin sota-aikana maamiehen rinta nousee. Maanantimilla\non silloin arvonsa. Se on loppujen lopuksi paljon parempaa kuin\ntuo kauhea, jo yli eletty vitsaus, joka kulki yleismaailmallisen\ntalouspulan nimellä, tuo omituinen aika, jolloin maanantimista\nmuodostui suoranainen maanvaiva. Oli oikeastaan aivan tarumaista, että\nniin äskettäin oli ollut sellainen aika, kun nyt jo ihan rynnistämällä\nrynnistettiin ostamaan maantuotteita ja kiitettiin jos saatiin. Se\njohtui siitä, että oli hankittu sotaan, että oli kuultu sanomia\nsodista, siitä, että sodittiin. Sodan kuoleman kourat voivat samalla\nolla siunaavina maamiehen pään päällä, jos onni suosi, jos sai olla\nparahiksi syrjässä, jos sai olla rauhassa sodan keskellä. Se juuri...\n\nOvela talonpoika ei puhunut näin selvin sanoin, mutta Esa aavisti\nkuitenkin hänen meininkinsä ja tuli surulliseksi. Tuollainen\nmyyränluonto on ihmisellä: kunhan tässä nyt vain pärjäisi kasansa\nääressä... Miten tässä voisi nyt pikkuisen hyötyä suuresta\nonnettomuudesta... Mutta olivatko tämän miehen toiveet sitten niin\nmahdottomia? Hän halusi vain viljellä maata ja myydä maan tuotteita\npieneksi hyödykseen aikana, jolloin on innostuttu tappelemaan rouvein\nasein maista ja meristä ja vallasta, joka loppujen lopuksi voi olla\nmelkoisessa määrässä kuvitteellinen tunnearvo... Tämä ovela talonpoika\noli sittenkin vain kiltti ihminen tässä merkillisessä maailmassa...\n\nHe juttelivat edelleen ja ihastuivat kovin siihen seikkaan, että elivät\nmaaseudulla. Kyllä ne ovatkin painuneet kaupunkeihin niin kuin rietas\nolisi käskenyt. Nyt nähdään tulokset, nimittäin sotapommien tulokset,\njotka juuri kaupungeissa parhaiten näkyvät. Pommit putoilevat ja tornit\nmurtuvat rymisten, pillit parkuvat ja ihmiset nousevat yövuoteiltaan\nja kiirehtivät kelteisillään pommisuojiin, maanalaisiin kellareihin.\nIstupa siellä sitten pimeydessä kuin rotta ja viesso, että kestääkö\nkatto, mieti kaasunaamaroidun elukkamaisen kuonosi takana, että tähän\nme pääsimme kaikella suurella sivistyksellämme... Eiköhän tympäise?\n\nMutta täällä on lääniä, metsää ja suota. Sinne saa heittää toisenkin\npommin, tupsautella uudenkin annoksen kaasua, ja yhä lymyää ihminen\njonkin puun juurella ja syödä napsii vaikka ruohonkorsia, koska maa on\naina karvainen, jos sitä vain ei peitetä sementtikerroksella...\n\nSelvitettyään toisilleen nämä seikat he erosivat, ja sitten Esa kohtasi\npimentyvällä maantiellä mummon, jota sodansanomat myöskin liikuttivat.\nAivan henkilökohtaisesti ne olivat hänet kohdanneet: juuri oli poika\npalannut väestä ja nyt se oli viety jo uudelleen, muka reserviin. Kyllä\nne reservit tiedettiin! Että ihminen on synnyttänytkin niin terveitä\npoikia. Olisi tehnyt vain jonkinlaista kampuraa, ruhaa ja rampaa,\nniin niitä ei vietäisi mihinkään, vaan ne saisi pitää läheisyydessään\nkovinakin aikoina...\n\nEsa sanoi, että tuo ei olisi mikään lohdutus nykyisinä aikoina.\nKantelettaren vaimo oli kyllä voinut sanoa, että hyvä on olla\nhympyrällä: ei sitä sotahan vieä, ei tahota tappeluhun... Mutta\nnykyään on sota käynyt summittaisemmaksi. Rintama on missä sattuu, ja\nruha ja rampakin, naisenpuoli, tutiseva vanhus ja heikko lapsi voivat\nsaada samanlaisen sankarikuoleman kuin se, joka kaikessa uljuudessaan\nryömiskelee eturinnassa.\n\nSitten Esa tunsi tympeytyvänsä ja kyllästyvänsä. Eikö nyt enää\nollutkaan muita asioita kuin sota? Se oli niin kaukana, ettei\njyrinääkään kuulunut, ja kuitenkaan ei kukaan puhunut mistään muusta\nkuin siitä. Löytyisikö yhtään ihmistä, joka ei eläisi, liikkuisi\nja olisi tuossa asiassa, tuossa mahdottomassa? Tuolla helotti tuli\ntäti Ellin akkunasta, helotti rauhallisesti. Kas, niin! Siinähän\noli ihminen, jota Esa etsi, kiltti ihminen, jonka maailma oli aina\nollut leikillisen pieni — yksinäisen ihminen eikä mikään tuollainen\nKantelettaren korea neiti, joka poikia tekeepi tuohon suurehen sotahan,\njossa on verta säärivarsi, polven korkeus punaista... Sellainen osa\nja sellaisen osan pelko näytti langenneen kovin monille. Mutta täti\nEllillä olisi tietenkin entinen rauhansa ja hän olisi valmis antamaan\nsiitä rahtusen toisillekin...\n\nEsa alkoi kulkea tätinsä keltaista, rauhallisesti palavaa valoa\nkohti. Hän meni sisään ja näki täti Ellin pienten linnunkasvojen\nvilpittömästi ilostuvan. Mutta Esa katui, että oli ollenkaan tullut\ntänne. Sillä hän havaitsi, että täti oli nostanut nuo linnunkasvonsa\nsuuresta kartasta, jonka ylitse hän oli kumartunut ikään kuin joku\nsodanjohtaja, suuri kartanlukija. Mitä rauhaa täällä oli? Sitä paitsi\ntädin korvilla oli kitikan kuulotorvet. Hän piti tuollaista kojetta\npaitsi säästäväisyyssyistä myöskin siksi, että hän sanoi vihaavansa\nkovaäänisten mörkömäistä mörinää.\n\n— Kun sinutkin lopulta näkee! Ole hyvä ja istu. Istu siihen\nkeinutuoliin. Täytyy tässä seurata aikaa. Miten luulet? Tuleeko sota\nlähemmäksi, tuleeko se tänne?\n\nEsa tunsi käyvänsä kärsimättömäksi. Miten sanottiinkaan Raamatuissa:\nrauha, rauha, eikä rauhaa olekaan...\n\n— Tottapahan kuullaan sekin aikanaan. Sanovat, että se on aika\nryskettä, joten sen erottaa heikompikuuloinenkin...\n\n— Aina sinä noin! Ja ellei tulisikaan, niin kylliksi tässä on jo\nhuolta. Mitä sinä olet saanut varastoon hätäpäiväksi?\n\n— En mitään. Eikä ole syytäkään. Eihän siitä ole kuin hetki, kun\ntavaraa oli niin, että siihen oltiin hukkua. Mihin se nyt olisi\njoutunut?\n\n— Et mitään! kauhistui täti. — Miten sitten tulet toimeen, kun jonakin\npäivänä ei kaupasta saadakaan mitään? Nyt jo on niukalti...\n\n— Tulen sellaisen luo, joka on koonnut varastoon. Tulen istumaan\nvaikkapa esimerkiksi tädin kasan viereen.\n\nTäti oli totinen.\n\n— Leikkiä se on olevinaan, mutta kyllä siinä on totta toinen puoli.\nEiköhän tosiaankin käy niin, että huolettomat käyvät sitten niiden\nkimppuun, jotka ovat katsoneet vähän eteensä? Väärin se sekin on...\n\nSe oli jo todellista mieliharmia. Mutta täti ei kuitenkaan malttanut\nolla ilmoittamatta, että _hän_ oli ostanut mitä oli voinut. Hän tiesi.\nHän oli jo ennenkin elänyt kovien aikojen läpi. Vieläpä hän tovin\nkuluttua näyttikin varastonsa. Suolaa hänellä oli suuri säkki. Se\nriittäisi pitkäksi aikaa yksinäiselle ihmiselle. Muita aineita hän oli\nsaanut vähemmän, mutta oli hänellä kuitenkin pulleita pusseja kahvia,\nsokeria ja ryynejä. Paloöljyäkin hänellä oli monta litraa. Sillä\ntietenkin sodassa ensi töiksi pommitettiin sähkölaitokset hajalleen ja\nistupas ja viesso sitten pimeässä: järkihän siinä menisi...\n\nHän oli ikään kuin pieni, harmaa, toimelias hiiri, eteensä katsova\nhiiri, joka oli koonnut kasoja uhkaavan, ankaran talven varalta.\nHupsulta hän näytti pussukoittensa vieressä. Mutta oliko hän\nsittenkään niin hupsu? Monet nykyään elävistä muistavat vielä hyvin,\nmillaista oli seurannut viimeisestä sodasta: petäjäisestä tiukkuvan\npihkanrasvan tai kaunojen pölähdyksen, kun istuttiin tyhjän päälle...\nHeidän hiirenvaistonsa voi hyvin ymmärtää. Tuli mieleen, että heidän\nhupsuutensa oli kuitenkin pientä ja viatonta sen suunnattoman hulluuden\nrinnalla, sotahulluuden, joka oli itänyt toisissa aivoissa, kansojen\njohtajain ja käskijäin aivoissa. Ihmiskunnan suurten miesten päissä oli\nkehräytynyt raskas päätös: sotaa käytiin. Ja siitä johtui, että eräässä\nkaukaisessa maassa erään pienen täti-ihmisen sydämessä oli pelko,\nahdistus ja hätä...\n\nTäti Ellin täytyi nyt saada puhua. Mitä arvelet? Sanotaan, että rahakin\non jo epävarmaa. Ja hänellä on hieman rahasia, vaivalla säästeltyjä.\nOlisikohan parempi, että ei olisikaan rahaa, vaan esimerkiksi\nmaakappale?\n\n— Mikä parempi se olisi! Pommeilla ne kuitenkin kyntävät kaiken maan,\nniin että köyhä arvoton sora on päällä päin...\n\n— Mutta sanotaan, etteivät ne millään pommituksella kuitenkaan saa\nkaikkia ihmisiä hengiltä. Aina jää joku elämään johonkin kallionkoloon\nja maakuoppaan...\n\nTäti näytti saaneen tietoonsa saman lohduttavan asian, minkä Esakin\noli keksinyt isännän kanssa: johonkin koloon voi jäädä kyyröttämään\nihminen, joka syödä napsii ryynejä ja imeskelee sokerinpalaa\nvielä kotvan aikaa. Toinenkin lohduttava ajatus hänellä oli: kun\ntoinen voittaa, niin sota loppuu, eikö niin... Levällään olevassa\nsanomalehdessä oli suuren sotaherran kuva rinta mitaleja täynnä. Siihen\ntäti otti nyt turvansa.\n\n— Kyllä tuollainen mies voittaa! Nuo mitalitkin todistavat, että se on\nvoittanut ennenkin...\n\n— On se toinenkin poika. Tuolla on mitaleja vain mahapuolella. Mutta\ntoisella pojalla on niitä selkäkin täynnä ja palvelusmies kantaa niitä\nvielä säkillistä perässä...\n\n— Hupsuttelehan tuossa vielä tällaisina aikoina! Vielä siitä hymy\nhyytyy...\n\nTäti sanoi uskovansa, että Jumala puhuu meille sodan kautta. Ja sekin\nkävi hänelle jostakin syystä lohdutuksesta, vaikka Esan mielestä asia\nmeni silloin entistäkin pahemmaksi ja sekavammaksi. Miksi tätikään ei\nsitten halunnut rauhassa kuunnella, vaan pyrki varastopussukoineen\nikään kuin tukkimaan korviaan...\n\nSilloin täti näki parhaaksi palata jälleen omiin huoliinsa, omiin\nja samalla yhteisiin, ihmiskunnan huoliin, joita ilma oli täynnä.\nHenkivakuutustakin hän oli maksaa retostanut vanhan päivänsä varaksi.\nSe olisi nyt pian nostettavissa, mutta miten käynee. Etteiväthän\nsotapommit vain hajota yhtiötäkin...\n\n— Ehdottomasti! julisti vieras jakaen huonoa lohdutustaan. —\nRiekaleiksi se menee. Yhtiö ei voi kyyröttää edes missään maakuopassa.\nMiten se siis säästäisi henkensä ja maksaisi maksunsa...\n\n— Mitenkähän tässä lopulta käynee? hätäili täti.\n\n— Siinä käy niin, että kaikki ihmiskunnan pienet pommit valetaan\nyhdeksi suureksi pommiksi, ja kun se pudotetaan, niin se tunkeutuu aina\ntämän maapalleroisen ytimiin asti ja räjäyttää sen riekaleiksi. Se on\nautuaallinen loppu ja hyvin sopiva ihmiskunnalle...\n\nTäti loukkautui, kävi äänettömäksi, pisti kitikan kuulotorvet\nkorvilleen ja kumartui huolestuneena karttansa yli ikään kuin hän itse\nolisi se suuri sodan päämies, kartanlukija, jonka tuli vierittää sodan\nkauheaa jyrää pitkin maita. Tahi hän näytti höröstellen kuuntelevan,\nmilloin sodan tuulispää olisi hänen kohdallaan... Oli omituista\najatella, että täti Ellin tavallisesti niin leikillisen pieni maailma,\njohon kuului mitättömiä arkisia asioita, joku naapuri, tuttava,\nsukulainen, jokin kylän juoru; oli taikurimaista, että täti Ellin\nmaailma oli nyt kajahtanut niin kauhean suureksi ja sekavaksi...\n\nEsa seisoi ulkona. Pimeys peitti maan ja valo helotti keltaisena tädin\nmökkeröisen akkunasta. Oli näköjään rauhallista, mutta rauhaa ei\nkuitenkaan ollut.\n\nTykkien jyrinä oli vielä kaukana. Niiden ääntä ei kuulunut, mutta kaiku\nvastasi kuitenkin jokaisesta majasta, jokaisen asukkaan sydämestä.\n\n\n\n\nNUORI NARKAUS JA SOTA\n\n\nNuori Narkaus makasi tautivuoteella — kuolinvuoteella, sen hän kyllä\nhyvin tiesi. Kun keuhkotauti on iskenyt kouransa ihmiseen, kun\npienet, ilkeät eläimet jäytävät hänen rintaansa, niin siinä ei ole\nmuuta neuvoa kuin kallistaa päänsä. Hän olikin paneutunut sänkyyn —\nkärsimyslaatikoksi hän oli sen ristinyt — siinä mielessä, että hän\nei siitä turhia konkoile. Mitä se vaikuttaisi! Hän makasi uhallakin,\näkösissään, sillä eihän tuli tule tervaa karvaammaksi, vaikka hän\ntoisinaan, virkeinä hetkinään, tunsi, että olisi hyväätekevää nousta ja\nliikuskella, katsella.\n\nMutta näitä virkeitä hetkiä oli vähän. Enimmäkseen hän oli myrtynyt,\nkatkera, tunsi kohtalonsa surkeuden aivan kuin myrkyn maun suussaan,\ntunsi sen karvastelevan kurkussaan. Eläpä ensin seitsentoistavuotiaaksi\n— tai ovatko ne oikeastaan elämää, nuo ihmisen alkuvuodet... Mutta\ntule seitsentoistavuotiaaksi ja paneudu sitten selällesi sänkyyn ja\nodota kuolemaa, tunne, että rintasi alla hiljoilleen mätänee. Mille\ntämä pyllisti, mitä tämä pyhitti? Hän tunsi kärsineensä sellaisen\nvääryyden, että sitä ei voinut enää sanoin selittää. Elämä jäisi\nhäneltä elämättä. Hän oli ehtinyt saada vain harmaan aavistuksen sen\nriemuista ja vaivoista. Miksi sitten oli tämä alku, yritys? Että toukka\nkalvaa ja kuolettaa nuoren, viheriän taimen. Siihenhän voi sanoa, että\nsellaista sattuu, sellaista on elämä. Mutta ihminenhän on sentään\nihminen. Koulussakin oli opetettu, että ihmisellä on sielu, että hänen\nelämällään on tarkoitus...\n\nOliko hän sitten päässyt tarkoituksensa perille seitsentoistavuotiaana:\nkäy vuoteeseesi ja odota kuolemaa, tunne, että hiljoilleen mätänet...\nKun se olisi kaikkien osana, niin sen voisi sulattaa. Mutta toiset,\nhyvin useat, pääsivät luiskahtamaan tämän kohtalon sivuitse, saivat\ntäyden elämän, herkullisen pitkän elämän. Pimeydessä pysyi, millä he\nolivat sen ansainneet, yhtä pimennossa kuin sekin, mistä johtui, että\nhänen elämänsä niistettiin tällaiseksi tyngäksi, viheliäisen lyhyeksi\nyritykseksi...\n\nTällaisia ajatuksia liikkui nuoressa Narkauksessa. Hän tunsi, että\nne olivat pahoja ajatuksia, myrkyllisiä, että ne jäytivät häntä ehkä\nvieläkin kiivaammin kuin itse alkuperäinen tauti, pienet, ilkeät\neläimet hänen rinnassaan. Mutta hän ei voinut sille mitään. Hän makaili\npuhumattomana, jörönä, ryki ja syljeskeli, laihtui ja riutui. Hänen\nkasvoillaan oli omituinen nälän ilme ja silmissä kuumeen hehku. Hän\nkärsi kummallisesta rumuuden tunteesta ja kääntyi mielellään seinään\npäin. Hän ei halunnut nähdä ketään ihmistä. Hän vihasi ja kadehti heitä\nsen vuoksi, että heillä oli edessään elämä, elämä, jonka porteilta\nhänen oli käännyttävä takaisin ja palattava ikuiseen pimeyteen. Millä\nhe olivat hyvän osansa ansainneet, pelkurit? Kuinka he pelkäsivätkään\ntautia, varoivat, että nuo pienet, kavalat eläimet eivät vain hänestä\nhyppäisi heidän kalliisiin keuhkoihinsa! Kuneliuksen tyttökin, Martta,\njonka kasvot olivat ennen loistaneet hänelle messinkinä, jonka\näänikin oli yritellyt muistuttaa pääskysen liverrystä räystäällä,\nKuneliuksen tyttökin oli ollut kuin eri ihminen sitten kun oli tullut\nyleiseksi tiedoksi, että nuoressa Narkauksessa on keuhkotauti. Sitä\nvaille, ettei tiellä vastaantullessa ravin taakse hypännyt. Se oli\nkoskenut kipeästi ja kivettävästi. Sen jälkeen hän oli laskeutunutkin\nsänkyyn, kärsimyslaatikkoon, siinä vakaumuksessa, että oli enää turhaa\nnousta. Kotiväkikin näytti varovan häntä kuin mitäkin ruttoista,\nmikä hän tosiaan olikin tieteenkin todistuksen mukaan. Kaikki hänen\nkäsittelemänsä lienee ihan tulella poltettu. Käynee niin, että kun\nhän tulee yhä huonommaksi, niin ne ottavat käytäntöön sellaiset\nruttopihdit, joilla entisinä aikoina on käsitelty ruttoon kuolleitten\nruumiita. Ja miksikä ei! Karttaahan tätä sai, märätystä. Ja mitä\niloa hänestä oli ollut kenellekään? Hänen vanhempanakin, tunnetusti\ntaloudelliset ihmiset, saivat olla jo varmoja siitä, että hänestä he\neivät saisi koskaan takaisin omiaan. Elämän kynnykselle he vain olivat\npoikansa saaneet. Piti palata juuri kun oli saamaisillaan mahansa\nkynnyksen yli...\n\nMutta mitä hyvää hän oli sitten saanut tältä maailmalta, missä\nkiitollisuuden velassa hän oli maailmalle ja sen asukkaille, että hänen\ntulisi sulkea tämä tuho omaan rintaansa ja lopettaa se sinne? Nuori\nNarkaus sylki sylkyastian sivuitse lattialle, ilkeänä ja kiukkuisasti,\nja toivoi, että nuo pienet ja kavalat eläimet, jotka syljessä piilivät,\nmenisivät kaikkeen maailmaan ja tekisivät tehtävänsä...\n\nKaikki kosketukset tähän maailmaan, joka olisi niin pian jätettävä,\närsyttivät häntä. Läheiseltä kentältä kantautuva pesäpallon pelaajien\nmelu sai hänet miltei raivoon. Siitä ei ollut kauan, kun hän oli itse\nvouhottanut siellä, ymmärtämättä täydellisesti onneaan, ja nyt hänen\ntäytyi virua tässä... Hän suljetutti tavallisesti akkunan päästäkseen\nkuulemasta noita elämän ääniä. Ellei ketään ollut läsnä ja hänen\ntäytyi itse nousta vuoteeltaan, niin hän sylkäisi ulos vihaisesti,\ntoivoen, että limapisarat olisivat niin myrkyllisiä, että lentäisivät\nkentälle kuin taistelukaasu tukehduttaen nuo huutavat ja lietsovat\nkeuhkot... Heillä ei ollut parempaa oikeutta elämään ja terveyteen,\nonneen — sillä se on onnea sairaan silmissä — kuin hänelläkään! Radio,\njoka oli siirretty hänen huoneeseensa sairaan ratoksi, täytyi viedä\npois. Hän ei kärsinyt kuulla mitään ääniä. Hän ei tahtonut nähdäkään\ntuota taikamaista laatikkoa, joka kiskoi tähän huoneeseen kaiken\nmaailman äänet muistuttamaan hänelle, että elämää oli yllin kyllin,\nettä se pouhasi edelleen piittaamatta siitä, vaikka eräälle nuorelle\nNarkaukselle oli tapahtunut sellainen vääryys, jota ei voinut oikein\nselittääkään: hänen ei annettu elää, vaikka hänet jostakin syystä oli\ntuotu hetkiseksi tähän maailmaan...\n\nNuori Narkaus halusi elää yksin tätä kummallista kuolemanodotuselämää,\nainoana seuranaan omat ajatuksensa, jotka hän ymmärsi myrkyllisiksi,\npahemmiksi kuin alkuperäinen tautinsa ja joista hän kuitenkin samalla\nsai jonkinlaisen katkeran nautinnon. Lopulta hän oli jo melkein\ntäydellisessä tylsyydentilassa eikä piitannut liioin mistään. Hän\nei lukenut enää sanomalehtiä, jotka silti joka päivä tuotiin hänen\nvuoteensa viereen.\n\nOli pelkkä sattuma, että hän tuli nähneeksi lehden etusivun\npullistelevan otsakirjoituksen: Sota! Ja hän tajusi myöskin lukemansa,\nsuorastaan sävähti, ikään kuin olisi saanut henkilökohtaisen, itselleen\ntärkeän viestin. Hän virkistyi niin paljon, että alkoi tarkkailla\nympäristöään, kuunnella mitä puhuttiin. Hän pääsi selville siitä, että\nihmiset olivat huolissaan toimeentulosta, sillä sota viepi viljan\nmaasta, että he pelkäsivät menettävänsä omaisuutensa, köyhtyvänsä,\nkoska sota-ajat ovat kuin kauhea tuulispää, joka myllertää kaiken\nylösalaisin. Loppujen lopuksi he pelkäsivät myöskin henkeään,\npelkäsivät jäävänsä sodan jalkoihin, kauheitten sotakoneitten\nmurskattavaksi, sillä sota on aina niellyt loputtomasti ihmishenkiä\nikään kuin jokin entisaikain pimeydestä periytynyt jumalolento. Se\ntiedettiin hyvin nuoren Narkauksenkin perheessä. Hänen enonsa oli\nkaatunut sodassa, ja hänen sankarillisesta ja surkeasta kohtalostaan\noli puhuttu kyllin usein.\n\nNuori Narkaus siis tarkasteli ja kuunteli ja tajusi, että elävän\nja pauhaavan maailman oli nyt vallannut huoli ja pelko, synkeys ja\ntuskan sumu. Mutta nuoressa Narkauksessa heräsi sen sijaan hämärä ilon\ntunne. Hänelle kävi väkevästä lohdutuksesta se seikka, että elämä,\njoka häneltä jäisi, ei nyt näyttänyt maistuvankaan kovin hääviltä\nniistä, joille se oli annettu, ja että sekin maistumaton näytti olevan\nheikoissa kantimissa ja uhkasi loppua lyhyeen. Sekä ruttokuolemat että\nkituminen näyttivät nyt tulleen osaksi tahi ainakin peloksi kaikille,\neikä ainoastaan hänelle ja sairaitten säädylle.\n\nTämänkaltaiset huomiot ja ajatukset vaikuttivat nuoreen Narkaukseen\nniin elähdyttävästi, että hän tunsi itsensä melkein terveeksi, perui\npäätöksensä, nousi vuoteestaan ja alkoi kuljeskella naapuristossa ja\npitkin kylää. Hänestä näytti siltä, että suuret uutiset saivat ihmiset\nunhottamaan, miten nuori Narkaus oli vaarallinen ruton levittäjä.\nSitä paitsi hän oli nyt siinä sieluntilassa, ettei välittänyt, mitä\nihmiset hänestä tuumisivat. Pelätkööt! Se tekisi heille hyvää...\nHänestä tuli oikea pahanilman lintu, kauhujen profeetta. Hän tuli\npuheliaaksi ja saarnaili jokaiselle, jonka vain sai kuuntelemaan,\nihmisten ja maailman tulevasta kohtalosta. Hän oli ottanut vähän selkoa\nnykyajan sota-aseista ja sodankäyntitavoista ja höysti näitä tietojaan\ntarpeen mukaan vapaan mielikuvituksen keksinnöillä ja alkoi nähdä yhä\nilmestyskirjamaisempia näkyjä. Loppujen lopuksi koko suuri maapallo\noli ympäriinsä tulen ja myrkkyjen korventama, niin ettei yhtään\nviheliäistä ruohonpiikkiä löytynyt, ja vain jokunen vaivainen ja sokea\nihmisolento piileili syvällä maan uumenissa, kaiveli ja totuttautui\nsynkeään myyrän elämään, nieli muraa ja kiemurteli kuin kastemato,\neikä moniin sukupolviin uskaltanut, pommien ja myrkkykaasujen perin\njuurin peloittamana, kurkistaakaan maan pinnalle nähdäkseen ilman ja\ntaivaankannen...\n\nNäinä päivinä nuori Narkaus oli melkein onnellinen, melkein terve. Hän\nunhotti oman kovan kohtalonsa ja eli täyteläistä elämää. Mutta tätä\naikaa ei kestänyt kauan. Ihmiset näyttivät tottuvan sotauutisiin ja\nsotatilanteeseen. He näyttivät hengittelevän kohtalaisen vapaasti,\neikä heitä näyttänyt huolettavan ihmiskunnan synkkä kohtalo. He\npuhuivat mitä sattui ja nauraa rähähtelivät kevytmielisesti. Ja nuori\nNarkaus keuhkotaudissaan kuljeskeli ympäri kuin se, joka etsii kenen\nnielisi, ja toivoi elävänsä niin kauan, että näkisi tankkien vyöryvän\nmaan ylitse ja sotalentokoneitten pimentävän taivaan kuin tavattomien\ntarumaisten haaskalintujen. Mitenkähän silloin olisitte, oi terveet...\n\nNäissä virkeissä odotustuumissaan hän tunsi kuitenkin jonkinlaista\nonnea, tunsi elävänsä ja inhosi sänkyä, eikä enää hevillä siinä\nollut. Hänen äitinsä se tuli antaneeksi hänelle ensimmäisen iskun,\nvaikka hänen aikomuksensa eivät suinkaan olleet sellaiset. Hän puhui\nsodasta ja sanoi, että nyt hän alkoi ymmärtää poikansa kohtalon, tämän\nsairauden. Hän oli ajatellut veli raukkaansa. Oli ehkä näin parempi...\nEhkä hänet täten säästettiin joltakin pahemmalta...\n\nPahemmalta? Tämä sana valaisi nuorelle Narkaukselle tilanteen kuin\näkillinen salaman leimahdus. Pahemmalta! Mikä voisi olla pahempaa\nkuin hänen nykyinen tilansa, elävältä mätäneminen, toimeton ja\ntoivoton hengenlähdön odotus? Kuolemako sotakentällä, sisälmykset\nmaahan valahtaneina, liha liekinheittäjän kärventämättä? Ei sitten\nlikikään! Tuollaiset olivat autuaallisia loppuja tällaisen hivuttavan\nkidutuksen rinnalla. Iloiten hän olisi lähtenyt sotaan, naurava\nsankari hän olisi ollut, jos vain olisi ollut terve. Ja lähtisi\nhän taisteluun sairaudessaankin... Hän ei voinut ymmärtää terveitä\nihmisiä, terveitä miehiä, jotka pelkäävät, pelkäävät sotaa, pommeja,\nkaasuja. Eivätkö he ymmärrä, että on olemassa paljon pahempaa, että\njokaisena rauhan päivänä tapahtuu paljon pahempaa... Surkeata rotua,\nnuo terveet! Mitä melua he pitävätkään sodastaan, sen kauheudesta,\npommituksista. Ja kuitenkin on käynnissä alituinen, hiljainen pommitus,\njoka jatkuvaisuudessaan on ihmiskunnalle paljon tuhoisampi kuin kaikki\nsodat: pienet, kavalat eläimet syövät keuhkoja, kaiken kaltaiset\npahat taudit jäytävät kansoja... Tämä sivuutetaan vähin äänin. Mutta\nkun jokin kuula viheltää, jokin pommi räjähtää ja joku kuolee niiden\nvaikutuksesta, niin jopa tapahtui suuri asia, joka kuultiin kauaksi!\nSellaisia ne olivat, nuo terveet ihmiset, jotka tässä maailmassa\ntouhusivat, sellaisia he olivat itsekkyydessään...\n\nJa hänelle tullaan sitten sanomaan, että hänet on säästetty joltakin\npahemmalta! Mikä herjaus! Nuori Narkaus sai kohtauksen. Hän sai\npuhepuuskan ja riiteli kauheasti ja kauhein sanoin, kunnes tuli\nverensyöksy ja kuolema.\n\nVielä viimeisillä tajunsa rippeillä hän tunsi katkeraa pettymystä.\nEi enää sen vuoksi, että hänen täytyi palata ikäänkuin elämän\nporteilta ikuiseen pimeyteen, vaan siksi, että hänen ei ollut sallittu\nnähdä tankkirivistöjen ryömivän esiin kuin sadun hirmumatojen,\nmyrkkyjä hengittäen, ja sotalentokoneitten pimentävän taivasta tarun\nhaaskalintuina. Olisi ollut hyvä nähdä, miten nuo terveet silloin\nolisivat olleet ja käyttäytyneet...\n\n\n\n"]