[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ffXV-xaTU2gsUMW4h9pKmI4IwABNx--0Gt7Itu1PoQek":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3737,"Seikkailu uudenvuodenyönä","Zschokke, Heinrich",1771,1848,"3737-zschokke-heinrich-seikkailu-uudenvuodenyona","3737__Zschokke_Heinrich__Seikkailu_uudenvuodenyönä",null,"novelli",[],[],"fi",1818,1911,12850,80719,false,78313,[23],"German fiction -- Translations into Finnish",[],[26],"Itkonen, Santeri",169,"Satiirinen kertomus yövartijasta ja prinssistä, jotka päättävät vaihtaa rooleja uudenvuodenyön naamiaisten humussa. Filip-yövartija päätyy keskelle ylhäisön monimutkaisia juonitteluja samalla kun prinssi tutustuu kaupungin kadunmiehen arkeen.","Heinrich Zschokken 'Seikkailu uudenvuodenyönä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3737. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","SEIKKAILU UUDENVUODENYÖNÄ\n\nKirj.\n\nHeinrich Zschokke\n\n\n\nSuomentanut\n\nV. I.\n\n\n\nKirjallisia pikkuhelmiä XXXXVII\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1911.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nÄiti Kaarina, vanhan yövartijan vaimo, avasi akkunan kello yhdeksän\nillalla Sylvesterinpäivänä ja pisti päänsä ulos yöhön. Lumi putoili\nhiljaisina, suurina, akkunasta virtaavan valon punaamina hiutaleina\nalas pääkaupungin kaduille. Hän katseli kauan iloisten ihmisten\njuoksua ja touhua, ihmisten, jotka ostivat vielä uuden vuodenlahjoja\nkauppiasten kirkkaasti valaistuista puodeista ja holveista ja\nvirtasivat kahviloihin ja viinikellareihin, seuroihin ja tanssisaleihin\nja niistä taas takaisin yhdistääkseen vanhan vuoden uuden kanssa ilossa\nja humussa. Mutta kun hänen nenälleen putosi pari suurta, kylmää\nhiutaletta, veti hän päänsä takasin, sulki akkunan ja sanoi miehelleen:\n\"Rakas Gottlieb, jää nyt kotiin ja anna Filipin kiertää yö edestäsi,\nsillä taivaasta tulee lunta niin paljon kuin voi, eikä se tee, kuten\ntiedät, vanhoille jaloillesi mitään hyvää. Kaduilla tulee koko yön\nolemaan eloisaa. On kuin olisi joka taholla tanssit ja juhla. Näkyy\npaljon naamioituja. Filipillämme ei ole yhtään ikävä!\"\n\nVanha Gottlieb nyykäytti päätään ja sanoi: \"Rakas Kaarina, se on\nkovasti mieleeni. Ilmapuntarini, ampumahaava polven yläpuolella on jo\nkaksi päivää ennen sanonut minulle, että ilma muuttuu. On kohtuullista,\nettä poika auttaa isäänsä toimessa, jonka hän kerran perii minulta!\"\n\nTässä on paikallaan ohimennen sanoa, että vanha Gottlieb oli aikoja\nsitten ollut varusmestarina eräässä kuninkaansa rykmentissä, kunnes\nhänet ammuttiin rammaksi rynnäkössä erästä vihollisen vallitusta\nvastaan, jolle hän nousi ensimäisenä taistelussa isänmaan puolesta.\nHänen päällikkönsä, joka nousi vallitukselle, sen jälkeen kuin\nse oli valloitettu, sai sellaisesta sotakentällä aloittamastaan\nsankariteosta kunniamerkin ja ylennyksen arvossa. Varusmestariparka\nsai olla iloinen selviytyessään rikkiammutuin säärin elävänä. Säälistä\nannettiin hänelle koulumestarin paikka, sillä hän oli ymmärtäväinen\nmies, jolla oli hyvä käsiala ja joka mielellään luki kirjoja. Mutta\nkoululaitosta parannettaessa riistettiin häneltä myöskin opettajan\ntoimi, koska tahdottiin pitää huolta eräästä nuoresta miehestä, joka\nei osannut lukea, kirjoittaa eikä laskea yhtä hyvin kuin hän, mutta\njonka kummi oli yksi kouluveuvoksista. Virkaheitto Gottlieb ylennettiin\nyövartijaksi ja hänen apulaisekseen määrättiin hänen poikansa Filip,\njoka oikeastaan oli oppinut puutarhurin ammatin.\n\nPieni talous tuli sen ohessa huonosti toimeen. Mutta rouva Kaarina\noli hyvä emäntä ja sangen toimekas, ja vanha Gottlieb todellinen\nmaailmanviisas, joka saattoi olla vähästä oikein onnellinen. Filip\nansaitsi riittävän jokapäiväisen leipänsä puutarhurilta, jonka\npalkkalainen hän oli, ja kun hän vei tilattuja kukkia rikkaiden\ntaloihin, sai hän sievosia juomarahoja. Hän oli komea, 26-vuotias\nnuorukainen. Ylhäiset naiset antoivat hänelle jo hänen kasvojensa\ntähden lantin, ennemmin kuin jollekin muulle, joka ei voinut näyttää\njuuri sellaista naamaa.\n\nRouva Kaarina oli heittänyt jo viitan hartioilleen huutaakseen\npuutarhurin talosta poikaansa, kun tämä astui tupaan.\n\n\"Isä\", sanoi Filip ja antoi isälleen ja äidilleen kättä, \"sataa lunta,\neikä lumisade tee sinulle hyvää. Minä tahdon kiertää yön edestäsi, jos\ntahdot. Paneudu sinä nukkumaan!\"\n\n\"Sinä olet kunnon poika!\" sanoi vanha Gottlieb.\n\n\"Ja sitten\", jatkoi Filip edelleen, \"olen minä ajatellut: koska\nhuomenna on uusivuosi, niin tahtoisin minä syödä kanssanne. Äiti,\nsinulla ei kai ole paistia keittiössä...\"\n\n\"Ei juuri sitä\", sanoi rouva Kaarina, \"mutta kyllä puolitoista naulaa\nnaudanlihaa, perunoita vihanneksiksi ja riisiä laakeripuun lehtien\nkanssa sopaksi. Ja sen lisäksi vielä pari pulloa olutta juomaksi.\nTule vain Filip, me voimme huomenna herkutella! Tulevalla viikollahan\njaetaan yövartijoille uudenvuodenrahoja. Sentähden voimme kyllä elää\npulskasti.\"\n\n\"No, sitä parempi teille. Ja oletteko maksaneet jo vuokran?\" kysyi\nFilip.\n\nFilip pani rahaa pöydälle ja sanoi: \"Siinä on kaksikymmentäkaksi\nguldenia, jotka minä olen säästänyt. Minä voin olla hyvin ilman niitä.\nOttakaa ne uudenvuodenlahjaksi. Siten voimme kaikki kolme alkaa uuden\nvuoden iloisina ja huolettomina. Jumala suokoon, että me viettäisimme\nsen terveinä. Taivas huolehtii edelleen teistä ja minusta.\"\n\nRouva Kaarinalla oli kyyneleet silmissä ja hän suuteli poikaansa.\nVanha Gottlieb sanoi: \"Filip, sinä olet todella vanhuutemme tuki ja\nturva. Jumala maksaa sen sinulle. Koeta edelleen olla rehellinen ja\nrakastaa vanhempiasi. Minä sanon sinulle, siunaus ei jää tulematta.\nUudeksivuodeksi en toivo sinulta mitään muuta, kuin että säilytät\nsydämesi hurskaana ja hyvänä. Se on vallassasi. Silloin olet kylliksi\nrikas. Silloin on sinulla taivas omassatunnossasi.\"\n\nNiin puhui vanha Gottlieb, meni ja merkitsi kahdenkymmenenkahden\nguldenin erän suureen talouskirjaan ja sanoi: \"Mitä sinä lapsena\ntulit maksamaan minulle, sen olet sinä jo melkein kokonaan maksanut\ntakasin. Nyt olemme jo saaneet ja nauttineet säästöistäsi kolmesataa\nseitsemänJoista guldenia.\"\n\n\"Kolmesataa seitsemäntoista guldenia!\" huusi rouva Kaarina suuresti\nhämmästyen. Sitten kääntyi hän säälivänä Filipin puoleen ja sanoi\npehmeällä äänellä: \"Sydänkäpyni, minä säälin sinua. Niin, oikein paljon\nsäälin minä sinua. Jos sinä olisit voinut säästää ja tallettaa summan\nitsellesi, niin ostaisit sinä nyt kappaleen maata, harjoittaisit omaan\nlaskuusi puutarhurin ammattia ja voisit naida hyvän Ruusun. Nyt se\nei käy laatuun. Mutta lohduta itseäsi. Me olemme vanhoja, sinun ei\ntarvitse enää niin kauan auttaa meitä.\"\n\n\"Äiti\", sanoi Filip ja rypisti hiukan otsaansa, \"mitä sinä puhut?\nRuusu on minulle tosin yhtä rakas kuin elämäni, mutta tuhat Ruusua\nantaisin minä sinusta ja isästä. Minulla ei voi tässä maailmassa olla\nmuita vanhempia kuin te, mutta kyllä vielä monta Ruusua, vaikkakaan\nen kymmenestätuhannesta Ruususta tahtoisi ketään muuta kuin Bittnerin\nRuusun.\"\n\n\"Olet oikeassa Filip!\" sanoi vanha Gottlieb. \"Rakastaminen ja\nnaimisiinmeneminen ei ole mikään ansio, mutta kunnioittaa ja auttaa\nvanhoja, köyhiä vanhempiaan, se on velvollisuus ja ansio. Uhrautua\nintohimoineen ja mieli tekoineen vanhempiensa onnen tähden, se on\nlapsen kiitollisuutta. Se hankkii sinulle Jumalan siunauksen, se tekee\nsinut sydämessäsi rikkaaksi.\"\n\n\"Ellei vaan\", sanoi rouva Kaarina, \"aika kävisi tytölle liian pitkäksi,\ntai hän tulisi sinulle uskottomaksi! — Sillä Ruusu on kaunis tyttö, se\ntäytyy sanoa. Hän on tosin köyhä, mutta kosijoita ei häneltä puutu. Hän\non siveä ja ymmärtää taloutta.\"\n\n\"Älä pelkää ollenkaan, äiti!\" sanoi Filip. \"Ruusu on minulle\njuhlallisesti vannonut, ettei hän ota ketään muuta miestä kuin minut,\nja siinä on kyllin. Hänen vanhalla äidillään ei oikeastaan myöskään\nole mitään muistuttamista minua vastaan. Ja jos minä tänään voisin\nharjoittaa ammattiani itseni hyväksi, niin huomenna veisin minä Ruusun\nalttarin luo; sen tiedän minä. Se on vain kiusallista, että vanha\nrouva Bittner kieltää meitä tapaamasta toisiamme niin usein, kuin\nme mielellämme tahtoisimme. Hän sanoo, että se ei tee hyvää. Mutta\nminä huomaan ja Ruusu huomaa myöskin, että se tekee meille molemmille\nvarmasti sangen hyvää. Niinpä olemmekin sopineet, että kohtaamme\ntoisemme taas tänään kello kaksitoista Yrjönkirkon pääoven edessä;\nsillä Ruusu viettää Sylvesteriniltaa erään ystävättärensä luona. Sitten\nsaatan minä hänet yöllä kotiin!\"\n\nNäiden keskustelujen aikana oli kello läheisessä tornissa lyönyt kolme\nkertaa, neljännestunnin. Silloin otti Filip isänsä yövartijaviitan\nkuuman uunin päältä, jonne rouva Kaarina oli huolta pitäen sen\nasettanut, kääri sen ympärilleen, otti torven ja sauvan, toivotti\nvanhemmilleen hyvää yötä ja läksi vahtipaikoilleen.\n\n\n\n\n2.\n\n\nFilip astui majesteetillisena kuninkaallisen pääkaupungin lumisia\nkatuja, joilla kuljeskeli vielä paljon väkeä, ikäänkuin olisi ollut\npäivä. Ajopelejä ajoi edestakasin. Kaikki oli taloissa valoisaa ja\nkirkasta. Yövartijaamme huvitti hauska elämä. Hän lauloi ja puhalsi\nmäärätyssä kaupunginosassa kymmenennen tunnin oikein iloisena,\nmieluummin ja monenmoisin sivuajatuksin lähellä Yrjönkirkkoa\nsijaitsevan talon edessä, jossa hän hyvin tiesi Ruusun olevan\nystävätärtensä luona. \"Nyt kuuntelee hän minua\", ajatteli hän, \"nyt\najattelee hän minua ja unhottaa ehken puheen ja leikin. Jospa hän vain\nolisi kello kaksitoista kirkon oven edessä!\"\n\nJa kun hän oli tehnyt kiertokulkunsa kaupunginosan läpi, palasi hän\ntakasin rakkaan talon eteen ja katseli ylös Ruusun ystävättären\nvalaistuihin akkunoihin. Joskus näki hän naisolentoja akkunan ääressä.\nSilloin löi hänen sydämensä nopeammin. Hän luuli näkevänsä Ruusun. Kun\nolennot katosivat, tutki hän heidän pidentyneitä varjojaan seinillä\nja katossa saadakseen selvän, mikä niistä oli Ruusun varjo, ja mitä\nhän teki. Ei tosin ollut aivan mukavaa seistä lumessa ja pakkasessa ja\ntehdä huomioita, mutta mitäpä rakastava välittää lumesta ja pakkasesta!\nJa yövartijat rakastavat tähän aikaan yhtä romantillisesti kuin joku\nentisajan hentomielinen ritari romansseissa ja ballaadeissa.\n\nHän tunsi kylmän vaikutuksen vasta sitten, kun kello löi yksitoista ja\nhänen piti alkaa uudelleen yövartijakierto. Hänen hampaansa kalisivat\nvilusta. Hän voi tuskin huutaa tunnin ja puhaltaa. Mielellään olisi hän\npistäytynyt oluttupaan lämmittääkseen jälleen itseään.\n\nKun hän nyt kulki pitkin yksinäistä syrjäkatua, astui häntä vastaan\nkummallinen olento, tulipunaiseen silkkiviittaan verhottu ihminen,\nmusta puolinaamio kasvojen edessä, päässä pyöreä taaksepäin heitetty\nhattu, joka oli monilla pitkillä, heiluvilla sulilla koristettu.\n\nFilip aikoi sivuuttaa naamioidun. Mutta tämä astui hänen tielleen ja\nsanoi: \"Sinäpä olet kerrassaan soma miekkonen, sinä! Sinä miellytät\nminua! Mihin menet? Sano se minulle.\"\n\nFilip vastasi: \"Mariankadulle, siellä huudan minä tunnin.\"\n\n\"Jumalallista!\" huusi naamioitu. \"Sitäpä sopii kuunnella. Minä tahdon\nseurata sinua. Sellaista ei kuullakaan joka päivä. Tule nyt vain,\nnarrimainen mies, ja anna kuulua; mutta sen sanon sinulle, taiteellista\npitää sen olla, muuten en ole tyytyväinen. Voitko laulaa jonkun hauskan\npätkän?\"\n\nFilip huomasi kyllä, että herra oli hiukan juovuksissa ja\nylhäissäätyinen, ja vastasi: \"Herra, paremmin viinilasin ääressä ja\nlämpimässä tuvassa kuin tällaisessa pakkasessa, joka jäätää sydämen\nruumiiseeni.\" — Sen sanottuaan meni hän tietään Mariankadulle ja lauloi\nja puhalsi.\n\nNaamioitu oli seurannut häntä sinne ja sanoi: \"Tuo ei ole mitään\ntaidetta. Sen osaan minäkin, sinä narrimainen mies. Annapa minulle\ntorvesi, minä tahdon laulaa ja puhaltaa edestäsi. Sinä olet saava\nihmetellä itsesi puolikuoliaaksi.\"\n\nFilip suostui lähimmällä asemalla naamioidun pyyntöön ja antoi hänen\nlaulaa ja puhaltaa. Se kävi aivan järjestyksessä. Samoin toisella,\nkolmannella ja neljännellä kerralla. Naamioitu ei väsynyt olemaan\nyövartijan sijaisena ja oli tyhjentymätön ylistellessään taitoaan.\nFilip nauroi täydestä sydämestään hauskan herran päähänpistoille. Tämä\ntuli kai iloisesta seurasta tai tanssiaisista ja oli lasillisella\nviiniä virittänyt itsensä yli arki-elämän tavallisen korkeuden.\n\n\"Tiedätkö mitä, kultamuruseni? Minulla olisi suuri halu olla pari\ntuntia yövartijana. Ellei se tällä kertaa tapahdu, niin ei minulla koko\nelinaikanani ole sitä kunniaa. Anna minulle viittasi ja leveäreunainen\nhattusi: minä annan sinulle tämän dominoni. Mene johonkin oluttupaan\nja juo itsesi puolihumalaan minun laskuuni; ja kun kello on yksi, tule\ntakasin ja anna minulle naamiaispukuni. Tässä on sinulle pari taaleria\njuomarahaa... Mitä ajattelet, kultamuruseni?\"\n\nSiihen ei yövartijalla ollut mitään halua. Mutta naamioitu ei\nhellittänyt pyynnöissään, ja kun molemmat astuivat synkälle kadulle,\ntuli sovinto. — Filipiä paleli kauheasti; lämmin tupa olisi tehnyt\nhänelle hyvää, eivätkä hyvät juomarahat vähemmin. Hän myönsi siis\nnuorelle herralle yövartijan viransijaisuuden puoleksi tunniksi,\nnimittäin kello kahteentoista saakka; silloin pitäisi naamioidun tulla\nYrjönkirkon pääoven eteen ja vaihtaa viitta, hattu, torvi ja sauva\npitkään, punaiseen silkkiviittaan, naamioon ja sulkahattuun. Filip\nneuvoi herralle vielä neljä katua, joilla tämän olisi huudettava tunti.\n\n\"Sydänkäpyseni!\" huudahti naamioitu ihastuneena. \"Minä tahtoisin\nsuudella sinua, ellet olisi tuollainen poronokka. No, sinä et kadu\nkauppojasi. Kello kaksitoista saavu kirkon luo ja nouda juomarahoihisi\nvielä paistirahoja. Huhhei, minä olen yövartija!\"\n\nVaatteet vaihdettiin. Naamioitu pukeutui yövartijatamineihin. Filip\nsitoi naamion, pani säkenöivällä rusetilla koristetun sulkahatun\npäähänsä ja kääriytyi pitkään, tulipunaiseen silkkiviittaan. Kun hän\njätti sijaisensa, painoi hänen sydäntään kuitenkin ajatus, että nuori\nherra voisi vallattomuudellaan poiketa yövartijan arvosta. Hän kääntyi\nvielä kerran ympäri ja sanoi: \"Minä toivon, että Te ette käytä väärin\nhyväntahtoisuuttani ja harjoita vallattomuutta. Se voisi tuottaa\nminulle harmia ja riistää virkani.\"\n\n\"Mitä ajatteletkaan, narrimainen mies?\" huudahti viransijainen.\n\"Luuletko, etten tiedä, mitä virkaani kuuluu? Siitä anna minun\npitää huolta. Minä olen kristitty, kuten sinäkin. Korjaa luusi tai\nminä heitän sauvan kinttujesi väliin. Kello kaksitoista olet sinä\nvälttämättömästi Yrjönkirkon luona ja annat minulle takasin pukuni.\nHyvästi! Tämä on paholaispilaa minulle.\"\n\nYlpeänä meni uusi yövartija tiehensä. Filip kiiruhti läheiseen\noluttupaan.\n\n\n\n\n3.\n\n\nSamassa kun hän kääntyi kuninkaallisen palatsin kulman ympäri, tunsi\nhän, että eräs naamioitu henkilö, joka juuri nousi vaunuista tämän\npalatsin edessä, kosketti häntä. Filip pysähtyi ja kysyi naamioitujen\ntapaan, nimittäin hillityllä, hiljaisella äänellä: \"Mitä käskette?\"\n\n\"Armollinen herra, Te kuljitte ajatuksissanne tästä oven ohitse!\"\nvastasi naamioitu. \"Eikö Teidän kuninkaallinen korkeutenne tahdo —\"\n\n\"Mitä? Kuninkaallinen korkeus?\" sanoi Filip nauraen. \"Minä en ole\nmikään korkeus. Kuinka Te saatte sellaisen päähänpiston?\"\n\nNaamioitu kumarsi kunnioittavasti ja katseli salaa säteilevää\ndimanttirusettia Filipin sulkahatussa. \"Pyydän anteeksi, jos loukkaan\nnaamiaisoikeutta. Mutta mihin pukuun hyvänsä Te verhouduttekin,\nilmaisee teidän jalo vartalonne Teidät aina. Suvaitkaa mitä\narmollisimmin astua edellä, tanssitteko, jos saan luvan kysyä?\"\n\n\"Minäkö? Tanssinko? — En. Näettehän, minulla on saappaat jalassa!\"\nvastasi Filip.\n\n\"Pelaatteko siis?\" kysyi naamioitu edelleen.\n\n\"Vielä vähemmän, minulla ei ole yhtään rahaa mukanani!\" vastasi\nyövartijan apulainen.\n\n\"Jumalani, mutta käyttäkää minun kukkaroani, kaikkea, mitä minä olen\nja mitä minulla on!\" huudahti naamioitu ja tarjosi hämmästyneelle\nFilipille täyden rahapussin.\n\n\"Mutta tiedättekö sitten, kuka minä olen?\" kysyi tämä ja työnsi\nrahapussin takasin.\n\nNaamioitu kuiskasi sulavasti kumartaen:\n\n\"Kuninkaallinen korkeus, prinssi Julian.\"\n\nTässä silmänräpäyksessä kuuli Filip sijaisensa huutavan äänekkäästi\ntuntia läheisellä kadulla. Nyt vasta hän huomasi vaihdokset,\nPrinssi Julian, joka pääkaupungissa oli tunnettu nuorena, hurjana,\nrakastettavana ja henkevänä miehenä, oli saanut päähänpiston\nvaihtaa osia hänen kanssaan. \"No\", ajatteli Filip, \"jos hän esittää\nyövartijan osan hyvin, niin en minäkään tahdo tuottaa hänelle häpeää\nprinssinaamiossani, vaan osottaa, että voin kyllä puoli tuntia olla\nprinssinä. Se on hänen syynsä, jos minä kenties lyön kirveeni kiveen.\"\n— Hän kääriytyi lujemmin tulipunaiseen viittaan, otti rahapussin, pani\nsen taskuunsa ja sanoi: \"Naamioitu, kuka Te olette? Minä annan Teille\nhuomenna rahanne takasin.\"\n\n\"Minä olen kamariherra Pilzow.\"\n\n\"Hyvä. Käykää edellä! Minä seuraan Teitä.\"\n\nKamariherra totteli ja lensi edellä leveitä marmoriportaita, Filip\nkintereillään.\n\nHe astuivat suunnattoman suureen saliin, jota tuhannet kynttilät\nvalaisivat, Näiden säteet taittuivat seinillä lukuisiin\npeileihin, katossa heiluviin kristallikynttiläjalkoihin. Kirjava\njoukko naamioituja aaltoili lattialla; siinä oli sulttaaneja,\ntyrolilaistyttöjä, haarniskoituja ritareja, nunnia, rihkamakauppiaita,\nrakkaudenjumalia, munkkeja, fauneja, juutalaisia, persialaisia ja\nmedialaisia. Filip oli hetken ällistynyt ja häikäisty. Sellaista\nnäytöstä ei hän koko elämässään ollut nähnyt. Salin keskellä ui\ntuhansia tanssijoita ja tanssijataria musiikin harmoonisissa aalloissa.\n\nFilip, jolle teki hyvää vaan lämmin, jota hän täällä hengitti, oli\nihmettelystä niin lamassa, että hän tuskin kiitti, kun muutamat\nohikiitävistä naamioiduista tervehtivät häntä milloin leikiten, milloin\nkunnioittavasti, milloin tuttavallisesti.\n\n\"Suvaitsetteko lähteä pelipöytään?\" kuiskasi hänelle kamariherra, joka\nnyt valossa nähtynä seisoi siinä braminina.\n\n\"Antakaahan minun nyt ensin hengähtää!\" vastasi Filip. \"Minua palelee\nhirveästi.\"\n\n\"Mutta lasi lämmintä punssia?\" sanoi bramini ja vei hänet erääseen\nsivuhuoneeseen. Valeprinssi ei antanut pyytää itseään kahdesti.\nTyhjennettiin lasi toisensa jälkeen. Punssi oli hyvää, ja pian virtasi\nsen tuli Filipin kaikissa suonissa.\n\n\"Kuinka se onkaan, bramini, ettekö tanssi tänään?\" kysyi hän\nkamariherralta, kun he astuivat takasin saliin.\n\nBramini huokasi ja kohautti olkapäitään: \"Minulta ovat peli- ja\ntanssihalu menneet, nauru kadonnut. Ainoa, jota tahtoisin pyytää\ntanssiin... kreivitär Bonau... minä luulin, hän rakastaa minua...\najatelkaa epätoivoani... meidän kotimme olivat yhtä... äkkiä katkaisee\nhän kaikki välimme.\"\n\n\"Ohoh, ensi kerranpa kuulen siitä!\" huudahti Filip.\n\n\"Jumalani, ettekö tiedä? Koko pääkaupunki puhuu siitä!\" huokasi\nkamariherra. \"Jo neljätoista päivää sitten katkaisimme me välimme.\nKreivitär ei edes salli minun puolustaa itseäni. Kolme kirjettä lähetti\nhän minulle avaamattomina takasin. Hän on paronitar Reizenthalin\nverivihollinen. Minä olin luvannut hänelle välttää kaikkea seurustelua\ntämän kanssa. Ajatelkaapa onnettomuuttani; kun leskikuningatar lähtee\nmetsästysretkelle Freudenwaldiin, määrää hän minut paronittaren\nkavalieriksi — mitä piti minun tehdä? Voinko minä vastustaa? Juuri\njumalallisen Bonaun nimipäivänä täytyi minun odottamatta lähteä pois...\nhän sai tietää kaikki... hän tunsi väärin sydämeni.\"\n\n\"Hyvä bramini, käyttäkää tilaisuutta. Yleinen ilo sovittaa kaikki. Eikö\nkreivitär ole täällä?\"\n\n\"Ettekö näe häntä tuolla ylhäällä, vasemmalla, karmeliittinunnaa,\nkolmen mustan naamioidun vieressä? Hän on ottanut naamion pois. Oi,\nprinssini, Teidän armollinen sananne hänelle...\"\n\nFilip, jota punssi oli rohkaissut, ajatteli: tuossa on hyvä työ\ntehtävänä! ja läksi kursailematta karmeliittinunnan luo. Kreivitär\nBonau tarkasteli häntä hetkisen totisena ja punastuneena, kun hän\nistuutui hänen viereensä. Kreivitär oli kaunis tyttö, mutta Filip\nhuomasi pian, että hänen Ruusunsa oli vielä kymmenentuhatta kertaa\nkauniimpi.\n\n\"Kreivittäreni...\" sopersi hän ja joutui hämilleen, kun tämä käänsi\nkirkkaan, haaveilevan katseensa häneen.\n\n\"Prinssi\", sanoi kreivitär, \"Te olitte hetki sitten melkein liian\nvallaton.\"\n\n\"Kaunis kreivitär, nyt olen sen sijaan sitä totisempi.\"\n\n\"Sitä parempi, siis minun ei tarvitse paeta luotanne, prinssi?\"\n\n\"Kaunis kreivitär, yksi kysymys sallikaa vain minulle: kadutteko myös\ntodella tässä nunnanpuvussa syntejänne?\"\n\n\"Minulla ei ole mitään katumista.\"\n\n\"Mutta kuitenkin, kreivitär, Teidän julmuutenne... Teidän vääryytenne\nrakasta braminia kohtaan, joka seisoo tuolla alhaalla Jumalan ja kaiken\nmaailman hylkäämänä.\"\n\nKaunis karmeliittinunna painoi silmänsä alas ja tuli jonkun verran\nrauhattomaksi.\n\n\"Tiedättekö myöskin, kaunis kreivitär, että kamariherra on\nFreudenwaldin juttuun yhtä viaton kuin minäkin?\"\n\n\"Kuin Te prinssi?\" sanoi kreivitär ja rypisti otsaansa. \"Mitä sanoitte\nTe minulle vasta tunti sitten?\"\n\nTe olette oikeassa, rakas kreivitär, minä olin liian vallaton.\nTe itsehän sen sanoitte. Nyt vannon minä, kamariherran täytyi\nleskikuningattaren käskystä lähteä Freudenwaldiin, täytyi vasten\ntahtoaan sinne, täytyi alituisesti olla vihaamansa Reizenthalin\nkavalierina...\"\n\n\"Vihaamansa!\" nauroi kreivitär ivallisesti ja katkerasti.\n\n\"Niin kyllä, hän vihaa, hän halveksii paronitarta. Uskokaa minua,\nhän on käytöksessään paronitarta kohtaan mennyt melkein kaikkien\nsopivaisuuden rajojen yli ja tuottanut siten itselleen paljon harmia.\nMinä tiedän sen. Ja tämän kaiken on hän tehnyt Teidän tähtenne. Vain\nteitä hän rakastaa, vain Teitä hän jumaloi. Ja Te − Te voitte sysätä\nhänet luotanne!\"\n\n\"Mistä johtuu, prinssi, että Te tunnette niin harrasta osanottoa\nPilzowin asioihin? Ennen ei kuitenkaan ollut siten.\"\n\n\"Se johtuu siitä, kreivitär, etten minä häntä ennemmin tuntenut, vielä\nvähemmän hänen surullista asemaansa, johon Te olette syössyt hänet.\nMinä vannon Teille, hän on viaton. Teillä ei ole mitään anteeksi\nannettavaa hänelle, mutta hänellä kyllä Teille!\"\n\n\"Hiljaa!\" kuiskasi karmeliittinunna ilostunein kasvoin. \"Meitä\ntarkastellaan. Tulkaa pois täältä!\" — Hän asetti naamion kasvojensa\neteen, nousi ylös ja antoi luullulle prinssille käsivartensa. Molemmat\nmenivät pitkin salia, sitten tyhjään sivuhuoneeseen. Täällä toi\nkreivitär esiin katkeria valituksia kamariherraa vastaan, mutta ne\nolivat vain mustasukkaisen rakkauden valituksia. Hän kuivasi pois\nkyyneleen. Silloin astui rakastunut bramini kainosti sisään. Syntyi\nsyvä hiljaisuus. Filip ei tiennyt tehdä siinä mitään parempaa, kuin\nviedä kamariherra karmeliittinunnan luo, asettaa heidän kätensä yhteen\nsanomatta sanaakaan ja jättää heidät kohtalonsa varaan. Itse meni hän\ntakasin saliin.\n\n\n\n\n4.\n\n\nTäällä töyttäsi häntä eräs mamelukki ja sanoi kiivaasti: \"Hyvä, domino,\nettä tapasin Teidät. Onko ruusutyttö täällä sivuhuoneessa?\" — Mamelukki\nastui sisään ja tuli siinä silmänräpäyksessä jälleen takasin. \"Yksi\nsana kahden kesken, domino!\" sanoi hän ja vei Filipin salin etäisimpään\nosaan akkunan luo.\n\n\"Minä vannotan Teitä!\" sanoi mamelukki hillityllä, mutta kamalalla\näänellä. \"Missä on ruusutyttö?\"\n\n\"Mitä minulla on ruusutytön kanssa tekemistä?\"\n\n\"Mutta minulla sitä enemmän!\" vastasi mamelukki, jonka hillitty ääni ja\nrauhattomat liikkeet ilmaisivat koko hänen sisäisen olemuksensa kauheaa\nkuohumista. \"Minulla sitä enemmän! Hän on minun vaimoni. Te tahdotte\ntehdä minut onnettomaksi. Prinssi, minä vannotan Teitä, älkää pahettako\nminua mielettömyyteen. Jättäkää vaimoni!\"\n\n\"Sangen mielelläni!\" vastasi Filip kuivasti. \"Mitä minulla on teidän\nvaimonne kanssa tekemistä?\"\n\n\"Voi! Prinssi! Prinssi!\" huusi mamelukki. \"Minä olen viimeiseen saakka\nluja, vaikka se maksaisi elämäni. Älkää teeskennelkö silmänräpäystäkään\nkauemmin edessäni. Minä olen huomannut kaikki. Tässä — näettekö — tässä\non lappu, jonka tuo petollinen vaimo painoi käteenne, ja jonka te\ntungoksessa hukkasitte lukematta sitä.\"\n\nFilip otti lapun. Lyijykynällä oli siihen naisen käsialalla\nkirjoitettu: \"Muuttakaa naamiota. Kaikki tuntevat Teidät. Mieheni pitää\nTeitä silmällä. Minua ei hän tunne. Jos olette kiltti, palkitsen sen\nTeille?\n\n\"Hm!\" murisi Filip. \"Tämä ei ole, niin totta kuin elän, kirjoitettu\nminulle. Minä välitän vähät Teidän puolisostanne.\"\n\n— Taivas ja helvetti, prinssi, älkää saattako minua raivoon!\nTiedättekö, kuka on edessänne? Minä olen marsalkka Blankenschwerd. Se,\nettä Te mielistelette vaimoani, ei ole enää minulle tuntematonta viime\nhovinaamiaisista saakka.\n\n\"Herra marsalkka\", vastasi Filip, \"älkää panko pahaksenne,\nmustasukkaisuus sokaisee Teidät. Jos te tuntisitte minut oikein, niin\nTe ette edes ajattelisi minusta sellaista hulluutta... Minä annan Teille\nkunniasanani, Teidän puolisonne saa olla rauhassa minulta.\"\n\nOnko se Teidän puoleltanne täyttä totta, prinssi?\n\n\"Täydellisesti!\"\n\n— Antakaa minulle todistus.\n\n\"Millaisen haluatte?\"\n\n— Te olette häntä tähän saakka pidättänyt — minä tiedän sen —\nmatkustamasta kanssani hänen sukulaistensa luo Puolaan. Suostutelkaa\nhänet nyt puheillanne siihen.\n\n\"Sangen mielelläni, jos Te sillä olette tyydytetty!\"\n\n— Täydellisesti, Teidän kuninkaallinen korkeutenne, Te estätte kauhean,\nvälttämättömän onnettomuuden.\n\nMamelukki lörpötteli vielä yhtä ja toista, milloin itkien, milloin\nrukoillen tai uhaten, niin että hyvä Filip pelkäsi, että mies voisi\nalkaa hulluudessaan hänen kanssaan tappelun kaiken maailman edessä. Ja\nsiihen ei Filipillä juuri ollut aikaa. Hän oli iloinen päästessään irti\nmarsalkasta.\n\nTuskin oli hän kadonnut muiden joukkoon, kun eräs surupukuun puettu\nnaisnaamioitu nipisti häntä ystävällisesti käsivarresta ja kuiskasi:\n\"Mihin perhoseni? — Eikö hyljätty leski herätä Teissä yhtään sääliä?\"\n\nFilip vastasi hyvin kohteliaasti: \"Kauniit lesket löytävät lohduttajia\naivan liian paljon; saanko lukea itseni Teidän lohduttajienne joukkoon?\"\n\n\"Miksi Te olitte niin tottelematon, että ette muuttanut naamiota?\"\nsanoi leski, samalla kuin astui hänen kanssaan sivulle, missä voi\nantautua vapaammin hänen kanssaan keskusteluun. \"Luuletteko sitten,\nprinssi, ettei jokainen tunne Teitä täällä?\"\n\n\"Ihmiset\", vastasi Filip, \"ovat kuitenkin epävarmoja ja erehtyvät minun\nsuhteeni.\"\n\n\"Ei ollenkaan, prinssi; ja ellette hetipaikalla pukeudu toisin, niin\njätän Teidät koko illaksi. Sillä minä en tahtoisi antaa miehelleni\nmitään aihetta kohtaukseen.\"\n\nNyt tiesi Filip, kenen kanssa hän oli tekemisissä. \"Te olitte kaunis\nruusutyttö Ovatko ruusut niin pian lakastuneet?\"\n\n\"Mikäpä ei olisi katoovaista? Erittäinkin miehen uskollisuus! Näinhän,\nkuinka Te hiivitte pois karmeliittinunnan kanssa. Tunnustakaa pois\nhuikentelevaisuutenne. Te ette voi enää kieltää.\"\n\n\"Hm!\" vastasi Filip kuivasti. \"Älkää syyttäkö minua, muuten syytän minä\nmyös Teitä.\"\n\n\"Esimerkiksi, kaunis perhoseni?\"\n\n\"Esimerkiksi ei ole yhtään uskollisempaa miestä kuin marsalkka.\"\n\n\"Sitä hän on kyllä. Ja minä olen väärässä, todella suuresti väärässä\nkuunnellessani Teitä liian paljon. Minä moitin itseäni kylliksi. Hän on\nikävä kyllä nuuskinut suhteemme.\"\n\n\"Viimeisissä hovinaamiaisissa, kaunis leski.\"\n\n\"Missä Te olitte niin hillitön ja varomaton, kaunis perhonen.\"\n\n\"Tehkäämme se jälleen hyväksi. Erotkaamme. Minä kunnioitan marsalkkaa.\nMinä en voi nähdä hänen kärsivän minun tähteni.\"\n\nLeski katseli häntä hiukan sanattomana.\n\n\"Jos Teissä todella on\", jatkoi Filip edelleen, \"hiukankaan\nkunnioitusta minua kohtaan, niin matkustakaa marsalkan kanssa Puolaan\nsukulaistenne luo. On parempi, että me emme näe toisiamme liian usein.\nKaunis nainen on kaunis, mutta uskollinen, siveä nainen on vielä\nkauniimpi.\"\n\n\"Prinssi!\" huudahti hämmästynyt marsalkan rouva. \"Onko se täyttä totta\nTeidän puoleltanne? Oletteko minua koskaan rakastanut, tai oletteko\nvain vaihdellut?\"\n\n\"Katsokaas\", sanoi Filip, \"minä olen kiusaaja ja aivan omituista\nlaatua. Minä etsin hyvettä ja uskollisuutta naisissa ja löydän niitä\nniin harvoin. Uskollinen ja hyveellinen voi minun yksin kiinnittää —\nsiksi minua ei kiinnitä kukaan. Mutta minähän valhettelen. Yksi on\nminua kiinnittänyt, mutta — se tekee minulle kipeää — Te ette ole juuri\nse?\n\n\"Te olette inhoittavalla tuulella, prinssi\", sanoi leski, ja hänen\nvapiseva äänensä ja kohoileva povensa ilmaisivat, mitä hänessä tapahtui.\n\n\"En\", vastasi Filip, \"minä olen, niin totta kuin elän, maailman\nrehellisimmällä tuulella. Minä tahtoisin tehdä tyhmän kepposen\nmielelläni jälleen hyväksi. Minä olen sanonut sen myöskin Teidän\nmiehellenne?\n\n\"Kuinka?\" huudahti leski pelästyneenä. \"Te olette ilmaissut kaikki\nmarsalkalle?\"\n\n\"En juuri kaikkea, ainoastaan sen, mitä tiesin.\"\n\nLeski kääntyili kovassa liikutuksessa oikealle ja vasemmalle. Hän\nväänteli käsiään. Vihdoin hän kysyi: \"Missä on mieheni?\"\n\nFilip osoitti mamelukkia, joka juuri lähestyi hitain askelin.\n\n\"Prinssi!\" sanoi leski äänellä, joka ilmaisi sanomatonta vihaa.\n\"Prinssi, Jumala antakoon Teille anteeksi, minä en voi antaa Teille\nanteeksi koskaan. Niin inhoittavaan tekoon mahdollisena en ole pitänyt\nihmissydäntä milloinkaan. Te olette petturi. Minun mieheni on kunnon\nmies mamelukinpuvussa, Te olette mamelukki kunniallisessa puvussa.\nTässä maailmassa, ette Te näe minua enää!\" — Näin sanoen käänsi hän\nnopeasti ja ylpeästi Filipille selkänsä, meni mamelukin luo ja ryhtyi\nhänen kanssaan, kuten näytti, hyvin vakavaan keskusteluun.\n\nFilip nauroi salaa partaansa ja ajatteli itsekseen: \"Minun sijaiseni,\nyövartija, katsokoon, kuinka tulee toimeen. Minä en esitä osaani hänen\nnimessään niinkään huonosti. Kun hän vain huomenna niin rehellisesti\njatkaisi, kuin minä olen alkanut!\"\n\nHän astui tanssivien luo ja huomasi tyytyväisyydekseen kauniin\nkarmeliittinunnan tanssijattarien rivissä ylen onnellisena bramininsa\nrinnalla. Tämä oli tuskin huomannut tulipunaisen dominon, kun hän\nheitti lentosuukon ja osoitti elein autuutensa korkeutta. Filip\najatteli itsekseen: \"On vahinko, etten ole prinssi koko elinaikaani.\nIhmiset olisivat pian kaikki minuun tyytyväisiä. Maailmassa ei ole\nmikään helpompaa, kuin olla prinssinä. Yhdellä sanalla saa hän aikaan\nenemmän, kuin parhain asianajaja pitkällä puheellaan. Hänellä on oikeus\nkäydä suoraan ja puhua vapaasti suunsa puhtaaksi Niin, kun minä olisin\nprinssi, silloin olisi Ruusuni minulta mennyttä. Ei, minä en tahtoisi\nolla prinssi.\"\n\nHän katsoi kelloa, se oli vasta puoli kaksitoista. Silloin tuli\nmamelukki kiireesti hänen luokseen, veti hänet sivulle ja antoi hänelle\njonkun paperin. \"Prinssi\", huudahti mamelukki, \"minä tahtoisin langeta\njalkoihinne ja kiittää Teitä tuhassa. Minä olen sopinut vaimoni kanssa.\nTe olette murtanut hänen sydämensä, mutta se on hyvä, että se tapahtui.\nHän tahtoo matkustaa jo tänä yönä. Hän aikoo jäädä maatiloilleen\nPuolassa. Eläkää terveenä! Mikä hetki olisikin, minä odotan Teidän\nkäskyjänne, kun on kysymyksessä käydä kuolemaan Teidän kuninkaallisen\nkorkeutenne edestä. Minun kiitollisuuteni on ikuinen. Eläkää terveenä!\"\n\n\"Seis!\" huudahti Filip, kun marsalkka aikoi kiireesti poistua. \"Mitä\npitää minun tehdä tällä paperilla?\"\n\nMarsalkka vastasi: \"Se on pelivelkani edelliseltä viikolta, jonka olin\nmelkein unhoittanut ja nyt lähtiessä muistin. Minä olen tunnustanut\nvekselin Teidän kuninkaalliselle korkeudellenne.\" Sen sanottuaan\nmarsalkka katosi.\n\n\n\n\n6.\n\n\nFilip katseli lehteä, luki siitä jotakin viidestätuhannesta guldenista,\npisti paperin laskuunsa ja ajatteli: \"Onpa vahinko, etten ole prinssi.\"\n\nSamassa ruikutti joku hänen korvaansa: \"Teidän kuninkaallinen\nkorkeutenne, me molemmat olemme ilmi. Minä ammun itseni.\" — Filip\nkatseli suurin silmin ympäri ja näki erään neekerin.\n\n— Mitä Te tahdotte, naamioitu? kysyi Filip aivan rauhallisena.\n\n\"Minä olen eversti Kalt\", vastasi neekeri kuiskaten. \"Onneton marsalkan\nrouva on lörpötellyt kaikki herttua Hermannille, ja nyt sylkee tämä\ntulta ja liekkejä Teitä ja minua vastaan.\"\n\n— Sylkeköön minun puolestani! vastasi Filip.\n\n\"Mutta kuningas tietää kaikki!\" huokasi neekeri pelokkaana. \"Minut\npistetään jo ehken tänä yönä arestiin ja viedään huomenna linnaan. Minä\nhirtän mieluummin itseni.\"\n\n— Siitä Teille ei ole minkäänlaisia hyötyä! sanoi Filip.\n\n\"Pitääkö minun antaa itseni alttiiksi häpeälle koko elinajakseni?\nMinä olen hukassa. Herttua tulee vaatimaan verisen hyvityksen. Hänen\nselkänsä on vielä varmasti sininen selkäsaunasta, jonka annoin hänelle.\nMinä olen hukassa ja leipuri tyttö sen lisäksi. Minä hyppään sillalta\nja hukutan itseni vielä tänä yönä.\"\n\nJumala varjelkoon! sanoi Filip. Mitä hyötyä siitä Teille ja\nleipuritytölle olisi?\n\n\"Teidän kuninkaallinen korkeutenne laskee leikkiä, ja minä olen\nepätoivossa. Minä rukoilen alamaisimmin, suokaa minulle vain pari\nsilmänräpäystä kahdenkesken.\"\n\nFilip seurasi neekeriä yksinäiseen sivuhuoneeseen, missä muutamat\nkynttilät levittivät himmeätä valoaan. Neekeri heittäytyi lamautuneena\nalas sohvalle ja huokasi ääneen. Filip löysi eräältä pöydältä\nvirvokkeita ja hienoa viiniä ja rupesi maistelemaan.\n\n\"Minä en käsitä, kuinka Teidän kuninkaallinen korkeutenne voi pysyä\nniin rauhallisena tässä kirotussa jutussa!\" sanoi neekeri. \"Jospa vain\nse lurjus, se neapelilainen Salmoni, joka näytteli henkienmanaajan\nosaa, olisi vielä täällä! Se miekkonen oli täynnä juonia hampaista\npäälakeen saakka ja olisi ehken voinut pelastaa meidät jollakin\nviekkaudella. Nyt on hän puhdistanut tomut jaloistaan.\"\n\n\"Sitä parempi! vastasi Filip ja täytti lasinsa uudelleen. Niinpä\nlykätkääkin kaikki syy hänen niskoilleen. Hän on poissa.\n\n\"Kuinka, lykätä hänen niskoilleen? Herttuahan tietää, että Te, minä,\nmarsalkan rouva ja leipurityttö olimme salaliitossa hyötyäksemme\nhänen taika-uskostaan. Hän tietää, että Te lahjoitte Salmonin henkiä\nmanaamaan, että minä neuvoin leipurityttöä, johon hän oli rakastunut,\nhoukuttelemaan hänet ansaan, että minä olin henki, joka heitin hänet\nmaahan ja pehmitin hänen nahkansa. Jospa vain en olisi mennyt pilassa\nliian pitkälle! Mutta minä tahdoin kolisuttaa hänestä ulos hiukan\nrakkautta minun tyttöäni kohtaan. Se oli kirottu kepponen. Minä otan\nmyrkkyä.\"\n\nOttakaa mieluummin lasi viiniä; se on hyvää! sanoi Filip ja otti\nsuurella ruokahalulla uuden palan torttua. Ja muuten, lisäsi hän,\ntäytyy minun Teille suoraan tunnustaa, rakas eversti, että Te olette\neverstiksi hyvin pelkuri, kun tahdotte tuollaisen narrijutun tähden\nsamalla ampua, hukuttaa, myrkyttää ja hirttää itsenne. Se olisi jo\nliikaa yhdelle. Ja toiseksi täytyy minun Teille sanoa, etten minä\ntullut Teidän lörpöttelystänne vielä hullua hurskaammaksi.\n\n\"Teidän kuninkaallinen korkeutenne, minä en tiedä, missä minun pääni\nseisoo. Herttuan kamarijunkkari — hän on minun vanha ystäväni — uskoi\nminulle juuri, että marsalkan rouva, pirun riivaamana oli vasta\nmuutamia minuutteja sitten astunut herttuan luo ja sanonut hänelle:\nkomedian leipurin talossa suunnitteli prinssi Julian, joka ei soisi\nsisartaan Teille. Noita-akka, jonka näitte, olin minä itse prinsessan\nvalitsemana, ollakseni Teidän taikauskonne todistajana. Prinssi\nJulianilla on Teidän velkaluettelonne, jonka Te heititte: kuoppaan,\njosta Teidän piti nostaa aarre, kuten myöskin Teidän määräyksenne\nleipuritytön suhteen, jonka Te, naituanne prinsessan, tahdoitte ottaa\nluoksenne kamarineitona ja aateloida. Ja henki, joka antoi Teitä\nselkään oli eversti Kalt, prinssin apulainen. Sen tähden Teidän\nnaimisiinmenonne meni päin seiniä. Älkää toivoko kauempaa; Te odotatte\nturhaan. Niin oli marsalkan rouva sanonut herttualle ja kadonnut.\"\n\nFilip pudisti päätään ja murisi: \"Nepä vasta kauniita juttuja Sellaisia\nkolttosiahan häpeää alhaisinkin rahvas. Mitä konnankoukkuja, eikä\nmitään loppua!\"\n\n\"Ei\", huudahti eversti, \"mitään halpamaisempaa, kuin marsalkan rouva\nteki, ei voi enää tehdä. Naisen täytyy olla itse raivotar. — Armollinen\nherra, pelastakaa minut!\"\n\n— Missä sitten on herttua? kysyi Filip.\n\n\"Kamarijunkkari sanoi, että herttua oli noussut kiivaasti ylös ja\nhuudahtanut vain: Minä menen kuninkaan luo! — Ajatelkaa, prinssi, jos\nhän menee kuninkaan luo ja maalaa juttumme omaan tapaansa.\"\n\n— Onko sitten kuningas täällä?\n\n\"Kyllä. Hän pelaa sivuhuoneessa arkkipiispan ja poliisiministeri\nl'Hombre'in kanssa.\"\n\nFilip kulki pitkin askelin läpi huoneen. Tässä oli hyvä neuvo tarpeen.\n\n\"Teidän kuninkaallinen korkeutenne\", sanoi neekeri, \"pelastakaa minut.\nTeidän oma kunnianne on kysymyksessä. Se on Teille helppoa. Muuten\nolen minä varustautunut kaiken varalle, ja ensimäisen pahan tuulen\npuhjetessa olen minä rajan yli. Huomenna odotan minä Teidän viimeisiä\nmääräyksiänne menettelyni suhteen.\" — Näin sanoen neekeri hävisi.\n\n\n\n\n6.\n\n\n\"On parasta, että rupeat yövartijaksi, Filip!\" ajatteli Filip\nitsekseen. \"Sinä sotket itsesi ja sijaisesi jumalattomiin asioihin,\njoista ei pelasta sinua eikä häntä ei sinun oma eikä hänenkään\nviisautensa. — Sekö siis on ero yövartijan ja prinssin välillä? Hyvä\nJumala, kuinka paljon hulluja juttuja, joista me yövartijatorven ja\nkangastuolin, lapion ja lestin ääressä emme ole osanneet uneksiakaan,\ntapahtuukaan täällä hovitaivaan alla maallisten jumalien kesken! Me\nkuvittelemme mielessämme, että jumalat elävät, kuten enkelit, synnittä\nja suruitta. Kaunista elämää! Minä olen täällä neljännestunnissa\nhyvittänyt enemmän koiruuksia, kuin itse koko elämässäni tehnyt.\"\n\n\"Niin yksin, prinssini?\" kuiskasi eräs ääni hänen takanaan. \"Ylistän\nitseäni onnelliseksi tavatessani Teidän kuninkaallisen korkeutenne\nsilmänräpäyksen ajan yksinään.\"\n\nFilip katseli ympärilleen. Se oli kultaan, silkkiin ja jalokiviin\npuettu aseenkantaja. — Mitä tahdotte? kysyi Filip.\n\n\"Vain silmänräpäykseksi armollista kuulemista!\" vastasi aseenkantaja.\n\"Se on kiireellistä laatua ja tulos ehken mieluinen Teille.\"\n\n— Kuka sitten olette, naamioitu, jos saan kysyä?\n\n\"Kreivi Bodenlos, raha-asiainministeri, Teidän kuninkaallisen\nkorkeutenne palvelija!\" vastasi aseenkantaja ja kohotti naamiota\nnäyttääkseen naaman, joka suurine silmineen ja kuparinkarvaisine\nnenineen näytti olevan uusi naamio.\n\n— No, herra kreivi, mitä käskette? kysyi Filip edelleen.\n\n\"Saanko puhua avomielisesti? Minä annoin ilmoittaa itseni jo kolme\nkertaa Teidän kuninkaalliselle korkeudellenne saamatta armoa päästä\npuheille. Ja kuitenkaan — Jumala on todistajani! — ei koko hovissa\ntunne kukaan niin harrasta osanottoa Teidän kuninkaallisen korkeutenne\nmenestykseen kuin minä.\"\n\n— Herra kreivi, minä olen Teihin kiintynyt! vastasi Filip, mutta mitä\ntahdotte? Tehkää se pian.\n\n\"Saanko puhua kauppahuoneesta Abraham Levi?\" kysyi aseenkantaja.\n\n— Niin paljon kuin tahdotte.\n\n\"Se on kääntynyt puoleeni niiden viidenkymmenentuhannen guldenin\ntähden, jotka Te olette sille velkaa. Se uhkaa kääntyä kuninkaan\npuoleen. Ja, Te, tiedätte, minkä sanan Te annoitte kuninkaalle, kun hän\nkäski maksaa Teidän viimeiset velkanne.\"\n\n— Eivätkö ihmiset voi odottaa? kysyi Filip.\n\n\"Yhtä vähän kuin veljekset Goldschmidt tahtovat odottaa, jotka vaativat\nTeillä seitsemänkymmentäviisituhatta guldenia.\"\n\n— Yhdentekevää minulle! Jos ihmiset eivät tahdo odottaa, niin täytyy\nminun...\n\n\"Ei mitään epätoivoisia päätöksiä, armollinen herra! Minä voin saattaa\nkaikki jälleen radalleen, jos...\"\n\n— Mitä sitten, jos?\n\n\"Jos Te lahjoitatte minulle armonne, jos te suvaitsette vain kuunnella\nminua silmänräpäyksen. Minä toivon voivani täyttää vaivatta kaikki\nTeidän velkanne. Kauppahuone Abraham Levi on tehnyt suunnattoman suuria\nvilja-ostoja, niin että viljan hinnat ovat nousseet tavattomasti.\nKielto tuoda viljaa naapurivaltioista nostaisi hinnat kaksin- ja\nkolminkertaisiksi. Siten annettaisiin Abraham Leville hyvitystä, ja\nkaikki olisi järjestyksessä. Kauppahuone silittäisi velat, ottaisi\nmaksaakseen Teidän puolestanne ne seitsemänkymmentäviisituhatta\nguldenia ja minä antaisin Teille kuitit. Mutta kaikki riippuu siitä\nseikasta, saanko minä olla vielä muutamia vuosia raha-asioiden\njohdossa tai en. Jos paroni Greifensackille onnistuu sysätä minut\nministeristöstä, niin olen voimaton toimimaan Teidän hyväksenne, kuten\nhartain toivoni olisi. On Teidän kuninkaallisen korkeutenne vallassa,\nettä jätätte Greifensackin puolueen, ja silloin on pelimme voitettu.\nMinulle on yhdentekevää, pysynkö ministeristössä tai en. Minä haluan\nlepoa. Mutta Teidän kuninkaallisen korkeutenne tähden ei se ole\nyhdentekevää. Ellen voi sekottaa kortteja mieleni mukaan, niin olen\nhukassa\".\n\nHetkiseen ei Filip tiennyt, mitä vastata esitykseen. Vihdoin, kun\nraha-asiainministeri vastausta odottaen veti esiin jalokivillä\nkoristetun nuuskarasian ja otti hyppysellisen nuuskaa, sanoi Filip: —\nJos minä teitä oikein ymmärrän, herra kreivi, niin tahdotte Te hiukan\nkuristaa maata nälällä maksaaksenne velkani. Oletteko myös ajatellut,\nkuinka paljon kurjuutta saisitte aikaan? Ja tuleeko kuningas myöntymään\nsiihen?\n\n\"Jos minä pysyn asioissa, niin jättäkää se minun huolekseni, armollinen\nHerra. Niin pian kun elatusvarojen hinnat kohoavat, tulee kuningas\nheti itsestään ajattelemaan viljapulaa ja estämään viljan ulosviennin\nkorkeilla tulleilla. Sitten annetaan kauppahuoneelle Abraham Levi lupa\nviedä ulos kymmenen säkkiä ja se vie sata. Ei mikään ole helpompaa kuin\nse. Mutta kuten sanottu, jos Greifensack pääsee ohjaksiin, ei siitä\ntule mitään. Ennenkuin hän on tutustunut asioihin, kuluu vuosia. Niin\nkauan pelaa hän pakosta rehellistä miestä nylkeäkseen sittemmin sitä\nkovemmin kuningasta ja kansaa. Hänen täytyy ensin tuntea alansa. Ei\nlöydy yhtään ilkeämpää juutalaista, kuin Greifensack. Hänen ahneutensa\nlöyhkää.\"\n\n— Siis pitää kuningasta neuvoa vaihtamaan raha-asiainministeriä joka\nkahdestoista kuukausi, jos hän tahtoo tulla rehellisesti palvelluksi.\n\n\"Minä toivon, armollisin herra, ettei kuninkaalta ja hovilta ole\npuuttunut mitään sinä aikana, jolloin minä olen johtanut raha-asioita.\"\n\nMinä uskon sen, kreivi mutta kansa raukalta sitä enemmän. Se pystyy\ntuskin enää maksamaan verojen ja maksujen paljoutta. Teidän pitäisi\nmenetellä vähän säälivämmin meidän kanssamme.\n\n\"_Meidän_ kanssamme? — Enkö tee kaikkeni hovin hyväksi?\"\n\n— Ei, säälivämmin pitäisi Teidän menetellä kansan kanssa, tarkoitin.\n\n\"Prinssini, minä tiedän, millaisen arvonannon olen velkaa Teidän\nsanoillenne. Kuningas korkeasyntyisine perheineen on kansa, jota\npalvelen; se, mitä kansaksi kutsutaan, ei voi tulla huomioon. Maa on\nkuninkaan omaisuutta. Kansat ovat kunnioitettavia vain sikäli, mikäli\nhe toisten nollien tavoin, jotka seuraavat päälukua, suurentavat sen\narvoa. Mutta tämä ei ole hetki uudistaa seulottua sanakiistaa kansojen\narvosta, vaan minä pyydän armollisinta ratkaisua, saanko kunnian\nsuorittaa Teidän veikanne mainitulla tavalla?\"\n\n— Vastaus: ette, ette ja ette koskaan satojen tuhansien köyhien\nperheiden kustannuksella.\n\n\"Teidän kuninkaallinen korkeutenne, sehän käy vain kauppahuone Abraham\nLevin laskuun. Ja jos minä pakotan tämän kauppahuoneen lisäämään\nTeille vielä viisikymmentätuhatta guldenia puhdasta Teidän velkojenne\nmaksuksi? Minä luulen, että se käy päinsä. Kauppahuone voittaa yhdellä\nainoalla leikkauksella niin paljon, että —\"\n\n— Otaksuttavasti myöskin Teille, herra kreivi, tulee vielä sievoset\njuomarahat?\n\n\"Teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsee laskea leikkiä. Minä en\nvoita siinä mitään. Minä palan vain halusta saada takaisin Teidän\nsuosionne.\"\n\n— Te olette sangen ystävällinen.\n\n\"Siis saan minä toivoa, prinssini?\"\n\n— Herra kreivi, minä teen, mikä on oikein; täyttäkää Te\nvelvollisuutenne.\n\n\"Minun velvollisuuteni on palvella Teitä. Huomenna kutsutan Levin\nluokseni, päätän kaupan hänen kanssaan ja minulla on kunnia jättää\nTeidän kuninkaalliselle korkeudellenne mainitut kuitit sekä osotus\nviidellekymmenelletuhannelle guldenille.\"\n\n— Menkää, minä en tahdo kuulla siitä!\n\n\"Ja teidän kuninkaallinen korkeutenne antaa armonsa auringon paistaa\njälleen päälleni? Sillä pysymättä ministeristössä, on minulta\nmahdotonta —\"\n\n— Minä tahtoisin, että Te, Teidän ministeristönne ja Abraham Levinne\nistuisitte kaikki kolme hornassa. Sen sanon Teille, että jos syntyy\nviljapula eivätkä elatusvarojen hinnat laske heti paikalla tai jos\nTeidän juutalaiskauppahuoneenne ei myy haalimaansa viljaa heti\nostohintaan, niin menen minä muitta mutkitta kuninkaan luo, ilmaisen\nhänelle kaikki koirankoukut ja ajatan Teidät ja Abraham Levin maasta.\nLuottakaa siihen, minä pidän sanani.\n\nFilip kääntyi ympäri, meni tanssisaliin ja jätti raha-asiainministerin\naivan kivettyneenä seisomaan paikalleen.\n\n\n\n\n7.\n\n\n\"Milloin käskee Teidän kuninkaallinen korkeutenne vaunut ajettavaksi\noven eteen?\" kuiskasi hänelle eräs ääni, kun hän kulki pitkin salia\nnaamioitujen joukossa. Se oli paksu, lyheläntä peruukilla varustettu\nhollantilainen kauppias, joka teki hänelle tämän kysymyksen.\n\n— Minä en aja.\n\n\"Kello on yli puoli kaksitoista, prinssi. Kaunis laulajatar odottaa\nTeitä. Hänellä on ikävä.\"\n\n— Siis laulakoon jotakin.\n\n\"Kuinka, prinssi, olisitteko muuttanut mielenne? — Viehättävän Rollinan\ntahtoisitte jättää pulaan? — Kadottaa se kultainen silmänräpäys,\njota kaksi kuukautta turhaan ikävöitte? — Teidän kirjeenne, jonka Te\njalokivillä koristetun kellon kanssa lähetitte kauttani tänä aamuna\nSignora Rollinalle, teki tämän ihmeen. Ylpeä hurskastelija taipuu. Te\nolitte vielä päivällä niin suuresti ihastunut ja nyt yhdellä kertaa\nniin kylmä kuin jää! Mitä Teille on tapahtunut? Muutosta minä en\nymmärrä.\"\n\n— Se on minusta yhdentekevää.\n\n\"Mutta Te käskitte minun seuraamaan itseänne kello puoli kaksitoista.\nOlisiko Teillä kohtauksia?\"\n\n— Kyllä.\n\n\"Ehkä supé kreivitär Bornin luona? Häntä ei ole näkynytkään\ntanssiaisissa, ainakaan ei hänestä ole jälkeäkään täällä muiden\nnaamioittujen joukossa. Minä voisin erottaa hänet tuhansien seasta\nhänen käynnistään ja omituisesta tavastaan kantaa somaa päätään.\nKuinka, prinssi?\"\n\n— Ja jos olisikin, pitäisikö minun uskoa se Teille?\n\n\"Ah, minä ymmärrän ja vaikenen. Mutta tahdotteko kumminkin ilmoittaa\nSignora Rollinalle, että Te ette tule?\"\n\n— Kun hän on antanut itseään ikävöidä kaksi kuukautta, niin ikävöiköön\nnyt hänkin puolestaan kaksi kuukautta minua. Minä en mene.\n\n\"Siis komeasta kaulakoristeesta, jonka Te määräsitte hänelle\nuudenvuodenlahjaksi, ei nyt otaksuttavasti tulekkaan mitään.\"\n\n— Tuskin, mikäli se minusta riippuu.\n\n\"Tahdotteko katkaista kokonaan välinne hänen kanssaan, armollinen\nherra?\"\n\n— Minä en ole hänen kanssaan vielä alkanutkaan.\n\n\"No sitten, prinssi — siis saan olla avomielinen. Siis saan sanoa\ntotuuden, jonka Te ehken jo tiedätte. Otaksun ainakin sitä Teidän\näkillisestä mielenmuutoksestanne. — Vain Teidän intohimonne Rollinaa\nkohtaan pelotti minua tunnustamasta sitä Teille aikaisemmin. Te olette\npetetty!\"\n\n— Kuka sen on tehnyt?\n\n\"Viekas oopperalaulajatar. Teidän täytyisi jakaa hänen suosionsa erään\njuutalaisen kanssa.\"\n\n— Erään juutalaisen kanssa?\n\n\"Niin kyllä, Abraham Levin pojan kanssa.\"\n\n— Onko se lurjus sitten kaikkialla?\n\n\"Te ette siis vielä tiedä? Minä sanon Teille pyhän totuuden. Ellei\nTeidän kuninkaallinen korkeutenne olisi tullut väliin, huvittaisi\njuutalainen julkisesti kaupan olevaa kaunotarta. Minun on vain sääli\nkelloa.\"\n\n— Minun ei.\n\n\"Portto ansaitsisi pölyharjaa.\"\n\n— Moni ei tule arvostelluksi ansionsa mukaan.\n\n\"Teidän kuninkaallinen korkeutenne, aivan liiankin totta. Esimerkiksi,\nminä keksin erään tytön — oi prinssi, koko kaupungissa ei ole yhtään\nkauniimpaa, ei yhtään houkuttelevampaa. Mutta harvat ihmiset tuntevat\ntuon taivaallisen olennon. Pyh, mitä on Rollina häneen verraten! Vanha\nDennerin noita-akka. Katsokaas, tyttö solakka ja norja kuin ruoko;\nväri, hieno hipiä kuin iltarusko lumella; pari silmiä kuin aurinkoja;\nkultaiset, paksut hiukset — lyhyesti, en eläissäni ole nähnyt mitään\nkauniimpaa. Mutta kukapa voisi arvostella tätä Venusta? Hän on\nrakkauden jumalatar porvarillisessa päähineessä. Tätä vastaan täytyy\nmeidän alkaa metsästys.\"\n\n— Siis porvaristyttö?\n\n\"Tosin vain grisetti, mutta — ei, Teidän täytyy nähdä hänet ja Te\npalatte. Mitä auttaa minun kuvailemiseni ja ylistelemiseni! Mitä\nihastuttavaa Te joskus kauneimmissa unissanne olette voinut nähdä, on\nruumiillistunut hänessä luonnossa, ja sen lisäksi vielä mitä rakkain,\nhienoin, saastuttamattomin viattomuus! — Mutta hänet näkee harvoin. Hän\npoistuu harvoin äitinsä luota. Mutta minä tiedän hänen istumapaikkansa\nkirkossa ja joka sunnuntaisen kävelyretkensä, jonka hän tekee äitinsä\nkanssa Ulminportin edessä. Samoin olen minä saanut jo selville, että\neräs nuori, pulska mies, eräs puutarhuri, hakkailee häntä. Mutta\ntämä ei voi naida häntä, koska hän on köyhä kuin kirkon rotta, eikä\ntytölläkään ole mitään. Äiti on erään, kalvetustautiin kuolleen\nnuoranpunojan leski.\"\n\n— Mikä on äidin nimi?\n\n\"Leski Bittner Maitokujan varrella, ja hänen tyttärensä nimi on Ruusu,\nmikä hän todella onkin.\"\n\nHyvälle Filipille tuli tämän niinen kuullessaan kylmä ja lämmin.\nHänellä olisi ollut mitä suurin halu antaa puristeltu nyrkki kertojalle\nvasten naamaa. \"Oletteko Te paholaisen oma?\" huusi Filip.\n\n\"Joutavia!\" sanoi hollantilainen. \"Minä olen tiedustellut jo hyvin.\nTeidän täytyy ensin nähdä luo soma olento. Tai kuinka, prinssini, joko\nTeidän terävä katseenne on huomannut oivallisen helmen? Tunnetteko Te\nhänet todellakin?\"\n\n— Minä tunnen hänet tosin.\n\n\"Sitä parempi. Olenko kiittänyt liian paljon? Ettekö Te ole yhtä\nmieltä? Hän ei ole pääsevä käsistämme. Me menemme yhdessä äidin\nluo. Te olette olevinanne ihmisystävä. Lesken köyhyys on tullut\nTeidän tietoonne. Te ette voi nähdä yhtään hätää kärsivää. Te otatte\nosaaottavasti selvän hyvän rouvan olosuhteista, jätätte jälkeenne\njonkun lahjan, toistatte vieraskäynnin, jatkatte hyväntekeväisyyttä,\ntulette Ruusun kanssa tutummaksi. Muu seuraa itsestään.\nPuutarhuri-roikale on puoleksi syrjäytetty; hän auttaa ehken vielä, kun\npainaa hänen kouraansa tusinan kovia taalereita.\"\n\nFilip ei tiennyt, mitä vihassaan sanoisi. \"Iskeköön ukkonen — —\" huusi\nhän.\n\n\"Jos se lurjus, puutarhuri, tekee vaikeuksia?\" keskeytti hänet\nhollantilainen. \"Oi, siitä antakaa minun huolehtia. Teidän\nkuninkaallinen korkeutenne, jos minä Teidän välityksellänne saan\nkamariherranavaimen, niin kuuluu tyttö Teille. Puutarhurin panen minä\nsotamieheksi ja lähetän hänet armeijaan. Silloin voi hän tapella\nisänmaan puolesta. Sillä aikaa olette Te herra kentällä; sillä luulen,\nettä tyttö riippuu porvarillisella itsepäisyydellä pojassa. Yleensä ei\ntule olemaan helppoa ajaa tytön päästä ennakkoluuloja, joita hän on\nporvarislurjukselta imenyt. Mutta minäpä tahdon ottaa hänet kouluun.\"\n\n— Minä katkaisen kaulanne siitä hyvästä.\n\n\"Liian ystävällistä. Vain Teidän puolustukseksenne kuninkaalle ja\nkamariherran avain...\"\n\n— Herra, minä tahtoisin, minä voisin Teidät heti paikalla...\n\n\"Oi, älkää imarrelko minua yhtään, armollinen herra! Te tiedätte, joka\nsilmänräpäys on elämäni tarjona Teidän edestänne. Jos minä olisin\naavistanut, että tuo suloinen olento oli Teille tunnettu, että Te\nette ole kylmä häntä kohtaan, niin olisi hän jo aikoja sitten maannut\nsylissänne.\"\n\n\"Ei yhtään sanaa enää siitä!\" huusi Filip julmasti, niin julmasti\nkuin hän hillityllä äänellä tällä paikalla tanssivien, meluavien,\nliehakoivien ja vaanivien naamioitujen läheisyydessä saattoi huutaa\nilmaisematta itseään. \"Ei yhtään sanaa enää!\"\n\n\"Ei, tekoja!\" puuttui hollantilainen iloisena puheeseen. \"Jo huomenna\navataan juoksuhaudat linnoitusta vasten. Sitten hyökkäätte Te\neteenpäin, Te olette tottunut voittamaan. Tiedustelevat etujoukot ovat\npian valmiina. Minä otan puutarhurin osakseni, äiti karkaa Teidän\nkultaisen lippunne luo. Sitten rynnäkkö!\"\n\nFilip saattoi tuskin hillitä enää itseään. Hän tarttui kourineen\nhollantilaisen käsivarteen ja sanoi: \"Herra, jos Te uskallatte —\"\n\n— Jumalan tähden, armollinen herra, hillitkää ilonne. Minun täytyy\nhuutaa ääneen. Te muserratte käsivarteni.\n\n— Jos Te uskallatte, jatkoi Filip edelleen, vainota tätä viatonta\ntyttöä, niin muserran minä, niin totta kuin elän, kaikki luut\nruumiissanne.\n\n\"Hyvä, hyvä!\" huokasi, hollantilainen tuskallisessa pelossa. \"Suvaitkaa\nvain päästää minut irti.\"\n\n— Jos minä tapaan Teidät joskus vaanimassa tätä tyttöä tahi vain\nMaitokujan läheisyydessä, niin olette Te kuoleman oma minun käteni\nkautta. Sen mukaan ratkaiskaa.\n\nHollantilainen seisoi siinä aivan ällistyneenä. \"Teidän kuninkaallinen\nkorkeutenne\", sanoi hän vapisten, \"minä en voinut tietää, että Te\nrakastatte tätä ihanaa tyttöä niin totisesti kuin näyttää.\"\n\n\"Hyvin totisesti, sen tahdon minä koko maailman edessä tunnustaa.\"\n\n\"Ja Teitä rakastetaan vastaan?\"\n\n\"Mitä se Teihin kuuluu? Älkää puhuko minulle enää koskaan siitä. Älkää\najatelko enää koskaan tyttöä; Teidän ajatuksenne jo saastuttaa. — Nyt\ntiedätte minun mielipiteeni. Korjatkaa luunne!\"\n\nNäin sanoen käänsi Filip hänelle selkänsä ja hollantilainen poistui\nkorvallistaan raapien.\n\n\n\n\n8.\n\n\nSillä välin oli myöskin Filipin sijainen näytellyt osaansa yövartijana\nkaupungin kaduilla. On kai tarpeetonta ensin huomauttaa, minkä jokainen\njo itsestäänkin tietää, että tämä ei ollut kukaan muu kuin prinssi\nJulian, joka täynnä makiata viinaa oli saanut päähänpiston ruveta\nyövartijaksi. — Niin pian kun hän oli jättänyt Filipin, huusi ja\npuhalsi hän tunnit sydämen halusta kadunkulmassa toisensa jälkeen,\npani lauluunsa kaikenlaisia koomillisia lisäyksiä ja välitti vähät\nmäärätystä alueesta, jolla hänen olisi pitänyt pitää vahtia ja puhaltaa.\n\nKun hän juuri mietti uutta laulua, aukeni sivussa erään talon ovi,\nhyvin puettu tyttö astui ulos ja viittasi houkuttelevasti kuiskaten:\nPst! pst! Sitten vetäytyi hän takaisin pimeään käytävään.\n\nPrinssi jätti laulunsa sikseen ja seurasi miellyttävää ilmestystä.\nPimeässä tarttui häneen hento käsi, ja pehmeä ääni kuiskasi: \"Hyvää\niltaa, rakas Filip! Puhu hiljaa, ettei kukaan kuule meitä. Minä\nhiivin vain silmänräpäykseksi pois seurasta tervehtiäkseni sinua\nohikulkiessasi. Oletko tyytyväinen?\"\n\n\"Tyytyväinen kuin Jumala, sinä enkelini!\" sanoi Julian. \"Kuka voisi\nolla surullinen luonasi?\"\n\n\"Filip, minulla on sanottavaa sinulle jotakin hyvää. Sinun on syötävä\nhuomenillalla meidän luonamme. Äiti sallii sen. Tuletko myöskin?\"\n\n\"Joka ilta, joka ilta!\" huudahti Julian. \"Ja niin kauan kuin tahdot.\nMinä tahtoisin, että sinä aina voisit olla luonani tai minä sinun\nluonasi hamaan maailman loppuun saakka. Se olisi jumalallista elämää!\"\n\n\"Kuule, Filip, puolen tunnin kuluttua olen minä Yrjönkirkon luona.\nSiellä odotan minä sinua. Ethän lyö laimin tulla? Älä anna minun kauan\nodottaa. Sitten teemme vielä kiertokulun ympäri kaupunkia. Nyt mene,\nettei meitä kukaan yllättäisi.\"\n\nHän aikoi mennä, mutta Julian veti hänet takaisin syliinsä. \"Tahdotko\nantaa minun erota niin kylmästi sinusta?\" sanoi hän ja painoi suudelman\nhänen huulilleen. Ruusu ei tiennyt, mitä sanoisi Filipin rohkeudesta.\nSillä Filip oli ollut aina niin kaino ja lempeä, että hän oli\nuskaltanut suudella korkeintaan hänen kättään, paitsi kerran, kun äiti\noli tahtonut kieltää heiltä molemmilta kaiken kanssakäynnin. Silloin\nolivat he tuntien korkeinta rakkautta ja korkeinta tuskaa vaihtaneet\nensimmäisen suudelman. Sen jälkeen eivät enää koskaan.\n\nRuusu vastusti, mutta luultu Filip oli niin raju, että hänen täytyi\nheittää vastustus välttääkseen ilmiantavaa melua. Hän maksoi suudelman\nja sanoi: \"Filip, nyt mene!\" Mutta tämä ei mennyt, vaan sanoi:\n\"Silloinhan olisin pähkähullu. Luuletko, että yövartijatorveni on\nminulle rakkaampi kuin sinä? Ei millään muotoa, sinä sydänkäpyseni.\"\n\n\"Voi\", huokasi Ruusu, \"mutta sehän ei ole oikein.\"\n\n\"Miksi sitten ei, sinä pikku narrini? Onko sitten suuteleminen\nkielletty sinun kymmenissä käskyissäsi?\"\n\n\"Niin\", vastasi Ruusu, \"jos me saisimme omistaa toisemme, silloin olisi\nse jotain muuta.\"\n\n\"Omistaako? Jos se ei ole mitään muuta, niin voit sinä omistaa minut\njoka päivä, jos tahdot.\"\n\n\"Oi, Filip, kuinka sinä puhut tänään niin kummallisesti? Mehän emme voi\najatella vielä sitä.\"\n\n\"Mutta minä ajattelen aivan toden totta vakavasti sitä. Jos sinä vain\ntahdot.\"\n\n\"Filip, oletko juovuksissa? Tahdonko minä? Mene, sinä loukkasit minua!\n— Kuules, Filip, minä näin viime yönä unta sinusta.\"\n\n\"Oliko se jotakin kaunista?\"\n\n\"Sinä voitit arpajaisissa. Silloin oli meillä molemmilla riemu. Sinä\nostit itsellesi komean puutarhan. Kauniimpaa ei ole koko kaupungissa\neikä sen ulkopuolellakaan. Kaikkea oli meillä siellä yllin kyllin;\nkukkia kukkien vieressä, suuria penkkejä täynnä hienoimpia vihanneksia\nja puita, joiden oksat riippuivat raskaina hedelmistä. Minä tulin\nherätessäni oikein surulliseksi, kun uni oli vain narrannut minua.\nSano, Filip, oletko pannut jotakin arpajaisiin? Oletko voittanut\njotakin? Tänäänhän oli arpominen.\"\n\n\"Jos minä sinun onnellasi, sinä kaunis lapseni, voittaisin suuren\narvan, kuka tietää, mitä tapahtuisi? Kuinka paljon pitäisi minun\nsilloin voittaa sinulle?\"\n\n\"Jos sinä olisit vain niinkin onnellinen, että voittaisit tuhat\nguldenia, silloin voisit sinä jo ostaa sievosen puutarhan.\"\n\n\"Tuhat guldenia? Ja jos olisi enemmän?\"\n\n\"Oi, Filip, mitä sinä sanot? Onko se totta. Ei, älä petä minua, kuten\nuneni! Sinä olet asettanut, sinä olet voittanut. Tunnusta se vain!\"\n\n\"Niin paljon kuin tahdot.\"\n\n\"Oi Jumalani!\" huudahti Ruusu ja heittäytyi ilon juovuttamana hänen\nkaulaansa ja suuteli häntä hehkuvalla ilolla. \"Enemmän kuin tuhat\nguldenia? Mutta annetaankohan sinulle niin paljon rahaa?\"\n\nRuusun suudellessa unhotti prinssi vastata. Hänestä tuntui sangen\nkummallisella pitää sylissään hentoa, jaloa olentoa, jonka hyväilyt\neivät olleet hänestä niinkään yhdentekeviä, ja hän olisi ottanut ne\nniin mielellään oinaankin laskuunsa.\n\n\"Vastaahan toki, vastaahan toki!\" huudahti Ruusu kärsimättömästi.\n\"Annetaanko sinulle myös niin suuri paljous rahaa?\"\n\n\"Minulla on se jo; ja jos se tuottaa sinulle iloa, niin annan sen\nsinulle.\"\n\n\"Kuinka, Filip, onko se sinulla mukanasi?\"\n\nPrinssi veti esiin kukkaronsa, jonka hän, täynnä kultaa, oli pistänyt\ntaskuunsa käyttääkseen sitä pelipöydässä. \"Ota ja punnitse, tyttöseni!\"\nsanoi hän ja pani sen, samalla kun suuteli pieniä, hienoja huulia,\nRuusun käteen. \"Rakastatko sen tähden minua?\"\n\n\"En, Filip, todellakaan en paljon rahasi tähden, jollet olisi minun\nFilipini.\"\n\n\"Ja kuinka, esimerkiksi, jos minä antaisin sinulle vielä kerran yhtä\npaljon enkä olisi sinun Filipisi.\n\n\"Niin heittäisin minä aarteeni jalkojesi eteen ja tekisin sinulle\nkohteliaan niiauksen\", sanoi Ruusu.\n\nSamassa aukeni eräs ovi ylhäällä, kuului naisääniä ja naurua. Kynttilän\nvalo lankesi ylhäältä portaille. Ruusu pelästyi ja kuiskasi: \"Puolen\ntunnin kuluttua Yrjönkirkon luona!\" ja juoksi pois ylös portaita.\nPrinssi seisoi jälleen pimeässä. Hän meni ulos talosta ja katseli\nrakennusta ja valaistuja akkunoita. Äkillinen ero oli tapahtunut\nhänelle luonnollisesti aivan liian aikaisin. Rahapussi, jonka kanssa\ntyttö oli paennut pois, ei tosin kaduttanut häntä, mutta kyllä se,\nettei hän ollut nähnyt tuntemattoman kaunottaren kasvoja valossa,\nettä hän ei tiennyt edes hänen nimeään ja vielä vähemmän, olisiko\nhän täyttänyt uhkauksensa heittää rahat hänen jalkoihinsa, jos hän\nolisi esiintynyt hänelle oikeassa olennossaan. Sillä välin lohdutti\nhän itseään kohtauksella Yrjönkirkon luona. Juuri tämän paikan oli\nyövartijakin neuvonut hänelle. Julian ymmärsi pian, että hän oli\nkiitollisuuden velassa onnellisesta seikkailustaan vain tälle, vaikka\nse oli tapahtunutkin tämän tahtomatta.\n\n\n\n\n9.\n\n\nOliko, että viinihöyryjen vaikutus uudenvuodenyön kasvavan kylmyyden,\ntai Ruusun petoksen johdosta oli kohonnut, ruhtinaallisen yövartijan\nvallattomuus vei voiton?\n\nKeskellä kävelevien joukkoa pysähtyi hän erääseen kadunkulmaan ja\npuhalsi torveen sellaisella voimalla, että kaikki naiset hyppäsivät\ntakasin ääneen huudahtaen ja miehet jäykistyivät pelosta. Sitten huusi\nJulian tunnin ja lauloi:\n\nKauppa rakkaan kaupunkimme korin on käynyt kurjaksi, eikä enää\ntyttäremme kelpaa kenenkään rouvaksi. Tavara itseään koristaa,\nkuitenkaan ei miestä saa.\n\n\"Sehän on hävytöntä!\" huusivat muutamat naisäänet joukosta, \"verrata\nmeitä tavaraan.\" — Mutta monet läsnäolevista miehistä nauroivat\ntäyttä kurkkua. \"Da capo!\" kiljuivat muutamat hauskat veljet. \"Bravo,\nyövartija!\" huusivat toiset. \"Kuinka uskallat, mies, loukata naisiamme\njulkisella kadulla?\" sähisi yövartijalle eräs nuori luutnantti, joka\nkuljetti komeata tyttöä käsivarressaan.\n\n\"Herra luutnantti, yövartija laulaa, Jumala paratkoon, totuuden!\"\nvastasi hänelle nuori mylläri. \"Ja juuri tuo naiskuvatus, jota Te\nkuljetatte käsivarressanne, vahvistaa totuuden. Hei, naikkonen,\ntunnetko minut? Tiedätkö, kuka minä olen? Häh? Sopiiko kihlatulle\nmorsiamelle kuljeskella öisin haaveilemassa toisten miesten kanssa?\nHuomenna sanon sen äidillesi. Minä en tahdo olla enää missään\ntekemisissä kanssasi!\"\n\nTyttö peitti kasvonsa ja painautui upseerin käsivarteen päästäkseen\npois. Mutta luutnantti ei tahtonut sotasankarina niin helposti peräytyä\nmyllärin edestä, vaan puolustaa kunnialla kenttää. Hän syyti suustaan\njoukon kirouksia, ja kun hän ei ollut enää yhtään sanaa velkaa,\nheilutti hän keppiään. Mutta äkkiä kohosi kaksi paksua espanjalaista\nruokokeppiä työmieskourissa varoittavina luutnantin pään päälle.\n\n\"Herra!\" huusi leveäharteinen oluenpanija sotilaalle. \"Tässä ei ole\nalotettava tappelua tuon tyttörepakon tähden. Minä tunnen myllärin,\nhän on kelpo mies. Hän on oikeassa, ja yövartija on oikeassa, niin\ntotta kuin elän! Rehellinen porvari tai käsityöläinen voi ja tahtoo\ntuskin ottaa tyttöä vaimokseen kaupungistamme. Naisenheikaleet\ntahtovat kohota yli säätynsä; sen sijaan että neuloisivat sukkia,\nlukevat he romaania; sen sijaan että pitäisivät huolta keittiöstä ja\nkellarista, juoksentelevat he teattereissa ja konserteissa. Kotona ovat\nhe likaisia ja kaduilla kulkevat he koristettuina kuin prinsessa. He\neivät tuo miehelle kotiin muita myötäjäisiä, kuin pari kaunista nuttua,\npitsejä, nauhoja ja koristuksia, romaaneja ja laiskuutta. Herra, minä\npuhun kokemuksesta. Jos meidän porvaristyttömme eivät olisi niin\nturmeltuneita, niin olisin minä aikoja sitten mennyt naimisiin.\"\n\nKaikki ympärillä seisovat purskahtivat raikkaaseen nauruun. Luutnantti\nlaski aseensa hitaasti alas molempien espanjalaisten ruokokeppien\nedessä ja sanoi suuttuneena: \"Se nyt vielä puuttui, että sai täällä\nkuunnella porvarillisen roskaväen parannussaarnoja!\"\n\n\"Mitä, porvarillisen roskaväen?\" huusi eräs naulaseppä, toisen\nespanjalaisen ruokokepin omistaja. \"Te aateliset laiskurit, joita\nmeidän täytyy elättää veroillamme ja maksuillamme, tahdotteko te puhua\nporvarillisesta roskaväestä? Teidän rietas elämänne on syynä kaikkeen\nonnettomuuteen taloissamme. Olisi puolta enemmän rehellisiä tyttöjä,\njos te olisitte oppineet rukoilemaan ja tekemään työtä.\"\n\nNyt juoksi siihen useampia nuoria upseereja, mutta myöskin mestarit\nja käsityöläiskisällit kokoontuivat. Pojat tekivät lumipalloja ja\nheittelivät niitä tiheimpään joukkoon saadakseen siitä myöskin huvia.\nEnsimäinen kuula sattui mainitun ylhäisen luutnantin nenään. Tämä\npiti sitä porvarillisen roskaväen hyökkäyksenä ja kohotti uudelleen\nkeppinsä. Kahakka alkoi.\n\nPrinssi, joka oli kuullut ainoastaan sanasodan alun, oli vetäytynyt\niloisena ja nauraen aikoja sitten toiselle kadulle, välittämättä\nlaulunsa seurauksista. Hän tuli raha-asiainministeri Bodenlosin\ntalolle. Tämän herran kanssa ei hän ollut parhaimmissa väleissä, kuten\nFilip jo oli saanut tietää. Julian näki kaikki akkunat valaistuina.\nMinisterin rouvalla oli suuri seura. Julian asettui satiirisella\nrunoilijatuulellaan vastapäätä palatsia ja puhalsi voimakkaasti\ntorveensa. Muutamat herrat ja naiset avasivat uteliaina akkunan,\nkuunnellakseen yövartijaa kun heillä ehken ei ollut mitään parempaakaan\ntehtävää.\n\n\"Yövartija!\" huusi eräs herroista. \"Laulapa myöskin komea pätkä\nuudeksivuodeksi!\" Tämä kehoitus houkutteli vielä useampia ministerin\nrouvan seurasta akkunan ääreen.\n\nKun Julian oli tavan mukaan huutanut tunnin, lauloi hän kovalla äänellä\nsangen kuuluvasti:\n\nTe joita painaa velkataakka ilman pilaa 'kurssiin' saakka, tänä yönä\nHerraa rukoilkaa, hän teidät ministeriksi asettaa, joka finansseitta\njättää maan, koska pitää rahat taskussaan.\n\n\"Tuohan saattaa tainnoksiin!\" huusi ministerin rouva, joka juuri oli\nastunut akkunan luo. \"Kuka sitten on tuo halpamainen ihminen, joka\nuskaltaa sellaista?\"\n\n\"Jalosukuinen rouva!\" vastasi Julian teeskennellyllä äänellä\njuutalaisten tapaan murtaen. \"Minähän tahdoin Teitä hiukan huvittaa.\nTeidän armonne, minä olen vain hovijuutalainen Abraham Levi;\njalosukuinen rouvahan tuntee minut jo.\"\n\n\"Kuka?\" huusi eräs ääni ylhäältä akkunan äärestä. \"Jumalaton mies,\nkuinka tahdot olla Abraham Levi? Enkös minä itse ole Abraham Levi? Sinä\nolet petturi!\n\n\"Hälyyttäkää vartiosto!\" huusi ministerin rouva. \"Panettakaa mies\nputkaan!\"\n\nNäiden sanojen kuuluessa jättivät kaikki vieraat suurella kiireellä\nakkunan. Mutta eipä prinssikään jäänyt seisomaan, vaan suuntasi\nkulkunsa pikamarssissa läpi muutamien pienien syrjäkatujen.\n\nLauma palvelijoita muutamien sihteerien seuraamana syöksyi ulos\npalatsista ja hajaantui etsiäkseen pilkkaajaa. Äkkiä huusivat muutamat\nkovasti: \"Me olemme saaneet hänet kiinni!\" Toiset kiiruhtivat; kohti\nhuutoa. Todellakin olivat he löytäneet sen alueen yövartijan, joka\nasteli virkapolkuaan kaikessa viattomuudessa.\n\nHänet ympäröitiin, vangittiin, ja kuinka paljon hän vastustikin,\nlaahattiin hänet hänen pirullisten kompiensa tähden päävahtiin.\n\nPäivystävä upseeri pudisti ihmetellen päätään ja sanoi: \"Minulle on\ntuotu jo yksi yövartija, joka laulullaan pääkaupungin tytöistä oli\nsaanut aikaan kiihkoisan tappelun upseerien ja porvarien kesken.\"\n\nVasta tuotu vanki ei tahtonut tunnustaa ollenkaan mitään ja melusi\nkauheasti, että joukko nuoria miehiä, jotka nähtävästi olivat juoneet\nliian paljon, oli häirinnyt häntä hänelle uskotun viran hoitamisessa.\nMutta yksi sihteereistä lausui hänelle koko laulun, joka oli herättänyt\nministerin rouvassa ja kaikissa hänen vieraissaan oikeutettua vihaa.\nKaikki sotilaat purskahtivat raikuvaan nauruun. Mutta rehellinen\nyövartija vannoi kyyneleet silmissä, ettei mitään sellaista ollut\njuolahtanut koskaan edes hänen mieleensäkään.\n\nKun tätä vielä kuulusteltiin, ja kun tämä vakuutti viattomuuttaan ja\nvaati nuoria herroja edesvastuuseen heidän käytöksensä seurauksista,\nja kun sihteerit jo itse asiassa alkoivat epäillä, olivatkohan he\nvanginneet oikean miehen, huusi vahtisotilas ulkona: \"Vartio ulos,\naseisiin!\"\n\nSotilaat juoksivat ulos. Sihteerit piirittivät yövartijaa edelleen\nkysymyksillään. Silloin astui kenttämarsalkka päivystävän upseerin\nseuraamana vahtitupaan.\n\n\"Sitokaa tuo mies!\" huusi kenttämarsalkka ja osoitti kädellään\ntaaksensa. Kaksi upseeria, jotka kuljettivat aseista riisuttua\nyövartijaa käsipuolesta, astui esiin.\n\n\"Ovatko sitten kaikki yövartijat tulleet hulluiksi?\" huudahti\npäivystävä upseeri sangen hämmästyneenä.\n\n\"Minä tahdon maksaa huomenna tuolle lurjukselle hänen hävyttömät\nlaulunsa!\" huusi kenttämarsalkka.\n\n\"Teidän jalosukuisuutenne\", vastasi äsken vangittu vartija vapisten,\n\"minä en ole, taivas sen tietää, tehnyt mitään lauluja, en koko\nelämässäni yhtään laulua!\"\n\n\"Vaikene, lurjus!\" karjui kenttämarsalkka kauhealla äänellä. \"Sinut\npitää lähettää linnaan tai hirsipuuhun. Ja jos vastustat vielä\nsanallakaan, niin hakkaan sinut heti paikalla tuhansiksi kappaleiksi!\"\n\nPäivystävä upseeri huomautti kenttämarsalkalle kaikella\nkunnioituksella, että kaupungin yövartijain kesken oli kai puhjennut\nrunollinen sairaus, sillä hän oli saanut nyt neljännestunnissa jo kolme\nnäitä isäntiä vartioitavakseen.\n\n\"Herrani\", sanoi kenttämarsalkka häntä seuranneille upseereille, \"koska\nmies ei aio ensinkään tunnustaa, että hän on laulanut laulua, niin\nmuistutelkaa mielessänne kompaa ennenkuin sen unhoitatte. Kirjoittakaa\nse muistiin. Huomenna tahdomme jo saattaa hänet tunnustamaan. Nyt en\ntahdo kadottaa aikaa, ja takasin tanssiaisiin! Kuka muistaa sen vielä?\"\n\nUpseerit muistuttelivat mielessään. Toinen auttoi toistaan. Päivystävä\nkirjoitti ja sai kokoon seuraavan laulun:\n\nKun sulkahatun alla on tyhjä pää, ja niskassa jäykkä letti törröttää,\nkun rinta on ulos, ja vatsa sisään, Se kaikki sotajoukon voimaa lisää.\nTansseissa ja viulun soidessa, pelissä ja rakastellessa päästään\nkenttämarskiksi.\n\n\"Tahdotko kieltää, lurjus?\" huusi kenttämarski pelästyneelle\nyövartijalle uudistuneessa raivossa. \"Tahdotko kieltää, ettet laulanut\nsitä, kun minä astuin ulos taloni ovesta?\"\n\n\"Lie laulanut kuka hyvänsä, minä en tiedä mitään!\" vastasi yövartija.\n\n\"Miksi juoksit sitten pakoon, kun näit minun astuvan esiin?\" kysyi\nmarsalkka edelleen.\n\n\"Minä en juossut.\"\n\n\"Mitä?\" huudahtivat molemmat upseerit. \"Etkö juossut? Etkö ollut\nhengästyksissä, kun me saavutimme sinut vihdoin tuolla torilla?\"\n\n\"Niin, minä olin suunniltani pelosta, kun herrat hyökkäsivät päälleni\nniin väkivaltaisesti. Se on vielä nytkin kaikissa jäsenissäni.\"\n\n\"Pistäkää putkaan tuo uppiniskainen koira!\" huusi marsalkka\npäivystävälle. \"Hänellä on huomiseen mennessä kyllin aikaa tulla\njärkiinsä.\" Näin sanoen kiiruhti marsalkka tiehensä.\n\nMelu kaduilla ja yövartijoiden pilarunot olivat saattaneet koko\npoliisivoiman liikkeelle. Vielä samana neljännestuntina vangittiin\nkaksi muuta yövartijaa, jotka tosin eivät olleet oikeita, ja tuotiin\npäävahtiin. Toinen oli laulanut ulkoasiain ministeristä häväisevän,\nseuraavansisältöisen laulun hui: ministeri ei ole koskaan muulloin\nulkona asioillaan, kuin virastonsa aukioloaikana. Toista syytettiin\nsiitä, että hän oli laulanut piispan palatsin edessä: kirkon\nkynttilöistä ei puutu talia, mutta ne levittävät sentään maahan enemmän\nkatkua ja savua kuin kirkkautta.\n\nPrinssi, joka vallattomuudellaan oli tehnyt kaikille pääkaupungin\nyövartijoille niin ilkeän kepposen, selviytyi kaikkialla onnellisesti\nja tuli juuri sentähden yhä rohkeammaksi. Asia synnytti melua. Ennen\nniin rauhallisten yövartijoiden runollisesta kokeilusta oli lähetetty\nraportti ja yksi pilalauluista todistukseksi itse poliisiministerille,\njoka istui kuninkaan kanssa pelipöydässä. Kuningas kuunteli laulun,\njoka oli suunnattu itse huonoa poliisilaitosta vastaan, joka pisti\nnenänsä kaupungin kaikkiin perhesalaisuuksiin eikä kuitenkaan\nhuomannut omassa talossaan mitään, sentähden olisi sille suotava\nhyppysellinen nuuskaa. Kuningas nauroi ääneen ja käski vangita yhden\nyövartijarunoilijan ja tuoda hänet luokseen. Hän nousi pelipöydästä,\nsilla hän huomasi, että poliisiministeri oli kadottanut hyvän tuulensa.\n\n\n\n\n10.\n\n\nPelihuoneen vieressä olevassa tanssisalissa oli Filip, ruhtinoitu\nyövartija, huomannut juuri kellostaan, että oli aika lähteä\nkohtaukselle Yrjönkirkon luo. Hän iloitsi siitä, että saa antaa\nsijaiselleen takasin purppuraviitan ja sulkahatun, sillä hän ei ollut\naivan hyvällä tuulella ylhäisten naamioitujen joukossa.\n\nKun hän etsi juuri ovea pujahtaakseen siitä ulos, tuli neekeri hänen\nperässään ja kuiskasi: \"Teidän kuninkaallinen korkeutenne, herttua\nHermann etsii Teitä kaikkialta!\" — Filip pudisti vihaisena päätään ja\nmeni ulos, neekeri kintereillään. Kun he molemmat astuivat eteiseen,\nkuiskasi neekeri: \"Kautta Jumalan, tuolla tulee herttua!\" ja näin\nsanoen läksi musta jälleen kiireesti saliin.\n\nKorkea, pitkä naamioitu astui kiivain askelin Filipiä kohti ja huusi:\n\"Pysähtykää silmänräpäykseksi, minun on puhuttava sana kanssanne. Minä\nolen Teitä jo kauan etsinyt.\"\n\n— Mutta nopeasti, vastasi Filip, minulla ei ole aikaa hukattavana.\n\n\"Minä olen Teitä kyllin kauan etsinyt. Teidän pitää antaa minulle\nhyvitys. Te olette loukannut minua verisesti.\"\n\n— En tietääkseni.\n\n\"Te ette tunne minua?\" huusi herttua ja otti pois naamion. \"Nyt\ntiedätte, kuka minä olen, ja Teidän paha omatuntonne on sanova Teille\nlopun. Minä vaadin hyvitystä. Te ja kirottu Salmoni olette pettäneet\nminut.\"\n\n— Siitä en tiedä mitään! vastasi Filip.\n\n\"Te järjestitte tuon häpeällisen jutun leipuritytön kellarissa. Teidän\nmääräyksestänne hyökkäsi sitten eversti Kalt minun persoonani kimppuun.\"\n\n— Ei sanaakaan totta.\n\n\"Kuinka, ei sanaakaan totta? Te kiellätte? — Marsalkan rouva\nBlankenschwerd ilmaisi minulle kaikki vasta muutamia minuutteja sitten.\nHän oli silminnäkijänä siinä henkikomediassa, jonka Te näyttelitte\nkanssani.\"\n\n— Hän on kertonut Teidän jalosukuisuudellenne sadun. Minulla ei ole\nollut mitään osaa Teidän juttuunne. Jos Te olette antanut näytellä\nkanssanne henkikomedian, on se Teidän syynne.\n\n\"Minä kysyn teiltä, tahdotteko antaa minulle hyvitystä? Ellette,\nniin nostan melun. Seuratkaa minua heti paikalla kuninkaan Juo. Joko\ntaistelette Te kanssani, tai — kuninkaan luo?\"\n\n— Teidän jalosukuisuutenne... sopersi Filip hämillään. Minulla ei ole\nhalua taistella eikä lähteä kuninkaan luo.\n\nSe oli Filipin puolelta täyttä totta, sillä hän pelkäsi kohottaa\nnaamiota ja joutua tuntuvaan rangaistukseen osan tähden, jota hänen\ntahtomattaan oli täytynyt esittää. Hän teki sen tähden herttualle\nkaikenlaisia esteitä ja katseli vain yhä ovelle saadakseen sopivan\ntilaisuuden luikkia karkuun. Herttua sitä vastoin huomasi valeprinssin\npelon ja tuli sen kautta rohkeammaksi. Hän otti vihdoin Filip raukkaa\nkäsipuolesta ja aikoi viedä hänet saliin.\n\n— Mitä tahdotte te minusta? huusi Filip epätoivoisena ja tyrkkäsi\nherttuan takasin.\n\n\"Kuninkaan luo!\" vastasi herttua raivoten. \"Hänen pitää kuulla, kuinka\nhäpeällisesti hänen hovissaan kohdellaan ruhtinaallista vierasta.\"\n\n— Hyvä! sanoi Filip, joka ei osannut auttaa itseään enää muuten, kuin\nottamalla jälleen prinssin luonnon. Tulkaa sitten, minä olen valmis.\nOnneksi on minulla mukanani paperi, johon te omakätisesti kirjoititte\nvakuutuksen leipuritytölle.\n\n\"Joutavia! hullutuksia!\" vastasi herttua. \"Se oli vain pilaa, jota niin\nmielellään harjoitetaan tyhmän porvaristytön kanssa. Näyttäkää se vaan\nkuninkaalle. Minä kyllä selviydyn siitä.\"\n\nKuitenkin näytti tämän kanssa olevan niin ja näin, sillä herttua\nei tungetellut enää ensinkään viemään Filipiä kuninkaan luo, ja se\noli Filipille jo hyvä; sitä kiihkeäminin vaati herttua, että he\nistuutuisivat vaunuihin ja ajaisivat, taivas ties' mihin, sopiakseen\nkunnia-asian pistooleilla tai sapeleilla. Se ei ollut ahdistelulle\nFilipille mieleen. Hän kuvaili herttualle kaikkia tämän askeleen pahoja\nseurauksia. Mutta tämä ei antanut vihassaan minkään taivuttaa itseään\nhalustaan; hän vakuutti, että hän oli pitänyt huolta jo kaikesta ja\nmatkustaisi vielä samana yönä jutun päätyttyä.\n\n\"Jos te ette ole\", jatkoi herttua, \"pelkurimaisin mies maassanne, niin\nseuratkaa minua vaunuihin, prinssi.\"\n\n— Minä en ole mikään prinssi vastasi Filip, joka huomasi olevansa\npakoitettu viimeiseen keinoon.\n\n— Te olette se. Jokainen on tuntenut Teidät täällä tanssiaisissa. Minä\ntunnen teidät hatusta. Te ette petä minua.\n\nFilip otti pois naamion, näytti herttualle naamansa ja sanoi: \"No,\nolenko minä prinssi?\"\n\nKun herttua Hermann huomasi aivan vieraat kasvot, ponnahti hän\ntaaksepäin ja seisoi kuin kivettyneenä. Hänen hämmästystään ja\nhämmennystään lisäsi vielä se, että hän oli ilmaissut salaisimmat\nasiansa vieraalle. Ennenkuin hän oli ehtinyt vielä tointua tästä, oli\nFilip jo tarttunut ovenripaan, ja poissa oli hän.\n\n\n\n\n11.\n\n\nNiin pian kun Filip oli vapaudessa, riisui hän salaman nopeudella\nsilkkiviilan päältään, kääri halun siihen ja juoksi siten, molemmat\nkainalossaan, pitkin katua kohti Yrjönkirkkoa.\n\nSiellä seisoi jo Ruusu eräässä kulmauksessa korkean kirkonportin\nvieressä ja odotti häntä.\n\n\"Voi, Filip, rakas Filip!\" sanoi hän hänelle heti, kun tunsi hänet, ja\npuristi hänen kättään. \"Minkä ilon olet sinä valmistanutkaan minulle!\nOi, kuinka onnellisia me olemme. Katsopas, minulla ei ollut enää yhtään\nrauhaa ystävättärieni luona. Jumalan kiitos, että olet siinä. Melkein\nneljännestunnin olen jo seisonut täällä ja palellut. Mutta minä en\nilosta ajattele ollenkaan kylmyyttä, jota kärsin.\"\n\n— Ja minä, rakas Ruusu, kiitän myöskin Jumalaa, että olen jälleen\nluonasi. Vieköön paholainen suurten herrain konstit. No, minä kerron\njonkun toisen kerran niistä hullunkurisista kohtauksista, joita minulla\non ollut. Sanoppa, sydänkäpyseni, kuinka on laitasi? Rakastatko minua\nvielä hiukan?\n\n\"Voi, sinusta on tullut suuri herra, Filip, ja silloin on kai minun\nvuoroni kysyä, rakastatko sinä minua vielä hiukan?\"\n\n— Tuhat tulimmaista, mistä sitten jo tiedät, että minä olin suuri herra?\n\n\"Itsehän sinä sanoit sen minulle. Filip, Filip, jospa sinusta vain ei\ntulisi ylpeä, kun olet nyt niin kauhean rikas! Minä olen köyhä tyttö\nja nyt tosin liian huono sinulle. Mutta Filip, minä olen jo itsekseni\najatellut, että sinun, jos sinä aiot hyljätä minut, olisi ollut parempi\npysyä puutarhurina. Minä surisin itseni kuoliaaksi, jos sinä hylkäisit\nminut.\"\n\n— Ruususeni sanos minulle, mitä sinä lörpöttelet? Minä olen ollut puoli\ntuntia prinssinä, ja sehän oli vain pilaa; mutta koko elämässäni en tee\nenää sellaista pilaa. Nyt olen minä jälleen yövartija ja yhtä köyhä\nkuin ennenkin. Minulla on kyllä vielä mukanani viisituhatta guldenia,\njotka sain eräältä mamelukilta — ne voisivat meitä molempia auttaa\nhädästä — mutta ikävä kyllä, ne eivät kuulu minulle.\n\n\"Sinä puhut ihmeellisesti\", Filip sanoi Ruusu ja antoi hänelle raskaan\nrahapussin, jonka hän oli saanut prinssiltä. \"Siinä, ota rahasi\ntakasin. Ne tuntuvat ompelupussissani melkein liian raskailta.\"\n\n— Mitä minä näin paljolla rahalla? Mistä olet saanut ne Ruusu?\n\n\"Sinähän olet voittanut ne arpajaisissa, Filip.\"\n\n— Mitä? Olenko minä voittanut? Ja minullehan sanottiin raatihuoneella,\nettä minun numeroni eivät nousseet. Katsos minä asetin ja toivoin,\nettä joku voitto lankeisi meille myötäjäisiksi. Mutta puutarhuri\nRölhmann sanoi minulle, kun minä iltapäivällä tulin liian, myöhään\nraatihuoneelle: \"Filip raukka, ei yhtään numeroa!\" — Huhhei, siis\nkuitenkin voittanut! Nyt ostan minä suurimman puutarhan ja sinä olet\nminun vaimoni. Kuinka paljon sitten on tullut?\n\n\"Filip, oletko juonut itsesi humalaan uudenvuodenyönä? Sinunhan se\npitäisi paremmin tietää, kuinka paljon niitä on. Minä tirkistelin\nystävättärieni luona vain pöydän alla salavihkaa pussiin ja oikein\nhämmästyin, kun näin kultakappaleen toisensa vieressä kimaltelevan.\nSilloin ajattelin minä: nyt minua ei ihmetytä, että Filip oli niin\nhillitön. Niin, oikein hillitön sinä olit. Mutta siitä ei ole sinulle\nsuututtava. Minä tahtoisin itse langeta kaulaasi ja itkeä oikein\nkylliksi ilosta.\"\n\n— Ruususeni, jos sinä-tahdot langeta kaulaani, niin kai minun pitää se\nkärsiä. Mutta tässä on väärinkäsitys. Kuka sinulle toi rahat ja sanoi,\nettä ne ovat minun arpajaisvoittoni? Minullahan on arpa vielä kotonani\nlaatikossa, eikä kukaan ihminen ole vaalinut sitä minulta.\n\n\"Filip, älä tee pilaa. Sinä sanoit sen itse minulle puoli tuntia sitten\nja annoit itse minulle rahat?\"\n\n— Ruususeni, tule järkiisi. Tänä aamuna näin minä sinut tullessasi ulos\nmessusta, jolloin me sovimme keskenämme kohtauksestamme tänä yönä. Sen\njälkeenhän emme ole nähneet toisiamme.\n\n\"Paitsi puoli tuntia sitten, jolloin minä kuulin sinun puhaltavan\nja kutsuin sinut Steinmannin taloon. Mutta mitä nyyttiä kannat sinä\nsitten kainalossasi? Miksi kuljet kylmänä yönä ilman hattua? — Filip,\nFilip, varo itseäsi. Paljo raha voi tehdä sinut kevytmieliseksi Sinä\nolet istunut varmaankin jossakin ravintolassa ja ottanut enemmän kuin\npitäisi. Joutaviako? Mikäs nyytti sinulla on tuossa? Jumalani, nehän\novatkin silkkisiä naisenvaatteita! Filip, Filip, missä olet sinä ollut?\"\n\n— Varmastikaan en puoli tuntia sitten sinun luonasi. Luulen, että\ntahdot tehdä minusta pilaa? Vastaa minulle, mistä sait rahat?\n\n\"Vastaa minulle ensin, Filip, niistä sait nämä naisen vaatteet? Missä\nolet sinä ollut?\"\n\nKun molemmat kärsimättömäsi! odottivat vastausta, ja kun sitä ei\ntullut, alkoivat he epäillä toisiaan ja kinastella.\n\n\n\n\n12.\n\n\nKuten tavallisesti käy sellaisissa tapauksissa, jolloin rakastavainen\npari riitelee keskenään, siten kävi tässäkin. Niin pian kun Ruusu veti\nesiin valkoisen nenäliinan ja kuivasi silmiään, käänsi pois päänsä ja\npäästi huokauksen toisensa jälkeen rintansa syvyydestä, niin oli _hän_\nilmeisesti oikeassa, _Filip_ ilmeisesti väärässä. Ja viimemainittu\nmyönsi olevansa väärässä, kun lohdutti häntä ja tunnusti, että hän oli\nollut naamiaisissa, ja että se, mitä hän kantoi kainalossaan, ei ollut\nmikään naisenpuku, vaan silkkiviitta, johon oli kääritty naamio ja\nsulkahattu.\n\nMutta tämän katuvaisen tunnustuksen perästä alkoi vasta mitä ankarin\nkuulustelu. Naamiaiset, sen tiesi jokainen tyttö suuressa kaupungissa,\novat viattomille sydämille vaarallinen harhapolku ja taistelutanner.\nSyöksytään suloisten vaarojen mereen ja hukutaan monta kertaa siihen,\nellei olla mitään hyviä uimareita. Ja Ruusu ei pitänyt ystäväänsä\nFilipiä juuri parhaimpana uimarina, on vaikea sanoa, miksi? Siis täytyi\nFilipin ensin selittää, oliko hän tanssinut? Kun tuli kieltävä vastaus,\nkysyi Ruusu, oliko hänellä ollut seikkailuja naisnaamioitujen kanssa?\nSitä ei sopinut kieltää. Filip tunnusti kaikki, mutta lisäsi joka\nkerran, että naiset olivat, olleet kaikki tyyni ylhäistä syntyperää\nja pitäneet häntä toisena. Ruusu tahtoi tosin hiukan epäillä, mutta\ntukahutti epäluulonsa. Mutta kun Filip hänen kysymykseensä: kenenä\nhäntä oli pidetty ja keitä hän oli lainannut naamion? yhä mainitsi\nprinssi Julianin nimen, pudisti hän epäillen päätään; ja vielä\nuskomattomammalta kuulosti hänestä Filipin kertomus, että prinssi\noli toimittanut yövartijan virkaa, sillä aikaa kuin Filip oli\ntanssiaisissa. Mutta Filip teki tyhjiksi kaikki hänen epäilyksensä\nvakuuttamalla, että prinssi — sillä sinä piti hän sijaistaan — saapuu\nsopimuksen mukaan muutaman silmänräpäyksen kuluttua Yrjönkirkon luo ja\nvaihtaa yövartijaviitan kauniiseen naamiopukuun.\n\nNyt alkoi pelästyneelle Ruusulle selvitä hänen seikkailunsa\npimeässä käytävässä. Olihan hän jo silloin huomannut, että luullun\nFilipin olennossa oli jotakin niin vierasta. Kun nyt tuli hänen\nvuoronsa selittää kaikki tarkkaan, kuinka hän oli päässyt käsiksi\narpajaisvoittorahoihin, sopersi hän kauan ja etsi sanoja, niin että\nFilipille tuli paha olla.\n\nRuusu kertoi vihdoin kaikki, mitä oli tapahtunut; mutta kun tuli\nkysymys suukosta ja vastasuukosta, pysähtyi hän puheessaan. Kuitenkin\npiti senkin tulla ulos.\n\n\"Se ei ole totta!\" huudahti Filip. \"Minä en ole antanut sinulle\nsuudelmaa enkä saanut sinulta sellaista.\"\n\n\"Kuitenkin oli se sinulle tarkoitettu\", sanoi Ruusu hiljaa ja\nimarrellen. Filip hieroi valkoista tukkaansa, ettei se nousisi pystyyn.\n\n\"Kuule, Filip, ettet se ollut sinä\", sanoi Ruusu pelokkaana, \"niin\nuskon minä kaiken uskomattoman, jonka olet minulle sanonut, — ja\nsilloin se oli prinssi Julian sinun vaatteissasi.\"\n\nSitä oli Filip jo kauan aavistanut ja hän huudahti: \"Se lurjus! Hän on\nvarastanut minulta sinun suudelmasi. Nyt minä käsitän! Vain sentähden\nantoi hän minulle naamionsa, vain sen tähden tahtoi hän olla puoli\ntuntia minun sijassani!\" — Ja nyt muistui hänen mieleensä naamioitu,\njoka oli kertonut hänelle oopperalaulajatar Rollinasta ja sitten\nRuususta. Hän uudisti kuulustelunsa ankarammin kuin ennen: oliko Ruusu\nnähnyt prinssiä ennen ja kuinka? eikö hän ollut huomannut erästä\nylhäistä herraa, joka oli hiipinyt hänen perässään kirkkoon mennessä\ntai ollut olevinaan asioilla Maitokujalla? tai eikö koskaan joku herra\ntai muuten joku ollut tullut hänen äitinsä luo auttaakseen häntä hänen\nhyljätyssä asemassaan rahalla ja hyvillä töillä?\n\nRuusun vastaukset tulivat kaikki niin rauhoittavina, ja niissä oli\nniin suuri teeskentelemättömän viattomuuden leima, että Filipin sydän\ntuli jälleen keveäksi. Hän varoitti Ruusua vaanijoista ja ylhäisten\narmeliaisuudesta, ja tämä taas puolestaan varoitti häntä naamiaisten\nvaaroista ja kaikista seikkailuista ylhäissäätyisten naisten kanssa,\njoiden kautta moni nuori mies oli tullut jo onnettomaksi. He antoivat\ntoisilleen anteeksi tietämättömyydessä tehdyt synnit, ja Filip oli\naikeissa vaatia suudelman, joka oli ollut määrätty hänelle ja jota hän\nei ollut saanut — kun parin keskeytti parhaalla hetkellä vieras ilmiö.\n\nHeitä kohti tuli täydessä juoksussa ja hypyssä eräs mies, joka\nhengästyneenä pysähtyi heidän luokseen. Viitasta, sauvasta, hatusta ja\ntorvesta tunsi Filip heti paikalla miehensä. Tämä sitä vastoin etsi\nnaamiopuvun kantajaa. Filip ojensi hänelle hatun ja silkkiviitan ja\nsanoi: \"Armollinen herra, tässä on Teidän tavaranne. Tässä maailmassa\nemme vaihda enää koskaan osia keskenämme; minä tulisin siinä liian\nlyhyeksi!\"\n\nPrinssi huusi: \"Pian, pian!\" heitti yövartijapuvun päältään lumeen,\npani naamion kasvoilleen, verhoutui viittaan ja pani hatun päähänsä.\nRuusu hyppäsi pelästyneenä takasin. Filip kääriytyi viittaansa, pani\nvanhan huopahatun päähänsä ja otti sauvan ja torven.\n\n\"Minä lupasin sinulle juomarahoja, toveri\", sanoi prinssi, \"mutta niin\ntotta kuin elän, ei minulla rahapussi ole mukanani.\n\n\"Se on minulla!\" vastasi Filip ja ojensi hänelle kukkaron. \"Te\nannoitte sen tuolle minun morsiammelleni — mutta, armollisin herra, me\nkieltäydymme sellaisista lahjoista.\"\n\n\"Toveri, pidä mitä sinulla on ja ota pian koivet allesi; sinulle ei\nole täällä turvallista!\" huusi prinssi ja aikoi mennä. Filip piti\nhäntä kiinni viitasta: \"Armollisin herra, meillä on vielä yksi asia\nsovittavana!\"\n\n\"Pakene, sanon minä sinulle, yövartija! Pakene, sinua ajetaan takaa.\"\n\n\"Minulla ei ole mitään syytä paeta, armollisin herra. Mutta minulla on\ntässä teidän kukkaronne —\"\n\n\"Pidä se. Juokse minkä voit!\"\n\n\"Ja eräs marsalkka Blankenschwerdin viidentuhannen guldenin vekseli\nannettavana Teille.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista, kuinka olet tullut tekemisiin marsalkka\nBlankenschwerdin kanssa, yövartija?\"\n\n\"Hän sanoi, että se on eräs pelivelka, jonka hän on Teille maksava. Hän\naikoo jo tänä yönä puolisonsa kanssa puolalaisille maatiloilleen.\"\n\n\"Oletko hullu? Mistä sinä sen tiedät? Missä hän antoi sinulle nämä\ntiedot?\"\n\n\"Armollisin herra, ja raha-asiainministeri Bodenlos tahtoo maksaa\nkaikki Teidän veikanne, jos Te käännytte hänen tähtensä kuninkaan\npuoleen pyynnöllä, että hän pysyisi ministeristössä.\"\n\n\"Yövartija, sinä olet paholaisen riivaama!\"\n\n\"Mutta minä ajoin hänet pois Teidän korkeassa nimessänne!\"\n\n\"Sinä ministerin?\"\n\n\"Niin, armollisin herra; sitä vastoin sovitin minä jälleen\ntäydellisesti kreivitär Bonaun kamariherra Pilzowin kanssa.\"\n\n\"Kumpi meistä on narri?\"\n\n\"Ei kumpikaan. Laulajatar Rollina on yleinen tyttö, armollisin herra.\nMinä tunnen hänen rakkausjuttunsa. Te olette petetty. Sen tähden pidin\nminä Teidän kuninkaalliselle korkeudellenne arvottomana lähteä hänen\nluokseen ja peruutin illallisen tänä yönä hänen luonaan.\"\n\n\"Rollina?\"\n\n\"Vielä yksi. Herttua Hermann on kauheasti vihoissaan Teille sen\nkellarijutun tähden. Hän aikoi valittaa teistä kuninkaalle.\"\n\n\"Herttua? Kuka sitten on kertonut sinulle kaikki?\"\n\n\"Hän itse. Te ette ole vielä turvassa. Mutta kuninkaan luo ei hän\nmene enää, sillä minä peloitin häntä sillä lapulla, jonka hän antoi\nleipuritytölle. Sitä vastoin aikoi hän taistella kanssanne elämästä ja\nkuolemasta. Varokaa häntä.\"\n\n\"Sanos minulle yksi asia: tiedätkö, mistä herttua tietää, että minä —\"\n\n\"Hän on saanut tietää kaikki marsalkan rouvalta; tämä on sen hänelle\nlörpötellyt, samoinkuin senkin, että hän oli noita-akkana näytelmässä.\"\n\nPrinssi otti Filipiä käsipuolesta ja sanoi: \"Vekkuli, sinä et ole\nmikään yövartija!\" Hän käänsi Filipin kasvot kaukaa loistavan lyhdyn\nvaloa kohti ja pelästyi, kun näki täydellisesti vieraan miehen.\n\n\"Oletko pirun riivaama tai... Kuka olet sinä sitten?\" kysyi Julian,\njoka pelästyksestä oli tullut aivan selväksi.\n\n\"Minä olen puutarhuri Filip Stark, yövartija Gottlieb Starkin poika!\"\nvastasi Filip rauhallisesti.\n\n\n\n\n13.\n\n\n\"No niin, tuotapa juuri etsimme! Seis, mies!\" huusivat useammat äänet,\nja Filip, Ruusu ja prinssi näkivät äkkiä olevansa kiitettävän poliisin\nkuuden lujakätisen palvelijan ympäröiminä. Ruusu päästi äänekkään\nhuudon. Filip tarttui pelästyneen tytön käteen ja sanoi: \"Älä pelkää!\"\n— Prinssi taputti Filipiä olalle ja sanoi: \"Se on tyhmä kolttonen. Minä\nen sanonut sinulle turhaan, että sinun pitäisi pötkiä tiehesi oikeaan\naikaan. Mutta älä pelkää; sinulle ei tapahdu mitään pahaa.\"\n\n\"Siitä saamme perästäpäin sopia!\" vastasi eräs lujakätisistä. \"Ensin\nsaa hän tulla kanssamme.\"\n\n\"Mihin?\" kysyi Filip. \"Minä olen virassani, minä olen yövartija.\"\n\n\"Sen me jo kuulimme, ja juuri sen tähden seuratkaa meitä.\"\n\n\"Antakaa hänen mennä, miehet!\" sanoi Julian ja etsi taskustaan rahaa.\nKun hän ei löytänyt mitään, kuiskasi hän Filipille salaa, että tämä\nantaisi hänelle kukkarosta. Mutta lujakätiset riuhtasivat heidät\nerilleen ja huusivat: \"Pois! Tässä eivät auta enää sopimukset.\nNaamioitu on myöskin epäluulon alainen ja hänen täytyy lähteä\nkanssamme!\"\n\n\"Hänen ei!\" sanoi Filip. \"Te haluatte yövartijaa, se olen minä. Jos te\nvoitte vastata siitä, että viette minut virantoimituksesta, niin viekää\nminut, mihin haluatte. Mutta tämän herran antakaa mennä.\"\n\n\"Teidän asianne ei ole neuvoa meitä, ketä meidän pitää pitää epäluulon\nalaisena\", vastasi eräs poliisipalvelijoista. \"Mars, kaikki mukaan!\"\n\n\"Myöskinkö tyttö?\" kysyi Filip. \"Siihen en suostu.\"\n\n\"No, neitonen menköön. Teitä varten ei meillä ole mitään käskyä. Mutta\nnimi, kasvot ja olopaikka täytyy meidän hätävaralta tuntea.\"\n\n\"Hän on leski Bittnerin tyttö Maitokujan varrelta!\" sanoi Filip ja\nsuuttui kovasti, kun miehet käänsivät itkevän Ruusun kasvot kaukaisten\nkatulyhtyjen valoa kohden ja töllistelivät niitä.\n\n\"Mene kotiin, Ruususeni!\" sanoi Filip. \"Mene kotiin; älä pelkää minun\ntähteni. Minulla on hyvä omatunto.\"\n\nMutta Ruusu nyyhkytti ääneen, niin että se herätti itse\npoliisipalvelijoissa sääliä. Prinssi tahtoi käyttää tätä seikkaa\nhyväkseen päästäkseen pakoon. Mutta yksi lujakätisistä oli vielä\nparempi juoksija ja seisoi yhdellä loikkauksella hänen edessään ja\nsanoi: \"Hei! tällä on huono omatunto; hänen täytyy lähteä kanssamme.\nEteenpäin, mars!\"\n\n\"Mihin?\" kysyi prinssi.\n\n\"Suoraan ja päätä pahkaa Hänen, jalosukuisuutensa herra poliisimestarin\nluo.\"\n\n\"Kuulkaas, miehet\", sanoi prinssi hyvin totisena, mutta ystävällisesti\n— sillä hänellä ei ollut tässä jutussa ollenkaan hyvä olla, koska hän\nei tahtonut juuri ilmaista yövartijana oloaan. \"Kuulkaas, miehet,\nminä tulin juuri vain sattumalta tämän yövartijan luo. Minä olen\nhovista. Jos te uskallatte pakottaa minua tulemaan kanssanne, niin te\ntulette katumaan erehdystänne ja istumaan huomenna tornissa vedellä ja\nleivällä.\"\n\n\"Antakaa tämän herran Jumalan tähden mennä, miehet!\" Imusi Filip.\n\"Luottakaa minun sanaani, hän on suuri herra, joka voi tehdä virkanne\nteille liian karvaaksi. Hän on...\"\n\n\"Vaiti!\" huusi Julian. \"Kukaan ei ole saava kuulla suustasi, kuka minä\nolen, vaikkakin olisit arvannut, kuka olen. Kuuletko, ei kukaan! Ei\nkukaan, sanon minä sinulle, tapahtukoon mitä tahansa. Kuuletko?\"\n\n\"Me teemme velvollisuutemme!\" vastasi eräs poliisipalvelija, \"eikä sen\ntähden kukaan pane meitä torniin. Mutta se kai voi loppujen lopuksi\ntapahtua naamioidulle herralle itselleen. Me tunnemme jo sellaiset\npuheet emmekä pelkää uhkauksia. Eteenpäin, mars!\"\n\n\"Miehet, tulkaa järkiinne!\" huusi Filip. \"Hän on sangen huomattavassa\nasemassa oleva herra hovissa.\"\n\n\"Ja vaikka hän olisi itse kuningas, täytyy hänen lähteä kanssamme; se\non meidän velvollisuutemme; hän on epäluulon alainen!\" vastasi eräs.\n\n\"Katsos vaan!\" huusi toinen, \"suurilla hoviherroilla on kai\nyövartijoiden ja teidän laistenne kanssa sovittavana salaisia asioita\nja kuiskattavana toisilleen korviin kuten taannoin.\"\n\nKun riideltiin vielä prinssin tähden, tuli kahdeksanvaljakko ajaen\nkirkon ohi. \"Seis!\" huusi ääni vaunuista, kun nämä olivat juuri\npoliisipalvelijajoukon kohdalla, joka ympäröi prinssiä.\n\nVaunut pysähtyivät. Ovi aukeni. Eräs, herra, puettuna päällystakkiin,\njossa loisti tähti, hyppäsi ulos ja meni ihmisryhmän luo. Hän sysäsi\npoliisipalvelijat sivulle, katseli prinssiä päästä jalkoihin ja sanoi:\n\"Oikein! Tunsinhan jo linnun heti kaukaa sulastaan. Naamioitu kuka,\nkuka olette?\"\n\nJulian ei tiennyt, mihin kääntyisi pulassaan, sillä hän tunsi herttua\nHermannin.\n\n\"Vastatkaa minulle!\" huusi herttua jyrisevällä äänellä. Julian pudisti\npäätään ja antoi herttualle merkin poistua. Mutta tämä tuli vielä\nuteliaammaksi saada tietää, kenen kanssa hän oli ollut tekemisissä\ntanssiaisissa. Hän kysyi poliiseilta. Nämä seisoivat paljain päin\nherttuan ympärillä ja sanoivat, että heillä oli käsky viedä yövartija\nheti poliisiministerin luo; vartija oli laulanut jumalattomia lauluja,\nkuten he omin korvin olivat kuulleet; mutta oli päässyt heidän\nkäsistään pakoon; nyt täällä kirkon luona olivat he tavanneet hänet\ntuttavallisessa keskustelussa naamioidun kanssa, joka näytti melkein\nepäilyttävämmältä kuin yövartija. Naamioitu oli sanonut olevansa\nhoviherra, mutta se näytti olevan ilmeinen valhe, He olivat sen tähden\npitäneet velvollisuutenaan vangita naamioidun.\n\n\"Mies ei ole hovista!\" vastasi herttua, \"siitä saatte olla varmat;\nminä annan teille sanani. Hän hiipi uskomattomalla tavalla naamiaisiin\nja luulotteli jokaiselle olevansa prinssi Julian. Vihdoin täytyi\nhänen poistaa naamionsa minun edessäni, kun hän oli pettänyt myöskin\nminun, mutta pääsi karkuun käsistäni. Hän oli tuntematon mies,\nseikkailija. Minä ilmoitin sen ylihovimestarille. Viekää te hänet heti\nkuninkaalliseen palatsiin, te olette saaneet hyvän saaliin.\"\n\nNäin sanoen kääntyi herttua ympäri, nousi vaunuihinsa, huusi vielä\nkerran: \"Älkää laskeko häntä!\" ja ajoi pois.\n\nPrinssi huomasi hävinneensä. Näyttää poliisipalvelijoille kasvonsa,\npiti hän sopimattomana; näiden kautta olisivat hänen neronleimauksensa\ntulleet liian tunnetuiksi kaupungissa. Pienempään vaaraan antautuisi\nhän, jos hän ottaisi pois naamion ylihovimestarin tai poliisimestarin\nedessä. Hän huusi siis päättävästi: \"Minun puolestani! Tulkaa!\"\n\nHe menivät. Ruusu katsoi itkien heidän jälkeensä.\n\n\n\n\n14.\n\n\nFilip oli melkein uskoa noituuteen tai, että hän näki unta. Sillä niin\nsotkuista ja kirjavaa kuin tänä yönä sattui, ei hän ollut kokenut koko\nelämässään. Hän ei oikeastaan voinut moittia itseään muusta kuin siitä,\nettä oli vaihtanut pukua prinssin kanssa ja sitten vasten tahtoaan\nnäytellyt tämän osaa naamiaisissa. Mutta kun prinssi otaksuttavasti ei\nollut näytellyt yövartijan osaa juuri sääntöjen mukaan — sillä miksi\nhänen täytyi antaa vangita itsensä yövartijana? — toivoi hän löytävänsä\narmon tämän luona.\n\nPalatsin edessä löi Filip raukan sydän kovemmin. Häneltä otettiin pois\nviitta, torvi ja sauva. Prinssi puhui muutamia sanoja erään ylhäisen\nherran kanssa. Heti lähetettiin poliisipalvelijat pois; prinssi nousi\nylös portaita, ja Filipin täytyi seurata. \"Älä pelkää!\" sanoi Julian ja\njätti hänet. Filip vietiin pieneen etuhuoneeseen, missä hän sai kauan\naikaa olla yksin.\n\nVihdoin tuli eräs kuninkaan kamaripalvelija ja sanoi: \"Tulkaa kanssani.\nKuningas tahtoo nähdä Teitä.\"\n\nFilip oli melkein suunniltaan pelosta. Hänen polvensa tutisivat. Hänet\nvietiin kauniiseen huoneeseen. Siellä istui vanha kuningas nauraen\npienen pöydän ääressä. Hänen vieressään seisoi prinssi Julian ilman\nnaamiota. Muita ei huoneessa ollut ketään.\n\nKuningas tarkasteli nuorta miestä jonkun aikaa, ja kuten näytti,\njonkunlaisella mielihyvällä.\n\n\"Kerro minulle tarkkaan kaikki\", sanoi kuningas hänelle, \"mitä sinä\ntänä yönä olet tehnyt.\"\n\nFilip sai arvokkaan itsevaltiaan ystävällisestä puhuttelusta jälleen\nrohkeutta ja kertoi juurta jaksain alusta loppuun, mitä hän oli tehnyt\nja kokenut. Kuitenkin oli hän kyllin viisas vaietessaan siitä, mitä hän\nprinssinä oli kuullut hovimiehistä ja minkä kautta Julian olisi voinut\njoutua pulaan. — Kuningas nauroi kertomuksen kestäessä pari kertaa\nääneen; sitten kyseli hän vielä Filipin syntyperää ja tointa, otti pari\nkultakolikkoa pöydältä, antoi ne hänelle ja sanoi: \"Nyt mene, poikani,\nja odota kutsumustasi. Sinulle ei ole tapahtuva mitään pahaa. Mutta älä\nilmaise kellekään, mitä tänä yönä hommailit ja sait tietää. Sen kiellän\nsinulta; nyt mene!\"\n\nFilip lankesi kuninkaan jalkoihin ja suuteli hänen kättään, samalla\nkuin sopersi muutamia kiitos-sanoja. Kun hän nousi jälleen ylös\nmennäkseen pois, sanoi prinssi Julian: \"Minä pyydän alamaisimmin, että\nTeidän Majesteettinne sallisi tämän nuoren miehen odottaa ulkona. Minun\non hänelle ilkityöstä, jonka tein hänelle tänä yönä, maksettava vielä\npieni velka.\"\n\nKuningas nyykäytti nauraen päätään, ja Filip poistui.\n\n\"Prinssi!\" sanoi kuningas ja varotti uhkaavasti sormellaan. \"Onni\nTeille, että sanoitte minulle totuuden! Minä tahdon vielä tälläkin\nkertaa antaa Teille anteeksi Teidän kurjat, hullunkuriset kolttosenne.\nTe olisitte ansainnut rangaistuksen. Vielä kerran sellainen kepponen,\nja minä olen leppymätön. Juttu herttua Hermannin kanssa täytyy minun\nvielä lähemmin tuntea. Hyvä, kun hän menee pois; minä en kärsi häntä.\nSiitä, mitä Te sanoitte poliisi- ja raha-asiainministeristä, odotan\nminä juuri todistuksia. Menkää nyt ja antakaa nuorelle puutarhurille\njuomarahaa. Hän menetteli Teidän naamiossanne viisaammin kuin Te hänen.\"\n\nPrinssi jätti kuninkaan. Hän riisui sivuhuoneessa naamiaispuvun, pani\npäällystakin päälleen, kutsutti Filipin ja käski lähteä kanssaan hänen\npalatsiinsa. Täällä täytyi Filipin sanasta sanaan kertoa kaikki,\nmitä hän Julianin sijaisena oli kuullut ja puhunut tanssiaisissa.\nFilip totteli. Julian taputti häntä olkapäälle ja sanoi: \"Kuules,\nFilip, sinä olet älykäs mies. Sinua voin minä tarvita. Minä olen\ntyytyväinen sinuun. Mitä sinä minun nimessäni sanoit kamariherra\nPilzowille, kreivitär Bonaulle, Marsalkalle, ja hänen rouvalleen,\neversti Kaltille, raha-asiainministerille ja muille, huomaan minä\ntäysin järkeväksi ja pidän kuin olisin sen itse sanonut. Sitä vastoin\ntäytyy sinun vastata lauluista, jotka minä sinun nimessäsi lauloin.\nSinä menetät rangaistukseksi yövartijanvirkasi, mutta älä ole\nmilläsikään. Sen sijaan teen minä sinut linna-puutarhurikseni. Minä\nannan hoidettavaksesi molempien linnojeni Heimlebenin ja Quellenthalin\npuutarhat. Rahat, jotka annoin morsiamellesi, olkoot teidän\nmyötäjäisenne, ja Marsalkka Blankenschwerdin vekselin lunastan minä\nheti paikalla sinulta viidellätuhannella guldenilla. Nyt mene, palvele\nminua uskollisesti ja käyttäydy hyvin.\"\n\n\n\n\n15.\n\n\nKuka oli onnellisempi kuin Filip. Hän juoksi täyttä vauhtia Ruusun\nkotiin. Tämä ei ollut vielä vuoteessa; hän istui äitinsä kanssa pöydän\nääressä ja itki. Filip heitti täyden kukkaron pöydälle ja sanoi\nhengästyneenä: \"Ruusu, siinä ovat myötäjäisesi! ja tässä viisituhatta\nguldenia, ne ovat minun. Minä tein yövartijana virheen; sen tähden\nkadotin toivon isäni virkaan ja ylihuomenna muutan prinssi Julianin\nlinnapuutarhurina Heimlebeniin. Ja teidän, äiti ja Ruusu, täytyy tulla\nkanssani Heimlebeniin. Samoin isäni ja äitini. Minä voin nyt teidät\nkaikki hyvin elättää. Huhhei! Jumala suokoon kaikille hyville ihmisille\nniin hyvän uudenvuoden!\"\n\nÄiti Bittner ei tiennyt, uskoako korviaan Filipin kertoessa ja silmiään\nnähdessään rahat. Mutta kun Filip oli kertonut hänelle kaikki, ei\nkuitenkaan enempää kuin oli tarpeellista tietää, ja kuinka se oli\ntapahtunut, nousi hän nyyhkyttäen ylös, syleili häntä ja pani Ruusun\nhänen syliinsä. Nyt hyppi ja tanssi ilon juovuttama rouva huoneessa ja\nkysyi: \"Tietävätkö myöskin isäsi ja äitisi jo kaikki?\" ja kun Filip\nantoi kieltävän vastauksen, huusi hän: \"Ruusu, sytytä tuli, pane\nvesi kiehumaan ja keitä hyvä kahvi meille viidelle! otti villaisen\nviittansa, kääriytyi siihen ja meni ulos.\"\n\nMutta Ruusu unhoitti Filipin rinnoilla tulen ja veden. He seisoivat\nvielä lujassa syleilyssä, kun rouva Bittner tuli takasin vanhan\nGottliebin ja äiti Kaarinan seuraamana. He ympäröivät siunaten\nlapsensa; jos äiti Bittner tahtoi kahvia, niin täytyi se hänen itsensä\nkeittää.\n\nEttä Filip menetti yövartijan viran, että Ruususta tuli kahden\nviikon perästä hänen vaimonsa, että molemmat muuttivat vanhempineen\nHeimlebeniin — se ei kuulu seikkailuun uudenvuodenyönä, joka ei tullut\nkellekään turmiollisemmaksi kuin raha-asiainministeri Bodenlosille.\nSen jälkeen ei myöskään ole kuultu, että prinssi Julian olisi tehnyt\nsamanlaisia neronleimauksia.\n\n\n\n"]