[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fZN-nX9lKpLt78LLFFR9Fc3exoW6OyMYS0o7YPbcvsS0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},3738,"Man-saaren tuomari","Caine, Hall",1853,1931,"3738-caine-hall-man-saaren-tuomari","3738__Caine_Hall__Man-saaren_tuomari",null,"romaani",[],[],"fi",1894,1920,167399,1013563,false,78311,[23],"Isle of Man -- Fiction",[],[],160,"Mansaarelle sijoittuva romaani seuraa kahden ystävyksen, Philipin ja Peten, sekä heidän rakastamansa Katen elämänvaiheita. Teos kuvaa kunnianhimoa, uskollisuutta ja moraalisia valintoja saariyhteisön perinteiden ja lakien keskellä.","Hall Cainen 'Man-saaren tuomari' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3738. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","MAN-SAAREN TUOMARI\n\nKirj.\n\nHall Caine\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nVille Hynynen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1920.\n\n\n\n\n\n\n      »Mitä se ihmistä auttaisi, vaikka hän voittaisi\n       koko maailman ja saisi sielullensa vahingon.»\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  I. Kaksi poikaa.\n II. Poika ja tyttö.\nIII. Mies ja nainen.\n IV. Mies ja vaimo.\n  V. Mies ja mies.\n VI. Mies ja Jumala.\n\n\n\n\n\n\nEnsimmäinen osa.\n\nKAKSI POIKAA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nVanha tuomari Christian, Ballawhainen omistaja, oli kova mies — ainakin\nulkonaisesti. Rauta-Christianiksi häntä yleisesti nimitettiinkin\nja ihmisten oli tapana sanoa: »Varokaa joutumasta sen rautakouran\nkynsiin.» Mutta voiman ohessa hänen luonteessaan oli myös ylevyyden\nleima. Pohjaltaan hän ei ollut kylmä, vaikka häntä halutti jääkuoreen\nsulkeutua. Tulta hänessä oli kylläkin, vaikka kätkössä, ja sillä\nhän yksinäisyydessä lämmitti vanhaa sydäntänsä, verhoten itsensä\njäätävällä ilmakehällä suojaksi ympäristöänsä vastaan. Hän oli\nkuoreensa sulkeutuva sielu. Vain sisään murtautumalla voitiin päästä\nhänen tunteittensa pimeään kammioon, mutta ken sen oli tehnyt, oli\npaljastanut hänen alastomuutensa, ja hänen kanssaan katkaisi hän\nikipäiviksi kaikki välit. Näin oli käynyt hänen poikansa, Philipin isän.\n\nHänellä oli kaksi poikaa. Vanhempi oli luonteeltaan tulinen ja raju,\nnoita huimapäitä, jotka syöksyvät päistikkaa perikatoon, elleivät heitä\npidätä kireät ohjakset. Tuomari oli nimittänyt tämän pojan Tuomas\nWilsoniksi sen hurskaan pyhimyksen muistoksi, joka muinoin oli ollut\nsaaren piispana. Tuomarin virka Man-saarella ei koskaan ole ollut\nperinnöllinen eikä koskaan voi siksi tullakaan, mutta Ballawhainen\nChristianit olivat yhtä kaikki olleet tuomareina kuuden sukupolven\naikana, ja vanha Rauta-Christian otaksui Tuomas Wilsonin tulevan hänen\nseuraajakseen. Asia oli kuitenkin epävarma, sillä virkamiesnimityksessä\notettiin huomioon enemmän ansiot kuin sukuperä, ja siksi vanhus\nmääräsi poikansa ensin opiskelemaan lakitiedettä Englannissa ja sitten\nkäytännölliseen virantoimitukseen Man-saarella. Nuori lakimies ei ollut\ntäysin toteuttanut isänsä toiveita. Englannissa oleskellessaan hän\noli omaksunut uudenaikaisia, vanhalle tuomarille perin vastenmielisiä\nmielipiteitä. Hän oli saanut uuden käsityksen omaisuuden jaosta, uudet\najatukset naisesta ja avioliitosta, uudet teoriat uskonnosta, sanalla\nsanoen hän ei ollut välttänyt niitä kareja, jotka tuntemattomilla\nvesillä sattuvat nuoren purjehtijan tielle eikä tuomari vanhus\nollut se laivanrakentaja, joka pystyi tekemään aluksen notkeaksi\nvahingoittamatta sitä. Englantilaisia lehtiä lukiessaan tuomari oli\njonkun verran tutustunut näihin katsantotapoihin. Ne vaikuttivat\nmelkein kammottavasti hänen kotoisessa yksinäisyydessä toimineeseen\nmielikuvitukseensa, jotenkin samaan tapaan kuin pahe vaikuttaa\npuhdassydämiseen, nuhteettomasti vaeltavaan ihmiseen. Ja ennen kaikkea\nolivat nämä mielipiteet tuntuneet hänestä niin kaukaisilta, vuorten ja\nmerten takaisilta, etäällä häämöttäviltä, kuten Sodoma ja Gomorra, ja\ntuomiotaan odottavilta kuten nekin. Ja nyt ne äkkiä olivat saavuttaneet\nhänet, tunkeutuneet hänen oman kurkihirtensä alle.\n\n»Luulenpa», virkkoi hän, merkitsevästi poikaansa silmäillen, »että\noppipoika on nykyjään mielestäsi yhtä viisas kuin hänen mestarinsa.»\n\n»Ei», kuului vakava vastaus, »kyllä hän tavallisesti on paljon\nviisaampi.»\n\nRauta-Christian muutti testamenttinsa. Vanhemmalle pojalleen antoi\nhän vain elinkautisen eläkkeen Ballawhainen tilan tuloista. »Se poika\nsaattaa tehdä vaikka mitä», tuumi hän ja varustautui seurauksia\nvastaan. Hän toimi sisäisen pakon painostamana, hän oli häpeissään,\nmutta ei voinut olla sitä tekemättä — sisukas vanhus rupesi kantamaan\nkaunaa poikaansa kohtaan.\n\nTuomarin molemmat pojat muistuttivat pikarin ulkopintaa ja sisustaa,\nja pikari oli tuomari itse. Pojista oli vanhempi, Tuomas Wilson,\nperinyt isänsä sisäisen tulen ja lempeyden, nuorempi, Peter, taas oli\nosakseen saanut vanhuksen pinnalla näkyvän jään ja raudan. Peter oli\npienikasvuinen, melkein vaivainen, hartiat miltei sipasivat toisiaan\nsisäänpainuneen rinnan kohdalla, ja sääret notkuivat ryhdittöminä\nhänen liikkuessaan. Karu oli luonto ollut häntä kohtaan, mutta paljon\nsuopeammin ei hänen isänsäkään häntä kohdellut. Mihinkään ammattiin\nei häntä oltu kasvatettu, ja hänen perintöosuutensa oli oleva vain\nveljen maksettavaksi määrätty vuotuinen raha-erä Ballawhainen tuloista.\nHänen puheensa oli katkeraa, hänen äänensä kylmä, harvoin hän nauroi,\neikä kukaan ollut nähnyt hänen itkevän. Luonto oli monessa suhteessa\npidellyt häntä kovakouraisesti.\n\nPaitsi näitä poikia kuului tuomari Christianin perheeseen, hänen\nmielestään tosin vain kuin sattumalta, vielä nuori tyttökin, tuomarin\nainoan, varhaisessa miehuudeniässä kuolleen veljen tytär. Arragonian\nCharlotan muistoksi oli hänelle annettu nimeksi Ann Charlotte de la\nTrémouille, sillä Christianin suvussakin oli hitunen tuota kaikille\nihmisille ominaista sankari-ihailua. Tällä serkulla oli kauniit\nsilmät, herkkäpiirteinen suu ja hyvin ujosteleva luonne. Vieno lempeä\nilmapiiri ympäröi häntä alati ja hänen olennossaan väikkyi jonkinlainen\nvärähtelevä iloisuus laaksonpohjassa leikittelevien auringonsäteitten\nlailla. Kahdentoista vuotiaana hän oli kadottanut äitinsä, ja hän oli\nkasvanut setänsä talossa miesten ja poikain parissa.\n\nEräänä päivänä Peter pyysi saada puhutella tuomaria kahden kesken.\nHäpeissään, mutta yhtäkaikki kerskaillen omasta tarkkanäköisyydestään\nhän kertoi jutun veljestään ja eräästä tytöstä. Hänen nimensä oli\nMona Crellin. Hän asui Ballure Housessa, kukkulalla puoli englannin\npenikulmaa Ramseysta etelään päin, ja hänen isänsä oli entinen\nmerikapteeni Billy Ballure nimeltään, kaupungin juomaveikkojen paras\nkestitoveri.\n\nSeurasi kova melu ja hälinä ja Rauta-Christian kutsutti poikansa\nluokseen.\n\n»Mitä minä kuulen?» huusi hän iskien silmänsä Tuomakseen. »Vai nainen?\nSiihenkö siis suuri oppisi on sinut saanut, häh? Ole varoillasi, poika,\nole varoillasi! En salli, että poikani käyttäytyy häpeällisesti. Ulos\ntalosta hänet ajan sinä päivänä, jona sellaista tapahtuu.»\n\nTuomas ponnisteli lujasti pysyäkseen rauhallisena.\n\n»Mitä tarkoitat?», sanoi hän. »Kuka on käyttäytynyt häpeällisesti, jos\nsuvaitset sanoa?»\n\n»Kuka on käyttäytynyt häpeällisesti?» matki tuomari pilkallisesti\npiipittäen. Sitten hän karjasi: »Niin, se joka kunniattomasti\nmenettelee tyttö-raukkaa kohtaan — se käyttäytyy häpeällisesti. Joko\nnyt puhuin kyllin selvästi?»\n\n»Liiankin selvästi», vastasi nuori mies. »Mutta kuka niin on tehnyt? En\nainakaan minä.»\n\n»Sitten ovat asiat, vieläkin hullummin. Sanoinko hullummin? Niin juuri,\nhullummin, paljon hullummin! Kuuletko mitä sanon? Hullummin! Sinä\njuoksentelet ja hääräilet Balluressa ja uskottelet tytölle hassutuksia.\nMutta siihen minä en suostu. Sitä vartenko sinut lähetin Englantiin?\nHävetä sinun pitäisi! Pysy alallasi, poika, pysy alallasi! Köyhä tyttö\non köyhä tyttö, ja tuomari on tuomari.»\n\n»Niin kyllä», virkkoi Tuomas äkkiä tulistuen, »ja mies on mies. Mitä\nhäpeään tulee, niin en huoli hävetä sellaista, mikä ei ole hävettävää.\nJa rehelliset aikomukseni todistaa parhaiten se seikka, että aion naida\ntytön.»\n\n»Mitä? Mitä sinä aiot? Kuulinko — —». Vanha tuomari käänsi oikean\nkorvansa poikaansa kohti ja nuori mies toisti uhkauksensa.\n\nIsä saattoi olla huoleti! Ei hänen aikomuksensa ollut ketään\ntyttö-raukkaa pettää. Häntä eivät joutavat ennakkoluulot estäneet.\n\nVanha Rauta-Christian mykistyi hämmästyksestä. Hän huohotti, hän\ntuijotti, hän änkytti ja kaiken lopuksi syyti katkeria syytöksiä\npojallensa.\n\n»Mitä? Vai vaimosi? Sinunko vaimosi? Se homsu! Se heilakka! Se — ja\nlisäksi tuon juopporallin, tuon vanhan kipparin, tuon raakasuisen\nkerskurin tytär — tuo — — Ja sinä aiot siis omin käsin sitoa\nhirttonuoran kaulaasi! Niin juuri, hirttonuoran kaulaasi. Ja minun\npitäisi seisoa vieressä sitä katselemassa! Ei, ei! Ei, minä sanon, ei!»\n\nNuori mies koetti vielä pitää puoliansa, mutta hänen sanansa hukkuivat\nisän räyhääviin huutoihin.\n\n»Vai aiot sinä sittenkin. Niinkö? No niin, silloin ei sinulla ole muuta\nkattoa pääsi päällä kuin hattusi. Pistä se päähäsi — pistä se päähäsi!»\n\n»Sitä ei minulle tarvitse kahdesti sanoa, isä.»\n\n»Matkaasi siis — pötki naikkosesi — letukkasi luo! Jumala estäköön\nminua nostamasta kättäni poikaani vastaan!»\n\nVanhus kohotti nyrkkiänsä, mutta hänen poikansa oli jo hyökännyt ulos\nhuoneesta. Tuomari ei ollut ainoa, joka pelkäsi nostavansa kättänsä\nomaa lihaansa ja vertansa vastaan.\n\n»Seis! Tule takaisin, senkin houkkio. Etkö kuule? En ole vielä puhunut\nloppuun. Pysähdy, senkin tuittupää, pysähdy! Etkö malta kuulla loppuun,\nmitä minulla on sanottavaa? Tule takaisin! Tuomas Wilson, tule\ntakaisin, poika! Tuomasi Tuomas! Tom! Missä hän on? Mihin poika joutui?»\n\nVanha Rauta-Christian oli avopäin kiirehtinyt tietä pitkin poikaansa\nhuudellen, kunnes hän oli aivan käheä, mutta nuori mies oli kadonnut.\nSilloin hän verkalleen palasi takaisin harmaat hapset tuulessa liehuen.\nUlkonaisesti hän oli pelkkää rautaa, sisäisesti vain isä.\n\nSinä päivänä muutti tuomari toisen kerran testamenttinsa ja teki\nvanhemman poikansa perinnöttömäksi.\n\n\n\n\nII.\n\n\nIsän kuoltua Peter otti haltuunsa Ballawhainen tilan, mutta hän ei\nollut lakimies, ja Christianien tuomarilinja oli katkennut.\n\nTuomas Wilson Christian oli sillä välin viivyttelemättä mennyt\nnaimisiin Mona Crellinin kanssa. Hän rakasti tyttöä, mutta tämän\ntietämättömyys oli häntä peloittanut, samoin — huolimatta hänen\nperiaatteistaan — heidän yhteiskunnallisen asemansa erilaisuus, ja hän\noli jo puolittain päättänyt luopua hänestä, kun isän kiivaat soimaukset\nolivat sytyttäneet hänen vihansa ja kannustaneet hänen rohkeuttansa.\nNiin pian kuin he olivat joutuneet naimisiin, hänelle selvisi, minkä\nhinnan hän oli maksanut vaimostaan. Onni ei voinut seurata sellaista\nalkua. Hän oli katkaissut kaikki vanhat siteet voidakseen solmia\nsiteen, joka oli vievä hänet perikatoon. Rikkaat eivät enää huolineet\nhänestä ja köyhät kadottivat kunnioituksensa häntä kohtaan.\n\n»Kerrassaan säädytöntähän tuo on», sanottiin. »Niinhän se on kuin sokea\nsokeata taluttaisi», arvelivat toiset.\n\nJa mikäli hänen yhteiskunnallinen arvonsa aleni ihmisten silmissä,\nsikäli väheni myöskin luottamus hänen lakimies toimintaansa. Hänen\nmielensä masentui ja hänen kunnianhimonsa katosi. Filosofia ei nyt\nollut hänelle suureksikaan avuksi, sillä se ei ollut missään arvossa\nniillä markkinoilla, jonne hän sen vei. Niinpä hän päivä päivältä\nvaipui yhä syvemmälle harhautuneen elämän pohjattomaan liejuun.\n\nVaimosta ei vastoinkäymisissä ollut apua. Hän oli kauniskasvoinen,\nmutta ryhditön, hyvin turhamainen, sekä älyltään heikonlainen.\nRakastajana oli hänen miehensä häntä miellyttänyt, mutta hänen\nnähdessään, ettei hänen avioliittonsa herättänytkään kenenkään\nkateutta, tyytymättömyys alkoi saada valtaa hänessä. Ja ennen pitkää\nhän jo mielessään kuvitteli joutuneensa kovan kohtalon alaiseksi. Hän\nvalitteli alinomaa. Kaikki ihmiset kohtelivat häntä, ikäänkuin hän\nolisi aiheuttanut miehensä onnettomuuden.\n\nMies rakasti häntä yhä, mutta aikaa myöten hän alkoi halveksia\nvaimoansa. Kun ratkaiseva hyppäys oli suoritettu, oli hän ylpeillyt\nsiitä, että oli uskaltanut seurata jaloa vaistoa. Hän ei ainakaan\naikonut saattaa kunnon tyttöä häpeään siksi, että tämä mahdollisesti\nsaattoi olla esteenä hänen virkamenestykselleen. Mutta Mona Crellin ei\nollut koskaan ollut selvillä siitä, minkä uhrauksen Tuomas Christian\noli tehnyt hänen tähtensä. Hän ei näyttänyt käsittävän, että hänen\nmiehestään olisi voinut tulla saaren merkitsevimpiä miehiä, ellei hän\nolisi kuunnellut rakkauden ja kunnian ääntä. Vaimon tietämättömyys\noli surkuteltava ja Christian häpesi sitä. Saadessaan osakseen muiden\nhalveksumisen hän oli oppinut itsekin halveksimaan itseänsä.\n\nVanha merikarhu kuoli äkkiä eräillä markkinoilla juopottelujensa\nseurauksista ja aviopuolisot saivat nyt periä Balluren talon siihen\nkuuluvine maa-alueineen ja kiinteimistöineen. Heidän keskinäinen\nsuhteensa ei siitä parantunut. Nyt oli vaimo perheen elättäjä, ja hän\noli kyllä tietoinen siitä, että osat olivat vaihtuneet. Eräänä päivänä,\nkun miehen sukulaiset olivat kadulla kohdelleet häntä loukkaavasti, hän\nkoetti lääkitä kirvelevää turhamaisuuttaan muistuttamalla miehelleen,\nettä hänen oli nyt kiittäminen häntä ja hänen isäänsä kaikesta hyvästä,\nmitä hän tässä maailmassa nautti.\n\nMutta sittenkin mies rakasti häntä edelleen. Eikä Mona alussa ollutkaan\nmikään syvälle vajonnut olento. Aika ajoin hän oli iloinen ja pirteä,\nja milloin äreä tuuli ei ollut pahimmillaan, oli hän toimelias ja\nvikkelä. Koti oli sievä ja hauska. Vain yksi seikka karkoitti miehen\npois sieltä, mutta se seikka olikin kaikkein pahin. Yhtäkaikki elettiin\ntalossa onnellisiakin hetkiä.\n\nHeille syntyi lapsi, poika, jolle annettiin nimeksi Philip. Hänestä\ntuli heidän välisen suhteensa lopun alku, se rautatuki, joka, vanhempia\nsamalla haavaa yhdisti ja erotti. Poikaa nähdessään isä muisteli\nvastoinkäymisiään ja äitiä kaivelutti hänen muistaessaan pettyneitä\ntoiveitaan. Poikahan oli oikeastaan Ballawhainen todellinen perillinen,\nmutta isän syyn takia hän oli kadottanut perintönsä, eikä hänellä ollut\nmitään.\n\nPhilipistä tuli aikaa myöten rakastettava lapsi. Hän oli lempeä\nja avomielinen, ystävällinen, jalomielinen, jopa tavallaan\nsuurpiirteinenkin luonteeltaan. Eräänä päivänä isä istui puutarhassa\nruohikolla kasvavan suuren fuksiapuun alla katselemassa, miten hänen\nvaaleatukkainen pikku poikansa heitteli keilaa käytävällä, seuranaan\npari suurta poikaa, jotka hän oli viekoitellut maantieltä pihalle,\nsekä läheisempi leikkitoveri, pieni, avojalka Peter, joka asui suuren\nkaivon luona olevassa tuvassa. Alussa Philip hävisi ja isot pojat\npistivät mielihyvästä ähkien voitot taskuunsa. Sitten Philip voitti ja\npieni kiharapäinen Peter tuli aivan putipuhtaaksi nyljetyksi ja hänen\nsuupielensä alkoivat nytkähdellä. Silloin Philip keskeytti pelin,\nkäänsi päänsä sivulle, näytti tuumivan ja virkkoi sitten reippaasti:\n»Peterillä oli paha onni, annetaan hänen koettaa kerta vielä.»\n\nIsän kurkkua kouristi ja hän läksi sisään äidin luo ja sanoi:\n»Minusta tuntuu — ehkä hyvinkin erehdyn — mutta minusta tuntuu, ettei\nmeidän poikamme ole toisten poikain kaltainen. Mitä sinä arvelet?\nNaurettavaako? No niin, saattaa olla, saattaa olla! Sinusta hän on\nkuten muutkin. Ehkäpä, ehkäpä!»\n\nMutta sydämensä salaisimmassa sopukassa Tuomas Wilson Christian,\nmurtunut mies, juurineen irti temmattu puu, mutaan ja liejuun vajonnut\nalus, alkoi hautoa rakasta toivetta. Poika tulisi voittamaan uudelleen\nkaiken sen, minkä isä oli kadottanut! Hän oli lahjakas ja hänestä oli\ntuleva lakimies; luonto oli anteliaasti suonut hänelle moninaisia\ntaipumuksia, ja niitä oli edelleen kehitettävä; lisäksi oli lapsella\nkauniit kasvot, joita kaikkien täytyi rakastaa, oikeuden tuntoa sekä\nolennossaan säteilevän iloisuuden kaikkivoittavaa voimaa. Saaren\ntuomariksiko? Miksikä ei? Ballawhainen isännäksi? Kukapa tietäisi?\nEhkäpä Man-saaren miehistä suurimmaksi, jaloimmaksi, mahtavimmaksi!\nHerra yksin tietää! Mutta — kävi miten kävi — poika oli pelastettava\nniistä vaaroista, jotka olivat tuhonneet isän onnen. Rakkaus? Se olkoon\nsallittu vain siinä tapauksessa, että siihen liittyy kunnioitusta —\nei koskaan ulkopuolella omien piirien. Siihen oli saari liian pieni.\nKadotettujen vaivoja kärsi se, joka rakasti ja halveksi samalla haavaa.\n\nNäissä haaveissa eläen alkoi poloinen kiusaantua ja ärtyä kaikista\nhyväilyistä ja puheista, joita äiti kohdisti poikaan. Vaimon\nsivistymätön puhetapa kelpasi kyllä hänelle itselle, miehelle, ja hänen\nylen kiihkeät hyväilynsä, milloin hän sattui olemaan hellämielisellä\ntuulella, olivat toisinaan hänelle mieleenkin, mutta niiden ei pitänyt\nsaada alentaa poikaa.\n\nVaimo ei voinut seurata hänen ajatustensa korkeata lentoa, mutta hän\nei ollut hidas tulkitsemaan sitä ilmaisutapaa, mihin se milloinkin\npukeutui. Opettihan mies poikaa halveksimaan häntä. Sitä hän ei\nolisi hänestä uskonut — ei tottakaan. Mutta niinhän aina käy, kun\nkunnollinen, halpasäätyinen tyttö joutuu naimisiin hienolle herralle.\nHäntä kohdellaan kuin mitäkin lunttua, vaikkei herra itse tee muuta\nkuin istuu kädet ristissä ja antaa toisen raataa puolestaan. Hävytöntä!\nOikeinhan tässä täytyy itkeä!\n\nTällaisina kateuden purkaushetkinä oli hänen tapana härnätä miehen\nköyhyyttä, ilkkua hänen joutilaisuuttansa ja soimata häntä siitä,\nettä poika ilmeisesti rakasti enemmän isäänsä. Heidän kahden kesken\nollessaan mies saattoi kärsivällisesti sen kestää, mutta Philipin\nläsnäollessa sanat muuttuivat hänelle myrkkyjuomaksi, tuntui kuin olisi\nhäntä skorpioneilla ruoskittu.\n\n»Mene tiehesi, poju, mene», hän toisinaan kuiskasi työntäen pojan pois\nhuoneesta.\n\n»Ei», kirkui vaimo, »pysy paikallasi, että saat nähdä minkämoinen mies\nisäsi on.»\n\nJa isä mutisi: »Ehkäpä hän myös näkee, minkälainen nainen hänen äitinsä\non.»\n\nMutta kun Mona oli puhunut suunsa puhtaaksi ja pojan oli ollut pakko\nkuunnella loppuun hänen puhetulvansa, mies painoi otsansa pöydänkulmaan\nvoihkien ja kyyneliin puhjeten. Silloin vaimo äkkiä muuttui, heittäytyi\nhänen kaulaansa, suuteli häntä ja itki. Hänen hellyydenpurkauksiaan\noli yhtä vaikeata välttää kuin hänen solvaisujaan. Tuomas rakasti\nvaimoansa kaikesta huolimatta. Sehän juuri oli katkerinta hänen\nonnettomuudessaan. Ellei hän olisi häntä rakastanut, olisi hän\ntietenkin voinut irtautua taakastaan ja tulla uudelleen vapaaksi ja\nitsenäiseksi mieheksi. Ja niinpä hän teki sovinnon ja suuteli taas\nvaimoansa. Molemmat he sitten suutelivat poikaa, sulivat helliksi ja\nlopulta he tulivat iloisiksikin.\n\nPhilip oli vain lapsi, mutta hän älysi vanhempainsa keskinäiset\nsuhteet ja omalla tavallaan hän käsitti kaiken. Isäänsä hän rakasti\nenemmän, mutta ei hän äitiänsäkään kammonut. Tämä oli melkein aina\nhellä hänelle, vaikka olikin mustasukkainen ja toisinaan hyvinkin\närtyinen isän pojalle osoittamasta suuresta rakkaudesta. Mutta nuo\nusein uudistuvat torat olivat ikäänkuin ruoskaniskuja, jotka jättivät\nhänen ruumiiseensa arpia. Hänen pieni vuoteensa oli vanhempain\nmakuuhuoneessa, ja iltaisin hänen oli tapana piiloutua peitteeseensä\nikäänkuin ruumiillista tuskaa peläten.\n\nIhminen ei voi kauaa taistella itseänsä vastaan. Tämä sitkeä vihollinen\npääsee lopultakin voitolle. Philipin ollessa kuuden vuoden vanha hänen\nisänsä makasi kuolinvuoteellaan. Näihin aikoihin oli vaimo alkanut\njuoda, ja vähitellen oli hän luisumistaan luisunut alaspäin, niin\nettä hän nyt oli syvälle vajonnut nainen. Joitakin lieventäviä syitä\nvoisi hänenkin edukseen esittää. Hän oli pettynyt elämänsä suureen\nunelmaan nähden, hän oli niittänyt ylenkatsetta, missä oli luullut\nsaavansa ihailua osakseen. Hän oli turhamainen eikä voinut kantaa\nvastoinkäymisiä, eikä hänessä itsessään ollut mitään syvää rakkauden\nlähdettä, mistä ammentaa, kun ylpeyden suoni oli juossut kuiviin.\nJos hänen miehensä olisi ollut hiukan osaaottavampi häntä kohtaan,\nniin asiat olisivat ehkä luonnistuneet hiukan paremmin. Mutta Tuomas\noli vain rakastanut häntä ja hävennyt hänen tähtensä. Ja nyt — hänen\nmaatessaan siinä kuolinvuoteellaan — hänen rakkautensa alkoi huveta ja\nhäpeä muuttua kammoksi.\n\nÖisin hän nukkui huonosti ja usein hänen ummistaessaan silmänsä sorisi\nhänen korvissaan lakkaamatta ilkkuvia ja soimaavia ääniä.\n\n»Poikasi!» huusivat ne. »Mitähän hänestä on tuleva? Unelmasi! Uljaat\ntoiveesi! Tuomari! Ballawhaine! Taivas tietää mitä kaikkea! Sinä lähdet\npoikasi luota; kuka hänet kasvattaa? Äitikö? Mahdotonta!»\n\nVihdoin viimein valju toivonsäde tunkeutui yön unettoman kamppailijan\nluo, ja hänen mielensä keventyi.\n\n»Minä juttelen pojalle», mietti hän. »Minä kerron hänelle oman tarinani\nsalaamatta mitään. Niin, minäpä kerron hänelle omasta isästänikin,\n— maatkoon Herran rauhassa tuo ankara, vanha mies — ankara, mutta\noikeamielinen.»\n\nPian tulikin sopiva tilaisuus. Oli myöhäinen ilta, hyvin myöhäinen.\nVaimo nukkui kohmelossaan jossain alakerrassa ja poikanen, ikänsä\nviattomuudessa ja tiedottomuudessa käsittämättä lähestyvän, juhlallisen\nhetken enteitä, hääräili toimeliaana huoneessa hyvin tietäen, että\nhänen olisi jo oltava vuoteessa.\n\n»Minä valvon, jotta voisin hoitaa sinua, isä», sanoi poika.\n\nIsä huokasi vastaukseksi.\n\n»Älä huolehdi, isä. Kyllä minä sinusta huolen pidän.» Isän huokaus\nmuuttui voihkinaksi.\n\n»Jos haluat jotain, niin huuda minua; ymmärräthän, isä?»\n\nJa poika puikahti näkyvistä kuin valonsäde. Hetken kuluttua hän\nilmestyi jälleen äkkiä kuin aamunsarastus. Vapisevassa pikku kädessään\nhän piteli lääkkeeksi määrättyä kamomilli- ja unikonsiemenlientä\nsisältävää kannua.\n\n»Unikonsiemeniä, isä! Unikonsiemenet ovat hyviä, usko pois, isä.»\n\n»Mikset ole nukkumassa lapsi?» sanoi isä. »Tottahan olet väsyksissä.»\n\n»En ole väsyksissä, isä. Äsken olin hiukan uninen, mutta kun haistelin\nunikonsiemeniä, niin uni sai kyytinsä. Ne ovat niin terveellisiä.»\n\nPieni valkopää oli jälleen katoamaisillaan, mutta isä kutsui hänet\nluokseen.\n\n»Tule tänne, poikaseni.»\n\nLapsi astui vuoteen luo, ja isä pujotti hyväillen sormensa hänen\npitkiin kultasuortuviinsa.\n\n»Luuletko, Philip, että kahdenkymmenen, kolmenkymmenen, neljänkymmenen\nvuoden kuluttua, kun olet jo aika mies, — oikein iso mies, luuletko,\nettä silloin muistat, mitä nyt sanon sinulle?»\n\n»Kyllä, kyllä, isä, jos se on jotain tärkeätä, ja tottahan sinä\nmuistutat minua, jos unohtaisin, eikös niin, isä?»\n\nIsä pudisti päätänsä. »Silloin en enää ole täällä, pilttiseni. Minä\nlähden pois — —.»\n\n»Lähdetkö pois, isä? Saanko tulla kanssasi?»\n\n»Kunpa voisitkin tulla, poikaseni. Niin kyllä, melkeinpä sitä\ntoivoisin.»\n\n»Sittenhän varmaankin otat minut mukaasi! Voi kuinka hauskaa, isä.» Ja\npoika alkoi loikkia ja tanssia, ryömiä nelinkontin ja hyppiä harakkaa\npitkin laattiaa.\n\nIsä vajosi huohottaen takaisin tyynylleen. Turhaa! Turhaa! Mitä tässä\nauttoi puhuminen? Lasta odotti elämä, häntä kuolema. Heillä ei ollut\nmitään yhteistä pohjaa, he puhuivat eri kieltä. Ja sitä paitsi, miten\nsaattaisi hän sallia lapsen viattoman sielun nähdä hänen oman murtuneen\nsydämensä saastutettuun ja raadeltuun kammioon.\n\n»Et ymmärrä minua, Philip. Tarkoitan, että minä poistun elämästä —\nkuolen. Niin, rakkaani, ja ellen jättäisi sinua tänne, niin kuolisin\nmielelläni. Minä olen hukannut elämäni, Philip. Kun tulevaisuudessa\nkuulet isästäsi puhuttavan, niin sinua hävettää. Ehkäpä olet silloin\njo unohtanut senkin, että hän oli hyvä isä sinulle — minkälainen\nmuuten lienee, ollutkin — sillä hän rakasti sinua hellästi. Minun\non taivuttava Jumalan tahtoon; kunhan vain voisin toivoa, että sinä\nmieheksi tultuasi uudistat manalle menneen isäsi hyvän nimen. Philip,\nmikä on — älä itke, rakas lapsi. Kas niin, kas niin, suutele isää. Ei\npuhuta enää siitä asiasta. Ehk'ei niin käykään, vaikka isä sellaista\nsanoi. Ehkäpä ei. Riisuhan nyt yltäsi ja pujahda vuoteeseesi, ennenkuin\näiti tulee. Kas siinä on yöpaitasi, vuoteen jalkapäässä. Vai on se\nnappeja vailla? Vähät siitä — vuoteeseen vain. Kas niin, nyt olet\nkiltti poika.»\n\nMahdotonta, mahdotonta! Ja ehkäpä tarpeetontakin. Kuka tietää. Poikanen\nsaattaisi halki elämänsä muistaa, mitä hän tällä hetkellä oli nähnyt\nja kuullut, vaikka olikin niin pieni. Jonakin päivänä se oli hänelle\nselviävä. Näin lohdutteli isä itseään. Nuo nöyryyttävät torat, jotka\nusein polttoraudan tavalla olivat raadelleet hänen sydäntänsä — noiden\nvastenmielisten kohtausten muistot soivat hänelle nyt jonkinlaista\nkatkeraa lievitystä.\n\nSillä välin oli lapsi kömpinyt vuoteeseensa, josta vähän aikaa kuului\ntukahutettua nyyhkyttelemistä. Puolitiessä unien sumumaahan, hän\nkavahti äkkiä istualleen huutaen: »Hyvää yötä, isä», ja isä vastasi:\n\n»Hyvää yötä.»\n\nKolmen tienoissa seuraavana aamuna talossa oli kova touhu. Palvelija\njuoksi portaita ylös ja alas ja emäntä mitteli hätääntyneenä käsiään\nväännellen sairashuoneen laattiaa, ja hoki hokemistaan, ikäänkuin asia\nnyt vasta olisi hänelle valjennut: »Hyvänen aika, hän kuolee! Miksei\nsitä ole ennen minulle sanottu.»\n\nKuolevan silmät etsivät lapsen pientä vuodetta. »Philip», virkkoi\nhän. Poika nostettiin yöpuvussaan vuoteeltaan ja kannettiin isän\nviereen. Tämä ojensi hapuilevat käsivartensa lasta kohti ja sulki\nvielä unen pöpperössä haukottelevan pienokaisen syliinsä. Nyt tointui\näitikin hämmästyksensä huumauksesta ja rajuihin nyyhkytyksiin puhjeten\nheittäytyi miehensä rinnoille ja suuteli häntä suutelemistaan.\n\nTällä kertaa ei hyväilyihin tullut vastausta. Kuoleva oli onneton,\nsillä hän ajatteli vaimoansa ja lastansa. Toisinaan hän yritti\npuhutella Philipiä, mutta sanat hukkuivat lempeään tolkuttomaan\nmutinaan, toisinaan hän tuijotti jäykin, ilmeettömin katsein vaimoonsa\nja painoi sitten poikaa lujemmin rintaansa vasten, ikäänkuin peläten\nmenettävänsä hänet. Pimeä hetki tuli, ja hän piteli yhä poikaa\nsylissään. Lopulta lapsi oli vapautettava kuolemankamppauksessa olevan\nisänsä puristuksesta.\n\nYön synkeys oli jo hälvennyt ja uusi päivä alkoi valjeta.\nKatonräystäiltä kuului varpusten viserrystä ja nousuvesi, joka nyt oli\nmatalimmillaan, vyöryi lahden hietikolle pauhaten. Jäljestäpäin Philip\nmuisti äitinsä itkeneen niin hillittömästi, että häntä oli peloittanut;\nkun poika oli saanut vaatteet yllensä, hän vei hänet kerallaan\nalakertaan, missä he söivät aamiaista auringon pilkistäessä sisään\nakuttimien takaa.\n\nÄidin ei sallittu pimittää poikansa elämää. Hän vaipui yhä syvemmälle\njuoppouden paheeseen; viikkokausiin hän ei liikkunut ulkona, istui\nvain aamusta iltaan takan ääressä lasia kallistellen. Tämä hillitön\njuominen vaikutti aivoihinkin, ja alinomaa hän kuvitteli näkevänsä\naaveita. Päästäkseen eroon niistä, jotka harhailivat hänen miehensä\nkuolinhuoneessa, hän nukkui öisin arkihuoneen sohvalla, ja eräänä\naamuna hänet löydettiin kuolleena suullaan lattialla maaten vuoteensa\nvieressä.\n\nSilloin Philipin isän serkku, jota poika oli tottunut sanomaan\nNan-tädiksi, muutti Ballure Houseen kasvattamaan häntä. Pojan isä\noli ollut hänen rakkain serkkunsa ja Tuomas oli kuolemaansa saakka\npysynyt hänen sankarinaan huolimatta kaikesta, mitä oli tapahtunut.\nSyvä, salainen hellyys, niin arka, että hän tuskin itsekään oli täysin\ntietoinen siitä, oli Tuomaan ja Monan kurjan yhteiselämän aikanakin\nlakkaamatta kytenyt hänen sydämessään. Vanhan tuomarin kuoltua hänen\ntoinen serkkunsa Peter oli mennyt naimisiin ja jättänyt hänet oman\nonnensa nojaan. Mutta hän oli aina ollut kuin eräät salomaan yrtit,\njoiden sanotaan muserrettuina ja tallattuina suloisimmin tuoksuvan.\nPhilipin isä oli ollut hänen sankarinsa, hänen kadonnut ystävänsä,\nhänen lempensä, ja Philip oli isänsä poika.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nPieni takkutukka, mustapäinen, paljasjalka Pete, jonka nuttu oli\nselästä halki muistuttaen hihallisia liivejä ja jonka housuissa oli\nreikä siinä kohdassa takapuolta, mistä pikku paidan olisi pitänyt\npilkistää näkyviin, oli oikeastaan Peter Quilliam nimeltään ja Peter\nChristianin äpäräpoika. Niihin aikoihin, jolloin tämä tunnontarkka\nnuorukainen ryhtyi vaanimaan Balluressa olevan vanhemman veljensä\ntoimia, hän huomasi soveliaaksi tehdä havaintojaan läheisen\nolkikattoisen mökin ulkopuolella kasvavan pensasaidan aukosta. Mökissä\nasui kaksi henkeä, isä ja tytär — Tom Quilliam, joka tavallisesti kulki\nMustan Tomin nimellä sekä Bridget Quilliam, jolle annettiin nimeksi\nBridget Musta Tom.\n\nMies oli lyhytrakenteinen ja karkeatekoinen, hänellä oli tavattoman\nsuuri, alati auki ammottava suu viallisine, tupakan mustuttamine\nhampaineen. Tyttöä pidettiin yleisesti hupsuna, hän oli suurikasvuinen,\nisosilmäinen, muuten aika sievän näköinen, typeräjärkinen hupsu. Musta\nTom oli ammatiltaan katonpaikkuri ja olkihattunsa reiästä törröttävine\nhiuksineen vaelteli hän ympäri saarta työtä etsimässä. Siinä toimessa\nhän joutui oleskelemaan poissa kotoa päiväkausia ja tällöin Peter\nChristian moittiessaan veljensä siveyskäsitteiden puutetta sai\ntilaisuuden tyydyttää omia halujaan.\n\nLapsen synnyttyä eivät isä eikä tytär esittäneet minkäänlaisia\nvaatimuksia isälle. Man-saaren punnan seteleissä maksoi Peter Christian\nedelliselle kaksikymmentä puntaa ja jälkimmäiselle kahdeksankymmentä\npuntaa. Paikkakunnan pojat töhrivät oven merkiksi, että talo oli\nhäväisty, ja siihen se juttu päättyi.\n\nTyttö suoritti hiljaisesti »kirkkorangaistuksensa». Yhden huomautuksen\nhän yhtäkaikki teki. Ballawhainen Christian neidiltä hän oli saanut\nlainaksi lakanan, johon oli verhoutunut kirkossa, ja kun hän palautti\nsen, arveli tämä hyvä, lempeämielinen lady, että hänen täytyi lausua\nhänelle parisen vakavaa sanaa.\n\n»Mitähän sinä oikein mietit, Bridget», virkkoi hän juhlallisesti, »kun\nviime sunnuntaina koko seurakunnan edessä seisoit siinä Bellan ja Lizan\nkanssa?» — sinä päivänä oli nimittäin kaksi muuta Magdalenaa Bridgetin\nohella kärsinyt rangaistuksensa.\n\n»Nähkääs, neiti», tuumi tyttö, »minä ajattelin, ettei heillä\nkummallakaan ollut niin hienoa ja vahvoista lakanaa kuin minulla.\nOikein minua olisi hävettänyt näyttäytyä mokomissa rievuissa kuin\nheillä oli.»\n\nTyperä Bridget tosin oli, mutta yhtäkaikki todisti kaksi seikkaa\nmuutakin. Hän ompeli kahdeksankymmentä rasvaista seteliänsä vanhaan\nsukan varteen, ompeli sukan sänkynsä patjaan ja kastatti poikansa\nPeteriksi. Rahojen piti säästyä hänen lapselleen siinä tapauksessa,\nettei hän jaksaisi elää ja itse kasvattaa sitä, ja nimi annettiin\nlapselle hänen arvelunsa mukaan ilmoittamaan, kenen lapsi oli, sanokoot\nsitten laki ja perkele siitä, mitä sanovat.\n\nSen jälkeen hän elätti itseänsä ja lastansa käymällä päivätöissä, hän\nkitki ja istutti perunoita ja teki muita peltotöitä kuivalla säällä\nkuuden pencen ja joka säällä neljän pencen päiväpalkasta. Hän olisi\nkylläkin voinut olla vastuksena Ballawhainen perilliselle, mutta häntä\nei haluttanut. Mainittu herrasmies peri maatilan, valittiin Ramseyn\nkaupungin edustajaksi Man-saaren eduskuntaan, nai Nessy Tauhmanin,\nrikkaan oluenpanijan tyttären ja tuli toisenkin pojan isäksi. Tällä\nkannalla olivat asiat laaksossa olevassa hovissa Bridgetin ja hänen\npienen Petensä syödessä silliä ja perunoita sekä kauraryynipuuroa\nolkikattoisessa majassaan.\n\nPeten varhaisimmat muistot liittyivät poikaan, joka asui kauniissa\nvalkoisessa talossa, niissä oli suuri fuksia siinä, missä tie\nkaartui rotkoon johtavalle sillalle. Poika oli Philip Christian,\npuolta vuotta häntä vanhempi, vaikka muutamaa tuumaa lyhempi.\nHänellä oli liehuvat keltaiset hiukset ja rusottavat posket ja musta\nsamettipuku polvihousuilleen. Peter jumaloi häntä, pysytteli aina\nhänen lähettyvillään, totteli häntä kuin pieni koira ja ihaili häntä\nviisauden, hyvyyden ja uljuuden perikuvana..\n\nHänen varhaisin muistonsa Philipistä oli, että hän oli pimeässä\nnukkunut hänen vieressään hiljaa ja kokoonkyyristyneenä pienessä,\nkapeassa rautaristikkoisessa sängyssä ja että hän aamulla herätessään\noli nauraen hypännyt laattialle vuoteesta. Philipin isä — pitkä,\nkalpea herrasmies, joka ei koskaan nauranut, joskus vain hymähti — oli\nedellisenä iltana tavannut hänet maantiellä odottamassa äitiänsä, joka\nei vielä ollut palannut ulkotöistään. Takkatulta tuvassa ei saanut\nsytyttää ennen äidin tuloa ja sillä välin Peter koetti juoksemalla ja\nhyppimällä pysytellä lämpimänä ja unohtaa nälkänsä.\n\nToinen muisto Philipistä oli, että he yhdessä olivat astuskelleet\nympäri vierashuonetta — jonka paksuilla matoilla hänen paljaat jalkansa\nolivat liikkuneet kuulumattomin askelin — Philipin näyttäessä hänelle\nseinillä riippuvia tauluja ja selittäessä niiden merkitystä. Erästä\nkuvaa pääkalloa ja ristiä pitelevästä evankelista Johanneksesta\nesitti tämä tuikea ja totuudessa pysyvä opas ryöväriksi, joka murhasi\nuhrinsa ja nylki heidän pääkallonsa tikarilla, jonka kahva oli ristin\nmuotoinen. Sen jälkeen olivat muistot Philipistä ja hänestä itsestään,\nkuten kaksi yhteen sulautuvaa auringonsädettä.\n\nPhilip oli ihastunut hurjien seikkailukirjojen lukemiseen. Tällaisia\nvaillinaisia ja töhrittyjä kirjoja hän löysi vanhan, metallisiloisen\nja kahdella etulukolla suljetun kirstun pohjalta. Kirstu oli sataman\npuoleisessa huoneessa, jota hänen isoisänsä, vanha merikarhu, oli\nkäyttänyt makuuhuoneenaan. Toisinaan oli Philipin tapana lukea ääneen\nPetelle eräästä kirjasta, johon hän oli erikoisesti mieltynyt.\nSiinä puhuttiin Carrasdhoon miesten toimista. He olivat hurjaa\nmellastelijajoukkoa ja koko saaren kauhu. Toisinaan he kyllä tekivät\ntyötä pelloilla, kyntivät, korjasivat eloa ja tekivät heinäaumoja,\nkuten työväki ainakin, toisinaan he asuivat taloissa sellaisissa, kuin\non juottopaikan luona oleva talo. Mutta kun luoteistuuli alkoi puhaltaa\nja huulilla alkoi tuntua suolan maku, silloin he läksivät liikkeelle\nsanoen: »Meri kutsuu meitä — meidän täytyy lähteä.» Silloin he asuivat\nvuorenrotkoissa merenrannikolla missä ei kukaan päässyt heihin\nkäsiksi ja siellä he öisin sytyttivät nuotiotulia tervatynnyreistä,\nsiellä he hoilasivat ja lauloivat pitäen hurjia juominkeja; tämän\njälkeen nousuvesi tavallisesti kuljetti rannoille laivanperäsimiä,\nkokkakoristeita ja mastoja, joskus ajelehti maihin myöskin heidän\ntoimestaan karille joutuneiden merimiesten ruumiita, jopa toisinaan\nkasoittain satojakin ruumiita — muukalaisia toki kaikki. Mutta siitä\noli jo pitkä aika kulunut. Carrasdhoon miehet olivat kuolleet ja heidän\nmaineensa loiste oli himmennyt.\n\nEräänä hiljaisena iltapuolena poikien hartaina luettua näitä urotekoja,\nhe istuivat juttelemassa, Philip ikkunalaudalla kyyristyneenä ja Pete\nhänen vieressään kuin mikäkin valkea sammakko. Äkkiä Philip huudahti:\n»Kuule, mitä se oli?»\n\n»Mitähän se mahtoi olla?» virkkoi Pete.\n\nEi kuulunut hiiskahdusta, ei lehden kahahdustakaan, eikä Peten\nmielikuvituskaan voinut keksiä mitään!\n\n»Pete», sanoi Philip kaamean juhlallisesti, »meri kutsuu minua.»\n\n»Ja minua myös», vakuutti Pete totisena.\n\nIllan alkaessa hämärtää pojat olivat Port Mooarin sataman\nyksinäisimmällä paikalla, mereen pistäytyvän mustan, rosoisen kallion\nalaisessa luolassa. Vanhaan, risaiseen tynnyriin he olivat sulloneet\nturvetta ja kaarnaa ja sytyttivät nyt tulta siihen.\n\n»Näethän tuon hirmuisen terävän karin tuolla veden alla?» virkkoi\nPhilip.\n\n»Totta maar sen näen?» sanoi Pete.\n\nEi näkynyt kiveä, ei nyrkinkään kokoista, heidän ja taivaanrannan\nvälillä.\n\n»Sitä sanotaan riutaksi», sanoi Philip. »Odotahan hetken aikaa, niin\nsaat nähdä, miten laivat törmäävät siihen ja murskaantuvat ihan —...\nihan kuin...\n\n»Kuin mikäkin teekannu», sanoi Pete.\n\n»Naiset me kumminkin pelastamme», sanoi Philip. »Vai kuinka, Pete, eikö\npelasteta? Sehän aina tehdään.»\n\n»Totta kai, naiset pelastetaan — ja pojat», lisäsi Pete miettivästä.\n\nPhilip ei ollut niinkään varma, mitä poikiin tuli, mutta ei tahtonut\nkiistellä. Pimeä oli jo tulossa ja ilta oli kylmä. Pojat istuivat\nloimuavan tulen ääressä kyyryllään ja koettivat unohtaa, että tee-aika\noli heiltä mennyt hukkaan.\n\n»Vähät siitä, jos onkin vähän nälkä», virkkoi Philip urheasti.\n\n»Mitäs siitä, ei se haittaa», vastasi Pete.\n\n»Mutta annas kun haaksirikosta päästään, niin silloin saadaan kinkkua\nja suolalihaa ja kaikkea muutakin iltaruo'aksi.»\n\n»Niin juuri, silloin syödään ja juodaan vaikka kuinka paljon.»\n\n»Rommia, Pete, rommia me aina juomme.»\n\n»Tottakai», myönsi Pete.\n\n»Teelle me annamme palttua», sanoi Philip.\n\n»Niin juuri, vanhat akat teetä juokoot», lausui Pete.\n\nNyt oli jo aivan pimeä ja nousuvesi kohosi nopeasti. Taivaankannella\nei välkkynyt yhtäkään tähteä ja ainoa näkyvä valotuike oli etäisen\nloistolaivan alati pyörivä valo. Pojat hiipivät lähemmäksi toisiansa\nja alkoivat muistella kotiansa. Philip ajatteli Nan-tätiä. Hän oli\nnelinkontin ryöminyt sen huoneen ikkunan sivu, missä täti oli ommellut\nhänelle uutta ruudullista yöpaitaa.\n\nSilloin oli hänestä tuntunut naurettavalta, että Carrasdhoomies\nkäyttäisi yöpaitaa; mutta missähän Nannie-täti nyt mahtoi olla? Pete\nmuisteli äitiänsä — varmaankin hän nyt itkien ja etsien juoksi talon\nkaikki nurkat. Mustan Tominkin oli hän näkevinhän — kai hänkin juoksi\nhäntä etsimässä ja kirosi.\n\n»Emmeköhän pistäisi lauluksi Phil?» kysäisi Pete itku kurkussa.\n\n»Vai laulamaan tässä!» sanoi Philip niin purevan ylenkatseellisesti\nkuin suinkin pystyi, »jotta he saisivat ajoissa varoituksen siitä,\nettä istumme täällä väijymässä. Voi sinua, Pete-rukka, kylläpä olet\nviisas! Odotahan vaan, jahka laivat törmäävät kallioita vastaan —\ntuota, riuttoja — ja kuolleita miehiä kohoaa pinnalle kuin korkkeja —\noikein sadottain ja läjittäin, silloin totta tosiaan saat kuulla minun\nlaulavan.»\n\nPimeys kävi yhä sakeammaksi ja meren pauhu kuului luolan takaa, juuret\nja kanervat eivät enää räiskyneet ja turve hehkui himmeänpunaisena.\nKaamea yö oli tullut, ja pojat olivat eristetyt kaikesta.\n\n»He eivät näykään tulevan — ei ainakaan vielä», kuiskasi Philip\nkäheästi.\n\n»Ehkäpä tässä on laita sama kuin kalastamisessa, väliin tulee kaloja,\nväliin ei», tuumi Pete.\n\n»Niin juuri», myönsi Philip innokkaasti, »tavallisesti ei tule mitään —\nja silloin ei auta muu kuin mennä kotiin ja palata uudelleen», lisäsi\nhän hermostuneesti.\n\nMutta ei kumpikaan liikahtanut. Hehkuvan tulen takana ammottava pimeys\noli kauhistava. Pete painautui lähemmäksi Philipiä ja alkoi käydä\nuniseksi, sillä häntä ei vaivannut mielikuvituksen tuottama pelko.\nKuullessaan hänen raskaan, tasaisen hengityksensä, Philip säpsähti ja\nhänet valtasi hirvittävä yksinäisyyden tunne.\n\n»Pete, kuulehan», änkytti hän tuuppien armottomasti Peten päätä,\njoka lepäsi hänen olkapäällään ja koettaen turhaan estää ääntänsä\nvapisemasta, »sinä sanoit olevasi toinen perämies, mutta yhtäkaikki\njätät kaikki työt minulle!»\n\nToinen perämies oli katuvainen, mutta ennenkuin puoli minuuttia oli\nkulunut, hän oli jälleen langennut samaan syntiin. »En voi sille\nmitään», virkkoi hän, »minä olen niin uninen, etten jaksa mitään.»\n\n»Silloin on parasta, että kumpikin olemme vahdissa kannen alla», sanoi\nPhilip ja he päättivät yhdessä laskeutua pitkäkseen tulen ääreen.\n\n»Luota sinä vain minuun», sanoi Pete; »kyllä minä kuulen, jos he\ntulevat yöllä. Minä aina kuulen, mitä yöllä tapahtuu. On ihan kauheata,\nkuinka helposti minä herään. Väliin kuulen senkin, kun Musta Tom tulee\nkotiin juopuneena. Ihan totta, väliin olen kuullut.»\n\n»Huomenna emme makaakaan kivillä, vaan matoilla», sanoi Philip\nkiemurrellen rosoisella paadellaan; »pakoittain mattoja — oikeita\nbrysselin mattoja.»\n\nHe laskeutuivat toistensa viereen niin lähetysten kuin mahdollista ja\nkoettivat olla kuuntelematta meren vaikerrusta ja pauhua. Sitten kuului\nväräjävä kuiskaus:\n\n»Pete!»\n\n»Mikäs nyt?»\n\n»Eikö sinun ole koskaan tapana lukea iltarukoustasi, kun olet vahdissa?»\n\n»On kyllä toisinaan, kun ei äiti ole ylen väsynyt ja vanhus ei ole\npahasti pöhnässä eikä räyhää.»\n\n»Mutta eikö sinusta sitten ole hauska lukea iltarukousta?»\n\n»On kyllä, se on oikein hirveän hauskaa.»\n\nMerirosvot päättivät lukea rukouksensa, nousivat pystyyn ja\nlaskeutuivat polvilleen vieretysten pienet kasvot tulta kohti\nkäännettyinä. Sitten he uudelleen asettuivat lepäämään.\n\n»Pete, missä on kätesi?»\n\n»Tässä ollaan, Phil.»\n\nYön kolkkoa pimeyttä valaisi vain hehkuvan tulen himmeä heijastus,\nmutta huolimatta luolan seinää pieksävien aaltojen ärjynnästä,\nvaipuivat Carrasdhoon miehet uneen.\n\nPimeässä vähän ennen aamunsarastusta Pete äkkiä säpsähtäen kohosi\npystyyn. »Mitä se oli?» huusi hän pelästyneenä.\n\nMutta Philip oli yhä unen sumumaassa, häntä paleli ja hän valitti:\n»Peitä minua, Pete.»\n\n»Phil!» kuiskasi Pete kauhistuneena.\n\n»Peitä minua», mutisi Philip.\n\n»Luulin, että Musta Tom oli siellä», sanoi Pete.\n\nLuolan ulkopuolelta kuului epäselvää liikettä.\n\n»Lempo vieköön!» kuulivat he kammottavan äänen sanovan. »Täällähän ne\nkakarat ovatkin! Vai mahdotonta! Eikä olekaan! Siinä ne totta tosiaan\novat, neiti. Piru heidät periköön! Onkos se ihminen sitten ihan\njärjiltänsä, kun tuollaista ääntä alkaa pitää. Tallella ovat, ovat\nniinkin, mutta kyllä heille tästä, kyyti annetaan, senkin penikat! No\nniin, kiittäkää te Jumalaa; että teidän on pelastunut, jos tykkäätte,\nmutta kyllä minä tälle pojalle muuta annan. Mokomatkin lurjukset!\nKauankos siitä on, kun teidät vierotettiin ja kumminkin pakotatte\nkunnon ihmiset jättämään sänkynsä ja lähtemään yön selkään teitä\netsimään. Ja tulikin teillä muka vielä piti oleman, häh? Sehän se\nsentään teidät ilmaisi. Vetäkää vene maihin pojat!»\n\nPhilip oli nyt puolittain hereillä. »Siinä he ovat», kuiskasi hän.\n»Laiva on tullut, he ovat riutalla. Voi sentään! Parasta on mennä heitä\nvastaan. Ehkä he eivät meitä tapakaan jos — jos vaan — voi sentään!»\n\nSitten merirosvot käsi kädessä vapisevina ja huohottavina lähestyivät\nluolan suuta. Seuraavassa tuokiossa Philip tunsi jonkun tempaisevan\nhänet syliinsä, ja Nan-täti suuteli häntä ja vuodatti viljavia\nkyyneleitä työntäen samassa suurta sokurikakkua hänen poskeensa.\nToisenlaiseksi muodostui Peten kohtalo. Mustan Tomin nahkahihnan\niskuista, joita hänelle sateli Philipinkin osalta, hän ulvoi kuin\nmyrskyn ruoskima meri.\n\nJa niin palasivat Carrasdhoon miehet kotiin aamusarastuksen kalpeassa\nvalossa — Pete hihnan takaa-ajamana hyppien ja ulvoen, Philip\nsokerikakkua syödä ahmien lohdutuksekseen.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPhilip lähetettiin pois kotoa Castletownissa olevaan King Williamin\nkouluun ja silloin Petelle alkoi kovat päivät. Hänen äitinsä oli kyllä\nhellä, ja hyviäkin sieluja oli olemassa, sellaisia kuin Nan-täti,\njotka kohtelivat kumpaakin säälivästi. Mutta yhtäkaikki sujui elämä\nvaivalloisesti kuin joustimia vailla olevien vaunujen kulku. Syntiä\non usein helpompi suvaita ja antaa anteeksi kuin typeryyttä. Vain se,\njolla on lempeä sydän, saattaa tuntea hellää osanottoa kovapäistä\nkohtaan.\n\nPete raukka oli epäilemättä hyvin kovapäinen. Häntä ei saatu lukemaan\nja kirjoittamaan, ei hyvällä eikä pahalla. Hänet pantiin Maughold-kylän\nkirkon vieressä olevaan vanhaan kouluun. Koulumestari oli John\nTuomas Corlett nimeltään, pieni mies, nokkelaliikkeinen ja karski,\nnenä hänellä oli terävä kuin hauella ja hänen käyntinsä muistutti\nkerskailevaa kukkopoikasta; John Tuomas oli myöskin räätäli. Kahden\nkoulupenkin varassa olevalla läävänovella hän istui ristissä säärin\nkankaittensa, palikkainsa ja silitysrautojensa ympäröimänä. Oppilaat,\npojat ja tytöt istuivat luokittain suuressa puoliympyrässä hänen\nedessään.\n\nPete-raukan tomuinen nuttu oli joka päivä pöläkässä tuon mahtavan\npikku miehen kynsissä, kun hän purki raivoansa, sillä poika-parka\nmyöhästyi joka päivä. Joka aamu räätäli-koulumestari tervehti häntä\nhaukkumasanoin, joita säestivät rottinkikepin läimäykset. »Sinä\nlaiskuri! Sinä pölkkypää! Sinä vintiö! Minä tässä opetan ja hikoilen,\nmutta mikään ei pysty sinuun.»\n\nTällä koulumestarilla oli kaksi inhimillistä heikkoutta. Hän kallisteli\nmielellään lasia eikä hän paljon kallistelemista sietänytkään,\nennenkuin oli pöhnässä. Silloin hän aina opetti katkismusta ja kiroili\npojille saaren murrekielellä.\n\n»Peter Quilliam», kirkaisi hän eräänä päivänä, »kuka johdatti sinut\nulos Egyptin maalta ja orjuuden huoneesta?»\n\n»Opettaja, enhän minä ole koskaan käynyt sellaisissa paikoissa, sillä\nmistäpä minulla olisi rahat ja vaatteet moisiin matkoihin, mutta siinä\nsen näkee, mitä kaikkea ihmiset keksivät», sanoi Pete.\n\nKoulumestarin toinen heikkous oli hänen rakkautensa tyttäreensä,\npieneen nelivuotiseen raajarikkoon, jota hän tämän sylilapsena ollessa\noli humalapäissään viskellyt ilmaan ja pudottamalla hänet maahan\ntehnyt vialliseksi. Nyt hän eleli alituisessa kauhussa peläten uusia\nonnettomuuksia lapselle tapahtuvan. Hänen oli tapana penkkien lomitse\nluovailla ikkunalle, josta hän alimmaista, nimiä täyteen kaiverrettua\nikkunaa avaamalla saattoi nähdä nurkan omasta, valkoisesta tuvastaan\nsekä sen kuistilta tulevan pienten hopeavaahterain varjostaman polun.\n\nMonesti oli Pete nähnyt pikku tytön vaivaisella pikku säärellään\nliikaten kiiruhtavan eteenpäin pitkin tietä riemastuksesta\nnaureskellen, kun hänen oli onnistunut välttää äitinsä valvova katse\nja päästä pujahtamaan tielle. Eräänä päivänä rajujen kevätsateiden\npaisutettua kaikki purot yli äyräittensä, Pete sattui näkemään tuon\nkiharapäisen palleroisen hyppelevän ja riuhtovan kuin mikäkin tuulen\npieksämä viiri vahvan virran kulettaessa häntä eteenpäin pitkin Port\nMooarin luona mereen laskevaa jokea. Pete pelasti lapsen ja kantoi\nhänet kotiin. Sitten, ikäänkuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut,\nhän meni kouluun tihkuen vettä joka askeleella.\n\nKun John Tuomas näki hänen tulevan avojaloin vettä tippuen\npitkin koulusalin laattiaa, hänen harminsa pojan tavanmukaisesta\nmyöhästymisestä yltyi kihiseväksi raivoksi. Selityksiä odottamatta\nhän otaksuen pojan pyydystäneen rapuja Port Lewaiguen kivien luona,\nsyyti suustaan tavallisia haukkumasanojaan tehostaen niitä pontevilla\nrottingin iskuilla.\n\n»Senkin laiskuri (läiskis)! Senkin vintiö (läiskis)! Minä tässä opetan\nja hikoilen, (läiskis! läiskis!) mutta mikään ei pysty häneen!»\n(läiskis! läiskis! läiskis).\n\nPete ei virkkanut sanaakaan. Hän väänteli nutun alla kivistävää\nselkäänsä ja pisti märät, lyönneistä kuumottavat kätensä\nhousun-taskuihin ja astui luokan alapäässä olevalle paikalleen.\n\nMutta muuan tyttö, pieni tumma, punaiseen hameeseen puettu olento,\nponnahti pystyyn pojan vierestä, pyyhkäisi nuolena koulumestarin luo\ntämän palatessa kankaittensa ja neulojensa ääreen, antoi hänelle aimo\nläjähdyksen vasten kasvoja ja puhkesi sitten suonenvedontapaisiin\nnyyhkytyksiin. Hänen nimensä oli Katherine Cregeen. Hänen isänsä oli\nCaesar, Comaan mylläri, joka oli perustanut Ballajoran kappelin ja oli\nmahtava mies metodistien joukossa.\n\nKatherine jäi rankaisematta, mutta Peten koulunkäynti päättyi tähän.\nHänen oppinsa ei painanut liian paljoa suuren pojan päässä — painettua\nhän osasi lukea joltisesti, mutta hänen kirjoitustaitonsa supistui\nmuutamien isojen kirjainten tuntemiseen. Varustukset elämän taisteluun\neivät olleet kehuttavat, mutta Bridget päätti jyrkästi, että se riitti.\n\nSillävälin hän itse oli joutunut kantamaan sellaista nimitystä,\njonka rahvas halusta antaa naiselle, jolla on lapsi, mutta ei lasta\ntunnustavaa isää. Häntä pidettiin noitana. Peten aikaisimmat muistot\nmaantiestä liittyivät tähän äidin nimitykseen ja kun sanan merkitys\nalkoi hänelle selvitä, hän ei kapinoinut sitä vastaan, vaan alistui\njurosti, sillä hän ei tiennyt muuta, kuin että siinä kenties oli\nperääkin. Milloin hän toisten poikien kanssa leikkiessään riitaantui,\nhuudettiin hänelle heti: »Äitisi on noita-akka!» Silloin hän toisinaan\nalkoi itkeä, toisinaan rupesi tappelemaan kostaaksensa poikien\nhäväisyn, mutta yhtäkaikki hän uskoi sen todeksi rakastamatta silti\näitiään sen vähemmän.\n\nBridgetiä syytettiin pahoista silmistä. Jos karja sairastui niityllä\neikä voitu näyttää toteen hänen kurkistaneen veräjän yli, arveltiin\nhänen jäniksenä loikanneen tien poikki, jota elukat astuivat. Eräänä\npäivänä oli naapurin koira ajanut jäniksen piilostansa niitylle,\nmissä joitakin lehmiä oli syömässä. Tämän huomasivat muutamat tiellä\npalloa lyövät pojat. Heti paikalla nousi meteli ja kirkuna ja pojat\nsauvoillensa juoksivat ulvovain koirain jäljestä huutaen: »Noita-akka!\nNoita-akka! Se on Bridget Tom! Corlettin koirat ajavat takaa Bridget\nMustaa Tomia! Tapa hänet, Laddie! Pure kuoliaaksi hänet, Sailor! Ota\nkiinni, koira, ota kiinni!»\n\n»Pallonlyöjien joukossa oli Petekin. Kun hänen toverinsa alkoivat\njuosta koirien jäljestä ja niitä kiihoitella, hänkin juoksi, mutta\nhänessä myllersivät tykkänään toiset tunteet. Nuolena hän pyyhkäisi ohi\nkaikkien muiden pääsi koirien kintereille ja toisia potkaisten, toisia\nhutkien kepillänsä huusi nyyhkyttäen niin kovasti kuin kurkusta läksi\nhänen edessään loikkivalle jänikselle: »Juokse, äiti, juokse, hyppää\nsivulle! Äiti, äiti rakas, juokse nopeammin, juokse henkesi edestä,\njuokse!»\n\nJänis kääntyi syrjään, kiiti pensaikkoon ja hävisi takaa-ajajiensa\nnäkyvistä juuri samassa, kun Corlett, tilanvuokraaja, joka oli\nkuullut huudot ryntäsi pyssyineen paikalle. Silloin Pete pyyhkäisi\ntakinhihallaan kyyneleistä kimaltelevia silmiään ja läksi juoksemaan\nkotiin. Siellä hän tapasi äitinsä oven edustalla istumassa ja\nrauhallisesti kutomassa. Poika heittäytyi hänen syliinsä ja hyväili\nkädellään hänen poskeansa.\n\n»Voi, oma äiti-kultani», huusi hän, »kuinka nopsa olitkaan juoksemaan!\nEt maar koskaan ennen elämässäsi ole juossut niinkuin nyt!»\n\n»Onko poika järjiltänsä?» sanoi Bridget.\n\nMutta Pete yhä silitteli hänen poskeansa nyyhkyttäen ilosta ja\nhuudahtaen: »Kuulin Corlettin huutavan talosta pyssyä ja onnenrahaa,\nja minä luulin, etten koskaan enää saisi nähdä äitiä! Mutta kylläpä\n_osasitkin_ harpata, äiti! Kyllä vaan osasit!»\n\nKun Katherine Cregeen seuraavalla kerralla näki Peter Quilliamin,\nistui tämä Ballure Glenin sumussa olevan kallion reunalla puhallellen\nhaikeita säveliä omatekoisesta huilusta. Hän oli lohduttomuuden\nja yksinäisyyden ilmetty kuva. Hänen äitinsä oli kuolemaisillaan.\nRouva Cregeen, Katherinen äiti, joka oli lämminsydäminen ihminen,\nlempinimeltään Mummi, oli jäänyt hoitamaan hänen äitiänsä siksi aikaa,\nkun hän läksi tälle meren ja maan väliselle, kolkolle paikalle etsimään\nlohtua yksinkertaiselle sydämelleen.\n\nKatherinen silmät kastuivat, kun hän näki pojan, ja kun Pete\nvilkaisematta ylös tahi puhumatta yhä lasketteli oudon surullisia\nsäveleitä, tytön kurkkua alkoi kouristaa ja hän puhkesi itkemään.\n\n»Älä ole pahoillasi, Pete. Ei, sitä en tarkoittanut — mutta älä itke,\nPete.»\n\nPete ei ensinkään itkenyt, soitteli vain huiluansa ja tuijotti\nulos merelle merkillisin, ilmeettömin katsein. Katherine laskeutui\npolvilleen hänen viereensä, kietoi käsivartensa hänen kaulalleen ja\nitki molempain puolesta.\n\nJoku huusi Peteä juottopaikan pensasaidan luota. Hän nousi pystyyn,\nsilitteli hiuksiansa kädellään ja alkoi astua kotiansa kohti sanaakaan\nsanomatta.\n\nMullatessaan nauriita pellolla koko päivän rankkasateessa Bridget\noli vilustunut ja sairastunut keuhkopussin tulehdukseen. Tohtori\nMylechreest oli hautonut hänen keuhkojaan sinappitaikinalla ja\nliinansiemenpuurolla, mutta siitä ei ollut apua. »Ihan tuntuu sillä\nkuin aurinko paistaisi selkään elonkorjuussa ollessa», mutisi hän,\nmutta puurot eivät pystyneet kuumentamaan hänen kylmettynyttä rintaansa.\n\nCaesar Cregeen seisoi vuoteen ääressä, samoin lukkari John, jota\nsanottiin leski-Johniksi, Kelly, joka kuletti postia ja tunnettiin\nvaras-Kellyn nimellä, ja vielä Musta Tom, hänen isänsä. Caesar piti\npuhetta syntisistä ja heidän lopustaan. John huomautti, että hän,\ntullessaan virkaansa valituksi, oli luvannut haudata köyhät maksutta,\nKelly päätti olla ensimmäinen, joka Ballawhainen Christianille\nilmoittaisi, mitä oli tapahtunut, ja Tom murskasi mehiläisilleen\nrintasokeria laskien tuon tuostakin jonkun kompasanan kuolevan vaimon\nkustannuksella.\n\n»Vähät siitä; lähtö on tullut. Minä lähden nyt pitkälle matkalle»,\nlausui Bridget ja Mummi löyhytteli häntä rikkalapiolla helpottaakseen\nraskasta hengenvetoa.\n\n»Oletko pistänyt taskuusi mitään matkan varalle, häh?» kysyi\nkatonpaikkuri.\n\n»Nyt en aiokaan käydä taloissa, jotka ovat tiilistä ja savesta\ntehtyjä», vastasi kuoleva.\n\n»Voi poloista! Ala sinä rukoilla», kuiskasi Mummi miehelleen, ja Caesar\notti hyppysellisen nuuskaa liivintaskustaan ja alkoi »kamppailla Herran\nkanssa.»\n\nSe tuntui suovan lohdutusta Bridgetille. »Näen jaspisportit», läähätti\nhän kiinnittäen kuumeen verhoamat silmänsä olkikattoa kannattaviin\nhirsiin, joista riippui repaleisia, rotanhäntiä muistuttavia\nhämähäkinverkkoja.\n\nSitten hän kutsui Peten luokseen. Hänellä oli jotain hänelle\nannettavaa. Se oli sukanterä, johon hän oli kätkenyt ne\nkahdeksankymmentä tahraista seteliä Mansaaren rahassa, jotka Peten\nisä, Peter Christian viisitoista vuotta sitten oli hänelle maksanut.\nPete sytytti kynttilän ja piteli sitä Mummin ratkoessa vuode-patjan\nseinänpuoleista saumaa ja kaivaessa esiin sukanterää. Musta Tom pudotti\nkädestään sokerisakset ja paljasti vialliset hampaansa nähdessään niin\nsuuria rikkauksia; leski-John vilkutti silmiään ja varas-Kelly kurotti\nkaulaansa, kunnes hänen posteljooninlakkinsa solui hänen nenälleen.\n\nMeriusva peitti sinä aamuna maan ja kun se hajaantui, kohosi\nBridgetinkin sielu taivasta kohti.\n\n»Tyttörukka! Tyttörukka!» sanoi Mummi. »Kolkko oli hänen elontiensä —\nkolkko oli, kolkko!»\n\n»Kunnon tyttö», sanoi lukkari John, »eikä häntä köyhäin hautaan nyt saa\nhaudata, kun hänellä oli rahoja.»\n\n»Vahva työihminen hän oli, ja aina jalkeilla ja hommassa, mutta\njärki-paha ei ollut oikein kuin olla piti.»\n\nJa Caesar huusi: »Hän oli tulesta temmattu kekäle! Herra suokoon, että\nminulla tuomiopäivänä olisi monta sellaista kekälettä!»\n\nKun hautajaiset oli pidetty ja kyyneleet, sekä lämpimät että kylmät,\nkuivattu — Pete ei vuodattanut kyyneleitä — palasivat Maghold Headin\nkirkkomaalla olleet naapurit pojan kanssa juottopaikan luona olevaan\ntupaan, neuvotellakseen, mitä oli tehtävä hänen perintöseteleillään.\n»Siinähän on koko omaisuus», sanoi yksi. »Pankoon rahasumman korkoa\nkasvamaan herra Dumbellin pankkiin», sanoi toinen. »Pojan on ensin\nopittava joku ammatti — hänhän on jo iso köntys, keväällä kuudentoista\nvanha», sanoi kolmas. »Eiköhän hänestä voisi tulla rihkamakauppiasta?»\nkysyi neljäs. »Veljenpoikani Robbie Clucaksen luo, Ramsayhin sopisi\nhänet lähettää, vai mitä arvellaan?» »Kelpo mies kaikin puolin»,\nsanoi leski-John, »mutta kehumatta uskallan esittää vävypoikani John\nCowleyn. Poika on kuin luotu sekatavarakauppiaaksi eikä kait mikään ole\nihmiselle mieluisampaa kuin — oma puoti nimikyltti oven päällä, 'Peter\nQuilliam, tee- ja sokerikauppias', se joltain kuuluu. Kerrotaan, että\nJohn jo aikoo ostaa vaunut ja parihevoset.»\n\n»Vait siinä, senkin suunsoittajat hevosinenne ja vaunuinenne», karjaisi\nlopulta Mustan Tomin mörisevä ääni. »Kuka sen sanoo, että rahat\nensinkään kuuluvat pojalle? Minun ne ovat, ja minä ne perin, jos on\nlakia maassa.»\n\nSillä välin oli Pete, jonka korvissa yhä kaikui mullan kumahtelu\narkulle, matkalla Ballawhaineen. Hän ei ollut milloinkaan\nennen ollut siellä ja oli hiukan neuvoton, mutta ei vavissut.\nLehtokujan puolitiessä hän kohtasi ikäisensä, keikarinnäköisen,\npunertavatukkaisen nuorukaisen, joka hyräili itsekseen ja vilkaisi\nhäneen välinpitämättömästi olkansa takaa. Pete tunsi hänet — hän oli\nRoss Christian, jota pojat sanoivat Drossiksi, Ballawhainen poika ja\nperillinen.\n\nSuureen taloon saavuttuaan Peter kysyi isäntää. Englantilainen\npalvelija, jolla oli tulipunaiset polvihousut, jätti hänet kiviseen\neteissaliin odottamaan. Siellä oli hyvin hiljaista, ja jokseenkin\nkylmä. Kaikki oli puhdasta kuin kalalokin suvet. Keskellä huonetta\noli tumma pöytä ja seinän luona korkeaselkäinen tuoli. Vastakkaisilla\nseinillä oli kaksi öljyvärimaalausta. Toinen esitti vanhaa parratonta,\nkorkeaotsaista miestä, jonka kasvoja ympäröi lyhyt, harmaa tukka.\nToinen oli nainen, väsynyt katse silmissään ja pikku lapsi sylissään.\nTämän taulun alla oli pieni musta kuva, jonka Pete arveli esittävän\nhautakiveä. Sen alareunassa oleva kirjoituskin, mikäli Pete saattoi sen\nlukea, oli hautakirjoitus: »Muistoksi Verhenalle, Peter Christianin\nrakastetulle vaim...»\n\nNyt astui Ballawhaine sisään ja hiekka hallin kivipermannolla narisi\nhänen astunnastaan. Hän oli vanhannäköinen ja tuuheat, karkeat\nsilmäkulmat olivat toisenväriset kuin hiukset. Pete oli usein nähnyt\nhänen ratsastavan maantiellä.\n\n»No, poikaseni, mitä asiaa sinulla olisi minulle!» sanoi hän. Ääni oli\nkärtyisä, ja hän puhui kuin olisi tahtonut pelästyttää pojan.\n\nPete hypisteli äitinsä kutomaa lakkia. »Äiti on kuollut», vastasi hän\nneuvottomana.\n\nBallawhaine tiesi sen jo. Varas-Kelly oli tullut juoksujalkaa uutista\nkertomaan. Nyt arveli hän Peten tulleen vaatimaan eläkettä äidin\nkuoltua.\n\n»Ja sinullekin hän kai on kertonut tuon saman, vanhan jutun», tiuskasi\nhän.\n\nPeten kasvot jäykistyivät.\n\n»Hän on kertonut, että herra on minun isäni», sanoi hän.\n\nBallawhaine koetti nauraa. »Todella!» sanoi hän.\n\n»Se lapsi on viisas, joka tuntee oman isänsä.»\n\n»En oikein käsitä, mitä tarkoitatte», virkkoi Pete.\n\nSilloin Ballawhaine alkoi häpäistä haudassa lepäävää naisraukkaa.\nHän sanoi, ettei Bridget voinut tietää, kuka oli hänen lapsensa isä,\nja vannoi, ettei sen ihmisen pojista yksikään saisi häneltä pennin\nsyrjääkään. Ja tätä ärjäistessään hän paiskasi nyrkkinsä pöytään.\nEtusormen keskikohdalla hänellä oli suuri, karvainen syntymämerkki.\n\n»Vai niin, anteeksi sitten», sanoi Pete; »mutta hän sanoi saaneensa\ntämän teiltä.»\n\nHän käänsi nuttunsa lievettä ja veti taskustansa Man-saaren leimalla\nvarustetut setelinsä, kahdeksankymmentä kappaletta, ja kurotti ne\noikeassa kädessänsä pöydän yli. Petellä oli myös syntymämerkki\netusormen keskellä.\n\nBallawhainekin näki sen. Hän vetäsi äkkiä kätensä pois ja kätki sen\nselkänsä taa. »No niin, poikaseni, eikö siinä ole tarpeeksi? Ethän sinä\nenempää tarvitsekaan?»\n\n»En minä enempää tarvitse», sanoi Pete. »En tarvitse näitäkään. Ottakaa\ntakaisin», ja hän pani setelitukun heidän välillään olevalle pöydälle.\n\nBallawhaine vaipui tuolille istumaan, kopeloiden nenäliinaa takkinsa\ntakataskusta piilossa olevalla kädellään ja alkoi pyyhkiä otsaansa.\n»Häh? Mikäs nyt? Mitä tarkoitat, poika?» änkytti hän.\n\n»Tarkoitan», sanoi Pete, »että jos pitäisin rahat, niin sanoisivat\nihmiset, että äitini oli huono nainen, jonka te ostitte rahallanne —\nsentapaista puhetta olen jo kuullutkin.»\n\nHän astui lähemmäksi. »Ja vielä tarkoitan sitäkin, että monta vuotta\nsitten teitte hyvin väärin äitiäni kohtaan ja että nyt, kun hän on\nkuollut, te ilkeätte mustata häntä, ja teillä on paha sydän ja häijy\nkieli, ja jos minä vain olisin täysi mies, enkä tietäisi, että te\nolette isäni, niin rutistaisin teidät raajarikoksi koko iäksenne.»\n\nSitten Pete käänsi hänelle selkänsä huutaen hallin pimeään:\n»Kuulkaapas, siinä, te vanha papukaija! Nyt lienee aika heittää minut\novesta ulos.»\n\nEnglantilainen palvelija punaisine polvihousuineen oli seisonut\nportaitten alla kuuntelemassa.\n\nTämä oli Peten ja hänen isänsä ensimmäinen ja viimeinen kohtaaminen.\nPeter Christian Ballawhaine esiintyi näihin aikoihin neuvostokokouksen\nkauhuna, mutta poikansa edessä hän oli vavissut kuin piesty koira.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKatherine Cregeen, Peten puolustaja koulussa, oli sen ohessa hänen\nleikkitoverinsa. Hän oli kaksi vuotta Peteä nuorempi. Hiukset hänellä\noli mustat kuin mustalaisella ja kasvot olivat ruskeat kuin pähkinä.\nKesäisin hän viihtyi parhaiten hihattomassa punaisessa hameessa, ilman\nkaulusta ja päähinettä ja avojaloin. Käsivarret ja sääret, alinomaa\nkun olivat alttiina auringolle ja sateelle, olivat yhtä verevät kuin\nhänen poskensa ja silkinhienon untuvan peitossa. Hampaat olivat\nalati näkyvillä, joten näytti siltä, kuin hän olisi aina nauranut.\nVallatonta nauruaan lasketellessaan hän kallisti päänsä sivulle ja\nvilkaisi silmillään kuten pieni, pähkinää nakerteleva orava, joka istuu\nkorkealla turvassa kaikelta vaaralta.\n\nKoulussa oli Pete ensi kertaa nähnyt tyttösen ja siellä hän koetti\nherättää hänen huomiotaan keinoilla, jotka ovat tunnettuja vain\nsankareille, villeille ja pojille. Leikkikentällä hän oli piehtaroinut\nKatherinen edessä aivan kuin huima varsa, hän oli viskellyt päätään,\nhuitonut käsivarsillaan, väännellyt ruumistaan, potkinut säärillään,\nkulkenut käsillään, karannut jokaisen pojan kimppuun, joka oli\nhäntä kahta vertaa isompi ja loppujen lopuksi karjaisemalla huikean\nintiaaniulvonnan hän oli pudota mätkähtänyt takapuolelleen istumaan\njuuri sille kohdalle missä Katherine seisoi. Muut pojat pysyivät\ntykkänään välinpitämättöminä näistä suunnattomista ponnistuksista\nosoittaa, mihin hän kelpasi, jos vain tahtoi, eikä Katherinessakaan\nollut minkäänlaisia ihailun merkkejä huomattavina, vaikka Pete oli\nsalaisesti pitänyt häntä silmällä. Mutta toiset seikat lähensivät\nlapset toisiinsa.\n\nPhilipin lähdettyä oppikouluun, Petestä ja Katherinestä oli tullut\nhartaat ystävät. Koulusta päästyään ei Pete mennytkään kotiin äitiänsä\nodottamaan ja maantiellä vetelehtimään; hänestä oli hauska kulkea\nBallajoraan ja sieltä polkutietä myöten kiertää Cornaan myllylle. Se\noli kyllä aimo koukku, mutta Caesarin mylly oli matkan päämäärä. Se\npilkisti esiin Ballaglassin laakson läpi juoksevan joen viheriäisestä\nsyrjästä. Laululintuset visertelivät keväisin sen pensaikossa ja\nCaesarin pieni satakieli-tyttönen lauleli siellä aina.\n\nMiten hauskaa hänellä olikaan, kun Pete läksi kotiin sitä tietä. Hän\nkahlasi joessa, kapusi kivillä, leikitteli nuorallatanssijatarta\nkumoon kaatuneilla puupölkyillä, jotka yhdistivät joen rannat, hän\nliukahti, putosi ja tarttui käsin tahi jaloin kiinni lahoneisiin\nvedessä riippuviin oksiin puolittain itkien, puolittain nauraen\nhuutaen Peteä avuksi. He heittivät lastuja ja tikkuja myllyrattaan\ntakana kuohuvaan veteen seuraten sitä katseillaan sen pyöriessä\nkoskea alas, he juoksivat kilpaa genistapensaitten välissä, ja sitten\nKatherine ymmärtämättä vähääkään kainostella laskeutui pitkälleen\nmaahan ja makasi siinä liikkumattomana kuin lammas Peten nyppiessä\nhänen verisistä jaloistaan orjantappurapiikkejä. Tyttö oli laakson\nvillisorsa, poika kömpelö ankka, joka lönkytteli hänen jäljestänsä.\n\nMutta tuo ihana, onnellinen leikin aika loppuikin äkisti. Mahtavan John\nTuomas Corlettin rottinkikeppi ja toisen, häntä vielä taipumattomamman\nhirmuvaltiaan ruoska synkistivät molempain lasten päivänpaistetta. Pete\nerotettiin koulusta, ja Katherinen isä muutti pois Cornaasta.\n\nKun Caesar oli päättänyt naida oli hänen valintansa osunut Betsyyn,\nSulbyn ravintolan omistajan tyttäreen. Sitten hän oli »herännyt» ja\nhän kannatti jyrkästi sitä käsitystä, ettei uskovaisen kodissa saanut\njuoda, ei liioin ostaa eikä myydä juomia. Mutta Mummin isä kuoli\njättäen tyttärelleen ja vävylleen talonsa, »Man-saaren Keijukaisen»,\nsekä Glenmooar-nimisen maatilansa. Samoihin aikoihin kuoli myöskin\nSulbyn mylläri, ja saaren paras mylly kaipasi omistajaa. Caesar\notti myllyn ja maatilan ja Mummi otti ravintolan, hän kun oli\nkasvanut sen hengessä eikä mitenkään ollut arkaluontoinen tällaisiin\nasioihin nähden. Tästä hetkestä alkaen Caesar tukki suun kaikilta\nparjaushaluisilta kadehtijoiltaan raamatunlauseella:\n\n        »Se kuin suusta menee sisälle ei turmele ihmistä,\n    vaan se, mikä hänen suustansa kuohuu ulos, saastuttaa\n    ihmisen.»\n\nYhtä kaikki muuttui Caesar vuosi vuodelta yhä puritaanimaisemmaksi\nkatsantokannaltaan. Puolinaisuus ei ollut Caesarin luonteen mukaista.\nIhminen oli joko pelastunut tahi oli hän helvetin syvyydessä, jos\nkohta sen ammottava kita ei vielä ollut sulkeutunut hänen ylitseen.\nKen oli pelastunut, oli selvillä siitä ja jos hän tunsi Hengen\ntodistuksen, niin hän saattoi elää synnittä. Kolmeen pääkohtaan hän\nluotti järkähtämättömästi: — silmänräpäykselliseen kääntymykseen,\narmotilan varmaan tuntoon ja täydelliseen vapauteen synnistä.\nTuhansia kertoja hän oli kertonut ja kertoi yhäti, miten hän oli\ntullut kääntymykseen Douglasin torilla kappaleen matkan päässä vanhan\nMateuskirkon vasemmalta portilta, kaksikymmentäviisi minuuttia yli\nkuuden eräänä sabbatti-iltana heinäkuussa; samana syksynä hän täytti\nkahdennenkolmatta ikävuotensa.\n\nCornaassa ollessaan Caesar oli toiminut paikallissaamaajana, ollut\nraamatunkeskustelujen johtajana ja kirkonisännöitsijänä, mutta Sulbyyn\nmuutettuaan kävi hänelle »seura» liian ahtaaksi ja hän perusti oman\nseurakunnan. Sen jäsenille antoi hän nimen Kristityt, joka samalla\nkertaa oli nimi, taisteluvaatimus ja vastalause, ja he pitivät\njumalanpalvelusta Caesarin myllyn takana olevassa pitkässä ladossa.\nIhmisen ulkonaiseen käytökseen nähden heillä oli suuret vaatimukset.\nHerännyt ihminen ei saanut näyttäytyä kullassa ja kalliissa pukimissa,\nei jättäytyä veltoksi eikä suosia mukavaa elämää; hän ei saanut käydä\nmarkkinoilla huvitellakseen, eikä näyttäytyä kujeilijoita varten\npystytetyissä teltoissa, ei laulaa maailmallisia lauluja tahi lukea\nkirjoja tahi harrastaa mitään, joka ei tarkoittanut Jumalan yhä\nlikeisempää tuntemusta. Mitä lihallisiin lankeemuksiin tuli, täytyi\nsyyllisen joutua uskovaisten seurakunnasta poissuljetuksi, sillä\nvanhurskasten sieluja ei pahennus saanut koskettaa.\n\n»Nykyajan kirkossa on paavillisuus taas vallalla», sanoi Caesar.\n»Palatkaamme vanhaan, lämminhenkiseen metodismiin ja karkoittakaamme\nRooman oppi.»\n\nKun Pete käänsi selkänsä Ballawhainen herraskartanolle, oli hänen ensi\najatuksensa Caesar ja hänen myllynsä. Oikeampaa olisi ehkä sanoa, että\nhänen ensi ajatuksensa oli Katherine ja Mummi. Hän oli sekä koditon\nettä rahaton. Juottopaikan luona oleva tupa oli nyt mahdoton hänen\nasuttavakseen, äiti kun ei enää ollut suojaamassa hänen uhattuja\nhartioitaan Mustan Tomin nyrkiniskuilta. Philip oli kotona vain\nparisen viikkoa vuodessa ja Ballure oli kadottanut viehätysvoimansa.\nNiinpä hän ohjasi matkansa Sulbyyn, tarjoutui Caesarille myllytöihin\nja otettiinkin heti paikalla siihen. Palkkaa hänelle luvattiin vapaa\nylläpito sekä kahdeksantoista penceä viikossa.\n\nMerkillinen oli perhepiiri, jonka jäseneksi Pete nyt liittyi.\nSiihen kuului ensinnä Caesar itse nahkatakkeinensa, jonka hihat oli\njätetty napittamatta neljänteen nappiin saakka, polvihousuineen,\nvärjäämättömine villasukkineen ja puolikenkineen, joista kieli\ntavallisesti riippui ulkona — tuikea mies, jolla oli kankea kasvoja\nvarjostava poskiparta ja huolellisesti ajeltu paksu ylähuuli, joka\ntäydelleen korvasi tuuheita viiksiä, sillä kun uskonto, sellainen\nkuin Caesarin oli, anastaa ihmisen haltuunsa, näkyy se ensin hänen\nsuustaan. Sitten Mummi, kodikas, myssypäinen olento, hyvänsuopaisuutta\nja ystävällisyyttä säteilevä, yksinkertainen, helläluonteinen ja rauhaa\nrakastava sielu, joka ei vastustanut ketään eikä mitään ja jolla aina\nnäytti olevan huulillaan »Ihmisparka! Ihmisparka!» tahi »Voi tok! Voi\ntok!» Sitten oli Nancy Cain, myöskin Nancy Joen nimisenä tunnettu,\npalvelija nimeltään, mutta emäntä viraltaan, Mummin sisarentytär,\nhiukan pakanallinen, aamun virkku, väsymätön raataja, ruma kasvoiltaan,\nkaikkia miehisiä olentoja karsaasti katsova, hyväsydäminen,\nrumapuheinen ja äkäluontoinen. Ja viimeksi Katherine, joka nyt oli\nkasvanut isoksi tytöksi ja sitoi mustalaishiuksensa nauhalla ja käytti\nmustaa, valkeilla nauhoilla reunustettua esiliinaa.\n\nPete edistyi tasaisesti työssään. Aluksi hän suoritti myllyssä\nvähäpätöisempiä töitä, hän sai sytyttää tulen kuivausuunin alle ja\npuhdistaa hammasrattaat, mutta sitten hänelle uskottiin sulkujen\navaaminen aamulla ja myllynrattaan käynnin järjestely päivän töiden\nmukaan. Kahden vuoden kuluttua hiin oli reima mylläri ja jauhatti\nkelvollisesti sekä karkeita jauhoja eläimille että hienoja valkeita\nleipäjauhoja. Caesar luotti häneen. Hän lähti usein Peeliin tai\nDouglasiin saarnamatkoille ja jätti silloin Peten myllyä hoitamaan.\n\nTämä johti moninaisiin seurauksiin. Pete pystyi jauhattamaan\ntalollisten viljaa, mutta ei heidän tilejään laatimaan. Hän\nmerkitsi muistiinpanonsa liidulla myllytalon oveen — suoran viivan\nkymmenestä kahdeksaankymmeneen leiviskään ja poikkiviivan kustakin\nsadanleiviskän painosta. Isän poissaollessa tuli Katherine kerran\npäivässä ravintolasta myllyyn ja muutti Peten viivat tilikirjaan\nlaskusarekkeiksi. Nämä rahataloudelliset toimitukset olivat suloisen\nhämäännyttävät. Pete oli hyvin ihastunut niihin — kun ne olivat loppuun\nsuoritetut.\n\nYön pimeässä Pete usein valvoi muistellen, miten Katherine oli\ntavaillut, laskenut ja summannut hänen variksenvarpaitaan ja jokainen\nnimi, jokainen tilierä kävi Petelle rakkaaksi, kun Katherine oli ne\nlausunut. Ne lauloivat hänen sydämessään kuin leivoset. Ne olivat kuin\nvirsiä ja säveliä ja runoutta.\n\nCaesar palasi kotiin saarnakierrokseltaan suurta ajatusta päässään\nhautoen. Hän oli käynyt kehoittamassa vieraita pakenemaan tulevaista\nvihaa, ja hänen omassa talossaan oli vielä väkeä, joka ei ollut alkanut\nSionia kohti vaeltaa. Samana iltana hän piti yöllisen rukouskokouksen\nKatherinen ja Peten käännyttämiseksi. Kuusi tuntia hän lakkaamatta\nhuusi Jumalan tykö hikipäässä, kunnes ääni sortui hänen kurkkuunsa.\nNuoret olivat suruttomia, pahan siemen oli päässyt juurtumaan heissä\nja vastustushalu syöksi heidät kevytmielisyyteen. Muokkaa Sinä heidän\nsielujensa pelto, kynnä vaoille heidän sydämensä, älä anna makean\nhedelmän ja metsäomenan kasvaa samalla oksalla, älä salli kalliin\nlyhteen unohtua pellolle, salli tämän tytön sielun kantaa runsasta\nsatoa ja tämän pojan sielulle kirkasta armosi valo!\n\nCaesar oli tyytymätön tulokseen. Hän oli tottunut voihkimisiin,\nvavistuksiin ja pyörtymiskohtauksiin.\n\n»Ettekö tunne rakkauden kouristuksia?» huusi hän. »Minä tunnen — juuri\ntässä, kellotaskun kohdalla.»\n\nKeskiyön aikaan Katherine alkoi horjua. »Sido kiinni perkele!» huusi\nCaesar. »Olinpa minä itsekin kerran syvyydessä perkeleen kanssa, mutta\nnyt olen ylhäällä luhdissa ja näen enkelit olkikaton lävitse. Etkö\ntunne Hengen vaikutusta?»\n\nKellon näpsähtäessä juuri ennen kahden lyöntiä Katherine arveli\ntuntevansa ja siitä päivästä alkaen hän johti laulua »kristittyjen»\nnaiskuorossa.\n\nPete jäi edelleen suruttomaksi, mutta siitä huolimatta hänet nähtiin\naina »kristittyjen» kokouksissa. Hän istui takapenkillä silmät\nnaiskuoroon kiinnitettyinä. Caesar huomatessaan, miten uskollisesti hän\ntuli näihin kokouksiin laski kätensä hänen päänsä päälle ja vakuutti,\nettä Henki viimeinkin lähestyi hänen sieluansa. Toisinaan Petekin\nuskoi sen, silloin nimittäin, kun hän sulki silmänsä kuunnellessaan\nKatherinen enkeliäänen kohoavan ylös, ylös, ylös taivasta kohti.\nMutta toisinaan hän taas tiesi, ettei niin ollut asian laita, silloin\nnimittäin, kun hän keskellä Caesarin voimakkaimpia rukouksia, tapasi\nitsensä kurkistelemasta konstaapeli Johnny Niplightlyn kaljun pään\nylitse nähdäkseen vilahduksen Katherinen hatusta tämän pitäessä\nkatseensa maahan luotuna.\n\nPeten mieli alkoi käydä haikeaksi ja hän turvautui vanhaan\nlohduttajaansa, soittoon. Kotitekoinen huilu oli saanut väistyä\nsäästörahoilla ostetun viulun tieltä. Sitä hän soitteli navetassa\ntalvi-iltoina ja sen ulkopuolella olevan tunkion päällä kesäisin. Kun\ntämä tuli Caesarin korviin, niin hän vihastui hirmuisesti. Mikä mies\noli viulunsoittaja? Kadotuksen palvelija hän oli, joka kynttilällä\nvalaisi harhaanjoutuneille vaeltajille ja humussa eleleville syntisille\ntietä perkeleen varustuksille. Ja keitä varten olivat viulut sitten? Ne\nolivat komeljantteja ja teattereita varten. »Ja tuolla ovat teatterit»,\nsanoi Caesar polkien jalallaan keittiön permantokiveä, »ja tuolla ovat\nhelvetin liekit», lisäsi hän muutellen jalkaansa viereiselle kivelle.\n\nMummi alkoi välitellä. Eihän viulu ollut pahaksi, kunhan sillä vain\nsoitettiin oikeita säveleitä. Eikös raamatussakin lueta, että itse\nkuningas David soitti harppuja ja symbaaleja ja sen semmoisia? Ja\nmikäs muu se harppukaan oli kuin jokin viulun tapainen. Harppujahan he\nkaikki toivoivat taivaassa saavansa soittaa? Niin kyllä, vaikka kyllä\nmeidän Herramme täytyi ensin opettaa häntä ennenkuin harpusta mitään\nläksisi! Caesarin vakaumus alkoi järkkyä. »No niin, ehkäpä», sanoi hän,\n»jos viulunsoitolla on sellainen voima, että se voi vapahtaa sieluja\nkadotuksesta, ja jos Abrahamin helmassakin on oleva viulunsoittoa —\nno niin — miksikä ei, olkoon sitten — poikahan voi tuoda viulunsa\nkokouksiimme.»\n\nMikään ei voinut olla Petelle mieluisampaa. Tästä päivästä alkaen hän\nei iltaisin poistunut navettaan, vaan pysyi sisällä harjoittelemassa\nvirsiä Katherinen kanssa. Hirvittävän hauskat nämä jokailtaiset\nharjoitukset olivat! Ne houkuttelivat ihmisiä ravintolaan niitä\nkuulemaan ja niinpä Caesarkin älysi ne hyödyllisiksi.\n\nCaesar oli sittenkin ollut osittain oikeassa. Hurskaiden veljien\njoukossa oli muutamia heikkojakin, jotka eivät halunneet tyhjentää\noluthaarikkaansa virsien säestyksellä. Sellainen oli Johnny Niplightly,\nkonstaapeli, joka oli Katherinen virkatoveri kuorossa, hän kun johti\nmieslaulajia. Hän oli pitkä mies ja hänen pitkää nenäänsä näytti\nrasittavan alituinen nuha. Eräänä iltana tehdessään tavanmukaisen\nkierroksensa hän poikkesi »Keijukaiseen». Caesar ja Mummi olivat\nkumpikin poissa ja Nancy Joe hoiti ravintolatehtäviä. Pete ja Katherine\nharjoittelivat herätysvirttä.\n\n»Missäs päin maailmaa Caesar on?» murahti hän.\n\n»Peelissä ostoksilla», vastasi Nancy.\n\n»Jumalan kiitosi Tuota — missä on Mummi?» »Rouva Quigginiä hoitamassa.»\n\nNiplightly irroitti nahkahattunsa leukahihnan, ryyppäsi syvän\nsiemauksen olutta ja kääntyen sitten Peten puoleen hyväntahtoisesti\nhymähtäen ehdotti vaihteen vuoksi jotain muuta soittoa.\n\nTämän kuullessaan hypähti Katherine koholle kuin, höyhen. »Soitetaan\njoku tanssi», huudahti hän, »soitetaan tanssi!»\n\n»Varjelkoon sentään!» sanoi Nancy Joe. »Kuunnelkaas vaan sitä tyttöä!\nJohan sinä olet aivan järjiltäsi, Kitty!»\n\n»Älä ole näkevinäsi mitään, Nancy», sanoi Katherine, voithan nyt tämän\nkerran tehdä minulle mieliksi... voithan?»\n\n»Ainahan sinä saat minun tekemään mitä tahdot, kun alat houkutella ja\nviekotella», sanoi Nancy. »Pidä sinä vain lystiä, tyttö, niin paljon\nkun haluat, kunhan et pidä kovempaa melua kuin kattilan porina.»\n\nPete viritti viulunsa ja Katherine pisteli nuppineuloilla hameensa\nliepeet ylös ja asettui odottavaan asentoon.\n\nHilpeät alkusäveleet houkuttelivat maantieltä sisään muutamia\nepäilyttävän näköisiä rahvaanmiehiä, jotka tungeskelivat\nravintolahuoneen ovelle ja heidän takanaan näkyi muuan toista säätyä\noleva mies, — hänen kauniita kasvojaan ja vaaleita hiuksiaan varjosti\ntyrolilainen hattu. Näistä kutsumattomista vieraista välittämättä tyttö\nkeikahutti vallattomasti niskojaan ja huusi Peteä aloittamaan.\n\nSilloin Peten viulusta syöksähti muuan niitä maallisia säveleitä, joita\nhän navetassa oli harjoitellut ja ihastuksesta huudahtaen Katherine\nalkoi. Katsojat vetäytyivät seinää kohden ja kyyristyivät paremmin\nnähdäkseen ikäänkuin kukkotaistelussa ja rohkaisivat häntä äänekkäillä\nhyvähuudoilla ja kättentaputuksilla.\n\n»Oivallista! Onkos moista ennen nähty! Olipa se hyppy! Kyllä se osaa!\nSepä vasta pyörimistä, pojat! Kas niin, hyvin kävi! Vielä vähän\nkorkeammalle, tyttö! Noin sievoisia nilkkoja ei saakaan usein nähdä!»\n\n»Suu kiinni, senkin porosuiset rupattajat!» kirkui Nancy Joe. Hän oli\nkoettanut katsoa toisaalle, mutta ei onnistunut. »Voi, herranen aika!»\npäivitteli hän. »En sinä ilmoisna ikänä ole tuollaista nähnyt. Niinhän\nse tyttö mennä surisee kuin koulutalon tuulimylly. No, no, Kitty tyttö!\nVoi sentään, Kirry, Kirry! Missä ihmeessä hän on tuon oppinut? Niinhän\nse tyttö kiertyy kuin aikoisi pyörähyttää itsensä solmuun!»\n\nPete vingutteli nyt viulua molemmin käsin, kuten lankkujensahaaja.\nHänen silmänsä välkkyivät, hänen huulensa vapisivat, koko hänen\nsielunsa näytti tällä hetkellä säteilevän hänen kasvoillaan.\n\n»Tanssi, Kate, tanssi, tyttö!» huusi hän. »Hei vaan! Niinhän se\nkultamuru tanssii kuin rumpupuikko!»\n\n»Nopeammin!» huusi Kate. »Soita nopeammin!»\n\nPunainen nauha oli irtaantunut hänen päästään ja aaltoileva musta\ntukka liehui valloillaan hänen kasvoillaan.. Toisella kädellään hän\npiteli hamettansa ylhäällä, toinen käsi oli puuskassa vyötäisillä.\nPyörien, hyppien, kieppuen, kiemurrellen, läähättäen ja kuohuen sitä\nelämän voimaa, jota kaiken hänen elinaikansa oli masennettu ja kurissa\npidetty ja pakotettu huokausten ja voihkimisten muotoon, hän tanssi nyt\nsisäisen tulen kuumentamana samalla keittiönpermannolla, jota Caesarin\noli tapana käyttää opetussaarnojensa havaintovälineenä.\n\nSillä välin Caesar itse ostettuaan Peelissä eräästä veneestä vuotuisen\nsillivarastonsa, matkasi kääseissään kotiinpäin päässä korkea, musta\nkirkkohattunsa. Tien varrella hän tapasi seurakunnan kunnia-arvoisan\npapin, pastori Quigginin Lezayren kylästä. Huutaen »ptruu» hän\nseisautti hevosensa ja pyysi vanhusta viereensä istumaan heinäsäkin\npeittämälle istuimelle. Pastori kiipesi kääseihin ja kehoitettuaan\nhäntä varomaan housujansa sillistä, maiskautti Caesar hevoselle,\nläimähytti sitä ruoskallaan ja niin lähdettiin jälleen matkaan kääsien\nlyhdyn valaistessa tamman lautasia, jotka likasuojustimen edessä\nkeikkuivat ja pyörivät kuin myllynkuurna.\n\nNyt tarjoutui Caesarille otollinen tilaisuus ja hän ei vitkastellut\nkäyttää sitä hyväkseen. Päästyään kahdenkesken kirkonmiehen kanssa\nCaesar selvitteli hänelle mielipiteitään katolisuuden vaaroista\nja paavin opin vahingollisesta levenemisestä. Pastori kuunteli\nhyväntahtoisesti ja kärsivällisesti. Hän oli suvaitsevainen vanha sielu\nja hänen pyöreillä kasvoillaan kuvastui alituinen tyytyväisyys, vaikka\nhän aina vilkutti pieniä silmiään ja Saarnaajan kanssa hoki, että\nkaikki maallinen oli turhuutta. Siitä hänelle olikin annettu liikanimi\n»Turhuuksien Turhuus».\n\nKääsit olivat sivuuttaneet Sulbyn kappelin, kun Caesar alkoi\nkuulustella pastorin mielipidettä muutamista raamatunlauseista.\n\n»Ja mitä te, pastori Quiggin, arvelette tästä tekstistä 'Kiitä Herraa\nsieluni ja kaikki mikä minussa on Hänen pyhää nimeänsä'»?\n\n»Erinomainen lause ruoan jälkeen, herra Cregeen», sanoi pastori\nvilkuttaen pieniä silmiään pimeässä.\n\nSe oli Caesarin mieliteksti ja pastorin ylistyksestä hän lämpeni\ntykkänään. »Totta tosiaan», hän huudahti ja hänen kuuma hengityksensä\nkutkutti pastorin niskaa, »siitä tekstistä minä olen saarnannut niin,\nettä olen ollut märkänä hiestä aina liivejä myöten.»\n\nHe lähestyivät nyt »Man-saaren Keijukaista».\n\n»Ja ylistyksestä puhuessamme», sanoi Caesar, »kuulen heidän nyt tuolla\nsisässä harjoittelevan laulujansa. Ette kai pahastu, herra pastori —\nmutta olisin mielissäni, jos tahtoisitte astua sisään kuulemaan, miten\nhe harjoittelevat virttä 'Kruunaa, kruunaa'!»\n\n»Vai kelpaa viulu metodistien hartausharjoituksiin» sanoi pastori\nkääsien pysähtyessä ravintolan portaitten eteen.\n\nPuolen minuutin kuluttua ravintola-salin ovi lensi paukahtaen auki ja\nkynnyksellä tuijotti Caesar takanaan pastorin punakat kasvot. Syntyi\nhetkisen hiljaisuus. Katherinen pystyyn kohotettu varvas laskeutui\nhiljakseen maahan, Peten viulu liukui hänen selkänsä taa ja Niplightlyn\nmaiskuvat huulet aukenivat typerään ällistykseen. Silloin kuului\npastorin ääni: »Turhuutta, turhuutta, kaikki on turhuutta!» ja äkkiä\nkynnyksellä yhä seisova Caesar laskeutui polvilleen rukoilemaan.\n\nCaesarin rukous oli aivan lyhyt. Hänen loukattu ylpeytensä vaati\nrepäisevämpää lohdutusta. Koettaen pastorin räpyttelevien silmien\nedessä näyttäytyä niin arvokkaana kuin mahdollista, hän nousi pystyyn\nja änkytti: »Te silmänpalvelijat! Teatteriksi olette tehneet tämän\nkunniallisen kodin! Ja arvossapidetyn miehen kodin, sanon minä,\nmiehen, joka on saaren ensimmäisiä! Kas niin» — hän kääntyi katsojiin,\n»suorikaa tiehenne heti paikalla! Ja mitä teihin tulee», ja nyt tuli\nKaten, Peten ja konstaapelin vuoro, »niin ovat lauluharjoitukset nyt\nainaiseksi lopussa. Kyllä minä suoriudun ilman teidän soittoanne ja\nlauluanne, mokomat uskovaiset. Tästä puoleen panen kolme syntistä\njohtamaan laulua kokouksissa. Ja vieläpä itse järjestyksen ylläpitäjä\njoukossa!» lisäsi hän musertavasti hymyillen. Niplightly koetti\nparaillaan kiemurrella ovelle pastorin selän taitse.\n\n»Kuka aloitti?» huusi Caesar Katherineen katsahtaen.\n\nSiitä saakka kun Caesar lankesi polvilleen oven luona, Pete oli ollut\npakahtua pidätetystä naurusta. Nyt puraisi hän huultansa ja vastasi:\n»Minä.»\n\n»Sinäpä olet hävytön lurjus!» sanoi Caesar uhkaavasti rypistellen\nsilmäkulmiaan. »Sinä erehdyit pahasti ammattia valitessasi, poikaseni.\nKomeljantti sinusta olisi pitänyt tulla. Ei kannata kallista aikaasi\ntuhlata minunlaiseni yksinkertaisen, kunniallisen miehen työssä. Sinun\ntäytyy lähteä tästä talosta. Nouda kirstusi luhdilta, poika! Ala sitten\npatikoida matkaasi, äläkä kuvittele levolle pääseväsi ennenkuin olet\nhankkinut itsellesi asunnon.»\n\nPete, joka oli tuijottanut pastoriin, ei voinut kauemmin hallita\nhilpeyttänsä vaan puhkesi niin äänekkääseen nauruun että huone kaikui.\n\n»Anna tulla vaan, Nebukannezar, äijäseni», huudahti hän ja karkasi\npystyyn. »Sen pituinen se lysti, Kitty tyttö! Sen pituinen se! Mutta\nvielä me jatkamme tätä jonakin toisena iltana ja silloin isä-ukko itse\npitelee meille kynttilää.»\n\nMaantielle tultuaan hän tunsi jonkun laskevan kätensä hänen\nolkapäälleen. Hänen takanaan seisoi nuori, tyrolilaishattuinen mies.\n\n»Jumaliste! Sinäkö, Phil!» huudahti Pete tarttuen häneen molemmin käsin.\n\n»Minä olen juuri lopettanut lukuni King Williamissa ja ostanut\nitselleni veneen», sanoi Philip. »Tulin pyytämään sinua seuralaisekseni\n— pyydystämään meriankeriaita ja turskia — se on hauskaa. Haluttaako\nsinua?»\n\n»Haluttaako!» riemuitsi Pete. »Minähän ihan hyppelen ilosta.»\n\nJa reippain askelin poistuivat he tietä pitkin.\n\n»Sievä tyttö tuo — Kitty, Kate, tahi mikä hänen nimensä onkaan?» sanoi\nPhilip.\n\n»Sinä olit siis sisällä? Näitkö hänen tanssivan?» sanoi Pete\ninnokkaasti. »Niin, kyllä hän sievä on», lisäsi hän lämpimästi,\n»tavattoman sievä», toisti hän ensin hajamielisesti ja sitten\nsurunvoittoisesti: »hirmuisen sievä.»\n\nSamassa he kuulivat pimeässä keveitten jalkojen astuntaa ja\nitkunsekaisella äänellä huusi joku »Pete.»\n\nKate se oli. Läähättäen ja henki kurkussa hän tarttui molemmin\nkäsin Peten kasvoihin, suuteli häntä suulle ja katosi siinä samassa\nvirkkamatta sanaakaan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nPhilipin luvut eivät olleet luistaneet koulussa; olipa hänen vähällä\nkäydä aivan hullusti. Ensimmäisinä vuosina pidettiin häntä ahkerana,\nmutta lahjattomana, myöhemmin lahjakkaana, mutta laiskana. Puolittain\ntosissaan, puolittain leikillä hänen oli tapana vieläkin usein\nhymyssäsuin ja salaperäisen mielihyvän väreet selässään kulkien toistaa\nlapsuutensa vanhaa lauselmaa: »Meri kutsuu minua, minun täytyy lähteä.»\nVanhan merikarhun, hänen äitinsä isän, veri virtasi vahvana hänen\nsuonissaan. Laiskuus johti tottelemattomuuteen ja tottelemattomuus\naiheutti rangaistuksia. Koulussa ollessaan hän oli välinpitämätön\nkummankin suhteen, mutta kotona heräsi hänessä häpeäntunne.\n\n»Keväällä täytät kuusitoista vuotta», sanoi Nan-täti, »ja mitähän\nisä-raukkasi sanoisi, jos hän olisi elossa? Hän uneksi suuria\npojastansa ja jutteli aina, mikä mainio mies sinusta oli tuleva.»\n\nSe nuoli osui Philipiin. Kunnioitus isä-vainajan nimeä ja tahtoa\nkohtaan oli pojassa kehittynyt intohimoiseksi tunteeksi, joka tulena\npoltti hänen sydäntänsä. Murtuneen miehen suuret toiveet olivat\ntoisinaan kiduttaneet poikaa, kun vanhan merimiehen veri kuohui\nhänessä. Mutta nyt se kannusti häntä eteenpäin.\n\nPhilip palasi kouluun ja työskenteli kuin orja. Hänellä oli\njäljellä enää vain kolme lukukautta ja myöhäistä oli enää hankkia\nkiitoslausetta tutkinnossa, mutta poika teki ihmeitä. Hän suoritti\ntutkintonsa erinomaisella menestyksellä ja opettajat olivat ihmeissään.\n»Sittenkin», sanoivat he, »sillä pojalla on neroa. Hän pystyy kaikkeen\nmitä tahtoo.»\n\nJos Philipissä oli paljon kapteeni Billyn verta, niin virtasi Petenkin\nsuonissa paljon mustan Tomin verta. Lähdettyänsä Sulbyn myllystä Pete\noli asettunut asumaan veneen kajuuttaan. Mistä hänelle tulisi ruoka,\nmistä vaatteet ja missä hän saisi asua öiden tultua kylmiksi, ei häntä\nhetkeäkään huolettanut. He pitivät tavattoman hauskaa retkillään.\nToverusten tehtävät olivat hyvin yksinkertaiset. Phil piti huolen\nhauskuudesta ja Peten toimeksi jäi kalastus. He olivat lystikkäitä\nvelikultia, joilla ei ollut vähintäkään huolta huomispäivästä.\n\nVain yksi varjo tummensi heidän tyytyväisyyttänsä ja sekin oli\nauringonsäteen aiheuttama. Tämä säde lämmitti kumpaakin heidän\nyhdessä ollessaan. He olivat kuin kaksi kilpakosijaa, ja palkinto oli\nKatherine Cregeen. Pete jutteli hänestä, kunnes Philin sydän heräsi ja\nvapisi, mutta Phil oli tuskin itse siitä selvillä, eikä Pete koskaan\nsitä aavistanut. Ei kumpikaan uskonut toiselle salaisuuttaan, vaan\npoikamaisesti ja liikuttavasti he koettivat sen kätkeä.\n\nSulbyn laaksossa on Ramseyn satamaan laskeva joki, joka on kuuluisa\ntaimenistaan. Koettaessaan pettää toisiansa pojat muun muassa\nuskottelivat toisilleen, ettei tässä joessa käynyt kalastaminen\nmuuten kuin onkimalla, ja niin he vapoineen vaeltelivat pitkin\nvirran rantoja, kunnes olivat »Man-saaren Keijukaisen» edustalla,\njolloin luonnollisesti oli mentävä sisään sammuttamaan pitkällisestä\nonkimisesta aiheutunutta janoa. Tapahtui toisinaan, että Philip korkea\nsilkkihattu päässä yllä polvihousut ja takki, tapasi Sulbyn sillalla\nPeten pestynä, kammattuna ja puhtain paidankauluksin upeilevana.\nIhmettelyä molemmin puolin! »Kas Phil! sinäkin täällä? Minun piti vain\nkoettaa, ovatko taimenet syömätuulella tänään. Hyvänen aika, johan mc\nolemme Sulbyssä ja tuossahan on 'Keijukainenkin'!»\n\n»No niin, ei haittaisi lasi olutta. Pistäymmekö kuulemassa, miten\nsiellä jaksetaan?» Ja tämän alkunäytöksen jälkeen he katosivat\nravintolaan.\n\nViikkokausia tämä pieni komedia uudistui joka ilta. Pyhäin miesten\naattona, kuusi kuukautta sen jälkeen kuin Caesar oli karkoittanut\nPeten kodistaan, se niinikään uudistui. Mummi istui lasiseinän luona\nmilloin neuloen, milloin vieraita palvellen ja merkitsi liidulla\nmustalle taululle hieroglyfin tapaisia koukerolta. Jykevät silmälasit\nnenällään ja suuri kirja käsissään Caesar itse istui keittiössä\nselin lasiseinään, joten hän ravintolahuoneen lampun valossa saattoi\nlueskella. Penkillä ravintolahuoneessa istui Musta Tom tupakoiden,\nsyljeskellen, kaapien sannoitettua lattiaa ja kaljuine, muodottoman\nsuurine paineen suunnatonta hämähäkkiä muistuttaen. Hänen vieressään\nistui laiha, rokonarpinen, kyhmyotsainen mies: Jonaique Jelly,\nammatiltaan parturi, kelloseppä ja päälle päätteeksi harras Man-saaren\npatriootti. Posteljooni, varas-Kelly, oli myös liittynyt seuraan. Hän\noli vähäläntä mies, jolla oli vilkkuvat näädänsilmät, ja vanhannäköiset\nkasvot, joiden rypyt olivat kulmikkaita kuin vierinkiviseinän saumat.\n\nPeten nähdessään Mummi pyysi häntä käymään perälle, ja hän astui\nkeittiöön käyden istumaan takkatulen vieressä olevalle rahille\nvastapäätä turvepönttöä, savustettavaksi ripustetun kalan alle.\nPhilipin nähdessään Mummi lakkasi kutomasta, silitti hiuksiansa\nja, vastaväitöksistä huolimatta siirsi hänelle tuolin takkatulen\nääreen. Caesar vilkaisi Peteen silmälasiensa ja pystyssä olevan\nkirjansa välistä, mutta Philipin tullessa sisään, laski hän kirjansa\npolvelleen ja lausui hänet tervetulleeksi. Nancy Joe kulki puukenkineen\nedestakaisin maitokamarin ja koukussa tulella riippuvan perunapadan\nvälillä. Hetken kuluttua suhahti Kate puolihämärän keittiön läpi;\nmustat silmät säteilevinä ja hymyssä suin. Hän niiasi Philipille,\nvirnisteli Petelle ja katosi.\n\nLasisen väliseinän takaa kuului nyt posteljoonin korahtava ääni\nsanovan: »No niin, lähteä tässä taas täytyy. Saarelta on väkeä lähdössä\nKimberleyhin aamulaivassa huomenna varhain.»\n\nParturin käheä falsettiääni kuului tokaisevan: »Kimberleyhin. Kas\nsiellä kelpaa kykeneväin miesten olla, sen olen aina sanonut. Palasihan\npuna-Billy kotiin rikkaana miehenä. Entäs vanha Corlett — ajatelkaapas\nvanhaa Ballabegin Corlettia! Viisi vuotta hän muokkasi siellä maata ja\nhäneltä jäi perintöä talo, joka tuottaa vuodessa kaksikymmentä puntaa,\nkaikesta muusta tavarasta puhumattakaan!»\n\nNyt aukaisi Musta Tomkin leveän suunsa ja mörähti ivallisesti\nja ylenkatseellisesti: »Kyllä kai, rahaa siellä saadaan vaikka\nniittämällä, sitä kaikki hokevat. Mutta eipä luulisi, Jelly, että\nteidän kaltaisellenne miehelle kelpaa mikään muu kuin tämä saari.»\n\n»Älkää te siitä pauhatko», sanoi parturi. »Man-maa Manin miehille\n— se on minun kantani ja siinä pysyn. Mutta elämässä on luovittava\nasianhaarojen mukaan, jos mieli menestyä. Ja senjälkeen kuin täällä on\nruvennut kuhisemaan englantilaisia, ei meidän vanhasta saarestamme ole\npaljoa muuta jäljellä kuin nimi. Kunnollisimmat Manin pojat lähtevät\nmuille maille, kuten nämäkin.»\n\n»Niinpä niin, mutta lähdettävä tässä nyt kumminkin on heille kirjeitä\nviemään», virkkoi posteljooni.\n\n»Kelle te sitten viette, herra Kelly», huusi Philip avoimesta ovesta.\n\n»Quarkin pojille, Glen Rushenin ja Gillsin pojille Castletownin taakse.\nHyvää yötä sitten, hyvää yötä.»\n\nOvi sulkeutui hänen jälkeensä ja Musta Tom murahti: »Mokomatkin\npoikanulikat — kyllä minä heidät tunnen.»\n\n»Mutta sukkelia poikia, tavattoman sukkelia», sanoi parturi, »juuri\nsellaista väkeä siellä tarvitaan.»\n\nKuului ylenkatseellinen mörähdys. »Vai niin? Eiköhän olisi parasta,\nettä itsekin läksisitte Kimberleyhin.»\n\n»Siirtäkää kello hiukan taaksepäin, niin minä olen matkalla, ennenkuin\nkerkiätte kampaa päähänne viemään», naurahti parturi.\n\nMusta Tom nosti oluthaarikkaa. »Kas, siinä onkin seikka», sanoi hän,\n»jota ei itse Kaikkivaltiaskaan» — olutta latkien — »voi tehdä.»\n\nCaesar käännähti äkkiä lasiseinään päin. »Sellainen te olette kuin\nkaikki muutkin uskottomat», sanoi hän. »Niin pian kuin avaatte suunne,\npuhutte itseänne vastaan — Kaikkivaltiaaksi sanotte Jumalaa ja\nyhtäkaikki väitätte samassa henkäyksessä olevan jotain, jota hän ei voi\ntehdä.»\n\nSillä välin oltiin takkatulen ääressä aivan toisissa puuhissa. Kate\noli palannut keittiöön ja tunnusteli kiehuvia perunoita vähän väliä\nkädessään olevalla haarukalla. Tulta lähestyessään oli hänen aina\nsivuutettava Peten rahi, mutta hän ei koskaan kohottanut katsettansa\nPhilin saappaita ylemmäs. Kumartuessaan padan yli hän oli niin lähellä\nPeteä, ettei tämä voinut kiusausta vastustaa, vaan kietoi käsivartensa\nhänen vyötäisilleen. Tästä kiusottelemisesta muka suuttuneena Kate\npolki somasti jalkaansa ja koetti näyttää ankaralta, mutta purskahti\nsamassa pidätettyyn nauruun. Mutta yhtäkaikki hän pysytteli mieluummin\nlähellä Peteä kuin Philiä, kunnes lyönnit ja sysäykset päättyivät\npieneen nipistykseen ja huudahdukseen, jota seurasi Caesarin tuima »No,\nmitäs siellä?» Kate katosi kuin salama, himmeästi valaistu huone kävi\njälleen ikäväksi; Phil alkoi hengittää raskaasti, mutta samassa tyttö\npalasi yhtä äkkiä kädessään omena ja nuoranpätkä. Hän nousi tuolille\nseisomaan ja kiinnitti nuoran toisen pään kattohirteen leipävartaan\nviereen ja toisen pään hän sitoi omenan kantaan.\n\n»Mitäs nyt?» kysäisi Pete.\n\n»Voi ihmettä! Sitä sinä et tiedä. Etkö tiedä, mikä Hop-tu-naa on?\nNythän on pyhäinmiesten aatto, poikaseni», sanoi Kate.\n\nSitten hän työnsi omenan heiluri-liikkeeseen, peräytyi kädet selän\ntakana pari askelta ja alkoi hampain näykkiä heiluvaa omenaa. Toisinaan\nhänen onnistui saavuttaa se, toisinaan ei, toisinaan hampaat painoivat\nomenankuoren loville, toisinaan hän puraisi siitä ja hänen ruumiinsa\nkohosi ja laskeutui omenan liikehtimisen ja nytkähdysten tahdissa;\nhänen suunsa aukeni ja sulkeutui, valkoiset hampaat kimaltelivat\nja kasvot säteilivät ihastuksesta. Joka kosketus antoi omenalle\nlujempaa vauhtia ja katsojain nauru yltyi sen mukana. Kaikki, mylläriä\nlukuunottamatta, seurasivat omenan heilumista. Phil kehoitti tyttöä\nvaromaan hampaitaan, mutta Pete yllytti häntä koettelemaan niiden\nkestävyyttä.\n\n»Iske kiinni siihen, Kitty!» huusi Pete. »Sivu meni! ja nytkin! Ohoh!\nPoskeen koski! Vähät siitä! Kas niin, jo meni!»\n\nJa Musta Tom ja Jelly nousivat paikoiltaan ja lähestyivät keittiön\novea paremmin nähdäkseen. »Kas vaan sitä riiviötä!» huusi edellinen.\n»Siinäpä suupala, Kitty tyttö!» huusi jälkimmäinen. »Siitä saat jakaa\nmuillekin. Ja'a se tasan meille, kuuletkos!»\n\nMutta nyt jyrähti Caesarin ääni: »Herjetkää jo, herjetkää jo! Moiset\ntavat ovat pelkkää paavillista taikauskoa.»\n\n»Paavillista taikauskoa!» huusi Musta Tom myymäpöydän takaa. »Loruja\npuhutte mies! Sellaisia lystiä harjoitettiin jo ennenkuin pyhä Patrick\noli syntynytkään.»\n\nKate ähki ja puhki koettaessaan irroittaa nuoraa katosta.\n\n»Mikä taika siinä sitten on, Tom?» kysäisi hän. »Tehän tiedätte\nkaikenlaista.»\n\n»Taikako? Keijukaisista tässä on puhe!»\n\n»Keijukaisista!»\n\nMusta Tom kävi istumaan itseensätyytyväisen näköisenä ja hänen järeä\näänensä kuului lasiseinän takaa. »Ammoisina aikoina kauan sitten,\ntyttö, kun Man-saarelaiset eivät vielä olleet kerjenneet heittää\nvanhoja tapojansa, heidän oli tapana pyhäin miesten iltana mennä\nlevolle kymmeneltä, jotta kedoilla asuskeleva pikku väki saisi\naskaroida kodeissa. Talonemäntä itse täytti kaikki ruukut, että\nkeijukaisilla olisi juotavaa ja isä-ukko itse kohenteli tuhkaa,\njotta voisivat kakkunsa paistaa, ja tytöt, teidän ikäisenne menivät\nvuoteeseen takaperin...»\n\n»Tiedän, tiedän!» huudahti Kate yhä katossa häärien ja käsiänsä\ntaputtaen. »Piti syödä paistettu omena ja mennä levolle janoisena.\nSitten nähtiin unta, että joku ojensi vettä juotavaksi ja se, joka sen\nteki, oli tuleva aviomies.»\n\n»Juuri niin oli asia, tyttö.»\n\nCaesar oli kuunnellut puhetta katse kirjasta syrjään luotuna ja nyt\nhän huudahti: »Herkeä jo, sanon minä. Tuo ei ole muuta kuin saatanan\nkeksintöjä, ja vain harhatielle joutuneet ja taikauskoisuuteen\ntaipuvaiset juttelevat sellaista. Se puhe ei sovi kristillisessä\nravintolassa, enkä salli enää siitä puhuttavan.»\n\nMummi lakkasi kutomasta ja kohenteli sukkapuikolla myssyänsä sanoen:\n»Hyvänen aika, isä, eihän Tom pahassa mielessä tuota kertonut.» Sitten\nkatsahti hän kelloa ja nousi seisaalleen. »Nyt on sentään jo aika\nsulkea. Hyvää yötä Tom. Hyvää yötä kaikki. Hyvää yötä.»\n\nPhil ja Pete tekivät myös lähtöä. Pete astui ovelle ja oli katsovinaan\nulos, sitten hän palasi Katen luo ja kuiskasi : »Kuulehan, pujahda ulos\nhetkeksi, joku odottaa sinua siellä.»\n\n»Odottakoon vain», vastasi tyttö nauraen, mutta Pete tiesi, että hän\ntulisi. Sitten hän kääntyi Philipin puoleen: »Sananen kahdenkesken,\nPhil», sanoi hän tarttuen hänen käsivarteensa ja vetäen hänet mukanaan\nulos huoneesta pihan poikki tallin nurkalle.\n\n»No niin, hyvää yötä, Mummi», sanoi herra Jelly, poistuen hänkin. »Jos\nminä olisin tyttärenne poika, herra Quilliam, niin varmaan läksisin\nonneani koettamaan jonnekin.»\n\n»Tyttärenpoika!» ärähti Tom. »Ei minulla ole tyttärenpoikaa, jos olisi,\nei kai minun tarvitsisi tyhjää piippua imeskellä. Mutta Phil Christian\non nykyisin hänen jumalansa — on niinkin.»\n\nHeidän lähdettyään alkoi Mummi laskea kassaa jutellen sen ohessa: »Mitä\nkeijukaisiin tulee — yksi, kaksi, kolme» — saattaa Caesar kylläkin olla\noikeassa — neljä — viisi — eikä niitä ehkä ensinkään ole olemassa,\nmutta oli miten oli, parasta on aina olla kohtelias.»\n\n»Tottakai», vastasi Nancy Joe, »ruukullinen raitista vettä ja pari\nystävällistä sanaa, ennenkuin maata pannaan pyhäinmiesten aattona, ei\nkai ole kellekään vahingoksi.»\n\nUlkona tallipihalla Pete huohotti ja ähki, kuin olisi hän ollut\nkilpajuoksussa. Kummun takaa kaakosta kohosi kuu punaisena kuin\nilta-aurinko. »Joudu, Phil, joudu», kuiskasi hän. Kate tulee heti.\nMutta minun täytyy ensin häthätää suihkuista sinulle pari sanaa.\nTahdotko suoda minulle apuasi, Phil?»\n\n»Missä sitten?»\n\n»Puhuisit puolestani isä-ukolle sillä välin kuin minä puhuttelen\ntyttöä.»\n\n»Mistä minun pitää puhua?»\n\nMutta Pete ei voinut kuulla muuta kuin omaa puhettansa. »Äiti-muori on\nenkeli, häntä en pelkää, mutta ukko on kova. Puhu puolestani, Phil,\nsinä osaat puhua niin hienosti ja kauniisti.»\n\n»Mutta mistä sitten puhun?» toisti Philip jälleen.\n\n»Sano, että minä tosin olen hiukan lurjusmainen, mutta en sentään niin\nperin huonokaan. Pane omiasi hiukan, Phil, ja kehu minua. Sano, että\nminusta tulee vallan merkillisen hyvä mies, ja kyllä tuleekin. Sano\nhänelle, että jos hän vain suostuu, niin minusta tulee kunnollinen,\nniin toimelias ja työtä tekevä ja väsymätön, ettei moista ole nähty.»\n\n»Mutta Pete, Pete, Pete, minkä vuoksi sitten tämä kaikki on hänelle\nsanottava?»\n\nPeten huohottaminen ja ähkiminen taukosi. »Minkä vuoksi? No, tytöstähän\nnyt on puhe.»\n\n»Tytöstä!» sanoi Philip.\n\n»No mistä sitten?» sanoi Pete.\n\n»Katesta? Pitääkö minun puhua sinun puolestasi Katen isälle?»\n\nPhilipin ääni tuntui tarttuvan kurkkuun.\n\n»Tuntuuko se sinusta vaikealta, Phil?»\n\nSeurasi hetkisen äänettömyys. Veri syöksähti Philipin kasvoihin, joissa\nkuvastuivat monenlaiset tunteet, mutta pimeä peitti ne.\n\n»Sitä en tarkoita», sammalsi hän.\n\nPete käsitti väärin Philipin epäröimisen ja arveli, hänen mielessään\nharkitsevan hänen, Peten, arvottomuutta. »Tiedän kyllä, että olen\naika jörri», sanoi hän, »mutta Phil, minä sitä tyttöä rakastan aivan\nvimmatusti. Hän on mielessäni alinomaa, öisin on minun mahdotonta saada\nunta silmiini ja päivällä olen kykenemätön kunnon työhön. Kaikki puhuu\nhänestä, kaikki huutaa hänen nimeänsä. 'Kate', huutaa meri, ja joki\nja puut ja kanervat. 'Kate, Kate, Kate', kaikkialla Kate, menin minne\ntahansa, en voi kestää tätä kauemmin. Minä olen hurjasti rakastunut\ntyttöön, siinä sen kuulet, Phil.»\n\nPete vaikeni, mutta Philip ei virkkanut mitään.\n\n»Vaikeata saattaa olla kehua minua, sen myönnän», jatkoi Pete, »mutta\nminä olen tuntenut hänet aina siitä päivin kun hän, pikku raasu, kulki\nisossa esiliinassa, kun minä olin olevinani suuri, saatuani housut\njalkaani ja me leikimme nuorantanssijaa notkossa.»\n\nPhilip oli yhä vaiti. Hän kouristi tallin seinää vapisevin käsin\nja taisteli lujasti sisässään pysyäkseen tyynenä. Pete raaputteli\nsaappaallaan pihakivitystä ja mutisi uudelleen itkunsekaisella äänellä:\n»Puhuthan puolestani, Phil. Sinä vain voit sen tehdä. Sinä kykenet\nsanomaan sanottavasi niin, että se joltain kuuluu. Jos minä rupeaisin\nomaksi puhemiehekseni, niin menisivät asiat siinä tuokiossa päin\nhongikkoa. Puhu puolestani, poika, puhu, etkö suostu?»\n\nPhilip oli sittenkin ääneti. Hänen kurkkunsa oli käheä ja hän koetti\nniellä itkuansa. Hänen omakin sydämensä alkoi jo herätä. Peten\ntunnustuksen valossa hän oli lukenut oman salaisuutensa. Jos hän\nsaattoikin luopua tytöstä, niin ei sittenkään ollut helppoa auttaa\nPeteä voittamaan hänet. Mutta Peten murhe liikutti häntä. Kurkun\nkouristus herkesi ja hän irroitti kätensä seinästä. »Kyllä minä sen\nteen», lausui hän, mutta hänen äänensä kuului nyyhkytykseltä.\n\nJa sitten hän yritti paikalla poistua salatakseen mielenliikutustaan,\njoka sulkunsa murtaneen virran tavalla vyörähti häneen. Mutta Pete\nkouristi häntä hartioista ja koetti tutkiskella hänen kasvojansa\npimeässä. »Sinä siis suostut», kuului Peten huulilta ilohuudahdus;\n»silloinhan asia on selvä. Jumala siunatkoon sinua, vanha veikko.»\n\nPhilip tempautui irti. »Vait, sellaisesta ei kannata puhua», sanoi hän\nuljaasti ja sitten hän nauroi, mutta naurun takana piili itku. Hän ei\nvoinut puhua enempää, sillä hänen tunteensa uhkasivat voittaa hänet.\nJuuri samassa lankesi heihin talosta tuleva valojuova, ja hillitty ääni\nhuusi: »Pete!»\n\n»Siinä hän on itse», kuiskasi Pete. »Hän tulee! Hän on täällä!»\n\nPhilip kääntyi ja näki Katen seisovan maitokamarin ovella ja hänen\nviehkeä nuori vartalonsa kuvastui takaapäin tulevaa valoa vasten.\n\n»Nyt menen», ja hän hapuroi pimeässä rakennuksen ovelle samassa kuin\ntyttö astui pihalle.\n\nPete seurasi häntä parisen askelta astuessaan Katea vastaan. »Kuulehan\nvielä», kuiskasi hän. »Sano sille vanhalle höperölle, että minä rupean\nkäymään kappelissa vaikka aamuin ja illoin ja että minusta tulee\nuuttera pyhäkouluoppilas. Ja kuulehan! sano hänelle vielä sekin, että\nminä harjoittelen harmooniota soittamaan.»\n\nPhilip pujahti hiljaa maitokamarin ovesta sisään ja sulki sen jättäen\nPeten ja Katen kahdenkesken.\n\n\n\n\nVII.\n\n\n»Keijukaisen» keittiössä tuoksui nyt hiilillä paistettu silli, joka\nhauskasti sihisi ja pirisi öljyn tihkuessa hiilokselle.\n\n»Ballureen on pitkä matka, rouva Cregeen», sanoi Philip pistäen päänsä\nsisään ovesta, »Sallitteko minun jäädä illallista syömään kanssanne?»\n\n»Miksei, olette vallan tervetullut», sanoi Caesar laskien suuren\nkirjansa pöydälle. Nancy Joe alensi huomattavasti kimakan äänensä\nja sanoi samaa, ja Mummikin virkkoi: »Olette tervetullut, jos vain\ntyydytte haukkaamaan meikäläisten ruokaa. Perunoita ja silliä herra\nChristian; Man-saarelaisen tavallinen illallinen. Nosta pata koukusta,\nNancy.»\n\n»No niin, eikös hän itse sitten ole Man-saaren poikia, äiti?» virkkoi\nCaesar.\n\n»Olen tietenkin, herra Cregeen», sanoi Philip äänekkäästi naurahtaen.\n»Kuka sitten, ellen minä.»\n\n»Oli häntä manilainen tai ei, niin eipä taida nenäänsä nyrpistää\ntällaiselle herkkusillille», sanoi Nancy Joe. Hän oli juuri latomassa\nsillejä suurelle vadille. »Mahtaako tämän veroista saada missään? Ei\nainakaan Englannissa, siitä menen takuuseen.»\n\n»Ei todellakaan, Nancy», sanoi Philip yhä aiheettomasti nauraen.\n\n»Ja vaikka olisikin englantilaisilla tällaista silliä, niin eivät nuo\nraukat kumminkaan ymmärtäisi valmistaa sitä.»\n\n»Eihän ne ymmärtäisi, Nancy», myönsi Mummi. Hän kaatoi perunat suureen\nläjään paljaalle pöydälle. »Kyllä meidän sietää olla kiitollisia, kun\non perunoita ja silliä kolmasti päivässä, mutta ei siitä silti juuri\nkannata kerskata.»\n\n»Pyydä herra Christiania astumaan pöytään, äiti», sanoi Caesar. »Käykää\nistumaan, käykää istumaan. Tässä saatte lasin kirnupiimää. Anna veitsi\nja haarukka, Nancy. Ei meikäläiset ole tottuneet veitseen ja haarukkaan\nsilliä syödessä. Vielä lautanen herra Christianille, herrat syövät\nmielellään lautaselta. No nyt syökää, ja maistukoon ruoka — mutta mihin\njäikään ystävänne?»\n\n»Petekö?» Oh! hän ei ole kaukana.» Nyt herkesi Philip nauramasta ja\nalkoi heittää merkitseviä silmäyksiä Mummiin ja Nancy Joehen.\n\nCaesar katsahti ympärilleen puoliksi kuorittu peruna hyppysissään.\n»Entä tyttö — missä on Kate?» kysyi hän.\n\n»Ei hänkään kaukana ole», sanoi Philip yhä merkitsevämmin vilkuttaen.\n»Mutta älkää olko huolissanne heistä, herra Cregeen. He eivät kaipaa\nillallista. He herkuttelevat paremmalla kuin — kuin sillillä.» Tätä\nsanoessaan hän nielaisi kulauksen kirnupiimää naurahtaen uudestaan.\n\nCaesar, jolla oli peukalon ja etusormen välissä sillin pala matkalla\nsuuhun, kohotti päätänsä ja tuijotti Philipiin. »Sanoitteko jotain,\nherra Christian?»\n\nNyt purskahti Philip aivan hillittömään nauruun.\n\nTuntui huojentavan, kun sai nauruun upottaa sisässään riehuvan myrskyn.\n\n»Mikä ihme poikaan on mennyt?» mietti Mummi..\n\n»Onko hullu koira purrut häntä?» mietti Nancy.\n\n»Sanoinko minä jotain!» huudahti Philip, »sanoin tietenkin. Sitä\nvarten minä tänne tulinkin, herra Cregeen — tulin tänne Peten puolesta\npuhumaan. Hän on rakastunut tyttäreenne, Caesar, ja anoo teidän\nsuosiollista lupaanne naida hänet.»\n\n»Herra hyvästi siunatkoon!» kirkui Nancy Joe.\n\n»No, voi minun päiviäni!» mutisi Mummi.\n\n»Peter Quilliam!» sanoi Caesar, »kuulinko oikein?»\n\n»Kuulitte, herra Cregeen, juuri Peter Quilliam», vastasi Philip\nuljaasti. »Ystäväni Pete on tosin yksinkertainen, karkea kansanmies\nja vailla suurta sivistystä, mutta hän on koko saaren paras mies. Kas\nniin, Caesar, antakaa suostumuksenne ja tehkää nuoret onnellisiksi.»\n\nHän oli vähällä takertua viimeisiin sanoihin, mutta Caesarin\ntutkisteleva katse piti häntä pystyssä.\n\n»Minähän hänet kadulla korjasin, kuten sanotaan», virkkoi Caesar.\n\n»Sen teitte, herra Cregeen, sen teitte. Aina minä olen teitä pitänyt\narvostelukykyisenä miehenä, Caesar. Mitä te sanotte Mummi? Kyllähän\nCaesar pystyy arvostelemaan kunnon poikaa, niissä vain sellainen on.»\n\nTaas hän viekkaasti vilkutti silmillään, ja Mummi vastasi: »Kyllä\nkaiketi, enhän minä sitä kiellä.»\n\nCaesar istui suorana kuin varras ja tuikeana kuin vanha huuhkaja. »Ja\ntalostani lähtiessään hän oli nenäkäs ja hävytön.»\n\n»Mutta ei poika mitään pahaa tarkoittanut, isä», puhkesi Mummi\nsanomaan; »sinähän ensin hänet maantielle ajoit.»\n\n»Älä sinä puutu miesten asioihin, äiti, pysy vain omissasi», sanoi\nCaesar. »Niin, pilkallisia sanoja ja synnillistä puhetta sain minä\npalkakseni siitä pojasta.»\n\n»Petestäkö?» huudahti Philip epäuskoisesti; »eihän toki, hänhän puhelee\nteistä niin kauniisti kuin olisi rukouskirjasta ottanut sanansa.»\n\nCaesar puhisi. »Vai niin? Sieltä hän kai sitten on kirouksensakin\nlainannut.»\n\n»Pete ei kiroa ketään», sanoi Nancy Joe pöydän takaa. »Hyvä poika hän\noli kaikin puolin, eikä teillä sen jälkeen ole ollut toista hänen\nvertaistaan.»\n\nCaesar käännähti verkalleen hänen puoleensa sanoen ankarasti: »Missä\nhanhia, siellä likaa, ja missä vaimoväkeä, siellä lörpötystä.»\nSitten hän jälleen kääntyi Philipin puoleen ja sanoi kunnioittavaksi\ntekeytyen: »Uskallanko tehdä teille pienen kysymyksen, joka on\ntavallinen tällaisissa tapauksissa. Kuinka suuri on hänen omaisuutensa?»\n\nPhilip pudotti kädestään veitsen ja haarukan. »Omaisuusko? En ole\ntodellakaan ajatellut, että te...»\n\n»Vai ette?» sanoi Caesar. »Meidän laitamme ei ole kuten Israelin\nlasten korvessa, ei meille sada taivaasta mannaa kahdesti päivässä.\nJa vaikkemme muuta saisikaan kuin silliä ja perunoita, niin kolmasti\npäivässä sitä kumminkin tarvitsemme, ymmärrättekö?»\n\nVaikka Philip teki urheata vastarintaa, ei hän voinut olla tuntematta\nhuojennuksen tunnetta. Kohtalo astui väliin, tyttö ei ollut Petelle\nmäärätty. Ensimmäisen kerran keittiöön tultuaan hän hengitti vapaasti\nja syvästi. Mutta sitten tuntui omantunnon pistos, hän oli tullut\nPeten puolesta puhumaan ja hänen täytyi pysyä uskollisena hänelle;\nhänen täytyi pitää puoliansa, kumota kaikki mahdolliset vastaväitteet\nja puhua vakuutuksen voimalla. Hänelle juolahti äkkiä mieleen koettaa\nnujertaa Caesarin vastustus Raamatun sanoilla.\n\n»Mutta mitä sanoo pyhä Raamattu, herra Cregeen, 'älkää surko huomisesta\npäivästä'...»\n\n»Sitä samaa sanoi Johnny Niplightlykin, herra Christian, kun hän\nsytytti tulen kuivausuunin alle toissa iltana ja poltti kaiken kauran\nennen aamun tuloa.»\n\n»Mutta katsokaa kedon liljoja...»\n\n»Minä olen niitä katsonut, hyvä herra, mutta yhtäkaikki minun on työtä\ntekeminen ja äidin täytyy kehrätä.»\n\n»Eikö sitten Petekin pysty ahertamaan», sanoi Philip rohkeasti. »Häntä\nparempaa poikaa ei ole koko saarella; laiska ei hän ole nimeksikään ja\nhän voi ansaita elatuksensa vaikka missä.»\n\n»No, millä hän sitten nyt ansaitsee elatuksensa?» kysyi Caesar.\n\nPhilip mietti vastausta ja sanoi sitten. »Nykyjään hän tosin vain\nauttaa minua veneen hoidossa, herra Cregeen.»\n\n»Ja mitä hän ansaitsee? Ruokansa ja juomansa ja ehkä jonkun kolikon,\nvai? Veneen te luultavasti jonakin päivänä myytte ja lähdette itse\nEnglantiin ja miten käy silloin hänen? Menköön tyttö vaikka paikalla\nkeppikerjäläisen kanssa naimisiin.»\n\n»Mutta olethan sinä itsekin avun tarpeessa, isä», sanoi Mummi. »Olet\nniinkin; seurakunta vie paljon aikaa, ja kun ikä alkaa sinua painaa,\nniin ei haittaisi...»\n\n»Anna pojalle sekä mylly että tyttö, se kai on tarkoituksesi?» sanoi\nCaesar. »Ei toki, sellainen pässinpää en sentään ole. Minä voisin saada\nrikkaita vävyjä, perijöitä, joilla on viisikymmentä tynnyrinalaa maata\nja enemmänkin — tietäkää se. Herra on ihmeellisesti siunannut minua\nkaikella. Minua ei haluta syöttää toisten lihavia sikoja.»\n\n»Niinpä juuri, Caesar», sanoi Philip; »teillä on varaa naittaa\ntyttärenne köyhälle pojalle, ja onhan Pete...»\n\n»Niin tiukka ei vielä ole linnuista, että tuhlaisin ruutia variksiin»,\nsanoi Caesar.\n\n»Poika on niin hyväntahtoinen yhtäkaikki», virkkoi Mummi, »ja kuinka\nhyvä hän oli äidilleen, poloiselle — oli ihan ihmeellistä.»\n\n»Sen vaimon minä tunsin», sanoi Caesar. »Olinhan itsekin luomassa\nmultaa hänen haudalleen. Tulesta temmattu kekäle hän oli, mutta\nharhateillä hän vaelsi elämänsä aikana. Ja mitä on poika itse? Hän on\nsynnin hedelmä ja nimetön? Äpäräpoika eikä muuta! Sellaisista minä\npysyn erossa.»\n\nVastakkaiset tunteet olivat tähän asti repineet Philipiä. Hän\nei pystynyt Caesarin kanssa ottelemaan logiikan väittein eikä\nmiekkailemaan raamatunlausein. Paholainen oli kuiskutellut hänelle\nkorvaan: »Parasta on, että jo herkeät.» Mutta nyt oli tullut hetki\nhänen voittaa sekä itsensä että Caesar. Viimeiset sanat kuultuaan, hän\nnousi pystyyn raivostuneena huutaen: »Mitä! Sanotte olevanne kristitty\nja yhtäkaikki rankaisette lasta vanhempain synnin tähden! Vai nimetön!\nSuokaa minun teille ilmoittaa, herra Caesar Cregeen, että taivaassa\ntunnetaan nimi, joka on nimettömyyttä huonompi, ja se on ulkokullatun\nnimi.»\n\nTätä sanoessaan hän työnsi tuolinsa syrjään ja oli aikeissa lähteä,\nmutta Caesarkin nousi ja sanoi leppeästi:\n\n»Tulkaa ravintolan puolelle saamaan suuhunne jotain.» Sitten hän\nsilmäili Philipin lautasta väkinäisesti naurahtaen ja sanoi: »Tehän\nolette kääntänyt vain sillinne — se tietää pahaa.» Ja laskien kätensä\nPhilipin olalle hän lisäsi matalammalla äänellä: »Teitä en tahtonut\nloukata, herra Christian, enkä suo pojallekaan mitään pahaa, mutta\nuskokaa minua, että jos tammassa on jokin vika, niin ei varsakaan ole\nvapaa siitä.»\n\nPhilip poistui sen enempää sanomatta. Kuu oli nousemassa hänen\nastuessaan ovesta ulos. Rappusilta vähän matkan päässä lehahti\nhämärässä varjossa joku hänen ohitseen vallattomasi! nauraen. Peten\ntapasi hän tiellä odottamassa ähkien ja puhkien kuten taannoin, mutta\nnyt aivan toisesta syystä.\n\n»Luulenpa että piru itse on mennyt tyttöön», sanoi Pete. »On\nmahdotonta saada häneltä kunnon vastausta.» Hän oli ajanut Katea takaa\npakottaaksensa hänet vastaamaan ja tämä oli livistänyt pakoon portista.\n»Mutta mitä sait aikaan vanhuksen luona, Phil?»\n\nSilloin Phil kertoi hänelle, miten hänen tehtävänsä oli epäonnistunut\n— kertoi peittelemättä, mutta hellästi lieventäen kovat sanat, mutta\npaljastaen koko totuuden. Sitä tehdessään selvisi hänelle, ettei hän\nollut ensinkään niin pahoillaan kuin huonojen uutisten tuojan olisi\npitänyt olla. Pimeässä hän tunsi suunsa vääntyvän pahaan nauruun, eikä\nhän pakottamallakaan saanut sitä ilmaisemaan mielipahaa.\n\nIloinen nauru kuoli Peten huulilta ja hän kuunteli ensin äänettömänä\nja sitten hiljaa voihkien. Philipin huomauttaessa hänelle, että hänen\nköyhyytensä oli hänen onnettomuutensa syy, virkkoi hän: »Niinpä niin,\nenhän minä ole enemmän arvoinen kuin puulusikka.» Philin kertoessa\nhänelle Caesarin kaivelleen esille heidän vanhan riitansa, mutisi\nhän: »Minä olen aina ollut musta lammas, siinä koko juttu.» Ja\nPhilin viitatessa siihen, mitä Caesar oli sanonut hänen äidistään ja\nhänen omasta syntyperästään, kohosi valittava huokaus hänen sielunsa\nsisimmästä ja hän polki jalallaan kiviä sanoen : »Sitä hän vielä saa\nkatua, saa kuin saakin.»\n\n»Älä huoli siitä niin kovin pahastua — on surkeata tätä tällaista\nsinulle kertoa», sanoi Phil; mutta hän tiesi luon iljettävän hymyilyn\nyhä väreilevän huulillaan ja häntä inhotti oman äänensä kaiku.\n\nPete ei huomannut sen onttoutta. »Jumala sinua siunatkoon, Phil»,\nvirkkoi hän; »sinä olet tehnyt voitavasi, sen tiedän. Ellen olisi yhtä\nköyhä kuin mieleni on masentunut ja ellei olisi väärin tyttöä kohtaan,\nniin minä huolisin viisi äijän suostumuksesta.»\n\nKotvan aikaa seisoi hän siinä ääneti murennellen sormillaan\npuutarha-aidan maalattuja nappuloita kuin tulitikkuja. Sitten hän äkkiä\nvirkkoi päättävästi: »Nyt tiedän, mitä minun on tehtävä.»\n\n»Mitä sitten?» kysäisi Philip.\n\n»Minä lähden ulkomaille; lähden Kimberleyhin.»\n\n»Älä hulluttele!»\n\n»Lähdenpä niinkin ja paikalla. Kuulithan, mitä nuo miehet tänä iltana\npuhuivat — Manin poikia lähtee sinne aamulaivassa? No niin, minä lähden\nmukaan.»\n\n»Ja sinä puhut köyhyydestäsi», sanoi Phil. »Se matka veisi sinulta\nkaiken, mitä omistat.»\n\n»Enemmänkin», sanoi Pete; »mutta sinulta saan kyllä lainaksi puuttuvan\nrahan pilettiin. Se tietää velkaantumista, mutta yhdentekevää. Hukkuva\nei pelkää sadetta. Kyllä minä siellä ansiota saan.»\n\nEräässä yläkerran ikkunassa näkyi nyt valoa ja Pete ravisti nyrkkiänsä\nsille huudahtaen: »Hyvästi, mestari Cregeen. Nyt minä lähden muille\nmaille. Kerran te olitte isäntäni, mutta silti en aina ole oleva\npalvelijanne — en teidän enkä kenenkään muunkaan.»\n\nKaiken aikaa Philip tunsi helvetin tulen raivoavan sisässään. Käsi,\njoka oli hellittänyt otteensa, kun hän vihaisesti tiuski Caesarille,\nkouristi häntä uudelleen. Paholainen kuiski hänen korvaansa: »Päästä\nhänet menemään, lainaa hänelle rahat.»\n\n»Lähdetään matkaan, Pete», änkytti hän, »äläkä hulluttele.»\n\nMutta Pete ei kuullut. Hän oli astunut pari askelta eteenpäin\ntallipihalle asti; hänen katseensa seurasi valoa. Se liikkui ikkunasta\nikkunaan pitkin pimeätä seinää. »Hän on ottanut isän kynttilän», mutisi\nhän. »Nyt hän on siellä», sanoi hän hellästi. »Ei, hän lähti jo. Nyt\nhän taas tuli takaisin.» Hän otti kudotun lakin päästänsä ja pyöritteli\nsitä käsissään. »Jumala häntä siunatkoon», mutisi hän. Hän laskeutui\npolvilleen maahan. »Ja varjele häntä minun poissaollessani.»\n\nKuu kohosi hopeanhohtavana taivaankannelle ja suuri rauha ja hiljaisuus\nvallitsi ylt'ympäri. Philip vetäytyi syrjään ja käänsi kasvonsa pois.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nCaesar palasi keittiöön saatettuaan Philipin ovelle ja sanoi: »Ei\nsanaakaan tästä tytölle. Te naiset olette juuri kuin porsaat — jos\nmielii saada teidät johonkin, on vedettävä päinvastaiseen suuntaan.»\n\nSamassa astui Katekin sisään hehkuvan punaisena ja alkoi hyvin\nkiireisesti järjestellä keittiötä. »Porsaistako» puhut isä? »kysyi\nhän viekkaasti. »Kyllä vain niistä onkin harmia! Kuun noustessa ne\nryntäsivät takapihalle ja kyllä kesti, ennenkuin sain ne palaamaan\ntakaisin.»\n\nCaesar murahti jotain ja antoi merkin että oli mentävä levolle. »Vai\nkeijukaisia muka!» sanoi hän halveksivasti mennessään nurkassa olevaa\nkelloa vääntämään. »Pelkkää heikkouskoisuutta,» lisäsi hän kelloluotien\nratisten kohotessa ylös, »ei luoteta Jumalaan», ja siinä samassa kello\nlöi kymmenen.\n\nMummi sytytti kaksi kynttilää — toisen itselleen ja miehelleen,\ntoisen Nancy Joelle. Nancy oli salavihkaa täyttänyt kaksi saviruukkua\nkaivovedellä ja asettanut ne pöydälle mutisten jotain kattilasta\nja aamusta. Eikä Caesarkaan ollut mitään huomaavinaan, jupisi vain\npuoliääneen jotain tuhlauksesta, meni sitten takan luo ja kohensi\nkuuman tuhkan, niin että siinä olisi erittäin mukavasti sopinut kakkuja\npaistaa.\n\n»Hyvää yötä, Nancy», huusi Mummi puoliväliin portaita noustuaan, ja pää\npainuksissa ja muristen seurasi häntä Caesar. Sitten poistui Nancykin\nja Kate jäi yksin keittiöön. Hänen tuli sammuttaa lamppu ja odottaa,\nkunnes saisi isän kynttilän.\n\nSammutettuaan lampun tyttö oli pimeässä, vain takassa hehkuva hiillos\nhehkui himmeästi. Hän alkoi väristä ja hiljakseen nauraa. Hänen\nsilmänsä säteilivät sammuvan turpeen valossa. Hän riisui kenkänsä ja\nmeni seinässä olevan kaapin luo. Sieltä hän otti tynnyristä omenan\nja paistoi sen tuhassa. Polvillaan tulen ääressä hän sitten haukkasi\nomenasta kaksi suupalaa ja nielasi ne. Häntä hiukan puistatti, kun\nhän takaperin ja verkalleen varovaisin askelin, käsin huonekaluja\ntunnustellen alkoi liikkua vuodettansa kohti. Tuon tuostakin\nhän säpsähti sattuessaan pimeässä johonkin, mutta seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän taas nauroi muistaessaan, mikä se oli.\n\nVanhempain ovelle tultuaan, hän kyseli kynttilää vapisevalla äänellä ja\nsai vastaukseksi unisen mörähdyksen. Hän pisti kätensä sisään raollaan\nolevasta ovesta ja otti palavan kynttilän. Kahdesti hän vapisevalla\npuhalluksella koetti sammuttaa sen, ennenkuin onnistui ja suuntasi\nsitten kulkunsa omaan makuuhuoneeseensa yhä takaperin kulkien.\n\nSe oli maitokamarin päällä oleva siro pieni suoja, vastalypsetyltä\nmaidolta ja kypsiltä omenilta tuoksuva, liehuvan musliinin ja vaalean\nkarttuunin somistama. Huoneessa oli kaksi pientä ikkunaa, toinen\noli kadulle, ja toinen hedelmäpuutarhaan päin. Kuu paistoi sisään\npuutarhanpuoleisesta ikkunasta vaivaiskoivujen latvain ylitse, joten\nKaten pikku pesä oli valoisa permannosta aina viettävään kattoon.\n\nKate käveli takaperin vuoteeseen asti ja istahti siihen. Hän oli\nmielestään kuulevinaan askeleita pihalta, mutta pihaikkuna oli hänen\nselkänsä takana eikä hän tahtonut katsoa taaksensa. Hän kuunteli, mutta\nei kuullut muuta kuin kahisevan äänen tallista, missä tamma tempoili\npilttuurenkaansa köyttä.\n\n»Mahtaako hän tulla?» hän kysäisi itseltään.\n\nHän nousi seisoalleen ja päästi hameensa irralleen ja nauroi sen\npudotessa lattialle.\n\n»Kumpikohan tulee — kumpi?» kuiskasi hän.\n\nKuunsäde leikitteli vuoteen jalkopäässä muistuttaen leveätä, sinistä,\nruostetäplien — tilkkupeitteen heijastusta — tahraamaa miekkaa.\n\nHän irroitti hiuksia pitelevän punaisen nauhan ja vallattomina aaltoina\nne valuivat hänen kasvoilleen. Salaperäinen hiljaisuus vallitsi\nylt'ympäri. Häntä puistatti jälleen. Sitten hän kädenselällään nosti\npeitettä, huoahti pitkään puolittain naurahtaen ja rupesi vihdoin\nnukkumaan.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nPäivän sarastaessa ollessaan tuossa varjojen maassa, joka on unen ja\nheräämisen välitila, Kate hätkähti luullen jonkun heittävän kourallisen\nriisiryynejä häävaunuihin, kun hän palasi omista vihkiäisistään.\nSama ratina kuului uudelleen ja silloin hän oivalsi, että ikkunaan\noli heitetty hiekkaa. Samassa huusi ääni alhaalta hänen nimensä:\n»Kate!» Nyt hän oli täysin valveilla. »Pete se siis on oleva», mietti\nhän. »Sehän on aivan selvä, että Pete se on oleva», vakuutteli hän\nitselleen. »Hän ainakin on nyt ulkona.»\n\nPete siellä todella oli. Hän seisoi aikaisen aamun hämärässä ikkunan\nalla toistaen tytön nimeä kumealla kurkkuäänellä ja hiljaa vihellellen\nhänelle. Äkkiä hän kuuli liikettä huoneessa ja huudahti olkansa yli:\n»Nyt hän tulee.»\n\nIkkunan säppi irroitettiin, lasiruutu vedettiin ylös ja pienten,\nmustain puitteitten sisässä näyttäytyi kaunis, naurusuinen tytön pää,\nvallattomain, liehuvain mustain kutrien välistä. Pyöreällä kaulalla\nnäkyi vilahdus yöpaidan valkeasta röyhelöstä.\n\n»Kate!» sanoi Pete uudelleen.\n\nTyttö oli tulevinaan ikkunan luo vain katsoakseen ulos Ja kuin ainakin\ntodellinen nainen, hän säpsähti Peten äänen kuullessaan ja huudahti\nhämmästyksestä, kun muka ei ollut huomannut Peten läsnäoloa. Sitten\nhän tirkisteli alas puolipimeään ja sanoi kummastellen: »Pete siellä\nvarmaankin on.»\n\n»On kuin onkin, Kate», sanoi Pete, »eikä hän saa rauhaa, ennenkuin on\nvielä kerran saanut sinua puhutella.»\n\n»Ah!» sanoi Kate laskien kätensä silmilleen ja ajatellen Mustaa Tomia\nja keijukaisia. Mutta äkkiä vanha kujeiluhenki virkosi ja hän ei voinut\nolla nuorukaista kiusoitelematta. »Oletko eksynyt, Pete?» kysäisi hän\nhyvin viattomana. »Vai oletko kadottanut jotain?»\n\n»Oman itseni olen kadottanut, tyttö», sanoi Pete.\n\n»Oletko itsesi kadottanut? Luulenpa että poika on vähän päästänsä\nsekaisin? Olet ehkä noiduttu, Pete?» kysyi Kate hyvin totisena.\n\n»Noiduttu juuri olen. Kate — —»\n\n»Poika-parka!» huokasi Kate. »Aivan äkkiarvaamattako? Etkö ensinkään\naavistanut?»\n\n»Mitään en aavistanut ja äkkiarvaamatta minä tähän tilaan jouduin.\nKuuntele Kirry — —»\n\n»Voi, voi sentään! Coroleyn mummon työtäkö tämä on? Jäniksen\nhaahmossako hän sinua ahdisti? Vai onko sinua purtu?»\n\n»On purtukin tavallaan. Mutta Kate — —»\n\n»Koira sinua sitten varmaankin puri. Onko sinussa vesikauhu, Pete?»\n\n»Eikä ole, vaan juuri vesille minä pakenen, Kate, kuulehan toki — —»\n\n»Eikö raudalla polttaminen ole paras lääke sille?»\n\n»Kyllä minulle tässä annetaan sekä kuumaa että kylmää. Mutta etkö\nmalta kuunnella mitä sanon? Minä lähden tieheni — satojen ja tuhansien\npeninkulmien päähän.»\n\nKate silmäili taivasta ja puhkesi kauhistuneena sanomaan: »Poika-parka!\nPoika-parka! Koiran purema hän on, sen huomaa.»\n\n»Sinä itse minua purrut olet. Kirry — —»\n\nKuului hilpeä huudahdus. »Minäkö? Vai olen minä noita? Eilisiltana\ntiellä jutellessamme sanoit minua keijukaiseksi.»\n\n»Keijukainen oletkin tyttö, mutta yhtäkaikki noita.\n\n»Mutta kuuntele nyt kerrankin — —»\n\n»Navetan kohdalla seisoessamme sanoit minua enkeliksi. Enkelit eivät\npure.»\n\nJa hän haukahteli kuin koira ja nauroi sitten kimakasti kuten noita ja\nsitten taas haukkui.\n\nMutta Pete ei kestänyt enempää. »Jatka sinä vaan, jatka\nhulluttelemistasi, koska se sinua huvittaa!» huudahti hän soimaavasti.\n»Kivi sinun rinnassasi mahtaa ollakin eikä sydän. Vaikka kuulet minun\nmatkustavan tieheni saarelta — — »\n\n»Saarelta?» huudahti Kate ällistyneenä.\n\n»Ja näet miten suruissani olen, ja puolikuoliaaksi kiusaantunut sinun\njuoniesi tähden, niin et ole siitä milläsikään», jatkoi Pete. »Mutta\nantakoon Jumala sinulle anteeksi, ethän sille mitään voi.»\n\n»Puhuitko totta, Pete? Aiotko lähteä pois saarelta?»\n\n»Aion tottakin; mutta vähät siitä. Matkustan Afrikaan, Kimberleyhin,\nHerra tiesi minne — —»\n\n»Kimberleyhin? Ethän toki, Pete?»\n\n»Kimberleyhin tahi Timbuktuun, yhdentekevähän se sinulle, on? Olen\ntullut näin aikaisin tänne sinulle hyvästi heittämään, ennenkuin laiva\nlähtee, etkä sinä ajattele muuta kuin hulluttelemista ja kujeilemista.»\n\n»Vai olet sinä niin tarkoin perillä siitä, mitä tämä tyttö ajattelee,\nherra Pete? Miksi sinä niin kiukustut joka sanastani?»\n\n»Kiukustun? Enhän loki. Minun on pakko matkustaa.»\n\n»Pakko, Pete? Kuka pakottaa?»\n\n»Ne jotka arvelevat, etten ole kyllin hyvä sinulle. No niin, onhan\nsiinä perääkin, mutta kahdesti ei sitä tulla minulle sanomaan.»\n\n»Ketkä ne, Pete?»\n\n»Yhdentekevää. Ja vielä äitiänikin solvaistaan — poloinen äitikulta! Ja\nparjataan äpäräksi. Arvossapidetyn miehen tytär ei muka ole niin halpa,\nettä hänen tarvitsee mennä naimisiin nimeä vailla olevan pojan kanssa.»\n\nYlhäältä ikkunalta kuului suuttunut huudahdus: »Kuka sellaista on\nuskaltanut sanoa?»\n\n»Vähät siitä.»\n\n»Olkoon kuka on, voit sanoa hänelle tai heille, että jos minua\ntarkoittavat, niin menen naimisiin kenen kanssa tahdon, olkoonpa\nhänellä nimi tai ei.»\n\n»Jos voisin siihen oikein luottaa, Kitty — —»\n\n»Mitä sinuun tulee, Pete herra, niin matkusta vain Kimberleyhin, koska\nolet niin kärkäs suuttumaan. Minä en ainakaan pane vastaan ja sitä\npaitsi — sitä paitsi — —»\n\nMutta suuttunut ääni katkesi äkkiä puolipimeässä ja kuului epäselvää\nääntelyä.\n\n»Mitä, mitä nyt?» huudahti Pete hätääntyneenä. »Ethän vain itke, Kate?\nMitä minä sinulle sanoinkaan.\n\nKitty tyttö? Odotahan, niin saat löylyttää minua, kun olen sellainen\nmörökölli.»\n\nJa Pete asetti jalkansa maitokamarin ikkunalaudalle ja alkoi kiivetä\nseinää pitkin.\n\n»Menehän alas toki», kuiskasi Kate.\n\nHänen suuttumuksensa oli samassa hävinnyt, ja Pete, joka nyt oli\nlähempänä häntä, saattoi nähdä veitikkamaisuuden pilkistävän kyynelten\nlomitse.\n\n»Mene alas, Pete, tai suljen ikkunan, sen teen — ihan varmasti.» Ja\nnäyttääkseen, että hän aikoi pysyä päätöksessään, hän sulki yläikkunan\nja avasi alemman.\n\n»Armas!» huudahti Pete.\n\n»Hiljaa! Mikä se oli?» kuiskasi Kate vetäytyen polvillaan pois\nikkunasta.\n\n»Onko sikolätin ovi taas päässyt auki?» kysyi Pete.\n\nKate veti helpoituksen huokauksen. »Ei, joku vain kuorsaa», sanoi hän.\n\n»Ukko kai», sanoi Pete. »Hauskaltahan tuo kuuluu. Hän on kuin vanha,\nhyvä paimenkoira, enemmän näyttelee hampaitaan kuin puree, mutta paras\nhän on sentään nukkuessaan — silloin ei ainakaan tarvitse pelätä.»\n\n»Mitä hyödyttää matkustaa pois, Pete?» virkkoi Kate. »Jos mielit isää\ntyydyttää, täytyisi sinun tulla rikkaaksi.»\n\n»Ovathan muutkin rikastuneet, — niiksi en minäkin? Monesta Manin\npojastakin on tullut hopeakuninkaita ja timanttikuninkaita ja Herra\ntiesi mitä kaikkea. Älä ole huolissasi minusta! Kun palaan, olet tuleva\nkuningattareksi, tyttö — ainakin minun kuningattarekseni, ja porsaita\nsinulla pitää oleman ja lehmiä ja palvelustyttö, joka pesee, siistii ja\nlaittaa ruoan.»\n\n»Vai niin, semmoisilla sinä aiot houkutella köyhää tyttöparkaa? Mutta\nellet tule jumaliseksi, et saa koskaan isän suostumusta.»\n\n»Kun minä palaan kotiin, Kitty, niin tulen vaikka kuinka jumaliseksi,\nsen takaan. Saat kuulla miten puhun Mooseksesta ja Abrahamista ja\nhänen pojistaan ja serkuistaan. Ja kun iltaisin tulen navetan ovelle\njuttelemaan kanssasi rakkaudesta, niin olen niin siivo kuin itse\napostolit.»\n\n»No niin, tuo kaikki kuulostaa varsin lupaavalta. Mutta kuka on\nsanonut, että minä sitä toivon? Kuka sanoo minun suostuvan siihen, että\nsinä matkustat tiehesi siinä luulossa, että minä sitoudun menemään\nnaimisiin kanssasi sinun palattuasi?»\n\n»Minä sen sanon», sanoi Pete mahtavasti.\n\n»Vai niin, vai sinä!»\n\n»Kuuntele! Minä teen työtä siellä kuin orja, raadan ja kokoon, kunnes\nkukkaro paisuu, enkä välitä sen taivaallista muusta kuin kullasta ja\ntytöistä — —»\n\n»Hyvänen aika! Mitä sinä puhutkaan?»\n\n»O-oh, älähän hätäile. Minä olen mies, jolle yksi tyttö riittää,\nKate, mutta silmäni on avoin kaikille tytöille sen yhden takia,\njota rakastan. Ja sillä välin sinä odotat minua uskollisesti etkä\nedes erehdyksestä vilkaise noihin Ramseyn puotipalvelijoihin ja\napteekkiherroihin — —»\n\n»Eikö kehenkään? Enkö edes Jamesie Corriniin, joka on niin komea poika?»\n\n»Tarkoitatko tuota korkeakauluksista keikarihölmöä? Varo kieltäsi,\ntyttö?»\n\n»Enkö saa vilkaista edes nuoreen Ballawhaineen — Ross Christianiin?»\n\n»Ross Christianin vieköön — no niin — ei, ei häneenkään. Mutta leikki\nsikseen. Näin on sinun sanottava: »Pete palaa kotiin; minun täytyy olla\nhänelle uskollinen!»\n\n»Vai niin, siinä sinun käskysi, hyvä herra. Kaikki on siis jo sovittu.\nEiköhän olisi parasta, että määräisit hääpäivänkin ja ottaisit\nkuulutuksen nyt, kun kerran olet vauhdissa? Minulla ei nähtävästi ole\nmitään sananvaltaa tässä. Ei kukaan kysy minun mieltäni.»\n\n»Vait, tyttö!» huudahti Pete. »Etkö kuule?»\n\nKäki oli lentänyt katon yli ja asettunut läheiseen puuhun kukkumaan.\n\n»Siinä se istuu, Kate. Kukkuu! Kukkuu! Kukkuu! Kolme kertaa! Mainiota!\nKolme kukuntaa tietää onnea, rakkaani.»\n\nTähdet olivat jo sammuneet ja aamusarastus leveni kuin meren harmaa\nusva.\n\n»Huh! Tuntuu että aamu on tulossa. Minun täytyy sulkea ikkuna.»\n\n»Vielä mitä, vuorilta vain hiukan puhaltelee — ei aamu vielä tule»,\nsanoi Pete.\n\nKaukana sumussa kuului lintusen kutsuva ääni.\n\n»Tuleepa. Etkö kuule rastasta laaksossa?» virkkoi Kate.\n\nToinen lintu vastasi katonräystäältä.\n\n»Mitä se oli?» sanoi Pete. »Sinäkö Kitty? Äänesi muistuttaa\nihmeellisesti rastaan ääntä?»\n\nKate loi silmänsä alas kiitoksen kuullessaan, mutta sanoi sitten hiukan\nnyreästi: »Nyt saavat ihmiset puheenainetta.»\n\nKylmä, kalvakka valo kohosi talon etusivulle ja liikkumattomat puut\nja pensaat alkoivat väristä. Katea puistatti ja hän veti yöpaitansa\nkauluksen kiinteämmälle. »Nyt menen, Pete», kuiskasi hän.\n\n»Älähän vielä. Se on vain suolan hajua mereltä. Äskenhän kuukin vasta\nmeni piiloon.»\n\n»Voi sinua veitikkaa. Johan se on ollut kaksi tuntia kuteessa. Ei nyt\nolla Jupiterissa, missä on ainainen kuunvalo.»\n\n»Vai on Jupiterissa ainainen kuunvalo?» sanoi Pete. »No ihme ja kumma,\nkyllä siellä kelpaa rakastavaisten olla!»\n\nKukko kiekui kanahuoneessa, koira haukahti talon sisällä ja tamma\ntömisteli pilttuussaan.\n\n»Milloin matkustat, Pete?»\n\n»Laiva lähtee seitsemältä.»\n\n»Silloin on sinun jouduttava. Hyvästi.»\n\n»Odota hiukan! Vielä sananen!»\n\n»Ei mitään sanoja enää. Nyt panen maata. Kas, siinä jo aurinko nousee\nvuorten takaa.»\n\n»Vain pieni punainen täplä vanhan Cronkyn nenänvarrella. Kuun tele!\nJotteivät nuo keikariherrat pääsisi sinua vaivaamaan, niin aion pyytää\nPhiliä pitämään sinua silmällä minun poissaollessani.»\n\n»Herra Christianiako?»\n\n»Sano häntä Philipiksi, Kale. Hän on niin vapaa eikä piittaa\narvonimistä. Ylpeyttä ei hänessä ole nimeksikään. Salli hänen pitää\nhuolta sinusta, kunnes minä palaan.»\n\n»Nyt suljen ikkunan, Pete.»\n\n»Odota! Vielä yksi asia. Kumarru alaspäin, ettei ukko voi kuulla.»\n\n»En pääse kumartumaan. Mitä sitten?»\n\n»Kätesi sitten. Kerron sen kädellesi.»\n\nKate epäröi tuokion, sitten hän ojensi kätensä ikkunalaudan yli. Pete\nkävi siihen käsiksi ja suuteli sitä, työnsi ylös valkean hihan ja\nkuletti huulensa pitkin käsivartta niin korkealle kuin hän saattoi\nylettyä.\n\n»Vielä yksi, tyttöseni; älä pidä niin kovaa kiirettä, vielä yksi —\npuolikas vain.»\n\nKate veti käsivartensa pois, kunnes hänen kätensä jäi Peten käteen,\nja sanoi sitten: »Mitä ihmettä! Syntymämerkkihän on vielä sormessasi,\nPete? Äsken sanoit minua noidaksi — nyt saat nähdä noidan taikovan sen\npois. Olehan hiljaa ja kuuntele! —\n\n    »Ping, ping prask,\n    Cur yn cadley — jiargan ass my chass!»\n\nYksitoikkoisesti ja juhlallisen hitaasti hän lausui nuo Man-saaren\nvanhat loitsusanat. Samassa rasahti puu hedelmäpuutarhassa ja hän\nhuudahti: »Mikä se oli?»\n\n»Philip vain. Hän odottaa minua omenapuun alla», sanoi Pete.\n\n»Voi kauheata!» sanoi Kate ja samassa suljettiin ikkuna.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä se aukeni jälleen ja kehyksessä\nnäyttäytyivät tytön kauniit, nuoret kasvot kuten ennenkin, mutta nyt\naamun ruusuhohteen valossa.\n\n»Onko hän kaiken aikaa ollut siellä?» kuiskasi hän.\n\n»Mitä sinä siitä välität? Philhän se vain on.»\n\n»Hyvästi! Onnea matkalle!» Ja nyt paiskattiin ikkuna kiinni täydellä\ntodella.\n\n»Jo on aika lähteä», sanoi Philip, joka yhä oli puettuna polvihousuihin\nja korkeaan silkkihattuun. Tuon tuostakin hän oli suonenvedontapaisesti\nkouristanut omenapuuta ja taistellut itkua vastaan, mutta pakottanut\nitsensä katsomaan Peten onnea, joka oli hänen oma onnettomuutensa.\nSydäntä viilsi tuska ja hän saattoi tuskin kestää sitä.\n\nNyt alkoivat linnut jo visertää; Pete lauloi ja vihelteli kulkiessaan\neteenpäin iloisista iloisimpana.\n\n\n\n\nX.\n\n\nAamun hämärtäessä Mummi heräsi vuoteessaan viettävän turvekattonsa alla\nja ikkunaverhon raosta heijastuvasta valosta saattoi huomata päivän\nsarastavan. Hän kohenteli yömyssyänsä, huokasi ja sanoi: »Niin pian\nkuin vähänkin ummistan silmääni, näen unta että poikaraukan on käynyt\nonnettomasti.»\n\nCaesar haukotteli kysyessään: »Kenen pojan?»\n\n»Pete pojan tietenkin», vastasi Mummi.\n\nCaesar mörähti.\n\n»Olimmehan me itsekin köyhiä kun alotimme, isä.»\n\nMummi tunsi pimeässä vanhuksen tuikeasti häntä katselevan. »Olimme\nniinkin, mutta ihmiset unohtavat helposti menneet asiat. Lainata täytyi\nkun ostimme suuren ylävesirattaan, muistathan sen? Ja kun vanha pastori\nHarrison lähetti meille myllyyn ensimmäisen kuormallisen kauroja, emme\nvoineet sitä jauhaa, kun ei ollut — —»\n\nCaesar nykäisi peitettä sanoen: »Etkö voi olla puhumatta, vaimo, että\nsaan nukkua raskaan työni jälkeen?»\n\n»Sitähän minä vain, että älä sinä saata sitä poikaraukkaa turmioon.»\n\nCaesar ärähti ylenkatseellisesti ja veti peitteen päänsä yli.\n\n»Niin kyllä, isä, huonomman miehen voisi tyttö saada. Muhkea, kelpo\npoika hän on. Oikein tekee hyvää sydämelle nähdä hänen iloiset\nkasvonsa — tuntuu ihan siltä kuin joisi kaivosta raitista vettä. Entä\nhänen naurunsa — sitä on yhtä hauska kuulla aamuisin kuin porsaiden\nröhkimistä kaukalon — —»\n\n»Mene sitten itse naimisiin pojan kanssa, vaimo, äläkä siinä jaarittele\ntyhjiä», huudahti Caesar, potkaisi säärellään, kääntyi selin Mummiin ja\nalkoi äänekkäästi kuorsata.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nNousuvesi oli kohonnut Ramseyn satamaan vyöryen raskaana raittiin,\nsuolaisen merituulen ajamana rannalle. Rantasillan kupeella höyrysi\nlaiva, tavarakärryjä työnnettiin pitkin laskusiltoja ja lastihuoneen\nnariseva nostorana oli täydessä käynnissä, ihmiset huutelivat\ntoisilleen, käskyjä jaettiin ja vastustettiin, melua ja touhua\noli kaikkialla. Peräkannella seisoivat Kimberleyn siirtolaiset,\nQuarkin veljekset, Glen Rushenista ja muutamia Gillsin nuorukaisia\nCastletownista — kaikki reippaita poikia, jotka puhelevain ja nauravain\nystäväinsä ympäröiminä koettivat uljaasti unohtaa, että erohetki oli\nkäsissä.\n\nPeten ja Philin lähestyessä kivisiltaa pitkin tervehti heitä\nsatamamestari Quayle hämmästyneen näköisenä. »Mitä, oletteko tekin\nlähdössä, herra Philip?»\n\n»En», vastasi Philip lyhyesti ja astui laivaan.\n\nPetellä oli yhä päässään kudottu lakkinsa ja jaloissaan korkeavartiset\nsaappaansa, mutta sinisen villanuttunsa päälle hän oli vetänyt\ntakin. Muuta tavaraa hänellä ei ollut kuin se; minkä oli sitonut\npunaisenkirjavaan liinaan nyytiksi. Yleisessä sekamelskassa hän tunsi\nitsensä hiukan yksinäiseksi ja näytti hylätyltä ja onnettomalta.\nPhilipiin kiireiset matkavalmistukset rannalla ja laivalla vaikuttivat\nperin toisella tavalla. Hän nielaisi halukkaasti raitista meriviimaa ja\nsanoi naurahtaen:\n\n»Meri kutsuu minua, Pete; melkeinpä tekisi mieleni lähteä mukaasi.»\n\nPete vastasi laimeasti hymähtäen. Hänen rohkeutensa petti hänet viime\nhetkellä. Viiden vuoden poissaolo oli pitkä aika, kun kaikki toiveet\nkiinnitettiin kotiintuloon. Paljon saattoi siinä ajassa tapahtua,\npaljon muuttua. Peteä ei haluttanut nauraa.\n\nEikä Philipiäkään sen jälkeen, kun hänen merikaipuunsa ensimmäinen\nkuohu oli laskeutunut. Välistä hänestä tuntui kuin helvetti kuohuisi\nhänen sisässään. Enimmin häntä painoi se, ettei hän kuolemakseen voinut\nolla pahoillaan siitä, että Pete matkusti pois saarelta. Sulbystä\nlähtiessään hän oli kerran tai pari tavannut itsensä vihamielisissä\najatuksissa Peteä kohtaan. Hän tiesi huulensa ylenkatseellisesti\nvääntyvän, kun hän näki Peten murheelliset kasvot. Mutta sitä ei Pete\naavistanut ja hänen yksinkertaisen ystävänsä harras luottamus viilsi\nPhilin omaatuntoa terävänä kuin jää ja polttavana kuin tuli.\n\nHe seisoivat etukannella ja juttelivat kovalla äänellä saadakseen\näänensä kuuluviin höyrykattilan puhkuessa.\n\n»Hyvästi, Phil. Sinä olet ollut vallan tavattoman hyvä minulle — ei\nkukaan muu maailmassa ole ollut niin hyvä. Enhän minä ole ollut varsin\nsopiva toveri sinulle — sinä, joka olet koulut käynyt ja jonka pitäisi\nseurustella saaren ylhäisten kanssa, jos asiat olisivat niinkuin\npitäisi. Mutta en minä sinulle häpeätä tuota — en tuota, niin totta\nkuin Jumala elää! Kauan en aio viipyä poissa, Phil — kenties viisi\nvuotta, kenties vähemmän, ja kun minä palaan, niin olet sinä saaren\nmahtavin mies. Älä väitä vastaan! Olet tottakin, sen sinulle ennustan.\nLoruja en laskettele. Saadaanpa vaan nähdä.»\n\nPhilipin kylmä katse alkoi heltyä.\n\n»Ja jos palaan rikkaana, niin olen jälleen oleva vanha ystäväsi mikäli\nsivistymätön mies saattaa olla, ja jos palaan köyhänä, toiveissani\npettyneenä ja onnettomana niin en tungettele seuraasi, ettei sinun\ntarvitse hävetä, ja jollen ensinkään palaa, niin lohduttelen itseäni\nkuolinhetkelläni: »Hän puhuu hyvää puolestani, hän ei koskaan minua\nunohda.»\n\nEnempää ei Philip voinut kuulla höyryn puhallukselta ja rautaketjujen\nkalinalta.\n\n»Niinpä niin! tuntuu niin oudolta menneitä aikoja muistellessa!»\n\nKello komentosillalla soi ensimmäisen kerran ja satamamestari huusi:\n»Maihin kaikki sivulliset!»\n\n»Phil, vielä on minulla yksi pyyntö sinulle, viimeinen, mutta suurin.»\n\n»Mikä se on?»\n\n»Katea se koskee. Pidä tyttöä silmällä minun poissa ollessani. Pistäydy\nsiellä tuon tuostakin, ja pidä huolta hänestä. Ei hän tutuistakaan\npiittaa niistä rikasten miesten pojista, joista vanhus jutteli, mutta\nnuo puotipalvelijat ja apteekkiherrat voivat ihan kiusata tytön\nhengiltä. Pidä heidät loitolla, Phil. Nyrkkisille he eivät kelpaa.\nMutta älä käytä väkivaltaa. Riittää jos vain satamassa aimo lailla\nuitat ne keikari-pahukset — enempää ei tarvita.»\n\n»Hän on säästyvä kaikesta pahasta sillä aikaa kun sinä olet poissa.»\n\n»Vanno se, Phil. Sanaasi voin luottaa, sen tiedän, mutta ojenna minulle\nkätesi ja vanno — niin on vieläkin varmempi.»\n\nPhilip antoi hänelle kätensä ja lausui valan, sitten hän käänsi\nkasvonsa pois, sillä hän tunsi veren kohoavan päähänsä.\n\n»Odota! Vielä toinen vala niin kauan kun pitelen kättäsi. Vanno ettei\nmeitä kahta saa milloinkaan kukaan tai mikään erottaa.»\n\n»Senhän tiedät ilmankin.»\n\n»Tiedän, mutta vanno yhtäkaikki, Phil. Pahat kielet saavat paljon\naikaan, ja minä olisin huolettomampi. Puhuttakoon ja sanottakoon mitä\ntahansa, ystäviä ja veljiä ollaan viimeiseen asti.»\n\nPhilipin päässä kohisi ja häntä huumasi niin että hän tuskin pysyi\npystyssä, mutta toinenkin vala vannottiin. Samassa kello soi toisen\nkerran ja laivassa syntyi suuri hälinä ja tungos. Laskusillat vedettiin\nlaivaan, köydet irroitettiin, kapteeni huuteli komentosillalta rannalle\nja puuhaileva satamamestari huuteli rannalta komentosillalle.\n\n»Käy seisomaan tuonne rantasillan päähän, Phil — juuri majakan kohdalle\n— niin minä asetun laivan perään. Ystävän kasvot tahdon viimeiseksi\nnähdä vanhasta kodista erotessani.»\n\nPhilipin ynseys oli mennyt menojaan. Viha hänen sydämessään oli\nmasennettu. Hän polki sitä jalkainsa alla. Hänen kuumottavat kasvonsa\nolivat kosteat.\n\nSavupiippu lakkasi puhkumasta eikä enää kuultu muuta ääntä kuin\nnousuveden pauhu satamassa ja aaltojen loiske rannalla. Meren takaa\nkohosi aurinko korskeana kuin mahtava, odotettu vieras ja pitkin sen\nvallattomasti hyppelevää vesipolkua höyrylaiva liukui pois. Rannalla\nkohosi vanha Barrule jykevänä kuin merenkuningas vaahtopartoineen, ja\nsavu alkoi nousta sen juurella olevien talojen piipuista.\n\n»Hyvästi, pikku saari, hyvästi! Sinua en unohda! Pois minut potkitaan\nsinun suojastasi, mutta sinä olet minulle ollut hyvä, vanha äiti, ja\nJumalan avulla olen vielä palaava takaisin luoksesi. Jää hyvästi siksi\naikaa, pikku Mona, jää hyvästi! Minä jätän sinut, mutta manilainen olen\nyhtäkaikki.»\n\nPete oli aikonut heiluttaa lakkiansa majakan sivu kulkiessaan ja\npyyhkiä miehen tavalla kyyneleet silmistään. Mutta tähystyspaikaltaan\nei Philip voinut nähdä muuta kuin kokoon luhistuneen olennon\nköysipinkan päällä laivan peräkeulassa.\n\n\n\n\n\n\nToinen osa.\n\nPOIKA JA TYTTÖ.\n\n\n\n\nI.\n\n\nNan-täti oli alkanut käydä levottomaksi, kun ei Philip ollut vielä\nlaatinut itselleen minkäänlaista tulevaisuudensuunnitelmaa. Lempeällä\ntavallaan hän oli vastustellut Philipin alituista yhdessäoloa Peten\nkanssa ja nuhdellut häntä, mutta Philip oli häntä liehitellyt ja\nnauranut hänen nuhteilleen. Peten matkustettua hänen mieleensä muistui\nvanha kotilääkkeensä ja hän päätti koettaa vaikuttaa Philipiin\nvetoamalla hänen isänsä muistoon.\n\nEräänä päivänä oli ilma raitis ja täynnä meren tuoksua kuten usein\nMan-saarella, kun marraskuu on kaunis. Philip, joka aamiaisen jälkeen\noli mennyt kuistille seisomaan, hengitti sitä halukkaasti keuhkoihinsa\nja alkoi sitten koota kalastusvehkeitänsä lähteäksensä pyydystämään\nturskia.\n\n»Joko taas merelle, Philip?» sanoi Nan-täti. »Lupaa ainakin palata\nkotiin tee-ajaksi.»\n\nPhilip lupasi ja piti sanansa. Palatessaan iltapuolella kalamatkaltaan,\nhän tapasi vanhan neidin istumassa pienessä sinisessä huoneessa, jota\ntäti piti omana pyhättönään. Siellä oli aina rauhallista ja kodikasta,\nmutta tänä päivänä se oli vieläkin hienompi ja viihtyisämpi kuin\ntavallisesti. Kirkas tuli räiskyi takassa ja kaikki oli hauskasti\nja huolellisesti järjestetty. Pöytä oli katettu ja teekeittiö\nporisi alustallaan. Nan-täti itse, päässä musta pitsimyssy ja yllä\nruskeanpunainen rimsuilla koristettu silkkihame, sipsutteli edes\ntakaisin huoneessa kepeänä kuin lintu ja lavendelille tuoksuen.\n\n»No, mitäs tämä nyt merkitsee?» kysyi Philip.\n\nJa puolittain arasti, puolittain leikillisesti herttainen vanhus\nvastasi: »Etkö muka tiedä? Sinä vasta olet hajamielinen. Etkö\ntodellakaan tiedä, mikä päivä tänään on?»\n\n»Mikä päivä? Viides päivä marrask — o-oh, syntymäpäiväni! Sen olin\naivan unohtanut, täti kulta.»\n\n»Niin, ja teeaikaan täytät kaksikymmentäyksi vuotta. Siksi pyysin sinua\npalaamaan kotiin.»\n\nHän kaatoi teetä kuppeihin, kävi istumaan, sovitti jalkansa\nuuniristikolle, salli kissan asettua loikomaan hameensa liepeelle ja\nhermostuneesti hymyillen ja sykkivin sydämin ryhtyi sitten tehtäväänsä.\n\n»Kuinka nopeasti vuodet vierivät, Philip! Kaksikymmentä vuotta on siitä\naikaa, kun minä annoin sinulle ensimmäisen syntymäpäivälahjani. Kun\nsinä synnyit, en ollut silloin täällä, näetkös. Iso-isä kielsi minua\ntulemasta. Isoisä-raukka! Mutta palavasti minä ikävöin saada pestä\nja vaatettaa ja hoitaa poikani pienokaista ja opettaa häntä sanomaan\ntäti! Voi toki, mielestäni ei koskaan lähde päivä, jolloin näin sinut\nensimmäisen kerran! Isoisä ja minä olimme Cowleyn puodissa ostoksilla,\nkun kaunis nuori nainen astui sisään lapsi käsivarrellaan. Hiukan\nmeluavan vilkas hän oli, lapsi-rukka, ja siinä mi» sitten tutustuimme.»\n\n»Äitinikö?»\n\n»Niin, ystäväiseni, ja isoisäsi seisoi selin kadulle. Vielä\ntänäpäivänäkin minä tulistun sitä muistaessani, mutta äitisi ei\nnäyttänyt pelokkaalta. Hän nyökkäsi, ja nosti lapsen kasvoja peittävää\nharsoa sanoen: »Kenen näköinen hän on, neiti Christian? Katselin\nihmeissäni. Sinä nukuit ja ihan oli minusta kuin olisi isäsi siinä\nnukkunut pikku lapsena. Minä vapisin, saatoin vain vaivoin pysyä\npystyssä, enkä saanut sanaakaan suustani, mutta silloin näki äitisi\nisoisän ja ennenkuin kerkesin sitä ehkäistä, hän oli koskenut häntä\nolkapäähän. Isoisä oli kääntänyt kuuron korvansa meihin eikä hänen\nnäkönsäkään ollut tarkka, mutta huomatessaan naisen seisovan vieressään\nhän kääntyi hänen puoleensa hymyillen ja kumarsi syvään nostaen\nlakkiansa, sillä hän oli aina naisia kohtaan ritarillinen. Silloin\näitisi nosti pikku poikansa pystyyn iloisesti sanoen: »Sanokaa,\ntuomari, kenen näköinen hän on, Ballurein vai Ballawhainein? Vielä\nnytkin kouristaa sydäntä sitä ajatellessani. Isoisä suoristi selkänsä,\nkääntyi häneen selin ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä kadulla.»\n\n»Isä-raukka!» huudahti Philip.\n\nNan-tädin silmät välähtivät.\n\n»Mutta minunhan piti kertoa sinulle ensimmäisestä syntymäpäivästäsi,\npoikaseni. Isoisä oli jo silloin haudassa — isoisä raukka! — ja minä\nolin kutonut sinulle pienen pehmeän tupsupäisen ja vaaleanpunaisella\nnauhasolmulla koristetun lakin valkeasta villalangasta. Äitisi isä,\nkapteeni Billy eli vielä silloin ja kun minä sidoin lakin pieneen\npäähäsi, huudahti hän: 'Totta tosiaan, poika on luotu merimieheksi!'\nJa merimieslakki se todella oli, vaikk'en ollut tullut sitä ennen\najatelleeksi. Ja kapteeni Billy otti sinut polvelleen, tarkasteli\nsinua pää kenossa, läimähytti reiteensä, tuprautti savupilven pitkästä\npiipustaan ja huudahti uudelleen: 'Merimies tästä pojasta tulee, tulee\nkuin tuleekin.' Sinä nukahdit vanhuksen syliin ja minä vein sinut\nyläkertaan ja panin sinut kehtoosi. Isäsi seurasi minua sänkykamariin,\nmissä äitisi paraikaa tomutti uuninreunalla olevia suuria näkinkenkiä.\nTom-parka! Muistan hänet niin elävästi. Pitkällä, valkoisella kädellään\nhän työnsi lakin ja keltaiset kiharat otsaltasi sanoen ylpeästi:\n'Eipä olekaan tämä pää aiottu merimieselämää varten!' Hän ei tahtonut\nketään loukata, mutta valitettavasti kuuli äitisi, mitä hän sanoi ja\notaksui hänen tahtovan halventaa häntä ja hänen omaisiansa. 'Kylläpä\nollaan ylhäisiä!' kirkaisi hän, heitti tomuviuhkan käsistään ja\nsyöksyi ulos huoneesta, jolloin näkinkengistä yksi putosi kilisten\nuuniristikolle. Isäsi käänsi kasvonsa ikkunaan päin. Olin purskahtaa\nitkuun mielipahasta, kun näin miten häntä hävetti minun edessäni. Mutta\nsiinä seisoessaan ja katsellessaan kuohuvaa merta, hän sanoi syvällä\näänellään, joka vapisi hiukan ja yhtäkaikki kaikui niin malmikirkkaana:\n»Poika ei suotta ole saanut Napoleonin otsaa, Nannie. Jos vain Jumala\nsuo hänen elää, niin hänestä tulee kerran jotain, sen jälkeen, kun\nhänen isänsä mieli murtuneena ja aivot väsähtäneinä on päässyt lepoon\nnurmen alle?»\n\nNan-täti saavutti tarkoituksensa. Samana iltana Philip vedätti\nvenheensä talviteloilleen ja seuraavana aamuna hän läksi Ballawhaineen\naikeessa pyytää Pete-sedältään apua lainopilliselle uralle\nantautuessaan. Nan-täti läksi hänen mukaansa. Hän se oli Philipiä\ntähän toimenpiteeseen kehoittanut, koskapa Ballawhaine oli hänen\nainoa täysi-ikäinen miehinen sukulaisensa ja koska hän hiljakkoin oli\nlähettänyt oman poikansa, Rossin, Englantiin lainopillisia lukuja\nharjoittamaan.\n\nMaikalla sinne oli kumpikin levoton ja tuskainen. Nan-tädin ääni\nkuului lakkaamatta suuren päähineen alta, sillä hän tahtoi rohkaista\nPhilipiä. Mutta heidän saapuessaan suurelle portille, ja nähdessään\ntorninhuippujen pilkistävän puiden takaa, hänen ajatuksensa palasivat\nhellin muistoin niihin päiviin, jolloin tämä talo oli ollut hänen\nkotinsa ja hän alkoi hiljaa itkeä. Eipä Philipkään jäänyt kylmäksi.\nTäällä oli hänen isänsä syntynyt, täällä olisi hänen ollut oltava\nisäntänä.\n\nPunaiseen hännystakkiin ja nahanvärisiin polvihousuihin puettu\nenglantilainen palvelija johdatti heidät saliin niin täysin\nmuodollisesti, kuin kohdellaan tuntemattomia vieraita. Hämmästyksekseen\nhe tapasivat Rossin siellä. Hän istui pianon ääressä muuatta\nvarietesäveltä rämpytellen. Ovea avattaessa hän nousi seisoalleen,\npudisti laimeasti Nan-tädin kättä ja nyökähytti päätänsä Philipille.\n\nNuori Ballawhaine oli näihin aikoihin vanhan sukupuun hyötyisä vesa.\nHän oli koko joukon isäänsä pitempi, leveämpi, karkeatekoisempi ja\nkaikin puolin suurempi, silmät hänellä oli uniset kuin hylkeellä ja\nkasvojen yleisessä muodossakin oli jotain hylkeentapaista. Lisäksi\nhän oli perinyt isänsä koukkuiset sääret ja puheessa sekä käytöksessä\nesiintyvän ylimielisen pilkallisuuden. Sanalla sanoen hän oli\nMan-saarelainen, jossa ei ollut jälkeäkään rodun omituisuuksista ja\njoka apinoi silloisen Lontoon muodissa olevia hullutuksia.\n\nNan-täti etsi sateenvarjolleen sopivan paikan, suoristi käsineitään ja\nvalkoisia hiuksiaan ja tiedusteli nöyrästi hänen vointiansa.\n\n»Ei ole kehumista», vastasi Ross vetelästi, »siksipä olenkin täällä.\nIsä oli viedä minulta hengen kärttäessään minua kotiin toipumaan.»\n\n»Ehkäpä», sanoi Nan-täti osaaottavaisen näköisenä, »ehkäpä sinua\nvaivasi kova koti-ikävä. Mahtaa tuntua hyvin vaikealta nuoren miehen\nensimmäisen kerran asua Lontoossa. Siinä suhteessa on nuori tyttö\nedullisemmassa asemassa — hänen ei ainakaan tarvitse lähteä kotoa.\nEhkei asuntosikaan ole oikein hauska?»\n\n»Minä vuokrasin ensin pari huonetta juriidillisten oppisalien\nläheisyydessä — —»\n\nNan-täti näytti huolestuneelta. »En usko että Philip ajan pitkään\nviihtyisi sillä tavalla», sanoi hän.\n\n»Mutta nyt olen hankkinut itselleni asunnon Haymarketissa.»\n\nNan-täti näytti tyytyväisemmältä.\n\n»Sehän on paljon parempi», sanoi hän. »Aamuisin ehkä kyllä meluista,\nmutta iltaisin rauhallista niin että häiritsemättä voi lukujansa\nharjoittaa.»\n\n»Aivan niin», hihitti Ross ja näppäili uudelleen koskettimia. Oven\nsuussa istuvan Philipin sormia syyhytti halu saada läimähyttää\nserkkuansa korvalle.\n\nPete-setä astui nyt kiireisesti sisään lyhyin, levottomin askelin.\nHänen hiuksensa ja kulmakarvansa olivat nyt valkoiset, silmät\nsisäänpainuneet, posket kuopalla, suu rauhaton ja ylähampaissa ammotti\nmuutamia aukkoja. Hän yski usein, oli nukkavieruissa pukineissa ja\nnäytti haudan partaalla hoippuvalta mieheltä.\n\n»Kah, sinäkö, Anne! ja vielä Philipkin. Hyvää päivää, Philip. Jätä\npiano rauhaan, Ross — kas niin, nyt olit kiltti. No, neiti Christian,\nmitä kuuluu?» £\n\n»Philip tuli täysi-ikäiseksi eilen, Peter», sanoi Nan-täti arasti.\n\n»Todella!» sanoi Ballawhaine. »Silloin on Ross kaksikymmenvuotias ensi\nkuussa. Vuosi ja hiukan toista kuukautta on pojilla ikäeroa.»\n\nParin silmänräpäyksen ajan hän äänetönnä tähysteli tutkivasti vanhaa\nneitiä ja virkkoi sitten: »Entä sitten?»\n\n»Häntä haluttaisi lähteä Lontooseen lakitiedettä opiskelemaan»,\nsammalsi Nan-täti.\n\n»Miksei hän lue papiksi, niin saisi pysyä kotona?»\n\n»Papiksi olisin minäkin häntä toivonut, mutta hänen isänsä — —»\n\nBallawhaine keikahutti säärensä polven päälle. »Hänen isänsä pyrki aina\nkorkealle», sanoi hän. Philipiin kääntyen hän lisäsi: »Aikomuksesi on\nkaiketi sittemmin palata tänne saarelle?»\n\n»Niin on», vastasi Philip.\n\n»Ja harjoitella asianajajantointa ja sitten hakea täällä jotakin\nvirkaa?»\n\n»Se lienee ollut isäni toivo», sanoi Philip.\n\nBallawhaine kääntyi uudelleen Nan-tädin puoleen. »No niin, neiti\nChristian?»\n\nNan-täti hapuili sateenvarjonsa kädensijaa ja alkoi: »Me arvelimme,\nPeter — me emme ole oikein asioista perillä — mutta, näetkös, jos hänen\nisänsä olisi elänyt — —»\n\nBallawhaine yskähti, raappi kynnellään poskeansa ja sanoi: »Tahdot\nnähtävästi, että minä suosittelisin häntä jollekin etevälle\nlakimiehelle ja tasoittaisin hänen tiensä, vai kuinka?»\n\nHermostunut pieni naurahdus ilmaisi Nan-tädin myöntymyksen.\n\n»Mutta oletko harkinnut, että tällainen askel kysyy rahaa. Miten paljon\nvoitte uhrata siihen?»\n\n»Pelkään, Pete — —»\n\n»Vai niin, sinä arvelit minun pitävän huolta kustannuksista?»\n\n»Miten hyvä olet, Peter, kun heti käsität asian oikein.»\n\nBallawhainen kasvot vääntyivät irvistykseen. »Kuuntele», sanoi hän\nkuivasti. »Ross on juuri alkanut opiskella lakitiedettä Englannissa.»\n\n»Niin», virkahti Nan-täti innokkaasti, »ja osittain juuri sen johdosta\n— —»\n\n»Todella!» sanoi Ballawhaine silmäkulmiaan kohauttaen. »Olen laskenut\nettä hänen opiskeluaikansa Lontoossa kaikkine menoineen tulee maksamaan\nminulle toista tuhatta puntaa.»\n\nNan-täti kohotti hämmästyneenä hansikoitua kättänsä.\n\n»Tämän summan olen valmis maksamaan jotta pojallani, englantilaisena\nlakimiehenä olisi suurempi mahdollisuus — —»\n\n»Tiedätkö, juuri sitä mekin ajattelimme, Peter», sanoi Nan-täti.\n\n»Suurempi mahdollisuus», jatkoi Ballawhaine, »joutua etusijaan jotakin\nsaaren harvoja virkoja täytettäessä, kuin jos hän olisi pelkästään\nManin oikeudessa palvellut lakimies, vaikka se ei tulisi minulle\nmaksamaan puoliakaan tästä summasta.»\n\n»Niin kyllä, mutta ne rahat eivät ole hukkaan heitetyt, ei Rossille eikä\nPhilipille», sanoi Nan-täti.\n\nBallawhaine yskähti kärsimättömästi. »Sinä et ensinkään käsitä\nminua», sanoi hän ärtyisästi. »Virkoja on saarellamme vähän, mutta\nlakimiehiä niin viljalti kuin kärpäsiä liimapannun ympärillä. Jokaiseen\navonaiseen paikkaan ilmaantuu ainakin viisikymmentä hakijaa, mutta\njotain merkitystä on tietysti tietopuolisella perustuksella, jotain\nsuosituksilla, jotain vaikutusvaltaisella perheellä.»\n\n»Kaikkea tätä», jatkoi Ballawhaine, »tulen käyttämään hyväkseni Rossin\nsuhteen, jottei mikään kilpailu voisi tulla kysymykseen. Joko nyt alat\nkäsittää minua?»\n\n»Käsittää sinua, Peter?» toisti Nan-täti.\n\nBallawhaine kiinnitti häneen sisäänpainuneet silmänsä sanoen: »Mitä\nvaadit minua tekemään? Sinä tulet tänne ja pyydät minua avustamaan,\nvalmistamaan ja rahallisesti tukemaan oman poikani kilpailijaa.»\n\nNyt viimeinkin Nan-täti älysi, mitä hänellä oli mielessä.\n\n»Mutta, hyvänen aika, Peter», sanoi hän, »onhan Philip oman veljesi\npoika.»\n\nBallawhaine hieroi nenäänsä luisevalla etusormellaan ja sanoi\n»Lähempänä nahkani on kuin paita.»\n\nNan-täti loi häneen arat silmänsä, mutta ne kävivät rohkeiksi hänen\nsisässään kuohuvasta harmista.\n\n»Hänen isänsä on kuollut ja hän on köyhä ja ystäviä vailla», sanoi hän.\n\n»Siitä asiasta olemme jo ennenkin kiistelleet», vastasi Ballawhaine.\n\n»Etkä sittenkään soisi hänelle sitä pientä summaa, joka panisi hänen\ntulevaisuutensa hyvälle alulle.»\n\n»Olen velvollinen ensi sijassa valvomaan oman poikani etuja, neitiseni.»\n\n»Suo anteeksi, mutta pyydän huomauttaa, että jokainen penny siitä,\njonka Ross kuluttaa, olisi tänä päivänä Philipin, ellei vääryyttä olisi\ntehty.»\n\nBallawhaine puraisi huultansa. »Olenko syntieni takia pakotettu\nlopettamaan tämän keskustelun?»\n\nHän nousi ovelle astuakseen. Philip nousi myös.\n\n»Onko täyttä totta?» sanoi Nan-täti. »Uskallatko ajaa minut ulos tästä\ntalosta?»\n\n»Tule, täti-kulta, ei kannata jatkaa», sanoi Philip.\n\nBallawhaine rummutteli sormillaan avattua ovea. »Oikeassa olette, nuori\nmies», sanoi hän, »naisen hysteeriset kohtaukset eivät todella hyödytä\nmitään.»\n\n»Jo riittää», lausui Philip jyrkästi.\n\nBallawhaine laski tuttavallisesti kätensä Philipin hartialle. »Pyri\nsinä, ystäväni, piispa Wilsonin jumaluusopilliseen tiedekuntaan, se on\nhalpa ja — —»\n\n»Ota pois kätesi, Peter Christian», huusi Nan-täti. Hänen silmänsä\nkipinöitsivät, posket kuumottivat ja pienet, hansikoidut kädet olivat\nnyrkissä. »Sinä rakensit riitaa hänen isänsä ja oman isäsi välille,\nja kun minä yritin sovitella, sinä estit minua. Isäsi on kuollut ja\nveljesi on kuollut, ja molemmat kuolivat viha mielessä, vaikka he\nolisivat rakastaneet toisiansa, ellet sinä olisi levitellyt valheita\nja harjoittanut petosta. Nyt ovat he menneet sinne, missä peitteet\nputoavat kasvoilta, ja he ovat aikoja sitten kohdanneet toisensa\nkasvoista kasvoihin ja käsi kädessä. Niin, Peter Christian, nyt he\nkatsovat alas sinuun, ja nyt he viimeinkin tuntevat sinut, tietävät,\nmikä olet ja aina olet ollut — petturi ja varas.»\n\nAivan vaistomaisesti Ballawhaine kohotti silmänsä kattoon hänen\npuhuessaan, ikäänkuin odottaisi hän siellä näkevänsä isänsä ja veljensä\nuhkaavat haamut.\n\n»Onko hän tullut raivohulluksi?» huudahti hän, ja ujo, vanha\nsuunniltaan joutunut neiti ahdisti häntä uudelleen vihan tulistamalla\nkielellään.\n\n»Pahoin olet tehnyt, Peter Christian, hyvin pahoin; vääryyttä olet\ntehnyt kaiken elinaikasi, ja mikä lienee ollutkin vaikuttimesi, niin\non Jumala löytävä sen salaisen kohdan sielussasi ja siinä sinun\nrangaistuksesi on sinut kohtaava. Jos vain ahneus sinua johti, niin\nolet paljon voittanut, mutta vähän iloa on sinulla oleva maallisesta\ntavarastasi, sillä toinen sen hävittää ja sinä olet näkevä sen\nmurskaantuvan kuin aalto kalliota vasten. Ja jos siinä lisäksi oli\nvihaakin, niin olet vielä näkevä päivän, jolloin se palavina hiilinä\nkokoontuu oman pääsi päälle. Minä tiedän, minä tunnen, että niin on\ntapahtuva», jatkoi hän halliin kiiruhtaen, »ja minua surettaa lausua\nse oman poikasi läsnäollessa, jonka tulisi kunnioittaa ja arvossa\npitää isäänsä, mutta joka ei voi sitä tehdä. Ei, sitä hän ei voi\ntehdä, eikä tule milloinkaan tekemään, ellei hänen sydämensä pahuus ja\nsäälimättömyys ole yhtä hirveä kuin omasi.»\n\n»Tule, täti-kulta, tule», sanoi Philip kietoen käsivartensa vanhan\nneidin vyötäisille. Mutta hän pyörähti uudelleen ympäri ja sanoi\nBallawhainelle, joka linkutti heidän jäljestänsä:\n\n»Vai aiot sinä ajaa minut ulos talosta?» virkkoi hän. »Ajaa ulos minut\ntalosta, jossa olen asunut viisitoista vuotta, ja lisäksi emäntänä,\nkunnes sinun pahat tekosi auttoivat sinut isännäksi tänne. Monta\nkarvasta kyyneltä olen vuodattanut sen takia, että olen vain nainen,\nenkä voi mitään toimittaa omin päin. Mieluummin, olen sittenkin\nnainen, jolla ei ole kattoa päänsä päällä, kuin mies, joka on tunnoton\nläheisille omaisilleen. Älä luule minun kadehtivan sinulta tätä taloa,\nPeter Christian, vaikka se on ollut vanha kotini, ja minä rakastan sitä\nyhä huolimatta loukkaavasta kohtelusta, joka täällä tulee osakseni.\nTahtoisin saada sinut ymmärtämään, serkkuseni, että ihmisen oikea\nkoti ei sittenkään ole hänen talonsa, vaan hänen sydämensä — hänen\nsydämensä, Peter Christian — kuuletko? — hänen sydämensä, ja sinun\nsydämesi on täynnä pimeyttä ja saastaisuutta — ja on niin aina oleva,\non aina oleva.»\n\n»Tule, tule, täti», huudahti Philip uudelleen, ja tuo herttainen vanha\nolento, joka ei olisi hennonut kärpästä vahingoittaa, kääntyi hänen\npuoleensa hurjan raivokkaana kuin villikissa.\n\n»Herkeä jo toistamasta 'tule, tule, tule!' Puhu vähemmän ja toimi\nenemmän!»\n\nJa tämän viimeisen sisupurkauksen jälkeen pyyhkäisi hän alas portaita\nja riensi eteenpäin tietä pitkin Philipin seuratessa häntä kolmen\naskeleen päässä. Kauhistunut katse silmissään jäi Ballawhaine seisomaan\ntopatun merikotkan eteen, joka koristi kaari-ikkunaa avonaisen oven\nyläpuolella.\n\nNan-tädin mielenkuohua kesti puoliväliin kotimatkaa. Sitten hän puhkesi\nkyyneltulvaan.\n\n»Voi, miten saatoinkaan niin kiivastua», huudahti hän. »Onhan hän\nsittenkin ainoa sukulaiseni. Mitä nyt on tehtävä? Voi, mitä nyt on\ntehtävä?»\n\nPhilip asteli vakavana puoli askelta hänen takanaan eikä ollut suutansa\navannut heidän Ballawhainesta lähdettyään.\n\n»Pane tavarani kokoon tänä iltana, täti-kulta», sanoi hän miehekkäästi.\n»Lähden Douglasiin-huomisaamuna.»\n\nHän etsi käsiinsä saaren etevimmän asianajajan, joka sattui olemaan\nhänen isänsä yliopisto tovereita, ja sanoi hänelle : »Minulla on\näidinisäni perintö, joka tuottaa kuusikymmentä puntaa vuodessa, ja\ntädilläni on sen verran, että tulee toimeen. Voinko näine varoineni\npäästä teidän oppilaaksenne?»\n\nLakimies katseli häntä hetken tarkkaavaisesti ja vastasi: »Se ei\nriitä». Philipin kasvot kävivät alakuloisiksi.\n\n»Mutta minä otan teidät ilmaiseksi viideksi vuodeksi, herra Christian»,\nlisäsi asianajaja, »ja jos olen teihin tyytyväinen, saatte kolmantena\nvuonna palkkaakin.»\n\n\n\n\nII.\n\n\nPhilip ei unohtanut sitä tehtävää, jonka Pete oli hänelle antanut.\nTällainen ammatti on hyvin tavallinen Man-saarella, ja se joka sitä\nharjoittaa saa oman erikoisen nimensä. Hänen arvonimensä on Dooiney\nMolla, sananmukaisesti »miehenylistäjä», ja hänen pääasiallisimpana\ntehtävänänsä on esiintyä vaatimattomana, epäitsekkäänä, jalona ystävänä\nja ystävällisenä avioliiton välittäjänä, jonka sulhanen on lähettänyt\nmorsiamen vanhempain luokse puhumaan, miten mainio mies kosija on,\nmiten hänellä on erinomaiset tulot tai loistava tulevaisuus ja hän\nniin muodoin on mitä sopivin kosija tytölle. Mutta sen lisäksi on\nhänellä toinenkin tehtävä, vähemmän tavallinen, mutta siitä huolimatta\nkuitenkin yhtä tunnettu, ja tämä velvoittaa puhemiestä sulhasen\nedustajana esiintymään tytön suojelijana kuin olisi hänen aviomiehensä,\nja silloin hänen tulee pitää huolta tytön siveellisestä maineesta\nsill'aikaa, kun sulhanen itse on sillin tai makrillin pyynnissä tai\njossain pitemmillä matkoilla ulkomailla.\n\nSitten kun. Philip oli epäilyttävällä menestyksellä suorittanut\nensimmäisen tehtävänsä, hän antautui omantunnon tarkasti täyttämään\ntoista velvollisuuttansa. Tulos oli omituinen. Tämä toimi vaikutti,\nkuten luonnollista olikin, ensi kädessä heihin molempiin, sekä\nPhilipiin että Kateen. Philip muuttui hyvin vakavaksi ja tavattoman\njuhlalliseksi, sillä kun tahtoo esiintyä toisen siveellisenä\nsuojelijana, täytyy itsensä ensin kohottaa kaiken kevytmielisyyden\nyläpuolelle. Kate tuli äkkiä hyvin hiljaiseksi ja nöyräksi, hyvin\nhuomaavaiseksi ja vaatimattomaksi, puhuen hiljaa ja punastuen\nhelposti. Tyttö, joka oli kiduttanut Peteä ja näytellyt emäntää vähän\nsiellä ja täällä, oli kuin kyyhkynen joutuessaan Philipin silmän\nalle. Jonkinlainen pelonsekainen kunnioitus tavoitti hänet Philipin\nläsnäollessa. Tytöstä tuntui suloiselta kuunnella hänen suustaan\nlähteviä viisauden sanoja kun hän keskusteli, ja vielä suloisempaa\noli totella hänen tahtoansa, kun hän määräsi jotakin. Pieni viisas\npää kääntyi aina siihen suuntaan, missä Philip esiintyi, ja hänen\näänensä soi kuin ilokellot tytön korvissa. Kun hän lähtiessään\nkohotti hattuansa ja kumarsi kevyesti hyvästiksi, näki tyttö siitä\nunta seuraavaan päivään. Tyttö tuskin tajusi, mikä merkillinen muutos\nhänessä oli tapahtunut ja hänen kotiväkensä oli ihmeissään.\n\n»Kirry, tyttöseni, etkö sinä voi oikein hyvin?» sanoi äiti.\n\n»Voin kyllä, äiti, miksi sitä kysyt?» sanoi Kate.\n\n»Onko sinulla, lemmikkini, hammassärkyä?»\n\n»Ei.»\n\n»Silloin sinua varmaankin kiusaa se uusi hattu, jonka olet nähnyt neiti\nClucaksen puodinikkunassa?» kysyi äiti.\n\n»Hillitse kielesi, vaimo», kuiskasi Caesar kädenselkänsä takaa. »Henki\ntekee työtänsä tytössä. Anna sille tilaa, äiti, anna sille tilaa.»\n\n»Lirunlarua», sanoi Nancy Joe. »Sekoita tulikiveä siirappiin ja juo\nkoiruoho- ja kamomilliteetä, se auttaa.»\n\nKun Philip ja Kate olivat yhdessä, he puhuivat lakkaamatta Petestä.\n»Pete pitää tästä», ja »Pete ei pidä tuosta», ja »Pete aina sanoi\nniin ja niin», kuului loppumatta. Tällä tavalla he koettivat pitää\nPeteä muistissansa, ja oli kerrassaan ihmeellistä, miten monenlaisiin\nasioihin Pete-parka kykeni.\n\nEräänä iltana oli »Keijukaisessa» tavattoman iloinen ja äänekäs sakki\nkoolla. Erään kalastajalaivan kapteeni oli kutsunut joulu-illallisille\nne miehet, jotka oli pestannut seuraavaa pyyntikautta varten. Vaimot,\nlemmityt ja ystävät olivat siellä ja vanhoja merkillisiä tapoja\nseuraten he iltaansa viettivät.\n\n»Onko koskaan tapahtunut mitään niin merkillistä maailmassa, Philip?»\ntirskui Kate ovenraosta ja seuraavana hetkenä Philip oli hänen\nrinnallansa eteisessä, jossa tyttö nöyrästi painoi päänsä alas ja\nkatseli hänen kenkiinsä.\n\n»Minun kai täytyy pyytää anteeksi.»\n\n»Mitä niin?»\n\n»Kun minä kutsuin teitä sillä nimellä.»\n\n»Pete kutsuu minua Philipiksi. Miksi ette te tekisi samoin?»\n\nSilmät kohosivat puoliksi varkain hänen liivinsä nappeihin. »Ehkäpä\nniin, tuota, ei suinkaan se vahingoittane, vaikka minä sanonkin teitä\nsiksi kuin Petekin? Mutta sitten — —»\n\n»Mitä sitten?»\n\n»Hän sanoo minua Kateksi.»\n\n»Luuletteko, että hän sallisi minun tekevän samoin?»\n\n»Siitä olen aivan varma.»\n\n»Sanotaanko sitten niin?»\n\n»En oikein tiedä.»\n\n»No, Peten tähden.»\n\n»Juuri niin.»\n\n»Kate!»\n\n»Philip!»\n\nHe eivät voineet selittää sinä hetkenä tunteitansa. Se oli niin ihanaa,\nniin kaunista. Se oli niin suloista ja hellää, etteivät he voineet olla\nnauramatta aivankuin joku olisi kutkuttanut heitä.\n\n»Tietysti me emme saa käyttää näitä nimiä muulloin kuin ollessamme\naivan kahden», sanoi Kate.\n\n»Oh, ei, ei tietenkään, vain silloin kuin olemme aivan kahden», sanoi\nPhilip.\n\nNäin he pimittivät toinen toisensa silmiä ja lähtivät kulkemaan käsi\nkädessä pitkin jyrkänteen reunaa.\n\nKun vietettiin sen vanhan vuoden viimeistä päivää, jolloin Pete oli\nlähtenyt matkallensa, Philip suoritti uskollisesti hänelle annettua\ntehtävää.\n\n»Aiotko mennä johonkin ottamaan uutta vuotta vastaan, Philip?» kysyi\nKate eteisen ovelta.\n\n»Minä tahtoisin kaikista mieluimmin pistää jalkani tänne, mutta minun\nläsnäolostani ei ole suurta iloa», sanoi Philip.\n\n»Miksi ei?»\n\n»Minä olen vaalea, eivätkä vaaleat tuota sinulle onnea, tiedäthän.»\n\n»Ah!»\n\nSeurasi hetken äänettömyys ja sitten Kate huudahti:\n\n»Minäpä tiedän keinon.»\n\n»Minkä keinon?»\n\n»Tule tänne Peten asemesta — hän nyt kaikissa tapauksissa on kylliksi\ntumma.»\n\nPhilip oli ihastunut tästä keksinnöstä. »Se on hyvä ajatus», hän sanoi\nvakavasti. »Olen täällä Peten sijasta, se on hyvä ajatus. Nythän\npoika-parka ottaa vastaan ensimmäistä uuttavuottansa poissa kotoa.»\n\n»Niin kyllä, sääli häntä», sanoi Kate.\n\n»Tulenko minä siis?»\n\n»Minä odotan sinua täsmälleen kello kaksitoista.»\n\nPhilip oli lähdössä. »Ja, Philip.»\n\n»Mitä niin.»\n\nSitten kuului vieno, suloinen, iloinen ääni ovelta niin viehättävästi\npimeälle pihalle: »Minä asetun maitohuoneen ovelle.»\n\nPhilip tunsi joutuvansa hämillensä ja päätti tulevaisuudessa ottaa\nvelvollisuutensa vähemmän omantunnon tarkasti. Hän päätti käydä\n»Keijukaisessa» harvemmin. Heti joulujuhlien jälkeen hän päätti\nkokonansa antautua opiskeluihinsa ja olla tulematta takaisin Sulbyyn\nainakaan puoleen vuoteen. Mutta Man-saaren joulu on pitkä. Se alkaa 24.\npäivänä joulukuuta ja loppuu vasta tammikuun 6. päivänä. Maaseuduilla,\njoissa noudatetaan vanhoja hyviä tapoja, juhlat ovat ylimmillään vasta\nloppiaisena. Vasta silloin »katkaistaan soittajan pää» ja silloin\nleikitään »Goggansiä», ennustusleikkiä. Tytöt asettavat lieden reunalle\nrivin juomakuppeja tulen palaessa takassa, panevat jokaiseen jotakin,\njoka kuvaa jotakin ammattia ja rientävät ulos. Pojat vaihtavat kuppien\njärjestyksen ja tytöt palaavat sokkoina yksitellen ja valitsevat\narpansa. Tulevan aviomiehen ammatti on se, mikä kuppiin on kätkettynä.\n\nTätä leikkiä leikittiin »Keijukaisessa» Philipin loman viimeisenä\npäivänä, jolloin Caesar oli jossain ulkona sananjulistusmatkoillansa,\nja Katen luultiin valitsevan veden, mutta hän valitsikin sulkakynän.\n\n»Kynä! Kynä!» huusivat pojat. »Kuka väittää, että tyttö menee naimisiin\nmerimiehen kanssa? Sitä laivaa ei ole rakennettu, jossa hänen miehensä\nmeren pohjaan sukeltaa.»\n\n»Hyvää yötä nyt», sanoi Philip.\n\n»Hyvää yötä, herra Christian. Hyvää yötä, herra», sanoivat pojat.\n\nKate pujahti hänen jäljessänsä ovelle.\n\n»Menettekö näin aikaisin?»\n\n»Minun täytyy olla Douglasissa varhain huomenaamuna», sanoi Philip.\n\n»Pelkään, ettemme saa nähdä teitä aivan heti?»\n\n»Ei, minun täytyy nyt ryhtyä todenteolla työhön.»\n\n»Ei kahteen viikkoon — ehk'ei kokonaiseen kuukauteen?»\n\n»Ei, ei kuuteen kuukauteen — minä aion opiskella herkeämättä puoli\nvuotta.»\n\n»Se on hirveän pitkä aika, eikös ole, Philip?»\n\n»Ei niinkään pitkä, kuin olen tuhlannut.»\n\n»Tuhlannut? Sanotteko te sen tuhlanneenne? Tietysti teidän ei tarvitse\nminua ajatella — mutta teillähän on tätinne — —»\n\n»Miehellä kai lienee muutakin tehtävää, kuin lakkaamatta kieppua\nnaisten seurassa», sanoi Philip.\n\nKate purskahti nauramaan.\n\n»Mikä teitä naurattaa?»\n\n»Minä olen niin iloinen, että minä olen vain tyttö», sanoi Kate.\n\n»Niin minäkin olen», sanoi Philip.\n\n»Oletteko?»\n\nNiinkuin salama olisi välähtänyt hänen kasvojensa yli, oli veri\nkohonnut Philipin päähän ja hän änkytti: »Minä tarkoitan — se on —\ntiedättehän — mitäs Petestä kuuluu?»\n\n»Niinkö, sitäkö vain? No, hyvää yötä sitten, jos teidän täytyy mennä.\nPitääkö minun tuoda teille lyhty? Eikö tarvitse? Onko tähdessä? Te siis\nosaatte helposti portille? Hyvä on, ellette tahdo että minä näytän\nteille tietä. Hyvää yötä.»\n\nViimeiset sanat lausuttiin loukkaantuneella äänellä, mutta ne hävisivät\nsulkeutuvan oven kolaukseen.\n\nMutta tytön sydän on kuin synkeä metsä, ja niin oli Kate päättänyt,\nettä käyköön työn kuinka tahansa, kuutta kuukautta ei Philip olisi\nmatkallansa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nEräänä aamuna myöhemmin keväällä saapui Douglasiin hämmästyttävä\nja epäilyttävä uutinen — Ross Christian oli alittunen vieras\n»Keijukaisessa». Saman päivän iltana Philip ilmestyi Sulbyyn. Vihan\nvimmoissaan hän tulomatkallansa oli valmistanut parannussaarnaa\nunohdetuista velvollisuuksista ja rikotuista lupauksista. Ross oli\ntaaskin siellä kiiltonahkasaappaineen, vaaleine säämiskä-käsineineen,\nraidallisine housuineen ja pitkine takkeineen, nojaten kyynärpäällänsä\nmyymäpöytään ja puhutellen innokkaasti Katea, joka tarjoili. Philip ei\nollut tyttöä nähnyt ennen tässä toimessa ja hänen raivonsa kuohui yli\näyräittensä. Enemmän kuin koskaan ennen hän oli vakuutettu, että Mummi\noli aika tomppeli ja Caesar paatunut ulkokullattu.\n\nKate nyökkäsi iloisesti hänelle, kun hän astui sisään ja jatkoi sitten\nkeskusteluansa Rossin kanssa. Tytön katseessa Philip huomasi jotakin\nuutta ja tuo uusi sai hänet muuttamaan menettelytapaansa. Hän päätti\nkiukkuansa hillitä ja osoittaa sen sijaan halveksumista, hän pistelisi\nja odottaisi tilaisuutta saada lausua purevia huomautuksia. Niinpä\nhän Caesarin pyynnöstä ja Mummin ystävällisestä viittauksesta työntyi\nkapakkahuoneen läpi keittiöön, ja kun tervehdykset oli lausuttu,\nistahti katselemaan ja kuuntelemaan.\n\nKeskustelu lasiseinän toisella puolen oli vilkasta ja näytti\nmielenkiintoiselta. Ross oli hyvällä puhetuulella ja Kate kuunteli\ninnokkaasti.\n\n»Minun ystäväni Monty.»\n\n»Entä kuka on tuo Monty?»\n\n»Hän on Fancyn isäntä.»\n\n»Minkä Fancyn?»\n\n»Urheiluklubin. Totta kai te tiedätte mikä urheiluklubi on, ystäväni.\nSe on St. James kadun varrella ja se on tulvillaan väkeä iltaisin.\nSiellä on kaiken karvaisia — kevyen sarjan miehiä ja raskaan sarjan\nmiehiä ja pikajuoksijoita. Ja niitä kasvoja! Voi taivas — jospa te\nnäkisitte! Monet ovat kuin vanhoja apinoita. Siellä on nyrkkeilijöitä,\njoitten suu on väärässä, nenä hakattu mäsäksi ja huulissa hirvittävät\narvet. Mutta hyviä miehiä kaikki tyyni, voivat kestää vaikka mitä,\nymmärrättehän. Muunlaisia Monty ei huolikaan lähettyvilleen. Se oli\njuuri Monty, joka löi Tom Springistä vetoa. Ettekö ole koskaan kuullut\npuhuttavan Tom Springistä? Tom Bedfordilainen, voittamaton! Sinä\npäivänä hän vain sai selkäänsä.\n\nMonty menetti tuhatmarkkasen ja voittaja pitää Holbornissa kapakkaa,\njossa on kaikenlaisia hulluja kuvia seinillä.»\n\nKate naurahti ja sanoi jotakin, jota Philip ei voinut kuulla, koska\nCaesar käänsi juuri silloin lukemaansa sanomalehteä.\n\n»Tuleeko sinne naisiakin?» sanoi Ross. »Onko tyttöjä Montyn\nillallisilla? Totta kai! vai mitä luulette? Cleopatra — mutta teidän\nitsenne pitäisi saada ne kaikki nähdä. Minunkin täytyy matkustaa sangen\npian. Ensiviikolla on komeat illalliset Handsome Honeyssä. Kukako Honey\non? Hän pitää yöravintolaa Haymarketin vieressä. Mitäkö yöravintola on?\nTulkaa katsomaan, ystäväiseni.»\n\nCaesar antoi sanomalehtensä pudota ja katsahti Philipiin. Katse oli\npitkä ja tutkiva ja kun se kiusasi Philipiä, kysäisi poika paremman\nkeskusteluaiheen puutteessa, ajatteliko Caesar jotakin.\n\n»Ohhoh, minä ajattelen, ajattelen ja ajattelen lakkaamatta, herra»,\nsanoi Caesar. Sitten hän vetäen tuolinsa likemmäksi Philipiä lisäsi\npuoliääneen kuiskaten: »Nyt minä alan saada selville jotakin.\nNäettekö te tuota? Hänen isäänsä sanotaan saituriksi. Mies kiskoo\nvuokralaistansa ja laihduttaa maansa. Minä luulen, että tuo rikkaruoho\n— ohdake nisujen seassa — tukahduttaa viimeisetkin oraat.»\n\nPuhuessaan Caesar viittoi peukalollansa olkansa yli siihen suuntaan,\nmissä Ross istui ja nähdessään tämän Ross keskeytti keskustelunsa Katen\nkanssa ja kääntyi puhuttelemaan hänen isäänsä.\n\n»Joko olette lopettaneet sanomalehdenlukunne, Cregeen?»\n\n»Olen ja en», murahti Caesar vihoissansa. Sitten hän virkkoi toisella\näänellä. »Te olette palannut takaisin Lontoosta, herra? Siellä tapahtuu\nsuuria asioita, on minulle sanottu. Siellä taistellaan, herra, käydään\nsuuria taisteluita.»\n\nRoss kohotti silmäkulmiansa. »Oletteko te kuullut niistä?» hän kysyi.\n\n»Olen kyllä, aivan tarpeeksi», sanoi Caesar. »Kokouksia ja yhdistyksiä\nja keskusteluja ja vaikka mitä.»\n\n»Niin todellakin, kyllä ymmärrän», sanoi Ross Kateen katsahtaen.\n\n»Ne aikovat tulla Englannissa toimeen ilman helvettiä nykyaikoina —\nse on surullinen asia, herra. Siitä on seurauksena hirvittävä tapojen\nturmelus, jonka laista ei ole koskaan kuultu. Ottaa helvetti pois\nuskonnosta on samaa kuin kiskaista perälauta pois hiekkakuormasta, eikö\ntotta?»\n\nTuli sulkemisaika ja Philip oli odottanut turhaan. Hän ei keksinyt kuin\nyhden pistosanan ja sekin oli muilta kuultu. Kun hän nousi, sanoi Kate:\n»Emme odottaneet teitä takaisin, ennenkuin kuusi kuukautta on kulunut,\nherra Christian.»\n\n»Siltä näyttää», sanoi Philip ja Kate naurahti hieman ja siihen\npäättyikin sen illan työ ja siinä oli ainoa tulos hänen puuhastansa.\n\nCaesar seisoi ja odotti häntä eteisessä. Hänen kasvonsa olivat\nvalkeat ja nytkähtelivät omituisesti. Oli ilmeistä että tällä\nhetkellä luonnollinen ihminen taisteli hänen sisässänsä. »Tekö, herra\nChristian», hän sanoi, »tulitte puhumaan minulle Peter Quilliamin\npuolesta?»\n\n»Minä juuri», sanoi Philip.\n\n»No, silloin te ehkä muistatte vanhan manilaisen sananlaskun: 'Usein\nsattuu että viimeinen koira saa jäniksen'.»\n\n»Jättäkää se asia minulle, herra Cregeen», sanoi Philip hampaittensa\nvälitse.\n\nPuolta minuuttia myöhemmin hän asteli kotiinsa päin pimeätä tietä,\nrinnallansa Ross, joka keskusteli hänen kanssaan kylmällä venyttävällä\näänellänsä.\n\n»No, sinä olet siis antautunut todenteolla opintoihisi, Philip.\nMuistathan, miten isä oli inhoittava silloin kerran samasta asiasta.\nHän näyttää ajattelevan, että minä palaisin tänne takaisin jonakin\npäivänä ja ottaisin suorittaakseni viskaalin tai yleisen syyttäjän tai\nasianajajan toimen ja taivas tietää mitä kaikkea. Sinä saat kernaasti\npitää minun puolestani ne ammatit, Philip. Huomasitko tuota tyttöä. Hän\non kerrassaan merkillinen. On aivan ihmeellistä, miten hän muistuttaa\nmuuatta Montaguen tyttöä. Silmät, tukka, suun hermostuneet liikkeet\n— jokainen piirre. Vanha ukko näytti sangen pahatuuliselta. Pikku\ntyttö-parka. Siinä ei suinkaan armo auta. Vanha fariseus pitää häntä\nkynsissään, kuten haukka kyyhkystä, kunnes tyttö-parka heittäytyy\njonkun manilaisen moukan syliin. Niin käy ainakin puolelle noista\nsuloisista pikku olennoista — he joutuvat aivan hukkaan.»\n\nPhilipin veri alkoi kiehua. »Onko sinusta hukkaan joutumista, kun kelpo\ntyttö menee naimisiin rehellisen miehen kanssa?» hän kysyi.\n\n»On niinkin, sillä tuollainen tyttö ei mene milloinkaan naimisiin\noikean miehen kanssa. Se mies, joka on hänen arvoisensa, ei voi mennä\nnaimisiin hänen kanssaan, ja se mies, jonka hän ottaa, on hänelle liian\nmitätön. Niin se on, Philip. Hän on nuori, sievä, voimme sanoa kaunis.\nHänellä on tapoja ja makua ja jonkun verran hienostuneisuuttakin. Hänen\nluokkaansa kuuluvat miehet ovat kömpelöitä ja tyhmiä, tietämättömiä ja\nköyhiä. Tyttö ei voi sellaista ottaa ja se mies, jonka hän ottaisi —\nmies, joka olisi hänelle sovelias — ei uskalla mennä naimisiin hänen\nkanssaan. Se olisi yhteiskunnallinen itsemurha.»\n\n»Siksipä», sanoi Philip katkerasti, »estääkseen ylempään luokkaan\nkuuluvaa tekemästä yhteiskunnallista itsemurhaa täytyisi alaluokkaan\nkuuluvan tyttöraukan tehdä henkinen itsemurha — niinkö?»\n\nRoss naurahti. »Kuulepas, mies, luulenpa, että vanha Jeremias lauloi\nsinulle valitusvirsiänsä, kuten ajattelinkin, kun näin sinun istuvan\nnurkassasi. Mutta katsele asiaa sellaisena, kuin se on. Ajattele nyt\ntuota tyttöä. Hän voi menetellä kahdella tavalla — vain kahdella.\nSanokaamme, että hän menee naimisiin sinun manilaisen tarjokkaasi\nkanssa. Mitä siitä seuraa? Hän saa olkikattoisen hökkelin kolmen\npellon takana vuoritiestä. Siinä on kaksi huonetta, navetta,\nseinähylly, astiakaappi, joku pata, penkki, kolmijalkainen puutuoli,\nyksi nojatuoli ja kello, jonka taulu on likainen, riippuu naulassa\nseinällä. Lypsämistä, kitkemistä, ojankaivua, josta hän saa palkakseen\nyhdeksän penceä ja kannullisen kirnupiimää, jossa kelluu voikokkare\npinnalla. Perunoita, silliä ja kaurapuuroa. Ensimmäisenä vuonna lapsi,\npoika; toisena tyttö; kolmantena kaksoiset; neljäntenä paljasjalkaisia\npirpanoita kiertämässä ympäri likaista taloa, mies huonotuulinen, vaimo\nepätoivoissaan, rokkoa, hinkuyskää, vihdoin vieterittömissä kärryissä\nmatka laakson pohjaan, jossa lausutaan kauheat sanat: »minä olen ylös —\n—»\n\n»Vaiti, mies!» sanoi Philip. He kulkivat juuri Lezayren kirkkotarhan\nohi. Kun he olivat jättäneet sen taaksensa, hän lisäsi merkillinen hymy\nhuulillaan, mutta toinen ei sitä pimeyden vuoksi nähnyt: »No, mikäs oli\ntoinen puoli. Mitä muuta hän voi tehdä?»\n\n»Toisella puolella on elämä», sanoi Ross, »ehkä lyhyt, mutta ihana.\nKaikki mitä hän toivoo, kaikki mitä hän tahtoo — viitenä vuonna,\nneljänä vuonna, kolmena vuonna — mitä sen on väliä?»\n\n»Entäs sitten?»\n\n»Kukin itseänsä, Jumala meitä kaikkia, poikaseni. Hän on onnellinen\npäivät päästänsä, kohottaa päänsä niinkuin ruusun nuppunen aurinkoa\nkohden — —\n\n»Ja pudottaa sen sitten alas, arvattavasti, kuten ruusu pudottaa\nlehtensä lokaan.»\n\nRoss naurahti taaskin. »Toden totta, vanha Jeremias on veisannut\nsinulle valitusvirsiänsä. Pikku Kitty-parka — —»\n\n»Jos suvaitset niin ole sekoittamatta tytön nimeä tähän.»\n\nRoss päästi pitkän vihellyksen. »Minä tahdoin vain sanoa, että se pikku\ntyttö-parka — —»\n\n»Se on kirottua — minä en tahdo sitä enää kuulla.»\n\n»Ei suinkaan puheella liene tullia, luullakseni, täällä teidän\nverrattomalla Man-saarellanne.»\n\n»On kuin onkin», sanoi Philip. »Säädyllisyys ja kunnia vaativat,\nettet sekoita tyttöä, niin ajattelematon kuin hän lieneekin, omiin\nnaikkosiisi. — Mutta kuule nyt minua. Parasta on sanoa sinulle nyt,\nettei jää tilaa erehdyksille eikä sinun tarvitse keksiä tekosyitä.\nNeiti Cregeen aikoo mennä naimisiin erään minun ystäväni kanssa.\nMinun ei tarvitse sanoa kuka hän on. — Hän on kaikissa tapauksissa\nsinulle sangen läheinen. Kun hän tulee kotiin, hän kyllä kykenee itse\npitämään huolen asioistansa, mutta hänen poissaollessansa olen minä\nluvannut suojella hänen tulevaa vaimoansa. Minä aion myöskin tehdä sen.\nYmmärrätkö sinä minua, Ross? Minä aion tehdä sen. Hyvää yötä!»\n\nHe olivat nyt Ballawhainen portilla ja Ross kääntyi sisään nauraa\nkikattaen.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSeuraavana iltana Philip saapui taaskin »Keijukaiseen». Ross oli siellä\nkuten tavallisesti ja nauroi ja jutteli puoliääneen Katen kanssa. Tämä\nsai Philipin kiemurtelemaan tuolillansa, sillä Katen käytös kidutti\nhäntä. Tytön ilo, kuullessaan tuon miehen puolirivoja sukkeluuksia, oli\nkerrassaan hämmästyttävä. Hän teki hänelle merkkejä ja iski hänelle\nsalaisesti silmää. Philipistä se oli kerrassaan inhoittavaa. Hänen\nraivonsa kohosi yli äyräittensä huomatessaan, että tyttö joka kerta\nkun hän katsahti Rossiin, silmäili myöskin häntä, ilkamoivasti ja\nvallattomasti. Tämä ilmeinen annetun lupauksen halveksiminen, tämä\nhävytön välinpitämättömyys, jolla tyttö kohteli miestä, joka oli hänen\nsuojelijansa, oli kerrassaan säädytöntä. Sellaisia ne naiset ovat!\nPetos on heidän lihassaan ja luissaan.\n\nPhilipin vihaa lisäsi vielä Caesar, joka paitahihasillaan teki\nmyllylaskujansa kivitaululla, johon oli piirretty ristejä, kolmioita,\nympyröitä ja puoliympyröitä, ja silloin tällöin kohotti silmänsä ja\nkatsahti ensin noihin kahteen tuolla ja sitten Philipiin, osoittaen\nääretöntä halveksumista.\n\nUusi naurun purskahdus ja silmien ainainen vilke sai Philipin\nponnahtamaan jaloillensa, hyökkäämään Rossin ja Katen väliin, selkä\npoikaan, kasvot tyttöön päin, ja hän sanoi hyvin arvokkaalla äänellä:\n»Tulkaa heti keittiökamariin — minulla on teille jotakin sanottavaa.»\n\n»Vai niin!» sanoi Kate.\n\nMutta hän tuli, näyttäen samalla sekä vallattomalta että nöyrältä, pää\nkumarassa mutta vilkuillen silloin tällöin salaa pitkien silmäripsiensä\nalta.\n\n»Miksi te ette lähetä tuota miestä tiehensä täältä?» sanoi Philip.\n\nKate katsahti häneen perin hämmästyneenä. »Mitä miestä?» hän kysyi.\n\n»Mitä miestä?» matki Philip. »Tuota, joka ilta illan perästä lavertelee\nlirunlarujansa teille.»\n\n»Ette suinkaan te voi tarkoittaa omaa serkkuanne, Philip», ihmetteli\nKate.\n\n»Sen pahempi, että hän on serkkuni. Mutta hän ei ole sopiva teidän\nseuraanne.»\n\n»Mutta hyvänen aika, tuo herrasmies on sangen kohtelias.»\n\n»Niin on itse paholainenkin.»\n\n»Hän osaa käyttäytyä ja voi ainakin hillitä itsensä.»\n\n»Se kai onkin ainoa, mihin hän kykenee. Hän ei voi hallita luonnettansa\neikä hänen arvonsa eikä kunniansa ole tahraton ja sen vuoksi teidän ei\npitäisi kiihoittaa häntä.\n\nKaten alahuuli alkoi painua lerpulleen. »Kuka sanoo, että minä\nkiihoitan häntä?»\n\n»Minä sanon.»\n\n»Millä oikeudella?»\n\n»Enkö minä ole nähnyt sitä omin silmin?»\n\nKate muuttui kopeaksi. »Entäs sitten, vaikka olisitte nähnytkin?»\n\n»Silloin te olette keimaileva heilakka.»\n\nSanat tulivat pihisten kuin höyry kattilan piipusta. Kate näki sen\ntulevan ja antoi sen sattua vasten kasvojansa. Hänen teki mielensä\npurskahtaa nauruun, mutta sitten hän muutti mieltänsä ja alkoi itkeä.\n\nPhilipin kiihko alkoi asettua. »Tuo mies olisi kehno saalis, Kate,\nvaikka hän olisi kaksikymmentä kertaa Ballawhainen perijä. Ettekö te\nkuule hänen puheistansa, millainen on hänen elämänsä ja minkälaiset\nhänen toverinsa? Tietysti se ei liikuta minua, Kate — —»\n\n»Ei, tietysti ei teitä», kuiskasi Kate molempien käsiensä takaa.\n\n»Minulla ei ole oikeutta — —»\n\nTietysti ei; teillä ei ole oikeutta», sanoi Kate ja heitti salaisen\nsyrjäsilmäyksen.\n\n»Ainoastaan — —»\n\nPhilip ei nähnyt katsetta, joka vilahti Katen silmänurkassa.\n\n»Kun tyttö unohtaa kelpo pojan, joka sattuu olemaan ulkomailla,\nensimmäisen lurjuksen vuoksi joka tulee kehumaan viheliäisiä\nmaatilojansa — —»\n\nKädet lensivät kärsimättömästi alas. »Mitä hänen maatilansa minua\nliikuttavat?»\n\n»Silloin on minun velvollisuus ystävänä — —»\n\n»Velvollisuus, kyllä kai! Niinhän kaikki vanhat juorukellot sanovat.»\n\nPhilip tarttui hänen ranteeseensa. »Kuulkaa minua. Ellette te lähetä\ntuota miestä, niin minä — —»\n\n»Te teette minulle pahaa. Päästäkää käteni!»\n\nPhilip heitti sen kauaksi sanoen: »Mitä minä välitän?»\n\n»Miksi te sanoitte minua keikailevaksi?»\n\n»Tehkää kuten haluatte.»\n\n»Niin teenkin. Philip! Philip! Phil! Hän on mennyt.» Matka Douglasista\nSulbyyn oli kaksikymmentä englannin penikulmaa, mutta Philip oli\n»Keijukaisessa» taas seuraavanakin iltana. Hän näki satuloidun hevosen\nsidottuna portin pieleen ja Ross oli huoneessa ratsupiiska kädessänsä\nläimäytellen sillä kiiltäviä säärystimiänsä.\n\nKun Philip ilmestyi, Kate alkoi näyttää levottomalta ja Ross sai häijyn\nnäköisen ilmeen. Caesarilla, joka istui takan ääressä juoden teetänsä,\noli epämieluisa sanaharkka vaimonsa kanssa joka puuhaili lieden\nvieressä.\n\n»Pahasti, pahasti on asiat. Hänen elämänsä on kelvotonta ja likaiset\nsanat valuvat hänen kieleltänsä», sanoi Caesar.\n\n»Sinä liiottelet, isä!» sanoi Mummi. »Nuorukainenhan on hyvin\nsivistynyt ja tytöt ovat tyttöjä. Mitä vahingoittaa joku sana, katse\ntai nauru, kun ollaan nuoria ja kauniita.»\n\n»Parempi, jos hänen kasvonsa olisivat rokonarpiset, kuin että hän\njoutuu helvettiin», sanoi Caesar. »Kaikki liha on ruoho: ruoho kuivuu,\nkukkanen kuihtuu.»\n\nNancy Joe tuli sinä hetkenä maitokamarista. »Herra hyvästi siunatkoon!\nOletteko te tuollaista nähneet?» hän voivotteli. »Minä oikein\nihmettelen Kittyä, mutta tuollaisiahan miehet ovat, he hymyilevät ja\nnaureskelevat, eivätkä sentään tarkoita mitään.»\n\n»Hm. Kyllä ne tarkoittavat paljonkin», mörisi Caesar.\n\nRoss oli vapautunut siitä epämieluisasta tunteesta, joka hänet oli\nvallannut Philipin saapuessa ja kertoi nyt jotakin juttua, josta ainoat\nsanat, jotka saapuivat keittiöön, olivat »minä tiedän, minä tiedän» ja\nne kertautuivat lakkaamatta.\n\n»Te tunnutte tietävän hyvin paljon, herra», huudahti Caesar. »Mutta\ntiedättekö, mitä on tulla pelastetuksi?»\n\nSeurasi hetken äänettömyys, jonka kuluessa Ross kiilloitti suurta\nsinettisormustansa raidallisiin samettiliiveihinsä, sitten hän sanoi:\n»Onkohan isäntä vähän päästänsä sekaisin?»\n\n»Minun mieheni on maallikkosaarnaaja ja hän aina koettaa käyttää\ntilaisuutta hyväkseen käännyttääksensä syntisiä», sanoi emäntä rauhaa\nrakentaen.\n\n»Sitäkö se vain olikin?» hymähti Ross. »Minä ajattelin, että hän oli\nottanut muutakin viiniä kuin sakramentin.»\n\n»Vaimo, sinä olet minun ristini», mutisi Caesar, »mutta ei kruunua\nilman ristiä.»\n\n»Jätä naisten asiat rauhaan, isä, niin on parasta», sanoi Mummi.\n\n»Naura, kuinka paljon haluat, vaimo. Yksi on kuitenkin ylhäällä, yksi\non ylhäällä, joka näkee.»\n\nRoss jatkoi keskusteluansa Katen kanssa, mutta tyttö näytti hyvin\npelästyneeltä. Philip kuunteli kaikin voimin korviansa höristellen ja\nkuuli kaiken, mitä sanottiin.\n\n»Minun pitäisi nyt jo olla poissa täältä. Siellä on hienot illalliset\nHandsome Honeyssa, vaikkapa en nyt puhuisikaan iankaikkisista\nopiskeluista ja tutkinnoista, mutta jostakin syystä minä en voi itseäni\nkiskoa irti täältä. Miksikä en? Ettekö voi arvata? Ette? Eikö, ole\naavistustakaan siitä? Minä menisin jo huomenna — Kitty. Saanko kuiskata\nsanan teidän korvaanne — —»\n\n»Mutta toden totta, ei suinkaan hän aikone suudella tyttöä», sanoi\nCaesar. »Jos hän sen tekee, silloin niin totta — nyt hän sen teki.\nVarokaa, herra.»\n\nCaesar oli hyökännyt jaloillensa ja sinä hetkenä koko talo oli\nliikkeessä. Ross kohotti päätänsä, kuten kukko. »Puhuitteko minulle\njotakin, herra?» hän kysyi.\n\n»Puhuin, enkä minä pyydä teitä tekemään tuolla tavalla toista kertaa»,\nsanoi Caesar.\n\n»Millä tavalla», hymähti Ross.\n\n»En kehotta teitä hakkailemaan tyttöä, joka ei ole teille sovelias.»\n\nRoss kohotti hattuansa. »Tarkoitatteko te tätä nuorta neitiä?»\n\n»Täällä ei ole mitään nuorta neitiä, herra, täällä on vain\nyksinkertaisen, kunniallisen miehen tytär, eikä tuo mies salli häväistä\ntytärtänsä. Hattu päähän, herra. Te tarvitsette sitä tiellä.»\n\n»Isä», huudahti Kate pelästyneellä äänellä.\n\nCaesar otti ankaran ilmeen ja sanoi: »Mene paikalla huoneeseesi äläkä\nliiku sieltä viikkoon.»\n\n»Menkää», sanoi Ross. »Minä armahdan tuota vanhaa tyhmyriä teidän\ntähtenne, Kate.»\n\n»Te armahdatte minua?» huudahti Caesar. »Minä olen nähnyt ajan — mutta\nHerra olkoon ylistetty armostansa! Armahtaa minua! Olisittepa tuon\nsanonut viisikolmatta vuotta sitten, herra, niin olisi päänne lentänyt\nsuoraan seinään.»\n\n»Minä en huoli armahtaa teitä enää», sanoi Ross. »Tuosta saatte — ja\ntuosta.»\n\nNaisten kirkuessa kuului kaksi voimakasta iskua, jotka sattuivat\nCaesarin kasvoihin. Sinä hetkenä Philip oli miesten välissä.\n\n»Ulos täältä», hän huusi Rossille.\n\n»Jos lähden», vastasi Ross.\n\n»Ulos täältä, tule minun kanssani», sanoi Philip.\n\nRoss löi näppiään. »Kuten suvaitset», hän sanoi ja seurasi Philipiä\nulos talosta.\n\nKate oli kauhuissaan juossut yläkertaan, mutta viittä minuuttia\nmyöhemmin hän kiiti tietä pitkin, kasvoillansa epätoivo ja huivi päässä\nja hartioilla. Sillalla hän tapasi Kellyn, postinkantajan.\n\n»Mitä tietä he ovat menneet», hän huohotti, »nuori Ballawhaine ja\nPhilip Christian?»\n\n»Minä näin niitten rientävän rannikolle», sanoi Kelly ja huivinsa\nhulmutessa Kate lensi kuin lintu osoitettuun suuntaan.\n\n\n\n\nV.\n\n\nNuoret miehet kulkivat sanaa virkkamatta. Philip riensi pitkin\nharppauksin kolme askelta edellä, pää heitettynä taakse päin, kalpeana\nja raivoisin ilmein, suu lujasti puristettuna, kädet riippuen kankeina\nsivuilla ja hengittäen vaikeasti ja kuuluvasti. Ross tallusti jäljestä\nhevosensa rinnalla koettaen näyttää välinpitämättömältä. Ohjakset hän\noli heittänyt hevosen pään yli ja pyöräyttänyt toisen pään käsivartensa\nympäri, ratsupiiska oli toisessa kainalossa ja molemmat kädet olivat\nsyvällä housun taskuissa. Heidän kulkemaansa suuntaan ei ollut\nminkäänlaista tietä, vain kärryjen jälki ja veräjä silloin tällöin.\nSiellä täällä oli neliömäisiä mutakuoppia, jotka olivat puolillansa\nvettä.\n\nPäivät olivat pitkiä ja valoa oli vielä kylliksi. Aurinko paistoi\nvielä katajapensaitten, pajukoitten, salviaruohon ja kaislikon yli,\nluoden kultaisen juovan meren pinnalle. He olivat jättäneet taaksensa\npalaneen turpeen tuoksun, risujen rätinän, kalan ja navetoiden hajut ja\nsaapuivat nyt sellaiselle seudulle, jossa suopursut kukkivat ja maa oli\nkostea ja ruohossa oli kuivunutta vaahtoa.\n\n»Emmekö ole tulleet kylliksi kauaksi?» huudahti Ross, mutta Philip\nriensi yhä edelleen. Vihdoin hän pysähtyi aukealle paikalle, jossa\nkanervat olivat palaneet ja mustat kannot muistuttivat, että elämä oli\ntäältä hävitetty. Ainoatakaan taloa ei ollut lähettyvillä. Näkyvissä\noli vain tuulimylly meren rannalla ja ruma kirkontorni, joka kohosi\nkuin laivan savupiippu meren ja taivaan välillä.\n\n»Me olemme yksin vihdoinkin», hän sanoi käheästi.\n\n»Niin olemme», sanoi Ross keskeyttäen sävelmän, jota oli juuri\nvihellellyt, »ja nyt kun olet saanut minut tänne, tahdot ehkä\nystävällisesti sanoa minulle, mitä varten olemme tulleet.»\n\nPhilip ei vastannut, hän riisui yltänsä takin ja liivit.\n\n»Et suinkaan aikone ottaa vakavalta kannalta tuota tyhmää juttua?»\nsanoi Ross nojaten hevoseensa ja läimäytellen ratsupiiskallansa\nsäärystimeensä.\n\n»Riisu takkisi», sanoi Philip synkästi.\n\n»Mitä minä sille voin, jos korea tyttö» — alkoi Ross.\n\n»Riisutko takkisi?» huusi Philip.\n\nRoss nauroi. »Ah, nythän minä muistankin meidän muutaman iltaisen\nkeskustelumme. Mutta et suinkaan tahtone sanoa», hän ajeli kärpäsiä\nhevosensa päästä, »että vaikka tuo pikku tyttönen onkin unohtanut sen\nlurjuksen, joka on ulkomailla —»\n\nPhilip hyökkäsi hänen luoksensa nyrkit ojossa ja vapisevin huulin ja\nsanoi: »Tahdotko tapella?»\n\nRoss naurahti taaskin, mutta veri oli kohonnut hänen kasvoihinsa ja\nhän sanoi röyhkeästi: »Minä en tahdo rasittaa itseäni, mies. Minä voin\nluvata, että olen lopettanut suhteeni tyttöön, ennenkuin se nuorukainen\n— —»\n\n»Sinä olet roisto», huusi Philip, »ja ellet sinä tahdo minua — —»\n\nRoss heitti ratsupiiskan kädestänsä. »Jos minun täytyy, niin täytyy»,\nhän sanoi ja kietaisi hevosen ohjakset palaneen kannon ympäri.\n\nMinuuttia myöhemmin nuoret miehet seisoivat silmä silmää vasten.\n\n»Seis», sanoi Ross, »anna minun sanoa sinulle ensiksi jotakin, se on\noikeus ja kohtuus. Sen jälkeen kuin menin Lontooseen, olen oppinut\nyhtä ja toista. Minä olen harjoitellut miesten kanssa, jotka kykenevät\njohonkin. Minä olen nyrkkeillyt mestarien kanssa ja minä itsekin osaan\njotakin, mutta en ole koskaan kuullut, että sinä osaisit nyrkkeilyn\nalkeitakaan.»\n\n»Oletko valmis?» huusi Philip.\n\n»Kuten suvaitset. Sinun täytyy saada kerran yrittää, enempää et\ntarvitse.»\n\nNämä nuoret miehet eivät näyttäneet ollenkaan tasaväkisiltä\ntaistelijoilta. Ross ratsastushousuissaan ja paidassaan pyöreine,\npunaisine päineen seisoi hajasäärin ja hänen kätensä olivat\nkuin kovettunut tammi ja suonensa kuin pajunhaarat, Philip oli\npaitahihasillaan ja polvihousuissa, pitkine tukkineen, vapisevine\nhuulineen. Tässä oli vastakkain voima ja taito toisella puolella ja\ntoisella puolen vain luja sisu.\n\nKuten tuulen puuska Philip hyökkäsi vastustajaansa kohti, iskien\noikealle ja vasemmalle ja hänet heitettiin takaisin yhdellä ainoalla\nvasemman käden iskulla.\n\n»Kas niin, siinä sait», sanoi Ross hymyillen suopeasti.\n\n»Enkö minä sanonut sinulle? Sama kuin alkaisit Bristol Bullin kanssa.»\n\nPhilip hyökkäsi uudestansa ja lyötiin uudestansa takaisin, mutta nyt\noli jo toinen huuli haljennut.\n\n»Siitä sait toisen», sanoi Ross. »Jokos sait kylliksesi?»\n\nPhilip ei kuullut mitään vaan hyökkäsi raivokkaasti vielä kerran\nRossia vastaan. Seuraavana hetkenä hän oli maassa. Silloin Ross koetti\nosoittaa hänelle mitä suurinta halveksumista. »Minä en voi tässä koko\niltaa seistä ja hakata sinua.»\n\n»Pilkkaa minua sitten, kun olet minut ensin voittanut», sanoi Philip\nja hän oli taas jaloillansa, ja vaikka häntä olikin huonosti pidelty,\nhänen uljuutensa ei ollut vielä masentunut ja hän päätti yrittää\nviimeiseen asti.\n\n»Vai niin, sinäpä taidat haluta lisää», sanoi Ross. Minun täytyy sanoa,\nettä sinulla on merkillisiä mielitekoja.»\n\nPhilip hyökkäsi taaskin vastustajansa kimppuun ja lyötiin takaisin\nankarammin kuin edellisillä kerroilla, sillä isku näytti nyt niin\nvoimakkaalta, että tuntui kuin nyrkki olisi uponnut rintaan.\n\n»Minä en voi taistella miehen kanssa, joka ei voi vastustaa enempää\nkuin vanha isoäiti», sanoi Ross.\n\nHänen ylimielisyytensä rupesi kuitenkin asettumaan. Hän alkoi käydä\nlevottomaksi; Philip oli hänen edessänsä raivokkaampana kuin koskaan\nennen.\n\n»Tappele vertaistesi kanssa», huusi Ross.\n\n»Minä tahdon tapella sinun kanssasi», kähisi Philip.\n\n»Siihen sinä et kykene. Lopeta jo. Katso pian on ihan pimeä.»\n\n»Vielä on valoa ihan kylliksi. Käy kiinni vain.»\n\n»Täällä ei ole ketään, jota sinun tarvitsisi hävetä.»\n\n»Kuuletko, sinun täytyy jatkaa.»\n\nPhilip ei odottanut vastausta, vaan hyökkäsi kuin tiikeri vastustajansa\nkimppuun. Ross väisti hänen iskunsa, hypähti sivulle ja teki\nvalehyökkäyksen. Nyt he tarttuivat kiinni toisiinsa ja kiskoivat\ntoisiansa edestakaisin, kuului kumea muksahdus ja Philip makasi maassa.\n\n»Jokos nyt lopetat?» kysyi Ross.\n\n»En, en, en», huusi Philip ja hyökkäsi jaloillensa.\n\n»Minä hakkaan sinut palasiksi. Minä voin syödä sinut. Minä olen kuin\nnälkäinen susi.» Mutta hänen äänensä vapisi ja Philip sokeana kiihkosta\nvain naurahti.\n\n»Sinä tulet raajarikoksi», sanoi Ross.\n\nMitä sen on väliä?» päätti Philip.\n\n»Sinä saat kuoleman iskun.»\n\n»Siihen minä olen valmis.»\n\nRoss koetti nauraa ilkamoivasti, mutta käheä korahdus pysähtyi hänen\nkurkkuunsa. Hän alkoi vavista. »Tuo mies ei tunne, koska häntä\nisketään», hän mutisi äänekkäästi kiroten, tarttui vastustajaansa\nhurjin ja raivokkain elein. Hänen iskunsa paukkuivat kuin räjähtävät\nkuulat, mutta Philip kesti ne horjumatta kuin kallio. Vaikka veri\njuoksi kuin vesi, hänen rohkeutensa ei kuitenkaan lannistunut.\n\n»Mitä tämä hyödyttää?» huusi Ross. »Lopeta jo.»\n\n»Ensin saa tulla loppu minusta», sanoi Philip.\n\n»Ellet sinä tahdo lopettaa, niin minä lopetan», sanoi Ross.\n\n»Sitä sinä et voi tehdä», sanoi Philip.\n\n»Pidä itseäsi voittajana, jos haluat.»\n\n»Mutta minä en halua.»\n\n»Sano, että olet antanut minua selkään.»\n\n»Minun täytyy tehdä se ensin», huusi Philip.\n\nRoss alkoi nauraa hohottaa, mutta hän vapisi kuin piesty rakki. Vaahto\nsuussa hän hyökkäsi vastustajansa kimppuun, kooten kaikki voimansa ja\nantoi Philipille iskun otsaan, niin että nyrkki paukahti kuin vasara\nruumisarkkuun.\n\n»Joko nyt riittää?» hän huohotti.\n\n»Ei, Jumal'avita», huusi Philip mustana kuin musteella pestynä,\nkierittyänsä palaneessa maassa, paitsi ne paikat, jotka punainen veri\noli huuhtonut toisen näköisiksi.\n\n»Tuo mies aikoo tappaa minut», mutisi Ross. Hän katseli levottomasti\nympärilleen ja sanoi: »Minä en aio tehdä tytölle mitään pahaa.»\n\n»Valehtelet, roisto!» huusi Philip.\n\nHäijy ilme kasvoillaan hyökkäsi nyt Ross Philipin kimppuun. Tässä\ntaisteli oikeus vääryyttä vastaan, samoin kuin rohkeus voimaa vastaan.\nAurinko oli vaipunut mereen. Pensaat huojuivat vienossa iltatuulessa\nja variksien parvi raakkui heidän päänsä yläpuolella. Iskuja ei enää\nkuulunut. Ross puristi Philipin tukahduttavaan syleilyyn ja painoi\nhänet toiselle polvelleen. Philip hyökkäsi ylös, mutta Ross tarttui\nhäneen uudestaan ja painoi hänet selälleen, asettaen jalkansa hänen\nrintansa päälle ja huutaen kuin raivostunut eläin: »Sinä tahdot tapella\nminun kanssani, niinkö? Nouse nyt ylös, nouse ylös!»\n\nPhilip ei noussut ja Ross alkoi kiskoa ja pudistella häntä kuin villi\npeto, kun äkkiä hänen ollessaan kumartuneena uhrinsa yli, sattui isku\ntakaapäin hänen korvaansa. Sitä seurasi toinen ja kolmas ja käsi\ntarttui hänen paitansa kaulukseen ja kiskoi häntä, samalla kun ääni\nhuusi: »Lopeta sinä peto, sinä elukka. Heitä irti.»\n\nRoss heitti Philipin ja kääntyi ympäri vastustaakseen tätä uutta\nhyökkäystä.\n\nHyökkääjä oli tyttö. »Oh, tekö siellä olette?» Ross puhkui.\n\nTyttö oli kuin raivotar. »Te peto, te elukka, te rupisammakko», hän\nhuusi ja heittäytyi sitten syleilemään Philipiä.\n\nNuorukainen oli tunnotonna. Tyttö kohotti hänen päänsä polvellensa ja\nunohtaen kaiken häveliäisyyden ja varovaisuuden, kaikki muut ajatukset\npaitsi yhden, hän suuteli hänen kasvojansa, silmiänsä ja otsaansa\nhuutaen: »Philip, oi, Philip, Philip!»\n\nRoss vapisi katsellessansa heitä. »Antakaa minun katsoa häntä», hän\nsammalsi, mutta Katen katse oli terävä kuin nuoli kun hän vilkaisi\nhäneen ja valitti kuin siipeen ammuttu lokki: »Jos koskette häneen,\nniin minä kuristan teidät.»\n\nRoss näki kuitenkin vilahdukselta Philipin kasvot ja kauhistui. Hän\njuoksi mutahaudalle, otti siitä vettä molemmin käsin, ja toi sen näiden\nkahden luo. »Ottakaa tätä», hän sanoi, »taivaan tähden antakaa minun\nvalella hänen otsaansa». Hän kaatoi veden hänen kalpealle otsallensa\nja kääntyi sitten poispäin, jolloin tyttö koetti virotella Philipiä —\nsaadaksensa hänet tuntoihinsa — suudelmin ja suloisin sanoin.\n\n»Hengittääkö hän? Koettakaa hänen sydäntänsä. Lyökö valtimo? Oi\nJumala!» sanoi Ross. »Ei se ollut minun syyni.» Hän katseli villin\nelein ympärillensä miettien miten pääsisi pakenemaan.\n\n»Onko hän parempi nyt?»\n\n»Mitä se teihin kuuluu, te viheliäinen lurjus», sanoi Kate murhaavin\nilmein. Sitten tyttö jatkoi työtänsä: »Herää, lemmikkini, herää, oi\nherää jo.»\n\nPhilip avasi silmänsä, katsellen jäykästi ympärilleen ja sitten hän\nkohosi kyynärpäänsä varaan. Silloin Kate vetäytyi hieman takaisin\nja alkoi hiljakseen itkeä, sillä nyt hän oli vain nainen ja hänen\nmoraalinen rohkeutensa oli kokonaan kadonnut.\n\nMutta herra Rossin rohkeus palasi yhtä nopeasti. Hän alkoi irvistellä\nja naureksia, sieppasi maasta ratsupiiskansa ja asteli hevosensa luokse.\n\n»Oletko sinä loukkaantunut?» kysyi Kate hiljaisella äänellä.\n\n»Sinäkö se olet, Kate?» sanoi Philip.\n\nKuullessaan hänen äänensä, tämän hiljaisen kuiskauksen, Katen kyyneleet\nalkoivat virtana vuotaa.\n\n»Voi, annatko sinä minulle anteeksi», hän sanoi. »Minun olisi pitänyt\nkuunnella varoitustasi.» Hän pyyhki Philipin kasvoja väljällä puseronsa\nhihalla ja vihdoin Philipin onnistui nousta seisomaan.\n\n»Nojaa minuun, Philip.»\n\n»Ei, ei, minä voin kävellä.»\n\n»Ota minun käteni.»\n\n»Oh, ei Kate, minä olen kyllin vahva.»\n\n»Tee nyt kuitenkin minun mielikseni.»\n\n»No sinun tähtesi, olkoon menneeksi.»\n\nRoss katseli sivulta raivoissaan mustasukkaisuudesta. Hänen hevosensa\npelästyneenä tappelusta oli kiertänyt kannon ympäri ja sotkenut\nohjaksensa, ja saadaksensa ne selviämään, hän löi hevosta, kunnes se\njuoksi ympäri kannon. Sitten hän hyppäsi satulaan, siepaten ohjakset\nniin lujalle, että hevonen hyppäsi pystyyn. »Alas», hän huusi kiroten\nja löi armotta piiskallansa hevosta päähän.\n\nSillä aikaa Kate Philipin käsi kainalossaan oli mennyt hänen ohitsensa\nja puheli lämpimästi: »Oletko sinä nyt parempi?»\n\nRoss, jonka mieli oli synkkää synkempi, päästi käheän naurahduksen\npolttavasta kurkustansa ja sanoi: »Oh, älkää olko huolissanne hänestä.\nJos teidän toinen miehenne taistelee teidän puolestanne, kuten tämä, ei\nteillä ole hätää. Aioitteko te hankkia itsellenne kolme miestä, niinkö?\nTai ehkäpä te tahdoitte pitää minut hätävarana? Miksi ette suutele\nhäntä nyt, kun hän sen tietää? Mutta hänhän on vain teidän lemmittynne,\njoka suojelee teitä toisen puolesta. Hän taistelee toista vastaan\ntoisen puolesta, häh? Kyllä kannattaa! Viekää hänet kotiin ja Juudaksen\nkirous seuratkoon teitä molempia.»\n\nNäin sanoen hän purskahti hurjaan pilkalliseen nauruun, hakaten\nhevostansa korviin ja kuonoon karjuen: »Alas, sinä saatana, alas!» Ja\nsitten hän kiiti täyttä laukkaa pitkin rannikkoa.\n\nPhilip ja Kate seisoivat paikallansa, kunnes hän oli kadonnut soisesta\nmaasta kohoavaan sumuun ja hänen hevosensa kavioitten kopse oli\nlakannut kuulumasta. Heidän päänsä olivat painuneet ja vaikka heidän\nkätensä olivat yhdistetyt, heidän kasvonsa olivat käännetyt toisaalle.\nHetkisen he olivat aivan vaiti. Tytön silmäluomet värähtelivät. Hänen\nkatseensa oli levoton ja avuton. Vihdoin Philip sanoi: »Menkäämme\nkotiin», ja he alkoivat astella yhdessä.\n\nHe eivät virkkaneet enää ainoatakaan sanaa. Kumpikaan ei katsonut\ntoista silmun. Heidän luja otteensa löyheni ja suhteensa tuntui\nmuuttuvan kylmäksi, mutta kumpikin tunsi, että heidän täytyi pitää\ntoisistansa kiinni, etteivät kaatuisi. Tuntui kuin Rossin häväisevät\njäähyväissanat olisivat paljastaneet heidän sydämensä toisillensa ja\nilmaisseet heille itsellensä heidän salaisuutensa. He olivat kuin kaksi\nlasta, jotka Edenin yrttitarhasta ajettiin ilkoisen alasti.\n\nSillalla he kohtasivat Caesarin, Mummin, Nancy Joen ja puolet Sulbyn\nasukkaista, jotka olivat lyhty kädessä lähteneet etsimään heitä.\n\n»Tuolla ne ovat», huusi Caesar. »Te olette sitten pehmittäneet häntä.\nTe iskitte varmaan häntä kalloon, sitä ainakin toivon. Ja minä olen\naivan varma, että saatte sen anteeksi, herra. Hänen antamansa iskut\nolivat melkein vaikeammat kuin syntinen liha voi sietää. Ennenkuin\narmo oli minut käsittänyt — mutta ylistetty, olkoon Herra armostansa,\nsinä hetkenä raivo kiehui minussa, ja minä olisin antanut hänelle,\nellei reumatismi olisi iskenyt lonkkaani. Mutta mitä tuo on?» kohottaen\nlyhtyä yli päänsä, »teidän kasvoissanne on verta, herra?»\n\n»Pieni naarmu — ei mitään muuta», sanoi Philip.\n\n»Niin, ne naiset, ne ovat kaiken pahuuden alku ja juuri», sanoi Caesar.\n\n»Herra hyvästi siunatkoon, eivätkö naiset ole yhtä hyviä kuin miehet»,\nsanoi Nancy Joe.\n\n»Hm», sanoi Caesar. »Sanotaanhan sanassa, että miehet ovat vain vähän\nalempana enkeleitä, mutta mitä naisiin tulee, siitä saamme tehdä omat\njohtopäätöksemme.»\n\n»Raamatulla ei ole mitään tekemistä Ross Christianin kanssa, isä»,\nsanoi Mummi.\n\n»Jumala varjelkoon siitä», sanoi Caesar. »Voiko kissa muuttaa nahkansa?\nJa voiko Christian Ballawhainesta polveutua ihminen?»\n\n»Mitä siihen tulee, niin emmekö me kaikki kuitenkin polveudu\nAatamista?» sanoi Muniini.\n\n»Niin, niinpä kyllä, ja Eevasta myös, sitä pahempi», sanoi Caesar.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKului kauan aikaa, ennenkuin Philip ilmestyi uudestaan Sulbyyn. Siihen\nhänellä oli tärkeät esteensä. Hänen opintonsa veivät nyt kaiken hänen\naikansa. Kun hän ei ollut työssä Douglasissa, hänen täytyi seurustella\ntätinsä kanssa Balluressa. Mutta ei poissaolo eikä vuosien hiljainen\nvierintä voinut vapauttaa häntä kiusauksesta. Eräs tärkeä tehtävä\nloi tytön lakkaamatta hänen mieleensä. — Se oli velvollisuus, joka\nkielsi häntä unohtamasta Katea — hänen lupauksensa Petelle olla hänen\n»Dooiney-Mollansa». Eikö hän ollut vannonut pitävänsä huolta tytöstä?\nHänen täytyi pitää lupauksensa. Sehän oli pyhä luottamustehtävä.\n\nPhilip keksi keinon pelastua pulasta. Posti oli puolueeton ja\nlahjomaton sanansaattaja ja siksi hän kirjoitti hyvin usein. Joskus\nhänellä oli uutisia ilmoitettavana, sillä pettääksensä Caesarin\nvakoilevaa silmää Pete lähetti tervehdyksensä hänen kauttansa. Joskus\nhänellä oli rakkauskirje lähetettävänä, toisinaan taas lahjoja.\nKun sellaisia välttämättömiä syitä ei ollut, katsoi hän kuitenkin\nvelvollisuudekseen pitää yllä kirjevaihtoa. Jouluna hän lähetti\njoulukortin, juhannuksena kimpun sammalruusuja, yksinpä pyhän\nValentinen päivänäkin juhlatervehdyksen. Kaikki tämä kuului hänen\nvelvollisuuteensa ja kaikki mitä hän teki, sen hän teki Peten nimessä.\nHän vakuutti itsellensä, että hän täydelleen unohti itsensä. Sitten kun\nhän oli kieltänyt silmiltänsä ilon katsella tytön kasvoja, hän kohotti\nuljaana päänsä ja uskoi olevansa tosi ja uskollinen ystävä.\n\nKate pelkäsi vähemmän ja ujosteli myöskin vähemmän. Hän otti vastaan\nPeten lahjat ja käytti niitä Philipin tähden. Salaisesti hän\nsydämessään ei ollenkaan sitä hävennyt. Vuosien kuluessa elämä kutsui\nhäntä yhä voimakkaammin ja viehättävästä tytöstä kehittyi komea nainen,\njonka neitseellinen kauneus lumosi ja hurmasi. Tämä ulkonainen muutos,\njoka aikojen kuluessa hänessä tapahtui, sai hänet melkein kokonaan\nunohtamaan entisyyden. Oli tapahtunut jotakin, joka oli tehnyt hänet\nkerrassaan toiseksi. Hän oli kuin sen tytön vanhempi sisar, joka kerran\noli tuntenut Peten. Että tämä pikku sisar voisi pakottaa häntä johonkin\ntuntui aivan mahdottomalta, Kate ei koskaan ajatellut sitä.\n\nYleensä hän ei uskonut salaisuuksiansa kenellekään. Hänen sukulaisensa\nolivat Ross Christianin jutun vuoksi joutuneet kokonaan harhaan. Heidän\nluulonsa mukaan Kate edelleenkin oli ihastunut häneen ja odotti häntä,\nsiksi ei hän koskaan puhunut Petestä. Philipin he luulivat joutuneen\nepäsopuun hänen kanssaan sen tähden, että hän oli ollut uskoton hänen\nystävälleen, ja siksi he luulivat hänen pysyttelevän poissa. Tyttö ei\nkoskaan puhunut myöskään Philipistä, mutta kotiväki sen sijaan puhui\nlakkaamatta hänestä ja heidän ylistyspuheensa kiihoittivat lakkaamatta\nhänen salaista rakkauttansa. Kolmen vuoden ajan nämä kaksi olivat kuin\nkaksi vankia, jotka ovat viereisissä kopeissa, aivan lähellä toisiansa,\nsaattavat kuulla toistensa äänen eivätkä kuitenkaan voi nähdä toistensa\nkasvoja, palavat halusta saada tulla toistensa luokse ja koskea\ntoisiinsa, mutta eivät kuitenkaan voi sitä, koska seinä on välillä.\n\nTaistelun jälkeen Caesar oli vapauttanut hänet kaikista tehtävistä\nravintolassa ja eräänä kevätpäivänä hän oli vajan luona kuorimassa\nkaisloja kynttilän valamista varten, kun Kelly, postinkantaja, kulki\neteisen ohi, jossa Nancy Joe puhdisteli rautaisia kynttiläjalkoja.\n\n»Olettekos kuullut uutista, Nancy?» sanoi Kelly. »Herra Philip\nChristian on vapautettu kahden vuoden kokeiluajasta ja nyt hän pääsee\nistumaan käräjiä.»\n\nNancy näytti miettiväiseltä. »Minä olen aivan varma, että se nuori\nherra on kaikin puolin kelvollinen ja oikea tuomari», hän sanoi. »Mitä\nhänestä nyt tulee?»\n\n»Hänestä tulee täysivaltainen tuomari ja asianajaja, tyttöseni», sanoi\nKelly.\n\n»Älähän mitään, niinkö?» sanoi Nancy.\n\n»Eilen hän suoritti tutkintonsa kuvernöörin edustajan läsnäollessa.»\n\n»Kuulepas, siinä on mies!»\n\n»Tänä iltana minä toin siitä kirjeen Ballureen.»\n\n»Tietysti minä uskon sen, herra Kelly. Hän on sentään kelpo poika,\nsitähän minä olen aina sanonut. Siinäkin olen aina ollut oikeassa,\nmutta täällä on ollut eräs, joka ei ole halunnut kuulla puhuttavankaan\nsiitä, ei ollenkaan.»\n\n»Neiti Kate, häntäkö tarkoitatte? Siihen hänellä on omat syynsä,\neukkoseni, ne me kyllä tiedämme. Jääkää hyvästi, Nancy.»\n\n»Hyvästi, hyvästi. Hauskoja uutisia te toittekin», sanoi Nancy ja\npostinkantaja asteli edelleen.\n\nKate tuli hänen luoksensa harja kädessä. »Mitä postinkantaja sanoi?»\n\n»Että — herra — Philip — Christian — on suorittanut tutkintonsa ja\nhänestä on tullut tuomari», sanoi Nancy merkitsevästi.\n\nKaten silmät leimusivat ja huulet hieman värisivät ihastuksesta, mutta\nhän sanoi hyvin välinpitämättömästi: »Sellaisia uutisiako hänellä vain\nolikin?»\n\n»Vain? Sanotko sinä vain?» sanoi Nancy hangaten kynttiläjalkojansa.\n»Kuule nyt minua, tyttö! Hän se kuitenkin on pitänyt huolta sinusta\nsillaikaa, kun sulhanen, heittiö, on teissään.»\n\nKate kuori kaislaansa ja huokasi katsahtaen salaisella\nsyrjäsilmäyksellä toiseen ja sanoi: »Taidat sinä luulla liian suuria\nhänestä, Nancy.»\n\n»Silloinhan on asia niin kuin pitääkin», sanoi Nancy, »on täällä sekin,\njoka ajattelee hänestä liian pieniä.»\n\n»Minä en todellakaan voi ymmärtää, mitä merkillistä hänessä sinun\nmielestäsi on», sanoi Kate. ₍\n\n»Vai et, vai et», sähähti Nancy purevan ivallisesti. Hangaten sitten\nrautaa kaikin voimin hän lisäsi: »Minä en ole sellainen, joka toivoisin\nitselleni miestä. Miehet ovat mokomia merkillisiä, avuttomia raukkoja,\nenkä minä tule heidän kanssaan toimeen. Mutta jos minä ajattelisin\njotakin heistä, niin sillä ei saisi olla jalat ja kädet kuin nukella\neikä naama harmaa ja hapan kuin piimän hera, eikä sen housuissa ja\ntakissa saisi olla kaikenlaisia helyjä, niin että kuuluu tänne asti kun\nhän suvaitsee astella katua.»\n\nTämän Ross Christiania tarkoittavan loppulaukauksensa singautettuaan\nNancy pyörähti ympäri ja meni sisään ajatellen, että nyt oli antanut\nKatelle sellaisen opetuksen, ettei hän sitä unohtaisi. Kate säteili\nonnesta. Tällaiset lauseet olivat hunajaa hänen huulillensa ja\ntällaiset torat soivat kuin ilokellot hänen korvissansa. Hänelle\ntuotti salaista iloa yllyttää toisia hyökkäämään tällä tavoin Philipin\nkimppuun. Niistä oli hyötyä kahdella tavalla, ne soivat hänelle ilon\nkuulla lakkaamatta ylistettävän Philipiä ja niiden kautta hän saattoi\nsäilyttää oman salaisuutensa.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nMyöhemmin samana päivänä Caesar palasi myllyltä tuoden sen\nhämmästyttävän tiedon, että Philip ratsasti taloa kohden suurta tietä\nmyöten.\n\n»Herra hyvästi siunatkoon!» huusi Nancy lentäen kuin siivillä pesemään\nkasvojansa. Mummin kädet näpelöivät ahkeraan asetellen myssyä suoraan,\nensin suorittuaan harmaita hiuksia sen alla. Kate itse oli kadonnut\nkuin valon häivähdys, mutta kun Philip laskeutui portilla hevosensa\nselästä, näyttäen pitemmältä, vanhemmalta, kalpeammalta ja vakavammalta\nkuin ennen, kohottaen hattuansa ja paljastaen vaalean päänsä, hymyillen\nkuin auringonsäde, Kate näytti sattumalta tulevan portaita alas\nihastuttava hattu mustalla, aaltoilevalla tukallansa ja pieni kori\nkäsivarrellansa.\n\nKuului lyhyt hämmästyksen huudahdus, seurasi jälleentunteminen,\nlausuttiin hämillään tervehdykset ja sydämet sykkivät rajusti.\n\n»Minä olen menossa kanojen pesille», sanoi Kate. »Kai te aiotte mennä\ntervehtimään äitiä.»\n\n»Ehdin kyllä vielä sinnekin», sanoi Philip. »Enkö saa tulla auttamaan\nteitä ensin? Sitäpaitsi minulla on teille jotakin sanottavaa.»\n\n»Sitäkö että te olette 'läpäissyt'» sanoi Kate.\n\n»Se nyt ei ole sanomisen arvoista», sanoi Philip. »Olen oppinut vasta\naakkoset, ymmärrättehän. Nyt minä vasta olen valmis oikein alkamaan.»\n\nHe astelivat takapihalle, jonne Philip sitoi hevosensa ja heitti sille\nheiniä. Sitten heidän etsiessään munia olkikasoista tai pensaikoista,\nsanoi Kate, että hän toivoi hänen hyvin menestyvän ja Philip vastasi,\nettä menestymisen mahdollisuudet olivat nyt hänellä varmemmat kuin\npelkkä toivo. Hänellä itselläänkin oli jonkinlainen aavistuksentapainen\nvarmuus siitä. Kate ei oikein häntä ymmärtänyt, mutta katseli häneen\nloistavin silmin ryömiessään nelinkontin olkikasan vieressä ja sanoi:\n»Miten ihanaa varmaan onkaan olla mies!»\n\n»Niinkö luulette?» sanoi Philip. »Minä kuitenkin muistan erään, joka\nsanoi, ettei ollut kovinkaan pahoillaan siitä, että oli tyttö.»\n\n»Sanoinko minä niin?» sanoi Kate. »Mutta siitä on hyvin kauan aikaa. Ja\nminä muistan erään, joka oli olevinaan iloinen siitä, että olen tyttö.»\n\n»Siitäkin on hyvin kauan aikaa», sanoi Philip ja he molemmat nauroivat\nvallattomasti.\n\n»Tytöt — ja pojat ovat varsin merkillisiä olioita!» sanoi Kate\näidillisesti huoaten ja painaen kasvonsa lähelle pesää, jossa kanaemo\nkotkotti ja kaksi untuvaista poikaa kurkisti emon siiven alta.\n\nHe kulkivat hedelmätarhan läpi, ja siellä puut heiluttelivat puhkeavia\nnuppujansa vienossa tuulessa.\n\n»Minulla on teille taas kirje Peteltä», sanoi Philip.\n\n»Onko?» kysäsi Kate.\n\n»Tässä se on», sanoi Philip.\n\n»Ettekö te tahtoisi lukea sitä?» kysyi Kate.\n\n»Sehän on teille. Varmaankaan eivät tytöt halua että joku muu — —»\n\n»Ah! Mutta sehän ei kuitenkaan koske teitä; tehän tiedätte kaikki — ja\nsitä paitsi — lukekaa se ääneen, Philip.»\n\nKori käsivarrellansa ja pitäen toisella omenapuun haarasta kiinni Kate\nseisoi sill'aikaa kun toinen luki:\n\n»Rakkahin Kitty!\n\nKuinka sinä voit ja kuinka voi Philip ja kuinka Mummi? Minä voin\nkerrassaan verrattomasti. Minua sanotaan kapteeniksi nyt — kapteeni\nPete. Minä olen jonkinlainen päällysmies timanttikaivoksella Kimberleyn\nlähellä. Minä vietän nyt täydellistä herrasmiehen elämää. Minä kuten\nmuutkin herrat. Minulla ei ole mitään muuta tekemistä kuin istua\npaperit käsissä suuren päivänvarjon alla, kuten joku neuvosmies,\nsill'aikaa kuin kaksikymmentä kafferia tekee työtä. He pitävät pientä\nhelinää ja kolinaa juuri siksi, ettei torkahda. Kun kafferit löytävät\ntimantin, on se otettava heiltä ja pantava merkki miehen nimen\nkohdalle päivätyölistaan. Heillä on omat merkilliset nimensä, mutta me\nristimme heidät omalla tavallamme — Kuusipencenen, Seitsenliivinen,\nLampaankäpälä, Kilpajuoksija — tai mitä tahansa. Kun kafferi löytää\ntimantin, hän saa siitä osapalkkion, samoin saa myöskin päällysmies.\nMinä pelkään, että minä tulen pian hirvittävän rikkaaksi. Sano sille\näijälle, että minä pian voin ostaa harmonin hänelle. Nämä miehet ovat\nkuitenkin viekkaita lurjuksia ja jos he voivat viedä jotakin pölyä\nkourassansa ja saavat sinne kähvelletyksi jonkun jalokiven, jos sattuu\nkatsomaan toisaalle, tekevät he sen kyllä mielellänsä. Sitten he myövät\nne buuri-lurjuksille ja silloin saa käyttää kaiken lakimiestaitonsa,\nsaaduksensa ne takaisin. Mutta buurit eivät voi tehdä kenellekään\nmitään vahinkoa, sillä niillä ei ole muita aseita, kuin nyrkit —\nsehän on vain lasten leikkiä. Se on merkillisen likaista joukkoa,\nihmeteltävän suuressa määrässä samanlaista, kuin muutamat laiskat\nmansaarelaiset, erittäinkin Musta Tom. Kun he näkevät meidän virrassa\nuivan ja peseytyvän, sanovat he: »Miten likaisia nuo englantilaiset\novatkaan, kun heidän täytyy peseytyä kolme kertaa päivässä. Me\npeseydymme vain kerran viikossa.» Kun kafferi varastaa jalokiven,\nme asetamme hänet kenttäoikeuden tuomittavaksi, mutta siitä minä en\noikein pidä, sillä nuo oikeuden palvelijat eivät ole aivan luotettavia;\ntavallisesti minä sen vuoksi itse kuritan neekereitäni, ollen lempeämpi\nheille ja jos joku tahtoo tehdä minulle jotakin pahaa, ne miehissä\nrepivät hänet kappaleiksi.»\n\nKateita pääsi huokaus ja kärsimättömästi hän käänsi päänsä toisaalle,\nkun Philip jatkoi epävarmalla äänellä:\n\n»Rakastettu Kitty. Kuollakseni minä ikävöin saada nähdä vilahdukselta\nsinun suloiset kasvosi. Kun yö saapuu ja minä makailen teltassani,\njonka seinät ovat erinomaista telttakangasta ja lattia on laudoista ja\nkaikki on niin kodikasta ja mukavaa, minä sanon pojille: »Suut kiinni\nnyt, miehet, ja antakaa ihmisten nukkua.» Mutta he eivät koskaan tajua\nminun tarkoitustani. Minä toivon vain hiljaisuutta saadakseni rauhassa\najatella... kun tähdet tuikkivat teltan raoista... lemmikkini katselee\ntuota... loista suloisesti minun enkeli!...\n\n»Todellakin, Kate», sammalsi Philip. »Minä en voi — —»\n\n»Antakaa se sitten tänne», sanoi Kate.\n\nVapisevin käsin hän heilautti omenapuun oksaa ja valkeat kukat lensivät\nhänen ylitsensä aivan kuin lumihiutaleet, sillä ne olivat löyhässä\nhennoissa kannoissansa. Ottaen kirjeen hän silmäili sen läpi:\n\n»Rakas Kirry, onko makrillia saatu tänä pyyntikautena ja onko mylly\nkäynnis ovatko kannat hyvin muninnee ja onko patti menny pois tamman\njalaasta ja miten äijjä itte jaksaa vieläkö se tekstiä sellittää täällä\non aivan samallainen eräs mies joka oli niellyt koko kirjan ja koitti\nsaada sen takaisin mutta Kirry ei mitään enempää tällä kertaa toivon\npäseväni pian kottin ja saavani nählä teilät kaikki enkä tielä koska\nrakaulel sinun rakkastava sulhases pet.»\n\nKun hän oli lopettanut kirjeen, hän käänteli sitä sormissansa ja päästi\ntoisen kärsimättömyyden huokauksen. »Te ette lukenut kirjettä, niinkuin\nse oli kirjoitettu», hän sanoi.\n\n»Mitä siitä vaikka kirjoitustapa onkin epävarma, kunhan rakkaus on niin\nvarma kuin tässä», sanoi Philip.\n\n»Lieneekö hän itse sen kirjoittanut, mitä luulette?» epäili Kate.\n\n»Kaikissa tapauksissa hän on itse sen allekirjoittanut ja epäilemättä\nmyöskin sen itse sanellut, mutta luultavasti on joku Gillsin pojista\npitänyt kynää.»\n\nTyttö punastui hieman, solahdutti kirjeen mekkonsa taskuun ja näytti\nhäpeävän.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nPhilipiä kiusasi kauheasti, että tyttö häpesi Peten kirjettä ja siksi\nhän ei pitkään aikaan palannut Sulbyyn.\n\nHänen poissaolonsa kiihoitti Katea ja sai Philipin itsensä häpeämään.\nKate oli vihoissaan hänelle, kun hän ei käsittänyt, että koko suhde\nPeteen oli pelkkää hulluutta. Olihan järjetöntä, että tyttö aikoisi\nmennä naimisiin miehen kanssa, jonka hän oli poikasena tuntenut. Philip\nkoetti kuitenkin pitää heidän suhteensa pyhänä ja tytön täytyi taipua\nsiihen. Kate käyttikin Peteä jonkinlaisena renkaana itsensä ja Philipin\nvälillä.\n\nKun oli kulunut monta kuukautta, eikä Philipiä ollut Sulbyssä näkynyt,\ntyttö kirjoitti hänelle kirjeen. Siinä hän sanoi, miten levoton hän\noli, kun ei ollut pitkään aikaan kuullut mitään Petestä ja kysyi, eikö\nPhilip tiennyt mitään uutisia, jotka voisivat poistaa hänen pelkonsa.\nTämä pieni valhe kirjoitettiin vapisevin käsin ja todellinen tunne\nkylläkin sai käden vapisemaan, vaikk'ei se ollut se tunne, mistä\nkirjeessä puhuttiin.\n\nPhilip saapui vastaamaan kirjeeseen suullisesti. Yötä päivää oli jokin,\naivan kuin mehiläinen laulanut hänen korvissaan, että hänen pitäisi\nmennä, ja keksinyt vaikka millaisia tekosyitä matkaan. Mutta nyt kun\nhän saapui, hän pyysi anteeksi pitkää poissaoloansa. Oli ilta. Kate oli\nlypsyllä ja Philip meni hänen luokseen navettaan.\n\n»Luulimme jo, ettemme saisi enää koskaan teitä nähdä», sanoi Kate niin\nkovasti, että se kuului yli maidon porinan.\n\n»Minä olen — minä olen ollut kipeänä», puolusti Philip.\n\nMaidon porina lakkasi melkein kokonansa. »Hyvin kipeänä?» kysyi Kate.\n\n»No, ei — ei sen vakavammin», vastasi Philip.\n\n»Sitä minä en koskaan tullut ajatelleeksi», sanoi Kate. »Olisipa minun\npitänyt älytä, että asia oli niin. Minä olen vielä teitä moittinutkin.»\n\nPhilip häpesi tällaista tekosyytänsä, mutta vielä enemmän hän häpesi\nitse totuutta; nolona hän seisoi, nojaten ovea vasten ja katseli\näänettömänä. Heinien tuoksu levisi ylisiltä ja lehmän kuuma hengitys\nsattui häneen, kun se käänsi päänsä häntä kohden. Kate istui huivi\npäässä lypsyjakkaralla ja nojasi päätänsä lehmän kylkeen.\n\n»Eikö mitään uutisia Peteltä? Eikö mitään?» hän uteli.\n\n»Ei», sanoi Philip.\n\nKate painoi päänsä yhä lujemmin lehmän sivuun ja mutisi: »Pete-parka.\nHän on niin yksinkertainen, mutta niin verrattoman hyvä.»\n\n»Niin on», myönsi Philip.\n\n»Ja niin hyväsydäminenkin.»\n\n»On.»\n\n»Ja niin miehekäs nuorukainen — kuka tyttö tahansa voisi pitää\nhänestä», ihaili Kate.\n\n»Niin voikin, siitä ei ole epäilystä», myönsi Philip.\n\nTaas seurasi äänettömyys ja kaksi possua, jotka olivat tonkineet\ntunkiolla, lähti röhkien lättiinsä. Kate käänsi päänsä niin, että\nPhilip näki vain huivin, ja sanoi: »Oi, voi! Voiko olla mikään niin\nkauheata kuin se, että menee naimisiin ihmisen kanssa, josta ei pidä?»\n\n»Ei ole mitään sen kauheampaa», sanoi Philip.\n\nHuivi kääntyi nyt toiseen asentoon. »On, eräs asia on vieläkin pahempi,\nPhilip.»\n\n»Ja mikä se on?»\n\n»Ettei ole mennyt naimisiin sen kanssa, josta olisi pitänyt», sanoi\nKate ja maito porisi kuin raesade.\n\nOljilla Katen takana oli hännätön manilainen kissa kolmen hännällisen\npoikasensa kanssa ja Philip alkoi leikkiä niiden kanssa. Koska he\nmolemmat olivat selin, hän saattoi salata ilmeensä Katelta.\n\n»Tämä vanha Horney potkii niin kauheasti», sanoi Kate olkansa yli.\n»Ettekö tahtoisi pitää sitä hännästä?»\n\nTämän vuoksi he joutuivat taas kasvot vasten kasvoja. »On niin ihanaa,\nkun on joku, jonka kanssa voi puhella Petestä», sanoi Kate.\n\n»Onko?»\n\n»En voi ymmärtää, kuinka voisin kestää hänen pitkää poissaoloansa ilman\nsitä.»\n\n»Kaipaatteko häntä kovin, Kate.»\n\n»No tuota, en nyt oikeastaan — en voi sanoa, että kaipaan. Te suinkaan\nette voi ajatella, millaista on olla... ettekö te koskaan ole ollut,\nPhilip?»\n\n»Mitä niin?»\n\n»Pitäkää lujasti hännästä... rakastunut? Ettekö?»\n\n»Tuota», sanoi Philip, katsellen toisaalle. »Ha, ha, ha, tuota, ehkä\nminä en oikein — en tiedä — minä tuskin voin sanoa, Kate.»\n\n»Kas niin, te ette kuitenkaan pitänyt sitä kunnollisesti, nyt se\non valellut minut maidolla! Mutta nyt minä olen kuitenkin kaikessa\ntapauksessa jo valmis.»\n\nKate tuli äkkiä verrattomalle tuulelle. Hän suuteli Horneytä ja hyväili\nvasikkaa viereisessä karsinassa; ja kun he kulkivat kujan läpi,\nPhilipin kantaessa maitokiulua, hän heitti kourallisia kauroja kukolle\nja sen kahdelle kanalle, jotka laahustivat yöpuullensa.\n\n»Tulettehan varmasti pian takaisin, Philip? Eikö, niin? On niin\näärettömän ihanaa, että on joku joka muistuttaa minulle — —» mutta\nPeten nimi salpautui hänen kurkkuunsa. »Eipä silti, että unohtaisin\nhänet, ette suinkaan luule, että siksi —? Mutta on niin hirveän ikävä\nolla ihan yksin ja tytöt ovat niin ikävöiviä. Enkös minä sitä sanonut?\nAntakaa minulle maitokiulu. Enkös minä sanonut, että minä ikävöin? No\nette suinkaan te vaatine, että tyttö on aina niin kovin järkevä.»\n\n»Hyvästi, Kate!»\n\n»Niin, kyllä kai teidän nyt on parasta mennä, hyvästi vain.»\n\nPhilip meni matkaansa, tuntien tuskaa sydämessänsä, mutta samalla pelon\nsekainen ihastus vallitsi hänen mielessänsä, vaikka hän ajatteli, että\nhän on kerskuri ja tekopyhä. Hän oli käyttäytynyt kuin hullu. Kate oli\nvarmasti pitänyt häntä aivan pähkähulluna. Mutta parempi kuitenkin,\nettä hän pitää häntä hulluna kuin kavaltajana. Kaikki oli hänen syynsä.\nHän on tunkeutunut väliin. Ilman häntä olisi tyttöä suojellut hänen\nrakkautensa Peteen. Mutta nyt hän ei koskaan enää aikonut palata sinne.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nPhilip piti tämän päätöksensä kolme kuukautta ja tuli laihaksi ja\nkalpeaksi. Silloin tuli taas kirje Peteltä — kirje hänelle itsellensä\nja hän mietti, mitä sille tekisi. Lähettää se postissa ja olla\nolevinaan kipeänä oli petosta, eikä hän tahtonut osoittaa niin\nvalheellista naamaa. Hän vei sen itse.\n\nKoko perhe oli kotona. Nancy oli juuri lopettanut äänekkään kirnuamisen\nja Kate oli maitokamarissa, punniten voita naulan paketteihin ja\nleimaten ne. Philip luki kirjeen ääneen vanhuksille keittiössä ja\nhiljainen taputtelu ja veden loiskina lakkasi viereisessä huoneessa.\nKirjeessään Pete oli verrattomalla tuulella. Hän oli koonnut tavattomat\nsummat rahaa viimeaikoina ja aikoi sangen pian palata kotiin. Ei voinut\nkuitenkaan sanoa milloin, sillä jotkut buuri-lurjukset olivat taaskin\ntehneet heille kepposet. Niitä oli kierrellyt siinä lähettyvillä ja ne\nolivat lahjoneet kafferit ja varastaneet niiden avulla joukon jalokiviä\nja ne täytyi ensin saada takaisin. Tämä tehtävä ei kuitenkaan kestäisi\nkauan, ja he saivat odottaa häntä takaisin vuoden kuluessa, ja rahaa\nhänellä olisi taskussa niin paljon, ettei hänen tarvitsisi hämmästyä\npaholaista eikä herroja.\n\n»Se on sittenkin kelpo nuorukainen», sanoi Caesar. »Kerrassaan reipas\npoika on Pete», sanoi Mummi. »Ellei nyt vain tuota Ross-kelvotonta\nolisi ollut — —», valitti Nancy.\n\nPhilip meni maitokamariin, jossa Kate kuori kermoja eilisestä\niltamaidosta. Hän oli pahoillansa, ettei hänellä ollut mitään muuta\ntuotavana, kuin vain terveiset. Oliko Kate vastannut Peten viime\nkirjeeseen? Ei, ei ollut.\n\n»Minun täytyy kai pian hänelle kirjoittaa,» sanoi Kate, puhaltaen\nkasaan keltaista kermaa maidon pinnalta. »Mutta minä toivon» — puh —\n»että minulla olisi jotakin sanottavaa hänelle» — puh, puh — »teistä»,\n»Minusta, Kate?»\n\n»Jotakin hyvin ihanaa tarkoitan» — puh, puh, puh.\n\nHän heitti salaisen silmäyksen ylöspäin. »Ettekö te vielä ole aivan\nvarma? Ettekö tiedä vielä sanoa? Ettekö te ole ollut oikein? Ette?»\n\nPhilip ei ollut ymmärtävinään häntä. Katen nauru kaikui tyhjissä\ntina-astioissa. »Kylläpäs teille pitää selittää!»\n\n»Ei, mutta todellakin — —» alkoi Philip.\n\n»Minä olen aina kuullut, että Douglasissa tytöt ovat komeita. Tehän\ntapaatte nyt niitä paljon. Voi, miten hauskaa olisikaan kirjoittaa\nPetelle pitkä juttu. Missä, te tapasitte — kirkossa luonnollisesti.\nMinkä näköinen hän on — vaalea tietysti. Ja — kaikki, kaikki mikä sitä\nkoskee, ymmärrättehän.»\n\n»Se nyt on sellainen juttu, jota te ette ikinä saa Petelle kertoa,\nKate», päätti Philip.\n\n»Enkö, enkö koskaan?» sanoi Kate samalla äänellä kuin ennenkin ja\nvaikka hän oli toivonut kuulevansa juuri nuo sanat, hän lisäsi\nsurullisesti: »Älkää toki sanoko niin, te ette voi ajatella, minkä ilon\nte minulta kiellätte ja myöskin itseltänne. Päästäkää joku tyttöparka\nsydämenne asukkaaksi. Te ette tiedäkään, miten onnelliseksi se teidät\ntekisi.»\n\n»Oletteko te sitten niin onnellinen, Kate?»\n\nKate nauroi iloisesti. »No mitä te siitä luulette?»\n\n»Tuo kunnon Pete — kuinka onnelliseksi hän tuleekaan», sanoi Philip.\n\nKate alkoi vihata yksin Peten nimeäkin. Hän suuttui myöskin Philipille.\nMiksi hän ei voinut arvata? Tämä salaileminen jäyti hänen sydäntänsä.\nKun hän seuraavalla kerralla näki Philipin, hän oli torilla\nmyymässä voita kärryjänsä ääressä, ja hevonen oli riisuttu pois.\nTytöt hihittivät ja supattivat, kun hän meni ohi ja nosti hattuaan\ntervehdykseksi. Tämä raivostutti häntä. Hän möi voinsa yhtä pennyä\nhuokeammasta naulan ja panetti hevosensa aisoihin ja ajoi aikaisin\nkotiin.\n\nTiellä Sulbyyn hän kohtasi taaskin Philipin ja pysäytti hevosensa. Hän\noli matkalla Kirk Michaeliin tervehtimään vanhaa tuomaria, joka oli\nsairaana. Eikö hän tahtoisi nousta rattaille? Philip epäröi, hänen teki\nmielensä ja sitten hän nousikin kärryihin. Kun Kate sitten korjasi\nasentoansa, oli Philipin jalka hänen hameensa liepeellä. Tämän huomaten\nPhilip hätkähti kuin olisi polkenut hänen varpaitaan.\n\nKate naurahti, mutta häntä suututti kauheasti ja kun Philip sitten\n»Keijukaisen» luona laskeutui alas ja lupasi iltasella paluumatkallansa\npoiketa taloon, sanoi Kate, että Mummi varmaankin ilostuu hänet\nnähdessään.\n\nTytöt olivat palanneet markkinoilta työnsä tehtyänsä ja seisoivat\nmyllyn padolla, kädet ristissä esiliinansa alla, puhellen ja\nlirputtaen, kuten linnut rannan puissa, kun Philip palasi Sulbyn kautta\nkotiin. Hän näki Katen tulevan vuoritietä alas, ajaen edessään kahta\nhiehoa, kädessään pitkä vesa, joka välkkyi ilta-auringon valossa. Tyttö\noli taas saanut hyvän tuulensa takaisin ja asteli reippaasti eteenpäin,\nlaulaen iloisesti erästä rallatusta — täynnä eloa, nuorekasta iloa ja\nkauneutta.\n\nHän ei ollut huomaavinansa Philipiä, ennenkuin oli aivan hänen luonansa\nja silloin hiehot kääntyivät karjapihaan. Sitten hän sanoi: »Minä olen\nkirjoittanut ja kertonut hänelle.»\n\n»Mitä?» kysyi Philip.\n\n»Että te olette vannonut tulevanne vanhaksi pojaksi.»\n\n»Minäkö muka olen sanonut niin?»\n\n»Niin. Ja minä sanoin, että te olette niin kaukana tytöistä ja\npelkäätte kaikkia nuoria naisia, ettei teillä varmaankaan ole sydäntä\nollenkaan.»\n\n»Sitä te ette ole tehnyt?»\n\n»Olen niinkin, ja ettei hän voinut jättää ketään paremmin kuin teidät\npitämään huolta minusta näinä vuosina, koska teillä ei ole silmää, eikä\nkorvaa eikä ajatuksia ketään muuta elävää olentoa kuin häntä varten.»\n\n»Te ette ole ikinä kirjoittanut, tuollaista hulluutta Petelle.»\n\n»Minäkö en olisi?» ihmetteli Kate ja sipsutti varpaillaan tiehensä.\n\nPhilip seurasi jäljessä. Hän juoksi pihan läpi, Philip juoksi myöskin.\nHän avasi hedelmätarhan portin ja livahti sen läpi maitokamarin ovelle,\njossa Philip sai hänet kiinni, kiertäen kätensä hänen vyötäisilleen.\n\n»Ette ikinä, te vallaton! Sanokaa ei, sanokaa ei!» hän huohotti.\n\n»Ei.» Kate kuiskasi kääntäen huulensa hänen suudeltavakseen.\n\n\n\n\nX.\n\n\nMummi ei saanut nähdä Philipiä sinä iltana. Hän meni kotiinsa vavisten\nilosta ja kuitenkin häveten kuollaksensa. Toisinaan hän sanoi\nitsellensä, ettei hän ollut Juudasta parempi ja toisinaan taas selitti,\nettei Pete koskaan tulisi takaisin. Jälkimmäinen ajatus tuli useimmin\nmieleen. Se risteili hänen päässään, jättämättä häntä hetkeksikään\nrauhaan. Ehkä se tuli siksi, että hän sitä toivoi. Kun hän mietti\nmahdollisuuksia, jotka estäisivät Peten paluuta, hänen valtimonsa löi\nkiihkeästi. Silloin hän taas vihasi itseänsä. Ristiriidat kiduttivat\nhäntä. Mutta hänen raskautetussa sydämessään oli kuitenkin salainen,\nihana toivo, niinkuin pieni käen poikanen, joka on tullut munasta\nvästäräkin pesässä.\n\nMonen päivän perästä, kun ei mitään uutisia ollut Peteltä kuulunut,\nKate sai Philipiltä tämän lyhyen kirjeen:\n\n»Minä tulen tapaamaan teitä tänä iltana. Minulla on jotakin äärettömän\ntärkeätä sanottavana teille.»\n\nIltapäivällä Kate juoksi yläkertaan omaan huoneeseensa, puki ylleen\nparhaimman hameensa ja riensi alas auttamaan Nancya, joka poimi omenia\nhedelmätarhassa. Musta Tom oli myöskin siellä, paikaten talon kattoa\nja Caesar punoi olkinuoria, joilla oljet sidottiin kiinni. Ilmassa oli\nvieno syksyn tuntu, kyyhkyset kujertelivat myllyn lakassa ja kaikki\noli tyyntä ja kirkasta. Kate oli kiivennyt puun haaraan ja heitteli\nomenia Nancyn esiliinaan, kun puutarhan portti narahti ja hän päästi\nhuomaamattaan lyhyen ilonhuudahduksen huomatessaan Philipin saapuvan.\nSalatakseen sitä, hän oli olevinaan putoamaisillaan ja Philip juoksi\nauttamaan häntä.\n\n»Oi, ei se mitään», hän sanoi. »Minä vain luulin, että oksa katkeaisi.\nTekö se todellakin olette!» Sitten kirkkaalla äänellä: »Jokos sinun\nesiliinasi on täynnä? Onko? Hae sitten kori, ota se valkea, jossa\non rivat. Tulitteko Laxeyn kautta postivaunuissa? Ratsastitte, vai?\nNancy, luuletko todellakin, että meillä on sokeria kylliksi kotona,\nsaadaksemme nämä säilöön?»\n\n»Hyvää iltaa, herra Christian», sanoi Caesar, ja Musta Tom kohotti\nleveälaitaista olkihattuansa, kulkiessaan tikapuita myöten katolle.\n\n»Laitatteko te uutta kattoa, Cregeen?»\n\n»Korjaan vanhaa, herra, korjaan vanhaa. Jospa meidän Herramme korjaisi\nsamalla tapaa meidän syntejämmekin, taikka mitenkä me muuten itse\nvoisimme peittää itseämme hänen vihansa tulelta?»\n\n»Miten harmillista!» huudahti Kate puusta. »Puolet niistä\nloukkaantuvat, eivätkä kelpaa muuhun kuin säilöön pantaviksi. Ne.\nputoavat, jos vähänkin niitä nykäisee. Niin kypsiä ne ovat, näettehän.»\n\n»Kunpa kaikki olisimme kypsiä sinä suurena elopäivänä ja kylliksi\nhyviä säilöön pantaviksi», ruikutti Caesar. »Katsopas nyt tuota isoa\nköllikästä. Se on kova kuin sepän nyrkki, mutta mätänee yhtä pian ja\nhelposti kuin pieni ja surkein. Se antaa meille opetuksen, herra, että\nme kaikki kaadumme — suuret vuoret, samoin kuin pienet kalliotkin. Tämä\nmailma on katoavainen.»\n\nPhilip ei kuunnellut, vaan katseli Katea kasvoillaan puoleksi pelokas\nja hellä ilme.\n\n»Tiedättekö», sanoi Kate, »minä luulin, että te taaskin olitte tullut\nkipeäksi — avaa esiliinasi, Nancy. Se oli hullua, eikös ollutkin?»\n\n»Ei. Minä olen voinut erinomaisen hyvin», sanoi Philip.\n\nKate katsahti häneen. »Koskeeko se jotakuta muuta», hän kysyi. »Minä\nsain kirjeenne.»\n\n»Voinko minä auttaa teitä», sanoi Philip.\n\n»Mitä se on? Minä olen aivan varma, että se on jotakin», hätäili Kate.\n\n»Asettakaa jalkanne tuolle oksalle», ehdotti Philip.\n\n»Auttakaa minua alas, minua pyörryttää.»\n\n»Hiljaa sitten. Pitäkää kiinni tuosta. Antakaa minulle kätenne.»\n\nHeidän sormensa yhtyivät ja sähkövirta kävi heidän lävitsensä.\n\n»Miksi te ette sano minulle?» sanoi Kate kiihkeästi puristaen hänen\nkättänsä. »Ovatko ne pahoja uutisia, ovatko? Aiotteko te lähteä pois?»\n\n»Joku joka on lähtenyt pois, ei tule koskaan takaisin», vastasi Philip.\n\n»Onko se — Pete?»\n\n»Pete-parka on mennyt», sanoi Philip.\n\nKaten kurkkua kuristi. »Mennyt.»\n\n»Hän on kuollut», sanoi Philip. Kate horjahti ja oli kaatua, mutta\nhillitsi itsensä. »Odottakaa, odottakaa!» hän sanoi. »Onko se aivan\ntotta? Eikö siinä ole mitään erehdystä? Oletteko siitä varma?»\n\n»Se on liiankin totta.»\n\n»Minä voin kestää nyt tämän totuuden — mutta jälkeenpäin — yöllä,\nhuomenna, se ehkä tappaa minut, jos — —\n\n»Pete on kuollut, Kate. Hän kuoli Kimberleyssä.»\n\n»Philip!»\n\nKate purskahti villiin, hermostuneeseen itkuun ja kätki kasvonsa hänen\nrintaansa vasten.\n\nPhilip kiersi kätensä hänen ympärilleen, ajatellen lohduttaa häntä.\n»Kas niin, olkaa urhea. Koettakaa rauhoittua. Se on kauhea isku. Minä\nolin varomaton. Tyttö parkani. Urhea tyttö parkani!»\n\nKate painui hänen turviinsa, niinkuin pelästynyt lapsi. Kyyneleet\nvuosivat suljettujen silmäluomien välitse. Ne sulut, joita neljä vuotta\noli väkivaltaisesti rakennettu ja pidetty pystyssä, murtuivat tänä\nhetkenä ja hän suuteli Philipiä huulille iloisena ja onnellisena, että\noli päässyt näyttelemästä valehtelijan ja petturin osaa, Philip vastasi\nhänen suudelmiinsa ja he molemmat hymyilivät kyyneltänsä läpi.\n\nPete-parka! Pete-parka! Pete-parka!\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKuullessaan Katen itkevän Caesar heitti kädestänsä köysikelan ja asteli\nlähemmä kuuntelemaan, mikä oli hätänä ja Musta Tom myöskin laskeutui\nalas katolta. Nancy juoksi takaisin koreinensa ja Mummikin riensi ulos.\n\nCaesar kohotti juhlallisesti molemmat kätensä korkeutta kohti: »Te\nvaimot, hillitkää nyt itsenne», hän sanoi, »ja kuunnelkaa, mitä minä\nteille sanon. Peter Quilliam on kuollut Kimberleyssä.»\n\n»Herra hyvästi siunatkoon!» huusi Mummi.\n\n»Elävä Jumala!» huusi Nancy.\n\nJa molemmat naiset menivät sisään, vetivät esiliinansa päänsä yli ja\nkeinuttivat itseänsä edestakaisin istuimillansa.\n\n»Voi poika-parka! Poika, poika-parka!»\n\nKate tuli horjuen sisään kalpeana kuin aave, ja molemmat naiset\nalkoivat lohduttaa häntä, voivotellen niin, että siitä syntyi ääntä\npaljon enemmän kuin Katen itkusta.\n\n»Turhuutta! Olkaa hyvällä mielellä, vaimot», sanoi Musta Tom.\n»Tuollainen tytönheikale saa pian toisen ja laulaa »Maa suuri ja avara»\niloisempana kuin koskaan ennen.»\n\n»Hävetkää, mies. Oletteko te taas juovuksissa kuin käki?» huusi Nancy.\n»Olihan hän kuitenkin teidän oma tyttärenne poika.»\n\n»Koskaan ei Kate saa toista hänenlaistansa», itki Mummi. »Oi,\npoika-parka, poika, poika-parka!»\n\n»Ehkä hänellä oli itselläänkin toinen, kuka sen tietää»,\nviisasteli Musta Tom. »Poissa silmistä ja poissa mielestä. Niillä\nmerimiehillä-saattaa olla heila jokaisen pensaan takana.»\n\nHe auttoivat Katen yläkertaan omaan huoneeseensa, Philip istui\nkeittiössä, ja uutinen levisi viidessä minuutissa ympäri kylän ja pian\noli koko kapakkahuone täynnä väkeä. Joukon keskellä seisoi Caesar\njuhlallisena ja arvokkaana.\n\n»Hän käänsi sillin sinä iltana, jolloin hän sanoi meille neljälle\nhyvästi», hän sanoi. »Minun isäni teki samalla tavalla sinä iltana kuin\nhän lähti Whitchavenista. Enkä minä ole kenenkään nähnyt tekevän niin\nja elävän.»\n\n»Nyt sinä muistat väärin, isä», itki Mummi. »Sehän oli herra Philip,\njoka käänsi sen. Oi, poika-parka! poikaparka!»\n\n»Kuinka hän olisi voinut sen tehdä, äiti?» sanoi Caesar. »Eihän herra\nPhilip ole kuollut.»\n\nMutta Mummi ei sitä kuullut. Hän kuunteli nyt niitä lohdutuksen sanoja,\njoita puolikymmentä hänen ympärilleen kokoontunutta eukkoa hänelle\nlausui. »Minä näin unta sinä yönä, kun hän purjehti pois. Minä kuulin\nhuudon, hirvittävän huudon. 'Isä' sanoin minä, 'mitä tuo on?' Oli\naivan kuin minä olisin sen poikaparan nähnyt menevän ennenaikaiseen\nkuolemaan. Enkä minä sinä yönä saanut unen rahtuakaan silmiini.»\n\n»Niin, nyt on hän mennyt ikuiseen lepoon», sanoi Caesar. »Ruoho\nkuihtuu, ruumis jää matojen ruojaksi ja me kaikki olemme pian taivaassa\nhänen luonansa.»\n\n»Jumala sen estäköön, isä! Älä puhu noin kauheita asioita», kiivastui\nMummi heittäen esiliinan silmiltänsä. »Mitä te sanoitte hänen\näidistänsä? Eikö hän elä? Ei, hän on maannut mullan alla, en muista\nkuinka monta vuotta. Keuhkokuumeeseen kuoli raukka.»\n\n»Minä olen tuntenut pojan pikku vekarasta asti», sanoi muuan. »Minä\nmuistan, kun hän juoksutti vannettansa. Ei, kun hän lennätti hyrräänsä\n— —»\n\n»Minä näin hänet sinä aamuna, jona hän matkusti», sanoi toinen. »Minä\nseisoin näin—»\n\n»Herra Christian näki hänet viimeksi», valitti Mummi ja ihmiset\nkapakkahuoneessa kokoontuivat vavisten Philipin ympärille.\n\n»Minä itse olin pojalle aivan kuin isä», sanoi Caesar. »Hän oli aina\nminun valkotukkainen poikani ja minä pidin hänestä niin, ihan kuin\nomasta hengestäni. Hän ansaitsi sen myöskin. Hänen syntyperänsä saattoi\nkyllä olla hieman hämärä, mutta tunnemmehan vanhan sananlaskun: 'Älkää\najatelko, mikä minä olen ollut, vaan katsokaa, mitä minä nyt olen'.\nJa Pete oli niin sivistynyt ja hänen puheensa oli niin siistiä —\nsiistimpää nuorta miestä ei ole koskaan ollut.»\n\n»Ätsih», pani Musta Tom ja sylki lattialle. »Mitä varten te sitten\nlakkaamatta haukuitte häntä ja riitelitte hänen kanssaan ja hakkasitte\nhäntä kuin villitty? Juuri siksi, että te ette voinut häntä kärsiä,\nhänen täytyi matkustaa tiehensä.»\n\n»Tepä unohdatte helposti, Tuomas — sen olen aina sanonut», sanoi Caesar.\n\n»Te annatte kai soittaa kelloja ja pidätte ruumissaarnan, vai mitä,\nCaesar» virkahti joku.\n\n»Tietysti, totta kai, jo ensi pyhänä», sanoi Caesar.\n\n»Se on aivan mahdotonta, isä», huudahti Mummi. »Miten me voimme siihen\nmennessä saada tytölle mustan puvun?»\n\n»No, sitten pidämme sen viikon päästä, tai sunnuntaista kahden viikon\npäästä, tai elojuhlan jälkeisenä sunnuntaina», sanoi Caesar. »Vainiot\nodottavat elonkorjaajaa, mutta se joka on jo kuollut, on päässyt\nsiitä. Oi, kuinka minä silloin todistan! Minä tulen sanomaan suorat.\nsanat, sillä silloin on tilaisuus puhua kuolleesta miehestä kuoleville\nihmisille. Minä valitsen tekstin, joka antaa opetuksen ja varoituksen:\n»Te, jotka janootte —»\n\nMusta Tom aivasti ja sylki taas lattialle. »Älkää valitko sitä, Caesar,\nsilloinhan he luulevat, että te aiotte kestitä niitä», mutisi hän.\n\nPhilipiltä kysyttiin yksityiskohtia ja hän kaivo! esiin kirjeen.\nJonaique Jelly, lukkari John ja konstaapeli Johnny tulivat sillä\nhetkellä sisään. »Lue tuo kirje, Jonaique», pyysi Caesar.\n\n»Sytyttäkää ensin tupakka», ehdotti Musta Tom. »Ettekö te voi tupakoida\nsill'aikaa? Ja eikö ole missään edes tippaa rommia? Ei! Ei edes sen\nvertaa, että tuotaisiin lautasellinen korppuja ja hieman teetä? Näistä\ntulee siis aivan raittiit hautajaiset?»\n\n»Tämä tilaisuus ei sovellu siihen, että nyt käytäisiin herkuilla\nvirkistämään meidän lihallista ruumistamme», sanoi Caesar ankarasti.\n»Hetki sen sijaan kehoittaa meitä kiittämään ja rukoilemaan.»\n\n»Mielelläni minä lausun pari sanaa», sanoi konstaapeli nöyrästi.\n\n»Herra Niplightly», sanoi Caesar. »Älkää olko liian valmis tuomaan\nesille lahjojanne. Se on turhamaisuutta. Minä aion itse rukoilla.» Ja\nCaesar rukoili kaikkien niiden puolesta, jotka ovat uskossa nukkuneet.\n\n»Caesar ei suinkaan ole erittäin vapaamielinen, mutta hänellä on hengen\nlahja, kun hän rukoilee», kuiskasi konstaapeli.\n\n»Hän ei myöskään ole mikään tuhlaajapoika, joka juotti tavaransa\nkaikelle maailmalle», sanoi Musta Tom. »Minä en ikänä ole nähnyt hänen\nkenellekään tippaakaan tarjoavan ilmaiseksi».\n\n»Luepas nyt meille kirje, Jonaique», ehdotti Caesar.\n\nSe oli eräältä Gillsin pojalta, joka oli mennyt merille Peten kanssa\nyhtäaikaa ja tähän asti toiminut hänen kirjeittensä kirjoittajana.\n\n»'Kunnioitettava herra'», luki Jonaique, »'Surulla ja murheella minä\nkirjoitan nämä rivit teille, ilmoittaakseni, että onneton Peter\nQuilliam —'»\n\nOi poika-parka, poika-parka!» purskahti Mummi.\n\n»'Tietäen, että te olitte hänen ystävänsä siellä vanhalla saarella,\nsillä teistä hän lakkaamatta puhui, lukuunottamatta tyttöä —'»\n\n»Poika-par —»\n\n»Vaiti, vaimo.»\n\n»'Hän kokosi täällä suunnattomasti rahaa, täällä timanttikaivoksella —'»\n\n»Ei hän kuitenkaan milloinkaan lähettänyt minulle yhtä ainoatakaan\nkultarahaa», sanoi Musta Tom, »ei edes niin paljon, että olisi\ntoimittanut kourallisen kuparikolikoita. Mitä sitten hyödyttää saada\nlastenlapsia?»\n\nCaesar heilautti kättänsä. »Jatka, Jonaique. On surullista, kun\nrikkauden himo tukahduttaa ihmisessä kaiken muun ja paremman.»\n\n»Missä minä nyt olinkaan? Ai, Paljon rahaa —, mutta koskaan ei hän\nsiitä saanut iloa, vaan — — —»\n\n»Kuta enemmän rahaa, sitä enemmän huolta», mutisi Caesar.\n\n»'Vaan hän puhui ja puhui lakkaamatta kotiatulostansa.'»\n\n»Oi, niin se on! Oma koti kullan kallis», voivotteli Mummi. »Ihanaa\noli nähdä, kuinka poika oli kotiinsa kiintynyt. 'Antakaa minulle\nlihakimpale, joka lekottaa lautasella kaalien keskellä ja mitä\nminä silloin välitän herkuista ja jälkiruoista'», hän sanoi. »Oi,\npoika-parka, se kelpo poika.»\n\n»Ei kaipaa satakieli kultaista häkkiä, silloin kun se laulaa\noksallansa», sanoi Caesar.\n\n»Onko pojan arkku jo tullut kotiin?» kysyi lukkari John.\n\n»Tässä on siitä jotakin», sanoi Jonaique, »jos ihmiset sen verran\nvoisivat hillitä kieltänsä, että saisi lukea.»\n\n»Se arkku on minun», päätti Musta Tom.\n\n»Siitä asiasta me puhumme sitten myöhemmin», sanoi Caesar heilauttaen\nmerkitsevästi kättänsä Jonaiquelle.\n\n»Hän oli pakannut arkkunsa kotimatkaa varten, kun neljä mustaihoista\nlurjusta, jotka olivat kierrelleet majapaikkamme ympärillä, olivat\nvietelleet ja lahjoneet kafferit ja varastaneet säkillisen jalokiviä.\nNe olivat vaarallisia roistoja, eikä kukaan halunnut lähteä heitä\ntakaa ajamaan. Mutta Peter-parka, joka aina oli sellainen härkäpää,\nmeni toimistoon ja kysyi, saisiko hän lähteä. Ja vielä samana iltana\nhän lähti kahdenkymmenen kafferin kanssa, jotka olivat olleet hänen\nseuranansa, eivätkä olleet itsekään niin syyttömiä, sillä varmasti\nhekin joskus ovat varastaneet ja myyneet jalokiviä. Mutta Pete\naina vannoi, että he rakastavat häntä ja että se rakkaus tulee yhä\nlujemmaksi päivä päivältä. 'Kapteeniansa he rakastavat kuolemaansa\nasti', sanoi Pete.»\n\n»Hän himoitsi sanaa, niinkuin kuiva maa himoitsee sadetta», sanoi\nCaesar. »Peter Quilliam ja minä rakastimme toisiamme, niinkuin kaksi\nkuolevaista ikinä voi rakastaa. 'Hyvästi, isä', hän sanoi ja puristi ja\nravisti niin kauheasti minun kättäni, mutta jatka, Jonaique.»\n\n»'Tämä tapahtui neljä kuukautta sitten, ja kaksi viikkoa sitten tuli\nkahdeksan kafferia takaisin'.»\n\n»Oi, poika-parka.» »Niin, niin se käy.» »Herra varjelkoon!» »Vaiti!»\n\n»He kertoivat, että he ajoivat mustia roistoja jäljestä kauaksi\nsisämaahan. Mutta niillä oli pyssyt, eivätkä Peterin pojat tienneet\nerottaa pyssyn piippua pullon suusta. Niinpä roistojoukon johtaja\nosoitti asettansa Peteriä kohti ja huusi hänelle ylpeästi: 'Teidän\non parasta mennä takaisin samaa tietä, kuin olette tulleetkin'. 'Ei\naskeltakaan', sanoi Peter ja tarttui hänen kurkkuunsa. Silloin siellä\nsyntyi savua, niinkuin pajassa silloin, kun kärryjä raudoitetaan, ja\nPeter huusi: 'Juoskaa pojat', ja kun pojat eivät voineet suojella\nPeteriä käsillänsä, he käyttivät jalkojansa ja viimeinen, mitä he\nhänestä kuulivat, oli, että hän huusi kuolemaisillansa heille: 'Oih,\noih, kaikki on lopussa! Minä olen mennyttä miestä! Rientäkää kotiin,\npojat ja kertokaa! Oih oih!'»\n\n»Älä iloitse vihamieheni, että minä lankesin. Vaikka minä lankesin,\nminä nousen jälleen, sela», sanoi Caesar.\n\nKirjeen lukua seurasi itku ja valitus. Sill'aikaa Philip istui lieden\nääressä, tukien otsaansa toisella kädellänsä ja kylmät ja kuumat väreet\nkulkivat hänen ruumiinsa lävitse, sillä hän ajatteli, että mitään\nvarsinaista todistusta Peterin kuolemasta ei ollut. Kukaan ei ollut\nnähnyt hänen kuolevan, kukaan ei ollut haudannut häntä. Palanneiden\nteatterien kertomus saattoi olla valhe, jolla he peittivät sitä, että\nolivat jättäneet Peten yksin. He olivat ehkä olleet rosvojen kanssa\nliitossa ja näin salasivat omat jälkensä. Philip vietti kauhean hetken,\nkysellen itseltänsä, oliko hän koskaan uskonut tuota kirjettä. Ehkä hän\noli _tahtonut_ uskoa sitä.\n\nNancy Joe kosketti häntä olkapäähän. »Kate odottaa teitä saadaksensa\npuhua muutaman sanan teidän kanssanne kahden kesken, herra», hän sanoi\nja Philip asteli keittiön läpi pieneen alakerran saliin, joka oli\ntäynnä kaikenlaista rojua, lautasia ja maljoja, täytettyjä vesilintuja\nja vesilintujen munia.\n\n»Häneen koskee se syvästi», sanoi Nancy.\n\n»Ei hän koskaan ole ollut entisensä lainen, senjälkeen, kun Pete meni\nmerille», sanoi Caesar.\n\n»Totisesti minä en ymmärrä, mitä hyvää pojille on siitä, että heidän\ntäytyy matkustaa Afrikkaan», valitti Mummi. »Ja sitä sanotaan vielä\nHyväntoivonniemeksi. Kuolla sillä tavalla, että saa kuulan päänsä läpi,\nrakas, rakas poika, ja sellaiset murhamiehet vielä. Alastomia kuin\ntuo minun käteni. Kuinka minä vihaan niitä likaisia roistoja! Caesar\nsaa puhua yhdestä lihasta, ja että kaikki ovat veljiä, mutta omasta\npuolestani minä en voi sietää mustia veljiä ja kun puhutaan, että\ntaivaassa olisi mustiakin enkeleitä, se on kerrassaan naurettavaa.»\n\n»Kun te kaikki olette puhuneet tarpeeksenne, minä lopetan kirjeen»,\nsanoi Jonaique.\n\n»He eivät voi sille mitään, herra Jelly. Naiset eivät voi hillitä\nkieltänsä», sanoi Caesar.\n\n»'Kunnioitettava herra. Minun täytyy nyt lopettaa, mutta me nuoritamme\nhänen arkkunsa juuri sellaisena, kuin hän sen jätti, ja lähetämme\nsen höyrylaivalla Johannesburg ja laiva lähtee Kap-kaupungista\nkeskiviikosta kahden viikon päästä — —'»\n\n»Hm. Vai Johannesburg. Minä olen sitä laivaa vastassa rannalla. — Minun\nvelvollisuuteni on mennä sitä vastaan», sanoi Caesar.\n\n»Mutta minä nousen siihen laivaan jo lahdella», huudahti Musta Tom.\n\n»Tuomas Quilliam», sanoi Caesar, »minä tunnen hengessäni, että ahneuden\nperkele on iskenyt kyntensä lujasti sinuun.»\n\n»Caesar Gregeen. Älä koetakaan pettää minua», huusi Tom, »äläkä\nluulekaan, että vaikka oletkin ovela saarnamies, uskonto kuolee sinun\nmukanasi. Sinä käyt niin pöyhkeäksi, ettet pian voi nukkuakaan, ellei\njoku kutita jalkapohjiasi. Pian te alatte antaa syntejä anteeksi ja\nkierrätte siitä rahaa ja kai ne tekevät teistä pian paavinkin ja\nsaadaan pian maksaa teille henkirahaa. Paavi Caesar, kapakanpitäjä,\nkirkkohattu päässä ja valkea kaulaliina leuan alla! Mutta arkku on\nminun, ja jos kerran lakia on maassa, minä sen myöskin saan.»\n\nTämän sanottuaan Musta Tom hyökkäsi ulos talosta ja Caesar pyyhki\nsilmiänsä.\n\n»Ei hyödytä koettaa silitellä kuivia ohdakkeita, herra Gregeen», sanoi\nJonaique hyvitellen.\n\n»Minun omatuntoni on puhdas», sanoi Caesar. »Minä voin vain seurata\nhengen johtoa. Mutta kun Belial — —»\n\nHänet keskeytti mitä surkein huuto: »Katsokaa tänne! Voi katsokaa,\ntässä ne ovat!»\n\nNancy tuli keittiön eteisestä kantaen varovasti sormiensa päillä\njotakin. Ne olivat pari vanhoja kenkiä, hirvittävän lian, pölyn ja\nhämähäkin verkkojen peittämät.\n\n»Nämä olivat hänen jokapäiväiset kenkänsä», hän sanoi ja asetti ne\nmyymäpöydälle.\n\n»Niin totisesti, ne ovat hänen kenkänsä», todisti Mummi. »Poika parka.\nNuo saavat kivisenkin sydämen itkemään. Onhan meillä nyt edes jokin\nmuisto hänestä. Nuo kengät jalassaan hän on kulkenut monta penikulmaa,\nmutta nyt ne jalat lepäävät Abrahamin helmassa.»\n\nSilloin kuului Caesarin ääni yli myymäpöydän ympäriltä kuuluvan\nvalituksen. »'Hohde armon aamuruskon' — alkakaa se, herra Niplightly.\nVahinko, ettei meillä ole täällä Pete viuluinensa — hänen soitossaan\noli elämää.»\n\n»Minä en voi laulaa tänään, sillä minä olen vilustunut, mutta sen\nsijaan minä vihellän», sanoi konstaapeli.\n\n»Veisatkaa kuitenkin alttoa», sanoi Caesar. »Minä itse vedän passoa,\nvaikka minä en pääsekään niin alas kuin Pete.»\n\nTäll'aikaa näyteltiin yläkerrassa sangen merkillinen näytelmä. Siellä\nistui Kate peilin edessä punaisin poskin ja vapisevin huulin. Monien\näänien melu kuului alakerrasta sinne. Sitten se hiljeni ja kuului vain\nyksi ääni, jonka aikana Nancy Joe juoksi portaita edestakaisin.\n\n»Mitä ne nyt tekevät, Nancy?» kysyi Kate.\n\n»Ensin rukoilee yksi, ja sitten rukoilee toinen», selitti Nancy. »Herra\nhyvästi siunatkoon, minä luulen, että seuraavalla kerralla on minun\nvuoroni, ja mitä ihmettä minä silloin sanon?»\n\n»Missä on herra Christian?»\n\n»Hän on mennyt saliin. Minä kuiskasin hänelle, että sinä tahdoit puhua\nhänen kanssaan kahden kesken.»\n\n»Sitä sinä et ikinä voinut tehdä, Nancy», sanoi Kate katsellen Nancyn\nkuvaa peilistä.\n\n»En ymmärrä, mitenkä se luiskahti huuliltani», puolusteli Nancy.\n\nKate meni alas ja surun ilme alkoi lientyä, ja katsahtamatta ylös\nPhilip kävi valittamaan Peten kohtaloa. Hänenlaistansa he eivät ikinä\ntapaisi — niin vaatimaton — niin rehellinen — niin urhea hän oli — ei\nmilloinkaan hänenlaistansa.\n\nHän taisteli itsensä kanssa, sillä häntä hirveästi hävetti katsoa\ntyttöön suudelmansa jälkeen; se tuntui hänestä aivan kuin hän olisi\nkavaltanut ystävänsä hänen hautansa ollessa vielä auki.\n\nMutta naisten verrattomalla taidolla Kate lohdutti häntä. Oli kuitenkin\neräs verraton seikka, jonka tuli tuottaa hänelle lohtua — hän oli ollut\nuskollinen ystävä. Hän oli aina osoittanut uskollisuutta, varmuutta\nja hellyyttä, välittämättä siitä, että he kuuluivat niin kokonaan eri\nluokkiin.\n\nPhilip katsahti vihdoin ylös ja hänen edessään oli rakastettavat,\nsäteilevät kasvot. Hän nousi lähteäksensä ja Kate sanoi hiljaa: »Miten\nsuuresti me kaipaammekaan teitä tämän jälkeen!»\n\n»Kuinka niin?» ihmetteli Philip.\n\n»Me emme suinkaan saa toivoa näkevämme teitä yhtä usein nyt — nyt kun\nteillä ei enää ole samaa syytä tulla tänne.»\n\n»Minä tulen tänne ensi sunnuntaina», sanoi Philip.\n\n»No silloinhan te ette tahdo hylätä meitä juuri vielä — ette aivan\nheti, Philip?»\n\n»En koskaan!» huudahti Philip.\n\n»Kiitos! Hyvää yötä sitten. Ei sitä tietä — ei porstuan kautta. Hyvää\nyötä!»\n\nKun Philip asteli pimeää tietä, hän erotti sanat virrestä, jota sisällä\nlaulettiin:\n\n    »Jok'astuit alas taivaasta\n    Meit päästämähän vaivasta.»\n\n\n\n\nXII.\n\n\nSinä hetkenä vaikeni päivä Transvaalin erämaassa.\n\nSitä mukaa kuin pimeys hävisi, laajeni lakeus yhä avarammaksi, kunnes\nerämaa oli kuin rannaton meri. Ei ainoatakaan pensasta, ei polkua\nollut näkyvissä, ainoastaan joku matala hirsihökkeli siellä täällä\nkaukana toisistansa ilmaisi, että buurit olivat sinne rakennelleet\nuudisasuntojansa. Ei kuulunut ainoatakaan ääntä, eikä näkynyt,\npienintäkään pilvenhattaraa taivaalla, kun yö hiipi hiljaa tiehensä\npeläten muuten herättävänsä nukkuvan aamun.\n\nTämän sieluttoman äärettömyyden yli kulki peitetyt vankkurit, joita\nneljä hevosta veti kitisevistä ja kalisevista rautavitjoista. Aisalla\nistui poika sivuttain heilutellen riippuvia jalkojansa ja kiskoen\niloisesti vihellellen ohjaksista. Sillä vankkureissa makasi tuskissansa\nkylkeen haavoittunut mies ja eräs vanha buuri vaimoineen seisoi hänen\nvierellänsä. Sairas kärsi kauheita tuskia ja puheli kuumehoureissansa.\n\n»Näettekö, pojat? Ettekö te näe niitä?»\n\n»Näe, mitä, poikaseni?» kysyi vanha buuri yksinkertaisesti ja kurkisti\nulos musliiniverhoisesta pienestä akkunasta.\n\n»Tuolta näkyvät kaivosten varustukset. Katsokaa! Rautaiset kattopellit\nkiiltävät. Ja tuolla ovat kuonakasat. Pääsemme sinne tuossa paikassa.\nAnna hevosen maistaa piiskaa, poika, ja lisää vauhtia!»\n\nKoska vanhassa buurissa ei ollut kuumetta, ei hän luonnollisesti voinut\nmitään nähdäkään.\n\n»Mitä luulet, vaimo, hänen näkevän?»\n\n»Mitä hän näkee, sinä tyhmä, kun pitää päätään tuolla tavalla\ntyynyissä?»\n\nVeren kohistessa korvissansa sairas mies huudahti uudestaan:\n\n»Kuunnelkaa! Ettekö kuule? Se on koneitten ääni! Iske piiskalla ja\nanna soida! Matkaan!» Ja tajuttomana hän hypisteli peitteensä reunaa\nsormillansa.\n\n»Poika-parka! Kiihkeästi hän haluaa päästä rannikolle. Mutta mahtaako\nhän elää, että voi vielä nähdä huomisen päivän, mitä arvelet, vaimo?»\n\n»Jumala tietää, Jon — Jumala yksin tietää.»\n\nJa erämaa näytti äärettömältä, ja meri laivoineen oli kaukana eikä\ntasangosta, jota peitti ruoho, kivet ja hiekka kohonnut mitään\nerotaksensa maasta taivaan rantaa vastaan — eikä näkynyt mitään muuta\nkuin rannaton erämaa, joka hohti vihreällä ja purppuralla. Kaikki\noli niin kuollutta, ettei ainoakaan lintu laulanut, tuskinpa itse\nJumalakaan saattoi olla täällä.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\n»Hän rakastaa minua! Hän rakastaa minua! Hän rakastaa minua!» Nämä\nsanat soivat Philipin korvissa kuin suloisin laulu, kunnes hän oli\nehtinyt puoli matkaa Ballureen. Sitten hän alkoi taitella villiruusuja\ntien varrelta, kunnes kätensä vuosivat verta ja oli koko ajan\nepätoivoissaan siitä, että oli iloinen, vaikka olisi pitänyt olla\nsurullinen. Kuitenkin hän oli aivan varma asiastansa, eikä hyödyttänyt\nkoettaa vähennellä sen merkitystä. Tyttö rakasti häntä, hän itse\noli vapaa rakastamaan tyttöä, nyt ei enää tarvinnut kieltäytyä eikä\nnäytellä tekopyhää.. Niinpä hän pyyhki veren sormistansa mennen sisään\nNan-tädin siniseen kamariin.\n\nVanha neiti hienoine myssyineen, jonka nauhat riippuivat vapaina, istui\ntakan ääressä ja kehräsi. Hän oli kuullut Peten kohtalosta Philipiltä\nhänen lähtiessään Sulbyyn ja mietti nyt ankarasti, pitäisikö hänen\nmennä ilmoittamaan siitä Peter-sedälle. Tämä lempeä, hieno vanha neiti,\njoka oli saanut ylimyksellisen kasvatuksen, ajatteli kuten Mustan Tomin\nonneton Bridget-parkakin oli ajatellut, että miehen poika on kuitenkin\nhänen poikansa huolimatta laeista ja perkeleestä.\n\nHän päätti kuitenkin olla ilmoittamatta Ballawhainelle, kun hänen\nmieleensä sattumalta johtui eräs kohtaus hänen ja hänen isänsä välillä.\nSe koski myöskin Philipin isää. Niinpä Philip ojensi jalkansa sohvalta\ntulta kohden ja kuunteli vanhan tädin ääntä yli pyörän surinan samalla\nkuin toistakin ääntä — nuorempaa ääntä, jota ei kukaan muu kuullut kuin\nhän, mutta joka kuitenkin lakkaamatta soi hänen korvissaan ja vakuutti:\n»Rohkeutta vain. Tässä ei ole mitään vilpillisyyttä. Pete on kuollut.\nPete-parka! Kunnon Pete-parka!»\n\n»Kun hän oli ajanut sinun isäsi pois, Philip, sen vuoksi, että hän oli\nuhannut ottaa äitisi vaimoksensa, hän ei hetkeäkään uskonut, että tällä\nsaarella voisi löytyä sellaista pappia, joka vihkisi hänet ilman hänen\nlupaansa.»\n\n»Eikö todellakaan?»\n\n»Ei, ja kun Peter-setä tuli päivälliselle eräänä päivänä viikkoa\nmyöhemmin ja sanoi: 'Nyt se on tapahtunut', hän väitti: 'Ei, ei,\nherraseni', viskaten lusikan kädestänsä niin kiivaasti, että kuuma\nliemi loiskahti lautaselta minun käsilleni, sen vielä muistan. Mutta\nPeter sanoi: 'Se on peruuttamattomasti tehty, herra', jolloin isoisäsi\nhuusi: 'Ei ole, sen minä sanon sinulle.' 'Mutta minä sanon että\non, herra', väitti Peter. 'Mangholdin kirkossa eilen aamuna ennen\njumalanpalvelusta.' Silloin vanha isoisäsi menetti malttinsa ja sanoi\nPeteriä valehtelijaksi ja sanoi, ettei sinun isäsi voinut tehdä sitä.\n'Ja sitä paitsi hän on kaikesta huolimatta minun oma poikani eikä\nvoisi tehdä sitä', sanoi isoisäsi. Mutta minä saatoin nähdä, että hän\nuskoi, mitä Peter oli sanonut, ja kun Peter alkoi itkeä, hän pyysi:\n'Suo anteeksi, poikaseni. Kaikissa tapauksissa minä olen sinun isäsi\nja minulla on oikeus saada sinulta anteeksi.' Hän ei kuitenkaan voinut\nolla asiasta varma, ennenkuin oli saanut katsoa itse kirkonkirjasta ja\nminun oli lähdettävä hänen kanssaan kirkolle.»\n\n»Vanha isoisä-parka!»\n\n»Pappina oli silloin pieni, typerä mies, nimeltä Kissack ja hänen\nelämänsä suurin ilo oli kohdella ihmisiä tylysti ja epäystävällisesti,\nkoska hän pelkäsi, että ihmiset tahtovat riistää häneltä hänen virkansa\ntai tehdä hänelle jotakin muuta pahaa.»\n\n»Hänet minä kyllä muistan — sen papukaijan. Hänen mielitekstinsä oli:\n'Jeesus sanoi, seuraa sitten minua', mutta ihmiset selittivät, että hän\nitse tahtoi mennä ensin.»\n\n»Philip, kuinka sinä voit! Oli ilta, kun me ajoimme Majigholdiin, ja\npieni pastori oli kirkkomaalla komennellen jotakin keppi kourassa.\n'Minulle on sanottu, että te vihitte täällä minun poikani eilen, onko\nse totta?' kuohahti isoisäsi. 'Aivan totta', vastasi pappi. 'Oliko\nheidät kuulutettu, vai oliko heillä erikoislupa?' kysyi isoisäsi.\n'Erikoislupa tietysti', vastasi pappi.»\n\n»Sehän toki oli lyhin keino.»\n\n»'Näyttäkää minulle kirkonkirja', sanoi isoisäsi ja hänen kasvonsa\nnytkähtivät ja ääni oli käheä. 'Ettekö voi uskoa minua?' kysyi pappi.\n'Kirkonkirja', kivahti isoisäsi. Silloin pappi väänsi ovessa suurta\navainta ja asteli kuoriin hyräillen jotakin säveltä. Minä koetin kaikin\nvoimin pidätellä isoisää. 'Mitä se hyödyttää?' sanoin minä tietäen,\nettä hän koetti uskotella itsellensä toista kuin asia oli. Hattu\nkädessä hän meni alttarin luo ja pappi asetti avatun kirjan hänen\neteensä. Oi, Philip, minä en ikinä voi sitä unohtaa! Niin selvästi näen\nedessäni kaiken — hämärän kirkon, kostean pölyisen ilman ja sametin\nsaarnatuolissa valkean liinan alla, ja kuulen, miten ääni kaikui\ntyhjässä huoneessa. Isoisä painoi silmälasit paikoillensa ja kumartui\nkatsomaan kirjaan, mutta ei voinut nähdä mitään — kaikki hämmentyi\naivan epäselväksi.»\n\n»'_Sinä_ voit sen nähdä, lapseni', hän sanoi olkansa yli. 'Mutta\nminä en uskaltanut katsoa.' Silloin hän pyyhki lasejansa ja kumartui\nuudestaan. Oi, lemmikkini! Minusta hän oli kuin mies, joka taistelun\njälkeen tutkii kiihkeästi kuolleitten luetteloa toivoen, ettei tapaisi\nsiellä rakasta nimeä. Mutta se nimi oli siellä aivan selvään: 'Tuomas\nWilson Christian... ja Mona Crellin... todistajina Wm. Crellin ja\njotakin epäselvää Kissack.'»\n\nPhilipin hengitys muuttui kuumaksi ja kiivaaksi.\n\n»Pappi seisoi alttariaitauksen toisella puolella keppiänsä heilutellen\nja hymyillen, ja isoisä kohotti katseensa häneen sanoen: 'Tiedättekö\nte, mitä te olette tehnyt, herra? Te olette ryöstänyt minulta vanhimman\npoikani ja saattanut hänet turmioon'. 'Lörpötystä, herra', vastasi\npappi. 'Poikanne oli täysi-ikäinen ja hänen vaimollaan oli isänsä\nsuostumus. Olisiko minun pitänyt lähteä Ballawhaineen kysymään, saanko\nminä täyttää velvollisuuteni kirkon palvelijana?' 'Velvollisuus!' huusi\nisoisäsi. 'Kun nuori mies menee naimisiin, on siinä kysymys taivaasta\nja helvetistä. Velvollisuutenne kirkon palvelijana!' hän huusi niin,\nettä kirkon katto kaikui. 'Jos teidän poikanne käsi on kurkulla,\ntahtoisitteko te, että minä tuomarina velvollisuuttani täyttääkseni\nojentaisin hänelle veitsen.' 'Vaiti, herra', sanoi pappi. 'Muistakaa,\nmissä seisotte, muuten, niin tuomari kuin olettekin, te tulette\nkatumaan sitä.' 'Te tahdotte vangita minut sopimattomasta käytöksestä,\nniinkö?' huusi isoisäsi ja siepaten kepin papin kädestä iski häntä\nkaikin voimin rintaan. 'Vangitkaa minut nyt', hän sanoi horjuen\nminun käteeni nojautuen ulos kirkosta ja välillä tapaillen toisella\nkädellänsä tukea tyhjien penkkien päistä.»\n\nPhilip meni sinä iltana vuoteeseen polttavin otsin ja kurkkua\nmerkillisesti kuristi. Hän oli tehnyt hämmästyttävän huomion. Hän oli\nnyt siinä, missä hänen isänsä oli ollut ennen häntä; hän aikoi tehdä\nsen, minkä hänen isänsä oli tehnyt; hän oli vaarassa joutua samanlaisen\nkohtalon alaiseksi kuin hänen isänsäkin. Missä hänen järkensä oli\nollut, ettei hän sitä ennen ollut huomannut?\n\nSe oli kovaa — se oli kauheata. Nyt kun hän oli vapaa rakastamaan\ntyttöä, hänelle selvisi, mitä merkitsi rakkaus häneen. — Mutta\nsittenkin — hän oli kuitenkin nuori, jokin hänessä kapinoitsi, hän\ntaisteli vastaan, hän ei tahtonut viisastella. Tyttö voitti hänen\nsydämessänsä tänä iltana ja hän laskeutui vuoteellensa nukkumaan.\n\nMutta seuraavana aamuna hän selitti väristen itsellensä, että oli\nonni, kun ei oltu menty pitemmälle. Yksi askel vielä ja hänen isänsä\nelämän surullinen tarina olisi peruuttamattomasti uudistunut hänen\nelämässänsä. Nyt ei toki oltu vielä mitään sanottu eikä mitään tehty.\nHän ei enää koskaan menisi Sulbyyn.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nTämä mieliala vallitsi häntä puolille päivin, jolloin rakkauden\nsalaperäiset sanansaattajat valepuvussa alkoivat hiipiä hänen\nsydämeensä. Häh muisti, että hän oli luvannut tulla sunnuntaina ja\nnäyttäisi sangen omituiselta, jos hän lopettaisi tuttavuuden niin\näkkiä. Nyt ne yksinkertaiset ihmiset ajattelisivat, että hän vain Peten\ntähden on seurustellut heidän kanssansa nämä neljä vuotta. Sunnuntain\njälkeen hän kyllä muuttaisi menettelytapojansa.\n\nHän tapasi Katen puettuna aivan toisin kuin koskaan ennen. Löyhän\npunaisen puseron ja hilkan, esiliinan ja poimutetun hameen asemesta\nhänellä nyt oli ruumiinmukainen vihreä puku jossa oli pitsikaulus.\nMuutos oli yksinkertainen, mutta vaikutus oli kuitenkin suurenmoinen.\nEi hän sen vuoksi ollut entistään kauniimpi, mutta nyt hän näytti\nparemmin sivistyneeltä naiselta.\n\nOli sunnuntai-ilta ja »Keijukainen» oli suljettu. Caesar ja Mummi\nolivat rukoushuoneella, Nancy Joe keitti puuroa illalliseksi ja Kate\nja Philip keskustelivat. Tyttö oli hiljaisempi kuin Philip oli koskaan\nhäntä nähnyt — pidättyvämpi ja punastui helposti. Rohkeus oli kadonnut\nsanoista ja katseesta. He puhelivat menestymisestä elämässä ja hän\nsanoi:\n\n»Miten mielelläni tahtoisinkaan minäkin taistella elämässä eteenpäin,\nkuten te olette tehnyt! Mutta nainen ei voi tehdä mitään kohotaksensa.\nEikö se ole kovaa? Siihen asemaan, johon hän on syntynyt, hänen täytyy\njäädä koko eliniäkseen. Eikö se ole kovin säälittävää? Ei se ole sitä,\nettä hän tahtoisi tulla rikkaaksi ja kuuluisaksi, Ei se ole sitä, mutta\nhän ei tahtoisi jäädä jälkeen niistä, joista hän pitää. Hänen kuitenkin\ntäytyy jäädä juuri siihen, missä on, vain sen tähden, että on nainen.\nNiin on ainakin asianlaita täällä Man-saarella. Eikö se ole julmaa?»\n\n»Mutta ettekö nyt unohda jotakin?» kysäsi Philip.\n\n»Mitä sitten?»\n\n»Sen, että ellei nainen voi omin voimin kohota elämässä ylös sen\ntähden, että kaikkialla ovet ovat häneltä suljetut, on kuitenkin\nmiehellä mahdollisuus kohottaa hänet.»\n\n»Te tarkoitatte sitä, että joku rakastaa häntä ja kohottaa hänet\nrinnallensa samalle tasolle ja vie hänet mukanansa, kun itse kohoaa?»\n\n»Eikö sellainen ole mahdollista?» vastasi Philip.\n\nKaten silmät säteilivät. »Se on ihanaa», sanoi hän hiljaa. »Tiedättekö,\nen koskaan ole tullut sitä ajatelleeksi. Jos tämä koskisi minua, se\nmiellyttäisi minua kaikista enimmän. Rinnan hänen kanssaan ja hän\ntekisi kaiken? Oi, kuinka se olisi ihanaa!»\n\nJa hän katseli kainolla ihastuksella sitä älykästä lentoa, jonka\nmieleen oli saattanut johtua tällainen yliluonnollinen ihana ajatus.\n\nCaesar ja Mummi palasivat kirkosta kankeimmassa juhla-asussaan. Siitä\nhuolimatta Caesarin silmät kääntyivät terävästi tutkimaan Katen\nsopimatonta pukua heti, kun oli tervehtinyt Philipiä.\n\n»Tuollaista maailmallista turhuutta!» hän mutisi, silmillään\nseuratessaan tyttöä keittiön ympäri ja kiskoen auki mustia\nkäsineitänsä. »Mitä hyödyttää pitää niin suurta huolta viheliäisestä\nruumiista, kun se kuitenkin kerran peitetään haudan poveen?\nMitä sanotaan sanassa? — pane minun korkea hattuni pölyttömälle\nhyllylle, Nancy. 'Älköön teidän kaunistuksenne olko ulkonaista, vaan\nkaunistuksenanne olkoon salassa oleva sydämen ihminen'.»\n\n»Mutta isäkulta», sanoi Mummi irroittaen päähineensä, joka oli kuin\nsukeltajan kypärä, »jos me puhumme raamatunlausein, niin eikö Jeremias\nkirjoita: 'Voiko neitsy koristeensa unohtaa?'»\n\n»Tietysti hän ne voi unohtaa, ellei hänellä ole niitä, mitä muistella»,\nväitti Caesar. »Ehkäpä profeetta Jeremias ei tuntenut meidän päiviemme\näitejä.»\n\n»Oi, voi, isäkulta! Tytöt ovat kuin linnut ja lajin tuntee\nhöyhenistänsä», selitti Mummi.\n\n»Mistä hän niitä saa? Ei minulta ainakaan», kovisti Caesar.\n\n»Eipä tietenkään», nauroi Mummi, »jos ottaa huomioon, että hän on sekä,\nhento että joustava ja että hänellä on kasvot, joita kelpaa katsella.»\n\n»Hillitse kieltäsi, vaimo, se on sinulle soveliainta», neuvoi Caesar.\n\nPhilip nousi lähteäkseen. »Teillä on vielä aikaa», huudahti Caesar.\n»Minä ajattelin puhua teidän kanssanne eräästä asiasta.»\n\nMuutamia kalastajia oli tullut sinne lauantaina Ramseysta. Pyyntikauden\nkalastus oli ollut sangen vähän tuottava ja he äänekkäästi moittivat\nniitä, jotka pyydystävät kutuaikana hiekkasärkillä. Caesar oli\nehdottanut Ramseyn ja Peelin miehille, että he pitäisivät seuraavana\nlauantaina kokouksen hänen talossansa ja suositellut Philipiä\nlakimiehenä heidän neuvonantajakseen, että voitaisiin keksiä parhain\nkeino, miten pitää sillin vihollisia kurissa. Philip lupasi saapua ja\nmeni sitten kotiin Nan-tädin luokse.\n\nKotimatkallaan hän selitti itsellensä, että Kate oli hyvin paljon\nympäristöänsä ylempänä ja että hänestä saattaisi tulla hienoin\nja sivistynein rouva, mitä milloinkaan on tällä saarella elänyt,\neikä hänellä jonkun ajan kuluttua olisi käytöksessä eikä puheessa\nmerkkiäkään, joka voisi muistuttaa hänen alkuperästänsä. Hän voisi\nkuitenkin säilyttää tuon merkillisen manilaisten naisten äänenpainon,\njoka on suloisinta kuulla koko maailmassa.\n\nNan-täti istui lampun ääressä lukien raamattuansa, kuten aina ennen\nmaata menoa.\n\n»Täti», sanoi Philip, »etkö sinä luule, että minun isäni\nelämänonnettomuus johtui sattumasta? Minä tarkoitan, että siihen olivat\nsyynä isoisäni ja äitiparkani omituiset luonteet. Jos nyt toinen olisi\nollut vähemmän ylpeä, ennakkoluulottomampi, ja toinen taas joustavampi\nvoidakseen kohota miehensä — —»\n\n»Onnettomuuden syy oli syvemmällä, lemmikkini. Salli minun kertoa\nsinulle eräs tarina», sanoi täti asettaen kirjansa hyllylle. »Kolme\npäivää sen jälkeen, kun sinun isäsi oli jättänyt. Ballawhainen, vanha\nMaggie, sisäkkömme, tuli ja kuiskasi minun korvaani, kun me istuimme\nillallisella, että puutarhassa oli joku, joka halusi puhua minun\nkanssani. Se oli Tuomas. Oi, rakkahin, kuinka kauheata oli nähdä hänet,\njonka olisi pitänyt olla kaiken tämän laillinen perijä, seisomassa kuin\nvento vieras, pimeässä keittiön oven vieressä!»\n\n»Isäparka!» huokasi Philip.\n\n»'Hiljaa, tyttö, tule ulommaksi siitä valoisalta paikalta', hän\nkuiskasi. 'Yläkerrassa minun laatikossani on kukkaro, jossa on\nkaksikymmentä puntaa. Tuo se minulle, Nan, tässä on avain.' Minä\ntiesin, mihin hän sitä rahaa tarvitsi, mutta minä en voinut sitä\nauttaa. Minä toin hänelle kukkaron ja sinne panin omistani kymmenen\npuntaa lisää. 'Täytyykö sinun tehdä se?' minä kysyin. 'Minun täytyy',\nhän vastasi. 'Sinun isäsi sanoo, että joudut kaikkien halveksimaksi\ntuon avioliiton vuoksi', sanoin minä. 'Parempi, että toiset halveksivat\nminua kuin se, että itse halveksisin itseäni', hän päätti. 'Mutta\nhän sanoo, että se on siveellinen itsemurha', sanoin minä. 'Se ei\nkuitenkaan ole niin suuri synti kuin tulla siveelliseksi murhaajaksi',\nvastasi hän. 'Hän tuntee saaren', väitin minä, 'samoin teet sinä, Tom,\nja minäkin tunnen sen, eikä kukaan voi tällaisessa pienessä paikassa\nmentyään sellaiseen avioliittoon käydä pystyssä päin!' 'Sitä pahempi,\njos paikka on sellainen', vastasi hän, 'että se riistää mieheltä\nkunnian sen vuoksi, että mies menettelee kunniallisesti!'»\n\n»Isä oli oikeudenmukainen mies», keskeytti Philip. »Kuuluipa hän mihin\nluokkaan tahansa, hän joka tapauksessa oli herrasmies.»\n\n»'Hän on varmasti suloinen, hyvä tyttö, ja sinun arvoisesi, muuten sinä\net tahtoisi mennä hänen kanssaan naimisiin', sanoin minä isällesi.\n'Mutta oletko varma, että voit tulla onnelliseksi ja tehdä hänet\nonnelliseksi?' 'Meidän täytyy saada toisemme ja se on meidän oma\nasiamme', sanoi sinun isäsi.»\n\n»Niin juuri», myönsi Philip.\n\n»'Mutta teidän välillänne on nyt jo suuri ero', väitin minä, 'Tuleeko\nse ero pienemmäksi, kun sinusta tulee suuri mies, jollaista sinusta\ntoivomme?' 'Mies ei aina ajattele menestystänsä', vastasi isäsi.»\n\n»Minun isäni oli jo silloin suuri mies, täti», kuohahti Philip.\n\n»Hän oli liikutettu ja minua hävetti, mutta minä en voinut olla\njatkamatta. 'Joko teidän välillänne on menty liian pitkälle ja\npäätetty avioliitto?' kysyin minä. 'Siitä asiasta me emme ole\nsanaakaan puhuneet', hän vastasi. 'Sinun isäsi on vanha eikä voi elää\nenää kauan', huomautin minä. 'Hän vaatisi minun menettelemään kuin\nroisto', hän kuohahti. 'Kuinka sinä voit sanoa niin, ellei tytöllä\nvielä ole oikeutta sinuun?' väitin minä ja hän vaikeni. Minä hiivin\nsilloin ja kurkistin akkunasta sisään. 'Katso', kuiskasin minä, 'hän\non kirjastossa. Tule, me valmistamme hänelle yllätyksen!' Se ei\nkuitenkaan saanut tapahtua. Tuntui tupakan hajua ilmassa ja joku kulki\nruohokentän yli. 'Kuka siellä?' kysyin minä. 'Kuka siellä muu voisi\nolla?' vastasi isäsi, 'kuin se sama kirottu vakoilija? Minä lyön hänet\nkuoliaaksi, ettei hän enää konnantöitään harjoita. Ei hyödytä, tyttö',\nhän huusi käheästi tuijotellen pimeään, 'he ajavat minut väkisinkin\nturmioon.' 'Vaiti', pyysin minä ja peitin kädelläni hänen suunsa ja\nhänen hengityksensä oli kuuma kuin tuli. Mutta se oli hyödytöntä. Hänet\nvihittiin kolme päivää sen jälkeen.»\n\nPhilip päätti, ettei kertaakaan tämän jälkeen tapaisi Katoa. Hänen\ntäytyisi mennä lauantaina Sulbyyn kalastajain kokoukseen, mutta sehän\noli ammattiasia. Hänen ei tarvitsisi viipyä käynnillänsä ja muuttaa\nsitä ystävälliseksi vierailuksi. Koko viikon hän tunsi kuin sydämensä\nhalkeaisi, mutta hän päätti voittaa tunteensa. Hän jollakin tavalla\nsääli itseänsä ja se auttoi häntä kohoamaan erehdyksensä yläpuolelle.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nAikaisin lauantai-iltana hän saapui Sulbyyn. Kapakkahuone oli\ntungokseen asti täynnä kalastajia puettuina villatakkeihin,\nmerisaappaihin ja öljykangaslakkeihin. Kukaan ei istunut, vaan kaikki\nliikkuivat ja touhusivat, kuten suuret meriankeriaat rannalla, juoden\nvähän, tupruttaen julmasti savuja, lyöden nyrkillä pöytään ja puhuen\nkaikki yhteen ääneen. »Mitenkäs sinä olet onnistunut, Billy?» — »No,\nolen nyt — saanut siksi, ettei tarvitse myydä sieluansa perkeleelle,\nja se riittääkin.» — »Missäs on Tom Dug?» — »Mennyt Austraaliaan.» —\n»Onko Jimmy täällä tänään?» — »Hän on matkalla Clevelandiin.» — »Herra\nhyvästi siunatkoon, joka ainoa Manin poika näyttää haluavan mennä\nulkomaille.» »Siihen on pakko kohta jok'ikisen, ellemme saa estetyksi\nnoiden kutukalastajain hommia.»\n\nPhilip saapui huoneeseen ja hänet otettiin vastaan hyväntahtoisella\nja hiomattomalla ystävyydellä, mutta ainoakaan miehistä ei hillinnyt\nliikkeitänsä eikä rajoittanut puhevapauttansa, ja he melusivat ja\nhuusivat ihan yhtä äänekkäästi kuin ennenkin. — »Vedotkaa valtion\ntarkastajaan.» — »Vie sun hitto, sehän on vanha ämmä, jonka naama on\nkuin paistettu peruna!» — »No, sitten me käännymme piispan puoleen.»\n— »Sellainen valkeaksipesty metodisti, jonka sielu on kuin kuivunut\nherne.» — »Kuvernööri on oikea mies, johon on vedottava», kuului\nPhilipin ääni yli kaiken melun, »ja hän saapuu ensi lauantaina Peelin\nlinnaan tarkastamaan linnan korjauksia. Olkoot silloin saapuvilla\nkaikki Man-saaren miehet, jotka luulevat, että särkkäkalastajat ovat\nkoko kalastuksen vihollisia. Esittäkää silloin valituksenne sille\nmiehelle, jonka velvollisuus on tutkia ja korjata kaikki epäkohdat; ja\njos te tahdotte jonkun, joka puhuu teidän puolestanne, niin minä teen\nsen kyllä mielelläni.» »Hyvä!» »Se sattui kuin naulaan!»\n\nSiihen kokous loppui, mutta miehet jatkoivat yhdessäoloa kertomalla\njuttuja viikon kalastuksesta, salakuljetuksesta, monenlaisia kaskuja\nwesleyläisistä, ehdottoman raittiuden kannattajista ja kuunneltuaan\nniitä hetkisen Philip lähti ovelle. Sinne päästyään hän ajatteli, että\nhänen kerran taloon tultuansa pitäisi heittää hyvästit Caesarille ja\nMummille. Eihän ollut sopivaa jättää sitä tekemättä. Eihän hyödytä\nmitään turhan vuoksi loukata ihmisten tunteita. Täytyyhän esiintyä\nsivistyneenä ihmisenä. Eikä se missään tapauksessa vahingoita.\nVoittamaton halu, joka oli pukeutunut kohteliaisuuden verhoon, veti\nhäntä Katen seuraan. Mutta huomenna hän menettelisi jo aivan toisin.\n\n»Olen ylpeä saadessani nähdä teitä, herra Philip», sanoi Caesar.\n\n»Vesi kiehua porisee kattilassa. Laita herra Philipille kuppi teetä,\nNancy», virkkoi Mummi. Caesar istui selkä lasiseen väliseinään päin\nollen lukevinaan suurta Raamattua, jonka oli polvillensa avannut,\nmutta kuuntelikin molemmin korvin, suu auki niitä maallisia juttuja,\njoita kapakkahuoneessa lasketeltiin. Kate ei ollut keittiössä, mutta\nmuutamalle tuolille turvelaatikon viereen oli käännetty avattu kirja\nalas päin.\n\n»Mikä tämä on?» kysyi Philip. »Ranskalainen koulukirja! Kenenkähän tämä\nmahtaa olla?»\n\n»Tuota, Kirrynhän se tietysti on», supatti Mummi, »ja sitäkös hän lukee\njok'ikinen ilta niin ahkerasti, ettei hänelle saa sanaa virkkaa.»\n\n»Turhuutta, herra, turhuutta, kaikki on turhuutta», loilotti Caesar, ja\nsitten hän taas kuunteli kaikin voimin.\n\nPhilipin silmät alkoivat räpytellä. »Opetteleeko hän ranskaa? Onko hän\nkauan harrastanut sitä, Mummi?»\n\n»Kauan, kauan, herra, ainakin kolme vuotta — luulen, että hän alkoi\nheti, kun Pete-parka lähti. Aina hänellä pitää olla kirja, kielioppi,\nlukukirja, enkähän minä niitä kaikkia tiedäkään.»\n\nCaesar korva aivan lasissa kiinni koetti kärsimättömällä liikkeellä\nsaada vaimon vaikenemaan, mutta siitä välittämättä tämä jatkoi: »En\nyhtään ymmärrä, miksi ihmisten tarvitsee ollenkaan opiskella vieraita\nkieliä. Minun mielestäni ainoakaan niistä ei vedä vertoja selvyydessä\nmanin murteelle. Ja emmekö me lue kirjasta, että Herra itse sekoitti\nNoan ja hänen tottelemattomain poikainsa ja lastensa lasten kielet, kun\nhe alkoivat rakentaa Baabelin tornia?»\n\n»Kuinka ihanaa se olisikaan», nyökkäsi Caesar, »jos jokainen miesparka\nvoisi kantaa vaimonsa sinne ylös?»\n\nKyyneleet virtasivat Philipin silmistä, ja kun toisten silmät\nvälttivät, hän vei oppikirjan huulillensa. Hän oli arvannut sen\nsalaisuuden. Tyttö ponnisteli ollaksensa hänen arvoisensa. Jumala häntä\nsiunatkoon!\n\nKate tuli alas yllään tumma pukunsa ja valkea kauluksensa, joita\nhän oli käyttänyt joskus juhlapäivinä. Hän näki Philipin panevan\npois kirjan, painoi punastuen päänsä alas ja siepaten kirjan pisti\nsen piiloonsa. Silloin Caesarin uteliaisuus voitti varovaisuuden ja\nhän lähti kuin lähtikin kapakkahuoneeseen, Mummi käydä lepsutteli\nmyymäpöydän ja kalastajien väliä, Nancy sipsutteli maitokamariin ja\nKate ja Philip jäivät kahden.\n\n»Te olitte väärässä tässä muuanna iltana», virkkoi Kate, »minä olen\najatellut sitä, ja te olitte ihan, ihan väärässä.»\n\n»Missä asiassa?»\n\n»Jos mies nai alapuolelta säätynsä, alentaa hän itsensä, ja jos hän\nalentuu tytön tasalle, säälii hän häntä, ja sääli on samaa kuin häpeä\nhänen puolestansa, ja jos häpeää hänen puolestansa, se on samaa kuin\ntappaisi hänet. Te olitte siis väärässä.»\n\n»Niinkö?» sanoi Philip.\n\n»Niin», jatkoi Kate, »Mutta tiedättekö, miten asian tulee olla?\n_Naisen_ tulee ottaa mies, joka on häntä alempana, ja miehen nainen,\njoka on häntä ylempänä. Niin paljon kuin nainen alentaa itseänsä,\nkohoaa mies, ja niin — ettekö ymmärrä, että se on niin?»\n\nHän sammalsi ja pysähtyi, ja Philip sanoi: »Ettekö puhu tyhmyyksiä nyt,\nKate?»\n\n»Niinkö teistä tuntuu, herra?»\n\nKate oli näyttävinään loukkaantuneelta tästä ojennuksesta ja nyrpisti\nhuuliansa, mutta hänen silmänsä säteilivät.\n\n»Ei ole ylempää eikä alempaa, jos kysymyksessä on todellinen rakkaus»,\nselitti Philip. »Jos mies rakastaa tyttöä eikä voi ilman häntä elää,\nse on merkki siitä, että ne kaksi on luonto valinnut toisillensa.\nSiinä on merkki, jonka Jumala on antanut ja kaikki muu on ihmisten\npikkumaisuutta.»\n\n»Te tarkoitatte», sanoi Kate koettaen säilyttää vakavan ilmeen, »te\ntarkoitatte, että jos nainen kuuluu jollekin, josta hän pitää, ja jos\njoku kuuluu hänelle, he sen kautta tulevat samanarvoisiksi, eikä mikään\nmuu merkitse mitään. Niinkö?»\n\n»Miksi en?» sanoi Philip.\n\nSe soi kuin musiikki Katen korvissa, mutta hän pudisti vakavasti\npäätänsä ja sanoi: »Minä olen varma, että te olette väärässä.\nTotisesti, te olette. Mutta hyödytöntähän on väitellä tästä. Ei\nainakaan teidän kanssanne. Minä vain — —»\n\nRakkauden tuhannet säveleet soivat hänen rinnassansa niin äänekkäästi,\nettei hän voinut sanoa enempää ja merkillinen, vastustamaton voima\nkäsitti hänet. Hetken päästä hän pisti jotakin tuleen.\n\n»Mitä se oli?» kysyi Philip.\n\n»Oh, ei mitään», hän vastasi iloisesti.\n\nSinne katosi äskeinen ranskankielen oppikirja.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nPhilip palasi kotiinsa kapinoiden mielessänsä isänsä kohtaloa vastaan.\nKoko onnettomuus riippui aivan sattumasta ja sellainen oli mahdollista\nvain tällä viheliäisellä Man-saarella. Mutta kirottu olkoon seutu,\njolla mies ei saanut ottaa rakastamaansa naista omaksensa, jos tuo\nnainen oli sattunut syntymään hiukan huonommissa oloissa kuin hän.\nKirous maalle, jossa miehen täytyi elää kuin roisto, jos tahtoi\npelastua joutumasta halveksituksi. Jumalan kiitos, maailma oli avara.\n\nSinä iltana hän sanoi Nan-tädille: »Täti, miksi minun isäni ei\nmatkustanut täältä tiehensä, kun hän huomasi, että aallot löivät liian\nkorkeina häntä vastaan?»\n\n»Aina hän sitä suunnitteli, mutta häh ei kuitenkaan voinut sitä\ntehdä», vastasi Nan-täti. »Nainen ei saata, niinkuin mies, pystyttää\ntelttaansa tänään tänne, huomenna tuonne. Me olemme paremminkin\nkuin kissat, rakkaani, ja kiertelemme tutuissa taloissa, vaikka ne\nolisivatkin päällemme kaatumaisillansa ja rappiolla. Sinun äitisi ei\nollut onnellinen Man-saarella, mutta sittenkään hän ei tahtonut sieltä\nlähteä. Sinun isäsi ei voinut lähteä ilman häntä ja sitäpaitsi heillä\noli lapsi. Hän oli sidottu tänne onnen ja onnettomuuden, elämän ja\nkuolemankin uhalla. Kun hänet vihittiin vaimoonsa, hän sitoi samalla\nitsensä kahleihin, jotka olivat kiinnitetyt tähän saareen kuin\nkallioon.»\n\n»Näin ei suinkaan tapahtuisi, jos toverina olisi Kate», ajatteli\nPhilip. »Mutta oliko täti saanut selville jotakin? Oliko joku kertonut\nhänelle? Varoittako hän nyt häntä?» Kun he sunnuntai-iltana palasivat\nkirkosta, puhui täti taas hänen isästänsä.\n\n»Hän oppi kuitenkin vihdoin tajuamaan, että tämä asia ei koskenut\nvain häntä yksin», hän sanoi. »Tämä tapahtui sinä iltana, jona hän\nkuoli. Äitisi ei voinut oikein hyvin ja isäsi oli lähettänyt hakemaan\nminua. Ilta oli pimeä ja myöhäinen ja hakija johti minua näyttäen\nlyhdyllä tietä pitkin Lewaige Cottagen vuoripolkua. Sinun isäsi\nvoimat olivat aivan lopussa, mutta siitä huolimatta hän tahtoi nousta\nvuoteesta ylös. Me olimme yksin, hän ja minä, lukuunottamatta sinua,\njoka nukuit pienessä vuoteessasi akkunan vieressä. Hän meni suoraan\nsinun vuoteesi luo ja pitäen kiinni verhoista lankesi polvillensa sen\nviereen. 'Kuule', hän sanoi koettaen kuiskata, vaikk'ei voinut, sillä\nhänen kurkkunsa korisi. Sinä hengitit katkonaisesti, aivan kuin olisit\nnyyhkyttänyt unissasi. 'Pikku raukka, hän näkee unta', sanoin minä,\n'anna minun kääntää lapsi kyljellensä.' 'Ei, siksi hän nyyhkyttää',\nsanoi isäsi, 'kun meni suruissansa nukkumaan'.»\n\n»Sen muistan, täti», sanoi Philip. »Luulen, että hän tahtoi sanoa\nminulle jotakin.»\n\n»'Poikani, lapseni, anna minulle anteeksi, minä olen tehnyt syntiä\nsinua vastaan', hän sanoi koettaen kurottautua reunan yli voidaksensa\nsuudella sinua otsalle, mutta hänen voimansa olivat lopussa, niin\nettä hänen päänsä hervahti pienille kasvoillesi. Minä muistan, miten\nsinä pyyhkäisit nenääsi pienellä nyrkilläsi, mutta et herännyt.\nSitten autoin hänet vuoteeseen ja lääkepullot pöydällä helisivät,\nkun hän nojasi siihen kädellänsä. 'On pimeä, aivan pimeä, Nannie',\nhän sanoi, 'varmaankin joku enkeli tuo minulle valoa', ja minä olin\nniin yksinkertainen, että luulin hänen tarkoittavan lamppua, joka oli\nsammumaisillaan pöydällä, ja sytytin kynttilän.»\n\nKoko sen viikon kuvitteli Philip työskennellessänsä, että hänen isänsä\nhenki leijaili hänen ympärillänsä varoittaen häntä rakkauden ja\nhellyyden sanoin valveillaollessa, huutaen hänelle unessa tuskaisesti\nja komentaen: »Käänny takaisin! Sinä kuljet kuilun partaalla.»\n\nHänen sielunsa nousi kuitenkin kapinaan tällaista seurustelua vastaan\nmenneisyyden ja kuoleman kanssa. Se perustui kokonaan turhamaisuuteen\nja pohjalla oli kuitenkin halu saavuttaa kunniaa ja mainetta. Olkoon\nmiehellä voimaa kieltää maailma ja se, mitä maailma voi antaa, silloin\nhän voi olla uskollinen itsellensä, sydämensä äänelle, kunnian ja\nrakkautensa vaatimuksille. Hän ei enää miettisi ja punnitsisi. Hän\nmoitti itseänsä tämän horjuvaisuutensa vuoksi. Jos maailma oli Katea\nvastaan, silloin maailma sai mennä helvettiin.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nLauantai-iltana hän oli Peelissä. Oli ihana päivä. Aurinko paistoi,\nja lahti oli sininen, tyyni ja välkkyvä. Oli luoteen aika. Satamasta\noli vesi paennut, mutta sittenkin se oli täynnä kalastajakaljaaseja\nriippuvin purjein, ja verkkoja oli ripustettu kuivamaan aina maston\nhuippuihin asti. Parvi lokkeja kalasteli mudasta ja lenteli kirkuen\nruskeahkojen purjeitten välitse. Lippu liehui linnan raunioilla,\nkirkonkellot soivat, ja satamamestarit astelivat laitureilla\nparhaimmissa sinisissä puvuissansa, joiden kullatut napit välkkyivät.\n\nLinnan pihalle oli kokoontunut kalastajain joukko, joka nousi\ntuhanteenkuuteensataan. Siellä oli nuottamiehiä, manilaisia,\nirlantilaisia, englantilaisia, jotka kulkivat edestakaisin joukossa\nsiepaten pieniä juttuja sieltä täältä aivan kuten nuottamiehet\nkokosivat venheensä pohjaan meren pohjasta pientä kalaa. Joskus\nsillinpyytäjät huomasivat nämä nuotanvetäjät ja silloin kaikuivat\nraivokkaat sanat, kuten iskut taistelussa. — »Olettekos kiertänyt tänne\nPort le Myrreysta asti, Dan?» — »Ajattelin pistäytyä Peelissä tänään.»\n— »Kunpa vain ei nahkanne pehmiäisi, luulenpa melkein, että se rupeaa\ntänään punoittamaan.» — »Aiotteko piirrellä minua? Minun tekisi niin\nmieleni antaa teille ja annankin vielä. Minun tekisi mieleni piirtää\nEnglannin lippu pienennetyssä koossa sun naamaasi.»\n\nKuvernööri saapui. Hän oli vanhanpuoleinen, rokonarpinen mies, jolla\noli kyömynenä ja joka esiintyi mielellänsä suurellisesti. Philip\nesitteli kalastajat hänelle ja kertoi heidän huolensa. Nuotanvetäjät\nturmelivat kalanpoikaset ja saattoivat siten koko kalastuksen\nhunningolle. He vaativat oikeutta saada estää sen saaren luhdissa ja\nkolmen penikulman päässä rannikosta.\n\n»Laatikaa siis minulle senmukainen ehdotus, herra Christian», sanoi\nkuvernööri ja kokous loppui riemukkaaseen hurraahuutoon hänen\nYlhäisyydellensä. Samalla kun Philip sai niistä osansa, kuului myöskin\ntyytymätöntä murinaa nuottamiesten joukosta. »En minä luullut, että\ntäällä saarella olisi mies, joka voisi puhua sillä tavalla.» — »Mutta\neikö teidän puhemiehenne ole kihnannut istumapaikkaansa yliopistossa?»\n— »Minä loikkisin kotiini mahdollisimman pian, jos minä olisin teidän\nsijassanne, Dan.» — »Juo vahvasti vaan, niin saat kyllä mennessäsi\npulahtaa ahventen valtakuntaan.»\n\nPhilip kiirehti matkaansa rappiollejoutuneitten linnan seinien viertä,\nkun häntä lähestyi kalastajien lähetystö. »Mitä me olemme teille\nvelkaa, herra Christian?» kysyi heidän johtajansa.\n\n»Ette mitään», vastasi Philip.\n\n»Me kiitämme teitä ja tulevaisuudessa te saatte kuulla vielä meistä.\nNyt me tahdomme kuitenkin puhua teille vähän.»\n\n»Mistä sitten, ukkoseni?» kysyi Philip.\n\nKun nuori mies voi puhua, niinkuin te, on hänellä suuret lahjat, herra,\nja silloin hän kelpaa johonkin. Tämä vanha saari kaipaa kipeästi\nkykenevää miestä, eikä teidänlaistanne ole nähty sitten kuin teidän\nisoisänne kuoli. Hyvästi ja kiitoksia paljon — hyvästi!»\n\nNäin sanoen nämä kelpo ukkoset erosivat hänestä lautan portaitten\nääressä ja hän riensi torille, jonne oli hevosensa jättänyt. Sitoessaan\nsitä hän oli nähnyt Caesarin kärryt, joiden edestä hevonen oli\nriisuttu, tallin luona pihalla. Ne olivat nyt poissa, ja kyselemättä\nkeneltäkään hän irroitti hevosen ja ratsasti Ramseyhin.\n\nHän kääntyi vanhalle tielle, joka vei kallioitten kautta ja antaessaan\nhevosensa hölkätä hän hyräili, vihelteli, lauleli ja pieksi\npiiskallansa pensaita tien vieressä voidakseen olla ajattelematta.\nAjettuaan vuoren kukkulalle hän huomasi kärryt edessänsä ja Port\nLadyssä hän saavutti ne. Kate ajoi ja Caesar torkkui melkein nukuksissa.\n\n»Teillä on ollut onnen päivä tänään, herra Philip», sanoi Caesar.\n»Toivoisinpa, että voisin sanoa itsestäni samaa, mutta ihmissydän on\nkelvoton ja täynnä syntiä ja saastaa. Minä en ole sellainen mies,\njoka toimitan miehiä kiikkiin juomaveloista ja estän heitä menemästä\nmerille, mutta kyllä ne osaavatkin minun hyvänahkaisuuttani hyväksensä\nkäyttää. En saanut tänään niin pennin pyöreätä, herra, ja kuitenkin\nminulla on oikeus vaatia heiltä monta komeata kultarahaa. Jos minä\nolisin samanlainen kuin muut — kuten tuokin Tom Raby, Glen Meaystä. Hän\nnäki Dan-vakoojan tulevan raittiuskokouksesta eilen illalla. 'Oletkos\nliittynyt seuraan, Dan?' hän kysyy. 'Kyllä, kyllä olen', vastaa Dan.\n'Se on oikein hauskaa', sanoi Tom, 'tule sisään, niin saat ryypyn hyvää\nrommia sen asian kunniaksi.' Ja Dan otti ryypyn lupauksensa kunniaksi\nja oli juovuksissa kuin käki linnalla tänä aamuna.»\n\nPhilip kuunteli ratsastaessaan, ja puoliksi surullinen puoliksi\nilkamoiva ilme leikki hänen kasvoillansa. Hän ajatteli isoisäänsä,\nvanhaa rauta-Christiania, jolloin tämä tutustui hänen äitinsä\nisään, kapteeni Billy Ballureen. Siitä ajatus johtui ylimyksellisen\nhienostuneeseen Nan-tätiin ja taas tähän mahtipontiseen, tekopyhään\nKaten isään.\n\nCaesar lörpötteli pian itsensä uneen, ja silloin Philip oli kahden\ntytön kanssa ratsastaen hänen rinnallansa kärryjen vieressä. Aluksi\ntyttö oli hiljainen, mutta iloinen hymy leikki hänen piirteillänsä.\n\n»Minäkin olin linnassa», hän sanoi näyttäen hyvin ylpeältä.\n\nAurinko laskeutui heidän takanansa ja heitti heidän tummat varjonsa\ntielle heidän eteensä; hämärä yhä tummeni, saapui yö, kuu kohosi\ntaivaalle ja tähdet pilkoittivat kirkkaina. Me kuulivat hevosten\nkavioitten kopseen, pyörien jyrinän, veden loiskeen ja kohinan\nvasemmalla puolellansa, ja jonkin vesilinnun kirkunan hieman edempää.\nSyys-yön lempeä sulo valtasi vihdoin Katen, ja hän alkoi iloisesti\njutella.\n\n»Minä tunnen kaikki äänet, mitkä kuuluvat metsistä pimeässä. Luuletteko\nkuun siihen vaikuttavan? Ei, minä suljen silmäni, jos tahdotte.\nTahdotteko kokeilla?»\n\nHän sulki silmänsä ja sanoi: »Kuuletteko tuota — joka rapisee kuin\nhiljainen sade? Se on kaura, joka pian on kypsää leikattavaksi. Entä\nsitten tuo — joka kopisee kuin lampaat kulkisivat ohi kadulla? Se on\nvehnä, joka on pian valmista. Entäs tuo hyss—hyss, hyss? Se on ohra.»\n\nHän avasi silmänsä: »Enkö teidänkin mielestänne ole kovin taitava?»\n\nPhilip tunsi halua kumartua yli rattaitten ja heittää kätensä tytön\nkaulaan.\n\n»Pitäkää varanne», huusi tyttö iloisesti, »hevosenne taitaa pelätä.»\n\nPhilip katsoi hänen kasvojansa, joita paistava kuu valaisi. »Miten\niloiselta ja onnelliselta te näytättekään, Kate!» hän sanoi väristen ja\npani toisen kätensä kärryjen selkänojalle.\n\nTytön silmäluomet värähtelivät, huulet nytkähtävät ja hän vastasi\niloisesti: »Miksi en sitten näyttäisi? Ettekö te ole onnellinen?\nTeidänhän kuitenkin pitäisi olla. Eikö ole ihanaa niin erinomaisesti\nmenestyä? Siitä seuraa niin paljon uutta — uutta nähtävää, pääsee\nseurustelemaan uusiin perheisiin, saa uusia huveja, uusia ystäviä — —»\n\nTytön ilakoiva ääni loppui viimeisessä sanassa pakotettuun\nnaurahdukseen, ja Philip vastasi epävarmalla äänellä: »Niin saattaa\ntapahtua jossain suuremmissa oloissa, Kate, mutta niin ei käy tällä\nmeidän pienellä saarellamme. Kulku täällä eteenpäin on samaa kuin\nkiipeäisi Rushen linnan, torniin, ja joku lukitsee ovet jäljessä,\nkunnes on päässyt portaan yläpäähän. Jokaisessa kerroksessa huone on\nyhä pienempi ja ylimmässä kerroksessa on tuskin tilaa yksin seistä.\nJos sitten tahtoo sieltä alas päästä, ei ole kuin yksi ainoa tie:\nheittäytyä päistikkaa kivikkoon.»\n\nTyttö katsahti häneen pelästynein silmin ja Philipin silmät olivat\nrevähtäneet auki ja ilmaisivat vakavaa huolta. He ajoivat Kirk\nMichaelin kautta ohi sen talon, jossa tuomari makasi sairaana ja\nmolemmat pidättivät hevosiansa. Hopeapajut puutarhassa heiluttivat\nvetreitä oksiansa hiljaisessa iltatuulessa ja tuulimylly sen takana\nseisoi kuutamossa siivet levällänsä kuin jättiläisyökkö. Hevosten\nmustat varjot kulkivat heidän rinnallansa.\n\n»Onko teillä ikävä tänä iltana, Philip?»\n\n»Minusta tuntuu...»\n\n»Miltä teistä tuntuu?»\n\n»Minusta tuntuu kuin kuolleet ja elävät, elävät ja kuolleet — oi, Kate,\nKate, minä en voi sanoa, mitä minä tunnen.»\n\nTyttö asetti hyväillen kätensä hänen kädelleen. »Älkää surko,\nystäväni», hän sanoi lämpimästi, »minä tahdon olla teidän rinnallanne.\nTeidän ei tarvitse olla yksin.»\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nTällä hetkellä oli keskipäivä kuuman vyöhykkeen valtameriltä, ja\ntaivaan rannalle kiertyi veripunaisia pilviä ja kuumuuden tukahduttavat\nhöyryt täyttivät ilman. Keinuen ankarassa aallokossa höyrylaiva\npuhkutti hitaasti eteenpäin, ja tuuli oli kuuma, kuin se olisi\npuhaltanut suoraan hehkuvan sulattamon suusta. Kannen alla makasi eräs\nmies, ja häntä ympäröivä ilma oli kuumeen ja siteitten saastuttama ja\ntuntui ellottavalta sitä hengittää. Koneen jyskytyksen ja peräsinketjun\nraminan seasta hän kuuli askeleita, jotka kulkivat hänen ovensa ohi,\nja hän huudahti heikolla äänellä, joka kaikui kuitenkin iloiselta,\nmelkeinpä vallattomalta, vaikka puhuja olikin sairas koti-ikävästä:\n\n»Kuinka monta päivää vielä kestää, ennenkuin pääsemme kotiin,\nkoneenkäyttäjä?»\n\n»Tuskinpa enää enempää kuin kaksikymmentä.»\n\n»Lisätkää höyryä, veikkoset, lisätkää höyryä. Jos minä voisin auttaa\nteitä siellä alhaalla, niin laskisimme kuin hullut.»\n\nLaivan keinuessa veden vehreä väri ja taivaan punainen hohto\nvälähtelivät vuorottain sisään pienestä akkunasta valaisten kuin\ntakkatuli ruumishuonetta.\n\n»Pyytäkääpä poikia, eivätkö ne tahtoisi nostaa minua kannelle, hyvä\nherra — tekisi mieli saada hieman raitista ilmaa.»\n\nMerimiehet tulivat ja kantoivat hänet ylös. »Sellaisen pojan hyväksi\ntekee vaikka mitä», sanoivat he.\n\nPäivän hohtava terä paistoi kohtisuoraan heidän päänsä päältä\nraukaisten heidän jäseniänsä, eikä missään ollut suojaa sen säteiltä,\nsillä varjot olivat heidän jalkainsa alla.\n\n»Levittäkää purjeet, pojat, ja antakaa laivan kiitää. Minä tahtoisin\nitse kiivetä mastoon ja tähystellä sieltä kuin kalalokki, mutta minä\nolen vain kuin vanha papukaija, joka on kahlehdittu keppiin.»\n\nHe jättivät hänet ja hän tuijotteli yli veden pinnan, jossa auder\nväreili kuin hienoinen huntu. Värisevä auder näytti pienentävän ympyrän\njoka hetki, mutta siitä huolimatta maailma tuntui mahdottoman suurelta.\nHän katseli yli kaiken näkyväisen; hän kuunteli jotakin aivan muuta\nkuin veden kohinaa ja loiskintaa; hän uneksi, uneksi lakkaamatta.\nMerkillisiä näkyjä ilmestyi hänelle keveissä poutapilvissä, jotka\nleijailivat hänen päänsä päällä. Kotiin! Sen ihanat äänet kuiskailivat\nhänen korvissansa, sen tutut kasvot ilmestyivät hänen silmiinsä. Mutta\nkuumat tuulet yltyivät ja tanssien viheltelivät hänen ympärillänsä;\nilma, meri, taivas, koko maailma, ääretön avaruus tuntui leimuavan\ntulenliekeissä. Hänen silmänsä vääntyivät niin että mustuaiset\nkatosivat luomien alle. Hän oli tukehtua ja menetti tajuntansa.\n\n»Kantakaa hänet alas, poikaparka! Hän on saanut sydämeensä toivon, että\nhän saa nähdä kotinsa vielä kerran. Sitä hän ei kuitenkaan enää saa.»\n\nKun he olivat kantaneet häntä portaita puoliväliin, hän avasi silmänsä\nepätoivoissaan. Oliko Jumalan tarkoitus sittenkin, että hänen tuli\nkuolla?\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nKatesta rupesi tuntumaan siltä, että Philip luisui kauemmas hänestä.\nPhilip rakasti häntä, siitä hän oli varma, mutta jokin kiskoi heitä\nerilleen. Hänen suurin vihollisensa oli Philipin suuri menestys. Se oli\nnyt varmaa ja joutuisaa. Hän tahtoi iloita siitä; hän koetti tuntea\nitsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi, vieläpä ylpeäksikin. Mutta se\noli mahdotonta. Se oli häpeällistä, se oli alhaista, mutta hän ei\nvoinut auttaa sitä — hän kärsi jokaisesta askeleesta, joka vei Philipiä\neteenpäin.\n\nSama maailma, joka vei Philipiä ylöspäin, vei häntä myöskin pois\nhänestä. Hän jäi alas siihen, missä oli. Itserakasta olisi hänen\nollut kohottaa katseensa niin ylös. Mielikuvituksissaan hän näki\nPhilipin aivan toisenlaisissa oloissa kuin ne, joihin hän oli\ntottunut, hienoissa saleissa sivistyneitten naisten seurassa, jotka\nolivat kauniita, hienostuneita ja viisaita ja osasivat keskustella\nmonista asioista, joista hänellä ei ollut aavistustakaan. Sitten hän\ntarkasteli itseänsä ja suuttui katsellessaan käsiänsä, jotka olivat\nkovettuneet maantyöstä, ajatellessaan isäänsä hän häpesi niitä karkeita\nja tahraisia vaatteita, joita tämä käytti myllyssä, ja kun koti\nkapakkahuoneineen johtui mieleen, hän punastui hiusmartoa myöten.\n\nOli pikkumaista ja kurjaa ajatella noin, sen hän tiesi, ja hän värisi\najatellessaan, että hän oli luonteeltaan alhaisempi kuin ikinä oli\nluullut. Jospa hän voisi tehdä jotakin, joka tasoittaisi yhä avartuvaa\nkuilua, kun Philip yhä edistyi; jos hän voisi edes hiukan kohota,\nhän tyytyisi kulkemaan jäljessä, antaisi hänen mennä ensin, näkisi\nmielellänsä hänen käyvän hänen ja kaikkien muiden edellä, kunhan vain\nvoisi pitää hänet näkyvissänsä ja saavutettavissansa. Mutta hän ei\nvoinut tehdä mitään, vain kapinoida niitä kahleita vastaan, joihin\ntotutut tavat asettivat naisen, tai koettaa selviytyä naiskainouden\nokaisista viidakoista.\n\nElonkorjuu oli alkanut; puolet Glenmooarin viljoista oli jo korjattu,\nkolmas osa oli kuhilailla, ja silloin oli sadepäivä lopettanut kaiken\ntyön pelloilla. Tänä vetisenä päivänä oli Caesar myllyn rukoushuoneessa\npenkkien ja pöytien seassa. Alhaalla jyrisivät kivet, vesi kohisi\nja loiskutti ulkona myllyn rattaassa ja jyvät ratissa sihisivät\nyläpuolella. Caesar punoi olkinuoraa kattoa varten, ja Kate pyörittäen\nkelaa kulki takaperin hänen edellänsä, ja puolet hänen naapureistansa\nolivat työntyneet sisään päästäksensä suojaan sateelta.\n\n»Minä ajattelin pistäytyä tänne sisään kertomaan uutisia», virkkoi\nKelly, postinkantaja.\n\n»Mitä uutisia, Kelly?» kysyi Caesar.\n\n»Vanha tuomari on kuolemaisillansa», tiesi Kelly.\n\n»Älkäähän mitään!» huudahti joku.\n\n»Totta se on, kymmentä vaille kahdeksan tänä aamuna hän oli\nkuolemaisillaan», kertoi postinkantaja.\n\n»Onpa mies tainnut juoda hieman liiaksi», sanoi lukkari John.\n\n»Viini on käärme ja väkevät juomat pettävät», huokasi Caesar.\n\n»Kenestä me nyt saamme tuomarin, herra Niplightly?» virkahti Jonaique.\n\n»Hm!» yskähti konstaapeli ottaen kypärän päästänsä, »se on vakava asia,\nherra Jelly. Sitä kannattaa ajatella — sitä kannattaa ajatella.»\n\n»Loruja! Eihän ole olemassa kuin yksi ainoa, joka kelpaa siihen»,\npäätti Caesar.\n\n»Ehkäpä ei — ehkäpä ei», myönteli konstaapeli.\n\n»Tarkoitatteko nuorta Ballawhainea, herra Cregeen?» kysäsi\npostinkantaja.\n\n»Tarkoitanko minä hölynpölyä!» sävähti Caesar.\n\n»No, hänen isänsä on hyvissä kirjoissa kuvernöörin kanssa ja\nseurustelee alati siellä, olen kuullut», sanoi Kelly, »ja Ross on sitä\n— ja Ross on tätä — —»\n\n»Kyllä koira aina häntäänsä kehuu», hymähti Caesar\n\n»Minä en tahdo väittää, että hän olisi niin erittäin sopiva — hän on\nmyönyt itsensä perkeleelle, on kyllä totta — — »\n\n»Ei, eikä ole myönyt», kuohahti Caesar, »perkele saa sellaisia\nostamatta.»\n\n»Mutta kaikissa tapauksissa hänen nimensä on Christian, ja Christianit\novat olleet tuomareita ammoisista — —»\n\n»Onko hän sitten ainoa Christian, häh?» huudahti Caesar. »Jatka Kate,\nanna pyöriä.»\n\n»Philip herraako te sitten tarkoitatte? No, herra Philipiä vastaan\nminulla ei ole mitään», myönteli postinkantaja.\n\n»Ei olisi myöskään terveellistä ruveta puhumaan pahaa hänestä tässä\ntalossa», neuvoi Caesar.\n\n»Siinä on oikea herrasmies eikä ole ollenkaan ylpeä», kehui\npostinkantaja. »Niin verrattoman ystävällinen ja suora köyhillekin,\neikä pöyhistele millään tavalla. Minulla ei ole mitään häntä vastaan.\nEi. Mutta on kai hän vähän liian nuori kihlakunnan tuomariksi, eikös\nole? Hieman keltanokka, kuten sanotaan, vai?»\n\n»Vanhempi hän ainakin on kuin nuori Ballawhaine», sanoi John-lukkari.\n\n»No, tehkää hänestä sitten tuomari. Minä en asetu vastaan», viisasteli\nKelly.\n\n»Jatka, tyttö. Tarvitseeko kela voidetta? Työnnä olkea sen kurkkuun,\ntyönnä olkea», puheli Caesar.\n\n»Hänen isänsä olisi pitänyt olla tuoman ennen häntä», sanoi John\nlukkari. »Hänestä olisi tullutkin tuomari, ellei olisi häväissyt\nitseänsä menemällä naimisiin sen naisen kanssa. Se nainen on nyt\nkuollut ja mikä on sitten luonnollisempaa — —»\n\nNuoran punonta lakkasi, ja Katen ääni kaikui kovana ja järkkymättömänä\nnuoran toisesta päästä: »Hänen äitinsä kuolema on hänelle eduksi,\nniinkö?»\n\n»Hänen äitinsä oli kaikissa tapauksissa esteenä isälle», virkahti\nlukkari.\n\n»Siitä seuraa», sanoi Kate, »että hän saa kiittää Jumalaa siitä, että\nhänen äitinsä on kuollut!»\n\n»Tuo tyttö näkyy olevan lääkärin tarpeessa», murisi Jonaique.\n\n»Mies ei nyt kuitenkaan voinut kohottaa sitä naista luoksensa», alkoi\nlukkari. »Niin käy aina — —»\n\n»Niin juuri», huusi Kate katkeran ivan äänellä.\n\n»Tietenkään minä en väitä, että se oli yksistään naisen syy — —»\n\n»Älkää puolustako häntä», sanoi Kate. »Hän on nyt kuollut ja kuopattu,\nja kun niin on, voi hänen poikansa päästä tuomariksi.»\n\n»Niin voikin!» huudahti Caesar, »eikä vain toisen luokan tuomariksi,\nvaan hänestä tulee aikansa ensimmäinen, ja anna kelan pyöriä!»\n\nKate nauroi äänekkäästi ja huusi: »Miksi te pysähdytte, kun teillä\nkerran on valta? Ensin tuomari Christian ja sitten jalosukuinen Philip\nChristian, ja sitten lordi Christian, ja sitten — —. Mutta te puhutte\npötyä koko lörppöjoukko. Ei ole kuitenkaan ajateltukaan tehdä Philip\nChristianista tuomaria, ei ole toivoa eikä tilaisuutta, ja minä olen\nsiitä varma, ettei hän ikinä pääse.»\n\nNäin sanoen hän heitti kelan lattialle ja hyökkäsi ulos myllystä\nhillittömästi itkien.\n\nTohtori Clucas on verrattoman etevä naisten ja tyttöjen taudeissa»,\ntiesi Jonaique.\n\n»Siinä on Ross taas, näkeehän sen», mutisi Caesar.\n\n»Ja hän saa kyllä vielä tytön», päätteli postinkantaja.\n\n»Ennemmin tahtoisin nähdä hänet kuolleena», kuohahti Caesar. »Hänen\nkanssaan tyttörukka syöksyisi helvetin kuiluun, sielunvihollisen\nkitaan.»\n\nEttä hän, joka rakasti hulluuteen asti Philipiä, ensimmäisenä koetti\nalentaa ja häväistä häntä, johtui siitä, että tyttö rakasti häntä ja\noli menettää järkensä huomatessaan, millainen hänen asemansa oli. Tämä\nei johtunut yksistään siitä, että Philipin menestys erotti heidät,\neikä siitäkään, että elämän vaatimukset, sen tavat ja tottumukset ja\nihmisten mielipiteet asettivat kokonaisen maailman heidän välillensä.\nTämä järkyttävä ja surullinen tytön elämässä ei ollut vain tilapäinen\nilmiö. Se johtui syvemmistä ja vanhemmista syistä, jotka ovat samat\ntänäpäivänä kuin eilenkin ja tulevat pysymään samoina huomennakin. Se\nalkoi Edenin yrttitarhassa ja kestää niin kauan, kuin on maailmassa\nyhtään naista — se oli naisen luonnollinen alemmuus miehen rinnalla.\n\nHänellä oli samat intohimot kuin Philipilläkin ja sama rakkaus\nhallitsi häntä. Mutta hän ei ollut vapaa. Philip yksin oli vapaa.\nHänen tuli odottaa Philipin sanaa, mukautua hänen tahtoonsa. Hän näki\nPhilipin liukuvan luotansa, mutta hän ei saanut ojentaa kättänsäkään\npidättääksensä häntä ennenkuin hän olisi mennyt. Hän ei voinut puhua\nensin, hän ei voinut sanoa: »Minä rakastan sinua, jää minun luokseni!»\nHän oli nainen, ei mitään muuta kuin nainen. Kuinka onnetonta onkaan\nolla nainen! Kuinka julmaa!\n\nMutta, voi, mikä ihana, suloinen ajatus! Se hiipi hiljaa hänen\nsydämeensä, kun hurja epätoivo oli hänet tappamaisillansa. Miten ihanaa\nolikaan olla nainen kaikesta huolimatta! Miten verrattoman rakasta ja\nrakastettavaa! Mikä suunnaton voima siinä olikaan! Olla orja ja samalla\nhallita kuninkaitakin, oli enemmän kuin olla itse kuningas. Siinä oli\nnaisen paikka. Siihen taivas itse oli hänet asettanut ja siinä hän oli\nollut maailman alusta tähän päivään asti. Millaiset aseet se olikaan\nhänelle antanut! Kauneuden! Sulon! Rakkauden! Oi, mikä riemu! Olla\nheikko ja kuitenkin voittaa voimakkaat! Olla tyhjää elämän taistelussa\nja kuitenkin voittaa maailma!\n\nKate vannoi itsellensä, että tulipa mitä tahansa, Philip ei koskaan\njättäisi häntä.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nSinä päivänä, jolloin viljan korjuu lopetetaan, on Man-saaren\nmaanviljelijöillä tapana tarjota illalliset työväellensä ja niille\nnaapureille, jotka olivat auttaneet häntä. Ne ovat jonkinlaiset\ntalkoopidot ja näitä illallisia, joiden kuluessa noudatetaan\nmonia yksinkertaisia ja kauniita juhlamenoja, nimitetään nimellä\nMelliah. Sinne kutsutaan seurakunnan kirkkoherra ja jos perheellä\non joku ylempään luokkaan kuuluva kansanomainen tuttava, pyydetään\nhänetkin vieraaksi. Caesarin Melliah-juhla sattui noin viikon päästä\nmyllykohtauksen jälkeen, ja osaksi rangaistaksensa Katea, osaksi myös\nsaadakseen itselleen kunniaa, Caesar kutsui Philipin vieraaksensa.\n\n»Hän varmaankin tulee», riemuitsi Kate salaa sydämessänsä, »minä olen\naivan varma, että hän tulee», ja mielessään tämä varmuus hän riensi\njuhlapäivänä omaan huoneeseensa pukeutumaan. Hänen tuli voittaa Philip\ntänä päivänä tai menettää hänet iäksi. Tämä päivä tulisi asettamaan\nhänet koetukselle — hän tiesi sen. Hän taistelisi elämänsä puolesta ja\nvoittaisi tai menettäisi kaiken. Tässä lopullisessa taistelussa olisi\ntoisella puolen kaikki totunnaiset ennakkoluulot, ihmisten käsitys,\nettä Jumala oli alunpitäen pannut naisen alistettuun asemaan, ja tämä\nkäsitys oli piintynyt kahlehtivaksi tavaksi, ja toisella vain köyhä\ntyttöparka.\n\nHän alkoi itkeä, mutta taisteli masennustansa vastaan ja pyyhki\npois kyyneleet loistavista silmistänsä. Mitä itkettävää tässä oli?\n_Tahtoihan_ Philip rakastaa häntä, ja hänen pitäisi, hänen _täytyisi_.\n\nPäivä oli ihana eikä kello ollut vielä kahta. Nancy oli puhdistanut\nkaikki päivällisen jälkeen, uuni kiilsi, kengät ja saappaat oli\njärjestetty riviin hyllylle, vanhat hatut olivat kuin päät huutokaupan\nportilla, rivissä keittiön seinällä, matto oli lieden edessä, turvetta\noli pantu uuniin, kattila kihisi haahloissansa ja koko talo oli\nuinahtanut ruokalevolle.\n\nKaten akkunasta oli näköala hedelmätarhan ja pihan yli vuoren solaan.\nHän näki, miten ohrakuhilaat lisääntyivät katoksessa. Vuorensolasta\nkulkevaa tietä lähestyi lyhdekuorma, jossa ajaja istui monta jalkaa\nhevosta korkeammalla. Se oli melkein piilossa ja näytti pieneltä\nkuin muurahainen jättiläiskuorman alla. Pitkän niityn takana hän\nnäki Piispan sillan ja pellolla lentelivät lyhteet iloisten ihmisten\nheitellessä, ja omituiset varjot vilahtelivat kellertävällä maalla.\n\nKun hän heitti yltään tummansinisen pukunsa peseytyäksensä, hänen\nkäsivartensa, olkapäänsä ja kaulansa olivat paljaat. Hän näki\nvilahdukselta kuvansa peilissä ja nauroi ihastuksesta. Vuosien\nkuluessa hänen vartalonsa oli tullut täyteläiseksi ja uhkuvaksi.\nHän oli kaunis ja tiesi sen. Philip tiesi sen myöskin, mutta tänä\npäivänä hän oppisi tajuamaan sen paremmin kuin koskaan ennen. Hän\nheitti pyöreät käsivartensa ristiin täyteläiselle rinnallensa ja alkoi\nkävellä edestakaisin pienessä huoneessa lammasnahkaisia mattoja myöten,\nviettävän turvekaton alla, säteillen iloa ja onnea, jota terveys ja\nkauneus nuoressa mielessä synnyttävät. Sitten hän alkoi pukeutua.\n\nMuutamasta laatikosta hän otti esille kaksi paria sukkia, toiset\nmustat, toiset punaiset ja punnitsi vakaasti molempien etuja — kummatko\nottaisi? Punaiset voittivat ja sitten tuli kenkien vuoro. Hänellä\noli uuden uutukaiset kengät, joissa oli lukemattomia nappeja, kärjet\nkiiltävät ja varret hienot kuin säämiskäkäsineissä. Hän koetti niitä,\ntaivutti eteen ja taaksepäin, mutta hylkäsi ne huoaten ja valitsi\nyksinkertaiset matalat kengät, jotka sidottiin nauhalla jalkapöydän yli.\n\nTukka oli vieläkin tärkeämpi. Sen vallattomia kiehkuroita hän ei\nkoskaan ollut saanut asettumaan mielensä mukaan. Hän koetti laittaa\nniitä sykkyrälle, mutta päälaelle asetettuna se näytti hassulta ja\nnuttura niskassa oli kömpelö. Hän koetti saada sen pitkiksi aalloiksi\nkorvallisille. Se oli mahdotonta. Hän kampasi mustat hiuksensa taakse\nluonnolliseen asentoon ja silloin lyhemmät laskeutuivat vallattomina\nkiharoina otsalle, korvallisille ja valkealle kaulalle ja ne heiluivat\nja leikkivät kuin pienet kissanpoikaset. Hän nauroi ja oli tyytyväinen.\n\nSeinäkomerosta, jonka edessä oli renkaista nuorassa juokseva verho,\nhän otti puseronsa. Se oli ruusunpunainen, yläosasta väljä, niin\nettä muodostui aivan kuin punertavat kukkulat rannan hietikolla.\nVäljät hihat olivat ranteesta ihomyötäiset. Kun hän pani sen\npäällensä heijasti siitä hänen kasvoillensa omituinen valo aivan kuin\nilta-auringon punertava hohto ja hänen silmänsä säteilivät ilosta.\n\nHame oli ohutta pumpulikangasta, jossa oli vaaleanpunaisia kukkia,\npumpulinen nauhavyö oli puseron värinen, ja sitten tuli kaikista\ntärkein kysymys, mitä panna kaulaan. Se oli pyöreä, täyteläinen ja\nsulava, aivan kuin torni. Hän olisi tahtonut jättää sen paljaaksi,\nmutta ei uskaltanut. Muutamasta peilin laatikosta hän otti esille\nhelminauhan. Tämä lahja oli tullut Kimberleystä, ja hetken hän\nkäänteli sitä sormissaan, mutta sitten se sai solahtaa takaisin\nlaatikkoon. Sen sijaan valittiin vesiraitainen silkkihuivi. Sen hän\nsitoi merimiessolmulle, jättäen päät heilumaan ja selkään se muodosti\nvapaasti riippuvan kolmion.\n\nKaikkein viimeiseksi hän otti eräästä laatikosta esille leveälaitaisen\nolkihatun, jossa oli tuuhea strutsin sulka ja hopeanharmaa nauha ja\nmuuten se oli kuin simpukan kuori. Hän katseli sitä hetkisen, puhalteli\nsulkaan, silitteli nauhaa, nosti sen korkealle päänsä päälle, piti sitä\nhieman kallellansa ja painoi sen vihdoin varovasti mustalle tukallensa.\nHän asteli takaperin katsellen peiliin, mutta riuhtaisi sen irti ja\nheitti huoaten sänkyyn.\n\nSen sijaan hän otti jokapäiväisen hilkkansa, joka oli pudonnut\nlattialle kaapin viereen. Sekin oli vaaleanpunainen, ja siinä\noli kauniita pieniä kuvioita. Kun hän oli asettanut sen mustille\nkiharoillensa, jättäen nauhat riippumaan rinnoillensa, hän ei voinut\nolla ääneen nauramatta.\n\nTällä tavalla valmistuttuaan, hän oli puettu aivan, kuten muinakin\npäivinä, lukuunottamatta sunnuntaita, olipahan vain joustavampi ja\nmuoto oli hiukan muuttunut. Hilkka sopi hänelle kuitenkin parhaiten\nja hän alkoi leikkiä sillä. Se sopikin mainiosti leikkikaluksi. Sitä\nsaattoi käännellä ja väännellä mielensä mukaan. Se ihan osasi puhua,\nsanoi mitä pani sanomaan. Hän veti sen pitkälle hiipsukalle tai painoi\nsilmillensä, kuten tytöt usein tekevät suojelluksensa kasvojansa\nauringon säteiltä. Hän veti sen alas, niin että se melkein ulottui\nnenään, jättäen kuitenkin aukon tummille vilkkaille silmille, jotka\nvälähtelivät pitkien ripsien välistä. Hän sitoi nauhat leukansa alle,\ntyönsi hilkan niskaansa, kuten tytöt, kun he tahtovat tuuletella\nitseänsä, jättäen hiuksensa paljaiksi ja silloin hänen huulensa\nvallattomasti liikahtelivat ja hänen päätänsä näytti ympäröivän\nihastuttava sädekehä. Hän otti hilkan irti, sitoi sen nauhoista\nkäsivarteensa, heilutellen sitä kuin koria. Sitten hän taivutti sen\nviuhkaksi ja löyhytteli sillä käyden edestakaisin huoneessa, jolloin\nlattiapalkit narahtelivat hänen jalkaansa alla, hänen silitetty\nhameensa kahisi ja hän itse nauroi ajatellen sitä ihmeellistä ja outoa,\nmikä oli tulossa.\n\nSitten hän kiisi varmoin, joustavin askelin alakertaan ja koko hänen\nnuori olentonsa hehkui elämänhalua ja terveyttä.\n\nOvella, »takapihaan» hän kohtasi Nancy Joen, joka tuli pesutuvasta.\n\n»Herra hyvästi siunatkoon», huudahti Nancy. »Koskaan maailmassa en minä\nole toivonut, että olisin mies, ennenkuin tänä päivänä.»\n\nKate syleili ja suuteli häntä ja kiisi sitten talkoopellolle.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nPhilip oli Douglasiin saanut kuvernöörinvirastosta seuraavan kirjelmän:\n\n        »Hänen Ylhäisyytensä toivoo, ettei herra Philip\n    Christian lähtisi saarelta lähimmässä tulevaisuudessa,\n    ilmaisematta Hänen Ylhäisyydellensä oleskelupaikkaansa.»\n\nTämä uutinen oli sangen yksinkertainen. Se ei sanonut paljon, ei\ntarkoittanut eikä luvannut mitään, mutta siitä huolimatta se kiihoitti\ntavattomasti Philipin mieltä. Rauhoittaaksensa levottomuuttaan hän\nlähti ulos kävelemään. Matkailijakausi oli lopussa ja »Ben-my-Chree»\noli lähdössä satamasta. Sanomalehtipojat juoksivat laiturilla,\npujotellen ihmisjoukossa myymässä Man-saaren iltalehteä, huutaen:\n»Tuomarin sairaus — tärkeitä uutisia.»\n\nPhilipin tukka tuntui nousevan pystyyn. Hän asetti yhteen nämä kaksi\nasiaa. Päästäksensä vapaaksi tästä ennenaikaisesta tulevaisuuden\nsuunnittelusta, hän kääntyi palataksensa asunnollensa, katseli kaikkia,\nmitä kohtasi matkallansa meluisilla kaduilla, puhutteli kaikkia, jotka\ntunsi, mutta ei kuullut eikä nähnyt oikeastaan mitään. Elämän peto oli\niskenyt terävät kyntensä häneen.\n\nPäästyään huoneeseensa, hän otti taskustansa paketin, jonka Nan-täti\noli pistänyt hänen käteensä, kun hän lähti Ramseystä. Siinä oli kimppu\nhänen isänsä vanhoja kirjeitä hänen »serkku-siskollensa», jotka hän\noli lähettänyt Lontoosta niinä aikoina, jolloin hän lueskeli lakia\nja elämä oli hänen edessänsä kuin sarastava päivä. »Muste on nyt\nkeltaista», sanoi Nan-täti, »mutta se oli mustaa silloin, ja se käsi,\njoka on ne kirjoittanut, on nyt kylmä. Mutta niissä sykkii vielä elämä\nveripunaisena. Lue ne, Philip.» sanoi hän merkitsevästi katsahtaen ja\nsilloin Philip tiesi, että hän oli kuullut jotakin Sulbystä.\n\nPhilip luki isänsä kirjeitä myöhään yöhön ja tutki tarkasti jok'ainoan\nrivin. Ne olivat kirkkaat kuin auringon paiste, vapaat kuin vuoriston\ntuuli, vilkkaat, leikilliset ja vakuuttavat ja kieli oli kuvarikasta.\nNe olivat itsetietoiset ja kertoivat ylpeistä tulevaisuustoiveista,\njoita syntyy jokaisen lahjakkaan nuorukaisen sielussa. Juuri tuo\nitsetietoisuus valloitti Philipin. Hän nautti siitä täysin siemauksin\naivan kuin nuori varsa raikkaasta tuulesta. Tästä ei suinkaan voi häntä\nmoittia. Ne pilvilinnat, joita hänen isänsä silloin oli rakentanut,\nsaivat nyt varman pohjan; mutta hänen poikansa rakenteli tänä yönä\nmielikuvituksissaan pilvilinnoja, joiden rinnalla hänen isänsä\nmuinaiset pilvilinnat olivat viheliäisiä hökkeleitä. Philip ahmi nämä\nkirjeet. Oli aivan kuin hän olisi itse ne kirjoittanut ollessansa\njossain toisellaisessa olotilassa. Hänen kuvernöörinvirastosta saamansa\nilmoitus oli hänen oikealla puolellansa pöydällä ja silloin tällöin hän\nasetti avoimen kätensä sille, istuessaan siinä lampun ääressä, joka oli\nhänen vasemmallansa ja luki edelleen:\n\n... »Eilen illalla kuulin vanhan Broomin puhuvan ylähuoneessa ja\ntänään olin päivällisellä hänen kanssaan Tableyn luona. Häntä pidetään\nerinomaisena puhujana ja keskustelutaidon kuninkaana. Hänen puheensa\njuoksee kuin virta ja keskustelu käy yhtä helposti. Siinä ei ole\nvakuuttavaisuutta, ei mitään suoruutta, ei mitään lupauksia. Minua\nkohtaan hän oli kuitenkin erittäin huomaavainen ja kuultuaan, että\nminun isäni oli tuomari hän kertoi minulle, mitä merkitsee sana\n'tuomari' ja kysyi minulta sitten, tiesinkö minä, mitä tarkoitetaan\nnimellä 'House of Keys' ja selitti, että se johtuu irlantilaisesta\ntavasta, jonka mukaan suljettiin ne arkut, joissa arkistoa säilytettiin\nkahdellakymmenelläneljällä avaimella, ja jokainen valtaherra sai\nniistä yhden. — Kun hän oli lähtenyt, kysyi Tabley, eikö hän ollut\nmerkillisin henkilö, mitä oli olemassa, sillä hän tietää kaikki, ja\nminä sanoin: »tietää kai lukuunottamatta muutamia seikkoja, joista minä\nhieman tiedän, mutta joista hän ei tiedä mitään»... Kynäni juoksee,\njuoksee. Mutta, Nannie, minun pikkuinen Nannieni, jos tuo on sitä,\nmikä Lontoossa antaa nimen 'suuri mies', silloin kohoaminen minulle on\nhelppoa kuin tanssi.»\n\n... »Niin, sinä tahdot tietää, missä minä asun — linnassa vaiko\nullakkokamarissa! Kuvittele sitten tiilistä Oikeuspalatsia ja sen\ntoista kerrosta. Goldsmith kirjoitti »Wakefieldin maapapin» kolmannessa\nkerroksessa, mutta niin korkealle minä en ole vielä ehtinyt. Hän asui\njuuri minun huoneeni yläpuolella. Olen näkevinäni hänen kulkevan oveni\nohi tuossa omituisessa luumunvärisessä takissaan. Ja kun iltaisin istun\ntäällä, ajattelen häntä — muistan hänen äkillisen pelkonsa, kuolettavan\nyksinäisyytensä ja silloin silmistäni katoavat linnat ja töllit.\nEteeni ilmestyvät hänen oppilaansa, sieltä tunkeutuu voimallinen\nBurke ihmisjoukon läpi, Raynolds tulee kuulotorvineen ja Iso Sam\nräpyttelevine silmineen, ja lopuksi näen hänen tuntemattoman hautansa\nkirkon seinämällä, Jumala yksin tietää missä. Oliver parka! Sanotaan,\nettä rakkaustarina oli hänenkin loppunsa syynä. Nyt hän on vapautunut\nsiitä, ei ole enää velkoja, ei enää pilkkaa eikä vaivaa: valo on\nsammunut — kaikki on nyt pimeää.»\n\n... »Mitenkä pikku Nannieni jaksaa? Vieläkö hän hoitaa sairaita\nkoiria ja eksyneitä kissoja? Ja kuinka jaksaa Pastori Lokki, jonka\nsiipi on taittunut ja vieläkö se ruikuttaa niinkuin pastori Kissack\nmessupaidassansa? Minä olin Westminster Hallissa eilen. Esillä oli\nsuuri Mitchellin Parlamentinjäsenen juttu. Tämä mies oli väärentänyt\nisänsä testamentin. Stevens puolusti häntä — huonosti, huonosti,\nhuonosti, osoittaen vain sangen suurta yksinkertaisuutta, koettaessaan\nlasketella sutkauksia. Mutta Denmanin syytöspuhe — oh, se oli toista\nse! Se oli kerrassaan ihmeellinen, niin älykäs, niin terävä! Minulla\noli paikka parvekkeella. Tämä suuri vanha sali tarjosi suurenmoisen\nnäyn — suuri ihmisjoukko, heidän ylöspäin kurkistelevat kasvonsa,\ntuomarit, virkamiehet ja sitten akkunat, kuvapatsaat, ja vanhat\nhistorialliset muistot loivat eloa jokaiseen kiveen ja vuoliaiseen —\noi, Nan, Nan, kuule, mitä sanon sinulle! Jos saan elää, niin minä vielä\nkerran istun tässä salissa tuomarin penkillä — se on suurin toiveeni ja\nsiihen vannaankin Jumala minua auttaa!»\n\nKun Philip lopetti isänsä kirjeet, hän oli kohonnut korkeuksiin ja\nKate-parka oli jäänyt kauaksi alas, josta tyttö ei voinut nähdä eikä\nsaavuttaa häntä. Tähän asti hänen kunnianhimonsa ei ollut ollut\nmuuta kuin hänen isänsä toiveitten varjo, mutta nyt hänellä oli omat\npyrkimykset, oma sykähyttävä todellisuus edessään.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nSeuraavana päivänä tuli Caesarin kirje, jossa hän kutsui talkoisiin ja\nsilloin hän ajatteli Katea hellemmin. Tyttö kärsisi, itkisikin — ja\nhänen oma sydämensä vuotaisi verta nähdessänsä sitä. Mutta pitäisikö\nhänen muutamien kyynelten vuoksi unohtaa oman elämänsä päämäärä?\nJospa toki Pete eläisi! Jospa häntä voitaisiin odottaa kotiin! Hänen\nkorviansa kuumoitti ja hän häpesi, kun hän muisti ajan — äsken\nkuluneen ajan — jolloin hänen sydämensä salainen rukous oli ollut\naivan toisenlainen. Niin helppoa oli nyt halveksia itseänsä sellaisten\nalhaisten ajatusten vuoksi.\n\nPhilip päätti mennä talkoihin. Se antaisi hänelle tilaisuuden, jota hän\nniin toivoi, saada lopettaa kokonaan tämän ystävyyden. Enempää kuin\nystävyyttä siinä ei ollut milloinkaan ollut, lukuunottamatta salaisia\ntunteita, mutta niitähän ei voinut ottaa lukuun. Hän tiesi, että hän\npetti itseänsä; hänelle tuli ilkeä, levoton tunne, että hän menetteli\nalhaisesti, ja hän tunsi sydämessään rakkauden tuskaa joka kerta, kun\nKaten kasvot kohosivat hänen eteensä.\n\nTalkoopäivänä hän lähti liikkeelle sangen aikaisin, kääntyen kulkemaan\nSt. Johnin tietä voidakseen Kirk Michaelissa kysyä, kuinka vanha\ntuomari jaksoi. Tämän korkean virkamiehen talo oli sangen surkeassa\ntilassa. Portissa oli etulukko ja hänen täytyi kiivetä yli; hopeapajut\nsuhisivat hänen päänsä päällä hänen kulkiessansa käytävää ja varisseet\nlehdet tarttuivat hänen jalkoihinsa. Päästyänsä lukitulle ovelle hän\nsoitti ja ennenkuin hän ehti vetää sen auki, ilmestyi vanhan naisen\nlikainen pää muutamaan pieneen sivuikkunaan.\n\n»Voi hyvä herra, kauheata elämää täällä pidetään», hän kuiskasi.\n»Tuomari on tullut juomahulluksi ja tuo kelvoton vuokraaja Billiam\nCowley on täällä ja antaa hänelle niin paljon kuin hän tahtoo ja ajaa\nkaikki muut ihmiset tiehensä.»\n\n»Saanko minä puhua hänen kanssaan?» kysyi Philip.\n\n»Billiaminko kanssa? Se nyt ei teitä ilahduta. Tuo lurjus kohtelisi\nteitä hävyttömästi, ja tuomari itse ei kykene mihinkään. Hän istuu vain\nviinapullo edessänsä ja juo ja juo, syömättä Jumalan jyvää. Mutta tuo\nkelvoton, joka on kasvanut kankaalla, huutaa lakkaamatta pihvipaistia\nsekä aamuksi että illaksi, ja päivällinen hänelle täytyy laittaa niin\nsievästi ja hienosti, että oikein valkeat liinat ja kaikki.»\n\nVarjostimen takaa Philip saattoi avoimesta ovesta katsoa huoneeseen,\njossa tuomari aikoi juoda itsensä kuoliaaksi. Verhot olivat akkunain\nedessä, jottei päivä pääsisi sisään; pullon suihin pistetyt kynttilät\npaloivat uunin reunalla. Uunissa pihisi tuli ja näytti, että siinä oli\npoltettu paljon papereita; roistonnäköinen mies istui pöydän ääressä\nja söi kuin ahmatti, kokonainen lampaan käpälä oli hänen käsissänsä ja\nsuonet otsassa olivat korkealla kuin pingoitettu nuora — ja tuomari\nitse, joka oli jakanut oikeutta tällä saarella rauta-Christianin\nkuolemasta asti, istui tyynyjen varassa nojatuolissa höyryävä lasi\npöydällä vieressänsä ja apina kyyhöttäen hänen olkapäällänsä. »Ajakaa\nne tiehensä, tuomari, ja lyökää niskat nurin; naiset eivät ajattele\nkoskaan mitään muuta kuin miesten rosvoamista», sanoi mies ja käheä\nkulunut ääni vastasi hänelle nauraen ilkeällä kurkkuäänellä: »Hm!\nSehän on juuri sitä mitä sinä lurjus olet tehnyt ja jos minä olisin\nmenetellyt oikeuden mukaisesti, sinä et olisi saanut viivytellä täällä\n— enkä minäkään olisi täällä nyt, Jacko, vai mitä, Jacko?» Apinan häntä\nleiskui tuomarin rinnalla ja Philip hiipi tiehensä inhosta väristen.\n\nTalon ulkopuolella paistoi aurinko kirkkaasti ja ilma oli raitis ja\nihana. Hypäten hevosensa selkään, Philip ratsasti reippaasti tiehensä,\nsillä eläin oli levottomasti kuopinut ja hirnunut portin pielessä\nviluissansa. »Keijukaisessa» hän hyppäsi taas alas, pani hevosensa\nkiinni ja meni tervehtimään Mummia, joka oli myllyssä kattamassa pöytiä.\n\n»Minulla on niin kiire, etten jouda mitään tekemään», hän sanoi, »ja\nvaikka olisitte kuvernööri itse, en ehtisi puhelemaan nyt teidän\nkanssanne. Hän itse on tuolla pellolla, se on toinen pelto, kun\nmenette Piispan sillan yli, ja tulkaa sitten takaisin poikain kanssa\nillalliselle.»\n\nPhilip löysi pellon, jossa talkoita pidettiin. Siellä oli\nnelisenkymmentä ihmistä, miehiä, naisia ja lapsia, kuormakärryt ja\nparihevoset kulkivat edestakaisin. Missä eilen oli vilja niitetty,\nsinne olivat hämähäkit sängelle laittaneet verkkojansa, niin että se\noli aivan kuin matto, mitä ei aurinko eivätkä ihmiset olleet vielä\nhävittäneet. Ilmassa oli oljen tuoksua, varikset raakkuivat vuoren\nsolassa, niittämätön ohra suhisi tuulessa, viikatteet kihahtelivat,\nsirpit välähtelivät ja niittäjät kumartuivat ja kohosivat pystyyn\nreippaassa tahdissa. Toiset sitoivat lyhteitä, toiset latoivat niitä\nkärryihin ja muutaman kuhilaan vierestä pisti esille pienoisen lapsen\npää aivan kuin linnun pää munasta. Punapukuinen tyttö seisoi kauimpana\nsaran päässä, heiluttaen kädessänsä sidettä ja jutellen toverinsa\nkanssa. Philip tunsi hänet.\n\nPhilip hyppäsi ojan yli ja naiset, lukuunottamatta Katea, osoittivat\nhänelle innokasta suosiotaan, heitellen hänelle lyhteen siteitä ja\nvaatien panttia, ellei hän saanut niitä kiinni.\n\n»Minä olen tullut työhön», huudahti Philip ja Caesar, joka järjesti\ntyöväkeä lopettamaan leikkuuta, toimitti hänet Katen pariksi ja antoi\nhänelle sirpin. »Hän on David ja hän lyö tuhannet maahan», sanoi\nCaesar. Sen jälkeen käänsi hän katseensa kentän yli huudahtaen:\n»Ballabeg ottaa johdon, hän on joutuisa ja voimakas. Ja antaa vanhan\nMaggien käydä sitomaan hänen jälkiänsä. Punainen Jenny saa kerätä päitä\nja Robbie mennä Mollien kanssa laittamaan kuormia. Kas niin pojat,\ntaivuttakaa selkänne ja lyökää vilja maahan.»\n\nKate ei ollut katsonut Philipiin, kun tämä tuli leikkuupellolle ja oli\nhätkähtävinään, kun Philip asettui paitahihasillaan hänen rinnallensa.\nPhilip lausui muutamia kohteliaita lauseita, joihin tyttö tuskin\nvastasi, eikä sitten kuulunut mitään muuta kuin sirpin suhina oljissa.\nKate teki kiivaasti työtä jonkun aikaa ja Philip katsahti häneen\nsilloin tällöin, nähden hänen pyöreät paljaat käsivartensa, hänen\njoustavan vartalonsa, hänen sirot jalkansa ja ohuet punaiset sukkansa.\nKaksi perhosta, jotka lentelivät siinä ympärillä, asettui hänen\nhilkallensa ja sudenkorento levähti hänen ranteellensa.\n\nPian tuli levon hetki, jolloin Nancy Joe saapui koreinensa, jossa oli\npulloja ja kannu.\n\n»Vatsa on kyllä kiittämätön olio, joka unohtaa pian mitä on saanut»,\nsanoi Caesar. »Mutta syökää ja juokaa.»\n\nMiehet ryhmittyivät oluen ympärille, vanhat naiset joivat teetä,\nlapset saivat kirnupiimää ja nuoret vaimot, joilla oli sylilaspia,\nmenivät hyräillen pientareelle. Siellä käärittyinä saaleihin, makasivat\nnämä pikku olennot hoidotta, muutamat valveilla selällänsä leikkien\nlukemattomilla päivänkakkaroilla, jotka huojuttivat kukkiansa niiden\nympärillä. Kaikki päästivät riemuhuudon, nähdessänsä äitinsä tulevan\nja äidit olivat yhtä onnellisia saadessansa antaa kuin pienokaiset\nsaadessansa ottaa.\n\nVarikset raakkuivat kuilussa, mehiläiset surisivat kuumassa autereessa\nja kalalokkien parvi kiisi heidän päittensä päällitse, välkytellen\nvalkeita siipiänsä ja kiitäen merelle kalaretkillensä.\n\n»Nuo voivat opettaa meille jotakin», sanoi Caesar. »Ne lentävät yhdessä\nyli meren, mutta täällä meidän keskuudessamme on monia, jotka tahtovat\nkulkea yksin taivaaseen ja iloitsisivat suuresti, jos saisivat olla\nainoana kukkona rikkaläjällä.»\n\nKate ja Philip seisoivat keskustellen siellä, missä olivat työtänsä\ntehneet hiljaksensa ja osoittamatta suurempaa mielenkiintoa. Työmiehet\npuhelivat heistä.\n\nEnsin sanoivat miehet: »Hän käyttää sirppiä kuin mies.» — »Kaikissa\ntapauksissa on hän kelpo poika. Kunhan hän saa harjoitusta, hän\nkyllä pystyy miesten rinnalle.» Ja sitten naiset: »Tyttö hohtaa kuin\nuusi tinakannu ja hän on hiin kaunis kuin kuvernöörin tytär.» — »Hän\nnäyttää olevan koko sydämestänsä mukana. Viime viikolla hän sai\nsanoman Peten kuolemasta ja nyt jo pukeutuu punaisiin.» Ja lopuksi\nmiehet ja naiset: »Jättäkää hänet rauhaan, äiti; tuo Dross turmelee\nnaiset.» — »Jos minä olisin mies, niin kyllä tietäisin mitä tekisin.»\n— »Minä en luottaisi häneen. Tuo Caesar on sentään onnellinen mies.\nHänellä on Herran siunaus toimissansa, ja tytöllä kyllä on ottajia.\nMikään ei ole niin tärkeätä kuin usko tässä maailmassa. Se on yhtä\nhyvä kuin vanha manilainen shillinki — jos vie sen puotiin saa yhdellä\npencellä pintasokeria ja saa vielä kaksitoista penceä.» — »Työnnä kannu\ntänne, poika. Jokos on tyhjä? Niin, niin. Caesar on kyllä tavattoman\nuskovainen, mutta hänen kekkerinsä ovat kyllä oluesta jokseenkin\nkuivat.»\n\nCaesar kulki ympäriinsä kuhilaitten välitse ja tuli myöskin Philipin ja\nKaten läheisyyteen.\n\n»Onko vilja satoisaa tänä vuonna, herra Cregeen?» kysyi Philip.\n\n»Ehkä kahdeksan bollsia akrelta, mutta olki on kelvotonta, herra»,\nsanoi Caesar. »Hei, pojat, tarttukaapa työhön ja lopettakaa leikkuu.»\n\nTyö alkoi uudestaan ja johtajan viikate suhisi hänen lyödessänsä\nvoimainsa takaa kaikkien edellä, hiki alkoi tippua ja miehet\npuuskuttivat, mutta niin olikin pelto pian ihan paljaana, ainoastaan\nkolmiomainen nurkkaus oli enää keltaista olkea jäljellä. Molemmat\ntyöjoukkueet joutuivat yhteen ja pian oli jäljellä Glenmooarin koko\nvuoden sadosta vain noin kyynärän levyinen ala. Silloin johtaja\npysähtyi ja kaikki miehet kokosivat sirppinsä yhteen kasaan, joka\nmuistutti ohralyhdettä.\n\n»Nyt talkoojuhlaan», sanoi Caesar. »Kuka on oleva kuningatar?»\n\nKaikki huusivat yhteen ääneen Katea ja hän riensi joustavin askelin\nreippaana ja työstänsä lämminneenä, hohtaen kuin iltarusko läntisellä\ntaivaalla.\n\n»Vetäise se juuresta poikki, Kirry», huudahti Nancy Joe, ja Kate\nsieppasi sirpin, kokosi jäljellä olevat oljet vasempaan käteensä ja\nparilla oikean käden vetäisyllä leikkasi ne poikki.\n\nSilloin kuului suunnaton riemuhuuto. Se kiiriskeli yli laakson ja\nkaikui vuorissa. Mummi kuuli sen laaksossa ja sanoi itseksensä: »Nyt\nalkaa Caesarin talkoojuhla.»\n\n»Nyt olemme koonneet kypsän viljan, ylistetty olkoon Herran nimi»,\nsanoi Caesar. »Mutta lienemmeköhän me kaikki kristityt valmiit sinä\nsuurena elopäivänä?»\n\nKate kohotti viimeisen lyhteen ja sitoi sen sinisellä nauhalla\nja Philip poimi peltovilloja pientareelta ja ojensi ne hänelle\npistettäviksi lyhteeseen.\n\nKun tämä oli tehty, siirtyi talkoitten kuningatar hieman sivulle\nja tunsi Philipin katseen seuraavan häntä. Sen sijaan astui vanhin\nnaisista esille.\n\n»Tämä kruunun kappale on minulla ollut taskussani jo kyllin kauan\nJonney», virkahti Caesar jalomielisesti ja antoi vaimolle tavanmukaisen\nalmun.\n\nEukko oli arka, nöyrä olento, jonka kasvoille oli aika uurtanut syviä\nvakoja ja jonka pukuna oli niin lyhyt sininen hame, että raskaat\nmiesten saappaat jäivät näkyviin ja varren raoista pisti esille musta\nsukka.\n\nSitten alkoivat nuoret miehet kilpajuoksun yli pellon, hyppivät\nkuhilaitten yli, tarttuivat olkinuoran päihin ja koettivat saada\ntytöt ansaan, heilutellen sitä milloin ylös, milloin alas kiitäessään\neteenpäin. Tytöt kompastelivat nauraen, mutta hyppäsivät salaman\nnopeudella ylös taas ja kiisivät kuin tuulispäät tiehensä, saaden\nreikiä hameeseensa ja hatut riippuivat niskassa aivan kuin viljan\ntuoksu olisi heidät juovuttanut.\n\nTämän hurjan ilakoinnin aikana Caesar ja muutamat muut polvistuivat\nohrakuhilaan taakse, jolloin Kate sieppasi Philipin päästä hatun ja\nkiiti kuin vuorikauris kallioitten kuiluun. Philip tempasi takkinsa\nkäteensä ja harppasi hänen jälkeensä.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nSulbyn kallionrotko on kiertelevä, leppoisa, ihastuttavan kaunis\npaikka, jossa kukat ja pensaat kukoistavat jo aikaisin keväällä ja\nmyöhään syksyllä. Siellä on pieni joki, jonka sinertävä vesi hyppien\nja tanssien, liristen ja poristen, kuohuen ja salaa hiipien kiitää\nmerta kohti. Vesi on silittänyt suuret kallionkielekkeet tai kaivanut\nvuosituhansien kuluessa niihin omat uransa. Rannoilla on kosteata\nsammalta ja pehmeätä jäkälää. Paikoin on syviä, tyyniä suvantoja.\nPutousten alapuolella kiertelee vaahto ympäri suvannon. Molemmilla\nrannoilla seisovat uhkeat puut riveissä kuin vartioina suojellen\nheikompia kasveja polttavalta auringolta. Siellä täällä on lahoneita\npuunrunkoja, jotka myrsky on heitellyt ristiin rastiin, milloin\nkallioita vasten, milloin yli puron ja vesiputousten. Tuolla kellertävä\nverenpisara, täällä vihreä ruusupensas. Laakson reunalla siellä täällä\non joku katoton tupa, jossa keittiön lattia jo ruohoa kasvaa ja tähän\nsynkkään ja uneksivaan hämärään pilkistelee aurinko sadoin silmin,\ntuulen kohistessa puiden latvoissa ja veden laulun sitä säestäessä.\n\nKate oli juossut joen yli kaatunutta puunrunkoa myöten ja siellä\nPhilip hänet näki joen keskellä, nauraen ja tanssien heiluttavan hänen\nhattuansa käsissänsä ja niiaillen omalle kuvallensa, jonka veden\nkalvossa allansa näki.\n\n»Kääntykää takaisin», huusi Philip. »Te pahanilkinen tyttö, te\nputoatte. Istukaa sinne — te kidutatte minua, istukaa.»\n\nNiiattuaan myöskin hänelle, tyttö keräsi hameensa helmat, kietoi ne\nnilkkojensa ympäri ja istahti puunrungolle, heiluttaen kaunismuotoista\njalkaansa puoli tuumaa veden pinnan yläpuolella. Philip huomasi\nsamalla, että puun toinen pää ei ulottunut joen toiselle rannalle, vaan\nlatva oli kääntynyt veteen. Hän linnoitti oman rantansa istahtamalla\npuun tyvelle ja huusi voitonvarmalla äänellä: »Olkaa hyvä ja antakaa\nminun hattuni.»\n\nKate katsahti häneen, huudahti pelästyksestä, nauroi sitten ja sanoi\nlevollisesti:\n\n»Te luulitte, että saatte minut kiinni, vai miten? Mutta eipä se\nollutkaan niin helppoa.» Ja hän laskeutui pyöreälle kivelle toivoen\nsieltä voivansa hypätä rannalle.\n\n»Eikös ollut, eikös ollut?» sanoi Philip, ja vierittäen läheltä toisen\nkiven syvemmälle, katkaisi kokonansa sillan, niin että Katea ympäröi\njoka puolelta vesi. Annattekos nyt minun hattuni, neitiseni», sanoi hän\nmajesteetillisen käskevästi.\n\nTyttö ei kuitenkaan antanut ja Philip oli jättävinään hänet sinne,\nmissä oli. »Hyvää yötä sitten, hyvää yötä», hän huudahti yli joen\niloisen porinan ja kääntyi avopäin mennäksensä takaisin.\n\nHetkistä myöhemmin hänen varmuutensa petti. Kun hän kääntyi katsomaan,\nhuomasi hän, että tyttö oli riisunut jalastansa kengät ja sukat ja\ntyönsi nyt sukkia kenkien sisään.\n\n»Mitä te teette», huudahti Philip.\n\n»Ottakaa tuo — ja tuo», hän sanoi, heittäen kengät hänelle rannalle.\nSitten hän asetti hänen olkihattunsa päähänsä niin, että hilkka katosi\nsiihen, kohotti molemmin käsin helmojansa ja kahlasi rannalle.\n\n»Kylläpä luulittekin olevanne sukkela poika! Arvelitte kai, että\nsaisitte minut kiinni!»\n\n»Olen ainakin saanut teidän kenkänne ja ne minä pidän, kunnes te olette\nantanut minun hattuni takaisin.»\n\nTyttö oli nyt tullut karkealle rantahiekalle, jossa kivet olivat niin\nteräviä, ettei hän voinut astua askeltakaan.\n\n»Antakaa kenkäni!» hän pyysi.\n\n»Antakaa hattuni ensin», vastasi Philip.\n\n»Ottakaa se.»\n\n»Ei, teidän täytyy antaa se minulle.»\n\n»En milloinkaan! Mieluummin istun täällä koko yön», väitti Kate.\n\n»Minä olen valmis siihen», sanoi Philip.\n\nSiinä he nyt istuivat, toinen paljain päin ja toinen paljain jaloin\nsamalla kivellä, aivan kuin rotkossa olisi ollut liian ahdasta. Silloin\nkuului pellolta, josta he juuri olivat tulleet, juhlallisen laulun\nsävelet ja nyt he sopivat, että rangaistaksensa toisiansa Katen piti\npanna Philipin hattu päähän, sillä ehdolla, että Philip sitoisi kengät\nhänen jalkaansa.\n\nSeuraavana hetkenä Philip äkkiä havahtui, moittien kiivaasti itseänsä.\nMillä tavalla hän käyttäytyikään? Hän oli tullut sanomaan Katelle,\nettei hän koskaan enää tulisi takaisin, ja tällä tavalla hän alkoi!\nEilen hän oli Douglasissa lukenut isänsä kirjeitä ja täällä hän\ntänä päivänä unohti itsensä, elämänsä päämäärän, velvollisuutensa,\nkunnioituksen isänsä muistoa kohtaan — ja kaikki. »Philip», ajatteli\nhän. »Sinä olet paljasta vettä. Jätä suunnitelmasi, sinä et kykene\nniitä täyttämään. Hylkää toiveesi — ne ovat liian korkeita sinulle.»\n\n»Kuinka juhlallisiksi nyt tulimmekaan», ihmetteli Kate. Virsi — haikea\nhautajaismainen sävel, jota venytettiin ihan loppumattomiin — kuului\nvielä talkoopellolta ja Kate lisäsi pahanilkisestä, ujosti ja samalla\nrohkeasti: »Onko teidänkin mielestänne tämä maailma niin hirveän paha?»\n\n»No — tuota — ei», hän sammalsi ja katsahti Katen silmiin ja he\nmolemmat nauroivat.\n\n»Tuo kaikki on hullutusta, eikös olekin?» lisäsi Kate ja alkoi astella\nlaaksoa alaspäin.\n\n»Mutia minne me nyt menemme?»\n\n»No, voimme kulkea yhtä hyvin tämän kautta.»\n\nPitkä ruoho, tiheät pensaat ja kultaiset pietaryrtit läiskyivät\nPhilipin ratsastussaappaisiin ja pidättelivät Katea kirjavan hameen\nhelmoista. »Nyt minun täytyy sanoa hänelle», ajatteli Philip.\nAhtaissa paikoissa Kate meni edeltä ja Philip seurasi jäljestä, askel\naskeleelta, koettaen keksiä, miten alkaisi. »On parasta valmistaa\nhäntä», ajatteli hän, mutta hän ei keksinyt mitään jokapäiväistä\nalkulauseeksi siihen, mitä aikoi sanoa.\n\nNyt he joutuivat sellaiseen paikkaan, jossa villejä fuksioita kasvoi\nniin tiheässä, että oli vaikeata päästä eteenpäin. Ilmassa tuntui\npalavan turpeen hajua ja kuului maidon porina kiuluun ja äkkiä ääni\naivan kuin maasta nousten sanoi: »Varokaa kattoa, neiti Cregeen.»\n\nSe oli vanha Joney, lampaitten keritsijä, joka lypsi vuohtansa ja Kate\noli huomaamattansa astunut hänen talonsa katolle, sillä tämä pikkuinen\nhökkeli oli aivan puron partaalla ja rakennettu niin, että sen\ntakaseinä oli vuoressa kiinni ja katto hieman alempana harjua. Philip\nkyseli jotain yhdentekevää ja eukko vastasi, että hän oli asunut täällä\nkolmekymmentä vuotta ja hänellä oli poika, joka asui hänen luonansa,\nmutta tämä oli heikkomielinen.\n\n»Oli aika, jolloin niitä oli minulla koko parvi ympärilläni», sanoi\nhän, »silloin minä olin yhtä nuori kuin te neiti ja yhtä onnellinen.\nMutta nyt minä olen jäänyt aivan yksin, lukuunottamatta tätä ainoata,\neikä hän ole viisas, poikaparka.»\n\nPhilip koetti terästää sydäntänsä. »Julmaahan se on», ajatteli hän,\n»se koskee häneen kipeästi, mutta minkä täytyy tapahtua, sen täytyy.»\nKate alkoi laulaa ja kulki ilakoiden laaksoa alas kolme askella hänen\nedellänsä.\n\nPhilip seurasi häntä kuin salamurhaaja miettien, milloin tekisi\nhyökkäyksensä. »Hän aikoo sanoa jotakin», ajatteli Kate ja lauloi yhä\nkovemmin. »Kate», huudahti Philip käheällä äänellä.\n\nMutta tyttö taputti käsiänsä ja huusi ihastuksissansa: »Kuulettekos\nkaikua? Täällä kuuluu kaiku. Huudetaanpas sille.»\n\nTytön riemukkaat ilmeet karkoittivat hetkeksi Philipin ruman aikomuksen\nja hänkin antautui leikkiin. Sitten Kate huudahti kuiluun: »Kai-ku!\nKai-ku!» ja kuunteli, mutta mitään vastausta ei kuulunut ja hän sanoi:\n»Se ei tahdo vastata omalle nimellensä. Mitä minä huudan?»\n\n»Oh, mitä hyvänsä», vastasi Philip.\n\n»Phi-lip! Phi-lip!» huusi Kate ja sanoi sitten pahastuneena: »Ei, ei\nPhilipkään tahdo kuulla minua.» Hän nauroi. »Hän on niin hirveän tyhmä\nja ehkä hän nukkuu.»\n\nKääntykääpäs vähän tänne päin», ehdotti Philip. — »Koettakaapas nyt.»\n\n»Koettakaa te.»\n\nPhilip alkoi nyt vuorostansa. »Kate!» hän huudahti ja kaiku vastasi\nsamassa.\n\n»Ah, kuinka pian! Kate on hyvä tyttö. Kuunnelkaa, miten hän teille\nvastaa», puheli Kate.\n\nHeidän kuljettuaan muutamia askeleita Kate huudahti taas: »Philip!»\nEi kuulunut mitään vastausta. »Philip on järkähtämätön, hän ei tahdo\nkuulla minua eikä välitä minusta vähääkään», valitti Kate.\n\nSitten Philip huudahti uudestaan: »Kate!» ja vastaus kuului heti,\nkuten äskenkin. »Ai, ai, tuo on ihan hirveätä! Kate kuulee — niin Kate\ntodellakin seuraa teitä.»\n\nPhilip tunsi rohkeutensa huomattavasti laimenevan. »Ei vielä», hän\najatteli. Hui—hai — aikaa on kyllin. Illallisen jälkeen, kun kaikki\nlähtevät tiehensä! Myllyn ulkopuolella, kun sisältä tulee vähän\nkynttilän valoa ja ulkona on pilkkosen pimeä! Se kuuluu silloin niin\nyksinkertaiselta ja luonnolliselta: »Hyvästi! Ettekö ole kuullut\nuutisia? Nan-täti on vihdoinkin suostunut lähtemään Balluresta ja\ntulemaan minun luokseni Douglasiin.» Siinä kaikki. Sehän on niin\nyksinkertaista ja jokapäiväistä.\n\nIlta-aurinko loi nyt lännestä valoansa puiden välitse pitkinä,\nkiemurtelevina, punaisina sädejuovina. He kuulivat raskaitten\nkuormarattaitten jyrinän laaksosta. Linnut lauloivat riemukkaasti\nheidän päänsä päällä ja ilo raikui joka puolelta. Heidän jaloissansa\nkasvoi korkeata sananjalkaa ja tiheätä kanervaa, johon Katen poimutettu\nhame silloin tällöin tarttui, ja kun Philip oli päästänyt sen irti,\nhe molemmat nauroivat. Lahoneesta vanhasta haavan kannosta riippui\npuoliksi irtireväisty koison haara, jonka muutamaan juureen oli\nkasvanut pieniä tulipunaisia sieniä vieri viereen. Kate taittoi haaran,\ntaivutti sen renkaaksi ja työnnettyään hilkkansa niskaan asetti sen\nmustille kiharoillensa, ja alkoi sitten laulaa:\n\n    »Ja valtias jos oisin mä,\n    maat hallussain, maat hallussain.»\n\nHänen mustista silmäteristänsä säteili tuli ja rakkauden salamat\nleimahtelivat hänen silmistänsä Philipin silmiin.\n\nSilloin Philip yritti puhua järkeä. »Ah!» hän sanoi ottaen avuksensa\nsuuren viisautensa koko vakavuuden, »jospa ihminen voisi tällä\ntavalla aina elää vain hetkeä varten! Mutta siinä onkin ero miehen ja\nnaisen välillä. Nainen elää kokonansa sydämensä maailmassa. Jos jokin\nkiinnittää hänen mieltänsä, hän antautuu sille täydelleen. Miehen\npyrkimykset ja toiveet sen sijaan tähtäävät ulkopuolelle hänen itsensä.\nHänen on pakko kieltää itsensä ja unohtaa unelmansa ja suloisimmat\nmielihalunsa.»\n\nKate purskahti nauramaan ja Philipin täytyi myöskin nauraa.\n\n»Katsokaa!» huudahti Kate, »katsokaahan tuonne!»\n\nHarjulla heidän yläpuolellansa pukki iloitteli iltansa kuluksi. Se oli\nhullunkurinen veitikka; milloin se vallattomana nyhti ruohoa, milloin\ntaas potki ja heitteli takajalkojaan ilmaan aivan kuin näkymätön\nhyönteinen olisi sitä kutittanut. Sitten se mäkätti sieraimillansa\naivan kuin olisi nauranut.\n\n»Kuten sanoin», jatkoi Philip, »miehen täytyy oppia kieltäytymään\nelämän iloista ja nautinnoista. Siitä kelpaan itse hyvin esimerkiksi.\nMinut sitoo, ymmärrättehän, jonkinlainen velvollisuus — jokin vala,\njonka olen tehnyt vainajalle, voisin sanoa — —»\n\n»Toden totta hän nyt aikoo sanoa jotakin», riemuitsi Kate mielessänsä.\nPhilipin sydän puhui äänekkäämmin ja sukkelammin kuin hänen tankkaava\nkielensä. Tyttö huomasi pian, että taistelu oli tulossa ja mietti,\nmiten pitäisi puoliansa.\n\n»Tuossa on noidan suvanto!» hän äkkiä huudahti ja kiiti Philipin luota\nveden partaalle.\n\nSe oli pieni pyöreä suvanto, musta kuin yö ja vesi näytti siinä\nlekottavan aivan liikkumattomana päästyään rauhaan ensin hypeltyään\nja tanssittuaan kirkkaassa putouksessa. Philip ei voinut muuta kuin\nseurata.\n\n»Leikatkaa minulle pajunoksa! Missä on teidän kynäveitsenne! Pian,\nherraseni, pian! Ei tuota vanhaa karahkaa — vesa! Tuo, se on hyvä. Nyt\nsaatte kuulla, miten ennustan tulevaisuuttani.»\n\n»Aiotteko suorittaa vesikokeen?» kysyi Philip.\n\n»Vaiti, olkaa hiljaa, muuten ei pikku Phonodoree kuuntele. Vaiti, aivan\nvaiti!»\n\nJuhlallisin elein vaikka vallaton pilke silmissänsä Kate laskeutui\nsuvannon rannalle polvilleen, kuljetti hitaasti vesaa veden pintaa\npitkin ja lausui loitsunsa:\n\n    »Pajupuu, pajupuu, neljä tapaa sulla:\n    hukut, uit, kierrät tai tahdot maalle tulla.\n    Kuvaa mulle tulevaisuus, elon onni aimo:\n    Vanhapiika, nuori rouva, leski taikka vaimo?»\n\nLausuttuaan kysymyksensä, hän viimeisessä säkeessä heitti pajunvesan\nsuvantoon ja istahti katselemaan sen hiljaisia liikkeitä tyynessä\nvedessä.\n\n»Mainiota!» huudahti Philip.\n\n»Olkaa vaiti. Se ui. Ei, se tulee rantaan.»\n\n»Se merkitsee vaimoa, Kate. Ei, se on leski. Ei, se on — — »\n\n»Pysykää vakavana. Ah, rakas! Se menee — noin, se kiertää. Ei\nkierräkään. Ei, se ui — ei nyt se — nyt se — voi!»\n\n»Hukkui!» sanoi Philip taputtaen käsiään ja nauraen. Te olette tuomittu\njäämään vanhaksipiiaksi, Kate. Phonodoree sanoo niin.»\n\n»Se ilkeä noita! Että kysyinkään siltä!» sanoi Kate nenä nyrpällä.\nSitten hän nyökkäsi omalle kuvalleen veden kalvoon, minne pajunoksa oli\nkadonnut ja sanoi: »Kate parka! Olisi se sentään voinut antaa sinulle\njotakin muuta. Mitä muuta tahansa, ei vain tätä, etkö voinut, vai?»\n\n»Mitä», nauroi Philip, »itkettekö te? Sentähden, ellei Phonodoree...\nEi, sehän on mahdotonta!»\n\nKate hypähti seisoallensa ja käänsi pois kasvonsa. »Mitä tyhmyyksiä te\npuhuttekaan!» hän sanoi.\n\n»Teillä on kuitenkin kyyneleet silmissä», väitti Philip.\n\n»Olisiko se sitten ihme? Te olette ihan hassu. Ja jos minusta tulee\nvanhapiika tulee teistä vanhapoika — ja se on teille parahiksi!»\n\n»Oh, niinkö, niinkö?»\n\n»Niin juuri. Teillä ei ole sydäntä enempää kuin tällä sienellä, sillä\nte olette pelkkää päätä ja jalkoja ja yhtä kaljuksi te kuitenkin\ntulette jonakin päivänä.»\n\n»Tulenko, tulenko todellakin, neitiseni?»\n\n»Jos minä olisin teidän sijassanne, Philip, minä vuokraisin itseni\nlinnunpelättimeksi, eikä silloin olisi väliä, vaikkei ryysyjen alla\nolisikaan mitään.»\n\n»Eikö mitä, mitäpä sen väliä olisi», myönteli Philip.\n\nKate kieppui puoliympyrässä hänen ympärillään ja Philip koetti saada\nhänet kiinni.\n\n»Mutta te olette jo melkein yhtä vanha kuin Methusalem ja millaiseksi\nmuututtekaan, kun teistä tulee oikein mies — — »\n\n»Varokaa!»\n\nKate niiasi hänelle veitikkamaisesti ja livahti sitten puun taa, josta\nhuudahti: »Minä tiedän. Vanha uikuttava raukka, joka lakkaamatta\nlaulaa: 'Niin niin, rakkaat ystävät, tämä maailma on synnin ja murheen\nlaakso! Mies on murhe ja nainen on synti — —'»\n\n»Te veitikka!» huudahti Philip.\n\nPhilip kiiti hänen jälkeensä ja hän pakeni puhellen:\n\n»Mitä luulette jonkin tytön tekevän sellaisella — — oh, oh, oih!»\n\nHänen sanatulvansa tyrehtyi äkkiä. Hän oli sotkeutunut\nvilliruusupensaaseen ja tunsi kahdessakymmenessä paikassa samalla\nkertaa, miten vaarallista oli käyttää läpinäkyviä sukkia ja matalia\nkenkiä.\n\n»Simsonin kanssa kilpaa, vai?» huudahti Philip työntyen esille\nsäärystimiensä suojassa ja kohottaen karkurin käsivarsillensa. »Noin,\nlasta on kannettava tällaisen pensaikon yli.»\n\n»Ah!» äännähti Kate kääntäen päänsä hänen olkansa yli ja hyväillen\nhengityksellänsä hänen niskaansa.\n\nHänen tukkansa tarttui puuhun ja mustana aaltona se lehahti Philipin\nrinnalle. Hän laski tytön maahan ja ottaen toisiansa kädestä he\nkulkivat laaksoa laulaen yhdessä:\n\n    »Sä oisit helmi kallehin\n    mun kruunussani, mun kruunussani.»\n\nPäivä hidasteli laskuansa aivan kuin sen olisi ollut vaikea jättää\nheidät. Joskus kuului siipien suhinaa heidän päänsä päältä ja linnut\nsirkuttelivat toisillensa viimeistä hyvää yötä. Tuuli asettui levolle\nja heidän kuiskailevat puheensa olivat ainoat äänet tyynessä illan\nrauhassa.\n\nSilloin kuului kaukaa iloinen huuto: talkooväki oli saapunut kotiin\njuhlimaan. Se herätti Philipin kuin olisi päihtymys haihtunut.\n\n»Tämä on hulluutta,» hän ajatteli. »Mitä minä taaskin teen?»\n\n»Nyt hän aikoo puhua», riemuitsi Kate mielessänsä.\n\nHänen iloisuutensa vaihtui surumielisyydeksi ja surumielisyys purkautui\nrajuksi vallattomuudeksi. Yö oli saapunut, kuu oli noussut ja tähdet\nilmestyneet taivaalle. Kate hiipi aivan Philipin rinnalle ja alkoi\nkertoa hänelle tarinaa muutamasta noidasta. He olivat lähellä sitä\ntölliä, jossa noita oli asunut. Tuolla se oli — tuo katoton hökkeli —\ntuo kaatuva rähjä noiden tuuheiden puiden välissä.\n\n»Ettekö ole koskaan kuullut siitä, Philip? Ette? Se oli juuri tämä,\njota kutsuttiin tuomarin lemmityksi.»\n\n»Minkä tuomarin?» kysäisi Philip.\n\n»Sen saman tuomari Mylrean, joka nyt kuulopuheiden mukaan on\nkuolemaisillaan.»\n\n»Hän kuolee; hän tappaa itsensä; minä näin hänet tänä päivänä», sanoi\nPhilip.\n\n»No niin, hän oli sepän tytär ja tuomari jätti hänet ja tyttö tuli\nhulluksi ja kirosi häntä ja sanoi, että hän on hänen vaimonsa, vaikka\nhe eivät olleet olleetkaan kirkossa, eikä tuomari voisi koskaan mennä\nkenenkään kanssa naimisiin. Silloin isä ajoi tytön pois luotansa ja hän\ntuli tänne aivan yksin. Hänelle tuli lapsi ja sanottiin hänen tappaneen\nsen, ja kaikki häntä pelkäsivät. Sill'aikaa hänen rakastettunsa tuli\nsuureksi, suureksi mieheksi, kunnes hänestä lopulta tuli tuomari.\nMutta tuomari ei koskaan mennyt naimisiin, vaikka ihmiset ehdottelivat\nhänelle mitä hienoa neitiä milloinkin. Kun siitä puhuttiin noidalle,\nhän vain nauroi ja sanoi: 'Jättäkää hänet, hänellä on kyllä siihen\ntilaisuus'. Vihdoin eukkorukka tuli vanhaksi ja kulki kahden kepin\nvarassa ja näytti saattavan kuolla minä päivänä hyvänsä. Silloin\ntuomari hiipi suuresta talostansa kaikilta salaa, ja läheni hitaasti\nvaimon majaa. Kun vaimo näki vanhan miehen, hän sanoi: 'Sinä tulit siis\nvihdoinkin poika, mutta sinä olet antanut minun odottaa kovin kauan —\nkovin kauan olet antanut minun odottaa'. Ja silloin hän kuoli. Eikö se\nollut kummallista?»\n\nHän käänsi mustat silmänsä Philipiin ja hänen huulensa vapisivat.\n\n»Vaikuttiko siihen sitten noitavoima?» kysyi Philip.\n\n»Oi, ei! Hän tuli siksi, että hän oli hänen miehensä. Se antoi naiselle\nmerkillisen voiman häneen. Tuomari lankesi kiusaukseen palvoen suurta\ntaloa ja suurta nimeä, mutta hänen täytyi tulla takaisin vaimonsa\nluokse. Sama koskee naistakin. Jos hän tyttönä on kuulunut jollekin,\nhänen täytyy pysyä hänessä kiinni, ja vaikka tämä nainen joskus olisi\nuskotonkin hänen täytyy kuitenkin tulla miehensä luo. Jokin pakottaa\nhäntä. Näin käy, jos hän todella on hänen vaimonsa — todella, oikea\nvaimo. Eikös olekin kaunista? Eikös ole kaunista?»\n\n»Ajatteletteko te niin, Kate? Luuletteko, että tuollainen luja side\nsitoo yhteen naisen samoin kuin miehenkin?»\n\n»Aivan varmaan, eivät he voi sille mitään, Philip.»\n\nPhilip koetti selitellä itsellensä, että tuo nyt oli vain tyttömäistä\nkuvittelua, mutta Katen luja vakaumus hävetti häntä. Kate pisti\nkosteat sormensa taas hänen käteensä. He olivat joutuneet aivan\nhylätyn mökkirähjän luo ja Kate hiipi yhä likemmäksi ja likemmäksi\nhäntä. Yökkö suhahti ihan heidän päidensä päällitse ja Katelta pääsi\nlyhyt huudahdus. Sitten kiiti kissa säikähtäneenä karviaismarjapensaan\nalta ja Kate huudahti taas. Hänen hengityksensä kävi säännöttömäksi.\nPhilip tunsi hänen hajanneitten hiustensa tuoksun. Tuska ja ihastus\ntaistelivat hänen povessansa. Sydän sykki rajusti ja silmiä poltti.\n\n»Hän on oikeassa», ajatteli Philip. »Rakkaus on suurin kaikista. Se on\nelämän kruunu. Onko minun luovuttava siitä ja vaihdettava se maallisen\nmenestyksen viheliäiseen hedelmään? Ajattele sitä tuomaria! Elää\nvaimotta ja lapsitta erakkona ja kuolee yksin eikä kukaan sure eikä\nkaipaa. Mitä pahuutta sinä, poika, mielessäsi haudot? Isäsi on kuollut,\nsinä et voi tuottaa hänelle iloa etkä mielipahaa. Tuo tyttö elää. Hän\nrakastaa sinua. Rakasta häntä. Sanokoot sitten maailman kerskuvat\nviisaat, mitä ikinä tahtovat.»\n\nKate oli vetänyt kätensä hänen kädestään ja hiipi keveästi\npuolipimeässä hänestä eroon ja hävisi kuin päivänsäde.\n\n»Kate!» huudahti Philip.\n\nHän kuuli tytön naurun, hän kuuli unettavan surinan kuilusta ja\nhengitti ruusujen huumaavaa tuoksua.\n\n»Mutta tämä on hulluutta», hän ajatteli. »Nämä ovat vain hetken\nhoureita. Antaudu niille ja olet iäksi mennyttä miestä. Tuo tyttö on\ntullut minun ja elämäni päämäärän väliin. Hän estää minua täyttämästä\nlupaustani, työtäni — minun tulisi jättää kaikki. Hän on johtanut minut\nkiusaukseen ja minä olen taipuvainen kuin vesi.»\n\n»Kate!»\n\nTyttö ei vastannut.\n\n»Tulkaa heti tänne, Kate. Minulla on jotakin sanottavaa teille.»\n\n»Maistakaa!» huudahti Kate puikahtaen esille ja ojentaen omenan hänen\nhuulillensa. Hän oli löytänyt sen tästä hylätystä puutarhasta.\n\n»Kuunnelkaa! Minä jätän Ramseyn ainiaaksi — en aio hankina mitään\ntoimia saaren pohjoisosissa — pysähdyn Douglasiin — siellä on parhain\ntilaisuus työskennellä, näettehän — pahinta kaikista on — me emme tapaa\npian toisiamme — ei kovin pian, ymmärrättehän — ei vuosiin, ehkei — —»\n\nHän alkoi sammaltaa ja jatkoi sitten änkyttäen ja työntäen sanat esille\nja vavisten kuullessaan omaa ääntänsä.\n\n»Philip, te ette saa mennä!» huudahti Kate.\n\n»Itsellänikin on ikävä, Kate, hyvin ikävä. Minä tulen aina lämmöllä —\nellen sanoisi hellyydellä — muistamaan meidän onnellisia nuoruutemme\npäiviä yhdessä.»\n\n»Philip, Philip, te ette saa mennä — te ette voi mennä — ettekä te\nmene!»\n\nPhilip näki hänen rintansa aaltoilevan väljän, punaisen puseron alla.\nKate tarttui hänen käteensä ja veti siitä.\n\n»Ettekö te tahdo sääliä minua? Tahdotteko saada minut kuollakseni\nhäpeämään? Täytyykö minun sanoa teille? Ellette te tahdo puhua, minä\npuhun. Te ette voi jättää minua, koska — koska — mitä minä välitän? —\nkoska minä rakastan sinua!»\n\n»Älkää sanoko niin, Kate!»\n\n»Minä rakastan sinua, Philip — minä rakastan sinua — minä rakastan\nsinua!»\n\n»Jospa Jumala olisi estänyt, etten minä olisi syntynytkään!»\n\n»Mutta minä näytän sinulle, miten ihanaa on elää. Ota minut, ota minut\n— minä olen sinun!»\n\nHänen kohotetut kasvonsa näyttivät salamoivan. Philip horjui kuin häntä\nolisi pyörryttänyt. Kauheata oli tyttöä katsella. Hän taisteli yhä.\n»Vaikka olemmekin erossa, me muistamme toisiamme, Kate.»\n\n»Minä en tahdo muistella. Minä tahdon pitää sinut luonani.»\n\n»Meidän sydämemme ovat aina toistensa luona.»\n\n»Tule luokseni sitten, Philip, tule luokseni!»\n\n»Meidän sydämemme puhtain — meidän sielumme — —»\n\n»Mutta minä tahdon sinut itsesi! Tahdotko sinä taas saada tyttöparan\nhäpeämään? Minä tahdon sinut, Philip! Minä tahdon sinun silmäsi, että\njoka päivä saan katsella niihin; ja tukkasi, että saan hyväillä sitä\nkädelläni; ja huulesi — minkä minä sille voin? — niin, sinun huulesi,\nettä saan suudella niitä uudestaan ja uudestaan!»\n\n»Kate! Kate! Käännä silmäsi toisaalle. Älä katso minuun noin!» Kate\ntaisteli elämänsä puolesta. Hänen tuli voittaa nyt tai ei koskaan.\n\n»Ellet sinä tahdo tulla minun luokseni, minä tulen sinun luoksesi!»\nhän huudahti ja riensi hänen rinnallensa, ja kaikki tuntui menevän\nsekaisin, koison marjat koskettivat Philipin otsaan ja kuu ja tähdet\nsammuivat.\n\n»Rakkaani! Lemmikkini! Oma tyttöni!»\n\n»Ethän sinä tahdo nyt lähteä?» nyyhkytti Kate.\n\n»Jumala minulle anteeksi suokoon, minä en voi.»\n\n»Suutele minua. Minä tunnen sydämesi sykkivän. Sinä olet minun — minun\n— minun! Sano, ettet nyt tahdo lähteä!»\n\n»Jumala meille molemmille anteeksi suokoon!»\n\n»Suutele minua vielä, Philip! Älä halveksi minua, että minä rakastan\nsinua enemmän kuin itseäni!»\n\nHän itki ja nauroi ja sydämen sykintä tuntui kurkkuun asti. Seuraavana\nhetkenä hän oli kiskaissut itsensä irti hänen sylistänsä ja kadonnut.\n\n»Kate! Kate!»\n\nKaten ääni kuului autiosta hökkelistä.\n\n»Philip!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun turmeltumaton nainen menettää kunniansa, lieneeköhän siihen syynä,\nettä hän lankeaa hetken hurmioon, antaa vallan intohimoillensa ja\nheittäytyy vaistojensa valtaan? Ei. Hän joutuu ihanimman, hellimmän,\nkaikista pyhimmän ja säälittävimmän inhimillisen erehdyksen valtaan —\nhän antautuu rakastamalleen miehelle ja luulee sen kautta sitovansa\ntuon miehen itseensä iäksi. Tämä juuri on melkein kaikkien niiden\nhyvien naisten viettelijä, jotka ovat tulleet vietellyiksi. Tässä on\nalku ja niiden tuhansien armottomien juttujen juuri, jotka kertovat\nmiehen synnistä ja naisen heikkoudesta. Mutta voi! — vain nainen tulee\nsidotuksi. Miehen halu vetää häntä eroon. Naisen täytyy taistella tätä\nhalua vastaan, muuten hän on hukassa. Juuri siinä on vanha julma,\nluonnon asettama ero miehen ja naisen välillä — ikuinen erehdys,\nikuinen murhenäytelmä.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nMan-saaren haltija oli oikuillensa uskollisena peittänyt saarensa ja\nympäröivän meren sinä päivänä sakealla sumulla, ja pyrkiessään tämän\nnäkymättömän sumun läpi eräs höyrylaiva matkallaan Liverpooliin oli\nkääntynyt muutamia penikulmia oikealta reitiltä pohjoiseen, jolloin\nsumusireeni päästeli kamalia ääniänsä. Ne olivat samanlaisia, joita\nLucifer varmaankin käyttää kutsuessaan legiooniansa kaaoksesta.\n\nSilloin jokin siivekäs olio äkkiä tunkeutui sumun läpi laivalle ja\nistahti lepäämään salonkiin johtavain portaitten nuoralle, jolloin joku\nmatkustajista tunsi sen.\n\n»Toden totta! Sehän on lintu, varpunen!» huudahti hän.\n\nSamana hetkenä kuului tuulen tohinaa, sumu hälveni ja jokin\nsuurenmoinen ja hämmästyttävä kuin peikkokallio kohosi näköpiiriin.\n\n»Sehän on Man-saari», huudahti matkustaja uudestansa, mutta muut\nväittivät vastaan. »Tuo on Calf-saari, sen sanon teille, pojat. Totta\nkai minä sen tiedän.» Ja heti paikalla peräsin käännettiin.\n\nMatkustaja, suurikasvuinen nuorukainen, jonka päivettyneillä\nkasvoilla huomasi oudon kalpeuden, asteli kuumeen tapaisella\nkiihkolla edestakaisin laivan kannella. Joskus hän päästi omituisen\nilonhuudahduksen, toisinaan taas nauroi käheästi ja lopuksi kuului\njonkinlainen koriseva ääni, niinkuin hän olisi nyyhkyttänyt.\n\n»Ettekö voi viedä minua maihin, kapteeni?»\n\n»Ikävä kyllä, en voi, herra, me olemme nyt jo myöhästyneet.»\n\nHänellä oli koira mukanansa. Se oli pieni, ruma elukka, jonka hän\notti syliinsä ja hyväili hellästi antaen sille mitä kummallisimpia\nlempinimiä ja osoittaen kiihkeästi rakkauttansa. Sitten hän meni\nhyttiinsä, jossa asusti ja avasi pienen laatikon, josta otti esille\nmuutamia kirjeitä. Yksitellen hän vei ne lähemmäksi akkunaa voidaksensa\nne lukea. Hän oli lukenut ne ennenkin ja osasi ne ulkoa, mutta\nsittenkin hän kuljetti paksua etusormeansa riviltä riville ja tavasi\njokaisen sanan. Tätä tehdessään hän nauroi ääneen, itki välillä\nja nauroi taaskin. »Hän, mun tyttöni, on terve ja onnellinen ja\nihastuttavan kaunis ja vaikka hän ei kirjoita, älä kuitenkaan luule,\nettä hän unohtaisi sinut.»\n\n»Jumala siunatkoon tyttöäni ja ystävääni myöskin. Jumala siunatkoon\nheitä molempia!»\n\nHän meni kannelle taaskin, sillä hän ei voinut pysyä kauan\npaikoillansa. Nyt puhalsi raikas tuuli ja hän täytti keuhkonsa ja\npuhalteli ja huohotti. Saari häipyi vähitellen näköpiirin taakse,\nhopeaiseen valojuovaan. Muuan koneenkäyttäjä ja lämmittäjä nojasivat\nreunustaa vastaan jäähdyttelemässä.\n\n»Nyt kai herra on hyvin onnellinen, vai mitä?»\n\n»Onnellinen, kuten poikanen hiekkakuopalla, mutta minulla on nälkä\nkuin sudella. Aamiaiselle, sanotte te? Niin kyllä, mutta sydän tahtoo\nmyöskin osansa ja minun sydämeni on nähnyt nälkää viisi vuotta ja\nvähän yli. Näettehän tuon saaren tuolla, joka lekottaa kuin uinaileva\nvesilintu veden pinnalla? Se näyttää kuin se tahtoisi sukeltaa\nsyvyyksiin, eikö totta? Se on minun kotini, minun kotimaani, kuten\nsanotaan, eikä ole kulunut kuin kolme viikkoa siitä kuin luulin, etten\nenää milloinkaan saisi nähdä sitä kumisevan vanhaa ruhjua; mutta Jumala\non hyvä, ja kuten näette, minä sittenkin tulen mieheksi uudestansa.\nMinä itse olen mansaarelainen ja minulla on manilainen immyt, joka\nodottaa minua tuolla. Hän saa vain vanhan rahjun korjatakseen, kuten\nsanotaan, mutta siitä huolimatta hän on niin iloinen, ettette ole\nsen vertaa nähneet. Ei ole viisasta yllättää naisia tällä tavalla\n— ne kun ovat niin hentoja olentoja — ja minä aionkin sähköttää\nhänelle heti päästyäni koneitten lähettyville. Saispa nähdä sitä\niloa, jolla hän ottaa vastaan sähkösanomapojan! Hän saa kuusipenceä\njuomarahaksi ja kirnupiimää niin paljon kuin juoda jaksaa. Ne ovat\naina nuo naiset sellaisia heikkoja astioita — ne eivät kestä iloisia\nuutisia — ei sellaisiakaan, että joku saapuu kotiin — vaikkei tuo ole\npaljon arvoinen — naiset aina itkevät ja poraavat — ne eivät voi sitä\nauttaa. No, ymmärrätte kai, että he ovat helläsydämisempiä kuin me, ja\nkun nyt joku on ollut viisi vuotta... Siinä se nyt on — vauhti kuin\nkilpakiistassa! Saari painuu mereen, vai pettävätkö vain minun silmäni,\njotka ovat heikontuneet sen jälkeen, kun minä sain tuon luodin. Ah,\nkuinka Jumala sittenkin on rajattoman hyvä!»\n\nÄäni katkesi ja hän vaikeni äkkiä. Konemiehet palasivat töihinsä, ja\nmatkustaja hoippui hyttiinsä.\n\n»Jos kukaan milloinkaan on noussut kuolleista, on tuo mies», puhelivat\nmiehet mennessänsä.\n\n\n\n\n\n\nKolmas osa.\n\nMIES JA NAINEN.\n\n\n\n\nI.\n\n\nPhilip oli voiteltu, sen hän tiesi, mutta hän ei ollut surullinen\neikä masentunut sen vuoksi. Luonnotonta olisi ollut vastustaa Katen\nrajatonta hellyyttä ja antaumusta. Siksi Philip tunsi, ettei hän\nollut menetellyt väärin, ei katunut eikä hävennyt. Mutta päästyään\nBallureen hän ei mennyt tapansa mukaan Nan-tädin huoneeseen, vaikka\nsiellä paloi tuli ja hän kuuli tädin ompelevan. Hän hiipi yläkertaan\nomaan huoneeseensa ja istahti kirjoittamaan kirjettä. Se oli hänen\nensimmäinen rakkauskirjeensä.\n\n»Minä lasken päiviä, tunteja ja minuutteja, kunnes taas saan tavata\nsinut, lemmittyni, ja lakkaamatta kyselen itseltäni, eikö hetki pian\nlyö. Kun meidän kuitenkin täytyy olla niin kauan erossa, meidän on\nmietittävä keino, miten voimme siitä huolimatta olla yhdessä. Kuule!\n— Minä kuiskaan salaisuuden korvaasi. Huomeniltana ja joka ilta sinun\ntulee syödä illallisesi kello kahdeksan täsmälleen. Minä teen samoin,\nja silloin me syömme illallista yhdessä, sinä pikku vaimoni, vaikka\nkaksikymmentä penikulmaa on meidän välillämme. Jos joku pyytää minua\nillalliselle kanssaan, kieltäydyn, että saan olla sinun kanssasi. 'Minä\nolen luvannut eräälle ystävälle', vastaan vain ja istahdan sitten yksin\nomaan huoneeseeni ja silloin sinä olet minun luonani.»\n\nIlosta väristen hän kirjoitti tämän kirjeen Katelle, vaikkei ollut\nkulunut tuntiakaan siitä, kun hän oli hänen luotaan lähtenyt, ja meni\nviemään sen postiin. Hän oli menossa takaisin yläkertaan varpaisillansa\npää käännettynä sivulle, kun sinisestä kamarista kuului Nan-tädin ääni:\n»Philip!»\n\nHän kääntyi hämillänsä ja outo tunne valtasi hänet, niinkuin hän olisi\nollut alasti. Mutta Nan-täti ei katsonut häneen. Hän ompeli lammasta\nkanavakankaalle ja kurottui eteenpäin ottaaksensa muutamasta laatikosta\njotakin ja antaaksensa hänelle. Se oli pienoiskuva joka esitti lapsen\npäätä — poikaa, jolla oli pitkät vaaleat kutrit kuten tytöllä ja kasvot\nkuin päivänpaiste.\n\n»Onko tämä minun isäni, täti?»\n\n»On; eräs ranskalainen maalari, joka oli tullut Thurlotista, maalasi\nsen isoisäsi tilauksesta.»\n\nPhilip pani sen pöydälle. Enemmän kuin ennen hän oli vakuutettu siitä,\nettä Nan-täti oli kuullut jotakin. Sellaiset olivat hänen hellät\ntapansa varoittaa häntä. Hän ei voinut siitä pahastua.\n\n»Minä olen väsynyt tänä iltana, täti, ja sinäkin näytät uniselta. Taas\nsinä olet istunut ja odottanut minua. Kuule, siitä sinun tulee luopua.\nSitäpaitsi, se kahlehtii toisen vapautta.»\n\n»Ei se mitään. Sinähän sanoit, että tulisit kotiin käytyäsi\ntuomariparan luona, ja niin — —»\n\n»Hän on kurjassa kunnossa, tätiseni. Juo — näkee menninkäisiä —\nsellainen hylky! Hyvää yötä, täti!»\n\n»Luitko sinä ne kirjeet, lemmikkini?»\n\n»Oh, tietysti, isäni kirjeet. Luin, kyllä minä ne luin. Hyvää yötä.»\n\n»Eivätkö ne ole kovin kauniita? Eivätkö ne ole täynnä innostusta ja\nkunnianhimoa? Mutta isäparkasi! Kuinka pian hävisikään valo hänen\ntieltään! Hän ci kuitenkaan koskaan valittanut. Oi, ei, ei koskaan!\nPäinvastoin hän usein nauroi ja laski leikkiä meidän unelmistamme\nja pilvilinnoistamme. 'Sinun täytyy suunnitella ja rakentaa yksin,\nNannie, ja niin sinä saat myöskin yksin nauttia niistä.' Vieläpä\nkuolinvuoteellaankin hän saattoi jutella noin. Mutta joskus hän muuttui\nkovin vakavaksi ja sanoi: 'Anna pikku Philipille osa onnestani ja\nunelmistasi. Hän ansaitsee sen paremmin kuin minä.' 'Oi, Jumala',\nsanoi hän kerran, 'salli minun ajatella, kun minä olen siellä, että\nkaikki se, minkä minä elämässä menetin, tulee poikani osaksi. Minä jäin\nlaaksoihin, mutta hän, hän pääsee kukkuloille. Tyynny rauhaan, levoton\nsydän, lepää rauhassa ja nuku nurmen alla'.»\n\nPhilip tunsi olevansa kuin lintu, joka on joutunut vangiksi verkkoon.\n\n»Minun isäni, täti hyvä, oli runoilija, joka koetti elää, kuten\nmaailman mies. Siinä oli hänen elämänsä suurin onnettomuus, jos\najattelet asiaa oikein.»\n\nNan-täti kohotti katseensa vieden kädellänsä neulansa kuvion yli ja\nsanoi värähtelevällä äänellä: »Isäsi elämän todellinen onnettomuus,\nPhilip, oli hänen rakkautensa — se, mitä sanotaan rakkaudeksi. Mutta\nrakkaus ei ole sitä. Rakkaus tuo tullessaan rauhaa, hyveitä, jaloa\nelämää — tuo on vain hulluutta ja sokeutta, ja kun ihmiset siitä\nheräävät, he vapautuvat kuin painajaisesta. Siitä puhutaan kuin\npyhästä asiasta — se on kuitenkin saastaisuutta. Sen ylistykseksi on\nkirjoja kirjoitettu — sellaiset kirjat minä tahtoisin polttaa. Kun\nmies on joutunut sen pauloihin, hän on kuin sokea, joka on eksynyt\ntaluttajastaan ja hoipertelee kuilua kohden. Naiset ovat sellaiselle\nyhtä alttiita. Niin, niin, hyvät naiset yhtä hyvin kuin hyvät\nmiehetkin. Minä olen nähnyt heidän joutuvan kiusaukseen — —»\n\nPhilip oli nyt varma asiasta. Joku oli pitänyt Sulbyssä häntä silmällä.\nHän suuttui ja hänen vihansa purkautui Nan-tätiin sanatulvana. »Olet\nväärässä, täti, ihan väärässä. Rakkaus on ainoa, jonka vuoksi kannattaa\nelää. Se on kauneutta, se on runoutta. Sano sitä intohimoksi, jos\ntahdot — mitä olisi maailma ilman sitä? Se olisi erämaa, jossa jokainen\nihmissydän on tyhjä ja yksinäinen kuin autio saari, paikka ilman\nlapsia, ilman iloa ja riemua, ilman naurua. Ei, ei! Rakkaus on taivaan\nlahja ja me menettelemme väärin koettaessamme hävittää sen elämästämme.\nMe emme voi sitä tehdä ja me saamme rangaistuksen ylpeydestämme\nja uhkamielisyydestämme. Meidän pitäisi tyytyä jättämään kohtalon\nmäärättäväksi, tuleeko meistä suuria vai pieniä miehiä, meille pitäisi\nolla kylliksi, kunhan tulisimme hyviksi ja onnellisiksi ihmisiksi. Ja\nsuurin onni elämässä on rakkaus. Taivaan pitäisi voida tehdä ihmeitä\nmuovataksensa meitä sellaisiksi, että voisimme olla onnellisia ilman\nsitä. Mutta taivas ei tee sellaisia ihmeitä, koska taivaan suurin ihme\non juuri rakkaus itse.»\n\nNeula tärisi Nan-tädin kädessä ja hänen huulensa värähtelivät.\n\n»Sinä olet vielä nuori, Philip», hän sammalsi, »mutta minä olen vanha\nja minä olen nähnyt, millaisia hedelmiä kypsyy siitä humaltumisesta,\nmitä sinä sanot intohimoksi. Oi, mitä olenkaan nähnyt! Se murskaa\nelämän, hävittää tulevaisuuden toiveet, hajoittaa kodit, nostaa isän\npoikaa ja veljen veljeä vastaan — —»\n\nPhilip ei tahtonut jäädä alakynteen. Hän astui kiivaasti edestakaisin\nhuoneessa ja keskeytti: »Taas sinä olet väärässä, täti. Sinä aina\nerehdyt tässä asiassa, koska sinä yksityisestä tapauksesta teet yleisiä\njohtopäätöksiä — sinä ajattelet lakkaamatta vain minun isääni. Mitä\nsinä sanot isäni lankeemukseksi, olikin vain hänen kohtalonsa. Hän oli\nsen ansainnut. Jos hän olisi ollut kelvollinen siihen korkeaan asemaan,\njohon pyrki — jos hän olisi ollut kelvollinen tuomariksi, hän olisi\nsiksi päässyt eikä olisi painunut alas. Että hän lankesi, on todistus\nsiitä, ettei hän ollut kelvollinen. Jumala ei ollut tarkoittanut\nhäntä siihen tehtävään. Minun isäni taipumukset eivät olleet vakavan\nja yksitoikkoisen virkamiehen, vaan häntä elähdytti runoilijan\nkunnianhimo. Jos hänen kova onnensa olisi tehnyt hänestä tuomarin,\nhän pian olisi itse ymmärtänyt, ettei hän siksi sopinut, koko saari\nolisi sen huomannut ja sinä itse, täti hyvä, olisit suruksesi saanut\nsen selville ja koko maailma olisi huomannut erehtyneensä. Runoilijana\nhänestä ehkä olisi tullut suuri mies, tuomarina hän olisi herättänyt\nnaurua ja ivaa — hän itse olisi ollut petturi ja kerskuri, joka olisi\noikeudelle tuottanut häpeätä.»\n\nNan-täti nousi seisoalleen. Kauhistus kuvastui hänen rakastettavilla\nvanhoilla kasvoillansa ja jokin helähti pudotessaan lattialle.\n\n»Oi, Philip, Philip, jos minun täytyisi ajatella, että sinä laukeaisit\nsamaan erehdykseen — —»\n\nMutta Philip ei antanut hänelle aikaa lopettaa. Hän pyyhkäisi\notsalle-langenneet hiuksensa taakse ja hyökkäsi ulos huoneesta.\n\nPäästyään yksin hän alkoi tutkistella itseänsä. Oliko todellakin hän\nitse saattanut puhua noin? Vieläpä omasta isästänsä? Ja Nan-tädillensä!\nHän huomasi, kuinka asia oli: hän oli puhunut isästään ja ajatellut\nkoko ajan itseänsä; hän oli koettanut puolustaa itseänsä, vahvistaa\nja terästää mieltänsä. Mutta niin tehdessään hän oli hävittänyt\npyhän muiston, jota oli koko elämänsä ajan kunnioittaen mielessään\nsäilyttänyt ja samalla hän oli häväissyt Nan-tädin nuoruuden unelman.\n\nOmantunnontuskissa hän laahusti alakertaan huudellen murtuneella\näänellä: »Täti! Täti!»\n\nMutta huone oli tyhjä, lamppu oli sammutettu ja käsityö heitetty\nsivulle. Jokin rasahti hänen jaloissansa ja hän kumartui ja otti sen\nylös. Se oli hänen isänsä kuva, joka oli haljennut kahteen osaan.\nTapaus kauhisti häntä ja hän värisi. Hänestä tuntui kuin hän olisi\ntallannut isänsä kasvoja. Pistäen särkyneet palat taskuunsa hän hoippui\nhuoneesta kuin rikollinen ja hiipi hiljaa pimeässä vuoteeseensa.\n\nMutta seuraava aamu toi hänelle palkkion yön tuskista — hän sai Katelta\nkirjeen.\n\n»Vihdoinkin on talkoojuhla ohi ja minä saan olla yksin omine\najatuksineni. Sinun lähdettyäsi he lauloivat. »Kuningas lempii\nmorsiantaan ja minä teen kuin hän, ja minä teen kuin hän.» Mutta\ntäällä todellakaan ei ole tapahtunut kerrassaan mitään kertomisen\narvoista. Hyvää yötä! Minä menen nukkumaan vietyäni tämän kirjeen\nsillankorvaan. Parin tunnin kuluttua saan nähdä sinut unissani, ellen\nvalvo sinua ajatellen. Niin tavallisesti teen. Hyvää yötä, kallis\nmieheni ja herrani! Sinähän ilmoitat minulle, mitä on paras tehdä.\nSinun vaikeutesi minua hirveästi peloittaa. Ymmärräthän, rakkaani, me\nkaksi aiomme tehdä jotakin aivan tavatonta. Hyvää yötä! Minä kohotan\npääni, jotta voit suudella minua vielä kerran silmiin ja minä suutelen\nkahdesti sinua.»\n\nJa sitten seurasi tyhjiä sulkumerkkejä ( ), joihin Kate oli painanut\nhuulensa, toivoen että Philip ottaisi siitä vastaan hänen suudelmansa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKun Philip sinä aamuna aikoi mennä asuntoonsa Douglasissa, hän tapasi\nkuvernöörin talosta tulleen sanantuojan, joka vakavasti keskusteli\nhänen palvelijansa kanssa. Hänen Ylhäisyytensä pyysi häntä heti\nsaapumaan Onchaniin ja syömään siellä päivällistä hänen Ylhäisyytensä\nkanssa.\n\nKuvernöörin vaunut odottivat ovella ja Philip astui niihin. Nyt hän ei\nollut ollenkaan kiihoittunut ja kun hän muisti, miten innostunut hän\noli ollut saadessaan kuvernöörin terveiset edellisellä kerralla, hän\nhymyili. Ennen lähtöään hän ei unohtanut määrätä, että illallisen tuli\nolla valmiina täsmälleen kello kahdeksan.\n\nHän tapasi kuvernöörin yhtä kohteliaana ja puheliaana kuin\ntavallisesti. Hänen huoneensa seinillä oli komeita kuvia edellisistä\nkuvernööreistä, pitsikalvostimineen ja röyhelöineen, sekä suurenmoinen\nkuningas Yrjön kuva.\n\n»Olette kai kuullut, että saaren pohjoisosien tuomari on kuollut», hän\nsanoi.\n\n»Onko hän kuollut?» kysyi Philip. »Minä näin hänet eilen kello yhden\naikaan.»\n\n»Hän kuoli kello kahdelta», tiesi kuvernööri.\n\n»Miesparka, miesparka!» huokasi Philip.\n\nSiinä kaikki. Ei räpähtänyt silmäluomi, ei värähtänyt huuli.\n\n»Te kai tiedätte, että hallitus täyttää tällaiset virat?» kysyi\nkuvernööri. »Hakemukset lähetetään sisäasiainministeriöön, mutta on\nluultavaa, että minun mieltäni kysytään, ennenkuin nimitys tapahtuu.\nSilloin ehkä voin auttaa omaa ehdokastani.»\n\nPhilipin ilme ei vähääkään muuttunut ja heittäen toisen polvensa\ntoisen yli kuvernööri jatkoi hymyillen: »Niin ainakin näyttävät teidän\nasianajaja-toverinne asian käsittävän. He nyt jo kiertävät minua kuin\nampiaiset liimapannua. Epäilemättä te pian liitytte heihin.»\n\nPhilip teki torjuvan eleen, ja kuvernööri heilautti kättänsä jatkaen\nhymyillen: »Oh, minä en suinkaan moiti teitä! Nuorilla on aina\nkunnianhimoa. On luonnollista, että he tahtovat päästä eteenpäin\nelämässä. Mitä teihin tulee, sallikaa minun sanoa, että teillä on\nerikoinen syy ja kannustin, sillä epäilemättä tahdotte saavuttaa sen\naseman, joka teidän suvullenne ammoisista ajoista täällä on ollut,\nmutta jonka se sittemmin menetti isänne erehdyksen ja onnettomuuden\nvuoksi.»\n\nPhilip kumarsi totisena, mutta ei virkkanut sanaakaan.\n\n»Epäilemättä», virkkoi kuvernööri, »tämä tosi-asia puhuu teidän\npuolestanne. Suurin syy teitä vastaan on teidän nuoruutenne. Kuinkas\nonkaan, ettekö te ole kahdenkymmenen kahdeksan?»\n\n»Kahdenkymmenen kuuden», sanoi Philip.\n\n»Ei enempää? Vain kaksikymmentä kuusi? Ja miten menestyksellinen teidän\nelämänne tähän asti lienee ollut — vaikka minun pitäisi sanoa sitä\nloistavaksikin — teillä ei kuitenkaan ole vielä elämässä vakaantunutta\nasemaa.»\n\nPhilip kysyi, tarkoittiko hänen Ylhäisyytensä sitä, ettei hän ollut\nvielä naimisissa.\n\n»Ja vaikkapa tarkoitankin», vastasi kuvernööri teeskennellyn\nankarasti, »ja vaikkapa teenkin niin, älkää naurako, nuori mies. Te\nepäilemättä tiedätte, millaisia vaatimuksia ihmisillä on tällä pienellä\nvanhanaikaisella saarella. Katsokaahan nyt. Tämä viimeinen tuomari\nantoi ihmisille esimerkin, jota olisi vaarallista toistaa. Jos se\nuudistuisi ei siitä suinkaan moitittaisi sisäasiainministeriä, vaan\nolisi se aivan toinen mies. Tuomari Mylrean velvollisuus oli rankaista\njuopottelurikokset, ja hän oli itse juoppo. Hänen tuli tuomita\nirstaisuuden harjoittajat ja hän oli itse irstas.»\n\nPhilip ei voinut hillitä itseänsä — hän naurahti hiukan.\n\n»Todellakaan», sanoi kuvernööri kiireesti, »teidän ei tarvitse langeta\nsamanlaiseen kurjuuteen kuin hän, mutta te ette minun mielestäni\nole kaikista sopivin ehdokas, ennenkuin olette hankkinut itsellenne\nsellaisen aseman, jossa ei ole enää samanlaisia eksytyksen vaaroja.\n'Ole varoillasi Christianien suhteen', sanoi suuri Derby pojallensa ja\nsuokaa anteeksi, että minä uudistan tämän varoituksen miehelle, joka\nitse on Christian.»\n\nPhilipin kasvoille kohosi voimakas puna. Tällaisenakin hetkenä hän\ntunsi raivostuvansa, että hänen isänsä hairahdusta saatettiin noin\nkarkeasti vetää esille.\n\n»Te tarkoitatte», hän sanoi, »että meillä on taipumusta solmia\navioliittomme epäviisaasti.»\n\n»Niin, sitä tarkoitan», myönsi kuvernööri.\n\n»Sitä on vaikea sanoa», huomautti Philip lyöden keveästi näppiänsä,\nja kuvernööri rypisti kulmiansa — ja rokonarvet ilmestyivät selvemmin\nesille.\n\n»Tietysti tämä asia on minun velvollisuuteni ulkopuolella, herra\nChristian — sitähän minun ei tarvitse teille sanoa. Mutta te herätätte\nerikoisesti minun mielenkiintoani ja minä olen tehnyt teille jo jonkun\npalveluksen, vaikka nuoret niin mielellänsä luulevat, että he itse\nsaavat kaiken aikaan. Ah», hän virkahti nousten ylös kuullessansa\nvaskirummun äänen, »päivällinen on valmis. Menkäämme naisten luo.»\nSitten hän lisäsi tuttavallisesti, laskien kätensä Philipin olalle:\n»Vain yksi sana vielä, herra Christian. Lähettäkää hakemuksenne heti\npaikalla — ja seuratkaa vanhan ystävän neuvoa — menkää naimisiin\nniin pian kuin suinkin. Mutta omatessaan sellaiset tulevaisuuden\nmahdollisuudet kuin te, ei kukaan voi menetellä kyllin varovasti.\nJos hän on englantilaisen hienon perheen tytär, sitä parempi, — jos\nvalitsette tältä saarelta, pitäkää varanne.»\n\nPhilip aterioi kuvernöörin rouvan seurassa, ja rouva kertoi muistavansa\nhänen isoisänsä. Pöydässä oli myöskin kuvernöörin naimaton tytär, joka\nkertoi kuulleensa, miten Philip puhui kalastajain puolesta Peelissä.\nKesän viimeinen virallinen »vastaanotto» pidettiin iltapäivällä\npuistossa, ja Philipiä pyydettiin myöskin jäämään. Hän jäi ja sai omin\nsilmin todistaa miten liima vetää ampiaisia puoleensa. He kiertelivät\nkuvernöörin ja hänen rouvansa ympärillä, he hyväilivät hänen koiraansa\nja kesyä hirveänsä, joka söi rypäleitä vieraiden kädestä.\n\nVanhanpuoleinen herra, joka istui yksin vaunuissa, ajoi tietä ja\npysähtyi ruohokentän reunaan. Se oli vanha Peter Christian Ballawhaine\nnäyttäen entistään heikommalta ja kalpoammalta ja hänen säärensä\nolivat tavallista enemmän lenkassa. Philip astui likemmäksi tarjoten\nsedällensä kätensä auttaaksensa häntä vaunuista. Mutta Ballawhaine\nsysäsi sen syrjään ja työntyi kuvernöörin luo, ja puheli hänelle\nmuutaman minuutin pojastaan Rossista, jolle hän oli lähettänyt sanan\nsaapua tänne, jotta isä saisi esitellä hänet Hänen Ylhäisyydellensä.\n\nJos ei Philip näyttänyt iloiselta ja tyytyväiseltä ja jos hänellä ei\nollut hauska, ei syy suinkaan ollut hänen isäntänsä. »Ettekö tahdo\nviedä rouva Sitä- ja -Sitä teepöytään?» saattoi kuvernööri sanoa ja\nheti sen jälkeen tapasi Philip itsensä arvokkaassa rouvaparvessa,\njoiden miehet itse kuningatar oli nimittänyt ritareiksi ja ladyn arvon\nhe olivat saaneet — Jumala ties keneltä. Puhe siirtyi lakkaamatta äsken\nkuolleeseen tuomariin.\n\n»Sellainen elämä! Armosta hän sai elää niin kauan!»\n\n»Sääli miesparkaa, kai tarkoitatte sanoa, ystäväni, eikö se ole liikaa\nsanottu.»\n\n»Onneton raukka! Hänen olisi pitänyt mennä naimisiin. Sellainen mies\ntarvitsee vaimon, joka pitää hänestä huolen. Ettekö tekin ajattele\nniin, herra Christian?»\n\n»No», sanoi eräs valkohapsinen rouva, »ettekö te ole kuulleet hänen\nelämänsä tarinaa?»\n\n»Ah, kertokaa siitä. Kuka oli se jalosukuinen nainen?»\n\n»Se jalosukuinen nainen — —» seurasi äänettömyys. Valkohapsinen rouva\nyskähti, hymyili, sulki tirkistelevät silmänsä, alensi ääntänsä ja\nsanoi teeskennellyn juhlallisesti: »Se jalosukuinen nainen oli sepän\ntytär, ystäväni.» Sitä seurasi iloinen naurunhelähdys.\n\nPhilip tunsi voivansa pahoin, kumarsi isäntäväelle ja lähti. Ennenkuin\nhän ehti pois, hänen setänsä asettui kädet levällään hänen tielleen.\n\n»Mistä tämä johtuu, Philip? Sinä et enää koskaan tule Ballawhaineen.\nKyllä ymmärrän! Tietysti minä ymmärrän. Liian paljon hommaa naisten\nkanssa voidaksesi muistaa vanhaa miestä. Kaikki he puhuvat sinusta.\nAnnat kaikille puheen aihetta, häh? Kyllä tiedän, kyllä tiedän, ei\ntarvitse selittää mitään.»\n\n\n\n\nIII.\n\n\nPhilipin tie kotiin olisi kulkenut oikeastaan kaupungin läpi, mutta\nhän kiersi nyt Onchan ympäri, sillä hänen sydämensä oli niin sairas ja\nkatkerat tunteet kiduttivat häntä niin, että hänen täytyi saada olla\naivan yksin. Hänestä tuntui kuin kaikki enkelit ja perkeleet olisivat\nliittoutuneet yhteen pitääksensä häntä pilkkanaan. Se, mitä varten\nhän oli työskennellyt viisi raskasta vuotta, hänen elämänsä päämäärä,\ntarkoitus, jonka puolesta hän oli taistellut, oli jo hänen — hänen\ntarvitsi vain ojentaa kätensä ja ottaa. Mutta nyt kun se oli hänen, hän\nei voinut saada sitä. Oi, tätä kohtalon ivaa, tätä elämän narripeliä!\nSe oli kauheaa, siitä saattoi tulla hulluksi!\n\nSitten hänen miehekkäämpi henkensä sanoi hänelle: »Mitä lapsellisia\nhullutuksia nuo ovat? Onni tulee luoksesi molemmat kätensä täynnä\nantimia. Ole rohkea, niin sinä saat, mitä sielusi toivoo ja sydämesi\nhalajaa — saat tuomarin viran ja Katen.»\n\nSitä oli kuitenkin mahdoton uskoa. Jos hän menisi naimisiin Katen\nkanssa, kuvernööri ei antaisi hänelle puoltolauseitansa. Eikö hän\nollut sanonut, että hän antoi saaren yleiselle mielipiteelle suuren\narvon? Ja eikö sen epäitsekkään ystävyyden rinnalla, jota kuvernööri\noli hänelle osoittanut, ollut myöskin toinen läheisempi syy kuin\nvanhan manilaisen yleisen arvostelun pelko, ja eikö se salaisempi\nsyy estäisi häntä suosittelemasta saaren tuomariksi miestä, joka oli\nmennyt naimisiin väärän naisen kanssa? Philipin astellessa peltojen yli\nhänen mieleensä nousi muisto kuvernöörin päivällisistä, jolloin hänen\nrouvansa ja tyttärensä olivat osoittaneet hänelle aivan ylenmääräistä\nhuomaavaisuutta ja kohteliaisuutta. Seuraavana hetkenä hän kuitenkin\nmoitti ankarasti itseänsä siitä, että saattoi antaa sijaa sellaisille\nkuvitteluille ja niin matalamielisesti ja kiittämättömästi arvosteli\ntoisten vaikuttimia, ja vihoissaan hän potki ruohoa ja mättäitä. Ajatus\noli kuitenkin jo ehtinyt juurtua. Hän ei voinut sitä auttaa, että\nkuvernöörin persoonallinen mielenkiinto häneen tuntui tekosyyltä.\n\n»Kuinka hullu sinä sentään oletkaan, Philip!» tuntui jokin kuiskaavan\nhänelle hänen sydämensä pimeimmistä komeroista, »ota ensin tuomarin\ntuoli ja nai Kate sitten myöhemmin.» Mutta mahdottomalta tuntui sekin.\nAjatellapa, että sen oveluudella ja kaksinaisuudella voisi toteuttaa,\nentäs sitten? Tottumusten ja ennakkoluulojen muurit olisivat kuitenkin\nedessä. Philip muisteli tämänpäiväisiä puistokutsuja ja ymmärsi,\nettä siellä oli vastassa ylipääsemätön muuri. Tuomari, joka antaisi\nhienoston sovinnaistavoille iskun vasten kasvoja, saisi kärsiä siitä.\nHänen täytyisi jäädä vieraaksi saaren sisäiselle elämälle — julkiseen\nelämään hän kyllä saisi tuomariarvonsa perusteella ottaa osaa. Jäinen\nkuva kohosi hänen sielunsa silmäin eteen hänen vaimostaan, kun hän\najatteli, millaiseen suhteeseen tämä joutuisi noihin ylhäisiin\nrouviin, joiden luota hän juuri oli lähtenyt. Hänen kasvatuksensa\nsaattaisi olla parempi kuin noiden, hänen käytöksensä varmaankin olisi\nluonnollisempi ja luontainen joustavuus ja kauneus, rakastettavuus ja\nsulo saattaisi kyllä kohottaa hänet noiden rouvien yläpuolellekin.\nMutta he eivät ikinä voisi unohtaa, että hän oli maalaiskapakoitsijan\ntytär, ja jokainen pieninkin mukula seuraelämän pyramidissa — aina\nkaupunkilaiskapakoitsijan tyttärestä alkaen — katselisi häntä\nkorkeudestaan kuin kuningatar.\n\nHän saattoi nähdä heidän ajavan hänen ovelleen ja heittävän korttinsa,\nmutta heti paikalla kiitävän matkaansa. Sen verran heidän täytyisi\ntehdä. Se olisi se katkera pilleri, jonka tuomarin arvo pakottaisi\nheidät nielemään. Sitten hän saattoi nähdä vaimonsa istuvan yksin\nkotona ikävissänsä ja surullisena, halveksittuna ja kadehdittuna,\nerotettuna hänen omasta luokastaan sen kautta, että hän oli tuomarin\nrouva ja miehensä luokasta siksi, että tuomari oli mennyt hänen\nkanssansa naimisiin. Vielä hän saattoi nähdä itsensä — liian mahtavana\nhalveksittavaksi ja pelättävänä loukattavaksi — kulkevan kuulematta\njoukkojen riemuhuutoja täyttämään velvollisuuksiansa ja palaavan\nvaimonsa luo ypö yksin. Lopuksi hän muisti isäänsä ja äitiänsä eikä\nvoinut olla kuvittelematta, miten hän istuisi kotona Katen kanssa\nviiden vuoden avioliiton jälkeen, jolloin yhteiselämän ensimmäiset\nriemut alkavat haihtua, ja tunsi, miten seuraelämän kaipuu ehkä\nmuuttuisi kuluttavaksi ikäväksi. Tai ehkä he menisivät yhdessä\nkävelemään, vain he kaksi, ihan yksiksensä, ei kenenkään seurassa,\nyksin tänäiltana samoin kuin eilen ja huomenna. He kulkisivat\npitkin katuja, joille on kokoontunut tungokseen asti väkeä, ja\nsieltä satamaan, jossa kalastajat ilakoiden juttelevat, jatkaen yhä\nmatkaansa sillalle ja nostolaiturille taivaan ja meren välille Ihmiset\nnostaisivat heille hattuansa ja kumartaisivat kunnioittavasti, mutta\njäykästi ja jäätävän kylmästi. Toiset taas tyrkkisivät merkitsevästi\ntoisiansa kyynärpäillänsä kuiskien ja katsellen heidän jälkeensä.\nAh, Jumala, millainen tulisi olemaan sellaisen elämän loppu? Kun he\nalkaisivat olla onnettomia eivätkö he samalla muuttuisi huonoiksi\nihmisiksi?\n\n»Miten hirvittävästi sinä voitkaan käännellä ja väännellä asioita»,\nkuiskasi hänessä taas ääni tällä kertaa voimakkaammin. »Ei hittokaan\nkaikkea saa. Tyydy vähempään, ota Kate ja anna tuomarin viralle\npalttua.»\n\nMutta tämä neuvo ei tuottanut vähintäkään lohtua, sillä jos hänen\navioliittonsa Katen kanssa estäisi häntä tulemasta saaren tuomariksi,\nse estäisi häntä myöskin saavuttamasta minkäänlaista huomattavampaa\nasemaa tällä saarella. Jos näin oli käynyt hänen isällensä, hänelle\nitsellensä kävisi samoin — tällä saarella ei olisi sijaa miehelle, joka\nehdoin tahdoin katkoisi kaikkia yhtäläisesti sitovat kahleet.\n\n»Älä kiduta minua tällaisilla onnettomuuden ajatuksilla! Ellet voi\nsaada molempia, tuomarin virkaa ja Katea, etkä voi ottaa Katea saamatta\ntuomarin virkaa, on sinulla vain yksi keino jäljellä — ota tuomarin\nvirka ilman Katea. Ota tuomarin virka ja jätä tyttö. Se on sinun\nvelvollisuutesi ja selvä välttämättömyys.»\n\nTähän tulokseen Philip lopulta pääsi, mutta jo ennen tätä päätöstä\npäivä oli laskenut ja yö saapunut, ja hän kulki pilkkoisen pimeässä.\nSama ääni, joka oli pitänyt hänen puoltansa, alkoi nyt puhua tytön\npuolesta.\n\n»Älä puhu velvollisuudesta ja välttämättömyydestä. Sinä rakastat vain\nitseäsi ja omaa etuasi. Ole rehellinen, mies. Koska tuo nainen on\nesteenä sinun kunnianhimosi toteuttamiselle, sinä olet valmis uhraamaan\nhänet. Se on rajatonta, säälitöntä itsekkyyttä. Otaksupa, että hylkäät\nhänet — voitko sinä ajatella häntä häpeämättä? Hän rakastaa sinua\nja luottaa sinuun ja hän on antanut todistuksia rakkaudestansa ja\nluottamuksestansa. Pois verukkeet! Älä uskalla kuiskailla itsellesi,\nettei sitä tiedä kukaan muu kuin sinä ja hän — että sinä pysyt vaiti,\neikä hänkään joudu kiusaukseen puhua. Hän rakastaa sinua. Hän on\nantanut sinulle kaikki. Jumala häntä siunatkoon!»\n\nHellyys nujersi itsekkyyden. Kun kaupungin tulet alkoivat heittää\nvalojuoviansa hänen tielleen, hän sanoi rohkeasti itsellensä: »Kun\nhuolet uhkaavat joka puolelta, minä teen, kuten sanoin eilen — minä\njätän taivaan päätettäväksi, tuleeko minusta suuri tai pieni mies ja\nitse päätän, tuleeko minusta luotettava mies ja onnellinen ihminen.\nMinä teen tilin sydämeni kanssa ja astun rohkeasti tietäni eteenpäin.»\n\nTässä mielentilassa hän palasi asuntoonsa. Huoneista oli näköala\netupuolelta Athol Streetille ja takaosasta pyhän Yrjön kirkkomaalle. Ne\nolivat hiljaiset ja tyhjät eikä kadulta voinut sisään katsella. Hänen\nlamppunsa sytytettiin. Palvelija kattoi juuri pöytää.\n\n»Kata kahdelle, Jemmy», sanoi Philip ja alkoi sitten hyräillä jotakin.\n\nSilloin ottaessaan avaimia hän tunsi, että hänen taskussansa oli outo\nesine. Hän muisti, mikä se oli. Se oli hänen isänsä särkynyt kuva. Hän\nei tohtinut katsoa sitä. Avaten arkun hän kätki kuvan sen pohjalle\ntalvivaatteitten alle.\n\nTämä johti hänen mieleensä, että hänellä oli jotakin, joka tuotti vielä\nenemmän tuskaa. Hän meni laatikolle, josta otti esille isänsä kirjeet\naikoen ne piilottaa samaan paikkaan kuin kuvankin. Tätä tehdessään\nhänen kätensä vapisivat, jalat horjuivat, häntä pyörrytti, ja ääni,\njoka oli kiduttanut häntä monilla katkerilla soimauksilla, huusi taas\nhänen korvaansa: »Hautaa ne syvälle! Hautaa isäsi niin syvälle, ettet\nvoi hänestä jälkeäkään nähdä etkä kuulla. Hautaa hänen rakkautensa\nsinuun, hänen toiveensa hänen odotuksensa ja unelmansa sinusta. Hautaa\nja unohda hänet iäksi.»\n\nPhilip epäröi hetkisen ja sitten löi arkun kannen kiinni ja lukitsi\njuuri sitä, kun palvelija astui huoneeseen. Mies oli juhlallinen,\narvokas, vaitelias ukko, joka oli ollut viimeisen piispan tallirenkinä.\nTotisuutensa hän oli lainannut hevosilta, arvokkuutensa isännältänsä,\nmutta vaikenemistaitonsa hän oli itse kehittänyt, ja se oli suurempi\nkuin luonto on omasta puolestaan lahjoittanut ihmisille tai eläimille.\nHänen nimensä oikeastaan oli Cottier, mutta yleensä häntä sanottiin\nJem-y-Lordiksi.\n\n»Vieras ei ole saapunut, herra», hän sanoi. »Odotanko vai, saanko jo\ntarjota?»\n\n»Mitä kello on?» kysyi Philip.\n\n»Löi juuri kahdeksan, mutta se käy kaksi minuuttia edellä.»\n\n»Tuo heti ruoka sisään», määräsi Philip.\n\nKun vadit oli tuotu sisään ja mies kadonnut, Philip, astuen pöydän\nluo, otti napinlävestänsä kukan, jonka päivällispöydässä oli\nhuuhdemaljastansa siihen pistänyt ja painettuaan sen huulillensa asetti\nsen tyhjälle paikalle, joka oli tuolin edessä häntä vastapäätä. Sitten\nhän istahti syömään.\n\nRuoka ei oikein maistunut, ja vaikka hän olisi kuinka koettanut, hän ei\nvoinut estää ajatuksiansa harhailemasta. Hän ajatteli tätiänsä ja miten\nhän oli loukannut häntä edellisenä iltana ja setäänsä ja miten tämä\nensin oli esiintynyt kopeasti ja sitten orjamaisesti, ja sitten hän\najatteli kuvernööriä ja miten merkillistä huomiota tämä korkea herra\noli hänelle osoittanut ja lopuksi hän muisti Peten, miten äskettäin hän\noli kuollut ja miten pian unohdettu.\n\nKesken näiden muistojen, joista toiset olivat surullisia, toiset\nkatkeriakin, hänen mieleensä johtui, että hän söi illallista Katen\nkanssa. Silloin hän koetti ilostua ja saada mielensä keveämmäksi. Hän\ntiesi, että tyttö tällä hetkellä söi illallistansa Sulbyssä ajatellen\nhäntä ja uskotellen itsellensä, että hän oli hänen kanssaan. Philip\nkoetti ajatella, että Kate oli hänen luonansa, istui tuolilla häntä\nvastapäätä katsellen häntä valkoisen pöytäliinan ja vihreän lampunkuvun\nvälitse säteilevillä silmillänsä, tummat kiharat vallattomina leikkien\notsalla ja täyteläinen suu ilosta väreillen. Silloin huone oli\ntäyttyvinhän sulolla, jota lemmitty ympärilleen levitti. Hän saattoi\nmelkein kuvitella, että ilmassa tuntui pitsien ja hienojen vaatteitten\ntuoksu. »Lemmikkini!» Hän nauroi — hän tuskin tiesi, että hän itse oli\nlausunut tuon sanan. Tämä oli suloista, ihastuttavaa hassuttelua.\n\nMutta hänen silmänsä kääntyivät arkkuun, johon hän oli haudannut\nkirjeet ja maalatun pienoiskuvan ja ajatukset lähtivät uudestaan\nliikkeelle. Hän ajatteli isäänsä ja isoisäänsä, menetettyä perintöänsä\nja miten vähällä hän oli ollut saavuttaa omaksensa parhaimman osan,\nja sitten vielä kerran Peteä, kunnes hän lopuksi näiden monien\nristiriitojen pyörteissä huudahti: »Ah, jospa Pete kuitenkin olisi\nelänyt!»\n\nÄäni sai hänet hätkähtämään ja sanat herättivät kauhua. Huuhtoaksensa\nmielestään tämän tunteen hän hieman hillittyään mieltänsä täytti lasin\nreunoja myöten, kohotti sen huulillensa ja samalla kuiskasi katsellen\nyli pöydän: »Terveydeksesi, rakkaani, terveydeksesi!»\n\nJoku soitti ulko-ovella ja hän kuunteli viinilasi kädessä. Ennenkuin\nhän ehti tajuta enempää, seisoi joku hänen kyynärpäänsä vieressä ja\nsanoi puolihämärässä: »Vieras herra ei nähtävästi voi tulla, hän on\nsähköttänyt.»\n\nPuhuja oli Jem-y-Lord, joka piti sähkösanomaa kädessänsä.\n\nPhilip repäisi kuoren auki ja luki:\n\n»Tulen kotiin Ramseyn laivalla huomenna terveenä ja reippaana, ilmoita\nKirrylle. Peat.»\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPäivän, sarastaessa Philip meni vuoteeseen lopen väsyneenä harhailtuaan\nkoko yön pimeiltä kaduilla. Hän nukkui raskaasti neljä tuntia ja\nnäki kiusallisia unia jokapäiväisistä esineistä, jotka muuttuivat\nsuunnattoman suuriksi ja merkillisiksi hänen ympärillään.\n\nKun Jem-y-Lord aamulla toi teen herransa huoneeseen, hän oli pudottaa\nmaahan tarjottimen, sillä niin kiivaasti sulkeutui hänen jälkeensä ovi,\njonka hän oli polvellaan työntänyt auki. Akkuna oli puoliksi auki ja\nkylmä merituuli puhalsi huoneeseen; uuninristikko ja liesi kertoivat\nkuitenkin, että yöllä oli pidetty tulta ja hänen isäntänsä vielä nukkui.\n\nJem laski alas tarjottimen, nosti pöydällä olevaa viinikarahvia ja\ntarkasti sitä valoa vasten, päristi kuin vanha hevonen, nyökäytti\nmiettivästi päätänsä ja sulki akkunan.\n\nPhilip heräsi siihen ja katseli sekaisin ilmein ympärillensä. Hän tunsi\nepäselvästi, että jotakin oli tapahtunut, kun palvelija sanoi:\n\n»Hevonen on pian valmis, herra.»\n\n»Mikä hevonen?» kysyi Philip.\n\n»Se hevonen, jolla ratsastatte, herra», vastasi Jem hymyillen\nalentuvasti ja lisäten, »se hevonen, jonka käskitte minun tilata\nShimmeniltä viedessäni kirjettä postiin.»\n\n»Mitä kirjettä?»\n\n»Kirjettä, jonka annoitte minulle postiin vietäväksi, ennenkuin menin\nnukkumaan.»\n\nKaikki myllersi epäselvänä ja hämäränä Philipin mielessä. Hän koetti\nankarasti selvittää itsellensä, mitä oli tapahtunut. Juuri silloin\nriensi sanomalehtipoika kirkon puoleista katua huudellen: »Lisälehti —\ntuomarin kuolema.»\n\nSilloin palasi kaikki mieleen. Hän oli kirjoittanut Katelle pyytäen\nhäntä tulemaan tapaamaan häntä Port Mooariin kello kaksi tänään. Sinä\nhetkenä ja sillä yksinäisellä paikalla hän oli päättänyt ilmoittaa\nhänelle uutisen. Hän oli päättänyt sanoa hänelle kaikki ja selvittänyt\nitsellensä, miten menettelisi.\n\nIlman ruokahalua hän söi aamiaisensa. Syödessään hän kuuli ääniä\nkadunpuoleisesta pihasta. Hän kohotti päänsä ja katsahti koneellisesti\nmitään ajattelematta ulos. Nelipyöräiset, hopeahelaisen nuoren hevosen\nvetämät vaunut vierivät juuri portin ohi. Ajaja oli mahdollisimman\nhienosti pukeutunut ja päällään hänellä oli vaalea muodikas takki.\nToinen jalka oli jarrulla ja komea sikaari oli hänellä hampaissa. Se\noli Ross Christian.\n\nTavatessaan viimeksi serkkunsa hän oli tapellut hänen kanssaan Katen\nkunnian vuoksi. Tämä ajatus koski nyt kuin piiskan ja piikkiruoskan\niskut. Häveten, nöyryytettynä ja inhoten itseänsä Philip käänsi päänsä\ntoisaalle.\n\n\n\n\nV.\n\n\nPuolen yön aikaan talkoojuhlan jälkeen Kate meni vuoteellensa suudellen\nkättänsä, koska Philipin käsi oli sitä koskettanut. Herätessään\nseuraavana aamuna koko hänen olentonsa täytti ääretön onni. Avattuaan\nsilmänsä hän kohosi puoliksi ylös ja katseli ympärillensä. Tuossa\nolivat vaaleanpunaiset sänkyverhot, jotka kätkivät hänet kuin telttaan,\ntuolla olkikaton vuotiaiset, tässä olivat valkaistut, halkeilleet\nseinät, tuolla kaappi ja pesupöytä, lattialla lampaannahat ja aurinko\npaistoi puutarhan puoleisesta akkunasta. Mutta kaikki oli kuin\nmuuttunut, kaunistunut ja käynyt salaperäisen ihanaksi. Hän oli kuin\nihminen, joka nukahtaa aavalla merellä ympärillään taivaan ja meren\nsaavuttamaton yhdyntäviiva, ja herää sitten semmoisen vieraan maan\nsatamassa, jossa on lämmintä ja ihanaa ja koko maailma täynnä päivän\npaistetta. Hän sulki silmänsä, ettei mikään saisi häiritä, kun hän\ntutkisteli tätä salaperäistä maata. Hän asetti pyöreät käsivartensa\nniskan taa ristiin kuin tyynyksi, nojautui taapäin vuoteellensa\nja hänen kasvoillensa ilmestyi riemukas hymy, joka kertoi sanoin\nkuvaamattomasta onnesta ja autuudesta. Oi, ihmeitten ihme! Koko maailma\noli muuttunut.\n\nHän kuuli puukenkien kopinan alakerrasta. Nancy siellä liikuskeli\nkirnuten voita maitokamarissa. Hän kuuli ääntä puutarhan takaa —\nsiellä hänen isänsä kokosi kuhilaita; hän kuuli äitinsä juttelevan\nravintolahuoneessa ja myllynrattaan loiskuttavan koskessa. Hänestä\ntuntui melkein mahdottomalta, että jokapäiväinen elämä oli saattanut\nalkaa ikuisen yksitoikkoisen kulkunsa.\n\nOliko hän itse sama kuin ennen? Hän ojensi kätensä ottaaksensa pienen\npeilin ja tarkastaaksensa kasvojansa. Hänen ottaessansa sitä pöydältä\nse luiskahti hänen sormistansa ja pudoten alassuin särähti kappaleiksi.\nHetkeksi hän tunsi piston rinnassansa, ikäänkuin tuo olisi ollut huono\nenne, mutta samassa tuli Nancy kirje kädessä. Se oli sama kirje, minkä\nPhilip oli Balluressa kirjoittanut edellisenä iltana. Kun hän oli taas\nyksin, hän luki sen. Sitten hän pisti sen povellensa. Hänestä tuntui,\nkuin se olisi tuoksunut metsäruusuilta ja laaksonkuilulta; noidan\nasunto, Philip ja kaikki muodostivat oman ihanan maailmansa.\n\nOhi kiitävä häpeän tunne säikähdytti hetkeksi häntä. Oliko hän tehnyt\nsyntiä omaa sukupuoltansa vastaan? Oliko alentavaa, että hän oli\nkosinut eikä ollut odottanut, että hänet olisi valloitettu? Häpeäisikö\nehkä Philipkin häntä huolimatta rajattomasta rakkaudestaan? Hänen\nposkensa kuumottivat. Hän tiesi, että hän punastui, ja hän peitti\nkasvonsa aivankuin hänen rakastajansa olisi katsellut häntä. Sellaiset\najatukset eivät viipyneet kuitenkaan kauan. Hänen riemunsa oli liian\nrohkea voidakseen antaa tilaa otaksutuille ikävyyksille. Niin rajaton\noli hänen onnensa, että ainoa, mitä hän pelkäsi, oli, että hän jonakin\nhetkenä havahtuisi ja huomaisi tämän kaiken olleen haihtuvaa, suloista\nunta.\n\nTänään oli perjantai-aamu ja puolen päivän seuduilla tuli sanoma Kirk\nMichaelista, että vanha tuomari oli eilen kuollut.\n\n»Silloin heidän pitäisi valita Philip Christian hänen seuraajaksensa»,\nhän sanoi rohkeasti, »olen varma, ettei kukaan pysty siihen niin hyvin\nkuin hän.»\n\nToiset olivat keskustelleet keittiössä puoliääneen selkä häneen päin,\nja nyt kohosivat kaikkien kasvot häneen hämmästynein ilmein.\n\n»Mitä kummaa sinä juttelet, Kirry?» huudahti Nancy.\n\n»Mitä sinä sanoit joku viikko sitten?»\n\n»No, luuletko sinä, että kukaan toistelee iät kaiket samaa tyhmyyttä?»\nnauroi Kate.\n\nOhhoh, eipä ei», huokaili Caesar. »Naisen mielipide on yhtä jäykkä ja\npysyväinen kuin vonkuvan kissan häntä. Ne tulevat ja menevät, siinä\nniiden ainoa sääntö.»\n\nSeuraavana päivänä, lauantaina, Kate sai Philipiltä toisen kirjeen,\nsen, jonka hän oli kirjoittanut Douglasissa illallisen jälkeen\nsaatuansa Peten sähkösanoman. Se oli kirjoitettu poikittain\npuolelle paperiarkille ja se oli kuin jälkikirjoitus ilman alkua ja\nallekirjoitusta:\n\n»Erittäin tärkeä asia. Täytyy tavata sinut heti. Tule huomenna kello\nkaksi Port Mooariin tapaamaan minua. Siellä voimme rauhassa puhella.\nOle rohkea, rakkaani. On vakavia asioita, joista täytyy keskustella ja\npäättää.»\n\nTämä kirje oli lyhyt, vieläpä kylmäkin, mutta se ci ollenkaan häntä\nhuolettanut. Avioliitto! Se oli ainoa mahdollisuus, joka hänelle\nselvisi. Tuomarin kuolema on kiirehtinyt asioitten kulkua — siinä oli\nsyy tähän kiireeseen. Port Mooar oli lähellä Ballurea — ja juuri tämän\ntähden hän sai mennä niin kauas. Heistä varmaankin juoruttaisiin, ehkä\nparjattaisiin ja häväistäisiin — ja siksi hänen tulisi olla rohkea.\nMiten ja millä lavalla tuomarin kuolema saattoi vaikuttaa hänen ja\nPhilipin avioliittoon, sitä hän ei tahtonut käydä selvittelemään.\nEpäselvinä hänen mielessään väikkyivät tarinat tytöistä, jotka\nhuimaavalla kiireellä olivat solmineet ihastuttavat avioliittonsa ja\nmatkustaneet miehensä kanssa ulkomaille, ennenkuin kukaan ehti edes\naavistaa, että heillä olisi sellaisia hommia. Mutta tämä tosiasia hänen\nelämässään oli vain osa siitä suuresta ja salaperäisestä, jota ei\nvoinut selittää jokapäiväisten kokemusten ja tapausten valossa.\n\nKate juoksi yläkertaan pukeutumaan, ja kun hän tuli takaisin, hän oli\nkuin ruusun nuppu, joka juuri avaa terälehtensä. Hän oli pukeutunut\nhuolellisemmin kuin koskaan ennen. Philipillä oli suuret vaatimukset:\nhän ei saisi toiveissansa pettyä. Ollen lähtevinään ostoksille hän\naikoi mennä Ramseyhin johtavaa tietä, kun hänen isänsä huusi tallista,\nettä hän aikoi lähteä hevosella samalle suunnalle. Tamma valjastettiin\nja he molemmat nousivat kärryihin.\n\nCaesar oli tehnyt suunnitelmansa ja laskelmansa. Hän oli saanut\ntietää, että ennenmainittu höyrylaiva oli edellisenä päivänä saapunut\nKapkaupungista Liverpooliin, ja hän päätti, että Peten tavarat\ntulisivat »Peveril»'illä, joka tuli joka lauantai Ramseyhin. »Peveril»\nlähti Liverpoolista kello kahdeksan, ja sen piti saapua perille kolmen\nseuduissa. Caesar tahtoi joutua laiturille kahdeksi.\n\n»Tämä on minun velvollisuuteni isänä, Kate», hän sanoi. »Mikä on sen\nluonnollisempaa kuin että siellä on jotakin sinulle? Se on minun\nvelvollisuuteni myöskin Herran palvelijana, sillä löytyy monta\nmanilaista, jotka ovat antautuneet ahneuden perkeleelle, ja Jumalan\nvaltakunnan työtä on koettaa estää heitä joutumasta kiusaukseen.\nHeille saa saarnata niin, että hahmonsa mustenee ja kuitenkin se on\nyhtä tyhjää kuin heittäisi päärlyjä sikojen eteen. Ei siis mitään\nruikuttelua, ei kellojen soittoa edeltäpäin, vaan kerta kaikkiaan\nkiusaus pois!»\n\nKate oli vaiti ja Caesar lisäsi tuttavallisesti: »Luonnollisesti se\non myöskin minun oikeuteni, sillä kun syntyperä on tuollainen, ei ole\nolemassa minkäänlaisia rintaperillisiä ja se joka ensiksi ennättää,\nvoittaa yhdeksän kymmenesosaa omistusoikeudesta. Niin se on, Kate. Ei\nsinun tarvitse noin kylmästi tuijottaa minuun. Se on totinen tosi,\ntyttö. Minä olen kysynyt, mikä on lakimiesten ajatus asiasta.»\n\nKate oli katsellut, mutta ei ollut kuunnellut mitään. Asia oli liian\nvähäpätöinen eikä ollenkaan kiinnittänyt hänen mieltänsä. Heidän\najaessaan hän lakkaamatta katseli merelle ja kyseli, mitä kello on.\n\n»Ohhoh, tyttöseni», sanoi Caesar, »kyllä meillä on aikaa. Ei tarvitse\nolla ollenkaan levoton. Kestää vielä tunnin, ennenkuin laiva ilmestyy\ntaivaan rannalle. Aiotko sinä tulla minun kanssani laiturille? Et? No,\nehkäpä onkin parasta, ettet tule.»\n\nKangaskaupan ovella Kate laskeutui alas kärryistä ja kielsi isäänsä\nodottamasta häntä paluumatkalla. Caesar kostutti etusormeansa ja\nkohotti sen hetkeksi ylös.\n\n»Älä sitten viivy kovin myöhään», hän sanoi, »myrsky on tulossa.»\n\nMuutamia minuutteja tämän jälkeen Kate riensi kiireisin askelin\nBallurea kohden. Kulkiessaan Ballure Housen ohi hänen mielensä täytti\nharras kunnioitus. Hän oli kuin olisi joutunut pyhälle maalle. Hän ei\nkatsellut ympärilleen, ei osoittanut mitään mielenliikutuksen merkkejä,\nsilmäluomet vain värähtelivät, suu nytkähteli ja käsi puristi vähän\nlujemmin rahakukkaroa, kun hän, pää painuksissa kulki talon ohi.\nAstellessaan kaivon sivu hän huomasi Mustan Tomin pyöreän pään, kun\ntämä kuluneesta kotelosta ottamallaan kiikarilla tuijotteli pensaikon\nyli merelle. Vaikka mies oli hänelle vastenmielinen, Kate kuitenkin\ntervehti häntä iloisesti.\n\n»Kaunis päivä tänään, herra Quilliam.»\n\n»Näytti tulevan kaunis päivä, neiti, mutta nyt lentävät mehiläiset\npesiinsä», vastasi Tom.\n\nTom katsella murjotteli häntä kuin vihollinen vakoojaa, mutta siitä\nei Kate välittänyt. Hän oli ylen onnellinen. Aurinko paistoi yhä.\nPäästyään kukkulan laelle hän alkoi hyppiä ja juosta Folieuhon\nviettävää tietä. Hän kiiti kevein sydämin ja nopein askelin,\najattelematta pahaa kenestäkään ja rakastaen koko maailmaa, kun hän\nkiiruhti kuulemaan tuomiotansa.\n\nMeri hänen allansa oli tyyni ja sininen. Sen pinnalla ei näkynyt\nmuuta kuin musta häipyvä savupatsas, joka kohosi vielä näkymättömän\nhöyrylaivan piipusta.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nPhilip jätti hevosensa »Iiriläisen» pihaan noin penikulman päähän\nvuoritiestä. Majatalon emännän, rouva Looneyn, kieli kävi kuin mylly\nhänen askarrellessaan Philipin syödessä päivällistään. Hän oli tuntenut\nhänen sukunsa kolmessa polvessa ja tiesi juttuja hänen isoisästään,\nhänen isästään ja hänestä itsestään, kun hän oli lapsi. Hän jutteli\nlapsen kasvoista, jotka olivat »kutakuinkin koreat», ja Douglasin\ntytöistä, jotka olivat »jokseenkin keskulaisia.» Hän antoi Philipille\nmyöskin neuvon mennä naimisiin jonkun lämminsydämisen tytön kanssa,\njolla olisi »yhtä ja toista itseänsä varten — maita ja porsaita ja\nkaikkea» — ja silloin voisi ehkä tulla hyvitetyksi se »keljuilu», jota\nkolmekymmentä vuotta sitten oli eräälle hyvälle miehelle osoitettu\nBallawhainessa.\n\nPhilip jätti lautasensa puolillensa ja nousi mennäksensä Port Mooareen.\n\n»Mutta herranterttu, ettehän te ole mitään syönyt», päivitteli\nmajatalon emäntä. Sitten hän jatkoi maanitellen aivan kuin Philip\nolisi vielä ollut lapsi: »Ettekö te minun tähteni voisi syödä vielä\nvähän? Koettakaa, koettakaa nyt! Ei muruakaan enää? Se on teille\nvastenmielistä, herra Philip! Aiotteko lähteä kävelemään? Ottakaa\nsitten päällystakki yllenne, apilat ennustavat sadetta.»\n\nHän lähti sitä tietä, jota Pete oli niin usein kulkenut koulusta\npalatessaan, kun Kate asui Cornaassa, ja Pete saatteli häntä\nmonimutkaisia polkuja myllyn ohi Ballajoran rantoja. Uusi mylläri\noli hajoittanut sen olkikattoisen vanhan hökkelin, jossa Kate oli\nsyntynyt ja rakentanut sijalle uuden talon. Kappeliin oli lisätty avara\neteinen, jossa seurakunta sai myrskyltä suojaa, ja päätyyn oli kuvattu\nteurastettu karitsa. Ballajoran teurastaja oli ottanut toisen karitsan\n— elävän lampaan — josta hän juuri nujersi henkeä pois, kun Philip\nkulki ohi. Avuttoman eläinraukan pää oli kääntynyt taaksepäin penkissä\nja se katsoi häneen surullisin silmin ja päästi tuon merkillisen\nepätoivon parahduksen, jolla kuolemaantuomittu eläin vetoaa oikeuteensa\nnähdessään kuoleman lähestyvän ja lopetettuaan taistelun elämänsä\npuolesta.\n\nTuuli oli tyyntynyt ja meri lekotti peilikirkkaana, mutta salmen\ntoisella puolella näytti lyijynharmaa pilvi peittävän Englannin\nvuoret, vaikka ne olivat vielä valoisat ja aivan kuin kylpivät\nauringon paisteessa. Kun Philip saapui Port Mooariin tuli sieltä häntä\nvastaan maalle päin kärryt täynnä meriruohoa, ja muuan hummerinpyytäjä\nvalmistautui lähtemään pyyntimatkallensa.\n\n»Tyyni päivä», sanoi Philip ohi kulkiessaan.\n\n»Eipä se sentään taida näyttää erittäin kehuttavalta», vastasi\nkalastaja. »Mainingit ovat niin merkilliset, vaikka tuuli ei juuri\nkäy.» Hän työnsi kuitenkin venheensä vesille, nosti purjeensa ja\nlekotteli matkaansa.\n\nPhilip katsahti kelloansa ja asteli sitten niemelle. Hän tuli luolalle\nja pistäysi sinne sisään. Meriruohoa oli kokoontunut sinne pimeään\nsuuri kasa ja kahden kiven välillä aukon suulla oli tulisija. Äkkiä\nhän muisti tämän luolan. Se oli Carrasdhoon miesten luola. Hän saattoi\nkuulla Peten äänen sen kumahtelevista syvyyksistä, hän saattoi kuulla\nja nähdä oman itsensä. »Pelastammeko naiset, Pete? — niinhän aina\ntehdään.» »Niin, totta kai, naiset — ja pojat.» Tämän lapsuuden muiston\nsuloisuus ja hellyys vaikutti liian voimakkaasti Philipin mieleen. Hän\ntuli ulos luolasta ja asteli rantaa pitkin.\n\n»Hän kai tulee kirkon kautta», hän ajatteli ja kiipesi kalliolle\nparemmin nähdäksensä. Rannalla oli rivi kääpiökasveja, pieniä\nvaivaismäntyjä, jotka surkeannäköisinä kyyhöttivät aivan kuin peläten,\nettä mereltä pian puhaltaisivat talviset tuulet. Jossakin tällaisen\npuun haarassa oli rappeutunut linnun pesä. Jonakin edellisenä vuotena\nsiinä oli ollut elämää, mutta nyt se oli tyhjä, lauluton, iloton ja\nkuollut.\n\n»Tuolla hän on», kuiskasi Philip itsellensä ja hengitti raskaasti.\nValkea vartalo oli ilmestynyt tuuliviirin luo ja lähestyi häntä\nkeveästi kuin tunturikauris.\n\nMustat pilvet Englannin vuorten yläpuolella alkoivat laskeutua\nalemmaksi. Toisella rannalla oli myrsky, vaikka taivas saaren kohdalla\noli vielä kirkas. Höyrylaiva oli ilmestynyt taivaanrannalle ja kynti\nnyt vakoansa lahtea kohden.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKate riensi rinnettä alas ilosta huudahtaen ja suuteli häntä.\nPhilipistä tuntui, että hänen pitäisi estää se, mutta hän ei voinut\nja niin hän vastasi suudelmalla. Sitten Kate pisti kätensä hänen\nkainaloonsa ja yhdessä he laskeutuivat rannalle.\n\n»Minä olen niin iloinen, että sinä tulit», alkoi Philip.\n\n»Saatoitko sinä hetkeäkään luulla, etten tulisi?» vastasi Kate, ja\nhänen kasvonsa olivat pelkkänä hymynä ja äänensä kuului kiihkeänä\nkuiskauksena.\n\n»Minulla on jotakin sanottavaa sinulle, Kate — jotakin hyvin vakavaa.»\n\n»Onko?» kysyi Kate. »Onko se niin hirveän vakavaa?»\n\nHän nauroi ja punastui vuorotellen. Eikö hän tiennyt, mitä Philip aikoi\nsanoa? Eikö hän arvannut, mitä Philip aikoi sanoa? Eikö hän arvannut,\nmikä tämän vakavan asian täytyi olla? Pidentääksensä tätä suloista\nodotusta hän osoitti, että hänen mieltänsä muka kiinnittivät hänen\nympärillään olevat seikat. Hän katsahti merelle ja sitten kallioille,\njoiden yli mainingit vyöryivät pieniin rantapoukamiin, hypähteli ilosta\nhuudahdellen kiveltä kivelle ja pitäen yhä lujasti kiinni Philipin\nkäsivarresta.\n\n»Nyt sinun täytyy olla hiljaa ja kuunnella», sanoi Philip.\n\n»Oh, minä olen niin kiltti — niin kauhean kiltti!» vastasi Kate. »Mutta\nkatsoi Katsohan noita valkeita hevosia tuolla — kaukana tuon laivan\nluona! Etkö luule, että meren haltija aikoo pian näyttää valtaansa,\nvai?»\n\nHän huomasi nyt Philipin vakavan ilmeen ja sanoi ankarasti koettaen\nmuuttaa ilmeensä vakaviksi ja arvokkaiksi: »Ole vaiti, Kate. Hillitse\nitseäsi. Philip aikoo puhua sinulle — vakavasti — hyvin vakavasti.»\n\nSitten hän käänsi päänsä kallellensa ja katsoi Philipiä suoraan silmiin\nsanoen: »No, herrani, miksi et ala? Ehkä pelkäät, että minä rupean\nitkemään. Minä en rupea — minä lupaan sinulle, etten rupea.»\n\nMutta nyt hän alkoi tulla levottomaksi nähdessänsä Philipin kasvojen\ntavattoman huolestuneen ilmeen ja hänen oma iloisuutensa vähitellen\nhaihtui. Kun Philip alkoi puhua, hänen äänensä oli kuin särähtelevä\nkaiku entisestänsä.\n\n»Sinä muistanet, Kate, mitä sanoit, kun minä toin viimeisen kirjeen\nKimberleystä — että jos sinä seuraavana aamuna huomaisit, että se oli\nerehdys — —»\n\n»_Onko_ se erehdys?» kysyi Kate.\n\n»Ole tyyni, Kate.»\n\n»Minä olen tyyni, rakkaani. Minä muistan sanoneeni, että se tappaisi\nminut. Mutta se oli hullusti sanottu. Minä en enää sanoisi niin. Onko\nPete elossa?»\n\nHän puhui vapisematta ja Philip vastasi käheästi kuiskaten: »On.»\n\nPhilip sanoi sitten murtuneella äänellä: »Me olimme aivan hulluja, Kate\n— oli kovin hullua rientää tekemään lopullisia johtopäätöksiä — se oli\nhulluutta pahempaa, se oli synnillistä. Minä puoliksi epäilin sitä\nkirjettä silloin, mutta, Jumala minulle anteeksi suokoon, minä tahdoin\nuskoa sitä, ja niin — —»\n\n»Minä olen iloinen, että Pete elää», sanoi Kate hiljaa.\n\nPhilip aivan kauhistui hänen tyyneyttänsä. Hänen kasvojensa piirteet\nkertoivat hänen sielunsa suunnattomista ristiriidoista, mutta Kate\nasteli hänen rinnallaan osoittamatta vähintäkään mielenliikutusta,\neipä edes väri muuttunut hetkeksikään hänen kasvoillansa. Oliko hän\nymmärtänyt?\n\n»Katso», hän sanoi vetäen esille Peten sähkösanoman taskustansa ja\nantaen sen hänelle.\n\nKate avasi sen välinpitämättömästi, ja Philip tarkasti häntä, kun hän\nluki sen, odottaen kuulevansa tuskan kirkaisun ja valmistuen ottamaan\nhänet syliinsä, jos hän kaatuisi. Mutta mikään ei liikahtanut paitsi\nsormet, eikä kuulunut muuta kuin paperin rapina. Philip käänsi pois\npäänsä. Aurinko paistoi; merkillinen valo lankesi rannan petäjiin ja\nsiellä täällä kohosi valkea aallonharja kuin vesilintu meren sinisestä\npinnasta.\n\n»Entäs sitten?» hymähti Kate.\n\n»Kate, sinä hämmästytät minua», sanoi Philip »Tämä kohtaa meitä kuin\nukkosen isku, etkä sinä näytä käsittävän sitä.»\n\nKate laski kätensä hänen kaulaansa ja paperi ratisi hänen olkapäätänsä\nvasten. »Rakkaani», hän sanoi, »rakastatko sinä minua vielä?»\n\n»Sinä tiedät, että minä sinua rakastan, mutta — —»\n\n»Silloin minun taivaallani ei ole ukkospilviä», vakuutti Kate.\n\nTytön rakkauden yksinkertainen suuruus sai Philipin häpeämään. Tämä\nantaumus, tämä luottamus, tämä välin pitämättömyys, jolla hän otti\nvastaan kaikki kohtalon oikut, jos vain hänen lemmittynsä häntä\nrakastaisi, oli enemmän kuin hän saattoi käsittää. Mutta hän irroitti\nhänen kätensä ja sanoi: »Me emme saa elää hullujen paratiisissa,\nvalheellisessa onnessa, Kale. Sinä olet luvannut itsesi Petelle — —»\n\n»Mutta Philip», sanoi Kate, »sehän tapahtui silloin, kun minä olin\nvielä lapsi. Lupaus oli puolittainen enkä minä tiennyt, mitä tein.\nEn tiennyt, mitä rakkaus on. Sen opin myöhemmin, rakkaani, paljon\nmyöhemmin — sinä tiedät, milloin.»\n\n»Peten suhteen asia on kuitenkin sama», sanoi Philip. »Hän tulee nyt\nkotiin vaatimaan sinua — —»\n\nKate keskeytti hänet asettumalla hänen tiellensä ja sanoi kasvot maahan\nluotuina ja sivellen hänen takkinsa rintapieltä kädellänsä: »Sinä\nolet mies, Philip, etkä voi sitä ymmärtää. Kuinka sinä sitä voisit ja\nkuinka minä sanoisin sen sinulle? Kun tyttö ei ole vielä nainen, vaan\nlapsi, hän on aivan toinen ihminen. Ei hän silloin voi ketään rakastaa\n— ei todellisesti — ei siten kuin minä rakkauden ymmärrän, ja mitä hän\nlapsena lupaa, sitä ei myöhemmin voida ottaa lukuun. Ei ollut minä itse\nse, joka lupautui Petelle — jos olen hänelle lupautunut. Se oli minun\npieni sisareni — pieni sisar, joka olin minä kauan, kauan aikaa sitten\n— mutta joka nyt on poissa — joka uinuu minussa jossakin, enkä minä voi\nsitä selittää. Onko se niin kovin hullua, rakkaani?»\n\n»Mutta ajattele Peteä», sanoi Philip, »ajattele, että hän menee\nulkomaille, rakastaen sinua, eläen siellä viisi vuotta ja raataen kuin\norja kootaksensa rahaa, kieltäytyen kaikista iloista, antautuen ehkä\nvaaroihin vain rakkaudesta sinuun ja saadaksensa sinut omaksensa.\nAjatteli, että hän sitten palaa sydän tulvillansa rakkautta sinuun,\ntäynnä toivoa, isoten ja janoten ja haikeasti halaten saada sinut\nkokonaan omaksensa, ja huomaakin sitten, että hän on sinut iäksi\nmenettänyt, sinä olet kuollut hänelle — vielä enemmän kuin kuollut — se\ntappaa hänet, Kate.»\n\nTämä kuvaus ei häntä liikuttanut. »Minä olen kovin pahoillani, mutta\nminä en rakasta häntä», hän sanoi hiljaa. »Minä olen pahoillani — ja\nmitä muuta voi tyttö tehdä, kun hän ei rakasta nuorta miestä?»\n\nHän jätti myöskin minut pitämään huolta sinusta ja sinä näet —\nsinä näet sähkösanomasta, että hän tulee kotiin luottaen minun\nrehellisyyteeni. Kuinka voin sanoa hänelle, että olen käyttänyt väärin\nhänen luottamustansa? Kuinka voin tavata hänet ja selittää — —»\n\n»Minä tiedän, Philip. Sano, että me luulimme, että hän oli kuollut — —»\n\n»Ei, se olisi liian kurjaa. Siitä on vain kolme viikkoa, kun kirje tuli\n— eikä se sitäpaitsi olisi totta, Kate — sellainen inhoittaa minua.»\n\nKate kohotti häneen katseensa, josta säteili hellyys ja kainosteleva\nrakkaus ja sanoi taas: »Minä tiedän sitten — sano, että syy oli minun,\nPhilip. Mitä minä huolin? Sano, että kaikki oli minun syyni, ja minä\nsain sinut rakastamaan itseäni. Minä en välitä kenenkään puheista. Ja\nse on totta, eikös olekin? Ainakin osaksi totta, onhan?»\n\n»Jos minä alentuisin puhumaan Petelle kiusauksesta, minä halveksisin\nitseäni», sanoi Philip ja silloin Kate heitti päänsä korkealle ja sanoi\nrohkeasti:\n\n»Varmaan silloin on parasta sanoa hänelle totuus — koruton totuus,\nPhilip. Sano hänelle, että me koetimme olla uskollisia ja rehellisiä ja\njotakin sinne päin, mutta emme voineet, koska me rakastimme toisiamme,\nemmekä voineet sitä estää.»\n\n»Jos minä sanon hänelle totuuden, niin minä saan hävetä itseni\nkuoliaaksi», sanoi Philip. »Oh, tästä kauheasta kurjuuden kuilusta\nei johda mikään tie pois. Joko suojelen itseäni petoksella tai etsin\nkaikenlaisia kiertoteitä. Joka tapauksessa tahraan sieluni ainaiseksi.\nMinusta tulee alhainen ihminen ja vuosi vuodelta minä painun yhä\nsyvemmälle valheen ja petoksen liejuun.»\n\nKate kuunteli silmät suurina ja katseli ihmeissänsä hänen värähteleviä\nkasvojansa ja hänen omatkin kasvonsa alkoivat nytkähdellä ja hänen\nkatseensa hellyys alkoi muuttua kauhuksi.\n\n»Jos me nyt menisimme naimisiin», jatkoi Philip, »emme koskaan\nvoisi unohtaa, että sinä olet rikkonut lupauksesi ja minä pettänyt\nluottamuksen. Tämä muisto vainoaisi meitä niin kauan kuin eläisimme.\nMeillä ei olisi koskaan silmänräpäyksenkään onnea, eikä hetkenkään\nrauhaa. Peten sydän olisi murtunut, ehkä hänestä tulisi hylkiö, ehkä —\nkuka tietää? — ehkä hän itse lopettaisi päivänsä. Hän olisi kummitus,\njolta aina kohoaisi meidän välillemme.»\n\n»Ja luuletko sinä, että minä pelkäisin tuota?» sanoi Kate. »Totisesti\nen. Jos sinä olisit minun kanssani, Philip ja rakastaisit minua yhä\nvielä, en välittäisi, vaikka kaikki enkelit ja paholaiset nousisivat\nmeitä vastaan.»\n\nHänen kasvonsa olivat nyt kuoleman kalpeat, mutta hänen suuret silmänsä\nloistivat.\n\n»Meidän rakkautemme ei voisi sitä kestää, Kate», sanoi Philip. »Meidän\noman syyllisyytemme tunto surmaisi sen. Kuinka voisimme rakastaa\ntoisiamme, jos tuollainen syyllisyyden tunto yötä päivää seuraisi meitä\n— istuisi meidän pöydässämme — kuuntelisi meidän puheitamme — seisoisi\nmeidän vuoteemme ääressä — oi, laupias Jumala!»\n\nTämän näyn herättämä kauhu valtasi hänet kokonansa ja hän peitti\nmolemmin käsin kasvonsa. Kate painoi ne alas ja piti niitä lämpimästi\nomien käsiensä välissä. Mutta hänen kivettynyt katseensa oli vieläkin\nkauheampi ja Kate sanoi värisevällä äänellä: »Tarkoitatko sinä, Philip,\nettä me emme — voisi — ettemme voisi mennä naimisiin — nyt?»\n\nPhilip ei vastannut ja Kate uudisti kysymyksensä katsoen häneen, kuten\nrikoksentekijä, joka odottaa tuomiotansa — pää kumartuneena alaspäin ja\nsuu auki.\n\n»Emme voi», mutisi Philip. »Jumala meitä auttakoon, emme uskalla», hän\nsanoi, ja sitten hän koetti taaskin osoittaa hänelle, kuinka heidän\navioliittonsa oli aivan mahdoton nyt, kun Pete oli tullut takaisin,\nja että se nyt tuottaisi vain häpeää ja kurjuutta. Mutta pian hänen\nsanansa tukahtuivat ja seurasi äänettömyys. Hän näki Katen rukoilevan\nkatseen ja se oli aivan samanlainen kuin se katse, jonka lammas oli\nteurastajan penkiltä häneen luonut.\n\n»Tätäkö sinä tulit minulle sanomaan?» kysyi Kate.\n\nPhilipin vastaus tukahtui hänen kurkkuunsa. Kate arvasi sen paremmin\nkuin kuuli.\n\nHän oli kuullut tuomionsa, mutta hän ei valittanut. Hän ei vielä\nkokonansa käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Hän oli samanlainen kuin\nsoturi, joka taistelussa on haavoittunut kuulasta; ensin tuntuu raitis\nilma melkein virkistävän ja sitä seuraa tuska ja kuolinkamppailu.\n\nHe olivat taaskin alkaneet kävellä, ja vielä kerran Kate pysäytti hänet\nasettuen hänen eteensä, kuten kerran ennen. Hänen kätensä kohosivat\nlempeästi hänen rinnallensa ja kiersivät hänen kaulansa ympäri.\n\n»Tämä on vain kauheata leikkiä, rakkaani», hän sanoi, »tällä sinä ehkä\ntahdot vain koetella minun rakkauttani. Sinä tahdot päästä minusta\nvarmuuteen — täydelliseen, horjumattomaan varmuuteen — nyt kun Pete\non elävänä tullut kotiin. Mutta näethän — minä tahdon vain, että yksi\nrakastaa minua, ainoastaan yksi, rakkaani. Sano, oi sano, että asia on\nniin. Älä pelkää sanoa, että sinä olet vain leikitellyt minun kanssani,\nminä en sinulle ollenkaan suutu. Oi sano, sano minulle.» ?\n\nPhilip ei voinut virkkaa sanaakaan ja Kate antoi käsiensä pudota hänen\nkaulaltansa, ja he astelivat rinnakkain, molemmat tuijotellen merelle.\nEnglannin vuoret näyttivät tällä hetkellä pikimustilta. Myrsky raivosi\ntoisella rannalla, vaikka ilma tällä rannalla oli lämmin ja lauha kuin\nkuumeisen hengitys.\n\nÄkkiä Kate pysähtyi, rapisteli hiekkaa jaloillansa ja huudahti sitten\ntukahtuneella äänellä: »Minä tiedän, mitä se on. Ei se ole Pete. Minä\nolen sinun tielläsi. Sitä se on. Sinä et voi päästä ylös, jos minä olen\nsinun rinnallasi. Minä en ole sovelias sinulle. Kuilu sinun ja minun\nvälillä on liian suuri.»\n\nPhilip koetti kieltää sitä, mutta ei voinut. Se oli kuitenkin osaksi\ntotta. Hän tiesi liiankin hyvin, että Kate oli sanonut melkein koko\ntotuuden. Pete oli tullut viime hetkenä, aivan kuin suojaamaan hänen\nomaatuntoansa, mutta Kate riisui sen ilkoisen alasti ja näytti hänelle\nluurangon.\n\n»Se voi olla hyvin hyvä sinulle», huudahti Kate, »mutta mitenkä käy\nminun? Miksi sinä et jättänyt minua yksin? Miksi sinä kiihoitit minua?\nNiin, toden totta sinä kiihoitit minua! Etkö sinä sanonut minulle, että\nvaikka nainen ei voi kohota elämässä, mies voi kohottaa hänet, jos\nhän rakastaa häntä? Ja etkö sinä sanonut, ettei ollut ylhäisyyttä tai\nalhaisuutta, jos vain kysymyksessä oli todellinen rakkaus? Ja etkö sinä\nsanonut vielä, että jos nainen kuuluu jollekin ja tämä kuuluu hänelle,\nse oli Jumalan merkki, että he olivat saman arvoiset, eikä mikään muu\nmerkinnyt mitään — ylpeys ei ollut mitään — yhteiskunnallinen asema ei\nollut mitään eikä koko maailma merkinnyt mitään? Nyt minä tiedän, että\nasia on toisin. Maailma on meidän välillämme. Se on aina ollut meidän\nvälillämme, etkä sinä ikinä voi tulla minun omakseni. Sinun täytyy\nmennä eteenpäin ja kohota ylös, ja minun täytyy jäädä jälkeen sinne,\nmissä olen.»\n\nSitten hän purskahti hirvittävään nauruun. »Oi, miten hullu olen\nollutkaan! Kuinka minä olenkaan uneksinut onnesta! Minä tiesin, että\nolin vain tietämätön typerä raukka, mutta uskoin, että se, joka minua\nrakasti, kohottaisi minut ylös. Ja nyt minun täytyy jäädä yksin. Oi,\nse on kauheata! Minkätähden sinä petit minut? Niin, sinä petit minut.\nEikö tämä ole pettämistä? Sinä petit minut, kun sinä saatoit minut\najattelemaan, että sinä rakastit minua enemmän kuin mitään muuta\nmaailmassa. Sitä sinä et tee! Sinä rakastat juuri maailmaa itseänsä, ja\nPete on sinulle väin tekosyy.»\n\nPuhuessaan hän tarttui hänen käsivarsiinsa, hänen käsiinsä ja hänen\nrintaansa ja omaan kurkkuunsa, aivan kuin joku olisi tahtonut kuristaa\nhänet. Philip ei vastannut hänen soimauksiinsa, sillä hän tiesi, mistä\nlähteestä ne kuohuivat. Ne olivat hänen suuren rakkautensa katkera\nvalitushuuto. Hänen suuri surunsa ja hänen suuri mustasukkaisuutensa\nmaailmaa kohtaan — kaikkea sitä säälimätöntä ja salaperäistä voimaa\nkohtaan, joka kiskoi hänen lemmittyänsä pois hänen luotansa. Hetkisen\nkuluttua Kate tuli liikutetuksi toisen äänettömyydestä ja tuli hänen\nluoksensa täynnä tuskaa ja katumusta ja sanoi: »Ei, ei Philip, sinun ei\ntarvitse soimata itseäsi mistään minun vuokseni. Sinä et ole ollenkaan\nminua pettänyt. Minä petin itse itseni. Kaikki oli minun syyni. Minä\njohdin sinua — minä tiedän sen. Ja kuitenkin olen saattanut sanoa näin\njulmia asioita sinulle. Annathan kuitenkin minulle anteeksi, annathan,\nrakas? Tytöt eivät joskus voi hillitä itseänsä, näethän, Philip.\nItketkö sinä? Ei, se ei ole mahdollista, että sinä itket, eihän?\nSuutele minua Philip ja anna minulle anteeksi. Sinä voit sen tehdä,\nvoithan sen tehdä?»\n\nHän pyysi kuin lapsi kohottaen kasvonsa ylös, huulet puoliavoimina.\nPhilip oli myöntymäisillänsä ja ojentui eteenpäin, koskettaaksensa\nhänen otsaansa, kun äkkiä lapsi muuttui naiseksi ja Kate heittäytyi\nhänen rinnallensa ja piteli häntä kuumeisesti, hänen verensä kiehui,\nhänen rintansa aaltoili ja silmänsä leimusivat ja kiihkeästi hän\nhuusi: »Philip, sinä olet minun. Ei, minä en päästä sinua. Minä en\nvälitä sinun suunnitelmistasi, sinun täytyy hylätä ne. Minä en välitä\nPeten tulosta — antaa hänen tulla. Maailma voi tulla toimeen ilman\nsinua — minä en voi. Sinä olet minun, Philip, ja minä olen sinun, enkä\nkenenkään muun, enkä ikinä voi toisen omaksi tulla. Sinun täytyy tulla\ntakaisin minun luokseni ennemmin tahi myöhemmin, jos sinä menet minun\nluotani pois. Minä tiedän sen, minä tunnen sen, sydämeni sanoo sen.\nMutta minä en ikinä laske sinua menemään. Minä en voi, en voi. Eikö\nminulla ole oikeutta sinuun? On, minulla on sinuun oikeus. Etkö sinä\nmuista?... voitko sinä koskaan unohtaa... sinä olet minun mieheni!»\n\nViimeiset sanat tulivat epäselvänä kuiskauksena hänen rinnaltaan, johon\nKate oli piilottanut päänsä, vavisten mielenliikutuksesta, sillä sinä\nhetkenä ääretön tuska oli voittanut hänen naisellisen kainoutensa.\nMutta se väite, jolla hän puolusti oikeuttansa saada omistaa\nhänet kokonansa, veti miestä yhä kauemmaksi hänestä. Siinä ilmeni\ninhimillisen rakkauden ikuinen murhenäytelmä — ikuinen ero miehen ja\nnaisen välillä. Mitä Kate oli pitänyt oikeutenaan, jonka piti tuottaa\nhänelle voitto, toikin hänelle tappion. Philip ei voinut sitä auttaa —\nKaten viimeiset sanat olivat tappaneet kaiken.\n\n»Oi Jumala», valitti Philip, »tämä on kaikista pahinta.»\n\n»Philip», huudahti Kate, »mitä sinä tarkoitat?»\n\n»Minä tarkoitan, etten minä voi mennä naimisiin sinun kanssasi,\netkä sinäkään voi mennä Peten kanssa. Mennessäsi hänen kanssaan\navioliittoon, sinä rakastaisit minua ja pala palalta hän saisi sen\nselville ja se tappaisi hänet. Se tappaisi myöskin sinut, sillä sinä\nolet sanonut minua mieheksesi, etkä sinä voi koskaan, koskaan, sinä et\nkoskaan voi sitä unohtaa.»\n\n»Minä en tahdo mennä Peten kanssa naimisiin», vastasi Kate. »Ellen mene\nnaimisiin sinun kanssasi, en tahdo mennä naimisiin kenenkään kanssa.\nMutta tarkoitatko sinä, etten saa mennä koskaan naimisiin — etten\nmilloinkaan nyt kun — —»\n\nEnempää ei hän saanut sanotuksi ja Philipin vastaus kuului tukahtuneena\nkuiskauksena: »Tarkoitan.»\n\n»Entäs sinä, Philip? Kuinka käy sinun?»\n\n»Ellei sinulle ole muuta miestä, Kate», vastasi Philip. »Ei minulle\nmyöskään ole toista naista, meidän molempain täytyy kulkea läpi elämän\nyksin.»\n\n»Tämäkö on minun rangaistukseni?»\n\n»Se on meidän molempain rangaistuksemme, Kate. Ja se koskee\nsamanlaisena meitä molempia.»\n\nKaten hengitys pysähtyi. Hänen kätensä pääsivät irti hänen kaulastansa.\nHän astui edemmäksi hänen luotansa, vavisten omantunnon tuskasta,\nepätoivosta ja häpeästä. Ensi kerran hän nyt näki itsensä langenneena\nnaisena. Milloinkaan ennen se ajatus ei ollut koskenut hänen sieluansa.\nTänä hetkenä hän vasta lankesi.\n\nHe olivat nyt tulleet luolan suulle ja Kate istahti kivelle ja\npurskahti hillittömään itkuun. Philipin sydäntä viilsi kuullessansa\ntätä. Hänen itkunsa ääni oli kuin äskeisen teurastettavan lampaan\nepätoivoinen valitushuuto. Hänen täytyi taistella itseänsä vastaan,\nvoidaksensa olla ottamatta häntä syliinsä ja lohduttamalta häntä.\nItkun puuska asettui kuitenkin vähitellen ja jonkun ajan kuluttua\nhän huokasi raskaasti ja tyyntyi. Silloin hän kohotti päänsä ja\nsyysauringon viimeiset säteet väreilivät hänen verettömillä huulillansa\nja turvonneissa silmissänsä. Kun hän taas alkoi puhua, kuulosti hänen\näänensä siltä kuin joku unissansa puhuisi silloin, kun joku taika voima\nhäntä hallitsee.\n\n»Väärin tein minä ajatellessani niin paljon itseäni, aivan kuin se\nolisi ollut tärkeintä. Minun tulisi surra myöskin sinun vuoksesi. Jokin\npakottaa sinua tähän, muuten sinä et voisi olla näin julma.»\n\nKasvot merelle päin käännettynä Philip mutisi jotakin Petestä ja kun\nKate erotti tämän nimen, hän sanoi: »Niin, minun tulisi ajatella\nmyöskin Peteä. Koska sinun mielestäsi se olisi väärin Peteä kohtaan, en\ntahdo pidättää sinua. Oi, se on väärin minua itseäni kohtaan! Mutta en\ntahdo tuottaa sinulle sitä tuskaa, että sinun täytyisi pysyä kuurona\nminun tuskalleni.»\n\nHänen mieleensä tunkeutui kuitenkin salainen toivo, että ehkä hän\nsittenkin jollakin tavoin saattaisi pitää hänet luonansa. »Jos luovun\nhänestä», hän ajatteli, »hän rakastaa minua sen vuoksi», ja hän lisäsi\nsitten surullinen sointu äänessänsä: »Sinun täytyy kulkea tietäsi ja\ntulla suureksi mieheksi nyt, sillä minä en enää pidätä sinua.»\n\n»Taivaan tähden, älä puhu enää siitä», huudahti Philip, mutta Kate ei\nkiinnittänyt siilien huomiotansa.\n\n»Minusta tuntui ihmeelliseltä, että suuri mies rakasti minua. Nyt se ei\nminusta tunnu siltä. Se on kauheata. Jospa sinä voisit asettua minun\nasemaani. Kunpa sinä et koko maailmassa merkitsisi kenellekään muulle\nmitään. Sinä olisit silloin minun kaikkeni, eikä mikään muu merkitsisi\nmitään.»\n\nPhilip oli melkein menehtyä rakkaudesta ja omantunnon tuskista, mutta\nhän tarttui rintaansa ja kääntyi pois, sillä kyyneleet virtasivat\nhänen poskiansa pitkin. Kate meni hänen luoksensa ja kosketti sormensa\npäillä hänen kättänsä, joka hervotonna riippui sivulla ja sanoi sitten\nlapsellisella äänellä: »Ajattele, tähän loppuu nyt kaikki, ja kun me\nnyt eroamme, me emme enää koskaan toisiamme tapaa. Emme tapaa niin,\nkuin olemme tavanneet tähän asti. Sinä olet minulle kuin kuka muu\ntahansa ja minä olen sinulle samanarvoinen kuin muutkin ihmiset. Neiti\nCregeen, se on minun nimeni ja sinä olet herra Christian. Kun sinä\nnäet minut, sinä silloin ajattelet: »Onneton raukka, kauan sitten, kun\nhän oli vielä tyttö, hän rakasti minua. Kukaan ei ole minua rakastanut\nsillä tavalla. Ja ajattele, kun me kohtaamme kadulla, sinä et edes\nkatso minuun. Ethän sinä tahdo sitä? Ei — ei. Parasta on ettet katso.\nHyvästi!»\n\nHänen koruton hellyytensä oli tukahduttaa hänet. Hän sai purra\nhuultansa, voidaksensa pidättää huudahduksen, joka pakostakin oli\nryöstäytyä hänen povestansa. Lopuksi ei hän voinut sitä enää pidättää,\nvaan purskahti sanomaan: »Suokoon Jumala, ettemme koskaan olisi\ntavanneet toisiamme. Jospa Jumala olisi meitä estänyt toisiamme\nrakastamasta!»\n\nMutta Kate vastasi samalla lapsellisella sulolla: »Älä sano niin,\nPhilip. Meillä on kuitenkin ollut monta onnellista hetkeä toistemme\nseurassa. Mieluummin eroan sinusta tällä tavalla, vaikka se tuntuukin\nkovalta ja julmalta, kuin toivoisin, etten koskaan olisi sinua\ntavannut. Eikö ole kuitenkin suurenmoista ajatella, että uskollisin,\nviisain, jaloin mies maailmassa on minua kerran rakastanut?...\nhyvästi!... hyvästi!»\n\nPhilipin sydän vuosi verta. Se huusi tuskasta, mutta sanaakaan ei\nkuulunut hänen huuliltansa. He seisoivat aivan toistensa vieressä.\nHiljaa antoi Kate hänen kätensä irroittautua kädestänsä ja hiipi\näänettä pois. Kolmen askeleen päässä hän pysähtyi, mutta Philip ei\nantanut mitään merkkiä. Hyvin hitaasti Kate asteli loivaa rinnettä,\nkoettaen pidättää nyyhkytystä, joka pani hänen ruumiinsa värisemään, ja\nkatsoen joskus taaksensa kyyneltensä läpi. Philip kuuli, että hiekka\nratisi hänen jaloissansa, kun hän nousi rinnettä, ja kun hän pääsi\nkukkulalle, tuntui kuin Kate olisi tallannut hänen sydäntänsä, kun\nhän keveästi astui ruohon yli. Siellä Kate hetkisen pysähtyi odottaen\nkuulevansa rannalta jotakin, huudon, sanan, nyyhkytyksen tai kutsuvan\nhuokauksen tai käden liikkeen. Jos hän olisi kuullut sanan »Kate» hän\nolisi rientänyt hänen luokseen, haavoitettuna ja nöyryytettynä, kuten\nsiipirikko lintu, joka on päässyt riistäytymään irti ansasta. Mutta ei,\nPhilip oli vaiti ja liikkumatonna, ja Kate katosi vuoren taa. Philip\nnäki hänen menevän ja taivaan valo sammui hänen mentyänsä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nTie kotiin oli pitkä, niin tavattoman paljon pitempi, kuin se oli\nollut äsken. Matka merelle on helppo silloin, kun vuoksi kuljettaa, on\nmyötätuuli ja aurinko paistaa, mutta työläs ja vaikea on tulla takaisin\nsatamaan, kun aallot lyövät vastaan, pilvet riippuvat alhaalla ja\nvastatuuli yhä yltyy.\n\nMatka oli niin pitkä, niin hirveän pitkä. Katesta tuntui, että kaikki\nkatsoivat häntä ja tiesivät, mikä hän oli — murtunut, hylätty,\nlangennut nainen. Samalla hän tunsi itsensä väsyneeksi, hän kyseli\nitseltään, kantaisivatko hänen jalkansa häntä.\n\nJäätyänsä yksin Philipistä tuntui, että koko kuorma oli laskettu\nhänen hartioillensa. Englannin vuoret näyttivät nyt harmailta ja\npeikkomaisilta ja myrsky, joka oli raivonnut toisella rannalla, näytti\nuhkaavan saarta. Missä äsken oli ollut meri aivan tyyni, siellä\nvyöryivat nyt aallot. Edempänä kiisivät lokit sipaisten siivillänsä\nkuohuvaa meren pintaa ja päästellen surkeita huutojansa. Niin ankaraa\noli edellisten tuntien myrsky ollut, että hän oli kuin kuuro ja\nhaaksirikkoinen, eikä huomannut, että höyrylaiva oli niemen ympäri\nkiertänyt satamaan, ja kuormarattaat, jotka olivat äsken tulleet häntä\nvastaan, olivat palanneet luolalle ottamaan toisen kuorman meriruohoa.\nMyöskin hummerien pyydystäjä oli vetänyt veneensä rannalle hänen\nlähellensä ja huusi niin, että hänen äänensä hiljaisuudessa kaikui kuin\nhautaholvissa: »Maston huiput vinkuvat. Siitä tulee aika myrsky ja\nsiksi minäkin palasin kotiin.»\n\nSinä yönä näki Philip merkillistä unta. Hän istui kunniaistuimella\ntelttakatos päänsä päällä ja Englannin vaakuna takanansa, edessänsä\nsuuri kirja. Hänen kätensä vapisivat, kun hän käänsi lehtiä, jaloissaan\nhän tunsi raskaan painon. Ihmiset kumarsivat syvään hänelle ja\nalensivat äänensä kuiskaukseksi hänen läsnäollessaan. Hän oli tuomari\nja hän oli vanha. Nuori nainen oli syytettyjen penkillä. Vesi valui\nhänen tukastansa ja hän peitti kasvonsa käsillänsä. Todistajain\npenkillä oli eräs nuori mies painunein päin. Tämä mies oli ollut\nsyynä naisen häpeään ja epätoivoissaan nainen oli koettanut lopettaa\npäivänsä. Katsoen terävästi mieheen, tuomari puhui ankaralla äänellä:\n»Todistaja, laki pakottaa minua rankaisemaan tätä naista, mutta, mutta\njospa taivas soisi, että voisin rangaista teitä hänen sijastansa! Mitä\nvoitte sanoa puolustukseksenne?»\n\n»Minä en voi millään itseäni puolustaa», vastasi nuorukainen, kohottaen\npäänsä ja vanha tuomari näki hänen kasvonsa. Silloin Philip heräsi\ntukahdutettu huudahdus huulillansa, sillä nuoren miehen kasvot olivat\nhänen omansa.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nTultuaan laiturille Caesar tirkisteli tarkasti ympärilleen, olisiko\njoku ennättänyt sinne ennen häntä. Mutta reitit olivat selvät ja\nhäneltä pääsi helpotuksen huokaus. Peitettyään hevosensa loimella\nja sidottuaan sen päähän rehusäkin hän alkoi kävellä edestakaisin\nsatamassa pitäen samalla koko ajan tarkasti silmänsä auki. Vähitellen\nhän kuitenkin tyyntyi, tervehti kohteliaasti satamamestaria, alkoipa\nvielä vihellelläkin Hiljaksensa aikansa kuluksi.\n\n»Tyyni päivä tänään, herra Quayle.»\n\n»On kyllä tyyni, herra Cregeen, mutta mitäs sananlasku sanoo? 'Kuta\nsuurempi tyyneys, sitä lähempänä myrsky.'»\n\nKun Caesar sataman päästä huomasi laivan savun, kun se kiersi Kirk\nManghaldin niemen ympäri, valtasi hänet ikuisuutta ikävöivä, melkeinpä\nmurheellinen mieliala. Hän tunsi, miten surullista oli mennä ottamaan\nvastaan vähiä tavaroita, vaatteita ja muuta rihkamaa, jotka olivat\nainoa, mitä oli jäänyt jäljelle poismenneestä, rakkaasta ystävästä.\nJonkun täytyi kuitenkin suorittaa tämäkin raskas tehtävä, ja Caesar\ntunsi tahtovansa nöyrästi alistua kohtaloonsa.\n\nLaiva laski laituriin ja alkoi tavaton liike ja touhu. Caesar odotti\ntoinen kätensä tamman harjalla, että pahin mylläkkä olisi ohi. Sitten\nhän astui laivaan ja sanoi juhlallisella äänellä laivamiehelle, joka\nseisoi laskuportaitten alapäässä: »Onko täällä mitään herra Peter\nQuilliamille kuuluvia tavaroita?»\n\n»Tuossa on hänen matkatavaransa», vastasi laivamies osoittaen\nkohtalaisen suurta nahkaista matkalaukkua, joka oli monen samanlaisen\nseassa lastiaukon vieressä.\n\n»Hm!» mutisi Caesar tarkastellen sitä syrjäsilmällä ja ajatellen,\nkuinka pieni se oli. Hän ajatteli kuitenkin, että ehkä he olivat vain\nkatsoneet arvopaperit niin tärkeiksi, että ne on lähetettävä kotiin ja\nsen vuoksi hän sanoi hyvin iloisesti: »Minä otan sen mukaani.»\n\nCaesarin suureksi ihmeeksi ei laivamies ollenkaan häntä tahtonut\nestää, mutta juuri kun hän katseli matkalaukkua tuntien toiveensa\ntoteuttamisen varmaksi, tarttui suuri, ruma käsi siihen kuin omaansa ja\nalkoi vierittää sitä edessänsä kuin kiveä.\n\nMies oli Musta Tom, niin lämpimissänsä, että hän aivan höyrysi.\n\n»Helpota, mies, helpota», sanoi Caesar mitä suurimmalla arvokkuudella.\n»Minun kiessini odottavat laivasillalla.»\n\n»Ja minun työntökärryni torilla», vastasi Musta Tom.\n\n»Minä en tarvitse apua», väitti Caesar, »älkää vaivatko itseänne.»\n\n»Elä sinä tunge nokkaasi toisten asioihin, Caesar», kuohahti Musta Tom\nkääntäen matkalaukun pystyyn ja kumartuen nostaaksensa sen olallensa.\n\nMutta Caesar laski raskaan kätensä matkalaukun päähän ja sanoi: »Herra\nvarjelkoon sinua, mies, minun tulee sääli sinua. Mammonan himo on\ntunkeutunut suoraan sinun sydämeesi, Tom.»\n\n»Silloin se juuri tällä hetkellä on vapautunut sinun sydämestäsi»,\niski Musta Tom kääntäen matkalaukun niin, että se oli nyt yhden nyrkin\nvarassa.\n\nMutta Caesar piti varansa ja sanoi: »Et suinkaan sinä tahtone antaa\nsydäntäsi kokonansa ahneuden perkeleelle?»\n\n»Sitä minä en suinkaan aio — heitä irti matkalaukku», karjaisi Musta\nTom ja seuraavana hetkenä hän oli saanut sen olallensa.\n\n»Nyt minä ajattelen sydämessäni», sanoi Caesar, »että minulle suodaan\nanteeksi, vaikka olen tässä pakotettu käyttämään väkivaltaa», ja hän\ntarttui molemmin käsin matkalaukkuun saadaksensa sen uudestansa alas.\n\n»Heitä matkalaukku irti tai minä viskaan sinut mereen», kähisi Musta\nTom kuormansa alta.\n\n»Filistealaiset voittavat sinut, Simson», huusi Caesar ja silloin\nsyntyi tappelu.\n\nOttelun ollessa kuumimmillaan, kun miehet puuskuttivat vasten toistensa\nkasvoja ja matkalaukku siirtyi toisen olalta toisen olalle, tuli muuan\nhyvin ahavoitunut, sakeapartainen ja mahtavaääninen mies, joka oli\nkarkearakenteinen, ja puettuna merimiestakkiin ja leveälaitaiseen\nhattuun, kiirehtien esille hytistä ja koiranressu juoksi hänen\njäljessänsä. Silmänräpäyksessä hän oli erottanut tappelijat ja\nmatkalaukku oli maassa hänen jaloissansa.\n\nMusta Tom astahti askeleen taapäin, nosti olkihattuansa, pyyhkäsi\npaljasta päälakeansa ja mutisi pois suunniltansa kauhusta: »Pyhä\nmerimies!»\n\nCaesar valahti kalmankalpeaksi ja silmänsä kierähtivät yläluomen alle.\n»Herra armahda minua», hän mutisi. »Armahda minun sieluani, Herra.»\n\n»Älkää pelätkö», sanoi muukalainen. »Minä olen elävä ihminen enkä\nmikään kummitus.»\n\n»Mies ilmetty itse», sanoi Musta Tom.\n\n»Peter Quilliam, ihka elävä ja terve kuin pukki», myönsi Caesar.\n\n»Minä se olen», sanoi Pete, »Ja mikä teidät yhteen iski? Tahdoitte\ntoimittaa minun matkalaukkuni maalle, vai?»\n\nMutta vapauduttuaan kauhusta, jonka oli herättänyt pelko, että Peten\nhenki heille kummitteli, Caesar alkoi kohdella häntä kuin elävää\nihmistä ainakin. »Kuinka tämä on ymmärrettävä?» hän sanoi. »Vastaa\nminulle, minä olen pitänyt sinulle ruumissaarnan.»\n\n»Te saatte pitää sen vielä uudestaankin, herra Cregeen, minä en ole\nvielä lähtenyt täältä», väitti Pete.\n\n»Et, ja olet arvokkaampi kuin kymmenen kuollutta», sanoi Musta Tom.\n»Ja voi minun päiviäni, poika, miten sinä olet tulkit komeaksi ja\nvoimakkaaksi! Naamakin karvainen kuin miehellä ikään! Sinusta on siellä\nulkomailla todellakin tullut mies, Peter. Sinä olet myöskin aivan\nsukuni kaltainen! Sinä kai tulet nyt minun luokseni sinne kaivon luo\n— vanhaan kotiin, ymmärräthän. Minä, yhdellä heilahduksella heitän\nmatkalaukkusi rannalle, tuo Caesar on vain niin merkillisen avulias.\nNo, etkö sinä sitä tahdo?»\n\nPete pudisti päätänsä astellessaan laskusiltaa pitkin, ja Caesar, joka\ntämän huomasi, sanoi ankarasti:\n\n»Jättäkää tämä herra rauhaan, herra Quilliam.\n\nHän osaa itse parhaiten asiansa hoitaa.»\n\n»Jättäkää te, herra Kollehtikoppa», vastasi Musta Tom. »Mutta teidän\npäänne on tyhjä kuin kontti tai täynnä pelkkää ilmaa kuin puhallettu\nrakko. Siinä on sitten oikea pääpuijari, joka päästää toisten ihmisten\nverkot irti ja kerää konttiinsa kaikki, mitä niistä saa.»\n\nNyt he olivat tulleet maalle. Joku laivan kantajista asetteli\nmatkalaukkua rattaille ja Caesar päästeli irti lointa ja hevosen\nruokasäkkiä.\n\n»Nouskaa ylös, herra Peter, älkääkä kuunnelko, mitä tuo sanoo», puheli\nCaesar. »Jos minun ahkeruuteni ja rehellisyyteni on ansainnut Herran\nsiunauksen — —»\n\n»Jätä Herra rauhaan, sinä vanha juutalainen, sinä saaliinhimoinen\nAnanias, amen», kähisi Musta Tom.\n\n»Te olette koko elämänne ajan pilkannut Herraa, Tom», tiesi Caesar\nistuutuen Peten viereen.\n\n»Sinä et ole muka sitä tehnyt, sinä viheliäinen syntisäkki», huusi\nMusta Tom. »Sinä möisit kyllä sielusi paholaiselle kuudesta pencestä ja\nlaittaisit inhoittavasta raadostasi arpajaiset, jos joku hullu ostaisi\narpoja.»\n\n»Mene kotiisi, Tuomas», sanoi Caesar tarttuen ohjaksiin, »mene kotiisi\nja koeta vasta tulla paremmaksi ihmiiseksi.»\n\nMutta tämä oli Mustalle Tomille liikaa. »Parempi ihminen! Niinkö? Tule\nalas laiturille, niin koetellaan nyrkkejä ja minä näytän sinulle, kumpi\nmeistä kahdesta on parempi ihminen.»\n\nKohta tämän jälkeen ajaa koluuttivat Caesar ja Pete kivitetyn torin yli\nja koira juosta lonkotti jäljessä. Pete kyseli lakkaamatta.\n\n»Kuinka te itse voitte, herra Cregeen?»\n\n»Minä olen pelastettu, herra, minä olen pelastettu, ylistetty olkoon\nHerra.»\n\n»Entäs Mummi?»\n\nHän, kuten minäkin, on tullut vuosi vuodelta yhä nuoremmaksi, mutta\nikävä kyllä hän välittää liian vähän hengellisistä asioista.»\n\n»Kallistuu iltaan, se hyvä vanha enkeli? Toivon kuitenkin, että hänen\nelämänsä päivä vielä kestäisi kaikista huolimatta. Ja — ja Nancy Joe?»\n\n»Hän on vieläkin onnellinen synneissänsä», vastasi Caesar. »Sinä olet\nkai nyt saanut aikalailla rahaa kasaan siellä kaukana? Me olemme\nkuulleet jotakin sellaista.»\n\n»Rahaa!» hymähti Pete. »Olen, olenpa kyllä. Aina nyt sen verran, ettei\nihan ole matti kukkarossa. Mutta mitenkäs — mitenkäs — —»\n\n»Kas niin! Riittääkö koko iäksi, vai?» tiedusteli Caesar.\n\n»Kyllä, niinpä luulen, mutta sehän ei kuulu tähän», sanoi Pete.\n»Kuinkas voi — —»\n\n»Ihmeellistä!» pääsi Caesarilta, »ja viidessä vuodessa! Kelpo poika, en\nollut uskoa silmiäni nähdessäni sinut.»\n\n»Mutta Kate? Kuinka voi Kate? Miten tyttö itse voi?» kyseli Pete vähän\nhämillänsä.\n\n»Harvinaisen hyvin», vastasi Caesar.\n\n»Jumala häntä siunatkoon!» huudahti Pete niin, että se kuului toiselle\npuolen katua.\n\n»Ehkä me saamme hänet rattaille Crellinin luona», sanoi Caesar.\n\n»Mitä? Crellinin luona tuolla koulun kulmassa — kangaskauppias\nCrellinin? Eläköön! Päästäkää minut alas! Tammahan väsyy, isä», ja Pete\nharppusi pyörän yli maahan.\n\nHän palasi puodista, jonne Kate oli jättänyt sanan, ettei hänen isänsä\nodottaisi häntä — hän ehkä joutuisi kotiin jo ennen häntä. Katujen\nkerjäläisjoukon saattamana Pete saapui Caesarin luo ja heitettyään\nlapsille kourallisen kuparikolikoita he lähtivät Sulbyä kohden. Ankara\ntuuli oli äkkiä alkanut puhaltaa ja kiisi humisten satamasta pitkin\nkaupungin ahtaita katuja.\n\n»Ja Philip? Kuinkas hän jaksaa?» huusi Pete.\n\n»Herra Christianko? Hän on terve ja onnellinen ja menestyy mainiosti,\nherraseni.»\n\n»Sen minä tiesin», sanoi Pete nauraen niin, että seinät kaikuivat.\n\n»Hän kulkee tietänsä kuin virta hävittäen kaikki esteet matkaltansa»,\nselitti Caesar.\n\n»Hänen päivänsä on nousemassa, vai mitä?» kysyi Pete. »Minä aina\nsanoin, että hänestä tulisi saaren ensimmäinen mies — eikä hän suinkaan\nminun toiveitani petä.»\n\n»Se nuorukainen on silloin tällöin pistäytynyt tervehtimässä meitä\n— keskiviikkona tulee viikko, kun hän oli meillä talkoissa», kertoi\nCaesar.\n\n»Miesten mies!» huudahti Pete, »hän ja minä olemme kuin veljekset.»\n\n»Ei se siis ollutkaan totta, mitä ne kirjoittivat, että sinun mustat\ntoverisi olivat jättäneet sinut ja luulleet kuolleeksi?»\n\n»He lähtivät kyllä pakoon, hitto heidät periköön», sanoi Pete, »mutta\nminä ajattelin, ettei olisi synti näyttää heidän erehtyneen.»\n\n»Niin, niini Maailman alussa oli valhe ja valhetta on niin kauan kuin\nmaailmakin pysyy», huokasi Caesar.\n\nKun he ajoivat Ballawhainen ohi, huusi Pete Caesarin korvaan yli\nkohisevan tuulen, joka pauhasi puissa ja heitteli pilvinä pitkin\nkenttiä kellastuneita lehtiä: »Ja kuinka voi Ross?»\n\n»Se vintiö! Elää kuin viimeistä päivää, kuin viimeistä päivää»,\nvakuutti Caesar.\n\n»Laskee kai myötätuulta täysin purjein?» huudahti Pete.\n\n»Saattaapa laskea, mutta sielunvihollinen kalastaa siellä, missä\ntuollaiset nuorukaiset uivat», tuomitsi Caesar.\n\n»Ja ukko itse — Ballawhaine — vielä elävien mailla, vai?» huusi Pete\nkätensä suojasta.\n\n»Elää, mutta alas, alas, alas hän kulkee», loilotti Caesar. »Maailma\ntulee miesparalle liian raskaaksi. Velkoja siellä, velkoja täällä ja\nvelkoja kaikkialla.»\n\n»Vesi on siis kuivunut satamassa, vai?» ihmetteli Pete.\n\n»Ei, mutta hän on laskenut karille jo ulapalla, vaikka minä olenkin\nainoa, joka niistä tiedän», selitti Caesar.\n\nKun he olivat kulkeneet Sulbyn sillan yli ja »Manin Keijukainen» tuli\nnäkyviin, Pete joutui innostuksesta suunniltansa, hyppäsi seisaallensa\nja huusi kilpaa tuulen kanssa, aivan kuin olisi ollut juovuksissa.\n\n»Voi toki, entinen, sama paikka? Te olette pannut uuden katon —\nniinpä olettekin, näenhän sen. Ja valtatie! Tuossahan se on! Rusko\non teillä vielä? Onko tuo hieho sen jälkeläinen? Kiiruhda sinä,\nMolly! Antaa sen maistaa piiskaa, se ei vanhaa tammaa tapa, Cregeen.\nTotisesti, tuolla tulee vanha Flora meitä vastaan! On tainnut saada\nreumatismia, vai mitä? Päästäkää minut maahan, Caesar. Nyt me siis\nolemme perillä, ukkoseni. Herra varjele, millainen tuoksu navetasta!\nNiin lämmintä ja kosteata ja ihanaa! Mitä, etkö tunne minua, Flo? Sisu\non vielä jäljellä, vaikka oletkin hampaasi menettänyt. Ja tuolla ovat\nhedelmäpuut. Kaikki, kuten ennenkin! Tunnen, että turve palaa sisällä!\nJa toden totta, ne paistavat sillejä vartaassa! Missähän Mummi lienee?\nKurkistetaanpas sisään, Caesar! Hei, hei, ai, tässä sitä ollaan!»\n\nNiin tuli Pete kotiin nauraen, huudellen, jutellen ja hoilaten ja\nhänen äänensä kaikui riemukkaana yli tuulen pauhun, joka oli vihdoin\nkiihtynyt raivokkaaksi myrskyksi.\n\n»Äiti», huudahti Caesar astuen eteiseen, »täällä on eräs herra, joka\npalaa vierailta mailta ja tahtoo välttämättä tavata sinua.»\n\n»Ketään minun omiani ei ole ulkomailla», alkoi Mummi.\n\n»Eikö, eikö kerrassaan ketään?» uteli Caesar.\n\n»Eräs olisi ehkä saattanut olla, vain eräs, mutta hän ei ole elävien\nmailla, poikaparka — —»\n\n»Mummi!» huudahti Pete hyökäten ravintolahuoneeseen.\n\n»Herra hyvästi siunatkoon!» huudahti Mummi. »Tuo on hänen äänensä.»\n\n»Ja tässä on hän itse», huusi Pete ja samassa hetkessä tämä herttainen\neukko lepäsi hänen sylissänsä.\n\n»Oi, hyvänen aika, hyvänen aika!» hän huohotti.\n\n»Totisesti se on Pete. Annahan minun istua.»\n\n»Luulitkos sitten, että se oli hänen aaveensa, äiti?» kysyi Caesar\nalentuvasti.\n\n»No, en suinkaan!» selitti Mummi. »Se poika ei nyt kuitenkaan enää\npalaisi ketään peloittelemaan, siitä olen ihan varma.»\n\n»Mutta Peten paluun vertaista ihmettä ei nyt kuitenkaan ole koskaan\nnähty», alkoi Caesar. »Se on kuin jonkinlainen ylösnousemus. Minä\najattelin, että minun tuli sonnustaa itseni noutamaan laivalta hänen\narkkunsa ja kuka ilmestyy minun eteeni, ellei juuri hän itse?»\n\n»Oi, hyvät ihmiset, oi! Se on kerrassaan ihmeellistä, aivan\nkauhistuttavaa! Minä olen aivan päästäni pyörällä ilosta», puheli Mummi.\n\n»Valhetta oli se kirje, jonka se manilainen poika oli lähettänyt»,\nselitti Caesar.\n\n»Kirjeet ja kirjoitukset ovat kaikki valhetta», vakuutti Mummi. »Niin\nkauan kuin minä elän, en minä välitä niistä tuon taivaallista, ja\njos Kelly, postinkantaja, tulee tänne, ajan minä hänet hiilikoukulla\nmatkaansa.\n\n»Te siis luulitte, että minä olin mennyt sen tien, Mummi?» puheli\nPete. »No, niin minä itsekin luulin. 'Täytyykö minun kuolla?' sanoin\nmonen monta kertaa itselleni, mutta sitten ajattelin, ettei sellaisen\nkelpo pojan kuin minun tarvitsisi jättää luitani lahomaan autioihin\nerämaihin. Nyt voitte siis nähdä, että levitin siipeni ja tulin kotiin.»\n\n»Se on Herran työ ja on ihmeellinen meidän silmissämme», sanoi Caesar,\nja Mummi, joka oli tointunut hämmästyksestänsä ja alkanut toimitella\naskareitansa, huudahti:\n\n»Antakaahan minun oikein katsella häntä. No, voi minun päiviäni,\ntuollaiset korvalliset! Ja niin pehmyt, kuin kaltattu maninvilla.\nMinä pidän hänestä enimmin, kun hän heittää pois hattunsa. No, voi,\nvoi, minä olen oikein ylpeä sinusta, poikaseni! Totisesti, en olisi\nsinua tuntenut! 'Kukahan lie tuo herra isän kanssa kärryissä?' minä\najattelin. Ja minä olisin voinut luulla, että se oli itse tuomari,\nellei hän olisi maannut kuolleena arkussansa.»\n\n»Niinpä kyllä, niinpä kyllä», hohotti Pete. »Luulenpa, että Mummi\nlaskee leikkiä minun kustannuksellani.»\n\n»Samahan se nyt on, mitä minä sanon, minä kun nyt en mitenkään voi\npysyä vaiti», huudahti Mummi ottaen esille maljan keittiön hyllyltä ja\nalkaen hirvittävällä kiireellä kuoria perunoita illalliseksi.\n\n»Mutta, missä on Kate?» kysyi Pete.\n\n»Ai, todellakin, missä hän nyt on? Kate! Ka—ate!» huusi Mummi\nkurkottaen yläkertaan, ja Nancy Joe, joka tähän asti oli seisonut\nsyrjässä, sanoi:\n\n»Eikö hän mennyt kärryissä Ramseyhin, hyvä emäntä?»\n\n»No, sellainen hölmö minä olen! Niinhän hän meni», myönsi Mummi, »mutta\nmiksi hän ei ole tullut isän kanssa takaisin?»\n\n»Hän oli jättänyt Crellinille sanan, ettei pidä odottaa häntä», sanoi\nCaesar.\n\n»Varmaankin hän on mennyt neiti Clucaan luo koettamaan pukuaan», epäili\nNancy Joe.\n\n»Onpa voinut mennä», myönsi Mummi. »Hänellä on tekeillä kaksi uutta\npukua, Pete. Ah, tytöt ovat ihan hirveän turhamaisia! Mutta ei kai\nniitä nyt sovi kovin moittiakaan?»\n\n»Hänen tulee saada vaikka kaksikymmentä kaksi jos hän haluaa, Jumala\nhäntä siunatkoon», hymyili Pete.\n\n»No voi minun päiviäni!» iloitsi Nancy. »Aikooko tuo mies ostaa mekkoja\nmonelle vaimolle?»\n\n»Mutta sinullahan on nälkä, poikaseni. Ota alas padanjalka, Nancy, ja\npata tulelle», määräsi Mummi. Meidän täytyy laittaa kakkuja. Kakkuja,\nniin! Kakkuja juuri, niinhän minä sanoin. Hae tänne liina, minä katan\nitse pöydän. Liina, sanon minä, tyttö. Vai etkö sinä koskaan ole\nkuullut, mikä on pöytäliina? Missäkö se on? No, voi, voi, enhän minä\noikein muista, missä se on! Se on salissa, ei, se on arkussa portaan\njuurella, tai ei, se on minun omain sänkylakanoitteni alla. Tuo se\njoutuin!»\n\n»Tuonko minä vähän risuja?» kysyi Caesar.\n\nTuo tietysti, äläkä nyt jää koko päiväksi sinne suustasi kiinni. Mutta\nsinä et ole saanut mitään juotavaa, Pete. Tahdotko olutta tai jotakin\nväkevätä? Vai tahdot odottaa Katea? No, se on minullekin mieleen.\nVoihan sitä nyt olla raitiskin. 'Ollut raitis myöskin ulkomailla?'\nKuinka sinä, Nancy Joe uskallat? Sinä heittäydyt aivan liian\nsukkelaksi. Tietysti hän on ollut raitis ja vakaa, siitä minä nyt olen\nniin varma kuin varma on.»\n\n»Mutta Kate», sanoi Pete astellen edestakaisin hiekkaista lattiaa,\n»onko hän ollenkaan muuttunut?»\n\n»No, nyt hän on täysi nainen, poikaseni», sanoi Mummi.\n\n»Siitä minä olen aivan varma», vakuutti Pete.\n\n»Yhteen aikaan hän näytti kyllä kalpealta ja hermostuneelta, mutta\nnyt hän on taas virkistynyt ja kukoistaa kuin kanerva kankaalla. No,\nsellaisia ne naiset ovat.»\n\n»Minä ymmärrän», sanoi Pete, »aamu sarastaa vasta, kun oma kulta\nsaapuu.»\n\n»Mutta hän on nyt koko saaren kaunein tyttö, Pete», ihasteli Nancy Joe.\n\nSiitä olisin vaikka uskaltanut lyödä vetoa», huudahti Pete.\n\n»Suuri, hieno, punakka ja kelpaa vaikka mihin.»\n\n»Herranterttu!»\n\n»Teidän olisi pitänyt nähdä hänet talkoojuhlassa — mikä ihastuttava\nsilmänruoka!»\n\n»Sitäpä kelpaa kuulla!»\n\n»Puettuna vaaleanpunaiseen pukuun, punaisiin sukkiin ja hilkkaan ja\nuhkea ja suora kuin jaloruusu.»\n\n»Suu poikki nyt tyttöseni», huudahti Pete. »Minä itse tahdon hänet\nnähdä ja odotan kuollakseni.»\n\nCaesar toi risut, Nancy sytytti tulen ja Mummi sekoitti kaurajauhoja\nveteen. Kakkujen paistuessa Pete asteli keittiön lattiata ja tutki\nkaikkea huudahdellen ilosta tuntiessaan esineet.\n\n»Kaikki täällä on ennallaan ja tuttua. Tuossa on kello hyllyllänsä,\ntaulussansa halkeama ja sekuntiviisari keskeltä poikki, ja astiahylly —\nja jauholaatikko — ja piiska, siihen on laitettu uusi siima, kuten — —»\n\n»No, voi minun päiviäni, millainen muisti sillä pojalla on!» huudahti\nMummi.\n\n»Ja tuo valkoinen kissa» — kissa oli hypännyt kaapille päästäksensä\ntekemästä tuttavuutta Peten koiran kanssa, ja katseli nyt kallella päin\ntuon uuden tulokkaan liikkeitä — »ja patakoukku ja haahlat — ja kattila\n— ja hiilihanko — toden totta — tuo on hiilihanko — —»\n\n»No, että hän kaikki tunteekin!» huudahti Mummi hämmästyneenä.\n\n»Ja — tuo — ei — on se — minä voisin vaikka vannoa — että», sanoi Pete\nottaen koholle kolmijalkajakkaran, »että tämä on juuri se sama jakkara,\njolla Katen oli tapana istua lieden ääressä. Antakaapas minun nyt\nvanhan rakkauden vuoksi istua sillä hetkinen.»\n\nHän asetti jakkaran lieden vierelle ja istahti sille puhellen puoliksi\nnauraen, puoliksi itkien: »Oi, Mummi, Mummi! — puoli maailmaa on ollut\nmeidän välillämme sen jälkeen, kun minä viimeksi istuin tämän takan\nääressä.»\n\nLiikutus valtasi myöskin Mummin ja hän sanoi: »Etkö tahdo hiilihankoa\nkäteesi? Anna pojalle hiilihanko, tyttö, että hän tuntee tulleensa\nkotiin.»\n\nPete sieppasi hiilihangon Nancyn kädestä ja alkoi lisätä tulta\ntyöntämällä siihen enemmän hiiliä. »Mummi tiedättekö, minusta tuntuu\nkuin en ollenkaan olisi ollut poissa!» hän huudahti nauraen ja hänen\nkosteat silmänsä säteilivät.\n\n»Nancy Joe, eikö sinun nenäsi mitään tunne?» huudahti Mummi. »Kakut\npalavat aivan hiileksi.»\n\n»Antakaa palaa, äiti», rauhoitteli Pete. »Siten hän itsekin aina teki\nollessaan nuori ja hajamielinen. Shillinki jokaisesta palaneesta\nkakusta. Oi, miten suloiselta se tuoksuukaan!»\n\nNäin sanoen hän ahtoi risuja yhä enemmän tuleen ja työnsi muotin\nlähemmäksi hiiliä padanjalustan taakse. Ja kun kakut rutisivat ja\npaukkuivat, halkeilivat ja kävivät mustiksi, hän veti sieraimiinsa\npalaneen hajua, itki ja nauroi vuoroin savun tuprutessa lakeistorveen.\n\nMyöskin Mummin kasvoja pitkin juoksivat kyyneleet ja hän vei esiliinan\nsilmillensä sanoen: »Hän saa minut nauramaan kuollakseni, niin saakin,\nno katsohan tuota poikaa.» Mutta esiliinan takaa hän kuiskasi Nancylle:\n»Hän ei tiedä, mitä hän tekee, tyttöseni, sitä se on — hän on aivan\nsekaisin siitä, että on päässyt kotiin taas, poika parka.»\n\nSanoma Peten saapumisesta oli pian levinnyt ympäri Sulbya, eikä\nkestänyt kauan, ennenkuin ravintolahuone oli täynnä väkeä, jotka\nlasisen väliseinän kautta kurkistelivat keittiöön. Siellä istui\npronssinväriseksi päivettynyt, parrakas mies, tupakoiden takan ääressä,\nkoiran leikkiessä hänen jaloissansa. »Pian täällä nyt on häätkin»,\nsanoi joku. »Sillä tytöllä on onni», vastasi toinen. »Hän on kyllä\naina ollut yhtä hauska kuin kauniskin ja oli onni, että he pitivät\nhäntä erossa siitä heittiöstä, joka kierteli tässä, saadaksensa hänet\npauloihinsa.» — »Nuorta Ballawhaineako tarkoitatte?» — »Ketäs muuta?»\n\nHetkisen kuluttua koira puikahti ovesta anniskeluhuoneeseen ja isännän\npuutteessa osoitettiin eläimelle mitä suurinta huomiota. Se oli vanha\nhalli, jonka ulkomuoto jo osoitti ikää ja kokemusta ja näytti tahtovan\nsanoa, että se jo oli vapautunut nuoruuden hullutteluista ja oli nyt\ntyyni ja tahtoi elää rauhassa kaiken maailman kanssa. Sen selkä oli\nnotkossa, aivankuin se olisi taipunut vaunun pyörän mukaan, korvat\nolivat aivan merkilliset ja sillä oli lyhyt töppöhäntä. Karva oli sileä\nja kiiltävä kuin nuoren porsaan, mutta sen valkealla pohjavärillä oli\nruskeita läikkiä.\n\n»No, katsokaahan, miten merkillinen koira — mitähän ihmeellistä rotua\nse lieneekään», virkkoi joku, ja keittiöstä kuului kaikuva ääni, joka\nvastaukseksi sanoi:\n\n»Kyllä se on manilaista alkuperää, mutta se on lepakon ja koiran\njälkeläinen. Hännästä kyllä ei kannata puhua, mutta korvia sillä on\nsitä runsaammin. Se on sukkela veitikka, mutta sitä on vain vähän\nliiaksi hemmoteltu nuorena ollessaan. Seurasta ei se juuri välitä,\neikä se ymmärrä käyttäytyä paremmin kuin minun vanha saappaani. Tänne,\nTuomari, tänne.»\n\nPuhuja oli Pete. Raikuvat ilohuudot lausuivat hänet tervetulleeksi ja\npian sekoitettiin ympäri huonetta rommia höyryävään veteen.\n\n»Te ette ole unohtanut Manin murretta, herra Quilliam», sanoi Jonaique\n»ja te kutsutte koiraa Tuomariksi. Mistä se johtuu?»\n\n»Pitääkseni mielessäni tämän vanhan saaren, herra Jelly, ja sitäpaitsi\neläin on aivan tuomari Mylrean näköinen, kun mainittu herra oli\ntoisella kymmenellä», selitti Pete.\n\n»Mainittu vanha herra on nyt kuollut, herraseni», sanoi Lukkari John.\n\n»Onko? Älkäähän mitään?» sanoi Pete.\n\n»On, kyllä hän on kuollut; hänen elämänsä päivä, laskeutui\nkeskiviikkona. Joi hullu itsensä kuoliaaksi, herra. Tänään minä olen\nleikannut turpeita hänen haudallensa.»\n\n»Ja kenestä nyt tulee tuomari», kysyi Pete. »Kenenkä he nyt virkaan\nasettavat?»\n\n»No», sanoi lukkari John, »ihmiset puhuvat ja puhuvat ja tuolla on\ntuo ehdokas ja täällä tämä. Mutta useimmat mainitsevat teidän vanhan\nnuoruuden ystävänne, Philip Christianin.»\n\n»Minä tiesin sen — minä aina sanoin, että niin kävisi», huudahti Pete.\n»Sen parempaa miestä ei ole koko saarella. Hän ei minua petä.»\n\nTuuli ulvoi savutorvessa ja hämärä alkoi laskeutua yli maiden. Pete\nkävi levottomaksi ja asteli edestakaisin, tirkistellen silloin tällöin\nakkunasta ulos nähdäksensä, ketä tiellä kulki. Kun hänen ystävänsä\ntämän huomasivat, nyhtävät he toisiansa kyynärpäitänsä ja kuiskailivat\nomia salaisuuksiensa.\n\n»Tyttöä hän odottelee. No sehän nyt ei olekaan ihme. He ovat olleet\nerossa viisi vuotta — kummako sitten!»\n\n»Niitty on täynnä valkeita lokkeja, jotka ovat kokoontuneet sinne\nyhteen; mitähän se merkitsee, isä?» kysyi Pete.\n\n»Ehkä on tulossa sadekuuro ja vähän ankarampi tuulenpuuska», selitti\nCaesar.\n\n»Mutta», sanoi Pete tarkastellen, »hetki sitten kiisivät pilvet kilvan\ntaivaan laella ja nyt laskeutuu tuolla synkkä musta pilvi aivan maan\ntasalle.»\n\n»Älä hätäile, poikaseni», sanoi Caesar. »Ei ole mitään syytä hätäillä.\nTyttö tulee kyllä pian kotiin.»\n\n»Mutta hän joutuu kulkemaan ihan pimeässä», sanoi Pete.\n\nHänen seuralaisensa koettivat saada häntä keskusteluun, kysellen\nkaikenlaisia asioita niistä maista, joita hän oli nähnyt, mutta hän\nvastasi lyhyesti ja hajamielisesti palaten lakkaamatta ovelle.\n\n»Siellä kai oli runsaasti tuomareita, missä te nyt olette niin kauan\nollut», kysyi Jonaique.\n\n»Jonkinlaisia tuomareita, kyllä. Erästä heistä me kutsuimme Vanhaksi\nHädäksi, koska hätä ei lakia lue. Hän kokosi suuret lakikirjansa\nistuimellensa saaduksensa korkeamman aseman ja kun hän tahtoi tutkia\nniitä, ei hän löytänyt niistä mitään. Hän ei ollut ainoa tuomari, joka\nistui lain yläpuolella... Nyt se tulee, kuulettekos, Caesar? Sade valuu\nvirtana kaduille.»\n\n»Älä hätäile, poikaseni», sanoi Caesar. »Uusien vaatteiden koettaminen\nvie kyllä aikaa. Oli kai siellä toki kirkkoja ja kappeleita, vai?\nKirkkoja ja kokouksia, ja uskonnon opetus kai oli hyvä?»\n\n»Hitonmoisia kappeleja, herraseni. Vain eräs surkea latorähjä, jonka\nomistajaa he kutsuivat Ijankaikkisuuden Luotsiksi. Ihmiset tahtoivat,\nettä se vanha viheliäinen rahjus, joka heitä hallitsi, olisi rakentanut\nheille uuden kappelin, mutta hän ei tahtonut, ennenkuin sai kiven\nkappaleen kaljuun päähänsä ja silloin hän hellitti sata puntaa kappelin\nrakentamiseen ja ihmiset rukoilivat: »Iske häntä vielä kerran, Herra.\nSinä voit sen!»... Kuulettekos tuota? Vesi juoksee koskena kohisten\nrinnettä alas. Minä en voi enää odottaa, Mummi.»\n\nMummi oli mennyt ovelle, jota hän koetti pitää kiinni, tuulen\nriehtoessa auki ja hänkin katseli levottomana yhä pimenevälle tielle.\n»Todellakin, minua itseänikin alkaa peloittaa», hän sanoi. »Toden\ntotta, minä en tiedä, missä rakas Kirryni viipyy näin myöhään.»\n\n»Minä lähden häntä etsimään», sanoi Pete ja siepaten hattunsa ja\nviheltäen koiraansa hän hyökkäsi ulos.\n\n\n\n\nX.\n\n\nOvea oli vaikea sulkea hänen jälkeensä, sillä koillistuuli oli\nkiihtynyt ankaraksi myrskyksi. Caesar luikahti maitokamariin\nnäädäksensä, olivatko ulkohuoneet turvassa ja palasi sangen\ntyytyväisin ilmein. Tallin ja navetan ovet olivat pöngässä. Latojen\novet olivat kiinni. Kuivausuunin tuli paloi hiljaksensa ja kaikki\nvarovaisuustoimenpiteet oli suoritettu. Hänen tullessansa Mummi\nväänteli käsiänsä huudellen: »Kate, voi minun Kateni!» ja Caesar\nnuhteli häntä siitä, ettei hän luottanut Luojan johtoon.\n\nIhmisiä tuli nyt toinen toisensa jälkeen sisään kertoen mitä\nhirvittävimpiä juttuja siitä, mitä myrsky oli saanut aikaan.\nSanottiin, että valotorni Kanakalliolla oli keikahtanut kumoon, että\ntulva oli noussut Ramseyssä kaksikymmentäviisi jalkaa ja kaikki\nkadut lainehtivat, ja eräs kalastaja Peelissä oli kaatunut veneineen\npäivineen mereen ja hukkunut.\n\nJoka hetki tuli yhä uusia ja uusia vieraita kapakkaan ja penikulman\nalalta olivat pian kaikki onnettomat ja vaivaiset kokoontuneet sinne —\nsiellä oli sokea Jane, joka kykeni pysäyttämään verenjuoksun, mutta ei\nvoinut asettaa myrskyä; Chemiahprofeetta, jonka valkoinen parta ulottui\nvyötäröille ja joka kulki sauvaansa nojaten, ja vanha Juan Vessy, joka\n»eli taloissa» kerjäysmatkoillansa. Ne ihmiset, jotka siellä ennestänsä\nolivat, eivät uskaltaneet mennä ulos, ja Mummi väännellen lakkaamatta\nkäsiänsä, huuteli: »Kate, Kate», pyydellen ihmisiä keittiöön takan\nääreen lämmittelemään. Täällä he nyt surkuttelivat poikiansa, jotka\nolivat merillä, kertoivat kaikenlaisia juttuja edellisistä myrskyistä\nja kiistelivät vuosiluvuista, milloin se ja se haaksirikko oli\ntapahtunut ja mitkä tuulet olivat ne aiheuttaneet.\n\nMyrsky yhä kiihtyi ja joskus tuuli löi seiniä, aivan kuin purjeita\nolisi hakattu niitä vastaan. Joskus se muistutti aaltojen pauhua, kun\nne kohisten iskevät toisiansa vastaan aavalla meren ulapalla, johon\nei mistään näy maata. Se vonkui ja valitti savupiipuissa aivan kuin\nvilli eläinten lauma olisi pyrkinyt vapauteen. Ja sitten tuprahti savu\nkokonansa sisään ja täytti keittiön. Täytyi sammuttaa tuli kokonansa\npelastaaksensa tukehtumasta. Eteisen ovi lensi auki ja heidän täytyi\nsulkea se varsiluudilla ja harjojen varsilla. Akkunat helisivät\npuitteissansa ja heidän täytyi vahvistaa niitä asettamalla pöytiä\nsuojiksi. Huolimatta kaikista näistä tukkeamistoimenpiteistä oli\ntalo hatara kuin variksenpesä ja seinät natisivat kuin laivan mastot\nmyrskyssä. »Merelläkään en minä milloinkaan ole nähnyt tällaista ilmaa\nja minun pitäisi kuitenkin jokseenkin hyvin tuntea meri», sanoi muuan.\nToiset valittivat ja mutisivat rukouksia.\n\n»Varas-Kelly», joka Mummin huomaamatta oli hiipinyt sisään, oli\npolvillansa eräässä nurkassa, kasvot seinään päin, rukoillen Herraa\nmuistamaan häntä ja selitti, että hän oli nähnyt omaisuutta kirjeissä\n— postimerkkejä ja muuta sellaista, mutta ei ollut koskaan koskenut\nniihin. Lukkari John lausui puolustuksekseen, että hänen täytyi\nhaudata vanha tuomari; Jonaique, parturi, selitti, että hänen täytyy\najella itse piispan parta, ja Claudius Kewley puolustautui sillä, että\nhänellä oli vielä kolme kaurasarkaa leikkaamatta ja sen lisäksi vielä\nkaurapieles kattamatta. »Oi, Herra», huusi Claudius. »Älä anna minun\nennen kuolla, ennenkuin olen saanut kaikki tehdyksi.»\n\nHorjumattomana ja voimakkaana seisoi Caesar näitten rukoilijani\nja valittajain keskellä, jotka olivat taivuttaneet päänsä alas ja\nvääntelivät käsiänsä. Kun hän kuuli maanviljelijän sanat, hänen\nilmeensä muuttui ankaraksi.\n\n»Cloddy», hän sanoi. »Kuinka te uskallatte määrätä, mitä Jumala saa\ntehdä ja tekemättä jättää.\n\n»Helppohan teidän on puhua, herra Cregeen», valitti maanviljelijä,\n»teillähän on vuodensato turvassa», eikä Caesar voinut siihen mitään\nsanoa, mutta sensijaan rankaisi hän miestä rukouksessa. »Herra on\nlähettänyt myrskynsä rankaisemaan niitä, jotka ovat olleet liian\nvarmoja hänen armostansa, ja myrskyssäkin heillä olisi turva, jos he\nvain kärsivällisesti alistuisivat Herran tahdon alle. Suuri on hänen\narmonsa, mutta tottelemattomat lapset eivät tahdo ottaa sitä vastaan.\nHerra, johda sinä heitä, että he vaikenevat — —»\n\nKesken Caesarin rukouksen, kuului ulkoa rusahtava ääni ja pelästyneenä\nhän samana hetkenä hypähti seisoallensa. »Luulenpa todellakin, että\nmyllyn ratas on päässyt irti», sanoi hän, »ja jos niin on käynyt,\nsilloin ovat pian elot kuivaus-uunista tiessään.»\n\n»Luottakaa vain Luojan johtoon, Caesar», huudahti maanviljelijä.\n\n»Sen minä kyllä teenkin», sanoi Caesar hattunsa siepaten, »mutta ensin\nminä kuitenkin sammutan tulen uunista!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaavuttuaan eteisestä pihalle Petestä tuntui, kuin näkymättömät siivet\nolisivat häntä hakanneet ja hän läähätti kuin kala, joka on saanut\nliian paljon ilmaa. Pistävä kipu hänen kyljessänsä muistutti häntä\nhaavasta, mutta hänen jaloissansa oli sähköä ja hän alkoi juosta.\nYö oli saapunut, mutta vihertävä juova oli revennyt lyijynharmaihin\npilviin ja siitä pistivät esille kuun pyöreät kasvot.\n\nKun hän saapui Ramseyhin, oli tulva kohonnut vanhalle ristille\nasti, kattolevyt lentelivät ympäri ja satamassa paukkuivat mastot\nja raakapuut, niinkuin pommit taistelukentällä. Suoraan hän riensi\nompelijalle ja sai kuulla, ettei Kate ollut ollut siellä kuuteen\ntuntiin. Kangaskaupassa hän sai tietää, että Kate kahden tienoissa\niltapäivällä oli kulkenut Ballureen päin. Hänen kulkiessaan kaupungin\nläpi ammuttiin raketeilla hätämerkkejä. Muuan höyrylaiva, joka oli\nankkuroinut lahdella, oli kohottanut hätälippunsa. Meri oli peloittava\n— tuhkanharmaa — ja siinä häilyi kiemurtelevia valkeita vaahtojuovia;\nmutta miehet, jotka tyynellä olivat satamassa laiskoina lojuneet,\nkoettivat nyt kaikin voimin saada veneensä irti ja päästä merelle,\nsillä vanha viikinkien veri heidän suonissaan oli alkanut kuohua.\n\nKulkiessaan yleisen kaivon ohi Pete pistäysi Mustan Tomin puheille,\nja ukko oli tavattoman huomaavainen ja kohtelias, kunnes sai tietää\nhänen asiansa, ja vaikka hän näytti kovin pettyneeltä, vastasi hän\nkuitenkin kysymyksiin. Kyllä, kyllä hän oli nähnyt sen nuoren naisen.\nHän oli kulkenut aikaisin iltapäivällä tästä ohi ja tervehtinyt häntä.\nAnnettuaan nämä mieluisat uutiset, Musta Tom ei kuitenkaan voinut\nkieltäytyä tiputtamasta hieman katkeruuden myrkkyä herättämäänsä\niloon. »Ja kun sinä löydät hänet», hän sanoi, »on sinun parasta ottaa\nhänet purteesi, sillä on toisiakin, jotka tahtovat mielellänsä heittää\nhänelle köydenpään.»\n\n»Mitä te tarkoitatte?» kivahti Pete.\n\n»Sen saat itse keksiä», sanoi Musta Tom, ja Pete löi oven jäljessään\nkiinni. Kukkulan laella yhtyi kaksi tietä, joista toinen vei\n»Iiriläiseen» ja toinen Port Mooariin. Saadaksensa selville, kumpi tie\nolisi valittava Pete kysyi muutamasta torpasta, joka oli vähän matkan\npäässä ylemmän tien varrella ja kun vastattiin, ettei Katea ollut\nnäkynyt, hän valitsi alemman tien. Mutta tälläkään tiellä hän ei saanut\nmitään uutisia, sillä Billy myllyllänsä ei tiennyt mitään ja eukko,\njoka asui aurinkokellon luona, oli mennyt jo vuoteeseen. Vihdoin hän\nehti Port Mooariin ja tuli pienelle töllille, joka oli kuin lasten\nleikkitupa siisteine eteisineen ja kirkkaille akkunoineen, joista\npilkoitti punertava valo nientä huuhteleville, raivokkaille aalloille.\nSe oli hummerinpyytäjän tupa. Pete kysyi, oliko hän nähnyt Katea.\nHän vastasi kieltävästi; hän ei ollut nähnyt ketään muuta kuin herra\nChristianin. Minkä Christianin. Herra Philip Christianin.\n\nTämä tieto selitti Petelle vain yhden asian. Se näytti selittävän\nhänelle muutaman seikan, joka oli alkanut häntä kovin ihmetyttää —\nmiksi Philip ei ollut tullut häntä vastaan laivarantaan, ja miksi Kate\nei ollut saanut tietoa hänen tulostansa. Nyt oli ihan selvää, että\nPhilip olikin Balluressa eikä siis ollut saanut hänen sähkösanomaansa,\njonka hän oli osoittanut Douglasiin.\n\nPete kääntyi takaisin. Varmaankin Kate oli mennyt joittenkin tuttavain\nluo. Tällä hetkellä hän saattoi olla jo kotona. Hän koetti juosta,\nmutta tuuli puhalsi vastaan. Se tuntui siirtyvän pohjoiseen ja oli\nyltynyt raivomyrskyksi. Hän sitoi hattunsa nenäliinalla solmiten päät\nleuan alle. Tukka liehui korvilla aivan kuin olisi tahtonut pieksää\nhäntä. Joskus tuuli heitti hänet pensaikkoon ja monesti se paiskasi\nhänet polvilleen. Hän pyrki kuitenkin eteenpäin läpi suolaisen meren\nvaahdon, joka välkkyi sateenkaaren väreissä ja virtasi maalle kuin\nmyrskyn ajama sade. Silmiä kirveli ja huulet tuntuivat suolaisilta.\n\nKuu paistoi nyt täydeltä terältä merkillisten pilvenlonkien välitse,\nja Pete saattoi aivan selvään nähdä kääntyessänsä lahdelle päin joukon\nihmisolentoja, jotka olivat kokoontuneet kalliolle Port Lewaigen\nyläpuolelle. Pelosta vapisten hän pyrki kaikin voimin heidän luoksensa.\nOman onnensa nojaan jätetty purjelaiva lahdella oli katkaissut\nankkuriköytensä ja aallot heittelivät sitä kuin sokeata hyljettä\nkallioita kohden. Se iski kiviin valittaen kuin elävä olento ja heti\npainui sen kokka alas, jolloin meren valkoinen leijona kiljuen vieri\nsen ylitse, aallot virtasivat kannelle ja täyttivät hytit ja ruumat,\nperäsin irtaantui, purjeet repeytyivät irti mastoista ja tämä uiva\nkoti, jossa ihmiset olivat eläneet, nukkuneet, laulaneet, nauraneet ja\nlaskeneet leikkiä, oli nyt vain hylky, jota aallot heittelivät sinne\ntänne.\n\nKun Pete palasi Sulbyyn ei Kate ollut vielä tullut, mutta levottomuus\nhänen katoamisestaan häipyi siihen kauheaan meluun, touhuun ja\nhosumiseen, mihin Caesar oli huoliensa vuoksi joutunut. Seisten\nkompostikasalla pimeässä hän huusi maitokamariin jylisevällä äänellä,\njoka kuitenkin myrskyn välistä kuului kuin raivokkaan kissan\nvonkuminen. Myllyn ratas pyöri kuin »villikissa» — eikö kukaan voisi\nottaa sitä kiinni? Tallin katto oli lentänyt tiehensä ja tamma\nhakkautui kappaleiksi »tuossa tohisevassa helvetin kidassa» — eikö nyt\nkukaan voinut mennä sulkemaan ovea? Navetan olkikatto heilui ja hakkasi\nkuin purje — eikö ollut ainoatakaan ihmistä, paitsi tuo nainen — Nancy\nJoe — joka olisi auttanut häntä nostamaan tämän tikapuun, johon oli\nsidottu kiviä, sinne painoksi?\n\nVasta sitten, kun Caesarin toiveet oli täytetty, seurasi sen verran\nhiljaisuutta, että saattoi puhua Katesta. »Sain sen verran tietää\nhänestä, että hän on tullut kotiin päin Claughbanen ohi», sanoi Pete,\n»ja minä olen seurannut hänen jälkiänsä aina »Inkivääriin» asti. Hän ei\nvoi olla kaukana. Missä hän on?»\n\nNe, jotka saattoivat vähän mieltänsä hillitä, alkoivat arvailla.\nMummi ei voinut muuta kuin nyyhkyttää, ja Nancy Joe valitti hänen\nrinnallansa. Kaikille heille oli kylliksi omissa suruissansa. Sokea\nJane valitti kovaa kohtaloansa.\n\n»Te kaikki edes näette», hän sanoi, »mutta minä en tiedä mitään\nennenkuin onnettomuus on minut saavuttanut.»\n\n»Älkää nyt ruikuttako, hyvä eukko», lohdutteli Pete, »puolet\nelämästämme me kaikki olemme, kuten tekin — me kaikki olemme sokeita\nyöllä.»\n\nKesken tämän melun ja valituksen kuului kolkutus ovelta ja Pete\nhyökkäsi eteiseen avatuksensa oven.\n\n»Seis», huusi Caesar. »Ei kukaan muu kuin tyttö itse pääse tänne tänä\niltana. Jos vielä kerran pääsee sisään samanlainen tuulenpuuska kuin\näskeinen, on asuinrakennuksestakin katto tiessään.»\n\nSitten hän huusi oven läpi tulijalle ja vastaus kuului tuulen\nvalitukselta.\n\n»Kuka siellä on?»\n\nTulija oli Joney laakson rotkosta.\n\n»Me olemme täällä kuin sillit tynnörissä — me emme voi päästää teitä\nsisään.»\n\nHän ei pyrkinytkään sisään. Mutta hänen tupansa katto oli lentämässä\ntiehensä ja koko hökkeli oli kaatumaisillansa, eikä hän voinut saada\npoikaansa — sitä hulluraukkaa — lähtemään pois sängystä. Poikarukka\njoutuisi turmioon; hän kuolisi; hän oli ainoa koko perheestä, mitä\nhänelle oli jäänyt — eikö herra tahtoisi tulla pelastamaan häntä?\n\n»Mahdotonta!» huudahti Caesar. »Siellä on meidän omammekin tänä\nkauheana yönä, Joney, ja Jumala kyllä suojelee lapsiansa.»\n\nTarkoittiko hän Katea. Joney oli nähnyt hänet rotkossa — —\n\n»Päästäkää minut ovelle», sanoi Pete.\n\n»Mutta talo voi mennä hajalle», huusi Caesar.\n\n»Menköön vain», sanoi Pete.\n\nPete sulki kapakkahuoneen oven ja silloin kuului myrskyn vihellys\neteisestä.\n\n»Milloin te näitte hänet ja missä?» kuului Peten ääni ja Joneyn ääni\nvastasi:\n\n»Hän kulki minun kotini ohi tänä iltana juuri ennen myrskyä.»\n\n»Minä tulen teidän kanssanne, menkää», sanoi Pete, ja Mummi huusi\nravintolahuoneen perältä:\n\n»Ota Caesarin päällystakki pienen takkisi päälle.»\n\n»Minulla on purjeita kyllin tällaisella tuulella, äiti», huusi Peten\nääni. Vielä kuului eteisestä hirvittävä tuulen vihellys ja Caesar\npalasi yksin kapakkahuoneeseen.\n\nTaas koski kipeästi Peten haavaan, mutta hän painoi sitä kädellänsä ja\nponnisti laakson rotkoa kohden vetäen Joneytä jäljessänsä. Vihdoin he\ntulivat hänen asunnollensa. Olkikaton toinen puolisko oli viskautunut\ntoisen päälle ja vuotiaiset olivat paljaat kuin luurangon kylkiluut.\nKaurakakkumuotti oli lentänyt seinää vasten, jauhotynnörin kansi oli\npudonnut nurkkaan ja jauhot tuprusivat ympäri tupaa kuin vitilumi\ntuiskussa. Astiahylly seinällä oli tyhjä ja särkyneet sirpaleet olivat\nlennelleet ympäri paljasta lattiaa, ja haahlat jotka riippuivat lieden\nyläpuolella kiikkuivat uuniin kuin kuolinkellot. Tämän hävityksen\nkeskellä nukkui hullu poikaparka kaikessa rauhassa risaisella\nvuoteellansa, jota valaisi pilvien välistä välkähtelevä kuu.\n\nYö kului, ja ihmiset, jotka olivat kokoontuneet ravintolan keittiöön,\nistuivat ja kuuntelivat ja joskus tuntui kuuluvankin ääntä, mutta Pete\nei vain palannut. He alkoivat taas itkeä ja valittaa rukoillen ääneen\nja tunnustivat nyt pelkäämättä ja häpeämättä syntinsä, joita he tähän\nasti olivat salanneet kuin henkensä edestä.\n\n»Miten kauheasti minua etsiskelläänkään — nyt minä sen selvästi näen!»\nhuusi Kelly, postinkantaja.\n\nMuutamia huoletti tavattomasti, miten kävisi, jos kuolema kohtaisi\nheidät täällä kapakassa.\n\n»Minä en pidätä ketään», huusi Caesar.\n\n»Te ette kuitenkaan anna avata ovea», väitti maanviljelijä.\n\nVaikka ovi olisi avattu kuin piispaa varten, ei ainoakaan olisi\nkuitenkaan hievahtanut paikaltaan. Ensi kerran — miesmuistiin — lankesi\nNancy Joe polvillensa.\n\n»Oi, Herra», hän rukoili, »sinä tiedät, että minä en vaivaa sinua\nusein. Mutta pelasta Kate, Herra, oi pelasta ja suojele pikku Kirryäni!\nOn enemmän kuin kaksikymmentä vuotta siitä, kuin minä olen pyytänyt\nsinulta mitään, ja jos nyt otat pois tuulen, minä lupaan sinulle,\nettä kuluu ainakin kaksikymmentä vuotta, ennenkuin kuulet ainoatakaan\nrukousta minun huuliltani.»\n\n»Miksi sinä et rukoile maninkielellä, mokoma hurja», valitti Mummi,\n»minä luen rukoukseni aina manin murteella ja luulen, että Hän kuulee\nsitä parhaiten.»\n\n»Kohottakaamme äänemme laulussa rukoukseen ja kiitokseen», huusi\nCaesar, ja polvillansa, silmät lujasti suljettuina ja kädet kasvoja\npeittäen kaikki alkoivat veisata kuin henkensä edestä. He veisasivat\ntaivaasta ja sen rauhallisista niityistä, sen sinisistä järvistä ja\nloistavista pilvistä, sen kultaisista kaupungeista ja päärlyporteista,\nsen temppeleistä ja kappeleista, jossa »seurakunta ei koskaan erkane\neikä sabbatti lopu». Suurta lohtua tuotti saada koettaa omalla\nkirkuvalla äänellänsä voittaa myrskyn raivo. Kun he pääsivät virren\nloppuun, alkoivat he sen uudestansa pysähtymättä hetkeksikään, sillä\ntoiset vielä vetivät viimeisiä sanoja, kun toiset jo aloittivat\nuudestansa. Kun he olivat päässeet keskelle laulua, heistä oli\ntuntuvinaan kuin myrsky entistä suuremmalla raivolla olisi pudistanut\novea ja hillitäkseen kauhuansa he vetivät yhä kovemmin. Myrsky täristi\nuudestansa ja Caesar huusi:\n\n»Vielä kerran, veljet», ja taas he mylvivät virren alusta loppuun.\n\nJyristys kuului kolmannen kerran, ja Caesar huusi:\n\n»Vielä kerran, rakkaat ystävät», ja he kirkuivat virttä kuin\nraivohullut.\n\nSilloin lensi ovi räsähtäen auki aivan kuin raivokkaasta potkusta, ja\nPete villin ilmein, kasvot vihreinä suolaisesta meren vaahdosta, astui\nkynnyksen yli Kate tajutonna sylissänsä ja Joneyn hullu, tuijotteleva\npoika selässänsä.\n\n»Ylistetty olkoon Herra, että hän on kuullut meidän rukouksemme!»\nhuudahti Caesar. »Mistä sinä hänet löysit?»\n\n»Autiosta töllirähjästä solan luona», vastasi Pete.\n\n»Noidan entisestä tuvasta.»\n\n\n\n\nXI.\n\n\nToisena aamuna tämän kauhean yön jälkeen ilma oli tyyni ja täynnä\nmeriruohon tuoksua; taivas oli puhdas ja pyöreä kuin merisimpukan kuori\nja punertava kuin kaukainen tulenliekki. Meri oli äänetön ja tyyni,\nvuoret näyttivät kokonaan unohtaneen myrskyn, ja maa ja meri lepäsi\nkuin nukkuva lapsi.\n\nTällaisena tyynenä ja hiljaisena aamuhetkenä Kate tuli takaisin\ntuntoihinsa. Tajunta oli hiljalleen palannut, aivan kuin vene lipuu\nmereltä tyynellä säällä satamaan, ja kun hän heräsi, hänen korvissansa\nkuului ääni, joka tuli kuin laivarannasta kaukaa. Tuo ääni oli samalla\ntuttu ja outo. Se oli kuin ystävän ääni, jonka hän ensi kerran kuuli\npitkän ajan jälkeen. Se oli kuuluvinaan hyvin kaukaa ja kuitenkin\ntuntui, kuin se olisi koputtanut hänen sydämensä ovelle. Hän sulki\nsilmänsä ja kuunteli, sitten hän avasi ne taas ja katseli ympärillensä.\n\nValo tuli kuin pilvien takaa ja kuitenkin se häikäisi, aivan kuin\nsilmien edessä olisi välkytetty kiiltävää kangasta. Mummi istui hänen\nvuoteensa ääressä neuloen äänettömänä.\n\n»Miksi sinä istut täällä, äiti?» kysyi Kate.\n\nMummi heitti neuleen syrjään ja tarttui esiliinaansa. »Jumala olkoon\nkiitetty, lapsi tulee tuntoihinsa!» hän sanoi iloissansa.\n\n»Onko mitään tapahtunut?» kysyi Kate. »Mikä aika nyt on?»\n\n»Maanantai-aamu, rakkaani, Jumala olkoon ylistetty armostansa!»\nhuudahti Mummi.\n\nTaaskin kuului sama tuttu ääni. Se kaikui portailta päin. »Kuka tuo\non?» kuiskasi Kate peloissansa.\n\n»Se on Pete itse, Kirry. Niin, terveenä ja reippaana — hän on tullut.»\n\n»Pete», huudahti Kate kauhuissansa.\n\n»Niin, rakas, rakas lapsi, ihan ilmi elävänä, hän on tullut takaisin.\nHänellä ei toki ole mitään hätää! Ei ole ollenkaan kuollut, vaan on\narvokkaampi kuin kaksikymmentä muuta miestä, ja hän se sinut myrskystä\npelasti.»\n\n»Mistä myrskystä?»\n\n»No, hirveästä myrskystä, lapsikulta! Olihan sellainen myrsky, ettei\nsitä ole nähty moneen vuoteen tällä saarella.\n\n— Hän löysi sinut noidan tuvasta laaksorotkon viereltä. Sinä tietysti\neksyit myrskyssä eikähän se ole ihmekään. Mutta minä kutsun isän. Isä!\nisä! No, mieshän on kuuro kuin halko. Isä-ä!» huusi Mummi juosten\nedestakaisin sängyn ja portaitten väliä melkein päästänsä pyörällä.\n\nAlhaalla syntyi liikettä ja ääni portaissa sanoi: »Tätä tietä, herra.\nAstukaa sisään, olkaa hyvä!»\n\n»Kuuletkos, Kirry?» huudahti Mummi pistäen päänsä oven raosta ulos.\n»Siinä on mies itse. Hän on istunut alimmalla portaalla kuin vanha\nvahtikoira ja vartioinut, ettei kukaan saisi sinua häiritä. Jalompaa\nvahtikoiraa ei ole maailmassa, eikä hän ole viime yönä saanut\nunenrahtuakaan silmiinsä. Hän on pelastanut sinun henkesi, rakas lapsi.\nHän se oli — hän eikä kukaan muu — Herra olkoon kiitetty.»\n\nKun noidan tölliä mainittiin, oli Kate muistanut kaiken. Hän nojasi\ntyynyjä vasten ja huusi tuskassa valittaen: »Miksi hän ei antanut minun\nkuolla?»\n\nMummi nauraa hykersi viisaannäköisenä tämän kuullessaan ja pyyhki\nesiliinansa kulmalla silmiänsä. »Nyt sen huomaa, että lapsi on saanut\ntäydellisesti tajuntansa. Kun sairas toivoo itsellensä kuolemaa,\nsilloin hän aina paranee. Isä-ä! Mutta minä menen itse alas. Lepää\nhiljaa, lapseni, lepää aivan hiljaa!»\n\nMummin mutiseva ääni toisti vielä moneen kertaan portaassa: »Voi rakas,\nrakas, rakas lapseni!» ja pian kaikui hänen äänensä ankarana alhaalta\nvanhain lattiapalkkien narskuessa: »Nancy Joe, miksi sinä et toimita\nsinne ylös mitään suuhun pantavaa?»\n\n»Herra hyvästi siunatkoon, rouva Cregeen, onko se nyt sittenkin totta!»\npäivitteli Nancy.\n\n»No, tottapa, totta! Tahdotko antaa lapsiparan paastota kuoliaaksi?»\n\n»Mitä se oli?» kysyi sama tultu ääni taaskin. »Puhuitteko hänen\nkanssaan siellä maitokamarin ylisillä, Mummi?»\n\n»Kenenkäs muun kanssa, hyvä mies?» vastasi Mummi ja silloin syntyi\ntavatonta liikettä ja touhua.\n\n»Oi, mikä riemu! Oi, mikä suunnaton ilo! Herra minua varjelkoon, Mummi,\nminä ajattelin, etten enää ikinä kuulisi hänen ääntänsä.»\n\n»Pois tieltä!» huusi Nancy aivan kuin sysäten jotakin asettaessaan\nkattilaa tulelle. »Nuo miehet ne sitten ovat koko laitoksia! Niiden\nrinta ei liiku enempää kuin leipä ilman hiivaa.»\n\n»Mutta sinussa, Nancy, on kyllä tarpeeksi hiivaa, varsinkin jos saat\nhiljaisen miehen. Mutta anna palje tänne — minä panen hiilet hehkumaan.»\n\nSilloin tallusti Caesar sisään pois suunniltansa harmista ja murisi\neteiseen päästyänsä: »Myrsky on vienyt puolet kuhilaista takapihasta,\näiti.»\n\n»Älkää huoliko, herra», huudahti Pete. »Teidän arvokkain satonne on\nkorjattu yläkertaan.»\n\n»Onko hän tullut tuntoihinsa?» kysyi Caesar. »Ylistetty olkoon Hänen\nnimensä!»\n\nJa yli palkeen raivoisan kohinan, puuskutuksen ja vinkunan, yli tulen\ntohinan ja räiskeen kuului Peten katkeileva ja karjuva ääni lattian\nläpi yläkertaan: »Minä tulen hulluksi ilosta! Totisesti tulen, eikä\nkukaan voi minua siitä estää.»\n\nTalo, joka myrskyn jälkeen oli ikäänkuin pidättänyt hengitystään, oli\nnyt täynnä iloa ja riemua, naurua ja huoletonta puhetta. Ilo alkoi\nkeittiöstä, kiiri portaita ylös, hiipi lattiapalkkeja pitkin ja kohosi\nkatosta korkeuksiin. Mutta Kate makasi vuoteellansa valittaen ja käänsi\nkasvonsa seinään päin..\n\nPian ilmestyi Nancy Joe hänen huoneeseensa siistittyään oven\nulkopuolella itseänsä, varsinkin moneen kertaan tukkaansa sormillaan\nsivellen. »No, voi minun päiviäni!» hän huudahti. »Mikä hirveä tyhmyri\nse olikaan, joka sanoi, että tyttö viettää häänsä kirkkomaalla eikä\nsisällä kirkossa?»\n\n»Minä se olin», sanoi bassoääni portaitten keskivälillä, ja Nancy sulki\noven alkaen sydämensä halusta laulaa Katelle ylistysvirttä Petestä.\n\n»Petehän se niin sanoi», hän puhui. »Sellaiselta jurrikalta et kovin\nsuuria mielenilmauksia voi odottaa, mutta kaikissa tapauksissa hän\npelasti sinun henkesi, Kitty. Ainakin tohtori Mylechreest sanoo niin.\n'Jos tyttö olisi maannut siellä tunnotonna vielä yhden tunnin',\nsanoo hän. — Ja voi minun päiviäni, miten ihastunut mies on sinuun,\nse on kerrassaan ihmeellistä! Koko eilisen päivän hän istui portaan\njuurella väännellen ja kiemurrellen kuin ankerias laivalaiturilla, ja\nmiten lempeät ja ja ihanat hänen silmänsä olivatkaan! Ja nyt — minun\ntäytyy sanoa — nyt! Kuuletko sinä häntä, Kirry? Minä luulen, että hän\nhalkaisee palkeen. Halkaiskoon vain — hän on ihastuttava nuori mies —\nhän on kerrassaan... Mutta kuuntele!»\n\nKuului sihisevä ääni alhaalta ja palaneen haju kohosi ylös. »Mitä minä\naina olen sanonut? Ikinä ei voi luottaa siihen, että mies osaisi ottaa\nvaarin — Nyt ne kuohuttivat sen kattilan.»\n\nNancy lensi alas ja alkoi kauheasti ripittää Peteä, joka nauroi\nkatketakseen. Seuraava, joka kohosi sairasta oppimaan, oli Caesar. Hän\noli riisunut kengät jaloistansa ja sipsutti sukkasillaan, mutta Kate\ntunsi hänen lähestymisensä hänen raskaasta hengityksestänsä. Astuessaan\nkynnyksen yli huoneeseen Caesar huudahti komeimmalla saarnaäänellänsä.\n»Ylistä Herraa minun sieluni ja kaikki, mitä minussa on hänen pyhää\nnimeänsä!» Ja samassa hengenvedossa hän alkoi ylistää myöskin Peteä.\n\n»Hän pelasti sinut itse kuoleman kidasta ja perkeleen vallasta. Se oli\nmerkki, Katherine, emmekä me voi paremmin tehdä kuin että seuraamme\nHengen johdatusta. Hän pelasti sinun henkesi, tyttö, ja sen kautta\nhän on saanut oikeuden sinuun. Niinpä niin, vaikka minulla onkin vain\nyksi lapsi, minun täytyy kuitenkin taipua luopumaan hänestä, jos se on\nHerran tahto. Hän oli aina kuin oma rakas poikani, ja nyt hän on näinä\nviitenä vuotena ansainnut melkoisen omaisuuden.»\n\nKirkonkellot alkoivat kumista, ja Kate kohotti hätkähtäen päätänsä ja\nkuunteli.\n\n»Se on vain tuomarin hautauksen vuoksi, Kitty», sanoi Caesar. »Sen piti\ntapahtua vasta huomenna, mutta juoppojen ruumiit eivät siedä hautauksen\nviivyttämistä. Hänet haudataan Lezayren perhehautaan, isänsä, sen\nvanhan raittiuskiihkoilijan, viereen. Monella hyvällä lehmällä on\nkehnoja vasikoita, näethän, eikä ihmisen ole hauska kuulla sellaista;\nmutta kehnostakin lehmästä saattaa tulla hyvä vasikka ja se tuottaa\nihmiselle lohtua. Niin ainakin voimme sanoa käyneen Peten suhteen,\nsillä Herra on pelastanut ja siunannut häntä ja varmalta taholta olen\nkuullut, että hän on lähettänyt Douglasiin herra Dumbellin pankkiin\nviisituhatta helisevää kultasovereignia.»\n\nMummi saapui nyt ylös luoden kupillisen lihalientä, ja Caesar\nkarkoitettiin silloin huoneesta.\n\n»Kuule nyt, oma tyttöseni, nauti tämä terveydeksesi ja sitten minä\njätän sinut kokonaan rauhaan», puheli Mummi.\n\n»Jättäkää, jättäkää minut yksin», sanoi Kate lipoen hitaasti keiton ja\nsitten Mummi lähti kuppi kädessä hänen luotansa.\n\n»Söikö hän sen?» kysyi joku alhaalla.\n\n»Katsokaa, olkaa hyvät», sanoi Mummi riemuitsevalla äänellä, ja Kate\ntiesi, että tyhjää kuppia näytettiin kaikille.\n\nKate lepäsi tyynyihin nojaten, kuunteli kellojen soittoa ja värisi.\nHänestä tuntui kauhealta, että ensimmäinen ääni, jonka hän oli\nkuullut tullessansa tavallansa toisesta maailmasta, oli ollut Peten\nja ensimmäinen nimi, joka oli huudettu hänen korvaansa, oli ollut\nPete. Tuomarin saattojoukko kulki talon ohi. Hän sulki silmänsä ja\noli näkevinänsä sen — arkku avoimissa vaunuissa ja miehet ratsastaen\nmolemmilla sivuilla ja sitten hevoset sidottuina johteisiin kirkon\naidan ympärille ja joukko kaiken arvoisia ja -säätyisiä miehiä haudan\npartaalla. Sielunsa silmillä Kate etsi jotakuta tuosta joukosta. Oliko\nhän täällä? Oliko hän kuullut, mitä hänelle oli tapahtunut?\n\nHän uinahti hiukan ja heräsi kuullessaan hevosten kavioitten kopsetta\ntieltä. Samalla hän kuuli kahden miehen keskustelevan.\n\n»Miten hurjan lystiä onkaan tavata sinua! Sähkösanoma? Tietysti et sitä\nsaanut. Minä tiesin, että tapaisin sinut hautajaisissa.» Puhuja oli\nPete.\n\n»Sen jälkeen minä ajattelinkin tulla tänne.» Se oli Philipin ääni.\nKaten sydän tuntui pysähtyvän.\n\nÄänet häipyivät hetkeksi — aivan kuin mehiläisten surina, kun ne\nkatoavat pesäänsä — ja sitten ne alkoivat kuulua voimakkaampina\nalakerran huoneista.\n\n»Kuinka hän nyt jaksaa, rouva Cregeen?» sanoi Philipin ääni.\n\n»Paremmin, herra — paljon paremmin», vastasi Mummi.\n\n»Hän ei ole vielä menettänyt tajuntaansa?»\n\n»Oi, ei toki!» huudahti Mummi.\n\n»Kun hän oli tajutonna» — Katesta tuntui, että ääni vapisi —\n»hourailiko hän?»\n\n»No, ei yhtään, ei ainakaan puhunut», vastasi Mummi.\n\n»Jumalan kiitos», sanoi Philip ja Katesta tuntui, että pitkä\nhelpotuksen huokaus pääsi Philipiltä ja kulki läpi ilman.\n\n»Minä en kuullut siitä, ennenkuin tänä aamuna», sanoi Philip.\n»Postinkantaja kertoi siitä aamiaisen aikana, ja ohikulkiessani minä\nkävin tohtori Mylechreestin luona. Jos olisin tiennyt — en nukkunut\npaljoa toissa yönä, mutta jos olisin voinut aavistaa — —»\n\n»Te olette oikein hyvä tytölle, herra», sanoi Mummi, ja kun Kate\nkuunteli henkeänsä pidätellen hän luuli erottavansa väreilevän\nvastalauseen.\n\n»Olette kyllä, ja olette aina ollut», sanoi Mummi, »ja sen minä nyt\nsanon tässä Peten kuullen, sillä hänen tulisi se tietää eikä kuitenkaan\ntiedä.»\n\n»Enkö minä tiedä?» sanoi toinen ääni — jymisevä ääni — ääni, jossa\nväreili itku ja nauru. »Mutta minä tiedän sen, Mummi, tiedän yhtä\nhyvin kuin jos olisin ollut täällä ja nähnyt. Älkää väittäkö, etten\nminä tunne Phil Christiania. Minä olen ollut hänen kanssaan kesällä ja\ntalvella, enkös ole? Hän on rakennettu sellaisesta aineesta, joka ei\nmurru, äiti, olkoonpa sitten tuuli tahi tyven.»\n\nKate kuuli taas murtuneen äänen, joka ilmaisi tuskaa ja vastaväitteitä,\nja tuskan ja inhon tuntein hän peitti päänsä tyynyihin päästäksensä\nkuulemasta enempää.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nHän oli heikko ja kuolemakseen uupunut ja pian hän peitteissänsä\nuinahti uneen. Unessa kaikuivat lukemattomat tarkoituksettomat äänet\nhänen korvissansa ja hänen oma äänensä seurasi häntä lakkaamatta. Kun\nhän heräsi oli taas selkeä päivä ja talo oli täynnä keitetyn kapakalan\nhajua. Tästä hän tiesi, että oli toinen päivä ja nyt oli varhaisen\naamiaisen aika. Hän kuuli kuppien ja lautasten kilinää keittiöstä,\nisänsä askeleet, kun hän tuli myllyltä ja sitten Peten iloisen ja\nsydämellisen äänen kun hän ihasteli niitä muutoksia, joita saarella\nhänen poissa-ollessaan oli tapahtunut. Uusia taloja, käytäviä,\nraudoitettu satama, aallonmurtajia, sulkuja ja torneja — ihmeellistä! —\nSuurenmoista! Kerrassaan hämmästyttävää!\n\n»Mutta pojat — mihin kaikki Man-saaren pojat ovat joutuneet?» kysyi\nPete. »Ne ovat lentäneet kuin muuttolintujen parvi Austraaliaan,\nClevelandiin ja Kapiin, enkä tiedä, minne. Koko saarella ei ole\nainoatakaan sukua, jonka poikia ei olisi ulkomailla. Ja talot itse.\nMihin ovat vanhat puurakennukset ja puutarhapalat joutuneet? Joko\nhajoitetut ja rakennetut uudelleen tai vuoratut laudoilla. Ja alukset —\nmissä alukset ovat? Ne ovat satamassa lahomassa.»\n\nKuului Mummin askeleet keittiöstä ja Peten kovaääninen puhe aleni\nkuiskaukseksi. »Miten hän tänään jaksaa, äiti?»\n\n»Nukkui hiljaa ja rauhallisesti, kun läksin alas», vastasi Mummi.\n\n»Saankohan minä nähdä häntä tänään, luuletteko?» kysyi Pete.\n\n»Sitä minä en kuolemaksenikaan tiedä, mutta minä kysyn», toimitti Mummi.\n\n»Te olette enkeli, Mummi», ihaili Pete, »oikea ihana, vanha ylienkeli.»\n\nUusi pelko pani Katen värisemään. Selvää oli, että hänen vanhempansa\npitivät päätettynä, että hänen vanha suhteensa Peteen oli ennallaan.\nKaikki odottivat, että hän menisi Peten kanssa naimisiin, ja kaikki\nnäyttivät pitävän velvollisuutenaan kiirehtiä sitä.\n\nMummi toi hänen aamiaisensa, veti verhot syrjään ja avasi akkunan.\n\n»Nancy saa siistiä täällä sisällä», hän sanoi hyväillen, »ja sitten\nminä en suinkaan ihmettelisi, vaikka sinä tahtoisit kutsua Peten\nluoksesi.»\n\nKatelta pääsi kauhunhuudahdus.\n\n»No, se nyt ei tee mitään, vaikka oletkin sairas ja vuoteessa»,\nlohdutteli Mummi, »onhan hän sinun sulhasesi.»\n\nKate koetti vastustaa ja keksiä verukkeita, mutta hänen rohkeutensa\npetti. Hän sanoi vain: »Ei vielä, äiti. Minä en ole vielä kyllin vahva\nnähdäkseni häntä.»\n\n»Emme sitten puhu siitä sen enempää. Ei siis ollenkaan tänään — ehkä\nhuomenna», puheli Mummi, ja Kate myöntyi ilolla siirtämään tapaamisen\ntuonnemmaksi ja vastasi innokkaasti:\n\n»Niin, huomenna, äiti — ehkäpä huomenna.»\n\nEnnen puolta päivää tuli Philip sinne uudestansa. Kate tunsi hänen\nhevosensa kavioitten kopseen, kun hän tulisesti ratsasti Peelistä päin.\nHän pysähtyi portaitten eteen, mutta ei astunut alas, ja Mummi meni\nhänen luoksensa.\n\n»Minä en tule sisään tänään, rouva Cregeen», hän sanoi. »Onko sairas\ntoipumaan päin?»\n\n»On kyllä, kaikki on nyt menossa parempaan päin, herra», puheli Mummi.\n\nKate kömpi ylös sängystä, hiipi akkunan luo, piilottui verhon taa ja\nkuunteli henkeä pidätellen.\n\n»Miten siunattu asia, että hän kuitenkin voittaa sen», sanoi Philip ja\nKate saattoi kuulla hänen raskaan hengityksensä. »Onko Pete kotona?»\n\n»Ei, hän on mennyt Ramseyhin, herra», selitti Mummi. »Varmaan te\ntapaatte hänet, jos aiotte Ballureen.»\n\n»Minun täytyy palata työhöni», sanoi Philip pyöräyttäen hevosen ympäri.\n\n»Oletteko ratsastanut Douglasista varta vasten kysymään hänen\nvointiansa?» ihmetteli Mummi, ja Philip vastasi ilmeisesti hämillään:\n\n»Minä olin levoton. Miten merkilliseltä hänen pelastuksensa tuutunkaan!\nSaatoin tuskin ollenkaan nukkua viime yönä, niin minä sitä ajattelin.»\n\nKate vei kätensä kurkullensa pidättääkseen huudahdusta, joka pyrki\nesille, ja hänen äitinsä ääni kuului käheältä ja liikutetulta.\n\n»Jumala teitä siunatkoon, herra Philip», hän sanoi, mutta jatko hukkui\nhevosen kavioitten kopseeseen, kun Philip lähti täyttä laukkaa tiehensä.\n\nKate viipyi polvillansa akkunan ääressä, kunnes kavioitten kopse\noli kokonansa häipynyt. Sitten hän vetäytyi takaisin vuoteeseen ja\npeittäytyi, kuten ennenkin, mutta nyt kuohuivat toiset tunteet. »Hän\nrakastaa minua», hän kuiskaili itsellensä, ja sydän oli haljeta ilosta\nja pelosta. »Hän rakastaa minua — hän rakastaa minua vielä! Eikä hän\nsaa koskaan, koskaan, koskaan nähdä minun menevän naimisiin kenenkään\nmuun kanssa.»\n\nSanomaton helpotuksen tunne täytti hänen rintansa, ja äkkiä hän tunsi\nitsensä kyllin rohkeaksi tavataksensa Peten. Samalla hänen mieleensä\njuolahti ajatus kutsua Pete heti paikalla ja päästää hänet siitä\nharhaluulosta, että heidän vanha suhteensa vieläkin sitoisi heitä. Hän\nolisi hiljainen, hän olisi kylmä, hän antaisi koko olennollaan Peten\nymmärtää, että tuo suhde oli mahdoton — varovasti, mutta varmasti hän\nmenettelisi.\n\nNancyn kutsusta Pete saapui heti paikalla. Kate kuuli hänen kuiskaten\nkeskustelevan Nancyn kanssa portaissa ja hengittävän raskaasti. Nancy\nneuvoi häntä pysymään tyynenä ja koetti siistiä, että hän esiintyisi\nedukseen.\n\n»Tuossa», kuiskasi Nancy, »ottakaa tämä kampa ja suorikaa hiuksianne\nhiukan, nehän ovat ihan pörrössä. Ja kuulkaa — teidän täytyy\npysytellä aivan tyynenä — luvatkaa minulle se. Hän on heikko ja\nväsynyt ja hermostunut — ei ainoatakaan suudelmaa. Kuuletteko nyt, ei\nsuutelemista.»\n\n»No, yksi suudelma nyt ei ketään tapa, tyttöseni», kuiskasi Pete ja\nniin hän oli huoneessa.\n\nKate näki suuren, tumman olennon ilmestyvän hänen ja oven välille.\nTulija ei aluksi virkkanut mitään, vaan meni ja istahti äänettä nöyränä\nja hillittynä tuolille sängyn jalkapäähän, aivan kuin olisi tunkeutunut\nkaikkein pyhimpään. Hänen kätensä lepäsi polvella ja Kate huomasi, että\nkäsiselälle oli tatuoitu Man-saaren vaakunan kolme haarniskoitua säärtä.\n\n»Sinäkö siellä olet, Pete?» kysyi Kate, ja sitten Pete melkein\nkuiskaten ja kuin hartaudella itseksensä puhellen sanoi:\n\n»Tuo on hänen äänensä! Tuollaisena olen sen unissani viisi vuotta\nkuullut.»\n\nHämillänsä hän katseli hetkisen ympärillensä, kiinnitti sitten\nkyyneleiset silmänsä Nancyyn aivan kuin olisi tahtonut purskahtaa\nitkuun, mutta ei uskaltanut, koska pelkäsi siten synnyttävänsä melua,\nja sitten hän kääntyili tuolillansa ja näytti tahtovan paeta. Mutta\njuuri silloin hänen koiransa, joka oli seurannut häntä huoneeseen,\nnosti etukäpälänsä sängynpeitteelle ja katseli ujostelematta Katea\nsuoraan kasvoihin.\n\n»Alas, Tuomari, alas!» huudahti Pete ja kun hänen äänensä oli tällä\ntavalla murtanut jään, hän oli taas oma itsensä.\n\n»Onko tuo sinun koirasi, Pete?» kysyi Kate.\n\n»Ei, minä paremminkin olen hänen palvelijansa», nauroi Petä. »Ainakin\nse tekee, mitä tahtoo kysymättä minulta lupaa. Se tutustui minuun\nKimberleyssä ja seurasi minua kotiin.\n\n»Onko se vanha?»\n\n»Vanhako, niinkö sanoit? Se on kymmenen koirapolven isoisä ja uskoo\nvarmasti elävänsä niin kauan kuin maailma seisoo.»\n\nKate tunsi, että Pete katseli häntä suurin, säteilevin silmin.\n\n»No, voi ihmettä, Kitty, miten komea tyttö sinusta on tullut!» ihasteli\nPete.\n\n»Olenko minä niin paljon muuttunut?» kysyi Kate.\n\n»Oletko muuttunut?» huudahti Pete. »Tottahan minä muistan, millainen\nsuloinen pikku veitikka sinä olit, kun me leikimme yhdessä kalastajia\nCornaan satamassa — muistatkos sitä? Vanha kalalaatikko oli meidän\nlaivamme, jolla laskimme merelle — muistatko? Sinulla oli katkennut\nluudanvarsi, johon oli sidottu nuoranpätkiä ja se kuvasi mastoa, ja\nminulla oli perunalapio peräsimenä ja niin me laitoimme alihangat\nja ylihangat ja lapio sai kuvata tuulta, luodetta ja vuoksea sekä\nkäytettiin myöskin airona. »Hirvittävän ruma ilma tänään, kapteeni.» —\n»Niin on, niin, eukkoseni, vuorina vyöryvät aallot» — muistatko sinä,\nKirry sitä?»\n\nKate koetti naurahtaa hiukan ja sanoa, että siitä oli niin tavattoman\nkauan. Mutta Pete, joka nyt oli päässyt vauhtiin nauroi hillittömästi,\nlöi kätensä polviinsa ja jutteli yhä.\n\n»Entäs sitten myllyllä — muistatkos sitä? Sinulla oli nelikon\npuolikas kainalossasi kukkakorina ja sinä huutelit: »vuokkoja! ihania\nvuokkoja! Ihan tuoreita vuokkoja!» — hän koetti järeällä bassollansa\nhullunkurisesti matkia hänen hopealle-helisevää lapsenääntänsä ja oli\nkatketa nauruun.\n\n»Entäs minä sitten, tyttöseni, muistatkos sitä? — Minulla oli sikolätin\novi pään päällä muka kalapöytänä ja minä huusin: 'Makrillia! Ihanat\nrouvat, ostakaa makrillejä — tuoreita ja lihavia kuin piispan possut\n— makrillia!' Oi, Kirry, Kirry! Oi, kuinka ihania ne ajat olivatkaan!\nMutta kaikki muuttuu — muuttuu... Tunsinko minä sinut? Kysytkö sinä,\ntunsinko minä sinut heti löydettyäni sinut sieltä kuilun partaalta,\nKitty? Voit yhtä hyvin kysyä tunsinko minä tuulen tohinan. Tiesinkö\nminä, että päässäni pyöri kaikki sekaisin ja sydän hakkasi kuin\nvillitty? Kysy, suutelinko minä sinua yhä uudestaan ja uudestaan, kun\nsinä makasit siellä tajutonna, ja nostinko minä sinut ylös ja kiersinkö\nsinun hervottomat kätesi kaulaani ja kannoinko sinut ulos sieltä\ninhottavasta noidan hökkelistä, johon olit vähällä jäädä kuolemaan — se\noli minun ensimmäinen työni tällä saarella tultuani takaisin... Herran\nnimessä, Kitty, mitä minä olen tehnyt?»\n\nKate oli painautunut tyynyille ja nyyhkytti aivan kuin sydän olisi\ntahtonut haljeta. Tämän nähdessään Nancy kävi torumaan Peteä, otti\nmiestä olkapäästä ja koiraa niskasta ja työnsi molemmat ulos huoneesta.\n\n»Pois täältä!» huusi Nancy. »Enkö minä sanonut että teidän täytyy pysyä\nhiljaa? Te hirvittävä lörppähuuli, te ette saa koskaan enää tänne\ntulla.»\n\nHämmästyneenä, häpeissään ja nöyryytettynä Pete palasi alakertaan eikä\nhänen puheliaisuutensa nyt ketään kiusannut.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nMyöhään sinä iltana Kate kuuli Caesarin ja Mummin keskustelevan, kun he\nmenivät vuoteeseen. Caesar sanoi:\n\n»Minä neuvoin hänelle hauskan talon ja hän meni Ramseyhin tänä aamuna\nkatsomaan sitä.»\n\n»No, voi isäkulta, miten hauskaa!» huudahti Mummi. »Petehän on ollut\nkotona vasta ensi lauantaina viikon.»\n\n»Se nuori mies tahtoo saada häät kuumeisella kiireellä pidetyiksi»,\nselitti Caesar. »Hänellä on rahaa ja on paras ottaa tilaisuudesta\nvaari.»\n\n»Mutta tyttö ei kuitenkaan ole vielä kyllin tervehtynyt häitä varten»,\nväitti Mummi.\n\n»Vaikka hän on heikko, ei hän siitä sen heikommaksi tule, jos sanoo:\n»Tahdon», ja kun hän on sen sanonut, hänellä on kyllä aikaa parannella\nitseänsä.»\n\nKate vapisi pelosta. Kysymys Peten ja hänen avioliitostansa näyttiin\nratkaistavan häneltä kysymättä. Jokin yliluonnollinen voima näytti\nväkisinkin johtavan asiat siihen. Kukaan ei kysynyt, tahtooko hän, eikä\nkukaan itsestänsä arvannut, ettei hän tahtonut. Kaikki pitivät varmana,\nettä vanha liitto olisi yhä rikkomaton. Niin pian kuin hän kykenisi,\nhänen tulisi mennä vihille Peten rinnalla. Pete itse odotti sitä, koska\nluuli kerran saaneensa hänen lupauksensa; hänen äitinsä odotti sitä,\nkoska luuli, että asia kerran oli päätetty; hänen isänsä odotti sitä\nnyt muutettuaan Peten menestyksen vuoksi mielensä hänen alkuperästään\nja uskovaisuudestansa; myöskin Nancy Joe odotti sitä, vaikkakaan\nhänellä ei ollut muuta syytä kuin Ross Christianin peloittava haamu,\njoka hänen mielessänsä yhä kummitteli. Oli vain yksi keino vapautua\ntästä, ja se oli puhua peittelemättä. Mutta mitä hänen tulisi sanoa? Ja\nkuinka voisi tyttö sellaista puhua?\n\nKate teeskenteli yhä olevansa sairas. Vielä hän makasi kolme päivää\nvuoteessansa kuin vainottu susi luolassansa. Se oli hänelle kuin\npakopaikka ja hän pelkäsi seurauksia, jos hän sieltä lähtisi. Neljäs\npäivä oli sunnuntai. Oli aamu ja kirkonkelloja soitettiin. Caesar oli\nhuutanut sänkykamarista, että jonkun pitäisi auttaa häntä ja sitoa\nhänen kaulaliinansa — ja sitten hän pyysi jotakuta napittamaan hänen\nmustat käsineensä. Vihdoin hän oli lähtenyt ja seurannut ihmisiä\nkappeliin. Alettiin ensimmäinen virsi ja sen jonottavat säveleet\nkaikuivat myllyn seinän läpi. Kate istui tyynyjen varassa vuoteessansa\nja huoneen akkuna oli auki. Selvemmin kuin laulun säveleet kuului hänen\nkorviinsa hevosten kavioitten kopse. Ne pysähtyivät jonkun matkan\npäähän ja sitten hän kuuli saman kahden äänen keskustelua kuin kerran\nennen.\n\nPete puhui hyvin innokkaasti. »Paljon tilaa, paljon, paljon», hän\npuheli. »Sen nimi on Jalavaharju — se on tuo levykattoinen, noiden\nvanhain puitten välissä Claughbanen tien varrella. Kuiva ja siisti kuin\nlokin siipi. Voisi istua selkä seinään nojaten ja syödä lattialta,\nniin siisti se on. Vesijohdossa on vesi kirkasta kuin kristalli. Minä\nolen ostanut »Mona-Saaren» kajuutan ja siitä minä laitan huvihuoneen\npuistoon. Olen ostanut veistoskuvan eteiseen ja vielä minun pitää\nhankkia ankkuri porttiin, ennenkuin kaikki on valmista. Ah, minun\ntäytyy laittaa hänelle kaikki niin sieväksi ja mukavaksi!»\n\nSeurasi lyhyt äänettömyys, jonka aikana kuului vain hevosten kavioitten\nkopse ja sitten Philip sanoi sammaltaen: »Mutta etkö sinä pidä liian\nkiirettä, Pete?»\n\n»Lyhyt kihlausaika on kaikkein paras ja meidän lienee toki jo kestänyt\nkyllin kauan», väitti Pete. He olivat saapuneet portille ja Peten\niloinen nauru kaikui avoimesta akkunasta.\n\n»Mutta ajattele, miten heikko hän on», sanoi Philip. »Eihän hän ole\nvielä edes vuoteesta noussut, vai onko?»\n\n»No, tietysti, tuota», puheli Pete epävarmana, »jos tyttö ei kykene...»\n\n»Se tapahtuu niin äkkiä, näethän», sanoi Philip. »Onko hän antanut —\nsuostumuksensa?»\n\n»Ei nyt suorastaan suostumusta — —» alkoi Pete, mutta Philip keskeytti\nhänet sanoen kiivaasti ja innokkaasti:\n\n»Hän ei voi — totisesti hän ei voi.»\n\nTaas seurasi äänettömyys, jota häiritsi vain hevosten levoton\nkuopiminen, ja Philip sanoi tyynemmin: »Anna kaikissa tapauksissa\ntohtori Mylechreestin tutkia hänet ensin.»\n\n»Minä en ole sellainen mies, joka pidän oikeuksistani kovin suurta\nmelua, en — —» sanoi Pete masentuneella äänellä, eikä Kate kuullut\nenempää.\n\nUusi ajatus oli iskenyt hänen mieleensä niin voimakkaasti, että hän\nvapisi. Aluksi se oli epäselvä ja hän koetti karkoittaa sen, mutta se\ntuli takaisin, se valtasi hänet eikä hän voinut sitä vastustaa.\n\nOli yksi keino voittaa häntä vainoava kohtalo, ja se keino oli pakottaa\nPhilip puhumaan! Avioliiton Peten kanssa saisi estetyksi, jos voisi\nPhilipin pakottaa menemään vihille kanssansa! Philip luuli, että hän\nei ikinä voisi antaa suostumustaan Petelle — − mitä, jos hän antaisi\nPhilipin ymmärtää, että hän oli jo suostumuksensa antanut. Se oli ainoa\ntapa voittaa Philip ja rangaista häntä.\n\nPhilip ei moittisi häntä — hän syyttäisi vain olosuhteita, kohtaloa,\nhänen omaisiansa. Philip luulisi, että he pakottaisivat hänet tähän\n— äiti rakkaudesta Peteen, isä rakkaudesta Peten rahoihin ja Nancy\nRoss Christianin pelosta. Philip saisi tietää, ettei hän voisi\nvastustaa, koska ei voisi puhua. Hän uskoisi, että hän myöntyi vasten\ntahtoansa huolimatta rakkaudestansa. Hän ajattelisi häntä marttyyrina,\nuhrikaritsana ja teuraseläimenä.\n\nSe olisi petos — hyvin pieni petos. Se näytti myöskin niin\nvaarattomalta — niin viattomalta, melkein hauskalta ja hullunkuriselta,\nja hän oli nainen eikä hän voinut olla sitä käyttämättä. Rakkaus,\nrakkaus, rakkaus! Se olisi hänen toimintansa alkusyynä ja sen vuoksi\nhän saisi anteeksi. Hän oli vedonnut Philipiin itseensä, mutta\nturhaan. Nyt hän tahtoi olla suostuvinaan pitämään vanhaa liittoa\nsitovana. Tarvitsi tehdä vain niin vähän ja vaikutus olisi varma.\nMustasukkaisuuden ja kauhun pakottamana Philip tulisi vaatimaan häntä\nitsellensä.\n\nHän päätti olla viekas — kaikki nälkäiset olennot ovat viekkaita.\nHänellä oli kunnianhimoa, taipumusta loistoon ja ylellisyyteen ja hän\nhimoitsi päästä hienoksi rouvaksi. Jos hän saisi Philipin, saisi hän\nkaikki. Rakkaus saisi tyydytyksensä, kunnianhimo täyttyisi ja halu\npäästä hienoston piiriin toteutuisi. Miksi ei siis uskaltaa jotakin\nnäin paljon vuoksi?\n\nNancy tuli siivoamaan huonetta, ja Kate virkahti: »Missähän Pete nyt\nlienee?»\n\n»On kai istunut puolisen tuntia takan ääressä», tiesi Nancy. »Minä en\nymmärrä, mikä miestä vaivaa. Hän istuu, nyökyttelee ja valittaa kuin\nlehmä, joka nuolee kuollutta vasikkaansa.»\n\n»Luuletko, että hän tahtoisi tulla tänne?»\n\n»Ei tarvitse kysyä, jos et tahdo saada häntä tänne», sanoi Nancy.\n\nPunastuen ja änkyttäen, koettaen saada mustat suortuvansa siistityiksi,\nPete tallusti Nancyn kutsusta ylös.\n\nKatella ei ollut omantunnon vaivoja. Se haava, jonka hän Philipiltä oli\nsaanut, oli tehnyt hänet tunnottomaksi Peteä kohtaan. Kuitenkin hän\nkäänsi päänsä hieman sivulle lausuessaan hänet tervetulleeksi.\n\n»Voitko tänään paremmin, Kirry?» kysyi Pete hieman arasti.\n\n»Minä voin melkein yhtä hyvin kuin ennenkin», vastasi Kate.\n\n»Voitko todellakin?» riemuitsi Pete. »Silloinhan sinä pian tulet alas\ntäältä?»\n\n»Niin toivon, Pete — sangen pian.»\n\n»Ja kykenet vaikka mihin — niinkö?»\n\n»Niin, tietysti, mihin vain.»\n\nPete nauroi sydämensä pohjasta kuin nuori poika. »Silloin minä heti\nteen pienen kiertomatkan Balluren kautta ja kerron Philipille.»\n\n»Philipille?» sanoi Kate kysyvin ilmein.\n\nHän sanoi minulle tänä aamuna, että sinä vielä olit siihen liian\nheikko, Kirry.»\n\n»Heikko, mihin, Pete?»\n\n»Mennäksesi — tullaksesi — saadaksesi — tuota — tarkoitan — pappilaan\nmenoa jonakin päivänä, jos minun nyt täytyy se sanoa.» Ja peittääkseen\nhämmennystään Pete nauroi niin, että turpeet katossa lohkeilivat ja\nalkoivat tippua alas.\n\nSeurasi hetken äänettömyys ja sitten Kate sanoi yskien ja änkyttäen pää\nkallellaan:\n\n»Onko se nyt niin _hirveän_ väsyttävää, Pete?»\n\nPete hyökkäsi ylös tuoliltansa ja nauroi ihan kuin pois suunniltansa.\n»Sanotko sinä niin, Kitty? Tahdotko sinä siis? kuiskaa se, rakas, minun\nkorvaani — niin hiljaa — niin hiljaa — —»\n\nHän kumartui sängyn yli, mutta Kate vetäytyi pakoon ja Nancy työnsi\nhänet takaisin sanoen: »Menettekös matkaanne siitä, mokoma hanhipaimen!\nEi suinkaan teidän nyt tarvitse kiusata tyttöä kyselemällä, onko sokeri\nmakeata ja tahtooko hän mieluummin oman miehen kuin sulhasen.»\n\nNyt se oli tehty. Ensimmäinen toimi — ei, puoli tointa; sana — ei, ei\nsanaakaan, vain äänettömyys. Nyt se hirvittävä asia oli alulla.\n\nMummi toi itse Katen päivällisen sinä päivänä, suuteli häntä molemmille\nposkille, tunsi, että ne olivat hehkuvan kuumat, nyökäytti ymmärtävästi\npäätänsä ja kuiskasi: »Minä tiedän — sinun ei tarvitse sanoa minulle.»\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nViimeinen virsi oli laulettu, Caesar tuli kotiin kappelista, muutti\npyhäpukunsa arkivaatteisiin ja sitten kuului keittiöstä puhelua ja\nnaurua ja astiain ja lautasten kilinää ja ahkeraa veisten ja haarukkain\nkalinaa.\n\n»Philipin täytyy tulla minun sulhaspojakseni», sanoi Pete. »Hän on nyt\nmennyt kyllä takaisin Douglasiin, mutta minä pyydän teitä kirjoittamaan\nmuutaman rivin. Caesar, ja kutsumaan häntä.»\n\n»Ovatko pitkät kihlausajat sinusta hauskoja, Pete», kysyi Mummi.\n\nViikko minusta on kylliksi», vastasi Pete tuomarin ilmein. »Vähempi\nminusta ei ole sopiva, ei ainakaan kelpaa säännöksi.»\n\n»No olette te aika hölmö», huudahti Nancy, »meneehän kolme sunnuntaita\nkuulutukseenkin.»\n\n»Silloin minun täytyy toimittaa asia John-lukkarille jo tänä iltana»,\nsanoi Pete. »Siinä oli taas Nancy minua viisaampi, Mummi. Minä kun en\nole tottunut menemään naimisiin, unohdin kokonaan kuulutukset.»\n\nKun lukkari John sitten iltapäivällä tuli kapakkahuoneeseen, syntyi\nsiellä yhä enemmän iloa ja väittelyä.\n\nMeidän täytyy saada morsiustyttöjä ja hääkakku, Pete — sehän on oikeus\nja kohtuus», sanoi Nancy.\n\nNo tietysti, ja tupakkaa ja rommia ja kaikkea, mitä kohtuudella voidaan\nodottaa», sanoi Pete.\n\n»Ja pastori — muistakaa nyt toki pastori», sanoi Mummi, »eikä vain\nyksistään joku inhoittava kruununvirkamies. Minä en todellakaan voi\nymmärtää, että kukaan säädyllinen nainen voi suostua — —»\n\n»No pastori, pastoripa tietenkin — ja pastorin rouva ehkä myöskin»,\nsanoi Pete.\n\n»Minä luulen, että me voimme järjestää sen huomisesta kahden viikon\npäähän», selitti lukkari John hyvin huomaavaisena, ja siitäkös syntyi\nkätten taputusta ja iloa, jotka kuitenkin Caesar kielsi mutisten:\n\n»Paavillista hulluutta, paavillista erehdystä, herra! Eikö säädylliset\nihmiset voi viettää häitänsä ilman pappia?»\n\nSitten Caesar levitti molemmat kyynärpäänsä pöydälle ja alkoi\nkirjoittaa Peten kutsumakirjettä Philipille. Peten nimessä ei koskaan\nniin hurskasta kirjettä oltu laadittu.\n\n»Korkea-arvoisa ja Kunnioitettu Herra! Minä kirjoitan nyt sinulle,\nettä minä olen tykönäni päättänyt — ja minä luulen että Herra itse on\nsen minulle ilmoittanut — mennä naimisiin Katherine Cregeenin kanssa,\njoka on korkeasti kunnioitetun seurakunnan saarnaaja Caesar Cregeenin\nsuuresti rakastettu ainoa tytär, jonka miehen huoneessa minä asustan\nja jonka suurta hyvyyttä minä saan kaikin puolin nautita. Vihkiminen\ntapahtuu huomisesta kahden viikon päästä Lezayren Christus-kirkossa\nkello 11 aamupäivällä ja Herra suokoon, että se olisi minun sielulleni\npelastukseksi. Toivoen sinulle Herran siunausta piirrän rakkaudella ja\nkiintymyksellä, palvelijasi Peter Quilliam.»\n\nKun tämä oli kirjoitettu, luki Caesar sen tavattomalla hartaudella\nääneen. Mummi pyyhki silmiänsä ja Pete sanoi: »Verrattoman ihana ja\nhyvin kokoonpantu, herra — te ette kuitenkaan muistanut pyytää häntä\nsulhaspojaksi.»\n\n»Minun kynäni teki minulle kepposet», selitti Caesar, »mutta sen me\nvoimme tehdä jälkikirjoituksessa.»\n\n»P. S. — tahdotkos sinä tulla minun sulhaspojakseni?»\n\nJa siitä syntyi uutta puhetta ja uutta naurua. »Sinä olet onnenpoika,\nPete», sanoi Pete itsellensä. »Tottahan ymmärrät, että sinä olet\nonnellinen. Tyttösi on suloinen ja ihana kuin apila, jonka ympärillä\nmehiläiset surisevat ja lämmin kuin kevätaurinko, kun se korkeimmilleen\nkohoaa.»\n\nJa kun rakkaus on tarttuvin kaikista maailman taudeista, kuultiin Nancy\nJoen sanovan: »Minä ajattelen itsekseni, että minun tuossa paikassa\npitää hankkia itselleni mies tai muuten minulta kokonaan katoaa halu\nsiihen.»\n\n»Kuulettekos sitä, pojat?» huudahti Pete. »Älkää nyt vain kaikki kosiko\nyht'aikaa.»\n\n»Liian myöhään — minä olen menettänyt sen jo», sanoi Nancy ja siitäkös\nsyntyi uutta riemua ja naurua.\n\nTehdäksensä lopun tästä kevytmielisyydestä Caesar alkoi virren ja\nkaikki yhtyivät siihen riemukkain äänin. Sitten Caesar rukoili\nhartaasti ja John lukkari auttoi häntä, jolloin Pete astui portaan\njuurelle, istahtaen alimmalle porraslaudalle, ettei Katella\nhuoneessansa olisi liian ikävä.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nSillaikaa makasi Kate pois suunniltansa häpeästä, nöyryytyksestä ja\nitsesyytöksistä ja inhosta itseänsä kohtaan. Tuska ja pelko täytti\nhänen mielensä niin, että hän hautasi kuuman päänsä lakanoihin. Hänen\nei tarvinnut enää olla olevinaan sairas, hän oli sitä nyt todellakin.\nKohtalo oli uhannut häntä. Hän oli uhannut sitä ja nyt he pelasivat\nkorkeata peliä. Panoksena oli hänen rakkautensa, elämänsä, kaikkensa.\n\nSeuraavana päivänä hänen tuskansa olivat tuottaneet hänelle kuumeen.\nTohtori Mylechreest tuli häntä katsomaan kenenkään perheenjäsenistä\nhäntä pyytämättä. Hän oli yksi noita merkillisiä, ujoja olentoja,\njoilla lakkaamatta näyttää olevan kiire päästäksensä suorittamaan\njotakin muuta kuin käsillä olevaa. Heitettyään Kateen silmäyksen ja\nmutistuaan muutamia sanoja, hän riensi matkaansa aivan kuin joku olisi\nodottanut häntä nurkan takana. Mutta mennessään alakertaan hän tapasi\nCaesarin, joka kysyi, kuinka tyttö voi. »Hyvin kuumeinen hän on, hän\nei saa lähteä vuoteestansa», hän vastasi. »Mitä tuohon avioliittoon\ntulee, on se siirrettävä. Senvuoksi hän kiihoittaa itseänsä, enkä minä\nvoi vastata seurauksista. Kaikki on tapahtunut liian äkkiä. Sanoakseni\nteille totuuden — älkää nyt vain pelästykö, herra Cregeen — minä\npelkään, että hän saa aivokuumeen.»\n\n»Niinkö, eihän toki», väitti Caesar.\n\n»Hyvä on, jos ymmärrätte asian paremmin. Hyvästi. Siirtäkää kuitenkin\nhäät toistaiseksi. Onhan aikaa kylliksi, herra Cregeen. Siirtäkää ne —\nse on minun neuvoni.»\n\n»Se asia ei riipu minusta, tohtori. Mitä minä voin tehdä miehelle, joka\npalaa halusta päästä naimisiin? Eihän hänelle nyt suitsia voi suuhun\npanna.»\n\nMutta kun tohtori oli mennyt, Caesar sanoi Mummille: »Heitä nyt vain\nmorsiustytöt ja hääkakut ja viulut ja kaikki hullutukset ja antaa tytön\nmennä naimisiin heti paikalla.»\n\n»Mutta rakas isä kulta, miksi asialla nyt on tuollainen hoppu?»\nihmetteli Mummi.\n\n»Ja rakas äiti kulta, mitä sitten tällainen touhu hyödyttää?» kuohahti\nCaesar. »Milloin vastustaa asiaa yksi, milloin toinen, aivan kuin\nkaikki olisivat päättäneet estää koko asian. Sen täytyy tapahtua, minä\nsanon sen. Kuuletko sinä? Pahat kielet ovat työssä — mutta ne eivät voi\nmitään. Mitä kynällä on kirjoitettu, ei voida kirveellä hävittää ja\nminä neuvon teitä jättämään asian oman onnensa nojaan.»\n\nKate oli suunniltansa ilosta. Luonnollisesti Philip oli tohtorin\nlähettänyt. Juuri Philip itse tahtoi estää koko avioliiton. Hän\nei voisi sitä kestää, hän tulisi kyllä pian itse vaatimaan häntä\nomaksensa. Se voi tapahtua tänään, se voi tapahtua huomenna tai seuraa\nvana päivänä. Voitto oli oleva hänen. Kohtalo sai väistyä. Sokeasti hän\nuskoi siihen, että Philip tulisi ja estäisi hänen avioliittonsa.\n\nTämä oli maanantaina ja tiistaina tuli Philip taas Sulbyyn. Hän oli\nhyvin hiljainen, mutta rakastavalla sydämellä on korvat ja Kate kuuli\nhänen äänensä. Hän oli saanut Peten kirjeen ja Kate saattoi nähdä hänen\nkalpeat kasvonsa. Vaihdettuaan muutamia jokapäiväisiä lauseita, hän vei\nPeten ulos huoneesta. Mitä hän oli tullut sanomaan? Tahtoiko hän vain\nsaada Peten siirtämään häät tuonnemmaksi? Aikooko hän selittää, hänelle\nkoko asian?\n\nHaihtuisivatko nyt kaikki huolet? Mahdotonta! Hän ei voisi, siihen\nhänellä ei olisi oikeutta. Sehän oli myöskin hänen, Katen, salaisuus.\n\nPete palasi sisään yksin, näyttäen tavattoman vakavalta, vieläpä\nsurulliseltakin. Kate kuuli hänen lausuvan muutamia sanoja hänen\nisällensä, heidän mennessään portaista keittiöön. Caesar kuului sanovan:\n\n»Seuratkaa omaa päätänne, herra. Se on minun neuvoni.»\n\nTuska jännitti Katen mieltä niin, ettei hän voinut maata yksin. Hän\nkutsui Peten luoksensa.\n\n»Mitä Philip sanoi?» kysyi Kate. »Tuleeko hän? Mitä hän sinulle sanoi?»\n\n»Pahoja uutisia, Kate — hyvin pahoja», sanoi Pete.\n\nSeurasi kauhistava hetken hiljaisuus. Se oli samanlainen hirveä\ntyyneys, kuin joskus myrskyn edellä, jolloin voi tuntea, että jotakin\nihmeellistä maailmassa tapahtuu. Sitten Kate koetti hillitä itseänsä ja\nsanoi: »Mitä se on?»\n\n»Hän on sairas ja viikon kuluessa hänen täytyy matkustaa pois. Hän ei\nvoi tulla häihin», sanoi Pete.\n\n»Siinäkö kaikki?» kysyi Kate, ja hänen sydämensä hyppi ilosta. Hän\nei voinut sitä auttaa — hän nauroi. Hän ymmärsi Philipin tekosyyn.\nHän osoitti vain vähän viekkautta — hän ajatteli, ettei Pete menisi\nnaimisiin, ellei hän olisi saapuvilla.\n\n»Niin, mutta sinä et voi kuvitella, Kirry, miltä hän näytti», selitti\nPete. »Hän oli niin kalpea, heikko ja hermostunut. Luonnollisesti se\njohtuu liiallisesta työstä. Tässä maailmassa ei saa mitään maksamatta\nsiitä korkeata hintaa, ja se on yhtä totta kuin Jumalan sana. 'Meri\nkutsuu minua, Pete', hän sanoi ja sitten hän nauroi, mutta minusta\ntuntuu kuin aave olisi minulle irvistellyt.»\n\nHeikontuneessa tilassansa Kate oli niin itsekäs, että hän vain nauroi\ntämän huulessansa. Philip kärsi. Siinä oli toinen todistus, että hän\ntulisi pelastamaan hänet.\n\n»Milloin hän matkustaa?» kysyi Kate.\n\n»Tiistaina», vastasi Pete.\n\n»Eikö voida hankkia piispalta myönnytystä saada suorittaa vihkiminen\nviikon kuluessa?» sanoi Kate.\n\n»Mutta tahdotko sinä sitä, Kate?» sanoi Pete riemusta huudahtaen.\n\n»Kysy Philipillä ensin. Ellei hän voi tulla, ei ole mitään hyötyä\npäivän muuttamisesta.»\n\n»Hän voi — hänen täytyy. Hän ei voi vastata kieltävästi.»\n\n»Suutele minua nyt», sanoi Kate ja Pete sulki hänet syliinsä ja suuteli.\n\nKaten sydän oli ollut hänelle kylmä, sillä Philipin antama haava oli\ntappanut sen, mutta kun Peten huulet koskettivat häntä täytti hänet\nsellainen kauhu, että koko hänen olentonsa oli kuin kouristuksen\nkynsissä. Väristen hän painautui vuoteeseen ja peitti kasvonsa. Hän\nvihasi itseään. Hän syytti itseään ja toivoi itsellensä kuolemaa.\n\nPete seisoi hetkisen hänen vuoteensa vieressä ja itki kuin iso lapsi\nsuunnattomassa onnessansa. »Minä totisesti en voi ymmärtää, mitä hän\nminussa näkee, voidaksensa niin paljon pitää minusta. Mutta sellaisia\nne tytöt ovat. Jumala heitä siunatkoon!»\n\nKate ei paljastanut kasvojansa ja hetkisen kuluttua Pete astui\näänettömänä ovelle. Puolitiessä hän pysähtyi ja kohotti toisen kätensä\nylös. »Suokoon Jumala lepoa ja rauhaa sinulle», hän sanoi, »ja pitäköön\nse mies, joka sinut omaksensa saa, sydämensä ja kätensä puhtaana,\nollaksensa sen hyvän naisen arvoinen, jonka hän vaimoksensa saa.»\n\nSeuraavana hetkenä hän hyökkäsi alakertaan ja keittiö kaikui hänen\niloisesta naurustansa.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nKohtalo näytti vaativan voiton. Kate sanoi itsellensä, että Philip\noli väsynyt häneen, ettei hän rakastanut häntä enää otettuaan häneltä\nkaiken ja nyt hän tahtoi päästä hänestä eroon. Hän tahtoi koettaa\nunohtaa hänet, sillä hän, Kate, oli taakaksi hänelle, kun hän äkkiä\nmuisti noidan töllin ja ajatteli, mitä seurauksia siellä käynnistä\nsaattaisi olla. Kuinka hän ei ollut sitä ennen tullut ajatelleeksi?\nMiksi ei hän ollut sitä koskaan ajatellut? Jos todellakin sillä tavalla\ntapahtuisi! Se mahdollisuus ei häntä peloittanut. Se ei tuottanut\nhänelle häpeää eikä hänen mielensä hämmentynyt; tämä ajatus ei ollut\nhänelle mikään uhkaava ukkonen, se oli mieluummin kuin enkelin kuiskaus.\n\nHäntä ei ollenkaan peloittanut. Sehän oli vain ajatus, vain\nmahdollisuuden unelma. Mutta kun se oli kerran hänen mielessänsä\nherännyt, se vei hänet paljon lähemmäksi Philipiä. Se antoi hänelle\noikeuden häneen. Kuinka Philip uskalsi jättää hänet sellaisen tuskan\nvaltaan? Hän ei antaisi Philipin jättää häntä. Hän oli hänen miehensä\nja hänen täytyi kuulua hänelle, tulkoon mitä tahansa. Yli sen kuilun,\njoka erotti heitä, näytti muodostuvan ihmeellinen, salaperäinen silta.\nHän oli Philip, Philip oli hän ja he olivat yhtä, sillä — kukapa\ntietää? — kuka voi sanoa — ehkä luonto itse oli niin tahtonut.\n\nNämä ensimäiset ajatukset, jotka Katen mielen täyttivät, olivat tehdä\nhänet hulluksi ilosta. Ei ollut enää tehtävänä muuta kuin yksi ainoa\nasia. Hänen tarvitsi vain mennä Philipin luo, kuten Batseba oli\nmennyt Davidin luo. Totta kyllä, hän ei voisi sanoa, kuten Batseba\nsanoi. Hänellä ei ollut varmuutta, mutta hänen vaatimuksensa olivat\nsiitä huolimatta yhtä oikeutetut. »Etkö sinä koskaan ole ajatellut,\nmitä mahdollisesti voisi seurata?» Nämä olisivat ne sanat, jotka hän\nsanoisi Philipille ja silloin Philip vastaisi hänelle: »Rakkahin,\nsitä minä en koskaan ole tullut ajatelleeksi. Olipa todellakin ihme,\nettei se johtunut kertaakaan minun mieleeni.» Silloin huolimatta\nsuunnitelmistansa, huolimatta lupauksestansa Petelle, huolimatta\nmaailmasta, huolimatta itsestänsä — niin huolimatta omasta sielustansa,\njos se asettuisi heidän väliinsä — hän kuuluisi hänelle. Kate oli siitä\nvarma — hän voisi vannoa sen — Philip ei voisi vastustaa.\n\n»Hän uskoo varmasti, mitä minä hänelle sanon», ajatteli Kate ja hän\naikoi sanoa: »Tule minun luokseni, Philip, minua niin peloittaa.» Niin\nhirvittävä oli hänen sydämensä tuska, että hän sinä hetkenä olisi\nsaattanut iloita, vaikka maailma olisi kohdellut häntä, kuten häväistyä\nnaista. Jos hänen vaatimuksensa olisivat tällaiset, hän saattaisi\nmennä Philipin luokse, sanoa hänelle, painaa päänsä hänen rinnallensa,\nkuiskata hiljaa tämän suloisen suuren salaisuuden — nämä ihmeelliset\nuutiset. Ja voi sitä iloa, sitä ihastusta, sitä ihmeellistä rakkauden\nsuudelmaa! »Minun, minun, minun, — vihdoinkin hän on ikuisesti minun!»\n\nEhkei se nyt juuri näin voisi tapahtua; hän ei ollut niin onnellinen\nkuin Batseba, hän ei ollut varma, mutta kaikissa tapauksissa hänen\noikeutensa olivat samat. Oi, kuinka ihanaa, oi, kuinka äärettömän\nsuloista!\n\nEntiset sukupuolellensa ominaiset viekkaat keinot, pienet petokset,\njoita hän tähän asti oli käyttänyt, hän saisi kokonansa hylätä.\nHän sanoi itsellensä: »Minun täytyy lopettaa kaikki tyhmät puheet\navioliitosta Peten kanssa.» Se oli hulluutta. Se oli matalamielistä. Se\noli kurjaa narripeliä. Se oli vääryyttä — yli kaiken, oli hirvittävää,\nsanomatonta vääryyttä häntä itseänsä kohtaan ja häväisi hänen\nrakkautensa Philipiin! Kuinka hän koskaan oli saattanut ajatella mitään\nsemmoista?\n\nSeuraavana aamuna hän oli ylhäällä ja pukeutunut, kun Mummi tuli hänen\nhuoneeseensa tuoden kupin teetä. »Minä voin nyt niin paljon paremmin»,\nhän sanoi, »että aion mennä tänään Douglasiin ostoksille, äiti.»\n\n»Niin, tee vain niin», sanoi Mummi iloisesti, »ja Pete varmaankin\nhaluaa tulla sinun kanssasi.»\n\n»Ah, ei ei; minä tahdon mennä aivan yksin, äiti.»\n\n»Vai niin, vai niin! Sinulla on kai joitakin pieniä asioita. Ehkä\nostoksia? Lahjoja, vai? Juo nyt sitten teesi.» Ja Mummi kääri kokoon\nsälekaihtimet sanoen: »Siellä onkin kerrassaan ihana ilma. Minä\nvoin nähdä kirkontornin niin selvään kuin selvä on.» Sitten ympäri\npyörähtäen: »Kuulitko sinä kelloja tänä aamuna, Kitty?»\n\n»Mitä kelloja, äitiseni?» kysyi Kate suu täynnä voileipää.\n\n»Christin Killipin hääkelloja. Hänen vanha sulhasensa vei hänet\nvihdoinkin vihille. Sinun isäsi ei jättänyt miestä rauhaan, ennenkuin\nhän sen teki — ja lapsi jo joulun aikaan kahden vuoden vanha. Mutta\nvoitko kummempaa ajatella? Robbie jätti hänet kirkon ovelle ja nyt hän\non matkalla Englantiin Ramseyn laivalla. Niin, niin, niin hän teki.\n'Te voitte saada minut vihille hänen kanssaan, mutta te ette voi saada\nminua elämään hänen kanssaan', hän sanoi, ja katosi heti kuin tomupilvi\ntiellä.»\n\n»Äiti, minä en sittenkään luule, että menen tänään Ramseyhin», sanoi\nKate murtuneella äänellä. »Pelkään, etten vielä voi kyllin hyvin.»\n\n»No, rakas lapsi», sanoi Mummi. »Luotit liian paljon voimiisi, vai?\nNiin käy aina, kun alkaa parantua.»\n\nTeeskennellyn iloisena Mummi auttoi hänet sänkyyn, ja meni sitten\nhuolestunein ilmein kertomaan Caesarille, että tyttö voi huonommin kuin\nkoskaan ennen.\n\nHän oli todellakin sairas, mutta hänen sairautensa syy oli sydämessä.\n»Jos minä menen hänen luoksensa ja sanon sen», hän ajatteli, »menee\nhän minun kanssani naimisiin — se on totta. Ei siitäkään pelkoa, että\nhän jättää minut kirkon ovelle tai mihinkään muuallakaan. Hän jää\nkyllä minun luokseni. Me olemme mies ja vaimo loppuun asti. Maailma\nei saa mitään tietää. Mutta minä tiedän. Niin kauan kuin elän, minä\nlakkaamatta muistan, että hän uhrasi itsensä sovittaaksensa erehdyksen,\njonka oli tehnyt. Se ei saa koskaan — koskaan, koskaan tapahtua!»\n\nCaesar tuli ylös vallan suunniltaan levottomuudesta. Hän näytti elävän\nainaisessa pelossa, että jokin odottamaton seikka ilmestyisi ja estäisi\nviime hetkessä koko avioliiton. »Hei, hei, tyttöseni!» hän sanoi\nleikkisästi. »Ole hyvällä mielellä, Kittyseni. Vielä paistaa sinun\nelämäsi aurinko täydeltä terältä.»\n\nSinä iltana kuului äänekästä keskustelua kapakkahuoneesta. Puhuttiin\ntämänaamuisista vihkiäisistä ja sen omituisesta surullisesta\njälkinäytöksestä. Lukkari John kuului sanovan: »Te olette kai kuulleet\nkerrottavan piilotetusta lapsesta?»\n\n»Ei sanaakaan, mistä niin?» sanoi joku.\n\n»Ette kuulleet, ettekö? No, ne veivät lapsen salaa vihille mukanansa\npäästääksensä hänet pahasta nimestä — ettekö sitä tiedä? He\npanivat pienokaisen, joka on vain kolme vuotta — kaksiko, niinkö\nsanotte, Mummi? — no, he pistivät pienokaisen piiloon hänen äitinsä\nhameenpoimuihin vihkimisen ajaksi.»\n\n»Älkää nyt ihmeissä!»\n\n»No, se on totta kuin vettä! Se on vanha manilainen tapa tehdä lapsi\nlailliseksi. Papit eivät siitä mitään tiedä, mutta minä olen monesti\nsellaista nähnyt.»\n\n»John on oikeassa», sanoi Jelly, »ja minä voin sanoa vielä enemmän —\njuuri sen vuoksi antoi isä vihkiä itsensä.»\n\n»Voi olla niinkin», myönsi lukkari John. »Naiselle ei kuitenkaan ollut\nsiitä aviomiehestä suurta iloa.»\n\n»Ei», sanoi Pete, joka tähän asti oli vaiennut, »mutta lapsi sai\nkuitenkin isänsä nimen.»\n\n»Sitä ei kannata kehua, herra», väitti joku. »Robbie on lähtenyt\ntiehensä. Mitä hyötyä on isästä, joka ei pidä huolta lapsensa\nkasvattamisesta?»\n\n»Kysykää pojiltanne, jos teillä poikia on», jatkoi Pete. »Te voitte\nkysyä minulta. Minä tiedän kohtalaisen hyvin, mitä merkitsee kulkea\nmaailman läpi ilman isän nimeä. Jos teidän poikanne on, kuten minä,\nhän kyllä ymmärtää ja saa kuulla siitä myöhään ja varhain. Hän tietää\nsen lepertäessään pienen iltarukouksensa viheliäisessä vuoteessansa\njossakin ullakolla: 'Jumala suojele äitiä — ja isoäitiä', ehkä myöskin\nukkia, mutta isää ei soviteta tähän rukoukseen. Hän saa sen tuntea,\nkun hän kasvaa sen verran, että hänen on lähdettävä oppimaan jotakin\nammattia. Voi lyödä veikkaa kymmenen yhtä vastaan, että hänestä tulee\nlurjus, ja jos se on tyttö, sata yhtä vastaan, että hänelle käy vielä\n— paljoa pahemmin. Turhuutta, sanotte te? Vain papin lörpötystä ja\nvalhetta, niinkö? Sekö ei mitään merkitse, että saa käyttää oman isänsä\nnimeä — eikö? Niin sanovat miehet vetäytyessään velvollisuuksistansa.\nMutta kysykää _lapselta_ ja silloin te pelastutte päästämästä suustanne\nhulluuden sanoja.»\n\nNäitä sanoja seurasi kuoleman hiljaisuus, ja Kate, joka oli\nvuoteestansa kurkottanut kätensä avatuksensa oven, tarttui siihen\nsuonenvedontapaisella otteella.\n\n»Christin Killip ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin lunttu,\nherraseni», väitti Caesar.\n\n»Kaikki kissat ovat mustia pimeässä, isä — tyttö oli kuitenkin silloin\nkovin vaikeassa asemassa», sanoi Pete. »Ei, ei! Jos minä menettelisin\nväärin naista kohtaan ja hän saisi minulle lapsen, minä menisin\nnaimisiin hänen kanssaan, jos hän tahtoisi ottaa minut, vaikka vihaisin\nhäntä kuin syntiä.»\n\nKuullessaan nämä miehekkäät sanat Mummi pyyhki keittiössä silmiänsä,\nmutta Kate vääntelehti kamarissansa epätoivoissansa. »Ei koskaan,\nkoskaan, koskaan», hän toisteli itsellensä.\n\nAh, tietysti Philip menisi hänen kanssaan naimisiin, jos hän\nheittäytyisi hänen niskoillensa ja viittaisi mahdollisiin seurauksiin.\nPhilip myöskin oli miehekäs nuorukainen; hänen sielunsa oli jalo — eikä\nhän suinkaan epäröisi. Mutta ei, sitä hän ei tahtoisi, vaikka saisi\nkaiken maailman aarteet.\n\nPhilip rakasti häntä ja hänen rakkautensa piti yksinänsä tuoda hänet\nhänen luoksensa. Mitään pakkoa ei saisi käyttää, ei saisi sanallakaan\nvihjaista hänen, Katen, tulevaisuuteen, eikä mahdollisiin seurauksiin.\nSiitä riippui nykyinen ja tuleva onni, tämä odottaminen oli ainoa oikea\nja vei varmasti perille.\n\n»Hän menee minun kanssani naimisiin minun itseni vuoksi», hän ajatteli,\n»vain minun itseni eikä minkään muun vuoksi.»\n\nTässä sielunsa epätoivoisessa kamppailussa — tässä intohimojen ja\ntuskien ristiaallokossa — hänen ylpeytensä sulki sen ainoan tien, joka\nhänet olisi varmasti vienyt perille.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nHän ei millään tavoin voinut asiaa auttaa — hänen täytyi jatkaa,\nkuten oli alkanut, pysyä suunnitelmassansa ja luottaa onneensa tässä\nuhkapelissä. Sydän täynnä murhetta ja häpeissänsä odotellen Philipiä\nja kuunnellen jokaista askelta, hän pysytteli huoneessansa vielä kaksi\npäivää. Silloin tuli Caesar hänen luokseen ja alkoi laskea leikkiä\nhänelle.\n\n»No, nyt on kummat, mitä ihmiset sanovat», hän puheli. »Maanantaina\nhäät ja morsian vielä sängyn omana edellisenä keskiviikkona. Ihmiset\nluulevat, ettei siitä mitään tulekaan.»\n\nTämä teki hänet kovin levottomaksi. Se osaksi selitti hänelle, miksi\nPhilip ei ollut tullut. Jos hän oli ajatellut, että avioliitosta\nei kuitenkaan tulisi totta, hän ei ollut pitänyt mitään kiirettä.\nSeuraavana päivänä — torstaina hän nousi vaivalloisesti vuoteesta\nja puki ylleen kevyen aamutakin, tuntien itsensä heikoksi ja\nhermostuneeksi ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja valkeat kuin omena,\njota pakkanen on nipistellyt. Pete olisi kantanut hänet alakertaan,\nmutta hän ei sitä sallinut. Hänet asetettiin mukavasti tyynyjen\nvaraan takan ääreen salissa, jossa maljoissa oli omituisen tuoksuvia\nvesilintujen munia, — pöydillä vanhanaikaisia porsliiniastioita,\njotka helisivät aina, kun lattialla käveltiin. Keittiö oli täynnä\nkaikenlaisia ompelutarpeita ja ompelijattaret siellä kilvan\nvalmistelivat häitä. Hänen tuli koetella puseroita ja määrätä kuosit\nja mallit. Hän tyytyi kaikkeen. Heikolla soinnuttomalla äänellä hän\nilmaisi heille, että he saivat tehdä, miten parhaaksi näkivät. Vasta\nsitten, kun hän sai kuulla, että Pete maksoi nuo kaikki, hän sanoi\nselvästi, että hänelle riittäisi, kun hän saisi vain yhden puvun.\n\n»Herra hyvästi siunatkoon, Kirry», huudahti Nancy, »sillä tavallahan\nsinä — turmelet kokonansa tulevan hyvän miehesi — mies kun tahtoo\nostaa sinulle vaatteita niin, että ne riittäisivät kokonaiselle\nnaisopistolle.»\n\nPete tuli, istahti hänen jalkojensa juureen ja kertoi juttuja. Ne\nolivat hauskoja tarinoita hänen elämästään ulkomailla ja silloin\ntällöin kuului keittiöstä naurun purskahdus, sillä siellä olijat\nkurottivat kaulojansa, kuullaksensa avoimesta ovesta edes muutamia\nsanoja hänen jutuistansa. Mutta Kate tuskin ollenkaan kuunteli.\nVälistä hän näytti kärsimättömyyden merkkejä ja katseli levottomasti\nympärillensä joka kerran, kun ovi avautui, aivan kuin olisi odottanut\njotakin. Kun hän tällaisten hetkien jälkeen hillitsi itsensä, hän\nhuomasi Peten katselevan häntä suurin, vakavin, kostein, uskollisin\nkoiran silmin.\n\nHän alkoi kertoa talosta, jonka oli ottanut haltuunsa, pyytäen Katelta\nanteeksi, ettei ollut kysynyt häneltä neuvoa ja kuvaili, miten hän\naikoi huoneet kalustaa.\n\n»Minä olen jättänyt kaiken Cannel & Quaylen liikkeen suoritettavaksi,\nKirry», hän sanoi, »ja he suorittavat sen kunnollisesti, siitä saat\nolla aivan varma. Marmoripöydät, saatpa nähdä, leveät kuin teurastajan\nmyymäpöydät; matot pehmeät kuin tuhatkaunot ja peilit miehen korkuiset.»\n\nKate ei kuunnellut häntä. Hän koetti muistella, milloin tällä saarella\nkäräjät istuvat — missä niitä pidettiin ja minä päivinä.\n\n»Oletko sinä nähnyt Philipiä äskettäin», hän kysyi.\n\n»En, sitten maanantain», vastasi Pete. »Hän on Douglasissa ja tekee\ntyötä kuin hullu, päästäksensä tänne maanantaina.»\n\n»Mitä hän sanoi, kun kuuli, että me olemme muuttaneet hääpäivämme?»\n\n»Ensin hän tahtoi päästä tulemasta. 'Minun täytyy matkustaa tiistaina',\nhän sanoi.»\n\n»Sanoitko sinä hänelle, että _minä_ ehdotin sitä.»\n\n»Se on selvä, etten minä suinkaan sitä unohtanut. 'Niinkö', hän sanoi;\n'silloin ei ole valitsemisen varaa', hän sanoi.»\n\nKate valahti yhä kalpeammaksi, mustat renkaat hänen silmiensä ympärillä\ntulivat yhä mustemmiksi. »Minä luulen, äiti, että minun täytyy mennä\nvuoteeseen», hän sanoi entisellä soinnuttomalla äänellänsä.\n\nPete auttoi häntä portaan juurelle. Kate tunsi, että suuret kosteat\nsilmät katselivat häntä lakkaamatta. Sielussa niin merkillisesti\nsävähti sitä nähdessä ja hän oli vähällä menettää tajuntansa.\n\n»Mutta luuletko sinä, että sinä olet jo kyllin voimistunut, rakkaani?»\nsanoi Pete.\n\n»No, tietysti hän on, herraseni», ehätti Caesar. »Mitäpä tytöt voisivat\nmuuta olla kuin vallan suunniltansa häitten edellisellä viikolla.»\n\nSeuraavana päivänä Kate pyysi isäänsä viemään hänet Douglasiin. Hänellä\noli siellä muutamia asioita, joita ei voinut Ramseyssä suorittaa.\nAamu oli ihana, mutta kylmä. Pete auttoi hänet rattaille ja sitten\nhe ajoivat tiehensä. Jos hän vain saisi nähdä Philipin, jos Philip\nvain saisi nähdä hänet, hän huomaisi heti hänen katseestansa, että\navioliitto ei tapahtunut hänen tahdostansa, että jonkinlainen pakko\najoi häntä siihen. Hän vietti neljä tuntia, käyden puodista puotiin\nja kierrellen katuja, mutta ei nähnyt vilahdustakaan Philipistä.\nHän asteli hitaasti ja väsyneesti, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja\nhuolestuneet, mutta Caesar ei voinut saada häntä lähtemään kaupungista.\nVihdoin päivän alkaessa hämärtää, hän suostui isänsä ankariin\nvaatimuksiin.\n\n»Kuinka lyhyitä ovatkaan päivät nyt!» sanoi Kate huoaten, kun he olivat\npäässeet maantielle.\n\n»Niin ovat, syksypuoleen ne tulevat lyhemmiksi ja lyhemmiksi», vastasi\nCaesar. »Mutta kun nainen lähtee puotiasioillensa, hän tarvitsisi\nniihin keskikesän päivän, eikä sekään riittäisi — hänen täytyisi\nsuorittaa ne sellaisessa maassa, jossa aurinko yölläkin paistaa.»\n\nPete auttoi hänet kärryistä alas »Keijukaisen» pimeitten portaitten\nedessä ja kun hän oli saanut suuret voimakkaat kätensä hänen\nympärilleen, hän kantoi hänet sisään ja istutti mukavasti takan\nääreen. Kate olisi mielellänsä kiemurrellut irti hänen käsistänsä,\njos olisi voinut, sillä jonkinlainen inhon tunne valtasi hänet hänen\nkoskettaessaan, mutta Pete katseli häntä silmissänsä rakkaus ja\nhellyys, ja hän tunsi häpeävänsä.\n\nTalo oli sinä iltana täynnä vieraita. He keskustelivat muinaisista\nhäätavoista. He kuvailivat »huomenlahja»-häitä, jolloin hattu\nlaitettiin kiertämään ympäriinsä ja jokainen vieraista pani jotakin\nmaksuksi aamiaisestansa ja lahjoitti kuusi penceä talouden apurahoiksi\n— näistä ovat nykyiset häätavat kehittyneet. Toinen kuvasi häitä, joita\nhirvittävällä melulla pidettiin jossakin kapakassa niihin aikoihin,\njolloin tällä saarella oli kolme viinatehdasta ja kolmekymmentä\nkapakkaa jokaista tuhatta asukasta kohti. Vihkimämeno oli lyhyt.\nKapakan isäntä asetti kaksi keppiä ristiin lattialle ja sanoi\nsulhaselle ja morsiamelle:\n\n    »Kepin yli hypätkäätte tästä käsikäissä\n    Näin tulee teistä mies ja vaimo, sitten\n                           juodaan häissä.»\n\nSitä seurasi naurun remakka, mutta Kate istui tulen ääressä maistellen\näänettä teetänsä, ja Pete sanoi hiljaksensa: »Siinä nyt ei ole mitään\nnauramisia. Minä muistan erään Foxalista tulleen tytön, joka meni\ntuolla tavalla naimisiin ja sitten mies meni Kinsaleen ja joutui siellä\nkiinni sillin varkaudesta — muistattekos te sitä? Hän oli kuitenkin\nkomea tyttö ja kun mies oli mennyt, keräytyi hänen ympärillensä\nkosijoita, — milloin tuli minkinlainen, toisinaan parempia ja toisinaan\nhuonompia. Kaikki he tekivät kunnialliset tarjouksensa, he tahtoivat\nviedä hänet suoraan papin pakinoille. Mutta ei! Eivätkö he tienneet,\nettä hän kerran oli mennyt naimisiin ja se riitti säädylliselle\ntytölle. Vai luulivatko he hänet moniavioiseksi? Ja niin hän ei\ntahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan; lopuksi tuli hänen oma\npoikansa takaisin ja he elivät yhdessä miehenä ja vaimona, ja miksi he\neivät sitten olisi eläneet?»\n\nKun mies, joka aikoi pian vihittää itsensä kirkossa, kysyi tuommoista,\nherätti se tavatonta naurua, jonka läpi kuului Mummin pahoitteleva\nääni, kun hän sanoi: »No, voi minun päiviäni, Pete. Tuollainen on\nhirveätä kuulla sinun suustasi.»\n\n»Mitä hirveätä siinä on, Mummi?» sanoi Pete. »Eikö juuri Luoja itse\nsäädä avioliittoja, ja mitä se papin loruista silloin paremmaksi tulee?»\n\n»Herra hyvästi siunatkoon, rakas poika», huusi Mummi »ennen sinä olit\nkerrassaan hyvä poika, mutta nythän sinun mielipiteesi ovat aivan\nturmeltuneet.»\n\nKaten kiihko kohosi joka hetki yhä polttavammaksi. Hän tahtoi\navata sydämensä Petelle, pyytää häntä säälimään häntä, kertoa\nhänelle, että avioliitto heidän välillänsä oli ikuisesti mahdoton.\nPete saattoi ymmärtää, että Philip oli hänen miehensä, todellinen\nmiehensä, jumalallisen ja inhimillisen lain mukaan. Tätä hän hautoi\nmielessänsä koko seuraavan päivän, perjantain, väännellen ja käännellen\nvuoteessansa, sillä edellisen päivän Douglasin matka oli pakottanut\nhänet takaisin vuoteeseen.\n\nSeuraavana iltana hän taas tuli alakertaan ja hänet asetettiin takan\nääreen, yhtä mukavasti kuin ennenkin. Keittiössä oli neljä tai viisi\nvanhaa eukkoa kehräämässä lankaa, josta Mummi aikoi laittaa peitteitä\nhäälahjaksi. Kun päivän työ oli melkein loppunut, tuli pari kolme\nvanhaa miestä, näitten eukkojen miehet, noutamaan heitä kotiin ja\nkantaaksensa rukit. Silloin kun pyörät surisivat ja viimeiset hahtuvat\nolivat käsissä, Pete pyysi vanhoja kertomaan juttuja niiltä ajoilta,\njolloin he olivat nuoria.\n\n»Kertokaa meille jotakin nuoruutenne päivistä, Anne-mummu», sanoi\nPete eräälle vanhalle kahdeksankymmenvuotiaalle eukolle. Hänen\nkahdeksankymmenenneljän vuoden vanha miehensä istui hänen rinnallansa,\npiippuansa imeskellen.\n\n»No», sanoi Anne» levitellen käsiänsä lankaa venytellessään, »minun\nlähtöni ulkomaille oli kerran yhtä lähellä kuin teidänkin, herra.\nAivan yhtä lähellä, eikä sen ole väliä, vaikka sen kerronkin nyt. Se\noli samana päivänä, jolloin minä menin naimisiin tämän miehen kanssa\nja hänen veljensä oli lähdössä Austraaliaan. Jemmy oli minun vanha\nsulhaseni, minä vain olin hylännyt hänet, kun hän lakkaamatta varasti\nminun taskustani nenäliinat. Mutta sinä aamuna hän tuli ja koputti\nminun akkunaan! ja sanoi: »Tahdotkos tulla mukaan, Anne?» ja minä\nsukaisin hameen päälleni ja hiivin hänen kanssaan laivarantaan. Mutta\nminun rohkeuteni lannistui, kun minä näin valkopäisten laineitten\nkuohuvan ja kotiin palasin ja menin sen sijaan vihille tämän kanssa.»\n\nVanhan Annen kertoessa juttuansa oli hänen miehensä suu avautunut yhä\nenemmän ja enemmän, kunnes piippu hänen hampaattomien ikeniensä välistä\ntipahti hänen rinnallensa. Sitten hän ojensi vasemman kätensä ja painoi\nnyrkkinsä raskaasti tupsahtaen eukkonsa olkapäälle.\n\n»Ja sinä olet elänyt minun kanssani enemmän kuin kuusikymmentä vuotta,\netkä ole kertaakaan ennen tuosta minulle kertonut!»\n\nPete koetti tyynnytellä hänen myöhään herännyttä mustasukkaisuuttansa,\nmutta sitä ei voinut asettaa ja niin ukko heitti rukin olallensa,\nlähtien mökillensä vihoissaan muristen: »Ja minä kun vielä lähetin\nkaksi puntaa viisi shillinkiä pystyttääkseni kiven hänen haudallensa!»\n\nKun tämä vanha pari oli mennyt, syntyi talossa äänekästä naurua, mutta\nPete pysyi tyynenä ja jutteli: »Salaisuus on aina salaisuus ja vanha\neukko teki kovin väärin kertoessaan siitä. Se oli kuolleen miehenkin\nsalaisuus ja nyt eukko rukka häpäisi hänen muistonsa. Jos joku ihminen\ntekee väärin, on parasta puhua siitä niin vähän kuin suinkin.»\n\nKate nousi ja meni vuoteeseensa. Taaskin oli häneltä toinen ovi\nsuljettu ja lukittu ja hän tunsi itsensä sairaaksi ja oli menettää\ntajuntansa.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nSeuraava päivä oli lauantai. Kate muisti, että Philip aina tuli\nBallureen lauantaina. Hän tunsi varmasti, että Philip tulisi saman\ntien myöskin Sulbyyn. »Kun hän vain saa nähdä minut, hän heti paikalla\nymmärtää syyn, miksi väri minun kasvoiltani on kadonnut.» Sitten Philip\npuhuisi Petelle ja hänen isällensä, vapauttaisi hänet ja ottaisi kaiken\nsyyn itsellensä. Koko päivän hän istui ja odotti ja kuunteli aivan\nkuin hävinnyt pelaaja, joka on asettanut peliin viimeisen roponsa.\nAamiaista syödessä hän sanoi itsellensä: »Nyt aamupäivällä hän tulee.»\nPäivällisellä: »Hän tulee iltapäivällä.» Illallisella: »Myöhemmin\nillalla hän tulee.»\n\nMutta Philip ei tullut ja Kate kävi hermostuneeksi ja rauhattomaksi.\nLakkaamatta hän katseli kelloa. Lyijynraskaina kuluivat minuutit,\nmutta tunnit haihtuivat kuin tulisiivillä. Hän oli nyt niinkuin\nrikoksentekijä, joka odottaa armahdusta. Joka kerran, kun kello\nnaksahti ennen lyöntiään, hän tunsi, että hän oli tullut tuntia\nlähemmäksi tuomiotansa.\n\nJännitys oli tappaa hänet. Hän moitti Philipiä siitä, että tämä oli\njättänyt hänet tähän kauheaan epätietoisuuteen ja hän kärsi tuskia,\njoita kärsii se, joka koettaa samalla kertaa sekä rakastaa että vihata.\nSitten hän moitti itseänsä siitä, että oli muuttanut hääpäivän ja keksi\nkiireestänsä syyn antaa anteeksi Philipille. Hän tunsi olevansa kuin\nnoita, joka taikatempuillansa on sytyttänyt oman polttorovionsa. Toivo\noli mennyt ja tahto murtui samalla. Siitä huolimatta hän päätti, että\nhäät siirrettäisiin.\n\nTänään oli lauantai-ilta. Sunnuntaiaamuna hän oli astunut yhden\naskeleen etemmäksi. Oli sammunut viimeinen toivon kipinä, että Philip\ntulisi ja estäisi avioliiton ja hän oli päättänyt, että tulkoon mitä\ntahansa, hän ei menisi ollenkaan naimisiin. Ei tarvinnut ollenkaan\nvedota Peteen; ei ollut mitään syytä kavaltaa Philipin salaisuutta.\nHänen tarvitsi vain sanoa, ettei hän tahtonut mennä vihille, eikä\nmikään voima voinut maailmassa pakottaa häntä siihen.\n\nTämä päätös mielessänsä ja tuntien ääretöntä sisäistä huojennusta hän\nmeni alakertaan. Caesar tuli silloin juuri kotiin rukoushuoneesta ja\nPete palasi uudelta taloltansa Ramseystä. He istuutuivat päivälliselle.\nPäivällisen jälkeen hän puhuisi kaiken. Caesar teroitti leikkuuveistä\nkiveen ja sanoi: »Tänään olemme ottaneet Christin Killippin takaisin\nseurakunnan yhteyteen.»\n\n»Ihmisparka», sanoi Mummi, »sääli, että hänet ollenkaan suljettiin\nsiitä ulos.»\n\n»Saattaa olla, — saattaapa olla», sanoi Caesar. »Se oli kaikissa\ntapauksissa välttämätöntä: yksi saastutettu lammas turmelee koko\nlauman.»\n\n»Ja onko tuo vihkiminen nyt parantanut tämän saastaisen lampaan haavat,\nCaesar?» sanoi Pete.\n\n»Hän on rouva Robbie Teare nyt ja kunniallinen nainen, herra», sanoi\nCaesar leikaten ruskeata häränpaistia, »ja siinä onkin kaikki, mitä\nkristillinen kirkko meiltä vaatii.»\n\nKate ei syönyt päivällisiänsä sinä päivänä eikä hän myöskään puhunut\nsitä, mitä oli ajatellut. Yliluonnollinen voima näytti viime hetkenä\nvallanneen hänet ja se sulki häneltä viimeisenkin pelastuksen tien.\nHän oli joutunut myrskyn heiteltäväksi. Rajuilma oli murskaamaisillaan\nhänet. Mihin hän pakenisi, mistä saisi suojaa?\n\nMitä hänen isänsä oli sanonut tuosta tytöstä, se selitti hänelle\nmyöskin hänen oman suhteensa Philipiin. Mahdollisten seurausten\najatus, joka oli täyttänyt hänet niin rajattomalla riemulla, koska\nse antoi hänelle sellaisen vallan, oli selvittänyt nyt hänelle hänen\nsiveellisen asemansa. Hän oli langennut nainen! Mitä muuta hän oli?\nJa jos seuraukset tulisivat näkyviin, mitä hänestä silloin tulisi?\nHänen isänsä ankara ahdasmielisyys saisi hirveän kolauksen ja hänen\nhäpeänsä heittäisi varjon yli koko talon, yli koko lahkon, ja\nhävittäisi kokonansa hänen isänsä arvovallan uskovaisten joukossa. Kate\nvapisi ajatellessaan sitä mahdollisuutta, että tällainen onnettomuus\ntapahtuisi hänen kauttansa. Hän näki itsensä ajeltuna pois talosta ja\nkotoa. Mihin hän pakenisi? Ja vaikka hän pakenisi maailman ääriin, eikö\nhän jättäisi jälkeensä surua ja häpeää kaikille omillensa — äidillensä,\nisällensä, Petelle, jokaiselle?\n\nJospa hän voisi hävittää kaiken menneisyyden, silloin hän voisi\nmyöskin kieltäytyä menemästä avioliittoon. Tai jos hän olisi ollut\nmies, hän olisi voinut estää nämä naimahommat, sillä mies voi tehdä\nsyntiä ja siitä huolimatta katsoa rohkein silmin tulevaisuuteen.\nMutta hän oli nainen ja naisen teot voivat olla hänen omiansa, mutta\nniiden seuraukset ulottuvat hänen ulkopuolellensa. Oi, miten hirveän\ntuskallista olikaan olla nainen! Hän kysyi itseltänsä, mitä hän voisi\ntehdä, mutta ei saanut mitään vastausta. Hän ei voinut rikkoa niitä\nolosuhteiden siteitä, joihin oli joutunut. Hänen asemansa saattoi olla\nväärä. Se saattoi olla alhainen, mutta hänellä ei ollut mitään keinoa\nvapautua siitä. Ei toivon hiventäkään näkynyt mistään.\n\nMyöhään sinä iltana — sunnuntai-iltana — he istuivat keittiössä, Kate\ntavallisella paikallansa takan ääressä, Pete tuolilla turvelaatikon\nvieressä tupakoiden niin, että savu tuprusi piipusta ulos; Caesar luki\nääneen, Mummi kuunteli ja Nancy keitti illallista, kun eteisen ovi\naukeni ja joku astui sisään. Kate hypähti seisoallensa ja oli päästää\nilonhuudahduksen, katsahti innokkaasti taaksensa ja sitten hän istahti\nankarasti punastuen paikallensa.\n\nTulija oli Christin Killip, kalpea, hento, pelästynyt olento, jolla oli\nsuu ja silmät kuin jäniksellä.\n\n»Onko herra Quilliam täällä?» hän kysyi.\n\n»Tässä on hän itse, Christin.» sanoi Mummi. »Mitä te hänestä tahdotte?»\n\n»Oi, Jumala teitä siunatkoon, hyvä herra», sanoi nainen Petelle.\n»Jumala teitä siunatkoon iankaikkisesta iankaikkiseen.»\n\nSitten hän kääntyi Mummiin, selittäen naisten tavallisella\nmonisanaisuudella, että joku tuntematon oli lähettänyt postitse\nkaksikymmentä puntaa hänen lapselleen edellisenä päivänä ja vasta nyt\nhän oli arvannut, kuka lähettäjä oli, kuultuansa lukkari Johnilta, mitä\nPete oli viikko sitten puhunut.\n\nPete murisi jotakin ja näytti joutuvan hämilleen, päästeli sakeita\nsavuja ja sanoi: »No niin, no niin, rouvaseni. Älkää nyt uskoko\nkaikkea, mitä kuulette, Johnhan nyt on semmoinen lörppökieli, että hän\npuhuu enemmän kuin amenensa ammatissansa.»\n\n»Minä rukoilen teiltä anteeksi, neiti», sanoi vaimo Katelle. »Mutta\nminä en voinut olla tulematta, minä en todellakaan voinut — ei, minä en\nvoinut», hän sanoi ja alkoi itkeä.\n\n»Missä teidän lapsenne on?» sanoi Pete nousten seisoallensa ja katsoen\nvihaisesti häneen. »Mitä, oletteko te jättänyt sen raukan yksin\nnukkumaan? Menkää heti sen luokse, arvelematta. Hyvää yötä.»\n\n»Hyvää yötä, herra, ja Jumala teitä siunatkoon, ja kun te huomenna\nmenette naimisiin, niin Jumala siunatkoon myöskin teidän vaimoanne.»\n\n»Hyvä on, hyvä on», sanoi Pete, työntäen hellästi häntä porstuaan.\n\n»Te ansaitsette hyvän vaimon, herra, ja Jumalan siunaus vuotakoon\nteille yltäkylläisesti molemmille.»\n\n»Kiitos, kiitos!» sanoi Pete ja kiitteli hänet ulos huoneesta.\n\nVaimo silitteli lapsensa päätä sinä iltana hellemmin kuin milloinkaan\nennen ja suuteli häntä yhä uudestaan ja uudestaan.\n\nKate saattoi tuskin hengittää ja hänen silmänsä pimenivät. Hänen\nylpeytensä ja hänen tahtonsa oli lopullisesti murrettu. Tämä\njalosydäminen mies rakasti häntä. Hän uhraisi elämänsä hänen\npuolestaan, pelastaaksensa hänet. Huomenna hän menisi hänen kanssaan\nnaimisiin. Tässä sitten oli se pelastuksen kallio, jonka turviin hän\npakenisi — hän saisi tämän voimakkaan miehen rinnallensa.\n\nHän ei enää voinut taistella kohtaloa vastaan — sen näkymätön käsi\ntyönsi häntä — sen sokea voima oli hänelle enemmän kuin hän jaksoi\nkestää. Ellei Philip tulisi vaatimaan häntä, hän menisi naimisiin Peten\nkanssa.\n\nEntä Pete? Hän ei aikonut tehdä Petelle pahaa. Hän ei vielä ollut\najatellut asioita Peten kannalta. Pete oli hänelle niinkuin kameli\nerämaan kulkijalle, kun myrsky yllättää. Hän pakenee kamelin turviin.\nHän suojaa itseänsä, mutta mikä suojaa kameliparkaa silloin, kun myrsky\nlennättää hiekkapilviä? Ennenkuin myrsky on ohi, hän ei sitä ajattele.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nSill'aikaa Philip itse kärsi hirveitä sieluntuskia. Kun hän kuuli Katen\nsairaudesta, hänen omatuntonsa syytti häntä, ja kysyessänsä oliko\nhän hourinut, hänet valtasi merkillinen alhaisuuden tunne, joka oli\nhänelle aivan outo. Kohdatessaan Peten hän käsitti, miten syvälle hänen\nkaksinaamaisuutensa oli hänet johtanut. Hän oli ylpeillyt olevansa\nkunnian mies ja äkkiä hän oli joutunut kokonansa syrjään siltä polulta,\njota kunnian ihmiset kulkevat.\n\nKun ensimmäinen tuskan puuska oli ohi, hän muisteli keskusteluansa\nkuvernöörin kanssa. Tuomarin arvo kiihoitti hänen mieltänsä, kunnes\nhänessä oli syntynyt kuumeentapainen himo, mutta sittenkään hän ei\nlähettänyt hakemuspapereitansa. Hän ei edes maininnut Nan-tädille koko\njutusta. Tämä kuuli hänen tulevaisuuden toiveistansa Peter Christian\nBallawhainelta, joka ensimmäisen kerran astui jalkansa hänen taloonsa,\ntullessansa häntä onnittelemaan. Vanha herttainen neiti oli pois\nsuunniltansa ilosta. Kaikki hänen elämänsä suuret toiveet olivat nyt\ntoteutumaisillansa. Hänen unelmansa ja suunnitelmansa muuttuivat\ntodellisuudeksi. Philip saisi takaisin sen, mitä hänen isänsä oli\nmenettänyt. Oliko hän lähettänyt hakemuksensa? Ei? Hän tietysti\nlähettäisi, se olisi hänen velvollisuutensa.\n\nMutta nyt oli Philipin mahdoton hakea koko tuomarin virkaa. Jos hän\nistuutuisi pöytänsä ääreen ja kylmästi kirjoittaisi hakemuspapereita\nsisäasiain ministerille, sill'aikaa, kun Kate makasi sairaana\nvuoteellansa, se olisi samaa, kuin vaatisi perkeleeltä palkkaansa\nsiitä, että on tyttöparan uhrannut. Sitten tuli Pete puhumaan\nhäistänsä. Se ei oikeastaan häntä peloittanut. Sehän oli vain\nviimeinen yritys saada toteutetuksi se vanha asia, joka oli pantu\nalulle silloin, kun Pete lähti matkalle. Kate ei siihen suostuisi. He\nolivat häneltä kysymättä pitäneet hänen suostumustansa varmana. Siinä\nsuhteessa hän oli kylmä, tyyni ja huoleton. Tämän jälkeen tuli hänen\nentinen opettajansa, hänen isänsä vanha ystävä ja koulutoveri, jolla\noli nyt paikka arkistonhoitajana. Hän oli ylpeä oppilaastansa ja oli\nsaanut tietää, että Philip oli kuvernöörin parhaimmassa suosiossa ja\nensimmäinen ehdokas.\n\n»Aina minä olen sen tiennyt», hän sanoi. »Minä tiesin sen, hyvä neiti,\nminä tiesin sen. Ensi kerran kun minä näin hänet, minä ajattelin:\n'hänestä tulee parhain asianajaja, mitä tällä saarella koskaan on\nollut', ja nyt — — me saamme nähdä, että minä olin silloin oikeassa.»\nTämä ystävällinen herra oli suuriääninen, sydämellinen, voimakas ukko,\nvanhapoika, ja kun hän sitten puhui äsken kuolleesta tuomarista hän\nsanoi, että naiset tavallisesti ovat suurimpana vaarana, joita vastaan\nmiehen tulee olla varuillansa. Sitten hän pyysi Nan-tädiltä anteeksi,\nmutta vanha neiti ei ollut ollenkaan pahoillansa. Hän myönsi, että niin\ntapahtuu joskus. Nuorten miesten tuli olla varuillansa, etteivät itse\nasettaisi esteitä tiellensä.\n\nPhilip istui ja kuunteli hiljaa näitä epäitsekkäitä neuvoja, mutta\nei voinut olla tuntematta katkeraa välinpitämättömyyttä. Hän ei\nkuitenkaan lähettänyt hakemuksiansa tuomarin virkaan. Sitten tuli\nCaesarin kirje, jossa ilmoitettiin häistä ja määrättiin päivä. Tämä\nherätti hänessä ellottavan vastenmielisyyden. Varmaankin tässä oli\nharjoitettu hirvittävää pakotusta. Tyttöparka joutui onnettomuuteen ja\nhänen velvollisuutensa oli estää koko avioliitto. Mutta miten? Hänellä\noli kyllä yksi selvä keino, mutta sitä hän ei voinut käyttää. Hän ei\nvoinut eikä tahtonut muuttaa entistä päätöstänsä, ettei itse naisi\ntyttöä. Yksi oli enää jäljellä — luottaa Kateen. Hän ei ikinä antaisi\nmyöntymystänsä. Kun hän ei voisi saada mieheksensä häntä, hän ei menisi\nnaimisiin kenenkään kanssa. Hän tekisi niinkuin hänkin — eläisi ja\nkärsisi yksin.\n\nTähän aikaan Philipin rakkaus, joka vastoin hänen tahtoaankin\noli viilennyt talkoojuhlan jälkeen hänen kiihkeästi pyrkiessään\nsaavuttamaan maallisia etuja, heräsi nyt äkkiä uudella voimalla\nhänen saatuaan kilpailijan. Mutta hänen kunnianhimonsa taisteli\nhänen rakkauttansa vastaan ja hän kyseli itseltänsä, mitä väliä\nKateen nähden olisi sillä, ottiko hän tuomarin viran vai jätti. Kate\nkuului paranevan. Hänestä tuntui, ettei hänen tarvinnut mistään\nmoittia itseänsä ja hullua olisi ollut luopua elämänsä päämäärästä\nrakkaudesta naiseen, joka ei voinut olla hänen omansa, jonka kanssa\nhän ei voinut mennä naimisiin. Näin ajatellen hän kirjoitti kirjeensä\nsisäministerille. Se oli lajiaan loistava kirje, yksinkertainen,\nluonnollinen, asiallinen ja terävä. Hänellä oli tyyni varmuus, ettei\nyhtään muuta näin onnistunutta hakemusta lähtenyt tältä saarelta, mutta\nhän ei voinut viedä sitä postiin. Väristen palasi vanha hellyys hänen\nmieleensä, kun hän piti sitä kädessänsä ja hän oli näkevinhän Katen\nvärähtelevine huulineen ja suurine, haaveellisine silmineen, jotka\nkertoivat heidän kylmenevästä rakkaudestaan.\n\nSilloin tuli Pete taas ilmaisten ratkaisevat päätökset. Kate oli\nsuostunut. Ei ollut enää vähintäkään epäilemisen syytä. Hänen entinen\npahastumisensa tuntui nyt hullunkuriselta, hänen luottamuksensa\njärjettömyydeltä. Kate tahtoi mennä Peten kanssa naimisiin ja mitä\nsyytä hänellä oikeastaan oli moittia häntä? Mikä antoi hänelle oikeuden\nkäydä estämään tuota avioliittoa? Olihan hän jo kylliksi rikkonut\ntyttöä vastaan ja tuottanut hänelle kärsimystä. Jalo mies tuli ja\ntarjosi hänelle rakkautensa, ja tyttö aikoi ottaa sen vastaan. Kuinka\nhän uskaltaisi käydä estämään tuota avioliittoa, kun hän ei kuitenkaan\nitse voinut häntä naida?\n\nSamana iltana hän vei hakemuskirjeensä postiin ja tyynnytteli jäytävää\nrakkauttansa kunnianhimoisilla unelmilla. Hän saisi takaisin sen\naseman, jonka hänen isänsä oli menettänyt; hän uudistaisi isoisänsä\naikaiset perinnäistavat. Christianit saisivat takaisin entisen arvonsa\nMan-saarella; viimeinen heistä olisi voimakas mies ja oikeudenmukainen\ntuomari. Ei, hän ei koskaan menisi naimisiin; hän eläisi yksin\nhiljaista, tyyntä elämää; varmaankin se olisi vähän surullista, mutta\nei onnetonta eikä myöskään aivan ilotonta.\n\nNäiden ajatusten ja toiveitten välistä kohosi hänen mieleensä ja antoi\nhänelle voimaa salainen katkeruus Katea kohtaan — hän jollain tavoin\nhalveksi häntä hänen huikentelevaisuutensa, kevytmielisyytensä, hänen\npinnallisen rakkautensa vuoksi, hänen valmiudestaan vaihtaa vanha\nrakkaus uuteen. Hän oli ylpeä siitä, että hänen tunteensa olivat\nsyvemmät ja rakkautensa kestävämpi. Pete kutsui häntä häihinsä, mutta\nhän ei menisi, hän keksisi kyllä jonkin tekosyyn.\n\nSilloin muutettiin hääpäivä, jotta hän voisi olla saapuvilla, ja tuli\nmyöskin Katen kutsu. Olkoon sitten niin, mitäpä tuosta. Kate uhmasi\nhäntä. Hänen kutsunsa oli taisteluvaatimus. Hän ottaisi sen vastaan;\nhän menisi häihin, ja jos heidän katseensa kohtaisivat toisensa, hän\ntiesi kenen katse painuisi alas.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nVarhain seuraavana aamuna torven ääni herätti ihmiset unesta. Se\nalkoi jossain kylässä, kulki sieltä kuiluun, siirtyi yli sillan,\nkaikui pelloilla ja vuorilla ja lopuksi ulvoi kiihkeimmin ja rämisevin\nepäsoinnuin morsiustalon ympärillä. Tämä levoton melunpitäjä päivän\nsarastaessa oli häiden sanansaattaja. Kirkuvat epäsoinnut puhalsi herra\nJonaique pullistelevista keuhkoistansa.\n\nEnnen päivän valkenemista oltiin »Keijukaisessa» jalkeilla. Aamun\nvarhaisimpina hetkinä Nancy Joe puhdisti ja pyyhki jokaisen nurkan.\nSen jälkeen Mummi lopetti kakkujen ja leivosten paistamiset uunissa\nja muoteissa. Pian tulivat myöskin naapurien eukot hakemaan härän- ja\nlampaanpaisteja, kananpoikia ja ankkoja, jotka he valmistivat kotonansa\npäivällisiä varten. Nyt tuli naisten saada vapaasti puuhata ja touhuta,\nja kaikki laiskottelevat miehet toimitettiin pois tieltä.\n\nYhdeksättä käydessä haukattiin aamiaista seisoaltaan, ja sen jälkeen\noli jokaisen aika ajatella pukeutumista. Taaskin täytyi miehet saada\nvalmiiksi, ennenkuin naiset saattoivat ollenkaan alkaa. Jo huudettiin\nauttajia jonnekin yläkerran huoneihin. Mummi otti Caesarin osallensa.\nPeten pukemisesta piti Nancy Joe huolta.\n\nViime hetkenä huomattiin, että Pete ei ollut muistanut hankkia\nitsellensä valkoista paitaa. Eihän voinut ajatella, että hän vihillä\nkäyttäisi samaa flanellipaitaa, jossa oli matkustanut kotiin Afrikasta.\nSe ei mitenkään käynyt laatuun, ei olisi ollut sopivaa eikä arvokasta.\nEi ollut muuta neuvoa kuin lainata paita Caesarilta. Tämä oli vanhaa\nmuotia ja Peteä ujostutti ottaa sitä. »Ottakaa se, muuten ette saa\nmitään», sanoi Nancy ja työnsi hänet huoneeseen. Kun hän tuli siellä\nulos hän asteli jäykkäniskaisena alas ja kaulus ulottui molemmilla\npuolin korviin ja kasvojen kohdalla sojotti kahden puolen kuin lepakon\nsiivet päättyen pitsinipukkoihin ja hänen tuli tarkasti varoa, ettei\npuhkaisisi silmiänsä näihin raudankoviksi kovetettuihin nurkkiin.\nSamana hetkenä ilmestyi myöskin Caesar puettuna kellerviin housuihin,\nkirjaviin liiveihin ja suippohelmaiseen hännystakkiin, päässä korkea\nmusta huopahattu.\n\nKeittiö oli täynnä miehiä ja naisia ja nuoria miehiä oli kerääntynyt\nryhmiin talon ulkopuolelle, muutamat istuen satuloissa koristettujen\nhevostensa selässä, sillä he aikoivat saattaa morsiusparia kotiin\nkirkosta. Muutamilla oli mukana ladatut pyssyt laukaistuksensa\nkunnialaukaukset kun morsiuspari ilmestyisi. Muutamat taas sitoivat\npuiden välille nuoria, joihin oli sidottu kirjavia nenäliinoja lipuiksi.\n\nIhmisjoukko ulkopuolella yhä suureni joka hetki ja sisällä kävi yhä\nahtaammaksi liikkua. Lukkari John pilkisti sisään matkalla kirkkoon ja\nkuiskasi Petelle, että kaikki oli valmiina ja he veisaisivat ihanan\nvirren.\n\n»Ei ole monta miestä, joiden häistä minä tahdon nähdä näin paljon\nvaivaa», sanoi John. »Kun tulette puistokäytävälle, katsokaa silloin\nsinne päähän, niin saatte nähdä minut.»\n\n»Eipä hänessä nyt ole ihmeitä kuulla eikä nähdä koko miehessä»,\nkuiskasi herra Jelly Peten korvaan lukkari Johnin mentyä. »Miesrahjus\non yhtä musikaalinen kuin minun vanha saappaani. Kuulittako\ntorvensoittoa tänä aamuna, herra? Minään hääpäivänä minä en ole noussut\nylös niin varhain. Kun te menette kirkkoon, annan minä kuulua 'Mustan\nja harmaan'.»\n\nMummi ilmestyi esille päässään suunnattoman suuri puolikuunmuotoinen\nhattunsa, jonka alta hänen valkea pitsimyssynsä pisti esille; ja hänen\njäljessään asteli Nancy Joe puettuna ylenmäärin rimsuihin, pitseihin ja\ntupsuihin ja monta tuumaa tavallistansa pitempänä, niiden sulkien ja\nkukkien vuoksi, jotka peittivät hänen tavallisesti paljasta päätänsä.\n\nSitten alkoivat kirkonkellot soida, ja Caesar päästi pitennetyn »ö —\nhöm!» ja sanoi voimakkaalla äänellä: »Ovatko vaunut saapuneet?»\n\n»Ne ajavat juuri sillan yli», sanoi joku ovelta ja pian pysähtyivät\npeitetyt vaunut oven eteen.\n\n»Ovatko kaikki valmiina?» kysyi Caesar..\n\n»Odottakaa vähän», virkahti Pete ja sitten hän kääntyi Nancy Joehen\nkysyen: »Pitääkö miehen olla iloinen hääpäivänänsä, Nancy?»\n\n»No, totta kai, te vanha hanhi. Kuinkas muuten?» hän vastasi.\n\n»No, siinä tapauksessa ilmoitan teille, ettei ainoakaan ihminen voi\nolla hyvällä tuulella tällaisessa paidassa», selitti Pete. »Minä menen\nja muutan sen.»\n\nKahta minuuttia myöhemmin hän palasi iloisena ja luonnollisena, ja\nhänen flanellipaitansa sopi mainiosti hänen siniseen merimiespukuunsa.\n\n»Kutsukaa nyt morsian», sanoi Caesar.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nKate oli ollut valveilla yön pimeinä tunteina ja hänen korvissaan oli\nkaikunut merkillinen ääni kuin kaukaisten kellojen soitto. Kun päivä\nalkoi sarastaa, hän nukahti levottomaan uneen, ja kun hän heräsi,\nhän oli vieläkin sekaisin, aivan kuin olisi ottanut unijuomaa eikä\nvielä olisi siitä selvinnyt. Nancy tuli suurella touhulla huoneeseen\nhuudahtaen: »Tänään on sinun hääpäiväsi, Kitty!» Kate vastasi\nkonemaisesti toistaen: »Tänään on sinun hääpäiväsi, Kitty.»\n\nOmituinen rauha kuvastui hänen kasvoillansa, vieläpä hän koetti hieman\nhymyillä. Hänet valtasi ihmeellinen helpotuksen tunne aivan kuin valtaa\nihmisen, joka on kauan valvonut sairasvuoteen ääressä ja tuskaisena\nodottanut, minne päin tauti kääntyisi. Hänkin on rauhallinen, kun\nsairaan kärsimys on loppunut, ja hän on vetänyt viimeisen henkäyksensä.\nNancy veti pienet uutimet syrjään, kurkisti ulos ja huudahti:\n»Onnellinen morsian, jolle päivä paistaa, sanotaan, ja katso, aurinko\npaistaa täydeltä terältä.»\n\n»Oh, mutta aurinko on vanha viekastelija», vastasi Kate.\n\nHe tulivat pukemaan häntä. Hän nojasi huonekaluihin ja koetti nauraa,\nvaikka päätä huimasi. Puku oli se uusi, jota juuri oli ommeltu ja kun\nse pantiin hänen päällensä, katselivat toiset häntä ihastellen ja\nilosta huudahdellen joka puolelta. Hän otti käteensä pienen särkyneen\npeilin kappaleen ja katseli itseänsä. Hänen suuret silmänsä olivat\nsurulliset, mutta loistavat.\n\nKirkonkellot alkoivat soida hänen häittensä kunniaksi. Hänen täytyi\njännittää kuulohermojansa kuullaksensa. Kaikki äänet tuntuivat tulevan\näärettömän kaukaa; hänen katseessaan kaikki häipyi merkilliseen\netäisyyteen. Ajatukset ja tunteet sekoittuivat jonkinlaiseksi kuoleman\nhämäräksi.\n\nVihdoin he tulivat sanomaan, että vaunut olivat oven edessä valmiina,\nettä kaikki odottivat morsianta. Konemaisesti hän kertasi heidän\nlauseensa, nyökäytti päätänsä ja seurasi heitä alakertaan. Kun hän oli\npäässyt melkein viimeiselle portaalle, hän katseli ympärillensä, aivan\nkuin etsien jotakin. Juuri silloin sanoi hänen isänsä: »Herra Christian\nyhtyy meihin kirkolla.»\n\nKate hymyili heikosti ja vastasi ihmisten tervehdykseen epävarmalla\näänellä. Hänen tavaton kalpeutensa herätti kuiskattuja ja merkitseviä\nkatseita. »Kalpea, mutta kaunis», sanoi joku, ja silloin Nancy lähestyi\nja veti morsiushunnun hänen silmillensä.\n\nSeuraavana hetkenä hän oli pihalla ja seisoi vaunujen vieressä. Ajaja\nvalkoisine kaulaliinoineen avasi vaunun oven toisella puolella ja\ntoisella puolella tarjosi Caesar hänelle kätensä.\n\n»Täytyykö minun sitten lähteä?» sanoi Kate avuttomalla äänellä.\n\n»Totta kai, mitä sinä ajattelet?» sanoi Caesar. »Vai luuletko sinä,\nettä sulhasesi voi mennä itsensä kanssa naimisiin?»\n\nIhmiset heidän ympärillänsä purskahtivat nauruun ja Kate naurahti\nmyöskin astuessaan vaunuihin. Äiti seurasi jäljessä, kahisevassa\nvanhanaikaisessa silkkipuvussa. Sitten tuli Nancy Joe, tuoksuen\nhajuvedeltä ja hiusöljyltä. Naisten mentyä nousi isä vaunuihin, ja\nsitten tuli Pete, ja Kate tunsi hänen suuren ja lämpimän läsnäolonsa.\n\nSilloin laukaistiin kuusi pyssyä aivan vaunun akkunan vieressä. Se\noli kunnialaukaus. Hevoset hyppäsivät pystyyn, Nancy kirkaisi, Mummi\nhätkähti, mutta Kate ei osoittanut minkäänlaista mielenliikutusta.\nIhmiset tunkeutuivat aivan vaunujen ympärille ja huusivat riemuiten:\nOnnea ja menestystä, onnea ja menestystä!» Pete vastasi jyrisevällä\näänellä, aivan kuin olisi tahtonut kohottaa katon ilmaan, heittäen\nkourallisittain rahaa väkijoukkoon, kun vaunut lähtivät liikkeelle.\n\nHitaasti vierivät vaunut tietä pitkin. Heidän päästyään jonkun matkaa,\nkuului heidän korviinsa klarinetin ääni. Se soitti sävellä »Musta ja\nharmaa». Heidän jäljestänsä kuului ihmisten askelten töminä, kun he\njuhlasaatossa seurasivat, mutta toisella puolella kulki säännötön\nihmisjoukko. Aamu oli lämmin ja ihana. Siellä täällä pensaissa nuokkui\nvielä joku kukkanen ja kanervat tien vieressä olivat parhaillansa. He\nkulkivat muutamien talojen ohi, joiden katon myrsky oli hävittänyt ja\npari kertaa heidän täytyi ajaa kaatuneitten puitten yli, joitten lehdet\nkellastuivat kuivuvalla ruohikolla.\n\nKaikesta tästä Katella oli vain häipyvä, kaukainen aavistus. Kaikki oli\nhänelle kuin unta — valveilla nähtyä unta jossakin varjojen maassa.\nHän tiesi kuitenkin, missä hän oli ja minne hän oli matkalla. Jokin\ntoivon kipinä välkkyi vielä hänen mielessänsä. Hän odotti, että jokin\nihme tapahtuisi. Philip olisi kirkolla. Jokin yliluonnollinen hänet\npelastaisi.\n\nHe ajoivat kiireemmin, akkunat helisivät ja puhe vaunuissa oli\npysähtynyt. »Nyt olemme perillä», huudahti Caesar. Ulkopuolelta kuului\nääniä, ja astuttiin alas vaunuista. Kate näki käden ojentuvan häntä\nkohden ja tiesi, kenen se oli, ennenkuin oli kohottanut katseensa hänen\nkasvoihinsa. Se oli Philip. Hän auttoi häntä alas vaunuista.\n\n»Täytyykö minun tulla täältä pois?», kysyi Kate avuttomana.\n\nTaas sanoi Caesar jotakin, joka sai ihmiset nauramaan ja sitten Kate\nhymyili, aivan kuin häipyvä auringon säde olisi hänen kasvoillansa\nhäivähtänyt, ja tarttui Philipin käteen. Hän piti sitä hetkisen,\nodottaen, että Philip sanoisi jotakin, mutia tämä vain nosti hattuansa.\nHänen kasvonsa olivat valkeat kuin marmori. »Hän puhuu vielä», ajatteli\nKate.\n\nKirkkomaan portille oli kohotettu kunniakaari kukista ja vihreistä\nseppeleistä ja siihen oli sovitettu korein kirjaimin lauselma: »Jumala\nsiunatkoon onnellista paria.» Viettävälle käytävälle portilta kirkon\novelle oli kylvetty neilikoita ja fuksian oksia. Edempänä oli kirkko,\njonka seiniä verhosi vihreät kiertelevät kasvit — se oli kuin sammalten\npeittämä kallio keskellä merta.\n\nIsänsä käteen nojaten Kate astui eteisen läpi kirkkoon. Kirkko oli\ntäynnä väkeä. Kun he astelivat parven alitse, kuului ylhäällä niinkuin\nlintujen viserrystä. Sinne olivat sunnuntaikoulutytöt kokoontuneet, ja\nhe katselivat alas ja puhuivat innokkaasti keskenänsä. Silloin yskintä\nja humina asettui; seurasi jonkinlainen väliaika, kuin jonkinlainen\njuhlallinen hartaus olisi vallannut kirkkoväen. Sen jälkeen kuului\nihastuksen huudahduksia ja yskintä ja humina alkoi uudestansa. »Kuinka\nkalpea hän on!» — »Ei ole vielä oikein terve, tyttörukka.» Kaikki\nsäälittelivät hänen väsyneitä ilmeitänsä.\n\n»Seiso tässä», sanoi joku hiljaisella äänellä.\n\n»Täytyykö minun», vastasi Kate kuuluvasti.\n\nÄkkiä hän käsitti, että hän seisoi aivan yksin alttarin edessä. Hänen\nvastassansa seisoi pastori — vanha, punaposkinen pastori Quiggin —\nvalkeassa messu paidassa ja häntä katsellen. Joku tuli ja seisahtui\nhänen rinnallensa. Se oli Pete. Kate ei katsonut häneen, mutta tunsi\ntaas hänen lämpimän läsnäolonsa ja rauhoittui. Se oli kuin suoja\nnoitten ihmisten katseita vastaan. Hetkisen kuluttua hän käänsi\npäätänsä. Philip seisoi askeleen päässä Peten takana. Hänen päänsä oli\npainuksissa.\n\nSitten alkoi toimitus. Papin ääni mutisi muutamia sanoja hiljaa, mutta\nKate ei niitä kuunnellut. Hän huomasi tavailevansa vanhaa manilaista\nraamatunlausetta, joka oli kirjoitettu alttaritauluun: »Bannet Teshyn\nTa Cheet ayns Ennyn y Chearn» — »Siunattu olkoon se kuin tulee Herran\nnimeen.»\n\nÄkkiä hän tajusi, mitä pastori puhui ja alkoi vavista. »... on\nasetettu kuten Pyhä Paavali sanoo ihmisten onneksi, ja kaikkien\ntulee sitä kunnioittaa. Senpä vuoksi älköön kukaan astuko siihen\najattelemattomasti, kevytmielisesti tai — —»\n\nKatesta tuntui, että Philip katseli häntä. Hänen katseensa lepäsi hänen\nniskassansa ja morsiushuntu alkoi vavista.\n\nTaas hän kuuli pastorin puhuvan: »Sentähden, jos joku voi näyttää syyn,\njoka voi estää näitä laillisesti yhtymästä, hän puhukoon nyt tai olkoon\nikuisesti vaiti.»\n\nKate kääntyi puoliksi ympäri. Hänen katseensa lankesi Philipiin.\nPhilipin kasvot olivat verettömät, melkein synkät. Hänen otsansa oli\nkuoleman kalpea. Kate oli varma, että jotain oli tulossa. Nyt ihme\ntapahtuisi. Hänestä tuntui kuin koko seurakunta olisi ymmärtänyt, mikä\nside oli olemassa hänen ja Philipin välillä. Hän ei siitä välittänyt,\nsillä Philip selittäisi pian kaiken. Nyt juuri hän aikoi sen tehdä; hän\nkohotti päätänsä, hän aikoi puhua.\n\nEi, ihmettä ei tapahtunut. Philipin katse painui maahan huomatessaan\nhänen katseensa ja pää kumartui alas. Hän ei hievahtanutkaan,\nainoastaan painoi raskaammin jalkansa punaiseen mattoon. Katea väsytti,\noi, kuinka häntä väsytti ja miten kylmältä kaikki tuntuikaan! Pappi\njatkoi lukemistansa. Kun Kate tajusi hänen sanojansa, hän kuuli:\n\n» — kuten vastaisitte suurena tuomiopäivänä, jolloin sydämen\nsalaisimmat ajatukset tulevat julki, vastatkaa tietääkö kumpikaan\nteistä laillista syytä, jonka vuoksi te olisitte estetyt astumaan\nkristilliseen avioliittoon. Jos sellainen este on olemassa, tunnustakaa\nse nyt.»\n\nPappi pysähtyi. Hän pysähtyi aina tässä paikassa. Pysähdys ei merkinnyt\nhänelle mitään. Mutta kuinka paljon se merkitsikään Katelle! Este?\nOlihan olemassa este. Tunnustaa? Kuinka hän voisi tunnustaa? Vaatimus\nkauhistutti häntä. Tuntui kuin se olisi asetettu juuri ylisin häntä\nvarten. Hän oli kuullut sen ennenkin, mutta koskaan ei ollut tullut\nsitä ajatelleeksi. Nyt se tuntui raatelevan hänen sieluansa. Hän alkoi\nankarasti vavista.\n\nSitä seurasi epäselvä mutina, jota hän ei tajunnut. Vannaankin pastori\npuhui Petelle:\n\n» — rakastaa häntä, lohduttaa häntä, kunnioittaa ja suojella häntä...\nniin kauan kuin te molemmat elätte.»\n\nJa sitten kuului Peten ääni täyteläisenä ja voimakkaana hänen leveästä\nrinnastansa, mutta kaukaisena aivan kuin näkinkuoret olisi asetettu\nhänen korvillensa: »Tahdon.»\n\nTämän jälkeen pastorin sanat tuntuivat tarkoittavan häntä.\n\n»Tahdotko sinä ottaa tämän nyt sinun aviomieheksesi, elää hänen\nkanssaan yhdessä Jumalan määräyksen mukaan pyhässä ja kristillisessä\navioliitossa? Tahdotko sinä totella häntä ja palvella häntä,\nrakastaa ja kunnioittaa häntä, auttaa häntä terveenä ja sairaana, ja\nkieltäydytkö sinä kaikista muista, omistat itsesi vain hänelle, niin\nkauan kuin te molemmat elätte?»\n\nKaten sielu oli kaukana. Hän tutki taaskin manilaista raamatunlausetta:\n»Bannet T'eshyn Ta Chcet», mutta kirjaimet tanssivat hänen silmissänsä\nja jokaisesta näytti lähtevän kellertävä tulenliekki. Äkkiä hän\nhuomasi, että pappi oli pysähtynyt. Vallitsi kiusallinen äänettömyys.\nSitten kuului omituista liikettä ja joku tuntui sanovan hänelle\nhiljaisella rauhoittavalla äänellä jotakin.\n\n»Mitä sanoitte?» kysyi Kate ääneen.\n\nPastori kumartui häneen päin ja kuiskasi hänelle: »Sanokaa 'tahdon'.»\n\n»Ah!» mutisi Kate.\n\n»'Tah-don' siinä kaikki, rakas ystävä. Sanokaa minun jäljessäni:\n'tahdon'.»\n\nKate koetti liikuttaa huuliansa, mutta sanat eivät tulleet ja pappi\noikeastaan vastasi hänen puolestansa.\n\nSeuraava, mitä hän tajusi, oli että joku tarttui hänen käteensä.\nHänestä tuntui nyt turvallisemmalta, kun hänen kylmät sormensa\nlepäsivät suuressa lämpimässä kädessä. Se oli Pete ja hän puhui\njotakin. Kate ei kuullut, mitä hän sanoi, mutta hänen tunteensa kertoi\nsanojen sisällyksen.\n\n»'Minä Peter Quilliam otan sinut Katherine Cregeen — —'»\n\nMutta se kaikki kuului epäselvänä kohinana, niinkuin aallot hukkuvat\nrannan hiekkaan, eikä hän mitään tajunnut.\n\nPappi puhui hänelle taaskin, hiljaa, lempeästi, hyväilevästi aivan kuin\npelästyneelle lapselle: »Älkää pelätkö rakas ystäväni, koettakaa puhua\nminun jäljessäni, teillä ei ole mitään kiirettä.»\n\nSitten ääneen : »'Minä Katherine Cregeen'»\n\nHänen kurkkuansa kuristi; hän sammalsi, mutta vihdoin hän puhui\nsoinnuttomalla äänellä aivan kuin unissansa.\n\n»'Minä Katherine Cregeen — —'»\n\n»'otan sinut Peter Quilliam — —'»\n\nSoinnuton ääni katkesi — — »'otan sinut Peter Quilliam — —'»\n\nJa sitten meni kaikki yhtenä ryöppynä, muutamat sanat kuuluivat\nselvästi, toiset hidastellen ja useimpia ei kuulunut ensinkään.\n\n»— — 'sinut minun aviomiehekseni, rakastaakseni sinua — —'»\n\n»— — 'rakastaakseni sinua — —'.»\n\n»— — 'tästä hetkestä alkaen... kunnes kuolema meidät erottaa — — '»\n\n»— — 'kuolema meidät erottaa — —'»\n\n»— — 'sentähden annan minä sinulle lupaukseni — —'»\n\n»— — 'lupauksen — —'»\n\nViimeinen sana kuului kuin särkynyt kaiku ja kirkosta kuului liikettä\nja helpoituksen huokaus pääsi kaikkien huulilta. Muutamat koulutytöistä\nparvella kurkottivat reunustan yli, toiset olivat nousseet penkille suu\nauki ja silmät suurina.\n\nPete oli ottanut hänen vasemman kätensä ja painoi sormusta hänen\nsormeensa. Hän tunsi hänen lämpimän hengityksensä ja tajusi hänen\nsanansa:\n\n»Tällä sormuksella otan minä sinut aviovaimokseni rakastaakseni sinua\nmyötä- ja vastoinkäymisessä ja jakaakseni sinun kanssasi kaiken, mitä\nosakseni saan. Amen.»\n\nTaas hän antoi kylmän kätensä levätä Peten lämpimässä kädessä. Pete\nhyväili sen selkää toisella kädellänsä.\n\nTämä kaikki oli unta. Vasta sitten kun he astuivat suurta käytävää, hän\nvähitellen heräsi todellisuuteen. Ihmiset katselivat häneen molemmilta\npuolilta hymyillen ja kuoro koulutyttöjen takana lauloi virttä, jonka,\nlukkari John oli alkanut. Hänen käheä äänensä kuului yli muiden ja\nalkoi aina uuden säkeistön silloin, kun muut vielä lopettivat edellistä:\n\n»Sinun vaimosi on niinkuin hedelmällinen viikunapuu sinun huoneessasi;\nsinun lapsesi kukoistavat kuin öljypuun vesat sinun pöytäsi ympärillä.\nNiinkuin alusta on ollut nyt on ja aina on oleva maailman loppuun asti,\nA-men.»\n\nNyt he olivat kaikki sakastissa, seisoen yhdessä ryhmässä. Hänen\näitinsä pyyhki silmiänsä. Pete nauroi ja Nancy Joe nykäisi häntä\nkylkeen ääneen kuiskaten: »Suudelkaa häntä, mies — sehän on oikeus ja\nkohtuus.»\n\nPastori kumartui pöydän yli. Hän puhui Petelle ja sanoi: »Sepä oli\nnäkyvä nimikirjoitus. Sitten on nuoren rouvan vuoro.»\n\nAvoin kirja oli hänen edessänsä ja kynä pantiin hänen käteensä. Kun\nhän laski kynän pöydälle, pani kirkkoherra silmälasinsa koteloon ja\nhermostunut ääni, joka kuului viiltävältä ja peloitti häntä, sanoi\nhänen takanansa: »Sallikaa minun ensimäisenä toivottaa teille onnea,\nrouva Quilliam.»\n\nSe oli Philip. Kate kääntyi häneen ja heidän katseensa yhtyivät\nhetkiseksi. Mutta Kate huomasi vain hänen kotkannenänsä, sileäksi\najellun leukansa ja häipyvän hymyn, joka katosi kuin päivänsäde pilvien\ntaakse. Philip sanoi jotakin muutakin — jotakin uudesta elämästä ja\nuudesta alusta — mutta Kate ei voinut tajuta niiden tarkoitusta, oli\nkuin hänen ajatuksensa olisi jähmettynyt. Seuraavana hetkenä he kaikki\nolivat pihalla.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nPhilip oli kärsinyt äärettömiä tuskia — ensin kidutti häntä hirvittävä\nviha Katea kohtaan. Hän tiesi, että tämä viha oli järjetöntä, että se\noli kauheaa, mutta se tavallansa tuki hänen ylpeyttänsä. Se suojeli\nhäntä itsesyytöksiltä, jotka väkisinkin tunkeutuivat mieleen siksi,\nettä hän suostui olemaan häissä mukana. Kun vaunut pysähtyivät\nkirkonportille ja hän auttoi Katea alas, hän oli lukevinansa hänen\nkatseestansa: »Kuten näet, eivät asiat sittenkään ole niin pahasti»,\nja kun Kate toimituksen alussa kääntyi häneen, hän oli lukevinaan\nhänen katseestansa voiton riemua, ilkkumista ja halveksumista. Mutta\nkun hän toimituksen kestäessä huomasi hänen hajamielisyytensä, hänen\ntuskansa ja hänen ihmeteltävän viattomuutensa, hänelle alkoi selvitä se\nkauhistava tosiasia, että Kate jo nyt huomasi erehdyksensä. Pakottiko\nloukattu ylpeys hänet tähän? Ajatteliko hän rangaista häntä, maksoi\nmitä maksoi? Heräisikö hän ehkä huomenna ja huomaisi, että ylpeys ja\nkostonhimo ovat hävinneet ja edessä oli hirvittävä tulevaisuus — pahin\nja kauhein, mikä naista ikinä voi kohdata, että hän on naimisissa\ntoisen miehen kanssa ja rakastaa toista?\n\nHyi, kuinka inhoittavaa! Seuraisiko hänen oma turhamaisuutensa häntä\nelämän loppuun asti? Häpeä, Philip, häpeä! Hän pakotti itsensä\nsuorittamaan sulhaspojan tehtävät. Sakastissa hän lähestyi morsianta\nja mutisi tälle tavanmukaiset toivotukset. Hänen sydämessään raivosi\nkuluttava tuli ja hänen oli äärettömän vaikea sanoa mitään, kun hän\nkatsoi Katen surullisiin silmiin. Kuinka paljon hän taistelikaan sinä\nhetkenä. Hän ei voinut kartoittaa sydämestään kiihkeää hellyyden\ntunnetta. Se kauhistutti häntä. Sinä hetkenä hän päätti, ettei\nhän ikinä tahtoisi nähdä enää Katea. Hän tahtoi kohdella häntä\nkunniallisesti. Hän tahtoi olla uskollinen itsellensä. Mutta kun hän\nkulki hänen jäljessänsä kukitettua käytävää kirkon ovelta portille,\nraateli taaskin rakkaus, jonka hän oli luullut iäksi haudanneensa, ja\nhänestä tuntui, kuin hän olisi ollut mies, jota laahataan loassa.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nNeljä satuloitua hevosta kuopi valmiina maata ja ratsastajat odottivat\nkirkon portin edessä. Sinä hetkenä kuin morsian ja sulhanen ilmestyivät\nkirkosta, hevoset lähtivät hirvittävää laukkaa Caesarin taloa kohden\nKate ja Pete, Caesar, Mummi ja Nancy, joiden lisäksi oli tullut Philip\nja pastori Quiggin, palasivat katetuissa vaunuissa kotiin.\n\nMuutamaan tien mutkaan oli kokoontunut suuri joukko tyttöjä, jotka\njuoksivat esille vielä leikkaamattomalta viljapellolta. He vetivät\nolkinuoran poikki tien ja vaativat tullia, ennenkuin päästäisivät\nvaunut menemään. Pete, joka istui oven pielessä, pisti päänsä ulos\nja kysyi juhlallisesti tyytyisivätkö nämä naisryövärit rahaan vai\ntahtoisivatko he tullin luonnossa — puoli kruunua kullekin tai suudelma\njokaiselle. Nauraen vastasivat tytöt, ettei heillä ollut suinkaan\nmitään vastaan saada molemmat. Tämän kuullessansa Pete kuiskasi kätensä\ntakaa, että rouva oli näkemässä ja sitten hän otti paperipussin, joka\noli kova ja pullea kuin tykinkuula, kohotti sen ilmaan, jossa halkaisi\nsen niin että rahat lensivät tyttöjoukkoon.\n\n»Keijukaisen» portilla odotti neljä ratsastajaa heitä höyryävien\nhevosten selässä. Ensin saapunut oli saanut palkinnoksensa pullon\nrommia. Hänellä oli vielä toinenkin vuosisatainen etuoikeus. Kun vaunut\nsaapuivat oven eteen, hän astui morsiamen luokse ja mursi morsiuskakun\nhänen päänsä päälle. Kilpaa koettivat hänen ympärilleen kokoontuneet\ntytöt saada siitä palan, jotta voisivat seuraavaksi yöksi panna sen\npäänsä alle ja saisivat nähdä unta siitä päivästä, jolloin he olisivat\nyhtä ylpeitä ja onnellisia morsiamia.\n\nHää-aamiainen — hääpäivällinen — tarjottiin myllyn yläkerrassa, jota\nkäytettiin kappelina. Caesar istui pöydän päässä, Mummi toisella\nja Kate toisella puolellansa. Pete istui lähinnä Katea ja Philip\nistui Mummin vieressä. Kirkkoherra oli asetettu toiseen päähän Nancy\nJoen rinnalle ja osoitti tälle huomattavalle neidille erinomaista\nkohteliaisuutta. Jonaique Jelly istui keskipöydässä kasvoillansa\nhalveksiva hymy, sillä lukkari John oli häntä vastapäätä viulu\npolvillansa.\n\nNaapurin eukot toivat nyt valmistamansa häränpaistit, lampaat,\nkananpojat ja ankat, jotka Caesar ja pastori leikkelivät. Musta\nTom, joka aselevon vuoksi myöskin oli kutsuttu, tarjoili juomia\nkahdeksantoista kannun lekkeristä ja välillä hän kiskoi itsekin, aivan\nkuin olisi ollut janoon tukehtumaisillaan.\n\nCaesarin lausuttua rukouksen he istuutuivat pöytään. Sitä melua, sitä\niloisuutta, sitä puheen sorinaa, sitä naurua! Kaikki oli hauskaa ja\nsukkeluudet sinkoilivat ristiin rastiin. »Kuinka te voitte, John?»\n— »En ole näin hyvin voinut moneen kuukauteen, herra, mutta niinhän\nsanotaankin, että kaksi nälkäistä ateriaa synnyttää kolmannen —»\n»Kuinkas te voitte, Tom?» — »Ei ole ollut aikaa haukata ainoatakaan\nsuupalaa, Caesar, niin paljon on minulla työtä juomanlaskemisessa.» —\n»No, sen saa kyllä pian yksi ja toinen tuntea tukassansa.» — »Olettekos\nte saanut mitään, Jonaique?» — »Runsaasti, herra, runsaasti. Täällähän\nme istumme lihapatain ääressä. Se, joka saa täältä tähteet korjata,\nsaa viettää sunnuntaita viikon jokaisena päivänä.» — »Ottakaa tästä\nhäränpaistia, herra Tuomas Quilliam, vai pidättekö enemmän lampaan\nkäpälästä?» — »Minulla ei ole tapana valita, herra Cregeen. Maku ei\npaljoa merkitse. Pääasia on, että saa tyhjän vatsansa täyteen.»\n\nMummi ylisti vihkimämenoja — ne olivat kauniit, ne olivat ihastuttavat\n— hän ei luullut, että vanha pastori olisi sellaiseen kyennyt. Mutta\nCaesar arvosteli sekä kirkkoa että kirkon palvelijoita. Hän ei ollut\ntyytyväinen ristiin saarnatuolin yläpuolella, eikä myöskään papin\nmessupaitaan. »Turhuutta, herra, paavillista eksytystä», hän kuiskasi\nMummin ohi Philipille.\n\nJa sitten katosivat lampaan käpälät, häränpaistit ja linnut, ja sisään\ntuli omenavanukas, pyöreä kuin täytetty lohi, ja se oli niin pitkä kuin\nkaksikymmentä naulaa painava turska. Kuului ihastuksen huudahdus. »Ei\nsuinkaan tuo ole dynamiitti-vanukasta — vihreä kuin ruoho, hapan kuin\netikka.»\n\nKatea kehoitettiin käymään käsiksi tähän suurenmoiseen otukseen. Hänen\nkasvoillensa oli ilmestynyt heikko puna hänen päästyään kotiin. Hän\npuhui vähän ja nauroikin joskus, aivan kuin paino hänen sydämeltään\nolisi keventynyt joka hetki; Hän kohottautui hiukan, otti vatia lähinnä\nolevalla kädellänsä veitsen, jonka hänen isänsä hänelle tarjosi\nja pisti sen vanukkaaseen. Hänen sitä tehdessään kaikkien silmät\ntarkastelivat häntä. Vihkimäsormus hänen sormessaan kiilsi ja jokainen\nsaattoi sen nähdä.\n\n»Katsokaapas tuota», huudahti Musta Tom. »Siinä on miehelle vaimo, joka\nkelpaa. Häpeääköhän hän näyttää sormustaan, luuletteko? Eipä suinkaan,\nkatsokaahan.»\n\nSilloin alkoivat nuoremmat naiset nauraa ja tirskua ja joku huudahti:\n»Kas, tyttöparkaa, kirkossa hän on tullut vasenkätiseksi.»\n\n»Samoin käy vielä teidänkin, kaunottareni», huudahti Pete. »Varokaa,\nteille itsellenne voi tapahtua sama onnettomuus jonakin päivänä.»\n\nVadit ja lautaset vietiin pois, ja pastori nousi kiittämään ruoasta.\n\n»Tuota ruokalukua en ole kuullut kuin kerran ennen, pastori Quiggin»,\nsanoi Pete, »ja se oli», — hän sytytti piippunsa — »se oli jonkinlainen\nhautajaisrukous.»\n\n»Hautajaisrukous!»\n\nVähintäänkin tusina ääniä kertasi sanan ja samana hetteenä syntyi\npöydässä äänettömyys.\n\n»Niin se kuitenkin oli», sanoi Pete. »Se tapahtui Johannesburgissa.\nKaksi toverusta oli asettunut asumaan sinne, ja toinen niistä meni\nnaimisiin muutaman tytön kanssa. Sievä tytön tyllykkä, tuollainen bueri\ntyttö, joista varmaankin olette kuulleet puhuttavan, mutta hieman\nkevytkenkäinen hempukka. Mies matkusti liikkeen asioissa sisämaahan ja\nkun hän palasi syntyi siinä talossa hieman hämminkiä. Hänen toverinsa\noli hänen poissaollessaan lemmiskellyt nuorta rouvaa.»\n\n»Sitä vailla, niinkö!» — »Kuinkas kävi?»\n\n»Kävi? Mitäkö aviomies tuumi? Hän otti revolverin ja vaati toverinsa\ntilille. Tämä oli viheliäinen raukka — ei ryhtynyt ollenkaan\ntaisteluun. 'Armoa!' hän huusi. 'En voi', vastasi aviomies. 'Anna\nhänelle anteeksi tämä ainoa kerta', pyysi vaimo. 'Yhdellä ainoalla\nkerralla nainen joutuu turmioon', sanoi mies. 'Armoa, armoa'. 'Lue\nrukouksesi.' 'Armoa, armoa, armoa', 'Liian myöhääni' ja aviomies ampui\nhänet kuoliaaksi. Vaimo pyörtyi, mutta mies sanoi: 'Hän ei lukenut\nrukoustansa — minun täytyy tehdä se hänen puolestansa.' Silloin\nhän lankesi polvillensa ruumiin ääreen, mutta oli unohtanut kaikki\nrukoukset — muisti vain tämän ainoan pöytäsiunauksen ja luki sen.»\n\nKaikki huokasivat raskaasti Peten lopetettua juttunsa, ja Caesar\nkumartui Philipiin, jonka kasvot olivat kuolemankalpeat, ja sanoi:\n»Kauheata, herra, kerrassaan kauheata! Mutta kaikesta huolimatta\naivan oikein, vai kuinka? Mitenkäs sananlaskussa sanotaan: 'Parempi\nvihollinen kuin uskoton ystävä.'»\n\nPhilip vastasi hajamielisesti; hänen katseensa viipyi pöydän toisella\npuolella. Äkkiä oli syntynyt liikettä Katen ympärillä.\n\n»Vettä tänne», huudahti Pete. »Mikä hirvittävä pöllö olenkaan, kun\npeloittelen ihmiset pahanpäiväisiksi hautajaisjutuillani.»\n\n»Ei, ei», sanoi Kate, »ei minua pyörrytä. Miksi te sellaisia luulette?»\n\n»Ei, ei tietenkään, ei», touhusi Nancy, joka siinä silmänräpäyksessä\noli paikalla. »Onko hän teistä muka kalpea? No, mitä siitä, mies? Sehän\non aivan luonnollista hääpäivänä. Juo kuitenkin yksi ryyppy, niin teet\nminulle mieliksi.»\n\nKate joi veden ja lasi kalisi hampaita vasten ja sitten hän alkoi\nnauraa. Pastorin pyöreät punaiset kasvot kohosivat pöydän toisessa\npäässä. »Ystävät», hän sanoi, »kääntäkäämme ajatuksemme tästä\nsurullisesta tarinasta iloisempiin asioihin. Täyttäkää lasinne\nreunoja myöten ja juokaa minun kanssani malja tämän onnellisen parin\nterveydeksi. Me kaikki tunnemme heidät molemmat. Me tunnemme morsiamen\nkuuliaiseksi lapseksi ja suloiseksi tytöksi, jonka puhtaus ja luonne\novat niin täydelliset, ettei kenenkään mieleen voi johtua epäjaloja\najatuksia hänen läsnä-ollessansa. Sulhasessa me tunnemme todellisen\nmanilaisen miehen, rehdin, rehellisen ja totisen, miehen, joka sanoo\nmitä ajattelee ja vastaa sanoistansa. Jumala on ollut heille hyvä ja\narmollinen. Tällaisilla rehellisillä ja saastuttamattomilla sieluilla\non suuri syy kiittää ja ylistää Herraa. Heitä ei uhkaa ihmisen pahin\nvihollinen, vihollinen, joka on heissä itsessänsä, heidän sydäntänsä\neivät pahat himot ole saastuttaneet. Me voimme siis koko sydämestämme\ntoivottaa heille onnea ja menestystä; mikä kohtalo heitä elämässä\nodottaneekin, he tulevat aina olemaan onnellisia ja tyytyväisiä.»\n\n»Oi, kuinka kaunista ja opettavaa!» huudahti Mummi silmiänsä pyyhkien.\n\n»Turhuutta, paavillista harhamielisyyttä», mutisi Caesar. »Mihin hän\nperisynnin jätti?»\n\nPuhkesi suosionosoitusten myrsky. Kate nauroi yhä. Philipin pää oli\npainunut alas.\n\n»Ja nyt, ystävät», jatkoi pastori. »Kapteeni Quilliamilla on ollut\nverraton menestys ulkomailla, mutta parhaimman ja onnistuneimman työnsä\nhän suoritti heti kotiin palattuaan.». — Kuului huudahdus: »Tehkää itse\nsamoin, pastori.» — »Se on totta, minä en ole sitä tehnyt. Kaikki on\nkatoavaista, rakkaus ei ole tullut minun osakseni. Herra on asettanut\nminut liittämään rakastavaiset avioliittoon, ja rakkauden olen minä\njättänyt itsestäni välittämättä seurakuntalaisilleni. Mutta täällä on\nsaapuvilla eräs nuori mies, jolle on koko maailma avoinna ja hän on\nsaavuttanut kaikki, mitä elämä voi tarjota, paitsi yhtä — vaimoa.»\n— Katen nauru muuttui kovaääniseksi. — »Tänä aamuna on hän ollut\nystävänsä todistajana, kun tämä otti omaksensa puhtaan ja suloisen\nimmen. Sallikaa minun muistuttaa hänelle tekstin sanat: 'Mene ja tee\nsinä samoin.'»\n\nMalja juotiin seisaaltaan huutaen ja toivottaen onnea ja menestystä\n»Kapteeni Petelle» ja samalla lyötiin pöytään ja tömistettiin jalkoja,\nja toinen suosion myrsky syntyi, kun Pete nousi vastataksensa\nmaljapuheeseen. Hetkisen hän katseli ympärilleen hymyillen ja\nnyökkäillen joka puolelle ja sitten hän sanoi: »Minä en suinkaan ole\nmikään puhuja. Parhaimman ja lyhimmän puheeni minä pidin tänä aamuna\nkirkossa saneessani: »Tahdon.» Pastori on kehoittanut minun »Dooiney\nmollani» tekemään samoin. Hän ei sitä voi. Pyydän anteeksi, arvoisat\nnaiset, koko saarella oli vain yksi hänelle sopiva tyttö, ja minä\nolen sen omakseni saanut.» — Katen nauru muuttui kirkuvaksi. — »Minun\nvaimoni — —.»\n\nTämän sanan jälkeen, joka lausuttiin kuin mies olisi ikänsä ollut\nnaimisissa, lyötiin kaksikymmentä savipiipun koppaa kappaleiksi pöytään\nja Peten puheen keskeytti riemukas naurun remakka.\n\n»No, ihme ja kumma, eikö mies voi mainita omaa vaimoansa seurassa? No,\nniin, kapteenin rouva Peter Quilliam — —»\n\nTämä antoi aihetta uusiin suosionosoituksiin ja taas täytettiin lasit.\n\n»No eikö sekään kelpaa? Minusta ainakin asia on niin. 'Mitkä Jumala on\nyhteen liittänyt, älköön ihminen niitä erottako' — eikö se ole niin,\npastori Quiggin? Mitä te sanotte siellä — ettäkö tuomari voi heidät\nerottaa? No, tässä on meillä tuomari — mutta minä kuitenkin aion\nvapauttaa hänet siitä työstä.»\n\nKaten nauru yltyi melkein hillittömäksi. Pete nyökkäsi sivullensa ja\njatkoi tuodaksensa esille kaikki suurenmoiset puhujalahjansa. »Mutta\njos nyt minun »Dooiney mollani» ei voi mennä naimisiin minun vaimoni\nkanssa, yhden asian hän kuitenkin voi tehdä — hän voi tehdä hänen\nkotinsa omaksensa Ramseyssä, kun hän asettuu asumaan Douglasiin ja\nsieltä joka kahden viikon päästä tulee tuomiokunnan asioissa tänne.»\n\nKate nauroi hillittömämmin kuin koskaan ennen, mutta Philip näytti\nhätääntyneeltä, nousi puoliksi istualtaan ja sanoi pöydän yli:\n»Minullahan on oma täti Balluressa. Pete.»\n\n»Hän muuttaa pian sinun luoksesi täältä», sanoi Pete.\n\n»Sitäpaitsi onhan matkustajille hotelleita», sanoi Philip.\n\n»Niitä on niin paljon ja ne ovat niin keskinkertaisia, että minä juuri\nsenvuoksi sinua pyydän», selitti Pete.\n\n»Minä annan arvoa sinun veljellisille tunteillesi», alkoi Philip.\n\n»Onko tämä lupaus?» kysyi Pete.\n\n»Ellen minä voi sinun hyvyyttäsi väistää — —»\n\n»Ei, sinä et voi väistää sitä. Tämä on siis päätetty.»\n\n»Minä kuolisin jos — —»\n\n»Toivon, ettei minun ystävyyteni tappaisi sinua.»\n\nKun Philip suostui Peten vaatimukseen, kuului voimakas ja hyväksyvä\nmelu, mutta sen läpi kaikui Katen nauru kuin hätähuuto. Pete hyväili\nhänen käsiselkäänsä ja jatkoi: »Ja nyt te, nuoret herrat siellä,\nsallikaa vanhan ja kokeneen aviomiehen antaa hyvä neuvo — hän lupasi\ntänä aamuna pois kaiken mitä hän omistaa, senvuoksi ei hän voi muuta\nteille antaakaan. Vanhoista pojista minä en suuria toivo. Ne ovat\naivan kuin rivaton sanko, niitä ei voi ottaa mistään kiinni.» —\nSyntyi supinaa ja pöydän ympärillä olijat nyhkivät kyynärpäillään\ntoisiansa. »Mitä te sanotte siellä? 'Kirkkoherra', sanotte te? No\nkirkkoherra on suuri mies, mutta hänpä onkin pappi, näettehän. Herra\nChristian, sanotte te? Hänellä on niin paljon työtä, ettei hän jouda\najattelemaankaan naisväkeä. Me elämme yhdeksännentoista vuosisadalla,\npojat, ja monelle meistä elämä tuntuu ankaralta. Mutta jos nuotanveto\nantaa vesiperän ja maanviljelys menee päin honkia, älkää silloin\nallapäin antautuko huvimatkailijain juoksupojiksi. Jos teillä on\njommoinenkin sisäinen koneisto tai selvällä kielellä sanottuna, jos te\nolette reiluja ja voimakkaita, oikeita manilaisia poikia, tehkää kuten\nminä tein — lähtekää ulkomaille. Ottakaa siellä tilaisuudesta vaari.\nMitä Shakespeare sanookaan?» Pete pysähtyi. »Mitä hän nyt sanookaan.»\nPete kynsi korvallistaan. »Jotakin se oli nyt vuoksesta.» Pete ojensi\nleveästi kätensä. »'Olkaa varuillanne vuoksen noustessa', hän sanoo,\n'se voi tuoda tullessansa teidän onnenne'.»\n\nSitten Peten sydän heltyi. Katsahtaen Kateen hän jatkoi: »Ja kun sitten\ntulette takaisin tälle vanhalle saarelle — tämänkaltaista paikkaa ei\nole maailmassa — te voitte saada omaksenne sydämenne lemmityn, Jumala\nhäntä siunatkoon. Työ on mustaa, mutta hopea on valkeata ja rakkaus on\nsuloista, vaikka ei olisi kuin perunaa ja silliä kolmasti päivässä,\nsamaa päivälliseksi ja samaa illalliseksi viikon jokaisena päivänä. Kun\nolette kaukana, te uneksitte hänestä. 'Onko hän uskollinen?' 'Voiko\nhäneen luottaa?' Tietysti hän on uskollinen ja odottaa teitä ja sinä\nhetkenä, kun joudutte kotiin, hän on valmis ottamaan teidät omaksensa.»\nKate nauroi yhä, aivan kuin ei olisi voinut lakata. »Pitäkää vain\nvaranne, että valitsette oikean tytön, pojat. Niitä on kyllä paljonkin\nolemassa. Jos nuoret miehet meidän päivinämme ovat hienommin puettuja\nja paremmin kasvatettuja, kuin heidän isänsä, ovat myöskin nuoret\nnaiset kauniimpia ja hyveellisempiä kuin heidän äitinsä. Hankkikaa siis\njokainen itsellenne oma lemmitty ja pitäkää huoli, että karkoitatte\nkodistanne perkeleet ja koronkiskurit.»\n\nNousi suosionosoitusten myrsky näiden Peten sanojen johdosta ja kun se\nasettui, kuului Mustan Tomin juopunut, käheä ääni: »Ajakaa varis ulos\nhäähuoneesta.»\n\nKaikki nousivat katsomaan. Suuri varis, musta kuin yö, oli tullut\navoimesta ovesta myllyyn ja asteli tyyneesti ja huolettomasti aivan\nkuin tämä olisi ollut sen oma koti ja se olisi täällä tottunut\nnokkimaan karisseita jyviä.\n\n»Tuo merkitsee avioeroa», sanoi Musta Tom.\n\n»Ajakaa se tiehensä», huusi joku.\n\n»Se on nuoren rouvan tehtävä», vastasi toinen.\n\n»Missä on Kate?» huudahti Nancy.\n\nMutta Kate vaan katseli ja nauroi edelleen.\n\nVihdoin varis pyörähti ympäri ja lensi tiehensä noin huomaavain\nkatselijain lähettyviltä. Silloin sanoi Pete: »Kuka uskoo tuommoisia\nvanhain eukkojen juttuja?»\n\nJa Caesar vastasi: »Ei, tietysti ei kukaan, yhtä vähän kuin minä uskon\nkeijukaisiin. Minä olen nukkunut Keijukalliolla yötä — siihen aikaan\nkun en ollut pelastettu, tarkoitan — enkä minä milloinkaan ole yhtään\nainoaa keijukaista nähnyt.»\n\n»Sepä olisikin ollut hullu keijukainen, joka olisi teille näyttäytynyt,\nCaesar», sanoi Musta Tom.\n\nKello yhdeksän ajettiin kiessit portaan eteen ja nuoren parin oli määrä\najaa niillä uuteen kotiinsa. Laulettiin »Lemmenliitto» ja »Kuningas\nlempii morsiantaan», »Peukalolintujen metsästys» ja »Tuuli se toukoja\nhuojuttaa», ja tämän jälkeen kannettiin pöydät ulos ja tanssittiin\nJohn lukkarin viulun ja Jonaique Jellyn klarinetin soidessa. Loistavin\nsilmin ja punoittavin poskin Kate otti osaa kaikkeen kiihkeästi,\nvillisti, melkeinpä raivoisasti, kunnes hänen sukulaisensa alkoivat\ntulla levottomiksi ja Caesar kuiskasi Petelle, että hän ottaisi\nvaimonsa ja veisi hänet kiireesti pois.\n\nKate meni noutamaan huoneestansa takkiansa ja hattuansa ja hänen\npoissaollessansa Mummi ja Nancy Joe, jotka olivat erinomaisen\nhuomattavia henkilöitä, Nancy omituisessa päähineessään, joka\noli vinossa, seisoivat naisjoukon keskessä ja vastasivat näitten\nosaaottaviin ja tungetteleviin kysymyksiin.\n\n»Minä en todellakaan voi ymmärtää, kuinka hän on voinut olla jalkeilla\nnäin kauan», sanoi Mummi.\n\n»Enkä minä voi ymmärtää, kuinka minä voin olla jalkeilla täällä\nsenjälkeen, kun hän täältä lähtee», sanoi Nancy Joe vieden esiliinan\nsilmillensä.\n\nKate tuli alas puettuna. Koko joukko seurasi häntä ulos kokoontuen\nkiessien ympärille ja lyhdyn valo lankesi heidän kasvoillensa; Pete\notti vaimonsa syliinsä ja voimakkailla käsillänsä nosti hänet kärryihin.\n\n»Tänä iltana ette varmaankaan tahtoisi uskaltaa elämäänne turhan\nvuoksi, vai mitä, kapteeni?» huudahti joku nauraen.\n\n»Se on tiettykin», sanoi Pete hypähtäen Katen rinnalle, tarttui\nohjaksiin, heilautti piiskaa ja niin he ajoivat tiehensä.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nPhilip oli seisonut kapakan ovella, koettaen hillitä tunteitansa ja\nkäyttäen kaikki voimansa näyttääksensä iloiselta ja huolettomalta.\nMutta ohi kulkiessaan Kate oli katsahtanut häneen ja kun hän oli\nlukenut tuosta katseesta rukouksen, hän tunsi ymmärtävänsä kaiken —\nettä tyttö oli tehnyt erehdyksen ja että hän itse sen nyt jo tiesi,\nettä hänen naurunsa oli ollut kyyneleitä katkerampi, että jokin voima\noli pakottanut häntä ja että hän oli haaksirikkoutunut, onneton nainen.\nSeuraavana hetkenä Kate oli mennyt, jättäen jälkeensä pitsien ja\nhajuveden tuoksun. Silloin hänen sielustansa hulmahti esille hellyys,\nsääli ja kuohuttava mustasukkaisuus ja hänen oli melkein mahdoton\nhillitä itseänsä. Hetkeksi hän siinä onnistui ja seuraavana hetkenä\nvaunut vyöryivat ohi, naiset katosivat huoneisiin ja hänen edessään oli\nCaesarin leveä selkä. Ukko katseli vaunujen jälkeen pimeään ja hengitti\nraskaasti ja huohottaen.\n\n»Sentähden tulee miehen luopua isästänsä ja äidistänsä ja vaimoonsa\nsidottu oleman», sanoi Caesar. »Teillähän on vielä kylliksi aikaa,\nherra, tulkaa sisään, tulkaa sisään.»\n\nMutta sinä hetkenä Philip tunsi vihaavansa luota miestä, hänen\ntaloansa, kaikkia noita ihmisiä ja heidän puheitansa, jotka kaikki\ntuntuivat hänestä äärettömän vastenmielisiltä, ja niin hän kenenkään\nhuomaamatta hiipi tiehensä.\n\nKaikki oli nyt liian myöhäistä. Omien ajatustensa tuottamalta tuskalta\nhän ei voinut paeta — mieleen muistui menetetty rakkaus, menetetty\nonni, menneisyys ja särkyneet tulevaisuuden unelmat. Ääni, — se oli\nhänen oma äänensä — tuntui lakkaamatta huutavan hänelle: sinä et ollut\nhänen arvoisensa. Sinä et ymmärtänyt hänen arvoansa. Hän on nyt poissa\nja mitä sinä olet saanut korvaukseksi?\n\nTuomarin viran! Mutta nyt se ei merkinnyt hänelle mitään. Arvonimen,\ntyhjän arvonimen! Rakkaus oli ainoa, jolla oli elämässä arvoa, mutta\nhän oli sen menettänyt. Ilman sitä mikään ei ollut mitään ja hän oli\nsen heittänyt pois. Hän oli ollut peto, hän oli ollut hullu. Ajatus\nhänen hulluudestaan oli kerrassaan sietämätön. Hänen itsekkäisyytensä\nmuisto tuntui painavan hänet maan alle. Kuinka hän olikaan laskenut ja\nsuunnitellut ja harkinnut! Voimakkaan häpeäntunteen masentamana hän\nasteli pimeätä tietä, koettaen olla ajattelematta niitä vaunuja, jotka\nolivat siitä äsken ajaneet ja vieneet hänet pois.\n\nHän jättäisi tämän saaren. Huomenna hän matkustaisi Englantiin.\nSillä ei väliä, vaikka hän menettäisikin toivomansa viran. Huomenna,\nhuomenna! Mutta entäs tänä yönä? Kuinka hän saattaisi elää hetket\nhuomenaamuun näitten mustien ajatusten raadellessa ja ulkonaisen\npimeyden vallitessa? Kuinka hän voisi nukkua? Kuinka maata valveilla?\nLöytyisikö mitään ainetta, joka saisi hänet unohtamaan? Kate! Kate!\nTänä yönä! Oi, Jumala, Jumala!\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nTuskin oli hevonen ottanut kuutta askelta pimeässä, kun Kate oli\nvapautunut luonnottomasta kiihkostansa. Hän ei ollut voinut koko\npäivänä hillitä itseänsä, mutta nyt hän oli taas oman olentonsa herra.\nHän tuli äänettömäksi ja hiljaiseksi, vieläpä juhlalliseksikin. Mutta\nPete jutteli ja lörpötteli iloisesti tämän päivän tapahtumista.\nMuutaman talon ovelle, jonka ohi he kulkivat, olivat ihmiset\nkokoontuneet puolipimeään huutamaan heille onnentoivotuksiansa ja Pete\nvastasi heille iloisesti ja äänekkäästi. Heidän kuljettuaan sillan yli\noli myöskin »Inkiväärin» kapakan edustalle kokoontunut väkeä.\n\n»Tuolla on ihmisiä, jotka odottavat meitä», sanoi Pete huitaisten\ntammaa piiskallansa.\n\n»Ajakaamme ohi», sanoi Kate hermostuneesti kuiskaten.\n\n»Ei, kuule, se olisi epäystävällistä, ymmärräthän», sanoi Pete. »Ikävä\nolisi pettää heitä ja antaa heidän turhaan odottaa. Me pysähdymme vain\nmuutamaksi minuutiksi ja sitten ajamme vähän reippaammin ja otamme ajan\ntakaisin. Ptruu, Tyttö, ptruu tamma, ptruu, no!»\n\nKun kiessit seisoivat kapakan ovella, kuului sisältä huuto: »Onnea\nteille kapteeni, onnea teille rouva. Terveys, onni ja menestys\nseuratkoon teitä molempia ja Herra antakoon teille lapsia ja onnea ja\npitkää ikää, kasvattaaksenne heitä kurituksessa ja Herran nuhteessa.\nToivomme, että saatte nähdä lastenne lastenlapset, jotka siunaavat ja\nylistävät teitä.»\n\n»Täyttäkää lasit, rouva Kelly», huudahti Pete.\n\n»Aja pois, niin olet kiltti», sanoi Kate kärsimättömästi kuiskaten ja\nveti Peteä takin hihasta.\n\nTähdet alkoivat tuikkia ja kuu pilkistä esille. Viimeinen heinä\nrantaniityillä oli luokona ja tuoksui. Kate värisi ja Pete asetti\nviltin hänen hartioillensa. Ja sitten hän alkoi lauleskella. Hän lauloi\npaloja kaikista lauluista, joita tänä iltana oli laulettu, mutta aina\nhän palasi samaan vanhaan manilaiseen lauluun, joka alkaa:\n\n    »Pieni punalintu mättähällä liehuu,\n    Missä olit sa viime yötä?»\n\nniin hän lauloi kuten iso poika, kiessien jyristessä pimeällä tiellä ja\nKate istui hänen rinnallansa ja vapisi.\n\nPian he tulivat kaupunkiin, ajoivat pitkin Parlamentin katua, kulkivat\nraatihuoneen ohi, joka oli melkein kokonansa puitten peitossa,\nkääntyivät torin kulmassa ja ajoivat suoraan Jalavaharjuun.\n\n»Vihdoinkin olemme kotona», huudahti Pete hypähtäen alas rattailta.\n\nKoira alkoi haukkua sisällä talossa. »Kuuletkos tuota?» sanoi Pete. »Se\non isäntänä talossa minun poissa ollessani.»\n\nEteisen ovi avattiin ja hauskannäköinen nainen leskenmyssy päässä tuli\nulos sytytetty kynttilä kädessä.\n\n»Tässä on sinun taloudenhoitajasi, rouva Gorry», sanoi Pete.\n\nKate ei vastannut mitään. Hän istui ja tuijotteli hevoseen, joka\nhöyrysi kiessien lyhtyjen valossa. Pete nosti hänet alas, niinkuin\noli nostanut rattaillekin. Sitten rouva Gorry otti häntä kädestä ja\nsanoi: »Huomatkaa portaat, rouva — tätä tietä, rouva», johtaen häntä\nportista ja käytävää pihan yli ja ylös eteiseen. Eteisestä avautui ovi\nneliömäiseen saliin, joka oli kalustettu seurusteluhuoneeksi. Tuli\npaloi takassa. Lamppu oli sytytetty, pöytä katettu illallista varten ja\nkoko huone oli lämmin ja kodikas.\n\n»Kas niin, mitäs sinä tästä sanot», kysyi Pete, joka tuli jäljessä\nsisään piiska kädessä.\n\nKate katseli ympärillensä; hän ei puhunut mitään, kyyneleet kohosivat\nhänen silmiinsä.\n\n»Eikö — tämä kelpaisi vaikka tuomarin rouvalle?» sanoi Pete ja\nosoitteli kaikkea piiskan varrella aivan kuin hän olisi ollut\nvirallinen ohjaaja.\n\nKate ei jaksanut kestää enempää. Hän lyyhähti tuolille ja purskahti\nhaikeaan itkuun. Peten säteileville kasvoille ilmestyi heti toinen ilme.\n\n»Rakas ystäväni, mikä sinun on?» hän sanoi. »Tyttö parkani, mikä sinua\nhuolettaa? Sano se minulle, lemmikkini — sano, kerro minulle kaikki.»\n\n»Ei se ole mitään, Pete, ei kerrassaan mitään. Älä kysele», sanoi\nKate. Mutta yhä hän nyyhkytti aivan kuin hänen sydämensä olisi ollut\npakahtumaisillaan.\n\nPete seisoi hetkisen hänen vieressänsä, silitellen hänen kättänsä.\nSitten hän sanoi hillityllä vapisevalla äänellä: »Minä tiedän,\nettä tytön on hirveän raskasta jättää isänsä ja äitinsä ja kaikki,\njotka ovat olleet hänelle rakkaat ja kalliit lapsuudesta asti ja\ntulla miehensä taloon ja sanoa: 'Menneisyys on ollut hyvin ihana\nminulle, mutta minä jätän kuitenkin kaikki ja sinun rinnallasi luotan\ntulevaisuuteen.' Se on raskasta, rakkaani, minä tiedän, että se on\nraskasta.»\n\n»Oi, jätä minut, jätä minut yksin!» huudahti Kate yhä itkien.\n\nPete pyyhkäisi takkinsa hihalla silmiänsä ja sanoi: »Auttakaa häntä\nhuoneeseensa, rouva Gorry, sill'aikaa kun minä vien tamman talliin.»\n\nSitten hän vihelsi koiraansa, joka oli katsellut häntä takan edessä\nolevalta matolta ja meni ulos. Piiskan varsi viisti lattiata hänen\njäljessänsä.\n\nRouva Gorry näytti hyvin huolestuneelta johtaessaan Katen yläkertaan\nhänen huoneeseensa. Eikö hän syö illalistansa? Hajusuola on hyvin hyvää\npäänsärkyä vastaan — saisiko hän hakea alakerrasta pullonsa? Monien\nhyödyttömien kysymysten ja hermostuneitten kieltojen jälkeen tuo kunnon\neukko lausui Katelle hyvää yötä ja jätti hänet.\n\nJäätyään yksin Kate purskahti vieläkin hillittömämpään itkuun.\nMyrskypilvet, jotka olivat kokoontuneet, olivat viimeinkin puhjenneet\nsateeksi. Tuntui kuin hän nyt vasta olisi ymmärtänyt päivän suuren\nonnettomuuden merkityksen. Vuosikausien toiveet ja unelmat olivat\nvain odottaneet tätä hetkeä murskautuakseen kappaleiksi. Kaikki oli\nnyt ohi. Taistelu kohtaloa vastaan oli loppunut ja kiihoittunut\nja teeskennelty mieliala, jolla hän oli koettanut karkoittaa sen\nviheliäisyyden tunteen, joka oli tahtonut hänet valloittaa, palasi nyt\nsitä tuskaisempana.\n\nHän ajatteli Philipiä ja hänen tuskansa sai lievitystä. Hänen\nnaisellisuutensa ei ollut niin kokonansa tahrattu ettei hänelle\nnaisellinen ylpeytensä olisi ollenkaan lohtua tuottanut. Hän näki\nnyt suhteensa Philipiin ja ymmärsi että oli nyt kostanut hänelle.\nPhilip rakasti häntä, eikä koskaan lakkaisi häntä rakastamasta.\nKuinka hän koettaisikin karkoittaa häntä ajatuksistansa, hän palaisi\nuudestansa. Se oli sitä varmempaa, kuta saavuttamattomammaksi hän oli\ntullut sentähden, että hän oli toisen vaimo. Jos hän päivisin saattoi\nkarkoittaa hänet luotansa suorittaaksensa monia maailmallisia tehtäviä,\njoiden vuoksi hän oli uhrannut hänet, palaisi hän yön tullen hänen\nluoksensa, eikä häntä voisi karkoittaa. Philip ei voisi koskaan nukkua\nnäkemättä häntä. Jokaisessa unessa hän ojentaisi kätensä häntä kohden,\nmutta hän ei olisi saavutettavissa, ja silloin hän heräisi tuskasta\nnyyhkyttäen. Nämä ajatukset tuottivat todellista iloa, vaikka ne\nraatelivat niin kauheasti hänen sydäntänsä.\n\nHän sai voimaa tästä kauheasta lohdutuksesta ja rouva Gorry, joka asui\nalakerran huoneessa sillä kohtaa, kuunnellen henkeään pidätellen,\nhuomasi, että itku oli asettunut. Pää käsien varassa Kate istui\nja ajatteli, ettei hänen tarvinnut itseään mistään moittia, ettei\nhän ollut voinut menetellä toisin. Se ei ollut hänen syynsä, että\navioliitosta oli tullut tosi, vaan että hänen oli täytynyt taipua\nolosuhteisiin ja voimakas, armahtamaton virta oli vienyt hänet\nmukanansa. Siihen oli vaikuttanut hänen isänsä, Pete ja kaikki. Hän\nsanoi vielä itsellensä, että hän kaikesta huolimatta oli menetellyt\noikein. Täällä hän nyt oli rauhallisessa satamassa, suojassa siltä\nkauhealta myrskyltä, joka häntä uhkasi. Täällä olisi turvallista,\ntäällä olisi rauha.\n\nHuoneessa oli aivan hiljaista. Yö oli niin tyyni ja rauhallinen näitten\nseinien sisällä. Kate laski kätensä alas ja katseli ympärillensä.\nLeppeänä paloi tuli takassa ja lämmitti hänen jalkojansa ja lampaan\nnahoista tehdyt matot peittivät lattiaa. Lamppu paloi pöydällä hänen\ntakanansa. Toisella puolen oli vaatesäiliö, joka oli kuin vanha\nkaappi ja ovena siinä oli korkea peili; toisella puolen oli vuode ja\nvaaleanpunaiset verhot riippuivat sen edessä, niin että se oli aivan\nkuin teltta. Tämä tuntui niin omituisen tutulta, tuntui aivan kuin\nhän olisi elänyt täällä lapsuudestaan asti. Hän nousi seisoalleen ja\ntarkasteli tarkemmin huonetta ja kaikki selvisi hänelle sinä hetkenä.\nHuone oli kalustettu aivan samalla tavalla kuin hänen oma huoneensa\nkotona. Kaikki oli vain uutta ja komeampaa. Oli kuin hänen oma\nhenkensä olisi ollut täällä sill'aikaa, kun hän lepäsi vuoteessansa\nsiellä kotona, kuin hän omin käsin olisi järjestänyt kaiken, — aivan\nkuin tapahtuu tyttöjen suloisissa unissa, jolloin tavalliset esineet\nmuuttuvat suurenmoisiksi ja ihaniksi.\n\nKyyneleet kohosivat uudestansa Katen silmiin ja hän alkoi avata\ntakkiansa. Sitä tehdessänsä hänen katseensa sattui muutamaan\nesineeseen, joka oli pukeutumispöydällä ja johon oli kiinnitetty\npaperilappu. Hän otti sen käteensä. Se oli pieni peili, samanlainen\nkuin hänen omansa kotona, mutta norsunluupuitteinen, ja paperilappuun\noli kirjoitettu:\n\n    »Sen sijan joka särkys surella rakkautela Kirrylle.\n                                                 peat.»\n\nHänen sydämensä sykki raivoisasti. Tunteitten tulva täytti hänen\nolentonsa. Hän heitti peilin kädestänsä aivan kuin se olisi polttanut.\nHän peitti molemmilla käsillänsä kasvonsa. Kaikki huoneessa näytti\nsyyttävän häntä. Tähän asti hän oli ajatellut ainoastaan Philipiä.\nEnsikerran hän nyt ajatteli Peteä.\n\nHän oli rikkonut häntä vastaan — syvästi, kauheasti — eikä ollut\nvähintäkään toivoa, että tämän olisi mitenkään voinut saada anteeksi\nja sovittaa. Pete rakasti häntä, oli mennyt hänen kanssaan naimisiin,\noli tuonut hänet omaan, kotiinsa, tähän rauhan satamaan — ja hän\npuolestansa oli kavaltanut ja pettänyt hänet — hän oli suostunut\nmenemään naimisiin hänen kanssaan, vaikka rakasti toista.\n\nÄkillinen voimattomuuden puuska valtasi hänet. Häntä pyörrytti ja\nhän oli vähällä kaatua. Vielä kauheampi muisto oli vallannut hänen\nmielensä. Se oli kuin musta korppi, joka räpytteli siipiänsä hänen\npäänsä ympärillä. Hän tunsi, miten valtimo jyskytti hänen ohimoillansa.\nTuntui kuin tämä tuska olisi imenyt veren hänen sydämestänsä.\n\nJuuri silloin kuului Peten ääni, joka kaikui ympäri talon, kun hän\nreippaasti asteli pihalla:\n\n    »Pieni punalintu mättähällä liehuu,\n    Missä olit sa viime yötä?»\n\nHän kuuli hänen avaavan portin pihaan, lyövän sen kiinni, tulevan\nreippaasti astellen käytävää pitkin, sulkevan talon ulko-oven ja\nlukitsevan sen sisäpuolelta. Sitten hän kuuli hänen syvän äänensä\npuhuvan alhaalla.\n\n»Voiko hän nyt paremmin, rouva Gorry?»\n\n»Kyllä, kyllä, paljon paremmin, herra, niin ainakin luulen; jo kymmenen\nminuutin ajan hän on ollut aivan vaiti.»\n\n»Hänen täytyy saada aikaa rauhoittua, poloisen! Sellaisia hentoja\nastioita täytyy käsitellä hellävaroen.»\n\nPian tämän jälkeen Kate kuuli hänen lähettävän rouva Gorryn levolle\nja sanovan, ettei hän enää mitään tarvinnut. Hän ei huolinut ruoasta\nja aikoi mennä pian levolle. Tämän jälkeen talossa vallitsi täysi\nhiljaisuus ja tupakan haju leijaili portaita yläkertaan.\n\nKaten kuuma hengitys kävi yhä raskaammaksi ja hikipisarat valuivat\nhänen otsaltansa. Hän oli pyörtymäisillänsä ja hänen täytyi pitää\nkiinni uunin reunasta.\n\n»Se on mahdotonta», hän ajatteli. »Hän ei saa tulla. Minun täytyy mennä\nhänen luoksensa ja sanoa: 'Pete, anna minulle anteeksi, minä olenkin\ntodella toisen vaimo'.»\n\nJa niin hän kertoisi hänelle kaikki. Niin, hänen täytyi tunnustaa\nhänelle nyt kaikki. Oh, hän ei ollenkaan pelännyt. Hänen rakkautensa\noli suuri. Pete kyllä tekisi mitä hän, Kate, toivoi.\n\nHän astui muutamia askeleita ovelle päin, mutta pysähtyi niinkuin\nsuitset olisivat häntä kiskaisseet. Pete varmaankin sanoisi:\n»Tarkoitatko sinä, että sinä olet käyttänyt minua häpeäsi suojana?\nPyydätkö sinä, että minä eläisin tässä talossa yhdessä sinun kanssasi\nantamatta kenenkään aavistaa, että me elämmekin erossa? Miksi sinä\nsitten et kysynyt minulta eilen? Miksi sinä kysyt vasta nyt, kun on\nliian myöhäistä valita?»\n\nEi, hän ei voisi tunnustaa. Jos tunnustaminen oli ollut vaikeata eilen,\noli se tuhat kertaa vaikeampaa tänään ja se olisi lullannen tuhatta\nkertaa vaikeampaa huomenna.\n\nKate otti takkinsa, jonka hän oli heittänyt päällänsä. Hänen\ntäytyi paeta täältä. Mihin tahansa sillä ei väliä. Tämä oli ainoa\nmahdollisuus, ainoa tapa, jolla voi vapautua tästä hirvittävästä ja\npeloittavasta tuskasta. Pete oli alakerran eteissalissa, mutta tottahan\ntäältä löytyi joku takatie ulos; hänen täytyi se löytää.\n\nHän väänsi lampun pienelle ja tarttui ovenripaan. Silloin hän näki\nvalon häivähtävän portaissa ja kuuli keveitä askeleita. Se oli Pete,\njoka kynttilä kädessä sukkasillaan tuli tänne ylös. Hän pysähtyi\npuoliväliin, aivankuin olisi kuullut lukon rasahduksen ja meni sitten\näänettömin askelin takaisin alas.\n\nKate sulki oven. Hän ei lähtisi. Jos hän jättäisi talon tänä yönä,\nhän häpäisisi Peten ja heittäisi hänet juoruille alttiiksi. Oikeata\nsalaisuutta ei koskaan saataisi tietää. Oikea rikollinen ei koskaan\ntulisi päivänvaloon, mutta häväisten osoitettaisiin sormella miestä,\njoka oli tarjonnut hänelle turvaa ja suojaa, ja nöyryytys ja\nitsesoimaukset tappaisivat hänet.\n\nTämä ajatus pysähdytti hänet sinä hetkenä ja kun hän siitä vapautui,\ntäytti hänen mielensä pelko, joka oli vieläkin kauheampi. Hän oli nyt\nPeten laillinen vaimo ja aviomiehen oikeudella hän oli hänen herransa.\nHänellä oli oikeus tulla hänen luoksensa ja hän tahtoisi tulla. Sitä\noli mahdoton välttää, sen täytyi tapahtua. Nyt ei ollut enää kysymys\nnuorukaisen ja tytön haaveista eikä vaihtoehdoista, vaan todellinen\nelämä oli avautunut hänen eteensä — todellisuus, joka tulee kerran\njokaisen vaimon eteen, joka on joutunut lailliseen avioliittoon. Hän\noli Peten vihitty vaimo. Maailman silmissä, lain mukaan hän oli hänen,\nja pako hänen luotansa oli mahdoton.\n\nHänen täytyi jäädä tänne. Jumala itse oli niin tahtonut. Mitä\nhäpeällistä hänen entisessä suhteessansa Philipiin oli ollut, se oli\nhänen oma salaisuutensa. Jumala yksin tiesi siitä ja Hän pitäisi\nsen salassa. Se oli hänen sydämensä musta kammio, jonka Jumala\nyksin saattoi avata. Hän ei avaisi sitä ennen kuin sinä suurena\ntuomiopäivänä, jolloin Philip seisoisi hänen rinnallansa, ja hän voisi\nosoittaa häntä sanoen: »syy on hänen, oi, Jumala, eikä minun», ja suuri\ntuomari tuomitsisi heidän välillänsä. Mutta hän alkoi taas itkeä aivan\nkuin yksinäinen lapsi pimeässä. Kun hän heitti toisen kerran pois\ntakkinsa, kahisi hänen hameensa ja hän katsahti ympärillensä muistaen,\nettä oli hääpuvussa. Sitten hän katseli huonetta ja muisti, että se\noli hänen häähuoneensa. Hän muisti kuinka hän oli unelmoinut tulevansa\nmorsiuspuvussa morsiuskamariinsa — ylpeänä — peläten, väristen\nrakkaudesta, punastuen ilosta ja kuiskaten itsellensä: »tämä on minun\n— ja tämä — hiin on antanut sen minulle, sillä hän rakastaa minua ja\nminä rakastan häntä ja hän on minun ja minä olen hänen, ja hän on minun\nrakkaani ja herrani ja hän tulee minun luokseni — —»\n\nKuului hiljainen naputus ovelta. Väristys kävi hänen lävitsensä.\nNaputus uudistui. Se viilteli hänen luitansa ja ytimiänsä.\n\n»Kirry», kuiskasi ääni ulkopuolelta.\n\nHän ei vastannut.\n\n»Se on vain Pete.»\n\nHän ei vieläkään puhunut eikä liikahtanut.\n\nSeurasi hetken äänettömyys ja sitten puoliksi levoton, puoliksi iloinen\nitkun ja naurun sekainen ääni kuului aivan kuin suuri sydän olisi\ntahtonut haljeta tuhansista tunteista: »Minä tulen sisään, lemmittyni!»\n\n\n\n\nNeljäs osa.\n\nMIES JA VAIMO.\n\n\n\n\nI.\n\n\nSeuraavana aamuna Kate sanoi itsellensä: »Tästä päivästä täytyy minun\nalkaa uusi elämä.» Hänellä oli salaisuus, jota hän ei voinut ilmaista\nPetelle, mutta hän ei ollut ainoa nainen, joka on salannut jotakin\nmieheltänsä. Kun ihmisillä on salaisuuksia, joitten ilmaiseminen\ntuottaisi toiselle tuskaa, heidän on parasta säilyttää ne salaisuudet\nominaan. Kunnia vaati, että hänen tuli pysyä lujana kuin kallio,\nhävittääkseen sielustansa Philipin muiston. Muistaen sitä lupausta,\njonka Pete oli Philipiltä hääpäivänä vaatinut, että hän ottaisi\nheidän kotinsa omaksensa Ramseyssä ja huomaten, että Philipin täytyi\ntulla vaikkei muusta syystä, niin ainakin ystävyyden varjolla, hän\nkyseli itseltänsä, eikö hänen pitäisi estää häntä tulemasta. Mutta\nei! Hän päätti tukahduttaa sen tunteen, joka teki hänen läsnäolonsa\nvaaralliseksi. Ilman sitä ei erosta olisi mitään hyötyä. Suhteessaan\nPhilipiin hän oli niinkuin rikoksentekijä, joka alkaa elämänsä\nuudestansa — ja ainoa paikka, jossa hän voi jotakin pysyvää rakentaa,\non juuri se paikka, jossa hänen rikoksensa tunnetaan. »Antaa vain\nPhilipin tulla», hän ajatteli. Hän järjesteli hänen huonettansa.\n\nNyt hän oli naimisissa. Hänen velvollisuutensa oli olla hyvä puoliso.\nPete rakasti häntä hänen rakkautensa tekisi sen helpoksi. Kun he olivat\naamiaisella arkihuoneessa hän sanoi: »Minä tahdon mieluimmin pitää itse\ntaloudesta huolta, Pete.»\n\n»Siinä sinä teet aivan oikein», myönsi Pete. »Ole itse emäntä\ntalossasi, rakkaani — silloin ei sinun tarvitse olla emännöitsijäsi\nkäskyläinen — ja silloin rouva Gorrystä tulee sinun palvelijattaresi.»\n\nPelastuaksensa vajoamasta kiellettyihin ajatuksiin, hän alkoi heti\npaikalla tehdä työtä ja suoritella pieniä jokapäiväisiä askareita,\nhuoltaa talouttaan ja toimitella yhtä ja toista. Mutta taloudenpito\noli juuri se, johon hän kaikista vähimmin oli valmistautunut. Hänen\nensimmäinen lammaspaistinsa oli palanut ja kuivunut laihaksi ja\nviheliäiseksi käpäläksi ja hänen ensimmäinen vanukkaansa oli paistunut\nniin, että sen väri kovin muistutti pahasti palanutta tiiltä ja melkein\nkirves tarvittiin, ennenkuin siitä mitään irti saatiin. Keittäjänä ei\nhän suinkaan erinomaisesti edistynyt, mutta Pete käytti hyväksensä\nkaikkea, mitä hän verrattomilla hampaillansa saattoi hienontaa, ja\nsyytti ruokahalua, jos luonto ei ottanut jotakin lajia vastaan.\n\nHänellä oli vielä muitakin keinoja, joilla hän koetti pitää emännän\nvelvollisuuksiansa hereillä. Hän osti seinäpaperia kaupasta ja alkoi\npaperoida kaikkia säiliöitä ja komeroita kodissansa. Mutta kuvat\neivät sattuneet vastakkain eikä liima ottanut kiinni. Hän ompeli itse\nvillalangalla nimimerkit peitteihin, jotka Mummi oli heille lähettänyt\n— kirjaimet P ja Q muodostivat kiehkuran K:n ympärille. Sitten hän\ntutki liinavaatevarastojansa. Suursiivous tehtiin kaikissa huoneissa\nkaksi kertaa viikossa. Hän maalasi kaikki hyllyt ja mihin ikinä luuli\nuuden maalin sopivan, mutta maali ei tahtonut kuivua, koska hän,\nsäästääksensä kuusi penceä, itse sekoitti maalin ja unohti panna\ntärpättiä joukkoon. Pete ylisti kaikkea, mitä hän teki, vaikka se olisi\nkuinka hullusti onnistunut. Kate oli ajatellut, että olisi helppo\nolla hyvän miehen hyvä vaimo. Se oli kuitenkin vaikeata — vaikeata\nkenelle tahansa, hänelle se oli kaikista vaikeinta. Miehen liian suuri\nleväperäisyys ja hyvänahkaisuus turmelee monen kelpo vaimon onnen.\n\nKauaksi aikaa hän ei voinut antautua mihinkään työhön, mutta kokonaisen\nviikon hän kuitenkin antoi Petelle lukemisen, kirjoituksen ja\nlaskemisen opetusta. Peten lukeminen oli tavattoman kankeata, hänen\ntavaamisensa mahdotonta, vaikka hän kuinka koetti paksulla sormellansa\nosoitella, ja kirjoittaessaan hän työnsi kielensä toiselle puolelle\nsuutansa aivan kuin hänellä olisi ollut mälli poskessa samalla kun hän\npiti peukalollaan aivan kynän terästä kiinni.\n\n»Mikä kirjain tuo on, Pete», kysyi Kate, osoittaen sukkapuikolla\nrunokirjan sivua, joka oli avoinna heidän edessänsä pöydällä.\n\nPete katseli, mutta näytti kovin hämmästyneeltä. »Kysytkö sinä minulta\nsitä, Kirry? Ellet sinä sitä tiedä, mistä _minä_ sen sitten tietäisin?»\n\n»Se on suuri M, Pete.»\n\n»Onko todellakin?» sanoi Pete katsellen tutkivasti kirjainta. »Toden\ntotta sehän on aivan niinkuin Pitkänniityn portti.»\n\n»Ja tuo on suuri A.»\n\n»Ihme ja kumma, nehän ovat aivan kuin kallotuolit vaunuvajassa.»\n\n»Ja tämä on B.»\n\n»No katsohan, yhä paranee! Tuo on ihan samanlainen kuin härän kavio.»\n\n»Ja MAB tavataan Mab — kuningatar Mab», sanoi Kate jatkaen neuvomistaan.\n\nPete katseli häntä silmät selällänsä. »Nyt minä olen aivan varma», hän\nsanoi, äänessään ylpeä sointu, »että sinä osaat tavata kaikki sanat,\nKirry.»\n\n»En kaikkia. Joskus minun täytyy katsoa sanakirjasta, miten ne\nkirjoitetaan», sanoi Kate.\n\nKate näytti hänelle kirjan ja selitti, miten sitä käytetään.\n\n»Ja opettaako tämä sinua tavaamaan kaikki sanat, Kirry?» kysyi Pete.\n\n»Kaikki tavalliset sanat», sanoi Kate.\n\n»Ihanko todella?» sanoi Pete sipaisten kunnioittavasti kirjaa.\n\nSeuraavana päivänä hän istui kokonaisen tunnin ja selaili kirjaa,\nmutta kun hän sitten kohotti päänsä, oli hänen kasvoillansa epäilevä\nja halveksiva ilme. »Tämä kirja ei opeta sinulle kerrassaan mitään,\nrakkaani», hän sanoi.\n\n»Kuinka niin, Pete?»\n\n»Ei, se on aivan kelvoton», sanoi Pete. »Tässä minä nyt olen istunut\nja etsinyt tavallista sanaa, aivan tavallista sanaa eikä sitä ole koko\nkirjassa.»\n\n»Mitä sanaa sinä etsit», sanoi Kate kumartuen hänen olkansa yli.\n\n»Rakkaus», sanoi Pete. »Katso», osoittaen suurella etusormellansa,\n»tuossa sen nyt pitäisi olla, mutta missä se on?»\n\n»Mutta rakkaushan alkaa rak», sanoi Kate, »ja sinä etsit _rik_. Tässä\non — _rakkaus_.»\n\nPete päästi pitkän vihellyksen, sitten hän heittäytyi leveästi\ntuolillensa, nosti hitaasti katseensa ja sanoi: »No sittenhän täytyy\nensin tietää, mitenkä sana alkaa, eikös niin, Kirry?»\n\n»Totta kai, ystäväni», sanoi Kate.\n\n»Mutta siinä tapauksessa sinä opetat tuota sanakirjaa, ystäväni, eikä\nse sinua; kuule, meidän on paras panna se hyllylle.»\n\nKahden viikon aikana Kate luki kaikki Peten kirjeet ja vastasi\nniihin. Niitä oli paljon ja sisällys oli monenlainen. Siellä oli\nkirjeitä ihmisiltä, jotka odottivat suurta perintöä ja tarjosivat\ntämän perintönsä pantiksi lainasta, jota Peteltä tässä tilapäisessä\nhädässänsä pyysivät; liikemiehiltä, jotka aikoivat perustaa\nosakeyhtiön, rakentaakseen tänne tanssisalin englantilaisten\nmatkailijoiden tarpeiksi; papeilta, jotka pyysivät avustusta\nuusien urkujen ostoon; hienoilta naisilta, jotka kehoittivat Peteä\nperustamaan muotikaupan; lahkolaisilta, jotka pyysivät häntä vieraaksi\nteeiltoihinsa, ja metodistit kehuivat olevansa ylpeitä hänestä.\nKaikki, jotka tarvitsivat rahaa, kääntyivät Peten puoleen käyttäen\nkoreita sanoja ja imartelua apunansa. Kate asettui hänen ja pahimpien\nverenimijäin väliin. Ovelimmat heistä kuitenkin saivat hänet kynsiinsä\nsalaa ja viekkaudella. Joskus tuli kiitoskirjeitä lahjoista ja\nhyväntahtoisuudesta, joista Kate ei tiennyt mitään. Sellaiset kirjeet\nhän pisti salakähmäisesti pois, ja Kate koetti olla niitä näkemättä.\n»Jos minä kiellän häneltä kaiken, minä kokonansa pilaan hänet», hän\najatteli.\n\nEräänä päivänä posti toi suuren kirjekuoren, jossa oli korea\nlakkasinetti ja Kate veti sieltä virallisen asiakirjan ja alkoi sitä\nlukea: »'velkakirja lainasta Caesar Cre − −'» »Tuo ei ole mitään»,\nsanoi Pete, sieppasi asiakirjan ja pisti sen takkinsa taskuun.\n\nKate kohotti katseensa häneen ja siinä kuvastui tuskaa, häpeää ja\nnöyryytystä ja siihen loppui hänen kirjuritehtävänsä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKun he olivat olleet kuukauden naimisissa, tuli eräänä päivänä pihaan\nportista mies, joka näytti aralta ja ujoilevalta. Koira, joka loikoili\nlaiskasti päivän paisteessa portaan vieressä, hyökkäsi ylös ja alkoi\nhaukkua raivokkaasti.\n\n»Kuka tuo on, joka tulee tuolla käytävällä ja vilkuilee tuolla tavalla\nympärillensä?» kysyi Pete.\n\nKate katsahti ulos. »Se on Ross Christian», hän sanoi hampaittensa\nvälistä, sillä hänen oli vaikea hengittää.\n\nRoss astui portaita kohden, ja Pete meni ovelle häntä vastaan. Tulijan\nkasvot olivat pöhöttyneet, mutta kalpeat ja hän puhui hiljaa ja\nvenytellen ja hänen olennossaan oli samalla kertaa sekä ivaa, että\nalentuvaisuutta.\n\n»Teidän koiranne kanssa ei ole helppo tulla ystäväksi, Pete», hän sanoi.\n\n»Se on samanlainen kuin isäntänsäkin, herraseni; se on kokonaan sen\nperiaatteita vastaan», selitti Pete.\n\nRoss naurahti hiukan — »se tahtoo, että sitä on lähestyttävä\nkunnioituksella, niinkö?»\n\n»Katsokaahan, se on elänyt maailmassa sangen kauan ja saanut nähdä yhtä\nja toista», sanoi Pete.\n\nRoss katsahti häneen terävästi ja sanoi sitten aivan toisella äänellä\n»Minä pistäysin tänne onnittelemaan teitä ja lausumaan teidät\ntervetulleeksi kotiin terveenä ja reippaana, herra Quilliam.»\n\n»Olette tervetullut, herra», hymyili Pete.\n\nPete astui edeltä ja näytti hänelle tietä taloon. Ross asteli jäljessä\nja kumarsi jäykästi Katelle, joka istui tuolilla ja ratkoi vanhaa\nhamettansa.\n\n»En kuitenkaan voi salata, että minulla on toinenkin syy käyntiini —\nitse asiassa se on aivan yksityistä laatua», sanoi Ross katsahtaen\nKateen.\n\nKate kokosi käsityön toiseen käteensä, pani sakset pöydälle ja nousi\nmennäksensä.\n\nPete teki kädellänsä kieltävän liikkeen. »Minun vaimoni tietää kaikki\nasiani», hän selitti.\n\nRoss naurahti taaskin hieman halveksuvasti. »Muistattehan, mitä\nsananlasku sanoo salaisuuksista, kapteeni — se on liian suuri yhdelle,\nkahdelle paras ja kolmelle aivan kiusallinen.»\n\n»Mies ja hänen vaimonsa on yksi, herra — meitä on siis vain kaksi»,\nsanoi Pete.\n\nKate otti uudestansa saksensa ja jatkoi vaivaantuneen näköisenä\ntyötänsä. Ross väänteli tuolillansa hiukan ja sanoi: »No, siinä\ntapauksessa minun täytyy tässä sanoa teille asiani, Peter.»\n\n»Quilliam, jos suvaitsette, herra», sanoi Pete piippuansa täytellen.\n\nRoss ei ollut kuulevinaan huomautusta.\n\n»Oikeastaan on aivan luonnollista, tuota — tavallansa se koskee meidän\nisäämme.»\n\n»Niin, niin, kyllä sinä olet kuitenkin aika vekara», ajatteli Pete\npiippuansa sytytellen.\n\n»Viisi vuotta sitten hän antoi minulle vuotuisen määrärahan ja lähetti\nminut Lontooseen lukemaan lakia. Hän uskoo, että minä Englannissa\nsuoritin tutkintoni, ja että minulla siellä on oikeus harjoittaa\ntuomarinammattia, ja nyt hän tahtoo, että minä hankin saman oikeuden\nmyöskin täällä Man-saarella.»\n\nTupakka Peten piipussa lakkasi kuohumasta ja tuhisemasta. »Entäs\nsitten?»\n\n»Se on kuitenkin mahdotonta», selitti Ross.\n\n»Kuinka niin? Asiat eivät ole menneet teidän mielenne mukaan, vai?»\n\n»Sanoakseni teille totuuden, kapteeni, minä heti tultuani Lontooseen\njouduin hieman häilyvään seurapiiriin. Minä luulin, että ystäväni\nolivat rikkaita miehiä, enkä minä itse ole ollut koskaan mikään\nkitupiikki. Siellä oli Monty, Fancy-klubin omistaja — » sakset Katen\nkädessä kilisivät ja pysähtyivät — Ross vaikeni, mutta virkahti sitten:\n»Itse asiassa minä en ole valmistunut mihinkään, enkä minä ikä päivänä\nole mitään lukenutkaan.»\n\nRoss pyöri tuolillansa ja katsahti luomiensa alta Kateen. Pete kumartui\neteenpäin ja sanaa virkkamatta päästeli pulleita savuja takan aukkoon.\n\n»Kuten näette, minä puhun aivan avomielisesti, Peter — jokin pakottaa\nminut siihen. No, omituistahan olisikin, ellei nyt voisi pieniä\nhairahduksiansa kertoa omalle veljellensä, Peter----»\n\n»Älkää puhuko mitään veljeydestä», sanoi Pete. »Mitä minun olisi\ntehtävä teidän hyväksenne?»\n\n»Lainatkaa minulle niin paljon, että minä voin tehdä sen, minkä isäni\nluulee minun jo tehneen», sanoi Ross ja lisäsi sitten kiireesti:\n»tietysti minä annan teille velkakirjan lainasta.»\n\n»Minä olen kuullut sanottavan, herra Christian», sanoi Pete, »etteivät\nteidän velkakirjanne ole kissankultaa arvokkaammat.»\n\n»Silloin on joku panetellut minua teille, kapteeni. Suostukaa siis\npyyntööni isämme tähden — hänen hartain halunsa on, että minä saisin\ntuomarinviran — ehkäpä jokin mahdollisuus on vieläkin siihen olemassa.»\n\n»On», sanoi Pete lyöden kämmenellänsä pöytään, »ja siihen virkaan on\nmyöskin kelvollisempia miehiä.»\n\nRoss katsahti Kateen ja halveksiva hymy välähti hänen pahaenteisillä\nkasvoillansa. »Miten kaunista onkaan», hän sanoi, »kun vaimon parhaat\nystävät samalla ovat myöskin aviomiehen parhaita ystäviä.»\n\n»Niin ovatkin», sanoi Pete ja Ross naurahti taas hiukan ja Katen\nsaksien kilinä oli taaskin lakannut. »Mitä teihin tulee, herraseni»,\nsanoi Pete nousten seisoallean, »niin kaikella kunnioituksella\nsanottuna te olette kuin merimetso, joka on niellyt kalan pyrstö\nedeltä. Evät ovat tarttuneet sen kurkkuun», tässä hän löi\nystävällisesti Rossia olkapäälle, »eikä teidän olisi pitänyt tulla\nisänne, pojan luokse pyytämään, että hän huuhtelisi sen alas.»\n\nJuuri kun Ross lähti, tuli Caesar sisään. »Mitä tuo ryökäle täältä\ntahtoi?» murahti hän.\n\n»Hänen purtensa on jäänyt kuiville», huomautti Pete.\n\n»Niin se aina on ollut ja niin se aina tulee olemaan. Hän on syntynyt\nmatalalla vedellä ja vielä kuolee kuivalle kalliolle. Lainaamassa\nrahaa, vai?» kysyi Caesar katsellen tutkivasti ympärillensä.\n\n»Koetti lainata», hymähti Pete välinpitämättömästi.\n\n»Lainaa hänelle, poikaseni», sanoi Caesar arvelematta. »Häneen itseensä\nei kyllä ole luottamista, mutta lainaa hänelle hänen perintöjänsä\nvastaan. Tai lainaa vanhukselle itsellensä sillä ehdolla, että hän\nkiinnittää Ballawhainen. Tuo hurvittele kuitenkin kaiken — omaisuus\nlankeaa sinulle, poikaseni, vanhuksen kuoleman jälkeen, ja kenelläpä\nsiihen olisi parempi oikeus?»\n\nPete otti piipun hampaistansa ja koputti siitä tuhkan takanreunustaa\nvasten. »Voi olla syytä ajatella sitä asiaa», hän sanoi hieman\nkoneellisesti. »Mutta voi olla muitakin, joilla on vielä enemmän\noikeutta siihen. Jos asiat olisivat menneet, niinkuin niiden olisi\npitänyt, ulisi kaikki tuo nyt hänen. Minun täytyy ajatella sitä asiaa —\nasia on kyllä sen arvoinen.»\n\n\n\n\nIII.\n\n\nPhilip oli lähtenyt saarelta häitten jälkeisenä aamuna. Hän oli\nmatkustanut ulkomaille ja ensimmäisen kirjeen he saivat häneltä\nKairosta. Matka oli tehnyt hänelle hyvää — pitkät rauhalliset\nyöt Välimerellä — valvominen ja kulku edestakaisin yksinänsä\nlaivankannella. Lämmin — suloinen ilma — kaukaiset majakat — kaikki\nnuo olivat herättäneet hänessä uusia ajatuksia ja tunteita, ja hän\noli rauhallisempi nyt. Hän toivoi, että Kate ja Pete olivat nyt\njärjestäneet uuden kotinsa, voivat hyvin ja olivat onnellisia. Kate\nluki kirjeen ääneen. Siinä hän tunsi Philipin sydämen tykinnän, vain\nhitaampana ja heikompana matkan pituuden vuoksi. Sitten hän sai Peten\npuolesta myöskin vastata.\n\n»Sano hänelle, että hän tulee kiireesti kotiin takaisin sieltä\nEgyptin maalta ja orjuuden huoneesta», sanoi Pete. »Sano hänelle,\nettei suinkaan ole ollenkaan viisasta, että kaunis nuori mies asettuu\nasumaan sellaiseen merkilliseen maahan» jossa ei kertaakaan saa nähdä\npaljaita kauniita kasvoja. Kirjoita hänelle, että Kirry tervehtii häntä\nsydämellisesti, ja että hän nyt pesee ja puuhaa omansa talossaan, ja\nettei hän vain sekaantuisi siellä Pharaon tyttäriin.»\n\nSeuraavan kirjeen he saivat Philipillä Roomasta. Häntä oli vaivannut\nunettomuus, mutta muuten hän voi erinomaisen hyvin. »Elämä tässä\nkaupungissa on samanlaista kuin elämä kuoleman jälkeen — kaikki\ntodellisuus oli hävinnyt, mutta oli tavattoman hauskaa kuitenkin kulkea\nkuutamossa näillä muinaisuuden ihmeellisillä raunioilla.» Hän onnitteli\nrouva Quilliamia hänen ahkerien ja hyödyllisten toimiensa vuoksi —\ntyö oli samanlaista kuin kärsimys. — Se antoi voimaa ja kestävyyttä.\nTämänkin kirjeen sai Kate lukea. Se oli kuin meren takaa kuuluva\nnyyhkytys.\n\n»Kirjoita hänelle jotakin hauskaa, että hän tulee paremmalle tuulelle»,\nsanoi Pete. »Sano hänelle, että roomalaiset ovat hirvittävän\nmustasukkaisia ja että hänen ravintoloihin mennessänsä tulee varoa,\nettei pyydä niitä tyttöjä polvellensa, vaan juo teensä yksin — sillä\nroomalaiset eivät sellaisesta pidä.»\n\nViimeisen kirjeen he saivat Philipiltä Lontoosta. Hänen tuskansa oli\nhaihtunut. Hän arveli olevansa taas melkein terve, vaikka olikin käynyt\nankaran kiirastulen läpi. Kuvernööri oli ollut hänelle tavattoman hyvä\ntuomarin virkaa ei oltu vielä kenellekään annettu olipa suositellut\nhäntä ystävillensä Lontoossa ja nyt häntä kutsuttiin kaikkialle, niin\nettä hän oli joka ilta menossa. Siitä huolimatta näkymätön voima veti\nhäntä kotiin ja he saisivat ehkä nähdä hänet pian, tai saattoi siihen\nmennä kauankin. Kuusi kuukautta hän oli ollut poissa, mutta hänestä\ntuntui, ettei hän sitä aikaa ollut kokonansa turhaan käyttänyt — hän\npalaisi kotiin uusin, vahvistunein voimin.\n\nTähän kirjeeseen ei voitu vastata, sillä siinä ei ollut mitään\nosoitetta. Se tuli sen päivän iltapostissa Englannista tulleella\nhöyrylaivalla. Kahta tuntia myöhemmin oli rouva Gorry ollut kaupungilla\nasioillansa ja juoksi sisään ja kertoi:\n\n»Minä luulin näkeväni herra Philip Christianin kulkevan ohitseni\nkadulla.»\n\n»Koska?» kysyi Pete.\n\n»Juuri nyt», sanoi hän.\n\n»Lörpötystä, eukkoseni», sanoi Pete, »mieshän on Lontoossa. Katsokaa,\ntässä on hänen kirjeensä» — osoittaen etusormellansa kirjeen\nensimmäistä riviä — »Lontoossa 21 p. tammikuuta — se oli eilen.\nKatsokaa!»;\n\nRouva Gorry hämmästyi tavattomasti. Mutta seuraavana iltana hän oli\nulkona samaan aikaan taaskin suorittamassa asioitansa ja hyökkäsi aivan\nkauhuissansa sisään, kertoen samaa kuin edellisenäkin iltana.\n\n»Te voitte itse hänet nähdä», hän sanoi, »hän kulkee juuri katua\npuutarhan takana.»\n\n»Lörpötystä, nuo nyt ovat ihan turhia juttuja», sanoi Pete ja sitten\nhän kuiskasi kädenselän takaa Katelle: »Eukkoraukka, hän näkee näkyjä,\neikä se ole ihmekään, onhan hänen miehensä aivan äskettäin kuollut.»\n\nMutta kolmantena iltana rouva Gorry palasi samalla hetkellä ja\nsamanlaisilta asioilta ja toi saman uutisen.\n\n»Minä olen aivan varma», hän huohotti. Hän oli aivan suunniltansa\nkauhusta. Nyt hän luuli, että yliluonnolliset voimat leikkivät hänen\nkanssansa.\n\n»Näyttää aivan kuin eukko uskoisi, mitä hän sanoo», sanoi Pete ja alkoi\nkysellä häneltä. »Miten herra Christian oli puettu?» Siihen hän ei tänä\niltana ollut kiinnittänyt huomiota, mutta ensimmäisenä iltana, kun\nhän hänet näki, hänen päällänsä oli ollut jonkinlainen vanhanaikainen\nmanilainen kaapu. »Mitä tietä hän kulki?» Hän ei ollut varma, minnepäin\nhän tänä iltana oli kulkenut, mutta edellisenä iltana hän oli mennyt\npuutarhan ja kappelin välistä kujaa. »Näittekö hänen kasvonsa?»\nEnsimmäisenä iltana hän oli nähnyt ja ne olivat olleet laihat ja\nkalpeat.\n\n»En suinkaan minä tahtoisi tulla pettämään teitä ja valehtelemaan\nteille», sanoi rouva Gorry ja alkoi itkeä.\n\n»No, sitä te ette suinkaan tarkoita, mutta joka tapauksessa tämä on\naivan kummallista», lohdutteli Pete.\n\n»Voitteko sanoa suunnilleen, mihin aikaan tuo tapahtui, Jane», kysyi\nKate.\n\n»Täsmälleen kello kymmenen joka ilta», vastasi rouva Gorry.\n\n»Onkohan Lontoon ja Man-saaren ajalla mitään eroa, Kirry?» tiedusteli\nPete.\n\n»Ei suinkaan niin paljoa, että siitä kannattaisi puhua», sanoi Kate.\n\nPete kynsi korvallistansa. »Minä luulen, että minun täytyy pistäytyä\nMustan Tomin puheilla. Hän on kyllä pahanilkinen ja kelvoton rahjus,\nJumala minulle anteeksi suokoon, että hän on minun isoisäni, mutta hän\ntietää kuitenkin paljon vanhoja manilaisia taruja. Jos nyt olisi ollut\njuhannusyö ja Philip olisi nukkunut vuoteessaan jossakin, olisihan\nsaattanut tapahtua, että hänen henkensä olisi vaeltanut siellä, missä\nhänen sydämensä on, sellaisia juttuja ainakin olen kuullut.»\n\nKate selitti salaisuuden omalla tavallansa, ja seuraavana iltana, kun\nkello läheni kymmentä, hän meni salista arkihuoneeseen ja asettui\nakkunaan, josta oli näköala tielle. Päivä oli ollut hämärä ja yö oli\nusvainen. Raskas, sakea sumu oli peittänyt maat ja meret. Kaikki oli\nniin hiljaista, kuollutta ja aavemaista. Kate oli pimeässä huoneessa\nja värisi, mutta ei pelosta. Äkkiä hän huomasi omituisen varjon, joka\nkulki lampun alitse, joka valaisi epäselvästi vähän matkan päässä. Hän\nsaattoi nähdä vain espanjalaisen viitan ääriviivat. Mutta hän kuunteli\naskeleita ja tunsi ne. Ne tulivat ja pysähtyivät, kulkivat ohi ja\npysähtyivät taas ja sitten ne menivät yhä kauemmaksi, kunnes kulkija\nkokonaan katosi pimeään yöhön.\n\nKaten silmät olivat punaiset ja turvonneet, kun hän tuli illalliselle\nsinä iltana. Hän oli luullut, että Philipin kärsimys tuottaisi hänelle\niloa. Mutta iloa ei tullut, ainoastaan tuskan huuto, jostakin sydämen\nsalaisista sopukoista, jossa rakkaus janoaa rakkautta. Hän koetti\nuudestaan karkoittaa kaikki ajatukset, jotka olivat syöpyneet syvälle\nhänen sieluunsa Philipin kuvan ympärille. Se oli vaikeata — se oli\nmahdotonta. Pete teki kaikkensa tuodaksensa hänen mieleensä juuri ne\najatukset, joista hän tahtoi vapautua — hän puhui lakkaamatta hänen\nkäytöksestänsä, hänen ulkomuodostansa ja hänen naurustansa. Mitä Pete\nsanoi, oli kaikki vain kaikua hänen omista ajatuksistansa, mutta siitä\nhuolimatta ne tuottivat tuskaa ja kiduttivat häntä. Hän tunsi kuin\nlakkaamatta tahtovansa huutaa: Jätä minut yksin — jätä minut aivan\nyksin.»\n\nIhmiset alkoivat kaupungissa juoruta rouva Gorryn merkillisistä\njutuista.\n\n»Nyt Philipin täytyy tulla», ajatteli Kate, ja hän tuli. Kate oli\nyksin kotona. Oli iltapäivä. Päivällinen oli syöty, liedenristikko oli\npuhdistettu, tuli kohennettu palamaan ja matot levitelty paikoillensa.\nPhilip astui hiljaa eteiseen, koputti keveästi oveen ja tuli sisään.\nHän toivoi Katen voivan hyvin, ja Kate vastasi koneellisesti samalla\ntavalla. Hän kysyi Peteä ja Kate vastasi hajamielisesti, että hän oli\ntänä aamuna mennyt Peeliin keskustelemaan joistakin kalastusasioista.\nTämä oli jokapäiväistä keskustelua — lyhyttä, kylmää, melkeinpä\nsisällyksetöntä. Philip puhui hiljaa ja seisoi keskellä lattiata,\nheilutellen pehmeätä hattua käsissänsä. Kate seisoi takan ääressä\npitäen kädellänsä kiinni takan reunasta, pää puoliksi sivulla ja\nkatsellen syrjäsilmillä hänen jalkoihinsa; mutta kuitenkin hänestä\ntuntui, että hänen silmänsä olivat suuremmat kuin ennen ja että hänen\nlempeä äänensä oli saanut syvemmän kaiun. Aluksi hän e muistanut pyytää\nhäntä istumaan ja sitten hän ajatteli että nyt se ei enää sopisi. Nämä\nlyhyet sanat olisivat vain ilmaisseet sen äärettömän onnettomuuden ja\nkauhean tosiasian — että hän oli tämän talon rouva, että hän oi Peten\nvaimo.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSiinä he seisoivat, ympärillään täydellinen hiljaisuus jota oli\nmahdoton katkaista, mutta joka myöskin tuntu mahdottomalta sietää,\nkun Pete itse palasi aivan kuin tuulenpuuska, lausuen Philipin\ntervetulleeksi ja puristaen hänen molempia käsiänsä.\n\n»Istu poika, istu», hän huudahti, »ei sinne, istu tähän nojatuoliin.\nMinunko paikkani? No, se on minun ja silloin se on myöskin sinun.\nEthän ole vielä syönyt päivällistä vai oletko? En minäkään ole syönyt.\nOnko sinulla jotakin kylmää lihaa, Kirry? Vai ei? Paista sitten meille\nkyljyksiä, lemmikkini.»\n\nKate oli nyt saanut hillityksi itsensä ja kiirehti täyttämään\npyyntöä. Kun hän oli poissa, jutteli Pete lakkaamatta, kyseli\nPhilipin matkoista, laski leikkiä tytöistä ja hullutteli rouva Gorryn\nomituisesta kummituksesta, jota hän oli pitänyt Philipin aaveena.\n\n»Minä olen ostanut aluksen Peelistä tänään», hän sanoi »sievän,\nhauskan veneen, oikean kilpapurjehdusaluksen. Katsos, minä aion ensi\npyyntikautena lähteä kalastamaan silliä, herraseni. Ja miksikäs\nen lähtisi? Liian monet Man-saarella ovat koko ammatin jättäneet.\nTuo vanha homma voisi kuitenkin olla erinomaisen huvittavaa. Se\nvoisi myöskin olla tuottavaa, varsinkin jos osaa käyttää oikeita\npyyntitapoja. Jäällä rakennetaan kyllä laivasiltoja huvimatkailijoille\nkuinka paljon tahansa, mutta kalastajien tarpeista ei pidetä ollenkaan\nhuolta. Puhuessamme tästä, rakas Philip, ovat pojat pyytäneet minua\npuhumaan sinulle, että sinä esittäisit saaren edustajakamarissa\nuudistuksia täkäläisiin kalastusoloihin. Aallonmurtajat ovat niin\nhuonot, ettei voi satamasta liikahtaa kaikilla ilmoilla, mutta elleivät\nlapset itke, unohtavat äidit antaa niille ruokaa. Sen tähden me aiomme\nmyöskin esittää vaatimuksemme Douglasissa ja huudamme kilpaa tuulen\nkanssa niin kauan kuin sydämet sykkivät ja voimaa on keuhkoissamme. Ne\nmiehet luottavat nyt sinuun, Philip. 'Siinä on oikea mies', he sanovat.\n'Hän on ollut meidän ystävämme ennen ja hän on meidän ystävämme\nvieläkin', sanovat he.»\n\nPhilip lupasi ottaa tehtävän suorittaaksensa ja silloin tuli rouva\nGorry huoneeseen ja levitti liinan pöydälle.\n\nSillä aikaa Kate oli moittinut itseänsä, ettei hän ollut menetellyt\noikein. Kuinka ihmeessä sopisi yhteen sen lupauksen kanssa, jonka hän\noli hääpäivänänsä tehnyt, että hän vain nauttisi, kun näkisi Philipin\nkärsivän, jos hän näytti hänelle, että myöskin hän itse kärsi. Hänen\ntuli olla iloinen ja reipas, hänen tuli näyttää onnelliselta ja hänen\ntuli näyttää, että hän rakasti miestänsä.\n\nHän palasi huoneeseen tuoden höyryävän vadin ja hänen kasvonsa olivat\nkirkkaat kuin päivänpaiste.\n\n»Minä pelkään, rakkaani, etteivät ne ole oikein onnistuneita», hän\nsanoi kuin anteeksi pyydellen.\n\n»Mitä turhaa!» lohdutteli Pete, »me emme ole niin turhan tarkkoja. Phil\nja minä olemme nähneet tuulta ja tuiskua yhdessä.»\n\nKate nauroi iloisesti ja sillä tekosyyllä, että hänellä on vielä\njotakin toimia, katosi huoneesta. Mutta hän ei ollut suotta moittinut\nsitä herkkua, jonka oli pöytään tuonut. Lammas oli huonosti syötetty,\nhuonosti teurastettu, huonosti leikelty ja ennen kaikkea kerrassaan\nkelvottomasti paistettu. Olisi ollut ihme, jos sitä olisi voinut syödä.\nPhilip koetti ankarasti salata Peteltä, miten mahdotonta tämä oli. Pete\npuolestansa teki kaikkensa, ettei Philip olisi huomannut, miten hän\nkaikin voimin yritti. Hiki alkoi kohota heidän otsallensa. Pete lopetti\näkkiä vilkkaan puheensa ja katsahti Philipiin. Philip työskenteli\nahkerasti veitsellänsä ja haarukallansa ja vastasi epävarmana. Sitten\nPete katseli varovasti ympärilleen, nousi ja hiipi varpaillaan keittiön\novelle, otti palatessaan sivupöydältä keltaisen paperin, tyhjensi\nsiihen ensin omansa ja sitten Philipin lautasen, ja kääräistyään\npaperin kasaan pisti kaikki takkinsa taskuun.\n\n»Eihän hyödytä loukata kenenkään tunteita», hän sanoi. Pian tämän\njälkeen ilmestyi Kate hymyillen heidän seuraansa.\n\n»Joko te olette lopettaneet?» hän kysyi omituisen kirkkaalla äänellä.\n\n»Ha, ha!» nauroi Pete. »Kaksi nälkäistä miestä, Kate, ymmärräthän!\nMitähän sanoisit, jos pari viikkoa saisit pitää huolta meidän\nruoastamme?»\n\nKate katseli ihmetellen tyhjiä astioita. Pete teki kiihkeästi\nPhilipille salamerkkejä, mutta Philip ei kohottanut päätänsä\npöytäliinasta.\n\n»_Hän_, ei todellakaan näytä ymmärtävän, miten paljon nälkäinen mies\nvoi syödä, eikö totta, Phil?»\n\n»Mutta», sanoi Kate — »mutta», hän sammalsi — »mihinkäs luut ovat\njoutuneet?»\n\nPete upotti sormensa päät partaansa. »Luut? Luutko sinä kysyt? Tuota,\nno, emme me kuitenkaan luita syöneet.» Sitten hänen katseensa äkkiä\nkirkastui. »Mutta koira, katsohan — mehän aina annamme luut koiralle —\nTuomari syö luita kuin ahmatti.»\n\nSillä hetkellä Tuomari makasi pöydän alla pitkin pituuttaan ja\nkuorsasi kuuluvasti. Rouva Gorry korjasi astiat pöydältä, ja Kate meni\nsivupöydän luo ompelemaan.\n\n»Onko kukaan nähnyt minun mallejani?» hän kysyi.\n\n»Malleja?» sanoi Pete pistäen kätensä taskuunsa. »Kaipaatko sinä\nmallejasi?» hän kysyi kaivellen taskujansa. »Onko se tämä?» ja hän\nveti esille ryppyisen rasvaisen paperin, jota oli käytetty kyljyksien\nkääreenä. »Voitko sinä ymmärtää, miten hurjan tyhmä mies voi joskus\nolla? — Minä otin sen sytyttääkseni sillä piippuani.»\n\nHymy katosi Katan huulilta ja hän riensi ulos, etteivät toiset olisi\nnähneet, miten hämillään ja nolo hän oli. Sitä aikaa Pete käytti\nhyväksensä kuiskataksensa Philipille: »Lähdetään kävelemään ja\npistäydytään 'Aurassa'.»\n\nHe olivat juuri lähdössä, kun Kate palasi arkihuoneeseen. »Menemme\nhiukan kävelemään, Kirry», virkkoi Pete. »Sanotaanhan, että pieni\nkävelyretki päivällisen jälkeen auttaa verrattomasti ruoansulamista»,\nja hän yskähti pari kertaa lyöden kätensä leveihin rintoihinsa.\n\n»Odottakaa hetkinen, niin minä tulen mukaan», ehdotti Kate.\n\nEhdotusta ei voinut hylätä. Kate tuli ostoksille »Auran» lähettyville.\nVanha rouva Beatty, ravintolanpitäjä, seisoi ovella, kun he astelivat\nohi ja nähdessään Peten lähestyvän hän sanoi tälle — tarkoittamatta\nmitään pahaa: »Leipä, juusto ja portteri on valmiina, kuten\ntavallisesti, herra kapteeni.»\n\n\n\n\nV.\n\n\nTapa, jolla mies kohteli häntä, tappoi hänet. Olla hänen ihailtu,\nhemmoteltu vaimonsa ja tietää, ettei ollut hänen hellyytensä ja\nrakkautensa arvoinen, ei ollut onnea — se oli musertavaa onnettomuutta,\njoka kidutti hänen sielunsa kuoliaaksi. Jos mies olisi moittinut häntä\nhänen taitamattomuudestansa, jos hän olisi torunut häntä siitä, että\nhän oli tehnyt kodin ilottomaksi, niin, vaikkapa hän olisi lyönyt\nhäntä, hän olisi voinut senkin kantaa ja pitänyt tätä ulkonaista\nkärsimystä salaisen syntinsä rangaistuksena.\n\nJoskus hänet yllätti raivon puuska, mutta usein hän istui tuntikausia\näänettömänä, jalat lieden reunalla. Peten käytös saattoi hänet\nepätoivoon. Mitä enemmän hän ajan kuluessa oppi tuntemaan Peten herkkää\nluonnetta, sitä vastenmielisemmäksi mies hänelle tuli, ja usein hän\nantoi sisäisen raivonsa kuohua julki. Pete painoi silloin päänsä alas\nja moitti itseänsä. Eihän vaimoraukka saattanut sietää hänen tyhmiä\nlörpötyksiänsä hänhän kuitenkin oli vain raaka tyhmyri. Silloin Kate\npurskahti itkuun ja pyysi anteeksi ja samana hetkenä oli mies taas\niloinen jälleen, aivan kuin koira, jota hyvitellään, kun ensin on\nannettu selkään.\n\nKaten kärsimys kohosi huippuunsa — hänelle selvisi, että hän tulisi\näidiksi. Kauhea pelko käsitti silloin hänen mielensä. Hänen sieluunsa\npalasivat takaisin ne ajatukset, jotka mahdollisista seurauksista\nolivat ennen häitä hänessä herättäneet niin ristiriitaisia\ntunteita. Mahdotonta oli päästä aivan täydelliseen varmuuteen. Tämä\najatus saattoi olla pelkkä turhanpäiväinen otaksuma, jonka hänen\nonnettomuutensa, hänen salainen rakkautensa Philipiin ja hänen salainen\nvastenmielisyytensä Peteen — tuohon yksinkertaiseen, sivistymättömään,\nepämiellyttävään olentoon — oli synnyttänyt. Mutta siitä huolimatta se\nvaltasi koko hänen olentonsa ja muuttui vähitellen vääjäämättömäksi\nvarmuudeksi, joka päivä päivältä yhä vahvistui ja kidutti hänen\nsydäntänsä kuin inhoittava painajainen — lapsi, jonka hän oli\nsynnyttävä, ei ollut hänen miehensä lapsi.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nHuolimatta Peten virallisista kutsuista Philip tuli harvoin heille.\nHänellä oli mitä erilaisimpia esteitä — työ — lisäopiskelut —\nkuvernööri — hänen tätinsä. Pete sanoi: »tietysti» ja »luonnollisesti»\nja »nuohan ovat tekosyitä», kunnes Philipiä alkoi hävettää ja niin\nhän eräänä iltana tuli, näyttäen terveemmältä ja voimakkaammalta\nkuin tavallisesti ja hänen iloisuutensa oli luonnollista ja\nteeskentelemätöntä, kun hän hyökkäsi taloon lausuen: »Vihdoinkin minä\nolen tullut.»\n\n»Ja nyt sinä jäät yöksi?» sanoi Pete.\n\n»No, kyllä kai», myönsi Philip.\n\n»Se on sekä ikävää että hauskaa, sillä minun täytyy nyt heti paikalla\nlähteä parin pojan kanssa Peeliin hakemaan alustani, voidakseni käyttää\nhyväkseni yön nousuvettä. Mutta sinä jäät kuitenkin ja pidät seuraa\nvaimolleni ja minä tulen aamulla heti, kun vuoksi kohoaa. Tyydythän\nsinä häneen, etkös tyydykin, Kate?» hän huudahti ja kuiskasi sitten\nystävälleen: »Hän on joskus niin masentuneella mielellä, eiköhän se\nole ihmekään, kun on niin lähellä — mutta saathan itse nähdä», ja hän\nnyökkäili ja iski silmää merkitsevästi.\n\nEi ollut helppo vetäytyä syrjään eikä keksiä tekosyitä, joilla olisi\npelastunut tästä tilanteesta, niin rajaton oli Peten luottamus. Kate\nnäytti kuin olisi tahtonut huutaa: »armoa, armoa», mutta kun hän luki\nsaman rukouksen Philipin kasvoilla, teki se hänet mykäksi.\n\nPete lähti matkallensa ja sen jälkeen Kate ja Philip istuivat juomaan\nteetä. Niin kauan kuin teen juontia kesti, ei ollut vaikea keksiä\njokapäiväisiä juttuja, joilla saattoi karkoittaa hiljaisuuden. Mutta\nkun he nousivat teepöydästä, toi Kate hänelle piipun ja silloin\noli mahdoton estää väliaikoja syntymästä. Philip puhalteli uhkeita\nsavuja ja koetti näyttää onnelliselta. Kate yritti kaikin voimin\nestää Philipiä näkemästä, että hän oli aivan neuvoton ja mielensä\noli masentunut. Joka hetki heidän mielikuvituksensa kääntyi uudelle\nladulle. Philip otti kirjan ja alkoi sitä silmäillä ja sillä aikaa Kate\najatteli itseksensä, että oli tavattoman epäkohteliasta, kun Philip\nkohteli häntä sellaisella välinpitämättömyydellä. Kun Philip puhui,\nkuvitteli Kate, ettei hän ollut hänelle enää niin kohtelias kuin ennen.\nPhilip asteli pianon luo ja he alkoivat laulaa kaksinlaulua: »Oi,\nkuinka vilppaat vuoriston tuulet!» Heidän äänensä sopivat mainiosti\nyhteen, mutta he eivät kuitenkaan voineet jatkaa. Mitä enemmän he\nkoettivat unohtaa menneisyyttä, sitä voimakkaampana se palasi heidän\nmieleensä. Philip antoi sormiensa leikitellä koskettimilla; Kate seisoi\ntoisen jalkansa varassa pidellen kiinni kynttilänjalasta, kun he\nalkoivat puhua Petestä. Tuo nimi tuntui antavan heille voimaa taistella\nhiipivää intohimoa vastaan. Pete oli heidän suojavarustuksensa.\nAihe oli sama kuin ennen muinoin, mutta nyt se oli muuttunut\nmurhenäytelmäksi, ennen se oli ollut huvinäytelmä.\n\n»Ihanaa on nähdä teidät tässä kauniissa kodissa», sanoi Philip.\n\n»Eikös se ole kaunis?» vastasi Kate.\n\n»Teidän pitäisi olla hyvin onnellinen.»\n\n»Miksi minä en sitten olisi onnellinen?», sanoi Kate naurahtaen.\n\n»Tietysti, tietysti te olettekin. Koti lämmin ja viihtyisä kuin linnun\npesä ja mies, joka jumaloi teitä — —.»\n\nKate naurahti taaskin, koska hän ei voinut sanoa mitään. Puhe oli kuin\nläpinäkyvä huntu, nauru kuin peittävä savupilvi, sentähden hän nauroi\nja nauroi uudestaan.\n\n»Kuinka jaloluontoinen ihminen hän onkaan!» huudahti Philip.\n\n»Eikös olekin?», myönsi Kate.\n\n»Kasvatus ja hengen aateluus eivät aina kulje käsikädessä.»\n\n»Mikä vaimo tahansa voisi rakastaa sellaista miestä», sanoi Kate.\n\n»Hän on niin yksinkertainen, niin luonnollinen, niin epäluuloton — —»\n\nMutta nyt he olivat menossa liian vaaralliselle alueelle ja siksi he\nvaikenivat. Äänettömyys oli kauhea, sen voima oli armoton. Jos he\nolisivat voineet puhua mitä jokapäiväisimpiä asioita, ehkä lumous olisi\nhaihtunut. Philip ajatteli, että hänen pitäisi nousta, mutta hän ei\nvoinut panna tuota ajatusta täytäntöön. Kate tahtoi lähteä tiehensä,\nmutta ei voinut jalkaansa liikauttaa. Pois käännetyin kasvoin he\nseisoivat hetkisen paikallaan ja tuntui kuin näkymätön henki olisi\nkulkenut heidän välillänsä.\n\nRouva Gorry tuli kattamaan illallispöytää, ja silloin Kate tuli omaksi\nitseksensä jälleen. Hän sai takaisin naurunlahjansa ja hän nauroi\nkaikelle. Philip ei antanut pettää itseänsä. »Hän rakastaa minua\nvielä», sanoi ääni hänen sydämessään. Tuo ajatus sai hänet vihaamaan\nitseänsä, mutta sittenkin se armotta valtasi koko hänen olentonsa.\nHän muisti hääillan ja rukoilevan katseen, jonka Kate oli heittänyt\nhäneen, kun oli Peten seurassa jättänyt kotinsa; ja nyt hänelle\nmuuttui varmuudeksi se ajatus, joka oli askarrellut hänen mielessänsä\nennenkin, että tyttöparka oli mennyt naimisiin isänsä, Caesarin, sen\nsuuren kerskurin ja tekopyhän pakotuksesta. Hän sanoi itsellensä,\nettä olisi sangen helppoa sytyttää uusi tuli lämpimään hiillokseen.\nKun Kate nauroi, ja hän katsoi hänen kauniisiin silmiinsä ja huomasi\nhuulten värähtelevän, värähti hänen sielussansa entinen tunne, entinen\nkiihkeä halu, entinen rajaton rakkaus tähän naiseen, joka rakasti häntä\nkaikesta huolimatta, vain sentähden, ettei voinut muuta. Mutta ei,\noliko hän turhan vuoksi kuluttanut kuusi kuukautta ulkomailla? Hänen\npitäisi olla voimakas, hänen pitäisi käyttäytyä kunniallisesti. Jos\ntarve vaatisi, hän pelastaisi tämän naisen hänen omalta itseltänsä.\n\nVihdoin Kate sytytti kynttilän ja sanoi: »Minun tyytyy viedä teidät\nomaan huoneeseenne.»\n\nKate puhui iloisesti, kun he menivät portaita ylös. Toisessa\nkerroksessa hän avasi oven arkihuoneen yläpuolella olevaan kamariin,\nastui sisälle ja veti uutimet alas. Hän oli vieläkin verrattomalla\ntuulella ja sanoi, ettei vieraalla ehkä ollut mukana yöpaitaa ja\nsenvuoksi hän oli tuonut esille Peten paidan ja toivoi, että se olisi\nkylliksi suuri, ja sitten hän taas nauroi. Kynnyksellä otti Philip\nkynttilän hänen kädestänsä ja suuteli samalla sitä kättä, joka oli\nsitä pitänyt. Hetkisen Kate seisoi ja värisi kuin vilustunut lapsi, ja\nsitten hän kiisi tiehensä. Kuului oven paukahdus ja »Kate oli omassa\nhuoneessaan polvillaan vuoteensa vieressä haudaten kasvonsa peittoihin\nestääksensä ankaran nyyhkytyksen kuulumista toiseen huoneeseen.\n\nHuolimatta hänen leikinlaskustaan ja iloisesta naurustansa, ei vanha\nkiduttava ajatus jättänyt häntä rauhaan. Pitäisikö hänen puhua siitä\nPhilipille? Ymmärtäisikö hän häntä? Uskoisiko hän sitä? Jos Philip\nvoisi ymmärtää, mihin kauheaan asemaan hän kohta joutuisi, tahtoisiko\nhän yrittää pelastaa häntä? Ja ellei hän sitä tekisi, ellei hän\ntahtoisi, ellei hän voisi, eikö hän vihaisi tämän vuoksi häntä koko\nelämänsä ajan? Nähdessänsä hänen kasvonsa, kuullessansa hänen äänensä\nsoinnun, koskiessaan hänen käteensä, oli entinen rakkaus kuluttavalla\nvoimalla palannut hänen mieleensä. Oi, kuinka toisin olisikaan\nsaattanut olla — kuinka rajattoman onnelliseksi hän olisikaan voinut\ntulla!\n\nEnsimmäisen nousuveden saapuessa palasi Pete Peelistä ja laski satamaan\nja nämä kolme söivät yhdessä aamiaista. Kun Kate liikkui raskaasti\ntakan ympärillä, Pete jutteli, nauroi ja vihjaili istuessansa pöydän\nääressä kaikkeen siihen, niitä tuleman piti.\n\n»Mamu, anna mamia», hän kuiskasi ja sitten hän pyysi kaikenlaista ja\nsoperteli kuin pieni lapsi.\n\nAamiaisen jälkeen herrat istahtivat tupakoimaan, ja Kate otti\nompeluksen käsiinsä. Hän valmisteli pieniä töitä, jotka ovat\nniin sieviä, niin ihastuttavan huvittavia ja tuottavat aina iloa\nkatselijalle ja jotka tavallisesti herättävät naisen sielussa uuden\nonnenmaailman ja lisäävät moninkertaisesti hänen hellyyttänsä. Philip\nsattui katsahtamaan häneen ja samana hetkenä hän piiloitti helmaansa\nsen valkean pienen vaatekappaleen, jota hän juuri valmisteli. Pete\nhuomasi sen, hiipi takaapäin hänen luoksensa, veti esineen hänen\nkädestänsä ja avasi sen suunnattomissa käsissänsä, jota tehdessänsä hän\nnauroi, niinkuin olisi tahtonut lennättää katon ilmaan. Se oli pienen\nlapsen paita.\n\n»Älä ole milläsikään, lemmikkini», hän sanoi hyväillen, kun veri\ntulvehti Katen kasvoihin. »Philipistä tulee kuitenkin jonakin päivänä\njonkinlainen isä pojalle — kaikissa tapauksissa kuitenkin kummi — eikä\nse siis ole ollenkaan niin vaarallista, että hän saa nähdä tämän pienen\npipanan pukimia. Meidän täytyy antaa sen nimeksi Philip? Mitä siihen\nsanot, Kirry — Philip, onko se sovittu?»\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKun hänen aikansa lähestyi, varmistui Katessa se päätös, että oli\nparasta, jos lapsi ei syntynyt, hänen miehensä talossa. Täällä oleminen\nsellaisen tilaisuuden sattuessa oli sama kuin eläisi tulivuoren\npartaalla. Yksi ainoa harha-askel, ajattelematon sana, ja maa avautuisi\nhänen jalkainsa alla. »Minun täytyy matkustaa kotiin joksikin aikaa,\nPete», hän sanoi.\n\n»Tietysti sinun täytyy», myönsi Pete. »Ei kukaan voi kohdella tuossa\ntilassa olevaa tyttöä sillä lailla kuin se vanha enkeli.»\n\nPete kyyditsi häntä hänen äitinsä luo. Hän ajoi niin hiljaa ja nosti\nhänet rattaille ja niiltä alas niin hellästi, kuin hän olisi ollut\nhentoinen lapsi. Kate hengitti vapaasti, kun hän jätti Jalavaharjun,\nmutta kun hän pääsi omaan huoneeseensa Manin »Keijukaisessa» hän\nhuomasi, että hän oli joutunut vain ojasta allikkoon. Täällä oli niin\nmonia muistoja, jotka kaikkialta kurkistelivat häntä vastaan kuin\nkummitukset — täällä oli muistoja viattomista unista ja iloisista\nheräämisistä linnun lauluun, tuttua olivat häntä rakastavain ihmisten\npuheet ja hiekan ratina käytävällä. Vanha tuttu oli pesä, pieni huone,\njonka ikkunasta oli näköala puutarhaan, pieni vuode vaaleanpunaisine,\ntelttamaisine verhoinensa. Vanhat, sievät peitteet, pesupöytä\nastioineen, vaatekaappi, sälekaihtimet, joihin oli maalattu pieni\ntaulu, lammasnahkaiset matot lattialla, puhtaiksi pestyt vuoliaiset\npään päällä — kaikki oli samaa, mutta, oi Jumala, kuinka erilaisia\nkuitenkin!\n\n»Annapa minulle peili, että saan katsoa, minkä näköinen minä olen»,\nhän sanoi ja Nancy antoi hänelle peilin, joka oli pudonnut lattialle\ntalkoopäivän jälkeisenä aamuna.\n\nHarmistuneena hän sysäsi sen luotansa. »Mitä tuommoisesta viheliäisestä\nlasinsirusta näkee?» hän sanoi.\n\nYötä päivää kierteli Pete talon ympärillä. Siellä ei ollut hänelle\nmakuupaikkaa ja luultiin, että hän vietti yönsä kotonansa. Mutta hän\nkulki pimeässä hiekkakentän yli rannalle ja varhain aamusilla oli\novella takaisin, tuoden tullessansa raittiin tuulahduksen mereltä\ntaloon, kun hän puoleksi avatusta ovesta hiljaa kuiskasi: »Kuinkas\nasiat tänään hurisevat?»\n\nNaiset ajoivat hänet ulos ja hän kierteli polkuja pitkin aivan kuin\nkodistaan karkoitettu koira. Jos hän kuuli huokauksen maitokamarin\nyliseltä, hän istahti seinään nojaten ja valitti. Mummi koetti\nlohduttaa häntä. »Älä ole milläsikään, poikaseni, pian siitä on pelkkää\niloa», hän sanoi, »ja sinä saat pienen lapsukaisen, jonka edestä\nkannattaa tehdä työtä.»\n\nMutta Pete oli katkera ja kapinallisella mielellä. »Mitä minä lapsesta\nvälitän?» hän sanoi. »Hänet itsensä minä tahdon pitää, mutta nyt hän\njättää minut. Oi, Jumala, nyt hän jättää minut! Jumala, anna minulle\nanteeksi», hän mutisi. »Oi, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi», hän\ntoisin ajoin valitti: »Se ei olisi oikein. Jumala tietää, ettei se\nolisi oikein», hän mutisi käheästi samaa kerraten...\n\nVihdoin Nancy Joe tuli hänen luokseen ja kävi täydellä todella lukemaan\nhänelle lakia.\n\n»Kuulkaapas nyt, Pete», hän sanoi, »jos te tahdolle ottaa hengen\nhäneltä ja vielä kohtalaisen pian, niin teidän on vain jatkettava\nsillä tavalla, kuin olette alkanut. Mutta ellette sitä tahdo, silloin\non parasta, että laputatte täältä tiehenne, ettekä tule takaisin,\nennenkuin voitte olla täällä joksikin hyödyksi.»\n\nTämä asetti vihdoinkin Peten levottomuuden. Kalastuskausi oli\nalkanut aikaisin sinä vuonna, ja seuraavana iltana hän lähti\nsillinpyyntiretkelle.\n\nKate sai odottaa kauan, ja naiset, jotka hyörivät hänen ympärillänsä,\nodottivat peläten ja vavisten. »Tämä on viikkoa tai paria liian\naikaista», sanoi muuan. »Ilma on niin hirvittävän kuuma», sanoi toinen.\n»Rakas lapsi kulta, kyllä se on nyt vähän liian aikainen», myönsi\nmyöskin Mummi.\n\nKaten omat tunteet eivät sallineet sijaa sellaiselle pelolle.\n\n»Kuolevatko naiset usein siihen?» hän kysyi.\n\n»No, se tapahtuu oikeastaan hyvin harvoin», sanoi tohtori.\n\nPuolen tunnin perästä Kate puhui uudestaan.\n\n»Kuoleeko lapsi joskus?»\n\n»No, sellaista saattaa kyllä toisinaan tapahtua, mutta ainoastaan\nsilloin, kun äitiä on kohdannut ankara onnettomuus-esimerkiksi, kun hän\non menettänyt miehensä.»\n\nKate lojui kiemurrellen tuskissansa sängyssänsä, ikävöiden omaa\nkuolemaansa ja toivoen syntymättömän lapsen kuolemaa, koska pelkäsi\nsen ilmestymistä ja oli varma, että hän vihaisi ja inhoaisi sitä.\nVihdoin kaikui lapsen ensimmäinen itku — tuo itku pohjattomasta\näänettömyydestä, joka ei ennen ollut saanut ilmaa väräjämään, mutta\njoka tämän jälkeen oli valmistava lievitystä maailman tuskaan, itkevä\nja naurava, valittava ja iloitseva ja tuottava hänelle, joka oli\nlapselle elämän antanut — sekä lohtua että surua. Sitten hän pyysi,\nettä he näyttäisivät lasta hänelle, ja kun he toivat sen hänen luokseen\nhyssytellen ja lörpötellen hassuja sanojansa, ja kun hän pelästynein\nilmein katsahti sen ryppyisiin pikku kasvoihin, hän peitti silmänsä\nkädellänsä ja huusi: »Viekää se pois», ja käänsi päänsä seinään päin.\nHänen epämääräinen pelkonsa oli nyt muuttunut varmuudeksi: lapsi, jonka\nhän oli synnyttänyt, oli hänen syntinsä hedelmä — hän oli huono nainen.\n\nMutta ei ole maailmassa niin suurta häpeää, pelkoa tai kauhua, jota\näskensyntyneen lapsen avuton olemus ei karkoittaisi. Lapsi itki taaskin\nja kauheassa pelon ja rakkauden taistelussa voitti vihdoin äidin tunne.\nÄidin sydän heräsi ja alkoi sykkiä. Hän oli nyt saanut lapsensa,\nolkoonpa kaikki muu kuinka tahansa. Siinä oli kaikki, jonka puolesta\nhän oli kärsinyt, mutta se oli hänelle kylliksi, se oli kallis,\nsanomattoman arvokas aarre.\n\n»Oletteko te aivan varmat, että lapsi on terve», hän kysyi, »aivan,\naivan terve? Eivätkö sen pienet kasvot ole niinkuin sen pieni äiti\nolisi itkenyt — eivätkö?»\n\n»No, ei suinkaan», vakuutti Mummi, »lapsihan on niin kerrassaan komea\nja ihana, ettei sen suloisempaa lasta ole syntynyt.»\n\nNaiset juoksentelivat varpaillaan ylös ja alas, supatellen portaissa,\nnaureskellen alakerrassa ja vaatien hiljaisuutta ja kiellellen\ntoisiaan, vaikka heidän oman käytöksensä vuoksi kieltelemistä\ntarvittiin, kun he astuivat huoneeseen. Lapsi kirkui yhä kuin henkensä\nedestä ja Mummi pudisteli päätänsä sille ja puheli, ettei ollut\nollenkaan syytä huutaa ja pahoitella, kun hän kerran oli onnellisesti\nmaailmaan tullut; ja Kate itse risti kätensä ja mutisi hiljaa\nitseksensä aivan kuin olisi lausunut rukouksen: »Jumala on hyvin hyvä\nja tohtori on myöskin hyvä. Jumala on oikein hyvä, kun hän antaa meille\ntohtoreita.»\n\n»Maatkaa nyt aivan hiljaa, niin minä tulen takaisin parin tunnin\nkuluttua», sanoi tohtori Mylechreest ovelle mennessänsä.\n\n»Voi, Herra hyvästi siunatkoon, mitähän se isä nyt sanoo!» huudahti\nMummi, ja kaikkien kasvoille levisi tuo iloisen hämmästyksen hymy,\njoka tavallisesti ilmestyy kaikkiin taloihin, joitten yllä elämän ja\nkuoleman enkelikaksoiset ovat kauan leijailleet ja liidelleet tiehensä\nvasta sitten, kun ovat nähneet vastasyntyneen lapsen suloiset kasvot.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKun Pete laski rantaan viileän aamun sarastaessa, seisoi John-lukkari\ntynnyrillä myyden yön saalista huutokaupalla suoraan veneestä.\n\n»Minulla on uutisia teille, herra Quilliam», hän huudahti, kun Peten\nvene puolissa purjeissa saapui laiturin viereen. Pete pysäytti\nvenheensä, hyppäsi maalle ja kiiruhti sinne, missä John laiturin päässä\npiti huutokauppaansa. Ympärillä kuhisi joukko ostajia vasuineen ja\nkäsikärryineen.\n\n»Odottakaa hetkinen, kapteeni», hän huudahti ojentaen kätensä, jossa\nsilli vielä aukoi kiduskansiansa. »Jok'ikinen tämänlaisia vonkaleita,\nlihavia, eläviä ja potkivia — paljonko kaikista yhteensä tarjotaan?\nViisi shillinkiä? Kiitoksia paljon — Ja kolme, viisi ja kolme. Lisätkää\nhieman pojat — vai vasta viisi ja kolme — ja kuusi, kiitoksia. Sehän on\naivan pilkkahinta, viisi ja kuusi — kuusi shillingiä? Kaikki yhteensä\nkuusi shillingiä — _ja kuusi_? Koko kasa kuudesta ja kuudesta?»\n— »Seitsemän shillingiä», huudahti joku äänellä, joka muistutti\nsumutorvea. »Sillit ovat torikauppias Annien», sanoi John hypähtäen\nmaahan. »Ja nyt, kapteeni Quilliam, me lähdemme kastelemaan sen nuoren\nmiehen päätä.»\n\nPete kiisi kuin tuuliaispää Sulbyä kohden, äänekkäästi tervehtien\njokaista, kenen tiellänsä tapasi. Mutta kun hän tuli lähelle.\n»Keijukaista», kuivasi hän hien otsaltansa, koetti rauhoittaa\npuuskuttavaa hengitystään ja oli olevinaan, kuin ei olisi mitään\nkuullut.\n\n»Kuinkas minun tyttöparkani nyt jaksaa?» hän sanoi hellällä äänellä,\nkoettaen näyttää mahdollisimman onnettomalta ja onnistuikin\nnäyttelemään osaansa mainiosti kolmekymmentä sekuntia.\n\nNaiset iskivät toisillensa silmää ja näyttivät erinomaisen tietäviltä.\nNyökytellen syrjävihkaa Peteen päin he hykertelivät käsiänsä ja\nnauraa hihittivät sanoen: »Katsokaapas häntä — hän ei tiedä mitään,\nluuletteko, että hän tietää?» — »No ei, näkeehän sen, rouva hyvä — nuo\nmiehet ovat sellaista väkeä, että ne eivät ymmärrä tuon taivaallista.»\n\n»Pois tieltä», huudahti Pete jymisevällä äänellä ja hyökkäsi portaita\nkohden.\n\nMutta Nancy pysähdytti hänet seisten keskellä alinta porrasta ja\nasettaen molemmat kätensä hänen olkapäillensä. »Teidän täytyy olla\nhyvin hiljaa sitten», hän kuiskasi. »Te olette aina ollut hyvin järkevä\nmies, Pete, ja hän on tavattoman heikko — luvatkaa minulle, että olette\nhyvin, hyvin tyyni.»\n\n»Minä olen hiljaa kuin hiiri», vastasi Pete ja vedettyään suuret\nmerisaappaat jalastaan hän hiipi varpaillaan huoneeseen..\n\nTuolla Kate makasi aamuauringon valossa ja hänen kasvonsa olivat niin\nvalkeat kuin se peite, jota hän pitkillä sormillansa hypisteli.\n\n»Jumala olkoon kiitetty siitä, että äiti ja lapsi elävät», sanoi\nPete liikutuksesta väräjävällä äänellä, ja sitten hän veti hiukan\npeittoa alemma ja siellä, siellä oli lapsikin tyynyllä hänen vaimonsa\nkäsivarrella.\n\nKuinka paljon hän koettikin pysyäkseen tyynenä, hän ei voinut olla\nhuudahtamatta ilosta.\n\n»Katsopas vain! Siinä se on poika! Poika, toden totta, iloitkaa ja\nriemuitkaa!»\n\nNaiset hyökkäsivät hänen lumppuunsa kuin hanhiparvi. »Pois täältä, hyvä\nherra, ellette voi käyttäytyä paremmin.»\n\n»Anteeksi, hyvät naiset», sanoi Pete yskähdellen, »minä en ole tottunut\nseurustelemaan lasten kanssa. Olen hieman ihastunut, näettehän,\nparahin Nancy, eukkoseni. Enhän voinut auttaa sitä, että minulta pääsi\nhuudahdus, nähdessäni hänet ensimmäisen kerran.» Sitten hän lisäsi\nvuoteeseen kääntyen: »Oi, Kirry, miten sievä se on! Ja noin iso sitten!\nSehän on niin iso nyt jo kuin minun nyrkkini. Ja noin lihava! Sehän on\nkuin syötetty porsas. Ja noin suora! No, ei nyt sentään ole ihan suora,\nmutta ihanat piirteet sillä kuitenkin on! Anna se minulle, Kirry.\nAnnapas minulle se pikku veitikka. Täytyyhän minun saada poikaa pitää\npikkuisen edes.»\n\n»Poikaa, vielä vain! Kuunnelkaapas tuota miestä», sanoi Nancy.\n\n»Se on tyttö, Pete», sanoi Mummi ottaen lapsen vuoteesta.\n\n»Tyttökö, sanotte?» sanoi Pete miettivästi. »No», hän sanoi heittäen\npäättävästi päätänsä, »Jumala olkoon kiitetty tytöstäkin.» Sitten hän\nkohotti päätänsä vielä päättävämmin ja lisäsi: »niin, Jumala olkoon\nkiitetty siitä, että äiti ja lapsi elävät, vaikkapa se onkin tyttö», ja\nhän ojensi kätensä ottaaksensa lapsen syliinsä.\n\n»Varovasti nyt, Pete — ota se hyvin varovasti», sanoi Mummi ojentaen\nsen hänelle.\n\n»Särkyvätkö ne helposti, Mummi?» virkkoi Pete ja hänen suuret\npoikamaiset kasvonsa olivat tällä hetkellä kuin hyvän hengettären\nkasvot.\n\n»Tule nyt vanhan isäukkosi syliin, sinä pikku pipana. Herra varjelkoon,\nKirry, miten raskas se on! Tämä poika painaa ainakin kymmenen naulaa,\nsiitä olen varma. No, katsopas poikaa! Mummi, Mummi, olettekos koskaan\nnähnyt mokomaa? Sehän on oikea taideteos. Kirry, minä en olisi voinut\nsaada parempaa, vaikka olisin saanut valita. Kuulittekos, mitä\nTommi Hommy sanoi? Olisittepa kuulleet, miten hän kerskui ja ylisti\nvastasyntynyttä lastansa. Hän sanoi, ettei hän sitä antaisi pois\nmistään hinnasta — mieluummin hän menettäisi navetastansa kaksi parasta\nlypsylehmäänsä. Tämä on kuitenkin paljon arvokkaampi, siitä olen varma.\nMitäs te suvaitsette sanoa siellä, neiti Nancy? Ei kelpaa mihinkään.\nNiinkö sanoitte? Te olitte oikeassa, Mummi. 'Siitä on tuleva pelkkää\niloa', sanoitte te ja eikö lapsi ole osoittanut sitä nyt jo todeksi?\nMinä panin viime maanantaina sukat nurinpäin jalkaani. »Onpahan onni\noikeinpäin», sanoin minä ja niinhän minulla olikin. Katsokaapas nyt\ntuota poikaa! Se heristää pientä nyrkkiänsä isällensä. Niinpähän\ntekeekin. Tämä poika tuntee minut. Ah, sinä olet sukkela! No, Nancy\nneiti luulee muka, että minä puhun tyhmyyksiä, niinkö? Kukaan ei voi\nminua kuitenkaan vakuuttaa, ettei tämä poika minua tuntisi.»\n\n»Kuullettekos nyt, mitä tuo mies puhuu?» hymyili Nancy. »Poika ja poika\nja poika ja poika! Se on tyttö ettekö jo kuullut, tyttö — tyttö —\ntyttö.»\n\n»No, no, tyttö sitten — tyttö on yhtä hyvä, ihan yhtä hyvä, olkoon vain\ntyttö», sanoi Pete päättävästi ja alistuvasti.\n\n»Hän on pettynyt», sanoi Mummi. »Miesparka odotteli poikaa, eikös vain\nodotellutkin?»\n\nMutta sitä ajatusta vastaan nousi Pete koko voimallansa. »Poikaa?\nEi ikinä! Ei, ei! Tyttöä, niin totta kuin elän. Minähän olen aivan\nhullaantunut tyttöihin, vai mitä, Kirry? Olen aina ollut ja nyt minä\nolen onneksi saanut niitä kaksi.»\n\nLapsi alkoi itkeä ja Mummi otti sen häneltä pois ja asetti sen\npolvillensa vatsalleen ja alkoi keinuttaa. »Herra varjele sitä ääntä,\nmiltä sillä pojalla on!» sanoi Pete. »Hänestä tulee laivuri toden totta\n— satamamestari nyt kuitenkin.»\n\nLapsi nukahti ja Mummi pani sen tyynylle Katen viereen, kasvot äitiin\npäin.\n\n»Vaiti kuin viilipytty nyt», sanoi Pete. »Katsokaapas, miten poika\nhymyilee unissansa. Mutta missäs ukko on? Onko hän nähnyt sitä? Meidän\ntäytyy saada se sanomalehteen, Timesiin? Niin, tietysti Timesiin.\nJa paikalliseen lehteen myöskin. »Herra kapteeni Peter Quilliamin\nrakastettu vaimo on saanut pojan — tytön, — tarkoitan. Ja ajatelkaahan,\nmitä ihmettelyä se herättää koko saarella — jokainen saa sen tietää.\nSanomalehdet ovat kuin naiset — niillä on mainio taito levitellä\nsalaisuuksia. Mitähän Philip sanoo? Mutta eikö teillä ole mitään suuhun\npantavaa, Mummi? Rouvat tarvitsisivat vähän virkistystä, Nancy. Toden\ntotta, tällaisessa tapauksessa on tämmöinen talo mainio olemassa.\nMitä kello oli? Odottakaa, älkää sanoko! Se tapahtui kello viisi tänä\naamuna, eikö totta? Tapahtuihan? Senhän minä hyvin tiesin. Vuoksi oli\nsilloin korkeimmillansa — niin, poika kyllä menestyy maailmassa ja\nkuolee vasta päästyänsä aallon harjalle. Mistäkö minä tiesin, että\nlapsi oli syntynyt, hyvä rouva? No, mikään nyt ei ole sen helpompaa.\nMe annoimme veneitten kuljeksia valloillansa Cronk ny Irrey Lhaan\nlähettyvillä odotellessamme päivän sarastusta. Alkoi valjeta sen\nverran, että saattoi kätensä erottaa, rouva. Äkkiä minä kuulin lapsen\nitkua mereltä. 'Se on Earey Cushinin nimetön kakara', sanoi eräs\npojista. 'Purjeet ylös', sanoin minä. Sitten me nostimme verkkomme\nveneisiin, ja kun me laskeuduimme polvillemme aamurukoukseen, kuten\ntavallista, rukoilin minä: 'Jumala siunatkoon minun vastasyntynyttä\nlastani', sanoin minä. 'Ja Jumala siunatkoon myöskin minun lapseni\näitiä', sanoin minä, 'ja Jumala suojelkoon ja varjelkoon heitä aina\nja valistakoon kasvonsa myöskin minulle.' Vuoteesta kuului hiljaista\nvalitusta.\n\n»Ilmaa, ilmaa, päästäkää raitista ilmaa! Avatkaa ovi», läähätti Kate.\n\n»Huone alkaa käydä hänelle liian kuumaksi», sanoi Mummi.\n\n»Tulkaa, tulkaa, täällä on yksi meistä liikaa», päätti Nancy. »Ulos\ntäältä», ja hän ajoi Peten pois sänkykamarista lyöden esiliinaansa\naivan kuin hänellä olisi ollut edessään lauma ankkoja.\n\nPete kääntyi ovessa ympäri ja katseensa sattui päällystakkiin, joka\nriippui naulassa.\n\n»Jumala häntä siunatkoon», sanoi hän hiljaa. »Jumala siunatkoon ja\npalkitkoon häntä kaikesta siitä, mitä hän on saanut minun vuokseni\nkärsiä.»\n\nHän vei päällystakin huulillensa ja katosi huoneesta. Hetkistä\nmyöhemmin hänen musta kiharatukkainen päänsä kurkisti oviaukosta sisään\naivan kuin hän olisi ollut suuri keskenkasvuinen poika.\n\n»Nancy», hän kuiskasi, »laita hiilihanko poikittain kehdon yli, ei ole\nhyvä kiusata tonttuja. Ja Mummi, älkää jättäkö pikkuista yksin, kun\nNancy menee lypsämään lehmiä, sillä voisihan sattua, että keijukaiset\nvaihtaisivat lapsen.»\n\nKate oli kääntynyt seinään päin ja kuunteli kirvelevin sydämin hänen\npuhettansa. Kun Pete oli palannut alakertaan, tuli tohtori uudestansa.\n\n»Hän ei voi oikein hyvin», sanoi tohtori. »Parasta on, ettei hän itse\nsaa syöttää lasta. Viisainta on antaa lapselle pullo heti. Se on\nhyödyllisintä heille molemmille.»\n\nJa niin päätettiinkin, että Nancy seuraisi heitä hoitajattarena\nJalavaharjuun. Rouva Gorry sai tulla siksi aikaa hänen sijallensa\nSulbyyn.\n\nSeuraavan kahdenkymmenen neljän tunnin aikana koetti Kate kaikin voimin\nsulkea sydämensä lapselta. Mutta tämän ajan kuluttua, kun hän sattui\njäämään lapsen kanssa yksin, hän alkoi laulaa sille vienolla, hellällä\näänellä. Nancy, joka juuri silloin lakaisi keittiötä, pysähtyi luuta\nkädessä, ja Mummi istuessaan kapakkahuoneessa lopetti neulomisensa.\n\n»Tuo nyt on jotakin», sanoi Nancy.\n\n»Voi pikku Kirry raukkaani», sanoi Mummi. »Eihän ole ollenkaan ihme,\nettä hän on unissaan vähän hourinut — eihän hän ole ollut terve yhtään\nainutta päivää häittensä jälkeen.»\n\nYhdessä he hiipivät nämä oudot äänet kuullessansa portaita ylös ja\ntapasivat Peten, jota he hetki sitten olivat turhaan kaivanneet,\nistumassa Katen huoneen oven takana henkeä pidätellen kuuntelemassa.\n\n»Vaiti», hän sanoi vähemmän kielellä kuin huulillansa, jotka hän\npuristi yhteen vaatien hiljaisuutta. Sen jälkeen hän kuiskasi: »Hänen\näänensä täyttää koko huoneen musiikilla, kuunnelkaa. Se kaikuu\nkuin keijujen soitto rantahietikolla. Ja pieni keijukainenhan se\nviekoitteleekin hänet laulamaan.»\n\nSeuraavana päivänä tuli Philip, eikä Pete tullut toimeen, ennenkuin oli\nsaanut hänet viedyksi ylös katsomaan lasta.\n\n»Sehän on vain Phil», hän sanoi astuessaan ovesta sisään ja vetäen\nPhilipiä jäljessään Katen huoneeseen, sillä se tuttavallisuus\nja luottamus, jota suuri ilo joskus synnyttää, hävittää usein\nsopivaisuuden rajat. Kate ci katsahtanut vuoteestansa ja Philip koetti\npäästä pakoon niin pian kuin suinkin.\n\n»Philipillä on jotakin kerrottavana itsestäänkin», sanoi Pete.\n»Huomisesta kuukauden päästä hänestä tehdään tuomari.»\n\nSilloin katsoi Kate Philipiä suoraan silmiin ja tämän katseen edessä\nhän tunsi särkyvän sen sädekehän, minkä hänen menestyksensä oli hänen\nmielessään synnyttänyt. Hän hoippui alakertaan ja kiiruhti ulos\ntalosta. Taas palasi vanha peloittava ajatus: »Hän rakastaa minua\nvielä», mutta miten erilaiselta se vaikuttikaan nyt, kun lapsi oli\nsyntynyt. Kun hän katseli sen pieniä, kauniita kasvoja, valtasi uusi\ntunne hänen olentonsa. Katen lapsi — Katen — ja se voisi myöskin olla\nhänen. Eikö hän ollut ostanut maallista onneansa liian kalliista?\nSaattaisiko mikään maallinen ylennys olla Peten yksinkertaisen riemun\narvoinen? Uuden päivän sarastus täyttää köyhänkin mielien kodin, kun\nhän ensi kerran tulee isäksi, ja hänellä on hetkisen salaperäinen\naavistus siitä taivaallisesta riemusta, että uusi elämä on syntynyt, ja\nse on osa hänen omasta olemuksestansa.\n\nKolme viikkoa myöhemmin Pete ajoi vaimoineen kotiinsa Caesarin\nvaunuilla. Kaikki kävi samalla tavalla kuin silloin, jolloin hän ajoi\nvaimonsa kanssa kahden, ero oli vain siinä, että niissä saaleissa,\njoissa Kate silloin oli ollut, oli nyt lapsi, joka uinui unen helmoissa\nmaitopullo vierellänsä. Oli ihana kevätaamu ja auringon säteet\nloistivat vihertävillä lehdillä ja kukat hohtivat kuin satumaailmassa.\nPete oli iloinen ja vallaton kuin nuori poika ja vihelteli ja kujerteli\nkoko matkan koettaen matkia lintujen laulua ja eläinten ääniä. Kun he\ntulivat Jalavaharjuun, nosti hän vaimonsa kärryistä alas varovasti\nja hellästi, kuten hän käsitteli pienokaistansa. Hän oli voimakas ja\ntoinen oli kevyt ja hän paremmin kantoi kuin talutti vaimonsa portaita\nylös. Vastassa oli Nancy, joka otti lapsen äidin sylistä ja silloin\nPete palasi takaisin hoitamaan hevostansa huudahtaen lähtiessänsä: »Se\noli ainoa, mitä tässä talossa tarvittiin, rakas Nancy. Mitä on talo\nilman lasta? Se on aivan kuin huone, jossa ei ole kelloa.»\n\n»Kello, vieläkös mitä», sanoi Nancy, »kellot pysähtyvät, mutta tämä käy\nvarmasti lakkaamatta kuten mylly.»\n\n»Älkää nyt liioitelko, Nancy», huudahti Pete, mutta hän oli itsekin\nvallan suunniltansa ilosta.\n\nKate astui sisään. Tuli paloi arkihuoneen uunissa, liesiraudat hohtivat\nkuin lasi, fuksioita oli pistetty maljakkoihin — kaikki oli lämmintä,\niloista ja kodikasta. Hän istahti ottamatta hattua päästänsä. »Miksi\nminä en voi olla tyyni ja onnellinen?» hän ajatteli. »Miksi minä en voi\npakottaa itseäni rakastamaan ja unohtamaan?»\n\nMutta hän oli ihminen, joka taivaltaa erämaata meren pohjassa —\nääretöntä, kuohuvaa Saharaa. Hänen yläpuolellansa oli koko elämä,\nsiellä oli hänen rakkautensa ja onnensa ja kaikki; mitä oli hänen\nympärillänsä, ne olivat vain aavemaisia varjoja, joita ne loivat.\n\n\n\n\nVIX.\n\n\nKuta selvemmin Kate käsitti, että hän oli huonon naisen asemassa, sitä\nenemmän hän koetti ahkeroida tullaksensa hyväksi. Hän pakeni uskonnon\nturviin. Mutta hänen uskonnossaan ei ollut uskoa, ei luottamusta, ei\nlohtua, ei salaperäistä hartautta, vaan ainoastaan pelkoa, häpeää ja\npakkoa. Hän antautui siihen siitä huolimatta kokonaan. Sunnuntai-aamuna\nhän meni kristilliseen kokoukseen, iltapäivällä kirkkoon,\nsunnuntai-iltaisin Wesleyn kappeliin, keskiviikkoiltana metodistien\nlähetystalolle. Tämä häälyväisyys ei miellyttänyt hänen isäänsä. Hän\nkatseli häntä tutkivasti ja kysyi, oliko hän salaisuudessa rikkonut\njoitakin käskyjä. Kate kalpeni ja vastasi kieltäen.\n\nPete seurasi häntä, mihin ikinä hän menikin, ja kun uskovaisten\nkelvottomin aines näki tämän, seurasi se hänen mukanansa. He\npanettelivat kilvan toisiansa koettaessaan päästä käsiksi hänen\nrahakukkaroonsa. »Ette suinkaan te nyt voi ajatella liittyä noihin»,\nsanoi muuan. »Ne kannattavat valintavapautta — ja sehän johtaa sielun\nsuoranaiseen turmioon.» »Kunnioitettava ihminen ei toki voi yhtyä\nCowleyn seurakuntaan», sanoi joku, »nehän kieltävät perisynnin, eivätkä\nsiis ole hitaistakaan paremmat kuin paatuneet pakanat.»\n\nPete ymmärsi erinomaisesti heitä ja tiesi, mihin he pyrkivät.\n\n»Te muistutatte minulle», sanoi hän, »kun te tuolla tavalla kerskutte\nopinkappaleistanne, kaffereita Kimberleyssä. Jos joku heistä sattui\nlöytämään vanhan hatun, jonka joku valkoinen oli heittänyt menemään,\nhe pimeän tullen sytyttivät suuren nuotion ja kokoontuivat tarkasti\ntutkimaan tuota merkillistä esinettä. He tunkeutuivat yhteen ahtaaseen\npiiriin, eikä heistä näkynyt muuta kuin hampaat ja silmät ja siinä\noli kysymyksiä yhtä paljon kuin katkismuksessa. »_Kuka_ löysi sen?»\ntiedustelee joku. »_Mistä_ hän sen löysi?», utelee toinen. »Jos hän ei\nolisi löytänyt sitä, kuka muu sen sitten olisi löytänyt?» Sillä tavalla\nhe saattoivat jatkaa kello kahteen aamulla, ja tuli sammui, mutta\njoukko istui yhä kiistellen ja kirkuen aivan kuin apinasakki pimeässä.\nJa tuo kaikki tapahtui vanhan viheliäisen hatun vuoksi, jossa oli\nreikä, eikä ollut viiden pennin arvoinen.»\n\n»Tuo on pakanallisuutta», huusivat he. »Mutta siitä huolimatta\nantanette toki leskille ja orvoille, sillä joka köyhää auttaa, se\nlainaa Herralle — te harjoitatte uskontoa toki sillä tavalla, vaikkette\nmitään usko.»\n\n»Silloinhan me olemme kuitit», sanoi Pete, »sillä te uskotte, mutta\nette elä uskonne mukaan.»\n\nMutta Caesar sai Peten huolimatta hänen epäilyksistänsä. Lähestyi\njokavuotinen rukousjuhla. Kate lähti sinne ja Pete seurasi häntä, kuten\nuskollinen koira. Joukko kokoontui Sulbyn sillalla ja kulki kylän läpi\nharrasta herätyslaulua veisaten. He pysähtyivät Caesarin pellolle\nlaaksossa — se oli sama pelto, jossa viime vuonna oli talkoita pidetty,\nja Caesar nousi kärryihin, jotka oli viety sinne saarnatuoliksi.\nSitten he taaskin lauloivat ja jakaantuivat pienempiin ryhmiin,\njotka kokoontuivat eriksensä sinne tänne aivan kuin katajapensaat\nvuorenrinteellä. Jonkun ajan kuluttua he tulivat taaskin yhteen,\nveisasivat uuden virren ja kokoontuivat kärryjen ympärille kuuntelemaan\nCaesarin saarnaa.\n\nSen sisällyksenä oli velvoitus, että ihmisen tulee ahkeroida\nomistaakseen jalon ja puhtaan elämän. Näinä aikoina oli saarella hänen\nmielestänsä huonoja ihmisiä, jotka synnissään olivat onnellisia ja\nopettivat, ettei ollut hyvä viettää virheetöntä elämää, koska hyveiden\nharjoitus teki ylpeäksi ja ylpeys oli kuolemansynti. Oli toisia, jotka\nsanoivat, että koska ihmisen tulee katua omistaaksensa pelastuksen,\ntäytyy tehdä syntiä, jota sitten katuisi. Nämä opit ovat perkeleestä\n— älkää kuunnelko niitä. Voisiko ihminen, joka uskossa on pelastunut,\nviettää hetkeäkään synnittömänä? Joissakin tapauksissa hän varmaankin\nvoisi. Ehkäpä jonkun minuutin? Sen nyt kuitenkin. Kokonaisen tunnin?\nEi siitäkään epäilystä. Silloinhan, jos ihminen voisi elää kokonaisen\ntunnin synniltä, hän voisi elää koko päivän, koko viikon, kuukauden,\nvuoden — niin koko elämänsä.\n\nPäästyänsä näin pitkälle Caesar oli alkanut hikoilla ja siksi hän otti\ntakin yltänsä, ripusti sen kärryjen pyörälle ja jatkoi paitasillaan.\nÄlkää antako heidän vietellä teitänne. Ne ovat perkeleen juonia, mutta\nhänen lupauksiinsa ei ole luottamista. Vanha ihana sääntö on olemassa,\nettä jos joku on tehnyt itsensä syypääksi lihalliseen syntiin, hänen\npitää julkisesti kärsiä rangaistuksensa tässä maailmassa, etteivät\nhänen syntinsä olisi hänelle tuomioksi Herran suurena päivänä.\n\nCaesar riisui myöskin liivinsä ja lopetti kiihkeästi vaatien\nkuulijoitansa tunnustamaan salaiset syntinsä. Jos puheitten arvo\nlasketaan vaikutusten mukaan, oli Caesarin puhe kaunopuheisuuden\nmestarinäyte. Kun hän alkoi, kuunteli hänen seurakuntansa henkeään\npidättäen ja kuului ainoastaan yskähtelyä ja hiljaista tirskunaa, johon\nhänen vihamiehensä tekivät itsensä syypääksi, kierrellessään ympäri ja\ntehdessään pilaa tuosta lörppäkielestä, tekopyhästä kapakoitsijasta.\nMutta hänen lopettaessaan kuului voimakkaita ihastuksen ja ylistyksen\nhuudahduksia, samalla kuin hänen kuulijansa rukoilivat ääneen,\nhuokailivat ja valittivat, syleillen toisiansa kiihkeästi kauhusta ja\nihastuksesta.\n\nKun Caesarin ääni häipyi kuin kaukaisen meren loiskinta, hypähti joku\nnurmikolla seisoalleen ja alkoi rukoilla. Ja ennenkuin ensimmäinen\nrukoilija oli lopettanut oli toinen jo alkanut. Sillä aikaa olivat\nparannuksen etsijät alkaneet tunkea joukon läpi kärryjen luokse,\njossa he itkien ja huokaillen vaipuivat polvillensa. Yksi niistä\noli Kate ja kun hän asettui paikoillensa, pysyi Pete lakkaamatta\nhänen rinnallansa. Ankara väristys kävi samalla Katen lävitse ja\nhänen katseensa oli painunut maahan. Pete tarttui hänen käteensä ja\ntuntiessaan sen vapisevan, hänenkin silmänsä täyttyivät kyynelillä.\nCaesar kumartui heidän ylitsensä kiiluvin silmin ja hehkuvin kasvoin.\nKun rukousten välistä tuli hetkisen hiljaisuus, hän alkoi voimiensa\ntakaa vetää virttä. Juhlakansa liittyi häneen toisessa tahdissa ja\nparannuksentekijäin valitukset häipyivät kirkuvaan säveltulvaan:\n\n    »Ann' anteeks', sitä anelen\n    Mun monet riettaat rikoksen!\n    Kuin nyt, ain' elinkautenan'\n    Sä olet Isän' Jumalan'.»\n\nKate nyyhkytti ääneen — hän oli kuin peräsimetön alus, inhimillisten\nintohimojen ajeltavana, ja ne polttivat kuin tuli hänen olentoansa.\n\nKun katumuksen tekijät hieman tyyntyivät, he nousivat yksitellen\ntunnustamaan, miten kauheasti saatanan viekkaus oli heitä pettänyt ja\nmiten ihanalta tuntui omistaa pelastus. Lopuksi Caesar käytti hetkeä\nhyväksensä ja sanoi: »Ja nyt, veli Quilliam, tunnustapas sinäkin\nsyntisi.»\n\nPete nousi Katen sivulta, silmänsä täynnä kyyneliä ja riemukkaat huudot\ntervehtivät häntä, mutta niillä oli enimmäkseen maallinen sointu. »Ole\nhyvällä mielellä, Pete, ei ole mitään hätää.»\n\n»Minulla ei ole paljoa kerrottavaa», sanoi Pete. »Minun uskonnollinen\nkokemukseni supistuu yhteen ainoaan tapaukseen ja sekin oli uskosta\nluopuminen. Ennen kuin minä olin ansainnut edes sen verran, että\nsaatoin matkustaa sisämaahan, minä työskentelin jonkun aikaa\nKapkaupungissa laivamiehenä. Minun herrani ja mestarini oli muuan\nvanha hurskas hollantilainen, jota kutsuttiin nimellä Jan. Eräänä\nlauantai-iltana oli muuan suuri laiva pudottanut ankkurinsa ja\nsunnuntaiaamuna luvattiin neljäkymmentä puntaa sille, joka sen\nlöytäisi. Kaikki laivaväki lähti sitä haraamaan, paitsi Jan. 'Kuusi\npäivää pitää sinun työtä tekemän', sanoi hän, 'mutta seitsemäntenä on\nsabbatti.'»\n\nPeten esityksen katkaisivat riemukkaat kiitos- ja ylistyshuudot.\n\n»Koko päivän hän näki veneitten kulkevan edestakaisin lahdessa,\nmutta lopuksi hän päästäksensä näkemästä tuota kiusausta, vetäytyi\nmakuuhuoneeseensa, asetti verhot ikkunaan, lankesi polvillensa\nja kiemurteli kuin hullu. Sälöin oli kuin ääni taivaasta olisi\nsanonut hänelle: »Nyt on Herran päivä, Jannie, ne eivät ansaitse\nshillinkiäkään. Eivätkä ne ansainneetkaan, mutta kun Janin kello näytti\nkaksitoista yöllä, me kiidimme molemmat ulos aivan kuin raketit. No\nniin, me olimme tuskin kymmenen minuuttia olleet järvellä, ennenkuin\nankkuri tarttui meidän haraamme.»\n\nKuului korvia vihlova huuto: »Herra olkoon kiitelty ja ylistetty!»\n\n»Jan huusi: 'Herra johti meidän veneemme juuri sille paikalle ja me\nlaskimme haran yhtä varmasti kuin asetetaan kansi teekannulle!'»\n\nKuulijat huusivat voimansa takaa halleluja.\n\n»Mutta kun me tulimme maalle, mc huomasimme, että Janin kello oli\nkaksikymmentä minuuttia edellä ja siihen loppui koko sen vanhan miehen\nusko.»\n\nSinä päivänä puhuttiin kaikkialla, että Pete ja Kate olivat kääntyneet.\nHeidän nimensä merkittiin uskovaisten luetteloon ja he saivat\nneljännesvuosi-pilettinsä.\n\n\n\n\nX.\n\n\nSeuraavana aamuna Kate meni kirkkoon kirkkoonotettavaksi. Hänen\nemännän velvollisuutensa olivat näihin aikoihin menettäneet kaiken\nviehätyksensä, ja hän jätti Nancyn valmistamaan päivällistä. Pete\noli tarjoutunut pitämään huolta lapsosesta. Sen hän alkoi siten,\nettä hän heittäytyi mukavasti nojatuoliin kehdon ääreen ja vedellen\nankarasti savuja tuijotteli lasta kasvoihin, kunnes se heräsi. Sitten\nhän keinutteli sitä, penkoen muististansa esille kaikki hiljaiset\nkehtolaulut ja vuoroin tupakoi ja vuoroin lauloi.\n\n      »On sammakon retki nyt kosimaan,\n      Kittynen tuo, Kittynen tuo\n    — puh, puh —\n      Mutt' kosija saa rukkaset kerrassaan,\n      Kittynen tuo ja Pet!»\n    — puh, puh, puh —\n\nAurinko paistoi ovesta sisään ja miehen varjo lankesi kehdolle. Tulija\noli Philip. Pete asetti suunsa suppuun sanoaksensa »vaiti» ja Philip\nistui hiljaa, kun Pete tupakoi ja lauloi.\n\n      »Mutt' rouva rotan mies kun palajaa,\n      Kittynen tuo, Kittynen tuo,\n      Hän vieraista tietoa halajaa,\n      Kittynen ja Pet!»\n    — puh, puh —\n\nPete oli ehtinyt laulun puoleen, kun hiljainen kitinä kehdossa lakkasi\nja muuttui tasaiseksi hengitykseksi.\n\n»Vihdoinkin nukahti, Jumala sitä siunatkoon», sanoi Pete. »Mitäs\nsinulle kuuluu, Philip? Joko meidän anomuskirjelmämme on valmis?»\n\nPhilip istui pää käsien nojassa ja tuijotteli tuleen kuulematta, mitä\nhän sanoi.\n\n»Joko meidän anomuskirjelmämme on valmis?» kysyi Pete taas.\n\n»Siitähän minä juuri tulin puhumaan», selitti Philip. »Kirjelmä on\nkyllä ollut aikaa sitten valmis, mutta surukseni minun täytyy sanoa,\nettä sen vaikutus on ollut sangen huono. Se on vain tuonut päivänvaloon\nsen surullisen tosiasian, että Man-saaren kalastajat eivät maksa\nsatamaveroa.»\n\n»Ja siinä he tekevät aivan oikein», kimmastui Pete. »Satamat ovat\nmeidän isäimme satamia ja ne ovat olleet vapaat jo neljäkymmentä\nvuotta.»\n\n»Siitä huolimatta», sanoi Philip, »tullaan verot nyt vaatimaan.\nKuvernööri on antanut siitä määräyksensä.»\n\n»Silloin me nousemme sitä vastaan — jokainen kalastaja tällä saarella»,\nkiivasteli Pete. »Ja kun sinusta tulee tuomari, sinä ajat meidän\nasiaamme Tynwaldissa.».\n\n»Pidä varasi, Pete, pidä varasi», sanoi Philip.\n\nSilloin tuli Kate kotiin kirkosta, ja Pete lausui hänet riemuhuudolla\ntervetulleeksi. Philip nousi ja kumarsi äänettömästi. Viikon kestävät\nrukoukset olivat painaneet jälkensä Katen kasvoihin, mutta ne eivät\nolleet antaneet hänelle lohtua. Uskonnosta hän oli luullut löytävänsä\nlievitystä tuskallensa, mutta jokainen uusi hartaushetki tuntui repivän\nauki vertavuotavat haavat, niin että hän oli menehtyä.\n\nHän riisui takin yltänsä ja astui kätkyen luokse. Lapsi nukkui\nrauhallisesti, mutta hän kuvitteli, että pienokainen oli sairas. Hänen\nomat kätensä olivat kylmät ja kosteat, ja kun hän asetti ne pienokaisen\notsalle, tuntui hänestä, että se oli kuumeinen. Pian hänen kätensä\ntulivat lämpimiksi ja kuiviksi ja kun hän silloin asetti ne lapsen\notsalle, tuntui se hänestä hikiseltä.\n\n»Minä olen varma, että hän on sairas», hän sanoi.\n\n»Eikö mitä, lemmittyni», lohdutteli Pete, »se ei ole kipeämpi kuin\nminäkään.»\n\nKuitenkin haihduttaaksensa hänen pelkoansa Pete meni noutamaan\ntohtoria. Mutta tohtori oli maalla sairaan luona eikä voinut saapua\nennenkuin muutaman tunnin kuluttua. Katen pelko yltyi. Joka kerta kun\nhän katsahti lapseen, näytti siinä ilmenevän samat sairauden merkit\nkuin hänessä itsessäänkin.\n\n»Lapseni on kuolemaisillaan — siitä olen aivan varma», hän valitti.\n\n»Turhia juttelet, rakas ystävä», sanoi Pete. »Tuskin tuntia on siitä\nkulunut, kun se katseli minua kirkkaasti kuin orava.»\n\nÄkkiä yllätti Katen uusi kauhea ajatus ja hän huudahti: »Lapseni kuolee\nkastamattomana.»\n\n»No, se asia on pian autettu, rakas ystävä», päätti Pete. »Minä noudan\npastorin heti paikalla.» Ja hän sieppasi hattunsa ja riensi ulos.\n\nSuoraa päätä hän meni pastori Quigginin luo ja tämä lupasi heti\npaikalla saapua. Sitten hän kiiruhti Sulbyyn kutsumaan Caesaria ja\nMummia ja muutamia muita vieraita, sillä lapsen puolesta ei hän\nollut ollenkaan hädissänsä, mutta hän toivoi kuitenkin, että Katen\nsurumielisyys haihtuisi iloisen ristiäisjuhlan humussa.\n\nSillä aikaa olivat Philip ja Kate yksinänsä pienokaisen kanssa,\nainoastaan Nancy sipsutti kevein askelin silloin tällöin keittiön ja\narkihuoneen väliä. Kate oli levoton ja näytti kiihkeästi odottavan\nhelkähdellen kuullessansa pienimmänkin äänen taikka askeleen. Philip\nsaattoi huomata, että hän oli valvonut öitä ja että hänen sielussaan\npaloi kuluttava tuli.\n\nVaikka Philip kuinka koetti selittää tuon heikkouden johtuvan siitä,\nettä hän äskettäin oli tullut äidiksi, hän ei kuitenkaan voinut olla\ntulematta aina vanhaan, häntä imartelevaan päätelmään. Kate sai nyt\nmaksaa siitä, että hän oli mennyt naimisiin väärän miehen kanssa.\nJa kaikki oli hänen oma syynsä. Kuinka suurta pakotusta olikaan\nharjoitettu, hänen olisi pitänyt kuitenkin vastustaa sitä. Ihminen ei\nvoinut elämässä joutua niin vaikeaan asemaan, ettei hän siitä saattaisi\npelastua. Eikö hän, Philip, ollut pelastunut jokseenkin samanlaisesta\nasemasta, missä Kate nyt oli? Merkillinen ylpeys valtasi hänen mielensä\najatellessaan omaa käytöstänsä ja kelvollisuuttansa silloinkin, kun hän\nnäki Katen kauhean tuskan.\n\nMutta hellyys hänen sielussansa taisteli tätä omahyväisyyttä vastaan.\nHän katsoi Katen kärsineitä kasvoja ja ylpeys ja voima tuntui hänestä\nhäviävän. Kun Kate katsahti häntä silmiin, hellyys ja osanotto valtasi\nkokonansa hänen mielensä. Kerran tai pari, näytti Kate tahtovan sanoa\njotakin, mutta hän ei kuitenkaan virkkanut mitään, eikä Philipkään\npuhunut paljoa. Philip sai käyttää kaiken itsehillitsemiskykynsä, niin\nmielellänsä hän olisi ottanut hänet syliinsä ja lohduttanut häntä,\nvuodattanut kyyneleensä hänen kyyneliinsä, kertonut hänelle, että\noli viettänyt kuusi kuukautta turhaan koettaessaan karkoittaa hänet\nsydämestänsä. Hän olisi tahtonut kuiskia hänelle niistä ilottomista\npäivistä ja unettomista öistä, jotka hän oli viettänyt kuiskaillen\nhänen nimeänsä. Mutta ei! Hänen tuli olla vahvempi. Vielä ei ollut\nliian myöhä kulkea kunnian tietä. Hän ei enää tahtonut sotkea miehen ja\nvaimon väliä.\n\nPete palasi tuoden tulessansa Mummin ja Caesarin. Kirkkoherra saapui\nsangen pian tämän jälkeen. Kate istui lapsi sylissänsä ja suojeli sitä\nkuin lintu poikasiansa.\n\nLapsi nukkui yhä terveyden ja viattomuuden rauhallista unia, mutta\näidin silmät olivat villit ja levottomat.\n\n»Minun oma lapsirukkani», sanoi Mummi ja suuteli tytärtänsä. Kate ei\nvastannut. Nancy Joen silmät kävivät punaisiksi ja hän alkoi niiskuttaa\nnenäänsä.\n\n»Tässä on pastori, Kitty-kulta», kuiskasi Pete ja Kate nousi\nseisoallensa. Kaikki toisetkin nousivat paikoiltansa ja asettuivat\npuoliympyrään takan ääreen. Ilta alkoi hämärtää ja tulen liekki\nleikitteli heidän kasvoillansa.\n\n»Ovatko kummit saapuvilla?», kysyi pastori.\n\n»Kummit ovat herra Christian, Nancy ja Mummi, herra pastori.»\n\nNancy otti lapsen Katen sylistä ja kastetoimitus alkoi tuolla\nmahtipontisella lauseella: »Rakkaat ystävät. Koska kaikki ihmiset ovat\nsynnissä siinneet ja syntyneet — —»\n\nPastori pysähtyi. Kate oli horjahtanut ja oli melkein kaatua Pete\nkiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja tuki häntä, ja toimitus jatkui.\n\nÄkkiä pastori kääntyi Philipiin ja virkkoi hiljaisella äänellä: »Sinä\nlapsen kummi. Luovutko lapsen puolesta pois perkeleestä ja kaikista\nhänen menoistansa, tämän maailman turhuudesta ja kunniasta ja kaikesta,\nmikä maailmassa on, kuin on lihan himo ja elämiin koreus, niin ettet\nniitä noudata etkä näiden anna sinuas turmioon viedä?»\n\nJa Philip vastasi hiljaa, mutta varmasti: »Minä luovun niistä kaikista.»\n\nKirkkoherra otti lapsen Nancyltä. »Mikä on lapsen nimi?»\n\nNancy katsahti Kateen, mutta Kate hengitti kiihkeästi eikä virkkanut\nsanaakaan.\n\n»Kate», kuiskasi Pete. »Tietysti Kate.»\n\n»Katherine», sanoi Nancy ja sen nimen lapsi kasteessa sai.\n\nTohtori Mylechreest tuli sisään juuri kun toimitus loppui. Mummi vei\npikku Katherinen hänelle ja hän tutki tarkasti sitä.\n\n»Ei lasta mikään vaivaa», hän sanoi.\n\n»Tiesinhän minä sen», huudahti Pete.\n\n»Mutta ehkäpä äiti on hieman heikko ja hermostunut», tohtori lisäsi\nhiljaa.\n\n»Luonnollisesti hän on, tyttöraukka», myönsi Pete.\n\n»Hänen pitäisi saada enemmän seuraa», sanoi tohtori.\n\n»Sitä hän kyllä saa», lupasi Pete.\n\n»Jos se ei auta, lähettäkää hänet pois joksikin aikaa.»\n\n»Se kyllä helposti käy päinsä.»\n\n»Uusi ympäristö, uudet ihmiset; lähettäkää hänet pois koko tältä\nsaarelta.»\n\n»Sen minä kyllä lupaan.»\n\n»Hän tulee takaisin aivan toisena ihmisenä.»\n\n»Minä tyydyn kyllä häneen, jos hän tulee entisenlaisena takaisin»,\nsanoi Pete, ja toisten nauraessa hän heitti oven auki ja huudahti:\n»Tulkaa sisään!» ja puoli tusinaa miehiä, jotka olivat odottaneet\nulkona, ilmestyi arkihuoneeseen. He näyttivät olevan hämillään\njouduttuaan näin hienoon seuraan.\n\n»Tuopas meille jotakin, jolla saamme kastella kieltämme, Nancy»,\nkehoitti Pete. »Älkää harjoittako kuitenkaan liian kiihoittavaa peliä»,\nsanoi tohtori ja lausuttuaan tämän viisaan varoituksen hän lähti\ntiehensä. Pastori seurasi häntä. Philip oli livahtanut ulos ennen\nmuita kenenkään huomaamalta. Mummi vei pienen Katherinen keittiöön ja\npesi sitä takan ääressä. Kate oli painautunut tyynyille nojatuoliin\nmuutamaan nurkkaan. Nancy toi olutta ja Pete huudahti ihastuksesta.\nCaesar näytti levottomalta ja nousi mennäksensä.\n\n»Olut on kotoisin teidän omasta kellaristanne», selitti Pete;\n»pysähtykää ja maistakaa sitä.»\n\nMutta Caesar ei voinut jäädä, hänestä ei sellainen ollut sopivaa.\n\n»Ei teillä joka päivä ole tyttärentyttären ristiäisiä», sanoi Pete.\n»Syökää ja juokaa, hyvä herra, niin kauan kuin elätte, kuolema tulee\nkyllä aikanansa.»\n\nCaesar katosi, mutta toiset ottivat vaarin Peten neuvosta ja aikoivat\nnauttia elämästä.\n\n»Viimeiset ristiäiset, joissa minä olen ollut mukana, olivat eilen»,\nsanoi lukkari John. »Se oli Christin Killipsin pienokainen, joka oli\nsyntynyt ennen vihkimistä, mutta siitä huolimatta otti lapsi vettä\npäähänsä niinkuin muutkin lapset.»\n\n»Viimeiset ristiäiset, missä minä olen ollut, olivat minun omani»,\nsanoi Musta Tom. »Silloin minusta tehtiin perijä, mutta vielä en ole\nperinyt äyriäkään.»\n\n»Se on kyllä totta», sanoi muuan käheä ääni takaportailta.\n\n»No ja viimeiset ristiäiset, missä minä olin mukana, olivat\nKimberleyssä», kertoi Pete, »ja sinä päivänä olin itse pappina. Pastori\nPete, siinä sen kuulette. Ja mieskummi ja naiskummi samalla kertaa ja\nlapsi myöskin oli Peter Quilliam. No, no, ei se ole ollenkaan naurun\nasia. Työryhmien ympärillä siellä roikkui aina kaiken näköisiä naisia\npoikain lumpussa kuin takkiaiset. Likaisia ryysymaijoja ne tavallisesti\novat, mutta ihmisiä yhtä kaikki. Joku niistä oli saanut pienokaisen ja\nkun äiti oli kuolemaisillansa, ei hän voinut saada lepoa, ennenkuin\nlapsi oli saanut kasteen. Pappia ei ollut viittäkymmentä penikulmaa\nlähempänä ja sitäpaitsi oli yö ja eukko makasi nuotion ääressä ja\nnäytti olevan aivan loppumaisiinsa. »Mitä on tehtävä?» sanoivat miehet.\n»Minä teen sen», sanoin minä ja minä tein sen. Joku pojista sieppasi\nruokakupin, jolla haki vettä joesta ja minä pistin käteni siihen. »Mikä\non lapsen nimi?» kysyin minä, mutta eukkoparka oli melkein tajutonna,\neikä voinut puhua. Silloin minä annoin lapselle oman nimeni, vaikka en\ntiennyt, oliko äiti kala vai lintu, ja suuret pojat, jotka seisoivat\nsiinä ympärillä paljain päin, alkoivat itkeä kuin pienet lapset. »Minä\nkastan sinut, Peter Quilliam, nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,\namen.» Ja sitten se tyttö kuoli onnellisena ja tyytyväisenä ja miksi\nhän ei olisi kuollut? Sanat olivat samat, vesi oli sama ja ellei käsi\nnyt ollut aivan yhtä puhdas kuin tavallisesti, ehkä hän tuolla ylhäällä\nei kiinnitä asiaan niin suurta huomiota.»\n\nHehkuvin kasvoin nousi Kate tuoliltansa. Huoneessa oli hänelle liian\nahdasta. Pete auttoi hänet saliin, jossa paloi iloinen valkea, laittoi\nhänelle tyynyjen varaan mukavan paikan ja palasi sitten vieraittensa\nluokse. Sillä aikaa oli joukko lisääntynyt ja nyt siellä oli vaimoja ja\ntyttöjä vieraina. He alkoivat laulaa ja leikkiä ja lopuksi tanssia.\n\nKate kuuli sen. Vaikka ovi oli suljettu arkihuoneen ja salin välillä,\nkuului tuo ilo kuitenkin hänen korviinsa. Silloin tällöin pisti Pete\npäänsä ovesta sisään, nauroi iloisesti ja oli kuiskaamaan, vaikka huusi\nniin kovasti, että kaikki kuulivat: »Kuuletkos sitä, Kate, sehän on\nsuurenmoista!»\n\nVihdoin tuli myöskin Philip, hattu toisessa kädessä ja hieno\npahvilaatikko toisessa. »Kumminlahja pikku Katherinelle», hän sanoi.\n\nKate avasi sen ja otti sieltä sievän lasten hatun, punaista samettia.\n\n»Te olette liian hyvä», sanoi hän hajamielisesti.\n\n»Älkää puhuko hyvyydestä», vastasi Philip ja kääntyi mennäksensä.\n\n»Odottakaa», sammalsi Kate, »minulla on jotakin sanottavaa teille.\nSulkekaa ovi.»\n\n\n\n\nXI.\n\n\nPhilip kalpeni. »Mitä se on?» hän kysyi.\n\nKate koetti puhua, mutta aluksi hän ei saanut sanaa suustansa.\n\n»Oletteko te onneton, Kate?» sammalsi Philip.\n\n»Ettekö sitä voi nähdä?» vastasi Kate.\n\nPhilip istuutui takan ääreen ja painoi kasvonsa käsiinsä. »Kyllä. Me\nolemme molemmat kärsineet», hän sanoi synkästi.\n\n»Miksi te annoitte minun mennä naimisiin hänen kanssaan?»\n\nPhilip kohotti päätänsä. »Kuinka minä olisin voinut estää sen?»\n\n»Kuinka? Kysytkö sinä minulta, kuinka?»\n\nKaten äänessä soi jonkinlainen katkeruus, mutta Philip vastasi tyynesti.\n\n»Minä koetin, Kate, mutta minä en voinut tehdä mitään. Sinähän näytit\npäättäneen asian niin järkähtämättömästi. Mitä enemmän minä koetin\nviivytellä ja keksiä esteitä saadakseni vihkimisen lykätyksi, sitä\nenemmän sinä kiirehdit. Sitten minä ajattelin itsekseni että ehkä se\nniin on kuitenkin parasta. Hän koettaa unohtaa, antaa anteeksi ja alkaa\nelämänsä alusta. Mitä oikeutta minulla on astua hänen tiellensä? Enkö\nole kylliksi nyt jo rikkonut häntä vastaan? Hyvä mies tarjoaa hänelle\nrakkautensa ja hän ottaa sen vastaan. Antaa hänen tehdä niin, jos hän\nvoi, Jumala häntä auttakoon. Minä saatan joutua kärsimään, mutta enhän\nole hänelle enää mitään. Saan käydä omaa tietäni.»\n\nKate nojasi pöytään ja kätki kasvonsa käsiinsä. »Oh, en voi kestää tätä\nkauemmin», hän huokasi.\n\nPhilip nousi hitaasti seisoallensa. »Jos läsnäoloni kiusaa sinua, Kate,\nniin lähden heti tieheni. Tämä on ollut minulle ainoastaan tuskallista\nhuvia, mutta minun on ollut pakko tulla teille. Itse voit todistaa,\netten ole omasta halustani tullut, Kate. Mutta en tahdo kiusata sinua.\nMinä menen tieheni enkä milloinkaan enää palaa.»\n\nKate kohotti kasvonsa ja sanoi kiihkeästi kuiskutan: »Vie minut\nmukanasi.»\n\nPhilip pudisti päätänsä. »Se on mahdotonta, Kate. Sinä olet nyt\nnaimisissa. Sinun miehesi rakastaa sinua suuresti. Hän on parempi mies\nkuin minä — tuhat, tuhat kertaa parempi.»\n\n»Luuletko sinä, etten minä tiedä, minkälainen hän on?» kuohahti Kate\nheittäytyen taitaisin tuolillensa. »Sentähden juuri en voikaan elää\nhänen kanssansa. Se tappaa minut. Minä sanon sinulle, että en voi\nkestää tätä», huudahti Kate nousten seisoallensa. »Rakastaa minua!\nEnkö minä ole koettanut pakottaa itseäni rakastamaan _häntä_, enkö ole\nkoettanut olla hyvä vaimo? Minä en voi — en voi. Hänen jokainen sanansa\nkiduttaa minua. Kaikki mitä tapahtuu käy läpi luiden ja ytimien. En voi\nelää tässä talossa. Seinät puristavat minua, katto putoaa päälleni ja\nilma tukahduttaa. Minä sanon sinulle, että kuolen, ellet ota minua pois\ntäältä. Ota minut mukaasi, ota minut!»\n\nHän tarttui rukoillen Philipin käsivarteen, mutta Philip painoi vain\npäänsä käsiinsä virkkaen käheällä tukahtuneella äänellä: »Vaiti, Kate,\nvaiti. En tahdo enkä voi, sinä olet hullu ajatellessasi sellaista.»\n\nKate lyyhähti takaisin tuolillensa ollen tukehtua hillittömästä\nitkusta. Tanssin ääni kuului arkihuoneesta ja sitä säestivät riemukkaat\nhuudahdukset, mutta ylinnä kuului Peten ääni:\n\n    »Iske sä kantasi lattiaan että\n    palkit ne allasi notkuu.»\n\n»Niin, minä olen hullu tai pian minä tulen hulluksi», sanoi Kate\nviiltävällä tuskalla. »Minä ajattelin sitä, kun tänä aamuna menin\nsillan yli kirkkoon. 'Tämä loppuisi pian tuolla', ajattelin. 'Ei enää\ntuskaa, ei unia, ei heräämistä yöllä, jolloin täytyy kuulla toisen\nhengitystä vierellänsä, eikä tuo ääni pimeässä' — —»\n\n»Kate, mitä ihmeitä sinä puhut?» keskeytti Philip.\n\n»Oh, sinä et saa ajatella, että olen huono nainen, kun rukoilen sinua\nviemään minut pois minun mieheni luota. Jos sellainen olisin, ehkä\nvoisin uhmata ja olla täällä ja valehdella, että olen unohtanut;\nmonet naiset niin tekevät, sanotaan. Enkä minä pelkää sitäkään, että\nhän milloinkaan pääsisi siitä selville, minun tarvitsee vain sulkea\nhuuleni, eikä hän koskaan siitä tiedä. Mutta minä tiedän, Philip\nChristian», sanoi Kate katsahtaen päättävästi häntä silmiin, kun hän\nkohotti katseensa.\n\nHänen nuhteensa tuottivat Philipille tuskaa vähemmän kuin hänen\nsurullinen valituksensa ja taas hän alkoi itkeä katkerasti. »Oh, miksi\nJumala ei anna minun kuolla! Minä luulin, että hän kutsuisi minut\npois silloin, kun lapsi syntyi, mutta ei, ja sitten — olenko minä\nsittenkään huono nainen? — minä rukoilin, että hän ottaisi pois edes\nviattoman lapseni.» Nyt hän pyyhkäisi kyyneleet silmistänsä suuttuneena\nitsellensä heikkoutensa vuoksi ja sanoi: »Minä en ole huono nainen,\nPhilip Christian; ja sen vuoksi en voi jäädä hetkeäkään kauemmaksi\ntänne. On jotakin, jota sinä et ole koskaan tullut ajatelleeksi, enkä\nminä koskaan ole sinulle sanonut; mutta minun täytyy se sanoa nyt,\nsillä en voi säilyttää tätä salaisuuttani kauemmin.»\n\nPhilip kohotti päänsä ja hänen korvissansa suhisivat äänet, niinkuin\nkaukaisten siipien suhina pimeässä.\n\n»Salaisuuttasi, Kate?»\n\n»Kuinka onnellinen minä olinkaan!» vastasi Kate. »Ehkä minua voidaan\nmoittia — mutta minä rakastin sinua niin ja pelkäsin niin kauheasti,\nettä menettäisin sinut. Ehkä sinä ajattelit, että kaikki, mitä meidän\nvälillämme on tapahtunut, voi unohtua ajan kuluessa. Mutta on käynytkin\naivan toisin. Ja niin kauan kuin minä elän ja niin kauan kuin lapsi\nelää — —»\n\nHänen äänensä värisi kuin pingoitettu jänne ja hän vaikeni. Philip\nnousi seisoallensa.\n\n»Lapsi, Kate? Mitä sinä tarkoitat puhuessasi lapsesta?»\n\nKate ei heti vastannut, mutta sitten hän painoi päänsä alas ja mutisi:\n»Enkö sanonut sinulle, että oli jotakin, jota et sinä koskaan ollut\ntullut ajatelleeksi?»\n\n»Ja sitäkö se on?» kuiskasi Philip tuskaisesti.\n\n»Sitä.»\n\n»Oletko aivan varma? Ethän vain petä itseäsi? Eikö se ole vain\nkiihtymyksen synnyttämä otaksuma?»\n\n»Ei.»\n\n»Sinä tarkoitat, että lapsi — —»\n\n»Niin.»\n\nHänen kysymyksensä olivat tulleet lyhyinä kuohahduksina niinkuin\nsyöksähtelevät aallot rannan kallioihin myrskyn kohotessa; vastaukset\npaukahtelivat kuin hätälaukaukset yli myrskyn pauhun. Syntyi\näänettömyys ja selvänä kaikui Peten ääni toisesta huoneesta. Hän veti\nvanhaa, tunnettua kansanlaulua:\n\n    »Käyn luostarin puistoon ruususten luo\n    ja poimin sulokukat sen.»\n\nSilloin saapui Nancy sisään raahaten hiilisäiliötä mukanansa. »Nyt\npienokainen nukkuu», hän virkkoi laskeutuen polvillensa takan eteen.\nHän oli jättänyt oven auki ja yhä selvemmin jyrisi Peten ääni:\n\n    »Ol' kaikista herttaisin Nancynen tuo\n    Häntä konsana unhoita en.»\n\n»Mummi kylvetti sen ja nyt se tuutuu kuin pieni enkeli kehdossansa»,\nlisäsi Nancy. »Ja, 'Herra hyvästi siunatkoon', sanoin minä Mummille,\n'eikös se ole nukkuessaan aivan kuin ilmetty isänsä.'»\n\nNancy harjasi lieden ristikon ja lähti huoneesta. Kun hän sulki oven,\nhäipyi Peten ääni epäselvemmäksi.\n\nPhilipin huulet vapisivat, hänen katseensa harhaili pitkin lattiaa\nja hän yritti puhua, mutta ei voinut. Sinä hetkenä oli koko hänen\nvarma itseluottamuksensa kadonnut. Kunnia, jonka hän oli asettanut\nsuojavarustukseksensa, oli riistetty häneltä. Mielettömästi hän oli\npitänyt luontoa leikkikalunansa. Hän oli unohtanut, että synnillä on\nseurauksensa. Luonto ei kuitenkaan unohtanut. Se piti kaikki tarkasti\nmuistossansa. Hän oli uskotellut itsellensä olevansa siveellinen\nihminen, vapaa mies; mutta luonnolla oli ankarammat siveyden lait; se\noli sitonut hänet menneisiin tapahtumiin, se vaati häntä tilille oman\nitsensä kanssa.\n\nHän istui yhä takan ääressä pää painuksissa. »Tiesitkö tämän, ennenkuin\nmenit naimisiin?» hän kysyi kohottamatta silmiään maasta.\n\n»Enkö ollut rikkonut häntä vastaan kylliksi ilman sitäkin?» vastasi\nKate.\n\n»Mutta ajattelitko, että sellainen mahdollisuus saattoi olla olemassa?»\n\n»Ja vaikka ajattelinkin, mitä sitten?»\n\n»Jos olisit sanonut sen minulle, Kate, ei mikään eikä kukaan olisi\nvoinut tunkeutua meidän väliimme — ei», sanoi Philip päättävällä\näänellä, »ei Pete eikä koko maailma.»\n\n»Ja eikö sinun velvollisuutesi ollut ajatella sitä? Minunko tuli\nsaapua sinun luoksesi ja sanoa: 'Philip, jotakin voi tapahtua, minua\npeloittaa.'»\n\nTämäkö oli se pakko, joka oli ajanut hänet avioliittoon miehen kanssa,\njota hän ei rakastanut? Oliko se vain kiihtynyttä luulottelua?\nSaattoiko hän olla aivan varma? Missään tapauksessa ei olisi luullut\nhänen voivan selvitellä itselleen näitä kauheita ajatuksia ja kuitenkin\nelävän yhdessä miehensä kanssa.\n\n»Olet oikeassa», sanoi Philip päänsä yhä painuksissa. »Sinä et voi\nkauemmin asua täällä. Tämän valheellisen elämän täytyy loppua.»\n\n»Silloinhan sinä otat minut täältä pois, Philip?»\n\n»Minun täytyy — Jumala minulle anteeksi suokoon − minun täytyy. Minä\najattelin, että se olisi synti. Mutta siitä on jo kauan. Se on oleva\nrangaistus. Jos olisin tiennyt ennen — ja minä olen tullut tänne\nuudestaan ja uudestaan — nähnyt hänen onnensa — jos olisin voinut edes\naavistaa sitä — ja nyt vain tunti sitten — lupaus kastetilaisuudessa —\noi, Jumala!»\n\nKaten kyyneleet vuotivat taaskin, mutta jonkinlainen tyyneys oli nyt\nvallannut hänen olentonsa.\n\n»Anna minulle anteeksi», hän kuiskasi. »Minä koetin säilyttää sitä\nomana salaisuutenani — —»\n\n»Sitä sinä et voinut tehdä; sinun ei olisi pitänyt salata sitä näin\nkauan. Jumalan sormen, joka poltti sinua, olisi pitänyt pakottaa sinua\ntunnustamaan se.»\n\nPhilip puhui vakavasti moittien ja se tuotti Katelle tuskaa, mutta\nsiitä huolimatta salainen riemu käsitti hänen olentonsa.\n\n»Minä johdan sinut turmioon Philip», hän huokasi kumartuen hänen\npuoleensa.\n\n»Me ajelehdimme molemmat turmiotamme kohden, Katherine», vastasi Philip\nkäheästi. Hän oli kuin peräsimetön pursi, joka ilman ankkuria ja\nvuotavana tuulen vauhdilla syöksyi perikatoonsa.\n\n»Minä en voi tarjota sinulle mitään, Kate, en mitään muuta kuin pimeän\npiilopaikan, valottoman elämän. Jos tulet minun luokseni, vaihdat\nmiehen, joka jumaloi sinua, mieheen, johon et ikinä voi yhdistyä.\nArvossa pidetty elämäsi hyvän ja kunnioitetun miehen rinnalla muuttuu\nkurjuudeksi, joka on täynnä nöyryytystä ja häpeää. Mutta kuinka voisi\nnyt enää toisinkaan olla? Katumus on liian myöhä — liian myöhä!»\n\n»Älä sitä ajattele, Philip. Jos sinä rakastat minua, ei mikään tuota\nminulle häpeää eikä nöyryytystä. Minä lemmin sinua, armas, enkä voi\nmuuta kuin rakastaa sinua. Rakasta minua pikkuisen, Philip, vain\npikkuruikkuisen, rakkahin, enkä muusta välitä — ei, en välitä tulkoonpa\nmuuten mitä tahansa.»\n\nHänen kiihkeä antaumuksensa karkoitti kaikki arvelut. Philip tunsi\nkurkkuansa ahdistavan ja hänen silmänsä kostuivat. Kate laski kätensä\nhellästi hänen olallensa.\n\n»Minä seuraan sinua, mihin ikinä menetkin», hän kuiskasi. »Sinä olet\noikea mieheni, Philip, ja olet aina ollut. Me rakastamme toisiamme\nja se korvaa meille kaiken muun. Ei löydy mitään, mitä en tekisi\nsaadakseni sinut unohtamaan. Jos sinun täytyy matkustaa pois — kauas\npois — ei väliä minne — minä seuraan sinua — ja lapsi myöskin ja jos\nmeidän täytyy elää köyhyydessä, minä teen työtä sinun kanssasi.»\n\nMutta Philip ei näyttänyt kuulevan, mitä hän sanoi istuessaan siinä\nkasvot käsiin haudattuina takan edessä. Syntyneen hiljaisuuden läpi\nkaikui Peten raju ääni seinän takaa:\n\n    »Eikä tää tyttö sorea koskaan miestä ota,\n    Kun impenä ikänsä vaeltaa, ei uhkaa\n                       otoinen sota.»\n\nVaistomaisesti heidän kätensä yhtyivät.\n\n»Se murtaa hänen sydämensä», kuiskasi Philip.\n\nMutta Kate puristi lujemmin hänen kättänsä ja painautui lähemmä. He\nolivat kuin kaksi syyllistä olentoa, jotka polvistuneina alttarin eteen\nkuuntelevat tornin kellojen iloisia kaikua, kun se julistaa rauhaa\nmaailmalle.\n\nNyt lensi ovi auki ja Pete hyökkäsi sisään ja hänen vartalonsa\nhytkähteli iloisesta naurusta.\n\n»Luulitkos, että siellä oli maanjäristys, Philip», hän huudahti, »tai\nleppäkerttu, joka oli saanut hieman päähänsä, vai? Oh, minä vanha\nruntti, sinä olet kovin ystävällinen istuessasi takan ääressä kuin\nvanha vaari ja pitäessäsi vaimoparalle seuraa, kun hänen itsekäs vanha\nmiehensä tanssii ja liepsuttaa kuin västäräkki. Vieraat lähtevät nyt,\nKate. Tahdotko, että ne tulevat sanomaan sinulle hyvästit? Et? Kuten\nhaluat, lemmikkini. Sinä näytätkin kovin väsyneeltä. Herra tuomari,\npojat kysyvät, koska virkaanasettajaisjuhla on ja tuletko sinä vielä\nsamana päivänä Ramseyhin. Mutta mikä ihme sinua vaivaa mies, sinun\nsilmäsi ovat punaiset kuin punakertun munat?»\n\nTuskassansa ja alennuksessansa Philip toivoi, että maa aukeaisi ja\nnielisi hänet.\n\n»Punaiset, niinkö sanot?» hän ihmetteli. »Se nyt ei ole mitään.\nVirkaanasettajaisetko? Minä teen valan huomenna kello kolme Neuvoston\nylimääräisessä kokouksessa Douglasissa. Kyllä, kyllä minä tulen\nBallureen yöksi.»\n\n»Hevosella, vai?»\n\n»Niin.»\n\n»Tuossa kuuden tienoissa, eikö niin?»\n\n»Ehkä siinä seitsemän ja kahdeksan välillä;»\n\n»Sehän on hyvin sopivaa. Ne ovat niin hirveän uteliaita nuo pojat.\nMutta nehän ovatkin oikeita man-saarelaisia, tiedättehän. Kuljetko\nLaxeyn tietä?»\n\n»Minä ajan St. Johnin kautta», vastasi Philip.\n\nNäyttäen suunnattoman viisaalta Pete iski Philipin selän taitse Katelle\nmerkitsevästi silmää ja riensi toveriensa luo ulos. Kauan he sitten\nhiljaisella äänellä neuvottelivat arkihuoneessa ja pihakäytävillä.\n\nPhilip ymmärsi, mitä se merkitsi. Hän katsahti oveen, kumartui Kateen\npäin ja kuiskasi katsomatta häntä silmiin:\n\n»Vaunut tulevat kello puoli kahdeksan. Ne pysähtyvät hetkeksi\nPapinkujalle ja palaavat heti Douglasiin Laxeyn tietä.»\n\nHänen kasvonsa olivat käyneet kauhean rumiksi nöyryytyksestä ja\nhäpeästä. Nähdessään tämän Kate ajatteli tunnustustansa, joka inhoitti\nhäntä nyt; mutta ääretöntä helpoitusta tuotti kuitenkin tietoisuus,\nettä kauhea hetki oli ohi.\n\nPeten ääni kuului portailla: »Hyvää yötä, ystävät, hyvää yötä!»\n\n»Hyvää yötä!» huusivat monet äänet vastaan.\n\nMummi työntyi nyt sisään kääriytyneenä saaleihin ihan leukaan asti.\n»Miten ihmeessä minä nyt pääsen kotiin, kun isäsi on jo laputtanut\ntiehensä kaksi tuntia sitten?» hän päivitteli.\n\n»Eipä niinkään», virkahti Pete ilmestyen ovelle toinen silmä kiinni\nsiristettynä ja sormi nenällä. »Ukkeli on istunut takaportaalla koko\nillan kuunnellen ja ihmetellen. Ei hän niin pahoja tee, vaikka pauhaa.»\n\nJa silloin kuuluikin surkea ääni eteisestä: »Etkö sinä _ikinä_ lähde\nkotiin, äiti? Minä olen kuollakseni väsynyt odottamiseen.»\n\nNuoruuden kevät oli Mummille kukkinut uudestansa sen jälkeen kuin lapsi\nsyntyi.\n\n»Hyvää yötä, Pete», hän huudahti portilta. »Toivotan monen monta yhtä\nonnellista ristiäisjuhlaa.»\n\n»Yhdet juhlat riittivät sinulle itsellesi, äiti», vastasi Caesar ja\nsitten hänen äänensä häipyi vaunun pyörien ratinaan kadulla.\n\nPhilip oli astunut arkihuoneeseen. »Suliahan ei ole vielä mitään\nkiirettä», tuumi Pete. »Lasi viiniä ensin? Eikö? Minä olen lähettänyt\nhakemaan hevostasi »Mitrestä». Tuossahan se jo tuleekin: tunnen sen\nkäynnistä. Minun täytyy saattaa sinua kaikissa tapauksissa. Missä se\nlyhty nyt on?»\n\nHe astuivat ulos. Pete näytti tulta, kun Philip nousi hevosen selkään,\nja saattoi häntä vanhojen puiden varjostamaa käytävää valtatielle.\n\n»Ihana ilta ratsastaa, Phil. Kuuntele! Tuo on lantakuskin kärryjen\nratina Balluren tiellä. Kas niin, hyvää yötä! Hyvää yötä ja Jumala\nsinua siunatkoon, kelpo vanhapoika.»\n\nKaten korviin kaikui sisälle Philipin »hyvää yötä», hevosen kavioiden\nkopse kivitetyllä tiellä ja kuolainten kilinä. Sitten eteisen ovi\nlyötiin kiinni ja jysähdys kumisi kuin hautaholvissa, vitjat vedettiin\npaikoilleen ja Pete ilmestyi huoneeseen.\n\n»Miten ihana ilta meillä onkaan ollut! Ja nyt vuoteeseen.»\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKate nousi varhain seuraavana aamuna, mutta Pete oli jalkeilla jo\npaljon ennen häntä. Niin pian kuin hän oli kuullut uutisen Philipin\nnimittämisestä, hän oli järjestänyt rumpu- ja torvisoittokunnan\nvoidaksensa kunnioittaa ystävän juhlapäivää. Torvet oli lainattu\nLaxeystä, mutta rummun oli Pete itse ostanut.\n\nAntakaa minulle oikein kelpo rumpu», hän oli sanonut, sellainen, joka\njotakin virkkaa, ei pelkkä lastenlelu, joka ensi iskulla paukahtaa\nrikki kuin saippuakupla.»\n\nKalvo oli kolme jalkaa läpimitaten, teräsvanteet sen ympärillä olivat\nkuin vaununpyörien raudoitukset, ja mustien rumpupalikkain päät\nolivat, ainakin Peten mielestä, kuin kaksi neekerinkalloa. Jonaique\nJelly soitti klarinettia, leski John puhalsi pasuunaa, mutta johtava\nsoittokalu oli rumpu. Pete itse hallitsi sitä. Hän pompotti, jymisytti\nja jyristi sitä. Sitä tehdessään hän loisti ja säteili suunnattomasta\nihastuksesta. Suuri sankarisielu puhui Peten rummusta. Kerran saatuaan\nhihnan olkansa ympäri hän vähät välitti sävelistä. Kun sydän hänen\nrinnassaan kiivaasti sykki, hän pamputti neekerinpäillänsä kaikin\nvoimin pingotetulle kalvolle ja se musiikki kalpasi yhtä hyvin kuin\nmikä muu hyvänsä.\n\nHarjoituspaikaksi oli valittu se vanha laivankajuutta, jonka Pete oli\nvarannut huvimajaksensa ja asettanut keskelle puutarhaansa. Viimeinen\nkertaus suoritettiin juhla-aamuna päivän sarastaessa. Ja koska he\nolivat joutuneet liikkeelle ennen aamiaista, täytyi heidän virkistää\nitseänsä tupakalla ja oluella samalla kuin soittivat. Heillä oli vain\nyksi piippu ja yksi tuoppi, mutta niitä kukin vuorollansa ahkerasti\nkäytti, kun sattui osassansa parin tahdin paussi.\n\nKun heidän hillityt säveleensä tunkeutuivat läpi sakean savun ja\npuiston seinien piharakennukseen, keitti Kate siellä aamiaista. Hän\nsuoritti sen erinomaisella huolella, sillä hän oli nyt tavallista\nrauhallisempi ja tunsi vapautuneensa kuormasta, joka oli niin raskaasti\nhäntä painanut. Mutta kerran hän kuitenkin nojasi otsaansa uunin\nhyllyyn kumartuessaan paistinpannun yli ja tuijotteli tylsänä tuleen;\nja pöytää kattaessaan hän pysähtyi kuullessansa rummun äänen ja painoi\nvoimakkaasti käden otsallensa.\n\nLapsi heräsi yläpuolella olevassa sänkykamarissa ja alkoi itkeä. Nancy\nJoe kiisi kuin kärppä portaita ylös ja toi sen alas hyssytellen ja\nlirputellen. Kate otti sen ja syötti silti pullosta, jota oli pidetty\nlämpimänä uunin kolossa. Hän oli pienokaiselle tavattoman hellä,\nsuuteli äidillisen hellästi sen pyöreitä kätösiä, hyväili sen jalkoja,\npistipä pienet varpaat suuhunsakin.\n\nPete tuli sisään lämpimänä ja hikisenä, ja Kate antoi lapsosen takaisin\nNancylle.\n\n»Vuotapas vähän», huudahti Pete. »Älä vielä vie sitä pois. Anna minun\npitää vähän sitä pikku veitikkaa. Hei, haituli pomppaa! Katsopas tätä!\nSiinä on sitten suloinen lapsi! Se tarttui minun peukalooni. Katsopas\nsitä nyrkkiä! Se on kuin pähkinä minun kourassani. Pistitkös pikkuisen\ntaikinaa seinän rakoon, kun viimeksi leivoit. Nancy? Se on hyvin hyvä\nkarkoittamaan pahoja silmiä. Tuu-tulu-lu-luu! Se kehittyy ja kukoistaa\nkuin kesäinen päivä. Toden totta, Kirry, en olisi voinut uskoa, että\nyhdestä lapsosesta saattaa olla niin paljon iloa.»\n\nKate istui pöydän ääressä kaataen teetä ja äkillinen ajatus juolahti\nhänen mieleensä.\n\n»Niin käy aina», hän virkahti. »Ensin on äiti kaikki kaikessa, mutta\nsitten tulee lapsi ja silloin hyvästi äiti, joka on sille elämän\nantanut-»\n\n»Ei, niin totta kuin elän!» huudahti Pete. »Lapsi on kahdeksantoista\nkaraatin kultaa äidin vuoksi, mutta äiti-on timantti lapsen tähden. Jos\nminä menettäisin tämän. Kirry olisi se samaa kuin menettäisin puolet\nsinusta.»\n\n»Menettäisi, no, sitä vielä!» pyhähti Nancy, »kuka tässä puhuu\nmenettämisestä? Siitäkö se nyt näyttää, tuo pieni kullanmuru?»\n\n»Vie se keittiöön, Nancy», kehoitti Kate.\n\n»Tänään on harvinainen juhla», sanoi Pete suu täynnä. »Minä lähden\nDouglasiin katsomaan, miten Philipistä tehdään tuomari. Minä tulen\ntakaisin hänen kanssaan St. Johnin tietä. Kaikki on järjestetty,\neukkoseni. Täsmälleen kello seitsemän ovat pojat odottamassa Kirk\nChrist Lezayren luona. Silloin minä laskeudun alas vaunuista, tartun\nrumpuun, musiikki alkaa puhaltaa ja riemukulussa me saatamme hänet\nRamseyhin. Oh, se tulee näyttämään komealta!» päätti Pete puhallellen\nteehensä, jonka oli kaatanut vadille. »John lukkari soittaa kuin\nmestari pasuunaa eikä Jonaiquen vertaista klarinetin puhaltajaa löydy —\nhän on musiikkia päästä hännäntutkaimeen. Koko kaupunki tulee vastaan\nja kalastajat huutavat eläköön kuin yksi mies. Me annamme kuvernöörin\nhuomata, että olemme yksituumaisia. Ystävä ystävän tuntee, sanon minä,\nja me kunnioitamme miestä, joka on meidän miehiämme. Ja kun hän ajaa\nmeidän asiaamme eduskunnassa, niin luulenpa, että vastustajat ovat kuin\nsiiville lyötyjä. Jos kuvernöörillä on kieli kuin viilanterä, on se\nPhilipillä kuin viikate ja hän kyllä niittää ne alas siihen paikkaan.\n'Ei mitään satamaveroja', sanoo hän, 'ennenkuin olemme, saaneet sitovan\nlupauksen satamien parantamisesta. Rakentakaa huvimatkailijoille\nsatamanne Douglasiin, jos haluatte, mutta älkää vaatiko köyhiä\nkalastajia maksamaan niitä.'»\n\nPete pyyhki suunsa ja täytti piippunsa. »Hän kyllä seuloo heille\nsumua silmiin meidän puolestamme, mutta emme kuitenkaan ajattele\npelkästään itseämme. Oh, ei toki! Vaikkei hän tekisi yhtään mitään\nmeidän puolestamme, ottaisimme hänet musiikilla vastaan, kun hän tulee\nkotiinsa tuomarina.»\n\nPete sytytti piippunsa. »Hitto soikoon! Minä olen sitten ylpeä mies\ntänään, Kittyseni. Enkö minä ole aina sitä sanonut? 'Hänestä on tuleva\naikansa suurin man-saarelainen', olen minä toistanut alituiseen, eikä\nhän myöskään petä minua.»\n\nKatea kauhistutti hänen pelätessään, että Pete katsahtaisi häneen.\nSilloin hän huomasi pienen repeämän hänen nuttunsa sivussa, otti neulan\nja lankaa ja kumartui syvään korjaamaan sitä.\n\n»Miten terävät silmät niillä naisilla onkaan», hymyili Pete. »Rummun\nhela tarttui siihen, kun hieman innostuin. Varjelkoon sinua, Kirryseni,\nnuttuni on kyllä sikaloina, kun olen päässyt tämän päivän iltaan. Nuo\nrummut ovat hirveitä vaatteitten vihollisia.»\n\nSavukiehkurat pullahtelivat Katen tukkaan, kun hän siinä polvillansa\ntäytti naisellista tehtäväänsä. »No niin, hän kyllä on yhden nutun\narvoinen. Ajattelepa niitä vuosia, jotka olen hänet tuntenut! Hän ja\nminä olemme olleet kuin veljet. Niinpä niin, aina siitä asti, kun minä\nolin pieni paitaressu, jolloin yhdessä menimme etsimään linnunpesiä\nManghold Headiin. Mentyäni naimisiin on tuo suhde pysynyt aivan\nsamana. Kun mies menee naimisiin, hän tavallisesti reivaa purjeitansa\nja heittää mereen osan painolastista, mutta minuun se ei ole mitään\nvaikuttanut. — Sinua viluttaa. Kirry. Eikö? Sinä väriset kuitenkin.\nIhmekös tuo, sinun pukusi on kuin paperia. Sinun pitäisi panna jotakin\nlämmintä sen alle. Älä mene ulos tänään, lemmikkini, mutta iltasella,\ntuossa kaksikymmentäviisi minuuttia yli seitsemän, avua ovi ja\nkuuntele. Silloin olemme päässeet vauhtiin kuin villit ja kun kuulet\nrummun jymiseviin, ajattelu sinä: Siellä se Pete nyt pelaa voimainsa\ntakaa.»\n\n»Oh. Pete, Pete!» huudahti Kate ja vaipui hänen polvillensa.\n\n»No, mikä sinua nyt vaivaa?» kysyi Pete.\n\n»Sinä olet ollut sanomattoman hyvä minulle, Pete, ja jos en enää\nkoskaan näkisi sinua, ajattelu minusta kuitenkin parhainta, etkös\ntahdokin?»\n\nHänen teki mielensä kertoa kaikki — niin tuskin saattoi vastustaa sitä.\n\nPete silitti hellästi mustan kiehkuran hänen otsallansa ja sanoi\nlämpimästi: »Hän ei voi hyvin tänään, siinä se on. Hänen silmänsä\ntulvivat kuin myllypuro.» Sitten luin lisäsi ääneensä nauraen: »Et\nkoskaan näkisi minua, niinkö? Minä en ollenkaan tahdo vielä jakaa sinua\ntaivaan kanssa. Mutta minun olisi pitänyt tehdä, kuten tohtori neuvoi\n— lähettää sinut Englantiin. Nyt minä sen teen.» hän päätti kohottaen\nuhkaavasti etusormeansa.\n\nKate solahti taapäin lattialle, mutta jo seuraavana hetkenä kuin\nlepäsi hänen rinnoillansa. »Oma pikku Kate raukkani! Etkö tahdo jäädä\nminun luokseni, vai? Turhaa, turhaa! Pian sinä olet yhtä reipas kuin\nennenkin.»\n\nKate vetäytyi hänestä erillensä häveten ja itseänsä moittien, mutta\nsamalla siihen liittyi hänen vanha persoonallinen vastenmielisyytensä,\njota hän ei voinut voittaa.\n\nSilloin he kuulivat portin paukahtavan kiinni ja Ross Christian asteli\ntaloon pihan poikki. »Hän roikkuu minussa kuin iiliäinen», sanoi Pete.\n\n»Herra Quilliam», alkoi Ross, »Iällä kertaa on isäni lähettänyt minut\nteidän luoksenne.»\n\n»Todellakin, onko?» hymähti Pete.\n\n»Hän on joutunut hieman rahapulaan.»\n\n».Ja silloin lähettää herra Peter Christian lainaamaan minulta?»\n\n»Hän ajatteli, että te voisitte lainata hänelle kiinnitystä vastaan.»\n\n»Ballawhainea vastaan?»\n\nRoss sammalsi ja mutisi: »Niin, tuota, kuten sanotte, Balla — —»\n\n»Ajatellaan, ajatellaan», myhäili Pete. Hän tuijotti hetkisen\näärettömyyteen ja lisäsi sitten päättävästi: »Minulla ei ole aikaa\npuhua siitä nyt. Minun täytyy lähteä Douglasiin, mutta jos tahdotte\npysähtyä hetkisen ja jutella asiasta rouva Quilliamille, minä saan\npalatessani kuulla kaiken. Hyvästi, Kate. Hyvästi, Nancy, pidä huolta\nmolemmista tytöistäni, kun olen poissa.. Ja Kirry, lemmittyni»\nkuiskaten — »muista, että annat noutaa Robbie Lucasin kangaskaupasta\njotain lämpimiä alusvaatteita. Hyvästi! Toinen! Vielä yksi!» — Sitten\nääneen: »Hyvästi, herra, hyvästi.»\n\n\n\n\nXIII.\n\n\n    »... Nyt henget ja hirviöt saapua saa,\n    kun tuntoni aivan on turta.»\n\nPhilip ei viettänyt sitä yötä Balluressa. Talo oli aivan pimeä hänen\nratsastaessaan ohi. Hän jatkoi matkaansa Douglasiin. Kaupunkien väliä\non kuusitoista englannin penikulmaa ja kuusi niistä kulkee Kirk\nMangholdin harjuja. Ennenkuin hän oli ehtinyt harjun korkeimmalle\nhuipulle, hän oli ollut kokonaisen tunnin tiellä ja yö alkoi kääntyä\naamuksi. Koko matkalla hän ei ollut tavannut ainoatakaan ihmistä\nlukuunottamatta muuatta juopunutta kaivostyömiestä, joka kantaen\nkepissä nyyttiä olallaan marssi hoiperrellen tietänsä hyräillen jotakin\nmahtavaa säveltä.\n\nOmahyväisyys oli haihtunut kuin tuhka tuuleen, hänen ylpeytensä\ntallattu tomuun. Palattuaan matkaltansa kotiin hän oli koettanut pysyä\nlujana ja tyynenä uskoen varmasti, että oli käyttäytynyt kuin kunnian\nmies ainakin, mutta nyt hänet oli väkivaltaisesti heitetty pois siltä\ntieltä, jota hän oli rehellisesti päättänyt taivaltaa. Mitä hän aikoi\ntehdä, se oli välttämätöntä, aivan pakollista, mutta suhteessaan\nKateen hän oli siveetön ihminen, petturi, avioliitonrikkoja, jonka\ntuli valehdellen koettaa säilyttää häpeällistä salaisuutta ja se oli\nvielä ilmaistava palvelijoillekin. Ja miten hän vastaisuudessa tästä\nselviäisi? Miten tämä päättyisi? Hän oli joutunut asemaan, josta\nei ollut pelastusta. Ei voinut enää lumota silmiänsä millään, ei\nunelmoida, ei heittäytyä pettävien harhakuvien valtaan. Juuri ennen\nkuin hänet vihittäisiin tuomarin korkeaan virkaan, jossa odotti ankara\nvastuunalaisuus ja joka vaati horjumatonta oikeudentuntoa, hän oli\nottamaisillaan ensimmäisen askeleen rikollisuuden tiellä!\n\nTäysikuu paistoi kirkkaasti. Se oli painunut alas taivaan rannalle\nhänen oikealla puolellansa ja heitti varjojansa tielle. Hän antoi\nhevosensa nousta käyden vuoren harjalle. Tasainen tahti, yön\nhiljaisuus, maanalaisen virran hiljainen solina ja meren loiskinta\netäältä valtasivat hänet, niin että hän ajatuksistaan huolimatta\nuinahti satulassa. Kuu hän pääsi vuoren harjalle, herätti hevosen\nmuuttunut asento ja astunta hänet ja hän tiesi kulkevansa kylän lähellä\nsen yksinäisen paikan ohi, jota sanotaan Tomin autioksi.\n\nAvattuaan silmänsä oikein tajuamatta, että oli nukahtanut, hän oli\nhuomaavinaan toisen hevosen ja miehen kulkevan vierellänsä. Ne\nkulkivat hänen vasemmalla puolellansa käyden askel askeleelta hänen\nrinnallansa kuin hänen varjonsa. »Se oli oma varjoni», hän ajatteli\nja pakottautui katsomaan tarkemmin. Mutta nyt siinä ei ollut mitään\nmuuta kuin lammashaan valkoinen kiviaita. Kuu oli painunut vuorten taa\nhänen oikeallansa ja olisi ollut aivan pimeä, elleivät tähdet olisi\ntuikkineet. Melkein kauhuun asti hämmästyneenä Philip vapisevin polvin\nkohentautui satulassa ja hoputti hevosensa juoksuun.\n\nKun ratsastus oli saanut lämpöä hänen vereensä ja punan poskille, hän\nvakuutti itsellensä, että mielikuvitus oli pettänyt häntä. Ei ollut\nmitään: äskeinen kuvitelma oli näköhäiriö, harhakuva, jonka hänen\nlevottomat aivonsa olivat synnyttäneet. Hän antoi hevosensa kulkea\nkäyden Laxeyn läpi, ja kun sen kavioiden kopse kaikui nukkuvassa\nkaupungissa, hän luusi taas mielensä rohkeaksi.\n\nPuolenpäivän maissa seuraavana aamuna hän puhutteli palvelijaansa,\nJem-y-Lordia omassa huoneistossansa Athol-kadun varrella. Äskettäin\nhän oli yksin vuokrannut koko talon. He olivat nyt hänen entisessä\nhuoneessansa ensimmäisessä kerroksessa, josta oli näköala kirkkotarhaan.\n\n»Voinhan minä luottaa teihin. Jemmy?»\n\n»Voitte täydellisesti, herra tuomari.»\n\nPhilipin ääni oli matala ja epäselvä ja katsellessaan alas hän\nhypisteli papereita pöydällänsä. »Tilatkaa vaunut, kuomuvaunut,\nShimminiltä, mutta ajakaa itse. Odottakaa kuvernöörin viraston edessä\nneljän aikaan — me ajamme St Johnin tietä. Jos Ramseyssä joku tahtoisi\nriisua hevosen, estäkää se. Minä laskeudun alas heti, kun olemme\npäässeet kaupunkiin. Ajakaa sitten edelleen, kunnes joudutte pappilan\nja Jalavaharjun väliselle kujalle. Heti, kun rouva on astunut vaunuun,\nte ajalle pois Laxeyn tietä. — Ovatko huoneet yläkerrassa kunnossa?»\n\n»Ne tulevat kyllä kuntoon.»\n\n»Ne kaksi, jotka ovat teidän huonettanne vastapäätä ja pieni sali\nniiden takana. Me emme tarvitse palvelijoita lisää — rouva hoitaa\ntaloutta itse.»\n\n»Ymmärrän täydellisesti, herra tuomari.»\n\nPhilip käänsi päänsä sivulle ja sanoi käheästi: »Ja te tiedätte\nnimen...»\n\n»Kyllä tiedän, herra tuomari.»\n\n»Eikö teillä ole mitään sitä vastaan?»\n\n»Ei yhtään mitään, herra tuomari.»\n\nPhilip huokasi syvään. »Minä en ole vielä tuomari. Jemmy. Ehkä olisi\nollut parasta... mutta Jumala tietää. Te olette hyvä ihminen — minä en\nkoskaan sitä unohda.»\n\nHän teki liikkeen kuin toimittaaksensa hänet pois, mutta Jemmy viipyi\nyhä.\n\n»Pyydän anteeksi, teidän korkeutenne — —»\n\n»Mitä niin?»\n\n»Teidän korkeutenne ei ole syönyt aamiaista, eikä vuoteessa oltu\nnukuttu viime yönä.»\n\n»Ratsastusmatkallani viivyin myöhään — ja sitten minun täytyi tehdä\ntyötä.»\n\n»Mutta kuulin teidän astelevan edestakaisin — heräsin monta kertaa.»\n\n»Minun on kai pidettävä tänään puhe... Antakaa minulle lasi vettä.»\n\nJemmy toi vesikarahvin ja lasin. Kun Philip tahtoi tarttua lasiin,\ntuntui käsi jääksi jähmettyneen ja oli kuin halvattu. »Minä — tuota,\nminä — en tiedä, mikä minulle on tullut, en voi kohottaa — ah, kiitos!-»\n\nMies auttoi Philipiä viemään lasin huulille: lasi kalisi hänen\nhampaitansa vasten hänen juodessaan.\n\n»Anteeksi, teidän korkeutenne. Te näytätte kymmenen vuotta vanhemmalta\nkuin ennen. Mitä pikemmin tämä päivä on ohi, sitä parempi.»\n\n»Uni, Jemmy — vain unen puute. Minun täytyy nukkua kauan, kauan\nBalluressa tänä yönä.»\n\nKolme minuuttia vaille kolme hän lähti kotoa kantaen päällystakkia\nkäsivarrellansa. Oli kuuma kevätkesän päivä ja kun hän avasi oven, löi\nilmavirta kadulta vasten hänen kasvojansa kuin hohto sulatusuunista.\nHän horjui ja oli vähällä kaatua. Auringon kuumuus oli kuin paino\nhänen päänsä päällä, hohtavat säteet häikäisivät hänen silmiänsä ja\nkorvissa kohisi kuin meren myrskyinen pauhu. Kulkiessaan katua hän näki\nvilahdukselta kuvansa puotien akkunoissa. »Jemmy oli oikeassa», hän\najatteli. »Pahin vihollisenikaan ei voisi tänään väittää, että näytän\nliian nuorelta.»\n\nPieni ihmisjoukko oli kokoontunut kuvernöörinviraston edustalle.\nVaunuja pysähtyi pääovelle ja ajoi pois tyhjennettyään sinne kuormansa.\nPiispa, prokuraattori ja vihdoin kuvernööri rouvineen ja tyttärineen\nastui taloon. Näiden tulijoin touhinassa Philip pääsi kenenkään\nhuomaamatta ovelle. Kun hänet tunnettiin, syntyi äkillinen äänettömyys,\njota seurasi hiljainen sohina ja supattelu. Varmoin askelin hän kävi\njoukon läpi ovelle kaikkien katseitten saattamana.\n\nPääovelle saapuessa oli kapea käytävä, joka ei ollut leveä eikä valoisa\nja kirkas auringon loiste ulkona teki valaistuksen sisällä vieläkin\nhämärämmäksi ja epämääräisemmäksi. Kun Philip astui yli kynnyksen,\nhänestä näytti, että joku tuli häntä vastaan. Kun hän oli astunut vielä\npari askelta, hän hätkähti, sillä hän luuli iskevänsä otsansa peiliin.\nSeuraavana hetkenä hänelle selvisi, että se, jota hän oli pitänyt omana\nkuvanaan, oli todellakin toinen mies.\n\nMies oli matkalla ulos, kun hän saapui sisään. He lähestyivät\ntoisiaan. Pari askelta vielä ja he olisivat toistensa vieressä. Hän\nkatsoi mieheen ja kauhu käsitti hänen olentonsa. Mies katsoi häneen\npelokkaasti ja ihmetellen. Hetken he seisoivat silmä silmää vasten ja\nsivuuttivat sitten toisensa. Vielä he katsahtivat olkansa yli toisiinsa\nja Philip astui edelleen pimeään, kun taas toinen katosi valoon.\n\nSeuraavana hetkenä pimitti käytävää suuri olento, joka lähestyi.\nKäsi laskettiin Philipin olalle ja sydämellinen ääni huudahti: »Hei,\nterve. Christian! Minä olen ylpeä teidän puolestanne, poikaseni. Te\nolette voittanut vanhan koulumestarinne, mutta minä olen kyllä aina\ntiennytkin, että jonakin päivänä näyttäisitte minulle, minne asti\nmies voi päästä... Peloittaa hiukan, niinkö? Käsi kuitenkin kylmä\nkuin jää. Astukaa rohkeasti vain — ei ole levottomuuden syytä — me\nemme aio myrkyttää teitä — meidän päivinämme ei Christianeista tehdä\nmarttyyreja, tiedättehän.»\n\nSe oli Philipin vanha opettaja, kuvernöörinkirjuri. Ottaen Philipiä\nkainalosta hän tahtoi viedä hänet viivyttelemättä sisään, mutta Philip\nkatsahti vielä kerran taakseen kadulle ja sanoi epävarmana: »Näittekö\nte ehkä sitä miestä — nuorta miestä joka meni ovesta ulos?»\n\n»Koska?»\n\n»Juuri kun te tulitte »sisään.»\n\n»Sitä en huomannut», sanoi kirjuri muistutellen; sitten hänelle näytti\näkkiä kirkastuvan. »Oliko hänellä pyöreä hattu ja lyhyt takki?»\n\n»Ehkä — tuskin voin sitä sanoa — en sitä erittäin tarkannut.»\n\n»Se oli varmaankin sama mies. Hän on kieppunut minun kimpussani tämän\naamua päästäkseen sisään neuvostosaliin. Sanoo koko ikänsä tunteneensa\nteidät. Karkea kuin orjantappurapensas, mutta lopulta en kuitenkaan\nsaattanut häneltä kieltää. Hänen pitäisi luullakseni kuitenkin olla\nsisällä.»\n\n»Ei kai se ollutkaan mitään», ajatteli Philip. »Se oli taaskin\nväsyneitten aivojeni synnyttämä varjo. Jemmyn puhe muuttuneesta\nulkomuodostani — oman kuvani heijastus puotien akkunoista — äkillinen\nhämärä kirkkaan paisteen jälkeen — siinä kaikki, siinä kaikki. Unta\nminä tarvitsen, unta.»\n\nKun kuvernööri istahti, ensimmäinen tuomari oikealla puolellansa,\nhän antoi Philipille merkin istua tuolille hänen vasemmallansa.\nTahtomattakin syntyi sorinaa ja supinaa salissa, niin suuri oli\nero näiden miesten välillä toinen tuomari oli vanha, pyöreä- ja\npunaposkinen, vilkkaille, säteilevine silmineen, ja kauniine,\nnuorekkaine, melkeinpä vallattomine ilmeineen; toinen taas oli hyvin\nnuori, soikeina, kalpeine, voimakkaine kasvoineen, suurine silmineen ja\npiirteillään selvä elämään kyllästyneisyys.\n\n162\n\nPhilip esitti virkamääräyksensä, jonka oli saanut sisäministerillä ja\nhäntä kehotettiin tekemään virkavala. Suudelmaan vanhaa, nahkakantista\nUutta Testamenttia hän lausui virallisella, kuivalla äänellä ne sanat,\njotka kuvernööri edellä tankkasi hänelle.\n\n»Tämän kirjan, sen pyhän sanan ja niiden ihmeiden kautta, jotka Jumala\ntaivaassa ja maan päällä kuutena päivänä ja seitsemänä yönä tehnyt on.\nminä Philip Christian, lupaan ja vannon, että, huolimatta asemasta\ntai ystävyydestä, vihasta tai rakkaudesta, voitosta tai tappiosta,\nverisiteestä tai lankoudesta, kateudesta tai pahansuopuudesta, pidän\npyhänä tämän saaren lakeja ja yhtä varmasti kuin selkäruoto on sillin\nsisässä minä valvon hänen majesteettinsa kuningattaren ja hänen\nalamaisensa etuja-tällä saarella ja voimieni mukaan tuomitsen oikein\nriitapuolien välillä.»\n\nLausuessaan nämä sanat Philip näki vain yhdet ainoat kasvot koko\nihmisjoukosta. Ne eivät olleet kuvernöörin eikä piispan, ei ainoankaan\nkirkollisen tai maallisen ylimyksen — vaan ne olivat voimakkaat,\nsyvästi liikutetut kasvot, joiden musta parta kätkeytyi suureen,\npäivettyneeseen kouraan, niin että näkyville, jäi vain säteilevä!\nsilmät, puoliavoin suu ja poikamaisen ylpeä ilme hän näki vain Peten\nkasvot.\n\n»Minun tehtäväkseni jääpi nyt vain», sanoi kuvernööri. »Onnitella\nteidän kunnia-arvoisuuttanne, tähän korkeaan virkaan, johon\nhänen majesteettinsa on suvainnut teidät asettaa, ja toivottaa\nteille pitkää ikää ja terveyttä, että voisitte nuhteettomasti\ntäyttää velvollisuutenne itsellenne ja kotiseudullenne onneksi ja\nmenestykseksi.»\n\nVielä pidettiin toisiakin puheita ja sitten Philip vastasi. Hän puhui\nselvästi, voimakkaasti ja hyvin. Viittaus hänen esi-isiinsä heräili\nsuosionosoitusten myrskyn. Hänen vaatimaton, luonnollinen käytöksensä\nteki syvän vaikutuksen. »Hänen ylhäisyytensä ei ole tällä kertaa\nainakaan suuresti erehtynyt», kulki kuiskaus suusta suuhun.\n\nKäsiteltyään muutamia muita virallisia asioita hajosi neuvosto ja\nsalissa alkoi vilkas seurustelu. Vielä kadullakin, kun vaunut jo\nvierivät esille, jatkettiin onnitteluja, kutsuttiin vieraisiin ja\nlausuttiin viisaita neuvoja. Kuvernööri pyysi Philipiä luokseen\npäivälliselle, mutta tämä kieltäytyi sanoen luvanneensa mennä tätinsä\nluo Ballureen. Rouvat kehoittivat häntä pitämään huolta itsestänsä ja\nneuvoivat ottamaan virkavapautta. Kuvernöörin kirjuri − ylpeänä kuin\nriikinkukko − pyörähteli joutuen joka paikkaan ja ottaen suojelijan\nilmeen virkkoi: »Sitä hän ei kuitenkaan voi, sillä hänen tulee huomenna\nistua ensimmäiset käräjät... Pankaa takki päällenne. Christian. Ajaessa\nvoi tulla kylmä. Hyviä miehiä ei ole liikaa tässä maailmassa.»\n\nAvoin kuomuvaunu ajoi vihdoin esille. Jem-y-Lord istui kuskipenkillä,\nja Pete asteli hevosen eteen, taputti sitä kaulalle ja kutitti korvan\ntaustaa.\n\n»No tuossa, te puhuitte muutamasta nuoresta miehestä, katsokaa, tuossa\ntuo komea ukkeli nyt on. No, nuori ystävä», sanoi kirjuri taputtaen\nPeteä olalle, »te kuulitte kai tuomarinne tekevän valansa, vai?»\n\n»Hän on minun serkkuni», vastasi Pete.\n\n»Serkku! Onko hän, tuota — — voiko hän ehkä olla — Ah. niin, niin\ntietysti — —» Kelpo mies änkytti ja vaikeni muistaen Philipin isän\navioliiton. Hän avasi Philipille vaunun oven, mutta tämä sanoi:\n\n»Astu vaunuun, Pete», ja ujostelevin ilmein Pete kömpi vaunuihin.\nPhilip istahti hänen rinnalleen ja ovelle pysähtynyt väkijoukko alkoi\nsohista ja supattaa.\n\n»No, kuten haluatte; hyvästi sitten, poikaseni, voikaa hyvin»,\nsanoi kuvernöörinkirjuri lyöden vaunun oven kiinni. Vaunut lähtivät\nliikkeelle.\n\n»Hyvästi, teidän kunnia-arvoisuutenne», huusivat monet äänet\nväkijoukosta.\n\nPhilip nosti hattuansa. Miehet vastasivat samalla tavalla. Muutamat\nneitoset kuivasivat silmiänsä.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nSillä aikaa kuin Pete ja Philip ajoivat pitkin leveää tietä\nDouglasista, Kate istui lapsi sylissänsä takan ääressä Jalavaharjussa.\nHänen katseensa oli levoton, koko hänen olentonsa äärimmilleen\njännittynyt. Uudestaan ja yhä uudestaan hän kurkisti akkunaan. Laskeva\naurinko loi valoansa talon toiselle puolen ja sen säteet leikkien\ntunkeutuivat kevätvihreiden oksien lävitse.\n\n»Etkö sinä tahtoisi nähdä juhlakulkuetta tänä iltana, Nancy?» hän kysyi.\n\n»Ah, niin hurjan mielelläni!» vastasi Nancy. »Mutta en halua jättää\nsinua. 'Pidä huolta molemmista tytöistäni', sanoi hän — —»\n\n»Sinä saat mennä, Nancy: minä kyllä pidän huolta lapsesta», lupasi Kate.\n\n»Entäs herra itse, rouva. Kun hän tulee kotiin, on hän nälkäinen kuin\nsusi.»\n\n»Minä laitan myöskin hänen illallisensa», vakuutti Kate. »Ota avain\nmukaasi, että pääset sisään ja tule takaisin puoli kahdeksan.»\n\nNancy liikkui keittiössä kuin tuli olisi ollut nurkassa täytti\nkattilan, sytytti lampun ja laittoi kuntoon lapsen yövaatteet. Kate\nkatseli häntä ja vilkaisi levottomasti kelloon.\n\n»Oliko kaupungissa hiljaisia, kun olit ostamassa siankyljyksiä, Nancy?»\nhän kysyi.\n\n»No, niin, ettei hisausta kuulunut», vakuutti Nancy. »Kaikki ihmiset\novat lentäneet Lezayreen — paitsi ne, jotka ovat menneet satamaan.»\n\n»Lähteekö höyrylaiva sitten tänä iltana?»\n\n»Lähtee »Peveril», mutta sanottiin, että vettä ei ole kylliksi sen\nlähteä, ennenkuin puoli kahdeksan. Tässä on pienoisen yöpaita ja tässä\non kapalovyö — siunatkoon sitä tipua — sillä kyllä voisi sitoa ranteen,\njos olisi nyrjäyttänyt sen kirnutessa.»\n\n»Pane ne uunin reunalle lämpenemään, Nancy — minä en vielä pue sitä\naivan heti. Ja katso — kohta seitsemän!»\n\n»Minä heitän vain saalin hartioilleni ja riennän kuin tuulispää»,\nsanoi Nancy. »No, voi minun päiviäni!» sanoi hän kiinnittäen saaliansa\nneulalla, jota oli hampaissansa pitänyt. »Eikös se taaskin ole\nnukahtanut. Luuletko todellakin, Kirry, että taivaan enkelit ovat\nsuloisempia ja viattomampia kuin tuo? Minä en sitä usko. Ne eivät\nvoi olla noin suloisia, jos ne ovat täysikasvuisia. Ja sellaisiahan\nniiden täytyy olla, jos ne kerran voivat käydä ylös ja alas Jaakopin\ntikapuita. Sitäpaitsi, jos ne ovat miehiä mutta sehän on kerrassaan\nhupsua.»\n\n»Nyt lyö kello seitsemän, Nancy. Eihän hyödytä ollenkaan mennä, kun\nkaikki on ohi», sanoi Kate ja jalka, joka keinutti lasta, liikkui vielä\nahkerammin kuin silloin, kun hän koetti saada sitä nukkumaan.\n\n»Herra hyvästi siunatkoon! Anna nyt minun ensiksi solmia edes hattuni\nnauhat, rakas rouvakulta. Ikävä ettet sinä voi itse tulla, Kate, mutta\njos se nyt on jonkun arvoista, niin heidän täytyy pyörähtää tästä\nkautta ja soittaa sinulle pikkuisen joka tapauksessa.»\n\n»Otitkos avaimen mukaasi, Nancy?»\n\n»Otin ja minä olen kyllä takaisin tunnin päästä. Ja muista nyt panna\npian lapsi vuoteeseen, ja muista — no muistathan sinä — —»\n\nAnnettuaan niin monta huomautusta ja varoitusta, kuin jos kuin olisi\nollut rouva ja Kate palvelija tai, kiepsahti Nancy vihdoin ulos\ntalosta. Ulkona oli nyt pimeä.\n\nKate nousi heti paikalla, jätti lapsen kehtoon ja alkoi laittaa\nillallista Petelle. — Pöydälle ilmestyivät lautaset, maustejalusta\n— teekannun hän asetti hellalle, että se pysyisi lämpimänä ja\nsitten — vanhasta tottumuksesta — kaksi kuppia ja kaksi lautasta.\nMutta heitettyään silmäyksen kuppeihin hän heräsi tuskalliseen\ntodellisuuteen. Hän pisti toisen kupin astiakaappiin, lisäsi hiiliä\ntuleen, asetti kattilan paikoillensa, laittoi kolme, kimpaletta sian\nkyljyksiä pannuun, jonka asetti hellalle, sytytti kynttilän ja sitten\nkatsahdettuaan hermostuneesti ympärilleen kääntyi mennäkseen yläkertaan.\n\nSänkykamarissa hän puki päällystakin yllensä, pisti vapisevin käsin\nneulan hatun ja harson läpi, otti sitten rahakukkaronsa, jonka sisällön\ntyhjensi pukeutumispöydälle.\n\n»Ne eivät ole minun», hän ajatteli. Ja seistessänsä sinä hetkenä peilin\nedessä pistivät korvarenkaat hänen silmiinsä. »Minä en saa ottaa\nmitään, mikä on hänen», hän vakuutti itsellensä ja kohotti kätensä\nkorviinsa. Mutta silloin omatunto kävi häntä soimaamaan. »Ikäänkuin\nPete tällaisista kapineista välittäisi», hän ajatteli. »Ei, hän ei\nvälittäisi, vaikka ottaisin mukaani kaiken, mitä hän tässä maailmassa\nomistaa. Ja pitäisikö minun sitten ajatella sitä?... Ei, en voi — minä\nen voi ottaa niitä mukaani.»\n\nHän avasi laatikon ja työnsi kiireesti kaikki tyynni sinne — rahat,\nkorvarenkaat ja toisen sormuksen, mutta sitten hän arveli ottaessaan\nirti vihkisormusta. Taikauskoinen ennakkoluulo pidätti häntä. Mutta\nsormushan oli kuitenkin merkkinä siitä liitosta, jonka kuin oli\nrikkonut. »Merkiksi annan minä sinulle, tämän sormuk — − »Hän riisti\nsiis vihkisormuksenkin sormestansa ja heitti sen toisten joukkoon.\n\n»Hän löytää ne kyllä tuolta», hän ajatteli. »Hän ei tarvitse mitään\nmuuta, tuo selittää hänelle kaiken, mitä on tapahtunut. Hän tulee ja\nminä olen mennyt. Hän huutaa eikä kuulu mitään vastausta. Hän etsii\nminua, mutta hän on iäksi kadottanut minut. Ei ole ainoatakaan sanaa\njätetty hänelle. Ei riviäkään, joka sanoisi: 'Kiitoksia ja hyvästi ja\nJumala sinua siunatkoon, rakas Pete, kaikesta rakkaudesta ja siitä\nhyvästä, jota olet minulle osoittanut.'»\n\nSe oli julmaa — hyvin julmaa, mutta mitä hän voisi kirjoittaa? Mitä hän\nvoisi sanoa sellaista, jota ei olisi parempi jättää sanomatta? Yksi\nainoa tavu — ei, epävarmuus olisi helpompaa. Ehkä Pete, ajattelisi,\nettä hän oli kuollut — ehkä luulisi hänen itse päättäneen päivänsä.\nTämäkään ei olisi niin katkeraa kuin totuus. Hän unohtaisi tuskansa hän\nalistuisi kohtaloonsa. »Ei», hän ajatteli, »en voi kirjoittaa hänelle\nmitään — en voi jättää hänelle minkäänlaista selitystä.»\n\nÄkkiä hän sulki laatikon ja tarttui kynttilään. Hänen sitä tehdessään\nliikkui myöskin hänen varjonsa. Se kohosi lattialla seinälle, seinältä\nkattoon. Kun hän asteli hänestä tuntui, että se oli asettunut hänen\npäänsä päälle, se vainosi häntä, se painoi hänet maahan, se murskasi\nhänet. Hän karahti jääkylmäksi ja tunsi itsensä sairaaksi ja siksi hän\nkiirehti ovelle. Huone oli täynnä muitakin varjoja — täynnä muistoja\nunettomista öisiä ja tuskallisista heräämisistä. Ne tuijottivat häneen\njokaisesta tutusta esineestä kellosta, joka nakutti jalustallaan\nuunin reunustalla, vaatekaapin kädensijasta, vaaleanpunaisista\nvuoteenverhoista ja valkeista tyynyistä sen takana. Hänen tunteensa\nolivat kiihtyneet kuin pelästyneen lapsen. Hän katsahti kauhuissaan\nympärillensä ja hiipi kiireesti ulos huoneesta.\n\nPäästyään alas hän hengitti helpommin. Siellä oli valoa hänen\nympärillänsä ja arkihuone oli lämmin ja kodikas. Kattila kiehui nyt\niloisesti haahlassansa, kissa kehräsi matollansa ja tuntui suloinen\npaistuvan sianlihan tuoksu. Hän katsahti kelloon — se oli viisi toista\nminuuttia yli seitsemän. »On aika herättää lapsonen» hän ajatteli.\n\nHän otti arkusta lapsen päällysvaatteet pitkän kantomekon, vaipan ja\nvalkoisen hatun. Hänen sormensa koskivat punaiseen hilkkaan, joka\noli paperilaatikossa, mutta hän ajatteli: »ei tuota» ja jätti sen\npaikallensa. Hän levitti vaatteet valmiiksi viereensä ja nosti sitten\npienokaisen kehdosta käsivarrellensa. Lapsi havahtui, kun hän sitä\nliikutti ja päästi ankaran porun, jota hän koetti hillitä kiihkeillä\nsuudelmilla.\n\n»Tämän jälkeen minä voin rakastaa häntä häpeämättä», hän ajatteli. »Sen\nsuloiset kasvot eivät enää moiti minua.»\n\nHyväillessään hellästi lapsen kasvoja, jotka olivat hänen kasvoissaan\nkiinni hän kumartui ottaaksensa mekon, joka oli hänen jaloissaan.\nSilloin hänen katseensa sattui pyöreään syvennykseen kätkyessä, jossa\nlapsi oli nukkunut. Se käänsi hänen ajatuksensa taaskin Peteen. Hän\ntulee kotiin ja löytää pienen pesän kylmänä ja tyhjänä. Se ehkä tappaa\nhänet; se tekee hänen tuskansa kaksinkertaiseksi. Eikö siinä olisi\nkylliksi, että hän itse menee hänen luotansa? Täytyykö hänen ryöstää\nhäneltä myöskin lapsi. Hän rakasti sitä hulluuteen asti. Se oli hänen\nsilmäinsä valo, hänen elämänsä ilo. Sen menettäminen olisi hänelle\nkuoleman isku.\n\nMutta voisiko äiti jättää oman lapsensa? Mahdotonta! Äidin rakkaus\nja hellyys täytti koko hänen olentonsa ja tämä suloinen itsekkyys\nkarkoitti kaikki muut ajatukset. »Minä en voi», hän ajatteli, »tulkoon\nmitä tahansa, minä en voi enkä tahdo sitä jättää.» Ja niin hän ojensi\nkätensä ottaaksensa lapsen päällysvaipan.\n\n»Se olisi kuitenkin jonkinlainen synnin sovitus», hän ajatteli. Jos hän\njättäisi pienokaisen Petelle, tuottaisi se jonkinlaista hyvitystä siitä\npahasta, minkä hän oli hänelle tehnyt. Kieltää itseltänsä ilo katsella\nlapsen suloisia kasvoja, päivästä päivään, tunnista tuntiin — se olisi\nrangaistus myöskin hänelle ja hän ansaitsi rangaistuksen. »Voinko minä\njättää hänet?» hän ajatteli. »Voinko minä? Oh, kuka äiti voisi sitä\nkestää? Ei, ei — ei koskaan, ei koskaan! Ja kuitenkin minun pitäisi —\nminun täytyisi — Oh, kuinka tämä on kauheata!»\n\nKeskellä tätä tuskaista epävarmuutta, kun hän ajatteli Peteä ja sitä\nvääryyttä, mitä hän oli hänelle tehnyt ja puristi lasta vapisevin käsin\nkiihkeästi rintaansa vasten aivan kuin joku olisi tahtonut riistää\nsen häneltä, lapsi itse ratkaisi asian. Se koetti sopertaa joitakin\nepäselviä äänteitä aivan kuin ilmaistakseen ajatuksensa, painoi päänsä\nhänen rinnallensa aivan kuin vaistomaisesti etsien sitä ravintoa, jota\nse ei ollut koskaan saanut.\n\n»Minähän olen kuitenkin vain puoliksi äiti», hän ajatteli.\n\nÄidin korkein riemu ja syvin oikeus oli häneltä kielletty — se, mitä\nlapsi ottaa äidiltä ja äiti antaa lapselle, se ihmeellinen, joka tekee\näidin ja lapsen yhdeksi — sitä hän ei koskaan ollut saanut tuntea.\n\n»Pieni lapseni voi elää ilman minua», hän ajatteli. »Jos minä jätän\nhänet, ei hän koskaan tule kaipaamaan minua.»\n\nTämä ajatus oli kokonansa murtaa hänet ja hän melkein horjui\npäätöksessänsä. Tuntui kuin Jumala olisi tahtonut rangaista häntä jo\netukäteen, kuin Jumalan käsi olisi laskeutunut hänen päällensä − koska\nHän oli tehnyt lapsen riippumattomaksi hänestä.\n\n»Niin se on. Minun täytyy jättää hänet Petelle», hän ajatteli.\n\nPuolipukeissa, sellaisena kuin lapsi oli, hän asetti sen takaisin\nkätkyeen ja keinutti sen uudestansa uneen. Sitten hän kumartui\npienen vuoteen yli, kuten tekee äiti kumartuessaan yli valkoisen\narkun, joka pian kätketään iäksi hänen silmillänsä. Virtana vuotivat\nhänen kyyneleensä pienelle peitteelle. »Oma suloinen lapseni! Pikku\nKatherine-parkani! Minä en saa koskaan enää suudella sinua en koskaan\nnähdä sinua — sinä kasvat suureksi ihmiseksi etkä koskaan tiedä mitään\näidistäsi.»\n\nKello nakutti kuuluvasti hiljaisessa huoneessa — se oli nyt\nkaksikymmentäviisi minuuttia yli seitsemän.\n\n»Vielä yksi suudelma, pikku lemmikkini... Jos joskus sanotaan\nsinulle... että sinun äitisi jätti sinut... oh, ala luule, etten minä\nrakastanut sinua. Vaiti!»\n\nHuoneeseen kaikuivat kaukaisen soiton säveleet. Hän katsahti taaskin\nkelloon — se oli kohta puoli kahdeksan. Melkein samana hetkenä kuului\nvaunun pyörien ratinaa tieltä. Ne pysähtyivät kappelin ja puiston\nväliselle tielle.\n\nKate kohosi polvillansa seisoalleen ja avasi äänettömästi oven. Talo\noli ollut hänelle vankila ja hän pakeni nyt sieltä, niinkuin karkaa\nvartioitu vanki. Kimakka vihellys kaikui ilman läpi. »Peveril» lähti\njuuri satamasta. Kaduilta kuului kohina, niinkuin vesi olisi virrannut\nyli kivien. Se oli kaupunkilaisien askelten töminä, kun he riensivät\njuhlakulkuetta vastaan.\n\nHän astui ulos. Puisto oli pimeä ja hiljainen kuin vankilan piha.\nTuskin lehtikään liikkui, mutta kuu pilkisti juuri esille vanhan\npuuvajan solasta, kun Kate kohotti levottomat kasvonsa tyyntä taivasta\nkohti. Hän seisoi ja kuunteli. Soittokunta läheni. Hän saattoi kuulla\nrummun inahtavan jyminän.\n\nPom! pom! pom!\n\nSiellä oli Pete. Hän koetti saada Philipin juhlakulun onnistumaan niin\nhyvin kuin suinkin. Nuo olivat hänen suuren sydämensä lyönnit, jotka\nkuuluivat koko maailmalle.\n\nSitä kuullessaan hänen oma sydämensä hetkeksi pysähtyi. Vilun väreet\nkävivät läpi hänen olentonsa hänen ajatellessaan tätä jaloa miestä,\njoka ei pyytänyt mitään muuta kuin rakastaa häntä ja tehdä hänen\nelämänsä iloiseksi. Samalla kääntyivät ajatukset myöskin siihen\ntoiseen, jonka armoille hän oli nyt heittäytynyt. Soitto lakkasi.\nKuului tavaton rätinä, niinkuin suunnaton raketti olisi päästetty\ntaivaalle. Ihmiset hurrasivat ja taputtivat käsiänsä. Silloin kuului\nhänen korviinsa selvempi ääni. Sinä hetkenä löi kello sisällä puoli\nkahdeksan.\n\nNancy tulisi pian takaisin.\n\nKate kuulosti tarkasti, kuuluiko sisältä mitään Jos lapsi sinä hetkenä\nolisi havahtunut, jos se olisi nukahtanut tai itkenyt, silloin hän\nolisi iäksi kääntynyt takaisin. Hän riensi kuitenkin hetkiseksi sisään\nja heittäytyi kehdon yli. Vielä kerran valtasi hänet ääretön hellyyden\npuuska. »Hyvästi, pikku lemmikkini. Minä jätän sinut hänelle, rakkahin,\nkoska hän suuresti sinua rakastaa. Sinä kasvat suureksi ja olet hänelle\naina hyvä, hyvä tyttö. Hyvästi tyttöseni! Lemmikkini, oma lemmikkini!\nPalkitse sinä hänelle kaikki se, mitä hän on minulle tehnyt. Sinä olet\npuolet minusta, rakkahin — viattomin osa minusta. Niin se on, sinä\npyyhit pois äitisi synnit. Sinusta tulee sellainen kuin hän luulee\nminun olevan, mutta jollainen minä en ole koskaan ollut. Hyvästi,\nsuloinen Katherineni. Pieni lemmitty lapseni — hyvästi voi hyvin —\nhyvästit.\n\nHän nousi ylös ja riensi ulos huoneesta varpaillaan aivan kuin varas ja\nsulki oven jälkeensä.\n\nKun hän kuuli, miten lukko sulkeutui, valtasi hänet ääretön tuska ja\nihastus — rajaton epätoivo ja rajaton helpotus. Jos pieni Katherine\nnyt alkaisi itkeä, hän ei enää voisi kääntyä häntä auttamaan. Ovi oli\nlukossa, talo sulkeutunut, vankila oli jäänyt hänen jälkeensä. Ja hänen\ntakanaan oli myöskin petos ja kavaluus ja kaksinaamaisuus, jota hän oli\nosoittanut kymmenen kauheata kuukautta.\n\nHän riensi puiston läpi pienelle takaportille, joka johti sivukujalle.\nTie huojui kuin aallot hänen jalkainsa alla ja monesti hän oli vaipua\nmaahan. Hänen hengityksensä oli lyhyt, silmät mustenivat ja ohimoilla\njyskytti kuuluvasti. Päästyään puolitiehen puiston läpi hänestä tuntui,\nettä joku koski hänen vaatteisiinsa ja häneltä pääsi heikko huudahdus.\nSe oli Peten koira, Tuomari. Se katsoi häneen pimeitten pensaitten\nvarjossa. Akkunain verhojen läpi tunki hieman valoa talosta ja hän\nsaattoi nähdä sen lepakon korvat ja valppaat silmät.\n\nPom! pom! pom!\n\nSoittokunta oli alkanut uudestaan. Se tuntui lähenevän. Philip, Philip!\nHän oli nyt hänen ainoa pakopaikkansa. Kaikki muu oli kuin iäksi\nhaudattu.\n\nTakaporttia käytettiin hyvin harvoin. Sen saranat olivat ruostuneet ja\njäykät. Hän särki kyntensä koettaessaan avata sitä. Toiselta puolen\nkuului vaunun ketjujen kitinää ja aidan yli vilkkui heikko valo vaunun\nsavuavasta lyhdystä.\n\nVaunut olivat kujalla ja ajaja — Philipin palvelija Jem-y-Lord — odotti\npitäen vaununovea auki. Kate kompastui astuimeen ja horjahti sisään\nistuimelle. Ovi suljettiin.\n\nSilloin valtasi hänet voimakas ajatus. Se koski lasta, Philipiä ja\nPeteä. Jättäessään pienokaisen, vaikka hän oli tahtonut menetellä\nmahdollisimman epäitsekkäästi, hän oli tehnyt jotakin, jolla saattoi\nolla suunnattoman tärkeät seuraukset. Se saattoi tuottaa hänelle\nrangaistuksen ja koston. Seis! Hän tahtoi mennä vielä kerran takaisin.\nHän painoi kasvonsa akkunaan ja koetti kaikin voimin kiskoa hihnasta.\nMutta vaunut liikkuivat hyvää vauhtia eteenpäin. Hän kuuli rattaiden\njyrinän; se kuului hänen korvissansa kuin tuomiopasuunan pauhu. Silloin\nhän menetti tajuntansa ja vaunut kiisivät edelleen.\n\nBalluren ulkopuolelle, oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä. Ne\ntäyttivät puutarhan, puistotien,-riippuivat aidoilla ja olivat\nkiivenneet vastapäätä olevalle, muurillekin Musiikki oli lakannut\npuhaltamasta ja ihmiset huusivat, taputtivat käsiään ja hurrasivat.\nAvoimessa ovessa seisoi Philip paljain päin ja raosta virtaava valo\nvalaisi satoja päitä, jotka olivat pimeässä tunkeutuneet yhteen. Hän\nkohotti kätensä vaatien hiljaisuutta, mutta kesti kauan, ennenkuin\nhänen annettiin puhua. Voimakkaita, karkeita, melkein raakoja, mutta\nsydämellisiä ja kodikkaita hyvä huutoja kaikui kaikkialta ilmaisten\nluottamusta ja hillitöntä hyvää tahtoa. »Parasta onnea ystävämme!»\n— »Eläköön Ramsey!» »Vanhat Christianit muistavat sinua!» »Vanhaa\nkoeteltua heimoa — Tuomari Christian kuudes!» — »Vaiti lurjukset,\nhänhän puhuu!» — »Anna kuulua, Phil!» »Anna soida poika!» »Vaiti,\nvaiti.»\n\n»Arvoisat kansalaiset», sanoi Philip — hänen äänensä kaikui kuin\nvärisevä kellon soitto meren yli, — »te ette voi itse ymmärtää, miten\nsuuresti teidän tervehdyksenne on minua liikuttanut. En voi sanoa,\nkumpaa se minun sydämessäni on herättänyt, ylpeyttä tai häpeää. Mutta\njos häpeäisin sitä, se olisi samaa kuin häväisisin teitä. Mutta jos\ntuntisin ylpeyttä siitä, ei se olisi minulle kunniaksi. Minä en\nansaitse teidän suurta luottamustanne ja ystävyyttänne. Ah!» — hän\nkohotti kätensä vaientaakseen edempää kuuluvaa mutinaa — hän hillitsi\nkoko joukoin ettei kuulunut kuiskaustakaan — »Sallikaa minun lausua\njulki kaikkien yhteinen ajatus. Kunnioittaessanne minua te ajattelette\nmyöskin muita», (ei, kyllä) »te ajattelette minun sukuani — ennen\nkaikkea erästä, joka jo kauan sitten peitettiin haaksirikkoutuneena,\nmurtuneena, pettyneenä miehenä tuonne lehmusten alle — minun isääni —\nJumala häntä siunatkoon! Minä en tahdo salata teiltä — hänen muistonsa\non ollut minun oppaanani. Hänen erehdyksensä on johtanut minua. Hänen\ntoivonsa on ollut majakkana tiellä ja hänen rakkautensa johtotähtenäni.\nHyvässä ja pahassa on hänen hautansa ollut ankkuripaikkanani. Suokoon\nJumala, etten olisi antanut kuolleen käden liian kauan ohjata elämäni\npurtta. Minun tarkoitukseni oli voittaa se, mitä hän menetti ja tämä\npäivä on osoittanut minulle, että minä osiksi olen siinä onnistunut.\nJumala suokoon, ellen minä tätä olisi ostanut liian kalliista.»\n\nTässä keskeyttivät hänet huudot: »Ei, herraseni, ei suinkaan.»\n\nHän hymyili surullisesti ja pudisti päätänsä. »Kansalaiset, ystävät!\nTe luulette, että minä ansaitsen sen arvon, jonka tänään olen saanut.\nTeidän joukossanne on eräs vanha toveri, koeteltu ja luotettava ystävä,\njonka luottamus antaisi voimaa ja kannustaisi, ellei siihen sisältyisi\nnuhdetta — —»\n\nHänen äänensä värisi, mutta siitä huolimatta se kaikui yli väkijoukon.\n»Minä olen koettava täyttää velvollisuuteni — tästä hetkestä ovat\nkaikki minun yritykseni tarkoittavat yksistään sitä. Man-saarelaiset\ntoverit! Te tahdotte auttaa minua sen arvon ja aseman vuoksi, joka\nminulla on tällä pienellä saarella ja — sen minä tiedän, myöskin itseni\ntähden te autatte minua olemaan rehellinen ihminen ja oikeudenmukainen\ntuomari. Mutta» — nyt värisi hänen äänensä niin, että hänen oli\nmelkein mahdoton saada sitä kuulumaan »mutta jos te huomaisitte, että\nteidän luottamustanne käytettäisiin väärin − jos te tulevaisuudessa\nsaisitte huomata, eitä minä en olekaan teidän kunnioituksenne\narvoinen, välittämättä siitä valasta, jonka Jumalan edessä tänään olen\nvannonut, että henkilöön katsomatta jaan jokaiselle, oikeutta — jos\nte huomaisitte, että minä itse joutuisin menettelemään rikollisesti —\nmuistakaa, minä pyydän teitä, kansalaiset, muistakaa: niin paljon kuin\nse tuottaakin teille, mielipahaa, ei kuitenkaan ole ainoatakaan, joka\nkärsisi siitä enemmän kuin minä itse —»\n\nYleinen mielipide tänä iltana oli, ettei tuomarin puhe ollut\nonnistunut. Lopulla hän kuitenkin teki muutamia heikkoja yrityksiä\nkohottaaksensa mielialaa yhtä innostuneeksi, kuin se äsken oli\nollut, mutta ihmisille jäi sellainen tunne, kuin he olisivat tulleet\ntanssiaisiin ja saaneetkin kylmän vesikorvon niskaansa. Oli odotettu\nilonpitoa, leikinlaskua, ystävällistä puhetta ja onnentoivotuksia\nRamseyn loistavalle tulevaisuudelle, ivallisia vaarattomia pistopuheita\nDouglasille, Peelille ja Castletownille, pieniä raketteja, ilotulitusta\nja ehkä yleinen juhlavalaistus. »Mutta taivas varjele! Miten\njuhlallinen se nuori tuomari oli ja niin surumielinen ja salaperäinen!»\n\n»Vaiti», sanoi Pete. »Te olette niin hiton hullunkurisia, te pojat.\nIhme ja kumma, ettei teistä kaikista ole tullut sirkustemppujen\ntekijöitä. Laputtakaa kotiinne, kuivatkaa silmänne ja muistakaa ne\nsanat, mitä hän teille puhui. Itse minä en suinkaan niitä unohda.»\n\nAnnettuaan suuren rumpunsa pienelle Jonaiquelle Pete kääntyi\nmennäksensä sisään. Nan-täti oli arkihuoneessa ruskeassa silkissänsä,\njoka kahisi kuin kuihtuneet sananjalat, hyppien ja kieppuen Philipin\nympärillä, syleillen häntä, taputellen poskille ja suudellen otsalle\nja huulille. Virtoina vuosivat kyyneleet, niinkuin syksyisistä\nkuuropilvistä pitkin hänen ryppyisiä kasvojansa eikä äänestä voinut\npäättää, itkikö hän vai nauroi.\n\n»Oma poikani! Rakas poikani! Kultainen pojanpoikani! Minun oman poikani\npoika!»\n\nPhilip riistäytyi viimein vapaaksi ja asteli yläkertaan päätänsä\nkääntämättä, ja silloin Nan-täti näki Peten seisovan oviaukossa.\n\n»Kas, Petehän se on!» hän sanoi pakottaen itsensä tyyneksi. »Ettekö\ntahdo tulla sisään hetkiseksi, ettekö?»\n\n»Pistäysin vain siksi — vain sen verran, että toivotan teille onnea,\nneiti Christian.»\n\n»Ja minä toivotan onnea myöskin teille, Peter, ah!» hän huudahti\nnyökäyttäen kuin lintu hänelle päätänsä. »Varmaankin tekin tunnette\nitsenne äärettömän ylpeäksi tänä iltana, Peter.»\n\n»Ylpeä ei ole oikea sana, rakas neiti — minä olen vallan suunniltani\nilosta.»\n\n»Hän oli suuresti mieltynyt teihin, kun te olitte vielä pikkuinen,\navojalkainen paitaressu.»\n\n»Niin oli, hyvä neiti.»\n\n»Ja vaikka hän nyt on tuomari, hän pitää teistä vielä.»\n\n»Niin, ja siksi minäkin häntä suuresti rakastan, hyvä neiti.»\n\n»Kuulitteko, mitä hän teistä sanoi puheissansa? Ei olisi ollut monta,\njoka hänen asemassansa olisi käyttänyt sellaisia sanoja, Peter.»\n\n»Toden totta, olette oikeassa, hyvä neiti.»\n\n»Hän on uskollinen ystävillensä, olkootpa ne ketä tahansa.»\n\n»Uskollinen ja luja kuin teräs.»\n\nPalvelustyttö kantoi juuri vateja ruokasaliin ja Nan-täti virkkoi\nhieman väkinäisesti: »Ettekö tahdo jäädä syömään päivällisiä kanssamme.\nPete? Tai ehkä mieluummin haluatte mennä kotiin rouvanne luokse. No\nniin koti se on sittenkin paras kaikista, eikös olekin? Martha, minä\nsanon itse tuomarille, että päivällinen on pöydässä. Kas niin, hyvää\nyötä, Peter. Minulle tuottaa aina iloa saada tavata teitä.»\n\nHän kääntyi ja sipsutti portaita kohden, mutta Pete oli myöskin astunut\nruokasaliin ja tuijotteli nyt ympärilleen kiihkein, kunnioittavin\nkatsein.\n\n»Herra varjelkoon, neiti Christian, miten merkilliseltä nyt tuntuu\n— avojalkainen paitaressu, sanoitte te? Te olette siinä oikeassa.\nAvojalkainen ja vilusta värisevä ja nälkäinen myöskin. Minä\nnukuin lehmän parressa enkä saanut paljoa muuta ruokaa kuin sen\nmaitotilkkasen, jonka siitä varastin ja siitäkin ukko antoi minulle\naika kyytiä. Philip otti minut eräänä iltana luoksensa — siitä se\nalkoi, parahin neiti. No kas, eikös tuo kellertävä muna ole vielä\njäljellä tuossa nuorassa. Se on tyhmä tiiran muna. Se on muisto\nvallattomilla poikavuosilta. Philip löysi sen muutamasta pesästä\nGob-ny-Garvainilta. Se oli vähällä viedä häneltä hengen. Sillä oli vain\nyksi muna ja se riehui kuin hullu sen puolesta. Me olimme kiivenneet\nainakin neljäkymmentä syltä ja allamme oli äkkijyrkkä vuorenseinä ja\nteräviä kallioita merenrannalla, jotka työntyvät maasta kuin elefantin\ntorahampaat. Philip oli pistänyt juuri pienen kätensä pesään, jossa\nmuna oli, kun suuret valkeat siivet alkoivat räpytellä hänen paljaan\npäänsä ympärillä. Ellei minulla olisi ollut sinä päivänä keppiä, hyvä\nneiti, taivas tietää, miten meille molemmille olisi käynyt. Seuraavana\nhetkenä lintu vieri kalliolta alas ja se oli onneksi, sillä muuten\nei Philipistä olisi tullut tuomaria tänä päivänä... Oh! säikytänkö\nteitä, hyvä neiti, vaikka siitä on jo niin kauan? Mutta sydän on vasta\nmerkillinen kapine, eikös olekin, neiti? Sille on eilinen päivä sama\nkuin huomen. Kas niin, hyvää yötä, neiti.» Pete oli jo likellä ovea,\nkun hän katsahti alas ja huudahti: »Mitäs tämä on? Tuomari, mitä sinä\nolet tänne tullut!»\n\nKoira oli hyökännyt sisään juuri, kun Pete aikoi lähteä ulos. Se\npysähtyi hänen eleensä koristellen suurin korviansa ja heilutellen\nlyhyttä hännäntynkäänsä.\n\n»Se on minun koirani, neitiseni. Katsokaahan, hyvä neiti, se on aivan\nsamanlainen kuin isäntänsä, monessa suhteessa. Itse asiassa se nyt ei\nole niin ihmeellinen, mutta siinä on jaloa verta kaikissa tapauksissa\nja seuraavassa polvessa se on jo aivan erinomainen. Oletkos sinä\nhakemassa minua, Tuomari?\n\n»Ehkäpä teitä kovin odotetaan kotiin, Pete.»\n\n»Voivatpa odottaa. Hyvää yötä, neiti.»\n\nNan-täti sipsutti nyt portaita ylös kahisevassa silkissänsä,\nkeventyneellä mielellä ja hyvillään, kun oli saanut Peten pois\ntieltänsä voidakseen osoittaa suurta rakkauttaan yksin Philipille ja\ntyydyttää siten suloisia itsekkyyttänsä.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nPete astui pimeätä tietä vihellellen, koiran juostessa hänen edellänsä.\n»Minä olin sittenkin tyhmä, että näin viivyttelin», hän ajatteli.\n»Minun olisi pitänyt mennä kotiin heti paikalla.»\n\nKaupunki oli nyt aivan äänetön, kadut tyhjät ja Pete alkoi juosta.\n»Katehan on nyt aivan yksin. Varmaankin oli se Nancy, jonka minä näin\nihmisjoukossa rouva Beattyn seurassa. Kate oli tietenkin toimittanut\nhänet katsomaan juhlan menoa. Nyt on hän varmaankin jo palannut.»\n\nKun Pete läheni Jalavaharjua, pilkisti kuu puitten latvojen yli\nyläkerran akkunoihin niin, että ne näyttivät täysin valaistuilta. Mutta\nkun hän astui muutamia askeleita vielä, selvisi hänelle, että koko talo\noli pimeä.\n\n»Hän odottaa minua. Hän kuuntelee risahdustakin, siitä panen vaikka\nveikkaa.»\n\nNyt oli hän ehtinyt portille ja koira puuskutti hänen jaloissansa,\nkoettaen kuonollansa avain porttia.\n\n»Hiljaa, Tuomari, hiljaa nyt.»\n\nSitten hän avasi säpin aivan äänettömästi, astui varpaisillaan sisään\nja sulki poriin takanansa yhtä hiljaa.\n\n»Nytpä minä teen hänelle pienen kepposen; minä yllätän hänet.»\n\nHänen silmiinsä ilmestyi veitikkamainen pilke ja poikamaisen\nvallattomana hän hiipi kevyesti kuin kissa käytävää, melkein henkeänsä\npidätellen ja varoen, ettei purskahtaisi nauramaan ääneen.\n\n»Oma suloinen lemmikkini! Häntä ei toki saa mitenkään peloitella.»\n\nKun hän saapui eteiseen, heittäytyi hän nelinkontin ja alkoi naukua\nkuin kissa oven edessä. Sitten hän kuunteli korva oven pielessä.\nHän odotti kuulevansa heikon huudahduksen ja Nancy Joen askelten\nsipsutuksen, kun hän tulisi ovea kohden. Mutta mitään ääntä ei kuulunut.\n\n»Hän on yläkerrassa», hän ajatteli ja astui vielä ulos tarkastaaksensa\ntaloa toiseltakin puolen. Yläkerran huoneissa ei ollut vähintäkään\nvaloa.\n\n»Nyt minä tiedän minkätähden siellä on pimeä. Nancy ei ole vielä tullut\nkotiin ja Kirry on nukahtanut keinutuoliin.»\n\nHän hiipi akkunaan ja koetti kurkistaa sisään arkihuoneeseen, mutta\nsäleverhot olivat alhaalla, eikä hän voinut paljoa nähdä sisään sen\nkapeista raoista.\n\n»Hän nukkuu, siinä se on. Talossa oli niin hiljaista ja hän nukahti\npienokaista keinuttaessaan.»\n\nHän otti hiekkaa käteensä ja heitti sitä pikkuisen akkunaan. »Se johtaa\nehkä hänen mieleensä kerrallisen tapauksen», hän ajatteli ja nauroi\nhiljaksensa henkeänsä pidätellen.\n\nSitten hän taaskin asetti korvansa akkunan pieleen ja kuunteli. Mitään\nei kuulunut. Hän heitti vielä hiekkaa akkunaan ja odotti ajatellen,\nettä hänen täytyisi kuulla hänen hengityksensä, mutta ei erottanut\nmitään. Silloin hän kiireesti riensi ovelle, sillä hänen leikkituulensa\noli hävinnyt, ja hän koetti avata sitä. Ovi oli lukossa. Hän palasi\nakkunan luo takaisin.\n\n»Kate!» hän huudahti hiljaa. »Kate, oletko sinä siellä? Etkö sinä kuule\nminua? Petehän täällä on. Älä pelkää, lemmikkini.»\n\nMitään vastausta ei kuulunut. Hän kuuli meren hiljaiset mainingit\nrannan hietikolla. Koira oli hypännyt toisen akkunan penkille ja\nalkanut ulvoa.\n\n»Mitä ihmettä tämä merkitsee? Hän ei ole voinut mennä ulos. Missään\ntapauksessa hän ei ole voinut ottaa lasta mukaansa. Missä on Nancy?\nKuinka hän saattoi lähteä ja jättää hänet? Hän on luultavasti pyörtynyt\njäätyänsä yksin; niin se varmaankin on käynyt.»\n\nHän koetti avata ikkunaa, mutta haat olivat lujasti kiinni. Hän\nkoetteli toista akkunaa ja sitten hän palasi ovelle. Vielä hän yritti\nyläsalin akkunaa, johon hän ulottui nousemalla eteisen katolle, mutta\nmahdoton oli hänen saada sitäkään auki. Kun hän palasi arkihuoneen\nakkunaan oli vaalea verho käynyt synkemmäksi. Lamppu sisässä oli\nsammumaisillaan.\n\nKuun säteet pilkistivät häneen puiden lehtien lomitse. Hän löysi\ntulitikkuja taskustaan, jossa hän piippuaan piti, raapaisi tulta ja\nkatsoi kittausta. Sitten hän kalvoi veitsen taskustansa ja alkoi vuolla\nruudun välipuuta. Hänen kätensä vapisi ja löi hervottomana lasiin, niin\nettä se helähtäen lensi alas. Sirpaleet haavoittivat hänen rannettansa,\nmutta hän ei tuntenut sitä enempää, kuin jos lasi olisi hänen kätensä\nasemasta vuotanut verta. Hän pisti kätensä sisään, avasi haan, työnsi\nverhon sisään ja kömpi huoneeseen. Kissa, joka istui huoneessa akkunan\npielessä, puski päällänsä hänen kättänsä ja kehräsi.\n\n»Kirry! Kate», hän kuiskasi.\n\nAkkunasta tuleva tuulenhenki oli sammuttanut lampun ja ainoa valo\npimeässä tuli riittyneestä hiilloksesta. Hän tuskin uskalsi astua\njalkansa maahan peläten, että polkisi jotakuta. Kun hän vihdoin oli\npäässyt keskelle huoneen lattiata, seisoi hän siinä hajalla säärin,\nraapaisi toisella tikulla tulta, kohotti sen päänsä päälle ja katseli\nympärilleen kuin olisi tullut outoon kellariin.\n\nEi näkynyt yhtään mitään. Lapsi havahtui viileän yöilman vaikutuksesta\nja alkoi itkeä kätkyessä. Hän otti sen syliinsä, hyssytteli ja\ntyynnytteli sitä hellin sanoin, mutta murtuneella äänellä »Vaiti,\nlemmittyni, vaiti. Mamu tulee kyllä pian. Mamu tulee aivan tuossa\npaikassa.»\n\nHän sytytti kynttilän ja sen valossa etsi koko talon. Mitään merkkiä\nhän ei tavannut, ennenkuin tuli sänkykamariin, jossa huomasi, että\nKaten hattu ja päällystakki, joita hän arkena käytti, olivat poissa.\nSilloin hän tajusi, että ääretön onnettomuus oli häntä kohdannut ja\nhänen sydämensä murtunut. Epätoivon huudahdus pääsi hänen huuliltansa\nja raskain askelin hän lähti alakertaan lopettaen etsintänsä.\n\nHän oli kaikin voimin koettanut viivyttää tätä epätoivon hetkeä, mutta\nnyt ei enää voinut sitä tehdä. Tyhjä talo ja lapsi, lapsi ja tyhjä\ntalo; yksi ainoa selitys oli mahdollinen. »Hän on mennyt, lapsoseni.\nHän on jättänyt meidät; hän ei tahtonut jäädä meidän luoksemme, Jumala\nhänelle anteeksi suokoon.»\n\nIstahtaen tuolille pienokainen sylissänsä hän alkoi nyyhkyttää, samalla\nkuin lapsi itki — siinä istui kaksi lasta yhdessä itkien sydämensä\nmurheita. Äkkiä hän hypähti seisoallensa. »Sitä minä en voi uskoa», hän\najatteli. »Kuka nainen voisi tehdä jotakin sellaista? Ei ole sellaista\näitiä, jolla ei olisi enemmän sydäntä. Ja hänhän rakasti pienokaista ja\nminua myöskin — ja rakastaa, ja rakastaa vieläkin.»\n\nNyt hän ymmärsi kaiken. Hän oli sairas, ehkä sekapäinen, ehkäpä —\nJumala häntä auttakoon — ehkäpä mielenhäiriössä. Sellaistahan tapahtuu\nnaisille lapsen synnyttämisen jälkeen — olihan itse tohtori sanonut\njotain sellaista. Ruumiillisten tuskiensa vaivaamana, mielikuvien\npeikon ahdistamana hän oli paennut lapsensa ja miehensä luota ja\nkodistansa, Jumala ties millaisten hirveiden ajatusten vainoamana.\nMutta hän paranisi, hän tulisi takaisin. —\n\n»Vaiti, lemmikkini, olepas nyt vaiti», hän kuiskaili hellästi. »Mamu\ntulee kyllä takaisin. Vaiti, lemmikki, hän kyllä tulee takaisin.»\n\nKuului lukon rapsahdus ja hän heittäytyi taaskin tuolillensa. Nancy\ntuli sisään hengästyneenä ja hikisenä.\n\n»No, voi minun päiviäni, miten minä olen juossut», hän puuskutti aivan\nläkähtymäisillänsä.\n\n»Sellaista tungosta ja melua ja elämää sinä et ole ikinä nähnyt,\nKirry. Katsopas nyt minun parhainta sunnuntaihattuani, jota olen vain\nyhden kerran pitänyt. Se on ihan rutussa! Mutta ajattelepas nyt!\nChristin Killipin lapsi-parka on kuollut. Se kuoli juuri, kun juhla oli\nparhaimmillaan. Voi, hyvä isä kuitenkin! Juuri silloin kuin soitettiin\n»Voittavaa sankaria». Vaimoparka, hän oli aivan suunniltansa eikähän\nse ole ihmekään. Minä en voinut olla pistäytymättä sen raukan luokse\n— ja — — mikä ihme tuota lamppua vaivaa? Oletko se sinä, Kirry, siinä\ntuolilla? Petekö se on? No, missä sitten rouva on?»\n\nHän otti kohennuskepin ja kohta leimusivat hiilet kirkkaissa liekeissä.\n»Mikä ihme teitä vaivaa? Tehän olette nylkenyt rystyynne kuin perunan.\nHerra hyvästi siunatkoon, itkettekö te?»\n\nSilloin Pete vastasi käheällä äänellä: »Koeta hillitä kieltäsi, Nancy,\nja ota lapsi minulta.»\n\nHän otti lapsen häneltä, ja kun Pete nousi seisoalleen, näytti hän\nheikolta kuin vanha ukko.\n\n»Hyvä isä siunatkoon», huudahti Nancy, »ikkunahan on myöskin rikki.\nMitä on tapahtunut?»\n\n»Ei mitään», murahti Pete.\n\n»No, mikäs Kirrylle on tullut? Minä jätin hänet kotiin, kun menin ulos\nkello seitsemän.»\n\n»Minä kuolen janoon, ihminen. Enkö voi saada jotakin juotavaa?»\n\nHän sai käteensä maitokannun pöydältä, jolle illallinen oli laitettu ja\ntyhjensi sen yhdellä siemauksella.\n\n»Hän on karannut — niin hän on tehnyt. Sen voin nähdä teidän\nkasvoistanne.»\n\nSitten Nancy juoksi portaan juurelle ja huusi: »Kirry! Kate! Katherine\nGregeen!»\n\n»Ole nyt vaiti», huudahti Pete ja työnsi hänet edemmäksi portaitten\nluota.\n\n»Miksi te ette sitten puhu mitään», huudahti Nancy. »Jos teissä\non kylliksi miestä kestämään totuuden, on minussa kylliksi naista\nkuulemaan sen.»\n\n»Kuuntele nyt, mitä minä sanon sinulle, Nancy», sanoi Pete nyrkkiänsä\nkohottaen. »Minä menen nyt tunniksi ulos ja niin kauaksi kuin olen\npoissa, sinä jäät lapsen luokse etkä puhu sanaakaan kenellekään.»\n\n»Nyt sen tiedän», huudahti Nancy. »Sentähden hän sellaisella kiireellä\najoi minua ulos. No, voi minun päiviäni! Mutta minkätähden te jätitte\ntänä aamuna hänet sen miehen kanssa kahden?»\n\n»Kuuletko sinä, nainen, mitä sinulle sanon?» sanoi Pete. »Älä virka\nyhdellekään ainoalle ihmiselle halaistua sanaa. Minun murheeni on nyt\njo kyllin suuri. Jos sinä avaat suusi, olet kuoleman oma.»\n\nSitten hän lähti ulos horjuen, kompastellen ja kumarassa. Hänen\nhattunsa oli lattialla, hän oli mennyt paljain päin.\n\nHän riensi Sulbyyn. »Siellä hän on», hän ajatteli. »Missä muualla hän\nvoisi olla? Onneton, erehtynyt lapsi on ikävöinyt kotiinsa.»\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nSinä iltana oli kokoontunut runsaasti väkeä »Man-saaren Keijukaiseen»\nja monet piiput saivat sammua, niin kiihkeästi he kuuntelut herra\nJellyn merkillistä juttua.\n\n»Omituista se vain on, hitto vie. Se on niin kerrassaan merkillistä,\nettä voi ihmetellä itsensä kuoliaaksi. Ei kirjoissakaan — ei edes\n»Kristityn vaelluksessa» löydy tämmöistä tapausta. Toisen pojan poika\npalaa kotiin tuomarina loistavassa juhlakulussa riemukkaan musiikin\npauhatessa juuri samana hetkenä, kun toisen pojan poika potkaistaan\nulos talosta kuin koira.»\n\n»Kerrassaan ihmeellistä se todellakin on», myönsi leski John, ja monet\näänet kaikuna kertasivat hänen sanansa.\n\nJonaique katseli ympäri huonetta ilmeisesti odottaen, että häneltä\nkysyttäisiin jotakin. Mutta kun kukaan ei virkkanut mitään muuten\nkuin katseillansa, hän virkkoi: »Meidän vanha ukko kuuli kaiken. Hän\non ollut räätälinä siinä suuressa talossa aina Rauta-Christianin\nkuolemasta asti.»\n\n»Se on totta», myönsi Caesar.\n\n»Ja hän istui keittiössä ja ompeli pukua itse isännälle juuri, kun tuo\nkamala mellakka syntyi yläkerrassa.»\n\n»Älkäähän toki!»\n\n»'Sinä olet varastanut ja ryöstänyt minut puti puhtaaksi!' huusi\nBallawhaine.»\n\n»Herra hyvästi siunatkoon!» ihmetteli Mummi. »Saattoiko hän sanoa niin\nomalle pojalleen?»\n\n»'Sinä olet puijannut ja pettänyt minua!' huusi hän. 'Sinä olet\nhävittänyt minun rahani ja murtanut minun sydämeni', hän sanoi.\n'Kokonaisen omaisuuden olen minä käyttänyt sinun hyväksesi ja millä\nsinä olet sen palkinnut? Tämä', hän huusi, 'ja tämä — ja tämä —\nhävyttömillä petosta ja väärennystä kaikki tyynni!' hän karjui.»\n\n»Herra olkoon meille armollinen!» mutisi Caesar.\n\n»'Minua sanotaan saituriksi, eikö niin?' hän huohotti. 'Minä kiristän\nalustalaisiani niin paljon kuin ikinä voin, kiristänkö minä? Ja mitä\nvarten? Kenenkä vuoksi? Minä olen kuitenkin ollut sinulle hyvä isä ja\nhölmö minä samalla olen ollut, vaikkei sitä kukaan tiedä!' hän valitti.»\n\n»Ei kukaan! Sanoiko hän, ettei kukaan, herra Jelly?» kysyi Caesar\nvetäen suunsa irviin.\n\n»'Jos sinä olisit joutunut tekemisiin minun isäni kanssa', jatkoi hän,\n'olisi sinut aikoja sitten ajettu tiehesi varkaana ja valehtelijana.'\n'Minun hyvä isäni', virkahti Ross aivan masentuneena. 'Varas juuri,\nkuuletko?' kuohahti Ballawhaine. 'Varas, joka on vienyt minulta\nviimeisenkin kolikon ja jättänyt minut puille paljaille.'»\n\n»Niinkö hän sanoi?» ihmetteli Caesar.\n\n»Juuri niin», vakuutti Jonaique. »Ukko kuunteli keittiön portaissa ja\nnuori Ross hiipi ulos talosta kuin piesty koira.»\n\n»Ja minne hän nyt on mennyt?» kysyi Caesar.\n\n»Piru hänet periköön, mistä minä sen tiedän», hymähti Jonaique.\n\n»Paha ottaa omansa ja sille hän kyllä kelpaisi, vaikka olisi selkä\nhakattu liiskaksi — vahinko, ettei vanhus sitä tehnyt», päätteli\nCaesar. »Mutta missä se hulttio nyt on?»\n\n»Sanotaan, että hän on livistänyt Englantiin nyt yölaivalla.»\n\n»Ylistetty olkoon Herra, jolta kaikki hyvä tulee», kehahti Caesar.\n\nMuutamasta nurkasta kuului savupilven takaa epäselvää mutinaa.\n»Teillä on hyvä syy sanoa niin, Caesar», mörisi Musta Tom. »Yhteen\naikaan ihmiset hotisivat hotisemasta päästyäänkin, että hän oli\npettämäisillään erään miehen tyttären samoin kuin petoksella vei\nvanhukselta viheliäiset kolikot.»\n\n»Vastaa hulluille, kuten hullulle tulee», mutisi Caesar. — Sinä hetkenä\nheitettiin ovi auki ja Pete hoippui huoneeseen. Jok'ikinen piippu\nputosi alas ja Mummin sukkapuikot lakkasivat kilisemästä.\n\nPete oli yhä paljain päin ja vaikka hän oli kuoleman kalpea ja silmänsä\nharhailivat levottomana, hän kuitenkin koetti näyttää kuin ei mitään\nolisi tapahtunut. Kauheasti hymyillen ja nyökkäillen ympäriinsä kuin\nmies, jonka taistelussa on kuula lävistänyt, hän kääntyi Mummiin\nja liikutti huuliansa aivan kuin sanoaksensa jotakin, mutta mitään\nääntä ei kuulunut. Sitten hän kaivoi piippunsa esille, täytti\nsen etusormellansa, sieppasi sytytinpaperin pöydältä ja kumartui\nsytyttämään sitä.\n\n»Onko — täällä — ketään — minun omiani?» hän sanoi käheästi yskähdellen\nja änkyttäen ja rouheet hohtivat piipun kopassa kuin pajan ahjo.\n\n»Ei, Pete, ei», vastasi Mummi. »Ketä sinä sitten olet etsimässä?»\n\n»En ketään», mutisi Pete. »En ketään erityistä. Eipä ei», hän lisäsi\npuuskuttaen niin, että huulet vapisivat, vaikkei piipusta tullut yhtään\nsavua. »Tulin vain sisään saadakseni tulta piippuuni. Pitää lähteä nyt.\nNäkemiin pojat! Näkemiin! Voikaa hyvin, Mummi!»\n\nKukaan ei vastannut hänelle. Hän kumarsi taas huoneessa-olijoille,\nhymyili kauhistavasti, astui ovelle väkinäisen vaivattomasti ja\nlaahusti ulos talosta koettaen kaikin voimin näyttää huolettomalta.\nSammunut piippu oli ylösalaisin hänen hampaissaan ja hän käänsi päänsä\nvinoon aivan kuin olisi koettanut estää hattuansa putoamasta, vaikka\nhän yhä oli paljain päin.\n\nHänen mentyänsä katsoivat ihmiset toisiansa silmiin hämillään ja\npeloissansa aivan kuin kummitus olisi ilmestynyt heille keskellä\nkirkasta päivää. Vihdoin Musta Tom katkaisi hiljaisuuden.\n\n»Miehet», hän sanoi, »tuo oli hitonmoinen vale.»\n\n»Vait — —», alkoi Caesar, mutta vastaväite tarttui hänen kuivaan\nkurkkuunsa.\n\n»Jotakin on tekeillä Ramseyssä», lisäsi Musta Tom. »Luulenpa melkein,\nettä minun on seurattava häntä.»\n\n»Minä lähden mukaan, herra Quilliam», päätti Jonaique.\n\n»Ja minä», lupasi John, lukkari.\n\n»Ja minä» — »ja minä», lisäsivät toiset ja puolessa minuutissa oli\nkapakka tyhjä.\n\n»Isä», kuiskasi Mummi myymäpöydän takaa, »eikö sinun olisi parasta\nsatuloida tamma ja mennä katsomaan, ettei Kirrylle ole vain mitään\ntapahtunut?»\n\n»Sitä juuri itsekin ajattelin, äiti.»\n\n»Lähde siis heti. Herra olkoon meille armollinen.»\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nPäästyänsä niin kauaksi, ettei voitu kuulla, alkoi Pete juosta.\nPuolessa tunnissa hän oli takaisin Jalavaharjussa. »Nyt hän varmaankin\non jo kotona», hän vakuutti itsellensä, mutta ei kuitenkaan uskaltanut\nheti ottaa asiasta täyttä selvää. Hän hiipi arkihuoneen akkunaan ja\nkoetti särjetystä ruudusta kuunnella. Lapsi itki ja Nancy Joe puheli\nitseksensä ja nyyhkytti kylvettäessänsä pienokaista.\n\n»Jumala siunatkoon sitä sydänkäpystä. Se on kaunis kuin taivaan enkeli.\nMinä olen kylvettänyt hänen äitiänsä satoja kertoja. Vai satoja,\ntuhansiakin. Äiti, siinä on sitten äiti! Millaisia äitejä noilla\nraukoilla näihin aikoihin onkaan? Hänen sydämensä täytyy olla kova kuin\nkivi, kun hän voi tällaisen raukan jättää. Ei hiukkaakaan luonnollisia\ntunteita... Herra hyvästi siunatkoon, Nancy, mitä sinä puhut? Katestako\nsinä puhut? Omasta pikku Kirrystäsi ja sinä saatat mustata häntä! Voi,\nvoi — voi, voi, sitä onnetonta raukkaa!»\n\nPete ei voinut mennä sisään. Hän hiipi puiston kajuuttaan ja nojasi\nsen seinään hengittääksensä ja kootaksensa ajatuksiansa. Silloin hän\nhuomasi koiran, joka puuskutti käytävällä ja kieli riippui pitkällä\nsuusta. Se lakkasi puuskuttamasta, päästi surkean ulvahduksen ja\nkääntyi puiston pimeimpään osaan päin.\n\n»Se ilmoittaa minulle jotakin», ajatteli Pete.\n\nKärryt jyrisivät silloin ohi kujaa pitkin ja lyhdystä lankesi valo\npensaaseen hänen vieressänsä.\n\n»Vanha portti on varmaankin auki», hän ajatteli.\n\nHän tarkasti ja huomasi, että oli arvannut oikein ja silloin iski\nmieleen uusi ajatus.\n\n»Hän on lähtenyt Philipin luo», hän sanoi itsellensä. »Hän on mennyt\nCloughbanen tietä etsimään minua Balluresta.»\n\nViittä minuuttia myöhemmin hän kolkutti Balluren ovelle. Hän huohotti\nankarasti, hikikarpalot kierivät hänen otsallansa ja hän oli yhä\navopäin, mutta hän tunsi itsensä kuin ei mitään olisi tapahtunut.\nPitkä, iloisennäköinen palvelustyttö, jolla oli musta puku, valkea\nesiliina ja päähine, tuli avaamaan. Pete nyökkäsi ja hymyili hänelle.\n\n»Onko kukaan käynyt täällä minua kysymässä? Ei?» hän kysyi.\n\n»Ei, herra, e-i, en minä ainakaan tiedä», vastasi tyttö ja\nkatsahdettuaan Peteen hän pelästyi.\n\nSisäpuolelta kuului kuin kuivain lehtien kahina ja visertävä ääni\nvirkkoi: »Onko se kapteeni Quilliam, Martha?»\n\n»On, neiti.»\n\nRuokahuoneessa pidettiin kuiskaavaa neuvottelua ja sitten Nan-täti\nkiirehti sipsuttavin askelin eteisen läpi. Mutta Pete oli jo lähtenyt\npimeään.\n\n»Ilmoitanko minä tuomarille, Peter?»\n\n»Ah, ei hyvä neiti, ei toki kannata vaivata häntä. Hyvää yötä, neiti\nChristian, hyvää yötä!»\n\nNan-täti ja Martha seisoivat vielä valossa oviaukossa, kun rautaportti\nlusahti rämähtäen kiinni ja Pete hoippui yli tien.\n\nHän kääntyi polulle, joka Balluren kukkulan juurelta vie rantaan. »Ei\nhyödytä kieltää», hän ajatteli, »kun tosiasia on kuitenkin toinen.\nHänen levottomuutensa on ajanut hänet siihen. Minun onneton, pikku\nlemmikkini!»\n\nHän oli taistellut kauheata ajatusta vastaan ja nyt oli hän vaipunut\nleukaansa myöten epätoivon hyllyvään suohon. Kuu oli painunut\nkallioitten taa, joiden varjossa hän haparoitsi etsien jotakin jota\npelkäsi löytää. Hän ei löytänyt mitään ja hänen läähätyksensä muuttui\npitkiksi huokauksiksi.\n\n»Jumalan kiitos, täällä häntä ei ainakaan ole», hän mutisi.\n\nSitten hän kulki rantaa pitkin satamaa kohden. Nousuvesi oli vielä\nkorkealla ja hän melkein asteli siinä. Hänen toisella puolellaan oli\nsynkeä meri, johon ei valon häivähdystäkään mistään langennut ja\ntoisella uninen kaupunki, jonka valoja sammutettiin ja jossa ihmiset\nlaittautuivat levolle.\n\nHän saapui kivisen suojalaiturin päähän ja nojaten selkäänsä majakan\nmerenpuoleiseen nurkkaan tuijotteli vihertävään veteen, joka valittaen\nloiskui vasten kivistä seinää. Musta pilvi kuin kallionlohkare oli\npeittänyt kuun ja säikähtänyt alli sukelsi synkkiin aaltoihin. Mitään\nmuuta ei näkynyt.\n\nHän kääntyi takaisin mennäksensä kaupunkiin seuraten laiturin johdetta\nja pysähtyen katsomaan satamaan päästyänsä portaille. Nytkään hän ei\nnähnyt sitä, mitä etsi. »Mutta silloin oli nousuvesi ja nyt on luoteen\naika», hän selitti itsellensä.\n\nHän ei ollut tavannut ainoatakaan ihmistä rannalla eikä satamassa,\nmutta kun hän asteli suojakatoksen ohi, joka oli vastapäätä sitä\npaikkaa, johon matkustajalaivat pysähtyivät, hän tapasi satamamestarin,\njoka takki käsivarrellansa asteli kotiinsa yöksi. Silloin hän yritti\ntehdä kysymyksen, joka poltti hänen kieltänsä, mutta ei uskaltanut, ja\nsiksi hän vain änkytti:\n\n»Mitä uutta kuuluu tänä iltana, herra Quayle?»\n\n»Tekös siellä olettekin, kapteeni? Ellei teillä ole uutisia, minulla\nei ainakaan ole. Uutisia tulee kysyä teidänlaiseltanne nuorelta ja\nvapaalta herrasmieheltä eikä tällaiselta vanhalta nahjukselta, joka on\nsidottu virkaansa kuin sataman pollari. Minä olin kuulemassa teitä,\nkuitenkin. Se oli sitten komeata musiikkia, mitä te esititte tänä\niltana. Balluressa varmaankin kohosi juhlatunnelma huippuunsa, siitä\nolen varma.»\n\n»Eikö teille itsellenne kuulu mitään uutta, Daniel?»\n\n»Ei mitään muuta kuin että alan ihan väsyä näihin myöhäisiin\nlähtöaikoihin ja kuta pikemmin rakentavat uuden aallonmurtajan, sitä\nparempi. Jos nuori tuomari saa sen aikaan, on hän mies paikallaan.»\n\nHe lähestyivät lamppua, joka oli torin nurkassa.\n\n»Tiedätte kai, että nuori Ballawhaine matkusti täältä tänään\niltalaivalla. Sanotaan, että vanhus on hieman kimmastunut hänelle.\nMutta mihinkäs ihmeessä te olette hattunne menettänyt?»\n\n»Hattuni?» äännähti Pete päähänsä tarttuen. »Oh, minun hattuni? Sen on\ntietysti tuuli vienyt laiturilla päästäni.»\n\n»Sepä kumma, eihän nyt tuule juuri ollenkaan. Te olette kai matkalla\nkotiinne nuoren vaimonne luo, vai, kapteeni?»\n\n»Totta kai», vastasi Pete ontosti naurahtaen. Ja satamamestari, joka\noli vanhapoika, nauroi sydämellisesti lisäten:\n\n»Te naineet miehet olette kuin Aatami, te olette menettäneet vapautenne\nkylkiluun, mutta sen sijaan olette te saaneet suloisen pikku eukon\nrinnallenne.»\n\n»Ha, ha, ha! Hyvää yötä!»\n\nPeten nauru kaikui läpi tyhjän torin.\n\nSatamamestari ei ollut nähnyt mitään. Pete huokasi syvään kulkien\nlaiturin sillalle asti, josta hän kääntyi mennäksensä kaupungin\nläpi. Hän oli taaskin unohtanut, että hän oli avopäin ja asteli nyt\nParlamentin katua reippaasti ja huolettomasti kuin mies, jolle ei\nole mitään merkillistä tapahtunut. Ihmisiä seisoi joka kadunkulmassa\ntirskuen ja supatellen, kuten naiset tekevät, kun ovat saaneet vihiä\njostakin salaisuudesta. Niin innostuneita he olivat, että Pete pääsi\nmonen ohi aivan huomaamatta. Muutamia katkonaisia lauseita saapui\nkuitenkin keskustaluista hänenkin korviinsa.\n\n»Se roisto», kuohahti muuan.\n\n»Joka tapauksessa hän on vienyt vanhan miesparan aivan turmioon»,\nlisäsi toinen.\n\n»Ross Christian siellä on niiden hampaissa», ajatteli Pete. Mutta\ntoinen suurempi salaisuus saattoi kaiken muun varjoon. Taas hän kuuli\nohikulkiessaan sanottavan:\n\n»Hän ansaitsee, hurja, rangaistuksensa — hän tiesi millainen mies oli.»\n\n»Jättää lapsensakin — tunnoton olento.»\n\nNaisten kimakat äänet viiltelivät kuin tuliset miekat Peten raadeltua\nsydäntä.\n\n»Pidä kitas, muija, tuossa on hänen miehensä», kivahti joku.\n\nKuului kohina kuin aaltojen pauhu kallioihin ja Pete tajusi, että\nryhmät olivat hajonneet ja ihmiset kokoontuneet puoliympyrään\ntuijottelemaan häntä, kun hän kulki ohi. Hän nyökytti iloisesti\nmolemmille puolille, heitti vallattomasti paljasta päätänsä ja asteli\nedelleen. Mutta hampaat oli purtu lujasti yhteen, hengitys oli kiivas\nja äänekäs.\n\n»Minä ymmärrän, mitä he tarkoittavat», hän mutisi.\n\nHänen oman talonsa ulkopuolelle oli kokoontunut suuri ihmisjoukko.\nSatuloitu hevonen, josta kohosi höyrypilvi, oli sidottu portin pieleen.\nSe oli Caesarin tamma, Molly. Kaikkien katse oli käännetty taloon eikä\nainoakaan huomannut Peteä, kun hän saapui takaa päin.\n\n»Musta Tom väittää, ettei siitä ole pienintäkään epäilystä», selitti\nmuuan eukko.\n\n»Karannut nuoren Ballawhainen kanssa, niinkö?» murahti joku mies.\n\n»Ettei ollenkaan häpeä, se lunttu», iski toinen eukko.\n\nPete raivasi itselleen tietä molemmilla kyynärpäillänsä hymyillen ja\nnyökkäillen raivokkaasti. »Suvaitsetteko päästää minut ohi, hyvä rouva?\nAnteeksi!»\n\nTyöntyessään eteenpäin hän kuuli puhetta takanansa. »Miesparka, hän ei\nvielä tiedä» — »Oikein tulee häntä sääli.»\n\nEteisen ovi oli auki. Kynnyksellä seisoi muuan nuori mies pitkine\ntukkineen kädessään suuri paperilehtiö. Hän kyseli parhaillansa:\n»Viimeksi nähty kello seitsemän — jätetty yksin lapsen kanssa — mies\nulkona juhlakulussa — vieläkö mitään muuta selittävää?»\n\nNancy istui jakkaralla takan ääressä lapsi sylissänsä ja vastaili\nvastahakoisesti, ja Caesar seisoi ääressä päätänsä nojaten uunin\nreunustaan.\n\nSilmänräpäyksessä Petelle selvisi koko tilanne. Silloin hän laski\nsuuren kätensä nuoren miehen olkaan ja pyöräytti ympäri, jonka jälkeen\npiti häntä kuin ruuvipenkissä.\n\n»Mitä täällä on tekeillä?» hän kivahti.\n\nNuori mies änkytti jotakin. Hän pahoitteli, että hänen täytyi —\nsekaantua kapteeni Quilliamin onnettomuuteen.\n\n»Mihin onnettomuuteen?» tiuskasi Pete.\n\n»Tarvitseeko minun sanoa — valitettavaan — tuota, tarkoitan ikävään —\nsuoraan sanoen, salaperäiseen katoamisjuttuun — —»\n\n»Mihin katoamisjuttuun?» kysyi Pete näyttäen hyvin hämmästyneeltä.\n\n»Voiko se olla mahdollista, herra, että te ette ole sitä vielä kuullut\n— —»\n\n»Kuullut, mitä? Kielenne on kuin lanttumainen kellonköliskö ahtaassa\nliivintaskussa — ettekö voi saada sitä ulos, mies?»\n\n»Teidän vaimonne, kapteeni — −»\n\n»Mitä? Minun vaimoni kadonn − − Niinkö? Sekö täss' on hätänä? Minun\nvaimoni salaperäinen katoaminen — No, voi, sun —!»\n\nPete purskahti raikuvaan nauruun. Hän huusi ja hirnui, piti kylkiänsä,\nkumartui huojutellen edestakaisin ja vihdoin viskautui tuolille\nheittäen päänsä selkänojan yli ja työntäen jalkansa suoriksi eteen ja\nhytki niin, että koko talo tuntui tärisevän.\n\n»Ha, ha, ha! Suurenmoista! Lystimpää en ole ikinäni kuullut!» hän huusi.\n\nLapsi heräsi Nancyn polvella ja sen kimeä parkuna yhtyi Peten mahtavaan\nbassoon. Caesar seisoi suu ammollaan ja nuori mies, nyt kalpeana ja\npeloissansa, kumarrellen ja pokkuroiden vetäytyi selkä edellä ovelle\nsanoen:\n\n»Ehkäpä se ei olekaan totta, kun tarkemmin selvitellään, kapteeni\nQuilliam?»\n\n»Tietysti, se ei ole ollenkaan totta», huusi Pete.\n\n»Ehkä te tiedätte, mihin hän on mennyt?»\n\n»Totta kai minä sen tiedän, kun itse olen hänet lähettänyt!»\n\n»Sinäkö lähettänyt?» ihmetteli Caesar.\n\n»Niin, minä juuri, Englantiin nyt iltalaivalla.»\n\n»Sehän on ihme!» epäili Caesar.\n\n»Tohtorihan määräsi niin. Itse kuulitte sen, ukki.»\n\n»No, se on kyllä totta», myönsi Caesar.\n\nNuori mies sulki pitkän kirjoituslehtiönsä ja perääntyi läpi\nnaisjoukon, joka oli tunkeutunut eteiseen asti. »Tietysti, jos te\nsanotte niin, kapteeni Quilliam — —»\n\n»Minä sanon niin», huusi Pete ja sanomalehden uutishankkija katosi.\n\nSilloin kuului kahden naisen ääni ihmisjoukosta, johon reportteri oli\nsukeltanut. »Minä olen niin iloinen, ettei se ollut totta, mitä ne\nhänestä sanoivat, kapteeni Quilliam», ihasteli toinen.\n\n»Niin varmaankin olette, hyvä rouva Kennish», huusi Pete.\n\n»Minä en koskaan olisi voinut sitä uskoa siitä ihmisestä, vaikka lasta\nsyötettiinkin pullosta», lisäsi toinen.\n\n»Ette suinkaan, parahin rouva Kewley», myönsi Pete.\n\nMutta hän hyökkäsi ylös ja löi oven kiinni tungettelijoitten nenän\nedessä. Kun he olivat vapautuneet uteliaista, kysäisi Caesar varovasti:\n\n»Onko asia niin kuin sanoit, Pete?»\n\n»Molly höyryää portilla kuin kiehuva viinapannu, isä», vastasi Pete.\n\n»Puoltakaan ei ole sinulle-sanottu, Pete. Kuuntele minua. Se on oikeus\nja kohtuus, että sinä saat sen tietää. Kun sinä olit siellä kaukana\nKimberleyssä, tuo Ross Christian kiersi tyttöä lakkaamatta kuin\nvillitty.»\n\n»Se varmasti vilustuu, ellei se heti paikalla pääse talliin», hätäili\nPete.\n\n»Minä itse rankaisin häntä, kuuletko, ja hän iski minua ohimoon. Katso!\nTuossa tukan rajassa on hänen nyrkkinsä jälki ja sen minä saan pitää\nniin kauan kuin elän.»\n\n»Ross Christian! Ross Christian!» mutisi Pete kärsimättömästi.\n\n»Herran iankaikkisen armon kautta, Pete, minun onnistui pidättää\nitseäni — mutta ellei Philip herra olisi ollut siellä sinä iltana —\nminä en kyllä luota ihmisvoimaan enkä vastusta pahaa pahalla — mutta\nPhilip herra höyhensi sen ryökäleen minun puolestani; hän antoi\nhänelle, Pete; hän — —»\n\n»Piru hänet vieköön, mokoman rakkarin!» huudahti Pete hypähtäen\nseisoallensa. »Mitä hänellä on minun tai minun vaimoni kanssa\ntekemistä?» »\n\nCaesar ratsasti kotiinsa loukkaantuneena ja vihoissaan saamatta\ntyydyttävää selvitystä. Kun vihdoin kaikki olivat menneet eikä Peten\ntarvinnut enää näytellä, hän otti itkevän lapsen Nancyltä ja suuteli ja\nhyväili sitä herkeämättä.\n\n»Anna se minulle, se pikku lemmikki», hän sanoi käheästi kuin korppi\nja istui sitten jakkaralle takan ääreen koettaen tuuditella sekä lasta\nettä itseänsä. »Ellei minulla nyt olisi viatonta olentoa, josta on\nhuolta pidettävä, minä tulisin hulluksi. Oi, sinä suloinen Katherine!\nKatherine lemmikkini! Minun oma pikku kultuni! Oma pikkuinen pipanani!»\n\nMyöhään yöllä, kun Nancy oli nyyhkyttänyt ja valittanut itsensä uneen\nlapsen vieressä, Pete kömpi ylös arkihuoneen sohvalta ja tallusti ulos.\n\n»Ehkäpä nousuvesi aamulla heittää hänet rannalle», hän puheli\nitsellensä. »Jos hän tulee, antakoon Jumala minulle anteeksi, että\nvalehtelin. Auttakoon Jumala minua, kaikki on nyt minulle samantekevää.»\n\nEllei hän pian tulisi, hän päätti keksiä juttuja, että Kate voisi\nmilloin tahansa palata kotiin kunniallisena vaimona, missä ikinänsä hän\nsitten olisi ollutkin.\n\n»Ja kunniallinen hän onkin», hän ajatteli. »Niin, sellainen hän on\nhuolimatta heidän likaisista puheistansa ja ajatuksistansa — niin totta\nkuin Jumala on taivaassa.»\n\nKoira juosta lepsutti hänen edellänsä, kun hän kääntyi Ballureen\nmenevälle tielle.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nNiillä päivällisillä ei Philip paljoa syönyt. Levottomana,\nhajamielisenä ja melkein tylsänä hän koetti kaluta kananpojan täkkää,\nkuten mies, joka on joutunut vararikon partaalle eikä epätoivoissansa\nenää mistään välitä. Silloin tällöin hän oli pysähtynyt kuin\nkuuntelemaan askeleita tai ääniä, mutta sitten hän taas oli naurahtaen\nhillinnyt itseänsä.\n\nNan-täti oli selittänyt hänen merkillisen käytöksensä johtuvan\npäivän suurista tapahtumista. Hän oli asettanut hänen lautaselleen\nkaikenlaista hyvää ja koettanut saada hänet unohtamaan kaiken\nliverrellen hänelle lakkaamatta heidän istuessaan kattolampun alla.\n\n»Miten herttaisesti sinä, Philip, esiinnytkään, kun et unohda Peteä\nmenestyksesi parhaimpanakaan päivänä. Hän on todellakin oikein kelpo\nmies. Hänen sydämensä varmaan murtuisi, jos sinä laiminlöisit häntä.\nTietysti hän on yksinkertainen kuin pieni lapsi eikä hän ole saanut.\nmitään kasvatusta, mutta — —»\n\n»Pete on kyllin arvokas kenen ystäväksi tahansa, täti hyvä.»\n\n»Ystäväksi, niin, mutta sinun täytyy myöntää, ettei hänestä juuri\nseuraihmiseksi — —»\n\n»Jos hän on yksinkertainen, on se sitä luonteen yksinkertaisuutta, joka\non liian suuri välittääkseen pikkuseikoista.»\n\n»Se jalo sielu! Hän ei ole yhtään mustasukkainen sinusta, Philip.»\n\n»Sellaiset tunteet ovat kaukana hänestä, täti.»\n\n»Hän on kaikissa tapauksissa sinun täysi serkkusi, Philip. Sitä ei voi\nkieltää. Kuten hän sanoo, virtaa hänen suonissansa Christianien verta.»\n\nKeskustelu kääntyi toiselle polulle. Nan-täti alkoi puhua toisesta\nPeteristä, Ballawhainen Peter Christianista. Tämä oli tuon suuren\nherran nöyryytyksen päivä. Poika, jota hän niin suurella rakkaudella\noli hellinyt, oli joutunut häpeään. Kuinka paljon Nan-täti yrittikin ei\nhän jaksanut hillitä sydäntänsä. Hän ei voinut karkoittaa voimakasta\nepäjalouden tunnetta. — Sisimmässä sielussansa tämä herttainen pikku\nolento oli hyvin mielissään, että niin oli käynyt.\n\n»Surullista se on», hän virkahti huoaten. »Liikuttavaa on nähdä,\nmiten isä — vaikkapa itsekäskin isä — joutuu turmioon rakkaudesta\nkiittämättömään poikaansa. Se pahoittaa suuresti minun mieltäni. Mutta\nkuusi vuotta sitten minä varoitin häntä. Sen kai nyt sinäkin hyvin\nmuistat?»\n\nPhilipin ajatukset harhailivat kaukana. Kangastuksena hän näki\nsielussaan, miten Pete meni kotiinsa, löysi hylätyn talon, tyhjän\nkätkyen. Ystävästä oli tullut yksinäinen, lohduton ja murtunut mies.\n\nHe nousivat pöydästä ja menivät pieneen seurustelukamariin, Nan-täti\nnojaten Philipin käsivarteen. Hän asteli pianon ääreen ja lauloi\nilostuttaaksensa häntä hiukan värisevällä äänellänsä muutaman vanhan\nlaulelman:\n\n    »Suruissansa käkiemo\n    haukan töitä sätti.\n    Pesän hajoitti ja pojat\n    kaikkiin tuuliin mätti.»\n\nAivan kuin pelästyen Philip hypähti äkkiä ylös ja kuiskasi käheästi:\n»Eikö tuo ole hänen äänensä?»\n\n»Kenen, rakkaani?»\n\n»Peten?»\n\n»Missä, kultaseni?»\n\n»Eteisessä.»\n\n»Minä en kuule mitään. Minä katson kuitenkin. Ei, Pete ei ole täällä.\nMutta kuinka kalpea sinä olet, Philip! Mikä sinua vaivaa?»\n\n»Ei mikään», sanoi Philip. »Minä vain ajattelin — —»\n\n»Ota lasi viiniä, rakkaani, tai vähän konjakkia. Sinä olet uuvuttanut\nitsesi loppuun tänä päivänä eikä se ole ihmekään.»\n\n»Niin kai, minä menen heti nukkumaan.»\n\n»Niinkö pian! Se kai kuitenkin lienee parasta. Unta sinä tarvitset,\nsen näkee sinun silmistäsi. Martha! Onko tuomarin huoneessa kaikki\nkunnossa? Kaikki, lamppua vaille, niinkö? Vie lamppu ylös, Martha.\nPhilip, juothan sinä ensin vähän konjakkia ja vettä? Minä itse tuon sen\nsinun huoneeseesi, sinä voit tarvita sitä yölläkin. Mene sinä edellä,\nrakkaani. No, no, kyllä sinun nyt täytyy. Luuletko sinä, että minä\nannan sinun portaissa huomata, miten vanha minä olen? Ah, ei minun\ntarvinnut nojailla käsipuihin, kun ensi kertaa Ballureen tulin!»\n\nPäästyään portaan yläpäähän Philip kääntyi mennäksensä omaan vanhaan\nhuoneeseensa, jota hän oli käyttänyt sänkykamarinaan poikavuosistaan\nasti samoin kuin hänen äitinsä isä, kapteeni Billy ennen häntä.\n\n»Ei, sinne sinua ei panna täksi yöksi, Philip. Kas — _tuonne_! Mitäs\nsanot _tästä_?»\n\nTäti avasi vastapuolella olevan oven ja lämmin loimu takasta hohti\nsieltä vastaan.\n\n»Minun isäni huone», virkahti Philip ja astui askeleen takaisin.\n\n»Oh, minä olen tuulettanut sitä eikä se ole ollenkaan turmeltunut,\nvaikka onkin ollut asumattomana niin kauan. Lämmin kuin pikkuinen pesä.\nNo, katsos, henki ei yhtään höyryä. Tule!»\n\n»Ei, täti, ei!»\n\n»Pelkäätkö sinä aaveita? Täällä elää vain yksi henki, Philip, ja se on\nrakkaan isäsi muisto eikä se suinkaan vahingoita sinua.»\n\n»Mutta tämä paikka on liian pyhä. Ei kukaan ole nukkunut täällä sen\njälkeen kuin − −.»\n\n»Siihen on ollut omat syynsä, rakkaani. Mutta nyt sinä olet täyttänyt\nisäsi toiveet ja tämän jälkeen se on oleva sinun huoneesi. Ah, jospa\nhän itse voisi sinut nähdä, miten ylpeä hän olisikaan! Onneton\nisäraukkasi! Ehkäpä hän näkeekin. Kuka tietää — ehkä — suutele minua,\nPhilip. Katso millainen vanha hupakko minä olen! Minä olen niin\nonnellinen, etten voi olla itkemättä. Mutta muista nyt, sinun täytyy\ntulla nukkumaan tähän huoneeseen joka kerta, kun sinä istut käräjiä\nRamseyssä. Minä en salli sinun enää kauemmin pitää Jalavaharjua sinä\npaikkana, jonne vetäydyt lepäämään. Puhuimme mustasukkaisuudesta. Jos\nnyt Pete ei olekaan mustasukkainen, minä tiedän erään, joka on — tai\nainakin pian tulee. Mutta Philip, Philip Christian — —?»\n\n»Mitä niin?»\n\nVanhat suloiset kasvot saivat juhlallisen ilmeen. »Suurimmallakin\nihmisellä on omat huolensa, epäilyksensä ja vaikeutensa. Se onkin\naivan luonnollista — niinhän täytyy ollakin julkisessa elämässä. Älä\nkuitenkaan epäile tulla tänne milloin ikinä huolet sinua kohtaavat.\nSitä vartenhan on ihmisellä koti, Philip. Siellä on rauhaa ja turva,\nkun paha maailma tahtoo loukata ja haavoittaa. Siellä on onnen\nsatama, rakkahin, jossa sinua kohtaavat muistot isästä ja äidistä ja\noman viattoman lapsuutesi ajasta — ja jossa sinulla on vanha höperö\ntäti pahanen, joka ajattelee sinua yötä ja päivää ja on niin hullu\nja hupakko — ja — ja rakastaa sinua enemmän kuin ainoakaan ihminen\nmaailmassa.»\n\nPhilip sulki vanhan tätikullan syliinsä, mutta ei ollut kuullut, mitä\nhän oli sanonut. Hän loi kauhistuneen katseen akkunaan ja kuiskasi\nhiljaa ja kiihkeästi: »Etkö kuule askeleita hietikolta?»\n\n»E-n, en! Sinä olet kovin hermostunut tänä iltana, Philip. Pane\nvuoteeseen ja lepää. Kun olet nukkunut, hiivin minä takaisin ja\nkatselen sinua.»\n\nHän jätti hänet, ja Philip katseli ympärilleen. Koko maailmassa hän\nei olisi löytänyt paikkaa, joka olisi kauhistuttanut häntä enemmän\nkuin tämä. Se oli kuin hauta täynnä kuolleita muistoja — hänen\nkuolleesta isästään ja äidistään, hänen kuolleesta nuoruudestaan ja\nviattomuudestaan, hänen surmatusta ystävyydestään ja raadellusta\nomastatunnostaan.\n\nTulisijan yläpuolella riippui hänen äitinsä muotokuva. Se esitti\nkaunista nuorta tyttöä, jonka nuorekas iho hohti, kirkkaat ruskeat\nsilmät säteilivät ja täyteläiset huulet hymyilivät. Philip värisi\nkatsellessansa sitä. Kuva oli kuin hänen oma aaveensa, joka\nnaisellisessa haamussa katseli häntä.\n\nSitä vastapäätä sängyn yläpuolella oli hänen isänsä muotokuva. Silmät\nolivat täynnä elämää ja kasvot olivat pyöreät, huulilla väreili hellä\nhymy. Mutta Philip ei voinut nähdä sitä sellaisena kuin se oli. Hänestä\nnäytti, että sen tukka oli takkuinen, pitkä ja kostea kuin jouhista,\nkasvot olivat kalpeat ja sisäänpainuneet, silmät tuijottivat kuin\nlamput sumun läpi, revitty paidankaulus jätti kaulan paljaaksi ja\nhuulet olivat auki, että ilmaa pääsi huohottavaan rintaan.\n\nAkkunan luona oli pieni vuode, jossa hän kerran oli nukkunut Peten\nkanssa ja josta hän aamulla oli nauraen ponnahtanut ylös. Mihin\nhän käänsikin silmänsä, häntä kohtasivat varjot hänen hukatusta ja\nhaudatusta elämästään. Ja Nan-tädin raikkaus oli ylpeänä ja onnellisena\ntuonut hänet tähän kidutuskammioon!\n\nUlkona oli yö viileä ja tyyni, mutta täällä sisällä oli vieläkin\nhiljaisempaa — aivan kuin haudassa. Siellä oli kyllä kello, mutta se ei\nkäynyt, ja linnun häkki oli siellä myös, mutta se oli nyt tyhjänä.\n\nPhilip luuli kuulevansa koputuksen talon ovelta. Kun kukaan ei avannut,\nhän soitti palvelustyttöä. Kevyesti ja hymyillen tämä sipsutti portaita\nylös.\n\n»Ettekö kuullut koputusta pääovelta, Martha?»\n\n»En, herra», vastasi tyttö.\n\n»Omituista! Kerrassaan omituista! Minä olisin voinut vannoa, että se\noli herra Quilliamin koputus.»\n\n»Saattoi ehkä olla. Minä menen heti katsomaan.»\n\n»Ei tarvitse. Minun korvissani humisee tänä iltana ja se saattoi kyllä\njohtaa minut harhaan.»\n\nTyttö jätti hänet. Hän riisui kengät jaloistansa ja alkoi hiipiä ympäri\nhuonetta aivan kuin olisi ollut tekemäisillään jotakin luvatonta.\nJoka kerran kun hänen katseensa sattui isän muotokuvaan, hän painoi\npäänsä alas ja kääntyi toisaalle. Äkkiä hän kuuli ääniä alhaalta. Tällä\nkertaa nämä äänet eivät olleet kuvittelua. Hän avasi hiljaa oven ja\nkuunteli. Siellä oli Pete. Martha vastasi hänen kysymyksiinsä. Nan-täti\nkutsui häntä sisään, mutta Pete vastasi iloisella äänellä »ei, ei»,\nja meni tiehensä. Puutarhan portti helähti ja eteisen ovi suljettiin\näänettömästi. Silloin Philip sulki hiljaa oman huoneensa oven.\n\nPian tämän jälkeen avasi Nan-täti sen uudestansa. Hänellä oli\nkädessänsä sytytetty kynttilä.\n\n»Sehän on kerrassaan omituista, Philip. Martha sanoi sinun kuulleen\nPeten koputuksen ja juuri sillä hetkellä hän nousi tänne mäkeä ylös.\nHän oli vielä kovin merkillinen ja näytti villiltä. Hän kysyi, oliko\nkukaan ollut täällä kysymässä häntä, aivan kuin jonkun olisi ollut\nmäärä olla. Ei antanut minun kutsua sinua ja meni pois nauraen ihan\ntyhjälle. Todellakin, ellen minä tuntisi häntä vakavaksi mieheksi — —»\n\nPhilip tunsi mielensä murheelliseksi ja alkoi väristä vilusta.\nÄkillinen mielijohde valtasi hänet kokonansa. Se oli kuin salainen\npelko, joka saa rikoksentekijän menemään katsomaan, kun hänen\nmurhaamaansa uhria tutkitaan.\n\n»Jotakin on hullusti», hän virkahti. »Missä minun kenkäni ovat?»\n\n»Aiotko lähteä Jalavaharjuun, Philip? Vahinko, että kyytimies ehti ajaa\ntakaisin Douglasiin. Eikö sinun olisi parasta lähettää Martha sinne?\nVoihan olla, että kuvittelin turhia. Mitä kannattaa turhan vuoksi tulla\nlevottomaksi? Sinä olet aivan liian helläsydäminen sen sinulle sanon.»\n\nPhilip juoksi portaita alas kuin ihminen, joka pakenee kidutusta.\nVetäessään eteisessä päällystakkia yllensä hän alkoi miettiä, mikä\nhäntä odotti, jos hän lähtisi. Hänen tuli mennä Peten luo ja olla\nolevinaan kuin ei mitään tietäisi. Hänen tulisi kuunnella Peten\nkertomusta ja teeskennellä hämmästystä; hänen tulisi lohduttaa Peteä\nehkä auttaa häntä etsinnässä, sillä hän ei uskaltaisi olla auttamatta —\nhänen tulisi astella Peten rinnalla ja etsiä jotakin, vaikka varmasti\ntietäisi, etteivät mitään löytäisi. Hän näki itsensä matelevan katuja\nkuin käärme ja osa, jota hänen tulisi näytellä, inhoitti häntä. Hän\npalasi yläkertaan takaisin.\n\n»Tarkemmin asiaa ajatellen sinä voit olla oikeassa, tätikulta.»\n\n»Siitä olen ihan varma.»\n\n»Jos on tapahtunut jotakin vakavaa, hän kyllä vielä palaa tänne.»\n\n»Palaa, sen takaan.»\n\n»Jos Pete on saanut joitakin huolia, hän kyllä kertoo niistä minulle\nennenkuin muille.»\n\n»Siinä nyt ei voi olla mitään erikoista, minä vain otaksuin turhia.\nEhkä hän on ottanut lasin liikaa eikä sitä suinkaan voi pitää suurena\nrikoksena tällaisena päivänä, kun ajattelee, miten ylpeä hän on ollut\nsinusta, Philip. Ajattelenpa mielessäni, ettei hän voisi olla ylpeämpi\nja onnellisempi, jos hän itse kulkisi sinun saappaissasi.»\n\n»Hyvää yötä, täti», sanoi Philip voimiansa ponnistaen saadakseen\ntukahtuneen äänensä kuuluville.\n\n»Hyvää yötä, rakas poikani. Nyt minä menen nukkumaan ja pyydän\nhartaasti, että sinä teet samoin.»\n\nJäätyään yksin Philip tapasi itsensä nojaamassa tulisijan reunaan\nja tuijottelemassa isänsä muotokuvaan. Hän alkoi vertailla itseänsä\nisäänsä. Hän itse oli päässyt tarkoituksensa perille, isä oli\nepäonnistunut. Seitsemänkolmattavuotiaana hän oli tuomari kaikesta\nhuolimatta; kolmenkymmenen vanhana hänen isänsä oli kuollut murtuneena\nmiehenä. Hän oli saavuttanut sen, mihin oli pyrkinyt; hän oli kohonnut\nesi-isäin kunnioitettuun asemaan. Mutta kuinka alhainen ja kelvoton\nhän sittenkin oli verrattuna tuohon mieheen, joka ei ollut päässyt\nmihinkään, vaan menettänyt kaiken!\n\nHänen isänsä ei voinut moittia itseänsä muusta kuin\nepäonnistumisestansa, mutta hänen mieltänsä painoi kunniaton teko.\nHänen isänsä oli erehtynyt, mutta hän itse oli tehnyt rikoksen. Jos\nhänen isänsä olisi tahtonut pettää rakastettunsa ja ystävänsä, hän\nolisi voinut onnistua. Hän itse oli päässyt päämääräänsä pettämällä\nmolemmat. Siksi että hänen isänsä oli ollut horjumattoman hyveellinen,\nhän oli sortunut. Itsekkyyden palvonta oli kohottanut hänet korkeaan\nasemaan. Hänen isänsä oli ennen muuta ajatellut rakkautta, totuutta ja\noikeudenmukaista elämää ja siksi menettänyt perintönsä, asemansa ja\nihmisten mielisuosion. Maailma oli kieltänyt hänen isänsä, koska tämä\nensin oli kieltänyt maailman. Mutta se oli avannut sylinsä hänelle,\nhänelle se oli osoittanut suosiotansa ja kohottanut ylistyshuutoja ja\nhänet se oli kruunannut kunnialla. Ja kuitenkin, onneton mies, parempi\nolisi ryömiä loassa, elää unohdettua elämää, parempi maata peitettynä\nturpeen alle — sillä kuollut haudassansa halveksi häntä.\n\nHänen sielunsa silmäin eteen kohosi kauhistava kuva. Se oli\ntulevaisuudenkuva hänestä itsestänsä. Hän näki vanhan miehen —\nsuuren, mahtavan, ehkäpä rakastetun ja ihaillun, mutta tuon miehen\nsydän oli kuollut ja hän horjui hautaansa kohden, kunnes lopuksi tuli\nsuurenmoinen narripeli — hänen juhlalliset hautajaisensa puheineen ja\nsoittoineen. Sitten äkkiä tavaton hiljaisuus kuin suuria lumihiutaleita\nolisi alkanut lennellä ja ihmeellisen valon läpi kuului inahtava ääni:\n»Kuka on tämä, joka on tomuun vaihtanut vertavuotavan sydämen ja maan\nmultaan elävän sielun?»\n\nPhilip huusi ääneen nähdessänsä tämän kuvan, joka pala palalta\nilmestyi hänen eteensä. Oli kuin hänen huutonsa olisi saanut hienot\nporsliiniesineet helisemään uunin reunalla ja hän muisti, missä oli.\nSilloin kuului ovelta kaksi kevyttä naputusta. Hän hillitsi hieman\nitseänsä, sieppasi käteensä kirjan ja huudahti »sisään!»\n\nTulija oli Nan-täti. Hänellä oli yllään yöpuku ja yömyssy. Kädessä\nhänellä oli kynttilä, jonka liekki lepatti.\n\n»Mikä sinua vaivaa, lapseni?» hän kysyi.\n\n»Luin vain ääneen, täti hyvä. Herätinkö minä sinut?»\n\n»Mutta sinähän huudahdit, Philip.»\n\n»Luin Macbethia, täti. Katsos, olin juuri pitokohtauksessa. Hänestä on\ntullut kuningas, muistathan, mutta hänen omatuntonsa — —»\n\nHän vaikeni. Pieni vanha neiti näytti epäuskoiselta ja vetäisi\nyömyssynsä nauhasta niin, että se joutui vinoon ja antoi hänen\nryppyisille huolestuneille kasvoillensa aivan omituisen ilmeen.\n\n»Ota hieman konjakkia, rakkaani, minä panin pullon pukeutumispöydälle.»\n\n»Älä huolehdi minusta, täti. Hyvää yötä taaskin. Kas niin, menehän nyt\nlevolle.»\n\nPuoliksi hyväillen, puoliksi väkisin hän vei hänet ovelle ja täti lähti\nhitaasti, viivytellen ja epäillen. Yömyssyn nauhat liehuivat hänen\nolkapäillänsä ja hänen paljaat jalkansa tassuttivat kevyesti portaissa.\nkatsahti kirjaan, jonka oli kiireessä siepannut. Mika ihme oli juuri\ntuon kirjan pannut hänen käteensä? Mikä oli saattanut hänet juuri tähän\nhuoneeseen? Ja miksi juuri tänä iltana, kun ei koskaan muulloin? Mikä\nhelvetin paholainen oli vietellyt Nan-tädin kiduttamaan häntä? Hän ei\nvoisi sietää tätä; hän tahtoi mennä omaan vuoteeseensa.\n\nPäästyään portaan päähän hän kuuli alhaalta hiljaista kuiskailua. Se\ntuli Nan-tädin huoneesta. Valojuova tunkeutui käytävään ovesta, joka\noli selko selällään. Hän kurkisti salaa sisään. Valkoinen olento oli\nvaipunut vuoteen viereen ja pää oli kätketty vuoteen peitteihin. Hänen\nvieressään istui kissa ja kehräsi tyytyväisenä. Nan-täti oli vaipunut\nrukoukseen. Philip kuuli omaa nimeänsä mainittavan —\n\n»Jumala siunaa ja varjele minun Philipiäni siinä tärkeässä toimessa,\njohon olet hänet tänä päivänä asettanut. Anna hänelle viisautta, voimaa\nja rauhaa!»\n\nSinä hurskas vaimo, jonka ympärillä enkelit liitelevät, kuka uskaltaa\najatella, että hornan henget kiusaavat sinun viatonta, rakastavaa\nsydäntäsi?\n\nPhilip palasi takaisin isänsä huoneeseen. Hän alkoi tottua asemaansa.\nKun hän oli omalla ponnistuksellansa kohonnut isäänsä ylemmäksi, hän\noli samalla täyttänyt isänsä hartaimman toivon. Ja missään tapauksessa\nhän ei olisi voinut menetellä toisin. Miten muuten hän olisi saattanut\nkäyttäytyä? Mistä hänen tulisi syyttää itseänsä? Jos hän oli tehnyt\nsyntiä, olivat hänet pakottaneet siihen oudot voimat, joita hän ei\nvoinut ohjailla. Ja mikä oli totta häneen nähden, oli totta myöskin\nKaten suhteen.\n\nAh, hän tahtoisi tavata hänet nyt. Hän oli mennyt sinne, minne hän\noli hänet lähettänyt. Hänen suloisissa silmissään saattoi nyt olla\nkyyneleitä, mutta aika kuivaisi ne. Entinen kaksinaamaisuus hänen\nelämästään olisi nyt poissa, häpeällinen petollisuus, päivittäinen\ntuska, hetkittäinen uskottomuus — kuuluisi menneisyyteen. Jos hänellä\nolisi omantunnontuskia, oli se kohtalon syy ja jos häpeä painaisi\nhäntä, hän oli nainen ja kantaisi kuormansa ilolla sen miehen vuoksi,\njota hän rakasti. Hänen tähtensä kestäisi hän kaiken. Taivas häntä\nsiunatkoon! Huolimatta ihmisistä ja heidän laeistansa oli Kate hänen\nrakastettunsa, hänen sydämensä valittu, hänen vaimonsa — niin, hänen\nvaimonsa — luonnon ja Jumalan lain mukaan, ja tulkoon mitä tahansa, he\nkuuluisivat toisilleen elämänsä loppuun asti.\n\nÄkkiä kuului hänelle tyynen yön läpi käheä ääni.\n\n»Philip!»\n\nVihdoinkin oli siellä Pete. Hän seisoi alhaalla käytävällä ja huuteli\nakkunaan. Philip vaikeroi ja peitti kasvonsa käsillään.\n\n»Philip!»\n\nJäykkänä asteli Philip akkunaan ja veti verhot syrjään. Tähdet\ntuikkivat kirkkaasti ja oksat huojuivat hiljalleen yöilmassa.\n\n»Sinäkö siellä olet, Pete?»\n\n»Niin olen. Näin lampun palavan täällä ylhäällä ja arvasin, ettet sinä\nvielä ollut mennyt maata. Istut kai lueskelemassa, vai? Ajattelin,\netten herättäisi koko taloa, mutta toivoin kuitenkin saavani puhella\nsinun kanssasi.»\n\n»Mikäs on, Pete?» kysyi Philip. Hänen äänensä värisi kuin purje\nkäännettäissä.\n\n»Ei nyt mitään niin erikoista. Tahdoin vain sanoa sinulle, että vaimoni\non matkustanut Englantiin yölaivalla.»\n\n»Englantiin?»\n\n»Ah, olipa jo aikakin, luulisin; hän on viime aikoina ollut kovin\nheikko ja hermostunut. Muistathan, mitä tohtori sanoi tuona iltana,\njolloin lapsi ristittiin? 'Lähettäkää hänet pois tältä saarelta',\nsanoi hän, 'ja hän palaa takaisin uutena ihmisenä.' Hän ei kuitenkaan\ntahtonut lähteä. Hän itki ja huusi, ettei hän voi jättää pienokaista.\nSilloin minä sain käyttää isäntävaltaani. Tietysti on isännällä oikeus\nmääräillä perheessänsä, Philip, vai mitä? No niin, minun on nyt\njatkettava matkaani. On ihana yö, eikös olekin? Ei tee ollenkaan mieli\nmennä vuoteeseen.»\n\nPhilip värisi ja tunsi pahoinvointia. Hän koetti puhua, mutta ei\nsaanut esille muuta kuin joitakin epäselviä ääniä. Kun Pete poistui,\nkuului pöllön kirkuna vuoren kuilusta. Philip sulki akkunan, veti\nalas kaihtimen, levitti uutimet, hoippui keskelle lattiaa ja horjahti\nvihdoin sänkyä vasten.\n\n»Siinä oli lopun alku», hän ajatteli.\n\nKaksinaamaisuus, petollisuus ja jokapäiväinen kidutus, joista Kate oli\nvapautunut, olivat nyt tulleet hänen osaksensa. Aivan kuin salaman\nvälähdyksenä hän näki edessään polun, jota hänen tuli kulkea. Se kävi\nkuilujen, kallioiden ja soiden yli ja hän saattoi horjahtaa joka\naskeleella.\n\nHuone alkoi pyöriä hänen silmissänsä. Hän otti konjakkipullon pöydältä,\nkaatoi lasin puolilleen ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Yli lasin\nreunan hän näki äitinsä muotokuvan tulisijan yläpuolella. Kasvot,\njotka hän näki, eivät olleet enää herttaisen morsiamen. Siinä oli ne\nelähtäneet piirteet, jollaisina hän ne muisti punasilmäinen, turpea,\nkarkea ja juopunut vaimo. Se hymyili hänelle, se vilkutti häntä\nluoksensa.\n\nTämä toden totta oli lopun alkua. Hän oli äitinsä poika yhtä paljon\nkuin isänsäkin. Isä oli hallinnut häntä tähän asti, mutta nyt oli äidin\nvuoro saada hänet valtoihinsa. Hän ei voinut häntä vastustaa. Äidin\nverta virtasi hänen suonissansa ja hän oli äitinsä poika.\n\nHän ei ollut koskaan ennen maistanut konjakkia paljaaltaan ja nyt\nse heti paikalla vaikutti häneen. Kun hän alkoi tuntea päätänsä\npyörryttävän, hän koetti riisua vaatteita yltään mennäksensä\nvuoteeseen. Hän heitti pois takin ja liivit ja heilautti\nhousunkannattimet olkansa yli. Sen tehtyään hän horjahti ja hänen\ntäytyi tarttua sängynpäähän. Hänen kätensä tuntui kuitenkin\nhervottomalta ja ote pääsi irti. Huumaus valtasi hänet. Hän otti\naskeleen, horjahti, kaatui ja pyörähti ympäri lattialla ja jäi\nkädet levällään paikoillensa. Tuli takassa riittyi ja lamppu sammui\nvähitellen.\n\nVihdoin nousi aurinko meren yli. Oli ihana aamu. Kaupunki heräsi,\nihmiset tervehtivät iloisesti toisiansa kaduilla ja kellot suuren\nkirkon tornissa soivat riemukkaasti, sillä uusi tuomari istui tänään\nensimmäistä kertaa oikeutta. Mutta tuomari itse makasi vielä otsa\nkosteana ja tukka pörrössä lattialla alaslaskettujen verhojen takana\npimeässä huoneessansa.\n\n\n\n\n\n\nViides osa.\n\nMIES JA MIES.\n\n\n\n\nI.\n\n\nOli lauantai ja tori oli täynnä myymäpöytiä, tavaraa ja manilaisten\nkärryjä. Näyteltyään, että hän muka oli syönyt aamiaista, Pete sytytti\npiippunsa, pyysi jonkinlaisen korin ja ilmoitti aikovansa ostoksille.\n\n»Tulettekin ostoksille rouvan puolesta, vai mitä, kapteeni?»\n\n»Minä voin pitää itseäni kesäleskenä, rouva hyvä. Mitäs munat maksavat\ntänään?»\n\n»Kuusitoista pennyä olen saanut tänä aamuna, herra, mutta ne ovatkin\nihka tuoreita. Kuuluivat jotkut hokevan, että te olette menettänyt\nhänet kokonansa.»\n\n»Antakaa niitä sitten yhdellä shillingillä. Mitäs uusia teidän\nkulmakunnallenne kuuluu, May?»\n\n»Kaksi — neljä — kahdeksan — kuusitoista näyttää siltä, että vuodentulo\non aikainen tänä vuonna, kapteeni.»\n\n»Kas, tekö se olette, Liza? Ja minkälaista voita teillä on tänään?»\n\n»Se on laskenut, ettei maksa kuin kolmetoista ja puoli penceä, herra.\nIkävöikö pienokainen kovasti rouvaa, kapteeni?»\n\n»Minä otan sitten pari naulaa. Mitäpä hän ikävöisi, kun sitä on aina\nsyötetty pullosta? Käärikää se kaalinlehteen, Liza.»\n\nNäin kori käsivarrellaan ja piippu hampaissaan Pete asteli pöydältä\npöydälle jutellen, nauraen, arvostellen ja ostaen. Hän huuteli iloiset\ntervehdyksensä niin, että hänen äänensä kaikui yli markkinahumun,\nkun hän tunkeutui väkijoukon läpi, mutta samalla hän kuunteli henkeä\npidätellen, katseli terävästi ja heitteli koukkuansa sinne tänne\ntavataksensa ankkurin, jonka oli menettänyt. Koko ajan hän samalla\ntunsi, että jos hän katseesta huomaisi kenenkään tietävän salaisuuden\ntai kuulisi jonkun alkavan: »Kapteeni, minä voin sanoa, missä hän on»,\nniin hän hyökkäisi kuin tiikeri puhujan kimppuun ja puristaisi sitä\nkurkusta niin, ettei totuus pääsisi luiskahtamaan julkisuuteen.\n\nSeuraavana päivänä, sunnuntaina, tulivat hänen ystävänsä Sulbystä,\nhekin puolestansa ahdistelemaan häntä kysymyksillään. Hän loikoili\npaitahihasillaan lepotuolissaan puistonsa kajuutassa poltellen pitkää\npiippuansa ja koettaen kaikin voimin näyttää välinpitämättömältä,\ntyytyväiseltä mieheltä, joka eli rauhassa koko maailman kanssa.\n\n»Ihana aamu tänään, kapteeni», alkoi John-lukkari.\n\n»Niinpä näyttää tulevan, John», myönsi Pete.\n\n»Ihana olisi myöskin olla merellä», keksi Jonaique.\n\n»Merellä on varmaankin ihanaa, Jelly.»\n\n»Ja tuuli olisi ihan myötäinen, jos joku olisi matkalla vaikka\npurjealuksella Liverpooliin. Oliko ilma yhtä suotuisa, kun teidän\nrouvanne matkusti perjantai-iltana, herra Quilliam?»\n\n»Sen vakuutan», myönsi Pete.\n\n»Uskallettua se todellakin oli — en olisi voinut, sitä rouvaa luulla\nniin rohkeaksi», ihmetteli Jonaique.\n\n»Vielä ypö yksin, ja kun laiva saapuu rantaan niin kovin varhain\naamulla», lisäsi John-lukkari.\n\n»Kerrassaan roima naisihminen! Ei niitä olisi ollut monta, jotka\nolisivat sellaiseen uskaltaneet ryhtyä», ihasteli Kelly, postinkantaja.\n\n»Hoh, hoh, naiset eivät olekaan enää meidän päivinämme pelkkiä heikkoja\nastioita», niiskutti poliisi ja hänen puheelleen kaikki purskahtivat\nnauruun.\n\nHetkisen Pete kuunteli heidän lörpötyksiänsä ja urkintaansa, mutta\nsitten hän virkahti: »Lörpötystä! Mitä merkillistä siinä on, että\nnainen matkustaa yksin Liverpooliin, kun häntä vastassa laivarannassa\non tuttava odottamassa?»\n\nNauravat naamat venähtivät pitkiksi. »Oliko hänellä sitten\nvastaanottaja?» kysyi John-lukkari.\n\nPete pullautteli komeita savuja, käännähti istuimellansa ja nauroi\nkuin suu olisi ollut vettä täynnä. »Oli tietysti — minun vanha enoni»,\nhymähti hän viimein.\n\nJonaique rypisti otsaansa. »Eno», hän sanoi suutansa maiskautellen.\n\n»Niin, minun enoni Joe», lisäsi Pete.\n\nJonaique istui kuin pilvistä pudonneena ja katseli John-lukkariin. Tämä\nmutisteli suutansa aivan kuin tahtoisi viheltää ja sanoi sitten hieman\nepäillen: »No, tuota, enpä voi väittää, että olisin kuullut puhuttavan\nennemmin teidän Joe-enostanne, kapteeni.»\n\n»Ettekö?» virkahti Pete näyttäen tavattoman hämmästyneeltä. »Ettekö\nole kuulleet puhuttavan enostani Josephista? Tämä mieshän jätti saaren\nneljäkymmentä vaotta sitten ja asettui ajuriksi johonkin. Sepä on\nkummallista. Missäkö hän asuu? No, hitto soi, sitäpä minä en tällä\nhetkellä muista! Missäs se nyt olikaan? Minä tapasin hänet palatessani\nKimberleystä ja sen jälkeen hän on alituiseen kirjoittanut minulle.\n'Lähetä hänet minun luokseni', hän kirjoitti kerran, 'hänestä tulee\nterve ja reima naisihminen tuossa tuokiossa.' Ettekö te ole kuulleet\nhänestä puhuttavan? Ette ole kuulleet puhuttavan kaljupäisestä\nJoe-enosta? No, kas vain! Oikein kelpo ukkeli hän on! Mies parhaissa\nvoimissa, vilkas ja sukkela, hymyilevä ja hauska toveri. Katsellessanne\nsen miehen kasvoja te sanoisitte, että aurinko paistaa lakkaamatta.\nOh, Joe-enon luona hänellä tulee olemaan ihanat päivät. Ei ainoakaan\nnainen voisi olla sairas sen miehen lähettyvillä. Hän vääntäisi\nnaamanne virniin pelkästä naurusta ja mielihyvästä, vaikka olisitte\nkuinka kipeä. Ettekö te ole milloinkaan kuulleet Joe-enosta, joka asuu\nSkotland Roadin varrella, Clarencen kaupunginosassa? Se oli kerrassaan\nihmeellistä.»\n\nVallan suunniltaan hämmästyksestä he menivät tiehensä, ja Pete asteli\npäärakennukseen. »Ho koettavat urkkia minulta tietoja ja tahtoisivat\nmustata pikku Kirry parkaani. Minun täytyy suojella tahrattomana hänen\nnimeänsä», hän ajatteli.\n\nKirkonkellot olivat alkaneet soida, ja hän puheli itsellensä, että\nvaikka kuinka sydäntä kirvelisi hänen täytyy käyttäytyä kuten\ntavallisesti.\n\n»Varmaankin Kate menee tänä päivänä kirkkoon, Nancy», hän virkahti\nvetäen päällystakkia yllensä, »ja sentähden tahdon minäkin rientää\nkappeliin.»\n\nHän palasi käytävää kotiin päivälliselle, kun hän kuuli puhetta talosta.\n\n»Oikein on surkeata nähdä, miten mies-parka koettaa näytellä ja olla.»\nPuhuja oli Nancy, joka kattoi pöytää kalistellen veitsiä ja haarukoita.\n»On nauttivinaan ruokaa ja syökin kuin varpunen, on nukkuvinaan, mutta\nei saa unen rahtuakaan silmiinsä, laskee leikkiä, iskee silmää ja\nnauraa, vaikka on surkea kuin kummitus, hiukset päässä pystyssä. Ja\nsitten hän juoksee joelta laiturille yhä lörpötellen ja — oh, se on\nkerrassaan surkeata, hyvä rouva!»\n\n»Aa, lulla lasta, aa, aa!» Tuo oli Mummin vapiseva ääni, kun hän\nkeinutteli pientä kätkyttä.\n\n»Te ette voi virkkaa hänelle sanaakaan, tai hän suuttuu kuin ajakka.\nMinä en ole tottunut kuulemaan kirouksia, sanon minä, eikä kenenkään\ntarvitse opettaa minua kunnioittamaan Kirryä. Mutta minä en voi muuta\nkuin huutaa häpeää hänelle, kun minä katson tuota pientä raukkaa, joka\non niin avuton ja kaunis. 'Sairas hän on', niinkö sanotte? Niin kyllä,\nhyvä rouva, ja jos minä jään tänne vielä pitemmäksi aikaa, käy minulle\nmyöskin hullusti, niin vaikea minun on nähdä hänen näyttelemistänsä.»\n\n»Jätä hänet rauhaan, Nancy, hänen pääparkansa on täysi ja mukiloitu,\nhämmennetty sekaisin kuin verivanukas — ei ole helppo tietää, mitä\nhän suunnittelee. Mutta hän on hyvä, Herra nähköön! Oi, voi, hänen\nvertaistaan ei ole olemassa, maailma on kylmä ja — julma! Jätä hänet\nyksin, vaimo — jätä rauhaan se poikaparka.»\n\nLapsi heräsi ja alkoi itkeä, ja naisten parhaillansa hyssytellessä\nja tyynnytellessä sitä puhellen ja lirputellen Pete palasi takaisin\nportille, lyödä räjäytti sen kiinni niin, että talo kaikui ja astui\nsitten käytävää portaille, iloisesti huudahdellen ja nauraen.\n\n»No, mutta, Mummi, eukkoseni! Kuka olisi voinut uskoa saavansa nähdä\nMummia tänään? Ja kuinka se vanha enkeli tänään jaksaa? Kas niin, tehän\nolette saanut pienokaisen syliinne. Ooh, sinä pikku vekkuli, sinä olet\nnyt Mummin sylissä! Miltäs tuntuu? Mitäs Caesarille kuuluu? Mitenkäs\nrouva Gorry tulee siellä toimeen? Katsokaas tuota — olettekos mokomaa\nnähnyt? Se avaa ensin toisen silmänsä saaduksensa selville, miltä elämä\nhänen ympärillään näyttää. Lapsi on viisas, tuu — tu tu — tuu! Ruokaa\npöytään heti, Nancy, — ihme, millaisen nälän siellä kappelissa saa. Tuu\n— tuu! Kenenkä näköinen se nyt on, Mummi?»\n\n»Kun minä asetan sen näin polvilleni, voin nähdä oman pikku Kirryni\nlapsena uudestaan», sanoi Mummi katsellen surullisesti pienokaiseen,\njota hän hyssytteli toisella polvellansa, kunnes vihdoin kumartui\nsuutelemaan sitä.\n\n»Hän on siis mamunsa näköinen, niinkö?» hymyili Pete puhallellen\nlapseen ja kutittaen sen leuanalustaa leveällä etusormellansa.\n\n»Mamu on mennyt tervehtimään vanhaa enoa — eikös olekin, sinä pikkuinen\nkaritsa?»\n\nKuullessaan tätä Mummi alkoi keinuttaa sekä itseänsä että lasta ja\nviritti virren vapisevalla äänellänsä. Sitten Pete riisui takin ja\nkäveli paitahihasillaan edestakaisin lattialla sill'aikaa, kun Nancy\nkattoi päivällispöytää, pitäen pitkää saarnaa siitä, miten onnellinen\nKate oli siellä, minne oli mennyt.\n\n»Siellä on ihan suurenmoista sen vanhan ukkelin kotona — niin\nsuurenmoista, että on vaikea sitä uskoa. Se on oikea tuomarin\npalatsi. Sitä kannattaisi maksusta näyttää. Suunnattomasti syötävää,\nsuunnattomasti juotavaa ja ovella poika, jonka ruskeassa takissa on\nvalkeat napit. Oh, hitto soikoon — sitä kelpaa näyttää! Ja sitten\nukko itse! Niin onnellista miestä saa etsiä — hänen nimensäkin on\niloinen Joe. Saatte olla varmat, että hän kiertää Katen kanssa\nkaikki teatterit. No niin, mitä pahaa siinä sitten olisi, jos se\nkerran virkistää ihmistä? Vähän iloa ja huvitusta — sehän ei ketään\nvahingoita. Itse asiassa, Mummi, juuri sentähden emme tahtoneet\nilmoittaa teille, minne Kate aikoi lähteä. Caesar olisi voinut ruveta\nestelemään. Hän osaa sen taidon, hän, hah, hah, ha, ha!»\n\nMummi katsahti Peteen, kun tämä nauroi ja ilo katosi naurajan leveiltä\nkasvoilta.\n\n»Hm, hm!» kakisteli Pete kurkkuansa. »Ihme ja kumma, miten minun\nmieleni tekee savuja.» Ja astellen ohi päivällispöydän, johon höyryävät\nvadit oli kannettu, hän hiipi ulos talosta.\n\nSeuraava vieras, joka Peteä tuli tervehtimään; oli Caesar. Hän ei\nvirkkanut sanaakaan Katesta, eikä Petekään maininnut Joe-enon nimeä.\nKohtaus oli lyhyt ja harvasanainen. Ross Christian oli valehdellut\nsanoessaan, että hänen isänsä oli lähettänyt hänet rahoja lainaamaan,\ntotta sen sijaan oli, että Peter Christian oli hirveässä rahapulassa.\nHän tahtoi lainata kuusituhatta puntaa ja vakuudeksi kiinnittää\nBallawhainen. Oliko Petellä niin paljon lainata? Henkilökohtaisesti ei\ntarvinnut tavata, Caesar kyllä toimisi välittäjänä...\n\nPete tarvitsi vain hetkisen miettimisaikaa. Kyllä, hänellä oli tuo\nsumma ja hän halusi sen lainata, Caesar katsoi Peteen ja Pete katsoi\nCaesariin. »Hän on kyllä kyhännyt kokoon nuo juttunsa», ajatteli\nCaesar, »mutta kyllä hän tietää, minne tyttö on mennyt, kuka hänet on\nhäneltä vienyt. Hän aikoo kyliä jonakin päivänä potkaista sen roiston\nulos omasta talostaan. Ja se on kyllä oikein, siinä ilmenee Herran oma\ntuomio.»\n\nMutta Peten ajatukset kulkivat aivan toiseen suuntaan »Vanhus ei elä\nniin kauan, että voisi lunastaa kiinnityksen, eikä se nuori lurjus\nkoskaan edes halua koettaa sitä — jonakin päivänä saa kyllä Philip\ntilan omaksensa.»\n\n\n\n\nII.\n\n\nKolme päivää Pete jatkoi samalla tavalla kuin oli alkanut ja luuli\nvoivansa hillitä pahat kielet häntä ympäröivässä pienessä maailmassa,\nkun ne tahtoivat tahrata ja häväistä sitä suloista nimeä, jota hän\nkaikin voimin koetti säilyttää puhtaana. Mutta tiistai-aamuna hänen\nasemansa oli tullut sietämättömäksi. Keksien syyksi liikeasiat,\nhuvimatkat — ja taivas ties mitä — hän alkoi tehdä retkiä saaren\neri osiin. Hän kävi jokaisessa kylässä saaren pohjoisosassa,\nkierteli kaikki pitäjät, kiipesi jokaiselle kukkulalle, löysi tiensä\nkaukaisimpiinkin torppiin ja antautui keskusteluun jok'ikisen\nyksinäisen eukon kanssa. Monesti hän oli jalkeilla ennen päivän\nsarastusta, hiipi salaa, äänettömänä ja vilkuillen pitkin hiljaisia\nkatuja kuin varas, kunnes tuli suurelle maantielle tai pelloille tai\nautiolle nummelle, jossa saattoi astella rohkeammin ja huolettomammin,\nhengittää keuhkoihinsa raitista ilmaa ja päästää rintansa raivoavan\ntuskan valloillensa.\n\nKaksi pitkää viikkoa hän käytti tähän hyödyttömään etsintään, koettaen\nkoko ajan näyttää iloiselta ja onnelliselta kuin nuori poika — hän\nvihelteli, nauroi, laski leikkiä, hassutteli ja lörpötteli tyhmyyksiä,\nheitteli ruumistaan ja kieppui kuin kissanpoika. Mutta mihin hän\nmenikin, kuinka varhain hän lähtikin liikkeelle hän ci koskaan lyönyt\nlaimin palata kotiin kello seitsemäksi illalla. Silloin hän istui\npestynä ja kammattuna paitahihasillaan, tohvelit jalassa ja piippua\npoltellen porttinsa edessä, kun postinkantaja kirjelaukkuineen kulki\nohi.\n\n»Hän kyllä kirjoittaa», hän vakuutti itsellensä. »Kun hän hieman\nvahvistuu, keventää hän varmasti mieltänsä ja kirjoittaa. 'Rakas, vanha\nPete, anna minulle anteeksi, kun en ennen ole kirjoittanut —' juuri\nniin hän sanoo. Ah, se on ihan varmaa, niin hän tekee!»\n\nMutta päivä kului päivän jälkeen eikä kirjettä Katelta tullut. Kymmenen\niltaa hän istui siinä portillansa vedellen piippuansa tyytyväisen\nnäköisenä aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta silmänsä\nlakkaamatta odottivat, milloin postinkantajan lakinlippa pistäisi\nnäkyviin raatihuoneen nurkan takaa ja hän tarkkasi hänen varpaitaan,\neivätkö ne kääntyisi vihdoinkin hänen porttiansa kohden — ja väänsi\nsitten syvästi huoaten ja hiljaa valittaen päänsä toisaalle.\n\nPostinkantaja näki hänet ohikulkiessaan ja hänen pienet,\nteräksenharmaat silmänsä välähtivät petollisesti.\n\n»Ei vieläkään mitään teille, kapteeni», hän vihdoin virkahti.\n\n»Välipä tällä!» hymähti Pete puhaltaen suustaan mahtavan savupilven,\n»minä en hoidakaan asioitani kirjeenvaihdolla, herra Kelly.»\n\n»No, tietysti ette, mutta kun eukko-kulta on poissa — — » alkoi\npostinkantaja.\n\n»Oh, sitäkö te tarkoitatte?» sanoi Pete ilostuvin ilmein ja lisäsi\nsitten arvokkaasti kättänsä heilauttaen.\n\n»Hän on aivan kuin miehensäkin, herra Kelly — hän ei erikoisesti välitä\nkirjeitten kyhäilemisestä.»\n\n»Te odotatte kuitenkin muutamaa riviä, kapteeni — se nyt olisi aivan\nluonnollista.»\n\n»Kaikki uutiset eivät ole hyviä uutisia — hän saa tehdä, kuten tahtoo.»\n\n»Niin kyllä, puhutte aivan totta. Mutta kuitenkin saattaisipa maistua,\njos saisi kirjeen — ei se ainakaan vahingoita, kapteeni — helppoahan\non kirjoittaa ja ihana vastaanottaa, tiedättehän — siitä näkee, ettei\nvaimo ole poissaollessaan unohtanut miestään.»\n\n»Herra Kelly! Herra Kelly!» äännähti Pete kädet silmillä, kämmenet\nulospäin.\n\n»Eikö tarvitse? En tahdo väitellä kanssanne. Hyvää yötä, kapteeni.»\n\n»Hyvää yötä, Kelly», vastasi Pete.\n\nHän oli nauranut ja lörpötellyt, nostellut kulmiansa ja käsiänsä\nkoettaen hullutellen ja vastaväittein osoittaa välinpitämättömyyttänsä,\nmutta sittenkin oli postinkantajan puhe sattunut arkaan kohtaan.\n»Ihmiset epäilevät», hän ajatteli, »he ovat alkaneet sepitellä juoruja.»\n\nSe sai hänet kiroamaan, mutta sitten iski mieleen ajatus, joka herätti\nkatkeraa harmia. »Philip vielä saa sen kuulla. He sanovat hänelle,\nettei Kate ole kirjoittanut minulle, etten tiedä, missä hän on, että\nhän on jättänyt minut ja että hän on huono nainen.»\n\nHartaasti Pete toivoi, että Philip ajattelisi hyvää Katesta, mutta\nvieläkin hartaammin hän halusi, että Kate ajattelisi hyvää Philipistä.\nMuistojen salaperäisestä varjomaasta kohosi mieleen se kamala ilta,\njolloin Kate oli jättänyt hänet, vaikka se tähän asti oli ollut\nunhotuksissa, ja tuotti hänelle sanomatonta tuskaa. Silloin Caesar oli\nmaininnut jotakin Philipin ja Ross Christianin taistelusta. Philip\nei ollut koskaan maininnut siitä — se oli hänen tapaistaan. Mutta\nkun pahat kielet viittaisivat Ross Christianiin ja kuiskuttaisivat\nilkityöstä, hän tietäisi jo jotakin. Hän olisi valmistunut siihen, hän\nkuuntelisi ja uskoisi.\n\nVielä kaksi päivää Pete istui tämän uuden tuskansa vallassa, mutta piti\nkuitenkin samalla epätoivon vimmalla kiinni entisistä toiveistansa.\n»Hän kyllä kirjoittaa. Hän ei jätä minua tietämättömyyteen kauemmaksi.»\nMutta kirjettä ei tullut ja kun hän toisen päivän iltana palasi\nportilta, oli hänellä suunnitelma valmis. Hänen täytyy kaiken uhallakin\nsaada häväistysjutut vaiennetuksi. Kuinka suuresti vuotaisikaan verta\nhänen oma sydämensä, kuinka kauheasti raatelisikaan epätoivo, pelko\nja epäilys hänen rintaansa, Philipin pitäisi kuitenkin lakkaamatta\najatella, että Kate on hyvä, puhdas ja uskollinen.\n\n»Mene heti nukkumaan, Nancy», hän huudahti hoippuen kuin juopunut\narkihuoneeseen. »Minulla on paljon työtä tänä iltana ja minä tahdon\nolla aivan yksin.»\n\n»Herra hyvästi siunatkoon, mikä teidät nyt on saanut puhumaan nukkumaan\nmenosta?» ihmetteli Nancy. »Kello on vasta seitsemän ja lapsi ollut\nnukkumassa vain tunnin! Ja Luoja tietää, millaista on työskennellä, kun\nei ole ystävällisiä ihmisiä ympärillä.»\n\n»Mene nyt vain, tyttöseni, sinä näytät ihan kuoleman väsyneeltä.\nPienokainen antaa sulle ylenmäärin työtä. Mutta etkös ole kuullut\nsanottavan — uni on puoli ruokaa? Se on ihan totta ja siitä tulee\nmyöskin kauniiksi. Menehän nyt vain. Sinä turmelet hienon hipiäsi aivan\nkokonaan — enkä minä sitten voi hankkia sinulle minkäänlaista miestä.»\n\nLaskien leikkiä, mairitellen, imarrellen, houkutellen ja puoliksi\npakottaen hän vihdoin sai hänet vuoteeseen. Jäätyään yksin hän\nkatseli ympärilleen, kuunteli, sulki oven saliin ja keittiöön, pisti\nportaitten oven hakaan, veti eteisen oven ketjun paikoilleen, riisui\nkengät jaloistaan ja alkoi astella varpaillaan ympäri huonetta. Sitten\nhän puhalsi lampun sammuksiin, täytti sen ja sytytti uudestansa\ntakan himmeässä valossa. Sen jälkeen hän asetti pöydän vakavasti\npaikoillensa, veti nojatuolin sen ääreen, otti nurkkakaapista kyniä,\nmustetta, imupaperia, paketin kirjepaperia ja kuoria, lakkatangon,\ntulitikkulaatikon, postimerkin, sanakirjan ja harjoitus vihon, johon\nKate oli opettanut häntä kirjoittamaan. Kun kello löi yhdeksän, Pete\nhikoili pöydän ääressä kynä kädessä ja kieli pullottaen vasemmassa\nposkessa. Hetkisen kuluttua hän hätkähti kuullessaan jotakin kolinaa.\n\n»Kuka siellä?» hän huusi jyrisevällä äänellä hypähtäen kauhuissaan\nseisoalleen kuin hänet olisi rikoksesta tavattu. Nancy se vain oli\nhiipinyt alas sillä tekosyyllä, että oli unohtanut lapsen pullon. Pete\nmurahti jotakin kuin anteeksipyytäen, työnsi avatusta ovesta hänelle\npullon ja komensi heti nukkumaan.\n\n»Herra varjelkoon!» puheli Nancy ylös mennessänsä. »Onko mies alkanut\ntehdä väärää rahaa? Vai onko whisky tehnyt hänelle tepposet?»\n\nKahta tuntia myöhemmin Pete luuli näkevänsä kasvot akkunassa, sieppasi\nkepin kouraansa ja riuhtaisten ketjun ovesta syöksyi ulos. Siellä ei\nollut ristinsielua; kaupunki nukkui, yö oli viileä, vain heikko tuulen\nhenki leyhytteli puiden lehtiä. Kaikki oli hiljaista ja äänetöntä,\nainoastaan meren aaltojen ikuinen kohina rannan hietikolla tuuditteli\nyön majesteettia.\n\nPalattuaan takaisin huoneeseen, jossa hiillos iloisesti loimusi ja\nkattila pihisi haahlassaan, mutta muuten oli hiljaista ja rauhallista,\nhän jatkoi työtänsä ja pääsi vihdoin yön pimeimpinä tunteina ennen\npäivän sarastusta loppuun. Oikean käden sormet olivat silloin\nmusteessa ensimmäiseen niveleen asti, kaulus auki, kaula paljaana,\nsilmät punaiset, kasvojen suonet pullollaan ja sinertävät, otsalla\nsuuret, kylmät hikikarpalot ja matto hänen tuolinsa ympärillä täynnä\nvalkeita siruja kuin kuuropilvi olisi heittänyt mennessänsä suuria\nlumihiutaleita.\n\nHän laskeutui polvilleen, kokosi sirut ja poltti ne aivan kuin mies,\njoka tahtoo hävittää rikoksensa jäljet. Sitten hän asetti mustepullon,\nsanakirjan, imupaperin ja lakkatangon paikoillensa sulkien kaapin\noven ja sen sijaan otti esille leipää, pöytäveitsen, konjakkipullon\nja juomalasin. Tämän tehtyään hän heitti lapiollisen hiiliä lieteen,\nniin että ne kestäisivät palaa aamuun asti, nosti lampun pöydältä\nakkunalaudalle, että se heittäisi valoansa ulos pimeään yöhön, jos joku\nhaparoisi eksyksissä, ja lopuksi hän irroitti ketjun ulko-ovesta, niin\nettä yövaeltaja saattoi tulla sisään koputtamatta.\n\nTämän hän teki melkein tietämättään ja koneellisesti aivan kuin hänen\ntapansa olisi ollut sellainen. Sitten hän avasi yläkertaan johtavien\nportaitten oven ja kuunteli hetkisen siellä nukkuvien hengitystä ja\nvihdoin hän vetäytyi pimeään saliin, josta kauan tuijotteli maantielle,\nkunnes viimein painautui sohvalle nukkumaan.\n\nNyt se oli tehty! Peten suuri suunnitelma oli toteutumassa! Se\nsuurenmoinen salaisuus, jota hän povessansa säilytti, oli nyt pantu\npaperille, suljettu kirjekuoreen, varmistettu lakalla, kuoressa oli\nosoite ja lopuksi koko kirje pistetty hänen povitaskuunsa.\n\nPete oli kirjoittanut kirjeen itsellensä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSeuraavana päivänä kuuluttaja huusi: »Suuri kokous — Man-saaren\nkalastajat kokoontuvat Zigzagiin Peelissä varhain huomenaamuna, kun\nkalastaja-alukset saapuvat satamaan — laaditaan vastalause satamaveroja\nvastaan.»\n\n»Aivan kuin oli ajateltukin», mietti Pete painaen lujasti kädellensä\ntakkinsa povitaskua. Kello viisi iltapäivällä hän lähti satamaan,\njossa hänen Nickeynsä keinui ankkurissa, ja huudahti päällikölle:\n»Tahdottekos ottaa lisää miehistöä tänä iltana, herra Kemish?» jonka\njälkeen hän hypähti laivankannelle ja alkoi auttaa saamaan alusta\nulomma lahteen.\n\nHeidän täytyi hinata sitä pitkin laiturin vierustaa, sillä vesi oli\nalhaalla eikä siellä ollut aallonmurtajaa. Vaikka olikin varhainen\nvuodenaika oli sillinkalastus täydessä käynnissä. Viisisataa alusta\nsaaren kaikista osista oli matkalla sillimatalikoille. Ne olivat\nlounaaseen saaren eteläkärjestä. Ennenkuin Peten alus ehti sinne,\nolivat muut kalastajat jo kokoontuneet ja heidän aluksensa olivat kuin\nparvi vesilintuja, jotka päivän mailleen mennessä olivat kokoontuneet\niltaansa viettämään.\n\nSinä iltana laskeutui aurinko punaisena ja vihaisena Mournen vuorten\ntaakse; koillinen taivas oli musta ja uhkaava, näköpiiri oli\nepäselvä ja pirstoutunut, mutta tuuli oli tyyntynyt ja meri lepäsi\npeilikirkkaana.\n\n»Käännä hieman ja laske ankkurit», huudahti Pete ja he käärivät\nkokoon purjeet ja asettuivat laivaston maanpuoleiseen reunaan lähelle\nCalf-saarta, jossa on vilkkumajakka. Alus käännettiin vastatuuleen,\nniin että mainingit sitä hiljaa keinuttivat; verkot heitettiin\ntyynenpuoleiselta reunalta, ankkuri laskettiin perältä ja kaaressa\njäivät kohot kellumaan, kun alus lekotteli eteenpäin.\n\nMyöhemmin syötiin illallinen, pumput olivat työssä, valot sytytettiin,\nlähetettiin pieni alus kirkkaille valoinensa kiertelemään edempänä\nmerellä ja karkoittamaan pahoja henkiä, ja vihdoin laskeutui kaiken yli\nyö — pimeä yö, jolloin ei kuu kumottanut, eivätkä tähdet tuikkineet.\nVaikka saari oli aivan lähellä, katosi se kuitenkin heidän silmiltänsä\nsamoinkuin aivan, heidän vieressänsä olevat Kanan ja Kananpojan\nkalliot. Mies, jolla oli ensiksi tunnin kestävä vahtivuoro, asettui\npaikoilleen ja toiset painautuivat levolle.\n\nPeten vuode oli kompassikaapin alla ja siitä lankesi valoa sinetöidylle\nkirjekuorelle, jonka hän veti esille povitaskustansa lukeaksensa\nosoitteen uudestaan ja yhä uudestaan. Se kuului:\n\n    »Kapteini Peatr Quilliam\n             Jalavharju ramsey man-saari.»\n\nHän katseli sitä hellästi, sydämellisesti ja kaihoisasti kuitenkin\nerityisellä kunnioituksella, aivan kuin se olisi kätkenyt salatun\naarteen, jonka todellista arvoa hän tuskin kykeni käsittämään.\nPuolihämärässä kajuutassa oli hiljaista, höyrykattila ruiskutti\nsilloin tällöin torvestansa kuumaa vettä, tuli kattilan alla riittyi\nriittymistään, miehet hengittivät raskaasti näkymättömissä vuoteissansa\nja aallot liputtivat keinuvan aluksen reunoissa.\n\n»Mitähän Kate mahtaa sanoa, sen minä tahtoisin tietää! Jumala häntä\nsiunatkoon!» hän mutisi ja vihdoin hänkin nukahti.\n\nKahta tuntia ennen verkkojen nostamista he kokivat pari verkkoa\n»koetteeksi», saivat runsaasti silliä ja ilmoittivat torven\ntoitotuksella, että saalis oli erinomainen. Silloin alkoivat laivat\nedempää pimeydestä, josta niitä ei voinut nähdä, lamppuineen lekotella\näänettöminä yhteenpäin, kunnes koko joukko oli kuin pieni kaupunki,\njoka oli kohonnut meren pimeydestä.\n\nKun aamun ensimmäiset airueet alkoivat sarastaa Calf-saaren kallioiden\nyli, heräsi tämä pieni kaupunki. Kuului ketjujen kitinää ja miesten\nriemukkaita huudahduksia, kun verkot vedettiin veneisiin raskaina ja\ntäynnä meren valkoista viljaa. Kun saalis oli saatu ylös, laskeutuivat\nkaikki miehet aluksissansa polvilleen, kuten tapa oli tällaisissa\ntilaisuuksissa, kasvot peitettyinä hattuun, ja hypähtivät sitten\nylös karjaisten — toiset ehkä kiroten, nostivat purjeet ja antoivat\ntuulen kiidättää heitä kotia kohden. Koillinen taivas oli käynyt yhä\nuhkaavammaksi ja meri vyöryi korkeissa laineissa.\n\n»Nyt meidän on syötävä aamiaista», huudahti Pete pistäen päänsä ylös\nkajuutan aukosta ja kaikki paitsi perämies menivät alas. Siellä\ntarjottiin padallinen hyvälle tuoksuvaa kalaa ja joka mies söi silliä\nniin, että oli täysi kuin iiliäinen. Tämän yön saalis oli ollut\ntavattoman runsas. Muutamat alukset olivat reunoja myöten täynnä ja\nkaikilla oli kylliksi.\n\n»Tulos on kerrassaan mainio, jos saamme nämä kunnollisesti kaupaksi»,\nsanoi Pete.\n\n»Kunpahan ensin pääsisimme kotiin», vastasi kapteeni ja samana hetkenä\nlöi aalto veneen laitaan voimakkaasti kuin höyrymoukari ja tuuli vinkui\nmastojen huipuissa.\n\n»Me laskemme Peeliin tänä aamuna, pojat», sanoi Pete suu täynnä.\n\n»Peeliin?» huudahti kapteeni huuliansa nyrpistäen.\n\n»Eihän siihen satamaan voi laskea, vaikka kävisi vain pienoinen vihuri\nsaatikka sitten koillistuuli.»\n\n»Minun täytyy mennä kalastajain kokoukseen», sanoi Pete äänellä, joka\nei sietänyt vastaväitteitä.\n\nNiin he käänsivät myrskyssä laivansa ja seurasivat kiitävää laivastoa,\njoka keinuili merenpinnalla aivankuin lokkiparvi tuulessa. Aallot\njysähtelivät aluksen laitoihin ja roiskuivat miesten kasvoihin, kun\nhe istuivat öljytakeissansa lastiaukon vieressä päästellen sillejä\nverkoista ja heitellen ne lastisäiliöön.\n\nMutta vaikein työ oli heillä edessä, kun he tulivat Peeliin. Vesi oli\nalhaalla; aallonmurtajaa ei ollut; sataman suu oli ahdas ja neljäsataa\nalusta koetti saada suojaa siinä. Siellä he toivoivat voivansa viedä\nmaihin myöskin yön saaliin. Kauheasti oli sekasortoista touhua, huutoa,\nkirouksia ja taistelua, kun laivat tunkeutuivat toistensa väliin,\nja vielä suuremmaksi melu yltyi, kun he koettivat saada veneensä\nkiinnitetyiksi paaluihin, joihin jo ennestään oli sidottu viisikymmentä\nalusta tai kun heidän täytyi ankkuroida linnan kallioitten viereen,\njotka olivat hyvin jyrkät ja vaaralliset.\n\nPeten onnistui kyllä päästä maihin, mutta hänen Nickeynsä ja puoli\nlaivastoa kääntyi ympäri ja lähti kiertämään saarta. Kun hän hyppäsi\nmaihin, riensi onneton satamamestari, joka oli huutanut ja karjunut\nmelun aikana itsensä käheäksi, hänen luoksensa ja sanoi: »Jumalan\ntähden, kapteeni Quilliam, jos teillä on joku ystävä, joka voi auttaa\nmeitä ja puhua meidän puolestamme, toimittakaa hänet kokoukseen kello\nseitsemän.»\n\n»Niinhän minä ajattelin tehdäkin», sanoi Pete, mutta ennen sitä hänellä\noli jotakin muuta toimitettavaa. Juuri tämän muun asian tähden hän\noli tullut Peeliin eikä yksikään silmä saanut nähdä, kun hän sen\nsuoritti. Hitaasti ja salaperäisesti, aivan kuin mies, joka suorittaa\nepäilyttävää tekoa ja kuitenkin koettaa näyttää viattomalta, hän hiipi\nkaupungin läpi — vanhan raatihuoneen taitse Linnakadulle ja vihdoin\ntorille ja vinosti sen yli sille kadulle, jonka varrella ovat kaupungin\nparhaimmat talot ja useimmat liikkeet.\n\nHän pysähtyi muutaman talon edustalle, jonka akkunoista luukkuja\nei oltu vielä avattu, vaikka ovi oli puoliksi auki ja aivan kuin\nuteliaisuudesta hän käännähti katsomaan taaksensa ja ympärillänsä.\nSiinä oli postitoimisto. Päästyään varmuuteen, ettei kukaan häntä\nnähnyt hän pisti vapisevan kätensä povitaskuunsa, veti sieltä esille\nkirjeen, piiloitti sen leveän kätensä suojaan ja pisti sen laatikkoon.\nSitten hän kiireesti kääntyi, lähti tiehensä ja riensi kuin hengen\nedestä — niinkuin mies, joka pelkää takaa-ajajia — jyrkkää, kaltevaa\nkatua, joka johti rantaan. Oli varhainen aamu; puoteja ei oltu\nvielä avattu; ainoastaan kalastajain majoista kohosi savu ilmaan;\näänettömillä kaduilla kaikuivat hänen keveät askeleensa kivissä.\n\nMutta laivarannassa oli vilkasta liikettä ja touhua. Kalastajat\nsuurissa saappaissansa ja liiveissänsä, öljytakkinsa käsivarsillansa\nja nippu sillejä toisessa kädessä riensivät pois satamasta sitä\nkiemurtelevaa kalliopolkua, jonka nimi on Creg Malin. Se kulki\nlahdenperään, jossa lahti ja kallio muodostavat suljetun säkin aivan\nkuin kapean nuotanperän.\n\n»Kalastajista he eivät vähääkään välitä — maanviljelijät ovat heille\nkaikki kaikessa», sanoi muuan.\n\n»Olette aivan oikeassa», sanoi Pete, »ja voisipa sanoa, että muutamat\nmeistä ovat siihen syypäät.»\n\n»Kuinka niin?» kysyi joku.\n\n»Sen voi helposti selittää», sanoi Pete. »Kun palasin Kimberleystä,\ntapasin vanhan kalastajan, te tunnette hänet, Billy — no ainakin\nte, Dan, hänet tunnette — Phil Nellyn Ramseystä. 'Kuinkas kalastus\nmenestyy, Phil?' kysyin minä. Vastaukseksi hän hymähti ja kohautti\nolkapäitänsä, 'minä en ole enää kalastaja', hän virkahti. 'Minun\nvaimoni pitää yksityishotellia', hän selitti. 'Ja mitäs te itse\nteette?' kysyin minä. 'Hm! minä käyn joskus kävelemässä', hän vastasi\nja hitto vie, ellei hänellä ollut kovat kaulassa ja keppi kädessä — hän\nnäytti aikovan antaa palttua koko saarelle.»\n\nPeten puhuessa oli joukko miehiä kokoontunut hänen ympärilleen. »Se\nei kuitenkaan ole kaikista pahinta», jatkoi Pete. »Toissapäivänä minä\njuoksin pahki Tom Hommyyn. — Tehän tunnette Tom Hommyn? Tottakai\ntunnette sen pienen, kuuron ukkelin, joka asuu lähellä Ballurea. Hän\nloikoi kalliolla lähellä kapakkaa eikä näyttänyt olevan köyhä eikä\nkipeä. 'Miksi te ette ole kalastamassa, Tom?' kysäsin minä. 'Mitäs\nvarten minä tässä lähtisin kastelemaan itteän, kun lapset ansaittevat\npaljo enemmän maajalassa?' hymähti se juopunut roikale. 'Ja ovatko\nnuo teidän poikianne ja tyttöjänne, jotka heittävät kuperkeikkaa tuon\nvaunuissa istuvan matkailijan huviksi?' kysyin minä. 'Ovat niin', hän\nkehui, 'ja he hypellessään ansaitsevat päivässä enemmän kuin heidän\nisänsä viikossa sillin kalastuksella.'»\n\n»Sen minä hyvin uskon», myönsi joku. »Mies saattaa olla oikeassa»,\nlisäsi toinen, ja kiukutteleva ääni heidän takanansa sanoi: »Hitto\nsoikoon, miten saari on tullut kelvottomaksi sen jälkeen kun sinne on\ntullut niin paljon vieraita.»\n\n»Tukkikaa kitanne siinä, älkääkä häväiskö man-saarelaisten nimeä»,\nmörähti Pete yli olkansa takana seisovalle. »Jos maanviljelys ei lyö\nleiville ja kalastus menee päin hiiteen, niin tahtoisinpa tietää,\nmitä meidän vanhasta saarestamme tulee. Siitä tulee laiskojen\nkapakoitsijoiden ja juopottelevien ajurien kotipaikka. Silloin ei\nkannata kutsua saarta Man-saareksi vaan Manchesteriksi.»\n\nViimeistä lausetta seurasi mahtava hyväksymishuuto. Seuraavana hetkenä\noli saavutettu kiemurtelevan tien korkein kohta ja lähimmät miehet\nkohottivat Peten ilmaan ja kehoittivat häntä jatkamaan. Viidetsadat\nkasvot katselivat häneen alapuolelta ja kuuma hengitys kohosi höyrynä\nviileään aamuilmaan. Auringon nousua oli seurannut savumainen\nusma, joka riippui kuin katos heidän päittensä päällä. Kallioitten\nyläpuolella kirkuivat vesilinnut ja valkeat aallot löivät voimakkaasti\nrantaa vasten.\n\n»Miehet», sanoi Pete, »tästä asiasta ei tarvitse paljoa puhua. Se mitä\ntänä aamuna olemme kokeneet, on selvittänyt meille, millaiset asiat\novat. Me saimme viime yönä kelpo saaliin, eikö totta? Peeliin tuli\nneljäsataa alusta, jokaisella vähintäänkin kymmenen leiviskän saalis.\nKatsotaanpas — te joilla on terävä laskupää, sanokaapa — eikö se tee\nyhteensä neljätuhatta leiviskää?» — huutoja: »tekee kyllä.» — »Se käy\nteiltä jo ihmeellisen sukkelaan. Te osaatte pian laskea, kun on rahasta\nkysymys. Meillä oli siis neljätuhatta leiviskää, jotka meidän tuli\nlähettää höyrylaivalla Englantiin. Mutta pääsimmekö me rantaan, siitä\non kysymys? Ei, se ei onnistunut puolillekaan. Toinen puoli on matkalla\nympäri toiseen satamaan, mutta saalis ei ehdi enää tämän päivän\nlaivoihin, vaan jää mätänemään ja on heitettävä mereen. Siitä näitte,\nmitä Man-saaren kalastajat ovat menettäneet sen vuoksi, ettei heillä\nole satamaa, ja kuitenkin heille puhutaan satamaveroista.»\n\n»Hitto vie, sitä poikaa!» — »Siinä on oikea mies!» — »Jatkakaa,\nkapteeni. Mitä meidän on tehtävä?»\n\n»Tehtävä?» huudahti Pete. »Minä kyllä sanon teille, mitä teidän on\ntehtävä. Nyt on perjantai. Ensi torstaina meillä on juhannus. Sinä\npäivänä on Tynwaldissa eduskunnan istunto ja lakien julkaisu. Tulkaa\nsilloin jok'ikinen St. Johnille — kukaan ei saa jäädä pois — tulkaa\nmerisaappaissanne ja villatakeissanne — ja näyttäkää kuvernöörille,\nettä te tarkoitatte täyttä totta. 'Antakaa meille luotettava varmuus\nsatamien rakentamisesta ja korjaamisesta, niin mc maksamme verot heti\npaikalla', teidän tulee sanoa. 'Ellette sitä anna, emme mekään maksa;\nja jos te tahdotte pakottaa meitä, on meitä kaksi tuhatta miestä ja\nmc nousemme kuin yksi mies.' Älkää antako peloitella itseänne. Te\npuolustatte oikeutta ja silloin saa esiintyä siekailematta. Minä koetan\nhankkia jonkun, joka ajaa teidän asiaanne. Te tunnette miehen, jota\ntarkoitan. Hän on ennenkin puhunut kalastajain puolesta ja osoittanut\nolevansa meidän ystävämme, eikä Tynwaldin harjulla ole niin korkeata\nherraa, jonka edessä hänen tarvitsisi kumartaa.»\n\nTämä tuli päätökseksi. Ennen Tynwaldin eduskunnan kokoontumista Peten\ntuli saada Philip asian puolelle ja sitä paitsi hän lupasi kiertää Port\nSt. Maryssä saadaksensa eteläisten kylien kalastajat tukemaan heidän\nvaatimuksiansa. — Kaupunki oli tällä aikaa herännyt päivän askareihin,\naurinko valaisi rannikkoa ja kalastajat astelivat koteihinsa\nheittäytyäksensä levolle valvotun yön jälkeen.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSamana iltana Pete istui puistonsa kajuutassa ja hänen sydämensä oli\nentistä raskaampi sen vuoksi, että hän oli voinut muiden ajatusten\ntähden hetkiseksi unohtaa sydämensä suuren surun. Kukat olivat avanneet\nteränsä, ruusut kukoistivat portaitten pielissä ja rastas liversi puun\nlatvassa. Mutta hänen oma kukkien kukkansa oli poissa, hänen ruusunsa,\njoka loisti yli kaikkien ruusujen, hänen satakielensä — missä hän oli?\nKesä saapui, — saapui päivänpaisteineen, tuhansine sävel eineen ja\nsuloisine tuoksuineen — mutta Kate ei saapunut.\n\nKello sisällä löi seitsemän ja Pete istui piippunysä kädessänsä\nhuolettomana portilla. Nyt hänen ei tarvinnut niin kiihkeästi\ntuijotella mihin päin postinkantajan lakinlippa kääntyisi.\n\n»Tuon teille kirjeen, herra Quilliam.»\n\nKuullessaan nämä sanat Pete avasi puoliksi silmänsä aivan kuin olisi\nuinunut unessa ilta-auringon paisteessa ja koetti näyttää niin\nhämmästyneeltä kuin suinkin.\n\n»Mitä? Minulle, mitä niin? Kirjekö, sanotte? Oh, niinpähän on»,\nhän virkahti käännellen sitä käsissänsä, »varmaankin terveisiä\neukkoseltani. No, siinä se nyt tuli, kuten näette», ja hän nauraa\nhykersi aivan kuin tuo olisi ollut maailman suurin ihme.\n\nHänellä ei näyttänyt olevan ollenkaan kiire. Hän tukki sormellaan\npiippunsa täyteen tupakkaa, sytytti sen, imi sitä kiihkeästi, kunnes\nse tohisi, huokasi sitten syvään ja virkahti vihdoin aivan tyynesti:\n»Katsotaanpas, mitä uutisia hänellä nyt on.»\n\nHitaasti hän repi kuoren auki, luki siitä lause lauseelta ääneen, aivan\nkuin itseksensä, mutta viivytti samalla puheillaan postinkantajaa, joka\nseisoi portin ulkopuolella. »Mitenkäs teidän asianne hurisevat tänään,\nherra Kelly? Vai niin, hm — olen niin paljon parantunut, että oikein\nihmeeltä tuntuu — On kyllä, ilta on kerrassaan ihana, herra Kelly,\nhyvin, hyvin ihana — täällä on niin mukavaa ja kodikasta ja Joe-eno\non kerrassaan rakastettava veitikka — laukkunne on tavattoman raskas\ntänään, sanotte? No, senhän kyllä voi nähdä — terveisiä paljon Mummille\nja kaikille ystäville, jotka minua muistavat — ei mitään, herra Kelly,\nei mitään erikoista. Hän kirjoitti vain muutaman rivin, etten olisi\nhänen suhteensa levoton. No, se nyt oli aivan turhaa — aivan kerrassaan\nturhaa. Ah, ei hänen olisi tarvinnut vaivata itseänsä. Mutta kirjeen\nkirjoittaminen ei kyllä hänelle tuotakaan mitään vaivaa. Tuon hän on\nvarmaan pistänyt paperille vähemmässä kuin puolessatoista tunnissa»,\nhän hymyili nostaen täyteen kirjoitetun arkin puolikkaan korkealle.\n»Siitä minä olen aivan varma, Kelly.» Sitten hän katsahti taaskin\nkirjeeseen. »Mitäs tuo sitten on? P.S. No, siinä se nyt on! Kirjeen\nloppuun pitää aina lisätä P.S. ymmärrättekös, herra Kelly? _P.S. —\nMinä olin aikonut palata kotiin aikaisemmin, mutta enhän minä pääse,\nkun Joe-eno tahtoo kuljetella minua kaikissa teattereissa._ Ha, ha,\nha! Se Joe-eno on sitten kerrassaan kelpo ukkeli. Mutta, herra Kelly»,\nheittäen merkitsevän silmäyksen, »ei sanaakaan tästä Caesarille.»\n\nHerra Kelly oli salaa katsoa muljautellut Peteen teräksenharmailla\nsilmillänsä. »Tiedättekö, kapteeni, mitä Musta Tom sanoo?»\n\n»No, mitä hän sanoo?» kysäisi Pete muuttaen äkkiä ääntänsä.\n\n»Hän sanoo, ettei mitään Joe-enoa ole olemassakaan.»\n\n»Ei Joe-enoa?» ihmetteli Pete kohottaen ääntänsä ja kulmiansa samalla\nkertaa.\n\nPäännyökkäyksellä postinkantaja vakuutti puheensa todeksi.\n\n»No, jo nyt on ihme», päivitteli Pete kohottaen katseensa aivan\nkuin ottaen taivaan todistajaksensa. »Ei ole Joe-enoa?» hän kertasi\näänessään ihmettelevä ja matkiva sointu. »Kysykää siltä mieheltä,\npuhuuko hän unissansa. No», hän sanoi ja hänen silmänsä avautuivat ja\nsulkeutuivat kuin suuren nuken silmät, »silloin hän väittää, ettei ole\nmyöskään Joney-tätiä.»\n\nPostinkantaja katsoi kysyvästi häneen.\n\n»Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan Joney-tädistä — Joe-enon\nvaimosta? Ette? No, ihme ja kumma — näenkö minä sitten unta? Ette ole\nkuullut Joney-tädistä, joka oli pyhimys? Ah, hän oli eläissään ihana,\nvanha vaimo. Eläissänsä pyhimys ja kuoli hurskaan kuoleman. Teatteri\noli hänelle kauhistus. Ei mikään voima olisi voinut pakottaa häntä\nsinne. Ei, mutta aina hänet nähtiin kappelissa ja joka yö hän nousi\nvuoteeltansa rukoilemaan. Sellainen hän oli. Vai niin se Musta Tom\nväittää, ettei Joe-enoa ole olemassakaan?»\n\nPete päästi pitkän vihellyksen, mutta lakkasi sitten äkkiä suu\nammollaan ja sanoi kurkkunsa perältä: »Nyt minä sen ymmärrän.»\n\nHän painoi huulensa aivan postinkantajan korvaan ja kuiskasi: »Oletteko\nte koskaan kuullut puhuttavan suuresta omaisuudesta, jonka Musta Tom\ntoivoo käräjöimällä voittavansa?» Postinkantajan hatun lippa nyökkäsi\nmyöntävästi. »Vai olette? Tom nähtävästi aikoo sen saada kokonaan\nitsellensä, siinä se on! Ha, ha, ha!»\n\nPostinkantaja lähti silmiänsä räpytellen ja ikeniänsä irvistellen\ntiehensä, ja Pete hoippui käytävää rakennusta kohden pureskellen\nhuuliansa ja mutisten: »Kestä Pete, kestä vain — kestä, vaikka tuntuisi\nkuinka kauhealta.» Sitten hän ääneen lisäsi: »On tullut kirje rouvalta,\nNancy.»\n\nNancy hyökkäsi häntä vastaan portaille, vaikka hänen kätensä olivatkin\npaksussa taikinassa.\n\n»Tässä se on», ihasteli Pete heilutellen kirjettä toisessa kädessään.\n\n»Herra hyvästi siunatkoon!» huudahti Nancy. »Postissako se tuli, Pete?»\n\n»Katso leimaa, tyttöseni, niin näet itse», vastasi Pete.\n\n»Voi minun päiviäni! Kirryltä, sanotte te?»\n\n»Anna minun tulla sisään, niin luen siitä osan sinulle.»\n\nNancy palasi takaisin taikinansa ääreen vallan suunniltansa\nhämmästyksestä, ja Pete seurasi häntä kirjettä avaten.\n\n»Hän voi oikein hyvin, Nancy — tuota osaa minun ei ollenkaan tarvitse\nlukea. Mutta tässä», kuljettaen sormeansa rivejä pitkin, _suutele\npienokaisia, sano terveisiä Nancylle ja pyydä, ettei Mummi ole\nvihoissaan_», ja niin edespäin, ja niin edespäin. Näethän?»\n\nKeskeyttäen alustamisen Nancy katsahti kirjeeseen ja sanoi: »Herra\nKellykö sen teille antoi?»\n\n»Hänpä tietenkin», vakuutti Pete, »juuri ikään tuossa portilla. Tähän\naikaanhan hän aina kulkee, etkös sitä tiedä?»\n\nNancy silmäsi kelloa. »Niin kai se sitten lienee», hän myönsi.\n\n»Tuoss' on, ota se käteesi ja lue, tyttöseni», lisäsi Pete.\n\nNancy pesi kätensä, otti kirjeen ja hypelöitsi sitä sormissansa aivan\nkuin olisi tunnustellut kangasta. »Ja tämä nyt on sitten Kirryltä?\nVoi, Herra, kuinka se on hauskaa! Minä en ole käynyt paljoa koulua,\nPete, mutta mikään ei ole minusta mieluisempaa kuin kirjeen saaminen.\nSe on aivan kuin pastilli pyörtymistä vastaan hameen taskussa, kun\nmenee sunnuntaina kirkkoon. Ellei sitä nyt tarvitse, tietää kuitenkin,\nettä se siellä on.» Sitten hän tutki tarkasti kirjettä ja lisäsi\nhyvin mietteissään: »Kerran minä itsekin olen saanut kirjeen — se\non ihan totta, Pete. Se oli isältä. Hän oli purjehtinut muutamalla\nlaivalla kauas mustien maahan ostamaan appelsiineja. He laskivat\nLontoon satamaan eräänä päivänä, jolloin kaupungissa oli suurenmoiset\nhautajaiset. Kuka se nyt olikaan, jota yleensä sanottiin suurjalaksi\n— Wellington, niin se oli. Kaikki siitä kirjoittivat kotiinsa ja\nkertoivat ihmispaljoudesta, vaunuista ja sotaratsuista, soitosta\nkaduilla ja kirkoista — sen jälkeen emme heistä ole mitään kuulleet\n— ei sanaakaan. 'Neiti Annie Cainille — kaipaavalta isältäsi, Joe\nCainilta.' Minä osasin sen ulkoa — jokaisen sanan — ja kymmenen vuotta\nminä säilytin sitä arkussani lavendelin lehtien välissä.»\n\nVähän myöhemmin tuli Philip taloon. Hän näytti väsyneeltä ja\nmasentuneelta; hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kuopille-painuneet,\nsilmät punaiset, levottomat ja katse kartteleva, tukka\nepäjärjestyksessä ja askel laahaava ja epävarma.\n\n»Kuulepas nyt, hyvä mies», lausui Pete, »etkö sinä ole vannonut valaa\ntuomitaksesi ihmisiä oikein henkilöön ja muotoon katsomatta?»\n\nLevottomana Philip katsahti häneen. »Entäs sitten?» hän änkytti.\n\n»Kuitenkin», huusi Pete otsa kurtussa ja kädet nyrkissä, »on olemassa\nyksi mies, jolle sinä et tee oikeutta.»\n\n»Kuka se on?» kysyi Philip silmät maahan luotuina.\n\n»Sinä itse», vastasi Pete ja Philip huokasi helpotuksesta. Pete nauroi,\nkielsi Philipiä raatamasta niin kauheasti ja alkoi sitten kertoa\naamupäivän kokouksesta.\n\n»Suurenmoista! Sitä sanomatonta innostusta ei voi kuvata. Hitto\nvieköön, mies! Enkös minä sitä sanonut, että me nousemme yhtenä\nmiehenä? Sen me teemmekin. Kaksituhattamiehisenä joukkona me saavumme\nTynwaldin harjulle parlamenttipäivänä. Miksi me emme sitä tekisi?\nMeillä on rummut ja torvet mukanamme, kaksi kokonaista soittokuntaa.\nEhkei siinä nyt niin paljon synny musiikkia, mutta melua on sitä\nenemmän. Kaikki on järjestetty. Etelänpuolen kalastajat saapuvat\nFoxalin tietä ja pohjoisesta tullaan Peelin kautta. Joukot yhtyvät\nHarry Delanyn puun luona ja sieltä marssitaan miehissä harjulle. Ei\nmitään melua — ei edes laulua — ei häiritä vähimmälläkään tavalla\nistuntoa.»\n\n»No niin! Entäs sitten?» virkahti Philip.\n\n»Sitten me pyydämme sinua, tuomari, ajamaan meidän asiaamme. Sinun\nei tarvitse puhua paljoa, ei ainakaan sellaista, joka vahingoittaisi\nsinua. Sinun on sanottava vain, mitä me tahdomme — siinä kaikki.»\n\n»Se on vakava juttu, Pete. Minä tahdon ajatella sitä.»\n\n»Oh, ajattelu sinä vain miten paljon tahdot, herra tuomari — mutta\npäätä lopuksi kuitenkin ryhtyä asiaan. Pojat luottavat sinun apuusi.\n'Hän on meidän ankkurimme ja se kyllä kestää', sanovat he. Mutta nyt me\nemme enää välitä puhua satamista», hän lisäsi kurkottaen jotakin uunin\nreunalta. »Miksi sinä tätä luulet?»\n\n»Mistäs minä sen tietäisin?» vastasi Philip huoaten helpotuksesta,\nvaikka näyttäkin kyllästyneeltä ja väsyneeltä.\n\n»Arvaa sitten», jatkoi Pete piilottaen kätensä selkänsä taakse.\n\nPhilip pudisti päätänsä ja heikko hymy häivähti hänen huulillensa.\nKuten poika joka on saanut ihastuttavan syntymäpäivälahjan, Pete\nkumartui ja kuiskasi Philipin korvaan: »Minä olen saanut tietoja\nKatelta.»\n\nPhilip valahti kuolonkalpeaksi, huulet vapisivat ja hän änkytti:\n»Oletko sinä — oletko sinä — saanut tietoja Katelta?»\n\n»Katso itse», huudahti Pete riemuissansa ja veti ylpeänä kirjeen esille.\n\nPhilipin hengitys muuttui vaikeaksi ja huohottavaksi. Hitaasti, hyvin\nhitaasti hän ojensi kätensä, otti kirjeen ja luki osoitteen.\n\n»Lue se — lue se», kehoitti Pete, »siinä ei ole mitään salaisuuksia.»\n\nPainunein päin ja silmät ummessa Philip vapisevin käsin kiskoi kirjettä\nulos, niin että kuori repeytyi. Aivan kuin sumun läpi hän luki rivin\nsieltä, toisen täältä, vaikka kirjaimet tuntuivat tanssivan hänen\nsilmissään.\n\n_»Rakain peate minä ollen tullu palljo parremaks... minula on hirven\nhauska ja mukkava... joskus minä ikävöi nährä piennen sullosia\nkasvoin... ei muta tälä kerrala... sinun helästi rakkastava vaimmosi.»_\n\n»Jokos olet tullut P.S., Philip?» kysyi Pete. Hän oli polvillaan lieden\nedessä sytyttäen hiilloksesta piippuansa.\n\n_»Teke miel kottin muta... sanno tuomarile paljo terrveisiä kun tappat\nhän oli mule nin hirven hyvvä kun sinä ollit poiss enkä minä sinule\nkerronnu puoltakkan.»_\n\n»Hän ei jätä miestään ikävään eikä levottomaksi», kehui Pete.\n\nPhilip ei voinut vastata. Hänen kurkkuansa kuroi ja kieli oli kuin\nhalvaantunut; kuumat kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Nancy, joka\noli ollut Sulbyssa kertomassa uutisia kirjeestä, tuli silloin sisään ja\nPhilip kohotti päätänsä.\n\n»Minä sanoin tädille, etten palaa tänä iltana, Nancy. Onko minun\nhuoneeni ylhäällä kunnossa?»\n\n»On kyllä, teidän kunnia-arvoisuutenne, se on aina kunnossa», vastasi\nNancy syvään niiaten.\n\nPhilip nousi seisoalleen, otti kasvot pois käännettyinä kynttilän\nNancyltä, pyysi Peteltä anteeksi — hän oli väsynyt ja uninen ja\nhänellä oli huomenna kova päivä — sanoi »hyvää yötä» ja nousi horjuen\nja hoippuen yläkertaan — kiskaisi huoneensa oven auki ja heti löi\nperässään kiinni aivan kuin vihollinen olisi ollut hänen kintereillänsä.\n\nPete luuli mainiosti onnistuneensa yrityksessänsä, mutta katsellessansa\nPhilipin jälkeen hänet valtasi omituinen levottomuus. Hän ei ollenkaan\nepäillyt, että Philip olisi huomannut jotakin. Hänestä oli kirjoitus\nkuin kirjoitus, välipä tällä, millaista käsiala oli. Mutta puolen\nyön aikaan Philip, joka ei ollut ollenkaan nukkunut, kuuli käheän\näänen nyyhkyttävän jossain alakerrassa. Hän avasi ovensa, hiipi\nportaitten päähän ja kuuneli. Talo oli pilkkoisen pimeä, mutta jostain\nnäkymättömästä paikasta kuului ääni:\n\n»Jumala, anna minulle anteeksi, että minä Philipiä. Enhän minä voinut\nsitä auttaa, sinä itse etten voinut. Herra, valhe on inhoittavaa Se\non mausta kuin puuron juontia — se tarttuu kurkkuun ja tukahduttaa.\nMutta minä teen sen pelastaakseni kadonneen lampaani ja ellen minä sitä\ntekisi, minä tulisin itse hulluksi — Sinä tiedät, että niin kävisi.\nJumala, Jumala, anna minulle anteeksi Kirryni tähden. Amen.»\n\nKäheä ääni vaikeni, talossa oli kaikki hiljaa. Silloin heräsi lapsi\nalakerrassa ja sen haikea itku kaikui pimeyden läpi. Kauhuissaan Philip\nvetäytyi takaisin huoneeseensa.\n\n»Tämä, on sitä, mitä Kate on saanut ennemmin kestää. Oi, Jumala,\nJumala!»\n\n\n\n\nV.\n\n\nCaesar tuli tervehtimään Peteä seuraavana päivänä ja vei hänet\nmukanansa julkisen notaarien luo, jossa järjestettiin kiinnitysasia.\nBallawhainen kiinnityskirjat jätettiin sitten Caesarin säilytettäväksi\nja suunnattomalla riemulla hän harppasi kotiinsa piiloittaen paperit\nkassakaappiin, joka hänellä oli myllyllänsä, ja hurja voiton varmuus\nkasvoillansa hän sulki oven.\n\n»Vanha Ballawhaine kaatuu pian hautaan», hän ajatteli, »ja jos me\nheitämme sen nuoren lurjuksen portista ulos, kohtaa siinä vain Jumalan\nrangaistus pahantekijää.»\n\nNostaessaan tämän suuren summan Pete huomasi, että hänen\ntuhlaavaisuutensa ja vielä enemmän hänen hyväntahtoiset lahjoituksensa\nolivat kuluttaneet hänen omaisuutensa niin, ettei hänellä enää ollut\nkäytettävänä kuin sata puntaa. »Sillä ei väliä», hän ajatteli,\n»saatuaan omansa haltuunsa Philip kyllä maksaa minulle takaisin.»\n\nMummi oli tullut Nancyn luo Jalavaharjuun, kun Pete palasi kotiin.\nLapsi sai juuri aamukylpyänsä ja molemmat naiset olivat polvillansa\nkahden puolen pesuallasta puhellen ja lirputellen kuin kaksi vanhaa\nkanaa, jotka vaalivat yhtä munaa.\n\n»Oi, oi, oletko sinä milloinkaan tällaista nähnyt, Nancy? Et, etpä\nsuinkaan. Sellainen pieni, suloinen enkeli! Tulevaisuuden taimi!»\n\n»Minun täytyy itkeä, Mummi, kun minä näen sen katselevan noin\nkauniisti. Pyyhekö lämmitettävä? Minä olenkin sellainen tyttö — kun\nminä kerran joudun pahalle miehelle, on minun kerrassaan vaikea saada\nhyvä tuuleni takaisin. Nukallisen pyyhkeenkö tahdotte? Tässä se on.»\n\n»Oh, hoh, hoh, hoh! Ihanhan se höyryää. Nancy, meidän täytyy pian\nlaittaa sille lyhyet hameet.»\n\nJa sen jälkeen he alkoivat vakavasti neuvotella liiviniekoista hameista\nja muista ihmeellisistä vaatekappaleista, joista miesväellä ei ole\naavistustakaan. Pete istui katsellen ja kuunnellen. »Ihmiset alkavat\npian juoruta pahaa äidistä, jos he näkevät mummon pitävän kaikesta\nhuolen», hän ajatteli.\n\nSinä iltana hän asteli edestakaisin katuja pitkin ja tarkasteli\nhuolellisesti näyteakkunoita. Hän tahtoi esiintyä kuin työmies, joka\nsaatuaan puhdasta ylleen on lähtenyt huvittelemaan ja kuluttamaan\nparhaansa mukaan lauantai-iltaansa, mutta kadut olivat täynnä väkeä ja\npian hän huomasi, että ihmiset pitivät häntä silmällä. »Ei täältä»,\nhän puheli itsellensä. »En minä voi mitään ostaa täältä. Täytyy pitää\nvaransa ja silmänsä auki, muuten joutuu katumaan sitä, mitä houreissaan\non tehnyt.»\n\nMuutamia tunteja myöhemmin, kun Nancy oli lapsen kanssa mennyt\nyläkertaan, Pete muisti jotakin, jonka oli nähnyt muutaman kaapin\nlaatikon pohjalla. Mentyään noutamaan sitä hän ei heti saanutkaan\nlaatikkoa auki, vaan hänen oli monta kertaa yritettävä, ennenkuin\nse kitisten aukesi todistaen, ettei sitä oltu pitkiin aikoihin\nkäytetty. Pete löysi, mitä etsi, mutta löysi myöskin jotakin muuta.\nSe oli paperirasia, joka oli sidottu kirjavalla nauhalla omituiselle\nruusukkeelle. »Katen solmu», ajatteli Pete huoaten. Hän vetäisi solmun\nauki, nosti kannen pois ja otti sieltä esille pienen, punaisesta\nsametista tehdyn lapsenhilkan. »Tuota juuri tarvitsenkin», hän\najatteli. Suu avoinna hän asetteli sitä suureen, ruskeaan nyrkkiinsä\nja nauroi ihastuksesta. »Hän on ostanut sen lapselle, mutta ei ole\nvielä kertaakaan käyttänyt.» Hänen silmänsä loistivat. »_Tätä_\njuuri minä tarvitsen», hän kertasi ja otti esille kynän ja paperia\nkirjoittaaksensa jotakin sen mukaan.\n\nHänen kirjoituksensa kuului näin:\n\n»_Pikku Katerinile rakastvalta äitiltä._»\n\nHän piti työtään jonkun matkan päässä itsestään ja tarkasti sitä.\nPäällekirjoitus ulottui koko puolen arkin yli. Mutta se erinomainen\nmenestys, mikä hänen edellisellä yrityksellänsä oli ollut, antoi\nhänelle rohkeutta. Hän ei voinut vastustaa kiusausta kirjoittaa\nvieläkin enemmän. Niinpä hän käänsi arkin toisen puolen ja kirjoitti\ntaakse:\n\n»Sanno pa pale etei ikävöi minuva minä tulen kottin pijan muta en tietä\nvarman koska.»\n\nHänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, kun hän oli ehtinyt näin\nkauaksi, mutta ne kirkastuivat taas, kun hänen mieleensä johtui jotakin.\n\n»_Meilä on ollut hirveen lysti Jo-eno — —_»\n\n»Yhä minun on tuota vanhaa lehmää lypsettävä», hän ajatteli.\n\n»_Otti minut kattoman Walesin prinsiä eilen._»\n\nHän ei voinut sitä auttaa — hänen omat keksintönsä huvittivat häntä\ntavattomasti.\n\n»_Lipput liehuivat koko päivän ja mussiikki puhalti yöllä ilotullitus\nja mee oltiin kattuvaunun katola ja näjime hänet mainijosti._»\n\n»Verratonta», sanoi Pete laskien kynän pois ja hieroen käsiänsä\nihastellessaan omaa kirjailijataitoansa. »Kun hän ensi kerran\nkirjoittaa, hän varmaankin ajaa omalla parivaljakolla.»\n\nHiljaa nyyhkyttäen hän uhrasi kaikelle tuolle muutamia kyyneleitä,\nmutta ei kuitenkaan voinut kieltää itseltään huvia kirjoittaa muutamaa\nsanaa lisää:\n\n»_Sanoka terveisijä kaikile ystäville, jotka minuva muistavat ja\nmyöskin tuomarile elei hän ole minuva unohtannu._»\n\nSaatuaan lopetetuksi tämän toisen rakkauden opettaman väärennyksen\nhän asteli varpaillaan huoneessa etsien käärepaperia ja rihmaa.\nLöydettyään, mitä haki, hän pisti hilkan takaisin laatikkoon\nasettaen paperin sievästi poimujen väliin, sulki kannen ja teki\nkömpelöillä sormillansa suuren paketin, jonka osoitti itsellensä,\nkuten edelliselläkin kerralla. Täytettyään vihdoin tavanmukaiset\nvelvollisuutensa lampun ja oven suhteen hän painautui arkihuoneen\nsohvalle nukkumaan.\n\nIstuessaan päivällispöytään maanantaina hän harmistuneena pahoitteli:\n»Kiusallista, Nancy — minun täytyy lähteä Port St. Maryyn ottaakseni\nosaa kalastajain jyrisevään mielenosoitukseen.»\n\nSitten hän otti arkihuoneen sohvan alta ruskeaan paperiin käärityn\npaketin, pisti sen poveensa, napitti tarkasti takkinsa ja salaa\nkähvelsi sen mukaansa lähtiessänsä ulos talosta.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nAikaisin iltapäivällä he nostivat purjeet ja laskivat rannikon suuntaa\nrivakan tuulen pullistuessa purjeita ja meren kohistessa heidän\nympärillänsä. Päivä oli sateinen ja iloton. Sakea sumu peitti maan ja\nkun he kulkivat Laxeyn ohi, he vaivoin saattoivat erottaa suuren pyörän\nylimmäisen kaaren, joka oli kuin tumma sateenkaaren varjo synkkää\ntaivasta vasten. Heidän saapuessaan Douglasiin usma alkoi hajota, mutta\nsen sijaan valui sade virtana savenharmaista kiitävistä pilvistä.\nSoittokunta kaiutteli säveleitänsä rantalaiturilta, joka kiemurrellen\nkuin käärmeenkieli pisti kauaksi lahden suulle. Samana hetkenä ilmestyi\nkallion takaa Englannista tuleva laiva, jonka merikipeät matkustajat\ntunkeutuivat etukannelle, miehet hatut sidottuina kirjavilla\nnenäliinoilla leuan alle ja naiset suojellen heiluvia sulkiansa.\nKeskikannella soitteli viulu ja harppu iloista kansanlaulua. Kaupunki\noli kuin kukko, joka kiekuu lakkaamatta, kun sade on huuhdellut sen\nuntuvia myöten märäksi.\n\nKun he saapuivat Port St. Maryyn, oli usma haihtunut ja sade lakannut,\nmutta kalastajakaupunki oli synkkä ja ikävä ja pilvet näyttivät yhä\nuhkaavan uudella sadekuurolla. Luodevesi oli matalimmillaan ja paljon\nveneitä oli kuivalla rannalla tai oli ne vedetty kallioitten väliin.\n\nPete laskettiin maihin, mutta hänen Nickeynsä jatkoi matkaa Calf-saaren\nympäri laskien sillimatalikolle merelle pistävän kallion toiselle\npuolen. Joukko kalastajia odotti häntä laiturilla synkin katsein ja\nkädet tungettuina syvälle housuntaskuihin.\n\n»Tässä ei tarvita pitkiä puheita», sanoi Pete osoittaen veneitä, jotka\nolivat kuivalla. »Teitä on täällä ainakin viisikymmentä miestä, jotka\nsaatte lojua täällä pääsemättä ulos. Ja sittenkin tahdotaan teidät\npakottaa maksamaan satamaveroa.»\n\n»Jatkakaa, kapteeni», sanoi muuan kalastaja. »Meitä on täällä\nviisisataa miestä, jotka olemme valmiit seuraamaan teitä, minne ikinä\ntahdottekin meitä johtaa.»\n\nPete pisti pakettinsa postiin yhtä salaa kuin kirjeensäkin ja jo samana\niltana lähti Port St. Marystä mennäksensä takaisin Douglasiin. Tie\nvilisi täynnä vaunuja, joissa iloiset huvimatkailijat palasivat Port\nErinistä. Näillä iloisilla olennoilla oli yllään samat vaatteet, jotka\naamupäivän sateessa olivat kastuneet ja kengät olivat läpimärät, niin\nettä he värisivät viileässä yöilmassa, mutta siitä he eivät olleet\ntietääkseenkään. He lauloivat, nauroivat ja söivät appelsiinejä,\npysähtyivät ravintolain edessä ja tilasivat olutta, ja pullot kulkivat\nkädestä käteen. Omalla tavallansa he olivat iloista ja huoletonta\njoukkoa. Joskus sekaantui etumaisista vaunuista tuleva »Sotapoikien»\nsävel surulliseen »Molly ja minä ja lapsi», lauluun, jota vedettiin\njälkimmäisissä vaunuissa. Hoilaten he kulkivat Castletownin läpi,\nhuutelivat vähemmän mairittelevia sanoja linnan vartijaväelle ja kun\ntuli ilta ja pimeä, he nukahtivat — miesten pää tavallisesti naisten\nrintaa vasten. Silloin kuului vain hevosten kavioiden louske kivisellä\ntiellä ja ajajien piiskan siiman viuhuna, joka säesti nukkujain\näänekästä kuorsausta.\n\nDouglas näytti uivan valomeressä, kun he laskivat sinne mäkirinnettä\nmaaseudulta johtavaa tietä. Pitkät valorivit osoittivat ristiin\nrastiin kulkevia katuja leviten laajemmiksi valoaukeamiksi toreilla ja\nmarkkinapaikoilla, aivan kuin kulovalkea leviää kanervikkokankailla.\nNukkujat heräsivät ja pudistelivat unen pöpperön jäsenistänsä.\n»Mennäänkö linnalle yöksi?» kysäisi muuan. »Niin, mitäs arvelette?»\nlisäsi toinen, ja kaikki remahtivat nauruun, niin hassuilta nuo\nkysymykset kuuluivat.\n\n»Minä jään tänne», ajatteli Pete. »Douglasista minä en ole häntä vielä\netsinytkään.»\n\nAjaja tarjosi hänelle asuntoa äitinsä luona. Hänellä oli matkailijakoti\nKirkkokadun varrella ja sieltä oli näköala kirkkotarhaan. Kun Pete\njoutui niin lähelle Athol-katua, hän ajatteli, että oli hauska\ntarkastella Philipin asuntoa ulkoapäin. Helposti hän löysikin talon,\nvaikka oli pimeä. Se oli talorivissä, jonka kaikki talot oli koristettu\nmessinkisillä nimikilvillä ja jokaisessa oli nimen alla sana:\nAsianajaja. Philipin talon kilpi oli pienempi kuin muiden ja siitä\nsaattoi heikossa valossa vaikeasti lukea nimen. Se kuului — _Tuomari\nChristian_.\n\nTavattuaan nämä sanat Pete hiipi tiehensä. Tämä oli maailman viimeisin\ntalo, johon hän olisi tahtonut mennä vierailulle. Hän melkein pelkäsi\nnäyttäytyä koko tässä kaupungissa. Philip saattaisi ajatella, että hän\noli tullut Douglasiin etsimään Katea.\n\nPete harhaili pitkin sivukatuja Postitorin, Heywood Lanen ja\nFancy-kadun kautta, kunnes vihdoin joutui meren rannalle. Kesäyön\nelämä oli vilkkaimmillaan ja juhliva kaupunki näytti kokonaan\nantautuneen huvien pyörteeseen. Pengermien portaat olivat tungokseen\nasti täynnä ilakoivaa väkeä; kiertävät valokuvaajat näppäilivät\nkuviansa katukäytävillä; valaistujen huoneitten avonaisista akkunoista\npisti ulos tummia päitä; taloissa soitettiin pianoa, siellä täällä\nulkona kaduilla näppäiltiin harppuja, kellojansa soitellen jyrisivät\nkatuvaunut edestakaisin lahden ympäri; keskeymätön ihmisjono vaelsi\nedestakaisin katuja pitkin ja merestä vuoren korkeimmalle huipulle\nkaareutui hevosenkengän muotoisena kaupunki, loistaen, säteillen ja\nleimahdellen aivan kuin suunnaton aarniometsä olisi palanut.\n\nPeten mieleen muistui vaatimaton, puolivalaistu ja ikävä kaupunki\nsaaren pohjoisosassa; hän muisti harmaita taloja yksinäisten\nkukkuloitten juurella, joitten välitse virtasi joki matalan sillan\nalatse ja hän ajatteli: »Hän mahtoi varmaankin väsyä kaikkeen siihen,\nse pikku raukka!»\n\nHän katsoi jokaista vastaantulevaa naista suoraan kasvoihin, kiihkeästi\nhimoten nähdä edes vilahdukselta ne armaat kasvot, joita hän pelkäsi\ntavata. Hän ei saanut niitä nähdä ja hän harhaili kuin levoton sielu\nedestakaisin, kunnes ihmisvirta oli kuljettanut hänet lahden rannalle,\nsille paikalle, jota yleisesti kutsutaan Linnaksi.\n\nSiellä oli suuri tanssipaikka puistossa, rakennettu kuin kasvihuone.\nAlakerta oli laitettu niitä varten, jotka halusivat tanssia ja\nparvekkeet niille, jotka olivat tulleet sinne vain katselemaan.\nPaikallansa istuen ja tuijotellen reunustan yli, Pete katseli joka\nihmisen kasvoja tuolla alhaalla. Kolmetuhatta nuorta miestä ja\nnuorta naista siellä tanssi, miehet flanellipuvuissa ja kirjavissa\nkaulaliinoissa ja naiset puettuina keveihin musliinipukuihin ja\nolkihattuihin. Silloin tällöin lasikaton valo muutti väriä, milloin se\noli punainen tai sininen, milloin taas keltainen. Tanssijain askelten\ntöminä, torvien raikuna, suuren rummun jyminä ja maahan lyötyjen\nhirsien päälle rakennetun salin huojunta huumasi häntä niin, että hän\nluuli olevansa taistelutantereella, jossa musiikki säesti ihmisten\nkuolinvalitusta.\n\n»Hän väsyi ja ikävystyi, pikku raukka; Jumala tietää, ettei hän enempää\njaksanut.»\n\nHänen silmänsä sumenivat ja päätänsä pyörrytti, kun hänen huomiotansa\nveti takaapäin tuleva hajuvesien miellyttävä tuoksu ja suloinen ääni\nkuiskasi hänen korvaansa: »Etsittekö te jotakin täältä?»\n\nHän käännähti ympäri ja katsahti puhujaan. Se oli nuori tyttö, jonka\nkauniit kasvot olivat paksun puuterin peitossa. Hän ei voinut suuttua\ntuolle pikku raukalle, olihan tuo niin nuori ja hymyileväinen.\n\n»Etsin», hän sanoi, »minä todellakin katselin jotakin», ja sitten hän\nkoetti karkoittaa hänet luotansa.\n\n»Te ehkä etsitte Maudieta, ystävä hyvä? Oletteko te se nuori mies\nDublinista?»\n\n»Jättäkää minut, tyttöseni, jättäkää minut rauhaan», sanoi Pete\ntaputtaen hänen kättänsä ja kääntyen ympäri.\n\nTyttö katsoi häntä jonkinlaisella säälillä ja kumartui sitten aivan\nhäneen kiinni sanoen: »Noin kaunis poika kuin te ei saisi surra\nitseänsä rumaksi. Onhan kauniita tyttöjä kylliksi olemassa.»\n\nHän katsahti noihin kauniisiin kasvoihin taaskin ja pienokaisen\nmerkitsevä ilme alkoi muuttua toiseksi.\n\n»Oletteko te Man-saaren tyttöjä, ettekös olekin?»\n\nSalaman välähdyksenä katosi hymy tytön kasvoilta.\n\n»Kuinka te sen tiedätte? Ette suinkaan voi tuntea sitä minun\npuheistani, vai voitteko?» ja pikku olento näytti häpeävän.\n\nPete otti hänen hienolla käsineellä puristetut sormensa suureen\nkouraansa.\n\n»Te olette siis minun kotiseutuni naisia?» hän sanoi. »Kuinka vanha te\nolette?»\n\nMaalatut huulet alkoivat vavista. »Elonkorjuun aikana täytän\nkuusitoista», vastasi tyttö.\n\n»Oi, Jumala!» huudahti Pete.\n\nMaalatut silmänluomet alkoivat rävähdellä; tyttö alkoi itkeä. »Ei se\nollut minun syyni. Hän oli huvimatkailija täällä ja asui minun äitini\nluona Ballaughissa, mutta sitten hän jätti minut.»\n\nPete otti kultarahan liivinsä taskusta ja pisti sen tytön käteen.\n\n»Menkää kotiinne täksi yöksi, pikku ystäväni», hän kuiskasi ja hoippui\nsitten kiireesti ulos tästä pesästä.\n\n»Ei täällä!» päätti Pete sydämessänsä, »Ei täällä — minä voin Jumalan\nja ihmisten edessä vannoa, ettei hän ole täällä.»\n\nTämä lopetti hänen etsintänsä. Hän päätti mennäkin kotiin vielä samana\nyönä ja siksi hän palasi asunnolleen maksamaan vuokransa. Kääntyessään\nAthol-kadulle Pete oli joutua komeitten ajopelien alle, joissa\nistui kuskipenkillä kaksi komeasti puettua miestä ja takana yksi.\n»Kuvernöörin vaunut», sanoi joku. Seuraavana hetkenä ne pysähtyivät\nPhilipin ovelle, mies vaunuista laskeutui alas ja vaunut vierivät\nkevyesti tiehensä. »Siinä oli nuori tuomari», sanoi muuan tyttö\ntoverilleen heidän sipsuttaessaan Peten ohi.\n\nPetestä oli näyttänyt tuo pitkä, tumma vartalo taipuneelta ja heikolta,\nkun mies asteli raskaasti portaita ylös. »Toden totta», hän ajatteli,\n»tässä maailmassa ei saada mitään maksamatta siitä kallista hintaa.»\n\nKello oli kolme aamuyöstä, kun Pete saapui Ramseyhin. Jalavaharju oli\npimeä ja äänetön. Hän sai koputtaa uudestaan ja yhä uudestaan, ennekuin\nNancy heräsi. »Jos nyt minun sijallani olisi ollut Kate!» hän ajatteli\nja uusi pelko valtasi hänen olentonsa. Hänen onneton rakastettunsa,\nhänen kadonnut lampaansa, saattaisiko hän koputtaa kahta kertaa. Missä\noli hän tänä yönä?\n\nPete oli kuvitellut voivansa tarjota hänelle onnea ja runsaasti\nmaallista hyvyyttä — oliko hän nyt joutunut köyhyyteen ja epätoivoon?\nKoko maailma oli vaipunut uneen — nukkuiko hänkin nyt? Hänen toivonsa\ntuntui vähenevän pala palalta. Hänen suuri luottamuksensa häipyi kuin\ntuhka tuuleen. »Herra Jumala, älä hylkää minua, Herrani ja Mestarini,\nvahvista minua! Minun onneton eksynyt lemmittyni, missä on hän nyt?\nMinkälaisessa tilassa hän on? Saanko minä enää milloinkaan hänen\nkasvojansa nähdä.»\n\nJokin kylmä kosketti silloin hänen kättänsä. Siinä oli hänen koiransa.\nKertaakaan haukahtamatta se oli asettanut kuononsa Peten käteen »Mitä,\nTuomari, kas vain sinä vanha ystävä!» Lepakkomaiset korvat olivat\npystyssä — Pete tunsi sen — katkaistu hännän tynkä liehui kiihkeästi\nja vanha koeteltu ystävä tuntui lohduttavan Peteä, olihan se kulkenut\nhänen mukanansa maailman toisesta äärestä tänne.\n\nNancy päästi varmuusketjun auki ovesta, avasi sitä tuuman verran,\nkohotti kynttilän päänsä päälle ja pilkisti ulos. »Herra hyvästi\nsiunatkoon, onko se itse isäntä? Mitenkä te pääsitte kotiin?»\n\n»Apostolin kyydillä», vastasi Pete ja hän nauroi ja laski leikkiä\npitkästä yöllisestä jalkamatkastansa.\n\nSeuraavana aamuna, kun Nancy toi lasta alakertaan, Pete oli ahkerassa\ntyössä irroittaen ketjua ovesta. »Tämä on kauhean vanhanaikainen tämä\nketju, tämä täytyy ottaa kokonansa pois, ymmärräthän.»\n\n»Mutta mitäs te panette siihen sijalle», tiedusteli Nancy.\n\n»Sittenpähän näet», myhäili Pete.\n\nKello oli seitsemän sinä iltana Pete istui portillansa tupakoimassa,\nkun varas-Kelly toi hänelle ruskeaan paperiin käärityn paketin. »Teille\non tullut paketti, herra Quilliam», sanoi postinkantaja, kuten ainakin\nmies, joka tietää enemmän kuin saisi tietää.\n\nPete räväytti silmiänsä ja koetti näyttää mahdollisimman\nhämmästyneeltä. »Älkäähän vain!» hän ihmetteli.\n\n»Tuon kyllä, jos tuo on teidän nimenne», alkoi postinkantaja osoittaen\npäällekirjoituksen Peten luettavaksi.\n\nPete tutki sitä tarkasti. »'Kapten peatr Quilliam', se on kyllä oikein,\n'Jalavaharju' — niinpähän on, se on aivan oikein», hän sanoi ottaen\nhyvin varovasti paketin käteensä. Sitten hän päästi pitkän »a-h-a-a!»\nhän sulki siimansa ja nyökytti päätänsä. »Nyt minä tiedän — siinä on\nlahja äidiltä pienokaiselle. On kerrassaan ihme, miten paljon nainen\najattelee lastansa, kun hän on äiti, herra Kelly.»\n\nPostinkantaja nauraa kikatti, osoitti peukaloa olkansa yli merelle ja\nsanoi: »Minkäs tähden te ette milloinkaan hänelle kirjoita.»\n\n»Kuinka niin?» huudahti Pete terävästi, pingottaen sormissansa paketin\nnuoraa.\n\n»Miksi te ette kirjoita hänelle ja kerro mitenkä pienokainen jaksaa,\nsitä minä vain sanoin.»\n\nPete katsoi postinkantajaan aivankuin tuo ajatus olisi hänelle\ntaivaasta lähetetty.\n\n»Minun pääni täytyy olla varmaankin kova kuin piikivi», herra Kelly.\n»Tiedättekö, kertaakaan tuo ajatus ei ole johtunut minun mieleeni.\nMinä olen kuin Goljat, kun hän sai pienen Davidin kiven otsaansa —\ntuollaiset asiat eivät koskaan johdu minun mieleeni.»\n\n»Tehkää se kuitenkin, herra Quilliam», neuvoi postin kantaja lähtien\nmatkaansa.\n\n»Sen minä teen, sen minä teen», ihasteli Pete ja sitten hän harpaten\nriensi taloon.\n\n»Tuopas tänne sakset, Nancy», hän huudahti heittäen paketin pöydälle.\n\n»No, voi minun päiviäni, paketti», huudahti Nancy.\n\n»Helppo on myöskin arvata, mistä se tulee. Katsopas tuota solmua,\ntyttöseni», sanoi Pete iskien merkitsevästi silmää.\n\n»Mitähän ihmettä siinä lienee, Pete?» arvaili Nancy.\n\n»Sitä minäkin ihmettelen!» sanoi Pete. »Paperia siinä nyt ainakin\non kylliksi ympärillä. Ehkä kirje? No, sen nyt ehtii kyllä lukea\nmyöhemminkin», hän sanoi välinpitämättömästi ja sitten vedettiin\npaketista esille punainen hilkka.\n\n»Herra häntä siunatkoon! Mutta mikä tällainen esine on?» hän lisäsi\nriiputtaen hattua nauharuusujen liittymäkohdasta.\n\nNancy päästi hätähuudon, otti hilkan hänen kädestänsä ja alkoi torua:\n»Nuo miehet ne ovat sitten koko laitoksia, ne turmelevat kaikki, vaikka\nsaisivat käsiinsä enkelin siivet.»\n\nSitten hän nosti lapsen ylös kätkyestä, sitoi hilkan sen pieneen,\npyöreään päähän ja aivan huusi ihastuksesta.\n\n»Tuenhan minä saatoinkin arvata, voitteko te ymmärtää sitä?» hän\nkehuskeli. »Minä arvasin sen, uskokaa tai älkää.» 'Kun Kirry ensi\nkerran kirjoittaa, hän varmasti lähettää pienokaiselle jotakin', minä\najattelin, ja katsokaapas tuota — tuossa se on.»\n\n»Joskus johtuu tuollaiset enteet mieleen, Nancy», sanoi Pete. »Se ei\nole ollenkaan ihmeellistä.»\n\nLapsi pyristeli ja jokelteli, mutta enempi kuin korea päähineensä, sitä\nnäytti viehättävän paljaat varpaansa.\n\n»Mutta millainen olette te itse, Pete — te menette Peeliin ja\nDouglasiin enkä tiedä minne — eikä teidän mieleenne ole koskaan\njuolahtanut tuoda jotakin pienokaiselle ja te olette kuullut kuitenkin\nmeidän keskustelevan, että meidän pitäisi laittaa pienokaiselle lyhyet\nhameet ja muut.»\n\nPete painoi päänsä alas ja näytti häpeävän.\n\n»Tuota no — tietysti tuota — minä en ole koskaan tullut tuota\najatelleeksi — se on ihan totta», hän änkytti.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nPete riensi ulos ostaaksensa arkin kirjepaperia ja kirjekuoren,\nkynän ja postimerkin. Hänellä oli runsas varasto näitä kaikkia\nkotona, mutta ne eivät nyt kelvanneet hänen tarkoitukseensa. Hän meni\nniin moneen puotiin kuin mahdollista ja viittaili joka puolella,\nmihin hän aikoi näitä tavaroita käyttää. Lopuksi hän meni parturin\nliikkeeseen torin varrella ja sanoi: »Tahtoisitteko kirjoittaa minulle\npäällekirjoituksen, Jonaique?»\n\n»Teen sen aivan mielelläni», sanoi parturi pyyhkäisten tuolissa istuvan\npostinkantajan toisen posken kuivaksi jättäen toisen posken vaahtoon,\nja tarttui kynään. »Rouva Peter Quilliam, Scotland Road, Liverpool,\npantava kunnioitetun herra Joseph Quilliamin postiin», saneli Pete.\n\n»Mikä numero, kapteeni», kysäisi Jonaique.\n\n»Numero?» virkahti Pete hämmästyneenä. »Mikäs ihme sen numero nyt\nolikaan? Ah», hän huudahti saaden äkillisen päähänpiston. »Viisisataa\nviisitoista.»\n\n»Viisisataa — sanoitteko viisi?» sanoi postinkantaja kääntäen poskensa\nPeteen päin.\n\n»Viisi», sanoi Pete mahtipontisesti. »Niin, ne asuvat melkein kadun\npäässä.»\n\n»Jos te niin sanotte, kapteeni», sanoi parturi ja kirjoitti »515».\n\nPete palasi kotiin postimerkkeineen ja valmiiksi kirjoitettu kuori\nkädessänsä. »Puhdista nyt sukkelaan pöytä», hän huudahti. »Minun täytyy\nkirjoittaa kirje Kirrylle. Sanonko minä hänelle sinun terveisesi,\nNancy?»\n\nYskähdeltyään ja hymähdeltyään pitkän aikaa ja suoritettuaan tärkeitä\nvalmistuksia Pete istahti pöydän ääreen edessään kirjoitusarkki, mutta\nsilloin avattiin ovi ja Philip astui sisään. Hänen kasvonsa olivat\nuurteiset ja kalpeat; hänen silmänsä paloivat kuin sisäinen tuli olisi\nniistä hohtanut.\n\n»Minä olen tullut varoittamaan sinua», hän sanoi, »sinä olet suuressa\nvaarassa. Sinun täytyy estää se suunniteltu mielenosoitus.»\n\n»Istuhan toki, ystäväni, istu», sanoi Pete.\n\nPhilip ei näyttänyt häntä kuulevan. Hän kulki edestakaisin lyhyin,\nhermostunein ja äänettömin askelin. »Kuvernööri kutsui minut luoksensa\neilen illalla ja oli suunniltansa raivosta. 'Herra Tuomari', hän sanoi,\n'minulle on sanottu, että aiotaan häiritä lakien julkaisutilaisuutta\nTynwaldissa — oletteko te kuullut mitään siitä?' Minä sanoin: 'olen,\nminä olen kuullut, että kalastajat ovat pitäneet kokouksen Peelissä.'\n'He puhuvat oikeuksistansa', kiivasteli hän. 'Minä tahdon opettaa\nheille oikeutta, jonka he näyttävät kokonaan unohtaneen oikeutta, joka\nkuvernöörillä on ja antaa hänelle vallan ampua kaikki sellaiset, jotka\naikovat häiritä eduskuntaa, ilman tutkintoa ja tuomiota.' 'Tuo on hyvin\nvanha säädös, teidän ylhäisyytenne', sanoin minä, 'se polveutuu siltä\najalta, jolloin vallitsi suurempi laittomuus kuin meidän päivinä. Sitä\nette suinkaan tahtone käyttää.' 'Minäkö en tahtoisi?' hän kivahti.\n'Kuunnelkaa, minä tahdon sanoa teille, mitä nyt jo olen tehnyt. Minä\nolen komentanut sotajoukon osaston Castletownista Tynwaldin vuorelle\nistuntopäiväksi. Joka miehellä — niitä on kolmesataa — tulee olla\nkaksikymmentä kovaa patruunaa mukana. Silloin, jos ne lurjukset\naikovat koettaa keskeyttää oikeuden istuntoa, minun tarvitsee nostaa\nvain käteni — ja — heidät lyödään maahan kuin heinä.' 'Sitä te ette\nvoi tarkoittaa', sanoin minä ja koetin ottaa hänen suuren uhkauksensa\nniin kevyesti kuin mahdollista. 'Arvostelkaa itse — katsokaa', ja hän\nnäytti minulle muutaman paperin. Siinä hän oli määrännyt lähetettäväksi\nsairasvaunut ja tohtoreita Douglasista siksi päiväksi Tynwaldiin.»\n\n»Sittenhän me olemme saaneet sen vanhanpojan ymmärtämään, että me\ntarkoitamme täyttä totta», ihasteli Pete.\n\n»'Jos te tiedätte jonkun johtajista, herra Tuomari', hän sanoi katsoen\nminua terävästi suoraan silmiin — joku on varmaankin ollut hänen\nluonansa — juoruja ja kielilakkareitahan on joka paikassa.»\n\n»Sellainenhan on maailman meno», myönsi Pete.\n\n»'Niin sanokaa hänelle', hän jatkoi, 'etten minä mielelläni tahdo\nlopettaa kenenkään elämää — enkä lähettää ketään vankeuteen ja\nkuritushuonetyöhön.' Hyödytöntä oli puhua häntä vastaan. Mies oli\nhullu, mutta hän tarkoitti täyttä totta. Hänen suunnitelmansa oli\njärjetön — ihan järjetön — mutta hänellä on kuitenkin näennäinen,\nlaillinen oikeus. Siksipä pyydän sinua Pete, Jumalan nimessä, estämään\ntuon onnettomuuden. Tee loppu koko jutusta niin pian kuin voit...\nKysymys on elämästä tai kuolemasta. Jos sinä panet minun asialleni\nmitään arvoa, tee nyt, niinkuin minä sinun neuvon. Jumala tietää, mille\npuolelle minun itse tulisi asettua, jos kuvernööri tekee, kuten hän\nuhkaa. Tee loppu tuosta hommasta, minä olen ajatellut sitä, enkä ole\nsaanut rahtuakaan unta silmiini.»\n\nPete oli koko ujon istunut pöydän ääressä pureskellut hanhensulkakynää,\nja nyt hän kohotti päänsä ja katsoi varmana ja rohkeasti hymyillen\nPhilipin kalpeita, kuihtuneita kasvoja.\n\n»Olet hyvin ystävällinen, Phil... meillä on oikeus tulla sinne, vai\neikö meillä ole?»\n\n»Onhan teillä oikeus, luonnollisesti, mutta —»\n\n»Sitten, niin totta kuin elän, me tulemme», sanoi Pete heittäen kynän\nkädestänsä ja iskien nyrkkinsä pöytään.\n\n»Rangaistus kohtaa sinua, Pete — sinua. Sinä juuri olet se mies, joka\njoudut kärsimään — sinä kaikista ensiksi — sinä yksin.»\n\nPete hymyili taaskin. »Se nyt en samantekevä. — Minä olen kuitenkin\nhorjumaton. Minä olen aivan kuin Danny-Clae, lampaanvaras,\nkuolinvuoteellaan. 'Minä astun nyt ikuisen tuomarin eteen — mitä minun\non tehtävä?' valitti Dan. 'Antakaa takaisin kaikki, mitä te olette\nvarastanut', neuvoi pappi. 'Minä ajattaen kuitenkin vielä vähän',\nsanoi se vanha roisto. Varkaat ovat nyt toisella puolella, mutta\nolkoonpa sen asian laita nyt kuinka tahansa. Seurauksella saattaa oka\noikeudenkäynti, kuolema ja mitä vain, mutta sittenkin saavat asia:\nmennä niinkuin menevät, poikaseni.»\n\nPhilipin silmät harhailivat lattiassa. »Sinä et sitten aio muuttaa\nsuunnitelmaasi niidenkään asiain vuoksi jotka minä olen sinulle\nsanonut?»\n\n»Muutan kyllä», sanoi Pete. »Yhdessä suhteessa minä ne kuitenkin\nmuutan. Sinun ei tarvitse sekaantua tähän juttuun minä itse tahdon\npuhua kalastajain puolesta. Oh, minä osaan puhua, kun minä vähän\nkimmastun. Minä panen käteni rinnan päälle ristiin ja sanon: 'Teidän\nYlhäisyytenne', sanon minä, 'te ette voi tehdä sitä, ettekä te uskalla\nsitä yrittääkään — koska se ei olisi oikein.' Mutta jätetään nämä,\nturhaa me tässä näistä puhumme. Katsopas tänne — katsohan tänne,\nystäväni! Kate ei ole unohtanut pienokaistansa, kuten saat nähdä», ja\ntehden kädellänsä suurekkaan eleen Pete osoitti punaista hilkkaa. Se\noli asetettu uunin hyllyllä koristeena seisovan porsliinikoiran selkään\nja Peten kirjoittama paperiarkki oli kiinnitetty neulalla nauhaan.\n\nPhilip tunsi hilkan. Se oli sama, jonka hän itse oli tuonut\nkumminlahjaksi tytölle. Hänen silmänsä sumenivat, suupielensä\nnytkähtelivät ja suonet hänen otsallansa pullistuivat.\n\n»Vai niin, vai hän sen on lähettänyt», hän virkahti.\n\n»Kuulepas tätä», sanoi Pete irroittaen paperin nauhasta ja lukien\nmerkitsevällä äänenpainolla: _Pikku Katherinelle hänen rakastavalta\näidillänsä... pappa ei saa ikävöidä... Sano terveisiä kaikille\nystäville, jotka minua muistavat... erittäinkin kunnioittavat\nterveiseni tuomarille, ellei hän ole minua unohtanut._»\nVälinpitämättömästi hän heitti tämän jälkeen paperin tuleen. »Ah,\nmitäpä väliä tuollaisella kirjelappusella on», hän hymähti, kun paperi\nleimahti liekkiin.\n\nPhilipin verestävät silmät näyttivät tahtovan pullistua ulos päästä.\n\n»Nancy on aivan oikeassa — kukaan mies ei koskaan olisi tullut\ntuollaista ajatelleeksi — vai luuletko, että olisi?» hän puheli\nkatsellen ylpeästi Philipistä hilkkaan ja hilkasta takaisin Philipiin.\n\nPhilip ei vastannut. Jokin tuntui tahtovan kuristaa hänet.\n\n»Mutta kun nainen matkustaa pois kodistansa, hän jättää silmäteränsä\njälkeensä, kuten voitaisiin sanoa. »Mitä minä ostaisin niille, jotka\novat kotona?» hän miettii ja silloin hän keksii lämpimiä, kauniita\nesineitä pienokaiselle. Oh, naiset ovat ihania, Philip. Ne ovat\nkerrassaan puhtainta kultaa, Jumala heitä siunatkoon!»\n\nPhilipistä tuntui, että hänen pitäisi syöksyä tuskasta ulvoen ulos\ntästä talosta. Hetkisen hän seisoi Peten edessä aivan kuin olisi\ntahtonut sanoa hänelle jotakin ja kääntyi sitten mennäkseen.\n\n»Etkö tahdo jäädä tänne yöksi? Aiotko palata vielä takaisin Douglasiin?\nEhkäpä sinä kuitenkin tahdot sitä ennen kirjoittaa minulle yhden\nkirjeen?»\n\nPhilip nyökkäsi päätään ja kääntyi sekä istahti hampaat yhteen purtuina\npöydän ääreen siepaten kynän käteensä.\n\n»Mitä minun on kirjoitettava?» hän kysyi.\n\n»Pitääkö minun sanella se sinulle, Phil? Pitääkö? No, jos sinä niin\ntahdot, niin — —» Pete täytti liivinsä taskusta piippunsa ja alkoi\nsanella: »Rakastettu vaimo!»\n\nTahdoton huudahdus pääsi Philipiltä.\n\n»Parastahan on tietysti alkaa, kuten tavallista, ymmärräthän.\n'Rakastettu vaimo', sanoi Pete uudestansa.\n\nPhilip ponnisti kaikki voimansa saadaksensa sanat paperille. Hänen\nkätensä tuntui kylmältä ja hän värisi sydänjuuria myöten. Pete sytytti\npiippunsa ja asteli edestakaisin sanelussaan kirjettään. Nancy istui\nneule kädessä kätkyen ääressä heiluttaen sitä toisella jalallaan.\n\n»Mieluista oli saada sinun tervetullut kirjeesi, lemmittyni, ja hilkka\npienokaiselle — —»\n\n»Jatka», sanoi Philip välinpitämättömästi.\n\n»Joko sinä olet sen kirjoittanut, Philip? Sinäpä vasta osaat käytellä\nkynää!... Jos sinä näkisit pienokaisen, kun hilkka on sen päässä, sinä\nnauraisit katketaksesi. Se on aivan kirkon akkunassa olevan Johannes\nKastajan näköinen — —»\n\nPete vaikeni; Philip nosti kynänsä koholle ja odotti.\n\n»Joko se taas on valmis? Sehän, toden totta on sinulle kuin\nleikintekoa... 'Olin iloinen kuullessani, että sinulla on niin hauskaa\nja mukavaa siellä Joe-enon ja Joney-tädin luona. Sano sille vanhalle\nparille minun lämpimät, kunnioittavat terveiseni. Me voimme kerrassaan\nmainiosti ja minä olen iloinen kuin kolmen markan hevonen. Joskus\nMummilla on hiukan ikävä ja Nancy myöskin valittaa, mutta minä sanon\nheille, että sinä tulet kotiin ainakin heidän hautajaisiinsa, ja niin\nhe saavat hyvän tuulensa takaisin'.»\n\n»Älkää viitsikö kirjoittaa kaikkia noita lörpötyksiä ja valeita, teidän\nkunnianarvoisuutenne», kuohahti Nancy.\n\n»Vaiti, tyttöseni! Mitä pahaa siinä on? Ei suinkaan se nyt mitään\nhaittaa, jos koettaa ilostuttaa toisen mieltä, kun hän on poissa kotoa,\nvai mitä sinä sanot, Philip?» ja Pete vahvisti tätä vetoamistansa\nnyhkäisemällä häntä kyynärpäällänsä.\n\nPhilip ei ollut kuulevinaan koko asiaa. Tyhmistyneenä hän tuijotteli\nvain paperiinsa. Pete tupsautteli piipustansa savua ja jatkoi:\n\n»'Caesar on sama kuin ennenkin, istuu lakkaamatta Raamattunsa ääressä\netsien pieniä saarnatekstejänsä. Tuomari pistäytyy silloin tällöin\nmeitä katsomassa, eikä suinkaan ole sinua unohtanut. Päinvastoin\nhän lakkaamatta ajattelee sinua ja toivoo, että sinulle olisi ollut\nterveellistä olla vähän aikaa poissa kotoa'... Sanelenko liian\nsukkelaan? Aha, jopas viimeinkin sinut voitin, vai mitä?»\n\nKylmä hiki oli kohonnut Philipin otsalle ja kun hän nosti silmänsä\npaperista, oli katse kuin haavoitetun koiran.\n\n»Pitääkö minun — täytyykö minun kirjoittaa tämäkin?» kysyi Philip\navuttomana.\n\n»Totta kai — anna mennä vain», päätti Pete pullautellen mahtavia\nsavupilviä ilmaan ja nauraen.\n\nPhilip kirjoitti senkin. Hänen kätensä oli nyt kankea. Kynä rapisi ja\nmustepisarat räiskyivät paperille.\n\n»'Mitä minuun tulee niin minä olen jonkinlainen kesäleski, mutta jos\nsinä kauemmin pidät minua ilman eukkoa, minua pian verotetaan siitä,\nettä olen vanhapoika'».\n\nPete pisti piippunsa uuninhyllylle, kakisteli kurkkuansa ja sai sitten\nankaran yskänkohtauksen.\n\n»'Hauska oli kuulla, että tulet pian kotiin, rakkaani (yskintää).\nRakkahin Kirry, minä ikävöin kuollakseni sinua (yskintää), pahemmin\nkuin Kimberleyssä (yskintää). Kun minä menen nukkumaan, »missä on\nhän nyt?» ajattelen. Ja ylös noustessani mietin: »Missä hän on yönsä\nviettänyt?» Pimeinä sydänöinä minä kyselen: »Nukkuuko hän, kuinka hän\nvoi?» (ankaraa yskintää). Tule pian kotiin, lemmikkini; ei kuitenkaan\nennenkuin olet ihan terve...' Mutta häntä ei kuitenkaan mitenkään saa\nvaatia kotiin liian aikaisin, ymmärräthän», hän kuiskasi olan yli\nPhilipin korvaan nyhkäisten häntä uudestaan kyynärpäällänsä.\n\nPhilip vastasi epämääräisesti ja hätkähti Peten kosketuksesta aivan\nkuin tämä olisi polttanut häntä tulikuumalla raudalla. Yskintä jatkui\nja sanelu alkoi uudelleen.\n\n»Aina odottaa sinua täällä lämmin pesä, lemmittyni. Jok'ikinen lausuu\ntäällä sinut tervetulleeksi eikä kukaan sano sinulle mitään muuta kuin\nystävällisiä ja kohteliaita sanoja, tule siis kotiin, sinä uskollinen,\npikku vaimoni, ennenkuin sinun hullu, vanha miehesi tulee aivan — −»\n\nPete sai ankaran yskänkohtauksen ja kurotti kaulaansa, jolloin hänen\nnaamansa vääntyi kauheaan irviin. »Tämä kauhea yskä kiskoo minut\nkappaleiksi», hän valitti. »Lusikallinen hunajaviiniä, Nancy — se on\nkerrassaan mainiota tällaisessa yskässä, se lievittää kurkkua.»\n\nNancy nyökähteli kehdon ääressä — hän oli torkahtanut uneen.\n\nPhilip oli valahtanut kuolonkalpeaksi, häntä pyörrytti ja hän tunsi\npahoinvointia. Hetkiseksi hänet valtasi kauhea mieliteko. Häntä halutti\nhyökätä Peten kimppuun, tarttua häntä kurkkuun ja kuristaa hänet. Oman\nkehnouden tunne, inhoittava kaksinaisuus sai hänet vihaamaan Peteä.\nTuon miehen puhtaus, hyvyys ja jalo mielenlaatu raivostutti häntä.\nHän ei voinut sitä auttaa — hänen ylpeytensä ja itsetietoisuutensa\nviimeiset rippeet taistelivat elämästä ja kuolemasta. Mutta sitten hän\nhäpesi, omantunnon vaivat raatelivat häntä ja peläten itseänsä ja muita\nhän heitti kynän kädestään, sieppasi hattunsa, karjahti: »hyvää yötä»\nja hyökkäsi ulos talosta kuin säikytetty villieläin.\n\nNancy heräsi unestansa. »Voi, Herra, mitä tämä tietää?» hän huudahti ja\npani kehdon voimainsa takaa keikkumaan.\n\n»Hän on yhä yhtä helläsydäminen ja osaaottavainen kuin ennenkin»,\nkuiskasi Pete ovea sulkiessaan. (Ankaraa yskintää)... »Kirje on\nkuitenkin lopetettu — tuossa on kirjekuori.»\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSeuraavana iltana oli tuomari omassa huoneustossansa Athol-kadun\nvarrella. Hänellä oli hattu päässä ja takki käsivarrella ja nojaten\nkyynärpäin akkunapenkkiin hän tuijotteli tylsästi kirkkotarhaan. Jem\nseisoi hänen takanansa vastaillen hänen kysymyksiinsä. He puhelivat\naivan hiljaa ja tuskin ollenkaan liikahtivat paikoiltansa.\n\n»Onko yläkerrassa kaikki, kuten olla pitää?» kysyi Philip.\n\n»Kyllä siellä hyvin voidaan, teidän kunnianarvoisuutenne.»\n\n»Onko hän nyt iloisempi ja tyytyväisempi?»\n\n»Paljon tyytyväisempi, paitsi silloin, kun teidän kunnianarvoisuutenne\non poissa kotoa. 'Tuomari on palannut', hän sanoo ja hänen suloiset\nkasvonsa loistavat kuin aurinko sadepäivän jälkeen.»\n\nPhilip seisoi hetkisen aivan vaiti, mutta sitten hän virkahti tuskin\nkuuluvalla äänellä:\n\n»Eikö hän enää yhtä kiihkeästi ikävöi lasta, Jemmy?»\n\n»'Kyllä hän yhtä mielellään kuin ennenkin haluaa kuulla lapsesta. Onko\ntuomari ollut tänään Ramseyssä? Onko hän nähnyt pienokaista? Onko se\npikku raukka terve?' Juuri niitä sanoja hän käyttää, herra.»\n\nTuomari vaikeni taaskin ja syvään kumartaen tahtoi Jem vetäytyä omalle\npuolelleen. »Jemmy, minä menen kuvernöörin talolle ja voin viipyä\nmyöhään poissa. Älkää odottako minua», virkahti tuomari pysäyttäen\nhänet.\n\nJem vastasi puoliksi kuiskaten: »Joku kuitenkin odottaa teidän\nkunnianarvoisuuttanne, odotanpa minä tai en. 'Hän on nyt kotona', hänen\ntäytyy saada sanoa ja vasta sitten hän hiipii vuoteeseen.»\n\nPhilip mutisi käheästi ja epäselvästi: »Karahvi on tyhjä — avaa\nuusi pullo ja täytä se.» Sitten hän kääntyi menemään, mutta varoi\nkatsahtamasta palvelijaansa silmiin.\n\nHän tapasi kuvernöörin yhtä kiihtyneenä kuin edelliselläkin kerralla ja\nhän alkoi kiihkeästi kysellä, ennenkuin Philip ehti virkkaa ainoatakaan\nsanaa.\n\n»Minulle on kerrottu, herra tuomari, että aiotun kapinan johtaja on\nväärän koivun kautta teidän sukulaisenne. Totta kai voitte saada hänet\nlakkaamaan yllyttämästä kansaa?»\n\n»Minä olen kyllä koettanut, teidän ylhäisyytenne, mutta se ei ole\nonnistunut», vastasi Philip.\n\nKuvernööri keikautti päätänsä. »Minulle on sanottu, ettei tuo mies osaa\nedes nimeänsä kirjoittaa», hän hymähti.\n\n»Siinä on kyllä perää», myönsi Philip.\n\n»Siis mies, joka ei ole saanut minkäänlaista kasvatusta eikä opetusta.»\n\n»Siitä huolimatta hän on kuitenkin viisain ja voimakkain mies koko\ntällä saarella», päätti Philip varmasti.\n\nKuvernööri rypisti kulmiansa ja arpi hänen otsallansa tunkeutui\nselvemmin näkyville. »Tämän saaren viisain ja voimakkain mies saa\nkuitenkin jättää saaren iäksi», sävähti kuvernööri.\n\nPhilip ei vastannut mitään. Hän oli tullut tänne sovittaakseen asian,\nmutta huomasi nyt yrityksensä turhaksi. Kuvernööri, joka päivällisen\njälkeen oli yksin ruokasalissa, pisti oikean kätensä sormet valkean\nliivinsä, aukkoon ja tuijotti Philipiin vihaisesti ja käskevästi.\n\n»Herra tuomari», hän sanoi, »ellette voi; kuten sanotte, asettaa tuota\nsivistymätöntä lurjusta, voitte te kuitenkin tehdä erään asian — te\nvoitte jättää hänet oman onnensa nojaan.»\n\n»Se merkitsee», hymyili Philip suupielellänsä, »teille.»\n\n»Minulle, niin, ja kenellä on häneen suurempi oikeus?» kivahti\nkuvernööri tulistuneena.\n\nPhilip hillitsi itsensä. Hän vaikeni ja hänen äänettömyyttään pidettiin\nmyöntymyksen merkkinä. Kuvernööri rikkoi muutamia pähkinöitä ja\nmutusteli niitä, ennenkuin jatkoi toisenlaisella äänellä:\n\n»Minä olisin pahoillani, hyvin pahoillani, herra Christian, jos jotakin\nväärinymmärrystä tulisi meidän välillemme. Me olemme olleet kauan hyviä\nystäviä, ja te ehkä mielellänne myönnätte, että olette jostain minulle\nkiitollisuuden velassa. Ettekö te itsekin huomaa, että tuo mies tahtoo\nhäväistä minua tämän saaren asukkaitten silmissä? Jos te olette tehnyt\nkaikkenne estääksenne häntä pistämästä päätänsä kiikkiin, kärsiköön hän\nitse seuraukset.»\n\n»Kuinka niin?» kysyi Philip silmät maahan luotuina.\n\n»Tarkoitan, että te olette täyttänyt velvollisuutenne miestä kohtaan ja\nsillä hyvä. Ottakaa itsellenne lasi viiniä.»\n\nVieläkään Philip ei puhunut mitään. Kuvernööri huomasi ylivoimansa,\nmutta hän ei suinkaan saattanut aavistaa, kuinka julma hän oli\nkäyttäessään sitä hyväksensä.\n\n»Mies on teidän sukulaisenne, enkä minä tahdo pakottaa teitä\ntuomitsemaan häntä, herra tuomari. Se olisi epäinhimillistä. Ellei\nmeillä ole mitään keinoa hillitä tuota miestä huomenna — ellei hän\ntahdo kuulla järjen ääntä, vaikka onkin niin viisas, niin minä pyydän\nteitä vain — mutta sehän onkin poliisin asia. Te olette nyt korkea\nvirkamies. Ikävä olisi tuottaa teille mitään mielipahaa. Jääkää kotiin\n— minä suon teille mielelläni vapautta — te näytättekin siltä kuin\npäivän lepo tekisi teille hyvää.»\n\nPhilip tyhjensi viinilasin ja vielä toisenkin. Kuvernööri itse kaasi\nhänelle kolmannen ja jatkoi:\n\n»Minä en luonnollisesti voi tietää, millaisin tuntein te ajattelette\ntuota miestä — teidän ystävänne hän ei ainakaan voi olla. Olen aivan\nvarma, että hän on pistin teidän lihassanne. Ja niin kauan kuin hän\nviipyy tällä saarella, hän tulee aina sellaisena pysymään.»\n\nPhilip kohotti häneen kysyvän, epäilevän ja pelokkaan katseen.\n\n»Niinpä niin — tiesinhän minä sen. Vaikkapa tämä asia jotenkin\nselviäisikin, tulee kuitenkin jotakin muuta. Te joudutte riitaan sen\nmiehen kanssa — ennemmin tai myöhemmin — te itse tiedätte, että niin on\nasia jos hän on sellainen mies kuin te sanotte.»\n\nPhilip joi kolmannen lasin viiniä ja nousi mennäksensä.\n\n»Jättäkää hänet vain minulle — minä kyllä suoriudun hänestä. Te\npääsette hänestä kerta kaikkiaan rauhaan, enkä luulisi sen tuntuvan\nteistä vastenmieliseltä. Ja nyt me menemme naisten luo — he varmaankin\ntietävät, että te olette täällä.»\n\nPhilip keksi sopivia tekosyitä ja meni tiehensä järkytettynä\nsydänjuuriansa myöten.\n\n»Kuvernööri on ihan oikeassa», hän ajatteli astellessaan mietteissänsä\nkotiinsa. Pete oli pistin hänen ihossansa ja tulisi aina sellaisena\npysymään. Huolimatta vanhasta ystävyydestään ja rakkaudestaan hän\ntulisi olemaan hänen vihamiehensä — leppymätön vihamiehensä.\n\nViime kuukauden tuska ja kärsimys oli ollut niin kauhea, ettei sitä\njaksaisi enää sietää. Lakkaamaton ilmitulemisen pelko, lakkaamaton\nvarovaisuus, ettei sanoisi liikaa, jolloin tuli pitää huolta jokaisesta\nkatseesta ja liikkeestä — tänään, huomenna, ylihuomenna ja niin\nedelleen päivästä päivään, viikosta viikkoon, elämän loppuun asti —\nsellaista ei jaksaisi kestää, se olisi niin suuri onnettomuus, että se\ntekisi hänestä lopun.\n\nJa sitten tuli mieleen ajatuksia, jotka olivat liian kauheita\nvoidaksensa saada selvän muodon — liian hirveitä sanoin tulkittaviksi.\nNe olivat kuin näkymättömien siipien räpyttely hänen korvissaan yön\npimeydessä, mutta niiden tarkoitus oli tämä: jos Pete aikoo pysyä\npäätöksessään, syntyy siitä kapina. Jos joku haavoittuu, joutuu Pete\nsyytteeseen ja tuomitaan vankeuteen. Jos joku kaatuu, joutuu Pete\nmaksamaan hengellään hänen elämänsä.\n\n»Kaikissa tapauksissa minä olen täyttänyt velvollisuuteni häntä\nkohtaan», koetti hänen sydämensä hänelle vakuuttaa. »Minä olen\nkoettanut puhua hänelle järkeä. Minä olen koettanut sovittaa\nkuvernööriä. Onnettomuus ei ole minun syyni. Mitä enemmän minä voin\ntehdä?»\n\nPhilip astui kiivaasti. Tässä tarjoutui hänelle aivan itsestänsä\ntilaisuus vapautua koko pahasta painajaisesta. Itse kohtalo ojensi\nhänelle auttavan kätensä. Kun ihminen on tehnyt jotakin pahaa, tekee\nhän usein pahan kaksinkertaiseksi sen kautta, että hän koettaa välttää\nensimmäisen vääryyden seurauksia; mutta tässä tapauksessa sellainen ei\nollut tarpeen.\n\nIlta oli myöhäinen. Rivakka tuuli puhalsi mereltä. Suolainen usma\nhyväili hänen kasvojansa, kun hän kiisi rinnettä rantaa kohden.\nKiihkeästi kuohui hänen verensä. Hänet oli vallannut merkillinen tunne,\njoka oli hänelle aivan outo, se oli hurjan raivokas oman voiman tunto.\nJokin sanoi hänelle, ettei hän ollut enää yhtä hyvä ihminen, kuin hän\noli ollut tähän asti. Mutta tietoisuus siitä, että hän oli voimakkaampi\nkuin ennen, tuotti hänelle riemukasta tyydytystä.\n\nPitäisikö hänen puhua tästä Katelle? Ei! Antaa asioitten mennä niinkuin\nmenevät. Joutukoot kaikki päätökseen. Kun kaikki olisi ohi, näkisi hän,\nminkälainen heidän asemansa on. Tätä ajatellessaan hän nauroi ääneen.\n\nKaupungissa oli kaikki hiljaa, kun hän sinne saapui. Niin hajamielinen\nhän oli ollut, että vaikka tuuli oli sangen kylmä, hän oli kantanut\npäällystakkiansa käsivarrellansa. Nyt hän pani sen päällensä ja veti\npäähineen kiinteästi päänsä ympärille. Muuan koira, joku koditon\nraukka, oli alkanut seurata hänen kintereillänsä. Hän koetti ajaa sen\npois, mutta se tuli yhä uudelleen. Kerran se sattui juoksemaan hänen\nedellänsä ja pysähtyi niin, että hän oli kompastua siihen, kun harppasi\ntietänsä. Silloin hän potkaisi sitä, niin että se haukkuen lensi\ntoiselle puolelle katua. Hän oli tullut huonommaksi ihmiseksi ja nyt\nhän sen tiesi.\n\nHän avasi oven varmuuslukosta ja löi sen kajahtaen perässään kiinni.\nMutta tuskin hän oli hengittänyt lämmintä, hiukan seisonutta ilmaa,\nkun hänessä tapahtui täydellinen muutos. Hänen raju voimansa tuntui\nhäipyvän ja hän alkoi vavista.\n\nKäytävä ja portaat olivat pimeät. Itse hän siten oli määrännyt —\ntullessaan myöhään kotiin hän aina unohti sammuttaa kaasun. Mutta hänen\noman huoneensa lamppu paloi portaanpylvään päässä heittäen valoa alas\nportaille asti.\n\nKäsittämätön pelko oli vallannut hänet ja kun hän astui ensimmäiselle\nportaalle, hän oli kuulevinaan askeleita, jotka tulivat portaita alas.\nNuo askeleet olivat hänelle tutut. Hän oli aivan varma, että hän ne\ntunsi. Nuo askeleet hän oli kuullut jok'ikinen päivä.\n\nHän pysähtyi ja tuo toinen tuntui myöskin pysähtyvän. Silloin hän kuuli\nylempää portaitten sivusta tohvelien sipsutuksen ja Jem-y-Lordin ääni\nvirkkoi: »Tekö se olette, teidän kunnianarvoisuutenne?» Ponnistaen\nvoimiansa hän vastasi: »Minä.»\n\n»Mikä teidän ylhäisyyttänne vaivaa?» kysyi palvelija.\n\n»Oliko joku tulossa portaita alas?» kysyi Philip.\n\n»Tulossa portaita alas?» kertasi palvelija ja valojuova muuttui, kun\nhän nosti lamppua.\n\n»Tekö sitten olitte matkalla alas, Jem?»\n\n»Minäkö matkalla alas? Minähän seison täällä paikallani näyttäen teidän\nkunnianarvoisuudellenne tietä.»\n\n»Taaskin joku oman mieleni harhakuvista», ajatteli Philip ja tarttuen\nkäsipuuhun hän jatkoi matkaansa. Silloin hän kuuli askeleet uudestaan.\nNyt hän sen tiesi; ne olivat hänen omat askeleensa. »Kaiku», sanoi\nhän itsellensä. »Se oli vain unta», hän ajatteli, »mielikuvituksen\nomituista leikkiä.» Ja hän pakotti itsensä astumaan yläkertaan. Mutta\naskeleet tulivat alaspäin. Ne sivuuttivat hänet portaissa, kulkien\nhänen ohitsensa seinän puolelta. Raskaina, epävarmoina, määrättöminä.\n\nSilloin hänet käsitti merkillinen tajuttomuuden tila, jolloin\nmielikuvitus ja ulkomaailma sulautuvat yhteen. Hänestä tuntui,\nettä miehinen olento oli kulkenut hänen ohitsensa. Vihdoin\nhän oli siitä aivan varma. Se oli sama, jonka hän oli nähnyt\nvirkaanasettajaispäivänänsä raatihuoneen käytävässä, hänen oma\nolentonsa, mutta tällä kertaa puettuna sellaiseen takkiin kuin\nhänelläkin oli ja päähine lujasti vedettynä pään ympäri. Ruumis oli\npuoleksi ollut sivulle kääntynyt, kasvot olivat olleet piilossa, mutta\nkoko olento oli ilmaissut halveksumista, vastenmielisyyttä ja inhoa.\n\n»Eikö teidän kunnianarvoisuutenne voi hyvin tänä iltana?» tuntui\nJem-y-Lordin ääni kuuluvan kaukaa. Hän piti lamppua niin, että sen\nhäikäisevä valo lankesi juuri tuomarin kasvoihin.\n\n»Hieman väsynyt — siinä kaikki. Menkää nyt vuoteeseen.»\n\nNyt Philip jäi yksin omaan huoneeseensa. »Omatunto», hän ajatteli.\n»Pete voi ehkä joutua pois tieltä, mutta tuo seuraa minua elämän\nloppuun asti. Kumpi niistä on parempi, oi Jumala — kumpi?»\n\nHän kaatoi juomalasin puolillensa kannusta ja tyhjensi sen yhdellä\nsiemauksella. Sinä hetkenä hän kuuli kevyitä askeleita yläkerrasta.\nSiellä tuntui nainen kevyesti astelevan lattian yli ja sitten oli\nkaikki hiljaa.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSeuraavana aamuna tuomari nukkui vielä, kun aurinko paistoi kirkkaasti\nhuoneeseen. Hän herasi kauheaan meluun, joka tuntui hänestä kuin\nnaula olisi isketty hänen takaraivoonsa. Avaten silmänsä hänelle\nselvisi, että joku koputti hänen ovellansa ja karjui kaikin voimin\nbassoäänellänsä:\n\n»Christian, hei mies! Ettekö te ollenkaan aio nousta ylös tänä päivänä?»\n\nSe oli kuvernöörinsihteeri. Kun hän kerran oikein voimakkaasti\nponnisti, heltisi lukko ja hän astui huoneeseen.\n\n»Kelvoton man-saarelainen!» hän mörisi. »Vielä vuoteessa, vaikka on\nTynwaldin messupäivä. Uh! Tämä huone haisee ummehtuneelta tupakalta,\nviinalta ja kuolemalta. Sallikaa minun avata tämä akkuna — tehän\nolette heittänyt vaatteenne ympäri lattiaa. Oh! Tuo on virkistävää!\nPäänsärkyäkö. No, sitä en ollenkaan ihmettele. Nouskaa sitten ylös ja\nminä saatan teitä St. Johniin.»\n\n»Minä en ollenkaan aio sinne tulla tänään», sanoi Philip valittavalla\näänellä.\n\n»Ette tulla? Nytpä kummia kuullaan. Saaren tuomari, eikä aio saapua\nTynwaldiin silloin, kuin lait julkiluetaan! Mitä kuvernööri siitä\nsanoo?»\n\n»Hän sanoi minulle eilen illalla, että hän suo minulle anteeksi pois\njäämiseni.»\n\n»Anteeksi, teidän päähänpistonne! Raitis ilma tekee teille hyvää.\nMinulla on vaunut tuolla alhaalla. Kuunnelkaa. Kello kirkon tornissa\nlyö kymmenen. Minä annan teille aikaa viisitoista minuuttia ja astun\nteidän ruokasaliinne, jossa silmäilen Timesiä.»\n\nKuvernöörinsihteeri asteli ulos huoneesta ja Philip kuuli hänen\näänekkäästi keskustelevan Jem-y-Lordin kanssa.\n\n»Mitenkäs rouva Cottier tänään jaksaa?»\n\n»Jokseenkin hyvin, herra, kiitoksia kysymästä, herra.»\n\n»Te ette näyttele häntä paljoa muille, Jemmy.»\n\n»Hän ei ole voinut oikein hyvin senjälkeen, kun hän tuli Douglasiin,\nherra.»\n\nKupit ja lautaset kilisivät, sanomalehti rapisi, sihteeri karisteli\nkurkkuansa ja sitten oli kaikki hiljaa.\n\nPhilip nousi raskain sydämin, sillä suuri kiusaus, johon hän oli\njoutunut, kidutti häntä. Hän muisti yöllisen ilmestyksen ja niin kirkas\nkuin päivä olikin, hän vapisi. Man-saarella tällaisia ilmestyksiä\npidetään kuoleman enteinä ja miehestä, joka sellaisen näkee, sanotaan:\nHän näkee oman sielunsa.» Mutta Philip ei ollut taikauskoinen. Hän\ntiesi, mitä tuo ilmestys oli — hän tiesi myöskin, mitä se tarkoitti.\n\nJem-y-Lord toi sisään kuumaa vettä ja kun hän oli sulkenut oven kysyi\nPhilip katsomatta häneen: »Kuinkas hän nyt voi, poikaseni?»\n\n»Taaskin hän on hyvin surullisella päällä, teidän\nkunnianarvoisuutenne», vastasi mies puoliksi kuiskaten. Hän askarteli\nhetkisen huoneessa ja lisäsi sitten: »Jotenkin hän saa tietää kaikki\nasiat. Eilen illalla, kun minä kävin hakemassa pulloa, minä kohtasin\nhänet portaissa. Hetken päästä minä tapasin hänet itkemässä.»\n\nAskarrellen partaveitsensä kimpussa Philip sanoi hämillänsä: »Sanokaa\nhänelle, että aion tulla hänen puheillensa juhlan jälkeen.»\n\n»'Minä olen sen jo sanonut, teidän kunnianarvoisuutenne. En minä sitä\nitke, herra Cottier', hän vastasi minulle.»\n\n»Antakaa minulle peruukki ja virkapuku, Jemmy», sanoi Philip ja\ntuomarin juhla-asussa hän lähti kotoansa.\n\nPäivä oli kirkas ja kadut vilisivät täynnä ajopelejä. Kaksivaljakoita,\nkevyitä rattaita, katuvaunuja, vuokra-ajureita ja yksityisiä vaunuja\ntäpö täynnä väkeä jyrisi tiellä, joka Douglasista kulkee Peeliin.\nKaupunki tuntui juhlivan ja oli kuin koko saari olisi ilakoinut ja\nnauranut.\n\n»Hiton harmillista, Christian», sanoi kuvernöörinsihteeri katsahtaen\nkelloansa. »Tiedättekö, kello on puoli yksitoista? Jumalanpalvelus\nalkaa kello yksitoista. Antakaa mennä, kuski. Kahdeksan penikulmaa\npuolessa tunnissa on pitkä matka.»\n\n»Vähääkään sukkelampaa emme voi ajaa, tässä tungoksessa», virkahti\najaja olkansa yli.\n\n»Minä olin niin unohtanut ajankulun sanomalehtiä lukiessani», alkoi\nsihteeri, »että-no, me tulemme liian myöhään, sitähän ei voi auttaa ja\nsillä hyvä.»\n\nPhilip löi käsivartensa ristiin rinnoilleen ja painoi päänsä alas.\nHänen sielussaan kävi ankara taistelu.\n\n»Ei minulla ollut aavistustakaan, että tämä kalastajain juttu saisi\nnäin vakavan muodon», virkahti kirjuri. »Kuvernööri näyttää komentaneen\nsinne jokaisen sotilaan kummastakin varustuksesta. Jos minä maanmieheni\noikein tunnen, eivät ne voi sellaiseen alistua.»\n\nPhilip huokasi raskaasti; he olivat nyt joutuneet pölypilveen; naiset\nläheisissä vaunuissa nauroivat.\n\n»Minä olen kuullut kuiskattavan, että kapinan johtaja on joku teidän\nystävänne, Christian — erään korkeassa asemassa olevan virkamiehen\nepämääräinen sukulainen, kuten juoru tietää kertoa.»\n\n»Hän on minun serkkuni, herra», sanoi Philip.\n\n»Mitä? Onko se se suuri, kähärätukkainen junttura, joka ajoi teidän\nkanssanne samoissa vaunuissa? Ajaja, tuota, ei tarvitse ajaa aivan noin\nsukkelaan.»\n\nPhilipin pää riippui yhä-alhaalla. Kuvernöörin kirjuri katseli häntä\nhuolestunein ilmein.\n\n»Christian! En ole aivan varma, eikö kuvernööri sittenkin ollut\noikeassa», hän alkoi. »Tämäkö se on, joka on teitä huolestuttanut\nkuukausimääriä. Hitto vie, miten salaperäinen te voitte olla. Jos\nteillä on joitakin hyviä uutisia kerrottavana, te olette kirkas kuin\naurinko; mutta jos pahoista uutisista on kysymys, on pöllö oikea\njuorukello teihin verraten.»\n\nPhilip ponnisti heikosti voimiansa, voidaksensa nauraa ja sanoi yhä\npäätänsä kivistävän. He olivat nyt sillä jyrkällä rinteellä, joka\njohtaa Greebaan. Heidän edessään oli tie pölypilven peitossa ja tuo\npilvi kaareutui heidän takanansa kuin pyrstötähden häntä.\n\n»Vahinko, että sellainen kelpo mies joutuu tuollaisiin ikävyyksiin»,\nsanoi kirjuri. »Minä erikoisesti pidän siitä lurjuksesta. Hän tarttui\nkuin ankkurilla kiinni minun vanhaan sydämeeni. Hän on yksi noita\nsuuria, uskollisia koiria, joitten vuoksi mielellänsä sanoo: »Minä\nkiitän Jumalaa siitä, että olen man-saarelainen.» Tässä asiassa hän\non kuitenkin oikeassa, sanokoon kuvernööri mitä tahansa. Sen tietää\nkuvernöörikin, Christian — sen tähden hän juuri niin mielellänsä\ntoivoisi teidän jäävän pois. Hän voi saada valamiehet tekemään tahtonsa\nmukaan ja mitä raatimiehiin tulee, me saamme palkkamme, herra nähköön\nja saamme luvan tanssia hänen pillinsä mukaan. Mutta te — olette\ntoisessa asemassa. Sitäpaitsi mies on teidän sukalaisenne ja veri on\nvettä sakeampaa jos vain — — no, mitäs tuo on?»\n\nTakaapäin kuului muutamia huutoja; koko vaunurivi siirtyi kuin\ntaikavoimasta toiselle puolen tietä ja pölyn läpi vyöryivät suuret,\npeitetyt vaunut vimmatusti eteenpäin. Kirjuri nousi suoraksi seisomaan.\n\n»No mitä Herran nimessä tuo — —»\n\n»Ne ovat sairasvaunuja», sanoi Philip hampaittensa välistä.\n\nHetkisen kuluttua kiisivät toiset vaunut ohi, sitten kolmannet ja\nviimein neljännet.\n\n»No, kunniani kautta — — kah, hyvää päivää, tohtori! Hyvää päivää!»\n\nKirjuri oli tuntenut ystäviä näissä vaunuissa ja vastasi heidän\ntervehdyksiinsä. Kun he olivat ajaneet ohi, katsahti hän Philipiin ja\nhuudahti: »Ajaja, kääntäkää heti ympäri: Me palaamme paikalla kotiin —\ntapahtukoonpa sitten mitä tahansa.»\n\n»Me emme voi kääntyä täällä, herra», vastasi ajaja. »Täällähän on\najoneuvoja kuin mehiläisiä parveilupäivänä. Kaikissa tapauksissa meidän\non ajettava Tynwaldiin asti.»\n\n»Antakaa mennä», sanoi Philip päättävästi.\n\nHetkisen kuluttua tuumi kuvernöörinsihteeri: »Christian, ei teidän\nmaksaa vaivan antautua ikävyyksiin tämän asian tähden. Kaikissa\ntapauksissa kuvernööri on kuvernööri, minkäs sille mahtaa? Sitäpaitsi,\nhän on ollut teille hyvä ystävä.»\n\nPhilip oli ennestäänkin kiirastulen tuskissa eikä hänen vanha\nopettajansa niitä lievittänyt, vaan kokosi päinvastoin lisää palavia\nhiiliä. He lähestyivät nyt Tynwaldia ja näkivät liput, teltat ja\nväkijoukon — kaikki tuo muistutti suunnatonta leiriä — ja kuulivat\nhumun ja jyrinän, joka muistutti valtameren kaukaista kohinaa.\n\n\n\n\nX.\n\n\nTynwaldin harju on ikivanha Man-saaren eduskunnan kokoontumis- ja\nkäräjäpaikka. Se on saaren keskiosassa, laaja, vihreä aukeama, jota\nkolmelta puolen ympäröivät yksinäiset kukkulat ja neljännellä puolen\nse viettää loivasti rantaa kohden. Tämä kenttä on muodoltaan kuin\nkitara. Varsinkin keskiosassa kukkulat supistuvat lähekkäin ja siten\nsyntyy kitaran kaula! Aukeaman toisessa päässä on kirkko. Ympäröivistä\nvuorista korkein kohoaa noin kuutisen syltä muiden yli.\n\nTuomarin ja kuvernöörinsihteerin vaunut olivat ajaneet juhlapaikalle\nkirkon vasemman puoleisesta portista ja muuan poliisi oli avannut oven.\nEteisen läpi kaikui temppelistä virren sävel.\n\n»Viisitoista minuuttia liian myöhään», virkahti kuvernöörinsihteeri\nkelloonsa katsahtaen. »Menemmekö me sisään, teidän\nkunnianarvoisuutenne?»\n\n»Katsellaan mieluummin tätä elämää täällä ulkona» vastasi Philip.\n\nVaunun ovi lyötiin kiinni ja ne lähtivät vyörymään yli vihreän kentän\nSen rajoittamaton rinne oli täynnä vaunuja, kärryjä, myymäpöytiä\nja telttoja. Siellä tarjosivat kadun-kiertäjät kaupaksi huokeita\nkellojansa; siellä oli pääntutkijoita parituoleineen, lihavia naisia,\nkääpiöitä, kiertäviä soittoniekkoja, kaupustelijoita, jotka möivät\nnekkuja ja karamellejä tinaisista laatikoistansa, ja kaikenlaisia\nlikaisia ja epäiltäviä olentoja, joita kaupunkien kadut kasvattavat.\nOlipa sinne tuotu myöskin härkiä ja korskuvia oriita, jotka hirnuen ja\nmöyryten kuopivat maata saaden kuivan kentän pölisemään.\n\nTungos oli jo melkoinen ja lisääntyi joka hetki. Kun upeat loistovaunut\nsaapuivat, ne tuossa tuokiossa jakoivat väkijoukon kahden puolen tietä,\nniin että se muodosti kujan. Toiset ajopelit toivat kelvollista väkeä,\ntoisissa taas oli kaikenlaisia lurjuksia mitä huonointa lajia.\n\nYmpäri vuorien ympäröimää alaa oli asetettu rykmentti sotilaita\npistimineen ja kivääreineen. Harjulle johtavalle tielle oli levitelty\nkaisloja. Kukkulan laella oli kaksi nojatuolia, joiden päälle oli\nlankojen avulla kunniakatos levitetty. Tuolit olivat vielä tyhjät, ja\nkukkula ja sinne johtava lie säilytettiin vapaana.\n\nKeskipäivän aurinko paahtoi kuumasti, ilma oli raskas ja painostava.\nVälistä sekaantui kirkosta kaikuva virren sävel ampumaradan paukkeeseen\nja kaupustelijoitten huutoihin ja laverruksiin. Jonkun ajan kuluttua\nkuului toisenkinlainen sävel — voimakas ja vaikuttava — kuului kaukaa\nlähestyvä torvien soitto. Se kaikui kahtaalla: Peelin suunnalla ja Port\nSt. Maasta johtavalta tiellä.\n\n»Nyt ne tulevat», virkahti kuvernöörinkirjuri katsahtaen Philipin\nkasvoihin, jotka näyttivät vavahtelevan ja valahtivat entistäänkin\nkalpeammiksi.\n\nLähestyessään soittokunta lakkasi soittamasta. Pian ilmestyi\nlännestäpäin tuleva äänetön joukko pitkänä jonona vuoren juurelle,\njossa se kääntyi etelästä tulevaa joukkoa vastaan. He olivat puetut\nmerimiestakkeihin ja merisaappaihin, eikä heillä suurissa ruskeissa\nkourissansa ollut mitään aseita. Muuan pitkä miehen järiläs asteli\nvakavana heidän edellänsä. Se oli Pete.\n\nPhilip ei enää voinut kestää tätä jännitystä kauempaa. Hän astui alas\nvaunuista. Kuvernöörinsihteeri teki samoin ja seurasi häntä, kun hän\nhitain, epävarmoin askelin laahusti edellä.\n\nMuutaman suuren puun juurella teitten risteyksessä kalastajain joukot\nyhtyivät ja siinä syntyi kauhea tungos. Aivan puunrungon ympärillä oli\njonkinlainen kiviraunio. Pete kiipesi sille, niin että hänen päänsä\nliaksi yli muiden.\n\n»Pojat». hän sanoi, »tuolla harjulla on kolmesataa asestettua\nsotilasta, kullakin kaksikymmentä kovaa ammusta. Te olette tulleet\ntänne, koska teillä on siihen oikeus. Te menette nyt rauhallisina\ntuonne harjulle ja sekaannutte sotilaitten joukkoon niin, että jokaisen\nsotilaan kummallakin puolella on mies ja kolmas takana. Ne, jotka\najavat teidän asiaanne, lausuvat sitten julki teidän vaatimuksenne. Jos\nheitä kuunnellaan, ette voi toivoa sen parempaa. Ellei heitä kuunnella\nja jos annetaan määräys ampua heitä, silloin te, ennenkuin he ehtivät\npanna tuon käskyn täytäntöön, tartutte kuhunkin noista kolmestasadasta\nsotilaasta, kellistätte heidät selälleen ja otatte, heiltä aseet pois.\nÄlkää tehkö sotilaille mitään pahaa − nehän toteuttavat vain sitä,\nmitä on käsketty. Mutta älkää myöskään antako sotilaitten vahingoittaa\nteitä. Te olette tulleet tänne vaatimaan oikeutta eikä tappelemaan.\nMutta jos joku alkaa taistelun teitä vastaan, toimikaa niin, että\nhän aina muistaa tämän päivän. Ottakaa aseeksenne jok’ikinen jotakin,\nvaikka myymäpöytä, ellette voi löytää mitään muuta kättä pitempää. Ja\njos tulisi verta vuotamaan, jättäkää minulle se mies, jonka käskystä\nse tapahtuu. Ja nyt, pojat, lähtekää harjulle, kuten miehet ja\nman-saarelaiset».\n\nEi kuulunut hyvähuutoja, ei ilokarjuntaa, ei kätten taputusta. Kuului\nvain pidätettyjä huudahduksia ja epämääräistä murinaa.\n\n»Tulkaa», kuiskasi kuvernöörinsihteeri pistäen kätensä Philipin\nvapisevalle käsivarrelle. »Vähän aavistaa tuo miesraukka, että jos\nverta vuotaa, vuotaa juuri hänen verensä ensiksi.»\n\n»Oi, taivaan Jumala!» huokasi Philip.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nVäkijoukko oli nyt täyttänyt koko rinteen ja harjulle johtavan\naukeaman. Rykmentin soittokunta puhalsi kansallishymniä, kun\nkuvernööri astui ulos kirkosta. Hänellä oli kulmikas hattu ja\nmiekka, ja valtamiekkaa kannettiin kohotettuna hänen edellänsä.\nEdustajain, valamiesten ja sihteerien saattamana hän juhlallisesti\nastui kukkulalle. Siellä hän istahti toiselle tuolille valtakatoksen\nalle ja toiselle asettui piispa kaikessa loistossansa. Heidän\nseuralaisensa tulivat jäljestä ja asettuivat kentälle välittämättä\narvojärjestyksestä. Muutamia arvokkaimpia naisia oli päästetty aivan\ntämän kunniapaikan viereen. He seisoivat päivänvarjot levällänsä\ntuolien takana.\n\nOn ihmisiä, joiden kulkiessa ahtainkin väkijoukko hajaantuu ja antaa\ntietä. Niinpä joukko oli avautunut päästääksensä Philipin kulkemaan.\nJuuri kun »juhlatoimitus» julistettiin alkaneeksi, hän ilmestyi\nkukkulan juurelle vanhan opettajansa seurassa. Siellä monet tunsivat\nhänet, mutta hän tuskin vastasi heidän tervehdykseensä. Kuvernööri\nkumarsi hänelle hymyillen ja kohteliaasti ja viittasi häntä saapumaan\nluoksensa. Hän asteli hitaasti, pysähtyen joka toiselle askeleelle,\naivan kuin arvellen, olisiko hänen astuttava korkeammalle. Vihdoin hän\nseisoi kuvernöörin oikealla puolella ja kaikkien katseet tähtäsivät\nhäntä, sillä suurten suosikit saavat suosiota osaksensa. Tällä hetkellä\nhänen päänsä oli ylinnä kaikkia muita, sillä piispa ja kuvernööri\nistuivat. Kaikki kansa hänet näki, ja myöskin hän näki kaiken kansan,\njoka sankkoina parvina oli tunkeutunut aukealle ja täytti koko rinteen.\n\nNyt alkoi oikeuden virallinen toimitus. Näissä tilaisuuksissa\nikimuistoisista ajoista asti julkaistiin kaikki lait. Philipin\nvanhempi virkaveli, vanha tuomari; iloisine kasvoineen ja kirkkaine\nsilmineen, luki lakien otsakkeet englanniksi. Valamiehistön vanhin\nluki sen jälkeen samat Man-saaren kielellä. Kukaan ei niitä kuullut,\ntuskinpa lie kukaan edes yrittänyt kuunnellakaan. Rouvat kukkulalla\njuttelivat keskenänsä, kansanedustajat ja papit keskustelivat minkä\nehtivät, valamiehet huvittelivat itseänsä katselemalla alapuolella\nlainehtivaa ihmismerta ja väkijoukko itse, kun sillä ei ollut mitään\nkuulemista, vielä vähemmän näkemistä, ja kun se ei paljoa välittänyt\nasioista, joita ei ymmärtänyt, lähti solumaan kohti huvipaikkoja, joita\nmarkkinakentälle oli pystytetty.\n\nTässä viisitoistatuhatta käsittävässä ihmisjoukossa oli kolme henkilöä,\njotka seurasivat asioitten kulkua kuumeisella kiihkolla. Ensimmäinen\noli kuvernööri, jonka levottomissa silmissä loisti melkein villi välke;\nkun hän katseli puolelta toiselle; toinen oli rykmentin kapteeni,\njoka lakkaamatta tuijotteli kuvernöörin kasvoihin odottaen määrättyä\nmerkkiä; kolmas oli Philip, joka katseli väkijoukkoa ja huomasi siellä\njotakin, jonka merkityksen hän yksin tajusi.\n\nKalastajat nousivat hitaasti harjulle kolmentuhannen miehen suuruisena\njoukkona. Puolisen sataa heisiä asettui ruutikärryjen ympärille, niin\nettä ampumatarpeet olivat heidän vallassansa. Toiset tunkeutuivat\nkyynärpäitänsä käyttäen väkijoukon läpi, kunnes pääsivät sotajoukon\nriviin. Missä vain huomattiin joku punatakki, hänen sivuillaan ja\ntakanaan oli kolme merimiestakkia ja kudottu lakki.\n\nKorkealta paikaltansa Philip huomasi kaiken tuon. Hänen kasvonsa\nolivat kuolemankalpeat, silmäluomet nytkähtelivät, huulet vapisivat\nja kädet puristuivat nyrkkiin: kun häntä puhuteltiin, hän tuskin sitä\nhuomasi. Hän oli kuin mies, joka käy oikeutta oman itsensä kanssa\nja pelkää, että jok'ikinen saattaisi lukea hänen ajatuksensa. Hän\ntaisteli viimeistä kertaa kiusaustaan vastaan. Ratkaiseva hetki oli\nlähellä. Siitä riippui hänen koko tuleva elämänsä. Hän ajatteli Peteä\nja muisti, mitä tuskaa tuon miehen seura hänelle tuotti. Katea ja\nhänen onnetonta kohtaloansa sekä itseänsä ja sitä kaksinaisuutta, jota\nhänen tuli lakkaamatta osoittaa. Kaikesta tuosta hän saattoi kerralla\nvapautua — millä tavalla? Sitenkö, ettei tekisi enää mitään, kun kerran\noli täyttänet velvollisuutensa? Hänen tuli vain hillitä itseänsä ja\nsitten, — hän vapautuisi ainaisista tuskista ja omantunnon vaivoista\n— levottomuudesta ja rikollisesta varovaisuudesta hän saisi rauhan —\nlevon — rakkauden — Katen!\n\nJoku tuntui puhuvan hänelle takaa olkapään yli. Ei se ollut mitään\n— ainoastaan joku juhlallinen huomautus, jonka lausui eräs tumma\nespanjalaisen merirosvon jälkeläinen. Naiset kohtasivat Philipin\nkatseen, hymyilivät ja tervehtivät. Muuan pieni mies, jonka mustat\nkasvot ilmaisivat afrikkalaista alkuperää, kääntyi häneen huomauttaen,\nettä vapauden rajat käyvät yhä avarammiksi.\n\nValamiesten vanhin oli lopettanut lukemisensa ja juhlallisuus\noli lopussa — silloin syntyi liikettä — jotakin oli tapahtunut —\nkuvernööri oli noussut puoliksi tuoliltansa. Kaksitoista miestä\nmerimiessaappaissansa ja sinisessä neulotussa merimiestakissansa oli\nastunut vartioston läpi ja pysähtynyt puolitiehen kukkulalle johtaville\nportaille. Yksi niistä alkoi puhua. Se oli Pete.\n\n»Herra kuvernööri», hän sanoi, mutta sinä hetkenä oli rykmentin\nkomentaja hänen edessänsä ja parikymmentä sotamiestä piiritti toiset\nmiehet seuraavassa tuokiossa. Kalastajat seisoivat kuitenkin paikallaan\nkuin seinä ja sotamiehet siirtyivät takaisin. Pienintäkään käsikähmää\nei syntynyt.\n\n»Herra kuvernööri», sanoi Pete taas ja kosketti hattuansa.\n\nKuvernööri käännähteli tuolillansa. Hän katsahti ensin Peteen, sitten\nkapteeniin ja näytti juuri tahtovan kohottaa kättänsä, kun siihen äkkiä\ntartuttiin sivulta päin ja hiljainen ääni kuiskasi hänen korvaansa:\n»Ei, herra kuvernööri. Jumalan lähden, ei».\n\nSe oli Philip. Kuvernööri katsahti häneen hämmästyneenä. »Mitä te\ntarkoitatte?»\n\n»Minä tarkoitan», sanoi Philip yhä kuiskaten, vaikka äänessä oli\nterästä ja tulta, »että täältä on vain yksi tiu takaisin kuvernöörin\ntaloon, mutta jos te kohotatte kätenne, sitä tietä te ette koskaan\nvoi käyttää; minä tarkoitan, että jos verta vuotaa, te ette enää\nmilloinkaan pääse pois tältä kukkulalta; minä tarkoitan, että teidän\nkolmesataa sotamiestänne on kuin kolmesataa jänistä kolmentuhannen\nkotkan kynsissä.»\n\nSeuraavana hetkenä hän oli jättänyt kuvernöörin ja seisoi silmä silmää\nvasten kalastajain edessä.\n\n»Kalastajat», hän huudahti kohottaen ylös molemmat kätensä, »älkää\nnostako täällä mitään kapinaa, älkääkä panko toimeen ikävyyksiä,\nvarokaa Herran tähden saamasta aikaan verenvuodatusta. Kuulkaa minua.\nMinä olen kalastajan tyttären poika, minä olen itse ollut kalastaja ja\nminä rakastan kalastajia. Niin kauan kuin elän, minä uskollisesti autan\nteitä. Teidän oikeutenne ovat minun oikeuteni, teidän syntinne minun\nsyntejäni ja minne te menette, sinne tahdon minä teitä seurata.»\n\nSitten hän kääntyi ympäri kuvernööriin päin, kumarsi syvään ja sanoi\nkunnioittavalla äänellä:\n\n»Teidän ylhäisyytenne, näillä miehillä ei ole mielessä mitään pahaa; he\ntahtovat puhua teille; heillä on tehtävänä joku pyyntö; he esiintyvät\nlaillisina ja rauhallisina alamaisina.»\n\nMutta kuvernööri oli selvinnyt ensimmäisestä pelostansa ja\nhämmästyksestänsä ja nyt kuohui vihan vimmoissaan.\n\n»Ei», hän sanoi hyvin arvokkaasti ja mahtipontisesti. »Tässä ei ole\naika eikä paikka esittää mitään pyyntöjä.»\n\n»Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne», kumartaen vielä syvempään,\n»juuri tässä on oikea aika ja oikea paikka esittää kaikenlaisia\npyyntöjä».\n\nEdustajat, virkamiehet ja papit olivat alkaneet tunkeutua portaita\nkohden ja heidän joukostansa huudahti muuan: »Aiotaanko Tynwaldin\nkäräjäpäivät tehdä juoppojen lurjusten kapakkasaliksi.» Ja toinen\nlisäsi hyvin ylenkatseellisesti: »Onko ehkä teidän ylhäisyytenne\nistahtanut jonkun toisen paikalle?»\n\nPhilip ojensi itsensä suoraksi ja vastasi iskien silmänsä puhujiin:\n»Me olemme tämän saaren vapaita miehiä, teidän ylhäisyytenne. Me emme\nole tulleet Tynwaldiin sitä varten, että joku espanjalaisen merirosvon\npojanpoika opettaisi meille käytöstapoja tai jonkun mustan päällikön\njälkeläinen vapauden aakkosia.»\n\n»Kuulkaas pojat», huusi Pete kohottaen kätensä seuralaisiaan kohden\naivan kuin komentaakseen heitä vaikenemaan. Hän aivan kiehui halusta\nsaada huutaa julki riemunsa, minkä kurkusta lähti.\n\nKuvernööri oli vaihtanut pikaisen silmäyksen kapteenin kanssa ja\nkuiskannut jotakin hiljaa hänelle. Hän näki, että hänet oli petetty,\nettä hän oli avuton ja että hänen oma persoonansa saattoi olla\nvaarassa. Kapteeni pureskeli raivosta huuliansa, kun ei ollut tullut\najatelleeksi, että tämä väen nousu olisi ollut näin vakavaa laatua\nettei hän ollut ymmärtänyt komentaa miehiänsä suljettuun rivistöön.\n\n»Tahtooko teidän ylhäisyytenne kuunnella, mitä kalastajilla on\nsanottavana?»\n\n»Ei, ei, ei», vastasi kuvernööri. Pohjaltaan hän oli rohkea mies,\nvaikka hän tavallisesti esiintyi kuin pelkuri ja narri.\n\nSeurasi hetken äänettömyys. Sitten ojentautuen suoraksi ja koettaen\nhillitä itseänsä Philip virkkoi: »Sallikaa minun sanoa, teidän\nylhäisyytenne, että teillä täällä on korkea asema: te hallitsette tätä\nsaarta hänen majesteettinsa kuningattaren nimessä. Mutta meillä, teidän\nalamaisillanne, teidän palvelijoillanne on vieläkin korkeampi asema. Me\nolemme man-saarelaisia. Tällä paikalla julkaistaan tämän maan lait.»\n\n»Pysykää nyt hiljaa», huusi Pete taas.\n\n»Tuhansia vuosia ennen meitä ovat tällä paikalla kokoontuneet tämän\nmaan miehet, joitten suonissa on virrannut sama veri ja joilla on ollut\nsama nimi kuin meillä, laatimaan itsellensä lakia ja tuomitsemaan\nkansalaisten välisiä riitoja. Siihen tarkoitukseen tämä paikka on\npyhitetty. Jos se on kadottanut tämän merkityksen, hävittäkää se — se\non olemassa vain turhan muodon vuoksi ja tuottaa meille häpeää.»\n\n»Hyvä», huusi Pete. Hän ei voinut enää pidättää itseänsä ja hänen\nhuutonsa otettiin riemulla vastaan ja tuhannet äänet kertasivat sen\nharjulta ja rinteeltä.\n\nPhilipin ääni oli kohonnut kimeäksi huudoksi, mutta nyt hän laski sen\ntaas matalaksi ja nöyräksi ja entistään syvempään kumartaen hän jatkoi:\n\n»Tahtooko teidän ylhäisyytenne kuulla, mitä kalastajilla on sanottavaa?»\n\nKuvernööri käännähti Luolillansa. »Antakaa kuulua», hän sanoi\nkärsimättömästä.\n\nMiehet esittivät nyt pyyntönsä. Kolme tai neljä heistä puhui lyhyesti,\nselkeästi ja ytimekkäästi. Nämä satamat olivat olleet heidän isiensä,\njoilta he olivat ne vapaina perineet noin neljäkymmentä vuotta sitten,\nHeiltä ei saisi periä satamaveroja, ennenkuin uudet, paremmat satamat\nolisivat rakennetut.\n\nKuvernööri lupasi ottaa huomioonsa heidän pyyntönsä. Sitten hän nousi,\nsoittokunta aloitti »Jumala, suojahas sulkeos kuningas» ja lainsäätäjät\nja suojelija! menivät takaisin kirkkoon.\n\nPhilip seurasi heitä. Hän oli kamppaillut ankaran taistelun ja saanut\ntahtonsa toteutetuksi. Hänen sielunsa oli palanut puhdistavassa\ntulessa, mutta kalliisti hän oli saanut voittonsa maksaa. Hänen\nsilmänsä hohtivat kuin palavat hiilet, poskiluut näyttivät tunkeutuvan\nulos pistävinä ja laihoina. Hän asteli yksin: hänen vanhempi\nvirkatoverinsa oli mennyt sisään edeltä. Mutta silloin tällöin\nhänen kulkiessaan pitkää käytävää kirkon ovelle, joku kalastaja tai\nmaanviljelijä tunkeutui aseellisten vahtien välitse ja kuiskasi\nhänelle: »Sallikaa minun pudistaa kättänne, herra tuomari.»\n\nTämä näytelmä uudistui yhä suuremmalla innolla puolisen tuntia\nmyöhemmin, kun toimituksen loputtua, jolloin kuvernööri oli synkkänä\nja äänettömänä lähtenyt tiehensä. Philip tuli ulos kalpeana ja\nhymyilevänä, nojaten vanhan opettajansa, kuvernöörinsihteerin\nkäsivarteen. Hän tuskin saattoi työntyä läpi ahtaaseen tunkeutuneen\nväkijoukon, joka täytti tien Kirkosta valtaportille asti. Kun hän pääsi\nvaunuihinsa, hymy katosi hänen huuliltansa. Hän heittäytyi penkille ja\nhautasi itsensä tyynyihin vaunun nurkkaan painaen päänsä rinnoillensa.\nVäkijoukko alkoi hurrata.\n\n»Antakaa mennä», huudahti Philip.\n\nYlistyshuudot kuuluivat voimakkaina.\n\n»Ajakaa, ajakaa», hän huusi kiivaasti.\n\nVäkijoukko hurrasi yhä innokkaammin. He ajattelivat, että he olivat\nnähneet suurenmoisen taistelun ja voiton tänä päivänä — mies oli\nvoittanut itse kuvernöörin. Mutta siellä oli käyty vieläkin suurempi\ntaistelu ja saavutettu suurempi voitto, jota he eivät nähneet — ihminen\noli voittanut oman itsensä; vain yksi sen näki, ja se oli taivaan\nJumala.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nPete oli suunnillaan riemusta. Hän nauroi, kunnes itki ja itki, kunnes\ntaas nauroi. Hänen kaikuva äänensä kuului yli kaiken muun.\n\n»Kuulittekos häntä? Se oli kuin sotatorven pauhua. Kukaan ihminen ei\nvoi puhua niinkuin hän. Kun muut lirputtavat, on se kuin: 'Polly,\npane kattila tulelle' matkien kimeitä korkeita ääniä. Näittekö miten\nse vanha sammakko kiemurteli valtakatoksen alla? Näytti kuin itse\npaholainen olisi viikon paistanut herneitä hänen poskillansa.»\n\nPeten ihastunut innostus läheni melkein hulluutta ja hän kiersi\nympäri markkinapaikan, valittaen maansa kohtaloa ja veisaten Jeremian\nvalitusvirsiä maanmiehistänsä.\n\n»Mannin veg villish — − suloinen pikku Man-saari, jota hallitsevat\nenglantilaiset kuvernöörit ja englantilaiset piispat, vaikka sinun omat\npoikasi ovat kymmenen kertaa arvokkaampia kuin he. Manninee graihagh\n— rakastetut Man-saaren miehet, teidät ajetaan pois kotimaastanne\ntullaksenne piispoiksi ja kuvernööreiksi ulkomailla — mutta kotona te\nolette koiria ja täällä käy kaikki päin helkkaria.»\n\nPeten ennusteleva valittelu muuttui kuitenkin pian hyvätuulisemmaksi\nja miellyttävämmäksi. Hän osti muutamalla kiertävältä\nkaramellinkaupustelijalta koko varaston ja rummuttaen peltiseen\nlaatikonkanteen hän kutsui lapsia luoksensa. Ne seurasivat häntä, kuten\njänikset lumella hyppien ja hän jakoi heille suosionosoituksiansa\nvastaanottajan suuruuden mukaan. Suuri poika sai pienen, pieni suuren\nja pikku tyttö kaksi karamellia, tuloksena oli yleinen pienten sota.\nTuolla hakkasi kymmenvuotias neitonen nyrkeillänsä kaksitoistavuotiasta\nkulkurin alkua, joka aikoi ryöstää hänen kuusivuotiaan sisarensa, ja\ntäällä joku äiti kuivasi kyyneleitä viisivuotiaan poikansa silmistä,\nkuiskaillen: »Vaiti poikaseni, vaiti. Minä annan sinulle rakon, kun\nmeidän porsas teurastetaan.»\n\nPete alkoi tarjoilla väkijuomia. »Kuinkas Faddy jaksaa? Oh, kuinka\nhauskaa nähdä sinua, Juan. Vieläkö te elätte, Tuomas? Puoli lasia\nviinaa ei tee mitään pahaa, hyvät pojat. Minä en juuri koskaan juo —\nmutta hyvän seuran vuoksi lasin, ymmärrättehän.»\n\nHän viittaili myöskin naisia luoksensa, mutta nepä eivät olleetkaan\nniin halukkaita käyttämään hyväkseen hänen vierasvaraisuuttaan.\n»Jos minä olisin teidän sijassanne, niin antaisin suurempaa arvoa\nneljännesvuosipiletilleni, hyvä herra», sanoi Betsy, joka miehensä\nkanssa oli metodistiseurakunnan jäsen. »Teidän taskussanne on reikä,\nherra kapteeni, täyttäkää se nyrkillänne, hyvä mies», sanoi Liza,\njoka oli ahne kuin saituri ja kun hän sai pennin kouraansa jäi se.\nikuiseksi vangiksi. »Lörpötystä, eukot», nauroi Pete, »ettekös tiedä,\nmitä kirjassa sanotaan? »Rikkaudella on siivet», antakaa siis lintujen\nlentää» ja niin hän jatkoi edelleen matkaansa nauraen, meluten,\nhuojutellen ruumistaan ja heitellen käsiään.\n\nHän oli aivan suunniltansa. Hän etsi kasaan kalastajien soittokunnan\njäännökset, joille hän maksoi palkan siitä, että he seuraisivat häntä\nhänen kulkiessaan markkinoilla. Hän löysi kolme pientä musikanttia,\njotka olivat sikahumalassa ja heidän velvollisuutensa oli soittaa »Sua,\nMan-saari, tervehdin», kun hän asteli johtaen heidän edellänsä.\n\n    »Terve, sä Man-saari.\n    Maa ihanainen,\n    Ma lemmin sun rantojas aina!»\n\n»Anna soida, Jackie!»\n\n    »Kun vilja meiltä loppuu,\n    Niin merelle on hoppu.\n    Elomme on vain meren laina.»\n\nSitten hän tunkeutui edelleen väkijoukon läpi, hyppien, nauraen ja\ntoruen soittajia, kun ne sotkivat sävelen. Koettaen näyttää itsekin\njuopuneelta hän varoi ilmaisemasta, että hänen mielessään askartelivat\naivan toiset ajatukset, mutta hänen silmänsä tuijottelivat joka\nsuunnalle, tutkien jokaisen kasvoja ja kuunnellen jokaisen puhetta.\n\n»Tuolla miehellä on sitten rahaa kuin roskaa, hyvä Liza — sanotaan,\nettä hänellä on miljoonia.» — »No kylläpä hän osaa antaa mennäkin. —\nNuoret man-saarelaiset eivät osaa hoitaa omaisuutta — jos sattuisivat\nsaamaankin. Ajattelenpa tässä, minkähänlainen hänen vaimonsa\nlienee. Minä en koskaan salli mieheni pistää kättään rahakukkaroon.\nKolme puoli-pencestä on hänelle aivan kylliksi yhdellä kertaa.» —\n»Minkäkölainen vaimo, kysytte? Ettekös te tiedä, hyvä ihminen?» Ja\nsitten alkoi supatus ja kuiskii tus.\n\n»Basso, poika — anna basson kuulua, minä sanon sinulle.»\n\n    »Me muistelemme siellä\n    Lapsiamme vielä\n    Ystäviämme Erin salamassa.»\n\n»Kuka tuo mies sitten on?» — »No, sehän on kapteeni Quilliam, joka on\nollut Kimberleyssä.» — »Sekö? Onko se se sama, joka on nainut Caesarin\ntyttären Glenmooarista?» — »Nainenhan on jättänyt hänet ja kuuluu\nkaranneen jonkun roiston kanssa.» — »Älä sun... enää sano.» — »No, minä\nnäin sen akan omin silmin — —»\n\n    »Quigginin salissa on\n    riemu mahdoton.\n    Siellä olutta ja hunajata vuotaa.»\n\n»Seis, pojat.»\n\nPete oli äkkiä pysäyttänyt soiton hilliten soittajia kätensä liikkeellä.\n\n»Mitä te sanotte, herra Corteen?»\n\n»En mitään, hyvä kapteeni. Ei teidän tuolla tavalla tarvitse tuijotella\nminuun. Minä vain sanoin, että minä kerran olin seurakunnan kokouksessa\nSulbyssä ja minä näin — —»\n\n»Jatka, Jackie.»\n\n    »Siellä nauravat suut\n    Siell' on sängyt ja muut,\n    Jos väsyneenä poika vain huokaa.»\n\nOnneton mies koetti pettää itseänsä vähintään yhtä paljon kuin muita.\nJok'ikisen ihmisen kasvoistahan oli tutkinut ilmettä, joka kertoisi\nhänelle salaisuuden, hän oli odottanut kuulevansa sanan, huomaavansa\nsalaisen silmäyksen, vaaninut joka hetki, että joku näistä, jotka\nolivat tulleet etelästä, pohjoisesta, idästä ja lännestä, sanoisi:\n»Minä olen nähnyt hänet.» Hän oli kätkenyt sen tuskan, joka poltti kuin\npalava tuli hänen sieluansa koettaen teeskennellyllä ilolla peittää sen\nmaailmalta ja pakottaen itsensä uskomaan, että Kate ei ollut koko tällä\nsaarella, koskei kukaan niistä, jotka olivat tulleet Tynwaldiin tänä\npäivänä ollut nähnyt häntä, että hän tietämättään oli puhunut totta ja\nettä hän oli onnellisin ihminen maan päällä.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nMuuan mies ajoi kärryillä taluttaen pitkäsarvista lehmää ja joutui\nhänen eteensä. Ajaja, hevonen, kärryt ja lehmä olivat tomupilven\nsisässä, mutta sittenkin Pete tunsi ne.\n\n»Tekö se oleile. Caesar? Aiotteko te myydä vanhan Horneyn?»\n\n»Vaikka kirveleekin sydäntäni, olen aikonut sen myydä, poikaseni. Monta\nlasillista hyvää maitoa se on antanut minulle ja minun omilleni»,\nhuokasi Caesar melkein itkuun ratkeamaisillaan.\n\n»Saako se usein suonenvetokohtauksia vai minkä tähden te, Caesar?»\n\n»Vaiti, poikaseni, vaiti, hyvä mies», kielteli Caesar katsahtaen\nympärillensä. »Hyvä lehmä, kerrassaan erinomainen, mutta se on kaatunut\nkaksi kertaa senjälkeen, kun minä läksin kotoa tänä aamuna.»\n\n»Minä maksaisin jotakin, kun saisin olla katsomassa, kun Caesar myy\ntuon lehmän», ajatteli Pete.\n\nKolme miestä hieroi hevoskauppaa. Kaksi oli myyjää ja kolmas — se oli\nMusta Tom — oli ostaja.\n\n»Se on viidennellä vuodella, hyvä herra. Se on Muhamedin jälkeläinen.\nKyllä minulla on paperit, jotka todistavat sen», vakuutti toinen.\n\n»Mitä hittoja sinä mies? Viidennellä?» huusi Musta Tom tarkastellen\nhevosen ikeniä. »Ellei se ole kahdeksan vanha, niin ei päivänkään.»\n\n»Ei kannata koettaa pettää sitä miestä», sanoi toinen myyjä Man-saaren\nmurteella. »Se on kuudennellatoista ei vainenkaan — yhdeksännellä ja\nsiinä kaikki.»\n\n»Puhdas peli, pojat, puhukaa englantia, niin itsekin ymmärrätte»,\nkivahti Musta Tom nenäänsä turistellen.\n\n»Minun veljeni tässä väittää, että se on seitsemännellä» sanoi se\nmyyjä, joka oli ensiksi puhunut. »Te hiiden vietävä valekontti»,\nkivahti Musta Tom Man-saaren murteella. »Hänhän sanoi, että tamma on\nkuudentoista vuoden vanha.»\n\n»Tehdäänkö siinä hevoskauppaa», kysyi Pete.\n\n»No sinnepäin, sinnepäin. Minä olen saanut tehtäväkseni ostaa hevosia\nLonan kartanon omistajalle», selitti Musta Tom.\n\n»Tulkaas, niin näette jotakin», sanoi Pete. »Caesar aikoo tässä myydä\npitkäsarvisen lehmänsä.»\n\nHe tapasivat tämän kelpo ukkelin kiinnittämässä valkeata, pitkäsarvista\nlehmää syrjälleen kaadettujen kärryjen aisaan.\n\n»No, mitäs Caesarille kuuluu ja mitäs pitkäsarvinen maksaa?» alkoi\nMusta Tom.\n\n»No tutkikaahan tarkkaan eläin, herra Quilliam, tarkastakaa se itse»,\nkehoitteli Caesar.\n\n»Utareet ovat hyvät ja kohtuullisessa lihassa. Viisi kertaa poikinut.\nEikös olekin viisi, Caesar», selitti Musta Tom pitäen lehmää Loisesta\npitkästä sarvesta.\n\n»Kolme kertaa vasta ja poikii taas helmikuussa.»\n\n»Onko ollut maitokuumetta? Eikö? Potkii hieman lypsäessä. Vai ei\nmilloinkaan. Saako joskus kramppikohtauksia. Caesar?» sanoi joku avaten\nlehmän toisen silmän.\n\n»Ettekö te minua ole tuntenut rehelliseksi mieheksi näinä vuosina,\nherra Quilliam — —» alkoi Caesar hyvin loukkaantuneella äänellä.\n\n»No, mitäs maksaa?»\n\n»Neljätoista puntaa, ja ennemmin vien sen kotiin lakaisin, ennenkuin\nhelpotan penniäkään siitä.»\n\n»Neljätoista — niinkö sanotte? Kymmenen, minä annan siitä kymmenen —\nmutta en penniäkään enempää.»\n\n»Vai niin, hyvästi vain, herra Quilliam», virkahti Caesar, mutta sitten\nhän näytti saavan uuden päähänpiston: »Te olette minun vanha ystäväni,\nhyvin vanha ystävä, Thomas — pannaan riita, kahtia.»\n\n»Tuoss' on käsi», sanoi Musta Tom ja niin oli asia päätetty.\n\n»Se ei ollut mikään huono kauppa — se on ainakin viidentoista\narvoinen», hikersi Musta Tom Peten korvaan ajaessaan lehmää läheiseen\naitaukseen.\n\n»Minun täytyy ostaa toinen lehmä vanhan rakkaan Horneyni sijaan»,\nmutisi Caesar lähtiessään karjatorille.\n\n»Soita, Jackie», huudahti Pete.\n\n    »Siellä eteläinen liehtoo,\n    päivä lämpöinen kiehtoo\n    ja purtemme kiitää kuin aatos.»\n\nKymmentä minuuttia myöhemmin Pete kuuli hirvittävää melua, joka kaikui\nyli torvien räikynän. Karjatarhassa syntyi kauhea sanasota.\n\n»Mitä tämä merkitsee?» sanoi hän näyttäen hyvin viattomalta.\n\n»Miehen lehmässä on suonenvetotauti. Minun täytyy saada rahani\ntakaisin. Se vanha virrenveisaaja, se tekopyhä roikale! Luuliko hän\nminut saavansa verkkoihinsa? Minun rahani. Minun kaksitoista kultaista\npuntaani!»\n\nJos Mustalla Tommilla olisi ollut karvoja päässänsä, olisi hän pelkästä\nraivosta kiskonut jok'ikisen niistä irralleen. Mutta Pete tyynnyteli\nhäntä.\n\n»Caesar etsii itsellensä toista lehmää, antakaa hänen ostaa omansa.\nSe ei ole ollenkaan mahdotonta. Kuka sanoi, että se on mahdotonta?\nSahatkaa poikki pitkät sarvet, niin ei sitä se» oma äitikään tuntisi.»\n\nSitten Pete meni Caesarin tuo ja sanoi: »Tom on löytänyt nupopään —\nsarvettoman lehmän, jonka hän myö ja se on kerrassaan erinomainen\nteille.»\n\n»Onko se hyvä nupo?» kysyi Caesar.\n\n»Se lypsää kymmenen kannua päivässä ja siitä tulee viisitoista naulaa\nvoita viikossa», kehui Pete.\n\n»Missä se eläin on, poikaseni?» tiedusteli Caesar.\n\nHe tapasivat Mustan Tomin, joka talutti sarvetonta, valkoista lehmää\nruohokenttää pitkin karjatorilta.\n\n»Kas, nythän te olette taaskin yhdessä, Peter poikaseni», sanoi Tom\niloisesti.\n\nCaesar katseli hetkisen lehmää tutkivasti ja sanoi sitten reippaasti:\n»Mitäs te pyydätte lehmästä, herra Quilliam?»\n\n»No, katselkaahan ja tutkikaa tarkkaan eläintä ensin, herra Gregeen.»\n\n»Kyllä, niin, kyliä se on tutkittava — melko hyvä eläin. Neljästi\npoikinut, vai mitä Tuomas?»\n\n»Kahdesti, hyvä herra, ja poikii kolmannen kerran helmikuussa.\nKaksikymmentäneljä tuoppia päivässä maitoa ympäri vuoden ja kermasta\ntulee niin paljon voita, että kirnu halkeaa.»\n\n»Ei suinkaan ole sairastanut kuumeita? Ei saa suonenvetokohtauksia? Ei\nsuinkaan?»\n\n»No, ettekö te ole tuntenut minua nämä kymmenen vuotta, herra Gregeen —\n—»\n\n»No, tuota, mitäs sanot, yksitoista puntaa lehmästä. Tuomas.»\n\n»Kolmetoista, Caesar, ja kun te olette nyt vanha ystävä — —»\n\n»Tuoss' on käteni, herra Quilliam. Minä en ole kaupassa mikään\nkitupiikki...»\n\n»Tahdotteko man-saarelaisia paperirahoja- tai metallia, Tuomas? Vai\nniin, kultaa siis. Tässä on yksi — kaksi — kolm neljä —...»\n\nTässä hän heitti lehmään uudestaan olkansa yli tutkivan silmäyksen —\n»ihmeellistä, kaikissa tapauksissa, se tuntuu minusta, niinkuin se\nmuistuttaisi meidän vanhaa Horneytä... viisi — kuusi — seitsemän...\nväri ja koko on sama, minä tarkoitan... kahdeksan — yhdeksän\n— kymmenen... ja ellei se olisi nupopää, niin... yksitoista —\nkaksitoista—» hän piteli sormissaan rahaa ja hänestä tuntui vaikealta\nhellittää siitä. »Eikö tämä jo siitä, herra Quilliam? Vai ei? No, puoli\nsitten lisää. Oh, Te olette ahnas, Tom... kolmetoista.»\n\nMaksettuaan viimeisen punnan Caesar seisoi hetkisen tarkastellen\nkauppaansa, jonka jälkeen hän miettivästi lisäsi: »Tuota, kaikissa\ntapauksissa... enpä usko, että Mummi syyttää minua, että olen tuonut\nsaman lehmän takaisin. Lehmä alkoi vapista ja horjua. »No ihme, sama\nse on — ei, todentotta, lehmähän on nupo.» — Lehmä kaatui. »Siinä on\nkaikissa tapauksissa samanlainen tauti», huusi Caesar, ja hyökkäsi\ntunnustelemaan lehmän päätä, jolloin hän tahri itsensä kauheasti.\n»Se on sama eläin. Takaisin rahani. Antakaa takaisin rahani — minun\nkolmetoista kiiltävää kultarahaani, jotka olen ansainnut otsani\nhiessä!» hän huusi.\n\n»Höh, vai takaisin», kivahti Musta Toni. »Ei tässä mitään rahoja\ntakaisin anneta. Jos lehmä oli kylliksi hyvä myytäväksenne, on se\nkylliksi hyvä myöskin ostaaksenne», hän sanoi ja pyörähtäen ympäri\nnauroi voitonriemuissaan.\n\nCaesar vapisi raivosta.\n\n»Älkää välittäkö», lohdutteli Pete. »Jos Tom on teidät pettänyt, saa\nhän kyllä kalliisti sen sovittaa viimeisenä päivänä, tuottakoon se\nteille lohtua.»\n\n»Kaunis lohdutus», murahti Caesar hampaittensa välitse. »Tuo mies ei\nole miltään tyhmyri. Hän kyllä kerran kääntyy, ennenkuin hänen päivänsä\novat luetut, ja silloin ei hänelle lasketa viaksi, että hän sahasi\npoikki minun lehmäni sarvet.»\n\n»Anna soida, Jackie», huudahti Pete.\n\n    »Terve, sa Man-saari!\n    maa ihanainen!\n    Ma lemmin sun rantojas aina!»\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nTaivas kävi pilveen, alkoi vihmoa vettä ja kaikki riensivät\nvaunuihinsa. Puolessa tunnissa oli koko Tynwaldin harju typö tyhjä\nja ihmiset kiiruhtivat koteihinsa saadaksensa suojaa nousevalta\nrankkasateelta.\n\nPete vuokrasi avoimet kyytivaunut, jotka palasivat pohjoiseen ja\nkutsui siihen kaikki ramseylaiset ystävänsä. Kun he olivat istuutuneet\npaikoillensa, saapui vielä joukko avuttomia ja hylättyjä olentoja,\njotka olivat matkalla samalle päin — nuoria äitejä lapsinensa, vanhoja\nmiehiä ja vanhoja vaimoja. Pete kutsui heidät kaikki vaunuihin, kunnes\npenkit ja lattia olivat aivan täynnä, niin ettei enää riittänyt\ntilaa ainoallekaan. Siitä hän ei kuitenkaan saanut erittäin suurta\nkiitollisuutta palkakseen. »Hitto vieköön, millainen ahtaus tässä on!»\n»Minun uusi kashmirmekkoni, jota olen käyttänyt vain kerran, menee\ntässä aivan pilalle.» »Ellemme heti lähde liikkeelle, saan minä kohta\nkauhean hermosäryn takaisin.»\n\nVihdoin he lähtivät ja ajoivat pitkän, vieterittömäin kärryjen jonon\njäljessä vuoritietä kotia kohden. Sateessa virkistyneet kellokukkaset\nnyökkäilivät heille tien varsilta ja kärryissä juteltiin iloisesti.\n\n»Meidän Tom on myönyt hiehon, ja saanut hyvän hinnan.» »Miksi te ette\nostanut tammaa Corlett Beldromalta, Juan?» »Olisiko minun pitänyt sillä\npedolla tapattaa itseni?» — »Potkiiko se? No, potki vastaan, hyvä mies,\nsillähän se on tehty. Hevonen on samanlainen kuin nainen. Ellet sitä\npiiskaa silloin tällöin − −.»\n\nHe pysähtyivät jokaisen kapakan edustalla ja matkalla oli niitä\nrunsaasti. Miehet olivat pian sikahumalassa ja alkoivat laulaa hoilata.\nSe suututti kauheasti naisväkeä.\n\n»Herra hyvästi siunatkoon, eivätkö nuo miesriiviöt käyttäydy, kuin\npumpulitehtaitten roistojoukot! Oh, ne ovat vielä pahempia kuin ne\nraukat, joille vielä saattaa anteeksi antaa! Ne poloiset saavat\nriidellä tehtaissa vuodesta vuoteen eikä heillä ole kuin pikkuinen\nruohotilkku pihansa perällä, jossa he saavat hypellä kuin vangitut\nrastaat häkissänsä.»\n\nSade valui nyt virtana, vuoritie tuntui jyrkällä ja yksinäisellä,\nharvat talot, joitten ohi he kulkivat, olivat autioita ja ovi naulattu\nkiinni. Tuuli suhisi pensaissa, hanhet laapustivat ja kirkuivat\nkyntämättömillä pelloilla, joku yksinäinen varis lenteli räpytellen\nsavenharmaata taivasta vasten ja ulompana merellä kiemurteli huvilaivan\nsavu, kun se kuljetti matkailijoita saaren ympäri. Laulu muuttui\nhuokailuksi, muutamat miehet alkoivat haastaa riitaa ja toiset\npurskahtelivat juopuneen hillittömään itkuun ja valitukseen.\n\nPete koetti kaikin voimin pitää hyvää tuulta yllä. Hän hullutteli,\nnauroi ja kertoi hassuja juttuja. Vaikka hänen sydämensä oli murtunut\nja nyyhkytti, hän kuitenkin koetti uskotella sekä itsellensä että\nmuille olevansa huoleton, iloinen veitikka, jonka elämä oli pelkkää\npäivänpaistetta ja jota eivät surulliset ajatukset koskaan rasittaneet.\n\nAinakin hau oli onnellinen päästessään kotiinsa, jossa hänen ei\ntarvinnut teeskennellä eikä valehdella. — Kun he ajoivat Sulbyn ohi,\nhyppäsi hän alas rattailta pilkistääksensä, miten »Keijukaisessa»\njaksettiin. Kapakka oli suljettu. Mummi istui odottamassa Caesaria ja\nkuunteli vaunun pyörien ratinaa. Hän oli aivan toisenlainen kuin ennen,\nhänessä oli jotakin tavatonta ja salaperäistä. Lyyhistyneenä kokoon\ntakan ääressä hän veteli sinertäviä haikuja vanhasta savipiipusta.\nTämä vanha, herttainen olento oli surussansa koettanut tehdä piipun\nuskotuksensa ja lohduttajaksensa. Pete huomasi, että päivän kuluessa\noli jotakin tapahtunut, mutta kun vanhus katseli häntä kostein silmin,\nhäntä peloitti kysyä mitään. Hän aikoi kertoa suurista tapauksista\nTynwaldissa sinä päivänä, sitten Philipistä ja lopuksi Katesta, pyytäen\nhieman epäselvästi anteeksi, ettei äiti ollut vielä palannut lapsensa\nluokse, — vaikka olihan hän lakkaamatta lähettänyt pienokaiselle\nkaikenlaisia lahjoja.\n\n»Lahjoja, niin ihanoita». hän alkoi rehennellen.\n\n»Pete, sinä et voi syödä mitään, miten sinä saisit ruokahalua?» hätäili\nMummi.\n\n»Syö? Minäkö en syö?» huusi Pete. »Jos te olisitte nähnyt minut\nmarkkinoilla, olisitte sanonut, että minä syön kymmenen miehen edestä.\nHohoi, Mummi, minä en anna hampaittani ruostua! Kun minä saan jotakin\neteeni, minä sinä hetkenä sen nielaisen kuin ahmatti.»\n\nLähtiessään kotiinsa pimeässä hän kuuli Caesarin rattaitten ratinan\nja näki hänen taluttavan vanhaa, nyttemmin nupopäistä maidonantajaa\nkärryjen jäljessä.\n\nJalavaharjussa Nancy odotteli Peteä. Hän koetti saada isäntänsä\nmenemään sänkykamariin nukkumaan.\n\n»Menkää nyt, hyvä mies», hän sanoi, »kun olette riisunut vaatteenne,\nminä tuon ne tänne takan ääreen kuivamaan.»\n\nPete ei ollut nukkunut sänkykamarissa kertaakaan sen jälkeen kuin Kate\noli hänet jättänyt. »Mitä turhia! Mikä raukka minä olen, että sinä\ntahtoisit minut sulkea johonkin sänkykamariin?» hän vastasi. »Minä olen\ntottunut nukkumaan tallin ylisillä heinissä ja siellä onkin hauska\nkuunnella tuulen soittoa katossa.»\n\nMutta ettei osoittaisi kokonaan muuttaneensa elämäntapojansa, hän sinä\niltana seurasi Nancyn kehoitusta ja kömpi sänkykamariin. Mutta:\n\n    »Suloista on uinua untuvilla\n    kauniissa kamarissa,\n    Mutt' suloisempi vielä on lemmityn suukko\n    pojalle huomenissa.\n\nSade hakkasi yhä akkunoihin, meri pauhasi, myrsky huojutti koko\nrakennusta ja ulvoen tuuli tohisi katuja pitkin. Hän oli läpimärkä\nja väsynyt ja hän kalpasi kuivia vaatteita ja lämmintä vuodetta\nnukkuakseen.\n\n    »Halusta ma lähtisin matkalle vielä\n    Jos kohdata lemmityn voisin.»\n\nHänen varma uskonsa ja luottamuksensa, joka tähän asti oli pitänyt\nhäntä yllä, alkoi horjua.. Hän ei jaksanut enää pettää itseänsä. Kate\noli mennyt ja menetetty eikä enää milloinkaan lepäisi hänen rinnallansa.\n\n»Jumala, auta minua! Oi, Jumalani, auta minua!» huusi hänen raadeltu\nsydämensä epätoivoissaan.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nKun Kate oli jättänyt miehensä ja ajatteli häntä, ei hänen mieltään\ntäyttänyt musertava häpeäntunne. Hän oli tehnyt hänet onnettomaksi,\nmutta ei hän itsekään sillä ollut mitään voittanut. Päinvastoin hän\noli joutunut kauheasti kärsimään, sillä olihan hänen täytynyt erota\nlapsestaan. Lievittääkseen antamansa iskun vaikutusta oli hänen\ntäytynyt tehdä vääryyttä omille hellimmille tunteillensa. Joka kerta,\nkun hän muisti Peteä, hän muisti myöskin sen kalliin uhrin, jonka hän\noli antanut ja haikeasti hän itki ikäväänsä. Kun hän näin ajatteli,\nhän tunsi, että hän puolisonsa kanssa oli kuitti Jos hän itse olisi\nsaavuttanut onnea Peten kärsimyksen hinnalla, olisi hänen murheensa\nollut suuri ja syvä. Mutta nyt hän oli antautunut alennukseen ja\nsaanut osakseen koko maailman tuomion samalla kuin hänen oli täytynyt\nkatkaista siteistä hellin.\n\nKun hän kiihkeässä tuskassansa oli vakuuttanut, ettei hän välittäisi\nylenkatseesta eikä häpeästä, jos hän vain omistaisi Philipin rakkauden,\nhän ei ollut uneksinutkaan, millaiseen alennuksen tilaan hän joutuisi\neläessään pimeässä, väärällä nimellä ja väärissä olosuhteissa: elämään\nsaman katon alla Philipin kanssa eikä kuitenkaan hänen rinnallansa,\ntuntemattomana, piilotettuna ja unohdettuna, jota ei Philipkään\ntahtonut julkisesti omakseen tunnustaa. Sinäkin ratkaisevana hetkenä\noli hänen sydämensä syvyydessä piillyt salainen toivo, että hänen\nelämänsä tämän jälkeen tulisi miellyttävämmäksi ja että hänestä tulisi\nhieno rouva. Häntä oli elähdyttänyt se varmuus että Philip keksisi\npelastuksen tien ja vapauttaisi hänet siitä alennuksen tilasta, johon\nhän joutuisi, että hän saisi elää koko maailman nähden rakastettunsa\nrinnalla — hän ei kyllä tiennyt miten —, ja silloin hän ei välittäisi,\nvaikka ihmiset levittelisivät minkälaisia juoruja Sillä jos Philip\nolisi hänen omansa, hän olisi ylpeä ja onnellinen.\n\nMutta sitä pelastuksen tietä Philip ei ollut keksinyt, eikä hän häntä\nmoittinut sen vuoksi. Hän oli alkanut aavistaa, että juuri Philip oli\njoutunut enimmän kärsimään ja saanut osakseen syvimmän häpeän tästä\nheidän suhteestaan. Sen jälkeen kun hän oli elänyt Philipin talossa,\noli mies alkanut mennä alaspäin. Hän ei voinut sulkea silmiänsä\ntältä pikaiselta huonontumiselta ja hän tiesi sangen hyvin, että\nse oli vain seuraus hänen läsnäolostaan. Lakkaamaton petollisuus,\nkeksityt verukkeet ja valheet joka hetki päivästä päivään ja kaikissa\ntilaisuuksissa olivat omansa painamaan häntä lakkaamatta alas. Ja\nkun hänelle tämä selvisi, valtasi uusi pelko koko hänen olentonsa.\nSe oli katkerampi kuin mikään ihmisten ylenkatse, musertavampi kuin\nhäpeä — pelko, että Philip lakkaisi rakastamasta häntä — kauhu, että\nPhilip alkaisi vihata häntä saatuansa selville, kuinka syvälle hän oli\nvajonnut hänen tähtensä.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nPalattuaan Tynwaldista Philip viivytteli kauan omassa huoneessaan.\nUsein hän asteli akkunaan, joka oli puoliksi auki, sillä ilma oli\nraskas ja tukahduttava. Ulkona oli sää sumuinen, sade valui virtanaan,\nja päivä alkoi kallistua iltaan. Vesi oli valellut hautakivet\nmäriksi. Pisarat tippuivat puitten oksista. Kirkkotarha oli autio\nja yksinäinen. Sen nurkassa oli neliskulmainen lautalevy, jolla\nhaudankaivaja tavallisesti peitti avonaiset haudat. Hänen katsoessaan\nheitettiin rautaportti auki ja hautajaissaattue astui sisään. Siihen\nkuului vain kolme henkilöä, ja honkainen arkku oli maalaamaton. Yksi\nnäistä kolmesta oli haudankaivaja, toinen oli pappi ja kolmas oli\npoliisi. Haudankaivaja ja poliisi kantoivat arkkua kirkon ovelle,\njonka itse pappi avasi. Sitten hän palasi takaisin kirkkoon ja nämä\nkaksi seurasivat häntä. Hetkistä myöhemmin kuului kolme kirkonkellon\nläppäystä. Muutamien minuuttien kuluttua hautajaissaattue ilmestyi\nuudestaan. Se lähestyi kirkkotarhan nurkassa olevaa hautaa. Kansilauta\nnostettiin pois, arkku laskettiin alas, poliisi kohotti puoliksi\nkypäräänsä ja haudankaivaja vei huolettomasti kätensä hatun lipalle.\nNyt avasi pappi kirjansa ja vihdoin hän sulki sen. Hautaustoimitus oli\nohi. Haudankaivaja työskenteli vielä puolisen tuntia yksinänsä sateessa\nluoden mullan takaisin hautaan.\n\n»Joku yksinäinen raukka», ajatteli Philip, »jokin koditon, nimetön,\nonneton raukka, jolla ei ollut ainoatakaan ystävää.»\n\nÄänettömin askelin hän hiipi lattian yli portaan juurelle, jotka veivät\nyläkertaan. Hän kulki kuin varas tai varjo. Päästyään yläkertaan hän\nkoputti raskaalla kädellä siihen oveen, joka oli juuri hänen ovensa\nyläpuolella ja naisääni vastasi sisältä koputukseen:\n\n»Kuka siellä on?»\n\n»Minä se vain olen», vastasi Philip. »Minä tulen tervehtimään sinua.»\n\nJa niin hän avasi oven ja hiipi sisälle huoneeseen. Tämä huone oli\naivan samanlainen kuin hänen omansa, hieman matalampi vain ja täällä\noli myöskin vuode. Muuan nainen seisoi selkä akkunaan päin aivan\nkuin juuri olisi kääntynyt ympäri katseltuansa ulos kirkkomaalle. Se\noli Kate. Hän oli tiennyt Philipin tulevan ja odottanut häntä. Mutta\nnähtyänsä hänet hän joutui aivan hämilleen. Kun Philip astui lattian\nyli hänen luoksensa, hän horjui, ja Kate kohotti katseensa häneen.\n\n»Oletko sinä sairas?» hän sanoi. »Istuhan nyt. Kutsunko minä lasin\nkonjakkia?»\n\n»Ei», vastasi Philip. »Meillä oli ankara päivä Tynwaldissa — joitakin\nikävyyksiä — kiihtymystä — minä olen väsynyt, siinä kaikki.»\n\nHän istahti sängynlaidalle ja tuijotteli ulos, jossa leijailevat\nkuuropilvet ympäröivät neliömäistä kirkontornia, kuten häilyvä harso.\n\n»Minä olin Ramseyssä toissa päivänä», hän virkkoi, »siitä minä tulin\nsinulle kertomaan.»\n\n»Ah!» pääsi Katelta ja hän puristeli käsiänsä ja tuijotteli hänkin\nulos. Sitten hän kuiskasi vapisevalla äänellä: »Onko äiti tervennä?»\n\n»On, minä en kyllä nähnyt häntä, mutta — kyllä hän on terve ja hyvin\nsankarillinen.»\n\n»Ja − ja −» sanat tuntuivat tarttuvan kurkkuun, »ja kuinkas Pete\njaksaa?»\n\n»Hyvin, — kyllä hän on terve ainakin ruumiillisesti.»\n\n»Tarkoitatko sinä, että hänen sydämensä on murtunut?»\n\nSyvään huoaten Philip vastasi: »Kuullessaan hänen puhuvan luulisi, että\nhän on erinomaisen iloinen ja hyvällä tuulella.»\n\n»Entäs pikku Katherine?»\n\n»Hän voi myöskin hyvin. Minä en nähnyt häntä valveilla. Oli myöhäinen\nja hänet oli pantu jo vuoteeseen. Hän oli punaposkinen, terve ja\nkaunis.»\n\n»Minun suloinen pikku lemmikkini! Oliko hän myöskin puhdas? Pitävät kai\nne hänestä huolla? Eivätkös pidäkin?»\n\n»Parempaa huolta hänestä ei voitaisi pitää.»\n\n»Minun rakas, oma pikku lemmikkini! Onko se kasvanut?»\n\n»On. Puhuivat, että hänelle pitäisi pian laittaa lyhyet hameet. Nancy\non kuin toinen äiti hänelle.»\n\nKaten jalka hiveli levottomana lattiaa. »Oh! Miksi ei hänen oma äitinsä\nvoi — —» hän alkoi ja lisäsi sitten vapisevalla äänellä: »mutta eihän\nse käy päinsä, pelkään... Ovatko hänen silmänsä muuttaneet väriä?\nOvatko ne yhä siniset? Mutta hänhän nukkui kuten sanot. Oma, rakas\nlapseni! Oliko silloin hyvin myöhäinen? Kello yhdeksänkö? Täsmälleen\nyhdeksän? Minä ajattelin häntä juuri sinä hetkenä. Se on totta, minä\nlakkaamatta häntä ajattelin, ja minä muistan sen myöskin, sillä kello\nlöi silloin. Nyt hän on pienessä vuoteessansa, minä ajattelin, hänet on\npesty ja hän on puhdas ja oi, kuinka kaunis hän on yöpuvussansa, jonka\npitsikaulus on poimutettu. Oma suloinen enkelini!»\n\nHänen puheensa oli epäselvää ja katkonaista. »Luuletko sinä, että minä\nenää milloinkaan saan häntä nähdä... Tuntisinkohan hänet... Mutta\nhyödytöntähän on sitä ajatella. Onko hänen tukkansa samanlainen kuin...\nMinkä värinen hänen tukkansa on, Philip.»\n\n»Vaalea, aivan vaalea, aivan samanlainen kuin minun oli — —».\n\nKate pyörähti ympäri ja katsoi suoraan Philipiä silmiin huudahtaen:\n»Philip, Philip, oi, miksi en itse saa hoitaa lemmikkiäni? Hänen olisi\ntäällä niin hyvä olla. Minä voisin viihdyttää häntä, että hän olisi\naivan hiljaa. Oh, hän ei ollenkaan sinua häiritse ja minä olisin niin\nonnellinen, jos olisi pikku Kateni seuranani. Aika on joskus niin\npitkä. Philip, ja minä leikkisin hänen kanssaan päiväkaudet. Ja sitten\niltaisin, kun hän olisi pienessä vuoteessansa, minä laittaisin hänelle\npieniä sukkia ja vaatteita — hameita ja pieniä esiliinoja ja —»\n\n»Mahdotonta, Kate, aivan mahdotonta!» sanoi Philip.\n\nKate kääntyi taaskin akkunaan. »Niin», hän huokasi nyyhkyttävällä\näänellä. »Minä luulen, että minun täytyisi hänet varastaa saadakseni\nhänet tänne. Voi, ajattelehan kuitenkin! Äiti varastamassa omaa\nlastansa. Oi, armollinen taivas. Onko syntini niin suuri, etten voi\nlähestyä viatonta lastani. Oi, lapseni, suloinen lemmikkini, oma\npikkuinen Katherineni!»\n\nHänen rintansa aaltoili ja hän lisäsi miltei ankaralla äänellä: »Ja\ntietysti kaikki pitävät minua huonona äitinä, koska olen jättänyt hänet\ntoisien hoidettavaksi, toiset saavat rakastaa häntä. Saavat nähdä hänet\npäivästä päivään, kylvettää hänen suloisia ruumistaan ja kammata hänen\nkeltaisia hiuksiaan. Katsella hänen pieniin sinisiin silmiinsä ja nähdä\nhänen kauniit suloiset liikkeensä — oh, niin, niin», hän sanoi ja hänen\nkiihkonsa kasvoi. »Tietenkin, sellaisena he minua pitävät.»\n\n»He eivät ajattele sinusta mitään muuta kuin hyvää, Kate. Heidän\najatuksensa sinusta ovat hyvät ja ystävälliset.»\n\nKate katsoi taaskin ulos, jossa satoi lakkaamatta, ja sanoi sitten\ntuskin kuuluvasti: »Vieläkö Pete kertoo sitä samaa juttua — että minä\nolen lähtenyt pois vain vähäksi aikaa — että minä tulen takaisin?»\n\n»Hän kirjoittelee nyt kirjeitä itsellensä ja kertoo niiden tulevan\nsinulta.»\n\n»Minulta?»\n\n»Luonnollisesti ja yksinkertaisesti hänen omalla tavallansa — ne ovat\ntäynnä rakkautta ja onnea — »_Minä olen niin onnellinen ja minun\non niin hyvä olla_ — se on kerrassaan surkuteltavaa. Hän on aivan\nkuin lapsi — hänen mieleensä ei johdu epäillä mitään. Sinä olet nyt\nterveempi ja huvittelet mielesi mukaan ja pian sinä muka tulet takaisin\nkotiin. Sinä lähetät suudelmia ja lahjoja lapsellesi ja terveisiä\nkaikille tutuille. Siellä oli terveisiä myöskin minulle. _Sinun\nuskollinen ja rakastuva vaimosi_ − se on kauheata.»\n\nKate peitti kasvonsa molemmilla käsillänsä. »Ja kertooko hän sitä\nkaikille?»\n\n»Kertoo, sitä vartenhan kirjeet ovat olemassakin. Hän ajattelee.\nettä hän säilyttää sinun nimesi puhtaana ja tahrattomana ja paikkasi\nvapaana, niin että voit palata, milloin haluat, eivätkä juorujen puheet\nsinuun yllä.»\n\n»Oh! Minkätähden sinä kerrot kaikkea tuota minulle? Se vetää minua\ntakaisin hänen luokseen. Ja myöskin lapseni vetää minua takaisin...\nNäyttikö hän noita kirjeitä sinulle?»\n\n»Hän teki vielä pahempaakin, Kate — paljoa pahempaa — hän pani minut\nvastaamaan niihin. Vastasin yhteen tässä muutamana iltana. Oh, kun\najattelen sitä! _Rakas vaimo. Olen äärettömän iloinen saatuani sinun\ntervetulleen kujeesi._ Jumala tietää, miten saatoin pitää kynää — olin\naivan pyörällä päästäni ja olin vähällä tulla hulluksi. Hän kertoi\nsinulle kaikenlaisia uutisia − isästäsi, Mummista ja kaikista muista.\nSen hän teki omalla reippaalla tavallansa — vanha Pete-parka. Hän on\niloisin, päivänpaisteisin sielu, mitä on olemassa. _Tuomari pistäytyy\ntäällä katsomassa meitä silloin tällöin — kun toivoo, että sinä olet\nnyt terveempi, kun olet vähäksi, aikaa päässyt pois kotoa._ Se oli\nkauheata — kauheata. _Rakkahin Kirry! Minä ikävöin sinua kuollakseni\n— vielä pahemmin kuin Kimberleyssä. Tule siis pian kotiin, oma\nuskollinen, pikku vaimoni. Tule hullun, vanhan miehesi luokse, sillä\nmuuten hänen sydämensä halkeaa ikävästä._»\n\nHän hypähti seisoallensa ja alkoi harpata edestakaisin lattialla.\n»Mutta mitä varten minä kerron kaikkea tätä sinulle? Minun pitäisi itse\nkantaa kuormani.»\n\nKaten kädet olivat pudonneet kasvoilta alas ja hänen piirteistään hohti\nsuuri rakkaus ja osanotto. »Ja täytyikö sinun kirjoittaa kaikkea tuota.»\n\n»Oh, ei hän tarkoittanut sillä mitään pahaa. Hän ei tahtoisi tuottaa\nikävyyksiä kenellekään. Hän ei voinut uneksia, että jokainen sana\npoltti kuin rauta sydäntäni.»\n\nHänen äänensä painui ja hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta. »Mutta\nminusta tuntui niinkuin paholainen olisi mennyt häneen ja kuiskaillut\nhänelle, kuinka minua oli kidutettava — aivan kuin julmin tyranni\nolisi antanut kynän käteeni ja pakottanut minua kirjoittamaan oman\nkuolemantuomioni. Olisin voinut lyödä hänet kuoliaaksi — en voinut\nsitä auttaa — niin, minusta tuntui sinä hetkenä kuin — — oh, mitä minä\npuhunkaan?»\n\nHän seisahtui, istahti takaisin vuoteen reunalle ja painoi päänsä\nkäsiinsä. Kate hiipi hänen luoksensa ja istahti hänen vierellensä.\n»Philip», hän kuiskasi, »minä saatan sinut turmioon. Niin, minä\nturmelen koko sinun elämäsi. Minä, joka tahdoin nähdä sinut\nsuurena ja puhtaana — ja puhdassydämisenä — minä olen syypää sinun\nonnettomuuteesi. Jos minä jään kauemmaksi tänne, Philip, on se sinun\ntuhosi. Kukaan ei käy tervehtimässä sinua. Sinä olet sulkenut ovesi\nkaikilta... Minä kuulin sinun tulevan eilen illalla, Philip. Minä\nkuulen sen joka ilta. Kyllä minä kaiken tiedän. Oh! Lopuksi sinä alat\nvihata minua — minä tiedän, että niin tulee käymään. Miksi sinä et\nlähetä minua täältä pois? Sinun on parempi lähettää minut ajoissa pois\ntäältä. Ja sitäpaitsi, onhan yhdentekevää, missä minä olen. Sillä\nvaikka me asumme samassa talossa, me emme kuitenkaan koskaan tapaa\ntoisiamme. Lähetä minut heti paikalla pois, nyt ennenkuin on liian\nmyöhäistä.»\n\nPhilipin kädet putosivat alas ja hän haparoi hänen kättänsä, mutta hän\nvaroi katsomasta häntä silmiin. »Me olemme molemmat kärsineet. Kate.\nMe emme koskaan voi vihata toisiamme — me olemme molemmat kärsineet\ntoistemme puolesta.»\n\nKate puristi lujasti sitä kättä, jonka toinen oli hänelle avannut,\nkuiskatessaan: »Sittenhän sinä et koskaan minua hylkää, tapahtukoon\nmitä tahansa.»\n\n»En koskaan, Kate, en koskaan», vastasi Philip. Ja päästäen pidätetyn\nhuudahduksen Kate kiersi kätensä hänen kaulaansa.\n\nSade valui yhä virtoinaan ja loristen juoksi se katolta ja vesitorvista.\n\n»Mutta mitä meidän on tehtävä?» kysyi Kate.\n\n»Jumala tietää», vastasi Philip.\n\n»Mitä meistä tulee, Philip? Emmekö me enää koskaan voi hymyillä\ntoisillemme? Me emme koko elämämme aikaa jaksa kantaa tällaista\nkuormaa. Tänään, huomenna, ja ylihuomenna ja niin vuodesta vuoteen —\ntäytyykö sen tällä tavalla jatkua elämämme loppuun asti? Onko tämä\nelämää? Eikö ole mitään, mikä voi tehdä tästä lopun?»\n\n»On, Kate, on. On olemassa yksi, joka voi tehdä siitä lopun — vain\nyksi.»\n\n»Tarkoitatko sinä — _kuolemaa_?»\n\nPhilip ei vastannut. Kate nousi hitaasti hänen viereltänsä ja palasi\nakkunaan, nojasi otsansa pielilautaa vasten ja katseli alas autioon\nkirkkotarhaan, jossa haudankaivaja sateessa lopetteli työtänsä. Äkkiä\nhän katkaisi hiljaisuuden. »Philip», hän sanoi, »minä tiedän, mitä\nmeidän on tehtävä. Minä ihmettelen suuresti, miksi emme ole ennen\ntulleet sitä ajatelleeksi.»\n\n»Mitä se on?» kysyi Philip.\n\nKate seisoi hänen edessänsä kiivaasti huohottaen.\n\n»Sano Petelle, että minä olen kuollut.»\n\n»Ei, ei, ei!»\n\nKate otti hänen molemmat kätensä. »Kyllä, kyllä», hän päätti.\n\nPhilip käänsi päänsä pois hänestä. »Kate, mitä sinä sanot?»\n\n»Mikä voi olla luonnollisempaa kuin se? Ajattelehan vain jos sinä\nolisit ollut joku toinen, olisi varmasti nyt jo niin käynyt. Sinä\nolisit vihannut minua sentähden, että minä olen vetänyt sinut alas\npetoksen liejuun, sinä olisit hylännyt minut ja minun olisi täytynyt\nmenehtyä ja joutua turmioon. Oh, kyllä minä sen kaiken näen — juuri\nniinkuin kaikki olisi todella tapahtunut. Yksinäinen ikävä huone\njossain — yksin — kuihtuen — kuollen — tuntemattomana — nimetönnä —\nunohdettuna — —.»\n\nPhilipin silmät harhaillivat ympäri huonetta. »Se tappaa hänet. Jos\nhänen sydämensä voi murtua, tämä murtaa sen», hän sanoi.\n\n»Hän on elänyt kuitenkin kovempienkin iskujen jälkeen, Philip. Luuletko\nsinä, ettei hän ole kärsinyt? Huolimatta iloisista puheistansa ja\nhuolettomasta käytöksestänsä, kirjeistänsä ja lahjoistansa, luuletko\nsinä, ettei hän kärsi?»\n\nPhilip irroitti kätensä ja alkoi taas kävellä huoneessa edestakaisin,\npää riippuen rinnoilla ja kädet ristissä selän takana.\n\n»Hirveätä on pettää häntä tuolla tavalla», hän huokasi.\n\n»Ei, Philip, vaan ystävällistä. Kuolema ei ole hirveä, sen iskemät\nhaavat paranevat, ne eivät vuoda ikuisesti verta. Kun hän kerran saa\nkuulla, että minä olen kuollut, hän ehkä hetkisen itkee ja sitten» —\nhän tukahdutti nyyhkytyksensä — »sitten on kaikki ohi. »Tyttö parka»,\nhän ehkä sanoo, »häntä voidaan syyttää paljosta. Minä rakastin häntä\nkerran, enkä tehnyt hänelle mitään vääryyttä. Mutta nyt hän on mennyt\nja hän oli minun pikku Katherineni äiti — unohtakaamme kaikki hänen\nvirheensä — −»\n\nPhilip ei ollut kuullut hänen puhettansa; hän seisoi akkunan ääressä\nalas tuijotellen. »Sinä olet oikeassa, Kate; luulen, että sinä\nvarmaankin olet oikeassa, Kate.»\n\n»Siitä olen aivan vanna.»\n\n»Hän saattaa kärsiä siitä paljon, mutta hän pääsee sen ohi.»\n\n»Aivan varmasti ja sinä Philip — hän ei kiduta sinua enää sen jälkeen.\nEi enää kirjeitä, ei mitään lahjoja, ei terveisiä — —»\n\n»Minä teen sen — huomeniltana minä sen teen», päätti Philip.\n\nKate avasi sylinsä ja huusi: »Suutele minua, Philip. Suutele minua.\nMe elämme taaskin. Me saamme nauraa yhdessä — suutele minua, suutele\nminua.»\n\n»Ei vielä — vasta kun tulen takaisin.»\n\n»Olet oikeassa — vasta kun tulet takaisin.»\n\nHän vajosi nojatuoliin itkien ilosta ja Philip hiipi ulos aivan kuin\noli tullutkin, äänettömin askelin kuin varas tai varjo.\n\nKun ihminen, joka ei ole paatunut rikoksentekijä, joutuu viettämään\ntuollaista kaksinaista elämää, hän hyväksyy millaisen valheen tahansa,\nkun vaan sillä voi peittää totuuden, joka tuntuu tuottavan hänelle\nhäpeää ja tuskaa. Hän saattaa olla viisas ihminen kaikissa muissa\nasioissa, hän voi olla teräväjärkinen, voi nähdä asiat kaikilta\npuolilta, hän voi myöskin olla viekas, mutta tässä suhteessa — kun\non kysymys hänen kunniastansa, hänen maineestansa ja hänen omasta\nturvallisuudestansa, hän epäilemättä tekee erehdyksiä, tyhmyyksiä,\njopa suoranaisia hulluuksia. Sellainen on luonnon kosto. Sellainen on\nJumalan oma tuomio.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nPhilip oli matkalla Balluren kartanosta Jalavaharjuun. Oli myöhäinen\nja ilta oli pimeä ja äänetön — sumuinen ja painostava, jolloin eivät\ntähdet tuikkaneet eikä kuu kumottanut. Tie oli tyhjä, puut seisoivat\naivan hiljaa ja vain kaukaisen meren hiljaiset mainingit kuuluivat\nvalittavina.\n\nMatkalla Philip koetti vakuuttaa itsellensä, että se, mitä hän aikoi\ntehdä, oli hänen puolellansa hyvä työ. »Eihän ole suinkaan väärin\nuskotella hänelle tuollaista», hän ajatteli. »Sehän tapahtuu vain hänen\nomaksi hyväksensä. Epävarmuus tappaisi hänet. Hän kuihtuisi vähitellen.\nTarmo ja elämänhalu miehen sielusta valuisi pois pisara pisaralta.\nMiksi hän sitten epäröisi? Sitäpaitsi olihan se puoliksi totta — totta\nomassa merkityksessään ja tämä merkitys sittenkin oli ainoa oikea.\nKate on kuollut — kuollut hänelle. Hän ei ikinä voi enää palata hänen\nluoksensa. Pete on menettänyt hänet ainaiseksi. Onhan se siis sittenkin\ntotta — niin, se on totta.»\n\n»Se on valhe», sanoi ääni hänen korvaansa.\n\nHän hätkähti. Hän olisi saattanut vannoa, että joku oli puhunut\nhänelle. Mutta kuitenkaan ei ollut ketään hänen rinnallaan, hän oli\naivan ypö yksin tiellä. »Sen täytyi olla minun oma ääneni», hän\najatteli. »Minä varmaankin ajattelin ääneen», ja sitten hän jatkoi\nmatkaansa ja mietiskelyjänsä.\n\n»Ja vaikkapa se nyt olisikin valhe, onko se sittenkään mikään rikos?»\nhän kysyi itseltänsä. »Totta se on — se on aivan liiankin totta —\nkuka viisas mies sen onkaan sanonut — kun ihminen tekee ensimmäisen\nerehdyksen, takoo hän ensimmäisen renkaan kahleihinsa. Toiset renkaat\nmyöskin saattavat näyttää rikoksilta, mutta eivät ne sitä ole — ne ovat\nvain ensimmäisen seurauksia. Meidän rikoksemme tapahtui kauan sitten\nja silloinkin se tapahtui kohtalon pakotuksesta. Jos menneisyyden\nsaisi takaisin, emme voisi toisin menetellä, ellei kohtalomme olisi\ntoisenlainen. Ja mitä sen jälkeen on tapahtunut on kaikki seurannut\ntuota ensimmäistä erehdystä. Sen seuraus oli, että Kate meni naimisiin\nPeten kanssa; sen seuraus oli, että Kate jätti hänet — ja tämä on\nmyöskin seuraus.»\n\n»Se on valhe», sanoi sama ääni taaskin hänen sivullansa. Hän pysähtyi.\nHänen ympärillään vallitsi läpitunkematon pimeys — hän ei voinut mitään\nnähdä.\n\n»Kuka se on?» hän kysyi.\n\nMitään vastausta ei kuulunut. Hän haparoi hermostuneesti käsillänsä.\nMitään hän ei kuitenkaan havainnut. »Se oli varmaankin tuuli puissa»,\nhän ajatteli, »mutta eihän se saattanut olla mikään tuuli tällaisena\ntyynenä, sumuisena yönä. »Se kuului aivan kuin oma ääneni!», sitten\nhän muisti palvelijansa Douglasissa sanoneen, että hänellä oli viime\naikoina tapana puhua itseksensä. »Se oli oma ääneni», hän ajatteli ja\nasteli edelleen.\n\n»Valhe on huono perustus rakennukselle — siitä olen aivan varma. Mitään\npysyvää ei sille voi rakentaa. Se sortuu maahan, jää vain rauniot\njäljelle; se turmelee myöskin kaiken muun. Kuitenkin — —»\n\n»Se on valhe», sanoi taaskin ääni. Tällä kertaa siitä ei saattanut\nerehtyä. Se oli matala, hiljainen kuiskaus. Se tuntui tulevan suoraan\nhänen korvaansa. Se ei ollut hänen oma äänensä ja kuitenkin se\nhämmästyttävällä tavalla muistutti hänen omaa ääntänsä. Sen täytyi olla\nhänen oma äänensä, joka puhutteli häntä itseänsä.\n\nKun tämä ajatus hänelle selvisi, valtasi hänet kuoleman kauhu. Hänen\nsydämensä löi rintaa vasten ja jäinen väristys kävi hänen lävitsensä.\n»Aina sama kiduttava uni», hän ajatteli. »Edellisellä kerralla se\noli harhakuva, nyt kuuluu ääni. Se on yksinäisyyden ja erakkoelämän\nseuraus. Minun täytyy vapautua siitä. Minun täytyy olla voimakas.\nMuuten se saattaa saada hirvittävän voiman minun ylitseni, niin että\nminä tulen hulluksi. Ihmisillä on tapana sanoa »näkee oman sielunsa»,\nennenkuin he tulevat hulluksi uskonnollisista mietiskelyistä tai\nrikoksiensa vuoksi.»\n\n»Valhe! Valhe!» sanoi ääni.\n\n»Tämä on hulluutta. Nähdä kasvoja pimeässä ja kuulla ääniä ilman läpi\non hulluutta. Kaikki hulluthan sellaisia näkevät ja kuulevat.»\n\n»Valhe», sanoi ääni taaskin. Hän katsahti olkansa yli. Hänestä tuntui\nniinkuin joku olisi koskettanut häntä puhuessaan.\n\nHän kiiruhti askeleitansa. Ääni tuntui seuraa van hänen mukanansa.\n»Minun täytyy voida hillitä itseäni ja terästää luonnettani», hän\najatteli. »Minä en saa olla mikään pelkuri. Järki ei ihmistä jätä niin\nkauan kuin hän itse uskoo ettei se ole häntä jättänyt. »Minä luulen\ntulevani hulluksi», ajattelee ihminen ja silloin hän huutaa ja on jo\nhullu. Minä en voi poistua alkamaltani tieltä. Jos minä nyt antaudun,\nolen minä hukassa. Tuo kauhunkuva saa minut valtoihinsa ja minä olen\nikuisesti sen orja.»\n\nHän oli nyt saapunut pois Balluren alueelta ja asteli tietä Ramseytä\nkohden, jolloin hän saattoi nähdä kaupungin valojen heijastuksen. Mutta\nääni ajoi häntä lakkaamatta jäljestä itsepäisesti, rukoillen ja käskien.\n\n»Suuri Jumala», hän ajatteli, »mitä ovat kuvitellut paholaiset tämän\nhirveän todellisuuden rinnalla? Miten kauheata, että oma silmä ja oma\nääni ihmistä lakkaamatta vainoaa ja seuraa. Ei ole sellaista pimeyttä,\njoka voisi sen kasvot peittää. Ei niin suurta ääntä, joka tuon äänen\nvoisi vaientaa.»\n\nHän astui yhä kiivaammin. Mutta ääni seurasi hänen sivullansa,\ntasaisin, äänettömin askelin ja näkymättömänä, eikä hän siitä vapaaksi\npäässyt.\n\nÄkkiä hän pysähtyi ja jatkoi sitten hitaammin matkaansa. Hänen polvensa\nvapisivat ja maa huojui hänen jalkainsa alla ja kuitenkin hän kulki\neteenpäin. »Minä en saa peräytyä. Minun täytyy hallita itseni. Minun\ntäytyy tehdä, kuten olen ajatellut. Minä en ole hullu», hän päätti.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nSinä aamuna Pete oli herännyt hyvin myöhään. Ollessaan vielä vuoteessa\nhän kuuli Mummin keskustelevan Nancyn kanssa sänkykamarin alla olevassa\nhuoneessa. Jo ensimmäisestä sanasta hän saattoi kuulla, ettei kaikki\nollut, kuten olla piti.\n\n»Oi, Herra Jumala, Herra Jumala!» huokasi Nancy ja Pete oli näkevillään\nhänen nostavan kätensä taivasta kohden.\n\n»Se oli juuri Kelly, postinkantaja», sanoi Mummi surkealla äänellä —\nääni oli sama, jota hän oli käyttänyt savuja puhallellessaan.\n\n»Se roikale!» kivahti Nancy.\n\n»Hän tuli Caesarin luo tänä aamuna ennen aamiaista», kertoi Mummi.\n\n»Sellainen hän on», huudahti Nancy. »Se oli aivan hänen tapaistansa.\nHän on aina valmis toimittamaan toisille ikävyyksiä. Siihen ne kyllä\nkykenevät, mutta muistavatkos koskaan rukouksiansa... Mutta missä hän\non sitten nyt? Lieköhän hän riistänyt itseltänsä elämän, se onneton\nraukka?»\n\n»Niinhän minäkin Caesarille sanoin», myönsi Mummi. »Jos hän on karannut\nsen nuoren Ballawhainen kanssa, niin miksi sinä et lähde Englantiin\nnoutamaan häntä kotiin takaisin?» sanoin minä.\n\n»Mitäs Caesar sanoi?»\n\n»'Ei'», sanoi hän, »'en askeltakaan ota. Jos hän on kuollut, saamme\nsen kyllä aikanaan tietää, mutta jos hän on elossa, kohtaa meitä häpeä\nkyllä liiankin pian'.»\n\n»Voi, voi kuitenkin, voi kuitenkin!» valitti Nancy. »Kun jotkut ihmiset\ntulevat uskovaisiksi, tulevat he tyhjiksi kuin perattu silli eivätkä\nkalpaa muuhun kuin uuniin savustettaviksi.»\n\n»Se on juuri Mustan Tomin syy», päätti Mummi. »Caesar pelkää\nkuolemaksensa hänen häijyä kieltänsä. 'Siitä hän saa vettä myllyynsä',\nhän sanoo. 'Nyt hän kehoittaa minua lakaisemaan oman kynnykseni,\nennenkuin saarnaan parannusta muille'. Mutta kuinkas mies itse jaksaa?»\n\n»Petekö?» kysyi Nancy. »Eilen illalla hän oli kuolemanväsynyt eikä ole\nvielä tullut alas... Vaiti!... Ylhäältä kuuluu hänen askeleensa.»\n\n»Poikaparka! Poikaparka!» huokaili Mummi.\n\nLapsi alkoi ilkeä ja joku tuntui polkevan tahtia, kun vedettiin hidasta\nvirren säveltä. Mummi istui varmaankin lieden ääressä pienokainen\nsylissänsä.\n\n»Jotakin on tapahtunut», ajatteli Pete pukeutuessaan Hetkistä myöhemmin\ntodellakin oli jotakin tapahtunut Hän oli avannut pukeutumispöydän\nlaatikon ja löytänyt vihkimäsormuksen ja korvarenkaat, jotka Kate oli\nsinne heittänyt. Alhaalla olevassa huoneessa syntyi samana hetkenä\nvilkasta liikettä, mutta sitä ei Pete huomannut Hänen sydämensä huusi\ntuskasta: »Nyt se tulee! Minä tiedän sen, minä tunnen sen! Jumala, auta\nminua! Jumala anna minulle anteeksi! Amen! Amen!»\n\nCaesar, postinkantaja ja poliisikonstaapeli olivat »kristittyjen»\nlähettiläinä astuneet taloon. Musta Tom oli heidän mukanansa. Hän oli\nse vainukoira, joka oli karkoittanut heidät heidän piilopaikoistansa.\n\n»Riennä kotiin, vaimo!» komensi Caesar Mummia. »Tämä ei ole sinulle\nsovelias paikka. Täällä asuu synti kuolema ja petos.»\n\n»Se on minun lapsenlapseni koti, ja siinä on kylliksi minulle», intti\nMummi vastaan.\n\n»Palaa kotiin, sanon minä sinulle», kivahti Caesar. »Eikä sinun pidä\nkoskaan palaaman tähän häpeän sijaan».\n\n»Ota lapsi, Nancy», pyysi Mummi ojentaen pienokaisen hänelle. »Häpeää\non minusta siinä kylliksi, kun vaimon pitää sulkea sydämensä omalta\nlihaltansa ja verellänsä, ellei tahdo tehdä toisin kuin hänen miehensä\ntahtoo», ja valittaen ja itkien hän lähti kotiinsa.\n\nMutta Caesarin luonnolliset tunteet saivat väistyä hänen ahtaitten\nuskonnollisten haaveittansa tieltä. »Jokainen, joka on hyljännyt\nkotinsa, veljet tai sisaret, tai isän, tai äidin, taikka vaimon, taikka\nlapset, taikka pellot Minun nimeni tähden, on saava ne satakertaisesti\ntakaisin», sanoi Caesar vilkaisten silmillänsä Mustaan Tomiin päin.\n\n»No, jo nyt on jotain!» pauhasi Nancy. »Jos minun mieheni vaatisi\nminulta tuollaista, niin... Satakertaisesti, no vielä vain! Ei, vaikka\nminä saisin sata kertaa sata, senkin ruojat!»\n\n»Älä siinä ollenkaan nostele nokkaasi, vaimo, vaan kutsu isäntäsi»,\nmääräsi Caesar.\n\n»Se tässä vielä puuttuu, vai vielä teille isännät — kyllä, paljon\nkiitoksia», kiukutteli Nancy.\n\n»Minä olen tullut sanomaan hänelle jotakin ja tultuani niin pitkän\nmatkan, minä en jätä sitä tekemättä», sanoi Caesar varmasti.\n\n»Itse paholainen tuli pitemmän matkan kuin te ja sittenkin hänen\nsanomansa oli ikuinen valhe», väitti Nancy.\n\n»Hillitse kielesi, Nancy Cain», kivahti Caesar, »ja riisu lapselta\npois tuo paavillinen päähine.» Se oli samainen punainen samettihilkka.\n»Vahinko, ettei niitä rahoja, jotka tuohon on tuhlattu, ole annettu\nvaivaisille.»\n\n»Nuo sanat minä luulen ennenkin kuulleeni, herra Gregeen», muisteli\nNancy. »Judas Iskariot käytti niitä ensiksi ja te olette varastanut ne\nvarkaalta.»\n\n»Vaiti, vaimo!» huusi Caesar raivostuen suunniltansa Mustan Tomin\nnaurun vuoksi. »Minä kutsun itse tänne sen miehen. Peter Quilliam!» ja\nhän tallusti porrasta kohden.\n\n»Kääntykää takaisin», huusi Nancy pitäen lasta kainalossaan ja\nkohottaen uhkaavasti toisen kätensä ylös.\n\n»Ohoo, et sinä sentään mahda uskaltaa satuttaa kättäs Herran\nvoideltuun, vaimo» tiuskasi Musta Tom.\n\n»Vai en minä uskalla?» kähisi Nancy »Koko mies on paholaisen\nvoitelema», hän lisäsi ja silmät iskivät tulta.\n\n»Tuohon naiseen ei ole luottamista, hyvät herrat», niiskutti\nkonstaapeli. »Kaikissa tapauksissa hän on uskoton. Minulle on kerrottu\nhänen sanoneen, ettei valas nielaissutkaan Joonasta.»\n\n»Niinpä vain, siinä onkin ero meidän välillämme», iski Nancy, »sillä\nmuutamat man-saarelaiset saattavat uskoa, että Joonas nielaisi\nvalaskalan.»\n\nYläkertaan johtavien portaitten ovi avattiin Nancyn selän takana, ja\nPete astui huoneeseen. »Mistä on kysymys, hyvät ystävät?» hän kysyi\nhuolestuneella äänellä.\n\nCaesar astui askeleen häntä kohden kädessään keltainen kirjekuori.\n»Mitäs tämä on?» hän vastasi.\n\nPete otti kirjeen ja avasi sen.\n\n»Siinä on sinun kirjeesi takaisin, sillä vastaanottajaa ei ole\nlöydetty, eikö se ole se?» kysyi Caesar.\n\n»Entäs sitten?» hymähti Pete.\n\n»Englannista tulevat kirjeet eivät tule Peelin kautta. Mutta sinun\nensimmäisessä kirjeessäsi oli Peelin leima, vai eikö ollut?»\n\n»Entäs sitten?»\n\n»Eikö ehkä kirjoitus sisällä ollut sinun omaa käsialaasi? Eikö myöskin\npaketin osoite ollut sinun kirjoittamasi, eikö?»\n\n»Siinäkö kaikki?»\n\n»Eikö siinä ole jo kylliksi, niin minusta tuntuu?»\n\n»Mitenkäs onkaan sen Joe-enon laita?» kysyi Musta Tom ikeniänsä\nirvistäen.\n\n»Sinun rouvasi ei ole Liverpoolissa. Sinä et tiedä, missä hän on. Hän\non mennyt kaikkien syntisien tietä», väitti Caesar.\n\n»Sitäkö te olette tulleet minulle sanomaan?» kysyi Pete.\n\n»Ei. Me olemme, tulleet sanomaan», alkoi Caesar, »että me olemme\nkevytmielisen elämän vuoksi pyyhkineet sinun vaimosi pois luetteloista.\nJa me olemme tulleet neuvomaan sinua pitämään huolta oman sielusi\npelastuksesta. Sinä olet pettänyt meitä, kapteeni Quilliam. Sinä olet\nsaattanut Jumalan Pyhän Hengen murheelliseksi», — vilkaisten uudestaan\nMustaan Tomiin — »ja sinä olet tuottanut häpeää sille seurakunnalle,\njoka on pitänyt sinua jäsenenään. Sinä olet käytöksesi kautta avustanut\njulkista synnintekijää ja antautunut samalle tielle kuin hän, ja siten\ntahdot saattaa yhden Jumalan lapsista murheella hautaan.»\n\nCaesar tuli niin syvästi liikutetuksi omahyväisestä hurskaudestaan\nja osanottavaisuudesta omaan kohtaloonsa, että hän alkoi ankarasti\nniiskuttaa nenäänsä. »Jättäkäämme murheemme Jumalan huomaan», hän sanoi\npolvilleen langeten ja alkoi rukoilla.\n\n»Meidän veljemme on pettänyt meitä, Herra, mutta me annamme hänelle\nkoko sydämestämme anteeksi. Armahda häntä, Herra, ja anna hänen\nsyntinsä anteeksi, että voisi välttää helvetin tulta. Älä jätä\npalvelijaasi Belialin tyttäreksi, missä ikinä hän nyt lieneekin.\nOlkoon hänelle opiksi, nuhteeksi ja ojennukseksi, että hänet nyt on\nerotettu pois hurskasten seurakunnasta. Suo hänen tuntea pahat työnsä\nja syntinsä, kun hän vielä on lihallisessa ruumiissa, ettei hänen\nkuolematon sielunsa joutuisi iankaikkiseen kadotukseen. Herra Jumala,\nvahvista palvelijaasi! Älä salli hänen luonnollisten taipumustensa\ntulla paulaksi hänen tiellensä. Vaikka hänelle tuottaisikin surua\nja murhetta, kyyneleitä ja huokauksia, kuu hänen täytyy kiskoa\norjantappurat ja ohdakkeet sydämestään, auta häntä ja anna hänelle\nvoimaa — —»\n\n»No, siunaa ja varjele!» päivitteli Nancy loksutellen edestakaisin\nlattialla puukengissänsä. »Ihmeitten ihme, ettei tuo mies ollenkaan\nhäpeä mustatessaan omaa tytärtänsä Kaikkivaltiaan kasvojen edessä.»\n\n»Armahda, o Herra», jatkoi Caesar, »kaikkia uskottomia, jotka\nkristityssä maassa vaeltavat pakanuuden pimeydessä eivätkä erota\nsapattia arkipäivistä ja ovat kiukkuisia ja pahoja kieleltään − −.»\n\n»Kitas kiinni, ruoja!» huusi Nancy. »Tuolla se tarkoittaa minua.»\n\nKoko ajan oli Pete seisonut ja kuunnellut äänettömänä, vaikka näytti\nsuuttuneelta ja surulliselta.\n\n»Minä pyydän teiltä kaikilta anteeksi», hän sanoi. »Minä en tahdo\nväittää, ettette ole totta puhuneet. Minä olen kuin nuotanperään\njoutunut kala — liikkuma-ala käy joka hetki pienemmäksi, kunnes olen\nkokonaan joutunut kiikkiin. Niin on minulle, käynyt. Minä _petin_\nteitä. Minä _kirjoitin_ itse nuo kirjeet. Minulla ei ole Joe-enoa eikä\nJoney-tätiä. Minun vaimoni on jättänyt minut. Minä en tiedä, missähän\non tai mitä hänestä on tullut. Minä tunnustan itseni voitetuksi ja\nheitän aseeni.»\n\nKuului voimakasta tyytyväisyyden murinaa. »Mutta etkö sinä tunne\ntodellista anteeksisaamisen tarvetta, veli?» ihmetteli Caesar.\n\n»En», vastasi Pete. »Mitä tein, sen tein parhaimmassa tarkoituksessa,\nja jos se oli väärin, Kaikkivaltias varmaan antaa minulle anteeksi —\nsiinä kaikki.»\n\nCaesar työnsi alahuulensa lerpalleen. Pete ojentausi suoraksi ja\nkatseli miehiä kasvoista kasvoihin, kunnes hänen silmänsä pysähtyivät\npostinkantajaan.\n\n»Mutta tarvitaan varas saamaan varas kiinni», hän sanoi. »Kuka teistä\non se rosvo, joka sai kiinni minut? Voi olla mahdollista, että minä\nolen käyttäytynyt kuin tyhmin kollo, ja te olette olleet aivan\ntavattoman viisaita ja ovelia, mutta ajattelen kuitenkin, että joku on\nsittenkin ollut liian hätäinen.»\n\nHän kohotti keltaista kirjekuorta. »Tämä kirje oli sinetöity, kun te\nannoitte sen minulle, herra Gregeen. — Niistä te siis tiedätte, mitä\nsinne sisään oli kirjoitettu? 'Vastaanottaja tuntematon', te sanotte.\nMutta sehän ei vielä sano mitään, tuleehan paljon muitakin kirjeitä\ntakaisin.»\n\nPostinkantaja seisoi ja siveli otsatukkaansa.\n\n»Herralla on omat keinonsa toteuttaessaan tahtoansa, vai eikö se ole\nniin, Caesar? En kuitenkaan usko, että toisten kirjeitten avaaminen\nkuuluisi niihin.»\n\nHerra Kelly pyöritti kärppämäisiä silmiänsä, niin että ne olivat\ntyöntyä ulos rei'istänsä.\n\nPete heitti kirjekuoren täysinensä tuleen. »Te olette tulleet sanomaan\nminulle, että olette erottaneet minun vaimoni seurakunnastanne.\nHyvä on! Te voitte, erottaa samalla myöskin minut, ja jos teillä on\nsaatavilla ne rahat, jotka minä olen teille antanut, voitte palauttaa\nne minulle saman tien, niin olemme kerralla kuitit.»\n\nMusta Tom oli katketa naurusta tarjoilupöydän nurkalla, ja Caesar\nkiemurteli väistääkseen hänen läpitunkevaa katsettansa.\n\n»Te tunnette hyvin sen vanhan kirjan», sanoi Pete, »joka minulle on\nmelkein kokonaan vieras, mutta luullakseni sanotaan siellä kuitenkin\njossakin paikassa: »Joka teistä on synnitön, hän heittäköön ensimmäisen\nkiven.» Minä en suinkaan ole mikään pyhimys ja saatte siis panna\nrangaistuksenne toimeen.»\n\nHänen äänensä alkoi vavista. »Ilmeisesti te ajattelette, että maallinen\nlaki on tullut rikotuksi, mutta minä ajattelen enemmän sydämen lakia.\nTässä tapauksessa saattaa olla siitäkin kysymys, siitä voitte olla\nvarmat. Se nainen, joka on karannut, on saattanut tehdä väärin — en\ntahdo väittää, ettei hän olisi rikkonut, onneton raukka. Mutta jos hän\ntulee takaisin kotiin — te voitte hänet sulkea ulos — mutta minä otan\nhänet vastaan, millainen hän lieneekin ja mitä hän lieneekin tehnyt —\nniin totta kuin Jumala minua auttakoon — enkä minä kysy viimeisellä\ntuomiollakaan, teinkö silloin oikein tai väärin.»\n\nSitten hän käänsi heille selkänsä ja istahti tuolille takan ääreen.\n\n»Nyt te voitte mennä kotiinne hoitamaan omia asioitanne», sanoi Nancy\npyyhkien silmiänsä, »että minä saan tuulettaa tämän keittiön — ja\npuhdasta ilmaa tämä totisesti tarvitseekin tuollaisten likaisten\nroikaleitten jälkeen.»\n\nCaesarkin pyyhkäsi toista silmäänsä — sitä joka oli lähinnä Mustaa\nTomia. »Tulkaa», hän sanoi valittaen ja hillitysti, »meidän asiamme on\ntoimitettu ja turha vaiva. Etiopialainen ei voi vaihtaa nahkaansa eikä\nleopardi pilkkujansa.»\n\n»Ei, mutta hän voi kyllä ne peittää päällystakilla», pisti Nancy. »Se\nsattui naulankantaan, vai mitä Caesar? Älkää moittiko peiliä, jos\nkasvonne ovat inhoittavat.»\n\nCaesar näytti siltä kuin ei olisi kuullut hänen sanojansa. Hän huokasi\nsyvään Peten selän takana ja sanoi: »No niin, me rukoilemme, kaikista\nhuolimatta, että me kaikki kohtaamme toisemme taivaassa viimeisenä\npäivänä.»\n\n»Ei, kiitoksia paljon, minua ette kohtaa», kivahti Nancy. »Ei ole sitä\npaikkaa, jossa minä tahtoisin olla teidän kaltaistenne kanssa yhdessä.»\n\nCaesarin vanha ihminen ei sietänyt enempää. »Hullu ja kiittämätön\nvaimo», hän huusi, »joka on syönyt minun leipääni ja juonut minun — —»\n\n»Minunko syntyperääni sinä?» iski Nancy. »Varmaankin joku Faraon tytär\non löytänyt sinut kaislikosta ja tehnyt profeetaksi.»\n\n»Ei kannata tuhlata sanoja, herra, yksinäiselle naiselle, joka asuu\nyhdessä yksinäisen miehen kanssa», päätti herra Niplightly.\n\nNancy muutti lapsen oikealta käsivarreltansa vasemmalle ja iski\nrystyillänsä poliisia kasvoihin. »Tämä parantakoon sinun pahaa\nsydäntäsi», hän kivahti, »ja sano tuomarille, että minä sen annoin.»\n\nSitten hän kääntyi postinkantajaan ja Mustaan Tomiin. »Ulos täältä,\nsinä pikkuinen varas, sinun suusi on inhoittava likakaivo ja sinun\nkielesi on sen pumppu. Mene kotiisi kuolemaan sinä musta könttyrä, sinä\nhämähäkki — sinä olet jo kylliksi ilkeä etkä kelpaa mihinkään muuhun.\nUlos täältä, joka sorkka!» huusi Nancy lyöden oven heidän jälkeensä\nkiinni, vaan avasi sen kuitenkin vielä lähettääksensä viimeisen\ntervehdyksensä. »Ja jos nyt kävisi niin, että te tapaisitte taivaassa\ntoisenne, ilmoittakaa siitä minulle, niin minä koetan tulla toimeen\nsiellä toisessa paikassa.»\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nSamana iltana Pete jalallansa heilutteli pientä kätkyttä. Toinen\nkäsi oli pöydällä ja hyväili hellästi sormusta ja korvarenkaita,\njotka hän oli löytänyt pukeutumispöydän laatikosta. Silloin kuului\novelta kiireellinen koputus, joka kumisi hänen korvissansa kuin tyhjä\nruumisarkku.\n\n»Sisään», hän huudahti.\n\nTulija oli Philip, mutta tuntui kuin itse kuolema olisi astunut sisään,\nniin syvälle olivat hänen poskensa — painuneet, niin hurjannäköiset\nolivat hänen silmänsä, niin kylmä hänen kätensä.\n\nPete oli valmistunut kaikkeen. »Sinäkin olet kuullut siitä — näkeehän\nsen», hän sanoi kuin uhmaten. »Sinun ei tarvitse mitään sanoa — minä\nolen nyt merrassa.»\n\n»Ole rohkea, Pete», pyysi Philip. »Se on oleva ankara isku sinulle.»\n\nPete katsahti häneen ja koko hänen olentonsa muuttui. »Puhu suoraan,\nystäväni. Se on huono ihminen, joka ei voi kestää — —»\n\n»Minä tuon sinulle surullisimman viestin», huokasi Philip istahtaen\nniin kauaksi kuin suinkin.\n\n»Sinä olet löytänyt hänet — sinä olet nähnyt hänet. Missä hän on?»\n\n»Hän on — —» alkoi Philip, mutta vaikeni.\n\n»Jatka, toveri; minulla on ennenkin ollut murheita», pyysi Pete.\n\n»Voitko sinä sen kestää?» kysyi Philip. »Hän on — —» ja hän vaikeni\ntaaskin.\n\n»Hän on — missä?» hätäili Pete.\n\n»Hän on kuollut», sai Philip vihdoin sanotuksi.\n\nPete hypähti seisoallensa. Philip teki samoin ja nyt hän antoi kuulua\nyhtenä ryöppynä kaikki tietonsa.\n\n»Se tapahtui jo joku aika sitten, Pete, mutta minä en voinut\nennemmin pakottaa itseäni kertomaan sitä sinulle. Minä koetin, mutta\nminä en voinut. Se tapahtui Douglasissa — kuumeeseen — muutamassa\nvuokra-asunnossa — yksin — tuntemattomana — —»\n\n»Odota vähän! Anna minulle aikaa!» huohotti Pete. »Minä sain kerran\nKimberleyssa haavan kylkeeni kiväärin kuulasta, siitä asti on joskus\nvihlonut kylkeäni niin, että on vaikea hengittää.»\n\nHän hoippui ovelle ja heitti sen auki sekä palasi sitten takaisin\npuuskuttaen: »Kuollut! Kuollut! Kate on kuollut!»\n\nNancy tuli keittiöstä juuri sinä hetkenä ja kuultuaan hänen sanansa\nnosti molemmat kätensä kohti korkeutta kimeästi parahtaen. Pete tarttui\nhänen olkapäihinsä, työnsi hänet ulos ja sulki oven ja virkkoi sitten\npainaen oikealla kädellänsä lujasti kylkeänsä: »Naiset ovat kyllä\nhyviä, veikkoseni, mutta kun myrsky kohtaa miestä — —» Hän vaikeni taas\nja mutisi: »Kuollut! Kirry on kuollut!»\n\nLapsi oli havahtunut Nancyn huudahduksesta ja alkoi itkeä. Pete astui\nkätkyen luo ja keinuttaen toisella jalallansa hyräili »Tuuti lulla, aa,\naa, aa!»\n\nPhilip hengitti raskaasti. Hän oli kuin ihminen, joka on joutunut\npohjattoman kuilun partaalle ja aikoo heittäytyä sinne. »Jumala minulle\nanteeksi suokoon», hän sanoi. »Minä olisin mieluummin lopettanut\npäiväni. Minä murran sinun sydämesi — —»\n\n»Minusta ei ole pelkoa, hyvä veli», sanoi Pete. »Minä olen vanha\nkulkuri, joka olen nähnyt tuulta jos tuiskuakin. Ei sitä niin vähästä\nkuole. Anna minulle aikaa, veli, anna minulle aikaa». Ja sitten hän\njatkoi puoliksi hyräillen: »Kuollut! Kirry kuollut! Hussa lullaa, aa,\naa, aa! Minun Kirryni on kuollut!»\n\nPienokainen nukahti. Pete istahti tuolillensa ja hiillokseen\nnyökytellen virkkoi heikolla, lapsellisella äänellä: »Minä olen\ntuntenut hänet lapsesta asti, tiedäthän. Hän on ollut minun pikku\nlemmikkini siitä asti, kun hän oli pienoinen tyttö, jolloin hän\nminun puolestani antoi korvatillikan koulumestarille, kun se minua\nsyyttömästi pieksi. Oh, kyllä hän niihin aikoihin oli suloinen pikku\nolento ruskeine kinttuineen ja liehuville kiharoinensa! Ja nyt hän on\ntäysi nainen ja kuollut! Jumala, Jumala minua armahtakoon!»\n\nHän nousi ja alkoi raskaasti astella edestakaisin huoneessa, huojuen\nja nytkähdellen kuin olisi kulkenut portaita ylös. »Kuinka iloinen\nja kaunis hän olikaan, kun minä läksin Kimberleyhin! Hänen kauniit\nkasvonsa säteilivät, kun hän sinä aamuna vallattomasi nauraen heitti\nminulle akkunasta hyvästit. Viisi vuotta minä näin hänet sellaisena\nunissani ja nyt hän on poissa. Kirry on poissa! Minun Kirryni! Jumala\nminua auttakoon! Oi, Jumala, armahda minua!»\n\nHän lakkasi hoippumasta ympäri huonetta ja istahti tuleen tuijotellen.\nHänen silmänsä olivat punaiset, kuin sydänveri olisi kohonnut niihin,\nmutta ei näkynyt jälkeäkään kanelista. Philip ei koettanutkaan häntä\nlohduttaa. Hän tunsi, että heti ensimmäinen sana tukehduttaisi hänet.\n\n»Kyllä minä nyt ymmärrän, miten kaikki on käynyt», hän huokasi. »Kun\nminä olin poissa, hänen sydämensä oli muuttunut, mutta kun minä\npalasin, hän luuli, että hänen täytyy pitää sanansa. Minun onneton\nkaritsani! Hänhän oli vielä aivan lapsi. Mutta minä olin mies — minun\nolisi pitänyt nähdä, kuinka asiat olivat. Minä olen nyt kuin hukkuva\n— kaikki eletty palaa uudelleen mieleen. Nyt minä näen sen aivan\nselvästi. Mutta kaikki on liian myöhäistä! Voi onneton Kirry-parkani!\nJa minä kun luulin, että tekisin hänet onnelliseksi!» Sitten hän lisäsi\navuttomasti katsahtaen. »Usko minua, veli, kertaakaan minun mieleeni ei\njuolahtanut mitään muuta. Ei, ei milloinkaan, sen vakuutan. Minä olen\nkuin merimies, joka koko kotimatkan valmistaa kullattua häkkiä jollekin\nlämpimän maan linnulle. Mutta tuskin hän on saanut suojattinsa sinne,\nkun se kiihkeästi haluaa sieltä vapaaksi, se pikkuinen raukka.»\n\nPhilip istui ja kuunteli ja oman kelvottomuuden tunto jäyti hänen\nsieluansa. Silmät harhaillen lattiassa hän vihdoin virkahti: »Ei sinun\ntarvitse mistään syyttää itseäsi. Sinä teit kaikki, mitä ikinä voit —\nkaikki. Myöskin hän oli syytön. Se oli jonkun muun syy. Hän tuli teidän\nväliinne. Ehkä hän ajatteli, ettei voinut sitä auttaa — ehkä siten\nuskotteli itsellensä — mutta Kate oli syytön, Pete. Usko minua, hän on\n— —»\n\nPete iski nyrkkinsä pöytään sellaisella voimalla, että sormukset\nlensivät kilisten ylös. »Mitä se minuun koskee?» hän huudahti käheästi.\n»Mitä minä siitä välitän, onko hän syytön tai syyllinen? Hän on\nkuollut, eikö ole? ja siinä on kylliksi. Kirottu olkoon se mies!\nHänestä en tahdo mitään tietää. Kate on minun nyt. Miksi se vieras\ntunkeutuisi minun ja minun omieni väliin?»\n\nRaadeltu sydän ja kidutetut aivot eivät voineet kestää enempää. Peten\npää vaipui pöydälle. Samalla hänen vihansa haihtui. Kohottamatta\npäätänsä hän ojensi kätensä sormusten yli tavoitellen Philipin kättä.\nPhilipin käsi vapisi, kun hän sitä puristi. Hän luuli sen johtuvan\nosanotosta ja häpesi yhä enemmän.\n\n»Anna minulle aikaa, toveri», hän virkahti. »Pian minä taas olen\noma itseni. Minä olin niin pyörällä päästäni, ellen tiedä kuulinko\noikein, mitä sinä sanoit. Douglasissa — niinkö sanoit? Ypö yksin,\nniinkö? Ei suinkaan aivan yksin? Eikö hän sinua kutsunut? Olithan sinä\nsilloin kotona, Phil? Olithan sinä hänen luonaan, ettei häneltä mitään\npuuttunut?»\n\nPhilip vastasi epäselvästi, harhaileva katse yhä maahan luotuna. »Jos\nse tuottaa sinulle jotakin lohtua... kyllä, minä olin siellä — hänellä\nei puuttunut mitään.»\n\n»Voi onneton tyttöraukkani.» huokasi Pete. »Lähettikö hän — eikö\nhänellä ollut mitään — eikö hän sanonut mitään erikoista — lopun\nlähetessä, eikö?»\n\nKiemurrellen koetti Philip vapautua tuosta kysymyksestä. Siinä oli\nkuitenkin jotakin, johon hän saattoi tarttua kiinni tarvitsematta\nvalehdella. »Hän rukoili sinulta anteeksiantoa», hän vastasi. »Hän\npyysi minua sanomaan sinulle, että sinä ajattelisit häntä niin vähän\nkuin mahdollista; ettei sinun pitäisi kovin surra häntä ja että sinä\nkoettaisit unohtaa hänet, niin että hänen syntinsäkin siten unohtuisi.»\n\n»Entäs pienokainen — eikö hän sanonut mitään lapsesta?» kysyi Pete.\n\n»Se oli hänestä kaikista katkerinta», vastasi Philip. »Raskainta\nhänestä oli ajatella, että sinä mahdollisesti pidät häntä luonnottomana\näitinä. 'Katherineni. Pikku Katherineni. Suloinen pikku enkelini'»\nniitä sanoja hän toisteli koko päivän.»\n\n»Tietysti, tietysti, minä ymmärrän», myönsi Pete nyökytellen yhä tulta\nkohden; »hän jätti pienokaisen minun tähteni, mutta hän ikävöi sitä\nlakkaamatta. Onneton raukka. Lohdutithan sinä häntä, Philip? Koetithan\nsinä tehdä hänen eronsa mahdollisimman helpoksi?»\n\n»Lapsi voi oikein hyvin ja on onnellinen», minä sanoin. »Pete ei\najattele sinusta mitään muuta kuin hyvää ja ystävällistä», minä\nvakuutin.»\n\n»Suokoon Jumala hänelle suloisen levon. Lemmikkini! Onneton\nvaimoparkani!» sanoi Pete juhlallisesti. Sitten hän äkkiä lisäsi\ntoisella äänellä: »Tiedätkö sinä, mihin hänet on haudattu?»\n\nPhilip epäröi. Hän ei ollut voinut odottaa tätä kysymystä. Missä oli\nhänen järkensä ollut, kun hän ei ollut voinut sitä ajatella? Mutta nyt\nei ollut mahdollisuutta palata. Hänet pakotettiin jatkamaan samaan\nsuuntaan. Hänen täytyi valehdella valehtelemasta päästyäänkin. »Kyllä»,\nhän sammalsi.\n\n»Voitko viedä minut hänen haudalleni?»\n\nPhilipin oli melkein mahdoton hengittää; hikikarpalot kohosivat hänen\notsallensa.\n\n»Älä pelkää minun puolestani, ystäväni», sanoi Pete, »kohta minä olen\noma itseni taas. Voitko sinä viedä minut vaimoni haudalle?»\n\n»Voin», myönsi Philip. Hän oli joutunut virran vietäväksi. Vauhti\nkiihtyi ja kuohut yhä yltyivät. Hänen täytyi mennä eteenpäin. Hän ei\nvoinut vaihtaa suuntaa, valhe seurasi valhetta, oli lausuttava valhe\nvalheen jälkeen.\n\n»Silloin me matkustamme huomen-aamuna postivaunuissa», päätti Pete.\n\nPhilip nousi ja hänen jäsenensä olivat kankeat. Hän oli ajatellut\npäästää vain yhden valheen, mutta nyt niitä oli tullut jo monta. Totta\non, mitä sanotaan: »valhe on raajarikko», se ei yksin pysy pystyssä\n»Hyvää yötä Pete. Minä menen nyt kotiin. En voi oikein hyvin tänä\niltana.»\n\n»Me pysäytämme postivaunut tätisi portille, huomenaamuna», sanoi Pete.\n\nYhdessä he astuivat ovelle ja seisoivat hetkisen kosteassa,\nsysimustassa yössä.\n\n»Maailma on tullut ihmeellisen tyhjäksi, hyvä ystävä, ja sinä olet\nnyt ainoa, mitä minulla on, Phil — sinä ja lapsi. Mutta en kuitenkaan\ntahdo valittaa. Kun sain Luon kiväärin kuulan kylkeeni, olin kaukana\nihmisasunnoilta, satojen penikulmien päässä niistä, joita rakastin.\nNäin vain pensaita, korkeata ruohoa, kivikkoa ja hietikkoa — voisin\nsanoa, olen joutunut maailman ääriin, jossa maailma loppuu, enkä\nkoskaan enää luullut saavani nähdä häntä enkä tätä vanhaa saarta enkä\nvanhoja tuttuja kasvoja. Niin yksin en toki nyt ole. Hyvää yötä, vanha\nystävä. Jumala sinua siunatkoon.»\n\nPortti avattiin ja lyötiin taas kiinni. Hoiperrellen Philip kulki tietä\npitkin. Hän vihasi Peteä. Viha tuota avomielistä miestä kohtaan, joka\noli kietonut hänet tähän loppumattomaan valheiden verkkoon, oli ainoa,\nmihin hänen omatuntonsa häntä ohjasi.\n\nPete palasi takaisin arkihuoneeseen mutisten: »Kirry on kuollut. Kirry\non kuollut.» Hän pani ketjun oveen ja sanoi: »Sulje akkunaluukut,\nNancy» ja sitten hän palasi tuolillensa kätkyen ääreen.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nMyöhemmin samana iltana Pete meni Sulbyyn kertomaan niitä uutisia,\njoita itse oli saanut tietää. Mummi oli kapakkahuoneessa ja hiljaa,\nlempeästi, hellästi ja rakastettavasti Pete kertoi hänelle asian.\n\nKeittiöstä kuului kovaäänistä puhetta. Caesar siellä istui käyden\nankaraa sanasotaa Mustan Tomin kanssa. Avoin Raamattu oli hänen\npolvillansa. Tom koetti vetää sen itselleen, osoitti paksulla,\nlikaisella sormellaan sivua ja huusi: »tuossa se on — se tarkoittaa\nsinua — _publikaanit ja syntiset_. Kapakoitsija on publikaani.»\n\nCaesar nojasi taapäin tuolillansa ja sanoi musertavalla ylenkatseella:\n»Se ammatti ei ole kehuttava — minä myönnän, että on ihmisiä, jotka\ntoimittavat sitä huonosti. Mutta mikä ammatti ei ole huono, jos huono\nihminen saa sen tehdäksensä? Sanotaan, että Lontoossa on suuria\nsaarnamiehiä, jotka koettavat tehdä kapakoista kirkkoja ja niin tehdään\npapeista kapakan isäntiä. Niin oli asianlaita ennen muinoin tällä\nMan-saarella ja surullista on, etteivät asiat ole nyt vielä siten\njärjestetyt. Oh, ole vanna, että minä olen tarkasti miettinyt tätä\nasiaa. Minä olen antautunut siihen vasta sitten, kun olen ahkerasti\nrukoillut itselleni voimaa. 'Pitäisikö minun hyljätä ammattini ja\nseurakuntani, vaikka on hyvin mahdollista, että se joutuisi paljon\npahemman ja kelvottomamman miehen hoidettavaksi?' Ja minä uskon\nja luotan siihen, että Herra itse on puhunut. 'On olemassa pieni\nviinitarha — vähän työtä siinä pienessä viinitarhassa. Tee sinä Caesar\nse työ', ja niin minä tahdonkin tehdä.»\n\nPete astui keittiöön ja kertoi häikäilemättä Caesarille uutisensa\naivankuin tuo olisi häntä lohduttanut ja hän tahtonut huutaa: »Kas\nsiinä, joko tämä nyt sinulle riittää? Joko sinä nyt olet tyytyväinen».\n\n»Mair yee shoh — Herran tahto tapahtukoon», sanoi Caesar.\n\n»Siinä tapauksessa hänen tahtonsa ei ole kehuttava», väitti Pete. »Minä\nolen nähnyt tehtävän parempiakin töitä.»\n\nYlpeyden henki valtasi Caesarin sinä hetkenä — tuossahan istui Musta\nTom tuijotellen häneen ja rypistellen suuria kulmakarvojansa. Puristaen\nhuulensa lujasti suppuun ja heittäen päätänsä ylpeästi taapäin Caesar\nvirkkoi hautajaisäänellä: »Herra antoi ja Herra otti, kiitetty olkoon\nHerran nimi.»\n\nPete purskahti hurjaan nauruun.\n\n»Etkö sinäkin tunne samalla tavalla, ystäväni», ihmetteli Caesar.\n\n»En sinne päinkään», sanoi Pete. »Minä en luule koskaan tehneeni\nJumalalle mitään pahaa, en ainakaan tieten tahtoen, mutta hän on\nottanut minulta pois nuoren vaimoni ja jättänyt pienen, viattoman\nlapseni äidittömäksi.»\n\n»Tutkimattomat ovat Herran tiet ja Hänen viisautensa», väitti Caesar.\n\n»Tutkimattomat?» kivahti Pete. »Sen minäkin tiedän, mutta en voi\nymmärtää, kuinka te tällaista voitte viisaudeksi sanoa. Onko tämä\noikeutta, sitä minä en voi ymmärtää. Olenko minä sen ansainnut?\nPakanallisuutta, sanotte te. Voitte olla oikeassa. Herra on kurittanut\nminua ja minä olen saanut tarpeekseni. Mutta en kuitenkaan missään\ntapauksessa tahdo sen tähden langeta polvilleni. Kaikkivaltias ja minä\nvoimme olla kokonaan kuitit.»\n\nSanottuansa tämän hän lähti talosta suuttuneena, lohdutonna ja melkein\nsuunniltansa. Melkein mieletön hymy leikki hänen tuhkanharmailla\nkasvoillaan.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nSeuraavana aamuna tuli Mummi Jalavaharjuun tuoden mukanaan kaksi\nankanmunaa, jotka aikoi tarjota Petelle aamiaiseksi. Hän keitti niitä\njuuri parhaillansa pienessä kattilassa, kun Pete tuli alakertaan.\n\n»Nauti terveydeksesi», hän sanoi hyvitellen asettaessaan ne kuumina ja\nhöyryävinä pöydälle hänen eteensä. Mutta Pete ei voinut mitään syödä.\n\n»Hän ei ole juuri mitään nauttinut näinä päivinä», kertoi Nancy.\nHetkistä aikaisemmin hän oli riisunut esiliinansa vyötäisiltänsä,\nhiipinyt kadulle ja palannut takaisin kädessään pieni, sanomalehteen\nkääritty paketti.\n\n»Ehkäpä hän syö ne matkalla», sanoi Mummi. »Minä pistän ne nenäliinaan\nja asetan sen hänen hattuunsa.»\n\n»Älkää toki, hyvä rouva», huudahti Nancy. »Hän hikoaa niin kauheasti.\nKun hän tahtoo pyyhkiä otsansa ja ottaa nenäliinan, niin silloin\nhän unohtaa munat. Mutta tässä. Missä teidän liivintaskunne on,\nPete? Sopiikohan tämä sinne? Kas tuossa... Siinä on puoli naulaa\nkääretupakkaa, poikaparalle», hän kuiskasi kätensä takaa Mummille.\n\nNiin he kilpailivat koettaen kumpikin parhaansa mukaan osoittaa tuolle\nmurtuneelle miehelle hyväntahtoisuuttansa. Sillä aikaa oli Crow, joka\najoi Douglasin postia — iloinen vanha synninmyyrä, jolla oli nenä kuin\nsipuli ja lyhyt tukka ja istui ja kävi suorana kuin seipäänniellyt\n— työskennellyt ahkerasti saadaksensa hevoset valjaisiin torin\nkulmassa olevan talon pihalla. Nyt hän ilmestyi nurkan takaa esille\nja pysähtyi portille. Molemmat naiset muuttuivat äkkiä hiljaisiksi\nvieden esiliinansa kulman silmillensä aivan kuin ruumisvaunut olisivat\nilmestyneet ovelle. Pete sen sijaan puhui äänekkäästi ja touhusi\nsuurella kiireellä peittääkseen liikutustaan hyvästiä jättäessään.\n\n»Hyvästi, Mummi. Minä vien teiltä terveisiä hänelle, kun saavun\nsinne. Hyvästi, Nancy. Minä en myöskään unohda sinua. Hyvästi pikku\nlemmikkini», hän sanoi heittäytyen polvilleen kätkyen ääreen. »Mitä\noikeutta on antaa sydämensä murtua, kun hänellä on tuollainen pikkuinen\nviaton olento, jonka puolesta elää? Hyvästi.»\n\nPortille oli kokoontunut joukko naisia, jotka puhuivat Katesta. »Oi,\nkuinka hän oli ystävällinen ystävällisempää ja sivistyneenpää ihmistä\nei ole olemassakaan.» »Oi, kuinka tulen häntä kaipaamaan! Minä hankin\nhänelle munia hänen kuolinpäiväänsä asti, saattaisin sanoa. 'Hyvää\nhuomenta, Christian Annie', oli hänellä tapana sanoa—juuri niin hän\nsanoi. Kysyt tekö olinko minä aina tervetullut? Voi, voi, kyllä minä\nolin kuin kotonani hänen luonansa.» — »Ja kuinka kaunis hän olikaan\ntullessansa kääseillä lapsensa kanssa. On kuin tuo olisi tapahtunut\neilen. Ja nyt, suuri Jumala.» — »Vaiti, tuolla tulee hänen miehensä.\nMinun tekee mieleni itkeä, kun katselen häntä. Hänen iloinen sydämensä\non kokonaan murtunut.» — »Vaiti.»\n\nHe katsoivat alas, ettei Peten tarvitsisi katsoa heitä silmiin ja\navasivat vaunun oven hänelle, odottaen että hän menisi sisään kuten\nhautajaisissa. Mutta iloisesti tervehtien: »Hyvää huomenta, ystävät»,\nhypähti Pete ylös ja istahti katolle Crowin viereen.\n\nVaunut pysähtyivät Balluren kartanon eteen ottaakseen tuomarin mukaan.\nPhilip näytti kalpealta ja laihtuneelta ja askel oli laahustava\nja kuolemanväsynyt, vaikka kasvoilla kuvastui kuumeisen kiihkeä\npäättäväisyys. Hänen jäljessään tuli Nan-täti valkeassa päähineessään\nkantaen käsivarrellaan matkavilttiä, ja hänen koko olentonsa oli\nhermostunut ja kasvoilla kuvastui suuri levottomuus.\n\n»Istu sisään vaunuun tänään, Philip», hän pyysi.\n\n»Ei, ei», vastasi Philip suudellen häntä ja työntäen hänet portin\ntoiselle puolelle ja hypähti sitten vaunun katolle Peten viereen. Vasta\nsilloin vanha neiti sanoi:\n\n»Hyvää huomenta, Peter. Minä otan osaa suureen suruunne ja toivon...\nMutta älkää nyt antako tuomarin ajaa ulkona koko matkaa, jos vielä\ntulee viileämmäksi... Hän on viettänyt unettoman yön ja —»\n\n»Antakaa mennä, Crow», sanoi Philip varmasti ja käskevästi.\n\n»Minä kyllä pidän siitä huolen, neiti Christian», huudahti Crow yli\nolkansa. »Hänen ylhäisyytensä lueksii liian ahkerasti — sen tähden\nhän on tullut niin heikoksi. Kohtuus kaikessa, sanotaan, vai mitä? Te\nnäytätte kuitenkin sangen hyvinvoivalla, neiti Christian. Te tulette\npäivä päivältä yhä nuoremmaksi. Se on aivan totta. Minun täytyy hakea\nvielä mukaan itä-Intian kapteeni. Ja sitten vielä laatikot.» Sitten hän\nheilautti piiskaansa ja vaunut jyrisivät tietä pitkin.\n\nPäivä oli tyyni ja kaunis. Vanha Balluren harju oli täynnä keltaisia\nkukkia, linnut lauloivat puissa ja rannan aallot säestivät kaukaista\nkellojen kiikutusta. Peten elämässä tämä oli raskain päivä, mutta hän\nkoetti sen kuitenkin urheasti kestää.\n\nHän istui Philipin ja ajajan välissä. Toisella puolen Crowia oli\nkaksi muuta matkustajaa, joku talonpoika ja kalastaja. Talonpoika,\nsuurisuinen vekkuli, pitkä keppi kädessä ja mukana kaksi koiraa,\njotka juosta lerputtivat haukkuen tiellä, palasi keskikesän\nmarkkinoilta, jossa hän oli ollut lampaita myymässä. Kalastaja taas\noli yksinkertainen olento, joka oli ollut kalastamassa makrilleja\nKinsalessa ja istui laatikollinen kaloja jalkainsa välissä.\n\n»Minun eukkoni on saanut pieniä senjälkeen kun minä maaliskuussa läksin\nkotoa», kertoi kalastaja nauraen ja koko hänen päivettynyt naamansa\nloisti ilosta ja tyytyväisyydestä. »Poika se tietysti oli. Onhan meillä\ntoisiakin poikia. Tämä on kolmas — on meillä miesväkeä. Minä sain\nkirjeen Ramseyn postikonttorista kulkiessani siitä kautta. Äiti voi\nkerrassaan mainiosti, aivan mainiosti ja hänen vanha äitinsä auttaa\nhäntä taloustoimissa.»\n\n»Sehän sopii, pojat. Me maistelemme ristiäisiä Hiberniassa», ehdotti\nCrow.\n\n»Minulla nyt ei ole erikoisesti sitä vastaan», myönsi kalastaja\niloisesti. »Makrillin kalastus on ollut jokseenkin tuottavaa tänä\npyyntikautena.»\n\nJa niin hän alkoi yksinkertaisella tavallansa kuvailla kotiansa,\niloansa, joka hänet täytti, kun hän sai palata sinne takaisin, uutta\nperheen jäsentä ja äitiä lapsivuoteessa, isoäitiä, joka hoiti taloutta,\nja toisia lapsia, jotka odottivat uusia mekkoja ja housuja, jotka\nkaikki laitettaisiin nyt kun kalastuksesta oli saatu rahaa. Samalla hän\nkuvasi, miten hän itse kiertää puodista puotiin maksamassa »ostoksia»,\njoita on tehty hänen ollessaan Kinsalessa. Vihdoin Pete tuli niin\nliikutetuksi, ettei hän jaksanut kuunnella kauempaa.\n\n»Minä olen aivan varma, että hän oli sairas jo kotoa lähtiessänsä»,\nhän kuiskasi kääntäen selkänsä miehiin Ja joutuen silmä silmää\nvasten Philipin kanssa. Hän puhui jäisellä äänellä, niin että juuri\nkuului vaununpyörien ratinan yli ja koetti samalla tehdä Katen niin\nviattomaksi kuin mahdollista Philipin silmissä.\n\n»Täytyy varoa tuomitsemasta ihmistä liian ankarasti, etkös sinäkin niin\najattele?» hän huokasi. »Me emme voi tutkia toisen ihmisen sielua, se\nainakin on varma.»\n\nJa sitten hän alkoi taas kysellä. Hän kysyi Katen sairaudesta,\ntohtorista, hautajaisista ja kaikesta muusta; ei vain Philipistä\nitsestänsä — sitä hän tarkasti varoi. Philipin täytyi vastata kaikkeen.\nHän oli kuin vanki, joka oli kahleella sidottu kaleerivenheeseen —\nhänen täytyi jatkaa samalla tavalla. Nyt he kulkivat sen sillan yli,\njonka alitse virtaa Ballaglass Cornaan myllylle.\n\n»Katsopas tuota rinnettä, ystäväni», sanoi Pete. »Oi, niitä vanhoja\nonnellisia aikoja! Tuolla me kahlasimme joessa, hypimme kiviltä kiville\nja kiipesimme puihin — voi kuitenkin — voi kuitenkin. Silloin me\nolimme paljain päin ja avojaloin aamusta iltaan, mutta voi, kuinka hän\nsittenkin oli suloinen ja millainen halu hänellä oli pukeutua hienosti.\nHän kiinnitti sananjalkoja kaulansa ympäri pitsien asemasta ja sitoi\nkasteesta kiiltäviä poimulehtiä rinnallensa ja niiden piti kuvata\ntimantteja. Verenpisaran oksista hän laittoi kruunun päähänsä — ah,\nniin se käy, niin se käy. Ja nyt — voiko sitä ajatella, kuinka toisin\nonkaan nyt.»\n\nVaunun toisella puolella naurettiin.\n\n»Mitäs te siitä sanotte, kapteeni Pete», huudahti Crow.\n\n»Mistä niin?» kysyi Pete.\n\nKalastaja oli Hiberniassa kestittänyt niin runsaasti talonpoikaa ja\najajaa, että he olivat muuttuneet suuriäänisiksi ja rivosuisiksi.\n\n»Minä sanon teille Dan Johnny, ettei ole kovin suurta iloa niistä\nlapsista, jotka tulevat maailmaan isän ollessa poissa kotoa, mihin ei\nole luottamista. Parasta on viedä pienokainen Glen Aldyn viisaan eukon\nluokse, vai mitä arvelette? Kukaan ei tahdo saada käenpoikasta pesäänsä\n— vai mitä te sanotte, kapteeni.»\n\n»Minä sanon, että te olette pahasuinen, vanha kielilakkari, Crow, mutta\nminä en välitä heittää nyt teitä vaunusta alas», sanoi Pete. Ja näin\nsanoen hän kääntyi takaisin keskustelemaan Philipin kanssa.\n\nKyytimies näytti loukkaantuneelta, mutta talonpoika koetti sovittaa\nhäntä herättäen hänessä pelkoa.\n\n»Ei ole hyvä hänen kanssaan joutua käsikähmään — minä itse näin, miten\nhän Tynwaldissa toisella kädellään kohotti ylös koko teltan.»\n\n»Oli kuitenkin ihmeellistä, ettei hän tullut kotiin», kuiskasi Pete\nPhilipin korvaan — »tullut edes kotiin kuolemaan, tarkoitan. Ei\nkärsinyt sitä nähdä, luulisin. Mutta ei hänen olisi tarvinnut mitään\npelätä, vaikkei hän sitä voinut tietää. Minä olin aika hyvin voinut\nsuojella häntä juoruilta. Ja olisin lyönyt kuoliaaksi ensimmäisen, joka\nolisi uskaltanut lausua hänestä jotakin rumaa. Mutta ehkä hän pelkäsi\nminua itseäni. Pelkäsi minua. — Onneton raukka, Kate parka.»\n\nPhilip oli kuin kidutuspenkissä. Hänen täytyi nähdä Peten suurta,\nkorutonta murhetta; kuulla hänen huokuvan anteeksiantamusta ja\nrakkaudella muistelevan erehtynyttä vaimoansa. Ottaa vastaan hänen\nluottamuksensa ja sydämensä salaiset ajatukset aivan kuin lapsi olisi\nrakastavalle isällensä kertonut sydänsurujansa, se oli kauheata, se\nsaattoi viedä ihmiseltä järjen. Useammin kuin kerran hän tunsi kiihkeää\nhalua saada, heittää pois kuorman hartioiltansa, tunnustaa, kertoa\nkaikki. Mutta sitten hän kuvitteli, ettei hänellä ollut oikeutta siihen\n— tämä salaisuus ei ollut yksistään hänen, eikä hän siis voinut sitä\npaljastaa. Myöskin pelkonsa pidätti häntä. Hän katsoi Peten kasvoihin,\njoilla kuvastui ääretön, miehekäs suru. Ja hän värisi ajatellessaan,\nmitä seuraisi jos se muuttuisi raivoksi.\n\n»Pitäkää kiinni, hyvät herrat. Tässä voi taittaa niskansa», huudahti\nCrow.\n\nHe olivat nyt sen mäen päällä, josta tie kulkee jyrkkänä Laxeyhin.\nValkeat talot olivat heidän edessään aivan kuin levitettynä vihreälle\nrinteelle ja suuri vesiratas oli heidän kohdallaan joen uomassa.\n\n»Tuolla hän on. Niinpäs onkin. Juuri, hän se on tuolla ovella. Hän on\njo noussut ylös. Hän katselee tänne vaunuihin», huusi kalastaja nousten\nylös paikoiltansa.\n\n»Pysykää nyt hiljaa», karjaisi Crow.\n\n»Ei hyödytä minua kieltää, herra Crow. Mikään ei voi nyt hillitä minua\neikä vakuuttaa, ettei hän seisoisi tuolla ovella sylissänsä pienokainen\nvilttiin käärittynä.»\n\nEnnenkuin ajomies oli ehtinyt sillalle, oli kalastaja hypännyt\nvaunuista maahan, siepannut kalalaatikkonsa olallensa ja huutaen\n»voikaa hyvin te kaikki tyynni», kadonnut kaupungin kapeille kujille.\n\nAjajakin hyppäsi maahan. Joukko ihmisiä kokoontui hänen ympärillensä.\nOli jätettävä paketteja ja uusia otettava sekä juotettava hevoset.\nKun vaunut olivat vihdoin valmiit lähtemään, oli myöskin talonpoika\nkoirinensa kadonnut, mutta sijaan oli ilmestynyt uusi matkustaja,\njoka istui sisällä vaunuissa. Se oli kaunis, nuori tyttö, jonka koko\nolento säteili nuoruutta ja jolla oli mustat, nauravat silmät. Hän oli\npuettu hienosti seudun oloihin nähden. Hattu oli runsaasti koristettu\ntulipunaisilla unikon kukilla. Ja komea rintaneula kiinnitti puseron\nkauluksen. Toisessa kädessään hänellä oli runsas kimppu suloiselta\ntuoksuvia neilikoita. Joukko tuttavia oli häntä saattamassa ja siinäkös\njuteltiin, naurettiin ja ilakoitiin.\n\n»Unohditkos tupakkakukkaron ja piipun, Emma.»\n\n»Annapas kun katson, minäkös unohdin? Ei, täällä se on hameeni\ntaskussa.» »No, tulettehan te takaisin kello yhdeksän vaunuilla,\nettekös tulekin?» »Luultavasti tulemme, ellei laiva myöhästy, Liza.»\n\n»Kas niin, hyvät neidit, alas nyt portailta. Onhan siellä tilaa\npienelle vasikalle, neiti? Peloittaakos teitä? Mitä turhia. Sehän on\nvain pieni vasikka, niin puhdas, niin puhdas — ja hengitys on yhtä\nsuloinen kuin teidän, hyvä neiti. Siinä se nyt on — se makaa siinä\naivan hiljaa, kunnes pääsemme Douglasiin. Olettekos kaikki valmiit? No,\nnyt me sitten lähdemme. Tahtovatko herrat keventää kuormaa vastamäessä.\nKiitos vain, kiitos. Älkää laskeutuko, teidän kunnianarvoisuutenne —\nistukaa vain paikoillanne, olettehan te tuomari.».\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nPete astui maahan käydäksensä mäen päälle, mutta Philip, vaikka\nhänkin liikahteli, kuin olisi tahtonut seurata hänen esimerkkiänsä,\noli kuitenkin iloinen saadessaan jäädä paikoilleen istumaan. Sehän\nvapautti hänet edes hetkeksi Peten seurasta. Hänellä oli aikaa kysellä\nitseltään, miksi hän oli täällä, minne hän oli matkalla ja mitä hän\naikoi tehdä. Mutta hänen aivonsa olivat tyhjät ja kuin paksun pilven\npeitossa. Vain yksi kuva tuli kaaoksesta selvänä mieleen. Se oli kuva\nnimettömän raukan hautauksesta kirkkomaan kulmaan. Jos hänen mielessään\nselvisi jotakin oli se tämä: hätätilassa hän ohjaa askeleensa sille\nhaudalle. Mutta se oli vain viimeinen keino. Hän odotti ja etsi\nmahdollisuutta päästä pakoon koko asiasta. Jos se tulisi, hän kiittäisi\nJumalaa. Ellei sitä tulisi, Jumala häntä auttakoon ja antakoon hänelle\nanteeksi!\n\nSill'aikaa Pete asteli jäljessä ja kuuli osia tytön ja Crowin\nkeskustelusta.\n\n»Te olette siis matkalla ottamaan häntä vastaan, kun hän palaa kotiin,\nneiti, niinkö?»\n\n»Mistä ihmeestä te sen tiedätte? Mutta tehän urkitte selville kaikki\nasiat, herra Crow. Onko hän purjehtinut ulkomaille, kysytte te? Onpa\nniinkin, hyvä herra. Tulevana maanantaina hän on ollut täsmälleen\nyhdeksän kuukautta poissa. Mutta tiistain lehdissä kerrottiin, että\nhe ovat saapuneet Holyheadiin ja poikenneet eilen Liverpooliin. Tässä\nnäette hänen nimimerkkinsä, jos se teitä huvittaa — J.W. — Minä itse\nolen ne ommellut tähän tupakkakukkaroon. Sitäpaitsi minä olen neulonut\nhänelle villatakin. Minäkö hakkaillut kaivosmiesten kanssa sill'aikaa,\nkun Jemmy on ollut matkoilla? Kuinka voitte sellaista ajatellakaan? No,\njo ne ihmiset sitten keksivät!»\n\n»No, sehän olisi maksamista samalla mitalla. Tahdon vain sanoa, että\non paha, kun teillä ei ole kahta jännettä jousessanne, neiti. Nuo\nmeripojat ovat huikentelevaisia, siitä ei ole epäilystä. Ettekö usko?\nMutta minä sanon, että ne väsyvät yhteen lemmittyyn yhtä pian kuin\nsyöttisika imelävelliin. Uskollinen? vielä vain! Kun tuollaiset pojat\njoutuvat ulkomaille, ovat he valmiit riippumaan ensimmäisen tytön\nkaulassa, jonka tapaavat.»\n\nTyttö nauroi ja pudisti päätänsä, mutta kyyneleet alkoivat juosta\npitkin hänen poskiansa ja kukkia pitelevä käsi ilmeisesti vapisi.\n\n»Älkää kuunnelko tuon miehen lörpötystä, hyvä neiti», lohdutteli Pete.\n»Nuo vanhatpojat eivät koskaan osaa muuta kuin hullutella. Teidän\npoikanne ikävöi kuollakseen päästäksensä kotiin — siitä panen pääni\npantiksi, Emma. Laiva kulkee hänen mielestään niin hitaasti, että hän\nhalusta kiipeäisi mastoon pingoittamaan pääpurjetta, jos vain voisi.»\n\nHeidän päästyään mäelle, Pete hyppäsi takaisin vaunuun Philipin\nrinnalle ja virkkoi: »Miten merkillinen kapine onkaan ihmissydän,\nveikkonen. Sillä on tuulensa ja luoteensa ja vuoksensa, kuten kaikella\nmuullakin. Joskus puhaltaa ankara vastainen, sen saa myöskin sydän\nkokea. Huikentelevaisuutta, sanot? Olkoonpa vain! Emme saa kuitenkaan\ntuomita sitä liian ankarasti.. Jos minä vain olisin tiennyt... Hänhän\noli aivan lapsi, kun minä lähdin Kimberleyhin... Ja mitäs minä sitten\nolin? Olinpahan vain aivan tavallinen poikaviikari... en suinkaan\nollenkaan sopiva hänelle, jos oikein ajattelet, hyvä veli... Jos vain\nolisin arvannut, kun tulin takaisin... olisin voinut sen tehdä —\nrakastin häntä enemmän kuin elämääni, mutta jos vain olisin tiennyt...\nMitä on rakkaus, jos se ajattelee vain itseänsä? Jos minä kotiin\ntultuani olisin tiennyt, että hän rakastaa toista miestä, niin olisin\nantanut hänet tuolle toiselle — niin, olisin voinut sen tehdä, olen\nvarma että olisin voinut — sen voin vaikka vannoa.»\n\nPhilip näytti matkan kestäessä lyhistyvän kasaan kuin vaha\npäivänpaisteessa. Pete näki, kuinka hänen kasvonsa laihtuivat ja\npainuivat yhä syvemmälle, kunnes hän muistutti luurankoa enemmän kuin\nelävää ihmistä.\n\n»Älä ota sitä niin raskaasti, Phil», lohdutteli Pete. »Ehkä hänellä\non jokseenkin hyvä siellä, jossa hän nyt on», ja hän käänsi katseensa\nsinne missä taivaanranta kirkkaana hohti muuttuakseen punertavaksi\nauringon painuessa alemma. Mutta sitten aivan kuin epäillen, ettei niin\nolisikaan, hän itseksensä mutisi: »Jumala, ole hyvä tyttöraukalleni,\njonka sydän on murtunut, anna hänelle Kristuksen tähden hänen syntinsä\nanteeksi.»\n\nMuuan vanhanpuoleinen herrasmies astui Onchanissa vaunuihin.\n\n»Kas, herra tuomari!» hän huudahti. »Te näytätte niin surulliselta kuin\nvanha varis. Mitenkäs vanha Crow — vanha varis — jaksaa?»\n\nHän oli vanha leikkisä ukkeli ja kuului saaren arvokkaimpiin piireihin.\n\n»Crow ei koskaan palaa kotiinsa poikkeamatta kerran tai pari matkan\nvarrella vahvistamassa itseänsä miestä väkevämmällä — eikö niin, Crow?»\n\n»Saattaapa olla niin, herra pastori, saattaapa olla», mörisi Crow.\nJa sitten hänen kunnianarvoisuutensa kumartui ajajan ohi kääntäen\nsukkeluutensa Philipiin.\n\n»Ja mitenkäs nuori taloudenhoitajatar jaksaa, herra tuomari?»\n\nPhilip hätkähti huomattavasti ja mutisi jotakin epäselvää vastaukseksi.\n\n»Olen kuullut, että hän on sangen sievä nuori nainen. Ilmeisesti\nJem-y-Lordilla on hyvä maku. Mutta pitäkää varanne, teidän\nkunnianarvoisuutenne, pitäkää varanne! »Sinun ei pidä himoitseman\nlähimmäisesi emäntää, eikä hänen härkäänsä, eikä hänen aasiansa — —»\n\n— Philip nauroi äänekkäästi. Onneton mies väänteli tuskissansa.\n\n»Ottakaa vaari vanhan miehen neuvosta, herra tuomari — pysykää kokonaan\nerossa naisväestä. Kun ne ovat nuoria, ovat ne kissanpoikasia, joiden\nkanssa voi leikkiä, mutta kun ne vanhenevat, ne kynsivät.»\n\nPete kääntyi niin, että hän pian koko selällänsä suojeli Philipiä\nheiltä.\n\n»Se tapahtui kaksi viikkoa sitten, niinkö sinä sanot?»\n\n»Kaksi viikkoa sitten», mutisi Philip.\n\n»Silloinhan jo orvokit orastavat hänen haudallansa», huokasi Pete\nhiljaa.\n\nPastori oli asettanut silmälasit nenällensä. »Kuka — tuo mies on, Crow?\nKapteeni — mikä nimi? Hänen — kunnianarvoisuutensa — serkku? _Serkku_?\nOh, minä ymmärrän — kyllä — minä muistan — Tynwaldissa — ah — hm!»\n\nMatkustajat lähtivät vaunuista markkinatorille. Pete kysyi, milloin\npostivaunut palaavat takaisin ja sai tietää, että kello kuusi. Hän\nauttoi neitiä alas vaunuista ja neuvoi hänelle tien laivarantaan, jonne\njo oli kokoontunut suuri joukko väkeä odottamaan laivan tuloa. Sitten\nhän palasi Philipin luo ja yhdessä he astelivat kaupungin läpi.\n\nKaikki tunsivat tuomarin. Kun hän kulki katuja pitkin, kuului\nkuiskutusta, ihmiset nyhkivät kyynärpäillään toisiansa ja monet\nkumarsivat ja nostivat hattua. Hän ei vastannut kenenkään\ntervehdykseen, Hän ci tuntenut ketään. Hän, joka oli kuulu\nkohteliaisuudestaan, kehuttu hienosta esiintymisestään ja rakastettu\npäivänpaisteisen hymynsä vuoksi — joka oli sitä valoisampi ja\nviehättävämpi, jos se loisti pilven läpi — ei vastannut tänä päivänä\nmiesten kunnianosoituksiin eikä naisten ystävällisiin tervehdyksiin.\nHänen kasvonsa olivat kovat kuin marmori. Hän ei huomannut mitään, mikä\nhänen ohitsensa kulki.\n\nPete kulki askeleen jäljessä. He eivät puhuneet sanaakaan kulkiessansa\nkaupungin läpi. Philip kääntyi muutamalle syrjäkadulle ja pysähtyi\nrautaportille, joka avautui kirkkotarhaan. He olivat tulleet St.\nGeorgin hautausmaalle.\n\n»Täällä se on», sanoi Philip käheästi.\n\nPete otti hatun päästänsä.\n\nPortti oli puoliksi auki. Oli lauantai ja urkuri harjoitteli kirkossa\nhuomista jumalanpalvelusta varten. He tulivat sisään.\n\nKirkkomaa oli suorakaiteen muotoinen ja sitä ympäröivät korkeat muurit.\nKahden puolen sen pitkiä sivuja näkyi talojen kattoja. Toisella puolen\noli Athol-katu, ja yksi noista taloista oli tuomarin asunto.\n\nOli myöhäinen iltapäivä. Pitkiksi olivat venyneet hautapatsaitten\nvarjot ja painuva aurinko loisti puiden lehtien lomitse.\n\nPhilip kulki epävarmoin, äänekkäin askelin aivan kuin mies, joka\non loppuun uupunut, mutta koettaa tahtonsa lujuudella voittaa\nväsymyksensä. Pete kulki niin hiljaa jäljessä, että hänen askeltensa\nääntä hiekassa tuskin saattoi erottaa. Urkuri soitti Cowperin tuttua\nvirttä:\n\n    »Ei ihmisjärki tajuta\n    voi Luojan viisautta.»\n\nLeveä käytävä, jonka kahden puolen oli rivissä ketjuilla aidattuja\npatsaita, johti suoraan kirkon ovelle. Philip kääntyi pienelle\nsyrjäpolulle, joka kulki läpi tyhjän ruohokentän, jossa vain siellä\ntäällä oli joku puinen taulu tai hiomaton kivenjärkäle osoittamassa,\nettä tämäkin oli pyhitetty ikuiseksi rauhan lehdoksi. Kauimpana aidan\nkulmassa hän pysähtyi pienen kummun ääreen.\n\nTämä oli sama hauta, joka vasta oli luotu umpeen. Leikattu turve ei\nollut vielä kuivunut ja lapion jäljet näkyivät ruohossa.\n\nPhilip epäröi hetkisen ja katsahti sitten Peteen, kuin olisi hänen\ntehnyt mieli vielä täälläkin ja tällä hetkellä tunnustaa. Mutta hän ei\nkeksinyt mitään pelastusta tästä omien valheittensa hyllyvästä suosta\nja raskaasti huoaten hän viittasi alas, käänsi päänsä pois ja kähisi:\n\n»Tässä.»\n\nÄänettömyys oli pitkä ja tuskallinen. Vihdoin sai Pete sammalletuksi\nmuutamia sanoja:\n\n»Jätä minut yksin, ystäväni, jätä minut yksin.»\n\nÄäneen huohottaen Philip kääntyi ja lähti. Hetkisen Pete seisoi vielä\npaikallansa puristaen hattua edessään molemmilla käsillään. Sitten hän\nvaipui polvilleen. »Oi, suo anteeksi, että olen ajatuksissani ollut\nsinulle niin kova», hän rukoili. »Jeesus, anna minulle anteeksi, että\nolen ollut ajatuksissani niin kova onnettomalle Kirry-paralleni.»\n\nPhilip ei kuullut enempää. Urkujen riemukas sävel vaimensi kaiken muun.\n\n    »Ne, jotka Herraa etsivät\n    Häneltä avun löytävät!\n    Ken Herran nimeen tulee vaan\n    Hyvästi viimein siunataan.»\n\nAuringon punainen sädejuova lankesi Peten päähän yli muurin. Vihdoinkin\nhän oli saanut lievittävän kyynelten lahjan. Hän nyyhkytti ääneen,\nsillä lopultakin hän oli yksin rakastettunsa kanssa.\n\nTodellakin hän oli kahden kesken hänen kanssaan.. Sinä hetkenä\nKate katseli häntä huoneensa akkunasta. Hän näki hänen polvistuvan\nrukoilemaan toisen haudalle.\n\nPhilip ei tiennyt, kuinka hän oli tullut ulos kirkkomaalta. Jotenkin\nhän oli luikahtanut portista — hiipinyt muurin viertä, kunnes tapasi\nitsensä kadulla — sydän murtuneena, tajuamatta mitään muuta kuin\npohjattoman tuskan. Kun hän hieman selvisi, hän seisoi Athol-kadulla,\nja hänen ohitsensa ajoi keveissä vaunuissa iloinen seura jutellen ja\nnauraen illan auringon hohtavassa valossa.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nKate seisoi huoneessaan, jonka ovi oli auki, väännellen avuttomassa\ntuskassaan käsiään, kun hän näki miehen nousevan portaita. Tulijan\npolvet näyttivät lysähtelevän, niin että hän vaivoin pysyi pystyssä;\nhän käytti kumaralta ja heikolta ja koko olennossa kuvastui vanhuuden\navuttomuus. Lähestyessään hän kohotti kasvonsa, jotka olivat kuihtuneet\nja syvälle painuneet. Silloin Kate hänet tunsi. Se oli Philip.\n\nTahdottomasti hän parahti ja Philip koetti hymyillä hänelle —\nsärkynyttä, jäistä, kauheata hymyä. »Hän on mennyttä miestä», ajatteli\nKate. Hänen kauhistunut ilmeensä viilteli Philipiä sydänjuuria myöten.\nHän tiesi, että Kate oli nähnyt kaiken. Hän yritti puhua, mutta ei\nsaanut sanaakaan suustaan. Silloin valtasi hänet hullu halu hyökätä\nhänen kimppuunsa, tarttua hänen käsiinsä, olkapäihinsä, kurkkuunsa. Hän\nvoitti tämän päähänpiston ja seisoi liikkumattomana työntäen sormensa\ntukkaansa. Kate painoi päänsä rinnallensa ja katseli alas. Heidän\nalennuksensa toistensa silmissä oli täydellinen. Philip häpesi häntä,\nhän häpesi Philipiä.\n\nHetkisen he seisoivat siten silmä silmää vasten vaieten ja kauhistavan\näänettömyyden raadellessa, mutta sitten hitaasti, hyvin hitaasti,\ntyhmistyneenä ja muserrettuna, Philip kääntyi ympäri ja hoippui ulos\ntalosta.\n\n»Kaikki on lopussa — lopussa.» Mitä hyödytti mennä enää pitemmälle? Hän\noli langennut jo liian syvälle. Hänen kurjuutensa ja alennuksensa oli\nlöytänyt rajansa. Kaikki oli toivotonta, auttamatonta, peruuttamatonta.\n»Lopeta kaikki — lopeta kaikki!» kehoitti ääni hänen ontossa\nsielussansa.\n\nHän hoippui rantalaiturille ohjaten askeleensa sinne, missä oli veneitä\nvuokrattavana. Muutamana iltana hän oli vuokrannut niistä yhden ja\nsoutanut ulomma niemien taa hengittämään meren raitista ilmaa ja\nnauttimaan sen tyynestä rauhasta.\n\n»Aikooko teidän kunnianarvoisuutenne soutaa kauksi tänä iltana?» kysyi\nveneitten hoitaja.\n\n»Kauemmaksi kuin koskaan ennen», hän vastasi.\n\nSouda, souda! Pois, pakoon kauheata menneisyyttä. Pois piiloon\nhirveällä nykyhetkellä. Laiva oli saapunut ja matkustajat olivat\nastuneet maihin. Se oli vielä paikoillaan punaisen satamajohteen\nvieressä ja huohotti kuin hevonen pitkän matkan juostuansa.\n\nSoittokunta kaiutteli valssin säveleitä jossain kävelypuistossa.\nHuvialukset puikkelehtivat sinne tänne lahdella. Vesilinnut\nlekottelivat vedenpinnalla suurissa joukoissa siellä, johon pienen\nkaupungin likaviemärit tyhjentyvät.\n\nSouda, souda! Hän pakeni omaatuntoa, epätoivoa, elämän alentavaa\nkaksinaisuutta, valhetta, joka oli tappanut sisäisen ihmisen. Kuinka\nsyvälle hän olikaan vajonnut! Voisiko hän vajota vielä syvemmälle\ntulematta julkiseksi rikoksentekijäksi?\n\nSouda, souda! Seuraava askel tekisi hänestä rikoksentekijän. Kun mies\non häväissyt itsensä omissa ja rakastettunsa silmissä, rikollisuus\nnyökyttää hänelle. Hän saattaa yrittää, mutta ei voi sitä vastustaa.\nHänen täytyy antautua — ja langeta. Se oli hänelle ainoa kuilu, johon\nhän saattoi langeta. Parempi lopettaa kaikki kuin joutua siihen.\n\nSouda, souda. Hän oli tämän saaren tuomari, mutta lain ja oikeuden\noli hän tallannut jalkainsa alle käyttäen väärää arvonimeä, nauttien\nansaitsematonta kunnioitusta. Hän oli alentunut niin, ettei ainoakaan\nmies tämän jälkeen voisi häntä kunnioittaa eikä ainoakaan nainen\nosoittaa hänelle hyväntahtoisuuttansa. Hänen tuomionsa oli valmis,\nhänet häväistäisiin niinkuin hän oli häväissyt lakia ja oikeutta ja\nkoko tätä saarta. Souda, souda, souda ennenkuin on liian myöhäistä;\nulos, kauas ennenkuin luode kuljettaa sinut takaisin, niin kauaksi,\nettei meri tuo rannalle terveisiä.\n\nHän oli soutanut niinkuin kaleeriorja, joka on paennut kahleitansa\nja pelkää joka hetki, että hänet saataisiin kiinni ja raastettaisiin\ntakaisin. Sataman melu oli häipynyt, soitto lakannut kuulumasta,\nhevoset kaduilla olivat kuin muurahaiset ja ihmisten hyörinä ja\ntouhu kuului vain kaukaisena huminana. Hän oli tullut merelle, jossa\nsaari katseli sinisestä vedestä omaa kuvaansa niinkuin peilistä,\nja jättänyt jälkeensä varjon, joka kuvastui vuoresta lahteen. Meri\nhänen ympärillään oli nyt vihreä ja säteilevä ja punertava auder\nleijaili sen yllä kuin savupilvi. Vain kaupungin tornit, patsaat ja\nlasiset kupukatot, jotka kohosivat korkeimmalle, häämöttivät kaupungin\nvaloissa. Hän saattoi nähdä St. Georgin tornin illan auderta vasten.\nSeitsemän vuotta hän oli asunut sen naapurina ja se oli todistanut\nhänen elämässään niin monia onnellisia ja kauheita hetkiä. Työn\nilo, menestymisen ihanuus, unelmien suuruus, rakkauden suloisuus ja\nsitten — omantunnon tuskat, harhakuvat, painajainen, salainen häpeä,\nitsehalveksunta ja lopuksi se kaksinainen elämä, jota hän oli joutunut\nviettämään piilotettuaan kotiinsa naisen, jonka kanssa hän vietti\nsalaista, epätäydellistä; kiduttavaa elämää. Kaikki tuo muistui sinä\nhetkenä hänen mieleensä. Se salainen side, joka heitä oli liittänyt\nyhteen ja oli joskus tuntunut niin tuskalliselta, tuntuikin nyt\nsuloiselta, kun oli hetki tullut, jolloin se oli katkaistava.\n\nKuinka kaukaiselta tuo kaikki nyt tuntuikaan. Ja tällä tavallako hän\npakenisi tältä saarelta? Tuo saari oli kohottanut hänet kunniaan,\nennenkuin hän rohkeimmissa unelmissaankaan oli uskaltanut sitä toivoa.\nSen miehet eivät olleet häntä kadehtineet, eivät kilpailijat olleet\ntuottaneet hänelle levottomuutta, ei nuoruus eikä kokemattomuus olleet\nvoineet estää häntä pääsemästä päämäärään − tuo saari oli ikäänkuin\navannut hänelle sylinsä ja huutanut: »Philip Christian, sinä olet isäsi\npoika, sinä isoisäsi pojanpoika, sinä ensimmäinen man-saarelaisista,\nastu esille.»\n\nOh, miten toisin kaikki olisikaan saattanut olla. Hyödytöntä on\nkatumus. Souda, souda ja unohda.\n\nMutta sitten palasi ajatus lapsuuden kotiin. Ballureen, Nan-tätiin —\nisään, joka kuolinvuoteellansa iloitsi ja toivoi — ja lopuksi, mutta\nvoi, voi kuinka turhaa Port Mooariin — Peteen —. »Meri kutsuu minua»\nsouda, souda eteenpäin. Meri kutsui häntä todellakin. Se kutsui häntä\nsyvyyteensä, jossa oli vastassa unohdus ja kuolema, ei elämä.\n\nHän oli päässyt kauaksi. Aurinko oli laskenut, saari oli kuin harmaa\nlintu, joka siivet levällänsä oli asettunut taivaanrannalle; yön\nmajesteetin suuret siivet laskeutuivat taivaasta alas ja meren\nsalaperäisistä syvyyksistä kuului synkkä kohina aivan kuin maailman\nmahtavimpain urkujen ääni.\n\nHän otti airot veneeseen ja pieni alus alkoi lekotella merivirran\nmukana. Sinä hetkenä hänen silmänsä keksivät veneen pohjalla jotakin.\nSe oli kukka, taittunut oksa, jossa oli vain muutama kuihtuva\norjanruusun lehti. Se oli jäänyt siihen niiltä, jotka viimeksi olivat\nvenettä käyttäneet, mutta se toi hänen mieleensä tuoksun rakkaudesta,\nhellyydestä, säteilevistä silmistä, hyväilyistä, suudelmista. Hänen\najatuksensa palasivat Sulbyyn, talkoojuhlaan, alankoon, puron varrella,\nniihin päiviin, jolloin elämä oli täynnä ääretöntä rakkautta, jolloin\nhe ilakoivat kuilun partaalla. Sen jälkeen he olivat syöksyneet itse\nkuiluun. Oli kuitenkin lohduttavaa tietää, ettei hänen enää tarvinnut\nhäälyä rakkauden ja kunnian vaatimusten välillä.\n\nEntäs Kate? Kun kaikki olisi ohi ja kuuluisi huhu: »Tuomari on\nhävinnyt», miten silloin kävisi Katen? Hän olisi vielä hänen talossaan\nAthol-kadun varrella. Se olisikin surkeinta koko asiassa. Hän odottaisi\nhäntä ja kun toivo olisi loppunut, hän itkisi häntä. Se ilmaisisi koko\ntotuuden. Vaikka hän itse makaisi meren pohjassa, repeäisi kuitenkin\npilvi, joka nyt peitti hänen elämänsä. Se oli sietämätöntä. Kate\nsaisi yksin kestää koko myrskyn — yksin koko saarta vastaan, joka\noli petetty. Yksin Peteä vastaan, jota valhein oli väärille jäljille\njohdettu ja kavallettu. Oliko se oikein? Oliko se miehekästä?\n\nJa sitten — entäs sitten? Mitä Katesta sitten tulisi? Julkisesti\nhäväistynä, merkittynä hänen täytyisi kantaa koko rikoksen seuraukset,\njoita toinen olisi paennut, häpeä tulisi kokonaan hänen osalleen. Mitä\ntulisi tästä Delilasta ja Isabellasta; miltä olisi hänen kohtalonsa?\nMihin hän joutuisi? Kuinka syvälle hänen täytyisi vajota? Hän näki\nhänen vaipuvan syvemmälle kuin mies ikinä voi vajota; hän kuuli hänen\nvalituksensa ja rukouksensa.\n\n»Oi, mitä minä olen tehnyt», hän huusi, »etten voi elää enkä kuolla!»\n\nTämä tuska ja epätoivo hämmensi hänet niin, että luonnolliset esineet\nmuuttuivat toisiksi, niin etteivät ulkonaiset esineet enää herättäneet\nmielikuvia vaan mielikuvat loivat esineitä. Hän luuli näkevänsä veneen\npohjalla, jossa ruusu äsken oli ollut, jotakin. Siinä oli miehinen\nolento ojentautuneena selällensä liikkumattomana ja elottomana. Hän\nkatsoi suoraan sen kasvoihin. Siinä olivat hänen omat kasvonsa. Ne\nolivat tuhkanharmaat ja silmät tuijottivat tummalle taivaalle. Tämä\nkuvitelma oli juuri hän itse ja hän oli kuollut. Hän tutki sitä\ntarkkaan ja vähitellen se häipyi pois. Jäljelle ei jäänyt mitään muuta\nkuin tuo kuihtunut ruusu irtirevittyine lehtineen ja taittuneine\nvarsineen.\n\nKauhea varjo oli nyt häipynyt ja hän tunsi, että se oli jättänyt\nhänet ainiaaksi. Se oli kuollut eikä se kiduttaisi häntä enää. Se\noli elänyt niin kauan kuin pahuuden valta oli häntä hallinnut, mutta\nnyt hän oli tehnyt sen vallasta lopun. Hän ei »näkisi sieluaan» enää\ntämän jälkeen. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja himmensivät ne.\nNe olivat ensimmäiset, jotka hän saattoi muistaa sitten poikavuosien.\nYksin, kahden peilin — taivaan ja meren välillä — hän oli katkaissut ne\nkahleet, jotka hän oli itse takonut ympärilleen ja heittänyt ne pois.\nHän oli taaskin vapaa ihminen.\n\n»Palaa takaisin. Sinun paikkasi on hänen rinnallansa. Älä luiki pois\nelämästä ja jätä toista sovittamaan syntejäsi. Kärsimys on ihana\nlahja. Se on sielun taistelua vapautuakseen synnistä. Antaudu siihen\ntaisteluun, suorita se ja selviydy siitä puhdistettuna. Palaa saarelle\ntakaisin, sinun elämäsi ei ole vielä loppunut.»\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\n»Me ajattelimme juuri lähettää pienen aluksen herra tuomaria vastaan,\nkun huomasimme teidän vihdoinkin tulevan tuolla kallioitten luona. —\nHän antaa veneensä lekotella nousuveden mukana takaisin, sanoin minä ja\nniinhän olikin asianlaita. Taisikin olla aika vaikea päästä takaisin\nrantaan. Me jo täällä ajattelimme, että olitte joutunut turmioon.»\n\n»Lähellä se olikin, mutta tässä minä nyt taas olen, Jumalan kiitos»,\nsanoi Philip.\n\nHän puhui iloisesti ja meni kevein askelin tiehensä. Oli tullut\naivan pimeä, lyhdyt oli sytytetty ja kiertävät soittajat näppäilivät\nkitaraansa siellä täällä. Philip tunsi saaneensa uutta voimaa ja eloa.\nHän oli taaskin nuori. Sydän oli syntynyt uudestaan ja sen täytti toivo\nja rohkeus. Hän oli kuin ihminen, joka on herännyt kauan kestäneestä\nkauheasta horrostilasta. Hänestä tuntui, ettei hän milloinkaan\nennen ollut niin joustava, iloinen ja onnellinen. Tulevaisuus oli\nepävarma. Hän ei vielä tiennyt, mitä se toisi mukanaan ja mitä\nhänen olisi tehtävä. Jotain erinomaista sen täytyisi olla, jotain,\njoka kokonaan muuttaisi hänen elämänsä. Oh, hän olisi voimakas, hän\nesiintyisi päättävästi. Hän ei pysähtyisi miettimään, mihin hintaan\nhän elämänsä ostaisi, vaan astuisi riemulla eteenpäin. Ja Kate — hän\nolisi hänen mukanansa. Hän ei voisi tehdä mitään ilman häntä. Se,\njoka oli erehtynyt hänen kanssaan olisi hänen mukanaan ja yhdessä he\nerehdyksensä sovittaisivat, Jumala häntä siunatkoon. Hän avasi oven\nja suljettuaan sen astui varmasti sisään. Tuli paloi vielä eteisessä,\neikä ollut siis kovin myöhä. Varmoin askelin hän nousi yläkertaan\nomaan huoneeseensa. Lamppu paloi pöydällä ja ympyrässä, jonka vihreä\nvarjostin muodosti, oli kirje. Hämmästyneenä hän sieppasi sen käteensä.\nSe oli Katen käsialaa:\n\n»Anna minulle anteeksi. Minä lähden täältä pois. Kaikki on minun\nsyyni. Olen murtanut yhden miehen sydämen ja toisen miehen sielun\nminä turmelen. Jos hetkeäkään kauemmaksi jään tänne, joudut sinä\nturmioon ja olet mennyttä miestä. Minä olen vain myllynkivi, joka on\nripustettu sinun kaulaasi. Minä näin sen, tunnen sen. Ja kuitenkin olen\nsinua rakastanut niin ja toivonut saavani olla ylpeä ja onnellinen\nsinusta. Sinun sydämesi on kuitenkin jalo, vaikkakin minä olen tehnyt\nniin paljon pahaa tallatakseni sen liejuun. Ajan oloon sinä tulet\nvoimakkaaksi, hyväksi ja rehelliseksi, mutta se ei voi tapahtua\nniin kauan kuin minä olen sinun luonasi. Alusta alkaen olen ollut\nniin paljon alempana sinua. Koko ajan olen vain ajatellut, kuinka\nsuuresti sinua rakastin, mutta sinulla on ollut niin paljon monia\nmuita asioita ajateltavana. Minun elämäni on ollut vain yhtä ainoata,\npitkää taistelua rakkaudesta. Ja se taistelu on minusta ollut kauheaa.\nKalliissa tapauksissa minä olen nyt voitettu ja voi, niin väsynyt.\n\nÄlä seuraa minua. Minä rukoilen sinua, älä koeta löytää minua. Se on\nviimeinen pyyntöni. Ajattele minua, niinkuin olisin lähtenyt pitkälle\nmatkalle. Ehkäpä asia onkin niin — suuri Jumala taivaassa sen yksin\ntietää.\n\nOtan mukaani tämän pienen medaljongin, joka oli tammiarkun pohjalla\nSiinä oli se ainoa kuva, jonka löysin. Ja se muistuttaa samalla minulle\njostakin muusta — se tuo mieleeni pienen Katherineni, äidittömän\nlapseni.\n\nMinulla ei ole sinulle antaa mitään muuta kuin tämä (siinä oli suortuva\nhänen kiharoitansa) ensin ajattelin vihkisormusta, jonka annoit\nminulle, kun tulin tänne, mutta en saanut sitä irti ja sitäpaitsi en\nvoinut siitä erota.\n\nHyvästi! Tämä minun olisi pitänyt, tehdä aikoja sitten. Mutta ethän\nsinä sen vuoksi vihaa minua? Me emme olisi kuitenkaan koskaan voineet\ntulla yhdessä onnellisiksi. Hyvästi!»\n\n\n\n\n\n\nKuudes osa.\n\nMIES JA JUMALA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nKesä oli mennyt, lehdet olivat karisseet, sillinkalastus loppunut ja\nPete oli tullut köyhäksi. Hänen Nickeynsä oli ollut toimettomana,\nviimeiset sata puntaansa hän oli kuluttanut ja hänen saamamiehensä,\njotka olivat olleet tähän asti hiljaa kuin hiiret, hyökkäsivät\nyhdellä kertaa kuin verikoirat hänen kimppuunsa. Hän myi aluksensa\nja maksoi jokaisen pennin saamamiehillensä, mutta entistä arvoansa\nhän ei kuitenkaan saavuttanut, vaan painui huomaamattomaan asemaan.\nTakapuheissa hänen nimensäkin oli muuttunut kapteeni Petestä Peter\nBridgetiksi. Kun hän tervehti rikkaita sanoen: »Mitäs kuuluu?» he\nvastasivat tuijotellen häneen ja otsaansa rypistäen: »Te taidatte\nerehtyä henkilöstä, hyvä mies.» Tähän hän vastasi heilauttaen\npäätänsä ja nauruun purskahtaen: »Vai niin! Mutta olettehan te nyt\nkuitenkin vain kuolevainen ihminen?» Ballajora kappelissa oli kolme\nkuukautta harjoiteltu lasten kantaattia »Palmujen alla» ja sinne oli\noikein rakennettu laululavakin, johon palmujen alle oli varustettu\nPeten uhkealle olemukselle paikka, mutta tämän paikan oli nyt Caesar\nomistanut.\n\nOlihan Petellä kuitenkin kuusi tuhatta puntaansa; jotka hän oli\nkiinnittänyt Ballawhaineen. Siitä ei ollut kuitenkaan vähintäkään\naavistusta muilla kuin kolmella henkilöllä: Caesarilla, jolla oli\nomat syynsä vaieta; Peter Christianilla itsellänsä, jonka tuskin teki\nmieli juoruta siitä maailmalle, ja pormestarilla, joka oli vanhapoika\nja saituri ja piti liikeasiat omina tietoinansa yhtä varmasti kuin\nkatolinen pappi rippisalaisuudet. Kun Peten pahat päivät tulivat, eikä\nmaailma hänelle osoittanut osanottoansa, Caesar pelästyi.\n\n»Minä en sinun sijassasi kuitenkaan perisi rahojani takaisin enkä\ntekisi tuota kiinnitystä mitättömäksi», hän sanoi. »Pidä sitä nyt\nainakin Martin markkinoille asti. Ensimmäisen puolen vuoden korko\non silloin maksettava. Eihän kukaan tiedä, mitä sitä ennen voi\ntapahtua. Tulethan sinä toimeen, sillä sanotaanhan: »Hän antaa käskyn\nenkeleillensä sinusta, että he käsissänsä kantavat sinua.» Minulle on\nsanottu, että se vanha herra äskettäin on saanut halvauksen. Niin,\nniin, Herran hyvyys kestää iankaikkisesta iankaikkiseen.»\n\nPete alkoi myydä huonekalujansa. Hän puhdisti salinsa yhtä tyhjäksi\nkuin hautaholvi. »Olikin jo aika», hän sanoi. »Kauan minä olen jo\ntarvinnut huonetta työpajaksi.»\n\nMartin markkinat tulivat ja innoissaan ja kiihtyneenä Caesar palasi\nhänen luoksensa. »Ei mitään korkoja», hän sanoi. »Anna hänelle\nkuukauden odotusaika niin saat nähdä kuinka käy. Herra pitää kyllä\nsinusta huolen. Onhan kirjoitettu: »Maailmassa on oleva teillä tuska.»\nJa voihan tapahtua ihmeitä. Eilen illalla, kun minä menin kotiin\nBallajorasta näin ruumissaaton tulevan ulos siitä suuresta talosta\nja kulkevan Kristus-kirkon hautausmaalle, pappi kulki edellä virttä\nveisaten. Äijä on kuolemaisillaan — minä näin hänen sielunsa. Ylistetty\nolkoon, Herra, sinun nimesi.»\n\nPete myi huonekalut vielä toisestakin huoneesta ja pisti sen ovet\nlukkoon. »Tämä suuri, vanha talo alkaa tulla hurjan hauskaksi ja\nkodikkaaksi, Nancy», hän ihasteli.\n\nMyönnetty odotusaika kului ja Caesar palasi Jalavaharjuun hykerrellen\nkäsiänsä. »Heitä hänet pellolle päineen ja sorkkineen, poikaseni.\nMiehellä ei ole penniäkään jäljellä. Ja seitsemän kuukautta sitten hän\nsai kuusituhatta puntaa käteensä. Mutta kuka sitä voi ihmeteliä? Ross\non tullut takaisin ja matkustelee nyt ympäri saarta, mukanaan koko\njoukko nuoria lurjuksia ja kylvää rahaa kuin santaa. Sinun rahaasi,\npoikaseni, sinun. Ja täällä sinä itse olet ja maailma mulkoilee sinua\nepäluuloisin silmin. Mutta sinulla ei ole mitään hätää. Nöyrät perivät\nmaan, tiedäthän. Ohhoh, Jumala toteuttaa sanojansa ja lupauksiansa\nyhä enemmän ja enemmän, poikaseni, enemmän ja enemmän. Katsopas nyt\ntuotakin. Mustaa Tomia. Hän on pitänyt suurta suuta, mutta tänä aamuna\nhän joutui pormestarin eteen syytettynä noituudesta ja petoksesta\nja asia jäi kihlakunnan oikeuden ratkaistavaksi. Jumala varjelkoon\nhäntä hirsipuusta ja helvetin tulesta. Totisesti on tämä herätyksen\naika. Jumala puhui minulle silloin merkkien ja tunnustähtien kautta,\nkun kehoitin sinua panemaan rahasi tuohon kiinnitykseen. Sanotaanhan\nsanassa: »Minä olen muuttava kuparin kullaksi.» Heitä hänet ulos,\npoikaseni, päineen ja sorkkineen.»\n\n»Ettekös te sanonut minulle, että vanha Ballawhaine on saanut\nhalvauksen?» sanoi Pete.\n\n»Sanoin kyllä; mutta hän nyt on niin suuri ja suurellinen, hänkin\nkerran saa kokea, miltä tuntuu», hymyili Caesar.\n\n»Simson oli voimakas mies ja Salomon oli viisas, mutta silloin kun\nheillä ei ollut rahaa, eivät he voineet velkojansa maksaa», tuumi Pete.\n\n»Koettakoon saada apua pojaltansa», kivahti Caesar.\n\n»Niinhän hän tekeekin», väitti Pete. »Ja minä aion antaa hänen kuolla\nomassa vuoteessaan. Jumala suokoon hänelle hänen syntinsä anteeksi.»\n\nTalvi tuli ja Pete ajatteli ostaa itsellensä pienemmän veneen, jota hän\nsaattoi yksinänsä hoitaa voidakseen mennä kalastamaan ja saadakseen\nsiten leipänsä. Sitä tarkoitusta varten täytyi vieläkin vähentää\nhuonekaluja ja hän puhdisti siis kolmannen huoneen. Niinpä otettiin\npatja pois hänen omasta sängystään, kello katosi hänen taskustaan\nja arkihuoneen seinät tulivat paljaiksi, sillä kaikki taulut ja\nkoriste-esineet vietiin pois.\n\n»Yksinkertainen elämä ja tavat ovat kaikista paraat sanon minä, Nancy»,\nselitti Pete. »Minä en ole tottunut tällaiseen komeuteen. Se on\ntehnytkin minun elämäni niin ikäväksi. Tuota kelloa minä en esimerkiksi\nkoskaan muistanut vetää. Ja höyhenpatjoja, jo nyt jotain. Enkö minä\nmuistaisi, miten pikku äitini meni säkki selässä ja sirppi kädessä\nleikkaamaan ruohoa lehmälle ja siitä sitä ylettyi kourallinen minunkin\nalleni. Ettenkö muka saattanut sellaisella vuoteella nukkua? Sen\njälkeen en ole koskaan nukkunut niin hyvin.»\n\nTulos Peten ensimmäisen kalastusviikon työstä oli kaksikymmentä turskaa\nja suunnaton molsa. Hän pakkasi turskat laatikkoon ja lähetti ne Crowin\nmukana laivalle vietäväksi Liverpoolin torille myytäväksi. Molsan\nhän heitti selkäänsä öljytakkinsa päälle ja kantoi sen kotiin pää\nolkapäillä ja häntä polvissa roikkuen.\n\n»Kas tuossa», hän huudahti heittäen sen lattialle, »perkaa ja suolaa\nse, niin on siinä aamiaista kuukauden ajaksi.\n\nKun hän sai tilityksen Liverpoolista, oli postiosoitukseen merkitty\nseitsemän shillingiä ja kuusi penceä.\n\n»No, eipä tuolla väliä», sanoi Pete, »minä voitin, ainakin Dan Hommyn —\nse vanha vekkuli ei saanut kuin seitsemän shillingiä ja yhden pennyn.»\n\nIlma oli epäsuotuisa, kalastus huonoa, pyydykset menivät epäkuntoon ja\nPete alkoi ylistää ravinnon yksinkertaisuutta.\n\n»Tuota minä olen ajatellut», hän sanoi, »minä en ollenkaan ymmärrä,\nmikä tälle vanhalle saarelle on tullut. Kun minä olin Caesarilla\nrenkinä, söivät kaikki rengit silliä ja perunoita kolme kertaa\npäivässä. Mutta nyt! Tuoretta lihaa jokaiseksi päivälliseksi. Ja\nteetä! Tyttöjen pitää saada sitä ehtimiseen — eivätkä edes ollenkaan\nhäpeä! Omasta puolestani minä muistan, miten minun äitini kuiskasi\nusein: 'Pidäpäs silmällä tietä, poikaseni, sill'aikaa, kun minä laitan\nitselleni kupin teetä'. Se on aivan totta, Nancy. Luoti teetä ja naula\nsokeria viikoksi, ja ihmiset kuitenkin sanoivat, että eukko parka eli\nylellisesti.»\n\nIhmisiä oli kielletty ottamasta vuorilta risuja eivätkä lie edes\nsaaneet kerätä turvetta polttoaineekseen; hiilet olivat kalliita, talvi\noli kylmä ja Pete alkoi valittaa, ettei hänellä ollut ruokahalua.\n\n»Minun hampaani tulevat niin huonoiksi, Nancy», hän valitti. Ne olivat\nvalkeat kuin maito ja virheettömät kuin neekerin hampaat. — »Joskus\nminä en ollenkaan voi hienontaa ruokaani. Mutta mitäs siitä, tuota nyt\nei kannata surra. Illallista minä en ollenkaan saata syödä ja sillä on\nkyllä hyvätkin puolensa. Jos sinä, Nancy, tahdot saada hyvän ruokahalun\naamiaiseksi, niin älä suinkaan syö muruakaan illaksi, etkä aavista\nmiten suloisia unia silloin näkee. Ihme ja kumma, millaisia päivällisiä\nja kekkereitä ja juhlia ja herkkuja saat nauttia unissasi. Mutta jos\nsyöt itsesi täyteen kuin kiiliäinen ennen maatamenoasi, niin lyön vetoa\nkymmenen yhtä vastaan, että sinua painajainen ahdistaa ja uneksit\nlakkaamatta kuolevasi janoon. Oh, uni on sentään verraton mestari! Se\ntekee kerjäläisistäkin kuninkaita.»\n\nJoulu lähestyi. Palvelijat keskustelivat siitä, mitä he saisivat\nisänniltänsä joululahjaksi ja Pete muisti Nancyä.\n\n»Nancy», hän sanoi. »Minulle on kerrottu, että Liza Billy-ny-Clae saa\nkaksikymmentä puntaa palkkaa uudessa paikassansa Douglasissa. Hän\nei ole hetikään niin hyvä kokki kuin sinä. Älä suinkaan anna tuon\npienokaisen olla sinun onnesi tiellä. Hänhän on jo suuri tyttö, ja minä\nvoin ottaa hänet veneeseen mukaan kalastusmatkoilleni. Se voi siellä\nhyvin nukkua kannen alla kajuutassa ja minä annan hänelle siankyljystä\nja hän leikkii ja on niin iloinen ja onnellinen että pois tieltä.»\nNancy katsahti häneen, mutta hän ei voinut sitä katsetta kestää, vaan\npainoi silmänsä maahan.\n\n»Puhutteko te tuolla tavalla päästäksenne minusta, Pete?» kysyi Nancy\nvapisevalla äänellä. »Onhan minulla musta mekkoni — saanhan minä siitä\njotakin kun myyn — minä en ole käyttänyt sitä kertaakaan sitten kuin\nkirkossa Mummin kanssa sitä seuraavana sunnuntaina, kun saimme Kirrystä\ntietoja. Enkä minä ole mikään suursyömäri, Pete — en ole koskaan ollut\n— se täytyy teidänkin tunnustaa. Pala leipää ja juustoa päivälliset kun\nolette kalassa, enkä pyydä mitään muuta —»\n\n»Vaikene, vaimo, vaikene», huusi Pete. »Vaikene, ennenkuin murrat\nsydämeni. Minä olen nähnyt rikkaat päiväni, nähnyt myöskin köyhyyteni\npäivät. Minä olen koettanut molempia ja olen tyytyväinen.»\n\n\n\n\nII.\n\n\nSill'aikaa Philip Douglasissa kulki voitosta voittoon, kohosi arvosta\narvoon, kunniasta kunniaan. Mihin hän tarttuikin, kaikki se luettiin\nhänelle ansioksi. Kun hän oli tointunut Katen katoamisen jälkeen,\noli hänen sielunsa kuin autio kenttä tulivuoren purkauksen jälkeen:\npinnalta mustimman, kauhistavan tuhkan ja laavan peitossa, mutta sen\nalla oli maaperä voimakas. Huolimatta Katen viimeisestä pyynnöstä, hän\nalkoi etsiä häntä. Jokin, joka oli suurempi kuin rakkaus, suurempi\nkuin osanotto, voimakkaampi kuin omantunnon tuskat ja soimaukset,\npakotti häntä siihen ja piti häntä yllä. Kate oli välttämätön hänen\nparannuksellensa, hänen uudestisyntymisellensä. Sen vuoksi hän kävi\njokaisessa kaupungin köyhässä kodissa, etsi kaikki viheliäisimmät pesät\nvanhassa Douglasissa, mutta kaikki tämä selitettiin niin, että hän\ntahtoi tutustua onnettomain elämään.\n\nSaarella alkoi raivota ankara kulkutauti ja sen herättämä kauhu ajoi\nvarakkaimmat pakenemaan Englantiin, kun taas köyhät etsivät turvaa\nvuorista. Menivätpä lääkäreistäkin monet terveempiin oloihin, mutta\nPhilip oli vapaa kuin ennenkin ja suuresti häntä ylistettiin hänen\nmielenmalttinsa ja rohkeutensa vuoksi. Hän selitti tarkasti taudin\nlaadun ja hoitotavat ja järjesti tarkastuslaitoksen, niin ettei\nyksikään päässyt saarelle eikä saarelta pois, ennenkuin oli terveeksi\ntodettu, päivästä päivään hän kulki talosta taloon, sairashuoneesta\ntoiseen, vartiosta vartioon. Mikään vaara ei häntä peloittanut; hän\nnäytti tahtovan tutkia jokaista tapausta erikseen. Hän etsi vain Katea,\nhän tahtoi saada varmuuden, ettei Kate ollut joutunut ruton uhriksi tai\nmihin hän oli piiloittunut vai oliko hän matkustanut pois. Nähdessään\nPhilipin kiihkeän toimeliaisuuden koko saaren valtasi suunnaton\nhulluuteen vivahtava ihastus, kuten aina, kun jokin valtaa ja lämmittää\njoukkojen sydäntä. Häntä rakastettiin ja palvottiin, hänestä tuli\nköyhien epäjumala ja kaikki muut joutuivat hänen loistavan maineensa\nvarjoon; ei ainoatakaan valiokuntaa asetettu, jossa hän ei ollut\nmukana, ei kirjoitettu ainoatakaan anomusta, jonka alle hänen ei olisi\nollut pakko nimeänsä piirtää.\n\nPhilip häpesi tätä ylistystä ja loistoa, mutta hänellä ei ollut\nrohkeutta kieltäytyä sitä vastaanottamasta. Kun kulkutauti asettui,\noli hän saanut varmuuden siitä, että Kate oli matkustanut pois tai\nehkä kuollut. Poissa oli myöskin hänen elämänsä ankkuri, kuollut hänen\ntoivonsa siveellisestä kohoamisesta ja uudesta ihmisestä. Hän ei voinut\ntehdä mitään ilman Katea, vaan hänen tuli jatkaa, kuten oli alkanut.\nYrittäminen uudeksi ihmiseksi oli nyt samaa kuin kääntyminen oikealle\ntielle vasta kuolinvuoteella tai kieltäytyminen elämän iloista vasta\nsitten, kun ne ovat ihmisen jättäneet.\n\nHänen virkatoverinsa, vanha tuomari, oli saanut halvauksen ja Philip\nmäärättiin hoitamaan myöskin hänen virkaansa. Siitä seurasi, että\nkaikki oikeuden, istunnot pidettiin Castletownissa ja sen vuoksi häntä\nharvoin nähtiin Ramseyssä. Päivänsä hän vietti käräjäsalissa linnassa\nja yöt kotonansa. Hänen vaalea tukkansa harmaantui ennen aikojaan\nja hänen kasvonsa muistuttivat miestä, joka on äskettäin vironnut\npitkäaikaisesta kuumetaudista.\n\n»Opinnot», sanoi maailma kumartaen päänsä yhä alemmaksi.\n\nMutta ei puhuttu ainoastaan hänen opinnoistansa, huomattiin myöskin\nhänen, surumielisyytensä. Kääntääksensä uteliaiden katseet toisaalle\nhän alkoi ottaa osaa myöskin saaren seuraelämään ja ajan kuluessa\nhänen täytyi ottaa huomioon edustusvelvollisuudet, joita hänen\nasemansa hänelle asetti. Jouluaattona hänellä oli kutsut omassa\ntalossaan Athol-kadun varrella. Hän oli tuskin tullut ajatelleeksi,\nmiten ankarasti se koskettaisi hänen muistojensa hellimpiä kieliä.\nNe huoneet, joissa Kate oli asunut, annettiin nyt rouville, jotka\ntulivat hänen vieraiksensa. Koko iltapäivän oli tungos suuri ja kaikki\nkieppuivat isännän ympärillä. Hän olikin mieltäkiinnittävä olento\n— niin nuori ja niin korkealle kohonnut; niin äänetön ja kuitenkin\nkykenevämpi puhumaan kuin kukaan muu; ja niin kaunis harmahtavine\nkiharoinansa ja aurinkoisine hymyinensä.\n\nJuhlatilaisuuden vielä kestäessä Philip sai kirjeen Ramseystä, ja se\noli kuin vertavuotavan sydämen huuto:\n\n»Minun piku rauka on kippeä sanoovat etä see kuole tulle jumalan tähden\nminulluo — Peat.»\n\nAlkoi sataa lunta, kun vieraat lähtivät. Kun viimeinen oli mennyt,\nlöi kello kirjoituspöydällä kuusi ja oli tullut aivan pimeä. Kello\nkahdeksan Philip oli Jalavaharjussa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nPete istui alimmalla portaalla pesemättömänä, kampaamattomana, vaatteet\npuoliksi auki ja kengännauhat lattiassa roikkuen.\n\n»Phil», hän huudahti hypähtäen seisoalleen ja tarttuen hänen molempiin\nkäsiinsä ja alkoi nyyhkyttää kuin lapsi.\n\nYhdessä he menivät yläkertaan. Sänkykamari oli täynnä höyryä ja kaksi\nnaista hyöri siellä kuin utuolennot.\n\n»Tuossa hän on, se pikku raukka», sanoi Pete surkealla äänellä.\n\nLapsi lepäsi hervottomana Mummin sylissä näyttäen aivan tajuttomalta ja\nosoittamatta mitään elonmerkkejä ellei ota lukuun vinkuvaa hengitystä,\njoka kuristustaudille on ominaista.\n\nPhilip tunsi oudon liikutuksen valtaavan koko olentonsa. Hän istahti\nsängynlaidalle ja katseli alas. Pienet kasvot, nytkähtelevä suu ja\nnenä, jossa sieraimet laajenivat ja supistuivat joka kerta kuin\npienokainen koetti hengittää, olivat Katen. Pieni pää pyöreine otsineen\nja ohimoilta kaareutuvine vaaleine kiharoineen oli hänen omansa. Hänet\nvaltasi salaperäinen, outo tunne, suunnaton hellyys, haikea ikävä,\njokin, joka oli hänelle uutta. Se syntyi sinä hetkenä hänen sielussaan\nja täytti koko hänen olentonsa. Merkillinen sisäinen pakko, jota hän\ntunsi ensimmäistä kertaa, vaati häntä heittäytymään polvillensa lapsen\nviereen, ottamaan sen syliinsä, painamaan povellensa, hyväilemään sitä\nja nimittämään omakseen, päästämään valloillensa sanoin kuvaamattoman\ntuskansa ja rakkautensa, jota hänen oli niin vaikea hillitä. Mutta\ntoinen oli jo polvistunut siihen ja mustasukkaisessa kaihossansa hän\ntajusi, että hänen kiihkeän ja tukahduttavan surunsa täytyi jäädä\nmykäksi.\n\nMummin jalkain juuressa Pete hyväili äidin hellyydellä pienokaisen\nkäsiä ja otsaa.\n\n»Pikku lemmikki! Onko sen nyt helpompi olla, eikös olekin, Mummi? Onhan\nse ainakin rauhallisempi? Ei yski enää niin paljoa, vai kuinka teidän\nmielestänne?» Samassa tuli tohtori ja Caesar seurasi häntä huoneeseen\nkasvoillaan alistuva hautajaisilme.\n\n»Katsokaa», huudahti Pete. »Tuossa on teidän pieni potilaanne, tohtori.\nSe lepää nyt niin hiljaa, niin hiljaa, eikä ole ainakaan tuntiin juuri\nollenkaan yskinyt.»\n\n»Hm!» virkahti tohtori merkitsevästi. Hän tutki lasta, kyseli jotakin\nMummilta ja annettuaan Nancylle muutamia tarkempia ohjeita hän nyökkäsi\nhuoaten päätänsä.\n\n»Olemme joka tapauksessa tehneet kaiken voitavamme», hän sanoi. »Jos\nlapsi elää yli yön, voi tauti mennä ehkä ohi.»\n\nNaisilta pääsi valitus ja Philip huudahti tuskasta, mutta Pete, joka\noli hengittänyt raskaasti, tuijotellut kiihkeästi tohtoriin ja sulkenut\nlapsen syliinsä kuin suojellaksensa häntä taudilta, kuolemalta, vieläpä\ntaivaaltakin, päästi nyt riehuvan tuskansa valloilleen.\n\n»Lörpötystä, tohtori, mitä te puhutte?» hän huusi »Teitä on aina\npidetty etevänä ja viisaana miehenä, herra tohtori, mutta nyt te\npuhutte tyhmyyksiä. Ettekö näe, että lapsi vain nukkuu rauhallisesti?\nJa enkö minä sanonut teille, ettei se ole yskinyt tuntimääriin?\nLuuletteko, ettei oppimattomalla ole ollenkaan järkeä eikä tuntoa?»\n\nTohtori oli yhtä kärsivällinen kuin viisaskin — hän jätti huoneen\nvirkkamatta sanaakaan. Mutta Caesar ajatteli vuodattaa öljyä Peten\nhaavoihin huomaamatta, että hänen öljynsä saattoi polttaa ja myrkyttää.\nHän virkkoi:\n\n»Jos se on Herran tahto, ei kukaan voi sitä vastustaa. Isäin pahat\nteot kostetaan lapsille — niin, ja äitien myös, Jumala heille anteeksi\nsuokoon.»\n\nVihan vimmoissaan Pete hypähti ylös.\n\n»Se on valhe, se on valhe!» hän huusi. »Jumala ei rankaise syytöntä\nsyyllisten puolesta. Jos Hän sen tekee, ei Hän ole hyvä Jumala, vaan\nhirviö. Miksi olisi tämä lapsi luotu kärsimään ja kuolemaan äitinsä\nsyntien tähden? Tai isänsä? Näyttäkää minulle ihminen, joka menettelee\nniin kunnottomasti, niin minä lyön hänen päänsä seinään mäsäksi. Minäkö\nhäpäisen Jumalan? En minä, vaan te! Jumala on hyvä, Jumala on oikeus ja\nvanhurskaus ja asuu taivaassa, mutta te, te teette hänet hirveimmäksi\nroistoksi, mustimmaksi perkeleeksi, mikä milloinkaan on helvetissä\nasunut.»\n\nKauhistuen Peten jumalatonta puhetta Caesar meni matkaansa. »Ellei\nHerra kaupunkia varjele», hän sanoi mennessänsä, »niin vartijat turhaan\nvalvovat.»\n\nPeten kova ääni oli herättänyt lapsen. Se kirkui hiukan ja Pete koetti\nheti tyynnytellä sitä. Eukot kostuttivat sen huulia ohravedellä\nvaientaakseen sen kitinää.\n\n»Tule!» sanoi Philip tarttuen Peten käsivarteen.\n\n»Anna minun nojata sinuun, Philip», pyysi Pete ja horjuen tämä voimakas\nmies laahusti portaita alas.\n\nHe istahtivat molemmin puolin takkaa jättäen portaitten oven auki\nkuullaksensa, mitä yläkerrassa tapahtui.\n\n»Mene sinä nukkumaan, Nancy», kuului Mummin ääni. »Jumala tietää,\nkuinka pian sinua taas tarvitaan.»\n\n»Herättäkää minut kello kaksitoista, Mummi — muistakaa nyt, että\nherätätte.»\n\n»Pete-parka! En todellakaan luule, että hän on niinkään väärässä.\nMitenkäs sanottiinkaan sanassa? »Sallikaa lasten — —»\n\n»Mutta Caesar oli myöskin oikeassa tällä kertaa, Mummi. Lapsi on\nkuoleman kidassa niin totta kuin varma on varma. Viimeksi kun lapsi oli\nulkona, minä näin saman variksen, joka nähtiin hääpäivänä, lentävän\nkirkuen parkuen lapsen päällitse.» Pete kuunteli henkeä pidätellen.\nPhilip katseli puolueettomana tuleen.\n\n»Minä en voinut sitä auttaa, hyvä veli — en todellakaan voinut»,\nkuiskasi Pete lieden yli. »Kun lapsi on kipeä, voidaan kyllä puhua\nsielun pelastuksesta, mutta mitä lohtua siitä on isälle? Hän ei\nollenkaan välitä sielun pelastamisesta, vaan hän tahtoo pelastaa lapsen\n— etkö sinäkin voi sitä ymmärtää?»\n\nPhilip vastasi epäselvästi mutisten.\n\n»Tietenkään sinä et voi tätä ymmärtää, Philip. Sinä olet suuri\nmies, sinä olet teräväpäinen ja tunteellinen ihminen, mutta en\nminä sittenkään usko, että sinä ymmärrät tätä — kuinkapa se olisi\nmahdollistakaan? Maailman typerin nahjus, joka on isä, on tässä\nsuhteessa viisaampi kuin sinä, Philip. Sen voin sinulle vakuuttaa.\nVasta sitten kun mies on saanut oman lapsen, voi sanoa, miltä se\ntuntuu. Jokin huutaa hänelle — se on veren ääni se on kuin... En tiedä\nymmärränkö sitä itsekään oikein — en ainakaan osaa sitä selittää.»\n\nJokainen sana Peten puheessa viilteli Philipin sydäntä kuin\nkaksiteräinen miekka. Hän huohotti kuin tukehtumaisillaan.\n\n»Minä tiedän, että sinä voit ottaa osaa toisen suruun Phil — Jumala\nsuokoon, ettei sinun tarvitsisi omasta kohdastasi tällaista tuntea.\nKirjat ovat sinun lapsiasi ja ehkäpä ne ihmiset ovatkin onnellisimmat,\njoilla ei ole mitään rakkaampia siteitä. Mutta kun on tuollaisia\npienokaisia Jumala heitä auttakoon — ja saa nähdä heidän sairastuvan\nja kärsivän ja kuihtuvan — eikä voi heille mitään tehdä eikä auttaa —\nkuulla sen valittavan ja huutavan apua — huutavan lakkaamatta — oh,\nminä en osaa sanoa — Jumala, Jumala!»\n\nPhilip oli tukehtumaisillaan. Hänestä tuntui kuin hän jo seuraavana\nhetkenä kavaltaisi itsensä.\n\n»Ehkä tohtori sittenkin oli oikeassa. Ehk'ei lapsi tahdo jäädä minun\nluokseni, kun sen äiti on mennyt — ehkä sekin haluaa täältä pois,\npikkuinen raukka. Ja kuka tietää? Ehkäpä äiti odottaa lasta jossain\nrajan tuolla puolen — odottaa rannalla ja viittoo ja viittoo —\nsellaisesta olen kuullut.»\n\nPhilip vaikeroi. Hänen päässänsä humisi ja maailma tuntui menevän\nsekaisin. Jalat kävivät kylmiksi ja puutuneiksi kuin kivi. Musertava\nkauhu valtasi hänet. Hän ei ollut rikkonut vain Peteä vastaan.\nKuullessaan tätä tuskaista itsetutkistelua, joka paljasti jokaisen\najatuksen ja raateli auki jo arpeutuneet haavat hän tunsi taistelevansa\nitse Jumalaa vastaan.\n\nKirkonkellot alkoivat soida.\n\n»Mitä tuo on?» huudahti Philip. Se soi hänen korvissaan kuin\nkuolonkellot.\n\n»Oiel Verree», vastasi Pete. Vanhan man-saarelaisen tavan mukaan\nsoitettiin ihmisiä kirkkoon laulamaan jouluvirsiä. Ne saivat muistojen\nkielet väräjämään Peten sielussa. Hän alkoi kertoa jouluistansa\nulkomailla — kuinka talven asemesta oli kesä ja kuinka lumen sijasta\nkypsinä riippuivat hedelmät puiden oksissa — ihmiset jotka eivät\nolleet ikinä toisiansa nähneet pudistivat toistensa käsiä ja iloisesti\ntoivottivat onnellista joulua. Vihdoin hän lopen uupuneena ja Philipin\nläsnäolosta rauhoittuneena nukahti tuolilleen.\n\nYö oli saapunut. Talossa oli kaikki hiljaa, ainoastaan lapsen\nvaivalloinen, vinkuva hengitys kuului yläkerrasta.\n\nPahat ajatukset tunkeutuivat valhevaatteissa Philipin sieluun. »Jumala\ntietää», hän sanoi itsellensä. »Jumala on armollinen. Hän tietää, mikä\non parasta meille kaikille. Mitä olemme me, kurjat maan matoset, että\nvoisimme rukoilla häntä muuttamaan suunnitelmiansa? Se on turhaa. Se on\njumalatonta... Niin kauan kuin lapsi elää, ei ole rauhaa kenelläkään.\nJos se kuolee, seuraa rauha ja lepo ja siitä voi alkaa onnellinen\nelämä. Äiti on varmaankin mennyt jo edeltä ja silloin meidän elämämme\nmusta sivu on kokonaan unohdettu. Jumala on viisaus, Jumala on hyvä.»\n\nLapsi äännähti heikosti ja Philip hiipi yläkertaan nähdäksensä, miten\nse jaksoi. Mummi oli nukahtanut tuolilleen ja pieni Katherine oli\nvuoteessaan. Peitteellä makasi suullaan nukke, joka välinpitämättömästi\noli siihen heitetty. Tuli oli riittynyt eikä kattila enää höyrynnyt\nsammuvilla hiilillä. Ei kuulunut muuta ääntä kuin lapsen vaikea\nhengitys, joka pihisi ja raastoi kuin viilan terä. Silloin tällöin\nkuului käheä yskähtely kuin kaukainen ääni usman läpi.\n\nPhilip hiipi ääneti sisään, polvistui vuoteen ääreen ja nojasi\ntyynyihin. Uunin reunalla palava kynttilä valaisi heikosti pientä\npäätä, joka siinä lepäsi. Kasvot olivat laihannäköiset, pienet,\nhyvinmuodostuneet sieraimet sykkivät kuin valtimo, pienellä ylähuulella\noli hikipisaroita, pyöreä, kaunis otsa oli kostea ja silkinhienot\nvaaleat kiharat olivat liimautuneet yhteen.\n\nPhilipistä tuntui että lapsi teki kuolemaa, ja hänen inhoittava\ntekohurskautensa hävisi. Sängyssä liikahti. Pieni kätönen, joka oli\npuristunut lujasti rintaa vasten livahti peitteen päälle, johon se\naukinaisena vaipui. Hänestä se oli kuin pyyntö, äänetön, avuton pyyntö\nja isän sydämen tukahdutettu hellyys leimahti uudestaan ilmiliekkiin.\nKaten lapsi, hänen lapsensa, oli tässä kuolemaisillansa eikä hän\nkuitenkaan uskaltanut omistaa häntä julkisesti omaksensa!\n\nUusi pelko valtasi hänet. Hän oli erehtynyt — lapsen kuolema ei\ntuottaisi hänelle mitään varmuutta, ei rauhaa, ei lepoa, ei tyydytystä.\nJos lapsi kuolisi hän kavaltaisi itsensä. Silloin hän ei enää voisi\nvaieta; hän kertoisi kaiken. »Minun lapseni! Oma lemmikkini! Minun\nKateni Kate!» Sitä huutoa hän ei jaksaisi pidättää. Se pääsisi häneltä\nkaikista ponnistuksista huolimatta. Ja avoimen haudan partaalla\ntällaisen mustan salaisuuden paljastaminen olisi kauheata, hirmuista ja\nkammottavaa. »Pelasta hänet, oi, Herra, pelasta, pelasta hänet!»\n\nHulluuteen asti kiihtyneessä tuskassaan hän hoippui alakertaan ja\npudisti Peteä olkapäästä herättääksensä hänet. »Tule pian», hän pyysi.\n\nPete avasi silmänsä hämmentynein ilmein. »Onko hän nyt parempi, onko?»\nhän kysyi.\n\n»Rohkeutta», vastasi Philip.\n\n»Onko hän huonompi?»\n\n»Nyt on kysymyksessä elämä tai kuolema. Meidän täytyy koettaa jotakin,\njota minä näin ulkomailla.»\n\n»Herra Jumala, ja minä olen nukkunut! Pelasta hänet, Philip; sinä olet\nvoimakas, sinä olet viisas — —»\n\n»Ole hiljaa, Jumalan tähden, ystäväni. Toimita pian kattila kiehuvaa\nvettä — viltti ja lämpimiä pyyhinliinoja.»\n\n»Ah, sinä olet ystävä ja sinä pelastat hänet. Tohtorit eivät tiedä\nmitään.»\n\nKymmentä minuuttia myöhemmin äännähti lapsi heikosti, yski helpommin,\nsuusta tuli limaa ja niin lapsi palasi horrostilasta, jossa se oli\nollut kokonaisen viikon. Kun vielä oli kulunut kymmenen minuuttia istui\nse Peten sylissä lämpimiin liinoihin käärittynä iloisen takkavalkean\nääressä avaten pienet silmänsä, supistellen pientä suutansa ja puhellen\nomalla käsittämättömällä tavallansa.\n\nSilloin Mummi heräsi hätkähtäen moittien itseänsä, että oli nukahtanut.\n»Herra siunatkoon!» hän huudahti lyöden käsiänsä yhteen. »Lapsikultahan\non parantunut aivan ihmeellisesti.»\n\nNancy palasi myöskin unisena ja sukkasillaan, haukotellen ja silmiään\npyyhkien. Nähdessään lapsen hän huusi iloiten hieroen käsiänsä. Silloin\nlöi keittiön kello kaksitoista, kirkonkellot olivat alkaneet uudestaan\nsoida, virrenlaulajat tulivat ulos kirkosta, lumi narskui heidän\njaloissansa ja paljaan taivaan alla laulettiin joulu uusin virsin\ntervetulleeksi.\n\nTohtori pilkisti sisään kirkosta palatessaan ja onnitteli itseänsä\ntapahtuneen parantumisen johdosta. Ratkaiseva hetki oli ohi ja lapsi\npelastettu.\n\n»Oh, parempihan se on, paljon parempi!» hän puheli iloisesti. »Minä\najattelinkin, että lapsi pelastuisi tällä kertaa.»\n\n»Se oli tuomarin ansio», huusi Pete. Hän puhalteli, leikki ja kujerteli\npikku Katherinen kanssa, kun se siinä liinoihin käärittynä hörritti.\n»Enempää hän ei olisi pienokaisen hyväksi voinut tehdä, vaikka se olisi\nollut hänen omaa lihaansa ja vertansa.»\n\nPhilip ei uskaltanut puhua. Liikutuksen valtaamana hän riensi\npois tästä talosta. »Ei vielä», hän ajatteli, »ei vielä.» Hänen\ntunnustuksensa hetki ei ollut vielä lyönyt. Se oli kuitenkin varma kuin\nkuolema hänen edessään — se odotti häntä jossakin. Kerran, jossakin\npaikassa se tapahtuisi — jonakin vuodenpäivänä, jossakin osassa\nmaapalloa. Ehkä hän oli nähnyt sen päivän kalenterissa, ehkä oli hän\njaloillansa tallannut sitä paikkaa, vielä ei sitä voinut sanoa. Joskus\nja jossakin — Jumala tiesi missä — Jumala tiesi milloin — Hän säilyttää\nvielä salaisuutensa omanansa.\n\nSen yön Philip nukkui »Mitressä» ja seuraavana aamuna hän ohjasi\naskeleensa Ballureen.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKuvernööri ei voinut unohtaa Tynwaldin päivää. Mielikuvituksissaan hän\nsuurenteli nöyryytyksen merkitystä, jonka alaiseksi hän oli joutunut ja\npäätti, että hänen vaikutusvaltansa saarella oli kokonaan lopussa. Hän\nmyi hevosensa ja vaununsa ja käyttäytyi kuin mies, joka odotti saavansa\nvirkaeron.\n\nPhilipille hän ei kuitenkaan osoittanut millään tavalla närkästystään.\nKuitenkin hän oli muussakin kuin tässä asiassa pettynyt Philipin\nsuhteen. Hän oli joutunut häväistyksen alaiseksi, ja huomasi samalla,\nettä hänen täytyi luopua salaisesta toivostaan saada Philip vävykseen.\nMutta kun aseen varsi katkesi hänen käteensä, kun se oli liian suuri\nkävelykepiksi ja sopimaton kainalosauvaksi, ei hän kuitenkaan tahtonut\nrikkoa sitä. Joko jalosukuisen miehen sisäisestä vaistosta tai oman\nvoiman tunnosta hän jatkoi alkamaansa tietä ja edelleenkin osoitti\nPhilipille runsain määrin suosiotansa. Kun hän uuden vuoden alusta\nvaimoineen ja tyttärineen matkusti Lontooseen ehdotti hän Philipiä\nsijaisekseen.\n\nPhilip ei käyttänyt valtaansa väärin. Koska hän oli vuosisadan\nsuurimman man-saarelaisen pojanpoika ja omasi itsekin suuria lahjoja,\noli saari kyllä valmis huutamaan hänet päämieheksensä. Ainoa, mikä oli\nhäntä vastaan, oli hänen oma raskasmielisyytensä. Se lisäsi kuitenkin\nihmisten mielenkiintoa häneen, vaikkakin tavallansa vähensi heidän\nmielisuosiotaan. Rouvat alkoivat kuiskailla, että hän oli rakastunut ja\nettä hänen sydämensä oli »mennyttä kalua». Mutta vanhoja tovereitansa\nhän ei unhoittanut. Kaikki tiesivät, miten eräs hänen ystävistään oli\nmuuan kalastaja — väärän koivun kautta hänen serkkunsa — joka oli ollut\nhullu ja tuhlannut koko omaisuutensa.\n\nPyhän Birgitan päivänä Philip istui tuomarin käräjiä Ramseyssä. Lumi\noli sulanut ja maa tuoksui orvokeilta. Tuntui kuin orvokit, jotka eivät\nvielä olleet kohonneet maan pinnalle, olisivat kuitenkin tavallansa\nmuistuttaneet olemassaolostaan. Aurinko, joka oli viikkoja pysytellyt\npiilossa, paistoi sinä päivänä täydeltä terältä. Ilma oli lämmin ja\ntaivas sininen. Istuntosalissa oli akkunain yläosa laskettu alas,\nauringon säteet tervehtivät tuomaria hänen istuessaan korokkeellaan,\nja kevättuuli leikki hänen hopeanharmaalla tuomarinperuukillaan.\nJoskus, kun ihmisten kärisevät äänet vaikenivat, kuului ulkoa puistosta\nlintujen iloinen laulu.\n\nIstunto tutkintoineen oli pitkä ja ikävä. Esillä oli Mustan Tomin\njuttu. Kulkutaudin aikana hän oli esiintynyt ihmetohtorina. Ensin\nhänet oli haastettu maistraattiin ja pormestari oli tuominnut hänet\nvankeuteen, josta hän kuitenkin Peten takuulla oli toistaiseksi\nvapautettu, mutta kun oli yrittänyt paeta, oli hän tämän oikeutensa\nmenettänyt. Todistajia oli paljon, ja monet pitkien matkojen päästä.\nTahdottiin saada juttu päätökseen samana päivänä. Kello viisi\niltapäivällä tuomari nousi ja sanoi: »Oikeus ottaa nyt tunnin loman,\nhyvät herrat.»\n\nPhilip virkistäytyi tuomarin huoneessa istuntosalin vieressä —\nJem-y-Lord oli mukana — sitten hän heitti yltään virkapuvun ja\nhiipi vankilan pihan läpi, josta nurkan taitse kääntyi sivukujaa\nJalavaharjuun.\n\nIlta oli nyt aivan pimeä. Taloa valaisi vain takkatuli, jonka liekit\nvirvoina leikitellen heijastivat avoimen eteisen ovesta pimeään yöhön.\nPhilip hämmästyi kuullessaan omituisia ääniä sisältä. Ensin siellä\nnaurettiin, sitten laulettiin ja naurettiin taas. Kenenkään huomaamatta\nhän oli päässyt eteiseen. Hän katsoi avoimesta ovesta sisään ja\nkuunteli.\n\nHuone oli tyhjempi kuin koskaan ennen — pöytä, kolme tuolia, kehto,\nastiakaappi ja nurkkahylly, siinä kaikki. Nancy istui takan ääressä\nlapsi sylissään. Pete oli nelinryömin lattialla, johon oli levitetty\nkaisloja, ja lauloi:\n\n    »Tule talooni, pyhä Birgitta, kun kuljet kaikkialla,\n    On takassa jo tuli ja kaislat lattialla.»\n\nSitten hän painoi päänsä alas ja mörisi kuin villi eläin samalla\nhyppien ja kömpien lapsen luo, joka huitoi käsillään, jokelsi ja nauroi\nniin, että oli »tikahtua».\n\n»No, nyt lakatkaa, te suuri mammutti, lakatkaa», komenteli Nancy. »Se\nei tee hyvää lapselle — se on ihan varmaan vaarallista.»\n\nMutta Peten sydämelle tuotti pienokaisen riemu sellaista tyydytystä,\nettei hän voinut kieltää itseltänsä iloa saada nauttia siitä hieman\nkauemmin. Heittäen kuperkeikkaa huoneen toiseen päähän hän vonki\ntakaisin haukkuen kuin koira. Silloin lapsi nauroi taaskin ja nauru\nhelisi kuin hopeakellot hänen pienessä kurkussaan.\n\nTätä nähdessään Philip tunsi kurkkuansa kurovan ja tuska alkoi polttaa\nhänen povessaan. Hänen olentonsa valtasi sama outo kaiho kuin kerran\nennen — sama ja kuitenkin toinen, tuskallisempi, mustasukkaisempi,\nhaikeampi. Tässä paikassa hänen ei tulisi viipyä. Hän ajatteli\nhuomaamatta hiipiä takaisin. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kääntyä,\noli Pete huomannut hänet, vaikka olikin lattialla selällään nostellen\nja laskien lasta kuin vetoharmonikkaa tai heitellen edestakaisin kuin\nsukkulaa.\n\n»Kas ihme, herra tuomari! Sisään sisään, hyvä herra, astu sisään!»\nhuusi Pete katsellen päänsä yli ovelle. Sitten hän antoi lapsen\ntakaisin Nancylle ja hyppäsi seisoallensa.\n\nSairaana kaihosta ja ikävästä Philip astui sisään ja istahti tuolille\nNancya vastapäätä.\n\n»Sinä ihmettelet minua, herra tuomari, sen hyvin tiedän», puheli Pete.\n»Se onkin luonnollista, itsekin minä itseäni ihmettelen. Luulin,\netten enää koskaan saisi ilonpäivää nähdä, ja vaikka taivas olisikin\nkirkas ja sininen, ajattelin, että se vain tekisi minun murheeni sitä\nsuuremmaksi. Mutta mitäs Man-saaren runoilija sanookaan? »Sun tahtos,\nsuuri Luoja, on mun.» Sen minä nyt täydellisesti ymmärrän. Siitä asti\nkuin lapsi alkoi parantua, minä olen ollut onnellisempi kuin koskaan\nennen elämässäni.»\n\nPhilip mutisi joitakin jokapäiväisiä sanoja ja pisti peukalonsa lapsen\nkäteen. Pienet sormet tarttuivat siihen heti aivan kuin merivuokon\npehmeät tuntojalat.\n\nPete veti lähelle kolmannen tuolin ja kaikkien huomio kiintyi nyt\nlapseen. »Se on kasvanut», sanoi Philip hiljaa.\n\n»Ja on tullut niin hurjan viisaaksi», kehui Pete. »Sinä et usko, mutta\nsillä on pää kuin partaveitsi ja muisti kuin almanakalla. Saatpa nähdä.\nKuulehan nyt — miten lehmä panee, lemmikkini?»\n\n»Muu-u», matki pienokainen.\n\n»Siinä sen nyt näet!» huudahti Pete suunniltaan riemusta.\n\n»Se tietää myöskin, mitä koira sanoo», lisäsi Nancy.\n\n»Kulti, mitä Tuomari sanoo?»\n\n»Vou — vou!» vastasi lapsi.\n\n»Kuulepas vain!» ihasteli Pete kääntyen Philipiin yhä enemmän\nihmetelläkseen lapsen yliluonnollista viisautta. »Mutta kumma, kun Tom\nHommyn poika — suloinen pikku veitikka muuten — ei puhu vielä yhtään\nsanaa, vaikka on kuusi viikkoa tätä vanhempi.»\n\nKuultuaan nimeään mainittavan koira oli hiipinyt esille pöydän alta.\nLapsi alkoi heti jokellella leikkien sen kanssa pienillä jaloillaan,\nhieroen niitä yhteen ja kiemurrellen voimainsa takaa Nancyn polvilla.\n\n»Herra nähköön sitä pikku lemmikkiä, on kuin ankeriasta pitelisi»,\nhuudahti Nancy. »Istu hiljaa, no kuuletko?» ja pienokainen asetettiin\ntaas oikealle paikalleen syliin.\n\n»Jaksaahan tuota nyt pitää», sanoi Pete. »Se vain tahtoo vapautua\npienistä kengistään ja sukistaan.» Sitten hän puhui lapselle: Um — am\nim lum la loo? Niin juuri! Minä en kyllä ymmärrä, mitä tuo merkitsee,\nmutta se ymmärtää, näetkös. Ah, lapsi opettaa minua niin kauheasti.\nKuunnellessani sitä minulle johtuu mieleen tuhansia asioita. Jaa,\njaa, kaikki me olemme vain suuria lapsia, vaikkemme ehkä olekaan noin\nviisaita. Sillä tavalla maailma pysyykin iäti nuorena, ja Jumala sitä\nauttakoon, kun me kaikki olemme tulleet niin viisaiksi, ettei meissä\nole ollenkaan jäljellä lasta.»\n\n»Nyt on aika nuorten neitien laskeutua levolle», sanoi Nancy nousten\nylös laittaakseen pikku Katherinen kylvyn kuntoon.\n\n»Annapas minun pitää sitä pikku veitikkaa vähän sitä ennen», sanoi\nPete, ja kun Nancy tahtoi viedä lapsen pois huoneesta, hän veti sen\nsyliinsä peittäen sen pienen avoimen suun lukemattomilla suudelmilla.\n\n»Sinun osasi ei ole, veliseni, kovin ihastuttava, kun saat katsella,\nmiten vanha isähupakko leikkii pienokaisensa kanssa», myhäili Pete.\n\nPhilipin vastaus oli katkonainen ja epäselvä. Kyyneleet olivat\nkohonneet hänen silmiinsä ja niitä peittääkseen hän käänsi päänsä\nsivulle. Luullen että toinen katseli tyhjiä seiniä Pete alkoi kehua\nhyvinvointiansa aivan kuin koko saaren kauppa olisi riippunut hänestä.\n\n»Kalastus näihin aikoihin on suunnattoman tuottavaa, Phil. Minä välitän\nturskaa aivan tavattomat määrät. Minä saan alituiseen postiosoituksia,\nmerkkejä ja mikä ne kaikki muistaakaan. Seitsemän shillingiä ja kuusi\npenceä sain minä tässä moniaanakin päivänä Liverpoolista — ja mitä minä\nmuuta saankaan!»\n\nNancy toi pienokaisen takaisin ja nyt sen hohtavat kiharat olivat\nkosteat.\n\n»Mitäs nyt? Nuori neiti tulee sisään yöpuvussaan!» hymyili Pete.\n\n»Ja siinä oli työtä, ennenkuin minä sain sen ylle», kertoi Nancy. »Hän\nei tahdo ei, ei vaikka mitä! Tuossa, kuivatkaa sen tukkaa sill'aikaa,\nkun minä lämmitän illallisen.»\n\nPete kääri villatakkinsa hihat kyynärpäitten taa, otti lapsen\npolvelleen ja alkoi käsiensä välissä kuivata sen hiuksia laulaen.\n\n    »Tule talooni, pyhä Birgitta, kun kuljet kaikkialla.»\n\nNancy laksutteli edestakaisin puukengissään, murensi korppuja maitoon\nja asetti pienen kattilan tulelle.\n\n»Antakaa se minulle, Nancy», sanoi Philip ja kumartuen hiilloksen yli\nhoiteli kattilaa. Lapsi katseli häntä ihmeissään.\n\n»No, mutta katsopas sitä, Philip», sanoi Pete. »Se ihmettelee sinun\nhommiasi. Etkö sinä tunne tätä herrasmiestä, lemmikkini? Ah, mutta setä\ntuntee sinut!»\n\nKattila kiehui ja Philip antoi sen Nancylle takaisin.\n\n»Menepäs hänelle — no, lähdepäs nyt», puheli Pete. »Mene kummillesi.\nHän olisi samalla sinun kaimasikin, jos sinä olisit ollut poika.\nMenepäs nyt», ja hän ojensi karvaisia käsiänsä, kunnes lapsen jalat\nkoskivat lattiaan.\n\nPhilip kumartui ottaakseen pienokaisen, joka hymyili kaisloille\nja sätkytteli jaloillaan kuin rumpukapuloilla; sitten se asettui\njaloillensa seisomaan, pyörähti ympäri Peten käsissä, painoi\nvärähtelevän alahuulensa pitkälle ja päästi pelästyneenä kauhean porun.\n\n»Ah, se kyllä tuntee oman isänsä, Jumala sitä siunatkoon», sanoi Pete\nkätkien pienokaisen rinnoilleen.\n\nPhilip painoi päänsä alas ja koetti nauraa. Kauhea aavistus ja pelko\noli vallannut hänet — hän tunsi, että sovituksen tuli käydä tämän\nlapsen kautta.\n\n»Tahdotteko syöttää sitä itse, Pete?» kysyi Nancy. Hän oli kaatanut\nkeitosta lautaselle ja maisteli sitä. »Hän on niin taitava\nlapsenhoitaja, ettei herra tuomari voi arvatakaan. Oikea mestari hän\non.» Sitten hän kumartui katsomaan, miten illallinen maistui. »Mutta,\nrakas neitiseni, eikö ole rahtuakaan unta silmissäsi tänä iltana?»\n\n»Ei, vaan nyökyttelee, hymyilee ja livertää kuin rastas puun oksalla»,\nvastasi Pete. Hän kaateli lusikasta ruokaa lapsen suuhun ja keräsi\nlusikkaan leualle valuvat liiat tipat. »Se luulee, että uni on sen\npahin vihollinen ja taistelee sitä vastaan jokaikinen ilta. Jumala sitä\nsiunatkoon, siitä tulee kauniimpi kuin kenestäkään meistä ja myöskin\nonnellisempi, vaikkakin ehkä saa taistella sen puolesta toisella\ntavalla kuin me.»\n\n»Usein se nukahtaa lusikka suussa ja silloin se näyttää oikealta pikku\nenkeliltä», kertoi Nancy.\n\n»Tänä iltana hän ei juuri huomaakaan muita kuin kumminsa», arveli Pete.\n»No, katso sinä vain häneen. Sinä olet hänelle kiitollisuuden velassa\nelämästäsi, sinä pikku hupakko. Ja ihme ja kumma, sinä olet myöskin\ntavattomasti hänen näköisensä.»\n\n»Eikös olekin?» iski Nancy. »Enkös minä itsekin ole sitä ajatellut?\nEi hän voisi olla enemmän hänen näköisensä, vaikka olisi hänen oma\nlapsensa, vai mitä? Nuo kiharat ja nuo silmät Aivan samat!»\n\n»Jos se olisi ollut poika, niin — —», alkoi Pete.\n\nMutta Philip oli noussut palataksensa käräjätaloon, ja Pete lisäsi\ntoisella äänellä: »Viivy vielä hetkinen, veliseni — minä tahdon näyttää\nsinulle jotakin. Tässä, otapas, Nancy, tämä pois.»\n\nPete sytytti kynttilän ja näytti tietä saliin. Se oli aivan tyhjä\nhuonekaluista, mutta yhdessä nurkassa oli jakkara, muutamia vasaroita\nja kivitalttoja ja suuri kivenjärkäle.\n\nKivi oli hautapatsas.\n\nPete lähestyi sitä juhlallisesti, valaisi kynttilällä sitä edestä ja\nsanoi hiljaisella äänellä: »Se on hänelle. Minä olen itse sitä tehnyt\nja se on kestänyt koko talven ja olen ollut työssä joka ilta ja rumilla\nilmoilla päivälläkin. Tänä iltana toivon saavani sen valmiiksi ja jos\nJumala suo, huomenna minä kuljetan sen Douglasiin.»\n\n»Onko se — —» alkoi Philip, mutta ei voinut jatkaa.\n\nKivi oli yksinkertainen jyrkäle, pyöreä yläpäästä, hiottu kulmista,\nkiilloitettu edestä ja hakattu takaa sileäksi, mutta siinä ei ollut\nmitään vertauskuvaa, ei nimeä eikä tunnuslausetta.\n\n»Etkö sinä pane siihen mitään nimeä?» kysyi Philip vihdoin.\n\n»En», vastasi Pete.\n\n»Et?»\n\n»Sanoakseni sinulle totuuden, minä olen lukenut siitä vanhasta\nkirjasta, että enkeli herättää haudoista kaikki kuolleet viimeisenä\npäivänä.»\n\n»Entäs sitten?»\n\n»Ja minä olen ajatellut, että hän kulkee hautakiveltä hautakivelle,\nlukee nimet ja kutsuu heitä sitten tuomiolle — muutamia, kuten\nsanotaan, iankaikkiseen elämään ja toisia iankaikkiseen vaivaan.»\n\n»Niinkö?»\n\n»Niin, ystäväni, minä olen ajatellut, että kun tulee tämän hautakiven\nluo eikä näe siinä mitään nimeä.»\n\nPete alensi äänensä kuiskaukseksi — »ehkä hän menee ohi ja jättää\nsyntisraukan sinne lepäämään rauhassa.»\n\nHoippuessaan pimeää kujaa takaisin käräjätalolle Philip ajatteli: »Se\noli valhe silloin, mutta nyt se on totta. Sen _täytyy_ olla totta. Hän\non varmaankin kuollut.» Tämä varmuus tuotti jonkinlaista tyydytystä.\nSe oli tälle kurjuudelle loppu — onneton ja surullinen loppu, jossa\njotenkin luikertelemalla pääsi livahtamaan vapaaksi kohtalon käsistä.\nSe ei ollut sellainen, kuin hän oli ajatellut ja aikonut, mutta hän\nkoetti kuitenkin sovittautua olosuhteitten mukaan.\n\nSitten hän muisti lasta ja ajatteli: »Miksi minä häiritsisin sen\nrauhaa? Miksi minä kiusaisin Peteä? Minä suojelen ja seuraan sen\naskeleita läpi elämän. Minä varjelen häntä ja keksin kyllä keinon pitää\nhänestä huolen. Minä täytän velvollisuuteni lasta kohtaan. Hänen ei\nkoskaan tarvitse kärsiä minkään puutetta.»\n\nHän aikoi juuri pistää avaimen vankilan pihan oveen, kun joku kulki ohi\nja katsahti häntä silmiin pysähtyen juttelemaan.\n\n»Kas, onko se tuomari Christian?»\n\n»On kyllä, tohtori. Hyvää iltaa!»\n\n»Oletteko te kuullut uutisia Ballawhainesta? Vanha herra sai tänä\naamuna toisen halvauskohtauksen.»\n\n»Ei, en minä ole kuullut. Toisen? Sepä on surullista.»\n\nPalattuaan huoneeseensa Philip puki virkapuvun ylleen ja astui\noikeussaliin. Se oli nyt monin kynttilöin valaistu ja tungokseen\nasti täynnä väkeä. Tuomarin noustessa korokkeelleen nousivat kaikki\nseisoallensa.\n\n\n\n\nV.\n\n\n    »Tule talooni, pyhä Birgitta, kun kuljet kaikkialla\n    On takassa jo tuli ja kaislat — —»\n\n»Nyt se nukkuu», sanoi Nancy. »Sen liekuttaminen nukkumaan on samaa\nkuin odottaisi kattilaa kiehumaan. Saa yrittää ja yrittää ja puhaltaa\nja tohottaa, ei vain kuulu mitään ääntä. Mutta niin pian kuin on kaiken\nunohtanut, alkaa se kiehua ja pihistä ja kaikki käy kuin itsestään.»\n\nNancy asetti pienokaisen vuoteeseen, painoi tarkasti peitteen sen\nympärille, käänsi vuodetta niin, että lämpö takasta heijastaisi siihen,\nmutta heitti kuitenkin saalin kuomun yli, ettei valo häikäisisi\npienoisen silmiä. »Oletteko te kotona niin kauan kuin minä palaan\nSulbysta, Pete?»\n\n»Kyllä, minä lopettelen työtäni, tyttöseni», vastasi Pete salista.\n\n»Minä panen polttoainetta uuniin ja sitten lähden», lisäsi Nancy.\n\nHän sulki tarkasti oven jäljestänsä ja sipsutti nirskuvin askelin\nhiekoitettua käytävää portille. Talossa ei kuulunut nyt muuta ääntä\nkuin nukkuvan lapsen hengitys, vieno kuin enkelin rukous, kohennetun\nvalkean ritinä, kellon nakutus ja puukurikan raskas jymähtely ja taltan\nnirske kivessä.\n\nPete työskenteli ahkerasti puolisen tuntia ja palasi sitten työkalut\nkädessä arkihuoneeseen. Hiilet paloivat nyt kirkkaissa liekeissä,\njotka hypähtelivät ylös ja alas. Tuolien ja pöydän, kaapin ja kannujen\nmustat varjot häilähtelivät kuin keijukaisen tanssi. Hymyhuulin\nPete laskeutui polvilleen kehdon ääreen, pisti nuijan kainaloonsa\nja kohotti hellävaroen saalin reunaa. »Jumala siunatkoon äiditöntä\ntyttöstäni», hän sanoi äänellä, joka oli vieno kuin henkäys. Äkkiä\nsiinä polvistuessaan — hän hätkähti kuin olisi saanut sähköiskun. Hänen\nmuotonsa synkistyi ja hän vetäysi taapäin yhä pitäen saalia koholla.\n\nLapsi nukkui rauhallisesti, toinen pikku kätönen peitteellä. Lepattava\nvalo milloin kirkkaampana, milloin tummempana lankesi kasvoille\nselvittäen pienten kasvojen piirteet, otsan ja silmäin ympärykset\nhämmästyttävän huomattavasti esille. Juuri sellaisessa valaistuksessa\nsaattaa huomata ihmeellistä yhdennäköisyyttä pienokaisen kasvoissa.\nPete hätkähti nyt tällaista yhdennäköisyyttä. Hän oli nähnyt sen\nennenkin, mutta ei koskaan sellaisena kuin nyt.\n\nSeuraavana hetkenä hän kumartui taaskin vuoteen yli kädet levällään ja\npainoi päänsä aivan likelle lapsen kasvoja — tutkien eriksensä jokaista\njuonnetta kuin olisi hän tarkastellut karttaa. »Ihme ja kumma, hän on\naivan hänen näköisensä», hän mutisi. »Aivan kuin hän ilmetty itse.»\n\nKauhea ajatus oli vallannut hänen sielunsa. Jalat tuntuivat kankeilta\nhänen noustessansa ylös ja saali putosi paikoilleen. Huone näytti\npimenevän hänen ympärillään. Hän kohenteli hiiliä, niin että ne\nloistivat kirkkaasti, astui toiselle puolelle vuodetta ja katseli yhä\nlasta. Tulos oli sama. Yhdennäköisyys oli hirvittävä.\n\nHän tunsi jonkin jähmettyvän sielussaan ja palasi saliin työnsä ääreen.\nMutta taltta liukui, kurikan iskut olivat liian voimakkaat ja hän\nlakkasi. Ajatukset palasivat muinaisiin aikoihin. Hän ei voinut olla\nmuistelematta Port Mooaria, Carashoon miehiä, ja sitä aamua, jolloin\nhänet ja Philip eräänä varhaisena hetkenä oli sieltä löydetty ja tuotu\nkotiin.\n\nHän heitti työkalut kädestään ja palasi takaisin huoneeseen. Hän\npidätteli henkeään ja hiipi hiljaa kuin olisi joku näkymätön henki\nseurannut hänen liikkeitään. Kaikki oli aivan hiljaista — hän kuuli\noman sydämensä tykinnän. Hetkisen hän seisoi kuin tajutonna lieden\nääressä selkä tuleen päin ja katseli omaa varjoansa vastaisella\nseinällä ja katossa. Kehto oli hänen jalkainsa juuressa. Hän ei voinut\nkääntää silmiänsä siitä. Uudestaan ja yhä uudestaan hänen täytyi katsoa\nsiihen.\n\nPää hieman taaksepäin ja huulet raollaan lapsonen nukkui viattomuuden\nrauhallista unta. Tuo enkelimäinen viattomuus tuntui nuhtelevan häntä.\n\n»Minun sydämeni on tainnut tulla huonoksi», hän mutisi. »Sinun pahat\najatuksesi tahraavat kuollutta. Häpeä, Peter Quilliam, häpeä!»\n\nHän tunsi olevansa kuin mies, joka on ulkona, kun ukkonen lyö ja\nsalamat leimuavat. Tutut esineet hänen ympärillään tuntuivat oudoilta\nja herättivät kauhua.\n\nTaas hän kumartui vuoteen yli ja heitti pois saalin, kuten tyttö\nheittää huntunsa yli hatun. Kirkas valo lankesi suoraan lapsen\nkasvoille, ja pienokainen vavahti unissaan. Se liikahteli ja tuli yhä\nlevottomammaksi hänen tuijotellessaan, vieläpä nyykähteli, aivan kuin\nse kamala ajatus, joka toisen oli vallannut, olisi koskenut häneen.\n\nTässä asennossa hän seisoi, kun Caesar tuli sisään kiihkeänä ja\npuuskuttaen. Hämmästyneenäpä katsahti häneen. »Peter», sanoi Caesar,\n»tahdotko myydä nyt tämän kiinnityksen?».\n\nPete murahti epäselvästi jotakin. »Tahdotko siirtää sen minulle?»\n\n»Se aika ei ole vielä tullut», päätti Pete.\n\n»Mikä aika?»\n\n»Se profeetan ennustama aika, jolloin leijona ja lammas lepäävät\nvierekkäin.»\n\nPete nauroi katkerasti. Caesar vapisi, hänen suupielensä nytkähtelivät\nja hän tuijotteli hurjasti Peteen »Tahdotko sinä sitten tulla minun\nkanssani 'Mitreen?'»\n\n»Mitä minä 'Mitressä' tekisin?»\n\n»Ross Christian on siellä.»\n\nPete teki kärsimättömän liikkeen. »Se pahan ilman lintu taaskin! Hän on\naina lähettyvillä, kun jotain huonoa on pelissä.»\n\n»Tahdotko sinä tulla ja kuunnella, mitä hänellä on sanottavaa?»\n\n»Mitä se sitten on?»\n\n»Etkö tahdo sitä itse kuulla?»\n\nPete katsahti tutkivasti Caesariin, katsahti vielä uudestaankin,\nsieppasi sitten hattunsa ja lähti.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nParin hengenheimolaisensa kanssa oli Ross viettänyt päivänsä eräässä\nhuoneessa, josta oli näköala sataman lahdelle, juoden ja biljardia\npelaten. Aikaisin iltapäivällä oli tullut Ballawhainesta viesti:\n»Isänne on sairas tulkaa kotiin heti paikalla.» »Kyllä tulen», hän oli\nvastannut ja jatkanut peliänsä.\n\nMyöhemmin iltapäivällä viesti oli tullut uudestaan sanoen: »Isänne on\nsaanut toisen kerran halvauksen ja tahtoo puhutella teitä». »Antakaa\nminun ensin lopettaa tämä peli», hän oli vastannut.\n\nIllalla oli viesti palannut kolmannen kerran sanoen: »Isänne on\ntunnotonna.» »Mikä kiire sinne sitten on?» hän oli vastannut ja\nhoilannut »Myllärin tyttärestä:»\n\n    »Minut vasten mieltä naitettiin\n    ja myllyltä pois laitettiin.»\n\nLopuksi Caesar, joka oli ollut vakavassa keskustelussa Ballawhainen\nkanssa, kun halvauskohtaus sattui, tuli jatkamaan samaa keskustelua\nRossin kanssa ja toivoi samalla voivansa hänelle antaa jotain myöskin\nmuinaisen edestä..\n\n»Kunnioita isääsi ja äitiäsi ettäs menestyisit — —» oli hän huutanut\nmahtavalla saarnamiehen äänellä ja kohottanut kätensä taivasta kohti.\n»Mutta teidän elämänne ei tule pitkäksi ja jos te olette syynä sen\nvanhan hullun miehen kuolemaan, ei hän kuitenkaan ole ainoa, jonka\nkuolema lankeaa teidän omalletunnollenne.»\n\n»Uskotteko tekin sitä?» sanoi Ross seisten biljardisauva kädessä.\n»Te luulette, että teidän tyttärenne on kuollut, niinkö vanha Jefta\nJeremias? Hämmästyttäisikö se teitä, jos kuulisitte, että — —»\nhengenheimolaiset nauraa kikattivat— »että hän ei ole ollenkaan\nkuollut? — — Ihana vesa — Jessen tammesta. Heipä hei! Jefta Jeremias\non nähnyt aaveita, luultavasti. Näin hänet omin silmin, ukkoseni, kun\nkuukausi sitten pistäysin kaupungissa. Tahdotteko tietää, missä hän\non? Sanonko minä? Ah, te olette verraton! Oikea esikuva! Te osaatte\nkasvattaa lapsia sitä varten − − Punainen pallo − − Te tässä saarnaatte\nminun isästäni, niinkö? Hän kiertelee Lontoon katuja — ah, Jeremias on\nmennyt — —\n\n— '_Vaikka olin myllärin ainoa tytär_' — Sepä verratonta — se oli\nmainio lyönti — Kaksikymmentäviisi ja peli voitettu.\n\nPete tallusti kapakan läpi, kunnes tuli biljardisaliin. Peläten, että\nsyntyisi käsikähmä, vaikka kiihkeästi sitä toivoi, ei Caesar voinut\nläsnäolollaan antaa sellaiselle hyväksymistään, vaan oli pysähtynyt\nulkopuolelle.\n\n»Hei, hei! tuossa on Uria!» huusi Ross. »Siellä paha missä mainitaan\n— sitä minä juuri ajattelinkin. Oletteko koskaan lukeneet kertomusta\nDavidista ja Uriasta? Tottahan toki! Tehkää se, se kyllä kannattaa.\nDavid oli suuri mies. Ah», — matkien Peten man-saarelaista murretta —\n»hän ol' sellane julmettunnu, suur' miäs. Uria ol' hänen palvellijans'.\nTäm' ol' myös vikkelä miäs, mut nii vihriä, ett' vanha lehmä oleks\nhänet syönny. Ja Urial ol' pulsk' nuar' vaimmo. Niin koria, ett pois\ntiält vaa. Mut ku Uria ol' tiässäns, David otti sen ja sitten — ja\nsitten» — hän lopetti murteen — »Raamatussa kerrotaan, että David sanoi\nUrialle, että tuo vaimo oli kuollut — ha! ha! ha!»\n\n    »Kuka näki kuolleheksi?\n    Minä näin paenneheksi\n    Minä näin — —»\n\n»Päästäkää — apua — oh — te kuristatte minut — apua — apua!»\n\nKahdella harppauksella Pete oli hyökännyt Rossin eteen, pannut toisen\nkätensä miehen kurkkuun ja polvensa takapuoleen, kääntänyt hänet\ntakanojaan polveaan vasten ja piti häntä siinä kuin ruuvipenkissä.\n\n»Apua! — apua! — oo — kraa!» Ross koetti haukkoa ilmaa ja kasvot\nmustenivat.\n\n»Te ette ansaitse sitä», sanoi Pete. »Minä ajattelin rutistaa hengen\nviheliäisestä raadostanne siksi, että valehtelette elävästä ja\nhäväisette kuollutta, mutta tuollaisen miehen tähden ei kannata joutua\nhirsipuuhun. Uh! Suonissanne virtaa samaa verta kuin minunkin ja minä\nhäpeän teidän puolestanne. Pois, ylös!»\n\nOsoittaen suunnatonta halveksumista Pete heitti hänet maahan, ja hän\nkaatui biljardisauvan päälle ja katkaisi sen.\n\nIhmiset hyökkäsivät koko talosta tähän huoneeseen ja tapasivat Peten\nmatkalla ulos. Hänen kasvonsa olivat kovat ja rumat. Ensi silmäyksellä\nhe erehdyksestä luulivat häntä Rossiksi, niin oli raivo turmellut hänen\nulkomuotonsa.\n\nCaesar tallusteli käytävällä talon edessä. »Annatko sinä nyt minun\nsuorittaa sen asian?» hän kiihkeästi kuiskasi.\n\n»Tehkää, kuten haluatte», kuului Peten harmistunut vastaus.\n\n»Jumalattomat lankeavat omaan paulaansa. Kiitetty olkoon Herra, Sela!»\nsanoi Caesar ja he erosivat käräjätalon portilla.\n\nPete palasi kotiinsa mutisten: »Se konna valehteli — Kate on kuollut,\nKate on kuollut!»\n\nJalavaharjun portilla tuli koira häntä vastaan haukkuen ilosta. Sen\njälkeen se hyökkäsi takaisin taloon avoimesta ovesta. »Joku on tullut»,\najatteli Pete. »Kate on kuollut. Mies valehteli. Kate on kuollut», hän\nmutisi hoippuen käytävää pitkin.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSill'aikaa kuin tuomari astui arvokkaasti korokkeellensa ja\nihmiset käräjäsalissa nousivat seisoallensa osoittaakseen hänelle\nkunnioitustansa muuan onneton, väsynyt raukka laahusti pitkin tietä,\njoka johti maaseudulta kaupunkiin. Se oli eräs nainen. Hän oli\nilmeisesti kulkenut kaukaa, sillä niin raskaat ja hitaat olivat hänen\naskeleensa. Kuljettuaan aina vähäisen hän lepäsi, ei istuen, vaan\nseisten, kun hän tuli porteille, joista tie erkani pelloille, hän\nraskaasti nojasi ylimmäistä poikkipuuta vasten.\n\nKun hän pimeiltä kujilta ehti valaistuille kaduille, hän hetkeksi\nkiirehti askeleitaan; sitten ne hidastuivat ja taas hän kiirehti niitä.\nHän hiipi aivan talonrivien vieritse kuin karttaaksen huomiota. Missä\nsuinkin oli mahdollista, hän käytti huonoimmin valaistuja oikokatuja.\nJos joku olisi seurannut häntä olisi hän huomannut, että kulkija tunsi\nkaupungissa jokaisen kulman ja nurkan.\n\nTuskin voisi kuvitella ihmistä, joka ulkomuodoltaan onnettomamman\nnäköinen. Ei siksi, että hänen vaatteensa olisivat olleet niin\nkurjat, vaikka nekin olivat kuluneet ja ryysyiset, vaan koko hänen\narka, häpeilevä olentonsa, joka oli kuin kulkurikoiran silloin, kun\nkelvottomat lapset sitä hätyyttävät. Hän oli puettu vanhan vaimon\ntavalla — pitkään, kotikutoiseen, man-saarelaiseen sinivaippaan, joka\npii leuan alle kiinnitetty suurella haalla ja huppukaulus oli tarkasti\nvedetty pään yli. Mutta huolimatta vanhan vaatteista ja epävarmasta\naskeleesta, hän kuitenkin teki nuoren vaikutuksen. Missä maalaisnaisten\nvalkea myssynpitsi pistää esille hupun alta, sieltä vilkahti harso,\njoka varmaankin oli kiinnitetty hattuun.\n\nHänen omituinen ja harvinainen ulkomuotonsa kiinnitti muutamien\nhuomiota. Naiset tulivat ulos taloistansa ja pistäytyivät kadun yli\ntervehtimään naapuriansa voidakseen samalla tarkastaa tuota kulkijaa.\nVieläpä pojatkin nurkissa leikkiessään kääntyivät katsomaan hänen\nkulkiessaan ohi.\n\nErittäin suuresti ei häntä kuitenkaan huomattu. Koko kaupunkia\nkiihoitti aivan toiset asiat. Kadut lainehtivat ihmisiä tulvillaan.\nKaikkien matka kävi samalle suunnalle. Määränpäänä oli käräjätalo.\n\nKolmelta puolelta olivat ihmisjoukot piirittäneet käräjätalon täyttäen\nkadut ja käytävät, vielä aidan sisäpuolellakin koko vihreän nurmikon.\nNeljännellä sivulla kulki pimeä kuja, josta aukeni portti vankilan\npihaan ja samaa käytti myöskin tuomari kulkiessaan. Akkunat olivat\nvalaistut ja osaksi auki. Muutamat uteliaimmat olivat tunkeutuneet\naivan seinän viereen voidakseen kuulla, toiset olivat kiivenneet\nakkunan pieliin voidakseen nähdä. Avaran ovikäytävän ympärille oli väki\nahtautunut yhteen rysyyn koettaen pysytellä siinä kuin takkiaiset.\n\nNainen oli ehtinyt torin ensimmäiseen kulmaan, kun ovi heitettiin auki\nja aukon yläosasta virtasi valojuova ihmisjoukon yli. Eräs mies astui\nulos. Hän tunkeutui väkijoukon läpi portille ja ihmisjoukko vyöryi\nhänen ympärillään kiihkeästi kysellen.\n\n»Ihmeellinen», hän sanoi, »ihmeellinen oli tuomarin puhe. Ah, hän on\ntodellinen Daniel, joka on tullut tuomitsemaan syntistä ihmissukua.\nSääli Tom-parkaa — hän joutuu kyllä vankeuteen. Surkuttelen vanhaa\nystävää — mutta Jumalan tahto tapahtukoon! Älköön ystävyyden ja\nmielisuosion side olko ansana teidän askeleissanne — viisi vuotta hän\nnyt ainakin saa eikä hän varmaankaan niin kauan elä.»\n\nPuhuja oli Caesar. Hän astui kadun yli »Mitreen». Nainen vapisi ja\nkääntyi pimeälle sivukujalle. Hän astui sukkelammin kuin koskaan ennen.\nMutta juuri kun hän oli kompastua epätasaiseen katukivitykseen, hän\nkuuli äänen, joka sai hänet äkkiä pysähtymään. Silloin hän oli vankilan\nportilla, joka oli auki. Myöskin ovi pihalta tuomarin huoneeseen\noli selko selällään, aivan kuin olisi tahdottu saada raitista ilmaa\nihmisjoukon täyttämään huoneeseen.\n\n»Puhukaa totta, älkääkä pelätkö», sanoi ääni. »Muistakaa, että\nvaikkakin tietämättömyydestä täällä on tänä päivänä puhuttu paljon\nturhaa, onpa muutamilla ollut rohkeutta myöskin vannoa väärin — Jumala\nja rikollisten omatunto tietävät kyllä, että molempia on tapahtunut —\ntotuus on voimakkain ja lopuksi voittaa.»\n\nOnneton kulkija seisoi pimeässä vavisten. Hän puristi kätensä\nrinnoilleen viitan alla, pää painui alas ja huulilta pääsi puoliksi\npidätetty valitushuuto. Hän tunsi äänen. Kuinka suloista olikaan kerran\nollut kuulla tuota ääntä. Se oli kuiskaillut hänen korvaansa rakkauden\nsanoja. Se oli tuomarin ääni. Hän puhui oikeusistuimelta ja kiihkeästi\nihmiset kuuntelivat hänen sanojaan. Ja kulkija seisoi muurin varjossa\nvankilan pihalla pimeässä.\n\nKulkija oli Kate. Oli totta, että hän oli ollut Lontoossa, mutta\nvalhetta oli, että hän siellä olisi elänyt häpeässä. Kuudessa\nkuukaudessa hän siellä oli vaipunut köyhyyden ja puutteen syviin\nkuiluihin. Eräänä päivänä hän oli tavannut Rossin. Tämä oli juuri\näskettäin tullut Man-saarelta ja kertoi lapsen sairaudesta. Samana\niltana oli Kate kääntynyt kotimatkalle. Kolme viikkoa sitten hän oli\nsaapunut tälle saarelle sairaana, masentuneena ja tyhjin kukkaroin.\nSatoi lunta ja ilma oli purevan kylmä. Pyörällä päästänsä ja kankeana\nvilusta hän oli vetäytynyt muutamaan yksinäiseen taloon, jossa oli\npyytänyt suojaa, kunnes paha ilma asettuisi.\n\nTalossa asui kolme henkeä: kaksi vanhaa veljeä ja vanha sisar, jotka\nkoko ikänsä olivat eläneet yhdessä. Tässä talossa hän oli sairastanut\nkolme viikkoa ja vaipan oli se vanha vaimo heittänyt lähtiessä hänen\nkovin ohuestipuetuille hartioilleen.\n\nPäästyään takaisin kierteleville kujille Kate tajusi, kuinka hyödytöntä\nhänen matkansa oli ollut. Hän oli kuin merimies, joka saa hälyttäviä\nuutisia kotoa johonkin vieraan maan satamaan eikä sitten kuule mitään,\nennenkuin kuukauden kuluttua laskee kotirantaan. Kuukausi oli kulunut.\nNiin paljon oli voinut tapahtua. Lapsi oli saattanut parantua tai oli\nkuollut ja haudattu. Siitä huolimatta hän kulki eteenpäin.\n\nLontoosta lähtiessään hänen sielunsa oli ollut täynnä katkeruutta\nPhilipiä kohtaan. Hänen syynsä oli, että hän oli joutunut eroon\nlapsestaan. Hänen täytyi palata. Jos hän tuotti Philipille häpeää,\noli tämän se kärsittävä. Hänen lähestyessään kotia tämä kostonhalu\nhävisi. Ei jäänyt jäljelle muuta kuin sanomaton kaiho saada olla\npienokaisen läheisyydessä ja oman alennuksen tunto. Jokaiset tutut\nkasvot muistuttivat hänelle häpeästä johon hän sitten viime näkemän\noli joutunut. Hän ei uskaltanut kysyä, hän ei uskaltanut puhua, hän ei\nuskaltanut paljastaa itseään.\n\nKun hän seisoi pimennossa vankilan aidan vieressä kuunnellen Philipin\nlumoavaa puhetta, kuului hiljainen sihinä, jota seurasi täydellinen\nhiljaisuus, kuten juuri ennenkuin raketti lentää ilmaan. Tuomari oli\nlopettanut; ihmiset salissa alkoivat hengittää kuuluvasti ja liikkua\npaikoillaan.\n\nMinuuttia myöhemmin Kate oli vanhan kotinsa luona, joka ei enää ollut\nhänen ja joka hänen mielessään herätti monia surullisia muistoja. Se\nnäytti pimeältä ja ilottomalta. Kynttilä paloi salissa, mutta nyt se\nrätisi lopuillaan ja pian sammahti kokonaan, kun hän tuijotti akkunaan.\n\nMatkansa viimeisellä taipaleella hän oli miettinyt, miten hän\nmenettelisi. Hän hiipisi hiljaa taloon tarkaten kuuluisiko lapsen\nääniä. Jos hän kuulisi ja saisi selville, että lapsi voi hyvin,\nhän olisi tyytyväinen ja kääntyisi takaisin. Ja ellei hän kuulisi,\njos lapsi olisi poissa, eikä enää siellä, jos se olisi taivaassa,\nsilloinkin hän menisi — Jumalan yksin tiesi, minne.\n\nTie oli tyhjä ja äänetön. Vapisevin sormin hän avasi portin haan ja\nastui pari askelta pihaan. Sisältä ei kuulunut mitään ääntä. Hän astui\nvielä pari askelta ja kuunteli henkeä pidättäen. Mitään ei saattanut\nerottaa. Hänen rohkeutensa lannistui yhä enemmän. Hän kuvitteli\nmielessään, että jos lapsi eli jossain, tuntui hänen hengityksensä\nilmassa ja pienen äänensä helinä kaikkialla. Sitten hän muisti, että\nhetki oli myöhäinen, että vaikka lapsi olisikin elossa ja terve, hänet\nolisi jo kylvetetty ja pantu vuoteeseen. »Minähän olen aivan hullu»,\nhän ajatteli ja asteli hiukan eteenpäin.\n\nHän oli ajatellut hiipiä arkihuoneen akkunaan ja kurkistaa sisään,\nmutta ennenkuin hän ehti sen tehdä, jokin kiiti käytävää häntä vastaan.\nSe, oli koira, joka haukkui raivokkaasti. Äkkiä se vaikeni ja alkoi\nkieppua hänen ympärillään. Silloin tällöin se haukahteli, mutta äänessä\nsoi riemu ja jälleennäkemisen ilo. Se kiiti käytävää taloon, mutta\npalasi taas haukkuen, hyppien ja ulvahdellen takaisin.\n\nPeläten tulevansa huomatuksi heti paikalla Kate hiipi vanhan puun alle\nja odotti. Ketään ei tullut talosta pihalle. »Ketään ei ole kotona»,\nhän sanoi itselleen ja samalla iski mieleen ajatus, että myöskin lapsi\noli poissa, tehden hänet sanomattoman onnettomaksi.\n\nSiitä huolimatta hän astui eteiseen ja kuunteli taaskin. Sisältä\nei kuulunut muuta kuin kellon nakutus. Kooten kaiken rohkeutensa\nhän työnsi oven auki sormensa päillä. Se kahisi kaislassa, jota\noli levitetty lattialle. Säikähtäen tuota ääntä hän päästi heikon\nhuudahduksen ja vetäytyi vavisten takaisin. Mutta taas oli kaikki\nhiljaa. Liedestä heijastui kattoon ja seiniin punertava valo. Hänestä\ntuntui, että huone oli tavattoman tyhjä, mutta sellaisen tutkimiseen\nhänellä ei ollut aikaa. Hitaasti ja varovasti hän astui sisään.\n\nSilloin hän kuuli unista kitinää, joka pani hänen olentonsa jokaista\nsäiettä myöten väräjämään. Nyt hän oli nähnyt, mitä hän etsi — kehdon,\njonka kuomu oli oveen ja jalat lieteen päin. Sinä hetkenä hän oli\nvuoteen vieressä polvillaan, huudahdellen ja puhellen pienokaiselleen,\njoka oli niin paljon muuttunut ja tuoksui maidolta ja unelta:\n»Lemmikkini! Oma lapsikultani!»\n\nJuuri samassa Pete kulki taloon puutarhan käytävää. Koira hyppeli\niloisesti haukkuen hänen ympärillään. »Kate on kuollut!» hän toisteli.\n»Mies valehteli. Hän on kuollut.» Nämä sanat huulillaan hän juhnusti\nraskaasti taloon. Silloin hän tajusi, että sinne oli tullut joku\nennen häntä. Ennenkuin hänen silmänsä olivat ehtineet toimittaa tämän\ntiedon hänen aivoihinsa, olivat sen tehneet korvat. Hän kuuli äänen,\njonka hän hyvin tunsi, vaikkakin sen muisto tuntui kaukaisella ja\nhäipyneeltä, kuin jostain unten takaa, pimeyden ja unen salaperäisiltä\nmailta. Lempeä, hyväilevä ääni puheli: »Oma ihana lapsukaiseni. Rakas\nrusohohteinen, suloinen lemmikkini! Oma lemmikkini, lemmikkini!»\n\nPete näki naisen polvillaan kehdon vieressä molemmat kädet haudattuina\nsiihen aivan kuin syleilläkseen nukkuvaa lasta. Päähine oli heitetty\nja pää oli paljas. Valo lankesi hänen kasvoilleen ja Pete tunsi hänet.\nHän vei kätensä silmilleen aivan kuin pyyhkien pois tuon näyn, mutta\nse kesti yhä. Hän koetti puhua, mutta kieli oli kankea. Hän seisoi\nliikkumattomana ja tuijotti häneen. Hän ei voinut siirtää katsettaan\nhänestä.\n\nKate kuuli ovea avattavan ja kohotti kauhuissaan päätään. Pete seisoi\nhänen edessään raivostunut ilme kasvoillansa. Ilme muuttui ja hän\nkatsoi häneen kuin aaveeseen. Kuin pelko olisi hänet vallannut hän\nkysyi: »Kuka sinä olet?»\n\n»Etkö sinä tunne minua?» vastasi toinen ujosti.\n\nNäytti kuin hän ei olisi kuullut. »Se on sitten totta», luin mutisi\nitseksensä. »Mies ei valehdellut.»\n\nKate tunsi polviensa vapisevan. »Minä en ole tullut tänne jäädäkseni»,\nhän änkytti. »Minulle sanottiin, että lapsi oli kipeä, enkä minä voinut\nolla tulematta.»\n\nVieläkään Pete ei puhunut. Katsoessaan hänen kasvonsa muuttuivat\nkauheiksi. Tuskan hiki kohosi hänen otsallensa.\n\n»Etkö sinä tunne minua, Pete?» kuiskasi Kate avuttomana.\n\nYhä Pete seisoi katsellen häntä terävin, melkein uhkaavin ilmein.\n\n»Minä olen Katherine», sanoi Kate katse maahan luotuna.\n\n»Katherine on kuollut», sai Pete hajamielisesti sanotuksi.\n\n»Oh, oh!»\n\n»Hän lepää haudassaan», toisti Pete.\n\n»Oh, jospa hän todellakin olisi päässyt hautaan!» sanoi Kate peittäen\nkasvonsa käsillään.\n\n»Hän on kuollut ja haudattu ja mennyt ainaiseksi pois tästä talosta»,\nlisäsi Pete.\n\nHän ei suinkaan ajatellut ajaa häntä ulos, hän vain lausui\ntarkoituksettomia sanoja suunnattomassa tuskassansa, mutta Kate ymmärsi\nne poistumiskäskyksi.\n\nSeurasi hetken äänettömyys, ja sitten Kate virkkoi paljastaen kasvonsa:\n»Minä ymmärrän — kyllä minä ymmärrän, minä menen. Minun ei olisi\npitänyt tullakaan takaisin — minä tiedän sen. Mutta minä menen nyt.\nMinä en kiusaa sinua kauemmin. Minä en enää milloinkaan palaa.»\n\nHän suuteli lasta intohimoisesti. Pienokainen hieroi kasvojaan pienellä\nnyrkillänsä, mutta ei herännyt. Kate veti päähineen paikoilleen ja\nlaski harson silmillensä. Sitten hän vaikeasti nousi seisoalleen,\nseisoi hetkisen katsellen ympärilleen, päästi heikon huudahduksen ja\nhävisi ovesta.\n\nKun hän oli mennyt lyyhähti Pete sanaa virkkamatta ja päästämättä\npienintäkään huudahdusta tuolille lieden ääreen, vei kätensä kehdon\nlaidalle ja alkoi heiluttaa. Hetkisen kuluttua hän kohotti päänsä\nkatsellen taaksensa kuin olisi juuri herännyt tuntoihinsa ja virkkoi:\n»Mitä?»\n\nSieluun sopii kerrallaan vain yksi järkyttävä tunne. Vasta nyt Pete\nalkoi puhella itselleen: »Hän on elossa! Hän on täällä!» Ilma talossa\ntuntui muuttuvan suloiseksi hänen läsnä-olostansa. Vaiti!\n\nHän nousi seisoalleen. »Kate!» hän huusi hellästi, hyvin hellästi,\naivan kuin hän olisi lähellä ja aivan juuri astunut kynnyksen yli.\n\n»Kate!» hän huudahti äänekkäämmin.\n\nSitten hän meni eteiseen ja hoippui pitkin käytävää huudellen uudestaan\nja uudestaan äänessään sanomaton tuska ja hellyys:\n\n»Kate!» Kate! Kate!»\n\nMutta Kate ei kuullut häntä. Pete seisoi ja työnsi porttia avatakseen\nsen, kun äkillinen tuska lävisti hänen olentonsa ja valitus kohosi\nhänen rinnastaan.\n\n»Parasta on, että hän on kuollut», hän ajatteli ja palasi hoiperrellen\nkuin juopunut takaisin taloon.\n\nHiillos näytti mustalta, kuin olisi se sammunut. Hän istahti tuolilleen\npimeässä pureskellen sormiaan, ettei huutaisi.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKynttiläin valaisemassa käräjäsalissa julisti tuomari tuomion.\n\n»Vangittu», hän sanoi, »teidän maanmiestenne muodostama valamiesoikeus\non havainnut teidät syylliseksi inhoittavimpaan petokseen. Te\nolette pettänyt tietämättömiä, kavaltanut varomattomia, valehdellut\nyksinkertaisille ja ryöstänyt köyhiltä heidän osansa. Te olette\nperustanut elämänne valheelle ja nyt vanhalla iällänne johtaa se teidät\nturmioon. Raaempina aikoina kuin meidän teidän rikoksenne olisi saanut\ntoisen nimen; sitä olisi sanottu noituudeksi eikä petokseksi ja siitä\nolisi tuomittu kuolemaan. Nyt sen sijaan on oikeus tuominnut teidät\nvuodeksi vankeuteen Rushen linnaan.»\n\nTuomarin puhuessa oli Musta Tom seisonut kalju pää painuksissa pyyhkien\nsilmiänsä karkean nuttunsa hihalla, mutta päästyänsä ulos hän oli\nsaavuttanut entisen rohkeutensa ja arkailemattomuutensa.\n\n»Te olette oikeassa, herra tuomari», hän huusi. »Noituus ei enää elätä.\nNykyjään kannattaa vain uskonnolla lyödä rumpua ja tehdä rahaa. Teidän\nystävänne Caesar on viisas, hyvä herra. Sanokaa hänelle terveiseni,\nherra tuomari, ja koettakaa itse elää oman tekstinne mukaan.»\n\n»Jos minun ahkeruuteni ja kuntoni», kuului juhlallinen ääni ovesta\n— »ja mitäs sanotaankaan sanassa? — 'Joka ei pidä huolta huoneensa\nhallituksesta, on pahempi kuin Jumalan kieltäjä.' Mutta Herra on minun\nkilpeni. Miksi minä puolustaisin itseäni? Minä olen mato enkä ihminen,\nsanotaan psalmissa.»\n\n»Siinä on psalmi oikeassa, Caesar», huusi Musta Tom kahden konstaapelin\nvälistä.\n\nSill'aikaa kuin syntyi melua vangin äänekkään kuljetuksen vuoksi, puhui\noikeuden sihteeri tuomarille. Nyt juuri oli ilmoitettu tutkittavaksi\ntoinenkin asia — itsemurha-yritys — muuan nainen oli koettanut hukuttaa\nitsensä satamassa — ottaisiko hänen kunnianarvoisuusuutensa asian\ntutkittavaksi nyt vai jättäisikö sen pormestarille.\n\n»Me otamme asian esille heti», vastasi tuomari »Sitä pikemmin pääsee\nnaisraukka vapaaksi.»\n\nNainen johdettiin sisään. Hän oli enemmänkin märän ryysynyytin kuin\nelävän ihmisen näköinen. Vaippa, joka märkänä näytti mustalta ja\npäähine peittivät hänet kokonaan. Kasvotkin näyttivät mustilta,\nsillä harso oli märkä ja painunut tiukasti kiinni piirteitä myöten.\nMuutamat ihmiset käräjäsalissa tunsivat hänet huonosta valaistuksesta\nhuolimatta. Se oli sama nainen, jonka he olivat nähneet ennen oikeuden\nalkua saapuvan kaupunkiin.\n\nPuoliksi vedettynä puoliksi nojaten konstaapelien käsiin hän laahautui\nsyytettyjen penkille. Hän tarttui kaksin käsin johteeseen, ettei\nkaatuisi. Hänen päänsä oli syvälle painunut värisevien olkapäitten\nväliin ja näytti kuin häpeän ja alennuksen tunto olisi raadellut koko\nhänen olentoaan.\n\n»Naista ei olisi pitänyt tuoda esille tuossa tilassa, sanoi tuomari —\n»sukkelaan sitten, antaa asian päättyä niin pian kuin suinkin.»\n\nTodistukset olivat lyhyet. Muuan torilla vartiossa oleva konstaapeli\noli kuullut huudahduksen laiturilta. Saavuttuaan paikalle hän oli\nnähnyt satamamestarin kantavan naista laiturin portaita ylös. Herra\nQuarry oli satamakonttorista tullessaan nähnyt naisen kiitävän ohi kuin\ntuulispään. Hetkistä myöhemmin hän oli kuullut parahduksen ja juossut\ntoisille portaille. Laivahaalla hän oli saanut naisen kiinni, mutta\ntämä oli vastustellut ja koettanut hukuttaa itsensä.\n\nTuomari tarkasteli kiinteästi syytettyä. »Tiedetäänkö hänestä mitään\nmuuta?» hän kysyi.\n\nSihteeri selitti, että hän näyttää täällä vieraalta, mutta kieltäytyy\nantamasta itsestään mitään selityksiä. Silloin astui poliisikersantti\naidakkeen luo. Mahtipontisella äänellä tämä suurellinen pikku mies\nkyseli vangitulta monia asioita. Mikä hänen nimensä oli. Ei vastausta.\nMistä hän tuli. Ei vastausta. Mitä hänellä oli Ramseyssä tekemistä. Ei\nvieläkään mitään vastausta.\n\n»Teidän kunnianarvoisuutenne», sanoi kersantti, »epäilemättä tämä on\nniitä haaksirikkoutuneita olentoja, jotka kesäiseen aikaan kulkeutuvat\nsaaremme rannoille. Köyhimmät niistä eivät voi päästä täältä pois\nsitten, kun matkailuliike loppuu, ja niin he kiertelevät tällä saarella\nlevittäen ruttoa ja turmiota, mihin ikinänsä he jalallansa astuvat.»\n\nSitten hän kääntyi uudestaan penkille kokoonkyyristyneeseen, vapisevaan\nolentoon ja virkkoi. »Nainen, oletteko te kelvottomia katujen\nkiertäjiä?»\n\nNaiselta pääsi valitushuuto, kädet irtautuivat kaiteesta ja hän\npainautui selkänojaa vasten, työnsi syrjään märän hunnun ja peitti\nkasvonsa käsillään.\n\n»Lopettakaa kuulustelu, herra Cawne», sanoi tuomari kiivaasti ja kuului\nliikettä ja puheen sorinaa hänen takanansa. »Me emme saa pidättää tätä\nnaista hetkeäkään kauempaa.»\n\nHän nousi, nojautui kädet ristissä edessänsä kaiteen yli, katseli\nnaista ja sanoi niin hiljaa, että vain hän olisi sen kuullut, ellei\nsalissa olisi vallinnut sellainen kuoleman hiljaisuus: »Onneton\nvaimoparka, eikö täällä ole ketään joka voisi vastata teidän\npuolestanne?»\n\nPidätetty painoi päänsä vieläkin alemma ja alkoi itkeä.\n\n»Kun nainen on niin onneton, että tahtoo riistää itseltään elämän,\nsattuu joskus, ikävä kyllä, että on joku toinen, joka on osallinen\nhänen onnettomuuteensa, joku joka viettelee häntä rikokseen.»\n\nTuomarin ääni oli lempeä kuin hyväily.\n\n»Jos tässä on niin asian laita, tulisi teidän sanoa se. Hänen tulisi\nseistä teidän rinnallanne se olisi oikeus ja kohtuus. Onko täällä\nketään, joka tuntee teidät?»\n\nVanki itki nyt hillittömän katkerasti.\n\n»Ah, me emme tahdo tuottaa ikävyyksiä kenellekään. On naisen luonnon\nmukaista kuinka syvälle hän lieneekin langennut ja kuinka suuri\nolkoonkin hänen onnettomuutensa — että hän tahtoo kuitenkin suojella\ntuota rakasta vihamiestään. Heikoinkin nainen on tässä suhteessa väkevä\nja kaikki hyvät ihmiset osaavat antaa sille arvon. Mutta lailla on\noma tehtävänsä ja tällaisessa tapauksessa on lieventäviä asianhaaroja\nolemassa.»\n\nNainen valitti ääneen.\n\n»Älkää pelätkö, tyttöparka. Kukaan ei saa tehdä teille mitään pahaa.\nRohkaiskaa mielenne ja katsokaa ympärillenne. Onko täällä ketään, joka\nvoisi puhua teidän puolestanne — joka voisi kertoa meille, miten te\nolette tullut sinne, missä te nyt olette?»\n\nNainen antoi käsiensä pudota alas, kohotti päänsä ja katsoi tuomariin,\nkasvot kasvoja, silmä silmää vasten.\n\n»On», hän sanoi, »on _yksi_!».\n\nTuomarin kasvot kalpenivat, silmät kiilsivät, katse harhaili, huulet\nvapisivat — hän puri niitä, että veri juoksi.\n\n»Viekää hänet suojaan», hän mutisi; »katsokaa, että hänestä pidetään\nhyvää huolta.»\n\nSalissa syntyi liikettä ja tohinaa. Kaikki olivat tunteneet vangin ulos\nvietäessä, vaikkakin häpeä ja kurjuus olivat häntä suuresti muuttaneet.\n»Peter Quilliamin vaimo!» — »Caesar Cregeenin tytär — missä mies itse\non?» »Ei olekaan siis totta, mitä on kerrottu — hän ei olekaan kuollut,\nvaan paljon pahemmin.» »Voi, Herra, kuinka surullista!» — »Ajattelepas\ntuomarin asemaa!»\n\nKun Kate oli mennyt, olisi istunnon pitänyt heti päättyä, mutta\ntuomari viipyi vielä paikallansa. Verho oli hänen silmissänsä ja hän\nnäki kaikki sumun läpi. Hän näytti olevan suunniltansa ja samalla\nujostelevan. Hänen jäseniään raateli tuska ja hän näki merkillisiä\nnäkyjä. Hänestä tuntui kuin raskas, näkymätön käsi olisi laskeutunut\nhänen päälaellensa.\n\nPöytäkirjuri kohtasi hänen katseensa, ja silloin hän nousi mutisten\njonkin anteeksipyynnön, tarttui käsinojaan ja koetti laskeutua tuomarin\nkorokkeelta alas. Seuraavana hetkenä hänen palvelijansa Jem-y-Lord oli\nhypähtänyt hänen luoksensa, mutta kärsimättömällä liikkeellä hän torjui\nhänen apunsa.\n\nTuomarin korokkeelta johtaa kolme askelmaa lattialle ja toisella\npuolella on käsinoja. Päästyänsä portaille hän horjui, mutisi\nepäselvästi jotakin ja kaatui suulleen. Sen nähdessään olivat ihmiset\nhypähtäneet ylös; ja monet riensivät hänen avuksensa.\n\n»Peräytykää! Hän on vain pyörtynyt», huudahti Jem-y-Lord.\n\n»Se on paljoa pahempaa», väitti kersantti. »Toimittakaa hänet\nvuoteeseen ja kutsukaa heti tohtori Mylechreest.»\n\n»Mihinkä me voimme hänet viedä?» kysyi joku. »Jalavaharjussa on huone\nhäntä varten», selitti toinen. »Ei, ei sinne», epäsi Jem-y-Lord.\n\n»Se on lähimpänä eikä ole aikaa hukata», päätti kersantti.\n\nSitten he nostivat hänet ylös ja kantoivat peruukkeineen ja tuomarin\nvirkapukuineen Peten taloon.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nJoskus tapahtuu henkisiä järkytyksiä, jotka vaikuttavat samalla tavalla\nkuin maanjäristys vankilan alla vankikopit avautuvat, vangit pakenevat.\nJonkun ajan kuluttua Pete tajusi, että hän istui pimeässä, ja hän nousi\nsytyttääkseen kynttilän. Etsien kynttiläjalkaa ja tulitikkuja hän meni\npöydältä kaapille, kaapilta pöydälle ja pöydältä taaskin kaapille,\njatkaen samaa uudestaan ja uudestaan ollenkaan tajuamatta, että hän\nkiersi ympäri samoja jälkiänsä. Kun kynttilä vihdoin oli sytytetty,\nhän hiipi saliin kuin unissavaeltaja. Hän pisti sen uuninreunalle\nja istahti jakkaralle. Järkytetyssä mielessänsä hän luuli näkevänsä\nepäselviä olentoja leijailevan ympärillään. »Kas, minun työkaluni», hän\najatteli ottaen käteensä kurikan ja kaksi meisseliä. Hän istui nämä\nkädessään, kun hänen silmänsä sattuivat kynttilänjalkaan, samaan, josta\nkynttilä oli sammunut. »Minä ajattelin sytyttää kynttilän», hän muisti\nja ottaen sen käteensä meni arkihuoneeseen. Palattuaan sieltä palava\nkynttilä kädessä hän huomasi, että nyt paloi kaksi. »Minä luulen, että\nolen järjiltäni», hän ajatteli ja puhalsi toisen sammuksiin. Hetkisen\nkuluttua hän kuitenkin unohti, että oli jo ajatuksensa toteuttanut ja\npuhalsi toisenkin sammuksiin.\n\nHän ei käsittänyt, ettei kaikki ollut, kuten olla piti, niin sekaisin\noli hänen tajuntansa. Hänen silmänsä näkivät outoja esineitä kaikkialla\n— ne kasvoivat luvattoman suuriksi ja uhkasivat häntä. Hänen korvansa\nkuulivat ääniä — ne pitivät hirvittävää melua hänen päässään.\n\nHuone ei ollut aivan pimeä. Silloin tällöin pilkistivät kuun kalpeat\nsäteet sisään akkunasta, mutta katosivat taas melkein samassa. Kuun yli\nleijailivat vihaiset pilvet jättäen sen toisinaan vapaaksi, toisinaan\ntaas peittäen. Pete istui jakkaralla, joka nyt oli valaistu, nimetön\nkivi sen sijaan oli varjossa nojallaan seinää vasten. Hän tarttui\ntaaskin työkaluihinsa ajatellen jatkaa työtään. »Hiljaa!» hän virkahti\nalkaessansa. Hänen aivoissaan jyskytti ja takoi, niin että hän luuli\njonkun pitävän melua huoneessa. Tämä työ oli pyhitetty. Äänettömänä ja\njuhlallisin ilmein hän sitä aina teki.\n\n_Kil-kal! Kil-kal!_ Kauanko hän siinä työskenteli, ei hän tiennyt. On\nhetkiä, joita ei voi aikayksiköillä mitata. Rautataltan ja vasaran\nepämääräisesti työskennellessä jokin väistyi niiden edestä. Kuului\nkumea jymähdys, niinkuin kivi olisi huoannut. Niinkuin salama olisi\niskenyt sen sileään pintaan, hän oli jakanut sen kahtia. Osat putosivat\nhänen jalkoihinsa toinen toiselle puolen. Vasta sitten hän muisti, että\nkivi oli tarpeeton. »Minä en siitä nyt enää välitä», hän ajatteli.\nKaikki oli nyt yhdentekevää.\n\nIstuen paikoillaan, kurikka riippuvassa kädessään, kuun häilyvässä\nvalossa hän tunsi, että koko maailma oli särkynyt pirstaleiksi. Hänen\nmolemmat epäjumalansa olivat kaatuneet yhdellä kertaa — hänen vaimonsa\nja hänen ystävänsä. Ne kultaiset siteet, jotka olivat kiinnittäneet\nhäntä elämään, olivat katkenneet. Kun köyhyys oli tullut, hän oli\nkohdannut sitä valittamatta; kun kuolema oli uhannut, hän oli rohkeasti\nkatsonut sitä silmiin. Mutta nyt hän oli menettänyt vaimonsa ja\nystävänsä — ne, joita hän oli rakastanut, olivat pettäneet hänet, ne\njoita hän oli jumaloinut, olivat hänet kavaltaneet — hän oli vararikon\ntehnyt ja murtunut mies. Ääretön tuska ja epätoivo oli kaikesta jäänyt\njäljelle.\n\nKun toivo on mennyt, voi tuska joskus muuttaa ihmisen eläimeksi.\nKehdosta kuului valittavaa itkua ja melkein tajutonna hän tallusti\nkeinuttamaan sitä. Tuli, joka oli palanut tummana tuhan alla, oli\nvapautunut ja loisti taas kirkkaina liekkeinä, ja sen valossa lapsi\nkatseli häntä Philipin silmillä. Tuo katse kulki kuin miekan terä\nhänen sydämensä läpi. Hän oli vielä yksinäisempi ja hylätympi kuin oli\nluullutkaan. »Rauhoitu lapseni», hän virkkoi ajattelematta sanojensa\nmerkitystä. Hänen lapsensa? Hänellä ei ollut lasta. Sekin lohtu oli\nhäneltä riistetty.\n\nSilloin valtasi hänet viha, joka esti järjen himmenemästä. Ellei\nhän olisi tuntenut vihaa, hän olisi ollut vähemmän kuin ihminen tai\nenemmän. Hän muisti, mitä lapsi oli hänelle ollut. Hän muisti, mitä se\noli ollut silloin, kun tuli maailmaan ja myöskin silloin, kun hän oli\nluullut vaimonsa kuolleeksi. Hän muisti, mitä se oli ollut kun kuolema\nsitä uhkasi ja sen jälkeen, kun kuolema kulki ohitse. Liha hänen\nlihastansa, veri hänen verestänsä, luu hänen luustansa ja sydän hänen\nsydämestään. Ei vain osa hänestä, vaan hän itse kokonaan, kaikkineen.\n\nMikä valhe, mikä petos, mikä harhaluulo, mikä pilkka. Tämän kaiken\noli Kate tehnyt. Oh, miten hyvin hän olikaan voinut säilyttää tuon\nsalaisuuden. Hän oli ajatellut, että se ei koskaan tulisi julkisuuteen,\nmutta lapsi oli sen kavaltanut. Lapsen kasvot olivat kertoneet koko\ntotuuden.\n\n»Ja kuitenkin minä olen nähnyt hänen polvistuvan kehdon ääreen ja\nrukoilevan: 'Jumala siunaa pientä lapsukaista ja sen isää ja äitiä — —'»\n\n»Miksi ei hän ollut tappanut häntä? Kauhea harhakuva kohosi hänen\nsielunsa silmäin eteen: hän oli tappanut Katen ja meni sitten tuomarin\neteen sanoen: Vangitse minut; minä olen murhannut hänet, koska sinä\nolit hänet häväissyt. Tuomitse minut kuolemaan, mutta muista, että\nJumala elää ja Hän tuomitsee sinut helvettiin.»\n\nKuinka surkeata tämä oli — kuinka säälittävää. Raivon tunne muuttui\näkkiä hellyydeksi ja hän ajatteli Katea juuri sellaisena kuin oli\nhänet äsken nähnyt polvistuneena kehdon ääreen, kuten vainottu, villi\notus, joka käpäliään kohottaen päästää viimeisen, surullisen tuskan\nparahduksen. Hän muisti hänen muuttuneen ulkomuotonsa, kuinka kalpea\nhän oli ollut takan valossa, niin laiha ja kulunut ja hänen raivonsa\nkääntyi Philipiin. Sen kukan, jota hän oli tahtonut ylpeänä kantaa\nrinnallaan, Philip oli riistänyt ja heittänyt pimeyteen. Kirous\nhänelle, kirous hänelle!\n\nKate oli hylännyt kaikki tämän miehen tähden — puolison, lapsen,\nisän, äidin, ystävät, hyvän nimensä, itse taivaan autuuden. Kuinka\nhän olikaan häntä rakastanut! Ja kuitenkin Philip oli hävennyt häntä,\npiiloittanut hänet, vavissut joka hetki, että joku keksisi hänen\npiilopaikkansa. Kirottu olkoon hän, kirottu, kirottu!\n\nSuunnattomassa vihassaan Pete tuli ajatelleeksi itseäänkin.\nMustasukkaisuuden tunne oli liian alhaista hänelle, kuten kaikille\nsuurille sieluille. Mutta tämä yksinkertainen mies oli kuitenkin\njotakin ajatellut ystävyyden suuruudesta ja ihanuudesta. Se oli\nniinkuin kaksi yhteen juoksevaa virtaa, jotka kätkevät taivaan\npovellaan. Mutta Philip oli työntänyt häntä eroon itsestänsä, kaivanut\nkuilun heidän välilleen ja kuitenkin kiskoi häntä luokseen. Hän oli\npaljastanut hänelle koko alastomuutensa — paljastanut koko sielunsa\nköyhyyden ja kurjuuden.\n\nPala palalta Pete palautti mieleensä viime kuukausien tapahtumat. Hän\nmuisti sen yön, jolloin Kate oli kadonnut, jolloin hän oli mennyt\nBallureen ja huutanut valaistuun ikkunaan: »Minä olen lähettänyt hänet\nEnglantiin», toivoen voivansa peittää hänen virheensä. Sinäkin hetkenä\nPhilip oli tiennyt kaiken, — missä hän oli (sillä hän oli siellä, minne\nhän itse oli hänet lähettänyt), miksi hän oli mennyt ja että hän oli\nmennyt ainiaaksi. Kirottu olkoon hän, kirottu!\n\nPete ajatteli kirjeitään — ensimmäistä, jonka hän oli näyttänyt\nPhilipille, toista, jonka hän oli lukenut hänelle ja kolmatta, jonka\nPhilip oli kirjoittanut hänen sanelunsa mukaan. Hän muisteli niitä\nväärennyksiä, joita hän oli tehnyt säilyttääkseen hänen nimensä\ntahrattomana. Niitä keksintöjä, joita oli käyttänyt hyväksensä\ntehdäkseen kertomuksensa uskottavaksi, pieniä valheita, joita oli\ntehnyt rakkautensa vuoksi, hassutteluja, joihin oli vertavuotavin\nsydämin antautunut. Ja sitten kaikki terveiset. Lähetykset lapselle,\nterveiset tuomarille itsellensä, ja tuomari oli istunut siinä ja nähnyt\ntämän kaiken, kuten aurinko tunkeutuu lasin läpi, mutta ei ollut\nantanut pienintäkään merkkiä eikä puhunut sanaakaan. Hän oli pitänyt\nkädessänsä toisen värisevää, verta vuotavaa sydäntä silloin, kun hänen\nomansa oli kätketty kiviseen vuoreen. Kirottu olkoon hän, oi, Jumala,\nkirottu!\n\nPete muisti sen illan, jolloin Philip oli tullut kertomaan hänelle,\nettä Kate oli kuollut ja kuinka hän oli lohduttanut itseään sillä\najatuksella, ettei hän ollut aivan yksin suuressa surussaan, koska\nhänellä oli ystävänsä luonaan. Hän ajatteli matkaa haudalle, itse\nhautaa — toisen hautaa, miten hän oli polvistunut sille ja rukoillut\nääneen Philipin kuullen: »Anna minulle anteeksi, rakas onneton tyttöni.»\n\n»Millä tavalla minä tapan hänet!» ajatteli Pete. Hän oli tuomari,\nvieläpä ensimmäinen tuomari ja hänellä oli runsaasti valtaa ja\nkunniaa. Häntä jumaloitiin hänen oikeudenmukaisuutensa vuoksi,\nrakastettiin hänen armeliaisuutensa tähden. Oi, Jumala, Jumala! On\nolemassa intohimoja, jotka niin valtaavat ihmisolennon, että he\nmenettävät kaikki lahjansa, yksin puhekyvynkin ja alentuvat eläimen\ntasalle. Kauheasti mölähtäen Pete meni takaisin saliin ja tarttui\nkurikkaan. Hänen mieleensä oli välähtänyt se hullu ajatus, että hän\ntappaa Philipin tämän istuessa tuomarin penkillä, koska hän häpäisi\nja jalkoihinsa tallasi sen lain, jonka valvoja hän oli. Se hirvittävä\noikeus ja tuomio, joka sisältyi tähän ajatukseen, sai hänen korvansa\nhumisemaan. Hän näki itsensä pitämässä tuomaria kurkusta ja kuuli\nhuutavansa ihmisille: »Te luulette, että tämä mies on oikeudenmukainen\ntuomari — hän on vain valkeaksi sivuttu hauta. Te luulette, että hän\non rehellinen kuin aurinko — hän onkin petollinen kuin meri. Hän on\nryöstänyt minulta vaimon ja lapsen ja itse taivaan portilla hän on\nsokaissut minua helvetillisillä valheilla. Oikeudenhetki on tullut ja\nnyt minä maksan hänelle — noin — ja noin.»\n\nJuopuneena vihansa vimmasta ei hän voinut jatkaa puhetta. Häneltä pääsi\nmörisevä huuto ja hän heitti kädestään kurikan, joka pyöri lattialla\nyhä pienemmissä ympyröissä. »Ei, omin käsin, omin käsin minä sen teen»,\nhän ajatteli. Hän tahtoi kuristaa Philipin ja sitten tappaa kaikki,\njotka tulevat hänen tielleen pelkästä tappamisen halusta. Miksi ei?\nHän oli nyt astunut rajalinjan toiselle puolen. Mikään ei ollut enää\npyhää. Koko maailma oli villi erämaa, jossa metsänpedot valtoinaan\ntemmelsivät. Kuin kahleihin sidottu peto hän heittäytyi ovea vasten,\ntyrkkäsi sen auki ja syöksyi käytävälle.\n\nSiellä hän äkkiä pysähtyi. Hän kuuli kohisevan äänen kadulta, sellaisen\nkuin aallot synnyttävät luolaan syöksyessään. Joukko ihmisiä astui\nportista sisään. Muutamat kävivät raskain askelin aivan kuin ruumista\nkantaen. Toisilla oli lyhtyjä käsissä, ja toisilla oli päihin sidottuja\nsoihtuja, jollaisia kalastajat käyttävät kokiessaan verkkojaan yön\npimeässä.\n\n»Kuka siellä?» huusi Pete äänellä, joka paremminkin muistutti ulvontaa.\n\n»Teidän ystävänne», vastasi joku.\n\n»_Minun_ ystäväni? Minulla ei ole yhtään ystävää», huusi Pete melkein\nmörisevällä äänellä.\n\n»Hän näyttää kuolleelta», kuului ääni pimeässä.\n\nPete ei sitä kuullut. Kun hän näki ihmisjoukon ja valot, jotka\nvälkkyivät siellä täällä, hän ajatteli, että Philip tulee taaskin,\nkuten niin monta kertaa ennenkin hänen luokseen suuressa loistossaan ja\nkunniassaan ihmisjoukon seuratessa ja osoittaessa hänelle suosiotaan.\n\n»Missä hän on?» hän huusi. »Hän on täällä», hänelle vastattiin.\n\nJa sitten neljä voimakasta miestä kantoi Philipiä käytävää pitkin.\nHänen päänsä riippui sivulla ja heilui jokaisella askeleella, kasvot\nolivat valkeat kuin peruukki hänen päässään ja tuomarinviitta viisti\nmaata.\n\nÄkkiä syntyi haudan hiljaisuus ja Pete vetäytyi taapäin kauhusta ja\npelosta. Kuin salama taivaasta olisi iskenyt hänen jalkoihinsa ja\nhäikäissyt hänen silmiensä valon.\n\nKuollut.\n\nHänen vihansa oli asettunut, raivonsa särkynyt murskaksi kalliota\nvasten. Kuohuva vimma oli hävinnyt tämän kauhun-kuninkaan läsnäolon\nvuoksi. Musta henki oli kulkenut hänen edellään ja siepannut uhrin\nhänen kädestään. Hän oli tullut ulos tappaaksensa tuon miehen ja tuossa\nhäntä tuotiin hänen kotiinsa kuolleena.\n\nKuolleena? Silloinhan hänen syntinsäkin oli kuollut. Jumala hänelle\nanteeksi suokoon. Jumala suokoon hänelle anteeksi, mihin ikinä hän\nlienee mennytkin. Peräydy takaisin, sinä turmeltunut ihminen!\n\nOi kuolema, sinä mahtava, armahtava ystävä. Sinä olet pelastava,\nvapahtaja, anteeksiantaja ja rauhan rakentaja. Jo sinun kasvojesi varjo\nsammuttaa vihan ja kostonliekin; sinun pelkkä siipiesi suhina asettaa\nhulluuden raivon ja muuttaa vihan rakkaudeksi ja kirouksen siunaukseksi.\n\n\n\n\nX.\n\n\nAutiossa, paljaaksi ryöstetyssä talossa oli yksi huone, johon ei oltu\nkoskettu. Se oli se huone, joka oli varattu tuomarille. Philip makasi\nvuoteella liikkumattomana ja ilmeisesti kuolleena. Jem-y-Lord seisoi\njalkapäässä käsiänsä väännellen. Pete istui pääpuolessa matalalla\njakkaralla, nojaten päätään polviinsa. Nancy, joka oli palannut\nSulbysta, puhalteli takkaan voimainsa takaa saadakseen tulen syttymään.\nPieni joukko miehiä oli kokoontunut yhteen kuin lammaskatras oven\nviereen.\n\nJoku väitti, että tuomarin sydän vielä lyö. Toisesta huoneesta haettiin\npieni, norsunluulla reunustettu käsipeili ja asetettiin hänen suunsa\neteen. Kun peiliä sitten kohotettiin, huomattiin lasissa kevyt höyryn\njälki.\n\nTämä pieni pilvenhattara peilin pinnalla herätti heissä enemmän toivoa\nkuin loistava valojuova, joka ilmaisee enkelin kulkevan vedenpinnalla.\nJem-y-Lord otti sienen ja alkoi sillä kostutella kylmää otsaa.\nVähitellen alkoivat miehet esitellä vanhojen vaimojen erinomaisia\nparannuskeinoja. Joku muisti, että hänen isoäitinsä aina pani suolaa\nihmisten sieramiin silloin, kun he näyttivät aivan kuolleilta. Toinen\nkertoi, että juuri samana päivänä, jolloin Rauta-Christian oli kuollut,\noli hänen isänsä pudonnut varsan selästä ja maannut kaksitoista tuntia\ntunnotonna ja kun seppä oli iskenyt suonta, oli hän heti paikalla\navannut silmänsä.\n\nPuolisen tuntia sitten oli tohtori mennyt Ballaughiin ja mies oli\nlähetetty ratsain noutamaan häntä. Mutta matkaa oli kaksitoista\npeninkulmaa, yö oli pimeä ja kestäisi ainakin tunnin, ennenkuin hän\npalaisi takaisin.\n\nJoku taputti Peteä olalle ja ehdotti jotakin.\n\n»Mitä?» hän vastasi hajamielisesti.\n\n»Hän on suunniltansa», he kuiskailivat. Miesparalta ei voinut saada\nainoatakaan viisasta vastausta. Hän oli saanut iskun ja vieläkin\nvaikeampi isku oli hänellä edessä. He keskustelivat matalalla äänellä\nKatesta ja Ross Christianista: he surkuttelivat Peteä, mutta vielä\nenemmän heidän mielensä oli paha tuomarin vuoksi.\n\nTuomarin peruukki oli otettu irti ja heitetty pukeutumispöydälle.\nSe oli siinä ylösalaisin ja ammotti kuin vanhan vaimon yömyssy. Sen\nmukana oli hänen tukkansa vedetty sivulle ja levinnyt tyynylle. Mustaa\ntuomarin vaippaa ei oltu riisuttu, vaan se oli avattu edestä niin, että\nkurkku jäi vapaaksi. Philipin toinen käsi riippui sängynlaidalla ja tuo\nkapea laiha käsi oli kylmä, vihertävä ja läpinäkyvä kuin marmori.\n\nTämän käden vieressä Pete istui kumarassa. Hänen ei tarvinnut ollenkaan\nponnistaa voimiansa voidaksensa nyt tarttua siihen. Kylmät sormet\nolivat hänen kourassaan ja hänen kuumat kyyneleensä kostuttivat\nniitä. Muistellessaan sitä rikosta, jonka oli aikonut juuri tehdä,\nhän kauhistui itseänsä. Tuossa oli hänen ystävänsä, hänen lapsuutensa\nystävä, hänen ainoa ystävänsä koko elämässä. Hän ei ollut enää tuomari,\noli vain ihminen. Hän ei ollut enää mieskään, vaan lapsi. Kauheat\nvuodet raskaine suruineen ja kuormineen olivat häipyneet mielestä.\nUnohdetut päivät palasivat takaisin — päivät, jotka aikoja sitten\noli haudattu muistojen kätköihin. He olivat molemmat taaskin poikia.\nToinen oli pieni, vaalea veitikka samettipuvussa ja toinen suuri,\nkudotussa lakissansa; pieni puhui lakkaamatta, hän oli aina äänessä:\nsuuri vain kuunteli, kuunteli aina, pienempi ehdotellen, suurempi\nhyväksyen, pieni johtaen, suuri seuraten, pieni katsellen ylös ja\nkuitenkin alas, suuri katsellen alas ja kuitenkin tavallansa myöskin\nylös. Oi, ne onnelliset, iloiset ajat, enenkuin viha ja mustasukkaisuus\nja raivo ja hullu murhahalu oli pimentänyt heiltä auringon valon! Ne\nmuistot, jotka herättivät suurinta hellyyttä Peten mielessä hänen\nsiinä istuessaan ja hyväillessään elotonta kättä, liittyivät niihin\nsuurtöihin, jotka hän oli suorittanut Philipin hyväksi — kuinka hän\noli tapellut hänen puolestansa ja piesty veriin asti hänen tähtensä ja\nkuinka Musta Tom häntä vielä kotiin tultuaan sen vuoksi löi. Mutta oli\nvielä toisia muistoja, jotka olivat melkein yhtä helliä. Philipin tuli\njättää koti matkustaaksensa King Wilhamsiin kouluun, ja Pete vaivasi\nhidasta päätänsä, mitä hän antaisi hänelle lähtiessä lahjaksi. Päätös\noli sitäkin vaikeampi tehdä, kun hänellä ei ollut mitään annettavaa.\nLopuksi hän oli päättänyt tehdä hänelle pajupillin — ainoan esineen,\njonka hänen kömpelöt sormensa saattoivat valmistaa. Puukollansa hän\noli laittanut uhkean pajunvesan, kuorinut sen, uurtanut sen ja nyt\nse vonkui kuin sumutorvi. Aamu oli kylmä ja hänen jalkansa paljaat,\nmutta hän ei vähääkään välittänyt kylmästä; hän ei sitä tuntenut\n— ei, sellaista ei kannattanut ajatella. Hän oli piiloittautunut\npensaaseen Balluren portin taakse odottamaan postivaunuja, joilla\nPhilipin tuli matkustaa. Sill'aikaa silitti ja kiilloitti hän pilliään\nkiiltäviin housuihinsa ja koetteli viimeisen kerran sen äänen sointua.\nVihdoin tuli Crow ja Philip riensi ulos uusissa polvihousuissansa ja\nkouluhatussansa. »Ptruu, ptruu, nousepas ylös ja nyt lähdetään.» Ja\nniin he lähtivät eikä Philip ollut ollenkaan nähnyt häntä, ei edes\nkääntänyt päätään, ja Pete istui pistelevässä pensaassa ja jalkoja\npaleli ja surusta hänen huulensa värähtelivät, ja nyt täytyi luo pilli\npistää omaan taskuun.\n\nHän huokasi raskaasti muistellessaan näitä surullisia tapauksia, mutta\nsamalla kuului heikkoa ääntä vuoteesta. Se oli hiljaista, houreissa\nlausuttua mutinaa, niin vienoa kuin mehiläisen surina, mutta kuitenkin\nPete kuuli sen.\n\n»Peittele minua, Pete», sanoi Philip unissaan ääneen.\n\nPhilip eli. Jumalan olkoon kiitos! Jumalan olkoon kiitos!\n\nKuiskaus kuuluu joskus kauemmaksi kuin huuto. Miehet kuiskasivat\nuutisen käytävään, käytävästä se levisi portaalle, portaalta\narkihuoneeseen, arkihuoneesta pihalle, jonne suuri ihmisjoukko oli\nkokoontunut pimeään tarkastaen akkunoita, ja lakkaamatta tuijotellen\ntuohon taloon, jonka yllä kuoleman enkeli leijaili.\n\nSinä hetkenä syntyi huoneessa sorinaa kuin sammakko-lammikossa.\n»Jumala olkoon kiitetty ja ylistetty», huudahti joku. »Hänen armonsa\nulottuu iankaikkisesta iankaikkiseen» lisäsi toinen. »Mitä hän sanoo?»\ntiedusteli kolmas. »Päästään on sekaisin ja hourailee, miesparka»,\ntiesi neljäs.\n\nPete ajoi heidät ulos jok'ikisen — paitsi Jem-y-Lordia, joka kostutteli\nyhä tuomarin kasvoja ja availi hänen käsiänsä, jotka puristuivat\nsuonenvedon lapaisesti nyrkkiin.\n\n»Ulos täällä! Menkää tiehenne!» huusi Pete käheästi.\n\n»Ei maksa vaivaa suuttua hänelle nyt — miesparkaa on kohdannut kovat\nkoetukset», he mutisivat ja menivät tiehensä.\n\nJemmy ei kuitenkaan ollut mielissänsä heidän poistumisestaan. Häntä\npeloitti jäädä yksin Peten kanssa — hän pelkäsi, että tuomari jäisi\ntuon miehen armoille, jonka koko olento oli villi ja silmät leimusivat.\n\nJa nyt kun Philip oli elossa. Pete alkoi itsekin pelätä itseään.\nHänen katsellessaan Philipin kasvoja, jäätävä tuska palasi. Hän oli\najatellut, että hän oli vihansa voittanut, mutta nyt alkoi uusi\nkaksintaistelu anteeksiannon puolesta. Tuossa oli se mies, joka oli\nryöstänyt häneltä vaimon ja lapsen ja kodin. Ehkä hän seuraavana\nhetkenä jo antaisi vallan oikeudetulle vihalleen.\n\nMerkillinen ja kauhea tosiasia on, että juuri sinä hetkenä, jolloin\nihmisen hyvä enkeli on voittanut, mutta voitosta uupunut, hänen\npahahenkensä käyttää tilaisuutta hyväkseen saadakseen uudestaan uhrinsa\nvaltoihinsa. Philip houraili yhä kiihkeämmin ja otellen viimeistä\nkamppausta pedon kanssa omassa rinnassaan Pete seisoi vuoteen ääressä\nkatsellen häntä. Levottomuudessaan Philip riisti vaatteensa auki ja\nveti esille jotakin paidan alta. Hetkistä myöhemmin se putosi hänen\nhervottomista sormistansa lattialle. Se oli musta hiuskiehkura. Pete\ntiesi, kenen hiuksia se oli ja pani jalkansa sen päälle ja sinä hetkenä\nvaltasi hänet taaskin hullu halu tarttua Philipin kurkkuun ja kuristaa\nhänet. Uudestaan ja yhä uudestaan se palasi. Hänen täytyi taistella\nsitä vastaan silloinkin, kun ankarimmin nyyhkytti ja huokaili.\n\nMutta rakkautta ei voida silmänräpäyksessä surmata. Sitä ei voida\nkuolleen mukana haudata. Ihmeellisen herkkää ja hellää oli siinä\najatuksessa, että tuossa oli se mies, jonka vuoksi Kate oli hylännyt\nkoko maailman. Peten tunne Philipiä kohtaan muuttui hellemmäksi ja\nherkemmäksi sen vuoksi, että Kate häntä rakasti; Philipin kasvoissa\noli jotakin Katesta. Tuo hellyyden tunne yhä kasvoi, kun hän kuunteli\nPhilipin hourailua. Hän ajatteli, että hänen täytyisi jättää tämä\nhuone, mutta hän ei voinut riistää itseänsä siitä irti. Hän istui\nkumaraan jakkaralle, kietoi kätensä päänsä ympärille ja koetti tukkia\nkorviaan. Se oli hyödytöntä. Hän ei voinut olla kuuntelematta. Ne\nolivat vain hajanaisia lauseita, outoja lehtiä, joita kiskottiin irti\nelämän kirjasta, ja joita kyyneleet olivat kostuttaneet. Mutta ne\nolivat kuin viileän käden kosketus kuumeisen otsalle, ja siksi hän\nkuunteli niitä.\n\n»Minä olin lapsi, Philip — — minä en tiennyt mitä rakkaus oli, siksi\n— — hän tulee Ramseyhin höyrylaivalla — sano hänelle yksinkertainen\ntotuus, Philip sano hänelle, että me koetimme olla uskollisia ja\nrehellisiä, mutta emme voineet, koska rakastimme toisiamme, emmekä\nvoineet sitä auttaa — — sano Kirry — — kyllä, täti — minä olen lukenut\nisän kirjeet — — pienoiskuva meni rikki — —»\n\nTämä sanottiin niinkuin hän olisi puhunut unissaan ja sitten tuli\nkuumana, salaperäisenä kuiskauksena: »Eikö minulla ole oikeutta sinuun?\n— — on, minulla on oikeus — — ota päällystakini yllesi, tulee myrsky —\nminä en koskaan jätä sinua — — etkö muista — — voitko koskaan unohtaa —\n— minun mieheni — — mieheni.»\n\nPete kohotti päänsä kuunnellessaan. Hän oli ajatellut, että Philip oli\nryöstänyt häneltä Katen, mutta oliko nyt niin, että hän oli ryöstänyt\nKaten Philipiltä?\n\n»Minä en voi hetkeäkään kauemmin elää tässä talossa, Philip — — seinät\npuristavat minua; katto putoaa minun päälleni; ilma tukahduttaa\nminut — − kello kolme Pete — — — niin, kello kolme huomenna\nhallintoviranomaiset kokoontuvat Douglasissa — — minä en ole huono\nnainen, Philip Christian — — on jotakin, jota sinä et ole arvannut,\nenkä minä koskaan ole sinulle kertonut — — onko se lapsi, Kate — —\nsanoitko sinä lapsi? — — oletko sinä varma siitä — — ethän sinä vain\npetä itseäsi?»\n\nTämä kaikki sanottiin rukoilevalla, lämpimällä äänellä ja sitten tuli\nkiihkeästi ja tukahtuneesti: »Jemmy, ota vaunut Shimminin liikkeestä ja\naja itse — — jos Ramseyssä tahdotaan riisua hevoset — — aja kappelin\nja Jalavaharjun väliselle kujalle — — sinä hetkenä, kun rouva nousee\nvaunuihin — — sinä olet oikeassa, Kate — — sinä et voi elää täällä\nkauemmin — — tämä petollinen elämä sinun täytyy lopettaa — — se on\nyömiehen kärryjen ratina Balluren kujalla.»\n\nJem-y-Lord, joka pöyhi tyynyä, pudotti sen kädestänsä niin, että se\nlensi tuomarin kasvoille, tuijotteli kauhistuneena Peteen. Eikö ikinä\ntämä kauhea hourailu loppuisi? Missä oli tohtori? Eikö hän koskaan\ntulisi?\n\nPete oli noussut seisoallensa ja tuijotteli alas, tuntien olevansa\nsuunniltaan. Hän oli ajatellut, että Philip oli ryöstänyt häneltä\nlapsen. Oliko hän itse ryöstänyt lapsen Philipiltä?\n\n»Kyllä. Pete kertoo samaa juttua yhä. Hän kirjoittaa kirjeitä\nitsellensä — niin yksinkertaisia ja niin luonnollisia. — — Vanha\nonneton Pete-parka — — hän ci tarkoita mitään pahaa — — hän ei aavista,\nettä jokainen sana polttaa — — Jemmy, tuo enemmän konjakkia yöksi,\nkarahvi on tyhjä — —»\n\nPete kumartui tyynyjen yli. Äkkiä hän vetäytyi takaisin. Philipin\nsilmät olivat auki ja loistivat häntä kohti. Vaikea oli uskoa, ettei\nPhilip puhunut hänelle silmä silmää vasten. Mutta heidän välillänsä oli\nläpinäkymätön harso, ja se harso oli Jumalan käsi.\n\n»Minä tiedän, Philip, minä tiedän», sanoi tunnoton mies, kiihkeästi\nkuiskaten; hän hengitti puuskuttaen ja ääneen. »Sano hänelle, että minä\nolen kuollut — — kyllä, kyllä, niin se on, niin se on — — kauheatako? —\n— ei, se on ystävällistä — — »tyttö parka», hän sanoo, »minä rakastin\nhäntä kerran, mutta nyt hän on poissa» — — minä teen sen, minä teen\nsen.» Sitten itkevällä äänellä ja pelolla; »Se on hulluutta — — nähdä\nkasvoja pimeässä; kuulla ääniä ilmojen läpi on hulluutta.» Ja sitten\njuhlallisesti ja pelolla tuskin saaden sanoja esille: »tuossa − −\ntuossa — — tuo tuossa aidankulmauksessa — —»\n\nSuuret hikikarpalot kohosivat Peten otsalle. Oliko hän ajatellut, että\nPhilip oli kiduttanut häntä? Päinvastoin, juuri hän oli kiduttanut\nPhilipiä. Kirjeet, terveiset ja lahjat, kaikki nuo olivat olleet\nruoskan ja skorpionin iskuja hänen kädestään. Jokainen tarkoitukseton\nsana, jokainen katse, jokainen liike oli ollut piikki siinä\nkidutuskoneessa. Peten alkoi käydä Philipiä suuresti sääliksi. »Hän on\nkärsinyt paljon», hän ajatteli. »Hän on jo kantanut ristiänsä kyllin\nkauaksi.»\n\n»Hyvää iltaa, venemies! — — minä olen ollut liian kaukana — — kyllä,\nminä olen palannut taas. Jumalan kiitos — —»\n\nSanat lausuttiin reippaasti, iloisesti ja toivorikkaasti; mutta sitten\nhyvin surullisella ja masentuneella äänellä: »Hyvästi, Philip — —\nkaikki on minun syyni — — yhden miehen sydämen minä olen murtanut,\nja minä olen turmelemaisillani toisen sielun — — minä jätän tämän\nhiussuortuvan — — se on kaikki, mitä minulla on jättää — — hyvästi! —\n— minun olisi pitänyt mennä paljoa ennemmin — — ethän sinä vihaa minua\nnyt — —»\n\nVaivoin hän sai esille viimeiset sanat aivan kuin ne olisivat tahtoneet\ntarttua kurkkuun. Hetkisen kuului ääni kiihkeänä ja kuohottavana:\n»Kate. Kate, Kate!» kerraten lakkaamatta tuota samaa sanaa, ensin\näänekkääsi! ja rukoillen ja sitten hiljeten valittavaksi painuen aivan\nkuin häipyen erämaan autiuteen.\n\nJem-y-Lord oli hivuttautunut ovelle, jossa väänteli tuskissansa käsiään\nkuin nainen ja rukoili Jumalaa, ettei tuomari enää koskaan tuntoihinsa\ntulisi. »Hän on kertonut hänelle, kaiken», ajatteli Jem. »Tuo toinen\nvarmaankin iskee hänet kuoliaaksi.»\n\n»Minä tulin heidän väliinsä», ajatteli Pete. »Kate ei ollut syntynyt\nminua varten. Hän ei ollut minun. Hän oli Philipin. Se oli Jumalan\ntahto.»\n\nKatkeruus oli haihtunut Peten sydämestä. »Mutta minä toivon — mitä\nhyötyä on toivomisesta? Jumala meitä kaikkia auttakoon», hän mutisi\nmurtuneella äänellä ja sitten hän taas kyyristyi jakkaralleen ja peitti\nkasvonsa käsillään.\n\nPhilip oli kohottanut päätään ja nojasi toiseen kyynärpäähänsä. Hän\ntuijotteli lasimaisin silmin tyhjään ilmaan kuin olisi katsellut\njotakin näkyä.\n\n»Kyllä, ei, kyllä — — älkää sanoko — — tuoko Kate? — — Se on erehdys\n— — tuo ei ole. Kate — — nuo kalpeat kasvot! — — tuo ontto katse! —\n— tuo onneton vaimo! — — Sitäpaitsi Kate on kuollut — — hänen täytyy\nolla kuollut — — mitä lampuille on tehtävä? — — sammuvatko ne? — —\nsyytettyjen penkillä ja minun tuomittavanani — — hän tuolla ja minä\ntäällä — — hän vangittu ja minä tuomari!»\n\nTätä puhuessaan Philipin ääni värisi ankarasta mielenliikutuksesta ja\ntoinen käsi oli ojennettu Peten kumartuneen pään yli.\n\n»Jos minä vain saisin kuulla hänen äänensä, ehkä − − ehkä se on hänen\näänensä minä kaadun se on Kate, se on Kate! Oh! Oh!»\n\nPhilip oli vaiennut useita sekunteja aivan kuin kuunnellen, ja sitten,\ntuskasta huutaen hän sulki silmänsä ja kaatui takaisin tyynyille.\n\n»Jumala on tahtonut, että minun on täytynyt kuulla tämä», ajatteli\nPete. Jumala oli tahtonut, että hän sielunsa rauhan vuoksi saisi nähdä\nkoko tämän järkyttävän murhenäytelmän kehityksen — näkisi toisen\nsydämen alastomana ja kurjana. Hän nyyhkytti ja hänen nyyhkytyksensä\noli ankara valitus.\n\n»Mitä hän nyt aikoo?» mietti Jem-y-Lord. »Pitäisikö minun kutsua\njotakin?»\n\nPete oli kumartunut ja otti lattialta hiuskiehkuran, jota juuri oli\ntallannut, ja asetti sen takaisin Philipin rinnalle.\n\n»Ei ole ketään muuta kuin minä, joka olen heidän välillään», päätteli\nPete, »ei muita kuin minä.»\n\n»Istukaa, hyvä herra», huudahti tunnoton mies. Se oli viimeinen, mitä\nPhilip tajuttomana puhui, mutta Pete vapisi ja vetäytyi takaisin.\n\nPhilip alkoi valittaa ja hänen sinertävät huulensa nytkähtelivät. Hän\navasi silmänsä. Ne harhailivat ensin ympäri huoneita, mutta sitten\npysähtyivät Peten katsellen häntä pitkään ja kauhistunein ilmein.\nPeten omat silmät olivat niin täynnä kyyneleitä, ettei hän voinut\nselvään nähdä, mutta hän ymmärsi kuitenkin, että muutos oli tapahtunut.\nRiemukkaasta odotuksesta löi hänen sydämensä ja hän katseli Philipiä\nkuin ihastunut koira.\n\nVallitsi hetken hiljaisuus ja sitten kuului Philipin ääni hiljaisena\nkuin huokaus, kun hän mutisi: »Mitä on? − − missä olen? — — onko se\nPete?»\n\nSilloin päästi Pete riemuhuudon. »Hän on tunnoissaan! hän on\ntunnoissaan, Jumalan kiitos!»\n\n»Mitä niin?» kysyi Philip avuttomana.\n\n»Älä vaivaa nyt itseäsi», puheli Pete. »Makaa nyt rauhassa, poikani;\nsinä olet omassa huoneessasi ja voit kuin herran kukkarossa.»\n\n»Mutta», väitti Philip, »etkö sinä tahdo hyväntahtoisesti — —»\n\n»Ei sanaakaan enää, Phil. Ei se ole mitään. Ole sinä vain aivan tyyni,\nkaikki on hyvin ja paremmaksi tulee.»\n\n»Teidän kunnia-arvoisuutenne on hourinut», virkkoi Jem-y-Lord.\n\n»Hiljaa!» kuiskasi Pete kätensä suojasta ja lisäsi sitten iloisesti:\n»Tahdotko sinä pihvikimpaleen, Phil, vai kupin teetä ja silliä?»\n\nHämillään Philip katseli ympärilleen. »Mutta ettekö te voisi auttaa\nminua», hän sammalsi.\n\n»Te pyörryitte oikeussalissa, herra», selitti Jem-y-Lord.\n\n»Ah!» Hän muisti nyt kaiken.\n\n»Hillitkää suunne, te kielikello», kuiskasi Pete polkaisten salaa\nJemmyä johonkin pehmeille paikoille.\n\nPete nauroi ja itki samalla kertaa. Vapauduttuaan hirveistä\najatuksistansa hän oli iloinen kuin nuori poika. Hän kohensi hiiliä,\nniin että ne leimahtivat kirkkaihin liekkeihin ja puhdisti kynttilän\nsydäntä sormillansa ja virkahti: »uhhuh!» kun poltti niitä. Sitten hän\nasteli ja pyörähteli huoneessa liverrellen kuin pääskynen sadekuuron\njälkeen.\n\nPhilip katseli häntä ja vaipui äänettömyyteen. Hänestä tuntui, kuin\nhän olisi ollut jossain matkalla ja oli jotakin tapahtunut hän poissa\nollessansa. Se salaisuus, jota hän niin kauan oli säilyttänyt, oli\njotenkin tullut julkisuuteen.\n\nJem-y-Lord kohenteli hänen tyynyjänsä. »Tietääkö hän?» kysyi Philip.\n»Tietää», vastasi Jem.\n\n»Kaikkiko?»\n\n»Kaikki. Te olette houraillut.»\n\n»Houraillut!» huudahti Philip säikähtäen.\n\nSilloin hän koetti nousta. »Auta minua ylös. Päästä minut pois. Miksi\nte toitte minut tänne?»\n\n»Minä en voinut sitä auttaa, herra. Minä koetin estellä — —»\n\n»Minä en voi katsoa hänen kasvojaan», sanoi Philip.\n\n»Minua peloittaa. Auta minua, auta minua.»\n\n»Te olette liian heikko, herra. Maatkaa aivan hiljaa. Kukaan ei saa\ntehdä teille pahaa. Tohtori tulee pian.»\n\nPhilip painui takaisin vuoteeseen pelokkain ilmein. »Vettä», hän\nvaikeasti pyysi.\n\n»Tässä on», sanoi Jem-y-Lord ottaen pesupöydältä kannun, jossa oli\nkastellut sientä.\n\n»Odottakaa!» huudahti Pete tyrkäten kannua niin, että puoli sen\nsisällyksestä loiskahti lattialle. »Te olette sitten oikea tomppeli,\njoka ei ymmärrä, että sairaan täytyy saada konjakkia. Odotahan,\npoikaseni. Minulla on tilkkanen oikeata ainetta kaapissani. Vain puoli\nminuuttia, veikko. Yksi pisara ei vahingoita; ja hän hyökkäsi portaita\nalas kuin myrskytuuli ollen vähällä tyrkätä kumoon Nancyn, joka oli\nsukkasillaan hiipinyt oven taa ääniä kuullessaan.\n\nLapsi oli herännyt, heittänyt pienen, pullean jalkansa peitteelle ja\nleikitteli ja jokelteli omille varpailleen.\n\n»Hohoi, sinä pikku turulluru, mitäs kuuluu», huudahti Pete ohimennen.\n\nSeuraavana hetkenä hän jo harppasi portaita yläkertaan konjakkipullo\nkädessään.\n\nSill'aikaa Jem-y-Lord oli lähestynyt vuodetta ja kauhulla\nsalaperäisesti kuiskannut: »Älkää juoko sitä.»\n\n»Mitä?» kysyi Philip.\n\n»Konjakkia», vastasi Jem.\n\n»Miksi ei?»\n\n»Se varmaankin on...» alkoi Jem, mutta Peten askeleet kaikuivat jo\nportaissa ja suuri, avoin suu ilmaisi enemmän kuin ääni, kun Jem\nlisäsi: »myrkytetty.»\n\nPhilip ei voinut sitä tajuta, ja Pete tuli samassa sisään puhellen:\n\n»Missä teidän vetenne nyt on, te vanha vesileili?»\n\nSill'aikaa kun Pete sekoitti lasiin vettä ja konjakkia, Jem repäisi\npalan sanomalehden reunasta, kaivoi taskustansa lyijykynän, kirjoitti\nsiihen muutamia sanoja ja pisti sen Philipin kouraan.\n\n»Pitäisikö minun pelätä Peteä?» ajatteli Philip. »Se olisi julmaa —\nkerrassaan järjetöntä!»\n\nSinä hetkenä kuului hevosten kuvioi tien kopsetta tieltä.\n\n»Siinähän on tohtori», huudahti Jem-y-Lord. »Vihdoinkin tulee tohtori.\nOdottakaa, herra, odottakaa», hän lisäsi juosten portaita alas.\n\n»Tässä tämä on», virkahti Pete tullen lasi kädessä vuoteen viereen.\n»Juo se poikaseni. Se vahvistaa sinua. Vakuutan, että se on\nensiluokkaista. Ah, Jumala on hyvä kaikesta huolimatta! Hän kääntää\nkaikki parhain päin—hän on rajaton hyvyys.»\n\nPete nauroi ja itki taas. Uusi suloinen tunne valtasi hänet — hän sai\nmaistaa sen esimakua — tunsi jälleen olevansa hyvä ihminen.\n\nPhilip piti Jem-y-Lordin antamaa paperia silmäinsä edessä ja koetti\nlukea sitä.\n\n»Mitä tämä on, jonka Jemmy on minulle antanut?» hän sanoi. »Lue se.\nPete. Minun silmäni hämärtävät.»\n\nPete otti paperin vasempaan käteensä yhä pitäen lasia oikeassa.\nParemmin nähdäkseen hän painui polvilleen vuoteen viereen kallistuen\nvaloon päin. Kuin läksyjänsä lukeva koulupoika hän tankkasi laulavalla\näänellä: »_Älkää juoko konjakkia. Pete tahtoo tappaa teidät._»\n\nPete purskahti kaikuvaan nauruun. »Sepä oli kohteliaasti sanottu»,\nhän alkoi, mutta ei voinut lopettaa. Hänen naurunsa lakkasi, suu kävi\nammolleen, kieli tuntui tahtovan tunkeutua ulos ja kääntäen päänsä hän\nkatsoi Philipiin kasvoillaan hämmästys ja tuskainen epävarmuus.\n\nPhilip koetti päästä ylös. »Anna minulle lasi, Pete», hän pyysi.\n\nHän sai lasin Peten kädestä ja hetkeäkään arvelematta hän hymyillen ja\nluottavana kohotti sen huulilleen ja tyhjensi viime tippaan. Silloin\nastui tohtori sisään, ja hetkistä myöhemmin Pete oli haudannut päänsä\nlakanoihin ja nyyhkytti pitäen Philipin kättä omassaan.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nVarhain seuraavana aamuna Pete meni tervehtimään Katea vankilaan.\nHänellä oli jotakin sanottavaa hänelle, jotain kysyttävää, mutta\nhän oli päättänyt hillitä omat tunteensa ja miehekkäästi esiintyen\nvahvistaa hänen rohkeuttaan. Vankilanmuurien sisällä tuntui kylmältä\nja pimeältä ja kun hän seurasi vartijaa koppiin, hän ei voinut olla\najattelematta Katea sellaisena kuin hän oli hänet oppinut tuntemaan:\niloisena, säteilevänä ja elämänhaluisena. Nyt hän tapasi hänet\nkokoon kyyristyneenä vastasytytetyn takan ääressä vartijan omassa\nhuoneustossa. Hän kohotti kauhistuneena päätänsä Peten lähestyessä eikä\nvoinut olla huomaamatta hänen syvälle-painuneita silmiään, kalpeita,\nkuluneita kasvojaan ja takkuista partaansa.\n\n»En ole tullut tänne kiusaamaan sinua», sanoi Pete. »Minä olen antanut\nanteeksi hänelle ja tahdon antaa anteeksi myöskin sinulle.»\n\n»Voi, kuinka sinä olet hyvä!» kuiskasi Kate onnettomana.\n\n»Hyvä!» kertasi Pete naurahtaen katkerasti. »Minä aioin tappaa hänet —\nniin hyvä minä olen. Ja koko yön on ollut kuin kaikki helvetin voimat\nolisivat koettaneet houkutella minua siihen. Ehkäpä minulla ei ollut\npaljoa anteeksi annettavaa. Olen melkein kuin lepakko päivänpaisteessa\n— en tiedä, missä olen. Olen että ihmiset nauravat minulle saatuansa\ntietää Varmaan he pitävät minua kurjana raukkana, pitäkööt — koskaan ei\nmoni surkutellen hyväile piestyä koiraa.»\n\nÄäni värisi, vaikka kuuluikin kovalta ja käheältä. »En minä kuitenkaan\nsitä ole tullut sanomaan. Sinä jätät pian tämän paikan ja minä\ntahtoisin kysyä — tahtoisin tietää----»\n\nKate oli peittänyt kasvonsa käsillään ja virkkoi nyt niiden takaa: »Tee\nminun suhteeni, mitä tahdot, Pete. Sinä olet minun mieheni ja minun\ntäytyy totella.»\n\nPete katseli hetkisen häntä. »Mutta sinä et voi rakastaa minua?»\n\n»Minä olen pettänyt sinut ja sen vuoksi teen kaikki, mitä sinä käsket.»\n\n»Mutta sinä et voi rakastaa minua?»\n\n»Tulevaisuudessa minä olen oleva sinulle hyvä vaimo, Pete — Minä lupaan\nsen, minä lupaan sen sinulle.»\n\n»Mutta sinä et voi minua rakastaa?»\n\nKate alkoi itkeä. »Siinä on kylliksi», sanoi Pete.\n\n»Minä en tahdo pakottaa sinua.»\n\n»Sinä olet hyvin hyvä», sanoi Kate taas.\n\nPete nauroi vielä katkerammin kuin ennen. »Luuletko sinä, että\ntahtoisin sinun ruumiisi, kun toinen mies omaa sinun sielusi? Siihen\nleikkiin minä luulen jo kyllästyneeni. Hyvä? Ei, se minä en ole.»\n\nHän oli tuijotellut tuleen, mutta nyt hän käänsi katseensa vaimoonsa ja\nsilloin hänen huulensa alkoivat vavista ja koko hänen olentonsa muuttui.\n\n»Minä olen kova — minä tahdon lopettaa sen lyhyeen. Tosiasia on, että\nminä olen päättänyt tehdä jotakin, mutta ensin minun täytyy kysyä\nsinulta jotakin. Sinä olet kärsinyt sen jälkeen, kuin jätit minut,\nKate. Hän on vetänyt sinut alas kuiluun — mutta sano minulle; vieläkö\nsinä häntä rakastat?»\n\nKate värisi ja vetäytyi lähemmäksi seinää.\n\n»Älä pelkää, naisethan aina rakastavat sitä miestä, joka on tehnyt\nvääryyttä heille. Ei merkitse mitään, että muut ovat hyviä hänelle\n— ehkä palvelevat häntä — se ei ole minkään arvoista — ystävyys ja\nuhraus on turha. Ehkäpä muutamat ihmiset häpäisevät heitä sen vuoksi\nmutta minä en tee niin. Hän antautuu kokonaan sieluineen ja ruumiineen\nollenkaan ajattelematta, mitä saa vastalahjaksi niin suurenmoinen on\nnainen, kun rakastaa jotakuta. Sano minulle, Kate – rakastatko sinä\nhäntä vielä kaikesta huolimatta?»\n\nVastaus oli hiljainen kuin huokaus:\n\n»Rakastan.»\n\n»Se riittää,» sanoi Pete.\n\nHän painoi ankarasti kädellänsä sitä kylkeä, jossa oli vanha haava.\n»Minun olisi pitänyt ymmärtää, ettet sinä koskaan voi välittää minusta\nse minun olisi pitänyt tietää», hän sanoi vaikeasti. »Mutta älä\nkuitenkaan luule, etten minä voi kuormaani kantaa, kuten sanotaan. Nyt\nminulle on suuntani selvä tiedän, mitä minun on tehtävä.»\n\nKate nyyhkytti ääneen ja Pete huohotti kuin tukehtumaisillaan.\n\n»Vielä yksi sana — vain yksi entäs lapsi?»\n\n»Pikku Katherine!»\n\n»Onko minulla oikeutta häneen?»\n\nKate huohotti ääneen, mutta ei vastannut, ja Pete kysyi toisen kerran.\n\n»Kuuluuko hän minulle, Kate?»\n\nKate joutui yhä enemmän hämilleen. Pete koetti kolmannen kerran puhuen\nentistä ystävällisemmin ja lempeämmin.\n\n»Jos minä jättäisin tämän saaren, Kate, voisinko — pitäisikö minun\nsaisinko minä ottaa lapsen mukaani?»\n\nNyt voitti pelko häpeän ja Kate huusi: »Älä ota häntä mukaasi. Oi, älä\nsuinkaan vie häntä pois!»\n\n»Ah!»\n\nPete painoi kylkeään kädellään yhä kovemmin.\n\n»Mutta ehkä se on äidin rakkautta vain, sillä kukapa äiti − −»\n\nPete vaikeni ja alkoi taas uudestaan niin hiljaisella neliä että sitä\ntuskin saattoi kuulla. »Sano minulle, kun aika tulee − ja se aika\ntulee, Kate — älä ollenkaan pelkää, että — −» Hän taisteli ankarasti\nmielenliikutustaan vastaan. »Kun aika tulee, jolloin sinä ja hän olette\nyhdessä, etkö sinä pelkää pitää pienokaista luonasi — eikö se tuntuisi\nsinusta vääryydeltä, Kate — te kaksi ja pikku Katherine kuuluen samaan\ntalouteen samaan perheeseen eikö se olisi sinusta väärin, eikö?»\n\n»Ei».\n\n»Se riittää.»\n\nSanat tuntuivat tulevan rinnasta asti. »Nyt minulla, ei ole enää mitään\nepäilemisen syytä eikä miettimistä. _Hän_ saa ajatella kaiken muun.»\n\n»Entäs sinä. Pete?»\n\n»Mitä väliä minusta on? Luuletko sinä, että minulle voi vielä jotakin\npahempaa tapahtua? Luuletko sinä, että välitän siitä, mitä syön taikka\njuon taikka mitä minusta tulee?»\n\nHän nauroi taaskin ja Katen nyyhkytykset tulivat äänekkäämmiksi.\n\n»Jumala on hyvä», Pete sanoi hyvin tyynesti. »Hän kyllä pitää huolen\nminunkinlaisistani.» Hänen katseensa viipyi liikkumattomana rätisevässä\ntulessa, jonka hyväilevässä valossa hänen kasvonsa olivat kuin\nkivettyneet. »Minulla ei enää ole lasta», hän mutisi kuin itsellensä\npuhuen.\n\nKate heittäytyi polvilleen hänen jalkoihinsa, otti hänen sivullaan\nriippuvan käden omaansa ja alkoi peittää sitä suudelmilla. »Anna\nminulle anteeksi», hän pyysi» »olen ollut hyvin heikko ja rikollinen.»\n\n»Mitä hyödyttää puhua noin?» vastasi Pete. »Mitä on tapahtunut, on\ntapahtunut», hän lisäsi vetäen pois kätensä. »Minulla ei ole enää\nlasta, ei ole lasta,» hän mutisi taas aivan kuin huutaen tuskansa ja\nepätoivonsa suoraan Jumalalle.\n\nHän oli kuin haaksirikkoutunut ihminen keskellä valtamerta. Joku lankku\ntuli häntä kohden laineiden mukana. Se oli ainoa, mihin hän saattoi\ntarttua, ainoa jäännös laivasta, jossa hän oli matkustanut maailman\nympäri, laulanut, nauranut ja nukkunut. Hän oli toivonut, että hän\nolisi voinut tarttua tuohon lankkuun ja sen avulla voinut pelastaa\nelämänsä, mutta toinen mies oli jo kietonut kätensä sen ympärille ja\nhänen täytyi heittää otteensa irti ja upota pohjaan.\n\nKate ei voinut enää katsahtaa hänen kasvoihinsa, ei koskea hänen\nkäteensä, eikä rukoilla häneltä anteeksiantoa. Hetkisen Pete seisoi\nhänen rinnallaan puhumatta sanaakaan ja sitten hän lähti kalpeine\nkasvoineen, syvälle painuneine silmineen ja takkuisine partoineen,\ntallustellen hitaasti ja raskaasti aamuiseen auringonpaisteeseen.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nPhilip oli vaipunut raskaaseen uneen. Kun hän eräsi, hän näki kuin\npeilissä elämänsä murheellisen näytelmän ratkaisun. Se oli ihana\nratkaisu, vapauttava ja anteeksiantava päätös, joka irroitti hänet\nraskaista kahleista ja hän sai tuntea vapautuksen ensimmäistä riemua.\nMitäpä siitä, vaikka taistelu oli ollut kova, vaikka se oli ollut\nvaikea. Mitäpä siitä, vaikka se oli ollut katkera kuin kuoleman kalkki\nja tie jyrkkä kuin Golgatan vuorelle? Hän oli valmis, nyt hän saattoi\nalkaa. Oh, siunattu uni! Se oli hajoittanut pilvet, jotka olivat\npeittäneet hänen entisen elämänsä, ja heittänyt valoa sille tielle,\njoka oli hänen edessään.\n\nHän avasi silmänsä ja näki Nan-tädin istuvan vieressään lukemassa\npaksua postillaansa. Kun vanha, herttainen neiti kuuli hänen\nhengityksensä muuttuvan, katsahti hän ympärilleen, laski kirjan\nkädestään ja alkoi askarrella huoneessa. »Hiljaa, lemmikkini, hiljaa\nvain.» hän kuiskasi.\n\nKuului voimakas yksitoikkoinen sävel aivan kuin rummutus jostain kaukaa\ntai koneen jyskytys jossain maan alla.\n\n»Täti!»\n\n»Mitä niin, lemmikkini?»\n\n»Mikä päivä nyt on?»\n\n»Sunnuntai. Ah, sinä olet nukkunut hyvin, hyvin kauan, Philip. Sinä\nnukuit koko eilisen päivän.»\n\n»Onko Luo kirkonkellojen soittoa?»\n\n»On rakkaani ja niin ihana aamu sitten — niin lämmin ja keväinen. Minä\navaan akkunan.»\n\n»Minä varmaankin olen saanut kuulooni vian.»\n\n»Oh! He ovat verhonneet kellon — sitä se on. 'Kirkko on niin likellä'\nsanoivat he, 'soitto ehkä häntä häiritsee'.»\n\nKärryt kulkivat katua pitkin. Ne jäisivät kivikolla, mutta ääni hiljeni\nlähelle tullessaan aivan kuin, olisi hiljaa ajettu puista siltaa\npitkin. »Mitäs tuo on?» kysyi Philip koettaen, nousta.\n\n»Kadulle on levitetty olkia», selitti Nan-täti. »Ihmiset ovat tuoneet\nniitä kaikilta ilmansuunnilta. »Meidän täytyy vaientaa jyrinä talon\nlähettyvillä», he selittivät. Oh, sinä et voi aavistaa, kuinka hyviä ne\nkaikki ovat olleet. Eilen oli markkinat, mutta minkäänlaista kauppaa ei\nkäyty, ei voitu käydä: he kyselivät vain lakkaamatta sinun vointiasi.\n»Kuinka tuomari nyt jaksaa?» »Onko hän virkistymään päin?» Se oli aivan\nsaada ihmisen itkemään. Minä olen aivan varma. Philip, ettei ainoakaan\nkoko Ramseyssä mennyt vuoteeseen silloin ensimmäisenä yönä. Jok'ikinen\nodotti ja odotti voidaksensa olla valmiina auttamaan, jos tarvittaisiin\nja kattila kiehui joka talon liedellä tässä lähettyvillä. Mutta vaiti.\nHiljaa nyt, lemmikkini. Mc emme ollenkaan saa puhella niin paljoa. Pysy\nhän nyt hiljaa, rakas poikaseni.»\n\n»Missä on Pete?» kysyi Philip kasvot seinään päin.\n\n»Hän panee öljyä saranoihin, lemmikkini. Koko eilisen päivää hän\nasetteli mattoja portaisiin. Vasaraa ei hän kuitenkaan käyttänyt. Mies\non kerrassaan ihmeellinen. Hänen nyrkkinsä ovat kovat kuin rauta. Mutta\nhänen sydämensä sitä vastoin on pehmeä. Mutta kaikki todellakin ovat\nniin äärettömän hyviä jok'ikinen, ei ole yhtään poikkeusta. Tohtori,\npastori ja sanomalehdet — oh, kyllä se on kerrassaan suurenmoista! Pete\nsanoo aivan oikein.»\n\n»Mitä Pete sitten sanoo, täti?»\n\n»Hän sanoi tässä kerran, että enkelit varmaan ajattelevat, että\njokaisessa talossa koko saarella on joku sairas.»\n\nAvoimesta akkunasta kuului nyt laulu, joka voitti tuulen tohinan puissa\nja lintujen viserryksen niiden oksilla. Se oli virsi, jota kirkossa\nlaulettiin:\n\n    »Siunattu olkoon, ken köyhiä auttaa,\n    hän palkkansa Luojalta saa!»\n\n»Kuuntele, Philip. Tuo virsi on aivan erikoisesti valittu. Minä olen\naivan varma, että ne laulavat sitä sinulle. Kuinka ihmeen hyviä he\novatkaan! Mutta me puhumme liian paljon, lemmikkini. Tohtori toruu\nmeitä. Minun täytyy jättää sinut nyt. Philip. Mutta minä palaan pian\ntakaisin, minä pistäyn vain Balluressa ja toimitan Cottierin sinun\nluoksesi.»\n\n»Hyvä on. Lähetä vain Gottier tänne», sanoi Philip.\n\n»Kuulepas nyt, rakkaani», sanoi vanha neiti sitoen kiinni hattunsa\nnauhoja. Makaathan sinä nyt aivan hiljaa? Lupaathan sinä minulle sen?\nKas niin, hyvästi nyt vain, poikaseni.»\n\nHänen maatessaan siinä yksin Philipistä tuntui, että virren\nmahtavat säveleet täyttivät koko huoneen. Oh millaista ivaa tämä\nolikaan. Hullua, inhoittavaa, kauheata ivaa. Hän makasi tässä,\nhän, rikoksentekijä, ja koko saari valvoi hänen vuoteensa ääressä,\nsurkutellen ja surren häntä tuskin uskaltaen hengittää pelosta, että\nhän lakkaisi hengittämästä ja se toinen, hänen rikostoverinsa, hänen\nuhrinsa, hänen viaton uhrinsa, oli vankityrmässä kärsien häpeästä, joka\noli pahempi kuin kuolema. Yhä kaikuivat virren voimakkaat sävelet. Hän\nkoetti piilottaa päänsä tyynyihin, ettei hän kuulisi. Yhä kaikuivat\nvirren voimakkaat sävelet. Hän koetti piilottaa päänsä tyynyihin, ettei\nhän niitä kuulisi.\n\nJem-y-Lord tuli kiireesti sisään ja Philip viittasi häntä luoksensa.\n»Missä hän on», hän kuiskasi.\n\n»He muuttivat hänet myöhään eilen illalla Rushen linnaan, teidän\nkunnianarvoisuutenne», vastasi Jemmy hiljaa.\n\n»Kirjoita heti kuvernöörin sihteerille», sanoi Philip. »Sano, että\nhänet täytyy asettaa velkavankien osastoon ja että hänen täytyy saada\nsairasruokaa ja nauttia kaikkia mahdollisia etuja. Minun Kateni, minun\nKateni!» hän kertasi lakkaamatta. »Se ei kestä kuitenkaan kauan,\nrakastettuni, pian tämä kurjuus on lopussa!»\n\nParantuminen kävi hitaasti ja Philip oli kovin kärsimätön. »Minä voin\npaljoa paremmin tänä päivänä tohtori», hänellä oli tapana sanoa,\n»ettekö luule, että voin jo nousta vuoteesta?»\n\n»Traa dy liooar (siihen meillä kyllä on aikaa, tuomari)», vastasi\ntohtori yhtä usein. »Meidän täytyy katsoa, mitä muutamat päivät voivat\nsaada aikaan.»\n\n»Suuri ja tärkeä tehtävä odottaa minua, tohtori», sanoi Philip taaskin.\n»Minun täytyy päästä alkamaan heti paikalla.»\n\n»Teidän elämänne työ odottaa teitä, tuomari, ja sitä teidän pitää\npäästä sangen pian alkamaan, mutta ei juuri vielä.»\n\n»Mutta minulla on aivan erikoista tehtävää, tohtori», hän väitti\nlopuksi. »Hetkeäkään ei saa hukata.»\n\n»Teillä ei ole hetkeäkään hukata ja juuri sentähden teidän täytyy vielä\nmaata joku aika.»\n\nEräänä aamuna hän ei voinut hillitä levottomuuttaan vaan nousi\nvuoteesta. Mutta päästyään jaloilleen hänen päätään huimasi, koko\nruumis vapisi, mutta hän sai kiinni sängynpäästä ja pääsi takaisin\nvuoteeseen. »Oi, Jumala, sinä olet minun todistajani! Tähän\nviivytykseen en minä ole syynä», hän mutisi.\n\nPäivät pitkät hän odotteli yötä voidaksensa sulkea silmänsä ja pimeässä\najatella Katea. Hän koetti muistella häntä sellaisena kuin hän ennen\noli — iloisena, onnellisena, viisaana, säteilevänä, rakastettavana\nja kiihkeänä, joko kiivenneenä omenapuuhun tai hiipien puun runkoa\npitkin laakson puron yli vetäen ja viekoitellen häntä. Se oli kuitenkin\nmahdotonta. Hän saattoi ajatella häntä nyt vain vankilan pimeydessä.\nSe täytti hänen mielensä kauhulla. Joskus yön pimeinä hetkinä hänen\nmieleensä ilmestyi ihmeellisiä harhakuvia, koska hänen ruumiinsa oli\nniin heikko. Hän pyysi paperia ja kyniä ja tahtoi kirjoittaa kirjeen,\nmutta ei saanut paperille ainoatakaan luettavaa sanaa, ainoastaan\nepäselviä koukerolta ja mustia tahroja. Sitten hän taittoi ne\nhuolellisesti, antoi Jemy-Lordille hyvin juhlallisesti ja salaperäisin\nelein kuiskaten hiljaa: »Anna tämä hänelle.» Sellaiset yöt eivät\ntuottaneet hänelle lepoa eikä rauhaa ja kun päivä alkoi sarastaa, hän\noli jo kauan sitä odottanut, että voisi avata silmänsä ja auringon\nvalossa ajatella: »Hänen on parempi olla siellä, missä on; Jumala\nlohduttakoon häntä!»\n\nKului kaksi viikkoa, jolloin hän ei ollut nähnyt vilahdustakaan\nPetestä. Vihdoin hän kokosi kaikki voimansa ja rohkeutensa ja kysyi:\n»Täti, miksi ei Pete koskaan tule tänne.»\n\n»Kyllä hän tulee, rakkaani, mutta vain silloin, kun sinä nukut. Silloin\nhän seisahtuu sukkasillaan tuonne ovelle. Minä nyökkään hänelle ja\nhän tulee sinun luoksesi ja katselee sinua. Sitten hän menee sanaa\nvirkkamatta matkoihinsa.»\n\n»Mitä hän tekee nykyjään?»\n\n»Minä luulen, että hän usein matkustaa Douglasiin. Sanotaan — mutta\nihmisethän puhuvat niin hirveän paljon kaikenlaista.»\n\n»Mitä ihmiset sitten sanovat, täti?»\n\n»Ne puhuvat avioerosta, rakkaani.»\n\nPhilip huokasi raskaasti ja kääntyi seinään päin.\n\nEräänä päivänä, kun Philip heräsi unestaan, hän näki Nancy Joen\nrehelliset kasvot, jotka olivat reunustetut punaisella nenäliinalla.\nTämä yksinkertainen olento Puhui Nan-tädille ja nämä kaksi vanhaa\nnaimatonta neitiä neuvottelivat, niinkuin asia olisi molempia koskenut.\n\n»'Miksi te ette pidä lupaustanne?' sanoin minä. 'Ettekö te sanonut,\nettä te otatte hänet takaisin, mitä hän lienee tehnytkin ja minkälainen\nhän olkoonkin?' muistutin minä. 'Eikö hän raukka ole saanut hävetä jo\ntarpeekseen, tarvitseeko teidän häväistä häntä vielä? Eikö teillä ole\nollenkaan sydäntä? Oletteko te kuiva kuin paistettu silli vartaassa?'\nsanoin minä. 'Miksi te ette pidä kiinni lupauksestanne?' 'Sentähden',\nsanoi hän, 'että minä tahdon tehdä suhteeni selväksi myöskin toiseen',\nhän sanoi ja niin hän lähti tiehensä astellen rantaan päin.»\n\n»Se on aivan epäkristillistä, Nancy», sanoi Nan-täti, »mutta se on\nkuitenkin inhimillistä, sillä vaikka mies antaakin anteeksi vaimolle,\non vaikea odottaa, että hän antaisi anteeksi miehelle, eikä hän voi\nrangaista toista ilman, että sama rangaistus myöskin kohtaa toista.»\n\n»Mutta mitä hyödyttää nyt ruveta rankaisemaan heitä kumpaistakaan?»\nsanon minä. »Mitä varten hänen enää tarvitsee asettaa matoja koukkuun,\nkun hän kerran on koukun jo nielaissut? Mutta sellaisia ne miehet\novat. He puhuvat ja puhuvat lakkaamatta rakkaudesta ja rakkaudesta,\nmutta kun kova päivä tulee, ei se ole enemmän arvoista kuin hapan\nkerma ukkossäällä. Kyllä on parasta, että me emme ole antautuneet\nsiihen pyykkiin — ettekös tekin, neiti Christian, ajattele aivan niin.\nHe saavat meidän puolestamme meistä puhua, ettei kukaan ole meitä\nhuolinut — minä en yhtään välitä heidän puheistaan — vai välitättekö\nte, neiti Christian? Minä olen kerran koettanut — en voi kuitenkaan\ntietää, oletteko te neiti. Minulla ainakin oli sulhanen — se nyt oli\njoka tapauksessa jonkinlainen sulhanen, sanottakoon mitä tahansa.\nMutta enemmän hän rakasti rahoja kuin minua. Lakkaamatta hän kyseli,\nkuinka paljon minä olin säästänyt sukkaan, ja kun hän kuuli, että olin\nlaittanut kolme uutta leninkiä, hän sanoi: 'Nancy, eiköhän meidän nyt\nole paras mennä papin puheille, ennenkuin sinä olet ne leninkisi lopen\nkuluttanut?'»\n\nKuvernööri, joka yhä oleskeli Lontoossa, kirjoitti erinomaisen\nystävällisen ja myötätuntoisen kirjeen. Kuvernöörinsihteeri oli\njärjestänyt asian siten, että ensimmäisestä päivästä lähtien hänelle\nlähetettiin päivittäin kaksi sähkösanomaa, joissa tehtiin selkoa\nPhilipin tilasta. Lopuksi tuli tuo sihteeri itse katsomaan ja Nan-täti\naivan kauhistui hänen hermostunutta ja kovaäänistä esiintymistään.\n\nHän huudahti ja puhui äänekkäästi tullessaan käytävään eikä ollenkaan\nhillinnyt itseänsä päästessään eteiseen ja arkihuoneeseen, ja kun hän\nnousi portaita ja astui sairasvuoteen ääreen, huusi ja pajatti hän\ntaaskin nähdessään Philipin, väittäen ja vannoen, että tämä sairas oli\narvokkaampi kuin viisisataa kuollutta; kirosi — kyyneleet silmissä\n— että hänen tekisi mieli panna kiikkiin sellaiset hullut, jotka\nsäikyttelevät turhilla uutisilla ja peloittavilla huhuilla. Sitten hän\najoi kaikki pois huoneesta, saadakseen keskustella Philipin kanssa\nkahden kesken. »Menkää ulos, Cottier. Mitä siinä nahjustelette, mies.»\n\nKauhuissaan Nan-täti livahti ulos huoneesta. Kun hän vihdoin kokosi\nkaiken rohkeutensa palatakseen takaisin sille paikalle, jossa karhu\noli iskenyt kyntensä hänen karitsaansa, nousi kuvernöörinsihteeri\ntuoliltaan sängyn jalkopäästä ja sanoi:\n\n»Asia saa siis jäädä siihen, Christian. Nämä hiton − − sellaistahan\ntapahtuu; mutta älkää vaivatko itseänne koko tuolla asialla. Minä\nselvitän sen kyllä ilman muuta. Sitä paitsi, eihän tuo ole mitään — ei\nkerrassaan mitään, kerrankos sellaista sattuu? Haaste minun täytyy joka\ntapauksessa teille lähettää. Sen ei tarvitse kuitenkaan huolestuttaa\nteitä, heittäkää se uuniin.»\n\nPhilip oli painanut päänsä alas, katsellen peitteitään ja heikko puna\noli kohonnut hänen laihtuneille kasvoilleen.\n\n»Kas, johan te olette tullut takaisin, neiti Christian? Minun täytyykin\nlähteä. Hyvästi, vanha veikko. Pitäkää huolla itsestänne — hyviä\nmiehiä on niin harvassa. Hyvästi, neiti Christian. Hyvästi, kaikki,\nhyvästi, Phil. Jumala teitä siunatkoon.» Touhuten ja meluten hän meni\nalakertaan, mutta tulla jyristi hetken päästä takaisin, pistäen oven\nraosta päänsä sisään ja huutaen.\n\n»No, ihme ja kumma, enkös minä unohtanut puhua teille eräästä\nuutisesta, hyvin tärkeästä uutisesta. Siitä ei ole vielä sanomalehdissä\nmainittu, mutta minä olen saanut luotettavista lähteistä tietää.\nVoitteko arvata, mitä se on? Kuvernööri on ottanut eron. Se on\ntotta kuin vettä. Toissa iltana hän on jättänyt erohakemuksen\nsisäasiainministeriöön. Minä kyllä odotin sitä. Hän ei ole ollutkaan\nentisensälainen Tynwaldin tapausten jälkeen. Pitäkää nyt huolta\nitsestänne. Hyvästi.»\n\nSeuraavana päivänä Philip nousi ensi kertaa jalkeille. Ilma oli kaunis,\nja keväimen kuiskeet täyttivät luonnon; akkuna oli avattu ja Philip\nistui sen ääressä katse käännettynä merelle. Nan-täti istui hänen\nvieressään huvittaen häntä kaikenlaisilla pikku jutuilla. Iloinen\nja kevyt ajatusleikki leijaili hänen sielunsa pinnalla kuin lokki\nmeren yllä silloin tällöin kuvastellen itseään veden kalvoon, jota se\njoskus hipaisi, kadoten välistä sen syliin ja joutuen pois oikeasta\nsuunnastaan.\n\n»Pete-parka! Tuo kelpo Nancy sanoo, että hän on kova ja saattaa hän\ntuossa väitöksessään olla oikeassakin, mutta kyllä miesparka on\nsurkuteltava. Ross on käyttäytynyt kerrassaan huonosti ja ansaitsee\nkaiken sen rangaistuksen, minkä hän saa. Hän on minulle yhtä läheinen\nkuin sinäkin, rakas Philip—veren puolesta, tarkoitan — mutta\njostakin syystä minä en ollenkaan häntä sääli... Ah! Sinä olet liian\nhelläsydäminen, Philip, totisesti sinä olet. Sinä selität kaikki asiat\nparhain päin. Tohtori sanoo, että olet liiaksi rasittunut, lemmikkini,\nmutta minä sanon, että sinuun vaikutti tuon raukan näkeminen\nsellaisessa kauheassa tilassa. Voi, miten hirveästi minä pelästyin!\nSanoakseni sinulle totuuden, minä luulin, että sinun kohtalosi\nhetki oli lyönyt. Etkö koskaan ole kuullut, miten isoisäsi pyörtyi\ntuomarin penkillä? Etkö? Niin hänen kävi, eikä hän siitä enää koskaan\ntointunut. Kuinka hyvin muistankaan sen! Sana levisi kuin kulovalkea\nyli kaupungin: »Tuomari on pyörtynyt ja kaatunut tuomioistuimellaan.»\nIsäsi kuuli sen Ballureen ja juoksi avopäin Oikeustaloon. Isoisäsi\nvaunut olivat portaitten edessä, ja he toivat hänet Ballawhaineen. Minä\nmuistan, miten minä juuri olin tulossa alakertaan, kun näin vaunujen\npysähtyvän portaitten eteen. Hetkistä myöhemmin näin isäsi hurjin\nkatsein ja avopäisenä nostavan jotakin ulos vaunuista. Tom-parka! Hän\nei ollut kertaakaan jalallaan astunut taloon sen jälkeen, kun isoisäsi\noli osoittanut hänet portille. Ja vähän aavisti sinun isoisäsi, kenen\nkäsiin nojaten hän taivaltaisi viimeisen jakson maisesta matkastaan.»\n\nPhilip oli uinahtanut uneen. Jem-y-Lord toi sisälle kirjeen. Se oli\nsuljettu suureen kirjekuoreen ja saapunut kotimaan postissa.\n\n»Avaankohan minä sen?» ajatteli Nan-täti. Hän oli avannut ja vastannut\nkaikki Philipin kirjeet sairauden aikana, mutta tässä oli virallinen\nleima ja siksi hän epäröitsi. »Avaankohan?» hän arveli sukkapuikko\nhampaissa. »Kyllä minä avaan. Ehkä säästän häntä siten ikävyyksiltä.»\n\nHän korjasi silmälasejaan ja avasi kirjeen. Se oli Korkeimman Oikeuden\nhaaste avioerojutussa. Eron vaatija oli Peter Quilliam — — rikoksesta\nsyytetty — — kanssarikollinen — —\n\nKun Philip heräsi unestaan suloinen merentuoksu nenässään ja\nkevätlintujen laulu korvissaan, laitteli Nan-täti juuri parhaillaan\nkirjettä takaisin kuoreen. Hänen kätensä vapisivat ja kun hän puhui,\nhänen äänensä värisi. Ensi silmäyksellä Philip huomasi, mitä oli\ntapahtunut. Täti oli sattunut kaatumaan siihen kuoppaan, johon hänen\nhoidokkinsa elämän salaisuus oli haudattu.\n\nSinä hetkenä astui tohtori huoneeseen. Hän katsoi tutkivasti Nan-tätiin\nja sanoi merkitsevällä painolla: »Te olette uuvuttanut itseänne liian\nkauan sairasvuoteen ääressä, neiti Christian, teidän täytyy mennä\nvähäksi aikaa kotiin lepäämään.»\n\n»Minä lähden heti kotiin», vastasi Nan-täti hiljaisella, myöntyvällä\näänellä.\n\nPhilipin pää oli painuksissa. Tällainen oli siis hänen ensimmäinen\naskeleensa parannuksen tiellä. Oi, Jumala häntä auttakoon! Antakoon\nJumala hänelle voimaa, ettei hänen askeleensa horjuisi eikä heikkous,\npelko tai häpeä häntä kääntäisi pois oikealta tieltä.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nCaesar kävi puhuttelemassa Katea Rushen linnassa. Hän tapasi hänet\nsuuressa, valoisassa huoneessa — joka aikoinaan oli ollut jonkun\nMan-saaren lordin ruokasalina — ja huomasi hänen nauttivan kaikenlaisia\nmukavuuksia, niin ettei häneltä puuttunut muuta kuin vapautta. Kun\nvartija sulki oven jäljessään, kohotti Caesar molemmat kätensä\nhuudahtaen: »Herra on minun voimani ja varjelukseni; Hän on sangen\nsovelias apu kaikessa tuskassa.» Sitten hän kysyi, oliko Pete ollut\nsiellä ennen häntä ja saatuaan vastaukseksi »ei» hän sanoi: »Tämän\nmaailman lapset ovat paatumuksessansa viisaampia kuin valon lapset.»\nTämän jälkeen hän alkoi ylistää tuomaria, joka ei ollut ainoastaan\nKatelle osoittanut hyvyyttänsä toimittamalla hänelle kaikkia näitä\netuja, jotka olivat mieluisia hänen kuolevalle ruumiilleen, joskin\nvaarallisia sielulle, vaan myöskin lievittänyt hänen omaistensa kuormaa\nlevittämällä huhua, että Kate oli kuollut, tietäen, että hän oikeastaan\nolikin kuollut ylitsekäymistensä ja syntiensä tähden. Hän oli pitänyt\nparempana, että he surisivat häntä ruumiillisesti kuolleena kuin\ntietäisivät hänen elävän synnissä ja häpeässä.\n\nLopuksi hän levitti nenäliinansa kiviliuskareista lasketulle lattialle,\ntaivutti toisen polvensa korkean hattunsa viereen ja kehoitti Katea\nrukouksessa palaamaan takaisin Jumalan lasten tykö. »Rankaise häntä,\noi Herra, hänen kevytmielisyydestään!» hän huusi. »Anna hänen tuntea,\nettei hänellä ole sijaa sinun lastesi joukossa ennenkuin katuu\npahuuttansa. Vahvista, Herra, palvelijaasi etsiskelyn aikana. Vyötä\nhänen kupeensa ja varusta hänet kristityn sota-aseilla. Auta häntä läpi\nkyynelten ja valituksen huutamaan sinun puoleesi: Vaikka vielä minun\nja lapseni sydän pakahtuisi, älköön Sinun Nimesi häpeään tulko, minun\nJumalani ja Vapahtajani.»\n\nNoustuaan ylös ja pölytettyään polvensa Caesar tarttui korkeaan\nhattuunsa ja jätti Katen, joka ei virkkanut sanaakaan, samaan asentoon,\njossa oli hänet tavannut, kokoon kyyristyneenä ja kasvot kätkettyinä\nkäsiin tämän vanhan huoneen suuren takan ääreen.\n\nCaesar oli vielä samassa korkealentoisessa mielentilassa, kun hän\nasteli alas vankilan portaita, jossa tapasi muutaman vanginvaatteisiin\npuetun miehen lakaisemassa luudalla lattiaa. Se oli Musta Tom. Caesar\npysähtyi juuri hänen eteensä, liikutti huuliansa, kohotti kasvonsa\ntaivasta kohti, sulki molemmat silmänsä ja avattuaan ne jälleen virkkoi\nniin murheellisella äänellä kuin ikinä saattoi:\n\n»Oi, Tuomas! Tuomas Quilliam! Minulle tekee kipeää nähdä sinut\ntäällä, mies. Vanha ystävä, jonka käsi on levännyt minun kädessäni,\nnyt lakaisemassa vankilan lattiaa! Niin, niin, minä varoitin sinua\nusein. Mutta minun sanani lankesivat kivikkoon, Tuomas. Ja nyt saat\nnähdä itse, enkö ollut oikeassa lausuessani, että rehellisyys maan\nperii. Katsopas nyt itseäsi ja katsopas nyt minua. Herra on minut\npelastanut ja lahjoittanut minulle työni hedelmänä myöskin ajallista\nhyvää. Minulla on talot ja tavaraa. Mutta mitä sinulla on? Ei muuta\nkuin omatuntosi ja häpeäsi. Sinulta on otettu pois omat vaatteesi ja\nolisivat riistäneet tukkasikin, jos sinulla tukkaa olisi ollut.»\n\nMusta Tom seisoi hajasäärin luudanvarteensa nojaten ja vastasi: »Älkää\nseiskö siinä näyttelemässä minulle hurskasta naamaa, herra Henki\nPyhä. Rehellisyys ei tee eroa meidän välillämme, vaan — onnellinen\nsattuma. Te olette voittanut ja minä olen hävinnyt, teillä on päässänne\nkirkkohattu ja minulla tämä pannun kansi, mutta te olette kuitenkin\nvanha fariseus ilman mittaa ja määrää.»\n\nCaesar heilautti mahtavasti kättään. »Minä en voi vihastua sinulle,\nTuomas», hän sanoi vetäytyen ovelle. »Minä uskoin, että pahan valta\nsinussa olisi murrettu meidän viimeisen suuren rukouskokouksemme\njälkeen, mutta lienen erehtynyt. Vihollinen käy vielä ympäri kuin\nkiljuva jalopeura etsien, kenen hän saisi niellä.»\n\n»Älkää koettakokaan masentaa minua raamatunlauseillanne», murahti\nTom heittäen luudan olallensa. »Kiekukoon jokainen kukko omalla\ntunkiollansa.»\n\n»Sinä et sitä voi auttaa, Tuomas», päivitteli Caesar päästyänsä\ntarpeellisen välimatkan päähän »Joka voi noin pyhyyttä pilkata, ei\nole minun vanha ystäväni. Sen tekee saatana, joka on astunut hänen\nsydämeensä ja hallitsee häntä. Mutta aja se ulos, ihminen, aja se ulos,\ntai helvetti on oleva sinun osasi.»\n\n»Minä olin siellä viime yönä unissani, Caesar», kertoi Musta Tom\nlöntystäen hänen jäljessänsä. 'Ah, hyvä herra paholainen, päästä\nminut sisälle', sanoin minä. 'Mistä sinä tulet?' hän kysyi. 'Tulen\nMan-saarelta', vastasin minä. 'Minä en ota ainoatakaan sieltä vastaan,\nennenkuin palvelijani, ylipiispani tulee', hän penäsi. 'Kuka se on?'\nkysyin minä. 'Piispa Caesar, kapakoitsija — kuka muu se voisi olla?'\nhän sanoi.»\n\n»Minä ihmettelen sinua, Tuomas», puhui Caesar ollen nyt puolivälissä\novelta sivuportille, »mutta Belialin pojat taistelevat ankarasti\nvaltaistuimestansa. Minä rukoilen kuitenkin puolestasi, ettei tätä\nluettaisi sinulle viaksi siellä, missä pitää oleman itku ja hammasten\nkiristys.»\n\nSaman päivän iltana Caesar tuli tervehtimään tuomaria Jalavaharjuun.\nHänen silmänsä kiilsivät ja rajaton kiihko kuvastui hänen kasvoillaan.\nHän oli yhä korkealla hengellisellä jalustallaan, josta hän\npapillisella saarnaäänellänsä sinutteli kaikkia ihmisiä.\n\n»Ballawhaine on kuollut, teidän kunnianarvoisuutenne», hän huudahti.\n»Ne eivät ole suoneet minulle tilaisuutta tulla sanomaan tätä sinulle,\nsinun tomumajasi sairauden aikana, mutta nyt ne suostuivat siihen. Hän\nhuusi ja valitti kauheasti tuskissansa! Hirveätä, kerrassaan hirveätä!\nLopuksi hän sai päähänsä, että pitäisi kaadettaman vettä hänen\npäällensä. Mutta vesi ei kuitenkaan voinut häntä puhdistaa. Kuolevalla\näänellänsä hän huusi: »Minä olen syntiä tehnyt, oi, Jumala, minä olen\nsyntiä tehnyt! Oh, minä jätän sieluni hänen käsiinsä, hän voi minut\nvapahtaa.» »Turvautukaa vapaaseen armoon», sanoin minä. »Minä en ole\nelänyt oikein», hän valitti. »Se on kyllä totta», sanoin minä, »te\nolette elänyt lihallisessa vapaudessa, mutta nyt on otollinen aika.\nSanokaa: 'Herra, minä uskon; auta minun epäuskoani'.» »Liian myöhään,\nherra Gregeen, liian myöhään», hän huusi ja tuskin oli saanut sanat\nsuustansa, kun oli muuttunut jääkylmäksi ja mennyt siihen yöhön, jossa\nkaiken lihan pitää häviämän. Niin, niin, hänen oma poikansa hänet\njuuri tappoi, herra; ryösti häneltä jokaisen kolikon ja jätti hänet\npuille paljaille. Viimeinen kiinnitys tehtiin siksi, että saatiin\npoika pelastetuksi vankeudesta, johon olisi joutunut väärennyksestä.\nSurkeata, herra, surkeata! Hemmoittelee lapsen pilalle, niin että se\njoutuu ajalliseen ja iankaikkiseen kadotukseen, se on surkeata. Se on\nkuitenkin inhimillistä heikkoutta ja minä säälin onnetonta syntistä,\nsillä olenhan itsekin ollut kiusattu — tuota ollut taipuvainen — mutta\nylistetty olkoon Herra, että hän on auttanut minua kädellänsä — —»\n\n»Joko hänet on haudattu?» kysyi Philip.\n\n»On kyllä, ja viheliäiset hautajaiset ne olivatkin», kertoi Caesar,\njoka ylpein askelin, polvet jäykkinä ja varpaat ulospäin asteli\nedestakaisin huoneessa. »Satoi vettä ja salamoi, tuuli vinkui puissa,\nmaassa oli vettä nilkkoihin ja pappia valkeassa kaavussaan suojeltiin\nsateenvarjolla. Kukaan ei siellä puhunut, eikä muita arvohenkilöitä\nollut läsnä kuin minä ja muutamat uskonveljet.»\n\n»Missä Ross oli?»\n\n»Mennyt, herra, jo ennen kuin näki vanhan, hullun isänsä peitettävän\nturpeen alle. No, eipä hänellä ole paljoa odotettavaakaan. Se nuori\nmies on ollut kuin kuluttava tuli ja polttanut kaiken. Ei ole edes\nsen vertaa jäljellä, että voisi ostaa nuoran pätkän, johon hirttäisi\nitsensä. Ja Ballawhaine on minun, herra; me voimme nyt kuitenkin\nsanoa, että se on minun — ainakin se on vävypoikani oma — ja hän on\nantanut minulle oikeuden ottaa sen haltuuni ja hallita sitä. Ah, mikä\nsunnuntaipäivä, hyvä herra, mikä juhlahetki! Sinä iltana kun tuo mies\nlöi minua kasvoihin omassa kodissani Sulbyssä, minä päätin saada tuon\ntalon haltuuni. Hän petti tyttäreni ensin ja sitten hän otti hänet pois\nkotoansa, mutta vävypoika oli lainannut kuusituhatta puntaa kiinnitystä\nvastaan. 'Menetelkää kiinnityksen kanssa, miten tahdotte', hän sanoi ja\nminä ajattelin itsekseni: 'Se nuori lurjus joutaa kuolla nälkään; hän\nsaa tarttua kerjuusauvaan, älköön hänellä olko leipää syödä eikä vettä\njuoda eikä kattoa pään päälle'. Ja sinä hetkenä, jona vanhus lakkasi\nhengittämästä, minä sanoin kiinnityksen irti.»\n\nVäristys kävi läpi Philipin ruumiin. »Tarkoitatteko te», hän änkytti,\n»että te teitte sen siitä syystä?»\n\n»Herran käsi on siinä kohdannut roistoa», päätti Caesar, »ja minä olen\nylpeä, että olen saanut olla ase Herran kädessä toimittamassa kostoa.\nJumala ilmaisee itsensä yhä enemmän ja enemmän, herra. Ja minulla on\nenemmänkin sinulle sanottavaa. Ballawhaine kuuluisi oikeastaan sinulle,\nherra, jos asiat olisivat oikealla tolalla. Se oli sinun esi-isäisi\nperintötila ja sen olisi pitänyt olla sinun isäsi ja myöskin sinun. Ota\nse, herra, ota se niillä ehdoilla kuin tahdot; sen arvo on vähintäänkin\nkaksitoistatuhatta, mutta sinä voit saada sen yhdeksällä ja maksa\nsitten, kun Jumala antaa sinulle varoja siihen. Sinä olet ollut hyvä\nminulle ja minun omilleni ja erittäinkin sille kadonneelle lampaalle,\njoka on suljettu vankilaan häpeissään ja häväistynä. En suinkaan minä\nvoinut aavistaa, että joskus voisin korvata sinulle sinun hyvyyttäsi,\nmutta ihmeelliset ovat Herran työt. Ne näyttävät mahdottomilta meidän\nsilmissämme. »Salaisuuksien syvyyksissä» — —»\n\nCaesar kulki edestakaisin yhä huoneessa ja puhui hurskaalla kiihkolla.\nPhilip, joka oli istunut pöydän ääressä, nousi, tuskan ilme kasvoillaan.\n\n»Kauheata! Kauheata!» hän mutisi. »Erehdys, erehdys!»\n\n»Herra Jumala ei Lee mitään erehdyksiä, herra», kiivasteli Caesar.\n\n»Mutta entäs jos se kuitenkaan ei olisi ollut Ross», alkoi Philip,\nmutta Caesar ei kiinnittänyt huomiota hänen sanoihinsa.\n\n»Jos ei se olisi ollut Ross — −» Caesar katsahti häneen yli olkansa.\n\n»Jos se olisi ollut joku muu — —» kertasi Philip. Caesar pysähtyi hänen\neteensä.\n\n»Joku, jota ette koskaan ole tulleet ajatelleeksi — joku, jota te\nolette pitäneet arvossa ja kunnioittaneet — —»\n\n»Kuka sitten?» sanoi Caesar käheästi.\n\n»Herra Greegen», sanoi Philip. »Minun on hyvin vaikea puhua, en ollut\najatellut puhua vielä, mutta joutuisin halveksimaan itseäni, jos nyt\nvaikenisin. Te olette elänyt hirvittävässä erehdyksessä. Maksakoon\nmitä tahansa, seuratkoon mitä hyvänsä, te ette saa uskoa tuohon\nerehdykseenne hetkeäkään kauemmin. Se ei ollut Ross, joka vei pois\nteidän tyttärenne.»\n\n»Kuka se sitten oli?» huusi Caesar. Hänen äänessään oli särkyneen\nkellon sointu.\n\nPhilip taisteli ankaraa sisäistä taistelua. Hän koetti tunnustaa. Hänen\nsilmänsä harhailivat seinissä. »Yhtä paljon kuin te olette osoittaneet\nturhan vuoksi kunnioitustanne», hau sammalsi, »yhtä suuri erehdys on\nteidän ollut osoittaa kiitollisuuttanne.»\n\n»Kuka? Kuka?» huusi Caesar tuijotellen terävästi Philipin kasvoihin.\n\nPhilipin kankeat sormet leikittelivät pöydällä olevissa papereissa. Ne\nkoskettivat haastekirjelmää, joka koski avioerojuttua ja hän otti sen\nkäteensä.\n\n»Lukekaa tuo», ojentaen sen Caesarille.\n\nCaesar otti sen, mutta katsoi yhä edelleen Philipiin silmissään hurja\nuhkaus. Philip tunsi, että sinä hetkenä heidän suhteensa oli muuttunut.\nHän ei ollut enää tuomari, ainoastaan rikollinen, joka oli joutunut\ntämän vanhan, kiihkomielisen, jo ennestään puolihullun tekopyhän miehen\nkäsiin.\n\n»Voimallinen on Herra Sebaot», mutisi Caesar ja sitten Philip kuuli\npaperin ratisevan hänen käsissään.\n\nCaesar etsi silmälasit taskustaan. Kun hän oli saanut ne ulos\nkotelosta, hän asetti ne ylösalaisin nenälleen. Ne kohosivat hänen\nrypistettyyn otsaansa kiinni, niin ettei niistä silmille apua lähtenyt,\nkun hän ojensi kätensä koettaen lukea paperia. Sitten hän otti\ntaskustansa punaisen, kirjavan nenäliinansa ja alkoi puhdistaa laseja.\nSamalla, kun hän vapisevin käsin hankasi silmälasejansa tajuamatta mitä\ntehdä paperille, kotelolle, lasille ja nenäliinalle, mutisi hän koko\najan vapisevalla äänellä aivan kuin vahvistaakseen itseänsä kestämään\nsitä mitä näkisi: »Voimallinen on Herra Sebaot.»\n\nHän luki vihdoin paperin, eikä saattanut sen merkityksestä erehtyä.\n»Kantaja Quilliam ja vastaajat Quilliam ja Christian.»\n\nHän heitti haastekirjelmän pöydälle ja pisti silmälasit koteloonsa.\nIlma tuhisi kuuluvasti hänen sieraimissaan. »Ugh cha nee!» (Voi minua)\nhän mutisi. »Ugh cha nee! Ugh cha nee!»\n\nSitten hän avuttomana katsahti ympärilleen ja sanoi: »Erota itses\nminusta, Herra, sillä minä olen syntinen ihminen.»\n\nKosto, jota hän päivästä päivään oli suunnitellut ja josta oli jo\netukäteen nauttinut oli sinä hetkenä häipynyt hänen käsistään. Hänen\ntekopyhyytensä oli riisuttu alastomaksi. »Minä ymmärrän kuinka asiat\novat», hän sanoi synkästi. »Herra on johtanut minut tähän erhetysten\npyörteeseen rangaistakseen minua. Se on tuon kapakan vuoksi. 'Sinä et\nvoi palvella Jumalaa ja mammonaa'. 'Mitä väärin saadaan, se surulla\nja murheella haaskataan'. Minä luulin, että olin Jumalan lapsi, mutta\nrikkauden himo on sokaissut minut ja häväissyt tuon sanan. Ugh cha\nnee! Minun rikkauteni on ollut kuin kangastus erämaassa. Se on annettu\nminulle vain, että minä sen kautta turmioon joutuisin.»\n\nHänen hengellinen ylpeytensä oli murrettu. Kaikkivaltias ei sallinut,\nettä Hänen nimeänsä voitonhimosta turhaan lausuttiin. Hän otti hattunsa\nja pisti sen päähänsä takapuoli eteenpäin. Puolitiessä ovelle hän\npysähtyi. »Niin, niin, minä jätän teidät nyt, voikaa hyvin, herra»,\nhän sanoi kumartaen hitaasti päätänsä. »Herra on koko ajan tiennyt,\nmillainen te olitte, mutta mitä hyötyä Hänen tiedostansa on — Hän ei\nkuitenkaan ilmaise kenellekään. Ja minä olen kehoittanut muita syntisiä\npelkäämään Hänen tuomiotansa ja vihaansa, ja Hän on kuitenkin antanut\nperkeleitten lyödä leikkiä minun itseni kanssa. Ugh cha nee! Ugh cha\nnee!»\n\nPhilip oli lysähtänyt takaisin tuolilleen ja hänen päänsä oli painunut\npöytää vasten. Hän kuuli vanhan miehen astuvan ulos; hän kuuli hänen\nraskaan, hitaan astuntansa notkahtelevan portaissa; hän kuuli hänen\nkenkäinsä narskeen ulkona käytävällä. »Ugh cha nee! Ugh cha nee!» nämä\nsanat soivat kuin kuolinkello hänen korvissaan.\n\nJem-y-Lord, joka oli ollut kaupungilla, tuli takaisin tavattoman\ninnoissaan.\n\n»Sellaisia uutisia, teidän kunnianarvoisuutenne! Seilaisia verrattomia\nuutisia.»\n\n»Mitä sitten?» kysyi Philip kohottamatta päätään.\n\n»Koko saarella on pantu kiertämään listoja, joisa on pyydetty\nkuningatarta tekemään teistä kuvernöörin.»\n\n»Taivaan Jumala!» huudahti Philip, »se olisi kauheata.»\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKun Philip saattoi mennä ulos, tuotiin vaunut portaiden eteen ja hän\nteki matkan ympäri lahtea. Kaupunki oli herännyt talviunestaan ja\nsatamassa oli vilkasta elämää ja iloista puhelua ja naurua. Enemmän\nkuin sata miestä oli lähtenyt majoistaan saaren sisäosista ja he\nvalmistelivat nyt veneitään ja vehkeitään makrillin kalastusta varten\nKinsalessa. Missä alukset olivat talviteloillaan lekottaneet, siellä\noli nyt kokonainen metsä mastoja, kaikki maalattuina ja puhdistettuina\nja verkot, joihin vasta oli laitettu uudet kohot, ovat ripustetut\nlaiturin reunalle.\n\n»Hyvää huomenta, herra tuomari», huusivat miehet.\n\nKaikki he tervehtivät häntä ja muutamat tulivat Man-saaren vanhan tavan\nmukaan vaunun ovelle ja nostivat tahraisilla käsillään hattuaan sanoen:\n\n»Onpa erittäin hauska nähdä teitä taas, tuomari. Kun mies on kärsinyt\nsellaisen kohtauksen ja pelastunut, on aivan ilmeistä, että Herralla on\naivan erikoista tehtävää häntä varten.»\n\nPhilip vastasi hymyillen ja kumarrellen ja iloisin puhein, mutta heidän\nkohteliaisuutensa ja ystävällisyytensä tuntui vaivaavan häntä. Hän\najatteli Katea. Hän oli hänen menestyksensä uhri. Kaikki, mitä hän\noli saanut, oli Kate saanut maksaa. Hän ajatteli Katen unia, hänen\nkultaisia unelmiansa, jolloin hän oli kuvitellut kohoavansa hänen\nrinnallaan, kulkevansa käsi kädessä arvoon ja kunniaan sen miehen\nkanssa, jota hän rakasti. »Oi lemmikkini, oma rakastettuni», hän\nmutisi. »Ainoastaan vähän aikaa vielä.»\n\nTohtori istui häntä odottamassa, kun hän palasi kotiin takaisin.\n\n»Minulla on jotakin teille sanottavaa, tuomari», hän sanoi katsellen\npoispäin. »Se koskee teidän tätiänne.»\n\n»Onko hän sairas», kysyi Philip —» onko hän hyvinkin sairas?»\n\n»On, hyvin sairas.»\n\n»Mutta minähän olen joka päivä saanut tietoja hänen tilastaan.»\n\n»Hänen nimenomaisesta pyynnöstään on totuus tähän asti teiltä salattu.»\n\n»Vaunut ovat vielä ovella — —» alkoi Philip.\n\n»En ole koskaan nähnyt kenenkään voimain loppuvan niin sukkelaan.\nAinoastaan sielun voimat pitävät häntä vielä elossa. Epäilemättä teidän\nhoitamisenne häntä suuresti väsytti.»\n\n»Ei se ole vain sitä — minä lähden heti hänen luoksensa.»\n\n»Hän odottaa teitä vasta kello viisi.»\n\n»Vaikkapa niinkin, minä en voi hetkeäkään odottaa», sanoi Philip ja\nsinä hetkenä hän riensi ulos. »Oi, Jumala!» hän ajatteli. »Kuinka\njyrkkä onkaan se tie, jota minä olen joutunut kulkemaan.»\n\nKun hän tuli Ballureen, hän kiirehti eteisen läpi ja portaita ylös.\nNan-tädin sänkykamarin ovella hän tapasi Marthan, sisäkön, joka\nnyt oli sairaanhoitajattarena. Hän näytti hämmästyneeltä ja teki\nmuutamia hermostuneita eleitä estääkseen häntä menemästä eteenpäin.\nMutta ennenkuin hän oli ehtinyt mitään saada sanotuksi, oli toinen\njo huoneessa. Ilma oli raskas ja tuoksui lääkkeeltä, etikalta ja\nsairaudelta.\n\n»Hiljaa!» sanoi Martha liikuttaen huuliansa ja kulmiansa.\n\nNan-täti nukkui vuoteellaan puoliksi istuvassa asennossa. Tuskaista\noli nähdä sitä suurta muutosta, mikä hänessä oli tapahtunut. Kauniit,\nvanhat kasvot olivat valkeat ja tuskien vääntämät; leuka riippui\nalhaalla; silmät olivat puoliksi auki; päässä ei ollut myssyä; hänen\nhiuksensa olivat levällään tyynyillä ja tahmeat hiestä.\n\n»Hän on varmaan hyvin sairas», sai Philip hiljaa sanotuksi.\n\n»Hyvin sairas hän on», myönsi Martha. »Hän ei odottanut teitä,\nennenkuin kello viisi, herra.»\n\n»Onko tohtori sanonut hänelle? Tietääkö hän itse?»\n\n»Kyllä, herra, mutta itse hän ei ole siitä pahoillaan. Hän tietää, että\nhän ei tältä sijaltaan nouse, mutta hän on hyvin tyytyväinen — aivan —\naivan iloinen — mutta hän pelkää, että te saisitte tietää — vaiti!»\n\nSairas liikahti vuoteessaan.\n\n»Hän saattaisi kauhistua, jos hän — eikä hän ole valmistunut ottamaan\nteitä vastaan — menkää tuonne, herra», kuiskasi Martha osoittaen\nsiirrettävää varjostinta, joka oli oven ja vuoteen välissä. Kuului syvä\nhuokaus ja kuinka hän kostutti huuliansa ja sitten Nan-tädin ääni — ei\ntuttu ja rakas, vaan niinkuin entisensä kaiku. »Mitä kello on, Martha?»\n\n»Kahtakymmentä minuuttia vaille viisi, hyvä neiti.»\n\n»Niinkö myöhä. Nyt sinä et tehnyt kauniisti, kun annoit minun maata\nniin kauan, Martha. Minä odotan kuvernööriä kello viisi. Mikä onni,\nettei hän ole tullut aikaisemmin. Ei olisi soveliasta antaa hänen\nodottaa» ja sitten: »anna minulle sieni, tyttö. Kasta sitä ensin. Nyt\npyyheliina. Sitten kampa. Kas niin! Miten eloton tukkani nyt onkaan.\nÖljyä sanot sinä? Sitä itsekin ajattelin. Koko elämässäni minä en ole\nkoskaan sitä käyttänyt. Mutta tällaisessa tilaisuudessa — no, ehkä\npikkuisen. Nyt riittää. Tuo minulle myssy, se jossa on vaaleanpunaiset\nruusukkeet. Minun kasvoni ovat niin kalpeat — se antaa minulle hiukan\nväriä. Hyvä on. Et suinkaan sinä tahdo sanoa hänelle, että minä olen\nollut kipeänä? En ainakaan hyvin kipeänä? Nyt syrjään kaikki nuo.\nRohdot pois! Pane ne kaikki kaappiin. Noin paljon pulloja. 'Kuinka\nkipeä hän onkaan mahtanut olla', hän saattaisi sanoa. Avaapas nyt\nvasemmanpuolinen laatikko, Martha, tuo, jossa on avaimet, ja anna\nminulle se paperi, joka on päällimmäisenä. Juuri se valkea paperi. Se\ntaitettu, jossa on virallinen leima. Ah! Minä olen elänyt koko ikäni\nlakimiesten parissa. Pane se tähän peitteelle. Avaimetko, ne voit\npanna siihen viereen. Ei, pane ne tänne tyynyn alle minun selkäni\ntaakse. Niin sinne — alemma, hiukan alemma vielä — hyvä on. Aseta nyt\ntuoli, että hän voi istua minun vieressäni. Tälle puolelle vuodetta —\nei tuolle puolen. Silloin lankeaa valo häneen ja minä voin katsella\nhänen kasvojaan — minun silmäni eivät ole enää niin hyvät kuin ne\novat olleet, tiedäthän. Pikkusen edemmäksi, ehkä — ei kuitenkaan niin\nkauaksi — no, se on hyvä. Ah!»\n\nNan-täti huokasi syvään tyytyväisyydestä ja sitten hän sanoi:\n\n»Nyt minä luulen — — mitä kello on, Martha?» »Kymmentä minuuttia vailla\nviisi, neiti.»\n\n»Kävitkö puhumassa Janelle kotleteista? Hän pitää niistä, jos ne ovat\nkastetut leipäjauhoon, tiedäthän. Minä toivon, ettei tyttö unohda sanoa\n»teidän ylhäisyytenne.» Minä voin kuulla hänen äänensä, kun hän tulee\nalas eteiseen. Minun korvani eivät ole huonot, vaikka silmät ovatkin.\nVoihan sattua, ettei hän mitään puhukaan. 'Hän on ollut niin kipeänä',\nhän ehkä ajattelee. Martha, minä luulen, että sinun olisi parasta avata\nhänelle ovi. Jane unohtaa niin helposti. Hän saattaisi myöskin sanoa\nkaikenlaista. Jos hän kysyy: 'Kuinka hän tänään jaksaa, Martha?',\ntäytyy sinun vastata oikein iloisesti: 'Paremmin tänään, teidän\nylhäisyytenne.'»\n\nMutta silloin hän alkoi taaskin tuskasta valittaa.\n\n»Oh, voih — oh! Oh! Auta, Herra Jeesus!»\n\n»Oletteko varma, että olette kylliksi voimakas, neiti?\n\n»Eikö minun olisi parasta sanoa hänelle — —»\n\n»Ei, minä olen pahempi huomenna ja seuraavana päivänä sitäkin pahempi.\nAnna minulle ryyppy rohtoa, Martha — aamupäivän rohtoa — sitä, joka\ntekee minut iloiseksi. Kiitos, Martha! Jos tunnen tuskaa silloin, kun\nhän on täällä niin kärsin niin kauan kuin voin ja sitten sanon: 'Minä\ntunnen itseni hiukan uniseksi; sinun on nyt parasta mennä nukkumaan.'\nYmmärrätkö sitten, Martha?»\n\n»Kyllä, neiti», vastasi Martha.\n\n»Minä pelkään, että meidän täytyy olla pikkuisen viekkaita, Martha,\nmutta emmehän me voi sitä auttaa, emmehän? Hänellä on sangen pian\nvirkaanasettajaiset ja se kysyy voimia. Jos hän luulee, että minä\nolen ollut hyvin kipeänä, niin — hyvin, hyvin kipeänä, ymmärräthän —\nniin ehkä hän tuumii siirtää koko juhlallisuuden, enkä minä tahtoisi\nsitä mistään hinnasta. Hän on aina pitänyt niin paljon vanhasta\ntäti-pahasestaan. Katsos, ne nyt ovat sellaisia nuo pojat. Minä\nvoin sanoa, että ihmiset ihmettelevät, ettei hän ole koskaan mennyt\nnaimisiin, vaikka on kohonnut niin suureen arvoon ja vaikka hänelle\nkaikki on niin erinomaisesti menestynyt. Mutta katsos, minun tähteni\nhän ei ole sitä tehnyt. Hän tiesi, että minä voisin — —»\n\nPhilip hengitti raskaasti. Nan-täti kuunteli. »Minä olen varma, että\njoku on eteisessä, Martha. Onko se — —? On, hän se on — —; riennä\nkiireesti hänen luokseen.»\n\n»Kyllä, neiti», sanoi Martha pitäen melkoista touhua ja väliverholla\nvarjoten, kun Philip varpaisillaan hiipi ulos. Sitten tyttö tuli\nhänen luokseen portaille pyyhkien silmiänsä esiliinaansa ja ollen nyt\njohtavinaan Philipiä takaisin huoneeseen.\n\n»Oma poikani, poikani», huusi Nan-täti sulkien hänet syliinsä.\n\nMuutos oli ihmeellinen. Hän näytti nyt nuorelta melkeinpä hilpeältä.\n»Minä olen kuullut suuria, suuria uutisia», hän kuiskasi ottaen hänen\nkätensä.\n\n»Ne ovat vain huhuja, hyvä täti», sanoi Philip. »Voitko sinä nyt\nparemmin?»\n\n»Niin kyllä, mutta siitä kyllä vielä tulee tosi. Kyllä, kyllä, paljoa\nparemmin, minä olen varma, että siitä tulee tosi. Ja rakkaani,\nminkälainen suurenmoinen voitto! Minä uneksin siitä koko yön, kun\nsitten huomenna sen kuulin. Sinä olit Tynwaldin kukkulalla ensimmäinen\nmies ja sinun ympärillesi oli kokoontunut suuri joukko. Mutta tule nyt\nja istu tänne ja kerro minulle kaikki, kaikki. Sinä itse olet siis nyt\nparempi? Oletko sinä saanut voimasi takaisin, rakkaani? Oh, kyllä,\nmihin vain — istu mihin vain. Tässä, tämä tuoli on sopiva — tämä, tässä\nminun vieressäni. Ah, miten reippaalta sinä näytät?»\n\nHän oli suunniltansa ilosta, nojautuessaan tyynyihinsä ja yhä pitäen\nhänen kädestänsä hän sanoi: »Tiedätkö sinä, Philip Christian, kuka on\nonnellisin ihminen maailmassa? Minä olen aivan varma, ettet sinä sitä\ntiedä, vaikka oletkin niin viisas. Mutta minä sanon sen sinulle. Ehkä\nsinä ajattelet, että onnellisin on joku kaunis, nuori vaimo, joka on\njuuri vihitty mieheen, joka jumaloi häntä. Ei, siinä sinä olet aivan,\naivan väärässä, ystäväni. Onnellisin on joku vanha, vanha rouva, joka\non hyvin heikko ja kallistuu iltaa kohden, eikä enää toivo saavansa\nvaeltaa kauan, mutta jolla on ympärillänsä poikansa, täysikasvuiset,\nsuuret, voimakkaat pojat, joilla on koko maailma edessänsä avoin. Hän\non maailman onnellisin ihminen. Ja sitä seuraava olen minä, rakas\npoikani. Oma rakas poikani poika — —»\n\nHän vaikeni ja sitten näyttäen katselevan kauas, lisäsi: »Mahtaako hän\nnyt arvella, että minä olen täyttänyt velvollisuuteni?»\n\n»Kuka?» kysyi Philip.\n\n»Sinun isäsi», hän vastasi.\n\nSen jälkeen hän kääntyi palvelijattareen ja sanoi hyvin iloisesti:\n»Sinun ei tarvitse odottaa, Martha. Hänen ylhäisyytensä kutsuu sinua\nsitten, kun minä tarvitsen rohtoa. Eikö totta, teidän ylhäisyytenne?»\n\nPhilipillä ei ollut sydäntä korjata hänen erehdystään uudelleen.\nTyttö jätti huoneen. Nan-täti katsoi oveen, kunnes se oli kokonaan\nsulkeutunut ja sitten koettaen kumartua Philipiin kuiskasi hyvin\nsalaperäisenä:\n\n»Sinä et saa hämmästyä, Philip, etkä säikähtää, etkä luulla, että minä\nolen hyvin kipeä tai että olen kuolemaisillani, mutta arvaapas, mitä\nolen tehnyt.»\n\n»Mitä niin?»\n\n»Minä olen tehnyt testamenttini. Onko se sinusta niin kauheata?»\n\n»Siinä olet tehnyt aivan oikein, täti», myönsi Philip.\n\n»Niin, pormestari on ollut täällä ja kaikki on järjestyksessä pienintä\nseikkaa myöten. Katso», ja hän nosti paperia, jonka palvelijatar oli\nasettanut hänen peitteilleen. »Annapas, kun minä nyt sinulle kerron.»\nHän nyökytti päätänsä selitellessään eri pykäliä. »Ensin tulee muutamia\npieniä lahjoituksia, ymmärräthän. Katsos, ensinnäkin on tuo Martha,\njoka on sellainen hyvä tyttö — hänelle minä olen antanut silkkiset\nleninkini. Ja sitten vanha Mary, Ballawhainen taloudenhoitajatar.\nVanha, onneton raukka, hän on nyt kärsinyt kolme vuotta reumatismia\nja hänen on niin paha maata villanöyhtäpatjalla, ne tulevat niin\nkuhmuisiksi — minä olen lahjoittanut hänelle höyhenpatjani. Ensin\najattelin, että jättäisin sinulle kaikki pienet tuloni. Tiedätkös,\nsinun vanha tätisi on ollut oikea saituri. Olen ollut niin ihastunut\nvähiin rahoihini ja minusta tuntui niin suloiselta ajatella — mutta\nnythän sinä et niitä tarvitse? Nehän eivät merkitsisi yhtään mitään?\nMinä olen ajatellut — no, mitä sinä luulet, mitä olen aikonut tehdä\npienelle omaisuudelleni?»\n\nPhilip silitteli hänen ryppyisiä sormiansa toisella kädellään.\n\n»Jotakin, joka on hyvää ja oikeata, täti, siitä olen aivan varma. Mutta\nmitä se on?»\n\n»Sitä sinä et ikinä arvaisi.»\n\n»Enkö?»\n\n»Minä olen ajatellut», — hyvin vakavasti, — »Philip. Koko maailmassa ei\nole ketään niin onnetonta kuin kurjuuteen joutunut sivistynyt nainen,\njoka on erehtynyt langennut. Erään raukan isä on kääntänyt hänelle\nselkänsä, kuten minulle on sanottu, eikä hän suinkaan voi odottaa, että\nhänen miehensä välittäisi hänestä, niin minä olen ajatellut, katsos — —»\n\n»Mitä?» kysyi Philip silmänsä maahan luotuina.\n\n»Sanoakseni sinulle totuuden, minä olen ajatellut, että olisi niin\nkaunista — —»\n\nJa sitten hermostuneesti sammaltaen vapisevalla äänellä aivan kuin\nanteeksi pyytäen tuli ilmi tuo suuri salaisuus, tuo paljon mietitty\nsotajuoni. Nan-täti oli testamentissaan määrännyt koko omaisuutensa\nKatelle.\n\n»Sinä olet enkeli, täti», sai Philip vaikeasti sanotuksi.\n\nMutta hän kyllä näki hänen uhrauksensa tarkoituksen. Täti puhui\nKatesta, mutta ajatteli samalla häntä, Philipiä. Hän tahtoi vapauttaa\nlemmikkinsä kuormasta, poistaa esteen hänen tieltään, vapauttaa hänen\nomantuntonsa soimauksilla, peittää hänen erehdyksensä ja salata kaiken.\n\n»Ja sitten tämä talo, rakkaani», jatkoi Nan-täti. »Sehän on sinun,\nmutta sinä et sitä koskaan käytä. Se on ollut pieni, tyyni satama,\nmutta nythän on myrsky ohi. Tahtoisitko — eihän sinulla ole mitään sitä\nvastaan — sallisitko ehkä — etkö voi antaa sen onnettoman raukan asua\ntäällä lapsinensa sitten, kun minä — kun kaikki on ohi, tarkoitan — kun\nhän on erossa — vai?»\n\nPhilip ei voinut vastata. Hän tarttui ryppyiseen käteen ja vei sen\nhuulilleen.\n\nVanhus oli suunniltaan ilosta. »Sittenhän minä sinun mielestäsi olen\nmenetellyt oikein? Oletko varma, että tämä on sinusta oikein? Pane se\ntakaisin laatikkoon, rakkaani. Ylimpään laatikkoon vasemmalla. Oh,\navaimet? No, voi minun päiviäni, missä ovat avaimet? Sehän nyt on. Nyt\nminä muistan. Ne ovat minun tyynyni alla. Tahdotko kutsua Marthan? Tai\nehkä sinä tahdot itse — tahdotko sinä?» (hyvin viekkaasti) − »eikö se\nole sinusta vaikeata? Siellä ne ovat vähän alempana, vielä vähän — ah!\nOma poikani, rakas poikani!»\n\nVanhan kyyhkysen toinenkin sotatemppu oli onnistunut. Löytääkseen\navaimet tyynyn alta täytyi Philipin vielä kerran kiertää kätensä hänen\nkaulaansa ja täti suuteli häntä otsalle ja poskille.\n\nMutta sitten tuli tuskankohtaus. Se väänsi hänen muotoansa, mutta\nsenkin läpi hän koetti hymyillä. Hän hengitti vaikeasti ja sanoi sitten:\n\n»Ja nyt — rakas — minusta tuntuu — minä tunnen itseni hieman — uniseksi\n— kuinka itsekäs minä olen — sinun kotlettisi — ruskeutetut — kauniin\nruskeat — kastellut leipäjauhoissa, tiedäthän — —»\n\nPhilip pakeni huoneesta ja kutsui Marthan. Hän kierteli talossa koko\nillan ilman määrää. Eräänä hetkenä hän tapasi itsensä Nan-tädin\nsinisestä työhuoneesta, joka oli täynnä tuttuja esineitä — rukki,\nompelukehys, vanhanaikainen piano, ilmassa lavendelin tuoksu — kaikki\nsiistiä ja järjestyksessä kertoen hänen läsnäolostansa. Lamppu paloi,\nkoska tohtoria odotettiin, mutta takassa ei ollut tulta.\n\nKellon lähetessä kymmentä tuli tohtori. Mitään ei voitu tehdä; mitään\nei voitu toivoa; ehkä hän saattoi elää aamuun, ellei — —\n\nPuolen yön maissa Philip hiipi hiljaa tätinsä huoneeseen. Sairaan tila\noli muuttumaton. Philip aikoi mennä vuoteeseen, mutta pyysi että hänet\nherätettäisiin jos tapahtuisi muutosta pahempaan.\n\nKesti kauan, ennenkuin hän nukahti ja hänestä tuntui, että hän oli\nnukkunut vain hetkisen, kun hänen ovellensa koputettiin. Hän oli vielä\nnukuksissa, kun hän sen kuuli. Päivä oli jo valjennut ja merellä loisti\nhohtava valojuova ilmaisten auringon nousua. Puistosta kuului varpusen\nyksitoikkoinen sirkutus.\n\nNan-tädin voimat olivat suuresti vähenneet, mutta tuskan ilme oli\nhäipynyt hänen kasvoiltansa ja sijaan oli levinnyt melkein enkelimäinen\nkirkkaus. Kun hän tunsi Philipin, hän vei hänen kätensä sydämelleen\npitäen sitä kauan siinä. Hän puhui vain muutaman sanan, sillä hengitys\noli lyhyt ja katkonainen. Hän jätti sielunsa Jumalan huomaan. Sitten\nhän, kasvoillaan onni ja tyytyväisyys, viittasi Philipille. Philip\npainoi korvansa lähelle hänen huuliansa ja hän kuiskasi: »Vaiti,\nrakkaani! Älä kerro kenellekään, sillä kukaan ei ole sitä koskaan\ntiennyt — ei edes uneksinutkaan — mutta minä rakastin sinun isääsi — ja\n— _Jumala antoi hänet minulle sinussa_.»\n\nVanha, suloinen kyyhky oli paljastanut sydämensä viimeisen salaisuuden.\nPhilip painoi huulensa hänen poskelleen, joka jo oli kylmä, ja jolle\nkuolema oli painanut leimansa. Sitten hänen silmänsä sulkeutuivat, pää\npainui taaksepäin, huulten väri muuttui, mutta sittenkin hän näytti\nhymyilevän. Näin uinahti Nan-täti ikiuneen rauhallisena, toivorikkaana,\nluottavana ja melkein iloisena, sillä hänen rakkautensa ylpeät unelmat\nolivat täyttyneet.\n\n»Oi, Jumala», ajatteli Philip, »suo minun pysyä kiinni päätöksessäni.\nAnna minulle voimaa vastustaa tuollaisenkin rakkauden kiusauksia,\nmillaiset ne lienevätkin.»\n\nTädin rakkaus oli koko hänen elämänsä ajan ollut hänen houkuttelevana\nkiusauksenaan. Hänen isänsä oli levännyt haudassansa kaksikymmentä\nvuotta, mutta tädissä oli elänyt hänen henkensä — hänen pyrkimyksensä.\nhänen pelkonsa ja epäilyksensä ja hänen elämänkokemuksensa. Siinä\noli alku Philipin onnettomuuteen, hänen alentumukseensa ja syvän\nkaksinaisuuden ensimmäinen syy. Hän oli saavuttanut kaiken, mitä\nsilloin oli menetetty, hän oli voittanut kaiken, mitä hänen pienessä\nmaailmassaan saatettiin voittaa, mutta minkä arvoista se kaikki oli?\nMinkä hinnan hän siitä kaikesta oli maksanut? »Mitä se auttaisi\nihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi ja sielullensa saisi\nvahingon?»\n\nPhilip painoi huulensa kylmälle otsalle. »Sinä suloinen olento, suo\nminulle anteeksi! Jumala vahvista minua! Älä salli voimani loppua\nviimeisessä koetuksessa.»\n\n\n\n\nXV.\n\n\nPhilip ei palannut enää Jalavaharjuun. Hän hautasi Nan-tädin isänsä\nhaudan jalkapäähän. Kummallakaan sivulla ei ollut tilaa, kun vasemmalla\npuolella lepäsi hänen äitinsä ja oikealla seisoi hänen isoisänsä\nrauta-aitauksella ympäröity patsas. Heidän täytyi sen vuoksi siirtää\nhopeapajua pari askelta tiehen päin.\n\nKun kaikki oli ohi, hän palasi yksin kotiin viettäen iltapäivän\njärjestellen Nan-tädin tavaroita, ja kun hän oli ne varustanut\nnimilapuilla, hän lukitsi kaikki siniseen kamariin. Ilma oli ollut\nviime päivinä hyvin huolestuttava. Pilkkuja oli nähty auringossa.\nSuuria sähköhäiriöitä oli huomattu, ja edellisenä iltana olivat\nrevontulet leimunneet pohjoisella taivaalla. Kun aurinko oli mailleen,\nmenossa, oli läntisellä taivaalla matalalla pilvenjälli hohtaen\nauringon valossa. Sen yläpuolella leijailivat mahtavat, synkät pilvet\nja välistä loisti ihmeellinen valojuova merelle aivan kuin enkeli\nolisi avannut taivaan oven. Kun sitten aurinko painui piiloon, levisi\ntulipunainen pilvenmöhkäle poikittain yli taivaan ja kuului kaukainen\nukkosen jyminä.\n\nPysähtyen työssään Philip katseli rannalle ja huomasi miehen\nratsastavan hurjaa vauhtia taloa kohden. Tämä oli lähetti, joka saapui\nkuvernöörin virastosta. Hän pysähtyi portille. Hetkistä myöhemmin hän\nseisoi huoneessa ojentaen Philipille kirjeen.\n\nJos joku olisi nähnyt tuomarin hänen ottaessaan kirjeen vastaan, hän\nolisi saattanut pitää sitä hänen kuolemantuomionaan. Hänen kasvonsa\nvalahtivat kuolonkalpeiksi kun hän rikkoi sinetin ja veti kirjelmän\nkuoresta. Se oli sisäministeriön valtakirja. Philip oli nimitetty\nMan-saaren kuvernööriksi. »Minun rangaistukseni, rangaistukseni!»\nhän ajatteli. Kuta korkeammalle hän kohosi, sitä syvempi oli hänen\nlankeemuksensa oleva. Se oli julmaa kohteliaisuutta, tuskallista\nhuomaavaisuutta, ja tuo rangaistus oli kauhea. Totisesti hänen tiensä\nkärsimyksen vuorelle oli jyrkkä. Kykenisikö hän koskaan nousemaan sille?\n\nLähetti kumarsi ja teki alamaisesti kunniaa. »Pyydän saada tuhannesti\nonnitella teidän ylhäisyyttänne.»\n\n»Kiitoksia, poikaseni. Menkää alakertaan. Siellä antavat teille jotakin\nsyötävää.»\n\nJollakin tekosyyllä tuli Jem-y-Lord hetkistä myöhemmin sisään kieppuen\niloisena kuin västäräkki. »Kyllä, teidän ylhäisyytenne — Ei, teidän\nylhäisyytenne — Aivan niin, teidän ylhäisyytenne.»\n\nSeuraava oli Martha, joka kohtasi hänet portaan päässä reippaasti\nhymyillen ja syvään niiaten. Ja koko talo, joka äsken oli ollut synkkä\nja iloton, tuntui nyt iloiselta ja hymyilevältä, aivan kuin pitkän\nunettoman yön jälkeen ilostuu nähdessään uuden aamun pillastuvan\nsisään säleverhojen välitse ja kuulee lintujen visertävän säveleitään\nhäkeissään alakerrassa.\n\n»Kate saa myöskin siitä kuulla», ajatteli Philip.\n\nHän kirjoitti hänelle pari riviä, ensimmäiset sairautensa jälkeen:\n\n    »Pysy rohkealla mielellä, rakkaani;\n    minä olen pian luonasi.»\n\nTämän, lappusen, joka oli ilman puhuttelusanaa ja allekirjoitusta, hän\npisti kuoreen ja kirjoitti osoitteen. Sitten hän meni ulos ja vei sen\nitse postiin.\n\nHänen palatessaan leimahtelivat salamat. Hänen teki mielensä kiertää\ntässä valossa Port Mooarille, kulkea sieltä luolille ja piiloittautua\nrotkoihin sinne, missä vesilinnut kirkuvat.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nIlta oli pitkälle kulunut ja hän istui huoneessaan, kun hän kuuli melua\nja äänekästä puhetta alakerrasta. Joku kaipasi siellä tuomaria. Siellä\noli Nancy Joe. Hän oli juuri tullut Sulbystä. Jotakin oli Caesarille\ntapahtunut eikä kukaan voinut hillitä häntä.\n\n»Menkää hänen luoksensa, teidän ylhäisyytenne», hän huusi ovelta.\n»Kukaan muu kuin te ei voi hänelle mitään, emmekä me käsitä, mikä ihme\nhäneen on mennyt. Hän on ottanut pässinsarven, johon hän hirveästi\npuhaltaa kiertäen ympäri taloa kuin mielipuoli ja huutaen Herraa\nkukistamaan talon, kuten Jerikon muurit hajosivat.»\n\nPhilip kutsui vaununsa ja lähti heti paikalla Sulbyyn. Myrsky oli\nyltynyt. Ukkosen jyrähdykset kaikuivat vuorissa. Välähtelevät salamat\niskivät puihin ja livahtelivat kuin käärmeet oksia pitkin. Kun he\najoivat Lezayren kirkkomaan ohi, kääntyi ajaja penkiltään puhumaan\ntaaksensa: »Tuolla on varmaankin jotakin tapahtunut, herra. Näettekö?»\n\nKirkas loimo valaisi pimeää taivasta sillä suunnalla, johon he olivat\nmenossa. Tien mutkassa lähellä »Ginger»-kapakkaa joku juoksi kiireesti\nheidän ohitsensa.\n\n»Mitä tuolla on?» kysyi ajomies.\n\nJa ääni pimeästä vastasi hänelle: »Salama on sytyttänyt »Keijukaisen»,\nja Caesar on tullut hulluksi.»\n\nNiin todellakin oli käynyt. Silloin kun Caesar kiihkossansa oli\npuhaltanut pässinsarveensa kiertäen taloa varmasti vakuutettuna, siitä,\nettä se oli Jeriko, oli salama iskenyt siihen.\n\nTuli oli saanut niin suuren vallan, että oli turhaa ajatellakaan\nsammuttamisia. Suuri reikä oli puhjennut kattoon ja liekit roihusivat\nsiitä korkealle taivaalle kuin savupiipusta. Koko Sulby oli rientänyt\npaikalle. Muutamat raahasivat huonekaluja ulos palavasta talosta,\ntoiset kantoivat joesta vettä ämpäreillä ja kiuluilla ja valelivat\nsillä palavaa olkikattoa.\n\nMutta huomattavin kaikista oli mies, joka kiersi ympäri, ensin tietä\nsillalle, sieltä joen toista puolta myllyn padolle ja taas takaisin\npäästäen hirvittäviä ääniä ja välistä pauhaten voitonriemulla ja\nivaten niille, jotka kaikin voimin toimivat pelastustyössä: »Tuo ei\nhyödytä mitään, minä sanon teille. Ette voi sitä sammuttaa Se on tullut\ntaivaasta. Enkö minä sanonut, että olen saanut sen iskemään?»\n\nMies oli Caesar. Hänen silmänsä säteilivät, huulensa nytkähtelivät\nsuonenvedon tapaisesti ja hänen kasvonsa olivat lentävästä noesta\nmustat kuin padan kylki.\n\nKun hän näki Philipin, levisi kauhea hymy hänen nokisille kasvoilleen\nja taloa osoittaen hän huusi niin, että se kaikui yli ihmisten melun,\nukkosen jyrinän ja tulen rätinän: »Tuolla sisällä asui rietas henki,\nherra. Se on kiduttanut minua nämä kymmenen vuotta.»\n\nHän näytti kuulostavan ja kuulevan jotakin. »Miten hurjasti se\nmölisee», hän huusi ja sitten nauroi villistä ihastuksesta.\n\n»Rauhoittukaa, herra Gregeen», pyyteli Philip, koettaen tarttua hänen\nkäsivarteensa.\n\nMutta Caesar riuhtaisi itsensä irti, puhalsi hirveästi torveensa ja\ntallusti taas ympäri talon. Kun hän tuli seuraavan kerran samalle\nkohdalle, kuului synkeä jyrinä, ja hän sanoi: »Tuo on Ballawhaine.\nHänellä oli munuaiskivi viisi vuotta ja tuolla tavalla hän juuri\nvalitti.»\n\nTaas Philip koetti rauhoittaa häntä. Se oli hyödytöntä. Lakkaamatta hän\nkulki palavan talon ympäri puhaltaen torveensa ja kehoitellen ihmisiä\nlakkaamaan jumalattomasta työstä, koska Herra itse oli käskenyt hänen\npuhaltaa alas Jerikon muurit, mutta hän oli polttanut ne sen sijaan.\n\nIhmiset alkoivat pelätä hänen hulluuttansa. »Heidän täytyy kai viedä\nhänet linnaan», sanoi joku. »Tai sitoa hänet kahleihin johonkin\nulkohuoneeseen», keksi toinen. »Kirk Mangholdin hullu sai viisitoista\nvuotta virua oljilla huoneen ylisillä, sill'aikaa kuin hänen lapsensa\nsisällä talossa kasvoivat miehiksi ja naisiksi.» »Tytär on tehnyt\nCaesarille kaiken tämän. Hävetkööt sellaiset tytöt, jotka saattavat\nvanhat isänsä perikatooni.»\n\nMutta Caesar jatkoi kiertoansa talon ympäri torveensa puhaltaen ja\nhuutaen: »Ei mitään hyödytä! Se on Herran Jumalan tahto.»\n\nKuta enemmän liekit leimusivat, sitä turhemmat olivat ihmisten\nsammutusyritykset ja sitä yliluonnollisempana kaikui Caesarin torvi ja\nhänen riemuhuutonsa.\n\nLopuksi Mummi meni hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä. »Tule\nkotiin, isä», hän nyyhkytti. Caesar katsoi häneen hämmentynein ilmein,\nsitten hän katsoi palavaan taloon ja näytti hetkeksi saavan järkensä\ntakaisin.\n\n»Tule kotiin, rakas», pyysi Mummi hellästi.\n\n»Minulla ei ole kotia», virkahti Caesar avuttomana.\n\n»Eikä minulla ole myöskään rahaa. Tuli on polttanut kaiken.»\n\n»Älä ole milläsikään, isä», lohdutteli Mummi. »Meillä ei ollut mitään,\nkun aloimme; me alamme uudestaan.»\n\nSilloin Caesar alkoi mutista raamatunlauseita ja Mummi lohdutteli häntä\nomalla koruttomalla tavallaan.\n\n»Minun sieluni kulkee syvissä vesissä. Minä olen heikko ja luuni ovat\nmusertuneet. Pelasta minut, Herra, sillä vedet käyvät ylitseni, minä\nuppoan liejuun eikä minulla ole, mihin jalkani nojaisin.»\n\n»Voi, voi, Caesar, mehän kuljemme maantietä ja tässä toki on ihan\nkuivaa.»\n\n»Monet härjät ovat minut piirittäneet; suuret Baasanin härjät saartavat\nminut. Pelasta minut jalopeurain kidasta; sillä sinä olet kuullut minun\nhuutoni, vapahtanut minut sarvikuonon puskulta.»\n\n»Älä välitä koko jalopeurasta äläkä sarvikuonosta vaan tule, että saan\nmuuttaa sinulle kuivat vaatteet.»\n\n»Puhdista minua isopilla, että minä puhdistuisin, pese minua, että minä\nlumivalkiaksi tulisin.»\n\n»Ah, kyllä, kyllä me sinut pesemme, kun tulemme Ramseyhin. Tule nyt\nvain mukaan!»\n\nCaesar oli jättänyt sarven jonnekin ja Mummi otti häntä kainalosta.\nCaesar antoi johtaa itseänsä, ja niin nämä kaksi vanhaa lasta katosivat\npimeään.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nPhilipiä odotti kirje hänen palatessaan kotiin. Se oli\nkuvernöörinsihteeriltä. Siinä oli väin muutamia rivejä, jotka oli\nkirjoitettu pöytäkirja-arkin takapuolelle, ja siinä ilmoitettiin, että\navioerovaatimus oli käsitelty samana päivänä suljettujen ovien takana.\nVaatimukseen oli myönnyttyjä kaikki oli nyt sitä myöten valmista.\n\n»Ei ole tarkoitukseni yhä haavoittaa teidän jo ennestäänkin\nkiihoittuneita tunteitanne, Christian», kirjoitti kuvernöörinsihteeri,\n»tai lisätä teidän vastuunalaisuutenne tunnetta, kun on kysymys tuosta\nnaisesta, mutta se minun täytyy sanoa, että hän on hylännyt teidän\ntähtenne kunniallisen, kelpo miehen.»\n\n»Minä tiedän sen», virkahti Philip ääneen.\n\n»Kun minä sanoin hänelle, että kaikki oli järjestyksessä ja ettei hänen\nhairahtunut vaimonsa enää vaivaisi häntä, luulen, että mies rupesi\nitkemään.»\n\nMutta Philipillä ei ollut vielä aikaa ajatella Peteä. Hänen sydämensä\noli nyt kokonaan Katen luona. Hän saisi ehkä vankilaan virallisen\nilmoituksen avioerosta ja se kohtaisi häntä kuin salaman isku. Hän\nsaattaisi ajatella, että koko maailma oli häntä vastaan, kun hänellä,\nPhilipillä, oli koko maailma jalkainsa juuressa. Philip halusi juosta\nhänen luoksensa, sulkea hänet syliinsä, suudella häntä suulle ja sanoa:\n»Minun, vihdoinkin minun!» Kate, hänen vaimonsa — hän hänen miehensä —\nkaikki anteeksi annettu — kaikki unohdettu!\n\nKoko sen illan lopun Philip käytti kirjeen kirjoittamiseen Katelle.\nHän sanoi hänelle, ettei hän voinut elää ilman häntä, että Kate nyt\nensi kerran oli hänen ja hän Katen ja että he nyt olivat yksi; että\nheidän rakkautensa oli syntynyt uudestaan ja että hän aikoi käyttää\nkoko tätä seuraavan elämänsä hyvittääksensä kaikkea sitä pahaa, mitä\noli hänelle tehnyt menneisyydessä. Sitten hän muutti sävyä ja vuodatti\nsydämensä hänelle laverrellen tavallista rakkauden korkeata veisua —\nmelkein lapsellista, hullua lörpöttelyä, hellää järjettömyyttä. Mitä\nmerkitsi, että hän nyt oli kuvernööri, saaren ensimmäinen mies? Sen hän\noli unohtanut. Mitä merkitsi, että hän kirjoitti langenneelle naiselle\nvankilaan? Sitä hän ajatteli vain siksi, että voisi unohtaa itsensä\nsitä enemmän.\n\n»Vain vähän aikaa vielä, rakkaani, ainoastaan vähän aikaa. Minä tulen\npian luoksesi, minä tulen. Ehkä vähän vanhempana, ehkä vakavampana ja\nsurullisempana, en enää nuorena poikana, mutta yhä toivorikkaana ja\nvalmiina kohtaamaan tulevaisuutta, millaisena se esiintyneekin, kun\nminulla on rinnallani se, jota rakastan.»\n\nSeuraavana päivänä Jem-y-Lord vei kirjeen Rushen linnaan tuoden\ntullessaan vastauksen. Siinä oli vain yksi rivi: »Oma rakkaani!\nVihdoinkin! Vihdoinkin! Oi. Philip, Philip! Mutta entäs meidän\nlapsemme?»\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nPhilipin nimitys kuvernööriksi oli luettu kaikissa Man-saaren kirkoissa\nja maalattu oikeussalien oville, ja kuvernöörinsihteeri valmisteli\nkaikin voimin virkaanasettajaisjuhlaa.\n\n»Sopisiko pääsiäisen edellisenä tiistaina», hän kirjoitti, »ja\ntietenkin Rushen linnassa? Eronnut kuvernööri on valmis saapumaan\ntänne siksi päiväksi ja antaa itse teille virkasinetin ja tarkastaa\nvirkanimityksenne.\n\nP.S. — _Yksityistä_. Ja jos teidän mielestänne se pehmeä-ääninen tyttö\non nauttinut kyllin kauan »Hänen Majesteettinsa suosiota», toimitan\nminä hänet heti vapauteen. Eipä silti, että hänellä olisi mitään hätää,\nmutta kuitenkin olisi parasta järjestää nämä pikku seikat, ennenkuin\nteidän suuri päivänne tulee. Sitä ennen voitte kuitenkin pitää huolta\nhänen tulevaisuudestaan. Olkaa antelias, Christian — siihen teillä\nkyllä on varaa. Mutta mitä minä puhuinkaan? Tiedänhän edeltäkäsin, että\ntässäkin olette liiallisen, naurettavan antelias.»\n\nPhilip vastasi heti tähän kirjeeseen. »Pääsiäistiistai sopii yhtä hyvin\nkuin mikä muu päivä hyvänsä. Mitä rouvaan tulee, antakaa hänen jäädä\nsinne, missä on, juhla-aamuun asti, jolloin minä itse järjestän kaikki.»\n\nPhilipin kirjeenvaihto oli nyt sangen laaja ja hänen täytyi ahkerasti\ntyöskennellä saadakseen kaikki suoritetuksi. Saaren neljä kaupunkia\nkilpaili osoittaakseen hänelle kunnioitustaan. Douglas, joka oli\nollut hänen menestyksensä näyttämönä, tahtoi panna toimeen loistavat\njuhlapidot; Ramsey, hänen syntymäkaupunkinsa, halusi järjestää\njuhlakulkueen. Hän hylkäsi kaikki nämä ehdotukset.\n\n»Minulla on surua», hän kirjoitti, »ja sitäpaitsi en ole vielä oikein\nterve.»\n\n»Ah, ei!» hän ajatteli. »Kenelläkään ei saa olla syytä moittia minua,\nkun aika tulee.»\n\nMaailman suosionosoituksilla ei ollut rajoja, ei sääliä — hän ei saanut\nhetkeäkään lepoa. Hänen mielikuvituksessaan kaikki tuo alkoi tuntua\npirulliselta julmuudelta aivan kuin kaiken takana olisi kaikunut\npaholaisen pilkkanauru.\n\nHän kyseli, kuinka oli Peten laita, tuskin kukaan tiesi tai välitti\ntietää hänestä mitään. Se tomppeli oli nyt tuhlannut viimeisen\nkillinkinsä ja myynyt asumuksensa typö tyhjäksi. Pääsiäisen\nedellisenä maanantaina hävitettäisiin koko koti lopullisesti. Siinä\nkaikki. Avioerosta ei puhuttu sanaakaan. Onneton, hylätty uhri, joka\nunohdettiin osoitettaessa suosiota väärintekijälle, vielä lopuksikin\nosoitti niitä suuria ominaisuuksia, jotka eivät koskaan voimakasta jätä\nhänellä oli voimaa vaieta ja anteeksi antaa.\n\nPhilip kyseli myöskin lapsesta. Se oli yhä Jalavaharjussa sen naisen\nhoidossa, jolla oli pysty nenä ja kirkuva ääni. Joka ilta hän teki\nsuunnitelmia saadaksensa haltuunsa Katen pienokaisen, mutta joka aamu\nhän hylkäsi ne, koska, niitä oli vaikea panna täytäntöön, ne olivat\njulmia ja herättäisivät vastustusta.\n\nMaanantaina ennen pääsiäistä hän askarteli ahkerasti työhuoneessaan\nBalluressa samalla kun lähetti ratsasti lakkaamatta hänen porttinsa ja\nkuvernöörin virkatalon väliä. Aamupäivän hän oli kuluttanut laatiessaan\nkaksi tärkeätä kirjelmää. Molemmat olivat sisäasiainministeriöön.\nToiseen hän oli painanut tuomarin leiman; toinen oli laadittu\nkuvernöörin viralliselle paperille. Hän juuri antoi lähetille\nmääräyksin vakuuttaa nämä kirjeet, kun hän kuuli avoimesta ovesta\nmahtavan äänen eteisestä. Se oli Peten ääni. Heikistä myöhemmin\nkiiruhti Jem-y-Lord sisään kasvoillaan kauhistus.\n\n»Hän on itse tullut tänne, teidän ylhäisyytenne. Mitä minä hänelle\nteen?»\n\n»Pyydä hänet tänne», vastasi Philip.\n\nJem alkoi änkyttää. »Mutta mutta — piispa tulee, tänne ihan tällä\nminuutilla.»\n\n»Pyydä piispaa odottamaan alakerran huoneessa.»\n\nPeten ääni kuului portaista. »Kas niin, kas niin, hiljaa nyt vain!\nTaivuta pikku päätäsi, lemmikkini. Niin juuri!»\n\nPhilip ei ollut puhunut Peten kanssa sitten, kun oli juonut konjakin\nsairasvuoteellansa. Hän ei voinut mitään — hänen kätensä vapisi.\nKohtaus oli oleva tuskallinen.\n\n»Taivuta taaskin päätäsi, rakkaani. Sillä tavalla.» Ja sitten Pete\nastui huoneeseen. Hän kantoi lasta olallansa, ja molemmat he olivat\nparhaissa vaatteissaan. Pete näytti vanhemmalta ja laihemmalta kuin\nennen. Päivettyneistä kasvoista erottautuivat huomattavasti kalpeat\njuovat silmien alla, mutta silmät olivat kirkkaat. Hän näytti\nihmiseltä, joka oli käynyt ankaraa taistelua ja hävinnyt, mutta ei\nkuitenkaan näyttänyt kantaviin maailmalle kaunaa siitä. Jem-y-Lord ja\nlähetti katosivat paikalla huoneesta ja ovi suljettiin.\n\n»Mitäs tästä ajattelet. Phil? Eikös se ole suloinen?»\n\nPete hypitti lasta polvillaan ja katseli sitä haltioituneena pää\nkallellaan.\n\n»Se on ihana kuin pikku enkeli», vastasi Philip hiljaisella äänellä.\n\n»Eikös olekin?» virkahti Pete ja alkoi laskea leikkiä ja ilakoida,\nkuin olisi ollut onnellisin mies maailmassa »Sinunkin olisi pitänyt\njo aikoja sitten saada tällainen, Phil. Aivan varmaan olisikin. Se\nilahduttaisi tavattomasti sinun mieltäsi. On kerrassaan ihmeellistä,\nmiten hauskoja pienet lapset saattavat olla. Ei kannata temppujen\ntekijöitä verrata niihin. Ne ovat lasten rinnalla surun kureissa kuin\nmuorin myssy. Pyytäen tuota ja pyytäen tätä — niin hurjan hauskoja ne\nsaattavat olla! Kun sinä olisit väsynyt ja masentunut ja tarvitsisit\nhiukan virkistystä, voisit lyödä kirjat läjään, mennä portaan päähän\nja huutaa: »Missä minun pikku tyttöseni on?» Silloin se tepsuttaisi\naskel askeleelta sinun luoksesi pitäen kiinni käsijohteista ja pian hän\nolisi luonasi. Ja varjelkoon, miltä elämä siellä sisällä nousisikaan!\nSinä laskeutuisit nelin ryömin lattialle ja pienokainen kömpisi ensin\nselkääsi ja sitten kaulaan. Sinä näyttäisit aivan samanlaiselta kuin\ntaulussa mies, jolla on koko maailma hartioillaan. Ja siellähän sinun\nkoko maailmasi olisikin ja nauraisi ja meluaisi kuollaksensa. Ja\nentäpä iltaisin, Phil, iltaisin — tultuasi kokouksista tai virastosta\nsinä hiipisit varpaillasi, hyvin varovasti, pienokaisen huoneeseen\nja kyselisit »nukkuuko hän hyvin»; sitten sinä seisoisit ovella\nkuunnellen sen hengitystä, menisit hiljaa sisään katsomaan sitä ja\nkaikki olisi vaiti, punainen valo lankeaisi sen kasvoille ja sanoen\n»Jumala siunatkoon sitä lemmikkiä», vetäytyisit tyytyväisenä takaisin\ntyöpöytäsi ääreen. Ah, sinun pitää välttämättä saada tällainen\npienoinen olento omaksesi, ihan pian, Phil.»\n\n»Hän on tullut sanomaan jotakin», ajatteli Phil.\n\nLapsi pyörähti alas Peten polvelta ja alkoi ryömiä lattialla. Phil\nkoetti hillitä itseänsä ja keskustella vapaasti.\n\n»Ja kuinkas sinä itse jaksat Pete?» hän kysyi\n\n»Kyllä vain», sanoi Pete upottaen sormensa tukkaansa, »mikäpäs siinä.»\nHän katseli mattoon ja lisäsi änkyttäen: »Sinä ehkä ihmettelet minua,\nPhil, mutta katsos», — hän epäröitsi — »etten valehtelisi sinulle —»\nsitten purskahduksena: »Minä aion lähteä ulkomaille taas; sellainen on\nasia.»\n\n»Taasko?»\n\n»Niin, niin olen ajatellut», sanoi Pete näyttäen häpeilevän. »Niin,\nsiten on asia, niin minä nyt aion tehdä. Katsos» — hyvin vakuuttavin\nilmein,— »kun mieheen on tarttunut matkustuskuume, hän on kuin\nikiliikkuja, jonka on mahdoton pysyä yhdessä paikassa. Hänen täytyy\njuosta sinne ja juosta tänne — ja juosta lakkaamatta. »Sellainen\non minun tilani. Ennen luulin että tämä vanha saari olisi kyllin\nsuuri minulle elämäni loppuun asti. Mutta ei! Minä ikävöin taas ihan\nkuollakseni kaivoksia, työmaita, neekerejä ja koko sitä villiä elämää.\nMeri kutsuu minua, ymmärräthän.» Ja sitten hän nauroi.\n\nPhilip ymmärsi häntä — Pete tahtoi vetäytyä pois tieltä. »Jäätkö sinä\nsinne kauaksi?» hän sammalsi.\n\n»Kyllä, niin minä olen ajatellut», vastasi Pete. »Katsos, kalleuksia\nei ole enää yhtä runsaasti kuin ennen, eikä nyt enää voi käden\nkäänteessä koota rikkauksia. Eipä silti, että minä nyt enää rikkauksia\nhaluaisinkaan — eikö se ole saman tekevä? Mutta joka tapauksessa luulen\nviipyväni matkallani jokseenkin kauan.»\n\nPhilip koetti kysyä, aikoiko hän pian lähteä.\n\n»Huomenna, veikko, laivalla Liverpoliin ja sieltä edelleen\nkeskiviikkona. Minä olen kiertänyt ympäri sanomassa »hyvästi» vanhoille\ntovereille — Jonaiquelle, leski Johnille, Niplightylle ja Kelly\nposteljoonille. Ei heissä nyt paljon sydäntä ole; jotakin muuta lienee\nsille sijalle pistetty, mutta eihän pidä odottaakaan liikoja. Tämä on\nainoa, joka ei näytä tahtovan mielellänsä erota minusta.»\n\nPeten koira oli hiipinyt jäljessä huoneeseen ja istui sangen viisaan\nnäköisenä hänen tuolinsa ääressä. »Se ei anna minkään erottaa itseänsä\nminusta, se vanha vekkuli.»\n\nKoira nousi ja heilutti hännän tynkäänsä.\n\n»Mc olemme matkustaneet paljon yhdessä, vai mitä, Tuomari? Se ei näytä\nkuitenkaan vielä väsyneen minuun.» Ilme Peten kasvoilla muuttui. »Mutta\nsitten on vielä Mummi. Se vanha enkeli tepsuttaa ympäri kuin uhkaava\nukkospilvi tietämättä, pitäisikö hänen antaa jyrähtää minulle vai\nei. Hänestä ilmeisesti tuntuu, että minä olen ollut julma. Minä en\nkuitenkaan voi mitään hänelle selittää. Ehkäpä sinä otat sen tehdäksesi\nsitten, kun minä olen poissa. Sinähän voit tuollaiset asiat helposti\nsuorittaa. En tahtoisi, että hän ajattelisi pahaa minusta, se vanha\nraukka.»\n\nPete vihelteli ja huuteli lapselle ja sitten hän lisäsi hyvin\nhiljaisella äänellä: »'Minä en ole ollut Castletownissa'. Minä kyllä\nmenin Ballasallalle asti ja sieltä minä saatoin nähdä linnan tornin.\nSilloin rohkeuteni petti ja minä käännyin takaisin. Sano sinä minun\njäähyväiseni hänelle, Phil. Sano hänelle, että minä olen anteeksi\nantanut — ei, ci juuri niin. Sano, että minun rakkauteni — ei, ei\nsekään sovi. Sinä tiedät kyllä parhaiten, mitkä sanat sopivat, kun aika\ntulee, Phil; minä jätän siis koko asian sinulle. Ehkä sanot hänelle,\nettä minä lähdin matkalleni iloisena ja tyytyväisenä ja miksikäs ei —\nonnellisena? Sehän ei ketään vahingoita, vaikka sanot niinkin. Minun\nsydämeni kuitenkaan ei ole murtunut, sillä kun mies on mies — hm!»\n— karistellen kurkkuansa, — »on kerrassaan ihme, mitenkä minä näinä\npäivinä kiihkeästi kaipaan tupakkaa aamuisin. Saanko minä tupakoida\ntäällä? Eikö se ole kielletty? Sinä olet kovin ystävällinen.»\n\nHän leikkasi tupakkansa poikkikärkisellä veitsellään, hieroi sitä, ja\nsitten hän sulloi piippunsa täyteen sytyttäen sen.\n\n»Ikävä on lähteä juuri ennen sinun suuruutesi päivää, Phil. Minä\npyydän kapteenia liputtamaan, kun me matkustamme ohi Castletownin,\nja jos laivalla on soittokunta, minä annan heille jonkun kolikon,\nettä he soittavat »Myle Charainen.» Kaikukoon se sinun korvissasi\nkuin satakielen viserrys, kuten sanotaan. Saattaa näyttää siltä,\nettä minä nyt hylkään sinut, mutta ei, ei suinkaan. Sinun suuruutesi\npäivä ei tullut minulle ollenkaan yllätyksenä. Minä olen tiennyt koko\najan, että se kerran tulee. »Sinä olet oleva ensimmäinen elävistä\nman-saarelaisista», sanoin minä sinä päivänä, kun matkustin ensi kertaa\ntäältä. Sinä et ole minua pettänytkään. Muistatko sinä sitä aamua\nlaiturilla ja sitä valaa, joka meidän kahden välillä vannottiin. Minä\nsanelin sen sinulle kuin olisin ollut itse pormestari — ei mikään eikä,\nkukaan saa koskaan tulla meidän väliimme — muistatko sinä sitä, Phil?\nNiin ei ole tapahtunutkaan eikä tule koskaan tapahtumaankaan.»\n\nHän veli piippuansa ahkerasti ja sanoi sitten merkitsevästi: »Sinä\nmenet pian naimisiin. Kyllähän minä sen tiedän yhtä hyvin kuin sinäkin,\nettä se tapahtuu sangen pian.»\n\nPhilip ei voinut katsoa häntä kasvoihin. Hän tunsi itsensä pieneksi ja\nvähäpätöiseksi.\n\n»Sinä olet suuri mies, veli, ja viisas mies, mutta tällainen tavallinen\ntyhmä ja oppimaton saa antaa sinulle neuvon — niin älä heitä sitä asiaa\nkauaksi tuonnemmaksi Minä en saa olla täällä nähdäkseni sitä. Minä ehkä\nsilloin olen merellä, jossa aallot lyövät laitoihin, tuuli suhisee\nmastoissa ja laiva luovii eteenpäin pimeässä. Mutta minä tiedän, että\nkotona on aamu, aurinko paistaa siellä on lämmintä ja lauhaa kaikkialla\nja sinä ja hän seisotte yhdessä vanhan alttarin edessä.»\n\nHän veti kaikin voimin piippuansa.\n\n»Sano hänelle, että minä jätän hänelle siunaukseni. Sano hänelle —\nmutta johan nyt on ihme, millä tavalla minä vedän. Sinun akkunaverhosi\nhaisevat sala vuotta tämän jälkeen.»\n\nPhilipin kosteat silmät katselivat lasta, joka leikki lattialla.\n\n»Mitäs sinä olet ajatellut tästä pienokaisesta?» hän kysyi voimiansa\nponnistaen.\n\n»Ah, sanoakseni sinulle totuuden, Phil, sentähden minä olen tänne\ntullut. Se nyt oli kuitenkin tärkein syy. Katsohan, lapsi ei oikeastaan\nole sovelias sellaiseen leirielämään. Eipä silti, etteivät he osaisi\nantaa arvoa tuollaisille pikku raukoille, erittäinkin jos ne ovat\ntyttöjä. Mutta kuitenkin, kun on ympärillä neekerejä ja sellaisia\nhöyläämättömiä miehiä, jotka eivät osaa hallita kieltään ja — —»\n\nPhilip keskeytti hänet kiihkeästi: »Aiotko jättää hänet Mummille?»\n\n»En. Sitä minä en oikeastaan ole ajatellut. Mummi alkaa tulla jo\nvanhaksi ja hänellä on omat tapansa. Sitäpaitsi hän tarvitsee lepoa\nja rauhaa vanhoilla päivillään. Saattaa vielä käydä niinkin, että hän\nmenee pois ennenkuin pienokainen on täysikasvuinen — sekin on aina\notettava lukuun. Ei, niin minä en ole suunnitellut — minä ajattelin —\nmutta voitko sinä sanoa, mitä minä ajattelin?»\n\n»Mitä se oli?» sanoi Philip kiivaasti hengittäen. Hän ei kohottanut\npäätänsä.\n\n»Minä ajattelin — tuota noin — minä suunnittelin, että — todellakin\nminä ajattelin — minä toivoin, että jos sinä itse — —»\n\n»Pete!»\n\nPhilip oli hypähtänyt ylös ja tarttunut Peten käteen, mutta ei voinut\nsanoa enempää. Peten suuruus ja jalomielisyys tuntui musertavan hänet.\nJa Pete jutteli edelleen aivan kuin olisi pyytänyt suurta suosion\nosoitusta. »'Hän on ollut sinun sydänvertasi', Pete», sanon itselleni,\n'eikä ole ketään muuta, jolle voisin hänet uskoa — kenellekään muulle\net voisi häntä luovuttaa. Philip rakastaa häntä', ajattelen minä. 'Hän\npitää hänestä huolen aivan kuin hän olisi hänen omansa. Hän tahtoo olla\nsille yhtä hyvä kuin sen oma isä'— —»\n\nPhilip ponnisteli voimiaan pysyäksensä pystyssä.\n\n»Minä olen myöskin ajatellut jättää hänelle jotakin», sanoi Pete.\n\n»Ei, ei!»\n\n»Kyllä kuitenkin — jättää hänelle yhden Man-saaren suurimmista\nmaatiloista. Caesarilla oli asiakirjat, mutta niinä olen ottanut ne ja\nvienyt asian pormestarille ja järjestänyt kaikki. Sitten kun minä olen\nlähtenyt.»\n\nPhilip koetti väittää vastaan.\n\n»Oh! Miehellä lienee toki oikeus jättää omillensa, mitä hän tahtoo,\neikös ole?»\n\nPhilip vaikeni. Hän ei voinut virkkaa mitään.\n\nUlkokuori täytyi säilyttää viimeiseen surulliseen hetkeen asti.\n\n»Ja kun minä sitten loikoilen siellä teltassani — käytettävänäni hyvät\npatjat ja paksut viltit, Phil, ei minulla ole mitään valittamisen syytä\n— saan nähdä hänen kasvavan suureksi vuosi vuodelta, yhtähyvin kuin\nitse vaalisin häntä. 'Nyt hän käyttää suuria esiliinoja', ajattelen\nminä. 'Nyt hänellä on pitkät hameet ja hän alkaa laitella hiuksiansa\nylös, nyt on hän suora kuin pajun vesa ja punainen kuin ruusu — kaunein\ntyttö koko saarella, ilakoiva kuva äidistään sellaisena kuin hän oli\nnuorena'. Ah, minä näen hänet henkeni silmillä, veli, selvemmin kuin\nmistään valokuvasta.»\n\nPete veti kaikin voimin pöllyäviä savuja piipustansa. »Ja äiti, hänet\nminä myöskin näen. Nainen koko olemukseltansa, Jumala häntä siunatkoon!\nMissä ikinä hän näkee onnettoman tytön, joka on menehtymäisillään\nhäpeäänsä, sitä hän rientää auttamaan, siitä menen vaikka takaukseen.\nJa sinut itsesi — minä näen sinut itsesikin, veli, ehkä vielä\nvalkopäisempänä auringon kallistuessa iltaan, mutta voimakkaampana\nsiitä huolimatta. Ja jos joku onneton raukka on saanut liian kovan\niskun ja sen vuoksi joutunut pimeyteen, tulee hän sinun luoksesi\nsaamaan lohtua, neuvoa ja voimaa ja sinä aina ojennat hänelle oikean\nkätesi, koska sinä itse tiedät, mitä merkitsee lankeaminen ja\nnouseminen jälleen ja koska sinä olet ihminen ja olet itse sopinut\nJumalasi kanssa.»\n\nPete pisti peukalonsa piippuun ja työnsi sen sitten savuavana liivinsä\ntaskuun. »Kas niin», hän sanoi käheästi. »Miten puheliaaksi mies\ntuleekaan, kun aikoo lähteä ulkomaille! Pelkkää runoutta vain ja mieli\nniin lämmin ja lauhkea. Hm! Hm!» Hän karisteli kurkkuansa. »Minä\nluulen, että minun täytyy lakata tupakoimasta; se hävittää ääneni\nkokonaan.»\n\nPhilip ei voinut virkkaa sanaakaan. Tuon miehen voima ja suuruus\nmusersi hänet. Hänen sydäntänsä viilsi, kun hän ajatteli, ettei Pete\nsaisi nähdä eikä kuulla, kuinka hän oli pessyt itsensä puhtaaksi\nhäpeästä.\n\nLapsi oli ryöminyt yli lattian avoimelle nurkkakaapille, josta hän otti\nkäteensä näkinkengän asettaen sen korvaansa näyttääkseen sitä.\n\n»No katsopas nyt Luota!» huudahti Pete. »Oletkos sinä sellaista nähnyt?\nHän tuntee tuon näkinkengän, siitä ei epäilystä. Noin hän ryömii\naamusta iltaan lakkaamatta. Tahdotkos nähdä kauneimman näytelmän\nmaailmassa. Phil?» Hän heittäytyi polvilleen ja ojensi kätensä. »Tule\ntänne, sinä pikkuinen tupu. Työnnä tuolia vähän likemmä — sillä\ntavalla. Hyvä, ettei Nancy ole nyt täällä. Hän olisi kuin vimmattu\nmeidän kimpussamme. Mutta ihmeellisen taitava lapsenhoitaja hän on ja\njos tarvittaisiin hoitajaa — äitipuolen käsi on kylmä — mutta Nancy!\nEi voi kurkistaa edes pensaan yli hänen karitsaansa niin hän huutaa\nja parkuu jotta maa tärisee. Seiso suorana nyt, tyttö, seiso suorana,\nlemmikki. Nancy on kuitenkin oikeassa pienokaisen sääret ovat aivan\nkuin kalan kylkiluut. Tule, kultani, tule.»\n\nPete oli asettanut lapsen selkä tuolia vasten ja ojensi nyt kätensä\nhyvin lähelle sitä. Lapsi astui nyt askeleen siihen kyynärän laajuiseen\nmereen, joka oli välillä, katsahti sitten jätettyyn tuoliin, käänsi\nsilmänsä lattiaan ja tepsutti sitten eteenpäin, kunnes hermostuneesti\nnaurahtaen heittäytyi Peten syliin.\n\n»Mainiota! — Eikö se ollut sievää. Phil? Oletko koskaan nähnyt\nkauniimpaa kuin lapsen ensimmäiset askeleet? Vielä, Kitty, lemmikkini.\nMutta mene nyt uuden isäsi luo. Hiljaa nyt, hiljaa!» (Sanat\ntuntuivat tarttuvan kurkkuun.) »Suutele minua ensin!» (tukahduttaen\nnyyhkytyksensä) »Vielä yksi, lemmikkini», (koettaen nauraa) »Nyt kasvot\ntoisaallepäin. Yksi — kaksi, oletko valmis, Phil?»\n\nPhilip ojensi pitkät, valkeat, vapisevat kätensä.\n\n»Olen», tukahduttaen nyyhkytyksensä.\n\n»Kolme — neljä — astu nyt!»\n\nLapsen sormet hukkuivat Philipin kouraan; se pysähtyi, astui taaskin,\nkuului toinen hermostunut naurahdus ja lapsi oli Philipin sylissä;\nPhilip painoi päänsä sen yli ja puristi sitä sydäntänsä vasten.\n\nHetkisen päästä hän huudahti kohottamatta silmiänsä: »Pete!»\n\nMutta Pete oli salaa hiipinyt ulos huoneesta.\n\n»Pete, missä sinä olet?»\n\nMissä hän oli? Hän oli ulkona itkien kuin lapsi — ei, kuin mies —\najatellessaan sitä onnea, jonka oli jättänyt yläkertaan.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nSinä iltana oli tavatonta liikettä Peelin kaupungissa. Oli St.\nPatrickin päivä ja makrillin kalastajien tuli lähteä Kinsaleen.\nSataviisikymmentä alusta oli satamassa, valot loistivat kapteenin\nkojusta ja tuli paloi kajuutassa. Piipuista kohosi savu ilmaan ja\npurjeet olivat puoliksi levällään. Meri-ilma oli raitis; rivakka\ntuuli kävi luoteelta ja raikas suolainen tuoksu täytti ilman. Kun\nkohovesi oli palannut, alkoivat laivat vähitellen solua satamasta.\nSilloin hyökkäsivät vaimot, lapset ja vanhemmat miehet kauemmas\nsatamajohteelle. Äidit olivat katsomassa poikiaan, vaimot miehiään,\nlapset isiään ja tytöt sulhasiaan kaikki täynnä iloa ja riemua, naurua\nja reippaita huudahduksia.\n\nJoku tytöistä muisti, että he jättivät saaren, ennenkuin uuden\nkuvernöörin juhlallinen virkaan-asettajaispäivä oli ehtinyt. Heti\npaikalla he olivat valmiit leikkivaaleihin — niinkuin heidän olisi\nitsensä pitänyt valita kuvernööri.\n\n»Ketä te äänestätte, herra Quayle?» — »No tuomari Christiania\ntietysti.» — »Heittäkää siis hakanne tänne, niin me tyrkkäämme teidät\nmerelle siitä hyvästä.» »Tuossa on nuora, vetäkää tytöt.» Ja nuora\nheitettiin ja parikymmentä tyttöä tarttui siihen vetäen alusta laiturin\nsivua, kunnes se yksin alkoi lekotella, kiersi kalliot ja katosi kuin\nlokia merelle koillisen puhaltaessa.\n\n»Onnea matkalle, Harry!» — »Kukkaro täynnä rahaa, kun tulet kotiin,\nJem!» — »Kirjoita meille — muista kirjoittaa!» — »Hyvästi isä, hyvästi!»\n\nKukaan ei itkenyt. Kyyneleistä ei ollut merkkiäkään — kaikkialla vain\nreippaita, nuorekkaita kasvoja, kirkkaita silmiä ja iloista naurua,\nkunnes alus aluksen perään solui aavalle merelle ja tuuli tarttui\nniiden purjeisiin niin, että ne sukelsivat tummaan yöhön. Yksinpä\nkoiratkin laiturilla ilakoivat, hyppivät ja haukkuivat aivan kuin\nolisivat olleet hulluina ilosta.\n\nKesken tätä vilkasta näytelmää asteli eräs mies, puettuna lyhyeen\nlakkiin, leveäreunaiseen, pehmeään hattuun, laiturille omituinen\npikkuinen koira kintereillään. Hän seisoi hetkisen aivan kuin\nhämmästyen tätä merkillistä yöllistä näytelmää, joka oli hänen\nedessään. Sitten hän tunkeutui nuoren väen muodostaman ryhmän läpi ja\nkuunteli hetkisen heidän puhettaan ja nauruaan. Hänen koiransa seurasi\nhäntä, kuono aivan hänen kantapäillään. Jos joku toinen koira hullussa\nnuorekkaassa ilossaan nuuski ja haukkui sen ympärillä, se murahti ja\nirvisti ja painui takaisin isäntänsä jalkoihin aivan kuin häveten.\n\n»Tuomari, Tuomari, no, joko sinä ole! alkanut tulla vanhaksi, häh?»\nsanoi mies.\n\nHetkisen kuluttua hän meni aivan äänettömästi matkoihinsa. Kukaan\nei häntä kaivannut; kukaan ei häntä edes huomannutkaan. Hän oli\npalannut takaisin kaupunkiin. Leipurin puodista, joka oli auki, että\nmatkalle-lähtijät voisivat evästä itsellensä varustaa, hän osti\nlaivakorppuja. Sitten hän palasi rantatietä laiturille. Päästyään\nrakettihuoneen luo hän kääntyi rannalle ja katseli hietikosta, kunnes\nlöysi melkoisen kiven, joka oli keskeltä kapeampi ja päistä leveämpi.\nSitten hän astui laiturille, koira seurasi jäljessä katsellen hänen\ntoimiansa.\n\nViimeinen alus oli nyt päässyt ulos lahdelta. Sen saattoi aivan\nselvään erottaa kuutamossa, samoin kuin vihertävän laineenkin, joka\nlöi sen reunoihin. Muutamassa laivassa oli lyhty katolla ja miehen\nsuunnaton varjo lankesi levitetylle purjeelle. Kuului huudahduksia ja\nvastauksia yli kohisevan veden. Silloin alkoi joku nuori ääni laulaa\nveneistä »Ihana Mona, hyvästi jää.» Naiset tarttuivat säveleeseen ja\nniin esitettiin vuorolaulua säkeistö säkeistöltä, naiset laiturilta ja\nmiehet veneistä, välimatkan laajetessa lakkaamatta heidän välillään.\n\nMuuan vanha kalastaja, joka oli pysynyt tungoksesta vähän ulompana,\npiti pikku tyttöä olkapäällänsä.\n\n»Te ette lähdekään Kinsaleen tällä kertaa, toveri», sanoi ääni hänen\ntakanansa.\n\n»Oh, en, herraseni, mutta kyllä minä siellä osallani olen ollutkin.\nRunsaasti kolmekymmentä vuotta olen sitä ammattia harjoittanut. Mutta\nnyt en minä enää kykene.»\n\n»Sellainen on maailman meno, nähkääs. Nyt on nuorten vuoro. Niiden\nvuoro on nyt laulaa, Jumala niitä siunatkoon! Me emme tahdo suinkaan\npahoitella, vai kuinka? On kuitenkin yksi asia, joka meidän on aina\nmuistettava — mc voimme muistella omaa nuoruuttamme ja se lohduttaa!»\n\n»Minä muistelenkin lakkaamatta menneitä aikoja, herra», sanoi vanha\nkalastaja.\n\n»Elämä on sittenkin parasta, mitä tiedämme ja kun kuolema tulee, ei\nsekään ole mikään hirveä onnettomuus. Ettekö tekin ole siinä samaa\nmieltä, toveri?»\n\n»Olen kyllä, herra, olen.»\n\nViimeinen alus oli nyt kiertänyt linnakallion taa, ja sen pääpurje\noli vähitellen pienentynyt, kunnes kokonaan hävisi näkyvistä. Laulu\nlaiturilla oli vaiennut ja naiset ja lapset käänsivät surullisiksi\npainuneet kasvonsa kaupunkia kohden.\n\nKuului yleinen juttelun sorina, »eikö se ollut komeata?» — »Eikös\nsinustakin?» — »No, miksi te sitten itkette?»\n\nTytöt hymyilivät kostein silmin toisillensa ja palasivat raskain\naskelin takaisin. Äidit kantoivat kitisevät lapsensa kotiin koettaen\nhyssytellen rauhoittaa heitä. Vanhat miehet tallustivat kotiin selkä\nkumarassa ja laahaavin askelin.\n\nKun kaikki olivat menneet ja satamamestari heittänyt viimeisen\nsilmäyksen ja huomannut, että kaikki oli, kuten piti, asteli mies\nkoirinensa tyhjän laiturin ulommaiseen kärkeen, jossa istahti pollarin\npäähän. Kaikki oli nyt hiljaista. Äänet, laulu ja nauru olivat\nvaienneet. Ei ollut muuta ääntä kuin nousevan veden kohina, kun se\nmahtavana virtana tunkeutui lahteen kallioiden ja laiturijohteen\nvälitse.\n\nMies katseli koiraansa, kumartui alas, antoi sille korpun ja taputteli\nsitä, kun se ratusteli illallistaan. »Tuomari, rakas Tuomari! Oletko\nsinä jo vanha, vai? Me olemme kulkeneet yhdessä pitkiä matkoja, emmekös\nole? Vähän väsynyt, niinkö? Sinä et jaksaisi enää kulkea sellaista\nmatkaa. Vaikea on kuitenkin erota. Machree! Machree!»\n\nHän otti kiven, sitoi sen nuoran päähän, teki silmukan toiseen päähän,\npisti sen koiran kaulaan ja varoittamatta otti äkkiä kiven ja koiran\nheittäen ne reunustan yli mereen. Vanha elukka parka päästi surkean\nvalituksen lentäessään ilmassa, loiskahdus ja sitten — vesi huuhteli\nkohisten laiturin seinää.\n\nMies oli äkkiä kääntynyt ja kävi raskain askelin laituria pitkin.\n\nYö oli Philipille ollut tuskan yö. Koko maailma tuntui liittoutuneen\nyhteen estääkseen häntä panemasta päätöstänsä toimeen. »Sinun ei\npidä», näytti olevan tunnuslause, joka oli kirjoitettu kaikkialle.\nNeljä henkilöä oli saanut selville hänen salaisuutensa ja kaikki\nnäyttivät yksimielisesti tahtovan pitää sen omina tietoinaan.\nEnsimmäinen oli kuvernöörinsihteeri, joka oli suljettujen ovien\ntakana järjestänyt avioeron. Toinen oli Pete, joka olisi voinut\njulistaa hänen häpeänsä koko maailmalle ja siten vetänyt hänet alas\nhänen korkeasta asemastaan, mutta joka mieluummin vaikeni ja vetäytyi\nkenenkään huomaamatta pois tieltä. Sitten tuli Caesar, jonka kauhea,\npettymyksestä johtunut järjenhäiriö auttoi häntä säilyttämään hänen\nsalaisuutensa kuin vuoressa. Nan-tädin huolenpito Katen tulevaisuudesta\nteki mahdolliseksi, ettei tarvinnut osoittaa varoja, jotka olisivat\nkavaltaneet salaisuuden. Kaikki nämä tuntuivat huutavan hänelle —\nolipa sitten syynä rakkaus tai pelko: »Säilytä rauhasi. Älä sano\nmitään. Mennyt on ollutta ja mennyttä. Se on kuollut eikä sitä enää ole\nolemassakaan. Jatka alkamaasi tietä. Olet vasta alussa. Mitä oikeutta\nsinulla olisi luopua päämäärästäsi? Saari katsoo sinuun ja odottaa\nsinulta paljon. Astu eteenpäin ja ole luja.»\n\nJumalan kiitos, nyt oli toki liian myöhäistä taipua tähän kiusaukseen,\nliian myöhä oli enää jättää omatuntonsa tyynnyteltäväksi tällaisilla\nlahjuksilla. Peruuttamattomasti hän oli tiensä valinnut ja ottanut\nratkaisevan askeleen. Hän ei voinut enää palata takaisin.\n\nMutta mikä hirveä rangaistus, itse herättää koko, saari\nharhaluulostaan! Miten kauhealta tuntuisikaan hetki, jolloin kaikki\nsaisivat tietää, että hän oli pettänyt koko maailmaa! Hän oli roisto\n— valkeaksi sivuttu hauta. Jokainen askel, jonka hän oli ottanut\npikaisesti kavutessaan ylös, oli käynyt niiden ihmisten ruumiiden\nyli, jotka häntä liiaksi rakastivat. Ensin Katen, joka oli uhrattu\ntuomarin viralle, ja sitten Peten, joka maksoi hinnan hänen kuvernöörin\narvostansa.\n\nHän luuli näkevänsä ylpeitten katseitten synkkenevän, kuulevansa\npetettyjen kiroukset, tuntevansa rehellisten sydänten kuumat kyyneleet\nheidän nähdessään niin kauniilta näyttävän elämän sortuvan. Tuskassansa\nkiusauksen viimeisinä hetkinä hänestä tuntui, ettei hän taistellut vain\nihmisten ja maailman, vaan itse pimeyden pääruhtinaan kanssa, joka\nkäytti hyväkseen maailmaa katkerasti ivatessaan hänen asemaansa — joka\ntarjosi hänelle kaiken maailman kunniaa voidakseen ikuisesti tuomita\nhänen sielunsa.\n\nSilloin ilmestyi toinen kiusaus, jonka toteuttaminen oli aivan lähellä\n— kiusaus jättää kaikki ja paeta. Oli puoliyö. Kuu valaisi meren\nrajatonta ulappaa. Hänen sielunsa oli kuin musta, seisova pohjasakka\nsilloin, kun luode on alimmillaan eikä vuoksi ole vielä alkanut kohota.\nOh, kunpa voisi jättää kaiken jälkeensä — häpeän ja kunnian ja kaiken!\n\nHetki oli sama, jolloin tytöt Peelissä auttoivat kalamiehiä ulapalle ja\nnämä tunnustivat äänestävänsä Christiania.\n\nUnessa olivat tuskat vielä kamalammat. Hän oli olevinansa\nCastletownissa, jossa hiipi salaa linnan muurin vierustaa. Kurkistellen\nparlamenttitalolle ja satamaan hän koetti salaa pistää yksityisen\navaimensa oikeussalin lukkoon. Vanha portinvartijan vaimo kuuli, kun\nhän hiljaa asteli porttikäytävää tullen ulos kädessään kynttilä, jonka\nliekkiä hän toisella kädellään suojeli. »Minä olen unohtanut jotakin»,\nsanoi Philip. »Anteeksi, teidän armonne», vastasi eukko syvään\nniiaten. Äänettömästi Philip oli avaavinaan oven, joka oikeussalista\nvei vankilan puolelle, mutta pimeästä portaitten juurelta huusi\nvartija hänelle: »Kuka siellä? Seis!» — »Vaiti!» — »Herra tuomari!\nPyydän anteeksi, teidän armonne.» — »Näyttäkää minulle, missä ovat\nnaisvangit.» »Täällä päin, teidän armonne.» — »Missä on _hänen_\nkoppinsa?» — »Tässä, teidän armonne.» »Antakaa minulle avain ja lyhty.\nMenkää nyt takaisin vartijain huoneeseen.» Hän oli nyt Katen luona.\n»Oma rakkaani, rakkaani!» »Oi, rakas lemmittyni!» »Tule, paetkaamme\ntältä saarelta. Minä en voi sietää sitä. Minä luulin, että voisin,\nmutta en voi. Minä olen saanut luokseni lapsen. Tule!» Ja sitten\nvastasi Kate: »Minä menen minne tahansa sinun kanssasi, Philip, mihin\nvain tahdot. Minä en tarvitse mitään muuta kuin sinun rakkautesi. Mutta\nonko se sinunlaisesi miehen arvon mukaista? Jätä minut. Me olemme jo\nlangenneet kyllin syvälle tarvitsematta enää suistua tähän kuiluun.\nPois täältä! Mene!» Ja hän hiipii pois kopista peläten tuota rakastavaa\nvihaa, joka tahtoi pelastaa hänet häneltä itseltään. Hän, tuomari ja\nkuvernööri; oli hiipinyt ulos kuin koira.\n\nSe oli vain uni. Kun hän heräsi, linnut lauloivat ja sinisenä kaareutui\ntaivas meren yllä. Kiusaus oli voitettu; hän oli polkenut sen jalkainsa\nalle. Hän ei voinut epäröidä enää; hänen maljansa vuoti yli äyräittensä\nja hän tahtoi tyhjentää sen pohjia myöten.\n\nJem-y-Lord tuli sisään suu täynnä uutisia. Kaupunki oli lipuin\nkoristettu. Tästä oli tuleva yleinen juhlapäivä. Kunniaportti\noli pystytetty ruohokentälle käräjäLalon eteen. Ihmiset eivät\nantaneet tuomarin vastaväitteitten itseänsä estää. Se, joka väistyi\nkunnianosoituksilta, ansaitsi sitä enemmän ihmisten kunnioituksen. He\naikoivat ojentaa adressin uudelle kuvernöörillensä.\n\n»Ojentakoot vain — ojentakoot vain», sanoi Philip.\n\nJem katsoi kysyvästi häneen. Hänen isäntänsä kas-vojen ilme oli hänestä\naivan outo.\n\n»Saanko minä tulla ajamaan tänään, teidän ylhäisyytenne?»\n\n»Saat, poikaseni. Mahdollisesti tämä onkin viimeinen kerta, Jemmy.»\n\nMitä oli kuvernöörille tapahtunut. Oliko mielenliikutus koskenut häneen\nliian syvästi?\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nAamu oli ihana, ilma lämmin ja raitis ja suloiset kevät tuoksut kevään\nkukista levisivät kaikkialle. Ruusut hohtivat pensaissa ja orvokit\nhymyilivät penkeissänsä. Vihreällä nurmikolla ajelivat nuoret lampaat\ntoisiansa ja leivonen liversi sinitaivaalla.\n\nKun he saapuivat kaupunkiin, oli siellä vilkasta liikettä ja vilinää.\nTien mutkassa käräjätalon lähellä oli ihmisjoukko tihein. Muuan poliisi\nkohotti kätensä hevosten edessä ja Jem-y-Lord pysäytti. Pormestari\nastui vaunun ovelle ja luki adressin. Siinä puhuttiin myöskin\nRauta-Christianista ja nimitettiin häntä »Suurimmaksi tuomariksi.»\nKaupunki oli ylpeä siitä, että Man-saaren ensimmäinen man-saarelainen\nkuvernööri oli syntynyt Ramseyssa.\n\nPhilip vastasi lyhyesti rajoittuen lausumaan vain kiitoksensa, jota\nseurasi iloinen eläköönhuuto ja vaunut vierivät edelleen. Matka\nmuodostui suurenmoiseksi riemukuluksi. Sulbyn ja Ballaughin kaduilla\nliehuivat liput ja ihmisiä oli tungokseen asti. Vähitellen liittyi\nheihin yhä uusia vaunuja, niin että jono kävi pian sangen pitkäksi.\nPiispa odotti piispan kartanon portilla ja hänen vaunuillensa\njärjestettiin tilaa heti kuvernöörin jäljessä.\n\nTynwaldissa kohtasi heitä liikuttava näytelmä. St. Johnin koulun lapset\nolivat asettuneet vuorelle neljään riviin, toisiin tytöt ja toisiin\npojat ja tällä vuosituhantiselta esi-isäin muistolle pyhitetyltä\npaikalla he lauloivat kansallishymnin, kun Philip ajoi ohitse.\n\nOnneton mies istui kyyristyneenä vaunuissansa. Kyyneleet täyttivät\nhänen silmänsä ja kurkkua kuroi niin, että oli vaikea hengittää. »Oi,\nkuinka toisin kaikki olisikaan saattanut olla!»\n\nHarry Delanyn puun luona odotti joukko kalastajia, joilla oli kirje\nmukanansa. Se oli heidän tovereiltaan Kinsalesta. Retkellä olijat eivät\nitse voineet ottaa osaa päivän juhlallisuuksiin, mutta ajatuksissaan\nhe olivat mukana. Lippu kohotettaisiin joka laivan mastoon ja kello\nkaksitoista kohottaisi jokainen man-saarelainen kalastaja Irlannin\nvesillä iloisen eläköön huudon. Jos irlantilaiset heiltä kysyisivät,\nmitä he sillä tarkoittavat, he vastaisivat: »Näetkös, kalastajain\nystävän, kuvernööri Philip Christianin kunniaksi.»\n\nOnneton mies ei tuntenut enää tuskaa. Hänen kurjuutensa oli niin suuri,\nettä se oli yläpuolella tällaisen tunteen. Jonkinlainen jumalainen\nhulluus käsitti hänen olentonsa. Hän heitti maailman ja tämän maailman\nruhtinaan selkänsä taa. Maailman kunnia ja ihmisten kiitos ja ylistys\neivät olleet muuta kuin saatanan viettelyksiä. Jumalan apu oli estävä\nhäntä sortumasta. Hän vastustaisi. Hän oli selviytyvä kaikesta\nvoittajana.\n\nJem-y-Lord käännähti kuskipenkillänsä. »Katsokaa, teidän ylhäisyytenne!\nKuunnelkaa!»\n\nCastletownin liput liehuivat yli linnan Kotkatornin. Kuului moniäänisiä\nsorinaa ja lopuksi ääretön riemuhuuto: »Nyt, pojat! Kolme kertaa kolme!\nEläköön, eläköön, eläköön!»\n\nKaupungin portille oli pystytetty ikivihreistä kasveista riemukaari.\nSiihen oli kirjoitettu manin kielellä: »Dooiney Vannin, Ihiat myr\nhoilloo» — Oikea man-saarelainen, seuratkoon sinua onni, minkä\nansaitset.»\n\nVauhti oli hiljennyt, hevoset kävelivät.\n\n»Aja kovemmin», huudahti Philip.\n\n»Kadut ovat tungokseen asti täynnä, teidän ylhäisyytenne», selitti\nJem-y-Lord.\n\nLiput liehuivat joka akkunasta, joka katolla, jokaisessa\nlyhtypatsaassa. Ihmiset kulkivat hurraten vaunun jäljessä. Heidän\nsuosionosoituksensa oli kiihtynyt korvia särkeväksi meluksi.\n\nPhilip ei voinut vastata siihen. »Hän kuulee sen», hän ajatteli. Hänen\npäänsä painui. Hän kuvitteli Katea kopissaan, jonne seinien läpi kaikui\nhuminana nämä tervehdyshuudot.\n\nHe ajoivat satamakatua. Äkkiä pysähtyivät vaunut Miehet riisuivat\nhevoset vaunujen edestä. »Ei, ei!» huusi Philip.\n\nHän tahtoi hypätä alas, mutta vaunut lähtivät taas heti liikkeelle.\n»Tämä on viimeinen rangaistukseni», hän ajatteli horjahtaen paikoilleen\nselkänojaa vasten. Huudot ja nauru levisi sitten pitkin rantaa, kuin\nilakoiva, ratiseva valkea.\n\nRykmentti sotilaita muodosti kunniakujan laskusillalta pääovelle. Kun\nvaunut vyöryivat sisään paukahtivat yhteislaukaukset. Samalla aloitti\nrykmentin soittokunta »Jumala, suojahas sulkeos kuningas.»\n\nKaupungin pormestari avasi vaunun oven ja esitti adressin. Siinä\nlausuttiin uusi kuvernööri tervetulleeksi tähän vuosisataiseen linnaan,\njossa hänen edeltäjänsä aina oli virkaan asetettu, ja mieluisalta\ntuntui uudistaa alamaisuuden lupaus kruunulle sen vuoksi, että eräs\nheidän omista maamiehistään oli katsottu kyllin arvokkaaksi saaren\nkorkeimpaan virkaan. Yksikään man-saarelainen ei ollut osakseen saanut\nniin suurta kunniaa sitten Illiam Dhonen (Ruskean Williamin) päivien.\nTuo mies oli uuden kuvernöörin kunnioitettua sukua, mutta siitä oli\nkulunut jo pari vuosisataa.\n\nPhilip vastasi harvoin sanoin, riemuhuudot kaikuivat uudestaan, soitto\nraikui ja he astuivat linnaan sen pitkän käytävän kautta, joka johti\nneuvostosaliin.\n\nMuutamassa etuhuoneessa odottivat virkamiehet. Kaikki he olivat\nkeski-ikäisiä tai vanhoja miehiä, joilla oli ansioluettelossaan\nmonta palvelusvuotta, mutta he eivät tunteneet kateutta.\nKuvernöörinsihteeri otti entisen oppilaansa vastaan huudahduksella,\njossa henkilökohtainen ylpeys ja kunnioitus, rakkaus ja alamaisuus\nkilpailivat keskenänsä. Oikeustoimen ja hallintovirastojen puolesta\nlausui kenraaliprokuraattori hänet tervetulleeksi ilmaisten\nerittäinkin ilonsa siitä, että heidän virkatoverinsa oli kohotettu\nsaaren korkeimmalle paikalle. Sitten hän loi silmäyksen hänen sukunsa\nhistoriaan Man-saarella, hänen omaan lyhyeen, mutta huomattavaan\ntoimintaansa tuomarina, jossa viisaus, vanhat parhaat menettelytavat\nja kaunopuheisuus olivat johtaneet asiat aina oikeaan ratkaisuun, sekä\ntoivotti voimaa ja pitkää ikää toteuttaa ne monet toiveet, joita hänen\nnuoruutensa ja tahraton miehuutensa herätti.\n\n»Herra kenraaliprokuraattori», vastasi Philip, »minä en voi ottaa\nvastaan teidän onnittelujanne, niin paljon iloa kuin ne minun\nsydämelleni tuottaisivatkin, jos voisin ne omaksua. Se tuottaisi\nminulle vain yhä suurempaa surua, jos te ehkä sangen pian joutuisitte\nkatumaan sitä lämmintä hyväntahtoisuutta, jolla olette minut\ntervetulleeksi lausuneet.»\n\nIhmettelevät katseet risteilivät, mutta jalot raatiherrat eivät\nvoineet käsittää noita sanoja sellaisina, kuin ne oli tarkoitettu;\nhe päinvastoin selittivät hänen vastauksensa tavalla, joka parhaiten\nvastasi heidän persoonallisia hetken tunteitaan. »On kaunista», he\nkuiskailivat, »kun hyvinkin lahjakas nuori mies kaikesta huolimatta on\nvaatimaton.»\n\n»Pyydän anteeksi, hyvät herrat», sanoi Philip, »minun täytyy vetäytyä\nomaan huoneeseeni.»\n\nKuvernöörinsihteeri seurasi häntä puhellen:\n\n»Ah, tänään Tom Christian-parka tuntisi itsensä ylpeäksi — ylpeämmäksi\nkuin jos tämä kunnia olisi tullut hänen omalle osallensa — tuhat, tuhat\nkertaa ylpeämmäksi.»\n\n»Olkaa armollinen, olkaa armollinen ja jättäkää minut yksin», sai\nPhilip sanotuksi.\n\n»En suinkaan tahtonut loukata teitä, Christian», pyyteli sihteeri\nanteeksi.\n\nPhilip laski lämpimästi toisen kätensä hänen olalleen. Voimakas mies\nsai kyyneleet silmiinsä ja palasi toveriensa luo.\n\nSeinän takaa kuului epäselvää sorinaa ja tohinaa. Tämä oli tuomarin\nyksityishuone, jota hän käytti silloin kun istui käräjiä täällä. Toinen\nkahdesta ovesta johti tuomarinistuimelle. Kuten tavallisesti, seisoi\nmuuan konstaapeli vartioimassa sitä ovea. Mies avasi leukahihnan ja\notti kypärän päästänsä. Hänen tukkansa oli aivan harmaa.\n\n»Onko istuntosali täysi?» kysyi Philip.\n\nKonstaapeli kurkisti katsomareiästä. »Tungokseen asti, teidän\nylhäisyytenne.»\n\n»Pitäkää käytävät vapaina.» »Kyllä, teidän ylhäisyytenne.»\n\n»Onko oikeuden kirjuri saapuvilla?» »On, teidän ylhäisyytenne.»\n\n»Entäs vankilan päällikkö?» »Alakerrassa, teidän ylhäisyytenne.»\n\n»Sanokaa molemmille, että ovat saapuvilla.»\n\nKonstaapeli pisti avaimen oveen ja jätti huoneen. Jem-y-Lord hyökkäsi\nsisään innoissaan ja hikoillen.\n\n»Entinen kuvernööri on tulossa ruohokentällä. Hän on täällä tuossa\npaikassa, herra.»\n\n»Anna minun peruukkiin ja vaippani.»\n\n»Tuomarin peruukkiko, teidän ylhäisyytenne?\n\n»Niin.»\n\n»Nyt käytätte sitä viimeistä kertaa.»\n\n»Niin, viimeistä kertaa, poikaseni.»\n\nUlkoa kuului kannusten kalinaa ja rummun pärinää.\n\n»Nyt hän on täällä», selitti Jem-y-Lord.\n\nPhilip kuunteli. Kohina kaikui häneen asti avoimesta ovesta ja\nkumisevasta käytävästä, niinkuin aaltojen pauhu luolaan kahlehditulle\nvangille.\n\n»Kate kuulee sen myöskin.» Tämä ajatus ei jättänyt häntä hetkeksikään.\nMielikuvituksissaan hän näki Katen kokoon kyyristyneenä takan ääreen\nvankilassaan painaen kätensä korviinsa, ettei kuulisi ulkoa tulevia\niloisia ääniä, jotka kaikuivat viiltävinä näissä tavallisesti\näänettömissä ja synkissä muureissa.\n\nJem-y-Lord kurkisteli katsomareiästä. »Nyt hän lähestyy tuomarin\npenkkiä, herra. Neuvoston herrat seuraavat häntä ja koko sali on täynnä\nnaisia.»\n\nSyvästi liikutettuna kulki Philip edestakaisin huoneessa. Viereisessä\nsalissa oli epäselvä mumina kiihtynyt vilkkaaksi puheensorinaksi.\n\nKonstaapeli palasi mukanansa oikeuden kirjuri ja vankilan päällikkö.\n\n»Kaikki on valmiina, teidän ylhäisyytenne», sanoi oikeuden kirjuri.\n\nKonstaapeli käänsi avainta ovessa ja seisoi käsi oven kahvassa.\n\n»Vain hetkinen — odottakaa hetkinen», pyysi Philip.\n\nKiusauksen viimeiset tuskat kiduttivat nyt häntä. Sisäinen ääni tuntui\nkysyvän, mitä oikeutta hänellä oli kutsua ihmisiä tänne tehdäksensä\nheistä pilkkaa. Ja toinen ääni tuntui nauravan hänen teatterimaisille\ntempuillensa koota arvohenkilöitä yhteen ja lähettää heidät sitten\ntyhjin toimin kotiinsa kuin pahanilkiset koululapset.\n\nTämä ajatus askarteli kiihkeästi hänen mielessänsä sanoen hänelle, että\nhän pöyhkeili, että hän teki suuren numeron omasta onnettomuudestansa,\nettä hän oli näyttelijä ja että minkä vaikutuksen hänen aikomansa\nkohtaus tekisikin, olisi se tarpeeton, sopimaton ja halveksittava.\n»Sinä puhut häpeästäsi ja alennuksestasi — mikään parannus ei voi niitä\nhuuhtoa pois. Sinä tulit tänne uskotellen itsellesi, että peseydyt\npuhtaaksi ja vapaudut entisyydestäsi — ihmisvoima ei voi sitä tehdä.\nTurhuutta, turhuutta ja samalla järjettömyyttä! Entistä enemmän\nnarripeliä ja kerskailua ja isku oikeuden arvokkuudelle!»\n\nNäiden ajatusten ja tuskain kiduttaessa häntä hän tuli ajatelleeksi,\nettä voisihan hyvinkin antaa päivän juhlallisuuksien tapahtua\nhäiriöttä, voisi ottaa vastaan kuvernöörin viran, koska ihmiset sitä\nodottivat ja vasta sitten ehtisi antaa saaren yhteiskunnallisille\nennakkoluuloille iskun ottamalla Katen vaimoksensa. »Ei ole vielä liian\nmyöhä», kuiskasi kiusaaja.\n\nPhilip pysähtyi ja muisti ne kaksi kirjettä, jotka hän eilen oli\nlähettänyt. »Jumalan kiitos, nyt _on_ jo liian myöhäistä!» hän virkahti.\n\nHän oli lausunut sanat ääneen ja läsnä olevat virkamiehet katsahtivat\nhäneen. Jem-y-Lord seisoi hänen takanaan vavisten ja purren huuliaan.\n\nOli todellakin liian myöhäistä enää taipua tähän kiusaukseen. Ja miten\njulmaa, turhaa ja ellottavaa olikaan kuunnella enää sen ääntä! Hän\noli ollut kyllin kauan maailman palvelija; hän tahtoi tästä hetkestä\nasti olla sen herra. Ei väliä, vaikka kaikki hornan henget nauraisivat\nhänelle! Hän tahtoi kuitenkin toteuttaa päätöksensä. Ainoastaan yhdellä\nehdolla hän saattoi elää maailmassa — hänen tuli luopua siitä kokonaan.\nEi ollut kuitenkaan olemassa kuin yksi keino maailmasta luopumiseen\n— hänen tuli luopua siitä palkasta, minkä maailma antoi, ja riisua\nyltänsä naamari ja valheverho. Hän ei ollut tehnyt syntiä vain Katea ja\nPeteä, vaan koko saarta vastaan ja saaren tuli myöskin antaa hänelle\nvapaus.\n\nHitain, epävarmoin askelin hän lähestyi ovea, mutta päästyänsä parin\naskeleen päähän konstaapelista hän pysähtyi. Hän hengitti kuuluvasti.\nJos virkamiehet olisivat lähemmin tarkastaneet häntä tällä hetkellä,\nhe olisivat luulleet häntä mieheksi, joka on matkalla mestauspaikalle.\nMutta poliisi seisoi hänen edessään valtavasti eteensä tuijottaen\nkypärä toisessa kädessä ja toinen valmiina oven kahvassa.\n\n»Nyt», sanoi Philip syvään huoaten.\n\nMonet kasvot kurkottuivat esille, hajuvedet tuoksuivat, nenäliinat\nliehuivat ja puhkesi suosionosoitusten myrsky.\n\nPhilip oli astunut Oikeussaliin.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nKeneltäkään ei jäänyt huomaamatta hänen kasvojensa kauhistavan väsynyt\nilme ja kalpeus, joka valkean peruukin ja mustan virkapuvun vuoksi oli\ntavattoman silmään pistävä. Hänen suuret silmänsä leimusivat kuin tuli.\n»Miekka on huotraansa liian terävä», kuiskasi joku.\n\nTärkeänä hetkinä voimakkaat ihmiset pitävät kaikki muut ihmiset\njonkinlaisen välimatkan päässä. Kukaan ei voi heitä lähestyä. He\nkulkevat eteenpäin omin voimin ja seisovat tai kaatuvat yksin. Kaikki\nnousivat ylös Philipin astuessa saliin, mutta kukaan ei tarjonnut\nhänelle kättänsä. Yksinpä entinen kuvernöörikin kumarsi hänelle vain\nkuvernöörin istuimelta valtakatoksen alla.\n\nPhilip asettui tavalliselle tuomarinpaikalleen kuvernöörin oikealla\npuolella, sillä vasemmalla puolen istui piispa. Piispan takana oli\nyliprokuraattorin paikka ja Philipin taakse oli kuvernöörinsihteeri\nasettunut. Suosionosoitukset, joilla Philipiä tervehdittiin, päättyivät\nkättentaputukseen, joka vähitellen heikkeni ja häipyi, niinkuin\nrannasta palaavan aallon kohina. Kun oli syntynyt hiljaisuus, nousi\nPhilip ja kuvernööriin kääntyen virkkoi:\n\n»En tiedä, muistaako teidän ylhäisyytenne, että tänään on lainmukainen\nkäräjäpäivä.»\n\nKuvernööri hymyili ja naurunhymähdys kävi läpi koko salin.\n\n»Sen jätämme toiseen aikaan», hän sanoi, »tänään meillä on tärkeämpää\ntehtävää.»\n\n»Suokaa anteeksi teidän ylhäisyytenne», väitti Philip» »minä olen vielä\ntuomari. Luvallanne annamme kaiken käydä laillista latuaan.»\n\nSeurasi lyhyt äänettömyys, kysyvä katse ja kylmä vastaus: »Tietysti,\njos haluatte, mutta teidän velvollisuudentuntonne — —»\n\nNaiset parvekkeella olivat lakanneet löyhyttelemästä viuhkoillaan,\nedustajat liikahtivat levottomasti tuoleillansa alhaalla salissa.\n\nOikeudensihteeri tunkeutui esille tuomarinpenkin luo. »Tälle päivälle\non ainoastaan yksi juttu, teidän ylhäisyytenne», hän kuiskasi\nPhilipille.\n\n»Ilmoittakaa se julkisesti, sihteeri», määräsi Philip. »Mikä juttu se\non?»\n\nSihteeri selitti lyhyesti: Juttu koski erästä nuoria naista, joka oli\nkoettanut lopettaa päivänsä Ramseyssä ja ollut siitä asti pidätettynä.\n\n»Kuinka kauan hän on ollut vangittuna?»\n\n»Seitsemän viikkoa, teidän ylhäisyytenne.»\n\n»Antakaa minulle kirja, että saan kirjoittaa alle määräyksen hänen\nvapauttamisestaan.»\n\nKirja tuotiin tuomarin korokkeelle. Philip kirjoitti alle, antoi sen\ntakaisin sihteerille ja sanoi kääntyen vankilan päällikköön:\n\n»Mutta säilyttäkää häntä siksi, kunnes joku tulee häntä noutamaan.»\n\nTämän toimituksen aikana oli vallinnut jäätävä hiljaisuus. Kun se oli\nohi, alkoivat naiset hengittää vapaammin. »Muistattehan tuon jutun\n— jätti miehensä ja pienen lapsensa — sittemmin saanut avioeron,\nkuten olen kuullut — kelvoton olento.» »Ah, kyllä muistan! Eikö häntä\nkuulusteltu ensimmäistä kertaa juuri samana päivänä, jolloin tuomari\nsairastui?» »Miehet ovat aina liian helliä kohdellessaan tuollaisia\nolentoja.»\n\nPhilip oli noussut taaskin. »Teidän ylhäisyytenne, minä olen täyttänyt\ntuomarina viimeisen velvollisuuteni.» Hänen puheensa oli käheätä ja hän\nnäytti väsyneeltä ja kyllästyneeltä.\n\nEntisen kuvernöörin lämpö oli hiukan kylmennyt tämän odottamattoman\nkeskeytyksen aikana. Siitä huolimatta arpi oli kohonnut selvemmäksi\nhänen otsallansa ja hän nousi hymyillen seisoalleen. Samana hetkenä\nmyöskin kuvernöörinsihteeri astui esille ja asetti kaksi kirjaa\nhänen eteensä pöydälle — Uuden Testamentin, jonka nahkakannet olivat\nkuluneet, ja Liber Juramentorum'in, valakirjan.\n\n»Vaikka minä», alkoi entinen kuvernööri, »joka päivä yhä kasvavalla\nkaipauksella ajattelen niitä katkenneita siteitä, jotka joksikin aikaa\nolivat kiinnittäneet minua tähän kauniiseen saareen, minulle kuitenkin\ntuottaa lohdutusta se tieto, että seuraajakseni on nimitetty mies,\njonka erinomainen lahjakkuus ja tahraton kunnia ja menneisyys minulle\novat hyvin tunnetut. Hän tulee suojelemaan sitä itsenäisyyttä ja\nriippumattomuutta, jota tämä saari on ammoisista ajoista asti saanut\nnauttia samalla kuin hän edelleen säilyttää ja arvossa pitää sitä\nuskollisuutta, jota tämä kansa aina on kruunua kohtaan osoittanut.\nMinä rukoilen Kaikkivaltiaan Jumalan siunausta hänen hallituksellensa,\nettä hän, jos kerran tulee hetki, jolloin hän on samassa asemassa kuin\nminä tänä päivänä, voisi yhtä selvään ja kiitollisena muistaa sitä\nystävyyttä, jota aina on hänelle osoitettu, ja että hän yhtä suurella\nkaipauksella kuin minä lausuu jäähyväisensä Man-saaren kansalle.»\n\nSen jälkeen kuvernööri tarttui virkasauvaan antaen merkin nousta, jota\nmyös heti seurattiin. »Ja nyt, herra», hän sanoi kääntyen hymyillen\nPhilipiin. »Tehdäksemme kaikki lakien mukaan, kuten te sanotte,\nsallikaa minun ensiksi saada hänen Majesteettinsa valtakirja, jolla\nteidät on virkaan nimitetty.»\n\nSeurasi hetken äänettömyys ja sitten Philip sanoi selkeällä, kylmällä\näänellä:\n\n»Teidän ylhäisyytenne, minulla ei mitään valtakirjaa ole. Sen\nvaltakirjan, jonka olen saanut, olen palauttanut takaisin. Minulla ei\nsen vuoksi ole oikeutta tulla asetetuksi kuvernöörin arvoon. Samalla\nolen eronnut myöskin tuomarin virasta, ja vaikka eronpyyntööni ei vielä\nole suostuttu, en minä tosiasiassa ole enää missään valtion virassa.»\n\nMykkänä hämmästyksestä, ihmettelevin ilmein kaikki tuijottelivat\npuhujaan. Joku oli noussut ylös tuomarinpenkin takana. Se oli\nkuvernöörinsihteeri. Hän ojensi kätensä aivan kuin koskeaksensa\nPhilipin olkapäähän, mutta hillitsi itsensä ja astui alas taas.\n\n»Arvoisat neuvosherrat ja kansanedustajat», jatkoi Philip, »te\nluulette, että olette kokoontuneet katselemaan miestä, joka syöksyy\nkuolemaa synkempään kuiluun. Olkoon niin. Teillä on kuitenkin oikeus\nvaatia selitystä ja minä olen täällä antaakseni sen. Mitä olen tehnyt,\non tapahtunut omantunnon pakotuksesta. Minä en ole sen aseman arvoinen,\nmikä minulla on, vielä vähemmän olen sovelias siihen asemaan, mitä\nminulle on tarjottu.»\n\nPhilipin takaa kuuluva epäselvä huudahdus keskeytti häntä hiukan.\n\n»Ah, älkää luulko, vanha ystävä, että minä tässä puhun\nturhanpäiväisesti alentaen omia ansioitani. Mieluummin olisin\ntoivonut, ettei minun olisi tarvinnut puhua selvemmin, mutta mikä on\nvälttämätöntä, sen täytyy tapahtua. Teidän ylhäisyytenne on puhunut\nminun tahrattomasta kunniastani. Suokoon Jumala että niin olisi, mutta\nsynti on kuitenkin sen syvästi tahrannut.»\n\nHän vaikeni, koetti alkaa uudelleen ja vaikeni taas. Sitten hän jatkoi\ntäydellisen hiljaisuuden vallitessa hiljaa ja koruttomasti: »Minä olen\nviettänyt kaksinaista elämää. Sen elämän rinnalla, jonka te olette\nnähneet, on ollut toinen — Jumala yksin tietää, kuinka täynnä se on\nollut väärintekoja, alhaisuutta ja häpeää. Minun velvollisuuteni ei ole\nsekoittaa ketään muuta tähän tunnustukseeni. Riittäköön, kun sanon,\nettä menestykseni ja urani on perustettu petokseen ja ryöstöön, että\nolen pettänyt sen naisen, joka on rakastanut minua koko sydämestään\nja että olen ryöstänyt sen miehen, joka on luottanut minuun kaikesta\nsielustaan.»\n\nIhmiset alkoivat hengittää kuuluvasti. Joku veti tuoliansa puhujan\ntakana. Kuvernöörinsihteeri oli noussut jalustalle. Hänen punakoilla\nkasvoillansa kuvastui voimakas mielenliikutus.\n\n»Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne», hän alkoi epävarmasti ja sammaltaen\nsyvällä bassoäänellänsä, »ehkä teidän ylhäisyytenne tietää samoinkuin\nme kaikki tällä saarella tiedämme, että hänen kunnianarvoisuutensa on\njuuri äskettäin toipunut pitkällisestä ja vaikeasta sairaudesta, johon\nylenmääräinen työ ja liiallinen velvollisuudentunto on ollut syynä ja\nettä — tosiasiassa, että — no, ettemme peittelisi totuutta, että — —»\n\nSanomaton helpotuksen huokaus kuului koko salissa ja kuvernööri, jonka\nkasvot olivat valahtaneet hyvin kalpeiksi, nyökytti hyväksyvästi\npäätänsä. Mutta Philip vain hymyili surullisesti päätänsä pudistaen.\n\n»Minä olen ollut sairas», hän myönsi, »mutta en siitä syystä, kuin\ntässä on sanottu. Jumalan oikeudenmukainen rangaistus on kohdannut\nminua.»\n\nKuvernöörin kirjuri laskeutui takaisin.\n\n»Tuli se hetki, jolloin minun täytyi istua oikeutta ja tuomita\nomaa syntiäni, hetki, jolloin hän, joka oli menettänyt kunniansa\nluottamuksesta minuun, seisoi syytettynä minun edessäni. Minä, joka\nolin ollut ensimmäinen syy hänen onnettomuuteensa, istuin tuomarin\npenkillä tuomitsemassa häntä. Hän on nyt vankilassa ja minä olen\ntäällä. Sama laki, joka on tuominnut hänelle häpeällisen rangaistuksen,\non kohottanut minut kunniaan ja valtaan.»\n\nÄäretön hiljaisuus, kylmä kuin aamu ennen päivän sarastusta, vallitsi\nsalissa. Sukkelalla vaistolla, joka valtaa joukot suurina hetkinä,\nihmiset ymmärsivät sinä hetkenä kaiken — epäpuhtauden sen miehen\nluonteessa, joka oli näyttänyt niin puhtaalta, alhaisuuden ja valheen\nsiinä elämässä, joka oli näyttänyt niin jalolta.\n\n»Kun kysyin itseltäni, mitä minun nyt olisi tehtävä, oli minulla\nainoastaan yksi ratkaisu valittavana. Minun oli aivan mahdotonta\nistua oikeutta, koska itse olin väärä ja samalla tulin ajatelleeksi\nkorkeampaa tuomioistuinta, jonka edessä kerran saisin kaikesta vastata.\nMinun täytyi lakata olemasta tuomari. Mutta tämä turvasi vain elämäni\ntulevaisuudessa, mutta ei rangaissut minua entisyydestäni. En voinut\nantautua maallisen oikeuden rangaistavaksi, koska en ollut rikkonut\nmaallista lakia vastaan. Ulkonainen laki ei voi asettaa ihmisen\nomaatuntoa tilille. Se täytyi hänen itsensä tehdä.»\n\nHän vaikeni taaskin ja jatkoi sitten tyyneesti: »Minun tuomioni on\ntunnustaa julkisesti syntini ja kieltäytyä kaikista niistä maallisista\neduista, jotka olen ostanut toisten kärsimysten hinnalla.»\n\nEi ollut enää mahdollista epäillä hänen sanojensa merkitystä. Hän oli\ntehnyt syntiä ja korjannut synnistänsä sadon. Se sato oli tuottanut\nhänelle suuria ja loistavia etuja, mutta nyt hän oli luopunut niistä.\nKunnianhimoisimmatkin unelmat olivat täyttyneet, ihmeet elämässä\ntoteutuneet, maailma lepäsi voitettuna hänen jalkainsa juuressa,\nmutta hän hylkäsi ne kaikki. Kylmä hiljaisuus salissa oli muuttunut\nlämpimäksi kunnioitukseksi. Hän kääntyi valamiehiin, mutta kaikkien\nsilmät olivat maassa. Silloin hänen omakin katseensa painui.\n\n»Kunnioitettavat neuvostoherrat, te, jotka olette palvelleet\nkunnialla tätä saarta niin kauan, ehkä te moititte minua siitä, että\nolen kutsunut teidät kuulemaan tänne tätä tunnustusta. Mutta jos\nte tuntisitte sen kiusauksen, joka houkutteli minua pakenemaan ja\njättämään tunnustuksen tekemättä, kääntämään selkäni menneisyydelle,\nheittämään kaikki kohtalon syyksi, syyttämään elämää ja olosuhteita\nja vakuuttamaan itselleni, etten voinut menetellä toisella tavalla,\nniin te uskoisitte, että se ei ollut helppoa ja Jumala tietää, ettei\nse ollut myöskään turhaa, että vaivasin teitä tulemaan tänne näkemään\nnousuani häpeäpaaluun.»\n\nHän kääntyi uudestaan yleisöön.\n\n»Arvoisat maanmieheni, hyvät naiset ja herrat, teille, jotka olette\nosoittaneet minulle niin suurta hyvyyttä, niin paljon enemmän\nystävyyttänne kuin luonteeni oikeuttaa tai käytökseni ansaitsee, teille\nsanon jäähyväiseni; mutta en sano niinkuin se, joka lähtee maasta pois.\nKun minä voitin mielitekoni karata tunnustamatta, voitin samalla halun\nollenkaan lähteä täältä pois. Täällä, jossa elämäni on luhistunut\nraunioiksi, täytyy myöskin uuden elämäni alkaa. Vain täällä se on\nmyöskin oikea. Tällä saarella, jossa kaikki tuntevat lankeemukseni, on\ntapahtuva nousemisenikin — se on oikeus ja kohtuus — nouseminen, joka\nvaatii ankaraa taistelua, surua ja kyyneleitä. Mutta jos se tapahtuu,\ntapahtuu se oikealla tavalla. Se voi viedä vuosia, monia vuosia, mutta\nminä tahdon odottaa — olen valmis tekemään työtä. Ja samalla hän, joka\noli arvokas jakamaan korkeimman kunniani, tahtoo jakaa myöskin syvimmän\nalennukseni. Sellainen on kaikkien naisten osa — Jumala siunatkoon ja\ntukekoon heitä!»\n\nHänen syvä liikutuksensa tarttui kaikkiin.\n\n»Ehkä te pidätte minua surkuteltavana. Elämässäni on ollut hetkiä,\njolloin todellakin olen ollut surkuteltava, mutta ne ovat olleet\nniitä aikoja, niitä synkkiä hetkiä, jolloin teidän ylenmääräinen\nkiitollisuutenne on osoittanut minulle suunnatonta suosiota ja\nhuomaavaisuutta, ja minua on lakkaamatta seurannut varjo, joka on\nhuutanut: »Philip Christian, ne pitävät sinua oikeana tuomarina — sinä\net ole oikea tuomari; ne luulevat sinua rehelliseksi mieheksi — sinä\net ole rehellinen mies.» Älkää surkutelko minua nyt, kun synkät hetket\novat ohi, kun uusi elämä on alkanut ja kun vihdoinkin saan kuunnella\noman sydämeni ääntä, joka on aina ollut Jumalan ääni.»\n\nHänen silmänsä loistivat, hänen suunsa hymyili.\n\n»Jos tietäisitte, kuinka vähällä olin antaa asioitten kulkea sitä\nlatua, jolle ne olivat lähteneet, peitellä syyllisyyteni, salata\ntodellinen luonteeni, elää häpeässä ja kuolla teeskentelijänä, te\npitäisitte nyt onneani kadehdittavana. Hyvästi, hyvästi, Jumala teitä\nsiunatkoon!»\n\nEnnenkuin kukaan oli ehtinyt käsittää, että hänen äänensä oli vaiennut,\nhän oli kadonnut tuomarin korokkeelta ja tuomarin tuoli oli tyhjä.\nSilloin ihmiset katsoivat liikutettuina toistensa hämmästyneitä\nkasvoja. He seisoivat yhä, sillä kenenkään mieleen ei ollut johtunut\nistuutua.\n\nMitään puheita ei enään pidetty sinä päivänä. Virkkaamatta sanaakaan\ntai antamatta pienintäkään merkkiä, kuvernööri laskeutui alas\npaikaltaan ja juhlallisuus oli loppunut. Kaikki siirtyivät ovea kohti.\n»Suuren hinnan hän tuosta kaikesta on maksanut», ajattelivat miehet.\n»Kuinka paljon hän onkaan häntä rakastanut», ajattelivat naiset.\n\nSinä hetkenä löi vanha, kuningatar Elisabethin aikuinen kello linnan\ntornissa kaksitoista, ja kalastajat Irlannin vesillä kohottivat\nriemukkaan hurraahuudon kotona olevan ystävänsä kunniaksi. Voimakas\njyrinä kaikui kaupungissa. Sen oli synnyttänyt tykinlaukaus. Sitä\nseurasi toinen ja vielä kolmas. Ne ammuttiin laivasta, joka juuri kynti\nmerta siitä ohi.\n\nPhilip muisti, mitä tuo merkitsi — ne olivat Peten viimeiset\njäähyväiset.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nPuolta tuntia myöhemmin olivat linnan vankilanosasto, linnan piha\nja käytävät aina laskusillalle asti tungokseen saakka täynnä\nväkeä. Naiset täyttivät molemmat portaat, jotka johtivat vankilan\nkappeliin ja neuvostohuoneisiin. Miehet olivat kiivenneet aina\nräystäihin asti, josta he katselivat linnan pihaa ja kiemurtelevaa\nympärysmuuria. Kaikkien katse oli kiinnitetty siihen oveen, joka johti\ntutkintovankilaan ja käytävä sinne pidettiin vapaana.\n\nOvi avattiin ja Philip ja Kate astuivat ulos. Ei ollut muuta käytävää\nja siksi heidän täytyi valita tämä. Philip piti lujasti häntä kädestä\nkiinni puoliksi johtaen ja puoliksi vetäen häntä eteenpäin. Näin\nmonien silmien vaivaamana Kate painoi päänsä alas, mutta ne, jotka\nolivat lähellä ja saattoivat kyllin selvään nähdä hänen kasvonsa\nhuomasivat, että häpeä oli muuttunut onneksi ja pelko rakkaudeksi.\nPhilip oli kuin uudestisyntynyt. Suunnaton kalpeus hänen kasvoiltaan\noli kadonnut, ne loistivat nyt ja askel oli varma ja voimakas. Kaikki\nhuomasivat, ettei hän milloinkaan ollut näyttänyt noin voimakkaalta,\niloiselta ja jalolta. Tämä oli hänen voittonsa hetki, eikä se, mitä\nsisällä oli tapahtunut: tämä, jolloin hänen syntinsä oli tunnustettu,\njolloin mikään hänen omassatunnossaan ei peloittanut häntä, jolloin\nmaailma ja sen kunnia ei enää voinut häntä houkutella ja hän astui\nulos vankilakopista käsi kädessä langenneen naisen kanssa, alkaakseen\nyhdessä elämänsä uudestaan ja kulkeakseen uutta tulevaisuutta kohti.\n\nJa Kate? Hän kesti hänen kanssaan hänen tulikokeensa. Hyveellisien\nsisariensa ja koko maailman edessä hän oli astunut rakastettunsa\nrinnalla tämän alennuksen kuiluun, jossa tämä oli päässyt\nitsekieltämyksen kukkulalle, häpeän ja kunnian korkeimmalle huipulle.\n\nHetkiseksi hän pysähtyi ja horjahti aivan kuin hänen päänsä yläpuolella\nkäyvä kuuma hengitys olisi hänet huumannut. Mutta Philip kiersi\nkäsivartensa hänen ympärilleen ja sinä hetkenä hän oli voimakas taas.\nAurinko, joka paistoi suoraan korkean tornin yläpuolelta, valaisi\nPhilipin korkeuteen käännettyjä kasvoja, ja hänen silmänsä loistivat\nkyynelten läpi.\n\n\n\n\n\n\n\n"]