Elias Lönnrot

ELIAS LÖNNROT

Kirj.

Aarne Anttila

Tietolipas No 2

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1945.

SISÄLLYS:

1. Suomalaisen sivistyksen tila 1800-luvun alkupuolella.

2. Synnyinseutu ja sukuperä.

3. Alkuopinnot.

4. Yliopisto-opinnot.

5. Kansanrunousharrastukset opintoaikana.

6. Kajaanin piirilääkärinä.

7. Kalevalan syntyvaiheet.

8. Kanteletar.

9. Sananlaskut ja arvoitukset.

10. Tärkeimmät tutkimusmatkat.

11. Sanomalehti- ym. kirjallisia töitä.

12. Uusi Kalevala.

13. Suomen kielen professorina.

14. Käytännöllisenä suomen kielen viljelijänä.

15. Suomalaisuuskanta.

16. Suuri sanakirja.

17. Virsityö.

18. Perhe-elämä ja vanhuudenaika Sammatissa.

19. Muisto ja merkitys.

20. Tärkeimmät lähteet.

1. Suomalaisen sivistyksen tila 1800-luvun alkupuolella.

Nykypäivien suomalaisen on vaikea käsittää, kuinka alkeellisissa ja syrjäytetyissä oloissa suomen kieli, suomalainen kirjallisuus ja sivistys elää kituuttelivat toista vuosisataa sitten. Eräs moni tietoinen aikalainen, professori August Ahlqvist, on tästä esittänyt havainnollisia, mutta miltei uskomattomia todistuksia:

»Lönnrotin ilmautuessa kotimaallisen kirjallisuuden alalle, s.o. noin vuoden 1830 paikoilla tahi paria vuotta ennen, oli Suomen kieli niin vähän viljeltyä, että nykyisen miespolven tuskin on mahdollinen käsittää sen kirjallista köyhyyttä ja yhteiskunnallista ala-arvoisuutta. Paitse raamatun käännöstä oli suomalaisena kirjallisuutena silloin virsikirja, pari postillaa, 'Sionin virret', 'Hunajan pisarat', 'Ilolaulu Jesuksesta' ja muutamia muita tämänlaisia kirjoja. Muuta kuin uskonopillista kirjallisuutta löytyi tuskin nimeksikään. Niin esim. ei ollut muuta matkakertomusta kuin Bunyanin 'Kristityn vaellus', ei muuta valtiollista teosta kuin 'Euroopan valdakundain tasavoiman vaarasta' [vähäinen ranskasta suomennettu lentokirjanen v. 1790], ei muuta luonnontieteellistä kuin Frosteruksen 'Hyödyllinen huvitus luomisen töistä', ei muuta draamallista kuin 'Korkia Weisu', eikä muuta nykyaikaisen runoelman koetta kuin Arkkiveisut. Lakikirja tosin oli käännetty, vaikka hyvin ruotsinvoittoisesti, ja sen lisäksi käännettiin myös joku osa asetuksia; mutta virallisesti ei suomea käytetty muissa asiakirjoissa kuin verokuiteissa ja kreikanuskoisten pappien antamissa papinkirjoissa. Ei minkäänlaisessa muussa koulussa annettu opetusta Suomen kielellä kuin kylänluvuissa ja rippikoulussa, eikä koulukirjojakaan ollut muita kuin aapinen ja katekismus. Ainoana johtona luvunlaskussa oli aapisessa löytyvä kertotaulu, ja vasta vuonna 1839 antoi juuri Lönnrot Mehiläisessänsä ensimmäisen säännöllisen osviitan 'neljästä tavallisimmasta laskukeinosta'. Maantieteen alkeita julkasi von Becker ensimmäisessä vuosikerrassa Turun Viikkosanomiansa, ja ensimmäinen kartta Suomen kielellä oli se pieni ja törkeästi tehty. Tukholmassa painettu Europan kartta, joka seurasi näiden sanomain toista vuosikertaa. Sanomalehtiä tällä kielellä ei kukaan ollut uskaltanut ruveta ulosantamaan Lizeliuksen 'Tietosanomain' jälkeen, jotka elivät vaan puoli vuotta (v. 1776), ennenkuin v. Becker v. 1820 alkoi ulosantaa mainittua viikkolehteä. Vasta kolmannen vuosikymmenen lopulla, nim. v. 1829, alkoivat Oulun Viikkosanomat, ja vasta v. 1833 ilmestyi Sanansaattaja Viipurista.»

Tällainen henkinen köyhyydentila taustana sekä valoisamman ja itsenäisemmän elämän toivo olivat kannustimina niillä nuorilla Suomen miehillä, jotka saivat kutsumuksen henkisen elämämme johtoon. Heitä tuli useita ja oikeaan aikaan. Kukaan heistä ei elämäntyönsä monipuolisuudessa ja valtavuudessa ylitä Elias Lönnrotia, joka kohoaa miltei uskomattomiin, tarumaisiin mittasuhteisiin, niin runsain ja varmoin todistuskappalein kuin hänen vaiheitaan ja työtään voidaan valaista. Goethe on sanonut: »Ihminen kasvaa suurten päämääriensä keralla». Elias Lönnrotin tapauksessa on »alkuaines» ollut poikkeuksellisen kehityskykyistä. Synnyinseudusta, sukujuurista ja varhaisemmista elämyksistä on aluksi koetettava etsiä jotakin selitystä hänen suuruudelleen.

2. Synnyinseutu ja sukuperä.

Kuulee usein väitettävän, että Suomen suurmiehet ovat syntyisin yleensä Pohjanmaalta. Tähän voi huomauttaa, että myös eräät suomalaisen Uudenmaan syrjäseudut voivat ylpeillä pojistaan: Pernaja suomen kirjakielen perustajasta Mikael Agricolasta, Sammatti suomen kirjakielen toisesta perustajasta ja kansalliseepoksen julkaisijasta Elias Lönnrotista, Nurmijärvi suurimmasta taidekirjailijasta Aleksis Kivestä, Askola kirjailijasta ja kansanherättäjästä Johannes Linnankoskesta. Viimeksi mainittu on eräässä puheessaan v. 1906 luonnehtinut suurten maakuntalaistensa työtä mm. seuraavasti:

»Yhteistä on, että kaikki lähtevät oppimattomasta rahvaasta, köyhistä kodeista. Kuka on kalastajan poika, kuka räätälin, suutarin, talonpojan tai mökkiläisen. Yhteistä on, että he kaikki ovat tavallaan itseoppineita, s.o. raivaavat tiensä suurien vaikeuksien läpi, eikä kenestäkään tule täydelleen sitä, mitä olisi suotuisemmissa olosuhteissa voinut tulla. Kuka murtuu palavan henkensä kuluttamana, kuka työn vaivojen taittamana, mutta jokainen tekee jotakin erikoista. Kukaan ei tavoittele huoletonta toimeentuloa eikä näkyväistä asemaa, eivätpä edes niistä huoli, heillä on aina yksi tunto: suomalaisen sivistyksemme alkeellisuus, yksi kannustin: sen kohottaminen. Yhteistä on: kukin uurastaa omassa nurkkasessaan, mutta jäljet ulottuvat koko suomalaiseen kansaan. Vielä yksi seikka: kaikki he todistavat työn kunniaa, työn voittokulkua. Lönnrotin aikalaisissa oli epäilemättä monta terävämpää päätä ja loistavampaa lahjakkuutta kuin hänen. Heidän nimensä olemme unohtaneet, mutta Lönnrotin polkeman sitkeän, lannistumattoman työn ura kulkee miespolvesta miespolveen valtatienä suomalaisen sivistyksen sarkojen keskitse. Hattu päästä: työlle, työlle kunniata!»

Sammatti on Uudenmaan luoteiskulmassa kaukana yleisiltä valtateiltä. Se mainitaan asiakirjoissa ensimmäisen kerran v. 1427 Lohjan pitäjään kuuluvana kylänä. 1500-luvulla muodostetaan Lohjan ja Karjaan pitäjien suurien vesien erottamista takamaista Karjalohjan pitäjä, jonka kappelina jo v. 1591 mainitaan Sammatti. Erikoisasemansa se on säilyttänyt näihin asti: se on Suomen verrattomasti vanhin ja muistorikkain kappeli ja Uudenmaan maalaiskunnista pienin.

Niin kauas kuin kirjalliset ja muistitiedot ulottuvat, parisataa vuotta, Sammatin väestö on ollut varsin kiinteästi paikallaan asuvaa, rodultaan, varallisuussuhteiltaan ja elintavoiltaan yhtenäistä. Tämä on seurauksena siitä, että seutu on syrjässä vilkkailta kulkuväyliltä; mitään yleisiä töitä ei sen alueella ole suoritettu, eikä sen ole koskaan tarvinnut tuntea sahojen, tehtaiden, herraskartanoiden yms. siunausta ja kirousta. Pääväestö on ilmeisesti vakavaa ja vanhoillista hämäläisjuurta, ei kuitenkaan niin juroa kuin Sydän-Hämeessä. Kun Sammatti on siksi lähellä kielirajaa, on sinne silloin tällöin tuotu nuorikko rantapitäjistä, ja valtion virkataloihin on koetettu sijoittaa ruotsalaisia tilanhoitajia. He ovat vähitellen muuttaneet pois tai suomalaistuneet. Mitään ruotsalaista kylää, kuten esim. Karjalohjalla, ei Sammatissa ole ollut.

Kappelin väkiluku on vähäinen ja lisääntyy hitaasti: 1700-luvun loppupuoliskolla alle 500, 1800-luvun alkupuolella 500:n ja 600:n välillä, ja kohoaa vasta 1880-luvulla 800:aan. Asukkaiden enemmistö on pienviljelijöitä ja varattomia pikkueläjiä. Eräs tilasto 1800-luvun alusta osoittaa, että Sammatin talouksista on varakkaita vain 1, hyvin toimeen tulevia 5, köyhiä 82 ja rutiköyhiä 7.

Tiedot Elias Lönnrotin sukujuurista ovat vielä perin vaillinaiset ja ennen kaikkea epätasaiset; isänpuolella voi erästä haaraa pitkin päästä yhdeksänteen polveen, äidinpuolella jo toisesta polvesta osaksi puuttuvat niinkin alkeelliset seikat kuin tiedot syntymä- ja kuolinvuosista.

Eräs haara johtaa Turkuun Tolpoihin, Niskan ohella oikeastaan ainoa porvari- ja säätyläissuku, joka 1700-luvulla säilytti nimensä suomalaisena. Toisessa isänpuoleisessa haarassa on ollut Sammatin suurimman tilan Lohilammen omistajia, mutta muut Elias Lönnrotin esivanhemmat ovat vähän tunnettuja ja vähävaraisia pikkueläjiä. Hänen isoisänsä oli Pommerin sodassa taistelleen sotamiehen Eerik Lostenin poika, kansanomaiselta nimeltään Mustapää-Matti (1740—1821). Nimi johtui siitä, että Matti oli hyvin tummatukkainen ja -ihoinen, mikä on aiheuttanut arveluita, että hän olisi ollut mustalaissukua. Mitään todisteita ei tästä kuitenkaan ole voitu esittää..

Mustapää-Matti oli varsinaiselta ammatiltaan räätäli, mutta lisäksi hän oli taitava puumies, viulunsoittaja ja laulunsepittäjä, jonka sukkelia sanakäänteitä kauan muisteltiin. Matti vaihtoi entisen sukunimensä Losten Lönnrothiksi, niinkuin arvellaan erään asuntonsa läheisen puron, Vahterojan mukaan. Kun nimenmuutos tapahtui 1769—70 ja Matti asettui mainitun puron lähettyville asumaan vasta vuosikymmentä myöhemmin, näyttää perustelu epävarmalta. »Lönnrot» eri tavoin kirjoitettuna [Lönrot, Lönroot, Lönnroth] ei ole uusi nimi 1700-luvulla, joskin varsin harvinainen: Karjalohjallakin elää 1730-luvulla muuan kersantti Thomas Lönroot.

Matti Lostenin esikoinen Fredrik Juhana, joka oli syntynyt Sammatin Lohilammella v. 1765, rupesi hänkin räätäliksi. Hänestä tuli Elias Lönnrotin isä.

Äidinpuolisista esivanhemmista tiedetään ani vähäisen. Se haara, jota voidaan seurata toista polvea pitemmälle, omisti Kiskon (nyk. Suomusjärven) Laperin ratsutilaa. Mainitun tilan vanhan, eläkkeelle siirtyneen isännän Antti Wahlbergin ja palvelijatar Maria Eerikintyttären tytär Ulriika (synt. 1773) on Elias Lönnrotin äiti.

Niin puutteelliset ja epätasaiset kuin tietomme ovatkin Elias Lönnrotin sukujuurista, toteamme ainakin sen, että Suomen kansa eri säätyineen, eri kehitystasoineen ja varallisuusasteineen, sivistyneistö, kaupunkien porvarit, varakkaat ratsutilalliset, köyhät sotamiehet, käsityöläiset, torpparit ja palkolliset, on niissä edustuneena. Tässä on näkevinään jonkinlaisen selityksen Lönnrotin kyvyn ja harrastusten monipuolisuuteen.

Tuntuu myös siltä kuin hän lähimmillä esi-isiltään olisi saanut perinnäistottumukset vastaiseen elämäntapaansa. Entisajan kyläräätäli oli omituinen yhdistelmä kokenutta kulkuria ja uutteraa paikallaanistujaa. Hän vaelsi talosta taloon työtä tekemässä, jonkin viikon tai kuukaudenkin paikassaan, tutustui mitä erilaisimpiin ihmisiin, oppi sopeutumaan mitä erilaisimpiin oloihin ja ymmärtämään elämää. Toisissa taloissa räätälimestari oli ikäänkuin ensimmäisillä portailla talonpojasta herraa kohti, hän toi tervehdyksen maailmalta ja häntä kohdeltiin kunnioitettuna vieraana, toisissa paikoissa hän oli taloton ja tavaraton irtolainen, jota pakosta siedettiin ja joka pöydällään tuvan nurkassa ei aina säästynyt nuorenväen kujeilta. Kumpikin asema oli omiansa kehittämään itsensähillintää ja elämisentaitoa. Talosta toiseen siirtymistä lukuunottamatta räätälin työ oli viikkokausia paikallaankyyhöttämistä ja -nypläämistä, joka liikkuvaan elämään tottuneelle on henkisesti yhtä tappavaa kuin se on terveydellisesti turmiollista. Täytyikin todella olla apuna useiden sukupolvien perinnäistottumus, jotta toimittaja voi kestää esim. Kalevalan kokoonpanon ja suuren sanakirjan vaatiman istumatyön ja säilyä työkunnossa yhdeksännellekymmenelle.

Elias Lönnrotin vanhemmat asuivat naimisiin mentyänsä aluksi vaimon syntymäkodissa Kiikalan kylän Juonilla, mutta rakensivat sitten v. 1800 Sammatin pohjoisimman kylän Haarjärven eteläkärkeen kauniin Valkjärven rantatörmälle pienen tuvan. Tässä majassa syntyi pariskunnan neljäs poika huhtikuun 9:ntenä 1802. Ei mikään kirjallishistoriallinen tosiasia liene tunkeutunut niin syvälle kansamme kaikkiin kerroksiin kuin tieto: »Elias Lönnrot syntyi Paikkarin torpassa», joten on sääli siihen millään tavalla koskea: vuosikymmenien käytäntö on sen järkkymättömäksi vakiinnuttanut. Tosiasia on kuitenkin, ettei ennen 1840-lukua löydä tällaista torpan nimeä mistään kirjoista eikä asiapapereista. Paikkaa nimitettiin varhemmin Kyrönahoksi tai Kyrönpelloksi, jotka viittaavat uudismaahan. V:n 1840 isostajaosta lähtien se kuului torppana Paikkarin sotilasvirkataloon. Räätälimestarin muutettua Kydönaholle ruvettiin torppaa nimittämään »Lenruutiksi» tai myös joskus Valkjärven torpaksi. »Paikkarin torppaa» Elias Lönnrotin syntymätupaa tarkoittavana erisnimenä on ensimmäisenä käyttänyt Sakari Topelius kuvitetussa teoksessaan Suomesta »Finland framstäldt i teckningar» (1845—52). Siitä ja Maamme kirjasta se on siirtynyt kaiken kansan tietoisuuteen.

Hyvään tapaan kuului ennen, että lapsi sen parempi mitä pikemmin toimitettiin ristittäväksi. Kolmantena elinpäivänänsä poika lähetettiin naapurin emännän sylissä ajamaan penikulman taivalta pastorin luo. Vanha tarina tietää, että lunta pyrytti ja poika itki koko matkan. Perille tultaessa ei muori muistanutkaan kotona annettuja, ties kuinkakin harvinaisia nimiä. Pastori ehdotti silloin raamatullista Eliasta, jonka nimipäivä oli lähimailla almanakassa. Kotona oli äiti tyytymättömänä tokaissut, että »olis hänen sitte pannut vaikka Tuisku-Jaakoksi». Mitään muistoa ei ole säilynyt siitä, miksi vanhemmat olisivat tahtoneet pojan kastettavaksi. Jonkinlainen hämäys tässä joka tapauksessa näyttää tapahtuneen neljännen pojan jäädessä yhdelle nimelle, kun kaikki toiset olivat saaneet tai saivat komeat kaksoisnimet: Henrik Juhana, Adolf Fredrik, Kustaa Edvard, Gabriel Martti. Tyttärien vain oli tyydyttävä yhteen nimeen: Johanna ja Henriika.

Elämä torpassa oli enimmäkseen hyvin hädänalaista. Perhe oli suuri, peltotilkut pienet ja lehmiä oli yksi ainokainen. Omaa saunaa ja riihtä ei ollut, varakkaampi naapuritorppa auttoi tästä pälkähästä. Räätälintyöstä olivat tulot niukat, varsinkin kun isä aika ajoin heittäytyi juomaan. Pettuleipää ja jäkälävelliä käytettiin ruoanjatkona. Huonoimpina aikoina täytyi lasten lähteä mieronapua hakemaan.

Eliaksen vanhemmista ovat tiedot ristiriitaisia. Se ainakin on varmaa, että he olivat ruumiillisesti ja henkisesti hyvin erilaisia.

Isä oli keskimittainen, tanakkatekoinen ja erikoisen vahva. Ei ollut aivan paljon liioittelua siinä, kun hän vanhana veneeseen talutettaessa virkahti: »Ei maar tarvinnut minua taluttaa, kun olin nuori mies, yhdeksän miestä loukkoon lykkäsin». Tietoja on myös siitä, että hän nuorena oikein etsimällä etsi tappelua. Töissään hän oli ripeä, kätevä ja monitaitoinen: laitteli piipunheloja, tupakkakukkaroita, silmälasien sankoja, mertoja jne. Räätälimestari oli kiivas, lahjakas ja ripeä-älyinen mies. Erikoinen kyky hänellä oli pyöräytellä leikillisiä, iskeviä sanasutkauksia ja tekaista runonpätkiä kaikenlaisista pikkutapahtumista. Ansioksi hänelle mainitaan, että joskin hän suuttui kovasti, niin hän leppyi pian. Väkevien juomien käytössä hän vanhempana tuli kohtuullisemmaksi.

Elias Lönnrotin äiti oli kookas, hauskannäköinen, ruskeasilmäinen. Luonteeltaan hän oli hiljainen, vakava ja uskonnollinen, avulias köyhille ja ystävällinen lapsille. Pitkävihaiseksi Ulriika Lönnrotia mainitaan: hän saattoi jurotella päiviä, jopa viikkoja mitään sanomatta ja mitään tekemättä jostakin suututtuaan.

Merkillistä on, että Elias pojasta kehittyi tässä kohdin aivan erilainen. Lapsuudenmuistot ehkä juuri vaikuttivat, että poika sai elämäniäkseen aivan fyysillisen kammon kaikkea riitaisuutta kohtaan, ei vain siten, että hän itse puolestaan eli sovinnossa kaikkien kanssa, vaan sitenkin, että hän ei voinut olla mukana seuroissa ja kokouksissa, joissa kiivaasti väiteltiin.

Minkäänlaista katkeruutta eivät lapsuusvuodet kuitenkaan jättäneet miehen mieleen. Kun hän 26-vuotiaana ensimmäiselle keruumatkalle lähteissään saa aiheen niitä muistella, hän poimii vilpittömästi kaiken miellyttävän esiin, jotta lukija, joka ei muuta tiedä, voi ajatella: »Onpa sillä pojalla ollut suruttomat ja aurinkoiset lapsuusvuodet».

3. Alkuopinnot.

Elias Lönnrotin lapsuus- ja nuoruusvuodet ovat kauneimpia esimerkkejä suomalaisen opinkäynnin syvästä hartaudesta ja uskomattomista vaikeuksista. Jo kuusivuotiaana Elias kunnostautui lukusilla, ja seuraavalla kerralla hän osasi katkismuksen ulkoa.

Tästä alkaen muuttuu Eliaksen lukuhalu suorastaan intohimoksi. Hän etsii etsimällä rauhaa saadakseen sitä tyydyttää: milloin hän kiipeää kotinsa vieressä kasvaviin puihin, milloin ryömii aitan tai katajapensaiden alle tai lähtee yksin ruuhella järvelle. Joskus hän moneksi päiväksi vetäytyi lukemaan erääseen latoon, joka oli korpiniityllä neljän kilometrin päässä kodista, eväänään vain kovaa reikäleipää. Hänen lukuhalunsa synnytti ympäristössä sananparsia. »Nouskaa ylös jo! Lönnrotin Elias on jo aikaa istunut puunoksalla lukemassa», herätteli naapuritorpan muori lapsiansa. Kerran Elias oli pitkään katsellut, kun Paikkarin virkatalon palvelijat olivat jauhaneet viljaa, nälkä oli ruvennut häntä ahdistamaan: »Äiti, minun on nälkä», ja kun äidillä ei ollut mitään antaa, virkahtanut tyynesti: »Jassoo, mä luen sitten».

Kun sekä isä että isoisä, eräs setä ja pari veljeä olivat räätäleitä, joutui Eliaskin kotonaan ompelemaan. Nöyräluontoinen kun oli, hän ei vastustellut, vaikka ajatukset liikkuivatkin muualla. Useasti hän unohtui ompeleensa äärestä tuijottamaan ulos, ja isä manaili, ettei niin hajamielisestä pojasta ollut mihinkään. Ukosta oli tietysti räätäli ihmisen mitta: »Kun et kelpaa räätäliksi, niin ei sinusta tule miestä ollenkaan». Vanhin veli Henrik Juhana, joka räätälinä oli joutunut seuraamaan Eliaksen työntekoa läheltä, teki myös omat johtopäätöksensä: »Ei sen työnteosta ole, sen täytyy antaa lukea». Hän vei nuoremman veljensä lokakuussa 1814 Tammisaaren 2-vuotiseen pedagogioon. Kotoa lähetettiin sinne kuivaa ruokaa — mikäli riitti. Elatuksen apua saadakseen Elias kävi tovereineen ennen joulua muinaisten tähtipoikain tavoin laulamassa latinalaisia lauluja »Ecce novum gaudium» (= katso uutta iloa) ym. Koulussa ei luettu latinaa, joten laulujen ulkoaoppiminen tuotti vaikeuksia. Kiitolliset kuulijat antoivat ruokaa, rahaa, kynttilöitä ja ken mitäkin. Kaikki tuli varmasti kipeään tarpeeseen. Vielä vanhanakaan ei entinen teinipoika unohtanut näitä retkiä ulkomuistista suomentaessaan mainitun jouluvirren.

Keväällä 1816 Lönnrot pyrki Turun vanhaan katedraalikouluun. Suurimmat vaikeudet aiheutti ruotsin kieli, jota poika oli Tammisaaressa oppinut vain vaillinaisesti käyttämään. Täälläkin poika ponnistautui vähitellen luokkansa ensimmäiseksi. Syksyllä 1818 eivät varat enää myöntäneet kouluun lähtemistä. Elias tarttui siis vakinaisesti neulaan ja saksiin, kuten tähänkin asti oli tehnyt loma-aikoinaan. Suuren osan vuotta nuori räätäli tällöin joutui kiertelemään töissä eri puolilla pitäjää, vieläpä naapuriseurakunnissakin. Tämä oli Eliakselle esiharjoitusta elämäntehtävää varten. Taloihin tullessaan hän aina tiedusteli, saisiko iltaisin ja pyhäpäivisin lukea siellä olevia kirjoja.

Onneksi eivät Eliaksen luvut jääneet tilapäiseksi harrasteluksi. Karjalohjan kappalainen Juhana Lönnqvist kuultuaan räätälinpojan lukuhalusta ryhtyi häntä yksityisesti opettamaan ja avustamaan. Hän suositteli varojen hankkimiskeinoa, jolla oli pitkä perinnäistottumus takanaan ja joka edelleenkin oli köyhän koulupojan miltei ainoa turva, nim. teinilaulua. Isä, joka oli hyvä laulaja, opetti pojalle muutaman virren, mm. »Mun silmän', käten' nostan» ja »Hädässän' huudan Herraa». Teini tervasi jalkapohjansa ja heitti pussin selkäänsä. Sen suurempia valmisteluja ei tarvittu. Teinikulku laillisena oikeutena oli jo lähes pari vuosisataa ollut lakkautettuna. Se oli viime vuosisadan alkaessa unohtumassa käytännöstä jo vanhana tapana, jolloin teinit eivät enää röyhkeästi vedonneet oikeuksiin, vaan nöyrinä varakkaampien hyväntahtoisuuteen.

Eliaksella ei ollut suuria edellytyksiä teiniksi: ääni oli heikonlainen, ja ujous vaivasi niin, että tuskin kehtasi kuulijoihin päin katsoa. Ehkäpä juuri tämä herätti heidän myötätuntoaan, sillä tulokset olivat hyvät. Vielä vanhana Lönnrot muisti saaneensa esim. Kiikalan Pulkalla 4 vakkaa jyviä, suuren lihakappaleen, juuston ja leivän.

Teininkäynnin kokonaistulosta v. 1819, kuutta tynnyriä viljaa, täytyy pitää hyvänä, kun muistaa esim., että pitäjän apulaisen vuosipalkka oli vain 14 tynnyriä ja 2 kappaa. Alussa vuotta 1820 saattoi taas ajatella kouluunlähtöä. Lönnqvist, joka itse oli käynyt Porvoon lukion, suositteli entistä kouluansa, tarjoutui omalla hevosellaan kuljettamaan nuorukaisen sinne ja hankki asunnon jonkun käsityöläisen luokse.

Porvoossa Lönnrot ehti opiskella vain pari viikkoa, kun hän hyvän latinan taitonsa ansiosta pääsi apteekkioppilaaksi hämeenlinnalaisen L.J. Bjuggin apteekkiin. Talon yläkerrassa asui piirilääkäri J.E. Sabelli, joka alkoi suosia ja avustaa köyhää ja lahjakasta nuorukaista, Torin toisessa kulmassa sijaitsevan Hämeenlinnan triviaalikoulun rehtorina toimi Karjalohjalla syntynyt Henrik Långström, jota tämä kotipitäjän poika kiinnosti ja joka ryhtyi hänen jatko-opintojansa ohjaamaan. Varustettuna Långströmin antamalla yksityistodistuksella Lönnrot lähti lokakuun alussa 1822 pyrkimään Turun yliopistoon.

4. Yliopisto-opinnot,

Turun yliopiston filosofisen tiedekunnan nuorempien opettajien keskuudesta oli 1810-luvulla saanut alkunsa uudistusliike, jota on nimitetty ensimmäiseksi kansalliseksi heräämiseksi. Syyskuussa 1821 nimitetään kreivi J.F. Aminoff yliopiston varakansleriksi valvomaan, ettei »henkinen villitys ja vallattomuuden henki» saisi valtaa nuorisossa. Hän ryhtyy heti häikäilemättömiin poliisitoimenpiteisiin. Liikkeen innokkain johtaja, historian dosentti A.I. Arwidsson erotetaan keväällä 1822 yliopistosta ja hänen on pakko siirtyä pois synnyinmaastaan. Kaksi muuta yliopistonopettajaa pakotetaan pyytämään eroa ja useat muut suunnittelevat siirtymistä johonkin turvalliseen papinvirkaan. Erästä yliopistonopettajaa vastaan suunnataan murhayritys, eräs toinen tekee itsemurhan. Aikalaisilla oli täysi syy nimittää vuotta 1822 Turun yliopiston »mustaksi vuodeksi». Jälkimaailma on aivan päinvastaisella kannalla, sillä se muistaa ennen kaikkea sen ihmeellisen sattuman, että lokakuun alussa merkitään Turun yliopiston kirjoihin kolme sellaista nuorukaista kuin J.L. Runeberg, J.V. Snellman ja Elias Lönnrot.

Lönnrot ryhtyi opiskelemaan filosofiankandidaatin tutkintoa varten. Varattomuus tuotti jälleen monia vaikeuksia. V. 1824 Lönnrot pääsi kotiopettajaksi lääketieteen professorin ja Laukon kartanon omistajan varakkaaseen ja viihtyisään kotiin, jossa hän myöhemmin oleskeli pitkiä aikoja perheen ystävänä. Tämä hienosti sivistynyt koti on Lönnrotin kehitykselle merkinnyt paljon. Syksyllä 1826 Lönnrot ryhtyi historian professorin Reinhold v. Beckerin johdolla laatimaan latinankielistä maisterinväitöstä »Väinämöisestä, muinaissuomalaisten jumalasta» (De Väinämöine, priscorum fennorum numine). Porthanin suoranaisesta ja välillisestä ansiosta oli 1766—89 ilmestynyt sellaisia kansanrunouttamme valaisevia ja merkillisiä yliopistollisia opinnäytteitä kuin moniosainen »Suomalaisesta runoudesta» (De poesi Fennica) ja Erik Lencqvistin »Muinaissuomalaisten taikauskon teoriasta ja käytännöstä» (De superstitione veterum Fennorum theoretica et practica, 1782) sekä Kristfrid Gananderin teos »Suomalainen jumalaistarusto» (Mythologia Fennica, 1789). Lähes nelikymmenvuotisen väliajan jälkeen on Lönnrot ensimmäinen, joka hakee väitöskirjan aiheen tältä alalta, ja ihme ei ole, että hän valitsee Väinämöisen. Ennen v:ta 1825 kerätyissä kansanrunoissa ja niitä käsittelevissä kirjoitelmissa on Väinämöinen useimmin mainittuja ja suurimpia sankareita, Gananderin mukaan esim. suomalaisten etevimpiä jumaluuksia sekä laulajana ja kanteleensoittajana runoilijain »patruuna», johon 1820-luvun romantikkomme vetoavat pateettisin tunnekorostuksin. »Turun Wiikko-Sanomissa» 1820 R. v. Becker esittelee Väinämöisen suomalaisten pääsankarina: »Turhaan on sata Sankaria, turhaan tuhatta muuta merkillistä miestä pyytänyt päästä niin kuuluisaksi, kuin hän. Heiän nimensä ovat kaonneet, kuin yön kaste, mutta eipä katoa Väinämöisen nimi niin kauan kuin Suomen Kansaa Maailmassa mainitaan.» Lönnrotin väitöskirja on 16-sivuinen vihkonen, jossa parinkymmenen painetun kirjoitelman ja v. Beckerin käsikirjoituskokoelman pohjalla koetetaan tehdä selkoa Väinämöisen syntymäseudusta, -ajasta, sukuperästä, mainesanoista, ominaisuuksista ja toimista, osallisuudesta maailman luomiseen, soitosta kalanluisella ja koivuisella kanteleella, kilpalaulannasta, ilman immen kosinnasta, ansiotöistä ja veneenveistossa saamasta haavasta. Väitöskirja loppuu keskelle lausetta. Tekijällä oli tarkoituksena julkaista jatkoksi toinen osa. Se olikin syksyllä 1827 kirjapainossa valmiina, kun Turun tulipalo tuhosi koko painoksen. Suoritettuaan vielä lopputentit yhdessätoista aineessa varsin menestyksellisesti Lönnrot sai kesäkuun 11:ntenä 1827 kandidaattikirjan. Varattomuus esti hänet osallistumasta yliopiston viimeiseen ikimuistettavaan promootioon, jossa kaikki kandidaatit saivat samalla kertaa sekä tohtorin- että maisterinarvon (doctor philosophiae ac artium liberalium magister).

Kun Turun tulipalon jälkeen yliopisto aloitti toimintansa Helsingissä syksyllä 1828, Elias Lönnrot ryhtyi opiskelemaan lääketiedettä. Tähän valintaan ovat varmasti vaikuttaneet harjoittelu Hämeenlinnan apteekissa, vanhempien ystävien Sabellin ja Törngrenin kehoitukset, ja ilmeistä on, että lääkärin virka soveltui erinomaisesti siksi »vihreäksi oksaksi», jonka varassa Lönnrot tuli suorittamaan elämänsä varsinaisen suurtyön.

Lääketieteellinen tiedekunta oli ensimmäisinä Helsingin-vuosinaan perin heikossa tilassa ja valmisti nuorukaisia kieltämättä varsin puutteellisesti avunantajiksi 1830-luvun alussa raivoavan koleran, lavantaudin ja punataudin aiheuttamassa vakavassa tilanteessa, vaikka siihen kuului vielä 1828—30 eräs yliopiston kaikkein suuripiirteisimpiä ja ihailluimpia opettajia: Israel Hwasser. Nerokkuus, lennokas mielikuvitus, tunteen hehku ja julistajan vakaumus kohotti hänet opiskelevien silmissä miltei epäjumalaksi. Arkisia, mutta tuiki tarpeellisia käytännöllisiä neuvoja hänellä oli vähemmän antaa. Samantapainen oli hänen seuraajansa Immanuel Ilmoni, joka syksyllä 1830 aloitti luentonsa. Toiset opettajat olivat perin kehnoja tai muiden virkavelvollisuuksien rasittamia. Opetusvälineet olivat mitä alkeellisimmat: anatomisina havaintoesineinä oli vain pari pääkalloa, jokunen irrallinen selkänikama, sääriluu ja muutama eri-ikäinen sikiö. Pahin oli käytännöllisen harjoituksen puute. Yliopiston ensimmäinen klinikka valmistui vasta syksyllä 1832. Mitä Ilmoni kertoo lääketieteellisestä koulutuksestaan, pitää varmasti paikkansa Lönnrotiinkin nähden: »Lääketieteellisten opintojen varsinainen perusta, anatomia, jäi varsin niukaksi ja epätäydelliseksi silloisen prosektorin Ursinin johtaessa, joka ei ollut mikään anatomi. Kaikki tämä lisäsi vastenmielisyyttäni lääketieteen vakavia ja vaikeita reaaliopintoja kohtaan — — —. Toisaalta johdattivat minua enemmän kuin olisi pitänyt spekulaation alalle yliopistoon vastanimitetyn Hwasserin nerokkaat esitelmät biologiasta ja patologiasta. Tutkin silloin myös innokkaasti luonnonfilosofisia teoksia. Näin vahvasti varustettuna sananparsilla ja teorioilla ja paljoa niukemmin todellisilla tiedoilla suoritin lääketieteen kandidaattitutkinnon 1822, mutta tämä ei oikein avannut silmiäni.»

Lönnrot suoritti lääketieteen kandidaattitutkinnon joulukuun 14:ntenä 1830 ja joutui seuraavana syksynä taistelemaan peloittavaa vihollista, aasialaista koleraa vastaan, joka ensimmäistä kertaa vieraili maassamme. Nuori kandidaatti toimi ensin Hietalahden kolerasairaalassa avustajana, sitten lentävänä lääkärinä Uudellamaalla. Onneksi ei tauti päässyt pääkaupungissa pahasti raivoamaan — n. 10.000 asukkaasta sairastui 333 ja kuoli 197 —, mutta useita kuukausia siellä elettiin pakokauhun vallassa. Kuka suinkin voi, pysytteli kaukana maaseudulla, yliopisto oli suljettuna ja seuraelämä lamassa. »Uutisia en tiedä kaupungista kertoa, sillä jokainen ihminen, jota olen halunnut puhutella, on tähän asti paennut minua», valittaa Lönnrot tällöin eräälle ystävälleen.

Taloudelliset huolet jatkuivat entiseen tapaan. Välttämättömiin tarpeisiin Lönnrot hankki varoja pitämällä jonkinlaista ylioppilasleipomoa: parikymmentä nuorukaista on vv. 1829—32 hänen antamallaan todistuksella päässyt yliopistoon. Apteekkari Bjugg, lääkäri Sabelli ja vuokraisäntä Salomon Jansson avustavat vv. 1823—32 pikkulainoilla, jotka vastaavat yhteensä n. 1.500 kultamarkkaa. Kevätlukukaudella 1832 Lönnrot erikoisesti joudutti opintojaan ja valmistui lääketieteen lisensiaatiksi toukokuun 4:ntenä. Samoin kuin maisterinväitökseensä Lönnrot valitsi tohtorinväitökseensäkin aiheen alalta, joka oli hänen harrastuksiaan lähinnä, nimittäin suomalaisen kansanrunouden ja -tietouden, »Suomalaisten maagillinen lääketiede» (Om finnarnes magiska medicin). Alan laajuus ja aineksen runsaus uhkasi viedä enemmän aikaa kuin nopeasti lähestyvä promootio myönsi ja paisuttaa kirjoitelman yli silloin tavanomaisten rajojen. Niinpä hän julkaisi väitöskirjakseen vain katkelman käsikirjoituksestaan, 16 pienikokoista sivua, mikä oli tuskin neljättä osaa alkuperäisestä. Viimeksimainittu ei ole säilynyt, mutta se on varmasti miltei samanlainen kuin »Finska Läkare-sällskapets Handlingarien» ensimmäisessä osassa 1842 painettu.

»Maagillisen lääketieteen» kaukaalähtevä johdanto osoittaa ilmeisesti Schellingin luonnonfilosofian vaikutusta, jonka kannattajia olivat Lönnrotin opettajista m.m. Bergbom ja Hwasser. Schellingin ydinajatukset: tietämyksen kolmijako (absoluuttinen, luonto, s.o. esihengellinen, tiedoton aste ja henki) sekä hänen identtisyysoppinsa, että aine ja henki ovat pohjaltaan yhtä ja vain eri ilmenemismuotoja, lausutaan selvästi ja helppotajuisesti »Maagillisen lääketieteen» johdannossa. Tietämyksen kolme astetta ovat Lönnrotin mukaan: Jumalan kaikkitietävyys, josta kaikki on lähtöisin, inhimillisen tiedon yöpuoli, s.o. aavistukset, unet, näyt jne., ja inhimillisen tiedon päiväpuoli, s.o. aistimukset ja järki. Kun Schelling tähdentää kahden viimeksimainitun asteen peräkkäisyyttä ja kehitystä, Lönnrot korostaa niiden rinnakkaisuutta ja tasa-arvoisuutta: »Niinkuin nukkuminen on elämälle yhtä tärkeä asia kuin valvominen, niin ovat unelmat tiedolle yhtä merkittäviä kuin ajatukset. Mitään arvoneroa ei siis ole olemassa tiedon päivä- ja yöpuolen välillä.»

Alkujaan magia edusti ihmisen koko tietämystä itsestään. Siitä kokemus- eli järki-lääketiede erottui ja kehittyi vähitellen omaksumalla alkuperäisen magian aineellisen puolen. Jäännöksestä kehkeytyi myöhempi maagillinen lääketaito. »Sen perusmerkitys on psyykillisen vaikutuksen huomioonottaminen, ensi kädessä psyykillisen ja toisessa kädessä aineellisen.» Tämä on järki-lääketieteen tunnustettava.

Johdannon jälkeen seuraa »Maagillisessa lääketieteessä» pääasiallisesti omiin havaintoihin perustuva asiarikas, deskriptiivinen kuvaus kalliotilasta, loihtijoiden nimityksistä ja heidän käyttämistään tempuista ja luvuista.

»Maagillisen lääketieteen» ensimmäisen ja laajemman laitoksen rinnalla vaikuttaa 1832 ilmestynyt väitöskirja varsin laihalta ja ylimalkaiselta supistelmalta ja katkelmalta. Se valmistui ja tarkastettiin aivan viime tingassa kesäkuun 15:ntenä, professori J.A. Törngrenin toimiessa esimiehenä. Kesäkuun 20:ntenä vietettiin Helsingin yliopiston ensimmäistä promootiota, jossa Lönnrot monen parhaan toverinsa kanssa 10-vuotisten yliopisto-opintojensa jälkeen sai tohtorin arvon ja tunnukset: hatun, miekan ja sormuksen. Että Lönnrotiin kiinnitettiin toiveita, osoittaa se, että hän paria viikkoa ennen yliopistosta eroamistaan sai J.J. Haartmanin stipendin, 25 pankkoriksiä (n. 100 kultamk), joka oli varattu »yliopiston opettajaksi arvokkaille tai tiedekunnalle kunniaa tuottavina, käytännöllisinä lääkäreinä isänmaassaan toimiville».

Juuri samoihin aikoihin kun Lönnrot aloitti lisensiaatin loppututkinnot, joutui avonaiseksi paikka, joka hyvänlaisien palkkaetujen lisäksi oli runojenkerääjälle erikoisen houkutteleva, nim. Karjalan piirilääkärin virka asuinpaikkana Joensuu lähellä kuuluja lauluseutuja. Sinne nimitettiin Kajaanin piirilääkäri Samuel Roos. Hänen seuraajakseen Lönnrot pääsi toimittuaan syystalven 1832 apulaislääkärinä Oulun piirissä, jossa lavan- ja punatauti raivosivat. Tammikuun puolivälissä 1833 Lönnrot lähtee kaupungin- ja piirilääkäriksi Kajaaniin, josta sitten tulee hänen vakinainen toimi- ja kotipaikkansa kahdeksi vuosikymmeneksi.

5. Kansanrunousharrastukset opintoaikana.

Jo vähäistä ennen kuin ryhtyi laatimaan maisterinväitöstänsä Lönnrotilla oli kotiopettajana Laukossa ollut tilaisuus itse kansansuusta merkitä muistiin ainakin kaksi huomattavaa kertovaa runoa. Vielä 1820-luvulla laulettiin Vesilahdella länsisuomalaisen kansanrunouden jylhintä ja draamallisinta balladia. Se kertoi Laukon herran, ritari Klaus Kurjen ylpeästä kosinnasta, mustasukkaisuuden puuskasta, jonka vallassa hän poltti viattoman Elina vaimonsa ja poikansa, sekä tuota tekoa seuranneesta katumuksesta ja hukuttautumisesta. Lönnrot ei julkaissut saamiansa toisintoja sellaisinaan, vaan valitsi niistä kustakin parhaat ja täydellisimmät kohdat ja yhdisti ne eheäksi kokonaisuudeksi tarpeen tullen itse sepittäen siirtymäsäkeitä — menetelmä, jota hän sitten yhä uudelleen noudatti. »Elinan surman» ensimmäisessä kokoonpanossa on 393 säettä, joista n. 3/4 on todistettavasti kansanomaista. Toinen Vesilahdelta muistiin merkitty kansanruno on »Tahvanin laulu», jonka Lönnrot julkaisi »Helsingfors Tidningarissa» 1829. Se kertoo jylhin, joskin katkelmallisin säkein Ruotuksen (Herodeksen) tallirengistä Tapanista, joka hevosta juottaessaan näki idän taivaalla ihmeellisen tähden ja luopui jumalattoman isäntänsä palveluksesta.

Lukuvuotena 1827—28 ei Turun yliopistossa enää pidetty luentoja. Raunioituneeseen kaupunkiin saapuivat vain ne opiskelijat, joilla oli loppututkinnot kesken. Lönnrot, joka juuri oli selvinnyt filosofiankandidaatistaan ja aikoi aloittaa lääketieteelliset opinnot, vietti syksyn ja talven Törngrenin luona ja päätti käyttää kesän runonkeruumatkaan.

Suunnitelma, jonka Lönnrot asetti itselleen, oli laaja ja epämääräinen: »nähdä laajemmin omaa maata, oppia tuntemaan sen kieltä eri murteiden mukaan, mutta varsinkin koota sen merkillisen ja kauniin kansallisrunouden tuotteita». Tähän voisi täydellä syyllä lisätä: »käydä tapaamassa tuttuja ja tutun tuttuja», mikä varsin suuresti häiritsi matkan tärkeämpää tarkoitusta. Kulkureittinsä Lönnrot aikoi ulottaa Hämeen, Savon ja Karjalan lisäksi vielä Pohjanmaalle ja Arkangelin kuvernementtiinkin asti. Jo siitä alkaen kun Topelius vanhempi 1822 julkaisi ensimmäisen vihkon kokoamiansa runoja, joista mahtavimmat olivat peräisin Vienan Karjalasta, kangasteli tämä seutu runon varsinaisena kotimaana.

Kevät oli kylmä. Talvitamineissa oli huhtikuun 29:ntenä lähdettävä matkaan ja käärittävä kesävaatteet kirjojen ja paperien joukkoon selkäreppuun. Muista tärkeimmistä varusteista mainittakoon pyssy, huilu ja tupakkavehkeet. Rahaa oli neljää kuukautta varten vain n. 100 kultamarkkaa vastaava määrä. Matkan vaiheita voimme seurata aivan yksityiskohtaisesti Lönnrotin hauskasta päiväkirjasta »Vaeltaja eli muistelmia jalkamatkalta Hämeessä, Savossa ja Karjalassa».

Hämeen halki matkamies riensi nopeasti, sillä väestö vaikutti jurolta ja epäystävälliseltä ja runoja ei löytynyt. Mitä pitemmälle matka kului, sitä paremmaksi muuttuivat tulokset ja tyytyväisemmäksi vaeltajan mieli. Kerimäellä hän merkitsi muistiin jo parikymmentä runoa. Matkan huippukohdaksi tuli Kesälahti Karjalassa (8—13. VI.). Täällä Lönnrot kohtasi kuudennusmiehen Juhana Kainulaisen, jonka vertaisen laulajamestarin hän tapasi vasta paljoa myöhemmin Vienan Karjalasta, nimittäin Latvajärven Arhipan. Kainulaisen lauluja Lönnrot kirjoitti viidettäkymmentä kappaletta kaksi päivää aamusta iltaan. Laulajaa odotellessaan hän joutui seudun lumoihin: »Tunsin jonkinlaista selittämätöntä nautintoa vaeltaa metsässä, jossa Kainulaisen nyttemmin kuollut isä oli monta kertaa lukenut rukouksiaan kultaisille metsänjumalille ja -jumalattarille ja jossa 'Mehtolan neiot' entisaikoina olivat näyttäytyneet suosikeilleen». Erikoisesti Lönnrotiin vaikutti se avuliaisuus ja sydämellisyys, jota perheenjäsenet osoittivat toisilleen ja vieraalle. Kainulainen ei aluksi tahtonut jäädä työstä pois kotiin laulamaan, jottei esikoisena antaisi huonoa esimerkkiä veljilleen. Seuraavaksi päiväksi hän järjesti kotipuuhaa, jotta voi laulaa ja tehdä työtä samalla kertaa. Vanha emäntä pesi omasta aloitteestaan matkamiehen vaatteet tämän saunassa ollessa ja kieltäytyi kiitoksiakaan vastaanottamasta vieraanvaraisuudestaan. »Mitäs ihmisestä olisi, jollei sitä hyvää toiselle tekisi.»

Kesälahden naapuripitäjästä, Kiteeltä, Lönnrot merkitsi vanhoja ja uudempia runoja, nelisenkymmentä yhteensä, ja joutui Potoskavaaran kylässä talonpoikaishäihin, joiden menoja ja lauluesityksiä hän tarkoin kuvailee. Sen jälkeen runosaalis taas niukkeni ja matkantekoa oli Valamon, Ilomantsin, Lieksan, Kuopion ja Rautalammin kautta joudutettava takaisin Laukkoon. Kesä oli niin pitkälle ja rahat niin vähiin kuluneet, ettei ollut lähtemistä rajan taakse. Runoja oli kertynyt viisi vihkollista, yhteensä neljättäsataa kappaletta. Lönnrotin ensimmäinen runonkeruumatka tuli niin merkitseväksi sen vuoksi, etteivät sen tulokset jääneet vuosikausiksi pöytälaatikkoihin kuten esim. A.J. Sjögrenin laajan, vv. 1824—28 tehdyn matkan, vaan ilmestyivät pian painosta uutta intoa kylvämään. Jo matkalla majataloissa ja muuten levätessään Lönnrot oli ryhtynyt järjestämään ja puhtaaksi kirjoittamaan saalistaan. Hän jatkoi työtä niinä puolellatoista kuukautena, jotka hän vietti Laukossa ennen yliopistoon lähtöään. Marraskuun lopulla järjestelytyö oli niin pitkällä, että toimittaja voi ilmoittaa kokoelman, »Kantele taikka Suomen Kansan sekä Vanhoja että Nykysempiä Runoja ja Lauluja», viitenä vihkona ä 50 kop. tilattavaksi. Esipuheesta näkyy, että julkaisun tarkoitus oli kahtalainen, ensiksi että kansa havaitsisi vanhoille runoille pantavan arvoa ja niin ollen ei enää »heittäisi niitä, tahi vaihettaisi Ruotille murtaviin lauluin; toiseksi toivoisin niistä ei ainoastansa jotain voittoa ja etua Suomen kielelle, vaan myöskin jonkunlaista tiedonlisäntöä esivanhempaimme menneistä ajoista». Toimittaja ei ole pyrkinyt mihinkään tieteelliseen järjestelyyn esim. siten, että olisi kerännyt saman seudun samanlaatuiset tai -aiheiset runot yhteen. Hän on koettanut saada jokaisen vihkon mahdollisimman monipuoliseksi sijoittamalla niihin sekä vanhoja runoja että nykyaikaisia lauluja, eepillisiä ja lyyrillisiä runoja ja loitsuja ja eri pitäjien tuotteita. »Kanteleen» vihkot ilmestyivät nopeassa tahdissa: ensimmäinen kesällä 1829, toinen marraskuussa 1829, kolmas alussa vuotta 1830, neljäs huhtikuun keskivaiheilla 1831. Painos oli 500 kpl. Keväällä 1831 oli viidennen vihkon toimitustyö aivan valmis ja esipuhekin allekirjoitettu ja päivätty 20. VI. 1831. Sen painatus lykättiin vain alkavan runonkeruumatkan vuoksi. Esipuheessa sanotaan mm.:

»Mitä sanotulta Archangelin maalta on odotettava saaliiksi, nähdään siitäkin, että Topelius vainaja ainoastansa maakauppioilta, jotka sieltä kulkevat rajan ylitse tänne, on saanut enimmän osan vanhoista runoistansa. Tätä asiata ajatellessa olen jo kauan aikaa toivonut päästä sinne ja on nyt luja päätökseni, jos muutoin neuot auttaa, muutaman viikon perästä lähtiä vaeltamaan rajan taakse näiden Suomalaisten maalle. Moni ehkä päättää minun sopimattomasti käyttäivän ja muistamata omaa parastani, kuin sillä lailla kulutan aikani ja vähät varani turhiin runoin etsinnässä ja niiden präntättämisessä. — — − Niin se kyllä on kuin onkin, mutta vaikea on luopua luonnostansa ja luovuttuakin palajamme usein, mihen luonto vaatii.»

Kahden vuoden ajan vaativat taistelu kulkutauteja vastaan ja lääketieteellisten opintojen päättäminen niin kokonaan Lönnrotin voimat, ettei käynyt kirjallisia puuhia juuri ajatteleminenkaan. Syyskesällä 1833 alkoivat hänen mielessään itää suuret suunnitelmat, jotka saattoivat »Kanteleen» jatkovihot tarpeettomiksi. Jo 1820-luvulla oli mm. Gottlund suunnitellut seuraa, jonka tehtävänä olisi suomalaisuusharrastusten johtaminen ja suomenkielisten kirjojen kustantaminen, vaikka tuloksetta. Syksyllä 1830, jolloin Lönnrotin »Kanteleen» vihkojen kustantaminen ja jakelu aiheutti tekijälle paljon ylimääräistä vaivaa, monialoitteinen lääkäri Martti Lindfors teki uuden yrityksen, joka johti tulokseen. Helmikuun 16:ntena 1831 kokoontui yliopiston suomen kielen lehtorin K.N. Keckmanin luokse 12 yliopiston kansalaista, jotka päättivät perustaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran. Lönnrot valittiin Seuran ensimmäiseksi sihteeriksi, ja hän oli lähivuosikymmeninä sen toimeliain jäsen. Seuran ensimmäinen suoranainen toimenpide suomalaisen kirjallisuuden edistämiseksi oli se, että se myönsi runonkeruumatkalle lähteneelle Lönnrotille kesäkuussa 1831 100 ruplan apurahan.

Matka oli Lönnrotin epäonnistuneimpia: alkutaipaleella häntä viivästytti ankara vilutauti, kiirehdittyään sitten Rautalammin, Pielaveden, Iisalmen kautta Kajaaniin lääketieteenkandidaatin täytyi sikäläisen piirilääkärin Samuel Roosin hartaista pyynnöistä kierrellä rokotusta tarkastamassa eräissä syrjäpitäjissä, ja hänen ehdittyhän Kiannalle Venäjän rajalle hänet saavutti elokuun 6:ntena runolaulun luvatun maan porteilla lääkintöhallituksen kirje, jossa kandidaatti kutsuttiin kiireimmiten Helsinkiin koleraa vastustamaan.

Kesällä 1832 yliopistoluvuista lopullisesti selvittyään Lönnrot päätti varustautua uudestaan runonkeruumatkalle. Seuranaan kaksi juopottelevaa ylioppilasta Lönnrot vaelsi Laukosta Jyväskylän ja Rautalammin kautta Nurmekseen. Sieltä hän yksin pistäytyi muutamaksi päiväksi rajan taakse Repolaan, Roukkulaan, Miinoaan ja Akonlahteen. Aika oli liian lyhyt tutkimusten tekoon, mutta ensimmäiset vaikutelmat rajantakaisesta Karjalasta ja varsinkin sen väestöstä olivat edulliset. Yleinen turvallisuus, vieraanvaraisuus ja puhtaus olivat suuremmat kuin Suomessa. Väkijuomia käytettiin vähän, tupakkaa ei ollenkaan. Ulkonaisten olosuhteiden vuoksi kansa oli jäänyt takapajulle, vaikka se muuten vaikutti hyvin vireältä ja miellyttävältä. Paluumatkan Helsinkiin Lönnrot suoritti nopeasti Lentiiran, Kajaanin, Kuopion ja Porvoon kautta. Tästäkään matkasta ei ollut siis sitä tulosta, jota Lönnrot itse ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran miehet odottivat. Mutta kaikesta huolimatta, kun hän syksyllä 1832 lähtee pääkaupungista kolmatta vuosikymmeneksi, jollei tilapäisiä vierailuja ota lukuun, hän on yhä edelleen Seuran vankin tukipylväs, »ille faciet», hän sen tekee, jolla on kaikkien ehdoton luottamus. Lönnrotilta Seuran jäsenet kärsimättöminä odottavat vakuuttavinta todistusta sen olemassaolon oikeudesta. Se viipyy vuosia, mutta ylittää tullessaan kaikki toiveet.

6. Kajaanin piirilääkärinä.

Vuosisata sitten Kajaanin kaupunki oli pahanpäiväinen kylärähjä, jossa oli tuskin neljäsataa asukasta. Lönnrot oli lapsuudestaan asti tottunut mitä yksinkertaisimpiin oloihin, eikä häntä muutenkaan voida vaateliaisuudesta syyttää. Kajaani oli sentään hänellekin liikaa. Kuvailtuaan eräälle ystävälleen toukokuussa 1833 aluksi ne muutamat kajaanilaiset, joiden kanssa voi seurustelua ajatella, hän jatkaa: »Jollei näitä kolmea neljää miestä ota lukuun, niin ei koko kaupunki ole muuta kuin suuri viheliäisyyden pesä. Se on kaupungin ja kylän sekamuoto, kyynärä kuraa kaduilla, jossa vilisee kerjäläisiä ja lurjuksia nimeltään, kunnialtaan ja arvoltaan muka porvareita. Kaiken tämän tähden olenkin vakaasti päättänyt lähteä kaupungista ja asettua asumaan jonnekin sen lähistölle maalle, missä ainakin raitis luonto on silmieni edessä.» Maaliskuussa 1834. hän osti Paltamosta pienen talo pahasen, Hövelön, jossa lähes puoli vuosisataa myöhemmin syntyi runoilija Eino Leino. Se oli kuitenkin liian kaukana kaupungista ja myytiin seuraavana vuonna. Tällöin Lönnrot osti postimestarin talon kaupungista ja kaksi yhdysviljelyksessä olevaa tilaa, Polvilan ja Partalan sen lähistöltä. Näin hän menetteli voidakseen sijoittaa lähettyvilleen vanhempansa ja eräitä omaisiaan. Olot olivat vaatimattomat. Taloon kuului alkujaan vain kamari ja suuri pirtti, nelisen syltä pitkä ja leveä. Pirtti jaettiin lautaseinin kolmeen osaan: vieraille, vanhemmille ja isännälle itselleen työhuoneeksi. Vasta myöhemmin Lönnrot muutti kamarin eteiseksi ja rakensi sen perään keittiön ja huoneen vanhemmilleen sekä viereen itselleen työkammion. Kalustoa oli vain kaikkein välttämättömin: työhuoneessa esim. vain pieni pöytä, pitkä sohva, pari tuolia ja kantele, kaikki maalaamattomia. Matka Polvilaan oli linnunteitse kolmisen kilometriä, mutta kovin hankala. Talvisin sinne pääsi vain hiihtäen: yksinäiseen taloon ei kannattanut ajotietä avata. Kesäisin kulki sankan korven kautta polku, joka oli niin märkä, että lääkärin nähtiin astuvan siellä usein paljain jaloin, saappaat toisessa kädessä, kaupungintuliaisia tai maantuomisia toisessa. Vesitse oli matka lyhempi, mutta mennessä oli sauvottava kovinkin virtavia paikkoja ja palatessa varottava koskenkiviä. Elämänjärjestystään Lönnrot kuvailee eräälle ystävälleen kesäkuussa 1848 seuraavaan tapaan: »Talouteni on järjestetty siten, että syön päivälliset tohtori Lindhillä. — — − Iltaisin klo 5—6 olen joka päivä vaeltanut maalle vanhempieni luo, jotka asuvat kolmisen virstan päässä kaupungista, nukkunut siellä yötä ja seuraavana aamuna klo 8 lähtenyt sieltä kaupunkiin. Maalla olen syönyt muut ateriat, nim. voileivän ja kaksi kuppia kahvia klo 8 aamulla ja voileivän ja kolme lasia teetä klo 7—8 illalla. Näin on nyt talouteni järjestetty, minkä siksi olen niin yksityiskohtaisesti kuvannut, että kirjeessäsi mainitsit siitä et mitään tietäväsi. Ajan maalla klo 7—10 illalla ja klo 4—8 aamulla, kaikkiaan 7 tuntia, olen käyttänyt uuden Kalevalan tekstin toimittamiseen — — —.»

Ottaessaan tammikuun lopulla 1833 vastaan Kajaanin kaupungin- ja piirilääkärin viran Lönnrot sai heti nähdä piirinsä kaikessa kauheudessaan, jolloin ankaran katovuoden saattueena punatauti ja lavantauti raivosivat pahimmillaan. Kesä 1832 oli ollut kylmä ja sateinen. Jo eloa korjattaessa satoi lunta. Talvi tuli ankara. Sen kestäessä hätä ja taudit lisääntyivät aivan peloittavasti. Väliaikaisia sairaspirttejä järjestettiin: pahimpana aikana, helmi- ja maaliskuussa 1833, niitä oli kaupungissa 7 ja saman verran naapuripitäjissä, kaikki Kajaanin piirilääkärin hoidossa. Sadat sairaat eivät ehtineet eivätkä mahtuneetkaan niihin. Jo vuodenvaihteessa oli kirkoilla sunnuntaisin ruumisarkkuja kuin halkoja pinossa, myöhemmin oli hautaus toimitettava ilman muuta, kun harvat terveet eivät ehtineet arkkuja valmistamaan. Lähes viides osa seudun väestöstä kuoli vajaassa vuodessa, mikä vastasi tavallista tuonen saalista kymmenenä vuotena. Helmikuun lopulla Lönnrot itse sairastui »hermokuumeeseen», s.o, lavantautiin. Kun postiyhteydet Etelä-Suomeen olivat hyvin hitaat, levisi siellä huhu, että Kajaanin piirilääkäri oli kuollut, ja eräs naistuttava Laukon ajoilta sepitti jo ruotsinkielisen sururunon, johon Lönnrot vastasi leikillisesti samaa mittaa ja kieltä käyttäen. Helluntaina 1839 Lönnrot oli toisen kerran vakavassa hengenvaarassa, kun koskivene Kajaanin ja Polvilan välillä kaatui. Lönnrotin veljenpoika ja palvelijatar hukkuivat, mutta hän itse, joka oli hyvä uimari ja havaitsi, ettei kumoutuneesta veneestä ollut turvaa useammalle, pelastui uimalla rantaan.

Jos oli ensimmäinen puoli vuotta Kajaanissa ollut työlästä kulkutautien vuoksi —raportteja ja virkakirjeitäkin oli kymmeniä arkkeja —, niin olivat seuraavat kolme neljä vuotta sitä helpompia. Kuolonvuosi 1833 oli ilmeisesti vienyt mukanaan tarkoin kaikki taudeille alttiit, ja aivan vähistä ei Kajaanin seuduilla lääkäriin lähdettykään. Lönnrot sai näin ollen rauhassa tehdä kirjallisia töitään, pitipä hän eräiden lääkärikirjasten laatimista palkkansa vastineeksi suorastaan velvollisuutenaan. Niinpä hän suomensi Gustava Schartaun kirjasen »Hyväntahtoisia neuvoja katovuosina» (1834) ja C.D. v. Haartmanin »Neuvoja yhteiselle kansalle Pohjanmaalla pienten lasten kasvattamisesta ja ruokkimisesta» (1844) sekä erästä ruotsalaista esikuvaa itsenäisesti mukaillen laati »Suomalaisen talonpojan koti-lääkärin», joka ilmestyi kolmena painoksena (1839, 1856 ja 1867) ja sananmukaisesti on kulunut loppuun kansan käsissä. Suuren työn aiheutti ammattisanojen muovaaminen, sillä suomenkielistä lääketieteellistä kirjallisuutta oli ilmestynyt vain nimeksi. Kuka uskoisi, että esim. kuumeen, laskimon ja valtimon on tämä oivallinen kansankirjanen tuonut suomen kieleen.

Kun Lönnrot kevätkesällä 1834 lähti puoleksikolmatta kuukaudeksi Helsingissä käymään, ei hänelle tarvinnut määrätä ollenkaan sijaista, ja kun hän syyskuun puolivälistä 1836 toukokuun puoliväliin 1837 kiersi pitkällä runonkeruumatkallaan, hoiti Raahen piirilääkäri J.F. Ticklén Kajaanin seutuja oman virkansa ohella. Tärkeänä osana Kajaanin piirilääkärin virkavelvollisuuksissa olivat tarkastusmatkat isonrokon ja v:sta 1837 alkaen veneeristen tautien torjumiseksi: lääkärinhoidottomalta rajantakaiselta alueelta oli alituinen vaara uhkaamassa. Näissä asioissa Lönnrot joutui vuosittain kulkemaan ainakin sata penikulmaa — niinkuin Helsingistä Inariin —, mutta ei näytä pitäneen matkoja rasituksina, koska sivussa voi useasti kerätä kansanrunoutta. Suurin osa hänen virkakirjeitänsä koskee näiden tarkastusten käytännöllistä järjestelyä ja tuloksia. Lönnrotin ansioksi on luettava, että isorokko ja veneeriset taudit hänen aikanaan Kajaanin piirissä rajoittuivat yksittäistapauksiin, vaikka ne rajan takana raivosivat kulkutauteina.

Kuitenkin 1830-luvun lopulla Lönnrot vakavasti suunnitteli lääkärinvirasta luopumista. Hänelle oli keräytynyt kansanrunoutta niin runsaasti, että ainesten järjestely ja julkaisu yksinomaisenakin työnä olisi vaatinut vuosia. Myöskin vastuunalaisuuden tunne siitä, että laajan alueen ainoana lääkärinä kenenkään kanssa neuvottelematta joutui ratkaisemaan vaikeita tapauksia, häiritsi hänen mielenrauhaansa. Keväällä 1840, kun Lönnrotin tehtäväksi jätettiin suomalais-ruotsalainen sanakirja, hän pani suostumuksensa ehdoksi kahden vuoden virkavapauden, minkä lääkintöhallitus myönsikin. Niin työlään suunnitelman toteuttamiseen aika oli aivan liian lyhyt, varsinkin kun suurin osa siitä kului keruumatkaan. Lokakuussa 1842 Kajaaniin palattuaan Lönnrot koetti tavalla tai toisella vapautua »Asklepioksen kepinalaisuudesta»: milloin hän on aikeissa hakea Utsjoelle pastoriksi, milloin Kuopioon, Viipuriin tai Porvooseen kreikan kielen, historian tai matematiikan lehtoriksi, milloin yksinkertaisesti anoa vain eroa lääkärin virasta ja puolta eläkettä. Lönnrotin helsinkiläinen asiainhoitaja, lääkintöhallituksen asessori F.J. Rabbe sai aikaan, että hänelle keväästä 1844 lähtien myönnettiin kirjallisia töitä varten viiden vuoden virkavapaus ja 600 hopearuplan vuosipalkka. Vasta jälkimaailma osaa täysin arvioida tämän ratkaisun merkityksen.

7. Kalevalan syntyvaiheet.

Selvittyään kulkutautipuuskasta Lönnrot kesällä 1833 ryhtyi suorimaan keräämiänsä runoja painokuntoon. Tällöin hänessä heräsi ajatus, että niitä ei ollut enää julkaistava »Kanteleen» tapaan, vaan että kutakin pääsankaria, Lemminkäistä, Väinämöistä ja Ilmarista koskevat runot oli liitettävä yhteen. Ensimmäiseksi syntyi Lemminkäisestä sikermä, jossa oli 825 säettä. Syyskuussa 1833 Lönnrot joutui 3-viikkoisella runonkeruumatkallaan Vienan kuuluisimpiin runokyliin Vuokkiniemeen ja Vuonniseen. Perillä Lönnrot tapasi kuuluisan Ontrei Malisen, jonka vertaista runonlaulajaa ei tiedetä muita kuin Kesälahden Juhana Kainulainen ja Latvajärven Arhippa Perttunen. Parhaissa sielun- ja ruumiinvoimissa oleva Ontrei esitti matkamiehelle mahtavan 366-säkeisen Sampo-jakson, johon sisältyi mm. maailman luominen, Väinämöisen ensimmäinen retki Pohjolaan, Sammon taonta ja ryöstö, edelleen hän lauloi erikseen kilpalaulannan, Vellamon neidon onginnan, Vipusessa käynnin, Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinnan, purren valituksen ja kanteleen synnyn, vieläpä Marjatan tarinan ja sen yhteydessä Väinämöisen tuomion ja poislähdön — siis tulevan kansalliseepoksemme tärkeimmät kertovat ainekset. Samassa kylässä matkamies tapasi toisen kuulun, ikälopun tietäjän Vaassila Kieleväisen. Hänen laulutaitonsa oli jo kovin heikentynyt, mutta hän näyttää tunteneen vanhan runolaulumme komeimmat eepilliset ainekset ja, kun muisti petti, kertoili. Paluumatkalla Lönnrot merkitsi Vuokkiniemessä muistiin entistä täydellisemmät häärunot. Niistä sai muutaman vähäisen yhdistyksen tekemällä ja kieltä tasoittamalla 499-säkeisen »Naimakansan virsiä». Väinämöisen vaiheita ja toimia esittelevät runot tuottivat paljon enemmän vaivaa, kun niitä oli niin runsaasti ja moninaisia. Tallella olevassa »Väinämöisen» käsikirjoituksessa on 1.867 säettä, mutta yhdistystyö on vielä aivan kesken. »Ilmariseen» ei Lönnrot edes ryhtynyt sen vuoksi, että suurin osa tätä sankaria kuvailevaa runoainesta oli saanut sijansa jo »Väinämöisessä» ja että entistä suurempi ja hedelmällisempi suunnitelma alkoi orastaa hänen mielessään; aie yhdistää kaikki äsken suunnittelemansa pikku sikermät yhdeksi yhtenäiseksi eepokseksi. Tämän ikimuistettavan työn Lönnrot suoritti pääkohdin marraskuussa 1833. Suunnitelma kasvaa ja selkenee työn kestäessä. Lönnrotin Suom. Kirj. Seuran esimiehelle 6.II.1834 lähettämässä kirjeessä kangastelevat jo näkemykset tehtävän valtavasta isänmaallisesta merkityksestä ja samalla kirjoittajan oma vaatimattomuus:

»Verratessani niitä [syksyllä 1833 kerättyjä runoja] ennen tunnettuihin heräsi minussa halu järjestää ne yhdeksi kokonaisuudeksi saadakseni suomalaisesta jumalaistarustosta jotakin islantilaisten Eddaa vastaavaa. Ryhdyinkin heti työhön ja jatkoin sitä useita viikkoja, vieläpä kuukausia aina jouluun asti, jolloin minulla oli Väinämöisestä melkoinen nide runoja haluamassani järjestyksessä. Kiinnitin huomiota erikoisesti runojen mainitsemain sankaritekojen aikajärjestykseen. Alussa sitä näytti olevan varsin vaikeata huomata, mutta se helpottui melkoisesti itse työn kestäessä, samoin sain jonkinlaista johtoa monista suorasanaisista, Arkangelin kuvernementin vanhalta väeltä sadun muodossa kuulemistani kertomuksista. — — — En tiedä kuitenkaan, onko jumalaistarullisten runojen yhdeksi kokonaisuudeksi järjestämistuuma yhden toteutettava vai mieluummin useampien, koska jälkeläisemme mahdollisesti tulevat asettamaan tällaisen kokoelman yhtä korkealle kuin gööttiläiset kansakunnat Eddan tai kreikkalaiset ja roomalaiset, jolleivät Homeroksen, niin ainakin Hesiodoksen. Olenkin ajatellut Kirjallisuuden Seuralle lähettää käsikirjoitukseni vain ehdotuksena siellä tarkastettavaksi.»

Samalla Lönnrot huomauttaa, ettei tätä runoyhdistelmää vielä olisi painettava, koska hänellä oli tiedossa ainakin yksi erinomainen runonlaulaja, jolta oli toiveita pian saada lisiä. Tässä ei Lönnrot pettynytkään. Lisiä tuli niin odottamattoman runsaasti, että toimitustyö oli uudelleen suoritettava. Tämä esipuheineen miltei painokuntoinen kertova runoelma jäi näin käsikirjoitukseksi ja nuoremman sisarensa »Kalevalan» varjoon. Se on vasta Lönnrotin kuoleman jälkeen julkaistu tieteellistä tutkimusta varten »Runokokous Väinämöisestä»-nimisenä. Tämä kansalliseepoksemme välitön edeltäjä sisältää 5.052 säettä jaettuna kuuteentoista »laulantoon». Uusia aiheita siinä on verraten vähän, mutta kokoonpanoltaan se on paljon luontevampi ja kiinteämpi kuin varhemmat sikermät. Se ansaitsee täydellä syyllä Alku-Kalevalan nimen.

Esipuheessa Lönnrot tekee arkailemalla ja valaisevasti selkoa toimitustavastaan: »Tuskin luet yhtäkään seuraavaisista Väinämöisen laulannoista, jota ei olisi vähintäki viidestä eli kuudesta eri laulajoilta saaduista runoista yhteen toimitettu. Toisinaan oli kyllä vaikia niistä paras valita, eikä liene työ aina onnistunnakaan. — — — Ei kaikki arvattavasti pidä järjestystä, johon näitä laulantoja olemma suorittaneet, hyvänä ja otollisna. Siinä olemma seuranneet, mitä vanhan väen tarinoimalla olemma Väinämöisen toimista kuulleet ja keralla noudattaneet, mitä olemma luulleet itse laulanto-aineitten luonnon seuruuteensa vaativan. Vähin täydellisenä olemma saaneet laulannon, jossa luetaan Väinämöisen ja Ilmarisen hankkeista saada uutta kuuta, päivää ja tähtiä taivaalle siotetuiksi, entisten Pohjolan akalta kätkettyä. Paikoin on sihen pitänyt täytteeksi omiaki sanoja panna, ei kuitenkaan sillä tavalla, että olisi itse asian perustuksesta poikettu, joka sekä tarinoimalla että laulamalla kansalta toimitettiin.»

Tämä lausunto on pääpiirtein tosi, varsinkin Lönnrotin kannalta katsoen, mutta toisaalta se supistaa hänen oman työosuutensa aivan liian vähäiseksi. Alku-Kalevalassa on totta kyllä ani harvoja säkeitä, joilla ei ole selvää vastinetta itse kansan laulamissa runoissa, kaikkiaan puolisen kolmatta sataa, siis vain 5 prosenttia. Nekin episodit, joita kukaan runonlaulaja ei tiettävästi ole esittänyt, kuten Ilmarisen toinen kosiomatka Pohjolaan, uuden päivän ja kuun takominen ja koivun valitus, ovat kansanomaisista aineksista niin rakennettuja, ettei tarkinkaan tutkija toisintoja tuntematta voisi ruveta niiden alkuperää epäilemään. Alku-Kalevalassa on myös harvoja jaksojen toisiinsa liittämisiä, joita joku runonlaulaja jo varhemmin ei olisi tehnyt. Tältä kannalta katsoen Lönnrotin osuus on vähäinen.

Toiseen tulokseen joutuu, kun ottaa huomioon, että laajin kansanomainen runoyhdistelmä, joka Lönnrotilla oli Alku-Kalevalaa laatiessaan käytettävänä, Ontrei Malisen 366-säkeinen Sampo-jakso, ei ole täysin neljättätoista osaa siitä. Lisäksi on muistettava, että Lönnrotilla eräistä episodeista oli useita toisintojapa niiden yhdistämisiä runonlaulajat olivat suorittaneet hyvin eri tavoin — näin ollen valikointikin saattaa edustaa huomattavaa kokoonpano-, ellei luomistyötä. Se mitä Lönnrot 3 Uuden Kalevalan ilmestymisen aikoihin kirjoittaa itse runonlaulajaksi rupeamisesta, pitää osaksi paikkansa hänen työtavastaan jo v. 1834.

Suom. Kirj. Seura olisi mielihyvin painattanut jo tämän käsikirjoituksen, mutta Lönnrot itse tahtoi vielä sitä ennen laulattaa erästä runoniekkaa, jonka maine oli kantautunut hänen korviinsa. Huhtikuun lopulla 1834 hän tapasi vanhan runolaulumme mahtavimman nimeltä tunnetun taitajan, Latvajärven Arhippa Perttusen, joka lauloi kolmatta päivää runoja erinomaisessa järjestyksessä. Vain 11 päivää Lönnrot tällä kerralla viipyi rajan takana ja merkitsi muistiin lähes 14.000 säettä. Se on ennen pikakirjoituksen aikoja jonkinlainen maailmanennätys alallaan — keskimäärin 1.270 säettä päivässä — minkä teki mahdolliseksi vain kerääjän tavaton ahkeruus ja käyttämät lyhennykset. Näin ollen toimitustyö oli uudelleen suoritettava. Tohtori Väinö Kaukosen laskelmien mukaan Lönnrotin käytettävänä oli varhemmin painettua kansanrunoutta lähes 10.000 säettä, hänen itsensä keräämää lähes 25.000 säettä. Viimeksi mainituista oli 65 % Vienan Karjalasta, 26 % Suomen Karjalasta ja vain 9 % muualta Suomesta. Kertovista aineksista oli melkein 89 % Vienan Karjalasta, kun taas Suomen Karjala oli erikoisesti tuottanut loitsuja: 44 %. Täydellä syyllä Lönnrot tähdensi Kalevalan alanimekkeessä »Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinoisista ajoista» Karjalan osuutta.

Kalevalan ensimmäinen painos poikkeaa Alku-Kalevalasta vähän tai paljon, miltä kannalta asiaa katsoo. Runojen järjestys on kummassakin laitoksessa täsmälleen sama. Uusia aihelmia esiintyy myöhemmässä suhteellisen vähän ja entisiin verrattuina jokseenkin toisarvoisia: Väinämöisen syntyminen, venepuun etsintä, runoreen rikkoutuminen ja toinen käynti Tuonelassa, Ahdin ja Tieran retki, Kullervon sotaanlähtö ja kuolonsanomat, tautien synty ja parantaminen, karhun tappo, Joukahaisen ainoan sisaren kosinta. Muuten on ero tavattoman suuri. Alku-Kalevala, jossa oli vain 5.052 säettä jaettuna 16 runoon, on paisunut oikeaksi eepokseksi, jossa on säkeitä runsaasti kaksi kertaa enemmän, 12.078, jaettuna 32 runoon. Työtä suorittaessaan Lönnrot oli jo tehnyt viisi keruumatkaa ja hänen runokokoelmansa olivat monin verroin suuremmat kuin kenenkään aikaisemman keräilijän, laajemmat ja monipuolisemmat kuin parkaankin yksityisen runonlaulajan tieto. Aiheensa he kukin esittivät vain yhdellä, ani harvoin kahdella tavalla. Lönnrotilla voi samasta aiheesta olla kymmenenkin eri toisintoa. Käsillä olevista toisinnoista hän valitsi yleensä pohjaksi laajimman, kauneimman ja kokoonpanolle parhaat liityntäkohdat tarjoavan. Lönnrotille tuottivat laajat keräelmät useasti runsauden pulan. Jokin piirre voi kahdessa ja kolmessakin toisinnossa olla eri tavoin ja miltei yhtä kauniisti esitetty. Lönnrot ratkaisi pulman useasti siten, että hän otti ne molemmat tai kaikki mukaan kertosäkeiksi ja kerron kerroksi. Varsinkin loitsurunoja kutoutui entistä enemmän eepilliseen runkoon. Tämä runsaus ehkä selvimmin erottaa Kalevalan alkuperäisestä kansanrunoudesta, ja tässä kohdin on puhtaasti esteettiseltä kannalta katsoen sen suurin heikkous.

Kalevala ilmestyi 500 kpl:n painoksena: edellinen osa juuri jouluksi 1835, jälkimmäinen maaliskuun alussa 1836, siis vuoden perästä esipuheen päiväyksestä 28.II.1835. Lönnrot sai tekijänpalkkioksi 50 vapaakappaletta.

Mikä oli ensimmäinen vaikutelma, jonka kansalliseepoksemme ilmestyminen herätti? Kuultakoon aluksi julkaisijan omaa mielipidettä, joka on oikein Lönnrotin tapaan pidättyvästi ja vaatimattomasti lausuttu Kalevalan esipuheessa:

»On kumpiaki, jotka pitävät näitä runoja isostaki arvosta, ja jotka niillen ei anna väheäkänä, vaan minä niitä en soisi varsin sorrettavan, jos ei yksipuolisesti aivan suurinakan piettävän. Ei niissä suinkaan ole Greekalaisten ja Ruomalaisten Mythologian vertaa eikä vielä Islandilaistenkan, vaan arvotonna ne ei kuitenkan ole. Enimmiten tavataan niissä kieli kaunihina ja mielen juohatus somasna ja usein kumpainenki parempana, kun että niitä monikan tekisi jälkeen.»

»Ainaki epäilevä jaksannostani mitään kelpaavata toimittaa, on tässä työssä toisinaan siksiki epäillys kasvanut, jotta eräät kerrat juuri olen ollut kaikki tukkunaan tuleen nakata, koska en ole voimiani uskonut niitä mielenmyötäsesti toimittaa, enkä taas ole sopivaksi luullut itsiäni omalla työllä ja vaivalla tutkinnon alaseksikaan keskosesta työstä saattaa. Menkäät nyt kuitenki Kalevalan runot jos vähemminki valmisna, ettei vieläki ajan käsissäni viivyttyä tuli teistä tekisi valmiimpata!»

Perusteltua arvostelua runojen laadusta ja niiden kokoonpanosta ei tietysti voinut pian odottaa, siksi outo ja odottamaton oli se lahja, joka Kalevalassa Suomen kansalle tarjottiin. Jo sen kieli oli suurimmalle osalle silloista sivistyneistöämme käsittämätön, niillekin, jotka auttavasti taisivat lounaissuomalaista kirjasuomea, mutta Kalevalan ilmestymisen valtavan historiallisen merkityksen ennakoivat useat jo selvästi. Suom. Kirj. Seuran esimies J.G. Linsén lausui vuosijuhlapuheessaan 16.III.1836 mm.: »Se suomalaisten muinaislaulujen aarre, joka on äskettäin ilmestynyt painosta tämän Seuran kustannuksella, on senarvoinen, että kotimainen kirjallisuutemme ei näin ole tullut vain suunnattomasti rikkaammaksi, vaan saavuttanut miltei eurooppalaisen merkityksen. Niin, liioittelematta voi sanoa, että se nyt vasta on päässyt kehdostaan. Nämä kertomarunot hallussaan Suomi voi rohkaisevin itsetunnoin oppia oikein ymmärtämään muinaisuuttaan ja sen ohella myös vastaista henkistä kehitystään. Se voi sanoa itselleen: 'Minullakin on historia!'» Runeberg, jolle Lönnrot oli lähettänyt Kalevalan XI runon, kilpakosinnan ruotsinnoksen, »Helsingfors Morgonbladissa» julkaistavaksi, kirjoittaa johdannoksi m.m.: »Toimittajalla ei ole ollut tilaisuutta perehtyä Kalevalan muihin runoihin, mutta luulee käsilläolevasta täysin varmasti voivansa päättää, että suomalainen kirjallisuus tässä runoelmassa on saanut aarteen, joka sekä sävyyn ja laatuun että kokoon ja arvoonkin nähden on verrattavissa kreikkalaisen taiteen molempiin mitä ihanimpiin eepillisiin mestariteoksiin. Näiden kaikki ansiot esityksen suurenmoiseen ja levolliseen kulkuun ja kuvien kestävään ja varmaan tarkoitukseen nähden ovat suomalaisessakin runossa, ja se voittaa ne ehkä, mikäli täydellinen on voitettavissa, luonnonkuvausten ylevyydessä ja yksinkertaisessa juhlallisuudessa.» August Schauman kertoo muistelmissaan: »Ei luettu Kalevalaa laajoissa piireissä: sen kieltä sanottiin olevan mahdotonta niidenkin ymmärtää, jotka luulivat osaavansa suomea. Käännösten ja selostusten avulla saatiin kuitenkin vähitellen käsitys sen sisällyksestä. Jokainen tunsi jonkinlaista ylpeyttä sellaisen kansallisaarteen omistamisesta, ja niin alettiin suomen kieltäkin katsella vähän toisin kuin ennen.»

Suomen kielen harrastaminen tuli suorastaan muotiasiaksi. V:n 1840 vaiheilla aatelisnuorukaiset, jotka vapaasti saivat valita osakuntansa, olivat järjestänsä »savo-karjalaisia». Mainittu osakunta otti ensimmäisenä suomen pöytäkirja- ja matrikkelikielekseen, ja siinä pidettiin ensimmäiset viralliset puheet suomeksi vuosijuhlassa 9.III.1846, vieläpä kokonaista seitsemän kappaletta peräkkäin. Osakunnan kuraattori Fabian Collan on tarkoin aikamäärin todennut yleisen mielipiteen muutoksen: »Merkillinen on myös se täyskäännös, joka vain 5—10 vuotta sitten on alkanut ilmetä maan yleisessä mielipiteessä. Kymmenen vuotta sitten naurettiin vielä miltei yleisesti ns. fennomanialle, Lönnrotin pyrkimyksille — puhumattakaan sellaisista kuin Volmar S[childt-Kilpise]stä —, vieläpä jokaiselle väitteellekin, että suomen kielellä olisi arvoa kirjallisuudessa. Viisi vuotta sitten maassa jo hävettiin tai ei uskallettu avoimesti tunnustaa tätä halveksumista, vaiettiin, oltiin kylmiä ja välinpitämättömiä. Mutta niin suuri on nuoruuden mahti, että nyt jo monet kiihkeimmistä vastustajista ainakin teeskentelevät jonkinlaista mielenkiintoa suomen harrastuksia kohtaan ja kehittelevät yhä enemmän vallitsevaa yleistä henkeä.»

Eräiden itäsuomalaisten, kuten Antti Puhakan, J.F. Lagervallin ja K.A. Gottlundin epäsuotuisia arvosteluja Kalevalasta ei otettu kuuleviin korviin.

Myös ulkomailla Kalevala herätti odottamattoman suurta huomiota, mitä vuosikymmentä varhemmin ei pienen kansan aikaansaannokselle olisi osattu uneksiakaan. M.A. Castrénin oivallinen Kalevalan ruotsinnos (1841) on ollut tärkeänä välittäjänä. Maineikas saksalainen kielentutkija Jakob Grimm piti Berliinin tiedeakatemiassa v. 1845 esitelmän »Suomalaisesta eepoksesta», sanskritintutkija H, Brockhaus otti suomalaisen maisterin luokseen suomea opettamaan, jotta voisi kääntää Kalevalan saksaksi, lukuvuonna 1846—47 luennoi kaksi professoria Berliinin yliopistossa suomea ja Kalevalaa. V. 1847 Kalevalasta ilmestyi Léouzon Le Duoin täydellinen suorasanainen ranskannos. Monet Ranskan kirjallisuuden, tieteen ja valtiollisen elämän merkkimiehet, kuten Hugo, Lamartine, Mérimée, Sainte-Beuve, Egger, Thierry-veljekset, Ampere, Guizot, ilmaisivat siitä suuren ihastuksensa. Kalevalan salaperäistä, suorastaan maagillista vaikutusta todistaa parhaiten muudan tapahtuma v:lta 1839. Haaveellinen estofiili, tohtori G.J. Bertram-Schultz kävi Helsingissä ja vei sieltä ensimmäisen kappaleen Kalevalaa Tarttoon virikkeeksi laadittavalle virolaiselle kansalliseepokselle ja lausui:

»Ajatelkaa, minkä kohottavan vaikutuksen tekee sorrettuun kansaan herännyt tieto sen historiallisesta olemassaolosta ja suuruudesta. Eikö sen käy niinkuin kerjäläisen, jolle äkkiä sanotaan: 'Sinä olet kuninkaan poika'. Sillä mikä todistaakaan epäämättömämmin kansan historiallisen merkityksen, kuin että sillä on eepos. — — Kuinka tulee Viron Oppineen Seuran tehokkaimmin edistää täysikäiseksi tunnustetun, orjuudesta vapautetun ja kuitenkin vielä alaikäisyytensä ja arkuutensa kiroissa huokailevan kansan valistusta ja henkistä uudelleensyntymistä? Luullakseni kahdella välineellä. Jos annamme kansalle eepoksen ja historian, on kaikki voitettu.»

Se Vanhan Kalevalan kappale, joka antoi aiheen tälle korkealentoiselle lausunnolle, oli ainakin sata vuotta myöhemmin vielä tallella Virossa — sivut aukileikkaamatta. Tämä osoittaa havainnollisesti, ettei Vanha Kalevala ollut aikalaisten suurelle enemmistölle kirja, vaan taikaesine, uskonkappale, »jäsenlippu kansojen seuraan». Kirja, jota luettiin, ymmärrettiin ja sen perustuksella ihailtiin, ei olisi voinut näin vaikuttaa.

8. Kanteletar.

Kajaaniin päästyään Lönnrot piti ensimmäisenä velvollisuutenaan saattaa yhtenä kokonaisuutena julkisuuteen kansamme vanhat kertovaiset runot, joilla hän arveli olevan myös enimmin historiallista arvoa. Lyyrillisen aineksen runsaus »Kanteleessa», sen kolmannen vihkon runomittainen esipuhe, jossa neitojen lauluja erikoisesti ylistellään, vieläpä Lönnrotin runoruotsinnoksetkin osoittavat, että kansanlyriikka häntä omakohtaisesti kiinnosti vieläkin enemmän. Se näkyy myös selvästi Lönnrotin »Borgå Tidningiin» lähettämien runoruotsinnosten johdannosta ja kirjeestä saksalaiselle professori H. Brockhausille v. 1845: »Palatakseni varsinaiseen kansanrunouteen, niin se esiintyy mielestäni viehättävimpänä lyriikassa eli siinä lajissa, jota mainittu Kanteletar edustaa.»

Lukuunottamatta ensimmäisellä keruumatkalla 1828 karttunutta saalista, josta suurin osa tuli »Kanteleessa» painetuksi, Lönnrot sai runsaanlaisesti Kantelettaren aineksia kevätmatkallaan 1834. Ensimmäisen kerran Lönnrot puhuu lyyrillisten runojen julkaisemisesta kirjeessä Keckmanille 9.III.1835.

Kun uudet matkat tuottivat yhä uutta ainesta, Lönnrot joutui muokkaamaan käsikirjoituksen neljään kertaan. Tärkein välivaihe on kevään ja kesän 1838 kuluessa syntynyt laitos, joka on vasta v. 1929 julkaistu nimellä Alku-Kanteletar ja sisältää noin kaksi kolmannesta lopullisesta koosta. Kanteletar ilmestyi 500 kpl:n painoksena ja kolmena kirjana, I huhtikuussa, II lokakuussa 1840, III maaliskuussa 1841. Kantelettaren esipuhe, jonka allekirjoittamis-ajaksi Lönnrot valitsi syntymäpäivänsä, huhtikuun 9:nnen, on hänen tuotannossaan erikoisasemassa: se on huomattavin ja miltei ainoa hänen esteettisistä lausunnoistaan. Vaikkeivät laulu ja soitto pystykään täydellisesti ihmisen ajatuksia ilmaisemaan — se on kirjoitelman pontena —, ne ovat sittenkin kuin toinen, suorasanaista parempi ja pyhempi kieli. Edelleen asetetaan kansanrunous ja taiderunous siinä jyrkiksi, väliasteettomiksi vastakohdiksi niiden erikoislaatua tehostaen:

»Mutta toinen toisensa rinnalla niitä pitäen näemmä edellisissä [kansanrunoissa] luonnon, jälkimäisissä [taiderunoissa] moninaisuuden voittavan. Kansanrunoja siitä syystä ei juuri saatakaan tehdyiksi sanoa. Niitä ei tehdä, vaan ne tekeytyvät itsestänsä, syntyvät, kasvavat ja muodostuvat semmoisiksi ilman erityisettä tekijän huoletta. Se maa, joka niitä kasvattaa, on itse mieli ja ajatus, ne siemenet, joista sikiävät, kaikkinaiset mielenvaikutukset. — — — Samassa kun niitä sanottaisi jonkun erityisen tekemiksi, kadottaisivat kansanrunollisen arvonsa.

Oppineitten runot siinä kohta erotaksen kansanrunoista, etteivät ole ajatuksesta syntyneitä, vaan ajattelemalla tehtyjä. Tekijä ei pakoteta sydämensä kyllyydeltä runoilemaan, vaan runoilee omalta päättömältänsä. Siinä on muuttunut työksi, mikä kansanrunoissa oli ilmauma; elävän käen ääni metsässä kuvakäen kukunnaksi seinäkellossa; luonnon puro kaivetuksi vesiojaksi; luontanen metsä istutetuksi puistoksi. — — — Oppineitten runoelmissa pilvi itsestään ei ala sataa, vaan esinnä tehdään pilvi, jonka sitte annetaan sataa, s.t.s. oppinut runoille ruvetessansa ensin kokee mielensä ja sydämensä sillä aineella täyttää, josta päätti runoella. — — — Vielä on seki oppineille haitaksi, että kun nuoruudesta aikain harjottavat itsiänsä moninaisten ainetten tutkinnoissa, usein unehuttavat ne, jotka lapsuudesta oikein tunsivat, eivätkä aina opi uusia täydellisesti, vaan puuttuvaisesti tuntemaan.»

Vähäistä myöhemmin Lönnrot näille kahdelle äärimmäisyydelle, vanhalle kansanlaululle ja oppineiden runoille, esittää väliasteen, uudemman kansanlaulun. Hänen oma myötätuntonsa on ilmeisesti ensinmainitun puolella: sen yksinkertaisessa selvyydessä ja välittömyydessä ovat sisällys ja muoto, sana ja nuotti, klassillisessa sopusoinnussa. Jotta lukija itse voisi tehdä vertailuja, sisältyy Kantelettaren esipuheeseen 24 uudempaa suomalaista kansanlaulua, niiden joukossa myöskin Satakunnasta (?) muistiinmerkittynä Eerik Ticklénin »Neion valitus». Toisena vertauskohtana on viisi Herderin »Stimmen der Völker in Liedern»-kokoelmasta suomennettua laulua: lappalainen, eskimolainen, sisilialainen, liettualainen ja kreikkalainen. Käännös on hyvin vapaa, ja kun runomitta lisäksi on muutettu kalevalaiseksi, ei alkuperäistä sävyä ole paljoa jäänyt jäljelle. Mainitessaan kansanrunouden ja uskonnon suhteesta, mikä kysymys 1830-luvun keskimailla oli voimistuvan herännäisyyden vuoksi tullut uudelleen polttavaksi, Lönnrotin sanoissa on kipeästi eletyn ja saavutetun vakaumuksen tuntu. On muistettava, että hän vähää ennen vastoin aikomustaan oli joutunut antamaan alkuaiheen herännäisiä koskevaan sanomalehtiväittelyyn, että häntä itseänsä oli syytetty »epäkristilliseksi», eräät oppineetkin ihmiset olivat pitäneet kansanlauluja turmiollisina, ja lopuksi, että hän itse oli läpikäynyt uskonnollisen murroksen. Tätä taustaa vasten katsoen Lönnrotin lausunto näyttäytyy täydessä ylevyydessään ja humaanisuudessaan:

»Sillä niin jumalattomat mielestämme emme ole'kaan, että ehdolla hankkisimma esteitä kristilliselle elämälle, jolla ilmanki hankkimatta kyllä lienee vastusta maailmassa. Sen sanomma vielä kertoen, että vielä nytki, kaiken ja monivuotisen vaivamme perästä, saisivat paikalla präntin siasta lieteen lentää nämät laulut ja virret, jos niistä mainitussa [uskonnollisessa] kohdassa mitään haittaa, vastusta eli muuta hämmennystä pelkäisimmä.»

Hyvin omintunnoin samoin kuin Kalevalasta Lönnrot saattoi Kantelettaresta vakuuttaa, ettei ollut siihen omiansa lisännyt. Vain ani harvoilla sen säkeillä ei ole kansanomaista vastinetta, mutta ani harvat sen runot ovat yhden laulajan toisintoa ilman mitään lisäyksiä ja korjauksia.

Eräässä kohdin Kantelettaren julkaisija on johdonmukaisesti poikennut kansanomaisista toisinnoista, minkä jälkimaailma varmasti hyväksyy: hän on niistä poistanut ruokottomat tai nykyisen käsityksen mukaan ruokottomilta näyttävät säkeet joko pyyhkimällä tai useasti vain muutamia kirjaimia korjaamalla.

Nimen valinnasta julkaisija leikkisästi huomauttaa uskoneensa laulut kanteleen haltianeidon, Kantelettaren huostaan, koska tämän huolet mainitusta soittokoneesta ovat vähentyneet ja pian loppunevat kokonaan, s.o. kanteletta ei enää maassamme käytetä. Tässä on joukossa sikäli tottakin, että Lönnrot pitää runoa ja säveltä erottamattomina sisaruksina, mitä hän runomittaselvittelyissäänkin aina korostaa. Kantelettaren ensimmäisen painoksen liitteiksi hän on painattanut 20 runosävelmää, 22 uudempien kansanlaulujen sävelmää ja yhden toisinnon. Nuottiliite oli laulunopettaja F.A. Ehrströmin toimittama.

Kieli- ja oikeinkirjoitusasu on samoin yhdenmukaistettu kuin Kalevalassa huolimatta siitä, missä kukin runo on muistiinmerkitty. Niitä, jotka harvoissa Hämeen runoissa pahastuvat, ettei kirjakielen d:llä ole mitään vastinetta, julkaisija leikkisästi kehoittaa korjaamaan kohdat kirjoitus- tai painovirheinä.

Kanteletar sai yhtä innostuneen, mutta vielä välittömämmän vastaanoton kuin Kalevala. Tämä ilmenee m.m. siitä kääntämisinnosta, jolla sen lyyrilliset helmet koetettiin saattaa suomea taitamattomien ulottuville: 1840-luvulla ilmestyi lehdissä ja antologioissa neljättäsataa ruotsinnosta Kantelettaren runoista. Kääntäjien joukossa on julkaisijan lisäksi silloisen sivistyselämämme edustavimpia miehiä; Runeberg, Snellman, Castrén, Cygnaeus, Nervander, Ahlqvist, Kellgren, Fabian Collan, William Nylander. 1840-luvun keskivaiheilla Lönnrot suunnitteli Kantelettaren runoruotsinnosten julkaisemista yhtenäisenä valikoimana, mutta aie raukesi. Huomattavimmat käännösvalikoimat ovat Rafael Hertzbergin ruotsinnos (1870), Hermann Paulin saksannos (1882), Aladár Bánin unkarinnos (1907) sekä August Annin vironnos (1931).

Kalevala — Kanteletar: muinaisuutemme kallisarvoiset ja toisistaan erottamattomat kaksoset. Edellinen valtaa suurpiirteisyydellään, se on antanut ja antaa historian ja myyttien tutkijalle ja niiden taiteelliselle elävöittäjälle ainesta laajasuuntaisiin, vieläpä huimaaviin näköaloihin. Kanteletar taas tenhoaa välittömyydellään. Sen runonäyistä ei etsi kansamme historiallisten vaiheiden eikä uskomusten kangastelua, siinä ailahtelee sen tunne-elämä moninaisuudessaan, rikkaudessaan ja kaikissa tilanteissaan: jokainen ikäkausi on menneinä vuosisatoina sen säkeisiin valahduttanut iloansa, leikkiänsä, ivaansa ja ennen kaikkea murhettaan ja kaipaustaan, ja jokainen jälkeentuleva sukupolvi on niistä löytävä omien mielenliikkeittensä kuvastelua.

9. Sananlaskut ja arvoitukset.

Kaikista kansanrunouden ja -tietouden lajeista ovat sananlaskut ja arvoitukset saaneet elää ja versoa kaikkein suopeimpien tähtien alla. Kun uskonpuhdistuksen alkaessa ruvettiin kansanrunoutta vieromaan jumalattomuutena, niin ei sananlaskuja saatettu samaan tuomioon. Olihan niillä kunnioitettu esikuva itse Pyhässä Raamatussa, Salomon sananlaskuissa, ja uskonpuhdistuksen suuret johtajat Luther ja Melanchton olivat saarnoissaan ja kirjoituksissaan rahvaanomaisuutta ja nasevuutta tavoitellen viljelleet niitä runsaasti. Ei näin ollen ole ihme, että sananlaskuja tavataan jo 1500- ja 1600-luvuilla useita kymmeniä huomattavimpien kirkonmiestemme käsialoissa Agricolasta Gezelius nuorempaan asti, harvoista maallisista kirjailijoistamme puhumatta. Sananlaskujen keruu ja julkaiseminen alkaa myös varhemmin kuin minkään muun kansanrunoudenhaaran. Jo 1600-luvun keskivaiheilla oli Tammelan kirkkoherra Lauri Pietarinpoika Aboicus eli Tammelinus merkinnyt muistiin suuren joukon sananlaskuja, ja keruuta oli jatkanut hänen poikansa Lohjan rovasti Gabriel Tammelinus. Tätä kokoelmaa oli Paimion rovasti ja etevä suomen kielen taitaja Henrik Florinus vielä täydentänyt ja toimittanut sen monien kehoituksesta painetuksi 1702. Florinuksen kokoelma on aakkosellisesti järjestetty ja varsin runsas sisältäen puolisentoista tuhatta sananlaskua. Sananlaskujen kerääjinä ja julkaisijoina ovat edelleen ansioituneet H.G. Porthan, Kr. Ganander, Jaakko Juteini ja K.A. Gottlund. Vuoteen 1832 mennessä, jolloin Lönnrot ryhtyi runojen ohella merkitsemään muistiin sananlaskuja, oli niitä julkaistuna n. 2.000 erilaista. Omien suurien keräelmiensä lisäksi Lönnrot sai käyttääkseen kymmenkunta Suom. Kirj. Seuralle saapunutta kokoelmaa. Aluksi Lönnrot aikoi erikseen mainita kunkin keräelnät, mutta kun sama sananlasku esiintyi usealla, niin hän jätti sen tekemättä ja lisää kuvaavaan tapaansa: »Vähäpä tuosta, ken heidät kokosi; se paras, että ovat kootut. Ne ovat Suomen kansan yhteinen, ei kokoiliain erityinen tavara.» Kun ainekset olivat koossa, oli jatko Kalevalan ja Kantelettaren toimitustyöhön verraten leikintekoa. Aineksen seulonta ei tuottanut vaikeuksia: kirjaan oli koetettava saada kaikki sananlaskut, aivan mitättömiä ja siivottomia lukuunottamatta. Milloin toisinnot poikkesivat vähänkin enemmän toisistaan, ne voi ottaa joukkoon eri numeroina.

Järjestelyssä Lönnrot noudatti samaa periaatetta kuin kaikki aikaisemmat sananlaskujen kokoajat ja julkaisijat, Gottlundia lukuunottamatta, nimittäin aakkosellista. Näin tuli aivan eri aiheita peräkkäin, mutta ei tarvinnut aineksen sijoittamisessa pitkälti aikailla. »Suomen kansan sananlaskuja», joka sisälsi 7.077 numeroa, ilmestyi v:n 1842 lopussa 500 kpl:n painoksena.

Ensimmäinen suomalainen arvoitusjulkaisu on Kr. Gananderin »Aenigmata fennica. Suomalaiset arvotuxet, vastausten kansa. Kootut kahdexantoista ajastaikaa» (1783). Se näyttää sisältävän 337 numeroa, mutta kun saman arvoituksen toisinnot ovat eri numeroina ja muutama kymmen on aivan mitätöntä, julkaisu on niin pitkäaikaiseksi työksi varsin vaatimaton.

Syysmatkaltaan 1835 Lönnrot toi saaliinaan puolentoista sataa uutta arvoitusta, jotka oli merkitty Gananderin »Arvoitusten» välilehditettyyn kappaleeseen, ja ryhtyi niitä jo silloin järjestämään ja puhtaaksikirjoittamaan. Suurretkeltä 1836—37 palatessa oli arvoituksien luku kohonnut jo n. 1.200:aan, joista Lönnrot arveli kuitenkin neljänneksen tai kolmanneksen olevan arvottomia tai sopimattomia julkaistaviksi. Arvoitukset olivat kaikki peräisin Suomen ja Venäjän Karjalasta ja Kajaanin läänistä. Näiden lisäksi Kajaanin lääkäri sai tovereiltaan ja Suom. Kirj. Seuran arkistosta erinäisiä lisiä. Järjestelyyn nähden Lönnrot ensin vähän horjui aineenmukaisen ja aakkosellisen välillä, mutta valitsi sitten viimeksimainitun kuten sananlaskuissakin. Tästä järjestyksestä johtuvaa hankaluutta, että samanaiheiset ainekset joutuivat hajalleen, hän koetti auttaa hakusanaluettelolla. Levätessään Kuusamossa kolmisen viikkoa vuosien 1836—37 rajalla kahden pitkän kierroksen välissä Lönnrot kirjoitti keräelmänsä puhtaaksi aakkosjärjestykseen. Niitä tuli 921 numeroa, lukuunottamatta lähes satakuntaa sanoiltaan tai ratkaisultaan sopimatonta, jotka pantiin erilleen.

Pieni viimeistely ja puhtaaksikirjoitus — ja Lönnrotin keräämät arvoitukset olisivat voineet ilmestyä painosta jo 1837. Mutta matkat ja muut tärkeämmät ja kiireellisemmät työt lykkäsivät julkaisemisen vuodesta vuoteen, ja niiden kuluessa ilmestyi vanhan käsikirjoituksen reunoihin ja rivien väliin lisiä kuin itsestään. Sen johdosta, että Ganander ilmoittaa keränneensä 337:ää arvoitustansa kahdeksantoista vuotta, Lönnrot mainitsee yhtä monessa päivässä miltei millä seudulla tahansa saavansa kokoon yhtä suuren määrän. Joskus hän käytti sitä tapaa, että lupasi jokaisesta arvoituksesta, jota ei pystynyt ratkaisemaan, esittäjälle 2—3 kopeekkaa. Vertauksen vuoksi Lönnrot otti mukaan myös 135 virolaista, kirjallisuudesta poimittua arvoitusta.

Vaikka Lönnrotin v. 1844 julkaisema »Suomen kansan arvoituksia» on noin viisi kertaa rikkaampi kuin Gananderin julkaisema ja toisin järjestettykin, hän painatti viimeksimainitun sepittämän esipuheen kokonaan, joskin vähän korjattuna kirjansa alkuun ja supisti vaatimattomasti oman sanottavansa vain sen lisäyksiksi ja alaviitoiksi, niinkuin olisi ollut kysymys toisesta painoksesta.

Lönnrotin kansanrunoutemme piiristä noutamasta neljästä kulmakivestä tämä viimeinen saavutti nopeimman menekin. Ensimmäisen painoksen loputtua viidessä vuodessa oli uusi tarpeen. Sen Lönnrot toimitti 1850 poimien Suom. Kirj. Seuran saamista keräelmistä puolen viidettäsataa numeroa lisää ja eräistä Virossa hankkimistaan kirjoista 53 virolaista arvoitusta. Tämä kirja, joka sisältää 2.224 suomalaista ja 189 virolaista arvoitusta, on siksi laaja, ettei vieläkään ole ilmestynyt sen täydellisempää.

10. Tärkeimmät tutkimusmatkat.

Lönnrot on tehnyt lukuisien lääkärinmatkojensa lisäksi, joiden kestäessä hän merkitsi muistiin myös kansantietoutta, toistakymmentä varsinaista tutkimusmatkaa. Useimmat niistä olivat vain viikon tai pari kestäviä pistäytymisiä rajan taakse ja ulkonaisilta vaiheiltaan hyvin samanlaisia, niin esim. matkat elokuun lopulla 1832, syyskuussa 1833, huhtikuun lopulla 1834, lokakuun lopulla 1834, huhtikuussa 1835, elokuun lopulla 1835, syyskuussa 1838. Niiden suhteen viitataan tässä Suom. Kirj. Seuran Lönnrotin syntymän 100-vuotismuistoksi julkaisemaan teokseen »Lönnrotin matkat», jossa kutakin matkaa koskevat muistiinpanot ja kirjeet on järjestetty yhtenäiseksi kokoelmaksi. Omaan ryhmäänsä kuuluvat jo kestonsakin vuoksi kesävaellus 1828, josta edellä on ollut puhe, retki 1836—7 sekä kaksi kielentutkimusmatkaa 1841—42 ja 1844. Ensimmäinen oli enemmän huvia ja uteliaisuutta kuin työtä, kesäistä kiertovierailua tuttujen ja tutun tuttujen luona ja lisäksi runonkeruuta. Sen perussävy on kirkkaan kesäsunnuntain, jolloin ei tehdä työtä ja kuitenkin vilja kypsyy. Retki 1836—37 on sen täysi vastakohta: se on velvollisuuden ja tehtävän täyttämistä olosuhteista huolimatta, tiettömien taipalien samoamista vieraalta vieraalle, ellei viholliselle, hengen vaaraa, koti-ikävää ja viikkokausien hedelmättömiä ponnistuksia. Sen perussävy on Lapin talviyön, jolloin valoisimmankin mielen ajoittain valtaa epätoivo ja rauhallisintakin ahdistavat nimettömät kauhut.

Saatuaan lääkintöhallitukselta vuoden virkavapauden ja Suom. Kirj. Seuralta 1000 ruplan apurahan Lönnrot lähti syyskuussa 1836 ylioppilas J.F. Cajanin kanssa Uhtualle, jossa toverukset viipyivät kolme viikkoa talvikeliä odotellen ja runsasta runovarastoa muistiinmerkiten. Sieltä Lönnrot suuntasi yksin matkansa pohjoista kohti Pisto- ja Tuoppajärven kautta Kuusamoon ja sieltä edelleen Kieretin, Kannanlahden, Kuolan ja Inarin kautta takaisin Kajaaniin, jonne saapui toukokuun alussa 1837. Runotaito tuntui niiltä karuilta seuduilta kuolleen ja matkanteko oli mitä rasittavinta ja hengenvaarallistakin. Tammikuussa 1837 Lönnrot kirjoitti matkatoverilleen mm.: »Tuskin uskotkaan, kuin Uhtuvasta lähettyäni maailma minusta näytti kamalalta. Sitä ikävätäni en voi 'sanoilla sanoa, enkä virsissä veteä'. Olen usein ennenki Venäjän puolella ollut, vaan niin apialla mielellä en konsa vielä. Usein tulivat vielä toisella ja kolmannellaki päivällä veet silmihini. Voi kuinka mielelläni olisin jälkeesi kotiin kääntynyt, jos olisin kehannut ja jos toisella puolella ei himoni olisi vetänyt minua ulommaksi tievustelemaan, mitä voisi löytyä. Ainaki pitää niillä seuvuin kerta käyä, saa min saapi, ajattelin ma, ja ehkä toisten en enää pääsisikän.»

Virkavapauden loppuosan Lönnrot käytti kiertämällä Vuokkiniemen ja Sortavalan välisellä alueella toista sataa penikulmaa suureksi osaksi jalkaisin.

Vaikka kolmisen kuukautta matkan keskivaiheesta oli mennyt aivan turhaan, oli yleistulos sentään tavattoman rikas:

1) Mytologis-historiallisia runoja, joista useimmat Kalevalan toisintoja ja täydennyksiä. Niiden keskuspaikkana olivat Vuokkiniemen ja Paanajärven pitäjät.

2) Loitsurunoja niin paljon, että niistä Topeliuksen ym. varhemmin julkaisemain kanssa tulisi painettuna ainakin 500 sivua oktaavoa.

3) Kalevala-mittaisia lyyrillisiä runoja 274 kappaletta lyhyempää ja pitempää, joista ennen painettujen kanssa tulee 500—600 sivua oktaavoa. Näitä laulettiin enimmin Suomen Itä-Karjalassa Pielisestä Kurkijoelle.

4) Uudenaikaisia 7-jalkaisia loppusoinnullisia lauluja tavataan runsaasti yli koko kielialueen, vieläpä Venäjän Karjalassakin. Huonoimmat säkeet hylätenkin karttuisi näistä suurempi kokoelma kuin kummastakaan edellämainitusta.

5) Sananlaskuja löytyi yli koko alueen viitisentuhatta kappaletta, joista kolmannes tai neljännes ei ollut painattamisen arvoinen.

6) Arvoituksien laita, joita kertyi n. 1.200 kappaletta, oli samoin.

7) Satuja ja kaskuja oli muistiinkirjoitettuna lähes kahdeksankymmentä. Niitä esitettiin samoissa pitäjissä kuin lyyrillisiä runojakin ja lisäksi Venäjän Karjalassa.

8) Uusia sanoja, lauseparsia ja huomioita murteista.

Lönnrot arveli, että näin oli saatu vasta puolet suomalaisesta kansanrunoudesta kerätyksi.

Tammikuun puolivälissä 1841 Lönnrot lähti Aunukseen aikoen Arkangeliin asti, mutta virheellisen passin vuoksi hänen oli Petroskoista palattava miltei tyhjin toimin. Seuraavana syksynä hän lähti M.A. Castrénin kanssa uudelle kierrokselle pohjoista tietä Inarin, Norjan- ja Venäjän-Lapin kautta ja palasi yksin Arkangelista vepsäläisalueen tietä takaisin. Lönnrot tuli kulkeneeksi viidettä sataa penikulmaa, ja matkan tavattomiin rasituksiin katsoen olivat suoranaiset tulokset vähäisiä. Jollei ollutkaan suuri muistiinmerkitty kieliaines, oli ainakin vaivalloinen uranuurtajan työ sikäli tehty, että seuraavat tutkijat osasivat jo lähtiessään tarkemmin päämääränsä asettaa ja säästyä pahimmilta tyhjiltä kierroilta.

Kun suureen suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaan oli tarkoituksena sisällyttää ainesta myös lähimmistä sukukielistä, Lönnrot suunnitteli jo v. 1841 retkeä Viroon. Castrénin matkaseura houkutteli hänet silloin Pohjois-Venäjälle ja Virossa vierailu toteutui vasta v. 1844, jolloin alkoi Lönnrotin uusi 5 vuoden virkavapaus.

Ensimmäistä kertaa lähti näin suomalainen mies kielen- ja kansanrunoudentutkimuksia varten Viroon. Se vähäinen ja pintapuolinen tieto, joka veljeskansojen tutkijoilla viime vuosisadan alkupuolella oli toistensa kielistä, perustui silloisiin perin puutteellisiin painettuihin apuneuvoihin. Kun Arwidsson esim. 1821 teki merkittävän ehdotuksensa viron oikeinkirjoituksen uudistamiseksi, hän perusti sen vain erään virolaissyntyisen merimiehen lukemaan tekstinpätkään ja lausumiin sanoihin.

Ajankohta, jolloin Lönnrot lähti Viroon, oli myös erikoisen tähdellinen. Muutamia kuukausia varhemmin E.A. Ingman oli Suom. Kirj. Seuralle tehnyt suomen kielen oikeinkirjoituksen perusteelliseksi uusimiseksi ehdotuksen, johon Lönnrot suhtautui suopeasti.

Lahden eteläpuolella taas Eduard Ahrens oli oivallisessa kieliopissaan (1843) vaatinut viron kielen oikeinkirjoituksen korjaamista suomen esikuvan mukaan. Kummallakin taholla näkyi toivottavan tästä murroksesta sisarkielien keskinäistä lähenemistä, ehkä suorastaan yhteistä kirjakieltä.

Parhaana oppaana Lönnrotilla oli lääkäri ja kansanrunouden kerääjä K. Fählmann. Syys- ja lokakuun Lönnrot kierteli virolaisten asuma-alueen etelärajoilla Valkia ja Vörua myöten. Tällöin vasta hän varsinaisesti tutustui virolaiseen rahvaaseen, sen kurjaan tilaan, joka suomalaista vierasta säälitti ja kuohutti. Matkamies olisi mieluummin tahtonut olla 1.000 ruplan tuloilla Suomessa kuin 10.000 ruplalla Virossa, »koska varmasti ehtisin kuolla ennenkuin tottua välinpitämättömänä katselemaan täkäläisten moisionherrain sortaman rahvaan tilaa».

Syystalven Lönnrot käytti Viron Oppineen Seuran laajojen sanakokoelmien jäljentämiseen ja lähti ennen joulua Pietarin kautta palaamaan kotimaahan. Tästä kiertoretkestä oli se etu, että Lönnrot joutui sattumalta tutustumaan toiseen, siihen asti varsin vähän tunnettuun sukulaiskansaan, nim. vatjalaisiin. Poiketessaan Kattilan pappilaan erään entisen opintotoverinsa luo Lönnrot merkitsi parhaalta vatjaiaislaulajalta Anna Ivanovnalta muistiin n. 2.500 säettä.

Tähän päättyi puolentoista vuosikymmentä kestänyt tutkimusretkien sarja, jolle laajuuteen, tuloksien tärkeyteen ja monipuolisuuteen nähden on vaikea löytää vertaa. Vaikka Lönnrot suureksi osaksi vaelsi jalkaisin, on hänen kulkemansa taival tänä kautena keskimäärin toistasataa penikulmaa vuosittain, siis niinkuin Helsingistä Utsjoelle, varsinaisia virka- ja lääkärinmatkoja lukuunottamatta. Lönnrotin reitit ulottuvat kauas suomalaisten asuma-alueen ulkopuolellekin. Erikoisen tiheät ne ovat Suomen ja Vienan Karjalassa. Ainoastaan yksi tärkeä runoalue, nimittäin Inkeri, jäi Lönnrotilta keräämättä. Tämän perustavan keruutyön kokonaistulos ei ole tarkoin laskettavissa, koska kaikki alkuperäiset muistiinpanot eivät ole tallella: vanhoja runoja ja niiden toisintoja on n. 2.400 kappaletta, yhteensä n. 75.000 säettä, uudenaikaisia lauluja pari kookasta vihkollista, sananlaskuja kuutisentuhatta, arvoituksia toista tuhatta, satuja kahdeksisenkymmentä sekä suuri joukko sanamuistiinpanoja ja kielellisiä havaintoja suomen, aunuksen, vepsän, viron ja lapin kielen alalta. Tämän keruutyön kantavuus ei johdu kuitenkaan etupäässä laajuudesta, vaan siitä, että sen arvokkain osa julkaistiin otollisessa asussa otolliseen aikaan. Muutamia vuosikymmeniä myöhemmin olivat suuret runonlaulajat Arhippa Perttunen, Ontrei Malinen ja Juhana Kainulainen iäksi vaienneet, muutamia vuosikymmeniä varhemmin, Ruotsin vallan loppuaikoina, olisi niin kookkailla suomenkielisillä, maalliseen kirjallisuuteen kuuluvilla tuotteilla kuin Kalevala, Kanteletar ja Sananlaskut lukijakunnan pienuuden ja kustantajain vähäväkisyyden vuoksi ollut tuskin mitään mahdollisuuksia päästä painosta.

Oikea mies suoritti oikean työn oikeaan aikaan.

11. Sanomalehti- ym. kirjallisia töitä.

Näiden pääharrastusten ohella Lönnrotilta riitti aikaa mitä erilaisimpiin kirjallisiin töihin. Sanomalehtien ja aikakauskirjojen avustajana ja perustajana hänellä oli huomattava osuus. Hänen tiettävästi ensimmäinen julkaisunsa on sujuva ruotsinnos venäläisen kirjailijan Karamzinin runosta »Ranta» (Åbo Underrättelserissä 14.II.1824). Toimiessaan apulaislääkärinä Oulussa syksystä 1832 Lönnrot solmi suhteet »Oulun Wiikko-Sanomien» toimitukseen ja julkaisi sen palstoilla runoja, suomennoksia ja kansanlaulujen mukaelmia.

Pääkaupungin lehdistä Kajaanin piirilääkäri avusti innokkaimmin »Helsingfors Morgonbladia» niinä vuosina, jolloin J.L. Runeberg ja Fabian Collan olivat sen toimittajina. Tuskin mitään kirjoitelmia luettiin niin jännittyneinä kuin Lönnrotin matkakertomuksia, kuvauksia Kajaanin seudun hädästä ja lahkolaisuudesta (1835). Viimeksimainittu esitys saattoi ensinnä myöhemmän herännäisyyden sivistyneistön tietoon ja aiheutti väittelyä, johon sekaantuivat myös runoilijat J.L. Runeberg ja Lauri Stenbäck eri leirien edustajina. Varsin useasti Lönnrot lähetti lehteen myös »Kantelettaren» runojen ruotsinnoksia samoin kuin myöhemmin »Borgå Tidningiin».

V:n 1836 alusta Kajaanin piirilääkäri ryhtyi omalla vastuullaan julkaisemaan kerran kuussa ilmestyvää aikakauskirjaa »Mehiläinen», joka sisälsi kansantajuisia kirjoitelmia mitä erilaisimmilla aloilta aina lasku- ja lääkintäoppia myöten ja runsaasti näytteitä kansanrunouden eri lajeista. Lehden liitteenä jaettiin Beckerin vanhanajan historian suomennosta, J.F. Cajanin Suomen historiaa ja sekä toimittajan itsensä että Kustaa Ticklénin mukailemaa Venäjän historiaa. »Mehiläinen» ilmestyi vv. 1836, 1837, 1839, 1840. Viimeksimainitun vuoden kesäkuussa se tilaajien harvalukuisuuden vuoksi lakkasi tuotettuaan toimittajalle palkattoman vaivannäön lisäksi parinsadan ruplan tappion.

Huolimatta kovista kokemuksista Lönnrot oli jo samana syksynä valmis ryhtymään uuteen aikakauskirjayritykseen. Raahen, Oulun ja Kajaanin piirilääkärit päättivät syyskuussa 1840 tarkastusmatkalla tavatessansa perustaa tieteellisluonteisen ja isänmaallisaiheisen aikakauskirjan »Suomen». Toimituskuntaan liittyivät myöhemmin m.m. M.A. Castrén, Gabriel Rein ja F.J. Rabbe. Ensimmäisinä vaikeimpina vuosina Lönnrotin osuus oli sekä laadun että määrän puolesta merkittävin: Om finska ordspråk och gåtor, Bidrag till finska språkets grammatik, Klaus Kurck och liten Elin, Muukalaisuudesta Suomessa ja Kokeita suomalaisessa laulannossa. Tämä aikakauskirja, joka Kajaanin lääkärin hauskan kuvauksen mukaan pantiin Vornan sillan alla samppanjalla hätäkasteeseen ennen syntymäänsä, niinkuin katolilaiset joskus ristivät sikiöt, joiden eloonjäämisestä on vähän toiveita, on jo täyttänyt sata vuotta ja elää yhä — ainutlaatuista sitkeähenkisyyttä maamme aikakauskirjojen joukossa.

V. 1843 ei maassamme ilmestynyt ainoatakaan suomenkielistä

sanomalehteä, ja Kajaanin lääkäri piti miltei velvollisuutenaan herättää henkiin »Mehiläisen». Kun sitten saapui tieto, että J.V. Snellman alkaisi Kuopiosta käsin toimittaa sekä suomen- että ruotsinkielistä lehteä, »Maamiehen ystävää» ja »Saimaa», niin Lönnrot liittyi kummankin avustajaksi. Edelliseen lähetetyistä kirjoitelmista on merkittävin moniosainen ja helppotajuinen kertoelma kansamme vaiheista, jälkimmäiseen taas esitys suomalaisen runomitan perusteista. Lönnrot asettui tässä kiihkeästi väitellyssä kysymyksessä jyrkästi klassillisten kielten ja vanhan kalevalaisen runomitan kestoperiaatteen kannalle.

Pelottomilla uudistusvaatimuksillaan »Saima» keräsi heti alussa uhkaavat ukkospilvet ylleen. Lönnrot varoitteli toimittajaa sävyisään tapaansa: »Koe sentähden velikulta pitää huolta Saima raukasta, ettei tulisi kovin 'nuorena nukahtamahan, verevänä vieremähän, kauniina katoamahan'», mutta moittijoille hän oli aina valmis Snellmania puolustamaan: »Hänen tapansa on nyt kerta kaikkiaan sellainen, että hän voi toimia vain radikaalisesti». V:n 184ö lopussa »Saima» lakkautettiin, ja Snellmanilla ei ollut mitään mahdollisuutta saada uutta lehteä omiin nimiinsä. Pyytäessään tässä heti Kajaanin lääkärin apua hän kääntyi oikean miehen puoleen. Parhaatkin ystävät varoittivat Lönnrotia ryhtymästä niin vaarallisen henkilön kanssa työtoveruuteen. Vastaus on rauhanmiehen, mutta ei arkurin: »Viime kirjeessä antamasi varoitukset yhteistoiminnasta ja pelkosi seurauksista voivat olla aiheellisia, mutta totta on myös, että ystävyys, jolle ei tahdota mitään uhrata, on vähän tai ei minkään arvoinen. Jos Litteraturbladetkin aikoinaan lakkautetaan ja minutkin kielletään enää kirjoittamasta, niin lohduttaudun sillä, että se on kohtalon määräämä, ja luen sitä enemmän, mitä muut ovat kirjoittaneet, niin kauan kuin se on sallittua — — —.» Tarjoutuipa Lönnrot korvaamaan osan mahdollisesta tappiosta ja luovuttamaan Snellmanille mahdollisen voiton, jota ehtoa tämä tietenkään ei voinut hyväksyä. Vuosina 1847—49, jolloin »Litteraturbladet» oli tosiasiallisesti Snellmanin vastuulla, Lönnrot suoritti noin kolmanneksen toimitustyöstä. Hänen kirjoitelmansa koskevat kansanvalistusta, raittiutta, kotimaista kirjallisuutta ja Uuden Kalevalan valmistelua.

Vv. 1852-53 Lönnrot oli lääkärinvirkansa ohella »Oulun Wiikko-Sanomien» vastaavana toimittajana ankarimman sensuuriahdistuksen aikana. Lehden sisällys on monipuolisesti opettavaa ja esitystapa hyvin kansanomaista ja leppoisan leikillistä. Kun miehestä mieheen valitettiin, että oli vaikea keksiä palstantäytettä ja useat lehdet sen vuoksi lakkasivatkin, ei hyväntahtoinen lääkäri-toimittaja ollut tietääkseenkään: »Kaukana olkoon meistä näitten sanomain suhteen syyttää ulkonaisia esteitä, joitten tähden niitä muka ei olisi taidettu paremmin kirjoittaa — — — on ainetta yltäkyllin jos sadaksikin vuodeksi, johon ikään nämä sanomat tuskin tulevat, eivätkä tuskinkaan.» Työ oli miltei ilmaista. Toimituspalkkioksi Lönnrot määräsi 75 ruplaa vuodelta, ja kustantaja lähetti hänelle sata. Ilman moitteen häivettäkään ja hymyilyttävänä sattumana Lönnrot myöhemmin kertoi sensorin saaneen »Oulun Wiikko-Sanomien» pyyhkimisestä kaksin kerroin suuremman palkan kuin hän itse sen palstojen täyttämisestä.

Vielä vanhuusvuosinaankin Lönnrotilta pirahteli avustuksia eri lehtiin, erikoisesti turkulaisen kirjankustantajan J. F. Granlundin »Tähti»-lehteen vv. 1864—67. Toistasadassa numerossa on hänen lähetyksiään, joista useimmat virsiä ja niihin liittyviä huomautuksia.

Lönnrotin monivaiheinen toiminta julkisen sanan palveluksessa kesti puoli vuosisataa. Sinä aikana hän ehti olla kolmen lehden vastaavana toimittajana, »Mehiläisen» 1836—37, 1839—40, »Litteraturbladin» 1847—49, »Oulun Wiikko-Sanomien» 1852—53, ja hänen vakinaisesti ja tilapäisesti avustamiaan lehtiä on toistakymmentä: »Åbo Underrättelser», »Helsingfors Tidningar», »Helsingfors Morgonblad», »Oulun Wiikko-Sanomia», »Borgå Tidning», »Sanansaattaja Wiipurista», »Saima» ynnä sen liite »Kallavesi», »Kanava», »Suometar», »Finlands Allmänna Tidning», Polénin »Mehiläinen», »Tähti» ja »Kirjallinen Kuukauslehti». Tämähän jo yksinään hyvin riittäisi tavallisen ihmisen elämäntyöksi. Lönnrotin suursaavutusten vuoksi unohdetaan miltei, että hän oli myös sanomalehtimies. Tähän toimintaan sisältyy sentään niin perustava työ kuin kehittymättömän kirjakielemme käyttö ennen viljelemättömillä tiedonaloilla ja satojen uudissanojen luominen »Mehiläisessä», pelottomuus ja uhrautuva työtoveruus »vaarallisen» Snellmanin kanssa »Litteraturbladia» perustettaessa, nurkumaton sitkeys tehdä kaikkensa kansan parhaaksi pahimman sensuuriahdingon aikana »Oulun Wiikko-Sanomissa» ja koko ajan omaa voittoa etsimätön aulius niin suurissa kuin pienissäkin tehtävissä.

Kun Lönnrot v:n 1844 alusta sai viiden vuoden virkavapauden suuren sanakirjan valmistamista varten, niin monen monet ja hyvinkin tärkeät sivutehtävät tulivat päätyön tielle. Juuri siksi, että hänellä tiedettiin olevan sanakirjatyö käsillä, tungettiin hänen laadittavakseen Ruotsin, suomen, saksan tulkki (1847) ja protokollasihteeri O. Meurmanin venäläis-ruotsalaisen sanakirjan suomalainen osa. Ensinmainitusta paisui laaja teos, joka sisältää lähes kymmenentuhatta sanaa ja parituhatta lausepartta, siis runsaammin kuin käytännöllistä tulkkikirjaa varten oli tarpeenkaan. Jälkimmäiseen Lönnrot taas uhrasi satoja tunteja kaikkein kiireintä ja tärkeintä työaikaansa, kun ketään muuta pätevää ja halukasta avustajaa ei ollut saatavissa. Suomalaisten vastineiden ensimmäisen neljänneksen hän on itse laatinut ja tarkastanut D.E.D. Europaeuksen valmistaman jatkon. Samoin Lönnrot on korjannut Europaeuksen laatiman ruotsalais-suomalaisen käsisanakirjan ennen painatusta. Ettei Lönnrot ottanut kummastakaan tarkastuksesta mitään palkkiota, johtui siitä, että hän sääli Europaeuksen huonoja raha-asioita. Oudompaa on, ettei hänen osuuttaan edes mainita esipuheessa.

Muita virkavapauden aikaisia tehtäviä olivat Paavo Korhosen koottujen runojen julkaiseminen (1848), »Lukemiston» ja Uuden Kalevalan toimittaminen. »Lukemisto», joka oli lähinnä laadittu koulujen suomen kielen opetusta varten, sisältää oivallisen kokoelman suomenkielistä tekstiä, sekä suorasanaista että runomuotoista, vieläpä näytteitä vanhasta kirjakielestä ja sukukielistä. Käsikirjoitusta kuljetettiin liian kauan tarkastusvaliokunnissa sekä Helsingissä että Viipurissa, kunnes v:n 1850 kielto teki painattamisen mahdottomaksi. Paremman ajan koitettua Lönnrotin vaatimattomuus ja eräiden toisten saamattomuus hautasi kipeästi kaivatun teoksen käsikirjoituksena arkistoon.

12. Uusi Kalevala.

Ei ollut Kalevalan ensimmäinen laitos vielä kirjapainosta lähtenyt, kun Lönnrot syysmatkallaan 1835 oli saanut huomattavan määrän uusia runoja ja entistä parempia toisintoja, ja vielä tuottoisampi oli suurretki 1836—37. Jo tällöin hänellä oli mielessä Kalevalan uuden laitoksen toimittaminen.

Sen julkaiseminen ei niin nopeasti kuitenkaan voinut tulla kysymykseen, kun ensimmäistä 500 kpl:n painosta oli runsaasti myymättä. Uuden toimittamiseen Lönnrot ryhtyi vasta lokakuun loppupuolella 1845 sovittaen paikoilleen D.E.D. Europaeuksen 1845 muistiin merkitsemät runsaat lisät. Työssä sattui monen kuukauden keskeytyksiä. Muut kiireelliset puuhat olisivat ehkä vieläkin lykänneet Uuden Kalevalan valmistelut, elleivät ulkonaiset seikat olisi miltei pakottaneet niihin ryhtymään. Berliiniläinen professori W. Schott oli ryhtynyt luennoimaan suomen kielestä ja kansanrunoudesta, ja kun Kalevalan ensimmäinen painos oli juuri loppunut, uhattiin, että se painetaan Saksassa uudelleen, ellei Suomesta ole kappaleita saatavissa.

Vasta toukokuun alussa 1847 Lönnrot voi täydellä todella ryhtyä Kalevalan toimitukseen — kuitenkin vain toisen vakinaisen ja useiden tilapäispuuhien ohella. Kajaanin virastavapaalla piirilääkärillä oli toista vuotta sellainen päiväjärjestys, että hän käytti kaupungissa kuusi tuntia päivittäin 9—3 sanakirjatyöhön ja Polvilassa aamuisin 4—8 ja iltaisin 7—10 Kalevalaan. Ahlqvist, joka oli Lönnrotille lähettänyt kuutisenkymmenen arkin laajuiset kokoelmansa, on yksityiskohtaisimmin kuvaillut itse toimitustapaa:

»Kalevalan teentä käypi näin: hänellä on taulu edessä, jossa on Kalevalan runot ja niiden sisällystä jälekkäin järjestettyinä. Lukiesessansa kerääjän kirjasta niin ison palaisen kuin näkee yhteen kuuluvan, ja jos ei muista, mihin kohtaan se kuuluu, katsahtaa tauluunsa, etsii siitä runojen ainehistosta ja löytää sen aineen, johon edessänsä olevat sanat käyvät. Taulussa on sivujenkin numero ylhäällä ja tämän numeron jälkeen aukaisee nyt paperilla välistetyn Kalevalan, löytää etsittävän paikan ja kirjoittaa sen vastapäätä paperille kysymyksessä olevat säkeet. Kuta pitempi ja selvempi runo on, sen paremmin juoksee tämä työ, kuta lyhempi, sitä usiammin tulee taulusta ja kirjasta hakemaan. Itse sanoi kerkiävänsä noin kuusi lehteä päivässä. Vaan toiselle olisi paljon vaikeampi tämä työ, sillä L. muistaa melkeen joka sanan Kalevalasta ulkoa, eikä niinmuodoin tarvitse niin yhä katsoa tauluunsa, menee vaan suoraan Kalevalaan. — Hänen ahkeruutensa on niin suuri, että matkoillensakin ei koskaan lähde erinäisettä työttä, ja ystäviensä seuraankin ottaa työn mukaansa, kirjoittaa ja puhuu kuitenkin seuran kanssa ja on iloinen. — Hänen luonnossansa on hyväntahtoinen nauru peräseinä.»

Vaikkei ollut vikaa työn järjestelyssä eikä tekijän ahkeruudessa, työ vaati sittenkin tavattomasti aikaa ja kärsivällisyyttä, kuten näkyy selvimmin hänen omista kirjeistään:

»Niin herkeämättä olen uurastanut tulevan uuden Kalevalan toimittamisessa, että tuskin olen tahtonut riistäytyä siitä siksi aikaa, mikä tarvitaan kirjeiden kirjoittamiseen. Koska Venäjän Karjalan runot nyttemmin ovat sikäli kerätyt, ettei paljoa liene jäljellä, niin katson ehdottomaksi velvollisuudekseni nyt kerta kaikkiaan käydä lävitse kaikki mahdollisimman tarkasti. Mutta kymmenisen kirjaa paperia tiheätä käsikirjoitusta ei ole niin helposti läpikäyty. Miettiminen, etsiminen ja sen paikan löytäminen, johon jokin säe on sijoitettava Kalevalaan, vie niin uskomattoman ajan, etten useasti ehdi enempää kuin 2—3 arkkia päivässä, enkä ehtisi luultavasti senkään vertaa, ellen joka päivä astelisi vanhempieni luokse maalle ja siellä kirjoittaisi, niin kauan kuin suinkin jaksan istua. Olen kuitenkin päättänyt, ettei mikään saa pakottaa suurempaan kiirehtimiseen, koska vain tällaista äärimmäisen tarkkaa menetelmää käyttäen voin toivoa saavani työn lähimain asianmukaiseen kuntoon. Jos haluavat, painattakoot saksalaiset vaan entisen painoksen uudelleen sellaisenaan, ja sanakirja viivästyköön vuoden.»

Syksystä 1848 kevääseen 1849 Lönnrot vietti rauhallisessa Laukossa voidakseen täysin keskittyä työhönsä. Kalevalan toisesta painoksesta paisui kaksi kertaa laajempi kuin ensimmäinen, 22.795 säettä jaettuna 50 runoon, mutta tämä ei ollut niin paljon seurauksena uusista episodeista, joista tärkeimpiä olivat ihana Kullervo-runosto, Väinämöisen ohrankylvö sekä Ahdin ja Kyllikin valat, vaan kertosäkeiden, loitsujen ja lyyrillisen aineksen lisäämisestä vielä suuremmassa määrin kuin Vanhaan Kalevalaan. Tämä menettely on taiteelliselta kannalta tuskin ollut eduksi, ja näin on myös yhä enemmän etäännytty runonlaulajien alkuperäisestä laulutavasta. Toisaalta on jälkimmäisessä laitoksessa kansalliseepoksemme rakenne kiinteämpi ja jaksojen toisiinsa liittyminen luontevampi, esim. Väinämöisen ammunta ja Aino-jakso, jotka edellisessä ovat lopussa verraten irrallaan, ovat jälkimmäisen alkuosaan kiinteästi sidotut, sitten kun Ainon veli, Joukahainen, ja kyyttösilmä lappalainen on samastettu; maailman luojana ei ole enää Väinämöinen, vaan Vein emonen (= Veden emonen) jne. Esipuheen julkaisija allekirjoitti nimipäivänään, huhtikuun 17 p. 1849. Painos, jonka suuruus oli kaikkiaan 1.250 kappaletta, valmistui joulukuun puolivälissä 10—12 p:n tienoilla, joten lomalle lähtevät ylioppilaat saivat niitä mukaansa kotiseudullaan myytäväksi.

Lönnrotin osuutta Kalevalan kokoonpanossa voidaan tuskin sattuvammin muutamilla sanoilla ilmaista kuin hän itse on tehnyt »Litteraturbladissa» (1849): »En voinut pitää toisen laulajan järjestystä toista alkuperäisempänä, vaan selitin molemmat syntyneiksi siitä halusta, mikä jokaisella on asettaa tietonsa johonkin järjestykseen ja joka sitten, laulajien yksilöllisen esittämistavan mukaan, oli saanut aikaan erilaisuudet. Viimein kun ei yksikään laulajista kyennyt kilpailemaan keräämieni laulujen paljouden puolesta, arvelin itselläni olevan saman oikeuden kuin useimmilla laulajillakin, nim. saada järjestää runot siten kuin ne parhaiten toisiinsa sopivat — tai, puhuaksemme runon sanoilla:

    Itse loime loitsijaksi,
    Laikahtime laulajaksi,

s.o. pidin itseäni runonlaulajana, yhtä hyvin kuin hekin.»

Tärkeätä on muistaa, että tämä lausunto ei koske vain v:n 1849 Kalevalaa, vaan myös sen ensimmäistä painosta, vieläpä Alku-Kalevalaa.

Kalevalan toista painosta ei otettu vastaan läheskään yhtä suurella ihastuksella kuin ensimmäinen — siksi paljon olivat vaatimukset ehtineet kasvaa. Useat lausuivat toivomuksen, että Lönnrot itse tai joku toinen toimittaisi vielä uuden korjatun painoksen. Mitä useampi vuosi on kulunut, sitä vähemmän on kenelläkään ollut tähän halua, puhumatta luonnollisesti ns. lyhennetyistä, kouluopetusta varten tarkoitetuista laitoksista, jollaisen Lönnrot itsekin laati jo 1862. Kalevala on kansallisromanttisen kautemme suurluoma ja siihen kiinteästi kuuluva, juuri sen toinen painos on saavuttanut kirjallisuudessa ja henkisessä elämässämme verrattoman ja hallitsevan aseman. Pyramideja ja goottilaisia katedraaleja ei voi suhteiltaan parantaa, jonkin halkeaman voi varovasti korjata.

Kalevala on vaikuttanut suomalaiseen hengenelämään syvästi, monipuolisesti, vieläpä sen ensimmäinen ja toinen painos eri tavoin. Vanhaa Kalevalaa voivat lukea verraten harvat, sitä tunnettiin etupäässä ihailevista selostuksista. Mutta tieto, että mahtavien naapurien varjossa eläneellä kansallamme, jolta kirjallisuus sanan ankarimmassa mielessä puuttui, oli kansalliseepos, vaikutti kansallisesti ja valtiollisestikin herättävästi ja rohkaisevasti. Edustihan eepos ajan taidekäsityksen mukaan jo sellaisenaan kirjallisuuden kukkaa, ja kansalliseepoksesta voivat ylpeillä vain historian maineikkaimmat kansat.

Uuden Kalevalan vaikutus on ollut huomattavasti toinen, läheisempi ja sanoisiko: henkilökohtaisempi. Laajat kansankerrokset sivistyneimmistä yksinkertaiseen rahvaaseen asti ovat omakohtaisesti, vieläpä koulussakin tutustuneet kansalliseepoksemme uuteen laitokseen: suuri osa sen katsomuksista, kauneuksista ja kielellisistä rikkauksista on uudelleen siirtynyt kansamme eläväksi henkiseksi omaisuudeksi. Tästä on seurauksena, ettei Kalevala ole enää vain kansallisen luottamuksen ja itsetunnon kohottaja, vaan siitä tulee luovan taiteellisen innoituksen lähde. Fredrik Cygnaeus sepittää loistavan ja syväaatteisen tutkielmansa Kalevalan traagillisesta aineksesta, »Det tragiska elementet i Kalevala» (1853). Aleksis Kivi luo »Kullervon» (1860), ensimmäisen suomenkielisen murhenäytelmän, joka tämän kunnian ansaitsee. Maalari R.W. Ekmanin mielikuvitusta askarruttavat kansalliseepoksemme aiheet jo 1850-luvun alussa, ja vuosikymmentä myöhemmin valmistuvat hänen monet kalevalaiset taulunsa, joista tunnetuin on ylioppilastalon musiikkisalin »Väinämöisen laulu». Taiteilijan kivipiirrossarjaa »Kalevala, Suomen urostarina», johon hän oli suunnitellut kuutisenkymmentä kuvaa, ilmestyy kannatuksen puutteessa vain kahdeksan. Kuvanveistäjä C.E. Sjöstrand muovaa kuvapatsaat »Kullervo-lapsi katkoo kapalovyönsä» (1859) sekä »Kullervon surma» (1868) ja yliopiston eteishalliin Väinämöisen laulusta kohokuvafriisin (1865). F.J. v. Schantz säveltää »Kullervo»-alkusoiton »Ainamo»-nimiseen laulunäytelmään (1860) ja Fredrik Pacius S. Topeliuksen satunäytelmän »Kypron prinsessa» (1860), jonka aihe on Lemminkäisen tarinasta.

Lähinnä seuraavana vuosisadan neljänneksenä, noin vv. 1865—90, on havaittavissa ilmeinen heikkeneminen kansalliseepoksen vaikutuksessa henkiseen elämäämme, vieläpä sen ihailussakin. Edellisien vuosikymmenien rajaton ja sokea ylistely herätti vastavaikutuksekseen liiankin kriitillisen asenteen. Alettiin yhä innokkaammin odottaa täsmällistä ja kylmän asiallista selitystä siitä, missä määrin Lönnrotin työ todella perustui kansanomaisiin aineksiin ja mitä hän tahtoen tai tahtomattaan oli niihin omaa lisännyt. Epätietoisuus tästä antoi viime vuosisadan kolmannella neljänneksellä aihetta pelkoon, että edellinen osuus supistuisi jälkimmäisen rinnalla varsin vähäiseksi. Ahlqvist mainitsee, että Kalevalan ja Lönnrotin ystävät vapisivat, kun oli vastattava kysymykseen, millä oikeudella Lönnrot oli ryhtynyt ensin yksittäisten runojen, sitten tärkeimpien eepillisten aiheryhmien yhteensovittamiseen. Tämä aineksia kriitillisestä seulova suunta sai voimakkaan virikkeen, kun A. Borenius(-Lähteenkorva) 1873 löysi suuren joukon kateissa olleita Lönnrotin käsikirjoituksia Keckmanin papereiden joukosta ja kun vuosikymmentä myöhemmin Kalevalan kokoonpanijan muutkin kansanrunojen muistiinpanot joutuivat Suom. Kirj. Seuran arkistoon tutkijain käytettäviksi. Myöskin Kalevalan kokoonpanoa ja tyyliä vastaan oli viriämässä tyytymättömyyttä. Gottlund ja Europaeus, jotka runonkerääjinä edustivat jonkinlaista asiantuntemusta, asettuivat Kalevalaan nähden, edellinen jyrkästi, jälkimmäinen lievemmin kielteiselle kannalle. Näiden omalaatuisten erakkojen lausuntoihin ei kuitenkaan kiinnitetty yleistä huomiota. Enemmän merkitsi, että ankara ja arvovaltainen Ahlqvist 1860- ja 1870-luvuilla luennoidessaan Kalevalasta poimi siitä sekä todellisia että runsaasti myös luuloteltuja tyyli- ja kielivirheitä. Kunnioituksesta opettajaansa ja suomalaisen kirjallisuuden suurta patriarkkaa kohtaan hän julkaisi yksityiskohtaisen tarkastelunsa tulokset vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Kalevalan syrjäytymiseen vaikuttivat myös aivan ulkonaiset syyt. Valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä kohoaa etualalle, ja v:n 1863 valtiopäivillä syntyy pääasiallisesti kielellisillä perusteilla ja sivistyneistön keskuudessa puoluejako: suomalainen puolue ja liberaalinen, sittemmin ruotsalainen puolue. Kalevalan tuntevat ja tunnustavat kansalliseepokseksi enää ne, jotka puhuvat suomea tai pitävät sitä varsinaisena äidin- ja maamme kansalliskielenä. Vähäistä myöhemmin 1880-luvulla kirjallisuuden ja kuvaamataiteiden alalla viriävä ja valtaan pääsevä realismi suhtautuu meillä kuten muuallakin varsin kriitillisesti edeltäneeseen ihannoivaan romantiikkaan ja muinaisaiheisiin yleensäkin. »Eikä minulla ole», kirjoittaa Juhani Aho 1886, »koskaan ollut kylläksi isänmaallista innostusta lähteäkseni suurten miesten jälkiä myöten Venäjän-Karjalaan tai Lappiin tai Viroon tai muiden suomensukuisten kansojen luo runoja keräämään tai kansatieteellisiä riepuja ja rättejä penkomaan.»

Tämä puuska menee yhtä nopeasti ohi kuin realismimme lyhyt loistokausi. Tutustuttuaan Pariisissa naturalisminvastaisiin ilmiöihin J. Aho matkakirjeissään 1890 kehoittaa kirjailijoita ja taiteilijoita nimenomaan valitsemaan aiheita kansallisesta muinaisuudesta. Tätä kehoitusta ei olisi noudatettu niin mieslukuisasti, ellei suunta todella olisi muuttunut. Kesällä 1890 A. Gallen-Kallela kiertelee Kajaanin takaisilla seuduilla ja joutuu Kalevalan aihepiirin lumoihin. Seuraavana keväänä Savo-karjalainen osakunta panee toimeen Kalevala-aiheisten harjoitelmien näyttelyn, johon osallistuvat paitsi Gallen-Kallelaa Eero Järnefelt, Louis Sparre, S. Keinänen ja J. Kortman ja joka herättää suurta huomiota.

Kesällä 1892 alkaa oikea pyhiinvaellus Kalevalan laulumaille, Pohjois-Karjalaan. Taiteilijoista matkustavat sinne Gallen-Kallela uudelleen, Louis Sparre, Emil Wikström, Eero Järnefelt; säveltäjistä Jean Sibelius; kirjailijoista Juhani Aho ja Santeri Ivalo, myöhemmin Eino Leino. Hetken innostus unohtuu, mutta Gallen-Kallelan »Sammon puolustus», »Lemminkäisen äiti», »Kullervon kirous», Sibeliuksen »Satu», »Venematka», Lemminkäis-sarja, »Tulen synty», Eino Leinon »Helkavirret» tulevat aina todistamaan, että Kalevala on niin hedelmällisesti innoittanut suurimpia taiteilijoitamme ja kirjailijoitamme, että voi puhua kansallisesta renessanssista. Kalevalan välillinen vaikutus on näin tehostanut välitöntä ja saavuttanut mittasuhteet, joihin Lönnrotin elämäkerran yhteydessä saattaa vain viitata.

Ulkomailla Uusi Kalevala sai suhteellisesti vielä ihastuneemman ja arvovaltaisemman vastaanoton. Kansainvälisesti tunnetut tutkijat, jotka Homeros-kysymys tai itämaiden suurten eeposten selvittely olivat johtaneet perehtymään kansalliseepoksemme, eivät ainoastaan tunnustaneet sitä suomalaisen kirjallisuuden ja sivistysmuodon edustavimmaksi luomukseksi, vaan asettivat sen maailmankirjallisuuden harvojen ja parhaiden kansalliseeposten rinnalle. Näin esim. Karl Rosenkranz, Max Müller, Steinthal, M.A. Geffroy, F.C. Cook, D. Comparetti ja monet muut.

Kalevalan kansainvälistä merkitystä todistavat uudistuvat ja miltei voittamattomia vaikeuksia uhmailevat Kalevalan käännösyritykset. Vanha Kalevala ehdittiin kääntää vain ruotsiksi ja ranskaksi. Uudesta Kalevalasta on lukuunottamatta monen monia valikoimia ilmestynyt seuraavat täydelliset tai miltei täydelliset käännökset: 2 saksalaista, 1 ruotsalainen, 2 ranskalaista, 2 unkarilaista, 2 englantilaista, 1 venäläinen, 2 virolaista, 1 tšekkiläinen, 1 vähävenäläinen, 3 italialaista, 1 liettualainen, 1 lättiläinen, 1 hollantilainen, 1 serbialainen ja 1 japanilainen.

13. Suomen kielen professorina.

Se, että Suomen ainoassa yliopistossa voisi olla suomen kielen ja kirjallisuuden professori, jonka oikeudet olisivat samat kuin muiden professorien, oli viime vuosisadan ensimmäisillä vuosikymmenillä niin merkillinen ja mahdoton ajatus, ettei se voinut johtua kenenkään oman maan miehen mieleen. Vain kehittyneemmän kansan kaukonäköinen edustaja saattoi kotoisten olojensa perustuksella pitää sitä luonnollisena asiana. Kun sivistyshistoriassamme ikimuistettava tanskalainen kielentutkija Rasmus Rask keväällä 1818 Suomessa käydessään kuuli Kustaa Renvallin suomalaisen sanakirjan suunnittelusta, hän piti teosta siksi tärkeänä, että ehdotteli toimittajan »vihreäksi oksaksi» professorinvirkaa. Suomen kielen professorinvirka oli sitten eri muodoissa vireillä kolmisen vuosikymmentä, mutta lykkäytyi milloin mistäkin syystä.

Aivan yllättäen huhtikuun 8:ntena 1850 senaatin molempien osastojen yhteisistunnossa, jossa esitettiin surullisen kuuluisa sensuurikielto suomenkielistä kirjallisuutta vastaan, mainittiin, että keisari oli kanslerin mielipiteen mukaan päättänyt perustaa suomen kielen vakinaisen professorinviran, jonka haltijan oikeudet tosin olivat monin rajoituksin vähennetyt: hän ei saanut virkaan valtakirjaa kuten muut professorit, vaan ainoastaan määräyksen ja oli siis erotettavissa ilman tuomioistuimen päätöstä, ei ottaa osaa tutkintojen pitoon oppiarvoa varten, ja vuosipalkka oli 1.000 ruplaa eli puolet siitä, mitä toisilla vakinaisilla professoreilla. Täysin selvillä ei ole näiden kahden merkillisen ja vastakkaisia pyrkimyksiä kuvastelevan asetuksen yhteensattuma — konsistorin pöytäkirjassakin ne ovat peräkkäin —, mutta aikalaisten kesken oli yleinen luulo, että jälkimmäinen oli tarkoitettu lieventämään edellisestä aiheutuvaa mielipahaa.

Suomen kielen ja kirjallisuuden professorinvirka näytti olevan kuin luotu Lönnrotia varten, mutta mitkään suostuttelut eivät muuttaneet hänen käsitystään, että M.A. Castrén oli siihen pätevin. Kun virka Castrénin kuoltua keväällä 1852 tuli uudelleen vapaaksi, eivät vieläkään tehonneet yksimieliset vakuuttelut, että Lönnrot oli virkaan itseoikeutettu, vaan vasta ylioppilasosakuntien kehoituskirjelmä ja sentapaiset lausunnot kuin: »Yhtä hyvä ja parempikin lääkäri saadaan Kajaaniin kuin Sinä» tai »Eihän Sinulla ole sydäntä jättää suomenkieltä sellaisiin käsiin» (nim. Gottlundin).

Puolustettuaan väitöskirjaa Om det Nord-Tschudiska språket, jonka ainekset oli kerätty vepsäläisten keskuudessa kesällä 1842, Lönnrot nimitettiin lokakuussa 1853 suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi. Hänen tieteellisluonteiset julkaisunsa tältä kaudelta ovat jokseenkin vähäisiä kirjoitelmia: Några ord om finskans, estniskans och lappskans inbördes förhållande (1853), Ueber den Enare-Lappischen Dialekt (1856), Minnestal öfver Akademikern, Dr. Anders Johan Sjögren (1855), Om ursprunget till Finnarnes Hiisi (1856), Om Finnarnes väderstreck (1856), Om de finska magiska runorne (1856), Piispa Henrikin surmavirsi (1857), Suomalaisia kielioppisanoja (1858), Kasvikon oppisanoja (1859), Tre ord om och ur Finska fornsången (1858), Paavo Korhonen och Zachris Topelius d.ä. sarjassa »Finlands minnesvärde män» (1857), Kielitutkimusta (Mehiläinen 1862). Suomen kielen professorin ensimmäinen velvollisuus ei ollutkaan siihen aikaan niin paljon tieteellisen tutkimuksen edistäminen kuin virkamiehenalkujen käytännöllinen opastaminen ymmärtämään kansan kieltä ja heidän kuulustelemisensa. Luennoissaan Lönnrot käsitteli etupäässä Kalevalaa ja suomen kielioppia ja juuri käytäntöä silmällä pitäen käännätti suullisesti ja kirjallisesti eriaiheisia tekstejä suomeksi. Syksyllä 1856 hän ryhtyi esittämään suomeksi mytologiaa, mikä on Helsingin yliopiston ensimmäinen suomenkielinen luentosarja.

Keväällä 1862 Lönnrot otti täysinpalvelleena eron professorinvirastaan, ei siksi että olisi työhön kyllästynyt, vaan siksi että virkaan oli kehittynyt pätevä hoitaja, August Ahlqvist.

14. Käytännöllisenä suomen kielen viljelijänä.

Paljon suurempi kuin teoreettisena tutkijana on Lönnrotin merkitys käytännöllisenä kielenkäyttäjänä, sinä miehenä, joka murteiden taistelun sekasorrosta tehokkaimmin johdatti kohti kaikkien suomalaisten vähitellen omaksumaa yhteistä kirjakieltä, huolimatta siitä, että hänen oma tyylinsä, varhempina vuosina varsinkin, on pitkälauseista ja kankeata ja olisi melko raskasta lukea, ellei tavan takaa leikillinen käänne sitä kirkastaisi. Hänen päätarkoituksensa ei ollut kirjoittaa suomea »oikein», ei »kauniisti», tuskinpa edes johdonmukaisesti, vaan siten, että mahdollisimman monet sitä helposti ymmärtäisivät. Länsisuomalaisen, varhaisemmassa kirjallisuudessa jo jokseenkin vakiintuneen muotosysteemin hän kaikissa pääkohdissa säilytti, rikastutti sitä tarpeen mukaan vain Itä-Suomen murteista lainatuin lisin, esim. refleksiivimuodoin, ja ennen kaikkea runsain sanavaroin. Monipuolisena suomen murteiden tuntijana Lönnrot oli verraton uudissanojen sepittäjä. Näytteinä hänen omista ja kansanmurteista kirjakieleemme tuomistaan sanoista mainittakoon: alkuperä, asianmukainen, elanto, elinkeino, elähdyttää, emämaa, ennakoida, epävakainen, esitys, hallitusistuin, hyve, hyvittää, ikimuistettava, itsenäinen, juontaa, jälkeläinen, kansallisuus, kerake, kielioppi, kieltolaki, kirjain, kirjallisuus, kuume, laskimo, lause, lukemisto, markka, mietelmä, monikko, muistelma, muodostua, mukaella, muste, näyttelijä, pahe, penni, potilas, pöytäkirja, runoelma, sivistys, sopimus, suudelma, tapahtuma, tasavalta, toisinto, valtimo, yksikkö, ylimielisyys, äänioikeus jne. On vaikea käsittää, kuinka satasen vuotta sitten voitiin tulla toimeen ilman näin tärkeitä ja keskeisiä sanoja. Enimmin Lönnrotin luomuksia on historian, kieli-, lääke-, lasku-, kasvi- ja lainopin aloilla. Perustavia ja esikuvallisia tässä suhteessa ovat Flora Fennica, Suomen Kasvisto (1860, 2:nen painos 1866), Kauppakaari ja maakaari uudesta suomennettu (1858), Kuninkaallisen majesteetin ja valtakunnan kansliakollegion esipuhe lakikirjaan (1859) ja J.Ph. Palménin Lainopillinen käsikirja yhteiseksi sivistykseksi (1863) Lönnrotin suomentamana.

Kesällä 1857, jolloin kato uhkasi Pohjois-Suomea, hallitus lähetti Kajaanin entisen piirilääkärin sinne korvikeruokain valmistusta ohjaamaan. Hän julkaisi tällöin suomeksi ja ruotsiksi Neuvoja erästen jäkäläin käyttämisestä ruuaksi, joka seuraavana nälkävuotena 1867 ilmestyi uutena painoksena. Lasten suuren kuolevuuden ehkäisemiseksi Lönnrot laati kirjasen Minkätähden kuolee Suomessa niin paljon lapsia ensimmäisellä ikävuodellansa? (1859), joka painettiin uudelleen »Suomen Julkisissa Sanomissa», almanakan liitteenä ja ruotsiksi käännettynä. Raittiuden ja siivon elämän edistämiseksi Lönnrot mukaillen suomensi opettavaiset rahvaankirjaset Merenvirta (1851), Kolme päivää Sairion kylässä (1854) ja Wilhelmi Linterin historia (1856), jonka alkuteos on kreivi Manteuffelin viroksi kirjoittama.

15. Suomalaisuuskanta.

Valtiolliseen suomalaisuusliikkeeseen Lönnrotin on väitetty suhtautuneen kylmästi, nähtävästi siksi, että suurin osa hänen tuotantoaan on ruotsinkielistä ja että hän tunnettuna rauhanmiehenä ei muka pyrkinyt korjaamaan nurinkurisia kieliolojamme. Hän onkin useasti lausunut julki kiitollisuutensa ruotsin kieltä ja ruotsalaista sivistystä kohtaan, mutta Suom. Kirj. Seuran esimiehenä pitämissään vuosijuhlapuheissa hän on yhä uudelleen tähdentänyt, että suomen kielen täytyy sekä oppilaitoksissa että virastoissa päästä ruotsin kielen vertaiseksi: näyttäköön sitten kumpikin kansanosa työssä, mihin kelpaa. Hänen huumorintajunsa herää, kun fennomaaneja syytetään ruotsin kielen halveksimisesta, kiittämättömyydestä ja ruotsalaisten sortamisesta, silloin kun ruotsalaisilla on kaksitoista yläkoulua ja kuusi lukiota ja suomalaisten pitäisi saada yksi. »Tiedän kyllä kaikkia talossa tarvittavan ja huudolla ja soitolla sotaväkeäkin urhoollisuuteen kehoitettavan, ja siis äänen pidolla ja valituksilla muissakin tiloissa arvoa olevan. Mutta kun nykyisen Jerikon muurit eivät raukea paljaasta huutamisesta, niin luulisinki niiden valinneen paremman puolen, jotka työllä ja vaivalla kokevat tarkoituksensa voittaa, ja työhön, kiinteään, suuttumattomaan, väsymättömään työhön Suomen talossa mielelläni tahtoisin kaikkia sen asukkaita tässäki tilaisuudessa kehoittaa.» (Puhe v. 1860.)

Keväällä 1862 Lönnrot kutsuttiin jäseneksi komiteaan, jonka tuli harkita keinoja sen epäkohdan poistamiseksi, että kansan enemmistö sai viralliset asiakirjansa sille käsittämättömällä ruotsin kielellä. Jäsenten enemmistön kannan vuoksi komitean lausunto sisälsi vain varovaisia, hurskaita toivomuksia. Lönnrotin mielestä vasta-asetettavat tuomarit ja virkamiehet oli heti velvoitettava käyttämään myös suomen kieltä, »kaikella siirtymisellä vanhasta tavasta on vaikeutensa, mutta ne ovat samat esim. kymmenen vuoden päästä». Eräälle ruotsinmieliselle jäsenelle, joka kummeksi sitä, että Lönnrot halusi päästää suomen kielen niin nopeasti valtaan, tämä vastasi: »En sitä äkkiä vaadikaan, vaan en myöskään salli, ettei se pääse ikinä». Jottei jäisi aivan yksin, Lönnrot liittyi jyrkempään vastalauseeseen, jossa odotusajaksi määrättiin viisi vuotta.

Porthanin patsaan paljastuspuheessa Turussa syyskuussa 1864 Lönnrot vielä kerran lausui vakavan ja selvän kantansa suomalaisuuskysymyksessä: »Tyhjiä ainaki näyttää minusta kaikki puheet Suomen yhteisestä kansanhengestä olevan niinkauvan, kuin moninkerroin suuremmalla osalla maamme asukkaista kielensä suhteen ei ole samoja etuja ja oikeuksia, kun sillä toisella paljon pienemmällä osalla, ja niinkauvan, kun se pienempi osa vielä häpeeki Suomen nimeä, jota sentähden monin paikoin käyttääki haukkuma-nimeksi, sillä itseki todistaen, ei tahtovansa Suomalaisten lukuun kuulua.»

Jonkinlaisena todistuksena Lönnrotin »ruotsinmielisyydestä» on pidetty sitä tosiasiaa, että hän viimeisinä vuosikymmeninään käytti verraten paljon ruotsia sekä kirjoituksissaan että puheissaan, vieläpä kotikielenäänkin. Tähän on monta syytä. Osaksi pitää paikkansa, mitä Lönnrot omasta kokemuksestaan mainitsi, että koulukieli pyrkii voittamaan äidinkielen, osaksi hän tahtoi tyttärilleen, jotka kävivät suomalaista koulua, hankkia käytännöllistä harjoitusta ruotsinkielessä ja lopuksi — tämä kuvaa erikoisesti Lönnrotin äärimmäistä vaatimattomuutta — hän arkaili viimeisinä vuosina käyttää suomea, koska kielen kehitys oli muka ehtinyt niin paljon hänen oman taitonsa edelle.

16. Suuri sanakirja.

Keväällä 1852 Lönnrot luovutti sanastokeräelmänsä Suom. Kirj. Seuran suunnittelemaa ja Borgin toimitettavaksi uskomaa suomalais-ruotsalaista sanakirjaa varten. Borg ei monilta kiireiltään kuitenkaan ehtinyt saada käsikirjoituksen alkuakaan painokuntoon, ennenkuin G.E. Eurénin ansiokas »Suomalais-ruotsalainen sanakirja» poisti käsisanakirjan puutteen. Vielä vähemmän oli siis toiveita »täydellisestä» sanakirjasta. Helmikuussa 1863 Borg pyysi vapautusta työstä ja ilmoitti Lönnrotin suostuvan siihen uudelleen, mikä tieto otettiin mielihyvin vastaan: sanakirjan »joutuisata valmistumista nyt voidaan varmuudella odottaa». Tällöin ei ollut täyttä tietoa työn laajuudesta ja vaikeuksista, vielä vähemmän siitä, että Lönnrot paria kuukautta myöhemmin joutuisi toiseen suurtehtävään, suomalaisen virsikirjan uudistamiseen, joka vei hänen työvoimistansa ja -ajastansa ainakin yhtä paljon kuin sanakirja. Lönnrot ryhtyi heti täydellä ponnella työhön, mutta on valmistumisesta paljoa epävarmempi: »Sanakirjaan olen ryhtynyt, mutta koska työ päättyy, on Herran kädessä».

Kolmatta vuoden tiukan aherruksen jälkeen koko sanastoaines oli pantu aakkosjärjestykseen ja A-kirjaimen käsikirjoitus lopulliseen kuntoon. Tällöin Lönnrot pyysi apulaisekseen vanhaa ystäväänsä, silloista Maarian kappalaista Antero Vareliusta kuvaillen havainnollisesti alkuvaikeuksia:

»Hyvä Veljeni! Olisiko Sinulla halua ja aikaa ruveta auttamaan minua suomalaisen Sanakirjan työssä, että se saataisiin pikemmin valmiiksi. Kahdellenki hengelle olis siinä kyllin työtä kolmeksi vuodeksi, mutta minulla yksinäni se vähintäänki kestää kuusi. Kaikki suomenkielen tähän asti huomaitut sanat olen nyt kirjoittanut tarkkaan aapiselliseen järjestykseen (ei johtoperäiseen, niinkuin kaikissa entisissä sanakirjoissa) ja koonnut itsekunki sanan jälkeen sen ruotsinkieliset vastineet, missä vaan olen tavannut niitä, sekä sananparret, johon alustustyöhön on kulunut parin vuoden aika ja mennyt 56 kirjaa paperia. Taitaisitpa arvella sanakirjan sillä työllä jo puolivalmiina olevan, mutta ei se sentähden vielä ole puolivalmiskaan. Sanain ruotsalaiset merkinnät ja lauseparret, kun ovat kyllä kymmeneltä eri haaralta kootuksi tulleet, ja sentähden ovat aivan sekasokaisesti välillänsä, pitää aina johonkuhun sopivampaan järjestykseen laittaa ja uusia johto- ja yhdyssanoja, missä niitä voipi syntyä lisäksi kirjottaa, niille ruotsalaiset selitykset miettiä ja sitte kaikki painoa varten puhtaaksi kirjottaa, monta muuta seikkaa ja temppua mainitsematta. Tätä kaikkea en näe yksin voivani tuskin kautenakaan vuotena tehdä, varsinki kun vielä aikatavasta ilmaantuu muita välitöitä, niinkuin nytki tekeellä oleva toinen parannettava kasviston laitos. Sentähden olis hyvinki suotava asia, jos tahtoisit osalliseksi sanakirjatyössä ruveta sillä tavoin, että kun minä ensin olisin kirjottanut uudet johto- ja yhdyssanat lisäksi, ja ylipäiten järjestänyt sanain ruotsalaisen merkinnöt, sinä sitte voisit lisäillä mitä minulta epähuomiosta ehkä olisi tekemättä jäänyt ja kirjottaa valmiiksi painamista varten.»

Toukokuussa 1866 Varelius viipyi viikon Lönnrotin luona sanakirjatyötä oppimassa, ja hänestä tuli hyvin luotettava aputoimittaja. Vareliukselle sattui kuitenkin paljon muita tehtäviä, joten Lönnrotin täytyi opastaa yhä uusia miehiä sanakirjatyöhön. Heidän osuutensa laajuus näkyy seuraavasta taulukosta:

  Ylioppilas O. Ingerman......................... 1.205 palstaa
  Loimaan kirkkoherra A. Varelius.................. 820   »
  Lohjan apulaispappi K. Erenius................... 728   »
  Naantalin kappalainen K. Dahlberg................ 587   »
  Pusulan apulaispappi E.J. Savolin................ 338   »
  Elias Lönnrot itse............................... 324   »
  Ylioppilas A.H. Kallio........................... 196   »
  Sääksmäen kirkkoherra G. Cannelin................ 149   »
  Turun lukion opettaja A. Nylander................  57   »
                                             yht. 4.404 palstaa

Taulukossa on Lönnrotin tilille merkitty vain hänen yhtenäinen alkuosuutensa, ei niitä lukemattomia pikku lisäyksiä, joita on kautta koko käsikirjoituksen. Sanakirjan lisävihko, joka ilmestyi vasta Lönnrotin kuoleman jälkeen, on kokonaan A.H. Kallion käsialaa: 423 palstaa.

Työn yhtenäisyydelle olisi ollut eduksi, jos käsikirjoituksen valmistajia olisi ollut vähemmän, mutta he olisivat voineet omistaa koko työvoimansa sille, tai ainakin, että kunkin osuus olisi ollut yhtenä jaksona. Mutta kun tutustuu sanakirjatyötä koskeviin kymmeniin kirjeisiin, ei voi olla ihmettelemättä, kuinka tyynesti ja lannistumatta Lönnrot järjesteli apulaisten sairauksien, muiden kiireellisten töiden, vieläpä eräiden valheellisten tietojen aiheuttamat haitat, oli valmis yhä uusia miehiä opastamaan työhön ja korjaamaan heidän aluksi hyvinkin puutteellisia näytteitään. Edellä olevat palstaluvut osoittavat suunnilleen apulaisten työosuudet — Vareliukselle ja Ingermanille tuli lisäksi vähäinen osa tarkastustyötä —, mutta on muistettava, että Lönnrot 324 palstan painatuskäsikirjoituksen lisäksi on miltei yksin valmistanut koko runkokäsikirjoituksen, jota oli 54 vihkoa, yhteensä n. 5.000 foliosivua. Lisäksi hän on tarkastanut kaikkien toisten työt ja lukenut koko sanakirjan toisen oikaisuvedoksen. Siltä lähes kaksi vuosikymmentä kestäneeltä työkaudelta, jonka jälkimmäinen vaihe kesti, voi kirjeistä löytää monen monta todistetta, että se johtajaltakin on vaatinut paljon »mustaa» työtä.

»Sitten kun virsikirjatyö helmikuun keskivaiheilla päättyi olen taas keskeytymättä ahertanut sanakirjan kimpussa, työ, joka riittänee ehkä koko jäljelläoleviksi elinpäivikseni.» (18.IV.1868.)

»Sanakirjan valmistustyössä menevät täällä päivät, viikot ja kuukaudet samassa kun tulevatkin.» (5.VI.1873.)

»Ikuisen sanakirjatyön vuoksi, joka jo runsaasti 15 vuotta on pitänyt minua kiinni ja vielä kestää muutamia kuukausia, en ole kuitenkaan voinut paljon ajatella matkoja.» (27.VI.1880.)

Sanakirjaa lähetettiin tilaajille ja kirjakauppoihin 160-sivuisina vihkoina: I maaliskuussa 1867; VII vihko, joka päättää ensimmäisen osan, heinäkuussa 1874; XIV ja viimeinen vihko syyskuussa 1880. Teoksen kokonaiskustannukset olivat n. 60.000 kultamk — peloittavan suuri menoerä Suom. Kirj. Seuran silloisista varoista. Painosmäärä oli 1.000 kpl. Kun vakinaisia tilaajia ja ostajia oli vähän kolmattasataa, saatiin teokseen kiinnitetyistä varoista välittömästi vain neljännes takaisin.

Vaikka myöntäisikin sellaisinaan tosiksi ne vakavilta kuulostavat huomautukset, että Lönnrotin Suomalais-ruotsalaisen sanakirjan ainesten keruu oli suoritettu epätasaisesti, että mukaan oli hyväksytty jokin määrä käyttämättömiä, kaavan mukaan luotuja johdannaisia, että viitteitä sanojen lähteisiin, esiintymispaikkoihin, yleisyyteen oli ani vähäsen, että pitkän toimitustyön aikana sana-artikkelien laadinta ei säilynyt johdonmukaisena jne., niin on tunnustettava, ettei ole ainoatakaan kirjaa, joka sisältäisi lähimainkaan yhtä runsaasti suomen kielen sanavarastoa, ja että se on arvaamattomasti edistänyt suomen kielen tuntemusta, tutkimusta ja viljelyä hyvin tärkeässä kielemme kehitysvaiheessa. Erikoinen etu oli, että Kalevalan, kansanrunouden ja Itä-Suomen murteiden sanavarasto, joka varhemmissa sanakirjoissa oli heikosti edustuneena, nyt pääsee runsaasti mukaan perusteellisen asiantuntijan tulkitsemana. Paljon harvinaista ja häviävää ainesta on näin pelastettu vastaiselle tutkimukselle. Tähän kolmattasataatuhatta hakusanaa sisältävään teokseen on vedottu ja vedotaan yhä uudelleen, kun sanapulmia syntyy, ja miltei poikkeuksetta siitä saa jonkin urille auttavan viitteen. Kaikilla sanakirjantekijöillä, jotka käsittelevät suomalaista kieliainesta, se on edelleen peruskirjana; ani harvat ovat ne suomen kielen sanojen alkuperää ja merkitystä koskevat selvittelyt, joissa ei ammennettaisi tästä tyhjentymättömästä lähteestä; vieläpä runoilutyössä, sellaisessa kuin Paavo Cajanderin siirtäessä suomen kielelle Shakespearen laajaa ja reheväsanaista tuotantoa, tiedetään Lönnrotin sanakirjan olleen alinomaisena apuneuvona. Vähemmän painaa näiden ansioiden rinnalla se aikoinaan kylläkin huomattava puute, ettei viime vuosisadan kolmannella neljänneksellä ilmestynyttä kirjallisuutta ollut juuri nimeksikään sanastettu ja sen uudissanoja otettu mukaan teokseen. Puutteena on myös pidettävä sanojen käytäntöä ja merkityksiä valaisevien lauseparsien niukkuutta, mutta tämäntapaiselle laajentamiselle panivat rajan jo kustantajan taloudelliset mahdollisuudet. Yhtä ihmeteltävää on, että 1870-luvulla voitiin sellainen suurteos saada aikaan ja että vieläkään ei ole olemassa täydellisempää.

17. Virsityö.

Harras uskonnollisuus, halu käyttää kirjallista kykyänsä yleiseksi hyödyksi ja vanha mieltymys runontekoon johtivat Lönnrotin virsien sepittelyyn ja myöhemmin uuden virsikirjan toimitustyöhön.

V. 1701 oli julkaistu suomalainen virsikirja, jonka virsien luku

oli sama kuin ruotsalaisen painoksen, nim. 413. Tämä virsikirjan laitos, ns. vanha virsikirja, pysyi käytännössä kauemmin kuin oli osattu aavistaa ja kauemmin kuin se oli ansainnutkaan. Runsaaseen vuosisataan sen yhä uudet, oleellisesti muuttumattomat painokset eivät tiettävästi herättäneet mitään arvosteluja eivätkä korjausyrityksiä. Vielä seitsemisen vuosikymmentä sen jälkeen, kun vanhan virsikirjan kehnous oli arvovaltaisella kirkollisella taholla tunnustettu, se pysyi virallisesti käytännössä — uuden, paremman ja yleisesti hyväksytyn puuttuessa. Sen sisällys oli kovin puutteellinen ja epätasainen: useita tilaisuuksia varten ei ollut virttä ollenkaan, kasteesta vain yksi, mutta ruokavirsiä kokonaista kahdeksan jne. Tyylissä oli runsaasti kömpelyyksiä ja karkeuksia. Vanhan virsikirjan katkotut sanat ja liikojen tavujen vuoksi ontuva poljento taas ovat saavuttaneet legendamaisen kuuluisuuden.

»Litteraturbladissa» 1847 Lönnrot julkaisi laajan kirjoitelman virsien sepityksestä. Se sisältää aluksi yleisesityksen saksalaisen, ruotsalaisen ja suomalaisen virsikirjan alkuvaiheista ja tarkastelee yksityiskohtaisemmin käytännössä olevaa suomalaista virsikirjaa. Lönnrot osoittaa lukuisin esimerkein, ettei sen kieli ole vain virheellistä ja sanat pahasti katkottuja, vaan monesti väärinymmärryksiä aiheuttavaa ja arkisuudellaan uskonnollista tunnetta loukkaavaakin. Vanhan virsikirjan 413 virrestä oli tuskin neljäs osa sellaisia, että niitä oli voitu käyttää uskonnolliseksi rakennukseksi. Lönnrot ehdottaa, että vain ne kielellisesti korjattuina pääsisivät uusiin painoksiin ja että muut numerot korvattaisiin osaksi v:n 1836 ehdotuksesta valikoiduilla virsillä, osaksi uusilla myöhemmin, mikäli kelvollisia uusia virsiä sepitettiin. Nyt kun suomen kielen käytäntö oli uudelleen vakaantumassa ja sen runomuodon lait alkoivat olla paremmin tunnettuja, oli virsisepoillakin suuremmat mahdollisuudet luoda kelvollista. Hyvän virren oleellisina ominaisuuksina Lönnrot luettelee, että sen tuli sekä sisällöltään että muodoltaan noudattaa tunnollisesti Raamatun perustotuuksia ja yksinkertaisen ytimekästä sanontaa sekä välttää tulkintoja, jotka kuuluivat vain yksityisille lahkokunnille. Välittömän tunteen ja yksinkertaisen kauneuden tuli niissä saada ilmaisunsa, mutta oli kartettava maallisen runouden lennokkuutta ja konstikkuutta samoin kuin arkisuutta, liikaa tuttavallisuutta ja äitelyyttä, mikä oli tunnusomaista eräiden lahkokuntien hengellisille lauluille: suloinen Jesukseni, pienoinen karitsani jne. Hyvän virren tuli olla lyhyt ja ytimekäs, ja kunkin sen säkeistön, varsinkin viimeisen, täytyi muodostaa oma puoli-itsenäinen kokonaisuutensa.

»Vakaumuksemme on se, että uskonnollismielinen ja jumaluusopillisen sivistyksen saanut mies, jos hänellä lisäksi on jonkin verran runolahjaa ja perehtymystä sekä suomen kieleen että sen runouden ominaisuuksiin, että sellainen mies käyttämällä nykyisiä apuneuvoja ilman voittamattomia vaikeuksia saattaisi laatia uuden suomalaisen virsikirjan, joka jokseenkin voisi tyydyttää nykyajan tarpeen. Tosin hän ei saattaisi odottaa ehtivänsä vuodessa tai parissa valmiiksi, mutta jos hän käyttäisi 10 tai 20 vuotta yritykseensä, joka yhtä monena vuosikymmenenä olisi koko kansakunnalle hyödyksi, niin luulemme, ettei hänen tarvitsisi katuen muistella sitä aikaa.» Tämä ennustus kävi varsin tarkasti toteen, vieläpä juuri sen lausujan itsensä kohdalla.

Keväällä 1863 asetettiin ensimmäinen suomalainen virsikirjakomitea. Sen jäseniksi kutsuttiin C.G. von Essen, F.G. Hedberg, K.M. Kiljander, A.E. Ahlqvist, K.L. Lindström ja Elias Lönnrot, josta tuli osaston puheenjohtaja.

Kesäkuun lopulla 1863 komitea kokoontui Turkuun ensimmäisen kerran. Vanha virsikirja käytiin yhteisesti arvostellen lävitse. Sen virret jaettiin kolmeen ryhmään: hyviin, varovasti korjattaviin, 208 kpl.; keskinkertaisiin, perusteellisesti muokattaviin, 75 kpl.; huonoihin, uusilla korvattaviin, 130 kpl. Kukin komitean työjäsenistä sai osuutensa. Kun vielä oli keskusteltu ja sovittu eräistä yleisistä periaatteista, mm. hyväksytty Ahlqvistin laatimat runomittasäännöt, komitea hajautui kuukauden koossa oltuansa kolmeksi vuodeksi, jonka kuluessa kunkin jäsenen piti valmistaa osuutensa tarkastettavaksi.

Lönnrot ryhtyi innokkaasti työhönsä ja sai sen noin vuoden kuluessa valmiiksi. Jotta jo työn kestäessä ehtisi saada asianharrastajilta ohjeita ja jottei seurakuntalaisille yhdellä kertaa karttuisi liian paljon tarkastettavaa, Lönnrot julkaisi virsiehdotuksiansa selityksineen, sikäli kuin niitä valmistui, Granlundin »Tähdessä» 1864. Nämä näytteet ovat yhteen kerättyinä vihkosessa »Vanhoja ja uusia virsiä suomalaisen virsikirjan korjaamista varten», joka ilmestyi toukokuussa 1865 1000 kpl:n painoksena.

»Vanhoja ja uusia virsiä» kokoelma sisältää kaikkiaan 92 virttä, joista 50 korjattua, 37 suomennettua, mukailtua tai jollakin säkeistöllä lisättyä sekä 5 Lönnrotin omaperäisesti sepittämää virttä. Eräistä rajatapauksista voi tosin olla eri mieltä, mutta edellämainitut numerot osoittavat, että omaperäistä työtä on verraten vähän, ja sittenkin »Vanhoja ja uusia virsiä» on se julkaisu, jossa Lönnrotin virsien sepittely on itsenäisintä ja niiden korjailu rohkeimmillaan.

Keväällä 1866 — siis vuotta myöhemmin kuin Lönnrot. — Ahlqvist julkaisi oman virsiosuutensa vihkosena »A. Oksasen Wirrenehdotuksia». Arvostelut näistä molemmista virsijulkaisuista ovat mitä kirjavimpia: ankarista ja ehdottomista hylkäystuomioista empimättömään tunnustukseen. Siitä ovat kaikki arvostelijat, jotka vertailuja tekevät, yhtä mieltä, että Lönnrotin sepitelmät eivät vain uskonnollisen sisällyksensä, vaan myös kielensä ja runopukunsa puolesta ovat moitteettomampia ja etevämpiä kuin Ahlqvistin. Tämä on suuri epäsuora tunnustus Lönnrotin työlle, sillä olihan Ahlqvist 1860-luvun lopulla sekä suomalaisen taiderunouden että oikeakielisyyden alalla tunnustettu auktoriteetti.

Lähivuosina Lönnrot jatkoi vähentymättömällä voimalla virsityötään: korjasi komiteatovereittensa ehdotuksia, suomensi ja mukaili ruotsalaisia ja saksalaisia virsiä ja julkaisi niitä pieninä vihkosina arvosteltavaksi. Kun virsikomitean ehdotusta ei ollut painettu kirjakaupoissa myytäväksi eikä Lönnrot muutenkaan ollut siihen tyytyväinen, hän julkaisi siitä korjatun yleisöpainoksen »Suomalainen virsikirja väliaikaiseksi tarpeeksi» (1872). Se sisältää 569 virttä. Sellaisena se joutui Suomen kristikansan tutkittavaksi ja odottamaan v. 1876 kokoontuvan ensimmäisen kirkolliskokouksen päätöstä.

Vieläkään Lönnrot ei katsonut virsityötänsä päättyneeksi. Se jatkui lähivuosina entiseen tapaan harrastuksesta, vanhasta tottumuksesta ja toisten toimeksiannostakin. Niinpä hän korjasi oivalliseen runo- ja kieliasuun Lähetysseuran hengellisen laulukirjan »Matkalauluja» (1873), joka on levinnyt kymmenenä suurena painoksena, ja suomensi maisteri, sittemmin piispa O.I. Collianderin tekemän valikoiman uskonpuhdistuksen ajan saksalaisesta virsiaarteesta »Kolme viidettä Elias Lönnrotin kääntämää uutta suomalaista virttä» (1874).

Kesäkuun alussa 1876 kokoontui Suomen ensimmäinen kirkolliskokous, jonka tehtäviin kuului mm. päätöksenteko uudesta virsikirjasta. Lönnrot joutui siihen Raaseporin läntisen rovastikunnan maalikkoedustajana. V. 1870 voimaantulleen kirkkolain mukaan virsikirjakomitea oli kirkolliskokouksen asettama. Koska v:n 1863 virsikirjakomitea ei luonnollisista syistä ollut tällainen, ei sen työtä voitu hyväksyä. Kirkolliskokous tulkitsi myös hämäränlaista johtosääntöänsä siten, että se voi tehdä ratkaisevan päätöksen uudesta virsikirjasta vasta saatuansa papiston ja seurakuntain lausunnot. Papiston mielipidettä oli tiedusteltu, ei seurakuntien, joten uuden virsikirjan hyväksyminen ei tullut kysymykseenkään, ainoastaan sen arvosteleminen ja uuden virsikomitean asettaminen. »Mutta jos näitä muodollisia esteitä ei olisi ollutkaan», kirjoittaa »Kirjallisessa Kuukauslehdessä» Yrjö Koskinen, joka itse oli kirkolliskokouksessa edustajana, »ja jos ehdotukset olisivat olleet enkelien tekemiä, ei olisi sittenkään ollut vähintäkään toivoa saada ne tässä kokouksessa hyväksytyiksi; sillä siinä tapauksessa olisi tarvittu 3/4 äänistä. Kuinka vastakaan tullee mahdolliseksi saada siinä kohden mitään läpitse, on tosiaan vaikea ymmärtää. Yhteinen kansa, jos saamme useista sen edusmiehistä arvion tehdä, näyttää olevan sillä jumalisuuden kannalla, joka käsittää nykyistä käsikirjaa, nykyistä virsikirjaa ja katkismusta enemmin taikakaluiksi, kuin opetuksen ja hartauden välikappaleiksi. Samoin kuin villikansat kumartaen palvelevat fetishiänsä, huolimatta onko tuo itsestään joku musta kivi vai joku ruostunut korkin-avain, samoin rakkaat kansalaisemme näyttävät olevan umpisilmin harrastuneet näihin muinais-kaluihin ja nimen-omaan niiden virheisiin. Yksin kielivirheetkin väitettiin melkein Pyhän hengen tekemiksi ja oikea-uskoisuuden pylväiksi. — — Me emme uskalla mitään esimerkkiä tuoda esiin; sillä emme tahdo naurua herättää vakavista asioista, — niin kummallisen kehnoja ovat useatkin paikat vanhassa Suomalaisessa virsikirjassamme! Kuitenkin oli kirkolliskokouksessa niitä, jotka suoraan väittivät, ei mitään uutta tarvittavan.»

Kirkolliskokous asetti uuden virsikomitean, jonka pystyvin jäsen oli runoilija ja dosentti Julius Krohn. Lönnrotin suorittamien esitöiden sekä Julius Krohnin ahkeruuden ja ripeyden ansiosta uuden komitean virsikirjaehdotus ilmestyi painosta jo 1880. Virsiaineksensa ja sisällyksensä puolesta se poikkeaa enemmän näennäisesti kuin asiallisesti »Väliaikaisesta virsikirjasta»; viitisenkymmentä heikonlaista toisintovirttä, joita Lönnrotkin oli ottanut mukaan vain valinnan varaksi, on poistettu ja sijaan otettu 20 Lönnrotin suomentamaa virttä Collianderin valikoimasta ja muutamia muita lisäksi. Pitkäveteisiä virsiä on lyhennetty. Runomitan kannalta on ansiona, että loppusointuja on parannettu ja painon polkemista vältetty.

Vähäistä ennen kuin Krohnin komitean »Uusi suomalaisen virsikirjan ehdoitus» (1880) oli ilmestynyt, oli kustantaja G.W. Edlund kehoittanut Lönnrotia julkaisemaan v:n 1872 virsikirjan uutena painoksena. Tuloksena oli korjattu ja neliäänisillä nuoteilla varustettu laitos »Väliaikainen suomalainen virsikirja» (1883). Ensimmäiseen painokseen verraten se ei sisällä sanottavasti uutta ainesta, Collianderin valikoimasta saadut lisät ovat parhaita, päinvastoin on heikonlaisia ja harvoin tarvittavia virsiä poistettu, niin että jäljelle on jäänyt tasan 500. Arvokkaana apuneuvona se sisältää vielä tarkan luettelon virsien alkuperäisistä tekijöistä, suomentajista ja korjaajista. Omaksi osuudekseen Lönnrot on laskenut 136 alkuperäistä, suomennosta ja mukaelmaa, mikä on pikemmin liian pieni kuin suuri arvio.

V. 1884 ilmestyi kaksi teosta, joissa perusteellisesti ja

yksityiskohtaisesti arvostellaan toisen virsikomitean ehdotusta vertailemalla sitä ensimmäisen komitean ehdotukseen ja varsinkin Lönnrotin »Väliaikaiseen virsikirjaan» (1883): Aug. Ahlqvistin »Uusin suomalaisen virsikirjan ehdotus kielelliseltä ja runolliselta kannalta tarkastettuna» ja professori, sittemmin arkkipiispa G. Johanssonin »Muistutuksia suomalaisen virsikomitean ehdoitukseen», jossa päähuomio on kiinnitetty sisällykseen ja sen yhtäpitävyyteen Raamatun hengen kanssa. Molemmat pitävät empimättä Lönnrotin viimeistä ehdotusta parhaana.

Syyskuussa 1886 kokoontui toinen kirkolliskokous lopullisesti ratkaisemaan sitkeätä virsikirja-asiaa. Sen yleinen henki oli huomattavasti toinen ja uudistushaluisempi kuin ensimmäisen. Siinä ei kukaan enää esiintynyt ehdottomana vanhan virsikirjan kannattajana, ja hyvin yleinen oli käsitys, että uuden virsikomitean valitseminen ja ratkaisun lykkääminen 10:n tai aikaisintaan 5:n vuoden päästä kokoontuvaan kirkolliskokoukseen olisi tuhoisa: luottamus tämän kirkollisen edustajiston kykyyn saada uudistusta aikaan katoaisi, ja vanha virsikirja virheinensä vieroittaisi nuoren väen kirkosta tai turmelisi sen kieli- ja runoaistia. Lönnrotin virsikirjan hyväksyminen ei muodollisista syistä taaskaan voinut olla mahdollista, koska se ei ollut laillisesti asetetun komitean työn tulos eikä siitä ollut seurakuntien lausuntoja. Oli siis joko hyväksyttävä tai hylättävä toisen komitean virsikirjaehdotus. Harvinaisen ahkerasti työskennellen virsien tarkastusvaliokunta ehti kuukaudessa suorittaa Ahlqvistin ja Johanssonin arvosteluissa ja Lönnrotin viimeisissä virsijulkaisuissa ehdotetut tärkeimmät parannukset. Hyväuskoisinkaan ei kirkolliskokouksen alkaessa olisi voinut odottaa, että uusi ehdotus olisi hyväksytty niin suurella ääntenenemmistöllä: 71:llä 9:ää vastaan.

Vaikkei Lönnrotin väliaikainen virsikirja tullutkaan viralliseksi kirkkovirsikirjaksi, on hänen osuutensa v:n 1886 virsikirjassa ehdottomasti suurempi kuin kenenkään muun, sillä toisenkin komitean ehdotus oli suureksi osaksi voinut rakentua hänen työlleen. Lönnrotin omia sepitelmiä ei voida asettaa virsikirjamme parhaiden tuotteiden rinnalle, niiden, joihin esim. Lutherin miehekäs voima ja uskonvarmuus, Haquin Spegelin tunteenpalo ja pelastuksenikävä, Runebergin ja Stenbäckin kultivoitu runollisuus on painanut aatelismerkkinsä. Helppotajuisuus, vilpitön hartaus ja sanonnan koruton vakuuttavuus kohottaa Lönnrotin virret kuitenkin varmasti keskitasolle. Edustavin niistä on virsi »O Herra kaikkivaltias», v:n 1886 virsikirjan ainoa kouluvirsi. Lönnrot on yleensä moneen kertaan muokannut virsiä; tämä on heti ja ilmeisen helposti saanut miltei lopullisen asunsa. Se on sepitetty 1860-luvun lopussa, jolloin Lönnrot perusti kansakoulun synnyinseudulleen. Virren nimenä onkin ensin »Opistoa avattaissa». Siitä huokuu koruton kiitollisuus terveestä sielusta ja raittiista ruumiista ja harras pyrkimys käyttää näitä lahjoja aina uskollisesti »kristillisissä avuissa», »tiedoissa ja tavoissa, rauhassa, rakkaudessa». Suomalaiseen virsikirjaan voitaisiin ehkä saada runollisempi kouluvirsi, mutta tuskin toista, joka lähtisi kauniimmalta todellisuuspohjalta: varhaisimman lapsuuden legendamaisesta tiedonjanosta ja vuosikymmeniä kestäneestä uskollisuudesta suurissa ja pienissä tehtävissä. Sana on siinä hiljainen ja ujo. Se saa painavuutensa ja tehonsa kauniista täyttymyksestä työssä ja elämässä.

Kalevalan, Kantelettaren ja suuren sanakirjan jälkeen Lönnrotin osuus uuden virsikirjan aikaansaannissa on hänen neljäs jättiläistyönsä.

18. Perhe-elämä ja vanhuudenaika Sammatissa.

Nainen ei Lönnrotin nuoruus- ja miehuusvuosina ole tiettävästi esittänyt mitään ratkaisevaa osaa. Etelä-Suomessa kulki tosin silloin tällöin huhuja, että Kajaanin piirilääkäri oli mennyt kihloihin. Lönnrotin vastaukset ystävien tiedusteluihin ja kehoituksiin ovat hyvin kuvaavia: »Mitä tulee kysymykseesi, olenko päättänyt ikäni pysyä naimattomana, en tiedä muuta vastata kuin etten ole mitään asiassa päättänyt, vaan jättänyt tulevaisuuden, niin, melkeinpä sattuman varaan» (11.1.1843). »Etten nykyisenä kiireellisenä aikana ole ehtinyt ajatella mitään kihlausta, josta mainitset ja josta kuopiolaisetkin tiesivät kertoa, saatan totuudenmukaisesti ilmoittaa» (6.VI.1847). Lönnrotin todellinen kihlautuminen kävi nopeasti ja kaikkein läheisimmätkin yllättäen. Hänen valittunsa oli oululaisen värjärimestarin Elias Piponiuksen ja hänen vaimonsa Anna Jacobina Snellmanin nuorin tytär, syntynyt 23.IV.1823. Nuorena neitosena hän oli kolmisen vuotta purjehtinut lankonsa, kapteeni Selinin kanssa, vieraillen, niinkuin sanottiin, »viiden kuninkaan riikissä». Ulkomailta palattuaan neitonen joutui heränneiden seuraan, pukeutui körtteihin, luki ahkerasti hartauskirjoja, varsinkin Nohrborgin postillan. Ulkomuodoltaan Maria Piponius oli pitkä, solakka, tukka vaalean ruskea, piirteet säännölliset ja kovat. Luonteeltaan hän oli ahkera, käytännöllinen, ankara järjestyksen ihminen, vaativa itseään ja muita kohtaan, lyhyesti sanoen oikea pietisti leikkiä ymmärtämättömässä ja kunnioitusta herättävässä vakavuudessaan. Häät vietettiin Oulussa heinäkuun 13:ntena 1849. Lönnrot osti Kajaanissa takaisin kaupunkitalon ja -tontin, joka hänellä oli ollut 1830-iuvulla, ja rakennutti, rouvan toimiessa tarmokkaana työnvalvojana, talon, josta tuli Kajaanin suurin ja komein. Vanha rakennus purettiin, pihamaa tasoitettiin ja paikalle istutettiin Lönnrotin kaupungin laidassa omistamalta pieneltä pelto- ja metsäpalstalta, Hauholasta, tuodut koivut, jotka vielä tänäpäivänä huojuvat tontilla. Kodin sisustus oli yksinkertainen ja vanhanaikainen, mutta erinomaisen siisti ja ankarassa järjestyksessä. Talo tuli maksamaan noin 4.000 hopearuplaa, mikä vastasi noin neljän vuoden tuloja. Mutta niin olikin Lönnrot päättänyt jäädä Kajaaniin loppuiäkseen.

Pienessä piharakennuksessa asuivat Lönnrotin iäkkäät vanhemmat, joista pidettiin hyvää huolta. Poika kävi joka sunnuntai lukemassa heille saarnan ja muuta hengellistä kirjallisuutta. Isän, joka viimeisinä vuosinaan oli vähäkuuloinen ja vanhuudenheikko, oli vaikea muiden puhetta ymmärtääkään. Hän kuoli 18.X.1851 lähes 86-vuotiaana. Äiti, joka oli miestänsä kahdeksan vuotta nuorempi, muutti poikansa mukana Helsinkiin ja kuoli Sammatissa 21.III.1859 myös lähes 86 vuoden vanhana.

Eliaksen päivänä 1850 Kajaanin piirilääkärin taloon ilmestyi tulokas, josta isäntä kirjoitti eräälle toverilleen: »Parhaan olen säästänyt viimeiseksi, nimittäin että vaimoni lahjoitti minulle 17 p. t. k. tukevan pojan nimipäivälahjaksi, mutta enpä tiedä, voiko hän joka seuraavana nimipäivänä toimittaa samanlaisia lahjoja. Sekä hän että poika voivat niin hyvin kuin voi toivoa. Pojan täytyy välttämättä saada nimekseen Elias, ei vain syntymäpäivän ja allekirjoittaneen, vaan myöskin isoisänsä ja enonsa vuoksi, joilla kummallakin on sama nimi.»

Poika edistyi nopeasti: kaksivuotiaana puheli jo hyvin ja tunsi isän seinällä riippuvista merkkimiesten ja lintujen kuvista useimmat. Näin onnellisin entein matkalle lähtenyt poikanen kuoli tuskin puolenkolmatta vuoden vanhana aivokalvontulehdukseen. Paria kuukautta varhemmin oli taloon ilmestynyt uusi tulokas, joka sai nimekseen Maria Ulrika äitinsä ja isänäitinsä mukaan.

Syksystä 1849 Lönnrot joutui pitkän väliajan perästä uudelleen lääkärinvirkaansa hoitamaan ja tunsi jääneensä kovasti kehityksestä jälkeen. Tunnontarkasti hän hankki uusinta lääketieteellistä kirjallisuutta, kertasi anatomian ja ruumiinleikkuun oppikirjat ja täydensi vähäisiä lääkärinkojeitansa. Vuodet 1849—53 olivatkin Kajaanin lääkärille kovin vaivalloiset, sillä kulkutauteja oli laajassa piirissä runsaasti liikkeellä, ja matkoja niiden torjumiseksi oli tehtävä toista tuhatta virstaa vuodessa. Lisäksi oli väestö sinä neljännesvuosisatana, jolloin seudulla oli asustanut lääkäri, tottunut entistä enemmän häneen turvautumaan. Useissa kirjeissä Lönnrot valittaa, ettei ehdi käyttää kynäänsä muuhun kuin reseptien kirjoittamiseen. Mutta hän oli kuitenkin päättänyt pysyä Kajaanin piirilääkärinä, kunnes täysinpalvelleena ja eläkkeensä turvin voi omistaa elämänsä viimeiset vuodet kokonaan suomen kielen harrastuksilleen. Kun Lönnrot vastoin suunnitelmiaan ja toivomuksiaan joutui lopullisesti lähtemään Kajaanista v:n 1854 ensimmäisinä päivinä, niin se tapahtui pitkän epäröinnin jälkeen ja velvollisuudentunnosta. Muutto merkitsi myös taloudellista uhrausta. Niinkuin Lönnrot oli aavistanut, ei vasta rakennetulle talolle ilmestynyt ketään ostajaa, joka olisi ottanut sen vastaan edes puolesta hinnasta, ei edes ketään vuokralaista. Kuljetusvaikeuksien vuoksi oli suurin osa irtaimistoakin pilkkahinnalla huutokaupattava: noin 500 numeroa sisältävä irtaimistoluettelo tuotti vain 332 hopearuplaa.

Pääkaupungissa professorina olo muodostui vain jonkinlaiseksi välivaiheeksi. Kesäkuun alussa 1862 ajeli täysinpalvellut suomen kielen professori rouvansa ja neljän pienen tyttärensä kanssa kymmenpenikulmaista taivalta takaisin synnyinseudulleen. Lönnrot ei varmaankaan tuntenut kaipausta, vaan tyydytystä syrjäänvetäytymisestään. Pääkaupungin seuraelämä, huvitukset ja edustusvelvollisuudet olivat aina tuntuneet hänestä häiriöiltä ja hankaluuksilta, joita oli mikäli mahdollista koetettava välttää tai nurkumatta kestettävä niinkuin muitakin elämän pienempiä ja suurempia vastoinkäymisiä. Täysi professorineläke turvasi huolettoman toimeentulon, terveys oli erinomainen, sopivaa työtä oli tiedossa pariksi vuosikymmeneksi eteenpäin, ja kotiseutu oli aina vastustamattomasti vetänyt Sammatin poikaa puoleensa. Jo syksyllä 1859 hän oli sieltä ostanut Nikun talon, n. kilometrin päästä vanhasta syntymäkodista. Kymmentä vuotta myöhemmin hän osti Sammatin pohjoiskärjestä Lammin erämaantilan ja muutti sinne 1876 saadakseen vielä paremmin olla rauhassa.

Oikeassa olossaan Lönnrot olikin kotonaan kekseliäästi laittamainsa työpöytäin ääressä: kuluneet talonpoikaisvaatteet yllään, piippu suussa ja kaikki käsikirjoitukset ja välineet erinomaisessa järjestyksessä. Työn lomassa ja virkistyksekseen hän lauloi kansanlauluja ja virsiä itse kanteleella säestäen sekä kävi säännöllisesti kävelemässä, uimassa ja hiihtämässä.

Lönnrotin koti oli suomalaisuuden harrastajien pyhiinvaelluspaikka: sen rauhaa, viihtyisyyttä, vaatimatonta ja hyväntahtoista ystävällisyyttä kaikki yksimielisesti ylistivät. Lähimmässä perheen piirissä kävi kuitenkin kuolema useasti vieraana: ainoa poika Elias oli jäänyt jo Kajaaniin, puoliso kuoli 45-vuotiaana 1868, kolme lahjakasta tytärtä, Maria, Elina ja Tekla 18—21-vuotiaina. Perheen viimeinen jäsen, Ida Lönnrot, lähti 1886 ulkomaille, asettui asumaan Italiaan ja kuoli Sienassa 1915.

Ei aiheetta nimitys »Sammatin poika» ole vakiintuneempi ja tunnetumpi kuin mikään muu tämänluonteinen. Lukuunottamatta sitä, että Lönnrotin koko olemuksen ja hiljaisen, vaatimattoman, uuraan ja hyvässä merkityksessä vanhoillisen metsäkappelin välillä on ilmeinen sukulaisuus, hän on siellä pääasiallisesti viettänyt elämänsä kaksi ensimmäistä ja kaksi viimeistä vuosikymmentä, ja hänen muistonsa, vaikka kuuluukin koko kansalle, jos mikään, elää välittömimmin tajuttavana siellä. Vanhuutensa päivinä Lönnrot oli tosiaankin synnyinkappelinsa kaikki kaikessa, kuin suuri patriarkka perheensä keskuudessa. Papin puutteessa hän vuosikausia joka kolmas pyhä suoritti jumalanpalveluksen Sammatin kirkossa, hänen luonaan kävi sairaita maksutta parannuksilla, useasti he saivat samalla lääkkeensäkin, jotka oli kotiyrteistä keitetty, lapsilta ostettiin marjat, vanhuksilta luudat, astiat jne., jotta jokainen saisi työstänsä palkan. Lähimpien omaistensa muistoksi, joista useimmat kuolivat ennen Lönnrotia, hän milloin kustansi kansakoulun lisärakennuksen, milloin korjautti kirkkoa, lahjoitti siihen A. v. Beckerin maalaaman alttaritaulun, perusti omilla varoillaan lainakirjaston ja lopuksi määräsi omassa testamentissaan suurimman osan omaisuuttansa emännyyskoulun perustamiseksi, jossa emännänalut saisivat kaikinpuolisen, etenkin käytännöllisen koulutuksen, Sammatin ja Karjalohjan varattomat ilmaiseksi.

Elämänsä viimeisinä vuosina Lönnrot palasi jälleen nuoruutensa rakkauteen, kansanrunouteen. V. 1880 hän julkaisi painosta Suomen kansan muinaisia loitsurunoja ja J.V. Snellmanin 75-vuotispäiväksi runoelman Turo, kuun ja auringon pelastaja. Inkerin kansanrunoista kokoonsovittanut E. L. (1881). Kaikkein viimeisenä työnä Lönnrotilla oli Kantelettaren uusi laitos, josta hän ehti perusteellisesti uusia ja suuresti laajentaa kolmannen kirjan: 60 »virsilaulun» sijaan siihen tuli kokonaista 137. Käsikirjoituksen on julkaissut Kantelettaren kolmantena painoksena (1887) Julius Krohn.

Lönnrotin terveys oli hänen kahdeksannella vuosikymmenellään vielä oivallinen. Käynti oli reipasta, silmälaseja ei tarvinnut lukiessakaan, vain kuulo jonkin verran heikkeni. Lukuunottamatta kahta jalan loukkaantumisesta johtunutta sairautta ei Lönnrotin tarvinnut olla päivääkään muuten vuoteenomana. Ida tytär kirjoittaa esim. marraskuussa 1880: »Isä on myöskin hyvin pirteä ja reipas ja tekee yhä työtä hyvin ahkerasti». Vielä paria vuotta myöhemminkin on asianomainen itse samaa mieltä: »Olen ollut tavallisessa voimassa ja terveydessä. — — Muuten olen ollut terve kuten tavallista, mutta en uskalla enää hiihtää kovin jyrkistä mäistä alas, vaikka muuten joka päivä käytänkin suksia.» Merkillinen mies, joka vasta 80-vuotiaana alkaa varoa jyrkkiä mäkiä!

Syystalvella 1883 Lönnrot sairastui: alkoi ilmetä ruoansulatushäiriöitä ja yleistä väsymystä. Kolme seuraavaa kuukautta kului sairauden ja terveyden välimailla, Lönnrot pukeutui kyllä aamuisin tavalliseen tapaan, mutta vietti suuren osan päivää maaten sohvalla ja jaksoi työskennellä pöytänsä ääressä vain muutaman tunnin päivässä. Maaliskuun alussa 1884 sairas silminnähtävästi heikkeni ja kykeni vain vaivoin kepin varassa liikkumaan huoneessa. Maaliskuun 19 päivän koitteessa hän ummisti silmänsä ikuiseen lepoon.

19. Muisto ja merkitys.

Varhemmin sairautensa aikana Lönnrot oli määrännyt tyttärellensä, että hänet oli nopeasti ja vaatimattomasti haudattava Sammatissa ja vasta sitten ilmoitettava kuolema asiainhoitajalle C.G. Borgille Helsinkiin. Borg oli kuitenkin nyt itse läsnä kuolinvuoteen ääressä ja piti mahdottomana menettelyä, joka estäisi Suomen kansan osoittamasta syvästi tuntemaansa kiitollisuutta ja viimeistä kunnioitusta suurelle vainajalle.

Näistä hautajaisista huhtikuun 3:ntena tuli juhlatilaisuus, joka Sammatin syrjäisen aseman, silloiset kulkuyhteydet ja kelirikon huomioonottaen muodostui aivan ainutlaatuiseksi. Kenraalikuvernöörin, senaatin, sotaväen, yliopiston, osakuntien, monen monien seurojen, koulujen, kaupunkien ja maalaiskuntien edustajat saapuivat osoittamaan kunnioitustaan suomalaisen kirjallisuuden patriarkan haudan ääreen. Kautta Suomen vietettiin surujuhlia, joista arvokkain oli yliopiston toukokuun 13:ntena. R. Kajanus oli sepittänyt surumarssin ja S. Topelius ruotsinkielisen juhlarunon. A. Ahlqvist kuvaili lämpimässä muistopuheessaan suuren vainajan työtä.

Testamentissaan, jonka Lönnrot oli tehnyt lähes kahta vuotta ennen kuolemaansa, hän määräsi kirjallisen jäämistönsä kaikkine oikeuksineen Suom. Kirj. Seuralle ja muun omaisuutensa, n. 80.000 kultamarkkaa, sukulaisille varattuja pikku lahjoituksia lukuunottamatta, emännyyskoulun perustamiseksi Sammattiin. Suullisesti Lönnrot oli lausunut toivomuksen, että Lammin talo ja irtaimisto myytäisiin mahdollisimman pian. Syyt eivät olleet vain käytännölliset — tyttären oli vaikea hoitaa tätä erämaantaloa —, vaan Lönnrotin äärimmäisen vaatimattomuuden sanelemat: ettei hänen kotinsa »jäisi palvottavaksi, kuten Runebergin koti».

Keväällä 1886 pystytettiin Suom. Kirj. Seuran toimesta kivi hänen haudalleen ja syksyllä 1902 Emil Wikströmin suunnittelema muistopatsas Helsinkiin.

Elias Lönnrotin elämä ja toiminta on sarja mitä odottamattomimpia sattumia tai ihmeellisintä johdatusta. Syrjäisestä metsäkappelista, josta ei runsaaseen vuosisataan varhemmin ja kahdeksaan vuosikymmeneen myöhemmin ollut ainoatakaan nuorukaista valmistunut ylioppilaaksi, ponnistautuu köyhän kyläräätälin poika koulutielle ja saavuttaa yliopiston korkeimman oppiarvon. Sen sivistyksen syventymisen, elämäntaidon avartumisen ja ihmisten ymmärtämisen, joita koulu ei voi antaa, täydentää monivuotinen kotiopettajanaolo perheessä, joka edustaa oloissamme mitä hienointa sivistystä, suurinta varallisuutta ja arvovaltaa. Ilman nuoruusvuosien ruumiillisia ponnistuksia, kieltäymyksiä ja tottumusta kaikkeen tyytymään olisivat tutkimusmatkat ja niiden tulokset supistuneet paljoa vähempään, ilman edellämainittua henkistä harjoitusta ei olisi ollut riittäviä edellytyksiä tuloksien muokkaukseen.

Myös ajankohta oli mitä otollisin. Vanha kansanrunous oli tosin Länsi-Suomesta miltei tyystin kuollut ja Karjalan maillakin jo unohtumassa, mutta mahtavimmat laulunaiheet olivat kutoutuneet siksi suuriksi sikermiksi, että eeposajatus saattoi herätä kokoonpanijan mielessä. Kalevalan toista painosta valmistellessaan Lönnrot itsekin vakuuttui siitä, että oli suorittanut tehtävänsä edullisimpana ajankohtana. Toisaalta viime vuosisadan toisen neljänneksen romanttinen ilmapiiri oli mitä edullisin kansanrunouden ja Kalevalan vastaanotolle. Paraskin sensuuntainen yritys olisi esim. 1600-luvulla haaksirikkoutunut ankarana vallitsevaa oikeaoppisuutta vastaan, ja 1700-luvun sotien lyhyet väliajat olivat uupumusta ja sotavarustelua, eivät henkisen työn aikaa. Viime vuosisadan loppupuolella taas kansalliseepoksen aika näyttää olevan ohi: vaikka Kalevalaan tehdään useita parannusehdotuksia ja aineskokoelmat kasvavat moninkertaisiksi, ei uutta eepoksen kokoonpanoa kansanrunouden pohjalla yritetä.

Myös Lönnrotin kielelliselle uudistustyölle oli ajankohta otollinen. Ruotsin vallan viimeisinä vuosisatoina ja jatkuvuudesta Venäjän vallan ensimmäisinä vuosikymmeninä suomen kielen käyttö ja asema taantuu taantumistaan syistä, joita nerokkainkaan ja pontevinkaan yksilö ei olisi voinut toisiksi muuttaa. Sellaisissa oloissa ei tunnettu kielenuudistuksen tarvetta, ja parhainkin ehdotus olisi jäänyt vain paperille. Viime vuosisadan keskimmäisille vuosikymmenille sattunut suomen kielen käytön lisääntyminen, tilapäisistä esteistä, kuten v:n 1850 sensuurikiellosta huolimatta, olisi varmasti ilman Lönnrotiakin tuonut mukanaan jonkinlaisen kielenuudistuksen, mutta tämä uudistus oli sitä rikkaampi ja kestävämpi, kun sen suoritti mies, jonka suomen murteiden tuntemus oli monipuolisempi kuin kenenkään edeltäjän tai aikalaisen. Lisäksi oli onneksi, ettei hän ollut ammatti-kielimies, joka myöhemmin kestämättömiksi osoittautuvien teoriain mukaan koettaa liiaksi kielenmuotoja oikoa, johdonmukaistaa tai saattaa oletettua alkuperäänsä lähemmäksi, ja että hän oli kyllin avarakatseinen ollakseen yksipuolisesti suosimatta mitään murretta. Lönnrotin kielenuudistus — samoin kuin hänen kansanrunoustyönsäkin — on vaistonvaraisen kollektiivisen toiminnan suoranaista jatkoa: luoda ilmaisuväline, joka on mahdollisimman helposti tajuttava tietylle yhteisölle, Suomen kansalle, kokonaisuudessaan.

Lönnrotin toiminnassa täyttyy näin ihmeellinen coincideniia oppositorum, vastakohtien yhteensopeutuminen. Olematta varsinainen kirjailija hän luo suomalaisen kirjallisuuden merkittävimmän teoksen, olematta itse runoilija tai taiteilija hän antaa ja osoittaa runoilijoille ja taiteilijoille ehtymättömän aarnion, olematta varsinaisesti kielimies hänestä tulee »suomen kielen toinen perustaja»; kaihtamalla politiikkaa sanan varsinaisessa merkityksessä hän kohoaa harvinaiseksi valtiolliseksikin voimatekijäksi jonka molemmat silloiset pääpuolueet, suomenmieliset ja ruotsinmieliset, katsovat omakseen ja jonka lausuntoihin kumpikin vetoaa; liikkuen aloilla, joita on pidettävä erikoisesti suomalaiskansallisina hän saavuttaa avaramman kansainvälisen kuuluisuuden kuin kukaan Suomen mies ja tuloksia, jotka tarjoavat vertauskohdan eurooppalaisen sivistyksen ikivanhoille, valtaville perusluomuksille: Ilias ja Odysseia — Kalevala. Lönnrot on ollut kieltämättä johdattaja ja profeetta, mutta ilman julistajan eleitä, haltioitunutta intoilua, vieläpä ilman tietoa suuresta kutsumuksestaan. Hän ei ole laskelmoiden valinnut tehtäviään, vaan ne ovat valinneet hänet. Tai oikeammin: työt on työnnetty hänelle, ja vasta valmistuneina ne ovat osoittautuneet suuriksi.

Ja lopuksi; vaikka jättäisi Lönnrotin ikimuistettavat työt ja aikalaisten yksimielisesti tunnustavat lausunnot huomioon ottamatta, ei voi olla yhä uudelleen ihailematta sen inhimillisyyden puhtautta, sopusointua ja rakastettavuutta, nuhteettomuutta kaikissa koettelemuksissa, mielen tasapainoa ilon ja murheen aikana, mikä huokuu hänen kirjeistään ja päiväkirjoistaan. Havainnollisimman ja sattuvimmin vastakohta-asetteluin ja vertauksin on Eino Leino luonnehtinut Sammatin pojan olemuksen valtavuutta:

»Lönnrotissa näki Suomen kansa itsensä ensi kerran kokonaisena, lujana, harmaana kalliona, jonka suuriin ääriviivoihin sisältyivät kaikki sen eri osien parhaat ominaisuudet. Hän oli sitkeä kuin hämäläinen ja herkkä kuin karjalainen. Hän oli hiljainen kuin metsälampi ja toimelias kuin merenranta. Hän oli oppinut kuin yliopisto ja vaatimaton kuin maalaiskirkko. Helsinkiläinen tiedemies ja karjalainen kontti-ukko löivät hänessä kättä toisilleen. Hänessä oli suomalaisen rodun kansallinen kehitys tehnyt ensimmäisen suuren kiertokulkunsa: kotimaisesta korvenpihkasta ja muukalaisesta herraskasvatuksesta oli pusertunut esiin ensimmäinen eheä, suuri, suomalainen kulttuuri-yksilö — —.

Hän oli itse Saarijärven Paavo, puettuna pitkään takkiin ja silloisen Suomen hallan-arkojen henkisten viljelysten ojankaivajaksi asetettuna. Hän oli itse Snellmanin kansallisuus-ajatus suomenkielisestä ja suomenmielisestä Suomesta, tulleena lihaksi ja vereksi, puoleksi pappi, puoleksi lääkäri, samalla karjalainen runoruhtinas ja piispa Agricolan myöhäis-syntyinen jälkeläinen. Hän oli vanha Väinämöinen, joka oli palannut vapaaehtoiselta pakomatkaltaan, pieksut jalassa ja virsikirja kainalossa. Hän oli sanalla sanoen keskeisin ilmiö aikansa suomalaisessa kulttuuri-elämässä, se, jossa useimmat säteet yhtyivät ja jossa sen viivat saivat klassillisimman täydellisyytensä. Siitäpä nyt tie menevi.»

20. Tärkeimmät lähteet.

Miltei täydellinen luettelo L:n kirjallisesta tuotannosta on Tor Carpelanin ja L.O. Th. Tudeerin julkaisussa »Helsingin yliopiston opettajat ja virkamiehet» IV (1923); Kalevalaa ja sitä varhempaa kansanrunoutta koskevasta kirjallisuudesta on Laina Hännisen toimittama, lähes täydellinen »Luettelo ennen v. 1927 painetusta Kalevalaa koskevasta kirjallisuudesta» (1928).

L:n kirjeenvaihtoa ja käsikirjoituksia säilytetään harvoja poikkeuksia lukuunottamatta Suoni. Kirj. Seuran arkistossa. Niistä mainittu seura järjesti ja julkaisi »Kalevalan esityöt» I—III (1891, 1895), L:n syntymän 100-vuotisjuhlaan »Elias Lönnrotin matkat I—II» (1902), myöhemmin »Alku-Kalevalan» (1928), »Alku-Kantelettaren» lisäyksineen (1929). Ruots. Kirj. Seura on julkaissut »Elias Lönnrots svenska skrifter» 1 (1908) ja II (1911).

Edelläesitettyjen lähteiden lisäksi mainittakoon vielä seuraavat: A.E. Ahlqvist, Elias Lönnrot, Elämäkerrallisia piirteitä (1884); S.G. Elmgren, Minnestal öfver Elias Lönnrot (Suomen Tiedeseuran Acta XIV, 1884); A.R. Niemi, Elias Lönnrotin lapsuus (Valvoja 1895); sama, Elias Lönnrot Kajaanissa (Virittäjä 1897); E. Nervander, Elias Lönnrotin nuoruuden ajoilta Laukon kartanossa (1893); E.N. Setälä, Elias Lönnrot ja suomenmielisyys (1898); J. ja K. Krohn, Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet (1897); O.A. Kallio, Elias Lönnrot (Kansanvalistusseuran elämäkertoja, 1902, uusi, korj. pain. teoksessa »Suurmiestemme elämäkertoja», 1929); Eino Leino, Suomalaisia kirjailijoita (1909); Niilo Ikola, Antero Warelius ja Lönnrotin sanakirjatyö (Virittäjä 1929); Väinö Kaukonen, Vanhan Kalevalan kokoonpano I (1939) ja II (1946); Aarne Anttila, Elias Lönnrot, Elämä ja toiminta I—II (1931, 1935).