[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpHD3Goo92uyGYqAz92TXu6ns4ZfI6m0e7pRk_UocmWw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},3739,"Elias Lönnrot","Anttila, Aarne (aik. Andelin)",1892,1952,"3739-anttila-aarne-elias-lonnrot","3739__Anttila_Aarne__Elias_Lönnrot",null,"muistelmat",[],[],"fi",1945,19739,143245,true,[],[],[],"Anttilan teos tarkastelee Elias Lönnrotin elämänvaiheita, opintoja ja työtä kansanrunouden kerääjänä. Kirja kattaa Kalevalan ja Kantelettaren syntyprosessit, Lönnrotin lukuisat tutkimusmatkat sekä hänen vaikutuksensa suomen kielen ja sanakirjatyön kehitykseen.","Aarne Anttilan 'Elias Lönnrot' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3739. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ELIAS LÖNNROT\n\nKirj.\n\nAarne Anttila\n\n\n\nTietolipas No 2\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura,\n1945.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Suomalaisen sivistyksen tila 1800-luvun alkupuolella.\n 2. Synnyinseutu ja sukuperä.\n 3. Alkuopinnot.\n 4. Yliopisto-opinnot.\n 5. Kansanrunousharrastukset opintoaikana.\n 6. Kajaanin piirilääkärinä.\n 7. Kalevalan syntyvaiheet.\n 8. Kanteletar.\n 9. Sananlaskut ja arvoitukset.\n10. Tärkeimmät tutkimusmatkat.\n11. Sanomalehti- ym. kirjallisia töitä.\n12. Uusi Kalevala.\n13. Suomen kielen professorina.\n14. Käytännöllisenä suomen kielen viljelijänä.\n15. Suomalaisuuskanta.\n16. Suuri sanakirja.\n17. Virsityö.\n18. Perhe-elämä ja vanhuudenaika Sammatissa.\n19. Muisto ja merkitys.\n20. Tärkeimmät lähteet.\n\n\n\n\n1. Suomalaisen sivistyksen tila 1800-luvun alkupuolella.\n\n\nNykypäivien suomalaisen on vaikea käsittää, kuinka alkeellisissa\nja syrjäytetyissä oloissa suomen kieli, suomalainen kirjallisuus\nja sivistys elää kituuttelivat toista vuosisataa sitten. Eräs moni\ntietoinen aikalainen, professori August Ahlqvist, on tästä esittänyt\nhavainnollisia, mutta miltei uskomattomia todistuksia:\n\n»Lönnrotin ilmautuessa kotimaallisen kirjallisuuden alalle, s.o.\nnoin vuoden 1830 paikoilla tahi paria vuotta ennen, oli Suomen\nkieli niin vähän viljeltyä, että nykyisen miespolven tuskin on\nmahdollinen käsittää sen kirjallista köyhyyttä ja yhteiskunnallista\nala-arvoisuutta. Paitse raamatun käännöstä oli suomalaisena\nkirjallisuutena silloin virsikirja, pari postillaa, 'Sionin\nvirret', 'Hunajan pisarat', 'Ilolaulu Jesuksesta' ja muutamia muita\ntämänlaisia kirjoja. Muuta kuin uskonopillista kirjallisuutta löytyi\ntuskin nimeksikään. Niin esim. ei ollut muuta matkakertomusta kuin\nBunyanin 'Kristityn vaellus', ei muuta valtiollista teosta kuin\n'Euroopan valdakundain tasavoiman vaarasta' [vähäinen ranskasta\nsuomennettu lentokirjanen v. 1790], ei muuta luonnontieteellistä\nkuin Frosteruksen 'Hyödyllinen huvitus luomisen töistä', ei\nmuuta draamallista kuin 'Korkia Weisu', eikä muuta nykyaikaisen\nrunoelman koetta kuin Arkkiveisut. Lakikirja tosin oli käännetty,\nvaikka hyvin ruotsinvoittoisesti, ja sen lisäksi käännettiin myös\njoku osa asetuksia; mutta virallisesti ei suomea käytetty muissa\nasiakirjoissa kuin verokuiteissa ja kreikanuskoisten pappien\nantamissa papinkirjoissa. Ei minkäänlaisessa muussa koulussa annettu\nopetusta Suomen kielellä kuin kylänluvuissa ja rippikoulussa, eikä\nkoulukirjojakaan ollut muita kuin aapinen ja katekismus. Ainoana\njohtona luvunlaskussa oli aapisessa löytyvä kertotaulu, ja vasta vuonna\n1839 antoi juuri Lönnrot Mehiläisessänsä ensimmäisen säännöllisen\nosviitan 'neljästä tavallisimmasta laskukeinosta'. Maantieteen alkeita\njulkasi von Becker ensimmäisessä vuosikerrassa Turun Viikkosanomiansa,\nja ensimmäinen kartta Suomen kielellä oli se pieni ja törkeästi tehty.\nTukholmassa painettu Europan kartta, joka seurasi näiden sanomain\ntoista vuosikertaa. Sanomalehtiä tällä kielellä ei kukaan ollut\nuskaltanut ruveta ulosantamaan Lizeliuksen 'Tietosanomain' jälkeen,\njotka elivät vaan puoli vuotta (v. 1776), ennenkuin v. Becker v. 1820\nalkoi ulosantaa mainittua viikkolehteä. Vasta kolmannen vuosikymmenen\nlopulla, nim. v. 1829, alkoivat Oulun Viikkosanomat, ja vasta v. 1833\nilmestyi Sanansaattaja Viipurista.»\n\nTällainen henkinen köyhyydentila taustana sekä valoisamman ja\nitsenäisemmän elämän toivo olivat kannustimina niillä nuorilla\nSuomen miehillä, jotka saivat kutsumuksen henkisen elämämme johtoon.\nHeitä tuli useita ja oikeaan aikaan. Kukaan heistä ei elämäntyönsä\nmonipuolisuudessa ja valtavuudessa ylitä Elias Lönnrotia, joka kohoaa\nmiltei uskomattomiin, tarumaisiin mittasuhteisiin, niin runsain ja\nvarmoin todistuskappalein kuin hänen vaiheitaan ja työtään voidaan\nvalaista. Goethe on sanonut: »Ihminen kasvaa suurten päämääriensä\nkeralla». Elias Lönnrotin tapauksessa on »alkuaines» ollut\npoikkeuksellisen kehityskykyistä. Synnyinseudusta, sukujuurista ja\nvarhaisemmista elämyksistä on aluksi koetettava etsiä jotakin selitystä\nhänen suuruudelleen.\n\n\n\n\n2. Synnyinseutu ja sukuperä.\n\n\nKuulee usein väitettävän, että Suomen suurmiehet ovat syntyisin\nyleensä Pohjanmaalta. Tähän voi huomauttaa, että myös eräät\nsuomalaisen Uudenmaan syrjäseudut voivat ylpeillä pojistaan: Pernaja\nsuomen kirjakielen perustajasta Mikael Agricolasta, Sammatti suomen\nkirjakielen toisesta perustajasta ja kansalliseepoksen julkaisijasta\nElias Lönnrotista, Nurmijärvi suurimmasta taidekirjailijasta\nAleksis Kivestä, Askola kirjailijasta ja kansanherättäjästä Johannes\nLinnankoskesta. Viimeksi mainittu on eräässä puheessaan v. 1906\nluonnehtinut suurten maakuntalaistensa työtä mm. seuraavasti:\n\n»Yhteistä on, että kaikki lähtevät oppimattomasta rahvaasta, köyhistä\nkodeista. Kuka on kalastajan poika, kuka räätälin, suutarin,\ntalonpojan tai mökkiläisen. Yhteistä on, että he kaikki ovat tavallaan\nitseoppineita, s.o. raivaavat tiensä suurien vaikeuksien läpi,\neikä kenestäkään tule täydelleen sitä, mitä olisi suotuisemmissa\nolosuhteissa voinut tulla. Kuka murtuu palavan henkensä kuluttamana,\nkuka työn vaivojen taittamana, mutta jokainen tekee jotakin erikoista.\nKukaan ei tavoittele huoletonta toimeentuloa eikä näkyväistä asemaa,\neivätpä edes niistä huoli, heillä on aina yksi tunto: suomalaisen\nsivistyksemme alkeellisuus, yksi kannustin: sen kohottaminen. Yhteistä\non: kukin uurastaa omassa nurkkasessaan, mutta jäljet ulottuvat koko\nsuomalaiseen kansaan. Vielä yksi seikka: kaikki he todistavat _työn_\nkunniaa, työn voittokulkua. Lönnrotin aikalaisissa oli epäilemättä\nmonta terävämpää päätä ja loistavampaa lahjakkuutta kuin hänen.\n_Heidän_ nimensä olemme unohtaneet, mutta Lönnrotin polkeman sitkeän,\nlannistumattoman työn ura kulkee miespolvesta miespolveen valtatienä\nsuomalaisen sivistyksen sarkojen keskitse. Hattu päästä: työlle,\n_työlle_ kunniata!»\n\nSammatti on Uudenmaan luoteiskulmassa kaukana yleisiltä valtateiltä.\nSe mainitaan asiakirjoissa ensimmäisen kerran v. 1427 Lohjan pitäjään\nkuuluvana kylänä. 1500-luvulla muodostetaan Lohjan ja Karjaan\npitäjien suurien vesien erottamista takamaista Karjalohjan pitäjä,\njonka kappelina jo v. 1591 mainitaan Sammatti. Erikoisasemansa se\non säilyttänyt näihin asti: se on Suomen verrattomasti vanhin ja\nmuistorikkain kappeli ja Uudenmaan maalaiskunnista pienin.\n\nNiin kauas kuin kirjalliset ja muistitiedot ulottuvat, parisataa\nvuotta, Sammatin väestö on ollut varsin kiinteästi paikallaan asuvaa,\nrodultaan, varallisuussuhteiltaan ja elintavoiltaan yhtenäistä. Tämä\non seurauksena siitä, että seutu on syrjässä vilkkailta kulkuväyliltä;\nmitään yleisiä töitä ei sen alueella ole suoritettu, eikä sen ole\nkoskaan tarvinnut tuntea sahojen, tehtaiden, herraskartanoiden yms.\nsiunausta ja kirousta. Pääväestö on ilmeisesti vakavaa ja vanhoillista\nhämäläisjuurta, ei kuitenkaan niin juroa kuin Sydän-Hämeessä. Kun\nSammatti on siksi lähellä kielirajaa, on sinne silloin tällöin tuotu\nnuorikko rantapitäjistä, ja valtion virkataloihin on koetettu sijoittaa\nruotsalaisia tilanhoitajia. He ovat vähitellen muuttaneet pois tai\nsuomalaistuneet. Mitään ruotsalaista kylää, kuten esim. Karjalohjalla,\nei Sammatissa ole ollut.\n\nKappelin väkiluku on vähäinen ja lisääntyy hitaasti: 1700-luvun\nloppupuoliskolla alle 500, 1800-luvun alkupuolella 500:n ja 600:n\nvälillä, ja kohoaa vasta 1880-luvulla 800:aan. Asukkaiden enemmistö on\npienviljelijöitä ja varattomia pikkueläjiä. Eräs tilasto 1800-luvun\nalusta osoittaa, että Sammatin talouksista on varakkaita vain 1, hyvin\ntoimeen tulevia 5, köyhiä 82 ja rutiköyhiä 7.\n\nTiedot Elias Lönnrotin sukujuurista ovat vielä perin vaillinaiset\nja ennen kaikkea epätasaiset; isänpuolella voi erästä haaraa pitkin\npäästä yhdeksänteen polveen, äidinpuolella jo toisesta polvesta\nosaksi puuttuvat niinkin alkeelliset seikat kuin tiedot syntymä- ja\nkuolinvuosista.\n\nEräs haara johtaa Turkuun Tolpoihin, Niskan ohella oikeastaan ainoa\nporvari- ja säätyläissuku, joka 1700-luvulla säilytti nimensä\nsuomalaisena. Toisessa isänpuoleisessa haarassa on ollut Sammatin\nsuurimman tilan Lohilammen omistajia, mutta muut Elias Lönnrotin\nesivanhemmat ovat vähän tunnettuja ja vähävaraisia pikkueläjiä. Hänen\nisoisänsä oli Pommerin sodassa taistelleen sotamiehen Eerik Lostenin\npoika, kansanomaiselta nimeltään Mustapää-Matti (1740—1821). Nimi\njohtui siitä, että Matti oli hyvin tummatukkainen ja -ihoinen, mikä\non aiheuttanut arveluita, että hän olisi ollut mustalaissukua. Mitään\ntodisteita ei tästä kuitenkaan ole voitu esittää..\n\nMustapää-Matti oli varsinaiselta ammatiltaan räätäli, mutta lisäksi hän\noli taitava puumies, viulunsoittaja ja laulunsepittäjä, jonka sukkelia\nsanakäänteitä kauan muisteltiin. Matti vaihtoi entisen sukunimensä\nLosten Lönnrothiksi, niinkuin arvellaan erään asuntonsa läheisen puron,\nVahterojan mukaan. Kun nimenmuutos tapahtui 1769—70 ja Matti asettui\nmainitun puron lähettyville asumaan vasta vuosikymmentä myöhemmin,\nnäyttää perustelu epävarmalta. »Lönnrot» eri tavoin kirjoitettuna\n[Lönrot, Lönroot, Lönnroth] ei ole uusi nimi 1700-luvulla, joskin\nvarsin harvinainen: Karjalohjallakin elää 1730-luvulla muuan kersantti\nThomas Lönroot.\n\nMatti Lostenin esikoinen Fredrik Juhana, joka oli syntynyt Sammatin\nLohilammella v. 1765, rupesi hänkin räätäliksi. Hänestä tuli Elias\nLönnrotin isä.\n\nÄidinpuolisista esivanhemmista tiedetään ani vähäisen. Se haara,\njota voidaan seurata toista polvea pitemmälle, omisti Kiskon\n(nyk. Suomusjärven) Laperin ratsutilaa. Mainitun tilan vanhan,\neläkkeelle siirtyneen isännän Antti Wahlbergin ja palvelijatar Maria\nEerikintyttären tytär Ulriika (synt. 1773) on Elias Lönnrotin äiti.\n\nNiin puutteelliset ja epätasaiset kuin tietomme ovatkin Elias Lönnrotin\nsukujuurista, toteamme ainakin sen, että Suomen kansa eri säätyineen,\neri kehitystasoineen ja varallisuusasteineen, sivistyneistö,\nkaupunkien porvarit, varakkaat ratsutilalliset, köyhät sotamiehet,\nkäsityöläiset, torpparit ja palkolliset, on niissä edustuneena. Tässä\non näkevinään jonkinlaisen selityksen Lönnrotin kyvyn ja harrastusten\nmonipuolisuuteen.\n\nTuntuu myös siltä kuin hän lähimmillä esi-isiltään olisi saanut\nperinnäistottumukset vastaiseen elämäntapaansa. Entisajan\nkyläräätäli oli omituinen yhdistelmä kokenutta kulkuria ja uutteraa\npaikallaanistujaa. Hän vaelsi talosta taloon työtä tekemässä, jonkin\nviikon tai kuukaudenkin paikassaan, tutustui mitä erilaisimpiin\nihmisiin, oppi sopeutumaan mitä erilaisimpiin oloihin ja ymmärtämään\nelämää. Toisissa taloissa räätälimestari oli ikäänkuin ensimmäisillä\nportailla talonpojasta herraa kohti, hän toi tervehdyksen maailmalta\nja häntä kohdeltiin kunnioitettuna vieraana, toisissa paikoissa\nhän oli taloton ja tavaraton irtolainen, jota pakosta siedettiin\nja joka pöydällään tuvan nurkassa ei aina säästynyt nuorenväen\nkujeilta. Kumpikin asema oli omiansa kehittämään itsensähillintää ja\nelämisentaitoa. Talosta toiseen siirtymistä lukuunottamatta räätälin\ntyö oli viikkokausia paikallaankyyhöttämistä ja -nypläämistä, joka\nliikkuvaan elämään tottuneelle on henkisesti yhtä tappavaa kuin se on\nterveydellisesti turmiollista. Täytyikin todella olla apuna useiden\nsukupolvien perinnäistottumus, jotta toimittaja voi kestää esim.\nKalevalan kokoonpanon ja suuren sanakirjan vaatiman istumatyön ja\nsäilyä työkunnossa yhdeksännellekymmenelle.\n\nElias Lönnrotin vanhemmat asuivat naimisiin mentyänsä aluksi vaimon\nsyntymäkodissa Kiikalan kylän Juonilla, mutta rakensivat sitten v.\n1800 Sammatin pohjoisimman kylän Haarjärven eteläkärkeen kauniin\nValkjärven rantatörmälle pienen tuvan. Tässä majassa syntyi pariskunnan\nneljäs poika huhtikuun 9:ntenä 1802. Ei mikään kirjallishistoriallinen\ntosiasia liene tunkeutunut niin syvälle kansamme kaikkiin kerroksiin\nkuin tieto: »Elias Lönnrot syntyi Paikkarin torpassa», joten on\nsääli siihen millään tavalla koskea: vuosikymmenien käytäntö on\nsen järkkymättömäksi vakiinnuttanut. Tosiasia on kuitenkin, ettei\nennen 1840-lukua löydä tällaista torpan nimeä mistään kirjoista\neikä asiapapereista. Paikkaa nimitettiin varhemmin Kyrönahoksi tai\nKyrönpelloksi, jotka viittaavat uudismaahan. V:n 1840 isostajaosta\nlähtien se kuului torppana Paikkarin sotilasvirkataloon.\nRäätälimestarin muutettua Kydönaholle ruvettiin torppaa nimittämään\n»Lenruutiksi» tai myös joskus Valkjärven torpaksi. »Paikkarin torppaa»\nElias Lönnrotin syntymätupaa tarkoittavana erisnimenä on ensimmäisenä\nkäyttänyt Sakari Topelius kuvitetussa teoksessaan Suomesta »Finland\nframstäldt i teckningar» (1845—52). Siitä ja Maamme kirjasta se on\nsiirtynyt kaiken kansan tietoisuuteen.\n\nHyvään tapaan kuului ennen, että lapsi sen parempi mitä pikemmin\ntoimitettiin ristittäväksi. Kolmantena elinpäivänänsä poika lähetettiin\nnaapurin emännän sylissä ajamaan penikulman taivalta pastorin luo.\nVanha tarina tietää, että lunta pyrytti ja poika itki koko matkan.\nPerille tultaessa ei muori muistanutkaan kotona annettuja, ties\nkuinkakin harvinaisia nimiä. Pastori ehdotti silloin raamatullista\nEliasta, jonka nimipäivä oli lähimailla almanakassa. Kotona oli\näiti tyytymättömänä tokaissut, että »olis hänen sitte pannut vaikka\nTuisku-Jaakoksi». Mitään muistoa ei ole säilynyt siitä, miksi\nvanhemmat olisivat tahtoneet pojan kastettavaksi. Jonkinlainen hämäys\ntässä joka tapauksessa näyttää tapahtuneen neljännen pojan jäädessä\nyhdelle nimelle, kun kaikki toiset olivat saaneet tai saivat komeat\nkaksoisnimet: Henrik Juhana, Adolf Fredrik, Kustaa Edvard, Gabriel\nMartti. Tyttärien vain oli tyydyttävä yhteen nimeen: Johanna ja\nHenriika.\n\nElämä torpassa oli enimmäkseen hyvin hädänalaista. Perhe oli\nsuuri, peltotilkut pienet ja lehmiä oli yksi ainokainen. Omaa\nsaunaa ja riihtä ei ollut, varakkaampi naapuritorppa auttoi tästä\npälkähästä. Räätälintyöstä olivat tulot niukat, varsinkin kun isä\naika ajoin heittäytyi juomaan. Pettuleipää ja jäkälävelliä käytettiin\nruoanjatkona. Huonoimpina aikoina täytyi lasten lähteä mieronapua\nhakemaan.\n\nEliaksen vanhemmista ovat tiedot ristiriitaisia. Se ainakin on varmaa,\nettä he olivat ruumiillisesti ja henkisesti hyvin erilaisia.\n\nIsä oli keskimittainen, tanakkatekoinen ja erikoisen vahva. Ei ollut\naivan paljon liioittelua siinä, kun hän vanhana veneeseen talutettaessa\nvirkahti: »Ei maar tarvinnut minua taluttaa, kun olin nuori mies,\nyhdeksän miestä loukkoon lykkäsin». Tietoja on myös siitä, että hän\nnuorena oikein etsimällä etsi tappelua. Töissään hän oli ripeä, kätevä\nja monitaitoinen: laitteli piipunheloja, tupakkakukkaroita, silmälasien\nsankoja, mertoja jne. Räätälimestari oli kiivas, lahjakas ja\nripeä-älyinen mies. Erikoinen kyky hänellä oli pyöräytellä leikillisiä,\niskeviä sanasutkauksia ja tekaista runonpätkiä kaikenlaisista\npikkutapahtumista. Ansioksi hänelle mainitaan, että joskin hän suuttui\nkovasti, niin hän leppyi pian. Väkevien juomien käytössä hän vanhempana\ntuli kohtuullisemmaksi.\n\nElias Lönnrotin äiti oli kookas, hauskannäköinen, ruskeasilmäinen.\nLuonteeltaan hän oli hiljainen, vakava ja uskonnollinen, avulias\nköyhille ja ystävällinen lapsille. Pitkävihaiseksi Ulriika Lönnrotia\nmainitaan: hän saattoi jurotella päiviä, jopa viikkoja mitään sanomatta\nja mitään tekemättä jostakin suututtuaan.\n\nMerkillistä on, että Elias pojasta kehittyi tässä kohdin aivan\nerilainen. Lapsuudenmuistot ehkä juuri vaikuttivat, että poika sai\nelämäniäkseen aivan fyysillisen kammon kaikkea riitaisuutta kohtaan, ei\nvain siten, että hän itse puolestaan eli sovinnossa kaikkien kanssa,\nvaan sitenkin, että hän ei voinut olla mukana seuroissa ja kokouksissa,\njoissa kiivaasti väiteltiin.\n\nMinkäänlaista katkeruutta eivät lapsuusvuodet kuitenkaan jättäneet\nmiehen mieleen. Kun hän 26-vuotiaana ensimmäiselle keruumatkalle\nlähteissään saa aiheen niitä muistella, hän poimii vilpittömästi kaiken\nmiellyttävän esiin, jotta lukija, joka ei muuta tiedä, voi ajatella:\n»Onpa sillä pojalla ollut suruttomat ja aurinkoiset lapsuusvuodet».\n\n\n\n\n3. Alkuopinnot.\n\n\nElias Lönnrotin lapsuus- ja nuoruusvuodet ovat kauneimpia esimerkkejä\nsuomalaisen opinkäynnin syvästä hartaudesta ja uskomattomista\nvaikeuksista. Jo kuusivuotiaana Elias kunnostautui lukusilla, ja\nseuraavalla kerralla hän osasi katkismuksen ulkoa.\n\nTästä alkaen muuttuu Eliaksen lukuhalu suorastaan intohimoksi.\nHän etsii etsimällä rauhaa saadakseen sitä tyydyttää: milloin hän\nkiipeää kotinsa vieressä kasvaviin puihin, milloin ryömii aitan tai\nkatajapensaiden alle tai lähtee yksin ruuhella järvelle. Joskus\nhän moneksi päiväksi vetäytyi lukemaan erääseen latoon, joka oli\nkorpiniityllä neljän kilometrin päässä kodista, eväänään vain kovaa\nreikäleipää. Hänen lukuhalunsa synnytti ympäristössä sananparsia.\n»Nouskaa ylös jo! Lönnrotin Elias on jo aikaa istunut puunoksalla\nlukemassa», herätteli naapuritorpan muori lapsiansa. Kerran Elias oli\npitkään katsellut, kun Paikkarin virkatalon palvelijat olivat jauhaneet\nviljaa, nälkä oli ruvennut häntä ahdistamaan: »Äiti, minun on nälkä»,\nja kun äidillä ei ollut mitään antaa, virkahtanut tyynesti: »Jassoo, mä\nluen sitten».\n\nKun sekä isä että isoisä, eräs setä ja pari veljeä olivat räätäleitä,\njoutui Eliaskin kotonaan ompelemaan. Nöyräluontoinen kun oli, hän ei\nvastustellut, vaikka ajatukset liikkuivatkin muualla. Useasti hän\nunohtui ompeleensa äärestä tuijottamaan ulos, ja isä manaili, ettei\nniin hajamielisestä pojasta ollut mihinkään. Ukosta oli tietysti\nräätäli ihmisen mitta: »Kun et kelpaa räätäliksi, niin ei sinusta\ntule miestä ollenkaan». Vanhin veli Henrik Juhana, joka räätälinä\noli joutunut seuraamaan Eliaksen työntekoa läheltä, teki myös omat\njohtopäätöksensä: »Ei sen työnteosta ole, sen täytyy antaa lukea».\nHän vei nuoremman veljensä lokakuussa 1814 Tammisaaren 2-vuotiseen\npedagogioon. Kotoa lähetettiin sinne kuivaa ruokaa — mikäli riitti.\nElatuksen apua saadakseen Elias kävi tovereineen ennen joulua\nmuinaisten tähtipoikain tavoin laulamassa latinalaisia lauluja »Ecce\nnovum gaudium» (= katso uutta iloa) ym. Koulussa ei luettu latinaa,\njoten laulujen ulkoaoppiminen tuotti vaikeuksia. Kiitolliset kuulijat\nantoivat ruokaa, rahaa, kynttilöitä ja ken mitäkin. Kaikki tuli\nvarmasti kipeään tarpeeseen. Vielä vanhanakaan ei entinen teinipoika\nunohtanut näitä retkiä ulkomuistista suomentaessaan mainitun\njouluvirren.\n\nKeväällä 1816 Lönnrot pyrki Turun vanhaan katedraalikouluun. Suurimmat\nvaikeudet aiheutti ruotsin kieli, jota poika oli Tammisaaressa oppinut\nvain vaillinaisesti käyttämään. Täälläkin poika ponnistautui vähitellen\nluokkansa ensimmäiseksi. Syksyllä 1818 eivät varat enää myöntäneet\nkouluun lähtemistä. Elias tarttui siis vakinaisesti neulaan ja saksiin,\nkuten tähänkin asti oli tehnyt loma-aikoinaan. Suuren osan vuotta\nnuori räätäli tällöin joutui kiertelemään töissä eri puolilla pitäjää,\nvieläpä naapuriseurakunnissakin. Tämä oli Eliakselle esiharjoitusta\nelämäntehtävää varten. Taloihin tullessaan hän aina tiedusteli, saisiko\niltaisin ja pyhäpäivisin lukea siellä olevia kirjoja.\n\nOnneksi eivät Eliaksen luvut jääneet tilapäiseksi harrasteluksi.\nKarjalohjan kappalainen Juhana Lönnqvist kuultuaan räätälinpojan\nlukuhalusta ryhtyi häntä yksityisesti opettamaan ja avustamaan. Hän\nsuositteli varojen hankkimiskeinoa, jolla oli pitkä perinnäistottumus\ntakanaan ja joka edelleenkin oli köyhän koulupojan miltei ainoa turva,\nnim. teinilaulua. Isä, joka oli hyvä laulaja, opetti pojalle muutaman\nvirren, mm. »Mun silmän', käten' nostan» ja »Hädässän' huudan Herraa».\nTeini tervasi jalkapohjansa ja heitti pussin selkäänsä. Sen suurempia\nvalmisteluja ei tarvittu. Teinikulku laillisena oikeutena oli jo\nlähes pari vuosisataa ollut lakkautettuna. Se oli viime vuosisadan\nalkaessa unohtumassa käytännöstä jo vanhana tapana, jolloin teinit\neivät enää röyhkeästi vedonneet oikeuksiin, vaan nöyrinä varakkaampien\nhyväntahtoisuuteen.\n\nEliaksella ei ollut suuria edellytyksiä teiniksi: ääni oli\nheikonlainen, ja ujous vaivasi niin, että tuskin kehtasi kuulijoihin\npäin katsoa. Ehkäpä juuri tämä herätti heidän myötätuntoaan, sillä\ntulokset olivat hyvät. Vielä vanhana Lönnrot muisti saaneensa esim.\nKiikalan Pulkalla 4 vakkaa jyviä, suuren lihakappaleen, juuston ja\nleivän.\n\nTeininkäynnin kokonaistulosta v. 1819, kuutta tynnyriä viljaa, täytyy\npitää hyvänä, kun muistaa esim., että pitäjän apulaisen vuosipalkka\noli vain 14 tynnyriä ja 2 kappaa. Alussa vuotta 1820 saattoi taas\najatella kouluunlähtöä. Lönnqvist, joka itse oli käynyt Porvoon lukion,\nsuositteli entistä kouluansa, tarjoutui omalla hevosellaan kuljettamaan\nnuorukaisen sinne ja hankki asunnon jonkun käsityöläisen luokse.\n\nPorvoossa Lönnrot ehti opiskella vain pari viikkoa, kun hän hyvän\nlatinan taitonsa ansiosta pääsi apteekkioppilaaksi hämeenlinnalaisen\nL.J. Bjuggin apteekkiin. Talon yläkerrassa asui piirilääkäri J.E.\nSabelli, joka alkoi suosia ja avustaa köyhää ja lahjakasta nuorukaista,\nTorin toisessa kulmassa sijaitsevan Hämeenlinnan triviaalikoulun\nrehtorina toimi Karjalohjalla syntynyt Henrik Långström, jota tämä\nkotipitäjän poika kiinnosti ja joka ryhtyi hänen jatko-opintojansa\nohjaamaan. Varustettuna Långströmin antamalla yksityistodistuksella\nLönnrot lähti lokakuun alussa 1822 pyrkimään Turun yliopistoon.\n\n\n\n\n4. Yliopisto-opinnot,\n\n\nTurun yliopiston filosofisen tiedekunnan nuorempien opettajien\nkeskuudesta oli 1810-luvulla saanut alkunsa uudistusliike, jota on\nnimitetty ensimmäiseksi kansalliseksi heräämiseksi. Syyskuussa 1821\nnimitetään kreivi J.F. Aminoff yliopiston varakansleriksi valvomaan,\nettei »henkinen villitys ja vallattomuuden henki» saisi valtaa\nnuorisossa. Hän ryhtyy heti häikäilemättömiin poliisitoimenpiteisiin.\nLiikkeen innokkain johtaja, historian dosentti A.I. Arwidsson\nerotetaan keväällä 1822 yliopistosta ja hänen on pakko siirtyä pois\nsynnyinmaastaan. Kaksi muuta yliopistonopettajaa pakotetaan pyytämään\neroa ja useat muut suunnittelevat siirtymistä johonkin turvalliseen\npapinvirkaan. Erästä yliopistonopettajaa vastaan suunnataan\nmurhayritys, eräs toinen tekee itsemurhan. Aikalaisilla oli täysi syy\nnimittää vuotta 1822 Turun yliopiston »mustaksi vuodeksi». Jälkimaailma\non aivan päinvastaisella kannalla, sillä se muistaa ennen kaikkea sen\nihmeellisen sattuman, että lokakuun alussa merkitään Turun yliopiston\nkirjoihin kolme sellaista nuorukaista kuin J.L. Runeberg, J.V. Snellman\nja Elias Lönnrot.\n\nLönnrot ryhtyi opiskelemaan filosofiankandidaatin tutkintoa varten.\nVarattomuus tuotti jälleen monia vaikeuksia. V. 1824 Lönnrot pääsi\nkotiopettajaksi lääketieteen professorin ja Laukon kartanon omistajan\nvarakkaaseen ja viihtyisään kotiin, jossa hän myöhemmin oleskeli\npitkiä aikoja perheen ystävänä. Tämä hienosti sivistynyt koti on\nLönnrotin kehitykselle merkinnyt paljon. Syksyllä 1826 Lönnrot\nryhtyi historian professorin Reinhold v. Beckerin johdolla laatimaan\nlatinankielistä maisterinväitöstä »Väinämöisestä, muinaissuomalaisten\njumalasta» (De Väinämöine, priscorum fennorum numine). Porthanin\nsuoranaisesta ja välillisestä ansiosta oli 1766—89 ilmestynyt\nsellaisia kansanrunouttamme valaisevia ja merkillisiä yliopistollisia\nopinnäytteitä kuin moniosainen »Suomalaisesta runoudesta» (De poesi\nFennica) ja Erik Lencqvistin »Muinaissuomalaisten taikauskon teoriasta\nja käytännöstä» (De superstitione veterum Fennorum theoretica\net practica, 1782) sekä Kristfrid Gananderin teos »Suomalainen\njumalaistarusto» (Mythologia Fennica, 1789). Lähes nelikymmenvuotisen\nväliajan jälkeen on Lönnrot ensimmäinen, joka hakee väitöskirjan\naiheen tältä alalta, ja ihme ei ole, että hän valitsee Väinämöisen.\nEnnen v:ta 1825 kerätyissä kansanrunoissa ja niitä käsittelevissä\nkirjoitelmissa on Väinämöinen useimmin mainittuja ja suurimpia\nsankareita, Gananderin mukaan esim. suomalaisten etevimpiä jumaluuksia\nsekä laulajana ja kanteleensoittajana runoilijain »patruuna», johon\n1820-luvun romantikkomme vetoavat pateettisin tunnekorostuksin.\n»Turun Wiikko-Sanomissa» 1820 R. v. Becker esittelee Väinämöisen\nsuomalaisten pääsankarina: »Turhaan on sata Sankaria, turhaan tuhatta\nmuuta merkillistä miestä pyytänyt päästä niin kuuluisaksi, kuin\nhän. Heiän nimensä ovat kaonneet, kuin yön kaste, mutta eipä katoa\nVäinämöisen nimi niin kauan kuin Suomen Kansaa Maailmassa mainitaan.»\nLönnrotin väitöskirja on 16-sivuinen vihkonen, jossa parinkymmenen\npainetun kirjoitelman ja v. Beckerin käsikirjoituskokoelman pohjalla\nkoetetaan tehdä selkoa Väinämöisen syntymäseudusta, -ajasta,\nsukuperästä, mainesanoista, ominaisuuksista ja toimista, osallisuudesta\nmaailman luomiseen, soitosta kalanluisella ja koivuisella\nkanteleella, kilpalaulannasta, ilman immen kosinnasta, ansiotöistä\nja veneenveistossa saamasta haavasta. Väitöskirja loppuu keskelle\nlausetta. Tekijällä oli tarkoituksena julkaista jatkoksi toinen osa.\nSe olikin syksyllä 1827 kirjapainossa valmiina, kun Turun tulipalo\ntuhosi koko painoksen. Suoritettuaan vielä lopputentit yhdessätoista\naineessa varsin menestyksellisesti Lönnrot sai kesäkuun 11:ntenä 1827\nkandidaattikirjan. Varattomuus esti hänet osallistumasta yliopiston\nviimeiseen ikimuistettavaan promootioon, jossa kaikki kandidaatit\nsaivat samalla kertaa sekä tohtorin- että maisterinarvon (doctor\nphilosophiae ac artium liberalium magister).\n\nKun Turun tulipalon jälkeen yliopisto aloitti toimintansa Helsingissä\nsyksyllä 1828, Elias Lönnrot ryhtyi opiskelemaan lääketiedettä.\nTähän valintaan ovat varmasti vaikuttaneet harjoittelu Hämeenlinnan\napteekissa, vanhempien ystävien Sabellin ja Törngrenin kehoitukset,\nja ilmeistä on, että lääkärin virka soveltui erinomaisesti siksi\n»vihreäksi oksaksi», jonka varassa Lönnrot tuli suorittamaan elämänsä\nvarsinaisen suurtyön.\n\nLääketieteellinen tiedekunta oli ensimmäisinä Helsingin-vuosinaan\nperin heikossa tilassa ja valmisti nuorukaisia kieltämättä varsin\npuutteellisesti avunantajiksi 1830-luvun alussa raivoavan koleran,\nlavantaudin ja punataudin aiheuttamassa vakavassa tilanteessa, vaikka\nsiihen kuului vielä 1828—30 eräs yliopiston kaikkein suuripiirteisimpiä\nja ihailluimpia opettajia: Israel Hwasser. Nerokkuus, lennokas\nmielikuvitus, tunteen hehku ja julistajan vakaumus kohotti hänet\nopiskelevien silmissä miltei epäjumalaksi. Arkisia, mutta tuiki\ntarpeellisia käytännöllisiä neuvoja hänellä oli vähemmän antaa.\nSamantapainen oli hänen seuraajansa Immanuel Ilmoni, joka syksyllä\n1830 aloitti luentonsa. Toiset opettajat olivat perin kehnoja tai\nmuiden virkavelvollisuuksien rasittamia. Opetusvälineet olivat mitä\nalkeellisimmat: anatomisina havaintoesineinä oli vain pari pääkalloa,\njokunen irrallinen selkänikama, sääriluu ja muutama eri-ikäinen\nsikiö. Pahin oli käytännöllisen harjoituksen puute. Yliopiston\nensimmäinen klinikka valmistui vasta syksyllä 1832. Mitä Ilmoni\nkertoo lääketieteellisestä koulutuksestaan, pitää varmasti paikkansa\nLönnrotiinkin nähden: »Lääketieteellisten opintojen varsinainen\nperusta, anatomia, jäi varsin niukaksi ja epätäydelliseksi silloisen\nprosektorin Ursinin johtaessa, joka ei ollut mikään anatomi. Kaikki\ntämä lisäsi vastenmielisyyttäni lääketieteen vakavia ja vaikeita\nreaaliopintoja kohtaan — — —. Toisaalta johdattivat minua enemmän kuin\nolisi pitänyt spekulaation alalle yliopistoon vastanimitetyn Hwasserin\nnerokkaat esitelmät biologiasta ja patologiasta. Tutkin silloin myös\ninnokkaasti luonnonfilosofisia teoksia. Näin vahvasti varustettuna\nsananparsilla ja teorioilla ja paljoa niukemmin todellisilla tiedoilla\nsuoritin lääketieteen kandidaattitutkinnon 1822, mutta tämä ei oikein\navannut silmiäni.»\n\nLönnrot suoritti lääketieteen kandidaattitutkinnon joulukuun 14:ntenä\n1830 ja joutui seuraavana syksynä taistelemaan peloittavaa vihollista,\naasialaista koleraa vastaan, joka ensimmäistä kertaa vieraili\nmaassamme. Nuori kandidaatti toimi ensin Hietalahden kolerasairaalassa\navustajana, sitten lentävänä lääkärinä Uudellamaalla. Onneksi ei tauti\npäässyt pääkaupungissa pahasti raivoamaan — n. 10.000 asukkaasta\nsairastui 333 ja kuoli 197 —, mutta useita kuukausia siellä elettiin\npakokauhun vallassa. Kuka suinkin voi, pysytteli kaukana maaseudulla,\nyliopisto oli suljettuna ja seuraelämä lamassa. »Uutisia en tiedä\nkaupungista kertoa, sillä jokainen ihminen, jota olen halunnut\npuhutella, on tähän asti paennut minua», valittaa Lönnrot tällöin\neräälle ystävälleen.\n\nTaloudelliset huolet jatkuivat entiseen tapaan. Välttämättömiin\ntarpeisiin Lönnrot hankki varoja pitämällä jonkinlaista\nylioppilasleipomoa: parikymmentä nuorukaista on vv. 1829—32 hänen\nantamallaan todistuksella päässyt yliopistoon. Apteekkari Bjugg,\nlääkäri Sabelli ja vuokraisäntä Salomon Jansson avustavat vv. 1823—32\npikkulainoilla, jotka vastaavat yhteensä n. 1.500 kultamarkkaa.\nKevätlukukaudella 1832 Lönnrot erikoisesti joudutti opintojaan ja\nvalmistui lääketieteen lisensiaatiksi toukokuun 4:ntenä. Samoin kuin\nmaisterinväitökseensä Lönnrot valitsi tohtorinväitökseensäkin aiheen\nalalta, joka oli hänen harrastuksiaan lähinnä, nimittäin suomalaisen\nkansanrunouden ja -tietouden, »Suomalaisten maagillinen lääketiede»\n(Om finnarnes magiska medicin). Alan laajuus ja aineksen runsaus\nuhkasi viedä enemmän aikaa kuin nopeasti lähestyvä promootio myönsi\nja paisuttaa kirjoitelman yli silloin tavanomaisten rajojen. Niinpä\nhän julkaisi väitöskirjakseen vain katkelman käsikirjoituksestaan, 16\npienikokoista sivua, mikä oli tuskin neljättä osaa alkuperäisestä.\nViimeksimainittu ei ole säilynyt, mutta se on varmasti miltei\nsamanlainen kuin »Finska Läkare-sällskapets Handlingarien»\nensimmäisessä osassa 1842 painettu.\n\n»Maagillisen lääketieteen» kaukaalähtevä johdanto osoittaa ilmeisesti\nSchellingin luonnonfilosofian vaikutusta, jonka kannattajia\nolivat Lönnrotin opettajista m.m. Bergbom ja Hwasser. Schellingin\nydinajatukset: tietämyksen kolmijako (absoluuttinen, luonto, s.o.\nesihengellinen, tiedoton aste ja henki) sekä hänen identtisyysoppinsa,\nettä aine ja henki ovat pohjaltaan yhtä ja vain eri ilmenemismuotoja,\nlausutaan selvästi ja helppotajuisesti »Maagillisen lääketieteen»\njohdannossa. Tietämyksen kolme astetta ovat Lönnrotin mukaan: Jumalan\nkaikkitietävyys, josta kaikki on lähtöisin, inhimillisen tiedon\nyöpuoli, s.o. aavistukset, unet, näyt jne., ja inhimillisen tiedon\npäiväpuoli, s.o. aistimukset ja järki. Kun Schelling tähdentää kahden\nviimeksimainitun asteen peräkkäisyyttä ja kehitystä, Lönnrot korostaa\nniiden rinnakkaisuutta ja tasa-arvoisuutta: »Niinkuin nukkuminen on\nelämälle yhtä tärkeä asia kuin valvominen, niin ovat unelmat tiedolle\nyhtä merkittäviä kuin ajatukset. Mitään arvoneroa ei siis ole olemassa\ntiedon päivä- ja yöpuolen välillä.»\n\nAlkujaan magia edusti ihmisen koko tietämystä itsestään. Siitä kokemus-\neli järki-lääketiede erottui ja kehittyi vähitellen omaksumalla\nalkuperäisen magian aineellisen puolen. Jäännöksestä kehkeytyi myöhempi\nmaagillinen lääketaito. »Sen perusmerkitys on psyykillisen vaikutuksen\nhuomioonottaminen, ensi kädessä psyykillisen ja toisessa kädessä\naineellisen.» Tämä on järki-lääketieteen tunnustettava.\n\nJohdannon jälkeen seuraa »Maagillisessa lääketieteessä» pääasiallisesti\nomiin havaintoihin perustuva asiarikas, deskriptiivinen kuvaus\nkalliotilasta, loihtijoiden nimityksistä ja heidän käyttämistään\ntempuista ja luvuista.\n\n»Maagillisen lääketieteen» ensimmäisen ja laajemman laitoksen rinnalla\nvaikuttaa 1832 ilmestynyt väitöskirja varsin laihalta ja ylimalkaiselta\nsupistelmalta ja katkelmalta. Se valmistui ja tarkastettiin aivan\nviime tingassa kesäkuun 15:ntenä, professori J.A. Törngrenin toimiessa\nesimiehenä. Kesäkuun 20:ntenä vietettiin Helsingin yliopiston\nensimmäistä promootiota, jossa Lönnrot monen parhaan toverinsa kanssa\n10-vuotisten yliopisto-opintojensa jälkeen sai tohtorin arvon ja\ntunnukset: hatun, miekan ja sormuksen. Että Lönnrotiin kiinnitettiin\ntoiveita, osoittaa se, että hän paria viikkoa ennen yliopistosta\neroamistaan sai J.J. Haartmanin stipendin, 25 pankkoriksiä (n. 100\nkultamk), joka oli varattu »yliopiston opettajaksi arvokkaille\ntai tiedekunnalle kunniaa tuottavina, käytännöllisinä lääkäreinä\nisänmaassaan toimiville».\n\nJuuri samoihin aikoihin kun Lönnrot aloitti lisensiaatin\nloppututkinnot, joutui avonaiseksi paikka, joka hyvänlaisien\npalkkaetujen lisäksi oli runojenkerääjälle erikoisen houkutteleva,\nnim. Karjalan piirilääkärin virka asuinpaikkana Joensuu lähellä\nkuuluja lauluseutuja. Sinne nimitettiin Kajaanin piirilääkäri Samuel\nRoos. Hänen seuraajakseen Lönnrot pääsi toimittuaan syystalven\n1832 apulaislääkärinä Oulun piirissä, jossa lavan- ja punatauti\nraivosivat. Tammikuun puolivälissä 1833 Lönnrot lähtee kaupungin- ja\npiirilääkäriksi Kajaaniin, josta sitten tulee hänen vakinainen toimi-\nja kotipaikkansa kahdeksi vuosikymmeneksi.\n\n\n\n\n5. Kansanrunousharrastukset opintoaikana.\n\n\nJo vähäistä ennen kuin ryhtyi laatimaan maisterinväitöstänsä\nLönnrotilla oli kotiopettajana Laukossa ollut tilaisuus itse\nkansansuusta merkitä muistiin ainakin kaksi huomattavaa kertovaa\nrunoa. Vielä 1820-luvulla laulettiin Vesilahdella länsisuomalaisen\nkansanrunouden jylhintä ja draamallisinta balladia. Se kertoi Laukon\nherran, ritari Klaus Kurjen ylpeästä kosinnasta, mustasukkaisuuden\npuuskasta, jonka vallassa hän poltti viattoman Elina vaimonsa\nja poikansa, sekä tuota tekoa seuranneesta katumuksesta ja\nhukuttautumisesta. Lönnrot ei julkaissut saamiansa toisintoja\nsellaisinaan, vaan valitsi niistä kustakin parhaat ja täydellisimmät\nkohdat ja yhdisti ne eheäksi kokonaisuudeksi tarpeen tullen itse\nsepittäen siirtymäsäkeitä — menetelmä, jota hän sitten yhä uudelleen\nnoudatti. »Elinan surman» ensimmäisessä kokoonpanossa on 393 säettä,\njoista n. 3/4 on todistettavasti kansanomaista. Toinen Vesilahdelta\nmuistiin merkitty kansanruno on »Tahvanin laulu», jonka Lönnrot\njulkaisi »Helsingfors Tidningarissa» 1829. Se kertoo jylhin, joskin\nkatkelmallisin säkein Ruotuksen (Herodeksen) tallirengistä Tapanista,\njoka hevosta juottaessaan näki idän taivaalla ihmeellisen tähden ja\nluopui jumalattoman isäntänsä palveluksesta.\n\nLukuvuotena 1827—28 ei Turun yliopistossa enää pidetty luentoja.\nRaunioituneeseen kaupunkiin saapuivat vain ne opiskelijat, joilla\noli loppututkinnot kesken. Lönnrot, joka juuri oli selvinnyt\nfilosofiankandidaatistaan ja aikoi aloittaa lääketieteelliset opinnot,\nvietti syksyn ja talven Törngrenin luona ja päätti käyttää kesän\nrunonkeruumatkaan.\n\nSuunnitelma, jonka Lönnrot asetti itselleen, oli laaja ja epämääräinen:\n»nähdä laajemmin omaa maata, oppia tuntemaan sen kieltä eri\nmurteiden mukaan, mutta varsinkin koota sen merkillisen ja kauniin\nkansallisrunouden tuotteita». Tähän voisi täydellä syyllä lisätä:\n»käydä tapaamassa tuttuja ja tutun tuttuja», mikä varsin suuresti\nhäiritsi matkan tärkeämpää tarkoitusta. Kulkureittinsä Lönnrot aikoi\nulottaa Hämeen, Savon ja Karjalan lisäksi vielä Pohjanmaalle ja\nArkangelin kuvernementtiinkin asti. Jo siitä alkaen kun Topelius\nvanhempi 1822 julkaisi ensimmäisen vihkon kokoamiansa runoja, joista\nmahtavimmat olivat peräisin Vienan Karjalasta, kangasteli tämä seutu\nrunon varsinaisena kotimaana.\n\nKevät oli kylmä. Talvitamineissa oli huhtikuun 29:ntenä lähdettävä\nmatkaan ja käärittävä kesävaatteet kirjojen ja paperien joukkoon\nselkäreppuun. Muista tärkeimmistä varusteista mainittakoon pyssy,\nhuilu ja tupakkavehkeet. Rahaa oli neljää kuukautta varten vain n.\n100 kultamarkkaa vastaava määrä. Matkan vaiheita voimme seurata aivan\nyksityiskohtaisesti Lönnrotin hauskasta päiväkirjasta »Vaeltaja eli\nmuistelmia jalkamatkalta Hämeessä, Savossa ja Karjalassa».\n\nHämeen halki matkamies riensi nopeasti, sillä väestö vaikutti jurolta\nja epäystävälliseltä ja runoja ei löytynyt. Mitä pitemmälle matka\nkului, sitä paremmaksi muuttuivat tulokset ja tyytyväisemmäksi\nvaeltajan mieli. Kerimäellä hän merkitsi muistiin jo parikymmentä\nrunoa. Matkan huippukohdaksi tuli Kesälahti Karjalassa (8—13.\nVI.). Täällä Lönnrot kohtasi kuudennusmiehen Juhana Kainulaisen,\njonka vertaisen laulajamestarin hän tapasi vasta paljoa myöhemmin\nVienan Karjalasta, nimittäin Latvajärven Arhipan. Kainulaisen\nlauluja Lönnrot kirjoitti viidettäkymmentä kappaletta kaksi päivää\naamusta iltaan. Laulajaa odotellessaan hän joutui seudun lumoihin:\n»Tunsin jonkinlaista selittämätöntä nautintoa vaeltaa metsässä,\njossa Kainulaisen nyttemmin kuollut isä oli monta kertaa lukenut\nrukouksiaan kultaisille metsänjumalille ja -jumalattarille ja jossa\n'Mehtolan neiot' entisaikoina olivat näyttäytyneet suosikeilleen».\nErikoisesti Lönnrotiin vaikutti se avuliaisuus ja sydämellisyys,\njota perheenjäsenet osoittivat toisilleen ja vieraalle. Kainulainen\nei aluksi tahtonut jäädä työstä pois kotiin laulamaan, jottei\nesikoisena antaisi huonoa esimerkkiä veljilleen. Seuraavaksi päiväksi\nhän järjesti kotipuuhaa, jotta voi laulaa ja tehdä työtä samalla\nkertaa. Vanha emäntä pesi omasta aloitteestaan matkamiehen vaatteet\ntämän saunassa ollessa ja kieltäytyi kiitoksiakaan vastaanottamasta\nvieraanvaraisuudestaan. »Mitäs ihmisestä olisi, jollei sitä hyvää\ntoiselle tekisi.»\n\nKesälahden naapuripitäjästä, Kiteeltä, Lönnrot merkitsi vanhoja ja\nuudempia runoja, nelisenkymmentä yhteensä, ja joutui Potoskavaaran\nkylässä talonpoikaishäihin, joiden menoja ja lauluesityksiä hän\ntarkoin kuvailee. Sen jälkeen runosaalis taas niukkeni ja matkantekoa\noli Valamon, Ilomantsin, Lieksan, Kuopion ja Rautalammin kautta\njoudutettava takaisin Laukkoon. Kesä oli niin pitkälle ja rahat\nniin vähiin kuluneet, ettei ollut lähtemistä rajan taakse. Runoja\noli kertynyt viisi vihkollista, yhteensä neljättäsataa kappaletta.\nLönnrotin ensimmäinen runonkeruumatka tuli niin merkitseväksi sen\nvuoksi, etteivät sen tulokset jääneet vuosikausiksi pöytälaatikkoihin\nkuten esim. A.J. Sjögrenin laajan, vv. 1824—28 tehdyn matkan,\nvaan ilmestyivät pian painosta uutta intoa kylvämään. Jo matkalla\nmajataloissa ja muuten levätessään Lönnrot oli ryhtynyt järjestämään\nja puhtaaksi kirjoittamaan saalistaan. Hän jatkoi työtä niinä\npuolellatoista kuukautena, jotka hän vietti Laukossa ennen yliopistoon\nlähtöään. Marraskuun lopulla järjestelytyö oli niin pitkällä, että\ntoimittaja voi ilmoittaa kokoelman, »Kantele taikka Suomen Kansan\nsekä Vanhoja että Nykysempiä Runoja ja Lauluja», viitenä vihkona ä\n50 kop. tilattavaksi. Esipuheesta näkyy, että julkaisun tarkoitus\noli kahtalainen, ensiksi että kansa havaitsisi vanhoille runoille\npantavan arvoa ja niin ollen ei enää »heittäisi niitä, tahi vaihettaisi\nRuotille murtaviin lauluin; toiseksi toivoisin niistä ei ainoastansa\njotain voittoa ja etua Suomen kielelle, vaan myöskin jonkunlaista\ntiedonlisäntöä esivanhempaimme menneistä ajoista». Toimittaja ei ole\npyrkinyt mihinkään tieteelliseen järjestelyyn esim. siten, että olisi\nkerännyt saman seudun samanlaatuiset tai -aiheiset runot yhteen. Hän\non koettanut saada jokaisen vihkon mahdollisimman monipuoliseksi\nsijoittamalla niihin sekä vanhoja runoja että nykyaikaisia lauluja,\neepillisiä ja lyyrillisiä runoja ja loitsuja ja eri pitäjien tuotteita.\n»Kanteleen» vihkot ilmestyivät nopeassa tahdissa: ensimmäinen kesällä\n1829, toinen marraskuussa 1829, kolmas alussa vuotta 1830, neljäs\nhuhtikuun keskivaiheilla 1831. Painos oli 500 kpl. Keväällä 1831 oli\nviidennen vihkon toimitustyö aivan valmis ja esipuhekin allekirjoitettu\nja päivätty 20. VI. 1831. Sen painatus lykättiin vain alkavan\nrunonkeruumatkan vuoksi. Esipuheessa sanotaan mm.:\n\n»Mitä sanotulta Archangelin maalta on odotettava saaliiksi, nähdään\nsiitäkin, että Topelius vainaja ainoastansa maakauppioilta, jotka\nsieltä kulkevat rajan ylitse tänne, on saanut enimmän osan vanhoista\nrunoistansa. Tätä asiata ajatellessa olen jo kauan aikaa toivonut\npäästä sinne ja on nyt luja päätökseni, jos muutoin neuot auttaa,\nmuutaman viikon perästä lähtiä vaeltamaan rajan taakse näiden\nSuomalaisten maalle. Moni ehkä päättää minun sopimattomasti käyttäivän\nja muistamata omaa parastani, kuin sillä lailla kulutan aikani ja vähät\nvarani turhiin runoin etsinnässä ja niiden präntättämisessä. — — −\nNiin se kyllä on kuin onkin, mutta vaikea on luopua luonnostansa ja\nluovuttuakin palajamme usein, mihen luonto vaatii.»\n\nKahden vuoden ajan vaativat taistelu kulkutauteja vastaan ja\nlääketieteellisten opintojen päättäminen niin kokonaan Lönnrotin\nvoimat, ettei käynyt kirjallisia puuhia juuri ajatteleminenkaan.\nSyyskesällä 1833 alkoivat hänen mielessään itää suuret suunnitelmat,\njotka saattoivat »Kanteleen» jatkovihot tarpeettomiksi. Jo\n1820-luvulla oli mm. Gottlund suunnitellut seuraa, jonka tehtävänä\nolisi suomalaisuusharrastusten johtaminen ja suomenkielisten kirjojen\nkustantaminen, vaikka tuloksetta. Syksyllä 1830, jolloin Lönnrotin\n»Kanteleen» vihkojen kustantaminen ja jakelu aiheutti tekijälle paljon\nylimääräistä vaivaa, monialoitteinen lääkäri Martti Lindfors teki uuden\nyrityksen, joka johti tulokseen. Helmikuun 16:ntena 1831 kokoontui\nyliopiston suomen kielen lehtorin K.N. Keckmanin luokse 12 yliopiston\nkansalaista, jotka päättivät perustaa Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeuran. Lönnrot valittiin Seuran ensimmäiseksi sihteeriksi, ja hän oli\nlähivuosikymmeninä sen toimeliain jäsen. Seuran ensimmäinen suoranainen\ntoimenpide suomalaisen kirjallisuuden edistämiseksi oli se, että se\nmyönsi runonkeruumatkalle lähteneelle Lönnrotille kesäkuussa 1831 100\nruplan apurahan.\n\nMatka oli Lönnrotin epäonnistuneimpia: alkutaipaleella häntä\nviivästytti ankara vilutauti, kiirehdittyään sitten Rautalammin,\nPielaveden, Iisalmen kautta Kajaaniin lääketieteenkandidaatin täytyi\nsikäläisen piirilääkärin Samuel Roosin hartaista pyynnöistä kierrellä\nrokotusta tarkastamassa eräissä syrjäpitäjissä, ja hänen ehdittyhän\nKiannalle Venäjän rajalle hänet saavutti elokuun 6:ntena runolaulun\nluvatun maan porteilla lääkintöhallituksen kirje, jossa kandidaatti\nkutsuttiin kiireimmiten Helsinkiin koleraa vastustamaan.\n\nKesällä 1832 yliopistoluvuista lopullisesti selvittyään Lönnrot\npäätti varustautua uudestaan runonkeruumatkalle. Seuranaan kaksi\njuopottelevaa ylioppilasta Lönnrot vaelsi Laukosta Jyväskylän ja\nRautalammin kautta Nurmekseen. Sieltä hän yksin pistäytyi muutamaksi\npäiväksi rajan taakse Repolaan, Roukkulaan, Miinoaan ja Akonlahteen.\nAika oli liian lyhyt tutkimusten tekoon, mutta ensimmäiset vaikutelmat\nrajantakaisesta Karjalasta ja varsinkin sen väestöstä olivat edulliset.\nYleinen turvallisuus, vieraanvaraisuus ja puhtaus olivat suuremmat\nkuin Suomessa. Väkijuomia käytettiin vähän, tupakkaa ei ollenkaan.\nUlkonaisten olosuhteiden vuoksi kansa oli jäänyt takapajulle, vaikka\nse muuten vaikutti hyvin vireältä ja miellyttävältä. Paluumatkan\nHelsinkiin Lönnrot suoritti nopeasti Lentiiran, Kajaanin, Kuopion ja\nPorvoon kautta. Tästäkään matkasta ei ollut siis sitä tulosta, jota\nLönnrot itse ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran miehet odottivat.\nMutta kaikesta huolimatta, kun hän syksyllä 1832 lähtee pääkaupungista\nkolmatta vuosikymmeneksi, jollei tilapäisiä vierailuja ota lukuun,\nhän on yhä edelleen Seuran vankin tukipylväs, »ille faciet», hän sen\ntekee, jolla on kaikkien ehdoton luottamus. Lönnrotilta Seuran jäsenet\nkärsimättöminä odottavat vakuuttavinta todistusta sen olemassaolon\noikeudesta. Se viipyy vuosia, mutta ylittää tullessaan kaikki toiveet.\n\n\n\n\n6. Kajaanin piirilääkärinä.\n\n\nVuosisata sitten Kajaanin kaupunki oli pahanpäiväinen kylärähjä,\njossa oli tuskin neljäsataa asukasta. Lönnrot oli lapsuudestaan asti\ntottunut mitä yksinkertaisimpiin oloihin, eikä häntä muutenkaan voida\nvaateliaisuudesta syyttää. Kajaani oli sentään hänellekin liikaa.\nKuvailtuaan eräälle ystävälleen toukokuussa 1833 aluksi ne muutamat\nkajaanilaiset, joiden kanssa voi seurustelua ajatella, hän jatkaa:\n»Jollei näitä kolmea neljää miestä ota lukuun, niin ei koko kaupunki\nole muuta kuin suuri viheliäisyyden pesä. Se on kaupungin ja kylän\nsekamuoto, kyynärä kuraa kaduilla, jossa vilisee kerjäläisiä ja\nlurjuksia nimeltään, kunnialtaan ja arvoltaan muka porvareita. Kaiken\ntämän tähden olenkin vakaasti päättänyt lähteä kaupungista ja asettua\nasumaan jonnekin sen lähistölle maalle, missä ainakin raitis luonto\non silmieni edessä.» Maaliskuussa 1834. hän osti Paltamosta pienen\ntalo pahasen, Hövelön, jossa lähes puoli vuosisataa myöhemmin syntyi\nrunoilija Eino Leino. Se oli kuitenkin liian kaukana kaupungista ja\nmyytiin seuraavana vuonna. Tällöin Lönnrot osti postimestarin talon\nkaupungista ja kaksi yhdysviljelyksessä olevaa tilaa, Polvilan ja\nPartalan sen lähistöltä. Näin hän menetteli voidakseen sijoittaa\nlähettyvilleen vanhempansa ja eräitä omaisiaan. Olot olivat\nvaatimattomat. Taloon kuului alkujaan vain kamari ja suuri pirtti,\nnelisen syltä pitkä ja leveä. Pirtti jaettiin lautaseinin kolmeen\nosaan: vieraille, vanhemmille ja isännälle itselleen työhuoneeksi.\nVasta myöhemmin Lönnrot muutti kamarin eteiseksi ja rakensi sen\nperään keittiön ja huoneen vanhemmilleen sekä viereen itselleen\ntyökammion. Kalustoa oli vain kaikkein välttämättömin: työhuoneessa\nesim. vain pieni pöytä, pitkä sohva, pari tuolia ja kantele, kaikki\nmaalaamattomia. Matka Polvilaan oli linnunteitse kolmisen kilometriä,\nmutta kovin hankala. Talvisin sinne pääsi vain hiihtäen: yksinäiseen\ntaloon ei kannattanut ajotietä avata. Kesäisin kulki sankan korven\nkautta polku, joka oli niin märkä, että lääkärin nähtiin astuvan siellä\nusein paljain jaloin, saappaat toisessa kädessä, kaupungintuliaisia\ntai maantuomisia toisessa. Vesitse oli matka lyhempi, mutta mennessä\noli sauvottava kovinkin virtavia paikkoja ja palatessa varottava\nkoskenkiviä. Elämänjärjestystään Lönnrot kuvailee eräälle ystävälleen\nkesäkuussa 1848 seuraavaan tapaan: »Talouteni on järjestetty siten,\nettä syön päivälliset tohtori Lindhillä. — — − Iltaisin klo 5—6 olen\njoka päivä vaeltanut maalle vanhempieni luo, jotka asuvat kolmisen\nvirstan päässä kaupungista, nukkunut siellä yötä ja seuraavana aamuna\nklo 8 lähtenyt sieltä kaupunkiin. Maalla olen syönyt muut ateriat,\nnim. voileivän ja kaksi kuppia kahvia klo 8 aamulla ja voileivän ja\nkolme lasia teetä klo 7—8 illalla. Näin on nyt talouteni järjestetty,\nminkä siksi olen niin yksityiskohtaisesti kuvannut, että kirjeessäsi\nmainitsit siitä et mitään tietäväsi. Ajan maalla klo 7—10 illalla ja\nklo 4—8 aamulla, kaikkiaan 7 tuntia, olen käyttänyt uuden Kalevalan\ntekstin toimittamiseen — — —.»\n\nOttaessaan tammikuun lopulla 1833 vastaan Kajaanin kaupungin-\nja piirilääkärin viran Lönnrot sai heti nähdä piirinsä kaikessa\nkauheudessaan, jolloin ankaran katovuoden saattueena punatauti ja\nlavantauti raivosivat pahimmillaan. Kesä 1832 oli ollut kylmä ja\nsateinen. Jo eloa korjattaessa satoi lunta. Talvi tuli ankara. Sen\nkestäessä hätä ja taudit lisääntyivät aivan peloittavasti. Väliaikaisia\nsairaspirttejä järjestettiin: pahimpana aikana, helmi- ja maaliskuussa\n1833, niitä oli kaupungissa 7 ja saman verran naapuripitäjissä, kaikki\nKajaanin piirilääkärin hoidossa. Sadat sairaat eivät ehtineet eivätkä\nmahtuneetkaan niihin. Jo vuodenvaihteessa oli kirkoilla sunnuntaisin\nruumisarkkuja kuin halkoja pinossa, myöhemmin oli hautaus toimitettava\nilman muuta, kun harvat terveet eivät ehtineet arkkuja valmistamaan.\nLähes viides osa seudun väestöstä kuoli vajaassa vuodessa, mikä vastasi\ntavallista tuonen saalista kymmenenä vuotena. Helmikuun lopulla Lönnrot\nitse sairastui »hermokuumeeseen», s.o, lavantautiin. Kun postiyhteydet\nEtelä-Suomeen olivat hyvin hitaat, levisi siellä huhu, että Kajaanin\npiirilääkäri oli kuollut, ja eräs naistuttava Laukon ajoilta sepitti jo\nruotsinkielisen sururunon, johon Lönnrot vastasi leikillisesti samaa\nmittaa ja kieltä käyttäen. Helluntaina 1839 Lönnrot oli toisen kerran\nvakavassa hengenvaarassa, kun koskivene Kajaanin ja Polvilan välillä\nkaatui. Lönnrotin veljenpoika ja palvelijatar hukkuivat, mutta hän\nitse, joka oli hyvä uimari ja havaitsi, ettei kumoutuneesta veneestä\nollut turvaa useammalle, pelastui uimalla rantaan.\n\nJos oli ensimmäinen puoli vuotta Kajaanissa ollut työlästä kulkutautien\nvuoksi —raportteja ja virkakirjeitäkin oli kymmeniä arkkeja —, niin\nolivat seuraavat kolme neljä vuotta sitä helpompia. Kuolonvuosi 1833\noli ilmeisesti vienyt mukanaan tarkoin kaikki taudeille alttiit,\nja aivan vähistä ei Kajaanin seuduilla lääkäriin lähdettykään.\nLönnrot sai näin ollen rauhassa tehdä kirjallisia töitään, pitipä\nhän eräiden lääkärikirjasten laatimista palkkansa vastineeksi\nsuorastaan velvollisuutenaan. Niinpä hän suomensi Gustava Schartaun\nkirjasen »Hyväntahtoisia neuvoja katovuosina» (1834) ja C.D. v.\nHaartmanin »Neuvoja yhteiselle kansalle Pohjanmaalla pienten lasten\nkasvattamisesta ja ruokkimisesta» (1844) sekä erästä ruotsalaista\nesikuvaa itsenäisesti mukaillen laati »Suomalaisen talonpojan\nkoti-lääkärin», joka ilmestyi kolmena painoksena (1839, 1856 ja\n1867) ja sananmukaisesti on kulunut loppuun kansan käsissä. Suuren\ntyön aiheutti ammattisanojen muovaaminen, sillä suomenkielistä\nlääketieteellistä kirjallisuutta oli ilmestynyt vain nimeksi. Kuka\nuskoisi, että esim. kuumeen, laskimon ja valtimon on tämä oivallinen\nkansankirjanen tuonut suomen kieleen.\n\nKun Lönnrot kevätkesällä 1834 lähti puoleksikolmatta kuukaudeksi\nHelsingissä käymään, ei hänelle tarvinnut määrätä ollenkaan sijaista,\nja kun hän syyskuun puolivälistä 1836 toukokuun puoliväliin 1837\nkiersi pitkällä runonkeruumatkallaan, hoiti Raahen piirilääkäri\nJ.F. Ticklén Kajaanin seutuja oman virkansa ohella. Tärkeänä osana\nKajaanin piirilääkärin virkavelvollisuuksissa olivat tarkastusmatkat\nisonrokon ja v:sta 1837 alkaen veneeristen tautien torjumiseksi:\nlääkärinhoidottomalta rajantakaiselta alueelta oli alituinen vaara\nuhkaamassa. Näissä asioissa Lönnrot joutui vuosittain kulkemaan\nainakin sata penikulmaa — niinkuin Helsingistä Inariin —, mutta ei\nnäytä pitäneen matkoja rasituksina, koska sivussa voi useasti kerätä\nkansanrunoutta. Suurin osa hänen virkakirjeitänsä koskee näiden\ntarkastusten käytännöllistä järjestelyä ja tuloksia. Lönnrotin ansioksi\non luettava, että isorokko ja veneeriset taudit hänen aikanaan Kajaanin\npiirissä rajoittuivat yksittäistapauksiin, vaikka ne rajan takana\nraivosivat kulkutauteina.\n\nKuitenkin 1830-luvun lopulla Lönnrot vakavasti suunnitteli\nlääkärinvirasta luopumista. Hänelle oli keräytynyt kansanrunoutta\nniin runsaasti, että ainesten järjestely ja julkaisu yksinomaisenakin\ntyönä olisi vaatinut vuosia. Myöskin vastuunalaisuuden tunne\nsiitä, että laajan alueen ainoana lääkärinä kenenkään kanssa\nneuvottelematta joutui ratkaisemaan vaikeita tapauksia, häiritsi hänen\nmielenrauhaansa. Keväällä 1840, kun Lönnrotin tehtäväksi jätettiin\nsuomalais-ruotsalainen sanakirja, hän pani suostumuksensa ehdoksi\nkahden vuoden virkavapauden, minkä lääkintöhallitus myönsikin. Niin\ntyölään suunnitelman toteuttamiseen aika oli aivan liian lyhyt,\nvarsinkin kun suurin osa siitä kului keruumatkaan. Lokakuussa 1842\nKajaaniin palattuaan Lönnrot koetti tavalla tai toisella vapautua\n»Asklepioksen kepinalaisuudesta»: milloin hän on aikeissa hakea\nUtsjoelle pastoriksi, milloin Kuopioon, Viipuriin tai Porvooseen\nkreikan kielen, historian tai matematiikan lehtoriksi, milloin\nyksinkertaisesti anoa vain eroa lääkärin virasta ja puolta eläkettä.\nLönnrotin helsinkiläinen asiainhoitaja, lääkintöhallituksen asessori\nF.J. Rabbe sai aikaan, että hänelle keväästä 1844 lähtien myönnettiin\nkirjallisia töitä varten viiden vuoden virkavapaus ja 600 hopearuplan\nvuosipalkka. Vasta jälkimaailma osaa täysin arvioida tämän ratkaisun\nmerkityksen.\n\n\n\n\n7. Kalevalan syntyvaiheet.\n\n\nSelvittyään kulkutautipuuskasta Lönnrot kesällä 1833 ryhtyi suorimaan\nkeräämiänsä runoja painokuntoon. Tällöin hänessä heräsi ajatus, että\nniitä ei ollut enää julkaistava »Kanteleen» tapaan, vaan että kutakin\npääsankaria, Lemminkäistä, Väinämöistä ja Ilmarista koskevat runot\noli liitettävä yhteen. Ensimmäiseksi syntyi Lemminkäisestä sikermä,\njossa oli 825 säettä. Syyskuussa 1833 Lönnrot joutui 3-viikkoisella\nrunonkeruumatkallaan Vienan kuuluisimpiin runokyliin Vuokkiniemeen ja\nVuonniseen. Perillä Lönnrot tapasi kuuluisan Ontrei Malisen, jonka\nvertaista runonlaulajaa ei tiedetä muita kuin Kesälahden Juhana\nKainulainen ja Latvajärven Arhippa Perttunen. Parhaissa sielun- ja\nruumiinvoimissa oleva Ontrei esitti matkamiehelle mahtavan 366-säkeisen\nSampo-jakson, johon sisältyi mm. maailman luominen, Väinämöisen\nensimmäinen retki Pohjolaan, Sammon taonta ja ryöstö, edelleen hän\nlauloi erikseen kilpalaulannan, Vellamon neidon onginnan, Vipusessa\nkäynnin, Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinnan, purren valituksen\nja kanteleen synnyn, vieläpä Marjatan tarinan ja sen yhteydessä\nVäinämöisen tuomion ja poislähdön — siis tulevan kansalliseepoksemme\ntärkeimmät kertovat ainekset. Samassa kylässä matkamies tapasi\ntoisen kuulun, ikälopun tietäjän Vaassila Kieleväisen. Hänen\nlaulutaitonsa oli jo kovin heikentynyt, mutta hän näyttää tunteneen\nvanhan runolaulumme komeimmat eepilliset ainekset ja, kun muisti\npetti, kertoili. Paluumatkalla Lönnrot merkitsi Vuokkiniemessä\nmuistiin entistä täydellisemmät häärunot. Niistä sai muutaman\nvähäisen yhdistyksen tekemällä ja kieltä tasoittamalla 499-säkeisen\n»Naimakansan virsiä». Väinämöisen vaiheita ja toimia esittelevät\nrunot tuottivat paljon enemmän vaivaa, kun niitä oli niin runsaasti\nja moninaisia. Tallella olevassa »Väinämöisen» käsikirjoituksessa on\n1.867 säettä, mutta yhdistystyö on vielä aivan kesken. »Ilmariseen»\nei Lönnrot edes ryhtynyt sen vuoksi, että suurin osa tätä sankaria\nkuvailevaa runoainesta oli saanut sijansa jo »Väinämöisessä» ja\nettä entistä suurempi ja hedelmällisempi suunnitelma alkoi orastaa\nhänen mielessään; aie yhdistää kaikki äsken suunnittelemansa pikku\nsikermät yhdeksi yhtenäiseksi eepokseksi. Tämän ikimuistettavan työn\nLönnrot suoritti pääkohdin marraskuussa 1833. Suunnitelma kasvaa ja\nselkenee työn kestäessä. Lönnrotin Suom. Kirj. Seuran esimiehelle\n6.II.1834 lähettämässä kirjeessä kangastelevat jo näkemykset tehtävän\nvaltavasta isänmaallisesta merkityksestä ja samalla kirjoittajan oma\nvaatimattomuus:\n\n»Verratessani niitä [syksyllä 1833 kerättyjä runoja] ennen tunnettuihin\nheräsi minussa halu järjestää ne yhdeksi kokonaisuudeksi saadakseni\nsuomalaisesta jumalaistarustosta jotakin islantilaisten Eddaa\nvastaavaa. Ryhdyinkin heti työhön ja jatkoin sitä useita viikkoja,\nvieläpä kuukausia aina jouluun asti, jolloin minulla oli Väinämöisestä\nmelkoinen nide runoja haluamassani järjestyksessä. Kiinnitin huomiota\nerikoisesti runojen mainitsemain sankaritekojen aikajärjestykseen.\nAlussa sitä näytti olevan varsin vaikeata huomata, mutta se helpottui\nmelkoisesti itse työn kestäessä, samoin sain jonkinlaista johtoa\nmonista suorasanaisista, Arkangelin kuvernementin vanhalta väeltä sadun\nmuodossa kuulemistani kertomuksista. — — — En tiedä kuitenkaan, onko\njumalaistarullisten runojen yhdeksi kokonaisuudeksi järjestämistuuma\nyhden toteutettava vai mieluummin useampien, koska jälkeläisemme\nmahdollisesti tulevat asettamaan tällaisen kokoelman yhtä korkealle\nkuin gööttiläiset kansakunnat Eddan tai kreikkalaiset ja roomalaiset,\njolleivät Homeroksen, niin ainakin Hesiodoksen. Olenkin ajatellut\nKirjallisuuden Seuralle lähettää käsikirjoitukseni vain ehdotuksena\nsiellä tarkastettavaksi.»\n\nSamalla Lönnrot huomauttaa, ettei tätä runoyhdistelmää vielä olisi\npainettava, koska hänellä oli tiedossa ainakin yksi erinomainen\nrunonlaulaja, jolta oli toiveita pian saada lisiä. Tässä ei Lönnrot\npettynytkään. Lisiä tuli niin odottamattoman runsaasti, että\ntoimitustyö oli uudelleen suoritettava. Tämä esipuheineen miltei\npainokuntoinen kertova runoelma jäi näin käsikirjoitukseksi ja\nnuoremman sisarensa »Kalevalan» varjoon. Se on vasta Lönnrotin\nkuoleman jälkeen julkaistu tieteellistä tutkimusta varten »Runokokous\nVäinämöisestä»-nimisenä. Tämä kansalliseepoksemme välitön edeltäjä\nsisältää 5.052 säettä jaettuna kuuteentoista »laulantoon». Uusia\naiheita siinä on verraten vähän, mutta kokoonpanoltaan se on paljon\nluontevampi ja kiinteämpi kuin varhemmat sikermät. Se ansaitsee\ntäydellä syyllä Alku-Kalevalan nimen.\n\nEsipuheessa Lönnrot tekee arkailemalla ja valaisevasti selkoa\ntoimitustavastaan: »Tuskin luet yhtäkään seuraavaisista Väinämöisen\nlaulannoista, jota ei olisi vähintäki viidestä eli kuudesta eri\nlaulajoilta saaduista runoista yhteen toimitettu. Toisinaan oli kyllä\nvaikia niistä paras valita, eikä liene työ aina onnistunnakaan. — — —\nEi kaikki arvattavasti pidä järjestystä, johon näitä laulantoja olemma\nsuorittaneet, hyvänä ja otollisna. Siinä olemma seuranneet, mitä vanhan\nväen tarinoimalla olemma Väinämöisen toimista kuulleet ja keralla\nnoudattaneet, mitä olemma luulleet itse laulanto-aineitten luonnon\nseuruuteensa vaativan. Vähin täydellisenä olemma saaneet laulannon,\njossa luetaan Väinämöisen ja Ilmarisen hankkeista saada uutta kuuta,\npäivää ja tähtiä taivaalle siotetuiksi, entisten Pohjolan akalta\nkätkettyä. Paikoin on sihen pitänyt täytteeksi omiaki sanoja panna, ei\nkuitenkaan sillä tavalla, että olisi itse asian perustuksesta poikettu,\njoka sekä tarinoimalla että laulamalla kansalta toimitettiin.»\n\nTämä lausunto on pääpiirtein tosi, varsinkin Lönnrotin kannalta\nkatsoen, mutta toisaalta se supistaa hänen oman työosuutensa aivan\nliian vähäiseksi. Alku-Kalevalassa on totta kyllä ani harvoja säkeitä,\njoilla ei ole selvää vastinetta itse kansan laulamissa runoissa,\nkaikkiaan puolisen kolmatta sataa, siis vain 5 prosenttia. Nekin\nepisodit, joita kukaan runonlaulaja ei tiettävästi ole esittänyt, kuten\nIlmarisen toinen kosiomatka Pohjolaan, uuden päivän ja kuun takominen\nja koivun valitus, ovat kansanomaisista aineksista niin rakennettuja,\nettei tarkinkaan tutkija toisintoja tuntematta voisi ruveta niiden\nalkuperää epäilemään. Alku-Kalevalassa on myös harvoja jaksojen\ntoisiinsa liittämisiä, joita joku runonlaulaja jo varhemmin ei olisi\ntehnyt. Tältä kannalta katsoen Lönnrotin osuus on vähäinen.\n\nToiseen tulokseen joutuu, kun ottaa huomioon, että laajin kansanomainen\nrunoyhdistelmä, joka Lönnrotilla oli Alku-Kalevalaa laatiessaan\nkäytettävänä, Ontrei Malisen 366-säkeinen Sampo-jakso, ei ole täysin\nneljättätoista osaa siitä. Lisäksi on muistettava, että Lönnrotilla\neräistä episodeista oli useita toisintojapa niiden yhdistämisiä\nrunonlaulajat olivat suorittaneet hyvin eri tavoin — näin ollen\n_valikointikin_ saattaa edustaa huomattavaa kokoonpano-, ellei\nluomistyötä. Se mitä Lönnrot 3 Uuden Kalevalan ilmestymisen aikoihin\nkirjoittaa itse runonlaulajaksi rupeamisesta, pitää osaksi paikkansa\nhänen työtavastaan jo v. 1834.\n\nSuom. Kirj. Seura olisi mielihyvin painattanut jo tämän\nkäsikirjoituksen, mutta Lönnrot itse tahtoi vielä sitä ennen laulattaa\nerästä runoniekkaa, jonka maine oli kantautunut hänen korviinsa.\nHuhtikuun lopulla 1834 hän tapasi vanhan runolaulumme mahtavimman\nnimeltä tunnetun taitajan, Latvajärven Arhippa Perttusen, joka lauloi\nkolmatta päivää runoja erinomaisessa järjestyksessä. Vain 11 päivää\nLönnrot tällä kerralla viipyi rajan takana ja merkitsi muistiin lähes\n14.000 säettä. Se on ennen pikakirjoituksen aikoja jonkinlainen\nmaailmanennätys alallaan — keskimäärin 1.270 säettä päivässä — minkä\nteki mahdolliseksi vain kerääjän tavaton ahkeruus ja käyttämät\nlyhennykset. Näin ollen toimitustyö oli uudelleen suoritettava. Tohtori\nVäinö Kaukosen laskelmien mukaan Lönnrotin käytettävänä oli varhemmin\npainettua kansanrunoutta lähes 10.000 säettä, hänen itsensä keräämää\nlähes 25.000 säettä. Viimeksi mainituista oli 65 % Vienan Karjalasta,\n26 % Suomen Karjalasta ja vain 9 % muualta Suomesta. Kertovista\naineksista oli melkein 89 % Vienan Karjalasta, kun taas Suomen Karjala\noli erikoisesti tuottanut loitsuja: 44 %. Täydellä syyllä Lönnrot\ntähdensi Kalevalan alanimekkeessä »Wanhoja Karjalan Runoja Suomen\nkansan muinoisista ajoista» Karjalan osuutta.\n\nKalevalan ensimmäinen painos poikkeaa Alku-Kalevalasta vähän tai\npaljon, miltä kannalta asiaa katsoo. Runojen järjestys on kummassakin\nlaitoksessa täsmälleen sama. Uusia aihelmia esiintyy myöhemmässä\nsuhteellisen vähän ja entisiin verrattuina jokseenkin toisarvoisia:\nVäinämöisen syntyminen, venepuun etsintä, runoreen rikkoutuminen ja\ntoinen käynti Tuonelassa, Ahdin ja Tieran retki, Kullervon sotaanlähtö\nja kuolonsanomat, tautien synty ja parantaminen, karhun tappo,\nJoukahaisen ainoan sisaren kosinta. Muuten on ero tavattoman suuri.\nAlku-Kalevala, jossa oli vain 5.052 säettä jaettuna 16 runoon, on\npaisunut oikeaksi eepokseksi, jossa on säkeitä runsaasti kaksi kertaa\nenemmän, 12.078, jaettuna 32 runoon. Työtä suorittaessaan Lönnrot oli\njo tehnyt viisi keruumatkaa ja hänen runokokoelmansa olivat monin\nverroin suuremmat kuin kenenkään aikaisemman keräilijän, laajemmat\nja monipuolisemmat kuin parkaankin yksityisen runonlaulajan tieto.\nAiheensa he kukin esittivät vain yhdellä, ani harvoin kahdella tavalla.\nLönnrotilla voi samasta aiheesta olla kymmenenkin eri toisintoa.\nKäsillä olevista toisinnoista hän valitsi yleensä pohjaksi laajimman,\nkauneimman ja kokoonpanolle parhaat liityntäkohdat tarjoavan.\nLönnrotille tuottivat laajat keräelmät useasti runsauden pulan. Jokin\npiirre voi kahdessa ja kolmessakin toisinnossa olla eri tavoin ja\nmiltei yhtä kauniisti esitetty. Lönnrot ratkaisi pulman useasti siten,\nettä hän otti ne molemmat tai kaikki mukaan kertosäkeiksi ja kerron\nkerroksi. Varsinkin loitsurunoja kutoutui entistä enemmän eepilliseen\nrunkoon. Tämä runsaus ehkä selvimmin erottaa Kalevalan alkuperäisestä\nkansanrunoudesta, ja tässä kohdin on puhtaasti esteettiseltä kannalta\nkatsoen sen suurin heikkous.\n\nKalevala ilmestyi 500 kpl:n painoksena: edellinen osa juuri jouluksi\n1835, jälkimmäinen maaliskuun alussa 1836, siis vuoden perästä\nesipuheen päiväyksestä 28.II.1835. Lönnrot sai tekijänpalkkioksi 50\nvapaakappaletta.\n\nMikä oli ensimmäinen vaikutelma, jonka kansalliseepoksemme ilmestyminen\nherätti? Kuultakoon aluksi julkaisijan omaa mielipidettä, joka on\noikein Lönnrotin tapaan pidättyvästi ja vaatimattomasti lausuttu\nKalevalan esipuheessa:\n\n»On kumpiaki, jotka pitävät näitä runoja isostaki arvosta, ja jotka\nniillen ei anna väheäkänä, vaan minä niitä en soisi varsin sorrettavan,\njos ei yksipuolisesti aivan suurinakan piettävän. Ei niissä suinkaan\nole Greekalaisten ja Ruomalaisten Mythologian vertaa eikä vielä\nIslandilaistenkan, vaan arvotonna ne ei kuitenkan ole. Enimmiten\ntavataan niissä kieli kaunihina ja mielen juohatus somasna ja usein\nkumpainenki parempana, kun että niitä monikan tekisi jälkeen.»\n\n»Ainaki epäilevä jaksannostani mitään kelpaavata toimittaa, on tässä\ntyössä toisinaan siksiki epäillys kasvanut, jotta eräät kerrat juuri\nolen ollut kaikki tukkunaan tuleen nakata, koska en ole voimiani\nuskonut niitä mielenmyötäsesti toimittaa, enkä taas ole sopivaksi\nluullut itsiäni omalla työllä ja vaivalla tutkinnon alaseksikaan\nkeskosesta työstä saattaa. Menkäät nyt kuitenki Kalevalan runot jos\nvähemminki valmisna, ettei vieläki ajan käsissäni viivyttyä tuli teistä\ntekisi valmiimpata!»\n\nPerusteltua arvostelua runojen laadusta ja niiden kokoonpanosta\nei tietysti voinut pian odottaa, siksi outo ja odottamaton oli se\nlahja, joka Kalevalassa Suomen kansalle tarjottiin. Jo sen kieli\noli suurimmalle osalle silloista sivistyneistöämme käsittämätön,\nniillekin, jotka auttavasti taisivat lounaissuomalaista kirjasuomea,\nmutta Kalevalan ilmestymisen valtavan historiallisen merkityksen\nennakoivat useat jo selvästi. Suom. Kirj. Seuran esimies J.G. Linsén\nlausui vuosijuhlapuheessaan 16.III.1836 mm.: »Se suomalaisten\nmuinaislaulujen aarre, joka on äskettäin ilmestynyt painosta tämän\nSeuran kustannuksella, on senarvoinen, että kotimainen kirjallisuutemme\nei näin ole tullut vain suunnattomasti rikkaammaksi, vaan saavuttanut\nmiltei eurooppalaisen merkityksen. Niin, liioittelematta voi\nsanoa, että se nyt vasta on päässyt kehdostaan. Nämä kertomarunot\nhallussaan Suomi voi rohkaisevin itsetunnoin oppia oikein ymmärtämään\nmuinaisuuttaan ja sen ohella myös vastaista henkistä kehitystään.\nSe voi sanoa itselleen: 'Minullakin on historia!'» Runeberg, jolle\nLönnrot oli lähettänyt Kalevalan XI runon, kilpakosinnan ruotsinnoksen,\n»Helsingfors Morgonbladissa» julkaistavaksi, kirjoittaa johdannoksi\nm.m.: »Toimittajalla ei ole ollut tilaisuutta perehtyä Kalevalan\nmuihin runoihin, mutta luulee käsilläolevasta täysin varmasti\nvoivansa päättää, että suomalainen kirjallisuus tässä runoelmassa\non saanut aarteen, joka sekä sävyyn ja laatuun että kokoon ja\narvoonkin nähden on verrattavissa kreikkalaisen taiteen molempiin\nmitä ihanimpiin eepillisiin mestariteoksiin. Näiden kaikki ansiot\nesityksen suurenmoiseen ja levolliseen kulkuun ja kuvien kestävään\nja varmaan tarkoitukseen nähden ovat suomalaisessakin runossa, ja se\nvoittaa ne ehkä, mikäli täydellinen on voitettavissa, luonnonkuvausten\nylevyydessä ja yksinkertaisessa juhlallisuudessa.» August Schauman\nkertoo muistelmissaan: »Ei luettu Kalevalaa laajoissa piireissä: sen\nkieltä sanottiin olevan mahdotonta niidenkin ymmärtää, jotka luulivat\nosaavansa suomea. Käännösten ja selostusten avulla saatiin kuitenkin\nvähitellen käsitys sen sisällyksestä. Jokainen tunsi jonkinlaista\nylpeyttä sellaisen kansallisaarteen omistamisesta, ja niin alettiin\nsuomen kieltäkin katsella vähän toisin kuin ennen.»\n\nSuomen kielen harrastaminen tuli suorastaan muotiasiaksi. V:n\n1840 vaiheilla aatelisnuorukaiset, jotka vapaasti saivat valita\nosakuntansa, olivat järjestänsä »savo-karjalaisia». Mainittu osakunta\notti ensimmäisenä suomen pöytäkirja- ja matrikkelikielekseen, ja\nsiinä pidettiin ensimmäiset viralliset puheet suomeksi vuosijuhlassa\n9.III.1846, vieläpä kokonaista seitsemän kappaletta peräkkäin.\nOsakunnan kuraattori Fabian Collan on tarkoin aikamäärin todennut\nyleisen mielipiteen muutoksen: »Merkillinen on myös se täyskäännös,\njoka vain 5—10 vuotta sitten on alkanut ilmetä maan yleisessä\nmielipiteessä. Kymmenen vuotta sitten _naurettiin_ vielä miltei\nyleisesti ns. fennomanialle, Lönnrotin pyrkimyksille — puhumattakaan\nsellaisista kuin Volmar S[childt-Kilpise]stä —, vieläpä jokaiselle\nväitteellekin, että suomen kielellä olisi arvoa _kirjallisuudessa_.\nViisi vuotta sitten maassa jo _hävettiin_ tai ei uskallettu avoimesti\ntunnustaa tätä halveksumista, _vaiettiin_, oltiin kylmiä ja\nvälinpitämättömiä. Mutta niin suuri on nuoruuden mahti, että nyt jo\nmonet kiihkeimmistä vastustajista ainakin teeskentelevät jonkinlaista\nmielenkiintoa suomen harrastuksia kohtaan ja kehittelevät yhä enemmän\nvallitsevaa yleistä henkeä.»\n\nEräiden itäsuomalaisten, kuten Antti Puhakan, J.F. Lagervallin ja K.A.\nGottlundin epäsuotuisia arvosteluja Kalevalasta ei otettu kuuleviin\nkorviin.\n\nMyös ulkomailla Kalevala herätti odottamattoman suurta huomiota,\nmitä vuosikymmentä varhemmin ei pienen kansan aikaansaannokselle\nolisi osattu uneksiakaan. M.A. Castrénin oivallinen Kalevalan\nruotsinnos (1841) on ollut tärkeänä välittäjänä. Maineikas saksalainen\nkielentutkija Jakob Grimm piti Berliinin tiedeakatemiassa v.\n1845 esitelmän »Suomalaisesta eepoksesta», sanskritintutkija H,\nBrockhaus otti suomalaisen maisterin luokseen suomea opettamaan,\njotta voisi kääntää Kalevalan saksaksi, lukuvuonna 1846—47 luennoi\nkaksi professoria Berliinin yliopistossa suomea ja Kalevalaa. V.\n1847 Kalevalasta ilmestyi Léouzon Le Duoin täydellinen suorasanainen\nranskannos. Monet Ranskan kirjallisuuden, tieteen ja valtiollisen\nelämän merkkimiehet, kuten Hugo, Lamartine, Mérimée, Sainte-Beuve,\nEgger, Thierry-veljekset, Ampere, Guizot, ilmaisivat siitä suuren\nihastuksensa. Kalevalan salaperäistä, suorastaan maagillista vaikutusta\ntodistaa parhaiten muudan tapahtuma v:lta 1839. Haaveellinen estofiili,\ntohtori G.J. Bertram-Schultz kävi Helsingissä ja vei sieltä ensimmäisen\nkappaleen Kalevalaa Tarttoon virikkeeksi laadittavalle virolaiselle\nkansalliseepokselle ja lausui:\n\n»Ajatelkaa, minkä kohottavan vaikutuksen tekee sorrettuun kansaan\nherännyt tieto sen historiallisesta olemassaolosta ja suuruudesta.\nEikö sen käy niinkuin kerjäläisen, jolle äkkiä sanotaan: 'Sinä olet\nkuninkaan poika'. Sillä mikä todistaakaan epäämättömämmin kansan\nhistoriallisen merkityksen, kuin että sillä on eepos. — — Kuinka tulee\nViron Oppineen Seuran tehokkaimmin edistää täysikäiseksi tunnustetun,\norjuudesta vapautetun ja kuitenkin vielä alaikäisyytensä ja arkuutensa\nkiroissa huokailevan kansan valistusta ja henkistä uudelleensyntymistä?\nLuullakseni kahdella välineellä. Jos annamme kansalle _eepoksen_ ja\n_historian_, on kaikki voitettu.»\n\nSe Vanhan Kalevalan kappale, joka antoi aiheen tälle korkealentoiselle\nlausunnolle, oli ainakin sata vuotta myöhemmin vielä tallella Virossa\n— _sivut aukileikkaamatta_. Tämä osoittaa havainnollisesti, ettei\nVanha Kalevala ollut aikalaisten suurelle enemmistölle kirja, vaan\ntaikaesine, uskonkappale, »jäsenlippu kansojen seuraan». Kirja, jota\nluettiin, ymmärrettiin ja sen perustuksella ihailtiin, ei olisi voinut\nnäin vaikuttaa.\n\n\n\n\n8. Kanteletar.\n\n\nKajaaniin päästyään Lönnrot piti ensimmäisenä velvollisuutenaan saattaa\nyhtenä kokonaisuutena julkisuuteen kansamme vanhat kertovaiset runot,\njoilla hän arveli olevan myös enimmin historiallista arvoa. Lyyrillisen\naineksen runsaus »Kanteleessa», sen kolmannen vihkon runomittainen\nesipuhe, jossa neitojen lauluja erikoisesti ylistellään, vieläpä\nLönnrotin runoruotsinnoksetkin osoittavat, että kansanlyriikka häntä\nomakohtaisesti kiinnosti vieläkin enemmän. Se näkyy myös selvästi\nLönnrotin »Borgå Tidningiin» lähettämien runoruotsinnosten johdannosta\nja kirjeestä saksalaiselle professori H. Brockhausille v. 1845:\n»Palatakseni varsinaiseen kansanrunouteen, niin se esiintyy mielestäni\nviehättävimpänä lyriikassa eli siinä lajissa, jota mainittu Kanteletar\nedustaa.»\n\nLukuunottamatta ensimmäisellä keruumatkalla 1828 karttunutta\nsaalista, josta suurin osa tuli »Kanteleessa» painetuksi, Lönnrot\nsai runsaanlaisesti Kantelettaren aineksia kevätmatkallaan 1834.\nEnsimmäisen kerran Lönnrot puhuu lyyrillisten runojen julkaisemisesta\nkirjeessä Keckmanille 9.III.1835.\n\nKun uudet matkat tuottivat yhä uutta ainesta, Lönnrot joutui\nmuokkaamaan käsikirjoituksen neljään kertaan. Tärkein välivaihe on\nkevään ja kesän 1838 kuluessa syntynyt laitos, joka on vasta v. 1929\njulkaistu nimellä Alku-Kanteletar ja sisältää noin kaksi kolmannesta\nlopullisesta koosta. Kanteletar ilmestyi 500 kpl:n painoksena ja\nkolmena kirjana, I huhtikuussa, II lokakuussa 1840, III maaliskuussa\n1841. Kantelettaren esipuhe, jonka allekirjoittamis-ajaksi Lönnrot\nvalitsi syntymäpäivänsä, huhtikuun 9:nnen, on hänen tuotannossaan\nerikoisasemassa: se on huomattavin ja miltei ainoa hänen esteettisistä\nlausunnoistaan. Vaikkeivät laulu ja soitto pystykään täydellisesti\nihmisen ajatuksia ilmaisemaan — se on kirjoitelman pontena —, ne ovat\nsittenkin kuin toinen, suorasanaista parempi ja pyhempi kieli. Edelleen\nasetetaan kansanrunous ja taiderunous siinä jyrkiksi, väliasteettomiksi\nvastakohdiksi niiden erikoislaatua tehostaen:\n\n»Mutta toinen toisensa rinnalla niitä pitäen näemmä edellisissä\n[kansanrunoissa] _luonnon_, jälkimäisissä [taiderunoissa]\n_moninaisuuden_ voittavan. Kansanrunoja siitä syystä ei juuri saatakaan\n_tehdyiksi_ sanoa. Niitä ei tehdä, vaan ne _tekeytyvät_ itsestänsä,\nsyntyvät, kasvavat ja muodostuvat semmoisiksi ilman erityisettä tekijän\nhuoletta. Se maa, joka niitä kasvattaa, on itse mieli ja ajatus, ne\nsiemenet, joista sikiävät, kaikkinaiset mielenvaikutukset. — — —\nSamassa kun niitä sanottaisi jonkun erityisen tekemiksi, kadottaisivat\nkansanrunollisen arvonsa.\n\nOppineitten runot siinä kohta erotaksen kansanrunoista, etteivät\nole _ajatuksesta syntyneitä, vaan ajattelemalla tehtyjä_. Tekijä ei\npakoteta sydämensä kyllyydeltä runoilemaan, vaan runoilee omalta\npäättömältänsä. Siinä on muuttunut _työksi_, mikä kansanrunoissa oli\n_ilmauma_; elävän käen ääni metsässä kuvakäen kukunnaksi seinäkellossa;\nluonnon puro kaivetuksi vesiojaksi; luontanen metsä istutetuksi\npuistoksi. — — — Oppineitten runoelmissa pilvi itsestään ei ala\nsataa, vaan esinnä tehdään pilvi, jonka sitte annetaan sataa, s.t.s.\noppinut runoille ruvetessansa ensin kokee mielensä ja sydämensä sillä\naineella täyttää, josta päätti runoella. — — — Vielä on seki oppineille\nhaitaksi, että kun nuoruudesta aikain harjottavat itsiänsä moninaisten\nainetten tutkinnoissa, usein unehuttavat ne, jotka lapsuudesta oikein\ntunsivat, eivätkä aina opi uusia täydellisesti, vaan puuttuvaisesti\ntuntemaan.»\n\nVähäistä myöhemmin Lönnrot näille kahdelle äärimmäisyydelle, vanhalle\nkansanlaululle ja oppineiden runoille, esittää väliasteen, uudemman\nkansanlaulun. Hänen oma myötätuntonsa on ilmeisesti ensinmainitun\npuolella: sen yksinkertaisessa selvyydessä ja välittömyydessä ovat\nsisällys ja muoto, sana ja nuotti, klassillisessa sopusoinnussa.\nJotta lukija itse voisi tehdä vertailuja, sisältyy Kantelettaren\nesipuheeseen 24 uudempaa suomalaista kansanlaulua, niiden joukossa\nmyöskin Satakunnasta (?) muistiinmerkittynä Eerik Ticklénin »Neion\nvalitus». Toisena vertauskohtana on viisi Herderin »Stimmen der Völker\nin Liedern»-kokoelmasta suomennettua laulua: lappalainen, eskimolainen,\nsisilialainen, liettualainen ja kreikkalainen. Käännös on hyvin vapaa,\nja kun runomitta lisäksi on muutettu kalevalaiseksi, ei alkuperäistä\nsävyä ole paljoa jäänyt jäljelle. Mainitessaan kansanrunouden ja\nuskonnon suhteesta, mikä kysymys 1830-luvun keskimailla oli voimistuvan\nherännäisyyden vuoksi tullut uudelleen polttavaksi, Lönnrotin sanoissa\non kipeästi eletyn ja saavutetun vakaumuksen tuntu. On muistettava,\nettä hän vähää ennen vastoin aikomustaan oli joutunut antamaan\nalkuaiheen herännäisiä koskevaan sanomalehtiväittelyyn, että häntä\nitseänsä oli syytetty »epäkristilliseksi», eräät oppineetkin ihmiset\nolivat pitäneet kansanlauluja turmiollisina, ja lopuksi, että hän\nitse oli läpikäynyt uskonnollisen murroksen. Tätä taustaa vasten\nkatsoen Lönnrotin lausunto näyttäytyy täydessä ylevyydessään ja\nhumaanisuudessaan:\n\n»Sillä niin jumalattomat mielestämme emme ole'kaan, että ehdolla\nhankkisimma esteitä kristilliselle elämälle, jolla ilmanki hankkimatta\nkyllä lienee vastusta maailmassa. Sen sanomma vielä kertoen, että vielä\nnytki, kaiken ja monivuotisen vaivamme perästä, saisivat paikalla\npräntin siasta lieteen lentää nämät laulut ja virret, jos niistä\nmainitussa [uskonnollisessa] kohdassa mitään haittaa, vastusta eli\nmuuta hämmennystä pelkäisimmä.»\n\nHyvin omintunnoin samoin kuin Kalevalasta Lönnrot saattoi\nKantelettaresta vakuuttaa, ettei ollut siihen omiansa lisännyt. Vain\nani harvoilla sen _säkeillä_ ei ole kansanomaista vastinetta, mutta ani\nharvat sen runot ovat yhden laulajan toisintoa ilman mitään lisäyksiä\nja korjauksia.\n\nEräässä kohdin Kantelettaren julkaisija on johdonmukaisesti poikennut\nkansanomaisista toisinnoista, minkä jälkimaailma varmasti hyväksyy:\nhän on niistä poistanut ruokottomat tai nykyisen käsityksen mukaan\nruokottomilta näyttävät säkeet joko pyyhkimällä tai useasti vain\nmuutamia kirjaimia korjaamalla.\n\nNimen valinnasta julkaisija leikkisästi huomauttaa uskoneensa laulut\nkanteleen haltianeidon, Kantelettaren huostaan, koska tämän huolet\nmainitusta soittokoneesta ovat vähentyneet ja pian loppunevat\nkokonaan, s.o. kanteletta ei enää maassamme käytetä. Tässä on joukossa\nsikäli tottakin, että Lönnrot pitää runoa ja säveltä erottamattomina\nsisaruksina, mitä hän runomittaselvittelyissäänkin aina korostaa.\nKantelettaren ensimmäisen painoksen liitteiksi hän on painattanut 20\nrunosävelmää, 22 uudempien kansanlaulujen sävelmää ja yhden toisinnon.\nNuottiliite oli laulunopettaja F.A. Ehrströmin toimittama.\n\nKieli- ja oikeinkirjoitusasu on samoin yhdenmukaistettu kuin\nKalevalassa huolimatta siitä, missä kukin runo on muistiinmerkitty.\nNiitä, jotka harvoissa Hämeen runoissa pahastuvat, ettei kirjakielen\nd:llä ole mitään vastinetta, julkaisija leikkisästi kehoittaa\nkorjaamaan kohdat kirjoitus- tai painovirheinä.\n\nKanteletar sai yhtä innostuneen, mutta vielä välittömämmän vastaanoton\nkuin Kalevala. Tämä ilmenee m.m. siitä kääntämisinnosta, jolla\nsen lyyrilliset helmet koetettiin saattaa suomea taitamattomien\nulottuville: 1840-luvulla ilmestyi lehdissä ja antologioissa\nneljättäsataa ruotsinnosta Kantelettaren runoista. Kääntäjien joukossa\non julkaisijan lisäksi silloisen sivistyselämämme edustavimpia miehiä;\nRuneberg, Snellman, Castrén, Cygnaeus, Nervander, Ahlqvist, Kellgren,\nFabian Collan, William Nylander. 1840-luvun keskivaiheilla Lönnrot\nsuunnitteli Kantelettaren runoruotsinnosten julkaisemista yhtenäisenä\nvalikoimana, mutta aie raukesi. Huomattavimmat käännösvalikoimat ovat\nRafael Hertzbergin ruotsinnos (1870), Hermann Paulin saksannos (1882),\nAladár Bánin unkarinnos (1907) sekä August Annin vironnos (1931).\n\nKalevala — Kanteletar: muinaisuutemme kallisarvoiset ja toisistaan\nerottamattomat kaksoset. Edellinen valtaa suurpiirteisyydellään,\nse on antanut ja antaa historian ja myyttien tutkijalle ja niiden\ntaiteelliselle elävöittäjälle ainesta laajasuuntaisiin, vieläpä\nhuimaaviin näköaloihin. Kanteletar taas tenhoaa välittömyydellään. Sen\nrunonäyistä ei etsi kansamme historiallisten vaiheiden eikä uskomusten\nkangastelua, siinä ailahtelee sen tunne-elämä moninaisuudessaan,\nrikkaudessaan ja kaikissa tilanteissaan: jokainen ikäkausi on menneinä\nvuosisatoina sen säkeisiin valahduttanut iloansa, leikkiänsä, ivaansa\nja ennen kaikkea murhettaan ja kaipaustaan, ja jokainen jälkeentuleva\nsukupolvi on niistä löytävä omien mielenliikkeittensä kuvastelua.\n\n\n\n\n9. Sananlaskut ja arvoitukset.\n\n\nKaikista kansanrunouden ja -tietouden lajeista ovat sananlaskut ja\narvoitukset saaneet elää ja versoa kaikkein suopeimpien tähtien alla.\nKun uskonpuhdistuksen alkaessa ruvettiin kansanrunoutta vieromaan\njumalattomuutena, niin ei sananlaskuja saatettu samaan tuomioon.\nOlihan niillä kunnioitettu esikuva itse Pyhässä Raamatussa, Salomon\nsananlaskuissa, ja uskonpuhdistuksen suuret johtajat Luther ja\nMelanchton olivat saarnoissaan ja kirjoituksissaan rahvaanomaisuutta\nja nasevuutta tavoitellen viljelleet niitä runsaasti. Ei näin ollen\nole ihme, että sananlaskuja tavataan jo 1500- ja 1600-luvuilla useita\nkymmeniä huomattavimpien kirkonmiestemme käsialoissa Agricolasta\nGezelius nuorempaan asti, harvoista maallisista kirjailijoistamme\npuhumatta. Sananlaskujen keruu ja julkaiseminen alkaa myös varhemmin\nkuin minkään muun kansanrunoudenhaaran. Jo 1600-luvun keskivaiheilla\noli Tammelan kirkkoherra Lauri Pietarinpoika Aboicus eli Tammelinus\nmerkinnyt muistiin suuren joukon sananlaskuja, ja keruuta oli jatkanut\nhänen poikansa Lohjan rovasti Gabriel Tammelinus. Tätä kokoelmaa oli\nPaimion rovasti ja etevä suomen kielen taitaja Henrik Florinus vielä\ntäydentänyt ja toimittanut sen monien kehoituksesta painetuksi 1702.\nFlorinuksen kokoelma on aakkosellisesti järjestetty ja varsin runsas\nsisältäen puolisentoista tuhatta sananlaskua. Sananlaskujen kerääjinä\nja julkaisijoina ovat edelleen ansioituneet H.G. Porthan, Kr. Ganander,\nJaakko Juteini ja K.A. Gottlund. Vuoteen 1832 mennessä, jolloin\nLönnrot ryhtyi runojen ohella merkitsemään muistiin sananlaskuja,\noli niitä julkaistuna n. 2.000 erilaista. Omien suurien keräelmiensä\nlisäksi Lönnrot sai käyttääkseen kymmenkunta Suom. Kirj. Seuralle\nsaapunutta kokoelmaa. Aluksi Lönnrot aikoi erikseen mainita kunkin\nkeräelnät, mutta kun sama sananlasku esiintyi usealla, niin hän jätti\nsen tekemättä ja lisää kuvaavaan tapaansa: »Vähäpä tuosta, ken heidät\nkokosi; se paras, että ovat kootut. Ne ovat Suomen kansan yhteinen,\nei kokoiliain erityinen tavara.» Kun ainekset olivat koossa, oli\njatko Kalevalan ja Kantelettaren toimitustyöhön verraten leikintekoa.\nAineksen seulonta ei tuottanut vaikeuksia: kirjaan oli koetettava saada\nkaikki sananlaskut, aivan mitättömiä ja siivottomia lukuunottamatta.\nMilloin toisinnot poikkesivat vähänkin enemmän toisistaan, ne voi ottaa\njoukkoon eri numeroina.\n\nJärjestelyssä Lönnrot noudatti samaa periaatetta kuin kaikki\naikaisemmat sananlaskujen kokoajat ja julkaisijat, Gottlundia\nlukuunottamatta, nimittäin aakkosellista. Näin tuli aivan eri aiheita\nperäkkäin, mutta ei tarvinnut aineksen sijoittamisessa pitkälti\naikailla. »Suomen kansan sananlaskuja», joka sisälsi 7.077 numeroa,\nilmestyi v:n 1842 lopussa 500 kpl:n painoksena.\n\nEnsimmäinen suomalainen arvoitusjulkaisu on Kr. Gananderin »Aenigmata\nfennica. Suomalaiset arvotuxet, vastausten kansa. Kootut kahdexantoista\najastaikaa» (1783). Se näyttää sisältävän 337 numeroa, mutta kun saman\narvoituksen toisinnot ovat eri numeroina ja muutama kymmen on aivan\nmitätöntä, julkaisu on niin pitkäaikaiseksi työksi varsin vaatimaton.\n\nSyysmatkaltaan 1835 Lönnrot toi saaliinaan puolentoista sataa\nuutta arvoitusta, jotka oli merkitty Gananderin »Arvoitusten»\nvälilehditettyyn kappaleeseen, ja ryhtyi niitä jo silloin järjestämään\nja puhtaaksikirjoittamaan. Suurretkeltä 1836—37 palatessa oli\narvoituksien luku kohonnut jo n. 1.200:aan, joista Lönnrot arveli\nkuitenkin neljänneksen tai kolmanneksen olevan arvottomia tai\nsopimattomia julkaistaviksi. Arvoitukset olivat kaikki peräisin Suomen\nja Venäjän Karjalasta ja Kajaanin läänistä. Näiden lisäksi Kajaanin\nlääkäri sai tovereiltaan ja Suom. Kirj. Seuran arkistosta erinäisiä\nlisiä. Järjestelyyn nähden Lönnrot ensin vähän horjui aineenmukaisen\nja aakkosellisen välillä, mutta valitsi sitten viimeksimainitun\nkuten sananlaskuissakin. Tästä järjestyksestä johtuvaa hankaluutta,\nettä samanaiheiset ainekset joutuivat hajalleen, hän koetti auttaa\nhakusanaluettelolla. Levätessään Kuusamossa kolmisen viikkoa vuosien\n1836—37 rajalla kahden pitkän kierroksen välissä Lönnrot kirjoitti\nkeräelmänsä puhtaaksi aakkosjärjestykseen. Niitä tuli 921 numeroa,\nlukuunottamatta lähes satakuntaa sanoiltaan tai ratkaisultaan\nsopimatonta, jotka pantiin erilleen.\n\nPieni viimeistely ja puhtaaksikirjoitus — ja Lönnrotin keräämät\narvoitukset olisivat voineet ilmestyä painosta jo 1837. Mutta matkat\nja muut tärkeämmät ja kiireellisemmät työt lykkäsivät julkaisemisen\nvuodesta vuoteen, ja niiden kuluessa ilmestyi vanhan käsikirjoituksen\nreunoihin ja rivien väliin lisiä kuin itsestään. Sen johdosta, että\nGanander ilmoittaa keränneensä 337:ää arvoitustansa kahdeksantoista\nvuotta, Lönnrot mainitsee yhtä monessa päivässä miltei millä seudulla\ntahansa saavansa kokoon yhtä suuren määrän. Joskus hän käytti sitä\ntapaa, että lupasi jokaisesta arvoituksesta, jota ei pystynyt\nratkaisemaan, esittäjälle 2—3 kopeekkaa. Vertauksen vuoksi Lönnrot otti\nmukaan myös 135 virolaista, kirjallisuudesta poimittua arvoitusta.\n\nVaikka Lönnrotin v. 1844 julkaisema »Suomen kansan arvoituksia» on\nnoin viisi kertaa rikkaampi kuin Gananderin julkaisema ja toisin\njärjestettykin, hän painatti viimeksimainitun sepittämän esipuheen\nkokonaan, joskin vähän korjattuna kirjansa alkuun ja supisti\nvaatimattomasti oman sanottavansa vain sen lisäyksiksi ja alaviitoiksi,\nniinkuin olisi ollut kysymys toisesta painoksesta.\n\nLönnrotin kansanrunoutemme piiristä noutamasta neljästä kulmakivestä\ntämä viimeinen saavutti nopeimman menekin. Ensimmäisen painoksen\nloputtua viidessä vuodessa oli uusi tarpeen. Sen Lönnrot toimitti 1850\npoimien Suom. Kirj. Seuran saamista keräelmistä puolen viidettäsataa\nnumeroa lisää ja eräistä Virossa hankkimistaan kirjoista 53 virolaista\narvoitusta. Tämä kirja, joka sisältää 2.224 suomalaista ja 189\nvirolaista arvoitusta, on siksi laaja, ettei vieläkään ole ilmestynyt\nsen täydellisempää.\n\n\n\n\n10. Tärkeimmät tutkimusmatkat.\n\n\nLönnrot on tehnyt lukuisien lääkärinmatkojensa lisäksi, joiden\nkestäessä hän merkitsi muistiin myös kansantietoutta, toistakymmentä\nvarsinaista tutkimusmatkaa. Useimmat niistä olivat vain viikon tai\npari kestäviä pistäytymisiä rajan taakse ja ulkonaisilta vaiheiltaan\nhyvin samanlaisia, niin esim. matkat elokuun lopulla 1832, syyskuussa\n1833, huhtikuun lopulla 1834, lokakuun lopulla 1834, huhtikuussa\n1835, elokuun lopulla 1835, syyskuussa 1838. Niiden suhteen viitataan\ntässä Suom. Kirj. Seuran Lönnrotin syntymän 100-vuotismuistoksi\njulkaisemaan teokseen »Lönnrotin matkat», jossa kutakin matkaa koskevat\nmuistiinpanot ja kirjeet on järjestetty yhtenäiseksi kokoelmaksi.\nOmaan ryhmäänsä kuuluvat jo kestonsakin vuoksi kesävaellus 1828, josta\nedellä on ollut puhe, retki 1836—7 sekä kaksi kielentutkimusmatkaa\n1841—42 ja 1844. Ensimmäinen oli enemmän huvia ja uteliaisuutta kuin\ntyötä, kesäistä kiertovierailua tuttujen ja tutun tuttujen luona ja\nlisäksi runonkeruuta. Sen perussävy on kirkkaan kesäsunnuntain, jolloin\nei tehdä työtä ja kuitenkin vilja kypsyy. Retki 1836—37 on sen täysi\nvastakohta: se on velvollisuuden ja tehtävän täyttämistä olosuhteista\nhuolimatta, tiettömien taipalien samoamista vieraalta vieraalle, ellei\nviholliselle, hengen vaaraa, koti-ikävää ja viikkokausien hedelmättömiä\nponnistuksia. Sen perussävy on Lapin talviyön, jolloin valoisimmankin\nmielen ajoittain valtaa epätoivo ja rauhallisintakin ahdistavat\nnimettömät kauhut.\n\nSaatuaan lääkintöhallitukselta vuoden virkavapauden ja Suom. Kirj.\nSeuralta 1000 ruplan apurahan Lönnrot lähti syyskuussa 1836 ylioppilas\nJ.F. Cajanin kanssa Uhtualle, jossa toverukset viipyivät kolme viikkoa\ntalvikeliä odotellen ja runsasta runovarastoa muistiinmerkiten. Sieltä\nLönnrot suuntasi yksin matkansa pohjoista kohti Pisto- ja Tuoppajärven\nkautta Kuusamoon ja sieltä edelleen Kieretin, Kannanlahden, Kuolan ja\nInarin kautta takaisin Kajaaniin, jonne saapui toukokuun alussa 1837.\nRunotaito tuntui niiltä karuilta seuduilta kuolleen ja matkanteko oli\nmitä rasittavinta ja hengenvaarallistakin. Tammikuussa 1837 Lönnrot\nkirjoitti matkatoverilleen mm.: »Tuskin uskotkaan, kuin Uhtuvasta\nlähettyäni maailma minusta näytti kamalalta. Sitä ikävätäni en voi\n'sanoilla sanoa, enkä virsissä veteä'. Olen usein ennenki Venäjän\npuolella ollut, vaan niin apialla mielellä en konsa vielä. Usein\ntulivat vielä toisella ja kolmannellaki päivällä veet silmihini. Voi\nkuinka mielelläni olisin jälkeesi kotiin kääntynyt, jos olisin kehannut\nja jos toisella puolella ei himoni olisi vetänyt minua ulommaksi\ntievustelemaan, mitä voisi löytyä. Ainaki pitää niillä seuvuin kerta\nkäyä, saa min saapi, ajattelin ma, ja ehkä toisten en enää pääsisikän.»\n\nVirkavapauden loppuosan Lönnrot käytti kiertämällä Vuokkiniemen ja\nSortavalan välisellä alueella toista sataa penikulmaa suureksi osaksi\njalkaisin.\n\nVaikka kolmisen kuukautta matkan keskivaiheesta oli mennyt aivan\nturhaan, oli yleistulos sentään tavattoman rikas:\n\n1) Mytologis-historiallisia runoja, joista useimmat Kalevalan\ntoisintoja ja täydennyksiä. Niiden keskuspaikkana olivat Vuokkiniemen\nja Paanajärven pitäjät.\n\n2) Loitsurunoja niin paljon, että niistä Topeliuksen ym. varhemmin\njulkaisemain kanssa tulisi painettuna ainakin 500 sivua oktaavoa.\n\n3) Kalevala-mittaisia lyyrillisiä runoja 274 kappaletta lyhyempää ja\npitempää, joista ennen painettujen kanssa tulee 500—600 sivua oktaavoa.\nNäitä laulettiin enimmin Suomen Itä-Karjalassa Pielisestä Kurkijoelle.\n\n4) Uudenaikaisia 7-jalkaisia loppusoinnullisia lauluja tavataan\nrunsaasti yli koko kielialueen, vieläpä Venäjän Karjalassakin.\nHuonoimmat säkeet hylätenkin karttuisi näistä suurempi kokoelma kuin\nkummastakaan edellämainitusta.\n\n5) Sananlaskuja löytyi yli koko alueen viitisentuhatta kappaletta,\njoista kolmannes tai neljännes ei ollut painattamisen arvoinen.\n\n6) Arvoituksien laita, joita kertyi n. 1.200 kappaletta, oli samoin.\n\n7) Satuja ja kaskuja oli muistiinkirjoitettuna lähes kahdeksankymmentä.\nNiitä esitettiin samoissa pitäjissä kuin lyyrillisiä runojakin ja\nlisäksi Venäjän Karjalassa.\n\n8) Uusia sanoja, lauseparsia ja huomioita murteista.\n\nLönnrot arveli, että näin oli saatu vasta puolet suomalaisesta\nkansanrunoudesta kerätyksi.\n\nTammikuun puolivälissä 1841 Lönnrot lähti Aunukseen aikoen Arkangeliin\nasti, mutta virheellisen passin vuoksi hänen oli Petroskoista palattava\nmiltei tyhjin toimin. Seuraavana syksynä hän lähti M.A. Castrénin\nkanssa uudelle kierrokselle pohjoista tietä Inarin, Norjan- ja\nVenäjän-Lapin kautta ja palasi yksin Arkangelista vepsäläisalueen tietä\ntakaisin. Lönnrot tuli kulkeneeksi viidettä sataa penikulmaa, ja matkan\ntavattomiin rasituksiin katsoen olivat suoranaiset tulokset vähäisiä.\nJollei ollutkaan suuri muistiinmerkitty kieliaines, oli ainakin\nvaivalloinen uranuurtajan työ sikäli tehty, että seuraavat tutkijat\nosasivat jo lähtiessään tarkemmin päämääränsä asettaa ja säästyä\npahimmilta tyhjiltä kierroilta.\n\nKun suureen suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaan oli tarkoituksena\nsisällyttää ainesta myös lähimmistä sukukielistä, Lönnrot suunnitteli\njo v. 1841 retkeä Viroon. Castrénin matkaseura houkutteli hänet silloin\nPohjois-Venäjälle ja Virossa vierailu toteutui vasta v. 1844, jolloin\nalkoi Lönnrotin uusi 5 vuoden virkavapaus.\n\nEnsimmäistä kertaa lähti näin suomalainen mies kielen- ja\nkansanrunoudentutkimuksia varten Viroon. Se vähäinen ja pintapuolinen\ntieto, joka veljeskansojen tutkijoilla viime vuosisadan alkupuolella\noli toistensa kielistä, perustui silloisiin perin puutteellisiin\npainettuihin apuneuvoihin. Kun Arwidsson esim. 1821 teki merkittävän\nehdotuksensa viron oikeinkirjoituksen uudistamiseksi, hän perusti sen\nvain erään virolaissyntyisen merimiehen lukemaan tekstinpätkään ja\nlausumiin sanoihin.\n\nAjankohta, jolloin Lönnrot lähti Viroon, oli myös erikoisen\ntähdellinen. Muutamia kuukausia varhemmin E.A. Ingman oli Suom. Kirj.\nSeuralle tehnyt suomen kielen oikeinkirjoituksen perusteelliseksi\nuusimiseksi ehdotuksen, johon Lönnrot suhtautui suopeasti.\n\nLahden eteläpuolella taas Eduard Ahrens oli oivallisessa kieliopissaan\n(1843) vaatinut viron kielen oikeinkirjoituksen korjaamista suomen\nesikuvan mukaan. Kummallakin taholla näkyi toivottavan tästä\nmurroksesta sisarkielien keskinäistä lähenemistä, ehkä suorastaan\nyhteistä kirjakieltä.\n\nParhaana oppaana Lönnrotilla oli lääkäri ja kansanrunouden kerääjä K.\nFählmann. Syys- ja lokakuun Lönnrot kierteli virolaisten asuma-alueen\netelärajoilla Valkia ja Vörua myöten. Tällöin vasta hän varsinaisesti\ntutustui virolaiseen rahvaaseen, sen kurjaan tilaan, joka suomalaista\nvierasta säälitti ja kuohutti. Matkamies olisi mieluummin tahtonut olla\n1.000 ruplan tuloilla Suomessa kuin 10.000 ruplalla Virossa, »koska\nvarmasti ehtisin kuolla ennenkuin tottua välinpitämättömänä katselemaan\ntäkäläisten moisionherrain sortaman rahvaan tilaa».\n\nSyystalven Lönnrot käytti Viron Oppineen Seuran laajojen sanakokoelmien\njäljentämiseen ja lähti ennen joulua Pietarin kautta palaamaan\nkotimaahan. Tästä kiertoretkestä oli se etu, että Lönnrot joutui\nsattumalta tutustumaan toiseen, siihen asti varsin vähän tunnettuun\nsukulaiskansaan, nim. vatjalaisiin. Poiketessaan Kattilan pappilaan\nerään entisen opintotoverinsa luo Lönnrot merkitsi parhaalta\nvatjaiaislaulajalta Anna Ivanovnalta muistiin n. 2.500 säettä.\n\nTähän päättyi puolentoista vuosikymmentä kestänyt tutkimusretkien\nsarja, jolle laajuuteen, tuloksien tärkeyteen ja monipuolisuuteen\nnähden on vaikea löytää vertaa. Vaikka Lönnrot suureksi osaksi vaelsi\njalkaisin, on hänen kulkemansa taival tänä kautena keskimäärin\ntoistasataa penikulmaa vuosittain, siis niinkuin Helsingistä Utsjoelle,\nvarsinaisia virka- ja lääkärinmatkoja lukuunottamatta. Lönnrotin\nreitit ulottuvat kauas suomalaisten asuma-alueen ulkopuolellekin.\nErikoisen tiheät ne ovat Suomen ja Vienan Karjalassa. Ainoastaan yksi\ntärkeä runoalue, nimittäin Inkeri, jäi Lönnrotilta keräämättä. Tämän\nperustavan keruutyön kokonaistulos ei ole tarkoin laskettavissa,\nkoska kaikki alkuperäiset muistiinpanot eivät ole tallella: vanhoja\nrunoja ja niiden toisintoja on n. 2.400 kappaletta, yhteensä n. 75.000\nsäettä, uudenaikaisia lauluja pari kookasta vihkollista, sananlaskuja\nkuutisentuhatta, arvoituksia toista tuhatta, satuja kahdeksisenkymmentä\nsekä suuri joukko sanamuistiinpanoja ja kielellisiä havaintoja suomen,\naunuksen, vepsän, viron ja lapin kielen alalta. Tämän keruutyön\nkantavuus ei johdu kuitenkaan etupäässä laajuudesta, vaan siitä, että\nsen arvokkain osa julkaistiin otollisessa asussa otolliseen aikaan.\nMuutamia vuosikymmeniä myöhemmin olivat suuret runonlaulajat Arhippa\nPerttunen, Ontrei Malinen ja Juhana Kainulainen iäksi vaienneet,\nmuutamia vuosikymmeniä varhemmin, Ruotsin vallan loppuaikoina, olisi\nniin kookkailla suomenkielisillä, maalliseen kirjallisuuteen kuuluvilla\ntuotteilla kuin Kalevala, Kanteletar ja Sananlaskut lukijakunnan\npienuuden ja kustantajain vähäväkisyyden vuoksi ollut tuskin mitään\nmahdollisuuksia päästä painosta.\n\nOikea mies suoritti oikean työn oikeaan aikaan.\n\n\n\n\n11. Sanomalehti- ym. kirjallisia töitä.\n\n\nNäiden pääharrastusten ohella Lönnrotilta riitti aikaa mitä\nerilaisimpiin kirjallisiin töihin. Sanomalehtien ja aikakauskirjojen\navustajana ja perustajana hänellä oli huomattava osuus. Hänen\ntiettävästi ensimmäinen julkaisunsa on sujuva ruotsinnos venäläisen\nkirjailijan Karamzinin runosta »Ranta» (Åbo Underrättelserissä\n14.II.1824). Toimiessaan apulaislääkärinä Oulussa syksystä 1832 Lönnrot\nsolmi suhteet »Oulun Wiikko-Sanomien» toimitukseen ja julkaisi sen\npalstoilla runoja, suomennoksia ja kansanlaulujen mukaelmia.\n\nPääkaupungin lehdistä Kajaanin piirilääkäri avusti innokkaimmin\n»Helsingfors Morgonbladia» niinä vuosina, jolloin J.L. Runeberg ja\nFabian Collan olivat sen toimittajina. Tuskin mitään kirjoitelmia\nluettiin niin jännittyneinä kuin Lönnrotin matkakertomuksia, kuvauksia\nKajaanin seudun hädästä ja lahkolaisuudesta (1835). Viimeksimainittu\nesitys saattoi ensinnä myöhemmän herännäisyyden sivistyneistön tietoon\nja aiheutti väittelyä, johon sekaantuivat myös runoilijat J.L. Runeberg\nja Lauri Stenbäck eri leirien edustajina. Varsin useasti Lönnrot\nlähetti lehteen myös »Kantelettaren» runojen ruotsinnoksia samoin kuin\nmyöhemmin »Borgå Tidningiin».\n\nV:n 1836 alusta Kajaanin piirilääkäri ryhtyi omalla vastuullaan\njulkaisemaan kerran kuussa ilmestyvää aikakauskirjaa »Mehiläinen», joka\nsisälsi kansantajuisia kirjoitelmia mitä erilaisimmilla aloilta aina\nlasku- ja lääkintäoppia myöten ja runsaasti näytteitä kansanrunouden\neri lajeista. Lehden liitteenä jaettiin Beckerin vanhanajan historian\nsuomennosta, J.F. Cajanin Suomen historiaa ja sekä toimittajan itsensä\nettä Kustaa Ticklénin mukailemaa Venäjän historiaa. »Mehiläinen»\nilmestyi vv. 1836, 1837, 1839, 1840. Viimeksimainitun vuoden kesäkuussa\nse tilaajien harvalukuisuuden vuoksi lakkasi tuotettuaan toimittajalle\npalkattoman vaivannäön lisäksi parinsadan ruplan tappion.\n\nHuolimatta kovista kokemuksista Lönnrot oli jo samana syksynä valmis\nryhtymään uuteen aikakauskirjayritykseen. Raahen, Oulun ja Kajaanin\npiirilääkärit päättivät syyskuussa 1840 tarkastusmatkalla tavatessansa\nperustaa tieteellisluonteisen ja isänmaallisaiheisen aikakauskirjan\n»Suomen». Toimituskuntaan liittyivät myöhemmin m.m. M.A. Castrén,\nGabriel Rein ja F.J. Rabbe. Ensimmäisinä vaikeimpina vuosina Lönnrotin\nosuus oli sekä laadun että määrän puolesta merkittävin: _Om finska\nordspråk och gåtor, Bidrag till finska språkets grammatik, Klaus Kurck\noch liten Elin, Muukalaisuudesta Suomessa_ ja _Kokeita suomalaisessa\nlaulannossa_. Tämä aikakauskirja, joka Kajaanin lääkärin hauskan\nkuvauksen mukaan pantiin Vornan sillan alla samppanjalla hätäkasteeseen\nennen syntymäänsä, niinkuin katolilaiset joskus ristivät sikiöt, joiden\neloonjäämisestä on vähän toiveita, on jo täyttänyt sata vuotta ja elää\nyhä — ainutlaatuista sitkeähenkisyyttä maamme aikakauskirjojen joukossa.\n\nV. 1843 ei maassamme ilmestynyt ainoatakaan suomenkielistä\nsanomalehteä, ja Kajaanin lääkäri piti miltei velvollisuutenaan\nherättää henkiin »Mehiläisen». Kun sitten saapui tieto, että J.V.\nSnellman alkaisi Kuopiosta käsin toimittaa sekä suomen- että\nruotsinkielistä lehteä, »Maamiehen ystävää» ja »Saimaa», niin Lönnrot\nliittyi kummankin avustajaksi. Edelliseen lähetetyistä kirjoitelmista\non merkittävin moniosainen ja helppotajuinen kertoelma kansamme\nvaiheista, jälkimmäiseen taas esitys suomalaisen runomitan perusteista.\nLönnrot asettui tässä kiihkeästi väitellyssä kysymyksessä jyrkästi\nklassillisten kielten ja vanhan kalevalaisen runomitan kestoperiaatteen\nkannalle.\n\nPelottomilla uudistusvaatimuksillaan »Saima» keräsi heti alussa\nuhkaavat ukkospilvet ylleen. Lönnrot varoitteli toimittajaa sävyisään\ntapaansa: »Koe sentähden velikulta pitää huolta Saima raukasta, ettei\ntulisi kovin 'nuorena nukahtamahan, verevänä vieremähän, kauniina\nkatoamahan'», mutta moittijoille hän oli aina valmis Snellmania\npuolustamaan: »Hänen tapansa on nyt kerta kaikkiaan sellainen,\nettä hän voi toimia vain radikaalisesti». V:n 184ö lopussa »Saima»\nlakkautettiin, ja Snellmanilla ei ollut mitään mahdollisuutta saada\nuutta lehteä omiin nimiinsä. Pyytäessään tässä heti Kajaanin lääkärin\napua hän kääntyi oikean miehen puoleen. Parhaatkin ystävät varoittivat\nLönnrotia ryhtymästä niin vaarallisen henkilön kanssa työtoveruuteen.\nVastaus on rauhanmiehen, mutta ei arkurin: »Viime kirjeessä\nantamasi varoitukset yhteistoiminnasta ja pelkosi seurauksista\nvoivat olla aiheellisia, mutta totta on myös, että ystävyys, jolle\nei tahdota mitään uhrata, on vähän tai ei minkään arvoinen. Jos\nLitteraturbladetkin aikoinaan lakkautetaan ja minutkin kielletään\nenää kirjoittamasta, niin lohduttaudun sillä, että se on kohtalon\nmääräämä, ja luen sitä enemmän, mitä muut ovat kirjoittaneet, niin\nkauan kuin se on sallittua — — —.» Tarjoutuipa Lönnrot korvaamaan\nosan mahdollisesta tappiosta ja luovuttamaan Snellmanille mahdollisen\nvoiton, jota ehtoa tämä tietenkään ei voinut hyväksyä. Vuosina 1847—49,\njolloin »Litteraturbladet» oli tosiasiallisesti Snellmanin vastuulla,\nLönnrot suoritti noin kolmanneksen toimitustyöstä. Hänen kirjoitelmansa\nkoskevat kansanvalistusta, raittiutta, kotimaista kirjallisuutta ja\nUuden Kalevalan valmistelua.\n\nVv. 1852-53 Lönnrot oli lääkärinvirkansa ohella »Oulun Wiikko-Sanomien»\nvastaavana toimittajana ankarimman sensuuriahdistuksen aikana. Lehden\nsisällys on monipuolisesti opettavaa ja esitystapa hyvin kansanomaista\nja leppoisan leikillistä. Kun miehestä mieheen valitettiin, että oli\nvaikea keksiä palstantäytettä ja useat lehdet sen vuoksi lakkasivatkin,\nei hyväntahtoinen lääkäri-toimittaja ollut tietääkseenkään: »Kaukana\nolkoon meistä näitten sanomain suhteen syyttää ulkonaisia esteitä,\njoitten tähden niitä muka ei olisi taidettu paremmin kirjoittaa — —\n— on ainetta yltäkyllin jos sadaksikin vuodeksi, johon ikään nämä\nsanomat tuskin tulevat, eivätkä tuskinkaan.» Työ oli miltei ilmaista.\nToimituspalkkioksi Lönnrot määräsi 75 ruplaa vuodelta, ja kustantaja\nlähetti hänelle sata. Ilman moitteen häivettäkään ja hymyilyttävänä\nsattumana Lönnrot myöhemmin kertoi sensorin saaneen »Oulun\nWiikko-Sanomien» pyyhkimisestä kaksin kerroin suuremman palkan kuin hän\nitse sen palstojen täyttämisestä.\n\nVielä vanhuusvuosinaankin Lönnrotilta pirahteli avustuksia eri\nlehtiin, erikoisesti turkulaisen kirjankustantajan J. F. Granlundin\n»Tähti»-lehteen vv. 1864—67. Toistasadassa numerossa on hänen\nlähetyksiään, joista useimmat virsiä ja niihin liittyviä huomautuksia.\n\nLönnrotin monivaiheinen toiminta julkisen sanan palveluksessa kesti\npuoli vuosisataa. Sinä aikana hän ehti olla kolmen lehden vastaavana\ntoimittajana, »Mehiläisen» 1836—37, 1839—40, »Litteraturbladin»\n1847—49, »Oulun Wiikko-Sanomien» 1852—53, ja hänen vakinaisesti\nja tilapäisesti avustamiaan lehtiä on toistakymmentä: »Åbo\nUnderrättelser», »Helsingfors Tidningar», »Helsingfors Morgonblad»,\n»Oulun Wiikko-Sanomia», »Borgå Tidning», »Sanansaattaja Wiipurista»,\n»Saima» ynnä sen liite »Kallavesi», »Kanava», »Suometar», »Finlands\nAllmänna Tidning», Polénin »Mehiläinen», »Tähti» ja »Kirjallinen\nKuukauslehti». Tämähän jo yksinään hyvin riittäisi tavallisen ihmisen\nelämäntyöksi. Lönnrotin suursaavutusten vuoksi unohdetaan miltei,\nettä hän oli myös sanomalehtimies. Tähän toimintaan sisältyy sentään\nniin perustava työ kuin kehittymättömän kirjakielemme käyttö ennen\nviljelemättömillä tiedonaloilla ja satojen uudissanojen luominen\n»Mehiläisessä», pelottomuus ja uhrautuva työtoveruus »vaarallisen»\nSnellmanin kanssa »Litteraturbladia» perustettaessa, nurkumaton sitkeys\ntehdä kaikkensa kansan parhaaksi pahimman sensuuriahdingon aikana\n»Oulun Wiikko-Sanomissa» ja koko ajan omaa voittoa etsimätön aulius\nniin suurissa kuin pienissäkin tehtävissä.\n\nKun Lönnrot v:n 1844 alusta sai viiden vuoden virkavapauden suuren\nsanakirjan valmistamista varten, niin monen monet ja hyvinkin\ntärkeät sivutehtävät tulivat päätyön tielle. Juuri siksi, että\nhänellä tiedettiin olevan sanakirjatyö käsillä, tungettiin hänen\nlaadittavakseen _Ruotsin, suomen, saksan tulkki_ (1847) ja\nprotokollasihteeri O. Meurmanin venäläis-ruotsalaisen sanakirjan\nsuomalainen osa. Ensinmainitusta paisui laaja teos, joka sisältää\nlähes kymmenentuhatta sanaa ja parituhatta lausepartta, siis\nrunsaammin kuin käytännöllistä tulkkikirjaa varten oli tarpeenkaan.\nJälkimmäiseen Lönnrot taas uhrasi satoja tunteja kaikkein kiireintä\nja tärkeintä työaikaansa, kun ketään muuta pätevää ja halukasta\navustajaa ei ollut saatavissa. Suomalaisten vastineiden ensimmäisen\nneljänneksen hän on itse laatinut ja tarkastanut D.E.D. Europaeuksen\nvalmistaman jatkon. Samoin Lönnrot on korjannut Europaeuksen laatiman\nruotsalais-suomalaisen käsisanakirjan ennen painatusta. Ettei Lönnrot\nottanut kummastakaan tarkastuksesta mitään palkkiota, johtui siitä,\nettä hän sääli Europaeuksen huonoja raha-asioita. Oudompaa on, ettei\nhänen osuuttaan edes mainita esipuheessa.\n\nMuita virkavapauden aikaisia tehtäviä olivat Paavo Korhosen koottujen\nrunojen julkaiseminen (1848), »Lukemiston» ja Uuden Kalevalan\ntoimittaminen. »Lukemisto», joka oli lähinnä laadittu koulujen suomen\nkielen opetusta varten, sisältää oivallisen kokoelman suomenkielistä\ntekstiä, sekä suorasanaista että runomuotoista, vieläpä näytteitä\nvanhasta kirjakielestä ja sukukielistä. Käsikirjoitusta kuljetettiin\nliian kauan tarkastusvaliokunnissa sekä Helsingissä että Viipurissa,\nkunnes v:n 1850 kielto teki painattamisen mahdottomaksi. Paremman ajan\nkoitettua Lönnrotin vaatimattomuus ja eräiden toisten saamattomuus\nhautasi kipeästi kaivatun teoksen käsikirjoituksena arkistoon.\n\n\n\n\n12. Uusi Kalevala.\n\n\nEi ollut Kalevalan ensimmäinen laitos vielä kirjapainosta lähtenyt, kun\nLönnrot syysmatkallaan 1835 oli saanut huomattavan määrän uusia runoja\nja entistä parempia toisintoja, ja vielä tuottoisampi oli suurretki\n1836—37. Jo tällöin hänellä oli mielessä Kalevalan uuden laitoksen\ntoimittaminen.\n\nSen julkaiseminen ei niin nopeasti kuitenkaan voinut tulla kysymykseen,\nkun ensimmäistä 500 kpl:n painosta oli runsaasti myymättä. Uuden\ntoimittamiseen Lönnrot ryhtyi vasta lokakuun loppupuolella 1845\nsovittaen paikoilleen D.E.D. Europaeuksen 1845 muistiin merkitsemät\nrunsaat lisät. Työssä sattui monen kuukauden keskeytyksiä. Muut\nkiireelliset puuhat olisivat ehkä vieläkin lykänneet Uuden Kalevalan\nvalmistelut, elleivät ulkonaiset seikat olisi miltei pakottaneet niihin\nryhtymään. Berliiniläinen professori W. Schott oli ryhtynyt luennoimaan\nsuomen kielestä ja kansanrunoudesta, ja kun Kalevalan ensimmäinen\npainos oli juuri loppunut, uhattiin, että se painetaan Saksassa\nuudelleen, ellei Suomesta ole kappaleita saatavissa.\n\nVasta toukokuun alussa 1847 Lönnrot voi täydellä todella ryhtyä\nKalevalan toimitukseen — kuitenkin vain toisen vakinaisen ja useiden\ntilapäispuuhien ohella. Kajaanin virastavapaalla piirilääkärillä oli\ntoista vuotta sellainen päiväjärjestys, että hän käytti kaupungissa\nkuusi tuntia päivittäin 9—3 sanakirjatyöhön ja Polvilassa aamuisin 4—8\nja iltaisin 7—10 Kalevalaan. Ahlqvist, joka oli Lönnrotille lähettänyt\nkuutisenkymmenen arkin laajuiset kokoelmansa, on yksityiskohtaisimmin\nkuvaillut itse toimitustapaa:\n\n»Kalevalan teentä käypi näin: hänellä on taulu edessä, jossa on\nKalevalan runot ja niiden sisällystä jälekkäin järjestettyinä.\nLukiesessansa kerääjän kirjasta niin ison palaisen kuin näkee yhteen\nkuuluvan, ja jos ei muista, mihin kohtaan se kuuluu, katsahtaa\ntauluunsa, etsii siitä runojen ainehistosta ja löytää sen aineen,\njohon edessänsä olevat sanat käyvät. Taulussa on sivujenkin numero\nylhäällä ja tämän numeron jälkeen aukaisee nyt paperilla välistetyn\nKalevalan, löytää etsittävän paikan ja kirjoittaa sen vastapäätä\npaperille kysymyksessä olevat säkeet. Kuta pitempi ja selvempi runo\non, sen paremmin juoksee tämä työ, kuta lyhempi, sitä usiammin tulee\ntaulusta ja kirjasta hakemaan. Itse sanoi kerkiävänsä noin kuusi\nlehteä päivässä. Vaan toiselle olisi paljon vaikeampi tämä työ, sillä\nL. muistaa melkeen joka sanan Kalevalasta ulkoa, eikä niinmuodoin\ntarvitse niin yhä katsoa tauluunsa, menee vaan suoraan Kalevalaan.\n— Hänen ahkeruutensa on niin suuri, että matkoillensakin ei koskaan\nlähde erinäisettä työttä, ja ystäviensä seuraankin ottaa työn mukaansa,\nkirjoittaa ja puhuu kuitenkin seuran kanssa ja on iloinen. — Hänen\nluonnossansa on hyväntahtoinen nauru peräseinä.»\n\nVaikkei ollut vikaa työn järjestelyssä eikä tekijän ahkeruudessa, työ\nvaati sittenkin tavattomasti aikaa ja kärsivällisyyttä, kuten näkyy\nselvimmin hänen omista kirjeistään:\n\n»Niin herkeämättä olen uurastanut tulevan uuden Kalevalan\ntoimittamisessa, että tuskin olen tahtonut riistäytyä siitä siksi\naikaa, mikä tarvitaan kirjeiden kirjoittamiseen. Koska Venäjän Karjalan\nrunot nyttemmin ovat sikäli kerätyt, ettei paljoa liene jäljellä,\nniin katson ehdottomaksi velvollisuudekseni nyt kerta kaikkiaan käydä\nlävitse kaikki mahdollisimman tarkasti. Mutta kymmenisen kirjaa paperia\ntiheätä käsikirjoitusta ei ole niin helposti läpikäyty. Miettiminen,\netsiminen ja sen paikan löytäminen, johon jokin säe on sijoitettava\nKalevalaan, vie niin uskomattoman ajan, etten useasti ehdi enempää kuin\n2—3 arkkia päivässä, enkä ehtisi luultavasti senkään vertaa, ellen\njoka päivä astelisi vanhempieni luokse maalle ja siellä kirjoittaisi,\nniin kauan kuin suinkin jaksan istua. Olen kuitenkin päättänyt,\nettei mikään saa pakottaa suurempaan kiirehtimiseen, koska vain\ntällaista äärimmäisen tarkkaa menetelmää käyttäen voin toivoa saavani\ntyön lähimain asianmukaiseen kuntoon. Jos haluavat, painattakoot\nsaksalaiset vaan entisen painoksen uudelleen sellaisenaan, ja sanakirja\nviivästyköön vuoden.»\n\nSyksystä 1848 kevääseen 1849 Lönnrot vietti rauhallisessa Laukossa\nvoidakseen täysin keskittyä työhönsä. Kalevalan toisesta painoksesta\npaisui kaksi kertaa laajempi kuin ensimmäinen, 22.795 säettä jaettuna\n50 runoon, mutta tämä ei ollut niin paljon seurauksena uusista\nepisodeista, joista tärkeimpiä olivat ihana Kullervo-runosto,\nVäinämöisen ohrankylvö sekä Ahdin ja Kyllikin valat, vaan\nkertosäkeiden, loitsujen ja lyyrillisen aineksen lisäämisestä\nvielä suuremmassa määrin kuin Vanhaan Kalevalaan. Tämä menettely\non taiteelliselta kannalta tuskin ollut eduksi, ja näin on myös\nyhä enemmän etäännytty runonlaulajien alkuperäisestä laulutavasta.\nToisaalta on jälkimmäisessä laitoksessa kansalliseepoksemme rakenne\nkiinteämpi ja jaksojen toisiinsa liittyminen luontevampi, esim.\nVäinämöisen ammunta ja Aino-jakso, jotka edellisessä ovat lopussa\nverraten irrallaan, ovat jälkimmäisen alkuosaan kiinteästi sidotut,\nsitten kun Ainon veli, Joukahainen, ja kyyttösilmä lappalainen on\nsamastettu; maailman luojana ei ole enää Väinämöinen, vaan Vein emonen\n(= Veden emonen) jne. Esipuheen julkaisija allekirjoitti nimipäivänään,\nhuhtikuun 17 p. 1849. Painos, jonka suuruus oli kaikkiaan 1.250\nkappaletta, valmistui joulukuun puolivälissä 10—12 p:n tienoilla, joten\nlomalle lähtevät ylioppilaat saivat niitä mukaansa kotiseudullaan\nmyytäväksi.\n\nLönnrotin osuutta Kalevalan kokoonpanossa voidaan tuskin\nsattuvammin muutamilla sanoilla ilmaista kuin hän itse on tehnyt\n»Litteraturbladissa» (1849): »En voinut pitää toisen laulajan\njärjestystä toista alkuperäisempänä, vaan selitin molemmat syntyneiksi\nsiitä halusta, mikä jokaisella on asettaa tietonsa johonkin\njärjestykseen ja joka sitten, laulajien yksilöllisen esittämistavan\nmukaan, oli saanut aikaan erilaisuudet. Viimein kun ei yksikään\nlaulajista kyennyt kilpailemaan keräämieni laulujen paljouden puolesta,\narvelin itselläni olevan saman oikeuden kuin useimmilla laulajillakin,\nnim. saada järjestää runot siten kuin ne parhaiten toisiinsa sopivat —\ntai, puhuaksemme runon sanoilla:\n\n    Itse loime loitsijaksi,\n    Laikahtime laulajaksi,\n\ns.o. pidin itseäni runonlaulajana, yhtä hyvin kuin hekin.»\n\nTärkeätä on muistaa, että tämä lausunto ei koske vain v:n 1849\nKalevalaa, vaan myös sen ensimmäistä painosta, vieläpä Alku-Kalevalaa.\n\nKalevalan toista painosta ei otettu vastaan läheskään yhtä suurella\nihastuksella kuin ensimmäinen — siksi paljon olivat vaatimukset\nehtineet kasvaa. Useat lausuivat toivomuksen, että Lönnrot itse\ntai joku toinen toimittaisi vielä uuden korjatun painoksen. Mitä\nuseampi vuosi on kulunut, sitä vähemmän on kenelläkään ollut tähän\nhalua, puhumatta luonnollisesti ns. lyhennetyistä, kouluopetusta\nvarten tarkoitetuista laitoksista, jollaisen Lönnrot itsekin laati\njo 1862. Kalevala on kansallisromanttisen kautemme suurluoma ja\nsiihen kiinteästi kuuluva, juuri sen toinen painos on saavuttanut\nkirjallisuudessa ja henkisessä elämässämme verrattoman ja hallitsevan\naseman. Pyramideja ja goottilaisia katedraaleja ei voi suhteiltaan\nparantaa, jonkin halkeaman voi varovasti korjata.\n\nKalevala on vaikuttanut suomalaiseen hengenelämään syvästi,\nmonipuolisesti, vieläpä sen ensimmäinen ja toinen painos eri tavoin.\nVanhaa Kalevalaa voivat lukea verraten harvat, sitä tunnettiin\netupäässä ihailevista selostuksista. Mutta tieto, että mahtavien\nnaapurien varjossa eläneellä kansallamme, jolta kirjallisuus\nsanan ankarimmassa mielessä puuttui, oli kansalliseepos, vaikutti\nkansallisesti ja valtiollisestikin herättävästi ja rohkaisevasti.\nEdustihan eepos ajan taidekäsityksen mukaan jo sellaisenaan\nkirjallisuuden kukkaa, ja kansalliseepoksesta voivat ylpeillä vain\nhistorian maineikkaimmat kansat.\n\nUuden Kalevalan vaikutus on ollut huomattavasti toinen, läheisempi ja\nsanoisiko: henkilökohtaisempi. Laajat kansankerrokset sivistyneimmistä\nyksinkertaiseen rahvaaseen asti ovat omakohtaisesti, vieläpä\nkoulussakin tutustuneet kansalliseepoksemme uuteen laitokseen: suuri\nosa sen katsomuksista, kauneuksista ja kielellisistä rikkauksista\non uudelleen siirtynyt kansamme eläväksi henkiseksi omaisuudeksi.\nTästä on seurauksena, ettei Kalevala ole enää vain kansallisen\nluottamuksen ja itsetunnon kohottaja, vaan siitä tulee luovan\ntaiteellisen innoituksen lähde. Fredrik Cygnaeus sepittää loistavan ja\nsyväaatteisen tutkielmansa Kalevalan traagillisesta aineksesta, »Det\ntragiska elementet i Kalevala» (1853). Aleksis Kivi luo »Kullervon»\n(1860), ensimmäisen suomenkielisen murhenäytelmän, joka tämän\nkunnian ansaitsee. Maalari R.W. Ekmanin mielikuvitusta askarruttavat\nkansalliseepoksemme aiheet jo 1850-luvun alussa, ja vuosikymmentä\nmyöhemmin valmistuvat hänen monet kalevalaiset taulunsa, joista\ntunnetuin on ylioppilastalon musiikkisalin »Väinämöisen laulu».\nTaiteilijan kivipiirrossarjaa »Kalevala, Suomen urostarina», johon\nhän oli suunnitellut kuutisenkymmentä kuvaa, ilmestyy kannatuksen\npuutteessa vain kahdeksan. Kuvanveistäjä C.E. Sjöstrand muovaa\nkuvapatsaat »Kullervo-lapsi katkoo kapalovyönsä» (1859) sekä »Kullervon\nsurma» (1868) ja yliopiston eteishalliin Väinämöisen laulusta\nkohokuvafriisin (1865). F.J. v. Schantz säveltää »Kullervo»-alkusoiton\n»Ainamo»-nimiseen laulunäytelmään (1860) ja Fredrik Pacius S.\nTopeliuksen satunäytelmän »Kypron prinsessa» (1860), jonka aihe on\nLemminkäisen tarinasta.\n\nLähinnä seuraavana vuosisadan neljänneksenä, noin vv. 1865—90, on\nhavaittavissa ilmeinen heikkeneminen kansalliseepoksen vaikutuksessa\nhenkiseen elämäämme, vieläpä sen ihailussakin. Edellisien\nvuosikymmenien rajaton ja sokea ylistely herätti vastavaikutuksekseen\nliiankin kriitillisen asenteen. Alettiin yhä innokkaammin odottaa\ntäsmällistä ja kylmän asiallista selitystä siitä, missä määrin\nLönnrotin työ todella perustui kansanomaisiin aineksiin ja mitä hän\ntahtoen tai tahtomattaan oli niihin omaa lisännyt. Epätietoisuus tästä\nantoi viime vuosisadan kolmannella neljänneksellä aihetta pelkoon, että\nedellinen osuus supistuisi jälkimmäisen rinnalla varsin vähäiseksi.\nAhlqvist mainitsee, että Kalevalan ja Lönnrotin ystävät vapisivat,\nkun oli vastattava kysymykseen, millä oikeudella Lönnrot oli ryhtynyt\nensin yksittäisten runojen, sitten tärkeimpien eepillisten aiheryhmien\nyhteensovittamiseen. Tämä aineksia kriitillisestä seulova suunta sai\nvoimakkaan virikkeen, kun A. Borenius(-Lähteenkorva) 1873 löysi suuren\njoukon kateissa olleita Lönnrotin käsikirjoituksia Keckmanin papereiden\njoukosta ja kun vuosikymmentä myöhemmin Kalevalan kokoonpanijan muutkin\nkansanrunojen muistiinpanot joutuivat Suom. Kirj. Seuran arkistoon\ntutkijain käytettäviksi. Myöskin Kalevalan kokoonpanoa ja tyyliä\nvastaan oli viriämässä tyytymättömyyttä. Gottlund ja Europaeus, jotka\nrunonkerääjinä edustivat jonkinlaista asiantuntemusta, asettuivat\nKalevalaan nähden, edellinen jyrkästi, jälkimmäinen lievemmin\nkielteiselle kannalle. Näiden omalaatuisten erakkojen lausuntoihin\nei kuitenkaan kiinnitetty yleistä huomiota. Enemmän merkitsi, että\nankara ja arvovaltainen Ahlqvist 1860- ja 1870-luvuilla luennoidessaan\nKalevalasta poimi siitä sekä todellisia että runsaasti myös\nluuloteltuja tyyli- ja kielivirheitä. Kunnioituksesta opettajaansa ja\nsuomalaisen kirjallisuuden suurta patriarkkaa kohtaan hän julkaisi\nyksityiskohtaisen tarkastelunsa tulokset vasta hänen kuolemansa jälkeen.\n\nKalevalan syrjäytymiseen vaikuttivat myös aivan ulkonaiset syyt.\nValtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä kohoaa etualalle, ja v:n\n1863 valtiopäivillä syntyy pääasiallisesti kielellisillä perusteilla\nja sivistyneistön keskuudessa puoluejako: suomalainen puolue ja\nliberaalinen, sittemmin ruotsalainen puolue. Kalevalan tuntevat ja\ntunnustavat kansalliseepokseksi enää ne, jotka puhuvat suomea tai\npitävät sitä varsinaisena äidin- ja maamme kansalliskielenä. Vähäistä\nmyöhemmin 1880-luvulla kirjallisuuden ja kuvaamataiteiden alalla\nviriävä ja valtaan pääsevä realismi suhtautuu meillä kuten muuallakin\nvarsin kriitillisesti edeltäneeseen ihannoivaan romantiikkaan ja\nmuinaisaiheisiin yleensäkin. »Eikä minulla ole», kirjoittaa Juhani Aho\n1886, »koskaan ollut kylläksi isänmaallista innostusta lähteäkseni\nsuurten miesten jälkiä myöten Venäjän-Karjalaan tai Lappiin tai\nViroon tai muiden suomensukuisten kansojen luo runoja keräämään tai\nkansatieteellisiä riepuja ja rättejä penkomaan.»\n\nTämä puuska menee yhtä nopeasti ohi kuin realismimme lyhyt loistokausi.\nTutustuttuaan Pariisissa naturalisminvastaisiin ilmiöihin J. Aho\nmatkakirjeissään 1890 kehoittaa kirjailijoita ja taiteilijoita\nnimenomaan valitsemaan aiheita kansallisesta muinaisuudesta. Tätä\nkehoitusta ei olisi noudatettu niin mieslukuisasti, ellei suunta\ntodella olisi muuttunut. Kesällä 1890 A. Gallen-Kallela kiertelee\nKajaanin takaisilla seuduilla ja joutuu Kalevalan aihepiirin\nlumoihin. Seuraavana keväänä Savo-karjalainen osakunta panee toimeen\nKalevala-aiheisten harjoitelmien näyttelyn, johon osallistuvat paitsi\nGallen-Kallelaa Eero Järnefelt, Louis Sparre, S. Keinänen ja J. Kortman\nja joka herättää suurta huomiota.\n\nKesällä 1892 alkaa oikea pyhiinvaellus Kalevalan laulumaille,\nPohjois-Karjalaan. Taiteilijoista matkustavat sinne Gallen-Kallela\nuudelleen, Louis Sparre, Emil Wikström, Eero Järnefelt; säveltäjistä\nJean Sibelius; kirjailijoista Juhani Aho ja Santeri Ivalo, myöhemmin\nEino Leino. Hetken innostus unohtuu, mutta Gallen-Kallelan »Sammon\npuolustus», »Lemminkäisen äiti», »Kullervon kirous», Sibeliuksen\n»Satu», »Venematka», Lemminkäis-sarja, »Tulen synty», Eino\nLeinon »Helkavirret» tulevat aina todistamaan, että Kalevala on\nniin hedelmällisesti innoittanut suurimpia taiteilijoitamme ja\nkirjailijoitamme, että voi puhua kansallisesta renessanssista.\nKalevalan välillinen vaikutus on näin tehostanut välitöntä ja\nsaavuttanut mittasuhteet, joihin Lönnrotin elämäkerran yhteydessä\nsaattaa vain viitata.\n\nUlkomailla Uusi Kalevala sai suhteellisesti vielä ihastuneemman ja\narvovaltaisemman vastaanoton. Kansainvälisesti tunnetut tutkijat,\njotka Homeros-kysymys tai itämaiden suurten eeposten selvittely\nolivat johtaneet perehtymään kansalliseepoksemme, eivät ainoastaan\ntunnustaneet sitä suomalaisen kirjallisuuden ja sivistysmuodon\nedustavimmaksi luomukseksi, vaan asettivat sen maailmankirjallisuuden\nharvojen ja parhaiden kansalliseeposten rinnalle. Näin esim. Karl\nRosenkranz, Max Müller, Steinthal, M.A. Geffroy, F.C. Cook, D.\nComparetti ja monet muut.\n\nKalevalan kansainvälistä merkitystä todistavat uudistuvat ja miltei\nvoittamattomia vaikeuksia uhmailevat Kalevalan käännösyritykset.\nVanha Kalevala ehdittiin kääntää vain ruotsiksi ja ranskaksi. Uudesta\nKalevalasta on lukuunottamatta monen monia valikoimia ilmestynyt\nseuraavat täydelliset tai miltei täydelliset käännökset: 2 saksalaista,\n1 ruotsalainen, 2 ranskalaista, 2 unkarilaista, 2 englantilaista,\n1 venäläinen, 2 virolaista, 1 tšekkiläinen, 1 vähävenäläinen, 3\nitalialaista, 1 liettualainen, 1 lättiläinen, 1 hollantilainen, 1\nserbialainen ja 1 japanilainen.\n\n\n\n\n13. Suomen kielen professorina.\n\n\nSe, että Suomen ainoassa yliopistossa voisi olla suomen kielen ja\nkirjallisuuden professori, jonka oikeudet olisivat samat kuin muiden\nprofessorien, oli viime vuosisadan ensimmäisillä vuosikymmenillä niin\nmerkillinen ja mahdoton ajatus, ettei se voinut johtua kenenkään oman\nmaan miehen mieleen. Vain kehittyneemmän kansan kaukonäköinen edustaja\nsaattoi kotoisten olojensa perustuksella pitää sitä luonnollisena\nasiana. Kun sivistyshistoriassamme ikimuistettava tanskalainen\nkielentutkija Rasmus Rask keväällä 1818 Suomessa käydessään kuuli\nKustaa Renvallin suomalaisen sanakirjan suunnittelusta, hän piti\nteosta siksi tärkeänä, että ehdotteli toimittajan »vihreäksi oksaksi»\nprofessorinvirkaa. Suomen kielen professorinvirka oli sitten eri\nmuodoissa vireillä kolmisen vuosikymmentä, mutta lykkäytyi milloin\nmistäkin syystä.\n\nAivan yllättäen huhtikuun 8:ntena 1850 senaatin molempien osastojen\nyhteisistunnossa, jossa esitettiin surullisen kuuluisa sensuurikielto\nsuomenkielistä kirjallisuutta vastaan, mainittiin, että keisari\noli kanslerin mielipiteen mukaan päättänyt perustaa suomen kielen\nvakinaisen professorinviran, jonka haltijan oikeudet tosin olivat monin\nrajoituksin vähennetyt: hän ei saanut virkaan valtakirjaa kuten muut\nprofessorit, vaan ainoastaan määräyksen ja oli siis erotettavissa ilman\ntuomioistuimen päätöstä, ei ottaa osaa tutkintojen pitoon oppiarvoa\nvarten, ja vuosipalkka oli 1.000 ruplaa eli puolet siitä, mitä\ntoisilla vakinaisilla professoreilla. Täysin selvillä ei ole näiden\nkahden merkillisen ja vastakkaisia pyrkimyksiä kuvastelevan asetuksen\nyhteensattuma — konsistorin pöytäkirjassakin ne ovat peräkkäin —, mutta\naikalaisten kesken oli yleinen luulo, että jälkimmäinen oli tarkoitettu\nlieventämään edellisestä aiheutuvaa mielipahaa.\n\nSuomen kielen ja kirjallisuuden professorinvirka näytti olevan kuin\nluotu Lönnrotia varten, mutta mitkään suostuttelut eivät muuttaneet\nhänen käsitystään, että M.A. Castrén oli siihen pätevin. Kun virka\nCastrénin kuoltua keväällä 1852 tuli uudelleen vapaaksi, eivät\nvieläkään tehonneet yksimieliset vakuuttelut, että Lönnrot oli virkaan\nitseoikeutettu, vaan vasta ylioppilasosakuntien kehoituskirjelmä ja\nsentapaiset lausunnot kuin: »Yhtä hyvä ja parempikin lääkäri saadaan\nKajaaniin kuin Sinä» tai »Eihän Sinulla ole sydäntä jättää suomenkieltä\nsellaisiin käsiin» (nim. Gottlundin).\n\nPuolustettuaan väitöskirjaa _Om det Nord-Tschudiska språket_,\njonka ainekset oli kerätty vepsäläisten keskuudessa kesällä 1842,\nLönnrot nimitettiin lokakuussa 1853 suomen kielen ja kirjallisuuden\nprofessoriksi. Hänen tieteellisluonteiset julkaisunsa tältä kaudelta\novat jokseenkin vähäisiä kirjoitelmia: _Några ord om finskans,\nestniskans och lappskans inbördes förhållande (1853), Ueber den\nEnare-Lappischen Dialekt (1856), Minnestal öfver Akademikern, Dr.\nAnders Johan Sjögren (1855), Om ursprunget till Finnarnes Hiisi (1856),\nOm Finnarnes väderstreck (1856), Om de finska magiska runorne (1856),\nPiispa Henrikin surmavirsi (1857), Suomalaisia kielioppisanoja (1858),\nKasvikon oppisanoja (1859), Tre ord om och ur Finska fornsången\n(1858), Paavo Korhonen och Zachris Topelius d.ä._ sarjassa »Finlands\nminnesvärde män» (1857), _Kielitutkimusta_ (Mehiläinen 1862).\nSuomen kielen professorin ensimmäinen velvollisuus ei ollutkaan\nsiihen aikaan niin paljon tieteellisen tutkimuksen edistäminen kuin\nvirkamiehenalkujen käytännöllinen opastaminen ymmärtämään kansan kieltä\nja heidän kuulustelemisensa. Luennoissaan Lönnrot käsitteli etupäässä\nKalevalaa ja suomen kielioppia ja juuri käytäntöä silmällä pitäen\nkäännätti suullisesti ja kirjallisesti eriaiheisia tekstejä suomeksi.\nSyksyllä 1856 hän ryhtyi esittämään suomeksi mytologiaa, mikä on\nHelsingin yliopiston ensimmäinen suomenkielinen luentosarja.\n\nKeväällä 1862 Lönnrot otti täysinpalvelleena eron professorinvirastaan,\nei siksi että olisi työhön kyllästynyt, vaan siksi että virkaan oli\nkehittynyt pätevä hoitaja, August Ahlqvist.\n\n\n\n\n14. Käytännöllisenä suomen kielen viljelijänä.\n\n\nPaljon suurempi kuin teoreettisena tutkijana on Lönnrotin merkitys\nkäytännöllisenä kielenkäyttäjänä, sinä miehenä, joka murteiden\ntaistelun sekasorrosta tehokkaimmin johdatti kohti kaikkien\nsuomalaisten vähitellen omaksumaa yhteistä kirjakieltä, huolimatta\nsiitä, että hänen oma tyylinsä, varhempina vuosina varsinkin, on\npitkälauseista ja kankeata ja olisi melko raskasta lukea, ellei tavan\ntakaa leikillinen käänne sitä kirkastaisi. Hänen päätarkoituksensa\nei ollut kirjoittaa suomea »oikein», ei »kauniisti», tuskinpa edes\njohdonmukaisesti, vaan siten, että mahdollisimman monet sitä helposti\nymmärtäisivät. Länsisuomalaisen, varhaisemmassa kirjallisuudessa\njo jokseenkin vakiintuneen muotosysteemin hän kaikissa pääkohdissa\nsäilytti, rikastutti sitä tarpeen mukaan vain Itä-Suomen murteista\nlainatuin lisin, esim. refleksiivimuodoin, ja ennen kaikkea runsain\nsanavaroin. Monipuolisena suomen murteiden tuntijana Lönnrot\noli verraton uudissanojen sepittäjä. Näytteinä hänen omista ja\nkansanmurteista kirjakieleemme tuomistaan sanoista mainittakoon:\n_alkuperä, asianmukainen, elanto, elinkeino, elähdyttää, emämaa,\nennakoida, epävakainen, esitys, hallitusistuin, hyve, hyvittää,\nikimuistettava, itsenäinen, juontaa, jälkeläinen, kansallisuus, kerake,\nkielioppi, kieltolaki, kirjain, kirjallisuus, kuume, laskimo, lause,\nlukemisto, markka, mietelmä, monikko, muistelma, muodostua, mukaella,\nmuste, näyttelijä, pahe, penni, potilas, pöytäkirja, runoelma,\nsivistys, sopimus, suudelma, tapahtuma, tasavalta, toisinto, valtimo,\nyksikkö, ylimielisyys, äänioikeus_ jne. On vaikea käsittää, kuinka\nsatasen vuotta sitten voitiin tulla toimeen ilman näin tärkeitä ja\nkeskeisiä sanoja. Enimmin Lönnrotin luomuksia on historian, kieli-,\nlääke-, lasku-, kasvi- ja lainopin aloilla. Perustavia ja esikuvallisia\ntässä suhteessa ovat _Flora Fennica, Suomen Kasvisto_ (1860, 2:nen\npainos 1866), _Kauppakaari ja maakaari uudesta suomennettu_ (1858),\n_Kuninkaallisen majesteetin ja valtakunnan kansliakollegion esipuhe\nlakikirjaan_ (1859) ja J.Ph. Palménin _Lainopillinen käsikirja\nyhteiseksi sivistykseksi_ (1863) Lönnrotin suomentamana.\n\nKesällä 1857, jolloin kato uhkasi Pohjois-Suomea, hallitus lähetti\nKajaanin entisen piirilääkärin sinne korvikeruokain valmistusta\nohjaamaan. Hän julkaisi tällöin suomeksi ja ruotsiksi _Neuvoja erästen\njäkäläin käyttämisestä ruuaksi_, joka seuraavana nälkävuotena 1867\nilmestyi uutena painoksena. Lasten suuren kuolevuuden ehkäisemiseksi\nLönnrot laati kirjasen _Minkätähden kuolee Suomessa niin paljon lapsia\nensimmäisellä ikävuodellansa?_ (1859), joka painettiin uudelleen\n»Suomen Julkisissa Sanomissa», almanakan liitteenä ja ruotsiksi\nkäännettynä. Raittiuden ja siivon elämän edistämiseksi Lönnrot\nmukaillen suomensi opettavaiset rahvaankirjaset _Merenvirta_ (1851),\n_Kolme päivää Sairion kylässä_ (1854) ja _Wilhelmi Linterin historia_\n(1856), jonka alkuteos on kreivi Manteuffelin viroksi kirjoittama.\n\n\n\n\n15. Suomalaisuuskanta.\n\n\nValtiolliseen suomalaisuusliikkeeseen Lönnrotin on väitetty\nsuhtautuneen kylmästi, nähtävästi siksi, että suurin osa hänen\ntuotantoaan on ruotsinkielistä ja että hän tunnettuna rauhanmiehenä\nei muka pyrkinyt korjaamaan nurinkurisia kieliolojamme. Hän onkin\nuseasti lausunut julki kiitollisuutensa ruotsin kieltä ja ruotsalaista\nsivistystä kohtaan, mutta Suom. Kirj. Seuran esimiehenä pitämissään\nvuosijuhlapuheissa hän on yhä uudelleen tähdentänyt, että suomen kielen\ntäytyy sekä oppilaitoksissa että virastoissa päästä ruotsin kielen\nvertaiseksi: näyttäköön sitten kumpikin kansanosa työssä, mihin kelpaa.\nHänen huumorintajunsa herää, kun fennomaaneja syytetään ruotsin kielen\nhalveksimisesta, kiittämättömyydestä ja ruotsalaisten sortamisesta,\nsilloin kun ruotsalaisilla on kaksitoista yläkoulua ja kuusi lukiota\nja suomalaisten pitäisi saada _yksi_. »Tiedän kyllä kaikkia talossa\ntarvittavan ja huudolla ja soitolla sotaväkeäkin urhoollisuuteen\nkehoitettavan, ja siis äänen pidolla ja valituksilla muissakin\ntiloissa arvoa olevan. Mutta kun nykyisen Jerikon muurit eivät raukea\npaljaasta huutamisesta, niin luulisinki niiden valinneen paremman\npuolen, jotka työllä ja vaivalla kokevat tarkoituksensa voittaa, ja\ntyöhön, kiinteään, suuttumattomaan, väsymättömään työhön Suomen talossa\nmielelläni tahtoisin kaikkia sen asukkaita tässäki tilaisuudessa\nkehoittaa.» (Puhe v. 1860.)\n\nKeväällä 1862 Lönnrot kutsuttiin jäseneksi komiteaan, jonka tuli\nharkita keinoja sen epäkohdan poistamiseksi, että kansan enemmistö\nsai viralliset asiakirjansa sille käsittämättömällä ruotsin kielellä.\nJäsenten enemmistön kannan vuoksi komitean lausunto sisälsi vain\nvarovaisia, hurskaita toivomuksia. Lönnrotin mielestä vasta-asetettavat\ntuomarit ja virkamiehet oli heti velvoitettava käyttämään myös suomen\nkieltä, »kaikella siirtymisellä vanhasta tavasta on vaikeutensa, mutta\nne ovat samat esim. kymmenen vuoden päästä». Eräälle ruotsinmieliselle\njäsenelle, joka kummeksi sitä, että Lönnrot halusi päästää suomen\nkielen niin nopeasti valtaan, tämä vastasi: »En sitä äkkiä vaadikaan,\nvaan en myöskään salli, ettei se pääse ikinä». Jottei jäisi aivan\nyksin, Lönnrot liittyi jyrkempään vastalauseeseen, jossa odotusajaksi\nmäärättiin viisi vuotta.\n\nPorthanin patsaan paljastuspuheessa Turussa syyskuussa 1864\nLönnrot vielä kerran lausui vakavan ja selvän kantansa\nsuomalaisuuskysymyksessä: »Tyhjiä ainaki näyttää minusta kaikki puheet\nSuomen yhteisestä kansanhengestä olevan niinkauvan, kuin moninkerroin\nsuuremmalla osalla maamme asukkaista kielensä suhteen ei ole samoja\netuja ja oikeuksia, kun sillä toisella paljon pienemmällä osalla,\nja niinkauvan, kun se pienempi osa vielä häpeeki Suomen nimeä, jota\nsentähden monin paikoin käyttääki haukkuma-nimeksi, sillä itseki\ntodistaen, ei tahtovansa Suomalaisten lukuun kuulua.»\n\nJonkinlaisena todistuksena Lönnrotin »ruotsinmielisyydestä» on\npidetty sitä tosiasiaa, että hän viimeisinä vuosikymmeninään käytti\nverraten paljon ruotsia sekä kirjoituksissaan että puheissaan, vieläpä\nkotikielenäänkin. Tähän on monta syytä. Osaksi pitää paikkansa,\nmitä Lönnrot omasta kokemuksestaan mainitsi, että koulukieli pyrkii\nvoittamaan äidinkielen, osaksi hän tahtoi tyttärilleen, jotka kävivät\nsuomalaista koulua, hankkia käytännöllistä harjoitusta ruotsinkielessä\nja lopuksi — tämä kuvaa erikoisesti Lönnrotin äärimmäistä\nvaatimattomuutta — hän arkaili viimeisinä vuosina käyttää suomea, koska\nkielen kehitys oli muka ehtinyt niin paljon hänen oman taitonsa edelle.\n\n\n\n\n16. Suuri sanakirja.\n\n\nKeväällä 1852 Lönnrot luovutti sanastokeräelmänsä Suom. Kirj. Seuran\nsuunnittelemaa ja Borgin toimitettavaksi uskomaa suomalais-ruotsalaista\nsanakirjaa varten. Borg ei monilta kiireiltään kuitenkaan ehtinyt\nsaada käsikirjoituksen alkuakaan painokuntoon, ennenkuin G.E. Eurénin\nansiokas »Suomalais-ruotsalainen sanakirja» poisti _käsi_sanakirjan\npuutteen. Vielä vähemmän oli siis toiveita »täydellisestä»\nsanakirjasta. Helmikuussa 1863 Borg pyysi vapautusta työstä ja\nilmoitti Lönnrotin suostuvan siihen uudelleen, mikä tieto otettiin\nmielihyvin vastaan: sanakirjan »joutuisata valmistumista nyt voidaan\nvarmuudella odottaa». Tällöin ei ollut täyttä tietoa työn laajuudesta\nja vaikeuksista, vielä vähemmän siitä, että Lönnrot paria kuukautta\nmyöhemmin joutuisi toiseen suurtehtävään, suomalaisen virsikirjan\nuudistamiseen, joka vei hänen työvoimistansa ja -ajastansa ainakin\nyhtä paljon kuin sanakirja. Lönnrot ryhtyi heti täydellä ponnella\ntyöhön, mutta on valmistumisesta paljoa epävarmempi: »Sanakirjaan olen\nryhtynyt, mutta koska työ päättyy, on Herran kädessä».\n\nKolmatta vuoden tiukan aherruksen jälkeen koko sanastoaines oli pantu\naakkosjärjestykseen ja A-kirjaimen käsikirjoitus lopulliseen kuntoon.\nTällöin Lönnrot pyysi apulaisekseen vanhaa ystäväänsä, silloista\nMaarian kappalaista Antero Vareliusta kuvaillen havainnollisesti\nalkuvaikeuksia:\n\n»Hyvä Veljeni! Olisiko Sinulla halua ja aikaa ruveta auttamaan minua\nsuomalaisen Sanakirjan työssä, että se saataisiin pikemmin valmiiksi.\nKahdellenki hengelle olis siinä kyllin työtä kolmeksi vuodeksi, mutta\nminulla yksinäni se vähintäänki kestää kuusi. Kaikki suomenkielen tähän\nasti huomaitut sanat olen nyt kirjoittanut tarkkaan aapiselliseen\njärjestykseen (ei johtoperäiseen, niinkuin kaikissa entisissä\nsanakirjoissa) ja koonnut itsekunki sanan jälkeen sen ruotsinkieliset\nvastineet, missä vaan olen tavannut niitä, sekä sananparret, johon\nalustustyöhön on kulunut parin vuoden aika ja mennyt 56 kirjaa paperia.\nTaitaisitpa arvella sanakirjan sillä työllä jo puolivalmiina olevan,\nmutta ei se sentähden vielä ole puolivalmiskaan. Sanain ruotsalaiset\nmerkinnät ja lauseparret, kun ovat kyllä kymmeneltä eri haaralta\nkootuksi tulleet, ja sentähden ovat aivan sekasokaisesti välillänsä,\npitää aina johonkuhun sopivampaan järjestykseen laittaa ja uusia johto-\nja yhdyssanoja, missä niitä voipi syntyä lisäksi kirjottaa, niille\nruotsalaiset selitykset miettiä ja sitte kaikki painoa varten puhtaaksi\nkirjottaa, monta muuta seikkaa ja temppua mainitsematta. Tätä kaikkea\nen näe yksin voivani tuskin kautenakaan vuotena tehdä, varsinki kun\nvielä aikatavasta ilmaantuu muita välitöitä, niinkuin nytki tekeellä\noleva toinen parannettava kasviston laitos. Sentähden olis hyvinki\nsuotava asia, jos tahtoisit osalliseksi sanakirjatyössä ruveta\nsillä tavoin, että kun minä ensin olisin kirjottanut uudet johto-\nja yhdyssanat lisäksi, ja ylipäiten järjestänyt sanain ruotsalaisen\nmerkinnöt, sinä sitte voisit lisäillä mitä minulta epähuomiosta ehkä\nolisi tekemättä jäänyt ja kirjottaa valmiiksi painamista varten.»\n\nToukokuussa 1866 Varelius viipyi viikon Lönnrotin luona sanakirjatyötä\noppimassa, ja hänestä tuli hyvin luotettava aputoimittaja.\nVareliukselle sattui kuitenkin paljon muita tehtäviä, joten Lönnrotin\ntäytyi opastaa yhä uusia miehiä sanakirjatyöhön. Heidän osuutensa\nlaajuus näkyy seuraavasta taulukosta:\n\n  Ylioppilas O. Ingerman......................... 1.205 palstaa\n  Loimaan kirkkoherra A. Varelius.................. 820   »\n  Lohjan apulaispappi K. Erenius................... 728   »\n  Naantalin kappalainen K. Dahlberg................ 587   »\n  Pusulan apulaispappi E.J. Savolin................ 338   »\n  Elias Lönnrot itse............................... 324   »\n  Ylioppilas A.H. Kallio........................... 196   »\n  Sääksmäen kirkkoherra G. Cannelin................ 149   »\n  Turun lukion opettaja A. Nylander................  57   »\n                                             yht. 4.404 palstaa\n\nTaulukossa on Lönnrotin tilille merkitty vain hänen yhtenäinen\nalkuosuutensa, ei niitä lukemattomia pikku lisäyksiä, joita on kautta\nkoko käsikirjoituksen. Sanakirjan lisävihko, joka ilmestyi vasta\nLönnrotin kuoleman jälkeen, on kokonaan A.H. Kallion käsialaa: 423\npalstaa.\n\nTyön yhtenäisyydelle olisi ollut eduksi, jos käsikirjoituksen\nvalmistajia olisi ollut vähemmän, mutta he olisivat voineet omistaa\nkoko työvoimansa sille, tai ainakin, että kunkin osuus olisi\nollut yhtenä jaksona. Mutta kun tutustuu sanakirjatyötä koskeviin\nkymmeniin kirjeisiin, ei voi olla ihmettelemättä, kuinka tyynesti\nja lannistumatta Lönnrot järjesteli apulaisten sairauksien, muiden\nkiireellisten töiden, vieläpä eräiden valheellisten tietojen\naiheuttamat haitat, oli valmis yhä uusia miehiä opastamaan työhön\nja korjaamaan heidän aluksi hyvinkin puutteellisia näytteitään.\nEdellä olevat palstaluvut osoittavat suunnilleen apulaisten\ntyöosuudet — Vareliukselle ja Ingermanille tuli lisäksi vähäinen osa\ntarkastustyötä —, mutta on muistettava, että Lönnrot 324 palstan\npainatuskäsikirjoituksen lisäksi on miltei yksin valmistanut koko\nrunkokäsikirjoituksen, jota oli 54 vihkoa, yhteensä n. 5.000\nfoliosivua. Lisäksi hän on tarkastanut kaikkien toisten työt ja lukenut\nkoko sanakirjan toisen oikaisuvedoksen. Siltä lähes kaksi vuosikymmentä\nkestäneeltä työkaudelta, jonka jälkimmäinen vaihe kesti, voi kirjeistä\nlöytää monen monta todistetta, että se johtajaltakin on vaatinut paljon\n»mustaa» työtä.\n\n»Sitten kun virsikirjatyö helmikuun keskivaiheilla päättyi olen taas\nkeskeytymättä ahertanut sanakirjan kimpussa, työ, joka riittänee ehkä\nkoko jäljelläoleviksi elinpäivikseni.» (18.IV.1868.)\n\n»Sanakirjan valmistustyössä menevät täällä päivät, viikot ja kuukaudet\nsamassa kun tulevatkin.» (5.VI.1873.)\n\n»Ikuisen sanakirjatyön vuoksi, joka jo runsaasti 15 vuotta on pitänyt\nminua kiinni ja vielä kestää muutamia kuukausia, en ole kuitenkaan\nvoinut paljon ajatella matkoja.» (27.VI.1880.)\n\nSanakirjaa lähetettiin tilaajille ja kirjakauppoihin 160-sivuisina\nvihkoina: I maaliskuussa 1867; VII vihko, joka päättää ensimmäisen\nosan, heinäkuussa 1874; XIV ja viimeinen vihko syyskuussa 1880.\nTeoksen kokonaiskustannukset olivat n. 60.000 kultamk — peloittavan\nsuuri menoerä Suom. Kirj. Seuran silloisista varoista. Painosmäärä oli\n1.000 kpl. Kun vakinaisia tilaajia ja ostajia oli vähän kolmattasataa,\nsaatiin teokseen kiinnitetyistä varoista välittömästi vain neljännes\ntakaisin.\n\nVaikka myöntäisikin sellaisinaan tosiksi ne vakavilta kuulostavat\nhuomautukset, että Lönnrotin Suomalais-ruotsalaisen sanakirjan ainesten\nkeruu oli suoritettu epätasaisesti, että mukaan oli hyväksytty jokin\nmäärä käyttämättömiä, kaavan mukaan luotuja johdannaisia, että\nviitteitä sanojen lähteisiin, esiintymispaikkoihin, yleisyyteen oli\nani vähäsen, että pitkän toimitustyön aikana sana-artikkelien laadinta\nei säilynyt johdonmukaisena jne., niin on tunnustettava, ettei ole\nainoatakaan kirjaa, joka sisältäisi lähimainkaan yhtä runsaasti suomen\nkielen sanavarastoa, ja että se on arvaamattomasti edistänyt suomen\nkielen tuntemusta, tutkimusta ja viljelyä hyvin tärkeässä kielemme\nkehitysvaiheessa. Erikoinen etu oli, että Kalevalan, kansanrunouden\nja Itä-Suomen murteiden sanavarasto, joka varhemmissa sanakirjoissa\noli heikosti edustuneena, nyt pääsee runsaasti mukaan perusteellisen\nasiantuntijan tulkitsemana. Paljon harvinaista ja häviävää ainesta on\nnäin pelastettu vastaiselle tutkimukselle. Tähän kolmattasataatuhatta\nhakusanaa sisältävään teokseen on vedottu ja vedotaan yhä uudelleen,\nkun sanapulmia syntyy, ja miltei poikkeuksetta siitä saa jonkin urille\nauttavan viitteen. Kaikilla sanakirjantekijöillä, jotka käsittelevät\nsuomalaista kieliainesta, se on edelleen peruskirjana; ani harvat ovat\nne suomen kielen sanojen alkuperää ja merkitystä koskevat selvittelyt,\njoissa ei ammennettaisi tästä tyhjentymättömästä lähteestä; vieläpä\nrunoilutyössä, sellaisessa kuin Paavo Cajanderin siirtäessä suomen\nkielelle Shakespearen laajaa ja reheväsanaista tuotantoa, tiedetään\nLönnrotin sanakirjan olleen alinomaisena apuneuvona. Vähemmän painaa\nnäiden ansioiden rinnalla se aikoinaan kylläkin huomattava puute, ettei\nviime vuosisadan kolmannella neljänneksellä ilmestynyttä kirjallisuutta\nollut juuri nimeksikään sanastettu ja sen uudissanoja otettu\nmukaan teokseen. Puutteena on myös pidettävä sanojen käytäntöä ja\nmerkityksiä valaisevien lauseparsien niukkuutta, mutta tämäntapaiselle\nlaajentamiselle panivat rajan jo kustantajan taloudelliset\nmahdollisuudet. Yhtä ihmeteltävää on, että 1870-luvulla voitiin\nsellainen suurteos saada aikaan ja että vieläkään ei ole olemassa\ntäydellisempää.\n\n\n\n\n17. Virsityö.\n\n\nHarras uskonnollisuus, halu käyttää kirjallista kykyänsä yleiseksi\nhyödyksi ja vanha mieltymys runontekoon johtivat Lönnrotin virsien\nsepittelyyn ja myöhemmin uuden virsikirjan toimitustyöhön.\n\nV. 1701 oli julkaistu suomalainen virsikirja, jonka virsien luku\noli sama kuin ruotsalaisen painoksen, nim. 413. Tämä virsikirjan\nlaitos, ns. vanha virsikirja, pysyi käytännössä kauemmin kuin oli\nosattu aavistaa ja kauemmin kuin se oli ansainnutkaan. Runsaaseen\nvuosisataan sen yhä uudet, oleellisesti muuttumattomat painokset eivät\ntiettävästi herättäneet mitään arvosteluja eivätkä korjausyrityksiä.\nVielä seitsemisen vuosikymmentä sen jälkeen, kun vanhan virsikirjan\nkehnous oli arvovaltaisella kirkollisella taholla tunnustettu, se pysyi\nvirallisesti käytännössä — uuden, paremman ja yleisesti hyväksytyn\npuuttuessa. Sen sisällys oli kovin puutteellinen ja epätasainen:\nuseita tilaisuuksia varten ei ollut virttä ollenkaan, kasteesta\nvain yksi, mutta ruokavirsiä kokonaista kahdeksan jne. Tyylissä oli\nrunsaasti kömpelyyksiä ja karkeuksia. Vanhan virsikirjan katkotut sanat\nja liikojen tavujen vuoksi ontuva poljento taas ovat saavuttaneet\nlegendamaisen kuuluisuuden.\n\n»Litteraturbladissa» 1847 Lönnrot julkaisi laajan kirjoitelman\nvirsien sepityksestä. Se sisältää aluksi yleisesityksen saksalaisen,\nruotsalaisen ja suomalaisen virsikirjan alkuvaiheista ja\ntarkastelee yksityiskohtaisemmin käytännössä olevaa suomalaista\nvirsikirjaa. Lönnrot osoittaa lukuisin esimerkein, ettei sen kieli\nole vain virheellistä ja sanat pahasti katkottuja, vaan monesti\nväärinymmärryksiä aiheuttavaa ja arkisuudellaan uskonnollista tunnetta\nloukkaavaakin. Vanhan virsikirjan 413 virrestä oli tuskin neljäs osa\nsellaisia, että niitä oli voitu käyttää uskonnolliseksi rakennukseksi.\nLönnrot ehdottaa, että vain ne kielellisesti korjattuina pääsisivät\nuusiin painoksiin ja että muut numerot korvattaisiin osaksi v:n 1836\nehdotuksesta valikoiduilla virsillä, osaksi uusilla myöhemmin, mikäli\nkelvollisia uusia virsiä sepitettiin. Nyt kun suomen kielen käytäntö\noli uudelleen vakaantumassa ja sen runomuodon lait alkoivat olla\nparemmin tunnettuja, oli virsisepoillakin suuremmat mahdollisuudet\nluoda kelvollista. Hyvän virren oleellisina ominaisuuksina Lönnrot\nluettelee, että sen tuli sekä sisällöltään että muodoltaan noudattaa\ntunnollisesti Raamatun perustotuuksia ja yksinkertaisen ytimekästä\nsanontaa sekä välttää tulkintoja, jotka kuuluivat vain yksityisille\nlahkokunnille. Välittömän tunteen ja yksinkertaisen kauneuden tuli\nniissä saada ilmaisunsa, mutta oli kartettava maallisen runouden\nlennokkuutta ja konstikkuutta samoin kuin arkisuutta, liikaa\ntuttavallisuutta ja äitelyyttä, mikä oli tunnusomaista eräiden\nlahkokuntien hengellisille lauluille: suloinen Jesukseni, pienoinen\nkaritsani jne. Hyvän virren tuli olla lyhyt ja ytimekäs, ja kunkin sen\nsäkeistön, varsinkin viimeisen, täytyi muodostaa oma puoli-itsenäinen\nkokonaisuutensa.\n\n»Vakaumuksemme on se, että uskonnollismielinen ja jumaluusopillisen\nsivistyksen saanut mies, jos hänellä lisäksi on jonkin verran\nrunolahjaa ja perehtymystä sekä suomen kieleen että sen runouden\nominaisuuksiin, että sellainen mies käyttämällä nykyisiä apuneuvoja\nilman voittamattomia vaikeuksia saattaisi laatia uuden suomalaisen\nvirsikirjan, joka jokseenkin voisi tyydyttää nykyajan tarpeen. Tosin\nhän ei saattaisi odottaa ehtivänsä vuodessa tai parissa valmiiksi,\nmutta jos hän käyttäisi 10 tai 20 vuotta yritykseensä, joka yhtä monena\nvuosikymmenenä olisi koko kansakunnalle hyödyksi, niin luulemme, ettei\nhänen tarvitsisi katuen muistella sitä aikaa.» Tämä ennustus kävi\nvarsin tarkasti toteen, vieläpä juuri sen lausujan itsensä kohdalla.\n\nKeväällä 1863 asetettiin ensimmäinen suomalainen virsikirjakomitea.\nSen jäseniksi kutsuttiin C.G. von Essen, F.G. Hedberg, K.M. Kiljander,\nA.E. Ahlqvist, K.L. Lindström ja Elias Lönnrot, josta tuli osaston\npuheenjohtaja.\n\nKesäkuun lopulla 1863 komitea kokoontui Turkuun ensimmäisen kerran.\nVanha virsikirja käytiin yhteisesti arvostellen lävitse. Sen virret\njaettiin kolmeen ryhmään: hyviin, varovasti korjattaviin, 208 kpl.;\nkeskinkertaisiin, perusteellisesti muokattaviin, 75 kpl.; huonoihin,\nuusilla korvattaviin, 130 kpl. Kukin komitean työjäsenistä sai\nosuutensa. Kun vielä oli keskusteltu ja sovittu eräistä yleisistä\nperiaatteista, mm. hyväksytty Ahlqvistin laatimat runomittasäännöt,\nkomitea hajautui kuukauden koossa oltuansa kolmeksi vuodeksi, jonka\nkuluessa kunkin jäsenen piti valmistaa osuutensa tarkastettavaksi.\n\nLönnrot ryhtyi innokkaasti työhönsä ja sai sen noin vuoden kuluessa\nvalmiiksi. Jotta jo työn kestäessä ehtisi saada asianharrastajilta\nohjeita ja jottei seurakuntalaisille yhdellä kertaa karttuisi\nliian paljon tarkastettavaa, Lönnrot julkaisi virsiehdotuksiansa\nselityksineen, sikäli kuin niitä valmistui, Granlundin »Tähdessä» 1864.\nNämä näytteet ovat yhteen kerättyinä vihkosessa »Vanhoja ja uusia\nvirsiä suomalaisen virsikirjan korjaamista varten», joka ilmestyi\ntoukokuussa 1865 1000 kpl:n painoksena.\n\n»Vanhoja ja uusia virsiä» kokoelma sisältää kaikkiaan 92 virttä, joista\n50 korjattua, 37 suomennettua, mukailtua tai jollakin säkeistöllä\nlisättyä sekä 5 Lönnrotin omaperäisesti sepittämää virttä. Eräistä\nrajatapauksista voi tosin olla eri mieltä, mutta edellämainitut numerot\nosoittavat, että omaperäistä työtä on verraten vähän, ja sittenkin\n»Vanhoja ja uusia virsiä» on se julkaisu, jossa Lönnrotin virsien\nsepittely on itsenäisintä ja niiden korjailu rohkeimmillaan.\n\nKeväällä 1866 — siis vuotta myöhemmin kuin Lönnrot. — Ahlqvist julkaisi\noman virsiosuutensa vihkosena »A. Oksasen Wirrenehdotuksia». Arvostelut\nnäistä molemmista virsijulkaisuista ovat mitä kirjavimpia: ankarista\nja ehdottomista hylkäystuomioista empimättömään tunnustukseen. Siitä\novat kaikki arvostelijat, jotka vertailuja tekevät, yhtä mieltä, että\nLönnrotin sepitelmät eivät vain uskonnollisen sisällyksensä, vaan myös\nkielensä ja runopukunsa puolesta ovat moitteettomampia ja etevämpiä\nkuin Ahlqvistin. Tämä on suuri epäsuora tunnustus Lönnrotin työlle,\nsillä olihan Ahlqvist 1860-luvun lopulla sekä suomalaisen taiderunouden\nettä oikeakielisyyden alalla tunnustettu auktoriteetti.\n\nLähivuosina Lönnrot jatkoi vähentymättömällä voimalla virsityötään:\nkorjasi komiteatovereittensa ehdotuksia, suomensi ja mukaili\nruotsalaisia ja saksalaisia virsiä ja julkaisi niitä pieninä vihkosina\narvosteltavaksi. Kun virsikomitean ehdotusta ei ollut painettu\nkirjakaupoissa myytäväksi eikä Lönnrot muutenkaan ollut siihen\ntyytyväinen, hän julkaisi siitä korjatun yleisöpainoksen »Suomalainen\nvirsikirja väliaikaiseksi tarpeeksi» (1872). Se sisältää 569 virttä.\nSellaisena se joutui Suomen kristikansan tutkittavaksi ja odottamaan v.\n1876 kokoontuvan ensimmäisen kirkolliskokouksen päätöstä.\n\nVieläkään Lönnrot ei katsonut virsityötänsä päättyneeksi. Se jatkui\nlähivuosina entiseen tapaan harrastuksesta, vanhasta tottumuksesta ja\ntoisten toimeksiannostakin. Niinpä hän korjasi oivalliseen runo- ja\nkieliasuun Lähetysseuran hengellisen laulukirjan »Matkalauluja» (1873),\njoka on levinnyt kymmenenä suurena painoksena, ja suomensi maisteri,\nsittemmin piispa O.I. Collianderin tekemän valikoiman uskonpuhdistuksen\najan saksalaisesta virsiaarteesta »Kolme viidettä Elias Lönnrotin\nkääntämää uutta suomalaista virttä» (1874).\n\nKesäkuun alussa 1876 kokoontui Suomen ensimmäinen kirkolliskokous,\njonka tehtäviin kuului mm. päätöksenteko uudesta virsikirjasta. Lönnrot\njoutui siihen Raaseporin läntisen rovastikunnan maalikkoedustajana.\nV. 1870 voimaantulleen kirkkolain mukaan virsikirjakomitea oli\nkirkolliskokouksen asettama. Koska v:n 1863 virsikirjakomitea ei\nluonnollisista syistä ollut tällainen, ei sen työtä voitu hyväksyä.\nKirkolliskokous tulkitsi myös hämäränlaista johtosääntöänsä siten,\nettä se voi tehdä ratkaisevan päätöksen uudesta virsikirjasta vasta\nsaatuansa papiston ja seurakuntain lausunnot. Papiston mielipidettä\noli tiedusteltu, ei seurakuntien, joten uuden virsikirjan hyväksyminen\nei tullut kysymykseenkään, ainoastaan sen arvosteleminen ja uuden\nvirsikomitean asettaminen. »Mutta jos näitä muodollisia esteitä ei\nolisi ollutkaan», kirjoittaa »Kirjallisessa Kuukauslehdessä» Yrjö\nKoskinen, joka itse oli kirkolliskokouksessa edustajana, »ja jos\nehdotukset olisivat olleet enkelien tekemiä, ei olisi sittenkään\nollut vähintäkään toivoa saada ne tässä kokouksessa hyväksytyiksi;\nsillä siinä tapauksessa olisi tarvittu 3/4 äänistä. Kuinka vastakaan\ntullee mahdolliseksi saada siinä kohden mitään läpitse, on tosiaan\nvaikea ymmärtää. Yhteinen kansa, jos saamme useista sen edusmiehistä\narvion tehdä, näyttää olevan sillä jumalisuuden kannalla, joka\nkäsittää nykyistä käsikirjaa, nykyistä virsikirjaa ja katkismusta\nenemmin taikakaluiksi, kuin opetuksen ja hartauden välikappaleiksi.\nSamoin kuin villikansat kumartaen palvelevat fetishiänsä, huolimatta\nonko tuo itsestään joku musta kivi vai joku ruostunut korkin-avain,\nsamoin rakkaat kansalaisemme näyttävät olevan umpisilmin harrastuneet\nnäihin muinais-kaluihin ja nimen-omaan niiden virheisiin. Yksin\nkielivirheetkin väitettiin melkein Pyhän hengen tekemiksi ja\noikea-uskoisuuden pylväiksi. — — Me emme uskalla mitään esimerkkiä\ntuoda esiin; sillä emme tahdo naurua herättää vakavista asioista, —\nniin kummallisen kehnoja ovat useatkin paikat vanhassa Suomalaisessa\nvirsikirjassamme! Kuitenkin oli kirkolliskokouksessa niitä, jotka\nsuoraan väittivät, ei mitään uutta tarvittavan.»\n\nKirkolliskokous asetti uuden virsikomitean, jonka pystyvin jäsen\noli runoilija ja dosentti Julius Krohn. Lönnrotin suorittamien\nesitöiden sekä Julius Krohnin ahkeruuden ja ripeyden ansiosta uuden\nkomitean virsikirjaehdotus ilmestyi painosta jo 1880. Virsiaineksensa\nja sisällyksensä puolesta se poikkeaa enemmän näennäisesti kuin\nasiallisesti »Väliaikaisesta virsikirjasta»; viitisenkymmentä\nheikonlaista toisintovirttä, joita Lönnrotkin oli ottanut mukaan\nvain valinnan varaksi, on poistettu ja sijaan otettu 20 Lönnrotin\nsuomentamaa virttä Collianderin valikoimasta ja muutamia muita lisäksi.\nPitkäveteisiä virsiä on lyhennetty. Runomitan kannalta on ansiona, että\nloppusointuja on parannettu ja painon polkemista vältetty.\n\nVähäistä ennen kuin Krohnin komitean »Uusi suomalaisen virsikirjan\nehdoitus» (1880) oli ilmestynyt, oli kustantaja G.W. Edlund kehoittanut\nLönnrotia julkaisemaan v:n 1872 virsikirjan uutena painoksena.\nTuloksena oli korjattu ja neliäänisillä nuoteilla varustettu laitos\n»Väliaikainen suomalainen virsikirja» (1883). Ensimmäiseen painokseen\nverraten se ei sisällä sanottavasti uutta ainesta, Collianderin\nvalikoimasta saadut lisät ovat parhaita, päinvastoin on heikonlaisia\nja harvoin tarvittavia virsiä poistettu, niin että jäljelle on jäänyt\ntasan 500. Arvokkaana apuneuvona se sisältää vielä tarkan luettelon\nvirsien alkuperäisistä tekijöistä, suomentajista ja korjaajista. Omaksi\nosuudekseen Lönnrot on laskenut 136 alkuperäistä, suomennosta ja\nmukaelmaa, mikä on pikemmin liian pieni kuin suuri arvio.\n\nV. 1884 ilmestyi kaksi teosta, joissa perusteellisesti ja\nyksityiskohtaisesti arvostellaan toisen virsikomitean ehdotusta\nvertailemalla sitä ensimmäisen komitean ehdotukseen ja varsinkin\nLönnrotin »Väliaikaiseen virsikirjaan» (1883): Aug. Ahlqvistin »Uusin\nsuomalaisen virsikirjan ehdotus kielelliseltä ja runolliselta kannalta\ntarkastettuna» ja professori, sittemmin arkkipiispa G. Johanssonin\n»Muistutuksia suomalaisen virsikomitean ehdoitukseen», jossa päähuomio\non kiinnitetty sisällykseen ja sen yhtäpitävyyteen Raamatun hengen\nkanssa. Molemmat pitävät empimättä Lönnrotin viimeistä ehdotusta\nparhaana.\n\nSyyskuussa 1886 kokoontui toinen kirkolliskokous lopullisesti\nratkaisemaan sitkeätä virsikirja-asiaa. Sen yleinen henki oli\nhuomattavasti toinen ja uudistushaluisempi kuin ensimmäisen. Siinä ei\nkukaan enää esiintynyt ehdottomana vanhan virsikirjan kannattajana,\nja hyvin yleinen oli käsitys, että uuden virsikomitean valitseminen\nja ratkaisun lykkääminen 10:n tai aikaisintaan 5:n vuoden päästä\nkokoontuvaan kirkolliskokoukseen olisi tuhoisa: luottamus tämän\nkirkollisen edustajiston kykyyn saada uudistusta aikaan katoaisi,\nja vanha virsikirja virheinensä vieroittaisi nuoren väen kirkosta\ntai turmelisi sen kieli- ja runoaistia. Lönnrotin virsikirjan\nhyväksyminen ei muodollisista syistä taaskaan voinut olla mahdollista,\nkoska se ei ollut laillisesti asetetun komitean työn tulos eikä\nsiitä ollut seurakuntien lausuntoja. Oli siis joko hyväksyttävä tai\nhylättävä toisen komitean virsikirjaehdotus. Harvinaisen ahkerasti\ntyöskennellen virsien tarkastusvaliokunta ehti kuukaudessa suorittaa\nAhlqvistin ja Johanssonin arvosteluissa ja Lönnrotin viimeisissä\nvirsijulkaisuissa ehdotetut tärkeimmät parannukset. Hyväuskoisinkaan\nei kirkolliskokouksen alkaessa olisi voinut odottaa, että uusi ehdotus\nolisi hyväksytty niin suurella ääntenenemmistöllä: 71:llä 9:ää vastaan.\n\nVaikkei Lönnrotin väliaikainen virsikirja tullutkaan viralliseksi\nkirkkovirsikirjaksi, on hänen osuutensa v:n 1886 virsikirjassa\nehdottomasti suurempi kuin kenenkään muun, sillä toisenkin komitean\nehdotus oli suureksi osaksi voinut rakentua hänen työlleen. Lönnrotin\nomia sepitelmiä ei voida asettaa virsikirjamme parhaiden tuotteiden\nrinnalle, niiden, joihin esim. Lutherin miehekäs voima ja uskonvarmuus,\nHaquin Spegelin tunteenpalo ja pelastuksenikävä, Runebergin ja\nStenbäckin kultivoitu runollisuus on painanut aatelismerkkinsä.\nHelppotajuisuus, vilpitön hartaus ja sanonnan koruton vakuuttavuus\nkohottaa Lönnrotin virret kuitenkin varmasti keskitasolle. Edustavin\nniistä on virsi »O Herra kaikkivaltias», v:n 1886 virsikirjan\nainoa kouluvirsi. Lönnrot on yleensä moneen kertaan muokannut\nvirsiä; tämä on heti ja ilmeisen helposti saanut miltei lopullisen\nasunsa. Se on sepitetty 1860-luvun lopussa, jolloin Lönnrot perusti\nkansakoulun synnyinseudulleen. Virren nimenä onkin ensin »Opistoa\navattaissa». Siitä huokuu koruton kiitollisuus terveestä sielusta\nja raittiista ruumiista ja harras pyrkimys käyttää näitä lahjoja\naina uskollisesti »kristillisissä avuissa», »tiedoissa ja tavoissa,\nrauhassa, rakkaudessa». Suomalaiseen virsikirjaan voitaisiin ehkä saada\nrunollisempi kouluvirsi, mutta tuskin toista, joka lähtisi kauniimmalta\ntodellisuuspohjalta: varhaisimman lapsuuden legendamaisesta\ntiedonjanosta ja vuosikymmeniä kestäneestä uskollisuudesta suurissa\nja pienissä tehtävissä. Sana on siinä hiljainen ja ujo. Se saa\npainavuutensa ja tehonsa kauniista täyttymyksestä työssä ja elämässä.\n\nKalevalan, Kantelettaren ja suuren sanakirjan jälkeen Lönnrotin osuus\nuuden virsikirjan aikaansaannissa on hänen neljäs jättiläistyönsä.\n\n\n\n\n18. Perhe-elämä ja vanhuudenaika Sammatissa.\n\n\nNainen ei Lönnrotin nuoruus- ja miehuusvuosina ole tiettävästi\nesittänyt mitään ratkaisevaa osaa. Etelä-Suomessa kulki tosin silloin\ntällöin huhuja, että Kajaanin piirilääkäri oli mennyt kihloihin.\nLönnrotin vastaukset ystävien tiedusteluihin ja kehoituksiin ovat\nhyvin kuvaavia: »Mitä tulee kysymykseesi, olenko päättänyt ikäni\npysyä naimattomana, en tiedä muuta vastata kuin etten ole mitään\nasiassa päättänyt, vaan jättänyt tulevaisuuden, niin, melkeinpä\nsattuman varaan» (11.1.1843). »Etten nykyisenä kiireellisenä aikana\nole ehtinyt ajatella mitään kihlausta, josta mainitset ja josta\nkuopiolaisetkin tiesivät kertoa, saatan totuudenmukaisesti ilmoittaa»\n(6.VI.1847). Lönnrotin todellinen kihlautuminen kävi nopeasti ja\nkaikkein läheisimmätkin yllättäen. Hänen valittunsa oli oululaisen\nvärjärimestarin Elias Piponiuksen ja hänen vaimonsa Anna Jacobina\nSnellmanin nuorin tytär, syntynyt 23.IV.1823. Nuorena neitosena hän\noli kolmisen vuotta purjehtinut lankonsa, kapteeni Selinin kanssa,\nvieraillen, niinkuin sanottiin, »viiden kuninkaan riikissä». Ulkomailta\npalattuaan neitonen joutui heränneiden seuraan, pukeutui körtteihin,\nluki ahkerasti hartauskirjoja, varsinkin Nohrborgin postillan.\nUlkomuodoltaan Maria Piponius oli pitkä, solakka, tukka vaalean\nruskea, piirteet säännölliset ja kovat. Luonteeltaan hän oli ahkera,\nkäytännöllinen, ankara järjestyksen ihminen, vaativa itseään ja muita\nkohtaan, lyhyesti sanoen oikea pietisti leikkiä ymmärtämättömässä ja\nkunnioitusta herättävässä vakavuudessaan. Häät vietettiin Oulussa\nheinäkuun 13:ntena 1849. Lönnrot osti Kajaanissa takaisin kaupunkitalon\nja -tontin, joka hänellä oli ollut 1830-iuvulla, ja rakennutti, rouvan\ntoimiessa tarmokkaana työnvalvojana, talon, josta tuli Kajaanin\nsuurin ja komein. Vanha rakennus purettiin, pihamaa tasoitettiin ja\npaikalle istutettiin Lönnrotin kaupungin laidassa omistamalta pieneltä\npelto- ja metsäpalstalta, Hauholasta, tuodut koivut, jotka vielä\ntänäpäivänä huojuvat tontilla. Kodin sisustus oli yksinkertainen ja\nvanhanaikainen, mutta erinomaisen siisti ja ankarassa järjestyksessä.\nTalo tuli maksamaan noin 4.000 hopearuplaa, mikä vastasi noin neljän\nvuoden tuloja. Mutta niin olikin Lönnrot päättänyt jäädä Kajaaniin\nloppuiäkseen.\n\nPienessä piharakennuksessa asuivat Lönnrotin iäkkäät vanhemmat, joista\npidettiin hyvää huolta. Poika kävi joka sunnuntai lukemassa heille\nsaarnan ja muuta hengellistä kirjallisuutta. Isän, joka viimeisinä\nvuosinaan oli vähäkuuloinen ja vanhuudenheikko, oli vaikea muiden\npuhetta ymmärtääkään. Hän kuoli 18.X.1851 lähes 86-vuotiaana. Äiti,\njoka oli miestänsä kahdeksan vuotta nuorempi, muutti poikansa mukana\nHelsinkiin ja kuoli Sammatissa 21.III.1859 myös lähes 86 vuoden vanhana.\n\nEliaksen päivänä 1850 Kajaanin piirilääkärin taloon ilmestyi tulokas,\njosta isäntä kirjoitti eräälle toverilleen: »Parhaan olen säästänyt\nviimeiseksi, nimittäin että vaimoni lahjoitti minulle 17 p. t. k.\ntukevan pojan nimipäivälahjaksi, mutta enpä tiedä, voiko hän joka\nseuraavana nimipäivänä toimittaa samanlaisia lahjoja. Sekä hän että\npoika voivat niin hyvin kuin voi toivoa. Pojan täytyy välttämättä saada\nnimekseen Elias, ei vain syntymäpäivän ja allekirjoittaneen, vaan\nmyöskin isoisänsä ja enonsa vuoksi, joilla kummallakin on sama nimi.»\n\nPoika edistyi nopeasti: kaksivuotiaana puheli jo hyvin ja tunsi isän\nseinällä riippuvista merkkimiesten ja lintujen kuvista useimmat.\nNäin onnellisin entein matkalle lähtenyt poikanen kuoli tuskin\npuolenkolmatta vuoden vanhana aivokalvontulehdukseen. Paria kuukautta\nvarhemmin oli taloon ilmestynyt uusi tulokas, joka sai nimekseen Maria\nUlrika äitinsä ja isänäitinsä mukaan.\n\nSyksystä 1849 Lönnrot joutui pitkän väliajan perästä uudelleen\nlääkärinvirkaansa hoitamaan ja tunsi jääneensä kovasti kehityksestä\njälkeen. Tunnontarkasti hän hankki uusinta lääketieteellistä\nkirjallisuutta, kertasi anatomian ja ruumiinleikkuun oppikirjat ja\ntäydensi vähäisiä lääkärinkojeitansa. Vuodet 1849—53 olivatkin Kajaanin\nlääkärille kovin vaivalloiset, sillä kulkutauteja oli laajassa piirissä\nrunsaasti liikkeellä, ja matkoja niiden torjumiseksi oli tehtävä toista\ntuhatta virstaa vuodessa. Lisäksi oli väestö sinä neljännesvuosisatana,\njolloin seudulla oli asustanut lääkäri, tottunut entistä enemmän häneen\nturvautumaan. Useissa kirjeissä Lönnrot valittaa, ettei ehdi käyttää\nkynäänsä muuhun kuin reseptien kirjoittamiseen. Mutta hän oli kuitenkin\npäättänyt pysyä Kajaanin piirilääkärinä, kunnes täysinpalvelleena\nja eläkkeensä turvin voi omistaa elämänsä viimeiset vuodet kokonaan\nsuomen kielen harrastuksilleen. Kun Lönnrot vastoin suunnitelmiaan\nja toivomuksiaan joutui lopullisesti lähtemään Kajaanista v:n 1854\nensimmäisinä päivinä, niin se tapahtui pitkän epäröinnin jälkeen ja\nvelvollisuudentunnosta. Muutto merkitsi myös taloudellista uhrausta.\nNiinkuin Lönnrot oli aavistanut, ei vasta rakennetulle talolle\nilmestynyt ketään ostajaa, joka olisi ottanut sen vastaan edes puolesta\nhinnasta, ei edes ketään vuokralaista. Kuljetusvaikeuksien vuoksi oli\nsuurin osa irtaimistoakin pilkkahinnalla huutokaupattava: noin 500\nnumeroa sisältävä irtaimistoluettelo tuotti vain 332 hopearuplaa.\n\nPääkaupungissa professorina olo muodostui vain jonkinlaiseksi\nvälivaiheeksi. Kesäkuun alussa 1862 ajeli täysinpalvellut\nsuomen kielen professori rouvansa ja neljän pienen tyttärensä\nkanssa kymmenpenikulmaista taivalta takaisin synnyinseudulleen.\nLönnrot ei varmaankaan tuntenut kaipausta, vaan tyydytystä\nsyrjäänvetäytymisestään. Pääkaupungin seuraelämä, huvitukset ja\nedustusvelvollisuudet olivat aina tuntuneet hänestä häiriöiltä ja\nhankaluuksilta, joita oli mikäli mahdollista koetettava välttää\ntai nurkumatta kestettävä niinkuin muitakin elämän pienempiä\nja suurempia vastoinkäymisiä. Täysi professorineläke turvasi\nhuolettoman toimeentulon, terveys oli erinomainen, sopivaa työtä oli\ntiedossa pariksi vuosikymmeneksi eteenpäin, ja kotiseutu oli aina\nvastustamattomasti vetänyt Sammatin poikaa puoleensa. Jo syksyllä\n1859 hän oli sieltä ostanut Nikun talon, n. kilometrin päästä\nvanhasta syntymäkodista. Kymmentä vuotta myöhemmin hän osti Sammatin\npohjoiskärjestä Lammin erämaantilan ja muutti sinne 1876 saadakseen\nvielä paremmin olla rauhassa.\n\nOikeassa olossaan Lönnrot olikin kotonaan kekseliäästi laittamainsa\ntyöpöytäin ääressä: kuluneet talonpoikaisvaatteet yllään, piippu suussa\nja kaikki käsikirjoitukset ja välineet erinomaisessa järjestyksessä.\nTyön lomassa ja virkistyksekseen hän lauloi kansanlauluja ja virsiä\nitse kanteleella säestäen sekä kävi säännöllisesti kävelemässä, uimassa\nja hiihtämässä.\n\nLönnrotin koti oli suomalaisuuden harrastajien pyhiinvaelluspaikka: sen\nrauhaa, viihtyisyyttä, vaatimatonta ja hyväntahtoista ystävällisyyttä\nkaikki yksimielisesti ylistivät. Lähimmässä perheen piirissä kävi\nkuitenkin kuolema useasti vieraana: ainoa poika Elias oli jäänyt jo\nKajaaniin, puoliso kuoli 45-vuotiaana 1868, kolme lahjakasta tytärtä,\nMaria, Elina ja Tekla 18—21-vuotiaina. Perheen viimeinen jäsen, Ida\nLönnrot, lähti 1886 ulkomaille, asettui asumaan Italiaan ja kuoli\nSienassa 1915.\n\nEi aiheetta nimitys »Sammatin poika» ole vakiintuneempi ja tunnetumpi\nkuin mikään muu tämänluonteinen. Lukuunottamatta sitä, että\nLönnrotin koko olemuksen ja hiljaisen, vaatimattoman, uuraan ja\nhyvässä merkityksessä vanhoillisen metsäkappelin välillä on ilmeinen\nsukulaisuus, hän on siellä pääasiallisesti viettänyt elämänsä kaksi\nensimmäistä ja kaksi viimeistä vuosikymmentä, ja hänen muistonsa,\nvaikka kuuluukin koko kansalle, jos mikään, elää välittömimmin\ntajuttavana siellä. Vanhuutensa päivinä Lönnrot oli tosiaankin\nsynnyinkappelinsa kaikki kaikessa, kuin suuri patriarkka perheensä\nkeskuudessa. Papin puutteessa hän vuosikausia joka kolmas pyhä suoritti\njumalanpalveluksen Sammatin kirkossa, hänen luonaan kävi sairaita\nmaksutta parannuksilla, useasti he saivat samalla lääkkeensäkin, jotka\noli kotiyrteistä keitetty, lapsilta ostettiin marjat, vanhuksilta\nluudat, astiat jne., jotta jokainen saisi työstänsä palkan. Lähimpien\nomaistensa muistoksi, joista useimmat kuolivat ennen Lönnrotia, hän\nmilloin kustansi kansakoulun lisärakennuksen, milloin korjautti\nkirkkoa, lahjoitti siihen A. v. Beckerin maalaaman alttaritaulun,\nperusti omilla varoillaan lainakirjaston ja lopuksi määräsi omassa\ntestamentissaan suurimman osan omaisuuttansa emännyyskoulun\nperustamiseksi, jossa emännänalut saisivat kaikinpuolisen, etenkin\nkäytännöllisen koulutuksen, Sammatin ja Karjalohjan varattomat\nilmaiseksi.\n\nElämänsä viimeisinä vuosina Lönnrot palasi jälleen nuoruutensa\nrakkauteen, kansanrunouteen. V. 1880 hän julkaisi painosta Suomen\nkansan muinaisia loitsurunoja ja J.V. Snellmanin 75-vuotispäiväksi\nrunoelman Turo, kuun ja auringon pelastaja. Inkerin kansanrunoista\nkokoonsovittanut E. L. (1881). Kaikkein viimeisenä työnä Lönnrotilla\noli Kantelettaren uusi laitos, josta hän ehti perusteellisesti uusia\nja suuresti laajentaa kolmannen kirjan: 60 »virsilaulun» sijaan siihen\ntuli kokonaista 137. Käsikirjoituksen on julkaissut Kantelettaren\nkolmantena painoksena (1887) Julius Krohn.\n\nLönnrotin terveys oli hänen kahdeksannella vuosikymmenellään vielä\noivallinen. Käynti oli reipasta, silmälaseja ei tarvinnut lukiessakaan,\nvain kuulo jonkin verran heikkeni. Lukuunottamatta kahta jalan\nloukkaantumisesta johtunutta sairautta ei Lönnrotin tarvinnut olla\npäivääkään muuten vuoteenomana. Ida tytär kirjoittaa esim. marraskuussa\n1880: »Isä on myöskin hyvin pirteä ja reipas ja tekee yhä työtä hyvin\nahkerasti». Vielä paria vuotta myöhemminkin on asianomainen itse samaa\nmieltä: »Olen ollut tavallisessa voimassa ja terveydessä. — — Muuten\nolen ollut terve kuten tavallista, mutta en uskalla enää hiihtää kovin\njyrkistä mäistä alas, vaikka muuten joka päivä käytänkin suksia.»\nMerkillinen mies, joka vasta 80-vuotiaana alkaa varoa jyrkkiä mäkiä!\n\nSyystalvella 1883 Lönnrot sairastui: alkoi ilmetä ruoansulatushäiriöitä\nja yleistä väsymystä. Kolme seuraavaa kuukautta kului sairauden ja\nterveyden välimailla, Lönnrot pukeutui kyllä aamuisin tavalliseen\ntapaan, mutta vietti suuren osan päivää maaten sohvalla ja jaksoi\ntyöskennellä pöytänsä ääressä vain muutaman tunnin päivässä. Maaliskuun\nalussa 1884 sairas silminnähtävästi heikkeni ja kykeni vain vaivoin\nkepin varassa liikkumaan huoneessa. Maaliskuun 19 päivän koitteessa hän\nummisti silmänsä ikuiseen lepoon.\n\n\n\n\n19. Muisto ja merkitys.\n\n\nVarhemmin sairautensa aikana Lönnrot oli määrännyt tyttärellensä,\nettä hänet oli nopeasti ja vaatimattomasti haudattava Sammatissa ja\nvasta sitten ilmoitettava kuolema asiainhoitajalle C.G. Borgille\nHelsinkiin. Borg oli kuitenkin nyt itse läsnä kuolinvuoteen ääressä ja\npiti mahdottomana menettelyä, joka estäisi Suomen kansan osoittamasta\nsyvästi tuntemaansa kiitollisuutta ja viimeistä kunnioitusta suurelle\nvainajalle.\n\nNäistä hautajaisista huhtikuun 3:ntena tuli juhlatilaisuus, joka\nSammatin syrjäisen aseman, silloiset kulkuyhteydet ja kelirikon\nhuomioonottaen muodostui aivan ainutlaatuiseksi. Kenraalikuvernöörin,\nsenaatin, sotaväen, yliopiston, osakuntien, monen monien seurojen,\nkoulujen, kaupunkien ja maalaiskuntien edustajat saapuivat osoittamaan\nkunnioitustaan suomalaisen kirjallisuuden patriarkan haudan ääreen.\nKautta Suomen vietettiin surujuhlia, joista arvokkain oli yliopiston\ntoukokuun 13:ntena. R. Kajanus oli sepittänyt surumarssin ja S.\nTopelius ruotsinkielisen juhlarunon. A. Ahlqvist kuvaili lämpimässä\nmuistopuheessaan suuren vainajan työtä.\n\nTestamentissaan, jonka Lönnrot oli tehnyt lähes kahta vuotta ennen\nkuolemaansa, hän määräsi kirjallisen jäämistönsä kaikkine oikeuksineen\nSuom. Kirj. Seuralle ja muun omaisuutensa, n. 80.000 kultamarkkaa,\nsukulaisille varattuja pikku lahjoituksia lukuunottamatta,\nemännyyskoulun perustamiseksi Sammattiin. Suullisesti Lönnrot oli\nlausunut toivomuksen, että Lammin talo ja irtaimisto myytäisiin\nmahdollisimman pian. Syyt eivät olleet vain käytännölliset — tyttären\noli vaikea hoitaa tätä erämaantaloa —, vaan Lönnrotin äärimmäisen\nvaatimattomuuden sanelemat: ettei hänen kotinsa »jäisi palvottavaksi,\nkuten Runebergin koti».\n\nKeväällä 1886 pystytettiin Suom. Kirj. Seuran toimesta kivi hänen\nhaudalleen ja syksyllä 1902 Emil Wikströmin suunnittelema muistopatsas\nHelsinkiin.\n\nElias Lönnrotin elämä ja toiminta on sarja mitä odottamattomimpia\nsattumia tai ihmeellisintä johdatusta. Syrjäisestä metsäkappelista,\njosta ei runsaaseen vuosisataan varhemmin ja kahdeksaan vuosikymmeneen\nmyöhemmin ollut ainoatakaan nuorukaista valmistunut ylioppilaaksi,\nponnistautuu köyhän kyläräätälin poika koulutielle ja saavuttaa\nyliopiston korkeimman oppiarvon. Sen sivistyksen syventymisen,\nelämäntaidon avartumisen ja ihmisten ymmärtämisen, joita koulu ei\nvoi antaa, täydentää monivuotinen kotiopettajanaolo perheessä, joka\nedustaa oloissamme mitä hienointa sivistystä, suurinta varallisuutta\nja arvovaltaa. Ilman nuoruusvuosien ruumiillisia ponnistuksia,\nkieltäymyksiä ja tottumusta kaikkeen tyytymään olisivat tutkimusmatkat\nja niiden tulokset supistuneet paljoa vähempään, ilman edellämainittua\nhenkistä harjoitusta ei olisi ollut riittäviä edellytyksiä tuloksien\nmuokkaukseen.\n\nMyös ajankohta oli mitä otollisin. Vanha kansanrunous oli tosin\nLänsi-Suomesta miltei tyystin kuollut ja Karjalan maillakin jo\nunohtumassa, mutta mahtavimmat laulunaiheet olivat kutoutuneet siksi\nsuuriksi sikermiksi, että eeposajatus saattoi herätä kokoonpanijan\nmielessä. Kalevalan toista painosta valmistellessaan Lönnrot itsekin\nvakuuttui siitä, että oli suorittanut tehtävänsä edullisimpana\najankohtana. Toisaalta viime vuosisadan toisen neljänneksen\nromanttinen ilmapiiri oli mitä edullisin kansanrunouden ja Kalevalan\nvastaanotolle. Paraskin sensuuntainen yritys olisi esim. 1600-luvulla\nhaaksirikkoutunut ankarana vallitsevaa oikeaoppisuutta vastaan, ja\n1700-luvun sotien lyhyet väliajat olivat uupumusta ja sotavarustelua,\neivät henkisen työn aikaa. Viime vuosisadan loppupuolella taas\nkansalliseepoksen aika näyttää olevan ohi: vaikka Kalevalaan tehdään\nuseita parannusehdotuksia ja aineskokoelmat kasvavat moninkertaisiksi,\nei uutta eepoksen kokoonpanoa kansanrunouden pohjalla yritetä.\n\nMyös Lönnrotin kielelliselle uudistustyölle oli ajankohta otollinen.\nRuotsin vallan viimeisinä vuosisatoina ja jatkuvuudesta Venäjän vallan\nensimmäisinä vuosikymmeninä suomen kielen käyttö ja asema taantuu\ntaantumistaan syistä, joita nerokkainkaan ja pontevinkaan yksilö\nei olisi voinut toisiksi muuttaa. Sellaisissa oloissa ei tunnettu\nkielenuudistuksen tarvetta, ja parhainkin ehdotus olisi jäänyt vain\npaperille. Viime vuosisadan keskimmäisille vuosikymmenille sattunut\nsuomen kielen käytön lisääntyminen, tilapäisistä esteistä, kuten v:n\n1850 sensuurikiellosta huolimatta, olisi varmasti ilman Lönnrotiakin\ntuonut mukanaan jonkinlaisen kielenuudistuksen, mutta tämä uudistus\noli sitä rikkaampi ja kestävämpi, kun sen suoritti mies, jonka suomen\nmurteiden tuntemus oli monipuolisempi kuin kenenkään edeltäjän tai\naikalaisen. Lisäksi oli onneksi, ettei hän ollut ammatti-kielimies,\njoka myöhemmin kestämättömiksi osoittautuvien teoriain mukaan koettaa\nliiaksi kielenmuotoja oikoa, johdonmukaistaa tai saattaa oletettua\nalkuperäänsä lähemmäksi, ja että hän oli kyllin avarakatseinen\nollakseen yksipuolisesti suosimatta mitään murretta. Lönnrotin\nkielenuudistus — samoin kuin hänen kansanrunoustyönsäkin — on\nvaistonvaraisen kollektiivisen toiminnan suoranaista jatkoa: luoda\nilmaisuväline, joka on mahdollisimman helposti tajuttava tietylle\nyhteisölle, Suomen kansalle, kokonaisuudessaan.\n\nLönnrotin toiminnassa täyttyy näin ihmeellinen _coincideniia\noppositorum_, vastakohtien yhteensopeutuminen. Olematta varsinainen\nkirjailija hän luo suomalaisen kirjallisuuden merkittävimmän teoksen,\nolematta itse runoilija tai taiteilija hän antaa ja osoittaa\nrunoilijoille ja taiteilijoille ehtymättömän aarnion, olematta\nvarsinaisesti kielimies hänestä tulee »suomen kielen toinen perustaja»;\nkaihtamalla politiikkaa sanan varsinaisessa merkityksessä hän kohoaa\nharvinaiseksi valtiolliseksikin voimatekijäksi jonka molemmat silloiset\npääpuolueet, suomenmieliset ja ruotsinmieliset, katsovat omakseen\nja jonka lausuntoihin kumpikin vetoaa; liikkuen aloilla, joita on\npidettävä erikoisesti suomalaiskansallisina hän saavuttaa avaramman\nkansainvälisen kuuluisuuden kuin kukaan Suomen mies ja tuloksia, jotka\ntarjoavat vertauskohdan eurooppalaisen sivistyksen ikivanhoille,\nvaltaville perusluomuksille: Ilias ja Odysseia — Kalevala. Lönnrot\non ollut kieltämättä johdattaja ja profeetta, mutta ilman julistajan\neleitä, haltioitunutta intoilua, vieläpä ilman tietoa suuresta\nkutsumuksestaan. Hän ei ole laskelmoiden valinnut tehtäviään, vaan ne\novat valinneet hänet. Tai oikeammin: työt on työnnetty hänelle, ja\nvasta valmistuneina ne ovat osoittautuneet suuriksi.\n\nJa lopuksi; vaikka jättäisi Lönnrotin ikimuistettavat työt\nja aikalaisten yksimielisesti tunnustavat lausunnot huomioon\nottamatta, ei voi olla yhä uudelleen ihailematta sen inhimillisyyden\npuhtautta, sopusointua ja rakastettavuutta, nuhteettomuutta kaikissa\nkoettelemuksissa, mielen tasapainoa ilon ja murheen aikana, mikä huokuu\nhänen kirjeistään ja päiväkirjoistaan. Havainnollisimman ja sattuvimmin\nvastakohta-asetteluin ja vertauksin on Eino Leino luonnehtinut Sammatin\npojan olemuksen valtavuutta:\n\n»Lönnrotissa näki Suomen kansa itsensä ensi kerran kokonaisena, lujana,\nharmaana kalliona, jonka suuriin ääriviivoihin sisältyivät kaikki\nsen eri osien parhaat ominaisuudet. Hän oli sitkeä kuin hämäläinen\nja herkkä kuin karjalainen. Hän oli hiljainen kuin metsälampi\nja toimelias kuin merenranta. Hän oli oppinut kuin yliopisto ja\nvaatimaton kuin maalaiskirkko. Helsinkiläinen tiedemies ja karjalainen\nkontti-ukko löivät hänessä kättä toisilleen. Hänessä oli suomalaisen\nrodun kansallinen kehitys tehnyt ensimmäisen suuren kiertokulkunsa:\nkotimaisesta korvenpihkasta ja muukalaisesta herraskasvatuksesta\noli pusertunut esiin ensimmäinen eheä, suuri, suomalainen\n_kulttuuri-yksilö_ — —.\n\nHän oli itse Saarijärven Paavo, puettuna pitkään takkiin ja silloisen\nSuomen hallan-arkojen henkisten viljelysten ojankaivajaksi asetettuna.\nHän oli itse Snellmanin kansallisuus-ajatus suomenkielisestä ja\nsuomenmielisestä Suomesta, tulleena lihaksi ja vereksi, puoleksi\npappi, puoleksi lääkäri, samalla karjalainen runoruhtinas ja piispa\nAgricolan myöhäis-syntyinen jälkeläinen. Hän oli vanha Väinämöinen,\njoka oli palannut vapaaehtoiselta pakomatkaltaan, pieksut jalassa ja\nvirsikirja kainalossa. Hän oli sanalla sanoen keskeisin ilmiö aikansa\nsuomalaisessa kulttuuri-elämässä, se, jossa useimmat säteet yhtyivät ja\njossa sen viivat saivat klassillisimman täydellisyytensä. Siitäpä nyt\ntie menevi.»\n\n\n\n\n20. Tärkeimmät lähteet.\n\n\nMiltei täydellinen luettelo L:n kirjallisesta tuotannosta on Tor\nCarpelanin ja L.O. Th. Tudeerin julkaisussa »Helsingin yliopiston\nopettajat ja virkamiehet» IV (1923); Kalevalaa ja sitä varhempaa\nkansanrunoutta koskevasta kirjallisuudesta on Laina Hännisen\ntoimittama, lähes täydellinen »Luettelo ennen v. 1927 painetusta\nKalevalaa koskevasta kirjallisuudesta» (1928).\n\nL:n kirjeenvaihtoa ja käsikirjoituksia säilytetään harvoja poikkeuksia\nlukuunottamatta Suoni. Kirj. Seuran arkistossa. Niistä mainittu\nseura järjesti ja julkaisi »Kalevalan esityöt» I—III (1891, 1895),\nL:n syntymän 100-vuotisjuhlaan »Elias Lönnrotin matkat I—II» (1902),\nmyöhemmin »Alku-Kalevalan» (1928), »Alku-Kantelettaren» lisäyksineen\n(1929). Ruots. Kirj. Seura on julkaissut »Elias Lönnrots svenska\nskrifter» 1 (1908) ja II (1911).\n\nEdelläesitettyjen lähteiden lisäksi mainittakoon vielä seuraavat:\nA.E. Ahlqvist, Elias Lönnrot, Elämäkerrallisia piirteitä (1884); S.G.\nElmgren, Minnestal öfver Elias Lönnrot (Suomen Tiedeseuran Acta XIV,\n1884); A.R. Niemi, Elias Lönnrotin lapsuus (Valvoja 1895); sama, Elias\nLönnrot Kajaanissa (Virittäjä 1897); E. Nervander, Elias Lönnrotin\nnuoruuden ajoilta Laukon kartanossa (1893); E.N. Setälä, Elias Lönnrot\nja suomenmielisyys (1898); J. ja K. Krohn, Suomalaisen kirjallisuuden\nvaiheet (1897); O.A. Kallio, Elias Lönnrot (Kansanvalistusseuran\nelämäkertoja, 1902, uusi, korj. pain. teoksessa »Suurmiestemme\nelämäkertoja», 1929); Eino Leino, Suomalaisia kirjailijoita (1909);\nNiilo Ikola, Antero Warelius ja Lönnrotin sanakirjatyö (Virittäjä\n1929); Väinö Kaukonen, Vanhan Kalevalan kokoonpano I (1939) ja II\n(1946); Aarne Anttila, Elias Lönnrot, Elämä ja toiminta I—II (1931,\n1935).\n\n\n\n"]