[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fxtPtY5dun4Hmkjm3UsUvXp7nzE4gAiwUWc_35aBhTpY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3741,"Risti","Obstfelder, Sigbjörn",1866,1900,"3741-obstfelder-sigbjorn-risti","3741__Obstfelder_Sigbjörn__Risti","Rakkaustarina","romaani",[],[],"fi",1896,1911,13984,80581,false,48671,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Historical Novels","\"Risti ja noitarumpu: Olaus Sirman tarina\" by Arvi Järventaus is a historical novel written in the early 20th century. The book revolves around Olaus Mathiae Sirma, a native Sámi who became the first chaplain of Enontekiö, and explores themes of cultural clash between Sámi traditions and Christian beliefs during a time of significant social change. The narrative promises to delve into Sirma's complex character, illustrating his talents, struggles with alcoholism, and ultimately his role in the community.  The opening of the story takes place in the aftermath of Christmas and the arrival of the new year, as the sun re-emerges after a long darkness in the remote Enontekiö region. It portrays a vibrant scene at the church hill where people bustle about, preparing for a market day filled with trade and festivities. Amidst this lively atmosphere, Olaus Sirma, often referred to as \"herr' Vuolevi,\" interacts with townsfolk, revealing the dynamic tensions and humor surrounding his character. As he navigates the day filled with commerce, social gatherings, and alcohol, the village's traditional values and the pressures from the church and the local authorities begin to clash, setting the stage for deeper explorations of Sirma's life and the era's conflicts. (This is an automatically generated summary.)",[],256,"Norjalaisen lyyrikon pienoisromaani on herkkävireinen rakkaustarina, joka kuvaa kahden yksinäisen sielun kohtaamista. Teos on tyyliltään unenomainen ja melankolinen, ja siinä nousevat esiin ihmismielen sisäinen maailma sekä kaipuu.","Sigbjörn Obstfelderin 'Risti' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3741. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","RISTI\n\nRakkaustarina\n\n\nKirj.\n\nSIGBJÖRN OBSTFELDER\n\n\nSuomentanut\n\nJ. Siljo\n\n\n\nKirjallisia pikkuhelmiä XXXVIII\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1911.\n\n\n\n\n\nSigbjørn Obstfelder (1866—1900) on Norjan kirjallisuuden\nomintakeisimpia lyyrikkoja. Kaikkeen hänen tuotantoonsa, myöskin\nsuorasanaiseen, on painunut lyyrikon unelmoiva sävy, joka ilmenee\nvarsinkin erinomaisen herkässä, samalla sekä musikaalisessa että\nkiinteän täsmällisessä poljennossa. Yksinkertaisuus on hänen runoutensa\nsilmiinpistävimpiä ominaisuuksia; mahdollisimman yksinkertaisella\nsanontatavalla, jonka hän kuitenkin oman omituisen rytminsä ja omien\nrunokuviensa kautta kehitti yksilölliseksi, hän tulkitsee yksinäisen\nja elämää melkein lapsenomaisesti vierastavan sielun ahdistusta ja\nijäisyydenkaipuuta, öisiä mielialoja sekä rajatonta myötätuntoa kaikkea\norpoa ja särkyvää kohtaan. Yksinkertaiset ovat hänen aiheensakin:\nelämän pimeydessä kohtaa kaksi orpoa sattumalta toisensa, jatkaakseen\nhetken päästä taas yksinäistä vaellustaan sitä aavistuttavaa ijäisyyttä\nkohti, jossa kaiken elämään ja valoon luodun oikea koti on. —\nRakkaus-elämässä O. näkee heijastuksen siitä suuresta valkeudesta,\njohon hän, yön ja yksinäisyyden runoilija, nääntymykseen asti kaipasi.\nIhmiselämän ilossa ja kiihkeässä humussa hän näkee sairautta, häpeätä\nja kammoa, ja tämän näkemyksensä hän on useissa hiljaisissa, mutta\nmieleenpainuvissa runoissa lausunut julki. — O:n tuotanto oli hyvin\nrajotettu, mutta sitä keskitetympi ja omintakeisempi sävyltään.\nEnsi teos \"Digte\" ilmestyi 1893, \"To novelletter\" 1895, \"Korset\"\n1896, \"En praests dagbog\" 1900; j.n.e. Suomeksi on neiti Anna-Maria\nTallgren julkassut teoksessaan \"Runoilijoita\" 1910 luonnekuvauksen\nObstfelderistä.\n\n\n\n\n\nHän on hoikka ja notkea. Hänen käyntinsä ei ole tasaista, kevyesti\nhypäten ottaa hän joka neljännen askeleen.\n\nÄkkiä poimii hän kiven maasta, singahuttaa sen kauvas pitkin meren\npintaa siten, että se hypähtää jälleen ylös yksi, kaksi, kolme kertaa.\n\nSitten hymyilee hän kohti etäisyyden väräjäviä ääriviivoja. Sen jälkeen\nottaa hän kaksi tanssiaskelta.\n\nMutta kas! Mitäs se on? Hän istuutuu. Hän käy niin vanhan, vanhan\nnäköiseksi kasvoiltaan. Hänet valtaa surumielisyys. Mitähän surun syytä\nmahtanee hänellä olla, hänellä, joka on niin nuori.\n\nSitä ei kestä kauvan. Korkealle ilmaan hypähtäen hiipii hän\npuisto-aidan ympäri, poimii kukan ohijuostessaan, purasee poikki kaksi\nkolme terälehteä, heittäen ne sitten luotaan, astuu varpaillaan sisään.\n\nHän lukee puoli sivua. Sitten hiipii hän jälleen ulos katkerasti\nitkien. Kukaan ei ole jutellut hänen kanssaan. Hän ei ole kiistellyt\nkenenkään kanssa.\n\nHän seisoo ulkona ja puhelee itsekseen jotain hampaittensa välistä,\nsähisten kuin kissa. Hän seisoo nurmikolla. Aurinko laskeutuu. Vesi\nloiskii. Rauha on kaikkialla.\n\nMutta hän puristaa nyrkkiään. Kätensä on hän kohottanut ylös. Nuori\npovi aaltoilee uhmaavasti, hänen katsoessaan merelle päin. Ja äkkiä\nkiljasee hän niin, että kottaraiset kauhuissaan pyrähtävät lentoon:\nMinä tahdon! Minä tahdon!\n\nRinnan aaltoilu hiljenee. Myrsky on tauonnut. On niin rauhallista.\nSilmät ovat suuret, silmäterät mustat.\n\nHän on paneutunut maata. Käsivartensa, nuo lihaksiset, hoikat kuin\nkäärme, on hän ojentanut ylöspäin. Silmät ovat sulkeutuneet. Nukkuuko\nhän?\n\nEi. Äkkiä hypähtää hän ylös, liinavaatteet kietoutuvat hänen\nympärilleen, ja hän sähisee: Minä tahdon! Minä tahdon!\n\nMitä hän sitten tahtoo?\n\n* * *\n\nTämä kuva on niin usein edessäni. Enkä minä kuitenkaan häntä silloin\nnähnyt. En tuntenut häntä silloin. Kun kohtasin hänet, ei hän ollut\nvarreltaan hoikka, vaan rehevä ja täyteläinen, ei ollut silloin hänen\nkasvoillaan tuota ikuista vaihtelua, eikä hänen rintansa uhmaa tuntenut.\n\nToisella tapaa hänen kasvonsa väreilivät. Ne saattoivat saada ilmeen,\njoka niitä jo kauvan oli hallinnut, vaihtaakseen sitten toiseen,\npysyvään.\n\nMinkätähden näen edessäni nyt, kun koetan vierottaa hänen kuvansa\nmielestäni, juuri tämän, tämän, jota en tuntenut? Senkö tähden,\nettä niin hyvin muistan, kuinka hän eräänä aamuna kohotti paljaan\nkäsivartensa ylös kattoa kohti — hän nousi äkkiä ylös, hän kohotti\nkäsivartensa ja kaikki hänen kasvolihaksensa olivat jännittyneet —\nmerkiksikö sekin tätä:\n\nMinä tahdon! Minä tahdon!\n\n* * *\n\nKuinka hänen silmänsä saattoivatkaan välähdellä! Niinkuin hänellä olisi\nollut aurinko rinnassaan.\n\nMutta hän saattoi myös itkeä niin herkästi. Hän tuli silloin luokseni,\nheittäytyi, syliini, ja itki niin, että koko hänen ruumiinsa, hartiat,\nrinta, vartalo vapisivat.\n\nSilloin en todellakaan voinut muuta kuin kevyesti ja hellävaroen vetää\nhänen päänsä rinnalleni ja siten häntä luonani pitää.\n\nMinulla olikin oma omituinen tapani kohdella häntä, ja hän piti siitä.\nSillä hänen oli tapana sanoa, että hän rakasti minua, sillä olin ainoa,\njonka luona hän uskalsi itkeä mielensä keveäksi. Hän sanoi rinnassaan\nolevan suuren kyynellähteen, jonka täytyi joskus saada pulputa tyhjäksi.\n\nMinä en tiedä, mistä se johtui, vaan tunsin usein rinnallani ikäänkuin\nraskaan painon, ja pitäessäni häntä itkevänä luonani, tunsin samoja\ntunteita kuin äiti, hänen synnyttäessään uuden olennon maailmaan.\nMinusta tuntui, kuin tekisin jotakin hyvin syvää ja vakavaa, jotakin,\njoka oli tuleva kirjotetuksi minun elämäni tilikirjaan.\n\nOlin kerrankin, hänen poistuessaan luotani tuollaisen kohtauksen\njälkeen, tuntevinani kipua sydämeni kohdalla, niissä hänen päänsä\noli levännyt, ja ääneen sanoin silloin itselleni: Ei hän varmaankaan\nkoskaan voi minua hyljätä!\n\n* * *\n\nHyljätä minut! Asuiko hän sitten luonani? Enhän edes tiennyt, mitä hän\nitki! Hänen kyyneleinen surunsa oli aivan tuntematon minulle.\n\nSe oli juuri se, joka oli niin harvinaisen pyhää: Minä en urkkinut.\nAnnoin hänen vaan itkeä luonani!\n\nMinä sanoin ja ajattelin: Hän kärsii. Hänen olonsa ei tyydytä häntä.\nTuntuu hyvälle saada jonkun luona itkeä. Se helpottaa. Minä ymmärrän\nkärsimyksen. Mielelläni sen vastaanotan, hänenkin tuskansa minä tahdon\nsulattaa, jos vaan voin.\n\nHyljätä minut! Hän tuli luokseni silloin tällöin.\n\nMuuten en hänestä mitään tietänyt.\n\nEhkäpä joku mieshenkilö oli tuottanut tuskaa hänelle. Minä en sitä\ntiennyt, minä. Mahdollista oli myöskin, että hän itse oli tehnyt\njotain, joka oli syynä hänen loppumattomaan suruunsa.\n\nMinä en sitä ajatellut. Ajattelin vaan näin: Hänellä ei ole rauhaa!\nHän ei tunne hyvän ja yksinkertaisen elämän iloa. Minä tahdoin niin\nmielelläni rauhottaa häntä, nähdä hänen povensa iloisesti, hitaasti,\nrauhallisesti aaltoilevan.\n\n* * *\n\nHän kulki edestakaisin huoneessani. Hän istui viereeni, nojasi päänsä\nolkaani vasten, suuteli minua.\n\nHänkin ilostui, kun minä häntä suutelin. Ja hän sanoi, että hän rakasti\nminua.\n\nOliko se totta? Rakastiko hän minua jo silloin?\n\nEn tiennyt, missä hän väliaikansa vietti. En tiennyt mitään hänestä.\nEn kysellyt häneltä. Joka kerta kun nielemisen halu houkutteli minua,\ntuntui, kuin joku olisi minua siitä pidättänyt.\n\n* * *\n\nHänellä oli vaaleansiniset silmät. Kun hänellä oli päällään\nvaaleansininen samettipukunsa, voin tuskin sanoa, mikä oli sinisempää,\npuku vaiko silmät. En tiennyt, mikä pehmeämmin loisti.\n\nVaaleansininen samettipuku! Kuinka paljon voi liittyäkään elämässä\nkuolleisiin esineisiin, pukuun, rannerenkaaseen. Ihmiset tekevät\nkuolleet kappaleet eläviksi.\n\nMinun ei tarvitse muuta kuin mainita nämä sanat: vaaleansininen\nsamettipuku — niin näen pitkän jonon hetkiä edessäni.\n\nMutta erittäinkin yhden. Se ei tosin ole mikään tapaus. Siihen ei liity\nmitään myrskyistä. Kuin syvän veden rauha oli se ilta.\n\nPuu, johon nojaten hän istui, joki joka tyynenä ohitse juoksi.\n\nMinä sanoin näin:\n\nKatsos kuinka joen juostessa aita pysyy paikoillaan. Vasta aitaan\nkatsoessa voi huomata, että joki juoksee.\n\nSanoja, joilla ei muuta merkitystä ole. Ja kuitenkin minusta tuntuu,\nkuin kuulisin ne taas aikojen takaa, jotka ovat häipyneet jo, ja aivan\nkuin taikakeinoin loihtivat ne esiin päiviä, jotka eivät koskaan palaja.\n\nHänen värähtävä \"niin\". Aivan kuin olisin puhunut hänelle jostain\nkauheasta asiasta.\n\nJa sitä seurasi ilo.\n\nSillä kun olimme molemmat hyvän aikaa istuneet ääneti, katsellen samaan\npaikkaan ja joen juoksu oli kietonut katseemme, sanoi hän vihdoin:\n\n— Minä olen iloinen.\n\nMinä — olen — iloinen, sanoi hän hiljaa ja hitaasti.\n\nSitä iloa, jonka nainen tuntee, kun hän on täysin kehittynyt, ja sitä\nsävelten aaltoilua, joka hänen rintansa laajentaa. Se verhoo silmän\nniin pehmeäksi. Se on kuin kuutamoisen valojuovan väreily lahdella.\n\nKuinka selvään näen sen edessäni. Lehtien peittämä samettipuku, aivan\nkuin sulautuen yhdeksi hänen ruumiinsa kanssa, joka senkautta sai väriä.\n\nHän oli niin somannäköinen siinä. Sametin verhoamana kohosi ja\nlaskeutui korkea rinta, sulautuen yhteen tummansinisten, väräjävien\nvarjojen kanssa.\n\nAlan kai tulla runolliseksi. Pyydän anteeksi. Mutta minusta on niin\nmieluista viivähtää näissä yritelmissä tehdä kuvaukseni todellisuuden\nmukaisiksi.\n\nMitä pitemmälle ilta pimeni, sitä epäselvemmiksi kävivät hänen\npiirteensä, sulautuen viimein yhteen lehtien ja ääneti kuluvien hetkien\nkanssa.\n\nSinä ainoana iltana hän tahtoi tupakoida. Hän sanoi:\n\n— Minä näen hehkun sikaristasi, se on ainoa, mitä minä näen.\n\nMinä sanoin:\n\n— Minä näen sinun sikarisi hehkun ja sinun kätesi.\n\nHän sanoi:\n\n— Nyt vain kuulen joen solinan. Ennen en sitä kuullut. Silloin sen\nainoastaan näin.\n\nJoku muistaa sellaiset paljaat lauseet kauvan, kun hehkuvat sanatkin\novat jo haihtuneet. Se ei ole kirjotettua, sillä se on sävel, joka\non syvälle korvaan kätkeytynyt, sävel, joka soi yhteen kokonaisuuden\nkanssa.\n\nSiitä on monta vuotta nyt. Mutta on öitä, jolloin nuo kaksi hehkuvaa\nsikaria näkyvät edessäni pimeässä, ja nuo äänettömät sanat kaikuvat\nhiljaisuudessa.\n\n* * *\n\nOlikohan se ehkä suloisin hetki, jolloin en vielä ollut elänyt sitä,\njoka elettävä oli. Tämä suuri hiljaisuus, ennenkuin elämä ja surut\ntulevat, onko se suloisin?\n\nHän istui silloin aivan vastapäätä minua. Hän sanoi, että hän oli\niloinen. _Hänen_ ilonsa teki _minutkin_ iloiseksi.\n\nMutta tunsinko minä hänen iloansa? Ymmärsinkö minä sitä?\n\nSenjälkeen tuli paljon surua. Mutta ei! Kauneimmat hetket, ne tulivat\nmyöskin jälestäpäin. Niin ihmeellisesti yhteenliittyneinä tulivat nuo\nrikassisältöiset ja raskaat hetket, jotka saivat rintani kuohuksiin, ja\nkiihdyttivät mieltä, joka ennen oli ollut niin rauhallinen.\n\nIhmeelliset päivät, auringonpaistetta ja sadekuuroja kaiken sen lomassa!\n\n* * *\n\nMinulla ei ole aikaa taiteellisesti valmistaa kertomustani. Mieleni\nkuohahtaa, kun johdan muistiin nuo ajat, ja kuitenkin pitäisi minun\nsaada kertoa kaikki, saadakseni rauhaa. Kohta loppuu myöskin yö. Olen\njo kuullut linnun heräävän. Minä tahtoisin kuvailla, kuinka hänen\nvanhat, surullisennäköiset kasvonsa, hänet ensi kertaa kohdatessani,\nmuuttuivat, ne saivat toisen ilmeen, rypyt silenivät, silmät saivat\nväriä, päivä päivältä kävi hän nuoremmaksi.\n\nTahtoisin kuvailla sitä onnea, jonka tunsin, tietäessäni syyn siihen\nolevan minussa. Että minussa oli voimaa siihen.\n\nViimein hän ikäänkuin monistui silmissäni. Tyttösen sulava notkeus\nlisäsi hentoutta hänen uhkeuteensa, neidon kaukaiset toiveet välkkyivät\nnoilla kasvoilla, joille elämän huolet olivat jo virittäneet\nsurunsuloiset sointunsa.\n\nSe on ihme. Ja kuinka vaikeata minun onkaan selvittää, mitä oikeastaan\ntapahtui ja kuinka näin kävi.\n\nJa kaikki tämä oli punoutunut yhteen raskaitten, surullisten seikkojen\nkanssa.\n\nKun istun tässä, kirjottaakseni siitä, silloin ne sukeltautuvat eteeni,\njuuri kun haluan kutsua takaisin kuvan noista nuorentuneista kasvoista.\nJa kun tahdon muistella sitä, miksi suru tuli ja levitti hohdettaan\nonnenhetkien yli, silloin taas näen tuon riehakkaan nuoruuden hänen\nsilmissään, sen, joka on kaikista nuorin, joka on enemmän kuin nuoruus,\nuusi nuoruus, ikuinen nuoruus, nuoruus onneen luotu, nuoruus, minun\nluomani.\n\n* * *\n\nNiinkuin sinä iltana, jolloin hän oli saanut silkkihameen. Hän tahtoi\nehdottomasti tilata viiniä. Hän poistui luotani sanaa sanomatta.\nErääseen viinipuotiin.\n\n— Madeiraa! huusi hän.\n\nHän jutteli ja nauroi, istui eräälle tuolille ja heilutteli jalkojaan\nkuin pieni tytöntyllerö.\n\nSiellä seisoi joukko ihmisiä puhellen keskenään. Minä näin heidän\nseuraavan silmillään meitä, kun menimme ulos. Kuulimme yhden heistä\nkuiskaavan:\n\n— Onnea!\n\n(Tämä tapahtui niiden kolmen kuukauden aikana meren rannalla, niiden\nkolmen kuukauden, jotka olivat keskeytymätöntä riemua).\n\nHän heitti päänsä taaksepäin ja katsoi joukkoa silmissään iloisin\n\"kyllä\", mitä koskaan olen nähnyt. Minä en sitä unhota. Muistan\nmyöskin, kuinka he jälkeemme katsoivat ilmeellä, ikäänkuin tahtoen\nsanoa:\n\n— Emme koskaan ole nähneet noin kaunista. Löytyyhän maailmassa vielä\nonneakin.\n\n* * *\n\nMutta minä huomaan, että tahdon mieluummin viivähtää noissa suloisissa\nhetkissä. En ole kertonut mitä sillä välin tapahtui. — Minä muistan\nniin hyvin, milloin ensi kerran näin Bredon. Me kohtasimme toisemme,\nniinkuin nykyaikaan on tapana, ravintolassa. Hän oli kuvanveistäjä.\n\nMinulla on tuskin koskaan ollut niin äkillistä halua oppia tuntemaan\nihminen. Vähitellen mekin jouduimme keskustelemaan kahden, me unohdimme\ntoiset saman pöydän ääressä istuvat.\n\n(Tässä kertomuksessani on niin vähän järjestystä. Minun pitäisi sanoa,\nettä tämä oli jonkun aikaa ennen noita neljää kuukautta.)\n\nEn ole koskaan siten huomannut, kuinka toinen henkilö voi lausua julki\nsen, johon itse vasta etsii sanoja. Siinä on jotain kiusallista, sillä\nitsehän ehkä mieluimmin tahtoisi löytää oikeat sanat.\n\nMe emme puhuneet taiteesta. Emme myöskään naisista. Muistan parhaiten\nsen, minkä hän lausui silloin, kun sähkövalo äkkiä rupesi lehattamaan\nja ravintola kävi pimeäksi. Senjälkeen läksimme pois ja kävelimme\nkauvan pitkin katuja.\n\n— Meiltä puuttuu kunnioitusta, meiltä puuttuu kunnioitusta! Onko meillä\nedes kunnioitusta aurinkoa kohtaan? — sanoi hän silloin sähkölampun\nsammuessa, noustessamme ylös ja puhellen mennessämme läpi tyhjän\nravintolan.\n\n— Aurinko, joka on aina uusi kaikessa siinä loistossa ja niissä\nvalovivahduksissa, joita ympärillämme näemme...\n\nOnko meillä kunnioitusta, — olimme tulleet ulos kadulle ja ohitsemme\nmeni muutamia kuljeskelevia naisia, — onko meillä kunnioitusta naisen\nhymyä kohtaan? Naisen onnenhymyä, naisen onnenhymyä... Oi ei, olemme\nnyt koko ajan olleet puhumatta naisista, ja ehkä parhaiten puhummekin\nheistä, kun emme puhu heistä... Tahtoisin vaan sanoa: Kuinka usein\nhaihtuu naisen onnenhymy?\n\nHän kuului niihin, jotka enemmän antavat äänessä ja lausunnassa,\nkuin itse sanoissa, ja jotka lyhyen hiljaisen hetken kuluessa äkkiä\nsaavat sanotuksi asioita, saavat _sanotuksi_ sen, joka on sisintä\nyksilöllistä, jonka palavin mielin tahtoo saada sanotuksi.\n\n— Ja eikö meidän pitäisi kunnioittaa sitä hetkeä, jolloin meitä hymy\nkohtaa — eikö meidän pitäisi polvistua suutelemaan naisen jalkaa, kun\nhän hymyilee!\n\nMe emme sitä tee. Meillä ei ole kunnioitusta.\n\nKorkein valta maailmassa on sulous.\n\nTälle ajalle se on huono valtias... Ehkäpä onkin aina ollut\nyksinvaltiuden laita hiukan huonosti.\n\nKunnioitus... mitä minä sillä tarkotan? Siinä tarkotan sillä\nesimerkiksi sitä, että meillä pitäisi olla kunnioitusta itseämme\nkohtaan. Emme saisi kiduttaa itseämme hakemalla kaikkea surkeutta ja\nvikoja itsestämme. Meillä ei, Jumalan nimessä, ole mitään _oikeutta_\nkiduttaa itseämme, meillä ei ole enemmän _oikeutta_ kiduttaa itseämme\nkuin muitakaan. Jumala tiennee, onko meillä! Hän kiivastui, puristi\nnyrkkiään, ja näytti unohtaneen minun läsnäoloni.\n\nKauvan senjälkeen sanoi hän:\n\n— Ja me voimme itsekidutuksellamme kiduttaa toisetkin kuoliaiksi.\n\nHän sanoi sen niin hillitysti, ja sanan \"kuoliaiksi\" niin hitaasti ja\nsurullisesti.\n\nJa samassa tarttui hän käteeni, sanoi hyvästi ja meni.\n\n* * *\n\nKun olin lähtenyt hänen luotaan, jouduin uuteen, ihmeelliseen\nmielentilaan. Ja samassa oli Rebekan kuva (me emme koskaan maininneet\ntoisiamme nimeltä, minusta hänen nimensä ei sopinut hänelle, hän tuntui\nsamaa ajattelevan minun nimestäni) niin selvänä edessäni, ja omituista\nkyllä: selvempänä kuin silloin, nähdessäni hänet todellisuudessa. Ja\nkuitenkin olin pitänyt häntä käsivarsillani ja katsellut kauvan ja\ntarkkaan häntä.\n\nHän oli ikäänkuin muuttunut toiseksi mielessäni. Ja kysymys nousi\nminussa: Kuka hän on?\n\n* * *\n\nKesti kauvan, ennenkuin nukuin ja maatessani ajattelin herkeämättä\nhäntä. Omituisia ajatuksia. Oli kuin en häntä vielä olisi nähnytkään.\nOlinko koetellut hänen leninginrintamustaan? Olinko todella huomannut\nhänen kätensä puristuksen?\n\nJa korvissani kävi ikäänkuin tuulen humina:\n\nKuka hän on, kuka hän on?\n\nTahdoinko tietää hänen menneisyydestään? En. Tahdoinko tietää kuinka\nvanha hän oli? En. Tahdoinko tietää, oliko hän muita suudellut ja ketä?\nEn.\n\nEi, sitä minä en tahtonut tietää. Kuka hän on, tuo syvällä mielessäni\nväikkyvä?\n\nJa — kenen oma hän on? Onko hän sitten minun?\n\n— Niin, ja silloin hiipi minuun nousevan aamuruskon lailla ajatus: Jos\n_hän_ olikin minun! Jos hän todella kuuluikin minulle! Eikö hän sitten\nollut sanonut, että hän oli minun?\n\nKyllä. Olihan hän.\n\nMutta voiko se olla mahdollista? Oliko hän sitä todella tarkottanut?\nEnkö sitten koskaan ollut ajatellut, kuinka suloista olisi, jos hän\nolisi omani? Kuinka kirkkaalta tuntuisikaan tähtien tuike, ja kuinka\naurinko mahtaisikaan loistaa!\n\n* * *\n\nMinä heräsin myöhemmin yöllä. Huomasin äkkiarvaamatta lausuvan! ääneen:\nHän on itkenyt. Minkätähden hän itkee?\n\nSytytin kynttilän ja nousin ylös. Hän oli tuonut minulle ruusuja, yhden\nkeltaisen ja kolme punaista. En ollut niitä ennen nähnyt, enkä siis\nsitäkään, kuinka kauniita ne olivat!\n\n_Hän_ oli ne tuonut minulle. Minun poissaollessani oli hän asettanut ne\nvesilasiin. Otin ruusut, yhden kerrallaan, ja suutelin niitä. Sitten\notin lasin ja asetin sen sänkyni viereen.\n\nTuoksu ei tehnyt minulle pahaa. Mutta minä vaivuin väkeviin ja\nkummallisiin unelmiin.\n\n* * *\n\nPari päivää senjälkeen oli hän luonani. Puhuin hänelle uudesta\ntuttavuudestani, jonka olin tehnyt. Minä kuulun niihin henkilöihin,\njotka, kun he pitävät jostakin naisesta, mielellään tahtoisivat, että\nhänkin oppisi tuntemaan ja pitämään kaikesta, josta he pitävät. Ne muut\nmiehet, joitten kanssa siihen aikaan seurustelin, eivät minua niin\nmiellyttäneet, että olisin tuntenut erikoista halua siihen. Toisin\noli kuvanveistäjän laita. Hän oli tehnyt syvän vaikutuksen minuun,\nenkä voinut ajatella muuta, kuin että hän, Rebekka, ilomielin tahtoi\ntutustua häneen.\n\nMinä ehdotin, että lyöttäytyisimme yhteen seuraavana iltana, söisimme\nja joisimme viiniä yhdessä. Minä kuvittelin jo mielessäni sitä suloista\ntunnelmaa, joka syntyisi meidän kolmen yhdessäolosta, kuinka elämä\nsilloin kohoisi ihanimpaan muotoonsa luonamme. Näin jo mielessäni hänen\nistuvan ja jännityksellä kuuntelevan kuvanveistäjää, ja kuinka itse\nistuin nauttien hänen silmiensä väreilystä, hänen seuratessaan puhetta.\n\nMinä havahduin äkkiä, kun hän suudelmallaan keskeytti minut, kieltäen\nsuostumuksensa.\n\nMinä pyysin häneltä selitystä. En voinut uskoa, että se oli hänen\ntarkoituksensa. Ehkä se oli vaan pientä, hienoa keikailemista, tai\nehkäpä myös jonkinlaista hitautta uuden tuttavuuden solmimiseen.\n\nMutta kaikkiin perusteluihin vastasi hän suutelemalla kieltäen.\n\nPuhuin hänelle enemmän tuttavastani, aina suuremmalla lämmöllä ja\nihailulla. Hän istui vaan ja katseli minua, silmissään ilme, niin syvä,\netten niissä ennen ollut sellaista huomannut.\n\nViimein heittäytyi hän polvilleen eteeni, ojensi molemmat kätensä\npuoleeni ja sanoi — melkein kuin tuskassa:\n\n— Oi, älä minua enää pyydä, rakkaani.\n\nEn koskaan ennen ollut nähnyt häntä sellaisena, kuin tämän keskustelun\njälkeen. Tai mahtoiko se olla sitä, että itse olin alkanut katsoa häntä\ntoisilla silmillä?\n\nKasvot olivat niin soman lämpimät, silmät olivat käyneet niin hiljaisen\nsyviksi.\n\nKun hänen piti lähteä, järjesteli hän hiuksiaan peilin edessä. Minä\nlähestyin häntä. Näimme kumpikin kasvomme peilissä. Hän näki minun.\nMinä näin hänen.\n\nOliko se kyynel, joka hänen silmässään kiilsi? Vai oliko se onnenhymy?\n\n* * *\n\nSeurustelin tähän aikaan paljon Bredon, kuvanveistäjän kanssa.\nOmituinen myötätuntoisuus lähensi meidät toisiimme. Ainakin tunsin\n_minä_ sitä _häntä_ kohtaan. Hänessä oli jotain, jota en muissa ollut\nhuomannut, ja joka sai minut tekemään sen havainnon, että kaikki, mitä\nvoin tuntea, nähdä ja ajatella, eivät olleet erikoisuuksia, joita ei\nolisi voinut olla muillakin kuin minulla, mutta että sama voisi myös\ntoisten ihmisten rinnoissa värähtää, ehkä jonkun niistä parhaista,\nniistä, joihin elämän sävel voimakkaimmin vaikuttaa.\n\nMinusta oli myös mieluista, ettei välillemme muodostunut mitään niin\nsanottua \"ystävyyttä\". Emme koskaan puhuneet puhtaasti yksityisistä\nasioistamme. Minä en edes tiennyt, missä hän asui, eikä hänkään\ntiennyt sitä minusta. Kohtaamiset kahden henkilön välillä olivat\nniin luonnolliset, vapaat, ja seurustelussamme oli niin paljon\nkunnioitusta niitä toistemme ominaisuuksia kohtaan, joita kukin tahtoo\nosalleen saada. Hän ei koskaan antanut minulle sitä erittäin lujaa\nkädenpuristusta, joka velvottaa. Silloin tulee kysyneeksi itseltään:\nMitä se oikeastaan merkitsi? Hänen kädenpuristuksensa tuli ainoastaan\nsilloin, kun jokin oli häntä tai meitä molempia liikuttanut.\n\n_Hän_ saattoi lausua sanoja, jotka johtivat ajatukseni jo kauvan\nkaivatuille aloille. _Minä_ saatoin esittää asian, joka hänestä oli\nkuin puuttuva rengas ketjussa, jonka kanssa hän oli askartanut.\n\nOli kuin olisi luonto suurentunut ja pyhittynyt ympärillämme yhdessä\nolomme aikana, elämäämme kirkasti kuin hetkinen valonheijastus, joka\nteki sen jännittäväksi, jollaiseksi kukin elämänsä tahtoisi. Ja kun\nerosimme, tuntui kuin yhtäkkiä olisi jotain salaperäistä meidän\nvälillemme tullut — sitä salaperäisyyttä, joka kuitenkin on elämässä ja\njoka sitä ympäröi.\n\nMuistan niin hyvin, kun tulin asuntooni kävelyretkemme jälkeen ja etsin\ntulitikkuja. Esineet saivat loistoa, aivankuin ikuisuuden heijastusta,\nja minä sanoin itselleni: Täällä sinä asut, täällä on asuntosi, missä\nosan maallista elämääsi vietät, minkä ilmaa jonkun aikaa hengität.\n\nSillätavoin tulin hänen atelieriinsä. Tahtoisin sen mieluummin toisella\ntapaa kuvata. Jos mahdollista, tekisin sen sävelin. Minua surettaa\ntehdä se sanojen avulla, jotka ovat, välttämätön ilmasumuoto kaikkeen.\nEikö se ole samaa kuin tehdä kaksinkertaiseksi tuska? Ja eikö ole synti\ntoistaa sitä, joka jo on ollut. Joka oli, se oli, se loisti ja sammui!\n— Hän näytti minulle ensin varhaisimmat maalauksensa. Ne eivät tehneet\nminuun minkäänlaista vaikutusta. Ne näyttivät minusta ainoastaan\npuoleksi yhteensulaneelta sekotukselta, vaikutuksia ja hentoja\nyritelmiä löytää oma itsensä, joka ei vielä ollut täysin noussut\nnäkyviin elämän kylvystä.\n\nMutta sitten ilmeni jotakin erikoista hänen teoksistaan. Niissä oli\nensinnäkin eräs pää. Sen nähdessäni, johtui samassa mieleeni ilta,\njolloin ensi kertaa olimme olleet yhdessä, — ei juuri erikoisemmin\nsen-iltainen keskustelumme, kuin sekään, mikä minussa itsessäni oli\ntapahtunut kotiintultuani. Kuinka olin itselleni sanonut: Hän, Rebekka,\non mielessäni muuttunut uudeksi.\n\nKaikki hänen maalauksensa olivat erilaisia, aivan erilaisia. Niissä oli\nsekä iloa, surua että mietiskelyä. Mutta minun silmissäni ne kaikki\nsulivat yhdeksi.\n\nSe esittää naista, joka tahtoo suudella. Niinkuin koko hänen olentonsa\ntahtoisi vaipua suudelmaan, hän tahtoo suudella, kuten tiikeri hyökkää\nsaaliinsa kimppuun. Niinkuin hänen huulensa äänetönnä huutaisivat:\n_Nyt_ minä _tahdon_ suudella, en tiedä, tulenko elämässäni useampia\nkertoja suutelemaan, ja siksi minä _tahdon_ suudella, — minä _tahdon_,\nminä _tahdon_!\n\nTunsin äkkiä piston sydämessäni. En koskaan ennen ollut tuntenut\nsamanlaista. Olikohan muitakin kuin hän, jotka samalla tapaa tahtoivat\nsuudella?\n\nOliko hän, Rebekka, seisonut tuolla ravintolassa, antanut vaatteiden\npäältään pudota, niinkuin mallit tekevät? Ainoa nainen, jota\nkäsivarsillani olin pidellyt, — oliko joku toinenkin, joka tunsi\njokaisen hänen ilmeensä, tunsi paremmin kuin minä, — hänen liikuntonsa,\nhänen liikuntonsa, kun hän työnsi hiuksensa noin taaksepäin — tai kun\nhän pusersi rintansa minua vastaan! — Niin! Nyt ne kaikki näin samalla\nkertaa edessäni!\n\nNiin, hän se oli. Kaikki tässä hymyilee. Vaikea eroavaisuutta kasvoissa\nja jäsenissä olikin, oli niissä kuitenkin aina jotain hänen olemuksensa\nsielukkaisuudesta, hänen jäsentensä sointuisuudesta.\n\nMinä olisin tahtonut kiiruhtaa ulos, kätkeytyä johonkin, itkeä. Ja\nkuitenkin tunsin jonkunlaista itseäni kiduttavaa nautintoa seisoa siinä\nkatsomassa, löytää jälleen piirteen täällä, jonka itse olin nähnyt, ja\ntoisen tuolla, jota en vielä ollut huomannut, mutta jonka minä tiesin\nkuuluvan hänelle.\n\n* * *\n\nKuljeskelin kauvan siellä täällä. Aivan kuin houreissa. En edes\nkävellessäni tointunut.\n\nÄkkiä heräsi minussa ajatus: Mielikuvitukseni se leikittelikin\nkanssani. En ollut seurustellut muitten naisten, kuin Rebekan kanssa,\njo kauvan olivat ajatukseni kierrelleet ainoastaan hänen ympärillään.\nNäin hänet kaikkialla.\n\nMinä tunsin niin vähäosaisia. Ehkä löytyi joku, joka muistutti häntä\nja jolla oli samat liikunnot. Ja ehkä Bredossa ja minussa oli jotain\nyhteistä, joka sai meidät näkemään samaa naisissa.\n\nOlin, tullut lahden rantaan. Sillä oli yksi hiljaisista hetkistään.\nSuloinen tunne valtasi minut: Näin hänet kaikkialla! Näin hänen\nliikuntojaan kaikessa, mihin vaan katsoin. Kaikki naiset muuttuivat\nhäneksi. Hän muodosti koko maailman.\n\nTuo syvä katse, jolla hän oli minua katsellut! Luonnossa, taiteessa,\nmiehissä, kaikissa ilmeni ainoastaan yksi, josta kaikki säteili ulos ja\njohon se virtasi takaisin — se oli tuo katse!\n\nIstuin eräällä penkillä, tätä ajatellessani. Samassa johtui mieleeni:\nTällä penkillä me istuimme ensi kertaa toisiamme suudellen.\n\nMiksi juuri tällä? Mistä se johtui, että itsekään huomaamattani olin\ntullut juuri tänne?\n\nHän oli sanonut:\n\n— Ei kukaan toinen suutele niinkuin sinä.\n\nTunsin jälleen piston sydämessäni. Hän oli ajatellut jotain toista.\nHän oli muistellut toisia suuteloja. Ehkä hän samalla penkillä oli\nsuudellut jotain toista. Ehkä samalla penkillä!\n\nOlinko sitten koskaan ajatellut, ettei hän ennen ollut suudellut, ei\nmyöskään ennen rakastanut? Mitähän minusta oli tullutkaan? Minkätähden\nkaikkea tätä mielessäni haudoin?\n\nHän oli tullut luokseni. Minä olin ottanut hänet syliini. Ja olin\njuuri ajatellut: Hän on ehkä rakastanut ja tullut petetyksi, ja siitä\nhaavottunut. Minä olin ylpeillyt juuri siitä, että hän saattoi laskea\npäänsä niin turvallisesti rinnalleni, ilman että tein ainoatakaan\nkysymystä hänelle, ilman että minulla oli mitään menneisyyttä hänen\nkanssaan.\n\nItsehän olin tahtonut, että minulle kuuluisi ainoastaan nykyisyys,\nsuuri, ihana nykyisyys, ihanampi ja ihanampi, aina sen mukaan kuinka\ntämä tunne hänessä kasvoi ja tunkeutui hänen olentoonsa ja lämmitti\nhänet kokonaan.\n\nNe eivät tosin olleet mitään selviä ajatuksia, ainoastaan vaistomaisia.\nNyt sen vasta huomasin, että olin sen sillä tavalla tahtonut.\n\nJoka kerta, kun käteni siveli penkkiä, missä hän oli istunut, missä\nhänen hameensa oli poimuillut, tunsin pistoksen:\n\nSe oli hän, joka oli siinä kuvassa, ainoastaan _hänen_ jäsenistään\nkuvastui sellainen sielukkaisuus.\n\nTiedustelin Bredolta, oliko hän käyttänyt samaa mallia useimpiin\nmaalauksiinsa.\n\nHän sanoi:\n\n— Minä luulen, että hän tietämättäni on joutunut moneen maalaukseen.\n\nNoissa sanoissa oli jotain, joka kiusasi minua. En ollut ajatellut,\nmitä hän tarkotti noilla sanoillaan. Mutta äänensävy oli varma.\n\n* * *\n\nNuo sanat seurasivat minua lakkaamatta.\n\nMinkätähden tämä mies on heti ensi hetkestä vetänyt minua niin\nvastustamattomasti puoleensa? Johtuiko se juuri siitä, että Rebekka\nehkä oli ollut hänen elämässään, muodostunut hänestä, antanut sielua\nhänen maalauksilleen.\n\nJa se salaperäisyys, joka ajan kuluessa oli välillemme muodostunut — se\noli nainen.\n\nJuuri häntä minä, itsekään sitä tietämättäni, olin Bredossa etsinyt\n— kaikua hänen äänestään minä olin etsinyt Bredon äänen soinnussa, —\nkuvastusta hänen sielustaan Bredon vaihtelevista mielialoista.\n\nJos niin oli, eikö minun silloin pitänyt vihata tuota miestä? Eikö\nminun olisi pitänyt vihata tuota naista, joka ei ollut suora minulle?\nEikö minun myös olisi pitänyt vihata elämää, joka saattoi minut\nosalliseksi arpapeliin?\n\nJotain siitä, joka tekee meistä miehiä elämässä, nousi vastaani\nkaikista näistä painavista ajatuksista. Äkkiä voi huomata jotain\nulkopuolellaan olevaa, jotain korkeampaa, voimakkaampaa kuin itse on,\nse liikuttaa, se voi tulla omaksi ja sen kautta itse tulee entistään\nvahvemmaksi, ja rikkaammaksi, rikkaammaksi surusta, rikkaammaksi\nilosta, aina sen mukaan kuinka arpa lankeaa.\n\nTässä kaikessa on jotain voimakasta: ei tuon ratkaisun ottaminen, eikä\nmyöskään sen määrätyn tuomion lausuminen siitä, joka yksilöä kohtaa. On\nkuin häviäisi äärettömyyden suuruuteen, — ja itse tulisi suuremmaksi,\nantaessaan sielunsa täyttyä tuosta suuruudesta, sensijaan, että sulkisi\nsillä tien.\n\nSitä on niin vaikea selittää. On asioita, joita voi toiset, käyttämällä\noikeita sanoja, saada ymmärtämään, — mutta on myös yksinkertaisia\nasioita, joita, huolimatta sanoista, ei voi ymmärtää ilman, että jotain\nsamantapaista on itse kokenut.\n\n(Minä filosofeeraan ehkä liian paljon. Mutta kun nyt istun ja koetan\nnähdä kokonaisuuden edessäni, kuinka se oli yhteenkutoutunut, kuinka\nnäkymätön oli pannut kuteet näkyvään, ja kuinka se, joka oli kasvanut\nja tullut siksi suureksi loimuavaksi, oli juuri sitä, joka oli hämärää,\nja jota ei helposti voi selittää, ja minä tunnen kaihoisaa tyydytystä\nsaada nähdä, kuinka tuo kaikki syvemmällä tapahtui).\n\nMinä tunsin, etten saattaisi vihata enkä syyttää. Sen sijaan täytti\nminut ihmeellinen surunsekainen odotus. Mitä oli kohtalo tuova?\n\nMinä tunsin olevani kuin laajakupuinen kirkko, joka hiljaa odottaa\nvirrenveisuuta. Siitä voi viritä häälaulu, mutta se voi myös muuttua\nsuruhymniksi.\n\n* * *\n\nTämä odotus hallitsi minua kokonaan, kun hän seuraavalla kerralla oli\nluonani. En koskaan ollut häntä kohtaan sellainen ollut. Hän tahtoi\nsuudella minua. Minä väistyin häntä. Hän pyysi minua puhumaan. Minä\nvaikenin.\n\nIstuin sitten huoneeni toiseen nurkkaan. Ja kuitenkin minusta tuntui,\nkuin tämä välimatka olisi ollut suurempi kuin mikään muu maailmassa.\n\nKaikki minussa kaipasi hänen puoleensa. Enemmän kuin koskaan ennen.\nMinä odotin jotain tulevaksi, jotain, joka kaiken lämpöni sytyttäisi.\nTahdoin syleillä häntä niinkuin en koskaan ennen ollut syleillyt, ja\nsalasin katseeni. Tahdoin sanoihini ja ääneeni vuodattaa jotain lempeän\nhehkuvaa, niinkuin en ennen eläissäni, — ja minä vaikenin.\n\nTunsin, että hänessä tapahtui jotakin. Silläaikaa, kun kaikki minussa\nikäänkuin tahtoi sytyttää koko elämäni hehkuvaksi roihuksi, tunsin\naavistuksena, että hän tunsi virtaavan vastaansa vain jotain jäistä,\nsurmaavaa kylmyyttä.\n\nSaatoin mielessäni tuntea, kuinka hänen kasvonsa surullisesti\nvärähtelivät. Minulla oli polttava halu saada nähdä hänen ilmeensä.\nMutta minä voitin haluni.\n\nJo paljon aikaisemmin kun hän oli ehtinyt lausua sanaakaan siitä, minkä\nminä nyt esitän, tuntui kuin minussa olisi värissyt ja itkenyt: Nyt hän\ntahtoo puhua, nyt käy taistelu hänen rinnassaan, hänen on vaikea saada\nsanat lausutuiksi, hän pusertaa ne esiin:\n\n— Tahdotko sinäkin kiduttaa minua?\n\nHän lausui sen hiljaa, hyvin hiljaa ja soinnuttomasti, aivankuin hän\nitse olisi ollut noitten sanojen ulkopuolella, jotka hän lausui.\nSenjälkeen nousi hän hitaasti ylös. Ymmärsin, että hän oli päättänyt\nlähteä.\n\nMutta samassa kun erilaiset tunteet minussa myllersivät — se, mikä\nviime aikoina oli minua ahdistellut, haihtui pois, kaikki se, mitä jo\nalussa olin tuntenut, tuli takaisin, — juoksin hänen luokseen, pakotin\nhänet sohvaani, polvistuin hänen eteensä, ja huusin, mitä ennen en\nollut edes kuiskannut.\n\n— Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua päivin ja öin, minä rakastan\nsinua hulluuteen asti.\n\nHän kuunteli minua ääneti, hiljaisin silmin.\n\nHänen rintansa aaltoili tätä sanoessani ja vielä jälkeenkinpäin. Sitten\nheittäytyi hän rajusti syliini ja itki, niinkuin ei koskaan ennen.\nMutta keskellä kyyneltulvaansa nousi hän ylös ja sanoi, ikäänkuin\ntahtoakseen antaa merkitystä näille sanoilleen:\n\n— Nyt minä itken itseni vapaaksi kaikesta siitä, mitä olen kokenut.\nHetken perästä sanoi hän:\n\n— En enää koskaan aio itkeä.\n\nSiihen taukosi hänen itkunsa. Ja — — hän nukahti rinnalleni, siinä\nistuessamme. Minä istuin ja pitelin häntä, niinkuin pidellään pientä\nlasta. Istuin ja katselin ympärilleni ja kuuntelin hänen hengitystään.\n\nNäin kuuman posken ja siinä kostean suudelman jäljet. Hän oli\npuolivalveillaan.\n\nHetken perästä:\n\n— Oh, sinähän se kuitenkin olet. Olin jo niin peloissani siitä, etten\nluonasi olisikaan.\n\nSe oli viimeinen kerta kun näin hänen itkevän.\n\n* * *\n\nOlin istunut vastapäätä häntä, kylmänä ja vieraana, niinkuin hän\nei minua lainkaan liikuttaisi. Ja juuri vähän jälkeenpäin oli se\ntapahtunut.\n\nKuinka se kaikki oli käynyt? Minä en sitä ymmärtänyt. Tiesin\nainoastaan, että, hänen aikoessaan lähteä, ikäänkuin tulikirjaimin näin\nedessäni sanat:\n\nHän ei saa, ei saa mennä. Ja niin olin sanonut sen. Tuulispäänä oli\nrinnastani pulpahtanut rakkauteni tunnustus.\n\nHän oli lausunut ne sanat, jotka minuun niin koskivat. \"Sinäkin, —\nsinäkin niinkuin se toinen\", tahi \"ne toiset.\"\n\nJa juuri silloin oli se tapahtunut. Juuri silloin, hänen lausuessaan\ntuon surua sisältävän, tunsin itsessäni huutavan: Minun täytyy — minä\ntahdon — suudella hänen leninkinsä liepeitä.\n\nSe oli yksi niitä harvoja kertoja elämässäni, jolloin olin toiminut,\ntietämättä edeltäpäin tekoni seurauksista, aivankuin tuntemattomien\nvoimien pakottamana. Siinä tuntee jotain miellyttävän nöyryyttävää.\nOn kuin kevyt väräjävä lämpö virtaisi pitkin selkää ja hartioita,\nja on kuin ei sydänkään painaisi rinnassa, vaan lepäisi jollakin\nilmavuoteella.\n\nHuone oli muuttunut temppeliksi, jossa nuo sanat olivat kaikuneet.\nKaikki vieri pois onnen huumeessa, onnen, joka kätkeytyi suureen\nkyyneleeseen.\n\nJa ennenkuin nukuin, sain nähdä kauniin näyn, jolloin ajatukset\nloppuivat ja unelmat alkoivat: Koko maailman avaruus oli suuri\nväreilevä kyynel, jossa kaikki tähdet ja aurinko uivat.\n\n* * *\n\nMutta minulla ei ollut lepoa. Heittelehdin edestakaisin.\n\nMilloin sain halun atelieriin, ja kävelin edestakaisin sen ohi\nmenemättä kuitenkaan sisälle. Milloin tunsin suurta pulppuilevaa iloa\nitsessäni, ylpeätä halua saada itse hallita nykyisyyttä ja tehdä se\nrikkaaksi. Tahdoin suojella häntä, varottaa häntä kaikesta, joka oli\nollut ja joka oli tuleva. Oliko hän senvuoksi vähäisempi, jos hän\ntoisillekin oli jotain ollut. Eikö hän vaan ollut sitä rikkaampi,\nsalaperäisempi?\n\nMutta ah! silloin tuli jälleen se toinen! Ja itsekään tietämättäni olin\ntullut ylös. Seisoin käytävässä, kuulin sydämeni lyövän. Se kolkutti\nrinnassani: Tätä sinun ei pitäisi tehdä! Tämä ei ole kaunista. Tätä\nsinun ei pitäisi tehdä.\n\nJa kuitenkin sen tein.\n\nMuutaman askeleen päässä ovesta pysähdyin. Sillä sieltä kuului ääniä.\nBredo ei ollut yksin. Se toinen ääni oli Rebekan.\n\n* * *\n\nSe meni ohitse kuin salama, mutta minä en sitä koskaan unhoita: Minä\nulkopuolella — tuolla sisällä Bredo, jota kohtaan olin tuntenut enemmän\nkuin ketään muuta miestä, — Rebekan ääni, se joka oli kuiskaten puhunut\nja itkenyt huoneessani.\n\nEhkä hän seisoi siellä alastomana. Se, jota minä uskalsin ainoastaan\naavistaa, jonka ajatteleminenkin tuntui minusta rikokselta, se oli\ntuolla sisällä toisen silmien edessä, — ei minulle vieraan edessä,\nei sellaisen, jonka katse voisi kilpistyä takaisin ja tuntua\nvälinpitämättömältä. Ei, ytimiin se tahtoi tunkeutua, jokaisen säikeen\nse tahtoi sitoa ja ymmärtää.\n\nKuin unelma oli minut sillävälin vallannut, ainoastaan yöllä, jolloin\nmeidät yllättää se, jota päivä ei ole uskaltanut julkituoda: Jos\n_hänen_ ruumiinsa kerrankaan saisi levätä käsivarsillani. Hämärän\naikoihin se olisi mieluista minulle, salaperäistä kuin elämän synty.\n\nMissä oli se salainen, kun hän oli seisonut tuolla sisällä täydessä\nvalossa, kaikki se, mikä oli poreillut unelmissani kuin kevyet,\nvalppaat saippuakuplat, se oli alastonta, jokainen piirre paljastettua,\ntoisen tuntemaa?\n\n* * *\n\nSuurimmatkin tuskat ovat harvoin sekottumattomia. Tuskin koskaan ovat\nihmisen tunteet yksinkertaisia, kokonaisia. Niihin liittyy toisia. Ja\najatuksetkin ovat niihin sirotettuina. Ehkä juuri suurimmat tuskat\nsynnyttävätkin syvimmät ajatukset.\n\nOnkohan tämä syynä siihen että ihmiset eivät sorru kärsimyksiensä?\n\nJokainen hermo minussa soi ja itki, tuntui kuin rintakehäni olisi\nverellä täyttynyt.\n\nMutta samalla tuntui kuin kaikki aistimeni olisivat avautuneet, tuntui\nkuin olisin voinut nähdä kaikessa, joka oli, joka syntyi, kuoli,\nkärsi ja iloitsi, verkon, jumaluuden verkon. Minä näin, miksi elämä\noli yhteenkierretty silmuihin, joitten säkeiden juoksusta ei yksikään\nihmissilmä voi selkoa saada, mutta joista toisinaan kyllä vilahtavat\nvaltavat näyt.\n\nEi ollut vielä monta päivää kulunut siitä, jolloin kaikki vielä oli\nniin rauhallista. En ollut ajatellut, että hän saisi minun mieleni\nkuohuksiin. Eikä minulla ole ollut pienintäkään halua oppia tuntemaan\nhänen elämäänsä ja sen vaiheita.\n\nMinä olin ollut niin ylpeä ja voimakas. Ja nyt minä olin kuin\nhaavanlehti. Joka kerta kun näin edessäni jälleen sen hetken, jolloin\nseisoin ulkopuolella ja kuulin hänen äänensä tuolta sisältä, poltti\nrintaani siltä kohden, jossa hänen päänsä oli levännyt.\n\nSilittäessäni hänen hiuksiaan, olin hänelle vuodattanut sydänvereni,\nhän oli sen itseensä imenyt. Enkä minä ollut tiennyt sitä.\n\nTuntui kuin maanjäristys olisi tapahtunut. Saattoikohan elämä koskaan\nenää tulla entiselleen?\n\nHän petti minua, valhetteli edessäni, teeskenteli!\n\nMutta kuinka saattoi hän sillätavoin katsoa minuun? Ja kuiskata\nkorviini, että minä olin ainoa, jolle jokainen hänen olemuksensa säije\nsaattoi tuntea kuuluvansa ilman epäluuloja?\n\n* * *\n\nMinä kaipasin surua, niinkuin kaipaa arvotusta. Etsin jälleen Bredoa.\nIstuimme illalla kauvan yhdessä. Me tulimme silloin enemmän luottaviksi\nkuin koskaan ennen. Ja me istuimme lähellä toisiamme, upottaen katseet\ntoistemme silmiin, ikäänkuin oppiaksemme kyselemättä tuntemaan\ntoistemme salaisia suruja tai iloja.\n\nÄkkiä huomasin — istuessamme puhellen asioista, jotka eivät vähääkään\nkosketelleet naisia — että hän katsoi pitkään minuun ja lausui yhden\nainoan sanan:\n\n— Rebekka.\n\nMinä kohtasin hänen katseensa. Minä kysyin:\n\n— Mitä sinä tarkotat?\n\nHän katsoi jälleen minua. Sitten sanoi hän reippaasti:\n\n— Oh. En mitään.\n\nIstuimme erään pienen pöydän ääressä vastapäätä toisiamme. Se oli\nkahvila, jossa kaupungin huomatuimnat henkilöt eivät käyneet. Siellä\nei ollut muita kuin me, ja lamput toisten pöytäin kohdalla olivat\nsammutetut.\n\nMinä näen sen pienen pöydän edessäni. Istumme vastapäätä toisiamme.\nHetken hiljaisuuden perästä kohottaa hän katseensa, ja sanoo tuon\nainoan sanan:\n\n— Rebekka.\n\n* * *\n\nKuka sen voi selittää? Olin kulkenut pelokkaassa jännityksessä. Ja kun\nhän itse lausui tuon nimen, kävin aivan äänettömäksi. Olisinhan voinut\nottaa selkoa, saada kaikki tietää.\n\nJa ehkä kaikki olisi toisin käynyt.\n\n* * *\n\nKun Rebekka seuraavan kerran tuli luokseni, olin äänetön ja kylmä. En\nvoinut saada sanaakaan suustani. En rientänyt, kuten viimein, häntä\nestämään, kun hän tahtoi lähteä.\n\nHän ei sanonut mitään. Hänen huulensa olivat suljetut. Ne vapisivat\nhiukan. Hänen silmänsä olivat laskeutuneet aivankuin vieraita seutuja\ntai aikoja tähytäkseen.\n\nVasta tarttuessaan oven kahvaan, sanoi hän omituisella loukatulla\nylpeydellä:\n\n— Minä menen. En enää tule takaisin.\n\nHän pysähtyi vielä hetkeksi, ikäänkuin odottaakseen minulta jotain.\nSitten sanoi hän surunvoittoisesti:\n\n— Tätä sinun ei olisi pitänyt tehdä!\n\n* * *\n\nMutta kun hän oli lähtenyt, oli kuin jää rinnassani olisi sulanut\ntuhansiksi kyyneliksi, ja veri kuumana virrannut pitkin poskia.\n\nJa minä kuulin ainoastaan hänen viimeiset sanansa, ja äänensä soinnun.\nMitä se ääni oli lausunut? Minä olin odottanut selvityksiä, toivonut,\nettä tapahtuisi, tai tulisi sanotuksi jotain, joka tekisi kaiken\nlevottomuuden tuskaksi. Miksi odotin selvityksiä?\n\nHän oli ymmärtänyt kaikki. Hänen äänensä sointu oli kaikki ilmassut.\n\nOlikohan maailmassa toisella tuota äänensointua, joka ikäänkuin\nkääriytyi sydämeni ympärille, saaden sen aina kovemmin sykkimään,\nikäänkuin tahtoakseen kuolettaa kaikki aivojen kiusalliset ajatukset?\n\nMinä olin nöyryyttänyt häntä. Olin antanut hänen seisoa oven suussa\nkuin koiran. En ollut sanaakaan hänelle lausunut, olin kätkenyt\nkatseeni. Ja kuitenkin häntä rakastin!\n\nSilittää hänen hiuksiansa! Saada yksi ainoakaan kerta silittää hänen\nhiuksiansa! Voisin tehdä sen niin hiljaa ja hyvin. Silittää lempeästi\npois kaikki, joka hänestä oli ollut tympeää ja pahaa elämässä, silittää\nlepoa ja rauhaa jokaiseen hänen hermoonsa!\n\n* * *\n\nTämä se oli, joka sai minut jälleen unelmoimaan siitä, jota en ollut\nuskaltanut ajatellakaan, mutta joka oli niin hento ja lempeä.\n\nJa siitä syntyi pelokas värjyvä toivo saada tietää. Oli kuin se tuleva\nolisi joko kuolemaa tai elämää.\n\nJa minä kirjotin kirjeen, jossa kaikki minun sanani rukoilivat:\n\n— Tule!\n\n* * *\n\n— Oi, kuinka hyvin muistan nämä päivät! Silloin ei tapahtunut mitään\nuutta, ja kuitenkin ne muistan, vaikka suuret tuskat olen unohtanut.\nNyt — kun ei kukaan voi tulla kolkuttamaan pienellä hansikkaan\nselkämyksellään — liekehtii minussa vielä usein sama hehku.\n\nMinä istuin siinä, missä hänen niin usein oli tapana istua, ja\nikäänkuin odotin jotain uutta olentoa. Varhaisimmassa nuoruudessaan\nuneksitaan ensi suutelosta. Minulla oli tuo sama unelma, mutta tuhat\nkertaa tulisempana sitä naista kohtaan, joka niin usein oli suudellut\nminua.\n\nJos hän niinkuin menneinä aikoina — niin, se oli muuttunut\nmenneisyydeksi — jos hän samoin kuin silloin koputtaisi hansikoidulla\nkädellään keveästi ovelle, ja ennenkuin sen ehtisin avata, seisoisi\ntuolla pienellä matolla, jossa hän niin usein oli seisonut, — oi, siitä\non kuin miljoonia vuosia, — ja katsoisi minuun, katsoisi siten — siten\n— minuun.\n\nEi voisi koskaan enää käydä niin! Se tulisi olemaan toisenlaista, —\njotain, josta en itsekään tietäisi, mitä se olisi.\n\n— Kuka voi kuvata miehen odotusta? Hänessä myrskyää ja riehuu, hänessä\ntaistelee kovuus ja lempeys, mies ja nainen. Yhdessä hetkessä rajuja\nsyytöksiä, seuraavassa lempeintä nöyryyttä. _Hän_ saa tuntea, että\non antanut miehen istua ja tehdä itsensä paikan ja ajan orjaksi,\nmitättömän naisen takia, hän saa sen kerran tuntea! Oi ei, jos hän\ntulisi juuri tänä hetkenä, — minä voisin tehdä vaikka nöyryyttävintä,\nmitä keksiä voisin, voisin suudella hänen kenkänsä likaisinta kohtaa,\nminä voisin — voisin.\n\nSitten jälleen hiljaisia hetkiä, ikäänkuin väliaikoja alkusoitossa,\njolloin äkkiä jokainen soittokone hiljenee. Seisomme elämän\nulkopuolella. Mutta hiljaa alkaa se jälleen ympäröidä meitä, uusina\nmuotoina, uusin huumaavin soinnuin. Huomaamme, ettemme koskaan ole\ntunteneet maailmaa, emme koskaan nähneet itseämme.\n\nJa äkkiä välähtää meissä salamana: Emme tahdo kuolla, Jumalan tähden\nemme tahdo kuolla vielä!\n\nOn niin paljon sellaista, jota meillä on ja jota olisi pitänyt antaa,\nemmekä ole antaneet. Emme tahdo kuolla, — emmehän ole vielä nähneet,\nmiltä luodut kappaleet näyttävät, — emmehän ole kuulleet, millaista\nlintujen laulu on, — emmehän tunne vielä kaikkia piirtoja omissa\nkäsissämme!\n\n* * *\n\nTähän aikaan istuin eräänä päivänä puistossa. Olin juuri jättänyt\nBredon. Muutamat hänen lausumansa sanat kaikuivat lakkaamatta\nkorvissani. Hän oli sanonut:\n\nNainen on kuin köynnöskasvi. Hän on kaikkialla, hän on kuin vaarallinen\nmuratti. Hän kiertäytyy jokaisen miehen ja jokaisen asunnon ympäri. Hän\nkiemurtelee yhden jaloissa ja tämä lankeaa, hän kietautuu kauniisti\ntoisen ympäri, ja tämä kuljeskelee tuoksussa. Hän turmelee yhden\nasunnon, ja kohoaa kauniisti kattoa kohti toisessa.\n\nJa aina on vaan tuo sama nainen. Maailmassa on tuhansia, jopa\nsatojatuhansia miehiä. Mutta siellä on ainoastaan yksi nainen,\nainoastaan yksi ainoa. Se on tuo sama nainen, joka on yhteinen kaikissa\nnaisissa, sama hiipivä unikuva, — joka voi tekeytyä pieneksi kuin\nhiiri, — ja valtavaksi ja ihmeelliseksi kuin fata morgana.\n\nNiin, unikuva hän on. Sillä se mitä todellisuudessa ymmärretään\nnaisella, niinkuin opettajattaret, kasöörskat, baalinaiset ja\nruokarouvat, ei se ole _nainen_. Nainen on unikuva, joka näkymättömänä\nvaeltelee keskellämme, aivoissa ja sydämissä, ja on siten vaeltanut\naina alkuajoista asti, tuo ikuinen Eeva. \"Kas tämä on vaarallista:\nMe teemme yksinkertaisen naisen naiseksi, — naiseksi, unikuvaksi\nkeskellämme. — — Oh, (jatkoi hän surumielisesti) ei tiedä koskaan\nmissä hänet tapaa! Juuri, kun luulee hänen parhaillaan uinailevan\nkäsivarsillaan, onkin hän tuhansien penikulmien takana!\"\n\n— Oli tullut pilkkosen pimeä. Kappaleen matkan päässä minusta istui\nvielä eräs lapsenhoitaja. Hänen edessään leikki pieni tyttönen. Eräs\nnainen lähestyi heitä. Hän puhui lapselle. Hän nosti sen ylös ja\nsuuteli sitä. Ja hän seisoi kauvan sitä katsellen. Sitten asetti hän\nsen jälleen maahan ja otti esiin käsilaukkunsa. Minä näin hänen antavan\nrahaa sekä lapselle että lapsenhoitajalle.\n\nSenjälkeen hän lähti. Minä seurasta häntä, itsekään tietämättä, että\nsen tein. Tuntui kuin olisin rauennut olemattomiin. Katseeni viipyi\nhänen keinuvilla lanteillaan, ja hänen poiskiiruhtavissa jaloissaan.\n\n* * *\n\nHän oli kadonnut Mutta minä näin vaan edessäni hänen lanteittensa\nkeinunnan ja jalkansa astunnan. En koskaan ennen ollut sitä sellaisena\nnähnyt. Hän oli ainoastaan oleillut huoneessani ja istunut rinnallani.\n\nMinussa läikehti ja keinuili.\n\n* * *\n\nTällöin alkoi minussa herätä taikauskoa kukkia kohtaan.\n\nMinulla oli suuri punainen tulpaaninnuppu, jonka hän oli minulle\ntuonut. Itse olin ostanut valkean hyasintin.\n\nEräänä aamuna huomasin, että hyasintti oli taivuttautunut sille\ntaholle, jossa tulpaani ruukussaan seisoi. Minä laitoin puikon tueksi\nsille.\n\nMutta seuraavana aamuna oli se jälleen taipunut, huolimatta tuesta, ja\nkumartunut alas ruukkuun melkein tavoittaen nupun.\n\nSeuraavana yönä nukuin huonosti. Ajattelin Rebekkaa ja kaipaus\noli polttava minussa. Tuoksukin, jota hengitin, oli tavallista\nvoimakkaampaa.\n\nJa seuraavana aamuna oli hyasinttini kohdannut tulpaaninsa ja nuppu oli\npuhjennut auki.\n\nMutta samana päivänä tuli hän.\n\n* * *\n\nHän tuli. Mutta hän oli muuttunut toiseksi. Hänen silmiinsä oli tullut\njotain uutta. Minusta ne eivät näyttäneet sinisiltä. Nyt ne olivat\ntumman harmaat.\n\nHänen päänsä asentokin oli toisenlainen.\n\nHän oli käynyt hitaammaksi, aivankuin häntä vaivaisi lanteittensa\nkeinunta, hiljaisemmaksi, aivankuin saadakseen kuunnella oman\nhengityksensä ääntä.\n\nOlipa jotain myös hänen silmäripsissään — hymy — ehkäpä vaan tuikahdus.\n\n* * *\n\nHän veti minua puoleensa, niinkuin meri vetää juhannusyötä. Tunsin\nhänen rintansa lähelläni. Minä tunsin, että se oli minun, että saatoin\nsen nähdä, suudella sitä. Enkä kuitenkaan uskaltanut.\n\nMinä kosketin hänen rintaneulaansa. Hän laski alas katseensa.\n\nHetken perästä sanoi hän, — ja tuntui kuin sanat pusertuisivat esiin\njoistakin vuosikausien salaisista ja syvistä kätköistä:\n\n— Sinun täytyy.\n\nEnkä minä uskaltanut.\n\nHänessä oli ihmeellistä tavatonta arkuutta, — ei neidon, —\nharvinaisempaa, pelokkaampaa, syvempää.\n\nSitten saapui yö ja me vaivuimme toistemme syliin, enkä minä osaa\nkuvailla, mitä se oli. Sillä minulle se oli elämää.\n\n* * *\n\nSitten tulevat nuo neljä kuukautta. Varmaankaan ei kukaan ole\nsamanlaista kokenut. Kokonainen, täydellinen onni on niin harvinaista.\nSe on aurinko-mimosa, jota tuskin kukaan on nähnyt.\n\nTuli sitten ilta ja aamu, ilta ja aamu yli hiljaisuuden, joka sai\nkaikki meissä soimaan. Istuimme tuntikausia nojaten päät toistemme\nrinnoille, kuunnellen toistemme sydänten sykintää. Ja tuntui niin\nihmeelliseltä ja suurelta talossa meren rannalla. Hän jäi usein\nlepäämään polvistuvaan asentoon edessäni, enkä minä saanut puhua, sillä\nhän tahtoi kuunnella sitä suurta ihanaa, sanoi hän.\n\nItse istuin ja annoin katseeni liukua pitkin vedenpintaa, jonka\nlipattelevilla laineilla auringon kuvastus nousi ja laski — se oli\nainoa, joka liikkui.\n\nSe oli hiljaisuus, jolloin kaksi voi nähdä ja kuulla sellaista, jota\nyksinäinen ei voisi. Kerran meistä tuntui, kuin kuulisimme auringon\nlaulua huoneessamme.\n\nMinä ilmasin hänelle ajatuksiani. Kuljimme ulkona koko illat, jolloin\nminä herkeämättä puhuin — ihmisten maallisesta elämästä, tähtien\nkarkeloista, kuoleman salaperäisyydestä. Tunsin joskus puhuessani hänen\nkatseensa päälläni ja huomasin, kuinka pienet minun tietoni olivat.\nJoskus tunsin hänen kätensä puristuksen, ilman että hän itse näytti\nsiitä tietävän.\n\nOpetin häntä tuntemaan jokaisen kiven niemen rannalla, annoin hänen\nkatsoa suurennuslasiin.\n\nKoetin saada hänet näkemään, kuinka elämän radat suuntautuvat alhaalta\nylös korkeuksiin, sisältäpäin ulos taivaanrannan taa.\n\nKeskeytin joskus äkkiä puheeni. En tiennyt kuuliko hän minua. Näytti\nkuin kulkisi hän valoisassa haavemaailmassa, ja antaisi minun puheeni\nkaikua vaan kaukaisena, inhimillisenä huminana ympärillään.\n\n* * *\n\nOi nyt, kun siitä on pitkä aika kulunut, nyt kun istun ja silmäilen\ntaaksepäin, muistan niin monta pikkuseikkaa, jotka silloin menivät\nohitseni. Usein ollaan elämässä niin itseensä syventyneinä, ettei ole\naikaa, eikä rauhaa tarkastaa, mitä toisissa, liikkuu, ei edes hänessä,\njonka kanssa olemme yhdessä päivin ja öin.\n\nJuuri nyt johtui niin elävästi mieleeni se, miksi hän eräänä\naamupäivänä, järjestäessään hiuksiaan peilin edessä, niin kauhistuneena\nvetäytyi taaksepäin.\n\nSitten hän rauhottui ja jäi seisomaan katsellen katselemistaan\ntarkkaavasti.\n\nJa sen jälkeen tuli hän juosten luokseni. Syleili polviani, suuteli\nvaatteitani, käsiäni, koko ruumistani, minne vain voi, repi auki\nliivini, ja suuteli minua rinnalleni.\n\nHän käyttäytyi kuin koira, joka on kadoksissa ollut ja löytänyt\nherransa.\n\n* * *\n\nHän keksi joka päivä sellaista, joka teki hänet uudemmaksi ja\nvaloisammaksi. Hän pisti kokonaisia ruusukimppuja rinnalleen, vyöhön,\nhiuksiin, kaikkialle, missä ne vaan tilaa voivat saada.\n\n* * *\n\nHän alkoi kertoa lapsuutensa päivistä. Kuvat, jotka elämän\nlevottomuudessa olivat unhoon joutuneet, ilmestyivät hänen eteensä, ja\npäänsä olkaani vasten nojaten istui hän ja vieritteli eteeni päivän\ntoisensa jälkeen, siitä ajasta, jolloin hänelle ei ollut vielä mitään\ntapahtunut.\n\nHänen kasvoillaan oli uusi ilme, joka ikäänkuin oli ollut kätkettynä\nhänen rintansa syvyyteen, mutta sitten enemmän ja enemmän alkanut\nkohota valoa kohti ja nyt oli täydessä auringossa. Ääneen tuli pieniä\nsointuja, joille hän itse nauroi, eikä tiennyt, mistä ne tulivat.\n\nJa oli kuin kaikki olisi sulautunut yhteen lämpimäksi sulosoinnuksi.\n\nYksi päivä saattoi näyttää hajanaiselta, mutta seuraavaan liittyi taas\njotakin yhdistävää.\n\nNoissa esiinsukeltavissa muistoissa oli oma merkityksensä, — ne voivat\ntulla esiin suuteloista, välkkeestä, jonka hän luuli silmissäni\nhuomaavansa, tai jostain väreestä omassa äänessään.\n\n— Minä muistan, sanoi hän.\n\n— Minä näen edessäni jotakin, sanoi hän.\n\n— Minä muistan, kuinka kerran — luulen olleeni silloin neljäntoista\nvuotias — kuljin rannalla. Minä kuljin ja kuljin ja löysin paikkoja,\njoilla en ennen ollut käynyt. Minusta tuntui tämä retkeni seikkailulta\nja minä kuljin pelon valtaamana.\n\nMinä pysähdyin usein ja pusersin molemmat käteni rintaani vasten. Minä\nkatsoin kauvas yli meren, joka samassa näytti käyneen loppumattoman\nsuureksi — se sama meri, joka vähän matkan päässä kodistamme lainehti,\n— en ollut huomannut sen olevan niin suuren, enkä uskaltanut katsoa\nsinne. Minä käänsin katseeni maalle päin, mutta se näytti niin\näärettömän jylhältä ja kallioitten takana oli ikuinen pimeys — enkä\nuskaltanut katsella sinnekään.\n\nNiin kuljin eteenpäin kädet laskettuina rinnan yli, ja katsellen\nainoastaan eteeni, ja silloin huomasin jotain loistavan sinistä\nedessäni hiekalla.\n\nSe oli eräs kasvi, jota en koskaan ollut nähnyt. Siinä oli muutamia,\nsuuria sinisiä, lihamaisia kukkia. Se oli sineä, niin kirkasta ja\nsilkkimäistä, että näytti kuin itse hiekka olisi sen luonut. Silloin\ntuntui minusta se kasvi niin kummalliselta. Ja minä uneksin siitä koko\nyön. Ja sitten — eikö se ollut ihmeellistä? — kuljin vuosikausia,\nenkä koskaan enää löytänyt tuota kasvia, ja minusta se kävi aina\nihmeellisemmäksi, vaikken sitä koskaan enää löytänyt. Ja nyt, kun\nsilmäilen taaksepäin, muistuu siitä vielä jotain mieleeni, vaikka ne\nsuuret lapsensurut ovat unohtuneet.\n\n— Sellaista saattoi hän istua ajattelemassa.\n\n* * *\n\nViimein hän ikäänkuin monistui silmissäni. Hänen upeuteensa näytti\nliittyvän tyttösen joustava notkeus, immen salaperäinen ihmettely\nvälkkyili hänen kasvoillaan, joille elämän suru oli piirtänyt nuo\ntuskallisen ihanat kirjailunsa.\n\nSe oli ihmeellistä — lapsuudenseikkailut äidin rinnassa. Se valtasi\nmieleni kuin elämän oma runous, missä itku on naurua ja nauru itkua.\n\n* * *\n\nMutta kun olimme siten eläneet kaksi kolme kuukautta, tuli minuun\njotain uutta.\n\nTähän aikaan olin huomaavinani, että hän liukui pois luotani.\nPitäessäni häntä vyötäisistä, saatoin äkkiä tuntea itseni niin\nyksinäiseksi. Kun satuin silloin katsahtamaan häneen, näin hänen\nkatseensa vaipuneen maailmaan, jota minä en tuntenut.\n\nKun menin yksin ulos, tunsin käyväni rauhattomaksi, enkä voinut kulkea\nkauvan. Minut valtasi pelko: Ehkä hän oli nyt, tänä hetkenä, lakannut\nminua rakastamasta. Minun täytyi kotiin, minun täytyi nähdä hänet,\nnähdä hänen katsovan minuun, tuntea, että koko hänen olentonsa huokui\nminua ja ainoastaan minua kohti.\n\nAlussa oli tämä minulle kylliksi. Mutta jonkun ajan kuluttua ei\ntämäkään.\n\nMinä tartuin rajusti ja täynnä levottomuutta hänen vyötäisiinsä, minä\nkyselin: Rakastatko sinä minua? Ja uudelleen ja uudelleen kyselin:\nOletko varma siitä, että sinä rakastat minua, ainoastaan minua?\n\nHänen täytyi sanoa minulle monta, monta kertaa, että hän rakasti minua.\nMinä pyysin häneltä rakkauden osotusta. Minä pyysin häntä kiertämään\nkätensä ympärilleni, voidakseni tuntea, että hän oli luonani.\n\nMinut saattoi vallata sellainen, epätoivoon asti nouseva pelko, että\nhän voisi jättää minut, että minä jonakuna toisena iltana, kotiin\ntullessani, löytäisin asunnon tyhjänä.\n\nEräänä iltana olin tavallista levottomampi. Poistuin hänen luotaan,\nistuin ikkunan ääreen ja painoin pääni käsiini. Hänen täytyisi tulla\nperässäni, osoittaa rakkauttaan minulle.\n\nSilloin sanoi hän viimein — selvällä, yksitoikkoisella äänellä, joka\nsenjälkeen on joka päivä kaikunut korvissani:\n\n— Se on ohi!\n\nMinä tulin kuin hulluksi. Minä hypähdin ylös, laahustin hänen luokseen,\ntartuin kiinni häneen, aivankuin tahtoakseni hänet tukehduttaa,\nheittäysin maahan hänen eteensä ja huusin:\n\n— Etkö enää rakasta minua?\n\n— Enemmän kuin koskaan ennen.\n\nMutta se on ohi. Se.\n\n* * *\n\nOli eräs toinenkin asia. Joka neljästoista päivä matkusti hän\npääkaupunkiin. Hän sanoi, että se oli välttämätöntä, enkä minä kysellyt\nsyytä.\n\nMutta kun levottomuuteni alkoi kasvaa minussa, rupesi minua kiusaamaan\nse, etten tiennyt, mitä hän teki, hän, jonka kanssa olin povi povea\nvasten elänyt. Minä vaadin häneltä selitystä. Hän sanoi alakuloisesti:\n\n— Tahdotko sitten viimeinkin tietää sen?\n\nMinä matkustan kaupunkiin, suudellakseni lastani.\n\n* * *\n\nJa kaikki vanhat tuskat alkoivat uudelleen ahdistaa minua.\n\nMinut valtasi raskas surumielisyys. Hän oli ollut toisen oma. Tuo\nversominen ja kukkaan puhkeaminen oli tapahtunut hänessä, ilman että\nminä olin sitä nähnyt ja siinä mukana elänyt. Ehkä joku toinen oli\nomistanut jotain siitä kauneimmasta, joka pakenee, tulematta koskaan\nenää takaisin.\n\nJa aina enemmän alkoi minua painaa ajatus: _Hänen_ lapsensa ei ollut\n_minun_ lapseni.\n\nKuka hän oikeastaan oli? Minkälaiset olivat hänen vaiheensa? Miksi\nhänelle oli ero tullut?\n\n* * *\n\nEi ollut enää entisen kaltaista. Ei tullut enää noita pitkiä hiljaisia\npäiviä.\n\nOli kuitenkin hetkiä, jolloin minussa humisi ja lauloi, ja meren aallot\nnäyttivät minusta aurinkoisilta nietoksilta. Silloin oli kaikki jälleen\neheätä.\n\nMutta tuo ikuinen poltto ja kalvaminen ei lakannut, vaan aina uudelleen\npalasi.\n\nUseita kertoja tapahtui, että hän katsoi minuun syvä suru silmissään.\n\n— Miten on? kysyin minä.\n\n— Sinä katsot minuun niin omituisesti.\n\n* * *\n\nEräänä päivänä — minua halutti suurkaupunkiin, ihmisjoukkoihin ja\nmeluun. Tuntui kuin en enää voisi ajatella tässä hiljaisuudessa, missä\nhän vallitsi kaikkialla, niin että minun oma itseni haihtui pois.\n\nMinä matkustin. Näin liikettä rautaverkolla varustetulla asemalla.\nSuuret rakennukset katujen varsilla katsoivat minuun, kuin\nmonisilmäiset kummitukset.\n\nYmpärilläni vilisi silmiä, kuului äänten ja askelten humua. Kaukana\netäisyydessä halkoivat iltaruskoa korkeat tornit huippuineen.\n\nMinä kävelin ja katselin jokaista silmäparia. Tein sen aivan\ntietämättäni. Viimein selvisi minulle, että _häntä_ minä etsin.\n\nMutta ei koko kaupungissa ollut yksiäkään kasvoja, joista ilmenisi\nse, — se, jonka minun sieluni ikäänkuin tunsi jo jostakin edellisestä\nolotilasta.\n\nJa minä huomasin, että _hän_ se oli minulta poissa.\n\nJa minä aloin kuvailla häntä mielessäni sellaiseksi, kuin hän\ntodellisuudessa oli, mutta jollaisena minulla ei ollut ollut rauhaa\nnähdä häntä. Ja kaikista noista rautaverkoista, talojen ikkunoista,\ntorneista ja ihmisten jaloista kutoutuivat näkyviin hänen piirteensä,\nsuurempina ja syvempinä, kuin miksi minä olin ne huomannut, ja minä\nnäin syvällä hänen rinnassaan kätköjä, jotka minulle olivat pysyneet\nsuljettuina.\n\n* * *\n\nMutta ennenkuin minä palasin takaisin kotiin, menin erääseen\nravintolaan, sen sisimpään huoneeseen. Se oli minusta kuin omituinen\nvaskipiirros, vanhoilta, unohdetuilta ajoilta. Olutta ja paloviinaa\ntuli ja katosi, palvelijat huusivat, voileivät tanssivat, ihmiset\npuhelivat, nauroivat, haukottelivat, päällysvaatteisiinsa pukeuneina.\n\nSilloin näin ovea kohti tulevan erään miehen, joka käveli eri tavalla\nkuin toiset. Hänen katseensa liukui huoneessa paikasta toiseen, eikä\nhän katsonut keneenkään. Hän kulki eteenpäin kumartuneena, ja näytti\nkuin häntä olisi ympäröinyt osa sitä pimeyttä, josta hän tuli.\n\nHänkin näkyi pyrkivän siihen sisimpään huoneeseen. Minä nousin ylös. Me\ntervehdimme. Sillä hän oli Bredo.\n\nHän ei katsonut minua silmiin. Hän ei voinut puhua. Vasta kun hän oli\npaljon juonut, alkoi hän. Hän sopersi, hän puhui kuumeisesti, vähän\nväliä täyttäen lasinsa paloviinalla ja joi sen yhdellä siemauksella,\nsanoessaan:\n\n— Minun täytyy juoda, minun täytyy juoda.\n\n— _Hän_ on poissa, sanoi hän.\n\n— Minä kuljen ja kuljen. Minä en löydä häntä... Hän on poissa. (Hän ei\nollut koskaan puhunut mitään \"hänestä\")... Atelieeri on suljettu... En\nenää mene sinne... Minä kuljen ohi illoin... illoin... monta kertaa...\nMinä en mene sisään... En uskalla mennä sisään.\n\nMenin sinne eräänä yönä... En saanut rauhaa. Nousin ylös sängystä...\nmakuusijaltani... Menin ulos kaduille... Siellä näin erään nukkuvan\npoliisin, ja juopuneen naisen... Minä tulin ylös atelieeriin... Siellä\nkummitteli oma ruumiini... oman elämäni ruumis... ruumis... ruumis...\n\nMinä olen lopettanut työni... Minä lyyhistyn kokoon... Ihmiset (hän\nkatsoi ympärilleen)... ihmiset, minä kuljen heidän joukossaan, sillä\nminä vihaan (hänen äänensä oli kohonnut).\n\nMinä vihaan (hän puristi yhteen hampaansa, ja katsoi jäykästi minua\nsilmiin ilmeellä, jossa oli jotain melkein mielipuolista) vihaan...\nminä vihaan sitä näkymätöntä, joka ympärilläni hiiviskelee, jonka\nkanssa en koskaan voi joutua julkiseen taisteluun... minä vihaan.\n\n(Sitten jatkoi hän, muuttuen hyvin murheiseksi). Minä menen puistoon.\nMinä katselen hänen lastaan. Ostan hänelle makeisia. Lapsi muistuttaa\nhäntä. Minä silitän sen hiuksia... Yhden ainoan kerran... kaukana...\nnäin hameen, — ainoastaan hän, kulkee noin — hän viivähti nurkassa, —\nminä juoksin, hän oli poissa.\n\nTiedätkö mikä hänen nimensä on! Tiedätkö, mikä hänen nimensä on! (Hän\nsanoi sen melkein uhkaavasti).\n\nOi, ei... sinä et saa sitä tietää. Ehkä minä vielä tapaan hänet,\nja silloin on maailmassa ainoastaan yksi ainoa, joka kuulee minun\nmainitsevan sen nimen. Silloin minä olen hyvä häntä kohtaan. (Oli kuin\nhän äänellään olisi tahtonut osottaa, kuinka äärettömän hyvä hän aikoi\nhäntä kohtaan olla). Minä tahdon olla niin lempeä, — oh, hänestä tulee\ntuntumaan niin hyvältä. En aio koskaan olla synkkä, en koskaan synkkä.\n\nAjatella, että ne hiukset... ne pitkät hiukset, jotka valuvat alas kuin\nsuru, pitkin hartioita, rintaa ja selkää, että ne kiertäytyvät toisen\nympäri... toisen... en tiedä kenen... että hän imee itseensä niitten\nkutreista, juopuu hänen suloisista piirteistään.\n\nOh, (hän alensi äänensä melkein kuiskaukseksi) tiedätkö sinä, mitä se\nmerkitsee: kantaa jonkun ihmisen kuvaa piirre piirteeltä sydämessään,\nnukkua yönsä joku noista piirteistä mielessään, herätä sen muistoon...\nja sitten mennä ja... mennä ja...\n\n(Hän tarttui kiinni päästään). Minä tulen hulluksi! (Sitten oli hän\nkauan vaipuneena syviin ajatuksiin. Viimein sanoi hän hitaasti):\n\nMutta ehkä taide vaatii lunnaansa. Ehkä sen Prometheus-työn täytyy\ntäällä kuoleman valtakunnassa tunkeutua jumaluuden omaan pyhimpään, —\nsopusoinnun kotiin — luomisen salaisuuteen, — ehkä se täytyy sovittaa\ntitaanin surulla... ja titaanin... kaipuulla.\n\n* * *\n\nMinä matkustin kotiin samana iltana. Mutta minä pelkäsin häntä nähdä\ntaas.\n\nMe sytytimme kolme kynttilää salissa. Ikkunat olivat auki.\n\nMe istuimme ääneti kumpikin omalla puolellaan pöytää. Ilma oli täynnä\nmuistoja suuteloista. Mutta tuntui kuin ne olisivat haavoittaneet\nminua. Ja ulkoa mereltä tuli kauhu, vallaten minut. Tuntui kuin olisin\nsen edessäni nähnyt ja tunsin jalkojeni alla äärettömän syvyyden, jonka\npohjalla piileskeli oma omituinen maailmansa.\n\nMinä nousin ylös ja suljin ikkunan.\n\nMutta silloin tuli pahempaa. Tuolla istui ainoastaan hän, mutta\nvälillämme näin eräät masentuneet kasvot, joilta minä varastin ja\njoilta minä valhettelin.\n\nJa ensikerran välähti minussa ajatus, joka ei suurimpinakaan\nlevottomuuden ja epäilysten hetkinä ollut synkistänyt minua:\n\nHän on huono nainen.\n\nSilloin tunsin hänen kätensä pääni päällä. Äänettömästi oli hän\nlähestynyt.\n\nHän oli kuolonkalpea.\n\nMinä en voinut puhua. Vilunväristyksenä lensi aivojeni läpi uusi\najatus: Ei hän minua liikuta. Hän seisoi hetkisen. Sitten meni hän\nhitaasti ulos. Minä kuulin oven hiljaa sulkeutuvan.\n\nKuulin hänen menevän ulos käytävälle. Kuulin hänen avaavan ovensa.\nSitten en enää kuullut mitään.\n\nMutta kun olin hetken aikaa istunut, olin kuulevinani itkua ikkunan\nalta ja meren yli. Avasin ikkunan, mutta kaikki oli hiljaista. Otava ja\nLinnunrata vaan välkkyilivät liikkumattomina veden pohjasta.\n\nMinä istuin jälleen. Mutta kuulin taas jonkun itkevän.\n\nMieleeni johtui: Hän itkee. Ja suuri säälintunne — en tiedä ketä\nkohtaan — valtasi minut.\n\nMinä menin hänen luokseen. Hän istui siellä hiljaa. Mutta hän ei\nitkenyt.\n\nMinä asetin tuolin häntä vastapäätä. Tartuin hänen molempiin käsiinsä\nja katsoin kauan ääneti häntä silmiin.\n\nNiinkuin voimakas kainoudentunne olisi hänet vallannut. Hän laski\nkatseensa edessäni eikä hän suudellut minua.\n\nJa se lisääntyi päivä päivältä. Hänellä ei enää ollut tuota tulista\nkatsetta ennen yön tuloa. Kun minä lähestyin häntä, alkoi hän vavista,\nikäänkuin pelkäisi minua. Jos hän sitten antautui, oli se niin\npelokasta ja värisevää.\n\n* * *\n\nMinä vaivuin raskaaseen surumielisyyteen. Minä mietiskelin, enkä voinut\npäästä selville. Ja tuntui kuin joku minussa olisi tahtonut repiä minut\nkappaleiksi.\n\nMinä saatoin istua ja lukea, vaikka hän oli huoneessa, enkä minä sitä\nhuomannut.\n\nSaatoimme kulkea koko päivän toisillemme puhumatta, — mutta sitten\nsaatoimme kohdata toisemme käytävässä, tarttua äkkiä toistemme käsiin\nja puristaa niitä katsomatta toisiimme.\n\nMutta kun me illan lähestyessä vaivuimme suuteloon, saatoin äkkiä\ntuntea kiusallista vastenmielisyyttä: Välillemme kohosi eräs pää, jonka\nhiukset olivat tuskasta pystyynnousseet.\n\nKun se tapahtui kävi hän kuolonkalpeaksi.\n\nNäkikö hän saman näyn?\n\n* * *\n\nMinä aloin kulkea ulkona. Pelasin tuntikausia biljardia kaupungin\nklubissa. Minusta tuli etevä biljardin pelaaja. Ehkä se, että pääni\noli niin täynnä muita ajatuksia, vaikutti, etten koskaan erehtynyt.\nNiinkuin nukkuvana voi kulkea pitkin katonräystäitä, samoin minäkin,\nitsekään sitä huomaamatta, pelasin uhkarohkeasti.\n\nNe miehet, jotka olivat ympärilläni, häipyivät kuin pilveen, he olivat\nkuin päitä maalauksessa.\n\nSisältä kahvilasta kuulin lasin kilinää.\n\nMutta koko ajan tunsin polttavaa kaipuuta kotiin. Minä kuvittelin,\nkuinka hän tulisi minua vastaan, heittäytyisi syliini, suipistaisi\nsuutaan, tyytymättömänä pitkästä poissaolostani.\n\nHän ei tehnyt sitä. Niinkuin kaikki olisi ollut lopussa. Hänen\nsilmiinsä oli tullut jotain ylpeää, vierasta.\n\nMinä kärsin siitä kauheasti. Mutta samassa tunsin, että oma olentonikin\nmuuttui, että olin synkkä kasvoiltani ja ääneltäni tyly.\n\nHänen kasvonsa muuttuivat yhä enemmän sellaisiksi, jollaisina en niitä\nsenjälkeen ollut nähnyt, kun hänet ensikerran kohtasin. Niihin oli\nilmestynyt ryppy, joka oli ollut poissa, jotain sammunutta oli silmiin\nilmestynyt, ja usein levisi otsalle jotain raskasta, väsynyttä.\n\n* * *\n\nEn koskaan unhoita näitä biljardihetkiä. On kuin sivelisin silloin\nliidulla biljardipöytää, tukalien kysymysten myllertäessä aivoissani.\nEi mitään selviä ajatuksia. Ei mitään suoranaisia suruja. Tein joskus\nsyytöksiä itseäni vastaan. Hetkellisesti tunsin itseni syvälle\nvajonneeksi, kurjaksi ja halveksittavaksi.\n\nEräänä iltana kävi tämä minulle niin voimakkaaksi, että keskeytin pelin\nja lähdin pois. Oli pimeä, ja pääni oli niin täynnä ajatuksia, etten\nnähnyt minne menin. Tunsin ruohoa ja kiviä jalkojeni alla, ja pensaita\nympärilläni.\n\nKuulin äkkiä puron solinaa, ja muistin, että se oli se, josta hän oli\nkerran pivollaan juonut. Silloin huomasin, kuinka kaunis se oli. Päivä\noli kuultanut sen läpi. Illalla olin suudellut jokaista hänen sormeaan.\nHän oli sanonut:\n\n— Miksi tänä iltana suutelet jokaista sormeani?\n\nSellainen oli suhteeni häneen. Minä kuljin pilkkopimeässä, en nähnyt\nmitään ja tunsin kaikki. Mutta äkkiä saatoin nähdä jotakin välkkyvää,\nkuulla jotakin solisevan.\n\n* * *\n\nKun tulin kotiin, heitin kiven hänen valaistuun ikkunaansa. Hän avasi\nsen:\n\n— Kuka siellä?\n\n— Minä se olen.\n\n— Oh, se olet sinä.\n\nKaiku vastasi läheisyydessä. Ja pimeästä kaikui: Minä — sinä.\n\nHän meni sisälle huoneeseen, palasi takasin ja huusi:\n\n— Odota, minä tulen alas. Hän tuli alas. Hänen hiuksensa hulmusivat\nhartioilla. Me istuimme eräälle kivelle. Hän sanoi:\n\n— Nyt minä kiedon hiukseni ympärillesi.\n\nSitten heitti hän hiuksensa päälleni ja minä peityin niihin.\n\n— Rakastatko sinä minua? sanoi hän.\n\n— Minä rakastan sinua.\n\nSitten veti hän hiuksensa pois ja sanoi:\n\n— Huuda yli meren: Minä rakastan sinua.\n\nMinä huusin:\n\n— Minä rakastan sinua.\n\nKaiku vastasi läheisyydessä:\n\n— Minä rakastan sinua.\n\n— Kuuletko, kuinka siellä loiskii? kysyi hän.\n\n— Kyllä.\n\n— Kuuletko, mitä se loiskii? Se loiskii: Minä rakastan sinua.\n\n— Kuuletko, kuinka tuuli humisee? Se humisee: Minä rakastan sinua.\nSitten peitti hän minut taas hiuksiinsa, ja sillä tapaa me istuimme.\nNäytti kuin tahtoisi hän peittää minut joltain pahalta.\n\n* * *\n\nYöllä minä heräsin. Tuntui kuin joku olisi suudellut minua otsalle.\nMinä kohotin pääni ja kuuntelin. Minusta tuntui kuin joku koira makaisi\nmatolla sänkyni edessä. Minä kuulin sen läähättävän. Minä katsoin\nsinne. Se oli hän. Hän nukkui siellä, tyyny päänsä alla, yöpuvussaan.\n\nEn uskaltanut herättää häntä. Minä nostin hänet niin hitaasti ja\nvarovaisesti, kuin suinkin voin ja kannoin hänet sänkyynsä. Hänen\nsilmänsä olivat koko ajan suljetut. Mutta ehkä hän ei nukkunutkaan.\n\n* * *\n\nMinä katselin merelle. Näkyi vielä illan jälkeen tulipunainen\nrusko. Minä ojensin ylös käteni. Minä omistin elämän ja kauneuden.\nMinä värisin ylpeydestä. Niinkuin nyt, en ollut koskaan ikävöinyt\naamunkoittoa.\n\nOh, se minkä hän oli elänyt, minkä hän oli elänyt ulkopuolella minua\n— eikö se myös kuulunut minulle? Kun aurinko nousee, menisin hänen\nluokseen ja kysyisin, eikö kaikki ollut minun. Ja kaikki tulisi\nhyväksi. Ja siitä tulisi jotakin, jollaista ei koskaan ennen.\n\n* * *\n\nMinä makasin pitkään aamulla. Elämän voitonhuume kävi minussa. Nyt\nse oli alkava. Tuhansissa eri muodoissa tulisi minun olentoni häntä\nympäröimään. Ei koskaan enää voisi mitään tulla välillemme.\n\nMinä otin kylvyn. Sitten pukeuduin juhlapukuuni. Menin hänen luokseen.\n\nHän oli poissa. Pöydällä oli lippunen:\n\n— Minä olen matkustanut kaupunkiin.\n\n* * *\n\nTuossahan ei ollut mitään niin ihmeellistä.\n\nMutta minä kävin levottomaksi ja se lisääntyi päivän kuluessa. Minä\nkuljin ympäri, kuin jonkun näkymättömän seuraamana. Ja itsekään\ntietämättä olin viimein tullut rautatieasemalle. Ostin lipun, puoleksi\ntajutonna. Astuin vaunuun. Minä matkustin.\n\nHarhailin ylös ja alas pitkin katuja. Minä en _tahtonut_, ei, minä en\n_tahtonut_.\n\nMinä en voinut ajatella selvästi, kaikki pyöri ympäri kaaoksessa.\nVäristyksiä, joista en tiennyt mitä ne merkitsivät, muistoja, synkkiä,\ntuskallisia aavistuksia, senjälkeen taas tunsin keveän suutelon\nhuulilleni, näin hymyn, jonka kerran näin hänen huulillaan.\n\nMutta aina vaan kalvoi mieltäni: Älä mene, älä mene.\n\nJa miksi minä sinne menisin? Miten olin tullut ajatelleeksi, että minun\nsinne pitäisi mennä?\n\nSiten kuljin tuntikausia. Minä pakenin kaupungin laitakaduille,\nvälttääkseni tulemasta siihen kaupunginosaan. Nousin eräälle korkealle\nkukkulalle.\n\nTuolla lepäsi kaupunki, ihmeellinen, monipäiväinen, monisilmäinen,\nihmisten luoma olio, sumuvaippaan kääriytyneenä, savua tupruten. Se\nsai ravintonsa laivoista, rautateistä. Puhelin- ja sähkölennätinlangat\nolivat hermoja, joissa suhisten kulkivat tunteet ja ajatukset käskyn\nmukaan. Silloin pysähtyi katse: Tuolla se oli, tuon kadun varrella.\nMikä noista katoista _oli_ se?\n\nNyt täytyi minun kiirehtiä eteenpäin. En nähnyt enää mitään. Minä vain\nkuljin ja kuljin. Viimein huomasin tulleeni erääseen piharakennukseen,\nminä näin että se oli piharakennus, huomasin kulkevani ylös rappuja, ja\npysähtyväni erääseen käytävään. Silloin minä havahduin. Kuulin ääniä\nsisältä. Yksi niistä oli hänen.\n\n* * *\n\nYksi niistä oli hänen. Se kuului läpi avaimenreijän ja ovenraon,\nniinkuin ääni, joka pimeydessä kaikuen, ei ole mihinkään näkyväiseen\nyhdistetty.\n\nMinä näin hänen sielunsa sen takana. En ollut koskaan kuullut sitä\nsellaisena, en koskaan ollut tiennyt, että sitä niin rakastin, sitä\nsamaa ääntä, joka oli niin usein korviini kaikunut pieninä tuikkivina\nääninä, jotka kultasäikeinä kietoutuivat hermojen ympäri, niitä\nlämmittäen ja saaden ne tuntemaan ainoastaan lämpymän ja miellyttävän\nolotilansa tuon äänen hyväilemänä.\n\nMiksi minä alotinkaan tämän kertomukseni? Oi miksi minä alotin sen?\nOn kuin sydän taas tahtoisi haljeta. Minä luulin tulleeni niin\nvoimakkaaksi ja valtavan levolliseksi. Usein ennen halusin kyllä\nkirjoittaa tästä, sillä minusta tuntuu niissä olevan jotain, joka\non hyvä ihmisten saada tietää, etteivät he tekisi elämäänsä kovin\nvaikeaksi, eivätkä kyynelillä turmelisi sitä, mikä oli syntynyt\nkirkkaan naurun ympäröiväksi, — mutta minä en uskaltanut, sillä joka\nkerta kun tahdoin alkaa, ajattelin näin: _Sen_ voit sinä helposti\nkirjoittaa — ja sen — ja sen — — mutta, kun sinä tulet siihen, —\nsiihen, jolloin kuulit äänen ovenraosta, viimeisen, jonka sait häneltä,\nviimeisen, voitko sinä silloin?\n\nEnkä minä uskaltanut.\n\n— Taas näin kuin salaman huikaisevassa valossa verkon, elämän verkon,\nylläni, allani, kaikkien meidän välillämme.\n\n* * *\n\nMinä juoksin ulos. Muistan, kuinka sanoin itselleni: Ameriikkaan!\nAmeriikkaan! Ameriikkaan! Ja tuskin tiesin itsekään, että niin sanoin.\nMinä juoksin ja juoksin, silmieni edessä vilahteli ja korvissani humisi\nkaikki se, mikä tapahtunut oli.\n\nMinä näin jokaisen hetken edessäni, koetin tunkeutua syvyyksiin, löytää\njotakin niitten takaa.\n\nMinä muistan, kuinka äkkiä näin kaksi silmää edessäni, kaksi\nlapsellista ihmettelevää silmää, vaaleakiharaisten hiusten otsaa\nympäröiden. Se oli yksi, tuhansista naisista, ehkä paljaan sattuman\nkautta hän oli herättänyt minut mietteistäni, ja kuitenkin näen hänet\ntaas niin usein äkkiarvaamatta edessäni, niinkuin silloin, ja hänen\nlapsensilmänsä tunkeutuvat sieluni kätköihin, joita en itse tunne.\nSilloin tunsin hetkeksi suloisen rauhan laskeutuvan ylitseni: oli\nolemassa toinenkin maailma, oli jotakin muutakin kuin se vainen, jossa\nkoko minun olentoni eli.\n\nJa hetket kuluivat. Ihmiset, jotka olivat ulkona, palasivat koteihinsa.\nKaduilla kävi hiljaiseksi. Näkyi vain valaistuja ikkunoita. Kaikki\nmitä näin, tuli kohtalonomaiseksi, ja tuon tuostakin saatoin kuiskata:\nTuolla kuolee joku, tuolla. — Siellä sisällä on surua — eräässä\nrinnassa käy myrsky, eikä kukaan siitä tiedä.\n\n* * *\n\nKeskiyön aikana havahduin erääseen ääneen, joka vaikutti minuun\nvastenmielisesti:\n\n— Minne Te oikeastaan aijotte? Se oli eräs pitkä, leveäharteinen mies.\n\n— Tehän kiertelette herkeämättä samaa kaupunginosaa.\n\n— Kiertelenkö samaa kaupunginosaa?\n\n— Niin, jumalan nimessä te kiertelette.\n\nOlin huomaavinani ivaa hänen sanoissaan.\n\n— Ettekö tahdo tulla sisään kanssani ja juoda lasin vhiskyä. Minä\ntunnen Teidät. Te olette... (hän mainitsi nimeni). Minua on kauan\nhaluttanut puhua kanssanne.\n\nHänen olentonsa toukkasi minua, mutta minä seurasin häntä.\n\n— Minulla on asunto täällä läheisyydessä.\n\nNe olivat ainoat sanat, jotka matkalla lausuttiin,\n\nVasta kun olimme haparoineet ylös portaita ja tulleet huoneeseen, sanoi\nhän, lähentäen kasvonsa likelle omiani, merkitsevästi hymyillen:\n\n— Minä olen hänen miehensä. Oikeammin sanoen, olin hänen miehensä. Me\nolimme yhdessä papin ja alttarin edessä. Te voitte uskoa, että hän oli\nviehättävä morsiuspuvussaan, — viehättävä.\n\nMinä tiedän, että Te olette... niin, kuinka sen nyt sanoisin... hm...\nhänen rakastajansa... nykyään. Voitte uskoa, että hän kiinnittää\nmieltäni. Ja senvuoksi minua huvittaa seurata hänen toimiaan hiukan.\n\nLausuessaan viime sanat, ojensi hän minulle sikarilaatikon, ja tuli\nniinmuodoin katsahtaneeksi minuun. Hänen kasvoillensa levisi varjo. Hän\nsanoi hiukan ihmettelevällä äänellä:\n\n— Teihin koskee, kun käytän tällaista puhetapaa? Minä luulin...\n\nPyydän anteeksi, jos olen loukannut Teidän... Teidän tunteitanne.\nNiinkuin sanoin, hän kiinnittää mieltäni. Hän kuuluu siihen naislajiin,\njota minä saanen kutsua — monipuoliseksi. He ovat parhaita silloin,\nkun he ovat meistä välimatkan päässä. Kun kylmästi voi heitä tutkia.\nMinä olen pitänyt tämän asunnon, jonka kerran... erinäisestä syystä...\nolin pakotettu ottamaan. Minua huvittaa näin toisinaan seurata hänen\nvaiheitaan.\n\nMutta mikään kilpailija en Teille ole. Minä aion jonkun ajan kuluttua\nmennä uudelleen naimisiin. Niin, että Te voitte olla varma, hm!\n\nMinä olinkin liian raaka häntä kohtaan. Liian raaka. Hän sanoi minulle:\nMinä olin liian raaka. Minä poljin hänen hienompia tunteitaan.\n\nSanokaa minulle: Onko Teillä hienoja tunteita? Niin, minunhan ei\ntarvitse sitä urkkia. Mutta hm, oletteko Te koskaan tuntenut naisen\nkantapään polkemassa hienompia tunteitanne.\n\nOh, se on niin huvittavaa... se on niin huvittavaa, tietäkää... se on\nkorkeinta nautintoa! Kaikkein, kaikkein korkeinta!\n\nEn tarkoita, että _minulla_ olisi niitä. Minä olen raaka, hyvin raaka.\nMutta eikö se ole ihmeellistä, että vasta sitten, kun kaikki oli jo\nohi, hän rupesi minua _niin_ viehättämään... psykologisesti — kun\nhän, jos niin voin sanoa, oli polkenut minun... hm... toisenluokan\nhienotunteisuuttani.\n\nHetken perästä jatkoi hän:\n\n— _Minä_ se kuitenkin sain hänen ensimäisensä.\n\nTe voitte uskoa, että hän oli silloin suloinen.\n\nNiinkuin kärppä... niinkuin kärppä.\n\nHän väitti, että rakastin ainoastaan hänen ruumistaan. Se nyt onkin\nminun mielipiteeni, että ainoastaan ruumiissa on tarkotusta. Se on\njotain kirotun sairaloista se toinen. Nuori, tuore rakkaus, se on\nruumis, se, ruumis se vetää ruumista puoleensa. Kaiken sen muun tulee\nolla kuin suljettu kirja, antaa naisen pitää kaiken sielua koskevan\naivan omanaan.\n\nOletteko Te huomannut, kuinka hiiden vaikeata on unhottaa? — Tämä\nkärppä, näettekös, tämä kärppä...\n\nTätä sanoessaan meni hän ikkunan luo ja kiersi ylös uutimen. Vasta nyt\nhuomasin, että huone oli vastapäätä atelieeria.\n\n— Siellä on valoisaa.\n\nKysymys tahtoi pyrkiä esiin, mutta vastenmielisyys, antaa vieraan\nihmisen nähdä liikutustani, sai minut painamaan sen alas joka kerta.\n\nViimein sain henkeä pidättäen puserretuksi suustani:\n\n— Luuletteko _hänen_ olevan siellä?\n\nHän katsoi minuun — en tiedä oliko siinä osanottoa tai vahingoniloa —\nja sanoi:\n\n— Varmaan on hän siellä. Eihän se piru vieköön minusta muuten niin\nhauskaa olisikaan.\n\nHän alkoi lähestyä minua. Hän sanoi:\n\n— Sanokaa minulle... oletteko Te suudellut... oletteko Te suudellut...\nha, haa, se on tuollainen makuisa pieni viaton... oletteko Te\nsuudellut... se on vasemmalla puolen... oletteko Te suudellut... juuri\nalle rinnan.\n\nOletteko Te suudellut.\n\nHän oli tullut aivan lähelle minua, hän tuijotti minuun, hän kumartui\naivan korvani juureen, kuiskasi sinne erään sanan, joka vieläkin siellä\nsuhisee.\n\n* * *\n\nMuistan erään yön. Ei näkynyt ketään muita ihmisiä, kuin kaksi, tähdet\nvain loistivat.\n\nSinne on vielä ilmestynyt kahdet tahraiset huulet.\n\n* * *\n\nEn enää voinut matkustaa takaisin. Inho oli vallannut minut.\n\nMutta kun pari päivää oli kulunut, oli kuin joku olisi yli otsani\nsivellyt. Vihdoin tunsin jotakin hentoista eräässä kohden siinä. Mitä\nse oli?\n\nSilloin muistin erään suutelon, jonka kerran unissani olin tuntenut. Se\nei tahtonut hävitä pois. Minä matkustin.\n\n* * *\n\nHän ei ollut kotona. Häntä ei löytynyt mistään. Minä kuljin pitkin\nrantaa. Näin, että venhe oli poissa. Minä lainasin erään toisen ja\nsoudin ulos. Löysin oman venheemme. Se keinui tyhjänä. Minä riisuin\npäältäni ja sukelsin. Viimein lepäsi hän käsivarsillani.\n\n* * *\n\nVielä näkyi hänen päänsä jättämä syvennys tyynyssä, tyynyssä, jossa\ntoisinaan oli kaksikin syvennystä näkynyt. Minä tulin koskettaneeksi\nsitä. Sieltä vierii esiin eräs käärö.\n\nSiinä oli päällä minun etunimeni. En uskaltanut sitä avata.\n\nKuljin ympäri kaikissa huoneissa. Ei ketään ollut luonani.\n\nPysähdyin silloin tällöin jonkun pikkuesineen eteen, hiusneulan, —\nnauhan.\n\nSeisota pitkiä aikoja sitä katsellen. Mutta en uskaltanut koskettaa\nsitä.\n\nKuljeskelin huoneissa yhtämittaa yötä, päivää.\n\n* * *\n\nSilloin soivat kellot ja hänet haudattiin.\n\n* * *\n\nKun olin jäänyt yksin, otin esiin käärön.\n\nHuomasin ensin sinetillä suljetun kirjeen:\n\n— Tyttärelleni, hänen täyttäessään kaksikymmentä vuotta.\n\nSitten erään päiväkirjan. Se oli vain alotettu. Sillä vasta ensi sivut\nolivat kirjotettuja. Se oli päivätty, — aina kellonlyönnilleen — se oli\nkaikki tuttavuutemme alkuajoista, juuri ennen noita neljää kuukautta.\n\nVielä oli eräs suuri käärö minulle.\n\nTässä seuraa, mitä hän, joka nyt on kuollut, on kirjottanut sille, joka\nehkä syöksi hänet kuolemaan.\n\nPäiväkirja.\n\nMinun on niin hyvä olla. On niin hiljaista. Minä istun ja katselen\npientä lamppua, enkä enempää tahdo. Ei, en tahdo enempää. Miksi en\nkoskaan voi saada rauhaa rinnalleni? Miksi meillä naisilla täytyy olla\nsydän?\n\nOn eräs sana, jota en koskaan uskalla vapisematta kuiskata. Minä\nvapisen niin, että minua palelee. O—n—n—i.\n\nNiin, minua palelee. Tahdon paneutua maata. Tahdon levittää ylleni\nhyvän, lämpimän peitteeni. Tahdon nukkua.\n\n* * *\n\nHän. — Tuleeko se taas pettäen?\n\nEnkö sitten jo ole tuota kaikkea kokenut?\n\nEnkö ole kylliksi kärsinyt?\n\nMiksi puristin hänen kättään? Tiesin sen vasta jälestäpäin.\n\nEi — en tahdo enempää. En tahdo.\n\n— En voi kärsiä hänen nimeään.\n\nJospa se olisi mahdollista! Jospa sitä olisi maailmassa! Toisinaan\ntuntuu, kuin hänen silmänsä olisivat seuranneet minua aina\niankaikkisuudesta.\n\n— Ei. Ei. Minä en tahdo. On mieletöntä uskoa onneen.\n\n* * *\n\nMinä en voi ymmärtää, että olen elänyt, että niin monta päivää on\nvierähtänyt. Kaikki on kuin sumua. Muistan ainoastaan yhden asian:\n\nEttä minä synnytin.\n\nKaikki muu on kuin sumua. Makuuhuone: kasvot, jotka ylitseni\nkumartuivat. Uh, ei! En uskalla sitä ajatella!\n\nJa sitten tuli joukko miehiä ja kirjeitä, joukko kirjeitä ja kukkia.\n\nMiksi nämä muistot eivät jätä rauhaan minua?\n\nOn kuin se suuri suippoparta minua taas koskettaisi.\n\nMiksi tuon kaiken täytyy juuri nyt eteeni ilmestyä? Pois! Pois!\n\n* * *\n\nMinä kuulen oman huutoni siitä yöstä, synnytysyöstä.\n\nMinähän rakastan sinua, lapseni. Minähän rakastan sinua kaikesta\nsielustani. Petänkö minä sinua, olenko uskoton sinulle? Oi, mitä minun\npitää tehdä? Minunhan pitää elää, lapseni, minunhan pitää elää elämä.\nMinullahan on nuoruus, minullahan on jotain ihanaa rinnassani, jonka\ntäytyy saada osansa! Oi, minulla on niin paljon, niin paljon!\n\nOh, elämä on niin paha, on niin turhaa, niin rajattoman turhaa koettaa\ntehdä kaikki oikein, siten kuin olisi tehtävä.\n\n* * *\n\nNyt on maailmassa ainoastaan yksi ainoa suuri suutelo.\n\n* * *\n\nEi ole ketään sellaista, kuin _hän_. Ei kukaan voi sitä, mitä hän voi.\nHän tuutii minua kuin pientä lasta. Ja emmekö olekin kaikki pieniä\nlapsia tässä suuressa, ikuisessa melskeessä.\n\n* * *\n\nHänen sanansa ovat minulle samaa kuin sinivuokot ja orvokit lapsena\nollessani.\n\nTuntuu kuin eläisin. Poveni aaltoilee nousten ja laskien. Tuntuu niin\nlämpimältä ja hyvältä.\n\nEttä voikin unhottaa!\n\n* * *\n\nHän on minut luonut.\n\n* * *\n\nOi, miten saattoi hän sen nyt tehdä? Nyt, kun kaikki näytti muuttuneen\nmaailmassa.\n\nMutta hänhän ei voi tietää.\n\nSe oli niin pahasti. En voinut mitään sanoa.\n\n\"Tätä ei sinun olisi pitänyt tehdä.\"\n\nNiinkuin olisin puhunut unissani silloin, kun sen sanoin.\n\nRakas Tulla! Ainoastaan sinun luonasi on rauhaa. Kun istun ja pidän\nsinua rinnoillani, silloin ei muuta olekaan. Silloin minä en kaipaa.\nSilloin en toivo mitään. Silloin en uneksi sitä, mikä on olematonta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirje.\n\nRakkaani! Näinä öinä, jotka ehkä tulevat olemaan viimeisiäni täällä\nalhaalla, jossa sinä minulle elämän annoit, tahdon kirjottaa sinulle\nja koettaa selvittää sinulle kaikki. Sinä jätät minut joka päivä ja\nminä olen ylpeä, enkä voi tulla sinun luoksesi. Mutta öisin sinun\nnukkuessasi, tulen luoksesi ja suutelen sinua otsallesi, jota rakastan.\n\nOlen jo kauan aavistanut, että jotain täytyy tapahtua. Ja kaupungissa\nkäynnistäsi tiedän, että minun on kuoltava.\n\nSinä et ole koskaan kysellyt minulta, mitä olen elänyt, enkä minä ole\nsitä koskaan sinulle sanonut.\n\nMinä tahdoin sen niin. En tiedä miksi, mutta kun nyt istun täällä, ja\nkaikki on hiljaista, silloin ymmärrän niin olleen tarpeellista _siksi_,\nettä se tulisi kasvamaan niin äärettömän suureksi, (tuskin voin uskoa,\nettä se on tapahtunut), että niin pitäisi olla.\n\nMinä tahdoin olla sinulle tuollainen kiehtova, josta et kaikkea\ntiennyt. Jos olisin kertonut sinulle kaikki, silloin sinä olisit niin\npaljon ajatellut sitä ja niin paljon merkitystä antanut sille. Minä\ntahdoin olla sinulle olemassa vain sellaisena, kuin sinä näit minut.\n\nRakkaani! Ole varma siitä, että minulla, Rebekalla, ei ole toista tässä\nelämässä ollut kuin sinä ja minkä sinä minulle annoit.\n\nSinä voit ottaa selvän siitä. Sinä voit saada tietää joukon asioita\nminusta. Ihmisethän tietävät kaikki. Sinä voit saada tietää, että minä\nerosin miehestäni, tietää, että se oli minun syyni, sinä voit saada\nkuulla suhteestani Bredoon.\n\nOh, sinä et saa mitään tietää! Ihmiset eivät tiedä mitään. Sitä, minkä\njoku ihminen on elänyt, sitä ei kukaan tiedä. Siitä, mitä tunteita\nkahden välillä on, siitä ei kenelläkään ole selkoa.\n\nJa jos minä olenkin syntiä tehnyt ja ollut paha, — yhtä kohtaan tiedän\nolleeni uskollinen ja puhdas ja siveä jokaiseen soluuni asti, joka\nminussa on, siitä saakka, kuin tiesin hänestä jotakin.\n\nOi, miksi en sitä tiennyt aikaisemmin!\n\n* * *\n\nOh, miksi menet luotani? Minä ikävöin niin äärettömästi sinua? Etkö\nsinä aavista, kuinka minä kärsin päivisin, kun sinä olet poissa\nluotani? Missä sinä olet? Mitä teet?\n\nEtkö sinä voi huomata, kuinka on kauheaa, että vaikka niin kauan olen\njokaisen hetken luonasi viettänyt, sinä jätät minut yksinäisyyteen?\nEtkö voi huomata, kuinka kaikki mennyt ryntää päälleni ja paljastaa\nminut ja pistää ja ruoskii minua.\n\nEtkö sinä voi huomata kuinka kaikki muuttui minussa, sinut\nkohdatessani? Ja koko menneisyys asettuu rauhani ja iloni tielle, ja on\nainoastaan yksi, joka sen voi pois pyyhkiä, sinä.\n\nOh, miksi et tule minun huoneeseeni. Sinä menet ja paneudut yksin\nmaata, — enkä minä saa nähdä niitä kasvoja, jotka ovat minun kaikkeni\nmaailmassa.\n\nMutta minä en ole ollenkaan sinulle pahoillani, sillä sinähän annoit\nminulle kaikki, — oman itseni annoit minulle, — mutta minä en _voi_\ntulla luoksesi.\n\nTahtoisin niin mielelläni hyväillä sinua, jos sinä kärsit, — eikä\nsinun varmaan olekaan hyvä olla, rakas, — mutta minä en voi. Minä\nniin pelkään, että jotakin tapahtuu, eikä se saisi tapahtua. Pelkään\nniin sitä, että sinä joskus kyselet. Ja pelkään niin sitäkin, että\npilkkaisit minua.\n\nSe ei saa tapahtua!\n\n* * *\n\nRakas, minusta tuntuu kuin sinä ruoskisit minua kaiken päivää. Ja\nminä olen käynyt niin pieneksi ja halveksittavaksi, en voi ymmärtää,\nettä joskus olen uskaltanut pitää itseäni sinun omanasi, enkä nyt\nuskalla luoksesi tulla. Sinä olet niin kaukana, sinä istut korkealla\nukkospilvessä ja katselet alas minuun. Ja jos minä tulin suutelemaan\nsinua, tahdoit sinä työntää minut pois luotasi. Eikä se saa tapahtua.\nEi, se ei saa tapahtua!\n\nOi, miksi et tule kotiin ja ole luonani — sillä _sinullehan_ minä\nkuulun.\n\nMinä en voi saada sitä mielestäni. Ne ovat koko päivän edessäni, ne\nkatsovat minuun, nuo surumieliset silmät. Minä tunnen, että jotakin\non tuleva, niin, minä tunnen sen, jotakin tulee, tulee. Oh, jumala\nsuokoon, että voisin sen sanoa sinulle, ja kysellä sinulta, sinä joka\nkaikki tiedät.\n\nMutta minä tunnen, etten saa.\n\nSinä et tiedä, kuinka kauhean hiljaista on päivisin tässä talossa.\nSamalla minusta tuntuu, kuin koko meri virtaisi ikkunoita kohti. Minä\nitse istun yksin ja hyljättynä keskellä maailmankaikkeutta peloittavan\ntuskan valtaamana. Kaikki mitä olen tehnyt, kulkee ohitseni ja joku\nkolea ääni kyselee minulta? Miksi sinä sen niin teit? Miksi et _sitä_\nniin tehnyt?\n\nMinä en koskaan tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä. Ei koskaan johtunut\nmieleeni ajatella sitä. Minä noudatin ensimäistä mieleenjohtumaa.\nVasta kun _sinä_ tulit, setvisi minulle samalla tämä: _Noin_ sinun\nolisi pitänyt tehdä! Ja minä näin, että voi saada aikaan satoja muita\nasioita, kuin ne, joita tekee.\n\nSe on kauhea ajatus!\n\nOh, minä en voi käsittää, että minun pitää kuolla, ennenkuin olet\njälleen tullut hyväksi minua kohtaan, oikein hyväksi, niinkuin\nentisaikoina.\n\n* * *\n\nTuntuu kuin jokin olisi alkanut ahdistaa minua, näetkös! Se on niin\nilkeätä. Minä en voi sitä karkottaa! Oh, mitä minun pitää tehdä? Miksi\net ole luonani? Olenko minä sitten turmeltunut? Kyllä, minä tunnen sen.\nMinä olen turmeltunut. Minä en enää koskaan voi tulla puhtaaksi!\n\n— Hänen silmänsä olivat kuin ikuinen suru. _Sinun_ silmäsi ovat\nkirkkaat. Ne voivat olla raskaat. Mutta kun sinä hymyilet, silloin olet\nkirkkain kaikista. Kun _hän_ hymyili, oh, se ei ollut hymyä, se oli\nitkua, hän hymyili sensijaan, että olisi itkenyt.\n\n— — Ei, en uskalla ajatella enempää tänä iltana. Pääni on niin väsynyt.\nAion mennä hetkeksi sisälle ja nukkua sänkysi vieressä. Siinä on niin\nhyvä.\n\n* * *\n\nEn jaksa enempää. Minä tunnen, että minun on mentävä hänen luokseen.\nEn näe mitään muuta kuin nuo tummat, raskaat silmät. Minä näen ne\nkaikkialla. Ne vetävät minua puoleensa. Oi, mitä minun pitää tehdä,\nmitä minun pitää tehdä?\n\nRinnassa tuntuu niin raskaalta, en voi hengittää. Uneksin joka yö\nhänestä, minä uneksin, että hän surmaa itsensä ja kuolevan katseensa\nhän kohdistaa minuun.\n\n* * *\n\n— — Oi jumalani, mitä minä olen tehnyt? Kuinka saattoi niin käydä?\nKaiken sen ihanan jälkeen! Minä en muista mitään.\n\nTahdoin vain mennä hänen luokseen, nähdäkseni hänet. Hän laski päänsä\nhelmaani ja itki, tuo voimakas mies itki, niin että värisi, hän\nväänteli tuskissaan, — ja sitten tartuin minä hänen päähänsä, — ja\nsitten, — ja sitten, minä en muista mitään, — se oli kuin ikuinen\npimeys, — kaikki oli surua, vain surua, — sillä minunhan ei ollut\nmahdollista tulla omaksesi sellaisena, jollainen minun olisi pitänyt\nolla, enkä enää koskaan tahtoisi tulla luoksesi, sillä kaikkihan on\ntullut niin kurjaksi ja minä tahdon kuolla, minä tahdon kuolla.\n\nOh, anteeksi, että taas olen täällä, täällä, jossa on niin pyhää,\nanteeksi, että jaloin kuljen täällä, ja katselen sohvaa silmilläni.\nMutta minne minä muualle kuuluisin, jos en tänne kuulu? Oh, en ymmärrä\nmitään. Kun minä taas olin tointunut, tahdoin vain juosta luoksesi, ja\nkertoa sinulle kaikki, mutta kuinka sinä voisit uskoa minua, eihän se\nsinulle enää koskaan voisi olla mahdollista, ethän sinä voisi uskoa,\nmitä minä sanon, kuinka sinä voisit uskoa minua, enkä minäkään enää voi\nkatsoa sinun silmiisi. Ja minähän tiesin myös, että minun on kuoltava,\ntiesin senkin, että ikuisesti sinulle kuulun, — niinkuin en sitä ennen\nolisi tiennyt.\n\nTahdoin vain kerran vielä saada suudella niitä paikkoja, missä sinä\nolet istunut ja missä olet maannut, tahdoin yöllä nukkuessasi hiipiä\nsisään, sillä en enää voi silmiisi katsoa, — nukkuessasi, et sinä sitä\nolisi kuullut, mutta sinä et ollutkaan kotona, oi, missä sinä olet,\nmissä sinä olet?\n\nOh, minut valtaa tuo ilkeä ajatus, joka kerran rintaani hiipi, ja jota\nhaihduttaakseni vääntelin itseäni sängyssä: Tehdä rikos, tehdä rikos\n_sinua_ vastaan, juuri sinua vastaan. Ja sinä löisit minua, _sinä,\nsinä_ yksin, ja minä tahtoisin polvistua eteesi jok'ainoa päivä, kunnes\nkuolisin, ja pyytää anteeksi, — sinulta — jumalani. Sillä en voi\najatella mitään toista jumalaa. Mutta nyt en enää koskaan voi nähdä\nsinua. Enkä minä voisi kärsiä, en nytkään voisi kärsiä, että sinä\npilkkaisit minua, sinä. Enkä minä voisi elää, näkemättä silmiäsi, minun\nauringoltani.\n\n* * *\n\nSuuri rauha on vallannut minut. Minä näen nyt kaikki niin selvästi ja\ntahdon selittää sinulle kaikki, että sinä ehkä paremmin ymmärtäisit,\nmillainen minä olen. Ja ehkä sinä sitten kerran tahdot minulle anteeksi\nantaa. Niin, minä tiedän, että sinä annat anteeksi minulle. Sillä sinun\ntäytyy.\n\nMinä olen ollut sellainen minä, rakkahani, että aina olen tahtonut\nuskoa johonkin niin äärettömän suureen, jonka piti löytymän, johonkin\nniin ihmeen ihanaan, ettei kukaan voinut sitä kuvitella. Jo lapsuudesta\nasti minä olen aina ollut rauhaton, ja aina kun ajattelin: Nyt se _on_\nsiellä, nyt se ehkä on siellä! niin minä uppouduin siihen ajatukseeni\nsieluineni ja ruumiineni. Mutta se muuttui aina suruksi. Kun minä sinut\nkohtasin, olin niin peloissani. Sillä kuinka minä uskalsinkaan uskoa,\nettä se voisi tulla!\n\nMinä en tahtonut sinua ajatella. Minä tein kaikki sitä estääkseni.\nMutta oli kuin joku olisi pakottanut minut luoksesi tulemaan, ja minä\ntulin ja kolkutin ovellesi, ja jalkani astui vasten tahtoani.\n\nJa minut valtasi kammottava pelko, kun ymmärsin, että sinut Jumala oli\nminua varten luonut. Sillä minähän en voinut uskoa, ettei kaikki jo\nollut liian myöhäistä, enkä sitäkään, että se kaikkein korkein voisi\nvielä tulla.\n\nJok'ainoa kerta minä niin äärettömästi pelkäsin, että sinä minulta\njotain kyselisit. Ja vaikkapa et kysellytkään, niin täytyihän sinun\naavistaa.\n\nOh, sinä, joka sanot, ettet ennen vielä ollut mitään kokenut, et\nkoskaan, et koskaan ole tuntenut sitä, minkä minä itsessäni tunsin\nsilloin, kun se ainakin tuli, kirjeesi, kaikki. Ne olivat kuin\nihmetöitä. Minä uskon varmasti, että _minulla_ meistä kahdesta on\nihaninta ollut.\n\nSillä mikä taistelu sinulla onkaan mahtanut olla! Senvuoksi olen sinua\nrakastanut niin äärettömästi, että on tuntunut kuin rinta ei jaksaisi\nkestää.\n\n— Mutta sitten sinä tulit taas levottomaksi. Vai minussako levottomuus\nensiksi ilmeni? Minustako se alkunsa sai? Minä muistan, että olin jo\nunohtanut kaikki, kaikki. Mutta sitten vähitellen selvisi: Minulla ei\nollut kaikkea sitä, minkä sinulle tahdoin antaa. En voinut olla sitä,\nmitä minun olisi pitänyt olla. Poveni ei ollut nuori. Minä tunsin\ntahroja itsessäni ja pelkäsin siitä sekä sinun että omieni kärsivän.\nMinä en ollut niin ylevä ja suloinen, kuin tahdoin olla. Voitko\nymmärtää, kuinka teki kipeätä?\n\nJa voitko käsittää, kuinka oli kauheata, kun menneisyyttäni en voinut\npois pyyhkiä? Se pyrki aina väliin.\n\nOh, en voi käsittää, kuinka sinä sait minut niin kaikki unohtamaan.\nKesti kokonaisia päiviä ja öitä, jopa viikkojakin, jolloin en\nrahtuakaan tuntenut muuta kuin sitä. Oi kiitos, kiitos!\n\n* * *\n\nMinä olen niin rauhallinen. Minä iloitsen, että olen kohta kuoleva,\nja saat nähdä, että sinäkin tulet iloiseksi, sillä siten tulee kaikki\njälleen hyväksi. Minut on vallannut jokin, jota en voi sanoa, tuntuu\nkuin en enää kuuluisi maalliseen kotiini.\n\nJossakin toisessa maailmassa kai kaikki voinee täyttyä. Eikö totta,\nrakas? Toisessa maailmassa kai voinen tulla uudeksi; niin ettei mitään\nole välillämme. Minusta se on niin ihanaa, suurta ja kirkasta, rakas.\nJa kun yö on pitkälle kulunut, en enää tunne tuskaa siitä, mikä\npäivillä on minua eniten masentanut, se käy niin pieneksi, ja juuri sen\nvuoksihan se tulikin, kun me rakastimme niin äärettömästi toisiamme.\n\nMinähän olen sinua varten syntynyt. Mutta jokin erotti meidät\ntoisistamme. Kuitenkin me sitten löysimme toisemme. Ja niin minä opin\ntuntemaan sinut. Ja sinä minut.\n\nJa niin sinä tulet ja löydät minut silloin, kun olen valmis. Sinä olet\nmies, ja sinulla on vielä niin paljon tehtävää elämässä. Mutta minä\nodotan sinua. Minä olen nainen, ja nainen on luotu antamaan miehelle\nrohkeutta ja voimaa tehdä kaikki se, mikä hänen tehtävänsä maan päällä\non.\n\nJa sitä minä tahdon antaa sinulle!\n\n* * *\n\nMinä luulen myös, että sinun kauniit puheesi ovat vaikuttaneet sen,\nettä olen saanut sellaisen käsityksen kuolemasta.\n\nSinä et varmaan uskonut, että minä käsitin kaiken, mitä sinä sanoit.\nMutta sinä et saa uskoa, ettemme me naisetkin näe ja ajattele,\nmillaista kaikki on, ja ihmettele taivasta ja maata ja tähtiä ja\nkuolemaa ja kaikkea, mitä on olemassa. Emmekö _me_ sitä voisi, me,\njotka itsessämme olemme tunteneet luomisen ihmeen?\n\nKorkeinta kaikesta olivat sinun puheesi. Silloin, minä luulen, sinä\nannoit minulle suurinta, mitä antaa voit.\n\nMinä en ainoastaan kuullut sanojasi, vaan myös tunsin, millä tapaa sinä\ntunsit sen, mitä ajattelit.\n\n— Oh, niin paljon muuta, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Mutta minä\nikävöin sitä suurta valkeutta, joka minut on toiseksi muuttava. Minä\npalmikoin sinulle hiuksistani ristin, jonka löydät näitten papereitten\nvälistä.\n\nPyydän sinua kantamaan sitä aina lähinnä rintaasi.\n\nNiin, minä tiedän, että sinä kerran tulet _omakseni_. Minä olen niin\npaljon ajatellut. Tuskin koskaan uskon naisen voivan kohdata sen, jota\nvarten hän on syntynyt.\n\nOn kyllä monta, joita hän voi rakastaa, mutta sen jota varten hän on\nsyntynyt, hän tuskin koskaan tapaa. Mutta ehkä hän, vaikkei häntä\nmaanpäällä tapaakaan, kohtaa hänet sitten jossain toisessa maailmassa.\n\nMe kaksi olimme syntyneet toisiamme varten. Ja juuri senvuoksi ei saisi\nolla mitään, ei mitään välillämme, eikö niin, rakas?\n\n* * *\n\nRisti on nyt valmis. Ja minä itsekin olen valmis. Rakkauteni seuraa\nsinua kaikkialla. Risti on kertova sinulle, että rakastan sinua päivin\nja öin puhtaimmalla, korkeimmalla rakkaudella.\n\n— — Olen suudellut tyynyä. Hyvästi! Ole iloinen! _Minä_ olen iloinen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOi miksen minä aina voinut olla samanlainen kuin silloin ensi aikoina,\njolloin en halunnut muuta kuin vetää hänet luokseni, tehdä hänen olonsa\nyksinkertaiseksi ja hyväksi, saada hänen rintansa iloisesti, hitaasti,\nrauhallisesti aaltoilemaan?\n\nKun hän siinä sitten lepäsi myrttikiehkura päässään, silloin ikäänkuin\näkkiä välähti silmissäni: Sinä olit ainoa, joka olisit voinut hänelle\nrauhan antaa. _Ja sinä kidutit hänet kuoliaaksi._\n\n* * *\n\nLuin hänen kirjeitään yhä uudelleen, monien vuosien kuluessa. Tunsin\nsiitä lopulta huokuvan rauhaa mieleeni, kuin itse ikuisuuden rauhaa.\n\nEhkä sen kaiken täytyi käydä niin, sillä minä olin sellainen. Jos\nolisin ollut toisenlainen, ei hän olisi tuohon tekoon ryhtynyt. Mutta\nminä en tuntenut itseäni.\n\nJa ehkä elämän ja kaiken ihmiseen ulkoapäin tulevan tarkotus onkin\nvain olla koverana peiliin, johon sisäinen olentomme kuvastuu\nmonikierroksisena, lukemattomia mutkia tekevänä kierrejousena, kunnes\nolemme nähneet kaukaisemman, salaisimmankin sopen itsestämme.\n\n* * *\n\nOlen kirjottanut siitä, minkä hän minulle jälkeensä jätti. Olen siitä\nkaikesta kirjottanut. Siinä on ehkä seikkoja, joita on kerrattu, tai\njotka ovat toisarvoisia, mutta minulle hän ilmenee joka rivissä,\nenkä minä voi tarttua pikkuseikkoihin. Minulla ei ole enää mitään\nkerrottavaa. Aurinko on noussut. Minusta tuntuu, kuin kävisi sen hehku\npäivä päivältä voimakkaammaksi. Minä rakastan yötä, sillä se kätkee\nitseensä kuin miljoonia päiviä. Rakastan päivää, sillä se on kuin itse\nelämän uhkuva virta.\n\nJa kun minä aina enemmän lähestyn ikuisuutta, näyttää minusta aurinko\nloistavammalta ja tähdet läheisemmiltä. Minä tunnen rintani laajentuvan\nottamaan vastaan sitä mikä oli, mikä on ja mikä ainiaan pysyy.\nTulevatko sitten ihmiset päivä päivältä nuoremmiksi sensijaan että\nvanheneisivat?\n\n— Nyt alkaa jo kuulua ihmisliikettä kadulta. Ne rientävät työhönsä.\nMinä kuulen puukenkien kopsetta. Raskaat työvaunut rämisevät kiviä\nvastaan.\n\nMinunkin on mentävä työhöni. Olen läpi yön tuijottanut siihen, mikä\nminun lävitseni värähti ja sai hehkumaan jokaisen minun hermoni. Olen\nkoettanut koota sen kaiken yhteen ja tarkastella sitä.\n\nMinun täytyy ryhtyä työhön. Mutta toisinaan kohoaa papereista\nihmettely: Mitä on tapahtuva? Niin, mitä on tapahtuva, mitä on tuleva,\nkun tämä solukudoksemme on tuhkana?\n\nSiksikö se muuttuu tuhkaksi, että siitä luotaisiin jotain uutta,\nsuurempaa, ihanampaa, joksi kaikki hyvä ja valoisa maailmassa oli\naiottu, — tahi onko unelma, unelma, joka elämän suruista puhkeaa, onko\nse päämäärä?\n\nMinä luulen niin, minä. Hänestä tuli minun marttyyrini ja pyhimykseni.\nHän uhrasi elämänsä meidän rakkautemme takia.\n\nMuillehan hänen kirjeensä eivät voi olla sitä; mitä ne minulle ovat.\nMinulle on niissä jokainen sana kuin suuren valkoisen ijäisyyslinnun\nsiivenlyönti, ja kuin valonsäde, lähtenyt maailman keskuksesta,\nsydämestä, jonka kuumat lyönnit eivät koskaan taukoa.\n\nHänen kirjeensä ovat minun raamattuni. Siihen sisältyy kaikki. Siinä on\nviisautta, jota kai kukaan muu ei voi nähdä. Ehkä se johtuu siitä, että\nne ovat minulle enemmän kuin ainoastaan kirjotettuja sanoja. Hänen,\njonka kanssa olen viettänyt ne hetket, jotka valasevat elämääni kuin\nkiertotähdet, hänen ruumiinsa ja verensä ovat nämä sanat.\n\nTämä ehkä tuntuu monesta Jumalan pilkkaamiselta. Mutta kuka on Jumala.\nEikö hän ole se, jota me lähestymme tähtien loppumattomilla portailla,\nelämäin kirkastuksessa, sielujen ijäti uudistuvissa kohtaamisissa? Ehkä\nhän vähimmin vihastuu siitä, että joka ilta rukoillen suutelen tuota\npientä hiusristiä.\n\nAamuisin, kun aurinko nousee purppuraisena yli meren, ikäänkuin maata\nverin kostuttaakseen — silloin täyttyy rintani kaipuusta saada luoda,\nsaada sirotella ympärilleni ituja ja kipinöitä niin runsaasti, kuin\nelinpäiviäni riittää.\n\nIltasin, kun aurinko vaipuu välimereen, jonka aamun kylvämä purppura\noli synnyttänyt, luoden yhdestä tuhansia, purppurasta miljoonia\nvärivivahduksia, joissa vallitsee loppumaton ilo saada kylvää ja\nsynnyttää, surmata ja synnyttää uudelleen, silloin, silloin nousee\nminussa ihmettely: Mitä on se autuus, se maan kauneus, jonka tulemista\nhänen ihana sielunsa ennustaa?\n\nMinä koetan nähdä ja kuvailla sitä mielessäni. Mutta minun inhimillinen\ntajuntani ei siihen riitä.\n\n\n\n"]