[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fWgnVKrrzjQW0su1oq45Jsiyc29fETrVCtR-L-Zrcg_w":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3742,"Gyurkovicsin tytöt","Herczeg, Ferenc",1863,1954,"3742-herczeg-ferenc-gyurkovicsin-tytot","3742__Herczeg_Ferenc__Gyurkovicsin_tytöt",null,"romaani",[],[],"fi",1893,1910,17272,117297,false,78331,[23],"Hungarian fiction -- Translations into Finnish",[],[26],"Heikkilä, Akseli",0,"Humoristinen teos kuvaa unkarilaisen Gyurkovicsin perheen seitsemää tytärtä ja heidän elämänvaiheitaan. Kerronta yhdistelee tilannekomiikkaa ja satiiria tarkastellessaan sisarusten luonteita ja avioliittoaikeita 1800-luvun lopun Unkarissa.","Ferenc Herczegin 'Gyurkovicsin tytöt' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3742. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","GYURKOVICSIN TYTÖT\n\nKirj.\n\nFerenc Herczeg\n\n\nSuomennos unkarinkielestä\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1910.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nFerenc Herczeg.\nSárika.\nElla.\nKatinka.\nTerka.\nLizi.\nMici.\nKlárika.\n\n\n\n\nFerenc Herczeg.\n\n\nFerenc Herczeg (synt. 1863) on syntyperältään saksalainen, svaabi,\nmutta mieleltään, näkemykseltään ja kieleltään hän on unkarilainen.\nHänen tuotannossaan yhtyvät läheisesti romantiikka ja realismi, mutta\nhän ei koskaan ole hentomielinen ja harvoin hän on tunteellinen.\nHumoristina on häntä verrattu Mark Twainiin. Ja lisäksi suolaa hänen\nkuvauksiaan erinomaisen hieno satiiri, jonka kärki kuitenkin usein jää\nhuomaamatta niiltä, jotka eivät Unkarin oloja tarkemmin tunne.\n\nHerczegiä ei voi syyttää syvämielisyydestä. Mutta hän onkin\ntaiteilija, joka kuvaa näkemäänsä ja kokemaansa objektiivisesti ja\nfilosofeeraamatta, eikä hänen kuvaamiansa piirejä sellaisinaan voikaan\nsanoa syvämielisiksi, sillä niissä ei pohdita elämänkysymyksiä,\nniissä eletään vain, ei ajatella. Mutta samalla kuin Herczeg on suuri\nhumoristi ja satiirikko, on hän myöskin tarkkasilmäinen psykologi. Hän\npiirtää parilla vedolla koomillisen situatsionin, sanoja tuhlaamatta.\nHänen komiikkansa ei ole pilalehti-, vaan situatsionikomiikkaa, ja\nsentähden ovat hänen, usein hyvinkin romanttisiin seikkailuihin\nosaa ottavat sankarinsa todellisia ihmisiä, jotka käyvät meille\nyleisinhimillisinä mielenkiintoisiksi.\n\nMutta Herczeg ei ole ainoastaan humoristi. Tavatonta suosiota\nsaavuttaneessa näytelmässään \"Bizanz\" hän käsittelee bysanttilaisen\nkulttuurin kukistumista ja monumenttaalisessa romaanissaan \"Pogányok\"\n(Pakanat) on hän aiheekseen valinnut muinaisen alku-unkarilaisen\npakanakulttuurin ja maahan tunkevan kristinuskon keskinäisen kamppailun.\n\n\n\n\n\n\nGYURKOVICSIN TYTÖT\n\n\n\n\nKeväällä minun täytyi lähteä Szerémségiin kummiksi eräälle kuuden\nkuukauden vanhalle pakanalle. Hän tulla tupsahti maailmaan viime\nsyksynä, mutta minä olin jo kahdeksan vuotta sitten, juristi-aikanani,\nluvannut hänen isälleen ruveta lapsen kummiksi.\n\nKiireelliset toimeni ja pääkaupunkilaisvelttouteni pidättivät minua\ntäyttämästä lupaustani aikanaan, ja koska itsepäinen vanha ystäväni\noli saanut päähänsä, että kummina piti olla juuri minun eikä kenenkään\nmuun, niin sateli sen johdosta Szavan rannalta minulle yhtä mittaa\nuhkaavasisältöisiä kutsukirjeitä.\n\nTuli tiedonantoja pienokaisesta: jo tavoittelee lihavalla kätösellään\nStyssin [Stys (Stüss), kortti unkarilaisessa korttipelissä]\nmetsästäjää; latkii jo vermouthia lusikasta; muljauttelee jo silmillään\nja maiskauttelee kieltään kuullessaan äitinsä mielilaulua. Ja vielä\nhän on kastamatta. — Pappi uhkailee, äiti suree, ja hoitaja häpeää\nkuljeskella kadulla lapsen kera, sillä ilkeämieliset naapurit kysyvät\naina häneltä: Mikä on tuon ison pojan nimi?\n\nEräänä päivänä sain rouvalta sähkösanoman. Se oli äidinsydämen\nepätoivoinen tuskanhuuto: »Tänään lapsi alkoi puhua ja sanoi: Taakeli\nvie, tellainen kummi! — Olga.»\n\nTätä en enää voinut vastustaa. Lähdin matkaan; tavaroitteni joukossa\noli pörrökarvainen keinuhevonen ja nikkeliakseliset lastenvaunut. Sitä\npaitsi oli taskussani jokunen kultakolikko papille.\n\nPuolen yötä nukuin rautatievaunussa, ja kun aamulla heräsin, havaitsin\nolevani Bács-Bodrogin piirikunnan alueella.\n\nOli päivänpaisteinen, ihana kevätaamu. Juna kiiti unikkokenttien ja\nrikinkeltaisten sinappipeltojen keskitse; iloiset pääskyset liitelivät\nkanavien ylitse toisiaan tavoitellen; maidonkarvaisella taivaanrannalla\nlensi joukko villihanhia kuin hyttysparvi nuorta pajukkoa kohti.\n\nTaaksemme jäi milloin talonpoikaistalo, milloin kylärähjä. Pienet\ntalopahaset painautuivat pelokkaina kirkon ympärille ikäänkuin\nkauhistuneina junan jyrinästä. Siellä täällä näkyi sammalkattoisia\nherraskartanoita ja niiden puutarhapensastojen välistä räikeästi\nesiinpistäviä peltikattoisia kuisteja.\n\nErään pienen, ränsistyneen aseman sillalla — aseman nimeä on mahdoton\nlausua — tungeskeli koreilevia bunyevác-naisia ja turkkiin puettuja\ntalonpoikia.\n\nAsema-aitauksen tuolle puolelle seisahtui nelivaljakko. Vaunuista\nhyppäsi seuralaisensa auttamina kolme hienoa herrasnaista. Kaikki he\nolivat kauniita, solakoita, reippaita ja hyvin vilkkaita; kahdella\nheistä oli ruskea tukka, kolmannella kullankeltainen.\n\nHe kiipesivät asemasillalle pitkin ylimysaskelin, ikäänkuin ylenkatsoen\nkoko maailmaa. Ja kuitenkin koko maailma vain katseli heitä ja hymähti\nheille. Matkustajat, talonpojat, naiset, poliisikunnan edustajat\nja vieläpä minäkin. Tuolla veturin lämmittäjä kurottautui nokisine\nnaamoineen koneensa rintasuojan yli ja töllisteli kaula kurkolla\nheitä. Palvelusintoiset konduktöörit aukaisivat ovet ensimmäisen\nluokan vaunuun, ja asemapäällikkö itse kantoi, perässä kulkien, heidän\nnimikirjaimilla varustettuja matkalaukkujaan, jotteivät he mitenkään\nvain myöhästyisi junasta.\n\nNaiset itse puolestaan pitivät tätä sangen luonnollisena, koskapa\nheillä ei näyttänyt olevan hituistakaan matkakuumetta. He eivät\nvälittäneet mistään, katselivat vain ympärilleen ja järjestelivät\nkukkasiaan, joita kantoivat käsissään ja päivänvarjoissaan. Sillä\naikaa piti heidän seuralaisensa hellää huolta pitkäkarvaisesta\nsetteri-koirastaan.\n\nKello soi ja juna lähti. Viime tingassa aukaisi tottunut käsi vaununi\noven, ja ensinnä syöksyi luokseni koira, sitten astui sisään koiran\nisäntä, noiden kolmen edellämainitun kauniin naisen seuralainen.\n\n— Täällä on kaiketi tilaa...\n\nKatselimme toisiamme hetkisen silmästä silmään, sitten huudahdimme\nmolemmat yht’aikaa:\n\n— Feri Horkay!\n\n— Kas! Sinäkö?\n\nLöimme kättä.\n\nHorkay oli rakas lapsuudenystäväni. Olimme samaan aikaan olleet\nmolemmat lukiossa, ja hänestä oli isä Kajetán useampia kertoja\nennustanut, että hän tulisi päättämään maallisen kilvoituksensa samassa\nhirsipuussa kuin minäkin.\n\nMuistuu mieleeni säihkyväsilmäinen, rasavilli poikanulikka, luokan\nsuuri koiranleuka. Hän oli notkea kuin sirkusilveilijä ja voimakas kuin\nnuori pantteri. Hän oli vasenkätinen ja käytteli linkoaan peloittavan\ntaitavasti. Torimuijat, poliisit, oppipojat ja muut lukiolaisten\nleppymättömät viholliset pelkäsivät hänen ilkeitä kujeitaan enemmän\nkuin kolmipäiväistä vilutautia; mutta me pojat jumaloimme häntä ja\npidimme häntä johtajanamme.\n\nKoko kaupungissa häntä yleisesti nimitettiin bácska-paholaiseksi.\n\nHeti ensi kerran luokkaamme astuessaan hän valloitti meidät kaikki\nitsetietoisella esiintymisellään ja reunalla vekkulinkäytöksellään.\nHymyilevä päivänsäde valaisi hämärän koulusalin, ja vapauden tuulahdus\nkävi vihkojemme ja kirjojemme läpi. Hänestä, jonka mielestä kaikki,\nmikä haiskahti auktoriteetilta, oli kuin pakkopaita ruumiille, hänestä\ntuli meidän auktoriteettimme.\n\nSittemmin hänet kerran erotettiin koulusta samoin kuin hänet jo\nennenkin oli noin puolesta tusinasta oppilaitoksesta potkittu, ja\nhänen isänsä vei hänet pääkaupunkiin, jonkinlaiseen kasvatusopilliseen\nkurinpitolaitokseen.\n\nSen jälkeen en ollut häntä tavannut. Olin kuvitellut kerran näkeväni\nHorkayn ritarillisena ryöväripäällikkönä, uudenaikaisena Rinaldinina,\n— ja nyt näin hänet englantilaiskuosinen metsästyspuku yllään\nnostelemassa kolmea kaunista naista nelivaljakosta...\n\n— Feri Horkay!\n\nHän oli sama kuin ennenkin. Tuo iloinen ylimielisyys, veitikkamainen\nhymy viiksien alla ja kiusanteon halu silmistä loistaen.\n\nArvasin, että hän nyt lingon asemesta käsitteli peloittavan taitavasti\npyssyään ja että häntä nyt pelkäsivät aviomiehet torimuijien ja\noppipoikien asemesta.\n\n— Matkustan Bács-Tamásiin, selitteli Horkay. — Sinne on täältä\nkahden tunnin matka... Siellä vietetään pikku Mici Gyurkovicsin [lue\ndjúrkovitš] häitä, ja minun pitäisi olla nuodemiehenä... Nuo kolme\nkomeata naista, jotka matkustavat kanssani, ovat morsiamen vanhempia\nsisaria...\n\n— Sukulaisiasiko?\n\n— Olemme serkuksia taikka jotakin sinnepäin... Jätin heidät yksikseen,\nolivat väsyneitä... Viime yönä eivät saaneet nukkua meidän meluamisemme\ntähden, ja sitä edellisen yön he tanssivat...\n\n— Onko niitä useampiakin samaa kaunista lajia?\n\n— Seitsemän on Gyurkovicsin tyttöjä samoin kuin kuolemansyntejä. Viisi\nheistä on jo onnellisesti naitettu, ja nyt menee seitsemäs miehelään.\n\n— Ja kuudes tietenkin valmistautuu luostariin?\n\nHorkay kohautti olkapäitään.\n\n— Herra ties mitä hänestä tulee!\n\n— Rumako?\n\n— Päinvastoin! Asiantuntijat vakuuttavat, että hän on kaunein noista\nseitsemästä... Siitä en kuitenkaan tahdo mennä takuuseen, sillä\nnäitten tyttöjen seurassa käy ihmisen niin, että hän aina pitää sitä\nkauniimpana, jota par'aikaa katselee...\n\nJatkoimme sitten puhetta Gyurkovicsin tytöistä, sen jälkeen haastelimme\nmuista asioista ja sitten taas Gyurkovicsin tytöistä. Huomiotani\nkiinnitti jokainen Horkayn heistä lausuma sana, sillä tämä kuuluisa\nperhe antoi usein vierailunäytäntöjä Budapestissä. Kaikki tunsivat\nheidät ulkonäöltä; jokainen oli nähnyt heidät joko kadulla tai\nluistinradalla tai tanssiaisissa...\n\nKerran vuodessa, tuossa laskiaisen tienoissa, pistivät Tamásin\nGyurkovicsit tupakkasadosta saamansa tulot taskuihinsa ja matkustivat\nBudapestiin, edusmies Gyurkovicsin luo, huvittelemaan. Ja niin pian\nkuin he tunsivat budapestiläisen asfalttikäytävän jalkojensa alla ja\nmonien vieraiden ihmisten uteliaat katseet kasvoillaan, ei heitä voinut\nenää mikään pidättää. Päivällisaikaan herättivät he sangen suurta\nhuomiota Koronaherczeg-kadulla ja päivällisen jälkeen luistinradalla.\nIltaisin he kävivät vuorotellen teattereissa ja tanssiaisissa ja\nhe eivät vielä aamun sarastaessakaan olleet tarpeekseen nauttineet\nsoitosta ja samppanjasta. Ja missä ikinä he liikkuivatkin, he antoivat\nitävaltalais-unkarilaisen rahajärjestelmän helisevän siunauksen sataa\ntarjoilijoille, mustalaissoittajille ja pika-ajureille.\n\nSe oli sellainen iso perhe, joita oli vain vanhana patriarkallisena\naikakautena. Ruokasalissa oli aivan kuin alituiset vieraspidot.\nPöydässä istui iso liuta nuoria herroja — heidän jäntereisissä\nruumiissaan ja päivänpolttamilla kasvoillaan saattoi havaita\nmonikuukautiseen säännöllisyyteen pakotetun elämän ja etelän\nilmaston merkkejä —: siinä oli edusmies, tilanomistaja, sotilas ja\nkihlakunnantuomari, kaikki Gyurkovicseja. He olivat kuuluisia myöskin\nsiitä, että he hakkailivat joka taholla, mutta yksikään heistä ei\nmennyt naimisiin. Gyurkovicsin tyttöjä sitä vastoin ei yksikään\nnaimakelpoinen ihmislapsi voinut mielistellä kosimatta heitä.\n\nMelkein joka vuosi Gyurkovicsit toivat mukanaan Budapestiin yhden\nnaimaikäisen tyttären, jolle sieltä aina löydettiin mies. Ja niin pian\nkuin yksi heistä oli saanut ylleen morsiushunnun, vartoili jo toinen\nkärsimättömänä pitkiä hameita.\n\nHe olivat kauniita, solakoita ja sangen keimailevia neitosia, jotka\nsaattoivat hyppiä seitsemän tanssia peräkkäin ja istua ruokapöydässä\nhamaan aamunkoittoon, ilman että heidän kasvoillaan oli havaittavissa\nvähintäkään kyllästymisen merkkiä. Aamunsuussa he säännöllisesti\nsytyttivät savukkeen, heittäen kuitenkin ensin pikaisen, lupaa kysyvän\nsilmäyksen veljeensä, edusmieheen. Ja jos joku pöydässä istuvista\nherroista vähitellen alkoi innostua samppanjan ja neitosten paljaitten\nkäsivarsien vaikutuksesta, sanoivat he hänelle:\n\n— Puhukaa mammalle!\n\nSillä tavalla onnistui jokaisen heistä saada itselleen mies, ja\nsanotaan, että heistä kaikista on tullut hyviä aviopuolisoja.\n\nKun heidän kapionsa oli asetettu Váczi-kadun näyteikkunoihin,\nihmettelivät ihmiset noita vaakunalla [tamásilaisten Gyurkovicsien\nvaakuna oli valkoinen kissanpää kruunulla varustetulla, punaisella\nkilvellä] varustettuja pöytäliinoja ja pitsikoristeisia alusvaatteita\nja alkoivat arvioida, kuinka suureksi kunkin tyttären myötäjäiset\nvoisivat nousta. Salaisuuden perillä olevat vain hymyilivät, sillä\nhe tiesivät, että myötäjäiset, noita alusvaatteita lukuunottamatta,\nrajoittuivat vain plyysipäällyksiseen salonkikalustoon ja että\nkodista lähtevä vuotuinen avustus sisältyi niihin kahteenkymmeneen\naprikoosimarmeladipurkkiin, jotka hänen armonsa rouva Gyurkovics\nsyksyisin lähetti naimisissa oleville tyttärilleen.\n\nKaksi tuntia eli siihen asti kuin juna ehti Tamásiin keskustelimme\npelkästään Gyurkovicsin tytöistä. Toisin sanoen: Horkay jutteli\nja minä kuuntelin korvat hörössä. Hän tunsi hyvin henkilönsä ja\npöyhenteli heidän tekosiaan hyväntahtoisen ivallisesti, aivan kuin\nnuori isä, joka kerskuu tyttärensä kepposista. Ja silloin tällöin\nvilahti hänen puheessaan kujetoverin turhamaisuus, joka vaati henkisen\nomistusoikeuden osuutta onnistuneimpiin kolttosiin.\n\nKun juna kiiti yli Tamásin sillan, olin jo täydellisesti selvillä\nkuuden Gyurkovics-tytön vaiheista. Nämä vaiheet eivät oikeastaan\nmuodosta mitään historiaa, sillä ne alkavat kaikki milloin minkin\ntyttären ensimmäisistä tanssiaisista ja loppuvat kihlaukseen. Ennen\nensimmäisiä tanssiaisiaan tytöt viettivät arvoituksellista elämää\nlastenhuoneen hämäryydessä, ja häiden jälkeen — hm, silloin he taas\nhävisivät lastenhuoneen hämäryyteen.\n\nTulin tuntemaan Sárin, Ellan, Katinkan, Terkan ja Lizan vaiheet ja sain\ntietää Mici Gyurkovicsin, nykyisen morsiamen, naimisiinmenon edellä\nkäyneet tapaukset.\n\nKuudennesta tytöstä en sitä vastoin saanut tietää mitään. Klárikalle\nei ollut vielä mitään erityistä tapahtunut. Hän oli käynyt\ntanssiaisissa, antanut rukkaset muutamille kelpo nuorukaisille ja\njäänyt naimattomaksi. Miksi? Kukaan ei tietänyt sitä, hän itse kenties\nvähimmin.\n\n— Hän on rakastunut johonkuhun! arvailin minä.\n\nHorkay katsoi minuun kummissaan, ikäänkuin ei ollenkaan olisi\nkäsittänyt sanojani.\n\nNuodemiestä odotti asemalla meluava seura. Siinä oli pari iloista\nrouvaa ja neitosta, kokonainen liuta merimieslakkisia tenavia, pari\nherrasmiestä ja taempana kaksi tai kolme vihreään liveriin puettua\npalvelijaa.\n\nPyörien kolinaan ja veturin puhkumiseen sekaantui mustalaissoittajien\nviulunvingutus. Kavioiden töminää ja hevosten hirnuntaa kuului\nmaantieltä, jonne useat nelivaljakot olivat seisahtuneet.\n\nEräs husaarieversti tarkasteli kärsimättömän näköisenä vaunuja. Kun hän\ntuli ennenmainittujen kauniiden naisten ikkunan luo, heittivät nämä\nhänelle kouran täydeltä ruusuja vasten kasvoja.\n\n— Täällä ollaan!\n\nHorkay puristi kättäni, kutsui koiraansa ja astui asemasillalle.\nKatselin hänen jälkeensä ja näin hänen vihreän metsästäjälakkinsa\nkatoavan noiden päivänvalojen kirjavaan joukkoon, joitten omistajista\nhän oli lasketellut monta sattuvaa pilaa.\n\nPikajuna kiiti eteenpäin, ja lammikkoa reunustavat tiheät\nakaasiapensastot estivät minua enää näkemästä mitään.\n\nMinulla oli hyvää aikaa muistelmiini; keltaisten sinappikenttien ja\nvihreiden toukopeltojen vilahdellessa ohitseni ja vienon kevättuulen\nlehahdellessa kasvoilleni avatusta vaununikkunasta tulivat mieleeni\nGyurkovicsin tytöt ja yhä uudelleen Gyurkovicsin tytöt.\n\nJa kun kaukaa näin sinistä taivasta kohti tornejaan kohottavan\nPétervarádin linnoituksen, olin jo mielessäni muodostellut kertomukset\nGyurkovicsin tytöistä.\n\nNyt kerron nämä yksinkertaiset jutelmat, jotka eivät herättäne mitään\nerikoisempaa mielenkiintoa, sillä sanoinhan jo alussa, että ne kaikki\npäättyvät häihin.\n\n\n\n\nSÁRIKA.\n\n\nEn tiedä, minä kristillisen ajanlaskumme vuotena, mutta ainakin\njo atleettitanssiaisten aikana esitettiin Sárika Gyurkovicsille\nVigadossa [yleisten huvien viettopaikka Budapestissä. (Vigadó =\nhuvitus, huvittelu.) Suom.] eräs nuori herra. Epäilemättä luulette,\nettä tällainen esittely on mitä jokapäiväisin tapahtuma? Mutta jos\nkärsivällisesti kuuntelette kertomustani loppuun saakka, teidän on\nmyöntäminen, että tämä tapaus oli laajalle ulottuvan toiminnan alkuna.\nSoittokunta soitteli parhaillaan Treffin »Naisvalssia».\n\nLujasti nyöritettynä ja hyväntuulisena istui tyttö huomattavan tuoreena\nsäilyneen äitinsä rinnalla aivan lähellä tanssiaisten emännän ympärille\nmuodostunutta piiriä. Ellen olisi aivan omantunnontarkka kirjailija,\nolisin sanonut: he istuivat itse piirissä. Jos olisin ilkeä, niin\nsanoisin: he istuivat tuolla, seuran ulkopuolella. Mutta koska en\ntahdo loukata historiallista totuutta ja vielä vähemmän Gyurkovicsin\nneitosten seurallista kunnianhimoa, sanon näin: he istuivat aivan\nlähellä tanssiaisten emännän ympärille muodostunutta piiriä.\n\nFeri Horkay, tanssiaiskomitean marsalkka, raivasi itselleen tietä\nfrakkirivien välistä, talutellen erästä nuorta herraa käsipuolesta, ja\nsanoi sukulaiselleen:\n\n— Sárika! Saanko luvan esitellä parhaimman ystäväni — herra — tuota\nnoin — herra...\n\nHän oli unohtanut parhaimman ystävänsä nimen! Vain niin paljon hän\nmuisti, että tämän ristimänimi oli jokin Zoltán. Esitelty teki tuon\nerikoisen, sulavan kulmikkaan kumarruksen, joka on gentry-nuorisolla\nikäänkuin vapaamuurarimerkkinä, ja sanoi:\n\n— Nimeni on Zoltán Hidvéghy.\n\nSen jälkeen hän kietaisi kätensä sen kalanluu- ja\nteräsvieterimestariteoksen ympärille, johon Sárika raukan nuortea\nruumis oli puristettu, ja tanssi hänen kanssaan kierroksen salissa.\nHe tanssivat molemmat hyvin. Kun he olivat tulleet salin yläpäähän ja\nheidän suuressa tungoksessa täytyi käsin aukoa itselleen tietä, pyysi\nHidvéghy neitostaan vielä toiseenkin katrilliin. Sárika heitti kysyvän\nsilmäyksen Horkayhin, joka siinä lähellä leperteli erään kauniin\nneitosen kanssa. — Horkay kohautti vain olkapäitään ikäänkuin olisi\ntahtonut sanoa: — Tanssi vain hänen kanssaan, mutta omalla vastuullasi!\n\n— Kyllä minun puolestani, sanoi Sárika.\n\n— Mutta tunnetteko minut, kun tulen noutamaan teitä katrilliini? kysyi\nHidvéghy.\n\nSári Gyurkovics otti valkoisen neilikan olkapäältään ja ojensi sen\nviattoman näköisenä Hidvéghylle:\n\n— Tästä minä tunnen teidät.\n\nHän ei voinut toisin tehdä, sillä hän oli jättänyt tanssiohjelmansa\näitinsä huostaan.\n\nTässä minun täytyy huomauttaa eräästä seikasta. Feri Horkay, kuten\nennen on mainittu, oli Gyurkovicsien sukulainen, vaikkakaan ei aivan\nläheinen, — ja lukiolaisajoiltaan saakka hän oli alituiseen ollut\nrakastunut milloin mihinkin tämän monipäisen perheen naispuoliseen\njäseneen. Vain kohtuullisesti rakastunut hän oli, ihan siinä määrässä\nkuin jokaisella ihmisellä on tapana olla rakastunut kauniisiin\nserkkuihinsa. Gyurkovicsien perheessä suvaittiin häntä sentähden, että\nhän monella tavalla oli hyödyksi taloudessa. Häneltä oppivat tytöt\ntuon mutkikkaan csárdás-tanssin, hän antoi heille luistelunopetusta,\nja häneen he hioivat kaikki keimailunsa aseet. Horkay esitteli heille\nmyöskin nuoria herroja, ja hätätilassa hän olisi voinut itsekin heitä\nhakkailla.\n\nSanalla sanoen: hän täytti erinomaisesti serkun velvollisuudet ja\nnautti myöskin serkun oikeuksia, joihin kuului, että hän ilman enempiä\nvelvollisuuksia sai mielistellä tyttäriä ja että hän jouluna sai heiltä\nvastaanottaa nimikirjaimillaan varustetun sikarikotelon.\n\nMutta palatkaamme taas Sárikaan, joka Hidvéghyn käsivarteen nojaten\noli noussut katrilliin, luonnollisestikin äidistään kauimpana olevassa\nsalin nurkkauksessa.\n\n— Mistä olette kotoisin? kysyi Sárika.\n\n— Sáros-piirikunnasta, vastasi Hidvéghy.\n\nHorkay, joka oli heidän vastaparinaan, hymähti. Bácskalaiset hymyilevät\ntoisinaan sároslaisille, josta ei suinkaan seuraa, että sároslaisetkin\nhymyilisivät bácskalaisille.\n\n— Vietättekö talven täällä? kysyi Hidvéghy.\n\nTyttö vastusti pontevasti tällaista otaksumista.\n\n— Herra varjele! Sepä vasta olisi ikävää! Viivymme täällä vielä kaksi\nviikkoa; sitten matkustamme etelään.\n\n— Etelään? Italiaanko?\n\nHorkay, joka johti katrillia, ryntäsi juuri silloin ohi kuten\nmyrskyvihuri, ja siten Sárika saattoi suuremmatta vaaratta jättää\nseuralaisensa siihen luuloon, että he tosiaankin matkustavat Italiaan.\n\n— Mutta oleskelettehan kesän Bácskassa?\n\n— No, osan kesää linnassamme, toisen osan kylpypaikoissa.\n\nHidvéghy, kuultuaan sanan »linna», oikaisi valkoista kaulasolmiotaan\nja tekeytyi arvokkaan näköiseksi. Hän olisi mielellään kysynyt vielä\nenemmän, mutta se ei ollut tarpeellista, sillä tyttö puhui omasta\naloitteestaan.\n\n— Maaseudulla ei ole lainkaan niin ikävä, kuin kaupunkilaiset\nluulevat... Aamuisin kävellään puistossa — meillä onkin hyvin iso\npuisto, luullakseni noin kaksisataa auranalaa... Iltahämärissä\nratsastellaan tai ajellaan vaunuissa. Minä mieluimmin ajelen ja\nohjaan aina itse neljää pientä ponyhevostani... Usein tulee meille\nvieraitakin... Paronit Szibarics ovat läheisiä sukulaisiamme, ja sitten\nvielä Szilvásyn kreivit... Tunnettehan Szilvásyn kreivit?\n\n— Ellen erehtyne, luulen tavanneeni heidät... Niin — setäni, ministerin\nluona muistaakseni tapasin heidät.\n\nKuultuaan sanan »ministeri» tarkasteli Sárika tanssittajaansa\nkunnioittavasti kiireestä kantapäähän. He puhuivat nyt jo niin\ntuttavallisesti kuin olisivat olleet hyviä ystäviä lapsuudesta\nasti. Tuttavallisesti, sanon, mutta heidän äänessään oli kuitenkin\njonkinlainen varma, hillitty sävy. Hidvéghy koetti hieman sorautellakin\npuhuessaan...\n\n— Matkustaessamme Budapestista poikkeamme hetkeksi Kalocsaan, sanoi\ntyttö, — tervehtimään enoamme, arkkipiispaa... Mikä ihastuttava vanha\nherra hän on! Minusta hän pitää enemmän kuin muista meikäläisistä ja\nkinastelee aina kanssani. Usein hän sanoo: Sárika, pian hankin sinulle\nmiehen!\n\n— Luulen, että saatte miehen ilman hänen pyhyytensä myötävaikutustakin,\narveli Hidvéghy.\n\n— Niinpä minäkin luulen, myönsi Sárika.\n\nHän ajatteli hetken aikaa tätä mieltäkiinnittävää puheenaihetta, mutta\nkysäisi taas heti sen jälkeen tanssittajaltaan:\n\n— Te olette Sáros-piirikunnasta?\n\n— Olen syntynyt Hidvéghyn kylässä Sárosissa... Minulla on siellä\npari maakaistaletta — yhteensä noin parituhatta auranalaa — mutta en\npidä sielläolosta, sillä linnani on hirvittävän ikävä ja synkkä...\nKuvitelkaapa vain mielessänne viisisatavuotista ryövärilinnaa mustine\ntorneineen, linnaa, jossa on viisikymmentä huonetta ja jokainen huone\niso kuin temppeli...\n\n— Mutta sepä olisi mieltäkiinnittävää! arveli Sárika. — Meillä ei ole\nmitään senkaltaistakaan! Tuskinpa on koko Bácska viisisataa vuotta\nvanha.\n\n— Sellaisessa vanhassa linnassa tuntee ihminen olevansa aivan kuin\nvankilassa.\n\n— Ja nyt asutte siis vuoden umpeen Budapestissä? jatkoi tyttö uteliaana.\n\n— Asun täällä, koska minulla toisestakin syystä on siihen pakko.\nMinulla nimittäin on myöskin rehellinen ammatti... Sitä ei kukaan voisi\nminusta huomata, eikö totta? Olen perheessämme vallitsevan vanhan\nperinnäistavan uhri. Suvussamme on jo viidensadan vuoden aikana aina\nollut tuomareita... kihlakunnantuomareita, hovioikeudenneuvoksia ja\noikeusneuvoksia... Siten on tullut tavaksi, että aina joku perheemme\njäsen on antautunut tuolle alalle.\n\n— Sepä intresanttia! Ja kauaksiko olette jo ehtinyt?\n\n— Ajatelkaapa vain: olen vasta raastuvanoikeuden ylimääräinen notaario.\nMinä — raastuvanoikeuden notaario! Nauroin ministeriä vasten naamaa,\nkun hän oli nimittänyt minut. Hänkin nauroi ja sanoi: Mitä sinä oikein\nhaluat? Ethän suinkaan heti tahtone alkaa senaatin puheenjohtajana!\n\nKatrilli loppui; ja ministerin veljenpoika vei arkkipiispan\nsisarentyttären tämän paikalle. Sári sanoi myöhemmin Feri Horkaylle:\n\n— Kaikista atleeteista on Hidvéghy miellyttävin. Hän on hieno mies eikä\nlainkaan tunkeileva.\n\nJa Hidvéghy sanoi ystävälleen:\n\n— Kaikista täällä olevista neitosista on vain Sári Gyurkovics jonkin\narvoinen. Hän on kaunis eikä lainkaan turhamainen.\n\nMutta Feri Horkay tuumaili itsekseen:\n\n— Nuo kaksi ovat kuin luodut toisilleen.\n\nErään arkipäivän ehtoona illastivat Gyurkovicsit Hungaria-hotellissa.\n(Arkipäiviksi he lukivat ne päivät, jolloin ei ollut tanssiaisia\neikä huviretkiä.) Mustalaissoittaja, joka, samoinkuin palveleva\ntarjoilijakin, kuului Sárikan salaisten ihailijain joukkoon, veteli\npar'aikaa jotakin bácskalaissävelmää, kun Hidvéghyn solakka vartalo\nilmestyi pöytien keskelle. Hän oli puettu komeaan, ruumiinmukaiseen\ntalvitakkiin ja tarkasteli sangen rohkeasti illastavia naisia. Äkkiä\nhän huomasi Sárikan. Tytön katseessa mahtoi olla jotakin, jonka\nHidvéghy käsitti näin: Olkaa hyvä ja painakaa puuta! — koska hän\nsijoittautui heidän pöytäänsä. Siinä istui entisestään muutamia nuoria\nmiehiä, joille hän ensi aluksi oli mustasukkainen, mutta joiden\nkaikkien hän myöhemmin sai tietää olevan Gyurkovicsin veljeksiä:\nedusmies, husaariupseeri, kihlakunnantuomari ja eräs viraton\nGyurkovics. Kaikki he joivat vahvasti ja ryypätessään eivät he koskaan\njättäneet kilistelemättä toistensa kanssa; kun hajamielinen edusmies\nkerran sattui lyömään sen laimin, silmäilivät toiset kolme häntä\nnuhtelevasti ja sanoivat surullisesti:\n\n— Sinähän juot aivan kuin csonaplalainen tamburiininsoittaja!\n\n(Minkätähden Gyurkovicsin herrat niin halveksivat csonaplalaista\ntamburiininsoittajaa, en ole huolimatta kaikista tutkimuksistani\nonnistunut saamaan selville.)\n\nMutta turhaa on tuhlata sanoja. Hidvéghy ja Sárika kohtasivat\ntoisensa seuraavana päivänä luistinradalla, sen jälkeen muutamissa\ntanssiaisissa, sittemmin joka päivä.\n\nRouva Gyurkovics alkoi tutkistella Horkaylta: — Mikä tuo Hidvéghy\noikeastaan on miehiään? — En tiedä hänestä juuri mitään; sen vain\ntiedän, että hän käy gentry-kasinossa ja on raastuvanoikeuden notaario.\n\n— Johan siinä on tarpeeksi! Millainen hän muuten on virkamiehenä?\n\n— Sanotaan hänen olevan täsmällisen ja kunnollisen, vaikka hän\nmielellään suurentelee jutuissaan.\n\n— Herra paratkoon! Kunpa hänellä vain ei olisi suurempia vikoja!\n\nKerran he taas tulivat luistinradalta. Kaasulyhdyt paloivat, ja nuoret\nkiirehtivät edellä luistinten kalistessa. Feri Horkay seurasi äidin\nkera jäljempänä.\n\n— Ylihuomenna matkustamme kotiin, sanoi Sárika ja lisäsi surumielisesti\nhymyillen: — Nyt en kuitenkaan lähde mielelläni!\n\nSárikan surumielisyydellä oli sellainen vaikutus nuoreen mieheen, että\nhän hotellin rappusilla sanoi:\n\n— Sárika.\n\nSárika — eihän siihen vielä sisälly mitään, mutta jos se sanotaan niin\nkiihkeästi ja surunvoittoisesti, kuin Hidvéghy sen teki, niin silloin\npuhuteltu punastuu turkinkaulustaan myöten ja saa sydämentykytyksiä.\nKun he olivat kahdenkesken käytävässä, sai neitonen takaisin\nrohkeutensa ja kysyi hiljaa:\n\n— Te olette niin kummallinen tänään! Tahdotteko sanoa minulle jotakin?\n\nHidvéghy ei tahtonut sanoa mitään, tahtoihan vain sanatonna suudella\nhäntä poskelle. Ja hän yrittikin sen tehdä, mutta pelästynyt Sárika\nkäänsi ajoissa päätään, niin että suudelma — Jumalan kiitos! — vain\nhipaisi hänen korvaansa.\n\nSeuraavana päivänä Sárika, hyvin arvaten, että Hidvéghyllá oli aikomus\nuudistaa eilinen yrityksensä, ei laskenut häntä niin lähelle, että\nnapit olisivat sattuneet. Heidän erotessaan hän kuitenkin ojensi\nkätensä Hidvéghylle ja pyysi suloisesti hymyillen, silmät kosteina ja\nposket hehkuvina:\n\n— Zoltán! Älkää olko niin hävytön!\n\n— Mutta kun minä rakastan teitä niin hirveästi! huudahti\nraastuvanoikeuden notaario.\n\nSeuraavana päivänä Sárika itkien valitti suruaan Horkaylle. Suudelmasta\nhän ei maininnut mitään — mitä se olisi kannattanutkaan? — mutta hän\nsanoi jotenkin tähän tapaan:\n\n— Jos hän minua rakastaa, niin älköön olko hävytön, vaan puhukoon\nmammalle, sillä luullakseni minäkin rakastan...\n\nHorkay sanoi:\n\n— Tuota nuorta miestä täytyy rohkaista.\n\nTavallisissa oloissa ei Sárosin nuoria miehiä tarvitse rohkaista.\n\nFeri Horkayn rohkaisutoimenpiteiden seurauksena oli, että hänen armonsa\nrouva Gyurkovics lähetti kotiinsa Bács-Tamásiin seuraavansisältöisen\nsähkösanoman:\n\n  »Viivymme vielä viikon. Sárikaa kohdannut odottamaton onni. Zoltán\n  Hidvéghy, erittäin huomattavasta perheestä, kaksituhatta auranalaa,\n  velaton tila romanttisine linnoineen, setänä ministeri. Tarkemmin\n  kirjeessä.»\n\nSamaan aikaan lähetti Zoltán Hidvéghy äidilleen, kameraaliviraston\nvirkamiehen leskelle, seuraavan sähkösanoman:\n\n  »Kihlannut Sárikan, upporikkaan bácskalaisen suurtilallisen tyttären,\n  ruhtinaspiispan sisarentyttären ja ainoan perillisen. Kirjeessä\n  tarkemmin.»\n\n(Hänen korkeutensa ruhtinaspiispa joutui Hidvéghyn hajamielisyydestä\nsille paikalle, joka oikeutta myöten kuului hänen pyhyydelleen Kalocsán\narkkipiispalle.)\n\nGyurkovicsit jäivät niin muodoin vielä viikoksi Budapestiin. Koko\nsen ajan Hidvéghy istui alituiseen morsiamensa luona hotellissa,\nja sillä aikaa kuin Gyurkovicsin nuoret herrat täyttivät veljen\nvelvollisuutensa siten, että uudistivat kaikki, suurimmaksi osaksi\nkenties jo kivikaudelta periytyneet, rakastavaista morsiusparia kohtaan\nsopivat koirankujeet, hoiti rouva Gyurkovics järkähtämättömän sitkeästi\nkaitsijantointansa. Ankarasta äidillisestä valvonnasta huolimatta\ntapahtui kuitenkin hyvin usein, että nuoret pöydässä istuessaan,\ntahallinen viekkaus mielessään, ojensivat ruokavadin toisilleen vain\nsaadakseen kosketella toistensa käsiä ja vaihtoivat juomalasejaan\nsellaisella johdonmukaisuudella, kuin olisi tärkeämpikin asia ollut\nkysymyksessä — vaihtaakseen ne taas uudelleen takaisin.\n\nRakkaus teki Hidvéghyn — niin ainakin väitti hänen ystävänsä Horkay —\npähkähulluksi, mutta Sárikan se teki hentomieliseksi. Ennen oli tyttö\nterhakasti riidellyt milloin minkin vanhemman veljensä kanssa; — nyt,\njos joku sanoi hänelle pahan sanan, kimmelsi hänen silmässään heti\nkyynel. Hän tuli omituisen lempeäksi ja haaveelliseksi. Ja sitten hänet\nvaltasi hermostuneen rauhattomuus, pian yhtämittainen surumielisyys.\nIkäänkuin ei häntä tulevaisuudessa olisi odottanutkaan rakkauden onni,\nvaan suuri, hirvittävä onnettomuus. Hidvéghykin kävi päivä päivältä\nsynkkämielisemmäksi.\n\nHorkay alkoi jo melkein surkutella heitä, mutta koetti turhaan\nsaada heitä tunnustamaan huoliansa. Toisilleen he kuitenkin vihdoin\nilmaisivat molemminpuoliset kärsimyksensä.\n\nSe tapahtui kerran, kun rouva Gyurkovics unen uuvuttamana oli\nnukahtanut ja he molemmat, ikkunan komeroon hiipineinä, saivat mielensä\nmukaan kuiskailla.\n\n— Missä mieluimmin asuisitte rouvana? kysyi sulhanen miettivänä.\n\n— Ah, minulle se on yhdentekevää! sanoi Sárika nopeasti. — Siellä,\nmissä te olette, siellä viihdyn minäkin.\n\n— Kesällä voisimme kenties matkustaa äitinne luo pariksi viikoksi.\n\n— Tietysti matkustamme. Äiti jo hankitsee tilaa talossa.\n\nHän sanoi _talossa_ — ei enää _linnassa_.\n\nJa hän jatkoi puheluaan kodistaan, arastellen, kainosti punastuen,\nmutta kuitenkin keventyvin sydämin, aivan kuin olisi lopettanut rippiä.\nHän repi osan kattoa, hajoitti kokonaisen ikkunarivin ja sysäsi\nkokoon seiniä, kunnes tuosta suurenmoisesta linnasta oli muodostunut\nsievä maalaistalo. Sitten hän käänsi puheensa puutarhaan. Kaunis\npuutarha köynnöskasvimajoineen ja keilaratoineen. Tuo kahdensadan\nauranalan suuruinen puutarha, josta he tanssiaisissa olivat puhuneet,\nei oikeastaan ollut heidän, vaan erään kreivin, jonka tilanhoitaja\nheidän setänsä oli... Mutta silti he saattoivat käyskennellä puistossa,\nmilloin vain halusivat.\n\nSárika vaikeni ja tarkasteli Hidvéghyn kasvojen ilmettä.\n\n— Ohoo! Vai sillä lailla! ajatteli sulhanen itsekseen. — No, silloinhan\nvoin minäkin huoleti räjähdyttää ilmaan esi-isieni vanhan linnan.\n\nSen hän tekikin heti paikalla.\n\n— Parasta lienee, että sentään menemme teille, sillä meillä tuskin on\nsijaa... Äitini asuu vuokrahuoneissa, sillä tuon ennenmainitsemani\nlinnan myi isoäitini veli jo noin neljäkymmentä vuotta sitten... Nyt\npolttaa siellä eräs juutalainen paloviinaa...\n\nHän lopetti ja huoahti helpotuksesta. Voi sun vietävä, miten hän jo\nolikin ruvennut halveksimaan tuota kurjaa linnaa synkkine torneineen\nja uhkaavine vallituksineen! Jo viikkokausia se oli ahdistanut hänen\nrintaansa kuin painajainen.\n\nSárika tuli äkkiä hyvin iloiseksi. Hän nauroi ja sai halun ruveta\nleikkelemään kappaleita heidän bácskalaisesta maatilastaan. Leikkelyään\nhän jatkoi siksi, kunnes jäljelle jäi enää vain melkoinen pusta,\nyhdeksänsataa auranalaa peltomaata, mutta sittenpä heitä olikin\nkolmetoista sisarusta.\n\nHän tuli taas vakavaksi.\n\n— Zoltán parka! Huonon kaupan teette tosiaankin naidessanne pienen\nmorsiamenne!\n\nHidvéghy melkein suuttui tästä.\n\n— Anteeksi! Pidättekö minua myötäjäismetsästäjänä? hän kysyi kylmästi.\n\n— En — en — antakaa anteeksi! Te olette mies ja voitte työllänne\nelättää vielä ruokahaluisemmankin vaimon kuin minä...\n\nSárika nojasi onnellisena ruskeata päätään kihlattunsa olkapäähän —\ntoisin sanoen hän olisi nojannut, ellei hänen armonsa rouva Gyurkovics\njuuri sillä hetkellä olisi herännyt ja erottanut nuoria rankaisevin\nsilmänmulkauksin.\n\nHeidän täytyi niin muodoin jättää toiseen kertaan suursukulaistensa,\narkkipiispan ja ministerin saattaminen oikeaan olomuotoonsa.\n\nSeuraavana keväänä Zoltán Hidvéghy nimitettiin kihlakunnantuomariksi.\nKaksi viikkoa sen jälkeen vietettiin Bácskassa häät. Jos herra\nkihlakunnantuomari oli luullut, ettei hänen vaimonsa toisi mitään\nmyötäjäisiä, niin hän peräti erehtyi. Sárika sai todella kauniin\nkolmenhuoneen kaluston, pianon ja täydelliset keittiövehkeet. Hän sai\nihastuttavat kapiot; kuusi tusinaa nenäliinoja, yhtä monta sukkaparia,\nenkä tiedäkään mitä kaikkea vielä. Ja syksyllä anoppi lähetti heille\nkoko laatikollisen aprikoosimarmeladia.\n\n\n\n\nELLA.\n\n\nGyurkovicsin toisen tyttären nimi oli Ella. Hän oli puolen päätä\npidempi ja paljon keimailevampi kuin vanhempi sisarensa. Kun hänen\näitinsä vei hänet mukanaan Budapestiin, vannoivat nuoret herrat,\nettä Ella oli kaunein Gyurkovicsin tyttö, jonka he elämässään olivat\nnähneet, mutta saman arvostelun antoivat he myöhemmin jokaisesta\nuudesta julkisuuteen tuodusta Gyurkovicsin tyttärestä.\n\nMuuten Ella liikkui ihmeteltävän varmasti asfalttikäytävillä ja\nparkettilattioilla, mikä todisti sitä, että hän astui suureen maailmaan\nvanhemmalta sisareltaan saamillaan perinpohjaisilla tiedoilla\nvarustettuna. Heti ensimmäisenä iltana, perheen illastaessa viisi\ntuntia yhteen menoon Hungaria-hotellissa, valloitti hän, ikäänkuin\nensimmäiseksi voimannäytteekseen, mustalaissoittokunnan ja teki sen\nniin perinpohjaisesti, että soittokunnan johtaja sittemmin vingutteli\nEllan mielikappaleita sekä tanssiaisissa että kapakoissa.\n\nGyurkovics-kuume tarttui taas nuoriin herroihin, ja näytti siltä, kuin\nolisi riippunut Ellasta, kenelle heistä tauti tuottaisi onnettomimman\nkäänteen. Ella suosi eniten Endre Gáboria, ja tämän taktiikkavirheen\nsyyksi — äiti moitti siitä Ellaa sittemmin hyvin usein — on luettava\nse, että perhe kahden viikon kuluttua matkusti kotiinsa ilman\nnaimatarjousta.\n\nEndre Gábor, johon Ella niin suunnattomasti oli kiintynyt, oli\nkauniskasvoinen ja elämäntavoiltaan hyvin säännöllinen nuori mies.\nGyurkovicsien näkökannalta katsottuna hänen suurin virheensä oli juuri\nse, että hän oli niin erinomaisen säännöllinen. Sellainen nuori mies,\njoka tyystin tarkasteli tarjoilijan laskua, joka »soupé-csárdásin»\naikana ei kadottanut järkeään, joka saattoi punnita tekojaan vielä\nsilloinkin, kun oli samppanjahumalassa, oli jo kerta kaikkiaan\nepäilyttävä otus.\n\n— Minä luulen, että tuo Endre Gábor kärkkyy rahoja, sanoi hänen armonsa\nrouva Gyurkovics. — Parasta kai olisi, että päästäisit hänet menemään\netkä turmelisi hänen takiaan muita naimamahdollisuuksiasi.\n\nElla ei mistään hinnasta tahtonut päästää Endre Gáboria menemään. Jos\nhän olisi saanut määrätä, ei hän olisi antanut Endrén tanssia ollenkaan\nmuiden tyttöjen kanssa, vaan olisi mieluimmin yksin pitänyt hänet\nrinnallaan sekä kadulla että luistinradalla. Jos asia olisi hänestä\nriippunut, olisi hän kuljetellut Endre Gáboria kaulavyöstä aivan kuin\nviisasta newfoundlandilaiskoiraansa kotona, koiraansa, jonka synkkää\nmuotoa hän oikein pelkäsi, mutta jota hän kuitenkin rakasti sen\nuskollisuuden tähden.\n\nSe kumma tapahtui, että Gyurkovicsin toinen tytär, kenties\n»soupé-csárdásin» innostamana tai kenties niiden muutaman\nsamppanjatilkan vaikutuksesta, jotka hän illan kuluessa oli nauttinut,\ntuli pyörälle päästään kilistäessään Endre Gáborin kanssa.\n\nMutta sillä välin kuin Ella hurmaantuneena, säihkyvin silmin katseli\nEndre Gáboria ja rouva Gyurkovics huolestuneena tarkasteli Ellaa,\nristeilivät epämieluisat ajatukset nuoren miehen aivoissa.\n\n— Minä en voi mitenkään kytkeä itseäni tähän perheeseen; hehän\nsyöksevät perikatoon itse Rotschildinkin. Otaksukaamme, että heillä\non miljoona — niin paljon ei heillä nyt tosin ole... ja sitten on\nheitä kai noin kymmenen kappaletta... Heidän äitinsä on vielä nuori\nnainen, ja olkoon, että hän antaa kullekin lapselleen viisi- tai\nkuusikymmentätuhatta guldenia... Se tuottaa vuodessa korkoja noin\nkaksi- tai kolmetuhatta...\n\nGábor otti käteensä Ellan viuhkan.\n\n— Erittäin kaunis viuhka! Tekisi mieleni ostaa tällainen sisarelleni...\nOnko tämä kalliskin?\n\n— Ei ollenkaan! Jos tahdotte, hankin teille samanlaisen\nkahdeksallakymmenellä guldenilla.\n\nNuori mies puri huultaan.\n\n— Kahdeksankymmentä guldenia, tuumi hän itsekseen, — kolmannes\nkuukausipalkastani...\n\nEräs Gyurkovicsin veljeksistä sätti parhaillaan tarjoilijaa. Hän oli\ntilannut Monopolia, ja tarjoilija toi kotimaista samppanjaa.\n\n— Olenko minä mikään ajurinroikale, koska aiotte juottaa minulle\nunkarilaista samppanjaa! riehui nuori mies.\n\n— Minä en voi mitenkään kytkeä itseäni tähän rahojanielevään\nperheeseen, päätteli Endre Gábor itsekseen.\n\nPäivät vierivät, tupakkasadon tulot hupenivat, ja Gyurkovicsit alkoivat\nsääliä tavaroitaan kokoon. Ella, jossa rakastuneen tytönheiskaleen\nkaikki merkit näyttäytyivät, oli lähestyvästä eronhetkestä\nsynkästi suruissaan. Vielä oli hänellä jäljellä yksi toivonkipinä:\nerojaiskekkerit, jotka Endre Gáborin ystävät panivat toimeen\nGyurkovicsien kunniaksi.\n\nJuhlatilaisuudessa näytti siltä, kuin olisi Ellan mielitietty katunut\ntähänastista vastustustaan. Hän oli yhtenään Ellan läheisyydessä,\njokaisesta hänen sanastaan huokui tosi suru tapahtuvan eron johdosta,\nja illallisten aikana hän kuumeni hakkailussaan siinä määrin, että\nEllan poskilla paloi yhtämittainen odotuksen puna.\n\nMutta sitten tapahtui jotakin, vain vähäpätöinen ajattelemattomuus,\njoka taas jäähdytti Endrén. Asianlaita oli niin, että\nmustalaissoittokunnan johtaja, valaen tunteensa nuottipinnalle,\noli Ellan kunniaksi säveltänyt laulun, jonka oli ristinyt\n_Bunyevács-prinsessan lauluksi_. Laulun sanat puhuivat eräästä\nBács-Tamásin taivaalla tuikkivasta, loistavasta tähdestä.\n\nTämä tosin ei ollut mikään uusi luonnonilmiö eikä uutuus musiikinkaan\nalalla, mutta se voi kuitenkin aina saada jokaisen tunteellisen\nbácskalaissydämen nyyhkimään hamaan aamunkoittoon.\n\nElla ei tosin nyyhkinyt, vaan kuunteli kaihomielisesti hymyillen ja\nsilmät ummessa sävellystä. Sitten hän kääntyi veljeensä, edustajaan:\n\n— Kuule, Milán, annapa minulle pari kymppiä!\n\n— Mitä sinä rahoilla?\n\n— Annan mustalaisille.\n\n— Se on minun asiani!\n\nEdusmies ei antanut. Ella tuumi hetkisen, irroitti sitten\nkäsivarrestaan kauniin jalokivirannerenkaansa ja viskasi sen\nmustalaisten lautaselle. Edusmies sekä suuttui että nauroi; hän lunasti\nsitten sisarensa koristeen kolmellakymmenellä guldenilla.\n\nMutta Endre Gábor napitti hännystakkinsa.\n\n— Olisin aivan pähkähullu, jos kytkisin itseni tähän perheeseen, murisi\nhän itsekseen.\n\nHän jätti pelästyneen Ellan istumaan niine hyvineen ja alkoi tulisesti\nhakkailla erästä naista, jonka nimen olen unohtanut.\n\nSeuraavana päivänä Gyurkovicsit matkustivat kotiinsa. Ellan äiti vei\nmukanaan sen järkyttävän kokemuksen, että hänen toinen tyttärensä,\nbunyevács-prinsessa, johon hän karnevaalien aikana oli kiinnittänyt\nniin monta rohkeata toivetta, osoittautui seuraelämään mahdottomaksi.\n\nOli kulunut kahdeksan kuukautta noista kuuluisista karnevaaleista.\nSyksy saapui pitkin askelin, ja Endre Gábor tuli ystävänsä Feri Horkayn\nkutsusta sinne etelän puoleen metsästelemään peltopyitä.\n\nHe olivat jo ammuskelleet muutaman päivän, kun Horkay otti puheeksi\nläheisessä kylässä asuvat Gyurkovicsit.\n\n— Oikeastaan sinun pitäisi käydä tervehtimässä heitä... Tapasithan\nheidät hyvin usein viime talvena Budapestissä...\n\nHe päättivät käydä siellä yhdessä. Mutta Endre Gábor joutuikin ennen\nja yksinään Gyurkovicsien taloon. Se tapahtui seuraavasti: Eräänä\naamupäivänä kuljeskelivat metsämiehet pitkin sänkipeltoa, pyssyt\nkainalossaan, ja eksyivät siinä päivällisen korvissa toisistaan. Gábor\nlähti etsimään vaunuja ja laahusti hitaasti väsyneen vainukoiransa kera\nsuoraan eteenpäin. Äkkiä hän havaitsi olevansa lähipitäjän rajalla.\nJoku selitti hänelle, että kylän toisella puolella oleva iso, vanha\ntalo oli Gyurkovicsien.\n\n— Tunnen heidät tarpeeksi hyvin voidakseni pyytää heiltä lautasellisen\nkeitosta, tuumaili metsämies itsekseen ja astui talon pihaan.\n\nTalon ulkomuoto ei suinkaan ilmaissut asujaintensa ylimystaipumuksia.\nGábor ei voinut uskoa, että täällä asuisi bunyevács-prinsessa. Isolla,\nhiljaisella pihamaalla kuopusteli joukko helmikanoja; aidanseipäisiin\noli sälytetty pyttyjä ja maitokiuluja.\n\nPortailla ei Gábor tavannut niin ristinsielua. Huoneisiin hän ei\nuskaltanut astua, sillä hän pelkäsi näkevänsä laiskottelevat prinsessat\naamupukineissa, ja sentähden hän lähti astelemaan väentupaan.\n\nVäentuvan edustalla, ison silkkiäispuun varjossa, oli parhaillaan\nkäynnissä isopesu. Koko liuta rupattelevia pesijättäriä kiersi ja\nkarttusi siinä liinavaatteita. Mankeli oli sijoitettu räystään alle,\nmissä myöskin toimitettiin silitys. Herrasmiesten kirjorintaiset\npaidat, joiden silittäminen, kuten tunnettua, vaatii aivan\nerityistä tarkkaavaisuutta ja huolenpitoa, oli erotettu muista\nvaatteista, ja niiden silittäminen oli uskottu Ella-neidille. Sillä\nbunyevács-prinsessakin seisoi siellä avokaulaisessa kotipuvussa,\nvalkopilkkuinen huivi päässään, käsivarret kyynärpäihin saakka\npaljaina, ja puhalteli kasvot hehkuvina kuumaa rautaa...\n\nKun hän näki metsästäjän ja tunsi hänet, kirkaisi hän ja pyrähti tupaan\njättäen tohvelinsa tielle. Pari kolme hänen pesutoveriaan, Gyurkovicsin\ntyttöjä nekin, seurasi hetkisen epäröityään sisarensa jälkiä. Vain\nväärentämättömät talonpoikaistytöt jatkoivat kylmäverisinä työtään.\n\nKun Gábor myöhemmin pyysi Horkaylta selitystä tähän eriskummalliseen\ntapahtumaan, kohautti tämä olkapäitään:\n\n— Mikä ihme siinä? Rouva Gyurkovicsilla on niin paljon lapsia, että\nhän heidän avullaan hoitaa koko talouden; pojat ovat peltotöissä,\ntytöt taas keittiössä, navetassa ja kellarissa. He kirkastavat astiat,\nkeittävät, pesevät, sekoittavat vettä kaupunkiin vietävään maitoon ja\nvieläpä pitävät huolta viininkin sekoituksesta.\n\n— Olisitpa nähnyt heidät Budapestissä!\n\nGyurkovicsin tyttäret olivat muuten sangen hämmästyksissään Gáborin\näkillisestä ilmestymisestä taloon. Odottivathan he häntä vierailulle,\nmutta vasta muutaman päivän päästä. Siksi he kyllä olisivat saaneet\ntalon kuntoon ja pari renkiä liveripukuihin. Mutta nyt heidät oli\npaljastettu. — Mieheen, joka oli nähnyt heidät pesusoikon ääressä, he\neivät enää voineet vaikuttaa Budapestissä karnevaalien aikana...\n\nSentähden olikin Ella-neiti hieman hämmästynyt, kun Endre Gábor\npeltopyitä metsästellessään useammankin kerran kävi talossa.\n\nEräänä päivänä nuori mies taas ilmestyi taloon ja tapasi tytön\nriihestä. Tyttö valvoi sukankudin kädessään työntekoa ja suojeli\nitseään ryöpyttävältä tomulta isolla liinalla. Nyt ei hän enää juossut\nGáboria pakoon, sillä hän oli jo kokonaan luopunut siitä toivosta, että\nvoisi jollakin tavoin miellyttää tuota nuorta miestä.\n\nGábor istuutui hänen viereensä kaurasäkille, ja tyttö antoi huivinsa\nsolua olkapäille.\n\nHe puhuivat hiukan jokapäiväisistä asioista.\n\n— Tiedättekö, Ella, kun tanssin teidän kanssanne Pestin juhlassa, en\nolisi voinut kuvitellakaan näkeväni teitä tällaisena...\n\nTyttö puri huultaan; teki sitten ripeän päätöksen ja katsoi nuorta\nmiestä rohkeasti silmiin:\n\n— Teillehän se on yhdentekevää! Juhlassa miellytin teitä aivan yhtä\nvähän kuin täällä riihessäkin!\n\n— Erehdytte! Te miellytitte minua juhlassa, ja myöskin täällä riihessä\nte miellytätte minua.\n\n— Mutta juhlassa olin sentään enemmän mieleisenne?\n\n— Taaskin erehdytte! Tuossa asussa katselen teitä mieluummin.\n\n— Mitenkä?\n\nTyttö silmäili äkkiä pukuaan; veti sitten paksupohjaiset kenkänsä\npumpulihameensa alle.\n\nIsäntärenki tuli säkkejä noutamaan, ja Ella lähti, avaimet sivulla\nkalisten, aittaan. Tultuaan takaisin hän kysyi tavallinen rohkea hymy\nkasvoillaan Endre Gáborilta:\n\n— Sanokaa, miksi miellytän teitä enemmän nyt?\n\n— Siksi, että nyt uskallan toivoa, että te vähempiosaisenkin miehen\nrinnalla...\n\nHän ei lopettanut lausettaan. Ella sanoi hiljaa:\n\n— Asia riippuu siitäkin, kuka tuo mies on...\n\n— Ja jos se olisin minä?\n\nEllaa kutsuttiin taas viljavaa'alle. Ennen menoaan hän kuitenkin sanoi\nnopeasti:\n\n— Puhukaa mammalle!\n\nEndre Gábor puhui jo samana iltana mammalle.\n\nJa rouva Gyurkovics sanoi tyttärelleen:\n\n— Sitä minä aina olen sanonut, että miehiin täytyy vaikuttaa. Mutta\nsitä en tietänyt, että herrasmiehiin voi vaikuttaa kotiaskareillakin.\n\nMuutamia kuukausia myöhemmin töllistelivät ihmiset Vaczi-kadun\nnäyteikkunoissa olevia Ella Gyurkovicsin kapioita: kirjailtuja\nnenäliinoja ja pitsikoristeisia alusvaatteita.\n\nJa jo laskiaiskarnevaalien aikoihin vietiin Budapestiin Gyurkovicsien\nkolmas tytär, joka oli vieläkin sievempi kuin hänen molemmat vanhemmat\nsisarensa ja jonka vaiheet kohta kerron.\n\n\n\n\nKATINKA.\n\n\nRouva Gyurkovics ei suinkaan, toimitettuaan naimisiin toisen\ntyttärensä, heittäytynyt hyödyttömään lepoon, kuten moni muu vähemmän\ntunnollinen äiti kenties olisi tehnyt, vaan kutsui heti kolmannen\ntyttärensä lastenkamarista ja teki hänelle tiettäväksi, että hän siitä\npäivästä lähtien oli täysikasvuinen tyttö.\n\nGyurkovicsin tytöt olivat luodut sellaisiksi, että heidät\nviidennestätoista ikävuodesta alkaen voitiin tehdä isoiksi tytöiksi\nmilloin tahansa. Tarvitsi vain antaa heille pitkät hameet ja\nkureliivit, kammata heidän tukkansa muodin mukaisesti päälaelle ja —\nkaiken muun saikin jo sitten huoleti jättää heidän omaan huostaansa.\nHe kehittyivät itsestään. Lapsellinen riehakka ilme heidän kasvoillaan\nmuuttui itsestään keimailuksi, nuoria miehiä eivät he enää nimittäneet\nsedäksi, vaan aina teitittelivät, ja pienestä puutarhastaan ja\nkyyhkysistään eivät he enää välittäneet hiventäkään. Kyyhkyset sekä\nkoulumamsellilta saadut pyhimystenkuvat ja ahkeruudentodistukset\nmenivät perintönä nuoremmille Gyurkovicsin tyttärille, kun taas\näskenleivottu isotyttö sai huostaansa vastikään naimisiin päässeen\nsisarensa tanssiohjelma- ja kotiljonkimerkkikokoelman.\n\nKatinka Gyurkovicsia nimitettiin aina kuudenteentoista ikävuoteensa\nsaakka Katicaksi, mutta nyt äiti vaihtoi naimisissa olevan tyttärensä\nkehoituksesta tuon talonpoikaisen Katica nimen ylimyskaikuiseen\nKatinkaan.\n\nKatica-Katinka oli muuten aivan yhtä solakka ja kaunis ulkonäöltään\nkuin muutkin Gyurkovicsin tytöt. Hän tanssi ihastuttavasti, vaikkei hän\nollutkaan nauttinut tanssinopettajan ohjausta.\n\nViimeksimainittu tosiseikka on omiaan osoittamaan, että\nbács-tamásilaisten lastenkamareissa harrastettiin paljon muutakin kuin\nvain kävelemisen opetusta.\n\nKatinka oli tavallaan erikoisuus Gyurkovicsien perheessä, hän näet ei\nollut tumma, vaan vaalea. Alkuaan kai hänetkin sentään oli tummaksi\ntarkoitettu — hän oli »tummasilmäinen ja kulmat sysimustat», kuten joku\nsanomalehtireportteri kirjoittaisi. Toisin sanoen tummuuteen nähden ei\nhänessä ollut mitään toivomisen varaa; hänen ihonsa värikin oli miltei\nruskea, mutta — hänen tuuhea tukkansa oli yhtä kullankeltainen kuin sen\nbysanttilaisen kuningattaren, jonka ylevään kuvaan minä kerran olin\nrakastunut, mutta jonka nimeä — mikä kiittämättömyys minun puoleltani!\n— en enää muista. Piirikunnan vanhat herrat olivat hartaasti\nrakastuneet Katinkan tuuheaan tukkaan ja nimittivät sen omistajatarta\npikku-madonnaksi. He otaksuivat hänellä olevan lempeän sielun, mutta\ntämä otaksuma osoittautui sittemmin kerrassaan perusteettomaksi. Kun\nKatinka oli ensi kerran pukeutunut Arvaylta juuri saapuneeseen pitkään\nhameeseen, kokoontui talon koko palveluskunta töllistelemään tuota\nkoreata ihmettä. Rouva Gyurkovics katseli huomattavasti mielissään\ntytärtänsä, ja Katinkakin silmäili itsetyytyväisen näköisenä\nkuvastimeensa.\n\nHänen armonsa sanoi ihan huomaamattaan:\n\n— Tuota en annakaan tuhatta auranalaa vähemmällä!\n\nHän taisi luulla, ettei Katinka ymmärtänyt sitä, mutta pikku-madonna\nsanoi mahdikkaan rauhallisesti:\n\n— Jättäkää se minun asiakseni.\n\nTuhannen auranalaa?\n\nKun Gyurkovicsit karnevaalien aikana taas huvittelivat Budapestissä,\nsattui sellainenkin ilta, jolloin Katinkan pöydän ympärillä oli\nyht'aikaa tarjolla kaksikymmentätuhatta auranalaa, — ei tietysti\nkuitenkaan yhden henkilön omaisuutta kaikki.\n\nNäistä kahdestakymmenestätuhannesta auranalasta omisti Gida Radványi\nkymmenentuhatta, — se vain oli vikana, että nuo kymmenentuhatta\nauranalaa eivät oikeastaan olleet hänen omaisuuttaan, vaan hänen\nisänsä, ja että Gida Radványi oli vielä surkuteltavan alaikäinen. Hän\nkäytti monokkelia, ajoi omissa numeroimattomissa vaunuissaan, mutta\noli edellisenä vuonna — herra ties monennenko kerran! — saanut reput\nylioppilastutkinnossa.\n\nEllei asianlaita olisi ollut näin, olisi Katinkasta varmaan tullut\nparonitar ja suurtilallisen puoliso, oikean todellisen suurtilallisen\neikä sellaisen, joka vain hotellien matkustajaluetteloissa komeilee\nsillä nimellä.\n\nVanhempi Radványi oli husaarieversti. Kun hän sai kuulla, että\npoika, sen sijaan että olisi valmistautunut tutkintoonsa, hakkaili\nGyurkovicsin tyttöä, alkoi hän, virkaansa kuuluvaa etuoikeutta\nkäyttäen, synkeästi kiroilla.\n\nHän sanoi — pidän velvollisuutenani sivuuttaa mahtipontisimmat\nvoimasanat — muun muassa näin:\n\n— Ensiksikin: tuon lurjuksen täytyy oppia jotakin. Toiseksi: minä\nen halua joutua minkäänlaisiin tekemisiin tuon bunyevácilaisen\nnousukassuvun kanssa! Kolmanneksi: minä löylytän tuota nuhkkaa...\n\nRouva Gyurkovicsille vihjaistun, että vanhemmalla Radványilla oli\njoitakin periaatteellisia epäilyksiä tuota aikeessa olevaa aviohittoa\nvastaan.\n\n— Kärsivällisyyttä, Katinka! sanoi rouva Gyurkovics. — Kärsivällisyyttä\nvain, kyllä ukko vielä myöntyy!\n\n— Kunhan vain tuo pikku Gida Radványi ei olisi semmoinen aasi!\n\n— Joka tapauksessa on hyvä, että pidät poikaa kuumana.\n\nKatinka vaipui mietteisiinsä.\n\n— Taitaisi olla edullisempaa hieman lämmitellä itse ukkoa...\n\n(Heillä oli jo tapana puhella tällä tavalla keskenään.)\n\nGyurkovicsit matkustivat taas kotikyläänsä eivätkä nähneet pikku\nRadványia ennen kesän tuloa.\n\nMutta kesällä he taas näkivät hänet usein. Radványin ja Gyurkovicsien\ntilukset olivat aivan lähitysten, ja Gida vietti kesää isänsä\ntilalla. Tämän hän teki sillä tekosyyllä, että hänen muka täytyi\nlueskella ylioppilastutkintoaan varten. Mutta päivällisen aikaan\nhän säännöllisesti livisti kotiopettajan kynsistä ja ilmestyi\nGyurkovicsien luo hirvittävän huonomallisessa ratsastuspuvussa. Sitten\nhän ikävystytti Katinkaa iltaan saakka milloin keilaradalla, milloin\nkeinussa. Kotiopettaja, tuskastuneena oppilaansa tottelemattomuudesta,\nratkesi juomaan, — vaikka olihan niitä ihmisiä, jotka väittivät, että\nhän jo ennenkin oli viinaa viljellyt.\n\nKerran Katinka aivan suuttui seuralaiseensa.\n\n— Minä ajan hänet matkoihinsa! Ei hän ole vielä muuta kuin nulikka!\n\n— Mitä sinä tyttö ajattelet? vaikeroi rouva Gyurkovics. — Hän on\nsentään kaksi tai kolme vuotta sinua vanhempi... Ja sitä paitsi hän\non ylimys, ja kaikki ylimykset naivat varhain. Tuossa tuokiossa voi\nhänestä tulla edullisin kosiomies koko piirikunnassa!\n\n— Mutta kun hän on sellainen pässinpää!\n\n— Paronin ei tarvitse olla viisas. Jos jollakulla paronilla on\njärkeä, perustaa hän sokeritehtaita ja kouluja tai tuhlaa rahansa\ntanssijattariin tai politiikkaan...\n\nKerran, kun he tekivät lähtöä erääseen metsistössä puron rannalla\nvietettävään juhlaan, ilmaisi Gida kauhistuneena Katinkalle, että hänen\nisänsä, eversti, oli tulossa:\n\n— Isäni saapuu, saapuu mukanaan koko rykmenttinsä! Ja hän jääkin tänne!\nHän on hankkinut määräyksen siirtyä tänne koko rykmentteineen!\n\n»Koko rykmentti» näytti erityisesti vaikuttavan Gidaan. Hän kuvitteli\nasian niin, että tästä lähin alkaa kahdeksansataa husaaria hänen isänsä\njohdolla vartioida häntä, ettei hän vain mitenkään pääse Katinka\nGyurkovicsin läheisyyteen, vain että hänen on pakko päivät pääksytysten\nlukea päntätä.\n\nJoku vihjaisi Gyurkovicseille, että everstikin saapuu sinne\nkevätjuhlaan.\n\n— Sitä parempi! sanoi Katinka. — Silloinhan saamme nähdä toisemme\nsilmästä silmään.\n\nVanhempi Radványi taisi tuntea joitakin epäilyksiä, koskapa hän\ntuli juhlaan vasta iltamyöhällä. Hänen poikansa, jolla näkyi olevan\ntaipumuksia erottautua joukoista sillä tavoin, että latki samppanjaa\nkuin vimmattu, oli iltapuoleen jo täydessä tuiskussa. Herra\nkotiopettaja, joka jo hyvän aikaa oli koetellut taltutella oppilastaan\nja vihdoin itse, jaloa uhrautuvaisuutta osoittaen, ryhtynyt juomalla\nvähentämään tilattua samppanjavarastoa, nosti Gidan vihdoin hellävaroen\nvaunuihin ja vei kotiin.\n\nGyurkovicsitkin tekivät lähtöä. Koko perhe, ja etupäässä Katinka, oli\nsangen huonolla tuulella. He sijoittautuivat parhaillaan vaunuihin.\nKahdeksan heistä oli jo onnellisesti saatu paikoilleen — Gyurkovicsien\npyörivään perhearkkiin mahtui uskomattoman paljon ihmisiä — Katinka\nyksin seisoi vielä hevosten vieressä.\n\nSiinä tuokiossa pysähtyivät komeat metsästysvaunut heidän kohdalleen.\nKahta virmaa hevosta ohjasi eräs upseeri.\n\n— Eikö poikani ole täällä — nuori Radványi? kysyi upseeri joltakulta.\n\nKatinka kohotti päätään. Eversti Radványi tunsi rouva Gyurkovicsin ja\nteki kunniaa ruoskanvarrella.\n\n— Hyvää iltaa, armollinen rouva! Jo nyt kotiin lähdössä?\n\n— Aivan niin — kotiinhan me, sanoi rouva Gyurkovics välinpitämättömästi\nhymyillen, vaikka hänen sydämensä tykyttikin kiihtymyksestä. Eversti\nkatseli tarkastellen Katinkaa:\n\n— Neiti Katinka, vai kuinka? Onpa hän kasvanut!\n\nVeitikkamaisuus ja kiusanhalu välähtelivät hänen silmissään ja\nhymyilivät hänen viiksiensä varjossa.\n\n— Paljonpa teitä onkin siellä vaunuissa, hyvä herrasväki... Mielelläni\njätän yhden istuinpaikan vaunuissani käytettäväksenne...\n\nKatinkan päähän pälkähti rohkea tuuma. Hän sanoi:\n\n— Jos paroni ystävällisesti haluaa viedä minut kotiin, olisin sangen\nkiitollinen. Sallittehan, äiti?\n\nRouva Gyurkovics nyökäytti vain päätään sanatonna hämmästyksestä.\nVarjele sitä Katinkaa! Siinä sitä on tyttöä!\n\nKatinka tarttui everstin hansikoituun käteen ja kiipesi rivakasti\nkorkealle ajomiehen paikalle istumaan. Eversti maiskautti kielellään.\nVaunut kääntyivät nuolennopeasti piirtäen kaaren tomuiseen tiehen, ja\npian oli tuo raskaasti kolajava perhearkki jäänyt kauaksi taakse.\n\n— Te teitte hyvin rakastettavasti, neitiseni, suostuessanne niin pian\ntarjoukseeni, sanoi Radványi. — Mutta tosiaankin, olihan teidän,\nollessanne tekemisissä näin vanhan miehen kanssa, turhaa ruveta\nvitkastelemaan.\n\n— Tunnetteko itsenne vanhaksi? kysyi Katinka.\n\n— Jumala varjelkoon! Ainahan sitä teidän rinnallanne...\n\nHän aikoi vielä jatkaa, mutta nielaisi kuitenkin viimeiset sanat. Hän\nmuisti, että tuo nuori tyttö oli uskottu hänen suojelukseensa.\n\n— Kuinka vanhaksi luulette minua?\n\nKatinka hymähti salavihkaa. Ahaa, tuo herra on hieman turhamainen! Hän\npäätti olla varovaisuuden vuoksi hyvin kohtelias.\n\n— Mies on ylipäänsä juuri sen ikäinen, miltä hän osaa näyttää. Te\nnäytätte olevan kahdenkymmenenyhdeksän ja kolmenkymmenenyhdeksän\nvälimailla.\n\nEversti naurahti. Kas vain, pikkukissa alkaa kehrätä!\n\nKatinka ei muuten liioitellut arvioidessaan everstin\nkolmenkymmenenyhdeksänvuotiaaksi. Hän oli komea, kaunis ja\n— poikanulkkiinsa verraten — hämmästyttävän nuorekas. Hänen\noikeanpuoleista poskeaan vain rumensi kauheannäköinen arpi, sellainen,\njonka räjähtävä ruuti tavallisesti aiheuttaa.\n\nHe ajoivat raitojen suojista aukeamalle. Täysikuu paistoi heitä suoraan\nkasvoihin, ja Radványi saattoi siis paremmin katsella Katinkaa.\n\n— Ettehän suutu, vaikka katselen teitä näin? Olen jo kuullut teistä\nniin paljon...\n\n— Ahaa! Nyt paukahtaa! ajatteli Katinka ja kysyi rohkeasti:\n\n— Hyvääkö vai pahaa?\n\nEversti ei vastannut heti, vaan katseli tuota solakkaa vartaloa,\njoka ruhtinaallisen mukavasti nojautui vaunujen selustaan, ja noita\nitsetietoisia, rohkeailmeisiä tytönkasvoja. Sitten hän sanoi, aivan\nkuin aikomattaan:\n\n— Ja te tahdotte uskotella minulle rakastavanne tuota maitokuonoa!\n\nKatinka katseli häntä hämmästyneenä. Mutta eversti, joka ei vielä\nkertaakaan elämässään ollut saanut pidetyksi kieltään kurissa, jatkoi\nkatkerana:\n\n— Te näytätte olevan aivan erikoislaatuinen tyttö! Minä olin kuvitellut\nteidät kokonaan toisenlaiseksi... Koko olennostanne näen, että olette\nylpeä ja rehellinen... — Mitenkä ylpeytenne sallii teidän mielistellä\ntuota maitovarsaa? Ja mitenkä soveltuu rehellisyyteenne se, että\nkärkytte poikani rahoja?\n\n— Kärkyn hänen rahojaan! — Katinkasta tuntui, kuin hänen olisi täytynyt\nvaipua maan alle häpeästä ja harmista... Kukaan ei ollut vielä tällä\ntavoin puhunut hänelle... Hän tunsi, että häntä nyt oli kauheasti\nsolvaistu... Senkötähden tuo oli käskenytkin hänet vaunuihinsa? Hän\ntarttui ohjaksiin ja sanoi:\n\n— Päästäkää minut! Seisahduttakaa! En tule enää kauemmaksi!\n\nEversti pelästyi nyt vuorostaan.\n\n— Minä pyydän, neiti, älkää toki...\n\nKatinka kavahti kiivaasti seisomaan täyttä vauhtia kiitävissä\nvaunuissa. Eversti yritti tarttua hänen käteensä, mutta silloin hevoset\npillastuivat ja alkoivat nelistää.\n\n— Ferenc! Pidä kiinni neidistä!\n\nMutta kun Ferenc, renki, aikoi tarttua Katinkaan, sai hän aimo\nkorvapuustin, ja tyttö hyppäsi maahan vaunujen kiitäessä eteenpäin.\n\nKatinka putosi polvilleen, sen pahemmin ei hänelle käynyt. Hänen siinä\nkatsellessaan ympärilleen ja tuumaillessaan, mihin nyt ryhtyisi,\nlähestyi Radványi ontuen häntä. Eversti oli myöskin hypännyt vaunuista,\njoita hän ei siinä sivalluksessa saanut pysähdytetyiksi, ja heittänyt\nohjakset rengille.\n\n— Te olette tosiaankin oikea hupakko, sanoi eversti.\n\nMutta nähtyään, että Katinka itki pelosta ja mielipahasta, alkoi hän\nlohdutella.\n\n— Menkää! sanoi Katinka kyynelten lomassa. — Jättäkää minut rauhaan,\nniin te kuin poikannekin! Pitäkää poikanne, minä en halua kuulla mitään\nraakuuksia!\n\n— Suokaa anteeksi, neiti! Huomaan, että olen puhunut tyhmyyksiä.\nKatsokaas, minä olen jo vieraantunut naisseurasta ja tottunut\nnimittelemään lasta omilla nimilläni — pardon! Puhunko kenties taas\ntyhmyyksiä?\n\nKatinka lähti kylään päin, ja eversti ontua löntysteli hänen\nrinnallaan. Hetken kuluttua sanoi tyttö:\n\n— Jos pidätte ritarillisuutena kohdella tyttöä tuolla tavoin, niin...\n\nEversti tuli miettiväiseksi.\n\n— Tosiaankin, te olette oikeassa. Tunnen olevan! teille hyvityksen\nvelassa...\n\nKatinka silmäili häntä ylenkatseellisesti.\n\n— Helppo on teidän puhua. Minä olen vain tyttö enkä voi taistella\nkanssanne, ja miestuttavani eivät ole niin hulluja, että tekisivät sen\nminun puolestani...\n\nTyttö alkoi jo kovasti miellyttää everstiä. He eivät puhuneet enää\nsanaakaan, ennenkuin tulivat kartanoon.\n\n— Nyt olen kotona, sanoi Katinka hiljaa.\n\n— Jos suvaitsette, jään odottamaan äitiänne, pyytääkseni hänelläkin\nanteeksi.\n\nHe istuutuivat pylväskoristeisen kuistin kivipenkille. Katinka kohteli\neverstiä jo hiukan sävyisämmin, sillä tämä oli nyt hänen vieraanaan.\n\n— Ei teidän tarvitse odottaa äitiä, sanoi hän hetken kuluttua. —\nOn kenties parempi, etten hiisku hänelle sanaakaan koko äskeisestä\ntapahtumasta. Yhtä asiaa pyydän teiltä kuitenkin: älkää laskeko enää\npoikaanne lähettyvilleni!\n\nEversti nousi.\n\n— Olen todellakin pahoillani siitä, mitä äsken tapahtui, ja haluaisin\nmielelläni jollakin tavalla hyvittää... Nyt katselen teitä jo kokonaan\ntoisilla silmillä, ja, uskokaa minua, olisin ylpeä, jos poikani,\ntultuaan mieheksi...\n\nHerra ties', miten tämä olisi päättynyt, ellei Katinka olisi kesken\nkaikkea kivahtanut:\n\n— En minä huoli teidän pojastanne! Jättäkää minut rauhaan!\n\n(Hän oli vähällä sanoa: Suolatkaa poikanne! Tämän sanontatavan, joka\noli hyvin paljon käytännössä Gyurkovicsin tyttöjen kesken, olivat he\noppineet kalastajilta, jotka aina myivät torilla parhaat kalansa, mutta\nsuolasivat huonommat.)\n\n— Olettepa te vihoissanne!\n\nKatinka, jonka luonne oli sellainen, että hän leppyi yhtä nopeaan kuin\nkiivastuikin, sai kummallisen päähänpiston. Hän ojensi everstille\nkätensä.\n\n— Annan teille tilaisuuden hyvittää minut. Sanokaapa, osaatteko tanssia?\n\nEversti räjähti nauramaan.\n\n— Parina viime vuotena olen tehnyt sitä vain välttämättömyyden\npakosta... hovitanssiaisissa...\n\n— Sepä hyvä! Te osaatte siis! Nähkääs, jos poikanne lakkaa\nseurustelemasta kanssani, alkaa koko piirikunta juoruta minusta, eikä\nse ole suinkaan hauskaa. He sanovat, että te olette kieltänyt häntä.\nJuorupuheista pääsisimme siten, että te silloin tällöin tanssisitte\nkanssani juhlatilaisuuksissa ja joskus kohteliaisuudesta hakkailisitte\nminua hieman.\n\nEversti nauroi taas. Hänen täytyi mielessään myöntää, että Katinka oli\nsangen älykäs tyttö. Hän suostui ehdotukseen.\n\nMutta kun Katinka yöllä makasi vuoteessaan, liikkui hänen mielessään\nsuurenmoisia ajatuksia. Hän kutsui luokseen nuorimman sisarensa Micin,\njota hän eniten rakasti, suuteli hänen hiuksiaan ja kuiskasi hänen\nkorvaansa:\n\n— Ehkä sinun pikku siskostasi sittenkin tulee paronitar!\n\nPari päivää tämän jälkeen tärisytti ankara rumpujen pärrytys\nGyurkovicsien ikkunaruutuja. Kokonainen husaarirykmentti ratsasti kylän\nläpi, etunenässä päällikkö uljaana ja loistavassa puvussa. Katinkan\nikkunan alla hän tervehti niin juhlallisesti miekallaan, että koko\nrykmentti komentamatta katsoi oikealle! Katinka toi esiin hurmaavimman\nhymyilynsä ja nyökäytti ruhtinaallisen arvokkaasti vaaleata päätään.\nMutta pikku sisarelleen hän ilmaisi tyytyväisyytensä syyksi rykmentin\nerinomaisen ryhdikkyyden.\n\nEnsimmäisten piirikunnan pääkaupungissa pidettyjen tanssiaisten jälkeen\nkierteli merkillinen huhu ympäri lähiseutuja. Paroni Radványi kuului\nhakkailevan Gyurkovicsin pikku Tinkaa ja vieläpä täydessä tulihanassa.\n\nSeuraavat tanssiaiset antoivat juoruille uutta virikettä. Mutta kun\nensimmäinen lumi tuossa Liisanpäivän seutuvilla satoi, oli koko\npiirikunta jo niin tottunut asiaan, ettei se siitä enää piitannut.\n\nMutta ihan Liisanpäivänä sattui huomiotaherättävä tapahtuma. Katinkan\nhuoneeseen pyrähti pääskynen, joka pitkällä vaelluksellaan oli muista\nmyöhästynyt, ja tyttö, hieman taikauskoinen kun oli, helli, syötteli ja\npuhalteli pitkin päivää tuota vilusta värisevää linturäpelystä.\n\nSinä päivänä sattui eversti olemaan päivällisellä Gyurkovicsien luona\nja jäätyään kahvin jälkeen kahdenkesken Katinkan kanssa saliin hyväili\nhänkin lintua, jota tyttö piteli käsissään, ja sanoi:\n\n— Minä olen sentään vanha aasi, eikä totta?\n\n— Mikä vanha te muka olette, ja miksikä olisitte aasi?\n\n— Siksi, että minä niin sydämestäni teitä rakastan!\n\n— Kiitos kunniasta! Minun mielestäni se ei suinkaan todista\naasimaisuutta! Minäkin rakastan tätä lintua, mutta silti en ole mikään\naasi!\n\n— Mitä sanoisitte, jos kosisin teitä?\n\n— Minuako?\n\n— Nauratteko minut ihan hölmöksi?\n\n— No enhän minä voi sanoa sitä enkä tätä, kun ette vielä ole kosinut!\n\n— Olettakaamme, että olen sen jo tehnyt. Mikä on vastauksenne?\n\nTähän tyttö vastasi samaten kuin kaikki Gyurkovicsin tytöt olisivat\nvastanneet samanlaisessa tapauksessa:\n\n— Puhukaa mammalle!\n\nJa niin tapahtui, että Katinka Gyurkovicsista tuli everstinrouva jo\nkahdeksantoistavuotiaana, ja koska hänen miehensä tuolla ylemmissä\npiireissä on erinomaisessa suosiossa, voi tapahtua, että hänet\nkahdenkymmenen vuoden ikäisenä ylennetään kenraalinrouvaksi.\n\n\n\n\nTERKA.\n\n\nOlen luvannut kertoa kaikkien Gyurkovicsin tyttöjen historian, mutta\nnyt, kun olen tullut neljänteen ja mielessäni vierittelen Terkan\nvaiheita, alan katua lupaustani.\n\nSanon heti aluksi, ettei historia neljännestä Gyurkovicsin tytöstä\noikeastaan ole mikään historia. Kaksi ihmislasta rakastuu toisiinsa ja\nhe tulevat mieheksi ja vaimoksi. Alussa vanhukset murisevat hieman,\nmutta suostuvat lopuksi. Siinä kaikki.\n\nSiis jokapäiväinen, poroporvarillinen tapahtumain kulku, joka on\ntullut isoäitiemme, vieläpä heidänkin äitiensä osaksi. Mutta viisas\nmies täyttää kuitenkin toisinaan lupauksensa, ja senpätähden kerron,\nkaikesta huolimatta, neljännestä Gyurkovicsin tytöstä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Gyurkovicsin nuorin tytär, Mici, jonka nimen eteen en vielä\nvoi liittää »neiti»-sanaa sentähden, että hän ikäistensä tapaan\nvielä viettää hämärää elämää lastenkamarin syvimmässä sopukassa, ja\nkoska Gyurkovicsin talossa käyvät vieraat eivät ole kiinnittäneet\nminkäänlaista virallista huomiota hänen olemassaoloonsa, — Mici,\nsanon, herätti kerran maailman huomiota, huomiota, johon hänellä ei\nollut minkäänlaista laillista oikeutta, — siten, että hän sai luuvalon\nvasempaan käsivarteensa.\n\nMicillä oli aina ollut taipumus työntää oma olemuksensa etualalle\nvanhempain sisartensa sarjassa, ja rouva Gyurkovics epäili sentähden\nalussa tuota luuvaloa. Mutta kun lääkärineuvosto oli selittänyt, ettei\ntämä luuvalo ollut teeskenneltyä, vaan oikeata rehellistä kipua, vei\nrouva Gyurkovics tyttärensä kuudeksi viikoksi Budapestiin Margit-saaren\nkylpylään parantumaan. Suotuisa peltosinappisato vaikutti lopullisen\nratkaisevasti hänen päätökseensä.\n\nTämä kaikki tapahtui keväällä, ja Terka Gyurkovics, naimaiässä oleva\nneitonen, seurasi luonnollisesti mukana.\n\nFeri Horkay pyysi kirjeellisesti erästä pääkaupunkilaista ystäväänsä\nLászló Törökiä olemaan naisten hoivaajana, ja László Török omistautui\ntähän mieluisaan tehtäväänsä niin uutterasti, ettei hänestä kolmeen\nviikkoon näkynyt lievettäkään sisäasiainministeriössä, jossa hänellä\noli ylimääräisen kopistin virka, mutta sitä enemmän hän loisti\nläsnäolollaan Margit-saarella.\n\nAamulla hän lähti saarelle höyrylaivassa, ja kun hän kaukaa näki kahden\nlaiturin käsipuuhun kyynärpäitään nojaavan neitosen valkeat pukineet,\nkiroili hän säännöllisesti laivakoneen hidasta käyntiä.\n\nIltapäivällä he lähtivät seikkailurikkaille löytöretkille raunioiden\nympärillä rehoittavaan metsistöön, jossa kukkivat pensaat varistivat\nvalkoisen lehtisateen heidän ylitsensä.\n\nIllalla, kun soittokunta soitteli, he kävelivät hiljaa puhellen\njättiläispuiden alla. Päivän kuluessa he käväisivät kaupungissa, tuossa\norvokkien ja kevään kaupungissa, jossa vieno, suloinen tuuli henkäili\nkaduilla.\n\nNäiden viattomien huvittelujen seurauksena oli, että László Török\nvanhempi — eräs Temés-piirikunnan rikkaimpia, mutta joka tapauksessa\nmyöskin raakaluonteisimpia tilanomistajia — kerran, luettuaan poikansa\nviimeksisaapuneen kirjeen, taittoi kiukkupäissään tshibukistaan\n[pitkävartinen turkkilainen piippu. Suom.] varren ja ärjäisi:\n\n— Vaimo! — Kampsut kokoon! Lähden Budapestiin ja väännän niskat nurin\npojaltasi!\n\nVaimo koetti pelästyksissään lepytellä miestään. Ja kun hän käsitti,\nettä pojan laita oli huonosti, sai hän puolisonsa suostumaan siihen,\nettä hänet lähetettiin Budapestiin. Poika näet ymmärsi paremmin äitinsä\npuhetta...\n\nRouva Törökin saapumisesta Budapestiin seurasi, että László lähetti\nkohteliaan anteeksipyyntökirjeen Gyurkovicseille eikä näyttäytynyt\nkolmeen päivään saarella. Mutta Terkan sydämen täyttivät synkeät\naavistukset.\n\nNeljäntenä päivänä he kohtasivat toisensa sattumalta kaupungissa.\nKohtaaminen tapahtui seuraavasti: László Török oli maleksinut jo hyvän\npuolituntisen Faragó & K:n liikkeen edustalla, napinreiässä kukka ja\nsavuke hampaissa.\n\nSinnepäin tulivat Gyurkovicsin tytöt äitinsä kanssa. He olivat olleet\naamumessussa ja sen jälkeen käyneet muutamissa kauppaliikkeissä; nyt he\naikoivat kotiinsa saarelle.\n\nMolemmilla oli sininen, valkopilkkuinen kevätpuku ja valkoharsoinen\nhattu. Heidän käsineensäkin olivat samanlaiset, samaten rukouskirjat ja\npäivänvarjot. Terkan hame vain oli vaaksan verran Micin hametta pitempi.\n\nJo kaukana nyhjäisi nuorempi tytär sisartaan kyynärpäällä:\n\n— Hei! Katsopas Laci Törökiä!\n\nÄiti sanoi ankarasti:\n\n— Ensiksikään ei hän ole mikään Laci, vaan László. Toiseksi emme\nole tietävinämme hänestä. Jos hän haluaa liittyä seuraamme, tulkoon\nitsestään!\n\nTerka ei puhunut mitään, mutta nuorempi tytär purskahti nauruun:\n\n— Hän odottaa jotakuta! Totisesti, hän odottaa jotakuta!\n\n— Älä vain puhuttele häntä! kuiskasi Terka.\n\nMutta Mici seisoi jo asennossa asfalttikäytävällä László Törökin edessä\nja kysyi päätään käännellen kuin utelias lintu:\n\n— Te odotatte jotakuta, eikö totta? Erästä kaunista naista — mitäh?\n\n— Mutta Mici!\n\n— Teatteristako — kuinkah?\n\nTörökin täytyi nauraa.\n\n— Tietysti minä odotan kaunista naista, mutta en kuitenkaan\nteatterista. Hän on tuossa myymälässä.\n\nTerka, joka tähän asti oli pysynyt välinpitämättömänä, vieläpä\nnyrpeillä mielin kääntänyt päänsä puolittain toisaallekin, sanoi nyt\nrauhallisesti äidilleen:\n\n— Minun täytyy ostaa vielä pari metriä lievenauhaa.\n\nNaiset tarvitsevat aina lievenauhaa. — He menivät myymälään, ja\nsill'aikaa kuin Mici iloisesti jutteli Törökin kanssa ovella ja äiti\nryhtyi neuvotteluihin kauppiaan kanssa, vaani Terka tummilla silmillään\nympäri huonetta myymälän pöytään nojaten.\n\nHän löysi sen, ketä etsi: Törökin kauniin naisen. Harmaahiuksinen,\nhymyilevä muori istui nojatuolissa, ja kolme kauppapalvelijaa laahasi\nhänen nähtävikseen kankaita. He olivat rakentaneet hänen eteensä jo\nkokonaisen tornin aukikierretyistä kangaspakoista.\n\nMici kohautti täydellisesti pettyneenä olkapäitään, mutta Terkan katse\nkirkastui, ja hänen suupieliinsä ilmaantui suloinen hymy.\n\nTörök esitteli heidät toisilleen:\n\n— Äitini...\n\nTerka Gyurkovics sävähti tulipunaiseksi kasvoiltaan, ääni ikäänkuin\ntakertui hänen kurkkuunsa. Hän kumarsi äkkiä, vieläpä suutelikin pari\nkertaa tuon vanhan naisen kättä, jota hansikas peitti; sitten hän,\npelästyen omaa rohkeuttaan, kääntyi pois.\n\nMolemmat äidit puristivat toistensa kättä, rouva Török ystävällisesti,\nrouva Gyurkovics kunnioittavasti kumartaen. (Sanotaan, että kahdesta\näidistä tytön äiti aina kumartaa syvempään.)\n\nTörökin äiti sanoi, että hän tahtoi yllättää naimisissa olevaa\ntytärtään kesäpuvulla. Sen piti olla muodikas, mutta ei silmäänpistävä,\nhieno, mutta halpa.\n\nSill'aikaa kuin äidit yhteisvoimin hommailivat kankaan valinnassa,\npuhelivat nuoret keskenään ovella.\n\n— Mutta miksi ette enää ollenkaan ole tullut saarelle? kysyi Mici\nTörökiltä.\n\nTerka sanoa tokaisi yli olkansa:\n\n— No mutta Mici! Emmehän voi laahata herra Törökiä väkisin saarelle!\n\nHän korosti erityisesti _herra_-sanaa.\n\n— Olenko taas tullut herraksi? kysyi Török moittivasti. Sitten hän\nheti lisäsi katkerasti: — Todellakin, Terka, te olette usein hyvin\nkummallinen!\n\nTerka hymyili hänkin katkerasti:\n\n— Minäkö kummallinen? No hyvä, siis minä se olenkin kummallinen!\n\nMici mitteli heitä katseellaan.\n\n— Joko taas riitelette?\n\nÄidit olivat tällä välin myllänneet ylösalaisin koko\nkesäkangasvaraston, mutta lopuksi he, havaittuaan, ettei yksikään\nkankaista vastannut heidän makuaan, ostamatta mitään tapsuttelivat\nmyymälästä ulos. Onneksi rouva Gyurkovics, jolla oli suuri kokemus\nkaikenlaisissa ostotoimissa, tiesi erään myymälän, josta he varmaan\nlöytäisivät etsimäänsä kangasta.\n\nHe suuntasivat kulkunsa erääseen keskikaupungin liikkeeseen.\n\nSillä välin kuin äidit taas ladottivat eteensä kesäkangaspyramideja,\nkävelivät nuoret ulkona asfalttikäytävällä.\n\n— Eikö meillä huomennakaan ole onnea nähdä teitä luonamme? kysyi Terka\njonkin aikaa vaiti oltuaan.\n\n— Ei! sanoi Török vakavin ilmein.\n\nTyttö painoi päänsä alas ja hypisteli vaieten harsoaan.\n\nMici oli sill'aikaa jäänyt jälkeen. Hän oli erään portin pielessä\nnähnyt valokuvakaapin ja syventynyt kuvia tarkastelemaan.\n\n— Sanon totuuden, alkoi Török uudelleen. Olen vain ylimääräinen kopisti\nenkä muuta. Minusta voi kyllä tulla jotakin, mutta vielä en ole\nmitään... Eikä minulla ole oikeutta saattaa teille harmia...\n\n— Siinäkö kaikki? Ketä se liikuttaa? Kun minä en siitä välitä, niin\nmitä te siitä huolitte?\n\n— Ette te, mutta toiset.\n\n— Vanhemmatko?\n\nTörök punastui:\n\n— Ei minun vanhempani — en ole enää mikään lapsi — mutta teidän äitinne!\n\nKirkas hymy väreili Terkan kasvoilla.\n\n— Äitini tekee mitä minä tahdon.\n\nMici oli taas heidän rinnallaan ja sanoi, että hän tahtoisi mielellään\ntulla valokuvatuksi avokaulaisessa puvussa. Hän oli valokuvaajan\nluona nähnyt laihakäsivartisen naisen kuvan, ja nyt hän itsetietoisin\nsilmäyksin katseli omia täyteläisiä käsivarsiaan, joiden näkemisestä\ntanssiaismaailman yleisö ei — ainakaan ihmislaskelmien mukaan — vielä\nkolmeen vuoteen saanut nauttia.\n\nHe puhuivat yhtä ja toista jokapäiväisistä asioista, kunnes äidit\ntulivat myymälästä. He eivät vieläkään olleet löytäneet mitä etsivät.\nErästä toista samantapaista kangasta he tosin olivat löytäneet, mutta\neivät sittenkään haluamaansa. Heidän täytyi vielä tehdä viimeinen\nyritys eräässä kaupassa Koronaherczeg-kadun varrella.\n\nTämä päähänpisto miellytti Miciä. Hän tiesi, että kunniallisilla\nihmisillä oli tapana kuljeskella Koronaherczeg-kadulla päivällisaikaan.\n(Kunniallisilla ihmisillä hän tarkoitti ensi sijassa kadetteja,\ntoisessa lakimiehiä.)\n\n— Tekeekö äitinne todellakin aina mitä tahdotte? kysyi Török heidän\nseisoessaan myymälän avoimella ovella. Ja hän lisäsi heti miettivänä: —\nKunpa ihminen vain tietäisi, mitä te haluatte!\n\nTerka sanoi hiljaa, katsomatta häneen:\n\n— Sitä, joka tahtoo sen tietää, neuvon kysymään aivan suoraan.\n\nJa kun Török ei heti vastannut, toisti hän verkalleen:\n\n— Aivan suoraan.\n\n— Aivan suoraan? — No — haluatteko ruveta ylimääräisen kopistin\nrouvaksi?\n\nAjurin vaunut vierivät juuri heidän ohitsensa, ja jyrinä esti heitä\nkuulemasta toistensa puhetta. Török luuli tytön huulten liikkeestä\nvoivansa lukea vastauksen:\n\n— Miks'ei!\n\nMici livahti puotiin ja ilmoitti äideille kuivakiskoisesti, että Terka\nja Laci kävelivät käsikoukkua kadulla.\n\n— Ovatko he nyt tulleet aivan hulluiksi!\n\nAsian laita oli niin, että Török sanoi tytölle:\n\n— Jos rohkenette, antakaa kätenne tänne!\n\nTyttö sanoi:\n\n— Mutta mitähän ihmiset sanovat?\n\n— Ettekö sillä juuri osoita, ettette välitä ihmisistä?\n\nSilloin Terka, joka nähtävästi ei enää tiennyt mitä teki — ikäänkuin\nhän olisi tyhjentänyt samppanjalasin — pujotti kätensä nuoren miehen\nkainaloon.\n\n— Nyt haluaisin nähdä ihmisen, joka meidät erottaa! sanoi Török\npäättävästi puristaen tytön kättä.\n\nIhmiset eivät sanoneet mitään — ainoastaan tuttavat kääntyivät ympäri\nonnitteleva hymy kasvoillaan — mutta rouva Török sanoi pojalleen:\n\n— Oletko tullut hassuksi, Laci?\n\n— En, hänhän haluaa tulla vaimokseni, selitteli poika.\n\nHe eivät voineet kauempaa seistä ovella, sillä pari naishenkilöä\nyritteli myymälään. Kadulla he eivät voineet selvitellä asiaa: —\nkäytävähän ihan vilisi ihmisiä. Heidän täytyi odottaa, kunnes tulivat\nrauhallisemmalle paikalle.\n\nMatkalla rouva Gyurkovics hoki tuontuostakin:\n\n— Ne lapset, ne lapset!\n\n— Sill'aikaa kuin me katselimme kesäkankaita!\n\nRouva Törökin mieleen muistui, ettei hänen puolisonsa ollutkaan\nlähettänyt häntä Budapestiin kesäkankaita ostelemaan, vaan ajamaan\npojan päähän järkeä. Hänen piti sanoa, että poika tekisi tyhmästi\nmennessään nyt naimisiin, koska hän myöhemmin, kirjuriksi tultuaan,\nvoisi halunsa mukaan valita piirikunnan parhaimmista.\n\nMutta katsellessaan tuota kaunista paria, joka nyt, rohkeammaksi\ntultuaan, toisiinsa puristautuneena ja tasa-askelin kulki eteenpäin,\ntunsi hän, että hänen nytkin täytyi ruveta poikansa liittolaiseksi\ntuota vanhaa, riidanhaluista herraa vastaan — kuten usein ennenkin. Ja\naina hän oli menestynyt.\n\nHänen armostaan rouva Gyurkovicsista tuntui siltä, kuin olisi hänen\nhyvitettävä rouva Törökiä jostakin.\n\nHän siis lupasi vielä iltapäivällä viedä rouva Törökin erääseen\nmyymälään, josta he varmaan löytäisivät etsimäänsä kangasta. Mainittu\nliike oli erinomainen ja hyvin varustettu, sellainen, josta vain\nBudapestin rouvat ja hän, rouva Gyurkovics, tavaransa ostivat.\n\nSillä nähkääs, maalaisostajat ne juuri pilaavat kaikki kauppiaat.\n\n\n\n\nLIZA.\n\n\nLiza oli puolen päänmittaa lyhyempi vanhempia sisariaan, mutta oli\nsitä vastoin Gyurkovicsin tytärten keskipainoa viisi kiloa raskaampi.\nMainitun keskipainon oli armollinen rouva kerta kaikkiaan määrännyt\nviideksikymmeneksikahdeksaksi kiloksi. Se tyttäristä, joka painoi\nenemmän, sai käyttää Bantingin parannustapaa, se, joka painoi vähemmän,\nsai nauttia rautapillereitä.\n\nViidennen tytön erikoisena tuntomerkkinä oli ärsyttävä luomi poskessa.\nHänen luonteenomaisia piirteitään oli muiden muassa se, ettei hän\nmielellään noussut varhain, ei pitänyt paljon tanssista ja oli\nprofessori Korányin kanssa yhtä mieltä siinä, että sydämestään inhosi\nkureliivejä.\n\nViimeksimainitun vastenmielisyytensä vaikutuksesta hän oli saavuttanut\nihmeteltävän näppäryyden tämän hänen ylleen pakotetun kiusankappaleen\nriisumisessa. Poislähteville vieraille hän näet sanoi jäähyväiset\nrappusilla hoikkauumaisena kuin ampiainen, mutta liehutti liinaa\nikkunan alitse vierivien vaunujen jälkeen jo mukavaan kotipuseroon\npuettuna.\n\nSanoin, ettei Liza paljon pitänyt tanssista, ja nyt tunnen, että tein\nuhkarohkean teon väittäessäni sellaista eräästä vilkasluontoisten,\nalituisesti rauhatonten, ikäänkuin tanssiin luotujen ja tavallisesti\nmelkein tiedottomiksi nyöritettyjen Gyurkovicsin tyttöjen nuorimmista\nsisarista.\n\nKoska minä kuitenkin haluan saada lausuntoni uskotuksi, niin toivoisin,\nettä loisitte lyhyen silmäyksen Liza Gyurkovicsin lapsuusaikaan,\n— mahdollista on, että lapsen yksilöllisten taipumusten joukosta\nlöydätte sen punaisen langan, jonka avulla saatamme ymmärtää neitosen\nerikoisharrastukset.\n\nJo silloin kun hän oli kapalolapsi, nimitti palvelusväki häntä\nPaksu-Lizaksi, kotiväki Laiska-Lizaksi. Mutta mikään nimi ei olisi\nollut hänelle sattuvampi kuin Kiltti-Liza.\n\nHän oli niin kiltti, että sinä aikanakin, jolloin hän sai hampaita,\nolisi voinut luulla häntä kuuromykäksi, sillä hänen ei milloinkaan\nkuultu päästävän äänenpirahdustakaan. Kun hän aamun valjetessa heräsi\nkehdossaan, ei hän kiirehtinyt kääntämään puoleensa yleistä huomiota\nkorvia särkevällä kirkunalla, vaan nyrpistäen pientä nykerönenäänsä\nodotti hiljaa soperrellen, että hänet huomattaisiin.\n\nKun hänet illalla asetettiin johonkin huoneiston sopukkaan, ei hän\nnykyaikaisten lasten tapaan yritellyt kirkumalla pysähdyttää auringon\nkulkua, vaan katseli tarkkaavasti ja vakavasti huoneen sisustusta,\nkunnes ilman minkäänlaista hälinää nukahti.\n\nKun hän jo oli niin iso, että häntä kannettiin sylissä, ei hänessä\nnäyttäytynyt mitään itsekkyyden merkkejä. Kalistimensa hän monesti\nheitti lapsellisen jalomielisesti imettäjän kintereillä hiiviskelevälle\nlammaskoiralle, voileivoksensa hän antoi pienimmästäkin kehoituksesta\nkenelle tahansa, heittipä sen usein kehoittamattakin pihalla\nlenteleville kyyhkysille.\n\nImettäjä kuvaili hyvin usein lapsen hyvää sydäntä puutarhan aitauksen\nvieressä seisoskeleville, lastenkasvatusta lämpimästi harrastaville\nsotaväen hevostenhoitajille.\n\n(Nämä sotaväen hevostenhoitajat tulivat aina keväisin parittain\nBács-Tamásiin, mukanaan kuninkaallinen siitosori. Parin kuukauden\nkuluttua joutui lapsirakas sotamies säännöllisesti putkaan, korpraali\ntaas sairaalaan, ja sotatuomarin vaatimuksesta kuulusteltiin erästä\nGyurkovicsien palvelustyttöä todistajana jutussa, joka koski\nkurinpitorikosta ja pahoinpitelyä.)\n\nRäikeä vääryys tapahtui Lizalle siinä, että hänelle lapsuusaikana\nluettiin vahvistava uni hyveeksi, kun taas nyt, hänen saatuaan pitkät\nhameet, armollinen rouva, joka itse nousi varhain, piti suurta\nmekastusta tuosta hyveestä.\n\nAamuisin, kun Liza vielä makasi patjojen välissä ja harmitteli\nristiriitaisuutta pehmeän vuoteensa ja lämpimän aamiaisen välillä,\nastui rouva Gyurkovics huoneeseen ja pani voimaperäisillä\nlausunnoillaan vaa’an ehdottomasti kallistumaan aamiaisen puolelle.\nTällöin hän usein sanoi Lizalle näin:\n\n— Sinä olet jo melkein yhtä lihava kuin juutalaismuori ja aina vain\nmakaat!\n\nVertaus oli liioiteltu, sillä vuokraajan emännällä oli neljä selvästi\nerotettavaa leukaa toistensa alla (vieläpä oli ensimmäisessä\nja toisessa havaittavissa partaakin!), kun sitä vastoin Lizan\nruusunpunaista leukaa yhdisti kaulaan yksi ainoa pehmeästi kaartuva\nliitos.\n\nTytön kiitokseksi minun täytyy sanoa, että se melkoinen harmi, jota\nhänelle suurenneltu lihavuutensa tuotti, ei vähääkään muuttanut hänen\nsydämensä hyvyyttä. Renkien lapset tiesivät tämän hyväsydämisyyden,\ntalon koirat ja siipikarja tunsivat sen vaistomaisesti, sillä Lizan ei\ntarvinnut muuta kuin vain näyttäytyä takapihalla tullakseen vilkkaitten\nmielenosoitusten esineeksi.\n\nLizan myötätunto ei rajoittunut vain ihmisiin ja elukkoihin, vaan\nkohdistuivatpa hänen rikkaan sydämensä tunteet myöskin paperilla\neläviin hahmoihin, niihin sankareihin, jotka esiintyivät hänen\nmielikirjallisuuteensa kuuluvissa romaaneissa.\n\nHän lueskeli romaaneja suurella mielihalulla ja erosi siinäkin\nvanhemmista sisaristaan, jotka pääkaupunkilaislehdistä lukivat enintään\ntanssiaisselostukset ja kihlausilmoitukset.\n\nGyurkovicsien puutarhassa kasvoi ikivanha seljapuu. Sen matalan\nlatvuksen suojasta Liza oli löytänyt itselleen salaisen sopukan,\njossa hän tuhatlukuisten likakärpästen suristessa saattoi haaveilla\nonnettoman rajakreivinna Isauran kohtalosta. Kun Isaura oli saatettu\nperhehautaholviin, valoi Liza surunsa loppumattomiin kyyneliin, ja\nkun sitten viimeisessä luvussa selveni, ettei Isaura ollutkaan oikein\ntodenteolla kuollut, valtasi riemuisa onnentunne Paksu-Lizan sydämen.\n\nRouva Gyurkovicsin sydämeen kasasi suurta huolta se seikka, että hänen\nviidettä tytärtään eivät houkutelleet tanssiaissalien aineelliset\nparkettilattiat, vaan romanttiset pilvilinnat.\n\n— Luulet kenties joutuvasi naimisiin jonkun kreivi Orlandon tai paroni\nLebegényin kanssa?\n\nGyurkovicsin Lizaa ei nainut kreivi Orlando eikä paroni Lebegényi, vaan\nGida Radványi, joka juuri saman päivän iltana oli tervehdyskäynnillä\ntalossa.\n\nPieni Gida Radványi oli parisen vuotta tätä ennen ollut päättömästi\nrakastunut Gyurkovicsien kolmanteen tyttäreen, vaaleaveriseen\nKatinkaan. Eversti Radványi sai tytön tähystimeensä ja nai hänet\nsitten itse, mutta pojan hän lähetti professori Sergiuksen\nylioppilasleipomoon päästäkseen hänestä. Ja sen hän sanoi pojalleen,\nettä älköön uskaltakokaan tulla kotomaihin, ennenkuin oli suorittanut\nylioppilastutkinnon.\n\nGida ei pitänyt asiaa kovin kiireellisenä, vielä vähemmän professori\nSergius, jolle nuoresta paronista maksettiin sataviisikymmentä\nguldenia kuukaudessa. Gida toimi siis kaksi vuotta laitoksen\nitsekasvatusyhdistyksen istunnoissa puheenjohtajana, mutta sai sitten\nodottamattoman onnettomuustapauksen johdosta ylioppilastodistuksensa.\nTämä odottamaton onnettomuustapaus oli se, että ministeristö kielsi\nSergiuksen laitokselta oikeuden laskea enää ylioppilaita, ja kostoksi\nsiitä professori Sergius antoi ylioppilastodistuksen kaikille\noppilailleen.\n\nEversti oli nyt sitä mieltä, että poika oli tarpeeksi oppinut,\n— eihän hänestä kuitenkaan koskaan voisi tulla muuta kuin joku\nhevosvakuutusyhdistyksen esimies tai enintään piirikunnan päällikkö, —\nja kutsui hänet kotiin.\n\nNe, jotka ennestään tunsivat Gida Radványin, saattoivat huomata, että\nhän oli sangen suuresti muuttunut oppilaitoksessa. Hänen viiksensä ja\nvoimansa olivat kasvaneet. Liza puolestaan havaitsi hänen käytökseensä\ntulleen jonkinlaista romanttista ylevyyttä ja hänen kasvonpiirteisiinsä\njotakin surumielistä vakavuutta, joka oli hirvittävän intresanttia ja\nmuistutti Monte-Christon kreiviä tai vielä enemmän Don Carlosta, joka,\nkuten tunnettua, oli rakastunut omaan äitipuoleensa.\n\nGida Radványi oli tosiaankin ottanut tehtäväkseen kantaa kovaosaista\nkohtaloaan surun läpitunkemalla arvokkuudella. Oi — hän oli paljon\nsaanut kärsiä ja taistella sisäisiä taisteluja oppilaitoksessa\nollessaan, huolimatta tekemästään ennakkopäätöksestä, että velvollisuus\noli voittava intohimot ja että hän oli kieltäytyvä, vaikka henki menisi.\n\nMutta ihminen ei voita intohimojaan eikä ylimalkaan mitään muutakaan\nvain pitääkseen voittonsa omana hyvänään, salassa. Sellaisina hetkinä\ntuntee olevansa jonkun tarpeessa, sanokaamme esimerkiksi jonkun\nmarkiisi Posan, jolle saattaa uskoa salaisuutensa ja jonka voi antaa\nihastella tätä sisäistä suurtyötä.\n\nJa kenellä olikaan enemmän taipumuksia markiisi Posan osan esittämiseen\nkuin Liza Gyurkovicsilla? Parin viikon kuluttua oli Gida, joka joka\npäivä illasti Gyurkovicsien luona, jo tullut niin hyväksi tuttavaksi\nLizan kanssa, että itki ilmoille suuren surunsa ystävänsä rinnoilla.\n(Tätä ei tietystikään pidä käsittää aivan sananmukaisesti!)\n\nLiza oli kyyneliin asti liikutettu; hän oli ylpeä Gidan luottamuksesta,\njota hän piti jalona, suurena ja hirveän intresanttina, ja vannoi\nhänelle pyytämättä ikuista ystävyyttä.\n\nHän ei ollut koskaan uskaltanut toivoakaan näkevänsä Bács-Tamásissa\nkasvoista kasvoihin miestä, jonka rinnassa velvollisuus ja intohimot\nolivat kamppailleet tai joka ylipäätään jotakin taisteluista tiesi.\n\nBács-Tamásin herrat eivät milloinkaan puhuneet velvollisuuksista ja\nintohimoista; heidän juttunsa käsitteli aina vain vuodentuloa, hevosia\nja suuria juominkeja.\n\nMyöhemmin kertoi Gida seljapuun alla ystävättärelleen ihmeellisen\ntapahtuman: kun hän ensi kerran jälleen kohtasi äitipuolensa.\n\nHän oli tullut kotiin oppilaitoksesta, ja hänen isänsä otti hänet\nvastaan, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut heidän välillään.\nIkäänkuin he koskaan eivät olisikaan olleet kilpakosijoita. Isä sanoi:\n\n— Servus, poika! Kas vain, viiksesi ovat alkaneet orastaa.\n\nKatinka-rouva astui huoneeseen, ja hänkin käyttäytyi aivan kuin\nei mitään olisi tapahtunut. Ikäänkuin he koskaan eivät olisikaan\nrakastaneet toisiaan. Hän sanoi:\n\n— Kas Gidaa! Miten isoksi mieheksi olet tullut!\n\nSitten he puhuivat muista asioista, ja eversti oli entiselle\nkilpakosijalleen niin epäkohtelias, että suvaitsi ruveta haukkumaan\nhäntä taskurahoista. (Niin kauan kuin Gida oli ollut lapsi, oli isä\njättänyt hänet omiin heteisiinsä kuin miehen ikään, mutta nyt hän\ntahtoi korvata laiminlyöntinsä sillä tavalla, että käsitteli poikaansa\nkuin lasta!)\n\nKun Gida poistui huoneesta, kutsui Katinka häntä eräästä sivuovesta ja\npisti salaa hänen käteensä kokoontaitetun paperin.\n\n— Varo, ettei ukko näe! kuiskasi hän.\n\nGida kalpeni, hänen polvensa vapisivat. Sitten hän syöksyi ulos ja\ntalliin papereineen...\n\n— Ah! Katinka varmaankin pyysi anteeksi kirjeessään!\n\nMutta paperi ei ollutkaan mikään kirje, vaan viidenkymmenen guldenin\nseteli... Hän antoi Gidalle rahoja, inhottavia rahoja...\n\nLiza sanoi huokaisten:\n\n— Katinka ei ole vähääkään romanttinen!\n\nHän neuvoi Gidaa riistämään juurineen Katinkan kuvan sydämestään.\nJonkin riistäminen sydämestä juurineen oli sellainen voimatyö, joka\nsai Gida Radványin innostumaan. Hän lupasi tehdä sen, kuitenkin\nsillä ehdolla, että Liza jalomielisesti auttaisi häntä tässä\nmieltäkiinnittävässä leikkauksessa.\n\nLasten alituisesta yhdessäolosta oli seurauksena se, että rouva\nGyurkovicsin päähän pälkähti eräs tuuma. Rouva Gyurkovicsin tuumat\nsuuntautuivat aina kahden ihmislapsen yhteenliittämiseen.\n\nKerran, kun Katinka taas otti puheeksi perheen seisovan kysymyksen:\nmitä oli tehtävä Lizalle? — sanoi rouva Gyurkovics:\n\n— Tiedätkö, mitä minä olen ajatellut. Teidän Gida voisi naida hänet.\n\nKatinka remahti nauramaan:\n\n— Mitä-äh? Minusta siis tulisi Paksu-Lizan anoppi?\n\n— Miksikä ei? Olethan ennenkin kinastellut hänen kanssaan paljon...\nHankin naimaluvan piispalta, arkkipiispalta — vaikkapa itse Rooman\npaavilta, jos niiksi tulee! Tosiaankin, puhu miehesi kanssa.\n\nKatinka puhui vielä samana päivänä miehelleen. Se päivä oli everstin\nparranajopäivä, ja silloin saattoi istua hänen rinnallaan sohvalla.\nMuulloin ei tämä tällainen käynyt laatuun, sillä hänen parransänkensä\npahasti pisteli arkaihoista ihmistä.\n\n— En pidä siitä, että Gida alituiseen luikailee täällä eikä ymmärrä\nryhtyä mihinkään. Hän ikävystyttää täällä itsensä ja koko maailman.\nParasta olisi hankkia hänelle vaimo, ja sitten voisit luovuttaa hänelle\ntoisen taloista\n\n— Kenties olet jo hankkinutkin hänelle vaimon?\n\n— Tiedän erään reimatytön, joka on korviaan myöten rakastunut häneen ja\njota hänkin rakastaa.\n\n— Mitä lajia?\n\n— Ei huonompaa kuin oma vaimosikaan.\n\n— Todellako?\n\n— Paksu-Liza.\n\nEversti oli pakahtua nauruun, mutta Katinka suuttui ja mätki häntä\nselkään.\n\n— Mitä? Tuo poikalurkkiko tulisi langokseni?\n\n— Häpeätkö sukulaisuutta?\n\nEn tiedä millä keinoin Katinka-rouva vaikutti herra everstiin; sen vain\ntiedän, että eversti antautui seuraavana parranajopäivänään.\n\n— Naurettava sattuma, mutta jos he toisiaan rakastavat...\n\n— He jumaloivat toisiaan.\n\n— No, antaa paukahtaa! Silloin ei poika ainakaan loikaroitse täällä...\n\nKummankin perheen kesken oli siis päätetty asia, että Gidasta ja\nLizasta tulee pari. Salaisuus tunkeutui aina lastenkamariin ja\nkeittiöön asti. Kylässäkin puhuttiin siitä, piirikunnan herrat tiesivät\njo hääpäivänkin. Kun rouva Gyurkovics tilasi kapiot Lizalle, saivat\nheidän budapestiläisetkin ystävänsä tiedon asiasta.\n\nGidan nähdessään sanoivat Gyurkovicsien palvelijat näin: — Kas, tuo\ntuolla on meidän neidin sulhanen!\n\nKalastajat valikoivat jo lihavia sampia häitä varten. Mustalainen\nBandi Kukacz tuli armollisen rouvan luo ja pyysi, että tällä kertaa\nkäytettäisiin hänen soittokuntaansa. Hänen kontrabasistinsa eivät\nkoskaan juoneet itseään sioiksi, ja itse lupasi hän mennä vastuuseen\njokaisesta kadonneesta hopealusikasta.\n\nSanoin: kaikki tiesivät sen paitsi ne kaksi, joilla ainakin olisi\npitänyt olla jonkinlaista harrastusta asiaan, — Gida ja Liza. Gida\noli jo tosin saanut Lizan suosiollisella avustuksella riistetyksi\näitipuolensa kuvan sydämestään, vieläpä juurineen, ja nyt hän taisteli\nuutta traagillista intohimoa vastaan.\n\nHän oli rakastunut Paksu-Lizaan, rakastunut kaikkien sääntöjen mukaan\n— mutta silloin, kun hän jalomielisesti luopui Katinkasta, vannoi\nhän sydämensä syvyydessä, ettei hän enää tässä elämässä rakasta.\nHänen sydämensä oli tuleva hautaholviksi, johon hän kätkisi kuolleen\nrakkautensa. Ja nyt hän oli hius juuriaan myöten rakastunut Lizaan —\nsiinä hänen tragediansa.\n\nKauan aikaa arveltuaan hän ilmaisi tilansa Lizalle samalla kertaa\npyytäen ystävätärtään auttamaan häntä oman kuvansa riistämisessä hänen\nsydämestään.\n\nLiza pelästyi ja puhkesi miltei kyyneliin. Kun Gida kysyi, pelkäsikö\ntyttö hänen puolestaan, vastasi tämä, että tietysti hän pelkäsi.\nMutta kun Gida sanoi, että Lizan nyt jo täytyi vihata häntä, vastasi\ntyttö, että vihaaminen on juuri sama kuin olla vihaamatta... Ja jos\nGidan kohtalo kerran alusta pitäen oli se, että hänen täytyi rakastaa\nLizaa, niin silloin oli hänen turhaa yritellä kiskoa hänen kuvaansa\nsydämestään; sillä ihminen ei voi taistella kohtaloaan vastaan.\n\nGida alistui siis kohtaloonsa. Kun hän kuitenkin aavisti, että hänen\nvihamielinen isänsä ympäröisi hänet vakoojilla, käytti hän mitä\nsuurinta varovaisuutta suhteessaan Lizaan. Vasta silloin hän tuli tytön\nkotiin, kun tämä antoi merkin, ettei mikään vaara uhannut. Punainen\nnenäliina neitsytkammion ikkunassa merkitsi, että tie oli selvä ja\nvapaa. Valkoinen nenäliina oli vaaran merkkinä. Vaara oli käsillä\nsilloin, kun eversti naukkaili kuistilla Gyurkovicsin veljesten kanssa.\n\nRakastuneet olivat myöskin kirjeenvaihdossa keskenään, mikä etenkin\nLizalta, joka ennemmin luki viisinidoksisen romaanin kuin kirjoitti\npuoli sivua pitkän kirjeen, vaati suurenmoista uhrautuvaisuutta.\nPostilaatikon virkaa teki puutarhan takanurkassa oleva suuri\nkukkaruukku. Gida keksi myöskin salakirjoitusjärjestelmän, jota saattoi\nainoastaan vielä logaritmitaulujakin monimutkaisemman avaimen avulla\nymmärtää. »Rakastan sinua, armahani!» esimerkiksi kirjoitettiin näin:\n»Kria kra krujukränk!»\n\nGida kuuli kerran isänsä ja Katinkan puhelevan keskenään viereisessä\nhuoneessa Lizasta ja hänestä. Hän ei voinut oikein erottaa, mitä he\npuhuivat, ainoastaan nimet hän kuuli selvästi.\n\n— Meidät on paljastettu! sanoi hän Lizalle.\n\nLiza kalpeni, Gidan aivoissa alkoi kypsyä seikkailurikas\nryöstösuunnitelma. Hän harkitsi, vaikkakaan ei aivan tosissaan,\nyksityiskohtia myöten, kuinka hän ryöstäisi Lizan ja veisi Melbourneen.\nHän tunsi erityistä mieltymystä Melbourneen. Jo maantiedetunneilla\noppilaitoksessa hän kuunteli halulla tuota koreasti sointuvaa nimeä\nlausuttavan. Hän kuvitteli jo tulevansa aarniometsästä leveälierinen\nhattu päässään ja kirves olallaan sekä Lizan istuvan odottelemassa\nhirsimajan rahilla oopperamaalaispuvussa.\n\nMutta Melbourneen-lähdöstä ei tullut mitään; eräs seikka sattui\nesteeksi.\n\nAnnanpäivänä, rouva Gyurkovicsin nimipäivänä, oli talossa pienet\njuomingit ja mustalaissoittokunta soittamassa. (Mainesana »pieni»\ntarkoittaa tässä osanottajien lukua eikä suinkaan nautittua\nviinimäärää.) Iltapuoleen tulivat nuoret herrat kuistilla hieman\nsuuriäänisiksi, pirstasivat maahan lasinsa juotuaan perheenemännän\nterveydeksi, latoivat hopealautasia symbaalille, kumahduttelivat\nnyrkeillään bassoviulua ja virittivät revolverinlaukausten\npamahdellessa rouva Gyurkovicsin mielilaulun:\n\n    »Hiljaa loiskii laine Maros-virran...»\n\nVanhemmat herrat, heidän joukossaan myöskin eversti, vetäytyivät\ntupakkahuoneeseen ja alkoivat pelata tarokia, joka kuitenkin pian\nvaihtui ferbliin.\n\nPian lyöttäytyi heidän seuraansa myöskin Katinka-rouva ja pyysi\nkortteja. Hän osasi pelin, mutta hänellä oli yksi vika: hän teki\narmottomasti vääryyttä. Kun hän korjasi panoksen, näytti hän\nlehtensä vasta sitten, kun toiset sitä ristissä käsin rukoilivat,\n— usein hän ei näyttänyt niitä ollenkaan, vaan antoi mieluummin\nrahat takaisin. Panoksiin nähden hän aina käytti monimutkaista\nväärinlaskemisjärjestelmää, jolla saattoi aviopuolisonsa aivan\nepätoivoiseksi. Hänen setänsä oli jo tarjonnut hänelle melko summan\nkorvaukseksi, jos hän vain jättäisi pelin, ja eversti — yllätettyään\nvaimonsa taas uudessa kujeessa — otti hänen rahansa takavarikkoon ja\nselitti, että hän jakaa rahat hävinneiden kesken. Katinka-rouva koetti\npelastaa saaliinsa siten, että puhalsi yhtäkkiä lampun sammuksiin ja\nsekoitti pimeässä setelit.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä valaisi neljä tulitikkua huonetta,\nmutta — ihmeellistä! yksikään pelaajista ei katsellut rahojaan, vaan\nkaikkien katseet olivat tähdättyinä Gidaan ja Lizaan, jotka pienellä\nleposohvalla istuen olivat siivoina katselleet peliä.\n\n— Erinomaista! sanoi eversti ja sytytti vielä kaksi tulitikkua.\n\nPelästyneen Lizan pää lepäsi tuolla Gidan rintaa vasten, kasvot olivat\ntulipunaiset, hän vaikeroi hiljaa, mutta ei voinut irtautua, sillä\nhänen hiuksensa olivat takertuneet Gidan rintaneulaan. (Tämä rintaneula\nkuvasi muuten turbaanilla varustettua neekerinpäätä.)\n\n— Kas vain, sanoi setä, — kihlatutkin kalastelevat sameassa vedessä.\n\nKatinka vapautti sisarensa tuosta epämieluisasta asemasta ja antoi\nhänelle sitten pienen korvapuustin — yhden hänelle ja yhden Gidalle.\n\nKalpeana mielenliikutuksesta Gida seisoi tytön edessä ja ojensi kätensä\ntehden sankarillisen liikkeen.\n\n— Niin — hän on minun morsiameni!\n\n— Eihän se ole mikään uutuus, sanoi eversti haukotellen ja par'aikaa\nrahojaan laskien.\n\n— Minä rakastan häntä ja menen hänen kanssaan naimisiin, sanoi Gida\nuhkaavana muodoltaan.\n\n— Mikä sinua riivaa? Koko piirikuntahan tietää, että sinä nait hänet,\neikä sinun sentähden tarvitse tässä kirkua!\n\nSitten hän alkoi jakaa kortteja, sillä nyt oli hänen vuoronsa. Gida\nja Liza hiipivät huoneesta. Katinka meni perässä ja ravisti hihastaan\nseteleitä.\n\n— Tosiaankin, lapset, mamma tahtoo, että häät vietetään lokakuun\nalussa...\n\n\n\n\nMICI.\n\n\nGyurkovicsien perheessä tapahtui sellainen kumma, että oli pakko\nnaittaa Mici, nuorin tytär, ennenkuin Klárika, kuudes järjestyksessä,\noli puettu morsiushuntuun.\n\nTähän luonnonmukaisen järjestyksen rikkomiseen vaikutti osaltaan\nmyöskin eräs Mici Gyurkovicsin tekemä lievänlainen kuje. Klárika näet\nlähetettiin — kun karnevaaliaika oli loppuun kulunut eikä mitään\nnäkyväisiä tuloksia ollut saavutettu — sukulaistensa mukana Fürediin.\nSukulaiset pitivät tytön luonaan koko kesän sillä tekosyyllä, että\nheillä muka oli tiedossaan loistavat naimamahdollisuudet Klárikalle.\n\nRouva Gyurkovics, joka kesäistä sotaretkeä varten oli hankkinut\nkuudennelle tyttärelleen uuden puvun, salli eräänä heikkona hetkenään\nMicin käyttää kotona maalla Klárikan vanhaa pitkää hametta. Hän\nsalli sen, mutta uhkasi rangaistukseksi sulkea Micin uudelleen\nlastenkamariin, jos hän vain yrittäisikin vallata itselleen _ison\ntytön_ oikeuksia.\n\nJa seitsemäs tytär lupasi kaikki! Voi voi! — hän ei halua mennä\ntanssiaisiin, hän ei välitä hituistakaan nuorista herroista. Hän pysyy\npaljon mieluummin kotona äitinsä luona. Ihmiset sanoivat, että hän\nkeimaili, — kuinka hän olisi keimaillut? Miciä halutti kovasti tietää,\nmitenkä sitä oikein keimaillaan!\n\nSeitsemäs tytär lupasi kaikki. Mutta tuskin hän tunsi pitkän hameen\nliepeet kantapäillään, kun jo gyurkovicsilaisveri heräsi hänessä. Hän\nvalikoi itselleen piirikunnan uljaimman miehen ja tuumi itsekseen: tuon\npuolisoksi minä tahtoisin tulla! Ja vaikka kysymyksenalainen nuori mies\nei vielä niihin aikoihin ollut aikonutkaan kiinnittää minkäänlaista\nhuomiota Gyurkovicsin nuorimman tyttären olemassaoloon, kiisteli Mici\nhänen kanssaan kuitenkin niin kauan ja oli niin töykeä hänelle, että\nSándorfy — se oli tuon komean miehen nimi — ei ainoastaan kiinnittänyt\nhuomiota häneen, vaan vieläpä rauhaan päästäkseen meni hänen kanssaan\nnaimisiin.\n\nÄidin heikkouden seurauksena oli, että Mioille ilmestyi kosija sillä\nvälin kuin heidän fürediläiset sukulaisensa huolellisesti välttivät\nkirjeissään esiintuomasta usein mainittua kysymystä Klárikan\nerinomaisista naimisiinpääsymahdollisuuksista. Micin naimisiinmenoon\nsuostui rouva Gyurkovics vain siitä syystä, että tuo seitsemäs tytär\noli nuorin, jonkavuoksi äidin ei tarvinnut pelätä, että tämänlaatuinen\nikäjärjestysperiaatteen loukkaaminen tulisi perheessä vaaralliseksi\ntavaksi.\n\nSeitsemännen tyttären kihlauksen jälkeen alkoi kuulua huhun mutinaa,\nettä Klárika ja Mici oikeastaan olivatkin kaksosia ja että Klárika\ntähän asti oli vain sen vuoksi ollut järjestyksessä edellä, että hän\noli nähnyt päivänvalon noin kuusikymmentä minuuttia ennen kuin hänen\nnuorin sisarensa.\n\nAloitan kertomukseni siitä, kun Gyurkovicsit vaunuillaan lähtivät\nKeményien maatilalle. Armollinen rouva, joka muutenkin oli erityisen\nsuopea nuorimmalle tyttärelleen, ummisti silmänsä, kun Mici, tuohon\nusein mainittuun pitkään hameeseen puettuna, astui vaunuihin. Äiti oli\nihan varmasti vakuutettu siitä, etteivät he Keményllä tapaisi ketään\nvieraita, ja hänestä tuntuikin sentähden kovin epämieluisalta, kun hän\nnäki kuistille kokoontuneen ison liudan tyttöjä ja viisi tai kuusi\nnuorta herraa.\n\nNuoret pelasivat koko iltapäivän lawn-tennistä. Myöhemmin he remusivat\nväentuvassa ja kävivät Mici Gyurkovicsin johdattamina talleissa ja\nnavetoissa. Jokaisen viisassilmäisen sarvipään muljauttaessa he\nperäytyivät kirkuen, jokaiselle punaturpaiselle vasikankantturalle he\nsanoivat: »myy-yh, silokarva!»\n\nKun he tulivat talliin, jossa pidettiin vieraiden hevosia, höristelivät\nMihály Sándorfyn raudikot korviaan ja alkoivat kuopia.\n\n— Pitää olla varuillaan, hevoset voivat purra, sanoi sinitakkinen\najomies tallin pimennosta.\n\nMici Gyurkovics vastata tokaisi:\n\n— Aivan kuin niiden isäntäkin!\n\nNuoret herrat hymähtelivät, ja tytöt tyrkkivät toisiaan\nkyynärpäillään... Pilkka ei pistänyt asianomaista! Sándorfy näet pelasi\nkuistilla ferbliä vanhain herrain kanssa. Mici, kenties senvuoksi, että\ntahtoi hyvittää tuota sinitakkista ajomiestä tämän isäntää kohdanneen\nloukkauksen tähden, alkoi leperrellä hänelle:\n\n— Oliko päivällinen hyvä? Saitteko myöskin viiniä? Jos mielenne tekee\njotakin, sanokaa vain minulle!\n\nSitten he aikoivat lähteä tarkastelemaan mehiläispesiä. Margit Kemény,\ntalon nuori tytär, lupasi näyttää vieraille mehiläiskuningattaren.\nTämäpä innostutti kaupunkilaisneitosia. He kenties kuvittelivat, että\nsuriseva mehiläiskuningatar asteli vahakakulla pieni kultakruunu\npäässään.\n\nMutta sinne mentäessä rupesi satamaan. Heidän kasvoilleen putoili isoja\nvesipisaroita, ja yhtäkkiä alkoi heitä ropsia kesäinen rankkasade. Koko\nseura pakeni kirkuen takaisin taloon. Etumaisena loikki Mici keveästi\nkuin nuori metsäkauris. Päänsä verhoksi hän oli kietonut satapoimuisen\ntalonpoikaishameensa.\n\nKun tytöt taas olivat kokoontuneet neitsytkammioon, alkoivat he\nkiusoitella toisiaan äskeisen lapsellisen pakokauhun johdosta ja\ntulivat äkkiä sangen vakaviksi.\n\nMutta pian Mici Gyurkovicsin kieli jälleen pääsi valloilleen.\n\n— Eikö Feri Horkay ole vieläkään tullut? kysyi hän. — Ellei Feri Horkay\nole mukana, ei ole mitään hauskaa tiedossa!\n\nSeura hajaantui pieniin ryhmiin; muutamat istuutuivat pienille\ntuoleille, toiset sohvalle ja nojasivat tylsinä kyynärpäihinsä.\nNeitsytkammiossa oleskeleminen oli muuten jotenkin vaarallista;\nojensipa kätensä mihinpäin tahansa, niin aina putoili pöydiltä ja\nhyllyiltä särkyinä esineitä lattialle.\n\nMuutamat tytöistä olivat polvillaan talon tyttären ympärillä\nmonilaatikkoisen kaapin vieressä, ja Margit Kemény näytteli heille\nharvinaisuusvarastoaan.\n\n— Tämän kannuksen kadotti tuo hurjapää Elefántovics Daruvárin\ntanssiaisissa... Tämän pienen riikinkukon sain Feri Horkaylta\nsyntymäpäivälahjaksi täyttäessäni kuusitoista vuotta... Tämä kaunis\npaperiviuhka on myöskin kotoisin Daruvárin tanssiaisista — siinä on\nDaruvárin kreivien vaakunakin... Sen takapuolella on kauhea irvikuva:\nFeri Horkay on sinne piirustanut oman muotokuvansa... Näillä kahdella\npistolinkuulalla olisivat monokkeli-Elefántovics ja Jankó Szilágyi\nkaksintaistelleet, ellei isä olisi oikeaan aikaan saanut heitä\nsopimaan...\n\nMihály Sándorfy, sinitakkisen ajomiehen ja näykkivien raudikoitten\nisäntä, astui huoneeseen. Hän oli päivällisten jälkeen paennut\nmeluavasta nuorisoparvesta rauhallisten vanhusten seuraan. Mutta kun\nvanhukset sitten olivat ahkeranpuoleisesti kallistelleet laseja ja\nhuuhtoneet kuivia kurkkujaan ja kun eräs Torontalin piirikunnasta\nkotoisin oleva armenialainen herrasmies oli ferblissä kiskonut heiltä\nrahat, alkoivat he kovaäänisesti keskustella politiikasta, ja silloin\nSándorfy piti viisaimpana livahtaa takaisin nuorison joukkoon.\n\nKotvasen etsi hän itselleen paikkaa ja lyöttäytyi sitten parin\njaarittelevan nuorukaisen seuraan. He puhuivat kuiskaten ja\nkäsittelivät parhaillaan erästä naista koskevaa juttua.\n\n— Mistä sinä sen tiedät? kysyi Sándorfy.\n\n— Feri Horkay sanoi...\n\n— No sitten se on varmasti valhetta...\n\nHän puhui hiljaa, mutta hänen syvä äänensä tunkeutui kuitenkin Mici\nGyurkovicsin korviin.\n\nTaivas tiesi, mikä ajatus pälkähti seitsemännen Gyurkovicsin tytön\npäähän! Aina siitä saakka, kun Sándorfy oli astunut huoneeseen\ntervehtimättä häntä erityisesti, oli Mici yhtä mittaa katsella\ntuijotellut häntä. Nyt hän astui kaksi askelta eteenpäin, oikaisi\nsolakan vartalonsa ja kysyi Sándorfylta:\n\n— Kenestä te puhutte? Sallikaa minun kysyä!\n\nHe olivat olleet jo kauan tuttuja, mutta vaihtoivat nyt keskenään\nensimmäiset sanat. Sándorfy säpsähti ja katseli ällistyneenä tyttöä.\n\n— Anteeksi...\n\n— Te väititte eräästä ihmisestä, että hän valehtelee, jatkoi Mici\nkiihtymyksestä vapisevalla äänellä. — Sellaista ei pidä lausua\nkuiskaten, vaan ääneen, vaikka sekin henkilö, jota puhe koskee, olisi\nkuulemassa...\n\nMiska Sándorfy punastui hieman, mutta remahti sitten nauramaan:\n\n— Mutta armollinen pikku neiti! Ettehän vain halua ruveta riitelemään\nkanssani?\n\nTotta totisesti! Riidellä hän juuri halusikin tuon sietämättömän\nneljännesylimyksen kanssa, mokomankin, joka katseli sekä häntä että\nkoko hänen seuraansa niin armollisen ylenkatseellisesti... Ellei koko\npiirikunnan ihmisissä ollut sen vertaa kunniantuntoa, niin oli sitä\nainakin hänessä... Dalmatialaisveren kuuma taisteluinto ja kumoamishalu\nleimusi hänen silmissään ja värähteli hänen sieraintensa pielissä.\n\nMihály Sándorfy sanoi:\n\n— No, olkoon menneeksi: puhuin Feri Horkaysta... Sanoin, että hän on\nvalehdellut... Olen pahoillani, jos tällä satuin loukkaamaan joitakin\nhellempiä tunteita...\n\n— Ritarillinen mies ei puhu sellaista toisen selän takana... Olkaa hyvä\nja sanokaa se hänelle vasten silmiä... tai ellei teillä ole tarpeeksi\nrohkeutta, sanon minä sen hänelle...\n\nTytöt olivat aivan kauhuissaan, ja nuoret herrat kiertelivät\nhermostuneina viiksiään. Rouva Radványi, rouva Gyurkovicsin\näskenmainittu tytär, kutsui Micin syrjäpuoleen ja lupasi antaa hänelle\nkaikessa hiljaisuudessa pari korvapuustia. Mutta viereisessä huoneessa\nMihály Sándorfy hermostuneesti nyki takkinsa nappeja.\n\n— Mikähän tuo pikku tyttö oikeastaan on? Mitä kummaa hän minusta\ntahtoo? Mistä minä olisin voinut tietää, että hän oli rakastunut Feri\nHorkayhin?\n\nJa hetken perästä hän jatkoi:\n\n— En koskaan olisi voinut luulla, että tuossa kyyhkyläisessä oli niin\npaljon sappea!\n\nHän viipyi vielä jonkin aikaa vanhusten joukossa, mutta ei enää\ntuntenut voivansa hyvin tässä linnassa. Jo puolisen tuntia tämän\njälkeen nähtiin hänen ajavan rankkasateessa huimaa vauhtia ikkunain\nalitse. Hän ajoi kaupunkiin, meni suoraa päätä Kasinoon, etsi Horkayn\nja kertoi tälle, mitä linnassa oli tapahtunut. Horkay, joka jo\nkolme päivää oli pelannut erään kuljeksivan biljarditaiturin kanssa\nkarambolia, hankasi liidulla biljardikeppiään ja sanoi:\n\n— Minusta näyttää siltä, että meidän nyt täytyy taistella!\n\n— Siitähän tuo näyttää! myönteli Sándorfy.\n\nSeuraavana päivänä he sitten suorittivat kaksintaistelun. He ampuivat\npistoleilla, mutta Horkay ei osannut ja Sándorfy puolestaan heitti\npistolinsa maahan ja kutsui koko seuran illalliselle. Näin oli\nHorkay-Sándorfy-juttu ratkaistu ritarillisuuden sääntöjen mukaan, mutta\nSándorfy-Gyurkovics-juttu sitä vastoin sai uutta virikettä Daruvárin\nsoutuseuran juhlassa.\n\nDaruvárin soutuseuralla oli veneenvihkiäiset, ja siitä syystä\nrummutettiin koko piirikunta koolle.\n\nMici Gyurkovics selitti kolme päivää äidilleen erinomaisella\nasiantuntemuksella sitä seikkaa, että veneenvihkiäiset eivät olleet\nmitkään tanssiaiset ja että sinne hyvin usein otettiin mukaan\nlapsiakin. Tämän lakipykälän perusteella otettiin sitten hänetkin\nmukaan daruvárilaisten juhlatilaisuuteen.\n\nHänen armonsa rouva Gyurkovics katui sittemmin sangen suuresti tätä\npäätöstään, sillä hänen nuorin tyttärensä sai taas — herraties\nminkätähden — aikaan sievoisen kommelluksen Mihály Sándorfylle.\nArmollinen rouva antoi tästä jälkeenpäin tyttärelleen aika läksytyksen»\n\n— Oletko sinä mikä juristi tai husaariupseeri, koska et voi tulla\nyhdenkään ihmisen lähettyville joutumatta hänen kanssaan riitaan?\n\nToisen katrillin loputtua näet Sándorfy tuli hiljaisen epätoivoisena\nkesäksi puistikkoon tuodun tarokpöydän luo, jonka ääressä edusmies\nGyurkovics par'aikaa selvitteli pelitilejä, ja sanoi tälle:\n\n— Kuulepas, Milán, jos tätä menoa jatkuu kauemmin, karkottaa sinun\npikku sisaresi minut tästä maailmasta... Csárdásia tanssittaessa hän\nkaikin mokomin koetti saada minua ja noita kolmea Elefántovicsin\nveljestä toistemme kanssa riitaan — hän väitti, että minä muka olin\nehdoin tahdoin tuuppinut heitä, — ja katrillissa hän ei tahtonut\ntarttua käteeni... Ja koko iltapäivänä en ole uskaltanut tulla hänen\nläheisyyteensä, sillä minä tiedän, ettei hän voi sietää minua...\n\nEdusmies sanoi:\n\n— Jos lapsi juonittelee, niin nipistä sitä korvasta!\n\nSanoi ja löi pöytään valtin. Mutta Sándorfy vaipui mietteisiinsä.\nTuo pieni kyykäärme käsittämättömine vihamielisyyksineen voi kenties\nvielä saattaa hänelle jonkin vakavanpuoleisen ikävyyden. Olisipa\nkerrassaan hassunkurista, ellei hän, joka niin monen monta kertaa oli\nmenestyksellisesti kesytellyt sekä vaaleita että ruskeita kyykäärmeitä,\nvoisi hellyydellä nyhtää tuolta myrkkyhampaita.\n\nHän tapasi ihastuttavan vihollisensa tanssilavan takana. Siellä tyttö\nistui oluttynnyrillä, rummutellen kantapäillään tynnyrin laitaa ja\nleyhytellen tavattoman suurella paperiviuhkalla viileyttä punoittaville\nkasvoilleen.\n\n— Neiti Mici, ettehän suutu, vaikka häiritsen teitä?\n\nMutta Gyurkovicsin seitsemäs tyttö ei vihastunut mistään niin paljon\nkuin siitä, että häntä nimitettiin neidiksi. Hän oli _armollinen neiti_\n— vain neideiksi nimitettiin palvelustyttöjä.\n\nHän mittelikin sentähden Mihály Sándorfya jäätävin katsein.\n\n— Mitä te haluatte?\n\n— Koko piirikunta ylistää teidän suoruuttanne... Ja minä tiedän vielä,\nettä te ajattelette ritarillisesti, tahtoisin sanoa: kuin kunnianmies —\nmikä naisissa ei suinkaan ole jokapäiväistä... Senpätähden pyydänkin,\nettä sanoisitte aivan suoraan, miksi minua vihaatte.\n\n— Huvittaisiko se teitä? kysyi Mici pilkallisesti.\n\n— Äärettömästi!\n\n— Nähkääs: minä en siedä ihmisiä, jotka ovat olevinaan!\n\n— Ja te siis pidätte minua sellaisena?\n\n— Pidän! oli kuivakiskoinen vastaus.\n\n— Minä vakuutan, että te erehdytte... Jos tahtoisitte vaivata itseänne\ntutkistelemalla minua hieman lähempää, tulisitte vakuutetuksi, että\nolette erehtynyt...\n\nMici kohautti olkapäitään, ikäänkuin ei häntä laisinkaan olisi\nhaluttanut ruveta tuohon tutkimistyöhön. Sitten hän hyppäsi tynnyriltä,\nmeni tanssilavalle, ja Sándorfy jäi seisomaan ällistyneenä kuin\nkysymysmerkki.\n\nNuorta miestä sekä nauratti että suututti; mutta kun tanssinohjaaja\nhuuteli yhtä paria lisää kotiljonkiin, pälkähti Sándorfyn päähän\nepätoivon tuuma. Hän etsi kesäpukujen vilinästä Micin.\n\n— Tuletteko kanssani kotiljonkiin? hän kysyi uhkarohkeasti.\n\nHänen suureksi hämmästyksekseen Mici Gyurkovics sanoi:\n\n— Miks'en — mutta ensin minun täytyy karistaa niskoiltani eräs toinen\ntanssittaja.\n\nTuo toinen tanssittaja oli muuten Feri Horkay, joka Keményn linnassa\ntapahtuneen selkkauksen jälkeen oli herkeämättä hakkaillut Mici\nGyurkovicsia. (Koko maailma puhui jo, että tuo tytönheilakka oli aivan\nhillittömästi pihkaantunut Horkayhin.)\n\nKotiljongin tanssiminen Gyurkovicsin tyttöjen kanssa oli missä\nolosuhteissa tahansa uhkarohkea yritys, ja tässä suhteessa oli Mici\nvaarallisin kaikista Gyurkovicsin tyttäristä. Hänessä oli tosin eräs\npieni ruumiillinen vika: jos katsoi häntä suoraan silmiin, huomasi,\nettä hänen vasen silmäteränsä oli parisen millimetriä korkeammalla kuin\noikea. En juuri uskalla väittää, että hän olisi ollut kierosilmäinen,\nmutta sen tiedän, että hänen katseensa oli haaveellisen uneksiva ja\nhänen terhakan luonteensa jyrkkänä vastakohtana.\n\nSyrjäytetty Feri Horkay ei laisinkaan kummastellut Micin käytöstä eikä\nhämmästynyt, kun hän pari päivää myöhemmin, ratsastaessaan kylän läpi,\nnäki Gyurkovicsien talon veräjän pielessä Sándorfyn raudikot.\n\nMutta Sándorfy kävi Gyurkovicseilla vain sentähden, että hän oli rouva\nGyurkovicsin kanssa sveitsiläisen sonnin kaupoissa. Hän tarkasteli\nelukkaa senkin seitsemät kerrat, tinki kuin mustalainen parin guldenin\ntähden, mutta popsi sitten ainakin riitarahan edestä talon kinkkua ja\nkaviaaria.\n\nEnnen talosta lähtöään hän säännöllisesti kuljeskeli Micin kanssa\nedestakaisin pihamaalla. Ja usein kuului rouva Gyurkovicsin kimakka\nääni:\n\n— Minne sinä menet, Mici?\n\n— Puhelen tässä Sándorfy-sedän kanssa.\n\n»Setä»-sana rauhoitti hänen armoaan, mutta kahden kesken Mici nimitti\nherra Mihály Sándorfya vain »teiksi» ja »Miskaksi».\n\nKun Sándorfy, joka oli reserviupseeri, sai käskyn lähteä\nsyysharjoituksiin, osti hän vihdoinkin tuon sonnin. Sen jälkeen hän\nvielä kerran kävi talossa näyttämässä upseerinpukuaan.\n\nJättäessään hämärissä pikku tytölle hyvästit hän kävi hieman\nkaihomieliseksi. Veräjälle saavuttuaan he alkoivat jo puhua kuiskaillen.\n\n— Kuulkaapas, pikku Mici! Teidän kanssanne puhuessa tahtoisi niin\nmielellään unohtaa, että te vielä olette pieni tyttö.\n\n— Mutta enhän minä enää niinkään pieni ole, koetteli »seitsemäs»\nlempeästi vastustella.\n\n— On joutavaa puhua siitä, mutta minä toivoisin, että te pysyisitte\nvielä kaksi vuotta minua kohtaan sellaisena kuin nyt olette... Yhtä\nrakastettavana ja hyvänä...\n\n— Ja mitä sitten kahden vuoden kuluttua? kysyi tyttö lapsellisen\nuteliaana.\n\nPaimenpojat ajoivat lehmiä karjapihaan kamalasti kiljuen keskellä\npöllyävää tomupilveä. Kun kaikki taas oli tyyntynyt, avasi Mici jälleen\nsuunsa:\n\n— Tiedättekö, Miska, minä sanon teille nyt jotakin. Katsokaas, jos te\ntahdotte sanoa minulle jotain, ei teidän tarvitse sitä varten odottaa\nkahta vuotta, sillä kahden vuoden perästä en ole vanhempi kuin nytkään.\n\nMiska ei tietysti ymmärtänyt tästä mitään, mutta »seitsemäs» selitti\nhänelle asian.\n\n— Äiti on pelkästä varovaisuudesta vähentänyt kaksi vuotta koko meidän\ntyttöliutamme iästä, joten me kaikki siis olemme kaksi vuotta vanhempia\nkuin luullaan... Mutta tämän sanon vain teille...\n\n— No kuinka vanha olette nyt? kysyi Sándorfy.\n\nSeitsemäs Gyurkovicsin tyttö taisteli kauan sisimmässään, mutta\nsitten synnynnäinen vaisto sai hänessä voiton. Hän ei ilmaissut\nperhesalaisuutta, hän sanoi vain:\n\n— Olen kaksi vuotta vanhempi kuin luulette!\n\nTuloksena veräjän luona pidetystä keskustelusta oli, että Mici\nGyurkovics ei tahtonut kenttäharjoitusten kestäessä mihinkään\nhuvitilaisuuteen, vaan kuljeskeli kotomailla, vieno, salaperäinen hymy\nhuulillaan, aivan kuin lapsi, joka on saanut tietää jonkin salaisuuden\neikä halua ilmoittaa sitä muille, vaan toivoo, että kaikki voisivat\nlukea sen hänen kasvoistaan.\n\nToinen epäilyttävä oire oli se, että Mici kerran kysäisi äidiltään:\n\n— Kuulkaapa, äiti! Kirjoitetaanko »ijäisesti» sanan alkuun ij?\n\n— Kenelle sinä aiot kirjoittaa? kysyi armollinen rouva.\n\nMici ei vastannut, mutta sinä päivänä hän tuli päivällispöytään sormet\nmustetahroissa.\n\nEräänä päivänä Miska Sándorfy tuli jälleen taloon, syysauringon\npäivetyttämin poskin, ja puhui Micin jo ennakolta antamien neuvojen\nmukaan äidille...\n\nRouva Gyurkovics oli alussa ankaran vihainen. Mikä häikäilemättömyys\nMicin puolelta! Työntäytyä esiin tuolla tapaa, vaikka on Klárikan\nvuoro! Ensi hetkenä hän tuumaili riisua seitsemänneltä tyttäreltään\npitkät hameet ja ajaa hänet takaisin lastenkamariin. Sitten pisti\nhänen päähänsä ajatus kääntää Sándorfyn huomio Klárikaan. Loppujen\nlopuksi kuitenkin, vaihdettuaan kiivaita kirjeitä Klárikan kanssa ja\nkun Mici itkien oli vakuuttanut, että hän rakasti Miskaa ja vieläpä oli\nrakastava ijäisesti (ij:llä!), armollinen rouva antoi suostumuksensa.\n\nKun he jo olivat kihloissa, kysyi Sándorfy kerran morsiameltaan:\n\n— Sanopas, miksi sinä vihasit minua niin kiihkeästi?\n\n— Siksi, että sinä et ollut huomaavinasikaan minua! vastasi nuorin\nGyurkovicsin tyttäristä.\n\n\n\n\nKLÁRIKA.\n\n\nEn mielelläni, vaan välttämättömyyden pakottamana olin aikeissa\nlopettaa kertoelmani Gyurkovicsin tytöistä Micin kihlajaisiin, kun eräs\nilahduttava sattuma saattoi minut siihen mieluisaan asemaan, että nyt\nsaatan esittää teille viimeisenkin tyttären, Klárikan vaiheet.\n\nOlin huvitellut noin kaksi viikkoa Szerémségissä — huvitellut sanan\nhämäräperäisimmässä merkityksessä — ja sitten matkustin pikajunassa\nBudapestiin. Kun juna sivuutti Bács-Tamásin aseman, tulivat mieleeni\nluonnollisestikin Gyurkovicsin tytöt. Niin, Gyurkovicsin tytöt ja\nne monivivahteiset jutut, jotka ystäväni Horkay oli heistä kertonut\nmatkustaessamme kaksi viikkoa sitten samassa rautatievaunussa.\n\nKatseeni kääntyi maantielle, joka tässä kohden kulki pitkän matkaa\nrinnan rautatien kanssa.\n\nHuomiotani herättivät nuolennopeasti tietä pitkin kiitävät ajopelit,\njotka nähtävästi yrittivät ehtiä asemalle ennen junaa. Noiden hiestä\nkiiltävien, töpöhäntäisten juoksijain ja savuavan, puhkuvan hirviön\nvälillä syntyi jännittävä kilpailu.\n\nAjoneuvoissa istui kaksi henkilöä, toinen metsästyshattuinen, punakka\nmies, joka tuon tuostakin läjähdytteli ruoskaansa hevosten korvien\nympärillä, toinen solakka neitonen, joka kädellään piteli isoa\nolkihattuaan ja levottomana katseli junaa. Kepeät vaunut hyppelehtivät\narmottomasti hietaisella tiellä, ja takana oleva vihreäpukuinen\npalvelija oli molemmin käsin tarrautunut istuimen selustimeen...\n\nAisahevonen näytti jo hieman horjahtelevan. Silloin sulki pari\nhärkävaunua tien. Rattaat vilahtivat nuolennopeasti sen kapean\ntiekaistaleen yli, jonka härkävaunut olivat jättäneet vapaaksi,\nja miltei hiipaisivat pyörillään niiden häkkejä. Vaikk'ei tuo\nmetsästyslakkinen herrasmies osaisikaan mitään muuta tässä maailmassa,\nniin hän voisi ainakin ansaita leipänsä ajotaituruudellaan...\n\n— Helkkuna — sehän on Horkay! Feri Horkay! Ja tyttö? Ken kerran\nelämänsä juoksun varrella on nähnyt tytön, jossa virtaa Gyurkovicsien\nveri, hän voi tuntea tuon rodun edustajan jo sadan askelen päästä.\n\nJuna vihelsi ja ajopelit katosivat tiheitten akaasiapensaitten\npeittoon. Kun seisahduimme asemalle, avasin vaunun oven.\n\n— Kauanko viivymme täällä?\n\n— Bács-Tamás — minuutin. — Lähdemme heti. Selvä!\n\nAsemakello soi ja ovet suljettiin... Myöhästyneekö Feri Horkay? Hän\nei myöhästynyt. Juna oli jo liikkeessä, kun hän kasvot punoittavina\nja suu naurussa astui asemasillalle. Hänen rinnallaan hypähteli tyttö\npolkka-askelin, nauraen, läähättäen ja hehkuvin poskin — puoleksi\npidätellen, puoleksi työntäen Horkayta. — Horkay hyppäsi vaunuun, avasi\noven ja huusi:\n\n— Ylihuomenna olen täällä taas! Hyvästi, hyvästi, Klárika!\n\nHän heilutti hattuaan; ulkona liehui liina...\n\nVasta rautatiesillalla Horkay keksi minut.\n\n— Kah! — Sinäkö!\n\nKaksiviikkoisen poissaoloni aikana olin sen verran kouliintunut,\nettä tervehdyksen asemesta ojensin hänelle luumuviinaa sisältävän\nkenttäpullon, jonka szerémiläiset olivat ripustaneet kaulaani. Teimme\nsitten toisillemme tiliä viimeisistä kokemuksistamme. Hän tuli Mici\nGyurkovicsin häistä, jotka olivat kestäneet yhtä kauan kuin minun\nristiretkeni Szerémiin.\n\nHorkay etsi sikarikoteloaan ja käänteli omituismallisen\nmetsästystakkinsa taskut ylösalaisin. Eräästä taskusta putosi\npari pullontulppaa, toisesta hän löysi parin ruusunpunaisia\nsilkkihansikkaita. Hän veti vaistomaisesti henkeensä niiden tuoksua ja\nsanoi:\n\n— Klárikan hansikkaat jäivät minulle!\n\n— Tuota — kuulepa, Horkay, — mikä sinun pikku Klárika-serkustasi\nlopultakin tulee!\n\n— Sama tietenkin kuin jokaisesta rehellisestä tytöstä tulee: rouva!\n\n— Mitä helkkunaa? Onko hän niin äkkiä kääntynyt tuuleen? Hän on jo\nkukaties kihloissakin?\n\nHorkay nauroi:\n\n— Onpa niinkin! Klárika on ollut kihloissa jo pari päivää. Totisesti,\nsain ponnistella peräti ankarasti, ennenkuin tästä asiasta tuli\nvalmista... Join kolme päivää yhteen rymäkkään Klárikan tähden...\n\nTätä en käsittänyt. Epäilin jo hetkisen, että Horkay oli juottanut\njonkun naimakelpoisen nuorukaisen puolikuolleeksi ja sitten houkutellut\nhäneltä avioliittolupauksen...\n\nHorkay oli tällä välin lopultakin löytänyt sikarikotelonsa. Hän hymähti\nhiljaa itsekseen. Hän näytti olevan erittäin hyvällä ja puheliaalla\ntuulella, ikäänkuin olisi ollut äärettömän tyytyväinen itseensä. Eikä\nminun tarvinnutkaan paljon kysellä häneltä, sillä hän kertoi omasta\naloitteestaan kaikki, mitä halusin tietää.\n\nHän kertoi Gyurkovicsin viimeisen tyttären vaiheet, ja tälle\nkertomukselle voisi oikeastaan antaa nimen: Häät Bács-Tamásissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe, että rouva Gyurkovicsin kuusi tytärtä joutui naimisiin niin pian\ntoinen toisensa jälkeen ja että seitsemäs tytär — joka ikänsä puolesta\noli oikeastaan kuudes järjestyksessä — lopuksi hänkin joutui miehelään,\nei ollut armollisen rouvan eikä neitosten yksinomainen ansio, vaan he\nsaivat suuresti kiittää myöskin herra Ferenc Horkayn asiassa osoittamaa\nharrastusta ja tarmoa.\n\nHerra Ferenc Horkay, jota hänen oma ajomiehensäkin nimitti vain herra\nFeriksi, ei ollut pohjaltaan minkään siveellistä elämää viettävän\nnuorukaisen perikuva. Sanottiin, että hän pelaili ja juopotteli. Olisin\nkuitenkin mielissäni, jos tahtoisitte pitää lieventävänä asianhaarana\nsitä seikkaa, että hän säännöllisesti voitti korttipelissä ja ettei\nkoko laajassa Bács-Bodrogissa ollut sitä ihmistä, joka olisi jaksanut\njuoda hänet pöydän alle.\n\nLukijani tietävät, että kuusi vuotta sitten, kun ensimmäinen\nGyurkovicsin tyttö vietiin tanssiaisiin, Horkay, joka siihen aikaan\nparhaillaan eli ensimmäisten velkojen runollista aikakautta, hakkaili\ntyttöä suurella uhrautuvaisuudella.\n\nTamásin yksinkertaiset herrasmiehet tuumailivat: Hän on pihkassa\ntyttöön, siis — hän nai hänet. Mutta tämä päätelmä osui vain osaksi\noikeaan: Horkay oli kyllä rakastunut Sárikaan, mutta ei nainut häntä\neikä myöskään Ellaa, Katinkaa, Terkaa, Lizaa eikä Miciä, joihin\nkaikkiin yhteisesti ja itsekuhunkin erikseen hän oli kerran ollut\nhullaantunut.\n\nHän näet huomasi, että hänen serkkujensa kanssa oli mukava huvitella,\nmutta hänellä, oli se luja periaate, että vaikkakin hän kerran\npäättäisi ruveta osalliseksi avioliiton sakramentista, hän ei\nkuitenkaan missään tapauksessa naisi sellaista tyttöä, jonka kanssa\nsaattoi mukavasti huvitella.\n\nMutta tytöillä oli se ajatus Horkaysta, että hyvä Jumala oli luonut\nhänet csárdás-tanssijaksi; mihinkään _vakavampaan_ hänestä ei ollut.\n(Tämä on Gyurkovicsin tyttöjen lausuntona erityisesti huomattava,\nkun tiedämme, että Horkayn perintöosa oli kaksituhatta auranalaa\nbácskalaista maata!)\n\nMinulla on jo ennen ollut tilaisuus mainita, että Horkay ajan pitkään\ntäydellisesti perehtyi jonkunlaisen avioliitto-_agent provocateur'in_\ntehtäviin. Hän hommaili paljon tyttöjen naima-asioissa, kenties\npuolustaakseen itseään, kenties ilkeämielisyydestä, ja siihen suuntaan\nkäyviä hyviä töitä teki hän, joka — ainakin oman väitteensä mukaan —\noli »sinä» jok'ikisen herralta vivahtavan mieshenkilön kanssa koko\nmaassa, Gyurkovicseille hyvin monta.\n\nArmollinen rouva alkoi vähitellen pitää tuota nuorta miestä\nsalaneuvoksenaan kaikissa avioliittoasioissa ja sanoikin kerran aivan\nviattomasti:\n\n— Tuon Klárikan tahtoisin mielelläni jo piakkoin saada naitetuksi!\n\nTähän Horkay vastasi miettivänä:\n\n— Pelkäänpä pahoin, että saamme aimo lailla hommata Klárikan tähden!\n\nHän tunsi tytön hyvin, sillä tämän serkkunsa seurassa hän useimmin ja\nmieluimmin oleskeli ja hän oli ainoa Gyurkovicsin tytöistä, jota Horkay\noli sinutellut jo lapsuusajoista asti.\n\nKlárika oli omituinen tyttö, kerrassaan eroava muusta perheestä. Hän\noli ihan tarpeeksi kaunis — Horkayn mielestä vaarallisen kauniskin\n—, keimailla hän myöskin osasi yhtä hyvin kuin kuka tahansa noista\nkuudesta muusta, mutta vain silloin, kun hän sattui olemaan sillä\ntuulella. Säännöllisissä oloissa hän ei ollut sillä tuulella, ja\ntoisinaan hän käyttäytyi ikäänkuin olisi vihannut miehiä ylipäänsä ja\nerityisesti kosijoita.\n\nVastoin nykyaikaisia miehenmetsästäjättäriä hän edusti kummallista\ntaka-askelta siihen yksinkertaiseen alkutilaan, jolloin miehet saivat\nkiittää onneaan saadessaan omakseen kauniin tytön.\n\nTämän uskomattomalta kuuluvan väitteeni todisteiksi voin esittää\nkaksi eri tapausta. Viimeisten karnevaalien aikana, kun Gyurkovicsit\nhuvittelivat Budapestissä, Horkay esitteli Klárikalle erään\nLászló-nimisen herrasmiehen, yliopiston apulaisprofessorin. Horkay\nsanoi sittemmin tytölle:\n\n— Klárika, tässä on sinulle loistava naimatarjous!... Siivo nuorukainen\non rakastunut sinuun... Tiedä, että siinä miehessä asustaa tuoksuva\nrunoilijasielu ja hänen päässään harhailee ruusunhohteisia ajatuksia...\nHän rakastaa naisellisuutta ja lempeyttä... Koeta siis olla hieman\nlempeä!\n\nTällä kehoituksella oli se odottamaton seuraus, että Klárika\nGyurkovics, professorin par'aikaa esitelmöidessä hänelle lempeän\nnaisellisuuden jalostavasta lumousvoimasta, kurottautui sanaakaan\nsanomatta pöydän yli, sieppasi Horkayn samppanjalasin ja joi sen\npohjaan. Vieläpä hän iski silmääkin Horkaylle, ikäänkuin olisi tahtonut\nsanoa:\n\n— Terve, vanha veikko!\n\nLempeän naisellisuuden apostoli haihtui jäljettömiin tuoliltaan.\n\nToinen tapaus koskee erästä Semessey-nimistä suurtilallista, joka\nHorkayn mielestä oli suuri luonne ja jolla tiettävästi oli vain yksi\nruumiillinen vika: hän sokelsi hieman. Hän lausui aina s-äänteen f:ksi.\nEsimerkiksi sanan _siskokset_ hän lausui _fifkokfet_. Herra Semessey\noli vahvasti rakastunut Klárikaan ja olisi luultavasti kosinutkin\nhäntä, ehei Klárika kerran koko pitkän iltapäivän olisi nimittänyt\nhäntä _Femeffey'_ksi. Ja koska sokeltaminen on tarttuvaista, kuten\nhaukottelukin, oli neiti Gyurkovicsin kevytmielisyydestä seurauksena,\nettä koko pöytäseurue alkoi sokeltaa ja että itse rouva Gyurkovicskin\nillallisten loppupuolella nimitti herra Semesseytä Femeffeyksi.\nFemeffey — tuota noin — Semessey, aioin sanoa — seurasi lempeän\nprofessorin esimerkkiä ja hävisi ikuisiksi ajoiksi.\n\n— Mitä sinä tyttö oikeastaan aiot tällä kaikella? kysyi armollinen\nrouva kiukuissaan.\n\n— En minä tahdo, että minulle talutetaan sulhanen marhaminnasta! Tahdon\nmennä naimisiin sen kanssa, jota rakastan!\n\nHänen armonsa huudahti ällistyneenä:\n\n— Jota rakastat! Sinä siis kuvittelet tulleesi maailmaan rakastamaan?\n\n— Tietysti! Miksikä sitten? kysyi Klárika lapsellisen yksinkertaisesti.\n\n— Sinä onneton! Siksi, että tekisit hyvän naimakaupan tietenkin!\n\nTalvisesta miehenetsintäretkestä ei ollut mitään tuloksia, ja kesällä\nlähetettiin Klárika sukulaisten mukana Fürediin. Kenties joku siellä\ntarttuisi koukkuun.\n\nSiellä olisi ollut useampiakin kelvollisia kosijoita, ellei Klárikan\njäätävä iva olisi karkottanut kaikkia kilpailevia, mahtavia\nbácskalaisia suurtilallisia.\n\nSukulaiset lähettivät valituskirjeitä rouva Gyurkovicsille\nilmoittaen, että Klárika todellakin käyttäytyi sillä tavalla, kuin\nhän olisi aikonut mennä luostariin: hän kertoo kenelle tahansa,\nettä hän myötäjäisikseen saa käärön koristenauhaa ja vuotuiseksi\neläkkeekseen kaksikymmentä purkkia marmeladia. Kun häntä tekemistään\ntyhmyyksistä vaaditaan tilille, puhkeaa hän kyyneliin ja sanoo: — En\nvälitä kenestäkään enkä mistään! Minä vihaan miehiä, sillä he ovat\nhalpamaisia... Ja halpamaisin kaikista on Feri Horkay!\n\nHorkay, joka par'aikaa Tamásissa kaikessa viattomuudessa pelasi tarokia\nkahden Gyurkovics-veljeksen kanssa kuistilla, sanoi, kun hänelle\nkerrottiin Klárikan lausunto, suuresti hämmästyneenä:\n\n— Mitä pahaa minä olen hänelle tehnyt?\n\nSitten hän kontrasi. Mutta pian hän oivalsi, kuinka turmiollista oli\nkontrata tarokissa.\n\nKlárika palasi kotiin vasta silloin, kun hänen nuorin sisarensa Mici ja\nMihály Sándorfy viettivät häitään.\n\nTeillä ei ole minkäänlaista aavistusta siitä, mitä tarkoitetaan\ntamásilaisilla käillä. Selitykseksi lausun vain: Kun nuori pari\nkolmantena päivänä vihkimisen jälkeen ensi kerran riiteli häämatkallaan\neräässä Bauer & Grünbaumin hotellin sopukassa Venetsiassa, naputteli\nFeri Horkay kotona Tamásissa nystyröillään pöytään ja sanoi:\n\n— Nyt vasta alkavat häät tulla todenteolla hauskoiksi!\n\nViidentenä päivänä syötiin ja juotiin Gyurkovicseilla kaikki mitä\ntalossa syötävää ja juotavaa oli: sitten vieraslauma lähti Horkayn\nehdotuksesta pitkässä vaunurivissä ja soiton kajahdellessa saattamaan\nkotiin vanhaa Elefántovicsia.\n\nElefántovicsien linnassa alkoi juhla uudelleen, kunnes ruoka-aitat ja\nkellarit ammottivat tyhjinä. (Tätä nimitetään sielläpäin partioretkeksi\nhyvän dalmatialaisen tavan mukaan.)\n\nRouva Gyurkovics antoi Klárikalle luvan ottaa osaa tähän partioretkeen.\nHorkayn tuli matkalla pitää huolta hänestä, ja Elefántovicsin linnassa\noli kyllä rouvia, joiden suojeluksen alaiseksi hänet saattoi jättää.\nTyttö kiipesi siis Horkayn vaunuihin.\n\nKun he sitten ajaa koluuttelivat Dolovan tasangolla, näki Horkay\nystävänsä Krumpholzin kävelevän kanavan laiteella. Krumpholz\noli rikkain kaikista etelän svaabilaisista. Hänen isänsä oli\npuunkiilloittaja — ties mistä kotoisin — mutta poika oli herra ja\nmiljoonain omistaja. Hänen poikansa — jos hän joskus saa sellaisia —\nistuvat varmaankin ylähuoneessa.\n\nHorkay pysähdytti nelivaljakkonsa ja sanoi:\n\n— Otetaanpa tuo svaabilainen mukaan!\n\nKrumpholz vastusteli.\n\n— En minä tunne Elefántovicseja!\n\n— Kyllä sinä vielä opit tuntemaan heidät, kun juot heidän viinejään!\n\n— Minulla on sitäpaitsi saappaat jalassa; olen metsästyspuvussa!\n\n— No eihän kukaan viisas ihminen voi vaatia, että sinä hännystakki yllä\nja kiiltonahkakengät jaloissa samoilisit metsiä ja maita!\n\n— Sitä paitsi on mukanani eläinlääkäri... Olen kutsunut hänet\npäivälliselle!\n\n— Eläinlääkärin otamme myöskin mukaamme Elefántovicseille!\n\nSvaabilainen ja konitohtori kiipesivät takaistuimelle. Mutta Horkay\nläjähdytti ruoskaansa ja kuiskasi Klárikalle:\n\n— Hei! Katselepa tuota svaabilaista! Hänellä on kolme miljoonaa!\n\nKlárika vastasi silloin jotakin, josta minun, hyvinkasvatetun ihmisen\ntavoin, pitäisi vaieta. Mutta minä en ole mikään hyvinkasvatettu\nherrasmies, vaan naturalistinen kirjailija, jolle kaikki on luvallista,\nja senvuoksi ilmaisenkin, mitä Klárika lausui:\n\n— Minä nostan häntääni svaabilaiselle ja hänen miljoonilleen!\n\nMutta Horkay pysyi tytön vihamielisyydestä huolimatta äkillisessä\npäähänpistossa: hän päätti kytkeä pikku serkkunsa rahasäkkeihin.\nJos se onnistuisi, muodostuisi siitä kruunu hänen taituruudelleen\navioliittojen solminnassa. Svaabilainen oli sitäpaitsi miellyttävä,\npulska poika, ylhäinen ja miehekäs käytökseltään, — mutta jääkylmä ja\nkuolettavan ikävystyttävä.\n\nKun linnassa kajahteli mustalaissoitto ja laseja ahkerasti\nkilisteltiin, selveni asema Horkaylle. Hänen tuumastaan ei kuitenkaan\nsaattanut tulla mitään, — Krumpholz ei lähennellytkään tyttöä niin\nkauan kuin nuo kolme Elefántovicsin veljestä olivat hänen tiellään.\nVelimiehet olivat jo toisesta hääpäivästä alkaen täydessä lieskassa\nhakkailleet Klárikaa, ja svaabilainen oli liian kykenemätön ja\nselväpäinen ollakseen halukas kilpailemaan noiden kolmen riidanhaluisen\nnovellisankarivintiön kanssa.\n\nNuo kolme Elefántovicsia täytyi siis toimittaa pois tieltä. Siihen\noli vain yksi mahdollinen keino: juoda heidät pöydän alle. Kas, se\nnaula veti; Elefántovicsit eivät olleet juuri niitä poikia, jotka\nperäytyivät, olipa vaatimus mikä tahansa. Kun Horkay siis heidän\nläsnäollessaan teki sen rohkean ilmiannon, että hän muka tunsi erään\nnuoren Elefántovics-herran, joka kerran, juotuaan lautasellisen\nkaalikeittoa, oli tullut niin heikkopäiseksi, että hänet täytyi\npaareilla kantaa kotiin äitinsä luokse, — jättivät veljekset tytön\ntuossa tuokiossa, istuutuivat vastapäätä Horkayta ja alkoivat\ntyhjennellä pikareita, isoja kuin haarikat.\n\nAnteeksi, pieni poikkeus tässä aineestani: minulla on pikkuruikkusen\nkerrottavaa noista kolmesta Elefántovicsista... Heidän ristimänimiään\nei kukaan tiennyt. Piirikunnassa heillä oli vain nimet\nMonokkeli-elefantti, Hurjapää-elefantti ja Kamariherra-elefantti.\nMonokkeli-elefantti puhui vähän ja joi paljon eikä luopunut\nmonokkelistaan edes saunassakaan. Hurjapää-elefantti ei käyttänyt\nmonokkelia, mutta joi paljon ja pani toimeen kaikenlaisia särkemis- ja\nmurskaamisvoimannäytteitä, joiden uhreiksi joutuivat lasit, pöydät ja\nlamput, mutta erittäinkin kuvastimet. Kamariherra-elefantti joi hänkin\nkoko sievästi ja oli saanut nimensä siitä, että hän ei ollut mikään\nkamariherra.\n\nKerran hän oli lähettänyt kuninkaalle anomuksen saadakseen kamariherran\narvon. Elefántovicsit olivat muka Unkarilaista aatelia, ja suvun\nvanha muistotieto kertoi heidän polveutuvan Zerinistä, suuresta\ndalmatialaisesta voivodista.\n\nKun hovivirastossa oikein perusteellisesti tutkittiin Elefántovicsien\nsukupuuta, saatiin selville kolme asiaa. Ensiksikin: ettei heidän\nisänsä ollut edes aatelismies; toiseksi: ettei heidän isoisänsä\nollutkaan dalmatialainen, vaan oli Serbiassa harjoittanut kukoistavaa\nsikakauppaa; kolmanneksi: ettei heillä ylimalkaan ollutkaan mitään\nisoisän isää. Kuvitellun kantaisän asemesta astui unhojen yöstä esiin\nmuisto eräästä siveästä, Elefántovics-nimisestä neitsyestä, jonka\nosalle yksin tuli kunnia ja edesvastuu suvun olemassaolosta ja joka\naikoinaan oli kiivaasti kieltäytynyt esiintuomasta minkäänlaisia\ntarkempia selvittelyjä suvun alkuperästä.\n\nElefántovicsista ei siis tullut kamariherraa, — ja senpävuoksi\nnimittikin koko piirikunta häntä »Kamariherra-elefantiksi» ja kahvilain\ntarjoilijattaret »hänen korkeudekseen».\n\nIltamyöhällä hentomielisyys valtasi Monokkeli-elefantin, ja hän pyysi\nnyyhkyttäen Horkayta peruuttamaan tuon kauhean kaalikeitto-herjauksen.\nKamariherra-elefantti mainitsi, että heidän esi-isänsä olivat jo\nkahdennellatoista vuosisadalla olleet tunnettuja juomaveikkoja, ja\nHurjapää-elefantti käski keittiöpiian tuoda hänelle ladatut pistolit,\njotta hän voisi heti paikalla taistella ruokasalissa Horkayn kanssa.\n\nIllallisen jälkeen antautui sitten viimeinenkin elefantti.\nKamariherra oli jo aikaisemmin kadonnut. Kolmantena päivänä\nhänet löydettiin heinäsuovalta makaamasta, ja sen, joka kerran\nkirjoittaa Elefántovics-suvun historian, ei onnistu koskaan saada\nselville sitä, mitenkä kamariherra oikein oli voinut kiivetä tuonne\nkorkeuteen. Hurjapää-elefantin, joka joutui taisteluun kaakeliuunin\nkanssa ja pahoinpiteli salin kuvastinta, otti vanha herra neljän\npalvelijan avustamana huostaansa ja salpasi hänet huoneeseensa.\nMonokkeli-elefantin kantoi Horkay itse sänkyyn, ja sinne poika nukkui,\nsiivosti kuin lapsi, monokkeli yhä silmällään.\n\nNaama punoittaen Horkay taas palasi ruokasaliin. Innostuksissaan hän\nmiltei oli unohtanut, mistä syystä hän oikeastaan oli juonut nuo kolme\nelefanttia pöydän alle, ja nyt, hänen saavutettuaan päämaalinsa,\nhänen kunnianhimonsa paisui, ja hetken aikaa halutti häntä nujertaa\nmyöskin konilääkäri ja Krumpholz pöydän alle. Mutta hänelle selveni,\nettä kamppailuun ryhtyminen konilääkäriä vastaan ei maksanut vaivaa.\nTämähän vain teeskenteli olevansa selvä, istui tuolillaan jäykkänä\nkuin rautakanki ja nauroi tylsän näköisenä, mutta ei uskaltanut nousta\nseisomaan peläten kaatuvansa nurinniskoin lattialle.\n\nHorkay lähti siis etsimään Klárikaa. Hän löysi hänet salongista. Muut\nnaiset olivat jo paenneet noita meluavia juomasankareita. — Klári,\njoka Tamásissa, tuossa suurryyppääjien luvatussa maassa, oli nähnyt\nkamalampiakin otteluja, istui yksinään huoneen keskellä olevalla\npyörösohvalla palmukasvin varjossa. Toisin sanoen: hän ei ollut yksin,\nsillä svaabilainen miljoonamies istui toisella puolella sohvaa, selkä\npäin tyttöä, päätään käsiinsä nojaten ja taistellen unta vastaan.\n\nKoko talo oli väsynyt tai sumussa; kaikkien kasvoilla näkyi yövalvonnan\nmerkkejä. Vain tuo teräshermoinen Gyurkovicsien taimi oli reipas,\nrauhallinen ja välinpitämättömän näköinen. Kädessään hän piteli\nviinilasia, johon hän vähän väliä kasteli leivosta.\n\n— Svaabilaiskollo! tuumi Horkay itsekseen. — Eipä olisi kannattanut\nryhtyä sinun mieliksesi ryyppykamppailuun noita kolmea Elefántovicsia\nvastaan!\n\nHän sai äkkiä erään päähänpiston, jota hän siinä silmänräpäyksessä piti\nerinomaisen sukkelana... Siinäpä se! Hänen täytyy pakottaa svaabilainen\nmustasukkaiseksi. Hän päätti olla ikäänkuin ei ensinkään huomaisi\nKrumpholzia ja alkaa hakkailla Klárikaa oikein vimmatusti. Ellei\nsvaabilaisen sydän vallan savesta ole, niin tottapa tuo syttyy! — Hän\noli melkein ylpeä keksinnöstään...\n\n— Mitenkä sinä Klárika oikein huvittelet täällä?\n\n— En mitenkään! Kaikki juovat vain, kukaan ei välitä minusta, kaikkein\nvähimmin sinä!\n\n— No, veli Krumpholz, tuumaili nuori mies itsekseen, — ellet ennen ole\nkuullut rakkaudentunnustusta, niin kuulepa nyt!\n\nJa varmasti kuten tunnustuksia tekemään oppinut ainakin hän sanoi\nKlárikalle:\n\n— Älä puhu sillä tavalla, Klárika! Sinä loukkaat minua\nsanomattomasti... Välitän sinusta oikein paljon ja ajattelen sinua\nenemmän kuin minun oikeastaan pitäisi... Sinä olet aina pitänyt minua\nvain jonkinlaisena sedän tapaisena, Klárika, mutta jos tietäisit...\nVoi, miksi en saa puhua sydämeni kyllyydestä...\n\nSvaabilainen ei liikahtanutkaan, mutta sitä suurempi muutos tapahtui\nKlárikassa. Hän laski lasin kädestään ja katseli hehkuvin kasvoin ja\nvihasta säihkyvin silmin Horkayta.\n\n— Mitä sinä taas minusta tahdot? Mitä sinä puhut sydämestäsi? Lieneekö\nsinulla sydäntä ollenkaan?\n\n— Etteikö sydäntä! Sen tiedät sinä parhaiten, Klárika! En ikinä ole\nketään Gyurkovicsin tytöistä rakastanut niin paljon kuin sinua...\n\nSvaabilainen ei liikahtanut, mutta Klárika painoi alas päänsä, ja hänen\nsilmässään kiilsi kyynel. Horkay joutui hämilleen.\n\n— Klárika, mikä sinua vaivaa?\n\n— Ei mikään! — ja hän jatkoi tukahdutetuin äänin: — Minä tiedän varsin\nhyvin, että sinä taas vain hakkailet minua!\n\n— Olenko minä koskaan hakkaillut sinua?\n\n— Ja — ja sitä sinä vielä kysyt! Jäällä ja — silloin kun opetit minua\ntanssimaan, kolme vuotta sitten...\n\n— Mutta Klárika — tuota noin — sitähän olen tehnyt kaikille\nGyurkovicsin tytöille!\n\nTytössä heräsi katkera mustasukkaisuus, ja hän sanoi:\n\n— Oh — sinä siis tunnustat? Oletko suudellutkin heitä kaikkia?\n\n— No lakkaa jo tuosta! En ole suudellut yhtäkään heistä, sinua vain,\nsillä sinua minä rakastan enemmän kuin ketään muuta...\n\n— Vai niin! Sinä rakastat minua! Ja sentähden tahdot heittää minut\njokaikisen syliin: Krumpholzin, professorin ja kenen tahansa... Mutta\nminä en huoli kenestäkään heistä miehekseni, mieluummin kuolen...\n\n— Älä nyt puhu tyhmyyksiä, Klári kulta!\n\nHorkayn päähän pälkähti kummallinen tuuma.\n\n— Kuulepas, Klárika, ethän vain ole rakastunut minuun?\n\n— Minäkö? Minä vihaan sinua! sanoi tyttö nyyhkyttäen.\n\nHorkay koetti katsoa häntä silmiin, mutta tyttö käänsi päänsä toisaalle.\n\n— Älähän huoli valehdella! Minkätähden sinä vihaisit minua?\n\nHe taistelivat hetkisen sisimmässään, sitten tyttö laski intohimoisesti\nnyyhkyttäen päänsä sinne, mihin jo kauan oli toivonut saavansa sen\nlaskea: Horkayn olkapäälle, ja sanoi:\n\n— Kuinka voisin vihata sinua, kun rakastan sinua niin sanomattomasti!\n\nLiikutettuna Horkay silitti Klárikan ruskeata tukkaa.\n\n— Rakastatko sinä todellakin minua? Oikein toden teolla?\n\n— Minä tiedän, ettei sinulla ole sydäntä! sanoi Klárika, tuskallisen\nitsepäisesti painautuen häneen. — Ja minä tiedän, ettet sinä välitä\nminusta, mutta minä rakastan sinua sittenkin!\n\nHorkay oli tällä välin täysin selvinnyt. Hän kääntyi ja tarkasteli\nKrumpholzia. Svaabilainen nukkui sikeästi.\n\nKun Horkay seuraavana aamuna huusi Klárikaa vaunuihinsa viedäkseen\nhänet kotiin äidin luo, ilmestyi tyttö hieman kalpeana, pää painuksissa\nja melkein nöyrän näköisenä linnan ovelle. He istuutuivat molemmat\netuistuimelle; Horkayn palvelija sijoittautui heidän taaksensa. He\ntulivat aina kanavalle saakka puhumatta juuri sanaakaan, mutta siellä\nHorkay antoi ohjakset tytölle voidakseen itse sytyttää savukkeen.\nKlárika piteli varmasti ja ihmeteltävän tarmokkaasti noita neljää\nkimoa. Kun Horkay taas tarttui suitsiin, otti hän samalla kouraansa\nmyöskin tytön käden, ja niin he ajoivat kolmin käsin Tamásiin. Tuo\npieni nyrkki vavahteli vähän väliä miehen kädessä.\n\nTamásin rajoille tultaessa kuului äkkiä Horkayn ääni. Hän kysäisi\nhiljaa:\n\n— Tuletko sinä siis tosiaankin vaimokseni?\n\nUskaltamatta katsoa häntä silmiin tuo uppiniskainen lapsi sanoi\npäättävästi:\n\n— Kenenkään muun kanssa en mene naimisiin!\n\nKun Horkay pyysi Klárikan kättä, kiljaisi hänen armonsa rouva\nGyurkovics pelkästä hämmästyksestä:\n\n— Jessus Maaria, mitä sinä puhut!\n\n— Niin, tuo pikku tyttö kosi minua, ja koska hän on kiintynyt minuun,\nnain minä hänet.\n\nArmollinen rouva teki ristinmerkin. Hänen päähänsä pisti sitten jotakin.\n\n— Niin mutta — olisithan yhtä hyvin voinut naida ensimmäisenkin\ntyttäreni.\n\nHorkay punnitsi mielessään kotvan aikaa tämän väitteen\ntodenperäisyyttä. Sitten hän lausui budapestiläisen\ntapaturmavakuutusyhtiön tunnussanat:\n\n— Onnettomuus voi kohdata ketä hyvänsä!\n\nSitten rouva Gyurkovics läksytti tyttöä:\n\n— Ja tuon Horkaynko tähden sinä olet antanut rukkaset niin monelle\nkelpo kosijalle? Tiedätkö edes, mikä tuo Horkay on miehiään?\n\n— Minä rakastan häntä! vastasi tyttö itsepintaisesti.\n\n— Liehittelijä, kevytmielinen vekkuli!\n\n— Sitä pahempi minulle! Mutta vaikka hän kurittaisikin minua, niin\nrakastan häntä sittenkin!\n\nTuohan oli yltiöpään puhetta... Mutta sitten Klárika hymyili tuota\nitsetietoisen naisellisuuden valloittavaa ja vastustamatonta hymyä.\n\n— Mutta minun mieheni ei ole mikään liehittelijä eikä kevytmielinen\nvekkuli... Minun mieheni on rakastava minua sentähden, että minä\ntahdon...\n\nJa tällä tavalla tapahtui, että Ferenc Horkay, joka jonkin verran\nvahingoniloisena oli auttanut kuutta Gyurkovicsin tyttöä kuuden miehen\nkaulaan roikkumaan, itse nai seitsemännen.\n\nHänen armonsa rouva Gyurkovics alkoi valmistaa viimeisen tyttären\nhäitä, ja synkät aavistukset valtasivat bács-tamásilaisten kalkkunain\nja syöttiläsporsaitten mielen.\n\nKun rouva Gyurkovics sittemmin kuvaili vanhemmalle sisarelleen, rouva\nKeménylle, tätä seitsemän vuoden aikana säännöllisesti uudistunutta\nperhetapahtumaa, lopetti hän kirjeensä seuraavin sanoin:\n\n»... ja kun vielä Klárikakin menee naimisiin, jään minä aivan yksikseni\npoikien pariin, ja minun on varmaankin hyvin vaikeata tottua tuohon\nhiljaisuuteen. Minusta olisi sentähden hauskaa, jos sinä antaisit\nteidän pikku Margitin jäädä luokseni Tamásiin häitten jälkeen.\nElefántovicsin pojat käyvät nykyään hyvin usein meillä, svaabilainenkin\non luvannut tulla takaisin ja sitten vielä Béni Mándics. Ihminen ei\nvoi mitään tietää ennakolta! Svaabilaiseen en oikein luota, mutta\nBéni Mándics on lujaluontoinen nuorukainen, ja hänelle voi huoleti\nuskoa lapsen. (Hänen isänsä on antanut hänelle lauttauspaikan luona\nolevan talon.) Jos sinä siis antaisit pikku Margitin tulla tänne,\nvoisi helposti tapahtua, että hänen ja Béni Mándicsin välillä syttyisi\nlemmen liekki. Sellainen viriää itsestään, jos vain antaa nuorille\ntilaisuuksia. Pakottaa ei heitä tietysti saa, enkä minäkään mitään\nniin paljon vihaa kuin tuota miesmetsästystä, jota äidit naimattomine\ntyttärineen meidän päivinämme kaikkialla harjoittavat...»\n\n\n\n"]